Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit II

PICKWICK-KERHON JÄLKEENJÄÄNEET PAPERIT II

Kirj.

Charles Dickens

Suomentanut

Eino Palola

Porvoo • Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1932.

TOINEN OSA

1. luku.

KUINKA PICKWICKILÄISET TUTUSTUIVAT KAHTEEN MIELLYTTÄVÄÄN NUOREEN

MIEHEEN, JOTKA KUULUIVAT ERÄÄSEEN VAPAASEEN AMMATTIIN, KUINKA HE

JATKOIVAT TÄTÄ TUTTAVUUTTA, KUINKA HE HUVITTELIVAT JÄÄLLÄ JA KUINKA

HEIDÄN ENSIMMÄINEN VIERAILUNSA PÄÄTTYI.

"No, Sam", sanoi herra Pickwick, kun tämä suosittu palvelija astui hänen makuuhuoneeseensa tuoden lämmintä vettä joulupäivän aamuna. "Onko yhä pakkanen?"

"Pesuvesialtaassa on jääkuori", vastasi Sam.

"Kylmä ilma siis", totesi herra Pickwick.

"Mainio ilma niille, joilla on hyvät turkit, kuten jääkarhu sanoi itsekseen jäällä luistellessaan", vastasi herra Weller.

"Olen alhaalla neljännestunnin kuluttua", ilmoitti herra Pickwick irroittaen yömyssynsä nauhoja.

"Hyvä on, herra", vastasi Sam. "Siellä alhaalla on pari koivenkatkaisijaa."

"Pari mitä?" huudahti herra Pickwick nousten istumaan vuoteessaan.

"Pari koivenkatkaisijaa."

"Mitä ne koivenkatkaisijat ovat?" ihmetteli herra Pickwick oikein älyämättä, mistä kummasta oli kysymys.

"Mitä! Ettekö tiedä, herra, mitä koivenkatkaisijat ovat? Luulin jokaisen tietävän, että koivenkatkaisija on haavuri."

"Vai haavuri!" sanoi herra Pickwick hymyillen.

"Juuri niin, herra", vastasi Sam. "Eivätkä ne miehet, jotka ovat tuolla alhaalla, edes ole vielä ihan oikeita koivenkatkaisijoita; ne vasta harjoittelevat."

"Toisin sanoen lääketieteen ylioppilaita, vai kuinka?" virkkoi herra Pickwick.

Sam Weller nyökkäsi myöntävästi.

"Se ilahduttaa minua", sanoi herra Pickwick heittäen yömyssynsä tarmokkaasti peitteelle. "Ne ovat hienoja poikia, oikein aika poikia, joiden arvostelukyvyn ovat havainnot ja harkinta kypsyttäneet ja maun lukeminen ja opiskelu jalostanut. Sepä oli oikein hauskaa."

"Ne polttelevat sikareja keittiön takan ääressä", kertoi Sam.

"Ahaa", virkkoi herra Pickwick; "he ovat täynnänsä ystävällisiä tunteita ja sielunvilkkautta. Juuri sellaista haluankin nähdä."

"Ja toinen heistä", jatkoi Sam välittämättä isäntänsä keskeytyksestä, "on nostanut jalkansa pöydälle ja juo puhdasta konjakkia, kun taas se toinen — rillisilmä — on saanut osteritynnyrin koipiensa väliin ja aukoo ostereita kuin höyrynvoimalla ja heti kun on niellyt ne, paiskaa kuorilla sitä nuorta unikekoa, joka istuu sikeässä unessa keittiön uuninnurkassa."

"Nerokkaan hengen kujeita, Sam", selitti herra Pickwick. "Saat mennä!"

Sam lähti käskyä noudattaen, ja neljännestunnin kuluttua herra Pickwick lähti alas aamiaiselle.

"Siinä hän vihdoinkin on", sanoi ukko Wardle. "Pickwick, tässä on neiti Allenin veli, herra Benjamin Allen. Sanomme häntä Beniksi, ja saatte tehdä samoin, jos haluatte. Tämä herra taas on hänen hyvin läheinen ystävänsä..."

"Herra Bob Sawyer", tokaisi herra Benjamin Allen, minkä jälkeen herra Benjamin Allen ja herra Bob Sawyer nauroivat yhteen ääneen.

Herra Pickwick kumarsi Bob Sawyerille ja Bob Sawyer kumarsi herra Pickwickille. Sitten Bob ja hänen hyvin läheinen ystävänsä kävivät hyvin innokkaasti käsiksi edessään oleviin ruokatavaroihin, ja herra Pickwickillä oli tilaisuus tarkastella heitä kumpaakin.

Herra Benjamin Allen oli jykevä, paksu, lyhytkasvuinen nuorukainen, jonka musta tukka oli leikattu verraten lyhyeksi ja kalpeat kasvot venähtäneet pitkähköiksi. Hän oli koristautunut silmälaseilla ja käytti valkeaa kaulaliinaa. Hänen yksirivisen pitkän takkinsa alla, joka oli napitettu leukaan saakka, näkyi tavallinen määrä pippurin ja suolanvärisiä housunlahkeita, jotka päättyivät epätäydellisesti kiilloitettuihin kenkiin. Vaikka hänen takkinsa hihat olivat lyhyet, ei niiden alta näkynyt aavistustakaan liinaisista kalvosimista, ja vaikka hänellä oli naamaa riittämiin, jotta olisi ollut tilaa paidankauluksellekin, ei hänen kaulansa koristeena voinut havaita merkkiäkään moisesta lisäkkeestä. Yleensä hän oli ikään kuin vähän ruosteensyömän näköinen, ja hänestä lähti voimakas, oikein täysikypsän havannasikarin haju.

Bob Sawyerilla oli karkea, sininen takki; se ei ollut oikeastaan päällystakki eikä tavallinen, vaan siinä oli molempien luonnetta ja ominaisuuksia, ja hänestä uhosi tuollaista erikoisen huolimatonta nokkeluutta ja kopeilevaa käytöstä, mikä on ominaista sellaisille herrasmiehille, jotka päivällä tupakoivat kaduilla ja yöllä huutavat ja kirkuvat samoilla paikoilla, puhuttelevat tarjoilijoita etunimeltä ja tekevät kaikenlaisia muitakin yhtä sukkelia tekosia. Hänellä oli isoruutuiset housut ja suuret, karkeat, kaksiriviset liivit. Ulkona ollessaan hän käytti isonuppista, paksua keppiä. Hän karttoi hansikkaita; kaiken kaikkiaan hän oli kuin jonkinlainen rappiolle joutunut Robinson Crusoe.

Sellaisia olivat nuo kaksi arvohenkilöä, joille herra Pickwick esiteltiin, kun hän istuutui aamiaispöytään jouluaamuna.

"Kaunis aamu, hyvät herrat", sanoi herra Pickwick.

Herra Bob Sawyer ilmaisi kevyesti nyökäten myöntymyksensä ja pyysi herra Benjamin Allenilta sinappia.

"Oletteko tulleet kaukaakin tänä aamuna, hyvät herrat?" tiedusteli herra Pickwick.

"Muggletonin 'Sinisestä Leijonasta'", vastasi herra Allen lyhyesti.

"Teidän olisi pitänyt liittyä seuraamme eilen illalla", sanoi herra Pickwick.

"Niin olisi pitänyt", vastasi Bob Sawyer, "mutta niiden viina oli liian hyvää, jotta siitä olisi voinut luopua yhdessä rytäkässä. Eikö niin, Ben?"

"Joo", vastasi herra Benjamin Allen. "Eivät sikaritkaan olleet hullumpia, eivätkä porsaankyljyksetkään. Vai mitä, Bob?"

"Eivät suinkaan", myönsi Bob.

Nuo erittäin läheiset ystävykset hyökkäilivät aamiaisen kimppuun vielä innokkaammin kuin äsken, ikään kuin edellisen illan aterian muisto olisi antanut ravinnolle uutta viehätystä.

"Pistä liiveihisi Bob!" kehoitti herra Allen rohkaisevasti toveriaan.

"Liiveihinpä hyvinkin", vastasi Bob Sawyer. Ja niin hän, totta puhuaksemme, tekikin.

"Ei mikään anna niin hyvää ruokahalua kuin ruumiiden leikkeleminen", sanoi herra Bob Sawyer katsellen ympäri pöytää.

Herra Pickwickiä puistatti hiukan.

"Muistaessani, Bob", sanoi herra Allen, "joko sait loppuun sen jalan?"

"Melkein", vastasi Sawyer ottaen samalla eteensä puolikkaan kanaa. "Se oli merkillisen jäntevä lapsen jalaksi."

"Niinkö?" kysyi herra Allen välinpitämättömästi.

"Niin oli", sanoi Bob Sawyer suu täynnä.

"Kirjoitin nimeni Aasiksen listaan saadakseni käsivarren", sanoi herra Allen. "Rupesimme porukkaan saadaksemme yhteisen raadon, ja lista on jo melkein täynnä, mutta emme saa mistään kaveria, joka tahtoisi pään. Ota sinä se."

"En huoli", vastasi Bob Sawyer, "ei minulla ole varaa ylellisyyteen."

"Älä lörpötä!"

"En tosiaankaan voi", väitti Bob Sawyer. "Minulla ei olisi mitään aivoja vastaan, mutta en voi panna likoon kokonaista päätä."

"Vaietkaa jo, hyvät herrat, pyydän", sanoi herra Pickwick. "Kuulen naisten tulevan."

Herra Pickwickin puhuessa naiset, joita herrat Snodgrass, Winkle ja Tupman kohteliaasti saattelivat, palasivat aamukävelyltä.

"Kas, Ben!" sanoi Arabella äänen ilmaistessa enemmän hämmästystä kuin ihastusta, kun näki veljensä.

"Aion viedä sinut huomenna kotiin", vastasi Benjamin.

Herra Winkle kalpeni.

"Etkö näe Bob Sawyeriä, Arabella?" kysyi herra Benjamin Allen jonkinverran moittivasti. Arabella ojensi sirosti kätensä tunnustaakseen Bob Sawyerin läsnäolon. Vihan värähdys sävähdytti herra Winklen sydäntä, kun Bob Sawyer huomattavasti puristi ojennettua kättä.

"Rakas Ben", sanoi Arabella punastuen, "onko sinut esitelty herra Winklelle?"

"Ei ole, mutta se olisi minulle hyvin mieluista", vastasi hänen veljensä vakavasti. Tässä herra Allen kumarsi äkeästi herra Winklelle, kun taas herrat Winkle ja Bob Sawyer katselivat toisiaan selvästi epäluuloisesti kulmainsa alta.

Molempien uusien vieraiden tulo ja siitä johtunut herra Winklen ja nuoren, turkissuisia kenkiä käyttävän neidin hermostuminen olisi kaikesta päättäen aiheuttanut perin epämieluisan keskeytyksen seurueen hilpeyteen, jolleivät herra Pickwickin hupaisuus ja isännän hyväntuulisuus olisi ponnistelleet äärimmäisyyksiin saakka yhteiseksi hyväksi. Herra Winkle tunkeutui asteittain herra Benjamin Allenin suosioon, ryhtyipä ystävälliseen keskusteluun herra Bob Sawyerinkin kanssa, joka viinan, aamiaisen ja puhelun virkistämänä vähitellen kohosi hilpeyden ylimmälle tasolle ja kertoi hyvin hauskasti miellyttävän jutun siitä, kuinka paise poistettiin erään herrasmiehen päästä, jota selostusta hän havainnollisti osteriveitsen ja leipäkannikan avulla koko seurueen suureksi mielenylennykseksi. Sitten kaikki lähtivät kirkkoon, jossa herra Benjamin Allen nukahti sikeästi, kun taas herra Bob Sawyer käänsi mielensä pois maallisista asioista sillä kekseliäällä toimituksella, että kaiversi nimensä penkin istuimeen neljän tuuman pituisilla, lihavilla kirjaimilla.

"No nyt", sanoi Wardle, kun tukeva aamiaispäivällinen, jossa voimakas olut ja kirsikkaviina olivat miellyttävänä särpimenä, oli kunnialla syöty, "mitä arvelisitte siitä, jos mentäisiin tunniksi jäälle? Meillä on hyvää aikaa."

"Erinomaista!" sanoi herra Benjamin Allen.

"Mainiota!" huudahti herra Bob Sawyer.

"Te luistelette tietysti, herra Winkle?" sanoi Wardle.

"Ky... kyllähän mi... minä", vastasi herra Winkle, "mutta en ole harjoitellut moneen aikaan."

"Mutta luistelkaa sentään, herra Winkle", sanoi Arabella. "Katselen sitä niin mielelläni."

"Se on niin siroa", sanoi toinen neiti. Kolmas neiti sanoi, että se oli hienoa, ja neljäs ilmaisi mielipiteenään, että se oli niin "joutsenmaista".

"Tekisin niin ihan varmasti", myöntyi herra Winkle punastuen, "mutta minulla ei ole luistimia".

Tämä este raivattiin heti pois tieltä. Trundlella oli kahdet luistimet, ja lihava poika ilmoitti, että alhaalla oli lisäksi puolikymmentä, minkä johdosta herra Winkle sanoi olevansa hyvin iloinen, ja näytti hyvin onnettomalta.

Ukko Wardle vei joukon jokseenkin laajalle luistinradalle, ja kun lihava poika ja Sam Weller olivat lapioineet ja lakaisseet pois yöllä sataneen lumen, kiinnitti herra Bob Sawyer jalkaansa luistimet niin näppärästi, että se herra Winklen mielestä oli ihan ihmeellistä, ja piirsi ympyröitä vasemmalla jalallaan ja leikkasi kahdeksaisia ja kirjoitti jäälle, kertaakaan pysähtymättä hengähtämään, suuren joukon hauskoja ja hämmästyttäviä kuvioita herra Pickwickin, Tupmanin ja naisten suureksi tyydytykseksi, joka tyydytys saavutti oikean innostuksen huipun, kun ukko Wardle ja Benjamin Allen, samaisen Bob Sawyerin avustamina, toimittivat salaperäisiä temppuja, joita he sanoivat "kelaksi".

Koko tämän ajan oli herra Winkle kasvot ja kädet sinisinä kylmästä koettanut pakottaa rautapiikkiä saappaittensa pohjiin. Hän pisti herra Snodgrassin avulla, joka tiesi luistelusta melkein yhtä paljon kuin hindu, luistimet takaperin jalkaansa ja sai remmit hyvin monimutkaiseksi ja sekavaksi rykelmäksi. Vihdoin saatiin herra Wellerin avustaessa nuo kovan onnen luistimet vahvasti kierretyiksi paikoilleen ja hihnoitetuiksi, ja herra Winkle nostettiin jaloilleen.

"No niin, herra", sanoi Sam rohkaisevasti, "lähtekääpä liikkeelle ja näyttäkää niille, kuinka oikein mennään".

"Seis, Sam, seis!" sanoi herra Winkle vavisten ankarasti ja tarttuen kiinni Samin käsivarsiin kuin hukkuva. "Kuinka liukasta täällä onkaan!"

"... hyvin tavallista jäällä, herra", vastasi Sam. "Lopettakaa, herra."

Tämä herra Wellerin viime huomautus kohdistui siihen liikkeeseen, jonka herra Winkle juuri sillä hetkellä teki, yrittäen nimittäin hurjasti heittää säärensä ilmaan ja iskeä takaraivonsa jäähän.

"Nämä... nämä luistimet ovat kovin kömpelöt, eikö niin, Sam?" kysyi herra Winkle änkyttäen.

"Minä pelkään, että niiden päällä seisoo vähän kömpelö herra", vastasi Sam.

"No, Winkle!" huusi herra Pickwick ollenkaan aavistamatta, että jotakin oli hullusti. "Tulkaa, naiset odottavat teitä kiihkeästi!"

"Kyllä, kyllä", vastasi herra Winkle kolkosti hymyillen, "olen juuri tulossa".

"Aikoo juuri aloittaa", sanoi Sam yrittäen päästä irti. "Nyt eteenpäin, herra!"

"Odota hetkinen, Sam", läähätti herra Winkle iskien Samille silmää hyvin ystävällisesti. "Muistan juuri, että minulla on kotona pari takkia, joita en tarvitse. Saat ne, Sam."

"Kiitoksia, herra", sanoi Sam.

"Älä huoli nostaa hattuasi, Sam", sanoi herra Winkle kiireesti. "Älä ota kättäsi pois sitä varten! Aioin antaa sinulle tänä aamuna viisi shillinkiä joululahjaksi, Sam. Annan ne sinulle tänä iltana."

"Olette kovin hyvä, herra", vastasi Sam.

"Mutta pidäthän aluksi kiinni minusta, Sam?" kysyi herra Winkle. "Sillä lailla, se on oikein. Kyllä minä tästä kohta perille pääsen, Sam. Ei liian nopeasti, Sam, ei liian nopeasti."

Eteenpäin kumartuneena, ruumis puoleksi kaksinkerroin, pääsi Winkle Samin avulla yli jään hyvin kummallisella ja hyvin vähän joutsenmaisella tavalla, kun herra Pickwick asioista tietämättä huusi toiselta rannalta:

"Sam!"

"Mitä herra?"

"Tule tänne, tarvitsen sinua!"

"Antakaa nyt mennä, herra", sanoi Sam. "Ettekö kuule, että isäntä kutsuu? Päästäkää irti, herra!"

Ankaralla ponnistuksella herra Weller riuhtaisihe irti kauhistuneen pickwickiläisen otteesta ja antoi samalla onnettomalle herra Winklelle aikamoisen vauhdin. Niin varmasti, ettei millään taidolla eikä harjoituksella olisi voinut sellaista saavuttaa tuo onneton mies ajoi nopeasti keskelle kehää juuri samalla hetkellä kun herra Bob Sawyer suoritti verrattoman kaunista kuviota. Herra Winkle törmäsi päätä pahkaa häneen, ja he molemmat kaatua mätkähtivät raskaasti jäälle. Herra Pickwick juoksi paikalle. Bob Sawyer oli noussut jaloilleen, mutta herra Winkle oli liian viisas tekemään mitään sellaista luistimet jalassa. Hän istui jäällä tehden kouristuksen tapaisia yrityksiä hymyilläkseen, mutta hänen kasvojensa jokaisesta piirteestä kuvastui hätä.

"Loukkasitteko itsenne?" kysyi herra Benjamin Allen hyvin levottomana.

"En pahasti", sanoi herra Winkle hieroen selkäänsä hyvin kovasti.

"Toivon, että sallitte minun iskeä suontanne", sanoi herra Bob Sawyer hyvin innokkaasti.

"Ei, kiitoksia vain", virkkoi herra Winkle kiireesti.

"Luulen kyllä, että se olisi parasta", sanoi Allen.

"Kiitoksia vain", vastasi herra Winkle, "olisin mieluummin ilman."

"Mitä te asiasta arvelette, herra Pickwick?" kysyi Bob Sawyer.

Herra Pickwick oli kiihtynyt ja kiukkuinen. Hän viittasi Sam Wellerille ja käski ankaralla äänellä: "Riisu häneltä luistimet!"

"Ei, enhän minä vielä oikein ehtinyt alkuunkaan", vastusteli herra Winkle.

"Riisu häneltä luistimet!" toisti herra Pickwick lujasti.

Käskyä ei voinut vastustaa. Herra Winkle salli ääneti Samin noudattaa sitä.

"Nosta hänet ylös", sanoi herra Pickwick. Sam teki työtä käskettyä.

Herra Pickwick perääntyi muutaman askeleen päähän seurueesta ja viitaten ystäväänsä lähestymään kiinnitti häneen tutkivan katseensa ja lausui hiljaisella, mutta selvällä ja painokkaalla äänellä nämä huomattavat sanat:

"Olette humpuukimestari, hyvä herra!"

"Mitä?" kysyi herra Winkle sävähtäen.

"Humpuukimestari! Mutta puhun selvemmin, jos haluatte: Olette veijari, hyvä herra!"

Näin sanoen herra Pickwick kääntyi hitaasti pois ja palasi ystäviensä luokse.

Herra Pickwickin purkaessa itsestään äsken kerrottua mielipidettä harjoittivat herra Weller ja lihava poika, jotka yhteisin ponnistuksin olivat laittaneet liukuradan, liukumista kerrassaan mestarillisesti ja loisteliaasti. Etenkin Sam Weller suoritti tuon kauniin taideliukumistempun, jota yleensä sanotaan "kolkuttamiseksi rajasuutarin ovelle" ja joka tehdään liukumalla jäätä pitkin yhdellä jalalla samalla kuin toisella silloin tällöin koputetaan siihen, kuin kirjeenkantaja oveen. Liukurata oli pitkä ja hyvä, ja tuossa liikkeessä oli jotakin, mitä herra Pickwick, jolle tuli kylmä paikoillaan seisomisesta, ei saattanut olla kadehtimatta.

"Tuo näyttää hyvin lämmittävältä ruumiinharjoitukselta", huomautti hän Wardlelle, kun tämä herrasmies puuskutti ihan hengästyneenä väsymättömän innokkaasti piirreltyään jäähän monimutkaisia mittausopillisia tehtäviä.

"Kyllä se on sellaista", vastasi Wardle. "Osaatteko liukua?"

"Osasin kyllä pikku poikana katuojissa", vastasi herra Pickwick.

"Koettakaapa nyt!" kehoitti Wardle.

"Niin, olkaa hyvä, herra Pickwick!" huusivat kaikki naiset.

"Olisin hyvin onnellinen, jos voisin tuottaa teille huvia", vastasi herra Pickwick, "mutta en ole harrastanut tällaista kolmeenkymmeneen vuoteen."

"Hui hai! lorua!" sanoi Wardle ottaen luistimet jalastaan kiireesti, mikä oli ominaista kaikelle hänen toiminnalleen. "No niin, minä lähden seuraksenne, tulkaa!" Ja niinpä lähti tuo hyväntuulinen vanha herra kiitämään liukurataa pitkin niin nopeasti, että se hipoi hyvin läheltä herra Wellerin ennätystä ja voitti täydellisesti lihavan pojan.

Herra Pickwick epäröi, tuumaili, veti hansikkaat käsistään ja pisti ne hattuunsa, liukui pari kertaa lyhyen matkan, pysähtyi yhtä usein, otti vihdoin uutta vauhtia ja liukui hiljaa ja totisena pitkin rataa jalat ainakin kyynärän ja neljänneksen päässä toisistaan, kaikkien katselijoiden riemuhuutojen kaikuessa.

"Pitäkää rokka lämpimänä, herra!" huusi Sam, ja taas tuli Wardle alas, sitten herra Pickwick, sitten Sam ja sitten herra Winkle ja sitten Bob Sawyer, sitten lihava poika ja sitten herra Snodgrass toistensa kintereillä ja kiitäen peräkkäin yhtä innokkaasti kuin olisi heidän tulevaisuutensa riippunut heidän nopeudestaan.

Oli mitä suurimmassa määrässä kiintoisaa katsella, millä tavoin herra Pickwick suoritti osansa menoissa, seurata sitä kiduttavaa levottomuutta, jota hän tunsi tuijottaessaan jäljessä tulijaa, kun tämä lähestyi häntä uhaten heti paikalla kaataa hänet, nähdä hänen vähitellen pääsevän kiusaantuneesta ilmeestään, tarkata leikkisää hymyä, joka kohosi hänen kasvoilleen, kuinka innokkaasti hän pyöri ympäri päähän päästyään ja juoksi edeltäjänsä jäljessä, jolloin hänen mustat säärystimensä tepastelivat hupaisesti lumessa ja hänen silmänsä säteilivät silmälasien läpi pelkkää hilpeyttä ja riemastusta. Ja kun hänet kaadettiin kumoon (niin tapahtui keskimäärin joka kolmannella kerralla), oli mitä mieltä ylentävin näky katsella hänen kasvot punoittavina kokoavan hattunsa, hansikkaansa ja nenäliinansa ja palaavan paikalleen riviin hehkuen intoa, jota mikään ei saattanut vaimentaa.

Urheiluinnostus oli korkeimmillaan, liukuminen kiihkeimmillään, nauru raikui kirkkaimpana, kun yht'äkkiä kuului terävä räsähdys. Hyökättiin kiireesti rantaa kohti, naiset kirkaisivat kimeästi ja herra Tupman huusi. Iso jääkappale katosi näkyvistä, vesi kuohahti sen päälle, herra Pickwickin hattu, hansikkaat ja kaulaliina jäivät kellumaan pinnalle — siinä olikin kaikki, mitä kukaan saattoi nähdä herra Pickwickistä.

Jokaisen kasvoilla näkyi surua ja huolta, miehet kalpenivat, naiset pyörtyivät, herrat Snodgrass ja Winkle tarttuivat toistensa käsiin ja tuijottivat hurjasti paikkaa, mihin heidän johtajansa oli uponnut, kun taas herra Tupman, saadakseen mahdollisimman nopeasti apua ja samalla saattaakseen onnettomuuden jokaisen kuulomatkalla olevan tietoon, juoksi kuin riivattu pitkin peltoja huutaen täyttä kurkkua: "Tuli on irti!"

Juuri sillä hetkellä ukko Wardle ja Sam Weller lähestyivät varovaisesti avantoa ja herra Benjamin Allen neuvotteli kiireisesti herra Bob Sawyerin kanssa siitä, olisiko tarpeellista iskeä suonta koko seurueelta — juuri sillä hetkellä kohosivat veden alta kasvot, pää ja hartiat — herra Pickwickin piirteet ja silmälasit.

"Pysytelkää pinnalla hetkinen, vain hetkinen!" huuteli herra Snodgrass.

"Tehkää niin, tehkää niin minun tähteni!" kirkui herra Winkle syvästi järkyttyneenä. Kehoitus oli jokseenkin tarpeeton, sillä olihan otaksuttavinta, että jos herra Pickwick olisikin kieltäytynyt pysyttelemästä pinnalla jonkun toisen vuoksi, hänen mieleensä olisi toki juolahtanut, että hän yhtä hyvin saattoi tehdä niin itsensä takia.

"Ylettääkö jalkanne pohjaan, vanha veikko?" kysyi Wardle.

"Kyllä varmasti", vastasi herra Pickwick pyyhkien vettä kasvoistaan ja haukkoen henkeä. "Kaaduin selälleni. Aluksi en tahtonut päästä jaloilleni."

Herra Pickwickin takin näkyvissä olevaan osaan tarttunut lieju todisti tämän ilmoituksen todenperäiseksi, ja kun vieraiden säikähdystä oli vielä enemmän lieventänyt lihavan pojan äkkiä ilmaisema tieto, ettei vesi ollut missään viittä jalkaa syvempää, suoritettiin todellisia urhouden ihmeitä herra Pickwickin ylös saamiseksi. Aikamoisen loiskeen, läiskeen ja ponnistelujen jälkeen herra Pickwick vihdoinkin kauniisti kirvoitettiin epämiellyttävästä asemastaan ja hän seisoi taas kuivalla maalla.

"Voi voi! Hän voi saada kuolemantaudin vilustumisesta", sanoi Emily.

"Voi ukko parkaa", pahoitteli Arabella. "Sallikaa minun kietoa tämä huivi ympärillenne, herra Pickwick."

"Niin, se onkin parasta, mitä voitte tehdä", sanoi Wardle, "ja kun olette saanut sen yllenne, juoskaa kotiin niin nopeasti kuin jalat kantavat ja hypätkää suoraan vuoteeseen."

Heti tarjottiin koko tusina huiveja. Kun oli valittu kolme, neljä paksuinta, herra Pickwick kiedottiin niihin ja lähetettiin juoksemaan herra Wellerin avulla, ja niin nähtiin tuo outo näky, että vanha, likomärkä herra juoksi ilman hattua, käsivarret kylkiin sidottuina, peltoja pitkin, ilman mitään selvästi määriteltyä tarkoitusta, ainakin kuuden runsaan englanninpenikulman vauhtia tunnissa.

Mutta herra Pickwick ei välittänyt siitä, miltä hän näytti tällaisessa äärimmäisessä tapauksessa, ja Sam Wellerin hoputuksen ansiosta hän pysytti vauhtinsa mahdollisimman kiivaana, kunnes ehti Manor Farmin ovelle, jonne herra Tupman oli saapunut viittä minuuttia aikaisemmin ja säikähdyttänyt vanhan rouvan sydämen läpättämään tartuttaen häneen sen järkkymättömän vakaumuksen, että keittiön savupiippu oli tulessa — tapaturma, joka aina esiintyi vanhan rouvan sielun silmissä mitä hehkuvimmin värein joka kerran, kun joku hänen läheisyydessään ilmaisi pienintäkin levottomuutta.

Herra Pickwick ei pysähtynyt hetkeksikään, ennen kuin oli kunnollisesti vuoteessa. Sam Weller sytytti takkaan leimuavan valkean ja toi huoneeseen hänen päivällisensä. Punssimaljakin kannettiin sinne lopuksi ja pidettiin suuret pidot hänen terveytensä kunniaksi. Ukko Wardle ei halunnut kuullakaan hänen nousemisestaan, niin että vuoteesta tehtiin puheenjohtajan paikka, josta käsin herra Pickwick johti puhetta. Toinen ja kolmaskin malja käskettiin sisään, ja kun herra Pickwick heräsi seuraavana aamuna, ei hänessä ollut luuvalon merkkiäkään, mikä todisti, kuten herra Bob Sawyer sattuvasti huomautti, ettei tällaisessa tapauksessa mikään vedä vertoja kuumalle punssille ja että jos kuuma punssi milloinkaan jäi tehottomaksi, se johtui vain siitä, että sairas hairahtui siihen moukkamaiseen erehdykseen, ettei nauttinut sitä kylliksi.

Rattoisa seurue hajaantui seuraavana aamuna. Kouluaikana on ero ihanaa, mutta myöhemmin elämässä se saattaa olla hyvinkin tuskallinen. Kuolema, oma etu ja onnen vaihtelut hajoittavat joka päivä monia onnellisia ihmisryhmiä ja sirottelevat ne hajalleen sinne tänne, eivätkä pojat ja tyttäret palaa enää milloinkaan. Emme tahdo sanoa, että asianlaita oli ihan siten tässä erikoistapauksessa, tahdomme vain ilmoittaa lukijalle, että tämän seurueen eri jäsenet hajaantuivat kukin kotiinsa, että herra Pickwick ja hänen ystävänsä vielä kerran varasivat paikat Muggletonin postivaunujen katolta ja että Arabella Allen lähti omaan määräpaikkaansa, mikä se sitten lienee ollutkin — tohtinemme sanoa, että herra Winkle tiesi sen, mutta tunnustamme, että me emme tiedä — veljensä Benjaminin ja hänen erikoisen ja hyvin läheisen ystävänsä Bob Sawyerin suojeluksen ja huolenpidon alaisena.

Ennen kuin erosivat tämä herra ja Benjamin Allen veivät herra Pickwickin syrjään hyvin salaperäisen näköisinä, ja herra Bob Sawyer kysyi, pistäen etusormensa kahden herra Pickwickin kylkiluun väliin osoittaen siten samalla kertaa luontaista leikillisyyttään ja tietojaan ihmisruumiin anatomiasta:

"Sanokaas, kunnon setä, missä te pidätte majaa?"

Herra Pickwick vastasi, että hän tällä hetkellä piti majaa "Yrjänässä ja Korppikotkassa".

"Olisi hauskaa, jos tulisitte käymään luonani", sanoi Bob Sawyer.

"Mikään ei olisi minulle suurempi ilo", vastasi herra Pickwick.

"Tässä on osoitteeni", sanoi herra Bob Sawyer ottaen esiin nimikortin. "Lant Street, Borough. Se on lähellä Gujsin klinikoita ja mukava minulle, nähkääs. Vähän matkaa Pyhän Yrjön kirkon ohi kuljettuanne käännytte High Streetiltä oikealle."

"Löydän kyllä", sanoi herra Pickwick.

"Tulkaa torstaina, kahden viikon kuluttua, ja ottakaa nuo toiset vekkulit mukaan", sanoi herra Bob Sawyer. "Luokseni tulee silloin muutamia medisiinaritovereita."

Herra Pickwick lausui julki ilonsa, jonka noiden medisiinaritovereiden tapaaminen tuottaisi hänelle, ja kun herra Bob Sawyer oli ilmoittanut, että hän aikoi tehdä siitä oikein hupaisen illan ja että hänen ystävänsä Ben olisi yksi kutsuvieraista, he puristivat toistensa kättä ja erosivat.

Tunnemme, että tällä kohtaa olemme alttiina kysymykselle, kuiskailiko herra Winkle jotakin Arabella Allenille tämän lyhyen keskustelun aikana, ja jos niin oli, mitä hän sanoi, sekä vielä, jutteliko herra Snodgrass erikseen Emily Wardlen kanssa, ja jos niin oli, niin mitä hän sanoi. Tähän vastaamme, että sanoivatpa he noille neideille mitä hyvänsä, he eivät ainakaan sanoneet yhtään mitään herra Pickwickille enempää kuin herra Tupmanillekaan kahdeksankolmatta mailin matkalla ja että he huokailivat hyvin usein, kieltäytyivät juomasta olutta ja viinaakin ja näyttivät olevan allapäin. Jos tarkkasilmäiset lukijattaremme voivat tehdä näistä tosiseikoista joitakin tyydyttäviä johtopäätöksiä, pyydämme heitä kaikin mokomin yrittämään.

2. luku,

JOKA LÄPEENSÄ KÄSITTELEE LAKITIEDETTÄ JA ERÄITÄ TUON TIETEEN SUURIA

OPPINEITA EDUSTAJIA.

Hajallaan siellä täällä Templen kaupunginosan nurkissa ja sopissa on eräänlaisia pimeitä ja likaisia huoneita, joihin sisään ja joista ulos saattaa istuntokauden aikana nähdä kaiket aamut ja pitkälle iltapäivänäkin kiiruhtavan paperikääryt kainalossa ja taskuissa törröttäen, melkein katkeamattoman jonon asianajajien kirjureita. Noita kirjureita on monta eri luokkaa. Tuossa on luetteloon merkitty kirjuri, joka jo on maksanut oppirahansa ja on toivossa päästä asianajajaksi, jolla on tili räätälillä, joka saa kutsuja seurapiireihin, tuntee perheen, joka asuu Gower Streetillä, ja toisen, jolla on asunto Tavistock Squarella, joka jokaiseksi pitkäksi lomaksi matkustaa pois kaupungista isänsä luo, pitää ratsuhevosia ja on, sanalla sanoen, oikea ylimys kirjureiden joukossa. Tuossa taas on sitten palkattu kirjuri — täysihoidossa tai ei, miten sattuu — joka käyttää suurimman osan viikossa saamistaan kolmestakymmenestä shillingistä omaksi huvikseen ja koreudekseen, käy ainakin kolmesti viikossa Adelphin teatterin halpahintaisissa esityksissä, huvittelee senjälkeen majesteetillisesti omenaviinillä ja on puoli vuotta sitten kuolleen kuosin huono pilakuva. Sitten on keski-ikäinen puhtaaksikirjoittaja, jolla on suuri perhe ja joka on aina nukkavieru ja usein humalassa. Ja sitten siellä ovat ensimmäistä virkatakkiaan kuluttavat toimistopojat, jotka tuntevat sopivaa halveksimista vielä kouluakäypiä poikia kohtaan. He keräävät kotiin mennessään keskenään rahaa makkaraan ja olueen ja ovat sitä mieltä, ettei mikään vedä vertoja hauskalle elämälle. Lajista on niin monta muunnosta, ettei niitä käy luetteleminen, mutta niin monta kuin niitä lieneekin, ne voi kaikki nähdä eräinä tiettyinä virkatunteina kiiruhtamassa edestakaisin juuri mainitsemillamme paikoilla.

Nuo mainitut nurkat ovat lakimiesammatin julkisia toimistoja, jossa haasteita laaditaan, tuomioita allekirjoitetaan, selityksiä annetaan ja pannaan käyntiin monia muita kekseliäitä juonia Hänen Majesteettinsa uskollisten alamaisten kiusaksi ja häiriöksi ja ammatin harjoittajien onneksi ja menestykseksi. Ne ovat suurimmaksi osaksi matalakattoisia, tomuisia huoneita, joissa loikovat lukemattomat pergamenttirullat, hikoiltuaan siellä koko viime vuosisadan erittäin miellyttävää tuoksua, mikä päivällä sekaantuu kuivan homeen hajuun ja yöllä niihin erilaisiin lemuihin, joita nousee likaviemäreistä, kastuneista sateenvarjoista ja huonoimmanlajisista talikynttilöistä.

Puoli kahdeksan tienoissa illalla, pari viikkoa sen jälkeen kuin herra Pickwick ystävineen oli palannut Lontooseen, kiiruhti tuollaiseen toimistoon ruskeaan, kiiltonappiseen pukuun sonnustautunut olento; pitkä tukka oli huolellisesti kammattu nukkavierun hatun reunoja pitkin ja kuraiset, harmaat housut olivat niin täpärästi kiinnitetyt saappaiden suuhun, että polvet uhkasivat joka hetki puskeutua ulos piilostaan. Mies otti takkinsa taskusta pitkän, kapean pergamenttiliuskan, johon toimessaoleva virkamies painoi epäselvän, mustan leiman. Sitten hän otti neljä samankokoista paperiliuskaa, joista jokainen sisälsi pergamenttiliuskasta otetun jäljennöksen, nimen kohdat tyhjinä, ja täytettyään tyhjät paikat pisti kaikki viisi asiakirjaa taskuunsa ja kiiruhti pois.

Ruskeatakkinen mies, jolla oli nuo salaopilliset asiakirjat taskussaan, ei ollut kukaan muu kuin vanha tuttavamme Jackson, toiminimestä Dodson & Fogg, Freemans Court, Cornhill. Sensijaan että hän olisi palannut toimistoon, josta tuli, hän ohjasi askeleensa suoraan Sun Courtiin ja lähestyttyään epäröimättä "Yrjänän ja Korppikotkan" ravintolaa halusi tietää, oliko herra Pickwick kotona.

"Kutsu herra Pickwickin palvelijaa, Tom!" käski 'Yrjänän ja Korppikotkan’ tarjoilijatar.

"Älkää vaivatko itseänne!" sanoi herra Jackson. "Tulen asioissa. Jos haluatte näyttää minulle herra Pickwickin huoneen, menen sinne itse."

"Minkä nimen saan ilmoittaa?" kysyi ovenvartija.

"Jackson", vastasi kirjuri.

Ovenvartija kiipesi ylös portaita ilmoittamaan herra Jacksonia, mutta herra Jackson säästi häneltä sen vaivan seuraten ihan hänen kintereillään ja astuen huoneeseen, ennenkuin toinen ennätti virkkaa sanaakaan.

Sinä päivänä oli herra Pickwick kutsunut päivälliselle kolme ystäväänsä. He istuivat kaikki takan ääressä viiniä juomassa, kun herra Jackson tuli huoneeseen, kuten edellä on kerrottu.

"Mitä kuuluu?" kysyi Jackson nyökäten herra Pickwickille.

Tämä herra kumarsi ja näytti hiukan yllättyneeltä, sillä herra Jacksonin kasvot eivät olleet syöpyneet hänen muistiinsa.

"Tulen Dodsonin ja Foggin puolesta", sanoi herra Jackson selitykseksi.

Tuon nimen kuullessaan herra Pickwick kavahti pystyyn.

"Kääntykää asianajajani, herra Perkerin puoleen Grays Innissä", sanoi hän. "Tarjoilija, saattakaa tämä herra ulos."

"Suokaa anteeksi, herra Pickwick", sanoi Jackson asettaen rauhallisesti hattunsa lattialle ja ottaen taskustaan pergamenttiliuskan. "Tällaisessa tapauksessa, herra Pickwick, tiedättehän, kelpaa asian toimittamaan vain asianomainen itse tai hänen kirjurinsa tai valtuutettunsa. Ei mikään ole niin tärkeää kuin muodollisuus lakiasioissa."

Samassa herra Jackson silmäsi pergamenttia ja nojaten kättään pöytään sanoi katsellen ympärilleen huulillaan valloittava ja vakuuttava hymy:

"No niin, älkäämme ryhtykö sanasotaan sellaisesta pikkuseikasta kuin tämä. Kuka herroista on nimeltään Snodgrass?"

Tämän kysymyksen kuullessaan herra Snodgrass säpsähti niin peittelemättä ja ilmeisesti, että enempää vastausta ei tarvittu.

"Jaha, niin ajattelinkin", sanoi herra Jackson vielä leppeämmin kuin edellä. "Aionpa häiritä teitäkin eräällä pikkuseikalla."

"Minua!" huudahti herra Snodgrass.

"Se on vain sub poena — haaste[1] Bardellin Pickwickin jutussa kantajan puolesta", selitti Jackson temmaten esiin yhden paperiliuskoista ja ottaen shillingin liivintaskustaan. "Asia tulee käsiteltäväksi heti istuntokauden alettua, helmikuun 14. p:nä luullaksemme. Olemme pyytäneet sitä varten erikoista valamiehistöä, ja se on vasta kymmenentenä listalla. Tämä kuuluu teille, herra Snodgrass."

Näin sanoessaan herra Jackson levitti pergamentin herra Snodgrassin silmien, eteen ja pani paperin ja shillingin hänen kouraansa.

Herra Tupman oli seurannut tätä toimenpidettä äänettömän hämmästyksen vallassa, kun Jackson äkkiä kääntyi häntä kohti ja sanoi:

"En erehtyne sanoessani, että nimenne on Tupman?"

Herra Tupman katseli herra Pickwickiä, mutta kun hän ei huomannut tämän herran ammollaan olevissa silmissä mitään kehoitusta nimenkieltämiseen, hän vastasi:

"Niin kyllä, nimeni on Tupman."

"Ja tuo toinen herra on luullakseni Winkle?" sanoi Jackson.

Herra Winkle änkytti myöntävän vastauksen, ja molemmat herrat saivat sitten paperiliuskan ja shillingin näppärältä herra Jacksonilta.

"Pelkään", virkkoi herra Jackson, "että pidätte minua jokseenkin häiritsevänä, mutta kaipaan vielä erästä henkilöä, jos se ei tuota teille haittaa. Minulla on täällä vielä Samuel Wellerin nimi."

"Tarjoilija, lähettäkää palvelijani tänne!" käski herra Pickwick.

Tarjoilija vetääntyi pois jokseenkin ällistyneenä, ja herra Pickwick kehoitti Jacksonia istuutumaan.

Syntyi kiusallinen hiljaisuus, jonka viaton vastaaja lopulta katkaisi.

"Otaksun", sanoi herra Pickwick hänen harminsa kohotessa sitä mukaa kuin hän puhui, "otaksun, että isäntienne tarkoituksena on saada minut langetetuksi omien ystävieni todistusten perusteella?"

Herra Jackson kopautti etusormellaan muutamia kertoja nenänsä vasenta puolta ilmoittaakseen, ettei hän ollut tullut juoruamaan salaisuuksia, ja vastasi leikkisästi:

"En tiedä, en osaa sanoa."

"Missä muussa tarkoituksessa nämä haasteet sitten olisi annettu heille", jatkoi herra Pickwick, "jollei juuri siinä?"

"Aika hyvä koukku tuo, herra Pickwick", vastasi Jackson pudistaen hitaasti päätään. "Mutta se ei tartu. Eihän ole kielletty yrittämästä, mutta minusta ei saa mitään irti."

Tässä Jackson vielä kerran hymyili seurueelle ja, asettaen vasemman peukalonsa nenänsä nipukalle, kiersi kuin kahvimyllyä oikealla samalla esittäen hyvin siroa ilme- ja elenäytelmää, (jollaiset olivat siihen aikaan hyvin suosittuja, mutta jotka nyt ovat valitettavasti melkein kokonaan joutuneet pois käytännöstä), jota kansanomaisesti sanottiin "veivaamiseksi".

"Ei! ei! herra Pickwick", sanoi Jackson kuin päätökseksi. "Perkerin miesten on arvattava, miksi käytämme näitä haasteita. Jolleivät he osaa arvata, heidän täytyy odottaa siksi, kunnes juttu alkaa, ja silloin he kyllä huomaavat, mitä niillä tarkoitetaan."

Herra Pickwick loi äärimmäistä inhoa ilmaisevan katseen kaikkea muuta kuin tervetulleeseen vieraaseensa ja olisi kai karjaissut jonkin peloittavan anateman herrojen Dodsonin & Foggin päänmenoksi, jollei Samin tulo huoneeseen olisi sillä hetkellä keskeyttänyt häntä.

"Samuel Weller?" sanoi herra Jackson kysyvästi.

"Tosimpia asioita, mitä olette sanonut moneen pitkään vuoteen", vastasi Sam ylevän tyynesti.

"Tässä on sub poena", sanoi Jackson.

"Mitä se on tavallisten ihmisten kielellä?" kysyi Sam.

"Tässä on alkuperäinen asiakirja", vastasi Jackson välittämättä selittää.

"Mikä?" sanoi Sam.

"Tämä", vastasi Jackson pudistellen asiakirjaa.

"Vai se on alkuperäinen?" virkkoi Sam. "Olen hyvin tyytyväinen, kun olen nähnyt alkuperäisen. Se näkyy olevan mukava kappale ja ilahduttaa mieltä."

"Ja tässä on shillinki", sanoi Jackson. "Sen lähettää Dodson & Fogg."

"Onpa perin ystävällistä Dodsonin ja Foggin puolelta, jotka tuntevat minua niin vähän, kun lähettävät oikein lahjan", virkkoi Sam. "Pidän sitä hyvin suurena kohteliaisuutena, herra. On heille suureksi kunniaksi, että he tietävät, kuinka palkita ansiota, missä sen vain kohtaa. Se ihan vaikuttaa ihmisen tunteisiinkin."

Näin sanoessaan herra Weller hiukan hieroi oikeaa silmäluomeaan takkinsa hihaan näyttelijöiden kaikkein koetuimman esikuvan mukaan, kun he näyttelevät liikuttavia perhenäytelmiä.

Herra Jackson näytti hiukan hämmästyvän Samin menettelytapaa, mutta kun hän oli jättänyt haasteen eikä hänellä enää ollut mitään muuta sanottavaa, hän oli vetävinään käteensä toista hansikasta, jota hän tavallisesti kantoi kädessään vain näön vuoksi, ja palasi virastoonsa kertomaan, kuinka asiat menestyivät.

Herra Pickwick nukkui vähän sinä yönä. Hänen muistinsa oli saanut hyvin epämiellyttävän virkistyksen rouva Bardellin jutusta. Hän söi aamiaista tavalliseen aikaan seuraavana päivänä, pyysi sitten Samin tulemaan mukaansa ja lähti Greys Inn Squarea kohti.

"Sam", sanoi herra Pickwick katsellen ympärilleen heidän päästyään Cheapsiden päähän.

"Mitä, herra?" kysyi Sam tullen herransa viereen.

"Mitä tietä?"

"Newgate-katua ylös."

Herra Pickwick ei heti kääntynyt, vaan katseli hajamielisesti Samia silmiin muutaman sekunnin ja päästi syvän huokauksen.

"Mikä teitä vaivaa, herra?" kysyi Sam.

"Tämä juttu, Sam", vastasi herra Pickwick, "alkaa kai ensikuun neljäntenätoista päivänä."

"Merkillinen yhteensattuma, herra", vastasi Sam.

"Miksi niin merkillinen?" kysyi herra Pickwick.

"Valentinin päivä, herra", vastasi Sam. "Ihan oikea päivä, kun on puhe avioliittolupauksen rikkomisesta."

Herra Wellerin hymy ei herättänyt mitään hilpeyden hohdetta hänen isäntänsä kasvoilla. Herra Pickwick kääntyi äkkiä poispäin ja kulki edellä äänettömyyden vallitessa.

He olivat kävelleet jonkin matkaa, herra Pickwick edellä syviin mietteisiin vaipuneena, Sam perässä kasvojen ilmaistessa mitä kadehdittavinta ja huolettominta kaiken ja kaikkien uhmaa, kun jälkimmäinen, jolla oli erikoinen halu ilmaista isännälleen kaikki omistamansa erikoistiedot, joudutti askeleitaan, kunnes oli ihan herra Pickwickin kintereillä, ja sanoi osoittaen taloa, jonka ohi he juuri kulkivat:

"Aika kaunis silavapuoti tämä, herra."

"Niin, siltä näyttää", myönsi herra Pickwick.

"Kuuluisa makkaratehdas", jatkoi Sam.

"Onko niin", kysyi herra Pickwick.

"Onko niin!" toisti Sam hiukan närkästyneenä. "Kyllä se vain on. Siellähän, Herra nähköön, katosi muutamia vuosia sitten se kunnianarvoisa kauppamies niin salaperäisellä tavalla."

"Ethän vain tarkoittane, että hänet 'burkattiin',[2] Sam?" virkkoi herra Pickwick silmäillen kiireesti ympärilleen.

"En, en minä sitä tarkoita", selitti herra Weller, "vaikka toivoisinkin, sillä hänelle tapahtui paljon pahempaa. Hän oli tämän kaupan pitäjä, ja hän keksi tuon patentoidun kaikkiruokaisen, höyryllä käyvän makkarakoneen, joka nielaisi vaikka katukiven, jos sitä piti kyllin lähellä, ja jauhoi sen makkaraksi yhtä helposti kuin jos se olisi ollut pieni lapsi. Hän oli hyvin ylpeä tästä koneestaan, kuten oli luonnollistakin, ja hän seisoi kellarissa katsellen sitä, kun se oli täydessä käynnissä, kunnes hän tuli ihan surunvoittoiseksi pelkästä ilosta, ja iloinen hän olisi saanut ollakin, herra, sillä hän omisti tuon koneen ja kaksi muuta viehättävää lasta sitäpaitsi, jollei hänellä olisi ollut vaimoa, joka oli pirullinen kapine. Akka seurasi häntä kaikkialle kintereillä ja inisi hänen korvissaan, niin ettei hän lopuksi enää voinut kestää sitä. 'Kuules nyt, hyvä ystävä', sanoi hän kerran, 'jos sinä vielä jatkat tätä peliä, niin lähdenpä, hitto vie, Amerikan maahan, tiedä se.' — 'Sinä olet laiska lurjus', sanoi eukko, 'ja toivotan amerikkalaisille iloa lahjasta'. Ja sitten hän haukkui miestään puolisen tuntia ja juoksi sitten myymälän pieneen takahuoneeseen ja alkoi huutaa, että mies tahtoo hänen kuolemaansa, ja kupertuu sitten kolmen tunnin ajaksi — pyörtyy sillä lailla, potkii vain ja huutaa. No niin, seuraavana aamuna ei miestä löydykään. Hän ei ollut ottanut mitään kassalaatikosta, ei ollut edes pukenut ylleen päällystakkiaan, joten oli ihan selvää, ettei hän ollut mennyt Amerikkaan. Häntä ei kuulunut takaisin seuraavana päivänä, ei seuraavalla viikollakaan. Rouva painatti ilmoituksia, joissa sanottiin, että jos mies tulisi takaisin, hän saisi kaikki anteeksi (mikä oli hyvin jalomielistä, koska hän ei ollut tehnyt yhtään mitään pahaa). Kanavasta häntä naarattiin, ja jos vielä kaksi kuukautta myöhemmin nousi ruumis vedestä, se vietiin heti suoraan makkarakauppaan. Kuitenkaan ei yksikään niistä ollut oikea, joten ilmoitettiin miehen karanneen, ja vaimo jatkoi liikettä. Eräänä lauantai-iltana tulee kauppaan pieni, laiha herra hyvin kiukuissaan ja kysyy: 'Oletteko te tämän kaupan omistaja?' — 'Olen kyllä' vastaa eukko. — 'Hyvä rouva', sanoo siihen herra, 'siispä olen tullut tänne sanomaan, ettemme minä ja perheeni tahdo tukehtua turhan takia, ja sen lisäksi', sanoo hän, 'hyvä rouva, sallinette minun huomauttaa, että vaikk'ette käytäkään parhaita lihapalasia makkaroita valmistaessanne, niin tulee kai häränliha sentään yhtä halvaksi kuin napit.' — 'Kuin napit, hyvä herra!' hämmästelee rouva. 'Niin, napit juuri', sanoo se pieni vanha herra levittäen paperipalasen ja näyttäen paria-, kolmeakymmentä napinpuolikasta. 'Housunnapit ovat kai oivallista makkaranhöystettä!' — 'Nuo ovat mieheni nappeja!' huutaa se rouva ja alkaa pyörtyä. — 'Mitä!' huutaa pieni vanha herra valahtaen aivan kalpeaksi. 'Nyt ymmärrän kaiken', sanoo leski. 'Hän on äkillisessä mielenhäiriössä muuttanut itsensä makkaroiksi.' Ja niin hän olikin tehnyt", jatkoi herra Weller katsellen vakavasti herra Pickwickin kauhun lamauttamia kasvoja, "taikka sitten hän oli jollakin lailla muuten joutunut koneeseen. Mutta olipa asian laita mikä hyvänsä, se pieni vanha herra, joka koko ikänsä oli pitänyt erityisen paljon makkaroista, hyökkäsi hurjana ulos kaupasta, eikä häntä senjälkeen enää näkynyt makkaraliikkeessä."

Tämän vaikuttavan perhe-elämän piiristä otetun kertomuksen päättyessä herra ja palvelija ehtivät Perkerin huoneeseen. Pitäen ovea puoliavoimia keskusteli Lowten kehnoasuisen, surkean näköisen miehen kanssa, jolla oli varpaattomat saappaat ja sormettomat hansikkaat. Hänen riutuneissa ja huolien uurtamissa kasvoissaan oli puutteen ja kärsimyksen, melkein epätoivonkin jättämiä jälkiä. Hän tunsi köyhyytensä, sillä hän vetäytyi porraskäytävän pimeälle puolelle herra Pickwickin saapuessa.

"Se on kovin onnetonta", sanoi vieras huoaten.

"Niin on", sanoi Lowten kirjoittaen nimensä ovenpieleen kynällään ja pyyhkien sen taas pois pyyhkeellään. "Haluatteko jättää sanan hänelle?"

"Milloin luulette hänen palaavan?" kysyi vieras.

"Se on ihan epävarmaa", vastasi Lowten iskien silmää herra Pickwickille, kun vieras loi katseensa maahan.

"Luuletteko, että kannattaisi jäädä odottamaan häntä?" kysyi vieras luoden toimistoon toiveikkaan katseen.

"Olen varma siitä, ettei kannata", vastasi kirjuri asettuen hiukan keskemmälle ovea. "Hän ei varmastikaan palaa tällä viikolla, ja onpa onni, jos seuraavallakaan, sillä kun Perker kerran lähtee kaupungista, ei hänellä milloinkaan ole kiirettä palata."

"Poissa kaupungista", sanoi herra Pickwick. "Voi hyvänen aika, kuinka pahasti tämä sattui!"

"Älkää menkö pois, herra Pickwick!" sanoi Lowten. "Minulla on teille kirje."

Vieras näytti epäröivän, katseli taas maahan, ja kirjuri iski viekkaasti silmää herra Pickwickille ikäänkuin ilmaistakseen, että käynnissä oli hyvin hupainen näytös, vaikka herra Pickwick ei voinut elämänsä uhallakaan käsittää, mikä se oli.

"Astukaa sisään, herra Pickwick", sanoi Lowten. "No, haluatteko jättää sanan, herra Watty, vai tuletteko mieluummin uudelleen?"

"Olkaa hyvä ja pyytäkää häntä olemaan hyvä ja ilmoittamaan minulle, mitä asiassani on tehty", sanoi mies. "Älkää Jumalan tähden jättäkö sitä tekemättä, herra Lowten!"

"En, en minä sitä unohda", vastasi kirjuri. "Käykää sisälle, herra Pickwick. Hyvästi vain, herra Watty. Mainion kaunis ilma tänään!"

Nähdessään miehen vielä epäröivän hän nyökkäsi Sam Wellerille, että tämä seuraisi isäntäänsä, ja sulki oven toisen nenän edessä.

"Enpä luule, että maailman alusta alkaen on ollut toista yhtä kiusallista vararikkoista kuin tuo", sanoi Lowten heittäen kynänsä permantoon kuin olisi häntä pahasti loukattu. "Hänen juttunsa ei ole vielä ollut oikeudessa täyttä neljää vuotta, ja panen vaikka pääni pantiksi, että hän on käynyt täällä mankumassa ainakin kahdesti viikossa. Tätä tietä, herra Pickwick. Perker on sisällä ja tahtoo tavata teitä. Peevelin kylmä", lisäsi hän, "kun saa seisoa ovessa ja menettää aikaansa mokomankin maankiertäjän kanssa".

Kohennettuaan hyvin kiivaasti hyvin isoa takkaa hyvin pienellä hiilihangolla kirjuri näytti tietä isäntänsä yksityishuoneeseen ja ilmoitti herra Pickwickin.

"Tekö siellä, hyvä herra", sanoi pieni herra Perker hypähtäen tuolistaan. "No niin, mitä uutta kuuluu jutustanne? Ovatko ystävämme Freemans Courtilla tehneet jotakin uutta? Arvaan kyllä, etteivät he ole nukkuneet. Hyvin taitavia vekkuleita, hyvin taitavia."

Päättäessään puheensa pieni mies otti aika annoksen nuuskaa herrojen Dodson & Foggin taitavuuden kunniaksi.

"Aika roistoja", sanoi herra Pickwick.

"Ai! ai!" sanoi pieni mies. "Se on makuasia, tiedättehän, eikä meidän sovi ruveta väittelemään sanoista, koska ei voi odottaa, että te katselisitte asioita ammattimiehen silmillä. No niin, olemme tehneet kaiken välttämättömän. Olen valinnut tuomari Snubbinin."

"Onko hän taitava mies?" kysyi herra Pickwick.

"Taitava mies!" huudahti herra Perker. "Siunatkoon sydäntänne ja sieluanne, herra Pickwick. Snubbin on ammattinsa korkeimmalla huipulla. Hänellä on kolme kertaa enemmän työtä kuin kenelläkään muulla koko oikeuslaitoksessa ja hän on mukana joka asiassa. Teidän ei tarvitse mainita mitään siitä muualla, mutta me ammattimiehet sanomme, että Snubbin kiertää valamiehistön pikkusormensa ympäri."

Pieni mies otti toisen hyppysellisen nuuskaa nämä tiedot antaessaan ja nyökkäsi salaperäisesti herra Pickwickille.

"He ovat haastaneet todistajiksi kolme ystävääni", sanoi herra Pickwick.

"Tietysti!" vastasi Perker. "Tärkeitä todistajia! Näkivät teidät arkaluontoisessa tilanteessa."

"Mutta se eukko pyörtyi ihan itsestään", sanoi herra Pickwick "Hän tunkeutui itse syliini."

"Hyvin todenmukaista, hyvä herra", selitti Perker, "hyvin todenmukaista ja hyvin luonnollista. En väitä mitään muuta, en mitään. Mutta kuka todistaa sen?"

"He ovat haastaneet palvelijanikin", sanoi herra Pickwick jättäen edellisen keskusteluaiheen, sillä Perkerin kysymys oli hiukan ällistyttänyt häntä.

"Saminko?" virkkoi Perker.

Herra Pickwick vastasi myöntävästi.

"Tietysti, herra Pickwick, tietysti. Tiesin, että he tekisivät niin. Olisin voinut kertoa sen teille kuukausi sitten. Kuulkaahan, jos tahdotte ottaa asioittenne hoidon omiin käsiinne uskottuanne ne ensiksi asiamiehellenne, teidän on kestettävä seurauksetkin."

Tässä herra Perker suoristi itseään itsetietoisen arvokkaasti ja pudisteli pois nuuskajyväsiä paidanrinnukseltaan.

"Ja mitä he toivovat hänen todistavan?" kysyi herra Pickwick kolmen tai kahden minuutin äänettömyyden jälkeen.

"Että lähetitte hänet kantajan luo tekemään jotakin ehdotusta, sovintoehdotusta kai", vastasi Perker. "Mutta se ei merkitse suuriakaan, ja luulen, ettei monikaan asianajaja kykene saamaan hänestä paljoakaan irti."

"En minäkään luule, että saavat", sanoi herra Pickwick hymyillen harmistaan huolimatta sille ajatukselle, että Sam esiintyisi todistajana. "Mitä menettelytapaa meidän on noudatettava?"

"Meillä on valittavana vain yksi, hyvä herra", selitti Perker: "kuulustella ristiin todistajia, luottaa Snubbinin kaunopuheisuuteen, heittää hiekkaa tuomarin silmiin, luottaa valamiehistöön."

"Mutta otaksukaapa, että tuomio käy minua vastaan?" sanoi herra Pickwick.

Herra Perker hymyili, otti oikein aimo annoksen nuuskaa, kohenteli tulta, nosteli olkapäitään ja pysyi ilmeikkään vaiteliaana.

"Tarkoitatte, että minun on siinä tapauksessa maksettava vahingonkorvausta?" sanoi herra Pickwick, joka oli tarkkaillut toisen sähkötysvastausta hyvin totisena.

Perker kohensi vielä kerran tulta ihan tarpeettomasti ja sanoi: "Pelkään, että niin on asianlaita."

"Silloin pyydän ilmoittaa teille järkkymättömän päätökseni olla maksamatta minkäänlaista korvausta", sanoi herra Pickwick hyvin painokkaasti. "Ei minkäänlaista! Ei yhtään puntaa, ei yhtään pennyäkään rahoistani saa löytää tietään Dodsonin ja Foggin taskuihin! Tämä on harkittu ja peruuttamaton päätökseni."

Ja herra Pickwick iski raskaasti nyrkkinsä pöytään aikomustensa peruuttamattomuuden vahvistukseksi.

"Hyvä on, hyvä on", sanoi Perker. "Itsehän sen parhaiten tietänette."

"Tietysti", vastasi herra Pickwick nopeasti. "Missähän varatuomari Snubbin asuu?"

"Lincolns Inn, Old Square", vastasi Perker.

"Tahtoisin mielelläni tavata häntä", sanoi herra Pickwick.

"Tavata Snubbinia, hyvä herra!" huudahti Perker äärimmäisesti hämmästyneenä. "Ohoh, ihan mahdotonta! Tavata tuomari Snubbinia! Herra varjelkoon! Sellaista ei ole milloinkaan kuultu, paitsi jos etukäteen maksaa käynnin ja sopii erikoisesti kohtaamisesta. Se ei käy päinsä, se ei käy päinsä."

Herra Pickwick oli kuitenkin päättänyt, ettei se ainoastaan kävisi päinsä, vaan että se myös tapahtuisi, ja seurauksena oli, että vaikka asia oli mahdoton, vei hänen lainopillinen neuvonantajansa hänet suuren herra Snubbinin etumaiseen toimistohuoneeseen.

Se oli siedettävän iso huone, vailla permantomattoja, ja lieden luo oli asetettu suuri kirjoituspöytä, jonka verkapäällys oli jo aikoja sitten menettänyt kaikki vaatimukset alkuperäiseen vihreään väriin ja oli vähitellen käynyt pölystä ja vanhuuttaan harmaaksi lukuunottamatta niitä kohtia, missä mustetahrat olivat hävittäneet sen luonnollisen värin jäljettömiin. Pöydällä oli suuri joukko pieniä paperinippuja, jotka oli sidottu yhteen punaisilla nauhoilla, ja sen ääressä istui vanhanpuoleinen kirjuri, jonka siloinen ulkomuoto ja paksut kultaiset kellonvitjat olivat vakuuttavina merkkeinä herra tuomari Snubbinin ammatin laajuudesta ja tuottavaisuudesta.

"Onko tuomari huoneessaan, herra Mallard?" kysyi Perker ojentaen nuuskarasiansa mahdollisimman kohteliaasti.

"On kyllä", kuului vastaus, "mutta hänellä on hyvin paljon tekemistä. Katsokaahan tänne! Hän ei ole vielä antanut lausuntoaan yhdestäkään näistä asioista, ja kaikista niistä on toimitusmaksu suoritettu."

Kirjuri hymyili näin sanoessaan ja veti nenäänsä nuuska-annoksen tuntien ilmeistä mielihyvää, joka näytti ilmaisevan nuuskanhimoa ja riemastusta toimitusmaksujen johdosta.

"Niin, häntä käytetään aika lailla", sanoi Perker.

"Kyllä", myönsi asianajajan kirjuri ottaen esiin oman rasiansa ja tarjoten nuuskaa mitä hyväntahtoisimmin, "ja paras puoli asiassa on se, ettei kukaan muu elävä ihminen kuin minä osaa lukea tuomarin käsialaa, niin että kaikki saavat odottaa lausuntoa, kun hän on sen antanut, kunnes minä olen jäljentänyt paperit."

"Mikä taas on eduksi, tiedämme kyllä kenelle, ja antaa aihetta lypsää hiukan enemmän asiakkailta, vai mitä?" sanoi Perker. "Ha, ha, haa!"

Tälle tuomarin kirjuri taas nauroi, ei meluisaa, kaikuvaa naurua, vaan hiljaista, sisäistä hihitystä, joka oli herra Pickwickistä epämiellyttävää kuulla. Kun mies vuotaa verta sisimmässään, se on vaarallista hänelle itselleen, mutta kun hän nauraa sisäisesti, se ei ennusta mitään hyvää toisille.

"Oletteko jo laatinut pikku luettelon niistä kulungeista, jotka olen teille velkaa?" kysyi Perker.

"En ole vielä", vastasi kirjuri.

"Toivoisinpa, että olisitte", sanoi Perker. "Antakaa minulle lasku, niin lähetän teille maksuosoituksen. Mutta otaksun, että teillä on liian paljon hommaa tupatessanne käteistä taskuunne, jotta ehtisitte ajatella velallisia, eikö niin?"

Tuo sukkeluus näytti ihmeesti kutkuttavan, kirjuria, ja hän otti taas vapauden ilahduttaa itseään pienellä sisäisellä hihityksellä.

"Mutta kuulkaahan, Mallard, hyvä ystävä", sanoi Perker äkkiä taas käyden vakavaksi ja vetäen suuren miehen suuren palvelijan nurkkaan takin rinnuksesta, "teidän täytyy saada tuomari ottamaan minut ja tämä asiakkaani vastaan".

"Katsos vain", sanoi kirjuri. "Tuopa ei kuulosta hullummalta! Tuomarin puheille! Se on liian hassua!"

Huolimatta ehdotuksen hassuudesta salli kirjuri kuitenkin, että hänet hiljalleen vedettiin pois herra Pickwickin kuuluvilta, ja lyhyen, kuiskaten käydyn keskustelun jälkeen hän lähti hiljalleen kävelemään pientä, hämärää käytävää ja katosi oikeuden auringonjumalan pyhäkköön, josta hän jonkin ajan kuluttua palasi varpaillaan ja ilmoitti herra Perkerille ja herra Pickwickille, että tuomari oli nähnyt hyväksi, vastoin kaikkia tapoja ja tottumuksia, ottaa heidät heti vastaan.

Herra tuomari Snubbin oli luisevakasvoinen, harmaaihoinen mies, iältään noin neljänkymmenenviiden tai — kuten romaanissa sanotaan — hän olisi saattanut olla viidenkymmenen. Hänellä oli sellaiset tylsäkatseiset, keitetyn näköiset silmät, jollaisia usein näkee monet vuodet väsyttäviä ja vaivalloisia tutkimustöitä harrastaneilla henkilöillä ja jotka olisivat riittäneet osoittamaan vieraallekin, että hän oli hyvin likinäköinen, ilman kaksinkertaisia silmälasejakin, jotka riippuivat mustassa nauhassa hänen kaulassaan. Hänen tukkansa oli ohut ja kitukasvuinen, joka seikka johtui osaksi siitä, että hän ei ollut milloinkaan uhrannut paljon aikaa sen hoitamiseen, osaksi taas siitä, että hän oli kahdenkymmenenviiden vuoden ajan käyttänyt virkaperuukkia, joka riippui telineellä hänen vieressään. Hänen takkinsa kauluksella näkyvät hiusjauheen merkit ja huonosti pesty ja vielä huonommin sidottu kaulaliina osoittivat, ettei hän ollut saanut tilaisuutta, sen jälkeen kuin oli lähtenyt oikeuden istunnosta, lainkaan muuttaa asuaan, kun taas hänen muun pukunsa huolimattomuus antoi aihetta uskoa, ettei hänen henkilökohtainen ulkonäkönsä olisi paljonkaan parantunut, vaikka hän olisi ehtinytkin niin tehdäkin. Pöydällä oli hujan hajan ammattikirjallisuutta, paperikasoja ja avattuja kirjeitä, eikä voinut havaita merkkiäkään siitä, että niitä olisi koetettukaan järjestää ja asetella; huoneen kalusto oli vanha ja kulunut, kirjakaapin ovet lahosivat saranoillaan, tomu pöllähteli matoista pieninä pilvinä joka askeleella, ikkunaverhot olivat keltaiset vanhuuttaan ja likaisuuttaan; kaikki huoneessa osoitti epäämättömän selvästi, että herra tuomari Snubbinilla oli liiaksi puuhaa virkaansa kuuluvissa asioissa voidakseen kiinnittää erikoista huomiota henkilökohtaiseen mukavuuteensa.

Varatuomari oli kirjoittamassa asiakkaiden tullessa sisään. Hän kumarsi hajamielisesti, kun asianajaja esitteli herra Pickwickin, ja sitten, pyytäen heitä istuutumaan, hän pisti kynänsä huolellisesti mustepulloon, hieroi vasenta säärtään ja odotti, että häntä puhuteltaisiin.

"Herra Pickwick on vastaajana Bardellin ja Pickwickin jutussa, herra tuomari", sanoi Perker.

"Onko asia annettu minun ajettavakseni?" kysyi tuomari.

"On, herra tuomari", vastasi Perker.

Snubbin nyökäytti päätään ja odotti jatkoa.

"Herra Pickwick tahtoi tavata teitä, tuomari Snubbin", sanoi Perker, "ilmoittaakseen teille, ennen kuin enemmälti puututte asiaan, kieltävänsä, että olisi olemassa mitään perustetta tai syytä nostaa juttua häntä vastaan ja että, jollei hän voisi tulla oikeuteen puhtain käsin ja jollei hänellä olisi kaikkein tunnontarkinta vakaumusta siitä, että hän on oikeassa vastustaessaan kantajan vaatimuksia, hän ei saapuisi oikeuteen ollenkaan. Uskon selostavani oikein mielipiteenne, herra Pickwick?" kysyi pieni mies kääntyen tämän puoleen.

"Aivan oikein", vastasi tämä herra.

Herra tuomari Snubbin aukaisi lorgnettinsa, kohotti ne silmilleen ja katseltuaan herra Pickwickiä muutaman minuutin hyvin uteliaasti kääntyi herra Perkerin puoleen ja sanoi, hiukan hymyillen puhuessaan:

"Onko herra Pickwickin asia hyvin selvä?"

Asianajaja kohautti olkapäitään.

"Aiotteko haastaa todistajia?"

"Emme."

Tuomarin kasvoilla kävi hymy selvemmäksi, hän heilutti säärtään yhä kovemmin ja yskäisi epäilevästi heittäytyen takanojaan nojatuolissaan.

Nämä merkit tuomarin ennakkoajatuksesta eivät jääneet huomaamatta herra Pickwickiltä, niin heikkoja kuin ne olivatkin. Hän asetti silmälasinsa, joiden läpi hän oli tarkkaavasti katsellut tuomarin mielentilan merkkejä, joita tämä oli suvainnut tuoda ilmi, lujemmin nenälleen ja sanoi hyvin tarmokkaasti ja vähääkään välittämättä kaikista herra Perkerin varoittavista viittauksista ja rypistyneestä otsasta:

"Halusin tavata teitä sellaisessa tarkoituksessa, vaikka se epäilemättä näyttää teistä, hyvä herra, joka näette tämänlaatuisia asioita niin paljon, kuten teidän välttämättä täytyykin, hyvin erikoiselta toimenpiteeltä."

Tuomari koetti katsella totisena tuleen, mutta hymy palasi kuitenkin.

"Teidän ammattianne harjoittavat ihmiset, hyvä herra", jatkoi herra Pickwick, "näkevät ihmisluonteen huonoimmat puolet. Kaikki sen riidat, kaikki sen paha tahto ja pilaantunut veri nousee silmienne eteen. Te tiedätte kokemuksenne perusteella valamiehistöstä (en tarkoita erikoisesti teitä enkä niitä), kuinka paljon riippuu järjestelystä, ja olette taipuvaisia olettamaan, että toisilla on halu käyttää petollisessa ja itsekkäässä tarkoituksessa juuri tätä välikappaletta, jonka arvon ja luonteen te niin hyvin tunnette ja jonka avulla te koetatte, puhtaasta rehellisyydestä ja kunniallisen tarkoituksen vuoksi, tehdä niin paljon asiakkaanne puolesta kuin suinkin, koska jatkuvasti käytätte sitä itse. Uskon todella, että juuri tästä tosiseikasta voidaan katsoa johtuvaksi se alhainen, mutta hyvin yleinen käsitys, että te ammattikuntana olette epäluuloisia, epäileviä ja turhantarkkoja. Vaikka olenkin täysin tietoinen siitä, kuinka epäedullista tällaisten mielipiteiden ilmaiseminen teille tällaisissa olosuhteissa on, olen tullut tänne senvuoksi, että toivoisin teidänkin selvästi käsittävän, kuten ystäväni herra Perker on sanonut, että olen viaton siihen petokseen, josta minua syytetään, ja vaikka täydellisesti tajuankin teidän avustuksenne arvaamattoman arvon, saanen kunnioittaen lisätä, että jollette te usko viattomuuttani vilpittömästi, olisin mieluummin ilman lahjakasta avustustanne kuin käyttäisin sitä hyväkseni."

Paljon ennen tämän puheen loppua, joka — olemme velvolliset sanomaan sen julki — oli luonteeltaan perin arkipäiväinen herra Pickwickin pitämäksi, oli tuomari taas vajonnut eristäytyneeseen sieluntilaansa. Muutaman minuutin kuluttua hän kuitenkin, tartuttuaan taas kynäänsä, näytti jälleen tajuavan asiakkaittensa läsnäolon ja sanoi jokseenkin tylysti nostaen silmänsä papereistaan:

"Kuka avustaa minua tässä asiassa?"

"Herra Phunky", vastasi asianajaja.

"Phunky, Phunky", tapaili tuomari; "en ole milloinkaan ennen kuullut sitä nimeä. Hän on kai hyvin nuori mies?"

"Niin, hän on hyvin nuori mies", vastasi asianajaja. "Hän sai toimen vasta pari päivää sitten. Antakaas kun muistelen — hän on ollut asianajajana vasta kahdeksatta vuotta."

"Niin, sitäpä arvelinkin", virkkoi ylituomari sellaisella säälivällä äänellä, jolla muut ihmiset olisivat puhuneet hyvin avuttomasta pikkulapsesta. "Herra Mallard, lähettäkää hakemaan herra... herra..."

"Phunkyä, Holborn Court, Grays Inn", auttoi Perker, "... ja sanokaa hänelle, että olisin hyvilläni, jos hän hetkeksi pistäytyisi tänne."

Herra Mallard lähti toimittamaan asiaa ja tuomari Snubbin vaipui taas ajatuksiinsa, kunnes herra Phunky itse ilmestyi huoneeseen.

Vaikka tulija asianajajana olikin lapsi, hän oli sentään täysikasvuinen mies. Hänellä oli perin hermostunut ja kiusallisen epäröivä puhetapa. Se ei näyttänyt olevan syntymävika, vaan tuntui pikemminkin johtuvan ujoudesta, joka taas aiheutui tunteesta, että hän ei ollut päässyt kohoamaan ammatissaan varallisuuden, harrastuksen, suhteiden tai herra ties minkä puutteesta. Hän kohteli tuomaria perin kunnioittavasti ja asianajajaa hyvin kohteliaasti.

"Minulla ei ole ollut iloa nähdä teitä aikaisemmin, herra Phunky", sanoi tuomari ylhäisen alentuvasti.

Herra Phunky kumarsi. Hänellä oli ollut ilo nähdä tuomari ja kadehtiakin häntä köyhän miehen tavoin kahdeksan vuoden ja neljänneksen aikana.

"Olette avustajana tässä asiassa, niin olen kuullut?" sanoi tuomari.

Jos herra Phunky olisi ollut rikas mies, hän olisi heti lähettänyt hakemaan kirjuriaan ja kysynyt häneltä asiaa; jos hän olisi ollut viisas, hän olisi asettanut etusormensa otsalleen ja koettanut muistella, oliko hän, kaikkien toimiensa keskellä, ottanut hoitoonsa tämänkin asian vai ei, mutta hän ei ollut rikas eikä viisas (ei ainakaan tässä suhteessa), hän vain punastui ja kumarsi.

"Oletteko lukenut asiakirjat, herra Phunky?" tiedusteli tuomari.

Tässä olisi herra Phunkyn taas ollut selitettävä, että hän oli unohtanut kaikki asian yksityiskohdat, mutta koska hän oli lukenut kaikki paperit, mitä oli asetettu hänen eteensä jutun jatkuessa, eikä ollut unessa eikä valveilla ajatellut mitään muuta niiden kahden kuukauden aikana, joiden aikana hän oli tiennyt tulevansa herra tuomari Snubbinin apulaiseksi, hän lehahti vieläkin punaisemmaksi ja kumarsi taas.

"Tämä on herra Pickwick", sanoi tuomari heiluttaen kynäänsä siihen suuntaan, missä tämä herra seisoi.

Herra Phunky kumarsi herra Pickwickille niin kunnioittavasti kuin ensimmäiselle asiakkaalle ainakin ja taivutti taas päätään päällikköään kohti.

"Ehkä te tahtoisitte ottaa herra Pickwickin mukaanne", sanoi tuomari, "ja... ja... kuunnella, mitä herra Pickwick mahdollisesti haluaa esittää. Neuvottelemme sitten tietenkin yhdessä."

Viitaten täten, että häntä oli häiritty kyllin kauan, herra tuomari Snubbin, joka oli käynyt yhä hajamielisemmäksi, nosti lasinsa hetkeksi silmilleen, kumarsi kevyesti ympäriinsä ja oli samassa taas syventynyt edessään oleviin asiakirjoihin, jotka koskivat loppumatonta juttua siitä, että eräs vuosisatoja sitten tai niillä main kuollut henkilö oli sulkenut polun, joka toi paikalta, mistä kukaan ei milloinkaan tullut, jollekin toiselle paikalle, minne kukaan ei milloinkaan mennyt.

Herra Phunky ei millään ottanut mennäkseen ovesta, ennen kuin herra Pickwick ja hänen asianajajansa olivat kulkeneet siitä, joten kului jonkin verran aikaa, ennen kuin he pääsivät puistikkoon, ja kun he sinne pääsivät, he kävelivät edestakaisin ja pitivät pitkiä neuvotteluja, joiden tuloksena oli, että oli hyvin vaikea sanoa, mihin suuntaan tuomio kävisi, että oli hyvin onnellista, että he olivat estäneet vastapuolta saamasta tuomari Snubbinia, ja muita tällaisissa olosuhteissa tavallisia epäilystä ja lohdutusta aiheuttavia seikkoja.

Sitten herätti isäntä herra Wellerin tunnin kestäneestä suloisesta unesta, ja he palasivat kaupunkiin sanottuaan hyvästit Lowtenille.

3. luku

KERTOO PALJON TARKEMMIN KUIN KONSANAAN HOVILEHTI NIISTÄ NUORTEN MIESTEN

KEMUISTA, JOTKA BOB SAWYER PITI ASUNNOSSAAN SOUTHWARKISSA.

Southwarkin Lant Streetin yllä lepää rauha, joka valaa sieluun hiljaista kaihomieltä. Tällä kadulla, joka sitäpaitsi on sivukatu, on aina koko joukko taloja vuokrattavana, ja sen hiljaisuus on rauhoittava. Lant Streetin taloja ei saata lukea niihin, joita sanotaan ensiluokkaisiksi asunnoiksi tämän sanan tarkimmassa merkityksessä, mutta se on kuitenkin varsin viehättävä paikka. Jos joku tahtoo vetäytyä pois maailmasta, siirtyä kiusausten saavuttamattomiin, asettua sen houkutuksen mahdollisuudenkin ulkopuolelle, että katselisi ikkunasta, hänen on kaikin mokomin mentävä Lant Streetille.

Tähän onnelliseen piilopaikkaan on kotiutunut muutamia kiiltosilittäjiä, jokunen kirjansitojansälli, pari vararikko-oikeuden vankilan vartijaa, joitakuita talonmiehiä, joilla on toimensa telakoilla, kourallinen ompelijattaria ja ryydiksi räätälinammatin kappaletyöntekijöitä. Asukkaiden enemmistö kohdistaa tarmonsa joko kalustettujen huoneiden vuokraamiseen tai on antautunut terveelliseen ja vahvistavaan mankeloimisen ammattiin. Pääpiirteinä kadun hiljaiselossa ovat vihreät ikkunaluukut, vuokrailmoitukset, messinkiset ovikilvet ja kellonnuorat, elävän luonnon päälajit ovat olutpojat, tortunmyyjät ja lämpimien perunoiden kaupustelijat. Asujamisto on muuttelevaa, katoaa tavallisesti juuri ennen vuosineljänneksen loppua ja yleensä yöllä. Hänen Majesteettinsa tuloja kerätään harvoin tässä onnellisessa laaksossa, vuokrat ovat epävarmat ja vedentulo hyvin usein keskeytyksissä.

Herra Bob Sawyer koristi aikaisin sinä iltana, jolloin hän oli kutsunut herra Pickwickin luokseen, etuhuoneessaan takan toista puolta ja herra Ben Allen toista. Vastaanottovalmistelut näyttivät olevan suoritetut. Eteisessä oli sateenvarjot tungettu yhteen kasaan nurkkaan takahuoneen oven ulkopuolelle, emännän hattu ja huivi oli otettu pois portaan kaiteelta, kadun ovimatolla ei ollut enempää kuin yhdet puukengät, ja keittiökynttilä, jossa oli hyvin pitkä sydän, paloi kirkkaasti porraskäytävän ikkunalla. Herra Bob Sawyer oli itse ostanut juomatavarat viinikaupasta High Streetin varrelta ja tullut kotiin niiden kantajan mukana estääkseen niitä mahdollisesti joutumasta väärään taloon. Punssi oli valmiina punaisessa kannussa makuuhuoneessa, korttipöydäksi oli salista lainattu pieni, vihreällä veralla peitetty pöytä, ja lasit, niin talon omat kuin ravintolasta lainatutkin, oli asetettu tarjottimelle, joka oli laskettu porrastasanteelle oven ulkopuolelle.

Huolimatta kaikkien näiden valmistelujen täysin tyydyttävästä sujumisesta oli herra Bob Sawyerin otsalla pilvi hänen istuessaan lieden ääressä. Herra Ben Alleninkin piirteissä oli osaaottava leima hänen tuijottaessaan tiukasti hiiliin ja hänen äänessään alakuloinen kaiku, kun hän sanoi katkaisten pitkän hiljaisuuden:

"Onnetonta, että hän sai päähänsä muuttua happameksi juuri tässä tilaisuudessa! Olisihan hän voinut odottaa edes huomiseen."

"Se on hänen ilkeyttään, hänen ilkeyttään", vastasi herra Bob Sawyer kiivaasti. "Hän sanoo, että kun minun kerran kannattaa pitää pidot, kykenen myös suorittamaan hänen kirotun 'pikku laskunsa'."

"Kuinka vanha se on?" kysyi herra Ben Allen. "Muuten lasku on kaikkein merkillisimpiä voimakoneita, mitä ihmisen nero milloinkaan on luonut. Se saattaa pysyä liikkeessä pisimmänkin elinajan pysähtymättä kertaakaan omasta tahdostaan."

"Vain neljänneksen ja kuukauden tai niillä paikoin", vastasi herra Bob Sawyer.

Ben Allen yskäisi toivottomasti ja ohjasi tutkivan katseen uunin ristikon kahden ylimmän tangon välitse.

"Eikö olisikin helkkarin ilkeää, jos hän saisi päähänsä purkaa sisuansa silloin, kun nuo veikot ovat täällä", sanoi Ben Allen vihdoin.

"Kamalaa", vastasi Bob Sawyer, "kamalaa!"

Huoneen ovelle koputettiin hiljaa. Herra Bob Sawyer silmäsi merkitsevästi ystäväänsä ja käski koputtajan sisään, jolloin ovesta pisti päänsä likainen, tohvelijalkainen piika, mustat pumpulisukat jalassa, olio, jota olisi voinut pitää aikansa palvelleen, hyvin huonoissa olosuhteissa elävän lantakuskin tyttärenä. Tulija sanoi:

"Suokaa anteeksi, herra Sawyer. Rouva Raddle tahtoo puhutella teitä."

Ennen kuin herra Bob Sawyer ehti vastata mitään, hävisi tyttö äkkiä, ikään kuin joku olisi äkäisesti tempaissut häntä takaapäin. Tämä salaperäinen katoaminen oli tuskin tapahtunut, kun ovelta kuului toinen, terävä, pistävä kolkutus, joka tuntui sanovan: "Tässä olen ja sisään tulen."

Herra Bob Sawyer katseli ystäväänsä peloittavan aavistuksen vallassa ja huusi vielä kerran: "Sisään!"

Lupa ei ollut ollenkaan tarpeen, sillä ennen kuin herra Sawyer oli ehtinyt ääntää tuon sanan, hyökkäsi huoneeseen pieni, kiukkuinen nainen, joka ihan vapisi suuttumuksesta ja oli kalpeana raivosta.

"No niin, herra Sawyer", sanoi pieni vihainen nainen koettaen näyttää mahdollisimman tyyneltä, "olkaapa hyvä ja suorittakaa tämä pieni laskuni; olen teille siitä kiitollinen, sillä minun on maksettava vuokrani tänään, ja isäntä odottaa alhaalla."

Tässä pieni nainen hieroi käsiään ja katseli kiinteästi herra Bob Sawyerin pään yli seinään.

"Olen kovin pahoillani, että minun on täytynyt saattaa teidät pulaan, rouva Raddle", sanoi Bob Sawyer, "mutta..."

"Äh! en minä ole ollut pulassa", vastasi pieni nainen kimeästi naurahtaen. "En tarvinnut sitä erikoisemmin ennen kuin tänään, ja kun ne kerran menevät suoraan isännälle, oli yhdentekevää, olivatko ne minun tai teidän hallussanne. Lupasitte minulle maksun tänä iltana, ja jokainen täällä, asunut herrasmies on aina pitänyt sanansa, kuten jokainen herrasmiehenä itseään pitävä aina tekee."

Rouva Raddle nakkeli niskojaan, puri huultaan, hieroi yhä kiivaammin käsiään ja tuijotti seinään vielä kiivaammin kuin tähän asti. Oli selvää, että hän oli, kuten herra Bob Sawyer kerran myöhemmässä tilaisuudessa itämaista kuvakieltä käyttäen huomautti, "nostamassa höyryä".

"Olen kovin pahoillani, rouva Raddle", sanoi Bob Sawyer niin nöyrästi kuin kuvitella voi, "mutta asia on niin, että minä kärsin pettymyksen Cityssä tänään."

Omituinen paikka tuo City. Hämmästyttävän suuri määrä ihmisiä pettyy siellä joka päivä!

"Entä sitten, herra Sawyer?" sanoi rouva Raddle istuttaen itsensä voimallisesti kukikkaan maton punaiselle kaalinpäälle. "Mitä se minuun kuuluu?"

"En... en ollenkaan epäile, rouva Raddle", sanoi Bob Sawyer väistäen taitavasti viime kysymystä, "että ennen ensi viikon puoliväliä kykenemme suorittamaan välimme ja jatkamaan paremman menetelmän mukaan jälkeenpäin."

Siinä olikin kaikki, mitä rouva Raddle kaipasi. Hän oli hyökännyt onnettoman Sawyerin huoneeseen niin alttiina tunteenpurkaukselle, että suoritus kaiketikin olisi tuottanut hänelle pettymyksen eikä päinvastoin. Hän oli mainiossa vireessä pieneen tämänluontoiseen virkistykseen vaihdettuaan juuri eräitä valmistavia kohteliaisuuksia herra Raddlen kanssa keittiössä.

"Luuletteko te, herra Sawyer", sanoi rouva Raddle korottaen äänensä naapureiden valistamiseksi; "luuletteko te, että minä meinaan pitää päivästä päivään huoneistossani nuorta miestä, joka ei milloinkaan ajattele vuokransa maksamista eikä edes sitä käteisrahaa, joka on kulutettu tuoreeseen voihin ja kekosokeriin, mikä menee hänen aamiaiseensa, ja maitoon, joka ostetaan maitokuskilta? Luuletteko te, että ankarasti raatavalla, ahkeralla naisella, joka on asunut saman kadun varrella kaksikymmentä vuotta (kymmenen kadun toisella puolen ja yhdeksän ja kolme neljännestä tässä samassa talossa), ei olisi muuta tehtävää kuin raataa itsensä kuoliaaksi parin laiskan ja velton lurjuksen takia, jotka aina vain tupakoivat, juovat ja vetelehtivät, kun heidän pitäisi olla iloisia saattaessaan käyttää käsiään johonkin, millä laskut maksettaisiin? Luul..."

"Kuulkaa nyt, hyvä rouva", yritti herra Benjamin Allen välittää lepytellen.

"Olkaa hyvä pitäkää huomautuksenne omana tietonanne!" tiuskaisi rouva Raddle äkkiä hilliten puhetulvansa ja puhutellen kolmatta henkilöä vaikuttavan verkkaisesti ja juhlallisesti. "En huomaa teillä olevan mitään oikeutta ryhtyä puhuttelemaan minua. En luule vuokranneeni huoneita teille."

"Ette, ette kylläkään", myönsi herra Benjamin Allen.

"Hyvä on sitten", vastasi rouva Raddle ylhäisen kohteliaasti. "Silloin, hyvä herra, te kenties haluatte tyytyä katkomaan ihmisparkojen käsiä ja jalkoja sairashuoneessa ja pysymään omissa asioissanne, sillä täällä saattaa olla joku, joka voi opettaa teille sellaista."

"Mutta te olette niin perin yksinäinen nainen!" torui herra Benjamin Allen.

"Suokaa anteeksi, nuori mies", sanoi rouva Raddle hikoillen kiukuissaan kylmää hikeä. "Mutta tahdotteko olla ystävällinen ja nimittää minua sillä tavoin vielä kerran."

"Ei ollut tarkoitukseni käyttää noita sanoja suinkaan loukkaavassa merkityksessä", vastasi herra Benjamin Allen tuntien omankin olonsa vähitellen epämukavaksi.

"Suokaa anteeksi, hyvä herra", kivahti rouva Raddle entistä äänekkäämmin ja äkäisemmin, "mutta ketä te sanoitte 'naiseksi'? Tarkoititteko sillä ehkä minua, hyvä herra?"

"Mutta hyvänen aika!" yritti Benjamin Allen.

"Tarkoititteko minua tuolla nimityksellä, kysyn sitä teiltä, herra?" keskeytti rouva Raddle raivoisan kiivaasti heittäen oven selko selälleen.

"Tietysti!" myönsi herra Benjamin Allen.

"Tietysti tarkoititte", sanoi rouva Raddle väistyen vähitellen ovea kohti ja korottaen äänensä äärimmäisen kimeäksi erikoisesti siksi, että keittiössä odottava herra Raddle kuulisi. "Tietysti tarkoititte! Ja jokainen tietää, että te voitte huoleti loukata minua omassa talossani, kun mieheni istuu ja torkkuu alakerrassa eikä välitä minusta sen enempää kuin katukoirasta. Hän saisi hävetä (tässä rouva Raddle nyyhkytti), kun antaa mokomienkin elävien ihmisten ruumiiden leikkelijöiden ja raatelijoiden, jotka pilaavat talon maineen (toinen nyyhkytys), kohdella tällä tavoin hänen vaimoaan, ja jättää hänet alttiiksi kaikenlaiselle hävyttömyydelle; — mokomakin mitätön, vaivainen kurja pelkuri, joka ei uskalla tulla portaita ylös ja astua näiden roistomaisten otusten eteen; ei uskalla, ei uskalla tulla."

Rouva Raddle pysähtyi kuuntelemaan, oliko ärsytys herättänyt hänen paremman puoliskonsa, ja kun hän huomasi, ettei se ollut onnistunut, hän lähti laskeutumaan portaita yhä nyyhkyttäen. Silloin kuului äänekäs kolkutus ulko-ovelta, jolloin hän sai hysteerisen itkukohtauksen, jota seurasi surkea ulvonta. Sitä jatkui, kunnes kolkutus oli uusiintunut kuusi kertaa, jolloin rouva sieluntuskan valtoimenaan purkautuessa kaatoi kaikki sateenvarjot ja katosi perähuoneeseen paiskaten oven jälkeensä niin että paukahti.

"Asuuko herra Sawyer täällä?" kysyi herra Pickwick, kun ovi aukeni.

"Kyllä", sanoi palvelustyttö, "seuraavassa kerroksessa. Ovi on suoraan vastapäätä, kun tulette portaiden päähän."

Annettuaan nämä tiedot katosi palvelijatar, joka oli kasvanut ja varttunut Southwarkin alkuasukkaiden keskuudessa, kynttilä kädessä keittiön portaisiin täydelleen vakuuttuneena siitä, että oli tehnyt kaiken, mitä häneltä mahdollisesti saattoi vaatia tällaisissa olosuhteissa.

Herra Snodgrass, joka tuli sisään viimeisenä, sulki katuoven, jonkin aikaa ponnisteltuaan, työntämällä salvan paikoilleen, ja ystävykset kiipesivät portaita yläkertaan, missä heidät otti vastaan herra Bob Sawyer, joka ei ollut uskaltanut lähteä alas peläten joutuvansa rouva Raddlen kitaan.

"Kuinka voitte?" sanoi nöyryytetty ylioppilas. "Hauska nähdä teitä! — Varokaa laseja!"

Tämä varoitus lausuttiin herra Pickwickille, joka oli pistänyt hattunsa tarjottimelle.

"Hyvänen aika!" pelästyi herra Pickwick. "Suokaa anteeksi."

"Älkää välittäkö! älkää välittäkö!" sanoi Bob Sawyer. "Täällä on vähän ahtaat tilat, mutta teidän täytyy sopeutua siihenkin, kun olette nuoren naimattoman miehen luona. Käykää sisään! Olette kai ennenkin tavanneet tämän herran?"

Herra Pickwick pudisti Benjamin Allenin kättä, ja hänen ystävänsä noudattivat esimerkkiä. He olivat tuskin päässeet istumaan, kun taas kuului kaksinkertainen koputus.

"Luulenpa, että siellä on Jack Hopkins", sanoi Bob Sawyer. "Hyss! Hänhän se on. Tule sisään, Jack, tule sisään!"

Porraskäytävästä kuului raskaita askelia, ja Jack Hopkins tuli näkyviin. Hänellä oli mustat samettiliivit, joissa oli hyvin kirjavat napit, ja siniviiruinen paita, jossa oli valkoinen irtokaulus.

"Olet myöhästynyt, Jack", huomautti Benjamin Allen.

"Viivyin sairaalassa", selitti Hopkins.

"Jotakin uutta?"

"Ei mitään erikoista. Jokseenkin hyvä tapaturma; tuotiin poliklinikkaan."

"Minkälainen se oli?" kysyi herra Pickwick.

"Vain neljännen kerroksen ikkunasta pudonnut mies — mutta hyvin soma tapaus — todella hyvin soma tapaus."

"Tarkoitatteko, että potilas on somasti parantumassa?" kysyi herra Pickwick.

"En", vastasi Hopkins välinpitämättömästi. "Ei, sanoisin päinvastoin, että hän ei parane. Huomenna on toimitettava suurenmoinen leikkaus — mainio kerrassaan, jos Slasher toimittaa sen."

"Pidättekö Slasheria hyvänä kirurgina?" kysyi herra Pickwick.

"Parhaana nykyään elossa olevista", vastasi Hopkins. "Päästi pojan jalan irti nivelestä viime viikolla — poika söi leikkauksen aikana viisi omenaa ja piparkakun — tasan kaksi minuuttia sen jälkeen kuin kaikki oli ohi, poika sanoi, ettei hän tahtonut maata siinä ihmisten nauruna ja että hän kaipaa äidilleen, jolleivät kohta aloita."

"Hyvänen aika!" ihmetteli herra Pickwick hämmästyneenä.

"Pyh! Ei se ollut mitään", tuumi Hopkins, "vai mitä sinä sanot, Bob?"

"Ei yhtään mitään", vastasi Bob Sawyer.

"Sivumennen, Bob", sanoi Hopkins tuskin huomattavasti vilkaisten herra Pickwickin tarkkaaviin kasvoihin, "eilen illalla meillä oli merkillinen tapaus. Meille tuotiin lapsi, joka oli niellyt helminauhan."

"Niellyt mitä?" keskeytti herra Pickwick.

"Helminauhan", selitti Jack Hopkins. "Ei tietystikään yhdellä kertaa, se olisi ollut liikaa. — Ette tekään voisi niellä sitä, kuinka sitten lapsi; ha haa." Herra Hopkins näytti suuresti nauttivan omasta sukkeluudestaan ja jatkoi. "Ei, näin se tapahtui. Lapsen vanhemmat olivat köyhiä ihmisiä, jotka asuivat pihan puolella. Lapsen vanhin sisar osti kaulanauhan, tavallisen, suurista mustista puuhelmistä tehdyn kaulanauhan. Leikkikaluja haluava lapsi sieppasi kaulanauhan, piilotti sen, leikki sillä, leikkasi poikki rihman ja nieli helmen. Lapsesta se oli erittäin hauskaa, se palasi seuraavana päivänä ja nielaisi toisen helmen."

"Voi ihmettä!" kauhistui herra Pickwick. "Sepä oli kamalaa! Suokaa anteeksi, herra. Jatkakaa."

"Seuraavana päivänä lapsi nieli kaksi helmeä, myöhemmin se jo herkutteli kolmella ja niin edespäin, kunnes se viikon kuluessa oli käynyt helminauhan päästä päähän — viisikymmentäkaksi helmeä kaikkiaan. Sisar, joka oli työteliäs tyttö ja vain harvoin raski hankkia itselleen koristeita, itki silmänsä tyhjiksi kaulanauhan katoamista, etsi sitä ylhäältä ja alhaalta, mutta — mitä minun tuskin tarvinnee sanoa — ei löytänyt sitä. Muutamia päiviä myöhemmin perhe oli päivällisellä — paistettua lampaanlapaa ja perunoita — ja lapsi, joka oli nälissään, leikki huoneessa, kun äkkiä kuului hemmetinmoista ratinaa, kuin pieni raesade. 'Älä tee noin, poikaseni', sanoi isä. 'Enhän minä tee mitään' sanoi lapsi. — 'Hyvä on, mutta älä tee sitä uudelleen', kierteli isä. Hiljaisuutta kesti hiukan aikaa, mutta sitten ratina taas alkoi ja pahempana kuin ennen. 'Jollet tottele, poikaseni', sanoi isä, 'niin löydätpä itsesi vuoteesta tuossa tuokiossa'. Hän ravisti poikaa, jotta tämä tottelisi, mutta siitä seurasi sellainen rapina, ettei kukaan ollut ennen moista kuullut. 'Mitä peeveliä, sehän kuului lapsen sisästä! sanoi isä. 'Hän on saanut hinkuyskän väärään paikkaan.' — 'Enpäs ole saanut hinkua', sanoi lapsi alkaen itkeä. 'Se on se kaulanauha, jonka nielin.' — Isä sieppasi lapsen syliinsä ja juoksi sairaalaan, helmet kalisivat pojan vatsassa koko ajan hänen hyppiessään, ja ihmiset katselivat ilmaan ja kellareihin saadakseen selville, mistä tuo tavaton ääni kuului. Hän on nyt sairaalassa", päätti Jack Hopkins kertomuksensa, "ja pitää sellaista mokomaa kalinaa kävellessään, että hänet on täytynyt kääriä vartijan takkiin, jottei hän herättäisi potilaita."

"Tämä on merkillisin tapaus, mitä milloinkaan olen kuullut", sanoi herra Pickwick iskien nyrkkinsä lujasti pöytään.

"Eihän se mitään ole!" sanoi Jack Hopkins, "vai mitä tuumit Bob?"

"Ei se ole mitään", vastasi herra Bob Sawyer.

"Meidän työssämme sattuu hyvin kummallisia tapahtumia, sen voin vakuuttaa teille, hyvä herra", sanoi Hopkins.

"Olisin taipuvainen kuvittelemaan niin", vastasi herra Pickwick.

Uusi ovellekoputus ilmoitti saapuneeksi isopäisen, mustaa tekotukkaa käyttävän miehen, jolla oli mukanaan huonoihoinen, hyvin korkeaa kaulusta käyttävä nuorukainen. Seuraavalla vieraalla oli ruusunpunaisilla ankkureilla koristettu paita, ja hänen kintereillään seurasi kalpea nuorukainen, jolla oli hopeoidut kellonvitjat. Seuran täydensi hienosteleva herrasmies, jolla oli puhtaat alusvaatteet ja kangasvartiset kengät. Pieni, vihreällä kankaalla päällystetty pöytä vedettiin esiin, ensimmäinen punssimalja tuotiin sisään valkoisessa tuopissa, ja seuraava puolituntinen omistettiin kuuden pennyn 'hoidolle', jonka keskeytti vasta pieni huonoihoisen nuorukaisen ja ruusunpunaisilla ankkureilla koristautuneen miehen väittely. Huonoihoinen ilmaisi palavan halunsa vääntää solmuun toivonankkureilla varustetun miehen nenän, mihin vastaukseksi tämä henkilö ilmaisi olevansa kerta kaikkiaan haluton hyväksymään minkäänlaisia "särpimiä" ilmaiseksi enempää pikavihaiselta huonoihoiselta nuorukaiselta tai keneltä muultakaan henkilöltä, jolla oli pää hartioiden välissä.

Kun viimeinen "oikea" oli lyöty pöytään ja voitto- ja tappiotili oli laskettu pennylleen kaikkien läsnäolevien tyytyväisyydeksi, soitti herra Bob Sawyer illallista, ja vieraat painautuivat nurkkiin odottamaan sen valmistumista.

Se ei ollut tullut valmiiksi niinkään helposti kuin joku ehkä saattaisi luulla. Ensiksi oli välttämätöntä herättää palvelijatar, joka oli nukahtanut kasvot keittiön pöytää vasten. Se vei hiukan aikaa, ja vaikka tyttö lopulta vastasikin kellon soittoon, kului toinen neljännestunti turhissa yrityksissä palauttaa häneen edes kaukainen ja hiipuva järjenhitunen. Miehelle, jolta osterit oli tilattu, ei ollut tullut sanotuksi, että hän avaisi ne. Ostereita on hyvin vaikea avata linkkuveitsellä ja kaksipiikkisellä haarukalla; se puuha kävi hyvin hitaasti. Pihvi oli jäänyt puoliraa'aksi, ja kinkkuakin, joka myös oli saksalaisesta makkarakaupasta kadun kulman takaa, vaivasi sama vika. Olipa kuitenkin kylliksi portteria tinakannussa, ja juustolla oli hyvä menekki, sillä se oli hyvin väkevää. Niin että illallinen ehkä kaiken kaikkiaan oli niin hyvä kuin sellaiset tavallisesti ovat.

Illallisen jälkeen asetettiin toinen punssikannu pöydälle ja sen rinnalle pussillinen sikareja sekä muutamia likööripulloja. Sitten syntyi kaamea hiljaisuus, minkä aiheutti tällaisissa paikoissa tavallinen tapaus, joka kuitenkin saattaa olla hyvin ilkeä.

Asianlaita oli niin, että palvelijatar pesi laseja. Täysihoitola saattoi komeilla vain neljällä viinilasilla vaikk'ei meidän pidäkään katsoa tätä tosiseikkaa rouva Raddlelle kovin alentavaksi, sillä vielä ei ole ollut olemassa täysihoitolaa, jossa ei olisi liian vähän laseja. Emännän lasit olivat pieniä, ohuiksi puhallettuja pikareita, ja ne, jotka oli lainattu ravintolasta, olivat isoja, pöhötautia potevia, muodottomiksi paisuneita rumilaita, joita jokaista tuki mahtava, luuvaloinen jalka. Tämä olisi sinänsä riittänyt antamaan seurueelle käsityksen asioiden oikeasta tilasta, mutta nuori palveleva hengetär oli estänyt kaikki harhaluulojen mahdollisuudenkin, joita olisi saattanut syntyä herrojen mielessä, ottamalla väkisin pois jokaisen lasin jo aikoja ennen kuin asianomainen oli ehtinyt juoda oluensa loppuun, ja kuuluttaen julkisesti, välittämättä herra Bob Sawyerin viittailuista ja keskeytyksistä, että lasit oli vietävä alas ja pestävä heti.

Sellainen tuuli on hyvin paha, joka ei puhalla hyvää kenellekään. Sievistelevä kangaskenkäinen mies, joka oli onnistumatta yrittänyt sanoa sukkeluuksia koko sen ajan kuin peliä kesti, huomasi hetken nyt tulleen ja käytti sitä hyväkseen. Samana hetkenä, jolloin lasit katosivat, hän aloitti pitkän tarinan suuresta julkisesta henkilöstä, jonka nimen hän oli unohtanut ja joka oli vastannut perin sattuvasti toiselle huomattavalle ja kuuluisalle henkilölle, josta hän ei milloinkaan ollut kyennyt saamaan selkoa, kuka se oli. Hän kuvaili hyvin laajasti ja hyvin yksityiskohtaisesti eräitä tähän liittyviä seikkoja, jotka läheisesti kuuluivat asianomaiseen juttuun, mutta kuolemakseenkaan hän ei juuri sillä hetkellä jaksanut muistaa, mikä tuo juttu oli, vaikka hänen oli ollut tapana kymmenen viime vuoden aikana kertoa sitä saavuttaen suurta suosiota.

"Varjelkoon!" sanoi siro, kangaskenkäinen, "tämäpä on ihan merkillinen seikka."

"Olen pahoillani, että olet unohtanut sen", sanoi herra Bob Sawyer silmäillen kiinteästi oveen luullessaan kuulevansa helisevien lasien ääntä, "hyvin pahoillani".

"Niin minäkin", vastasi siro mies, "sillä tiedän, että se olisi suuresti huvittanut teitä. Samantekevää. Olenpa jokseenkin varma siitä, että muistan sen puolen tunnin kuluttua tai niillä main."

Siro mies oli päässyt juuri tähän asti, kun lasit tuotiin takaisin, ja Bob Sawyer, joka oli koko ajan pinnistänyt kuuloaan, sanoi, että hän hyvin mielellään kuulisi lopunkin, sillä toistaiseksi se oli ehdottomasti paras tarina, mitä hän milloinkaan oli kuullut.

Pikarien näkeminen palautti Bob Sawyerin mielen tasapainoon, jollaista hän ei ollut tuntenut emäntänsä kanssa tapahtuneen keskustelun jälkeen. Hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän alkoi tuntea olonsa oikein rattoisaksi.

"No niin, Betsy", sanoi Bob hyvin ystävällisesti hajoittaen samalla pienen äänekkään lasijoukon, jonka tyttö oli koonnut keskelle pöytää. "No niin Betsy, ja lämmin vesi sitten! Kiiruhdapa, niin olet kiltti tyttö."

"Ette voi saada lämmintä vettä", vastasi Betsy.

"Ettäkö ei lämmintä vettä!" huudahti herra Bob Sawyer.

"Ette saa", sanoi tyttö pudistaen päätään tavalla, joka ilmaisi paljon päättävämpää kieltoa kuin mihin ilmeikkäinkään kieli olisi pystynyt. "Rouva Raddle sanoi, ettei teille saa antaa mitään."

Vieraiden kasvoilla näkyvä hämmästys antoi isännälle uutta rohkeutta.

"Tuo heti lämmin vesi sisään, kuuletko, heti!" sanoi herra Bob Sawyer epätoivoisen ankarasti.

"En, en voi", vastasi tyttö. "Rouva Raddle sammutti tulen keittiöstä ennen kuin meni nukkumaan ja pisti kattilan lukon taakse."

"Välipä sillä, välipä sillä. Olkaa hyvät, älkääkä antako sellaisen pikku seikan häiritä itseänne", sanoi herra Pickwick huomatessaan herra Sawyerin tunteiden kuohun sellaisena kuin se ilmeni hänen kasvoillaan, "kylmä vesi kelpaa yhtä hyvin."

"Niin, ihan ihmeesti", selitti Ben Allen.

"Emäntäni potee pieniä mielenhäiriönkohtauksia", virkkoi Bob Sawyer aavemaisesti hymyillen, "ja pelkään, että minun täytyy sanoa itseni irti."

"Älä viitsi!" sanoi Benjamin Allen.

"Pelkään, että minun täytyy", sanoi Bob sankarillisen lujasti. "Maksan, mitä olen hänelle velkaa, ja ilmoitan lähteväni huomisaamuna."

Poikaparka! Kuinka kiihkeästi hän toivoikaan voivansa tehdä niin!

Herra Bob Sawyerin sydämeen käyvät yritykset toipua tästä viimeisestä iskusta tekivät murheellisen vaikutuksen seurueeseen, josta suurin osa ryhtyi, tarkoituksenaan mielensä ilahduttaminen, mitä hartaimmin nauttimaan kylmää vettä ja viinaa, jonka ensimmäiset tajuttavat vaikutukset ilmenivät uudistuneena vihamielisyytenä huonoihoisen herran ja hänen äskeisen riitaveljensä välillä. Jonkin aikaa he ilmaisivat molemminpuoliset halveksimisentunteensa erilaisilla kasvojen rypistetyillä ja tuhinalla, kunnes huonoihoinen vihdoin tunsi välttämättömäksi päästä lopulliseen selvitykseen asiassa, jolloin tapahtuikin seuraava ratkaisu:

"Sawyer", sanoi huonoihoinen nuorukainen äänekkäästi.

"Mitä, Noddy?"

"Olisin hyvin pahoillani", aloitti herra Noddy, "jos aiheuttaisin ikävyyksiä ystäväni pöydässä ja varsinkin luonasi; olisin hyvin pahoillani. Mutta minun täytyy käyttää tilaisuutta ilmoittaakseni herra Gunterille, että hän ei ole herrasmies."

"Ja minä olisin hyvin pahoillani, jos aiheuttaisin jotakin häiriötä kadulla, jonka varrella asut", sanoi puolestaan herra Gunter, "mutta pelkään, että minun on pakko herättää lähinaapurisi paiskaamalla se henkilö, joka äsken puhui, ulos ikkunasta."

"Mitä tarkoitatte, herra?" kysyi herra Noddy.

"Sitä mitä sanoinkin", vastasi herra Gunter.

"Tahtoisinpa nähdä teidän tekevän niin", sanoi herra Noddy.

"Saatte tuntea minun tekevän niin, ennen kuin puolta minuuttia on kulunut", vastasi herra Gunter.

"Vaadin, että jätätte minulle korttinne, hyvä herra", sanoi Noddy.

"Ei puhettakaan!"

"Miksi ei, hyvä herra?" tiedusteli herra Noddy.

"Siksi, että pistäisitte sen uuninne reunustalle ja petkuttaisitte ystäviänne uskottelemalla, että joku herrasmies on käynyt tapaamassa teitä", selitti herra Gunter.

"Eräs ystäväni tulee luoksenne huomenna", sanoi herra Noddy.

"Olen hyvin kiitollinen teille tästä ilmoituksesta ja annan palvelijalleni erityisen määräyksen, että hän panee hopeatavarat lukon taakse", vastasi herra Gunter.

Tällä hetkellä muut vieraat asettuivat välittämään ja toruivat kumpaakin riitapuolta sopimattomasta käytöksestä, minkä johdosta herra Noddy pyysi ilmoittaa, että hänen isänsä oli yhtä kunnon mies kuin herra Gunterinkin, mihin herra Gunter vastasi, että hänen isänsä oli ihan yhtä arvossapidetty kuin herra Noddynkin ja että hänen isänsä poika oli yhtä hyvä mies kuin herra Noddy minä viikon päivänä hyvänsä. Tämä ilmoitus tuntui alkusoitolta riidan uudelleen leimahtamiseen, ja seurue puuttui taas asiaan. Siitä syntyi aika puheenporina ja huutaminen, mutta lopulta herra Noddy vähitellen salli parempien tunteittensa päästä voitolle ja selitti, että hän aina oli tuntenut altista mieskohtaista ystävyyttä herra Gunteria kohtaan. Tähän herra Gunter vastasi, että hän oikeastaan piti herra Noddya parempana kuin omaa veljeään, ja tämän vakuutuksen kuullessaan herra Noddy jalomielisesti nousi tuoliltaan ja ojensi kätensä herra Gunterille. Herra Gunter tarttui siihen lämpimästi ja innokkaasti, ja jokainen sanoi, että riita oli hoidettu niin, että se oli suureksi kunniaksi molemmille asianomaisille puolille.

"No niin", sanoi Hopkins, "jotta päästäisiin taas vauhtiin, minä laulan vaikka laulun." Ja äänekkäiden kättentaputusten innostamana Hopkins viritti Englannin kansallislaulun 'Varjele Jumala kuningasta', jonka hän lauloi niin kovaa kuin suinkin osasi uudella säveleellä, joka oli yhdistetty 'Biskajan lahdesta' ja 'Sammakon toivomuksesta'. Kuoro oli oleellisin osa laulusta, ja kuri jokainen lauloi sen sillä säveleellä, jonka parhaiten tunsi, oli vaikutus todella tärisyttävä.

Ensimmäisen värssyn kuoro-osan aikana herra Pickwick kohotti kättään kuuntelevassa asennossa ja sanoi heti, kun hiljaisuus oli palannut:

"Hiljaa! Suokaa anteeksi. Luulin jonkun huutavan ylhäällä."

Seurasi heti syvä hiljaisuus, ja herra Sawyerin huomattiin kalpenevan.

"Luulenpa kuulevani sen nyt", sanoi herra Pickwick. "Olkaa hyvä ja avatkaa ovi."

Ovi oli tuskin saatu auki, kun ei enää ollut pienintäkään epäilystä asiasta.

"Herra Sawyer! Herra Sawyer!" huusi ääni portailta toisesta kerroksesta.

"Se on emäntä!" sanoi Bob Sawyer katsellen ympärilleen hyvin murheellisena. "Mitä, rouva Raddle?"

"Mitä te tällä meinaatte, herra Sawyer?" vastasi ääni hyvin kimeästi ja äärettömän nopeasti. "Eikö riitä, kun minulta petkutetaan vuokrani ja sitä paitsi taskusta lainatut rahat ja kun ystävänne haukkuvat ja loukkaavat minua ja vielä uskaltavat sanoa itseään miehiksi, ja sitten vielä käännetään talo ylösalaisin ja melutaan niin, että palokunta pian on täällä, kello kaksi aamulla? Ajakaa ne lurjukset pois!"

"Sinun pitäisi hävetä!" sanoi herra Raddlen ääni, joka tuntui kuuluvan jostakin kauempaa sänky vaatteiden alta.

"Vai hävetä!" sanoi rouva Raddle. "Miksi et mene sinne ja heitä niitä jokaista portaita alas? Niin tekisit, jos olisit mies."

"Tekisin kyllä, jos olisin kymmenen miestä, hyvä ystävä", vastasi herra Raddle rauhallisesti. "Mutta heitä on niin monta."

"Ah, millainen pelkuri!" vastasi rouva Raddle äärimmäisen halveksivasti. "Aiotteko ajaa ne lurjukset ulos vai ei, herra Sawyer?"

"He ovat jo menossa", rouva Raddle, "he ovat menossa", sanoi Bob parka. "Pelkään, että teidän on viisainta lähteä", virkkoi hän vierailleen. "Minusta te pidätte vähän liian kovaa elämää."

"Sepä oli kovin onnetonta", sanoi siro herra, "juuri kun meillä alkoi olla niin hauskaa!"

Sirostelevalle miehelle oli juuri alkanut kajastaa se juttu, jonka hän oli unohtanut.

"Tämä on melkein sietämätöntä", sanoi siro mies katsellen ympärilleen. "Melkein sietämätöntä! Eikö niin?"

"Kerrassaan sietämätöntä", vastasi Jack Hopkins. "Otetaanpa toinen värsy, Bob! Antaa mennä!"

"Älä, älä, Jack", esteli Bob Sawyer. "Laulu on kyllä mainio, mutta luulen, että on parempi, jos jätämme toisen värsyn laulamatta. Tämän talon asukkaat ovat kovin kiukkuista väkeä."

"Pitääkö minun mennä yläkertaan ja antaa isäntää nenälle?" kyseli Hopkins, "tai soittaa kelloa lakkaamatta, tai ulvoa porraskäytävässä? Saat käskeä minua, Bob!"

"Olen kovin kiitollinen ystävällisyydestäsi ja alttiudestasi", sanoi murheellinen herra Sawyer, "mutta luulen, että paras keino kaiken jatkuvan riidan välttämiseksi on lähteä heti liikkeelle."

"No, herra Sawyer", huusi rouva Raddlen kimeä ääni, "joko ne roistot ovat menossa?"

"Hakevat vain hattujaan, hyvä rouva. He lähtevät ihan heti."

"Vai lähtevät!" huusi rouva Raddle pistäen yömyssynsä kaiteen yli juuri kun herra Pickwick herra Tupmanin seuraamana purjehti ulos seurusteluhuoneesta. "Vai lähtevät! Mitäs heidän tarvitsi tullakaan?"

"Mutta hyvä rouva", lepytteli herra Pickwick silmäten ylöspäin.

"Menkää tiehenne vain, senkin vanha heittiö!" vastasi rouva Raddle kiireesti vetäen piiloon yömyssynsä. "Kelpaisi iältään vaikka hänen isoisäkseen, mokomakin hunsvotti! Olette pahempi kuin kukaan muu!"

Herra Pickwick piti turhana vakuuttaa viattomuuttaan. Hän kiiruhti vain portaita alas kadulle, jonne hänen kintereillään seurasivat herrat Tupman, Winkle ja Snodgrass. Herra Ben Allen, joka oli surkeasti viinan ja suuttumuksen vallassa, saattoi heitä aina London Bridgelle saakka ja uskoi matkalla herra Winklelle, ikään kuin tämä olisi ollut erikoisen sopiva henkilö kuulemaan sellaisen salaisuuden, että hän oli päättänyt katkaista kaulan jokaiselta, paitsi Bob Sawyeriltä, joka yrittelisi hyviin väleihin hänen sisarensa Arabellan kanssa. Ilmaistuaan päätöksensä, että hän täyttää tämän kiusallisen velvollisuuden asiaan kuuluvan lujasti, hän puhkesi itkuun, painoi hatun silmilleen ja koettaen parhaansa mukaan pyrkiä kotiinpäin, kolkutteli raastuvan ovea ja torkahteli hetkeksi vuorotellen kaikilla portailla aamun koittoon asti siinä varmassa vakaumuksessa, että asui siellä ja oli unohtanut avaimensa.

Kun kaikki vieraat olivat lähteneet noudattaen rouva Raddlen ahdistavia vaatimuksia, onneton Bob Sawyer jäi yksin mietiskelemään huomisen päivän mahdollisia tapahtumia ja illan hauskuutta.

4. luku.

HERRA WELLER VANHEMPI LAUSUU JULKI ERÄITÄ ARVOSTELEVIA MIETTEITÄ

KIRJALLISESTA SOMMITTELUSTA JA SUORITTAA POIKANSA SAMUELIN AVULLA

PIENEN ENNAKKOMAKSUN ARVOISAN PUNANENÄISEN HERRASMIEHEN TILILLE.

Saatuaan lomaa herra Pickwickiltä, joka hermostuneena ja kiusaantuneena ei suinkaan ollut pahoillaan siitä, että jäi yksin, herra Weller lähti liikkeelle paljon ennen määrähetkeä, ja maleksi, kun hänellä oli runsaasti aikaa, minkä missäkin aina raatihuoneelle saakka, jossa hän, kasvoillaan tyyni ja miettivä ilme, pysähtyi tarkastelemaan lukuisia ajurinrenkejä ja pika-ajureita, jotka olivat koolla tuolla kuuluisalla pysähdyspaikalla näiden alueiden vanhan naisasujaimiston suureksi peloksi ja hämmingiksi. Aikailtuaan täällä puolisen tuntia herra Weller kääntyi ja alkoi suunnata askeliaan Leadenhall-toria kohti monenlaisten syrjäkatujen ja kujien kautta. Kun hän näin tuhlaili joutoaikaansa ja pysähtyi katselemaan melkein jokaista silmiinsä sattuvaa esinettä, ei ole lainkaan hämmästyttävää, että hän myös saattoi seisahtua pienten paperi- ja painotuotteidenkauppojen ikkunoiden kohdalle, mutta ilman enempiä selittelyjä saattaa näyttää ihmeelliseltä, että hänen silmänsä tuskin olivat pysähtyneet eräänlaisiin kuviin, joita oli pantu näytteille, kun hän äkkiä säpsähti, läimäytti kovasti oikeata jalkaansa ja huudahti tarmokkaasti:

"Jollei tätä olisi sattunut, olisin unohtanut kaiken, kunnes olisi ollut liian myöhäistä!"

Se erikoinen kuva, johon Sam Wellerin silmät olivat kiintyneet, esitti räikein värein kahta toisiinsa nuolella kiinnitettyä ihmissydäntä, jotka paistuivat iloisessa valkeassa samalla kuin nykyaikainen ihmissyöjäpari — herralla oli sininen takki ja valkoiset housut, naisella tummanpunainen turkki ja samanvärinen päivänvarjo — lähestyi ateriaa nälkäisin silmin alhaalta kohoavaa kiemurtelevaa sorapolkua. Eräs todellakin tahditon nuori herrasmies, jolla oli yllään ainoastaan kaksi siipeä eikä mitään muuta, oli maalattu valvomaan sydänten paistumista. Taustassa näkyi Langham-aukion kirkon torni ja kaikki tuo yhdessä muodosti "valentiinin", joita, kuten ikkunassa komeileva kirjoitettu ilmoitus todisti, oli suuri varasto ja joita kuvakauppias sitoutui myymään kaikille maanmiehilleen alennettuun hintaan: puolitoista shillinkiä kappale.

"Olisinpa unohtanut, olisin varmasti unohtanut!" toisteli Sam, ja näin sanoen hän yht'äkkiä pujahti paperikauppiaan myymälään ja pyysi arkin parasta kultareunaista paperia ja kovakärkisen, taatusti räiskymättömän kynän. Kun nuo tavarat oli heti annettu, hän lähti suoraan Leadenhall-aukiota kohti tasaisin, nopein askelin, jotka suuresti erosivat hänen äskeisestä hidastelevasta käynnistään. Silmäillessään ympärilleen hän havaitsi liikekilven, johon maalari oli kuvannut jotakin, mikä hämärästi muistutti sinistä norsua, jolla kärsän asemesta oli kotkannenä. Aivan oikein päätellen, että tässä siis oli "Sininen Villisika", hän astui taloon ja tiedusteli valtavanhempaansa.

"Hän ei saapune tänne ennen kuin kolmen neljänneksen kuluttua tai myöhemmin", sanoi nuori nainen, joka piti huolta 'Sinisen Villisian' talouspuolesta.

"Hyvä on, hyvä ystävä", vastasi Sam. "Antakaa mulle yhdeksällä pennyllä vettä ja viinaa — haaleana — ja mustepullo!"

Kun haalea vesi, viina ja mustepullo oli tuotu pieneen saliin ja nuori nainen huolellisesti kohennellut hiiliä, jotteivät ne palaisi liian isolla liekillä, ja vienyt pois hiilihangon, jottei niitä kukaan pääsisi enää kohentamaan ennen kuin 'Sinisen Villisian' lupa ja myötävaikutus oli ensiksi pyydetty ja saatu, Sam Weller istuutui 'pilttuuseen' lähelle uunia ja otti esiin kultareunaisen paperiarkin ja kovakärkisen kynän. Katsellen sitten huolellisesti kynää, ettei siinä vain ollut karvoja, ja pyyhkien pöydän, jottei paperin alle jäänyt leivänmuruja, Sam kääri hihat ylemmäksi, levitti kyynärpäänsä leveälle ja valmistautui kirjoittamaan.

Niille naisille ja herroille, joilla ei ole erikoista tottumusta kynämiehen taidossa, ei kirjeenkirjoittaminen ole suinkaan helppo tehtävä, koska yleensä pidetään tarpeellisena semmoisessa tapauksessa pään kallistamista vasemmalle käsivarrelle, jotta saisi silmänsä mahdollisimman tarkoin paperin tasalle, ja voisi, katsellen sivultapäin kirjaimia, joita piirtää, kielellään muovailla samanlaisia. Nämä liikkeet hidastavat jossakin määrin kirjoittamista, vaikka ne kieltämättä tuottavatkin mitä suurinta helpotusta kirjallisessa sommittelutyössä, ja Sam oli tietämättään jo puolisentoista tuntia raapustellut sanoja pienellä käsialalla, pyyhkinyt pois vääriä kirjaimia pikkusormellaan ja asetellut tilalle uusia, jotka täytyi hyvin tarkkaan piirtää, jotta näkyisivät vanhojen musteläiskien läpi, kun hänet herätti oven aukeaminen ja hänen isänsä tulo.

"Hei, Sammy!" sanoi isä.

"Hei, sinä preussinsininen", vastasi poika laskien kynän kädestään. "Kuinka kuuluu tuorein sanoma äitipuoleni terveydestä?"

"Rouva Weller on viettänyt yönsä erittäin hyvin, mutta on ollut tänä aamuna ihan mahdoton ja pahalla tuulella. Allekirjoitan valaehtoisesti, 'Herra S. Weller, vanhempi'. Sellainen on viimeksi julkaistu tiedonanto, Sammy", vastasi herra Weller riisuen kaulahuivinsa.

"Ei siis vieläkään parempi?" kysyi Sam.

"Kaikki merkit näyttävät entistä vakavammilta", jatkoi herra Weller pudistaen päätään. "Mutta mitäs sinä siinä hommaat? Harrastat opinnoita vaikeissa olosuhteissa, vai, Sammy?"

"Olen lopettanut jo", sanoi Sam nolostuen. "Olen kirjoittanut."

"Niinpä huomaan", vastasi herra Weller. "Et kai sentään nuorille naisille, toivoakseni, Sammy?"

"Ei kannata kieltää", vastasi Sam. "Tämä on valentini."

"Mitäh?" huudahti herra Weller ilmeisesti kauhistuneena tuon sanan kuullessaan.

"Valentini", toisti Sam.

"Samivel! Samivel!" sanoi ukko Weller moittivasti. "Enpä olisi uskonut, että sinä sellaista...! Kaikkien niiden varoitusten jälkeen, joita olet saanut isäsi synnillisten taipumusten seurauksista, kaiken sen jälkeen, mitä olen sinulle tästä samasta asiasta sanonut, senkin jälkeen, mitä omin silmin olet nähnyt ja kokenut äitipuolesi parissa, minkä olisin luullut sellaiseksi siveelliseksi opetukseksi, ettei yksikään ihminen olisi unohtanut sitä kuolinpäiväänsä saakka! En jaksa ajatella, että sinä olet tehnyt niin, Sammy, en jaksa uskoa sitä!"

Nämä mietteet olivat liikaa tuolle kunnon vanhukselle. Hän nosti huulilleen Samin tuopin ja joi sen sisällön.

"No, mistäspäin nyt tuulee?" kysyi Sam.

"Samantekevää", vastasi herra Weller. "Siitä tulee minulle murheellinen koettelemus loppuajakseni, mutta olenpa sentään koko sitkeä, mikä on lohdutus sekin, kuten vanha kalkkuna huomautti, kun talonpoika sanoi pelkäävänsä, että hänen täytyisi tappaa se Lontoon markkinoiksi."

"Mistä tulee koettelemus?" ihmetteli Sam.

"Siitä, että saan nähdä sinut naimisissa, Sammy, nähdä sinut petkutettuna uhrina ja ajattelevan viattomuudessasi, että tuo kaikki on kovinkin ihanaa. Se on tavaton koettelemus isän tunteille, Sammy."

"Roskaa!" sanoi Sam. "En aio ollenkaan mennä naimisiin, niin ettei teidän tarvitse kiusata itseänne sen takia. Tiedän, että tunnette tällaiset asiat. Käskekää tuoda piippunne, niin luen kirjeen teille. Kas niin!"

Emme osaa varmasti sanoa, piipun toiveko vai sekö lohdullinen ajatus, että perheessä piili auttamattomasti kohtalokas taipumus joutua naimisiin, rauhoitti herra Wellerin tunteet ja sai hänen murheensa laantumaan. Sanoisimmekin mieluummin, että tähän tulokseen johti molempien lohdutusten lähteiden yhtyminen, sillä hän toisteli jälkimmäistä hyvin hiljaisella äänellä, soittaen kuitenkin kelloa saadakseen ensimmäisen. Sitten hän riisui yltään päällystakkinsa, ja sytyttäen piippunsa ja asettuen takan eteen selin tuleen, jotta saattaisi tuntea sen koko kuumuuden ja samalla nojata takan suojukseen, hän kääntyi Samia kohti ja pyysi tätä, tupakan lievitettyä suuresti hänen kasvojensa ilmettä, että "laukaise tulemaan".

Sam pisti kynän musteeseen ollakseen valmis tarvittaessa korjaamaan ja aloitti hyvin teatterimaisesti:

"Suloinen..."

"Seis!" huudahti ukko Weller soittaen kelloa. "Kaksinkertainen annos sitä tavallista, kultaseni."

"Hyvä on, herra", sanoi tyttö, joka oli ilmestynyt vikkelästi, hävisi, palasi ja katosi taas.

"Näyttävät tuntevan tapanne täällä", huomautti Sam.

"Niin", vastasi isä, "olenhan ollut täällä kerran jos toisenkin. Jatka, Sammy!"

"Suloinen olento."

"Eihän se vain ole runoa?" keskeytti hänen isänsä jälleen.

"Ei, ei."

"Hauskaa kuulla", tuumi herra Weller. "Runous on epäluonnollista. Ei kukaan ihminen puhu runoa, paitsi lukkari kerätessään jouluanteja, tai Warrenin kiilloitusmuste, Rowlandin öljy tai joku muu semmoinen moukka miehekseen. Älä milloinkaan alennu puhumaan runoa, poikani! Aloitappas taas, Sammy."

Herra Weller tarttui taas arvostelevan juhlallisena piippuunsa, ja Sam jatkoi lukemistaan seuraavasti:

"Suloinen olento tunnen olevani hävinnyt..."

"Se ei passaa", sanoi herra Weller ottaen piipun suustaan.

"Ai, ei siinä olekaan 'hävinnyt'", virkkoi Sam kohottaen kirjettä valoa vasten. "Siinä on 'hämilläni', tuossa on mustetahra. Tunnen olevani hämilläni."

"Oikein hyvä. Jatka!"

"Tunnen olevani hämilläni ja perin häm... Olen unohtanut tämän sanan”, sanoi Sam raapien päätään kynällä ja jännittäen turhaan muistiaan.

"No miksi et katso sitä kirjeestä?"

"Katsonhan minä", vastasi Sam, "mutta siinä on toinen tahra. Tässä on h ja ä ja m."

"Ehkäpä hämääntynyt", ehdotti herra Weller.

"Ei, ei ole", sanoi Sam, "hämmästynyt se on".

"Se ei ole yhtä hyvä sana kuin hämääntynyt, Sammy", sanoi herra Weller harkitsevasti.

"Eikö?"

"Ei likimainkaan", vakuutti isä.

"Mutta etkö arvele, että se sisältää enemmän?" kysyi Sam.

"Ehkäpä se on vähän niinkuin hellempi", sanoi ukko Weller hiukan mietittyään. "Jatka, Sam."

"Tunnen olevani hämilläni ja perin hämmästynyt kirjoittaessani sinulle, sillä sinä olet nätti tyttö, etkä mitään muuta."

"Se on hyvin näppärästi sanottu", sanoi vanhempi herra Weller ottaen piipun suustaan antaakseen tilaa tälle huomautukselle.

"Niin, minustakin se on jotenkin hyvä", sanoi Sam kovin hyvillään.

"Tämänsorttisessa kirjoitustyylissä minä pidän erityisesti siitä, ettei siinä ole mitään haukkumanimiä, ei mitään Veenuksia eikä muuta sellaista. Mitä toimittaa sanoa nuorta naista Veenukseksi tai enkeliksi?" lisäsi herra Weller.

"Niin, mitäpä tosiaan?" vastasi Sam.

"Saattaisit ihan yhtä hyvin sanoa häntä kotkaksi tai yksisarviseksi tai kerrassaan kuninkaan vaakunaksi, joka kuten hyvin tiedämme on kokoelma tarueläimiä", lisäsi ukko Weller.

"Ihan yhtä hyvin."

"Ajapa edelleen, Sammy!"

Sam noudatti kehoitusta ja jatkoi seuraavasti, isän poltellessa edelleen kasvoillaan viisauden ja hyväntahtoisuuden sekainen ilme, joka oli hyvin mieltäylentävä:

"Ennen kuin näin sinut, luulin, että kaikki naiset ovat samanlaisia."

"Niin ne ovatkin", huomautti vanhempi Weller väliin.

"Mutta nyt", jatkoi Sam, "nyt huomaan, mimmoinen pehmeäpäinen, uskomaton turnipsi minun on täytynyt olla, sillä ei ole olemassa yhtään sinun kaltaistasi, vaikka pidänkin sinusta enemmän kuin mistään muusta! — Minusta oli paras sanoa tämä oikein vahvasti", virkkoi Sam nostaen päätään.

Herra Weller nyökkäsi hyväksyvästi, ja Sam jatkoi:

"Niinpä käytän hyväkseni tätä päivää, rakas Mary — kuten entinen vaikeuksiin joutunut herra, joka lähti kävelemään vain sunnuntaina — sanoakseni sinulle, että sinä ensimmäisenä ja ainoana kertana, jolloin sinut näin, sinun kuvasi tarttui sydämeeni paljon lyhyemmässä ajassa ja paljon kirkkaammin värein kuin mihin muotokuvakone on milloinkaan pystynyt (sellaisesta olet kai kuullut, rakas Mary), vaikka se tekeekin kuvan valmiiksi ja laittaa siihen kehykset ja lasinkin ja panee koukun yläreunaan niin että sen saa ripustaa seinälle, ja kaiken kahdessa minuutissa ja neljänneksessä."

"Pelkäänpä hiukan, että se taas kääntyy runoksi, Sammy", sanoi ukko Weller epäilevästi.

"Eikä käänny", vastasi Sam jatkaen lukemista hyvin nopeasti välttääkseen vastalauseita:

"Ota minut, rakas Mary, Valentiniksesi, ja ajattele sitä, mitä olen sanonut. Nyt, rakas Mary, minä lopetan. — Siinä kaikki", sanoi Sam.

"Mutta eikös se loppunut vähän niinkuin töksähtäen?"

"Ei ollenkaan. Hän toivoisi, että siinä olisi enemmän, mutta siinä juuri piilee kirjeenkirjoittamisen suuri taito."

"Hyvä on", sanoi ukko Weller. "Tuossa lauseessa on jotakin, ja toivoisinpa, että äitipuolesi osaisi johtaa keskustelunsa tuon saman, miellyttävän periaatteen mukaisesti. Etkö aio pistää nimeäsi sen alle?"

"Siinäpä onkin vaikeus", sanoi Sam. "En tiedä, mitä kirjoittaisin alle."

"Kirjoita Weller", sanoi vanhin vielä elossa oleva tämän nimen omistaja.

"Ei käy", vastusti Sam. "Valentinin alle ei milloinkaan saa pistää omaa nimeään."

"No, pane Pickwick' sitten", sanoi ukko Weller. "Se on hyvä nimi ja helppo tavata."

"Juuri niin", sanoi Sam. "Voisinhan lopettaa runolla. Mitä te siitä arvelette?"

"En pidä siitä", selitti herra Weller. "En ole milloinkaan tuntenut kunnollista ajuria, joka kirjoittaa runoja, lukuunottamatta yhtä, joka rustasi vaikuttavan runon iltaa ennen kuin hänet hirtettiin maantierosvouksesta, ja hän oli vain cambervelliläinen, niin ettei sekään ole mikään sääntö."

Mutta Samia ei saanut luopumaan siitä runollisesta ajatuksesta, joka oli juolahtanut hänen mieleensä, ja niin hän kirjoitti kirjeen loppuun:

    "Sinun iki
    Pickwicki."

Ja taitettuaan sen kokoon hyvin monimutkaisesti Sam pisti sen alakulmaan seuraavan osoitteen: "Mary. Pormestarin palvelijatar, Ipswich, Suffolk." Sitten hän pisti sen taskuunsa sinetöitynä ja Skaikin puolin valmiina valtion postin haltuun uskottavaksi. Kun tämä tärkeä toimitus oli suoritettu, herra Weller vanhempi alkoi käydä käsiksi siihen asiaan, jonka takia hän oli kutsunut poikansa luokseen.

"Asia koskee sinun isäntääsi, Sammy", sanoi hra Weller. "Häntähän kuulustellaan huomenna, eikö niin?"

"Niin, juttu alkaa", vastasi Sam.

"No niin", sanoi herra Weller. "Otaksunpa, että hän kaipaa todistajia puhumaan puolestaan taikka ehkä hankkimaan alipiin. Olen harkinnut asiaa mielessäni, ja hän saa olla ihan huoletta, Sam. Olen puhunut eräille ystävilleni, jotka tekevät hänen puolestaan jomman kumman, mutta minun mielipiteeni on tällainen: muista todistuksista ei ole väliä, mutta siitä alipiistä on pidettävä kiinni. Mikään ei piisaa alipiille, ei mikään, Sammy." Herra Weller näytti hyvin viisaalta lausuessaan näitä lainopillisia mietteitä, ja kätkien nenänsä tuoppiin hän vilkutti silmäänsä sen reunan yli ällistyneelle pojalleen.

"Mitä ihmeitä te oikein tarkoitatte?" kysyi Sam. "Luuletteko, että häntä syytetään rikosoikeudessa?"

"Sillä ei ole mitään tekemistä näissä suunnitelmissa, Sammy", vastasi herra Weller. "Syytettäköön häntä missä hyvänsä, poikaseni, niin alipiillä hänet irti saadaan. Saimme Tom Wildsparkin vapaaksi siitä miesmurhasta alipiillä, vaikka kaikki ne suurtukkaiset miehet sanoivat, että häntä ei pelasta mikään. Ja minun mielipiteeni on se, Sammy, että jos isäntäsi ei saa hankituksi sitä alipiitä, niin hänet, kuten italialainen sanoo, todella keitetään lihoineen ja nahkoineen, ja siitä ei sitten ole sen enempää sanottavaa!"

Koska herra Weller vanhempi oli jyrkkä ja varma siinä vakaumuksessaan, että Old Bailey oli tämän maan korkein oikeus ja että sen säännöt ja käsittelytavat määräsivät ja ohjasivat kaikkien muittenkin tuomioistuinten menettelytavat, hän jätti täydellisesti huomiotta poikansa kaikki väitteet ja vakuutukset, joilla tämä koetti osoittaa, että alibi oli mahdoton ja että herra Pickwick uhrattaisiin joka tapauksessa.[3]

Huomattuaan, että asiasta ei kannattanut keskustella sen enempää, Sam vaihtoi puheenaihetta ja kysyi, mikä oli se toinen asia, josta hänen arvoisa isänsä tahtoi pyytää neuvoa häneltä.

"Se vivahtaa hiukan sisäpolitiikkaan, Sammy", sanoi herra Weller. "Se Stiggins..."

"Punanokkainen mieskö?" kysyi Sam.

"Juuri se sama", vastasi herra Weller. "Se punanokkainen mies käy äitipuolesi luona niin hartaasti ja uskollisesti, etten milloinkaan ole sellaista nähnyt. Hän on sellainen perheystävä, Sammy, että kun hän on poissa meiltä, niin hänellä ei ole hyvä olla, jollei hänellä ole jotakin, mikä muistuttaa meistä."

"Ja minä antaisin hänelle sellaista, joka tärpättöisi ja vahaisi hänen muistinsa kymmeneksi vuodeksi tai niillä main, jos olisin teidän sijassanne", virkkoi Sam väliin.

"Seisatapa minuutiksi", sanoi herra Weller. "Aioin juuri sanoa, että hänellä nykyään aina on mukanaan litteä pullo, johon sopii noin puolitoista korttelia, ja sen hän ennen lähtöään aina täyttää ananasrommilla."

"Ja tyhjentää sen luullakseni aina ennen paluutaan?" kysyi Sam.

"Viimeistä tippaa myöten", vastasi herra Weller. "Hän ei jätä siihen milloinkaan muuta kuin korkin ja hajun. Sen saat uskoa, Sammy. No nyt nämä lurjukset, poikaseni, aikovat tänä iltana pitää Ebenezer raittiusliiton yhtyneen suurliiton Brick Lanen haaraosaston kuukausikokouksen. Sinun äitipuolesi aikoi mennä sinne, Sammy. Mutta nyt hän on saanut kihdin eikä pääsekään. Ja minä, Sammy, minä olen saanut molemmat hänelle aiotut liput."

Herra Weller ilmaisi tämän salaisuuden hyvin innokkaasti ja iski silmää sen tehtyään niin väsymättömästi, että Sam jo alkoi pelätä hänen saaneen kouristuksen oikeaan silmäluomeensa.

"Entä sitten?" sanoi tämä nuori herra.

"No niin", jatkoi hänen vanhempansa silmäillen hyvin varovasti ympärilleen. "Sinä ja minä ollaan aivan täsmällisesti paikalla. Edustava paimen ei tule, edustava paimen ei tule!"

Tässä herra Welleriin tarttui hihityspuuska, joka päättyi niin lähelle tukehtumista kuin vanhempi herra saamatta terveydelleen vahinkoa suinkin voi sietää.

"En ole ikinäni nähnyt moista vanhaa kummitusta", huudahti Sam hieroen vanhan herran selkää niin kovasti, että olisi voinut syttyä tuleen hankauksesta. "Mitä helkkaria te nauratte, senkin rumilas?"

"Hiljaa, Sammy" sanoi herra Weller katsellen ympärilleen vieläkin varovaisemmin. "Kaksi minun Oxfordin tiellä toimivaa toveriani, jotka ovat valmiit olemaan mukana kaikessa hauskassa, ovat saaneet paimenen turvallisesti humalaan, ja kun hän tulee Ebenezer-liittoon (jonka hän varmasti tekee, sillä he saattavat hänet ovelle ja työntävät hänet sisään, jos se on tarpeellista), hän on yhtä täynnä rommia ja vettä kuin milloinkaan Granbyn Markiisissa, Dorkingissa, ja se ei suinkaan ole vähän, se."

Näin sanottuaan herra Weller jälleen nauroi äärettömästi ja joutui tietysti jälleen lievän tukehduskohtauksen valtaan.

Mikään ei ollut sen paremmin Sam Wellerin mielen mukaista kuin laadittu suunnitelma punanokkaisen miehen oikeitten taipumusten ja ominaisuuksien selvittämiseksi, ja kun kokouksen määräaika jo lähestyi, isä ja poika lähtivät heti Brick Laneen päin Samin kuitenkaan unohtamatta pistää kirjettään valtion postitoimistoon heidän ohikulkiessaan.

Ebenezerin raittiusliiton Brick Lanen haaraosaston kokouksia pidettiin suuressa huoneessa, joka miellyttävänä ja ilmavana sijaitsi turvallisten ja mukavien portaiden yläpäässä. Puheenjohtajana oli suorasuuntainen herra Anthony Humm, kääntynyt palokuntalainen, nyt koulumestari ja satunnaisesti kiertelevä saarnaaja, ja sihteerinä oli herra Jonas Mudge, sekatavarakaupan hoitaja, innostunut ja uhrautuva astia, joka myi teetä yhdistyksen jäsenille. Ennen keskustelujen alkua naiset istuivat penkeillä ja joivat teetä, kunnes pitivät sopivana lopettaa, ja suuri, puinen rahalaatikko asetettiin näkyviin puheenjohtajan pöydän karkeavillaiselle, vihreälle peitteelle, jonka takana sihteeri seisoi ja kiitti miellyttävästi hymyillen jokaisesta lisästä siihen runsaaseen kupariraha-aarteeseen, joka piili sen sisällä.

Tässä erityisessä tilaisuudessa naiset joivat teetä aivan peloittavan kauan, suureksi kauhuksi herra Weller vanhemmalle, joka perin välinpitämättömänä Samin varoittaville nipistyksille tuijotti kaikkiin suuntiin ympärilleen kaikkein peittämättömimmin hämmästyneenä.

"Sammy", kuiskasi herra Weller, "jollei jostakin noista ihmisistä täydy laskea vettä huomen aamuna, niin en ole isäsi. Se on sitten vissi ja varma. Katsohan, tuo vanha rouva tässä lähelläni on hukuttamaisillaan itsensä teehen."

"Etkö voi olla siivolla?" mutisi Sam.

"Sam", kuiskasi herra Weller jonkin ajan kuluttua hyvin kiihtyneesti. "Pane muistiin sanani, poikaseni. Jos tuo sihteerin lurjus jatkaa vielä viisi minuuttia, niin hän räjäyttää itsensä leivoksilla ja vedellä."

"Anna hänen räjähtää, jos häntä haluttaa", sanoi Sam. "Se asia ei liikuta sinua."

"Jos tätä kestää vielä kauan, Sammy", sanoi herra Weller samalla hiljaisella äänellä, "niin pidän velvollisuutenani ihmisolentona nousta puhumaan seurakunnalle. Tuo nuori nainen, viimeistä edellisellä istuimella, on jo juonut yhdeksän ja puoli aamiaiskupillista, ja hän paisuu selvästi omien silmieni edessä."

Epäilemättä herra Weller olisi pannut toimeen ihmisystävällisen aikomuksensa, jollei ankara melu, jonka aiheutti kuppien ja lautasten pöydille asettaminen, olisi hyvin sopivasti osoittanut, että teen juominen oli päättynyt. Kun astiat oli korjattu pois, kannettiin pöytä, jonka päällä oli tuo karkeavillainen vihreä peite, keskelle salia, ja illan ohjelman pani alulle pieni, innokas mies, jolla oli kalju pää ja ruskeat polvihousut. Hän kiipesi yhtäkkiä rappuja ylös ollen joka hetki vaarassa katkaista ruskeihin polvihousuihin pistetyt pienet säärensä ja sanoi:

"Hyvät naiset ja herrat! Ehdotan, että erinomainen veljemme, herra Anthony Humm valitaan puheenjohtajaksi."

Naiset heiluttelivat valittua kokoelmaa nenäliinoja ehdotuksen kuullessaan ja tulinen pieni mies suoraan sanoen kiskoi hra Hummin puheenjohtajan paikalle tarttuen häntä hartioihin ja työntäen hänet mahonkiseen kehykseen, joka kerran oli edustanut tällaista huonekalua. Nenäliinoja heilutettiin taas, ja herra Humm, joka oli sileäksi kammattu, valkokasvoinen, aina hikoileva mies, kumarsi kömpelösti kaikkien naispuolisten jäsenten suureksi ihastukseksi ja istuutui virallisesti. Ruskeita polvihousuja käyttävä mies vaati sen jälkeen hiljaisuutta, herra Humm nousi seisomaan ja sanoi, että Brick Lanen haaraosaston sisarten ja veljien luvalla, jotka nyt ovat läsnä, sihteeri aikoo lukea Brick Lanen haaraosaston johtokunnan pöytäkirjan. Tämä ehdotus otettiin jälleen vastaan nenäliinoja heiluttamalla.

Noustuaan paikalleen hyvin vaikuttavalla tavalla ja kun se rykäisy, joka aina tarttuu seurakuntaan, kun jotakin erikoisen tärkeää on tehtävä, oli suoritettu, luettiin seuraava asiakirja:

Ebenezerin raittiusliiton Brick Lanen haarayhdistyksen johtokunnan pöytäkirja.

Johtokuntanne on jatkanut siunauksellista työtään kuluneen kuukauden aikana ja sillä on sanomaton ilo ilmoittaa seuraavat raittiuteen kääntymiset:

"H. Walker, räätäli, vaimo ja kaksi lasta. Paremmissa olosuhteissa ollessaan myöntää hänellä olleen pysyvänä tapana juoda olutta ja portteria; sanoo, että hän ei varmaan muista maisteliko kahdesti viikossa kahdenkymmenen vuoden aikana 'koiran kuonoja', joitten johtokunta asiaa tutkittuaan on huomannut olevan valmistettuja lämpimästä portterista, sokerivedestä, katajamarjaviinasta ja hedelmämehusta, (Muuan vanhahko nainen huokasi ja virkkoi: 'Juuri niin se on!') Nyt hän on työttömänä ja rahattomana. Arvelee sen aiheutuneen portterista (Hyvä!) taikka oikean käden käyttökyvyn menettämisestä. Hän ei ole oikein varma kummastako, mutta pitää hyvin luultavana, että jos hän ei olisi juonut muuta kuin vettä koko ikänsä, niin hänen työtoverinsa ei olisi milloinkaan tullut pistäneeksi häntä käteen ruostuneella neulalla ja täten aiheuttaneeksi tapaturmaa (huikeita hyvä-huutoja). Hänellä ei ole juotavana muuta kuin kylmää vettä, eikä hän tunne itseään enää milloinkaan janoiseksi (voimakkaita suosionosoituksia).

"Betsy Martin, leski, yksi lapsi ja yksi silmä. Käy päivisin siivoamassa ja pyykkiä pesemässä. Hänellä ei ole milloinkaan ollut enempää kuin yksi silmä, mutta tietää, että hänen äitinsä joi pullo-olutta eikä ihmettele, jos se olisi aiheutunut siitä (huikeita hyvä-huutoja). Arvelee, ettei ole aivan mahdotonta, että jos aina olisi pysynyt irti väkijuomista, hänellä nyt saattaisi olla kaksi silmää (valtavia suosionosoituksia). Hän sai aikaisemmin joka paikassa missä kävi 18 penseä päivässä, tuopin portteria ja lasin viinaa, mutta sen jälkeen kuin rupesi Brick Lanen haaraosaston jäseneksi, hän on aina pyytänyt kolme kuuden pensen rahaa (tämä perin kiintoisa tiedoitus otettiin vastaan huumaavan innostuneesti).

"Henry Beller oli monta vuotta voileipämestarina eri yhdistyksien päivällisillä, joitten aikana hän joi koko joukon ulkomaalaisia viinejä. Saattoi silloin tällöin viedä pullon tai pari kotiinsa. Ei muista aivan varmaan, mutta arvelee että joi pullojen sisällyksen, jos kerran vei ne kotiinsa. Tuntee olonsa kovin huonoksi ja alakuloiseksi, on hyvin kuumeinen ja sen johdosta aina janoissaan. Arvelee sen johtuvan viinistä, jota hänellä oli tapana juoda (hyvä!). On nyt paikatta, eikä saa koskaan tilaisuutta maistaa tippaakaan ulkomaalaisia viinejä (huikeita suosionosoituksia)."

Thomas Burton on kissan ruuan hankkija pormestarille, sheriffille ja useille kaupungin valtuuston jäsenille (tämän herran nimen ilmoittaminen otettiin vastaan jännityksestä henkeä pidätellen). Hänellä on puujalka. Pitää puujalkaa kalliina, kun on käveltävä kivillä. Hänellä oli tapana käyttää käytettyjä puujalkoja ja juoda lasin kuumaa katajaviinaa säännöllisesti joka ilta — joskus kaksikin lasia (syviä huokauksia). Huomasi käytettyjen puujalkojen pirstoutuvan ja lahoavan kovin pian. On varma siitä, että viina ja vesi turmeli niiden rakenteen (jatkuvaa hyväksymistä). Ostaa nyt uusia puujalkoja eikä juo muuta kuin vettä ja mietoa teetä. Uudet puujalat kestävät kaksi kertaa kauemmin kuin ne toiset ja hän selittää sen johtuvan ainoastaan kohtuullisesta elämästä (riemuitsevia suosionosoituksia).

Anthony Humm ehdotti nyt, että kokous ilahuttaisi itseään laululla. Heidän järjelliseksi ja siveelliseksi hauskuutuksekseen veli Mordlin oli sovittanut laulun "Kas tuoll' on reipas vesimies" ihanat sanat vanhan kansanlaulun säveleeseen, ja hän pyysi kaikkia yhtymään häneen sitä laulettaessa (voimakkaita kättentaputuksia). Puheenjohtaja tahtoi käyttää tilaisuutta ilmaistakseen lujan vakaumuksensa siitä, että herra Diblin vainaja, opittuaan tuntemaan entisen elämänsä erehdykset, oli kirjoittanut tämän laulun osoittaakseen mitä hyötyä raittiudesta oli. Se oli raittiuslaulu (myrskyisiä hyvähuutoja). Nuoren miehen asun siisteys, hänen sulkatöyhtönsä komeus, tuo kadehdittava mielentila, joka saattoi hänet, kuten runoilija sanoo:

    'Käymään eelleen mitään miettimättä',

kaikki yhteensä todisti, että hänen oli täytynyt olla vedenjuoja (hyvä-huutoja). Ja mikä oli nuoren miehen palkkio? Huomatkoot kaikki läsnäolevat nuorukaiset tämän:

    "Ja kaikki tytöt hälle syliin syöksyi."

(Äänekkäitä hyvä-huutoja, joihin naiset yhtyivät). Mikä loistava esimerkki! Sisaret, neidot kerääntyneinä nuoren vesipojan ympärille innostamassa häntä velvollisuuden ja raittiuden tiellä. Mutta ainoastaanko halvat neidot hemmottelivat, lohduttivat ja neuvoivat häntä? Ei!

    "Kaupungin hienot naiset häntä jumaloivat."

(tavattomia suosionosoituksia). Heikompi sukupuoli kerääntyi nuoren vesipojan ympärille ja kääntyi inhoten pois viinanjuojista (hyvä!) Brick Lanen haaraosaston veljet olivat vesipoikia (hyvä-huutoja, naurua). Tämä huone oli heidän aluksensa, läsnäolijat olivat neitoja, ja hän (herra Anthony Humm), vaikkakin arvottomana, edusti kaupungin hienostoa (hillittömiä suosionosoituksia).

"Mitä hän mahtaa tarkoittaa heikommalla sukupuolella, Sammy?" kysyi herra Weller kuiskaten.

"Akkoja", vastasi Sam samalla tapaa.

"Siinä hän taitaa olla melkein oikeassa, Sammy", jatkoi herra Weller. "Heikkoa sukupuolta niiden täytyykin olla, jos ne antavat tuollaisen veikon kuin tuo petkuttaa itseään."

Närkästyneen vanhan herran jatkuvat huomautukset loppuivat lyhyesti siihen, että nyt ryhdyttiin laulamaan. Herra Anthony Humm lausui kaksi säettä kerrallaan niitten hänen kuulijoittensa valistukseksi, jotka eivät osanneet sanoja. Sitä laulettaessa pieni, polvihousuinen mies katosi. Hän palasi heti, kun laulu oli päättynyt ja kuiskaili herra Anthony Hummille kasvoillaan mitä selvin tärkeyden ilme.

"Ystäväni", sanoi herra Humm kohottaen kättään hyvin moittivasti, jotta saisi vaikenemaan kaksi paksua, vanhaa naista, jotka istuivat toisella tai kolmannella rivillä, "ystäväni, liittomme Dorkingin osaston edustaja, veli Stiggins, odottaa alhaalla."

Nenäliinat lensivät taas taskuista innokkaammin kuin milloinkaan ennen, sillä herra Stiggins oli Brick Lanen naispuolisten asukkaiden suuressa suosiossa.

"Minun mielestäni hän saa tulla", sanoi herra Humm katsellen ympärilleen leveästi hymyillen. "Veli Tadger, antakaa hänen tulla tervehtimään meitä."

Pieni, polvihousuinen mies, joka vastasi nimeen veli Tadger, kolisi hyvin kiireesti rappuja alas ja heti sen jälkeen hänen taas kuultiin tömistävän ylöspäin arvoisa herra Stiggins mukanaan.

"Hän tulee, Sammy", kuiskasi herra Weller kasvoiltaan punaisena pidätetystä naurusta.

"Älkää sanoko minulle mitään", virkkoi Sam, "sillä en voi kestää sitä. Hän on aivan oven luona. Kuulin hänen iskevän päänsä portaitten kamanaan."

Sam Wellerin puhuessa pieni ovi lensi auki ja veli Tadger tuli esiin. Hänen kantapäillään seurasi arvoisa herra Stiggins, joka tuskin oli päässyt huoneeseen, kun syntyi aikamoinen käsien taputtaminen ja jalkojen koputtaminen ja nenäliinojen heiluttaminen. Kaikkeen tähän ilon ilmaisuun veli Stiggins ei suhtautunut muuten kuin tuijotellen jäykin silmin ja tylsin hymyin pöydällä olevan kynttilän sydämen huippua ja samalla heilutellen ruumistaan puolelta toiselle hyvin epätasaisesti ja epävarmasti.

"Voitteko pahoin, veli Stiggins?" kuiskasi herra Anthony Humm.

"Olen ihan kunnossa", vastasi herra Stiggins äänellä, jonka hurjuutta lievensi vain lausunnan suuri epäselvyys. "Olen ihan kunnossa."

"Hyvä on, hyvä on", jatkoi herra Anthony Humm perääntyen muutaman askeleen.

"Uskon, että kukaan täällä ei ole uskaltanut väittää, että minä en ole kunnossa?" sanoi herra Stiggins.

"Ei, tietysti ei", virkkoi herra Humm.

Tämän kestäessä yleisö oli aivan hiljaa ja odotti hiukan hätäisenä ohjelman jatkumista.

"Tahdotteko pitää puheen kokoukselle, veli?" sanoi herra Humm kutsuvasti hymyillen.

"Enkä tahdo", vastasi herra Stiggins. "En tahdo, en ollenkaan."

Läsnäolevat katselivat toisiaan kulmiaan kohotellen, ja huoneen läpi lensi hämmästyksen humahdus.

"Minun mielipiteeni on se", sanoi herra Stiggins avaten takkinsa napit ja puhuen hyvin kovalla äänellä, "minun mielipiteeni on se, hyvä herra, että tämä kokous on päissään. Veli Tadger, hyvä herra", jatkoi herra Stiggins yhä enemmän hurjistuen ja kääntyen yhtäkkiä pienen, polvihousuisen miehen puoleen, "sinä olet humalassa!" Näin sanoen herra Stiggins kiitettävässä halussa puolustaa kokouksen raittiutta ja karkoittaa sieltä kaikki sopimattomat henkilöt, iski herra Tadgeria nenän päähän niin maalistaan erehtymättä, että puolisaappaatkin hävisivät kuin salama. Veli Tadger rymisi pää edellä rappuja alas.

Tällöin naiset aloittivat pitkän ja surkean kirkunan ja kiitäen pienissä ryhmissä lemmikkiveljiensä luo kietoivat käsivartensa heidän ympärilleen suojellakseen heitä vaaralta. Tämä tunteitten purkautumisen hetki oli vähällä käydä vaaralliseksi herra Hummille, jonka, koska oli perin suosittu, melkein tukahutti lauma uskollisia naisia, jotka riippuivat hänen kaulassaan ja tuhlailivat hänelle hyväilyjään. Suurin osa valoja sammutettiin nopeasti, ja miltään puolelta ei kuulunut muuta kuin melua ja hälinää.

"Nyt, Sammy", virkkoi herra Weller riisuen päällystakkinsa hyvin kerkeästi, "nyt menet ulos ja haet poliisin."

"Entä mitä te teette sillä aikaa?" kysyi Sam.

"Älä välitä siitä, Sam", vastasi vanha herra. "Kulutan aikaani järjestäessäni pikkuisen asioita tuon Stigginsin kanssa."

Ennen kuin Sam ehti puuttua asiaan estääkseen häntä, hänen sankarillinen vanhempansa oli tunkeutunut erääseen huoneen kaukaiseen kulmaan ja hyökännyt herra Stigginsin kimppuun osoittaen nokkelaa kätevyyttä.

"Tule pois!" huusi Sam.

"Käy päälle!" huusi herra Weller, ja enemmittä kutsuitta hän antoi herra Stigginsille ensimmäisen kolauksen päähän ja alkoi sitten tanssia hänen ympärillään kiihkeästi ja kevyesti kuin korkki, joka hänen ikäisensä herrasmiehen suoritukseksi oli aivan ihmeellistä katsella.

Huomatessaan kaikki kehoitukset turhiksi Sam painoi hatun lujasti päähänsä, heitti isänsä takin käsivarrelleen ja tarttuen vanhaa miestä ranteeseen veti hänet väkisin portaita alas ja kadulle hetkeksikään irroittamatta otettaan tai sallimatta toisen pysähtyä, ennen kuin he olivat päässeet kulman taa. Heidän sinne ehdittyään he kuulivat jo roskaväen kirkunaa, joka oli todistamassa, kuinka herra Stiggins vietiin vahvempien ovien taa yöksi, ja he saattoivat myös kuulla sen melun, jonka aiheutti Ebenezerin suuren raittiusliiton Brick Lanen haaraosaston jäsenten hajaantuminen eri suuntiin.

5. luku

ON KOKONAAN OMISTETTU TÄYDELLISELLE JA USKOLLISELLE SELONTEOLLE

BARDELLIN MUISTETTAVASTA JUTUSTA PICKWICKIÄ VASTAAN.

"Ihmettelenpä, mitä valamiesten puheenjohtaja, olkoon hän kuka hyvänsä, on syönyt aamiaiseksi", sanoi herra Snodgrass koettaen pitää keskustelua yllä tapausrikkaan helmikuun 14:n päivän aamuna.

"Toivonpa, että hän on syönyt hyvin", virkkoi herra Perker.

"Miksi niin?" kysäisi herra Pickwick.

"Se on aika tärkeää, vieläpä hyvinkin tärkeää", vastasi herra Perker. "Hyvä, tyytyväinen, hyvin aterioinut valamies on erikoisen arvokas kappale käsiin saatavaksi. Tyytymättömät, nälkäiset valamiehet ratkaisevat asiat aina kantajan hyväksi."

"Hyvänen aika", sanoi herra Pickwick näyttäen kovin ällistyneeltä, "miksi niin?"

"Miksikö? En tiedä", vastasi pikku mies kylmästi. "Säästävät kai aikaa. Jos päivällisaika alkaa lähestyä, puheenjohtaja ottaa kellonsa, kun valamiehistö on kokoontunut neuvottelemaan, ja sanoo: 'Hyvänen aika, hyvät herrat, kellohan on kymmentä yli neljä! Syön päivällistä viideltä, hyvät herrat.' 'Niin minäkin', sanovat kaikki muutkin paitsi kaksi, joiden olisi pitänyt syödä kolmelta ja jotka näyttävät sen johdosta kuin puolittain halukkailta kestämään loppuun saakka. Puheenjohtaja hymyilee ja pistää kellon taskuunsa: 'Niin, hyvät herrat, mitä me siis sanomme? Kantajako vai vastaaja? Minä olen pikemmin sitä mieltä, sikäli kuin asia minua koskee, hyvät herrat, olen sitä mieltä, — mutta älkää antako sen vaikuttaa itseenne! — olen paremminkin sitä mieltä, että kantaja on oikeassa!' Tämän jälkeen on pari, kolme muuta varmoja siitä, että he ajattelevat samoin — niin kuin tietysti ajattelevatkin — ja sitten he jatkavat hyvin yksimielisesti ja mukavasti. Kymmentä yli yhdeksän", sanoi pieni mies katsoen kelloaan. "Onpa aika lähteä. Avioliittolupauksen rikkominen — istuntosali on tavallisesti ihan täynnä sellaisia juttuja käsiteltäessä. Soittakaapa ajuria, herra Pickwick, ettemme vain myöhästy."

Herra Pickwick soitti heti kelloa, ja kun ajuri oli saatu hankituksi, ahtautuivat kaikki neljä pickwickiläistä ja herra Perker vaunuihin ja ajoivat Guildhalliin. Sam Weller, herra Lowten ja sininen kääry seurasivat perässä cab-rattaissa.

"Lowten", sanoi Perker heidän saavuttuaan oikeuspaikan eteiseen, "asettakaa herra Pickwickin ystävät ylioppilaiden aitioon, herra Pickwickin itsensä on parasta istua minun kanssani. Tätä tietä, hyvä herra, tätä tietä."

Tarttuen herra Pickwickin takin hihaan pieni mies vei hänet alimmille penkeille juuri kruununasianajajien pulpettien eteen, jotka on laitettu oikeusavustajien mukavuudeksi, sillä sieltä käsin he saattavat kuiskata puhetta johtavalle asianajajalle ohjeita, jotka saattavat olla tarpeellisia jutun käänteissä. Täällä istuvat ovat suurimmalta osalta katsojista näkymättömissä, koska he istuvat paljon alempana kuin asianajajat ja kuuntelijat, joiden istuimet asteettain kohoavat permannosta. Tietysti he ovat selin molempiin, kasvot tuomaria kohti.

"Tuo on kai todistajien aitio?" kysyi herra Pickwick osoittaen erästä hänen vasemmalla puolellaan kohoavaa messinkireunaista istuinta.

"Se on todistajien aitio, hyvä herra Pickwick", vastasi Perker kaivaen esiin joukon papereita sinisestä käärystä, jonka Lowten juuri oli asettanut hänen jalkojensa eteen.

"Ja nuo", sanoi herra Pickwick osoittaen paria suljettua istuinta vasemmalla, "nuo ovat kai valamiesten istuimia."

"Aivan oikein", vastasi Perker napsauttaen kiinni nuuskarasiansa kannen.

Herra Pickwick nousi seisomaan suuresti kiihtyneenä ja katseli oikeussalia. Yleisön penkeille oli jo asettunut sinne tänne suuri joukko kuuntelijoita, ja lakimiesten penkeillä istui joukko erimallisia peruukkipäisiä herroja, jotka säätynä edustivat koko tuota miellyttävää, monivivahteista nenä- ja poskipartakokoelmaa, josta Englannin lakimiessääty on niin syystä kuuluisa. Ne herrat, jotka olivat saaneet jutun ohjekirjeen, pitelivät sitä niin silmäänpistävällä tavalla kuin suinkin mahdollista ja raaputtivat sillä silloin tällöin nenäänsäkin painaakseen tämän tosiseikan vielä voimakkaammin katselijoiden huomioon. Toisilla herroilla, joilla ei ollut tällaisia papereita, oli kainalossa paksuja oktaavositeitä, joissa oli punainen nimilippu selässä ja kannet tuollaista puoleksi paistuneen piirakankuoren väristä nahkaa, joka tunnetaan ammattipiireissä "lakivariksen" nimisenä. Muutamat, joilla ei ollut papereita eikä kirjoja, istuivat kädet taskussa näyttäen mahdollisimman viisailta, jotkut taas liikkuivat edestakaisin hyvin levottoman ja totisen näköisinä tyytyen siten herättämään asiaanperehtymättömien vieraiden ihailua ja ihmetystä. Kokonaisuus oli herra Pickwickin suureksi kummaksi jakaantunut pieniin ryhmiin, jotka keskustelivat ja lörpöttelivät päivän uutisista mahdollisimman tunteettomalla tavalla — ihan kuin ei olisi lainkaan mitään juttuja ollutkaan tulossa.

Herra Phunkyn kumarrus, kun hän astui sisään ja asettui paikalleen kruununasianajajille määrätyille paikoille, kiinnitti herra Pickwickin huomiota, ja hän oli tuskin ennättänyt vastata kumarrukseen, kun tuomari Snubbin saapui seurassaan herra Mallard, joka puolittain peittyi tuomarin ison, kirjavan laukun taa, jonka hän asetti tämän pöydälle, minkä tehtyään ja pudistettuaan herra Perkerin kättä hän poistui. Sitten tuli sisään kolme, neljä muuta lakimiestä, heidän joukossaan paksuruumiinen, punanaamainen hyypiä, joka nyökkäsi ystävällisesti herra Snubbinille ja sanoi, että oli hyvin kaunis aamu.

"Kuka on tuo punanaamainen herra, joka sanoi, että on kaunis aamu ja nyökkäsi meidän neuvonantajallemme?" kuiskasi herra Pickwick.

"Tuomari Buzfuz", vastasi Perker. "Hän on meidän vastustajamme, ajaa vastapuolen asiaa. Hänen takanaan on herra Skimpin, hänen apulaisensa."

Herra Pickwick oli juuri kysymäisillään, suuresti kauhistuen tuon miehen kylmäveristä röyhkeyttä, kuinka tuomari Buzfuz, joka oli vastapuolen neuvonantaja, uskalsi kertoa ylituomari Snubbinille, että ilma oli kaunis, kun samassa kaikki asianajajat nousivat seisomaan ja oikeudenpalvelija huusi kaikuvalla äänellä "hiljaa!" Silmätessään ympärilleen hän näki, että tämä johtui tuomarin sisääntulosta.

Herra tuomari Stareleigh (joka johti puhetta ylituomarin sairaudesta johtuvan poissaolon aikana) oli silmäänpistävän lyhytkasvuinen mies ja niin lihava, että näytti olevan pelkkiä kasvoja ja liivejä. Hän pyöri sisään kahden lyhyen palleroisen säären varassa ja kumarrettuaan juhlallisesti valamiehistölle, joka vastasi yhtä juhlallisella kumarruksella, pisti lyhyet jalkansa pöydän alle ja pienen kolmikulmaisen hattunsa sen päälle. Eikä herra tuomari Stareleigh'sta sitten voinut nähdä muuta kuin kaksi pientä lystillistä silmää, leveät, punertavat kasvot ja jossakin noin puolet hyvin suuresta ja hyvin hullunkurisen näköisestä tekotukasta.

Tuomari oli tuskin istuutunut paikalleen, kun oikeudenpalvelija taas huusi oikeussalin permannolla: "Hiljaa!" käskevällä äänellä, minkä jälkeen toinen huusi: "Hiljaa!" äkäisesti kuuntelijain penkeillä, ja sitten karjui kolme, neljä muuta vielä: "Hiljaa!" kuin kiukkuun pakahtumaisillaan. Kun tämä oli tehty, alkoi mustapukuinen herrasmies, joka istui tuomaria alempana, pitää valamiehistön jäsenten nimenhuutoa, ja kun kirkumista oli kestänyt kotvan aikaa, huomattiin, että vain kymmenen erityistä valamiestä oli läsnä. Tämän jälkeen ylituomari Buzfuz vaati, että lukumäärä oli täydennettävä, minkä jälkeen mustapukuinen herra alkoi pyydystää kahta tavallista valamiestä erikoiseen valamiehistöön, ja verkkoon jäi vihanneskauppias ja apteekkari.

"Vastatkaa nimiinne, hyvät herrat, että voitte vannoa valan!" kehoitti mustapukuinen. "Richard Upwitch!"

"Täällä", sanoi vihanneskauppias.

"Thomas Groffin."

"Täällä", vastasi apteekkari.

"Ottakaa raamattu, hyvät herrat. Teidän tulee oikein ja vilpittömästi koettaa..."

"Pyydän anteeksi oikeudelta", sanoi apteekkari, pitkä, laiha, keltakasvoinen mies; "toivon, että oikeus vapauttaa minut tehtävästä."

"Millä perusteilla, hyvä herra?" kysyi tuomari.

"Minulla ei ole apulaista, herra tuomari", sanoi apteekkari.

"Minkä minä sille voin, hyvä herra", vastasi tuomari. "Teidän pitäisi palkata sellainen."

"Minulla ei ole varaa siihen, herra tuomari", selitti apteekkari.

"Siispä teillä pitäisi olla varaa siihen, hyvä herra", sanoi tuomari punastuen, sillä herra tuomari Starleigh'n luonteenlaatu oli sukua pikavihaisuudelle eikä suvainnut vastaansanomisia.

"Tiedän kyllä, että minulla pitäisi olla varaa, jos toimeentuloni olisi niin hyvä kuin ansaitsisin, mutta niin ei asia ole", vastasi apteekkari.

"Ottakaa vala näiltä herroilta", sanoi tuomari käskevästi.

Oikeudenpalvelija ei päässyt pitemmälle kuin sanoihin: "Teidän tulee oikein ja vilpittömästi koettaa...", kun apteekkari taas keskeytti hänet.

"Otetaanko minulta tosiaankin vala?" kysyi hän.

"Tietysti, hyvä herra", vastasi pieni äkäinen tuomari.

"Vai niin, herra tuomari", virkkoi apteekkari alistuvasti. "Silloin tapahtuu murhia, ennen kuin tämä juttu on ohi, siinä kaikki. Vannottakaa minut, jos haluatte, hyvä herra", ja apteekkari sai vannoa valansa, ennen kuin tuomari keksi virkkaa mitään vastaukseksi.

"Tahdoin vain huomauttaa, herra tuomari", virkkoi apteekkari istuutuessaan paikoilleen hyvin tyynesti, "ettei apteekkiin ole jäänyt muita kuin asiapoika. Hän on kyllä hyvin näppärä poika, herra tuomari, mutta ei ollenkaan tunne rohdoksia, ja tiedän, että hänellä on se ennakkoluulo, että sooda on samaa kuin suolahappo ja sennasiirappi ooppiumia. Sellainen on asia, herra tuomari."

Näin sanoen pitkä myrkynsekoittaja asettui mukavaan asentoon ja otettuaan kasvoilleen miellyttävän ilmeen näytti varustautuneen kaikkein pahimpaan.

Herra Pickwick katseli juuri apteekkaria mitä syvimmin kauhistuneena, kun salissa havaittiin pientä kahinaa, ja heti samassa saatettiin sisään rouva Bardell rouva Cluppinsin tukemana ja asetettiin puolipyörtyneenä istumaan saman penkin päähän, jolla herra Pickwick istui. Senjälkeen kantoi herra Dodson sisään erikoisen ison päivänvarjon ja herra Fogg päällyskengät, ja molemmat olivat järjestäneet kasvoilleen mahdollisimman myötämielisen ja alakuloisen ilmeen. Sitten ilmestyi rouva Sanders taluttaen nuorta herra Bardellia. Nähdessään lapsensa säpsähti rouva Bardell. Hilliten itsensä äkkiä hän suuteli poikaa kiihkeästi, ja vaipuen sitten taas takaisin hysteeriseen tylsyyteensä tuo oiva nainen pyysi saada tietää, missä hän oli. Vastaukseksi tähän rouvat Cluppins ja Sanders käänsivät päänsä itkien pois, kun taas herrat Dodson ja Fogg koettivat saada kantajaa rauhoittumaan. Varatuomari Buzfuz hieroi hyvin kovasti silmiään isolla, valkoisella pyyhinliinalla ja katseli vetoavasti valamiehistöön, kun tuomarikin oli ilmeisesti mielenliikutuksen vallassa ja eräät muut katselijat koettivat yskimällä saada liikutuksensa salatuksi.

"Todellakin mainio keksintö", kuiskasi herra Perker herra Pickwickille. "Teräviä poikia nuo Dodson ja Fogg; mainio ajatus tosiaankin tehon puolesta, todella erinomainen, herra Pickwick."

Herra Perkerin puhuessa oli rouva Bardell alkanut asteittain hitaasti toipua, kun taas rouva Cluppins asetti, tarkasteltuaan huolellisesti nuoren herra Bardellin napit ja vastaavat napinreiät, hänet oikeussalin permannolle vastapäätä äitiään, näkyvälle paikalle, jossa hän ei voinut olla herättämättä tuomarin ja valamiehistön täyttä myötämielisyyttä ja osanottoa. Tämä ei voinut tapahtua miehenalun aika lailla vastustelematta ja runsaasti itkemättä, sillä hän tunsi erinäisiä pahoja aavistuksia siitä, että hänen asettamisensa tuomarin silmien täyteen hehkuun oli vain muodollinen alkutoimitus, minkä jälkeen hänet kohta lähetettäisiin pois heti paikalla mestattavaksi tai ainakin karkoitettavaksi merien taa maallisen vaelluksensa päättymiseen saakka.

"Bardell Pickwickiä vastaan!" huusi mustapukuinen ilmoittaen siten käsiteltäväksi jutun, joka oli ensimmäisenä luettelossa.

"Olen kantajan asiamies, herra tuomari", sanoi tuomari Buzfuz.

"Kuka teitä avustaa, veli Buzfuz?"

Herra Skimpin kumarsi ilmoittaakseen, että hän oli avustaja.

"Minä ajan vastaajan asiaa, herra tuomari", sanoi tuomari Snubbin.

"Avustaako joku teitä, veli Snubbin?" kysyi tuomioistuin.

"Herra Phunky, herra tuomari", vastasi tuomari.

"Tuomari Buzfuz ja herra Skimpin kantajan puolesta", sanoi tuomari kirjoittaen nimet muistikirjaansa ja lukien kirjoittaessaan: "Vastaajan puolesta tuomari Snubbin ja herra Monkey."[4]

"Suokaa anteeksi, herra tuomari, Phunky."

"Aha, vai niin", virkkoi tuomari, "minulla ei ole vielä milloinkaan ollut iloa kuulla sitä nimeä."

Tässä herra Phunky hymyili ja kumarsi, ja tuomari hymyili ja kumarsi myös, ja sitten herra Phunky koetti, punastuen ihan silmävalkuaisia myöten, olla sen näköinen kuin ei olisi tiennyt jokaisen katselevan häntä: yritys, jossa kukaan ei ole vielä milloinkaan onnistunut, eikä, kaiken järjellisen todennäköisyyden mukaan, milloinkaan onnistukaan.

"Aloittakaa!" käski tuomari.

Taas kehoitti vahtimestari hiljaisuuteen, ja herra Skimpin ryhtyi "avaamaan juttua". Jutussa näytti kuitenkin olevan kovin vähän sisällystä, kun se oli "avattu", sillä hän piti sellaiset yksityiskohdat, jotka hän tunsi, kokonaan omina tietoinaan ja istuutui kolmen minuutin kuluttua paikoilleen jättäen valamiehistön samalle valistuneelle viisauden kannalle, jolla se oli ennestäänkin.

Sitten nousi puhumaan tuomari Buzfuz kaikessa asian vakavan luonteen vaatimassa majesteetillisuudessaan ja arvokkuudessaan ja kuiskailtuaan Dodsonin ja neuvoteltuaan lyhyesti Foggin kanssa hän otti tuomarinviitan hartioilleen, korjasi tekotukkaansa ja aloitti puheensa lautakunnalle.

Tuomari Buzfuz aloitti sanomalla, ettei hän milloinkaan, koko ammatillisen kokemuksensa aikana — ei kertaakaan siitä hetkestä lähtien, jolloin oli ryhtynyt harjoittamaan lain soveltamista käytäntöön — ollut puuttunut ainoaankaan asiaan tuntien niin syvää mielenliikutusta eikä sellaista vastuuntuntoa — vastuuta, tahtoi hän sanoa, jota hän ei lainkaan jaksaisi kestää, jollei häntä innostaisi ja tekisi niin luja vakaumus, että se muuttui ihan varmuudeksi siitä, että oikeuden ja totuuden asiaan eli toisin sanoen hänen syvästi loukatun ja suurta vääryyttä kärsineen asiakkaansa asia varmasti voittaisi niitten kahdentoista jalon ja älykkään henkilön avulla, jotka nyt istuivat tuomari-istuimella hänen edessään.

Puolustajat aloittavat tavallisesti aina näin, koska he siten saavat valamiehistön jäsenet uskomaan heistä mitä parhainta ja ajattelemaan, miten teräviä miehiä he itse oikeastaan ovatkaan. Vaikutusta olikin oitis nähtävissä, sillä useat valamiehistön jäsenet alkoivat mitä innokkaimmin tehdä muistiinpanoja.

"Olette saanut kuulla oppineelta ystävältäni, hyvät herrat", jatkoi tuomari Buzfuz hyvin tietäen, etteivät valamiehistön jäsenet olleet kuulleet juuri mitään hänen oppineelta ystävältään, "olette kuulleet että tämä juttu koskee avioliittolupauksen rikkomista, josta vaaditaan korvausta 1,500 puntaa. Mutta ette ole kuulleet oppineelta ystävältäni, koska oppineen ystäväni tehtäviin ei kuulunut ilmoittaa sitä teille, asian yksityiskohtia ja vaiheita. Saatte kuulla minun, hyvät herrat, yksityiskohtaisesti selostavan nämä tosiseikat ja vaiheet, ja ne todistaa se moitteeton nainen, jonka asetan tähän aitioon eteenne."

Tässä herra Buzfuz ankarasti korostaen aitio-sanaa iski nyrkillään pöytään niin että kumahti ja silmäili Dodsonia ja Foggia, jotka ihaillen nyökkäsivät hänelle ja närkästyneen uhkaavasti vastaajalle.

"Kantaja, hyvät herrat", jatkoi tuomari Buzfuz pehmeällä ja alakuloisella äänellä, "kantaja on leski, niin, hyvät herrat, leski. Herra Bardell vainaja, joka useita vuosia oli nauttinut hallitsijansa luottamusta hänen kuninkaallisten tulojensa vartijana, väistyi melkein huomaamatta pois tästä maailmasta hakeakseen muualta sitä rauhaa ja lepoa, jota tullihuone ei milloinkaan saata tarjota."

Oppineen tuomarin näin tunteikkaasti kertoessa herra Bardellin kuolemasta (häntä oli isketty olutpuolikkaalla päähän kapakkakellarissa) hänen äänensä vavahteli, ja hän jatkoi liikutuksen vallassa:

"Hiukan aikaa ennen kuolemaansa herra Bardell oli leimannut kuvansa pieneen poikaan. Tämän pienen pojan kanssa, joka oli hänen poismenneen tullimiehensä ainoa perintö, rouva Bardell vetäytyi pois maailmasta ja haki Goswell-kadun eristäyneisyyttä ja rauhaa, ja täällä hän asetti etuhuoneensa ikkunaan ilmoituslipun: 'Huoneita vuokrattavana yksinäiselle herralle. Kysykää sisältä.'"

Tässä tuomari Buzfuz taas piti tauon, ja useat lautakunnan jäsenet kirjoittivat muistiin tuon asiakirjan sisällön.

"Onko päivämäärää, herra tuomari?" kysyi joku valamiehistä.

"Ei ole mitään päivämäärää, hyvät herrat", vastasi tuomari, "mutta minulle on ilmoitettu, että se asetettiin kantajan ikkunaan näihin samoihin aikoihin kolme vuotta sitten. Kiinnitän valamiehistön huomiota asiakirjan sanamuotoon: 'Huoneita vuokrattavana yksinäiselle herralle!' Rouva Bardellin käsitys toisesta sukupuolesta, hyvät herrat, johtui hänen miesvainajansa erinomaisten ominaisuuksien pitkäaikaisesta tuntemisesta. Hän ei tuntenut mitään pelkoa, ei mitään epäluuloa, täydellistä luottamusta vain. Leski ajatteli: 'Herra Bardell oli kunnianmies, herra Bardell piti sanansa, herra Bardell ei ollut petturi, herra Bardell oli aikoinaan itsekin yksinäinen herrasmies. Haen yksinäistä herrasmiestä turvakseni, avukseni, hoivakseni ja lohdutuksekseni, yksinäisessä herrassa saan jatkuvasti nähdä jotakin sellaista, mikä johtaa mieleeni, millainen herra Bardell oli, kun hän ensiksi voitti nuoren ja kokemattoman rakkauteni; vuokraan siis huoneeni yksinäiselle herralle.' Noudattaen tätä kaunista ja liikuttavaa mielen virikettä (epätäydellisen luontomme parhaita virikkeitä, hyvät herrat!) yksinäinen ja murheellinen leski kuivasi kyyneleensä, kalusti ensimmäisen kerroksensa, painoi viattoman poikansa äidilliselle povelleen ja asetti ilmoituksen salin ikkunaan. Jäikö se siihen kauaksi? Ei. Käärme oli varuillaan, sytytyslanka oli paikoillaan, miina panostettu, pioneeri ja sapööri työssä. Ennen kuin ilmoitus oli ollut salin ikkunassa kolmea päivää — kolmea päivää, hyvät herrat! — kolkutti muuan olento, joka käveli pystyssä kahdella jalalla ja oli ulkonaisesti kaikin puolin ihmisen näköinen eikä mikään hirviö, kolkutti rouva Bardellin asunnon ovelle. Hän tiedusteli vuokraa, vuokrasi huoneiston ja jo seuraavana päivänä hän muutti sinne. Tämä mies oli Pickwick, Pickwick, joka on vastaajana tässä jutussa."

Tuomari Buzfuz, joka oli puhunut niin kielevästi, että hänen kasvonsa olivat tulleet ihan punaisiksi, pysähtyi hengähtämään. Hiljaisuus herätti herra tuomari Starleighin, joka heti kirjoitti muistiin jotakin musteettomalla kynällä ja näytti tavattoman syvämietteiseltä saadakseen valamiehistön siihen käsitykseen, että hän aina ajatteli syvällisimmin silmät kiinni. Tuomari Buzfuz jatkoi:

"Tästä Pickwickistä aion puhua hyvin vähän. Aiheessa ei ole juuri mitään viehättävää, enkä minä, hyvät herrat, ole se mies, ettekä te, hyvät herrat, ole niitä miehiä, joita miellyttäisi inhoittavan sydämettömyyden ja järjestelmällisen halpamaisuuden tarkastelu."

Tässä herra Pickwick, joka oli jonkin aikaa kirjoittanut kaikessa hiljaisuudessa, säpsähti ankarasti ikään kuin hänen mielessään olisi välähtänyt hämärä halu karata herra Buzfuzin kimppuun tuomarin ja oikeuden ylväästä läsnäolosta huolimatta. Herra Perkerin varoittava viittaus hillitsi häntä, ja hän kuunteli oppineen herran puheen jatkoa harmistuneen näköisenä, mikä oli jyrkkänä vastakohtana rouvien Cluppinsin ja Sandersin ihaileville kasvoille.

"Käytin sanoja 'järjestelmällinen halpamaisuus', hyvät herrat", jatkoi tuomari Buzfuz katsellen herra Pickwickiä ja puhuen hänelle, "ja kun sanon järjestelmällinen halpamaisuus, sallinette minun lausua vastaaja Pickwickille, jos hän on läsnä, kuten minulle on ilmoitettu, että olisi ollut paljon hienotunteisempaa, paljon sopivampaa, paljon enemmän arvostelukykyä ja makua osoittavaa, että hän olisi pysynyt poissa. Sallikaa minun sanoa hänelle, hyvät herrat, että te ette suvaitse mitään erimielisyyden eikä paheksumisen osoituksia, joita hän mahdollisesti yrittää; että te kyllä tiedätte, kuinka niitä on arvosteltava ja minkä arvoisina pidettävä, ja sallikaa minun vielä lausua hänelle, kuten herra tuomarikin sanoisi teille, ettei asianajajaa, joka hoitaa asiakkaansa puolustusta, saa peloitella, uhkailla eikä pakottaa vaikenemaan ja että jokainen siihen suuntaan tehty yrityskin sattuu yrittäjän omaan nilkkaan, olipa hän kantaja tai vastaaja, olipa hänen nimensä Pickwick tai Noakes tai Stoakes tai Stiles tai Brown tai Thompson."

Tämä pieni poikkeus asiasta vaikutti niin kuin oli tarkoituskin, että kaikkien silmät kääntyivät herra Pickwickiin. Kun tuomari Buzfuz sitten oli jossakin määrin toipunut siveellisestä lennokkuudesta, johon hän oli henkensä päästänyt, jatkoi hän:

"Tahdon osoittaa teille, hyvät herrat, että herra Pickwick kahden vuoden aikana asui jatkuvasti, keskeytyksettä ja pitkäksi aikaa poistumatta rouva Bardellin talossa. Tahdon osoittaa teille, että rouva Bardell koko tuon ajan palveli häntä, piti huolta hänen mukavuudestaan, keitti hänen ruokansa, tarkasteli hänen liinavaatteensa, kun ne vietiin pesijättärelle, tuuletti, korjasi ja laittoi ne kuntoon, kun ne tuotiin takaisin, sanalla sanoen, nautti hänen täydellistä luottamustaan. Tahdon osoittaa teille, että tämä herra usein antoi puoli pennyä jopa toisinaan kokonaista kuusi pennyäkin rouvan pikku pojalle, ja osoitan teille, todistajan avulla, jonka todistusta oppineen ystäväni on mahdoton kiistää tai kääntää muuksi, että tuo herra kerran taputti poikasta päälaelle ja kysyttyään myöhemmin häneltä, oliko hän voittanut paljonkin nappipelissä, käytti seuraavaa huomattavaa sanontatapaa: 'Mitä arvelisit, jos saisit toisen isän?' Tahdon osoittaa teille, että noin vuosi sitten alkoi Pickwick äkkiä viipyä kotoa poissa hyvin pitkiä aikoja, ikään kuin aikoen vähitellen katkaista suhteensa, joka hänellä oli asiakkaaseeni, mutta näytän teille myös, ettei hänen aikomuksensa vielä silloin ollut kylliksi luja, tai että hänen paremmat tunteensa — mikäli hänellä sellaisia on — tai asiakkaani viehätysvoima ja hyvät ominaisuudet voittivat hänen epämiehekkäät aikeensa, näyttämällä toteen, että hän kerran palatessaan maalta selvästi ja sananmukaisesti tarjosi hänelle avioliittoa, kuitenkin aikaisemmin huolehdittuaan siitä, ettei tuolla juhlallisella sopimuksella olisi todistajia, ja olen siksi onnellisessa asemassa, että voin osoittaa teille, kolmen hänen oman ystävänsä todistuksen perusteella — hyvin haluttomia todistajia, hyvät herrat, hyvin haluttomia todistajia — että hänet sinä aamuna yllätettiin pitämästä kantajaa sylissään ja tyynnyttämästä hänen hätäytyneisyyttään hyväilyillä ja syleilyillä."

Tämä osa rikkioppineen tuomarin esityksestä teki kuulijoihin silmäänpistävän vaikutuksen. Hän jatkoi taas ottaen esiin kaksi hyvin pientä paperiliuskaa:

"Ja nyt, hyvät herrat, vain sana vielä! Riitapuolien välillä on vaihdettu kaksi kirjettä, jotka tunnustetaan kirjoitetuiksi vastaajan käsialalla ja jotka sisältävät yhtä paljon kuin paksut niteet. Myöskin nämä kirjeet kuvastavat miehen luonnetta. Ne eivät ole sellaisia avoimia, tulisia, kaunopuheisia, jotka henkivät vain alttiin kiintymyksen kieltä. Ne ovat peitettyjä, kavalia, kaksimielisiä tiedonantoja, mutta onneksi paljon ratkaisevampia kuin jos ne olisi kirjoitettu kaikkein hehkuvimmalla kielellä ja kaikkein runollisimmin kuvin; niitä täytyy tarkastella mitä varovimmin ja epäilevimmin silmin, sillä niihin aikoihin silminnähtävästi oli Pickwickin tarkoituksena johtaa harhaan ja pettää jokainen kolmas henkilö, jonka käteen ne mahdollisesti saattaisivat joutua. Sallikaa minun lukea ensimmäinen: 'Garraways, klo 12. Hyvä rouva B. Kyljyksiä ja tomaattikastiketta. Teidän Pickwick.' Hyvät herrat, mitä luulette tämän tarkoittavan? Kyljyksiä ja tomaattikastiketta! Teidän Pickwick! Kyljyksiä! Herra varjelkoon! Ja tomaattikastiketta! Hyvät herrat, saako herkän ja luottavaisen naisen onnea pitää pilkkanaan näin alhaisilla tempuilla? — Toisessa kirjeessä ei ole lainkaan päiväystä, mikä sinänsä on epäilyttävää. 'Hyvä rouva B. En tule kotiin ennen kuin aamulla. Hitaat matkavaunut.' Ja sitten seuraa hyvin huomattava lause: 'Älkää huolehtiko vuoteen lämmittäjästä.' Vuoteenlämmittäjä! Kuka, hyvät herrat, kuka sitten huolehtii vuoteenlämmittäjästä? Milloin on vuoteenlämmittäjä, joka itsessään on viaton, tarpeellinen ja haluanpa lisätä, hyvät herrat, miellyttävä kappale taloudessa, voinut häiritä tai rikkoa kenenkään miehen tai naisen mielenrauhaa? Miksi pyydetään rouva Bardellia niin vakavasti olemaan huolehtimatta vuoteenlämmittäjästä, jollei (kuten asianlaita epäilemättä on) tätä ole käytetty vain salatun tulen kätkijänä — jonkin hellän sanan tai lupauksen asemesta, sovitun kirjeenvaihtomenetelmän mukaan, jonka Pickwick on taitavasti keksinyt suunnitellessaan lopullista karkaamistaan ja jota minä en kykene selittämään? Ja mitä merkitsee tuo viittaus hitaisiin matkavaunuihin? Sikäli kuin minä uskallan käsittää, se saattaa olla viittaus Pickwickiin itseensä, joka kieltämättä on ollut rikollisen hidas ajopeli koko vehkeilynsä aikana, mutta jonka nopeutta nyt hyvin odottamattomasti lisätään ja jonka pyörät te, hyvät herrat, kuten saamme nähdä, pian rasvaatte hänen kustannuksellaan."

Herra tuomari Buzfuz vaikeni tässä kohdassa nähdäkseen, hymyilikö valamiehistö hänen sukkeluudelleen, mutta kun sitä ei älynnyt tehdä kukaan muu kuin ryytikauppias, jonka herkkätuntoisuutta tässä kohdin kai oli lisännyt se, että hän oli toimittanut eräille kieseille tuollaisen palveluksen tänä samana aamuna, piti oppinut tuomari parempana taas siirtyä hiukan murheellisempaan äänilajiin ennen kuin lopetti.

"Mutta kylliksi tästä, hyvät herrat", jatkoi tuomari Buzfuz. "On vaikea hymyillä, kun sydäntä pakottaa, on paha laskea leikkiä, kun mitä syvin myötätuntomme on herännyt. Asiakkaani toiveet ja mahdollisuudet on tuhottu, eikä se ole suinkaan kuvaannollista puhetta, kun sanon, että hänen ansiomahdollisuutensakin on mennyttä. Ilmoitus on poissa, mutta asukasta ei ole. Suositeltavia yksinäisiä herroja kulkee ohi edestakaisin, mutta ikkunassa ei ole ilmoitusta siitä, että he voisivat tiedustella huoneistoa, ei sisällä eikä ulkona. Kaikki on synkkää ja hiljaista talossa. Lapsenkin ääni on vaiennut. Hänen lapselliset leikkinsä eivät suju, kun äiti itkee. Hän unohtaa hippasilla olon ja seinäpallon, hän unohtaa kauan aikaa tutun huudon: 'Kumarra', ja nappikuoppaa tai noppaa pelatessa hänen kätensä on menettänyt taitonsa. Mutta Pickwick, hyvät herrat, Goswell-kadun erämaan kotoisen keitaan hillitön hävittäjä, joka on tukkinut lähteen ja sirottanut tuhkaa ruohikolle, joka tänään esiintyy edessänne sydämettömine tomaattikastikkeineen ja vuoteenlämmittäjineen, hän kohottaa yhä päätään häpeämättömän röyhkeästi ja katselee huokaamatta aiheuttamaansa tuhoa. Korvaus, ankara korvaus, on ainoa rangaistus, jolla te voitte kurittaa häntä, ainoa palkkio, jonka voitte myöntää asiakkaalleni. Ja vaatien tuota korvausta hän nyt vetoaa valistuneeseen, jalomieliseen, oikeaan, omantunnontarkkaan, puolueettomaan, myötämieliseen ja harkitsevaan sivistyneiden kansalaistensa valamiehistöön."

Päättäen tähän komeaan loppulauseeseen istuutui herra tuomari Buzfuz paikalleen ja herra tuomari Stareleigh heräsi.

"Kutsukaa Elizabeth Cluppinsia", sanoi varatuomari Buzfuz nousten minuuttia myöhemmin uudistunein voimin.

Lähin vahtimestari kutsui Elizabeth Tuppinsia, toinen hiukan kauempana huusi Elizabeth Jupkinsia, ja kolmas syöksyi hengästyneenä Kingstreetille ja kirkui Elizabeth Muffinsia, kunnes tuli käheäksi.

Sillä välin hinattiin rouva Cluppins rouva Bardellin, rouva Sandersin ja herrojen Dodsonin ja Foggin yhteisin ponnistuksin todistajien aitaukseen, ja kun hänet oli onnellisesti saatu ylimmälle askelmalle, seisoi rouva Bardell alimmalla, toisessa kädessä nenäliina ja päällyskengät, toisessa lasipullo, jossa saattoi olla neljännesmitta hajusuolaa, valmiina kaiken varalta. Rouva Sanders, jonka silmät olivat hievahtamatta kiintyneet tuomarin kasvoihin, asettui ihan viereen suurine päivänvarjoineen painaen oikealla peukalollaan sen kiinnikettä ikäänkuin olisi ollut täysin valmis heti viittauksen saatuaan levittämään sen.

"Rouva Cluppins", sanoi tuomari Buzfuz, "pyydän teitä rauhoittumaan".

Ja tietenkin alkoi rouva Cluppins juuri silloin, kun häntä kehoitettiin rauhoittumaan, nyyhkyttää voimallisemmin ja ilmaisi useita hälyttäviä merkkejä lähestyvästä pyörtymiskohtauksesta eli, kuten hän itse myöhemmin sanoi, hänen tunteensa alkoivat käydä hänelle ylivoimaisiksi.

"Muistatteko, rouva Cluppins", sanoi tuomari Buzfuz tehtyään ensin muutamia vähemmän tärkeitä kysymyksiä, "muistatteko olleenne eräänä tiettynä päivänä viime heinäkuussa rouva Bardellin pihanpuoleisessa huoneessa ensimmäisessä kerroksessa, kun hän pyyhki tomua herra Pickwickin huoneista?"

"Kyllä, arvoisa tuomari ja valamiehistö, kyllä muistan", vastasi rouva Cluppins.

"Herra Pickwickin salihan oli ensimmäisessä kerroksessa kadun puolella, vai kuinka?"

"Niin oli, herra tuomari."

"Mitä te teitte perähuoneessa, rouva?" kysyi pieni tuomari.

"Kunnioitettava herra tuomari ja korkea oikeus", sanoi rouva Cluppins mielenkiintoisen levottomana, "en tahdo johtaa teitä harhaan".

"Se on kyllä parasta", myönsi pieni tuomari.

"Olin siellä", jatkoi rouva Cluppins, "rouva Bardellin tietämättä. Olin ollut kaupungilla mukanani pieni kori, hyvät herrat; minun piti ostaa kolme naulaa punaisia perunoita, joita sai kolme naulaa puolellakolmatta pennyllä, kun näin rouva Bardellin ulko-oven longallaan."

"Minkälaisena?" huudahti pieni tuomari.

"Hiukan avoinna, herra tuomari", sanoi herra Snubbin.

"Hän sanoi 'longallaan'", virkkoi pieni tuomari merkitsevästi.

"Se tarkoittaa ihan samaa, herra tuomari", selitti herra Snubbin.

Pieni tuomari oli sittenkin epäuskoisen näköinen ja sanoi kirjoittavansa sen muistiin. Sitten rouva Cluppins sai jatkaa:

"Menin sisään, hyvät herrat, vain sanoakseni hyvää huomenta ja kiipesin mitään erikoista ajattelematta portaita ylös ja tulin perähuoneeseen. Silloin kuului etuhuoneesta ääniä ja..."

"Ja te jäitte kuuntelemaan, vai kuinka, rouva Cluppins?" kysyi herra Buzfuz.

"Suokaa anteeksi, herra tuomari", vastasi rouva Cluppins majesteetillisesti, "sellaista ei minusta saa sanoa! Siellä puhuttiin niin kovasti, että sanat pakostakin kuuluivat korviini."

"Hyvä, rouva Cluppins. Te ette siis kuunnellut, mutta kuulitte kuitenkin äänet. Oliko toinen herra Pickwickin ääni?"

Ja lausuttuaan selvästi julki, että herra Pickwick puhui rouva Bardellille, toisti rouva Cluppins verkkaisesti ja monien kysymysten ahdistamana koko sen keskustelun, jonka lukijamme jo tuntevat.

Valamiehistö näytti epäilevältä, herra tuomari Buzfuz hymyili ja istuutui. He kävivät ihan kaamean näköisiksi, kun tuomari Snubbin ilmoitti, ettei hän halunnut pitää todistajien ristikuulustelua, koska herra Pickwick halusi selvästi sanottavaksi olevansa velvollinen myöntämään todistajalle, että tämä oli selostanut keskustelun pääkohdittain oikein.

Kun rouva Cluppins kerran oli saanut jään murretuksi, hän piti tilaisuutta sopivana ryhtyäkseen lyhyesti selostamaan omia perheasioitaan, ja niin hän muitta mutkitta kiiruhti ilmoittamaan tuomioistuimelle, että hän oli tällä hetkellä kahdeksan lapsen äiti ja että hänellä oli pätevät toiveet, että hän saisi lahjoittaa herra Cluppinsille yhdeksännen mukulan jotenkin täsmälleen kuuden kuukauden päästä. Tässä mielenkiintoisessa kohdassa pieni tuomari keskeytti hänet perin kiukkuisesti, ja keskeytyksen tuloksena oli, että sekä tämä arvon rouva että rouva Sanders vietiin enimmittä puheitta kohteliaasti ulos oikeussalista herra Jacksonin saattamina.

"Nathaniel Winkle!" kutsui herra Skimpin.

"Täällä!" vastasi heikko ääni.

Herra Winkle kiipesi todistajien aitaukseen, ja kun hänet oli asianmukaisesti vannotettu, hän kumarsi tuomarille hyvin nöyrästi.

"Älkää katselko minua, herra!" sanoi tuomari terävästi vastaukseksi tervehdykseen, "katselkaa valamiehistöä!"

Herra Winkle noudatti kehoitusta ja katseli sinnepäin, missä hän otaksui valamiehistön olevan, sillä silloisessa älyllisen sekasorron tilassaan hänen oli ihan mahdoton nähdä ketään.

Sitten kuulusteli Winkleä herra Skimpin, lupaava neljänkymmenenkahden tai -kolmen ikäinen nuorukainen, joka tietenkin oli hyvin innokas tekemään mahdollisimman noloksi todistajan, joka tunnetusti oli taipuvainen tukemaan vastapuolta.

"No niin, hyvä herra", sanoi herra Skimpin, "olkaa hyvä ja antakaa herra tuomarin ja valamiesten tietää nimenne." Ja herra Skimpin kallisti päänsä toiselle korvalliselle kuullakseen vastauksen hyvin tarkasti ja katseli sillä välin valamiehistöä, ikään kuin vihjatakseen, että herra Winklen luontaiset taipumukset vääränvalantekoon houkuttelisivat hänet antamaan itselleen nimen, joka ei kuulunut hänelle.

"Winkle", vastasi todistaja.

"Mikä on ristimänimenne?" kysyi tuomari äkäisesti.

"Nathaniel, herra tuomari."

"Daniel — onko muita?"

"Nathaniel, herra tuomari — ei, aioin sanoa, teidän ylhäisyytenne."

"Nathaniel Daniel vai Daniel Nathaniel?"

"Ei, herra tuomari, vain Nathaniel, ei ollenkaan Daniel."

"No mitä te sitten puhutte minulle Danielista, hyvä herra?" kysyi tuomari.

"En puhunutkaan siitä, herra tuomari", vastasi Winkle.

"Puhuitte kyllä", vastasi tuomari ankarasti kulmiaan rypistäen. "Kuinka Daniel muuten olisi joutunut muistikirjaani."

Sitä todistetta ei tietenkään käynyt kumoaminen.

"Herra Winklellä on hiukan huono muisti, herra tuomari", pisti Skimpin väliin taas silmäten valamiehistöä. "Me keksimme kyllä keinoja sen virkistämiseksi, ennen kuin päästämme hänet, uskallan luvata."

"Teidän on parasta olla varovaisempi, hyvä herra", sanoi pieni tuomari katsahtaen synkästi todistajaan.

Herra Winkle parka kumarsi ja koetti teeskennellä vapaata käytöstä, mikä tällaisessa nolouden tilassa teki hänet melkein tuoreeltaan yllätetyn taskuvarkaan näköiseksi.

"No, herra Winkle", sanoi herra Skimpin, "kuunnelkaa sanojani ja sallikaa minun teidän itsenne takia kehoittaa teitä pitämään mielessänne hänen ylhäisyytensä kehoituksen olla varovainen. Luullakseni olette herra Pickwickin, vastaajan, läheinen ystävä?"

"Olen tuntenut herra Pickwickin, sikäli kuin tällä hetkellä muistan, lähes..."

"Olkaa hyvä, herra Winkle, älkää vältelkö kysymystä! Oletteko vai ettekö ole vastaajan läheinen ystävä?"

"Aioin juuri sanoa, että..."

"Haluatteko vai ettekö halua vastata kysymykseeni?"

"Jollette vastaa kysymyksiin, teidät pidätetään", virkkoi pieni tuomari katsellen muistikirjansa reunan yli.

"Antaa kuulua, hyvä herra", sanoi herra Skimpin, "kyllä vai ei, olkaa hyvä!"

"Olen kyllä", vastasi herra Winkle.

"Olette kyllä. Mutta miksi ette voinut sanoa sitä heti? Ehkäpä tunnette kantajankin? Tunnetteko, herra Winkle?"

"En tunne häntä, mutta olen kyllä nähnyt hänet."

"Vai ette tunne häntä, mutta olette nähnyt hänet? No, olkaa hyvä ja selittäkää herroille valamiehille, mitä te sillä tarkoitatte, herra Winkle?"

"Tarkoitan, etten ole hänen tuttavansa, mutta olen nähnyt hänet käydessäni herra Pickwickin luona Goswell-kadulla."

"Kuinka usein olette nähnyt hänet?"

"Kuinka useinko?"

"Niin, herra Winkle, kuinka usein? Toistan kysymyksen teille vaikka kymmenen kertaa, jos niin haluatte!"

Ja otsa kovissa ja pysyvissä rypyissä pisti oppinut herrasmies kätensä lanteilleen ja hymyili epäilevästi valamiehistölle.

Tämän kysymyksen yhteydessä tarjoutui tilaisuus näissä tapauksissa tavalliseen ja mieltäylentävään todistajan nolaamiseen. Ensiksi sanoi herra Winkle, että hänen oli ihan mahdoton sanoa, kuinka usein hän oli nähnyt rouva Bardellin. Sitten häneltä kysyttiin, oliko hän nähnyt hänet kaksikymmentä kertaa, mihin hän vastasi: "Varmasti useamminkin." Sitten häneltä kysyttiin, oliko hän nähnyt lesken sata kertaa, voisiko hän vannoa nähneensä hänet useammin kuin viisikymmentä kertaa, voisiko hän sanoa, että oli nähnyt hänet ainakin seitsemänkymmentäviisi kertaa, jne., ja se tyydyttävä tulos, johon vihdoinkin päästiin, oli se, että hänen täytyi paremmin varoa itseään ja muistaa, mistä oli kysymys. Kun todistaja oli tällä tavalla saatu haluttuun hermostuneen neuvottomuuden tilaan, jatkettiin tutkintoa seuraavalla tavalla:

"Muistatteko, herra Winkle, käyneenne vastaajan, Pickwickin, luona kantajan talossa olevassa huoneistossa eräänä erikoisena aamuna viime heinäkuussa?"

"Muistan kyllä."

"Oliko muassanne silloin ystävänne, nimeltä Tupman, ja toinen, nimeltä Snodgrass?"

"Kyllä."

"Ovatko he täällä?"

"Ovat", vastasi herra Winkle katsellen hyvin totisena sitä paikkaa kohti, mihin hänen ystävänsä oli asetettu.

"Olkaa hyvä ja kuunnelkaa minua, älkääkä välittäkö ystävistänne", sanoi herra Skimpin taas silmäten ilmeikkäästi valamiehistöä. "Heidän tulee kertoa sanottavansa ilman minkäänlaista edelläkäynyttä neuvottelua, jollei sellaista vielä ole tapahtunut (taas silmäys valamiehistöön). No nyt, hyvä herra, kertokaa herroille valamiehistön jäsenille, mitä te näitte astuessanne vastaajan huoneeseen tuona tiettynä aamuna. Antakaa kuulua, meidän täytyy kuulla se ennemmin tai myöhemmin!"

"Vastaaja, herra Pickwick, piteli kantajaa sylissään käsi hänen vyötärönsä ympärillä", vastasi herra Winkle ymmärrettävästi epäröiden, "ja kantaja näytti pyörtyneen".

"Kuulitteko vastaajan sanovan jotakin?"

"Kuulin hänen sanovan kantajaa hyväksi ihmiseksi ja kuulin hänen pyytävän häntä tyyntymään, 'sillä miltä asema näyttäisikään, jos joku sattuisi tulemaan', sen suuntaisia sanoja."

"No niin, herra Winkle, nyt minulla on teille vain yksi kysymys lisättävänä, ja pyydän teitä pitämään mielessänne herra tuomarin varoituksen. Voitteko vannoa, ettei herra Pickwick sanonut kyseenalaisessa tilaisuudessa: 'Rakas rouva Bardell, te olette hyvä ihminen, tyytykää nyt tähän asemaan, sillä tähän asemaan teidän kuitenkin täytyy tulla', tai jotakin siihen suuntaan?"

"Een... ihan varmasti, etten käsittänyt niitä sellaisiksi, ihan varmasti!" sanoi herra Winkle hämmästyneenä tästä nerokkaasta tavasta tulkita hänen kuulemansa muutaman sanan tarkoitus. "Olin porraskäytävässä, enkä kuullut sanoja niin tarkoin. Niiden mieleeni jättämä vaikutelma on..."

"Valamiehistön herrat jäsenet eivät kaipaa teidän vaikutelmianne, herra Winkle, josta pelkään pahoin, olisi perin vähän hyötyä rehellisille, vilpittömille henkilöille", keskeytti herra Skimpin. "Te olitte porraskäytävässä, ettekä kuullut tarkoin, mutta ette voi vannoa, ettei Pickwick käyttänyt sitä sanamuotoa, jonka mainitsin? Olenko ymmärtänyt oikein?"

"En, en voi vannoa", vastasi herra Winkle, ja herra Skimpin istuutui voitonriemuinen ilme kasvoillaan.

Herra Pickwickin asia ei ollut edistynyt siinä määrin onnellisesti tähän hetkeen saakka, että se olisi sietänyt kovinkaan paljon lisää siihen lankeavaa epäilystä. Mutta koska saattoi olla tarpeellista asettaa se parempaan valaistukseen, jos mahdollista, nousi herra Phunky aikoen saada irti herra Winklestä jotakin tärkeää ristikuulustelulla. Seuraavasta ilmenee heti, lähtikö hänestä jotakin tärkeää.

"Uskon, herra Winkle", sanoi Phunky, "että herra Pickwick ei ole enää nuori mies."

"Ei olekaan", vastasi herra Winkle. "Hän kelpaisi hyvinkin isäkseni."

"Olette kertonut oppineelle ystävälleni, että olette tuntenut herra Pickwickin hyvin kauan. Oliko teillä milloinkaan syytä otaksua tai uskoa, että hän aikoisi mennä naimisiin?"

"Ei, varmastikaan ei milloinkaan!" vastasi herra Winkle niin innokkaasti, että herra Phunkyn olisi pitänyt toimittaa hänet pois todistajain aitauksesta niin pian kuin suinkin. Asianajajat ovat sitä mieltä, että on olemassa kahta laatua hyvin huonoja todistajia: vastustelevat todistajat ja liian alttiit todistajat. Herra Winklen kohtalona oli näytellä kumpienkin osaa.

"Haluanpa mennä vielä pitemmälle", jatkoi herra Phunky kaikkein rauhoittavimpaan ja ystävällisimpään tapaansa. "Huomasitteko milloinkaan mitään herra Pickwickin käyttäytymisessä ja suhteessa toiseen sukupuoleen, joka olisi saattanut teidät arvelemaan, että hän jossakin tapauksessa aikoi myöhempinä vuosina mennä naimisiin?"

"En, se on ihan varmaa!" vastasi herra Winkle.

"Onko hänen käytöksensä, kun on ollut kysymys naisista, aina ollut sellainen kuin ainakin miehen, joka, saavutettuaan verraten myöhäisen elinkauden tyytyy omiin hommiinsa ja huvituksiinsa ja kohtelee naisia vain niin kuin isä voisi kohdella lapsiaan?"

"Sitä ei saata mitenkään epäillä", vastasi herra Winkle sydämensä kyllyydessä, "se on... niin, niin, se on ihan varmaa."

"Ettekö ole milloinkaan saanut tietää hänen käyttäytyneen rouva Bardellia tai jotakuta muuta naista kohtaan tavalla, joka olisi millään lailla epäilyttävä?" kysyi herra Phunky valmistautuen istuutumaan, sillä tuomari Snubbin viittaili hänelle.

"E... en, en", vastasi herra Winkle, "paitsi eräässä mitättömässä tilaisuudessa, jonka, sitä en vähääkään epäile, saattaa helposti selittää."

Jos onneton herra Phunky olisi istuutunut silloin, kun tuomari Snubbin viittasi hänelle, tai jos tuomari Buzfuz olisi lopettanut tämän epäsäännöllisen ristikuulustelun heti alkuunsa (mitä hän ei kuitenkaan pitänyt edullisena ottaen huomioon herra Winklen hätäisyyden, joka todennäköisesti voisi johtaa johonkin, mitä hän saattaisi käyttää hyväkseen) ei tätä onnetonta myönnytystä milloinkaan olisi saatu päivänvaloon. Samalla hetkellä kuin nämä sanat kuuluivat herra "Winklen huulilta, istuutui herra Phunky, ja tuomari Snubbin sanoi hänelle jokseenkin kiireisesti, että hän voisi lähteä aitauksesta, mihin herra Winkle valmistautui hyvin alttiisti, kun tuomari Buzfuz pysähytti hänet.

"Seis, herra Winkle, seis!" huusi tuomari Buzfuz. "Haluaako herra tuomari kysyttäväksi häneltä, mikä oli tuo tapaus, jossa tuo herra, joka olisi kyllin vanha todistajan isäksi, käyttäytyi epäilyttävästi naisia kohtaan?"

"Kuulette kai, mitä oppinut neuvos sanoo", virkkoi tuomari kääntyen surkean ja epätoivoisen herra Winklen puoleen. "Kertokaa tapaus, johon viittasitte."

"Herra tuomari", sanoi herra Winkle vavisten tuskasta, "mi... minä olisin mieluummin sitä kertomatta."

"Ehkäpä kyllä", sanoi tuomari, "mutta teidän täytyy."

Koko istuntosalissa vallitsevassa syvässä hiljaisuudessa herra Winkle sopersi, että tuo vähäpätöinen juttu oli sellainen, että herra Pickwick löydettiin kerran erään naisen makuuhuoneesta keskiyöllä; se oli hänen luullakseen johtanut sanotun naisen suunnitellun avioliiton raukeamiseen ja vienyt hänen tietääkseen siihen, että koko seurue vietiin väkisin herra George Nupkinsin, Ipswichin kauppalan virkamiehen ja rauhantuomarin eteen.

"Nyt saatte lähteä aitauksesta", sanoi ylituomari Snubbin. Herra Winkle lähtikin ja kiiti kuumeisen kiireesti "Yrjänään ja Korppikotkaan", josta tarjoilija löysi hänet muutamaa tuntia myöhemmin valittamassa ontolla ja surkealla äänellä, pää kätkettynä sohvan tyynyjen alle.

Tracy Tupman ja August Snodgrass kutsuttiin sitten vuorostaan todistajain aitaukseen, molemmat vahvistivat onnettoman ystävänsä todistuksen ja molemmat saatettiin epätoivon rajoille heitä äärettömästi kiusaamalla.

Sitten kutsuttiin kuultavaksi Susannah Sanders. Häntä tutkivat tuomarit Buzfuz ja tuomari Snubbin ristikuulustelulla. Hän oli aina sanonut ja uskonut, että herra Pickwick naisi rouva Bardellin, tiesi, että naapuriston ainaisena puheenaiheena heinäkuussa tapahtuneen pyörtymiskohtauksen jälkeen oli, että rouva Bardell oli kihloissa herra Pickwickin kanssa, oli kuullut sen itse rouva Mudberryltä, joka piti mankelia, ja rouva Bunkinilta, silittäjältä, mutta ei nähnyt rouva Bunkinia eikä rouva Mudberryä oikeudessa. Oli kuullut herra Pickwickin kysyvän pikku pojulta, miltä hänestä uusi isä tuntuisi. Ei tiennyt, että rouva Bardell siihen aikaan oli seurustellut leipurin kanssa, mutta tiesi kyllä, että leipuri oli silloin yksinäinen mies, mutta nyt naimisissa. Ei voinut vannoa, pitikö rouva Bardell paljon leipurista, mutta luuli kyllä, ettei leipuri kovin paljon välittänyt rouva Bardellista, sillä silloinhan hän ei olisi ottanut toista. Uskoi että rouva Bardell pyörtyi sinä heinäkuun aamuna, koska herra Pickwick pyysi häntä määräämään hääpäivän, muisti, että hän (todistaja) pyörtyi kuin tikka, kun herra Sanders pyysi häntä määräämään hääpäivän, ja uskoi, että jokainen itseään sivistyneeksi naiseksi sanova teki samoin samoissa olosuhteissa. Oli kuullut herra Pickwickin tiedustelevan pojalta nappipelin kulkua, mutta ei voinut valallaankaan sanoa, mikä ero oli eri leikkien välillä.

Selitti vastaten tuomioistuimelle, että hän seurustellessaan herra Sandersin kanssa oli saanut rakkauskirjeitä kuten muutkin sivistyneet naiset. Heidän kirjeenvaihtonsa aikana herra Sanders oli usein nimittänyt häntä "tipuksi", mutta ei milloinkaan "kyljykseksi" eikä "tomaattikastikkeeksi". Hän piti erikoisen paljon "tipu"-pullista. Ehkäpä herra Sanders olisi, jos hän olisi pitänyt yhtä paljon kyljyksistä ja tomaattikastikkeesta, käyttänyt hänestä sellaisia nimityksiä lempiniminä.

Nyt nousi tuomari Buzfuz vielä tärkeämpänä kuin tähän asti, mikäli se oli mahdollista, ja huusi: "Kutsukaa sisään Samuel Weller!"

Oli ihan turha kutsua Samuel Welleriä, sillä Samuel Weller kiipesi reippaasti todistajien aitaukseen samalla hetkellä, jolloin hänen nimensä lausuttiin, ja asettaen hattunsa permannolle ja kyynärpäänsä aitauksen varaan silmäili korkealta koko valamiehistöä ja samalla tavalla asianajajain puolta huomattavan hilpeän ja vilkkaan näköisenä.

"Mikä on nimenne, herra?" kysyi tuomari.

"Sam Weller, herra tuomari", vastasi tämä herra.

"Kirjoitatteko sen yksin- vai kaksinkertaisella v:llä?" kysyi tuomari.

"Se riippuu kirjoittajan mausta ja mielikuvituksesta, herra tuomari", vastasi Sam. "Minulla on ollut tilaisuus kirjoittaa se vain kerran tai kahdesti eläessäni, ja silloin aina yksinkertaisella v:llä."

Tässä huusi kova ääni kuuntelijoiden parvekkeelta: "Ihan oikein Samivel, ihan oikein. Kirjoittakaa yksinkertaisella, arvoisa herra, kirjoittakaa yksinkertaisella!"

"Kuka siellä uskaltaa puhutella tuomioistuinta?" sanoi pieni tuomari katsahtaen ylös. "Vahtimestari!"

"Mitä, herra tuomari?"

"Tuokaa tänne heti se henkilö!"

"Kyllä, herra tuomari."

Mutta kun vahtimestari ei löytänyt samaista henkilöä, ei hän tuonutkaan häntä, ja aika hälinän jälkeen istuutuivat kaikki, jotka olivat nousseet katselemaan rikollista, taas paikoilleen. Pieni tuomari kääntyi todistajan puoleen heti, kun hänen kiukkunsa salli hänen puhua, ja sanoi:

"Tiedättekö ehkä, kuka se oli?"

"Luulenpa melkein, että se oli isäni, herra tuomari", vastasi Sam.

"Näettekö hänet vielä täällä?" kysyi tuomari.

"En, en näe", vastasi Sam tuijottaen ylöspäin tuomiosalin kattolamppuun.

"Jos olisitte voinut näyttää hänet, olisin paikalla antanut vangita hänet", sanoi tuomari.

Sam kumarsi vastaukseksi ja kääntyi, kasvoillaan muuttumattoman hilpeä ilme, tuomari Buzfuziin päin.

"No niin, herra Weller", sanoi varatuomari Buzfuz.

"No niin, herra tuomari", vastasi Sam.

"Luulen, että olette vastaajan, herra Pickwickin, palveluksessa. Puhukaa suoraan, olkaa hyvä, herra Weller."

"Minä aionkin puhua suoraan, hyvä herra", vastasi Sam. "Olen sen herrasmiehen palveluksessa, ja hyvä siinä on ollakin."

"Vähän tekemistä ja paljon saamista, vai mitä?" sanoi herra Buzfuz leikillisesti.

"Ihan kylliksi saamista, hyvä herra, niin kuin entinen sotamies sanoi, kun hänelle määrättiin puolineljättä sataa raippaa", vastasi Sam.

"Teidän ei tarvitse kertoa meille, mitä sotamies tai kuka muu hyvänsä sanoi", virkkoi tuomari, "se ei kuulu todistukseen".

"Ymmärrän kyllä, herra tuomari", vastasi Sam.

"Satutteko muistamaan mitään tavatonta tapahtuneen sinä aamuna, kun vastaaja ensiksi pestasi teidät, herra Weller?" kysyi tuomari Buzfuz.

"Kyllähän minä muistan", vastasi Sam.

"Olkaa hyvä ja kertokaa valamiehille, mitä se oli."

"Sinä aamuna sain oikein uuden vaatekerran, hyvät herrat valamiehet", vastasi Sam, "ja se oli hyvin erikoinen ja tavaton tapaus minulle niihin aikoihin".

Siitä syntyi yleinen nauru, ja pieni tuomari sanoi katsellen äkäisen näköisenä pöytänsä reunan yli: "Teidän olisi paras olla varovainen, hyvä herra."

"Niin sanoi myös herra Pickwick silloin minulle, herra tuomari", vastasi Sam, "ja olen ollut hyvin varovainen noihin vaatteihin nähden, herra tuomari, hyvin varovainen."

Tuomari katseli ankarasti Samia kokonaisen minuutin ajan, mutta Samin piirteet olivat niin tyynet ja kirkkaat, että tuomari ei sanonut mitään, vaan pyysi herra Buzfuzia aloittamaan.

"Onko tarkoituksenne kertoa minulle, herra Weller", sanoi tuomari Buzfuz pannen ponnekkaasti käsivartensa ristiin rinnalle ja kääntyen puoleksi valamiehistöä kohti, "onko tarkoituksenne kertoa minulle, ettette nähnyt mitään kantajan pyörtymisestä vastaajan syliin, minkä tapahtuman olette täällä kuullut todistajien kuvailevan?"

"Varmasti en", vastasi Sam. "Olin silloin eteisessä, kunnes minut kutsuttiin huoneeseen ja sitten se vanha rouva ei enää ollut siellä."

"Odottakaas, herra Weller", sanoi tuomari Buzfuz pistäen ison kynän edessään olevaan mustepulloon, aikoen peloitella Samia muka kirjoittamalla muistiin hänen vastauksensa. "Te olitte eteisessä, ettekä nähnyt mitään siitä, mitä tapahtui. Onko teillä kaksi silmää, herra Weller?"

"On mulla kyllä kaksi silmää", vastasi Sam, "ja siinä se konsti onkin. Jos ne olisivat patentoidut, erikoisen väkevät kaksimiljoonaa kertaa suurentavat kaasumikroskoopit, olisin kai kyennyt näkemään porraskäytävän ja muutaman oven läpi, mutta kun ne ovat vain silmät, niin, ymmärrättehän itsekin, näköni on ahdas."

Tälle vastaukselle, joka annettiin ilman vähintäkään ärtymyksen merkkiä ja mitä yksinkertaisimmin ja tasaisimmin, nauraa tirskuivat kuuntelijat, pieni tuomari hymyili ja herra Buzfuz näytti vähän nololta. Keskusteltuaan hetken Dodsonin ja Foggin kanssa kääntyi oppinut tuomari taas Samin puoleen ja sanoi koettaen tuskallisesti hillitä närkästymistään: "No niin, herra Weller, haluan kysyä teiltä vielä paria seikkaa, jos suvaitsette?"

"Jos suvaitsette, hyvä herra", vastasi Sam perin hyväluontoisesti.

"Muistatteko eräänä iltana viime marraskuussa käyneenne rouva Bardellin talossa?"

"Muistan kyllä, ihan hyvin."

"Vai muistatte te sen, herra Weller", sanoi varatuomari Buzfuz ja sai taas rohkeutta. "Arvelinkin, että vihdoinkin pääsisimme johonkin."

"Sitä minäkin melkein arvelin, hyvä herra", vastasi Sam, ja tälle kuuntelijat taas nauroivat.

"Arvaanpa, että menitte sinne puhuaksenne hiukan tästä jutusta, vai mitä, herra Weller?" sanoi herra Buzfuz silmäillen viisaan näköisenä valamiehistöä.

"Menin sinne maksamaan vuokraa, ja jutusta me kyllä puhuimme", vastasi Sam.

"Vai puhuitte te jutusta", sanoi tuomari Buzfuz kirkastuen kuin jotakin tärkeää löytöä aavistaen. "No niin, mitä te puhuitte jutusta, olkaa hyvä ja kertokaa meille se, herra Weller!"

"Mielihyvin, hyvä herra", vastasi Sam. "Niiden kahden oivallisen naisihmisen, joita tänään on kuulusteltu täällä, lausuttua pari yhdentekevää huomautusta alkoivat naiset suuresti ihailla herrojen Dodsonin ja Foggin kunniallista käyttäytymistä tässä jutussa — noiden kahden herran, jotka istuvat lähellä teitä."

Tämä kiinnitti tietenkin kaikkien huomion Dodsoniin ja Foggiin, jotka näyttivät mahdollisimman siveellisiltä.

"Kantajan asiamiehet", sanoi tuomari Buzfuz. "No niin, he ylistivät siis suuresti herrojen Dodsonin ja Foggin, kantajan asiamiesten, kunniallista käyttäytymistä, niinkö?"

"Niin juuri", sanoi Sam. "He sanoivat, että he menettelivät oikein jalomielisesti ottaessaan ajaakseen tämän asian keinottelutarkoituksessa ja velkomatta mitään kuluja, paitsi jos he saisivat ne otetuksi herra Pickwickiltä."

Tämän hyvin odottamattoman vastauksen kuullessaan kuuntelijat hihittivät taas ja Dodson ja Fogg punastuivat kovasti, kumartuivat tuomari Buzfuzin puoleen ja kuiskasivat kiireesti jotakin hänen korvaansa.

"Olette ihan oikeassa", sanoi tuomari Buzfuz heille ääneen. "On ihan turhaa, herra tuomari, koettaa saada tietää mitään todistuskelpoista tuolta mahdottoman typerältä todistajalta. En halua häiritä tuomioistuinta kyselemällä häneltä enempää. Astukaa alas, hyvä herra."

"Eikös joku muu herroista haluaisi kysyä minulta jotakin?" kysyi Sam ottaen hattunsa ja katsellen ympärilleen hyvin miettivästi.

"En ainakaan minä, herra Weller," vastasi tuomari Snubbin nauraen. "Kiitoksia vain."

"Saatte mennä pois, hyvä herra", sanoi tuomari Buzfuz heiluttaen kärsimättömästi kättään. Sam lähti siis pois tehtyään herrojen Dodsonin ja Foggin asialle niin paljon haittaa kuin hän suinkin saattoi ja sanoen herra Pickwickistä niin vähän kuin suinkin, mitä hän koko ajan oli pitänytkin päämääränään.

"Jos sitten pääsemme kuuntelemasta enempiä todistajia, herra puheenjohtaja", sanoi tuomari Snubbin, "tunnustan mielelläni, että herra Pickwick on luopunut liiketoiminnasta ja että hänellä on huomattava, riippumaton omaisuus."

"Hyvä on", sanoi tuomari Buzfuz siirtäen molemmat kirjeet valamiehistön luettaviksi. "Siinä tapauksessa olen omasta puolestani valmis."

Sitten puhui tuomari Snubbin valamiehistölle vastaajan puolesta, ja hyvin pitkän ja hyvin tehostetun puheen hän pitikin, jossa hän vuodatti mahdollisimman suurta ylistystä herra Pickwickin elintavoille ja luonteelle, mutta koska lukijamme kykenevät paljon paremmin kuin mihin tuomari Snubbin ehkä pystyisi, luomaan itselleen käsityksen tämän herran ansioista ja puutteista, emme tunne kutsumusta pitemmälti selostaa tuon oppineen herran huomautuksia. Hän koetti osoittaa, että julkiluetut kirjeet tarkoittivat vain herra Pickwickin aterioita tai valmisteluja hänen saapumisekseen asuntoonsa joltakin maaseudulle tehdyltä retkeltä. Riittää, kun lisäämme yleisin sanoin, että hän teki voitavansa herra Pickwickin puolesta, eikä parhainkaan, kuten jokainen tietää vanhan sananlaskun arvovaltaisuuden perusteella, voisi tehdä enempää.

Herra tuomari Starleigh laati asiasta lyhyen yhteenvedon vanhastaan tuttuun ja hyväksyttyyn muotoon. Hän luki valamiehistölle niin paljon omista muistiinpanoistaan kuin kykeni saamaan selville niin lyhyessä ajassa, ja lausui sen ohella yhtämittaisia huomautuksia todistuksiin nähden. Jos rouva Bardell oli oikeassa, oli täysin selvää, että herra Pickwick oli väärässä, ja jos arveltaisiin, että rouva Cluppinsin todistus oli luottamuksen arvoinen, niin he luottaisivat siihen, mutta jollei, niin eivät uskoisi. Jos he olivat vakuuttuneet siitä, että avioliittolupauksen rikkominen oli tapahtunut, he tuomitsisivat kantajalle sellaisen vahingonkorvauksen, jollaista pitäisivät kohtuullisena, ja jos toiselta puolen näyttäisi siltä, ettei mitään avioliittolupausta ollut milloinkaan annettu, ei vastaajan maksettavaksi määrättäisi lainkaan korvausta. Tämän jälkeen vetäytyi valamiehistö omaan huoneeseensa neuvottelemaan asiasta, ja tuomari vetäytyi omaan yksityishuoneeseensa virkistämään itseään lampaankyljyksellä ja lasillisella sherryä.

Kului jännittävä neljännestunti. Valamiehistö palasi, tuomari haettiin sisään. Herra Pickwick asetti lasinsa nenälleen ja katseli valamiehistön esimiestä kasvot levottomina ja sydän kiihkeästi sykkien.

"Hyvät herrat", sanoi mustapukuinen mies, "oletteko kaikki yksimielisiä tuomiostanne?"

"Olemme", vastasi esimies.

"Tuomitsetteko kantajan hyväksi vai vastaajan?"

"Kantajan."

"Miten suuri korvaus, hyvät herrat?"

"Seitsemänsataaviisikymmentä puntaa."

Herra Pickwick otti silmälasit nenältään, pyyhki ne huolellisesti, pisti ne koteloon ja sitten taskuunsa. Otettuaan sitten hyvin huolellisesti hansikkaat käteensä ja tuijotettuaan koko ajan oikeuden puheenjohtajaan hän seurasi konemaisesti herra Perkeriä ja sinistä laukkua ulos salista.

He pysähtyivät sivuhuoneeseen, jossa Perker maksoi oikeuskulut, ja täällä herra Pickwickin ystävät liittyivät häneen. Täällä hän myös tapasi herrat Dodsonin ja Foggin, jotka hieroivat käsiään ilmaisten kaikin ulkonaisin tavoin tyytyväisyyttään.

"No, hyvät herrat!" sanoi herra Pickwick. "No, herra Pickwick", sanoi Dodson omasta ja liikekumppaninsa puolesta.

"Luulette kai saavanne kulunne, vai mitä?" kysyi herra Pickwick.

Fogg sanoi, että hän piti sitä hyvinkin mahdollisena. Dodson hymyili ja sanoi, että he ainakin koettaisivat.

"Saatte koettaa, ja koettakaa kylliksenne asti, herrat Dodson ja Fogg!" sanoi herra Pickwick kiivaasti. "Mutta minulta te ette saa pennyäkään kuluja ettekä korvausta, vaikka minun pitäisi viettää loppuikäni velkavankeudessa."

"Ha, haa", nauroi Dodson. "Ajattelette asiasta hiukan toisin, ennen kuin ensi kerran tavataan, herra Pickwick."

"He, he, hee! Saammepa nähdä, herra Pickwick", irvisteli Fogg.

Kykenemättä närkästykseltään puhumaan herra Pickwick salli puolustajansa ja ystäviensä saattaa hänet ovelle ja auttaa hänet siellä umpivaunuihin, jotka aina valpas Sam Weller oli hankkinut sitä tarkoitusta varten.

Sam oli nostanut askelmat paikoilleen ja valmistautui hyppäämään ajurin viereen, kun hän tunsi, että joku kosketti häntä kevyesti olkaan. Katsellessaan taakseen hän näki isänsä takanaan. Vanhan herrasmiehen kasvoilla oli perin murheellinen ilme, kun hän pudisti hartaasti päätään ja sanoi varoittavalla äänellä:

"Tiesin kyllä, mitä siitä tulee, kun asioita hoidetaan mokomalla tavalla. Voi, Sammy, Sammy, miksi ne eivät hankkineet sitä aliipia?"

6. luku.

HERRA PICKWICKISTÄ ON PARASTA MENNÄ BATHIIN JA HÄN LÄHTEEKIN SINNE.

"Mutta ettehän toki tarkoittane", sanoi pieni herra Perker seistessään herra Pickwickin huoneessa oikeusjutun jälkeisenä aamuna, "— ihan todella ja vakavasti ja kiukku pois — ettette aio maksaa kuluja ettekä korvauksia?"

"En pennyäkään", sanoi herra Pickwick lujasti, "en pennyäkään".

"Eläköön periaate, sanoi koronkiskuri, kun ei tahtonut uudistaa vekseliä", huomautti herra Weller, joka korjaili pois aamiaistarpeita.

"Sam", sanoi herra Pickwick, "ole hyvä ja mene alakertaan!"

"Kyllä, herra", vastasi Sam ja poistui totellen herra Pickwickin lempeää viittausta.

"Kyllä tarkoitan", sanoi herra Pickwick hyvin totisen näköisenä. "Ystäväni ovat koettaneet saada minut luopumaan tästä päätöksestä, mutta onnistumatta. Minä eleskelen kuten tavallisesti, kunnes vastapuolella on valta hankkia laillinen täytäntöönpanomääräys minua vastaan, ja jos he ovat kyllin halpamaisia käyttääkseen sitä ja pidättävät minut, taivun siihen ihan huolettomasti ja sydämestäni tyytyväisenä. Milloin he saattavat sen tehdä?"

"He saattavat hankkia vangitsemismääräyksen korvauksen ja oikeuskulujen saamiseksi ensi istuntokaudella", vastasi herra Perker, "juuri kahden kuukauden kuluttua tästä".

"Hyvä on", sanoi herra Pickwick. "Siihen mennessä älkää antako minun kuulla mitään tästä asiasta! Ja nyt", jatkoi herra Pickwick katsellen ystäviään hyväntuulisesti hymyillen ja silmissään välke, jota mitkään silmälasit eivät voineet himmentää eikä salata, "nyt on kysymys vain siitä, minne lähdemme!"

Herrat Tupman ja Snodgrass olivat liiaksi liikuttuneita ystävänsä sankaruudesta voidakseen vastata mitään. Herra Winkle ei vielä ollut kylliksi toipunut kuulustelussa antamansa todistuksen muistosta voidakseen sanoa mitään mistään asiasta, joten herra Pickwick turhaan keskeytti puheensa.

"No niin", sanoi tämä herra, "jos te jätätte minun tehtäväkseni sen ilmoittamisen, niin sanon: Bath. Luulen, ettei kukaan meistä ole ennen ollut siellä."

Kukaan ei ollutkaan siellä käynyt, ja kun ehdotusta kannatti lämpimästi herra Perker, joka piti hyvin luultavana, että jos herra Pickwick näkisi hiukan toisenlaista elämää ja hiukan iloa, hän ehkä alkaisi enemmän harkita päätöstään ja vähemmän ajatella velkavankeutta. Niinpä ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti, ja Sam lähetettiin heti "Valkoisen Hevosen" kellariin tilaamaan viisi paikkaa seuraavana aamuna puoli kahdeksalta lähteviin vaunuihin.

Sattui olemaan paraiksi kaksi paikkaa vapaana sisällä ja kolme ulkona, niin että Sam tilasi ne kaikki, ja vaihdettuaan lipunmyyntitoimiston kirjurin kanssa eräitä kohteliaisuuksia tinaisen puolikruunusen johdosta, joka annettiin hänelle muiden pikkurahojen joukossa, hän asteli takaisin "Yrjänään ja Korppikotkaan", jossa hänellä oli aika lailla hommaa aina maatamenohetkeen saakka kääriessään liinavaatteita ja pukuja mahdollisimman pieneen tilaan ja harjoittaessaan teknillisiä lahjojaan kokeilemalla erilaisia kekseliäitä temppuja millä saada kannet pysymään kiinni, kun laatikoissa ei ollut lukkoja eikä saranoita.

Seuraava aamu oli matka-aamuksi kovin epäsuotuisa: sumuinen, kostea. Vaunuhevoset, jotka jo olivat ravanneet läpi kaupungin, höyrysivät niin, että vaunujen ulkopuolella istuvat matkustajat olivat näkymättömissä. Sanomalehtien myyjät näyttivät vettyneiltä ja hajusivat lahonneelta, märkyyttä valui hedelmäkauppiaiden hatuista, kun he työnsivät päänsä sisään vaunujen ikkunoista ja pirskottivat sisällä istuvien päälle virkistävää kastetta. Viisikymmenteräisiä kynäveitsiä kaupittelevat juutalaiset painoivat vehkeensä epätoivoissaan suppuun, ja lompakoita kauppaavat miehet saivat pistää tavaransa taskuihinsa. Kellon vitjoja ja paistihaarukoita myytiin alle omien hintojen, ja kynälaatikoita ja sieniä ei saanut millään kaupaksi.

Jättäen Sam Wellerin pelastamaan matkatavaroita seitsemän, kahdeksan kantajan kynsistä, jotka hurjina hyökkäsivät niiden kimppuun heti kun vaunut pysähtyivät, ja huomaten, että olivat tulleet kaksikymmentä minuuttia liian aikaisin, hakivat herra Pickwick ja hänen ystävänsä suojaa odotushuoneesta — inhimillisen yksinäisyyden ja alakuloisuuden viimeisestä turvapaikasta.

"Valkoisen Hevosen" odotushuone oli tietysti epämukava, muutenhan se ei olisi ollutkaan odotushuone. Se oli vierastupa, jonne kunnianhimoinen keittiöntakka näytti tunkeutuneen kapinallisen hiilihangon, pihtien ja lapion seuraamana. Se oli jaettu aitauksiin, jotta matkustajat olisivat olleet erillään toisistaan, ja siinä oli kalustona kello, peili ja elävä tarjoilija; viimeksimainittu esine oli säilössä pienessä lasinpesukomerossa huoneen nurkassa.

Eräässä huoneen aitiossa istui tässä erikoisessa tilaisuudessa synkkäsilmäinen, noin viidenviidettä ikäinen mies, jolla oli kalju ja kiiltävä otsa, mutta takaraivolla ja sivuilla hyvä joukko mustaa tukkaa sekä suuri, musta poskiparta. Hänen ruskea takkinsa oli napitettu leukaan asti, hänellä oli päässä laaja hylkeennahkainen matkapäähine, hartioillaan päällystakki ja vieressään istuimella viitta. Hän katsahti herra Pickwickin tullessa sisään ylös aamiaisestaan äreän ja käskevän näköisenä, ja tarkasteltuaan tätä herraa ja hänen tovereitaan kyllikseen hän alkoi hyräillä jotakin laulua tavalla, joka tuntui ilmaisevan, että hän kyllä epäili, että joku haluaisi käyttää häntä hyödykseen, mutta että se ei onnistuisi.

"Tarjoilija!" huusi poskipartainen herra.

"Mitä, herra?" kysyi mies, jolla oli likainen naama ja samanlainen pyyhinliina, ilmaantuen aikaisemmin mainitusta komerosta.

"Hiukan enemmän paahdettua leipää!"

"Kyllä, herra."

"Voideltuna, muistakaa!" sanoi herra äreästi.

"Heti paikalla, herra."

Poskipartainen herra hyräili säveltään samalla tavalla kuin ennenkin, ja kun käristetty leipä viipyi, hän astui tulen ääreen, otti takkinsa hännykset kainaloihinsa ja katseli saappaitaan tuumiskellen.

"Millehän kohdin nämä vaunut pysähtyvät Bathissa?" sanoi herra Pickwick puhutellen lempeästi herra Winkleä.

"Hm, että kuinka?" sanoi vieras mies.

"Sanoin vain pari sanaa ystävälleni", vastasi herra Pickwick jo kaikin puolin valmiina ryhtymään keskusteluun. "Aprikoin tässä, mihin majataloon nämä vaunut Bathissa pysähtyvät. Ehkä te voitte ilmoittaa sen minulle?"

"Menettekö Bathiin?" kysyi vieras.

"Menen kyllä", vastasi herra Pickwick.

"Entä nuo muut herrat?"

"Kyllä hekin menevät sinne."

"Ei vain vaunujen sisässä... Piru periköön, jos matkustatte vaunujen sisässä", sanoi vieras mies.

"Eivät kaikki", selitti herra Pickwick.

"Ei, eivät kaikki", toisti vieras painokkaasti. "Olen ottanut kaksi paikkaa. Jos aikovat sulloa kuusi henkeä siihen hornan laatikkoonsa, johon oikeastaan sopii neljä, otan postivaunut ja nostan syytteen. Olen maksanut lippuni. En suvaitse sellaista! Sanoin kirjurille, kun maksoin lippuni, etten suvaitsisi sellaista. Tiedän kyllä, että sellaista on tapahtunut. Tiedän, että sellaista tapahtuu joka päivä, mutta sitä en ole milloinkaan suvainnut, sitä, enkä suvaitse nytkään. Ne, jotka tuntevat minut, tietävät sen parhaiten, piru vieköön!"

Tässä äkäinen herra soitti kiivaasti kelloa ja sanoi tarjoilijalle, että hänen oli parasta tuoda paahdettu leipä viidessä sekunnissa tai hän saisi tietää, kuka käski.

"Hyvä herra", virkkoi herra Pickwick, "sallinette minun huomauttaa, että kiihdytätte itseänne vallan turhaan. Olen ostanut paikat vain kahdelle vaunujen sisälle."

"Minua ilahduttaa kuulla se", sanoi äkäinen mies. "Peruutan sanani. Pyydän anteeksi. Tässä on korttini. Sallikaa minun tehdä tuttavuutta."

"Hyvin mielelläni", vastasi herra Pickwick. "Meistä tulee matkatovereita, niin että toivon, että huomaamme seurustelun miellyttäväksi molemmin puolin."

"Toivon, että niin käy", sanoi äkäinen herra. "Tiedän, että niin käy. Pidän ulkonäöstänne, se miellyttää minua. Hyvät herrat, kätenne ja nimenne! Tulkaa tuntemaan minut!"

Tätä armollista puhetta seurasi tietysti ystävällisten tervehdysten vaihto, ja äkäinen herra kiiruhti heti ilmoittamaan uusille tuttavilleen käyttäen samaa lyhyttä, äkillistä, töksähtelevää puhetapaa, että hänen nimensä oli Dowler, että hän matkusti Bathiin huvikseen, oli aikaisemmin kuulunut armeijaan, eleli nykyään herrasmiehenä, koroillaan ja että se matkustaja, jolle toinen paikka oli varattu, ei ollut sen vähäisempi henkilö kuin rouva Dowler, hänen armollinen puolisonsa.

"Hän on kaunis nainen", sanoi herra Dowler. "Olen ylpeä hänestä. Minulla on syytäkin siihen."

"Toivon, että saan mielihyvän itse arvostella sitä", virkkoi herra Pickwick hymyillen.

"Saatte kyllä", lupasi Dowler. "Hän saa tehdä tuttavuuttanne. Hän varmasti kunnioittaa teitä. Kosin häntä omituisissa olosuhteissa. Voitin nopealla lupauksella. Tällä tavalla: Näin hänet, rakastuin häneen, kosin. Hän vastasi kieltävästi. 'Rakastatte toista?' — 'Säästäkää kainouttani!' — 'Tunnen hänet.' — 'Tunnetteko?' — 'Hyvä on. Jos hän jää tänne, nyljen hänet elävältä!'"

"Herra Jumala!" pääsi herra Pickwickiltä vaistomaisesti.

"Nyljittekö sen herran?" kysyi herra Winkle hyvin kalpeana.

"Kirjoitin hänelle pari sanaa. Sanoin, että se oli hyvin epämiellyttävä tehtävä. Ja niin se olikin."

"Tietysti", myönsi herra Winkle.

"Sanoin, että olin antanut kunniasanani siitä, että nyljen hänet elävältä. Kunniani oli kyseessä. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa. Upseerina Hänen Majesteettinsa palveluksessa minun oli pakko nylkeä hänet. Valitin välttämättömyyttä, mutta tehtävä se oli. Sain hänet vakuutetuksi siitä. Hän huomasi, että sotapalvelussäännöt olivat tinkimättömät. Hän pakeni. Menin naimisiin tytön kanssa. Siinä ovat vaunut! Tuo on hänen päänsä."

Lopettaessaan puheensa herra Dowler viittasi vaunuihin, jotka juuri olivat saapuneet ja joiden avoimesta ikkunasta katselivat sievähköt kasvot sinisen päähineen alta katukäytävällä seisoskelevaa väkijoukkoa, luultavasti etsien äkäistä miestä itseään. Herra Dowler maksoi laskunsa ja kiiti ulos mukanaan matkalakkinsa, takkinsa ja viittansa, ja herra Pickwick ja hänen ystävänsä menivät perässä asettuakseen paikoilleen.

Herrat Tupman ja Snodgrass olivat istuutuneet vaunujen taakse, Winkle oli mennyt sisään ja herra Pickwick valmistautui seuraamaan häntä, kun Sam Weller tuli isäntänsä luoja kuiskaten hänen korvaansa alkoi puhua hänelle hyvin salaperäisen näköisenä.

"No, Sam", kysyi herra Pickwick, "mistä nyt on kysymys?"

"Tässä taitaa olla tepposet tekeillä, herra!"

"Kuinka niin?" tiedusti herra Pickwick.

"Niinpä niin, herra", selitti Sam. "Pelkään pahoin, että näiden vaunujen omistaja aikoo tehdä meistä pilaa."

"Kuinka niin, Sam?" sanoi herra Pickwick. "Ovathan kaikkien nimet matkustajaluettelossa?"

"Joo; nimenne ei ole ainoastaan luettelossa, vaan ovat maalanneet sen tähän vaunujen oveenkin."

Puhuessaan Sam viittasi siihen kohtaan vaunujen ovessa, missä omistajan nimi tavallisesti on, ja siinä oli, ihan varmasti, kultaisilla, aika korkeilla kirjaimilla, tuo tenhoisa nimi PICKWICK.

"Siunatkoon!" huudahti herra Pickwick ihan äimistyneenä oudosta yhteensattumasta. "Tämäpä omituista!"

"Niin, mutta siinä ei vielä ole kaikki", sanoi Sam kiinnittäen isäntänsä huomiota matkavaunujen oveen. "Eivät ole tyytyneet kirjoittamaan ainoastaan Pickwick, vaan sen edessä on vielä MOSES, jota pitäisin herjauksena vääryyden lisäksi, kuten papukaija sanoi, kun ne eivät ainoastaan kuljettaneet sitä pois sen synnyinmaasta, vaan opettivat sen vielä puhumaan engelskaakin."

"Se on kyllä hyvin kummallista", tuumi herra Pickwick, "mutta jos jäämme tähän juttelemaan, menetämme paikkamme."

"Mutta eikös tässä sitten pitäisi tehdä mitään?" huudahti Sam ihan ällistyneenä herra Pickwickin kylmäverisyydestä, kun tämä vain valmistautui kiipeämään vaunuihin.

"Mitä sitten pitäisi tehdä?"

"Eikös kenellekään saa antaa selkään tällaisesta omavaltaisuudesta, herra?" kysyi herra Weller, joka oli odottanut, että ainakin olisi saanut tehtäväkseen vaatia kuljettajan ja ajajan nyrkkeilyotteluun ihan paikalla.

"Ei suinkaan!" kielsi herra Pickwick kiireesti. "Ei missään tapauksessa! Hyppää heti paikallesi!"

"Pelkään pahoin", mutisi Sam itsekseen kääntyessään pois, "että isännän laita on vähän hullusti, sillä muuten hän ei olisi ottanut sitä niin rauhallisesti. Toivon, ettei tuo oikeusjuttu ole sekoittanut hänen järkeään, mutta tämä näyttää aika pahalta."

Herra Weller pudisti miettivästi päätään, ja sietää huomauttaa kuvaavana sille, kuinka hän otti tuon asian sydämelleen — ettei hän puhunut sanaakaan, ennen kuin vaunut joutuivat Kensingtonin veräjälle. Se oli niin pitkä äänettömyyden aika Samille, että tätä tosiseikkaa on pidettävä ihan ennenkuulumattomana.

Matkan varrella ei tapahtunut mitään erikoista. Herra Dowler kertoi koko joukon juttuja, jotka kaikki kuvasivat hänen omaa rohkeuttaan ja hurjuuttaan, ja vetosi rouva Dowleriin saadakseen niihin vahvistuksen, jolloin rouva aina lisäsi, liitteen muodossa, jonkin huomattavan tosiseikan tai piirteen, jonka herra Dowler oli unohtanut tai ehkä vaatimattomuuttaan jättänyt mainitsematta, sillä lisäykset ilmaisivat joka tapauksessa, että herra Dowler oli vielä merkillisempi mies kuin hän itse osoitti olevansa. Herrat Pickwick ja Winkle kuuntelivat suuresti ihaillen ja keskustelivat välillä rouva Dowlerin kanssa, joka oli hyvin miellyttävä ja puoleensavetävä nainen. Ja sillä lailla herra Dowlerin tarinoidessa ja rouva Dowlerin viehättäessä, herra Pickwickin ollessa hyvällä tuulella ja herra Winklen ollessa hyvä kuuntelija onnistui sisällä istujien viettää aikansa sangen hupaisesti.

Ulkonaistujat menettelivät niin kuin ulkonaolevat aina tekevät: he olivat joka kyytivälin alussa hyvin hilpeitä ja puheliaita, hyvin alakuloisia ja uneliaita sen keskellä ja virkeitä ja valppaita loppumatkalla. Siellä oli nuori, kumitakkinen herrasmies, joka koko ajan poltti sikaria, ja toinen nuori herra, yllään päällystakin pilakuva, joka sytytti niitä koko joukon ja nähtävästi tuntien voivansa pahoin toisen imaisun jälkeen heitti ne pois, kun arveli, ettei kukaan nähnyt sitä. Etupenkillä istui kolmas nuori mies, joka väitti olevansa karjantuntija, ja taempana vanha mies, joka tunsi maanviljelystä. Siellä seurasivat alinomaa toisiaan työpuseroiset ja valkotakkiset ristimänimet, joita kuljettaja usein kehoitti hyppäämään taakse ja jotka tunsivat jokaisen hevosen ja jokaisen tallirengin tiellä ja sen ulkopuolella, ja saatiinpa päivällinenkin, jonka olisi pitänyt olla halpa, puoli kruunua suuta kohti, jos mikään säällinen suu olisi ehtinyt syödä sen ajoissa. Kello seitsemän illalla herra Pickwick ja hänen ystävänsä ja herra Dowler vaimoineen vetäytyivät kukin huoneeseensa "Valkoisen Kauriin" hotellissa, vastapäätä Bathin suurta kylpyläsalia, jossa tarjoilijoita olisi heidän pukujensa vuoksi saattanut pitää Westminsterin koulun oppilaina, vaikka he haihduttivatkin tämän harhakuvan käyttäytymällä paljon paremmin.

Aamiainen oli tuskin saatu syödyksi seuraavana aamuna, kun tarjoilija toi Dowlerin kortin, jossa tämä herra pyysi lupaa saada esitellä erään ystävänsä. Herra Dowler itse seurasi heti perässä ystävänsä kintereillään.

Tämä oli miellyttävä nuori mies, tuskin paljon yli viidenkymmenen. Hänellä oli hyvin kirkkaansininen kiiltävänappinen takki, mustat housut ja mahdollisimman ohuet, hyvin kiiltävät kengät. Hänen kaulastaan riippui kultareunainen monokkeli lyhyessä, leveässä mustassa nauhassa, vasen käsi piteli löyhästi kultaista nuuskarasiaa, lukemattomia kultasormuksia loisteli hänen sormissaan ja suuri kultakehyksinen timanttineula säihkyi hänen paidanrinnassaan. Hänellä oli kultakello ja kultaiset kellonvitjat ja niissä kultaiset kelluttimet, ja toisessa kädessään hän heilutteli notkeaa norsunluukeppiä, jossa oli raskas kultainen nuppi. Hänen liinavaatteensa olivat hienointa, valkeinta ja lujinta lajia, hänen peruukkinsa erittäin kiiltävä, musta ja kiharainen; hänen nuuskansa oli prinssin sekoitusta ja hajuvetensä kuninkaallista. Kasvonpiirteet olivat vetäytyneet ainaiseen hymyyn ja hampaat niin erinomaisessa kunnossa, että lyhyenkin matkan päästä oli vaikea erottaa omia tekohampaista.

"Herra Pickwick", esitteli herra Dowler, "ja ystäväni herra Angelo Cyrus Bantam, kylpylaitoksen huvimestari. Bantam — Pickwick, nyt kai tunnette toisenne?"

"Tervetuloa Baa-athiin, hyvä herra. Tämä on todella arvokas tuttavuus. Erittäin tervetullut Ba-athiin. Siitä on kauan, hyvin kauan, herra Pickwick, kun viimeksi joitte vesiä. Tuntuu siltä, kuin siitä olisi koko ihmisikä. E-erinomaista!"

Sellaisin sanoin herra Angelo Cyrus Bantam, huvimestari, tarttui herra Pickwickin käteen pitäen sitä puhuessaan omassaan ja nytkytteli olkapäitään alituisesti kumarrellen, ikään kuin hän ei olisi millään kyennyt alistumaan sellaiseen koettelemukseen, jota herra Pickwickin kädestä luopuminen merkitsi.

"Siitä on todella hyvin kauan, kun olen juonut terveysvettä", vastasi herra Pickwick, "sillä parhaan tietoni mukaan en milloinkaan ennen ole ollut täällä".

"Ette milloinkaan ollut Baa... athissa, herra Pickwick!" huudahti suuri mestari päästäen ällistyksessään käden putoamaan. "Ette milloinkaan Ba...athissa? He, he, herra Pickwick, olette aika veitikka! Ei hullumpaa, ei hullumpaa! Hyvä hyvä! He, he! Erinomaista!

"Häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, että puhun ihan tosissani", vastasi herra Pickwick. "En todellakaan ole ennen ollut täällä."

"Ahaa, kas vain!" huudahti suuri mestari näyttäen hyvin iloiselta. "Niin, niin, aina vain parempaa! Te olettekin se herra, josta olemme kuulleet puhuttavan. Niin, herra Pickwick, me tunnemme teidät, tunnemme teidät kyllä."

"Selostus oikeusjutusta noissa kirotuissa sanomalehdissä", ajatteli herra Pickwick. "He ovat kuulleet kaiken minusta."

"Te olette se herra, joka asuu Clapham Greenissä", jatkoi Bantam, "ja joka menetti jalkojensa käyttämiskyvyn, kun varomattomasti kylmetytti itsensä juotuaan portviiniä. Joka ei päässyt liikkeelle ankarilta tuskiltaan ja sai vettä Kuninkaanlähteestä; sitä oli pantu pulloihin sadankolmen asteen lämpöisenä. Vesi lähetettiin kuormavaunuilla hänen makuuhuoneeseensa kaupunkiin; hän kylpi, aivasti ja parani samana päivänä. E-erinomaista."

Herra Pickwick kiitti otaksumaan sisältyvästä kohteliaisuudesta, mutta kykeni kieltämään itsensä siinä määrin, että kuitenkin kumosi sen. Käyttäen hyväkseen mestarin hetkellistä vaikenemista hän pyysi esitellä ystävänsä, herrat Tupmanin, Winklen ja Snodgrassin. Esittely oli saada huvimestarin mielen kuohahtamaan yli äyräitten mielihyvästä ja kunniasta.

"Bantam", sanoi herra Dowler, "herra Pickwick ja hänen ystävänsä ovat vieraita täällä. Heidän on kirjoitettava nimensä vieraskirjaan. Missä se on?"

"Huomattujen Ba...athin vieraiden luettelo on kylpylän kokoushuoneessa tänään kello kaksi", selitti huvimestari. "Olkaa hyvä ja viekää ystävänne tuohon loistavaan rakennukseen ja avustakaa minua heidän nimikirjoitustensa saamisessa."

"Teen sen kyllä", vastasi Dowler. "Tämä on pitkä vierailu. On aika lähteä. Olen täällä taas tunnin kuluttua. Tulkaa!"

"Tänään on tanssiaisilta", sanoi herra huvimestari tarttuen taas herra Pickwickin käteen noustessaan lähteäkseen. "Ba... ahtin tanssiaisillat ovat paratiisista siepattuja hetkiä, jotka musiikki, kauneus, hienous, kuosikkuus, etiketti ja ennen kaikkea kaiken liikemiesyleisön puuttuminen, — he kun eivät ollenkaan sovellu paratiisiin — tekee tenhoisiksi, mutta heillä on oma kokouksensa raatihuoneella joka viikko, ja se on, lievimmin sanottuna, huomattavaa. Hyvästi, hyvästi!"

Ja ilmoitellen koko matkan alas laskeutuessaan, että hän oli hyvin mielissään ja hyvin tyytyväinen ja hyvin haltioitunut ja tunsi itsensä hyvin imarrelluksi, herra Angelo Cyrus Bantam; huvimestari, astui hyvin hienoihin ajopeleihin, jotka odottivat ovella, ja vieri pois.

Määrätyllä hetkellä herra Pickwick ja hänen ystävänsä saapuivat herra Dowlerin saattamina seurustelusaliin ja kirjoittivat nimensä vieraskirjaan. Se oli alentuvaisuuden osoitus, joka vaikutti Angelo Bantamiin enemmän kuin mikään muu. Illan tanssiaisiin oli koko seurueelle varattu pääsyliput, mutta koska ne eivät vielä olleet valmiit, otti herra Pickwick — herra Angelo Bantamin vastusteluista ja vakuutteluista huolimatta — lähettääkseen Samin hakemaan niitä kello neljä iltapäivällä huvimestarin asunnosta Queen Squarelta. Tehtyään pikaisen kävelyretken kaupungin läpi ja tultuaan siihen yksimieliseen päätökseen, että Puistokatu muistutti suuresti niitä viivasuoria katuja joita näkee unessa ja joita ei millään pääse kulkemaan, he palasivat "Valkoiseen Kauriiseen" ja lähettivät Samin asialle, jolle hänen isäntänsä oli määrännyt hänet.

Sam Weller pani hatun päähänsä hyvin somasti ja sirosti, pisti kätensä liivintaskuihin ja käveli hyvin miettiväisenä Queens Squarelle vihellellen kulkiessaan eräitä päivän suosituimpia säveliä sovitettuina ihan uuteen tahtiin posetiiville tai huuliharpulle, noille jaloille soittokoneille. Löydettyään sen numeron Queens Squarelta, jonne hänet oli neuvottu, hän lakkasi viheltämästä ja kolkutti ripeästi ovelle, jonka heti avasi puuteritukkainen vartaloltaan komea ja sopusuhtainen lakeija.

"Asuuko herra Bantam täällä, vanha veikko?" kysyi Sam Weller ollenkaan hämmästymättä sitä upeuden ilmestystä, joka sattui hänen silmiinsä puuteritukkaisen, komeapukuisen lakeijan hahmossa.

"Miksi niin, nuori mies?" kuului puuteripäisen lakeijan ylhäinen kysymys.

"No, jos hän asuu täällä, niin vieppäs hälle tämä kortti ja sano, että herra Weller odottaa", selitti Sam.

Näin sanoen hän hyvin tyynesti marssi halliin ja istuutui.

Puuteripäinen lakeija paiskasi oven aika äänekkäästi kiinni ja tuijotteli äkeästi, mutta Sam ei välittänyt jyrähdyksestä eikä tuijotuksesta, sillä hän katseli mahonkista sateenvarjotelinettä osoittaen kaikenlaisia hyväksyvän arvostelun ulkonaisia merkkejä.

Nähtävästi se tosiseikka, että talon isäntä otti kortin vastaan, oli vaikuttanut puuteritukkaiseen lakeijaan Samin eduksi, sillä kun hän palasi vietyään kortin perille, hän hymyili ystävällisesti ja sanoi, että vastaus on heti valmis.

"Sepä hyvä", sanoi Sam. "Sano sille vanhalle herralle, ettei hikoilisi liikaa sen takia. Ei mitään kiirettä, koljatti! Olen jo syönyt päivällistä."

"Tepä syötte aikaisin, hyvä herra", sanoi puuteripäinen lakeija.

"Minusta tuntuu, että illallinen uppoaa sitä paremmin, kun teen niin", vastasi Sam. "Oletteko ollut kauan Bathissa, hyvä herra?" kysyi puuteritukkainen. "Minulla ei ole ollut iloa kuulla teistä aikaisemmin."

"En ole vielä herättänyt erikoisen hämmästyttävää huomiota täällä", selitti Sam, "sillä minä ja muu hienosto tulimme vasta eilen illalla".

"Miellyttävä paikka tämä", sanoi puuteripäinen.

"Siltä näyttää."

"Hauskaa seuraa, hyvin miellyttäviä palvelijoita, hyvä herra."

"Niinpä luulen olevan", uskoi Sam. "Seurustelunhaluisia, teeskentelemättömiä, älä-puhu-kellekään-mitään-sorttia miehiä."

"Niin, ihan sillä tavalla, hyvä herra", myönteli puuteripäinen pitäen Samin huomautusta suurena kohteliaisuutena. "Ihan sillä tavalla! Harrastatteko mitään tämäntapaista, hyvä herra?" kysyi lakeija ottaen esiin pienen nuuskarasian, jonka kannessa oli ketunpää.

"En aivastamatta", vastasi Sam.

"Niin, se on vaikeaa, tunnustan sen", sanoi pitkä lakeija. "Siihen täytyy tottua vähitellen. Kahvi antaa parhaan harjoituksen. Käytin kahvia hyvin kauan. Se muistuttaa lähinnä rapeeta., hyvä herra."

Samassa terävä kellonhelähdys pakotti puuteripäisen lakeijan alistumaan halventavaan välttämättömyyteen: täytyi pistää ketunpää taskuun ja kiiruhtaa nöyrän näköisenä herra Bentamin kirjastoon. Sivumennen sanoen, onko kukaan milloinkaan tuntenut miestä, joka ei koskaan lue eikä kirjoita, mutta jolla ei olisi pientä takahuonetta, jota hän nimittää kirjastoksi?

"Tässä on vastaus, hyvä herra", selitti puuteripää. "Pelkäänpä, että pidätte sitä vaivalloisen kookkaana."

"Ei millään muotoa!" virkkoi Sam ottaen kirjeen, joka oli suljettu pieneen kuoreen. "On vallan mahdollista, että loppuunväsynyt sielu saattaa kantaa sen sortumatta."

"Toivon, että tapaamme toisemme vielä kerran, hyvä herra", sanoi hieno lakeija hieroen käsiään saattaessaan Samia ovelle.

"Olette liian kohtelias", vastasi Sam.

"Ei, älkää viitsikö väsyttää itseänne liikaa. Olette erittäin rakastettava! Ottakaa huomioon, mitä olette velkaa yhteiskunnalle, älkääkä vahingoittako itseänne liialla työllä. Lähimmäistenne vuoksi tulee teidän pysyä mahdollisimman rauhallisena. Ajatelkaa vain, mitä he teissä menettäisivät!"

Tällaisin korkealentoisin puhein Sam Weller lähti.

"Perin merkillinen nuori mies", tuumi puuteripäinen lakeija katsellen herra Wellerin jälkeen kasvoillaan ilme, joka selvästi osoitti, ettei hän tiennyt, mitä ajatella tästä.

Sam ei sanonut yhtään mitään. Hän räpäytti silmiään, pudisti päätään, räpäytti taas silmiään ja käveli ripeästi pois kasvoillaan ilme, joka näytti ilmaisevan, että jokin seikka huvitti häntä suuresti.

Tasan kahtakymmentä vailla kahdeksan samana iltana herra Angelo Cyrus Bantam, huvimestari, laskeutui vaunuistaan seurustelusalin ovella. Hänellä oli sama tekotukka, samat hampaat, samat silmälasit, samat sormukset, sama rintaneula ja sama keppi. Ainoina merkittävinä muutoksina hänen ulkonäössään olivat kirkkaan sininen takki, jossa oli valkoinen silkkivuori, mustat polvihousut, mustat silkkisukat ja tanssikengät ja valkoiset silkkiliivit sekä se, että hän, mikäli mahdollista, tuoksui hajuvesille entistä enemmän.

Täten varustautuneena huvimestari tarkasti noudattaen perin tärkeän toimensa tärkeitä vaatimuksia sijoittautui saliin ottamaan vastaan vieraita.

Koska Bathin kylpylaitos oli täynnä, tulvi ihmisiä ja kuuden pennyn teerahoja joukoittain. Tanssisalissa, pitkulaisessa pelisalissa, kahdeksankulmaisessa pelisalissa, porraskäytävässä ja eteisessä vaikutti monien äänten sorina ja monien jalkojen kopina suorastaan huumaavasti. Silkkipuvut kahisivat, viuhkat liehuivat, valot loistivat ja jalokivet säkenöivät. Musiikki soi — ei tanssisoitto, sillä karkelo ei vielä ollut alkanut — vaan keveiden, pienten jalkojen musiikki, ja silloin tällöin kirkas, hilpeä naurahdus — hillittynä ja pehmeänä, mutta hyvin miellyttävänä kuulla naisen suusta, kuuluipa se Bathissa tai muualla. Kirkkaita silmiä, jotka huvin odotus sai säihkymään, säteili joka puolelta, ja katselipa minne hyvänsä, niin soma olento liukui sirosti tungoksen läpi, eikä ollut vielä ehtinyt kadotakaan, kun toinen yhtä suloinen ja kiehtova oli astunut tilalle.

Teehuoneessa ja korttipöytien ympärillä seisoskeli aika joukko omituisia vanhoja naisia ja raihnaita vanhoja herroja keskustellen päivän pikkutapahtumista ja häväistysjutuista niin ilmeistä mielihyvää tuntien ja aistikkaasti, että se ilmaisi kyllin selvästi tästä puuhasta johtuvan nautinnon syvyyden. Näihin ryhmiin oli sekaantuneina kolme, neljä naittamispuuhissa pyörivää äitiä, jotka näyttivät ihan uponneen keskusteluun, mutta eivät silti suinkaan unohtaneet luoda huolestuneita, hätäisiä syrjäsilmäyksiä tyttäriinsä, jotka muistellen äidillisiä kehoituksia käyttää nuoruuttaan hyväkseen jo olivat aloittaneet alustavan hakkailun kadottamalla nenäliinansa, juoksuttamalla pois kuppejaan, vetämällä käsiinsä hansikkaitaan jne. Pikkuseikkoja kaikki, mutta sellaisia, että niiden tottunut käyttäjä saattoi päästä hämmästyttävän hyviin tuloksiin.

Vetelehtien ovien luona ja kaukaisissa nurkissa seisoskeli pieninä ryhminä typeriä nuoria miehiä uhoten mitä erilaisimpia lajeja keikarimaisuutta ja tyhmyyttä ja huvittaen kaikkia ymmärtäviä ihmisiä narrimaisuudellaan ja omahyväisyydellään ja onneksi luullen itseään yleisen ihailun kohteiksi. Viisas ja armelias järjestely, joka ei saata herättää kenessäkään hyvässä ihmisessä harmia.

Ja lopuksi istui jollakin takapenkillä, valittuaan sieltä asemansa koko illaksi, eräitä naimattomia naisia, jotka jo olivat joutuneet suuren käännekohtansa toiselle puolelle; he eivät tanssineet, koska heillä ei ollut paria, eivät pelanneet korttia, jottei heitä pidettäisi armottomasti ylijääneinä, ja olivat siinä edullisessa asemassa, että saattoivat puhua pahaa kenestä hyvänsä itseään vahingoittamatta. Sanalla sanoen, he saattoivat panetella kaikkia, koska kaikki olivat läsnä. Siellä näki iloa, loistoa ja värejä, upeapukuisia ihmisiä, sieviä peilejä, kiilloitettuja permantoja, kynttiläkruunuja ja vahakynttilöitä, ja näyttämön joka kulmassa, liukuen paikalta toiselle hiljaisen pehmeästi, kumartaen kunnioittavasti tuonne, nyökäten tuttavallisesti tänne ja hymyillen suosiollisesti kaikille, oli hieno herra Angelo Cyrus Bantamin, huvimestarin henkilö.

"Pysähdys teehuoneessa. Ottakaa kuuden pennyn annoksenne. Kaatavat kuppiin kuumaa vettä ja sanovat, että on teetä. Juokaa sitä!" sanoi herra Dowler kovalla äänellä opastaen herra Pickwickiä, joka lähestyi pienen ryhmänsä etunenässä rouva Dowler käsikoukussaan. Teehuoneessa herra Pickwick kääntyi ympäri, ja hänet nähdessään herra Bantam pujottelihe joukon läpi ja toivotti hänet haltioituneesti tervetulleeksi.

"Paras herra Pickwick, osoitatte minulle suuren kunnian! Ba... ath on saanut erikoisen onnen. Rouva Dowler, te kaunistatte näitä huoneita. Saan lausua onnitteluni sulkienne johdosta. E-rinomaista!"

"Onko täällä erikoisesti ketään?" kysyi herra Dowler epäilevästi.

"Ketään! Ba... athin valioyleisö! Näettekö tuon rouvan, jolla on päässään harsoturbaani, herra Pickwick?"

"Tuon vanhan lihavan rouvanko?" kysyi herra Pickwick viattomasti.

"Hyss, hys! Ei kukaan ole vanha eikä lihava Ba... thissa. Se on hänen armonsa lordi Snuphanuphin leski."

"Todellako?" sanoi herra Pickwick.

"Ei kukaan vähäisempi, vakuutan teille", sanoi huvimestari. "Hys! Tulkaa hiukan lähemmäksi, herra Pickwick. Näettekö tuon komeasti pukeutuneen nuoren miehen, joka tulee tännepäin?"

"Tuonko, jolla on pitkä tukka ja merkillisen matala otsa?" kysyi herra Pickwick.

"Juuri hänet. Rikkain nuori mies Ba... thissa tällä hetkellä. Nuori lordi Mutanhed."

"Ihanko totta?" sanoi herra Pickwick.

"Ihan! Saatte kuulla hänen äänensä hetken kuluttua, herra Pickwick. Hän puhuttelee minua. Toinen herra hänen seurassaan, jolla on punaiset alusliivit ja mustat viikset, on jalosukuinen herra Crushton, hänen parhain ystävänsä. Kuinka voitte, lordi?"

"Äärettömän kuuma, Bantam", vastasi lordi. "On todella hyvin lämmin, mylord", vastasi huvimestari. "Helkkarin lämmin", myönsi jalosukuinen herra Crushton.

"Oletteko nähnyt hänen ylhäisyytensä postivaunuja, Bantam?" kysyi jalosukuinen herra Crushton lyhyen vaitiolon jälkeen, jonka kuluessa nuori lordi Mutanhed oli koettanut tuijotuksellaan saada herra Pickwickin hämilleen, ja herra Crushton mietti, mistä asiasta hänen ylhäisyytensä kykenisi parhaiten puhumaan.

"Hyvänen aika, en", vastasi huvimestari. "Postivaunut! Miten erinomainen ajatus. E... rinomainen!"

"Herranen aika!" sanoi hänen ylhäisyytensä. "Luulin, että jokainen oli nähnyt ne uudet postivaunut. Ne ovat sorein, sievin, siroin kapine, mitä pyörillä on milloinkaan pyörinyt. Punaisiksi maalatut, ja keltainen papurikko."

"Ja niissä on oikea postilaatikko ja kaikki tarpeet", sanoi jalosukuinen herra Crushton.

"Ja edessä pikkuinen rautareunainen istuin ajajalle", lisäsi hänen ylhäisyytensä. "Ajoin sillä Bristoliin toissa aamuna, punaisessa frakissa, ja kaksi palvelijaa ratsain neljännesmailin takanani. Ja piru vieköön — eikös ihmiset rynnänneet ulos majoistaan ja pysäyttäneet minua, kun luulivat, että olin postinkuljettaja. Suurenmoista, suurenmoista!"

Tälle jutulle hänen ylhäisyytensä nauroi hyvin sydämellisesti, niinkuin tietysti kuuntelijatkin. Sitten lordi Mutanhed pisti kätensä uskollisen herra Crushtonin kainaloon ja lähti pois.

"Hänen ylhäisyytensä on hyvin ihastuttava nuori mies", sanoi huvimestari.

"Siltä minustakin tuntuu", vastasi herra Pickwick kuivasti.

Kun tanssi oli alkanut, tarpeelliset esittelyt suoritettu ja kaikki alkuvalmistukset tehty, tuli Angelo Bantam herra Pickwickin luo ja vei hänet pelihuoneeseen.

Juuri samalla hetkellä kuin he astuivat sisään harhailivat leskilady Snuphanuph ja kaksi muuta antiikkisen ja whistinhaluisen näköistä rouvaa vapaan korttipöydän ympärillä, ja he olivat tuskin iskeneet silmänsä Angelo Bantamin suojeluksessa olevaan herra Pickwickiin, kun he jo vaihtoivat katseita keskenään huomattuaan, että hän oli juuri se henkilö, jota he kaipasivat, jotta peliseura olisi täydellinen.

"Paras Bantam", sanoi leskilady Snuphanuph houkuttelevasti, "keksikääpä meille joku hauska ihminen neljänneksi tähän pöytään, niin olette kiltti!"

Herra Pickwick sattui sillä hetkellä katsomaan muuanne, niin että hänen ylhäisyytensä nyökkäsi päällään häntä kohti ja rypisti tarkoittavasti otsaansa.

"Ystäväni, herra Pickwick, my-lady, olisi varmasti onnellinen, e-rittäin onnellinen", sanoi huvimestari käsittäen viittauksen. "Herra Pickwick, lady Snuphanuph, everstinrouva Wugsby, neiti Bolo."

Herra Pickwick kumarsi jokaiselle naiselle ja huomatessaan mahdottomaksi päästä karkuun alistui kohtaloonsa. Herra Pickwick ja neiti Bolo pelasivat lady Snuphanuphia ja everstinrouva Wugsbyä vastaan.

Kun valtti oli käännetty toisen kierroksen alussa, hyökkäsi huoneeseen kaksi nuorta naista ja istuutui molemmin puolin everstinrouva Wugsbyn tuolia, jossa he odottivat kärsivällisesti, kunnes kierros oli pelattu.

"No, Jane", sanoi everstinrouva Wugsby kääntyen toisen tytön puoleen, "mikä nyt on?"

"Tulin kysymään, äiti, saanko tanssia nuorimman herra Crawleyn kanssa", kuiskasi nuorempi ja sievempi tytöistä.

"Voi, Herranen aika, kuinka voit ajatellakaan sellaista?" vastasi äiti harmistuneesti. "Etkö ole monta kertaa kuullut, että hänen isällään on vain kahdeksansataa vuodessa, jotka eivät mene perintönä hänen kuoltuaan? Häpeän puolestasi. Et millään ehdolla!"

"Äiti", kuiskasi toinen, joka oli paljon vanhempi kuin sisarensa ja hyvin äitelän ja teeskentelevän näköinen, "lordi Mutanhed esiteltiin minulle. Sanoin, että luulen, etten ole kihloissa."

"Sinä olet kultainen tyttö, rakkaani", vastasi everstinrouva Wugsby taputtaen tytärtään poskelle viuhkallaan, "ja sinuun voi aina luottaa. Hän on suunnattoman rikas, rakkaani. Jumala siunatkoon sinua!"

Näin sanoen everstinrouva Wugsby suuteli vanhinta tytärtään hyvin lämpimästi ja järjesteli korttejaan rypistäen otsaansa varoittavasti toiselle.

Herra Pickwick-parka! Hän ei ollut milloinkaan pelannut korttia kolmen läpeensä harjaantuneen naispelurin kanssa. He olivat niin toivottoman teräviä, että he saivat hänet ihan pelkäämään. Jos hän löi väärän kortin, olivat neiti Bolon silmäykset kuin pieni tikarikokoelma, jos hän jäi miettimään, mikä kortti olisi oikea, niin lady Snuphanuph heittäytyi taapäin tuolissaan ja hymyili vaihtaen säälin ja kärsimättömyyden sekaisia katseita everstinrouva Wugsbyn kanssa, jolloin viimeksimainittu kohotteli hartioitaan ja yskäisi ikään kuin sanoakseen ihmettelevänsä, pääsisikö herra Pickwick milloinkaan alkuun. Sitten, jokaisen kierroksen lopussa, kysyi neiti Bolo surkean näköisenä ja moittivasti huoaten, miksi herra Pickwick ei ollut vastannut ruutuun tai pelannut ristiä tai ottanut kiinni pataa tai lyönyt pöytään herttaa tai ilmoittanut honöörejään tai lyönyt ässää tai aloittanut kuninkaalla taikka jotakin muuta sen suuntaista, ja vastaukseksi kaikkiin näihin raskaihin syytöksiin ei herra Pickwick kyennyt esittämään minkäänlaista puolustusta unohdettuaan sillä hetkellä koko pelin kulun. Sen lisäksi tuli ihmisiä katselemaan peliä, ja se hermostutti herra Pickwickiä. Kaiken tämän ohella oli käynnissä häiritsevä keskustelu lähellä pöytää Angelo Bantamin ja kahden neiti Matintersin välillä, jotka yksinäisinä ja naimattomina hakkailivat innokkaasti huvimestaria toivoen silloin tällöin saavansa jonkun eksyneen tanssittajan. Kaikki nämä seikat liittyneinä meluun ja alituisen ulos ja sisään kulkemisen aiheuttamiin keskeytyksiin vaikuttivat sen, että herra Pickwick pelasi sangen huonosti, kortit olivat myös häntä vastaan, ja kun peli lopetettiin kymmentä yli yksitoista, nousi neiti Bolo pöydästä hyvin kiihdyksissään ja meni suoraan kotiin kyynelten vallassa ja kantotuolissa.

Tavattuaan ystävänsä, jotka kaikki väittivät, että he tuskin milloinkaan olivat viettäneet hauskempaa iltaa, seurasi herra Pickwick heitä "Valkoiseen Kauriiseen", ja lievitettyään tunteitaan lasilla kuumaa joutui vuoteeseen ja uneen melkein yht'aikaa.

7. luku,

JONKA PÄÄPIIRTEINÄ SAAMME NÄHDÄ OIKEAPERÄISEN TOISINNON PRINSSI

BLADUDIN TARINASTA JA SEN PERIN MERKILLISEN ONNETTOMUUDEN, JOHON HERRA

WINKLE JOUTUI.

Koska herra Pickwick oli suunnitellut viipyvänsä ainakin kaksi kuukautta, näytti hänestä edulliselta vuokrata yksityinen asunto itselleen ja ystävilleen täksi ajaksi, ja kun tarjoutui otollinen tilaisuus saada kohtuulliseen hintaan Royal Crescentiltä erään talon yläkerta, joka oli suurempi kuin he halusivat, tarjoutuivat herra ja rouva Dowler ottamaan siitä makuu- ja oleskeluhuoneen. Tämä tarjous hyväksyttiin heti, ja kolmen päivän kuluttua he kaikki olivat asettuneet uuteen olopaikkaansa, jolloin herra Pickwick alkoi äärimmäisen uutterasti juoda vesiä. Hän nautti niitä järjestelmällisesti. Hän joi neljännestuopin aamiaisen jälkeen ja käveli sitten mäkeä ylös, ja jokaisen uuden neljännestuopin jälkeen selitti herra Pickwick mitä juhlallisimmin ja vaikuttavimmin lauseparsin, että hän tunsi olonsa aika lailla paremmaksi, minkä johdosta hänen ystävänsä olivat suuresti hyvillään, vaikk'eivät he aikaisemmin olleet huomanneetkaan, että häntä olisi mikään vaivannut.

Bathin suuri kylpysali on avara huone, jota koristavat korinttilaiset pylväät, soittoparveke, heilurikello, Nashin kuvapatsas ja kultainen kirjoitus, jota kaikkien vedenjuojien tulisi kuulla, sillä se vetoaa heihin tarpeessa olevan armeliaisuuslaitoksen puolesta. Siellä on suuri aitaus ja marmoriallas, josta pumppuaja nostaa veden, ja siellä on koko joukko kellahtavia pikareita, joista seurue juo sitä. On hyvin opettavaista ja mieltäylentävää katsella, kuinka pontevasti ja vakavasti he sitä nielevät. Siellä on kylpylöitä käden ulottuvilla, joissa osa kylpijöitä huuhtoo itseään, ja siellä on soittokunta, joka soittaa onnitellakseen siitä, että he ovat tehneet sen. Siellä on vielä toinen kylpysali, jonne vähävoimaiset naiset ja herrat työnnetään niin hämmästyttävän moninaisilla rattailla ja kärryillä, että seikkailunhaluinen yksilö, joka menee sisään jaloissaan säännöllinen luku varpaita, on äärimmäisessä vaarassa tulla ulos ilman niitä; onpa vielä kolmaskin, jonne kaikki rauhaa rakastavat ihmiset menevät, sillä se on vähemmän meluisa kuin kumpikaan edellinen. Siellä kävellään alituisesti kainalosauvoin ja ilman niitä, keppiin nojaten ja ilman sitä, ja keskustellaan aika lailla, vilkkaasti ja hupaisesti.

Joka aamu säännölliset vedenjuojat, niiden joukossa myös herra Pickwick, tapasivat toisensa kylpysalissa, nauttivat neljännestuoppinsa ja kävelivät säännönmukaisesti. Iltapäiväkävelyllä lordi Mutanhed, jalosyntyinen herra Crushton, leskilady Snuphanuph, everstinrouva Wugsby ja kaikki merkkihenkilöt ja kaikki aamuiset vedenjuojat tapasivat toisensa täysilukuisina. Tämän jälkeen he kävelivät, ajoivat tai heitä työnnettiin kylpyrattaissa ulkona, ja taas he tapasivat toisensa. Sitten herrat menivät lukuhuoneeseen ja tapasivat eri osastoja joukosta. Tämän jälkeen he menivät kotiin. Jos sattui olemaan teatteri-ilta, niin he ehkä tapasivat toisensa siellä, jos oli seurusteluilta, he kohtasivat toisensa kylpylaitoksen huoneistossa, ja jollei ollut kumpaakaan, he tapasivat toisensa seuraavana päivänä. Se oli hyvin miellyttävää kiertokulkua, jossa ehkä oli pieni yksitoikkoisuuden vivahdus. Herra Pickwick istui yksin kotonaan tällä lailla vietetyn päivän jälkeen tehden muistiinpanoja päiväkirjaansa, ja hänen ystävänsä olivat menneet maata. Silloin häiritsi häntä hiljainen ovelta kuuluva kolkutus.

"Suokaa anteeksi hyvä herra", sanoi rouva Craddock, vuokraaja, silmäten sisään, "ettekö tarvitse enää mitään?"

"En yhtään mitään, rouva", vastasi herra Pickwick.

"Palvelustyttöni on mennyt nukkumaan", selitti rouva Craddock, "ja herra Dowler on niin kiltti, että valvoo odottaen rouvaansa, koska luullaan huvitusten kestävän hyvin myöhään, ja niin minä ajattelin, että jollette enää tarvitse mitään, minäkin menen nukkumaan."

"Menkää toki, rouva!" kehoitti herra Pickwick.

"Toivotan teille hyvää yötä", sanoi rouva Craddock.

"Hyvää yötä, rouva", vastasi herra Pickwick. Rouva Craddock sulki oven ja herra Pickwick jatkoi kirjoittamistaan.

Puolen tunnin kuluttua hänen muistiinpanonsa olivat valmiit. Herra Pickwick kuivasi huolellisesti viimeisen sivun imupaperilla, sulki kirjan, pyyhki kynänsä takkinsa hännyksen nurjanpuolen loppupäähän ja aukaisi kirjoituslaatikon pistääkseen kirjan huolellisesti säilöön. Mutta laatikossa oli kaksi tiheällä käsialalla täyteen kirjoitettua paperiliuskaa, ja ne oli taitettu niin, että otsake, joka oli piirretty kauniilla pyörökirjoituksella, oli selvästi näkyvissä. Nähdessään siitä, ettei se ollut mikään yksityinen asiakirja ja kun se näytti koskevan Bathia ja oli hyvin lyhyt, levitti herra Pickwick sen, sytytti yökynttilänsä, jotta se palaisi hyvin, kunnes hän olisi päättänyt lukemisensa, veti tuolinsa lähemmäksi tulta ja luki seuraavaa:

Prinssi Bladudin tosi tarina.

Vähemmän kuin kaksisataa vuotta sitten oli eräässä tämän kaupungin julkisessa kylpylässä kirjoitus sen mahtavan perustajan, kuuluisan prinssi Bladudin, kunniaksi. Tämä kirjoitus on nyttemmin hävinnyt.

— Monta sataa vuotta ennen tätä aikaa siirtyi perintönä sukupolvelta sukupolvelle vanha tarina, että kuuluisa prinssi, joka poti spitaalia palattuaan hankkimasta runsasta opintosatoa Ateenasta, vältteli kuninkaallisen isänsä hovia ja seurusteli synkkämielisenä talonpoikien ja sikojen kanssa. Karjassa (niin kertoo tarina) oli juhlallisen ja totisen näköinen sika, jota kohtaan prinssi tunsi sukulaisuutta — sillä hänkin oli viisas — miettivästi ja pidättyvästi käyttäytyvä sika, tovereitaan korkeammalla oleva eläin, jonka röhkinä oli peloittavaa ja purema viiltävä. Nuori prinssi huokaisi syvään katsellessaan tuon majesteetillisen sian kasvoja; hän muisteli kuninkaallista isäänsä, ja hänen silmänsä kastuivat kyynelistä.

Tämä terävä-älyinen sika piti kylpemisestä runsaassa, kosteassa mudassa. Ei kesällä, niinkuin tavalliset siat nykyään, jäähdyttääkseen itseään, kuten ne tekivät jo noina kaukaisina aikoina (mikä on todistuksena siitä, että sivistyksen valo jo oli alkanut kajastaa, vaikka heikostikin), vaan talven kylminä, kirpeinä päivinä. Sen nahka oli aina niin siloinen ja sen väri niin kirkas, että prinssikin päätti koettaa sen veden puhdistavaa vaikutusta, jota hänen ystävänsä käytti. Hän koetti. Tuon mustan mudan alla kuohuivat Bathin kuumat lähteet. Hän huuhtoutui ja parani. Kiiruhtaen isänsä hoviin hän tervehti tätä kunnioittavimmin, palasi nopeasti tänne ja perusti tämän kaupungin ja sen kuuluisat kylpylät.

Hän etsi sikaa kaikella heidän aikaisemman ystävyytensä lämmön voimalla, mutta voi! vesi oli tappanut sen. Se oli ymmärtämättömästi ottanut liian kuuman kylvyn; tuota luonnontutkijaa ei ollut enää. Hänen seuraajansa oli Plinius, joka myös kaatui tiedonjanonsa uhrina.

Tällainen on legenda. Kuunnelkaa nyt tositarinaa. Monta monituista vuosisataa sitten kukoisti sittemmin suuressa loistossa kuuluisa ja mainio Lud Hudibras, Britannian kuningas. Hän oli mahtava hallitsija. Maa järisi hänen kävellessään, sillä hän oli tavattoman paksu. Hänen kansansa lämmitteli hänen kasvojensa paisteessa, sillä ne olivat kovin punaiset ja hehkuvat. Hän oli todella kuningas joka tuumalta. Ja hänessä olikin tuumia oikein kosolti, sillä vaikk'ei hän ollut erikoisen pitkä, hän oli sitä laajempi ympärysmitaltaan, ja ne tuumat, jotka häneltä puuttuivat pituudessa, korvasi tuo toinen mitta. Jos ketään nykyaikojen turmeltunutta hallitsijaa voi verrata häneen missään suhteessa, sanoisin, että arvoisa kuningas Cole olisi tuo mainio mahtimies.

Tuolla hyvällä kuninkaalla oli kuningatar. Tällä oli kahdeksantoista vuotta aikaisemmin ollut poika, jonka nimi oli Bladud. Hänet lähetettiin valmistavaan seminaariin isänsä siirtomaihin, kunnes hän tuli kymmenen vuoden ikäiseksi, ja sitten hänet päästettiin, luotettavan lähettilään valvonnan alaisena, korkeakouluun Ateenaan, ja kun ei tarvittu mitään erikoisia maksuja siellä olosta loma-aikoina eikä myöskään vaadittu mitään irtisanomista etukäteen oppilaan koulusta ottamiseksi, hän viipyi siellä kahdeksan pitkää vuotta, jonka ajan kuluttua hänen isänsä kuningas lähetti lordikanslerinsa sinne maksamaan laskut ja tuomaan prinssin kotiin, minkä tehtyään lordikansleri otettiin vastaan riemuhuudoin ja asetettiin heti eläkkeelle.

Kun kuningas Lud näki poikansa prinssin ja huomasi, että tämä oli kasvanut tuollaiseksi komeaksi nuorukaiseksi, hän tajusi heti, kuinka suurenmoista olisi saada hänet viipymättä naimisiin, jotta hänen lapsensa saattaisivat olla välikappaleina Ludien kunniakkaan suvun jatkumiselle aina maailman kaikkein viimeisimpiin aikoihin saakka. Tämä mielessään hän lähetti erikoisen lähetystön, jäseninä ylhäisiä aatelisia, joilla ei ollut mitään erityistä tekemistä ja jotka kaipasivat tuottavia virkoja, naapurikuninkaan luo pyytämään tämän kaunista tytärtä poikansa puolisoksi ilmoittaen samalla, että hän halusi olla mitä ystävällisimmissä väleissä veljensä ja ystävänsä kanssa, mutta jos tämä ei suostuisi avioliittoon hänen epämieluisa velvollisuutensa olisi hyökätä tämän kuningaskuntaan ja puhkaista hänen silmänsä. Siihen vastasi toinen kuningas, joka oli heistä kahdesta heikompi, että hän oli hyvin kiitollinen ystävälleen ja veljelleen hänen hyvyydestään ja jalomielisyydestään ja että hänen tyttärensä oli valmis menemään naimisiin, milloin vain prinssi Bladud haluaisi tulla ottamaan hänet.

Tämä vastaus oli tuskin ehtinyt saapua Britanniaan, kun koko kansa oli suunniltaan ilosta. Joka puolelta kuului vain juhlien ja pitojen melua — paitsi rahojen helinää, kun kansa maksoi niitä kuninkaan veronkantajille onnellisen tapahtuman menojen suoritukseksi. Tässä tilaisuudessa kuningas Lud, joka istui valtaistuimellaan koko neuvostonsa keskellä, nousi ilonsa kuohussa ja käski lordiylituomaria tuottamaan sisälle parhaat viinit ja hovilaulajat — armonosoitus, joka historioitsijoiden tietämättömyyden vuoksi oli luettava kuningas Colen tekoihin noissa kuuluisissa säkeissä, joissa kuvaillaan, miten hänen majesteettinsa

    Käski tuoda piippunsa ja käski tuoda maljansa
    ja vielä kolme viuluniekkaansa,

mikä on selvä vääryys kuningas Ludin muistoa kohtaan ja epärehellinen kuningas Colen hyveitten ylistys.

Mutta kaikkien juhlien ja hilpeyden keskellä oli läsnä eräs, joka ei nauttinut virtaavia, säkenöiviä viinejä, joka ei tanssinut, kun soittoniekat soittivat. Tämä ei ollut kukaan muu kuin prinssi Bladud itse, jonka onneksi koko kansa par'aikaa rasitti kurkkujaan ja kukkaronsa nauhoja. Totuus oli se, että prinssi oli unohtaen ulkoministerin epäämättömän oikeuden rakastua hänen puolestaan, vastoin kaikkia poliittisia tapoja rakastunut omin päin ja kihlannut yksityisesti erään jalon ateenalaisen kauniin tyttären.

Tässä meillä on sattuva esimerkki sivistyksen ja hienostuksen monenlaisista eduista. Jos prinssi olisi elänyt myöhempänä aikana, hän olisi muitta mutkitta mennyt naimisiin isänsä valitseman tytön kanssa ja ryhtynyt sitten vakavaan työhön vapautuakseen häntä raskaana painavasta taakasta. Hän olisi voinut koettaa murtaa tytön sydämen järjestelmällisesti loukkaamalla häntä ja osoittamalla hänelle välinpitämättömyyttä, tai jos tyttö, sukupuolensa hengen tukemana ja ylpeässä tietoisuudessa kärsimistään monista vääryyksistä, ei olisi murtunut tämän pahan kohtelun alaisena, hän olisi voinut saada hänet hengiltä ja siten päästä hänestä lopullisesti. Mutta mikään näistä vapautuksen muodoista ei tullut prinssi Bladudin mieleenkään, ja niinpä hän pyysi yksityistä puheillepääsyä ja kertoi kaiken isälleen.

Kuninkaiden vanha etuoikeus on hallita kaikkea muuta, mutta ei intohimojaan. Kuningas Lud joutui peloittavan raivon valtaan, heitti kruununsa kattoon ja otti sen taas kiinni — sillä siihen aikaan kuninkaat pitivät kruunua päässään eivätkä Lontoon linnassa — polki permantoa, löi otsaansa, ihmetteli, kuinka hänen oma lihansa ja verensä saattoi kapinoida häntä vastaan, ja kutsuen vihdoin henkivartiansa käski heti sulkemaan prinssin korkeaan torniin: kohtelutapa, jota kuninkaat vanhoina aikoina hyvin yleisesti noudattivat poikiaan kohtaan, kun näiden avioliittopyrkimykset eivät sattuneet tähtäämään samaan suuntaan kuin isän. Kun prinssi Bladud oli ollut teljettynä korkeaan torniin melkein kokonaisen vuoden ruumiillisten silmiensä edessä ainoana näköalana kivinen muuri ja sielullisen katseen edessä vain jatkuva vankeus, hän alkoi tietenkin miettiä pakosuunnitelmaa, ja se hänen, kuukausia kestäneiden varustelujen jälkeen, onnistuikin toteuttaa, jolloin hän tahallaan jätti pöytäveitsensä vanginvartijansa sydämeen, jottei miesparkaa (joka oli perheellinen), pidettäisi osallisena hänen karkaamiseensa ja ettei raivostunut kuningas rankaisisi häntä siitä.

Kuningas hurjistui poikansa kadottamisesta. Hän ei tiennyt, keneen hän oikeastaan kohdistaisi surunsa ja vihansa, kunnes sattumalta tuli ajatelleeksi lordikansleriaan, joka oli tuonut pojan kotiin. Siispä hän pyyhki pois hänen eläkkeensä ja päänsä samalla kertaa.

Sillä välin nuori prinssi varmasti naamioituneena kierteli jalon isänsä valtakuntaa, ja kovissa koettelemuksissa häntä aina tukivat ja ilahduttivat suloiset muistot ateenalaisesta tytöstä, joka oli ollut hänen vaikeiden vastoinkäymistensä viattomana syynä. Eräänä päivänä hän pysähtyi lepäämään maalaiskylään, ja nähdessään, että niityllä oli käynnissä iloinen karkelo ja iloisia kasvoja kulki edestakaisin, hän tohti kysyä lähinnä seisovalta pitovieraalta, mikä tähän ilonpitoon oli syynä.

'Ettekö tunne, oi vieras', kuului vastaus, 'armollisen kuninkaamme viime julistusta?'

'Julistustako? En. Mitä julistusta?' kysyi prinssi — sillä hän oli harhaillut kaukaisilla, vähän käytetyillä syrjäteillä eikä tiennyt yhtään, mitä suurilla maanteillä tapahtui.

'Niin', sanoi talonpoika. 'Se vieras neiti, joka meidän prinssimme piti ottaa puolisokseen, on mennyt naimisiin omanmaalaisensa aatelismiehen kanssa, ja kuningas julistaa tämän tosiseikan ja suuret julkiset pidot sen ohessa, sillä nyt prinssi Bladud tulee tietysti takaisin ja menee naimisiin isänsä valitseman neidon kanssa, jonka sanotaan olevan kaunis kuin keskipäivän aurinko. Terveydeksenne, herra! Suojelkoon Jumala kuningasta!'

Prinssi ei jäänyt kuuntelemaan enempää. Hän pakeni paikalta ja tunkeutui läheisen metsän syvimpiin piiloihin. Hän vaelsi yhä eteenpäin, yötä ja päivää, hehkuvan auringon, kylmän, kalpean kuun alla, keskipäivän kuivassa kuumuudessa ja kylmien öiden sumussa, sarastuksen harmaassa valossa ja illan punaisessa ruskossa. Hän oli niin välinpitämätön ajasta ja päämäärästä, että aikoessaan Ateenaan teki sellaisen mutkan, että saapui Bathiin.

Silloin ei siinä paikassa, missä Bath nyt on, ollut mitään kaupunkia. Siellä ei ollut jälkeäkään ihmisasumuksista, ei merkkiäkään miehen leposijasta, joka olisi voinut pitää sellaista nimeä, mutta siellä oli sama jalo maisema, sama laaja kukkuloiden ja laaksojen vaihtelu, sama kaunis, kaukaisuudesta esiin hiipivä kanava, samat korkeat vuoret, jotka aivan kuin elämän huolet, kun niitä katselee kauempaa ja osaksi kirkkaan huurun sumentamina, kadottavat karuutensa ja jylhyytensä ja näyttävät pehmeiltä ja sileiltä. Maiseman suloisen kauneuden vaikutuksesta prinssi vaipui vihreälle nurmelle ja kylvetti turvonneita jalkojaan kyynelillään.

'Voi', sanoi onneton Bladud käsiään väännellen ja kohottaen surullisena silmänsä taivasta kohti, 'tahtoisinpa, että vaellukseni päättyisi tähän! Tahtoisinpa, että nämä hyvää tekevät kyyneleet, joilla suren pettyneitä toiveita ja halveksittua rakkautta, vuotaisivat rauhassa iankaikkisesti.'

Tämä toive toteutuikin. Se tapahtui pakanallisten jumalien aikana, joilla oli silloin tällöin tapana toimia sanojen mukaan perin nopeasti — mikä välistä oli perin epämieluisaakin. Maa aukeni prinssin jalkojen alla, hän vaipui kuiluun, joka heti sulkeutui iankaikkisesti hänen päänsä päällä, lukuunottamatta sitä kohtaa, missä hänen kuumat kyyneleensä kumpusivat maasta ja missä ne ovat jatkaneet vuotamistaan aina siitä saakka.

On huomattavaa, että tähän päivään asti suuri joukko vanhahkoja naisia ja herroja, jotka ovat pettyneet aviokumppania hakiessaan, ja melkein yhtä suuri joukko nuoria, jotka haluavat saada sellaisen, saapuu vuosittain Bathiin juomaan vettä, josta he saavat runsaasti voimia ja lohdutusta. Tämä on hyvin imartelevaa prinssi Bladudin kyyneleiden voimalle ja vahvistaa suuressa määrässä tämän tarinan todenperäisyyttä!

Herra Pickwick haukotteli monta kertaa päästyään pienen käsikirjoituksen päähän, kääri sen huolellisesti kokoon ja pisti sen takaisin kirjoituspöydän laatikkoon. Sitten hän, kasvoillaan äärimmäisen väsymyksen ilme, sytytti kynttilänsä ja lähti yläkerrokseen nukkumaan.

Hän pysähtyi tapansa mukaan herra Dowlerin ovelle ja kolkutti toivottaakseen hyvää yötä.

"Kas", sanoi Dowler. "Menossa nukkumaan? Toivoisinpa itsekin pääseväni. Ikävä yö. Tuulee kovasti!"

"Aika lailla", myönsi herra Pickwick. "Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä!"

Herra Pickwick meni makuuhuoneeseensa, ja herra Dowler istuutui taas paikalleen tulen ääreen täyttääkseen ajattelemattoman lupauksensa, että hän valvoo siksi kunnes hänen vaimonsa tulee kotiin.

Tuskin mikään on väsyttävämpää kuin valvoa odottamassa jotakuta, etenkin jos tuo joku on huvittelemassa. Ei voi olla ajattelematta, kuinka nopeasti noiden toisten aika kuluu, vaikka se odottajasta tuntuu niin pitkältä, ja mitä enemmän sitä ajattelee, sitä enemmän vähentyvät toiveet heidän nopeasta paluustaan. Kellokin tikittää niin äänekkäästi, kun valvoo yksinään, ja tuntuu kuin alusvaatteet olisivat hämähäkin seitistä. Ensiksi kutkuttaa jokin oikeaa polvea, sitten sama tunne ärsyttää vasenta. Tuskin on muuttanut asentoa, kun se jo tuntuu käsivarsissa; kun on sovitellut jalkojaan kaikenlaisiin outoihin asentoihin, kutkutus uudistuu nenässä, jota hieroo, aivan kuin yrittäisi hieroa sen irti — kuten epäilemättä tekisikin, jos voisi. Silmätkin tuottavat pelkästään epämukavuutta, ja kynttilän sydän saavuttaa pian puolentoista tuuman pituuden sillä aikaa kun niistää toista. Nämä ja useat muut hermostuttavat haitat tekevät pitkäaikaisesta valvomisesta sen jälkeen, kun jokainen muu on mennyt vuoteeseen, kaikkea muuta kuin hupaisen ajanvietteen.

Sellainen juuri oli herra Dowlerinkin mielipide, kun hän istui siinä tulen ääressä ja tunsi oikeutettua kiukkua kaikkia noita epäinhimillisiä huvimatkalaisia kohtaan, jotka pitivät häntä valveilla. Häntä ei myöskään saattanut paremmalle tuulelle se ajatus, että hän oli aikaisemmin iltapäivällä saanut päähänsä, että hänellä oli päänkivistys, ja jäänyt sen takia kotiin. Vihdoin torkahdettuaan monta kertaa ja kaaduttuaan nenälleen uuninreunusta vasten ja hypähdettyään takaisin hyvin nopeasti, jottei polttaisi naamaansa, herra Dowler päätti, että hän heittäytyy takahuoneessa vuoteeseen ajattelemaan — eikä tietenkään nukahda.

"Minä nukun raskaasti", tuumi herra Dowler heittäytyessään vuoteeseen. "Minun on pysyttävä valveilla. Luulenpa, että kuulen hänen kolkutuksensa tänne! Niin. Siltä näyttää! Kuulen vartijan askeleet. Siellä hän kävelee. Nyt kuitenkin hiljemmin. Hän kääntyy nurkan ympäri. Äh!"

Kun herra Dowler tuli näin pitkälle, hän itse kääntyikin sen nurkan ympäri, jossa oli kauan epäröinyt, ja nukkui syvään uneen.

Juuri kun kello löi kolme, puhaltautui aukiolle kantotuoli, jossa rouva Dowler istui ja jota kantoi lyhyt ja lihava ja laiha ja pitkä kantaja. Miehillä oli ollut aika homma pitää omaa ruumistaan pystyssä, tuolista puhumattakaan. Mutta tällä korkealla paikalla ja aukiolla, jota tuuli kiersi ja tuiversi ikään kuin olisi aikonut repiä katukivet maasta, sen raivo oli peloittava. Miehet olivat hyvin tyytyväiset, kun saivat laskea kantotuolin maahan, ja alkoivat kolkuttaa ulko-ovea.

He odottivat jonkin aikaa, mutta ketään ei kuulunut.

"Palveluskunta taitaa levätä Porpuksen sylissä", sanoi lyhyt kantaja lämmitellen käsiään heitä saattaneen juoksupojan soihdussa.

"Nipistäisi niitä, että ne heräisivät", huomautti pitkä kantaja.

"Kolkuttakaa vielä kerran, olkaa hyvä", huusi rouva Dowler kantotuolista. "Kolkuttakaa kaksi tai kolme kertaa!"

Lyhyt mies oli hyvin halukas saamaan homman loppuun niin pian kuin suinkin, joten hän seisoi portailla ja jymähdytti ovea kolkuttimella neljä, viisi erää oikein aika lailla, kahdeksan, kymmenen kertaa erällään. Pitkä mies perääntyi kadulle ja katseli, eikö ikkunoihin syttyisi tulta.

Ei ketään kuulunut. Kaikki oli yhtä pimeää ja äänetöntä kuin ennenkin.

"Hyvä Jumala!" virkkoi rouva Dowler. "Teidän täytyy kolkuttaa vielä, olkaa hyvä."

"Eikö täällä ole missään kelloa, rouva?" kysyi lyhyt kantaja.

"On, kyllä täällä on", vastasi asiapoika. "Olen soittanut sitä koko ajan."

"Siinä on vain kädensija", sanoi rouva Dowler, "nuora on katkennut."

"Kun olisi palvelijoiden päänkin käynyt samoin!" ärisi pitkä mies.

"Minun täytyy vaivata teitä kolkuttamaan vielä kerran", pyysi rouva Dowler mitä kohteliaimmin.

Lyhyt mies kolkutti uudelleen monta kertaa saamatta aikaan pienintäkään vaikutusta. Sitten hänet päästi urakasta pitkä mies, joka kävi kärsimättömäksi ja takoi ovea lakkaamatta iskien lujasti kaksi kertaa erällään kuin järkensä menettänyt postinkantaja.

Vihdoin herra Winkle alkoi uneksia olevansa kerhon kokouksessa; kun jäsenet melusivat kovasti, täytyi puheenjohtajan iskeä ankarasti vasarallaan pöytään, jotta järjestys säilyisi. Sitten hänellä oli hämärä aavistus huutokaupasta, jossa ei ollut yhtään ostajaa, ja huutokaupanpitäjä sai itse ostaa kaikki, ja lopuksi hän alkoi ajatella olevan melkein mahdollisuuden rajoissa, että joku saattoi kolkuttaa ulko-ovelle. Ollakseen siitä ihan varma hän jäi kuitenkin kuuntelemaan vuoteeseen noin kymmeneksi minuutiksi, ja kun hän oli laskenut kolmekymmentäkaksi tai -kolme iskua, hän oli täysin varma asiasta ja piti itselleen suurena kunniana, että oli ollut niin valpas.

"Kop kop-kop kop-kop kop-kop kop-kop, kop, kop!" virkkoi kolkutin.

Herra Winkle hyppäsi vuoteesta ihmetellen suuresti, mitä saattoi olla tekeillä, otti kiireesti jalkaansa sukat ja tohvelit, kiersi yöpukunsa ympärilleen, sytytti pienen kynttilän liedellä palavasta talikynttilästä ja kiiruhti rappuja alas.

"Sieltä tulee lopultakin joku, rouva", sanoi lyhyt kantaja.

"Kunpa olisin hänen takanaan naskali kädessä", mutisi pitkä.

"Kuka siellä?" huusi herra Winkle aukaisten salvan.

"Älä pysähdy kyselemään, mokomakin puupää", vastasi pitkä mies hyvin halveksivasti pitäen varmana, että kysyjä oli palvelija. "Avaa ovi!"

"Pidäppäs kiirettä", lisäsi toinen rohkaisevasti.

Puoliuninen herra Winkle totteli konemaisesti käskyä, raotti ovea ja katsoi ulos. Hän näki ensimmäiseksi asiapojan soihdun punaisen loimun. Säikähtäen sen äkillisen pelon valtaamana, että talo saattaisi olla tulessa, hän tempasi äkkiä oven kokonaan auki ja pitäen kynttilää päänsä yläpuolella tirkisteli kiivaasti eteensä olematta ihan varma siitä oliko se, mitä hän näki, kantotuoli vai paloruisku. Sillä hetkellä tuli ankara tuulenpuuska, herra Winkle tunsi väkisinkin työntyvänsä portaille, ja ovi lensi kiinni raskaasti jymähtäen.

"Kas niin, nuori mies, sepä oli hyvin tehty!" sanoi lyhyt kantaja.

Mutta kun herra Winkle huomasi naisen kasvot kantotuolin ikkunassa, hän kääntyi äkkiä ympäri, heilutti kolkutinta kaikin käsivoimin ja huusi hurjasti kantajille, että heidän piti viedä kantotuoli pois.

"Viekää se pois! Viekää se pois!" kirkui herra Winkle. "Tuolla tulee joku toisesta talosta. Pistäkää minut kantotuoliin! Kätkekää minut! Tehkää jotakin!"

Kaiken aikaa hän värisi kylmästä, ja joka kerran kun hän nosti kättään kohti kolkutinta, riepoitti tuuli pahanpäiväisesti hänen yöpukuaan.

"Nyt tulee ihmisiä aukeaa alas! Siellä on naisia joukossa! Peittäkää minut jollakin! Seisokaa edessäni!" kirkui herra Winkle. Mutta kantajat olivat liian väsyneet naurusta auttaakseen häntä vähintäkään, ja naiset tulivat joka silmänräpäys yhä lähemmäksi.

Herra Winkle kolkutti viimeisen epätoivoisen kerran. Naiset olivat vain muutaman oven päässä. Hän heitti pois sammuneen kynttilän, jota hän koko ajan oli pitänyt päänsä yläpuolella, ja syöksyi muitta mutkitta kantotuoliin, missä rouva Dowler istui.

Vihoviimeinkin oli rouva Craddock herännyt kolkutukseen ja huutoon, ja viivyttyään vain senverran, että sai päähänsä jotakin somempaa kuin yömyssynsä, hän juoksi kadunpuoleiseen huoneeseen ottaakseen selville, oliko siellä oikeita ihmisiä. Avatessaan ikkunan juuri siinä silmänräpäyksessä, kun herra Winkle ryntäsi kantotuolia kohden, hän ehti parhaiksi huomata, mitä alhaalla tapahtui, ja nosti samalla ankaran ja surkean huudon ja rukoili herra Dowleria heti nousemaan ylös, sillä hänen vaimonsa aikoi paeta toisen herran kanssa.

Tämän kuullessaan herra Dowler hyppäsi vuoteesta kevyesti kuin kumipallo ja syöksyen etuhuoneeseen saapui ikkunaan juuri silloin, kun herra Pickwick aukaisi toisen. Ensimmäinen näky, joka heidän silmiään kohtasi, oli herra Winkle hyppäämässä kantotuoliin.

"Poliisi!" huusi herra Dowler hurjistuneena. "Pysähdyttäkää hänet, pitäkää kiinni, pitäkää lujasti, sulkekaa hänet sisään kunnes tulen alas! Leikkaan hänen kurkkunsa poikki, antakaa minulle veitsi — korvasta korvaan, rouva Craddock! Niin minä teen."

Ja riistäytyen irti kirkuvasta emännästä ja herra Pickwickistä kiukkuinen aviomies otti pienen hedelmäveitsen ja kiiti kadulle.

Mutta herra Winkle ei odottanut häntä. Hän oli tuskin kuullut urhoollisen Dowlerin kamalat uhkaukset, kun hän jo hyppäsi pois kantotuolista yhtä näppärästi kuin oli siihen loikannutkin ja heittäen tohvelinsa kadulle, otti jalat alleen ja kiersi aukiota Dowlerin ja poliisin seuraamana. Hän pysyi edellä. Ovi oli avoinna hänen tehdessään toista kierrosta; hän syöksyi siitä sisään, iski sen kiinni Dowlerin nenän edessä, kiipesi makuuhuoneeseensa, sulki oven, kokosi sen eteen pesukaapin, lipaston ja pöydän ja haki käsiinsä eräitä vaatekappaleita ollakseen valmis pakenemaan heti aamun sarastaessa.

Dowler tuli oven eteen sen ulkopuolelle ja ilmaisi avaimenreiästä vakaan päätöksensä katkaista herra Winklen kaulan seuraavana päivänä. Kun oleskeluhuoneesta oli kuulunut sekavaa äänten sorinaa, joiden joukosta saattoi selvästi erottaa, kuinka herra Pickwick koetti rakentaa rauhaa, katosivat asukkaat kukin makuuhuoneeseensa, ja sitten oli kaikki taas hiljaista.

Ei ole ollenkaan mahdotonta, että tiedustellaan, missä herra Weller oli koko tämän ajan. Sen kerromme seuraavassa luvussa.

8. luku.

KUNNIALLINEN SELOSTUS HERRA WELLERIN POISSAOLOSTA; SIINÄ KUVAILLAAN ILLANVIETTO, JONNE HÄNET OLI KUTSUTTU JA JONNE HÄN MENI. SAMALLA SELITETÄÄN, KUINKA HERRA PICKWICK ANTOI HÄNELLE TÄRKEÄN JA HIENOTUNTEISUUTTA VAATIVAN TEHTÄVÄN.

"Herra Weller", sanoi rouva Craddock tämän tapauksista rikkaan päivän aamuna, "täällä on teille kirje".

"Sepä on kummallista", tuumi Sam. "Pelkäänpä, että jotakin on hullusti, sillä en jaksa muistaa tuttavapiiristäni yhtään herrasmiestä, joka kykenisi kirjoittamaan kirjeen."

"Ehkäpä jotakin erikoista onkin tapahtunut", arveli rouva Craddock.

"Täytyy todella tapahtua jotakin ihan erikoista, ennen kuin joku ystävistäni saa kyhätyksi kirjeen", vastasi Sam pudistellen epäilevästi päätään, "ei mitään vähempää kuin luonnollinen kouristus, kuten entinen nuori herra sanoi halvauksen saadessaan. Isältä se ei saata olla", virkkoi Sam katsellen osoitetta, "sillä hän käyttää aina painokirjaimia, hän kun on oppinut kirjoitustaitonsa odotussalien suurista ilmoituksista. Onpa tosiaan perin kummallista, mistä tämä tällainen kirje on saattanut tulla."

Näin sanoen Sam teki niin kuin monet ihmiset tekevät ollessaan epävarmoja siitä, kuka kirjeen on kirjoittanut: hän silmäili sinettiä, sitten etupuolta, sitten takapuolta, sitten sivuja, sitten päällekirjoitusta ja ajatteli — viimeisenä hätäkeinona — että olisi ehkä yhtä hyvä silmätä sisäänkin ja koettaa saada sieltä selvyyttä.

"Kas vain, kun on kirjoitettu kultareunaiselle paperille", mutisi Sam kääriessään sen auki, "ja sinetöity pronssilakalla, avaimen kannalla. No, katsotaanpas!"

Ja hyvin vakavan näköisenä herra Weller luki verkkaan seuraavaa:

"Valittu seurue Bathin lakeijoita lausuu tervehdyksensä herra Wellerille ja pyytää iloa nähdä hänet seurassaan tänä iltana toverillisessa soireessa, johon kuuluu keitetty lampaanjalka lisätarpeineen. Soiree on pöydällä tasan puoli kymmenen."

Mukaan liitetty paperilippu sisälsi seuraavaa:

 "Herra John Smauker, se herra, jolla oli kunnia tavata herra Weller
 heidän yhteisen tuttavansa, herra Bantamin luona muutama päivä sitten,
 pyytää liittää mukaan herra Wellerille seuraavan kutsun. Jos herra
 Weller haluaa käydä herra John Smaukerin luona kello yhdeksältä, niin
 on herra Smaukerilla ilo esitellä herra Weller.

                                  (Allekirjoitettu) John Smauker."

Kirje oli etunimettä osoitettu "Herra Wellerille, herra Pickwickin luona" ja sulkumerkkien sisässä vasemmassa nurkassa olivat sanat "palvelijoiden kello" ohjeena kirjeen viejälle.

"Kas vain", sanoi Sam, "tämähän kuulostaa hienolta tämä. Enpäs ole milloinkaan kuullut, että keitettyä lampaanjalkaa sanotaan soireeksi. Ihmettelenpä, miksi ne sanoisivat paistettua?"

Viipymättä tuon seikan harkinnassa Sam kuitenkin heti hankkiutui herra Pickwickin läheisyyteen ja pyysi lomaa siksi illaksi, mihin mielihyvin suostuttiinkin. Saatuaan luvan ja ulko-oven avaimen lähti Sam ulos hiukan ennen määrättyä aikaa ja saapasteli verkalleen kohti Queen Squarea, jonne hän oli tuskin ehtinyt, kun hän tyydytyksekseen näki herra John Smaukerin nojaavan puuteroitua päätään katulyhtyyn lyhyen matkan päässä ja polttavan sikaria merenpihka-imukkeessa.

"Kuinka voitte, herra Weller?" kysyi herra John Smauker kohottaen sirosti hattuaan toisella kädellään samalla alentuvasti heiluttaen toista. "Kuinka voitte?"

"No, tunnenpahan hiukan toipuvani", vastasi Sam. "Mutta kuinka voitte itse, hyvä veli?"

"Noin pikku hiljaa", vastasi herra John Smauker.

"Ohoh, olettepa kuitenkin tehnyt liikaa työtä", virkkoi Sam. "Pelkäsin juuri, että menettelisitte niin. Se ei vetele, tiedättehän. Teidän ei pidä antaa perään hääräävälle luonnonlaadullenne."

"Siihen ei vaikuta niin paljon työ", vastasi herra John Smauker, "kuin huono viini. Pelkään, että olen tullut ottaneeksi sitä liikaa."

"Vai sitäkö se onkin?" sanoi Sam. "Se tauti onkin koko vaikeaa."

"Niin, ja katsokaas, se kiusaus, herra Weller", huomautti herra John Smauker.

"Niinpä niin", vastasi Sam.

"Kun on pitänyt syöksyä ihan seuraelämän keskukseen. Ymmärrättehän, herra Weller", sanoi herra John Smauker huoaten.

"Tosiaankin kamalaa", sanoi Sam.

"Mutta niinhän aina käy", sanoi herra John Smauker, "jos kohtalomme johtaa meidät julkiseen elämään ja julkiseen asemaan. Joudumme silloin alttiiksi kiusauksille, joista muut ovat vapaita, herra Weller."

"Ihan niinkuin setäni sanoi, kun hän joutui julkisen elämän alalle, kapakoitsijaksi", myönsi Sam. "Ja se vanha herra oli ihan oikeassa, sillä hän joi itsensä kuoliaaksi hiukan vähemmässä kuin neljännesvuodessa."

Herra John Smaukeria näytti syvästi närkästyttävän, että häntä voitiin verrata mainittuun kuolleeseen herrasmieheen, mutta kun Samin kasvot olivat mitä järkähtämättömimmän tyyneyden tilassa, hän hillitsi itsensä ja tuli taas ystävällisen näköiseksi.

"Meidän on ehkä paras lähteä kävelemään", herra Smauker sanoi silmäten kuparista ajanmittaria, joka oleskeli hänen syvän kellotaskunsa pohjalla ja jonka hän kohotti pinnalle vetämällä mustasta nauhasta, jonka toisessa päässä oli kuparinen avain.

"Ehkäpä on", myönsi Sam, "taikka ne keittävät liiaksi sitä soireeta ja se menee pilalle."

"Oletteko juonut terveysvettä, herra Weller?" kysyi hänen toverinsa, kun he kulkivat pääkatua kohti.

"Kerran", vastasi Sam.

"Miltä se teistä tuntui?"

"Minusta se tuntui vietävän epämiellyttävältä", vastasi Sam.

"Niin", sanoi herra John Smauker, "te ette kai sietänyt minerallin makua?"

"Siitä minä en ymmärrä yhtään mitään", sanoi Sam. "Minusta tuntui, että niissä oli aika kova lämpimän silitysraudan haju."

"Se se juuri on sitä minerallia, herra Weller", selitti herra John Smauker halveksivasti.

"No, jos on, niin se on hyvin laimea sana, siinä kaikki", sanoi Sam. "Katsokaas, kun minä en ole oikein perillä tuosta kemiasta, niin etten osaa sanoa."

Ja samassa Sam alkoi viheltää herra John Smaukerin suureksi kauhuksi.

"Pyydän anteeksi, herra Weller", sanoi herra John Smauker kiusaantuneena tuosta perin sopimattomasta äänestä, "mutta ettekö halua ottaa käsivarttani?"

"Kiitos, olette kovin hyvä, mutta en halua riistää sitä teiltä", vastasi Sam. "Minusta on mukavampi pistää kädet taskuun, jos teillä ei ole mitään sitä vastaan."

Näin sanoen Sam antoi teon seurata aikomusta ja vihelsi vielä kovemmin kuin ennen.

"Tätä tietä", sanoi hänen uusi ystävänsä silminnähtävästi tuntien helpotusta, kun he kääntyivät pois pääkadulta. "Pian olemme perillä."

"Vai ollaan kohta perillä?" sanoi Sam ottaen ihan kylmästi vastaan tiedon, että jo oltiin Bathin palveluskunnan valiojoukon välittömässä naapuruudessa.

"Kyllä", sanoi herra John Smauker, "mutta älkää säikähtäkö, herra Weller."

"En suinkaan", rauhoitti Sam toveriaan. "Saatte nähdä eräitä aika kauniita virkapukuja", jatkoi herra John Smauker, "ja ehkäpä eräät herroista tuntuvat teistä alussa vähän ylpeänpuoleisilta, mutta kyllä ne siitä pehmenevät."

"Sehän on hyvin ystävällistä heidän puoleltaan", tuumi Sam.

"Ja ymmärrättehän", jatkoi herra John Smauker ylhäisen suojelevasti, "koska olette vieras, niin ne saattavat olla vähän ilkeitäkin teitä kohtaan — alussa."

"Eiväthän ne kuitenkaan kovasti julmia liene?" kysyi Sam.

"Ei! ei!" vastasi herra John Smauker ottaen esiin ketunpään ja pistäen nenäänsä herrasmaisen hyppysellisen. "Siellä on muutamia aika koiranleukoja joukossamme, ja ne tahtovat tietysti tehdä pilaa, tiedättehän, mutta älkää välittäkö niistä, älkää välittäkö niistä."

"Koetanpa pitää puoleni sellaisia neropatteja vastaan parhaani mukaan."

"Se on oikein", hyväksyi herra John Smauker pistäen ketunpään taskuunsa ja kohottaen omaansa. "Minä kyllä autan teitä."

Sillä välin he olivat tulleet pienen hedelmäkaupan kohdalle, jonne herra John Smauker meni Samin seuraamana, ja kun tämä vain oli päässyt hänen taakseen, hän rupesi jatkuvasti irvistelemään mahdollisimman leveästi ja hillittömästi ja näyttämään muita merkkejä siitä, että oli hyvin kadehdittavan sisäisen hilpeyden tilassa.

Kuljettuaan hedelmäkaupan läpi ja jätettyään hattunsa portaille pieneen takaeteiseen he astuivat ahtaaseen olohuoneeseen, ja siellä kohtasi näyn koko komeus herra Wellerin katsetta.

Keskelle huonetta oli asetettu toisiinsa kiinni kaksi pöytää, jotka oli peitetty kolmella, neljällä eri-ikäisellä ja eri puhtauskaudelta periytyvällä pöytäliinalla ja järjestetty näyttämään siinä määrin yhdeltä kuin olosuhteet suinkin sallivat. Niille oli asetettu haarukoita ja veitsiä kuudelle tai kahdeksalle hengelle. Eräiden veitsien päät olivat vihreät, toisten punaiset ja muutamien keltaiset, ja kun kaikki haarukat olivat mustat, oli väriyhdistelmä hyvin vaikuttava. Vastaava määrä lautasia oli lämpiämässä uuninreunuksen takana vieraiden itsensä lämmitellessä sen edessä. Heidän päämieheksensä ja seuran kaikkein tärkeimmäksi osoittautui paksuhko herrasmies, jolla oli pitkähäntäinen, tulipunainen hännystakki, räikeänpunaiset polvihousut ja kolmikulmainen hattu. Hän seisoi selin tuleen ja oli nähtävästi juuri tullut sisään, sillä paitsi sitä, että hän piti kolmikulmaista hattuaan kädessään, hänellä oli kourassaan sellainen keppi, jollaista hänen ammatissaan palvelevat herrat usein pitävät makaavassa asennossa rattaiden katolla.

"Smauker ystäväni, ojennappas käpäläsi", sanoi kolmikolkkaisen hatun omistaja.

Herra Smauker pisti oikean kätensä pikku sormen äärimmäisen nivelen kolmikolkkaista hattua käyttävän herrasmiehen oikeaan kouraan ja sanoi olevansa iloinen siitä, että tämä näytti niin hyvinvoivalta.

"Niin, ihmiset sanovat, että näytän kerrassaan kukoistavalta", sanoi kolmikolkkaista hattua käyttävä mies, "ja se on ihan ihmeellistä. Olen saatellut vanhaa akkaamme parin viikon ajan ympäri kaupunkia kaksi tuntia päivässä, ja jos sen katseleminen, kuinka hän napittaa hitonmoisen vanhan lavendelin värisen pukunsa takaa, ei riitä syöksemään ketä hyvänsä alakuloiseen mielentilaan koko iäkseen, niin pidättäkööt minulta neljännesvuoden palkan."

Tälle koko valiojoukko nauroi sydämen pohjasta, ja eräs herrasmies, jolla oli yllään keltaiset, vaununkoristenauhalla reunustetut liivit, kuiskasi vihreitä polvihousuja käyttävälle naapurilleen, että Tuckle oli tänään hyvällä tuulella.

"Ohimennen", sanoi herra Tuckle, "Smauker, poikaseni, sinä..." Jäännös puheesta välitettiin herra John Smaukerin korvaan kuiskaamalla.

"Voi, hyvänen aika, minä ihan unohdin!" huudahti herra John Smauker. "Hyvät herrat: ystäväni, herra Weller!"

"Olen pahoillani, etten päästä lämpöä teille, Weller", sanoi herra Tuckle tuttavallisesti nyökäten. "Toivon, ettei teitä palele, Weller."

"Ei millään lailla, herra Tuliroihu", vastasi Sam. "Täytyisipä ollakin aika viluinen otus, jos palelisi, vaikka te seisotte vastapäätä. Säästäisitte varmasti hiiliä, jos teidät pistettäisiin uuninpellin taakse johonkin viraston odotushuoneeseen."

Koska vastaus näytti sisältävän melkein mieskohtaisen viittauksen herra Tucklen punaiseen pukuun, niin tämä herrasmies muuttui muutamaksi sekunniksi majesteetillisen näköiseksi, mutta puhkesi sitten, vähitellen etääntyen uunin luota, väkinäiseen nauruun ja virkkoi, ettei tuo ollut niinkään hullusti sanottu.

"Olen kovin kiitollinen suosiollisesta mielipiteestänne, hyvä herra", vastasi Sam. "Me edistymme kyllä asteettain, uskallan sanoa, ja yritämme vähitellen aina parempaa."

Tässä paikassa katkaisi keskustelun oranssinväriseen plysiin pukeutuneen herran tulo. Häntä seurasi toinen purppurapukuinen valiohenkilö, jolle oli ominaista sukkien suuri laajuus. Kun ennestään huoneessa olleet olivat tervehtineet tulokasta, esitti herra Tuckle kysymyksen, joko illallinen oli tuotava sisään, saaden yksimielisen kannatuksen.

Hedelmäkauppias ja hänen vaimonsa järjestivät pöydälle keitetyn lampaanjalan ihan kuumana ja kapriskastikkeella, nauriilla ja perunoilla höystettynä. Herra Tuckle istuutui kunniapaikalle ja hänen vastapainokseen pöydän toiseen päähän oranssinväriseen plysiin pukeutunut herra. Hedelmäkauppias veti käsiinsä säämiskänahkaiset hansikkaat käsitelläkseen astioita ja asettui seisomaan herra Tucklen tuolin taakse.

"Harris", sanoi Tuckle komentavalla äänellä.

"Mitä, herra?" kysyi hedelmäkauppias.

"Oletteko saanut hansikkaat käteenne?"

"Olen, herra."

"Nostakaa sitten kansi pois."

"Kyllä, herra."

Hedelmäkauppias teki työtä käskettyä osoittaen suurta nöyryyttä ja ojensi kunnioittavasti herra Tucklelle leikkuuveitsen, jota tehdessään hän tuli haukotelleeksi.

"Mitä te tuolla tarkoitatte?" kysyi herra Tuckle hyvin tiukasti.

"Suokaa anteeksi, herra", vastasi säikähtynyt hedelmäkauppias, "en aikonut tehdä niin, mutta valvoin hyvin myöhään viime yönä".

"Kuulkaapa nyt, mitä teistä ajattelen, Harris!" sanoi herra Tuckle hyvin vaikuttavan näköisenä, "te olette aika moukka!"

"Toivon, hyvät herrat", pyyteli Harris, "ettette olisi liian ankaroita minua kohtaan. Olen hyvin kiitollinen teille, hyvät herrat, suojeluksestanne ja myös suositteluistanne, milloin vain tarjoilussa tarvitaan ylimääräistä apua. Toivon, hyvät herrat, että toimintani tyydyttää teitä."

"Ei, ei suinkaan", tokaisi herra Tuckle. "Kaukana siitä!"

"Pidämme teitä tarkkaamattomana hölmönä", sanoi oranssinvärinen herra.

"Ja halpamielisenä varkaana", lisäsi ruohonpäisiin polvihousuihin pukeutunut.

"Ja parantumattomana petkuttajana", lisäsi purppurainen.

Hedelmäkauppias-parka kumarteli hyvin nöyrästi, kun noita pieniä mainesanoja sateli hänen niskaansa, ja kun jokainen oli sanonut jotakin ylemmyytensä osoitukseksi, alkoi herra Tuckle leikata lampaanjalkaa ja jakaa sitä seurueelle.

Tämä illan tärkeä toimitus oli tuskin alkanut, kun ovi ripeästi aukeni ja kynnykselle ilmaantui herra, jolla oli vaaleansininen, lyijynappinen puku.

"Vastoin sääntöjä", sanoi herra Tuckle, "liian myöhään, liian myöhään."

"Ei, ei! En tosiaankaan mahtanut sille mitään", sanoi sinipukuinen. "Vetoan seurueeseen. Rakkausjuttu, kohtaus teatterissa."

"Jaha, niinkö", sanoi oranssinvärinen.

"Niin kyllä, kautta kunniani", sanoi sininen. "Lupasin hakea kotiin nuorimman tyttäremme puoli kymmeneltä, ja hän on helkkarin herttainen tyttö, niin ettei minulla ollut luontoa tuottaa hänelle pettymystä. En tahdo loukata seuraa, hyvä herra, mutta hameet, hameet ovat vastustamattomia."

"Pelkäänpä, että tämän alla piilee jotakin", sanoi Tuckle, kun äsken tullut istuutui Samin viereen. "Olen kerran tai pari huomannut, että hän nojaa hyvin kovasti olkaasi noustessaan ajoneuvoihin ja laskeutuessaan niistä."

"Ei, ei, Tuckle, sitä ette saa sanoa", sanoi sinipukuinen mies. "Se ei ole oikein. Lienen sanonut eräille tovereille, että hän on jumalallinen olento ja on hylännyt pari, kolme kosijaa ilman näkyvää syytä, mutta... ei, ei, älä tosiaankaan, Tuckle... vielä vieraiden kuullen... Se ei ole oikein, älkää puhuko sellaisia. Hienotunteisuutta, hyvä ystävä, hienotunteisuutta!"

Ja sininen mies korjaili kaulahuiviaan, laitteli paikoilleen hihojaan, nyökkäsi ja rypisteli otsaansa, ikään kuin takana olisi paljon enemmän, mitä hän saattaisi sanoa, jos haluaisi, mutta mikä hänen kunnian vuoksi täytyi jättää sanomatta.

Sinipukuinen, joka oli vaaleatukkainen, jäykkäniskainen, avopuheinen ja häikäilemätön, kerskuvan näköinen ja ilmeeltään nenäkäs mies, oli heti vetänyt puoleensa herra Wellerin erikoisen huomion, mutta kun hän alkoi ilmaista ajatuksiaan tällä tavalla, tunsi Sam entistä selvemmin olevansa halukas jatkamaan tuttavuutta hänen kanssaan, niin että hän heittäytyi heti puheisiin hänelle luonteenomaisella huolettomuudella.

"Maljanne, hyvä herra", sanoi Sam. "Pidän paljon keskustelutavastanne. Minusta se tuntuu niin hupaiselta."

Tähän sininen mies hymyili, ikään kuin se olisi ollut kohteliaisuus, johon hän oli hyvin tottunut, mutta katseli samalla hyväksyvästi Samia ja sanoi toivovansa päästä paremmin hänen tuttavuuteensa, sillä yhtään imartelematta näytti Samissa olevan oikean kunnonpojan ainesta ja hän tuntui oikein hänen makunsa mukaiselta.

"Olette liian hyvä", sanoi Sam. "Millainen onnen poika olettekaan!"

"Kuinka niin?" kysyi sinipukuinen herra.

"Se nuori neiti", vastasi Sam, "tietää kyllä, mikä on mikä. Niin, minä ymmärrän."

Herra Weller sulki toisen silmänsä ja heilutti päätään puolelta toiselle tavalla, joka suuresti hiveli sinisen herrasmiehen turhamaisuutta.

"Pelkäänpä, että olette aika repo mieheksi", sanoi tuo herra.

"En, en", sanoi Sam. "Kaiken sellaisen jätän teille. Se lähentelee teitä paljon enemmän kuin minua, kuten entinen herra oikealla puolen muuria sanoi väärällä puolella olevalle miehelle, kun raivoisa sonni läheni tietä pitkin."

"No niin, herra Weller", tuumi sininen herra. "Luulen, että hän on huomannut ulkonäköni ja käytöstapani."

"Luulisinpä, että hänen olisi vaikea olla sitä huomaamatta."

"Onkos teilläkin tekeillä jotakin samantapaista?" kysyi onnen suosima sininen herra ottaen hammastikun liivintaskusta.

"Ei ihan", vastasi Sam. "Paikassani ei ole tyttäriä, muuten olisin tietysti koettanut saada pyydystetyksi yhden niistä. Kun asiat ovat niinkuin ovat, luulen, etten voi tyytyä naisasioissa yhtään vähempään kuin markiisittareen. Saattaisinhan ehkä ottaa arvonimettömän rikkaan neidinkin, jos hän olisi oikein hurjasti rakastunut minuun. Muuten en."

"Ei tietenkään", sanoi sininen mies. "Eihän saa pilata uraansa, ja me, herra Weller, jotka olemme maailmanmiehiä, tiedämme, että hyvän virkapuvun täytyy tehdä vaikutuksensa naisiin, ennemmin tai myöhemmin. Muuten, meidän kesken sanoen, se onkin ainoa asia, joka tekee palvelukseen menon vaivan arvoiseksi."

"Aivan niin", myönsi Sam. "Tietysti niin."

Kun tämä tuttavallinen keskustelu oli ehtinyt näin pitkälle, asetettiin pöydälle laseja ja jokainen herroista tilasi, mitä mieluimmin halusi, ennenkuin ravintola suljettiin. Sinipukuinen herra ja oranssinvärinen mies, jotka näyttivät olevan seurueen parasta "kermaa", tilasivat "kylmää rommia ja vettä", kun taas gini ja sokerivesi näytti olevan muiden mielijuomaa. Sam haukkui vihanneskauppiasta "onnettomaksi lurjukseksi" ja tilasi ison punssimaljan: kaksi tosiseikkaa, jotka näyttivät suuresti kohottavan hänen arvoaan tuon valikoidun seuran keskuudessa.

"Hyvät herrat", sanoi sinipukuinen jäljitellen kaikkein täydellisintä keikaria, "saanko luvan esittää naisten maljan!"

"Kuulkaa, kuulkaa!" huusi Sam. "Nuorten neitien malja!"

Tässä kuului äänekäs huuto: "Asiaan!" ja herra John Smauker pyysi, sinä henkilönä, joka oli tuonut herra Wellerin seuraan, ilmoittaa hänelle, että sana, jota hän juuri oli käyttänyt, oli epäparlamentaarinen.

"Mikä sana se oli?" kysyi Sam.

"Neidit, hyvä herra", vastasi herra John Smauker uhkaavasti kulmiaan rypistäen. "Emme tunnusta täällä sellaisia erotuksia."

"Hyvä on", tuumi Sam, "siinä tapauksessa haluan korjata lausuntoani ja sanoa heitä suloisiksi olennoiksi, jos Tuliroihu sen sallii."

Vihreitä polvihousuja käyttävä mies näytti hautovan mielessään jonkinlaisia epäilyksiä siitä, oliko asianmukaista nimittää puheenjohtajaa "Tuliroihuksi", mutta kun seurue näytti halukkaammalta puolustamaan omia oikeuksiaan kuin hänen, ei kysymystä herätetty. Kolmikulmaista hattua käyttävä mies hengähti kiivaasti ja silmäili Samia pitkään, mutta piti nähtävästi parhaana olla virkkamatta mitään, koska itse mahdollisesti saattaisi jäädä alakynteen.

Lyhyen hiljaisuuden jälkeen se herra, jolla oli yllään kirjottu, aina kantapäihin saakka ulottuva takki ja samanlaiset liivit, jotka pitivät hänen sääriensä yläpuolta lämpiminä, sekoitti hyvin tarmokkaasti ginilasiaan, nousi jaloilleen yhtäkkiä voimakkaasti ponnistaen ja sanoi olevansa halukas lausumaan muutaman sanan seurueelle, minkä johdosta kolmikolkkaista hattua käyttävä mies ei millään lailla epäillyt, etteikö seurue olisi hyvin onnellinen saadessaan kuunnella, mitä pitkätakkinen mies aikoi lausua.

"Tunnen suurta epäröintiä, hyvät herrat, nyt esiintyessäni", sanoi pitkätakkinen mies, "koska valitettavasti olen kuski ja koska olen päässyt näihin miellyttäviin illatsuihin vain kunniajäsenenä, mutta huomaan olevani velvollinen, hyvät herrat — nurkkaan tungettuna, jos saan luvan käyttää sellaista sanontaa — tuomaan julki huolestuttavan tapauksen, joka on tullut tietooni ja joka on tapahtunut niin sanoakseni jokapäiväisten huomioitteni piirissä. Hyvät herrat, ystävämme Whiffers (jokainen katseli oranssipukuista henkilöä), ystävämme Whiffers on jättänyt paikkansa."

Kuulijat valtasi yleinen hämmästys. Jokainen silmäili naapurinsa kasvoja ja siirsi sitten silmänsä puhujaan.

"Teillä on syytä näyttää ällistyneiltä, hyvät herrat", jatkoi tämä. "En uskalla ilmaista tämän korvaamattoman paikan menetyksen syitä, mutta pyydän herra Whiffersiä itseään tuomaan ne julki ihailevien ystäviensä hyödyksi ja mielenylennykseksi."

Koska tämä viittaus saavutti äänekästä hyväksymistä, selitti herra Whiffers asian. Hän sanoi, että hän kyllä olisi toivonut voivansa pitää toimen, josta hän juuri oli eronnut. Virkapuku oli hyvin loistava ja kallis, perheen naispuoliset jäsenet hyvin miellyttäviä eivätkä toimeen liittyvät velvollisuudet olleet, se hänen täytyi myöntää, liian raskaat, sillä olennaisin palvelus, jota häneltä vaadittiin, oli se, että hänen tuli katsella ulos eteisen ikkunoista niin paljon kuin mahdollista toisen herran seurassa, joka myöskin erosi paikastaan. Hän olisi toivonut voivansa säästää seuruetta kuulemasta niitä kiusallisia ja epämiellyttäviä yksityiskohtia, joihin hän nyt oli tulossa, mutta koska häneltä oli pyydetty selitystä, ei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin rohkeasti ja selvästi ilmoittaa, että häntä oli vaadittu syömään kylmää lihaa.

On mahdoton kuvailla inhoa, jonka tämä paljastus herätti kaikkien läsnäolevien rinnassa. Neljännestunnin ajan kaikui äänekkäitä huutoja: "Häpeällistä!" mutinan ja vihellyksien seasta.

Herra Whiffers lisäsi sitten pelkäävänsä, että osa tästä loukkauksesta olisi laskettava hänen oman kärsivällisen ja sovinnollisen suhtautumisensa lukuun. Hän muisteli näet selvästi kerran suostuneensa syömään suolaista voita, ja kerran taas hän oli talossa sattuneen äkillisen sairaustapauksen vuoksi unohtanut itsensä siinä määrin, että oli kantanut hiilikorin toiseen kerrokseen. Hän uskoi, ettei hän ollut vahingoittanut mainettaan ystäviensä keskuudessa näin suoraan tunnustamalla omat virheensä, ja odotti, että kun hän oli niin nopeasti vastannut tunteittensa viimeiseen epämiehekkääseen loukkaukseen — johon hän oli viitannut — tämä seikka palauttaisi heidän suosionsa, jos hän olikin vahingoittanut mainettaan.

Herra Whiffersin puheeseen vastattiin ihailevin huudoin, ja mielenkiintoisen marttyyrin kunniaksi juotiin malja mitä innokkaimmin. Tästä marttyyri kiitti ja esitti maljan heidän vieraalleen, herra Wellerille, miehelle, jonka läheinen tuttava hänellä ei ollut ilo olla, mutta joka oli herra John Smaukerin ystävä: riittävä suositus mihin herrasmiesten seuraan missä hyvänsä. Tämän johdosta hän olisi ollut valmis juomaan herra Wellerin maljan kaikella kunnialla, jos hänen ystävänsä olisivat juoneet viiniä, mutta koska he vaihteen vuoksi joivat viinaa ja koska saattaisi olla epämieluista tyhjentää pikari joka maljalla, hän ehdotti, että kunnianosoitus käsitettäisiin suoritetuksi juomatta maljaa pohjaan.

Tämän puheen jälkeen jokainen otti siemauksen Samin kunniaksi, ja kun Sam oli ammentanut ja tyhjentänyt kaksi täyttä punssilasia omaksi kunniakseen, hän kiitti somalla puheella.

"Olen hyvin kiitollinen, hyvät ystävät", Sam aloitti ammennellen punssia laseihin mahdollisimman häiriytymättömän näköisenä, "tästä kohteliaisuudesta, joka sellaiselta taholta tullen on ihan musertava. Olen kuullut teistä paljon noin ammattikuntana, mutta tahdonpa sanoa, etten milloinkaan ole luullut teitä niin perin mukaviksi miehiksi, jollaisiksi nyt teidät huomaan. Toivon vain, että pidätte huolta itsestänne ettekä uhraa mitään arvokkuudestanne, joka on mitä viehättävintä katseltavaa, kun käy ulkona kävelemässä, ja jota aina olen hyvillä mielin katsellut siitä saakka, kun olin puolen sen mittainen poikanen kuin arvoisan ystäväni Tuliroihun kuparinuppinen sauva. Taas tiilenkarvaisesta sorron uhrista puhuen voin vain toivoa, että hän saisi niin hyvän ankkuripaikan kuin ansaitsee, jossa tapauksessa häntä vaivattaisiin mahdollisimman vähän kylmillä soireilla."

Tässä Sam istuutui miellyttävästi hymyillen, ja kun hänen puheelleen oli äänekkäästi taputettu käsiä, nousi seurue pöydästä ja alkoi hajaantua.

"Ettehän vain jo aikone mennä, vanha veikko?" kysyi Sam ystävältään herra John Smaukerilta.

"Minun täytyy", sanoi herra Smauker, "lupasin Bantamille".

"Ahaa, vai niin! Se on eri asia. Ehkäpä hän eroaisi, jos tuottaisitte hänelle pettymyksen. Aiotteko tekin mennä, Tuliroihu?"

"Kyllä", vastasi mies, jolla oli kolmikulmainen hattu.

"Mitä, ja jätätte neljänneksen punssista maljaan!" ihmetteli Sam. "Roskaa! Istuutukaa paikallenne!"

Herra Tuckle ei voinut vastustaa tällaista pyyntöä. Hän pani syrjään kolmikolkkaisen hattunsa ja keppinsä, jotka juuri oli ottanut esiin, ja sanoi, että hän hyvän toveruuden vuoksi joisi lasin.

Koska sinisellä herralla oli sama kotimatka kuin herra Tucklella, niin hänetkin saatiin taivutetuksi jäämään. Kun punssista oli noin puolet juotu, tilasi Sam muutamia ostereita vihanneskauppiaan myymälästä, ja molempien yhteinen vaikutus oli niin ilostuttava, että herra Tuckle tanssi kolmikolkkaisella hatullaan ja kepillään somistautuneena sammakkotanssia kuorien keskellä pöydällä sinisen herran soittaessa säestystä merkillisellä soittokoneella, joka oli tehty kammasta ja silkkipaperista. Kun vihdoin punssi oli lopussa ja melkein iltakin, he lähtivät liikkeelle saattamaan toisiaan kotiin. Herra Tuckle oli tuskin päässyt ulkoilmaan, kun häneen iski äkillinen halu ruveta maata jalkakäytävän reunuskiville. Samista tuntui säälittävältä häiritä häntä, joten hän antoi uuden ystävänsä menetellä mielensä mukaan. Koska kolmikolkkainen hattu olisi mennyt piloille, jos se olisi jäänyt luonnolliselle paikalleen, litisti Sam sen hyvin neuvokkaasti sinipukuisen miehen päähän, iski ison kepin hänen kouraansa, asetti hänet seisomaan hänen omaa ulko-oveaan vasten, soitti kelloa ja marssi rauhallisesti kotiin.

Paljon aikaisemmin seuraavana aamuna kuin tavallisena nousuaikanaan asteli herra Pickwick portaita alas täydellisesti pukeutuneena ja soitti kelloa.

"Sam", sanoi herra Pickwick, kun herra Weller ilmestyi soiton kutsumana, "sulje ovi!"

Herra Weller teki niin.

"Täällä sattui eilen illalla onneton tapaus", kertoi herra Pickwick, "joka antoi herra Winklelle aihetta pelätä väkivaltaa herra Dowlerin puolelta".

"Niin, kuulin siitä vanhalta rouvalta alakerroksessa", vastasi Sam.

"Ja valitettavasti minun täytyy sanoa", jatkoi herra Pickwick, "että herra Winkle on lähtenyt pois tätä väkivaltaa peläten".

"Lähtenyt pois!" huudahti Sam.

"Lähtenyt tiehensä koko talosta aikaisin tänä aamuna neuvottelematta vähääkään minun kanssani", selitti herra Pickwick, "mennyt pois, enkä tiedä minne."

"Hänen olisi pitänyt pysyä paikoillaan ja taistella taistelu loppuun", tuumi Sam. "Tuon Dowlerin lannistamiseen ei tarvittane kovin paljoa."

"Hm, minullakin on omat epäilykseni hänen suureen urhoollisuuteensa ja päättäväisyyteensä nähden. Mutta olipa sen laita kuinka hyvänsä, herra Winkle on mennyt. Hänet täytyy löytää, löytää ja tuoda takaisin minun luokseni."

"Mutta entä jos hän ei haluaisikaan tulla takaisin?" arveli Sam.

"Hänet täytyy pakottaa", sanoi herra Pickwick.

"Kenen se on tehtävä?" kysyi Sam hymyillen.

"Sinun", vastasi herra Pickwick.

"Hyvä on, herra!"

Näin sanoen herra Weller lähti huoneesta ja kuului heti sen jälkeen sulkevan ulko-oven. Kahden tunnin kuluttua hän palasi yhtä tyynenä kuin jos hänet olisi lähetetty kaikkein tavallisimmalle asialle ja toi tiedon, että henkilö, joka kaikissa suhteissa vastasi herra Winklen tuntomerkkejä, oli aamulla lähtenyt Bristoliin Hotel Royalin matkavaunuissa.

"Sam", sanoi herra Pickwick tarttuen hänen käteensä, "sinä olet aika poika, korvaamaton poika. Sinun on seurattava häntä!"

"Mielelläni, herra", vastasi Sam.

"Kirjoita minulle heti kun löydät hänet", käski herra Pickwick. "Jos hän yrittää juosta tiehensä, lyö hänet maahan tai pistä hänet lukon taa. Sinulla on minulta täydet valtuudet."

"Koetan olla hyvin varovainen, herra", vastasi Sam.

"Sano hänelle", jatkoi herra Pickwick, "että olen hyvin kiihkoissani, hyvin harmissani ja tietenkin suuttunut sen merkillisen käytöksen johdosta, jota hän on katsonut sopivaksi noudattaa."

"Teen sen kyllä, herra", myönsi Sam.

"Sano hänelle", selitti herra Pickwick edelleen, "että ellei hän tule takaisin tähän samaan taloon sinun kanssasi, hän tulee tänne minun kanssani, sillä minä tulen noutamaan hänet."

"Mainitsen hänelle siitä."

"Luuletko, että löydät hänet?" kysyi herra Pickwick katsellen palvelijaansa vakavasti kasvoihin.

"Kyllä minä hänet löydän, jos hän vain on jossakin", vastasi Sam hyvin luottavasti.

"Hyvä on", sanoi herra Pickwick. "Mitä pikemmin lähdet, sitä parempi."

Nämä ohjeet annettuaan herra Pickwick pisti tukun rahaa uskollisen palvelijansa kouraan ja käski hänen heti lähteä Bristoliin ajamaan pakolaista takaa.

Sam sulloi joukon tarvetavaroita matkalaukkuun ja oli valmis lähtemään. Hän pysähtyi päästyään käytävän päähän ja käveltyään rauhallisesti takaisin pisti päänsä olohuoneen ovesta sisään.

"Herra!" kuiskasi hän.

"Mitä nyt?" kysyi herra Pickwick.

"Olenko täydellisesti käsittänyt ohjeeni?"

"Toivon, että olet", vastasi herra Pickwick.

"Onko se ihan totta, että saan lyödä hänet nurin?" tiedusteli Sam.

"Ihan totta", vastasi herra Pickwick. "Ihan niin. Tee, mitä tarpeelliseksi näet. Olet saanut määräykseni."

Sam nyökkäsi käsittäneensä, veti pois päänsä oven raosta ja lähti pyhiinvaellukselleen kevein sydämin.

9. luku.

KUINKA HERRA WINKLE PÄÄSTYÄÄN OJASTA JOUTUI MUKAVASTI JA HAUSKASTI

ALLIKKOON.

Tuo onnettoman tähden merkeissä syntynyt herrasmies, joka oli ollut surkeana aiheena Royal Crescentin asukkaita häirinneeseen tavattomaan mellakkaan edellä kuvatulla tavalla ja muodossa, lähti pois sen katon alta, jossa hänen ystävänsä yhä nukkuivat yön suuressa tuskassa ja hädässä, tietämättä, minne päänsä kallistaisi. Niitä erinomaisia, hienotunteisia vaikuttimia, jotka jouduttivat tätä herra Winklen askelta, ei saata milloinkaan arvostella kyllin korkealle eikä liian lämpimästi ylistää. "Jos", niin herra Winkle harkitsi mielessään, "jos tuo Dowler yrittää (niinkuin hän epäilemättä tekeekin) sovittaa käytäntöön uhkauksensa henkilökohtaisesta väkivallasta minua kohtaan, on minun asiani vaatia häneltä hyvitystä. Hänellä on vaimo. Tuo vaimo on kiintynyt häneen ja riippuvainen hänestä. Hyvä Jumala! Jos tappaisin hänet vihani sokeudessa, mitä tuntisinkaan jälkeenpäin!" Tämä tuskallinen ajatus vaikutti niin voimakkaasti tuon inhimillisen nuorukaisen tunteisiin, että se sai hänen polvensa lyömään yhteen ja hänen kasvonsa ilmaisemaan hälyttäviä merkkejä sisäisestä liikutuksesta. Tällaisten mietteiden vallassa hän tarttui matkalaukkuunsa ja hiipien varovasti portaita alas sulki onnettoman ulko-oven niin hiljaa kuin mahdollista ja käveli pois. Suunnaten askeleensa Royal Hotellia kohti hän tapasi Bristoliin lähtevät vaunut, ja tuumien, että Bristol oli hänen tarkoituksiinsa yhtä sopiva paikka kuin mikä hyvänsä muukin, minne hän olisi saattanut mennä, hän nousi ajajan viereen ja saapui määräpaikkaansa sellaisessa ajassa kuin hevosparin, joka kulkee koko välin ja taas takaisin kahdesti päivässä tai useamminkin, saattoi järjellisesti otaksua saapuvan sinne.

Hän asettui asumaan "Pensaaseen" ja päätettyään lykätä kirjeellisten ilmoitusten lähettämisen herra Pickwickille siksi kunnes oli luultavaa, että herra Dowlerin kiukku oli jossakin määrin lauhtunut, hän lähti kävelylle, katselemaan kaupunkia, joka näytti hänestä hiukkaista likaisemmalta kuin mikään muu hänen ennen näkemänsä paikka. Tarkasteltuaan veistämöt ja satamat ja katseltuaan tuomiokirkkoa hän kysyi tietä Cliftoniin ja, kun hänet oli neuvottu sinne, lähti kulkemaan osoitettuun suuntaan. Mutta samoin kuin Bristolin katukäytävät eivät ole laajimmat ja puhtaimmat maan päällä, eivät sen kadutkaan ole suorimmat eivätkä vähimmän eksyttävät. Pahasti päästään pyörällä niiden monenmoisista kaarroksista ja kierroksista herra Winkle etsi vihdoin siistiä myymälää, josta voisi kysyä uusia neuvoja ja ohjeita.

Hänen silmänsä sattuivat hiljakkoin maalattuun rakennukseen, joka vasta oli muutettu jonkinlaiseksi kauppa- ja asuntotalon väliseksi laitokseksi ja jonka punainen lamppu — se riippui ulko-oven päällä kaari-ikkunassa — olisi riittävän selvästi ilmaissut sen lääketieteellisen ammatin harjoittajan asunnoksi, vaikk'ei "Välskäri" sanaa olisikaan ollut asetettu kultaisin kirjaimin laudoitetulle pohjalle seinään ikkunan yläpuolelle, joka aikoinaan oli kuulunut kadunpuoleiseen oleskeluhuoneeseen. Arvellen, että tässä oli suositeltava paikka tehdä kysymyksiä, herra Winkle astui pieneen myymälään, missä oli laatikoita ja hyllyjä kultamerkkisine nimineen. Kun hän ei nähnyt huoneessa ketään, hän koputti puolen kruunun rahalla myymäläpöytään herättääkseen jonkun huomiota, joka mahdollisesti oleskelisi takahuoneessa, arvellen, että se oli laitoksen sisäisin ja erikoisin pyhättö, koska sen oven yläpuolella toistui sana "Välskäri" — tällä kertaa valkeilla, maalatuilla kirjaimilla — kaiketi yksitoikkoisuuden välttämiseksi.

Ensimmäisen koputuksen kajahtaessa lakkasi aivan äkkiä sisältä hyvin voimakkaasti kuulunut ääni, joka muistutti hiilihangoilla miekkailua. Toisella koputuksella livahti myymälään oppineen näköinen, vihreitä silmälaseja käyttävä henkilö, hyvin iso kirja kädessään, astui hiljaa myymäläpöydän taa ja pyysi tietää, mitä vieras halusi.

"Olen pahoillani, että häiritsen teitä", sanoi herra Winkle, "mutta olisitteko hyvä ja neuvoisitte minulle tien..."

"Ha, ha, haa!" nauroi oppineen näköinen nuori herra heittäen paksun kirjan ilmaan ja siepaten sen hyvin taitavasti juuri sillä hetkellä, kun se oli hajoittaa atomeihin kaikki myymäläpöydällä olevat pullot. "Sepä oli lähtö!"

Niin se epäilemättä olikin, sillä herra Winkle hämmästyi siinä määrin lääkeherran merkillisestä käytöksestä, että vaistomaisesti vetäytyi ovea kohti ja näytti hyvin ällistyneeltä tämän oudon vastaanoton johdosta.

"Mitä, ettekö tunne minua?" sanoi lääkeherra.

Herra Winkle mutisi vastaukseksi, ettei hänellä ollut sitä iloa.

"Niinkö", sanoi lääkeherra, "silloinhan minulla vielä on toivoa. Saatan hoitaa toisen puolen Bristolin vanhoja akkoja, jos minulla on hiukankaan onnea. Hiiteen, senkin vanha homeinen lurjus! Ulos!"

Tämä kehoitus kohdistettiin suureen kirjaan. Lääkeherra paiskasi sen huomattavan nokkelasti huoneen kaukaisimpaan nurkkaan ja otettuaan pois vihreät silmälasinsa irvisteli herra Bob Sawyerin, sen entisen Guysin sairashuoneen lääkärin väärentämätöntä irvistystä, jolla oli yksityisasunto Lant-kadun varrella.

"Ettehän aikone sanoa, ettette todellakaan tuntenut minua?" sanoi herra Bob Sawyer pudistaen herra Winklen kättä ystävällisen lämpimästi.

"Kunniasanallani, en tuntenut", vastasi herra Winkle puristaen vastaan.

"Ihmettelenpä, ettette huomannut nimeä", sanoi Bob Salwyer kiinnittäen tuttavansa huomiota ulko-oveen, johon samalla valkealla maalilla oli kirjoitettu sanat: "Sawyer. Nockemorfin seuraaja".

"Ne eivät sattuneet silmiini", vastasi herra Winkle.

"Hyväinen aika, jos olisin tiennyt, että te siellä olitte, olisin hyökännyt ulos ja ottanut teidät syliini", sanoi Bob Sawyer. "Mutta luulinpa totta tosiaan, että olitte verokarhu."

"Niinkö!" ihmetteli herra Winkle.

"Niin minä todella luulin", vakuutti Bob Sawyer, "ja aioin juuri sanoa, etten ollut kotona, mutta että jos jätätte sanan, niin annan sen varmasti itselleni, sillä hän ei tunne minua, enempää kuin valo- ja katumaksujen kerääjä. Luulenpa, että kirkollisverojen kantaja arvaa, missä olen, ja tiedän, että vesimaksujen kantaja onkin siitä selvillä, koska vedin häneltä hampaan, kun hän ensimmäisen kerran tuli tänne. Mutta tulkaa sisään, tulkaa sisään!"

Tällä lailla jutellen herra Bob Sawyer työnsi Winklen sisähuoneeseen, jossa istui itse herra Benjamin Allen, ei kukaan sen vähäisempi henkilö, huvitellen kaivertamalla pieniä pyöreitä kuoppia uunin etupieleen.

"No niin", sanoi herra Winkle. "Tämä on todella ilo, jota en osannut odottaakaan. Miten soma asunto teillä täällä onkaan!"

"Koko lailla, koko lailla", myönteli Bob Sawyer. "Suoritin tutkinnon pian tuon hupaisen tilaisuuden jälkeen, ja ystäväni antoivat, mitä tarvitsin tämän liikkeen ostoon, niin että puin ylleni mustan puvun ja silmälasit ja tulin tänne ollakseni niin juhlallisen näköinen kuin suinkin."

"Ja kauppakin käy epäilemättä mainiosti?" sanoi herra Winkle asiantuntevasti.

"Koko lailla", vastasi Bob Sawyer, "niin hyvin, että muutaman vuoden kuluttua voisitte pistää koko voiton viinilasiin ja peittää sen karviaismarjapensaan lehdellä."

"Ettehän tosissanne tarkoita sitä?" virkkoi herra Winkle. "Johan varastokin..."

"Tyhmyyksiä, poikaseni", sanoi Bob Sawyer. "Puolet laatikoista ovat tyhjiä, ja loput eivät aukene."

"Vielä mitä!" sanoi herra Winkle.

"Totta, kunniasanalla!" vastasi Bob Sawyer kiiruhtaen myymälään ja todistaen tiedonantonsa totuudenmukaisuuden muutaman kerran ankarasti nykäisemällä valelaatikoiden pienistä kullatuista nupeista. "Puodissa on tuskin mitään muuta oikeaa kuin iilimadot, ja nekin ovat käytettyjä."

"Sitäpä en olisi voinut uskoa!" huudahti herra Winkle hyvin hämmästyneenä.

"Toivottavasti", vastasi Bob Sawyer, "sillä mitäpä hyötyä ulkonäöstä muuten olisikaan? Mutta mitä haluatte nauttia? Sopiiko se, mikä meillekin? Se on oikein. Ben, hyvä veli, pistäpä kätesi kaappiin ja ota sieltä patentti-ruoansulattaja."

Herra Benjamin Allen ilmaisi hymyillen valmiutensa ja veti esiin lähellä olevasta kaapista puolillaan olevan viinapullon.

"Juotte sitä tietenkin ilman vettä?" sanoi Bob Sawyer.

"Kiitos", vastasi herra Winkle. "On vähän aikaisen puoleista, ja minä sekoittaisin mielelläni, jollei teillä ole mitään sitä vastaan."

"Ei vähääkään, jos vain saatte omantuntunne taipumaan siihen", myönsi herra Bob Sawyer kaataen puhuessaan kurkkuunsa lasin nestettä hyvin näppärästi. "Ben, tuo pannu!"

Herra Benjamin Allen kaivoi esiin samasta kätköstä pienen kuparipannun, josta Bob Sawyer huomautti ylpeilevänsä, etenkin sen takia, että se oli niin ammattimainen. Kun vesi oli tuossa ammattimaisessa pannussa vähitellen saatu kiehumaan muutamalla pienellä hiilikauhallisella, jotka herra Bob Sawyer otti esiin liikkuvasta "Soodavettä"-etiketillä varustetusta ikkunaistuimesta, herra Winkle sekoitti viinansa, ja keskustelu oli kehittymässä yleiseksi, kun sen keskeytti myymälään saapuva poika, jolla oli siisti harmaa virkapuku ja kultanauhainen hattu ja kainalossa pieni kannellinen kori. Hänelle huusi Bob Sawyer heti: "Tom, senkin vetelehtijä, tule tänne!"

Poika tuli tietenkin.

"Nyt olet taas kuluttanut aikaasi koko Bristolin kaikissa kadunkulmissa, mokomakin laiska, vetelä nolkki!" torui Bob Sawyer.

"En, herra, en ole!" kielteli poika.

"Niin, parempi onkin, jollet ole vetelehtinyt!" sanoi herra Bob Sawyer uhkaavan näköisenä. "Kenen luulet milloinkaan käyttävän sellaista ammattimiestä, jonka asiapoika pelaa nappikuoppaa kaduilla tai lennättää leijoja ajoteillä? Etkö yhtään kunnioita ammattiasi, mokomakin myyrä? Veitkö perille kaikki lääkkeet?"

"Kyllä, herra."

"Lastenpulveri suureen taloon, jonne uusi perhe on muuttanut, ja pillerit, joita on otettava neljästi päivässä, kiukkuiselle vanhalle herralle, jolla on luuvalo jalassa?"

"Kyllä, herra."

"Sulje sitten ovi ja hoida myymälää!"

"Kas vain", sanoi herra Winkle, kun poika oli mennyt, "eivätpä asiat sentään ole niin hullusti kuin tahdoitte uskotella minulle. Teillä on lääkkeitä lähettää asiakkaille."

Herra Bob Sawyer kurkisti myymälään nähdäkseen, ettei vain ketään vierasta ollut kuulemassa, ja sanoi hiljaisella äänellä kumartuen herra Winklen puoleen:

"Hän vie kaikki lähetykset vääriin paikkoihin."

Herra Winkle näytti ällistyneeltä, ja Bob Sawyer ja hänen toverinsa nauroivat.

"Ettekö ymmärrä?" kysyi Bob. "Hän menee taloon, soittaa ovikelloa, pistää osoitteettoman lääkepaketin palvelijan käteen ja menee tiehensä. Palvelija vie sen ruokasaliin, isäntä avaa sen ja lukee kirjoituksen: 'Lääkkeet otettava maata mennessä — pillerit kuten ennenkin — annokset kuten tavallista. Lähettäjä Sawyer, Nockemorfin seuraaja. Valmistettu tarkoin lääkärin ohjeiden mukaan, jne. Hän näyttää sitä vaimolleen, tämä lukee kirjoituksen, se lähetetään palvelijoille, nämä lukevat kirjoituksen. Seuraavana päivänä saapuu lähetämme: 'Kovin pahoillaan — hänen erehdyksensä — äärettömän paljon tekemistä — hyvin paljon lähetyksiä vietävä — herra Sawyer, Nockemorfin seuraaja lähettää terveisensä.' Nimi tulee tunnetuksi, ja se on pääasia lääketieteen alalla, poikaseni. Siunatkoon sydäntänne, vanha veikko, mutta menetelmä on parempi kuin konsanaan ilmoittaminen. Meillä on neljän unssin pullo, joka on nähnyt puolet Bristolin taloista ja jota voidaan vieläkin käyttää."

"Sepä todella mainio suunnitelma", huomautti herra Winkle.

"Niin, Ben ja minä olemme keksineet tusinan sellaisia", vastasi Bob Sawyer hyvin hilpeästi. "Yövahti saa kahdeksantoista pennyä viikossa siitä, että soittaa yökelloa kymmenen minuutin ajan aina kun hän kulkee ohi kierroksellaan, ja asiapoikamme hyökkää aina kirkkoon juuri ennen kuin virttä aletaan veisata, jolloin ihmisillä ei ole muuta tekemistä kuin katsella toisiaan, ja kutsuu minut ulos kasvoillaan kauhun ja surun ilme. 'Hyväinen aika', sanovat kaikki, 'joku on äkillisesti sairastunut. Sinne on haettu Sawyer, Nockemorfin seuraaja. Kylläpä sillä nuorella miehellä on työtä!'"

Tämän lääketieteen salaisuuksien paljastuksen jälkeen herra Bob Sawyer ja hänen ystävänsä Ben Allen heittäytyivät tuoleissaan takakenoon ja nauroivat ääneen. Kun he olivat nauttineet pilastaan täysin sydämin, siirtyi keskustelu aineisiin, jotka koskivat lähemmin herra Winkleä.

Muistaaksemme olemme jossakin viitanneet siihen, että herra Benjamin Allenin oli tapana tulla tunteelliseksi nautittuaan viinaa. Asia ei ole ollenkaan merkillinen, kuten itse saatamme todistaa, koska olemme muutamissa tapauksissa olleet tekemisissä samaa tautia sairastavien potilaiden kanssa. Tänä erikoisena elämänsä kautena herra Benjamin Allen oli ehkä vielä alttiimpi itkuisuuteen kuin milloinkaan ennen. Tämän taudin syy on lyhyesti seuraava: Hän oli asunut lähes kolme viikkoa herra Bob Sawyerin kanssa; herra Bob Sawyer ei ollut erityisen kohtuullinen eikä herra Benjamin Allenin pää kaikkein lujinta tekoa. Siitä oli seurauksena, että koko äsken mainitun ajan herra Benjamin Allen oli horjunut täydellisen ja osittaisen humalan välillä.

"Rakas ystävä", sanoi herra Ben Allen käyttäen hyväkseen herra Bob Sawyerin satunnaista poistumista myymäläpöydän taakse, jonne tämä oli vetääntynyt vuokratakseen eräitä äskenmainittuja käytettyjä iilimatoja, "rakas ystävä, olen kovin onneton!"

Herra Winkle ilmaisi sen kuullessaan sydämellisen valittelunsa ja pyysi saada tietää, voisiko hän tehdä jotakin kärsivän tiedemiehen tuskien lievittämiseksi.

"Ette mitään, poikaseni, ette mitään!" sanoi Ben. "Muistattehan Arabellan? Sisareni Arabellan, pienen tytön, jolla on mustat silmät... kun olimme siellä Wardlella? En tiedä, satuitteko huomaamaan hänet, sen pienen, sievän tytön. Ehkäpä minun piirteeni voivat palauttaa hänen kasvonsa muistiinne?"

Herra Winkle ei tarvinnut suinkaan apua palauttaakseen viehättävän Arabellan muistiinsa, ja olikin pikemmin onnellista, että asia oli niin, sillä tytön veljen, Benjaminin, piirteet olisivat joka tapauksessa olleet varsin huono muistin kirkastaja. Hän vastasi, niin tyynesti kuin suinkin osasi, muistavansa erinomaisesti tytön, josta oli puhe, ja toivoi vilpittömästi, että tämä jaksoi hyvin.

"Ystävämme Bob on mainio poika", oli Ben Allenin ainoa vastaus.

"Oikein hyvä mies", myönsi herra Winkle, joka ei erikoisesti riemuinnut näitten kahden nimen läheisestä yhdistämisestä.

"Olin määrännyt heidät toisilleen, he ovat luodut toisiaan varten, syntyneet toisiaan varten", selitti herra Ben Allen laskien painokkaasti lasinsa pöydälle. "Tässä asiassa piilee kohtalon erikoinen viittaus, rakas ystävä. Heidän välillään on vain viiden vuoden ikäero, ja kummankin syntymäpäivä elokuussa."

Herra Winkle oli liiankin innokas kuulemaan, mitä seuraisi, ilmaistakseen liikoja ihmettelyjä tämän merkillisen yhteensattuman vuoksi, niin ihmeellinen kuin se olikin, joten herra Ben Allen vuodatettuaan kyyneleen tai kaksi jatkoi selittäen, että huolimatta kaikesta hänen ystäväänsä kohtaan osoittamastaan kunnioituksesta ja arvonannosta Arabella oli mitä puolustamattomimmalla ja velvollisuuttaan käsittämättömällä tavalla ilmaissut mitä ankarinta vastenmielisyyttä Bob Sawyerin henkilöä kohtaan.

"Ja minä luulen", sanoi herra Ben Allen lopuksi, "minä luulen, että hän on aikaisemmin ihastunut johonkin".

"Onko teillä yhtään aavistusta siitä, kuka hänen tunteensa kohde on?" kysyi herra Winkle ankarasti väristen.

Herra Ben Allen tarttui hiilihankoon, heilutti sitä hyvin sotaisesti päänsä ympäri, antoi hurjan iskun näkymättömään pääkalloon ja lausui lopuksi hyvin ilmeikkäästi, että hän vain toivoisi arvaavansa, ja siinä kaikki.

"Näyttäisinpä hänelle, mitä hänestä ajattelen", sanoi herra Ben Allen. Ja taas pyöri hiilihanko, vielä uhkaavammin kuin äsken.

Kaikki tämä oli tietysti hyvin rauhoittavaa herra Winklen tunteille. Hän pysyi vaiti viitisen minuuttia, mutta lopulta hän sai rohkeutta kysyä, oliko neiti Allen vielä Kentissä.

"Ei, ei", sanoi Ben Allen pannen hiilihangon pois ja näyttäen hyvin tietäväiseltä. "Minun mielestäni ei Wardlen perhe ole oikein sopiva paikka itsepäiselle tytölle, niin että toin, koska olen hänen luonnollinen suojelijansa ja holhoojansa vanhempiemme kuoltua, hänet näille seuduille viettämään muutaman kuukauden vanhan tädin luona sievässä, ikävässä paikassa. Luulen, että se parantaa hänet, veli hyvä. Jos sekään ei auta, vien hänet vähäksi aikaa ulkomaille ja katson, mitä se vaikuttaa."

"Ja sen tädin talo on Bristolissa, niinkö?" sopersi herra Winkle.

"Ei, ei se ole Bristolissa", vastasi herra Ben Allen viitaten peukalollaan oikean olkapäänsä yli. "Tuolla päin, tuohon suuntaan. Mutta hiljaa, Bob tulee. Ei sanaakaan, rakas ystävä, ei sanaakaan."

Vaikka tämä keskustelu olikin lyhyt, se herätti herra Winklessä mitä suurinta kiihkoa ja levottomuutta. Epäilty aikaisempi kiintymys kiusasi hänen sydäntään. Olisiko hän sen kohde? Hänenkö takiaan Arabella oli kohdellut tylysti rivakkaa Bob Sawyeria, vai oliko hänellä onnellinen kilpailija? Winkle päätti tavata tyttöä, maksoi mitä maksoi, mutta tässä esiintyi voittamaton vastus, sillä tarkoittiko Ben Allenin selittävä "tuolla päin" ja "tuohon suuntaan" kolmea, kolmeakymmentä vai kolmeasataa mailia, sitä hän ei millään tavalla saattanut arvata.

Mutta hän ei saanut tilaisuutta jäädä ajattelemaan rakkauttaan juuri sillä hetkellä, sillä Bob Sawyerin paluuta seurasi välittömästi lihapiirakan saapuminen leipurista, jonka herkun jaossa tämä herra halusi olla osallisena. Pöydän kattoi satunnainen siivoojatar, joka toimi herra Bob Sawyerin taloudenhoitajattarena, ja kun kolmas veitsi ja haarukka oli lainattu harmaapukuisen pojan äidiltä (sillä herra Sawyerin talous oli vielä hyvin rajoittunut), istuutuivat he syömään päivällistä, jolloin olut tarjottiin, kuten herra Sawyer huomautti, "synnynnäisessä tinakannussaan".

Päivällisen jälkeen käski herra Bob Sawyer kantaa sisään liikkeensä suurimman survimen ja alkoi laittaa siihen suurta höyryävää rommipunssia sekoittaen ja tasoittaen ainekset petkeleellä hyvin luontevalla ja apteekkarimaisella tavalla. Koska herra Sawyer oli naimaton, hänellä oli asunnossaan vain yksi pikari, joka annettiin herra Winklelle kohteliaisuudesta vierasta kohtaan. Herra Ben Allen sai suppilon, jonka kapeammassa alapäässä oli korkki, ja herra Bob Sawyer itse tyytyi tuollaiseen leveäsuiseen kristalliastiaan, jonka reunoissa oli koko joukko kabbalistisia merkkejä ja jollaisissa kemistien on tapana mitata nestemäisiä aineitansa äärimmäisen tarkkaan. Kun nämä alkuvalmistelut oli suoritettu, maisteltiin punssia ja huomattiin se mainioksi, ja kun sovittiin niin, että Bob Sawyer ja Ben Allen saivat vapauden täyttää lasinsa kahdesti herra Winklen yhtä vastaan, ryhdyttiin asiaan hyvin tyytyväisinä ja hyvässä toveruudessa.

Ei laulettu, sillä herra Bob Sawyer sanoi, ettei se olisi ammattimaista, mutta tämän menetyksen korvaamiseksi keskusteltiin ja naurettiin niin paljon, että se olisi saattanut kuulua — ja luultavasti kuuluikin — kadun toiseen päähän saakka. Tämä keskustelu oleellisesti lyhensi herra Bob Sawyerin juoksupojan aikaa ja kehitti hänen sieluaan, kun hän sen sijaan, että olisi kuluttanut iltansa tavallisessa hommassaan kirjoittamalla myymäläpöytään ja pyyhkimällä sen taas pois, saattoi katsella lasioven läpi ja näki ja kuuli samalla kertaa.

Herra Bob Sawyerin hilpeys oli vähitellen kypsymässä hurjuudeksi, herra Ben Allen vaipui taas nopeasti tunteellisuuteen ja punssi oli juotu melkein loppuun, kun poika juoksi nopeasti sisään ilmoittaen nuoren naisen juuri tulleen sanomaan, että Nockemorfin seuraajaa Sawyeria tarvittiin heti parin kadun päässä. Tämä uutinen hajoitti seurueen. Kun herra Bob Sawyer oli pojan pariinkymmeneen kertaan toistettua ilmoituksensa käsittänyt, mistä oli kysymys, hän kääri märän vaatteen päänsä ympärille selvitäkseen ja osaksi tässä onnistuttuaan sovitti vihreät lasit nenälleen ja lähti ulos. Torjuen kaikki vaatimukset jäädä odottamaan, kunnes Bob palaisi, ja huomattuaan ihan mahdottomaksi saada herra Ben Allenia johdetuksi minkäänlaiseen järkevään keskusteluun hänen sydäntään lähinnä liikuttavasta asiasta ja mistä muusta hyvänsä herra Winkle heitti hyvästi ja palasi "Pensaaseen".

Hänen mielensä ahdistus ja ne lukuisat mietteet, jotka Arabella oli herättänyt, estivät hänen saamansa punssihuhmarosuuden vaikuttamasta häneen sillä tavalla kuin muissa olosuhteissa olisi tapahtunut. Niinpä hän juotuaan lasillisen soodaa ja viinaa tarjoiluhuoneessa meni kahvilahuoneeseen pikemmin masentuneena kuin virkistyneenä illan tapahtumista.

Tulen ääressä, selkä häneen päin istui kookkaanpuoleinen harmaatakkinen herrasmies: ainoa henkilö, joka paitsi herra Winkleä oli huoneessa. Oli kylmähkö ilta vuodenaikaan nähden, ja herra veti tuoliaan syrjemmäksi päästääkseen uuden tulokkaan myös pienelle osalle tulesta. Miten herra Winkle hämmästyikään, kun hän vieraan näin menetellessä äkkiä huomasi katselevansa verenhimoisen ja kostonhaluisen Dowlerin kasvoja ja olemusta.

Herra Winklen ensimmäisenä aikomuksena oli kiskaista ankarasti lähimmästä kellonnuorasta, mutta se sattui onnettomuudeksi olemaan juuri herra Dowlerin pään takana. Hän oli jo astunut askeleen sitä kohti ennen kuin hillitsi itsensä. Samassa herra Dowler vetäytyi äkkiä taaksepäin.

"Herra Winkle! Pysykää rauhallisena. Älkää lyökö minua. Minä en sietäisi sitä... korvapuustia, en milloinkaan!" sanoi herra Dowler näyttäen pehmeämmältä kuin herra Winkle olisi saattanut odottaa niin julmalta herrasmieheltä.

"Korvapuustiako, hyvä herra?" sopersi Winkle.

"Niin, korvapuustia", vastasi Dowler. "Hillitkää tunteenne. Istuutukaa. Kuulkaa minua!"

"Hyvä herra", sanoi herra Winkle vapisten kiireestä kantapäähän, "ennen kuin suostun istumaan viereenne tai teitä vastapäätä palvelijan olematta läsnä täytyy minun saada takeeksi selitys. Käytitte viime yönä uhkauksia minua kohtaan, kamalia uhkauksia."

Tässä herra Winkle kävi todella ihan kalpeaksi ja lakkasi äkkiä puhumasta.

"Niin tein", sanoi herra Dowler kasvoiltaan melkein yhtä kalpeana kuin herra Winkle. "Olosuhteet olivat epäilyttävät. Ne on selitetty. Kunnioitan urhoollisuuttanne. Tunteenne on vilpitön. Tietoisuus viattomuudesta! Tässä käteni. Puristakaa sitä!"

"Tosiaankin, hyvä herra", sanoi herra Winkle epäröiden ojentaisiko kätensä vai ei, ja peläten, että toinen pyysi sitä vain saadakseen hänet ansaan. "Tosiaankin, minä..."

"Tiedän kyllä, mitä tarkoitatte", keskeytti Dowler. "Tunnette olevanne loukattu. Aivan luonnollista. Niin minäkin olisin. Olin väärässä. Pyydän anteeksi. Olkaa ystävällinen. Antakaa anteeksi."

Näin sanoen Dowler muitta mutkitta tarttui väkisin herra Winklen käteen ja puristaen sitä mahdottoman ankarasti selitti, että Winkle oli harvinaisen rohkea mies ja että hän, Dowler, piti häntä entistä suuremmassa kunniassa.

"Ja nyt", sanoi Dowler, "istuutukaa. Kertokaa kaikki. Kuinka löysitte minut? Kuinka osasitte seurata minua? Olkaa suora! Kertokaa!"

"Se oli vain sattuma", vastasi herra Winkle hyvin ällistyneenä keskustelun merkillisestä ja odottamattomasta käänteestä, "pelkkä sattuma".

"Olen iloinen siitä", sanoi Dowler. "Heräsin tänä aamuna. Olin unohtanut uhkaukseni. Nauroin koko tapahtumalle. Olin sovinnollisella tuulella. Sanoin niin."

"Kenelle?" kysyi herra Winkle.

"Rouva Dowlerille. 'Mutta sinähän vannoit', sanoi hän. 'Niin tein', myönsin minä. 'Se oli ajattelematonta', sanoi hän. Myönsin senkin. 'Pyydän anteeksi. Missä hän mahtaa olla?'"

"Kuka?" kysyi herra Winkle.

"TE", vastasi herra Dowler. "Menin alakertaan. Teitä ei löytynyt. Pickwick näytti synkältä. Pudisteli päätään. Toivon, ettei mitään väkivaltaista tapahtuisi. Ymmärsin kaikki. Tunsitte olevanne loukattu. Olitte mennyt, ehkäpä hakemaan jotakuta ystäväänne. Ehkä pistooleja. 'Rohkea poika', sanoin. 'Ihailen häntä.'"

Herra Winkle rykäisi ja alkaen huomata, minne päin oltiin menossa, rupesi tärkeän näköiseksi.

"Jätin kirjelipun teille toimitettavaksi", jatkoi Dowler. "Selitin siinä olevani pahoillani. Ja niin olinkin. Kiireelliset asiat vaativat minua tänne. Ette ollut tyytyväinen. Seurasitte minua. Vaaditte suusanallista selitystä. Olitte oikeassa. Kaikki on nyt ohi. Olen hoitanut asiani. Palaan huomenna. Matkustetaan yhdessä."

Sikäli kuin Dowlerin selitys jatkui, muuttui herra Winklen ilme yhä arvokkaammaksi. Heidän keskustelunsa alun salaperäinen luonne oli saanut selvityksen. Herra Dowlerista oli kaksintaistelu yhtä vastenmielinen kuin hänestä itsestäänkin. Sanalla sanoen tuo suurieleinen, peloittava henkilö oli kaikkein suurimpia jänishousuja koko maailmassa, ja selitettyään herra Winklen poistumisen oman pelkonsa kannalta hän oli itsekin ottanut saman askeleen ja väistynyt varovasti, kunnes kaikki tunteiden kiihtymys olisi ohi.

Kun asioiden oikea laita valkeni herra Winklelle, hän otti kasvoilleen perin peloittavan ilmeen ja lausui, että hän oli täysin tyydytetty, mutta sanoi sen samalla sen näköisenä, ettei herra Dowlerille jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin päätellä, että jollei hän olisi ollut tyydytetty, olisi auttamattomasti tapahtunut jotakin kerrassaan kamalaa ja tuhoisaa. Herra Dowleriin näytti herra Winklen jalomielisyys ja alentuvaisuus tehneen suurenmoisen vaikutuksen ja molemmat riitapuolet erosivat yöksi vakuutellen ikuista ystävyyttä.

Noin puoli yhden aikaan yöllä, kun herra Winkle oli nauttinut noin kaksikymmentä minuuttia ensimmäisen unensa kaikesta ihanuudesta, herätti hänet äkkiä hänen huoneensa oveen kohdistettu äänekäs kolkutus, joka sai, toistuessaan äskeistä kiivaammin, hänet hypähtämään vuoteestaan ja kysymään, kuka siellä oli ja mitä asiaa.

"Suokaa anteeksi, herra, mutta täällä on eräs nuori mies, joka sanoo, että hänen täytyy tavata teidät heti", vastasi siivoojattaren ääni.

"Nuori mies!" huudahti herra Winkle.

"Siitä ei voi erehtyä, herra", vastasi toinen ääni avaimen reiästä, "ja jos tätä samaa mielenkiintoista nuorukaista ei viipymättä päästetä sisään, niin on mahdollista, että hänen koipensa tulevat sisään ennen hänen naamaansa."

Nuori mies potkaisi kevyesti ovenpielen alaosaa annettuaan tämän viittauksen, ikään kuin lisätäkseen voimaa ja kärkeä huomautukseensa.

"Sinäkö siellä olet, Sam?" kysyi herra Winkle hypäten vuoteesta.

"Aivan mahdoton tuntea ketään miestä niin, että kokisi edes jonkinlaista henkistä tyydytystä, näkemättä häntä, herra", vastasi ääni päättävästi.

Paljoakaan epäilemättä, kuka tuo nuori mies oli, avasi herra Winkle oven, jonka hän tuskin ennätti tehdä, kun herra Samuel Weller astui sisään hyvin kiireesti, lukitsi oven huolellisesti sisäpuolelta, pisti avaimen neuvokkaasti liivintaskuun ja silmäiltyään herra Winkleä kiireestä kantapäähän sanoi: "Te olette hyvin oikullinen nuori herrasmies!"

"Mitä tarkoitat tuollaisella käytöksellä?" kysyi herra Winkle suuttuneena. "Mene heti ulos! Mitä tarkoitat?"

"Mitäkö minä tarkoitan", vastasi Sam. "Kuulkaahan, herra, tämä on hiukan liian vahvaa, kuten entinen nuori rouva sanoi riidellessään piiraantekijän kanssa, kun tämä oli myynyt hänelle kinkkupiiraan, jossa ei ollut sisällä muuta kuin rasvaa. Mitäkö minä tarkoitan! Onpas siinä mies, on. Totta vie!"

"Avaa ovi ja lähde heti tästä huoneesta", sanoi herra Winkle.

"Lähden tästä huoneesta juuri sillä hetkellä ja tarkalleen silloin kun te itse lähdette täältä", vastasi Sam puhuen hyvin päättäväisellä äänellä ja istuutuen perin arvokkaasti. "Jos katson välttämättömäksi kantaa teidät pois selässäni kuin säkin, lähden täältä tietenkin niin vähän ennen teitä kuin mahdollista, mutta sallikaa minun ilmaista toivomuksenani, ettette pakota minua turvautumaan äärimmäisiin keinoihin. Näin sanoessani ajattelen vain sitä, mitä entinen jalosukuinen herra sanoi ärtyisälle etanalle, joka ei tahtonut tulla ulos kuorestaan nuppineulalla ajamalla ja kun hän alkoi pelätä, että hänen olisi pakko musertaa se salin oven väliin."

Tämän puheen päätyttyä, joka oli merkillisen pitkä Samin pitämäksi, asetti herra Weller kätensä polvilleen ja katseli herra Winkleä suoraan silmiin kasvoillaan ilme, joka osoitti, ettei hänellä ollut kaukaisintakaan halua antaa pitää itseään pilkkana.

"Tepä olette miellyttävä nuori mies, hyvä herra", jatkoi Sam samaan siveellisesti moittivaan sävyyn, "kun saatattekin sekoittaa rakkaan isäntämme kaikenlaisiin juttuihin, vaikka tiedätte, että hän on vakaasti päättänyt kestää kaiken periaatteesta. Olette koko joukon pahempi kuin Dodson, ja mitä Foggiin tulee, niin pidän häntä oikeana enkelinä teihin verraten." Kun herra Weller oli säestänyt tätä viime mietelmäänsä painokkaasti iskemällä kumpaankin polveensa, hän risti käsivartensa rinnalleen mitä moittivimman näköisenä ja heittäytyi nojalleen tuoliinsa ikään kuin odottaen rikollisen puolustautumista.

"Voi, hyvä ystävä", sanoi herra Winkle kättään ojentaen ja hampaiden kalistessa koko ajan hänen puhuessaan, sillä hän oli seisonut herra Wellerin saarnan ajan paikallaan yöpuvussaan, "hyvä veli, kunnioitan kiintymystäsi erinomaista ystävääni kohtaan ja olen todella hyvin pahoillani, että olen lisännyt hänen levottomuutensa syitä. Lyö kättä, Sam."

"No niin", virkkoi Sam hiukan jörösti, mutta samalla kuitenkin kunnioittavasti puristaen ojennettua kättä. "Niin teidän pitää ollakin, ja olen hyvin iloinen, että olette pahoillanne, sillä jos vain kykenen estämään sen, en soisi kenenkään petkuttavan isäntääni, ja siinä kaikki."

"Et tietenkään!" myönteli herra Winkle. "No niin! Mene nyt nukkumaan, ja puhutaan tästä enemmän aamulla."

"Olen kovin pahoillani", sanoi Sam, "mutta en voi mennä maata".

"Et voi mennä maata!" toisti herra Winkle.

"En voi", vakuutti Sam päätään pudistellen. "Se ei käy päinsä."

"Ethän tarkoittane, että aiot palata vielä tänä yönä?" tiedusteli herra Winkle hyvin hämmästyneenä.

"En, jollette te erikoisesti toivo sitä", vastasi Sam, "mutta en saa lähteä tästä huoneesta. Isännän käsky oli hyvin ankara."

"Roskaa, Sam", sanoi herra Winkle. "Minun täytyy jäädä tänne päiväksi tai pariksi, ja sen lisäksi täytyy sinunkin jäädä tänne auttamaan minua pääsemään puheisiin nuoren neidin kanssa — neiti Allenin, muistathan hänet? — joka minun täytyy tavata ennen kuin voin lähteä Bristolista."

Mutta vastaukseksi kaikkiin näihin ehdotuksiin Sam pudisti hyvin vakavasti päätään ja lausui tarmokkaasti: "Se ei käy päinsä!"

Kuitenkin, kun herra Winkle oli käyttänyt suuren joukon todisteluita ja kehoituksia ja selitettyään täydellisesti, mitä oli tapahtunut hänen keskustellessaan Dowlerin kanssa, Sam alkoi horjua, ja vihdoin saatiin syntymään sopimus, jonka pääehdot olivat seuraavat:

Samin oli poistuttava ja jätettävä herra Winkle huoneensa häiriytymättömäksi haltiaksi sillä ehdolla, että Sam sai oikeuden lukita oven ulkopuolelta ja viedä avaimen mukanaan, kuitenkin ottaen huomioon, että tulipalohälytyksen tai muun vaaranalaisen tilanteen syntyessä ovi oli avattava, että aikaisin seuraavana aamuna kirjoitetaan herra Pickwickille kirje, jossa pyydetään Samille ja herra Winklelle lupaa jäädä Bristoliin jo ilmaistussa tarkoituksessa ja pyrkimyksessä ja pyydetään vastausta paluupostissa. Jos vastaus on suotuisa, saavat yllämainitut asianosaiset jäädä kaupunkiin, mutta jollei, heidän on palattava Bathiin heti kirjeen saatuaan, ja lopuksi, että herra Winkle selvästi sitoutuu olemaan kiipeämättä ulos ikkunasta tai uuninpiipusta ja yrittämättä muita mahdollisia pakokeinoja.

Kun nämä neuvottelut olivat päättyneet, Sam sulki oven ja lähti.

Hän oli juuri pääsemässä alakertaan, kun hän pysähtyi ja otti avaimen taskustaan.

"Unohdin ihan maahaniskemisen", tuumi hän kääntyen puoleksi kuin palatakseen. "Isäntä sanoi selvästi, että niin oli tehtävä. Hämmästyttävän tyhmää minun puoleltani. Samantekevää", jatkoi hän kasvot kirkastuen, "ehtiihän sen mainiosti huomennakin".

Nähtävästi tämän ajatuksen suuresti lohduttamana herra Weller pisti vielä kerran avaimen taskuunsa ja laskeuduttuaan viimeiset askelmat ilman uusia omantunnonvaivoja hän vaipui, kuten muutkin talon asukkaat, syvän unen helmoihin.

10. luku.

HERRA SAMUEL WELLERILLE USKOTAAN LEMMENTEHTÄVÄ, JA HÄN RYHTYY

SUORITTAMAAN SITÄ — KUINKA MENESTYKSELLISESTI, NÄKYY SEURAAVASTA.

Koko seuraavan päivän Sam piti herra Winkleä aina näkyvissään varmasti päätettyään olla irroittamatta silmiään hänestä hetkeksikään, kunnes olisi saanut täydelliset ohjeet itse isännältä. Vaikka moinen perin tarkka vartiointi ja Samin suuri valppaus olivatkin herra Winklestä hyvin epämieluiset, hän piti sentään parempana sietää sitä, sillä jos hän olisi yrittänytkin väkivaltaista vastarintaa, Sam olisi saattanut kantaa hänet väkisin pois, johon seikkaan tämä useamman kuin yhden kerran voimakkaasti viittasikin, koska se oli menettelytapa, jota tarkka velvollisuudentunto pakotti häntä noudattamaan. On tuskin lainkaan syytä epäillä, että Sam hyvin nopeasti olisi lievittänyt omantuntonsa tuskat kantamalla herra Winklen takaisin Bathiin kädet ja jalat nuoralla köytettyinä, jollei herra Pickwickin nopea vastaus kirjeeseen, jonka Dowler oli vienyt perille, estänyt sellaista toimenpidettä. Sanalla sanoen kello kahdeksan illalla astui herra Pickwick itse "Pensaan" ravintolan kahvilahuoneeseen ja sanoi Samille hymyillen, tämän suureksi huojennukseksi, että hän oli menetellyt ihan oikein ja ettei hänen enää tarvinnut pitää vartiota.

"Pidin parempana tulla itse", sanoi herra Pickwick puhutellen herra Winkleä Samin vapauttaessa hänet päällystakista ja matkahuivista, "ja hankkia varmuuden ennen kuin sallin Samia käytettävän tässä asiassa siitä, että teillä on vakavat ja rehelliset aikomukset tuota nuorta neitiä kohtaan."

"Vakavat, täydestä sydämestä ja täydestä sielusta", vastasi herra Winkle hyvin tarmokkaasti.

"Muistakaa", sanoi herra Pickwick säteilevin silmin, "että tapasimme hänet erinomaisen ja vieraanvaraisen ystävämme kodissa! Olisi huono kiitos leikitellä kevytmielisesti ja ilman tarpeellista hankintaa tuon nuoren neidin tunteilla. Sitä minä en suvaitse. Sitä minä en suvaitse."

"Sellaisia aikomuksia minulla todellakaan ei ole", huudahti herra Winkle lämpimästi. "Olen itse harkinnut asiaa hyvin pitkän aikaa ja tunnen, että onneni on sidottu häneen."

"Sitäpä voisi sanoa ohuesta köydestä riippumiseksi", pisti Sam Weller väliin miellyttävästi hymyillen.

Herra Winkle näytti hiukan äkeältä tämän keskeytyksen johdosta, ja herra Pickwick käski harmistuneesti palvelijaansa olemaan tekemättä pilaa luonteemme parhaista tunteista, mihin Sam vastasi, ettei hän oikeastaan tahtoisi tehdä sitä, jos hän olisi asiasta selvillä, mutta sellaisia tunteita oli niin paljon, että hän tuskin tiesi, mikä niistä oli paras, kun hän kuuli niitä mainittavan.

Herra Winkle kertoi sitten, mitä hänen ja Ben Allenin välillä oli tapahtunut Arabellasta puheen ollen, selitti, että hänen tarkoituksenaan oli päästä nuoren neidin puheille ja esittää hänelle muodollinen rakkaudentunnustus, ja hän ilmoitti olevansa varma — eräiden mainitun Benin hämärien viittausten ja mutinan perusteella — siitä, että millaisten muurien sisäpuolella Arabella neiti tällä hetkellä oleskelikin, hänet löytäisi varmimmin jostakin Dovrasin lähistöltä. Siinä olikin koko hänen tietovarastonsa ja olettamuksensa tässä asiassa.

Tämä hyvin heikko rihma ojennusnuorana päätettiin, että herra Weller seuraavana aamuna lähtee löytöretkelle. Myöskin sovittiin niin, että herra Pickwick ja herra Winkle, jotka luottivat vähemmän kykyihinsä, kävelevät sillä välin ristiin rastiin kaupungissa ja sattumalta pistäytyvät Bob Sawyerin luona toivoen saavansa kuulla tai nähdä jotakin nuoren neidin olinpaikasta.

Siispä Sam Weller lähti seuraavana aamuna löytöretkelle antamatta tehtävänsä toivottomuuden millään lailla lannistaa mieltään, ja niinpä hän asteli katua ylös, toista alas — olimme vähällä sanoa kukkulaa ylös ja toista alas, mutta Cliftonissa onkin kaikki ylämäkeä — tapaamatta ketään ja mitään, joka olisi suostunut luomaan heikointakaan valaistusta kysymyksessä olevaan asiaan. Monet olivat ne keskustelut, joihin Sam ryhtyi tallirenkien kanssa näiden kävelyttäessä hevosia, ja lapsenhoitajattarien kanssa, jotka tuulettivat lapsia puistikoissa, mutta Sam ei saanut edellisistä enempää kuin jälkimmäisistäkään irti yhtään mitään sellaista, joka olisi vähimmässäkään määrässä viitannut hänen taitavasti tehtyjen tiedustelujensa kohteeseen. Oli paljon nuoria neitejä hyvin monissa taloissa, ja suurimmasta osasta epäilivät naispuoliset ja miehiset palvelijat viekkaasti, että he olivat syvästi kiintyneet johonkuhun tai ainakin ihan valmiit kiintymään, jos sopiva tilaisuus tarjoutuisi. Mutta kun kukaan näistä nuorista neideistä ei ollut Arabella Allen, niin tiedot jättivät Samin ihan samalle viisauden asteelle, jolla hän ennenkin oli ollut.

Sam ponnisteli Downsia kohti oivaa navakkaa tuulta vasten aprikoiden, täytyikö tässä maankolkassa aina pidellä hattuaan kiinni molemmin käsin, ja saapui varjoisaan, syrjäiseen seutuun, jonne oli istutettu joukko pieniä, rauhallisen ja yksinäisen näköisiä huviloita. Tallinoven ulkopuolella, pitkän sivukadun päässä, joka ei vienyt sen pitemmälle, vetelehti tallirenki vielä puolipukeissa koettaen uskotella itselleen tekevänsä jotakin lapiolla ja käsirattailla. Meidän on tässä kohdassa huomautettava, että olemme tuskin milloinkaan nähneet tallin luona joutilaanaolevaa tallirenkiä, joka ei olisi ollut suuremmassa tai pienemmässä määrässä tällaisen eriskummallisen harhakäsityksen uhrina.

Sam tuumi, että hänen olisi yhtä hyvä puhutella tätä renkiä kuin jotakuta toista, etenkin kun hän oli perin väsynyt kävelemisestä ja sattui olemaan suuri mukava kivikin juuri käsikärryjä vastapäätä, niin että hän asteli katua alas, istuutui kivelle ja aloitti keskustelun tunnettuun helppoon ja vapaaseen tapaansa.

"Huomenta, vanha veikko", sanoi hän.

"Iltapäivää tarkoittanet", vastasi toinen muljauttaen Samiin happamen katseen.

"Olet ihan oikeassa, vanha veikko", myönsi Sam; "iltapäivää tarkoitin. Kuinkas hurisee?"

"No enpä juuri tunne itseäni paremmaksi sinun näkemisestäsi", vastasi äreä tallirenki.

"Sepä on todellakin outoa", ihmetteli Sam, "sillä näytätpä perin reippaalta ja niin eloisalta, että tekee sydämelle hyvää katsella sinua".

Rengin hapan naama näytti tämän jälkeen vieläkin happamemmalta, mutta ei riittävästi vaikuttaakseen Samiin, joka heti kysyi hyvin huolestuneen näköisenä, eikö hänen isäntänsä nimi ollut Walker.

"Ei ole", vastasi renki.

"Eikö Brownkaan?" kysyi Sam.

"Ei ole."

"Entä Wilson?"

"Ei sekään", vastasi renki.

"No niin", sanoi Sam, "silloin olen erehtynyt, eikä hänellä ole kunnia tuntea minua, vaikka niin luulin. Älä viitsi seistä täällä ulkona kohteliaisuudesta minua kohtaan", pyyteli Sam, kun renki työnsi rattaat pihalle ja valmistautui sulkemaan porttia. "Mukavuus ennen kohteliaisuutta, vanha veikko; annan sulle anteeksi."

"Iskisinpä pääsi poikki puolesta kruunusta", sanoi äreä renki sulkien portin toisen puoliskon.

"En voi suostua siihen sellaisilla ehdoilla", vastasi Sam. "Se olisi vähintäänkin elinaikaisen hoidon ja elannon arvoinen teko ja olisi sittenkin halpaa. Sano terveisiä sinne sisälle! Sano, etteivät odota mua päivälliselle ja ilmoita, ettei huoli asettaa ruokaa syrjäänkään, sillä se ehtisi jäähtyä ennenkuin tulen."

Vastaukseksi tähän renki, joka oli ennättänyt kiihtyä hyvin vihaiseksi, mutisi haluavansa "tehdä reikiä" erään tietyn henkilön ruumiiseen, mutta katosi panematta uhkaustaan täytäntöön ja kumautti oven kiukkuisesti kiinni jälkeensä ollenkaan välittämättä Samin ystävällisestä pyynnöstä, että toinen jättäisi hänelle suortuvan hiuksistaan muistoksi.

Sam jäi istumaan isolle kivelle miettien, kuinka olisi parasta menetellä, ja kieritellen päässään ajatusta, että olisiko kolkuttaa kaikille oville viiden mailin matkalla Bristolista käsitellen niitä sataviisikymmentä tai kaksisataa päivässä ja koettaa löytää neiti Arabella Allen tätä keinoa käyttämällä, kun sattuma äkkiä heitti hänen tielleen sen, jota hän olisi saanut istua odottamaan kokonaisen vuoden, eikä sittenkään olisi löytänyt.

Kujaan, jossa hän istui, aukeni kolme, neljä puutarhaporttia, jotka kuuluivat yhtä moneen taloon ja joita erottivat toisistaan vaikka ne olivatkin erillään, vain puutarhat. Koska nämä olivat laajoja ja avaria ja hyvin täynnä puita, eivät talot olleet ainoastaan jonkin matkan päässä toisistaan, vaan myöskin melkein näkymättömissä. Sam istui paikallaan silmät suunnattuina rikkakasaan, joka sijaitsi rengin nielleen portin naapuriportilla, syvästi harkiten mielessään nykyisen yrityksensä vaikeuksia, kun portti aukeni ja kadulle ilmestyi palvelijatar puistelemaan joitakin vuoteenvierusmattoja.

Sam oli niin vajonnut omiin ajatuksiinsa, että on luultavaa, ettei hän olisi kiinnittänyt nuoreen naiseen sen enempää huomiota kuin nostanut päätään ja huomannut, että tällä oli hyvin sievä ja soma vartalo, jollei hänen ritarillisuudentunnettaan olisi voimakkaasti kiinnostanut se seikka, ettei tytöllä ollut apulaista ja että matot näyttivät olevan liian painavia hänen yksinäisille voimilleen. Herra Weller oli omalla tavallaan hyvin ritarillinen; hän oli tuskin huomannut tuon seikan, kun hän nopeasti nousi isolta kiveltä ja läheni tyttöä.

"Hyvä ystävä", sanoi Sam hiipien luo hyvin kunnioittavan näköisenä, "tehän runtelette kokonaan soman vartalonne, jos pudistelette yksin tuota mattoa. Sallikaa minun auttaa teitä."

Nuori tyttö, joka kainostellen oli muka aivan tietämätön siitä, että herrasmies oli niin lähellä, kääntyi ympäri Samin puhuessa — epäilemättä (hän sanoi tosiaankin niin jälkeenpäin) vastatakseen kieltävästi tuon ihan vieraan miehen tarjoukseen — kun hän sensijaan, että olisi puhunut, peräytyi äkkiä ja päästi puoleksi tukahdutetun huudahduksen. Sam oli tuskin vähemmän ällistynyt, sillä somamuotoisen palvelustytön olennossa hän näki oman Valentininsa aidot piirteet, näki herra Nupkinsin sievän palvelustytön.

"Kas, Mary, rakkaani!" sanoi Sam.

"Voi, herra Weller",. sanoi Mary, "kuinka te säikähdytitte minut!"

Sam ei vastannut sanoin tähän valitukseen, emmekä voi tarkkaan sanoa, millä lailla hän vastasi. Tiedämme vain, että Mary sanoi lyhyen hiljaisuuden jälkeen: "No, lopettakaa jo, herra Weller!" ja että Samin hattu oli pudonnut maahan silmänräpäystä aikaisemmin. Näistä molemmista merkeistä olisimme taipuvaisia päättelemään, että heidän välillään oli vaihdettu suutelo tai useampiakin.

"Mutta kuinka te osasitte tulla tänne?" kysyi Mary, kun keskustelua, joka oli tällä tavalla keskeytynyt, taas jatkettiin.

"Tietysti tulin sinua katsomaan, rakkaani", vastasi herra Weller sallien tällä kertaa tunteensa voittaa totuudenrakkauden.

"Mutta mistä tiesitte, että olin täällä?" tiedusteli Mary. "Kuka on voinut kertoa teille, että otin toisen paikan Ipswichissä ja että he sitten muuttivat tänne saakka? Kuka kumma on voinut kertoa sen teille, herra Weller?"

"Niin, siinäpä se pulma onkin", sanoi Sam iskien viekkaasti silmää. "Kukapa olisi voinut kertoa sen minulle?"

"Eihän vain herra Muzzle?" uteli Mary.

"Ei suinkaan", vastasi Sam juhlallisesti päätään pudistaen, "ei hän"...

"No sitten se oli keittäjä", sanoi Mary.

"Tietystikin keittäjä", myönsi Sam.

"Mutta enpä ole ikinäni moista kuullut!" huudahti Mary.

"En minäkään", myönsi Sam. "Mutta Mary, rakkaani", tässä Samin puhetapa muuttui hyvin tunteelliseksi, "Mary, rakkaani, minun on suoritettava toinen, hyvin kiireellinen asia. Muistatko erään isäntäni ystävän, herra Winklen, muistatko?"

"Senkö vihreäpukuisen?" kysyi Mary. "Muistan kyllä."

"No niin", jatkoi Sam. "Hän on kamalassa lemmentuskassa, ihan sekaisin, melkein menehtymäisillään."

"Herra Jumala!" huudahti Mary.

"Niin on", sanoi Sam. "Mutta ei se mitään, jos vain saamme selville sen nuoren naisen olinpaikan", ja sitten Sam kertoi, unohtuen monet kerrat ylistämään Maryn kauneutta ja kuvailemaan niitä kauheita vaivoja, joita oli kärsinyt sen jälkeen kun oli tytön viimeksi nähnyt, kertoi tarkalleen herra Winklen nykyisen pulmallisen aseman.

"Oi, oi", päivitteli Mary, "moista en ole milloinkaan kuullut."

"Et tietystikään", myönsi Sam, "eikä kukaan muukaan nyt eikä milloinkaan. Ja tässä minä nyt kiertelen kuin vaeltava juutalainen — urheilija, josta kai olet joskus kuullut, Mary rakkaani, joka kilpaili ajan kanssa ja joka ei milloinkaan mennyt nukkumaan — hakemassa tuota neiti Arabella Allenia."

"Neiti ketä?" kysyi Mary hyvin hämmästyneenä.

"Neiti Arabella Allenia", toisti Sam.

"Voi, hyvä Jumala!" huudahti Mary osoittaen puutarhaporttia, jonka jörö renki oli sulkenut jälkeensä. "Tuossahan se talo on, ja hän on asunut täällä jo kuusi viikkoa. Heidän ensimmäinen sisäkkönsä, joka samalla on neidin kamarineito, kertoi minulle koko jutun kerran aamulla, ennen kuin herrasväki oli noussut ylös, pesutuvan katon yli."

"Mitä! Tuoko naapuriportti?" ihmetteli Sam. "Juuri se", vahvisti Mary.

Kuullessaan tämän uutisen Sam tuli niin liikuttuneeksi, että hänen täytyi turvautua sievään keskustelutoveriinsa hakeakseen tukea, ja monia pieniä rakkaudenosoituksia oli vaihdettava heidän kesken, ennen kuin hän oli kylliksi rauhoittunut palatakseen asiaan.

"No niin", virkkoi Sam vihdoin, "jos tämä ei voita kukkotaistelua, niin ei ikinä mikään, kuten entinen pormestari sanoi, kun pääministeri esitti hänen rouvansa maljan päivällisten jälkeen. Tuo lähin talo! Minulla on terveisiä hänelle, joita olen yrittänyt saattaa perille koko päivän."

"Voi, voi!" päivitteli Mary, "mutta ette voi viedä perille niitä nyt, sillä hän kävelee puutarhassa vain iltaisin ja silloinkin vain vähän aikaa. Hän ei milloinkaan pääse kaupungille ilman vanhan rouvan seuraa."

Sam harkitsi asiaa muutaman hetken ja keksi lopulta seuraavan menettelytavan: Hän palaa tänne hämärissä — jolloin Arabella säännöllisesti oli kävelyllä — ja päästyään Maryn avulla sen talon puutarhaan, missä Mary itse asuu, koettaa kiivetä muurin yli ja kätkeytyä suuren päärynäpuun riippuvien oksien suojaan, jotka kätkevät hänet kokonaan. Sieltä käsin hän sitten esittää terveisensä ja järjestää, jos mahdollista, herra Winklen puolesta kohtauksen seuraavaksi illaksi samaan aikaan. Suoritettuaan nämä järjestelyt hyvin nopeasti hän auttoi Maryä kauan lykkääntyneessä mattojen puistelemispuuhassa.

Pienten mattojen puisteleminen ei ole likimainkaan niin viatonta hommaa kuin miltä se näyttää. Itse puistelemisessa ei liene mitään pahaa, mutta mattojen taittaminen on hyvin petollista. Niin kauan kuin puistelemista kestää ja molempia puistelijoita erottaa toisistaan maton koko pituus, se on viattominta huvia, mitä ajatella voi, mutta kun taittaminen alkaa ja välimatka asteettain vähenee puolesta neljännekseksi ja sitten kahdeksanneksi ja sitten kuudenneksitoistaosaksi ja lopulta kahdenneksineljättä, jos vain matto on kyllin pitkä, se käy vaaralliseksi. Emme voi tarkkaan tietää, kuinka monta mattoa tässä tapauksessa taitettiin, mutta uskaltanemme sanoa, että Sam suuteli sievää palvelustyttöä ainakin yhtä monta kertaa kuin niitä oli.

Herra Weller virkisti itseään kohtuullisesti läheisessä kapakassa, kunnes tuli melkein hämärä, ja palasi sitten umpikujalle. Maryn päästettyä Samin puutarhaan ja hänen saatua tältä neidiltä monta varoitusta jalkojensa ja niskansa turvallisuuteen nähden, hän kiipesi päärynäpuuhun odottamaan Arabellaa.

Sam sai odottaa niin kauan turhaan tuota innokkaasti varrottua tapausta, että hän jo arveli, ettei sitä ollenkaan tapahtuisi, kun hän kuuli hietikolta keveitä askeleita ja näki Arabellan mietteissään kävelevän puutarhassa. Heti kun neiti saapui melkein puun kohdalle alkoi Sam, ilmaistakseen sievästi läsnäolonsa, päästellä erinäisiä saatanallisia ääniä, jotka kai olisivat sopineet keski-ikäiselle henkilölle, jos tämä olisi aikaisemmasta lapsuudestaan saakka kärsinyt kurkkutulehduksen, hinkuyskän ja keuhkotaudin yhdistelmää.

Tämän johdosta nuori neiti nopeasti katsahti siihen suuntaan mistä peloittavat äänet kuuluivat, ja kun hänen aikaisempi säikähdyksensä ei ollenkaan vähentynyt siitä, että hän näki miehen oksien lomassa, hän olisi ihan varmasti lähtenyt karkuun ja hälyttänyt koko talon, jollei pelko onneksi olisi riistänyt häneltä liikuntakykyä ja saanut häntä vaipumaan puutarhatuolille, joka sekin kaikeksi onneksi sattui olemaan siinä lähellä.

"Nyt hän pyörtyy", puheli Sam itsekseen aikalailla ällistyneenä. "Mitä helkkaria se merkitsee, että noiden nuorten olentojen täytyy aina pyörtyä juuri silloin, kun se ei mitenkään sopisi! Kuulkaapa neiti Säärentaittaja, rouva Winkle, älkää nyt toki!"

On yhdentekevää, toivuttiko Arabellan Winklen nimen taikavoima vai puhtaan ilman tuoreus vai jokin muisto herra Wellerin äänestä. Joka tapauksessa hän kohotti päätään ja kysyi riutuvasti: "Kuka siellä on ja mitä tahdotte?"

"Hys!" äänsi Sam heilauttaen itsensä aidalle ja kumartuen siinä niin pieneen tilaan kuin suinkin saattoi, "minä vain, minä vain".

"Herra Pickwickin palvelija?" sanoi Arabella totisesti.

"Juuri sama, hyvä neiti", vastasi Sam. "Herra Winkle on melkein sekaisin epätoivosta."

"Oh!" huokasi Arabella tullen lähemmäksi aitaa.

"Niin juuri!" vakuutti Sam. "Luulimme, että meidän viime yönä olisi pitänyt laittaa hänet pakkopaitaan. Hän raivoaa päivät päästään ja sanoo, että jollei hän saa nähdä teitä, ennen kuin huomisen päivän ilta on ohi, niin hän toivoo, että hänelle tapahtuisi — jotakin epämiellyttävää — jollei hän hukuta itseään."

"Eihän toki, herra Weller", sanoi Arabella lyöden kätensä yhteen.

"Niin hän sanoo!" jatkoi Sam. "Hän on mies, joka pitää sanansa, ja minun mielipiteeni on, että hän tekee niin. Hän sai kuulla kaiken teistä siltä rilliniekalta kintuntaittajalta."

"Veljeltäni!" huudahti Arabella, joka hämärästi aavisti kuvauksesta, kenestä oli kysymys.

"En oikein tiedä, kumpi heistä on veljenne, neiti", vastasi Sam. "Onko se se likaisempi niistä kahdesta?"

"Niin, niin, herra Weller", vastasi Arabella, "jatkakaa! Pitäkää kiirettä, minä pyydän."

"No niin hyvä neiti; Winkle kuuli häneltä kaiken, ja isäntä on sitä mieltä, että jos te ette kohtaa häntä hyvin pian, niin ne kintunkatkaisijat, joista olemme puhuneet, valavat hänen päähänsä niin paljon ylimääräistä lyijyä, että se tuhoaa kaikkien elinten kehityksen, vaikka he jälkeenpäin pistäisivät hänet spriihinkin."

"Mutta mitä minä voin tehdä estääkseni nuo hirmuiset riidat!" huudahti Arabella.

"Se epäilys aikaisemmasta kiintymyksestä on syynä kaikkeen", selitti Sam, "teidän olisi parasta tavata häntä".

"Mutta kuinka? Missä?" huudahti Arabella. "En saa lähteä talosta minnekään yksin. Veljeni on niin epäystävällinen, niin järjetön! Tiedän, kuinka oudoilta nämä tällaiset puheet saattavat tuntua teistä, herra Weller, mutta olen kovin onneton..." ja tässä Arabella-parka itki niin katkerasti, että Sam kävi kovin ritarilliseksi.

"Saattaa kyllä näyttää vähän oudolta, että puhutte näistä asioista minulle, arvoisa neiti", puheli hän hyvin innokkaasti, "mutta sen vain voin sanoa, etten ole ainoastaan valmis, vaan halukaskin tekemään kaiken, mikä voisi saattaa asiat paremmalle tolalle, ja vaikka pitäisi paiskata jompikumpi kintunkatkaisija ulos ikkunasta, niin olen valmis siihenkin."

Näin sanoessaan Sam Weller kääri hihansa, vaikka olikin äärimmäisessä vaarassa pudota aidalta siinä hommassa, ilmaistakseen; että oli heti valmis käymään asiaan.

Niin imartelevia kuin moiset myötätunnon ilmaukset olivatkin, kieltäytyi Arabella kuitenkin (mikä oli merkillistä, kerrassaan selittämätöntä Samin mielestä) käyttämästä niitä hyväkseen. Jonkin aikaa hän jäykästi kieltäytyi myöntämästä kohtausta herra Winklelle, vaikka Sam oli sitä niin tunteikkaasti pyytänyt, mutta vihdoin, kun keskustelu uhkasi keskeytyä kolmannen henkilön epätervetulleeseen saapumiseen, hän antoi Samin nopeasti ymmärtää, ilmaisten kiitollisuutensa monella tavalla, hyvinkin mahdolliseksi, että hän saattaisi olla puutarhassa tuntia myöhemmin seuraavana iltana. Sam käsitti tämän oivallisesti, ja uhraten hänelle yhden kaikkein suloisimpia hymyjään Arabella tepasteli sirosti pois jättäen Samin hyvin syvästi ihailemaan neidon sekä ruumiillista että henkistä suloa. Laskeuduttuaan ehein nahoin aidalta ja unohtamatta omistaa muutamaa hetkeä omille yksityisille asioilleen samalla alueella Sam Weller lähti parasta vauhtiaan takaisin 'Pensaaseen', missä hänen pitkällinen viipymisensä oli aiheuttanut paljon tuumailua ja jonkin verran hätäilyäkin.

"Meidän täytyy menetellä varovasti", sanoi herra Pickwick kuunneltuaan tarkkaavasti Samin kertomusta, "ei itsemme, vaan nuoren neidin vuoksi. Meidän tulee olla hyvin varovaisia."

"Meidän?" ihmetteli herra Winkle sanaa huomattavasti korostaen.

Herra Pickwickin satunnainen harmistunut ilme hänen kuullessaan tämän huomautuksen sävyn muuttui hänen tavalliseksi hyväntahtoisuudekseen, kun hän vastasi:

"Niin, meidän, hyvä herra! Minä lähden mukaan."

"Te!" äänsi herra Winkle.

"Minä juuri", vastasi herra Pickwick lempeästi. "Myöntäessään teille tuon kohtauksen on nuori neiti ottanut ehkä hyvinkin luonnollisen, mutta kuitenkin hyvin varomattoman askeleen. Jos minä, teidän molempien ystävä, joka olen kyllin vanha ollakseni molempien asianosaisten isä, olen läsnä, ei panettelu voi milloinkaan tämän jälkeen korottaa ääntään häntä vastaan."

Herra Pickwickin silmissä välähteli kunniallinen riemastus hänen oman varovaisuutensa vuoksi hänen näin puhuessaan. Herra Winkleä liikutti tuo ystävän nuorta lemmittyä kohtaan osoitetun hienotunteisen kunnioituksen piirre, ja hän tarttui herra Pickwickin käteen arvonannon tuntein, jotka hipoivat ihailua.

"Teidän on tultava mukaan", sanoi herra Winkle.

"Tulen kyllä", sanoi herra Pickwick. "Sam, laita valmiiksi päällystakkini ja huivini ja käske vaunujen odottaa ovella huomenillalla, pikemmin aikaisemmin kuin välttämättömästi on tarpeen, jotta ehdimme perille hyvissä ajoin."

Herra Weller kosketti hattuaan merkiksi siitä, että hän tottelee, ja lähti pois valmistamaan kaikkea, mikä oli tarpeen matkaa varten.

Ajopelit olivat täsmälleen paikoillaan määrättyyn aikaan, ja autettuaan asianmukaisesti herra Pickwickin ja herra Winklen vaunuihin Sam istuutui ajajan viereen. He pysähtyivät, kuten oli sovittu, noin neljännesmailin päähän kohtauspaikalta, ja käskettyään ajajaa odottamaan he kulkivat jalan jäljellä olevan matkan.

Yrityksen tällä asteella herra Pickwick otti, osoittaen hymyillen ja muilla merkeillä mitä suurinta itsetyytyväisyyttä, taskustaan salalyhdyn, jonka hän oli varustanut erikoisesti tähän tilaisuuteen ja jonka suurenmoista koneellista kauneutta hän alkoi selitellä herra Winklelle heidän kävellessään eteenpäin, aika suureksi hämmästykseksi niille harvoille kulkijoille, joita he kohtasivat tiellä.

"Olisinpa ollut paremmassa asemassa yöllä viime puutarharetkelläni, jos minulla olisi ollut mukanani tällainen kapine, vai mitä, Sam?" kysyi herra Pickwick katsellen hyväntuulisesti seuraajaansa, joka asteli takana.

"Somia kapineita kyllä, jos niitä hoidetaan huolellisesti", vastasi herra Weller, "mutta jollette halua, että teidät nähdään, niin arvelen niiden olevan hyödyllisempiä kynttilöiden sammuttua kuin palaessa."

Samin huomautus näytti sattuvan herra Pickwickiin, sillä hän pisti lyhdyn taas taskuunsa, ja he kävelivät eteenpäin hiljaisuuden vallitessa.

He kulkivat kujan loppupäätä kohti, ja oli sangen pimeä. Herra Pickwick otti kerran tai pari lyhdyn esiin heidän haparoidessaan eteenpäin, ja se heitti hyvin loistavan, pienen, noin jalan paksuisen valokeilan. Sitä oli soma katsella, mutta sillä näytti olevan se vaikutus, että heitä ympäröivät esineet kävivät vieläkin pimeämmiksi kuin ennen.

Vihdoin he saapuivat ison kiven luo. Siihen kehoitti Sam isäntäänsä ja herra Winkleä istuutumaan siksi aikaa kun hän lähtee tiedustelemaan ja ottamaan selville, joko Mary on odottamassa.

Viivyttyään viisi tai kymmenen minuuttia Sam palasi sanomaan, että portti oli auki ja kaikki rauhallista. Seuraten häntä varovaisin askelin huomasivat herrat Pickwick ja Winkle jo olevansa puutarhassa. Tässä jokainen sanoi "Hys!" hyvin moneen kertaan, ja kun se oli tehty, ei kenelläkään näyttänyt olevan erikoisen selvää käsitystä siitä, mihin nyt olisi ryhdyttävä.

"Onko neiti Allen nyt puutarhassa, Mary?" kysyi herra Winkle hyvin levottomana.

"En tiedä, herra", vastasi sievä palvelustyttö. "Parasta tällä kertaa, että herra Weller auttaa teidät puuhun. Herra Pickwick on ehkä hyvä ja katselee, ettei kukaan tule katua pitkin, ja minä vartioin puutarhan toisella puolella. Hyvä Jumala, mitä tuo on?"

"Tuo kirottu lamppu saattaa meidät kaikki hengiltä", huudahti Sam kiukustuneesti. "Katsokaapa tarkoin, mitä teette, hyvä herra! Nyt juuri lähetitte valosäteen ihan suoraan salin ikkunasta sisään."

"Hyvänen aika!" sanoi herra Pickwick kääntyen äkkiä syrjään, "en minä sitä aikonut".

"No nyt se valaisee seuraavaa taloa, herra", torui Sam.

"Herrajee!" huudahti herra Pickwick taas pyörähtäen ympäri.

"Nyt se paistaa talliin, ja ne luulevat, että talli palaa", sanoi Sam. "Sulkekaa se toki, herra! Ettekö osaa?"

"Tämäpä on kummallisin lyhty, mitä milloinkaan eläessäni olen nähnyt!" huudahti herra Pickwick ihan hämmentyneenä vaikutuksista, joita hän oli aiheuttanut niin tarkoituksettomasti. "En ole milloinkaan nähnyt näin voimakasta heijastinta."

"Se käy ihan liian voimakkaaksi meille, jos pidätte sitä loistamassa tuolla lailla, herra", vastasi Sam, kun herra Pickwickin vihdoinkin kauan ponnisteltuaan onnistui sulkea verho. "Kuulen nuoren neidin askeleet. Nyt, herra Winkle, kiireesti aidalle!"

"Seis, seis!" sanoi herra Pickwick. "Minun täytyy ensiksi puhua hänen kanssaan. Auta minut aidalle, Sam."

"Hiljalleen, herra", virkkoi Sam asettaessaan päänsä kiviaitaa vasten ja laittaen selästään laiturin. "Nouskaa tuon kukkaruukun päälle, herra. Ja sitten ylöspäin."

"Pelkään, että vahingoitan sinua, Sam", sanoi herra Pickwick.

"Välipä minulla, herra", vastasi Sam. "Antakaa hänelle kätenne, herra Winkle. Vakavasti, herra, vakavasti! Se on tämän hetken tunnus!"

Samin näin puhuessa onnistui herra Pickwickin osoittamalla ihan yliluonnollista notkeutta hänen ikäisekseen ja painoisekseen herrasmieheksi päästä Samin olkapäille. Sam kohottausi hiljalleen seisomaan, herra Pickwick piti kovasti kiinni muurin harjasta ja herra Winkle tiukasti hänen jaloistaan, ja niin saivat he yhteisin ponnistuksin nostetuksi hänen silmälasinsa juuri aidan harjan yläpuolelle.

"Rakas lapsi", sanoi herra Pickwick katsellen aidan yli ja nähdessään Arabellan sen toisella puolella. "Älkää säikähtykö, rakas lapsi. Minä täällä vain olen."

"Pyydän, menkää pois, herra Pickwick", sanoi Arabella. "Käskekää niitä kaikkia menemään pois. Minua peloittaa ihan kamalasti. Hyvä, rakas herra Pickwick, älkää jääkö siihen. Te putoatte ja tapatte itsenne ihan varmasti."

"Älkää nyt hätäilkö, hyvä lapsi", sanoi herra Pickwick viihdytellen. "Ei ole minkäänlaista pelon syytä, vakuutan teille. Seiso lujasti, Sam", jatkoi herra Pickwick katsoen alas.

"Kaikki hyvin, herra", vastasi Sam. "Älkää olko siellä kauemmin kuin mitä ankarin välttämättömyys vaatii. Olette vähän raskaanpuoleinen."

"Vielä hetkinen, Sam", vastasi herra Pickwick. "Halusin vain teidän tietävän, rakas lapsi, etten olisi sallinut nuoren ystäväni tavata teitä näin salaisesti, jos asema, mihin olette joutunut, olisi suonut hänelle valittavaksi jonkin muun vaihtoehdon; ja jos tämän askeleen sopimattomuus aiheuttaa teille joitakin epämieluisia seurauksia, rakas lapsi, niin tuottanee teille tyydytystä tietää, että minä olen läsnä. Siinä kaikki, rakas lapsi!"

"Olen todella hyvin kiitollinen teille, herra Pickwick, hyvyydestänne ja huolenpidostanne", vastasi Arabella kuivaten kyyneleensä nenäliinallaan. Hän olisi luultavasti sanonut paljon enemmänkin, jollei herra Pickwickin pää olisi kadonnut perin äkillisesti sen johdosta, että hän oli astunut harhaan Samin olkapäällä, joka askel auttoi hänet äkkiä maahan. Hän oli kuitenkin heti jaloillaan, ja pyytäen herra Winkleä pitämään kiirettä ja saamaan kohtauksen päätökseen hän juoksi kadulle vartioimaan täynnä nuoruuden intoa ja rohkeutta. Tilaisuuden innostamana oli herra Winkle yhtäkkiä muurin harjalla pysähtyen vain sanomaan, että Samin pitäisi pitää hyvää huolta isännästään.

"Kyllä minä hänestä huolehdin", vastasi Sam. "Jättäkää hänet vain minun hoiviini."

"Missä hän on? Mitä hän tekee, Sam?" kyseli herra Winkle.

"Siunatkoon hänen vanhoja sääryksiään", vastasi Sam katsellen ulos puutarhan portista. "Hän pitää vahtia kujalla kädessään tuo salalyhty, kuin ystävällinen Guy Fawkes. En ole ikinäni nähnyt sellaista kunnon ukkoa. Vieköön minut hiisi, jollei hänen sydämensä ole syntynyt viittäkolmatta vuotta myöhemmin kuin hänen ruumiinsa!"

Herra Winkle ei pysähtynyt kuuntelemaan ystävänsä ylistystä. Hän oli hypännyt aidalta, heittäytynyt Arabellan jalkoihin ja selitteli tunteensa vilpittömyyttä niin kaunopuheisesti, että se olisi vetänyt vertoja itse Pickwickillekin.

Sillävälin kuin tällaisia asioita tapahtui ulkoilmassa, istui muudan vanha, tieteitä harrastava herra kirjastossaan parin, kolmen talon päässä kirjoittaen filosofista tutkimusta ja silloin tällöin kostuttaen työnsä kuivuutta lasillisella valkoviiniä, jota oli arvokkaan näköisessä pullossa hänen vieressään. Luomisvaivoissa tuo vanha herra silmäili milloin kattoa, milloin permantoa ja seiniä, ja kun ei katto, ei matto eivätkä seinät antaneet vaadittua innoitusmäärää, hän katseli ulos ikkunasta.

Eräänä tuollaisena ajatuksen seisaushetkenä tieteellinen herra katseli hajamielisesti synkkää ulkoista pimeyttä, kun hän suureksi hämmästyksekseen havaitsi hyvin kirkkaan valon liitelevän ilmassa vähän maanpinnan yläpuolella ja katoavan melkein samassa. Lyhyen ajan kuluttua ilmiö taas uudistui, eikä vain kerran tai kahdesti, vaan monta kertaa. Vihdoin tieteellinen herra laski kynänsä kädestään ja alkoi harkita, mistä luonnollisista syistä tuo ilmiö mahtaisi johtua.

Meteoreja nuo valot eivät olleet: siihen ne olivat liian alhaalla. Ne eivät olleet kiiltomatoja: liian suuria. Ne eivät olleet virvatulia, eivät tulikärpäsiä eivätkä ilotulitusta. Mitä ne saattoivat olla? Joitakin omituisia ja ihmeellisiä luonnonilmiöitä, joita ainoakaan filosofi ei ollut ennen nähnyt, sellaista, minkä keksiminen oli varattu yksinomaan hänelle ja mikä tekisi hänen nimensä kuolemattomaksi, kun hän kuvailisi sen jälkimaailmalle. Tämän ajatuksen vallassa tieteellinen herra tarttui taas kynäänsä ja merkitsi paperille muutamia muistiinpanoja noista verrattomista ilmiöistä, päivän, hetken minuutin ja tarkan sekuntimäärän, milloin ne olivat näyttäytyneet. Näistä kaikista piti tulla aineksia laajaan, oppineeseen ja ahkeran tutkimuksen täyttämään tieteelliseen tutkielmaan, joka hämmästyttäisi kaikkia ilmatieteilijöitä, mitä ikinä eli ja hengitti sivistyneen maailman millään kulmalla.

Hän heittäytyi taaksepäin mukavassa nojatuolissaan vaipuen ajattelemaan tulevaa suuruuttaan. Salaperäinen valo ilmestyi taas kirkkaampana kuin kertaakaan ennen tanssien, kaikesta päättäen, kujaa ylös ja alas, poiketen puolelta toiselle ja liikkuen kehässä, joka oli yhtä oikullinen kuin pyrstötähden rata.

Tieteellinen herra oli naimaton. Hänellä ei ollut vaimoa, jonka hän olisi voinut kutsua huoneeseen hämmästymään, niin että hän soitti palvelijaansa.

"Pruffle", sanoi oppinut herra, "ilmassa on tänään jotakin merkillistä. Näittekö sen?" jatkoi hän osoittaen ulos ikkunasta, kun valo taas näkyi.

"Näin kyllä, herra."

"Mitä ajattelette siitä, Pruffle?"

"Mitäkö ajattelen?"

"Niin. Tehän olette kasvanut tällä paikkakunnalla. Mitä pidätte valoilmiöiden syynä?"

Oppinut herra odotti hymyillen Prufflen vastaavan, että hän ei voisi keksiä niille mitään syytä. Pruffle mietti.

"Sanoisinpa, että siellä on varkaita, herra", virkkoi hän viimein.

"Olette hupsu ja saatte mennä pois", sanoi tieteellinen herra.

"Kiitoksia herra", sanoi Pruffle. Ja hän meni pois.

Mutta tieteellinen herra ei saanut rauhaa ajatukselta, että syvällinen tutkielma, jota hän oli suunnitellut, menisi hukkaan maailmalta, kuten varmasti tapahtuisi, jollei kekseliään herra Prufflen otaksumia tukahdutettaisi heti kapaloihinsa. Hän pisti hatun päähänsä ja asteli nopeasti puutarhaan päättäen ottaa asiasta selon syntyjä syviä myöten.

Nytpä juuri ennen kuin tieteellinen herrasmies astui puutarhaan oli herra Pickwick juossut pitkin kujaa niin nopeasti kuin pääsi, ilmoittaakseen sen väärän tiedon, että joku oli tulossa sieltä päin, ja oli silloin tällöin avannut lyhdyn varjostimen pysyäkseen kaukana ojista. Hälytys oli tuskin annettu, kun herra Winkle kiipesi takaisin aidan yli, Arabella juoksi taloon, puutarhan portti sulkeutui ja kaikki kolme seikkailijaa pyrkivät parhaansa mukaan kujaa alas, kun he äkkiä säpsähtivät nähdessään tieteellisen herran avaamassa puutarhansa porttia.

"Pysähtykää hetkeksi", kuiskasi Sam, joka tietysti oli ensimmäisenä joukossa. "Näyttäkääpä valoa sekunnin ajan!"

Herra Pickwick teki kuten pyydettiin, ja kun Sam näki miehen pään hyvin varovasti kurkistavan ulos puolen kyynärän päässä omastaan, hän iski siihen kevyesti nyrkillään, niin että se kumeasti kolahti porttiin. Toimitettuaan tämän urotyön hyvin nopeasti ja näppärästi Sam nosti herra Pickwickin selkäänsä ja seurasi herra Winkleä kujaa alas niin kiireesti, että se ottaen huomioon hänen kantamuksensa, oli suorastaan hämmästyttävä.

"Joko olette saanut henkenne vetämään, herra?" kysyi Sam, kun he olivat päässeet kadun päähän.

"Kyllä, kyllä jo", vastasi herra Pickwick.

"Tulkaa mukaan sitten, herra", sanoi Sam asettaen isäntänsä taas omille jaloilleen. "Tulkaa keskeemme. Ei ole puoltakaan mailia juostavana. Ajatelkaa, että voitatte palkinnon, herra! Ja nyt liikkeelle!"

Täten rohkaistuna herra Pickwick käytti koipiaan parhaansa mukaan. Sanottakoon kaikessa ystävyydessä, että musta säärystinpari ei ole milloinkaan kiitänyt maata pitkin niin tyylikkäästi kuin herra Pickwickin käyttämä tässä muistettavassa tilaisuudessa.

Vaunut odottivat, hevoset olivat levänneet, tiet olivat hyvät ja ajomies altis ajamaan. Koko seurue saapui ehein nahoin "Pensaaseen", ennen kuin herra Pickwick oli ehtinyt päästä hengästyksestään.

"Ja nyt heti sisään, herra", sanoi Sam auttaessaan isäntäänsä vaunuista. "Älkää jääkö hetkeksikään kadulle tämän urheilukokeen jälkeen! Suokaa anteeksi, herra", jatkoi Sam hattuaan kohottaen, kun herra Winkle laskeutui vaunuista. "Toivon, ettei ollut olemassa sitä aikaisempaa kiintymystä?"

Herra Winkle tarttui vaatimattoman ystävänsä käteen ja kuiskasi hänen korvaansa: "Kaikki on hyvin, Sam, kaikki." Tämän jälkeen herra Weller napsautti kolmesti nenäänsä merkiksi siitä, että hän oli ymmärtänyt, hymyili, iski silmää ja rupesi asettelemaan vaunun askelmia paikoilleen mitä eloisinta tyydytystä ilmaisevin elein.

Taas tieteellisestä herrasmiehestä puhuaksemme, hän väitti mestarillisessa tutkielmassa, että nuo ihmeelliset valot olivat sähköilmiöitä ja todisti sen selvästi kertomalla, kuinka valon välähdys tanssi hänen silmiensä edessä, kun hän pisti päänsä ulos portista ja kuinka hän sai iskun, joka saattoi hänet tajuttomaksi neljännestunniksi. Tämä esitys ilahdutti kaikkia tieteellisiä seuroja rajattomasti ja aiheutti, että sen tekijää aina senjälkeen pidettiin tieteen valona.

11. luku

VIE HERRA PICKWICKIN UUTEEN EIKÄ SUINKAAN MIELENKIINTOA VAILLA OLEVAAN

KOHTAUKSEEN ELÄMÄN SUURESSA NÄYTELMÄSSÄ.

Muu osa herra Pickwickin Bathissa oleskeluun varaamasta ajasta kului ilman mitään mainitsemisen arvoisia tapahtumia. Loppuvuoden istuntokausi alkoi. Sen ensimmäisen viikon lopulla herra Pickwick ja hänen ystävänsä palasivat Lontooseen, ja ensinmainittu herra asettui, tietystikin Sam mukanaan, heti vanhaan asuntoonsa "Yrjänään ja Korppikotkaan".

Kolmantena aamuna heidän saapumisensa jälkeen, juuri kun kaikki kaupungin kellot löivät kukin erikseen yhdeksän ja yhteensä noin yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän, Sam oli nauttimassa raitista ilmaa ravintolan pihalla. Silloin ajoivat pihaan vastamaalatut, kummalliset ajopelit, joista hyppäsi hyvin notkeasti, heittäen ohjakset vieressään istuvalle lihavalle miehelle, kummallisen näköinen herra, joka näytti olevan tehty vaunuja kuten vaunut häntä varten.

Ajopelit eivät oikeastaan kuuluneet mihinkään tunnettuun ryhmään alallaan, mutta niissä olikin hiukkanen jokaisen luonnetta. Ne oli maalattu kirkkaan keltaisiksi, aisat ja pyörät mustajuovaiset, ja ajaja istui, oikeauskoiseen urheilumaiseen tapaan, pieluksilla, jotka oli ladottu pari jalkaa ajopelien etulautaa korkeammalle. Hevonen oli raudikko, sangen reippaan näköinen konkari, mutta siinä oli kuitenkin jotakin kiukkuista ja itsepäistä, mikä soveltui sekä vaunuihin että niiden isäntään.

Vaunujen isäntä itse oli noin nelikymmenvuotias mies, jolla oli musta tukka ja huolellisesti kammattu poskiparta. Hänellä oli erikoisen upea puku yllään, koko joukko korutavaroita — kaikki noin kolme kertaa kookkaampia kuin ne, joita herrasmiehet tavallisesti käyttävät — ja kaiken kruununa nukkainen päällystakki. Vaunuista astuessaan hän pisti vasemman kätensä tämän päällystakin taskuun ottaen oikealla toisesta taskustaan hyvin vaalean ja kiiltävän silkkinenäliinan, jolla pyyhki kengistään pari kolme tomuhiukkasta ja jonka hän sitten puristi käteensä palloksi alkaen kiivetä pihaa ylös.

Samilta ei ollut jäänyt huomaamatta, että tämän henkilön vaunuista noustessa oli nukkavierun näköinen mies, jolla oli yllään ruskea päällystakki, mistä puuttui muutamia nappeja, ja joka oli vetelehtinyt tähän saakka kadun toisella puolen, tullut kadun yli ja jäänyt seisomaan aivan lähelle. Sam hiukan enemmän kuin epäili herrojen käynnin tarkoitusta, astui siis ennen heitä "Yrjänään ja Korppikotkaan" ja tehden äkillisen täyskäännöksen asettui keskelle sisäänkäytävää.

"No, no, veikkoseni!" sanoi nukalliseen päällystakkiin pukeutunut mies käskevästi koettaen samalla töytäistä Samia syrjään ja päästä hänen ohitseen.

"Mitä, herra, mistä on kysymys?" vastasi Sam maksaen töytäisyn korkoineen.

"Älkääpä tässä vehkeilkö, hyvä mies! Minua ei sovi kohdella sillä tavoin", sanoi nukallista takkia käyttävä mies koroittaen äänensä ja valahtaen ihan valkoiseksi. "Tänne, Smouch!"

"Mitäs täällä on tekeillä?" ärjyi ruskeatakkinen mies, joka oli vähitellen hiipinyt pihan poikki tämän lyhyen sananvaihdon aikana.

"Tämä nuori mies vain on hävytön", sanoi päällysmies ja töytäisi taas Samia.

"Jättäkääpä tuo peli", murisi Smouch vuorostaan tuupaten Samia, mutta kovemmin.

Tällä viimeisellä töytäyksellä oli se vaikutus, jonka kokenut Smouch oli odottanut sen tuottavankin, sillä kun Sam alttiina vastaamaan kohteliaisuuteen painoi mainitun herran olemusta ovenpieltä vasten, päällysmies hiipi ohi ja ohjasi kulkunsa tarjoiluhuoneeseen, jonne Sam, vaihdettuaan muutaman ytimekkään huomautuksen herra Smouchin kanssa, heti seurasi häntä.

"Hyvää huomenta, rakas ystävä", puhutteli päällysmies tarjoilupöydän ääressä odottavaa nuorta naista Botany Bayssa[5] opittuun rentoon tapaan ja Uuden Etelä-Walesin kohteliaisuudella, "missä herra Pickwickin huone on?"

"Vie hänet sinne", sanoi baarityttö tarjoilijalle uhraamatta kuitenkaan toista katsetta hienostelijalle vastaukseksi hänen kysymykseensä.

Tarjoilija näytti tietä yläkerrokseen, niinkuin häntä oli käsketty, ja nukkaista takkia käyttävä mies seurasi kintereillään Sam, joka koko ajan portaita kiivetessä ilmaisi monenlaisin liikkein äärimmäisintä ylenkatsetta ja uhmailua palvelijattaren ja muiden katselijoiden sanomattomaksi hilpeydeksi. Herra Smouch, jota käheä yskä kiusasi, jäi alas rykimään eteiseen.

Herra Pickwick oli vuoteessaan sikeässä unessa, kun hänen varhainen vieraansa astui huoneeseen Samin seurassa. Heidän tulonsa aiheuttama kolina herätti hänet.

"Partavettä, Sam!" sanoi herra Pickwick vuodeverhojen takaa.

"Ajakaa pian partanne", sanoi vieras vetäen syrjään toisen verhon vuoteen pääpuolesta. "Olen saanut määräyksen pidättää teidät Bardellin jutun vuoksi. Tässä se on! Ihan tavallista laatua. Tässä on korttini. Arvelen, että lähdette mukaan."

Kopauttaen herra Pickwickiä ystävällisesti olalle heitti sheriffin apulainen (sillä sellainen hän oli) korttinsa peitteelle ja otti liivintaskustaan kultaisen hammastikun.

"Namby kuuluu nimi", sanoi sheriffin apulainen, kun herra Pickwick otti silmälasinsa tyynyn alta ja asetti ne nenälleen lukeakseen kortin. "Namby, Bell Alley, Coleman Street."

Tällä kohtaa Sam Weller, jonka silmät tähän asti olivat olleet kiintyneet herra Nambyn komeaan hattuun, puuttui asiaan.

"Oletteko kveekari, herra?" kysyi hän.[6]

"Annanpa teidän tietää, mikä olen, ennen kuin olen selvittänyt asiat kanssanne", vastasi suuttunut oikeudenpalvelija. "Opetanpa teille ihmistapoja, senkin lurjus, jonakin kauniina aamuna."

"Kiitoksia paljon", sanoi Sam. "Samoin minä teille. Ottakaa hattu pois päästänne!"

Näin sanoen herra Weller mitä näppärimmin sinkautti herra Nambyn "pääkappaleen" huoneen toiseen päähän niin voimakkaasti, että herra Namby oli vähällä niellä kultaisen hammastikkunsa kaupanpäällisiksi.

"Ottakaa huomioon tämä, herra Pickwick", sanoi ällistynyt viranomainen haukkoen ilmaa. "Palvelijanne on hyökännyt kimppuuni virantoimituksessa ollessani teidän huoneessanne. Olen ruumiillisessa vaarassa. Vaadin teitä todistamaan tämän."

"Älkää todistako mitään, herra", keskeytti Sam. "Sulkekaa silmänne hyvin tiukkaan, herra. Heittäisinpä hänet mielelläni ikkunasta ulos, vaikka hän ei pääsekään putoamaan kovin kauas, kun nuo pahuksen räystäät..."

"Sam", tiuskaisi herra Pickwick äkäisesti, kun hänen palvelijansa osoitti monenlaisia vihamielisyyden merkkejä, "jos sanot sanankaan tai puutut vähimmälläkään tavalla tähän henkilöön, erotan sinut paikalla palveluksestani".

"Mutta herra...", yritti Sam.

"Suu kiinni", keskeytti herra Pickwick. "Ota hattu ylös!"

Mutta siitä Sam kieltäytyi ehdottomasti ja päättävästi, ja kun hän oli saanut ankarat torat herraltaan, taipui oikeudenpalvelija, koska hänellä oli kiire, itse ottamaan sen lattialta päästäen ilmoille suuren joukon uhkauksia Samia kohtaan, jotka tämä herra kuitenkin otti vastaan ihan rauhallisesti huomauttaen vain, että jos herra Namby vielä suvaitsee panna hatun päähänsä, hän paiskaa sen ensi viikon loppupäähän saakka. Arvellen ehkä, että tällainen toimenpide saattaisi tuottaa hänelle itselleen ikävyyksiä, herra Namby luopui antamasta Samille tilaisuutta langeta kiusaukseen ja tyytyi heti senjälkeen kutsumaan Smouchin huoneeseen. Ilmoitettuaan tälle, että pidätys oli suoritettu ja että hän saa odottaa vankia, kunnes tämä on pukeutunut, Namby kömpi ulos. Vaatien happamesti herra Pickwickiä "liikkumaan niin vilkkaasti kuin osasi, sillä aika on täpärällä", Smouch otti tuolin oven eteen ja istui siinä, kunnes toinen oli lopettanut pukeutumisen. Sitten lähetettiin Sam hakemaan katetut vuokravaunut, ja niissä kolmikko lähti Colemankadulle, Oli onni, että matka oli niin lyhyt, sillä paitsi sitä, ettei herra Smouchille ollut suotu erikoisen viehättävää seurustelutaitoa, hän oli todellakin epämiellyttävä seuratoveri tällaisessa ahtaassa tilassa sen ruumiillisen heikkouden takia, johon olemme toisessa paikassa viitanneet.

Kun vaunut sitten olivat kääntyneet hyvin ahtaalle ja pimeälle kadulle, ne pysähtyivät talon kohdalle, jossa oli rautaristikot kaikissa ikkunoissa ja portinpielet koristetut nimellä ja arvonimellä: "Namby, Lontoon sheriffin apulainen". Kun sisemmän portin oli avannut mies, joka hyvin olisi käynyt herra Smouchin laiminlyödystä kaksoisveljestä ja joka oli varustettu isolla portin avaimella, vietiin herra Pickwick "kahvilaan".

Kahvilana oli kadunpuoleinen oleskeluhuone, ja sen olennaisimmat piirteet olivat tuore hiekka ja piintynyt tupakanhaju. Herra Pickwick kumarsi kaikille kolmelle henkilölle, jotka istuivat huoneessa hänen sisään tullessaan, ja lähetettyään Samin hakemaan Perkeriä hän vetäytyi pimeään nurkkaan ja katseli sieltä hiukan uteliaana uusia seuralaisiaan.

Yksi heistä oli vielä melkein poikanen, yhdeksäntoista ja kahdenkymmenen välillä, joka — vaikka kello oli vasta kymmenen — joi giniä ja vettä ja poltteli sikaria, joita huveja hän tulehtuneista kasvoistaan päättäen oli harrastanut hyvin vakavasti parina, kolmena viimeksikuluneena ikävuotenaan. Häntä vastapäätä, kohennellen tulta oikean kenkänsä kärjellä, oli raa'an ja alhaisen näköinen, noin kolmenkymmenen ikäinen nuori mies, jonka kasvot olivat likaiset ja ääni käheä. Hänellä oli nähtävästi se maailmantuntemus ja se käytöksen viehättävä vapaus, jonka saattaa hankkia kapakan saleissa ja kolmannen luokan biljardeissa. Kolmas huoneessa olija oli keski-ikäinen, hyvin vanhassa mustassa puvussa kyhjöttävä, riutunut ja kalpea mies, joka käveli lakkaamatta edestakaisin pysähtyen vain silloin tällöin katselemaan hyvin huolestuneesti ulos ikkunasta, ikään kuin olisi odottanut jotakin, ja sitten taas jatkaen kävelyään.

"Teidän olisi tainnut olla parasta lainata partaveistäni tänä aamuna, herra Ayresleihg", sanoi mies, joka kohensi tulta iskien silmää ystävälleen nuorukaiselle.

"Kiitos vain, en usko sitä tarvitsevani. Toivonpa, että pääsen ulos jo tunnin kuluttua tai niillä main", vastasi toinen kiireellisesti. Astuen sitten taas ikkunaan ja palaten vielä kerran pettyneenä hän huokasi syvään ja lähti huoneesta, jolloin molemmat muut purskahtivat kaikuvaan nauruun.

"Enpä ikinä ole nähnyt mitään noin hassua", sanoi se herra, joka oli tarjonnut partaveistä ja jonka nimi osoittautui olevan Price. "En milloinkaan."

Herra Price vahvisti tämän vakuutuksen kirouksella ja nauroi sitten taas, jolloin tietysti poika (joka piti seuralaistaan maailman reiluimpana miehenä) myöskin nauroi.

"Voinette tuskin uskoa", sanoi Price herra Pickwickille, "että tuo vekkuli on ollut täällä eilispäivästä viikon eikä ole kertaakaan vielä ajanut partaansa, koska hän on ihan varma siitä, että hän pääsee pois puolen tunnin kuluttua viimeistään ja uskoo, että hän voi siirtää parranajon siksi, kunnes on päässyt kotiin?"

"Miesparka!" virkkoi herra Pickwick. "Ovatko hänen edellytyksensä päästä vaikeuksistaan todellakin niin suuret?"

"Piru vieköön sellaiset edellytykset", vastasi Price. "Hänellä ei ole sellaisen varjon puoliskoakaan. En tahtoisi antaa tätäkään hänen edellytyksistään päästä kävelemään kadulle tästä kymmenen vuoden kuluttua."

Tässä herra Price napsautti sormiaan vähäksyvästi ja soitti kelloa.

"Antakaa minulle paperia, Crookey", sanoi herra Price palvelijalle, joka puvultaan ja yleiseltä ulkonäöltään muistutti jonkinlaista vararikon tehneen härkäkauppiaan ja maksukyvyttömän karjanajajan välimuotoa, "ja lasi viinaa ja vettä! Kuuletteko, Crookey? Aion kirjoittaa isälleni, ja minun täytyy saada mielenrohkaisua, taikka en kykene piirtelemään kyllin vaikuttavaa sille ukkelille."

Tarpeetonta sanoa, että nuorukainen ihan vääntelehti naurusta tämän huvittavan puheen kuullessaan.

"Se on oikein", sanoi herra Price. "Suru pois! Hauskoja päiviä, vai mitä?"

"Mainioita!" myönsi nuorukainen.

"Teissä on sisua", ihasteli Price. "Olette kai nähnyt yhtä ja toista elämässänne?"

"Luulenpa melkein!" kehaisi nuorukainen. Hän oli katsellut sitä kapakan oven likaisen lasin läpi.

Herra Pickwickiä inhotti tuo keskustelu aika lailla samoin kuin noiden kahden olion ulkonäkö ja käytös, ja hän oli juuri kysymäisillään, eikö hän voisi saada yksityistä oleskeluhuonetta, kun kaksi tai kolme miellyttävän näköistä vierasta astui sisään. Nämä nähdessään nuorukainen heitti sikarinsa tuleen, kuiskasi herra Pricelle, että he olivat saapuneet "laittamaan hänen asiaansa kuntoon" ja lähti heidän luokseen pöydän ääreen huoneen toiseen päähän.

Näytti kuitenkin siltä, ettei asioita laitettaisikaan kuntoon ihan niin nopeasti kuin nuorukainen oli arvellut, sillä seurasi hyvin pitkä keskustelu, josta herra Pickwick ei voinut olla kuulematta eräitä vihaisia yksityiskohtia paheellisesta elämästä ja uudistetusta anteeksiannosta. Vihdoin seuran vanhin herra viittasi hyvin selvästi johonkin Whitecross katuun, minkä johdosta nuorukainen luonnostaan, röyhkeydestään ja elämäntuntemuksestaankin huolimatta painoi päänsä pöytään ja ulvoi surkeasti.

Hyvin tyytyväisenä siihen, että nuorukaisen röyhkeys oli niin pian masentunut ja hänen äänensä ylentynyt, soitti herra Pickwick kelloa ja hänet vietiin omasta pyynnöstään yksityiseen odotushuoneeseen, jossa oli kalustona matto, pöytä, tuoleja, kaappi ja sohva ja jota koristi peili ja useat vanhat kuparipiirrokset. Täällä hänellä oli ilo kuulla päänsä yläpuolella herra Nambyn soittelevan taffelipianoa sillä aikaa kun aamiaista valmisteltiin. Sen saavuttua saapui herra Perkerkin.

"Ahaa, hyvä herra Pickwick", sanoi pieni mies, "vihdoinkin häkissä, vai mitä? No niin, no niin, enpä ole oikeastaan pahoillani siitä, sillä nyt tekin huomaatte tämän menettelynne mahdottomuuden. Olen merkinnyt muistiin kulujen ja korvausmäärän summan, joiden vuoksi asiaan ryhdyttiin, ja meidän on paras järjestää kaikki heti menettämättä vähääkään aikaa. Luulenpa, että Namby on tähän aikaan tullut kotiin. Mitä arvelette, hyvä herra Pickwick? Onko minun kirjoitettava maksumääräys vai teettekö sen itse?"

Pieni mies hieroi käsiään teeskennellen iloisuutta näin sanoessaan, mutta katsellessaan herra Pickwickin kasvoja ei hän samalla saattanut olla luomatta surullista silmäystä Sam Welleriin.

"Perker", sanoi herra Pickwick, "älkää puhuko minulle enempää tästä, pyydän. En huomaa olevan mitään etua tänne jäämisestä, niin että lähden vankilaan vielä tänä iltana."

"Ette voi mennä Whitecross kadulle, hyvä herra Pickwick", sanoi herra Perker. "Ihan mahdotonta! Siellä on kuusikymmentä vuodetta samassa huoneessa ja ovet lukossa kuusitoista tuntia vuorokaudessa."

"Haluaisin mieluummin mennä johonkin toiseen pidätyspaikkaan, jos voin", sanoi herra Pickwick. "Jollen voi, niin saan pitää hyvänäni senkin."

"Voittehan mennä Fleetiin, hyvä herra, jos olette päättänyt lähteä johonkin", sanoi Perker.

"Sen minä teen", sanoi herra Pickwick. "Lähden heti, kun olen lopettanut aamiaiseni."

"Seis, seis, hyvä herra! Ei ole vähintäkään syytä pitää niin kovaa kiirettä päästäkseen paikkaan, josta useimmat ihmiset ovat yhtä halukkaita pääsemään pois", sanoi hyväntahtoinen pieni asianajaja. "Meidän täytyy hankkia habeas corpus. Oikeudessa ei ole yhtään tuomaria ennen kello neljää iltapäivällä. Teidän on odotettava niin kauan."

"Hyvä on", sanoi herra Pickwick järkkymättömän kärsivällisenä. "Silloin voimme syödä kyljyksen täällä kello kahdelta. Tilaa se, Sam, ja käske niitä olemaan täsmällisiä."

Koska herra Pickwick pysyi lujana Perkerin kaikista torumisista ja väitteistä välittämättä, tulivat ja menivät kyljykset oikeaan aikaan. Sitten herra Pickwick pantiin toisiin katettuihin vaunuihin ja vietiin Chancery Laneen, kun hän oli odottanut puolisen tuntia herra Nambya, jolla oli valittu seura päivällisillä ja jota ei millään lailla saanut häiritä sitä ennen.

Sergeant Innissä oli virantoimituksessa kaksi tuomaria, toinen rikos-, toinen siviiliasioita varten, ja heillä näytti olevan käsiteltävänä hyvä joukko asioita, jos asianajajain kirjureiden luku, joita kiiruhti ulos ja sisään asiakirjapakat kainalossa, kelpasi siitä todistukseksi. Kun he saapuivat matalaan porttiholviin, josta päästään taloon, jäi Perker muutamaksi hetkeksi tinkimään ajajan kanssa kyytimaksusta ja vaihtorahoista, ja herra Pickwick väistyi holvin toiseen reunaan, jottei olisi sisään ja ulos virtaavan ihmisvirran tiellä, katsellen ympärilleen hyvin uteliaana.

Enimmän kiinnittivät hänen huomiotaan kolme, neljä ulkonäöltään kuluneen hienoa herrasmiestä, jotka nostivat hattuaan monelle ohikulkevalle asianajajalle ja joilla näytti olevan täällä jotakin tekemistä — minkälaatuista, sitä ei herra Pickwick saattanut arvata. Perin omituisen näköisiä olioita! Yksi oli hontelo, melkein rampa, yllä kuluneet mustat vaatteet, kaulassa valkea liina, toinen lihava, romuluinen, pukeutuneena ihan samalla tavalla, mutta kaulassa iso, punaisen- ja mustankirjava liina; kolmas taas kuihtunut, humalaisen näköinen, pisamakasvoinen olio. He käyskentelivät kädet selän takana ja kuiskasivat silloin tällöin huolestuneen näköisinä jonkin sanan papereita kuljettavien herrojen korvaan, kun näitä kulki ohi. Herra Pickwick muisti nähneensä heidän usein vetelehtineen porttiholvissa, kun hän oli sivuuttanut sen, ja hänet valtasi kiihkeä uteliaisuus saada tietää, mihin ammatinhaaraan nuo likaisen näköiset vetelehtijät mahdollisesti saattoivat kuulua.

Hän oli juuri kysymäisillään sitä Nambylta, joka seisoi ihan hänen vieressään imeskellen pikkusormessaan komeilevaa isoa kultasormusta, kun Perker kiiruhti paikalle ja huomauttaen, ettei ollut vähintäkään aikaa hukattavana, lähti menemään sisään. Kun herra Pickwick lähti hänen jälkeensä, tuli rampa mies hänen luokseen ja koskettaen kohteliaasti hattuaan ojensi kirjoitettua korttia, jonka herra Pickwick, hän kun ei halunnut loukata miehen tunteita kieltäytymällä ottamasta sitä vastaan, kohteliaasti otti ja pisti liivinsä taskuun.

"No niin", sanoi Perker kääntyen taakseen nähdäkseen, seurasivatko hänen toverinsa hänen kintereillään, "tätä tietä hyvät herrat. Hoi hoi, mitä te haluatte?"

Tämä viimeinen kysymys oli osoitettu rammalle miehelle, joka herra Pickwickin näkemättä oli liittynyt seuraan. Vastaukseksi rampa mies nosti taas hattuaan mahdollisimman kohteliaasti ja viittasi herra Pickwickiin.

"Ei, ei", sanoi herra Perker hymyillen. "Emme tarvitse teitä, hyvä ystävä, emme tarvitse teitä."

"Pyydän anteeksi", sanoi rampa mies. "Tuo herra otti minun korttini. Toivon, että käytätte minua, herra. Tuo herra nyökkäsi minulle. Haluan, että hän itse ratkaisee asian. Nyökkäsittehän minulle, herra?"

"Roskaa! Ettehän te nyökännyt kenellekään, Pickwick? Erehdys, erehdys", sanoi Perker.

"Tuo herra ojensi minulle korttinsa", selitti herra Pickwick ottaen sen esiin liivinsä taskusta. "Otin sen vastaan, koska tuo herra näytti toivovan sitä, ja minua huvittaisi tosiaankin katsoa sitä, kun saan tilaisuuden. Minä..."

Pieni asianajaja purskahti raikuvaan nauruun ja palauttaen kortin rammalle miehelle ilmoitti hänelle, että kaikki oli erehdystä ja kuiskasi herra Pickwickille, kun mies närkästyneenä meni pois, että se oli vain takaaja.

"Mikä!" huudahti herra Pickwick.

"Takaaja", toisti herra Perker.

"Takaaja!?"

"Niin, hyvä herra Pickwick, niitä on täällä likemmä kymmenkunta. Takaavat puolestanne minkä summan hyvänsä ja vain puolesta kruunusta. Merkillistä hommaa todellakin!" sanoi herra Perker virkistäen itseään hyppysellisellä nuuskaa.

"Kuinka? Onko minun käsitettävä asia niin, että nämä miehet ansaitsevat elatuksensa sillä, että odottelevat täällä tehdäkseen väärän valan maan tuomareiden edessä puolen kruunun palkkiosta!" huudahti herra Pickwick aivan ällistyneenä moisesta paljastuksesta.

"No, en minä nyt sanoisi sitä suorastaan vääräksi valaksikaan", vastasi pieni herra. "Ankara sana, hyvä herra Pickwick, todella hyvin ankara sana. Se on laillinen sictio, ei mitään muuta."

Näin sanoen asianajaja kohautteli olkapäitään, hymyili, otti toisen hyppysellisen nuuskaa ja näytti tietä tuomarin virastoon. Tämä oli perin epäsiisti huone, katto hyvin matalalla ja seinissä vanha laudoitus, ja niin pimeä, että vaikka ulkona oli täysi päivä, paloi pöydillä isoja talikynttilöitä. Toisessa päässä oli ovi, joka vei tuomarin yksityishuoneistoon, ja sen ympärille oli kertynyt joukko asianajajia ja kirjureita, jotka kutsuttiin sisään siinä järjestyksessä, missä kunkin asia oli merkitty listaan. Joka kerran kun tuo ovi aukeni päästääkseen ulos asiakkaan, hyökkäsi seuraava kiivaasti ovelle päästäkseen sisään, ja rivissä tuomarin luo pääsyä odottavien keskustelun kukkuraksi syntyi aikalailla henkilökohtaista suukopua useimpien niiden kesken, jotka jo olivat tavanneet hänet, niin että huoneessa oli niin paljon melua kuin tuollaiseen tilavuudeltaan rajoitettuun alaan suinkin mahtui.

Mutta näiden herrasmiesten keskustelut eivät olleet ainoat korviin kantavat äänet. Laatikolla puusuojuksen takana huoneen toisessa päässä seisoi silmälaseja käyttävä kirjuri, ottamassa vastaan "valaehtoisia todistuksia", joita toinen kirjuri aina väliin kantoi kasoittain yksityishuoneeseen tuomarin nimikirjoituksella vahvistettavaksi. Siellä oli suuri joukko asianajajien kirjureita vannotettavina, ja koska oli ihan mahdoton ottaa heiltä kaikilta valaa yht'aikaa, niin näiden herrojen ponnistelu päästäkseen silmälasipään kirjurin luo muistutti kansanjoukon tunkeilua teatteriin permanto-ovella, kun kaikkein armollisin Majestetti kunnioittaa näytäntöä korkealla läsnäolollaan. Toinen virkamies harjoitteli silloin tällöin keuhkojaan huutaen nimeltä niitä, jotka jo olivat vannoneet, palauttaakseen heille heidän valaehtoiset todistuksensa, kun tuomari oli kirjoittanut nimensä niiden alle. Tämä antoi taas aihetta muutamiin lisätöytäyksiin, ja kun kaikki tuo tapahtui yht'aikaa, syntyi siitä niin paljon melua ja hälinää kuin maailman toimeliainkaan ja kiihkeinkään henkilö konsanaan saattoi toivoa näkevänsä ja kuulevansa. Siellä oli vielä toisenlaistakin väkeä, miehiä, jotka odottivat esimiestensä ottamien haasteiden julkilukemista ja joihin vastapuolen asianajajat saivat vastata tai olla vastaamatta. Heidän tehtävänään oli huutaa silloin tällöin vastapuolen asianajajan nimeä saadakseen varmuuden siitä, että tämä ei ollut läsnä heidän tietämättään.

Niinpä esim. seisoi seinään nojaten ihan lähellä sitä tuolia, jolle herra Pickwick oli istuutunut, neljätoistavuotias konttoripoika, jolla oli tenoriääni, ja hänen vieressään tavallinen tuomarin kirjuri, joka puhui bassoäänellä.

Kirjuri syöksyi sisään kainalossaan paperikääry ja tuijotteli ympärilleen.

"Sniggle ja Blink", huusi tenori.

"Purkin ja Snob", mörisi basso.

"Stumpy ja Deacon", sanoi äskentullut.

Kukaan ei vastannut. Seuraavalle sisääntulleelle huusivat kaikki kolme, ja hän taas omasta puolestaan huusi uutta toiminimeä. Sitten joku muu kirkui äänekkäästi kolmatta, ja niin poispäin.

Koko tämän ajan oli silmälasipäämies kovassa puuhassa vannottaen kirjureita, ja valankaava luettiin muuttumattomasti ilman hengähdystaukoja ja tavallisesti seuraavalla tavalla:

"Ottakaa kirja oikeaan käteenne tämä on nimenne ja käsialanne ja te vannotte että tämän todistuksenne sisällys on tosi niin että Jumala teitä auttakoon maksu shillinki vaihtakaa ei ole pientä rahaa."

"Kuulehan, Sam", tuumi herra Pickwick, "mahtavatkohan ne saada sen habeas corpuksen[7] valmiiksi?"

"Kyllä", sanoi Sam, "ja toivon, että lopultakin toisivat tänne 'happamen korpun'. On hyvin ikävää, että meitä pidetään täällä odottamassa. Minä olisin jo saanut puoli tusinaa niitä happamia korppuja valmiiksi tässä ajassa, pakattuina ja kaikki."

Emme tiedä, minkälaisena monimutkaisena ja vaikeasti käsiteltävänä möhkäleenä Sam oikeastaan piti tuota habeas corpusta, sillä silloin lähestyi herra Perker ja vei herra Pickwickin mukaansa.

Kun asianomaiset muodollisuudet oli suoritettu, Samuel Pickwickin ruumiillinen olemus jätettiin pian senjälkeen oikeudenpalvelijan haltuun, toimitettavaksi Fleetin vankilan tarkastusmiehen haltuun säilytettäväksi siellä siihen saakka, kunnes Bardellin Pickwickiä vastaan nostaman jutun korvaukset ja kulut olisi täydellisesti suoritettu ja maksettu.

"Ja siitä", sanoi herra Pickwick nauraen, "tulee sangen pitkä aika. Sam, haepa taas katetut vaunut! Hyvästi, Perker, hyvä ystävä."

"Lähden mukaanne, että saan nähdä teidän ehein nahoin päässeen perille", sanoi Perker.

"Mieluimmin", vastasi herra Pickwick, "menisin sinne ilman muuta seuralaista kuin Sam. Heti kun olen päässyt paikalleni, kirjoitan teille ilmoituksen siitä ja odotan, että tulette heti sinne luokseni. Näkemiin siihen asti."

Näin puhellessaan herra Pickwick jo kiipesi oikeudenpalvelijan seuraamana sillä välin saapuneisiin ajopeleihin. Kun Sam oli istuutunut ajajan viereen, vierivät vaunut pois.

"Hyvin merkillinen mies tuo Pickwick", tuumi Perker pysähtyessään vetämään hansikkaita käteensä.

"Ja minkälainen vararikontekijä hän olisi ollutkaan!" lisäsi Lowten, joka seisoi vieressä. "Kuinka hän ärsyttäisikään toimitsijamiehiä! Hänpä ei säikähtäisi, vaikka he uhkaisivat toimittaa hänet vankilaan!"

Asianajaja ei näyttänyt suurestikaan riemastuvan apulaisensa ammattimaisesta herra Pickwickin arvostelusta, sillä hän käveli poispäin suvaitsematta vastata mitään.

Vuokravaunut tärähtelivät Fleetkadulla, kuten niiden tapana on. Hevoset juoksivat paremmin, selitti ajaja, jos niillä oli jotakin edessään (ne liikkuivat kai hyvin merkillisesti, kun niillä ei ollut mitään), ja niinpä ajopelit pysyttelivät eräiden kiesien takana. Kun kiesit pysähtyivät, pysähtyivät vaunutkin, ja kun kiesit taas jatkoivat matkaa, vaunut tekivät samoin. Herra Pickwick istui vastapäätä oikeudenpalvelijaa, ja oikeudenpalvelija istui hattu polvillaan vihellellen jotakin säveltä ja katsellen ulos vaunujen ikkunasta.

Aika tekee ihmeitä. Samaisen voimakkaan vanhan herran avulla ajurinrattaatkin pääsivät puoli mailia eteenpäin. Vihdoin ne pysähtyivät, ja herra Pickwick laskeutui vaunuista vankilan portin eteen.

Oikeudenpalvelija astui herra Pickwickin edellä vankilaan pitäen olkansa yli silmällä, että hänen vartioitavansa seurasi kintereillä. Tultuaan sisään he kääntyivät vasemmalle ja menivät avoimesta ovesta etuhuoneeseen, jossa raskas portti (vastapäätä sitä porttia, josta he olivat astuneet sisään ja jota vartioi lihava vanginvartija avain kädessä) johti suoraan vankilan sisäosiin.

Tässä hän pysähtyi siksi aikaa kuin oikeudenpalvelija jätti hänen paperinsa, ja tänne herra Pickwickiä käskettiin jäämään, kunnes hän olisi läpäissyt ne menot, joita asiantuntijat sanovat "mallina istumiseksi".

"Pitääkö minun istua mallina!" ihmetteli herra Pickwick.

"Teidän muotokuvanne otetaan, herra", vastasi lihava vanginvartija. "Me ollaan helkkarin taitavia tekemään muotokuvia. Teemme ne sukkelasti ja aina näköisiä. Käykää sisään, herra, ja olkaa kuin kotonanne."

Herra Pickwick noudatti kutsua ja istuutui tuolille, ja herra Weller, joka asettui hänen tuolinsa taakse, kuiskasi, että mallina istuminen oli vain toinen tapa sanoa, että eri vanginvartijat saisivat tilaisuuden katsella häntä oppiakseen erottamaan vangit satunnaisista kävijöistä.

"Hyvä on, Sam", tuumi herra Pickwick, "sitten toivoisin vain, että taiteilijat tulisivat. Tämä on hiukan liiankin julkinen paikka."

"Eivät ne kauan viivy", lohdutti Sam. "Tuolla on hollantilainen kello!"

"Niinpä näyttää olevan."

"Ja lintuhäkki", jatkoi Sam. "Siinäpä pyörä pyörässä ja vankila vankilassa. Eikö niin, herra?"

Herra Wellerin lausuillessa näitä filosofisia huomautuksiaan tajusi herra Pickwick, että mallina istuminen oli alkanut. Kun lihava vanginvartija oli päässyt vuorostaan ovelle, hän istuutui ja silmäili välinpitämättömästi herra Pickwickiä silloin tällöin, kun taas pitkä, laiha mies, joka oli tullut hänen sijaansa, pisti kätensä takkinsa liepeiden alle, asettui häntä vastapäätä ja töllisteli häntä pitkään. Kolmas, hiukan happamen näköinen herrasmies, jota nähtävästi oli häiritty teenjuonnissa, sillä tullessaan hän nuoleskeli huuliltaan vielä viimeisiä voileivän jäännöksiä, asettui ihan herra Pickwickin viereen ja nojaten kätensä lanteisiinsa tarkasteli häntä tiukasti, kun taas toiset sekaantuivat joukkoon tutkien hänen piirteitään mitä tarkkaavaisimman ja harkitsevimman näköisinä. Herra Pickwick liikahteli koko lailla hermostuneesti tämän tarkastuksen kestäessä ja näytti istuvan perin epämukavasti tuolissaan, mutta ei sanonut kellekään mitään koko toimituksen aikana, ei edes Samille, joka nojasi tuolin selkänojaan mietiskellen osaksi isäntänsä asemaa, osaksi sitä, kuinka suurta tyydytystä hänelle olisi tuottanut kiihkeä hyökkäys kaikkien koolla olevien vartijoiden kimppuun, kun olisi saanut lyödä heidät knock out, yhden kerrallaan, jos sellainen menettely olisi ollut lain ja järjestyksen vaatimusten mukaista.

Vihdoin muotokuva oli valmis, ja herra Pickwickille ilmoitettiin, että hän nyt sai lähteä vankilaan.

"Missä minä saan nukkua yön?" kysyi herra Pickwick.

"Enpä oikein tiedä, missä tänä yönä", vastasi lihava vartija. "Mutta huomenna teidät pistetään yhteen jonkun toisen kanssa ja sitten teillä on hyvä ja mukava olla. Ensimmäinen yö on tavallisesti vähän sekava, mutta huomenna on kaikki ihan paikallaan."

Jonkin aikaa keskusteltua huomattiin, että eräällä vartijalla oli vuokrattavana vuode, jonka herra Pickwick saattoi saada siksi yöksi. Hän suostui ilomielin vuokraamaan sen.

"Jos haluatte tulla mukaan, niin näytän sen heti", sanoi mies. "Se ei ole kovin suuri, mutta kyllä siinä nukkuu aika kunnollisesti. Tännepäin, herra."

He kulkivat sisäportista ja laskeutuivat matalia portaita. Avain kääntyi lukossa heidän jäljessään, ja herra Pickwick huomasi olevansa ensimmäistä kertaa eläessään velkavankilan muurien sisällä.

12. luku.

MITÄ HERRA PICKWICKILLE TAPAHTUI HÄNEN TULTUAAN FLEETIN VANKILAAN, MITÄ

VANKEJA HÄN SIELLÄ NÄKI JA KUINKA HÄN VIETTI YÖNSÄ.

Tom Roker, sama herrasmies, joka oli saattanut herra Pickwickin vankilaan, kääntyi lyhyiden portaiden päähän päästyä jyrkästi oikealle ja kulki edellä avoimesta rautaovesta ja toisia lyhyitä portaita ylös pitkään, ahtaaseen, likaiseen ja matalaan käytävään, jonka permanto oli kivestä ja jota hyvin hämärästi valaisi ikkuna molemmissa kaukaisimmissa päissä.

"Tätä", sanoi mainittu herrasmies pistäen kätensä taskuihinsa ja silmäillen välinpitämättömästi herra Pickwickiä olkansa yli, "tätä sanotaan eteishalliksi".

"Vai niin!" tuumi herra Pickwick katsellen alas pimeään ja siivottomaan porraskäytävään, joka näytti johtavan permannon alla rivissä sijaitseviin kosteihin, synkkiin kivikellareihin.

"Ja nuo ovat luullakseni pikku kellareita, joissa vangit säilyttävät pieniä hiilivarastojaan. Epämiellyttäviä paikkoja, jos niihin täytyy mennä, mutta nähdäkseni hyvin sopivia tarkoitukseensa."

"Niin, eipä minuakaan kovin ihmetyttäisi, vaikka ne olisivat siihen sopivia", vastasi saattaja, "kun ottaa huomioon, että monet ihmiset asuvat niissä koko mukavasti. Tämä on tori, tämä."

"Hyvä ystävä", sanoi herra Pickwick, "tarkoitatteko todella, että inhimillisiä olentoja elää noissa surkeissa luolissa?"

"Miksi en tarkoittaisi?" kysyi herra Roker vastaan kiukkuisen hämmästyneenä, "miksi en saattaisi sitä tarkoittaa?"

"Elää! Elää tuolla alhaalla!" huudahti herra Pickwick.

"Elää tuolla alhaalla! Niin! Ja kuollakin tuolla alhaalla... hyvin usein sellaista sattuu!" vastasi herra Roker. "Mutta mitä siitä? Kenellä on mitään sanomista sitä vastaan? Elää tuolla alhaalla! Niin, ja se onkin aika hyvä elämispaikaksi, eikö olekin?"

Kun Roker kääntyi hiukan kiivaasti herra Pickwickiin päin näin sanoessaan ja sen ohessa mutisi jotakin epämiellyttäviä manauksia tämän silmiin, jäseniin ja elämännesteihin nähden, niin jälkimmäinen herra piti parempana olla jatkamatta keskustelua siihen suuntaan. Herra Roker lähti sitten kiipeämään toisia portaita, yhtä likaisia kuin ne, jotka johtivat äskeisen keskustelun alaiseen paikkaan, ja nyt herra Pickwick ja Sam seurasivat hänen kintereillään.

"Tämä", sanoi herra Roker pysähtyen vetämään henkeä heidän saavuttuaan toiseen, yhtä laajaan käytävään kuin edellinen, "tämä on kahvilakäytävä. Tämän yläpuolella on kolmas, ja sen päällä oleva ylin. Se huone, jossa saatte nukkua tämän yön, on vartijoiden huone, ja se on täälläpäin. Tulkaa!"

Sanottuaan tämän kaiken yhdellä henkäyksellä herra Roker kiipesi vielä yhden porrassarjan herra Pickwickin ja Samin seuratessa hänen kintereillään.

Porraskäytäviin tuli valoa muutamista hiukan permannon yläpuolella olevista ikkunoista, ja ne olivat hiekoitetulle pihalle päin, jota rajoittavan korkean tiilimuurin harjalla näytti olevan rautapiikkejä. Tämä alue oli herra Rokerin selityksen mukaan pallokenttä, ja saman herrasmiehen todistuksen mukaan kävi myöhemmin selville, että oli olemassa pienempikin kenttä siinä osassa vankilaa, joka oli lähinnä Farrington-katua. Sitä sanottiin ja mainittiin "maalatuksi pihaksi" sen tosiseikan vuoksi, että sen muurit olivat kerran olleet koristetut täysin purjein kulkevien sotalaivojen kuvilla ja muilla taidetuotteilla, jotka eräs vankina ollut piirtäjä kerran oli laatinut joutoaikoinaan.

Ilmoitettuaan nämä tiedonannot nähtävästi pikemminkin siinä tarkoituksessa, että saisi rintaansa kevennetyksi tärkeillä tosiasioilla kuin varsinaisesti valaistakseen herra Pickwickiä, näytti opas, joka vihdoinkin oli päässyt uuteen käytävään, tietä sen äärimmäisessä päässä aukeavaan ahtaaseen solaan, avasi oven ja osoitti huonetta, joka ei ollut millään tavoin puoleensa vetävä ja joka sisälsi kahdeksan tai yhdeksän rautavuodetta.

"Kas tässä", sanoi herra Roker pitäen ovea avoinna ja silmäillen riemuitsevan näköisenä herra Pickwickiä, "tässä se huone nyt on".

Herra Pickwickin kasvot ilmaisivat kuitenkin niin niukalti tyytyväisyyttä, että herra Roker haki vastinetta tunteilleen tähän saakka arvokkaasti vaienneen Samuel Wellerin kasvoista.

"Tässä se huone nyt on, nuori mies", virkkoi hän siis.

"Näen sen", vastasi Sam rauhallisesti päätään nyökäten.

"Luuletteko löytävänne tällaista huonetta Farringtonin hotellistakaan, häh?" tiedusteli herra Roker tyytyväisesti hymyillen.

Tähän herra Weller vastasi näppärästi ja teeskentelemättömästi sulkien toisen silmänsä, minkä saattoi katsoa merkitsevän joko että hän luuli niin, tai että hän ei luullut niin tai että hän ei ollut ikinään ajatellut yhtään mitään sen johdosta, aina sen mukaan mitä tarkastelijan mielikuvitus saneli. Toimitettuaan tämän tempun ja avattuaan taas silmänsä tiedusteli herra Weller, mikä noista vuoteista oli se erikoinen, jonka herra Roker oli niin imartelevasti kuvannut verrattomaksi nukkumispaikaksi.

"Se on tuo", vastasi herra Roker viitaten nurkassa viruvaan hyvin ruostuneeseen vuoteeseen. "Tuo vuode saisi nukkumaan kenen hyvänsä, halusipa hän unta tai ei."

"Minusta näyttää siltä", sanoi Sam silmäillen kyseellistä huonekalua äärimmäisen inhoavasti, "minusta näyttää siltä kuin ooppiumi ei olisi mitään siihen verrattuna."

"Ei yhtään mitään", vahvisti herra Roker.

"Kyllä kai", virkkoi Sam katsahtaen sivulta isäntäänsä ikään kuin nähdäkseen, olisiko tässä havaittavissa mitään merkkiä siitä, että nyt tapahtuneet seikat olivat järkyttäneet hänen päättäväisyyttään. "... kyllä kai ne muutkin, jotka nukkuvat täällä, ovat herrasmiehiä."

"Ihan varmasti", vakuutti herra Roker. "Yksi heistä juo kaksitoista tuoppiansa olutta päivässä eikä lakkaa tupakoimasta edes syödessäänkään."

"Hän on kai ihan korkeinta luokkaa", arveli Sam.

"A 1",[8] vastasi herra Roker.

Antamatta näidenkään tietojen mieltään lannistaa herra Pickwick ilmoitti hymyillen, että hän oli päättänyt hankkia todisteen tuon nukuttavan vuoteen ominaisuuksista ensi yönä, ja ilmoitettuaan hänelle, että hän sai ruveta levolle milloin vain katsoi itselleen sopivaksi, Roker lähti pois sen enemmittä muodollisuuksitta jättäen herra Pickwickin seisomaan Samin seurassa käytävään.

Alkoi tulla pimeä tai oikeammin sanoen oli tälle paikalle, jossa milloinkaan ei ollut valoisaa, sytytetty muutamia kaasuliekkejä ikään kuin kohteliaisuudesta iltaa kohtaan, joka tummeni ulkona. Koska oli lämpimän puoleista, olivat niiden lukuisien huoneiden, jotka aukenivat käytävään molemmin puolin, eräät asukit panneet ovensa raolleen. Herra Pickwick silmäsi niihin ohi kulkiessaan hyvin uteliaana ja tiedonhaluisena. Eräässä huoneessa istui neljä tai viisi isoruhoista miestä, jotka parahiksi häämöttivät paksun tupakansavun seasta, äänekkäässä ja riitaisessa keskustelussa puoleksi tyhjennettyjen oluttuoppien ympärillä tai pelaten marjasia ylen rasvaisilla korteilla. Viereisessä huoneessa saattoi nähdä yksinäisen miehen tutkiskelevan hämärän talikynttilän valossa likaisia ja rypistyneitä, tomusta keltaisia ja vanhuuttaan repeileviä papereita kirjoittaen varmaankin sadanteen kertaan pitkäveteistä kuvausta onnettomuuksistaan jonkun suuren miehen läpiluettavaksi, jonka silmien eteen se ei milloinkaan joutuisi ja jonka sydäntä se ei milloinkaan liikuttaisi. Kolmannessa taas saattoi nähdä miehen vaimoineen ja lapsijoukkoineen kyhäävän surkeaa vuodetta permannolle ja muutamille tuoleille nuorimmille yösijaksi. Ja neljännessä ja viidennessä ja kuudennessa ja seitsemännessä toistuivat melu, olut, tupakansavu ja kortit, aina edellistä räikeämpinä.

Itse käytävissä ja etenkin portaissa oleskeli suuri joukko ihmisiä, joista muutamat tulivat sinne siksi, että heidän huoneensa olivat autioita ja yksinäisiä, toiset taas, koska heidän huoneensa olivat liian täydet ja kuumat, mutta useimmat sen vuoksi, että he tunsivat olonsa levottomaksi ja ahdistavaksi eivätkä oikein tienneet, miten saada aikansa kulumaan. Täällä oli ihmisiä monista kansanluokista, parkkumipukuisesta työmiehestä vararikon tehneeseen tuhlariin saakka, jonka pehmeäkankaisessa aamunutussa oli hyvin tilanteeseen sopivat reiät kyynärpäiden kohdalla, mutta kaikissa oli sama leima: jonkinlainen huoleton vankilanasukin kerskaileva ilme, maankiertäjän mistään piittaamaton käyttäytyminen, jota ei mitenkään voi sanoin kuvata, mutta jonka jokainen voi silmänräpäyksessä käsittää, jos tahtoo pistäytyä lähimpään velkavankilaan ja tarkastella ensimmäistä siellä näkemäänsä ihmisryhmää yhtä tarkkaavaisesti kuin herra Pickwick nyt.

"Minusta näyttää siltä, Sam", sanoi herra Pickwick kurkistaen ylimmästä kerroksesta porraskäytävän rautakaiteen yli, "minusta näyttää siltä, että velkavankeus tuskin on ollenkaan mikään rangaistus."

"Siltäkö teistä tuntuu, herra?" kysyi herra Weller.

"Näethän, kuinka nuo ihmiset juovat, tupakoivat ja pitävät ääntä. Mahdotonta, että vankeus painaa heitä paljoakaan."

"Niin, siinäpä se pulma juuri onkin, herra", selitti Sam. "Heitä se ei paina paljoakaan, se on oikeata juhlapäivää heille — vain portteria ja keilapeliä. Tällaisesta asiain menosta saavat kärsiä toiset, nuo raskassydämiset kurjimukset, jotka eivät saa luontoaan nousemaan oluen voimalla eivätkä osaa pelata keilaakaan, sellaiset, jotka maksaisivat velkansa, jos voisivat, mutta menettävät rohkeutensa, kun heidät pannaan kiinni. Sanonpa teille herra, kuinka asian laita on: niitä, jotka alituiseen vetelehtivät kapakoissa, se ei paina vähääkään, mutta niitä, jotka aina ovat työssä, jos vain voivat, se painaa liiaksikin. 'Se on epätasaista', niinkuin isä sanoi, kun hänen tuutingissaan ei ollut tasan puoleksi viinaa, puoleksi vettä, 'se on epätasaista, ja siinä se vika juuri onkin'."

"Luulenpa, että olet oikeassa", myönsi herra Pickwick hiukan mietittyään. "Luulen, että olet ihan oikeassa."

"Ehkäpä silloin tällöin sattuu olemaan kunnollistakin väkeä, jotka pitävät vankeudesta", virkkoi herra Weller mietiskelevällä äänellä, "mutta en milloinkaan, sikäli kuin muistan, ole kuullut yhdestäkään sellaisesta lukuunottamatta sitä pientä, likanaamaista, ruskeatakkista miestä. Ja hänkin piti velkavankilasta vain tottumuksen vuoksi..."

"Ja kuka hän oli?" kysyi herra Pickwick.

"No, siinäpä se, ettei kukaan milloinkaan sitä tiennyt", vastasi Sam.

"Mutta mitä hän teki?"

"Hän teki, mitä moni muu, paljon tunnetumpi kuin hän, on aikanaan tehnyt", vastasi Sam: "Juoksi kilpaa veronkantajan kanssa ja voitti."

"Toisin sanoen siis", virkkoi herra Pickwick: "teki velkaa."

"Juuri niin, ja aikanaan hän tietysti tuli tänne. Eihän sitä paljon ollut. Hänet pidätettiin vain yhdeksästä punnasta, mutta oli miten oli, tänne hän jäi seitsemäksitoista vuodeksi. Vaikka hän saikin ryppyjä kasvoihinsa, ne täyttyivät lialla, sillä sekä likaiset kasvot että ruskea puku olivat ihan samanlaiset tuon ajan lopussa kuin alussakin. Hän oli hyvin rauhallinen ja harmiton pieni olento ja aina hän hommaili jotakin toisten puolesta taikka pelasi palloa milloinkaan voittamatta. Vihdoin vanginvartijatkin rupesivat ihan pitämään hänestä, ja hän oli vartiotuvassa joka ilta juttelemassa heidän kanssaan, kertomassa tarinoita ja muuta sellaista. Eräänä iltana, kun hän oli siellä tavalliseen tapaansa erään hyvin vanhan ystävänsä kanssa, jolla oli vartiovuoro, hän sanoi ihan äkkiä: 'En ole nähnyt toria, Bill (Fleettori oli silloin vielä olemassa) 'en ole nähnyt toria seitsemääntoista vuoteen.' — 'Tiedän sen kyllä', sanoi vanginvartija piippuaan tupruttaen. 'Katselisinpa sitä mielelläni minuutin ajan', sanoi hän. 'Niin kai', sanoi vanginvartija tupruttaen piippuaan hyvin ankarasti ihan kuin uskotellakseen, ettei hän ollut ymmärtänyt, mitä pieni mies tarkoitti. 'Bill', sanoi pieni mies kiihkeämmin kuin ennen, 'olen saanut tuon tuuman päähäni. Antakaa minun nähdä katu vielä kerran ennen kuolemaani, ja jollen saa halvausta, palaan viiden minuutin kuluttua.' — 'Mutta kuinkas minun käy, jos saatte halvauksen?' kysyi vanginvartija. 'Ei hätää', selitti pieni mies, 'sillä kuka hyvänsä minut löytää, tuo minut takaisin, sillä olen pistänyt korttini taskuun, Bill', sanoi hän. 'N:o 20, Kahvilaportaissa', ja se oli ihan totta, sillä kun hän tahtoi tutustua uuteen tulokkaaseen, hänen oli tapana ottaa esiin pieni paperipalanen, jossa oli nuo sanat eikä mitään muuta, ja sen vuoksi häntä aina sanottiinkin numeroksi 20. Vanginvartija silmäili häntä tarkasti ja sanoi vihdoin juhlallisella äänellä: 'Kaksikymmentä, luotan teihin, ettehän te tahdo saattaa pulaan vanhaa ystävää?' — 'En, hyvä veli. Toivonpa, että täällä takana on jotakin parempaakin', sanoi se pikku mies ja näin sanoen löi kovasti pieniä liivejään, ja sitten juoksi hänen molemmista silmistään kyynel, joka oli kerrassaan tavatonta, sillä arveltiin, ettei vesi ollut milloinkaan koskettanut hänen kasvojaan. Hän pudisti vanginvartijan kättä ja lähti ulos..."

"Eikä tullut milloinkaan takaisin", täydensi herra Pickwick.

"Väärin arvattu tällä kertaa", jatkoi herra Weller, "sillä hän tuli kyllä takaisin kahta minuuttia ennen aikaa kiehuen kiukusta ja sanoen, että vuokra-ajuri oli ollut vähällä ajaa hänen päälleen, ettei hän ollut tottunut mokomaan ja että piru hänet periköön, jollei hän kirjoita pormestarille. He saivat hänet vihdoin rauhoittumaan ja viiteen vuoteen sen jälkeen hän ei edes kurkistanut ulos vankilan portista."

"Ja sen ajan kuluttua hän kai kuoli?"

"Ei, ei hän kuollut", vastasi Sam. "Hänen juolahti mieleen lähteä maistamaan uuden, kadun toisella puolella olevan ravintolan olutta, ja siellä oli niin soma olohuone, että hän otti tavakseen käydä siellä joka ilta, ja niin hän teki pitkän aikaa tullen aina takaisin noin neljännestuntia ennen kuin vankilan portti suljettiin yöksi. Vihdoin hänellä alkoi olla niin hauskaa, että rupesi unohtamaan ajan kulun tai olemaan kokonaan siitä välittämättä, kunnes hänen vanha ystävänsä oli eräänä yönä juuri sulkemaisillaan portin — hän oli jo kääntänyt avaintakin — kun hän saapui. 'Odota vähän, Bill', sanoi hän. 'Mitä, ettekö olekaan kotona, Kaksikymmentä?' sanoi vartija. 'Luulin, että olitte ollut täällä jo aikoja sitten.' — 'En ollut', sanoi pieni mies hymyillen. 'Siispä sanon teille, kuinka asianlaita on, hyvä ystävä', sanoi vartija avaten oven hyvin hitaasti ja vastahakoisesti. 'Mielipiteeni on se, että olette lopuksi joutunut huonoon seuraan, ja minua surettaa suuresti nähdä sellaista. En tahtoisi tehdä mitään epämieluista', sanoi hän, 'mutta jollette voi pysyä kunnon ihmisten parissa ja palata oikeaan aikaan, niin on yhtä varmaa kuin että seisotte siinä, että jätän teidät ulos.' Pieni mies rupesi ankarasti vapisemaan, eikä sen jälkeen enää milloinkaan mennyt vankilan muurien ulkopuolelle."

Kun Sam oli lopettanut, alkoi herra Pickwick hitain askelin laskeutua portaita alas. Kierrettyään muutaman kerran syviin mietteisiin vaipuneena Maalatun kentän, joka nyt pimeän tultua oli melkein autio, hän ilmaisi herra Wellerille olevansa sitä mieltä, että oli jo aika mennä nukkumaan pyytäen häntä hakemaan makuupaikan jostakin läheisestä majatalosta ja palaamaan aikaisin aamulla ryhtyäkseen kuljettamaan pois isäntänsä vaatevarastoa "Yrjänästä ja Korppikotkasta". Herra Weller taipui tottelemaan pyyntöä niin alistuvaisesti kuin suinkin saattoi, vaikka hän silti ilmaisikin koko joukon vastahakoisuutta. Hän meni niinkin pitkälle, että koetti tehdä eräitä älykkäitä viittauksia siihen suuntaan, olisiko sopiva heittäytyä hiekalle yöksi, mutta huomatessaan, että herra Pickwick oli itsepäisen kuuro kaikille ehdotuksille, hän lähti lopulta pois.

Ei käy millään lailla salaaminen sitä tosiseikkaa, että herra Pickwick oli kovin alakuloinen ja surkea tällä hetkellä, ei suinkaan seuranpuutteesta, sillä vankila oli liiankin täynnä ja pullo viiniä olisi piankin hankkinut hänelle muutaman valiosielun mitä alttiimman ystävyyden ilman mitään muodollisia esittelymenoja, mutta hän oli yksin raa'an, karskin joukon keskellä ja tunsi luontonsa lannistuvan ja sydämensä sulavan, tietysti senkin tietoisuuden vuoksi, että hänet oli kaapattu kiinni ja pistetty häkkiin vailla mitään vapautuksen toivoa. Mitä taas tulee siihen ajatukseen, että hän olisi voinut vapauttaa itsensä lisäämällä Dodsonin ja Foggin terävyyden mainetta, se ei hetkeksikään välähtänyt hänen mieleensä.

Tässä mielentilassa hän taas palasi Kahvilakäytävään ja asteli verkalleen edestakaisin. Paikka oli sietämättömän likainen, ja tupakansavun haju oli ihan tukahduttava. Kuului lakkaamatta ovien läiskinää ja pauketta ihmisten kulkiessa ulos ja sisään, ja äänten sorina ja askelten kopina kaikui ja jymisi lakkaamatta käytävässä. Nuori nainen, käsivarrellaan puutteen ja kurjuuden heikentämä lapsi, joka tuskin näytti kykenevän ryömimään, käveli sinne tänne käytävässä miehensä kanssa, jolla ei ollut muuta paikkaa, minne heidät jättää. Heidän kulkiessaan herra Pickwickin ohi tämä saattoi kuulla naisen nyyhkyttävän, ja kerran nainen joutui sellaisen murheenpuuskan valtaan, että hänen oli pakko nojata seinään tukea saadakseen, jolloin mies otti lapsen syliinsä koettaen rauhoittaa häntä.

Herra Pickwickin sydän oli todella liian täysi kestääkseen sellaista, ja hän kiipesi portaita ylös vuoteeseen.

Vaikka vartijan huone olikin hyvin epämukava (joka suhteessa koristeluun ja kauneuteen nähden monta sataa kertaa kurjempi yksinkertaisimmankin maalaisvankilan sairastupaa), oli sillä tällä hetkellä se etu, että siellä ei ollut ketään muita kuin herra Pickwick itse. Niinpä hän istuutui pienen rautasänkynsä jalkopäähän ja alkoi aprikoida, kuinka paljon vuodessa vartija mahtoi ansaita tästä huoneesta. Päästyään matemaattisen laskutoimituksen avulla siihen häntä tyydyttävään tulokseen, että huone tuotti jokseenkin yhtä paljon kuin kokonaisen pienen kadun käsittävä vuokratalo jossakin Lontoon etukaupungissa, hän alkoi ihmetellä, mikä kumma kiusaus oli saanut tomuisen kärpäsen, joka kiipesi hänen housujaan pitkin, tulemaan ahtaaseen vankilaan, kun sillä olisi ollut valittavana niin monta ilmavampaa olopaikkaa — tämä ajatuksenjuoksu johti hänet siihen kumoamattomaan päätelmään, että tuo pörisijä oli hullu. Päästyään selville tästä hän alkoi tajuta, että häntä nukutti, minkä johdosta hän otti yömyssynsä taskustaan, jonne hän kaiken varalta oli pistänyt sen aamulla, ja kun hän oli hiljalleen riisuutunut, hän meni vuoteeseen ja nukahti.

"Hyvä! Varpaat kattoon! Hypi ja heilu! Heijaa vain, Länsituuli! Saat hirttää minut, jollei ooppera ole oikea ilmapiirisi! Jatka vain! Hurraa!"

Nämä lauseparret, jotka lausuttiin mitä meluavimmalla tavalla ja joita seurasivat raikuvat naurunhohotukset, herättivät herra Pickwickin tuollaisesta terveellisestä unesta, joka kestettyään todellisuudessa vain puolisen tuntia tuntuu nukkujasta kestäneen kolme viikkoa tai kuukauden.

Äänet olivat tuskin vaienneet, kun huone tärisi niin ankarasti, että ikkunat helisivät puitteissaan ja vuodekin vapisi. Herra Pickwick hyppäsi pystyyn ja kivettyi muutamaksi minuutiksi mykkään tyrmistykseen.

Keskellä huoneen permantoa esitti mies, jolla oli yllään leveäliepeinen vihreä takki, korderoi-polvihousut ja harmaat pumpulisukat, mitä kansanomaisinta säkkipillitanssia jäljitellen narrimaisesti ja hullunkurisesti siroutta ja keveyttä, mikä yhdessä hänen siihen erityisesti sopivan pukunsa kera teki sanomattoman hassunkurisen vaikutuksen. Toinen, silminnähtävästi hyvin humalainen mies, jonka toverit kai olivat kantaneet vuoteeseen, istui lakanoiden välissä määkien, sikäli kuin saattoi muistaa, hullunkurista laulua mahdollisimman tunteellisesti ja ilmeikkäästi, kun taas kolmas, joka istui vuoteen reunalla, taputti molemmille käsiään kasvoillaan asiantuntijan ilme ja yllyttäen heitä niillä tunteenilmauksilla, jotka juuri olivat herättäneet herra Pickwickin unesta.

Tuo viimeksimainittu mies oli mainio sen ihmislajin edustaja, joita ei milloinkaan saa nähdä kaikessa loistossaan muulloin kuin tällaisessa ympäristössä. Heitä saattaa kyllä tavata epätäydellisessä olotilassa silloin tällöin tallipihoilla tai kapakoissa, mutta he eivät milloinkaan saavuta täyttä kukoistustaan muualla kuin näissä ansareissa, jotka usein tuntuvat hallituksen tarkoituksellisesti järjestämiltä vain heidän viljelemisekseen.

Hän oli pitkäkasvuinen, kasvoiltaan oliivinkeltainen mies, jolla oli pitkä musta tukka ja hyvin paksu, pörröinen, leuan alla yhtyvä poskiparta. Hänellä ei ollut kaulahuivia, ikään kuin hän olisi pelannut palloa koko päivän, ja hänen auki reuhottava paitansa jätti näkyviin parran kaikessa loistossaan. Päässä hänellä oli tuollainen tavallinen kahdeksantoista pennyn ranskalainen kotimyssy, jossa riippui kirjava tupsu hyvin hyvässä sopusoinnussa tavallisen parkkumitakin kanssa. Hänen jalkojaan, jotka pituutensa takia kärsivät heikkoutta, koristivat harmaanväriset housut, jotka olivat tehdyt ilmaisemaan noiden säärien täydellistä sopusuhtaisuutta. Mutta kun ne kuitenkin olivat huonosti kiinni kannattimissa ja sen lisäksi huolimattomasti napitetut, niin ne laskeutuivat monina eikä suinkaan erikoisen siroina poimuina kengille, jotka olivat siksi kuluneet kantapäistä, että niistä pilkistelivät esiin hyvin likaiset valkeat sukat.

Tämä olio ensimmäiseksi huomasi herra Pickwickin katselevan heitä, minkä vuoksi hän viittasi Länsituulelle ja kehoitti häntä, vakavuutta teeskennellen, olemaan herättämättä herraa.

"Jumala siunatkoon sen herran kunniallista sydäntä ja sielua!" sanoi Länsituuli kääntyen ympäri ja teeskennellen äärimmäistä hämmästystä. "Herra on herännyt. Hm, Shakespeare! Kuinka voitte, herra? Kuinka voivat Maria ja Saara ja rakas vanha rouva siellä kotona? Olkaa hyvä ja pistäkää terveiseni ensimmäiseen pieneen kirjeeseen, jonka lähetätte sinnepäin, ja sanokaa, että olisin lähettänyt ne heille ennemminkin, mutta pelkäsin, että ne menisivät rikki vaunuissa."

"Älä vaivaa herraa tyhmillä kohteliaisuuksilla, kun näet, kuinka innokas hän on saamaan ryypyn", sanoi poskipartainen herrasmies mukaillen. "Miksi et kysy herralta, mitä lajia hän haluaa?"

"Voi hyvänen aika, minä ihan unohdin sen", vastasi toinen. "Mitä haluatte, herra? Tahdotteko portviiniä vai sherryä? Suosittelen olutta, mutta ehkäpä maistaisitte mielellänne portteria, herra? Suokaa minulle se onni, että saan pistää yömyssynne naulaan."

Näin sanoen puhuja sieppasi tämän vaatekappaleen herra Pickwickin päästä ja pisti sen vilahduksessa juopuneen miehen päähän, joka varmasti vakuuttuneena siitä, että hän huvitti lukuisaa seuruetta, laulaa jorotti hupaista lauluaan mahdollisimman surumielisellä sävelellä.

Vaikka olisi kuinka kekseliästä pilaa temmata miehen yömyssy häneltä väkivaltaisesti ja pistää se tuntemattoman, likaisen näköisen herrasmiehen päähän, se on kuitenkin niitä kujeita, joita voidaan nimittää koiranleikiksi. Ottaen asian täsmälleen tältä kannalta hyökkäsi herra Pickwick vuoteesta, ja vähimmälläkään tavalla ilmaisematta tarkoitustaan iski Länsituulta niin näppärästi poskelle, että tämä ele riisti häneltä huomattavan osan sitä ominaisuutta, joka usein liitetään hänen nimeensä. Sitten herra Pickwick rohkeasti sieppasi myssynsä takaisin ja asettui kiivaasti puolustusasentoon.

"Nyt", sanoi herra Pickwick läähättäen yhtä paljon ponnistuksesta kuin niin suuren tarmomäärän käyttämisestä, "käykää päälle vain, kumpainenkin, kumpainenkin!"

Tämän vierasvaraisen kutsun ohella tuo arvoisa herra pani nyrkkinsä pyörivään liikkeeseen peloittaakseen vastustajiaan taitoaan näyttämällä.

Lieneekö herra Pickwickin perin odottamaton urhoollisuus vai se hyvin monimutkainen tapa, jolla hän oli noussut vuoteesta ja vyörynyt kuin röykkiö tanssijan kimppuun, vaikuttanut hänen vastustajiinsa. He olivat hämmästyksissään, sillä sen sijaan, että olisivat heti paikalla yrittäneet miesmurhaa, kuten herra Pickwick eittämättömästi odotti heidän tekevän, he vaikenivat, katselivat toisiaan lyhyen ajan ja purskahtivat vihdoin nauramaan täyttä kurkkua.

"Eipäs teiltä sisua puutu, ja pidän teistä sen vuoksi vielä enemmän", sanoi Länsituuli. "Hypätkää nyt takaisin vuoteeseen, ettette saa leiniä! Älkää pahalla muistelko!" sanoi mies vielä ja ojensi kätensä, joka oli jokseenkin yhtä iso kuin sellainen keltasorminen möhkäle, jollainen toisinaan riippuu hansikaskauppiaan oven päällä.

"En millään muotoa", sanoi herra Pickwick hyvin nopeasti, nyt kun hänen suuttumuksensa mentyä ohi hänen jalkojaan alkoi hiukan palella.

"Suokaa minulle kunnia", sanoi parrakas herrasmies ojentaen oikean kätensä.

"Hyvin mielelläni", vastasi herra Pickwick, ja kun he olivat pudistelleet hyvin kauan ja juhlallisesti toistensa käsiä, hän kiipesi jälleen vuoteeseen.

"Nimeni on Smangle", sanoi parrakas mies.

"Oh", äänsi herra Pickwick.

"Ja minun on Mivins", sanoi sukkajalkainen.

"Minua ilahuttaa kuulla se", sanoi herra Pickwick.

"Hm", yskähti herra Smangle.

"Sanoitteko jotakin?" kysyi herra Pickwick.

"En, en mitään", vastasi herra Smangle.

"Luulin teidän sanoneen jotakin", virkkoi herra Pickwick.

Kaikki tämä oli hyvin sopivaa ja miellyttävää, ja jotta kaikki tulisi vielä suotuisammaksi, vakuutti herra Smangle monta monituista kertaa herra Pickwickille, että hän piti hienon miehen tunteita mitä suurimmassa arvossa, joka lausunto varmasti oli hänelle äärettömäksi kunniaksi, koska ei saattanut millään lailla otaksua hänen kykenevän käsittämään niitä.

"Aiotteko vedota vararikko-oikeuteen, herra Pickwick?" kysyi herra Smangle.

"Vedota mihin?" kysyi herra Pickwick vastaan.

"Siihen oikeuteen, joka auttaa vararikkoon menneitä velallisia... tiedättehän itse?"

"En, en", kielsi herra Pickwick, "en aio".

"Pääsettekö ehkä pois?" arvaili Mivins.

"Pelkäänpä, etten pääse", vastasi herra Pickwick. "Kieltäydyn maksamasta eräitä vahingonkorvauksia, sen vuoksi olen täällä."

"Ahaa", tuumi herra Smangle, "minut taas on paperi saattanut vahinkoon."

"Oletteko siis paperikauppias?" sanoi herra Pickwick viattomasti.

"Paperikauppias! En, hitto soikoon! En minä niin matalalla ole. Kun puhun paperista, tarkoitan vekseleitä."

"Käytitte siis sanaa siinä merkityksessä, nyt ymmärrän", sanoi herra Pickwick.

"Täytyyhän herrasmiehellä hemmetissä olla vastoinkäymisiäkin", arveli Smangle. "Mitäs siitä! Täällä minä olen, Fleetin vankilassa. No niin, hyvä! Mitäs siitä? En minä silti sen huonompi ole."

"Et vähääkään", vahvisti Mivins. Ja hän oli ihan oikeassa, sillä kaukana siitä, että herra Smangle olisi ollut sen takia huonompi, hän oli täällä hiukan paremmissa olosuhteissa, koska hän ansioituakseen paikkaan oli ilmaiseksi saanut haltuunsa eräitä kultasepäntöitä, jotka taas kauan aikaa sitten olivat hakeneet tiensä panttilaitokseen.

"Mutta kuulkaahan", sanoi herra Smangle, "tämä on kuivaa hommaa. Huuhdellaanpas suuta sherrytilkalla. Viimeksi tulleen täytyy se maksaa, Mivinsin tulee se hakea, ja minä avustan sen juomisessa. Se on rehellinen ja herrasmiesmäinen työnjako. Helkkari sentään!"

Koska herra Pickwick ei halunnut joutua toistamiseen riitaan, hän suostui ilomielin ehdotukseen ja jätti rahat herra Mivinsille, joka lähti, kun kello jo oli lähes yksitoista, hetkeäkään aikaa hukkaamatta kahvilaan asialleen.

"Kuulkaahan", kuiskasi Smangle sillä hetkellä, kun hänen ystävänsä oli kadonnut huoneesta, "paljonko annoitte hänelle?"

"Puoli puntaa", sanoi herra Pickwick.

"Hän on peevelin hauska ja herraskainen kaveri", sanoi herra Smangle, "helkkarin hauska. En tunne ketään hauskempaa, mutta..." Tässä herra Smangle vaikeni ja pudisteli epäilevänä päätään. "Arveletteko olevan luultavaa, että hän käyttää rahat omiin tarpeisiinsa?" kysyi herra Pickwick.

"En, en minä sitä, ja muistakaa, ettette sanokaan sitä. Sanoinhan erikoisesti, että hän on peevelin mukava mies", jatkoi herra Smangle. "Mutta arvelen vain, että olisi hyvä, jos joku voisi mennä katsomaan, ettei hän vahingossa pistä nokkaansa lasiin tai tee jotakin kirottua erehdystä hukkaamalla rahat ylös tullessaan. Kuulkaa, herra, juoskaa te alas portaita ja seuratkaa hänen puuhiaan; tahdotteko tehdä niin?"

Tämä pyyntö oli osoitettu pienelle, pelokkaan näköiselle miehelle, jonka ulkonäkö ilmaisi suurta köyhyyttä ja joka oli kyyristellyt vuoteellaan koko ajan nähtävästi tilanteen uutuuden tylsistämänä.

"Tiedättehän, missä kahvila on?" sanoi Smangle. "Juoskaa heti sinne ja sanokaa sille herralle, että tulitte hänelle avuksi kantamaan kolpakkoa tänne. Tai seis! Sanonpa teille... sanonpa teille, kuinka saamme hänet kiinni", sanoi Smangle viekkaan näköisenä.

"Kuinka sitten?" kysyi herra Pickwick.

"Lähetämme alas sanan, että hän ottaa pikkurahoilla sikareita. Mainio ajatus! Juoskaa alas ja sanokaa hänelle niin, kuuletteko? Sikarit eivät mene hukkaan", jatkoi Smangle herra Pickwickille puhuen. "Minä poltan ne."

Tämä temppu oli niin perin kekseliäs ja se suoritettiin läpeensä niin järkkymättömin elein ja kylmäverisesti, että herra Pickwick ei olisi tahtonut turmella sitä, vaikka olisi siihen kyennytkin. Lyhyen ajan kuluttua herra Mivins palasi kädessään sherrypullo, ja herra Smangle jakoi herkullisen juoman kahteen pieneen haljenneeseen tuoppiin samalla huomauttaen itseensä viitaten, ettei herrasmiehen tule olla turhantarkka tällaisissa olosuhteissa ja että hän omasta puolestaan ei olisi liian ylpeä juomaan kannustakaan. Ja osoittaakseen vilpittömyyttään hän heti joi seurueen maljan siemaisulla, joka tyhjensi kannun puolilleen.

Kun täten oli saatu syntymään oivallinen yhteisymmärrys, ryhtyi herra Smangle huvittamaan kuulijoitaan kertomalla romanttisia seikkailuja, joihin hän oli tuon tuostakin joutunut ja joihin liittyi joukko mielenkiintoisia juttuja jalorotuisesta hevosesta ja erinomaisesta juutalaistytöstä. Molemmat olivat tavattoman kauniita ja Yhtyneiden Kuningaskuntien sekä aatelisetta porvarispiirien suuresti himoitsemia.

Kauan ennen kuin nuo valitut otteet hienon miehen elämäkerrasta oli kerrottu loppuun oli herra Mivins laittautunut vuoteeseen ja heti alkanut kuorsata jättäen aran vieraan ja herra Pickwickin nauttimaan kaiken hyödyn herra Smanglen kokemuksista.

Nuo viimeksimainitut herrat eivät kuitenkaan ollenkaan tunteneet sellaista hartautta kuin heidän ehkä olisi pitänyt kuunnellessaan kerrottavan noita liikuttavia vaiheita. Herra Pickwick oli ollut jonkin aikaa horrostilassa, kun hän hämärästi tajusi, että juopunut mies taas oli virittänyt koomillisen laulunsa ja sai herra Smanglelta hienon viittauksen, vesikannun välityksellä, että hänen kuulijakuntansa ei nyt ollut soitannollisella tuulella. Sitten herra Pickwick taas vaipui uneen sekavasti tajuten, että herra Smangle yhä kertoili pitkää tarinaa, jonka pääkohtana näytti olevan, että hän eräässä erikoisesti määritellyssä ja kuvatussa tilaisuudessa oli "suoriutunut" yht'aikaa sekä vekselistä että miehestä.

13. luku.

VALAISEE, KUTEN EDELLINENKIN, SITÄ SANANLASKUA, ETTÄ ONNETTOMUUS

SAATTAA IHMISEN YHTEYTEEN VALLAN MERKILLISTEN VUODETOVEREIDEN KANSSA.

SISÄLTÄÄ SEN OHESSA HERRA PICKWICKIN OMITUISEN JA HÄMMÄSTYTTÄVÄN

ILMOITUKSEN HERRA SAMUEL WELLERILLE.

Kun herra Pickwick seuraavana aamuna avasi silmänsä, oli ensimmäinen esine, johon ne sattuivat, Samuel Weller, joka istui pienen mustan laukun päällä ja nähtävästi hyvin syviin mietteihin vaipuneena tuijotti kiinteästi ripeän herra Smanglen komeaa vartaloa, kun taas herra Smangle itse, jo melkein kokonaan pukeutuneena, istui vuoteellaan yritettyään epätoivoisen toivottomasti saada herra Welleriä hämilleen tuijottamalla häneen. Sanomme epätoivoisen toivottomasti, sillä Sam tuijotti tiukasti vastaan yleiskatseella, joka kohdistui herra Smanglen päähineeseen, jalkoihin, päähän, kasvoihin, sääriin ja poskipartaan, kaikkeen yhtaikaa, ja oli sitä paitsi tällöin kovin tyytyväisen näköinen, kuitenkaan välittämättä sen enempää herra Smanglen henkilökohtaisista tunteista kuin jos olisi silmäillyt puukuvaa tai oljilla täytettyä Guy Fawkesia.[9]

"No, jokos tuntisitte minut toisenkin kerran?" kysyi herra Smangle kulmiaan rypistäen.

"Voisin joka paikassa ottaa valalleni henkilöllisyytenne, herra", vastasi Sam myhäillen.

"Ette saa olla hävytön herrasmiestä kohtaan", tokaisi herra Smangle.

"En, en missään tapauksessa", vakuutti Sam. "Jos voitte sanoa minulle, milloin hän herää, niin tiedänpä osoittaa oikein ylen hyvää käytöstapaa."

Tämä vastaus, jossa oli kaukainen vihjaus sinnepäin, ettei herra Smangle itse ollut herrasmies, kiihotti vielä tämän kiukkua.

"Mivins", lausahti herra Smangle kiihtyneen näköisenä.

"Mistä on kysymys?" vastasi tämä herra vuoteeltaan.

"Kuka peeveli tuo poika on?"

"Hemmetti", äänsi herra Mivins silmäillen laiskasti peitteensä alta. "Voisin kysyä sitä teiltä. Onko hänellä jotakin asiaa täällä?"

"Ei ole", sanoi herra Smangle.

"No, paiskaa hänet sitten portaita alas ja sano, ettei hän saa nousta ylös ennen kuin käyn potkaisemassa häntä", virkkoi herra Mivins. Tämän nopean neuvon annettuaan hankkiutui tuo erinomainen herrasmies taas nukkumaan.

Kun keskustelu osoitti kieltämättömiä merkkejä siitä, että se pian saattaisi muuttua henkilökohtaisiksi loukkauksiksi, katsoi herra Pickwick sopivan hetken tulleen puuttua asiaan.

"Sam", sanoi hän.

"Mitä, herra?" vastasi puhuteltu.

"Onko eilisillan jälkeen tapahtunut mitään uutta?"

"Ei mitään erikoista", vastasi Sam katsellen herra Smanglen poskipartaa. "Viime aikoina vallinnut ummehtunut ja painostava ilmasto on ollut verraten suosiollista levottomuutta herättävän ja luonteeltaan verenjanoisen rikkaruohon kasvulle, mutta sitä lukuunottamatta on asioiden kulku aika rauhallista."

"Nousen ylös", sanoi herra Pickwick, "anna minulle puhtaat alusvaatteet".

Olipa herra Smanglella mielessään kuinka vihamielisiä aikeita hyvänsä, hänen ajatuksensa muuttivat pian sävyä, kun matkalaukkua purettiin. Sen sisältö näytti aiheuttavan hänen mielipiteissään muutoksen suopeaan suuntaan, ei ainoastaan herra Pickwickiä, vaan Samiakin kohtaan, joka — hän käytti kiireesti ensimmäistä tilaisuutta julistaakseen sen kyllin kovalla äänellä, niin että tämä erikoinen henkilökin sen kuulisi —oli oikealla ja täysverisellä tavalla erikoinen ja siis ihan hänen sydämensä mukainen mies. Mitä taas herra Pickwickiin tulee, niin ei hänen ystävyydellään tätä kohtaan ollut mitään rajoja.

"Voisinkohan tehdä jotakin puolestanne, hyvä herra?" kysyi Smangle.

"Kiitän, mutta ei mitään minun tietääkseni", vastasi herra Pickwick.

"Eikö ole mitään liinavaatteita, jotka haluaisitte lähettää pestäviksi? Tunnen erinomaisen pesijättären tässä lähellä. Hän käy hakemassa minun tavaroitani kahdesti viikossa, ja — saamari soikoon! Millainen peevelin onni! Hän tulee juuri tänään. Saanko panna jotakin noista pikku kapineista oman pesuni joukkoon? Älkää puhuko mitään vaivoista! Saamari soikoon, jos tällainen varjon puolelle joutunut herrasmies ei vaivautuisi hiukan auttamaan toista samanlaisissa olosuhteissa olevaa, niin millainen silloin on ihmisen luonto?"

Näin puhui herra Smangle hankkiutuen samalla niin lähelle laukkua kuin suinkin ja levittäen yhä säteileviä, mitä kuuminta ja vilpittömintä ystävyyttä ilmaisevia katseita.

"Eikö teillä ole mitään harjattavaksi vietävää, hyvä ystävä, eikö mitään?" jatkoi Smangle.

"Ei sitten vähääkään, senkin vanha vekkuli", vastasi Sam ottaen vastauksen vaivakseen. "Jos jompikumpi meistä tahtoisi harjata vaivaamatta ketään, niin se olisi mieluisampaa kaikille asianomaisille, kuten entinen koulumestari sanoi, kun nuoret herrat eivät sallineet rengin antaa heille selkään."

"Eikö teillä siis ole mitään, mitä minä pienessä laatikossani voisin lähettää pesijättärelle, eikö ole?" uteli Smangle kääntyen Samista herra Pickwickiin jo hiukan tyytymättömän näköisenä.

"Ei yhtään mitään, hyvä herra", vastasi Sam. "Pelkäänpä, että se pieni laatikko on ihan kyllin täynnä omiannekin."

Tätä vastausta seurasi niin perin ilmeikäs silmäys siihen herra Smanglen puvun erikoiseen osaan, jonka ulkonäöstä pesijättären taito käsitellä herrasmiehen liinavaatteita tavallisesti käy ilmi, että hänen oli tehtävä täyskäännös ja ainakin sillä hetkellä luovuttava kaikista suunnitelmista herra Pickwickin kukkaroon ja puvustoon nähden. Hän lähti siis äkeissään pallokentälle, jossa hän nautti kevyen ja terveellisen aamiaisen: pari edellisenä iltana ostamistaan sikareista.

Herra Mivins, joka ei polttanut ja jonka ruokatavaralasku jo oli saavuttanut taulun alimman laidan ja "siirretty" toisellekin puolelle, jäi vuoteeseen ja omien sanojensa mukaan "korvasi aamiaisen unella".

Syötyään aamiaista pienessä kahvilahuoneeseen liittyvässä aitauksessa, jolla oli "yksityishuoneen" vaatelias nimi ja jossa satunnaisella asukilla oli se sanomaton etu, että hän kuuli kaiken keskustelun äsken mainitusta kahvilahuoneesta, ja lähetettyään Samin eräille välttämättömille asioille, herra Pickwick meni vartiohuoneeseen kysymään herra Rokerilta, mihin hänet vastaisuudessa sijoitetaan.

"Ettäkö sijoitetaan", tuumi tämä herra tarkastaen suurta kirjaa. "Asunnoista ei ole puutetta. Teidän toveruuslipussanne on numero 27, kolmannessa kerroksessa."

"Ohoh!" hämmästeli herra Pickwick. "Minun... miksi te sitä sanoittekaan?"

"Teidän toveruuslipuksenne", vastasi herra Roker, "ymmärrättekö?"

"En oikein", myönsi herra Pickwick hymyillen.

"Mutta asiahan on selvä kuin vesi. Saatte toveruuslipun numeroon 27, kolmanteen kerrokseen, ja siinä huoneessa ovat teidän toverinne."

"Onko niitä monta?" kysyi herra Pickwick epäröivästi.

"Kolme", vastasi herra Roker.

Herra Pickwick yskäisi.

"Yksi heistä on pastori", sanoi herra Roker täyttäen puhuessaan pientä paperilippua, "toinen teurastaja".

"Mikä?" huudahti herra Pickwick.

"Teurastaja", toisti herra Roker näpsäyttäen kynänsä kärkeä pöytään parantaakseen sen vastahakoisuudesta. "Hän oli oikein kaikki kosket läpi laskenut veijari aikanaan. Muistathan Tom Martinin, Neddy?" kysyi Roker toiselta varastohuoneessa olevalta mieheltä, joka pyyhkieli mutaa saappaistaan kaksikymmenviisiteräisellä taskuveitsellä.

"Minä kyllä muistan", vastasi puhuteltu ankarasti korostaen ensimmäistä sanaa.

"Siunatkoon kalliita silmiäni!" sanoi herra Roker pudistellen päätään verkalleen puolelta toiselle ja katsellen ajatuksissaan ulos ristikolla varustetusta ikkunasta, ikään kuin olisi koettanut palauttaa mieleensä jotakin rauhallista kohtausta aikaisimmasta nuoruudestaan. "Minusta tuntuu siltä, kuin hän olisi vasta eilen antanut selkään laivan hiilenkantajalle tuolla veistämöllä. Minusta tuntuu kuin näkisin hänen nyt tulevan Strandia pitkin kahden poliisin välissä hiukan selvinneenä tappelusta, etikkaan kastettu ruskea paperipala oikean silmänsä päällä, ja kintereillä tuo kaunis verikoira, joka sittemmin puri sitä pientä poikaa. Millainen kummallinen tekijä aika onkaan, vai mitä, Neddy?"

Mies, jolle tämä ajatelma lausuttiin ja joka näytti kuuluvan hiljaiseen ja mietteliääseen ihmisluokkaan, toisti kysymyksen kaikuna. Herra Roker pudisti mielestään runolliset ja alakuloiset tunnelmat, joiden valtaan oli joutunut, ja alentui taas tavallisiin jokapäiväisiin tehtäviinsä tarttuen jälleen kynäänsä.

"Tiedättekö, mikä se kolmas herra on?" kysyi herra Pickwick, ei juuri mielissään tulevien asuntotoveriensa kuvauksesta. "Mikä se Simpson on, Neddy?" tutkiskeli herra Roker kääntyen toverinsa puoleen. "Jaa mikä Simpson?"

"No se, joka asuu kahdessakymmenessäseitsemässä ja jonka toveriksi tämä herra joutuu?"

"Vai hän!" virkkoi Neddy. "Hän ei ole oikeastaan mikään. Hän oli hevoshuijari, mutta nyt hänellä ei ole millä huijata."

"Jahah, niinkö, sitä minä arvelinkin", vastasi herra Roker sulkien kirjansa ja pistäen pienen paperilipun herra Pickwickin käteen. "Tässä on lippunne, herra!"

Hyvin ällistyneenä tällaisesta ylimalkaisesta menettelystä, jolla häntä kohdeltiin, herra Pickwick marssi takaisin vankilaan mietiskellen mielessään, kuinka hänen olisi paras menetellä. Vakuuttuen kuitenkin siitä, että hänen oli paras ennen muihin toimenpiteisiin ryhtymistä nähdä ja henkilökohtaisesti keskustella noiden kolmen herran kanssa, joiden pariin hänet aiottiin sijoittaa, hän lähti suorinta tietä kolmanteen kerrokseen.

Hapuiltuaan jonkin aikaa käytävässä koettaen hämärässä valossa saada selkoa eri ovien numeroista hän puhutteli lopulta asiapoikaa, joka sattumalta oli siinä aamutoimituksissaan kokoamassa tinatuoppeja.

"Missä on numero 27, poikaseni?" kysyi herra Pickwick.

"Viisi ovea eteenpäin", vastasi juoksupoika. "Siinä on oveen piirretty kuva hirtetystä miehestä, joka polttaa piippua."

Tämän neuvon opastamana herra Pickwick kulki hitaasti pitkin käytävää, kunnes kohtasi edelläkuvatun "herrasmiehen muotokuvan", jonka kasvojen kohdalle hän kolkutti etusormensa nikamalla, ensin hiljaa, sitten kovemmin. Toistettuaan tämän toimituksen useita kertoja tuloksetta hän tohti avata oven ja tirkistää sisälle.

Huoneessa oli vain yksi mies, joka nojasi ulos ikkunasta niin pitkälle kuin suinkin saattoi joutumatta pois tasapainosta koettaen samalla hyvin innokkaasti sylkeä alhaalla kävelypaikalla olevan henkilökohtaisen ystävänsä hatulle. Kun ei puhuminen, yskiminen, aivastaminen, kolkuttaminen eikä mikään muu tavallinen huomionherättämiskeino saanut tätä henkilöä tajuamaan vieraan läsnäoloa, astui herra Pickwick hiukan viivyteltyään ikkunan luo ja nykäisi häntä hiljaa takinliepeestä. Mies veti hyvin nopeasti sisään päänsä ja hartiansa ja silmäillen herra Pickwickiä kiireestä kantapäähän kysyi happamella äänellä, mitä — jotakin A-kirjaimella alkavaa — hän halusi.

"Luulen", sanoi herra Pickwick katsellen saamaansa lippua, "luulen, että tämä on numero 27 kolmannessa kerroksessa?"

"Entä sitten?"

"Olen tullut tänne sen vuoksi, että olen saanut tämän paperipalasen", selitti herra Pickwick.

"Näyttäkää tänne!"

Herra Pickwick teki niin.

"Minun mielestäni Roker olisi voinut pistää teidät jonnekin muuanne", sanoi herra Simpson (sillä hän se oli) vihdoin keskeyttäen hyvin pahantuulisen vaitiolon.

Herra Pickwick oli myös samaa mieltä, mutta joka tapauksessa hän piti terveenä politiikkana olla vaiti.

Herra Simpson murjotti vielä jonkin hetken sen jälkeen, mutta pisti sitten päänsä ulos ikkunasta ja vihelsi kimeästi ääntäen samalla erään sanan kovalla äänellä moneen kertaan. Herra Pickwick ei voinut erottaa, mikä sana se oli, mutta hän päätteli melkein, että se oli herra Martinille omistettu haukkumanimi, siitä seikasta, että joukko miehiä alemmassa kerroksessa alkoi heti huutaa "teurastajaa", jäljitellen sitä sävyä, millä tämä yhteiskunnan hyödyllinen toimihenkilö joka päivä ilmoittaa läsnäolonsa asuntopalstan aidan luona.

Seuraavat tapahtumat varmensivat herra Pickwickin vaikutelman tarkkuuden, sillä muutaman sekunnin kuluttua astui huoneeseen mies, joka oli liian lihava ikäisekseen ja jolla oli yllään sininen teurastajanpusero ja jalassa pyöreäkärkiset kaulussaappaat, kintereillään toinen herra, jolla oli kulunut musta puku ja päässään hylkeennahkahattu. Jälkimmäisellä herralla, joka oli kiinnittänyt takkinsa aina leukaan saakka nuppineuloilla ja napeilla vuorotellen, oli karkeat, punaiset kasvot; hän oli juopon papin näköinen, ja sellainen hän todella olikin.

Kun nämä kaksi herraa olivat vuoroonsa lukeneet läpi herra Pickwickin paperilipun, lausui toinen mielipiteenään, että se oli "kenkkua", ja toinen vakaumuksenaan, että se oli "mölöä". Ilmaistuaan tunteensa näillä hyvin käsitettävillä sanoilla he katselivat herra Pickwickiä ja toisiaan nolon hiljaisuuden vallitessa.

"Tämä on harmillista juuri nyt, kun olemme saaneet vuoteemme niin hyvään kuntoon", sanoi pappi katsellen kolmea likaista patjaa, jotka oli kääritty kukin omaan peitteeseensä ja sijoitettu huoneen nurkkaan päiväksi. Siinä ne olivat kuin jonkinlainen pöytä, jolle oli asetettu vanha rikkinäinen vati, vesikannu ja tavallisesti keltaisesta savesta tehty keltainen, sinikukkainen saippuakuppi. "Hyvin harmillista!"

Herra Martin ilmaisi saman mielipiteen sangen voimakkain sanoin, herra Simpson taas päästi suustaan joukon erikoisia laatusanoja yhteiskuntaa vastaan, kääri hihansa ja alkoi pestä vihanneksia päivälliseksi.

Tällä välin herra Pickwick oli tarkastellut huonetta, joka oli paksun lian vallassa ja hajusi kovin ummehtuneelta. Ei jälkeäkään matosta, ikkunaverhoista eikä varjostimista. Eikä huoneessa ollut edes minkäänlaista kaappiakaan. Epäilemättä olisi huoneen asukeilla ollut hyvin vähän tavaroita kaappiin pantavaksi, vaikka siellä sellainen kapine olisi ollutkin, mutta lukumäärältään vähäisinä ja vähän tilaa vievinä näyttävät sentään leivänmurut ja juustonkappaleet, kosteat pyyhkeet, ruoan tähteet, vaatekappaleet ja rikkinäiset ruukut, torvettomat palkeet ja haarattomat paistinhaarukat jokseenkin epämiellyttäviltä, kun niitä on hajallaan pienen suojan permannolla, joka on kolmen toimettoman miehen oleskelu- ja makuuhuoneena.

"Luulenpa, että tämän voi jotenkin järjestää", sanoi teurastaja varsin pitkän hiljaisuuden jälkeen. "Mitä tahdotte, jos menette tiehenne?"

"Suokaa anteeksi", kysyi herra Pickwick. "Mitä sanoittekaan? En oikein käsittänyt teitä."

"Paljonko tahdotte, jos menette muuanne?" toisti teurastaja kysymyksensä. "Tavallinen luovutushinta on kaksi shillinkiä kuusi penseä. Haluatteko kolme shillinkiä?"

"Kuusi penseä lisää", ehdotti papillinen herra.

"No niin, olkoon menneeksi minunkin puolestani. Sehän on vain kaksi penseä lisää miestä kohden", tuumi herra Martin.

"No, mitä arvelette? Maksamme teidät ulos kolmella shillingillä kuudella pensellä viikossa. Kelpaako?"

"Ja kustannamme teille kannun olutta tuolla alhaalla", puuttui herra Simpson puheeseen. "Käykö niin?"

"Ja tyhjennetään se paikalla", sanoi pappi. "Sopiiko?"

"En todellakaan tunne tämän paikan elintapoja", selitti herra Pickwick, "niin hyvin, että ymmärtäisin tarkoituksenne. Saanko asua jossakin muualla? Luulin, ettei se olisi luvallista."

Kuullessaan tämän kysymyksen herra Martin katseli tovereitaan kasvoillaan hämmästynyt ilme, ja sitten jokainen osoitti oikealla peukalollaan vasemman olkansa yli. Tämä toimitus, jota vain heikosti saattaa ihmiskielellä kuvailla käyttämällä sanaa "hölmö", kun sen suorittaa joukko naisia ja herroja, jotka ovat tottuneet tekemään yhteisliikkeitä, tekee hyvin siron ja kevyen vaikutuksen ja ilmaisee hienoista ja leikkisää ivaa.

"Ette saa!" toisti Martin säälivästi hymyillen.

"No niin, jos minä tuntisin elämää niin vähän kuin te, niin söisin hattuni ja nielisin sen soljen kokonaisena", murahti pappismies.

"Niin minäkin", lisäsi hevosmies juhlallisesti. Tämän juhlarunon tai alkulauseen jälkeen nuo kolme toverusta ilmoittivat herra Pickwickille yhdessä henkäyksessä, että raha oli Fleetissä ihan samaa kuin raha sen ulkopuolellakin, että se heti hankkisi hänelle melkein kaiken, mitä hän halusi, ja että, otaksuen, että hänellä oli rahaa eikä mitään sen menettämistä vastaan, hän pääsisi puolessa tunnissa mielensä mukaan laitetun ja kalustetun huoneen haltiaksi, jos hän vain ilmaisisi haluavansa sellaista.

Tämän jälkeen asianosaiset erosivat molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Herra Pickwick ohjasi taas askeleensa vartiohuoneeseen ja nuo kolme kumppanusta kahvilaan kuluttaakseen ne viisi shillingiä, jotka pappismies ihmeteltävän varovasti ja kaukonäköisesti oli lainannut herra Pickwickiltä siinä tarkoituksessa.

"Sanoinhan minä sen!" hihitti herra Roker, kun herra Pickwick ilmoitti, missä tarkoituksessa hän oli palannut. "Enkös sanonutkin niin, Neddy?"

Kaikkeen kelpaavan kynäveitsen omistaja mutisi jotakin myöntymyksen merkiksi.

"Tiesin kyllä, että halusitte yksityisen huoneen", sanoi herra Roker. "Katsotaanpa. Tarvitsette joitakin huonekalujakin. Vuokraatte ne kai minulta? Niin on tapa."

"Mielihyvin", vastasi herra Pickwick.

"Meillä on mainio huone kahvilakäytävässä, joka kuuluu kansliaoikeusvangille", selitti Roker. "Saatte sen punnalla viikossa. Luulen, ettette pidä väliä hinnalla?"

"En ollenkaan."

"Tulkaa sitten mukaani!" kehoitti Roker tarttuen hattuunsa hyvin nopeasti; "asia on järjestyksessä viidessä minuutissa. Miksi helkkarissa ette heti sanonut, että tahdoitte asua kuin herra!"

Asia järjestyi pian, niinkuin vanginvartija oli luvannut. Kansliavanki oli ollut talossa niin kauan, että hän oli ulkona maailmassa menettänyt ystävänsä, omaisuutensa, kotinsa ja onnensa, mutta saanut täällä vankilassa oikeuden pitää omaa huonetta. Mutta koska hän kärsi sellaisesta epäkohdasta, että häneltä usein puuttui leivän pala, hän kuunteli innokkaasti herra Pickwickin ehdotuksia ja suostui mielellään luovuttamaan hänelle huoneen henkilökohtaisen, häiritsemättömän käyttöoikeuden viikossa suoritettavaa kahdenkymmenen shillingin korvausta vastaan, josta summasta hän sen ohessa sitoutui lunastamaan pois jokaisen henkilön, joka mahdollisesti sijoitettaisiin siihen.

Kun kauppaa tehtiin, tarkasteli herra Pickwick miestä tuntien tuskallista mielenkiintoa. Kansliavanki oli pitkä, riutunut, kalmankarvainen mies, yllä vanha pitkätakki ja tohvelit jalassa, posket kuopalla ja silmät levottomat, kuumeiset. Hänen huulensa olivat verettömät ja poskiluut terävät ja ulkonevat. Jumala häntä auttakoon! Eristyneisyyden ja puutteen rautainen hammas oli hitaasti jäytänyt häntä kaksikymmentä vuotta.

"Mutta missä itse aiotte asua sillä aikaa?" tiedusteli herra Pickwick laskiessaan etukäteen ensimmäisen viikon vuokran horjuvalle pöydälle.

Mies kokosi rahat vapisevin käsin ja vastasi, ettei hän vielä tiennyt, hänen oli lähdettävä liikkeelle katsomaan, minne hän saisi muuttaa vuoteensa.

"Pelkään, hyvä herra", jatkoi herra Pickwick laskien kätensä hiljaa ja osaaottavasti hänen käsivarrelleen, "pelkään, että teidän täytyy asua jossakin meluisassa, ahtaassa paikassa. Minä pyydän teitä pitämään tätä huonetta omananne, kun haluatte rauhaa tai kun joku ystävä käy teitä tapaamassa."

"Ystävä!" puuttui mies puheeseen äänellä, joka kärisi hänen kurkussaan. "Jos lepäisin kuolleena maailman syvimmän kaivannon pohjalla, arkkuuni tiukasti naulattuna ja valettuna, mädäten siinä mustassa ja likaisessa ojassa, joka valuttaa saastaansa tämän vankilan perustusten alla, en voisi olla sen unohdetumpi kuin täällä. Olen kuollut mies, kuollut yhteiskunnalta, vailla sitä sääliä, mitä riittää niille, joiden sielut ovat siirtyneet iäisyyteen. Ystäviä minua tapaamassa! Hyvä Jumala! Olen vaipunut elämän keväästä vanhuuteen tässä paikassa, eikä ole ketään, joka kohottaisi kätensä vuoteeni yli, kun makaan siinä kuolleena, ja sanoisi: 'On onni, että hän on päässyt pois!'"

Kiihtymys, joka oli luonut epätavallisen hohteen miehen kasvoille hänen puhuessaan, katosi hänen vaiettuaan. Puristaen yhteen kuihtuneita käsiään kiihkeästi ja hätäisesti hän horjui ulos huoneesta.

"Tuntui vähän vikuroivan", totesi herra Roker hymyillen. "Ne ovat kuin elefantit. Ne tuntevat sen silloin tällöin, ja se raivostuttaa niitä."

Lausuttuaan tämän syvästi myötämielisen huomautuksen herra Roker ryhtyi järjestelyihin niin innokkaasti, että huone lyhyen ajan kuluttua oli kalustettu matolla, kuudella tuolilla, pöydällä, makuusohvalla, teekattilalla ja muilla erilaisilla pikku tavaroilla, jotka vuokrattiin kohtuullisesta seitsemänkolmatta shillingin ja kuuden pensen viikkovuokrasta.

"Voimmeko tehdä vielä jotakin hyväksenne?" kysyi herra Roker katsellen ympärilleen hyvin tyytyväisenä ja hyvillä mielin helistellen ensimmäisten viikkojen vuokraa kourassaan. "Kyllä niinkin", sanoi herra Pickwick, joka oli ollut jonkin aikaa vaipuneena syviin ajatuksiin. "Onkohan täällä ketään, joka käy asioilla ja niin poispäin?"

"Kaupungillako? Niinkö tarkoitatte?"

"Niin. Tarkoitan sellaista, joka saattaa käydä ulkona. Ei vankia."

"On, kyllä täällä on. Täällä on eräs onneton olio, jolla on ystävä köyhäin puolella ja joka on tyytyväinen saadessaan tehdä sellaista. Hän on saanut toimittaa aika joukon asioita kahtena viime kuukautena. Saanko lähettää hakemaan häntä?"

"Olkaa hyvä. Odottakaahan sentään! Sanoitteko köyhäin puolella? Olisipa hauska nähdä sitä. Menen sinne itse."

Velkavankilan köyhien puoli on, kuten sen nimikin ilmoittaa, se, jonne köyhin ja kurjin osa velallisista sijoitetaan. Sellainen vanki, joka ilmoittautuu köyhien puolelle, ei maksa vuokraa eikä muutakaan. Hänellä on alennetut maksut vankilaan tulosta ja sieltä lähdöstä, ja hänellä on oikeus saada ilmaiseksi pieni määrä elintarpeita, joiden hankkimiseksi sääliväiset ihmiset ovat silloin tällöin lahjoittaneet vähäisiä eriä jälkisäädöksissään. Useimmat lukijoistamme muistanevat, että aina viime vuosiin saakka oli Fleetin vankilan seinässä jonkinlainen rautahäkki, johon oli asetettu nälkäisen näköinen mies. Tämä helisytteli silloin tällöin rahalaatikkoaan ja huusi surkealla äänellä: "Muistakaa köyhiä velallisia! Muistakaa köyhiä velallisia!" Tämän laatikon sisältö, mikäli siihen jotakin karttui, jaettiin köyhien vankien kesken, ja köyhien puolen miehet vuorottelivat tässä alentavassa toimessa.

Vaikka tämä tapa onkin poistettu ja häkki nyt muurattu umpeen, ovat noiden onnettomien surkeat, kurjat olot jääneet ennalleen. Emme enää salli heidän vankilan ovella vedota ohikulkijoiden sääliin ja armeliaisuuteen, mutta olemme kuitenkin jättäneet pyyhkimättä lakikirjoistamme, tuleville sukupolville kunnioituksen ja ihailun aiheeksi, sen oikean ja hyödyllisen pykälän, jossa sanotaan, että uppiniskaista paatunutta pahantekijää on ruokittava ja vaatetettava, mutta rahaton velallinen jätettävä kuolemaan nälkään ja alastomuuteen. Tämä ei ole tarua. Ei kulu ainoaakaan viikkoa, jona ei jokaisessa velkavankilassamme jonkun tuollaisen ihmisen täytyisi heittää henkeään puutteen takia, pitkässä kuolinkamppailussa, jolleivät heidän vankitoverinsa auta heitä.

Näitä asioita mielessään mietiskellen, noustessaan niitä ahtaita portaita, joiden juurelle herra Roker oli jättänyt hänet, kiihdytti herra Pickwick itsensä vähitellen kiehumispisteeseen saakka, ja niin ärtynyt hän oli näitä asioita ajatellessaan, että hän hyökkäsi huoneeseen, jonne hänet oli neuvottu, ennen kuin hänellä oli selvää käsitystä paikasta, missä oli, enempää kuin käyntinsä tarkoituksestakaan.

Huoneen yleinen leima sai hänen tajuntakykynsä äkkiä palaamaan, mutta hän oli tuskin nähnyt miehen, joka istui ajatuksiinsa vaipuneena tomuisen tulisijan ääressä, kun hän pudotti hattunsa permannolle ja jäi paikalleen seisomaan liikkumattomana ja hämmästyksestä kivettyneenä.

Niin, siinä istui repaleisissa vaatteissa, ilman takkia, halpahintainen puuvillapaita kellastuneena ja repaleisena, tukka otsalla riippuen, piirteet kärsimysten uurtamina ja nälän riuduttamina herra Alfred Jingle päätään käteen nojaten, silmät tuleen tähdättyinä, miehen koko olemuksen ilmaistessa kurjuutta ja syvää alakuloisuutta.

Hänen vieressään, huolimattomasti seinään nojaten, seisoi vahvarakenteinen maamies pieksäen rähjäytyneellä metsästyspiiskalla oikeaa jalkaansa koristavaa saapasta, kun taas vasen (sillä hän pukeutui verkalleen ja asteittain) oli pistetty vanhaan tohveliin. Hevoset, koirat ja juomat olivat kaikki yhdessä ajaneet hänet tänne suin päin. Yksinäisessä saappaassa oli ruostunut kannus, jota hän silloin tällöin potkaisi ilmaan napauttaen samalla sukkelasti saapasta ja mutisten ääniä, joita ratsastajat käyttävät hevosia hoputtaessaan. Hän oli tällä hetkellä mielikuvituksessaan hurjassa esteratsastuksessa. Mies-parka! Hän ei ollut milloinkaan ratsastanut kalliin tallinsa nopeimmalla eläimellä sellaista vauhtia kuin hän oli kiitänyt sitä rataa, joka päätyi Fleetin vankilaan.

Vastapäisellä puolella istui vanha mies pienellä puuarkulla silmät maahan suuntautuneina ja kasvot jähmettyneinä mitä syvimmän ja toivottomimman epätoivon ilmeeseen. Pieni tyttö — hänen tyttärentyttärensä — riippui kiinni hänessä koettaen tuhansilla lapsellisilla tempuillaan vetää puoleensa hänen huomiotaan, mutta vanha mies ei kuullut eikä nähnyt häntä. Ääni, joka oli ollut hänelle kuin soittoa, ja silmät, jotka olivat olleet hänen valonsa,. sattuivat nyt kylmästi hänen tuntoonsa. Hänen säärensä vapisivat riutumuksesta, ja hänen sielunsa oli kuin halpautunut.

Huoneessa oli vielä pari kolme miestä, jotka olivat kokoontuneet pieneen ryhmään ja juttelivat äänekkäästi keskenään. Siellä oli vielä laiha ja riutunut nainen, joka hyvin huolellisesti kasteli kuihtuvan, nääntyvän kasvin surkeita jäännöksiä, vaikk'ei se — sen saattoi selvästi nähdä — enää milloinkaan kyennyt kasvattamaan vihreää lehteä; kenties liiankin uskollisena tunnuskuvana siitä tehtävästä, jota nainen oli tullut täyttämään.

Sellaisia olivat ne kuvat, jotka sattuivat herra Pickwickin silmiin hänen katsellessaan hämmästyneenä ympärilleen. Melu jonkun nopeasti kompastellessa huoneeseen herätti hänet ajatuksistaan. Kääntäen kasvonsa ovea kohti hän näki äsken tulleen ja tunsi tässä, hänen ryysyjensä alla, Job Trotterin tutut piirteet.

"Herra Pickwick!" huudahti Job ääneensä.

"Mitä?" Jingle hypähti istuimeltaan. "Herra...! Niin se on... kummallinen paikka... omituinen asia... oikein minulle kerrassaan!"

Herra Jingle pisti kätensä siihen paikkaan, missä hänen housujensa taskun piti olla, ja painaen leukansa rintaansa vasten vaipui takaisin tuoliinsa.

Herra Pickwick oli liikuttunut, sillä molemmat miehet näyttivät niin perin kurjilta. Se terävä, vaistomainen silmäys, jonka Jingle oli luonut Jobin mukanaan tuomaan pieneen, raakaan lampaankyljyspalaseen, kertoi enemmän heidän surkeasta olostaan kuin kahden tunnin selittelyt. Herra Pickwick katseli lempeästi Jingleä ja sanoi:

"Puhuisin mielelläni kanssanne kahden kesken. Voitteko lähteä hetkeksi ulos?"

"Kyllä toki", sanoi Jingle nousten kiireesti. "En voi kävellä kauas. Ei vaaraa, että rasittaisi itseään liikaa täällä. Rautapiikit aidassa, kaunis puutarha, romanttinen, mutta ei laajuudella pilattu, avoinna yleiselle tarkastukselle. Perhe aina kaupungissa, talonomistaja perin huolellinen, kovin huolellinen."

"Olette unohtanut takkinne", sanoi herra Pickwick, kun he menivät portaille ja sulkivat oven jälkeensä.

"Mitä?" sanoi Jingle. "Kanissa... rakas sukulainen, Tom setä... En mahtanut mitään, täytyi syödä, tietysti. Luonnonvaatimus ja kaikki muu."

"Mitä tarkoitatte?"

"Mennyttä, hyvä herra. Viimeinen takki, en mahtanut mitään. Elin kenkäparilla kokonaista kaksi viikkoa. Silkkinen päivänvarjo, norsunluinen kädensija — viikko. Kunniasanani. Kysykää Jobilta, hän tietää sen."

"Elitte kolme viikkoa kenkäparilla ja silkkisellä päivänvarjolla, jossa oli norsunluinen kädensija!" huudahti herra Pickwick, joka oli kuullut sellaista vain haaksirikkojen yhteydessä tai lukenut niistä kuvalehtien pikkujutuista.

"Totta", sanoi Jingle päätään nyökäyttäen. "Panttilainauskonttori, panttilaput täällä; pieniä summia, pelkkää tyhjää. Kaikki roistoja."

"Oh", sanoi herra Pickwick mieli suuresti huojentuneena tästä selityksestä. "Nyt ymmärrän. Olette pantannut pukutavaranne."

"Kaikki, Jobin myös. Kaikki paidat menneet; — välipä sillä, pesu säästyy. Kohta ei mitään. Makaan vuoteessa, näen nälkää, kuolen. Ruumiintarkastus, pieni luukasa, köyhä vanki. Tavallisia tarvetavaroita, painetaan villasella. Herrat valamiehet, tarkastusmiehet, pitävät tietonaan. Luonnollinen kuolema; ruumiintarkastajan ohje... köyhän hautajaiset... oikein hänelle, kaikki lopussa — väliverho!"

Jingle esitti tämän omituisen yleiskatsauksen tulevaisuudentoiveisiinsa tavallisella kielevyydellään ja yritellen rypistellä naamaansa teeskenneltyyn hymyyn. Herra Pickwick huomasi helposti, että miehen huolettomuus oli ulkopuolista, ja katsoessaan häntä kasvoihin suoraan, mutta ei epäystävällisesti, hän näki, että raukan silmät olivat kosteat kyynelistä.

"Hyvä ihminen", sanoi Jingle puristaen hänen kättään ja kääntäen päänsä pois. "Kiittämätön koira ja lapsellista itkeä. En mahda mitään; paha kuume, heikko, sairas, nälkäinen. Olen ansainnut kaiken, mutta kärsin... kovin."

Kykenemättä enää teeskentelemään ja ehkä vielä heiketen ponnistuksestaan onneton maankiertäjä vaipui portaille ja peittäen kasvonsa käsillään nyyhkytti kuin lapsi.

"No! No!" tyynnytteli herra Pickwick suuresti liikuttuneena. "Katsotaanpa, katsotaanpa, eikö voitaisi tehdä jotakin, kun saan kuulla kaiken. Tänne, Job, missä se mies on?"

"Tässä, herra", sanoi Job tullen porraskäytävään.

Olemme aikaisemmissa kuvauksissamme maininneet, että hänen silmänsä olivat syvällä kuopissaan parhainakin aikoina. Hänen nykyisessä puutteen ja kurjuuden tilassaan näytti siltä kuin nuo elimet olisivat kokonaan hävinneet olemattomiin.

"Täällä, herra."

"Tulkaa tänne!" käski herra Pickwick koettaen olla ankaran näköinen, vaikka neljä suurta kyyneltä vieri hänen liivejään pitkin. "Tässä saatte!"

Saatte mitä? Tavallisen kielen käytön mukaan se olisi ollut isku, ja kun maailma nyt kerran on sellainen kuin on, se olisi saattanut olla aikamoinen, sydämenpohjasta annettu läimäys, sillä tuo ihan murtunut lurjus, joka nyt oli täydellisesti herra Pickwickin vallassa, oli petkuttanut, valehdellut ja tehnyt vääryyttä hänelle. Täytyykö meidän kertoa totuus? Se ilmestyi esiin herra Pickwickin liivintaskusta ja helähti joutuessaan toisen käteen, ja sen antaminen sai oivallisen ystävämme silmät jollakin tavoin sädehtimään ja hänen sydämensä paisumaan, kun hän kiiruhti pois.

Sam oli palannut, kun herra Pickwick saapui omaan huoneeseensa, ja tarkasteli par'aikaa hänen mukavuudekseen tehtyjä varusteluja jonkinlaisen kirpeän tyydytyksen vallassa, jota oli hyvin miellyttävä katsella. Koska herra Weller oli eittämättömästi isäntänsä täällä oleskelua vastaan, hän näytti pitävän korkeana siveellisenä velvollisuutenaan olla olematta liian mielissään siitä, mitä oli tehty, sanottu, ehdotettu tai neuvottu. "No, Sam?"

"Niin, herra!"

"Koko mukavaa nyt, vai mitä?"

"Koko mukavaa", myönsi Sam katsellen ympärilleen tyytymättömän näköisenä.

"Oletko tavannut herra Tupmania ja muita ystäviämme?"

"Kyllä, olen tavannut; tulevat tänne huomenna, olivat hyvin hämmästyneet, kun kuulivat, että eivät voineet tulla tänään", selitti Sam.

"Oletko tuonut pyytämäni tavarat?"

Vastaukseksi herra Weller viittasi useihin kääröihin, jotka hän oli järjestänyt, niin somasti kuin osasi, huoneen nurkkaan. "Hyvä on", sanoi herra Pickwick hiukan epäröityään. "Kuulepas nyt, mitä aion sanoa."

"Kyllä, herra. Antaa tulla vain!"

"Minusta tuntui heti alussa", aloitti herra Pickwick hyvin juhlallisesti, "että tämä ei ole sellainen paikka, johon voi tuoda nuoren miehen".

"Eikä juuri vanhaakaan."

"Olet ihan oikeassa. Mutta vanhat miehet joutuvat tänne oman päättömyytensä tai herkkäuskoisuutensa takia, jota vastoin nuoret miehet saattavat joutua tänne niiden itsekkyyden uhreina, joita he palvelevat. On joka suhteessa parempi noille nuorille miehille, että he eivät jää tänne. Ymmärrätkö minua, Sam?"

"En ensinkään, herra, en ollenkaan", murahti herra Weller jörösti.

"Koeta!" kehoitti herra Pickwick.

"No niin", virkkoi Sam hetken vaiti oltuaan, "luulenpa ymmärtäväni, minne pyritte, ja jos ymmärrän oikein, niin olen sitä mieltä, että te olette minulle jonkin verran liian kova, kuten entinen ajomies sanoi lumimyrskylle, kun se yllätti hänet."

"Näen, että käsität minut. Lukuunottamatta toivomustani, että sinun ei tarvitse vetelehtiä tällaisessa paikassa monia vuosia, on minusta hirveän sopimatonta, että Fleetin vankilan velkavanki antaa miespalvelijan palvella itseään. Sinun täytyy jättää minut toistaiseksi."

"Toistaiseksi, niinkö, herra?" kysyi Sam hiukan pilkallisesti.

"Niin, niin kauaksi kuin minä olen täällä. Maksan edelleen palkkasi. Joku kolmesta ystävästäni ottaa sinut mielellään luokseen, vaikkapa vain kunnioituksesta minua kohtaan. Ja jos minä milloin lähden tästä paikasta", lisäsi herra Pickwick hilpeyttä teeskennellen, "jos lähden, niin annan sinulle sanani, että heti pääset taas minun palvelukseeni".

"Ja nyt minä sanon teille, mitä asiasta ajattelen", sanoi Sam vakavalla ja juhlallisella äänellä. "Tällainen juttu ei käy päinsä ollenkaan, niin että älkää puhuko enää mitään siitä."

"Olen tehnyt vakavan päätökseni ja pysyn siinä."

"Niinkö, ihanko todella?" kysyi Sam Weller lujasti. "Hyvä on, herra. Niin olen minäkin."

Näin sanoen herra Weller pisti hatun päähänsä hyvin nopsasti ja lähti äkkiä huoneesta.

"Sam!" huusi herra Pickwick kutsuen hänen jälkeensä. "Sam, tule tänne!"

Mutta pitkästä käytävästä ei enää kuulunut askelten kaikuakaan. Sam Weller oli mennyt.

14. luku.

KUINKA SAM WELLER JOUTUI VAIKEUKSIIN.

Korkeassa, kehnosti valaistussa ja huonosti tuuletetussa huoneessa, joka sijaitsi Portugalinkadun varrella, Lincolns Inn Fieldissä, istui melkein vuodet läpeensä, aina olosuhteiden mukaan, yksi, kaksi, kolme tai neljä peruukkipäistä herraa edessään pienet kirjoituspöydät, jotka ranskalaista kiilloitusta lukuunottamatta oli tehty saman mallin mukaan kuin maan tuomareiden pöydät. Heidän oikealla puolellaan on aitaus asianajajia ja vasemmalla samanlainen maksukyvyttömiä velallisia varten ja suoraan vastapäätä oleva vino aukea erikoisen likaisia naamoja täynnä. Nämä herrat ovat vararikko-oikeuden neuvoksia, ja paikka, jossa he istuvat, on itse vararikkoasioiden tuomioistuin.

Nytkin ja ikimuistoisista ajoista on tämän tuomioistuimen merkillinen kohtalo ollut se, että sitä ikäänkuin kaikkien Lontoon köyhien ja nukkavierujen hienojen ihmisten yhteisestä päätöksestä pidetään heidän yhteisenä kokoontumispaikkanaan ja jokapäiväisenä turvamajanaan. Se on aina täynnä. Olut- ja viinanhöyryt kohoavat lakkaamatta sen kattoa kohti, josta ne lämmön tihentäminä laskeutuvat kosteutena seiniä alas. Siellä näkee yht'aikaa paljon enemmän vanhoja pukuja kuin koko narinkassa tarjotaan kaupaksi kahdentoista kuukauden kuluessa, enemmän pesemättömiä naamoja ja takkuisia partoja kuin kaikki pumput ja parturituvat Tyburnin ja Whitechapelin välillä saattaisivat siivota auringonnoususta auringon laskuun.

Ei saa kuitenkaan otaksua, että näillä ihmisillä yleensä olisi siellä pienintä asian varjoakaan tai että heillä olisi mitään yhteyttä tämän paikan kanssa, jossa he niin innokkaasti oleskelevat. Jos heillä olisi asiaa, ei olisikaan mitään ihmettelyn syytä eikä koko tässä asiantilassa mitään omituista. Toiset heistä nukkuvat enimmän ajan istuntojen kestäessä, toiset tuovat mukanaan pieniä ruoka-annoksia, jotka on kääritty nenäliinoihin tai pistävät ulos heidän kuluneiden taskujensa suusta, ja he mutustavat ruokaansa ja kuuntelevat aina yhtä tyytyväisinä. Mutta milloinkaan ei ole tiedetty, että kenelläkään heistä olisi ollut vähintäkään henkilökohtaista etua valvottavana ainoassakaan käsiteltäväksi otetussa asiassa. Tapahtuipa mitä hyvänsä he istuvat alusta loppuun saakka. Kun on kostea, sateinen ilma, he tulevat kaikki sisään läpimärkinä, ja sellaisina hetkinä on huoneessa höyryistä kuin kuumassa kaivossa, jossa sienet rehottavat. Outo saattaisi luulla, että tämä paikka on viheliäisyyden hengelle omistettu temppeli. Sen palveluksessa ei ole ainoaakaan lähettiä eikä yhtään oikeudenpalvelijaa, jolla olisi yllään häntä itseään varten tehty puku, ei siedettävän virkeää eikä hyvinvoivan näköistä miestä koko laitoksessa, lukuunottamatta erästä valkotukkaista, pulleaposkista vahtimestaria. Mutta hänkin on näköjään kuin vahingoittunut kirsikka, jota keinotekoisesti kuivuneena ja vaalistuneena säilytetään spriissä, mihin nähden ei millään lailla voi vaatia, että sitä pidettäisiin luonnollisena. Itse asianajajien tekotukatkin ovat huonosti puuteroidut ja niiden kiharat kovin löyhät.

Mutta oikeusneuvokset, jotka istuvat suuren alastoman pöydän ääressä komissarioita alempana, ovat kuitenkin paikan merkillisimmät otukset. Varakkaampien virkamerkkeinä ovat sininen laukku ja juoksupoika, tavallisesti mooseksenuskolainen nuorukainen. Heillä ei ole lainkaan varsinaisia toimistoja, sillä he toimittavat oikeudelliset asiansa ravintoloiden olohuoneissa tai vankiloiden pihoilla, jonne he saapuvat joukottain ja hakevat asiakkaita samalla lailla kuin katuvaunujen kuljettajat. He ovat rasvaisen ja homehtuneen näköisiä, ja jos voi sanoa, että heillä yleensä on paheita, niin ehkäpä juoppous ja petollisuus ovat huomattavimpia niistä. Heidän asuntonsa ovat tavallisesti velallisille turvaoikeutta suovaa velkavankilaa lähelläolevissa taloissa, pääasiallisesti noin mailin laajuisessa piirissä St. Georges Fieldin obeliskista. Heidän ulkoasunsa ei ole viehättävä ja heidän käyttäytymisensä hyvin omituista.

Herra Salomon Pell, tämän oppineen ammattikunnan jäsen oli lihava, vetelä, kalpea mies; hänellä oli yllään pitkätakki, joka vivahti ruskealta tällä ja vihreältä seuraavalla hetkellä ja jonka kauluksella oli sama kameleontin ominaisuus. Hänellä oli kapea otsa, laajat kasvot, leveä pää ja nenä ihan toisella poskella ikään kuin luonto hänen syntyessään hänessä huomaamistaan ominaisuuksista kiukustuneena olisi äkäisesti tempaissut siitä, minkä jälkeen ei se enää milloinkaan ollut palannut paikoilleen. Hän oli lyhytkaulainen ja ahdasrintainen, mutta hengitti kuitenkin pääasiallisesti tämän elimen kautta niin että se korvasi hyödyllä sen, mitä koristeellisuudesta puuttui.

"Olen varma siitä, että voin auttaa hänet läpi", sanoi herra Pell.

"Niinkö arvelette?" kysyi se henkilö, jolle tämä vakuutus oli osoitettu.

"Ihan varma; mutta jos hän olisi kääntynyt jonkun satunnaisen puoskarin puoleen, niin — muistakaa se, en olisi tahtonut vastata seurauksista."

"Aah!" ihmetteli toinen avosuin.

"Ei, sitä en olisi tahtonut", vakuutti Pell, ja hän suipisti huuliaan, rypisti kulmiaan ja pudisteli salaperäisesti päätään.

Paikka, jossa tämä keskustelu tapahtui, oli juuri vastapäätä vararikko-oikeutta sijaitseva ravintola ja henkilö, jolle nämä sanat sanottiin, ei ollut kukaan muu kuin herra Weller vanhempi, joka oli tullut sinne lohduttamaan ja vahvistamaan ystäväänsä, jonka anomus päästä vapaalle jalalle, vaikka hän oli tehnyt vararikon, oli tämän käsiteltävänä ja jonka puolustajaa hän tällä hetkellä puhutteli.

"Ja missä on George?" kysyi vanha herra.

Herra Pell viittasi kädellään takahuonetta kohti, minne herra Weller heti lähti ja jossa puolisen tusinaa hänen ammattitovereitaan otti hänet vastaan mitä lämpimimmällä ja imartelevimmalla tavalla osoittaen tyytyväisyyttään hänen tulonsa johdosta. Maksukyvytön herra, jonka oli vallannut hyvin viekoitteleva, mutta epäviisas intohimo vuokrata hevosia pitkille matkoille, — seikka, jonka johdosta hän oli joutunut nykyiseen pulaansa — näytti erittäin hyvinvoivalta ja lievitti tunteittensa kiihtymystä meriäyriäisillä ja portterilla.

Herra Wellerin ja hänen ystävänsä tervehdys rajoittui tarkoin ammattikunnan, merkkikieleen, johon kuului oikean ranteen kierto ja pikkusormen ilmaan kohottaminen samalla kertaa. Tunsimme kerran kaksi kuuluisaa ajuria (miesparat ovat nyt kuolleet), kaksoisveljet, joiden välillä vallitsi rikkumaton ja altis ystävyys. He ajoivat joka päivä toisiaan vastaan Doverin tiellä neljänkolmatta vuoden ajan vaihtamatta milloinkaan muuta tervehdystä kuin mainitsemamme, ja kun toinen kuoli, riutui toinen ja seurasi pian perästä.

"No, George", sanoi herra Weller vanhempi riisuen yltään päällystakin ja istuutuen totunnaisen vakavasti. "Kuinka hurisee? Kaikki kunnossa takana, täyttä sisässä?"

"Kaikki hyvin, veli veikkonen", vastasi pulassa oleva herrasmies.

"Onko harmaa tamma siirtynyt jollekulle toiselle?"

George nyökkäsi myöntävästi.

"No, sehän on hyvä. Vaunutkin säilössä?"

"Varmassa paikassa", vastasi George vääntäen päät pois puolelta tusinalta meriäyriäiseltä ja niellen ne sen enemmittä mutkitta.

"Oikein hyvä, oikein hyvä. Pidä aina silmällä mäkivöitä, kun mennään alamäkeen. Onko matkustaja- ja tavaraluettelo selvänä ja suorana."

"Luettelo, hyvä herra", sanoi Peli arvaten herra Wellerin tarkoituksen, "on niin selvä ja tyydyttävä kuin miksi sen kynällä ja musteella suinkin voi saada."

Herra Weller nyökkäsi tavalla, joka vastasi hänen sisäistä hyväksymistään tällaista järjestelyä kohtaan, kääntyi sitten herra Pellin puoleen ja sanoi osoittaen ystäväänsä Georgea:

"Milloin aiotte ottaa peitteet häneltä?"

"Niin", vastasi puhuteltu, "hän on kolmantena luettelossa, ja arvelen, että hänen vuoronsa tulee noin puolen tunnin päästä. Käskin kirjurini tulla tänne sanomaan, milloin on sopiva aika."

Herra Weller silmäili asianajajaa kiireestä kantapäähän suuren ihailun vallassa ja sanoi painokkaasti:

"Mitä haluatte nauttia, hyvä herra?"

"Niin tosiaankin", vastasi herra Pell. "Olette hyvin... Kunniasanallani, minun ei ole tapana... On niin aikainen aamu, että melkein... No niin, vaikka kolmella pensellä rommia, hyvä ystävä."

Tarjoileva neitsyt, joka oli arvannut tilauksen ennen kuin se oli tehtykään, pisti rommilasin Pellin eteen ja poistui.

"Hyvät herrat", aloitti Peli katsellen ympärilleen. "Onnea ystävällenne! En pidä kerskailusta, hyvät herrat, se ei kuulu tapoihini, mutta en voi olla sanomatta, että jos ystävänne ei olisi onneksi joutunut sellaisiin käsiin... mutta en halua sanoa, mitä aioin sanoa. Hyvät herrat, maljanne!" Tyhjennettyään lasinsa vilahduksessa herra Pell maiskutti huuliaan ja silmäili hyväntahtoisesti ympärillään istuvia ajureita, jotka ilmeisesti pitivät häntä jonkinlaisena jumalolentona.

"Kuinkas se nyt oli?" sanoi laintuntija, "mitä minä viimeksi sanoinkaan, hyvät herrat?"

"Luulenpa teidän huomauttaneen, ettei teillä olisi mitään toista samanlaista vastaan?" sanoi herra Weller vakavan leikillisesti.

"Ha, ha, haa!" nauroi Peli. "Ei hullumpaa, ei totisesti hullumpaa! Asiantuntija miehekseen! Tähän aikaan aamulla sitä hyvää ehkä tulisi liiaksi. No, en nyt oikein tiedä, hyvä ystävä. No, antakaa mennä toisen kerran, jos teitä haluttaa. Hm!"

Tuo viimeinen ääni oli juhlallinen ja arvokas rykäisy, jonka esittämisen herra Peli katsoi olevansa velkaa itselleen ottaen huomioon, että eräällä hänen kuulijoistaan näytti olevan sopimaton taipumus nauraa.

"Viimeinen lordikansleri piti paljon minusta", sanoi herra Pell sitten.

"Sehän oli hänelle suureksi kunniaksi", tuumi herra Weller.

"Kuulkaa, kuulkaa", innostui herra Pellin asiakas. "Miksipä hän ei olisi teistä pitänyt?"

"Niin, miksikä ei?" puuttui puheeseen hyvin punakka mies, joka ei vielä ollut avannut suutaan ja joka ulkonäöstään päättäen tuskin enää sanoisi sen enempää. "Miksipä ei olisi pitänyt?"

Hyväksymisen mutina kuului joukon keskuudesta.

"Muistan, hyvät herrat", jatkoi herra Peli, "kun kerran söin hänen kanssaan päivällistä — olimme vain kahden, mutta kaikki oli yhtä komeaa kuin olisi odotettu kahtakymmentä. Suuri sinetti oli pienellä tarjoilupöydällä hänen oikealla puolellaan, ja palmikkopäinen ja täysissä varustuksissa oleva mies vartioi nuijaa paljastettu miekka kädessään ja silkkisukat jalassa — sitä vartioidaan kaiken aikaa, yöllä ja päivällä, hyvät herrat. Silloin sanoi kansleri: 'Kuuleppas, Pell, ei mitään väärää hienotunteisuutta! Olet lahjakas mies. Saatat pelastaa kenet hyvänsä vararikko-oikeudesta, ja maamme saisi olla ylpeä sinusta!' Näin kuuluivat hänen sanansa. 'My Lord', sanoin minä, 'te imartelette minua'. — 'Pell', vastasi hän, 'jos sen teen, niin piru minut periköön!'"

"Sanoiko hän niin?" kysyi herra Weller.

"Sanoi kun sanoikin", vakuutti Pell.

"No silloin minä sanon", virkkoi herra Weller, "että parlamentin olisi pitänyt syyttää häntä siitä, että hän kiroili, ja jos hän olisi ollut köyhä raukka, olisi se niin tehnytkin."

"Mutta, hyvä ystävä", ihmetteli Pell, "sehän tapahtui näin meidän kesken."

"Kuinka?"

"Meidän kesken."

"Ahaa", tuumi herra Weller hiukan mietittyään. "Jos hän manasi teidän kesken, niin sehän on kokonaan toinen juttu."

"Niin se onkin. Huomaattehan, että erotus on aivan silmäänpistävä."

"Muuttaa asian kokonaan. Jatkakaapa, herra!"

"Ei, en aio jatkaa", sanoi Peli vakavalla ja hiljaisella äänellä. "Muistutitte minulle, että keskustelu oli yksityistä laatua — yksityistä ja tuttavallista, hyvät herrat. Olen ammattimies, hyvät herrat. Kenties minua pidetään aika etevänä ammatissani — kenties ei. Useimmat sen tietävät. Itse en sano mitään. Tässä huoneessa on jo lausuttu jalon ystäväni mainetta loukkaavia huomautuksia. Suokaa anteeksi, hyvät herrat, olin varomaton. Huomaan, etten saa kertoa tätä asiaa hänen suostumuksettaan. Kiitos, herra Weller, kiitos!"

Täten vapauttaen itsensä enemmästä kertomisesta herra Pell pisti kätensä taskuihinsa ja luoden tuikean katseen ympärilleen helisteli niissä kolmea puolen pennyn rahaa hirvittävän päättävästi.

Tämä siveellinen päätös oli tuskin saatu tehdyksi, kun poika ja sininen laukku, jotka olivat erottamattomat toverit, syöksyivät kiivaasti huoneeseen ja sanoivat tai ainakin poika sanoi, (sillä sininen laukku ei ottanut osaa tiedonantoon), että asia joutuu heti käsiteltäväksi. Ilmoitusta oli tuskin kuultu, kun jo koko seurue kiiti toiselle puolelle katua ja alkoi toisiaan tuuppien tunkeutua oikeussaliin: valmisteleva seremonia, jonka on laskettu tavallisissa oloissa kestävän kahdestakymmenestä minuutista puoleen tuntiin.

Koska herra Weller oli hyvin paksu, heittäytyi hän muitta mutkitta joukkoon siinä epätoivoisessa luulossa, että hän lopulta joutuisi hänelle sopivaan paikkaan. Hänen menestyksensä ei kuitenkaan vastannut hänen odotuksiaan, sillä kun hän ei ollut tullut ottaneeksi hattua päästään, iski sen hänen silmilleen joku tuntematon, jonka varpaille hän oli polkaissut aika raskaasti. Nähtävästi tuo olio heti jälkeenpäin katui kiivauttaan, sillä mutisten epäselvän hämmästyksen ilmaisun hän veti vanhan miehen eteiseen ja päästi hänen päänsä ja kasvonsa taas päivänvaloon ankaran ponnistuksen jälkeen.

"Samivel!" huudahti herra Weller, kun hän näin oli saanut tilaisuuden nähdä vapauttajansa.

Sam nyökkäsi.

"Oletpa velvollisuudentuntoinen ja rakastava pikkupoika, totta tosiaan!" sanoi herra Weller, "kun tulet iskemään isäsi hatun silmille hänen vanhoilla päivillään".

"Mistäs minä olisin teidät tuntenut?" vastasi poika. "Luuletteko, että olisin voinut huomata sen jalkanne painosta?"

"No niin, se on ihan totta, Sammy", tuumi herra Weller samassa leppyen. "Mutta mitä sinä täällä teet? Isännälläsi ei ole mitään hyvää odotettavana täällä. Ne eivät muuta tuomiota, sano minun sanoneeni."

Ja herra Weller pudisti juhlallisesti päätään.

"On siinäkin aika jurrikka", sanoi Sammy. "Puhuu aina tuomioista ja aliipeista ja sellaisesta. Kuka on puhunut mitään tuomiosta?"

Herra Weller vanhempi ei Vastannut, mutta pudisti vielä kerran päätään hyvin oppineesti.

"Heretkää nyt tuota nuppianne heiluttelemasta, jollette halua, että se lähtee kokonaan irti kantimistaan", kehoitti Sam kärsimättömästi, "ja käyttäytykää järkevästi. Kuljin koko pitkän tien 'Granbyn Markiisiin' saakka viime yönä etsimässä teitä."

"Satuitko tapaamaan Granbyn markiisitarta?"

"Tapasin kyllä."

"Miltä se kultainen olento näytti?"

"Hyvin merkilliseltä. Pelkään, että hän vihdoin vahingoittaa itseään liian suurella määrällä tuota ananasrommia ja muilla samanlaisilla vahvoilla lääkkeillä."

"Et kai tarkoita sitä, Sammy?" kysyi ukko totisena.

"Tarkoitan kyllä."

Herra Weller tarttui poikansa käteen, puristi sitä ja päästi sen taas irti. Hänen näin menetellessään oli hänen kasvoillaan ilme, joka ei suinkaan puhunut surusta ja huolesta, vaan paremminkin vivahti toivon suloiseen ja herttaiseen sävyyn. Samalla kulki hänen kasvojensa yli häive alistuneisuutta, vieläpä iloisuuttakin, kun hän verkalleen sanoi:

"En ole ihan varma asiasta, Sammy. En voi sanoa, että olisin kokonaan varma, jos jokin pettymys sittenkin sattuisi, mutta luulenpa melkein, poikaseni, luulenpa melkein, että paimen on saanut maksataudin."

"Hän on tavattoman kalpea, lukuunottamatta nenää, joka on punaisempi kuin milloinkaan ennen. Hänen ruokahalunsa on niin ja näin, mutta nestettä hän imee sisäänsä kuin pesusieni."

Herra Weller tuntui pakostakin ajattelevan rommin kulutusta näin sanoessaan, sillä hän näytti synkältä ja miettiväiseltä, mutta hän reipastui pian, mitä todisti kokonainen silmäniskujen aapinen, ja siihen hän turvautui vain silloin kun oli erikoisesti mielissään.

"No niin", virkkoi Sam, "käydäänpä sitten käsiksi minun asiaani. Avatkaa nyt tarkasti korvanne, älkääkä sanoko mitään, ennen kuin olen lopettanut."

Tämän lyhyen esipuheen jälkeen Sam selosti niin täsmällisesti kuin suinkin osasi viimeisen muistettavan keskustelunsa herra Pickwickin kanssa.

"Että hänen, miesparan, täytyykin jäädä sinne yksinään!" huudahti herra Weller vanhempi. "Eikä siellä ole ketään häntä puolustamassa! Se ei käy päinsä, Sammy, se ei käy!"

"Ei se käykään", myönsi Sam. "Tiesin sen jo ennen kuin tulin tänne."

"Nehän syövät hänet elävältä!"

Sam nyökkäsi ilmaistakseen kannattavansa tätä mielipidettä.

"Hänhän on joutunut sinne ihan parkitsemattomana", sanoi ukko Weller kuvaannollisesti, "ja hän tulee ulos niin ruskeaksi paahdettuna, etteivät hänen lähimmät tuttavansakaan tunne häntä. Kyyhkysenpaisti ei ole mitään sen rinnalla."

Sam Weller nyökkäsi taas.

"Niin ei saisi tapahtua, Samivel!"

"Ei saakaan tapahtua", myönsi Sam.

"Varmasti ei."

"No niin, nyt olette hyvin kauniisti ennustellut etukäteen Kuin punanenäinen Joonas kuudenpennyn kuvakirjassa."

"Kuka se mies oli?" kysyi herra Weller.

"Välipä sillä, kuka hän oli; hän ei ollut ajuri, ja sehän riittää teille."

"Tunsinpa erään sen nimisen tallirengin", virkkoi herra Weller miettivästi.

"Hän se ei ollut. Tämä herra oli profeetta."

"Mikä profeetta?" kysyi herra Weller katellen ankarasti poikaansa.

"No, sellainen mies, joka sanoo, mitä tulee tapahtumaan."

"Olisi ollut hauskaa tuntea hänet", tuumi herra Weller. "Ehkäpä hän olisi voinut vähän valaista tuota maksatautia, josta juuri puhuin. No, mitäs siitä, jos hän on kuollut eikä ole uskonut ammattisalaisuuksiaan kenellekään, niin asia on sillä selvä. Jatka, Sammy!" kehoitti herra Weller huoaten.

"No niin. Te olette ennustanut, mitä isännälle tapahtuu, jos hän jää yksin. Ettekö huomaa mitään keinoa, millä auttaa häntä?"

"En, Sammy", sanoi herra Weller hyvin miettivän näköisenä.

"Ette yhtään mitään?" tiukkasi Sam.

"En mitään keinoa, jollei..." ja älyn välähdys valaisi ukon kasvoja hänen hiljentäessään äänensä kuiskaukseksi ja painaen suunsa jälkeläisensä korvaan kiinni: "jollei häntä voisi saada ulos vetosängyssä, vartioiden tietämättä tai pukemalla hänet vanhaksi akaksi, vihreä harso kasvoilla."

Sam Weller suhtautui näihin molempiin ehdotuksiin odottamattoman vähäksyvästi ja esitti taas kysymyksensä.

"Ei", tuumi vanha herra, "jos hän ei anna sinun jäädä sinne niin en näe mitään keinoa. Ei ole mitään tietä ulos, ei mitään."

"Sittenpä minä sanon teille, kuinka on tehtävä. Tahtoisin vaivata teitä lainaamaan minulle viisikolmatta puntaa."

"Mitä hyötyä siitä on?"

"Älkää siitä huoliko", vastasi Sam. "Ehkäpä vaaditte niitä takaisin viisi minuttia myöhemmin, ehkäpä minä sanon etten maksa ja rupean röyhkeäksi. Ette suinkaan aio vangituttaa omaa poikaanne velasta ja lähettää häntä Fleetiin, vai teettekö niin, mokomakin luonnoton maankiertäjä?"

Tämän Samin vastauksen johdosta isä ja poika vaihtoivat kokonaisen salajärjestelmän sähkösanomankaltaisia nyökkäyksiä ja liikkeitä, minkä jälkeen vanhempi herra Weller istuutui portaalle nauramaan, kunnes oli ihan tulipunainen.

"Onpas siinä mokomakin kuvatus!" huudahti Sam harmissaan hukkaan menneestä ajasta. "Mitä varten te siinä istutte väännellen kasvojanne ovenkolkuttimeksi, kun on niin paljon tekemistä! Missä rahat ovat?"

"Saappaassa, Sammy, saappaassa", vastasi herra Weller järjestellen piirteitään. "Pidä hattuani, Sammy."

Päästyään irti tästä esteestä herra Weller nytkäytti ruumistaan äkkiä toiselle puolelle ja tekemällä taitavan taivutuksen sai oikean kätensä hyvin isoon taskuun ja otti sieltä aikalailla puhkuttuaan ja ponnisteltuaan suurta oktaavokokoa olevan lompakon, joka oli sidottu kiinni pitkällä nahkahihnalla Tästä säiliöstä hän otti esiin pari piiskansiimaa, kolme, neljä solkea, pienen siemenpussin ja vihdoin pienen kääryn hyvin likaisia seteleitä, joista hän valitsi tarvittavan summan ja ojensi sen Samille.

"Ja nyt", sanoi vanha herra, kun piiskansiimat, soljet ja pussi oli taas saatu paikalleen saman taskun pohjalle, "nyt tunnen täällä erään herran, joka hoitaa asian loppuun tuossa tuokiossa sellaisen lain jäsenen, Sammy, jolla on järkeä kuin sammakolla jakaantuneena koko ruumiiseen ihan sormenpäitä myöten, lordikansleriuksien ystävän, jolle meidän vain tarvitsee sanoa, mitä tahdomme, niin hän pistää sinut lukon taa eliniäksesi, käden käänteessä."

"Ei kuulkaas, ei huolita sellaista", sanoi Sam.

"Minkälaista?"

"Ei tehdä sitä sellaista perustuslain vastaista tietä", selitti Sam. "Se hapankorppu on ikiliikkujan rinnalla siunatuimpia asioita maailmassa. Olen 'lukenut sen monta kertaa sanomalehdestä."

"Mutta mitä sillä on tekemistä tässä asiassa?" tiedusteli herra Weller.

"Juuri sitä", selitti Sam, "että aion kannattaa tuota keksintöä ja mennä sisään sen avulla. Ei mitään kuiskailuja lordikansleriukselle, en pidä sellaisesta. Se ei ehkä olisi niinkään varmaa, kun tulee kysymykseen ulospääsy."

Antaen myöten poikansa tunteille tässä suhteessa herra Weller haki heti käsiinsä oppineen Salomon Pellin, jolle hän selitti haluavansa, että heti tehtäisiin paperi viidenkolmattapunnan summalle ja oikeuskuluille, että se pantaisiin täytäntöön erään Samuel Wellerin pidättämiseksi ja että siitä kasvavat kulut maksettaisiin etukäteen Salomon Pellille.

Asianajaja oli mitä parhaalla tuulella, sillä vaikeuksiin joutunut ajuri oli määrätty heti vapautettavaksi kanteesta. Hän antoi mitä suurimman tunnustuksensa Samin kiintymykselle isäntäänsä kohtaan selittäen, että se suuresti muistutti hänen omaa alttiudentunnettaan ystäväänsä, kansleriin, nähden, ja hän saattoi heti kohta vanhan herra Wellerin Templeen vannomaan oikeaksi velkakirjansa, jonka asiapoika oli sinisen laukun avustuksella heti laatinut.

Kun Sam sillä välin oli muodollisesti esitelty valkeaksi pestylle herrasmiehelle ja hänen ystävilleen Belle Savagen Wellerin jälkeläisenä, kohdeltiin häntä huomattavan kohteliaasti ja kutsuttiin virkistämään itseään heidän kanssaan tapahtuma kunniaksi, jota kutsua hän ei millään tavalla ollut haluton noudattamaan.

Tämän luokan herrasmiesten ilonpito on tavallisesti rauhallista ja vakavaa luonteeltaan, mutta tämä hetki oli erikoisen juhlallista laatua, niin että hekin sulivat vastaavassa määrässä. Kun ensiksi oli tyhjennetty eräitä aika meluisia maljoja pääkomissarion ja herra Salomon Pellin kunniaksi, joka tänään oli osoittanut sellaista ratkaisevaa taitoa, ehdotti pisamakasvoinen ja sinistä liinaa käyttävä herrasmies, että jonkun pitäisi laulaa. Sen johdosta sanottiin heti, että jos pisamakasvoinen herra oli niin halukas kuulemaan laulua, hän voisi itse laulaa, mutta tämä kieltäytyi itsepäisesti ja hiukan loukkaavastikin. Tämän johdosta syntyi, kuten tällaisissa tapauksissa on verraten tavallista, jokseenkin kiivas väittely.

"Hyvät herrat", sanoi ajuri, "ehkäpä herra Samuel Weller on valmis ilahduttamaan seuruetta mieluummin kuin päästää tämän miellyttävän tilaisuuden sopusoinnun särkymään."

"En kylläkään, hyvät herrat", vastasi Sam, "ole erittäin tottunut laulamaan ilman säestystä, mutta rauhan nimessä tekee mitä hyvänsä, kuten entinen mies sanoi ottaessaan vastaan majakan vartijan paikan."

Tämän esipuheen jälkeen herra Samuel Weller puhkesi laulamaan seuraavaa hurjaa ja kaunista ballaadia, jonka, — arvellen, ettei se ole yleisesti tunnettu — rohkenemme tässä toistaa:

    Romanssi.[10]

    Dick Turpin Hounslowin nummia
    niin raisuna ratsastaa.
    Ja raskaasti vaunuja tummia
    hepo maantiellä kuljettaa.
    Ne vaunut on piispan. Humahdus
    kävi, Dick ne jo kiinni sai.
    Ja piispa se kauhusta huusi: 'Ai,
    se on Dick! Nyt loppu on vaellus!'

    Kuoro:

    Ja piispa se kauhusta huusi:
    'Ai, se on Dick! Nyt loppu on vaellus!'

    'Niin, niin, sinun matkasi loppuu nyt',
    huus synkkänä Dick uhaten.
    Ei piispalta anteeksi pyytänyt,
    kun ampui hän laukauksen.
    Tämä toiminta kuskia peljätti,
    hepo kiisi kuin horna veis.
    Dick luodilla myös hänet seljätti,
    myös hänelle kuului: 'Seis'.

    Kuoro:

    Dick luodilla myös hänet seljätti,
    myös hänelle kuului: Seis!

"Minä väitän, että tämä laulu on loukkaus virkapukua kohtaan", sanoi pisamakasvoinen herra keskeyttäen sen tässä paikassa. "Haluan tietää ajajan nimen!"

"Sitä ei kukaan tiedä", vastasi Sam. "Hän ei ollut pannut nimikorttiaan taskuunsa."

"Panen vastalauseeni sen johdosta, että pyritään puhumaan politiikkaa", jatkoi pisamanaamainen. "Väitän, että tässä seurassa tämä laulu on valtiollinen tai, mikä on melkein sama asia, ettei se ole totta. Väitän, ettei tuo ajaja lähtenyt pakoon, vaan kaatui kuin mies, uljaana kuin kukko, enkä halua kuulla mitään sitä vastaan."

Koska mies puhui hyvin tarmokkaasti ja päättävästi ja kun joukon mielipide näytti tässä suhteessa menevän hajalleen, uhkasi siitä tulla aihe uuteen väittelyyn, kun herra Weller vanhempi ja herra Pell saapuivat parhaaseen aikaan.

"Kaikki hyvin, Sammy", sanoi edellinen.

"Oikeudenpalvelija tulee tänne kello neljäksi", sanoi herra Pell. "Otaksun, ettette siihen mennessä juokse tiehenne, vai mitä? Ha, ha!"

"Ehkäpä julma isäni antaa myöten sitä ennen", vastasi Sam leveästi hymyillen.

"En suinkaan", sanoi herra Weller vanhempi.

"Antakaa sentään!" pyyteli Sam.

"En millään ehdolla", vastasi leppymätön velkoja.

"Annan teille velkakirjan summalle, kuusi penseä korkoa kuussa", ehdotti Sam.

"En huoli sitä."

"Ha, ha, haa! Tämäpä on hauskaa", nauroi herra Salomon Pell, joka parastaikaa laitteli pientä laskuaan kuluista, "todellakin hyvin hauska juttu! Jäljennä tämä, Benjamin!"

Ja herra Pell hymyili taas kiinnittäessään herra Wellerin huomiota summaan.

"Kiitos, kiitos", sanoi ammattimies ottaessaan vastaan toisen rasvaisen setelin, jonka herra Weller kaivoi lompakostaan. "Kolme puntaa ja kymmenen shillinkiä ja punta ja kymmenen shillinkiä on viisi puntaa. Olen hyvin kiitollinen teille, herra Weller. Poikanne on erinomainen nuorukainen, todella mallikelpoinen nuori mies. Se on hyvin miellyttävä piirre nuoren miehen luonteessa, hyvin miellyttävä", lisäsi herra Pell hymyillen muhoilevasti kaikille, pistäessään rahat taskuunsa.

"Tämäpä on hauska juttu!" säesti vanhempi herra Weller hihittäen. "Oikea, oikea uhmaajapoika!"

"Tuhlaaja, tuhlaajapoika, hyvä herra", korjaili herra Pell lempeästi.

"Välipä sillä", vastasi herra Weller arvokkaasti. "Tiedän kyllä, paljonko kello on. Ja kun en tiedä, niin kysyn teiltä."

Sillä välin saapui oikeudenpalvelija, ja Sam teki itsensä niin perin suosituksi, että kokoontuneet herrat päättivät joukolla saattaa häntä vankilaan. Niinpä he lähtivät liikkeelle, kantaja ja vastaaja käsikynkässä, oikeudenpalvelija edellä ja kahdeksan paksua ajuria jälkijoukkona. Sergeant Innin kahvilan kohdalla pysähtyi koko seurue nauttimaan virvokkeita, ja kun oikeudelliset muodollisuudet oli suoritettu, lähti kulkue taas liikkeelle.

Fleetkadulla aiheutti noiden kahdeksan saattajaherran hyvätuulisuus hiukan hämminkiä, kun he välttämättä halusivat kävellä neljä rinnatusten. Havaittiin myös välttämättömäksi jättää pisamakasvoinen herra jälkeen tappelemaan ilmoitustenkantajan kanssa ja sovittiin niin, että muut noutavat hänet palatessaan. Matkalla ei sattunut muuta kuin nämä pienet välikohtaukset. Kun joukko saapui Fleetin vankilan portille, seurue kohotti kantajan aloitteesta kolminkertaisen peloittavan eläköönhuudon vastaajalle ja jätti hänet sinne, kun ensin jokainen oli puristanut hänen kättään.

Kun Sam oli asianmukaisesti jätetty vartioiden haltuun Rokerin ankaraksi hämmästykseksi ja hitaan Neddyn silminnähtäväksi liikutukseksi, hän lähti heti vankilaan, astui suoraan isäntänsä huoneen ovelle ja kolkutti.

"Sisään!" sanoi herra Pickwick.

Sam ilmestyi huoneeseen, otti hatun päästään ja hymyili.

"Kas Sam, sinä hyvä poika!" virkkoi herra Pickwick ilmeisesti hyvillään nähdessään taas vaatimattoman ystävänsä. "En tahtonut loukata tunteitasi eilen, uskollinen poikaseni, sillä, mitä sanoin. Pane hattusi naulaan, Sam, ja salli minun selittää ajatustani hiukan pitemmälti."

"Ettekö voisi jättää sitä toistaiseksi, herra?"

"Kyllä, mutta miksi?"

"En oikein tahtoisi sitä nyt."

"Miksi?" kysyi herra Pickwick uudelleen.

"Siksi vain, että..."

"Minkä takia?" kysyi herra Pickwick hätääntyen seuralaisensa oudosta käytöksestä. "Puhu, Sam!"

"Siksi", selitti Sam, "että minun ensin on suoritettava muuan pieni asia".

"Minkälainen asia?" herra Pickwick oli hämmästyneenä Samin epäröivän puhetavan vuoksi.

"Eipä mitään erikoista."

"No, jos se ei ole mitään erikoista", vastasi herra Pickwick hymyillen, "niin voithan ensin puhella minun kanssani".

"Luulenpa, että minun on paras toimittaa se heti", sanoi Sam yhä epäröiden.

Herra Pickwick näytti ällistyneeltä, mutta ei virkkanut mitään.

"Asianlaita on semmoinen...", samassa Sam vaikeni äkkiä.

"No!" kehoitti herra Pickwick. "Anna kuulua!"

"Asianlaita on semmoinen", sanoi Sam äärimmäisesti ponnistellen, "että minun on paras hakea makuupaikka, ennenkuin teen mitään muuta."

"Makuupaikka!"

"Niin juuri! Olen vanki. Minut vangittiin juuri tänä iltana, velan takia."

"Sinut vangittu velasta!" huudahti herra Pickwick vaipuen tuoliin.

"Juuri niin, velasta! Ja se mies, joka pisti minut sisään, ei päästä minua ulos, ennenkuin te itse lähdette."

"Voi herra Jumala!" huudahti herra Pickwick. "Mitä sinä tarkoitat?"

"Sitä, mitä sanon. Vaikka minun täytyisi olla vankina neljäkymmentä vuotta, se ilahduttaa minua, ja vaikka olisin joutunut Newgateenkin, se olisi ihan sama. Ja nyt on totuus sanottu julki, ja sillä se asia on selvä."

Näiden sanojen vahvistukseksi, jotka hän lausui hyvin painokkaasti ja voimakkaasti, herra Weller paiskasi hattunsa permantoon tavattomassa kiihottuneisuuden tilassa, risti sitten käsivartensa rinnalleen ja katseli lujasti ja tarkasti herraansa kasvoihin.

15. luku

KERTOO FLEETIN VANKILASSA TAPAHTUNEISTA ERILAISISTA PIKKUSEIKOISTA JA

HERRA WINKLEN SALAPERÄISESTÄ KÄYTTÄYTYMISESTÄ SEKÄ OSOITTAA, KUINKA

KANSLIAVANKIPARKA VIHDOIN SAI VAPAUTENSA TAKAISIN.

Herra Pickwick tuli ihan ylenmäärin liikuttuneeksi Samin kiintymyksen johdosta voidakseen osoittaa mitään vihan tai paheksumisen merkkejä sen äkillisen toimintatavan vuoksi, jonka nuori mies oli omaksunut alistuessaan vapaaehtoisesti velkavankeuteen määräämättömäksi ajaksi. Ainoa yksityiskohta, josta hän lakkaamatta pyysi tietoa, oli Samin pidättäneen velkojan nimi, mutta siitä Sam vaikeni yhtä itsepäisesti.

"Ei siitä ole mitään hyötyä", sanoi Sam kerta kerralta. "Hän on ilkeä, pahansuopa, maallismielinen, vahingoniloinen, kostonhaluinen otus, jonka sydän on niin kova, ettei sitä voi millään pehmittää, kuten entinen hurskas pappi sanoi vesitautisesta herrasta, joka tuumi, että hän mieluummin jättää omaisuutensa vaimolleen kuin rakentaa sillä kappelin."

"Mutta ota toki huomioon", toruskeli herra Pickwick, "että summa on mitättömän pieni; sen saattaa helposti maksaa, ja kun kerran olen päättänyt, että saat jäädä luokseni, niin sinun on muistettava, kuinka paljon enemmän voisit olla hyödyksi, jos voisit liikkua muurien ulkopuolellekin."

"Olen teille hyvin kiitollinen", vastasi Sam Weller vakavasti, "mutta olisin kuitenkin mieluummin sitä tekemättä."

"Mitä olisit mieluummin tekemättä?"

"Soisin mieluummin, ettei minun tarvitsisi alentua pyytämään armonosoitusta siltä armottomalta vihamieheltä."

"Mutta eihän ole mikään armonosoitus, jos pyytää häntä ottamaan vastaan omat rahansa!" koetti herra Pickwick selittää.

"Suokaa anteeksi, mutta olisihan kovin suuri armonosoitus maksaa ne, kun hän ei ansaitse sitä. Siinä koko juttu."

Kun herra Pickwick hieroi nenäänsä hiukan kiukkuisen näköisenä, katsoi herra Weller parhaaksi vaihtaa keskustelun aihetta.

"Minä teen päätökseni periaatteen vuoksi", selitti Sam, "ja te teette sen samasta syystä. Se tuo mieleeni miehen, joka tappoi itsensä periaatteen vuoksi ja josta te tietysti olette kuullut."

Herra Weller vaikeni tähän kohtaan päästyään ja loi isäntäänsä silmännurkastaan ilkamoivan katseen.

"Siinä asiassa ei ole lainkaan paikallaan 'tietysti'", sanoi herra Pickwick vähitellen puhjeten hymyyn huolimatta levottomuudesta, jonka Samin itsepäisyys oli hänessä herättänyt. "Kyseenalaisen miehen maine ei milloinkaan ole kantautunut korviini."

"Eikö?" huudahti Sam. "Te hämmästytätte minua; hän palveli eräässä ministeriössä."

"Niinkö?"

"Niin ja aika mukava herra hän olikin — sellaista täsmällistä ja järjestystä rakastavaa lajia kuin ne, jotka pistävät jalkansa pieniin, kumisiin palosankoihin, kun on märkä ilma ja joilla ei koskaan ole muita sydän-ystäviä kuin jäniksennahka rinnan päällä. Hän säästi rahaa, periaatteesta, käytti joka päivä puhdasta paitaa, periaatteesta, ei milloinkaan puhunut sanaakaan sukulaistensa kanssa, periaatteesta, peläten, että he tahtoisivat lainata häneltä rahaa, ja oli siis kaiken kaikkiaan todella mitä miellyttävin luonne. Hän leikkuutti tukkansa, periaatteesta, joka toinen viikko ja teki sopimuksen vaatteista räätälin kanssa taloudellisten periaatteiden mukaan: — kolme pukua vuodessa — ja lähetti vanhat takaisin. Koska hän oli hyvin järjestystä rakastava herra, hän söi joka päivä päivällistä samassa paikassa, jossa shillingillä ja yhdeksällä pensellä sai mahansa täyteen, ja aika lailla hän pistelikin shillingistä ja yhdeksästä pensestä, kuten ravintoloitsija usein sanoi kyynelten vieriessä poskia pitkin, puhumattakaan siitä, millä tavalla hän kohensi tulta talvisena aikana, sillä se tuotti puhdasta tappiota neljä ja puoli pennyä päivässä, puhumattakaan siitä, kuinka sydämellekäypää oli nähdä hänet siinä hommassa. Muuten hän oli aika poikaa omasta puolestaan. 'Morning Post minulle tuon herran jälkeen', huusi hän joka päivä sisään tullessaan. 'Pidä huolta Timesistä, Thomas! Antakaa minun silmätä Morning Heraldia, kun se on vapaa, älkää unohtako huomauttaa Chroniclesta, ja tuokaa tänne heti Advertiser.' Ja sitten hän istuutui tuijottaen kelloon ja hyökkäsi ulos juuri neljännesminuuttia ennen kuin poika toi iltalehdet, vaanimaan tätä, ja hän luki ne osoittaen sellaista ääretöntä mielenkiintoa ja kestävyyttä, että hän saattoi toiset vieraat ihan epätoivon ja mielipuolisuuden partaalle, etenkin erään pikavihaisen vanhan herran, jota tarjoilijan silloin täytyi tarkoin vartioida siinä pelossa, että hän saattaisi tehdä jonkin ajattelemattoman teon paistiveitsellä. No niin, siihen hän sitten jäi, pitäen hallussaan parasta paikkaa kolme tuntia nauttimatta ateriansa jälkeen mitään muuta kuin unta, ja sitten hän lähti kahvilaan, muutaman kadunkulman päähän, saadakseen pienen kannun kahvia ja neljä leivosta, minkä jälkeen hän marssi kotiinsa Kensingtoniin ja kävi maata. Eräänä iltana hän sairastui pahasti ja lähetti hakemaan lääkäriä. Lääkäri tuli vihreillä vaunuilla mukanaan jonkinmoiset Robinson Crusoe-portaat, jotka hän saattoi laskea alas laskeutuessaan vaunuista ja vetää ylös perässään niihin noustessaan, jottei ajajan tarvitsisi laskeutua istuimeltaan ja siten näyttää ihmisille, että hänellä oli vain livreatakki eikä ollenkaan siihen kuuluvia housuja. 'Kuinka on laitanne?' kysyi tohtori. 'Hyvin huonosti', sanoi sairas. 'Mitä olette äskettäin syönyt?', kysyy tohtori. 'Vasikanpaistia'. 'Mutta mitä söitte ihan viimeksi?' 'Leivoksia', vastaa potilas. 'Siinäpä se!' sanoo tohtori. 'Lähetän teille heti laatikollisen pillereitä, älkääkä enää milloinkaan nauttiko niitä.' — 'Mitä niitä? Pillereitäkö?' — 'Ei, vaan leivoksia', selittää lääkäri. 'Voi, voi', valittaa potilas hypähtäen vuoteestaan. 'Olen syönyt neljä leivosta joka ilta viitenätoista vuotena, periaatteesta.' — 'No niin, mutta teidän olisi kuitenkin paras luopua niistä, periaatteessa', sanoo tohtori. 'Leivokset ovat terveellisiä', väittää potilas. 'Leivokset eivät ole terveellisiä', sanoo lääkäri hyvin ankarasti. 'Mutta ne ovat niin halpoja', huomauttaa sairas hiukan nöyrtyen, 'ja niin täyttäviä hintaansa katsoen.' — 'Teille ne varmasti ovat kalliita, mihin hintaan hyvänsä, liian kalliita, vaikka teille maksettaisiin niiden syömisestä', selittää lääkäri. 'Neljä leivosta illassa vie teiltä hengen kuudessa kuukaudessa!' Sairas katseli häntä suoraan silmiin ja mietti asiaa mielessään pitkän aikaa sanoen lopuksi: 'Oletteko ihan varma siitä, herra tohtori?' — 'Panen siitä ammattimaineeni pantiksi!' vastaa tohtori. 'Kuinka monta leivosta tarvittaisiin tappamaan minut yhdellä kertaa?' kysyy potilas. 'En tiedä'. 'Luulisitteko, että puolella kruunulla saisi riittävästi?' 'Luulenpa kyllä'. 'No; kolmella shillingillä ainakin saisi?' — 'Kyllä varmasti'. 'Hyvä on', sanoo potilas, 'hyvää yötä!' — Seuraavana aamuna hän nousi ylös, antoi sytyttää tulen, tilasi kolmella shillingillä leivoksia, lämmitti ne kaikki voin kera, söi ne kaikki suuhunsa ja ampui luodin otsaansa."

"Mutta minkä ihmeen takia hän sen teki?" kysyi herra Pickwick äkkiä, sillä kertomuksen järkyttävä loppu oli hänelle täydellinen yllätys.

"Miksi ihmeessä hän sen teki, herra?" toisti Sam. "Tietysti kannattaakseen suurta periaatettaan, että leivokset ovat terveellisiä, ja osoittaakseen, ettei hän muuta tapojaan kenenkään määräyksestä."

Tällaisilla puheenkäänteillä ja kiertelyillä herra Wellerin onnistui välttää isäntänsä kyselyt sinä iltana, jolloin hän asettui asumaan Fleetin vankilaan. Huomatessaan kaikki lempeät torumiset turhiksi herra Pickwick lopulta hellitti ja suostui, vaikkakin vastenmielisesti, siihen, että Sam hankki viikottain maksettavaa vuokraa vastaan majapaikan kaljupäiseltä rajasuutarilta, joka piti vuokralaisia pienessä huonepahasessa erään ylemmän käytävän varrella. Tähän halpaan huoneistoon herra Weller kuljetti patjan ja vuodevaatteet, jotka hän vuokrasi herra Rokerilta. Kun hän yöllä lepäili niillä, hän tunsi olonsa yhtä kotoiseksi kuin jos olisi syntynyt vankilassa ja kuin hänen koko sukunsa olisi elänyt siellä kolmen miespolven ajan.

"Onko teidän aina tapana tupakoida vuoteeseen käytyänne, senkin vanha kukko?" kysyi herra Weller isännältään suutarilta kun he olivat molemmat käyneet levolle yöksi.

"On kyllä, nuori kukonpoika", vastasi rajasuutari. "Sallikaa minun tiedustella, miksi aina teette vuoteenne tuon honkapöydän alle?"

"Senvuoksi, että minun aina oli tapana nukkua nelitolppaisessa sängyssä, ennen kuin tulin tänne, ja minusta pöydänjalat vastaavat ihan hyvin niitä", selitti ukko.

"Teillä on oikea karaktääri", totesi Sam. "Ei minussa mitään sellaista ole", väitti suutari päätään pudistellen, "ja jos sinulla on aikomus kehuskella jollakin sellaisella edulla, niin pelkäänpä, että sinua on vähän vaikea saada sopimaan tähän rekisterivirastoon."

Tämä lyhyt vuorokeskustelu tapahtui herra Wellerin levätessä pitkällään patjallaan huoneen toisessa, rajasuutarin sen toisessa päässä. Huonetta valaisi kaislakynttilä ja suutarin piippu, joka hehkui pöydän alla kuin punainen hiili. Huolimatta lyhyydestään keskustelu herätti herra Wellerissä hyvin suopeita tunteita vuokraisäntää kohtaan, ja nousten kyynärpäittensä varaan hän tarkasteli pitemmälti miehen ulkonäköä kuin hänellä aikaisemmin oli ollut aikaa tai halua tehdä.

Suutari oli kelmeän kalpea mies, kuten rajasuutarit yleensä; samoin hänellä oli suuri, pörröinen parta kuten kaikilla ammattitovereillaan. Hänen kasvonsa olivat omituista hyväntuulista, kieropiirteistä tekoa, ja niitä koristi silmäpari, joissa kerran lienee ollut hyvin hilpeä ilme, sillä ne säkenöivät vieläkin. Mies oli kuudenkymmenen vaiheilla, ja taivas tietää, kuinka "vanha" hän oli vankina, niin että oli kerrassaan outoa, että hänen katseensa joskus saattoi lähennellä hilpeyttä ja tyytyväisyyttä. Hän oli pieni mies, ja kun hän makasi vuoteessaan käppyrässä, hän näytti yhtä lyhyeltä kuin olisi ollut ilman jalkoja. Hänellä oli suussa iso punainen piippu, ja hän poltteli tuijottaen kaislakynttilään kadehdittavan rauhallisuuden tilassa. "Oletteko ollut kauan täällä?" kysyi Sam keskeyttäen jonkin aikaa kestäneen hiljaisuuden.

"Kaksitoista vuotta", vastasi suutari purren puhuessaan piippunsa imuketta.

"Ettekö halunnut vedota vararikko-oikeuteen?"

Rajasuutari nyökkäsi.

"No niin", sanoi Sam hiukan ankarasti. "Miksi sitten pysytte itsepäisenä tuhlaten arvokasta elämäänne tässä suurenmoisessa lammikossa? Miksi ette anna myöten ja ilmoita lordikanslerille, että olette hyvin pahoillanne, kun olette halveksinut hänen oikeuttaan ja ettette enää tee sillä tavoin?"

Rajasuutari muutti piippunsa toiseen suupieleensä siksi aikaa kun hän hymyili ja siirsi sen sitten takaisin entiseen paikkaansa, mutta ei sanonut mitään. "Miksi?" tutkaili Sam edelleen.

"Hm — et oikein ymmärrä näitä asioita. Minkähän otaksut saattaneen minut tänne?"

"Minkäkö?" ihmetteli Sam niistäen kynttilää. "Arvelenpa alkuna olleen sen, että jouduitte velkoihin, vai mitä?"

"En ole ollut penniäkään velkaa. Koettakaa uudelleen!"

"No ehkä ostitte taloja, mikä on hieno englantilainen sanonta hulluksi tulemisesta, taikka rakensitte niitä, joka on tieteellinen, parantumattomuutta osoittava lausetapa."

Suutari pudisti päätään ja sanoi: "Koettakaa vielä."

"Ettehän vain käynyt käräjiä?"

"En ikinä! Asianlaita on sellainen, että jouduin perikatoon, kun minulle testamentattiin rahaa."

"No, no! Tuo ei kävele. Toivoisinpa, että joku rikas vihollinen koettaisi saattaa minut häviölle sillä keinoin. En panisi vastaan."

"Niin, uskallanpa sanoa, ettet usko sitä", tuumi suutari poltellen rauhallisesti piippuaan. "En minäkään uskoisi, jos olisin sinun asemassasi, mutta totta se on joka tapauksessa."

"Kuinka se kävi?" kysyi Sam jo puoleksi taipuvaisena uskomaan jutun pelkästään sen tavan vuoksi, jolla suutari häntä katseli.

"Juuri tällä tavalla", vastasi rajasuutari. "Vanha herra, jolle tein työtä kaukana maaseudulla ja jonka köyhän sukulaisen kanssa menin naimisiin — hän on kuollut, Jumala häntä siunatkoon, ja kiitos Jumalalle siitä! — sai halvauksen ja meni pois."

"Minne?" kysyi Sam, jota alkoi nukuttaa päivän monilukuisten tapahtumain jälkeen.

"Mistä minä tietäisin, minne hän meni", sanoi suutari puhuen nenäänsä nauttiessaan kiihkeästi piipustaan. "Kuoli pois."

"Aha niinkö. Entä sitten?"

"Hän jätti jälkeensä viisituhatta puntaa."

"Sehän oli hyvin kiltisti tehty."

"Ja yhden tuhannen niistä", jatkoi suutari, "hän jätti minulle, koska olin mennyt naimisiin hänen sukulaisensa kanssa."

"Sehän oli hyvä", mutisi Sam.

"Ja koska hänellä oli ympärillään suuri joukko veljentyttäriä ja -poikia, jotka kaiken aikaa riitelivät ja torailivat keskenään omaisuudesta, hän määräsi minut testamentin täyttäjäksi ja hyvässä uskossa minuun jäännökset jaettavaksi heidän kesken niinkuin testamentissa oli määrätty."

"Mitä tarkoitatte sillä, että hän jätti rahat teille hyvässä uskossa?" kysyi Sam hiukan valpastuen. "Jolleivät ne olleet puhdasta rahaa, niin mitä hyötyä niistä sitten oli?"

"Se on vain lakisana, ei muuta."

"Enpä uskoisi sitä", väitti Sam päätään pudistellen, "siinä puodissa saa hyvin vähän luottoa. Mutta jatkakaa!"

"No niin, kun sitten menin valvomaan testamenttia, niin ne veljenpojat ja -tyttäret, jotka olivat huikeasti pettyneet, kun eivät saaneetkaan kaikkia rahoja, koettivat saada testamentin rikki."

"Mitä se meinaa?"

"Se on lakikieltä, joka tarkoittaa, ettei sellainen vetele."

"Jaha", sanoi Sam, "se on jonkinmoinen happamen korpun velipuoli. Entä sitten?"

"Mutta huomatessaan", jatkoi suutari, "etteivät he päässeet sovintoon keskenään eivätkä siis voineet nostaa juttua testamenttia vastaan, he peruuttivat epäilyksensä, ja minä maksoin kullekin määrätyn osuuden. Tuskin olin ehtinyt sen tehdä, kun yksi veljenpojista nostaa kanteen vaatien testamentin mitättömäksi julistamista. Juttu joutuu muutaman kuukauden kuluttua vanhan, kuuron herrasmiehen käsiteltäväksi jossakin Paavalin kirkon takana olevassa peräkamarissa, ja kun neljä asianajajaa oli kukin käyttänyt päivän kiusatakseen häntä oikein sääntöjen mukaan, hän käytti viikon tai kaksi harkitakseen asiaa ja lukeakseen kuusiniteisen todistajainkuulustelupöytäkirjan, ja antoi tuomion, että koska vainajan pää ei ollut hänen testamenttia tehdessään ollut oikein kunnossa, oli minun maksettava takaisin kaikki rahat kuluineen. Valitin. Juttu tuli kolmen, neljän viikon kuluttua neljän uneliaan herran käsiteltäväksi, jotka olivat kuulleet sen läpi läpeensä toisessa oikeudessa, missä he olivat palveluksessa mitään tekemättä — se vain erotuksena, että siellä heitä sanotaan tohtoreiksi ja täällä asessoreiksi, jos ymmärrätte sitä — ja he vahvistivat hyvin omantunnonmukaisesti vanhan herran aikaisemman tuomion. Sen jälkeen jouduimme yhtaikaa kanslerioikeuteen, jossa vieläkin olemme ja jonne minä ainaiseksi jään. Asianajajani ovat jo aikoja sitten saaneet tuhat puntaani, ja mitä tulee perintöön ja kuluihin, kuten he sanovat, istun täällä kymmenentuhannen punnan panttina ja saan olla täällä kuolemaani asti kenkiä korjaamassa. Eräät herrat ovat puhuneet asian ottamisesta käsiteltäväksi parlamentissa ja olisivat ehkä niin tehneetkin, mutta heillä ei ollut aikaa tulla minun luokseni, eikä minulla ole ollut valtuuksia mennä heidän luokseen, ja he kyllästyivät pitkiin kirjeisiin ja jättivät asian sikseen. Ja tämä on totta kuin Jumalan sana, ilman mitään lisäyksiä tai poistoja, kuten viisikymmentä henkeä, sekä tässä paikassa että sen ulkopuolella, hyvin tietää."

Rajasuutari vaikeni todetakseen, minkä vaikutuksen hänen kertomuksensa oli tehnyt Samiin, mutta huomatessaan, että tämä oli vaipunut uneen, hän koputti tuhkan piipustaan, huokasi, pani sen pois, veti lakanan päänsä yli ja nukahti hänkin.

Herra Pickwick istui seuraavana aamuna yksin aamiaisensa ääressä (Samilla näet oli paljon hommaa rajasuutarin huoneessa kiilloittaessaan isäntänsä kenkiä ja harjatessaan hänen sääryksiään), kun ovelta kuului kolkutus, jota seurasi, ennen kuin herra Pickwick oli ehtinyt huutaa: "sisään!" jonkinlainen tukka ja pumpulisamettilakki, jotka herra Pickwick ilman mitään vaikeuksia tunsi hra Smanglen mieskohtaiseksi omaisuudeksi.

"Kuinka voitte?" kysyi tuo arvon herra säestäen kysymystään tusinalla tai parilla tusinalla nyökkäyksellä. "Kysyisin, odotatteko jotakuta tänä aamuna? Kolme herraa, helkkarin hienoja miehiä, on kysynyt teitä alhaalla ja kolkuttanut jokaiselle ovelle eteiskäytävässä saaden sen johdosta helvetinmoisesti haukkumisia kavereilta, joita on vaivattu avaamaan."

"Hyvä Jumala! Kuinka yksinkertaisesti he menettelevät!" huudahti herra Pickwick nousten seisomaan. "Niin, epäilemättä he ovat ystäviäni, joita melkein odotin tapaavani eilen."

"Ystäviänne!" huudahti Smangle tarttuen herra Pickwickiä käteen. "Älkää sanoko enempää. Hitto vieköön! He ovat kaikki kolme minunkin ystäviäni tästä hetkestä alkaen, ja Mivinsin myös. Helkkarin hauska poika se Mivins, eikö niin?" sanoi Smangle hyvin tunteellisesti.

"Tunnen niin vähän tuota herraa", sanoi herra Pickwick epäröiden, "että..."

"Tiedän sen kyllä", keskeytti Smangle taputtaen herra Pickwickiä olalle. "Teidän on opittava tuntemaan hänet paremmin. Ihastutte varmasti häneen. Sillä miehellä", lisäsi Smangle juhlallisen näköisenä, "on koomikon lahjat, jotka olisivat kunniaksi Drury Lanen teatterillekin."

"Todellakin!"

"On kyllä, helkkari vieköön! Kunpa kuulette hänen kuljettavan neljää kissaa käsirattaissa — neljää eri kissaa, kunniasanani, herra! No, tiedättehän, että se on peevelin vaikeaa. Ette, saamari soikoon, voi olla pitämättä miehestä, kun näette hänessä sellaisia ominaisuuksia. Hänellä on vain yksi vika — se pieni heikkous, josta olen ennen maininnut, muistattehan?"

Kun Smangle tässä käänteessä pudisteli päätään tuttavallisesti ja myötätuntoisesti, tunsi herra Pickwick, että hänen odotettiin sanovan jotakin, niin että hän virkkoi: "Ah!" ja silmäili lakkaamatta ovea.

"Ah!" toisti herra Smangle venytetysti huoaisten. "Hän on ihastuttava kaveri. En tiedä parempaa toveria missään, mutta hänessä on se yksi huono puoli. Vaikka hänen isoisänsä henki ilmestyisi hänen eteensä tällä hetkellä, niin hän pyytäisi tätä hyväksymään vekselilainan, viralliselle paperille, kahdeksantoista pennyn leimamerkki."

"Hyväinen aika!"

"Niin, ja jos hänellä olisi voima herättää hänet jälleen henkiin, niin hän pyytäisi, kahden kuukauden ja kolmen päivän kuluttua tätä uudistamaan paperin."

"Nuohan ovat varsin huomattavia ominaisuuksia", tuumi herra Pickwick, "mutta pelkään, että sillä välin kun me juttelemme täällä, hätääntyvät ystäväni ihan kokonaan, kun eivät löydä minua."

"Minä näytän heille tietä", sanoi Smangle lähestyen ovea. "Hyvästi! En tahtonut häiritä teitä heidän täällä ollessaan, ymmärrättehän. Sivumennen..."

Lausuessaan tuon viimeisen sanan Smangle vaikeni äkkiä, sulki jo avaamansa oven ja palaten hiljalleen takaisin herra Pickwickin luo hiipi varpaisillaan ihan lähelle ja kuiskasi hyvin hiljaa:

"Sopisiko teidän lainata minulle puoli kruunua ensi viikon loppupuolelle?"

Herra Pickwick saattoi tuskin olla hymyilemättä, mutta kykeni kuitenkin säilyttämään totisuutensa. Hän otti taskustaan rahan ja pisti sen herra Smanglen kouraan, minkä jälkeen tämä herra nyökkäillen ja silmää iskien katosi hakemaan noita kolmea vierasta, joiden kanssa hän pian palasi. Yskäistyään kolmesti ja nyökättyään yhtä monta kertaa ikään kuin vakuuttaakseen herra Pickwickille, että hän ei unohtaisi maksaa, hän pudisti kaikkien kättä hyvin kohteliaasti ja laittautui vihdoin pois.

"Rakkaat ystävät", sanoi herra Pickwick pudistaen vuorotellen herra Tupmanin, herra Winklen ja herra Snodgrassin käsiä, sillä he juuri olivat nuo kolme puheenalaista vierasta, "miten äärettömän hauskaa nähdä teitä".

Kolmikko oli hyvin liikuttunut. Herra Tupman pudisti valittaen päätään, herra Snodgrass otti esiin nenäliinansa teeskentelemättömän liikutuksen vallassa ja herra Winkle vetääntyi ikkunan luo äänekkäästi nyyhkien.

"Päivää, herrat", sanoi Sam, joka tuli samalla hetkellä huoneeseen kädessään kengät ja säärykset. "Pois kaikki alakuloisuus, kuten entinen pieni poika sanoi, kun hänen opettajattarensa kuoli. Tervetuloa laitokseen, hyvät herrat!"

"Tämä hupsu poika", sanoi herra Pickwick taputtaen Samia päälaelle tämän polvistuessa napittamaan isäntänsä säärystimiä, "on antanut pidättää itsensä voidakseen olla lähempänä minua".

"Mitä!" huudahtivat kaikki kolme ystävystä.

"Niin juuri, hyvät herrat. Olen... olkaa hyvä ja pysykää hiljaa, herra... olen vanki, hyvät herrat. Pidätetty."

"Vanki!" huudahti herra Winkle kuvaamattoman kiivaasti.

"Hoipa hoi!" vastasi Sam katsahtaen ylös. "Mikä hätänä?"

"Olin toivonut, Sam, että... ei mitään, ei mitään", sanoi herra Winkle kiireesti.

Herra Winklen käytöksessä oli jotakin niin tuiskahtelevaa ja häilyvää, että herra Pickwick vaistomaisesti katsahti molempiin toisiin ystävyksiin kuin selitystä pyytäen.

"Emme tiedä", sanoi herra Tupman vastaten hänen mykkään vetoomukseensa. "Hän on ollut hyvin levoton parin päivän ajan, ja koko hänen käytöksensä on ollut tavallisuudesta poikkeavaa. Arvelimme, että häntä vaivasi jokin, mutta hän kieltää sen jyrkästi."

"Ei, ei", sanoi herra Winkle punastuen herra Pickwickin katseen kohtaamana, "ei todella ole tapahtunut mitään. Vakuutan teille, ettei ole tapahtunut mitään, rakas ystävä. Minun on välttämättä lähdettävä kaupungista lyhyeksi aikaa yksityisten asioitteni vuoksi, ja olisin toivonut teidän päästävän Samin mukaani."

Herra Pickwick näytti entistä hämmästyneemmältä.

"Arvelen", sopersi herra Winkle, "ettei Samilla olisi ollut mitään sitä vastaan, mutta kun hän kerran on vanki, se on tietysti mahdotonta. Niinpä minun täytyy lähteä yksin."

Kun herra Winkle sanoi nämä sanat, tunsi herra Pickwick hiukan kummastuen, että Samin sormet vapisivat hänen sääryksiä napittaessaan, ikään kuin hän olisi ollut hiukan hämmästynyt ja yllättynyt. Samkin katsahti herra Winkleen, kun tämä oli lakannut puhumasta, ja vaikka heidän vaihtamansa katse olikin silmänräpäyksellinen, he näyttivät ymmärtävän toisiaan.

"Tiedätkö ehkä jotakin tästä, Sam?" kysyi herra Pickwick terävästi.

"En mitään, herra", vastasi Sam jatkaen puuhaansa tavattoman innokkaasti.

"Oletko varma siitä?"

"Kyllä, herra. Olen siitä siksi varma, etten ole milloinkaan kuullut mitään koko asiasta ennen tätä hetkeä. Jos saatankin arvata yhtä ja toista", lisäsi Sam katsellen herra Winkleä, "niin en ole saanut mitään oikeutta ilmaista sitä, koska mahdollisesti olen saattanut arvata väärin".

"Minulla ei ole mitään oikeutta tiedustella ystävän yksityisiä asioita, vaikka ystävä onkin läheinen", sanoi herra Pickwick hiljaisuuden jälkeen. "Sallikaa minun tällä hetkellä vain sanoa, etten yhtään ymmärrä sitä. Niin! Nyt olemme puhuneet kylliksi tästä asiasta."

Täten ilmaistuaan mielipiteensä johti herra Pickwick keskustelun erilaisiin asioihin, ja herra Winkle näytti vähitellen pääsevän tasapainoon, vaikk'ei hän likimainkaan ollut entisellään. Heillä oli kaikilla niin paljon puhuttavaa, että aamuhetki kului hyvin nopeasti, ja kun herra Weller kolmen ajoissa asetti pienelle päivällispöydälle paahdetun lampaanjalan ja valtaisan lihapiirakan liittäen niihin erilaisia vihanneslautasia ja portterituoppeja, jotka seisoivat tuoleilla tai sohvalla tai missä hyvänsä tilaa oli, jokainen tunsi olevansa taipuvainen tekemään aterialle oikeutta huolimatta siitä, että ruoka oli ostettu ja paistettu ja piiras valmistettu ja leivottu vankilan keittiössä ihan vieressä.

Näitä seurasi pullo tai pari hyvin hyvää viiniä, jotka herra Pickwick lähetti asiapojan hakemaan "Torven" kahvilasta Tohtorien talosta. Pullon tai parin asemesta olisi kyllä parempi sanoa pullo tai kuusi, sillä kun ne oli tyhjennetty ja juotu teetä, alkoi vankilan kello soida ilmoittaen, että vieraiden oli poistuttava.

Mutta jos herra Winklen käytös oli ollut outoa jo aamulla, se muuttui ihan ylimaallisen juhlalliseksi, kun hän tunteittensa ja pullon tai kuuden vaikutuksen alaisena valmistautui jättämään hyvästit ystävälleen. Hän viivytteli siksi, kunnes herrat Tupman ja Snodgrass olivat kadonneet, ja puristi sitten herra Pickwickin kättä, kasvoillaan ilme, jossa syvä ja vakava päätös peloittavasti yhtyi hyvin voimalliseen synkkyydenannokseen.

"Hyvää yötä, rakas ystävä!" sanoi herra Winkle purren hammasta.

"Jumala siunatkoon sinua, rakas ystävä!" vastasi lämminsydäminen herra Pickwick vastatessaan nuoren toverinsa käden puristukseen.

"Älkää viivytelkö!" huusi herra Tupman käytävästä.

"Tulen ihan heti", vastasi herra Winkle. "Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä!" vastasi herra Pickwick.

Sitten sanottiin taas hyvää yötä, sitten vielä kerran, ja sen jälkeen vielä puolikymmentä kertaa. Herra Winkle piti yhä kovasti kiinni ystävänsä kädestä ja katseli häntä silmiin kasvoillaan sama outo ilme.

"Onko sittenkin jotakin hullusti?" kysyi herra Pickwick vihdoin, kun hänen kätensä jo alkoi heltyä.

"Ei mitään."

"No, hyvää yötä sitten", sanoi herra Pickwick koettaen irroittaa kätensä.

"Ystäväni, hyväntekijäni, kunnioitettu toverini", mutisi Winkle tarttuen häntä ranteeseen. "Älkää tuomitko minua ankarasti, jos kuulette, että voittamattomat esteet ovat ajaneet minut äärimmäisyyksiin..."

"No!" sanoi herra Tupman ilmestyen ovelle. "Tuletteko, vai odotatteko, että meidät teljetään tänne yöksi!"

"Kyllä, kyllä, olen valmis", vastasi herra Winkle. Ja hän riistäytyi irti voimakkain ponnistuksin.

Kun herra Pickwick katseli heidän jälkeensä äänettömän kummastuksen vallassa, näyttäytyi Sam Weller portaitten päässä ja kuiskasi ohimennen jotakin herra Winklen korvaan.

"Niin, luottakaa vain minuun", sanoi tämä herra ääneen.

"Kiitoksia. Mutta ettehän unohda sitä?"

"Varmasti en", vakuutti herra Winkle.

"Toivotan onnea, herra", sanoi Sam hattuaan koskettaen. "Olisin kovin mielelläni tullut mukaanne, mutta isäntä on tietysti etusijalla."

"Teille on hyvin suureksi kunniaksi pysyä täällä."

Näin sanoen herra Winkle katosi portaita alas.

"Hyvin omituista", sanoi herra Pickwick palaten huoneeseensa ja istuutuen pöytänsä ääreen miettivän näköisenä. "Mitä ihmeitä tuo nuori mies aikoo tehdä?"

Hän oli istunut jonkin aikaa asiaa miettimässä, kun Rokerin, vanginvartijan, ääni kysyi, saisiko hän tulla sisään.

"Tulkaa toki", sanoi herra Pickwick.

"Toin teille pehmeän pieluksen", sanoi Roker, "sen viimeisen väliaikaisen sijaan".

"Paljon kiitoksia! Haluatteko lasin viiniä?"

"Olette kovin hyvä, herra", vastasi Roker tarttuen tarjottuun lasiin. "Maljanne, herra."

"Kiitos!"

"Minun täytyy valitettavasti kertoa, että teidän vuokraajanne oli hyvin heikkona viime yönä", sanoi Roker laskien lasin pöydälle ja tutkien hattunsa vuoria ikäänkuin olisi valmistautunut panemaan sen jälleen päähänsä.

"Mitä! Kansliavankiko?" huudahti herra Pickwick.

"Hän ei ole enää kansliavanki pitkää aikaa", vastasi Roker pyörittäen hattuaan, niin että tehtailijan nimi tuli oikeinpäin.

"Saatte vereni hyytymään. Mitä oikeastaan tarkoitatte?"

"Hän on sairastanut hivutustautia jo kauan aikaa", sanoi herra Roker, "ja hänellä on tänä iltana ankara hengenahdistus. Lääkäri sanoi jo puoli vuotta sitten, ettei häntä pelasta muu kuin ilmanvaihdos."

"Herranen aika!" huudahti herra Pickwick. "Onko laki hitaasti ottanut hengen tuosta miehestä kuuden kuukauden kuluessa?"

"Siitä minä en osaa mitään sanoa", vastasi Roker riiputtaen hattua liereistä molemmin käsin. "Luulen, että hänelle olisi käynyt samoin, olipa hän missä hyvänsä. Hän tuli sairaalaan tänä aamuna. Lääkäri sanoi, että hänen voimiaan on koetettava säästää niin paljon kuin mahdollista, ja vartija lähetti hänelle viiniä ja lihalientä ja muuta omasta kodistaan. Eihän se ole vartijan syy, ymmärrättehän!"

"Ei tietystikään."

"Pelkään kuitenkin", jatkoi Roker päätään pudistellen, "että hänen loppunsa on lähellä. Tarjouduin äsken lyömään hänestä vetoa kaksi yhtä vastaan Neddyn kanssa, mutta Neddy ei suostunut siihen, ja siinä hän oli oikeassa. Kiitoksia, herra! Hyvää yötä!"

"Seis!" sanoi herra Pickwick totisena. "Missä sairaala on?"

"Juuri tämän huoneen yläpuolella. Näytän tietä, jos haluatte mennä sinne."

Herra Pickwick tarttui mitään vastaamatta hattuunsa ja seurasi heti häntä.

Vartija kulki ääneti edellä, kohotti hiljaa huoneen oven salpaa ja viittasi herra Pickwickiä astumaan sisään. Huone oli suuri, alaston ja autio, ja siellä oli joukko rautasänkyjä, joista eräässä lepäsi pitkällään miehen varjo, riutunut, kalpea, aavemainen olento. Sairaan hengitys oli äänekästä ja lyhyttä, ja hän uikutti surkeasti. Vuoteen vieressä istui lyhyt vanha mies, suutarinesiliina edessään, lukien ääneen raamattua sarvikehyksisten silmälasien avulla. Se oli se onnellinen perijä.

Sairas mies hivutti kätensä seuralaisensa käsivarrelle ja osoitti haluavansa, että toinen lopettaisi. Suutari sulki kirjan ja laski sen vuoteelle.

"Avatkaa ikkuna", pyysi sairas mies.

Suutari teki niin. Vaunujen ja rattaiden jytinää, pyörien ratinaa, miesten ja poikien huutoja, suuren toiminnan ja kilvoittelun kiihottaman ihmisjoukon hälyä, jotka kaikki sekaantuvat yhdeksi ainoaksi syväksi kohinaksi, virtasi huoneeseen. Meluisan, kumean pauhun voittaen kajahti silloin tällöin kaikuva naurunremahdus ja reipas laulunpätkä, jonka joku väkijoukon kiehuvassa tungoksessa viritti, sattui hetkeksi korvaan ja hukkui sitten taas äänten sekamelskaan ja askelten kopinaan: maininkeja elämän rauhattomasta merestä, joka aaltoili raskaasti ulkopuolella. Nuo äänet ovat aina surullisia rauhallisesta kuuntelijasta, ja kuinka surullisilta ne tuntuvatkaan kuolevan vuoteen ääressä valvovilta!

"Täällä ei ole ollenkaan ilmaa", sanoi kuoleva mies heikosti. "Tämä paikka pilaa sen. Ilma oli raikasta kaikkialla, kun monta vuotta sitten kävelin tuolla ulkona, mutta se muuttuu kuumaksi ja raskaaksi tullessaan näiden muurien sisälle. En voi hengittää sitä."

"Olimme hengittäneet sitä yhdessä pitkät ajat", sanoi vanhus. "Rohkeutta vain!"

Syntyi lyhyt hiljaisuus, jonka kestäessä molemmat katselijat lähestyivät vuodetta. Sairas mies veti toisen vankilatoverinsa käden itseään kohti, pudisti sitä hartaasti omissaan ja piti siitä kiinni.

"Toivon", läähätti hän jonkin ajan kuluttua niin heikosti, että he kallistivat korvansa ihan lähelle vuodetta kuullakseen ne vain puolittain muodostuneet äänet, joita hänen kalpeat huulensa hengähtelivät, "toivon, että vanhurskas tuomarini muistaa raskaan maan päällä kärsimäni rangaistuksen. Kaksikymmentä vuotta, hyvät ystävät, kaksikymmentä vuotta tässä inhottavassa haudassa! Sydämeni murtui, kun lapseni kuoli enkä edes saanut suudella häntä hänen pienessä arkussaan. Yksinäisyyteni sen jälkeen, kaiken tämän melun ja toran keskellä, on ollut hirmuinen. Antakoon Jumala minulle anteeksi! Hän on nähnyt yksinäisen, pitkällisen kuolemani."

Hän risti kätensä ja mutisten vielä jotakin, mitä he eivät kuulleet, vaipui uneen — aluksi vain uneen, sillä he näkivät hänen hymyilevän.

He kuiskuttelivat keskenään hiukan aikaa, kunnes vartija nojattuaan pielukseen äkkiä peräytyi. "Hän on saanut vapautuksensa, Herran nimeen!" sanoi mies.

Niin hän olikin. Mutta hän oli jo eläessään tullut niin kuoleman kaltaiseksi, etteivät he saattaneet tietää, millä hetkellä hän todella kuoli.

16. luku.

KUVAUS HERRA SAMUEL WELLERIN JA PERHERYHMÄN VÄLISESTÄ LIIKUTTAVASTA

KOHTAUKSESTA. HERRA PICKWICK TEKEE KIERROKSEN SIINÄ PIENOISMAAILMASSA,

JOSSA HÄN ASUU, JA PÄÄTTÄÄ TULEVAISUUDESSA SEKAANTUA SIIHEN NIIN VÄHÄN

KUIN MAHDOLLISTA.

Kun herra Samuel Weller muutamia päiviä vankilaan menonsa jälkeen oli järjestänyt isäntänsä huoneen mahdollisimman huolellisesti ja nähnyt hänen mukavasti istuvan kirjojensa ja papereittensa ääressä, hän lähti eräänä aamuna liikkeelle käyttääkseen tunnin tai pari niin hyvin kuin taisi. Aamu oli kaunis, ja Samin mieleen juolahti, että kannu portteria ulkoilmassa sulostuttaisi lähimmän neljännestunnin tai niillä main yhtä hyvin kuin jokin muu huvitus, jonka hän voisi suoda itselleen.

Päästyään tähän päätökseen hän lähti tarjoiluhuoneeseen. Ostettuaan siellä olutta ja saatuaan sitä paitsi toissapäiväisen sanomalehden hän lähti keilaradalle, istuutui penkille ja aikoi ryhtyä ilahduttamaan itseään hyvin tyynellä ja järjestelmällisellä tavalla.

Ihan ensiksi hän otti virkistävän siemauksen, silmäsi sitten erääseen ikkunaan ja loi nuoreen naiseen, joka siellä kuori perunoita, platonisen silmäniskun. Sitten hän avasi sanomalehden ja taivutti sen siten, että sai poliisiasioiden selostuksen ulommaiseksi, ja koska tuollainen lehden taivuttaminen on harmillinen ja vaikea tehtävä, jos tuuli vähänkään puhaltelee, hän otti sen suoritettuaan toisen kulauksen olutta. Sitten hän luki lehdestä pari riviä, mutta keskeytti äkkiä lukemisensa katsellakseen kahta miestä, jotka olivat lopettamaisillaan pallopelinsä. Kun he pääsivät loppuun, hän huudahti "oivallista!" tunnustusta ilmaisevalla äänellä ja silmäili katselijoita todetakseen, kävivätkö heidän mielipiteensä yhteen hänen omiensa kanssa.

Tähän sisältyi välttämättömyys katsahtaa ikkunaankin, ja nuori nainen oli yhä siinä. Niinpä oli ihan tavallisen kohteliaisuuden mukaista iskeä silmää taas ja juoda merkitsevin elein hänen terveydekseen vielä kulaus olutta, minkä Sam tekikin. Rypistettyään sitten julmasti kulmiaan pienelle pojalle, joka silmät ammollaan oli pannut merkille hänen viime toimituksensa, hän heitti jalkansa päälletysten ja pitäen sanomalehteä molemmin käsin alkoi lukea täydessä totuudessa.

Hän oli tuskin saanut syventyneeksi tarpeelliseen miettiväiseen sieluntilaan, kun hän luuli kuulevansa nimeään lausuttavan jossakin kaukaisessa käänteessä. Hän ei ollutkaan erehtynyt, sillä nimi siirtyi nopeasti suusta suuhun, ja muutaman sekunnin kuluttua tuntui koko ilma olevan tulvillaan Wellerin nimeä.

"Täällä!" huusi Sam jylisevällä äänellä. "Mikä hätänä? Kuka häntä kysyy? Onko pikalähetti tullut kertomaan, että hänen maakartanonsa on tulessa?"

"Joku odottaa teitä hallissa", sanoi lähellä seisova mies.

"Olkaa hyvä ja pitäkää silmällä tätä lehteä ja olutkannua sillä aikaa, vanha veikko! Teettehän sen palveluksen?" sanoi Sam. "Minä tulen. Vaikka ne helkkarit kutsuisivat mua ryypylle, ne eivät voisi pitää pahempaa melua!"

Säestäen näitä sanojaan kevyesti kopauttamalla päähän äsken mainittua nuorta herraa, joka tietämättömänä kyseenalaisen henkilön läheisestä naapuruudesta huusi Welleriä kaikin voimin, Sam kiiruhti kentän yli ja juoksi portaita ylös halliin. Ensimmäinen esine, joka täällä sattui hänen silmiinsä, oli hänen rakas isänsä, joka istui alimmalla portaalla hattu kädessä huutaen "Weller" kaikkein kovimmalla äänellään puolen minuutin väliajoin.

"Mitä te siinä kiljutte?" sanoi Sam kiivaasti, kun vanha herra oli päästänyt itsestään vielä yhden huudon, "ja teette itsenne niin punakaksi, että muistutatte kiukustunutta lasinpuhaltajaa? Mikä on hätänä?"

"Ahaa!" vastasi vanha herra. "Aloinpa jo pelätä, että olit lähtenyt kävelyretkelle Regency Parkin ympäri."

"Kas vain", sanoi Sam, "mutta eikös sopisi jättää noita piikkejä karuuden uhria kohtaan ja tulla pois näiltä portailta. Miksi olette istuutunut juuri siihen? En minä siinä asu."

"Mulla on hauskoja juttuja sinulle, Sammy", ilmoitti vanhempi herra Weller nousten jaloilleen.

"Odottakaapas hetkinen. Olette takaa ihan valkea."

"Se on oikein, Sammy, pudistele se pois", sanoi herra Weller, kun hänen poikansa tomutti häntä. "Saattaisipa näyttää hiukan erikoiselta, jos täällä rupeaisi kävelemään ympäri valkeiksi sivutuin vaattein. Vai mitä, Sammy?"

Kun herra Weller tässä kohdassa ilmaisi selviä merkkejä lähestyvästä naurunpuuskasta, Sam pisti väliin ehkäistäkseen sitä puhkeamasta ilmoille:

"Pysykää nyt siivolla! Enpä ole ikänäni nähnyt mokomaa tyhjän naurajaa! Mikä teidät nyt on oikeastaan saanut liikkeelle?"

"Sammy", sanoi herra Weller pyyhkeillen otsaansa. "Pelkäänpä, että jonakin lähipäivänä saan nauraa itseni pakahduksiin, poikaseni."

"Mutta minkä takia te sen tekisitte? Mitä teidän oikeastaan piti sanoa?"

"Kenen luulet seuranneen minua tänne, Samivel?" kysyi herra Weller perääntyen askeleen tai pari, pani suunsa suppuun ja levitteli silmäluomiaan.

"Pellinkö?" kysyi Sam.

Herra Weller pudisteli päätään ja hänen poskensa pingottuivat naurusta, joka väkisinkin pyrki ilmoille.

"Sekö läppänaamainen mies?" arveli Sam.

Taas pudisti herra Weller päätään.

"Kuka sitten?"

"Sinun äitipuolesi!" laukaisi herra Weller, ja oli onni, että hän tuli sanoneeksi sen, sillä hänen poskensa olisivat muuten auttamattomasti haljenneet perin luonnonvastaisen pingottumisensa vuoksi.

"Sinun äitipuolesi, Sammy", jatkoi herra Weller, "ja se punanenäinen mies, poikaseni, se punanenäinen mies. Ha, ha, haa!"

Tässä herra Weller puhkesi naurun hahatukseen, ja Sam katseli häntä leveän irvistyksen vähitellen levitessä yli hänen koko naamansa.

"He ovat tulleet puhuakseen vähän vakavia sinun kanssasi, Samivel", selitti herra Weller silmiään pyyhkien. "Älä vain päästä kuuluville mitään epäihmisellisestä velkojasta, Sammy!"

"Eivätkö he sitten tiedä, kuka se on?"

"Ei hajuakaan!"

"Missä he ovat?" kysyi Sam vastaten kaikkiin vanhan herran irvistyksiin.

"Odotushuoneessa. Sitä punanenää ei vahingossakaan tapaa sellaisessa paikassa, missä ei ole ryypättävää. Ei millään, Sammy, ei millään! Meillä oli hyvin hauska matka 'Markiisista' tänä aamuna", kertoi herra Weller, kun taas huomasi kykenevänsä puhumaan oikealla ihmisäänellä. "Minulla oli vanha papurikko pienten kiesien edessä, jotka olivat kuuluneet äitipuolesi ensimmäiselle miehelle, ja niihin nostettiin pieni nojatuoli paimenta varten. Ja hitto soikoon", herra Weller jatkoi, (syvän kiukun vallassa) "hitto soikoon, jolleivät ne tuoneet kannettavia portaita tielle, ovemme eteen, jotta hänet saataisiin kärryihin."

"Älkää ihmeessä!"

"Kyllä vain, ja toi voisinpa, että olisit nähnyt, kuinka tiukasti hän piti kiinni portaista, kiivetessään vaunuihin, ikään kuin olisi pelännyt putoavansa kuuden jalan korkeudesta ja hajoavansa miljooniksi siruiksi. Vihdoin hän kuitenkin tuupertui vaunuihin, ja lähdimme liikkeelle. Ja luulenpa melkein, Samivel, luulenpa melkein, että hän tunsi vähän tärisevänsä, kun käännyimme kulmissa."

"Luulenpa melkein, että tulitte ajaneeksi pariin pylvääseenkin?" arveli Sam.

"Pelkään niin", vastasi herra Weller iskien tiheään silmää, "pelkäänpä melkein, että törmäsin pariin kolmeen. Ja hän tuuskahteli aina silloin tällöin pois nojatuolistaan matkan varrella."

Tässä vanha herra pudisti päätään puolelta toiselle ja joutui käheän sisäisen jyrinän valtaan, jota seurasi kasvojen äkillinen pullistuminen ja kaikkien hänen piirteittensä huikea laajeneminen, jotka merkit hiukan huolettivat hänen poikaansa.

"Älä pelästy, Sammy, älä pelästy", rauhoitti vanha herra, kun hän ankarasti ponnistelemalla ja polkien kuin kouristuksessa useasti jalkaansa permantoon sai palautetuksi äänenkäyttönsä. "Tämä on vain eräänlaista äänetöntä naurua, jota koetan opetella."

"No, jos se on sitä, niin on parasta, että koetatte olla yrittämättä uudelleen. Se näyttää olevan vaarallisen puoleinen keksintö."

"Etkö pidä siitä, Sammy?" kysyi vanha herra.

"En ollenkaan."

"No niin", virkkoi herra Weller kyynelten yhä valuessa hänen poskiaan pitkin, "olisi ollut suuri helpotus minulle, jos olisin oppinut sen, ja se olisi säästänyt koko joukon sanoja minun ja äitipuolesi välillä. Mutta pelkäänpä, että olet oikeassa. Se kallistuu liiaksi halvaukseen päin, ihan liiaksi, Samivel."

Keskustelu johti heidät odotushuoneen ovelle päin, jonne Sam — pysähtyen hetkeksi katsomaan olkansa yli luodakseen salaisen syrjäsilmäyksen kunnioitettuun vanhempaansa, joka yhä hihitteli takana — nopeasti astui.

"Olen kovin kiitollinen tästä käynnistänne, äitipuoli", virkkoi Sam tervehtien rouvaa kohteliaasti. "Kuinkas hurisee, paimen?"

"Oi Samuel!" huudahti rouva Weller, "tämä on hirmuista". "Ei yhtään, hyvä rouva; vai onko, paimen sairas?"

Herra Stiggins kohotti kätensä ja pyöritteli silmiään, niin että valkuaiset — tai oikeammin keltuaiset — tulivat näkyviin, mutta ei vastannut ainoaakaan sanaa.

"Vaivaakos tätä herraa jokin tuskallinen tauti?" kysyi Sam silmäillen äitipuoltaan kuin selitystä pyytäen.

"Tämä hyvä mies on pahoillaan nähdessään sinut täällä", vastasi rouva Weller.

"Ahaa, vai sitä se onkin", sanoi Sam. "Minua peloitti hänen käyttäytymisensä, kun luulin, että hän olisi unohtanut panna pippuria viimeksi syömäänsä kurkkuun. Istuutukaa, herra! Emme ota mitään lisämaksua istumisesta täällä, niinkuin entinen kuningas huomautti, kun räjähdytti ministerinsä ilmaan."

"Nuori mies", lausui herra Stiggins pöyhkeästi, "pelkään, ettei vankeus ole pehmittänyt mieltänne".

"Suokaa anteeksi, herra, mitä te haluattekaan armollisesti huomauttaa?"

"Huomaan, nuori mies, ettei luontonne ole pehminnyt tästä kurituksesta", sanoi herra Stiggins kovalla äänellä.

"Hyvä herra", vastasi Sam, "olette hyvin ystävällinen sanoessanne niin. Toivon, ettei minun luontoni ole yhtään pehmoinen. Olen hyvin kiitollinen edullisesta mielipiteestänne."

Tässä kohdassa keskustelua kuului tuolista, jossa vanhempi herra Weller istui, lähtevän sopimattomalla tavalla naurua muistuttava ääni, jonka johdosta rouva Weller katsoi, ottaen nopeasti huomioon kaikki tapahtuman asianhaarat, välttämättömäksi velvollisuudekseen käydä vähitellen hysteeriseksi.

"Weller", sanoi rouva W. (vanha herra istui nurkassa), "Weller, tule tänne!"

"Olen hyvin kiitollinen sinulle, rakkaani", vastasi puhuteltu, "mutta minun on oikein mukava olla täällä".

Tämän johdosta rouva Weller purskahti itkemään.

"Mikäs nyt, rouva?" tiedusteli Sam.

"Voi, Samuel", valitti rouva Weller, "isäsi saattaa minut onnettomaksi. Eikö mikään voi parantaa häntä?"

"Kuulitteko sitä?" kysyi Sam. "Armollinen rouva haluaa tietää, voiko teitä mikään parantaa?"

"Olen hyvin kiitollinen rouva Wellerille hänen kohteliaasta tiedustelustaan", vastasi vanha herra. "Luulenpa, että piipullinen tupakkaa tekisi minulle aika lailla hyvää. Saakohan täältä?" Tässä rouva Weller vuodatti hiukan lisää kyyneleitä ja herra Stiggins ähkyi.

"No niin, nyt se onneton herrasmies taas sairastuu", tuumi Sam silmäillen ympärilleen. "Mihin paikkaan koskee, herra?"

"Samaan paikkaan, nuori mies, samaan paikkaan."

"Mikähän paikka se on?" kysyi Sam näköjään mitä tietämättömimpänä.

"Rinta, nuori mies", vastasi herra Stiggins painaen sateenvarjoa liivejään vasten.

Tämän liikuttavan vastauksen kuullessaan rouva Weller, joka oli täysin kykenemätön pidättämään tunteitaan, ilmaisi ääneen nyyhkyttäen vakaumuksensa, että punanenäinen mies oli pyhimys, mihin herra Weller vanhempi uskalsi huomauttaa puoliääneen, että tämä kai edusti nimettömän pyhän Siimonin ja olemattoman pyhän Walkerin yhdistyneitä kirkkokuntia.

"Minä pelkään, hyvä rouva", sanoi Sam, "että tämä herra tässä, jonka kasvot värähtelevät, tuntee sangen suurta janoa edessään olevan surumielisen näyn vuoksi. Onko asianlaita niin?"

Arvoisa rouva katseli herra Stigginsiä odottaen vastausta, mutta huikeasti silmiään pyörittäen puristi tämä herra kurkkuaan oikealla kädellään ja teki nielemisliikkeitä ilmaistakseen, että häntä janotti.

"Pelkäänpä kylläkin, Samuel, että nämä mielenliikutukset ovat todella tehneet hänet janoiseksi", myönsi rouva Weller surumielisesti.

"Mikä on teidän mielijuomanne, herra?" kysyi Sam.

"Voi, rakas nuori ystäväni", vastasi herra Stiggins, "kaikki mielijuomat ovat turhuutta!"

"Liiankin totta, liiankin totta", mutisi rouva Weller pudistaen hyväksyvästi päätään.

"No niin", tuumi Sam. "Saattaahan niin olla, mutta mikä on teidän erikoinen turhuutenne? Minkä turhuuden tuoksusta te enimmän pidätte?"

"Voi, rakas nuori ystäväni, halveksin niitä kaikkia. Mikäli niiden joukossa on sellaista, joka on vähemmän vastenmielinen kuin muut, niin se on rommiksi mainittu juoma. Lämpimänä, rakas nuori ystäväni, ja kolme palaa sokeria pikariin."

"Olen kovin pahoillani, mutta minun täytyy sanoa, ettei tätä erikoista turhuutta sallita myydä tässä laitoksessa."

"Voi noiden paatuneiden ihmisten sydämen kovuutta!" huudahti herra Stiggins. "Voi noiden epäinhimillisten vainoojien julmuutta!"

Näin sanoen herra Stiggins taas kohotti silmänsä korkeuteen ja löi rintaansa sateenvarjollaan. Ja teemme vain oikeutta tuolle kunnianarvoiselle herralle sanoessamme, että hänen mielipahansa tuntui aidolta ja teeskentelemättömältä.

Sitten kun rouva Weller ja punanenäinen herra olivat hyvin voimakkain sanoin lausuneet ajatuksensa moisista epäinhimillisistä tavoista ja päästäneet ilmoille erinäisiä hurskaita ja pyhiä manauksia niiden alkuunpanijoita vastaan, suositteli jälkimmäinen lämmitettyä portviiniä, johon oli lisätty hiukan vettä, mausteita ja sokeria, koska se oli terveellistä vatsalle ja hajusi vähemmän turhuudelle kuin monet muut sekoitukset. Sen johdosta määrättiinkin sellaista valmistettavaksi. Juomaa odoteltaessa punanenäinen mies ja rouva Weller katselivat voihkien vanhempaa herra Welleriä.

"Kuules, Sammy", sanoi tämä herra, "toivonpa, että tämä vilkas vierailu saattaa sinut paremmalle tuulelle. Eikös olekin hilpeää ja ylösrakentavaa keskustelua?"

"Te olette parantumaton", torui Sam. "Toivoisin, ettette enää lausu minulle tuollaisia sopimattomia huomautuksia."

Mutta kaukana siitä, että herra Weller vanhempi olisi parantunut tästä hyvin sopivasta vastauksesta, hän rupesi päinvastoin taas leveästi hohottamaan, ja tämä anteeksiantamaton käytös sai rouvan ja herra Stigginsin sulkemaan silmänsä ja huojuttelemaan ruumistaan tuoleillaan perin huolestuneina, jolloin ukko Weller taas suvaitsi ryhtyä tekemään kaikenlaisia eleitä osoittaen haluavansa nipistää ja vääntää ennenmainittua Stigginsiä nenästä, joka toimitus olisi nähtävästi tuottanut hänelle suurta sielullista riemua. Vanha herra pelastui kerran hyvin täpärästi joutumasta ilmi, sillä kun herra Stiggins sattui hypähtämään ylös, kun kuumennettu viini tuotiin sisään, hänen päänsä joutui kipeään kosketukseen nyrkin kanssa, jolla herra Weller muutaman minuutin ajan oli piirrellyt kuviteltuja ilotulituksia ilmaan kahden tuuman päässä hänen korvastaan.

"Miksi ojentelette kättänne noin ahneesti lasia kohti?" kysyi Sam hyvin nopeasti. "Ettekö näe, että satutitte tätä herraa?"

"En minä sitä meinannut, Sammy", sanoi herra Weller hiukan ällistyneenä tästä hyvin odottamattomasta tapahtumasta.

"Koettakaa sisäistä voitelua, herra", ehdotti Sam, kun punanenäinen hieroi päätään surkean näköisenä. "Mitä pidätte tällaisesta lämpimästä turhuudesta?"

Herra Stiggins ei vastannut sanoin, mutta hänen käytöksensä oli ilmeikästä. Hän maisteli lasin sisältöä, jonka Sam oli asettanut hänen käteensä, laski sateenvarjonsa permannolle ja maistoi taas, ja kuljetellen kättään rauhallisesti vatsansa yli pari kolme kertaa hän joi pohjaan koko sekoituksen ja ojensi lasiaan huuliaan maiskutellen saadakseen lisää.

Eikä rouva Wellerkään jäänyt jälkeen sekoitusta maisteltaessa. Arvon rouva selitti aluksi, ettei hän voi juoda tippaakaan — ja maistoi pienen tipan — sitten ison tipan —ja sitten hyvin monta tippaa, ja koska hänen luonnonlaatunsa oli sellaista ainesta, että siihen väkevien vesien käyttö suuresti vaikutti, hän vuodatti kyyneleen jokaiselle viinitipalle ja jatkoi tunteittensa lievittelyä sillä tavalla, kunnes hän lopulta oli päässyt hyvin voimalliseen ja soveliaaseen surkeuden tuntoon.

Herra Weller vanhempi huomasi nämä enteet ja merkit osoittaen monella tavoin inhoaan, ja kun herra Stiggins, sitten kun oli saatu toinen pullo samaa ainetta, alkoi huokailla murheellisesti, hän ilmaisi tyytymättömyytensä koko hommaan jonkinlaisella sekavalla puheenpärinällä, josta vain usein ja äkäisesti toistettu sana "ilveilyä" oli korvilla erotettavissa.

"Sanonpa sinulle, Samivel, poikaseni", kuiskasi vanha herra poikansa korvaan tarkasteltuaan pitkään ja kiinteästi vaimoaan ja herra Stigginsiä. "Sanonpa sinulle, että äitipuolessasi täytyy olla jotakin hullusti sisäpuolella, samoin kuin tuossa punanokkaisessa miehessäkin."

"Mitä tarkoitatte?"

"Tarkoitan sitä, Sammy, että se, mitä he juovat, ei näytä ravitsevan heitä. Se muuttuu kaikki lämpimäksi vedeksi ja tulvii ulos heidän silmistään. Usko pois, Sammy, se on synnynnäistä heikkoutta."

Herra Weller vahvisti tätä tieteellistä mielipidettään rypistellen otsaansa ja nyökkäillen, ja kun rouva Weller huomasi sen ja päätteli, että siinä piili jokin alentava viittaus joko häneen tai herra Stingginsiin tai molempiin, hän oli juuri rupeamaisillaan voimaan kovin pahoin, kun herra Stiggins ryhtyi, pysytellen jaloillaan niin hyvin kuin osasi, pitämään opettavaista saarnaa koko seurueen, mutta erikoisesti Samuelin rakennukseksi, kehoittaen häntä liikuttavin lauseparsin olemaan varuillaan tässä vääryyden lätäkössä, johon hänet oli heitetty, luopumaan kaikesta teeskentelystä ja sydämen ylpeydestä ja niin ottamaan kaikissa suhteissa tarkasti esimerkkiä ja tunnuskuvia hänestä (Stigginsistä), jolloin hän voisi laskea, ennemmin tai myöhemmin, pääsevänsä siihen lohdulliseen päätökseen, että hän oli samanlainen kuin hänkin, mitä kunnioitetuin ja moitteettomin luonne, ja että hänen tuttavansa ja ystävänsä olivat kaikki auttamattomasti kadotettuja ja turmeltuneita raukkoja. Ja tämä tietoisuus, niin hän vakuutti, tuottaisi hänelle mitä elävintä tyydytystä.

Sen lisäksi hän kehoitti Samia ennen kaikkea välttämään juoppouden pahetta, jota hän vertasi sian siivottomiin elintapoihin, ja noita myrkyllisiä ja tuhoisia aineita, joiden suussa imeskeltyinä sanotaan sieppaavan pois muistin. Tässä kohdassa saarnaa arvoisan punanenäisen herran puhe kävi kovin hajanaiseksi, ja horjahdellen puolelle ja toiselle kaunopuheisuutensa kiihkossa hän oli tyytyväinen saadessaan kiinni tuolinsa selustasta voidakseen säilyttää pystysuoran asentonsa.

Herra Stiggins ei saanut kehoitetuksi kuulijoitaan olemaan varuillaan vääriin profeettoihin ja surkeihin uskonnonpilkkaajiin nähden, jotka ovat, he kun eivät kykene selittämään sen ensimmäisiä oppeja tai heillä ei ole sydäntä ymmärtää sen ensimmäisiä periaatteita, vaarallisempia yhteiskunnan jäseniä kuin tavallisesti rikolliset, koska he ehdottomasti vaikuttavat heikoimpiin ja vähimmin valistuneisiin luonteisiin levittäen halveksimista ja vihaa kaikkea sellaista kohtaan, mitä tulisi pitää kaikkein pyhimpänä, ja saattaen osittain huonoon huutoon joukoittain moniin mainioihin lahkoihin ja uskontokuntiin kuuluvia hurskaita ja oikein eläviä ihmisiä. Mutta kun hän nojasi tuolin selustaan huomattavan pitkän ajan ja sulki toisen silmänsä vilkuttaen toista aika lailla, on luultavaa, että hän ajatteli kaikkea tuota, mutta piti sen omana salaisuutenaan.

Koko saarnan ajan rouva Weller nyyhkytti ja itki jokaisen lauseen lopussa, kun taas Sam, joka istui jalat ristissä tuolilla lepuuttaen käsivarsiaan sen selustalla, katseli puhujaa mitä lempeimmän ja hyväntahtoisimman näköisenä luoden silloin tällöin merkitsevän katseen vanhaan herraan, joka alussa oli kovin hilpeä, mutta nukahti jo puolivälissä.

"Hyvä! Hyvin kaunista!" huudahti Sam, kun punanenäinen oli lopettanut ja veti kuluneet hansikkaat käsiinsä kiskoen sormensa rikkinäisten sormenpäitten läpi niin että rystyset paljastuivat. "Hyvin kaunista."

"Toivon, että se tekee sinulle hyvää", lausui rouva Weller juhlallisesti.

"Luulenpa kyllä niin, rouva".

"Kunpa voisin toivoa, että se tekisi hyvää isällesikin", huokasi rouva Weller.

"Kiitos, rakkaani", sanoi herra Weller vanhempi. "Miltäs sinusta itsestäsi tämän päälle tuntuu?"

"Herjaaja!" huudahti rouva Weller.

"Sokaistunut mies", valitti arvoisa herra Stiggins.

"Jollen saa parempaa valoa kuin tätä teidän kuunvaloanne", sanoi herra Weller vanhempi, "niin luulenpa melkein, että pysyn yövaunuissa siihen saakka, kunnes minut kokonaan otetaan tieltä pois. Ja kuulkaapas, rouva Wee, jos papurikko saa seistä tyhjin suin vielä jonkin aikaa, sitä ei hillitse mikään, kun ajamme kotiin, ja voipa sattua, että se nojatuoli paimenineen saattaa jossakin käänteessä lentää ulos vaunuista."

Tämän otaksuman kuullessaan herra Stiggins ilmeisen kauhun vallassa tarttui hattuunsa ja sateenvarjoonsa ja ehdotti, että lähdettäisiin heti, mihin rouva Weller suostui. Sam saattoi heitä ulkoportille ja heitti hartaat hyvästit.

"Ajöös, Samivel!"

"Mitä ajöös?" ihmetteli Sam.

"No, hyvästi sitten", sanoi vanha herra.

"Vai sitä te tarkoitittekin? Hyvästi vain!"

"Sammy", kuiskasi ukko Weller silmäillen varovasti ympärilleen. "Vie terveisiä isännällesi ja sano, että jos hän tulee parempiin ajatuksiin tässä jutussa, niin asettukoon yhteyteen minun kanssani. Minä ja muuan puuseppä olemme suunnitelleet keinon saadaksemme hänet ulos. Piano, Samivel, piano!" virkkoi herra Weller lyöden poikaansa rintaan kädenselällään ja perääntyen askeleen tai pari.

"Mitä te tarkoitatte?"

"Portipianoa", selitti herra Weller yhä salaperäisemmin, "jonka hän voi vuokrata. Sellaista, joka ei soi."

"Ja mitä hyvää siitä heruisi?"

"Käske hänen lähettää ystävälleni puusepälle sana, että saa tulla hakemaan sen pois", jatkoi herra Weller. "Jokos nyt älyät?"

"En", tunnusti Sam.

"Siinä ei ole mitään niitä lankoja eikä muita vehkeitä sisässä" kuiskasi ukko. "Hän sopii siihen ihan hyvin, hattu päässä ja kengät jalassa, ja voi hengittää pianon jalkojen kautta, jotka ovat ontot. Hänellä täytyy olla Amerikan-passi valmiina.' Amerikan hallitus ei millään luovuta häntä, kun se huomaa, että hänellä on kylliksi rahaa menettää. Antaa isännän olla siellä kunnes rouva Bardell kuolee tai Dodson ja Fogg joutuvat hirteen (se luullakseni tapahtuu ensimmäiseksi), ja sitten hän saa tulla takaisin ja kirjoittaa kirjan Amerikasta, joka korvaa kaikki hänen kustannuksensa ja enemmänkin, jos hän vain löylyttää niitä kylliksi."

Herra Weller ilmaisi tämän lyhennysotteen suunnitelmastaan hyvin innokkaasti kuiskaamalla. Sitten, ikään kuin peläten lieventävänsä peloittavan ilmoituksensa vaikutusta enemmällä keskustelulla hän tervehti hevosmiehen tapaan ja hävisi.

Sam oli tuskin saanut kasvoillensa jälleen niiden tavallisen ilmeen, jota hänen kunnioitettavan valtavanhempansa paljastukset olivat suuresti järkyttäneet, kun herra Pickwick tuli hänen luokseen.

"Sam!"

"Mitä, herra?"

"Olen lähdössä kävelylle ympäri vankilan ja tahdon sinut seuraani. Näenpä erään tuttavan vangin tulevan tännepäin", lisäsi herra Pickwick hymyillen.

"Kenen, herra? Onko se tuo isotukkainen herrasmies vai se mielenkiintoinen sukkajalkainen vanki?"

"Ei kumpikaan. Hän on sinun vanhoja ystäviäsi."

"Minunko ystäviäni?" huudahti herra Weller.

"Luulenpa, että muistat erinomaisesti sen herran", vastasi herra Pickwick, "tai muuten olet vanhoihin tuttaviisi nähden muistamattomampi kuin luulisin. Hyss, ei sanaakaan, Sam, ei tavuakaan! Tässä hän on."

Herra Pickwickin puhuessa tuli Jingle paikalle. Hän näytti vähemmän kurjalta kuin ennen, kun oli saanut ylleen puoleksi käytetyn puvun, joka herra Pickwickin ansiosta oli saatu lunastetuksi pantista. Hänellä oli puhtaat liinavaatteetkin, ja hänen tukkansa oli leikattu. Hän oli kuitenkin perin kalpea ja laiha, ja kun hän hitaasti kiipesi portaita keppiin nojaten, saattoi helposti nähdä, että hän oli kärsinyt aika lailla sairautta ja puutetta ja oli yhä hyvin heikko. Hän otti hatun päästään, kun herra Pickwick tervehti häntä, ja näytti hyvin nöyrältä ja nololta huomatessaan Sam Wellerin.

Aivan hänen kintereillään seurasi Job Trotter, jonka syntiluettelossa ei ollut ainakaan uskollisuuden tai kiintymyksen puutetta toveria kohtaan. Hän oli yhä ryysyinen ja likainen, mutta posket eivät enää olleet niin kuopallaan kuin hänen ensi kertaa tavatessaan herra Pickwickin muutamia päiviä sitten. Ottaessaan hatun päästään tervehtien vanhaa hyväntahtoista ystäväämme hän mutisi muutamia hajanaisia kiitoksen sanoja sopertaen, että hänet oli pelastettu nälkäkuolemasta.

"Hyvä, hyvä!" Herra Pickwick keskeytti hänet kärsimättömästi. "Voitte seurata Samin mukana. Minulla on puhuttavaa teille, herra Jingle. Jaksatteko kävellä hänen tukemattaan?"

"Varmasti, herra, aina valmis, ei liian nopeasti. Jalat vapisevat, päätä huimaa — kaikki pyörii ympäri... kuin maanjäristyksessä... aivan kuin..."

"Antakaa minulle käsivartenne."

"Ei! ei!" torjui Jingle, "ei se käy, ei mitenkään".

"Tyhjiä! Nojatkaa minuun, pyydän."

Nähdessään, että mies oli nolo ja liikuttunut ja empi mitä tehdä, herra Pickwick lopetti jutun lyhyeen ottaen raihnaisen vanhan näyttelijän käsivarren kainaloonsa ja taluttaen hänet pois sanomatta sen enempää.

Koko ajan herra Samuel Wellerin kasvot olivat ilmaisseet valtavinta hämmästystä mitä mielikuvitus suinkin saattaa luoda. Katseltuaan hetken Jinglestä Jobiin ja Jobista Jingleen äänetönnä kuin kala hän kuiskasi: "No johan nyt on peeveli!" Sitä hän toisteli ainakin kymmeneen kertaan, minkä jälkeen hän näytti kokonaan kadottaneen puhelahjansa, ja taas hänen silmänsä harhailivat toisesta veijarista toiseen mykän ällistyksen ja tyrmistyksen vallassa.

"No, Sam!" sanoi herra Pickwick taakseen katsoen.

"Minä tulen, herra", vastasi tämä konemaisesti seuraten isäntäänsä, mutta vieläkään hän ei saanut silmiään irti Job Trotterista, joka ääneti käveli hänen rinnallaan.

Job piti jonkin aikaa silmiään maassa. Samin silmät olivat niin iskeytyneet Jobin kasvoihin, että hän törmäili vastaan käveleviin ihmisiin, kaatuili pieniin lapsiin ja kompasteli portaisiin ja seiniin näyttämättä ollenkaan huomaavan sitä, kunnes Job varkain katsahti häneen ja sanoi:

"Mitä kuuluu, herra Weller?"

"Hän se on!" huudahti Sam, ja saatuaan selville eittämättömästi Jobin henkilöllisyyden hän löi sääreensä ja päästi pitkän, kimeän vihellyksen.

"Asiat ovat muuttuneet minuun nähden", sanoi Job.

"Niinpä luulisin", huudahti Sam tarkastellen toverinsa ryysyjä peittelemättä kummastustaan. "Taitaapa olla vaihdos pikemmin hulluun suuntaan, herra Trotter, niinkuin entinen herrasmies sanoi saadessaan takaisin kaksi väärää shillinkiä ja kuuden pennyn verran pikku rahaa hyvästä puolikruunusesta."

"Niinpä on", vastasi Job päätään pudistellen. "Tämä ei ole enää mitään petkutusta, herra Weller. Kyyneleet", jatkoi Job ovelan kujeellisuuden vilahtaessa hänen silmistään, "kyyneleet eivät ole murheen ainoa eikä paras todistus".

"Eivät kylläkään", virkkoi Sam merkitsevästi.

"Ne saattavat olla teeskenneltyjä, herra Weller."

"Tiedän sen. Eräillä ihmisillä ne todella ovat aina valmiina, he saattavat avata tulpan, milloin vain haluavat."

"Niin kyllä, mutta tätä tällaista ei ole niinkään helppo jäljitellä, ja onpa aika vaiva, ennen kuin saa ne taas kohoamaan." Näin sanoen hän osoitti likaisia, kuopalleen painuneita poskiaan ja vetäen ylös takkinsa hihan paljasti käsivarren, joka oli sen näköinen kuin luut olisi voinut murskata pikku kosketuksella; niin terävinä ja hauraina ne törröttivät niitä peittävien lihasten alta.

"Mitä te oikeastaan olette tehnyt itsellenne?" kysyi Sam perääntyen askeleen. "En mitään."

"Ette mitään!"

"En ole tehnyt mitään moneen viikkoon", sanoi Job, "ja syönyt ja juonut ihan yhtä vähän".

Sam katseli yht'aikaa herra Trotterin laihoja kasvoja ja rähjäisiä pukimia ja tarttuen sitten hänen käsivarteensa alkoi vetää häntä pois hyvin kiivaasti.

"Minne olette menossa, herra Weller?" kysyi Job turhaan vastustellen vanhan vihamiehensä ankaraa otetta. "Tulkaa perässä!" vastasi Sam vain. "Tulkaa perässä!" Hän ei suvainnut selitellä enempää, ennenkuin he tulivat tarjoiluhuoneeseen, ja silloin hän tilasi tuopin portteria, joka tuotiin nopeasti.

"Ja nyt", sanoi Sam, "juokaa tämä viimeistä tippaa myöten ja kääntäkää sitten tuoppi ylösalaisin, jotta näen, että olette ottanut lääkkeen."

"Mutta hyvä herra Weller", esteli Job. "Antaa luistaa!"

Noudattaen tätä kehoitusta herra Trotter nosti tuopin huulilleen ja kohotti sen pohjaa pienin ja melkein huomaamattomin astein ylöspäin. Hän pysähtyi kerran, vain kerran, vetääkseen syvään henkeä, mutta nostamatta kasvojaan astiasta, jota hän muutaman minuutin kuluttua piteli käsivarren matkan päässä pohja ylöspäin. Maahan ei pudonnut mitään muuta kuin pari vaahtotippaa, jotka hitaasti erkanivat reunoista ja vuotivat verkalleen maahan.

"Hyvin tehty", sanoi Sam. "Miltäs teistä tuntuu tämän jälkeen?"

"Paremmalta, herra. Luulenpa voivani paremmin."

"Niin varmasti jaksattekin", sanoi Sam opettavasti. "Se on kuin pistäisi kaasua ilmapalloon. Saatan nähdä paljain silmin, että olette lihonut toimituksen kestäessä. Mitäs sanoisitte toisesta yhtä suuresta?"

"En oikeastaan tahtoisi, olen jo kovin kiitollinen teille, herra", vastasi Job. "En tahtoisi enempää."

"No, hyvä on, mutta mitä sanoisitte pienestä ruokapalasta?"

"Teidän arvoisan isäntänne ansiosta, herra, saamme puoli lampaan jalkaa, keitettynä, neljännestä vailla kolme, ja sen alle perunoita ruoan sulatuksen edistämiseksi."

"Mitä! Onko hän hankkinut teille ruokatarpeita?"

"On kyllä, hyvä herra. Eikä siinä kaikki, kun isäntäni oli hyvin sairas, hän hankki meille huoneen — sitä ennen majailimme koirankopissa — ja maksoi sen, ja tuli katsomaan meitä yöllä, kun kukaan ei tiennyt. Herra Weller", jatkoi Job, kerrankin rehellisiä kyyneliä silmissään, "palvelisinpa sitä herraa, kunnes vaipuisin kuolleena hänen jalkojensa juureen".

"Äläpäs!" sanoi Sam. "Se ei vetele, hyvä ystävä! Älä yritäkään!"

Job Trotter oli ällistyneen näköinen.

"Se ei vetele, kuuletteko!" toisti Sam lujasti. "Häntä ei palvele kukaan muu kuin minä. Ja kun se kerran on tullut puheeksi, niin ilmaisenpa teille toisenkin salaisuuden", sanoi Sam maksaessaan oluen. "En ole milloinkaan kuullut, tiedättekö, en lukenut mistään juttukirjasta enkä nähnyt missään kuvassa enkeliä, jolla on jalassa polvihousut ja säärykset — tai edes silmälasit päässä, mikäli muistan, vaikka se on kyliä saattanut tapahtua — mutta pankaa mieleenne sanani, Job Trotter, hän on oikea, ihan täysiverinen enkeli siitä huolimatta, ja tahtoisinpa nähdä sen miehen, joka uskaltaa sanoa minulle tuntevansa paremman."

Tämän väitteen lausuttuaan herra Weller pisti takaisin saamansa pikkurahat sivutaskuunsa, ja monella tavalla nyökkäyksin ja liikkein vahvistaen sanojaan hän lähti etsimään tämän keskustelun kohdetta.

He tapasivat herra Pickwickin keskustelemassa Jinglen kanssa hyvin vakavasti ja luomatta silmäystäkään ryhmiin, jotka olivat kokoontuneet pallokentälle. Ne olivat kyllä sangen kirjavia ja katselemisen arvoisia ryhmiä, vaikkapa vain puhtaan uteliaisuudenkin kannalta.

"No niin", virkkoi herra Pickwick, kun Sam tovereineen lähestyi. "Hoitakaapa itsenne terveeksi taas ja ajatelkaa asiaa sillä välin. Laittakaa suunnitelmanne valmiiksi minulle, kun tunnette kykenevänne siihen, niin keskustelen siitä kanssanne harkittuani sitä. Menkää nyt huoneeseenne. Olette väsynyt, ettekä vielä tarpeeksi voimissa olemaan pitkään ulkona."

Herra Alfred Jinglessä ei ollut jäljellä kipinääkään entisestä eloisuudesta eikä siitä hirtehisen hilpeydestä, jota oli osoittanut herra Pickwickin kohdatessa hänet ensimmäisen kerran hänen kurjassa tilassaan. Hän kumarsi syvään puhumatta mitään, ja viitaten Jobille, ettei tämä seuraisi ihan heti perässä, hän hiipi verkalleen pois.

"Omituinen kohtaus tämä, Sam; vai miten sinusta?" sanoi herra Pickwick katsellen suopeasti ympärilleen.

"Hyvin paljon siihen suuntaan, herra. — Ihmeet eivät koskaan lopu", lisäsi Sam itsekseen. "Erehdynpä suuresti, jollei tuo Jingle ole tehnyt jotakin vesisuihkun tapaista."

Vallien väliin oli tälle kohtaa Fleetin vankilaa, missä herra Pickwick seisoi, jäänyt juuri niin paljon tilaa, että siinä oli hyvä pallokenttä. Yhdellä puolella oli itse muuri ja toisella se osa vankilaa, joka oli (tai olisi ollut, jollei ulkomuuri olisi estänyt näköalaa) Paavalin kirkolle päin. Siellä käveli ja istuskeli, kaikissa mahdollisissa välinpitämättömän toimettomuuden asennoissa, suuri joukko velallisia, joista suurin osa odotteli vankilassa päivää, jona heidän vuoronsa joutua vararikko-oikeuden eteen koittaisi, kun toiset taas oli teljetty sinne useiksi istuntokausiksi, jotka he viettivät laiskotellen niin hyvin kuin suinkin osasivat. Eräät olivat repaleisia, keikarimaisen hienoja, useat likaisia, harvat siistejä, mutta yhtä tylsästi ja tarkoituksettomasti he kaikki siellä vetelehtivät ja laiskottelivat ja maleksivat kuin pedot eläintarhassa.

Retkottaen ikkunoissa, joista saattoi nähdä koko kävelypaikan, kurkisteli koko joukko ihmisiä, jotkut keskustellen äänekkäästi alhaalla olevien tuttaviensa kanssa, toiset pelaten palloa jonkun ulkona olevan reippaan heittäjän kanssa, kun taas toiset katselivat mailanlyöjiä taikka tarkkasivat poikia, jotka ilmoittivat huutaen heittojen luvun. Likaisia naisia, jalassa rajautuneet kengät, kulki edestakaisin keittiöhuoneen tiellä pihan kulmassa, lapset huusivat ja tappelivat ja kisailivat keskenään toisessa kulmassa. Kaatuvien keilojen kalahtelu ja pelaajien huudot sekaantuivat koko ajan satoihin muihin ääniin, melua ja ryskettä kuului kaikkialta — paitsi pienestä vajasta, jossa muutaman kyynärän päässä lepäsi rauhallisena ja kylmänä edellisenä yönä kuolleen kansliavangin ruumis odottaen hautajaisilveilyään. Ruumis! Se on lakimiehen sana siitä huolten ja surun tunteiden, toiveiden ja pettymysten rykelmästä, joka muodostaa elävän ihmisen. Laki omistikin hänen ruumiinsa, ja siinä se lepäsi mustiin verhottuna, kaameana todistajana lain hellästä armeliaisuudesta.

"Tekisikö mielenne nähdä vihellyspuotia?" kysyi Job Trotter.

"Mitä te sillä tarkoitatte?" ihmetteli herra Pickwick vastaan. "Vihellyspuotia, herra", selitti Sam Weller. "Mikä se on, Sam? Lintukauppako?"

"Siunatkoon sydäntänne, herra! Ei suinkaan", selitti Job. "Vihellyspuoti on paikka, jossa myydään viinaa."

Job Trotter selitti sitten lyhyesti, että kun oli suuren sakon uhalla kielletty tuomasta viinaa velkavankilaan ja kun sellaisia nautintoaineita sinne teljettyjen naisten ja herrojen keskuudessa pidettiin suuressa arvossa, niin oli jonkun liikemiehenlahjoja omaavan vartijan mieleen juolahtanut hankkia, suurta ansiomahdollisuutta ajatellen, parille, kolmelle vangille suosittua katajanmarjaviinaa, jota nämä puolestaan myivät ansiokseen ja hyödykseen.

"Ja tämä menetelmä, katsokaas, on vähitellen tullut käytäntöön kaikissa velkavankiloissa", selitti herra Trotter.

"Ja siitä on se verrattoman suuri etu", sanoi Sam, "että vartijat hyvin visusti sieppaavat kiinni ne, jotka eivät maksa heille tehdessään itsensä syylliseksi tällaiseen rikokseen; ja kun se tulee sanomalehtiin, heitä kehutaan valppaudestaan. Niin he saavat kaksi kärpästä yhdellä iskulla: peloittelevat muut ihmiset tätä kauppaa harjoittamasta ja korottavat omia arvolauseitaan."

"Juuri niin, herra Weller", vahvisti Job.

"Niin, mutta eikö huoneita milloinkaan tarkasteta, jotta saataisiin selville, onko niissä viinaa kätkettynä?" kysyi herra Pickwick.

"Tietysti, herra", vastasi Sam, "mutta vartijat tietävät sen etukäteen ja lähettävät sanan viheltäjille, ja niinpä saatte viheltää viinan perään, jos menette sitä hakemaan".

Sillä välin oli Job kolkuttanut ovelle, jonka aukaisi pörröpäinen herrasmies. Tämä paiskasi oven kiinni heidän sisään tultuaan ja nauroi, minkä johdosta Job nauroi ja Sam myöskin. Tästä syystä myöskin herra Pickwick arveli, että sitä odotettiin häneltä, joten hänkin hymyili hymyilemistään ihan kohtauksen loppuun saakka.

Pörröpäinen herra näytti olevan ihan tyytyväinen tähän mykkään asian ilmaisemiseen. Hän otti vuoteensa alta esiin litteän savileilin, joka saattoi sisältää pari neljännestä, täytti katajanmarjaviinalla kolme lasia, jotka Job Trotter ja Sam ja kauppias itse tyhjensivät hyvin asianymmärtävällä tavalla.

"Vieläkö?" kysyi viheltävä herrasmies.

"Ei enää", kielsi Job Trotter.

Herra Pickwick maksoi, ovi avattiin, ja he tulivat ulos pörröpäisen herrasmiehen nyökätessä ystävällisesti Rokerille, joka sattui sillä hetkellä kulkemaan ohi.

Tästä paikasta alkaen herra Pickwick kulki käytäviä pitkin ylös ja alas kaikkia porraskäytäviä ja sitten vielä kerran koko piha-aukion ympäri. Suurin osa vankilan asukeista muistutti yleensä Mivinsiä, Smanglea, pappia, teurastajaa ja suutaria. Kaikissa nurkissa, niin paremmissa kuin huonommissakin, vallitsi sama epäsiisteys, sama kuhina, sama melu, sama sekamelska. Koko paikka näytti levottomalta ja rauhattomalta, ja ihmiset kokoontuivat ja hajaantuivat sinne tänne ikään kuin ahdistavan unen haamut.

"Olen nähnyt kyllikseni", sanoi herra Pickwick heittäytyessään nojatuoliin pienessä huoneistossaan. "Nuo näyt ovat saaneet pääni kipeäksi, ja sydäntänikin pakottaa. Tästä lähtien haluan olla vankina omassa huoneessani."

Ja herra Pickwick pysyi lujasti päätöksessään. Kolme pitkää kuukautta hän vietti kaiket päivät huoneessaan hiipien ulos vain yöllä hengittämään ulkoilmaa, kun suurin osa hänen vankilatovereistaan oli vuoteessa tai ryypiskeli huoneissaan. Hänen terveytensä alkoi kärsiä paikoillaan olon ankaruudesta, mutta eivät hänen ystäviensä eikä herra Perkerin usein toistetut kehoitukset eivätkä herra Samuel Wellerin vielä useammin uudistuvat varoitukset ja peloittelut saaneet häntä muuttamaan rahtuakaan tekemästään päätöksestä.

17. luku

KERTOO LIIKUTTAVASTA HIENOTUNTEISUUDEN OSOITUKSESTA, JOHON ON

SEKAANTUNUT HIUKAN LEIKKIÄKIN, HERROJEN DODSONIN JA FOGGIN PUOLELTA.

Heinäkuun viimeisen viikon aikana nähtiin vuokravaunujen (numeroa emme ole merkinneet muistiin), kiitävän hyvää vauhtia pitkin Goswell-katua. Niihin oli ahdettu kolme henkeä, paitsi ajajaa, joka istui sivulla omalla erikoisella pikku istuimellaan. Jalkapeitteen yli oli levitetty kaksi huivia, jotka kuuluivat kahdelle pienelle, äkäisen näköisenä peitteen alla kyhjöttävälle naiselle, ja heidän väliinsä, puristettuna hyvin pieneen tilaan, oli työnnetty synkän ja alistuvan näköinen herrasmies, joka aina, kun yritti sanoa jotakin, sai lyhyen tiuskaisun äskenmainituilta kiukkuisilta naisihmisiltä. Vihdoin antoivat tuo synkkä herrasmies ja kiukkuiset naiset ajajalle ristiriitaisia ohjeita, jotka kaikki tähtäsivät siihen, että hänen tuli pysähtyä rouva Bardellin oven eteen, ja tätä väitti synkkä herrasmies, ihan ilmeisesti uhmaten molempia äkäisiä naisia, vihreäksi eikä keltaiseksi.

"Pysähdyttäkää vihreäovisen talon kohdalle, ajuri!" käski synkkä herrasmies.

"Voi teitä itsepintaista olentoa!" huudahti toinen äkäisistä naisista. "Ajakaa keltaovisen talon eteen!"

Tämän johdosta ajuri, joka äkillisesti ponnistaen pysähtyäkseen vihreäovisen talon eteen oli temmannut suitsista niin ankarasti taaksepäin, että hevonen oli vähällä peräytyä vaunuihin, päästi jälleen maahan ajokkinsa etujalat ja pysähdytti.

"No, minne minun täytyy viedä teidät?" kysyi ajuri. "Sopikaa siitä keskenänne. Minä kysyn vain minne?"

Tässä riita uudistui entistä kiivaampana, ja kun hevosta kiusasi sen turpaan pistävä kärpänen, niin ajuri hyvin inhimillisesti käytti aikaansa lyömällä sitä päähän vastaärsytyksen lain mukaan.

"Äänten enemmistö ratkaisee!" sanoi toinen kiukkuisista naisista viimein. "Keltaoviselle talolle, ajuri!"

Mutta kun ajopelit mitä komeimmin olivat ajaneet keltaisen oven eteen, "aiheuttaen", kuten toinen kiukkupusseista riemuiten sanoi, "enemmän melua kuin jos olisi tultu omissa vaunuissa", ja kun ajaja oli noussut paikaltaan auttaakseen naisia vaunuista, pisti nuoren herra Bardellin pää ulos sellaisen talon ikkunasta, jossa oli punainen ovi, muutamaa numeroa kauempana.

"Sepä harmillista!" sanoi viimeksimainittu vihainen täti luoden synkännäköiseen mieheen musertavan katseen.

"Eihän se ole minun syyni, rakkaani", puolustelihe tämä.

"Älä puhuttele minua, mokomakin nauta", vastasi nainen. "Punaoviselle talolle, ajuri!"

"Jos naista on milloinkaan kiusannut tuollainen häpeämätön olento, joka ylpeilee ja ilkkuu saadessaan häväistä vaimoansa kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa vieraiden nähden ja kuullen, niin minä olen se nainen."

"Teidän pitäisi hävetä itseänne, Raddle", säesti toinen pieni nainen, joka ei ollut kukaan muu kuin rouva Cluppins.

"Mitä minä sitten olen tehnyt?" ihmetteli herra Raddle.

"Älä puhuttele minua, mokomakin raakimus, sillä pelkäänpä, että saisit minut ärsytetyksi unohtamaan uskonlahkoni ja lyömään sinua", tiuskaisi hänen parempi puoliskonsa.

Vuoropuhelun käydessä tähän tapaan talutti ajuri mitä häpeällisimmällä tavalla hevosen suitsista punaovisen talon eteen, jonka nuori herra Bardell jo oli avannut. Tämä oli halpa ja arvoton tapa saapua ystävän asunnolle! Ei ajaa karautettu komeasti portaiden eteen niin tulisesti kuin hevonen pääsi, ajaja ei hypännyt maahan istuimeltaan kolkuttamaan oveen rientääkseen jalkapeittoa avaamaan aivan viime hetkellä pelosta, että naiset saisivat istua vedossa, eikä hän saanut tuoda huiveja perästä, ikään kuin olisi ollut yksityinen kuski. Tapahtumasta oli kärki riistetty pois; tämä oli nolompaa kuin käveleminen.

"No, Tommy", kysyi rouva Cluppins, "kuinka rakas äitiparkasi voi?"

"Hän voi ihan hyvin", vastasi nuori herra Bardell. "Hän on ihan valmiina kadunpuoleisessa huoneessa. Minäkin olen valmis."

Tässä nuori herra Bardell pisti kätensä housuntaskuihin ja hyppeli edestakaisin porraskivillä.

"Tuleeko ketään muita mukaan?" tiedusteli rouva Cluppins järjestellen kauluriaan.

"Rouva Sanders tulee kyllä", selitti Tommy, "ja minäkin tulen".

"On siinäkin vekara!" harmitteli pieni rouva. "Ajattelee vain itseään. — Kuule nyt, kulta Tommy", hän sitten virkkoi mielistellen.

"Mitä?"

"Ketä muita tulee mukaan, kullannuppu?"

"Niin, rouva Rogers tulee", vastasi nuori herra Bardell avaten silmänsä hyvin suuriksi ilmaistessaan tämän tiedon.

"Mitä! Sekö rouva, joka on vuokrannut huoneet!"

Nuori herra Bardell pisti kätensä syvemmälle taskuihinsa ja nyökkäsi tasan viisineljättä kertaa ilmoittaakseen, että tämä oli rouva vuokralainen eikä kukaan muu.

"Siunatkoon! Siitähän tulee kokonainen seurue!"

"Ja jospa tietäisitte, mitä ruokakaapissa on, niin..."

"Mitä siellä on? Kerrothan sen minulle, Tommy!"

"En, en kerro", vastasi nuori herra Bardell päätään pudistaen ja asettuen uudelleen alimmalle portaalle.

"Pahus tuota lasta!" mutisi rouva Cluppins itsekseen, "... ärsyttävä pikku lurjus! Kerro nyt kuitenkin kiltille täti Cluppinsille!"

"Äiti sanoi, etten saa kertoa", intti nuori herra. "Minäkin saan sieltä jotakin."

Tämän toiveen ilahduttamana tuo erinomainen poika ryhtyi taas entistä suuremmin voimin polkemaan leikkimyllyään.

Tämä alaikäisen lapsen edellä selostettu kuulustelu tapahtui sillä aikaa kuin herra ja rouva Raddle ja ajuri riitelivät kyytipalkkiosta, ja kun riita lopulta oli ratkennut ajomiehen eduksi, tuli rouva Raddle horjuen paikalle.

"Hyvänen aika, Mary Ann, mikä on hätänä?" kauhistui rouva Cluppins.

"Se saa koko ruumiini vapisemaan, Betsy",' vastasi rouva Raddle. "Raddle ei ole mies eikä mikään; jättää kaikki minun tehtäväkseni."

Tämä oli tuskin oikeudenmukaista Raddle parkaa kohtaan, jonka hänen oiva puolisonsa oli työntänyt syrjään kohta väittelyn alussa ja käskenyt pitämään kitansa kiinni. Hänellä ei kuitenkaan ollut tilaisuutta puolustautua, sillä rouva Raddle ilmaisi selviä pyörtymisen merkkejä, joiden vuoksi, kun ne huomattiin salin ikkunasta, rouva Bardell, rouva Sanders, vuokralainen ja vuokralaisen palvelustyttö hyökkäsivät kiireesti ulos ja saattoivat hänet sisälle puhuen kaikki yht'aikaa ja ilmaisten eri tavoin saalinsa ja mielipahansa, ikään kuin rouva Raddle olisi ollut kärsiväisin kuolevainen maan päällä. Kun hänet niin oli saatettu kadunpuoleiseen saliin, laskettiin hänet sohvalle, ja ensimmäisen kerroksen naisasukas juoksi ensimmäiseen kerrokseen palaten mukanaan pullo hajusuolaa, jonka hän, pitäen rouva Raddlea tiukasti kaulasta kiinni, sovitti naisellisessa säälissään ja lempeydessään tämän nenän alle, kunnes rouva Raddle vääntelehdittyään ja ponnisteltuaan aikansa selitti voivansa ehdottomasti paremmin.

"Voi naisparkaa!" säälitteli rouva Rogers. "Tiedän liiankin hyvin, mitä hän tuntee, liiankin hyvin!"

"Voi raukkaa! Tiedänpä sen minäkin", säesti rouva Sanders, ja sitten kaikki rouvat voivottelivat yhteen ääneen sanoen, että he kyllä tiesivät, mitä se oli, ja että he säälivät häntä koko sydämestään. Vuokralaisen pieni palvelustyttökin, joka oli kolmentoista vanha ja kolmen jalan pituinen, ilmaisi ujosti myötätuntonsa.

"Mutta mitä on tapahtunut?" kysyi rouva Bardell.

"Niin, mikä on saanut teidät noin suunniltanne?" tutkisteli rouva Rogerskin.

"Minä tulin niin järkyttyneeksi", vastasi rouva Raddle moittivasti. Sen johdosta kaikki naiset silmäilivät pahastuneina herra Raddlea.

"Niin, asianlaita on sellainen", sanoi tuo onneton herrasmies astuen esiin, "että kun me lähestyimme tätä ovea, syntyi riita kuomuvaunujen..."

Kun hän mainitsi tämän sanan, päästi hänen vaimonsa äänekkään huudon, joka hukutti kaikki lisäselvitykset kuulumattomiin.

"Olisi parempi, että antaisitte meidän rauhoittaa häntä, Raddle", sanoi rouva Cluppins. "Hän ei ikinä toivu tästä niin kauan kuin te olette läsnä."

Kaikki naiset kannattivat tätä mielipidettä, niin että herra Raddle työnnettiin ulos ovesta ja häntä kehoitettiin nauttimaan hiukan raitista ilmaa takapihalla. Sitä hän tekikin noin neljännestunnin ajan, minkä jälkeen rouva Bardell juhlallisen näköisenä ilmoitti hänelle, että hän saisi tulla sisään, mutta että hänen pitäisi olla hyvin varovainen vaimoonsa nähden. Hän tiesi kyllä, ettei herra Raddlen tarkoituksena ollut olla epäystävällinen, mutta että tämän pitäisi olla hyvin varovainen käytöksessään vaimoaan kohtaan. Mary Ann oli kaikkea muuta kuin voimakas, ja ellei Raddle olisi varovainen, hän menettäisi hänet, kun vähimmin tiesi odottaa sitä, ja sitä hänen olisi perin kaameaa ajatella jälkeenpäin, ja niin poispäin. Kaikkea tätä herra Raddle kuunteli perin alistuvaisena ja palasi heti saliin mahdollisimman lammasmaisena.

"Mutta voi toki, rouva Rogers, suokaa anteeksi, eihän teitä vielä ole esiteltykään! Herra Raddle, hyvä rouva, rouva Cluppins, hyvä rouva, rouva Raddle, hyvä rouva."

"... rouva Cluppinsin sisar", selitti rouva Sanders.

"Jaha, niinkö", sanoi rouva Rogers armollisesti, sillä hän oli vuokralainen ja hänen palvelijattarensa hoiti tarjoilua, niin että hän oli pikemmin armollinen kuin tuttavallinen asemansa perusteella. "Jaha, niinkö!"

Rouva Raddle hymyili imelästi, herra Raddle kumarsi, ja rouva Cluppins sanoi olevansa "hyvin onnellinen saadessaan tilaisuuden tutustua sellaiseen naiseen kuin rouva Rogers, josta hän oli kuullut niin paljon hyvää". Tämän kohteliaisuuden viimeksimainittu rouva otti vastaan alentuvan hyväntahtoisesti.

"No niin, herra Raddle", virkkoi rouva Bardell, "sanonpa, että teidän ja Tommyn pitäisi olla aikalailla mielissänne, kun saatte olla ainoat herrat saattamassa näin monta naista koko matkan Hampsteadin 'Espanjalaiseen'. Ettekö tekin ole sitä mieltä, että hänen pitäisi olla mielissään, rouva Rogers?"

"Tietysti", myönsi rouva Rogers, minkä jälkeen kaikki muutkin naiset lisäsivät: "Niin, tietysti."

"Ja tietysti minä olenkin mielissäni", vastasi herra Raddle hieroskellen käsiään ja osoittaen lievää taipumusta hiukan kirkastua. "Totta puhuakseni, sanoin, kun ajaa jyryytimme noilla kuomuvaunuilla..."

Kun taas toistui tuo sana, joka herätti niin monia tuskallisia muistoja, rouva Raddle painoi taas nenäliinan silmilleen ja päästi puoleksi tukahdutetun huudahduksen, niin että rouva Bardell rypisti kulmiaan herra Raddlelle osoittaakseen, että tämän oli parempi olla sanomatta enää mitään, ja kehoitti hyvin tärkeän näköisenä rouva Rogersin palvelijatarta "tuomaan viinin pöytään".

Tämä oli merkkinä nurkkakaapin salaisten aarteiden paljastamiseen, ja siihen kuului useita lautasellisia appelsiineja ja keksejä, pullo vanhaa höystettyä portviiniä— sitä, joka maksaa shillingin ja yhdeksän pennyä—toinen pullo tuota kuuluisaa Itä-Intian sherryä, hinnaltaan neljätoista pennyä—jotka kaikki otettiin esille vuokralaisen kunniaksi ja herättivät jokaisessa rajatonta tyytyväisyyttä. Kun sen jälkeen rouva Cluppinsin sielu oli joutunut suuren kauhistuksen valtaan Tommyn yrittäessä kertoa, minkälaisessa ristikuulustelussa hän oli ollut nyt kyseessä olevan nurkkakaapin sisällön johdosta — joka yritys onneksi tukahtui alkuunsa, kun Tommy tuli nielaisseeksi puoli lasia vanhaa maustettua väärään kurkkuun ja siten saattanut henkensä vaaraan muutamaksi sekunniksi — seurue lähti liikkeelle etsimään Hampsteadiin vieviä vaunuja. Ne löytyivät pian, ja parissa tunnissa he kaikki olivat terveinä saapuneet 'Espanjalaisen puistokahvilan' puutarhaan, jossa onnettoman herra Raddlen ensimmäinen teko oli vähällä aiheuttaa hänen vaimolleen uuden pyörtymiskohtauksen. Ei tapahtunut enempää eikä vähempää kuin että hän tilasi teetä seitsemälle, vaikka — kuten kaikki naiset yhdestä suusta huomauttivat — mikään ei olisi ollut mukavampaa Tommyyn nähden kuin että hän olisi juonut jonkun toisen kupista tai kaikkien, kun tarjoilija ei katsellut sinnepäin. Silloin olisi säästetty yksi kuppi teetä, ja sitä olisi kuitenkin ollut ihan kylliksi.

Mutta nyt ei sitä enää voinut korjata, ja teetarjotin tuli: seitsemän kuppia ja lautasta, ja leipää ja voita samassa mittakaavassa. Rouva Bardell valittiin yksimielisesti puheenjohtajaksi, ja kun rouva Rogers oli asetettu hänen oikealle ja rouva Raddle vasemmalle puolelleen, jatkui ateria suuren hilpeyden ja riemun vallitessa.

"Kuinka suloista maalla sentään onkaan!" huokasi rouva Rogers. "Toivoisinpa melkein, että aina saisin elää maalla."

"Oi, ette te siitä pitäisi, rouva", vastasi rouva Bardell hiukan hätääntyneesti, sillä eihän ollut ollenkaan otollista vuokrattavaan huoneeseen nähden rohkaista sellaisia taipumuksia. "Ette te pitäisi maallaolosta, hyvä rouva."

"Minäkin arvelisin, että te olette liian vilkas ja teidän seuraanne kaivataan liiaksi ollaksenne tyytyväinen maalla", sanoi pieni rouva Cluppins.

"Ehkäpä asia on niin, ehkä", huokasi ensimmäisen kerroksen vuokraaja.

"Yksinäisille ihmisille, joista ei kukaan välitä ja joille kukaan ei osoita huomiota tai joiden sydän on murtunut tai jotakin muuta sellaista", virkkoi herra Raddle koettaen puhua hiukan leikilliseen sävyyn ja katsellen ympärilleen, "niille sopii maaseutu mainiosti. Maaseutu sopii haavoittuneelle hengelle, niinkuin sanotaan."

Nyt oli asianlaita sellainen, että kaikesta, mitä tuo onneton olento saattoi sanoa, olisi mikä muu hyvänsä ollut parempaa kuin tämä. Rouva Bardell puhkesi tietysti itkuun ja pyysi, että hänet heti vietäisiin pois pöydän äärestä, minkä johdosta hänen rakastava lapsensa alkoi mitä surkeimmin ulvoa.

"Voisiko kukaan uskoa, hyvä rouva", huudahti rouva Raddle kääntyen kiihtyneenä ensimmäisen kerroksen vuokralaisen puoleen, "että nainen voi olla naimisissa tuollaisen epämiehekkään olion kanssa, joka saattaa kaiken päivää ivata naisen tunteita kuten hän!"

"Rakkaani", selitti herra Raddle, "en minä sillä mitään tarkoittanut."

"Et tarkoittanut!" toisti rouva Raddle hyvin äkäisesti ja halveksivasti. "Mene tiehesi! En siedä katsella mokomaa petoa."

"Sinun ei pidä kiihottua, Mary Ann", puuttui rouva Cluppins puheeseen. "Teidän pitäisi todella ajatella itseänne, hyvä ystävä, mutta sitä ette muista milloinkaan. Menkää nyt tiehenne, Raddle, olkaa kiltti, sillä muuten teette hänelle vielä enemmän pahaa."

"Niin, teidän olisi todella parasta juoda teenne yksinänne, hyvä herra", sanoi rouva Rogers taas turvautuen hajusuoloihinsa.

Rouva Sanders, joka tapansa mukaan puuhaili innokkaasti leivän ja voin kimpussa, ilmaisi saman mielipiteen, ja herra Raddle vetäytyi hiljalleen syrjään.

Sitten syntyi aika puuha, kun piti nostaa nuori herra Bardell, joka oli jo hiukan liian iso hyväiltäväksi, äitinsä syliin. Tämän toimituksen aikana hänen jalkansa joutuivat teepöydälle ja aiheuttivat vähän sekaannusta kuppien ja lautasten parissa. Mutta kuvatunlaiset pyörtymiskohtaukset, jotka ovat tarttuvia naisten keskuudessa, kestävät harvoin kauan, niin että kun rouva Bardellia oli oikein suudeltu ja hiukan itketty hänen takiaan, hän toipui, istuutui taas paikalleen, ihmetteli, kuinka oli voinut olla niin hupsu, ja kaatoi lisää teetä.

Juuri tällä hetkellä kuului lähestyvien pyörien jyrinää, ja naiset näkivät katettujen vaunujen pysähtyvän puutarhan portille.

"Uusia vieraita!" ilmoitti rouva Sanders.

"Se on herra", sanoi rouva Raddle.

"Katsos, eikö se olekin herra Jackson, Dodsonin ja Foggin apulainen!" huudahti rouva Bardell. "Herranen aika! Eihän herra Pickwick vain liene maksanut korvausta!"

"Taikka tarjoa avioliittoa!" sanoi rouva Cluppins.

"Voi sentään, kun tuo herra on hidas", hätäili rouva Rogers. "Miksi hän ei pidä kiirettä!"

Rouvan lausuessa nämä sanat kääntyi herra Jackson vaunuista, joiden ääressä hän oli antanut ohjeita miehelle, jolla oli kuluneet vaatteet ja jalassa mustat saappaat tämän juuri laskeuduttua ajopeleistä paksu saarnikeppi kädessä, ja lähti tulemaan kohti paikkaa, jossa naiset istuivat, pyyhkäisten lähestyessään tukkaansa syrjään hatun lierin alta.

"Mitä nyt? Onko jotakin tapahtunut, herra Jackson?" kysyi rouva Bardell kiihkeästi.

"Ei yhtään mitään, rouva", vastasi herra Jackson. "Kuinka voitte, hyvät rouvat? Minun täytyy pyytää anteeksi, että tunkeudun seuraanne, hyvät naiset, mutta laki, hyvät naiset, laki!"

Tämän puolustuspuheen jälkeen herra Jackson hymyili, kumarsi kaikille yhteisesti ja silitteli taas hiuksiaan. Rouva Rogers kuiskasi rouva Raddlelle, että siinä oli todella hieno nuori mies.

"Kävin Goswell-kadulla", jatkoi Jackson, "ja kuultuani palvelustytöltä, että olitte täällä, otin vaunut ja ajoin tänne. Isäntäni tarvitsevat teitä heti kaupungissa, rouva Bardell."

"Siunatkoon!"

"Niin", jatkoi Jackson purren huultaan. "Asia on hyvin tärkeä ja kiireellinen, niin ettei sitä mitenkään voi lykätä. Dodson sanoi sen minulle erikoisesti ja Fogg myöskin. Olen käskenyt vaunujen odottaa, niin että voitte heti lähteä takaisin niillä."

"Kuinka ihmeen omituista!" huudahti rouva Bardell.

Naiset myönsivät, että se oli hyvin omituista, mutta olivat yksimieliset siitä, että asian täytyi olla perin tärkeä, sillä eiväthän Dodson ja Fogg muuten olisi lähettäneet sanaa, ja kun asia kerran oli kiireellinen, niin täytyi rouva Bardellin lähteä Dodsonin ja Foggin puheille viivyttelemättä.

Siihen seikkaan, että asianajaja kutsui luokseen noin tavattoman kiireesti, sisältyi jokunen määrä arvonantoa ja tärkeyttä, joka ei mitenkään ollut vastenmielistä rouva Bardellille, etenkin kun hän syystä kyllä saattoi otaksua, että se korottaisi hänen arvoaan ensimmäisen kerroksen vuokralaisen silmissä. Hän teeskenteli hiukan, oli olevinaan hyvin pahoillaan ja epäröivinään, mutta päätyi lopulta siihen päätökseen, että hänen oli kai lähdettävä.

"Mutta ettekö halua virkistää itseänne matkanne jälkeen, herra Jackson?" sanoi rouva Bardell kehoittavasti.

"Ei todellakaan ole paljoa aikaa menetettävissä", vastasi Jackson, "ja minulla on toverikin mukanani", hän jatkoi silmäten miestä, jolla oli saarnikeppi kädessä.

"Mutta pyytäkää tuttavannekin tänne", kehoitti rouva Bardell. "Olkaa hyvä ja pyytäkää hänet tänne."

"Kiitoksia vain, mutta olenpa mieluummin pyytämättä häntä tänne", mutisi herra Jackson hiukan hämillään. "Hän ei ole kovinkaan tottunut naisseuraan ja ujostelee heitä. Jos haluatte pyytää tarjoilijaa viemään hänelle ryypyn, niin hän ei juo sitä yhdellä kertaa, eipä juokaan. Koettakaapa!"

Herra Jacksonin sormet vaeltelivat leikkisästi hänen nenänsä ympärillä tämän puheen aikana osoittaen kuulijoille, että hän puhui ivallisesti.

Tarjoilija lähetettiin heti paikalla tuon ujostelevan herrasmiehen luokse, ja ujosteleva herrasmies joi jotakin, herra Jackson joi myös jotakin ja naiset joivat jotakin vieraanvaraisuuden nimessä. Herra Jackson sanoi senjälkeen pelkäävänsä, että oli aika lähteä, jolloin rouva Sanders, rouva Cluppins ja Tommy, joiden oli määrä seurata rouva Bardellia, nousivat vaunuihin jättäen muut herra Raddlen suojeluksen alaisiksi.

"Isak", sanoi herra Jackson, kun rouva Bardell valmistautui nousemaan vaunuihin ja silmäili saarnikeppistä miestä, joka istui ajurin paikalla sikaria poltellen.

"Häh?"

"Tämä on rouva Bardell."

"Olen sen kauan tiennyt."

Rouva Bardell pääsi vaunuihin, herra Jackson nousi hänen jälkeensä, ja sitten lähdettiin ajamaan. Rouva Bardell ei voinut olla mietiskelemättä herra Jacksonin tuttavan sanoja. Kummia otuksia nuo asianajajat! Siunatkoon, kuinka ne ottavat selville, kuka kukin on!

"Ikävä juttu minun isännilleni nuo kulut, vai mitä?" sanoi Jackson, kun rouvat Sanders ja Cluppins olivat nukahtaneet. "Teidän juttunne kulut, tarkoitan?"

"Olen kovin pahoillani, etteivät he voi saada niitä", vastasi rouva Bardell. "Mutta kun te lakimiehet ajatte tällaisia juttuja keinottelutarkoituksessa, niin täytyyhän teidän tietysti saada tappiotakin silloin tällöin."

"Mutta annoittehan heille tietääkseni velkakirjan teidän kulujanne vastaavasta summasta jutun ratkettua?" sanoi Jackson.

"Annoin kyllä, muodon vuoksi", vastasi rouva Bardell.

"Tietysti", vastasi Jackson kuivasti. "Aivan muodon vuoksi, aivan niin."

He ajoivat eteenpäin, ja rouva Bardell nukahti. Hän heräsi jonkin ajan kuluttua vaunujen pysähtyessä.

"Siunatkoon!" sanoi rouva. "Joko ollaan Freemans Courtissa?"

"Emme ajakaan ihan niin kauas", vastasi Jackson. "Olkaa hyvä ja nouskaa."

Heräämättä vielä ihan kokonaan totteli rouva Bardell. Paikka oli omituinen: korkea seinä, jonka keskellä oli portti ja sisällä palava kaasulyhty.

"No niin, hyvät rouvat", huusi saarnikeppiä käyttävä mies katsoen vaunuihin ja pudistellen rouva Sandersia herättääkseen hänet. "Tulkaa!" Herättäen ystävättärensä nousi rouva Sanders vaunuista. Nojaten herra Jacksonin käsivarteen ja taluttaen Tommyä kädestä oli rouva Bardell jo astunut porttikäytävään. Muut tulivat perässä.

Huone, jonne he tulivat, oli vielä oudomman näköinen kuin portti. Sellainen joukko miehiä seisoskelemassa seinävierillä! Ja ne tuijottivat niin!

"Mikä paikka tämä on?" kysyi rouva Bardell pysähtyen.

"Vain meidän toimistojamme", vastasi Jackson työntäen hänet ovesta sisään ja katsellen ympärilleen nähdäkseen, seurasivatko toiset naiset heitä. "Pidä nyt tarkoin varasi, Isak!"

"Olkaa huoleti", vastasi saarnikeppiä käyttävä mies. Ovi sulkeutui raskaasti heidän jälkeensä, ja he laskeutuivat lyhyitä portaita alas.

"Täällä siis vihdoinkin ollaan. Kaikki on kunnossa ja niin kuin olla pitääkin, rouva Bardell!" sanoi herra Jackson silmäillen riemuitsevasti ympärilleen.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi rouva Bardell sydän pamppaillen.

"Juuri tätä", vastasi Jackson vetäen hänet hiukan syrjemmäksi. "Älkää pelästykö, rouva Bardell. Ei ole milloinkaan ollut hienotunteisempaa miestä kuin Dodson eikä inhimillisempää kuin Fogg. Heidän velvollisuutensa oli, asioiden hoidon vuoksi, ottaa teidät haltuunsa noitten kulujen takeeksi, mutta he tahtoivat kaikin voimin varoa loukkaamasta tunteitanne mikäli suinkin mahdollista. Millainen lohdutus teille onkaan ajatella, kuinka kaikki suoritettiin! Tämä on Fleetin vankila, hyvä rouva. Toivotan teille hyvää yötä, rouva Bardell. Hyvää yötä, Tommy!"

Jacksonin kiiruhtaessa pois saarnikeppisen miehen seurassa opasti toinen mies, jolla oli avain kädessään ja joka oli seurannut kohtausta, rouva Bardellin toisille lyhyille portaille, jotka johtivat toisen oven suuhun. Rouva Bardell päästi ankaran kirkunan, Tommy ulvoi, rouva Cluppins värisi sisäisesti ja rouva Sanders kiiruhti tiehensä muitta mutkitta. Sillä heidän edessään seisoi vääryyttä kärsinyt herra Pickwick nauttien tavallista iltailma-annostaan ja hänen vieressään nojaili seinään Samuel Weller, joka rouva Bardellin nähdessään otti hatun päästään ivallisesti tervehtien, kun taas hänen isäntänsä kääntyi harmistuneena poispäin.

"Älkää kiusatko tätä naista", sanoi vartija herra Wellerille, "hänet on juuri tuotu tänne".

"Vanki siis!" virkkoi Sam pistäen näppärästi hatun päähänsä. "Kuka on kantaja? Miksi? Kertokaa, hyvä mies!"

"Dodson ja Fogg", vastasi mies. "Vangittu hyväksytyn velkakirjan nojalla kuluista."

"Tule tänne Job!" huuteli Sam syöksyen käytävään. "Juokse herra Perkerin luo, Job! Tahdon tavata hänet heti! Arvelen tästä koituvan jotakin hyvää. Tämä oli mainiota. Hurraa! Missä isäntä on?"

Mutta näihin kysymyksiin ei kuulunut vastausta, sillä Job oli lähtenyt hurjasti juoksemaan heti kun hän sai kuulla asian, ja rouva Bardell oli pyörtynyt oikein tosissaan ja vilpittömästi.

18. luku.

ON PARHAASTA PÄÄSTÄ OMISTETTU LIIKEASIOILLE JA DODSON & FOGGIN AJALLISELLE MENESTYKSELLE. HERRA WINKLE ILMESTYY OMITUISISSA OLOSUHTEISSA. HERRA PICKWICKIN HYVÄSYDÄMISYYS OSOITTAUTUU SUUREMMAKSI KUIN HÄNEN ITSEPÄISYYTENSÄ.

Vauhtiaan vähääkään hidastamatta Job Trotter juoksi Holborniin päin milloin keskellä katua, milloin käytävällä, milloin katuojassa, aina sitä mukaa kuin eteenpäinpääsemisen mahdollisuudet vaihtelivat miesten, naisten, lasten ja ajopelien tungoksessa kullakin matkan osalla. Mistään vastuksista välittämättä hän porhalsi pysähtymättä hetkeksikään kunnes ehti Grays Innin sisäänkäytävään. Mutta huolimatta hänen pitämästään kiireestä portti oli suljettu runsaasti puolta tuntia ennen kuin hän ehti perille, ja kun hän oli saanut käsiinsä herra Perkerin siivoojattaren, joka asui talossa naimisissa olevan tyttärensä kanssa, joka oli antanut sydämensä ja kätensä palkattomalle tarjoilijalle, joka taas asui parissa huoneessa jossakin numerossa jonkin kadun varrella lähellä jotakin panimoa jossakin Grays Inn Lanen takana, hän huomasi, että vankila suljettaisiin viidentoista minuutin kuluttua yöksi. Sen lisäksi oli herra Lowten nuuskittava esille 'Kannon ja Harakan' takahuoneesta, ja Job oli tuskin saanut tämän tehtävän toimitetuksi ja ilmoittanut Sam Wellerin tiedonannon, kun kello löi kymmenen.

"No niin", tuumi Lowten, "nyt on liian myöhäistä. Nyt ette pääse sisään yöksi. Saatte jäädä kadulle, kaveri."

"Välipä sillä", tuumi Job. "Minä nukun missä hyvänsä. Mutta eikö olisi parasta tavata herra Perkeriä jo tänä iltana, niin että pääsemme sinne ihan ensimmäiseksi huomen aamuna?"

"Niinpä niin", myönsi Lowten hiukan mietittyään, "jos olisi kysymys kenestä muusta hyvänsä, ei Perker juuri pitäisi siitä, että tulen hänen kotiinsa, mutta koska asia koskee herra Pickwickiä, niin luulenpa tohtivani ottaa ajurin toimiston laskuun."

Päättäen menetellä näin herra Lowten sieppasi hattunsa, pyysi seuruetta valitsemaan varapuheenjohtajan hänen satunnaisen poissaolonsa ajaksi ja lähti kulkemaan lähintä ajuriasemaa kohti. Hän valitsi siellä lupaavimman näköiset umpivaunut ja antoi ajurille osoitteen Montague Place, Russell Square. Perkerillä oli sinä, päivänä illalliskutsut, kuten salin ikkunoista näkyvät valot ja sieltä kuuluva suuren pianon ja harrastelijalaulajan ääni sekä porraskäytävään ja eteiseen tunkeutuva ruoan haju todistivat. Ja todella oli pari oikein hyvää asiakasta maalta sattunut tulemaan kaupunkiin, jolloin miellyttävä pieni seurue oli kokoontunut heitä juhlimaan. Siihen kuului henkivakuutusyhtiön sihteeri, herra Snicks, herra Prosee, mainio neuvos, kolme asianajajaa, yksi vararikko-oikeuden komissaari, yksityinen lainopillinen neuvonantaja Templestä, hänen oppilaansa, pienisilmäinen, käskeväeleinen nuori mies, joka oli kirjoittanut hauskan teoksen maatilusten luovuttamisesta laajoine ja monilukuisine muistutuksineen ja viittauksineen, sekä eräitä muita eteviä ja huomattavia henkilöitä. Pikku herra Perker erosi tästä seurueesta, kun hänelle kuiskaten ilmoitettiin hänen apulaisensa saapuneen häntä tapaamaan, ja tullessaan ruokasaliin hän tapasi siellä herra Lowtenin ja Job Trotterin, jotka näyttivät hyvin hämäriltä ja varjomaisilta keittiökynttilän valossa, jonka se herra, joka suvaitsi ilmestyä määrättyä neljännesvuosikorvausta vastaan sinne jalassa samettiset polvihousut ja pumpulisukat, oli asettanut pöydälle osoittaen asiaankuuluvaa ylenkatsetta kirjuria ja kaikkea sitä kohtaan, mikä jollakin tavoin kuului "toimistoon".

"No, Lowten", virkkoi pieni herra Perker sulkien oven, "mitä on tapahtunut? Onko tullut jotakin juttua koskeva tärkeä kirje, vai mitä?"

"Ei, herra", vastasi puhuteltu. "Täällä on sanantuoja herra Pickwickiltä."

"Vai Pickwickiltä?" sanoi pieni mies kääntyen vikkelästi Jobin puoleen. "No, mitä se koskee?"

"Dodson ja Fogg ovat pidättäneet rouva Bardellin takeeksi kuluistaan, herra tuomari", selitti Job.

"Eihän!" huudahti herra Perker pistäen kätensä taskuun ja nojaten tarjoilupöytään.

"Kyllä!" selitti Job. "Näyttää siltä kuin he olisivat saaneet häneltä kulujen pantiksi velkakirjan heti jutun päätyttyä."

"Saamari soikoon!" huudahti Perker ottaen molemmat kätensä taskuistaan ja iskien painokkaasti oikean kätensä rystysillä vasemman kämmeneen. "Ne ovat ovelimpia veijareita, mitä milloinkaan olen tavannut toiminnassani."

"Terävimpiä liikemiehiä, mitä milloinkaan olen tuntenut", virkkoi Lowten.

"Teräviä todellakin!" toisti Perker. "Ei milloinkaan tiedä, mitä heidän mieleensä juolahtaa."

"Ihan totta, sitä ei milloinkaan tiedä", vastasi Lowten. Sitten miettivät isäntä ja apulainen muutaman sekunnin, kasvoillaan sellainen ilme kuin he olisivat ihailleet kauneinta ja nerokkainta keksintöä, mitä ihmisen äly milloinkaan on tuottanut. Kun he olivat jossakin määrin selviytyneet ihailunsa huumauksesta, selitti Job Trotter lopun asiaansa. Perker nyökkäsi miettivästi ja otti kellon taskustaan.

"Olen siellä tasan kello kymmenen", sanoi pieni mies. "Sam on ihan oikeassa. Sanokaa hänelle niin. Haluatteko lasin viiniä, Lowten?"

"Kiitoksia, herra."

"Tarkoitatte, 'kyllä', luullakseni", sanoi pieni mies kääntyen ottamaan tarjoilupöydältä pullon ja lasin.

Koska herra Lowten todella oli tarkoittanut kyllä, ei hän sanonut siitä sen enempää, vaan kysyi Jobilta kuuluvasti kuiskaten, eikö herra Perkerin muotokuva, joka riippui uunia vastapäätä, ollut ihmeellisesti 'näköinen', mihin Job tietysti vastasi, että kyllä oli. Kun viini oli kaadettu laseihin, joi Lowten rouva Perkerin ja lasten terveydeksi ja Job joi Perkerin maljan. Koska samettihousuinen, puuvillasukkainen herrasmies ei näyttänyt pitävän velvollisuuteensa kuuluvana näyttää noille toimistoihmisille tietä ulos ja sen vuoksi itsepäisesti oli vastaamatta kellonsoittoon, he itse etsivät tiensä. Asianajaja poistui saliinsa, kirjuri 'Kantoon ja Harakkaan' ja Job Covent Gardenin aukiolle viettääkseen yönsä vihanneslaatikossa.

Täsmälleen mainitsemallaan kellonlyönnillä seuraavana aamuna kolkutti hyväntuulinen pieni lakimies herra Pickwickin ovelle, jonka Sam Weller hyvin sukkelasti aukaisi.

"Herra Perker", sanoi Sam ilmoittaen vieraan herra Pickwickille, joka istui ikkunan ääressä miettivän näköisenä. "Olen perin iloinen, että satuitte pistäytymään tänne. Luulen melkein, että isäntä tahtoo puhua sanan tai pari kanssanne."

Perker vaihtoi Samin kanssa ymmärtävän katseen osoittaen käsittävänsä, ettei saisi sanoa, että häntä oli käyty hakemassa. Viitaten Samia lähestymään hän kuiskasi lyhyesti hänen korvaansa.

"Ettehän todella tarkoita sitä, herra?" sanoi Sam säpsähtäen ja perääntyen ylen hämmästyneenä.

Perker nyökkäsi hymyillen.

Herra Samuel Weller katseli pientä asianajajaa, sitten herra Pickwickiä, sitten kattoa ja sitten taas Perkeriä, irvisti, nauroi ääneensä ja katosi sitten suin päin siepaten hattunsa sen enemmittä selityksittä.

"Mitä tämä tarkoittaa?" kysyi herra Pickwick katsellen Perkeriä hämmästyneen näköisenä. "Mikä on saanut Samin noin tavattomaan mielentilaan?"

"Oh, ei mikään, ei mikään", vastasi Perker. "Tulkaa, hyvä herra, vetäkää tuolinne tänne pöydän ääreen. Minulla on aikalailla sanottavaa teille."

"Mitä papereita nuo ovat?" ihmetteli herra Pickwick, kun pieni mies laski pöydälle pienen, punaisella langalla sidotun asiakirjakääryn.

"Bardellin ja Pickwickin jutun pöytäkirjat", vastasi Perker avaten solmun hampaillaan.

Herra Pickwick raapaisi tuolinsa jaloilla permantoa ja heittäytyen siihen risti käsivartensa ja katseli vihaisesti — mikäli herra Pickwick milloinkaan saattoi näyttää vihaiselta — lainoppinutta ystäväänsä.

"Ette taida pitää tämän jutun nimen kuulemisesta?" sanoi pieni mies yhä puuhaillen solmun kimpussa.

"En tosiaan."

"Sepä ikävää, koska se juuri tulee olemaan keskustelumme aiheena."

"Soisin mieluummin, ettei asiasta milloinkaan puhuttaisi meidän kesken, Perker", sanoi herra Pickwick kiireesti.

"Hui hai, hyvä ystävä", sanoi pieni mies avaten vihdoin solmun ja silmäillen innokkaasti herra Pickwickiä. "Siitä täytyy puhua. Olen tullut tänne siinä tarkoituksessa. No niin, oletteko valmis kuuntelemaan, mitä minulla on sanottavaa, hyvä ystävä? Ei mitään kiirettä! Jos tahdotte, niin voin odottaakin. Minulla on mukanani tämän aamun lehdet. Mukaudun täydellisesti teidän toiveisiinne. Kas niin!"

Tässä pieni mies heitti jalkansa toisen päälle ja näytti aikovan aloittaa lukemisen hyvin tyynesti ja innokkaasti.

"Hyvä, hyvä", sanoi herra Pickwick huoaten, mutta taipuen samalla hetkellä hymyilemään. "Sanokaa sanottavanne. Se on kai sitä vanhaa juttua?"

"Pieni muutos asiassa, hyvä herra, pieni muutos", aloitti herra Perker huolellisesti taittaen sanomalehtensä ja pistäen sen jälleen taskuunsa. "Rouva Bardell, kantaja tässä jutussa, on näiden muurien sisällä."

"Tiedän sen", kuului herra Pickwickin nopea vastaus. "Hyvä. Ja tiedätte kai, kuinka hän on joutunut tänne; tarkoitan, millä perusteilla ja minkä johdosta?"

"Kyllä. Ainakin olen kuullut Samin selostuksen asiasta", sanoi herra Pickwick teeskennellyn välinpitämättömästi.

"Samin selostus asiasta on, sen uskaltanen sanoa, ihan oikea. No sitten: ensimmäinen tehtäväni, herra Pickwick, on kysyä teiltä, onko tuon naisen jäätävä tänne?"

"Jäätävä tänne!" toisti herra Pickwick.

"Niin, jäätävä tänne, hyvä herra Pickwick", toisti Perkerkin nojaten tuolinsa selkänojaan ja tarkastellen kiinteästi asiakastaan.

"Kuinka voitte kysyä sitä minulta? Sehän riippuu kokonaan Dodsonista ja Foggista. Tiedätte sen ihan hyvin."

"En tiedä mitään sellaista", vastasi herra Perker lujasti. "Se ei saa jäädä riippumaan Dodsonista ja Foggista. Tunnette ne miehet yhtä hyvin kuin minä. Se riippuu yksinomaan, kokonaan ja täydellisesti teistä."

"Minusta!" huudahti herra Pickwick nousten hermostuneesti tuolistaan ja istuutuen taas heti kohta.

Pieni mies napautti kahdesti nuuskarasiansa kantta, aukaisi sen, otti ison hyppysellisen, sulki rasian taas ja toisti sanan: "Teistä!"

"Minä sanon", jatkoi pikku mies, joka näytti saaneen nuuskasta itseluottamusta, "sanon, että hänen nopea vapautumisensa tai ikuinen vankeutensa riippuu teistä, yksinomaan teistä. Kuunnelkaa minua loppuun, rakas ystävä, pyydän, älkääkä tuhlatko tarmoanne, sillä se saattaa teidät vain hikoilemaan hyödyttämättä mitään. Minä sanon", jatkoi Perker tehostaen joka väitettään painamalla eri sormen pöytään, "minä sanon, ettei kukaan muu kuin te voi pelastaa häntä tästä kurjuuden luolasta ja että te voitte tehdä sen ainoastaan maksamalla tämän jutun kulut — sekä kantajan että vastaajan — noiden Freemans Courtin vesojen käteen. Pyydän teitä pysymään rauhallisena, rakas herra Pickwick."

Herra Pickwick, jonka kasvonilmeet olivat vaihdelleet mitä hämmästyttävimmällä tavalla tämän puheen aikana ja joka nähtävästi oli voimakkaan harminpuuskan vaiheilla, hillitsi vihaansa niin hyvin kuin saattoi. Tehostaen todisteluvoimaansa toisella nuuska-annoksella herra Perker jatkoi:

"Tapasin tuon naisen tänä aamuna. Kun maksatte kulut, teidät vapautetaan täydellisesti korvauksesta, ja sitten — tiedän, että se on vielä suuremman huomion arvoista teihin nähden — saatte vapaaehtoisen, hänen kirjoittamansa ja minulle kirjeenä lähettämän todistuksen siitä, että tämä juttu oli ihan alusta alkaen noiden miesten, Dodsonin ja Foggin, virittämä, jatkama ja ajama, että rouva syvästi katuu milloinkaan olleensa välikappaleena teidän loukkaamisessanne ja vahingoittamisessanne ja että hän pyytää minun välitystäni lähestyäkseen teitä ja pyytääkseen teiltä anteeksi."

"Jos minä maksan hänen kulunsa!" ihmetteli herra Pickwick närkästyneenä. "Todellakin arvokas asiakirja!"

"Tässä asiassa ei ole jos-sanoja, hyvä herra", sanoi Perker voitonriemuisesti. "Tässä on juuri se kirje, josta puhuin. Sen toi toimistooni tänä aamuna kello yhdeksältä eräs toinen nainen, ennen kuin olin laskenut jalkaanikaan tähän paikkaan tai mitenkään neuvotellut rouva Bardellin kanssa. Kunniani kautta!"

Valiten kirjeen käärystä pieni asianajaja työnsi sen herra Pickwickin kyynärpään viereen ja nuuskasi kaksi minuuttia yhteen menoon silmääkään räpäyttämättä.

"Onko siinä kaikki, mitä teillä on minulle sanottavaa?" kysyi herra Pickwick lempeästi.

"Ei aivan. En uskalla sanoa tällä hetkellä, riittävätkö velkakirjan sananmuoto, korvauksen näennäinen luonne ja todisteet, joita voimme saada kootuksi koko jutun ajamisesta, osoittamaan oikeaksi syytteen suoranaisesta vehkeilystä. Pelkään, etteivät ne riitä siihen, hyvä herra Pickwick. Siihen he ovat luullakseni liian ovelia. Tarkoitan kuitenkin, että kaikki seikat rinnakkain asetettuina riittävät osoittamaan teidän olevan oikeassa kaikkien järkevien ihmisten silmissä. Ja nyt pyydän teitä harkitsemaan seuraavaa: Nuo sataviisikymmentä puntaa — taikka mikä summa lieneekään, ilmaisen sen pyörein luvuin — eivät merkitse teille mitään. Valamiehistö on antanut langettavan päätöksen. No niin, se tuomio on väärä, mutta he tekivät kuitenkin päätöksensä sen mukaan kuin he ajattelivat oikeaksi ja kohtuulliseksi, ja se on teitä vastaan. Teillä on nyt tilaisuus helpoin ehdoin asettua paljon korkeampaan asemaan kuin milloinkaan saattaisitte tehdä täällä pysymällä, mitä ihmiset, jotka eivät tunne teitä, pitäisivät vain myrtyneenä, päättömänä, äreänä uppiniskaisuutena, ei minään muuna, uskokaa minua, hyvä herra! Voitteko epäröidä käyttämästä tilaisuutta hyväksenne, kun se palauttaa teidät ystävienne pariin, vanhoihin puuhiinne, terveyteen ja huveihinne, kun se vapauttaa uskollisen ja teihin hartaasti kiintyneen palvelijanne, jonka muuten tuomitsette vankeuteen koko elämänne ajaksi, ja ennen kaikkea, kun se tekee teille mahdolliseksi kostaa mitä jalomielisimmin— minkä tiedän olevan teidän sydämenne mukaista— päästämällä tuon naisen tästä hädän ja kurjuuden kuilusta, johon ainoaakaan miestä ei milloinkaan tuomittaisi, jos se olisi minun vallassani, mutta jonka soveltaminen naiseen on vielä hirveämpää ja raakamaisempaa. Nyt kysyn teiltä, hyvä herra, en ainoastaan lainopillisena neuvojananne, vaan myöskin hyvin uskollisena ystävänänne, haluatteko päästää käsistänne tilaisuuden, kun voitte saavuttaa kaiken tämän ja tehdä kaiken sen hyvän, vain siitä mitättömästä syystä, että muutamia puntia joutuu veijariparin, sellaisten miesten taskuihin, joille tuosta summasta ei ole muuta hyötyä kuin että mitä enemmän he voittavat, sitä enemmän he haluavat ja sitä pikemmin kietoutuvat johonkin roistomaisuuteen, joka pakostakin vie romahdukseen? Olen esittänyt nämä mietteet teille hyvin heikosti ja vaillinaisesti, mutta pyydän teitä ajattelemaan niitä. Harkitkaa niitä mielessänne niin kauan kuin haluatte. Odotan täällä vastaustanne mitä kärsivällisimmin."

Ennen kuin herra Pickwick ennätti vastata ja ennen kuin herra Perker oli ehtinyt siemaista kahdennenkymmenennenkään osan nuuska-annosta, jota niin pitkä puhe ehdottomasti vaati päätteekseen, kuului oven takaa äänten muminaa ja sitten epäröivä kolkutus.

"Voi, voi", huudahti herra Pickwick, johon ystävän vetoomus nähtävästi oli koskenut, "mitä kiusaa tuosta ovesta onkaan! Kuka siellä?"

"Minä, herra", vastasi Sam pistäen päänsä sisään.

"En voi nyt juuri puhella kanssasi. Minulla on tekemistä tällä hetkellä."

"Suokaa anteeksi, herra, mutta täällä olisi rouva, jolla on vähän erikoista asiaa teille."

"En tahdo tavata ketään naista", vastasi herra Pickwick, jonka mieli oli täynnä kuvia rouva Bardellista.

"Enpä teidän sijassanne olisi niin varma asiasta, herra", lausui Sam päätään pudistaen. "Jos tietäisitte, kuka on täällä lähellä, niin veisaisittepa ihan toista virttä, niinkuin haukka tuumi itsekseen iloisesti naurahtaen kuullessaan leppälinnun laulavan kulman takana."

"Kuka se on?" kysyi herra Pickwick.

"Haluatteko nähdä hänet, herra?" kysyi Sam pidellen kädellään ovea, ikään kuin hänellä olisi toisella puolella ollut jokin merkillinen ulkomaan elävä.

"Näyttää siltä kuin minun täytyisi", sanoi herra Pickwick katsellen Perkeriä.

"No niin, kaikki väki näyttämölle!" huusi Sam. "Soittakaa gongongia, väliverho pois, ja molemmat salaliittolaiset sisään!"

Puhuessaan Sam Weller veti oven auki, ja meluisesti syöksyi huoneeseen herra Nathaniel Winkle taluttaen kädestä perässään juuri samaa nuorta naista, jolla Dingley Dellissä oli ollut jalassaan ne turkisreunaiset kengät ja joka nyt, miellyttävästi punastellen ja hämillään perin viehättävänä punertavan silkin, soman hatun ja pitsiharson yhdistelmänä näytti sievemmältä kuin milloinkaan ennen.

"Neiti Arabella Allen!" huudahti herra Pickwick nousten tuolistaan.

"Ei", sanoi herra Winkle vaipuen polvilleen, "vaan rouva Winkle. Anteeksi, rakas ystävä, anteeksi."

Herra Pickwick saattoi tuskin uskoa aistimiensa todistusta eikä ehkä olisi uskonutkaan, mutta herra Perkerin hymyilevän naaman vahvistava todistus ja Samin ja soman palvelustytön läsnäolo taka-alalla, josta käsin he näyttivät seuraavan tapahtumia tuntien mitä suurinta tyydytystä, sai hänet vakuuttumaan.

"Voi, herra Pickwick!" sanoi Arabella hiljaisella äänellä, ikäänkuin arvon herran vaitiolosta säikähtyneenä. "Voitteko antaa anteeksi ajattelemattomuuteni?"

Herra Pickwick ei vastannut sanoin tähän vetoomukseen, mutta hän riisui mitä kiireimmin silmälasinsa, tarttui nuoren naisen molempiin käsiin ja suuteli häntä monta monituista kertaa — ehkä useammin kuin olisi ollut ehdottomasti välttämätöntä — ja sitten yhä pitäen toista hänen käsistään, sanoi herra Winklelle, että tämä oli uhkarohkea nuori penikka, ja käski penikan nousta ylös. Herra Winkle, joka oli muutaman sekunnin ajan raaputellut nenäänsä hattunsa reunalla hyvin katuvaisen näköisenä, noudatti käskyä, minkä jälkeen herra Pickwick muutaman kerran kopautti häntä selkään ja pudisteli sitten sydämellisesti kättä Perkerin kanssa, joka, jottei jäisi jäljelle tällaisissa tilaisuuksissa tavallisissa kohteliaisuuksissa, pudisteli morsiamen ja soman palvelustytön käsiä oikein hyväntahtoisesti, ja puristettuaan herra Winklen kättä kaikkein lämpimimmin saattoi loppuun ilonosoituksensa ottamalla nuuskaa niin paljon, että se olisi pannut puolikymmentä normaalinenäistä miestä pärskymään koko ikänsä.

"Mutta rakas tyttöseni", sanoi herra Pickwick, "kuinka tämä kaikki on tapahtunut? Tulkaa, istuutukaa ja kertokaa minulle kaikki! Eikös hän ole perin miellyttävän näköinen, Perker?" lisäsi herra Pickwick silmäillen Arabellan kasvoja yhtä ylpeänä ja innostuneena kuin tämä olisi ollut hänen tyttärensä.

"Ihastuttava, hyvä herra Pickwick", vastasi pieni lakimies. "Jollen itse jo olisi nainut mies, olisin taipuvainen kadehtimaan teitä, senkin vekkuli."

Täten ilmaisten ajatuksensa pieni herra tuuppasi Winkleä hiukkasen rintaan, johon tämä herra vastasi samalla tavalla. Sitten he molemmat nauroivat hyvin äänekkäästi, mutta ei niin äänekkäästi kuin herra Samuel Weller. Tämä oli juuri antanut vapauden tunteilleen suutelemalla somaa palvelustyttöä nurkkakaapin oven takana.

"En voi koskaan olla sinulle kyllin kiitollinen, Sam, siitä olen varma", sanoi Arabella hymyillen niin hellästi kuin suinkin saattoi kuvitella. "En koskaan unohda ponnistuksiasi Cliftonin puutarhassa."

"Älkää sanoko siitä yhtään mitään, hyvä rouva", pyyteli Sam. "Minä vain avustin luontoa, kuten entinen tohtori sanoi pojan äidille iskettyään tämän suonta, kunnes henki lähti."

"Mary, rakkaani, istuuduhan", sanoi herra Pickwick keskeyttäen äkkiä tällaiset kohteliaisuudet. "No, kuinkas kauan te olette olleet naimisissa?"

Arabella katseli kainosti herraansa ja mestariinsa, joka vastasi: "Vasta kolme päivää."

"Vai ainoastaan kolme päivää? Mutta mitä olette tehneet näiden kolmen kuukauden aikana?"

"Niinpä niin", puuttui herra Perker puheeseen, "tehkääpä selkoa sellaisesta laiskottelusta. Näettehän Pickwickin ihmettelevän vain sitä, ettei kaikki ollut valmista jo kuukausia sitten."

"Asia on sillä lailla", vastasi herra Winkle katsellen punastuvaa nuorta vaimoaan, "etten pitkään aikaan saanut Bellaa suostutetuksi karkaamaan. Ja kun vihdoin sain hänet suostumaan, kului vielä pitkä aika, ennen kuin saimme siihen tilaisuuden. Maryn oli sanottava itsensä irti kuukautta ennen, ennen kuin hän saattoi jättää paikkansa naapuritalossa, ja me emme olisi millään tulleet toimeen ilman hänen apuaan."

"Kunniasanallani", huudahti herra Pickwick, joka tällä välin oli pannut lasit takaisin nenälleen ja katseli vuoroin Winkleä ja Arabellaa ja Arabellaa ja Winkleä, hänen kasvojensa ilmaistessa niin suurta mielihyvää kuin sydämen lämpö ja hellät tunteet suinkin voivat ihmiskasvoille antaa. "Kunniasanallani! Olettepa nähdäkseni toimineet hyvin järjestelmällisesti hommissanne. Ja tietääkö veljenne kaikesta tästä, rakas ystävä?"

"Ei, ei mitään", vastasi Arabella värin vaihtuessa hänen kasvoillaan. "Rakas herra Pickwick, hänen täytyy saada tietää se teiltä — vain teidän huuliltanne. Hän on niin raju, niin ennakkoluuloinen ja on ollut niin — niin innokas puhumaan ystävänsä, herra Sawyerin, puolesta", lisäsi Arabella katsoen maahan, "että pelkään kauheasti seurauksia".

"Niinpä niin", virkkoi Perker vakavasti. "Teidän täytyy ottaa tämä asia käsiinne, hyvä herra Pickwick. Nuo nuoret miehet kunnioittavat teitä, vaikk'eivät tahtoisikaan kuunnella ketään muuta. Teidän täytyy estää onnettomuus. Kuumaa verta. Kuumaa verta!"

Pieni mies otti taas varoittavan hyppysellisen ja pudisteli epäröivästi päätään.

"Unohdatte, rakkaani", sanoi herra Pickwick hiljaisesti, "unohdatte, että olen vanki".

"Sitä en kylläkään unohtanut, paras herra Pickwick", vastasi Arabella. "En ole milloinkaan unohtanut sitä. En ole milloinkaan lakannut ajattelemasta, kuinka paljon mahdatte kärsiä, kun teidän täytyy oleskella näin kauheassa paikassa. Mutta toivoin, että siihen, mitä omasta mukavuudestanne huolehtiminen ei saa teitä tekemään, suostuisitte meidän onnemme nimessä. Jos veljeni kuulee tämän asian ensimmäiseksi teiltä, tunnen varmasti, että pääsemme sovintoon. Hän on ainoa sukulaiseni maailmassa, ja jollette te, herra Pickwick, puhu puolestani, pelkään menettäväni hänetkin. Olen tehnyt pahoin, oikein, oikein pahoin, tiedän sen."

Tässä Arabella-parka kätki kasvonsa nenäliinaan ja itki katkerasti.

Nämä samaiset kyyneleet eivät vaikuttaneet niinkään vähän herra Pickwickin mieleen. Mutta kun rouva Winkle, pyyhittyään kyyneleensä, alkoi puhua kaikkein suloisimmalla äänellään taivutellen ja houkutellen, kävi herra Pickwick perin levottomaksi ja epävarmaksi siitä, kuinka olisi toimittava, joka seikka kävi selville siitä, että hän tuontuostakin hieroi silmälasejaan, nenäänsä, housujaan, päätään ja sääryksiään.

Käyttäen hyväkseen näitä epäröinnin merkkejä selitteli herra Perker, (jonka luokse nuori pari näytti suoraan tulleen tänä aamuna) terävästi vedoten lain pykäliin, ettei herra Winkle vanhempi myöskään vielä tiennyt mitään tästä hänen poikansa ottamasta tärkeästä askeleesta elämän polulla; että mainitun pojan tulevaisuudentoiveet riippuivat kokonaan mainitusta Winkle vanhemmasta, siitä, että tämä edelleen suhtautuisi häneen vähentymättömällä rakkaudella ja kiintymyksellä; että oli hyvin vähän luultavaa, että hän menettelisi niin, jos asia salattaisiin kauan häneltä; että herra Pickwickin olisi, kun hän menisi Bristoliin tapaamaan herra Allenia, samasta syystä mentävä Birminghamiin tapaamaan vanhempaa herra Winkleä, ja lopuksi, että vanhemmalla herra Winklellä oli täysi syy ja peruste pitää herra Pickwickiä jossakin määrin poikansa huoltajana ja neuvonantajana ja että tälle herralle siis kuului ja hänen asemansa mukaan oli luonnollista antaa henkilökohtaisesti ja suullisesti tieto kaikista tämän asian yksityiskohdista ja siitä osuudesta, joka hänellä oli tapahtumiin.

Herrat Tupman ja Snodgrass saapuivat nyt hyvin sopivasti neuvottelujen ollessa tällä asteella, ja heillekin oli välttämättä selitettävä kaikki, mitä oli tapahtunut, vieläpä kaikki myötä- ja vastasyytkin. Kaikki väitteet kerrattiin taas, minkä jälkeen jokainen esitti mielipiteensä omalla tavallaan ja omassa laajuudessaan. Ja kun herra Pickwick sitten oli lopuksi kauniiden todisteluiden ja väitteiden voimalla pakotettu peräytymään puolustusasemasta toisensa perästä ja kun hän oli äärimmäisessä vaarassa joutua kokonaan suunniltaan, hän otti Arabellan syliinsä, selitti, että tämä oli perin rakastettava olento ja että hän ei oikein tiennyt, mistä se oikein johtui, mutta että hän heti alusta saakka oli pitänyt hänestä, ja sanoi, ettei hänen sydämensä sallinut hänen olla nuorten onnen esteenä, niin että he saisivat tehdä hänelle, mitä tahtoisivat.

Kuullessaan tämän myönnytyksen oli herra Wellerin ensimmäisenä toimenpiteenä lähettää Job Trotter kuuluisan herra Pellin luokse valtuutettuna luovuttamaan omistajalle säännönmukainen velan kuittaus, jonka varovainen isä kaukonäköisesti oli jättänyt tuota oppinutta herraa varten, siltä varalta, että sitä millä hetkellä hyvänsä odottamatta tarvittaisiin. Hänen seuraavana toimenpiteenään oli sijoittaa koko irtain pääomansa kolme viidettä kannuun mietoa portteria, jota hän itse tarjoili pallokentällä kaikille, jotka vain halusivat siitä osansa. Tämän tehtyään hän hurrasi rakennuksen eri osissa äänensä aivan sorruksiin vaipuen sitten rauhallisesti tavalliseen mietiskelevään ja filosofiseen olotilaansa.

Kello kolmelta saman päivän iltapuolella herra Pickwick silmäili viimeistä kertaa pientä huonettaan ja raivasi tiensä, niin hyvin kuin taisi, velallisten tungoksen läpi, jotka innokkaasti tungeksivat lähelle puristaakseen hänen kättään, kunnes pääsi vartiohuoneen portaille. Täällä hän kääntyi silmäämään ympärilleen, ja hänen silmänsä kirkastuivat hänen niin tehdessään. Koko tuossa kalpeiden ja riutuneiden kasvojen joukossa hän ei nähnyt yhtään, joka ei ollut tullut onnellisemmaksi hänen myötämielisyytensä ja armeliaisuutensa ansiosta.

"Perker", sanoi herra Pickwick viitaten luokseen erään nuoren miehen, "tässä on herra Jingle, josta olen puhunut teille".

"Hyvä", vastasi Perker katsellen tiukasti Jingleä. "Saatte nähdä minut jälleen, nuori mies, huomisaamuna. Toivon, että eläisitte muistaaksenne ja syvästi tunteaksenne, mitä minulla on teille sanottavaa."

Jingle kumarsi kunnioittavasti, vapisi huomattavasti taittuessaan herra Pickwickin ojennettuun käteen ja meni pois.

"Tämä on Job, jonka luullakseni tunnette?" sanoi herra Pickwick esitellen tämän.

"Tunnenpa sen lurjuksen", vastasi Perker hyväntuulisesti.

"Pitäkää huolta ystävästänne ja olkaa paikalla huomenna kello yksi. Kuulitteko? No, onko vielä jotakin?"

"Ei mitään", vastasi herra Pickwick. "Oletko vienyt perille kääryn, jonka lähetin vanhalle isännällesi, Sam?"

"Olen kyllä, herra", vastasi Sam. "Hän purskahti itkuun ja selitti, että te olitte kovin jalomielinen ja ajattelevainen ja että hän vain toivoi teidän saavan hänet rokotetuksi nelistävää keuhkotautia vastaan, sillä hänen vanha ystävänsä, joka oli asunut täällä niin kauan, on kuollut, eikä hän tiennyt, mistä hän saisi hankituksi uuden."

"Miesparka, miesparka!" säälitteli herra Pickwick. "Jumala teitä siunatkoon, ystäväni!"

Kun herra Pickwick lausui nämä jäähyväiset, kohotti joukko äänekkään huudon. Monet heistä pakkautuivat lähemmäksi puristaakseen hänen kättään uudelleen, mutta hän pisti käsivartensa Perkerin kainaloon ja kiiruhti pois vankilasta, tällä hetkellä paljon synkempänä ja surumielisempänä kuin sinne ensimmäistä kertaa saapuessaan. Voi, kuinka paljon surkeita ja onnettomia olentoja hän jättikään jälkeensä!

Siitä tuli onnellinen ilta ainakin eräälle "Yrjänässä ja Korppikotkassa" juhlivalle seurueelle, ja keveät ja hilpeät olivat ne kaksi sydäntä, jotka seuraavana aamuna tulivat ulos sen vieraanvaraisesta ovesta. Niiden omistajat olivat herra Pickwick ja Sam Weller, joista edellinen pian asettui mukaviin postivaunuihin, joiden takana oli pieni palvelijainistuin, ja sinne nousi jälkimmäinen hyvin nopeasti.

"Herra!" huusi herra Weller isännälleen.

"Mitä, Sam?" sanoi herra Pickwick pistäen päänsä ikkunasta.

"Toivoisinpa, että nämä hevoset olisivat olleet kolmisen kuukautta tai enemmänkin Fleetin vankilassa!"

"Miksi niin?"

"Ka siksi, herra", huudahti Sam Weller käsiään hykerrellen, "että kuinkahan ne silloin juoksisivatkaan!"

19. luku

KERTOO, KUINKA HERRA PICKWICK, SAMUEL WELLERIN AVULLA, KOETTI PEHMITTÄÄ

HERRA BENJAMIN ALLENIN SYDÄNTÄ JA LIEVITTÄÄ HERRA ROBERT SAWYERIN VIHAA.

Herrat Ben Allen ja Bob Sawyer istuivat kahden pienessä leikkaushuoneessa myymälän takana keskustellen vasikkapiiraasta ja tulevaisuuden toiveista, kun keskustelu kuin luonnostaan kääntyi edellämainitun Bobin saavuttamaan asiakaspiiriin sekä siihen, millaiset edellytykset hänellä nykyisin oli hankkia tyydyttävä toimeentulo ammatilla, johon oli antautunut.

"... jotka luullakseni", lausui herra Bob Sawyer jatkaen keskustelun lankaa, "ovat enemmän kuin epäilyttävät".

"Mitkä ovat enemmän kuin epäilyttävät?" kysyi herra Ben Allen terästäen samalla käsityskykyään olutryypyllä. "Mitkä ovat epäilyttävät?"

"No, ne edellytykset."

"Unohdin", selitti herra Ben Allen. "Olut muistutti mieleeni, että unohdin, Bob... Niin, ne ovat epäilyttävät."

"On ihmeellistä, kuinka köyhät ihmiset suosivat minua", sanoi herra Bob Sawyer miettivästi. "He kolkuttavat minut valveille yöllä milloin hyvänsä, he juovat sellaisia määriä lääkkeitä, että pitäisin sitä mahdottomana, he käyttävät vetolaastaria ja iilimatoja osoittaen kärsivällisyyttä, joka olisi paremmankin asian arvoinen, kartuttavat perheitään tavalla, joka on ihan kaamea. Nyt minulla on kuusi heidän velkakirjaansa, jotka kaikki erääntyvät samana päivänä, ja kaikki on uskottu minulle."

"No, sehän on hyvin lohdullista", sanoi herra Ben Allen ojentaen lautastaan saadakseen vähän lisää piirasta.

"On kyllä", vastasi Bob, "mutta ei aivan siinä määrin kuin olisi sellaisten potilaiden luottamus, joilla olisi pari kolme shillinkiä liikaa. Tämä homma oli loistavasti kuvattu ilmoituksessamme. Työtähän minulla on, ja oikein aikalailla työtä, mutta siinä onkin kaikki."

"Bob", sanoi Ben Allen pannen pois veitsensä ja haarukkansa ja kiinnittäen katseensa ystävänsä kasvoihin. "Sanonpa sinulle, kuinka on tehtävä."

"No kuinka?"

"Sinun täytyy laittautua, niin vähän viivytellen kuin mahdollista, Arabellan tuhannen punnan herraksi."

"Taattuja kolmen prosentin pankkiobligaatioita, jotka nyt ovat hänen nimissään Englannin Pankkiyhtiön johtajan kirjassa tai kirjoissa", lisäsi Bob Sawyer ammattikielellä.

"Juuri niin. Hän saa ne tullessaan täysi-ikäiseksi tai mennessään naimisiin. Häneltä puuttuu täysi-ikäisyydestä vuosi, ja jos sinä vain rohkaisisit itsesi, ei hän jäisi kuukaudeksikaan naimattomaksi."

"Hän on hyvin viehättävä ja suloinen olento, mutta hänellä on tietääkseni yksi vika. Sattuu niin onnettomasti, että tuo ainoa vika on maun puute. Hän ei pidä minusta."

"Minun mielipiteeni on se, ettei hän tiedä, mistä hän pitää", arveli herra Ben Allen ylenkatseellisesti.

"Haluaisinpa", sanoi herra Ben Allen purren hammasta ja puhuen jokseenkin kuin villi soturi, joka elää raa'alla suden lihalla ja raastaa sitä sormillaan eikä kuin rauhallinen nuori herra, joka syö vasikkapiirasta veitsellä ja haarukalla, "haluaisinpa tietää, onko joku lurjus liehitellyt häntä ja koettanut vallata hänen sydämensä. Luulenpa, että pistäisin hänet salaa kuoliaaksi!"

"Ja minä ampuisin häneen luodin, jos tapaisin hänet", uhkasi herra Sawyer pysähtyen juomaan pitkän kulauksen olutta ja tirkistellen pahansuovasti tuopin reunan yli. "Jos se ei riittäisi, kaivaisin luodin ulos hänen nahastaan ja tappaisin hänet sillä tavalla."

Herra Benjamin Allen silmäili hajamielisesti ystäväänsä muutaman minuutin hiljaisuuden aikana ja sanoi sitten:

"Oletko koskaan oikein täydellä todella kosinut häntä?"

"En, sillä huomasinhan, ettei se toimittaisi mitään."

"Sinun on tehtävä se ennen kuin tulet neljäkolmatta tuntia vanhemmaksi", virkkoi Ben epätoivoisen tyynesti. "Hänen täytyy ottaa sinut, taikka haluan tietää, miksi hän ei suostu. Aion käyttää holhoojanvaltaani."

"No", sanoi Bob Sawyer, "saadaanpa nähdä."

"Niin saadaankin, hyvä veli", vastasi herra Ben Allen pontevasti. Hän oli vaiti muutaman sekunnin ja jatkoi sitten liikutuksen murtamalla äänellä: "Olet rakastanut häntä lapsuudesta saakka. Rakastit häntä, kun olimme kumpainenkin koulupoikia, ja jo silloinkin hän oikutteli ja pilkkasi nuoria tunteitasi. Muistatko, kuinka kerran, lapsen koko rakkauden innolla, koetit saada häntä ottamaan kahta pientä kumina-korppua ja makean omenan, jotka olit somasti käärinyt pyöreään kääryyn ainevihkon lehteen?"

"Muistan kyllä."

"Hän ylenkatsoi lahjasi, vai kuinka?"

"Niin teki. Hän sanoi minun pitäneen kääryä niin kauan taskussani, että omena oli epämiellyttävän lämmin."

"Muistan kyllä", sanoi herra Allen synkästi. "Ja sitten söimme sen itse, vuorotellen haukaten."

Bob Sawyer ilmaisi muistavansa viimeksi kosketellun seikan rypistäen surumielisesti otsaansa, ja molemmat ystävykset vaipuivat hetkiseksi omiin mietteisiinsä.

Herrojen Bob Sawyerin ja Benjamin Allenin vaihtaessa näitä mietteitä ja harmaapukuisen pojan, joka ihmetteli aterian tavatonta jatkumista, luodessa silloin tällöin huolestuneen silmäyksen lasiovea kohti kiusallisten sisäisten epäilysten kalvaessa mieltä, kun oli kovin epätietoista minkä verran vasikanpiirasta jäisi jäljelle hänen omakohtaisia tarpeitaan varten, vierivät hiljaisesti Bristolin katuja pitkin yksityiset umpivaunut, jotka oli maalattu tummalla vihreällä värillä. Niitä veti lihavahko ruskea hevonen ja ajoi happamen näköinen mies, jalassa tallipojan saappaat ja yllä ajurin nuttu. Tällaiset ilmiöt ovat tavallisia useissa ajopeleissä, joiden omistajina ja haltioina ovat vanhat naiset, joilla on säästäväisiä tottumuksia. Ajopeleissä istui tosiaankin vanha rouva, joka oli sen emäntä ja omistaja.

"Martin!" huusi vanha rouva happamennäköiselle miehelle etuikkunasta.

"Häh?" kysyi hapan mies koskettaen hattuaan vanhan rouvan kunniaksi.

"Herra Sawyerin luo", sanoi vanha rouva.

"Sinne minä olinkin menossa."

Vanha rouva ilmaisi päätään nyökäten tyydytyksen, jonka tämä osoitus äreänaamaisen miehen ennakkoaavistuksesta tuotti hänen tunteilleen. Mies napautti näppärästi lihavaa hevosta selkään, ja niin he kaikki yhdessä vierivät herra Bob Sawyerin asunnolle päin.

"Martin!" sanoi taas vanha rouva, kun vaunut pysähtyivät herra Robert Sawyerin, Nockemorfin seuraajan ovelle.

"Mitä?"

"Käske poika ulos hoitamaan hevosta."

"Aion hoitaa hevosta itse", selitti Martin asettaen ruoskansa vaunujen kuomun päälle.

"En voi sallia sitä millään ehdolla", sanoi vanha rouva. "Teidän todistuksenne on tärkeä, ja minun on otettava teidät mukaani sisälle. Ette saa väistyä vierestäni koko keskustelun aikana. Ymmärrättekö?"

"Ymmärrän kyllä."

"No, mitä te sitten viivyttelette?"

"En mitään", vastasi Martin. Näin sanoen hän laskeutui laiskasti vaunujen pyörältä, jonka päällä oli pysytellyt tasapainossa oikean jalkansa varpailla, ja huudettuaan harmaapukuista poikaa hän avasi vaunujen oven, laski astinlaudan alas ja pistettyään sisälle tummaan säämiskähansikkaaseen verhotun kätensä auttoi ulos vanhan rouvan niin välinpitämättömästi kuin jos toinen olisi ollut hatturasia.

"Voi hyvä Jumala!" huudahti vanha rouva. "Olen nyt, tänne päästyämme, niin järkyttynyt, että joka jäsen vapisee."

Herra Martin yskäisi mustan nahkahansikkaansa takana, mutta ei ilmaissut minkäänlaista myötämielisyyttä, joten vanha rouva rohkaisi itsensä ja astui ylös Bob Sawyerin portaita; herra Martin saapasteli perässä. Juuri samassa kun vanha rouva oli astunut myymälään, pirskottelivat herrat Benjamin Allen ja Bob Sawyer kaikkialle pahanhajuisia lääkkeitä, niin että tupakanhaju häviäisi, pistivät piiloon veden ja väkijuomat ja hyökkäsivät kiireesti häntä vastaan riemastuksen ja kiintymyksen ilme kasvoissaan.

"Rakas täti", huudahti Ben Allen, "kuinka ystävällistä, että tulette käymään meilläkin! Herra Sawyer, täti, ystäväni herra Bob Sawyer, josta olen puhunut teille sen asian yhteydessä, joka koskee... tiedättehän, täti." Ja tässä herra Ben Allen, joka tällä hetkellä ei ollut erikoisen selvä, lisäsi sanan "Arabellaa", äänellä, joka oli tarkoitettu kuiskaukseksi, mutta joka oli perin kaikuisaa ja selkeää puhelajia, niin että kukaan ei voinut olla sitä kuulematta, vaikka olisi niin halunnutkin.

"Rakas Benjamin", sanoi vanha rouva taistellen ankaraa hengenahdistusta vastaan ja vavisten kiireestä kantapäähän, "älä säikähdä, rakkaani, mutta luulen, että minun on parempi ensiksi puhella hetkinen herra Sawyerin kanssa kahdenkesken. Vain hetkinen."

"Bob", sanoi herra Ben Allen, "veisitkö tädin leikkaushuoneeseen".

"Mielelläni", vastasi Bob kaikkein ammattimaisimmalla äänellä. "Tätä tietä, hyvä rouva. Älkää pelätkö, hyvä rouva. Me kykenemme saamaan teidät kuntoon hyvin lyhyessä ajassa. En ollenkaan epäile sitä, hyvä rouva. No, miltä tuntuu?"

Näin sanoen Bob Sawyer, saatuaan vanhan rouvan tuoliin istumaan, painoi oven kiinni ja työnsi toisen tuolin ihan hänen viereensä odottaen saavansa kuulla yksityiskohtaisesti jonkin sairauden oireet, jotka loihtivat hänen näköpiiriinsä pitkän sarjan ansiota ja voittoa.

Ensi työkseen vanha rouva pudisti päätään hyvin monta kertaa ja alkoi itkeä.

"Hermostumista", totesi Bob Sawyer ystävällisesti. "Kamferisekoitusta ja vettä kolmesti päivässä ja rauhoittavaa juomaa illalla."

"En tiedä, kuinka aloittaisin, herra Sawyer", sanoi vanha rouva. "Se on niin kovin tuskastuttavaa ja murheellista."

"Ei teidän tarvitsekaan aloittaa, hyvä rouva. Voin arvata kaiken, mitä teillä on sanottavaa. Pää ei ole oikein kunnossa."

"Olisipa surkeaa ajatella, että syynä olisi sydän", sanoi vanha rouva hiukan huokaisten.

"Siitä ei ole vähääkään pelkoa, hyvä rouva. Kaiken alkusyynä on vatsa."

"Herra Sawyer!" Vanha rouva säpsähti.

"Sitä ei tarvitse vähääkään epäillä", vakuutti Bob näyttäen ihmeellisen viisaalta. "Aikanaan otettu lääke, hyvä rouva, olisi estänyt kaiken."

"Herra Sawyer", sanoi vanha rouva vielä enemmän kuohuksissaan kuin ennen, "käytöksenne on joko suurta nenäkkyyttä minun asemassani olevaa henkilöä kohtaan tai se johtuu siitä, ettette käsitä vierailuni tarkoitusta. Jos lääkkeet, tai mikä varovaisuus hyvänsä, jota olisin voinut noudattaa, olisi saattanut estää sen, mitä on tapahtunut, olisin tietysti menetellyt niin. Minun on paras heti tavata veljenpoikaani", sanoi vanha rouva heilutellen harmistuneena käsilaukkuaan ja nousten puhuessaan ylös.

"Odottakaa hetkinen, rouva", sanoi Bob Sawyer. "Pelkäänpä, etten ole käsittänyt teitä. Mistä on kysymys, hyvä rouva?"

"Veljentyttärestäni, ystävänne sisaresta."

"Mitä, rouva?" sanoi Bob hyvin kärsimättömästi, sillä vaikka vanha rouva olikin perin järkyttynyt, hän puhui sittenkin mitä kiusallisimman harkitsevasti, niinkuin vanhat rouvat usein tekevät. "Mitä, rouva?"

"Lähtenyt kodistani, herra Sawyer, kolme päivää sitten, muka vierailulle sisareni, hänen toisen tätinsä luo, jolla on suuri täysihoitola juuri kolmannen penikulmapylvään kohdalla, siinä, missä on suuri laburnum-puu ja tammiportti", selitti vanha rouva pysähtyen tässä kohdassa silmiään kuivaamaan.

"Piru vieköön koko laburnum-puun!" huusi Bob Sawyer kokonaan unohtaen hädässään ammatillisen arvokkuutensa. "Käykäähän eteenpäin hiukan nopeammin, pankaa vähän enemmän höyryä päälle, olkaa hyvä."

"Tänä aamuna...", aloitti vanha rouva verkalleen.

"... hän kai tuli takaisin?" kysyi Bob hyvin innokkaasti.

"Ei, ei hän tullut takaisin, vaan kirjoitti", kertoi vanha rouva.

"Mitä hän kertoi?"

"Hän kirjoitti, herra Sawyer — ja juuri tähän pyydän teitä valmistamaan Benjaminia, hiljalleen ja asteittain — hän sanoi, että... minulla on kirje taskussani, herra Sawyer, mutta silmälasini ovat vaunuissa ja kuluttaisin vain aikaanne koettaessani osoittaa sen paikan teille ilman niitä. Niin, hän sanoi olevansa naimisissa."

"Mitä!" sanoi taikka oikeammin huusi herra Bob Sawyer.

"Naimisissa", toisti vanha rouva.

Herra Bob Sawyer ei jäänyt kuuntelemaan lisää, vaan syöksyen leikkaushuoneesta myymälään huusi jylisevällä äänellä: "Ben, kuuletko? Hän on livistänyt!"

Herra Ben Allen, joka oli torkkunut myymäläpöydän takana, pää puoli jalkaa polvien alapuolella, oli tuskin kuullut tuon kaamean ilmoituksen, kun hän äkkipäätä syöksyi Martinin kimppuun ja kiertäen kätensä vaiteliaan palvelijan kaulahuiviin ilmaisi tarkoituksekseen kuristaa hänet siihen paikkaan Tämän aikomuksen hän aikoi myös panna toimeen osoittaen sellaista hurjuutta, joka on usein epätoivon tulos, hyvin voimakkaasti ja kirurgisella taidolla.

Herra Martin, joka oli niukkasanainen mies ja jonka kaunopuheiset ja vakuuttavaiset kyvyt olivat vähäiset, alistui tähän toimitukseen kasvoillaan muutaman sekunnin ajan hyvin tyyni ja miellyttävä ilme, mutta kun hän huomasi, että toimenpide pian johtaisi seurauksiin, jotka tekisivät hänelle mahdottomaksi kaikkina tulevina aikoina enää vaatia palkkaa, ruokaa ja muuta, mutisi käheän vastalauseen ja kaatoi herra Benjamin Allenin permannolle. Mutta kun tämän herran kädet olivat sotkeutuneet hänen kaulahuiviinsa, ei hänelläkään ollut muuta neuvoa kuin seurata mukana maahan. Siinä he sitten makasivat molemmat, kun myymälän ovi aukeni ja seurue lisääntyi kahden mitä odottamattomimman vieraan, nimittäin herra Pickwickin ja herra Samuel Wellerin saapuessa.

Herra Wellerin ensimmäinen vaikutelma näkemästään oli se, että Sawyerin, Nockemorfin seuraajan, laitos on palkannut herra Martinin ottamaan voimakkaita lääkkeitä, saamaan kohtauksia kokeita varten, tai juomaan myrkkyä silloin tällöin, jotta saataisiin määritellyksi jonkin uuden vastamyrkyn tehoisuus, taikka tekemään jotakin muuta suurenmoista lääketieteen edistämiseksi ja sen kiihkeän, etsivän hengen tyydytykseksi, joka paloi molempien nuorten tieteenharjoittajien sydämessä. Niinpä Sam ollenkaan aikomatta puuttua asioihin seisoi ihan hiljaa paikallaan, ikään kuin juuri käynnissä olevan kokeen tulos olisi suurestikin kiinnittänyt hänen mieltään. Mutta niin ei tehnyt herra Pickwick. Hän heittäytyi heti tarmokkaaseen tapaansa ällistyneiden tappelijoiden kimppuun ja kutsui äänekkäästi läsnäolevia välittämään.

Tämä herätti järkiinsä Bob Sawyerin, jota ystävän hurjuus oli tähän asti pitänyt kuin jähmettyneenä. Tämän herrasmiehen avulla herra Pickwick nosti Ben Allenin jaloilleen. Kun herra Martin huomasi olevansa yksin permannolla, hänkin nousi ylös katsella töllistellen ympärilleen.

"Herra Allen", sanoi herra Pickwick, "mistä on kysymys?"

"Mitäpä sillä on väliä", vastasi Ben Allen ylpeän uhmaavasti.

"Mitä se on?" tiedusteli herra Pickwick katsoen Bob Sawyeria. "Eikö hän ole terve?"

Ennen kuin Bob ehti vastata, tarttui Ben Allen herra Pickwickin käteen ja mutisi surullisella äänellä: "Sisareni, rakas sisareni!"

"Ahaa, siinäkö kaikki", sanoi herra Pickwick. "Sen asian voimme toivoakseni helposti järjestää. Sisarenne on terve ja turvassa, ja minä olen täällä, hyvä herra, sanoakseni..."

"Olen pahoillani, kun täytyy tehdä sellaista, mikä saattaa keskeyttää näin mieluisan puuhan, kuten entinen kuningas sanoi hajoittaessaan parlamentin", keskeytti herra Weller, joka oli tullut silmänneeksi sisään lasiovesta, "mutta täällä on toinen koe käynnissä. Täällä makaa kunnianarvoisa vanha rouva lattiamatolla odottaen joko leikkausta, galvanismia tai jotakin muuta elähdyttävää ja tieteellistä keksintöä."

"Unohdin aivan!" huudahti Ben Allen. "Se on tätini."

"Hyväinen aika!" virkkoi herra Pickwick. "Naisparka! Varovasti, Sam, varovasti!"

"Kummallinen asento tällä perheen jäsenellä", huomautti Sam Weller nostaen tädin tuoliin. "No, sinä varakintunkatkaisija, tuopas vähän haisuvettä!"

Tämä huomautus on lausuttu harmaapukuiselle pojalle, joka jätettyään hevosen kaduntarkastajan hoitoon, oli tullut katsomaan, mitä kaikki melu merkitsi. Pojan, herra Bob Sawyerin ja Ben Allenin avulla, joka oli pelästyttänyt tätinsä pyörryksiin ja nyt puuhaili hellän huolestuneena hänen henkiin herättämistään, palasi vanha rouva vihdoin tajuihinsa. Senjälkeen herra Ben Allen kääntyi ällistys kasvoillaan herra Pickwickin puoleen ja kysyi, mitä hän oli aikonut sanoa, kun hänet niin levottomuutta herättävällä tavalla keskeytettiin.

"Otaksun, että olemme kaikki täällä ystäviä", sanoi herra Pickwick kurkkuaan karautellen ja katsellen harvasanaista, myrtyneen näköistä miestä, joka oli pullean hevosen ja vaunujen ajomies.

Tämä johdatti herra Bob Sawyerin mieleen, että harmaapukuinen poika oli läsnä silmät ammollaan ja korvat pystyssä Apteekkarin taimi nostettiin siis ilmaan kauluksesta ja pudotettiin oven ulkopuolelle, ja Bob Sawyer vakuutti herra Pickwickille, että hän voisi puhua peittelemättä.

"Sisarenne, hyvä herra", sanoi herra Pickwick kääntyen Ben Allenin puoleen, "on Lontoossa, turvassa ja onnellisena".

"En välitä vähääkään hänen onnestaan", vastasi Benjamin Allen kättään huiskauttaen.

"Mutta hänen miehensä liikuttaa minua", sanoi Bob Sawyer. "Hän saa olla maalitaulunani, herra, kahdentoista askeleen päässä, ja hyvin kauniin maalitaulun minä hänestä teenkin! Mokoma luihu roisto!"

Tämä oli sellaisenaan hyvin komea ja ennen kaikkea jalomielinen taisteluhaaste, mutta Bob Sawyer sentään vähensi sen vaikutusta esittämällä sellaisia aikomuksia kuin "antaa päihin ja repiä silmät päästä", jotka edellisen rinnalla olivat kovin jokapäiväisiä.

"Seis, hyvä herra!" sanoi herra Pickwick. "Ennen kuin sovellatte noita mainesanoja kyseessä olevaan herrasmieheen, olkaa hyvä ja harkitkaa kiihkottomasti, mitä hän on oikeastaan rikkonut, ja muistakaa ennen kaikkea, että hän on minun ystäväni."

"Mitä?"

"Hänen nimensä!" huusi Ben Allen. "Hänen nimensä!"

"Nathaniel Winkle."

Herra Benjamin Allen musersi tahallaan silmälasinsa kenkänsä koron alle, ja poimittuaan palaset ja pistettyään ne kolmeen eri taskuun risti käsivartensa, puri huuliaan ja katseli uhkaavan näköisenä herra Pickwickin suopeita kasvoja.

"Silloin kai te, hyvä herra, olette rohkaissut häntä ja saanut toimeen tämän avioliiton?" kysyi herra Benjamin Allen lopulta.

"Ja tämä on kai tuon herran palvelija", keskeytti vanha rouva, "joka on hiiviskellyt taloni ympärillä ja yrittänyt houkutella palvelijaani vehkeilemään emäntäänsä vastaan. Martin!"

"Mitä?" kysyi yrmeä mies astuen esiin.

"Onko tämä se nuori mies, jonka näitte tiellä ja josta kerroitte minulle tänä aamuna?"

Herra Martin, joka, kuten jo on käynyt selville, oli harvasanainen mies, katseli Sam Welleriä, nyökkäsi päätään ja murahti: "Sama mies." Herra Weller, joka ei milloinkaan ollut ylpeä, hymyili ystävällisen tuntevasti, kun hänen silmänsä kohtasivat äreän tallirengin, ja myönsi kohteliain sanoin, että oli "tavannut hänet ennenkin".

"Ja tämän uskollisen olennon olin vähällä kuristaa!" huudahti herra Ben Allen. "Kuinka voitte sallia, herra Pickwick, että teidän palvelijaanne on käytetty välikappaleena sisareni ryöstämiseen? Pyydän teitä selittämään tämän pykälän, hyvä herra."

"Selittäkää se!" säesti Bob Sawyer huutaen kiukkuisesti.

"Tämä on ollut oikein salaliitto", sanoi Ben Allen.

"Oikea salajuoni", lisäsi Bob Sawyer.

"Häpeällistä petkutusta", huomautti vanha rouva.

"Vain pikkuinen kuje", virkkoi Martin.

"Olkaa hyvä ja kuunnelkaa minua", sanoi herra Pickwick, kun Ben Allen vaipui tuoliin, jossa tavallisesti potilaiden suonta iskettiin, turvautuen nenäliinaansa. "Minulla ei ole ollut minkäänlaista osaa eikä arpaa tässä asiassa; kerran vain olin läsnä nuorten tavatessa toisensa, kun en voinut estää sitä ja koska arvelin, että läsnäoloni poistaisi kohtaukselta kaiken sopimattomuuden leiman, joka sillä muuten ehkä olisi ollut. Siinä minun koko osuuteni asiassa, enkä osannut epäilläkään, että pikaista avioliittoa edes ajateltiinkaan. Vaikka — huomatkaa se", lisäsi herra Pickwick äkkiä keskeyttäen ajatustensa kulun, "huomatkaa, etten sano, että olisin koettanut estää sitä, vaikka olisin tiennytkin, että avioliittoa suunniteltiin."

"Kuulettehan sen kaikki, kuuletteko?" sanoi Benjamin Allen.

"Toivon, että kaikki kuulevat", virkkoi herra Pickwick lempeästi katsellen ympärilleen, "ja toivon", lisäsi hän värin tummentuessa hänen poskillaan, "että he kuulevat jatkonkin. Siitä, mitä minulle on ilmoitettu, hyvä herra, päättelen, ettette te ollut millään lailla oikeutettu tekemään väkivaltaa sisarenne tunteille, kuten aioitte tehdä, ja että teidän pikemminkin olisi pitänyt lempeydellä ja kärsivällisyydellä koettaa korvata muiden läheisten sukulaisten puute, joita vailla hän on ollut lapsesta saakka. Mitä taas tulee nuoreen ystävääni, pyydän lisätä, että kaikkien maallisten etujen kannalta hän on ainakin tasavertainen teidän kanssanne, jollei paljon paremmassakin asemassa ja että minä, jos asiaa ei käsitellä asianmukaisen hillitysti ja maltillisesti, kieltäydyn kuulemasta mitään lisää tästä aiheesta."

"Minä puolestani haluan lisätä muutaman huomautuksen siihen, mitä tämä arvoisa herra juuri on esittänyt", sanoi herra Weller astuen esiin, "ja se kuuluu näin: eräs tässä seurassa oleva on sanonut minua lurjukseksi."

"Sillä ei ole yhtään mitään tekemistä tässä asiassa, Sam", keskeytti herra Pickwick. "Ole hyvä ja pysy vaiti!"

"En aiokaan sanoa mitään lisää siitä pykälästä, mutta vain tästä. Ehkäpä tuo herrasmies ajattelee, että oli olemassa vanhempi kiintymys, mutta ei ole ollut mitään sen luontoista, sillä nuori neiti sanoi ihan seuranpidon alussa, ettei hän voinut sietää tuota herraa. Siispä ei kukaan ole syrjäyttänyt häntä, ja olisi ollut ihan samaa hänelle, vaikka nuori neiti ei olisi milloinkaan nähnyt herra Winkleä. Siinä se, mitä minä halusin sanoa, ja toivonpa, että nyt olen tehnyt tuon herran mielen vähän tasaisemmaksi."

Herra Wellerin lohduttavia huomautuksia seurasi lyhyt vaitiolo. Sitten herra Ben Allen nousi tuolistaan ja vakuutti, ettei hän enää milloinkaan halua nähdä Arabellan kasvoja, kun taas herra Bob Sawyer Samin imartelevasta huomautuksesta huolimatta yhä vannoi kauheaa kostoa onnelliselle sulhaselle.

Mutta juuri kun asiat olivat näin kärjistyneet ja uhkasivat pysyäkin sellaisina, sai herra Pickwick tehokasta avustusta vanhalta rouvalta, johon nähtävästi oli voimakkaasti vaikuttanut se tapa, millä tämä oli ajanut hänen veljensätyttären asiaa. Hän suvaitsi lähestyä herra Benjamin Allenia lausuen eräitä lohduttavia mietteitä, joista tärkeimmät olivat ne, että kaikesta huolimatta oli hyvä, etteivät asiat olleet sen hullummin; mitä vähemmän jutusta puhuttiin, sitä parempi, ja kunniasanallaankaan hän ei tiennyt sanoa, olivatko asiat todellakaan kovin hullusti. Mikä on mennyt, se ei palaa, ja täytyi tyytyä siihen, mitä ei voi auttaa — ja paljon muita yhtä uusia ja lohdullisia mietteitä. Kaikkeen tähän herra Benjamin Allen vastasi, ettei hän tahtonut olla epäkunnioittava tätiään eikä muita läsnäolevia kohtaan, mutta jos se oli heistä yhdentekevää ja jos he sallivat hänen pitää päänsä, hän mieluimmin pitää hyvänään sen ilon, että saa vihata sisartaan kuolemaan saakka ja sen jälkeenkin.

Vihdoin, kun tämä päätös oli ilmoitettu puolisataa kertaa, kiivastui vanha rouva äkkiä, kävi hyvin majesteetillisen näköiseksi ja sanoi haluavansa tietää, mitä hän oli tehnyt, kun ei hänen iälleen ja asemalleen osoitettu minkäänlaista kunnioitusta, vaan hänen täytyi rukoilla ja pyytää omaa veljenpoikaansa, jonka hän muisti noin kaksikymmentäviisi vuotta, ennen kuin tämä oli syntynytkään, ja jonka hän oli tuntenut henkilökohtaisesti, ennen kuin hänellä oli hammastakaan suussa? Siitä puhumattakaan, että hän oli ollut läsnä, kun Benin tukka ensimmäistä kertaa leikattiin ja että hän oli avustanut monissa muissa siksi tärkeissä tilaisuuksissa ja tapahtumissa tämän pikkulapsena ollessa, että hän saattoi vaatia Benin rakkautta, tottelevaisuutta ja myötämielisyyttä nyt ja aina.

Sillä välin kuin kunnon rouva jakeli ojennuksiaan herra Ben Allenille olivat herra Pickwick ja Bob Sawyer vetäytyneet innokkaasti keskustellen sisähuoneeseen, missä herra Sawyerin havaittiin monta kertaa asettavan mustan pullon huulilleen, ja sen vaikutuksesta hänen piirteensä asteittain saivat hilpeän, jopa muhoilevankin ilmeen. Vihdoin hän tuli huoneesta pullo kädessä ja sanoen olevansa hyvin pahoillaan, kun oli tehnyt itsensä naurettavaksi, pyysi esittää maljan herra ja rouva Winklen terveydeksi ja menestykseksi, joiden onnen kadehtimisesta hän oli niin kaukana, että tahtoi olla ensimmäisenä onnittelemassa heitä. Tämän kuullessaan herra Ben Allen nousi äkkiä tuolistaan, tarttui mustaan pulloon ja joi maljan niin sydämensä pohjasta, että kävi melkein yhtä mustaksi naamaltaan kuin pullo, sillä juoma oli hyvin vahvaa. Sitten pullo rupesi kiertämään, kunnes tyhjeni, ja niin paljon pudisteltiin käsiä ja niin paljon vaihdettiin kohteliaisuuksia, että herra Martininkin vaskiset kasvot suvaitsivat hymyillä.

"Ja nyt", sanoi Bob Sawyer käsiään hykertäen, "nyt vietetään hauska ilta".

"Valitan syvästi", sanoi herra Pickwick, "että minun täytyy palata majapaikkaani. En viime aikoina ole tottunut ponnistuksiin, ja matkani on väsyttänyt minut perin pohjin."

"Mutta ettekö halua juoda hiukan teetä, herra Pickwick?" kysyi vanha rouva vastustamattoman herttaisesti.

"Kiitoksia paljon, mutta minulle ei oikein nyt sovi." Asianlaita oli niin, että vanhan rouvan ilmeisesti kasvava ihailu oli pääasiallisena syynä herra Pickwickin haluun poistua. Hän muisteli rouva Bardellia, ja jokainen katse vanhan rouvan silmistä sai hänet kylmän hien valtaan.

Kun herra Pickwickiä ei millään tavalla saatu houkutelluksi jäämään, asiat järjestettiin heti niin, hänen oman ehdotuksensa mukaan, että herra Benjamin Allenin tuli seurata häntä herra Winkle vanhemman luo ja että vaunut ovat oven edessä kello yhdeksältä seuraavana aamuna. Hän sanoi siis hyvästi ja lähti 'Pensaaseen' Sam Weller vanavedessään. Sietää huomauttaa, että herra Martinin kasvot vääntyivät tavattomasti hänen erottaessa puristaessaan Sam Wellerin kättä ja että hän samalla kertaa päästi sekä naurahduksen että kirouksen. Näistä merkeistä päättelivät ne, jotka parhaiten tunsivat tämän herrasmiehen omituisuudet, että hän täten ilmaisi olevansa perin tyytyväinen herra Wellerin seuraan ja pyysi kunniaa jatkaa tuttavuutta.

"Tilaanko yksityisen huoneen, herra?" kysyi Sam, kun he saapuivat 'Pensaaseen'.

"Ei tarvitse. Kun kerran syön päivällistä kahvihuoneessa ja menen aikaisin nukkumaan, niin se ei maksa vaivaa. Käypä katsomassa, ketä matkustajien huoneessa on."

Herra Weller lähti toimittamaan asiaansa ja palasi nopeasti kertomaan, että siellä oli vain muuan toissilmäinen herra, joka joi isännän kanssa punssia.

"Menen heidän seuraansa", sanoi herra Pickwick.

"Lystillinen veikko se toissilmäinen", virkkoi Sam, joka kulki edellä. "Hän valehtelee isännälle niin kamalasti, ettei tämä oikein tiedä, seisooko kengän anturoillaan vai hattunsa kuvulla."

Henkilö, johon tämä huomautus viittasi, istui huoneen perällä herra Pickwickin ja Samin tullessa sisään poltellen isoa hollantilaista piippua ainoa silmä lakkaamatta kiintyneenä isännän pyöreihin kasvoihin. Tämä oli hilpeännäköinen vanha mies, jolle toinen juuri näytti syöttäneen ihmeellisen jutun, kuten hajanaiset huudahdukset "No, enpä olisi tuota uskonut! Merkillisin juttu, mitä milloinkaan olen kuullut! Enpä olisi luullut sitä mahdolliseksi!" ja muut ihmetyksen ilmaisut todistivat niiden vaistomaisesti valuessa hänen huuliltaan, kun hän puolestaan katseli yksisilmäisen miehen tuijottavaa katsetta.

"Palvelijanne, herra", sanoi toissilmäinen herra Pickwickille. "Kaunis ilta tänään."

"Todellakin hyvin kaunis", myönsi herra Pickwick, kun tarjoilija asetti hänen eteensä pienen pikarillisen konjakkia ja hiukan kuumaa vettä.

Herra Pickwickin sekoitellessa konjakkia ja vettä silmäsi toissilmäinen silloin tällöin toimessaan häntä ja sanoi vihdoin:

"Luulenpa tavanneeni teidät ennenkin."

"En jaksa muistaa."

"Se on kyllä hyvin mahdollista", virkkoi toissilmäinen. "Ette tuntenut minua, mutta tunsin kaksi ystäväänne, jotka asuivat 'Riikinkukossa' Eatanswillessä, vaalien aikana."

"Niinkö, todellakin!"

"Niin juuri. Kerroin heille pienen jutun miehestä, jonka nimi oli Tom Smart. Ehkäpä olette kuullut heidän puhuvan hänestä?"

"Useinkin", vastasi herra Pickwick hymyillen. "Hän oli muistaakseni setänne?"

"Ei, ei, vaan setäni ystävä."

"Tuo teidän setänne oli kuitenkin vallan merkillinen mies", puuttui isäntä puheeseen päätään pudistaen.

"Niin oli minunkin mielestäni. Voisin kertoa teille tuosta samasta sedästä tarinan, joka varmasti hämmästyttäisi teitä."

"Kertokaa se meille kaikin mokomin!" pyysi herra Pickwick.

Toissilmäinen kauppamatkustaja ammensi lasillisen sekoitusta maljasta ja kulautti sen kurkkuunsa, puhalsi paksun savupilven hollantilaisesta piipustaan, huusi sitten Sam Wellerille, joka oleili lähellä ovea, ettei hänen tarvinnut mennä pois, jollei häntä haluttanut, koska tarina ei ollut salainen, iski silmänsä isäntään ja alkoi kertoa seuraavan luvun sanoilla.

20. luku.

TARINA KAUPPAMATKUSTAJAN SEDÄSTÄ.

"Setäni, hyvät herrat ", aloitti kauppamatkustaja, "oli hilpeimpiä, hauskimpia, oivallisimpia veikkoja, mitä milloinkaan on elänyt. Toivoisinpa, että olisitte tunteneet hänet, hyvät herrat. Mutta tarkemmin ajatellen toivon kuitenkin, että ette olisikaan tunteneet häntä; sillä muuten olisitte kaikki tällä hetkellä jo noudattaneet luonnon tavallista menoa; jollette olisi suorastaan haudassa, olisitte joka tapauksessa niin lähellä sitä, että pysyisitte kotona ja luopuisitte seuran hakemisesta, mikä olisi riistänyt minulta tämän arvaamattoman ilon, että saan puhua teille tällä hetkellä. Toivon, hyvät herrat, että isänne ja äitinne olisivat tunteneet setäni. He olisivat pitäneet hänestä hämmästyttävän paljon, etenkin arvoisat äitinne; tiedän sen varmasti. Ja jos yleensä hänen luonnettaan koristavista monista hyveistä mitkään olivat etualalla, niin sanoisin, että ne olivat hänen punssinvalmistustaitonsa ja laulunsa illallisen jälkeen. Suokaa anteeksi, että viivyn näissä arvonsa menettäneissä surumielisissä muistelmissa, mutta sellaista miestä kuin setäni ei nähdäkään joka päivä.

"Olen aina pitänyt tärkeänä kohtana setäni luonteessa sitä, hyvät herrat, että hän oli Biisonin ja Slumin suuressa liikkeessä, Cateaton Street, City, palvelevan Tom Smartin läheinen ystävä ja toveri. Setäni matkusti Tigginin ja Walpsin asioissa, mutta pitkän aikaa hän teki jokseenkin samoja kierroksia kuin Tom ja heti ensimmäisenä iltana, kun he tapasivat, alkoi setäni pitää Tomista ja Tom sedästäni. Ennen kuin he olivat tunteneet toisiaan puolta tuntiakaan, he löivät vetoa uudesta hatusta, kuka osaisi sekoittaa paremman neljänneksen punssia ja juoda sen nopeammin. Setäni katsottiin voittaneen vedon, mitä valmistukseen tuli, mutta Tom Smart löi hänet juomisessa noin puolella teelusikallisella. He tilasivat neljänneksen samaa lajia juodakseen toistensa maljat ja olivat siitä lähtien eroamattomat ystävät. Noissa asioissa on kohtalolla osansa, hyvät herrat, emme voi sille mitään.

"Ulkonaiselta olemukseltaan setäni oli hiukan keskikokoista lyhyempi, mutta vähäistä paksumpi kuin tavallisten ihmisten mitta, ja hänen kasvonsa saattoivat ehkä olla vivahdusta punaisemmat. Hänellä oli hilpeimmät kasvot mitä milloinkaan on nähty, hiukan niinkuin Punchilla,[11] vaikka nenä ja leuka olivatkin sievemmät. Hänen silmänsä säihkyivät ja säkenöivät aina hyvää tuulta, ja hymy — ei tuollainen mitään sanomaton puiseva irvistys, vaan oikea, iloinen, sydämellinen, hyvätuulinen hymy — oli aina hänen kasvoillaan. Hän oli kerran syöksynyt ulos vaunuistaan ja lentänyt päätä pahkaa viitepylvääseen. Siinä hän sitten makasi pyörtyneenä ja kasvot siinä määrin soran raapimina, jota oli kerätty pylvään ympärille että — käyttääkseni setäni omaa voimakasta kieltä — jos hänen äitinsä olisi palannut maan päälle, ei tämä olisi tuntenut poikaansa. Niin, kun tulen ajatelleeksi tätä asiaa, hyvät herrat, olen ihan varma siitä, ettei äiti olisi tuntenut häntä, sillä hän kuoli, kun setäni oli kahden vuoden ja seitsemän kuukauden ikäinen, ja arvelenpa olevan hyvin luultavaa, että vaikkei tolpan juurella olisi soraa ollutkaan, hänen kaulussaappaansa olisivat ällistyttäneet tuota hyvää rouvaa koko lailla, puhumattakaan hänen hilpeän punakoista kasvoistaan. Oli kuinka oli, mutta siinä hän nyt makasi, ja olen kuullut setäni monta kertaa sanovan, että mies, joka korjasi hänet pois, kertoi hänen hymyilleen yhtä hilpeästi kuin jos hän olisi pudottautunut vain piloillaan ja että kun häneltä oli isketty suonta, ensimmäiset epäselvät hengen palaamisen merkit ilmaantuivat siten, että hän hyppäsi pystyyn vuoteessaan, purskahti äänekkääseen nauruun, suuteli nuorta naista, joka piteli verimaljaa, ja tilasi lampaankyljyksen ja säilykepähkinöitä. Hän piti hyvin paljon säilykepähkinöistä, hyvät herrat. Hän oli aina huomannut, että jos ne söi ilman etikkaa, ne olivat lisähöysteenä oluelle. Setäni teki suuren kierroksensa aina lehdenlähdön aikoihin, jolloin hän peri velkoja ja otti tilauksia pohjoisessa matkustaen Lontoosta Edinburghiin, Edinburghista Glasgowiin, Glasgowista takaisin Edinburghiin ja sitten Lontooseen purjelaivassa. Teidän on huomattava, että hän kävi toisen kerran Edinburghissa omaksi huvikseen. Hänen oli tapana palata viikoksi, jotta parhaaksi ehtisi tavata vanhoja tuttaviaan, ja siitä viikosta tuli tavallisesti aika tiukka, kun hän söi aamiaista yhden, päivällistä toisen ja illallista kolmannen kanssa. En tiedä, onko joku teistä, hyvät herrat, ottanut osaa oikein voimakkaaseen, vieraanvaraiseen skotlantilaiseen aamiaiseen ja sitten lähtenyt syömään kevyttä lounasta, johon kuuluu tynnyriostereita, tusinanverta pullo-olutta ja tuoppi tai pari whiskyä kaupan päälliseksi. Jos milloin olette olleet mukana tuollaisessa, olette varmaan yhtä mieltä kanssani siitä, että vaaditaan hyvin vahvaa päätä, jos aikoo lähteä vielä päivälliselle ja illalliselle.

"Mutta, olkoot sydämenne ja kulmakarvanne siunatut, tällaiset seikat eivät merkinneet sedälleni yhtään mitään. Hän oli niin erinomaisesti harjaantunut, että se oli hänelle pelkkää lastenleikkiä. Olen kuullut hänen sanovan, että hän kykeni pitämään puolensa koko Dundeen väestöä vastaan minä päivänä hyvänsä ja menemään kotiin horjumatta, ja kuitenkin on dundeelaisilla niin vahvat päät ja niin kovaa punssia kuin suinkin voi tavata molempien maannapojen välillä. Olen kuullut kerrottavan Glasgowin miehestä ja Dundeen miehestä, jotka joivat kilpaa istuen paikoillaan viisitoista tuntia. Sikäli kuin siitä voi saada selvän, he olivat kumpikin sillä samalla hetkellä tukehtumaisillaan, mutta lukuun ottamatta tätä mitätöntä poikkeusta, hyvät herrat, ei se haitannut heidän vointiaan sen enemmän.

"Eräänä iltana neljäkolmatta tuntia ennen kuin oli päättänyt lähteä laivalla Lontooseen setäni söi illallista erään hyvin vanhan ystävänsä, jonkun pormestari Mac'in — ja neljä tavua lisää — kanssa, joka asusti Edinburghin vanhassa kaupungissa. Läsnä olivat pormestarin rouva, pormestarin kolme tytärtä, pormestarin täysikasvuinen poika ja kolme, neljä lihavaa, terävää ja vanhaa, tuuheiden kulmakarvojen kaunistamaa skotlantilaista veitikkaa, jotka pormestari oli kutsunut koolle kunnioittamaan setääni ja avustamaan hauskuuden pidossa. Illalliset olivat loistavat. Niihin kuului savustettua lohta, Finnanin turskaa, lampaanpäätä ja maksamakkaraa — kuuluisaa skotlantilaista ruokaa, hyvät herrat, joka aina, kuten setäni oli tapana sanoa, pöytään tuotaessa näytti hänestä Cupidon vatsalta — ja sen lisäksi koko joukko muita ruokalajeja, joitten nimet olen unohtanut, mutta jotka siitä huolimatta olivat erinomaisen hyviä. Tytöt olivat sieviä ja miellyttäviä, pormestarin rouva parhaita olentoja, mitä milloinkaan on elänyt, ja setäni mainiossa kunnossa. Tästä oli seurauksena, että nuoret neidit hihittivät ja tirskuivat, vanha rouva nauroi äänekkäästi ja pormestari ja muut veikot hohottivat koko häipyvän hetken, kunnes olivat ihan tulipunaisia kasvoiltaan. En muista ihan tarkkaan, kuinka monta lasia whiskyä ja vettä kukin sinä iltana joi illallisen jälkeen, mutta sen tiedän, että kello yhden seuduissa yöllä pormestarin täyskasvuinen poika tuli ihan tylsäksi koettaessaan laulaa ensimmäistä säkeistöä laulusta 'Ville se keitteli mallaskaljaa', ja koska hän viimeisen puolen tunnin aikana oli ollut ainoa muu mies, joka oli näkyvissä pöydän mahongin yläpuolella, pälkähti setäni päähän, että jopa alkoi olla aika ajatella poislähtöä, etenkin kun juominen oli aloitettu seitsemältä senvuoksi, että hän pääsisi kotiin säädylliseen aikaan. Mutta ajatellen, ettei taitaisi olla ihan kohteliasta lähteä juuri silloin, setäni äänesti itsensä puheenjohtajaksi, sekoitti vielä lasin, nousi juodakseen omaksi terveydekseen ja piti itselleen sievän ja kohteliaan puheen ja joi maljan suuren innostuksen vallassa. Siitä huolimatta ei kukaan herännyt, niin että setäni otti pienen tipan lisää — tällä kertaa sekoittamatta estääkseen sekoitusta vaikuttamasta pahaa — kävi kiivaasti käsiksi hattuunsa ja kiiruhti kadulle.

"Oli myrskyinen yö, kun setäni sulki pormestarin oven ja painaen hatun kovasti päähänsä estääkseen tuulen sitä viemästä pisti kätensä taskuun ja katseli taivasta silmätäkseen, minkälainen ilma oli. Pilvet kiitivät kuun yli nopeinta vauhtiaan, joskus täydellisesti pimentäen sen, joskus sallien sen pilkistää paistamaan täydessä loistossaan ja luomaan valonsa kaikkiin esineisiin, mutta sitten ne taas kiitivät sen yli yhä hurjempaa vauhtia ja verhosivat kaiken pimeyteen. 'Tämä ei todellakaan käy päinsä', sanoi setäni tuulta puhutellen, ikään kuin hän olisi tuntenut kärsineensä mieskohtaisen loukkauksen. 'Tämä ei ole ollenkaan sopiva matkailma. Tämä ei käy päinsä, ei millään ehdolla', sanoi setäni vakuuttavasti. Toistettuaan tämän useita kertoja hän palautti tasapainonsa hiukan vaikeasti — sillä hän oli hieman pökertynyt niin kauan taivasta katseltuaan — ja asteli hilpeästi edelleen.

"Pormestarin talo oli Canongaten varrella, ja setäni oli menossa Leith Walkin toiseen päähän, jonne oli hiukan enemmän kuin mailin matka. Molemmin puolin kohosivat mustaa taivasta kohti korkeat, rapistuneet, huojuvat talot, joiden päädyt olivat ajan jäytämiä ja ikkunat näyttivät saaneen ihmissilmien kohtalon, käyneet sumeiksi ja vanhuuttaan syvälle kuoppaan painuneiksi. Kuusi-, seitsen-, kahdeksankerroksisia olivat talot, kerros toisensa päällä niinkuin lasten rakentamissa korttilinnoissa, ja ne loivat tummat varjonsa epätasaiselle katukivitykselle ja tekivät pimeän yön vieläkin pimeämmäksi. Muutamia harvoja öljylamppuja oli sijoiteltu pitkien välimatkojen päähän, mutta ne ilmaisivat vain likaisen kujan suun taikka osoittivat, missä yhteiset portaat veivät jyrkkinä ja kiemurrellen yläkerroksiin. Katsellen kaikkia näitä kuten ainakin mies, joka on nähnyt ne liian usein ennenkin pitääkseen niitä suurenkaan huomion arvoisena, setäni käveli keskellä katua, peukalo kummassakin liivintaskussa päästäen silloin tällöin suustaan laulunpätkän, jonka hän esitti niin antaumuksellisesti ja innokkaasti, että rauhalliset kunnon ihmiset säikkyivät unestaan ja jäivät vavisten makaamaan vuoteisiinsa, kunnes ääni hukkui kauas etäisyyteen. Silloin he tyynnytellen itseään sillä, että kadulla oli vain humalainen, jonka oli hiukan vaikeaa löytää kotiinsa, verhoutuivat lämpimiinsä ja nukahtivat jälleen.

"Kerron näin yksityiskohtaisesti, kuinka setäni käveli keskellä katua peukalot liivintaskuissa senvuoksi, että, kuten hänen usein oli syystä tapana sanoa, tässä tarinassa ei ole mitään kummallista, jollette heti alussa selvästi käsitä, ettei hän millään lailla ollut luonteeltaan ihmeitä harrastava eikä romanttisuuteen taipuva.

"Näin setäni käveli, hyvät herrat, edelleen peukalot liivin taskuissa pitäen keskikatua omanaan ja laulaen milloin säkeen jostakin lemmenlaulusta, milloin katkelman juomalaulusta taikka sitten, kun oli väsynyt molempiin, vihellellen sulavasti kunnes saapui Pohjoissillalle, joka tässä kohdin yhdistää Edinburghin uuden kaupungin vanhaan. Tässä hän hetkeksi pysähtyi katsellakseen merkillisiä, epäsäännöllisiä, toinen toisensa päälle kasautuneita valotäpliä, jotka kiiluivat niin korkealla että näyttivät tähdiltä, paistaen linnan muureilta toiselta ja Caltonin kukkulalta toiselta puolen, kuin olisivat valaisseet oikeita ilmalinnoja. Vanha, maalauksellinen kaupunki jatkoi sillä välin syvää untaan alempana sumussa ja pimeässä ja sen palatseja ja Holyroodin kappelia vartioi yötä päivää kuten erään setäni ystävän oli tapana sanoa, vanha Arthurin linna kohoten yrmeänä ja mustana kuin jokin jörö henki yli vanhan kaupungin, jota se niin kauan oli suojellut. Sanon, hyvät herrat, että setäni pysähtyi tähän hetkeksi katselemaan ympärilleen Sitten hän, lausuen kohteliaisuuden ilmalle, joka oli alkanut seljetä, vaikka kuu olikin laskemassa, jatkoi taas kävelyään yhtä kuninkaallisesti kuin ennenkin pysytellen keskellä katua hyvin arvokkaasti ja aivan sennäköisenä kuin hän olisi hyvin mielellään kohdannut jonkun, joka olisi halunnut kiistää häneltä sen omistusta. Ei kuitenkaan sattunut olemaan lähitienoilla ketään, joka olisi halunnut sanoa vastaan tässä kohdassa, ja niinpä hän asteli edelleen peukalot liivintaskuissa, rauhallisena kuin lammas.

"Kun setäni oli päässyt Leith Walkin päähän, hänen oli mentävä avaran aukean paikan yli, joka erotti hänet siitä pienestä kadusta, minne hänen oli käännyttävä päästäkseen suoraapäätä asuntoonsa. Nyt oli tällä paikalla tyhjän aukion reunassa siihen aikaan aitaus, joka kuului jollekulle pyöräsepälle. Tämä osteli postilaitokselta loppuunkäytettyjä vaunuja. Koska setäni piti paljon ajopeleistä, olivatpa ne vanhoja tai uusia tai keski-ikäisiä, hänen pisti äkkiä päähänsä poiketa tieltään, muuten vain kurkistaakseen aitauksen rakosista noita vaunuja, joita hän muistinsa mukaan oli nähnyt siellä tusinan verran kasattuina yhteen hyvin menehtyneessä ja alastomassa tilassa. Setäni oli herkästi innostuva, lämminverinen mies, hyvät herrat, niin että kun hän huomasi, ettei hän nähnyt oikein hyvin rakosista, hän kiipesi aitauksen yli ja istuutuen rauhallisesti vanhalle vaununakselille alkoi katsella postivaunuja hyvin totisena.

"Niitä saattoi olla siellä tusinan verran, saattoipa olla enemmänkin — setäni ei milloinkaan ollut ihan varma tästä yksityiskohdasta, ja koska hän numeroihin nähden oli ihan turhantarkka, ei hän halunnut sanoa sitä niin täsmälleen — mutta siinä ne seistä törröttivät kaikki yhteen kasattuina, mahdollisimman surkeassa tilassa. Ovet oli kiskottu irti saranoiltaan ja korjattu pois, istuinten päällykset ratkottu irti, vain siellä täällä riippui riekale ruosteisessa naulassa. Lamput olivat poissa, aisat hävinneet kauan sitten, rautaosat ruosteessa, maalaus kulunut pois. Tuuli vinkui alastomien puuosien raoissa, ja sadevesi, jota oli kerääntynyt katoille, putoili tippa tipalta sisään kumeasti ja surumielisesti rapsahtaen. Ne olivat loppuunkuluneiden vaunujen lahonneita luurankoja, ja tässä yksinäisessä paikassa, tällä yön hetkellä, ne näyttivät vilustuneilta ja murheellisilta.

"Setäni nojasi päätään käsiinsä ja ajatteli sitä vilkasta väkeä, joka vuosia sitten oli vierinyt eteenpäin näissä vanhoissa ajopeleissä ja nyt oli yhtä vaiteliasta ja nuutunutta kuin nekin; hän ajatteli niitä monia ihmisiä, joille kukin noista rappeutuneista ja lahonneista ajopeleistä oli tuonut ilta illalta, monien vuosien kuluessa ja kaikenlaisissa säissä, kiihkeästi odotettuja tietoja, innokkaasti varrottuja rahalähetyksiä, luvattuja vakuutuksia terveydestä ja hyvinvoinnista, äkillisiä ilmoituksia sairaudesta ja kuolemasta. Kauppias, rakastaja, vaimo, leski, äiti, koulupoika, lapsikin, joka tepasteli ovelle ajajan kolkuttaessa — kuinka he kaikki olivatkaan odottaneet vanhojen vaunujen saapumista. Ja missä he kaikki nyt olivat?

"Hyvät herrat! Sedälläni oli tapana sanoa, että hän ajatteli tuota kaikkea sillä hetkellä, mutta pelkäänpä pahoin, että hän oli myöhemmin oppinut sen jostakin kirjasta, sillä hän sanoi nimenomaan vaipuneensa jonkinlaiseen horrokseen istuessaan vanhalla akselilla katsellen lahonneita postivaunuja ja että hän äkkiä heräsi, kun jokin syvä-ääninen kirkonkello löi kaksi. Setäni ei sitä paitsi ollut suinkaan nopea ajattelija, ja jos hän olisi ajatellut kaiken tuon, sitä olisi kestänyt ainakin puoli kolmeen. Olen sen vuoksi ehdottomasti sitä mieltä, hyvät herrat, että setäni vaipui tuohon jonkinlaiseen horrokseen ajattelematta yhtään mitään.

"Olipa sen asian laita kuinka hyvänsä, kello löi kaksi. Setäni heräsi, hieroi silmiään ja hyppäsi hämmästyneenä pystyyn.

"Sillä samassa silmänräpäyksessä kun kello oli lyönyt kaksi muuttui koko tuo hylätty, rauhallinen paikka mitä merkillisimmän elämän ja hyörinän näyttämöksi. Postivaunujen ovet olivat saranoillaan, maalaus uudistettu, lyhdyt sytytetty, tyynyjä ja päällystakkeja joka istuimella; kantajat toivat kääryjä kaikkiin laatikkoihin, postiljoonit pistelivät kirjekasoja paikoilleen, tallirengit paiskelivat sangoilla vettä korjattuja pyöriä vasten, joukko miehiä hääri sinne tänne kiinnittäen aisat joka vaunuun, matkustajia saapui, kantolaukkuja ojennettiin ylös, hevoset valjastettiin paikoilleen, sanalla sanoen oli ihan selvää, että kaikki vaunut lähtisivät tuossa paikassa. Setäni, hyvät herrat, avasi silmänsä kaiken tämän johdosta niin ammolleen, että aina elämänsä viimeiseen hetkeen saakka ihmetteli, kuinka hän milloinkaan oli kyennyt sulkemaan ne jälleen."

"Kuulkaapas", sanoi ääni, ja setäni tunsi käden olkapäällään. "Teille on merkitty sisäpaikka. Parasta, että nousette vaunuihin."

"Minulleko paikka?" kysyi setäni kääntyen katsomaan. "Niin, varmasti."

Setäni, hyvät herrat, ei osannut sanoa mitään, hän oli niin perin ällistynyt. Omituisinta oli se, että vaikka paikalla oli sellainen joukko ihmisiä ja vaikka uusia kasvoja alituiseen ilmestyi, ei kuitenkaan voinut sanoa, mistä ne tulivat. Ne näyttivät jollakin omituisella tavalla hypähtävän esiin maasta tai ilmasta ja katoavan samalla tavalla. Kun kantaja oli pistänyt tavarat vaunuihin ja saanut palkkionsa, hän kääntyi pois ja hävisi, ja ennen kuin setäni oli, ehtinyt edes ruveta ihmettelemään, mihin mies oli joutunut, syöksyi jo esiin puolikymmentä muuta horjuen eteenpäin taakkojen painon alla, jotka näyttivät kyllin raskailta murskaamaan heidät mäsäksi. Matkustajilla oli vielä sen lisäksi niin oudot puvut! Heillä oli avarat, leveähelmaiset, nauhoilla koristetut takit, joissa oli suuret hihankäänteet, mutta ei lainkaan kaulusta, ja päässä tekotukat, hyvät herrat, suuret, jäykät tekotukat takaa nauhalla sidottuina. Setäni ei ymmärtää nyt tuosta kaikesta yhtään mitään.

"No, aiotteko mennä sisään?" kysyi mies, joka aikaisemmin oli puhutellut setääni. Hänellä oli postivaunujen kuljettajan puku, päässä tekotukka ja takissaan suunnattomat hihankäänteet. Hänellä oli lyhty toisessa ja iso musketti toisessa kädessään, jota hän paraikaa koetti työntää pieneen aselaatikkoonsa. "Aiotteko mennä sisään, Jack Martin?" sanoi postiljooni kohottaen lyhtynsä setäni kasvojen tasalle.

"Oho!" sanoi setäni astuen askeleen, pari taapäin. "Tuopa oli tuttavallista!"

"Se nimi on matkustajain luettelossa", vastasi postiljooni.

"Eikös siinä edellä ole 'herra'?" kysyi setäni.

Sillä hän arveli, hyvät herrat, että kun tuntematon postiljooni sanoi häntä Jack Martiniksi, se oli vapautta, jota postilaitos ei olisi hyväksynyt, jos olisi sen tiennyt.

"Ei, ei ole", vastasi postiljooni kylmästi.

"Onko lippu maksettu?" kysyi setäni.

"On kyllä."

"Vai niin. No, olkoon menneeksi sitten! Mitkä vaunut?"

"Nuo", sanoi postiljooni viitaten vanhanaikaisia Edinburghin ja Lontoon välillä kulkevia vaunuja, joiden astinlauta oli alhaalla ja ovet auki. "Seis! Tässä ovat toiset matkustajat. Antakaa heidän mennä ensiksi sisään."

Postiljoonin puhuessa ilmestyivät nämä kaikki yht'äkkiä suoraan setäni eteen. Siinä oli nuori mies päässä puuteroitu tekotukka ja hartioilla hopeaompeleinen, taivaansininen takki, jonka kankealla nauhalla reunustetut liepeet olivat hyvin leveät. Tiggin ja Welps myivät kirjailtua kalikoota ja liivikangasta, niin että setäni heti tunsi ainekset. Miehellä oli polvihousut ja merkilliset säärykset, jotka oli kierretty hänen silkkisukkiensa päälle, ja solkikengät. Hänellä oli silkkikalvosimet käsissään, kolmikolkkainen hattu päässään ja pitkä, terävä miekka kupeellaan; liivintaskut riippuivat puolisääreen ja kaulanauhan päät pohkeisiin saakka. Hän tepasteli totisena vaunujen ovelle, otti hatun päästään ja piteli sitä päänsä yläpuolella käsivarren mitan päässä samalla ojentaen pikkusormensa ilmaan, niinkuin eräät konstikkaat ihmiset teekupin ottaessaan. Sitten hän löi säärensä yhteen, kumarsi syvään ja ojensi vasemman kätensä. Setäni oli juuri astumaisillaan eteenpäin ja puristamaisillaan sitä sydämellisesti, kun hän huomasi, ettei tuo kohteliaisuuden osoitus tarkoittanutkaan häntä, vaan nuorta naista, joka juuri tuli portaiden alapäähän ja jolla oli yllä vanhanaikainen vihreä samettipuku, jossa oli pitkä liivi ja etumus. Hänellä ei ollut hattua päässään, hyvät herrat, vaan tukka oli kääritty mustaan silkkihuiviin. Hän silmäili hetken ympärilleen valmistautuessaan astumaan vaunuihin, eikä setäni ollut milloinkaan nähnyt niin kauniita kasvoja, ei edes kuvissakaan. Nainen nousi vaunuihin kannattaen pukuaan toisella kädellään ja, kuten setäni aina sanoi mehevästi kiroten tarinaa kertoessaan, hän ei olisi uskonut mahdolliseksi, että ihmisen nilkat ja jalat voivat saavuttaa sellaisen täydellisyyden asteen, ellei hän olisi nähnyt niitä omilla silmillään.

Mutta noiden kauniiden kasvojen vain kerran välähtäessä setäni näki, että nuori nainen loi häneen rukoilevan katseen ja että hän näytti kauhistuneelta ja hätäiseltä. Setäni huomasi myös, että tuo nuori mies, jolla oli puuteroitu tekotukka, huolimatta kohteliaisuudestaan, joka oli hyvin hienoa ja suurenmoista, puristi naista kovasti ranteesta tämän noustessa vaunuihin ja seurasi itse heti jäljessä. Seurueeseen kuului lisäksi tavattoman vastenmielisen näköinen mies, jolla oli sileä, ruskea tekotukka, luumunvärinen puku, kädessä iso miekka ja jalassa reisiin asti ulottuvat saappaat, ja kun tämä istuutui nuoren naisen viereen, joka vaipui nurkkaan hänen lähestyessään, vahvistui setäni mielessä se vaikutelma, jonka hän oli heti alussa saanut, että jotakin pimeää ja salaperäistä oli tekeillä, tai, kuten hän itse aina sanoi, että 'oli piru merrassa'. On ihan hämmästyttävää, kuinka nopeasti hän valmistautui auttamaan nuorta vaaranalaista neitosta, jos tämä tarvitsisi apua.

'Kuolema ja kirkastus'! huudahti nuori herra laskien käden miekankahvalle, kun setäni astui vaunuihin.

'Veri ja välkähdys!' ärjäisi toinen herra.

Näin sanoen hän kiskaisi miekan huotrastaan ja yritti iskeä setääni muitta mutkitta. Sedälläni ei ollut mukanaan minkäännäköistä asetta, mutta hyvin nokkelasti hän sieppasi vastenmielisen herran päästä kolmikolkkaisen hatun, sai miekan kärjen pyydystetyksi siihen, puristi lierit kovasti vastakkain ja piteli miekkaa siten lujasti kiinni.

'Pistä häntä takaa!' huusi vastenmielisen näköinen herra toverilleen tempoen miekkaansa.

'Parempi jättää se tekemättä', huusi setäni kohottaen uhkaavasti toista kengänkantaansa. 'Potkaisen häneltä aivot pellolle, — mikäli hänellä sellaisia onkaan — tai murskaan hänen kallonsa, jos se on tyhjä!' Ponnistaen samalla kaikki voimansa setäni väänsi vastenmielisen miehen miekan pois tämän kädestä ja heitti sen suoraan ulos vaununikkunasta, jolloin toinen herra taas kirkui 'kuolemaa ja kirkastustaan' ja laski hyvin kiukkuisesti kätensä miekkansa kahvalle vetämättä kuitenkaan sitä huotrasta. Ehkäpä, hyvät herrat, kuten sedän oli tapana hymyillen sanoa, hän pelkäsi säikyttävänsä nuorta naista.

'Ja nyt, hyvät herrat', sanoi setäni istuutuen huolettomasti paikoilleen. 'En halua kenenkään kuolemaa — kirkastuksen kera tai ilman — naisen läsnä ollessa, ja verta ja välähdyksiä meillä on ollut ihan kylliksi yhden päivän osalle. Istutaan siis paikoillemme, niinkuin rauhallisten matkustajain tuleekin. Hei, ajaja, ottakaapa ylös tämän herran leikkuuveitsi!'

Yhtä nopeasti kuin setäni oli lausunut nuo sanat, ilmaantui postiljooni ikkunaan herrasmiehen miekka kädessään. Mies kohotti lyhtyään ja katseli vakavasti setääni kasvoihin samalla kuin ojensi miekan. Silloin, lyhdyn valossa, setäni näki mitä suurimmaksi hämmästyksekseen, että ääretön joukko postiljooneja kierteli ikkunan ympärillä ja että jokaisen silmät olivat totisina kiintyneet häneen. Hän ei ollut milloinkaan koko elinaikanaan nähnyt sellaista valkeiden kasvojen, punaisten vartaloiden ja totisten silmien merta.

'Tämä on oudoin juttu, mihin milloinkaan olen joutunut', ajatteli setäni. 'Sallikaa minun palauttaa teille hattunne, herra.' Vastenmielisennäköinen mies otti ääneti kolmikolkkaisen hattunsa, katseli siihen ilmestynyttä reikää kysyvän näköisenä ja pisti sen sitten tekotukkansa päälle hyvin juhlallisesti, vaikka juhlallisuutta kuitenkin hiukan vähensi se seikka, että hän samalla kertaa aivasti kovasti, jolloin hattu taas tupsahti pois.

'Valmis on!' huusi lyhtyä kantava postiljooni nousten pienelle istuimelleen vaunujen taakse. Ja niin lähdettiin. Setäni kurkisti ulos vaununikkunasta heidän ajaessaan pihasta ja huomasi, että muut vaunut ajajineen, postiljooneineen, hevosineen ja matkustajineen kaikkineen ajoivat yhtä mittaa ympäriinsä kehässä, hidasta ravia, noin viiden mailin vauhtia tunnissa. Setäni kuohui kiukusta. Kauppamiehenä hän tiesi, ettei kirjesäkeillä saanut leikitellä, ja hän päätti ilmoittaa asiasta postihallitukselle heti sillä hetkellä, jolloin pääsisi Lontooseen. Mutta tällä hetkellä hänen ajatuksensa olivat kiintyneet nuoreen naiseen, joka istui vaunujen peränurkassa, kasvot tiukasti huiviin käärittyinä. Sinipukuinen herrasmies istui häntä vastapäätä, luumunvärinen hänen vieressään, ja molemmat vartioivat häntä hyvin tiukasti. Jos hän vaikkapa hiukan kahisutti huivinsa poimuja, saattoi setäni kuulla vastenmielisen näköisen miehen kouraisevan kädellään miekkansa kahvaa ja toisen hengityksestä havaita (oli niin pimeä, ettei hänen kasvojaan voinut erottaa), että tämäkin oli niin ärtyinen, että olisi voinut niellä tytön yhtenä suupalana. Tämä kiukutti setääni yhä pahemmin ja hän päätti, tuli mitä tuli, katsoa, miten asiat päättyisivät. Hän ihaili suuresti kirkkaita silmiä, suloisia kasvoja, kauniita nilkkoja ja jalkoja, sanalla sanoen, hän piti suuresti kauniimmasta sukupuolesta. Se on sukuvika, hyvät herrat, sellainen minäkin olen.

Setäni yritti monenlaisia temppuja herättääkseen nuoren naisen huomiota taikka ainakin saadakseen salaperäiset herrat puhumaan. Kaikki turhaan. Herrat eivät halunneet puhella eikä nainen uskaltanut. Väliin setäni pisti päänsä ulos vaunujen ikkunasta ja ärjäisi ajajalle saadakseen tietää, miksi ei ajettu nopeammin. Hän sai huutaa, kunnes oli käheänä, mutta kukaan ei kiinnittänyt häneen vähintäkään huomiota. Hän nojautui taaksepäin vaunuissa ja ajatteli kauniita kasvoja ja nilkkoja ja jalkoja. Siitä oli enemmän hyötyä, siinä kului aikaa ja se esti häntä ihmettelemästä, minne oltiin menossa ja kuinka hän oli joutunut näin kummalliseen tilanteeseen. Ei senvuoksi, että se olisi huolettanut häntä paljoakaan, vielä mitä, sillä tuo minun setäni oli perin vapaa ja huoleton, reipas ja tuhattulimmainen herra.

Mutta äkkiä vaunut pysähtyivät, 'Hohoi!' huusi setäni.

'Mistäs nyt tuulee?'

'Nouskaa pois tässä', sanoi kuljettaja laskien astinlaudan alas.

'Tässäkö?'

'Tässä!'

'Ei sinnepäinkään'.

'Hyvä! Jääkää sitten siihen missä olette.’

'Jäänpä kuin jäänkin.'

'Tehkää tahtonne'.

Toiset matkustajat olivat seuranneet keskustelua hyvin tarkkaavasti, ja kun he huomasivat, että setäni oli päättänyt olla nousematta vaunuista, tunkeutui nuori mies hänen ohitseen auttamaan naista ulos. Sillä hetkellä vastenmielinen mies tarkasteli kolmikolkkaisen hattunsa kuvussa ammottavaa reikää. Kun nuori neiti humahti ohi, hän pudotti hansikkaansa setäni käteen ja kuiskasi hiljaa, huulet niin lähellä hänen kasvojaan, että setäni tunsi hänen hengityksensä lämpimän leyhäyksen, yhden ainoan sanan: 'Auttakaa!' Hyvät herrat, setäni syöksyi heti ulos vaunuista niin äkäisesti, että se jäi heilumaan joustimillaan.

'Ahaa, te havaitsitte kuitenkin parhaaksi lähteä', sanoi kuljettaja, kun näki setäni seisovan maassa.

Setäni silmäili kuljettajaa muutaman sekunnin epäröiden, olisiko viisainta kiskaista hänen kädestään musketti, laukaista se suoraan suurimiekkaisen miehen naamaan, iskeä muu seurue kepillä pyörryksiin, siepata nuori nainen mukaansa ja hävitä kuin savu. Toisen kerran harkittuaan hän kuitenkin hylkäsi tämän suunnitelman, koska se oli hieman liian melodramaattinen toimeenpanoltaan, ja seurasi noita kahta salaperäistä miestä, jotka pitäen naista välissään olivat menossa vanhaan taloon, jonka kohdalle vaunut olivat pysähtyneet. He kääntyivät käytävään, ja setäni seurasi perässä.

Kaikista raunioiksi sortuneista autioista paikoista, mitä setäni oli nähnyt, oli tämä kaamein. Näytti siltä, kuin se kerran olisi ollut suuri ravintola, mutta katto oli pudonnut sisään monin paikoin ja portaat olivat jyrkät, epätasaiset ja rikkinäiset. Huoneessa, jonne he menivät, oli suuri tulisija, ja uuni oli savusta musta, mutta kurjinkaan lämmin liekki ei valaissut sitä nyt. Liedessä oli vielä valkoista untuvaista palaneen puun tuhkaa, mutta tuhka oli kylmää, ja kaikki oli pimeää ja synkkää.

'No niin', virkkoi setäni katsellessaan ympärilleen. 'Postivaunut, jotka kulkevat kuusi ja puoli mailia tunnissa ja pysähtyvät epämääräiseksi ajaksi sellaisen pesän kohdalle kuin tämä, ovat todella perin epäsäännöllisiä matkavälineitä minun nähdäkseni. Tämä on tehtävä tunnetuksi. Kirjoitan siitä sanomalehtiin.'

Setäni sanoi tämän jokseenkin kovalla äänellä avoimeen, vilpittömään tapaansa siinä tarkoituksessa, että saisi molemmat vieraat puuttumaan keskusteluun. Mutta kumpikaan heistä ei välittänyt hänestä sen enempää kuin että rupesivat kuiskailemaan keskenään ja katselemaan häntä niin tehdessään. Nainen oli huoneen toisessa päässä ja uskalsi kerran heilauttaa kättään, ikäänkuin pyytääkseen setäni apua.

Vihdoin molemmat vieraat tulivat hiukan lähemmäs, ja keskustelu alkoi täydellä todella.

'Ette näy tietävän, että tämä on yksityinen huone, senkin veijari', sanoi se herra, jolla oli taivaansininen puku.

'En, sitä en tiedä, senkin hulttio', vastasi setäni. 'Mutta jos tämä on erikoisesti tilattu yksityinen huone, niin yleinen huone mahtaa olla hyvin mukava.'

Näin sanoen setäni istuutui korkeaselkäiseen tuoliin ja otti niin tarkan mitan silmillään molemmista herroista, että Tiggin ja Welps olisivat voineet hankkia heille tämän mitan mukaan kirjavaa kalikoota puvuiksi, ei tuumaakaan liikaa tai vaille.

'Lähtekää pois tästä huoneesta', sanoivat molemmat miehet yht'aikaa tarttuen miekkoihinsa.

'Häh?' kysyi setäni, ikään kuin ei ollenkaan olisi käsittänyt heidän tarkoitustaan.

'Lähtekää tästä huoneesta tai olette kuoleman oma', sanoi se vastenmielisen näköinen pitkämiekkainen lurjus vetäen samalla säilänsä huotrasta ja heiluttaen sitä ilmassa.

'Kuolema hänelle!' huusi taivaansininen herra vetäen myös miekkansa ja perääntyen pari, kolme jalkaa. 'Kuolema hänelle!'

Nuori nainen päästi äänekkään huudon.

No niin, setäni oli aina tunnettu suuresta rohkeudestaan ja suuresta kylmäverisyydestään. Koko sen ajan, jolloin hän oli näyttänyt täysin välinpitämättömältä, hän oli ovelasti etsinyt jotakin heitto- tai puolustusasetta, ja juuri samalla hetkellä kun toiset paljastivat miekkansa hän keksi uuninnurkassa seisomassa korikahvaisen miekan ruostuneessa huotrassa. Yhdellä hyppäyksellä setäni sieppasi sen käteensä, paljasti sen, heilutti sitä komeasti päänsä päällä, huusi äänekkäästi neitiä pysymään poissa tieltä, heitti tuolin taivaansinistä miestä kohti ja tupen luumunvärisen naamaan, ja käyttäen näin syntynyttä hämminkiä hyväkseen heittäytyi yht'aikaa kummankin kimppuun.

Hyvät herrat, on olemassa vanha tarina — eikä huonompi senvuoksi, että se on tosi — jossa kerrotaan nuoresta irlantilaisesta aatelismiehestä. Kun häneltä kysyttiin, osasiko hän soittaa viulua, hän vastasi, ettei hän epäillyt osaavansa, mutta hän ei voinut varmasti sanoa sitä, sillä hän ei ollut milloinkaan koettanut. Tämä soveltui varsin hyvin setääni ja hänen miekkailuunsa. Hänellä ei ollut milloinkaan ennen ollut miekkaa kädessään, paitsi kerran, esittäessään Rikhard III:ta seuranäyttämöllä, ja silloinkin asia oli sovittu Richmondin kanssa niin, että hän antaisi pistää itsensä kuoliaaksi takaapäin ollenkaan ryhtymättä vastarintaan. Mutta tässä hän nyt oli iskemässä ja puolustautumassa kahta kokenutta miekkamiestä vastaan, hyökkäsi ja väisti ja pisti ja iski ja hoiti asiansa mahdollisimman miehekkäästi ja taitavasti, vaikk'ei hänellä ollut siihen hetkeen mennessä ollut aavistustakaan, että hänellä olisi pienintäkään käsitystä tästä taidosta. Se osoittaa vain, kuinka tosi on vanha sananlasku, että mies ei milloinkaan tiedä, mitä osaa, ennen kuin koettaa.

Taistelun hälinä oli peloittava, kun kaikki kolme taistelijaa kiroilivat kuin palkkasoturit ja heidän miekkansa kalisivat kuin olisivat kaikki Newportin markkinoiden veitset ja teräkset helähdelleet yhteen samalla kertaa. Kun taistelu oli kuumimmillaan, otti nuori nainen — luultavimmin setääni innostaakseen — verhon kokonaan pois päänsä ympäriltä ja paljasti niin häikäisevän kauniit kasvot, että setäni olisi taistellut vaikka viittäkymmentä miestä vastaan voittaakseen noilta kasvoilta vaikka yhden hymyn ja sitten kuollakseen. Hän oli tehnyt ihmeitä tätä ennen, mutta nyt hän alkoi huitoa kuin raivohullu jättiläinen.

Juuri samalla hetkellä kääntyi taivaansininen herra ja nähdessään nuoren naisen peittämättömin kasvoin päästi raivon ja mustasukkaisuuden huudon, ja suunnaten aseensa kohti hänen kaunista rintaansa pisti hänen sydäntään kohti, jolloin setäni päästi sellaisen kauhun karjaisun, että koko talo kaikui. Nainen hypähti hiukan sivulle, sieppasi nuoren miehen miekan tämän kädestä, ennen kuin tämä oli ehtinyt päästä tasapainoon, ajoi hänet seinää vasten ja syösten miekan hänen ja seinälaudoituksen läpi ihan kahvaa myöten naulasi hänet siihen kovasti ja kiinteästi. Se oli loistava esimerkki. Päästäen äänekkään voittohuudon pakotti setäni vastustamattomalla voimalla oman vastustajansa vetäytymään samaan suuntaan ja työntäen vanhan miekkansa ihan keskelle hänen takkinsa kankaassa näkyvää punaista kukkaa naulasi hänet toverinsa viereen. Siinä he sitten molemmat seisoivat huiskutellen käsiään ja jalkojaan kuoleman tuskassa kuin sätkynuket, joita nyitään käärelangan pätkistä. Setäni sanoi aina jälkeenpäin, että tämä oli varmimpia keinoja, mitä hän tunsi, suoriutua vihollisesta, mutta että sitä saattoi moittiakin sen tuottamien menojen kannalta, koska jokaista taistelukyvyttömäksi tehtyä miestä kohden meni miekka.

'Vaunut, vaunut!' huusi nainen juosten setäni luo ja kietoen kauniit käsivartensa hänen kaulaansa. 'Saatamme vielä paeta.'

'Kuinka niin, rakkaani? Onko täällä vielä joku tapettavana?'

Setäni oli hiukan pettynyt, hyvät herrat, sillä hän arveli, että pikkuinen rakastelu olisi ollut miellyttävää teurastuksen jälkeen, vaikkapa vain vaihteen vuoksi.

'Emme saa menettää täällä hetkeäkään', sanoi nuori nainen 'Hän', sanoi hän viitaten taivaansiniseen herraan, 'on mahtavan Filletovillen markiisin ainoa poika'.

'Siinä tapauksessa pelkään pahoin, ettei hän milloinkaan saa periä arvonimeä', sanoi setäni katsellen kylmästi nuorta aatelismiestä tämän seistessä siinä seinään naulattuna kuin takiainen kuten olen kuvannut. 'Olette katkaissut perintöjärjestyksen, rakas ystävä'.

'Nuo roistot ovat raastaneet minut kodistani ja ystävieni luota', sanoi nuori nainen ja hänen kasvonsa hehkuivat suuttumuksesta. 'Tuo lurjus olisi mennyt väkisin naimisiin kanssani tunnin perästä.'

'Helkkarin häpeämätöntä!' sanoi setäni luoden hyvin halveksivan katseen Filletovillen kuolevaan perilliseen.

'Kuten voitte näkemästänne arvata, salaliittolaiset olivat valmiit murhaamaan minut, jos pyytäisin apua keneltäkään. Jos heidän rikostoverinsa löytävät meidät täältä, olemme hukassa. Kaksi minuuttia vielä, niin kaikki saattaa olla myöhäistä. Vaunuihin!'

Näin sanoen, tunteittensa valtaamana ja väsyneenä ponnistuksistaan pistettyään Filletovillen nuoren markiisin kuoliaaksi, nainen vaipui setäni syliin. Setäni nosti hänet maasta ja kantoi hänet talon ovelle. Siellä seisoivat vaunut edessään neljä pitkähäntäistä, liehuvaharjaista, mustaa, valmiiksi valjastettua hevosta, mutta ei näkynyt kuljettajaa, ei edes tallirenkiäkään hevosten luona.

Toivon, hyvät herrat, etten tee vääryyttä setäni muistolle, kun ilmaisen mielipiteeni, että vaikka hän olikin vanhapoika, hän oli silti pitänyt naista sylissään ennenkin. Luulen melkein, että hänen oli tapana suudella tarjoilijattaria ja tiedän, että luotettavat todistajat ovat nähneet hänen pari kertaa hyvin selvästi syleilevän ravintolan emäntää. Mainitsen nämä tosiseikat osoittaakseni, minkälainen tavallisuudesta poikkeava henkilö tuon nuoren kauniin naisen on täytynyt olla saattaakseen vaikuttaa setääni siinä määrin kuin nyt tapahtui. Hänen oli tapana sanoa, että kun tytön pitkä, musta tukka aaltoili hänen käsivarrellaan ja tämän kauniit, mustat silmät sattuivat hänen kasvoihinsa, äijä tunsi olonsa niin oudoksi ja levottomaksi, että hänen polvensa vapisivat. Mutta kukapa voisi katsella hellään, suloiseen silmäpariin tuntematta oloaan oudoksi? En minä ainakaan, hyvät herrat. Minua ihan peloittaa katsella eräisiin silmiin, jotka tunnen. Ja se on aivan totta se.

'Ettehän jätä minua milloinkaan', kuiskasi nuori nainen.

'En koskaan!' vastasi setäni, ja hän tarkoittikin mitä sanoi.

'Rakas suojelijani!' huudahti nuori nainen. 'Rakas, hyvä, urhoollinen suojelijani!'

'Älkää puhuko sellaista'.

'Miksi?'

'Koska suunne näyttää niin kauniilta puhuessanne', jatkoi setäni, 'että pelkään voivani olla kylliksi raaka suudellakseni sitä'.

Nuori nainen kohotti kättään ikään kuin estääkseen setääni tekemästä niin ja sanoi — ei, hän ei sanonut mitään, hymyili vain. Jos katselee maailman suloisimpia huulia ja näkee niiden somasti hyrähtävän viehättävään hymyyn — jos on hyvin lähellä niitä eikä ketään ole näkemässä — ei voi ilmaista ihailuaan niiden kauniille muodolle ja värille paremmin kuin heti suutelemalla niitä. Setäni teki niin, ja kunnioitan häntä sen johdosta.

'Kuulkaa!' huudahti nuori nainen säpsähtäen. 'Kavioiden kapsetta ja vaunujen ratinaa!'

'Niinpä kyllä', myönsi setäni kuulostaen. Hän tunsi helposti pyörien ratinan ja kavioiden kapseen, mutta heitä kohti tuntui olevan tulla tömistämässä niin monta hevosta ja niin monet vaunut ja vielä niin kaukana, että oli mahdoton ryhtyä arvailemaan niiden lukumäärää. Tuntui siltä kuin viidetkymmenet asevaunut, jokainen kuuden puhdasrotuisen hevosen vetäminä, olisivat kiitäneet heitä kohti.

'Meitä ajetaan takaa!' huudahti nuori nainen ristien kätensä. 'Meitä ajetaan takaa! Minulla ei ole muuta toivoa kuin te.'

Hänen kauniilla kasvoillaan oli sellainen kauhun ilme, että setäni teki heti päätöksensä. Hän nosti tytön vaunuihin, kehoitti häntä olemaan pelkäämättä, painoi vielä kerran huulensa hänen huuliaan vasten ja kehoitettuaan häntä sulkemaan ikkunat pitääkseen kylmän ilman loitolla hän nousi ajurinistuimelle.

'Hetkinen, rakkaani!' huusi nuori nainen.

'Mikä on?' kysyi setäni ajurin paikalta.

'Tahtoisin puhua kanssanne. Sanan vain. Sanan vain, rakkaani.'

'Täytyykö minun laskeutua alas?'

Tyttö ei vastannut, mutta hymyili taas. Sellainen hymy, hyvät herrat! Se voitti edelliset, niinkuin ei mitään. Setäni laskeutui vilahduksessa istuimeltaan.

'Mitä nyt, rakkaani?' kysyi setäni katsoen sisään vaunujen ikkunasta. Tyttö sattui samalla kumartumaan ikkunasta, ja sedästäni tuntui, että hän näytti kauniimmalta kuin milloinkaan ennen. Hän oli juuri silloin hyvin lähellä naista, niin ettei hän voinut olla tietämättä sitä.

'Mitä nyt, rakkaani?' kysyi setäni toistamiseen.

'Ettekö milloinkaan rakasta ketään muuta kuin minua, ettekö milloinkaan mene naimisiin toisen kanssa?'

"Setäni vannoi kalliin valan, ettei hän milloinkaan menisi naimisiin kenenkään muun kanssa, ja nuori nainen veti päänsä sisään ja sulki ikkunan. Setäni hyppäsi istuimelleen, työnsi kyynärpäänsä ulos, järjesteli ohjaksia, sieppasi piiskan, joka oli katolla, sivahdutti kaukaisinta hevosta, ja niin lähtivät liikkeelle nuo neljä pitkähäntäistä, liehuvaharjaista, mustaa hevosta ravaten viisitoista hyvää Englanninpenikulmaa tunnissa vanhat postivaunut perässään. Hei, kuinka he menivät!

"Melu takana kasvoi. Kuta nopeammin vanhat vaunut kiitivät, sitä nopeammin lähestyivät vainoojat — miehet, hevoset, koirat olivat liittyneet ajamaan heitä takaa. Melu oli kamala, mutta kaiken yli kaikui nuoren naisen ääni hänen hoputtaessaan enoani huutaen: 'Nopeammin! Nopeammin!'

"He kiitivät ohi mustien puiden kuin höyhenet hirmumyrskyn käsissä. Talot, kujat, kirkot, heinäruot, kaikenlaiset esineet vilahtivat ohi sellaista vauhtia ja sellaisella melulla kuin äkkiä vapaaksi päässeet tulvavedet. Mutta aina vain kiihtyi takaa-ajon kumina, ja yhä kuuli setäni nuoren naisen hurjasti huutavan: 'Nopeammin! Nopeammin!'

"Setäni käytti ruoskaa ja ohjaksia, ja hevoset lensivät eteenpäin ihan valkeina vaahdosta, mutta sittenkin kasvoi melu takana ja nainen huusi yhä: 'Nopeammin! Nopeammin!' Silmänräpäyksen kiihkeässä jännityksessä setäni potkaisi kovasti jalkalautaa ja huomasi... että oli harmaa aamu ja että hän istui pyöräsepän pihassa, vanhojen Edinburghin-postivaunujen istuimella, väristen kylmästä ja kosteudesta ja tömistellen jalkojaan lämmittääkseen niitä. Hän laskeutui maahan ja tirkisti innokkaasti sisään nähdäkseen kauniin nuoren naisen. Voi! Vaunuissa ei ollut ovia eikä istuimiakaan. Siitä oli jäljellä pelkkä kuori.

"Setäni tiesi aivan hyvin, että jutussa oli jotakin salaperäistä ja että kaikki oli tapahtunut juuri sillä tavalla kuin hänen oli tapana kertoa siitä. Hän pysyi uskollisena kalliille valalle, jonka oli vannonut kauniille nuorelle naiselle, hyläten useita valitsemisen arvoisia majatalonemäntiä hänen tähtensä ja kuollen vihdoin vanhanapoikana. Hän tuumi aina, kuinka omituista oli, että juuri hän keksi, tuollaisen pelkän sattuman kuin aidan yli kiipeämisen vuoksi, kuinka postivaunujen ja hevosten, kuljettajien, ajajien ja matkustajien henget pitivät tapanaan tehdä matkoja säännöllisesti joka yö. Hänen oli myös tapana lisätä, että hän uskoi olevansa ainoa ihminen, joka milloinkaan oli otettu matkustajaksi tällaiselle retkelle. Ja luulenpa, että hän oli oikeassa, hyvät herrat — ainakaan en ole kuullut kenestäkään toisesta, jolle olisi sattunut sellaista."

"Ihmettelenpä, mitä nuo postivaunujen kummitukset kuljettavat postilaatikoissaan", virkkoi majatalon isäntä, joka oli kuunnellut tarinaa mitä suurimman jännityksen vallassa.

"Perille saapumattomia kirjeitä tietysti", sanoi kauppamatkustaja.

"Niin, niin tietysti", myönsi isäntä. "En ole milloinkaan tullut sitä ajatelleeksi."

21. luku.

KUINKA HERRA PICKWICK LÄHTI TOIMITTAMAAN TEHTÄVÄÄNSÄ JA KUINKA HÄN HETI

ALUSSA SAI MITÄ ODOTTAMATTOMIMMAN AVUSTAJAN.

Hevoset oli valjastettu täsmälleen neljännestä vailla yhdeksän seuraavana aamuna, ja kun herra Pickwick ja Sam Weller olivat asettuneet paikoilleen edellinen vaunujen sisään, jälkimmäinen niiden ulkopuolelle, sai postiljooni asianomaisen määräyksen ajaa ensiksi herra Bob Sawyerin asunnolle herra Benjamin Allenia noutamaan.

Kun vaunut pysähtyivät oven kohdalle, jonka kamanassa oli punainen lamppu ja hyvin selvä kirjoitus "Sawyer, Nockemorfin seuraaja", näki herra Pickwick pistäessään päänsä ulos ikkunasta aika suureksi hämmästyksekseen, että harmaapukuinen poika oli täydessä hommassa asettamassa luukkuja ikkunain eteen, joka toimitus, se kun oli varsin tavaton ja kaikkea muuta kuin liikemiesmäinen toimenpide tähän aikaan päivästä, heti toi hänen mieleensä kaksi johtopäätöstä: joko joku Bob Sawyerin hyvä ystävä ja potilas oli kuollut tai herra Bob Sawyer itse tehnyt vararikon.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi herra Pickwick pojalta.

"Ei mitään", vastasi poika levittäen suunsa korvasta korvaan.

"Kaikki hyvin, kaikki hyvin!" huuteli Bob Sawyer äkkiä ilmaantuen ovelle kädessään pieni nahkainen, kulunut ja likainen matkalaukku, karkea päällystakki ja huivi toisen käsivarren yli heitettynä. "Olen poislähdössä, vanha veikko."

"Tekö!"

"Niin, ja siitäpä tuleekin aika retki. Tule tänne, Sam! Silmät auki!"

Vaadittuaan täten lyhyesti herra Wellerin huomiota Bob heitti nahkaisen laukkunsa takaistuimelle, jossa Sam muitta mutkitta pisti sen pois istuimen alle seuraten suuresti ihaillen toisen hommia. Tämän tehtyään herra Bob Sawyer pojan avustamana ankarasti ponnistellen puki ylleen karkean nuttunsa, joka oli koko joukon liian ahdas hänelle, lähestyi sitten vaunujen ikkunaa, pisti päänsä sisään ja nauroi meluavasti.

"Eikös tämä olekin aika yllätys?" hän huusi pyyhkeillen silmistään naurun kyyneliä karkean takkinsa toisella hihalla.

"Hyvä herra", sanoi herra Pickwick hiukan nolona, "minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että te tulisitte mukaamme".

"Niin, siinäpä se solmu onkin", vastasi Bob tarttuen herra Pickwickin takin rintapieleen. "Sepä se juuri hauskinta onkin."

"Vai hauskinta?"

"Niinpä kyllä. Jutun kärki on juuri siinä, tiedättehän, että jätän liikkeen hoitamaan itseään, koska se näyttää päättäneen olla välittämättä minusta."

Tällä lailla selitettyään ikkunaluukkujen sulkemisen herra Bob Sawyer viittasi myymälään ja lankesi jälleen hilpeytensä hurjuuden valtaan.

"Siunatkoon, mutta ettehän liene niin päätön, että jätätte potilaanne ilman minkäänlaista hoitajaa!" torui herra Pickwick hyvin vakavalla äänellä.

"Miksi en?" kysyi Bob vastaukseksi. "Minä säästän siten, tiedättekö! Kukaan heistä ei maksa milloinkaan. Sitä paitsi", jatkoi Bob hiljentäen äänensä tuttavalliseksi kuiskaukseksi, "he voivat siitä vain paremmin, sillä koska olen melkein ilman lääkkeitä enkä kykene juuri nyt lisäämään varastoani, minun olisi ollut pakko antaa heille kaikille kalomelia, mikä ei varmastikaan olisi ollut terveellistä muutamille heistä. Näin on kaikkein parasta."

Tässä vastauksessa oli filosofiaa ja vakuuttavaa voimaa jollaista herra Pickwick ei ollut osannut odottaa. Hän oli vaiti muutaman hetken ja lisäsi sitten vähemmän lujasti kuin edellä:

"Mutta näihin vaunuihin, nuori ystäväni, sopii vain kaksi henkeä, ja olen luvannut toisen paikan herra Allenille."

"Älkää ajatelko minua minuuttiakaan", vastasi Bob. "Olen järjestänyt sen asian. Sam ja minä jaamme takaistuimen keskenämme. Katsokaa! Kiinnitämme tämän pienen lapun kaupan ovelle. 'Sawyer, Nockemorfin seuraaja. Pyydetään kääntymään rouva Crippsin puoleen, toisella puolen katua.' Rouva Cripps on asiapoikamme äiti. 'Herra Sawyer on hyvin pahoillaan', sanoo rouva Cripps. 'Hän ei mahda sille mitään, mutta hänet vietiin tänä aamuna neuvottelemaan koko maan parhaiden lääkärien kanssa. Eivät tulleet toimeen ilman häntä. Tahtoivat saada hänet mukaansa hinnalla millä hyvänsä. Peloittava leikkaus.' Asianlaita on sellainen", virkkoi Bob päätökseksi, "että se luullakseni vaikuttaa enemmän hyvää kuin pahaa. Jos se joutuu johonkin paikalliseen lehteen, niin tulevaisuuteni on varma. Siinä on Ben! No, hyppää sisään sitten!"

Tällä lailla kiirehtien herra Bob Sawyer työnsi postimiestä hiukan syrjempään, tuuppasi ystävänsä vaunuihin, paiskasi oven kiinni, nosti astinlaudan, liimasi paperilipun katuoveen, sulki oven, pisti avaimen taskuunsa, hyppäsi takaistuimelle, antoi lähtökäskyn ja toimitti kaiken niin tavatonta vauhtia, että ennenkuin herra Pickwick oli oikein ehtinyt ruveta harkitsemaan, olisiko herra Bob Sawyerin lähdettävä vai ei, he jo olivat matkalla ja herra Bob Sawyer täydellisesti retkikunnan omatekoisena osallisena ja jäsenenä.

Niin kauan kuin heidän kulkunsa rajoittui vain Bristolin kaduille, piti pilanhaluinen Bob silmillään ammatinmukaisia vihreitä silmälasejaan ja käyttäytyi asianmukaisen toimekkaasti ja vakavasti päästellen ainoastaan eräitä suullisia sukkeluuksia yksistään herra Samuel Wellerin opiksi ja huviksi. Mutta kun he pääsivät avoimelle tielle, hän riisui yht'aikaa vihreät lasinsa ja vakavuutensa ja suoritti suuren joukon kouraantuntuvia kujeita, joiden hän laski herättävän ohikulkijoiden huomiota ja saattavan ajopelit ja niiden sisällä olijat enemmän kuin tavallisen uteliaisuuden kohteiksi. Vähimmän silmäänpistävä näistä kujeista oli hyvin äänekäs postitorven toitotuksen matkiminen ja keppiin sidotun kirjavan silkkinenäliinan nenäkäs näytteleminen liehuttamalla sitä ilmassa liikkeiden säestäminä, jotka ilmaisivat uhmaa ja kerskailua.

"Kummallista", sanoi herra Pickwick katkaisten kesken herra Ben Allenin kanssa käymänsä hyvin vakavan keskustelun, joka koski herra Winklen ja hänen sisarensa lukuisia hyviä puolia, "kummallista, mitähän kaikki ihmiset, joiden ohi kuljemme, saattavat keksiä meissä, kun he tuijottavat tuolla tavoin."

"Nämä ajoneuvot ovat niin hauskannäköiset", vastasi Ben Allen äänessään jotakin ylpeyteen vivahtavaa. "Luulenpa melkein, etteivät he ole tottuneet näkemään tällaisia joka päivä."

"Mahdollista kyllä. Saattaa olla niinkin. Ehkäpä onkin niin."

Herra Pickwick olisi kai saanut itsensä vakuutetuksi siihen uskoon, että asianlaita todella oli niin, jollei hän juuri silloin olisi sattunut katsahtamaan ulos ikkunasta ja huomannut, että ohikulkijoiden katseet ilmaisivat kaikkea muuta kuin kunnioittavaa ihailua ja että kaikenlaisia sähkötysmerkkejä vaihdettiin heidän ja jonkun vaunujen ulkopuolella olevan henkilön välillä. Tästä hänen mieleensä juolahti, että nuo mielenosoitukset saattoivat olla jossakin kaukaisessa yhteydessä herra Bob Sawyerin humoristiseen mielenlaatuun.

"Toivonpa", virkkoi hän, "ettei vilkas ystävämme tee takapenkillään mitään hullutuksia."

"Eihän toki", sanoi Ben Allen. "Jollei Bob ole liikutetussa tilassa, hän on rauhallisin olento, mitä maa kamarallaan kantaa."

Samassa särki korvia pitkä postitorven mylvinän jäljittely, jonka jälkeen kuului huutoa ja kirkunaa, mikä kaikki ilmeisesti lähti rauhallisimman olennon kurkusta ja keuhkoista, mitä maa kamarallaan kantaa, eli selvemmin sanoen herra Bob Sawyeristä itsestään.

Herra Pickwick ja Ben Allen katsahtivat merkitsevästi toisiinsa. Edellinen herrasmies riisui hattunsa ja kumartui ulos vaunujen ikkunasta, kunnes melkein koko hänen takkinsa oli ulkopuolella ja silloin hän vihdoin kykeni näkemään vilahduksen heidän lystillisestä ystävästään.

Herra Bob Sawyer ei istunut takaistuimella, vaan vaunujen katolla, jalat niin kaukana riippumassa kuin ne suinkin ulottuivat; hänellä oli herra Samuel Wellerin hattu toisella korvalla ja toisessa kädessä maailman suurin voileipä, ja hän tuki samalla toisella sangen kookasta koripulloa, joita molempia hän käytteli mitä hartaimmalla mielihyvällä, keskeyttäen homman yksitoikkoisuuden satunnaisella mylvinällä taikka vaihtaen vilkkaasti hölynpöly-lauseparsia ohikulkevien tuntemattomien ihmisten kanssa. Kirjava lippu oli huolellisesti sidottu pystysuoraan asentoon istuimen reunaan, ja herra Samuel Weller istui keskellä, Bob Sawyerin hatulla koristautuneena, mutustaen yhtä kookasta voileipää hilpein kasvoin, joiden ilme osoitti hänen täydellisesti ja ehdottomasti hyväksyvän tällaisen järjestelyn.

Tämä riitti kiukuttamaan henkilöä, jolla oli herra Pickwickin käsitykset sopivaisuudesta, mutta se ei kuitenkaan merkinnyt rikkomuksen koko laajuutta, sillä heitä vastaan tuli juuri silloin postivaunut täynnä sekä sisältä että ulkoa, ja matkustajien hämmästys oli aivan kouraantuntuvan selvä. Sen lisäksi irlantilaisen perheen onnittelut, se kun pysytteli rinnan vaunujen kanssa ja kerjäili koko ajan, olivat laadultaan pikemminkin äänekkäitä, etenkin sen miehisen pään, joka näytti pitävän koko näytelmää jonkin valtiollisen tai muun riemusaaton osana.

"Herra Sawyer!" huusi herra Pickwick ankaran kiukun vallassa. "Herra Sawyer!"

"Hoi!" vastasi tämä herra katsellen vaunujen katon reunan yli mahdollisimman kylmäverisen näköisenä.

"Oletteko hullu, hyvä herra?"

"En sinnepäinkään, vain hyvällä tuulella."

"Vai hyvällä tuulella!" huudahti herra Pickwick. "Vetäkää alas tuo huomiota herättävä punainen nenäliina; vaadin sitä, hyvä herra. Sam, vedä se alas!"

Ennenkuin Sam ennätti puuttua asiaan, laski herra Bob Sawyer kiltisti lippunsa ja pistettyään sen taskuunsa kumarsi kohteliaasti herra Pickwickille, pyyhkäisi koripullon suuta ja pisti sen omansa eteen, siten ilmaisten hänelle, sanoja turhaan tuhlaamatta, että hän omisti tämän ryypyn kaikenlaisen onnen ja menestyksen toivottamiseen samaiselle herralle. Tämän tehtyään Bob pisti tulpan taas pullon suulle sirosti ja katsellen hyväntahtoisesti alas herra Pickwickiä puraisi hymyillen ison palasen voileivästään.

"Kuulkaapa", sanoi herra Pickwick, jonka hetkellinen närkästys ei oikein kyennyt kestämään Bobin järkähtämätöntä itsevarmuutta, "säästäkää jo meitä noilta hullutuksiltanne!"

"Kyllä, kyllä", lupaili Bob taas vaihtaen hattua herra Wellerin kanssa. "En aikonut tehdä mitään sellaista, mutta tulin niin virkeäksi ajosta, etten mahtanut sille mitään."

"Ajatelkaapa, miltä se näyttää", torui herra Pickwick vielä. "Ottakaa hiukan huomioon, miltä se muista näyttää."

"Kyllä, kyllä. Eihän se ollut oikein paikallaan. Kaikki on lopussa nyt."

Tämän vakuutuksen tyynnyttämänä herra Pickwick veti taas päänsä sisään ja sulki ruudun, mutta hän oli tuskin jälleen aloittanut keskustelunsa, jonka Bob Sawyer oli keskeyttänyt, kun hän hieman säpsähti nähdessään pienen, mustan, muodoltaan pitkulaisen esineen ikkunan ulkopuolella napsahtelemassa ruutua vasten kuin vaatien sisään pääsyä.

"Mikä tuo on?" huudahti hän.

"Se näyttää koripullolta", virkkoi Ben Allen silmäillen asianomaista esinettä silmälasiensa läpi varsin kiinnostuneena. "Luulen melkein, että se on Bobin."

Vaikutelma oli ihan oikea, sillä herra Bob Sawyer oli kiinnittänyt koripullon kävelykeppinsä koukkuun ja koputti nyt ikkunaan merkiksi toivomuksesta, että hän halusi sisäpuolella olevien osallistuvan sen sisällykseen hyvässä toveruudessa ja sopusoinnussa.

"Mitä tekisimme?" sanoi herra Pickwick katsellen pulloa. "Tämä temppu on vielä mahdottomampi kuin muut."

"Minusta olisi parasta ottaa se", vastasi herra Ben Allen. "Olisi ihan oikein hänelle, jos ottaisimme sen sisään ja pitäisimme sen. Eikö niin?"

"Niin olisi. Otanko sen?"

"Minusta se on paras toimenpide, mihin voimme ryhtyä", vastasi Ben.

Kun tämä vastaus piti yhtä hänen oman mielipiteensä kanssa, herra Pickwick laski ikkunan hiljalleen alas, irroitti pullon kepistä, jonka jälkeen tämä heti vedettiin ylös, ja herra Bob Sawyer kuului nauravan sydämellisesti.

"Millainen iloinen vekkuli hän onkaan!" virkkoi herra Pickwick kääntyen katsomaan toveriaan pullo kädessä.

"Niin on", sanoi herra Allen.

"Häneen ei voi millään suuttua."

"Ihan mahdotonta."

Tämän lyhyen mielipiteiden vaihdon aikana herra Pickwick oli ajatuksissaan ottanut tulpan pullon suulta.

"Mitä se on?" kysyi Ben Allen huolettomasti.

"En tiedä", vastasi herra Pickwick yhtä välinpitämättömästi. "Minusta tuntuu siltä, kuin se hajuaisi maitopunssilta."

"Niinkö?"

"Siltä minusta tuntuu", jatkoi herra Pickwick hyvin tarkasti varoen, ettei vain antaisi väärää tietoa. "En osaa sanoa sitä ihan varmasti ensin maistamatta."

"Teidän on parasta tehdä se. Onhan meidänkin hyvä tietää, mitä se on."

"Niinkö arvelette? No, jos olette niin utelias tietämään sen, niin ei minulla tietenkään ole mitään vastaan."

Aina valmiina uhraamaan omat tunteensa ystäviensä toiveiden hyväksi herra Pickwick otti heti aika pitkät maistiaiset.

"Mitä se on?" tiedusti Ben Allen keskeyttäen hänet hiukan kärsimättömästi.

"Omituista", ihmetteli herra Pickwick huuliaan maiskutellen. "En oikein tiedä vieläkään. Niin, kuitenkin", hän sanoi toisen kerran maistettuaan, "punssia se on".

Herra Ben Allen katseli herra Pickwickiä, herra Pickwick Ben Allenia, Ben Allen hymyili, mutta ei herra Pickwick.

"Olisipa ihan oikein hänelle", sanoi viimeksimainittu herra vähän ankarasti, "jos joisimme joka pisaran".

"Sama ajatus tuli minunkin mieleeni."

"Tosiaankin. Juodaanpa siis hänen maljansa!" Näin sanoen tuo mainio henkilö otti oikein tarmokkaan kulauksen pullosta ja ojensi sen Ben Allenille, joka ei ollut hidas seuraamaan hänen esimerkkiään. Hymyilyt kävivät molemminpuolisiksi, ja maitopunssi hävisi asteittain ja iloisesti.

"Itse asiassa", sanoi herra Pickwick tyhjentäessään viimeisen pisaran, "ovat hänen kujeensa hyvin huvittavia, todella hauskoja".

"Niin kannattaakin sanoa", vahvisti herra Ben Allen. Todistaakseen, että Bob Sawyer oli hupaisimpia veikkoja koko maailmassa, hän alkoi kertoa herra Pickwickille pitkästi ja yksityiskohtaisesti selostaen, kuinka tuo mainittu herra kerran joi itselleen kuumeen ja sai ajetuksi päänsä paljaaksi. Ja tämän hupaisan ja miellyttävän jutun kertomisen keskeytti vain se, että vaunut pysähtyivät 'Kelloon' Berkeleyn nummella, jossa hevosia vaihdettiin.

"Kuulkaas! Emmekö syö päivällistä täällä?" kysyi Bob katsellen sisään ikkunasta.

"Päivällistä!" ihmetteli herra Pickwick. "Mitä, olemmehan ajaneet vasta yhdeksäntoista mailia, ja meillä on vielä jäljellä kahdeksankymmentäseitsemän."

"Senpä vuoksi meidän täytyykin haukata jotakin, jotta kykenisimme vastustamaan väsymystä", todisteli herra Bob Sawyer.

"On ihan mahdotonta syödä päivällistä puoli kahdeltatoista", vastasi herra Pickwick katsoen kelloaan.

"Niinpä onkin", myönsi Bob, "väliateria sopii siis nyt juuri. Kuulkaa! Lounas kolmelle, ja heti, ja seisottakaa hevosia neljännestunti. Käskekää kantaa pöytään kaikki kylmä ruoka, mitä talossa on, ja hiukan pullo-olutta, ja antakaa meidän maistaa parasta madeiraanne."

Annettuaan nämä käskyt mitä tärkeimmän näköisenä ja kovalla melulla herra Bob Sawyer hyökkäsi heti taloon johtamaan valmisteluita. Vähemmän kuin viiden minuutin kuluttua hän palasi ja selitti, että ne sujuivat erinomaisesti.

Aterian laatu vastasi täydellisesti Bobin kehumisia, eikä sille tehnyt täyttä oikeutta ainoastaan tämä herra, vaan myöskin herrat Pickwick ja Ben Allen. Näiden kolmen merkeissä kuluivat olutpullo ja madeira hyvin pian, ja kun (sitten kun hevoset taas oli valjastettu) he istuutuivat jälleen paikoilleen penkkilaatikko täynnä parasta maitopunssin vastinetta, mitä niin lyhyessä ajassa saattoi löytää, soi postitorvi, ja värikäs lippu liehui herra Pickwickin tekemättä vähäisintäkään vastaväitettä.

He pysähtyivät syömään päivällistä 'Humalasalkoon' Tewkesburyssa, minkä johdosta siellä nautittiin lisää pullo-olutta, pikkuisen madeiraa ja vähän portviiniäkin kaupan päälle, ja täällä koripullo täytettiin neljännen kerran. Näiden yhdistyneiden virvoitusaineiden vaikutuksesta herrat Pickwick ja Ben Allen nukkuivat kolmenkymmenen mailin matkan, kun taas Bob ja herra Weller lauloivat kaksiäänisesti takaistuimella.

Oli ihan pimeä, kun herra Pickwick heräsi sen verran, että huomasi katsoa ulos ikkunasta. Harvat majat tien varrella, jokaisen näkyvän kappaleen likainen pinta, paksu ilma, hiilentomulla ja tiilisoralla peitetyt tiet, kaukaisten ahjojen synkkä loiste, korkeista piipuista nousevat paksut savupilvet, jotka mustasivat ja tummensivat kaiken ympärillä, kaukaisten valojen loiste, raskaat rattaat, jotka ponnistelivat eteenpäin tietä pitkin lastattuina kalisevilla rautakangilla tai sälytettyinä täyteen painavia tavaroita — kaikki ilmaisi, että nopeasti lähestyttiin suurta Birminghamin tehdaskaupunkia.

Kun he ajaa ratuuttivat ahtaita kujia, jotka johtivat vilinän keskukseen, sattuivat vakavan työskentelyn merkit ja äänet vielä voimakkaammin heidän aistimiinsa. Kadut olivat ahdinkoon saakka täynnä työväkeä. Joka talosta humisi työn kohu, valot kiiluivat ullakkokerrosten ahtaista ikkunoista, ja pyörien viuhuna ja koneiden jyske tärisytti vapisevia seiniä. Tulet, joiden kalpean keltaiset, hämärät valot olivat näkyneet mailien päähän, leimahtivat rajusti kirkkaammiksi kaupungin suurissa tehtaissa ja työpajoissa. Vasaroiden kalketta, höyryn suhinaa, ja koneitten kumeaa, raskasta jyskettä — karua musiikkia — kaikui joka korttelista.

Kyytipoika ajoi jo ripeästi pitkin leveitä katuja, ohi komeiden, hyvin valaistujen kauppojen, joita sattuu vastaan kaupungin ulkolaidan ja vanhan 'Kuninkaallisen Hotellin' välillä, ennen kuin herra Pickwick alkoi tajuta, kuinka vaikea ja hienotunteisuutta kysyvä se asia oli, joka oli tuonut hänet tänne.

Tehtävän arkaluontoisuutta ja vaikeutta ei suinkaan helpottanut herra Bob Sawyerin vapaaehtoinen osanotto. Totta puhuaksemme herra Pickwick tunsi, että mainitun herran läsnäolo tässä tilaisuudessa, niin myötämielinen ja hyväntahtoinen kuin hän saattoi ollakin, ei suinkaan ollut sellainen kunnia, jota hän olisi vapaasta tahdostaan hakenut; hän olisi päinvastoin antanut sievoisen summan, jos olisi voinut saada herra Bob Sawyerin siirretyksi viivyttelemättä johonkin paikkaan ainakin viidenkymmenen mailin etäisyyteen.

Herra Pickwick ei ollut milloinkaan ollut henkilökohtaisessa kosketuksessa herra Winkle vanhemman kanssa, vaikka oli pari, kolme kertaa vaihtanut ajatuksia hänen kanssaan kirjeellisesti ja antanut tyydyttäviä vastauksia hänen poikansa siveellistä luonnetta ja käyttäytymistä koskeviin kyselyihinsä. Hän tunsi hermostuneen herkästi, että ensivierailu Bob Sawyerin ja Ben Allenin seurassa, jotka kumpikin olivat hiukan 'sumeina', oli kaikkea muuta kuin nerokkain ja sopivin tapa antaa herra Winklelle suosiollinen vaikutelma itsestään.

"Mutta kuitenkin", tuumi herra Pickwick koettaen rohkaista itseään, "minun on tehtävä parhaani. Minun täytyy tavata hänet tänä iltana, koska olen ehdottomasti luvannut. Jos he itsepäisesti tahtovat seurata minua, täytyy kohtaus tehdä mahdollisimman lyhyeksi ja tyytyä toivomaan, että he oman etunsa nimessä varovat häpäisemästä itseään."

Hänen näillä mietteillä itseään lohdutellessaan vaunut pysähtyivät 'Kuninkaallisen' eteen. Kun Ben Allen oli saatu miten kuten hereille hämmästyttävän syvästä unesta ja herra Samuel Weller kiskonut hänet kauluksesta ulos, pääsi myös herra Pickwick pois vaunuista. Heidät opastettiin mukavaan huoneeseen, ja herra Pickwick esitti heti tarjoilijalle herra Winklen asuntoa koskevan kysymyksen.

"Aivan täällä lähellä, herra, tuskin viidensadan yardin päässä. Herra Winkle on tarkastaja, kanavantarkastaja. Hänen yksityisasuntonsa ei ole, hyvä herra, edes viidenkään sadan yardin päässä."

Tässä tarjoilija puhalsi kynttilän sammuksiin ja oli sytyttävinään sen jälleen antaakseen herra Pickwickille tilaisuuden kysellä enemmän, jos tällä oli siihen halua.

"Haluatteko jotakin nyt?" hän tiedusteli sitten sytyttäen kynttilän, epätoivoisena herra Pickwickin äänettömyydestä. "Teetä vai kahvia, herra? Ehkäpä päivällistä?"

"Ei mitään nyt."

"Hyvä on, herra. Ehkäpä haluatte tilata illallisen, herra?"

"En nyt juuri."

"Hyvä on, herra." Tarjoilija asteli hiljalleen ovelle, pysähtyi äkkiä, kääntyi ympäri ja sanoi hyvin sulavasti:

"Lähetänkö siivoojattaren tänne?"

"Olkaa hyvä, jos haluatte."

"Jos te haluatte, herra."

"Ja tuokaa hiukan soodavettä", sanoi Bob Sawyer.

"Soodavettäkö, herra? Kyllä!"

Aivan kuin hänen sydämeltään olisi vierähtänyt musertava kuorma, kun häneltä viimein tilattiin jotakin, tarjoilija suli huomaamatta pois. Tarjoilijat eivät milloinkaan kävele eivätkä juokse. Heillä on erikoinen, salaperäinen taito hävitä huoneesta, joka muilta kuolevaisilta puuttuu.

Kun soodavesi oli herättänyt herra Ben Allenissa vähän elonmerkkejä, hän salli taivuttaa itsensä pesemään kasvonsa ja kätensä ja alistui Samin harjattavaksi. Kun herra Pickwick ja Bob Sawyer sitten myös olivat korjanneet matkan heidän ulkonäölleen aiheuttamat häiriöt, kaikki kolme lähtivät liikkeelle, käsi kädessä, herra Winklen luo, Bob Sawyerin täyttäessä ilman tupakansavulla heidän eteenpäin kulkiessaan.

Noin neljännesmailin päässä, rauhallisen, varakkaan näköisen kadun varrella kohosi vanha, punaisista tiilistä rakennettu talo, kolme askelmaa oven edessä ja siihen kiinnitettynä messinkilevy, jossa oli suurilla roomalaisilla kirjaimilla sanat: HERRA WINKLE. Portaat olivat hyvin valkoiset, tiilet hyvin punaiset ja koko talo hyvin siisti, ja siinä seisoivat herra Pickwick, Ben Allen ja Bob Sawyer, kun kello löi kymmenen. Sievä palvelijatar vastasi kolkutukseen säpsähtäen nähdessään nuo kolme vierasta.

"Onko herra Winkle kotona, tyttöseni?" kysyi herra Pickwick.

"Hän on juuri käynyt illalliselle, herra.”

"Olkaa hyvä ja antakaa hänelle tämä kortti", jatkoi herra Pickwick. "Sanokaa, että olen pahoillani, kun täytyy häiritä häntä näin myöhäisellä hetkellä, mutta minun on välttämättä saatava tavata häntä tänä iltana, ja olen juuri saapunut kaupunkiin."

Tyttö katseli arasti herra Bob Sawyeria, joka ilmaisi ihastuksensa hänen henkilökohtaiseen viehättävyyteensä erinäisillä ihmeellisillä irvistyksillä, ja luoden silmäyksen hattuihin ja päällystakkeihin, joita riippui eteisessä, kutsui toista tyttöä vartioimaan ovea sillä aikaa kun hän kävi yläkerroksessa. Vartija pääsi palveluksestaan hyvin pian, sillä ensimmäinen palvelijatar palasi heti ja pyytäen anteeksi, että oli jättänyt heidät kadulle, vei heidät matoilla verhottuun takahuoneeseen, joka oli puoleksi konttori, puoleksi pukeutumishuone ja jossa pääasiallisimpina tarpeellisina ja koristeellisina huonekaluina olivat pöytä, käsienpesulaite ja parranajopeili, saapasteline ja -pihti, korkeaselkäinen tuoli, neljä pientä tuolia, pöytä ja vanha, kerran viikossa vedettävä kello. Takan yläpuolella näkyivät kassakaapin suljetut ovet, ja seiniä koristi pari riippuvaa kirjahyllyä, almanakka ja monet tomuiset paperipinkat.

"Olen kovin pahoillani, kun jätin teidät seisomaan oven eteen, herra", sanoi tyttö sytyttäen lampun ja puhutellen herra Pickwickiä valloittavasti hymyillen, "mutta olitte ihan outo, ja täällä on niin paljon maankiertäjiä, jotka käyvät vain katsomassa, mitä voisivat siepata, niin että todella..."

"Ei pienintäkään syytä anteeksipyyntöön, lapseni", sanoi herra Pickwick hyväntuulisesti.

"Ei vähäisintäkään, rakkaani", vahvisti Bob Sawyer leikillisesti ojentaen käsivartensa ja hypähdellen puolelta toiselle ikään kuin estääkseen nuorta naista lähtemästä huoneesta.

Nämä kujeet eivät vähääkään huvittaneet nuorta naista, sillä hän ilmaisi muitta mutkitta sen mielipiteen, että herra Bob Sawyer oli "inhottava otus", ja kun nuorukaisen liikkeet alkoivat käydä yhä lähentelevämmiksi, tyttö iski somat sormensa tämän kasvoihin ja syöksyi ulos huoneesta ilmaisten monella tavalla vastenmielisyytensä ja inhonsa.

Jäätyään siten vaille nuoren naisen seuraa Bob Sawyer alkoi huvitella tirkistelemällä kaappiin, katselemalla kaikkiin pöytälaatikoihin, ollen avaavinaan kassakaapin, kääntämällä seinäalmanakan nurin päin, koetellen herra Winklen kenkiä omiensa päälle ja tekemällä muita huvittavia kokeita huonekaluilla; mikä kaikki herätti herra Pickwickissä sanomatonta kauhua ja säikähdystä ja lisäsi samassa suhteessa Bob Sawyerin ihastusta.

Vihdoin ovi aukeni ja huoneeseen astui herra Pickwickin kortti toisessa ja hopeinen kynttilänjalka toisessa kädessä pieni, vanha, nuuskanruskeaan pukuun pukeutunut herra, jonka pää ja kasvot olivat tarkka jäljennös herra Winkle nuoremmalle kuuluvista; se vain erona, että tämä oli melkein kalju.

"Kuinka voitte, herra Pickwick?" sanoi Winkle vanhempi laskien kynttiläjalan kädestään ja ojentaen kätensä. "Toivon, että näen teidät terveenä, herra. Olen iloinen tavatessani teidät. Istuutukaa, herra Pickwick, olkaa hyvä. Tämä herra on...?"

"Ystäväni, herra Sawyer", keskeytti herra Pickwick, "poikanne ystävä".

"Ahaa", virkkoi herra Winkle vanhempi silmäillen Bobia hiukan viileästi. "Toivon, että voitte hyvin, herra."

"Terve kuin pukki!" vastasi Bob Sawyer.

"Ja tämä toinen herra", lausui herra Pickwick, "on, kuten saatte nähdä luettuanne kirjeen, joka on uskottu minun tuotavakseni, hyvin läheinen sukulainen, tai, paremmin sanoakseni, poikanne hyvin läheinen ystävä. Hänen nimensä on Allen."

"Tuoko herra?" kysyi herra Winkle osoittaen kortilla Ben Allenia, joka oli nukahtanut sellaiseen asentoon, ettei hänestä näkynyt muuta kuin selkäranka ja takin kaulus.

Herra Pickwick oli vastaamaisillaan kysymykseen ja toistamaisillaan herra Benjamin Allenin nimen ja kunnialliset ominaisuudet alusta loppuun, kun eloisa herra Bob Sawyer herättääkseen ystävänsä tietoisuuteen asemastaan nipisti tätä kipeästi käsivarren lihaisesta osasta, niin että hra Allen hyppäsi parkaisten pystyyn. Huomattuaan äkkiä vieraan olevan läsnä hän lähestyi tätä ja pudistellen herra Winklen molempia käsiä hyvin sydämellisesti viiden minuutin ajan kuiskasi vaikeasti tajuttavin lauseenrippein olevansa suuresti mielissään nähdessään hänet ja kysyen vieraan varaisesti, halusiko hän maistaa jotakin kävelynsä jälkeen, tai halusiko hän mieluummin odottaa "päivälliseen saakka"; sitten hän taas istuutui ja silmäili ympärilleen kivettyneesti tuijottaen, ikään kuin hänellä ei olisi ollut kaukaisintakaan aavistusta siitä, missä oli eikä hänellä sitä todella ollutkaan.

Kaikki tämä oli mitä kiusallisinta herra Pickwickistä, varsinkin kun herra Winkle vanhempi osoitti mitä kouraantuntuvimman hämmästyksen merkkejä hänen tovereittensa erikoisen — jollemme sanoisi merkillisen — käyttäytymisen johdosta. Päästäkseen heti asiaan hän otti taskustaan kirjeen ja sanoi ojentaen sen herra Winkle vanhemmalle:

"Tämä kirje, hyvä herra, on pojaltanne. Sen sisällyksestä voitte huomata, että teidän suosiollisesta ja isällisestä suhtautumisestanne siihen riippuu hänen tuleva menestyksensä ja hyvinvointinsa. Haluatteko tehdä minulle mieliksi lukemalla sen läpi mahdollisimman kylmästi ja harkitsevasti ja keskustella sen jälkeen kanssani asiasta siinä sävyssä ja hengessä, jossa siitä ainoastaan tulee keskustella? Voitte arvata, kuinka merkitsevä teidän päätöksenne on pojallenne ja kuinka äärettömän levoton hän on asiasta, siitä, että tulen luoksenne siitä edeltäkäsin ilmoittamatta ja näin myöhäisellä hetkellä, ja" — herra Pickwick loi syrjäsilmäyksen molempiin tovereihinsa — "näin epäsuotuisissa olosuhteissa".

Tämän esipuheen jälkeen herra Pickwick pisti neljä tiheään, kaikkein hienoimmalle paperille kirjoitettua sivua hämmästyneen herra Winklen käteen. Istuutuen sitten jälleen tuoliinsa hän seuraili toisen herran ilmeitä ja katseita jännittyneenä, se on totta, mutta sellaisen miehen avoimin otsin, joka tietää, ettei hän ole tehnyt mitään anteeksipyytämisiä tai puhdistautumisia vaativaa.

Vanha kanavantarkastelija käänteli kirjettä sinne tänne, katseli sitä edestä, katseli takaa ja sivuilta, tutki mikroskooppisen tarkasti sinetissä näkyvää pientä lihavaa poikaa, nosti silmänsä herra Pickwickin kasvoihin ja valmistautui sitten lukemaan istuutuen korkeaselkäiseen tuoliin ja vetäen lampun lähemmäksi itseään, mursi sinetin, levitti paperin ja nosti sen lähemmäs valoa.

Juuri sillä hetkellä Bob Sawyer, jonka luonto oli torkkunut jonkin aikaa, laski kätensä polvilleen ja väänteli kasvonsa samanlaisiksi kuin ilveilijän, herra Grimaldi-vainajan muotokuvissa. Silloin kävi niin, että vanhempi herra Winkle sensijaan, että olisi syventynyt lukemaan kirjettään, kuten Bob Sawyer luuli, sattuikin katsomaan kirjeen reunan yli juuri herra Bob Sawyeria itseään, päätellen täydellä syyllä, että mainittu naama oli väännelty tekemään hullunkuriseksi ja naurettavaksi häntä itseään, talon isäntää. Hän kiinnitti katseensa Bobiin niin ilmeikkään ankarasti, että Grimaldi-vainajan piirteet vähitellen silisivät hyvin kauniiseen nöyryyden ja hämmingin ilmeeseen.

"Sanoitteko jotakin, herra?" kysyi herra Winkle vanhempi kaamean hiljaisuuden jälkeen.

"En sanonut, herra", vastasi Bob, jossa ei enää ollut jälkeäkään ilveilijästä, ottamatta lukuun hänen poskilleen kohonnutta polttavaa punaa.

"Oletteko varma, ettette puhunut?"

"Ihan varma, hyvä herra."

"Luulin teidän sanoneen jotakin", jatkoi vanha herra harmistuneesti sanojaan korostaen. "Taisitte katsoa minuun?"

"En, en, herra, en ollenkaan", torjui Bob perin kohteliaasti moisen epäluulon.

"Olen hyvin iloinen kuullessani sen", sanoi herra Winkle vanhempi.

Rypistäen hyvin mahtavasti otsaansa tyrmistyneelle Bobille vanha herra nosti kirjeen toistamiseen kynttilän ääreen ja alkoi vakavasti lukea sitä.

Herra Pickwick seurasi häntä tarkasti silmillään hänen siirtyessään ensimmäisen sivun viimeiseltä riviltä toisen sivun ensimmäiselle, toisen sivun viimeiseltä kolmannen sivun ensimmäiselle ja kolmannen sivun viimeiseltä neljännen ensimmäiselle, mutta ei pieninkään muutos hänen kasvoissaan antanut avainta tunteisiin, joita hänen mielessään liikkui hänen ottaessaan vastaan tiedon poikansa avioliitosta, ja vaikka herra Pickwick tiesi sen olevan kuudella aivan ensimmäisellä rivillä. Vanha herra luki kirjeen viimeistä riviä myöten, taittoi sen jälleen liikemiesmäisen huolellisesti ja tarkkaan ja juuri kun herra Pickwick odotti rajua tunteenpurkausta, hän pisti kynänsä mustepulloon ja kysyi yhtä rauhallisesti kuin olisi puhunut kaikkein tavallisimmasta toimistoasiasta:

"Mikä Nathanielin osoite on, herra Pickwick?"

"'Yrjänä ja Korppikotka' tällä hetkellä."

"'Yrjänä ja Korppikotka!' Missä se on?"

"George Yard. Lombard Street."

"Cityssäkö?"

"Niin."

Järjestelmällisesti vanha herra piirsi osoitteen kirjeen selkäpuolelle ja sanoi sitten pistettyään sen pöytälaatikkoon, nousten tuolista ja pannen avainnipun taskuunsa:

"Otaksun, ettei ole mitään muuta, mihin meidän tarvitsee puuttua, herra Pickwick?"

"Eikö mitään muuta, hyvä herra!" lausui tämä lämminsydäminen henkilö närkästyneen hämmästyksen vallassa. "Eikö mitään muuta!' Eikö teillä ole mitään mielipidettä ilmaistavana tämän poikanne elämässä käänteentekevän tapahtuman johdosta? Eikö mitään vakuutusta lähetettävänä hänelle minun kauttani, että hän saa edelleen luottaa rakkauteenne ja tukeenne? Eikö sanottavana mitään, joka ilahduttaisi ja tukisi häntä ja huolestunutta tyttöä, joka odottaa häneltä lohdutusta ja tukea? Ajatelkaahan toki, hyvä herra."

"Ajattelen kyllä", vastasi vanha herra. "Minulla ei juuri tällä hetkellä ole mitään sanottavaa. Olen liikemies, herra Pickwick. En milloinkaan ryhdy hätäillen asioihin, ja sikäli kuin käsitän tätä, en lainkaan pidä sen ulkopiirteistä. Tuhat puntaa ei ole paljon, herra Pickwick."

"Olette aivan oikeassa, herra", keskeytti Ben Allen, joka oli juuri sen verran valveilla, että tiesi menettäneensä omat tuhat puntaansa vähimmittäkään vaikeuksitta. "Olette älykäs mies! Bob, tuo on aika taitava veikko!"

"Olen hyvin iloissani huomatessani, että juuri te teette minulle niin paljon oikeutta, että myönnätte sen, herra", virkkoi herra Winkle vanhempi katsellen halveksivasti Ben Allenia, joka pudisteli syvämietteisesti päätään. "Asian laita on niin, herra Pickwick, että kun annoin pojalleni luvan kuljeskella ympäriinsä vuoden tai pari nähdäkseen hiukan ihmisiä ja heidän tapojaan (hän on tehnyt sen teidän ohjauksenne alaisena), ettei hän astuisi elämään ihan kokemattomana maitonaamana, ei tällaisesta ollut mitään puhetta. Hän tietää sen ihan hyvin, niin että jos tämän vuoksi kiellän tukeni häneltä, ei hänellä ole mitään syytä hämmästyä. Hän saa kuulla minusta, herra Pickwick. Hyvää yötä! Margaret, avaa ovi!"

Koko ajan oli Bob Sawyer kehoittanut Ben Allenia sanomaan jotakin vakavaa ja vaikuttavaa, ja siispä Ben, ilman pienintäkään valmistavaa merkkiä, puhkesi puhumaan kiivaasti ja kaunopuheisesti.

"Hyvä herra", sanoi Ben Allen tuijottaen vanhaa herraa kahdella hyvin sumealla ja himmeällä silmällä ja heiluttaen oikeaa kättään kiivaasti ylös ja alas, "teidän... tiedän pitäisi hävetä!"

"Rouvan veljenä te olette tietysti oivallinen tuomari tässä asiassa", vastasi herra Winkle vanhempi. "Nyt riittää. Olkaa hyvä, älkää sanoko enää mitään, herra Pickwick. Hyvää yötä herrat."

Näin sanoen vanha herra otti käteensä kynttilänjalan, avasi huoneen oven ja viittasi kohteliaasti eteistä kohti.

"Kadutte vielä tätä, hyvä herra", sanoi herra Pickwick purren hammasta pitääkseen vihastustaan aloillaan, sillä hän tunsi, kuinka tärkeä vaikutus kaikella olisi nyt hänen nuorelle ystävälleen.

"Olen tällä hetkellä toista mieltä", vastasi herra Winkle vanhempi tyynesti. "Toivotan teille vielä kerran hyvää yötä."

Äkäisin harppauksin astui herra Pickwick kadulle. Herra Bob Sawyer, jonka vanhan herran päättävä käytös oli kokonaan lannistanut, menetteli samoin. Herra Ben Allenin hattu vieri portaita heti heidän jälkeensä, ja herra Allenin ruumis seurasi sitä. Koko seurue vaipui äänettömänä ja syömättömänä vuoteeseen, ja herra Pickwick ajatteli, juuri ennen kuin nukahti, että jos hän olisi tiennyt herra Winkle vanhemman siinä määrin liikemieheksi, olisi ollut hyvin luultavaa, ettei hän olisi milloinkaan tullut hänen luokseen sellaiselle asialle.

22. luku.

HERRA PICKWICK KOHTAA VANHAN TUTTAVAN, JA TÄTÄ ONNELLISTA TAPAHTUMAA

LUKIJA PÄÄASIALLISESTI SAA KIITTÄÄ TÄSSÄ KERROTUISTA PERIN

JÄNNITTÄVISTÄ ASIOISTA, JOTKA KOSKEVAT KAHTA SUURTA, MAHTAVAA JA

ARVOVALTAISTA JULKISUUDEN MIESTÄ.

Aamu, joka kello kahdeksalta valkeni herra Pickwickin katseelle, ei ollut ollenkaan omansa kohottamaan hänen mielialaansa eikä vähentämään painostusta, jonka hänen lähettilään tehtävänsä arvaamaton tulos oli aiheuttanut. Taivas oli synkkä ja pimeä, ilma sumuinen ja raaka, kadut märät ja liukkaat. Savu riippui velttona piippujen alapuolella, ikään kuin siltä olisi puuttunut rohkeutta kohota, ja sade rapisi hitaasti ja äreästi, aivan kuin se ei olisi edes viitsinyt pudota maahan saakka. Takapihalla pysytteli tappelukukko, joka oli menettänyt jokaisen säkenen tavallista vilkkauttaan, tasapainossa yhdellä jalalla nurkassa, ja aasi, joka pää painuksissa jurotti ulkohuonerakennuksen ahtaan katoksen alla, näytti murjottavasta, alakuloisesta ilmeestään päättäen miettivän itsemurhaa. Kaduilla ei näkynyt muuta kuin sateenvarjoja, ja ainoat kuuluvat äänet olivat puukenkien kolina ja sadepisarain rapina.

Aamiaisen syöntiä ei keskustelu juuri häirinnyt. Bob Sawyerkin tunsi sään ja edellisen päivän jännityksen vaikutukset. Oman ilmeikkään kielensä mukaan hän oli "uitettu koira". Niin oli herra Ben Allenkin. Niin myös herra Pickwick.

Yhä pitemmäksi venyvässä odotuksessa, että ilma kirkastuisi, luettiin tuoreimmat Lontoon iltalehdet yhä uudelleen niin tarmokkaasti ja hartaasti, että sellaista tapahtuu vain äärimmäisen surkeuden tilassa. Jokainen tuuma lattiamattoa käveltiin yhtä tarkkaan, ikkunoita avattiin siksi monta kertaa, että lisämaksu siitä olisi ollut paikallaan, kaikenlaisiin keskustelunaiheisiin puututtiin ja niistä luovuttiin taas, ja vihdoin herra Pickwick, kun päivällisaika tuli, sään osoittamatta minkäänlaista muutosta parempaan päin, soitti päättävästi kelloa ja käski valjastaa vaunut.

Vaikka tiet olivat saviset ja tihkusade tuhuutti kiivaammin kuin tähän asti ja rapaa ja märkyyttä pärskyi sisään avoimista ikkunoista siinä määrin, että epämukavuus oli yhtä suuri sisässä kuin ulkonakin olevalle parille, oli liikkeessä ja siinä tunteessa, että taas oltiin puuhassa, sentään jotakin, mikä oli niin paljon parempaa kuin olla suljettuna ummehtuneeseen huoneeseen katselemassa tylsän sateen valumista tylsälle kadulle, että kaikki lähdettäessä olivat yhtä mieltä siitä, että muutos oli suuri parannus, ja ihmettelivät, kuinka he olivat saattaneet siirtää sen toteuttamista niin kauan.

Kun seurue pysähtyi vaihtamaan hevosia Coventryssä, nousi hevosista höyryä sellaisina pilvinä, että se ihan peitti tallirengin. Tämän ääni kuului selittävän usvan keskeltä, että hän odotti suurta kultamitalia Eläinsuojeluyhdistyksen ensi kertaa jakaessa palkintojaan, koska hän oli riisunut kyytipojan hatun. Sen reunoista valuva vesi olisi näet varmasti hukuttanut koko pojan, niin tuo näkymätön herrasmies selitti, jollei hänellä olisi ollut kylliksi harkintakykyä siepatakseen sitä tältä nopeasti päästä ja kuivatakseen huohottavan pojan kasvoja olkitukolla.

"Tämäpä on hauskaa", sanoi Bob Sawyer kääntäen takinkauluksensa pystyyn ja käärien huivin suunsa ympärille keskittääkseen sinne juuri juomansa konjakkilasin höyryt.

"Hyvin lystiä", myönsi Sam rauhallisesti.

"Ettepä näytä erikoisesti välittävän tästä."

"Enpä oikein tiedä, mitä hyötyä siitä olisi."

"Se syy on tosiaan kumoamaton."

"Niin on, herra", virkkoi herra Weller. "Oikein on, niin kuin on, kuten se entinen aatelismies suloisesti huomautti, kun hänet pantiin eläkelistalle sen vuoksi, että hänen äitinsä sedän vaimon isoisä kerran oli sytyttänyt kuninkaan piipun mukanakannettavilla tuluksilla."

"Tuo ei ollut niinkään hullu huomautus", myönsi herra Bob Sawyer hyväksyvästi.

"Juuri niinkuin se nuori aatelismies sanoi joka vuosineljänneksen päättyessä, koko elämänsä aikana", selitti Sam Weller.

"Kutsuttiinko teitä milloinkaan", tiedusteli Sam lyhyen hiljaisuuden jälkeen ja katseltuaan ajajaa alentaen äänensä salaperäiseksi kuiskaukseksi, "koivenkatkaisijan oppipoikana ollessanne sairaskäynnille kyytimiehen luo?"

"Ei muistaakseni."

"Oletteko milloinkaan nähnyt hautausmaata, jossa on kyytimiehen hautakivi, tai kuollutta kyytimiestä?" tiedusteli Sam yhä jatkaen kuulusteluaan.

"Ei, en milloinkaan."

"Siinäpä se!" huudahti Sam voitonriemuisesti. "Ettekä saakaan nähdä. Ja on olemassa toinenkin seikka, jota kukaan ei milloinkaan näe, ja se on kuollut aasi. Kukaan ei milloinkaan näe kuollutta aasia, ottamatta lukuun sitä mustia silkkipolvihousuja käyttävää herrasmiestä, joka tunsi nuoren naisen, jolla oli vuohi, ja se oli ranskalainen aasi, niin että se kai ei ollut oikeata rotua."

"No, mutta mitä sillä on tekemistä kyytimiehen kanssa?" ihmetteli Bob.

"Tuota noin. En mene niin pitkälle, että vakuuttaisin, kuten eräät hyvin tunteelliset ihmiset, että kyytimiehet ja aasit ovat molemmat kuolemattomia, sanon vain, että kun he tuntevat jäseniensä jäykistyvän eivätkä enää voi tehdä työtä, he lähtevät pois yhdessä, yksi kyytimies kutakin paria kohti, tavalliseen tapaan. Kukaan ei tiedä, mihin joutuvat, mutta on hyvin luultavaa, että he lähtevät pois nauttiakseen ilojaan toisessa maailmassa, sillä ei ole sitä elävää ihmistä, joka milloinkaan olisi nähnyt aasin tai kyytimiehen nauttivan iloa tässä maailmassa."

Laventamalla tätä oppinutta ja hyvin huomattavaa teoriaansa ja mainiten sen tueksi monia merkillisiä tilasto- ja muita tosiasioita Sam kulutti aikaa, kunnes he saapuivat Dunchurchiin, jossa hankittiin kuiva kyytimies ja levänneet hevoset. Seuraava pysähdyspaikka oli Daventry ja sitä seuraava Towcester. Ja joka kyytivälin lopussa satoi kovemmin kuin alussa.

"Sanonpa sen", virkkoi Bob Sawyer kurkistaen sisään vaunujen ikkunasta, kun ne pysähtyivät 'Saraseenin Pään' kohdalle Towcesterissä, "että tämä ei enää vetele".

"Siunatkoon", säpsähti herra Pickwick juuri heräten pienestä unesta, "pelkään, että olette kastunut".

"Pelkäättekö todella niin?" kysyi Bob vastaan. "Hiukan sinnepäin. Epämiellyttävän kosteaa ehkä."

Bob näytti ehdottomasti kostealta, sillä sadevesi valui hänen niskastaan, kyynärpäistään, liepeistään ja polvistaan, ja koko hänen pukunsa kiilsi siinä määrin kosteudesta, että sitä olisi voinut luulla vedenpitävästä öljykankaasta valmistetuksi.

"Olen tosiaan vähän märkä", sanoi Bob pudistellen itseään ja heittäen pienen vesisuihkun ympärilleen kuin vedestä nouseva newfoundlandilainen koira.

"Luulenpa, että on ihan mahdoton jatkaa tänä iltana", pisti Ben väliin.

"Se ei voi tulla kysymykseenkään, herra", virkkoi Sam Weller kiiruhtaen avustamaan neuvotteluja. "Olisi eläinrääkkäystä vaatia sitä hevosilta. Täällä on kyllä vuoteita, herra", jatkoi Sam isäntäänsä puhutellen, "ja kaikki siistiä ja mukavaa. Voivat valmistaa pienen, hyvän päivällisen puolessa tunnissa. Pari lintua ja vasikankyljyksiä, ranskalaisia perunoita, turkinpapuja, torttua ja siisteyttä. Tekisitte parhaiten pysähtyessänne tänne, missä nyt olemme, jos saan suositella sitä. Noudattakaa neuvoani, herra, kuten lääkäri sanoo."

Juuri tällä hetkellä ilmestyi 'Saraseenin Pään' isäntä hyvin sopivasti vahvistamaan herra Wellerin tiedot laitoksen varusteista ja tukemaan ehdotuksiaan erinäisillä surullisilla otaksumilla teiden laadusta, epäilyksillä, olisiko seuraavassa majatalossa saatavana uusia hevosia, ehdottomalla varmuudella, että sataisi koko yön, ja yhtä ehdottomalla varmuudella, että ilma aamulla kirkastuisi ja muilla samanlaisilla, majatalonpitäjille luonteenmukaisilla syillä.

"Olkoon menneeksi", myönsi herra Pickwick, "mutta minun täytyy tavalla tai toisella saada lähetetyksi kirje Lontooseen, niin että se tuodaan perille hyvin aikaisin aamulla, tai sitten minun täytyy matkustaa eteenpäin kaiken uhalla."

Majatalon isäntä hymyili hyvillään. Ei mikään olisi herralle helpompaa kuin pistää kirje ruskeaan paperipalaan ja lähettää se menemään postivaunuilla tai yövuorolla Birminghamiin. Jos herralle olisi erityisen tärkeää saada se perille mahdollisimman aikaisin, niin hän, isäntä, saattaisi kirjoittaa ulkopuolelle: "Toimitettava heti perille". Sitä kyllä noudatettaisiin; tai voisi kirjoittaa myös 'maksakaa tuojalle puoli kruunua lisää heti perille saavuttua', mikä oli vieläkin varmempaa.

"Hyvä on", sanoi herra Pickwick, "sitten me jäämme tänne".

"Valoa saliin, John! Tuli takkaan, herrat ovat kastuneet!" huusi isäntä. "Tätä tietä, hyvät herrat, älkää huolehtiko enää kyytimiehestä. Lähetän hänet luoksenne heti kun kutsutte häntä. No, John, tänne kynttilät!"

Kynttilät tuotiin, tulta kohennettiin ja uusi halkosylyys heitettiin uuniin. Kymmenen minuutin kuluttua tarjoilija jo laitteli liinaa pöydälle, verhot vedettiin ikkunoiden eteen, tuli leimahti kirkkaasti palamaan ja kaikki näytti siltä (niinkuin kaikki aina näyttää siisteissä englantilaisissa majataloissa) kuin olisi matkustajia odotettu ja heidän mukavuudekseen tehty valmisteluja monta päivää ennen.

Herra Pickwick istahti sivupöydän ääreen ja sepitti nopeasti kirjeen herra Winklelle ilmoittaen hänelle vain lyhyesti, että hän oli viivästynyt pahan ilman vuoksi, mutta että hän varmasti olisi Lontoossa seuraavana päivänä, joksi ajaksi hän siirsi kaikki tiedonannot toimenpiteistään. Tämä kirje pistettiin nopeasti kuoreen ja herra Samuel Weller kiidätti sen tarjoiluhuoneeseen.

Sam jätti sen emännälle ja oli, hiukan kuivattuaan itseään keittiön uunin edessä, palaamassa isäntänsä luo, vetääkseen häneltä saappaat jalasta, kun hän sattumalta tuli katsahtaneeksi sisään puoliavoimesta ovesta. Siellä hänen huomionsa kiintyi punatukkaiseen herrasmieheen. Tällä oli edessään pöydällä suuri joukko sanomalehtiä, ja hän luki juuri yhden pääkirjoitusta nauraen liikkumatonta pilkkanaurua, joka väänsi hänen nenänsä ja kaikki muutkin piirteensä ylhäisen halveksimisen majesteetilliseen ilmeeseen.

"Hohoi!" virkkoi Sam. "Luulenpa tuntevani tuon pään ja nuo piirteet, silmälasit myös ja leveäreunaisen tiilikaton. Varmasti Eatanswillestä, tai sanokaa minua roomalaiseksi."

Sam sai äkkiä häiritsevän yskänkohtauksen voidakseen kääntää puoleensa herrasmiehen huomion. Säpsähtäen tuota ääntä mies kohotti päätään ja silmälasejaan ja paljasti Samin katseelle "Eantanswillen Uutisten" toimittajan, herra Pottin, piirteet.

"Pyydän anteeksi, herra Pott", sanoi Sam lähestyen ja kumartaen. "Isäntäni on täällä."

"Hyss! hyss!" äänsi Pott vetäen Samin huoneeseen ja sulkien oven salaperäistä pelkoa ja kauhua ilmaisevin kasvoin.

"Mikä hätänä?" kysyi Sam silmäillen hämmästyneesti ympärilleen.

"Nimeäni ei saa kuiskatakaan", selitti Pott. "Tämä on keltaista paikkakuntaa. Jos kiihkeä ja herkkävihainen kansa saa tietää minun olevan täällä, niin se repii minut kappaleiksi."

"Eihän! Ihankohan?"

"Jäisin heidän raivonsa uhriksi", jatkoi Pott. "No niin, nuori mies. Missä isäntäsi on?"

"Hän jää tänne yöksi; on matkalla kaupunkiin eräiden ystäviensä kanssa", selitti Sam.

"Onko herra Winkle yksi heistä?" kysyi Pott rypistäen hieman otsaansa.

"Ei ole. Herra Winkle jäi kotiin tällä kertaa. Hän on naimisissa."

"Naimisissa!" huudahti Pott peloittavan kiivaasti.

Hän vaikeni, hymyili synkästi ja lisäsi hiljaisella, kostonhimoisella äänellä:

"Se on ihan oikein hänelle."

Päästettyään julki tämän julman purkauksen, joka osoitti murhaavaa ivaa ja kylmäveristä voitonriemua vihollisen kastumisen johdosta herra Pott kysyi, olivatko herra Pickwickin ystävät "sinisiä". Saatuaan Samilta mitä tyydyttävimmän vastauksen suopeaan suuntaan — vaikka tämä tiesi asiasta juuri sen verran kuin kysyjä itsekin — hän suostui seuraamaan Samia herra Pickwickin huoneeseen, jossa häntä odotti sydämellinen vastaanotto. Samalla solmittiin ja vahvistettiin sopimus, että syödään yhdessä päivällistä.

"Entä kuinka edistyvät asiat Eatanswillessä?" kysyi herra Pickwick, kun Pott oli istuutunut valkean ääreen ja koko seurue riisunut märät jalkineensa ja saanut kuivat tohvelit jalkaansa. "Vieläkö 'Riippumaton' on hengissä?"

"'Riippumaton', hyvät herrat, ryömii yhä edelleen surkeata ja riutuvaa tietään. Niiden muutamienkin halveksimana ja inhoamana, jotka vielä ovat tietoisia sen surkeasta ja häpeällisestä olemassaolosta, sen myrkyn tukahduttamana, jota se itse heittää ympärilleen, oman ilkeän hajunsa sokaisemana ja kuuroksi tekemänä tuo häpeämätön lehti, onneksi tietämättömänä halvasta asemastaan, on nopeasti vaipumassa siihen pettävään mutaan, johon se, vaikka se näyttääkin saavan sillä varman jalansijan yhteiskunnan alhaisten ja rappeutuneiden ainesten joukossa ja kohottaa sen yläpuolelle inhottua päätään, pian hukkuu ikuisesti."

Annettuaan tämän julistuksen (joka oli osa hänen viimeviikkoisesta pääkirjoituksestaan) äkäisesti sanojaan korostaen toimittaja vaikeni vetääkseen henkeä ja silmäili majesteetillisesti Bob Sawyeria.

"Oletteko nuori mies, hyvä herra?" kysyi Pott.

Bob Sawyer nyökkäsi.

"Ja nuori tekin olette", sanoi Pott puhutellen Ben Allenia.

Ben myönsi todeksi tuon ystävällisen vihjauksen. "Ja olette kaiketi molemmat sinisten periaatteiden syvälti läpitunkemia, joita olen koko ikäni kehoittanut näiden kuningaskuntien väestöä tukemaan ja seuraamaan?"

"Enpä oikein tiedä, kuinka sen asian laita on", vastasi Bob

Sawyer. "Olen..."

"Eihän hän vain ole keltainen, herra Pickwick?" keskeytti Pott vetäen tuoliaan taaksepäin. "Eihän ystävänne vain ole keltainen?"

"En! en!" rauhoitti Bob. "Tällä kertaa olen kuin skotlantilainen kangas, kaikenlaisten värien yhdistelmä."

"Horjuvainen", sanoi Pott juhlallisesti, "horjuvainen! Tahtoisinpa näyttää teille erään kahdeksan kirjoituksen sarjan, joka on ilmestynyt 'Eatanswillen Uutisissa'. Luulenpa uskaltavani sanoa, että ette kauankaan viivyttelisi laskiessanne mielipiteenne vahvalle ja kestävälle siniselle perustalle."

"Uskallanpa väittää, että muuttuisin ihan siniseksi kauan ennen kuin olisin saanut luetuksi ne loppuunkaan", vastasi Bob.

Herra Pott silmäili Bobia muutaman sekunnin hieman epäilevästi ja sanoi sitten herra Pickwickille:

"Olette kai nähnyt ne kirjalliset artikkelit, joita viimeisten kolmen kuukauden aikana on säännöllisin väliajoin ilmestynyt 'Eatanswillen Uutisissa' ja herättäneet niin yleistä — voinpa sanoa yleismaailmallista — huomiota ja ihailua?"

"Hjaa", virkkoi herra Pickwick hiukan hämillään. "Totta puhuakseni olen ollut siinä määrin muissa puuhissa, että minulla tosiaankaan ei ole ollut tilaisuutta lukea niitä."

"Teidän pitäisi tehdä se!" sanoi Pott ankaran näköisenä.

"Niin kyllä", myönsi herra Pickwick.

"Ne ilmestyivät laajan katsauksen muodossa, jossa käsiteltiin erästä teosta kiinalaisesta metafysiikasta."

"Lähtivät kai teidän kynästänne, toivoakseni?"

"Ei, vaan arvostelijamme."

"Aihe on luullakseni aika vaikea."

"Hyvin vaikea", vastasi Pott erittäin viisaan näköisenä. "Hän ahmi sitä, käyttääksemme teknillistä, mutta ilmeikästä sanaa, hän syventyi aiheeseen minun toivomuksestani, Encyclopaedia Britannicasta."

"Todellakin! En tiennyt, että tuo arvokas teos sisältäisi mitään tietoja kiinalaisesta metafysiikasta."

"Hän luki, hyvä herra", selitti Pott laskien kätensä herra Pickwickin polvelle ja katsellen ympärilleen hymyillen älyllistä ylemmyyttä, "hän tutki metafysiikkaa M kirjaimesta ja Kiinaa K kirjaimesta ja yhdisti sitten tietonsa."

Herra Pottin piirteet saivat niin paljon lisää suurenmoisuutta muistellessaan kysymyksen alaiseen oppineeseen vuodatukseen käytettyä tutkimustyötä, että pääsi kulumaan muutama minuutti, ennen kuin herra Pickwick tunsi rohkenevansa jatkaa keskustelua. Vihdoin, kun toimittajan kasvojen ilme vähitellen lieveni ilmaistakseen vain tavallista siveellistä ylemmyyttä, hän tohti jatkaa keskustelua kysymällä:

"Onko sopivaa kysyä, mikä suuri tehtävä on saattanut teidät näin kauas kotoanne?"

"Sama tehtävä, joka ajaa ja innostaa minua koko jättiläismäisessä työssäni", vastasi Pott tyynesti hymyillen, "isänmaani etu".

"Otaksuin, että tehtävänne oli julkista laatua."

"Niin onkin." Kumartuen tässä herra Pickwickin puoleen hän kuiskasi syvällä, ontolla äänellä: "Keltaisten tanssiaiset pidetään huomenillalla täällä Birminghamissa."

"Herra varjelkoon!"

"Niin, ja illallisetkin."

"Ihanko totta!"

Pott nyökkäsi onnettomuutta ennustavasti.

Vaikka herra Pickwick näyttikin kovasti kauhistuvan tuota paljastusta, hän oli kuitenkin siksi vähän perillä paikallisesta politiikasta, ettei hän oikein päässyt täysin käsittämään mainitun vehkeilyn painavuutta. Tämän huomatessaan herra Pott otti taskustaan 'Eatanswillen Uutisten' viime numeron ja vedoten siihen luki seuraavan kirjoituksen:

Keltaiset myyränpoluilla.

Eräs meidän aikamme matelija on äskettäin sylkenyt sisästään mustaa myrkkyään siinä turhassa ja epätoivoisessa tarkoituksessa, että saisi tahratuksi hienon ja etevän edustajamme, kunnianarvoisan herra Slumkeyn rehellisen nimen — saman Slumkeyn, josta me jo kauan ennen kuin hän oli saavuttanut nykyisen ylevän ja korkean asemansa, ennustimme jonakin päivänä tulevan, niinkuin hän nyt onkin, maansa kirkkaimman kunnian ja samalla rohkeimman puolustajan — mateleva aikalaisemme, sanomme, on tehnyt pilaa sen valannaisilla runsaasti koristellun, hopeoidun hiililaatikon johdosta, jonka tälle mainehikkaalle miehelle ovat ojentaneet hänen ihastuneet valitsijansa ja jonka hankkimiseen — niin tuo nimetön hylkiö väittää, kunnianarvoisa herra Slumkey muka itse on ottanut osaa kamaripalvelijansa jonkun uskotun ystävän välityksellä, enemmän kuin kolmella neljänneksellä kerätystä summasta. Eikö tuo niljainen olio kykene näkemään, että vaikka niin olisikin, niin kunnianarvoisa herra Slumkey esiintyy vain, jos mahdollista, vieläkin miellyttävämmässä ja kirkkaammassa valaistuksessa kuin ennen? Eikö hänen paksupäisyytensä edes saata käsittää, että tämä miellyttävä ja liikuttava halu edistää vaalipiirin toivomuksia tekee hänet ainaiseksi sydämestä ja sielusta rakkaaksi sellaisille paikkakuntalaisille, jotka eivät ole pahempia kuin siat, taikka, toisin sanoen, jotka eivät ole vaipuneet niin alhaiselle asteelle kuin aikalaisemme itse? Mutta sellaista on keltaisten myyräntöiden oikea silmänlume! Nämä eivät ole heidän ainoita vehkeitään. Petos on tekeillä. Selitämme pelkäämättä, kun meidät nyt on pakotettu tähän paljastukseen, ja vetoamme suojaksemme maahan ja sen järjestysvalvojiin — selitämme pelkäämättä, että par'aikaa tehdään salaisia valmistuksia keltaisten tanssiaisia varten, jotka aiotaan pitää keltaisessa kaupungissa, keltaisen väestön sydämessä ja keskustassa, jota johtavat keltaiset juhlamestarit, joihin saapuu neljä äärimmäisen keltaista parlamentin jäsentä ja joihin pääsee keltaisilla lipuilla. Väänteleekö saatanallinen aikalaisemme itseään? Väännelköön hän vain itseään voimattomassa ilkeydessään, kun kirjoitamme sanat: Me olemme siellä!

"Kas siinä, hyvä herra", sanoi Pott taittaen lehtensä kokoon ihan uupuneena. "Sellainen on asianlaita."

Kun isäntä ja tarjoilija juuri sillä hetkellä astuivat huoneeseen päivällistä valmistelemaan, se sai herra Pottin nostamaan sormensa huulilleen merkiksi, että hän uskoi henkensä herra Pickwickin käsiin, hänen vaiteliaisuudestaan riippuvaksi. Herrat Bob Sawyer ja Benjamin Allen, jotka olivat epäkunnioittavasti vaipuneet uneen 'Eatanswillen Uutisten' artikkelia luettaessa ja sitä seuranneen keskustelun aikana, heräsivät, kun vain taikasana "Päivällinen" kuiskattiin heidän korvaansa, ja aterioimaan he kävivätkin, samalla kuin hyvä ruoansulatus palveli kummankin ruokahalua ja terveyttä ja tarjoilija kaikkia kolmea.

Päivällisen ja sitä seuranneen seurusteluhetken aikana herra Pott, joka pariksi minuutiksi laskeutui perheasioihin, ilmoitti herra Pickwickille, että koska Eatanswillen ilma ei soveltunut hänen puolisolleen, tämä par'aikaa kierteli erilaisissa hienoissa kylpypaikoissa siinä tarkoituksessa, että hänen kaivattu terveytensä ja elinvoimansa saataisiin palaamaan. Tämä oli hienotunteista sen tosiseikan verhoamista, että rouva Pott oli, pannen täytäntöön usein toistamansa erouhkauksen, veljensä luutnantin ajaman ja herra Pottin hyväksymän sopimuksen perusteella kokonaan vetäytynyt syrjään uskollisine henkivartiostoineen, saaden korvaukseksi puolet 'Eatanswillen Uutisten' toimittamisesta ja myynnistä johtuvista vuotuisista tuloista ja muista eduista.

Kun suuri herra Pott viipyi näissä ja muissa asioissa elähdyttäen keskustelua silloin tällöin erilaisilla otteilla omista tuotteistaan, huusi äkkiä äkäisen näköinen muukalainen ohikulkevien kyytivaunujen ikkunasta, jotka pysähtyivät majatalon kohdalle jättämään tavaroita, haluavansa tietää, voisiko hän, jos hän keskeyttäisi matkansa ja jäisi taloon yöksi, saada siellä välttämättömät mukavuudet, sellaiset kuin vuoteen ja vuodevaatteet.

"Tietysti", vastasi isäntä.

"Saanko tosiaankin?" kysyi vieras, joka näytti synnynnäisen epäluuloiselta sekä katsannolta että käytökseltä.

"Epäilemättä, hyvä herra", vastasi isäntä.

"Hyvä on. Ajaja, minä jään tänne. Kuljettaja, matkalaukkuni!"

Lausuttuaan muille matkustajille hyvää yötä äreänlaisesti vieras nousi vaunuista. Hän oli lyhytkasvuinen herra, jonka hyvin jäykkä musta tukka oli leikattu siilin tai pääharjan malliin ja törrötti jäykkänä hänen koko päälaellaan. Hänen ulkonäkönsä oli ylvästelevä ja uhkaava, käytöstapansa käskevää, silmänsä terävät ja levottomat, ja koko hänen olemuksensa ilmaisi suurta itseluottamusta ja tietoisuutta omasta mittaamattomasta ylemmyydestään muihin ihmisiin nähden.

Tämä herra opastettiin huoneeseen, joka alkuaan oli määrätty isänmaalliselle herra Pottille, ja tarjoilija huomasi mykkänä ihmetyksestä omituisen yhteensattuman vuoksi, että kun hän oli tuskin sytyttänyt kynttilät, tämä herra jo sukelsi laukkuunsa, otti esiin sanomalehden ja alkoi lukea sitä kasvoillaan sama harmistuneen kiukun ilme, joka herra Pottin majesteetillisilla kasvoilla oli lamauttanut hänen toimintahalunsa tuntia aikaisemmin. Tarjoilija huomasi myös, että kun edellisen herran kiivastuksen oli synnyttänyt lehti nimeltä 'Eatanswillen Riippumaton', synnytti tämän herran murhaavan halveksumisen toinen lehti, 'Eatanswillen Uutiset'.

"Kutsukaa isäntää", sanoi vieras.

"Kyllä, herra."

Isäntä kutsuttiin ja hän saapui.

"Oletteko te isäntä?" tiedusteli vastatullut.

"Olen kyllä."

"Tunnetteko minut?"

"Minulla ei ole sitä iloa."

"Nimeni on Slurk."

Isäntä kumarsi hiukan.

"Slurk, niin", toisti toinen koppavasti. "Ettekö nyt tunne minua, mies?"

Isäntä raapi päätään, katseli kattoon, katseli vierasta ja hymyili heikosti.

"Tunnetteko minut, mies?" kysyi vieras uudelleen äkäisesti.

Isäntä ponnisteli ankarasti ja vastasi viimein:

"En herra, en tunne teitä."

"Taivasten tekijä!" huudahti vieras iskien nyrkkiä pöytään. "Ja tämä on sitten kansansuosiota!"

Isäntä astui askeleen tai pari ovea kohti, vieras iski silmänsä häneen ja jatkoi:

"Tämäkö", sanoi hän, "tämäkö on kiitollisuutta vuosien työstä ja puuhasta joukkojen hyväksi? Nousen vaunuista märkänä ja väsyneenä. Ei mitään innostunutta ihmisjoukkoa vastassa tervehtimässä esitaistelijaansa. Kirkon kellot ovat ääneti, itse nimikään ei herätä lainkaan vastakaikua heidän tunteettomissa rinnoissaan. Tämä riittää", lisäsi kiihtynyt herra Slurk astellen edestakaisin, "jähmettämään musteen kynässä ja hylkäämään heidän asiansa ainaiseksi".

"Pyysittekö konjakkia ja vettä, herra?" kysyi isäntä tohtien tehdä viittauksen.

"Rommia!" tiuskaisi herra Slurk kääntyen äkäisesti. "Onko teillä tulta jossakin?"

"Sytytämme heti valkean."

"Josta ei lähde yhtään lämmintä ennen kuin on maatamenonaika", keskeytti herra Slurk. "Onko keittiössä ketään?"

"Ei sieluakaan. Siellä on komea valkea. Kaikki ovat lähteneet tiehensä, ja talo on suljettu yöksi."

"Juon rommin ja veden keittiön valkean ääressä."

Niinpä hän asteli, ottaen hattunsa ja lehtensä, juhlallisesti isännän jäljessä tuohon vaatimattomaan huoneeseen, työntyi takan ääressä olevaan istuimeen, kävi jälleen vihaisen näköiseksi ja alkoi lukea ja juoda äänettömän arvokkaana.

Mutta sattui jokin riidan ja toran henki lentämään 'Saraseenin Pään' yli juuri sillä hetkellä, ja katsellessaan alaspäin pelkän toimettoman uteliaisuuden vallassa se tuli nähneeksi herra Slurkin istumassa mukavasti keittiössä tulen ääressä ja Pottin hieman viinin elähdyttämänä toisessa huoneessa. Minkä johdosta tuo kiusallinen henki syöksyen jälkimmäiseen huoneeseen käsittämättömän nopeasti pistäytyi heti herra Bob Sawyerin pääkuoreen ja pakotti, omassa pahassa tarkoituksessaan, tämän herran puhumaan seuraavasti:

"Kas vain, kun olemme antaneet valkean sammua. Perin kylmä näin sateen jälkeen, eikö niin?"

"On todellakin", myönsi herra Pickwick väristen.

"Eipä olisi hullumpaa polttaa sikari keittiön valkean ääressä, vai mitä?" jatkoi Bob yhä tuon mainitun hengen riivaamana.

"Siellä olisi luullakseni aika mukavaa. Mitä arvelette asiasta, herra Pott?"

Herra Pott ilmaisi suostumuksensa, ja kaikki neljä matkustajaa, jokaisella lasi kädessään, lähtivät heti keittiöön, Sam Weller jonon etunenässä tietä näyttämässä.

Vieras istui yhä paikallaan lukien. Hän nosti silmänsä ja säpsähti. Herra Pott säpsähti.

"Mikä hätänä?" kuiskasi herra Pickwick.

"Tuo matelija!" vastasi herra Pott.

"Mikä matelija?" kysyi herra Pickwick katsellen ympärilleen peloissaan, ettei vain tallaisi jonkin paisuneen mustan kuoriaisen taikka pöhötautisen hämähäkin päälle.

"Tuo matelija", kuiskasi Pott tarttuen herra Pickwickiä käsivarteen ja osoittaen vierasta. "Tuo käärme Slurk, 'Riippumattomasta'."

"Ehkä meidän on paras poistua", kuiskasi herra Pickwick.

"Ei ikinä!" vastasi herra Pott viinin rohkaisemana. "Ei milloinkaan."

Näin sanoen herra Pott asettui asemaan vastapäiselle tuolille ja valiten pienestä sanomalehtikäärystään lehden alkoi lukea vihollisensa silmien edessä.

Tietysti herra Pott luki 'Riippumatonta' ja tietysti herra Slurk luki 'Uutisia', ja molemmat herrat ilmaisivat äänekkäästi inhonsa katkerasti nauraen ja ivallisesti hymähdellen, kunnes he päätyivät avonaisimpiin mielenilmauksiin kuten "mieletöntä", "halpamaista", "hirveää", "petkutusta", "roistomaista", "saastaista", "lokaista", "limaista", "sameassa vedessä kalastamista" ja muihin samanlaisiin arvosteleviin huomautuksiin.

Sekä Bob Sawyer että Ben Allen olivat huomanneet nämä kilpailun ja vihan oireet siinä määrin ihastuneina, että se lisäsi suuressa määrässä sikarien tuottamaa nautintoa heidän tuprutellessaan niitä kaikin voimin. Samalla hetkellä, kun sanomalehtimiesten into alkoi jäähtyä, tuo pahan ilman lintu Bob Sawyer puhutteli Slurkia hyvin kohteliaasti sanoen:

"Sallitteko, hyvä herra, että silmäilen lehteänne, kun olette lukenut sen läpi?"

"Saattepa hyvin vähän korvausta vaivastanne tästä surkeasta rievusta, hyvä herra", vastasi Slurk luoden Pottiin pirullisen silmäyksen.

"Saatte heti tämän", virkkoi Pott kohottaen katseensa, kalpeana raivosta ja ääni vavisten samasta syystä. "Ha, haa! Teitä huvittaa varmasti tuon lurjuksen häpeämättömyys."

"Riepua" ja "lurjusta" korostettiin ankarasti, ja molempien toimittajien kasvot alkoivat hehkua uhmaa.

"Tuon surkean miehen häpeämättömyys on inhoittavan vastenmielistä", sanoi Pott ollen puhuttelevinaan Bob Sawyeriä, mutta mulkoillen Slurkiin.

Tälle Slurk nauroi sydämellisesti. Hän aukaisi lehden, niin että sai mukavasti eteensä uuden palstan ja sanoi, että tuo pässinpää todellakin huvitti häntä.

"Millainen häpeämätön hölmö tuo lurjus onkaan!" kivahti Pott muuttuen punaisesta tulipunaiseksi.

"Oletteko milloinkaan lukenut tuon miehen hullutuksia, herra?" kysyi Slurk Bob Sawyerilta.

"En milloinkaan", vastasi Bob. "Ovatko ne niin huonoja?"

"Kamalia, kamalia!" vahvisti Slurk.

"Mutta, hyvät ihmiset, tämä on jo liian säädytöntä!" huudahti Pott tässä käänteessä ollen yhä olevinaan lukemiseen syventynyt.

"Jos voitte kahlata läpi muutamankin lauseen tässä ilkeydessä, kieroudessa, valapattoisuudessa, petollisuudessa ja roskassa", sanoi Slurk ojentaen lehden Bobille, "niin saatte ehkä jonkinlaisen korvauksen nauraessanne tuon kielioppia taitamattoman töhrijän tyylille".

"Mitä sanoitte, hyvä herra?" kysyi herra Pott nostaen silmänsä koko ruumis kiukusta vavisten.

"Mitä se teitä liikuttaa?" vastasi Slurk...

"Kielioppia taitamaton töhrijä, niinkö sanoitte?"

"Juuri niin; ja sininen aasi, hyvä herra, jos pidätte siitä enemmän, ha, haa!"

Herra Pott ei virkkanut sanaakaan tähän hupaiseen letkaukseen, vaan kääri hitaasti kokoon lukemansa 'Riippumattoman' numeron, silitti sen huolellisesti, musersi sen kenkänsä alle, sylki siihen hyvin juhlallisesti ja heitti sen tuleen.

"Kas noin!" sanoi Pott palaten paikalleen takan luota, "sillä lailla käsittelisin matelijaa, joka on sen tuottanut, jollen olisi, onneksi hänelle, maan lakien sitoma".

"No, käsitelkää sitten, herra!" huusi Slurk pystyyn hypähtäen. "Hän ei milloinkaan vetoa niihin lakeihin tällaisessa tapauksessa. No, käsitelkää häntä."

"Kuulkaa, kuulkaa!" virkkoi Bob Sawyer.

"Mikään ei voi olla paremmin paikallaan", tunnusti Ben Allen.

"Käsitelkää häntä niin!" toisti Slurk kaikuvalla äänellä.

Herra Pott singahdutti häneen niin halveksivan katseen, että se olisi voinut ruostuttaa laivan ankkurin.

"Käsitelkää häntä niin!" toisti Slurk äänekkäämmin kuin äsken.

"En tahdo", sanoi Pott.

"Vai ette tahdo, vai ette tahdo, hyvä herra?" kiusoitteli herra Slurk. "Kuulettehan, hyvät herrat! Hän ei tahdo. Ei sen vuoksi, että pelkäisi. Ei suinkaan. Hän ei vain tahdo. Ha, haa!"

"Pidän teitä, herra", sanoi Pott tämän piston ärsyttämänä, "pidän teitä käärmeenä. Suhtaudun teihin niinkuin mieheen, joka on asettunut yhteiskunnan lakien ulkopuolelle häikäilemättömällä, halveksittavalla ja inhottavalla käyttäytymisellään. En näe teitä, henkilökohtaisesti enkä poliittisesti, missään muussa valossa kuin vertaistaan vailla olevana, mitä myrkyllisimpänä käärmeenä..."

Suuttunut 'Riippumaton' ei odottanut tämän henkilökohtaisen syytöksen loppua, sillä, tarttuen matkalaukkuunsa, joka oli ahdettu täyteen kaikenmoista irtainta tavaraa, hän heilutti sitä ilmassa Pottin kääntyessä poispäin, ja antaen sen käsivarren kiertoliikkeellä iskeytyä toisen päähän, juuri se erikoinen kulma edellä, mihin oli pakattu hyvä ja paksu pääharja, sai syntymään kumahduksen, joka kuului koko keittiössä ja kaatoi Pottin muitta mutkitta permannolle.

"Hyvät herrat!" huusi herra Pickwick, kun Pott syöksyi pystyyn ja tarttui hiilihankoon, "hyvät herrat! Ottakaa huomioon, Herran nimessä! Auta, Sam, tässä, pyydän... hyvät herrat... käykää väliin!"

Päästäen nämä hajanaiset huudahdukset herra Pickwick syöksyi raivostuneiden tappelijoiden väliin juuri parhaiksi saadakseen matkalaukusta iskun toiselle ja hiilihangosta toiselle puolelle ruumistaan. Mahtoivatko Eatanswillen julkisen mielipiteen edustajat nyt olla niin sokeina kiihkosta vai (koska kumpikin oli terävä harkinnan mies) lienevätkö huomanneet edullisimmaksi pitää kolmatta puolta välissään ottamassa vastaan kaikki iskut, varmaa on kuitenkin, etteivät he välittäneet vähääkään herra Pickwickistä, vaan haukkuessaan toisiaan kaikin voimin heiluttelivat laukkua ja hiilihankoa hyvin pelottomasti. Herra Pickwick olisi kai saanut raskaasti kärsiä ihmisystävällisestä välityksestään, jollei isäntänsä huutojen paikalle kutsuma Sam olisi samassa syöksynyt sisään ja siepaten jauhosäkin vaikuttavasti pysähdyttänyt tappelun kulkua heittämällä sen mahtavan Pottin pään ja olkapäiden yli ja ympärille ja tarttumalla suurmiestä kovasti hartioihin.

"Ottakaa tuolta toiselta mielipuolelta laukku", sanoi Sam Ben Allenille ja Bob Sawyerille, jotka eivät olleet tehneet muuta kuin hypelleet ryhmän ympärillä, kummallakin kädessään kilpikonnanluuvartinen lansettinsa, valmiina iskemään suonta siltä, joka ensimmäiseksi menettäisi tajuntansa. "Heittäkää irti siitä, mokomakin surkea riepu, taikka minä tukehdutan teidät siihen."

Näistä uhkauksista kauhistuneena ja aivan hengästyneenä salli 'Riippumattoman' mies riisua itsensä aseista, ja herra Weller päästi varovasti Pottin vapaaksi riisuen säkin hänen päästään.

"Suoriutukaa nyt kiltisti sänkyyn", komensi Sam, "tai pistän teidät molemmat sinne ja annan teidän tapella tappelunne kapula suussa, niinkuin tekisin puolelle tusinalle tuollaisia mettiäisiä, jos ne haluavat leikkiä tällaista leikkiä! Ja olkaa hyvä ja tulkaa tätä tietä, herra."

Puhutellen isäntäänsä tällä tavoin tarttui Sam tämän käsivarteen ja vei hänet pois, samalla kuin isäntä vei erikseen vuoteeseen kilpailevat toimittajat Bob Sawyerin ja Ben Allenin tarkastuksen alaisina. Mennessään päästivät kynäsankarit ilmoille monia verisiä uhkauksia ja viittasivat hämärästi taisteluun elämästä ja kuolemasta seuraavana päivänä. Mutta kun he ehtivät ajatella asiaa, heille kävi selväksi, että he saattoivat tehdä sen paljon paremmin painetun sanan voimalla, niin että he aloittivat kuolettavat vihamielisyydet viipymättä, ja koko Eatanswille kaikui heidän urhoollisuudestaan — paperilla.

He olivat lähteneet eri vaunuissa aikaisin seuraavana aamuna, ennen kuin muut matkustajat olivat ehtineet nousta vuoteistaan, ja kun ilma nyt oli kirkastunut, käänsivät matkatoveruksemme taas kasvonsa Lontoota kohti.

23. luku

SISÄLTÄÄ VAKAVAN MUUTOKSEN WELLERIN PERHEESSÄ JA PUNANENÄISEN MIEHEN,

HERRA STIGGINSIN, ODOTTAMATTOMAN SORTUMISEN.

Pitäen hienotunteisuuden vaatimusten mukaisena olla viemättä Bob Sawyeria tai Ben Allenia nuoren parin luo, ennen kuin nämä olisivat täysin varustautuneet ottamaan heidät vastaan, ja haluten säästää Arabellan tunteita niin paljon kuin mahdollista herra Pickwick ehdotti, että hän ja Sam laskeutuisivat vaunuista jossakin 'Yrjänän ja Korppikotkan' lähimailla ja että molemmat nuoret miehet asettuisivat asumaan muualle. Siihen he suostuivatkin hyvin auliisti, ja ehdotus toteutettiin siis sellaisenaan. Herrat Bob Sawyer ja Ben Allen lähtivät kauas esikaupungin laitaan tuntemattomaan olutkapakkaan, jonka tarjoiluhuoneen oven sisäsivulla heidän nimensä entisinä aikoina olivat usein esiintyneet pitkän ja monimutkaisen valkoisella liidulla tehdyn laskelman yläpuolella.

"Voi taivas, herra Weller!" huudahti sievä palvelustyttö kohdatessaan Samin ovessa.

"Voi rakas, olisin toivonut sinun sanovan", vastasi Sam jättäytyen jälkeen, niin että hänen isäntänsä joutui kuulomatkan ulkopuolelle. "Mikä suloisen näköinen olento sinä oletkaan, Mary."

"Kylläpä te nyt osaatte puhua pötyä, herra Weller", torui Mary. "Voi, älkää, herra Weller!"

"Mitä sitten, rakkaani?"

"Tuota tuollaista", vastasi sievä palvelustyttö. "No, menkää tiehenne nyt."

Täten häntä kehoitellen sievä palvelustyttö työnsi Samin seinää vasten selittäen, että tämä oli rypistänyt hänen päähineensä ja pörröttänyt hänen tukkansa ihan pilalle.

"Sitä paitsi olette estänyt minut kertomasta, mitä minulla on sanottavaa", lisäsi Mary. "Täällä on kirje odottanut teitä neljä päivää. Tuskin olitte ollut poissa puoltakaan tuntia, kun se saapui; sitä paitsi seisoo kuoressa tärkeä."

"Missä se on, lemmityiseni?"

"Otin sen haltuuni teitä varten, sillä muuten se varmasti olisi joutunut hukkaan aikoja sitten", vastasi Mary. "Kas, tässä se on. Tämä on enemmän kuin ansaitsette."

Näin sanoen ja monen pienen keimailevan epäröinnin, pelon ja toivomuksen jälkeen, ettei vain olisi sitä hukannut, Mary otti kirjeen esille mitä sievimmän pienen musliinisen esiliinan alta ja ojensi sen Samille, joka senjälkeen suuteli sitä mitä kohteliaimmin ja kunnioittavimmin.

"No tämäpä on jotakin", sanoi Mary kohennellen esiliinaansa ja teeskennellen tietämättömyyttä, "näyttepä äkkiä ruvenneen pitämään siitä äärettömästi".

Tähän herra Weller vain vastasi silmäniskulla, jonka syvimmästä sisällöstä mikään kuvaus ei saattaisi antaa pienintäkään käsitystä. Sitten hän istuutui Maryn viereen ikkunalaudalle, avasi kirjeen ja silmäili sen sisältöä.

"Ohoh!" huudahti Sam. "Mitäs tämä meinaa?"

"Eihän vain mitään pahaa?" sanoi Mary kurkistaen hänen olkansa yli.

"Siunatkoon sinun silmiäsi!" sanoi Sam ylös katsahtaen.

"Älkää välittäkö silmistäni. Teidän on paljon parempi lukea kirjeenne", sanoi sievä palvelushenki, ja sanoessaan niin hän antoi silmiensä avautua ja sulkeutua niin sukkelasti ja somasti, että ne olivat todella vastustamattomat.

Sam virkisti itseään suutelolla ja luki seuraavaa:

 Gran Byn Markiisi.

 "Keskiviikkona.

 Rakas Samu!

 Olen kovin pahoillani kun minulla on Kunnia olla huonojen uutisten
 tuoja sinun Äiti puolesi kylmettyi kun se istui liian kauan märässä
 ruohossa sateessa kuunnellen tuota Paimenta joka ei kyennyt
 lopettamaan ennenkuin illalla sillä hän oli ajanut itseensä niin
 paljon konjakkia ja vettä ettei hän kyennyt pysäyttämään itseään ennen
 kuin hän pääsi vähän selvemmäksi johon meni koko monta tuntia ja
 tohtori sanoo että jos hän olisi juonut lämmintä konjakkia jälkeenpäin
 eikä etukäteen niin se ei olisi ollut niin vaarallista hänen pyöränsä
 rasvattiin heti paikalla ja tehtiin kaikki mitä voitiin keksiä että
 saataisiin hänet taas käyntiin isäsi toivoi että hän virkoaisi siitä
 niinkuin aina mutta juuri kun hän oli kääntymässä kulman ympäri
 poikaseni joutuikin väärälle tielle ja meni alamäkee semmoista vauhtia
 ettet ole milloinkaan nähnyt ja vaikka se tohtori kaatoi häneen
 troppia ihan paikalla ei se auttanut mitään sillä hän maksoi viimeisen
 veräjämaksun kaksikymmentä minuuttia vailla kuusi eilen illalla
 tehtyään matkan paljon alle tavallisen ajan joka kaiketi johtui siitä
 että hän oli ottanut hyvin vähän pakaasia sille matkalle isäsi sanoo
 että jos haluat tulla katsomaan minua Sammy niin hän on siitä hyvin
 hyvillään sillä olen kovasti yksinäni Samivel huomaa että hän tahtoo
 tavata sen sillä tavalla vaikka minä sanon ettei se ole oikein ja
 koska täällä on niin paljon asioita järjestettävänä hän on varma ettei
 isäntäsi estä tietysti hän ei estä Sammy sillä tunnen hänet siksi
 hyvin niin hän lähettää sinulle terveisiä niinkuin minäkin ja olen
 Samivel loppumattomasti sinun

                                                Tony Weller."

"Käsittämätön kirje", murahti Sam. "Kuka helkkarissa voi saada selvän hänen 'hänistään' ja 'minuistaan'. Se ei ole isäni kirjoitusta, paitsi nimikirjoitus painokirjaimilla. Se on kyllä hänen."

"Ehkäpä hän on saanut jonkun kirjoittamaan sen hänelle, ja hän kirjoitti nimensä alle jälkeenpäin", sanoi sievä palvelustyttö.

"Seis minuutiksi", vastasi Sam lukien kirjeen uudelleen läpi ja pysähtyen silloin tällöin mietiskelemään. "Osasit ihan oikeaan. Se, joka kirjoitti kirjeen, on aikonut kertoa koko onnettomuuden kunnollisella tavalla. Mutta sitten isä tulee työtä tarkastamaan ja sekoittaa koko jutun pannen omiaan. Sillä lailla juuri se on käynyt. Olet ihan oikeassa, rakas Mary."

Saatuaan tyydyttävän selvityksen tähän asiaan luki Sam kirjeen vielä kerran läpi, ja kun hän nyt katsoi ensimmäistä kertaa saaneensa täysin selvän käsityksen sen sisällöstä, hän virkkoi mietteissään sitä kokoon taittaessaan:

"Ja nyt se ihmisparka siis on kuollut. Olenpa pahoillani siitä. Hän ei ollut pahaluontoinen nainen, kun vain tuo paimen olisi antanut hänen olla rauhassa. Olen kovin pahoillani siitä."

Herra Weller lausui nämä sanat niin vakavasti, että sievä palvelustyttö painoi silmänsä maahan ja näytti kovin totiselta.

"Niinhän sen kuitenkin piti käydä", tuumi Sam pistäen kirjeen taskuunsa ja huoaten hiukan, "ja kävi kuten entinen vanha rouva sanoi mentyään naimisiin lakeijan kanssa. Sille ei mahda mitään nyt, vai mitä, Mary?"

Mary pudisti päätään ja huokasi myös.

"Minun täytyy pyytää herralta matkalupaa."

Mary huokasi taas. Tuo kirje oli niin vaikuttava.

"Hyvästi!"

"Hyvästi", sanoi sievä palvelustyttö kääntäen päänsä syrjään.

"Lyödäänkö kättä, tahdotko?"

Tyttö ojensi käden, joka, vaikka olikin palvelustytön käsi, oli hyvin pieni, ja nousi mennäkseen.

"En ole kauan poissa", lohdutti Sam.

"Te olette aina poissa", torui Mary nakaten niskojaan niin kevyesti kuin suinkin mahdollista. "Olette tuskin saapunut, herra Weller, kun jo taas lähdette."

Herra Weller veti palvelevan kaunottaren lähemmäksi itseään ja aloitti kuiskaamalla käydyn keskustelun, jota ei ollut kestänyt kauan, kun tyttö jo käänsi päänsä ja vaipui taas katsomaan häntä. Kun he erosivat, oli tytön yhdestä tai toisesta syystä ihan välttämätöntä mennä huoneeseensa järjestelemään päähinettään ja hiuksiaan, ennen kuin saattoi näyttäytyä emännälleen, joita valmistavia menoja hän lähti suorittamaan antaen Samille monta nyökkäystä ja hymyä porraskäytävän käsinojan yli kiivetessään portaita ylös.

"En viivy poissa kuin päivän, tai kaksi enintään", vakuutti Sam ilmoitettuaan isännälleen isänsä kärsimän menetyksen.

"Niin kauan kuin osoittautuu tarpeelliseksi, Sam", vastasi herra Pickwick. "Sinulla on lupa jäädä vapaasti." Sam kumarsi.

"Kerro isällesi, Sam, että jos minusta on hänelle jotakin apua hänen nykyisessä asemassaan, niin kaikesta sydämestäni olen valmis antamaan hänelle kaikkea apua, mitä voin."

"Kiitoksia herra. Ilmoitan sen hänelle."

Ja ilmaisten toisilleen keskinäistä hyvää tahtoa ja myötämielisyyttä erosivat isäntä ja palvelija.

Kello oli tasan seitsemän, kun Samuel Weller nousi niitten kyytivaunujen ajomiehenistuimelle, jotka kulkivat Dorkingin läpi, ja pysähtyi muutaman sadan kyynärän päähän 'Granbyn Markiisista'. Oli kolkko, kylmä ilta. Pieni katu näytti autiolta ja synkältä, ja ylhäisen ja komean markiisin mahonkisilla kasvoilla näytti olevan alakuloisempi ja surumielisempi ilme kuin tavallisesti sen heiluessa sinne tänne vinkuen kaameasti tuulessa. Verhot olivat alhaalla ja ikkunaluukut osaksi suljetut. Ovenpielessä tavallisesti vetelehtivästä joutilaiden parvesta ei näkynyt ainoatakaan, paikka oli äänetön ja autio.

Näkemättä ketään, jolta olisi voinut kysyä mitään alustavaa, astui Sam hiljaa sisään. Ympärilleen silmätessään hän tunsi pian isänsä jonkin matkan päässä. Leskimies istui pienen pyöreän pöydän ääressä tarjoilupöydän takana olevassa pienessä huoneessa poltellen piippuaan ja silmät tuleen kiintyneinä. Hautajaiset olivat nähtävästi olleet edellisenä päivänä, sillä hänen hatussaan oli noin puolentoista kyynärän pituinen nauha, joka riippui tuolin selkämyksen yli ja valui hervottomana alas. Herra Weller oli hyvin mietteliäällä ja umpimielisellä tuulella. Vaikka Sam huusi häntä nimeltä monta kertaa, hän vain poltteli edelleen kasvot yhtä liikkumattomina ja rauhallisina, ja heräsi vasta sitten, kun hänen poikansa laski kämmenensä hänen olalleen.

"Sammy", sanoi herra Weller, "olet tervetullut".

"Olen jo hälyttänyt teitä puolikymmentä kertaa", virkkoi Sam ripustaen hattunsa naulaan, "mutta ette kuullut".

"Niin, en kuullut", vastasi herra Weller taas katsellen miettivästi tuleen. "Olin omissa ajatuksissani."

"Mitä ajattelitte?" tiedusteli Sam vetäen tuolinsa tulen ääreen.

"Ajattelinpa häntä, Sami vei."

Tässä vanha mies nyökkäsi päällään Dorkingin hautausmaata kohti mykäksi selitykseksi, että hänen sanansa tarkoittivat rouva Welleriä.

"Mietinpä tässä itsekseni, Sammy", jatkoi herra Weller katsellen poikaansa hyvin totisena ikään kuin vakuuttaakseen tälle, että niin merkilliseltä ja uskomattomalta kuin selitys saattoikin tuntua, se oli kuitenkin rauhallisesti ja harkitusti lausuttu. "Mietinpä tässä itsekseni, Sammy, että olen kuitenkin kaikitenkin pahoillani siitä, että hän on mennyt pois."

"Niin teidän pitää ollakin."

Herra Weller ilmaisi nyökäten olevansa yhtä mieltä siinä asiassa ja kiinnittäen taas silmänsä tuleen verhosi itsensä savupilveen ja mietiskeli syvällisesti:

"Hän lausui eräitä hyvin järkeviä huomioita."

"Mitä hän sanoi?" tiedusteli Sam.

"Ne, jotka hän lausui sairastuttuaan."

"Minkälaisia ne olivat?"

"Jotakin tähän suuntaan: 'Weller', sanoi hän, 'pelkään, etten ole ollut sinua kohtaan ihan sellainen kuin olisi pitänyt. Olet hyvin helläsydäminen mies, ja minun olisi pitänyt tehdä kotisi miellyttävämmäksi. Alan nyt huomata, kun se jo on liian myöhäistä, että jos naimisissa oleva nainen haluaa olla uskollinen, hänen tulee aloittaa suorittamalla velvollisuutensa kotona ja tekemällä ne, jotka ovat hänen ympärillään, iloisiksi ja onnellisiksi ja että jos hän käy kirkossa tai kappelissa tai muissa sellaisissa paikoissa, hänen tulee tarkasti varoa kääntämästä niitä asioita puolustukseksi laiskuudelle tai itsekkyydelle. Olen tehnyt niin, sanoi vainaja, ja olen tuhlannut aikaa ja rahoja niille, jotka tekevät sitä vielä suuremmassa määrässä kuin minä. Mutta toivon, että kun minä olen poissa, Weller, ajattelet minua sellaisena kuin olin ennen kuin tunsin nuo ihmiset ja sellaisena kuin todella luonnostani olin.' — 'Susan', — sanoin minä — sillä se koski minuun hyvin kovasti, Samivel, en tahdo kieltää sitä, poikaseni — 'Susan, olet ollut oikein hyvä vaimo minulle joka tapauksessa, älä puhu mitään sellaista, rohkaise itseäsi, rakkaani, niin saat elää nähdäksesi minun antavan tuota Stigginsiä ympäri korvia.' Hän hymyili sanoilleni, Samivel", päätti vanha herra kertomuksensa tukahduttaen huokauksen piipullaan, "mutta hän kuoli kuitenkin."

"No niin", sanoi Sam pyrkien tarjoamaan hiukan tuttavallista lohdutusta parin, kolmen minuutin hiljaisuuden jälkeen, jotka vanha herra kulutti hitaasti pudistellen päätään puolelta toiselle ja juhlallisesti polttelemalla. "Niinhän se on, isä ukko, siihenhän me kaikki joudumme jonakin päivänä."

"Niinpä joudumme, Sammy", myönsi herra Weller vanhempi.

"Sallimuksen käsi on kaikessa."

"Tietysti. Miten hautausurakoitsijoiden muuten kävisi!"

Tämän mietelmän avaamaan äärettömään avaruuteen upoten vanhempi herra Weller laski piippunsa pöydälle ja kohensi tulta miettiväisen näköisenä.

Vanhan herran ollessa tässä puuhassa hiipi huoneeseen hyvin pirteän näköinen, vaikka surupukuinen keittäjätär, ja tehden Samille monta jälleentuntemisen merkkiä asettui hiljaa hänen isänsä tuolin taakse ilmaisten läsnäolonsa pienellä rykäisyllä, jota, kun sitä ei huomattu, seurasi toinen ja äänekkäämpi.

"Mitä!" huudahti vanhempi herra Weller pudottaen hiilihangon kääntyessään ympäri ja vetäessään nopeasti tuolinsa syrjään: "Mistä on kysymys?"

"Juokaa kuppi teetä, niin olette kiltti", vastasi pirteä naisihminen houkuttelevasti.

"En tahdo", vastasi herra Weller jokseenkin äkeästi. "Menkää hiit...", herra Weller keskeytti äkkiä ja lisäsi hiljaisemmin: "sinne, missä pippuri kasvaa".

"Voi sentään, voi sentään! Kuinka onnettomuus voikaan muuttaa ihmisen!" päivitteli nainen katsellen ylöspäin.

"Se onkin ainoa, joka paitsi lääkäriä, saattaa muuttaa minun tilani", mutisi herra Weller.

"En ole milloinkaan nähnyt noin tylyä ihmistä!"

"Samantekevää. Se on kaikki omaksi hyväkseni, niinkuin entinen katuva koulupoika lohdutteli itseään, kun sai selkäänsä."

Ripeä nainen pudisti päätään säälivän ja myötämielisen näköisenä ja kysyi kääntyen Samin puoleen, eikö hänen isänsä pitäisi koettaa pysytellä reippaampana ja vastustamaan mielenahdistusta.

"Katsokaas, herra Samuel", sanoi pirteä naisihminen, "niinkuin sanoin hänelle eilen, hän tuntee itsensä yksinäiseksi, ja hänen täytyykin tuntea itsensä yksinäiseksi, hän ei voi odottaa muuta. Mutta hänen tulee koettaa pysyä hyvällä mielellä, koska me, Herra nähköön! kaikki säälimme hänen kohtaloaan, eikä elämässä ole mitään niin pahaa, herra Samuel, ettei sitä voisi tehdä paremmaksi. Juuri sillä lailla sanoi minulle hyvin arvokas henkilö, kun mieheni kuoli."

Tässä puhuja pani kätensä suunsa eteen, yskäisi taas ja katseli hellästi vanhempaa herra Welleriä.

"Koska en tällä hetkellä yhtään kaipaa seuranpitoanne, niin olkaa hyvä ja poistukaa", virkkoi herra Weller hiljaisella, vakavalla äänellä.

"Hyvä on, herra Weller; puhuin teille vain hyväntahtoisuudesta.

"Sen hyvin uskon, matami", vastasi herra Weller. "Samivel, näytä rouvalle tietä ulos ja sulje ovi hänen jälkeensä."

Tämä viittaus ei mennyt hukkaan pirteään naisihmiseen nähden, sillä tämä lähti tuiskuna huoneesta ja paukautti oven kiinni jälkeensä, jolloin herra Weller nojautui taaksepäin tuolissaan voimakkaan hikoilun vallassa ja sanoi:

"Jos minun olisi jäätävä tänne viikoksi, Sammy — vain viikoksi, poikaseni, niin tuo nainen ottaisi minut väkisin ja rynnäköllä, ennen kuin se aika olisi lopussa."

"Mitä! Pitääkö hän teistä niin kovasti?"

"Pitää! En saa häntä pysymään poissa luotani. Vaikka minut suljettaisiin tulenkestävään kaappiin, jossa olisi parhaan lukkosepän vahvin lukko suulla, hän keksisi keinon millä päästä sinnekin."

"Sellaista se on, kun saavuttaa naisten suosiota!" virkkoi Sam hymyillen.

"En minä ole siitä yhtään ylpeä", vastasi herra Weller kohennellen kiivaasti tulta. "Tämä on kamala asema. Se ajaa minut ihan ulos kodistani ja talostani. Henki oli tuskin lähtenyt sinun äitipuoli-raukkasi ruumiista, kun jo vanha naisihminen lähetti minulle ruukullisen porsashyytelöä ja toinen keitti helkkarin ison astiallisen kamomilla teetä, jonka omin käsin toi minulle." Herra Weller vaikeni ylen inhoavan näköisenä, katseli ympärilleen ja lisäsi kuiskaten: "Ne olivat kaikki leskiä, Sammy, kaikki, paitsi se kamomillateen tuoja, joka oli yksinäinen kolmenkuudetta ikäinen nuori neito."

Sam vastasi vain hullunkurisella silmäyksellä, ja kun vanha herra oli saanut rikotuksi itsepäisen hiilenkappaleen kasvoillaan sellaisen totisuuden ja veitikkamaisuuden ilme, ikään kuin hiili olisi ollut jonkun äskenmainitun lesken pää, sanoi hän:

"Sanalla sanoen, Sammy. Pelkään, etten ole turvassa muualla kuin kuskipukilla."

"Kuinka te siellä olette paremmin turvassa kuin muualla?"

"Koska ajaja on etuoikeutettu henkilö."

Herra Weller vanhempi silmäili kiinteästi poikaansa. "Koska ajaja voi epäilyksen alaiseksi joutumatta tehdä sellaista, mitä muut miehet eivät voi, koska ajaja voi olla hyvin ystävällisissä väleissä naisten kanssa kahdeksankymmenen neliöpenikulman laajuisella alalla, eikä kuitenkaan kukaan ajattele, että hän milloinkaan aikoisi naida jonkun heistä. Ja kuka muu mies voi sanoa samaa, Sammy?"

"Niin, tuossa on hivenen verran totta", myönsi Sam.

"Jos sinun isäntäsi olisi ollut ajaja", selitteli herra Weller edelleen, "niin luuletko, että nuo valamiehet olisivat milloinkaan tuominneet häntä otaksuen, että asia olisi mennyt niin pitkälle? He eivät olisi uskaltaneet tehdä sitä."

"Miksi eivät?" kysyi Sam hiukan ylenkatseellisesti.

"Koska se olisi ollut vastoin heidän omaatuntoaan. Oikea ajomies on jonkinlainen naineen ja naimattoman miehen välimuoto, ja jokainen ymmärtäväinen ihminen tietää sen."

"Mitä! Te siis luulette, että he ovat yleisiä suosikkeja ja ettei kukaan halua petkuttaa heitä?"

Hänen isänsä nyökkäsi.

"Kuinka siihen on tultu, sitä en tiedä. Enkä tiedä sitäkään, miksi kaikki nuoret naiset kaikissa kaupungeissa, joitten läpi hän ajaa, pitävät pitkän matkan ajomiehistä — ihailevat heitä, tekisi mieleni sanoa. Tiedän vain, että asia on niin. Se on luonnon järjestelmä — sellainen tispantti, kuten äitipuolesi tapasi sanoa."

"Tispanssi", korjasi Sam vanhan herran lausumista.

"Hyvä on, Sam. Vaikkapa tispanssi, jos se on sinusta parempi", myönsi herra Weller vanhempi. "Minä sanoin sitä tispantiksi, ja niin se on aina kirjoitettukin niissä paikoissa, joissa annetaan lääkettä ilmaiseksi potilaan omaan pulloon, sen pituinen se."

Näin sanoen herra Weller täytti ja sytytti uudelleen piippunsa ja ottaen kasvoilleen taas miettiväisen ilmeen jatkoi seuraavasti:

"Senpä vuoksi, poikaseni, koska en näe mitään etua siitä, että jään tänne ja joudun naimisiin uudelleen, tahdoinpa tai ei, ja koska en myöskään tahdo eristäytyä näistä yhteiskunnan mielenkiintoisista jäsenistä, olen päätynyt siihen päätökseen, että ajan edelleen 'Turvallisuutta' ja pysähdyn jälleen Bell Savageen, joka on synnynnäinen ilmapiirini."

"Mutta miten liikkeen käy?" tiedusteli Sam.

"Liike, Samivel", vastasi vanha herra, "myydään yksityistä tietä asiakkaineen, varastoineen ja irtaimistoineen, ja rahoista, jotka kaupasta saadaan, sijoitetaan kaksisataa puntaa sinun nimiisi, äitipuolesi minulle hiukan ennen kuolemaansa esittämän toivomuksen mukaan, sellaisiin... miksi niitä nyt sanotaankaan?"

"Mitä niin?"

"Niitä, jotka aina liikkuvat ylös ja alas Cityssä?"

"Raitiovaunut?" ehdotti Sam.

"Roskaa!" vastasi ukko Weller; "niitä, jotka aina ovat liikkeessä ja ovat tavalla tai toisella sekaantuneet valtiovelkaan, valtiorahaston maksuosoituksiin ja kaikkeen sellaiseen?"

"Ai, konsolit", sanoi Sam.

"Niin juuri, konsulit", myönsi herra Weller. "Kaksisataa puntaa rahoista sijoitetaan sinun nimiisi, Samivel, konsuleihin. Neljän ja puolen prosentin valtiopapereihin."

"Hyvin ystävällistä sen rouvan puolelta ajatella minuakin", sanoi Sam, "ja olen hänelle hyvin kiitollinen".

"Jäännös kiinnitetään minun nimiini", jatkoi vanhempi herra Weller, "ja sitten, kun minä menen pois, se siirtyy sinulle. Niin että pidä huoli siitä, poikaseni, ettet menetä heti kaikkea, ja varo, ettei ainoakaan leski rupea tuntemaan taipumusta varallisuuttasi kohtaan, sillä silloin sinut hukka perii."

Lausuttuaan tämän varoituksen herra Weller jatkoi polttelemistaan virkeämmän näköisenä. — Noiden asioiden järjestely näytti suuresti keventäneen hänen mieltään.

"Joku kolkuttaa ovelle", sanoi Sam.

"Antaa kolkuttaa", vastasi hänen isänsä arvokkaasti.

Sam noudatti viittausta. Kuului toinen kolkutus, vielä yksi lisää, ja sitten pitkä jakso, jolloin Sam kysyi, miksi kolkuttajaa ei päästetä sisään.

"Hyss", kuiskasi herra Weller pelästyneen näköisenä. "Älä huoli niistä vähääkään, Sammy. Siellä on kai joku niistä leskistä."

Kun kolkutuksista ei välitetty, rohkeni näkymätön vieras lyhyen hiljaisuuden jälkeen avata oven ja silmätä sisään. Osaksi avatusta oven raosta ei pilkistänytkään naisen pää, vaan herra Stigginsin pitkät mustat kiharat ja punainen naama. Herra Welleriltä putosi piippu kädestä.

Kunnianarvoisa herra avasi oven vähitellen, melkein huomaamattomasti, asteittain, kunnes rako oli niin suuri, että hänen hontelo ruumiinsa parhaaksi sopi sisään; sitten hän sujuttautui huoneeseen ja sulki oven jälkeensä hyvin huolellisesti ja siivosti. Käännyttyään Samin puoleen ja kohottaen kätensä ja silmänsä sanomattoman surun ilmaukseksi, jolla hän valitti perhettä kohdannutta onnettomuutta, hän kantoi korkeaselkäisen tuolinsa vanhaan nurkkaan lieden luo, istuutui sen äärimmäiselle reunalle, otti esiin ruskean nenäliinan ja painoi sen silmilleen.

Vanhempi herra Weller istui nojallaan tuolissaan silmät ammollaan, kädet polvilla, kasvojen ilmaistessa kaikki voittavaa ja valtavaa hämmästystä. Sam istui häntä vastapäätä täydellisesti mykistyneenä odottaen kiihkeän uteliaisuuden vallassa kohtauksen päätöstä.

Herra Stiggins piteli ruskeaa nenäliinaansa muutaman minuutin silmiensä edessä valitellen silloin tällöin asiaan kuuluvalla tavalla, sitten hän hilliten tunteensa ankarin ponnistuksin pisti liinan taskuunsa ja napitti sen suun. Tämän jälkeen hän kohensi tulta, hieroi sitten käsiään ja katseli Samia.

"Voi, nuori ystäväni", sanoi hän rikkoen hiljaisuuden hyvin hiljaa puhumalla, "tämä on raskas suru".

Sam nyökkäsi tuskin huomattavasti.

"Vihan miehelle myöskin!" lisäsi herra Stiggins. "Se saa astian sydämen vuotamaan verta!"

Sam saattoi kuulla isänsä mutisevan jotakin siihen suuntaan, että olisi pantava astian nenä vuotamaan verta, mutta herra Stiggins ei kuullut sitä.

"Tiedättekö ehkä, nuori mies", kuiskasi herra Stiggins vetäen tuoliaan lähemmäksi Samia, "onko hän jättänyt jotakin Emanuelille?"

"Kuka se on?" kysyi Sam.

"Rukoushuone, meidän rukoushuoneemme, meidän lammashuoneemme!"

"Hän ei ole jättänyt lammashuoneelle mitään, ei paimenelle mitään eikä elukoille mitään", sanoi Sam päättävästi. "Eikä koirillekaan mitään."

Herra Stiggins silmäsi viekkaasti Samiin ja katsahti sitten vanhaan herraan, joka istui paikallaan silmät kiinni kuin unessa. Hän veti tuoliaan vielä lähemmäksi ja sanoi:

"Eikö mitään minulle, herra Samuel?"

Sam pudisti päätään.

"Mutta tottahan toki jotakin...", intti Stiggins valahtaen niin kalpeaksi kuin hänen oli mahdollista tulla. "Ajatelkaahan, herra Samuel, eikö pienintäkään merkkiä?"

"Ei sen vertaa kuin teidän vanhan sateenvarjonne hintaa."

"Ehkäpä hän sentään", tuumi Stiggins epäröiden mietittyään ankarasti muutaman hetken, "ehkäpä hän kehoitti vihan miestä pitämään huolta minusta?"

"Luulenpa melkein, että niin on käynyt, sen mukaan mitä hän, äsken sanoi", myönsi Sam. "Hän puhui juuri äsken teistä."

"Mitä, puhuiko hän?" huudahti Stiggins kirkastuen. "Oh, hän on kai muuttanut mieltään. Me voisimme elää hyvin mukavasti yhdessä nyt, herra Samuel. Minä pitäisin huolta hänen omaisuudestaan, kun te olette poissa — oikein hyvää huolta, tietysti."

Päästäen hyvin pitkän huokauksen herra Stiggins vaikeni odottaen vastausta. Sam nyökkäsi, ja vanhempi herra Weller päästi merkillisen äänen, joka olematta huokaus, ähkäisy, läähätys tai murinakaan, tuntui olevan jossakin määrin kaikkien neljän luontoinen.

Tämän äänen rohkaisemana, jonka hän näytti käsittävän omantunnontuskia tai katumusta merkitseväksi, herra Stiggins katseli ympärilleen, hieroi käsiään, itki, nauroi, itki taas ja käveli sitten huoneen poikki hyvin tuntemansa nurkkahyllyn luo, otti pikarin ja pisti siihen hyvin harkitsevasti neljä sokeripalaa. Päästyään näin pitkälle hän katseli taas ympärilleen ja huokasi syvään. Tämän tehtyään hän meni baariin ja palaten nopeasti kädessään pikari puolillaan ananasrommia lähestyi kattilaa, joka rattoisasti porisi liedellä, laittoi juomansa, sekoitteli sitä, maisteli sitä, istuutui ja otettuaan aika kulauksen rommia ja vettä pysähtyi hengähtämään.

Herra Weller vanhempi, joka yhä teki erilaisia, kummallisia ja epäonnistuneita yrityksiä näyttääkseen nukkuvalta, ei sanonut yhtään sanaa näiden hommien aikana, mutta kun Stiggins pysähtyi hengittämään, hän hyppäsi pystyyn, sieppasi pikarin Stigginsin kädestä, heitti juoman jäännöksen hänen kasvoilleen ja paiskasi lasin uuniin. Tarttuen sitten arvoisaa herraa kauluksesta hän alkoi äkkiä potkia tätä mitä hurjimmin lähettäen jokaisen kaulussaappaan kolahduksen perään Stigginsin ruumiiseen eräitä ankaria ja sekavia kirouksia hänen sääristään, silmistään ja ruumiistaan.

"Sammy", karjaisi herra Weller, "paina hattu lujemmin päähäni!"

Sam totteli velvollisuudentuntoisena poikana painaen pitkänauhaisen hatun lujemmin isänsä päähän, ja jatkaen potkimistaan vielä nopeammin kuin ennen vanha herra kävellä kopisteli Stiggins edellään läpi tarjoiluhuoneen ja porraskäytävän ulos ovesta ja pihalle saakka potkien koko ajan ja pikemmin yhä voimakkaammin kuin laimeten.

Oli komeaa ja hilpeyttä herättävää katsella, kuinka punanenäinen mies vääntelehti herra Wellerin otteessa ja kuinka koko hänen olemuksensa vapisi potkun seuratessa toistaan nopeana sarjana. Ja vielä jännittävämpää oli nähdä herra Wellerin tuon voimanäytteen jälkeen painavan herra Stigginsin pään hevosten juottoaltaaseen ja pitävän vedessä, kunnes toinen oli puoleksi tukehtunut.

"Kas siinä!" sanoi herra Weller kooten koko tarmonsa mitä mestarillisimpaan loppupotkuun, kun hän vihdoin salli herra Stigginsin nostaa päänsä altaasta. "Lähetä nyt tänne kaikki ne laiskat paimenet, niin minä pieksän heidät ensin möyhyksi ja hukutan heidät sitten. Auta minut sisään, Sammy, ja kaada minulle pieni lasi konjakkia. Olen ihan hengästynyt, poikaseni."

24. luku

SISÄLTÄÄ HERRA JINGLEN JA JOB TROTTERIN LOPULLISEN POISTUMISEN

JA KUVAILEE SUURTA PUUHAKASTA AAMUA GRAYS INN SQUARELLA. PÄÄTTYY

KAKSINKERTAISEEN KOLKUTUKSEEN HERRA PERKERIN OVELLE.

Kun Arabella monien hellävaraisten valmistelujen ja monien vakuuttelujen jälkeen, ettei hänellä ollut mitään syytä olla alakuloisella mielellä, sai lopultakin herra Pickwickiltä tietää tämän Birminghamin käynnin epätyydyttävän tuloksen, hän purskahti itkuun ja ääneen nyyhkyttäen valitti liikuttavin sanoin, että hän oli ollut pojan ja isän välisen vieraantumisen onnettomana syynä.

"Rakas tyttöseni", lohdutteli herra Pickwick lempeästi, "ei se ole teidän syynne. Oli mahdoton aavistaa, että tuo vanha herra niin jyrkästi vastustaisi poikansa avioliittoa. Olen varma siitä", hän lisäsi katsellen nuoren rouvan sieviä kasvoja, "että hänellä on hyvin vähän käsitystä ilosta, jonka, hän kieltää itseltään."

"Voi, rakas herra Pickwick", valitti Arabella, "mitä meidän pitää tehdä, jos hän yhä on meille vihainen".

"Odottakaa vain kärsivällisesti, kunnes hän rupeaa paremmin ajattelemaan asiaa", vastasi herra Pickwick rohkaisevasti.

"Mutta, rakas herra Pickwick, miten Nathanielin käy, jos isä kieltää häneltä avustuksensa?"

"Siinä tapauksessa rohkenen otaksua hänen löytävän toisen ystävän, joka ei ole haluton auttamaan häntä aloittamaan uraansa maailmassa."

Tämän vastauksen tarkoitus ei ollut niin hyvin kätketty, ettei Arabella olisi sitä ymmärtänyt. Niinpä hän kietoen kätensä herra Pickwickin kaulaan ja suudellen tätä lämpimästi nyyhkytti vielä äänekkäämmin kuin ennen.

"No, no", tyynnytteli herra Pickwick tarttuen kauniin puhetoverinsa käteen, "odotamme täällä vielä muutaman päivän nähdäksemme, kirjoittaako hän taikka vastaa jollakin muulla tavalla miehenne antamiin tietoihin. Jollei, niin olen miettinyt puoli tusinaa suunnitelmia, joista jokainen tekisi teidät heti onnelliseksi. No, no, tyttöseni, rauhoittukaahan toki."

Näin sanoen herra Pickwick puristi hiljaa Arabellan kättä ja pyysi häntä pyyhkimään silmänsä ja olemaan huolestuttamatta miestään. Tällöin Arabella, joka oli maailman parhaita olentoja, pisti nenäliinan laukkuunsa, ja kun Winkle tuli heidän luokseen, kohtasi häntä täydessä loistossaan sama säteilevä hymy ja eloisat silmät, jotka alkuaankin olivat hänet kiehtoneet.

"Nuo nuoret ihmiset ovat nyt kovin kiusallisessa asemassa", ajatteli herra Pickwick pukiessaan yllensä seuraavana aamuna. "Käväisenpä neuvottelemassa Perkerin kanssa asiasta."

Koska herra Pickwickiä kannusti lähtemään Grays Inn Squareen lisäksi kiihkeä halu päästä asioiden rahalliseen järjestelyyn pienen asianajajan kanssa enimmittä viivytyksittä, hän söi kiireesti aamiaisensa ja pani aikeensa täytäntöön niin nopeasti, ettei kello ollut lyönyt vielä kymmentä, kun hän saapui Grays Inniin.

Kello oli vielä kymmentä vailla kymmenen hänen kiivetessään siihen kerrokseen, jossa Perkerin huoneisto oli. Kirjurit eivät olleet vielä saapuneet, ja hän kulutti aikaansa katselemalla porraskäytävän ikkunasta.

Kauniin lokakuunaamun raikas ilma sai vanhat, likaiset talotkin hiukan kirkastumaan, kun muutamat tomuiset ikkunatkin nyt näyttivät melkein iloisilta auringon säteiden niissä kimaltaessa. Kirjuri toisensa jälkeen kiiruhti puistikkoon jostakin sen portista ja silmättyään talon kelloa joko joudutti tai hidasti käyntiään, aina sen mukaan, milloin heidän toimensa nimellisesti alkoi. Puoli kymmenen ihmiset kävivät äkkiä hyvin reippaiksi, ja kello kymmenen herra taas hidasti askeliaan mitä ylhäisimmän verkkaisiksi. Kello löi kymmenen, kirjurit työntyivät sisään kiireen kaupalla, jokainen hikoillen enemmän kuin edeltäjänsä. Ovien aukomisen ja paiskelemisen melu kaikui ja kajahteli joka puolella, päitä ilmestyi kuin taikavoimasta jokaiseen ikkunaan, asiapojat asettuivat paikoilleen päiväksi, siivoojattaret kiiruhtivat pois helmat koholla, kirjeenkantaja kiiti talosta toiseen, ja koko tuo lainopillinen mehiläiskeko oli täydessä touhussa.

"Tepä olette aikainen, herra Pickwick", sanoi ääni hänen takanaan.

"Kas, herra Lowten", virkkoi puhuteltu käännähtäen ja tuntien vanhan tuttavansa.

"Aika lämmin kävellä tänään!" puuskutti Lowten ottaen taskustaan patenttiavaimen, jonka reiässä oli pieni tukko estämässä tomua pääsemästä sinne.

"Siitäpä näyttää teitä katsellessa", vastasi herra Pickwick hymyillen kirjurille, joka oli sanan mukaisesti hehkuvan punainen.

"Tulinkin aika kiireesti", selitti Lowten. "Kello löi puoli tullessani Polygonin läpi. Ehdin tänne kuitenkin ennen häntä, niin että se ei merkitse mitään."

Lohdutellen itseään tällä mietteellä herra Lowten veti tulpan pois avaimesta, avasi oven, pisti tulpan paikoilleen ja avaimen taskuunsa ja korjasi kirjeet, jotka postintuoja oli pistänyt laatikkoon. Sitten hän pyysi herra Pickwickiä käymään virastohuoneeseen. Täällä hän silmänräpäyksessä riisui takkinsa, otti ylleen nukkavierun viitan, jonka hän haki kaapista, pisti hattunsa naulaan, otti esiin muutaman arkin kirjoitus- ja imupaperia eri läjiin ja pistettyään kynän korvansa taakse hieroi käsiään hyvin tyytyväisen näköisenä.

"Kas niin, herra Pickwick, nyt olen kunnossa. Olen saanut virkatakin päälleni ja kirjoitusneuvot paikalleen, ja hän saa nyt tulla, milloin haluaa. Sattuuko teillä olemaan hyppysellinen nuuskaa mukananne?"

"Ei ole."

"Sepä paha", valitti Lowten. "No välipä sillä. Juoksen heti hakemaan pullon soodavettä. Eivätkö silmäni näytä vähän kummallisilta, herra Pickwick?"

Puhuteltu tarkasteli herra Lowtenin näkimiä jonkin matkan päästä ja ilmaisi mielipiteenään, ettei hänen piirteissään näkynyt mitään kummallisen erikoista.

"Sepä hyvä. Olimme verraten kauan 'Kannossa' viime yönä, enkä ole tänään oikein kunnossa. Muuten Perker on hoitanut antamanne tehtävän."

"Minkä tehtävän?" tiedusteli herra Pickwick. "Rouva Bardellin kulutko?"

"Ei, en tarkoita niitä. Ei, se koski tuota oliota, jonka velkakirjan lunastimme kymmenellä shillingillä punnalta saadaksemme hänet pois Fleetistä, tiedättehän, ja lähettääksemme hänet Demeraraan."

"Ai, herra Jingle!" sanoi herra Pickwick kiireesti. "Niin. Entä sitten?"

"No niin, se asia on järjestetty", sanoi Lowten teroittaen kynäänsä. "Liverpoolissa sanoi asiamies, että olitte tehnyt hänelle monta palvelusta silloin, kun vielä teitte kauppoja, ja hän selitti mielellään ottavansa hänet teidän suosituksestanne."

"Sepä hyvä. Minua ilahduttaa kuulla se."

"Mutta kuulkaahan", jatkoi Lowten raaputtaen kynäänsä valmistavasti ennenkuin halkaisi kärjen, "mikä taulapää se toinen on!"

"Mikä toinen?"

"No se palvelija tai ystävä tai mikä hän onkaan, Trotter."

"Ai niin", virkkoi herra Pickwick hymyillen. "Olen aina luullut hänestä ihan päinvastaista."

"Niin minäkin luulin siitä vähästä, mitä häntä näin, ja se osoittaa ainoastaan, kuinka ihminen saattaa pettyä. Mitä arvelette hänen Demeraraan menostaan?"

"Mitä! Lähteekö hänkin ja hylkää sen, minkä tarjosin hänelle täällä!" huudahti herra Pickwick.

"Niin, hän katsoi Perkerin tarjouksen: kahdeksantoista shillinkiä viikossa ja enemmänkin, jos hän käyttäytyy hyvin, vain 'roskaksi'. Hän sanoi, että hänen piti päästä lähtemään tuon toisen kanssa, ja niin he saivat Perkerin kirjoittamaan uudelleen, ja hänelle on saatu hankituksi paikka samalla tilalla, ei likimainkaan niin hyvää, sanoo Perker, kuin rangaistusvangit saavat Uudessa Etelä-Walesissa, jos tulevat oikeuteen uudet vaatteet yllä."

"Hupsu mies", sanoi herra Pickwick kostein silmin. "Hupsu mies."

"Ei, hän on enemmän kuin hupsu, hän on ihan surkea", vastasi Lowten teroittaen kynäänsä ylenkatseellisen näköisenä. "Sanoo, että toinen on hänen ainoa ystävänsä maailmassa, että on kiintynyt häneen, ja kaikkea sellaista. Ystävyys on tavallaan hyvin hyvä asia. Olemme kaikki ystävällisiä ja hupaisia esimerkiksi 'Kannossa', lasin ääressä, jossa jokainen maksaa puolestaan, mutta helkkarinko vuoksi täytyy tuottaa itselleen haittaa jonkun toisen puolesta? Miehellä tulee olla vain kaksi kiintymystä: ensiksi itseensä ja toiseksi naisiin. Niin minä asian ajattelen."

Herra Lowten päätti puheensa äänekkäästi nauraen, puoleksi hilpeästi, puoleksi ivallisesti. Sen katkaisi kuitenkin ennen aikojaan Perkerin askelten kopina porraskäytävässä, ja tämän herran tullessa näkyviin herra Lowten hyppäsi tuoliinsa merkillisen notkeasti ja alkoi innokkaasti kirjoittaa.

Herra Pickwickin ja hänen lainopillisen neuvonantajansa tervehdys oli lämmin ja sydämellinen, mutta asiakas oli tuskin upottautunut notaarin nojatuoliin, kun ovelta kuului kolkutus ja ääni kysyi, oliko herra Perker huoneessa.

"Kas vain! siinä on toinen meidän kiertelevistä ystävistämme, itse Jingle. Haluatteko tavata häntä?"

"Mitä arvelette?" kysyi herra Pickwick epäröiden.

"Minusta se olisi paikallaan. — Kuulkaa nyt, herra, (mikä teidän nimenne olikaan?) käykää sisään!"

Noudattaen tätä vähemmän muodollista kehoitusta tulivat Jingle ja Job huoneeseen, mutta pysähtyivät noloina ovelle nähdessään herra Pickwickin.

"No? Ettekö tunne tätä herraa?"

"Hyvä syy tuntea", vastasi Jingle astuen eteenpäin. "Herra Pickwick, syvin kiitollisuutemme, henkemme pelastaja — tehnyt minusta miehen. Teidän ei tarvitse milloinkaan katua sitä, hyvä herra."

"Minua ilahduttaa kuullessani teidän sanovan niin", virkkoi herra Pickwick. "Olette paljon terveemmän näköinen."

"Kiitettävä teitä siitä, herra— suuri muutos. Hänen majesteettinsa vankila on hyvin epäterveellinen paikka, kerrassaan", puheli Jingle päätään pudistellen.

Hänellä oli siisti ja hyvin käypä puku kuten Jobillakin, joka seisoi jäykkänä ja suorana hänen takanaan tuijotellen herra Pickwickiä rautaisen liikkumattomin kasvoin.

"Milloin he lähtevät Liverpooliin?" tiedusteli herra Pickwick puoliääneen Perkeriltä.

"Tänä iltana kello kuusi", sanoi Job astuen askeleen eteenpäin. "Raskaissa vaunuissa Citystä."

"Onko teille varattu paikat?"

"On kyllä, herra", vastasi Job.

"Olette siis ehdottomasti päättänyt lähteä?"

"Olen, herra."

"Katsoen niihin varustuksiin, jotka olivat välttämättömät Jinglelle", sanoi Perker puhutellen ääneen herra Pickwickiä, "olen ryhtynyt toimenpiteisiin pienen summan varaamiseksi hänen palkastaan neljännesvuosittain. Se on suunniteltu tapahtuvaksi vain vuoden aikana, ja jos se tapahtuu säännöllisesti, se korvaa kulut. Paheksun ehdottomasti sitä, että teette jotakin hänen puolestaan, hyvä herra, jotakin sellaista, mikä ei riipu hänen omista pyrkimyksistään ja hyvästä käytöksestään."

"Tietysti", sanoi Jingle hyvin päättävästi. "Selvä pää — maailmanmies, ihan oikein."

"Sopimalla hänen velkojiensa kanssa, lunastamalla hänen vaatteensa pantista, vapauttamalla hänet vankilasta ja maksamalla hänen matkansa meren yli", jatkoi Perker välittämättä Jinglen huomautuksesta, "olette jo menettänyt viisikymmentä puntaa".

"Ne eivät ole menneet hukkaan", sanoi Jingle kiireesti. "Maksan kaikki, ryhdyn toimeen, säästän joka pennin. Jollei ehkä keltakuume. Sille en mahda mitään, jollei..."

Tässä herra Jingle pysähtyi ja iskien nyrkillään kovasti hattunsa kupuun pyyhkäisi kädellään silmiään ja istuutui.

"Hän tarkoittaa", selitti Job astuen muutaman askelen lähemmäksi, "että jos keltakuume ei tempaa häntä hautaan, hän maksaa rahat takaisin. Jos hän saa elää, hän tekee sen, herra Pickwick! Pidän huolta siitä, että se tulee tehdyksi. Tiedän, että hän tekee sen", jatkoi Job hyvin tarmokkaasti. "Uskaltaisinpa vaikka vannoa..."

"Hyvä, hyvä!" keskeytti herra Pickwick rypistellen tuikeasti otsaansa herra Perkerille pidättääkseen hänen laskelmiaan tehdyistä hyvistä töistä, vaikka pieni notaari itsepäisesti kieltäytyi välittämästä hänen vihjeistään. "Teidän tulee varoa, ettette enää pelaa epätoivoisia krikettipelejä, herra Jingle, taikka uudista tuttavuuttanne Sir Thomas Blazon kanssa, jolloin epäilemättä voitte pysyä terveenä."

Herra Jingle hymyili tälle pilalle, mutta näytti siitä huolimatta vähän nololta, niin että herra Pickwick vaihtoi keskustelun aihetta sanoen:

"Sattuisitteko tietämään, mihin on joutunut eräs toinen ystävänne, jonka näimme Rochesterissa?"

"Synkkä Jemmy?"

"Niin juuri."

Jingle pudisteli päätään.

"Teräväpäinen veitikka, — kumma mies — taitava petkuttaja. Jobin veli."

"Jobin veli!" huudahti herra Pickwick. "Niin, kun katselee häntä tarkemmin, huomaa heissä tosiaan yhdennäköisyyttä."

"Meitä on aina pidetty toistemme näköisinä, herra", sanoi Job, jolla viekas katse ikäänkuin piileksi silmäkulmassa. "Mutta minä olin luonteeltani vakava, jollainen hän ei suinkaan ollut. Hän muutti Amerikkaan siksi, että häntä liiaksi etsittiin täällä, voidakseen olla siellä rauhassa, enkä ole sen jälkeen kuullut hänestä mitään."

"No, se selittää, miksi en ole saanut tuota 'sivua elävästä elämästä', jonka hän lupasi minulle kerran, kun hän näytti miettivän itsemurhaa Rochesterin sillalla", sanoi herra Pickwick hymyillen. "Minun ei tarvinne kysyä, oliko hänen surullinen käytöksensä luonnollista vai teeskenneltyä."

"Hän saattoi teeskennellä mitä hyvänsä, herra", vakuutti Job. "Voitte pitää itsenne onnellisena, kun pääsitte hänestä niin vähällä. Suoraan puhuen hän olisi saattanut olla paljon vaarallisempi tuttava kuin..." Job katseli Jingleä, epäröi ja lisäsi vihdoin, "kuin... kuin minä itse."

"Toiveikasta perhettä tosiaan, herra Trotter", sanoi herra Perker sulkien kirjoittamansa kirjeen.

"Niin, herra", myönsi Job. "Hyvin toiveikasta kylläkin."

"Kas niin", sanoi pieni tuomari nauraen, "toivon, että te poikkeatte suvustanne. Jättäkää tämä kirje asiamiehelle, kun saavutte Liverpooliin, ja sallikaa minun neuvoa, hyvät herrat, ettette olisi liian 'käteviä' Länsi-Intiassa. Jos jätätte tämän etsikkohetken käyttämättä, niin ansaitsette molemmat joutua rehellisesti hirteen, kuten varmasti uskon teidän joutuvankin. Ja nyt teidän on paras jättää minut ja herra Pickwick kahden kesken, sillä meidän on neuvoteltava monista asioista, ja aika on kallista."

Näin sanoen herra Perker katseli oveen päin ilmeisesti haluten tehdä jäähyväisten heiton mahdollisimman lyhyeksi.

Se olikin aika lyhyt herra Jinglen puolelta. Hän kiitti, pientä notaaria muutamin kiireellisin sanoin siitä hyväntahtoisuudesta ja nopeudesta, jolla tämä oli apuaan antanut, kääntyi sitten hyväntekijänsä puoleen ja seisoi tuokion neuvottomana ikäänkuin epäröiden, mitä sanoa ja kuinka toimia. Job Trotter päästi hänet ahdingosta, sillä kumarrettuaan nöyrästi ja kiitollisesti herra Pickwickille hän tarttui ystäväänsä hiljaa käsivarresta ja kuljetti hänet pois.

"Arvokas pari!" sanoi Perker, kun ovi sulkeutui heidän jälkeensä.

"Toivon, että heistä tulee sellainen", vastasi herra Pickwick. "Mitä ajattelette? Onko olemassa mitään edellytyksiä heidän pysyvälle parantumiselleen?"

Perker kohautti epäillen olkapäitään, mutta huomatessaan herra Pickwickin huolestuneen ja pettyneen katseen hän lausui:

"Tietysti on edellytyksiä olemassa, ja toivon, että ne osoittautuvat hyviksi. He ovat ehdottomasti katuvaisia tällä hetkellä, mutta tiedättehän sitä paitsi, että heillä on tuoreessa muistissa hyvin tuoreet kärsimykset. Miten heidän käy, kun nuo muistot häipyvät, on pulma, jota en minä ettekä te kykene ratkaisemaan. Kuitenkin, hyvä herra" — Perker laski kätensä herra Pickwickin olalle, — "on pyrkimyksenne yhtä kunnioitettava, olipa tulos mikä hyvänsä. Onko tuo laji hyväntekeväisyyttä, joka on niin perin varovaista ja kaukonäköistä, että sitä harvoin ollenkaan sovelletaan, jottei sen harjoittaja pettyisi tai loukkaantuisi itserakkaudessaan, oikeata ihmisrakkautta vai itsekästä teeskentelyä, sen jätän viisaampien ratkaistavaksi. Mutta vaikka nuo molemmat lurjukset huomenna tekisivät murtovarkauden, jäisi mielipiteeni tästä teostanne sentään yhtä kunnioittavaksi."

Lausuen huomautukset paljon elävämmin ja vakavammin kuin lakiasioita harrastavien herrojen kesken on tavallista Perker veti tuolin pöytänsä ääreen ja kuunteli herra Pickwickin kertomusta ukko Winklen itsepäisyydestä.

"Antakaa hänelle viikko aikaa", sanoi Perker nyökäten ennustavasti.

"Luuletteko, että hän myöntyy?"

"Luulen kyllä. Ja jollei, niin meidän on koeteltava nuoren rouvan vaikutusvaltaa, ja juuri siten olisi kuka hyvänsä, paitsi te, ensiksi tehnyt."

Herra Perker otti juuri hyppysellisen nuuskaa väännellen kasvojaan monin tavoin ylistääkseen nuoressa naisessa piileviä vakuuttavia voimia, kun ulommaisesta huoneesta kuului heikosti jotakin kysyttävän ja vastattavan, ja herra Lowten kolkutti ovelle.

"Sisään!"

Kirjuri tuli huoneeseen ja sulki oven jäljessään hyvin salaperäisen näköisenä.

"Mistä on kysymys?"

"Teitä kysytään, herra."

"Kuka?"

Lowten silmäsi herra Pickwickiä ja yskäisi.

"Kuka minua kysyy? Ettekö osaa puhua, herra Lowten?"

"Niin, herra, tuota... siellä on Dodson ja hänen mukanaan Fogg."

"Siunatkoon!" pieni mies katsahti kelloaan. "Sovimme niin, että he tulevat tänne puoli kahdeltatoista järjestämään teidän asianne, herra Pickwick. Annoin heille sitoumuskirjan, jota vastaan he lähettivät teidän vapaaksijulistamisenne. Tämä on kovin ikävää, hyvä herra. Mitä aiotte tehdä? Haluatteko mennä viereiseen huoneeseen?"

Koska viereinen huone oli juuri sama, missä herrat Dodson ja Fogg olivat, vastasi herra Pickwick pysyvänsä siinä, missä oli, etenkin kun herrojen Dodsonin ja Foggin pitäisi hävetä katsoessaan häntä kasvoihin, eikä hänen olla häpeissään heidän näkemisestään. Tämän jälkimmäisen seikan hän pyysi herra Perkeriä ottamaan huomioon, kasvot hehkuen ja monin närkästyksen merkein.

"Hyvä! Oikein hyvä! Sanon vain, että jos odotatte Dodsonin tai Foggin osoittavan pienintäkään häpeän tai nolouden merkkejä katsoessaan kasvoihin teitä tai ketä muuta hyvänsä, niin olette odotuksissanne toiveikkain mies, mitä milloinkaan olen tavannut. Käskekää heidät sisään, Lowten!"

Herra Lowten poistui irvistäen ja palasi kohta saattaen sisään asianomaisessa arvojärjestyksessä ensiksi Dodsonin ja sitten Foggin.

"Olette kai ennenkin tavannut herra Pickwickin?" sanoi Perker Dodsonille viitaten kynällään siihen suuntaan, missä tämä herra istui.

"Kuinka voitte, herra Pickwick?" kysyi Dodson äänekkäästi.

"Kas vain herra Pickwick!" huudahti Fogg. "Kuinka voitte? Toivottavasti hyvin. Minusta tuntuikin, että tunsin nuo kasvot", sanoi Fogg ottaen tuolin ja katsellen hymyillen ympärilleen.

Herra Pickwick taivutti päätään hyvin niukasti vastaukseksi heidän tervehdyksiinsä, ja nähdessään Foggin ottavan taskustaan paperikääryn hän nousi ja meni ikkunaan.

"Herra Pickwickillä ei ole mitään aihetta lähteä pois, herra Perker", sanoi Fogg avaten punaisen nauhan, jolla kääry oli sidottu, ja hymyillen vielä paljoa makeammin kuin ennen. "Herra Pickwick tuntee tämän jutun ihan erinomaisesti. Meidän välillämme ei luullakseni ole mitään salaisuuksia. He, he, he!"

"Ei montakaan, luulen minä", sanoi Dodson. "Ha, ha, ha!"

Kumppanukset nauroivat yhdessä iloisesti ja huolettomasti niinkuin useimmiten miehet, jotka odottavat saavansa rahaa.

"Panemme herra Pickwickin maksamaan kestit", sanoi Fogg osoittaen huomattavia luontaisen huumorin lahjoja aukaistessaan käärynsä. "Maksettavaksi tuomittu summa on satakolmekymmentäkolme puntaa, kuusi shillinkiä ja neljä pennyä, herra Perker."

Fogg ja Perker alkoivat kovasti vertailla papereita ja käännellä lehtiä annettuaan tämän tiedoituksen voitosta ja tappiosta. Sillä välin sanoi Dodson rakastettavasti herra Pickwickille:

"Minusta tuntuu kuin ette nyt olisi niin lihava kuin silloin, kun minulla viimeksi oli kunnia tavata teitä."

"Ehkäpä en", vastasi herra Pickwick, joka oli singahdutellut joukon kiivaita harmin salamoita niiden kuitenkaan vähääkään vaikuttamatta kumpaankaan terävään ammattimieheen. "Luulen melkein, etten ole yhtä lihava. Eräät roistot ovat viime aikoina tuottaneet minulle paljon harmia ja huolta."

Perker yskäisi kovasti ja kysyi herra Pickwickiltä, eikö hän haluaisi silmätä aamulehtiä. Tähän kysymykseen vastasi herra Pickwick jyrkästi eväten.

"Niin", sanoi Dodson. "Uskon kyllä, että teillä on ollut harmia Fleetissä. Siellä on niin paljon kummallista väkeä. Missä päin teidän huoneistonne oli, herra Pickwick?"

"Ainoa huoneeni", vastasi tämä syvästi loukkaantunut herra, "oli kahvilakäytävässä".

"Jaha, niinkö!" sanoi Dodson. "Luulen, että se on hyvin mukava?"

"Kovin mukava", vastasi herra Pickwick kuivasti.

Tässä kaikessa oli kylmyyttä, joka näissä olosuhteissa vaikutti pikemmin kiukustuttavasti kuumaverisyyteen taipuvaan luonteeseen. Herra Pickwick pidätti vihaansa jättiläismäisin ponnistuksin, mutta kun Perker kirjoitti maksuosoituksen koko summalle ja Fogg pisti sen pieneen lompakkoon riemuitsevan hymyilyn leikkiessä hänen pisamaisilla kasvoillaan, joka hymy sitten siirtyi Dodsonin jöröön naamaan, hän tunsi veren poskillaan kihisevän harmista.

"Ja nyt, herra Dodson", sanoi Fogg pistäen lompakon taskuunsa ja vetäen hansikkaat käteensä, "olen valmis palvelemaan teitä."

"Hyvä on", sanoi Dodson nousten paikaltaan, "olen ihan valmis".

"Olen hyvin onnellinen siitä", sanoi Fogg maksuosoituksen pehmittämänä, "että minulla on ollut ilo tehdä herra Pickwickin tuttavuutta. Toivon, ettette ajattele meistä niin pahaa kuin silloin, kun meillä ensimmäisen kerran oli kunnia tavata toisemme."

"Sitä minäkin toivon", sanoi Dodson loukattua viattomuutta ilmaisevalla äänensävyllä. "Uskon, että herra Pickwick nyt tuntee meidät paremmin. Olkoon mielipiteenne meidän ammattiamme harjoittavista henkilöistä mikä hyvänsä, pyydän vakuuttaa teille, etten tunne mitään ilkeitä enkä kostonhimoisia ajatuksia teitä kohtaan niiden tunteiden vuoksi, jotka katsoitte sopivaksi ilmaista toimistossamme Freemans Courtissa, Cornhillissa, siinä tilaisuudessa, johon kumppanini on viitannut."

"Ei toki, en minäkään", sanoi Fogg hyvin anteeksiantavasti.

"Käytöksemme, hyvä herra", sanoi Dodson, "puhuu puolestaan ja puhdistaa meidät — toivon sitä —joka tapauksessa. Olemme harjoittaneet ammattiamme useita vuosia, ja meitä on moni oivallinen asiakas kunnioittanut luottamuksellaan. Toivotan teille hyvää aamupäivää, herra Pickwick."

"Hyvää aamupäivää, herra Pickwick", sanoi Fogg. Näin sanoen hän pisti sateenvarjon kainaloonsa, veti pois oikean käden hansikkaan, ojensi sovinnon käden tuolle syvästi harmistuneelle herrasmiehelle, joka silloin pisti kätensä takkinsa hännyksen alle ja katseli asianajajia ylenkatseellisen hämmästyneenä.

"Lowten", huusi Perker samassa. "Avatkaa ovi!"

"Odottakaa hetkinen, Perker", sanoi herra Pickwick. "Minä tahdon puhua."

"Pyydän teitä jättämään asiat sikseen, hyvä herra", sanoi pieni notaari, joka oli ollut hermostuneen pelon vallassa koko kohtauksen ajan. "Minä pyydän, herra Pickwick."

"Minä en anna vaientaa itseäni", sanoi herra Pickwick kiireesti. "Herra Dodson, olette lausunut minulle eräitä huomautuksia."

Herra Dodson kääntyi, kumarsi alistuvasti ja hymyili.

"Eräitä huomautuksia minulle", toisti herra Pickwick tuskin voiden vetää henkeään, "ja kumppaninne on tarjonnut minulle kättään. Sen lisäksi olette molemmat omaksuneet jonkinmoisen anteeksi antavan ja jalomielisen sävyn; se on siinä määrin hävytöntä, etten olisi odottanut sitä teiltäkään."

"Mitä herra!" huudahti Dodson.

"Mitä, herra!" toisti Fogg kaikuna.

"Ettekö tiedä, että olen ollut teidän salavehkeittenne ja konnankoukkujenne uhri?" jatkoi herra Pickwick. "Ettekö tiedä, että minä olen se mies, jonka te olette ryöstäneet ja panettaneet vankeuteen? Ettekö tiedä, että te olitte kantajan asianajajina Bardellin ja Pickwickin jutussa?"

"Kyllähän me sen tiedämme", vastasi Dodson.

"Tietysti tiedämme", vahvisti Fogg ehkäpä vahingossa taputtaen taskuaan.

"Huomaan, että muistatte sen tyydytykseksenne", sanoi herra Pickwick yrittäen nauraa pilkallisesti ensimmäistä kertaa elämässään ja epäonnistuen täydellisesti yrityksessään. "Vaikka minua onkin kauan haluttanut suoraan sanoa teille, mikä mielipiteeni teistä on, olisin jättänyt tämänkin tilaisuuden käyttämättä noudattaen ystäväni Perkerin toivomusta, jollette olisi käyttänyt tuota puolustamatonta sävyä ja tulleet hävyttömän tuttavallisiksi. Sanon hävyttömän tuttavallisiksi, hyvä herra", jatkoi herra Pickwick kääntyen Foggia kohti niin hurjin liikkein, että sai tämän henkilön perääntymään ovea kohti hyvin kiireesti.

"Varokaa, hyvä herra", sanoi Dodson, joka oli varovasti mennyt turvaan Foggin selän taakse vaikka olikin pitempi heistä, puhuen liiketoverinsa pään yli kasvot hyvin kalpeina. "Antakaa hänen hyökätä päällenne, herra Fogg, älkää puolustautuko missään tapauksessa."

"Ei, en puolustaudu", sanoi Fogg perääntyen puhuessaan vielä enemmän kumppaninsa silminnähtäväksi huojennukseksi, joka täten vähitellen pääsi etuhuoneeseen.

"Te olette", jatkoi herra Pickwick tarttuen taas puheen lankaan, "erinomaisesti yhteen sopiva pari; alhaisia, roistomaisia, lakiakiertäviä rosvoja!"

"No, no!" koetti Perker hillitä; "onko siinä kaikki?"

"Kaikki sisältyy juuri tähän", vastasi herra Pickwick. "He ovat alhaisia, roistomaisia, lakiakiertäviä rosvoja."

"No, no", sanoi Perker hyvin sovittavalla äänellä. "Hyvät herrat, hän on nyt sanonut kaikki, mitä hänellä on sanottavaa. Olkaa hyvä ja menkää. Lowten, onko ovi auki?"

Puoleksi tukahduttaen naurunsa herra Lowten vastasi myöntävästi.

"No niin, hyvää aamupäivää, hyvää aamupäivää! Olkaa hyvä, hyvät herrat. Herra Lowten, ovi auki!" huusi pieni mies työntäen jokseenkin taipuisia Dodsonia ja Foggia ulos ovesta. "Tätä tietä, hyvät herrat. Pyydän, älkää pitkittäkö tätä. Herra Jumala, Lowten, ovi auki! Miksi ette kuule?"

"Jos Englannissa on laki", sanoi Dodson katsellen herra Pickwickiin päin pistäessään hatun päähänsä, "niin saatte kalliisti maksaa tämän".

"Te olette alhaisia..."

"Muistakaa, herra, että saatte kalliisti maksaa tämän", sanoi Fogg.

"... roistomaisia, lakiakiertäviä rosvoja!" jatkoi herra Pickwick vähääkään huolimatta häneen kohdistuvista uhkauksista.

"Rosvoja!" huusi herra Pickwick juosten portaitten yläpäähän asianajajien laskeutuessa niitä.

"Rosvoja!" huusi hän sitten vielä riistäytyen irti Perkeristä ja Lowtenista ja pistäen päänsä ulos porraskäytävän ikkunasta.

Kun herra Pickwick taas veti päänsä sisään, olivat hänen kasvonsa jälleen hymyilevät ja tyynet. Astellen takaisin toimistoon hän selitti, että hän nyt oli vierittänyt raskaan taakan sydämeltään ja tunsi olonsa täysin hyväksi ja rauhalliseksi.

Perker ei sanonut mitään, ennen kuin oli tyhjentänyt nuuskarasiansa ja lähettänyt Lowtenin täyttämään sen jälleen, mutta silloin hänet valtasi naurunpuuska, jota kesti viisi minuuttia, ja sen päätyttyä hän sanoi arvelevansa, että hänen pitäisi olla hyvin vihainen, mutta että hän ei vielä voinut suhtautua vakavasti asiaan. Kun hän voisi, niin sitten hän suuttuisi.

"Hyvä on, mutta sallikaa minun selvittää asiani kanssanne."

"Samalla laillako kuin äskeisenkin?" kysyi Perker taas nauraen.

"Ei ihan", vastasi herra Pickwick ottaen lompakkonsa esiin ja pudistaen sydämellisesti pienen miehen kättä. "Tarkoitan vain rahallista järjestelyä. Olette tehnyt minulle niin monta ystävän palvelusta, etten milloinkaan voi korvata niitä, enkä haluakaan korvata, vaan pidän parempana yhä olla teille kiitollisuuden velassa."

Tämän esipuheen jälkeen molemmat ystävykset kaivautuivat hyvin monimutkaisiin laskelmiin ja vastineisiin, jotka, kun Perker oli tarkoin käynyt ne läpi ja selittänyt, herra Pickwick heti suoritti monin arvonannoin ja ystävyyden vakuutuksin.

He olivat parhaiksi päässeet tähän kohtaan, kun ovelta kuului mitä raivokkain ja pelästyttävin kolkutus. Se ei ollut tavallinen kaksinkertainen kolkutus, vaan keskeytymätöntä, kestävää ja kovin äänekästä jyskytystä ikään kuin kolkutin olisi muuttunut ikiliikkujaksi tai ulkopuolella oleva henkilö ei muistaisi lainkaan lakata.

"Hyväinen aika, mitä tämä on!" huudahti herra Perker säpsähtäen.

"Minä luulen, että siellä kolkutetaan oveen", sanoi herra Pickwick, ikään kuin sitä tosiseikkaa olisi voinut vähääkään epäillä.

Kolkutin vastasi tarmokkaammin kuin sanat olisivat kyenneet tekemään, sillä se vasaroi edelleen hämmästyttävän voimakkaasti ja meluisasti hetkeksikään lakkaamatta.

"Varjelkoon!" Herra Perker soitti kelloa. "Koko rakennushan häiriytyy tästä. Ettekö kuule kolkutusta, herra Lowten?"

"Avaan heti oven, herra", vastasi kirjuri.

Kolkutin näytti kuulleen vastauksen ja selittävän, että sen oli mahdoton odottaa kauemmin. Se piti yhä huikeata jytinää.

"Tämähän on ihan peloittavaa", sanoi herra Pickwick sulkien korvansa.

"Pitäkää kiirettä, Lowten!" huusi Perker. "Kohta putoavat ovenpielet sisään."

Herra Lowten, joka pesi käsiään pimeässä komerossa, kiiruhti ovelle, käänsi ripaa ja sai nähdä ilmiön, jonka kuvailemme seuraavassa luvussa.

25. luku.

SISÄLTÄÄ ERIKOISIA HURJAA KOLKUTUSTA KOSKEVIA YKSITYISKOHTIA JA TOISIA

ASIOITA, JOIDEN JOUKOSSA ERÄITÄ MIELENKIINTOISIA PALJASTUKSIA HERRA

SNODGRASSISTA JA ERÄÄSTÄ NUORESTA NEIDISTÄ, JOTKA EIVÄT MILLÄÄN LAILLA

OLE VAILLA MERKITYSTÄ TÄSSÄ TARINASSA.

Näky, joka ilmestyi hämmästyneen kirjurin silmien eteen, oli poika — ihmeellisen lihava poika, joka yllään palvelusväen puku seisoi ovimatolla, silmät suljettuina kuin unessa. Kirjuri ei ollut milloinkaan nähnyt niin lihavaa poikaa, ei edes matkustavan eläinnäyttelyn sisä- eikä ulkopuolella, ja tämä seikka yhdessä pojan ulkonäön tyyneyden ja rauhallisuuden kera, joka tuntui niin perin vastakkaiselta kuin järjellisesti olisi voinut odottaa moisen jytinän aiheuttajalta, sai hänet ihmetyksen valtaan.

"Mikä hätänä?" kysyi kirjuri.

Kummallinen poika ei vastannut sanaakaan, nyökkäsi vain kerran ja tuntui, niin kirjuri kuvitteli, kuorsaavan heikosti.

"Mistä sinä tulet?"

Poika ei liikahtanutkaan. Hän hengitti raskaasti, mutta pysyi muuten aivan liikkumattomana.

Kirjuri uudisti kysymyksen kolmesti ja kun ei saanut vastausta, valmistautui sulkemaan oven. Silloin poika äkkiä avasi silmänsä, räpytteli niitä monta kertaa, aivasti kerran ja kohotti kätensä ikään kuin alkaakseen taas kolkuttaa. Nähdessään oven olevan auki hän tuijotteli ällistyneenä ympärilleen ja suuntasi lopulta silmänsä herra Lowtenin kasvoihin.

"Mitä helkkaria sinä sillä tavalla kolkutat?" tiuskaisi tämä vihaisesti.

"Millä tavalla?" kysyi poika hitaalla, unisella äänellä.

"Ihan kuin neljäkymmentä ajuria yhteensä."

"Koska isäntä sanoi, että minä en saa lakata kolkuttamasta, ennen kuin ovi avataan, jotten nukkuisi", sanoi poika.

"No, mitä asiaa?"

"Hän on tuolla alhaalla."

"Kuka?"

"Isäntä. Haluaa tietää, ollaanko täällä kotona."

Nyt Lowten huomasi asiakseen katsoa ulos ikkunasta. Nähdessään avoimet ajopelit, joissa istui muhoileva vanha herra katsellen ylöspäin hyvin levottomasti, hän suvaitsi viitata tälle, jolloin vanha herra heti hyppäsi vaunuista.

"Isäntä on kai tuolla rattaissa?"

Poika nyökkäsi.

Kaikki muut tiedustelut teki tarpeettomiksi ukko Wardlen esiintyminen. Hän ryntäsi portaita ylös tuskin huomaten Lowtenia ja samaa vauhtia herra Perkerin huoneeseen.

"Kas, Pickwick", sanoi vanha herra. "Kätenne, poikaseni! Miksi en ole kuullut ennen kuin eilen teidän sallineen pistää itsenne tyrmään? Miksi annoitte hänen tehdä sen, Perker?"

"En mahtanut sille mitään", vastasi Perker hymyillen ja ottaen hyppysellisen nuuskaa. "Tiedättehän, kuinka itsepäinen hän on."

"Tiedän kyllä, tiedän kyllä. Olen kuitenkin sydämestäni iloinen tavatessani hänet. Enpä päästäkään häntä enää noin vain näkyvistäni."

Näin sanoen herra Wardle vielä kerran pudisti Pickwickin kättä ja tehtyään Perkerille samoin heittäytyi nojatuoliin, hyväntuulisten kasvojen taas loistaessa hymyä ja terveyttä.

"No niin", sanoi Wardle, "kyllä nyt tapahtuu kauniita juttuja — hyppysellinen nuuskaanne, Perker poikaseni — onkohan milloinkaan ollut tällaisia aikoja?"

"Mitä te oikeastaan tarkoitatte?" kysyi herra Pickwick.

"Mitäkö tarkoitan? Niin, luulenpa melkein, että kaikki tytöt ovat tulemaisillaan hupsuiksi. Sanotte kai, ettei se ole mitään uutta? Ehkä ei, mutta totta se kuitenkin on."

"Ettehän vain liene tullut Lontooseen erikoisesti ilmoittamaan sitä meille, vai miten?" tiedusteli Perker.

"En, en ihan, vaikka se olikin pääsyynä tulooni. Kuinka Arabella voi?"

"Oikein hyvin", vastasi herra Pickwick, "ja ihastuu suuresti nähdessään teidät".

"Senkin pikku mustasilmäinen veitikka!" pauhasi Wardle. "Minulla itselläni oli ankara aikomus mennä vielä joskus hänen kanssaan naimisiin. Mutta olen sentään iloinen tästäkin, hyvin iloinen."

"Mutta kuinka saitte tiedon asiasta?" kysyi herra Pickwick.

"Tietysti saivat tyttäreni siitä tiedon", selitti Wardle. "Arabella kirjoitti muutamia päiviä sitten menneensä naimisiin salaa, miehensä isän suostumuksetta, ja että te sitten matkustitte pyytämään sitä, kun hänen kieltonsa ei enää voinut estää avioliittoa ja kaikkea muuta. Katsoin ajan tulleen sanoa pari vakavaa sanaa omille tytöilleni, niin että selitin, kuinka kamalaa on, kun lapset menevät naimisiin vanhempainsa suostumuksetta, ja niin poispäin. Mutta uskokaa tai olkaa uskomatta, se ei tehnyt heihin pienintäkään vaikutusta. Heistä oli paljon kamalampaa, että häät vietettiin ilman morsiustyttöjä, niin että minä yhtä hyvin olisin voinut pitää saarnani tuolle Joe-pojalle."

Tässä vanha herra pysähtyi nauramaan, ja hihitettyään sydämensä kyllyydeksi hän jatkoi puhettaan:

"Mutta tämä ei kuitenkaan näytä olevan kaikkein pahinta. Se on vain puolet siitä lemmenleikistä ja -vehkeilystä, joka on ollut käynnissä. Olemme kävelleet miinoitetulla kentällä viime puolen vuoden ajan, ja nyt ne pahukset vihdoin ovat räjähtäneet."

"Mitä tarkoitatte!" huudahti herra Pickwick valahtaen kalpeaksi. "Eihän vain toista salaista avioliittoa...?"

"Ei! ei! Ei sentään niin hullua."

"Mitä sitten?" kysyi herra Pickwick. "Koskeeko asia minua?"

"Onko minun vastattava tähän kysymykseen, Perker?"

"Kyllä, jollette vain joudu vastuuseen siitä."

"No, sitten se koskee teitä."

"Kuinka?" kysyi herra Pickwick hätäisesti. "Millä lailla?"

"Niin, te olette sellainen rajuluontoinen nuori velikulta, että minua melkein peloittaa sanoa sitä teille. Mutta jos Perker haluaa istuutua väliimme estääkseen onnettomuuden, niin koetan uskaltaa."

Suljettuaan huoneen oven ja vahvistettuaan itseään vetoamalla toisen kerran Perkerin nuuskarasiaan vanha herra jatkoi suurta paljastustaan seuraavasti:

"Asianlaita on sellainen, että tyttäreni Bella — Bella, joka meni naimisiin nuoren Trundlen kanssa, tiedättehän..."

"Kyllä, tiedämme kyllä", sanoi herra Pickwick kärsimättömästi.

"Älkää hätyyttäkö minua ihan alussa. Kun Emily oli mennyt vuoteeseen päänkivistyksen vuoksi luettuaan minulle Arabellan kirjeen, istui tyttäreni Bella luonani eräänä iltana ja alkoi puhella avioliittoasioista. 'Mitä ajattelette tästä, isä?' kysyy hän. 'Mitäkö, rakkaani? Luulenpa, että kaikki on ihan hyvin, ja toivon, että kaikki kääntyy parhain päin.' Vastasin tällä lailla sen takia, koska sillä hetkellä istuin takan ääressä juoden grogiani hiukan mietteissäni ja tiesin, että kun silloin tällöin sanoisin epämääräisen sanan, saisin hänet jatkamaan jutteluaan. Molemmat tyttäreni ovat rakkaan äitinsä kuvia, ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä mieluummin istun kotona vain heidän seurassaan, sillä heidän äänensä ja katseensa palauttavat mieleeni elämäni onnellisimman ajan ja tekevät minut hetkeksi yhtä nuoreksi kuin silloin olin, vaikkakaan ei yhtä kevytsydämiseksi. 'Sehän on oikea rakkausavioliitto, isä', sanoi Bella lyhyen hiljaisuuden jälkeen. 'Niin on, rakkaani, mutta sellaiset avioliitot eivät aina tule onnellisimmiksi.'"

"Sitä vastaan minulla on sanottavaa, muistakaa se!" keskeytti herra Pickwick lämpimästi.

"Hyvä on", virkkoi Wardle. "Sanokaa vastaan mitä hyvänsä, kun on teidän vuoronne puhua, mutta älkää keskeyttäkö minua."

"Pyydän anteeksi."

"Annetaan. 'Olen pahoillani, että mielipiteenne käy rakkausliittoa vastaan, isä', virkkoi Bella hiukan punastuen. 'Olin väärässä, minun ei olisi pitänyt sanoa niin, lapseni', myönsin taputellen hänen poskeaan niin hellästi kuin tällainen karkea ukkeli osaa, 'sillä sellainen oli äitisi avioliitto, ja niin on sinunkin.' — 'En minä sitä tarkoita, isä. Tahdoin puhua kanssasi Emilystä.'"

Herra Pickwick säpsähti.

"Mikä nyt hätänä?" kysyi Wardle keskeyttäen kertomuksensa.

"Ei mikään", vastasi herra Pickwick. "Jatkakaa, pyydän!"

"En ole milloinkaan osannut venyttää kertomusta", sanoi Wardle äkkiä. "Asian täytyy päästä ulos ennemmin tai myöhemmin ja meiltä kaikilta säästyy paljon aikaa, jos se pääsee heti. Sanalla sanoen, Bella sai viimein kootuksi rohkeutensa kertoakseen, että Emily oli hyvin onneton, että hän ja nuori ystävänne Snodgrass olivat olleet kirjeenvaihdossa ja liitossa viime joulusta lähtien ja että hän oli perin velvollisuudentuntoisesti päättänyt karata herra Snodgrassin kanssa kiitettävästi jäljitellen vanhaa ystäväänsä ja koulutoveriaan, mutta koska he olivat tunteneet jonkinlaisia omantunnonpistoksia, etenkin kun aina olin ollut pikemmin ystävällisyyteen kallistuva heihin nähden, he olivat ensiksi pitäneet parempana kysyä minulta, oliko minulla mitään sitä vastaan, että he menisivät naimisiin tavallisella tavalla. Ja nyt, Pickwick, jos teidän sopii supistaa silmänne tavalliseen kokoonsa ja antaa minun kuulla, mitä ajattelette meidän pitävän tehdä, olen teille hyvin kiitollinen."

Se hiukan ärtyisä sävy, jolla sydämellinen vanha herra lausui viimeisen ajatuksensa, ei ollut kokonaan perusteeton, sillä herra Pickwickin kasvoille oli levinnyt vallan merkillinen äärimmäisen ällistyksen ja tyrmistyksen ilme.

"Snodgrass! Viime joulusta lähtien!" olivat ensimmäiset katkonaiset sanat, jotka lähtivät tuon hämminkiin joutuneen herran huulilta.

"Viime joulusta saakka", toisti Wardle. "Se on ihan selvää ja meillä on ollut aika huonot silmälasit, kun emme ole huomanneet sitä ennemmin."

"En voi käsittää tätä", sanoi herra Pickwick tuumaillen, "en todellakaan voi ymmärtää".

"Se on ihan helppo käsittää", vastasi kuumaverinen vanha herra. "Jos olisitte ollut nuorempi mies, olisitte käsittänyt salaisuuden aikoja sitten, ja sitä paitsi", lisäsi Wardle jonkin hetken epäröityään, "totuus on se, että kun en tiennyt mitään näistä asioista, olin melkein kehoittanut Emilyä, neljä tai viisi kuukautta sitten, ottamaan hyvin vastaan (jos voisi, sillä en tahtoisi milloinkaan vaikuttaa pakolla tytön tunteihin) erään nuoren miehen kosinnan sieltä naapuristamme. En yhtään epäile, etteikö hän olisi, tyttöjen tavalliseen tapaan, kuvannut tätä seikkaa hyvin hehkuvin värein kohottaakseen omaa arvoaan ja lisätäkseen herra Snodgrassin intoa ja että he niin ollen molemmat ovat päätyneet siihen vakaumukseen, että he ovat kauheasti ahdistettuja onnettomia raukkoja ja ettei heillä ole muuta neuvoa kuin salainen avioliitto tai häkämyrkytys. Ja nyt on kysymys: kuinka on meneteltävä?"

"Mitä olette tehnyt?" kysyi herra Pickwick.

"Minäkö?"

"Niin, tarkoitan, mitä teitte, kun naimisissa oleva tyttärenne kertoi teille tämän?"

"Tietysti tein tyhmyyksiä."

"Juuri niin", virkkoi Perker, joka oli säestänyt tätä vuorokeskustelua silloin tällöin näplien kellonsa vitjoja, hieroen äkäisesti nenäänsä ja ilmaisten muutenkin kärsimättömyyttään. "Se on ihan luonnollista, mutta kuinka?"

"Suutuin kauheasti ja pelästytin äitini pyörryksiin", sanoi Wardle.

"Sehän oli hyvin järkevää", huomautti Perker, "ja mitä muuta?"

"Murjotin ja äkäilin koko seuraavan päivän ja herätin suurta häiriötä talossa", selitti vanha herra. "Lopulta väsyin olemaan ikävä ja saattamaan kaikki muutkin pahalle tuulelle, niin että vuokrasin vaunut Muggletonista, pistin oman hevoseni aisoihin ja tulin kaupunkiin tekosyyllä, että toisin Emilyn Arabellan luo."

"Neiti Wardle on siis mukananne?"

"On kylläkin. Hän on Osbornen hotellissa Adelphissa tällä hetkellä, jollei yritteliäs ystävänne ole karannut hän mukanaan sen jälkeen kuin läksin ulos tänä aamuna."

"Olette siis sopineet?" pisti Perker väliin.

"Emme suinkaan!" vastasi Wardle. "Hän on itkenyt ja surrut siitä lähtien koko ajan, paitsi eilen illalla, teen ja illallisen välillä, jolloin hän hyvin mielenosoituksellisesti kirjoitti kirjeen, mitä en ollut huomaavinani."

"Haluatte luullakseni neuvoani tässä asiassa?" kysyi Perker katsoen herra Pickwickin miettivistä kasvoista herra Wardlen kiihtyneeseen naamaan ja ottaen yhteen menoon monta hyppysellistä mieliainettaan.

"Niin minäkin luulen", vastasi Wardle katsellen herra Pickwickiä.

"Tietysti", sanoi tämä herra.

"No siispä", aloitti Perker nousten seisoalleen ja työntäen tuolinsa taaksepäin, "mielipiteeni on, että te molemmat voitte kävellä tiehenne yhdessä, taikka ajaa pois yhdessä, taikka mennä pois millä keinoin hyvänsä, sillä olen väsynyt teihin, ja puhua asiasta keskenänne. Jollette ole päässeet ratkaisuun, kun ensi kerran tapaan teidät, niin sanon teille, mitä on tehtävä."

"Tämäpä on miellyttävää", sanoi Wardle tuskin tietäen, pitikö hänen hymyillä vai suuttua.

"Mitä joutavia, hyvä herra! Tunnen teidät molemmat koko joukon paremmin kuin te itse. Olette jo ratkaisseet asian joka suhteessa ja tapauksessa."

Näin puhellen napsahdutti pieni mies nuuskarasiallaan ensiksi herra Pickwickiä rintaan ja sitten herra Wardlea liiveihin, jonka jälkeen kaikki kolme, ja etenkin kaksi viimeksimainittua herraa, remahtivat nauramaan ja pudistivat äkkiä taas toistensa käsiä ilman mitään silminnähtävää syytä.

"Tulkaa päivälliselle kanssani tänään", sanoi Wardle Perkerille, kun tämä saattoi heidät ulos.

"En voi luvata, hyvä herra Wardle, en voi luvata", vastasi Perker. "Saanpa joka tapauksessa nähdä teidät illalla."

"Odotan teitä viideltä", sanoi Wardle. "No, Joe!"

Ja kun lihava Joe oli vihdoin saatu hereille, lähtivät molemmat ystävykset pois Wardlen ajoneuvoissa, joihin puhtaasta ihmisystävällisyydestä oli varustettu lihavalle pojalle takaistuin, sillä jos niissä olisi ollut vain jalkalauta, poika olisi pudota mätkähtänyt maahan ja tappanut itsensä ensi kerran torkahtaessaan.

Tultuaan 'Yrjänään ja Korppikotkaan' he saivat tietää, että Arabella ja hänen palvelustyttönsä olivat heti lähettäneet hakemaan ajurin saatuaan lyhyen tiedon Emilyltä, joka ilmoitti olevansa kaupungissa, ja lähteneet suoraa päätä 'Adelphiin'. Koska Wardlella oli asioita Cityssä, he lähettivät vaunut ja lihavan pojan hotelliin ilmoittamaan, että Wardle ja herra Pickwick palaavat yhdessä syömään päivällistä kello viideltä.

Saatuaan tehtäväkseen viedä tällaisen sanan lihava poika lähti paluumatkalle nukkuen niin rauhallisesti istuimellaan kärryjen kolistessa kivillä, kuin olisi levännyt vuoteessa kellon joustimilla. Jonkin tavattoman ihmeen vaikutuksesta hän heräsi omia aikojaan kärryjen pysähtyessä, ja pudisteltuaan itseään aikalailla saadakseen ajatuksensa liikkeelle hän lähti kiipeämään portaita toimittamaan asiaansa.

Lieneekö tärinä pannut sekaisin lihavan pojan sielulliset kyvyt sensijaan että olisi laittanut ne oikeaan järjestykseen, vai lieneekö se herättänyt hänessä sellaisen joukon uusia aatoksia, että sai hänet unohtamaan kaikki tavalliset muodot ja käytöstavan, tai (mikä myös on mahdollista) oli osoittautunut tuloksettomaksi estääkseen hänet nukahtamasta hänen portaita kiivetessään — epäämätön seikka vain on, että hän astui saliin kolkuttamatta ensiksi ovelle, ja silloin hän näki herrasmiehen, joka oli kiertänyt käsivartensa hänen nuoren emäntänsä vyötäisille istuessaan hyvin lemmekkäästi hänen rinnallaan sohvassa, kun Arabella ja hänen sievä kamarineitsyensä muka olivat syventyneet katselemaan ulos ikkunasta huoneen toisessa päässä. Nähdessään tämän lihava poika päästi huudon, naiset kirkaisun ja herrasmies kirouksen, kaikki melkein yht'aikaa.

"Mitä sinä täällä teet, senkin hölmö?" tiuskaisi herra; ja on tarpeetonta sanoa, että hänen nimensä oli Snodgrass.

Tähän lihava poika aikalailla pelästyneenä vastasi lyhyesti: "Rouva!"

"Mitä sinä minusta tahdot?" kysyi Emily kääntäen päänsä pois. "Mokoma tyhmyri!"

"Isäntä ja herra Pickwick tulevat tänne päivälliselle kello viisi."

"Mene tiehesi!" tokaisi herra Snodgrass tuijottaen hämmentyneeseen nuorukaiseen.

"Ei! ei! ei!" virkkoi Emily nopeasti. "Bella rakas, neuvo minua!"

Tämän jälkeen Emily ja Snodgrass, Arabella ja Mary kokoontuivat nurkkaan keskustelemaan vakavasti kuiskaillen muutamaksi minuutiksi, jolla välin lihava poika torkkui.

"Joe", sanoi Arabella vihdoin katsellen ympärilleen viehättävästi hymyillen, "kuinka voit, Joe?"

"Joe", virkkoi Emily, "sinä olet oikein hyvä poika. En unohda sinua, Joe."

"Joe", lausui herra Snodgrass lähestyen hämmästynyttä nuorukaista ja ottaen häntä kädestä, "en tuntenut sinua tuonaan. Tässä on sinulle viisi shillinkiä."

"Minäkin lupaan sinulle viisi shillinkiä", sanoi Arabella, "vanhan tuttavuuden vuoksi", ja lihava rauhan häiritsijä sai osakseen vielä mitä viehättävimmän hymyn.

Lihavan pojan käsityskyky oli hidas, niin että hän aluksi näytti olevan aivan ymmällään, miten selittää tuon äkillisen käänteen hyväkseen, ja hän tuijotteli ympärilleen hyvin huolestuneen näköisenä. Vähitellen alkoivat hänen leveät kasvonsa kuitenkin osoittaa suhteellisen leveän naurun merkkejä, ja sitten hän, pistäen puolikruunusen kumpaankin taskuunsa ja kätensä ja ranteensa niiden jälkeen, päästi käheän naurun, joka oli ensimmäinen ja ainoa hänen elämänsä aikana.

"Huomaan, että hän ymmärtää meidät", sanoi Arabella. "Olisi paras antaa hänelle jotakin syötävää nyt heti", huomautti Emily.

Lihava poika oli vähällä purskahtaa uuteen nauruun kuullessaan tämän ehdotuksen. Kun vielä oli hiukan kuiskuteltu, sipsutteli Mary erilleen joukosta ja sanoi:

"Minä lähden syömään päivällistä kanssanne tänään, hyvä herra, jos teillä ei ole mitään sitä vastaan."

"Tätä tietä", sanoi lihava poika innokkaasti. "Siellä on niin kaunis lihapiirakka."

Näin sanoen lihava poika lähti portaita alas, ja hänen kaunis toverinsa valtasi kaikki tarjoilijat ja herätti harmia kaikissa sisäköissä seuratessaan Joea ruokasaliin.

Siellä olikin lihapiirakka, josta nuorukainen oli puhunut niin tunteellisesti, ja siellä oli sen lisäksi paisti, astiallinen perunoita ja pullollinen portteria.

"Istuutukaa!" kehoitti lihava poika. "Voi sentään, kuinka ihanaa! Ai, kun minun on nälkä!"

Ilmaistuaan täten ihastuksensa jonkinmoisen hurmion vallassa nuori mies istuutui pienen pöydän yläpäähän, Mary sen alapäähän.

"Haluatteko hiukan tätä?" Nuorukainen tunki piirakkaan veitsen ja haarukan päätä myöten.

"Hiukan vain, olkaa hyvä", vastasi Mary.

Lihava poika antoi Marylle hiukan, otti itselleen aimo palasen ja oli juuri rupeamaisillaan syömään, kun hän äkkiä laski veitsen ja haarukan pöydälle, nojautui taaksepäin tuolissaan ja antaen käsiensä veitsilleen ja haarukkoineen vaipua polville sanoi hyvin verkalleen:

"Voi, kuinka te olette sievän näköinen!"

Tämä lausuttiin niin ihailevasti ja oli sellaisenaan hyvin miellyttävää, mutta nuoren miehen silmissä oli vielä kylliksi ihmissyöjää tehdäkseen kohteliaisuuden kaksimieliseksi.

"Hyväinen aika, Josef!" kirkaisi Mary ollen punastuvinaan. "Mitä te tarkoitatte?"

Lihava poika palasi vähitellen entiseen asentoonsa, vastasi syvällä huokauksella, jäi mietteisiinsä muutamaksi hetkeksi ja joi sitten pitkän kulauksen portteria. Suoritettuaan nämä temput hän huokasi taas ja kävi sitten innokkaasti piirakan kimppuun.

"Kuinka sievän näköinen neiti Emily onkaan!" sanoi Mary pitkän vaitiolon jälkeen.

Tällä hetkellä lihava poika oli lopettanut piirakan. Hän iski silmänsä Maryyn ja vastasi:

"Minä tiedän kauniimman."

"Todellakin!"

"Ihan todella", vastasi lihava poika tavattoman eloisasti.

"Mikä hänen nimensä on?" kysyi Mary.

"Mikä teidän nimenne on?"

"Mary."

"Niin hänenkin", sanoi lihava poika. "Te se juuri olette."

Poika irvisteli lisätäkseen tehoa kohteliaisuuteensa ja asetti silmänsä jotenkin vinon ja kieron välimaille, millä hän todennäköisesti tarkoitti hellää silmäystä.

"Ette saa puhua minulle tuolla tavalla!" torui Mary, "kun ette kuitenkaan tarkoita mitä sanotte".

"Vai en tarkoita!"

"No?"...

"Jäättekö tänne pysyvästi?"

"En", vastasi Mary pudistaen päätään. "Menen taas pois illalla. Miksi niin?"

"Oi", sanoi lihava poika hyvin tunteellisella äänellä, "kuinka hauskaa meillä olisi aterioilla, jos te jäisitte!"

"Käyn ehkä väliin täällä tapaamassa teitä", tuumi Mary silitellen pöytäliinaa ujostelua teeskennellen, "jos teette minulle pienen palveluksen".

Lihava poika katseli piirakkalautaselta paistiin, ikään kuin olisi arvellut, että se palvelus jollakin tavalla liittyi johonkin syötävään, otti sitten taskustaan toisen puolikruunusen ja katseli sitä hermostuneesti.

"Ettekö ymmärrä minua?" sanoi Mary silmäillen veitikkamaisesti hänen kasvojaan.

Poika katseli taas rahaansa ja vastasi hiljaisesti: "En."

"Naiset tahtoisivat, ettette sano mitään vanhalle herralle siitä nuoresta herrasta, joka oli siellä ylhäällä, ja minäkin tahdon samoin."

"Siinäkö kaikki?" kysyi lihava poika silminnähtävästi suuresti huojentuneena ja pistäen puolikruunusen taskuunsa. "Tietysti jätän sen tekemättä."

"Kuulkaa! Herra Snodgrass pitää hyvin paljon Emily neidistä, ja Emily neiti hänestä, ja jos te juoruatte siitä, vanha herra vie teidät kaikki pois monen penikulman päähän maalle, missä ette tapaa ketään."

"Ei! en minä kerro", lupasi lihava poika päättävästi.

"Se oli kiltisti tehty", sanoi Mary. "Nyt on minun aika mennä ylös pukemaan emäntääni päivällisille."

"Älkää vielä menkö!" pyyteli poika.

"Minun täytyy", vastasi Mary. "Hyvästi nyt."

Norsumaisen leikillisesti lihava poika ojenteli käsiään ryöstääkseen suudelman, mutta koska hänen väistämiseensä ei vaadittu erikoista sukkeluutta, hänen kaunis hallitsijattarensa oli kadonnut ennen kuin hän ehti sulkea syleilynsä, minkä jälkeen apaattinen nuorukainen söi naulan verran paistia tunteellisen näköisenä ja nukahti sikeästi.

Portaiden yläpäässä oli niin paljon puhumista ja oli keksittävä niin monta karkaamis- ja avioliittosuunnitelmaa siltä varalta, että vanha Wardle edelleen pysyisi julmana, että oli vain puolisen tuntia päivällisaikaan kun herra Snodgrass vihdoin heitti hyvästit. Naiset kiiruhtivat Emilyn makuuhuoneeseen pukeutumaan, ja ottaen hattunsa sulhanen lähti huoneesta. Hän oli tuskin päässyt ulos ovesta, kun kuuli Wardlen kovaäänistä puhetta ja katsoessaan reunuksen yli näki vanhan herran kiipeävän suoraan portaita jonkun toisen herrasmiehen seurassa. Herra Snodgrass kun ei ollenkaan tuntenut taloa, juoksi hädissään takaisin huoneeseen, josta juuri oli lähtenyt, sieltä sisähuoneeseen (herra Wardlen omaan makuuhuoneeseen) ja sulki hiljaa oven juuri samalla hetkellä, jolloin ne henkilöt, jotka hän oli vilahdukselta nähnyt, astuivat saliin. Siellä tulivat herra Wardle, herra Pickwick, herra Nathaniel Winkle ja herra Benjamin Allen, joita hänen ei ollut vaikea tuntea äänestä.

"Olipa onni, että minulla oli tarpeeksi kylmäverisyyttä väistääkseni heitä", ajatteli herra Snodgrass hymyillen ja hiipien varpaisillaan toiselle ovelle, joka oli vuoteen luona. "Tämä aukeaa samaan käytävään, ja minä pääsen hiljaa ja mukavasti tieheni."

Mutta oli olemassa vain yksi este hänen hiljaiselle mukavalle lähdölleen: Ovi oli lukossa ja avain poissa suulta.

"Antakaapa meille jotakin parhaista viineistänne tänään!" komensi herra Wardle tarjoilijaa käsiään hykertäen.

"Saattekin ihan kaikkein parasta, herra", vakuutti tämä.

"Ilmoittakaa naisille, että olemme tulleet."

"Kyllä, herra."

Hartaasti ja kiihkeästi toivoi herra Snodgrass naisten tietävän, että hän oli tullut takaisin, Kerran hän uskalsi kuiskata: "Tarjoilija!" avaimenreiästä, mutta kun hänen mieleensä välähti mahdollisuus, että väärä tarjoilija tulisi hänen avukseen ja kun hän samalla tuli ajatelleeksi, miten kovin samankaltaisessa asemassa hän nyt oli kuin muudan toinen herrasmies, joka äskettäin oli tavattu naapurihotellista (ja jonka vastoinkäymiset oli selostettu aamulehdissä poliisiuutisten osastossa), hän istuutui matkalaukulle vapisten kovasti.

"Emme odota hetkeäkään Perkeriä", sanoi Wardle katsoen kelloaan, "hän on aina täsmällinen. Hän tulee tänne ajoissa, jos haluaa, ja jollei halua, ei odottamisesta ole mitään hyötyä. Kas, Arabella!"

"Sisareni!" huudahti herra Benjamin Allen sulkien hänet mitä romanttisimpaan syleilyyn.

"Voi, rakas Ben, kuinka sinä haiset tupakalle", sanoi Arabella melkein huumautuneena tästä ystävyyden osoituksesta.

"Hajuanko tupakalle?" ihmetteli Benjamin Allen. "Niinkö, Bella? No, ehkäpä kylläkin."

Ehkäpä asianlaita olikin sellainen, sillä hän oli juuri lähtenyt kahdentoista lääketieteen ylioppilaan hupaisesta seurasta, pienestä takahuoneesta, suuren valkean äärestä.

"Mutta olen iloinen sinut nähdessäni", sanoi herra Benjamin Allen. "Jumala siunatkoon sinua, Bella."

"Kas niin", sanoi Arabella kumartuen suutelemaan veljeään, "mutta älä enää käy minuun käsiksi. Rypistät pukuni."

Tällä sovinnon hetkellä herra Ben Allen antautui tunteittensa, sikarien ja portterin vaikutuksen valtaan ja katseli läsnäolevia kostein silmälasein.

"Eikö minulle sanotakaan mitään?" huudahti Wardle syli avoimena.

"Hyvin paljon", kuiskasi Arabella ottaessaan vastaan vanhan herran sydämelliset hyväilyt ja onnittelut. "Olette kovasydäminen, tunteeton, julma hirviö!"

"Ja sinä olet pieni kapinoitsija", vastasi Wardle samaan sävyyn, "ja pelkään, että minun täytyy kieltää sinua tulemasta meille. Sellaiset henkilöt kuin sinä, jotka menevät naimisiin kenestäkään välittämättä, eivät saisi kulkea irrallaan yhteiskunnassa. Mutta tule!" lisäsi vanha herra ääneen. "Päivälliset alkavat. Sinun on istuttava vieressäni. Kas, Joe, peevelin poika, on valveilla!"

Isäntänsä suureksi suruksi lihava poika oli todella huomattavassa virkeyden tilassa. Hänen silmänsä olivat ammollaan ja näyttivät siltä kuin jäisivätkin sellaisiksi. Hänen käyttäytymisessään oli hilpeyttä, joka oli samassa määrässä odottamatonta. Aina kun hänen silmänsä kohtasivat Emilyn tai Arabellan, hän irvisteli ja naureskeli; kerran olisi Wardle voinut vaikka vannoa, että hän iski silmää.

Tämä muutos lihavan pojan käytöksessä oli saanut alkunsa kasvaneesta omanarvontunnosta ja siitä arvokkuudesta, jonka hän oli saavuttanut sen vuoksi, että nuoret naiset olivat ottaneet hänet uskotukseen, ja irvistelyt ja nauru ja silmäniskut olivat armollisia merkkejä siitä, että he saattoivat luottaa hänen uskollisuuteensa. Kun nämä merkit kuitenkin olivat luonteeltaan pikemmin omiaan herättämään epäilyksiä kuin haihduttamaan niitä ja olivat samalla hiukan kiusallisiakin, vastasi Arabella niihin silloin tällöin rypistäen otsaansa ja pudistellen päätään, joita eleitä lihava poika piti kehoituksina olla varuillaan, ja ilmaisi täydellisesti ymmärtävänsä ne irvistellen, naureskellen ja iskien silmää kahta innokkaammin.

"Joe", sanoi herra Wardle kopeloituaan turhaan taskujaan, "onko nuuskarasiani sohvalla?"

"Ei ole, herra", vastasi lihava poika.

"Nyt muistankin, se jäi makuuhuoneeseeni aamulla", sanoi Wardle, "juokse viereiseen huoneeseen ja tuo se tänne!"

Lihava poika lähti viereiseen huoneeseen ja palasi viivyttyään noin minuutin verran, kasvot kalpeampina kuin hänellä milloinkaan oli ollut.

"Mikä tuota poikaa vaivaa?" huudahti Wardle.

"Ei mikään", vastasi Joe hermostuneesti.

"Oletko nähnyt aaveita?" kysyi vanha herra.

"Tai juonut viinaa?" lisäsi Ben Allen.

"Luulenpa, että olette oikeassa", kuiskasi Wardle pöydän yli. "Hän on varmasti humalassa."

Ben Allen ilmaisi olevansa sitä mieltä, että asia oli niin, ja kun tämä herra oli nähnyt useita mainitun taudin tapauksia, vahvistui se herra Wardlen vaikutelma, joka oli piillyt hänen mielessään puolisen tuntia, ja hän tuli heti siihen johtopäätökseen, että poika oli humalassa.

"Pitäkääpä häntä silmällä vielä muutama minuutti", mutisi Wardle. "Saamme heti nähdä, onko asia niin."

Poika parka oli vaihtanut vain kymmenkunta sanaa herra Snodgrassin kanssa. Tämä oli innokkaasti pyytänyt häntä kutsumaan jonkun ystävän vapauttamaan hänet ja sitten työntänyt nuoren miehen ulos nuuskarasioineen, jottei hänen viipymisensä johtaisi paljastukseen. Poika mietiskeli hiukan, kasvoillaan kovin sekava ilme, ja lähti huoneesta etsimään Maryä.

Mutta Mary oli puettuaan emäntänsä mennyt kotiin, ja lihava poika tuli takaisin vielä entistä pahemmin ymmällä.

Wardle ja Ben Allen katselivat toisiaan.

"Joe!" sanoi Wardle.

"Mitä, herra?"

"Miksi menit pois huoneesta?"

Lihava poika katseli toivottomana jokaisen pöydässä istujan kasvoja ja änkytti, ettei hän tiennyt.

"Vai niin. Vai et tiennyt? Vie tämä juusto herra Pickwickille!"

Herra Pickwick oli nyt mitä parhaimmassa voinnissa ja parhaalla tuulellaan, hän oli aterian aikana esiintynyt mitä hupaisimpana ja oli tällä hetkellä kietoutunut innokkaaseen keskusteluun Emilyn ja herra Winklen kanssa; hän kumarteli päätään puhettaan korostellen, heilutteli hiukkasen oikeaa kättään antaakseen pontta huomautuksilleen, ja koko hänen naamansa hehkui hänen suopeasti hymyillessään. Hän otti juustopalan lautaselta ja oli juuri kääntymäisillään jatkamaan keskustelua, kun lihava poika kumartui niin paljon, että sai päänsä herra Pickwickin pään tasalle, näytti peukalollaan olkansa yli ja irvisteli kamalammin ja rumemmin kuin missään joulunäytelmässä milloinkaan on nähty.

"Hyväinen aika!" huudahti herra Pickwick säpsähtäen. "Mitä merkillistä... mitä ihmettä?"

Hän vaikeni, sillä lihava poika oli noussut pystyyn ja oli samassa — tai oli ainakin olevinaan — syvässä unessa.

"Mistä on kysymys?" tiedusteli herra Wardle.

"Tuo poika on ihmeen kummallinen!" sanoi herra Pickwick katsellen levottomana Joea. "Tuntuu oudolta sanoa niin, mutta kunniasanallani pelkään, että hän silloin tällöin on vähämielinen."

"Voi, herra Pickwick, älkää toki sanoko niin!" huusivat Emily ja Arabella kuin yhdestä suusta.

"En tietystikään ole varma siitä", sanoi herra Pickwick syvän hiljaisuuden vallitessa ja katseiden ilmaistessa yleistä levottomuutta, "mutta hänen käytöksensä minua kohtaan äsken oli todella hyvin kummallista. Aih!" huudahti hän samassa yhtäkkiä hypähtäen pystyyn lyhyesti kirkaisten. "Pyydän anteeksi hyvät naiset, mutta nyt juuri hän pisti minua sääreen jollakin terävällä esineellä. Hän ei varmastikaan ole terve."

"Hän on humalassa", huusi ukko Wardle kiukkuisesti. "Soittakaa kelloa! Kutsukaa tarjoilija! Hän on humalassa!"

"Enkä ole!" väitti lihava poika vaipuen polvilleen, kun hänen isäntänsä tarttui häntä takin kauluksesta. "En minä ole humalassa."

"Sitten olet hullu, sen pahempi. Kutsukaa tarjoilijaa!"

"En ole hullu, olen ihan järjissäni!" Ja poika alkoi itkeä.

"No minkä helkkarin vuoksi sinä sitten pistät terävällä aseella herra Pickwickiä sääreen?" tiuskaisi herra Wardle vihaisesti.

"Hän ei tahtonut katsoa minuun päin. Halusin puhutella häntä."

"Mitä halusit sanoa hänelle?" kysyi puolitusinaa ääniä yhtaikaa.

Poika haukkoi ilmaa, katseli makuuhuoneen oveen, haukkoi taas ilmaa ja pyyhki kaksi kyyneltä molempien etusormiensa rystysellä.

"Mitä halusit sanoa?" kysyi Wardle ravistellen häntä.

"Seis!" sanoi herra Pickwick, "sallikaa minun kysyä. Mitä aioit sanoa minulle, poikaparka?"

"Haluan kuiskata teille", vastasi lihava poika.

"Taidatpa haluta, purra hänen korvansa pois", virkkoi herra Wardle. "Älkää tulko lähelle häntä, hän on vaarallinen. Soittakaa kelloa ja antakaa viedä hänet alas."

Juuri kun herra Winkle sai kellon nuoran käteensä, pysähdytti hänet yleinen hämmästyksen huudahdus: vankina ollut sulhanen ilmestyi, kasvot polttavan punaisina, äkkiä makuuhuoneesta ja kumarsi yhtaikaa koko seuralle.

"Hohoi!" huudahti Wardle hellittäen lihavan pojan kauluksesta ja perääntyen askeleen, pari. "Mitä tämä merkitsee?"

"Olen ollut piilossa viereisessä huoneessa siitä asti, kun te palasitte", selitti herra Snodgrass.

"Emily, tyttöseni", sanoi herra Wardle moittivasti. "Vihaan alhaisuutta ja petollisuutta. Tämä on mitä suurimmassa määrässä puolustamatonta ja epähienoa. En todellakaan ole ansainnut tätä sinun puoleltasi."

"Rakas isä", vastasi Emily, "Arabella tietää, jokainen täällä tietää, Joekin tietää, ettei minulla ole ollut mitään osaa tässä piilottelussa. Selitä se, Augustus, taivaan tähden!"

Herra Snodgrass, joka oli odottanut vain sananvuoroa, kertoi heti, kuinka hän oli joutunut tuohon onnettomaan asemaan, kuinka hän vain siksi, jottei antaisi aihetta perheriitaan, oli kiiruhtanut karttamaan herra Wardlea tämän sisään tullessa ja aikonut vain mennä pois toisesta ovesta, mutta huomatessaan sen lukituksi oli saanut pakosta ja vastoin tahtoaan jäädä huoneeseen. Hän oli joutunut kiusalliseen asemaan, mutta hän ei enää valittanut sitä, koska se antoi hänelle tilaisuuden selittää heidän yhteisten ystäviensä kuullen, että hän syvästi ja hartaasti rakasti herra Wardlen tytärtä, että hän oli ylpeä voidessaan tunnustaa, että kiintymys oli molemminpuolinen ja että vaikka heidän välillään olisi tuhansia penikulmia tai kuohuvia valtameriä, hän ei milloinkaan unohtaisi niitä onnellisia päiviä, jolloin hän ensimmäisen kerran... ja niin poispäin.

Sanottuaan sanottavansa tähän suuntaan herra Snodgrass kumarsi taas, katseli hattunsa kupua ja alkoi kävellä ovea kohti.

"Seis!" huusi Wardle. "Miksi te kaiken sen nimessä, mikä on..."

"... tulistuvaa", keskeytti herra Pickwick lempeästi, luullen, että pahempaa oli tulossa.

"Niin, mikä on tulistuvaa", sanoi Wardle hyväksyen täytteen, "ette voinut sanoa kaikkea tuota heti minulle?"

"Taikka uskoutua minulle", lisäsi herra Pickwick.

"Siunatkoon!" huudahti Arabella ryhtyen puolustamaan ystäviään, "mitä hyötyä nyt on kyselemisestä, etenkin kun tiedätte, että olette vanhassa saidassa sydämessänne toivonut rikkaampaa vävypoikaa ja olette senlisäksi niin hurja ja äkäinen, että jokainen pelkää teitä, paitsi minä. Pudistakaa hänen kättään ja tilatkaa hänelle hiukan päivällistä taivaan nimeen, sillä hän näyttää aivan nälkiintyneeltä, ja pyydän, että hankitte viinin heti tänne, sillä ette ole siedettävä, ennenkuin olette tyhjentänyt ainakin kaksi pulloa."

Arvoisa vanha herra veti Arabellaa korvasta, suuteli häntä vähääkään häikäilemättä, suuteli tytärtään myös hyvin lämpimästi ja pudisti sydämellisesti herra Snodgrassin kättä.

"Hän on oikeassa ainakin yhdessä suhteessa", sanoi vanha herra hilpeästi. "Soittakaa viiniä!"

Viini tuli, ja Perker tuli samalla hetkellä portaita ylös. Herra Snodgrass sai päivällistä sivupöydässä, ja syötyään hän veti tuolinsa lähemmäksi Emilyä vanhan herran väittämättä vähääkään vastaan.

Ilta oli mitä hupaisin. Pieni herra Perker oli parhaalla tuulellaan, kertoi koko joukon hauskoja juttuja ja lauloi vakavan laulun, joka oli melkein yhtä hupainen kuin jututkin. Arabella oli hyvin viehättävä, herra Pickwick hyvin sopusointuinen, herra Ben Allen vallaton, rakastuneet hyvin hiljaisia, herra Winkle hyvin puhelias, ja kaikki hyvin onnellisia.

26. luku.

AJURIEN VALIOKUNNAN AVUSTAMANA HERRA SALOMON PELL JÄRJESTÄÄ VANHEMMAN

HERRA WELLERIN ASIAT.

"Samivel", sanoi herra Weller lähestyen poikaansa hautajaisten jälkeisenä aamuna, "olen löytänyt sen, Sammy. Arvelinkin, että sellainen oli olemassa."

"Mitä tiesitte olevan olemassa?"

"Äitipuolesi testamentin, Sammy, jonka johdosta asiat on järjestettävä siten kuin kerroin sinulle eilen illalla arvopapereihin nähden."

"No, eikö hän ollut sanonut teille, missä se oli?"

"Ei ollenkaan. Silittelimme pieniä epätasaisuuksiamme, ja minä koetin parhaani mukaan rohkaista ja tukea häntä, niin että unohdin kysyä sitä. Muutoin en tiedä, olisinko sittenkään tullut kysyneeksi, vaikka olisin muistanutkin, sillä on rumaa käydä vainuamassa toisen ihmisen omaisuutta hoitaessaan häntä hänen tautivuoteella viruessaan. Se olisi samaa kuin auttaisi ulkopuolen matkustajaa, kun tämä on tipahtanut tielle, ja pistäisi kätensä hänen taskuunsa kysyessään huoaten, kuinka hän voi."

Täten kuvaannollisesti selventäessään puhettaan herra Weller aukaisi lompakkonsa ja otti esiin likaisen paperipalasen, johon oli kirjoitettu joukko kirjaimia merkilliseksi sekamelskaksi.

"Tässä se tokumentti on, Sammy. Löysin sen pienestä mustasta teekannusta, baarin kaapin ylimmältä hyllyltä. Hänen oli tapana pitää setelit siellä ennen kuin oli naimisissa, Samivel. Olen monen monta kertaa nähnyt hänen nostavan kantta maksaakseen laskun. Ihmisrukka! Hän olisi voinut täyttää kaikki talon teerasiat testamenteilla kärsimättä senvuoksi mitään haittaa, sillä hän joi hyvin vähän sellaista viime aikoina, paitsi raittiusiltoina, jolloin ne laittoivat ikään kuin perustuksen teestä, jolla vahvemmat tavarat sitten saattoivat levätä."

"Mitä siinä sitten lukee?" tiedusti Sam.

"Juuri sitä, mitä kerroin sinulle, poikaseni. Kahdensadan punnan arvosta valtiorahaston obligatsioneja poikapuolelleni, Samivel, ja kaikki muu omaisuuteni, olipa se mitä laatua tai muotoa hyvänsä, miehelleni, herra Tony Wellerille, jonka myös nimitän ainoaksi testamentin toimeenpanijaksi."

"Siinäkö kaikki?"

"Siinä. Ja otaksun, että se on ihan niinkuin olla pitääkin ja tyydyttää meitä, jotka olemme ainoat asiaankuuluvat osalliset, niin että voimme yhtä hyvin pistää tämän paperilapun tuleen."

"Mitä te aiotte, vanha hupsu?" sanoi Sam siepaten paperin pois, kun hänen isänsä viattomuudessaan kohenteli tulta ryhtyäkseen tuumasta toimeen. "Tepä olette kaunis testamentin toimeenpanija!"

"No miksi ei?" kysyi herra Weller silmäillen ankarasti taakseen hiilihanko kourassaan.

"Miksikä ei! Se täytyy vahvistaa ja hyväksyä ja vannoa ja toimittaa kaikenmoisia muodollisuuksia."

"Eihän toki?" epäili ukko Weller laskien hiilihangon kädestään.

Sam pisti testamentin huolellisesti sivutaskuunsa osoittaen ilmeellään, että hän tarkoitti sitä, vieläpä hyvin vakavasti.

"Silloinpa sanon sinulle jotakin", sanoi herra Weller hiukan mietittyään. "Nämä ovat niitä asioita, jotka kuuluvat lordikanslerin uskotulle. Pellin täytyy silmätä tätä. Hän on oikea mies ratkaisemaan vaikeat lakiasiat. Meidän on heti saatettava tämä asia vararikko-oikeuteen, Samivel."

"En ole milloinkaan nähnyt tuollaista vanhaa pässinpäätä!" huudahti Sam kiukkuisesti. "Old Baileyt ja vararikko-oikeudet ja alibit ja kaikenlaiset kommervenkit kiertävät aina sen aivoissa! Teidän on paras hankkia niskaanne päällysvaatteet ja lähteä kaupunkiin asioita hoitamaan eikä seisoa siinä saarnaamassa sellaista, mistä ette ymmärrä mitään."

"Aivan niin, Sammy. Olen aina valmis tekemään kaiken, mikä vain jouduttaa asioita. Mutta muista se, poikaseni: ei kukaan muu kuin Pell, ei kukaan muu kuin Pell lainopilliseksi neuvonantajaksi."

"En minäkään tahdo ketään muuta. No, joko tulette?"

"Odota hetkinen, Sam", vastasi herra Weller, joka sidottuaan kaulaliinansa pienen, ikkunassa riippuvan peilin edessä, parast'aikaa pyrki mitä ihmeellisimmin rimpuillen päällysvaatteitansa. "Odota hetkinen, Sammy! Kun tulet yhtä vanhaksi kuin isäsi, etpä pääsekään nuttusi sisälle yhtä helposti kuin nyt, poikaseni."

"Jollen saisi sitä ylleni tuota nopeammin, niin vieköön se ja se, jos tahtoisin pitää sitä ollenkaan", virkkoi poika.

"Niinhän sinä nyt ajattelet", sanoi herra Weller ikämiehen vakavaan tapaan, "mutta joudutpa huomaamaan, että mitä enemmän levenet, sitä viisaammaksikin tulet. Lihavuus ja viisaus kasvavat aina rinta rinnan."

Lausuessaan tämän pettämättömän mietelmän — monen vuoden henkilökohtaisten kokemusten ja huomioiden tuloksen — herra Wellerin onnistui taitavasti ruumistaan nykäisemällä saada nuttunsa alimmainen nappi tekemään tehtävänsä. Levättyään muutaman hetken vetääkseen henkeä hän harjasi hattunsa kyynärpäällään ja selitti olevansa valmis.

"Koska neljä päätä on parempi kuin kaksi", tuumi herra Weller heidän ajaessaan kieseissä Lontoon tietä, "ja koska kaikki tämä omaisuus on hyvin suuri kiusaus tuollaiselle lakiherralle, otamme pari toveriani mukaan, jotka heti käyvät hänen kimppuunsa, jos hän yrittää jotakin laitonta, kaksi niistä, jotka näit Fleetissä sinä päivänä. He ovat kaikkein parhaita hevosten tuntijoita", jatkoi herra Weller puoleksi kuiskaten, "parhaita hevosten tuntijoita, mitä milloinkaan olet nähnyt".

"Ja lakimiesten tuntijoita myös?" kysäisi Sam.

"Mies, joka voi antaa tarkan arvostelun juhdasta, voi antaa tarkan arvostelun mistä hyvänsä", vastasi hänen isänsä niin varmasti, ettei Sam yrittänytkään kumota väitettä.

Pannakseen täytäntöön tämän huomattavan päätöksen herra Weller haki käsiinsä pisamakasvoisen miehen ja kaksi muuta hyvin lihavaa ajuria, jotka hän kai valitsi heidän lihavuutensa ja siitä johtuvan viisauden takia, ja kun heidän avustaan päästiin varmuuteen, koko seurue lähti kapakkaan Portugalkadulle, josta sananviejä lähetettiin vararikko-oikeuteen kadun toiselle puolelle pyytämään herra Salomon Pelliä heti saapumaan.

Sanantuoja tapasi onneksi herra Salomon Pellin oikeussalissa virkistämässä itseään, koska asiat juoksivat verraten veltosti, kylmällä aterialla — Abernethyn keksejä ja makkaraa. Sanantuoja oli tuskin kuiskannut hänen korvaansa, kun hän pisti keksit ja makkarat taskuunsa erilaisten ammatillisten paperien joukkoon ja kiiruhti kadun yli niin vikkelästi, että hän saapui saliin, ennen kuin sanantuoja oli päässyt lähtemään oikeudesta.

"Hyvät herrat", sanoi herra Pell hattuaan kohottaen, "tervehdin teitä kaikkia. En sano sitä imarrellakseni teitä, hyvät herrat, mutta maailmassa on harvoja miehiä, joiden takia olisin tänään lähtenyt oikeussalista."

"Onko niin kiire?" kysyi Sam.

"Kiire on!" virkkoi Pell. "Olen ihan näännyksissä, kuten ystäväni lordikanslerivainaja usein sanoi minulle tullessaan kuuntelemasta valitusasioita ylähuoneesta. Miesparka! Hän oli hyvin herkkä väsymään, niin että nuo valitusasiat vaikuttivat häneen kovin. Ajattelin todella useamman kuin yhden kerran, että hän nääntyisi niitten painosta."

Tässä herra Pell vaikeni pudistaen päätään, jolloin vanhempi herra Weller nykäisi naapuriaan ikään kuin kiinnittääkseen hänen huomiotaan asianajajan korkeisiin tuttavuuksiin ja kysyi, oliko noilla kyseellisillä tehtävillä mitään pysyviä, vahingollisia vaikutuksia hänen jalon ystävänsä terveydentilaan.

"Luulenpa, ettei hän oikein milloinkaan toipunut niistä", vastasi Pell. "En todellakaan varmaan tiedä, toipuiko hän niistä. 'Pell', sanoi hän minulle usein, 'kuinka helkkarissa te voittekaan kestää tuollaista aivorasitusta? Se on minulle täydellinen arvoitus.' — 'Niin', vastasin minä tavallisesti, 'en itsekään oikein tiedä, kuinka se käy, vaikka henki menisi.' — 'Pell', lisäsi hän huoaten ja katsellen minua hiukan kateellisena — ystävällisen kateellisena, ymmärrättehän, hyvät herrat, pelkästään ystävällistä kateutta, en välittänyt siitä milloinkaan — 'Pell, te olette ihme, todellinen ihme!' Olisittepa pitäneet hänestä paljon, jos olisitte tunteneet hänet, hyvät herrat. Tuopa minulle rommia kolmella pennyllä, tyttöseni!"

Lausuttuaan tämän vaatimuksen tarjoilijattarelle äänensävyssä tukahdutettua surua hän huokasi, katseli kenkiään ja kattoa, ja kun rommi samassa tuli, hän joi sen heti.

"Kuitenkaan", jatkoi Pell vetäen tuolinsa lähemmäksi pöytää, "ei ammattimiehellä ole oikeutta ajatella henkilökohtaisia ystäviään, kun hänen lainopillista apuaan kaivataan. Sivumennen sanoen, hyvät herrat, sen jälkeen kuin teidät viimeksi näin, olemme saaneet surra murheellista tapahtumaa."

Herra Pell otti taskustaan nenäliinan ehtiessään "surra"-sanaan, mutta hän ei tehnyt sillä sen enempää kuin että pyyhki pois pienen rommipisaran, joka riippui hänen ylähuulestaan. "Näin sen 'Advertiserissa', herra Weller", jatkoi Pell. "Hyväinen aika, ei enempää kuin kaksikuudetta! Voi, voi — surullista kyllä!"

Nämä mietteliään mielen ilmaukset osoitettiin pisamakasvoiselle miehelle, jonka silmiin herra Pell oli sattunut katsomaan. Silloin pisamanaama, jonka käsitys asioista yleensä oli hiukan sumea, liikahteli kiusaantuneena tuolillaan ja huomautti, että kukaan ei voinut sanoa, kuinka asiat maailmassa oikein tapahtuvat, jota huomautusta vastaan, se kun kuului noihin hienosäikeisiin pulmiin, joihin on vaikea sanoa mitään, kukaan ei ruvennut väittämään.

"Olen kuullut sanottavan, että hän oli hyvin kaunis nainen, herra Weller", lausui Pell myötämielisyyttä ilmaisevalla tavalla.

"Niin, herra, niin hän oli", vastasi vanhempi herra Weller, joka ei erikoisemmin pitänyt tästä asian käsittelytavasta, mutta kuitenkin uskoi, että asianajaja, nauttimansa lordikanslerin tuttavuuden ansiosta tiesi parhaiten mitä kohteliaaseen käytöstapaan kuului. "Hän oli hyvin kaunis nainen, kun opin hänet tuntemaan. Hän oli silloin leski."

"No, sepä on merkillistä", sanoi Peli katsellen ympärilleen surumielisesti hymyillen, "rouva Pell oli myös leski".

"Sepä tavatonta", huomautti pisamakasvoinen.

"Niin, se on todella merkillinen yhteensattuma."

"Eikö mitä!" tokaisi herra Weller vanhempi jörösti. "Lesket menevät paljon useammin naimisiin kuin naimattomat naiset."

"Hyvä, oikein hyvä!" huudahti Pell. "Olette ihan oikeassa, herra Weller. Rouva Pell oli hieno ja täydellinen nainen, hänen käytöstapansa herätti yleistä ihailua naapuristossamme. Olin ylpeä nähdessäni tuon naisen tanssivan. Hänen liikkeissään oli jotakin niin lujaa ja arvokasta ja kuitenkin luonnollista. Ai, niin niin, mutta suokaa anteeksi, jos kysyn erästä asiaa, herra Samuel", jatkoi asianajaja hiljempään, "oliko äitipuolenne pitkä?"

"Ei juuri."

"Rouva Pell oli pitkäkasvuinen, komea nainen, jalonnäköiset piirteet, ja hänet, hyvät herrat, oli luotu käskemään ja olemaan majesteetillinen. Hän oli kovasti kiintynyt minuun — hyvin kovasti — ja hyvästä perheestä. Hänen äitinsä veli, hyvät herrat, teki vararikon kahdeksasta sadasta punnasta, paperikauppiaana.

"No", virkkoi herra Weller, joka alkoi käydä hiukan levottomaksi keskustelun aikana, "eikös ryhdytä asiaan?"

Nämä sanat olivat kuin soittoa Pellin korville. Hän oli harkinnut mielessään, olikohan neuvoteltava jostakin asiasta vai oliko hänet vain kutsuttu mukaan juomaan lasi viinaa ja vettä taikka punssimalja vai osoitettiinko hänen ammatilleen jotakin muuta kohteliaisuutta, ja nyt oli epäilys poistunut hänen tarvitsematta osoittaa pienintäkään kiirettä selvityksen saamiseksi. Hänen silmänsä säihkyivät hänen laskiessaan hattunsa pöydälle ja sanoessaan: "Mikä asia se on, joka — hm? Haluaako joku näistä herroista päästä oikeuteen? Tarvitsemme pidätystä, ystävällistä pidätystä, tietenkin. Olemme kai kaikki ystäviä täällä?"

"Anna minulle ne toklamentit, Sammy!" käski herra Weller ottaen testamentin pojaltaan, joka näytti suuresti nauttivan keskustelusta. "Me haluamme, että tämä vahvistettaisiin."

"Valvottaisiin, hyvä herra, valvottaisiin", sanoi Pell.

"No sehän on ihan sama asia", vastasi herra Weller terävästi. "Jollette ymmärrä, mitä tarkoitan, niin löydän kyllä sellaisia, jotka ymmärtävät."

"Toivon, ettette pahastunut, herra Weller", sanoi Pell nöyrästi. "Näen, että te olette toimeenpanija", lisäsi hän silmäten paperia.

"Niin olenkin."

"Nämä muut herrat — niin otaksun — ovat perillisiä vai kuinka?" kysyi Peli onnittelevasti hymyillen.

"Sammy tässä vain on perillinen", vastasi herra Weller. "Nämä muut herrat ovat ystäviäni, jotka ovat tulleet katsomaan, että kaikki tapahtuu oikein, jonkinlaisia erotuomareita."

"Vai niin! Hyvä on! Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Mutta ennen kuin aloitan, tarvitsisin teiltä pienen summan, viisi puntaa, ha, ha haa."

Kun valiokunta oli päättänyt, että nuo viisi puntaa oli maksettava, herra Weller suoritti summan, minkä jälkeen neuvoteltiin pitkin ja poikin, ei oikeastaan mistään erikoisesta, ja herra Pell osoitti erotuomareina toimivien herrojen suureksi tyydytykseksi, että jollei asianhoitoa olisi uskottu hänelle, olisi kaikki päin mäntyyn, ei juuri selvästi esitetyistä, mutta kuitenkin epäilemättä riittävistä syistä. Kun tämä tärkeä seikka oli saatu selvitetyksi, virkisti herra Pell itseään, tietenkin kuolinpesän kustannuksella, kolmella kyljyksellä ja sekä mallas- että väkijuomilla, ja sitten kaikki lähtivät Doctors Commonsiin.

Seuraavana päivänä käytiin taas Doctors Commonsissa, ja siellä oli aika tekeminen todistajaksi saadun tallirengin kanssa, joka nyt oli humalassa ja jonka vannomiset muuttuivat kirouksiksi, aiheuttaen proktorille ja hänen apulaisilleen suurta harmia. Seuraavalla viikolla käytiin yhä useammin Doctors Commonsissa, ja sitä paitsi jouduttiin perintöverokonttoriin, jossa laadittiin sopimuksia isännyyden ja liikkeen siirrosta, vahvistettiin se ja määrättiin perukirjat tehtäviksi ja syötiin aamiaisia ja nautittiin päivällisiä ja tehtiin niin monenlaisia hyödyllisiä asioita ja koottiin niin paljon papereita, että herra Salomon Pell ja poika ja sininen asiakirjalaukku ja kaikki paisuivat niin lihaviksi, että tuskin kukaan olisi voinut tuntea niitä samaksi mieheksi, pojaksi ja laukuksi, jotka muutamaa päivää ennen olivat vetelehtineet Portugalkadun varrella.

Kun vihdoin kaikki nämä painavat asiat oli saatu järjestykseen, määrättiin myyntipäivä ja obligatsionien siirtopäivä ja lähdettiin herra Wilkins Flasherin, arvopaperikauppiaan, luo jonnekin Englannin pankin lähelle, sillä Salomon Pell oli suositellut häntä siinä tarkoituksessa.

Tilaisuus oli luonteeltaan hiukan juhlallinen ja asianomaiset olivat pukeutuneet sen mukaisesti. Herra Wellerin saappaat oli äsken kiilloitettu ja hänen pukunsa oli järjestetty erityisen huolellisesti. Pisamakasvoisella miehellä oli napinlävessään täyskasvuinen daalia lehtineen ja hänen kahden ystävänsä takki koristettu laakerikimpuilla ja muilla ikivihreillä kukilla. Kaikki kolme olivat tarkoin pukeutuneet pyhävaatteisiinsa — olivat verhoutuneet aina leukaan saakka ja kasanneet ylleen niin paljon vaatteita kuin suinkin, mikä on ollut ja on vieläkin ajurin käsitys juhlapuvusta aina siitä saakka kuin ajurinammatti keksittiin.

Herra Pell odotteli tavallisella kohtauspaikalla määrähetkellä. Herra Pellilläkin oli hansikkaat ja monen monituisen pesun kauluksesta ja hihansuista kovasti kuluttama puhdas paita.

"Neljännestä vailla kaksi", sanoi Pell katsellen salin kelloa. "Jos olemme herra Flasherin luona neljännestä yli kaksi, saavumme juuri parhaaseen aikaan."

"Mitä sanoisitte oluttilkasta, hyvät herrat?" ehdotti pisamakasvoinen mies.

"Ja kylmästä häränlihasta", sanoi toinen ajuri.

"Taikka ostereista", virkkoi kolmas, joka oli käheä, hyvin pyöreiden säärien kannattama herrasmies.

"Kuulkaa, kuulkaa!" huudahti Pell, "kaikki herra Wellerin onneksi, kun hän nyt on päässyt nauttimaan omaisuudestaan. Eikö niin? Ha ha, haa!"

"Se on minulle hyvin mieluista, hyvät herrat", vastasi herra Weller. "Soita kelloa, Sammy."

Sam totteli, ja kun portteri, kylmä häränpaisti ja osterit oli nopeasti tuotu, tehtiin aterialle täyttä oikeutta. Siinä, mihin jokainen otti niin toimekkaasti osaa, on vaikea tehdä erotuksia; mutta mikäli kukaan osoitti suurempia lahjoja kuin toiset, se oli käheä-ääninen ajuri, joka käytti melkein koko pullon etikkaa ostereihinsa osoittamatta pienintäkään liikutuksen merkkiä.

"Herra Pell", aloitti vanhempi herra Weller hämmennellen grogilasiaan, joita oli asetettu jokaisen herrasmiehen eteen, kun osterinkuoret oli korjattu pois. "Herra Pell, minulla oli aikomus tässä tilaisuudessa esittää arvopapereittemme malja, mutta Samivel kuiskasi minulle..."

Tässä herra Samuel Weller, joka oli syönyt ostereitaan ääneti rauhallisesti hymyillen, huusi: "Kuulkaa!" hyvin kovalla äänellä.

"... kuiskasi minulle", toisti hänen isänsä, "että olisi parempi omistaa nämä nesteet teidän onneksenne ja menestykseksenne kiittäen teitä siitä tavasta, jolla olette hoitanut näitä asioita. Terveydeksenne, herra Pell!"

"Antaas seisoa siellä", keskeytti pisamakasvoinen mies äkillisen tarmon puuskassa, "kääntäkää silmänne minuun, hyvät herrat!"

Näin sanoen pisamanaama nousi, ja muut herrat tekivät samoin. Hän silmäili koko seuruetta ja kohotti verkalleen kättään, jolloin kukin (pisamakasvoinen itse mukaan luettuna) veti syvään henkeä ja nosti pikarinsa huulilleen. Hetken perästä pisamakasvoinen taas laski kätensä, ja jokainen lasi laskettiin pöydälle ihan tyhjänä. Tämän juhlamenon järkyttävää vaikutusta on mahdoton kuvailla. Samalla kertaa arvokkaana, juhlallisena ja mieleen painuvana siinä yhtyivät kaikki suurenmoisuuden ainekset.

"Niin, hyvät herrat", puhui nyt herra Pell, "kaikki mitä voin sanoa, on, että tällainen luottamuksen osoitus on hyvin mieluista ammattimiehelle. En tahtoisi sanoa mitään sellaista, joka saattaisi näyttää itsekkäältä, hyvät herrat, mutta olen hyvin iloinen, teidän itsenne vuoksi, että käännyitte minun puoleeni. Siinä kaikki. Jos olisitte menneet jonkun halpamaisen ammattitoverin luo, niin on varma vakaumukseni se, ja vakuutan teille, että se myös on totta, että olisitte aikoja sitten huomanneet olevanne väärällä tiellä. Toivoisinpa, että korkea ystäväni olisi ollut elossa nähdäkseen, kuinka olen hoitanut tämän asian. En sano sitä ylpeydestä, mutta ajattelen... no niin, hyvät herrat, en halua häiritä teitä sillä. Minut tapaa tavallisesti täällä, hyvät herrat, mutta jollen ole täällä tai toisella puolen katua, tämä on kuitenkin osoitteeni. Huomaatte palkkioni hyvin huokeiksi ja kohtuullisiksi, eikä kukaan uhraa asiakkailleen niin paljon kuin minä, ja luulenpa tuntevani hiukan ammattiani. Jos teille sattuu tilaisuus suositella minua jollekulle ystävällenne, hyvät herrat, niin olen teille hyvin kiitollinen, ja he ovat myöskin, kun oppivat tuntemaan minut. Teidän maljanne, hyvät herrat!"

Täten ilmaisten tunteensa herra Salomon Pell laski kolme pientä kirjoitettua korttia herra Wellerin ystävien eteen ja katsottuaan taas kelloa sanoi pelkäävänsä, että oli aika lähteä. Tämän viittauksen johdosta herra Weller suoritti laskun, ja astuen ulos talosta testamentin toimeenpanija, perillinen, asianajaja ja erotuomarit ohjasivat kulkunsa Cityyn päin.

Arvopaperipörssin välittäjän herra Wilkins Flasherin toimisto oli ensimmäisessä kerroksessa, pihan perällä, Englannin pankin takana, herra Wilkins Flasherin talo oli Brixtonissa, Surreyssa, herra Wilkins Flasherin hevonen ja ajopelit olivat läheisessä vuokratallissa, herra Wilkins Flasherin ajaja oli menossa West Endiin viemään lahjaksi metsänriistaa, herra Wilkins Flasherin kirjuri oli mennyt syömään päivällistä, ja niinpä huusi herra Wilkins Flasher itse: "Sisään", kun herra Peli ja hänen toverinsa kolkuttivat toimiston ovelle.

"Hyvää päivää, herra", sanoi Pell kumartaen kunnioittavasti. "Me haluaisimme tehdä pienen luovutuksen, jos teille sopii."

"Oh, tulkaa toki sisään", sanoi herra Flasher. "Istuutukaa minuutiksi, olen kohta valmis palvelemaan teitä."

"Kiitoksia, herra, ei sillä ole kiirettä. Ottakaa tuoli, herra Weller."

Herra Weller otti tuolin ja Sam otti jakkaran ja erotuomarit istuivat minne voivat ja katselivat almanakkaa ja paria, kolmea seinään kiinnitettyä julistetta yhtä kunnioittavasti kuin jos ne olisivat olleet suurten mestarien taiteen tuotteita.

"No niin, lyön vetoa kuusi pulloa valkoviiniä teetä vastaan, olkoon menneeksi", sanoi herra Wilkins Flasher jatkaen keskustelua, jonka herra Pellin tulo oli hetkeksi keskeyttänyt.

Tämä sanottiin hyvin nokkelalle nuorelle miehelle, joka piti hattuaan toiselle poskiparralleen kallistettuna ja nojaili pöytään tappaen kärpäsiä viivottimella. Herra Wilkins Flasher keinutteli itseään toimistotuolin kahden jalan varassa pistellen lakkakoteloa kynäveitsellä, jonka hän silloin tällöin ja hyvin taitavasti pudotti keskelle rasian ulkopuolelle kiinnitettyä pientä ja punaista lakkaa. Molemmilla herroilla oli hyvin avonaiset liivit ja hyvin pyöreä kaulus, hyvin pienet kengät ja hyvin iso sormus, hyvin pieni kello ja hyvin leveät kellonvitjat, tasasuhtaiset "nimettömät" ja tuoksuvat nenäliinat.

"En koskaan lyö vetoa puolesta tusinasta", sanoi toinen herra. "Hyväksyn vain tusinan."

"Olkoon menneeksi, Simmery, olkoon menneeksi", myöntyi herra Wilkins Flasher.

"Vapaasti paikalla, tietysti."

"Tietysti". Herra Wilkins Flasher merkitsi asian pieneen muistikirjaan, jossa oli lyijykynä kultakotelossa, ja toinen herra teki samoin toiseen pieneen kirjaan, jossa oli toinen pieni kynä kultakotelossa.

"Huomasin, että lehdissä on tänään uutinen Bofferista", virkkoi Simmery. "Miesparka, hänet on karkoitettu pörssistä!"

"Lyön vetoa kymmenen guineaa viittä vastaan, että hän leikkaa kurkkunsa poikki", sanoi herra Wilkins Flasher.

"Olkoon menneeksi."

"Seis, minä peruutan", sanoi herra Wilkins Flasher miettivästi. "Hän saattaa myös hirttää itsensä."

"Hyvä on." Herra Simmery otti taas esiin kultaisen kynärasiansa. "Minulla ei ole mitään vastaan käsittää seikkaa myös sillä tavoin. Sanotaan, että hän tuhoaa itsensä."

"Tappaa itsensä, sanalla sanoen."

"Juuri niin", virkkoi herra Simmery kirjoittaen sen muistiin. "Flasher — kymmenen guineaa viittä vastaan — Boffer tappaa itsensä. Minkä ajan kuluessa sovimme?"

"Kahden viikon?" ehdotti herra Wilkins Flasher.

"Ei helkkarissa", vastusti herra Simmery vaieten hetkeksi tappaakseen kärpäsen viivottimella. "Sanotaan viikossa."

"Pannaan riita tasan", sanoi herra Wilkins Flasher. "Pannaan kymmenen päivää."

"Hyvä on, kymmenen päivää."

Ja niin merkittiin pieniin kirjoihin, että ellei Boffer tapa itseänsä kymmenen päivän kuluessa, on herra Wilkins Flasherin maksettava herra Frank Simmerylle kymmenen guineaa, mutta jos hän tappaa itsensä tämän ajan kuluessa, on herra Frank Simmeryn maksettava herra Wilkins Flasherille viisi guineaa.

"Olen pahoillani, että hän on epäonnistunut", sanoi herra Wilkins Flasher. "Hän tarjosi niin mainioita päivällisiä."

"Ja hänellä oli niin hyvää portviiniä", huomautti herra Simmery. "Lähetämme tarjoilijamme huomenna huutokauppaan ostamaan meille hiukan sitä '64:n lajia'."

"Sepä peeveliä! Minun palvelijani menee myös. Viisi guineaa, että palvelijani huutaa korkeammalle kuin te."

"Olkoon menneeksi."

Taas kirjoitettiin pieniin kirjoihin kultaisen kynäkotelon ilmestyessä näkyviin, ja kun herra Simmery sillä välin oli tappanut kaikki kärpäset ja merkinnyt muistiin kaikki vedot, hän lähti astelemaan pörssiin nähdäkseen, mitä siellä oli tekeillä.

Nyt herra Wilkins Flasher suvaitsi ottaa vastaan herra Salomon Pellin selityksen, ja täytettyään eräitä painettuja lomakkeita hän kehoitti seuruetta tulemaan mukaansa pankkiin, kuten he tekivätkin. Herra Weller ja hänen ystävänsä tuijottelivat kaikkea näkemäänsä rajattoman hämmästyksen vallassa, ja Sam suhtautui kaikkeen osoittaen tyyneyttä, jota mikään ei voinut häiritä.

Kuljettuaan pihan poikki, joka oli täynnä melua ja hyörinää, ja parin kantajan ohi, jotka näyttivät pukeutuneen kilpailemaan punaisen, nurkkaan työnnetyn paloruiskun kanssa, he joutuivat toimistoon, jossa heidän asiansa oli suoritettava ja jonne Pell ja Flasher jättivät heidät seisomaan muutamaksi hetkeksi nousten itse portaita testamenttitoimistoon.

"Mikä paikka tämä on?" kuiskasi pisamakasvoinen herra vanhemmalle herra Wellerille.

"Konsulin toimisto", vastasi toimitsija kuiskaten.

"Keitä ovat nuo pulpettien takana istuvat herrat?" kysyi käheä ajuri.

"Siirrettäviä konsuleita luullakseni. Eivätkö ne kaikki ole siirrettäviä konsuleita, Samivel?"

"Mistä te olette saanut päähänne, että siirrettävät konsolit ovat eläviä olentoja?" kysyi Sam hiukan halveksivasti.

"Mistäs minä sen tiedän? Minusta näytti, että he ovat suuresti niitten näköisiä. Mitä he sitten ovat?"

"Kirjureita."

"Minkä takia ne kaikki sitten syövät voileipiä?"

"Se kuuluu kai heidän tehtäviinsä. Se on osa menetelmää. Ne tekevät siten aina täällä, kaiken päivää."

Herra Wellerille ja hänen ystävilleen jäi tuskin silmänräpäystäkään miettiä tätä kummallista järjestelyä maan rahajärjestelmän yhteydessä, kun Pell ja herra Wilkins Flasher tulivat heidän luokseen ja veivät heidät siihen toimiston osaan, jonka yläpuolelle oli lautaan kiinnitetty suuri W.

"Mikä tuo on, herra?" tiedusteli herra Weller kiinnittäen Pellin huomiota kirjaimeen.

"Vainajan nimen ensimmäinen kirjain", vastasi Pell.

"Kuulkaapas", sanoi herra Weller kääntyen erotuomareiden puoleen. "Tässä on jotakin hullusti. V on meidän kirjaimemme? Ei käy päinsä."

Erotuomarit ilmaisivat heti sen ehdottoman mielipiteensä, että tätä asiaa ei käynyt laillisesti käsitteleminen W-kirjaimen alla, ja se olisi kai viivästynyt päiväkauden, jollei Sam äkillisellä, vaikka ensi silmäyksellä hyvin vähän lapsen kunnioitusta osoittavalla tavalla olisi tarttunut isäänsä takin helmasta, vetänyt häntä pulpetin luo ja pidättänyt häntä siinä siksi kunnes hän oli kirjoittanut nimensä pariin paperiin, mikä — koska herra Wellerin oli tapana kirjoittaa painokirjaimilla — vaati niin paljon aikaa ja vaivaa, että heitä palveleva kirjuri ehti kuoria ja syödä kolme Ripstone-omenaa, ennen kuin asia oli valmis.

Kun vanhempi herra Weller heti tahtoi myydä osuutensa, he lähtivät pankista Pörssin portille, jonne herra Wilkins Flasher palasi oltuaan vähän aikaa poissa, mukanaan maksuosoitus toiminimelle Smith, Payne & Smith, viidellesadallekolmellekymmenelle punnalle, joka oli se rahamäärä, minkä herra Weller sen päivän kurssin mukaan oli saava osastaan toisen rouva Wellerin kiinnitettyihin säästörahoihin. Samin kaksisataa puntaa siirrettiin hänen nimelleen, ja kun herra Wilkins Flasher oli saanut maksun välitystoimestaan, hän pisti rahat huolettomasti taskuunsa ja palasi toimistoonsa.

Herra Weller oli aluksi itsepäisesti sillä kannalla, ettei hän vaihda maksuosoitustaan muuhun kuin kultarahoihin, mutta kun erotuomarit olivat huomauttaneet, että hänen siinä tapauksessa pitäisi kuluttaa rahoja pienen säkin ostoon kantaakseen ne kotiin, hän suostui ottamaan rahat vastaan viiden punnan seteleinä.

"Koska pojallani", sanoi herra Weller, kun he tulivat pankista, "ja minulla on hyvin erikoista tehtävää tänään iltapuolella ja kun tahtoisin saada tämän asian pois käsistä, niin mennäänpä suoraa tietä jonnekin, missä voimme tarkastaa laskut."

Rauhallinen huone löydettiin muitta mutkitta, ja laskut katsottiin ja tarkastettiin. Sam tarkasti herra Pellin laskut ja erotuomarit pyyhkivät muutamia eriä, mutta huolimatta herra Pellin monista selityksistä, joita seurasi koko joukko juhlallisia vakuutuksia, että he todella olivat liian ankaria häntä kohtaan, tämä oli monin kerroin paras ammatillinen toimitus, mitä hänellä milloinkaan oli ollut; sen turvissa hän aterioi, asui ja pesetti vaatteensa puolen vuoden ajan.

Kun erotuomarit olivat ottaneet ryypyn muiden kanssa, he puristivat kättä ja lähtivät pois, koska heidän oli samana iltana ajettava kaupunkiin. Kun herra Salomon Pell havaitsi, ettei enää aiottu tarjota lisää ruoka- eikä juomapuolta, hänkin sanoi ystävälliset jäähyväiset, ja Sam ja hänen isänsä jäivät kahden.

"No niin", sanoi herra Weller pistäen lompakkonsa povitaskuunsa. "Nyt on minulla yksitoistasataa ja kahdeksankymmentä puntaa tässä, kun otetaan lukuun ravintolan luovutuksen hinta. Ja nyt, Samivel, poikaseni, käännäppä hevosten päät 'Yrjänää ja Korppikotkaa' kohti."

27. luku.

HERRA PICKWICKIN JA SAMUEL WELLERIN VÄLILLÄ KÄYDÄÄN TÄRKEITÄ

NEUVOTTELUJA, JOIHIN HÄNEN ISÄNSÄ OTTAA OSAA. ODOTTAMATTA SAAPUU VANHA,

NUUSKANRUSKEAAN PUKUUN PUKEUTUNUT HERRA.

Herra Pickwick istui yksin monia asioita tuumaillen ja miettien muiden tuumien ohella, kuinka hän parhaiten voisi pitää huolta nuoresta parista, jonka nykyinen epämääräinen asema oli aiheena moniin huoliin ja suruihin hänelle, kun Mary tepasteli kevyesti huoneeseen ja sanoi hiukan kiireenpuoleisesti pöytää lähestyen:

"Jos teille sopii, herra, on Samuel alhaalla ja kysyy, saisiko hänen isänsä tavata teitä?"

"Tietysti saa."

"Kiitoksia, herra", sanoi Mary sipsuttaen taas ovea kohti.

"Onko Sam jo ollut kauankin täällä?" kysyi herra Pickwick.

"Ei, herra", vastasi Mary innokkaasti. "Hän tuli juuri äsken kotiin. Hän sanoo, ettei hän enää pyydä teiltä enempää lomaa."

Mary näytti olevan tietoinen siitä, että hän oli lausunut viimeisen ilmoituksen lämpimämmin kuin oikeastaan oli tarpeen, tai sitten hän lakattuaan puhumasta huomasi hyväntahtoisen hymyilyn herra Pickwickin huulilla. Ainakin hän painoi päänsä alas ja tarkasteli hyvin soman pienen esiliinansa kulmaa tarkkaavaisemmin kuin ehkä oli aihetta.

"Sano heille, että he voivat tulla heti ylös, kaikin mokomin."

Ilmeisesti mieli suuresti huojentuneena Mary kiiruhti pois viemään sanaa.

Herra Pickwick käveli pari kolme kertaa poikki permannon, hieroi poskeaan vasemmalla kädellään ja näytti niin tehdessään ajatuksiinsa vaipuneelta.

"Niin, niin", sanoi herra Pickwick vihdoin lempeällä, mutta hiukan surumielisellä äänellä. "Se on paras keino palkita hänelle hänen kiintymyksensä ja uskollisuutensa. Olkoon siis niin, taivaan nimessä. Yksinäisen vanhan miehen kohtalo on se, että hänen ystävänsä löytävät uusia ystäviä ja kiintyvät toisiin ja jättävät hänet. Minulla ei ole oikeutta toivoa, että kävisi toisin minuun nähden. Ei, ei!" lisäsi herra Pickwick hilpeämmin, "se olisi itsekästä ja kiittämätöntä. Minun pitäisi olla onnellinen, kun minulla on tilaisuus pitää niin hyvää huolta hänestä. Niin olenkin. Tietysti olen hyvilläni."

Herra Pickwick oli niin syventynyt näihin mietteisiin, että oveen kolkutettiin kolme, neljä kertaa ennen kuin hän kuuli sen. Istuutuen kiireesti ja palauttaen kasvoilleen tavallisen hyväntahtoisen ilmeensä hän antoi pyydetyn luvan, ja Sam Weller astui huoneeseen, isänsä vanavedessään.

"Olen iloinen nähdessäni sinun palanneen, Sam", sanoi herra Pickwick. "Kuinka voitte, herra Weller?"

"Suuret kiitokset, herra", vastasi leskimies, "toivottavasti olette hyvissä voimissa".

"Oikein hyvissä, kiitoksia vain."

"Tahtoisin hiukan keskustella kanssanne, jos voitte varata minulle viisi minuuttia tai niille main..."

"Kyllä. Sam, anna isällesi tuoli."

"Kiitos, Samivel, olen jo ottanut tuolin", sanoi herra Weller vetäen puhuessaan istuimen luokseen. "Onpa ollut erikoisen kaunis päivä", lisäsi vanha herra laskien hattunsa permannolle itse istuutuessaan.

"Oikein kaunis", myönsi herra Pickwick. "Hyvin miellyttävä."

"Miellyttävin ilma, mitä milloinkaan olen nähnyt", vahvisti herra Weller.

Tässä tapasi vanhan herran ankara yskänkohtaus, jonka loputtua hän nyökytteli päätään ja iski silmää ja viittaili pojalleen vuoroin pyytävästi, vuoroin uhkailevasti, mutta Sam Weller karttoi itsepäisesti sitä näkemästä.

Huomatessaan, että vanha herra tunsi olonsa jollakin tavoin kiusalliseksi, herra Pickwick oli syventyvinään leikkaamaan auki pöydällä lojuvan kirjan sivuja ja odotteli kärsivällisesti, kunnes herra Weller ehtisi selittää käyntinsä tarkoituksen.

"En ole milloinkaan nähnyt niin kiusallista poikaa kuin sinä, Samivel", murahti herra Weller katsellen närkästyneenä perillistään; "en ikipäivinäni".

"Mitä hän tekee, herra Weller?" kysyi herra Pickwick.

"Hän ei tahdo aloittaa", selitti ukko Weller. "Hän tietää, etten minä kykene ilmaisemaan ajatuksiani, kun jotakin erikoista on tehtävänä, ja nyt hän kylmästi antaa minun istua tässä ja kuluttaa teidän kallista aikaanne ja tehdä itseni kokonaan naurunalaiseksi, sen sijaan että auttaisi minua tavullakaan. Tuo ei ole pojalle sopivaa käytöstä, Samivel", virkkoi herra Weller pyyhkien otsaansa, "hyvin kaukana siitä".

"Mutta sanoittehan itse, että te haluatte puhua", vastasi Sam, "mistä minä tiesin, että kielenne menisi solmuun heti alussa".

"Sinun olisi pitänyt nähdä, etten kykene lähtemään liikkeelle", vastasi hänen isänsä. "Olen väärällä puolella tietä ja törmään aitoihin ja kaikenlaisiin muihin pahuksen esteisiin ja nyt sinä et halua ojentaa kättäsi auttaaksesi minua. Häpeän puolestasi, Samivel."

"Asia on niin, hyvä herra", sanoi Sam hieman kumartaen, "että isäukko on nostanut rahansa".

"Hyvä, Samivel, oikein hyvä", ihasteli herra Weller nyökäten päätään tyytyväisen näköisenä. "En tahtonut torua sinua, Sammy. Oikein hyvä! Sillä lailla sitä pitää aloittaa. Heti suoraan asiaan. Tosiaankin oikein hyvin, Samivel!"

Herra Weller nyökytti päätään tavattoman monta kertaa suuren kiitollisuutensa innossa ja odotteli kuuntelevassa asennossa, kuinka Sam jatkaisi esitystään.

"Saat istua, Sam", sanoi herra Pickwick aavistaen, että keskustelusta tulisi pitempi kuin hän oli odottanutkaan.

Sam kumarsi taas ja istuutui, ja kun hänen isänsä katsoi taakseen, hän jatkoi:

"Isäukko on nostanut viisisataakolmekymmentä puntaa."

"Siirrettäviä konsuleita", pisti herra Weller vanhempi väliin puoliääneen.

"Ei vaikuta suuriakaan asiaan, ovatko ne arvopapereita vai ei", sanoi Sam. "Summa on viisisataakolmekymmentä puntaa, eikö niin?"

"On oikein, Samivel", vastasi herra Weller.

"Johon summaan hän on lisännyt talosta ja liikkeestä saamansa..."

"Sekä luovutus, asiakkaat, varastot ja huonekalut", keskeytti herra Weller.

"... niin että summa kokonaisuudessaan on yksitoistasataakahdeksankymmentä puntaa."

"Todellako!" virkkoi herra Pickwick. "Olen iloinen siitä. Toivotan onnea, herra Weller, että olette saanut niin paljon."

"Odottakaa hiukan, herra", sanoi herra Weller kohottaen kättään torjuvasti. "Jatka, Samivel."

"Nämä rahat", jatkoi Sam hiukan epäröiden, "hän haluaa sijoittaa jonnekin, missä tietää niiden olevan turvassa, ja minäkin olen huolissani, sillä jos hän itse pitää ne, hän lainaa ne jollekulle taikka sijoittaa ne hevosiin tai pudottaa taskustaan lompakkonsa tai tekee itsestään egyptiläisen muumion tavalla tai toisella."

"Oikein hyvin, Samivel", virkkoi herra Weller niin suopeasti kuin Sam olisi mitä parhaiten ylistänyt hänen ymmärtäväisyyttään ja varovaisuuttaan. "Oikein hyvä."

"Siitä syystä", Sam jatkoi hypistellen hermostuneesti hattunsa lieriä, "hän on nostanut ne tänään ja tulee tänne minun kanssani sanoakseen eli tarjotakseen tai toisin sanoen..."

"... sanoakseen näin", puuttui vanhempi herra Weller kärsimättömästi puheeseen, "ettei minulla ole mitään hyötyä noista rahoista. Menen taas ajamaan vaunuja, eikä minulla ole paikkaa, missä niitä pitäisin, jollen palkkaa vartijaa pitämään huolta niistä tai pistä niitä jonnekin vaunujen taskuihin, mikä olisi kiusaukseksi sisämatkustajille. Jos te tahtoisitte huolehtia niistä minun puolestani, niin olisin teille hyvin kiitollinen. Ehkäpä" — herra Weller astui aivan herra Pickwickin luo ja kuiskasi hänen korvaansa — "ehkäpä ne vähän vastaisivat tuon oikeusjutun kuluja. Tahdon vain sanoa, että pitäisitte ne, kunnes pyydän niitä takaisin."

Näin sanoen herra Weller pisti lompakon herra Pickwickin käteen, otti hattunsa maasta ja juoksi ulos huoneesta niin nopeasti, että moista tuskin olisi voinut odottaa niin lihavalta henkilöltä.

"Pysähdytä hänet, Sam!" huudahti herra Pickwick vakavasti. "Juokse hänen jälkeensä, tuo hänet heti takaisin! Herra Weller, hoi! — Tulkaa takaisin!"

Sam huomasi, ettei hänen isäntänsä ohjeita voinut olla tottelematta. Hän tarttui isäänsä käsivarteen, kun tämä oli menossa portaita alas, ja kiskoi hänet väkisin takaisin.

"Hyvä ystävä", sanoi herra Pickwick tarttuen vanhan miehen käteen. "Vilpitön luottamuksenne vaikuttaa minuun syvästi."

"En minä huomaa mitään syytä sellaiseen", väitti herra Weller itsepäisesti.

"Vakuutan, hyvä ystävä, että minulla on enemmän rahaa kuin milloinkaan tarvitsen, enemmän kuin minun ikäiseni mies milloinkaan voi tarvita elämänsä aikana", vastasi herra Pickwick.

"Kukaan ei milloinkaan tiedä, kuinka paljon hän voi kuluttaa, ennen kuin yrittää", huomautti herra Weller.

"Ehkäpä niinkin", vastasi herra Pickwick, "mutta kun minulla ei ole minkäänlaista aikomusta tehdä sellaista koetta, niin ei ole todennäköistä, että milloinkaan joutuisin puutteeseen. Minun täytyy pyytää teitä ottamaan nämä takaisin, herra Weller."

"Hyvä on", sanoi herra Weller hyvin tyytymättömän näköisenä. "Pane muistiin sanani, Sammy. Teen jotakin epätoivoista tällä omaisuudella, jotakin epätoivoista."

"Parempi olla tekemättä", vastasi Sam.

Herra Weller mietti lyhyen aikaa ja sanoi sitten napittaen takkinsa hyvin päättävästi: "Rupean portinvartijaksi."

"Mitä!" huudahti Sam.

"Portinvartijaksi", vastasi herra Weller hampaittensa raosta. "Rupean portinvartijaksi. Sano hyvästi isällesi, Samivel. Omistan lopun elämästäni portille."

Tämä uhkaus oli niin kamala ja sitä paitsi herra Weller näytti ehdottomasti päättäneen toteuttaa sen, näytti olevan niin pahoillaan herra Pickwickin kieltäytymisen johdosta, että tämä herra sanoi hiukan mietittyään:

"No, olkoon menneeksi, herra Weller, minä säilytän rahat. Voin ehkä tehdä niillä enemmän hyvää kuin te."

"Kas juuri sillä lailla!" ihasteli herra Weller kirkastuen. "Tietysti te voitte."

"Älkää puhuko siitä sen enempää", sanoi herra Pickwick pannen lompakon pulpettiinsa. "Olen hyvin kiitollinen teille, hyvä ystävä. Istuutukaa taas paikallenne. Haluan kysyä neuvoanne."

Sisäinen nauru käynnin loistavan onnistumisen johdosta, joka ei ollut värisyttänyt ainoastaan herra Wellerin kasvoja, vaan myöskin hänen käsivarsiaan, jalkojaan ja koko ruumistaan, sillä aikaa kuin lompakko pistettiin laatikkoon, antoi nyt, hänen kuullessaan nämä sanat, äkkiä tilaa kaikkein arvokkaimmalle vakavuudelle.

"Odota ulkopuolella muutama minuutti, Sam", pyysi herra Pickwick.

Sam lähti heti huoneesta.

"Te ette luullakseni ole avioliitotoimitsija, herra Weller?" kysyi herra Pickwick.

Herra Weller pudisteli päätään. Hän ei millään kyennyt puhumaan, hänen puhekykynsä vei kokonaan hämärä ajatus, että joku hassu leski oli menestynyt tarkoituksissaan herra Pickwickiin nähden.

"Satuitteko näkemään porraskäytävässä nuoren tytön, kun juuri äsken tulitte tänne poikanne seurassa?"

"Kyllä, kyllä minä näin nuoren tytön", vastasi herra Weller lyhyesti.

"Mitä ajattelitte hänestä? Sanokaapa suoraan, herra Weller, mitä hänestä ajattelitte?"

"Minusta tuntui, että hän oli aika muheva ja laatuisa ihminen", tuumi herra Weller arvostelevan näköisenä.

"Niin hän onkin, niin on. Mitä ajattelitte hänen käytöksestään, sikäli kuin ehditte tarkastaa häntä?"

"Hyvin miellyttävä. Hyvin miellyttävä ja laatuisa."

Ei käynyt selville, minkä ajatuksen herra Weller yhdisti tuohon viimeksimainittuun laatusanaan, mutta siitä äänensävystä, jolla hän sen sanoi, ilmeni selvästi, että se oli kiittävää lajia. Herra Pickwick olikin siihen yhtä tyytyväinen kuin jos olisi saanut ihan täydellisen selvityksen asiasta.

"Minä tunnen suurta myötämielisyyttä häntä kohtaan, herra Weller."

Herra Weller rykäisi.

"Minä tarkoitan suurta myötämielisyyttä siinä merkityksessä, että hänelle kävisi hyvin", jatkoi herra Pickwick, "toivon, että hän tulee onnelliseksi ja tyytyväiseksi. Ymmärrättehän?"

"Hyvin selvästi", vastasi herra Weller, joka ei ymmärtänyt yhtään mitään.

"Tuo nuori tyttö on kiintynyt poikaanne."

"Samivel Welleriinkö!"

"Niin."

"Se on luonnollista", sanoi herra Weller hiukan mietittyään, "luonnollista, mutta vähän huolestuttavaa. Samin täytyy olla varovainen."

"Mitä tarkoitatte?"

"Hyvin varovainen, ettei sanoisi mitään hänelle", vastasi herra Weller. "Hyvin varovainen, jottei hän jonakin viattomana hetkenä viettyisi sanomaan sellaista, mikä johtaa tuomioon avioliittolupauksen rikkomisesta. Niiden parissa ei ole milloinkaan turvassa, herra Pickwick, kun niillä kerran on tarkoituksensa mieheen nähden. Ei millään lailla voi tietää, mistä oikeastaan on kysymys; ja tuskin ehtii ajatella asiaa, kun jo on satimessa. Jouduin sillä tavoin naimisiin ensimmäisen kerran, ja Sammy oli sen tempun tuloksena."

"Ette juuri rohkaise minua päättämään sanottavaani", virkkoi herra Pickwick, "mutta minun onkin paras sanoa se heti. Tämä nuori nainen ei ole ainoastaan kiintynyt poikaanne, vaan poikanne on myös kiintynyt häneen."

"Kylläpä on kaunis juttu tullakseen isän korviin."

"Olen tarkastellut heitä useissa tilaisuuksissa", jatkoi herra Pickwick kiinnittämättä lainkaan huomiota herra Wellerin äskeiseen huomautukseen, "enkä millään lailla epäile sitä. Otaksuen, että olen taipuvainen hankkimaan heille kunnollisen elannon miehenä ja vaimona jossakin pienessä hommassa tai paikassa, jossa he saattavat toivoa voivansa elää kunnollisesti, niin mitä ajattelisitte siitä, herra Weller?"

Aluksi herra Weller irvisteli ehdotukselle, johon sisältyi hänelle läheisen henkilön avioliitto, mutta kun herra Pickwick oli aikansa keskustellut asiasta ja korostanut suuresti sitä seikkaa, ettei Mary ollut leski, hän alkoi käydä taipuvaisemmaksi. Herra Pickwickillä oli häneen suuri vaikutusvalta ja Maryn ulkonäkö oli sattunut hänen silmiinsä, koska hän jo oli kiinnittänyt tyttöön useita, varsin lievästi isällisiä katseita. Vihdoin hän sanoi, ettei hänen asiansa ollut vastustaa herra Pickwickin aikomuksia ja että hän mielihyvin noudattaa hänen neuvoansa. Tällöin herra Pickwick iloisesti tarttui kiinni hänen sanaansa ja kutsui Samin takaisin huoneeseen.

"Sam", aloitti herra Pickwick kurkkuaan selvitellen, "isäsi ja minä olemme hiukan keskustelleet sinusta".

"Juuri sinusta, Samivel", vahvisti ukko Weller suojelevalla ja vaikuttavalla äänellä.

"En ole niin sokea, Sam, etten olisi jo pitkän aikaa huomannut, että tunnet enemmän kuin ystävyyttä rouva Winklen palvelijatarta kohtaan."

"Kuuletko sitä, Samivel?" Herra Wellerin äänestä kuului sama tuomarimainen sävy kuin ennenkin.

"Toivon", sanoi Sam isäntäänsä puhutellen, "ettei ole mitään pahaa siinä, että nuori mies kiinnittää huomionsa nuoreen naiseen, joka eittämättömästi on miellyttävän näköinen ja siveäkäytöksinen."

"Ei tietystikään."

"Ei millään lailla", tunnusti herra Weller suopeasti, mutta arvovaltaisesti.

"Se ajatus, että niin luonnollisessa käytöksessä olisi mitään väärää, on minusta niin kaukana, että toivon voivani auttaa ja edistää pyrkimyksiänne. Sitä silmällä pitäen olen hiukkasen keskustellut isäsi kanssa, ja huomatessani, että hän on samaa mieltä kuin minä..."

"Kun nainen kerran ei ole leski", pisti herra Weller selitykseksi väliin, "niin..."

"Kun nainen kerran ei ole leski", toisti herra Pickwick hymyillen, "haluan vapauttaa sinut nykyisestä toimestasi aiheutuvista esteistä ja ilmaista tunnustukseni uskollisuudestasi ja erinomaisista ominaisuuksistasi tekemällä sinulle mahdolliseksi mennä heti naimisiin tytön kanssa ja hankkia riippumaton toimeentulo itsellesi ja perheellesi. Olen ylpeä", sanoi herra Pickwick, jonka ääni tähän mennessä oli hiukan värissyt, mutta nyt taas saavutti tavallisen sävynsä, "ylpeä ja onnellinen siitä, että saan omistaa erikoisen ja kiitollisen huoleni sinun tulevaisuudellesi".

Syntyi lyhyt, syvä hiljaisuus, ja sitten sanoi Sam hiljaisella, hiukan käheällä, mutta kuitenkin lujalla äänellä:

"Olen teille hyvin kiitollinen hyvyydestänne, joka on aivan teidän kaltaistanne, mutta se ei käy päinsä."

"Ei käy päinsä!" huudahti herra Pickwick hämmästyneenä.

"Samivel!" sanoi herra "Weller arvokkaasti.

"Sanon, ettei se käy päinsä", toisti Sam äänekkäämmin. "Miten teidän kävisi, isäntä?"

"Poikaseni", sanoi herra Pickwick, "äskeiset muutokset ystävieni asemassa muuttavat minunkin elintapani tulevaisuudessa kokonaan. Sen ohessa olen tulossa vanhaksi ja tarvitsen lepoa ja rauhaa. Retkeni ovat päättyneet."

"Kuinka sen voisi tietää, herra?" puolustihe Sam. "Tällä hetkellä ajattelette niin. Mutta otaksukaapa, että muutatte mieltänne, mikä ei suinkaan ole mahdotonta, sillä teissä on kuitenkin viidenkolmattaikäisen nuoren miehen sielu, niin — miten teidän kävisi ilman minua. Se ei käy päinsä, herra, se ei käy päinsä."

"Hyvin puhuttu, Samivel, siinä on paljon järkeä siinä", sanoi herra Weller rohkaisevasti.

"Puhun pitkän harkinnan perusteella, Sam, ja varmana siitä, että pidän sanani", sanoi herra Pickwick päätään pudistellen. "Uusia näköaloja on auennut eteeni, ja matkani ovat päättyneet."

"Hyvä on. Sehän onkin pätevä syy, miksi teillä aina täytyy olla luonanne joku sellainen, joka ymmärtää teitä, pitää teitä hyvällä mielellä ja saattaa olonne mukavaksi. Jos tarvitsette paremmin harjattua poikaa, niin hyvä! hankkikaa sellainen, mutta palkasta ja palkatta, irtisanomalla tai sanomatta, asunnon kera tai asunnotta, ruuan kera tai ilman ruokaa pysyy luonanne Sam Weller, jonka te pelastitte vanhasta esikaupungin ravintolarottelosta, käyköön miten käy ja vaikka kuka tekisi mitä hyvänsä, ei se estä häntä pysymästä päätöksessään."

Tämän selityksen päätyttyä, jonka Sam lausui suuren liikutuksen vallassa, nousi vanhempi herra Weller tuoliltaan ja unohtaen ottaa huomioon ajan, paikan ja sopivaisuuden vaatimukset, heilutteli hattuaan päänsä päällä ja päästi kolme voimakasta eläköötä.

"Rakas poikaseni", sanoi herra Pickwick, kun ukko Weller taas oli istuutunut paikalleen melkein tyrmistyneenä omasta innostuksestaan, "velvollisuutesi on ottaa huomioon se nuori nainenkin".

"Otankin huomioon nuoren naisen", sanoi Sam. "Olen ottanut huomioon nuoren naisen, olen puhunut hänen kanssaan. Olen kertonut hänelle, minkälainen asemani on. Hän on valmis odottamaan, kunnes olen valmis, ja uskon hänen odottavankin. Jollei hän tee niin, hän ei ole se nuori nainen, jona olen häntä pitänyt, ja luovun hänestä mielelläni. Olette tuntenut minut ennenkin, herra. Olen tehnyt päätökseni, eikä mikään voi muuttaa sitä."

Kukapa olisi voinut vastustaa tätä päätöstä? Ei ainakaan herra Pickwick. Hän koki tällä hetkellä enemmän ylpeyttä ja tunteen runsautta vaatimattomien ystäviensä epäitsekkäästä kiintymyksestä kuin kaikkein suurimpien miesten tuhannet vakuutukset olisivat voineet hänen sydämessään herättää.

Kun herra Pickwickin huoneessa parhaillaan keskusteltiin tähän tapaan, ilmestyi talon ovelle pieni, vanha herra, nuuskanruskea puku yllä. Häntä seurasi kantaja, jolla oli pieni matkalaukku. Tilattuaan vuoteen yöksi hän kysyi tarjoilijalta, asuiko talossa eräs rouva Winkle, johon vastaukseen tarjoilija tietysti vastasi myöntävästi.

"Onko hän yksin?" kysyi vanha herra.

"Luulen olevan. Kutsun hänen palvelustyttönsä, jos te..."

"En tarvitse häntä", sanoi vanha herra kiireesti. "Viekää minut rouvan huoneeseen ilmoittamatta tuloani."

"Kuinka, herra?" ihmetteli tarjoilija.

"Oletteko kuuro?" tokaisi pieni vanha herra.

"En, herra."

"No, kuunnelkaa sitten. Kuuletteko puheeni nyt?"

"Kyllä, herra."

"Hyvä on. Viekää minut siis rouva Winklen huoneeseen minua ilmoittamatta."

Lausuessaan tämän käskyn pieni herra pisti viisi shillinkiä tarjoilijan käteen ja katseli häntä tiukasti.

"Niin, herra", sanoi tarjoilija. "En oikein tiedä, kuinka..."

"Teettehän niin kuitenkin, näenmä", sanoi pieni vanha herra. "Teidän on paras tehdä se heti. Säästämme aikaa."

Herrasmiehen käytöstavassa oli jotakin niin kylmää ja pakottavaa, että tarjoilija pisti nuo viisi shillinkiä taskuunsa ja vei hänet portaita ylös mitään sanomatta.

"Tässäkö huone on?" sanoi herra, "Saatte mennä."

Tarjoilija totteli ihmetellen suuresti, kuka tuo herra mahtoi olla ja mitä hän tahtoi. Pieni vanha herra odotti, kunnes mies oli poistunut näkyvistä, ja kolkutti ovelle.

"Sisään!" sanoi Arabella.

"Hm, kaunis ääni ainakin", mutisi pieni vanha herra, "mutta se ei vielä merkitse mitään".

Näin sanoen hän avasi oven ja astui sisään. Arabella, joka istui työnsä ääressä, nousi ja katseli vierasta — hiukan hämillään — mutta ei missään tapauksessa kömpelönä niin tehdessään.

"Pyydän, älkää vaivautuko nousemaan, rouva", sanoi tuntematon astuen sisään ja sulkien oven jälkeensä. "Rouva Winkle, luullakseni?"

Arabella nyökkäsi.

"Rouva Nathaniel Winkle, joka meni naimisiin vanhan birminghamilaisen miehen pojan kanssa?" jatkoi vieras silmäillen Arabellaa hyvin uteliaasti.

Arabella nyökäytti taas päätään, silmäili levottomana ympärilleen kuin epävarmana siitä, pitäisikö hänen pyytää apua.

"Olen nähtävästi yllättänyt teidät."

"Niin olette, sen tunnustan", vastasi Arabella yhä enemmän ihmeissään.

"Istuudun, jos sallitte, rouva", sanoi vieras.

Hän otti tuolin ja kaivaen kotelon taskustaan otti verkalleen esiin silmälasit, jotka sovitti nenälleen.

"Ette kai tunne minua, rouva?" sanoi hän silmäillen Arabellaa niin tiukasti, että tämä alkoi hätääntyä.

"En, herra", vastasi Arabella arasti.

"Ette tietenkään", jatkoi vieras sivellen jalkaansa. "Enpä tiedäkään, kuinka voisitte tuntea. Kuitenkin tunnette nimeni, rouva."

"Tunnen nimenne?" Arabella vavahti, vaikk'ei oikein tiennyt miksi. "Saanko kysyä, mikä se on?"

"Kohta, rouva, kohta", sanoi vieras vieläkään irroittamatta katsettaan hänen kasvoistaan. "Olette mennyt äskettäin naimisiin?"

"Niin olen", sanoi Arabella tuskin kuuluvalla äänellä laskien työnsä pois ja hätääntyen yhä pahemmin, kun ajatus, joka jo aikaisemmin oli juolahtanut hänen mieleensä, entistä voimakkaammin valtasi hänet.

"Huomauttamatta miehellenne, että hänen olisi pitänyt ensiksi neuvotella isänsä kanssa, josta hän kuitenkin on riippuvainen vai kuinka?"

Arabella painoi nenäliinan silmilleen.

"Koettamatta edes hankkia tietoonne, mitä tuo vanha mies ajatteli asiasta, jonka tietenkin täytyi suuresti koskea häneen?" sanoi vieras.

"En voi kieltää sitä."

"Ja omistamatta kylliksi omaisuutta tarjotaksenne miehellenne jatkuvaa tukea korvaukseksi niistä maallisista eduista, jotka, kuten tiesitte, hän olisi voinut saada, jos hän olisi mennyt naimisiin isänsä toivomusten mukaisesti?" jatkoi vanha herra. "Se on sitä, mitä pojat ja tytöt sanovat epäitsekkääksi tunteeksi, kunnes heillä on omia poikia ja tyttöjä, jolloin he saavat nähdä sen paljon ankarammassa ja kokonaan erilaisessa valossa."

Arabellan kyyneleet vuotivat virtanaan, kun hän esitti puolustuksekseen, että hän oli nuori ja kokematon, että vain hänen kiintymyksensä oli saanut hänet ottamaan tuon askelen ja että hän oli ollut vanhempansa neuvoa ja ohjausta vailla melkein lapsuudestaan saakka.

"Se oli väärin", sanoi vieras lempeämmällä äänellä, "hyvin väärin. Se oli hupsua, romanttista, ei vähääkään käytännöllistä."

"Se oli minun syyni, kokonaan minun syytäni", vastasi Arabella-parka itkien.

"Joutavia! Ei se ollut teidän vikanne, että hän rakastui teihin; mutta taisipa sentään olla", jatkoi vanha herra silmäillen Arabellaa hiukan veitikkamaisesti. "Se oli teidän syynne. Ei hän mahtanut sille mitään."

Tämä pieni kohteliaisuus tai pienen herran omituinen tapa lausua se taikka hänen muuttunut käytöksensä — se oli niin paljoa ystävällisempi kuin alussa — tai kaikki kolme seikkaa yhdessä pakottivat Arabellan hymyilemään kyyneltensä lomasta.

"Missä miehenne on?" kysyi vanha herra äkkiä sammuttaen hymyn, joka juuri oli leviämäisillään hänen kasvoilleen.

"Odotan häntä joka hetki. Kehoitin häntä lähtemään kävelylle aamulla. Hän on hyvin alakuloinen ja hyvin suruissaan, kun ei ole kuullut mitään isästään."

"Alakuloinenko? Se on hänelle oikein."

"Pelkään, että hän on suruissaan minun vuokseni, ja minä, minä olen kovin suruissani hänen vuokseen. Olen ollut ainoana syynä hänen joutumisessaan nykyiseen asemaansa."

"Älkää huoliko hänestä, hyvä ystävä", torjui vanha herra. "Se on ihan oikein hänelle. Olen iloinen — todellakin iloinen siitä, sikäli kuin hän on kyseessä."

Nämä sanat olivat tuskin päässeet vanhan herran suusta, kun porraskäytävästä kuului lähestyviä askeleita, jotka sekä hän että Arabella näyttivät kumpikin tuntevan samalla hetkellä. Pieni herra kalpeni ja ponnistaen ankarasti voimansa näyttääkseen tyyneltä hän nousi seisomaan, kun herra Winkle astui huoneeseen.

"Isä!" huudahti tulija perääntyen ällistyneenä.

"Niin, hyvä herra paperikorva", vastasi pieni vanha herra. "No, hyvä herra, mitä teillä on sanottavaa minulle?"

Herra Winkle oli vaiti.

"Häpeätte toivoakseni menettelyänne, hyvä herra?"

Herra Winkle ei vieläkään virkkanut mitään.

"Häpeättekö käytöstänne, hyvä herra, vai ette?" kysyi vanha herra.

"En, isä!" vastasi herra Winkle vetäen Arabellan käsivarren kainaloonsa, "en häpeä itseäni enkä vaimoani myöskään."

"Todellakin!" huudahti vanha herra ivallisesti.

"Olen pahoillani, että olen tehnyt sellaista, mikä vähentää suopeuttanne minua kohtaan, mutta tahdon samalla sanoa, että minun ei mitenkään tarvitse hävetä sitä, että minulla on tämä nainen vaimonani, eikä teidänkään saadessanne hänet tyttäreksenne."

"Anna minulle kätesi, Nat", sanoi vanha herra äkkiä muuttuneella äänellä. "Suutele minua, tyttöseni. Olet sentään mitä viehättävin pikku miniä."

Muutamia minuutteja myöhemmin herra Winkle lähti hakemaan herra Pickwickiä ja palatessaan tämän herran kanssa esitteli hänet isälleen, jolloin nämä puristivat toistensa käsiä yhteenmenoon viisi minuuttia.

"Kiitän teitä sydämellisesti kaikesta poikaani kohtaan osoittamastanne hyvyydestä", sanoi vanha herra Winkle suoraan, teeskentelemättömään tapaansa. "Olen pikavihainen lurjus, ja kun viimeksi näin teidät, olin kiukuissani ja yllättynyt. Olen nyt itse arvostellut asioita ja olen enemmän kuin tyytyväinen. Pitääkö minun esittää lisää anteeksipyyntöjä, herra Pickwick?"

"Ei yhtään", vastasi tämä. "Olette tehnyt sen ainoan teon, mikä vielä puuttui onneni täydellisyydestä."

Tämän jälkeen puristettiin käsiä vielä toiset viisi minuuttia, ja sen ohessa lausuttiin paljon kohteliaita sanoja, jotka eivät olleet ainoastaan kohteliaita, vaan vilpittömiäkin.

Sam oli velvollisuudentuntoisesti saattanut isänsä majataloon, kun hän palatessaan tapasi pihalla lihavan pojan, joka oli saanut tehtäväkseen tuoda kirjeen Emily Wardlelta.

"Kuulepas", sanoi Joe, joka oli harvinaisen puheliaalla tuulella. "Miten kaunis tyttö Mary onkaan, eikö niin? Olen niin rakastunut häneen, niin rakastunut."

Herra Weller ei vastannut mitään sanallisesti, mutta silmäili lihavaa poikaa hetkisen aivan jähmettyneenä tämän rohkeudesta, kuljetti tämän kauluksesta nurkan taa ja lähetti hänet menemään vaarattomalla, mutta kaikkien taiteen sääntöjen mukaisella potkulla. Sitten hän käveli vihellellen kotiinsa.

28. luku.

PICKWICK-KERHO LAKKAUTETAAN LOPULLISESTI, JA KAIKKI PÄÄTTYY KAIKKIEN

TYYDYTYKSEKSI.

Koko viikon herra Winkle vanhemman onnellisen saapumisen jälkeen herra Pickwick ja Sam Weller viipyivät poissa kotoa kaiket päivät, palaten parhaiksi päivälliselle ja pysyen silloinkin salaperäisen ja tärkeän näköisinä, mikä oli ihan vierasta heidän luonteilleen. Oli ilmeistä, että tekeillä oli jotakin vakavaa ja kohtalokasta, mutta erilaisia huhuja liikkui niiden varsinaisesta luonteesta. Eräät (niiden joukossa herra Tupman) olivat taipuvaisia luulemaan, että herra Pickwick suunnitteli avioliittoa, mutta tämän ajatuksen hylkäsivät naiset mitä jyrkimmin. Toiset taas kallistuivat pikemmin arvelemaan, että hän suunnitteli pitkää matkaa ja puuhaili par'aikaa alkuvalmistuksissa, mutta sen taas kumosi Sam itse ankarasti selittäen yhtäpitävästi, kun Mary häntä kuulusteli, ettei ollut aikonutkaan lähteä uusille matkoille. Vihdoin, kun koko seurue oli kuuden päivän ajan kiusannut aivojaan hyödyttömillä arveluilla, päätettiin yksimielisesti vaatia herra Pickwickiä selittämään käytöstään ja ilmoittamaan selvästi, miksi hän moisella tavalla karttoi ihailevien ystävien seuraa.

Tässä tarkoituksessa herra Wardle kutsui koko seurueen päivällisille "Adelphiin", ja kun pikarit olivat kiertäneet kahdesti, hän aloitti toimituksen.

"Olemme kaikki uteliaita tietämään, mitä olemme tehneet loukataksemme teitä ja saattaaksemme teidät karttamaan meitä ja antautumaan yksinäisiin kävelyretkiinne."

"Vai niin?" ihmetteli herra Pickwick. "Omituista, että juuri tänään olen vapaaehtoisesti päättänyt täydellisesti selittää kaiken. Niin että jos haluatte antaa minulle lasin viiniä lisää, tyydytän uteliaisuutenne."

Kolpakot kiersivät kädestä käteen poikkeuksellisen ripeästi, ja herra Pickwick katseli hilpeästi hymyillen ystäviensä kasvoja alkaen kertoa:

"Kaikki keskuudessamme tapahtuneet muutokset —tarkoitan avioliittoa, joka on solmittu, ja avioliittoa, joka kohta solmitaan, ja lisäksi niistä johtuvat muutokset — pakottivat minut heti ja tyynesti harkitsemaan tulevia suunnitelmiani. Päätin vetäytyä jonnekin rauhalliseen, kauniiseen seutuun Lontoon lähistölle. Löysin talon, joka täydelleen vastasi tarkoituksiani. Vuokrasin ja kalustin sen. Se on aivan valmis ottamaan minut vastaan, ja olen päättänyt heti muuttaa sinne, uskoen lujasti, että saan vielä elää viettääkseni monta rauhallista vuotta tyynessä yksinäisyydessä, ystävieni seuran ilahduttaessa minua läpi elämäni ja heidän rakastavan muistonsa seuratessa minua kuolemaan."

Tässä herra Pickwick vaikeni, ja hiljaista puheensorinaa kuului ympäri pöydän.

"Vuokraamani talo on Dulwichissa. Siinä on laaja puutarha, ja paikka on Lontoon ympäristön sievimpiä. Kalustuksessa on otettu kaikin tavoin huomioon kohtuullisen mukavuuden, ehkäpä hienoudenkin vaatimukset, mutta siitä saatte itse lausua arvostelunne. Sam tulee kanssani sinne. Olen Perkerin suosituksesta pestannut taloudenhoitajattaren — hyvin vanhan naisen — ja muita sellaisia palvelijoita, joita hänen mielestään tarvitsen. Aion vihkiä tämän pienen piilopaikkani juhlamenoin, jotka suuresti kiinnittävät mieltäni ja jotka vietetään itse paikalla. Toivoisin, ellei ystävälläni Wardlella ole mitään sitä vastaan, että hänen tyttärensä vihitään uudessa talossani samana päivänä, kun otan sen haltuuni. Nuorten ihmisten onni", herra Pickwick jatkoi hiukan liikuttuneena, "on aina ollut elämäni suurin mielihyvä. Sydäntäni lämmittää katsella noiden ystävien onnea, jotka ovat minulle rakkaimmat, oman kattoni alla."

Herra Pickwick vaikeni taas. Emily ja Arabella nyyhkyttivät kuuluvasti.

"Olen sekä henkilökohtaisesti että kirjeellisesti ollut yhteydessä kerhoni kanssa", jatkoi herra Pickwick, "antaen heille tiedon tarkoituksistani. Pitkän poissaolomme aikana se on saanut kärsiä paljon sisäisistä ristiriidoista, ja minun nimeni poistaminen jäsenluettelosta on — yhdessä erinäisten olosuhteiden kera — aiheuttanut sen hajoamisen. Pickwick-kerhoa ei enää ole olemassa."

"En milloinkaan aio surra sitä", jatkoi herra Pickwick hiljaisella äänellä, "en milloinkaan sure sitä, että olen uhrannut suurimman osan kahdesta vuodesta perehtyäkseni ihmisluonteen eri vivahduksiin ja muunnoksiin, vaikka uutuudenhakuni onkin monesta saattanut näyttää tyhjänpäiväiseltä. Kun olen uhrannut melkein koko entisen elämäni liikeasioihin ja varallisuuden hankkimiseen, on minulle vasta nyt valjennut useita kuvia, joista minulla ei ennen ollut mitään käsitystä, mikä toivoakseni on avartanut elämänkatsomustani ja kehittänyt ymmärtämystäni. Jos olen tullut tehneeksi varsin niukalti hyvää, uskon tehneeni vielä vähemmän pahaa, ja uskon, ettei seikkailuistani ainoakaan koidu minulle muuksi kuin huvittavien ja miellyttävien muistojen aiheeksi elämäni painuessa laskuaan kohti. Jumala teitä kaikkia siunatkoon."

Näin sanoen herra Pickwick täytti ja tyhjensi maljan vapisevin käsin, ja hänen silmänsä kostuivat, kun hänen ystävänsä nousivat yhtenä miehenä seisomaan ja joivat hänen maljansa kaikesta sydämestä.

Herra Snodgrassin häitä varten tehtiin hyvin vähän ennakkovalmistuksia. Kun hänellä ei ollut isää eikä äitiä ja hän oli alaikäisyytensä aikana ollut herra Pickwickin holhokki, tämä herra tunsi aivan hyvin hänen omaisuutensa ja edellytyksensä. Hänen selostuksensa molemmista tyydytti täydellisesti Wardlea — kuten melkein mikä selonteko hyvänsä olisi tyydyttänyt, sillä hyväsydäminen vanha herra oikein tulvi hilpeyttä ja ystävällisyyttä — ja kun Emilylle oli määrätty oivat myötäjäiset päätettiin, että vihkiminen toimitetaan jo neljän päivän kuluttua, mikä valmistelujen kiireellisyys syöksi kolme ompelijatarta ja yhden räätälin mielenvikaisuuden äärimmäiselle partaalle.

Hankittuaan postihevoset vaunujensa eteen herra Wardle lähti liikkeelle noutamaan äitiänsä kaupunkiin. Kun hän tavalliseen kiivaaseen tapaansa ilmoitti uutisensa vanhalle rouvalle, tämä pyörtyi siinä paikassa, mutta kun mummo heti viroitettiin henkiin, tämä käski muitta mutkitta ottaa esille silkkileninkinsä ja alkoi kertoa samanluontoisia tapauksia, jotka koskivat lady Tollimglower-vainajan vanhimman tyttären häitä. Niiden kertominen vei aikaa kolme tuntia, eivätkä ne kuitenkaan tulleet kerrotuiksi kuin puoliväliin.

Rouva Trundlelle täytyi ilmoittaa kaikista mahtavista valmistuksista, joita tehtiin Lontoossa, ja koska hänen terveydentilansa oli heikko, herra Trundle kertoi sen hänelle, jotteivät uutiset vaikuttaisi häneen liian voimakkaasti, mutta se oli turha pelko, koska arvon rouva heti kirjoitti Muggletoniin tilaten uuden hatun ja uuden mustan silkkipuvun ja ilmaisi muutenkin päätöksensä olla läsnä juhlassa. Tällöin herra Trundle kutsui lääkärin, ja tämä sanoi, että rouva Trundlen itsensä pitäisi parhaiten tietää, kuinka hän voi, mihin rouva Trundle vastasi, että hän tunsi täysin jaksavansa matkustaa ja että hän oli päättänyt lähteä, jolloin lääkäri, viisas ja hienotunteinen mies, joka tiesi, mikä oli hyväksi hänelle itselleen yhtä hyvin kuin muille, sanoi, että ehkäpä rouva Trundle jäämällä kotiin vahingoittaisi itseään paljon enemmän ikävissään kuin lähtemällä, niin että hänen ehkä oli paras mennä. Niin hän tekikin, ja lääkäri lähetti hyvin huomaavaisesti puolikymmentä lääkepulloa, jotka rouvan piti juoda matkalla.

Näitten kiusallisten puuhien lisäksi Wardle sai tehtäväkseen saattaa perille kaksi kirjettä kahdelle pienelle nuorelle neitoselle, joitten tuli toimia morsiustyttöinä ja jotka kirjeet saatuaan joutuivat epätoivoon, koska heillä ei ollut mitään "kapistuksia" valmiina niin tärkeää tilaisuutta varten eikä lainkaan aikaa valmistaa mitään — seikka, joka näytti herättävän molempien pienten neitien arvoisissa isissä pikimmin tyydytyksen tunteita. Mutta kuinka olikaan, vanhoja pukuja uusittiin ja uusia hattuja tehtiin, ja nuoret neitoset esiintyivät niin edukseen kuin heiltä suinkin saattoi odottaa. Ja kun he sitten juhlallisessa tilaisuudessa itkivät oikeassa paikassa ja vapisivat oikeaan aikaan, he suorittivat tehtävänsä kaikkien katselijoiden ihailua herättävällä tavalla.

Kuinka ne kaksi köyhää sukulaista lainkaan pääsivät Lontooseen — kävelivätkö he, istuivatko vaunujen takana, ajoivatko jonkun rattailla vai kantoivat toisiaan vuorotellen — se on epävarmaa. Mutta paikalla he olivat, ennen Wardleakin, ja ensimmäisinä kolkuttamassa herra Pickwickin ovelle hääaamuna — juuri nuo köyhät sukulaiset, pelkkää hymyä ja paidan kauluksia.

Heidät otettiin tietenkin hyvin ystävällisesti vastaan, sillä rikkaus tai köyhyys ei merkinnyt herra Pickwickille mitään. Uudet palvelijat olivat perin vilkkaita ja alttiita, Sam oli verrattoman hyvällä ja kujeellisella tuulella, ja Mary säteili kauneutta somissa hepenissään.

Sulhanen, joka kahden, kolmen viime päivän aikana oli asunut talossa, kiiruhti hyvin kohteliaana Dulwichin kirkkoon kohtaamaan morsiantaan herra Pickwickin, Ben Allenin, Bob Sawyerin ja herra Tupmanin saattamana. Sam Weller istui ulkopuolella, napinreiän koristeena valkoinen nauha, hänen unelmiensa naisen lahja, ja pukeutuneena uuteen ja komeaan, varta vasten tilaisuutta varten keksittyyn virkapukuun. Heitä vastaan tulivat Wardlet ja Winklet ja morsian ja morsiustytöt ja Trundlet, ja kun juhlallisista menoista oli suoriuduttu, ajopelit vierivät ratisten takaisin herra Pickwickin tarjoamille aamiaisille, missä pieni herra Perker jo odotti heitä.

Täällä katosivat sitten kaikki menojen juhlallisemman osan jättämät kevyet pilvet. Jokaisen kasvot loistivat ilosta, ei kuulunut mitään muuta kuin onnentoivotuksia ja ylistyksiä. Kaikki oli niin kaunista! Ruohokenttä talon edessä, puisto sen takana, pieni ansari, ruokasali, makuuhuoneet, tupakkahuone ja ennen kaikkea työhuone maalauksineen ja nojatuoleineen ja omituisine kaappeineen ja kummallisine pöytineen ja lukemattomine kirjoineen, suurine, iloisine ikkunoineen, jotka olivat miellyttävälle ruohokentälle päin ja joista näkyi sievä maisema, sinne tänne sirottuneine, melkein puiden peitossa piileskelevine pienine taloineen. Ja entä ikkunaverhot ja tuolit ja sohvat! Kaikki oli niin kaunista, niin ehjää, niin sievää ja niin oivallisen aistikkaasti valittua, sanoi jokainen, että oli todellakin mahdoton ratkaista, mitä eniten piti ihailla.

Ja tämän kauneuden keskellä seisoi herra Pickwick kasvot hymyn kirkastamina, jota ei ainoankaan miehen ja naisen enempää kuin lapsenkaan sydän voinut vastustaa, itse onnellisimpana joukossa, puristaen taas ja yhä uudelleen samojen ihmisten käsiä, ja milloin hän ei käyttänyt käsiään siihen, hän hykerteli niitä mielissään kääntyillen eri suunnille, jokaisen uuden tunnustuksen ja uteliaisuuden ilmaisun kuullessaan ja ilahduttaen jokaista hilpeyttä ja tyytyväisyyttä ilmaisevalla katseellaan.

Ilmoitettuaan että aamiainen on pöydässä, Herra Pickwick taluttaa vanhan rouvan (joka on puhunut hyvin kaunopuheisesti lady Tollimglower-vainajasta) pitkän pöydän yläpäähän. Wardle istuutuu alapäähän, ystävykset järjestäytyvät molemmin puolin, Sam asettuu paikalleen isäntänsä tuolin taakse, juttelu ja nauru lakkaa; pöytäluvun luettuaan herra Pickwick vaikenee hetkeksi ja katselee ympärilleen. Hänen niin tehdessään vierii hänen poskiaan pitkin kyyneleitä, ilmaisten hänen ilonsa täydellisyyttä.

Jättäkäämme vanha ystävämme tällaisen sekoittamattoman onnen hetkenä, joita, jos niitä haemme, aina on muutama kirkastamassa lyhyttä elomme hetkeä. Täällä murheen laaksossa on raskaita varjoja, mutta sen valot ovat vastakohdan ansiosta sitä voimakkaampia. Muutamilla ihmisillä on, niinkuin lepakoilla ja pöllöillä, paremmat silmät näkemään pimeää kuin valoa. Meillä ei ole sellaista näkökykyä, ja meitä miellyttää enemmän luoda viimeinen jäähyväiskatseemme monien yksinäisten hetkien kuviteltuihin tovereihin silloin, kun maailman lyhytaikainen auringonpaiste täydeltä terältä loistaa heidän ylleen.

Useimpien ihmisten kohtalona, jotka ottavat osaa elämän hyörinään ja saavuttavat vaikkapa vain elämän kevätkauden, on saada monia oikeita ystäviä ja kadottaa ne luonnon järjestyksen mukaan. Kaikkien kirjailijoiden tai kertojien kohtalona on luoda kuviteltuja ystäviä ja kadottaa heidät taiteen sääntöjen mukaan. Mutta heidän onnettomuutensa mitta ei silloinkaan ole täysi, sillä heitä vaaditaan vielä selostamaan heidän loppuvaiheensakin.

Tätä tapaa noudattaen — eittämättömästi huono tapa! — liitämme tähän muutamia elämäkerrallisia tietoja herra Pickwickin luo kokoontuneesta seurueesta.

Kun vanha isä oli täydellisesti ottanut armoihinsa herra ja rouva Winklen, nämä asettuivat hiukan myöhemmin asumaan äsken rakennettuun taloon, tuskin puolen mailin päähän Pickwickistä. Kun herra Winkle sai paikan Cityssä isänsä asiamiehenä eli pääkaupungin-kirjeenvaihtajana, hän vaihtoi vanhan pukunsa englantilaisten tavalliseen vaatetukseen ja esiintyi sitten aina yllään kaikki sivistyneen kristityn ulkonaiset merkit.

Herra ja rouva Snodgrass asettuivat Dingley Delliin, josta he ostivat pienen tilan, ja viljelivät sitä paremminkin jotakin tehdäkseen kuin hyötyäkseen. Herra Snodgrassilla, joka silloin tällöin esiintyy hajamielisenä ja alakuloisena, on yhä ystäviensä ja tuttaviensa keskuudessa suuren runoilijan maine, vaikk'emme tiedäkään hänen milloinkaan kirjoittaneen mitään tämän uskon vahvistamiseksi. On olemassa monta kirjallista, filosofista ja muuta kuuluisuutta, joiden suuri maine lepää samanlaisilla perusteilla.

Kun ystävät olivat menneet naimisiin ja herra Pickwick asettunut paikoillaaneläjäksi, sijoittui herra Tupman Richmondiin, jossa hän sittemmin on asunut. Hän kävelee aina pengermällä kesäkuukausina nuorekkaan ja eloisan näköisenä, mikä on hankkinut hänelle useiden vanhentuvien, yksinäisten, lähistöllä asuvien naisten ihailun. Hän ei ole enää milloinkaan kosinut.

Ilmoitettuaan liikkeensä sulkemisesta virallisessa lehdessä herra Bob Sawyer muutti Bengaliin herra Benjamin Allenin seurassa, kun molemmat herrat olivat saaneet Itä-Intian kauppaseuralta välskärin paikan. Heissä oli kummassakin keltakuume neljätoista kertaa, ja silloin he päättivät koettaa, mitä vähäinen raittius vaikuttaisi, mistä pitäen he ovat voineet hyvin.

Rouva Bardell vuokrasi huoneensa hyvin edullisesti monelle seurustelunhaluiselle, yksinäiselle herrasmiehelle, mutta ei ole enää kertaakaan nostanut syytettä avioliittolupauksen rikkomisesta. Hänen asiamiehensä, herrat Dodson ja Fogg, jatkavat toimintaansa, josta he saavat runsaat tulot, ja heitä pidetään yleensä terävimpinä terävien joukossa.

Sam Weller piti sanansa ja pysyi naimattomana kaksi vuotta. Kun vanha taloudenhoitajatar tämän ajan kuluttua kuoli, herra Pickwick otti Maryn sille paikalle, asettaen ehdoksi, että hänen oli heti paikalla mentävä naimisiin Samin kanssa, kuten Mary vikisemättä tekikin. Siitä tosiseikasta, että kaksi reipasta pikku poikaa näkyy usein puutarhan takaportilla, on syytä olettaa, että hänellä on perhettäkin.

Vanhempi herra Weller ajoi vaunuja vuoden ajan, mutta sai sitten luuvalon, jolloin hänen oli pakko luopua ammatistaan. Herra Pickwick oli sijoittanut lompakon sisällyksen hänen nimiinsä niin hyvin, että hänellä oli kohtuulliset tulot, millä elää, joten hän yhä asuu majatalossa Shooters Hillin luona, missä häntä kunnioitetaan melkein kuin oraakkelia, ja hän kehuu kovasti sillä, että on herra Pickwickin tuttava. Hän on säilyttänyt mitä sammumattomimman vastenmielisyyden kaikkia leskiä kohtaan.

Herra Pickwick itse asui edelleen uudessa talossaan, järjestellen vapaahetkinään muistiinpanojaan, jotka hän sitten aikanaan jätti kuuluisan kerhonsa sihteerille, tai kuunnellen Sam Wellerin lukevan ääneen ja tekevän mitä milloinkin mieleensä juolahtavia huomautuksia, jotka eivät milloinkaan olleet herättämättä herra Pickwickissä suurta hilpeyttä. Aluksi hänellä oli aika lailla kiusaa siitä, että herrat Snodgrass, Winkle ja Trundle ehtimiseen pyysivät häntä heidän perillistensä kummiksi, mutta nyt hän on tottunut siihen ja toimii kuin itsestään luonnollisessa tehtävässä. Herra Pickwickillä ei ollut milloinkaan syytä katua herra Jingleä kohtaan osoittamaansa hyvyyttä, sillä tästä henkilöstä ja Job Trotterista tuli aikanaan yhteiskunnan arvokkaita jäseniä, vaikka he ovatkin aina kieltäytyneet palaamasta entisten seikkailujensa ja kiusaustensa tapahtumapaikoille. Herra Pickwick on nykyään hieman kivulloinen, mutta on säilyttänyt koko entisen nuorekkaan henkensä, ja hänet voi vielä usein nähdä katselemassa maalauksia Dulwichin museossa tai nauttimassa kävelystä miellyttävällä asuinseudullaan kauniina päivinä. Kaikki lähiseudun köyhät tuntevat hänet ja nostavat aina hyvin kunnioittavasti hattuaan hänet kohdatessaan. Lapset jumaloivat häntä, samoin koko ympäristökin. Joka vuosi hän lähtee suureen perhe-riemujuhlaan Wardlen luo, ja silloin ja kaikissa muissa tilaisuuksissa seuraa häntä poikkeuksetta uskollinen Sam, sillä tämän ja hänen isäntänsä välillä vallitsee luja ja molemminpuolinen kiintymys, jota ei saata katkaista mikään muu kuin kuolema.

Loppu.

Viiteselitykset:

[1] Sub poena, haaste, jolla joku henkilö sakon uhalla kutsutaan todistajaksi, jolloin todistajapalkkiota suoritetaan shillinki.

[2] Murhattiin myytäväksi anatomiselle laitokselle. Sana johtuu Burke-nimisestä kuuluisasta rikollisesta, joka v. 1829 kärsi kuolemanrangaistuksen Edinburgissa useasta tällaisesta rikoksesta.

[3] Alkutekstissä kääntämätön sanaleikki. (Suom.).

[4] Monkey = apina. (Suom.).

[5] Lahti Australian itärannikolla. — (Suom.).

[6] Kveekarit eivät nosta kenellekään hattuaan. (Suom.).

[7] Habeas corpus-akti, Englannissa v. 1679 säädetty laki, joka kieltää aiheettoman vangittunapitämisen. — (Suom.).

[8] Korkeinta luokkaa Lloydin rekisterissä.

[9] V. 1604 toimeenpannun "ruutisalaliiton" jäseniä. Tarkoituksena oli räjähdyttää 5.11.1605 ilmaan parlamentin avajaisissa kuningas Jaakko I, kruununperillinen ja molempien huoneiden jäsenet, G.F. otti tihutyön tehdäkseen. Salaliitto tuli ilmi, ja mm. G.F. mestattiin. — Vielä nytkin tarkastetaan parlamenttitalon holvit ennen uuden parlamentin kokoontumista muistona tuosta salaliitosta. — (Suom.).

[10] Suom. Arvi Kivimaa.

[11] Tunnetun englantil. pilalehden päähenkilö. (Suom.).