Asiasanasto.fi

← Tekijänoikeusvapaa kirjasto

Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit II

Charles Dickens (1812–1870)

Romaani·1837·suom. 1932·10 t 11 min·111 754 sanaa

Romaani seuraa herra Pickwickin ja hänen kerholaistensa matkoja ja kommelluksia viktoriaanisessa Englannissa. Teos koostuu huumorin sävyttämistä tarinoista, joissa kohdataan monenlaisia ihmistyyppejä kuten sanavalmis palvelija Sam Weller.


Charles Dickensin 'Pickwic-kerhon jälkeenjääneet paperit II' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2711. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.

Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Sirkku Häyhä-Karmakainen ja Projekti Lönnrot.

Lataa .txt

PICKWICK-KERHON JÄLKEENJÄÄNEET PAPERIT II

Kirj.

Charles Dickens

Suomentanut

Eino Palola

Porvoo • Helsinki,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1932.

TOINEN OSA

1. luku.

KUINKA PICKWICKILÄISET TUTUSTUIVAT KAHTEEN MIELLYTTÄVÄÄN NUOREEN

MIEHEEN, JOTKA KUULUIVAT ERÄÄSEEN VAPAASEEN AMMATTIIN, KUINKA HE

JATKOIVAT TÄTÄ TUTTAVUUTTA, KUINKA HE HUVITTELIVAT JÄÄLLÄ JA KUINKA

HEIDÄN ENSIMMÄINEN VIERAILUNSA PÄÄTTYI.

"No, Sam", sanoi herra Pickwick, kun tämä suosittu palvelija astui
hänen makuuhuoneeseensa tuoden lämmintä vettä joulupäivän aamuna. "Onko
yhä pakkanen?"

"Pesuvesialtaassa on jääkuori", vastasi Sam.

"Kylmä ilma siis", totesi herra Pickwick.

"Mainio ilma niille, joilla on hyvät turkit, kuten jääkarhu sanoi
itsekseen jäällä luistellessaan", vastasi herra Weller.
"Olen alhaalla neljännestunnin kuluttua", ilmoitti herra Pickwick
irroittaen yömyssynsä nauhoja.
"Hyvä on, herra", vastasi Sam. "Siellä alhaalla on pari
koivenkatkaisijaa."

"Pari mitä?" huudahti herra Pickwick nousten istumaan vuoteessaan.

"Pari koivenkatkaisijaa."

"Mitä ne koivenkatkaisijat ovat?" ihmetteli herra Pickwick oikein
älyämättä, mistä kummasta oli kysymys.
"Mitä! Ettekö tiedä, herra, mitä koivenkatkaisijat ovat? Luulin
jokaisen tietävän, että koivenkatkaisija on haavuri."

"Vai haavuri!" sanoi herra Pickwick hymyillen.

"Juuri niin, herra", vastasi Sam. "Eivätkä ne miehet, jotka ovat tuolla
alhaalla, edes ole vielä ihan oikeita koivenkatkaisijoita; ne vasta
harjoittelevat."
"Toisin sanoen lääketieteen ylioppilaita, vai kuinka?" virkkoi herra
Pickwick.

Sam Weller nyökkäsi myöntävästi.

"Se ilahduttaa minua", sanoi herra Pickwick heittäen yömyssynsä
tarmokkaasti peitteelle. "Ne ovat hienoja poikia, oikein aika poikia,
joiden arvostelukyvyn ovat havainnot ja harkinta kypsyttäneet ja maun
lukeminen ja opiskelu jalostanut. Sepä oli oikein hauskaa."

"Ne polttelevat sikareja keittiön takan ääressä", kertoi Sam.

"Ahaa", virkkoi herra Pickwick; "he ovat täynnänsä ystävällisiä
tunteita ja sielunvilkkautta. Juuri sellaista haluankin nähdä."
"Ja toinen heistä", jatkoi Sam välittämättä isäntänsä keskeytyksestä,
"on nostanut jalkansa pöydälle ja juo puhdasta konjakkia, kun taas se
toinen — rillisilmä — on saanut osteritynnyrin koipiensa väliin ja
aukoo ostereita kuin höyrynvoimalla ja heti kun on niellyt ne, paiskaa
kuorilla sitä nuorta unikekoa, joka istuu sikeässä unessa keittiön
uuninnurkassa."

"Nerokkaan hengen kujeita, Sam", selitti herra Pickwick. "Saat mennä!"

Sam lähti käskyä noudattaen, ja neljännestunnin kuluttua herra Pickwick
lähti alas aamiaiselle.
"Siinä hän vihdoinkin on", sanoi ukko Wardle. "Pickwick, tässä on neiti
Allenin veli, herra Benjamin Allen. Sanomme häntä Beniksi, ja saatte
tehdä samoin, jos haluatte. Tämä herra taas on hänen hyvin läheinen
ystävänsä..."
"Herra Bob Sawyer", tokaisi herra Benjamin Allen, minkä jälkeen herra
Benjamin Allen ja herra Bob Sawyer nauroivat yhteen ääneen.
Herra Pickwick kumarsi Bob Sawyerille ja Bob Sawyer kumarsi herra
Pickwickille. Sitten Bob ja hänen hyvin läheinen ystävänsä kävivät
hyvin innokkaasti käsiksi edessään oleviin ruokatavaroihin, ja herra
Pickwickillä oli tilaisuus tarkastella heitä kumpaakin.
Herra Benjamin Allen oli jykevä, paksu, lyhytkasvuinen nuorukainen,
jonka musta tukka oli leikattu verraten lyhyeksi ja kalpeat kasvot
venähtäneet pitkähköiksi. Hän oli koristautunut silmälaseilla ja
käytti valkeaa kaulaliinaa. Hänen yksirivisen pitkän takkinsa alla,
joka oli napitettu leukaan saakka, näkyi tavallinen määrä pippurin
ja suolanvärisiä housunlahkeita, jotka päättyivät epätäydellisesti
kiilloitettuihin kenkiin. Vaikka hänen takkinsa hihat olivat lyhyet,
ei niiden alta näkynyt aavistustakaan liinaisista kalvosimista,
ja vaikka hänellä oli naamaa riittämiin, jotta olisi ollut tilaa
paidankauluksellekin, ei hänen kaulansa koristeena voinut havaita
merkkiäkään moisesta lisäkkeestä. Yleensä hän oli ikään kuin vähän
ruosteensyömän näköinen, ja hänestä lähti voimakas, oikein täysikypsän
havannasikarin haju.
Bob Sawyerilla oli karkea, sininen takki; se ei ollut oikeastaan
päällystakki eikä tavallinen, vaan siinä oli molempien luonnetta ja
ominaisuuksia, ja hänestä uhosi tuollaista erikoisen huolimatonta
nokkeluutta ja kopeilevaa käytöstä, mikä on ominaista sellaisille
herrasmiehille, jotka päivällä tupakoivat kaduilla ja yöllä huutavat
ja kirkuvat samoilla paikoilla, puhuttelevat tarjoilijoita etunimeltä
ja tekevät kaikenlaisia muitakin yhtä sukkelia tekosia. Hänellä
oli isoruutuiset housut ja suuret, karkeat, kaksiriviset liivit.
Ulkona ollessaan hän käytti isonuppista, paksua keppiä. Hän karttoi
hansikkaita; kaiken kaikkiaan hän oli kuin jonkinlainen rappiolle
joutunut Robinson Crusoe.
Sellaisia olivat nuo kaksi arvohenkilöä, joille herra Pickwick
esiteltiin, kun hän istuutui aamiaispöytään jouluaamuna.

"Kaunis aamu, hyvät herrat", sanoi herra Pickwick.

Herra Bob Sawyer ilmaisi kevyesti nyökäten myöntymyksensä ja pyysi
herra Benjamin Allenilta sinappia.
"Oletteko tulleet kaukaakin tänä aamuna, hyvät herrat?" tiedusteli
herra Pickwick.

"Muggletonin 'Sinisestä Leijonasta'", vastasi herra Allen lyhyesti.

"Teidän olisi pitänyt liittyä seuraamme eilen illalla", sanoi herra
Pickwick.
"Niin olisi pitänyt", vastasi Bob Sawyer, "mutta niiden viina oli liian
hyvää, jotta siitä olisi voinut luopua yhdessä rytäkässä. Eikö niin,
Ben?"
"Joo", vastasi herra Benjamin Allen. "Eivät sikaritkaan olleet
hullumpia, eivätkä porsaankyljyksetkään. Vai mitä, Bob?"

"Eivät suinkaan", myönsi Bob.

Nuo erittäin läheiset ystävykset hyökkäilivät aamiaisen kimppuun vielä
innokkaammin kuin äsken, ikään kuin edellisen illan aterian muisto
olisi antanut ravinnolle uutta viehätystä.

"Pistä liiveihisi Bob!" kehoitti herra Allen rohkaisevasti toveriaan.

"Liiveihinpä hyvinkin", vastasi Bob Sawyer. Ja niin hän, totta
puhuaksemme, tekikin.
"Ei mikään anna niin hyvää ruokahalua kuin ruumiiden leikkeleminen",
sanoi herra Bob Sawyer katsellen ympäri pöytää.

Herra Pickwickiä puistatti hiukan.

"Muistaessani, Bob", sanoi herra Allen, "joko sait loppuun sen jalan?"

"Melkein", vastasi Sawyer ottaen samalla eteensä puolikkaan kanaa. "Se
oli merkillisen jäntevä lapsen jalaksi."

"Niinkö?" kysyi herra Allen välinpitämättömästi.

"Niin oli", sanoi Bob Sawyer suu täynnä.

"Kirjoitin nimeni Aasiksen listaan saadakseni käsivarren", sanoi herra
Allen. "Rupesimme porukkaan saadaksemme yhteisen raadon, ja lista on jo
melkein täynnä, mutta emme saa mistään kaveria, joka tahtoisi pään. Ota
sinä se."

"En huoli", vastasi Bob Sawyer, "ei minulla ole varaa ylellisyyteen."

"Älä lörpötä!"

"En tosiaankaan voi", väitti Bob Sawyer. "Minulla ei olisi mitään
aivoja vastaan, mutta en voi panna likoon kokonaista päätä."
"Vaietkaa jo, hyvät herrat, pyydän", sanoi herra Pickwick. "Kuulen
naisten tulevan."
Herra Pickwickin puhuessa naiset, joita herrat Snodgrass, Winkle ja
Tupman kohteliaasti saattelivat, palasivat aamukävelyltä.
"Kas, Ben!" sanoi Arabella äänen ilmaistessa enemmän hämmästystä kuin
ihastusta, kun näki veljensä.

"Aion viedä sinut huomenna kotiin", vastasi Benjamin.

Herra Winkle kalpeni.

"Etkö näe Bob Sawyeriä, Arabella?" kysyi herra Benjamin Allen
jonkinverran moittivasti. Arabella ojensi sirosti kätensä
tunnustaakseen Bob Sawyerin läsnäolon. Vihan värähdys sävähdytti herra
Winklen sydäntä, kun Bob Sawyer huomattavasti puristi ojennettua kättä.
"Rakas Ben", sanoi Arabella punastuen, "onko sinut esitelty herra
Winklelle?"
"Ei ole, mutta se olisi minulle hyvin mieluista", vastasi hänen
veljensä vakavasti. Tässä herra Allen kumarsi äkeästi herra Winklelle,
kun taas herrat Winkle ja Bob Sawyer katselivat toisiaan selvästi
epäluuloisesti kulmainsa alta.
Molempien uusien vieraiden tulo ja siitä johtunut herra Winklen ja
nuoren, turkissuisia kenkiä käyttävän neidin hermostuminen olisi
kaikesta päättäen aiheuttanut perin epämieluisan keskeytyksen
seurueen hilpeyteen, jolleivät herra Pickwickin hupaisuus ja
isännän hyväntuulisuus olisi ponnistelleet äärimmäisyyksiin saakka
yhteiseksi hyväksi. Herra Winkle tunkeutui asteittain herra Benjamin
Allenin suosioon, ryhtyipä ystävälliseen keskusteluun herra Bob
Sawyerinkin kanssa, joka viinan, aamiaisen ja puhelun virkistämänä
vähitellen kohosi hilpeyden ylimmälle tasolle ja kertoi hyvin
hauskasti miellyttävän jutun siitä, kuinka paise poistettiin erään
herrasmiehen päästä, jota selostusta hän havainnollisti osteriveitsen
ja leipäkannikan avulla koko seurueen suureksi mielenylennykseksi.
Sitten kaikki lähtivät kirkkoon, jossa herra Benjamin Allen nukahti
sikeästi, kun taas herra Bob Sawyer käänsi mielensä pois maallisista
asioista sillä kekseliäällä toimituksella, että kaiversi nimensä penkin
istuimeen neljän tuuman pituisilla, lihavilla kirjaimilla.
"No nyt", sanoi Wardle, kun tukeva aamiaispäivällinen, jossa voimakas
olut ja kirsikkaviina olivat miellyttävänä särpimenä, oli kunnialla
syöty, "mitä arvelisitte siitä, jos mentäisiin tunniksi jäälle? Meillä
on hyvää aikaa."

"Erinomaista!" sanoi herra Benjamin Allen.

"Mainiota!" huudahti herra Bob Sawyer.

"Te luistelette tietysti, herra Winkle?" sanoi Wardle.

"Ky... kyllähän mi... minä", vastasi herra Winkle, "mutta en ole
harjoitellut moneen aikaan."
"Mutta luistelkaa sentään, herra Winkle", sanoi Arabella. "Katselen
sitä niin mielelläni."
"Se on niin siroa", sanoi toinen neiti. Kolmas neiti sanoi, että
se oli hienoa, ja neljäs ilmaisi mielipiteenään, että se oli niin
"joutsenmaista".
"Tekisin niin ihan varmasti", myöntyi herra Winkle punastuen, "mutta
minulla ei ole luistimia".
Tämä este raivattiin heti pois tieltä. Trundlella oli kahdet luistimet,
ja lihava poika ilmoitti, että alhaalla oli lisäksi puolikymmentä,
minkä johdosta herra Winkle sanoi olevansa hyvin iloinen, ja näytti
hyvin onnettomalta.
Ukko Wardle vei joukon jokseenkin laajalle luistinradalle, ja kun
lihava poika ja Sam Weller olivat lapioineet ja lakaisseet pois yöllä
sataneen lumen, kiinnitti herra Bob Sawyer jalkaansa luistimet niin
näppärästi, että se herra Winklen mielestä oli ihan ihmeellistä,
ja piirsi ympyröitä vasemmalla jalallaan ja leikkasi kahdeksaisia
ja kirjoitti jäälle, kertaakaan pysähtymättä hengähtämään, suuren
joukon hauskoja ja hämmästyttäviä kuvioita herra Pickwickin, Tupmanin
ja naisten suureksi tyydytykseksi, joka tyydytys saavutti oikean
innostuksen huipun, kun ukko Wardle ja Benjamin Allen, samaisen Bob
Sawyerin avustamina, toimittivat salaperäisiä temppuja, joita he
sanoivat "kelaksi".
Koko tämän ajan oli herra Winkle kasvot ja kädet sinisinä kylmästä
koettanut pakottaa rautapiikkiä saappaittensa pohjiin. Hän pisti
herra Snodgrassin avulla, joka tiesi luistelusta melkein yhtä paljon
kuin hindu, luistimet takaperin jalkaansa ja sai remmit hyvin
monimutkaiseksi ja sekavaksi rykelmäksi. Vihdoin saatiin herra Wellerin
avustaessa nuo kovan onnen luistimet vahvasti kierretyiksi paikoilleen
ja hihnoitetuiksi, ja herra Winkle nostettiin jaloilleen.
"No niin, herra", sanoi Sam rohkaisevasti, "lähtekääpä liikkeelle ja
näyttäkää niille, kuinka oikein mennään".
"Seis, Sam, seis!" sanoi herra Winkle vavisten ankarasti ja tarttuen
kiinni Samin käsivarsiin kuin hukkuva. "Kuinka liukasta täällä onkaan!"

"... hyvin tavallista jäällä, herra", vastasi Sam. "Lopettakaa, herra."

Tämä herra Wellerin viime huomautus kohdistui siihen liikkeeseen, jonka
herra Winkle juuri sillä hetkellä teki, yrittäen nimittäin hurjasti
heittää säärensä ilmaan ja iskeä takaraivonsa jäähän.
"Nämä... nämä luistimet ovat kovin kömpelöt, eikö niin, Sam?" kysyi
herra Winkle änkyttäen.
"Minä pelkään, että niiden päällä seisoo vähän kömpelö herra", vastasi
Sam.
"No, Winkle!" huusi herra Pickwick ollenkaan aavistamatta, että jotakin
oli hullusti. "Tulkaa, naiset odottavat teitä kiihkeästi!"
"Kyllä, kyllä", vastasi herra Winkle kolkosti hymyillen, "olen juuri
tulossa".
"Aikoo juuri aloittaa", sanoi Sam yrittäen päästä irti. "Nyt eteenpäin,
herra!"
"Odota hetkinen, Sam", läähätti herra Winkle iskien Samille silmää
hyvin ystävällisesti. "Muistan juuri, että minulla on kotona pari
takkia, joita en tarvitse. Saat ne, Sam."

"Kiitoksia, herra", sanoi Sam.

"Älä huoli nostaa hattuasi, Sam", sanoi herra Winkle kiireesti. "Älä
ota kättäsi pois sitä varten! Aioin antaa sinulle tänä aamuna viisi
shillinkiä joululahjaksi, Sam. Annan ne sinulle tänä iltana."

"Olette kovin hyvä, herra", vastasi Sam.

"Mutta pidäthän aluksi kiinni minusta, Sam?" kysyi herra Winkle. "Sillä
lailla, se on oikein. Kyllä minä tästä kohta perille pääsen, Sam. Ei
liian nopeasti, Sam, ei liian nopeasti."
Eteenpäin kumartuneena, ruumis puoleksi kaksinkerroin, pääsi
Winkle Samin avulla yli jään hyvin kummallisella ja hyvin vähän
joutsenmaisella tavalla, kun herra Pickwick asioista tietämättä huusi
toiselta rannalta:

"Sam!"

"Mitä herra?"

"Tule tänne, tarvitsen sinua!"

"Antakaa nyt mennä, herra", sanoi Sam. "Ettekö kuule, että isäntä
kutsuu? Päästäkää irti, herra!"
Ankaralla ponnistuksella herra Weller riuhtaisihe irti kauhistuneen
pickwickiläisen otteesta ja antoi samalla onnettomalle herra Winklelle
aikamoisen vauhdin. Niin varmasti, ettei millään taidolla eikä
harjoituksella olisi voinut sellaista saavuttaa tuo onneton mies ajoi
nopeasti keskelle kehää juuri samalla hetkellä kun herra Bob Sawyer
suoritti verrattoman kaunista kuviota. Herra Winkle törmäsi päätä
pahkaa häneen, ja he molemmat kaatua mätkähtivät raskaasti jäälle.
Herra Pickwick juoksi paikalle. Bob Sawyer oli noussut jaloilleen,
mutta herra Winkle oli liian viisas tekemään mitään sellaista luistimet
jalassa. Hän istui jäällä tehden kouristuksen tapaisia yrityksiä
hymyilläkseen, mutta hänen kasvojensa jokaisesta piirteestä kuvastui
hätä.

"Loukkasitteko itsenne?" kysyi herra Benjamin Allen hyvin levottomana.

"En pahasti", sanoi herra Winkle hieroen selkäänsä hyvin kovasti.

"Toivon, että sallitte minun iskeä suontanne", sanoi herra Bob Sawyer
hyvin innokkaasti.

"Ei, kiitoksia vain", virkkoi herra Winkle kiireesti.

"Luulen kyllä, että se olisi parasta", sanoi Allen.

"Kiitoksia vain", vastasi herra Winkle, "olisin mieluummin ilman."

"Mitä te asiasta arvelette, herra Pickwick?" kysyi Bob Sawyer.

Herra Pickwick oli kiihtynyt ja kiukkuinen. Hän viittasi Sam Wellerille
ja käski ankaralla äänellä: "Riisu häneltä luistimet!"
"Ei, enhän minä vielä oikein ehtinyt alkuunkaan", vastusteli herra
Winkle.

"Riisu häneltä luistimet!" toisti herra Pickwick lujasti.

Käskyä ei voinut vastustaa. Herra Winkle salli ääneti Samin noudattaa
sitä.

"Nosta hänet ylös", sanoi herra Pickwick. Sam teki työtä käskettyä.

Herra Pickwick perääntyi muutaman askeleen päähän seurueesta ja
viitaten ystäväänsä lähestymään kiinnitti häneen tutkivan katseensa
ja lausui hiljaisella, mutta selvällä ja painokkaalla äänellä nämä
huomattavat sanat:

"Olette humpuukimestari, hyvä herra!"

"Mitä?" kysyi herra Winkle sävähtäen.

"Humpuukimestari! Mutta puhun selvemmin, jos haluatte: Olette veijari,
hyvä herra!"
Näin sanoen herra Pickwick kääntyi hitaasti pois ja palasi ystäviensä
luokse.
Herra Pickwickin purkaessa itsestään äsken kerrottua mielipidettä
harjoittivat herra Weller ja lihava poika, jotka yhteisin
ponnistuksin olivat laittaneet liukuradan, liukumista kerrassaan
mestarillisesti ja loisteliaasti. Etenkin Sam Weller suoritti tuon
kauniin taideliukumistempun, jota yleensä sanotaan "kolkuttamiseksi
rajasuutarin ovelle" ja joka tehdään liukumalla jäätä pitkin yhdellä
jalalla samalla kuin toisella silloin tällöin koputetaan siihen, kuin
kirjeenkantaja oveen. Liukurata oli pitkä ja hyvä, ja tuossa liikkeessä
oli jotakin, mitä herra Pickwick, jolle tuli kylmä paikoillaan
seisomisesta, ei saattanut olla kadehtimatta.
"Tuo näyttää hyvin lämmittävältä ruumiinharjoitukselta", huomautti
hän Wardlelle, kun tämä herrasmies puuskutti ihan hengästyneenä
väsymättömän innokkaasti piirreltyään jäähän monimutkaisia
mittausopillisia tehtäviä.

"Kyllä se on sellaista", vastasi Wardle. "Osaatteko liukua?"

"Osasin kyllä pikku poikana katuojissa", vastasi herra Pickwick.

"Koettakaapa nyt!" kehoitti Wardle.

"Niin, olkaa hyvä, herra Pickwick!" huusivat kaikki naiset.

"Olisin hyvin onnellinen, jos voisin tuottaa teille huvia", vastasi
herra Pickwick, "mutta en ole harrastanut tällaista kolmeenkymmeneen
vuoteen."
"Hui hai! lorua!" sanoi Wardle ottaen luistimet jalastaan kiireesti,
mikä oli ominaista kaikelle hänen toiminnalleen. "No niin, minä lähden
seuraksenne, tulkaa!" Ja niinpä lähti tuo hyväntuulinen vanha herra
kiitämään liukurataa pitkin niin nopeasti, että se hipoi hyvin läheltä
herra Wellerin ennätystä ja voitti täydellisesti lihavan pojan.
Herra Pickwick epäröi, tuumaili, veti hansikkaat käsistään ja pisti
ne hattuunsa, liukui pari kertaa lyhyen matkan, pysähtyi yhtä usein,
otti vihdoin uutta vauhtia ja liukui hiljaa ja totisena pitkin rataa
jalat ainakin kyynärän ja neljänneksen päässä toisistaan, kaikkien
katselijoiden riemuhuutojen kaikuessa.
"Pitäkää rokka lämpimänä, herra!" huusi Sam, ja taas tuli Wardle alas,
sitten herra Pickwick, sitten Sam ja sitten herra Winkle ja sitten
Bob Sawyer, sitten lihava poika ja sitten herra Snodgrass toistensa
kintereillä ja kiitäen peräkkäin yhtä innokkaasti kuin olisi heidän
tulevaisuutensa riippunut heidän nopeudestaan.
Oli mitä suurimmassa määrässä kiintoisaa katsella, millä tavoin
herra Pickwick suoritti osansa menoissa, seurata sitä kiduttavaa
levottomuutta, jota hän tunsi tuijottaessaan jäljessä tulijaa, kun
tämä lähestyi häntä uhaten heti paikalla kaataa hänet, nähdä hänen
vähitellen pääsevän kiusaantuneesta ilmeestään, tarkata leikkisää
hymyä, joka kohosi hänen kasvoilleen, kuinka innokkaasti hän pyöri
ympäri päähän päästyään ja juoksi edeltäjänsä jäljessä, jolloin hänen
mustat säärystimensä tepastelivat hupaisesti lumessa ja hänen silmänsä
säteilivät silmälasien läpi pelkkää hilpeyttä ja riemastusta. Ja kun
hänet kaadettiin kumoon (niin tapahtui keskimäärin joka kolmannella
kerralla), oli mitä mieltä ylentävin näky katsella hänen kasvot
punoittavina kokoavan hattunsa, hansikkaansa ja nenäliinansa ja
palaavan paikalleen riviin hehkuen intoa, jota mikään ei saattanut
vaimentaa.
Urheiluinnostus oli korkeimmillaan, liukuminen kiihkeimmillään, nauru
raikui kirkkaimpana, kun yht'äkkiä kuului terävä räsähdys. Hyökättiin
kiireesti rantaa kohti, naiset kirkaisivat kimeästi ja herra Tupman
huusi. Iso jääkappale katosi näkyvistä, vesi kuohahti sen päälle, herra
Pickwickin hattu, hansikkaat ja kaulaliina jäivät kellumaan pinnalle —
siinä olikin kaikki, mitä kukaan saattoi nähdä herra Pickwickistä.
Jokaisen kasvoilla näkyi surua ja huolta, miehet kalpenivat, naiset
pyörtyivät, herrat Snodgrass ja Winkle tarttuivat toistensa käsiin ja
tuijottivat hurjasti paikkaa, mihin heidän johtajansa oli uponnut, kun
taas herra Tupman, saadakseen mahdollisimman nopeasti apua ja samalla
saattaakseen onnettomuuden jokaisen kuulomatkalla olevan tietoon,
juoksi kuin riivattu pitkin peltoja huutaen täyttä kurkkua: "Tuli on
irti!"
Juuri sillä hetkellä ukko Wardle ja Sam Weller lähestyivät varovaisesti
avantoa ja herra Benjamin Allen neuvotteli kiireisesti herra Bob
Sawyerin kanssa siitä, olisiko tarpeellista iskeä suonta koko
seurueelta — juuri sillä hetkellä kohosivat veden alta kasvot, pää ja
hartiat — herra Pickwickin piirteet ja silmälasit.

"Pysytelkää pinnalla hetkinen, vain hetkinen!" huuteli herra Snodgrass.

"Tehkää niin, tehkää niin minun tähteni!" kirkui herra Winkle
syvästi järkyttyneenä. Kehoitus oli jokseenkin tarpeeton, sillä
olihan otaksuttavinta, että jos herra Pickwick olisikin kieltäytynyt
pysyttelemästä pinnalla jonkun toisen vuoksi, hänen mieleensä olisi
toki juolahtanut, että hän yhtä hyvin saattoi tehdä niin itsensä takia.

"Ylettääkö jalkanne pohjaan, vanha veikko?" kysyi Wardle.

"Kyllä varmasti", vastasi herra Pickwick pyyhkien vettä kasvoistaan
ja haukkoen henkeä. "Kaaduin selälleni. Aluksi en tahtonut päästä
jaloilleni."
Herra Pickwickin takin näkyvissä olevaan osaan tarttunut lieju todisti
tämän ilmoituksen todenperäiseksi, ja kun vieraiden säikähdystä oli
vielä enemmän lieventänyt lihavan pojan äkkiä ilmaisema tieto, ettei
vesi ollut missään viittä jalkaa syvempää, suoritettiin todellisia
urhouden ihmeitä herra Pickwickin ylös saamiseksi. Aikamoisen loiskeen,
läiskeen ja ponnistelujen jälkeen herra Pickwick vihdoinkin kauniisti
kirvoitettiin epämiellyttävästä asemastaan ja hän seisoi taas kuivalla
maalla.

"Voi voi! Hän voi saada kuolemantaudin vilustumisesta", sanoi Emily.

"Voi ukko parkaa", pahoitteli Arabella. "Sallikaa minun kietoa tämä
huivi ympärillenne, herra Pickwick."
"Niin, se onkin parasta, mitä voitte tehdä", sanoi Wardle, "ja kun
olette saanut sen yllenne, juoskaa kotiin niin nopeasti kuin jalat
kantavat ja hypätkää suoraan vuoteeseen."
Heti tarjottiin koko tusina huiveja. Kun oli valittu kolme, neljä
paksuinta, herra Pickwick kiedottiin niihin ja lähetettiin juoksemaan
herra Wellerin avulla, ja niin nähtiin tuo outo näky, että vanha,
likomärkä herra juoksi ilman hattua, käsivarret kylkiin sidottuina,
peltoja pitkin, ilman mitään selvästi määriteltyä tarkoitusta, ainakin
kuuden runsaan englanninpenikulman vauhtia tunnissa.
Mutta herra Pickwick ei välittänyt siitä, miltä hän näytti tällaisessa
äärimmäisessä tapauksessa, ja Sam Wellerin hoputuksen ansiosta hän
pysytti vauhtinsa mahdollisimman kiivaana, kunnes ehti Manor Farmin
ovelle, jonne herra Tupman oli saapunut viittä minuuttia aikaisemmin
ja säikähdyttänyt vanhan rouvan sydämen läpättämään tartuttaen häneen
sen järkkymättömän vakaumuksen, että keittiön savupiippu oli tulessa
— tapaturma, joka aina esiintyi vanhan rouvan sielun silmissä mitä
hehkuvimmin värein joka kerran, kun joku hänen läheisyydessään ilmaisi
pienintäkin levottomuutta.
Herra Pickwick ei pysähtynyt hetkeksikään, ennen kuin oli kunnollisesti
vuoteessa. Sam Weller sytytti takkaan leimuavan valkean ja toi
huoneeseen hänen päivällisensä. Punssimaljakin kannettiin sinne lopuksi
ja pidettiin suuret pidot hänen terveytensä kunniaksi. Ukko Wardle ei
halunnut kuullakaan hänen nousemisestaan, niin että vuoteesta tehtiin
puheenjohtajan paikka, josta käsin herra Pickwick johti puhetta.
Toinen ja kolmaskin malja käskettiin sisään, ja kun herra Pickwick
heräsi seuraavana aamuna, ei hänessä ollut luuvalon merkkiäkään, mikä
todisti, kuten herra Bob Sawyer sattuvasti huomautti, ettei tällaisessa
tapauksessa mikään vedä vertoja kuumalle punssille ja että jos kuuma
punssi milloinkaan jäi tehottomaksi, se johtui vain siitä, että sairas
hairahtui siihen moukkamaiseen erehdykseen, ettei nauttinut sitä
kylliksi.
Rattoisa seurue hajaantui seuraavana aamuna. Kouluaikana on ero ihanaa,
mutta myöhemmin elämässä se saattaa olla hyvinkin tuskallinen. Kuolema,
oma etu ja onnen vaihtelut hajoittavat joka päivä monia onnellisia
ihmisryhmiä ja sirottelevat ne hajalleen sinne tänne, eivätkä pojat
ja tyttäret palaa enää milloinkaan. Emme tahdo sanoa, että asianlaita
oli ihan siten tässä erikoistapauksessa, tahdomme vain ilmoittaa
lukijalle, että tämän seurueen eri jäsenet hajaantuivat kukin kotiinsa,
että herra Pickwick ja hänen ystävänsä vielä kerran varasivat paikat
Muggletonin postivaunujen katolta ja että Arabella Allen lähti omaan
määräpaikkaansa, mikä se sitten lienee ollutkin — tohtinemme sanoa,
että herra Winkle tiesi sen, mutta tunnustamme, että me emme tiedä —
veljensä Benjaminin ja hänen erikoisen ja hyvin läheisen ystävänsä Bob
Sawyerin suojeluksen ja huolenpidon alaisena.
Ennen kuin erosivat tämä herra ja Benjamin Allen veivät herra
Pickwickin syrjään hyvin salaperäisen näköisinä, ja herra Bob Sawyer
kysyi, pistäen etusormensa kahden herra Pickwickin kylkiluun väliin
osoittaen siten samalla kertaa luontaista leikillisyyttään ja tietojaan
ihmisruumiin anatomiasta:

"Sanokaas, kunnon setä, missä te pidätte majaa?"

Herra Pickwick vastasi, että hän tällä hetkellä piti majaa "Yrjänässä
ja Korppikotkassa".

"Olisi hauskaa, jos tulisitte käymään luonani", sanoi Bob Sawyer.

"Mikään ei olisi minulle suurempi ilo", vastasi herra Pickwick.

"Tässä on osoitteeni", sanoi herra Bob Sawyer ottaen esiin nimikortin.
"Lant Street, Borough. Se on lähellä Gujsin klinikoita ja mukava
minulle, nähkääs. Vähän matkaa Pyhän Yrjön kirkon ohi kuljettuanne
käännytte High Streetiltä oikealle."

"Löydän kyllä", sanoi herra Pickwick.

"Tulkaa torstaina, kahden viikon kuluttua, ja ottakaa nuo toiset
vekkulit mukaan", sanoi herra Bob Sawyer. "Luokseni tulee silloin
muutamia medisiinaritovereita."
Herra Pickwick lausui julki ilonsa, jonka noiden medisiinaritovereiden
tapaaminen tuottaisi hänelle, ja kun herra Bob Sawyer oli ilmoittanut,
että hän aikoi tehdä siitä oikein hupaisen illan ja että hänen
ystävänsä Ben olisi yksi kutsuvieraista, he puristivat toistensa kättä
ja erosivat.
Tunnemme, että tällä kohtaa olemme alttiina kysymykselle, kuiskailiko
herra Winkle jotakin Arabella Allenille tämän lyhyen keskustelun
aikana, ja jos niin oli, mitä hän sanoi, sekä vielä, jutteliko herra
Snodgrass erikseen Emily Wardlen kanssa, ja jos niin oli, niin mitä
hän sanoi. Tähän vastaamme, että sanoivatpa he noille neideille mitä
hyvänsä, he eivät ainakaan sanoneet yhtään mitään herra Pickwickille
enempää kuin herra Tupmanillekaan kahdeksankolmatta mailin matkalla
ja että he huokailivat hyvin usein, kieltäytyivät juomasta olutta
ja viinaakin ja näyttivät olevan allapäin. Jos tarkkasilmäiset
lukijattaremme voivat tehdä näistä tosiseikoista joitakin tyydyttäviä
johtopäätöksiä, pyydämme heitä kaikin mokomin yrittämään.

2. luku,

JOKA LÄPEENSÄ KÄSITTELEE LAKITIEDETTÄ JA ERÄITÄ TUON TIETEEN SUURIA

OPPINEITA EDUSTAJIA.

Hajallaan siellä täällä Templen kaupunginosan nurkissa ja sopissa on
eräänlaisia pimeitä ja likaisia huoneita, joihin sisään ja joista
ulos saattaa istuntokauden aikana nähdä kaiket aamut ja pitkälle
iltapäivänäkin kiiruhtavan paperikääryt kainalossa ja taskuissa
törröttäen, melkein katkeamattoman jonon asianajajien kirjureita. Noita
kirjureita on monta eri luokkaa. Tuossa on luetteloon merkitty kirjuri,
joka jo on maksanut oppirahansa ja on toivossa päästä asianajajaksi,
jolla on tili räätälillä, joka saa kutsuja seurapiireihin, tuntee
perheen, joka asuu Gower Streetillä, ja toisen, jolla on asunto
Tavistock Squarella, joka jokaiseksi pitkäksi lomaksi matkustaa pois
kaupungista isänsä luo, pitää ratsuhevosia ja on, sanalla sanoen, oikea
ylimys kirjureiden joukossa. Tuossa taas on sitten palkattu kirjuri
— täysihoidossa tai ei, miten sattuu — joka käyttää suurimman osan
viikossa saamistaan kolmestakymmenestä shillingistä omaksi huvikseen
ja koreudekseen, käy ainakin kolmesti viikossa Adelphin teatterin
halpahintaisissa esityksissä, huvittelee senjälkeen majesteetillisesti
omenaviinillä ja on puoli vuotta sitten kuolleen kuosin huono pilakuva.
Sitten on keski-ikäinen puhtaaksikirjoittaja, jolla on suuri perhe
ja joka on aina nukkavieru ja usein humalassa. Ja sitten siellä ovat
ensimmäistä virkatakkiaan kuluttavat toimistopojat, jotka tuntevat
sopivaa halveksimista vielä kouluakäypiä poikia kohtaan. He keräävät
kotiin mennessään keskenään rahaa makkaraan ja olueen ja ovat sitä
mieltä, ettei mikään vedä vertoja hauskalle elämälle. Lajista on niin
monta muunnosta, ettei niitä käy luetteleminen, mutta niin monta kuin
niitä lieneekin, ne voi kaikki nähdä eräinä tiettyinä virkatunteina
kiiruhtamassa edestakaisin juuri mainitsemillamme paikoilla.
Nuo mainitut nurkat ovat lakimiesammatin julkisia toimistoja, jossa
haasteita laaditaan, tuomioita allekirjoitetaan, selityksiä annetaan ja
pannaan käyntiin monia muita kekseliäitä juonia Hänen Majesteettinsa
uskollisten alamaisten kiusaksi ja häiriöksi ja ammatin harjoittajien
onneksi ja menestykseksi. Ne ovat suurimmaksi osaksi matalakattoisia,
tomuisia huoneita, joissa loikovat lukemattomat pergamenttirullat,
hikoiltuaan siellä koko viime vuosisadan erittäin miellyttävää tuoksua,
mikä päivällä sekaantuu kuivan homeen hajuun ja yöllä niihin erilaisiin
lemuihin, joita nousee likaviemäreistä, kastuneista sateenvarjoista ja
huonoimmanlajisista talikynttilöistä.
Puoli kahdeksan tienoissa illalla, pari viikkoa sen jälkeen kuin
herra Pickwick ystävineen oli palannut Lontooseen, kiiruhti
tuollaiseen toimistoon ruskeaan, kiiltonappiseen pukuun sonnustautunut
olento; pitkä tukka oli huolellisesti kammattu nukkavierun hatun
reunoja pitkin ja kuraiset, harmaat housut olivat niin täpärästi
kiinnitetyt saappaiden suuhun, että polvet uhkasivat joka hetki
puskeutua ulos piilostaan. Mies otti takkinsa taskusta pitkän, kapean
pergamenttiliuskan, johon toimessaoleva virkamies painoi epäselvän,
mustan leiman. Sitten hän otti neljä samankokoista paperiliuskaa,
joista jokainen sisälsi pergamenttiliuskasta otetun jäljennöksen,
nimen kohdat tyhjinä, ja täytettyään tyhjät paikat pisti kaikki viisi
asiakirjaa taskuunsa ja kiiruhti pois.
Ruskeatakkinen mies, jolla oli nuo salaopilliset asiakirjat taskussaan,
ei ollut kukaan muu kuin vanha tuttavamme Jackson, toiminimestä Dodson
& Fogg, Freemans Court, Cornhill. Sensijaan että hän olisi palannut
toimistoon, josta tuli, hän ohjasi askeleensa suoraan Sun Courtiin ja
lähestyttyään epäröimättä "Yrjänän ja Korppikotkan" ravintolaa halusi
tietää, oliko herra Pickwick kotona.
"Kutsu herra Pickwickin palvelijaa, Tom!" käski 'Yrjänän ja
Korppikotkan’ tarjoilijatar.
"Älkää vaivatko itseänne!" sanoi herra Jackson. "Tulen asioissa. Jos
haluatte näyttää minulle herra Pickwickin huoneen, menen sinne itse."

"Minkä nimen saan ilmoittaa?" kysyi ovenvartija.

"Jackson", vastasi kirjuri.

Ovenvartija kiipesi ylös portaita ilmoittamaan herra Jacksonia,
mutta herra Jackson säästi häneltä sen vaivan seuraten ihan hänen
kintereillään ja astuen huoneeseen, ennenkuin toinen ennätti virkkaa
sanaakaan.
Sinä päivänä oli herra Pickwick kutsunut päivälliselle kolme
ystäväänsä. He istuivat kaikki takan ääressä viiniä juomassa, kun herra
Jackson tuli huoneeseen, kuten edellä on kerrottu.

"Mitä kuuluu?" kysyi Jackson nyökäten herra Pickwickille.

Tämä herra kumarsi ja näytti hiukan yllättyneeltä, sillä herra
Jacksonin kasvot eivät olleet syöpyneet hänen muistiinsa.

"Tulen Dodsonin ja Foggin puolesta", sanoi herra Jackson selitykseksi.

Tuon nimen kuullessaan herra Pickwick kavahti pystyyn.

"Kääntykää asianajajani, herra Perkerin puoleen Grays Innissä", sanoi
hän. "Tarjoilija, saattakaa tämä herra ulos."
"Suokaa anteeksi, herra Pickwick", sanoi Jackson asettaen rauhallisesti
hattunsa lattialle ja ottaen taskustaan pergamenttiliuskan.
"Tällaisessa tapauksessa, herra Pickwick, tiedättehän, kelpaa
asian toimittamaan vain asianomainen itse tai hänen kirjurinsa
tai valtuutettunsa. Ei mikään ole niin tärkeää kuin muodollisuus
lakiasioissa."
Samassa herra Jackson silmäsi pergamenttia ja nojaten kättään pöytään
sanoi katsellen ympärilleen huulillaan valloittava ja vakuuttava hymy:
"No niin, älkäämme ryhtykö sanasotaan sellaisesta pikkuseikasta kuin
tämä. Kuka herroista on nimeltään Snodgrass?"
Tämän kysymyksen kuullessaan herra Snodgrass säpsähti niin
peittelemättä ja ilmeisesti, että enempää vastausta ei tarvittu.
"Jaha, niin ajattelinkin", sanoi herra Jackson vielä leppeämmin kuin
edellä. "Aionpa häiritä teitäkin eräällä pikkuseikalla."

"Minua!" huudahti herra Snodgrass.

"Se on vain sub poena — haaste[1] Bardellin Pickwickin jutussa kantajan
puolesta", selitti Jackson temmaten esiin yhden paperiliuskoista
ja ottaen shillingin liivintaskustaan. "Asia tulee käsiteltäväksi
heti istuntokauden alettua, helmikuun 14. p:nä luullaksemme. Olemme
pyytäneet sitä varten erikoista valamiehistöä, ja se on vasta
kymmenentenä listalla. Tämä kuuluu teille, herra Snodgrass."
Näin sanoessaan herra Jackson levitti pergamentin herra Snodgrassin
silmien, eteen ja pani paperin ja shillingin hänen kouraansa.
Herra Tupman oli seurannut tätä toimenpidettä äänettömän hämmästyksen
vallassa, kun Jackson äkkiä kääntyi häntä kohti ja sanoi:

"En erehtyne sanoessani, että nimenne on Tupman?"

Herra Tupman katseli herra Pickwickiä, mutta kun hän ei huomannut tämän
herran ammollaan olevissa silmissä mitään kehoitusta nimenkieltämiseen,
hän vastasi:

"Niin kyllä, nimeni on Tupman."

"Ja tuo toinen herra on luullakseni Winkle?" sanoi Jackson.

Herra Winkle änkytti myöntävän vastauksen, ja molemmat herrat saivat
sitten paperiliuskan ja shillingin näppärältä herra Jacksonilta.
"Pelkään", virkkoi herra Jackson, "että pidätte minua jokseenkin
häiritsevänä, mutta kaipaan vielä erästä henkilöä, jos se ei tuota
teille haittaa. Minulla on täällä vielä Samuel Wellerin nimi."

"Tarjoilija, lähettäkää palvelijani tänne!" käski herra Pickwick.

Tarjoilija vetääntyi pois jokseenkin ällistyneenä, ja herra Pickwick
kehoitti Jacksonia istuutumaan.

Syntyi kiusallinen hiljaisuus, jonka viaton vastaaja lopulta katkaisi.

"Otaksun", sanoi herra Pickwick hänen harminsa kohotessa sitä mukaa
kuin hän puhui, "otaksun, että isäntienne tarkoituksena on saada minut
langetetuksi omien ystävieni todistusten perusteella?"
Herra Jackson kopautti etusormellaan muutamia kertoja nenänsä vasenta
puolta ilmoittaakseen, ettei hän ollut tullut juoruamaan salaisuuksia,
ja vastasi leikkisästi:

"En tiedä, en osaa sanoa."

"Missä muussa tarkoituksessa nämä haasteet sitten olisi annettu
heille", jatkoi herra Pickwick, "jollei juuri siinä?"
"Aika hyvä koukku tuo, herra Pickwick", vastasi Jackson pudistaen
hitaasti päätään. "Mutta se ei tartu. Eihän ole kielletty yrittämästä,
mutta minusta ei saa mitään irti."
Tässä Jackson vielä kerran hymyili seurueelle ja, asettaen vasemman
peukalonsa nenänsä nipukalle, kiersi kuin kahvimyllyä oikealla samalla
esittäen hyvin siroa ilme- ja elenäytelmää, (jollaiset olivat siihen
aikaan hyvin suosittuja, mutta jotka nyt ovat valitettavasti melkein
kokonaan joutuneet pois käytännöstä), jota kansanomaisesti sanottiin
"veivaamiseksi".
"Ei! ei! herra Pickwick", sanoi Jackson kuin päätökseksi. "Perkerin
miesten on arvattava, miksi käytämme näitä haasteita. Jolleivät he osaa
arvata, heidän täytyy odottaa siksi, kunnes juttu alkaa, ja silloin he
kyllä huomaavat, mitä niillä tarkoitetaan."
Herra Pickwick loi äärimmäistä inhoa ilmaisevan katseen kaikkea muuta
kuin tervetulleeseen vieraaseensa ja olisi kai karjaissut jonkin
peloittavan anateman herrojen Dodsonin & Foggin päänmenoksi, jollei
Samin tulo huoneeseen olisi sillä hetkellä keskeyttänyt häntä.

"Samuel Weller?" sanoi herra Jackson kysyvästi.

"Tosimpia asioita, mitä olette sanonut moneen pitkään vuoteen", vastasi
Sam ylevän tyynesti.

"Tässä on sub poena", sanoi Jackson.

"Mitä se on tavallisten ihmisten kielellä?" kysyi Sam.

"Tässä on alkuperäinen asiakirja", vastasi Jackson välittämättä
selittää.

"Mikä?" sanoi Sam.

"Tämä", vastasi Jackson pudistellen asiakirjaa.

"Vai se on alkuperäinen?" virkkoi Sam. "Olen hyvin tyytyväinen, kun
olen nähnyt alkuperäisen. Se näkyy olevan mukava kappale ja ilahduttaa
mieltä."

"Ja tässä on shillinki", sanoi Jackson. "Sen lähettää Dodson & Fogg."

"Onpa perin ystävällistä Dodsonin ja Foggin puolelta, jotka tuntevat
minua niin vähän, kun lähettävät oikein lahjan", virkkoi Sam. "Pidän
sitä hyvin suurena kohteliaisuutena, herra. On heille suureksi
kunniaksi, että he tietävät, kuinka palkita ansiota, missä sen vain
kohtaa. Se ihan vaikuttaa ihmisen tunteisiinkin."
Näin sanoessaan herra Weller hiukan hieroi oikeaa silmäluomeaan
takkinsa hihaan näyttelijöiden kaikkein koetuimman esikuvan mukaan, kun
he näyttelevät liikuttavia perhenäytelmiä.
Herra Jackson näytti hiukan hämmästyvän Samin menettelytapaa, mutta
kun hän oli jättänyt haasteen eikä hänellä enää ollut mitään muuta
sanottavaa, hän oli vetävinään käteensä toista hansikasta, jota hän
tavallisesti kantoi kädessään vain näön vuoksi, ja palasi virastoonsa
kertomaan, kuinka asiat menestyivät.
Herra Pickwick nukkui vähän sinä yönä. Hänen muistinsa oli saanut hyvin
epämiellyttävän virkistyksen rouva Bardellin jutusta. Hän söi aamiaista
tavalliseen aikaan seuraavana päivänä, pyysi sitten Samin tulemaan
mukaansa ja lähti Greys Inn Squarea kohti.
"Sam", sanoi herra Pickwick katsellen ympärilleen heidän päästyään
Cheapsiden päähän.

"Mitä, herra?" kysyi Sam tullen herransa viereen.

"Mitä tietä?"

"Newgate-katua ylös."

Herra Pickwick ei heti kääntynyt, vaan katseli hajamielisesti Samia
silmiin muutaman sekunnin ja päästi syvän huokauksen.

"Mikä teitä vaivaa, herra?" kysyi Sam.

"Tämä juttu, Sam", vastasi herra Pickwick, "alkaa kai ensikuun
neljäntenätoista päivänä."

"Merkillinen yhteensattuma, herra", vastasi Sam.

"Miksi niin merkillinen?" kysyi herra Pickwick.

"Valentinin päivä, herra", vastasi Sam. "Ihan oikea päivä, kun on puhe
avioliittolupauksen rikkomisesta."
Herra Wellerin hymy ei herättänyt mitään hilpeyden hohdetta hänen
isäntänsä kasvoilla. Herra Pickwick kääntyi äkkiä poispäin ja kulki
edellä äänettömyyden vallitessa.
He olivat kävelleet jonkin matkaa, herra Pickwick edellä syviin
mietteisiin vaipuneena, Sam perässä kasvojen ilmaistessa mitä
kadehdittavinta ja huolettominta kaiken ja kaikkien uhmaa, kun
jälkimmäinen, jolla oli erikoinen halu ilmaista isännälleen kaikki
omistamansa erikoistiedot, joudutti askeleitaan, kunnes oli ihan herra
Pickwickin kintereillä, ja sanoi osoittaen taloa, jonka ohi he juuri
kulkivat:

"Aika kaunis silavapuoti tämä, herra."

"Niin, siltä näyttää", myönsi herra Pickwick.

"Kuuluisa makkaratehdas", jatkoi Sam.

"Onko niin", kysyi herra Pickwick.

"Onko niin!" toisti Sam hiukan närkästyneenä. "Kyllä se vain
on. Siellähän, Herra nähköön, katosi muutamia vuosia sitten se
kunnianarvoisa kauppamies niin salaperäisellä tavalla."
"Ethän vain tarkoittane, että hänet 'burkattiin',[2] Sam?" virkkoi
herra Pickwick silmäillen kiireesti ympärilleen.
"En, en minä sitä tarkoita", selitti herra Weller, "vaikka
toivoisinkin, sillä hänelle tapahtui paljon pahempaa. Hän oli tämän
kaupan pitäjä, ja hän keksi tuon patentoidun kaikkiruokaisen, höyryllä
käyvän makkarakoneen, joka nielaisi vaikka katukiven, jos sitä piti
kyllin lähellä, ja jauhoi sen makkaraksi yhtä helposti kuin jos se
olisi ollut pieni lapsi. Hän oli hyvin ylpeä tästä koneestaan, kuten
oli luonnollistakin, ja hän seisoi kellarissa katsellen sitä, kun
se oli täydessä käynnissä, kunnes hän tuli ihan surunvoittoiseksi
pelkästä ilosta, ja iloinen hän olisi saanut ollakin, herra, sillä
hän omisti tuon koneen ja kaksi muuta viehättävää lasta sitäpaitsi,
jollei hänellä olisi ollut vaimoa, joka oli pirullinen kapine. Akka
seurasi häntä kaikkialle kintereillä ja inisi hänen korvissaan, niin
ettei hän lopuksi enää voinut kestää sitä. 'Kuules nyt, hyvä ystävä',
sanoi hän kerran, 'jos sinä vielä jatkat tätä peliä, niin lähdenpä,
hitto vie, Amerikan maahan, tiedä se.' — 'Sinä olet laiska lurjus',
sanoi eukko, 'ja toivotan amerikkalaisille iloa lahjasta'. Ja sitten
hän haukkui miestään puolisen tuntia ja juoksi sitten myymälän pieneen
takahuoneeseen ja alkoi huutaa, että mies tahtoo hänen kuolemaansa, ja
kupertuu sitten kolmen tunnin ajaksi — pyörtyy sillä lailla, potkii
vain ja huutaa. No niin, seuraavana aamuna ei miestä löydykään.
Hän ei ollut ottanut mitään kassalaatikosta, ei ollut edes pukenut
ylleen päällystakkiaan, joten oli ihan selvää, ettei hän ollut
mennyt Amerikkaan. Häntä ei kuulunut takaisin seuraavana päivänä, ei
seuraavalla viikollakaan. Rouva painatti ilmoituksia, joissa sanottiin,
että jos mies tulisi takaisin, hän saisi kaikki anteeksi (mikä oli
hyvin jalomielistä, koska hän ei ollut tehnyt yhtään mitään pahaa).
Kanavasta häntä naarattiin, ja jos vielä kaksi kuukautta myöhemmin
nousi ruumis vedestä, se vietiin heti suoraan makkarakauppaan.
Kuitenkaan ei yksikään niistä ollut oikea, joten ilmoitettiin miehen
karanneen, ja vaimo jatkoi liikettä. Eräänä lauantai-iltana tulee
kauppaan pieni, laiha herra hyvin kiukuissaan ja kysyy: 'Oletteko te
tämän kaupan omistaja?' — 'Olen kyllä' vastaa eukko. — 'Hyvä rouva',
sanoo siihen herra, 'siispä olen tullut tänne sanomaan, ettemme minä
ja perheeni tahdo tukehtua turhan takia, ja sen lisäksi', sanoo hän,
'hyvä rouva, sallinette minun huomauttaa, että vaikk'ette käytäkään
parhaita lihapalasia makkaroita valmistaessanne, niin tulee kai
häränliha sentään yhtä halvaksi kuin napit.' — 'Kuin napit, hyvä
herra!' hämmästelee rouva. 'Niin, napit juuri', sanoo se pieni vanha
herra levittäen paperipalasen ja näyttäen paria-, kolmeakymmentä
napinpuolikasta. 'Housunnapit ovat kai oivallista makkaranhöystettä!' —
'Nuo ovat mieheni nappeja!' huutaa se rouva ja alkaa pyörtyä. — 'Mitä!'
huutaa pieni vanha herra valahtaen aivan kalpeaksi. 'Nyt ymmärrän
kaiken', sanoo leski. 'Hän on äkillisessä mielenhäiriössä muuttanut
itsensä makkaroiksi.' Ja niin hän olikin tehnyt", jatkoi herra Weller
katsellen vakavasti herra Pickwickin kauhun lamauttamia kasvoja,
"taikka sitten hän oli jollakin lailla muuten joutunut koneeseen.
Mutta olipa asian laita mikä hyvänsä, se pieni vanha herra, joka koko
ikänsä oli pitänyt erityisen paljon makkaroista, hyökkäsi hurjana ulos
kaupasta, eikä häntä senjälkeen enää näkynyt makkaraliikkeessä."
Tämän vaikuttavan perhe-elämän piiristä otetun kertomuksen päättyessä
herra ja palvelija ehtivät Perkerin huoneeseen. Pitäen ovea
puoliavoimia keskusteli Lowten kehnoasuisen, surkean näköisen miehen
kanssa, jolla oli varpaattomat saappaat ja sormettomat hansikkaat.
Hänen riutuneissa ja huolien uurtamissa kasvoissaan oli puutteen
ja kärsimyksen, melkein epätoivonkin jättämiä jälkiä. Hän tunsi
köyhyytensä, sillä hän vetäytyi porraskäytävän pimeälle puolelle herra
Pickwickin saapuessa.

"Se on kovin onnetonta", sanoi vieras huoaten.

"Niin on", sanoi Lowten kirjoittaen nimensä ovenpieleen kynällään ja
pyyhkien sen taas pois pyyhkeellään. "Haluatteko jättää sanan hänelle?"

"Milloin luulette hänen palaavan?" kysyi vieras.

"Se on ihan epävarmaa", vastasi Lowten iskien silmää herra
Pickwickille, kun vieras loi katseensa maahan.
"Luuletteko, että kannattaisi jäädä odottamaan häntä?" kysyi vieras
luoden toimistoon toiveikkaan katseen.
"Olen varma siitä, ettei kannata", vastasi kirjuri asettuen hiukan
keskemmälle ovea. "Hän ei varmastikaan palaa tällä viikolla, ja onpa
onni, jos seuraavallakaan, sillä kun Perker kerran lähtee kaupungista,
ei hänellä milloinkaan ole kiirettä palata."
"Poissa kaupungista", sanoi herra Pickwick. "Voi hyvänen aika, kuinka
pahasti tämä sattui!"
"Älkää menkö pois, herra Pickwick!" sanoi Lowten. "Minulla on teille
kirje."
Vieras näytti epäröivän, katseli taas maahan, ja kirjuri iski
viekkaasti silmää herra Pickwickille ikäänkuin ilmaistakseen, että
käynnissä oli hyvin hupainen näytös, vaikka herra Pickwick ei voinut
elämänsä uhallakaan käsittää, mikä se oli.
"Astukaa sisään, herra Pickwick", sanoi Lowten. "No, haluatteko jättää
sanan, herra Watty, vai tuletteko mieluummin uudelleen?"
"Olkaa hyvä ja pyytäkää häntä olemaan hyvä ja ilmoittamaan minulle,
mitä asiassani on tehty", sanoi mies. "Älkää Jumalan tähden jättäkö
sitä tekemättä, herra Lowten!"
"En, en minä sitä unohda", vastasi kirjuri. "Käykää sisälle, herra
Pickwick. Hyvästi vain, herra Watty. Mainion kaunis ilma tänään!"
Nähdessään miehen vielä epäröivän hän nyökkäsi Sam Wellerille, että
tämä seuraisi isäntäänsä, ja sulki oven toisen nenän edessä.
"Enpä luule, että maailman alusta alkaen on ollut toista yhtä
kiusallista vararikkoista kuin tuo", sanoi Lowten heittäen kynänsä
permantoon kuin olisi häntä pahasti loukattu. "Hänen juttunsa ei ole
vielä ollut oikeudessa täyttä neljää vuotta, ja panen vaikka pääni
pantiksi, että hän on käynyt täällä mankumassa ainakin kahdesti
viikossa. Tätä tietä, herra Pickwick. Perker on sisällä ja tahtoo
tavata teitä. Peevelin kylmä", lisäsi hän, "kun saa seisoa ovessa ja
menettää aikaansa mokomankin maankiertäjän kanssa".
Kohennettuaan hyvin kiivaasti hyvin isoa takkaa hyvin pienellä
hiilihangolla kirjuri näytti tietä isäntänsä yksityishuoneeseen ja
ilmoitti herra Pickwickin.
"Tekö siellä, hyvä herra", sanoi pieni herra Perker hypähtäen
tuolistaan. "No niin, mitä uutta kuuluu jutustanne? Ovatko ystävämme
Freemans Courtilla tehneet jotakin uutta? Arvaan kyllä, etteivät he ole
nukkuneet. Hyvin taitavia vekkuleita, hyvin taitavia."
Päättäessään puheensa pieni mies otti aika annoksen nuuskaa herrojen
Dodson & Foggin taitavuuden kunniaksi.

"Aika roistoja", sanoi herra Pickwick.

"Ai! ai!" sanoi pieni mies. "Se on makuasia, tiedättehän, eikä meidän
sovi ruveta väittelemään sanoista, koska ei voi odottaa, että te
katselisitte asioita ammattimiehen silmillä. No niin, olemme tehneet
kaiken välttämättömän. Olen valinnut tuomari Snubbinin."

"Onko hän taitava mies?" kysyi herra Pickwick.

"Taitava mies!" huudahti herra Perker. "Siunatkoon sydäntänne ja
sieluanne, herra Pickwick. Snubbin on ammattinsa korkeimmalla huipulla.
Hänellä on kolme kertaa enemmän työtä kuin kenelläkään muulla koko
oikeuslaitoksessa ja hän on mukana joka asiassa. Teidän ei tarvitse
mainita mitään siitä muualla, mutta me ammattimiehet sanomme, että
Snubbin kiertää valamiehistön pikkusormensa ympäri."
Pieni mies otti toisen hyppysellisen nuuskaa nämä tiedot antaessaan ja
nyökkäsi salaperäisesti herra Pickwickille.

"He ovat haastaneet todistajiksi kolme ystävääni", sanoi herra Pickwick.

"Tietysti!" vastasi Perker. "Tärkeitä todistajia! Näkivät teidät
arkaluontoisessa tilanteessa."
"Mutta se eukko pyörtyi ihan itsestään", sanoi herra Pickwick "Hän
tunkeutui itse syliini."
"Hyvin todenmukaista, hyvä herra", selitti Perker, "hyvin todenmukaista
ja hyvin luonnollista. En väitä mitään muuta, en mitään. Mutta kuka
todistaa sen?"
"He ovat haastaneet palvelijanikin", sanoi herra Pickwick jättäen
edellisen keskusteluaiheen, sillä Perkerin kysymys oli hiukan
ällistyttänyt häntä.

"Saminko?" virkkoi Perker.

Herra Pickwick vastasi myöntävästi.

"Tietysti, herra Pickwick, tietysti. Tiesin, että he tekisivät niin.
Olisin voinut kertoa sen teille kuukausi sitten. Kuulkaahan, jos
tahdotte ottaa asioittenne hoidon omiin käsiinne uskottuanne ne ensiksi
asiamiehellenne, teidän on kestettävä seurauksetkin."
Tässä herra Perker suoristi itseään itsetietoisen arvokkaasti ja
pudisteli pois nuuskajyväsiä paidanrinnukseltaan.
"Ja mitä he toivovat hänen todistavan?" kysyi herra Pickwick kolmen tai
kahden minuutin äänettömyyden jälkeen.
"Että lähetitte hänet kantajan luo tekemään jotakin ehdotusta,
sovintoehdotusta kai", vastasi Perker. "Mutta se ei merkitse
suuriakaan, ja luulen, ettei monikaan asianajaja kykene saamaan hänestä
paljoakaan irti."
"En minäkään luule, että saavat", sanoi herra Pickwick hymyillen
harmistaan huolimatta sille ajatukselle, että Sam esiintyisi
todistajana. "Mitä menettelytapaa meidän on noudatettava?"
"Meillä on valittavana vain yksi, hyvä herra", selitti Perker:
"kuulustella ristiin todistajia, luottaa Snubbinin kaunopuheisuuteen,
heittää hiekkaa tuomarin silmiin, luottaa valamiehistöön."
"Mutta otaksukaapa, että tuomio käy minua vastaan?" sanoi herra
Pickwick.
Herra Perker hymyili, otti oikein aimo annoksen nuuskaa, kohenteli
tulta, nosteli olkapäitään ja pysyi ilmeikkään vaiteliaana.
"Tarkoitatte, että minun on siinä tapauksessa maksettava
vahingonkorvausta?" sanoi herra Pickwick, joka oli tarkkaillut toisen
sähkötysvastausta hyvin totisena.
Perker kohensi vielä kerran tulta ihan tarpeettomasti ja sanoi:
"Pelkään, että niin on asianlaita."
"Silloin pyydän ilmoittaa teille järkkymättömän päätökseni olla
maksamatta minkäänlaista korvausta", sanoi herra Pickwick hyvin
painokkaasti. "Ei minkäänlaista! Ei yhtään puntaa, ei yhtään pennyäkään
rahoistani saa löytää tietään Dodsonin ja Foggin taskuihin! Tämä on
harkittu ja peruuttamaton päätökseni."
Ja herra Pickwick iski raskaasti nyrkkinsä pöytään aikomustensa
peruuttamattomuuden vahvistukseksi.

"Hyvä on, hyvä on", sanoi Perker. "Itsehän sen parhaiten tietänette."

"Tietysti", vastasi herra Pickwick nopeasti. "Missähän varatuomari
Snubbin asuu?"

"Lincolns Inn, Old Square", vastasi Perker.

"Tahtoisin mielelläni tavata häntä", sanoi herra Pickwick.

"Tavata Snubbinia, hyvä herra!" huudahti Perker äärimmäisesti
hämmästyneenä. "Ohoh, ihan mahdotonta! Tavata tuomari Snubbinia! Herra
varjelkoon! Sellaista ei ole milloinkaan kuultu, paitsi jos etukäteen
maksaa käynnin ja sopii erikoisesti kohtaamisesta. Se ei käy päinsä, se
ei käy päinsä."
Herra Pickwick oli kuitenkin päättänyt, ettei se ainoastaan kävisi
päinsä, vaan että se myös tapahtuisi, ja seurauksena oli, että vaikka
asia oli mahdoton, vei hänen lainopillinen neuvonantajansa hänet suuren
herra Snubbinin etumaiseen toimistohuoneeseen.
Se oli siedettävän iso huone, vailla permantomattoja, ja lieden luo
oli asetettu suuri kirjoituspöytä, jonka verkapäällys oli jo aikoja
sitten menettänyt kaikki vaatimukset alkuperäiseen vihreään väriin ja
oli vähitellen käynyt pölystä ja vanhuuttaan harmaaksi lukuunottamatta
niitä kohtia, missä mustetahrat olivat hävittäneet sen luonnollisen
värin jäljettömiin. Pöydällä oli suuri joukko pieniä paperinippuja,
jotka oli sidottu yhteen punaisilla nauhoilla, ja sen ääressä istui
vanhanpuoleinen kirjuri, jonka siloinen ulkomuoto ja paksut kultaiset
kellonvitjat olivat vakuuttavina merkkeinä herra tuomari Snubbinin
ammatin laajuudesta ja tuottavaisuudesta.
"Onko tuomari huoneessaan, herra Mallard?" kysyi Perker ojentaen
nuuskarasiansa mahdollisimman kohteliaasti.
"On kyllä", kuului vastaus, "mutta hänellä on hyvin paljon tekemistä.
Katsokaahan tänne! Hän ei ole vielä antanut lausuntoaan yhdestäkään
näistä asioista, ja kaikista niistä on toimitusmaksu suoritettu."
Kirjuri hymyili näin sanoessaan ja veti nenäänsä nuuska-annoksen
tuntien ilmeistä mielihyvää, joka näytti ilmaisevan nuuskanhimoa ja
riemastusta toimitusmaksujen johdosta.

"Niin, häntä käytetään aika lailla", sanoi Perker.

"Kyllä", myönsi asianajajan kirjuri ottaen esiin oman rasiansa ja
tarjoten nuuskaa mitä hyväntahtoisimmin, "ja paras puoli asiassa on se,
ettei kukaan muu elävä ihminen kuin minä osaa lukea tuomarin käsialaa,
niin että kaikki saavat odottaa lausuntoa, kun hän on sen antanut,
kunnes minä olen jäljentänyt paperit."
"Mikä taas on eduksi, tiedämme kyllä kenelle, ja antaa aihetta lypsää
hiukan enemmän asiakkailta, vai mitä?" sanoi Perker. "Ha, ha, haa!"
Tälle tuomarin kirjuri taas nauroi, ei meluisaa, kaikuvaa naurua,
vaan hiljaista, sisäistä hihitystä, joka oli herra Pickwickistä
epämiellyttävää kuulla. Kun mies vuotaa verta sisimmässään, se on
vaarallista hänelle itselleen, mutta kun hän nauraa sisäisesti, se ei
ennusta mitään hyvää toisille.
"Oletteko jo laatinut pikku luettelon niistä kulungeista, jotka olen
teille velkaa?" kysyi Perker.

"En ole vielä", vastasi kirjuri.

"Toivoisinpa, että olisitte", sanoi Perker. "Antakaa minulle lasku,
niin lähetän teille maksuosoituksen. Mutta otaksun, että teillä on
liian paljon hommaa tupatessanne käteistä taskuunne, jotta ehtisitte
ajatella velallisia, eikö niin?"
Tuo sukkeluus näytti ihmeesti kutkuttavan, kirjuria, ja hän otti taas
vapauden ilahduttaa itseään pienellä sisäisellä hihityksellä.
"Mutta kuulkaahan, Mallard, hyvä ystävä", sanoi Perker äkkiä taas
käyden vakavaksi ja vetäen suuren miehen suuren palvelijan nurkkaan
takin rinnuksesta, "teidän täytyy saada tuomari ottamaan minut ja tämä
asiakkaani vastaan".
"Katsos vain", sanoi kirjuri. "Tuopa ei kuulosta hullummalta! Tuomarin
puheille! Se on liian hassua!"
Huolimatta ehdotuksen hassuudesta salli kirjuri kuitenkin, että hänet
hiljalleen vedettiin pois herra Pickwickin kuuluvilta, ja lyhyen,
kuiskaten käydyn keskustelun jälkeen hän lähti hiljalleen kävelemään
pientä, hämärää käytävää ja katosi oikeuden auringonjumalan pyhäkköön,
josta hän jonkin ajan kuluttua palasi varpaillaan ja ilmoitti herra
Perkerille ja herra Pickwickille, että tuomari oli nähnyt hyväksi,
vastoin kaikkia tapoja ja tottumuksia, ottaa heidät heti vastaan.
Herra tuomari Snubbin oli luisevakasvoinen, harmaaihoinen mies, iältään
noin neljänkymmenenviiden tai — kuten romaanissa sanotaan — hän olisi
saattanut olla viidenkymmenen. Hänellä oli sellaiset tylsäkatseiset,
keitetyn näköiset silmät, jollaisia usein näkee monet vuodet väsyttäviä
ja vaivalloisia tutkimustöitä harrastaneilla henkilöillä ja jotka
olisivat riittäneet osoittamaan vieraallekin, että hän oli hyvin
likinäköinen, ilman kaksinkertaisia silmälasejakin, jotka riippuivat
mustassa nauhassa hänen kaulassaan. Hänen tukkansa oli ohut ja
kitukasvuinen, joka seikka johtui osaksi siitä, että hän ei ollut
milloinkaan uhrannut paljon aikaa sen hoitamiseen, osaksi taas siitä,
että hän oli kahdenkymmenenviiden vuoden ajan käyttänyt virkaperuukkia,
joka riippui telineellä hänen vieressään. Hänen takkinsa kauluksella
näkyvät hiusjauheen merkit ja huonosti pesty ja vielä huonommin
sidottu kaulaliina osoittivat, ettei hän ollut saanut tilaisuutta,
sen jälkeen kuin oli lähtenyt oikeuden istunnosta, lainkaan muuttaa
asuaan, kun taas hänen muun pukunsa huolimattomuus antoi aihetta uskoa,
ettei hänen henkilökohtainen ulkonäkönsä olisi paljonkaan parantunut,
vaikka hän olisi ehtinytkin niin tehdäkin. Pöydällä oli hujan hajan
ammattikirjallisuutta, paperikasoja ja avattuja kirjeitä, eikä voinut
havaita merkkiäkään siitä, että niitä olisi koetettukaan järjestää
ja asetella; huoneen kalusto oli vanha ja kulunut, kirjakaapin ovet
lahosivat saranoillaan, tomu pöllähteli matoista pieninä pilvinä joka
askeleella, ikkunaverhot olivat keltaiset vanhuuttaan ja likaisuuttaan;
kaikki huoneessa osoitti epäämättömän selvästi, että herra tuomari
Snubbinilla oli liiaksi puuhaa virkaansa kuuluvissa asioissa voidakseen
kiinnittää erikoista huomiota henkilökohtaiseen mukavuuteensa.
Varatuomari oli kirjoittamassa asiakkaiden tullessa sisään. Hän
kumarsi hajamielisesti, kun asianajaja esitteli herra Pickwickin, ja
sitten, pyytäen heitä istuutumaan, hän pisti kynänsä huolellisesti
mustepulloon, hieroi vasenta säärtään ja odotti, että häntä
puhuteltaisiin.
"Herra Pickwick on vastaajana Bardellin ja Pickwickin jutussa, herra
tuomari", sanoi Perker.

"Onko asia annettu minun ajettavakseni?" kysyi tuomari.

"On, herra tuomari", vastasi Perker.

Snubbin nyökäytti päätään ja odotti jatkoa.

"Herra Pickwick tahtoi tavata teitä, tuomari Snubbin", sanoi Perker,
"ilmoittaakseen teille, ennen kuin enemmälti puututte asiaan,
kieltävänsä, että olisi olemassa mitään perustetta tai syytä nostaa
juttua häntä vastaan ja että, jollei hän voisi tulla oikeuteen puhtain
käsin ja jollei hänellä olisi kaikkein tunnontarkinta vakaumusta siitä,
että hän on oikeassa vastustaessaan kantajan vaatimuksia, hän ei
saapuisi oikeuteen ollenkaan. Uskon selostavani oikein mielipiteenne,
herra Pickwick?" kysyi pieni mies kääntyen tämän puoleen.

"Aivan oikein", vastasi tämä herra.

Herra tuomari Snubbin aukaisi lorgnettinsa, kohotti ne silmilleen ja
katseltuaan herra Pickwickiä muutaman minuutin hyvin uteliaasti kääntyi
herra Perkerin puoleen ja sanoi, hiukan hymyillen puhuessaan:

"Onko herra Pickwickin asia hyvin selvä?"

Asianajaja kohautti olkapäitään.

"Aiotteko haastaa todistajia?"

"Emme."

Tuomarin kasvoilla kävi hymy selvemmäksi, hän heilutti säärtään yhä
kovemmin ja yskäisi epäilevästi heittäytyen takanojaan nojatuolissaan.
Nämä merkit tuomarin ennakkoajatuksesta eivät jääneet huomaamatta herra
Pickwickiltä, niin heikkoja kuin ne olivatkin. Hän asetti silmälasinsa,
joiden läpi hän oli tarkkaavasti katsellut tuomarin mielentilan
merkkejä, joita tämä oli suvainnut tuoda ilmi, lujemmin nenälleen ja
sanoi hyvin tarmokkaasti ja vähääkään välittämättä kaikista herra
Perkerin varoittavista viittauksista ja rypistyneestä otsasta:
"Halusin tavata teitä sellaisessa tarkoituksessa, vaikka se epäilemättä
näyttää teistä, hyvä herra, joka näette tämänlaatuisia asioita
niin paljon, kuten teidän välttämättä täytyykin, hyvin erikoiselta
toimenpiteeltä."

Tuomari koetti katsella totisena tuleen, mutta hymy palasi kuitenkin.

"Teidän ammattianne harjoittavat ihmiset, hyvä herra", jatkoi herra
Pickwick, "näkevät ihmisluonteen huonoimmat puolet. Kaikki sen riidat,
kaikki sen paha tahto ja pilaantunut veri nousee silmienne eteen.
Te tiedätte kokemuksenne perusteella valamiehistöstä (en tarkoita
erikoisesti teitä enkä niitä), kuinka paljon riippuu järjestelystä,
ja olette taipuvaisia olettamaan, että toisilla on halu käyttää
petollisessa ja itsekkäässä tarkoituksessa juuri tätä välikappaletta,
jonka arvon ja luonteen te niin hyvin tunnette ja jonka avulla te
koetatte, puhtaasta rehellisyydestä ja kunniallisen tarkoituksen
vuoksi, tehdä niin paljon asiakkaanne puolesta kuin suinkin, koska
jatkuvasti käytätte sitä itse. Uskon todella, että juuri tästä
tosiseikasta voidaan katsoa johtuvaksi se alhainen, mutta hyvin
yleinen käsitys, että te ammattikuntana olette epäluuloisia, epäileviä
ja turhantarkkoja. Vaikka olenkin täysin tietoinen siitä, kuinka
epäedullista tällaisten mielipiteiden ilmaiseminen teille tällaisissa
olosuhteissa on, olen tullut tänne senvuoksi, että toivoisin teidänkin
selvästi käsittävän, kuten ystäväni herra Perker on sanonut, että olen
viaton siihen petokseen, josta minua syytetään, ja vaikka täydellisesti
tajuankin teidän avustuksenne arvaamattoman arvon, saanen kunnioittaen
lisätä, että jollette te usko viattomuuttani vilpittömästi, olisin
mieluummin ilman lahjakasta avustustanne kuin käyttäisin sitä
hyväkseni."
Paljon ennen tämän puheen loppua, joka — olemme velvolliset sanomaan
sen julki — oli luonteeltaan perin arkipäiväinen herra Pickwickin
pitämäksi, oli tuomari taas vajonnut eristäytyneeseen sieluntilaansa.
Muutaman minuutin kuluttua hän kuitenkin, tartuttuaan taas kynäänsä,
näytti jälleen tajuavan asiakkaittensa läsnäolon ja sanoi jokseenkin
tylysti nostaen silmänsä papereistaan:

"Kuka avustaa minua tässä asiassa?"

"Herra Phunky", vastasi asianajaja.

"Phunky, Phunky", tapaili tuomari; "en ole milloinkaan ennen kuullut
sitä nimeä. Hän on kai hyvin nuori mies?"
"Niin, hän on hyvin nuori mies", vastasi asianajaja. "Hän sai toimen
vasta pari päivää sitten. Antakaas kun muistelen — hän on ollut
asianajajana vasta kahdeksatta vuotta."
"Niin, sitäpä arvelinkin", virkkoi ylituomari sellaisella säälivällä
äänellä, jolla muut ihmiset olisivat puhuneet hyvin avuttomasta
pikkulapsesta. "Herra Mallard, lähettäkää hakemaan herra... herra..."
"Phunkyä, Holborn Court, Grays Inn", auttoi Perker, "... ja sanokaa
hänelle, että olisin hyvilläni, jos hän hetkeksi pistäytyisi tänne."
Herra Mallard lähti toimittamaan asiaa ja tuomari Snubbin vaipui taas
ajatuksiinsa, kunnes herra Phunky itse ilmestyi huoneeseen.
Vaikka tulija asianajajana olikin lapsi, hän oli sentään täysikasvuinen
mies. Hänellä oli perin hermostunut ja kiusallisen epäröivä puhetapa.
Se ei näyttänyt olevan syntymävika, vaan tuntui pikemminkin johtuvan
ujoudesta, joka taas aiheutui tunteesta, että hän ei ollut päässyt
kohoamaan ammatissaan varallisuuden, harrastuksen, suhteiden tai herra
ties minkä puutteesta. Hän kohteli tuomaria perin kunnioittavasti ja
asianajajaa hyvin kohteliaasti.
"Minulla ei ole ollut iloa nähdä teitä aikaisemmin, herra Phunky",
sanoi tuomari ylhäisen alentuvasti.
Herra Phunky kumarsi. Hänellä oli ollut ilo nähdä tuomari ja
kadehtiakin häntä köyhän miehen tavoin kahdeksan vuoden ja neljänneksen
aikana.

"Olette avustajana tässä asiassa, niin olen kuullut?" sanoi tuomari.

Jos herra Phunky olisi ollut rikas mies, hän olisi heti lähettänyt
hakemaan kirjuriaan ja kysynyt häneltä asiaa; jos hän olisi ollut
viisas, hän olisi asettanut etusormensa otsalleen ja koettanut
muistella, oliko hän, kaikkien toimiensa keskellä, ottanut hoitoonsa
tämänkin asian vai ei, mutta hän ei ollut rikas eikä viisas (ei
ainakaan tässä suhteessa), hän vain punastui ja kumarsi.

"Oletteko lukenut asiakirjat, herra Phunky?" tiedusteli tuomari.

Tässä olisi herra Phunkyn taas ollut selitettävä, että hän oli
unohtanut kaikki asian yksityiskohdat, mutta koska hän oli lukenut
kaikki paperit, mitä oli asetettu hänen eteensä jutun jatkuessa, eikä
ollut unessa eikä valveilla ajatellut mitään muuta niiden kahden
kuukauden aikana, joiden aikana hän oli tiennyt tulevansa herra tuomari
Snubbinin apulaiseksi, hän lehahti vieläkin punaisemmaksi ja kumarsi
taas.
"Tämä on herra Pickwick", sanoi tuomari heiluttaen kynäänsä siihen
suuntaan, missä tämä herra seisoi.
Herra Phunky kumarsi herra Pickwickille niin kunnioittavasti kuin
ensimmäiselle asiakkaalle ainakin ja taivutti taas päätään päällikköään
kohti.
"Ehkä te tahtoisitte ottaa herra Pickwickin mukaanne", sanoi tuomari,
"ja... ja... kuunnella, mitä herra Pickwick mahdollisesti haluaa
esittää. Neuvottelemme sitten tietenkin yhdessä."
Viitaten täten, että häntä oli häiritty kyllin kauan, herra tuomari
Snubbin, joka oli käynyt yhä hajamielisemmäksi, nosti lasinsa hetkeksi
silmilleen, kumarsi kevyesti ympäriinsä ja oli samassa taas syventynyt
edessään oleviin asiakirjoihin, jotka koskivat loppumatonta juttua
siitä, että eräs vuosisatoja sitten tai niillä main kuollut henkilö oli
sulkenut polun, joka toi paikalta, mistä kukaan ei milloinkaan tullut,
jollekin toiselle paikalle, minne kukaan ei milloinkaan mennyt.
Herra Phunky ei millään ottanut mennäkseen ovesta, ennen kuin herra
Pickwick ja hänen asianajajansa olivat kulkeneet siitä, joten kului
jonkin verran aikaa, ennen kuin he pääsivät puistikkoon, ja kun
he sinne pääsivät, he kävelivät edestakaisin ja pitivät pitkiä
neuvotteluja, joiden tuloksena oli, että oli hyvin vaikea sanoa, mihin
suuntaan tuomio kävisi, että oli hyvin onnellista, että he olivat
estäneet vastapuolta saamasta tuomari Snubbinia, ja muita tällaisissa
olosuhteissa tavallisia epäilystä ja lohdutusta aiheuttavia seikkoja.
Sitten herätti isäntä herra Wellerin tunnin kestäneestä suloisesta
unesta, ja he palasivat kaupunkiin sanottuaan hyvästit Lowtenille.

3. luku

KERTOO PALJON TARKEMMIN KUIN KONSANAAN HOVILEHTI NIISTÄ NUORTEN MIESTEN

KEMUISTA, JOTKA BOB SAWYER PITI ASUNNOSSAAN SOUTHWARKISSA.

Southwarkin Lant Streetin yllä lepää rauha, joka valaa sieluun
hiljaista kaihomieltä. Tällä kadulla, joka sitäpaitsi on sivukatu,
on aina koko joukko taloja vuokrattavana, ja sen hiljaisuus on
rauhoittava. Lant Streetin taloja ei saata lukea niihin, joita sanotaan
ensiluokkaisiksi asunnoiksi tämän sanan tarkimmassa merkityksessä,
mutta se on kuitenkin varsin viehättävä paikka. Jos joku tahtoo
vetäytyä pois maailmasta, siirtyä kiusausten saavuttamattomiin,
asettua sen houkutuksen mahdollisuudenkin ulkopuolelle, että katselisi
ikkunasta, hänen on kaikin mokomin mentävä Lant Streetille.
Tähän onnelliseen piilopaikkaan on kotiutunut muutamia
kiiltosilittäjiä, jokunen kirjansitojansälli, pari vararikko-oikeuden
vankilan vartijaa, joitakuita talonmiehiä, joilla on toimensa
telakoilla, kourallinen ompelijattaria ja ryydiksi räätälinammatin
kappaletyöntekijöitä. Asukkaiden enemmistö kohdistaa tarmonsa joko
kalustettujen huoneiden vuokraamiseen tai on antautunut terveelliseen
ja vahvistavaan mankeloimisen ammattiin. Pääpiirteinä kadun
hiljaiselossa ovat vihreät ikkunaluukut, vuokrailmoitukset, messinkiset
ovikilvet ja kellonnuorat, elävän luonnon päälajit ovat olutpojat,
tortunmyyjät ja lämpimien perunoiden kaupustelijat. Asujamisto on
muuttelevaa, katoaa tavallisesti juuri ennen vuosineljänneksen loppua
ja yleensä yöllä. Hänen Majesteettinsa tuloja kerätään harvoin tässä
onnellisessa laaksossa, vuokrat ovat epävarmat ja vedentulo hyvin usein
keskeytyksissä.
Herra Bob Sawyer koristi aikaisin sinä iltana, jolloin hän oli
kutsunut herra Pickwickin luokseen, etuhuoneessaan takan toista
puolta ja herra Ben Allen toista. Vastaanottovalmistelut näyttivät
olevan suoritetut. Eteisessä oli sateenvarjot tungettu yhteen kasaan
nurkkaan takahuoneen oven ulkopuolelle, emännän hattu ja huivi oli
otettu pois portaan kaiteelta, kadun ovimatolla ei ollut enempää kuin
yhdet puukengät, ja keittiökynttilä, jossa oli hyvin pitkä sydän,
paloi kirkkaasti porraskäytävän ikkunalla. Herra Bob Sawyer oli itse
ostanut juomatavarat viinikaupasta High Streetin varrelta ja tullut
kotiin niiden kantajan mukana estääkseen niitä mahdollisesti joutumasta
väärään taloon. Punssi oli valmiina punaisessa kannussa makuuhuoneessa,
korttipöydäksi oli salista lainattu pieni, vihreällä veralla peitetty
pöytä, ja lasit, niin talon omat kuin ravintolasta lainatutkin, oli
asetettu tarjottimelle, joka oli laskettu porrastasanteelle oven
ulkopuolelle.
Huolimatta kaikkien näiden valmistelujen täysin tyydyttävästä
sujumisesta oli herra Bob Sawyerin otsalla pilvi hänen istuessaan
lieden ääressä. Herra Ben Alleninkin piirteissä oli osaaottava leima
hänen tuijottaessaan tiukasti hiiliin ja hänen äänessään alakuloinen
kaiku, kun hän sanoi katkaisten pitkän hiljaisuuden:
"Onnetonta, että hän sai päähänsä muuttua happameksi juuri tässä
tilaisuudessa! Olisihan hän voinut odottaa edes huomiseen."
"Se on hänen ilkeyttään, hänen ilkeyttään", vastasi herra Bob Sawyer
kiivaasti. "Hän sanoo, että kun minun kerran kannattaa pitää pidot,
kykenen myös suorittamaan hänen kirotun 'pikku laskunsa'."
"Kuinka vanha se on?" kysyi herra Ben Allen. "Muuten lasku on kaikkein
merkillisimpiä voimakoneita, mitä ihmisen nero milloinkaan on luonut.
Se saattaa pysyä liikkeessä pisimmänkin elinajan pysähtymättä
kertaakaan omasta tahdostaan."
"Vain neljänneksen ja kuukauden tai niillä paikoin", vastasi herra Bob
Sawyer.
Ben Allen yskäisi toivottomasti ja ohjasi tutkivan katseen uunin
ristikon kahden ylimmän tangon välitse.
"Eikö olisikin helkkarin ilkeää, jos hän saisi päähänsä purkaa sisuansa
silloin, kun nuo veikot ovat täällä", sanoi Ben Allen vihdoin.

"Kamalaa", vastasi Bob Sawyer, "kamalaa!"

Huoneen ovelle koputettiin hiljaa. Herra Bob Sawyer silmäsi
merkitsevästi ystäväänsä ja käski koputtajan sisään, jolloin ovesta
pisti päänsä likainen, tohvelijalkainen piika, mustat pumpulisukat
jalassa, olio, jota olisi voinut pitää aikansa palvelleen, hyvin
huonoissa olosuhteissa elävän lantakuskin tyttärenä. Tulija sanoi:

"Suokaa anteeksi, herra Sawyer. Rouva Raddle tahtoo puhutella teitä."

Ennen kuin herra Bob Sawyer ehti vastata mitään, hävisi tyttö äkkiä,
ikään kuin joku olisi äkäisesti tempaissut häntä takaapäin. Tämä
salaperäinen katoaminen oli tuskin tapahtunut, kun ovelta kuului
toinen, terävä, pistävä kolkutus, joka tuntui sanovan: "Tässä olen ja
sisään tulen."
Herra Bob Sawyer katseli ystäväänsä peloittavan aavistuksen vallassa ja
huusi vielä kerran: "Sisään!"
Lupa ei ollut ollenkaan tarpeen, sillä ennen kuin herra Sawyer oli
ehtinyt ääntää tuon sanan, hyökkäsi huoneeseen pieni, kiukkuinen
nainen, joka ihan vapisi suuttumuksesta ja oli kalpeana raivosta.
"No niin, herra Sawyer", sanoi pieni vihainen nainen koettaen näyttää
mahdollisimman tyyneltä, "olkaapa hyvä ja suorittakaa tämä pieni
laskuni; olen teille siitä kiitollinen, sillä minun on maksettava
vuokrani tänään, ja isäntä odottaa alhaalla."
Tässä pieni nainen hieroi käsiään ja katseli kiinteästi herra Bob
Sawyerin pään yli seinään.
"Olen kovin pahoillani, että minun on täytynyt saattaa teidät pulaan,
rouva Raddle", sanoi Bob Sawyer, "mutta..."
"Äh! en minä ole ollut pulassa", vastasi pieni nainen kimeästi
naurahtaen. "En tarvinnut sitä erikoisemmin ennen kuin tänään, ja kun
ne kerran menevät suoraan isännälle, oli yhdentekevää, olivatko ne
minun tai teidän hallussanne. Lupasitte minulle maksun tänä iltana,
ja jokainen täällä, asunut herrasmies on aina pitänyt sanansa, kuten
jokainen herrasmiehenä itseään pitävä aina tekee."
Rouva Raddle nakkeli niskojaan, puri huultaan, hieroi yhä kiivaammin
käsiään ja tuijotti seinään vielä kiivaammin kuin tähän asti. Oli
selvää, että hän oli, kuten herra Bob Sawyer kerran myöhemmässä
tilaisuudessa itämaista kuvakieltä käyttäen huomautti, "nostamassa
höyryä".
"Olen kovin pahoillani, rouva Raddle", sanoi Bob Sawyer niin nöyrästi
kuin kuvitella voi, "mutta asia on niin, että minä kärsin pettymyksen
Cityssä tänään."
Omituinen paikka tuo City. Hämmästyttävän suuri määrä ihmisiä pettyy
siellä joka päivä!
"Entä sitten, herra Sawyer?" sanoi rouva Raddle istuttaen itsensä
voimallisesti kukikkaan maton punaiselle kaalinpäälle. "Mitä se minuun
kuuluu?"
"En... en ollenkaan epäile, rouva Raddle", sanoi Bob Sawyer väistäen
taitavasti viime kysymystä, "että ennen ensi viikon puoliväliä
kykenemme suorittamaan välimme ja jatkamaan paremman menetelmän mukaan
jälkeenpäin."
Siinä olikin kaikki, mitä rouva Raddle kaipasi. Hän oli hyökännyt
onnettoman Sawyerin huoneeseen niin alttiina tunteenpurkaukselle,
että suoritus kaiketikin olisi tuottanut hänelle pettymyksen eikä
päinvastoin. Hän oli mainiossa vireessä pieneen tämänluontoiseen
virkistykseen vaihdettuaan juuri eräitä valmistavia kohteliaisuuksia
herra Raddlen kanssa keittiössä.
"Luuletteko te, herra Sawyer", sanoi rouva Raddle korottaen äänensä
naapureiden valistamiseksi; "luuletteko te, että minä meinaan pitää
päivästä päivään huoneistossani nuorta miestä, joka ei milloinkaan
ajattele vuokransa maksamista eikä edes sitä käteisrahaa, joka
on kulutettu tuoreeseen voihin ja kekosokeriin, mikä menee hänen
aamiaiseensa, ja maitoon, joka ostetaan maitokuskilta? Luuletteko te,
että ankarasti raatavalla, ahkeralla naisella, joka on asunut saman
kadun varrella kaksikymmentä vuotta (kymmenen kadun toisella puolen
ja yhdeksän ja kolme neljännestä tässä samassa talossa), ei olisi
muuta tehtävää kuin raataa itsensä kuoliaaksi parin laiskan ja velton
lurjuksen takia, jotka aina vain tupakoivat, juovat ja vetelehtivät,
kun heidän pitäisi olla iloisia saattaessaan käyttää käsiään johonkin,
millä laskut maksettaisiin? Luul..."
"Kuulkaa nyt, hyvä rouva", yritti herra Benjamin Allen välittää
lepytellen.
"Olkaa hyvä pitäkää huomautuksenne omana tietonanne!" tiuskaisi rouva
Raddle äkkiä hilliten puhetulvansa ja puhutellen kolmatta henkilöä
vaikuttavan verkkaisesti ja juhlallisesti. "En huomaa teillä olevan
mitään oikeutta ryhtyä puhuttelemaan minua. En luule vuokranneeni
huoneita teille."

"Ette, ette kylläkään", myönsi herra Benjamin Allen.

"Hyvä on sitten", vastasi rouva Raddle ylhäisen kohteliaasti. "Silloin,
hyvä herra, te kenties haluatte tyytyä katkomaan ihmisparkojen käsiä ja
jalkoja sairashuoneessa ja pysymään omissa asioissanne, sillä täällä
saattaa olla joku, joka voi opettaa teille sellaista."
"Mutta te olette niin perin yksinäinen nainen!" torui herra Benjamin
Allen.
"Suokaa anteeksi, nuori mies", sanoi rouva Raddle hikoillen kiukuissaan
kylmää hikeä. "Mutta tahdotteko olla ystävällinen ja nimittää minua
sillä tavoin vielä kerran."
"Ei ollut tarkoitukseni käyttää noita sanoja suinkaan loukkaavassa
merkityksessä", vastasi herra Benjamin Allen tuntien omankin olonsa
vähitellen epämukavaksi.
"Suokaa anteeksi, hyvä herra", kivahti rouva Raddle entistä
äänekkäämmin ja äkäisemmin, "mutta ketä te sanoitte 'naiseksi'?
Tarkoititteko sillä ehkä minua, hyvä herra?"

"Mutta hyvänen aika!" yritti Benjamin Allen.

"Tarkoititteko minua tuolla nimityksellä, kysyn sitä teiltä, herra?"
keskeytti rouva Raddle raivoisan kiivaasti heittäen oven selko
selälleen.

"Tietysti!" myönsi herra Benjamin Allen.

"Tietysti tarkoititte", sanoi rouva Raddle väistyen vähitellen ovea
kohti ja korottaen äänensä äärimmäisen kimeäksi erikoisesti siksi,
että keittiössä odottava herra Raddle kuulisi. "Tietysti tarkoititte!
Ja jokainen tietää, että te voitte huoleti loukata minua omassa
talossani, kun mieheni istuu ja torkkuu alakerrassa eikä välitä
minusta sen enempää kuin katukoirasta. Hän saisi hävetä (tässä rouva
Raddle nyyhkytti), kun antaa mokomienkin elävien ihmisten ruumiiden
leikkelijöiden ja raatelijoiden, jotka pilaavat talon maineen (toinen
nyyhkytys), kohdella tällä tavoin hänen vaimoaan, ja jättää hänet
alttiiksi kaikenlaiselle hävyttömyydelle; — mokomakin mitätön,
vaivainen kurja pelkuri, joka ei uskalla tulla portaita ylös ja astua
näiden roistomaisten otusten eteen; ei uskalla, ei uskalla tulla."
Rouva Raddle pysähtyi kuuntelemaan, oliko ärsytys herättänyt hänen
paremman puoliskonsa, ja kun hän huomasi, ettei se ollut onnistunut,
hän lähti laskeutumaan portaita yhä nyyhkyttäen. Silloin kuului äänekäs
kolkutus ulko-ovelta, jolloin hän sai hysteerisen itkukohtauksen, jota
seurasi surkea ulvonta. Sitä jatkui, kunnes kolkutus oli uusiintunut
kuusi kertaa, jolloin rouva sieluntuskan valtoimenaan purkautuessa
kaatoi kaikki sateenvarjot ja katosi perähuoneeseen paiskaten oven
jälkeensä niin että paukahti.

"Asuuko herra Sawyer täällä?" kysyi herra Pickwick, kun ovi aukeni.

"Kyllä", sanoi palvelustyttö, "seuraavassa kerroksessa. Ovi on suoraan
vastapäätä, kun tulette portaiden päähän."
Annettuaan nämä tiedot katosi palvelijatar, joka oli kasvanut ja
varttunut Southwarkin alkuasukkaiden keskuudessa, kynttilä kädessä
keittiön portaisiin täydelleen vakuuttuneena siitä, että oli tehnyt
kaiken, mitä häneltä mahdollisesti saattoi vaatia tällaisissa
olosuhteissa.
Herra Snodgrass, joka tuli sisään viimeisenä, sulki katuoven, jonkin
aikaa ponnisteltuaan, työntämällä salvan paikoilleen, ja ystävykset
kiipesivät portaita yläkertaan, missä heidät otti vastaan herra Bob
Sawyer, joka ei ollut uskaltanut lähteä alas peläten joutuvansa rouva
Raddlen kitaan.
"Kuinka voitte?" sanoi nöyryytetty ylioppilas. "Hauska nähdä teitä! —
Varokaa laseja!"
Tämä varoitus lausuttiin herra Pickwickille, joka oli pistänyt hattunsa
tarjottimelle.

"Hyvänen aika!" pelästyi herra Pickwick. "Suokaa anteeksi."

"Älkää välittäkö! älkää välittäkö!" sanoi Bob Sawyer. "Täällä on vähän
ahtaat tilat, mutta teidän täytyy sopeutua siihenkin, kun olette nuoren
naimattoman miehen luona. Käykää sisään! Olette kai ennenkin tavanneet
tämän herran?"
Herra Pickwick pudisti Benjamin Allenin kättä, ja hänen ystävänsä
noudattivat esimerkkiä. He olivat tuskin päässeet istumaan, kun taas
kuului kaksinkertainen koputus.
"Luulenpa, että siellä on Jack Hopkins", sanoi Bob Sawyer. "Hyss!
Hänhän se on. Tule sisään, Jack, tule sisään!"
Porraskäytävästä kuului raskaita askelia, ja Jack Hopkins tuli
näkyviin. Hänellä oli mustat samettiliivit, joissa oli hyvin kirjavat
napit, ja siniviiruinen paita, jossa oli valkoinen irtokaulus.

"Olet myöhästynyt, Jack", huomautti Benjamin Allen.

"Viivyin sairaalassa", selitti Hopkins.

"Jotakin uutta?"

"Ei mitään erikoista. Jokseenkin hyvä tapaturma; tuotiin
poliklinikkaan."

"Minkälainen se oli?" kysyi herra Pickwick.

"Vain neljännen kerroksen ikkunasta pudonnut mies — mutta hyvin soma
tapaus — todella hyvin soma tapaus."
"Tarkoitatteko, että potilas on somasti parantumassa?" kysyi herra
Pickwick.
"En", vastasi Hopkins välinpitämättömästi. "Ei, sanoisin päinvastoin,
että hän ei parane. Huomenna on toimitettava suurenmoinen leikkaus —
mainio kerrassaan, jos Slasher toimittaa sen."

"Pidättekö Slasheria hyvänä kirurgina?" kysyi herra Pickwick.

"Parhaana nykyään elossa olevista", vastasi Hopkins. "Päästi pojan
jalan irti nivelestä viime viikolla — poika söi leikkauksen aikana
viisi omenaa ja piparkakun — tasan kaksi minuuttia sen jälkeen kuin
kaikki oli ohi, poika sanoi, ettei hän tahtonut maata siinä ihmisten
nauruna ja että hän kaipaa äidilleen, jolleivät kohta aloita."

"Hyvänen aika!" ihmetteli herra Pickwick hämmästyneenä.

"Pyh! Ei se ollut mitään", tuumi Hopkins, "vai mitä sinä sanot, Bob?"

"Ei yhtään mitään", vastasi Bob Sawyer.

"Sivumennen, Bob", sanoi Hopkins tuskin huomattavasti vilkaisten herra
Pickwickin tarkkaaviin kasvoihin, "eilen illalla meillä oli merkillinen
tapaus. Meille tuotiin lapsi, joka oli niellyt helminauhan."

"Niellyt mitä?" keskeytti herra Pickwick.

"Helminauhan", selitti Jack Hopkins. "Ei tietystikään yhdellä kertaa,
se olisi ollut liikaa. — Ette tekään voisi niellä sitä, kuinka sitten
lapsi; ha haa." Herra Hopkins näytti suuresti nauttivan omasta
sukkeluudestaan ja jatkoi. "Ei, näin se tapahtui. Lapsen vanhemmat
olivat köyhiä ihmisiä, jotka asuivat pihan puolella. Lapsen vanhin
sisar osti kaulanauhan, tavallisen, suurista mustista puuhelmistä
tehdyn kaulanauhan. Leikkikaluja haluava lapsi sieppasi kaulanauhan,
piilotti sen, leikki sillä, leikkasi poikki rihman ja nieli helmen.
Lapsesta se oli erittäin hauskaa, se palasi seuraavana päivänä ja
nielaisi toisen helmen."
"Voi ihmettä!" kauhistui herra Pickwick. "Sepä oli kamalaa! Suokaa
anteeksi, herra. Jatkakaa."
"Seuraavana päivänä lapsi nieli kaksi helmeä, myöhemmin se jo
herkutteli kolmella ja niin edespäin, kunnes se viikon kuluessa oli
käynyt helminauhan päästä päähän — viisikymmentäkaksi helmeä kaikkiaan.
Sisar, joka oli työteliäs tyttö ja vain harvoin raski hankkia itselleen
koristeita, itki silmänsä tyhjiksi kaulanauhan katoamista, etsi sitä
ylhäältä ja alhaalta, mutta — mitä minun tuskin tarvinnee sanoa — ei
löytänyt sitä. Muutamia päiviä myöhemmin perhe oli päivällisellä —
paistettua lampaanlapaa ja perunoita — ja lapsi, joka oli nälissään,
leikki huoneessa, kun äkkiä kuului hemmetinmoista ratinaa, kuin
pieni raesade. 'Älä tee noin, poikaseni', sanoi isä. 'Enhän minä
tee mitään' sanoi lapsi. — 'Hyvä on, mutta älä tee sitä uudelleen',
kierteli isä. Hiljaisuutta kesti hiukan aikaa, mutta sitten ratina
taas alkoi ja pahempana kuin ennen. 'Jollet tottele, poikaseni',
sanoi isä, 'niin löydätpä itsesi vuoteesta tuossa tuokiossa'. Hän
ravisti poikaa, jotta tämä tottelisi, mutta siitä seurasi sellainen
rapina, ettei kukaan ollut ennen moista kuullut. 'Mitä peeveliä, sehän
kuului lapsen sisästä! sanoi isä. 'Hän on saanut hinkuyskän väärään
paikkaan.' — 'Enpäs ole saanut hinkua', sanoi lapsi alkaen itkeä. 'Se
on se kaulanauha, jonka nielin.' — Isä sieppasi lapsen syliinsä ja
juoksi sairaalaan, helmet kalisivat pojan vatsassa koko ajan hänen
hyppiessään, ja ihmiset katselivat ilmaan ja kellareihin saadakseen
selville, mistä tuo tavaton ääni kuului. Hän on nyt sairaalassa",
päätti Jack Hopkins kertomuksensa, "ja pitää sellaista mokomaa kalinaa
kävellessään, että hänet on täytynyt kääriä vartijan takkiin, jottei
hän herättäisi potilaita."
"Tämä on merkillisin tapaus, mitä milloinkaan olen kuullut", sanoi
herra Pickwick iskien nyrkkinsä lujasti pöytään.

"Eihän se mitään ole!" sanoi Jack Hopkins, "vai mitä tuumit Bob?"

"Ei se ole mitään", vastasi herra Bob Sawyer.

"Meidän työssämme sattuu hyvin kummallisia tapahtumia, sen voin
vakuuttaa teille, hyvä herra", sanoi Hopkins.

"Olisin taipuvainen kuvittelemaan niin", vastasi herra Pickwick.

Uusi ovellekoputus ilmoitti saapuneeksi isopäisen, mustaa
tekotukkaa käyttävän miehen, jolla oli mukanaan huonoihoinen, hyvin
korkeaa kaulusta käyttävä nuorukainen. Seuraavalla vieraalla oli
ruusunpunaisilla ankkureilla koristettu paita, ja hänen kintereillään
seurasi kalpea nuorukainen, jolla oli hopeoidut kellonvitjat. Seuran
täydensi hienosteleva herrasmies, jolla oli puhtaat alusvaatteet ja
kangasvartiset kengät. Pieni, vihreällä kankaalla päällystetty pöytä
vedettiin esiin, ensimmäinen punssimalja tuotiin sisään valkoisessa
tuopissa, ja seuraava puolituntinen omistettiin kuuden pennyn
'hoidolle', jonka keskeytti vasta pieni huonoihoisen nuorukaisen
ja ruusunpunaisilla ankkureilla koristautuneen miehen väittely.
Huonoihoinen ilmaisi palavan halunsa vääntää solmuun toivonankkureilla
varustetun miehen nenän, mihin vastaukseksi tämä henkilö ilmaisi
olevansa kerta kaikkiaan haluton hyväksymään minkäänlaisia "särpimiä"
ilmaiseksi enempää pikavihaiselta huonoihoiselta nuorukaiselta tai
keneltä muultakaan henkilöltä, jolla oli pää hartioiden välissä.
Kun viimeinen "oikea" oli lyöty pöytään ja voitto- ja tappiotili
oli laskettu pennylleen kaikkien läsnäolevien tyytyväisyydeksi,
soitti herra Bob Sawyer illallista, ja vieraat painautuivat nurkkiin
odottamaan sen valmistumista.
Se ei ollut tullut valmiiksi niinkään helposti kuin joku ehkä saattaisi
luulla. Ensiksi oli välttämätöntä herättää palvelijatar, joka oli
nukahtanut kasvot keittiön pöytää vasten. Se vei hiukan aikaa,
ja vaikka tyttö lopulta vastasikin kellon soittoon, kului toinen
neljännestunti turhissa yrityksissä palauttaa häneen edes kaukainen ja
hiipuva järjenhitunen. Miehelle, jolta osterit oli tilattu, ei ollut
tullut sanotuksi, että hän avaisi ne. Ostereita on hyvin vaikea avata
linkkuveitsellä ja kaksipiikkisellä haarukalla; se puuha kävi hyvin
hitaasti. Pihvi oli jäänyt puoliraa'aksi, ja kinkkuakin, joka myös oli
saksalaisesta makkarakaupasta kadun kulman takaa, vaivasi sama vika.
Olipa kuitenkin kylliksi portteria tinakannussa, ja juustolla oli hyvä
menekki, sillä se oli hyvin väkevää. Niin että illallinen ehkä kaiken
kaikkiaan oli niin hyvä kuin sellaiset tavallisesti ovat.
Illallisen jälkeen asetettiin toinen punssikannu pöydälle ja sen
rinnalle pussillinen sikareja sekä muutamia likööripulloja. Sitten
syntyi kaamea hiljaisuus, minkä aiheutti tällaisissa paikoissa
tavallinen tapaus, joka kuitenkin saattaa olla hyvin ilkeä.
Asianlaita oli niin, että palvelijatar pesi laseja. Täysihoitola
saattoi komeilla vain neljällä viinilasilla vaikk'ei meidän pidäkään
katsoa tätä tosiseikkaa rouva Raddlelle kovin alentavaksi, sillä vielä
ei ole ollut olemassa täysihoitolaa, jossa ei olisi liian vähän laseja.
Emännän lasit olivat pieniä, ohuiksi puhallettuja pikareita, ja ne,
jotka oli lainattu ravintolasta, olivat isoja, pöhötautia potevia,
muodottomiksi paisuneita rumilaita, joita jokaista tuki mahtava,
luuvaloinen jalka. Tämä olisi sinänsä riittänyt antamaan seurueelle
käsityksen asioiden oikeasta tilasta, mutta nuori palveleva hengetär
oli estänyt kaikki harhaluulojen mahdollisuudenkin, joita olisi
saattanut syntyä herrojen mielessä, ottamalla väkisin pois jokaisen
lasin jo aikoja ennen kuin asianomainen oli ehtinyt juoda oluensa
loppuun, ja kuuluttaen julkisesti, välittämättä herra Bob Sawyerin
viittailuista ja keskeytyksistä, että lasit oli vietävä alas ja pestävä
heti.
Sellainen tuuli on hyvin paha, joka ei puhalla hyvää kenellekään.
Sievistelevä kangaskenkäinen mies, joka oli onnistumatta yrittänyt
sanoa sukkeluuksia koko sen ajan kuin peliä kesti, huomasi hetken
nyt tulleen ja käytti sitä hyväkseen. Samana hetkenä, jolloin lasit
katosivat, hän aloitti pitkän tarinan suuresta julkisesta henkilöstä,
jonka nimen hän oli unohtanut ja joka oli vastannut perin sattuvasti
toiselle huomattavalle ja kuuluisalle henkilölle, josta hän ei
milloinkaan ollut kyennyt saamaan selkoa, kuka se oli. Hän kuvaili
hyvin laajasti ja hyvin yksityiskohtaisesti eräitä tähän liittyviä
seikkoja, jotka läheisesti kuuluivat asianomaiseen juttuun, mutta
kuolemakseenkaan hän ei juuri sillä hetkellä jaksanut muistaa, mikä tuo
juttu oli, vaikka hänen oli ollut tapana kymmenen viime vuoden aikana
kertoa sitä saavuttaen suurta suosiota.
"Varjelkoon!" sanoi siro, kangaskenkäinen, "tämäpä on ihan merkillinen
seikka."
"Olen pahoillani, että olet unohtanut sen", sanoi herra Bob Sawyer
silmäillen kiinteästi oveen luullessaan kuulevansa helisevien lasien
ääntä, "hyvin pahoillani".
"Niin minäkin", vastasi siro mies, "sillä tiedän, että se olisi
suuresti huvittanut teitä. Samantekevää. Olenpa jokseenkin varma siitä,
että muistan sen puolen tunnin kuluttua tai niillä main."
Siro mies oli päässyt juuri tähän asti, kun lasit tuotiin takaisin,
ja Bob Sawyer, joka oli koko ajan pinnistänyt kuuloaan, sanoi, että
hän hyvin mielellään kuulisi lopunkin, sillä toistaiseksi se oli
ehdottomasti paras tarina, mitä hän milloinkaan oli kuullut.
Pikarien näkeminen palautti Bob Sawyerin mielen tasapainoon, jollaista
hän ei ollut tuntenut emäntänsä kanssa tapahtuneen keskustelun jälkeen.
Hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän alkoi tuntea olonsa oikein
rattoisaksi.
"No niin, Betsy", sanoi Bob hyvin ystävällisesti hajoittaen samalla
pienen äänekkään lasijoukon, jonka tyttö oli koonnut keskelle pöytää.
"No niin Betsy, ja lämmin vesi sitten! Kiiruhdapa, niin olet kiltti
tyttö."

"Ette voi saada lämmintä vettä", vastasi Betsy.

"Ettäkö ei lämmintä vettä!" huudahti herra Bob Sawyer.

"Ette saa", sanoi tyttö pudistaen päätään tavalla, joka ilmaisi paljon
päättävämpää kieltoa kuin mihin ilmeikkäinkään kieli olisi pystynyt.
"Rouva Raddle sanoi, ettei teille saa antaa mitään."

Vieraiden kasvoilla näkyvä hämmästys antoi isännälle uutta rohkeutta.

"Tuo heti lämmin vesi sisään, kuuletko, heti!" sanoi herra Bob Sawyer
epätoivoisen ankarasti.
"En, en voi", vastasi tyttö. "Rouva Raddle sammutti tulen keittiöstä
ennen kuin meni nukkumaan ja pisti kattilan lukon taakse."
"Välipä sillä, välipä sillä. Olkaa hyvät, älkääkä antako sellaisen
pikku seikan häiritä itseänne", sanoi herra Pickwick huomatessaan herra
Sawyerin tunteiden kuohun sellaisena kuin se ilmeni hänen kasvoillaan,
"kylmä vesi kelpaa yhtä hyvin."

"Niin, ihan ihmeesti", selitti Ben Allen.

"Emäntäni potee pieniä mielenhäiriönkohtauksia", virkkoi Bob Sawyer
aavemaisesti hymyillen, "ja pelkään, että minun täytyy sanoa itseni
irti."

"Älä viitsi!" sanoi Benjamin Allen.

"Pelkään, että minun täytyy", sanoi Bob sankarillisen lujasti. "Maksan,
mitä olen hänelle velkaa, ja ilmoitan lähteväni huomisaamuna."

Poikaparka! Kuinka kiihkeästi hän toivoikaan voivansa tehdä niin!

Herra Bob Sawyerin sydämeen käyvät yritykset toipua tästä viimeisestä
iskusta tekivät murheellisen vaikutuksen seurueeseen, josta suurin
osa ryhtyi, tarkoituksenaan mielensä ilahduttaminen, mitä hartaimmin
nauttimaan kylmää vettä ja viinaa, jonka ensimmäiset tajuttavat
vaikutukset ilmenivät uudistuneena vihamielisyytenä huonoihoisen
herran ja hänen äskeisen riitaveljensä välillä. Jonkin aikaa he
ilmaisivat molemminpuoliset halveksimisentunteensa erilaisilla
kasvojen rypistetyillä ja tuhinalla, kunnes huonoihoinen vihdoin tunsi
välttämättömäksi päästä lopulliseen selvitykseen asiassa, jolloin
tapahtuikin seuraava ratkaisu:

"Sawyer", sanoi huonoihoinen nuorukainen äänekkäästi.

"Mitä, Noddy?"

"Olisin hyvin pahoillani", aloitti herra Noddy, "jos aiheuttaisin
ikävyyksiä ystäväni pöydässä ja varsinkin luonasi; olisin hyvin
pahoillani. Mutta minun täytyy käyttää tilaisuutta ilmoittaakseni herra
Gunterille, että hän ei ole herrasmies."
"Ja minä olisin hyvin pahoillani, jos aiheuttaisin jotakin häiriötä
kadulla, jonka varrella asut", sanoi puolestaan herra Gunter, "mutta
pelkään, että minun on pakko herättää lähinaapurisi paiskaamalla se
henkilö, joka äsken puhui, ulos ikkunasta."

"Mitä tarkoitatte, herra?" kysyi herra Noddy.

"Sitä mitä sanoinkin", vastasi herra Gunter.

"Tahtoisinpa nähdä teidän tekevän niin", sanoi herra Noddy.

"Saatte tuntea minun tekevän niin, ennen kuin puolta minuuttia on
kulunut", vastasi herra Gunter.

"Vaadin, että jätätte minulle korttinne, hyvä herra", sanoi Noddy.

"Ei puhettakaan!"

"Miksi ei, hyvä herra?" tiedusteli herra Noddy.

"Siksi, että pistäisitte sen uuninne reunustalle ja petkuttaisitte
ystäviänne uskottelemalla, että joku herrasmies on käynyt tapaamassa
teitä", selitti herra Gunter.

"Eräs ystäväni tulee luoksenne huomenna", sanoi herra Noddy.

"Olen hyvin kiitollinen teille tästä ilmoituksesta ja annan
palvelijalleni erityisen määräyksen, että hän panee hopeatavarat lukon
taakse", vastasi herra Gunter.
Tällä hetkellä muut vieraat asettuivat välittämään ja toruivat
kumpaakin riitapuolta sopimattomasta käytöksestä, minkä johdosta herra
Noddy pyysi ilmoittaa, että hänen isänsä oli yhtä kunnon mies kuin
herra Gunterinkin, mihin herra Gunter vastasi, että hänen isänsä oli
ihan yhtä arvossapidetty kuin herra Noddynkin ja että hänen isänsä
poika oli yhtä hyvä mies kuin herra Noddy minä viikon päivänä hyvänsä.
Tämä ilmoitus tuntui alkusoitolta riidan uudelleen leimahtamiseen,
ja seurue puuttui taas asiaan. Siitä syntyi aika puheenporina ja
huutaminen, mutta lopulta herra Noddy vähitellen salli parempien
tunteittensa päästä voitolle ja selitti, että hän aina oli tuntenut
altista mieskohtaista ystävyyttä herra Gunteria kohtaan. Tähän herra
Gunter vastasi, että hän oikeastaan piti herra Noddya parempana
kuin omaa veljeään, ja tämän vakuutuksen kuullessaan herra Noddy
jalomielisesti nousi tuoliltaan ja ojensi kätensä herra Gunterille.
Herra Gunter tarttui siihen lämpimästi ja innokkaasti, ja jokainen
sanoi, että riita oli hoidettu niin, että se oli suureksi kunniaksi
molemmille asianomaisille puolille.
"No niin", sanoi Hopkins, "jotta päästäisiin taas vauhtiin, minä laulan
vaikka laulun." Ja äänekkäiden kättentaputusten innostamana Hopkins
viritti Englannin kansallislaulun 'Varjele Jumala kuningasta', jonka
hän lauloi niin kovaa kuin suinkin osasi uudella säveleellä, joka oli
yhdistetty 'Biskajan lahdesta' ja 'Sammakon toivomuksesta'. Kuoro oli
oleellisin osa laulusta, ja kuri jokainen lauloi sen sillä säveleellä,
jonka parhaiten tunsi, oli vaikutus todella tärisyttävä.
Ensimmäisen värssyn kuoro-osan aikana herra Pickwick kohotti kättään
kuuntelevassa asennossa ja sanoi heti, kun hiljaisuus oli palannut:

"Hiljaa! Suokaa anteeksi. Luulin jonkun huutavan ylhäällä."

Seurasi heti syvä hiljaisuus, ja herra Sawyerin huomattiin kalpenevan.

"Luulenpa kuulevani sen nyt", sanoi herra Pickwick. "Olkaa hyvä ja
avatkaa ovi."
Ovi oli tuskin saatu auki, kun ei enää ollut pienintäkään epäilystä
asiasta.

"Herra Sawyer! Herra Sawyer!" huusi ääni portailta toisesta kerroksesta.

"Se on emäntä!" sanoi Bob Sawyer katsellen ympärilleen hyvin
murheellisena. "Mitä, rouva Raddle?"
"Mitä te tällä meinaatte, herra Sawyer?" vastasi ääni hyvin kimeästi
ja äärettömän nopeasti. "Eikö riitä, kun minulta petkutetaan vuokrani
ja sitä paitsi taskusta lainatut rahat ja kun ystävänne haukkuvat ja
loukkaavat minua ja vielä uskaltavat sanoa itseään miehiksi, ja sitten
vielä käännetään talo ylösalaisin ja melutaan niin, että palokunta pian
on täällä, kello kaksi aamulla? Ajakaa ne lurjukset pois!"
"Sinun pitäisi hävetä!" sanoi herra Raddlen ääni, joka tuntui kuuluvan
jostakin kauempaa sänky vaatteiden alta.
"Vai hävetä!" sanoi rouva Raddle. "Miksi et mene sinne ja heitä niitä
jokaista portaita alas? Niin tekisit, jos olisit mies."
"Tekisin kyllä, jos olisin kymmenen miestä, hyvä ystävä", vastasi herra
Raddle rauhallisesti. "Mutta heitä on niin monta."
"Ah, millainen pelkuri!" vastasi rouva Raddle äärimmäisen
halveksivasti. "Aiotteko ajaa ne lurjukset ulos vai ei, herra Sawyer?"
"He ovat jo menossa", rouva Raddle, "he ovat menossa", sanoi Bob parka.
"Pelkään, että teidän on viisainta lähteä", virkkoi hän vierailleen.
"Minusta te pidätte vähän liian kovaa elämää."
"Sepä oli kovin onnetonta", sanoi siro herra, "juuri kun meillä alkoi
olla niin hauskaa!"
Sirostelevalle miehelle oli juuri alkanut kajastaa se juttu, jonka hän
oli unohtanut.
"Tämä on melkein sietämätöntä", sanoi siro mies katsellen ympärilleen.
"Melkein sietämätöntä! Eikö niin?"
"Kerrassaan sietämätöntä", vastasi Jack Hopkins. "Otetaanpa toinen
värsy, Bob! Antaa mennä!"
"Älä, älä, Jack", esteli Bob Sawyer. "Laulu on kyllä mainio, mutta
luulen, että on parempi, jos jätämme toisen värsyn laulamatta. Tämän
talon asukkaat ovat kovin kiukkuista väkeä."
"Pitääkö minun mennä yläkertaan ja antaa isäntää nenälle?" kyseli
Hopkins, "tai soittaa kelloa lakkaamatta, tai ulvoa porraskäytävässä?
Saat käskeä minua, Bob!"
"Olen kovin kiitollinen ystävällisyydestäsi ja alttiudestasi", sanoi
murheellinen herra Sawyer, "mutta luulen, että paras keino kaiken
jatkuvan riidan välttämiseksi on lähteä heti liikkeelle."
"No, herra Sawyer", huusi rouva Raddlen kimeä ääni, "joko ne roistot
ovat menossa?"

"Hakevat vain hattujaan, hyvä rouva. He lähtevät ihan heti."

"Vai lähtevät!" huusi rouva Raddle pistäen yömyssynsä kaiteen yli
juuri kun herra Pickwick herra Tupmanin seuraamana purjehti ulos
seurusteluhuoneesta. "Vai lähtevät! Mitäs heidän tarvitsi tullakaan?"

"Mutta hyvä rouva", lepytteli herra Pickwick silmäten ylöspäin.

"Menkää tiehenne vain, senkin vanha heittiö!" vastasi rouva Raddle
kiireesti vetäen piiloon yömyssynsä. "Kelpaisi iältään vaikka hänen
isoisäkseen, mokomakin hunsvotti! Olette pahempi kuin kukaan muu!"
Herra Pickwick piti turhana vakuuttaa viattomuuttaan. Hän kiiruhti vain
portaita alas kadulle, jonne hänen kintereillään seurasivat herrat
Tupman, Winkle ja Snodgrass. Herra Ben Allen, joka oli surkeasti viinan
ja suuttumuksen vallassa, saattoi heitä aina London Bridgelle saakka ja
uskoi matkalla herra Winklelle, ikään kuin tämä olisi ollut erikoisen
sopiva henkilö kuulemaan sellaisen salaisuuden, että hän oli päättänyt
katkaista kaulan jokaiselta, paitsi Bob Sawyeriltä, joka yrittelisi
hyviin väleihin hänen sisarensa Arabellan kanssa. Ilmaistuaan
päätöksensä, että hän täyttää tämän kiusallisen velvollisuuden asiaan
kuuluvan lujasti, hän puhkesi itkuun, painoi hatun silmilleen ja
koettaen parhaansa mukaan pyrkiä kotiinpäin, kolkutteli raastuvan ovea
ja torkahteli hetkeksi vuorotellen kaikilla portailla aamun koittoon
asti siinä varmassa vakaumuksessa, että asui siellä ja oli unohtanut
avaimensa.
Kun kaikki vieraat olivat lähteneet noudattaen rouva Raddlen ahdistavia
vaatimuksia, onneton Bob Sawyer jäi yksin mietiskelemään huomisen
päivän mahdollisia tapahtumia ja illan hauskuutta.

4. luku.

HERRA WELLER VANHEMPI LAUSUU JULKI ERÄITÄ ARVOSTELEVIA MIETTEITÄ

KIRJALLISESTA SOMMITTELUSTA JA SUORITTAA POIKANSA SAMUELIN AVULLA

PIENEN ENNAKKOMAKSUN ARVOISAN PUNANENÄISEN HERRASMIEHEN TILILLE.

Saatuaan lomaa herra Pickwickiltä, joka hermostuneena ja kiusaantuneena
ei suinkaan ollut pahoillaan siitä, että jäi yksin, herra Weller lähti
liikkeelle paljon ennen määrähetkeä, ja maleksi, kun hänellä oli
runsaasti aikaa, minkä missäkin aina raatihuoneelle saakka, jossa hän,
kasvoillaan tyyni ja miettivä ilme, pysähtyi tarkastelemaan lukuisia
ajurinrenkejä ja pika-ajureita, jotka olivat koolla tuolla kuuluisalla
pysähdyspaikalla näiden alueiden vanhan naisasujaimiston suureksi
peloksi ja hämmingiksi. Aikailtuaan täällä puolisen tuntia herra Weller
kääntyi ja alkoi suunnata askeliaan Leadenhall-toria kohti monenlaisten
syrjäkatujen ja kujien kautta. Kun hän näin tuhlaili joutoaikaansa ja
pysähtyi katselemaan melkein jokaista silmiinsä sattuvaa esinettä, ei
ole lainkaan hämmästyttävää, että hän myös saattoi seisahtua pienten
paperi- ja painotuotteidenkauppojen ikkunoiden kohdalle, mutta ilman
enempiä selittelyjä saattaa näyttää ihmeelliseltä, että hänen silmänsä
tuskin olivat pysähtyneet eräänlaisiin kuviin, joita oli pantu
näytteille, kun hän äkkiä säpsähti, läimäytti kovasti oikeata jalkaansa
ja huudahti tarmokkaasti:
"Jollei tätä olisi sattunut, olisin unohtanut kaiken, kunnes olisi
ollut liian myöhäistä!"
Se erikoinen kuva, johon Sam Wellerin silmät olivat kiintyneet, esitti
räikein värein kahta toisiinsa nuolella kiinnitettyä ihmissydäntä,
jotka paistuivat iloisessa valkeassa samalla kuin nykyaikainen
ihmissyöjäpari — herralla oli sininen takki ja valkoiset housut,
naisella tummanpunainen turkki ja samanvärinen päivänvarjo — lähestyi
ateriaa nälkäisin silmin alhaalta kohoavaa kiemurtelevaa sorapolkua.
Eräs todellakin tahditon nuori herrasmies, jolla oli yllään ainoastaan
kaksi siipeä eikä mitään muuta, oli maalattu valvomaan sydänten
paistumista. Taustassa näkyi Langham-aukion kirkon torni ja kaikki
tuo yhdessä muodosti "valentiinin", joita, kuten ikkunassa komeileva
kirjoitettu ilmoitus todisti, oli suuri varasto ja joita kuvakauppias
sitoutui myymään kaikille maanmiehilleen alennettuun hintaan:
puolitoista shillinkiä kappale.
"Olisinpa unohtanut, olisin varmasti unohtanut!" toisteli Sam, ja näin
sanoen hän yht'äkkiä pujahti paperikauppiaan myymälään ja pyysi arkin
parasta kultareunaista paperia ja kovakärkisen, taatusti räiskymättömän
kynän. Kun nuo tavarat oli heti annettu, hän lähti suoraan
Leadenhall-aukiota kohti tasaisin, nopein askelin, jotka suuresti
erosivat hänen äskeisestä hidastelevasta käynnistään. Silmäillessään
ympärilleen hän havaitsi liikekilven, johon maalari oli kuvannut
jotakin, mikä hämärästi muistutti sinistä norsua, jolla kärsän asemesta
oli kotkannenä. Aivan oikein päätellen, että tässä siis oli "Sininen
Villisika", hän astui taloon ja tiedusteli valtavanhempaansa.
"Hän ei saapune tänne ennen kuin kolmen neljänneksen kuluttua tai
myöhemmin", sanoi nuori nainen, joka piti huolta 'Sinisen Villisian'
talouspuolesta.
"Hyvä on, hyvä ystävä", vastasi Sam. "Antakaa mulle yhdeksällä pennyllä
vettä ja viinaa — haaleana — ja mustepullo!"
Kun haalea vesi, viina ja mustepullo oli tuotu pieneen saliin ja
nuori nainen huolellisesti kohennellut hiiliä, jotteivät ne palaisi
liian isolla liekillä, ja vienyt pois hiilihangon, jottei niitä
kukaan pääsisi enää kohentamaan ennen kuin 'Sinisen Villisian' lupa
ja myötävaikutus oli ensiksi pyydetty ja saatu, Sam Weller istuutui
'pilttuuseen' lähelle uunia ja otti esiin kultareunaisen paperiarkin ja
kovakärkisen kynän. Katsellen sitten huolellisesti kynää, ettei siinä
vain ollut karvoja, ja pyyhkien pöydän, jottei paperin alle jäänyt
leivänmuruja, Sam kääri hihat ylemmäksi, levitti kyynärpäänsä leveälle
ja valmistautui kirjoittamaan.
Niille naisille ja herroille, joilla ei ole erikoista tottumusta
kynämiehen taidossa, ei kirjeenkirjoittaminen ole suinkaan helppo
tehtävä, koska yleensä pidetään tarpeellisena semmoisessa tapauksessa
pään kallistamista vasemmalle käsivarrelle, jotta saisi silmänsä
mahdollisimman tarkoin paperin tasalle, ja voisi, katsellen sivultapäin
kirjaimia, joita piirtää, kielellään muovailla samanlaisia. Nämä
liikkeet hidastavat jossakin määrin kirjoittamista, vaikka ne
kieltämättä tuottavatkin mitä suurinta helpotusta kirjallisessa
sommittelutyössä, ja Sam oli tietämättään jo puolisentoista tuntia
raapustellut sanoja pienellä käsialalla, pyyhkinyt pois vääriä
kirjaimia pikkusormellaan ja asetellut tilalle uusia, jotka täytyi
hyvin tarkkaan piirtää, jotta näkyisivät vanhojen musteläiskien läpi,
kun hänet herätti oven aukeaminen ja hänen isänsä tulo.

"Hei, Sammy!" sanoi isä.

"Hei, sinä preussinsininen", vastasi poika laskien kynän kädestään.
"Kuinka kuuluu tuorein sanoma äitipuoleni terveydestä?"
"Rouva Weller on viettänyt yönsä erittäin hyvin, mutta on ollut tänä
aamuna ihan mahdoton ja pahalla tuulella. Allekirjoitan valaehtoisesti,
'Herra S. Weller, vanhempi'. Sellainen on viimeksi julkaistu
tiedonanto, Sammy", vastasi herra Weller riisuen kaulahuivinsa.

"Ei siis vieläkään parempi?" kysyi Sam.

"Kaikki merkit näyttävät entistä vakavammilta", jatkoi herra Weller
pudistaen päätään. "Mutta mitäs sinä siinä hommaat? Harrastat opinnoita
vaikeissa olosuhteissa, vai, Sammy?"

"Olen lopettanut jo", sanoi Sam nolostuen. "Olen kirjoittanut."

"Niinpä huomaan", vastasi herra Weller. "Et kai sentään nuorille
naisille, toivoakseni, Sammy?"

"Ei kannata kieltää", vastasi Sam. "Tämä on valentini."

"Mitäh?" huudahti herra Weller ilmeisesti kauhistuneena tuon sanan
kuullessaan.

"Valentini", toisti Sam.

"Samivel! Samivel!" sanoi ukko Weller moittivasti. "Enpä olisi uskonut,
että sinä sellaista...! Kaikkien niiden varoitusten jälkeen, joita olet
saanut isäsi synnillisten taipumusten seurauksista, kaiken sen jälkeen,
mitä olen sinulle tästä samasta asiasta sanonut, senkin jälkeen, mitä
omin silmin olet nähnyt ja kokenut äitipuolesi parissa, minkä olisin
luullut sellaiseksi siveelliseksi opetukseksi, ettei yksikään ihminen
olisi unohtanut sitä kuolinpäiväänsä saakka! En jaksa ajatella, että
sinä olet tehnyt niin, Sammy, en jaksa uskoa sitä!"
Nämä mietteet olivat liikaa tuolle kunnon vanhukselle. Hän nosti
huulilleen Samin tuopin ja joi sen sisällön.

"No, mistäspäin nyt tuulee?" kysyi Sam.

"Samantekevää", vastasi herra Weller. "Siitä tulee minulle murheellinen
koettelemus loppuajakseni, mutta olenpa sentään koko sitkeä, mikä on
lohdutus sekin, kuten vanha kalkkuna huomautti, kun talonpoika sanoi
pelkäävänsä, että hänen täytyisi tappaa se Lontoon markkinoiksi."

"Mistä tulee koettelemus?" ihmetteli Sam.

"Siitä, että saan nähdä sinut naimisissa, Sammy, nähdä sinut
petkutettuna uhrina ja ajattelevan viattomuudessasi, että tuo kaikki on
kovinkin ihanaa. Se on tavaton koettelemus isän tunteille, Sammy."
"Roskaa!" sanoi Sam. "En aio ollenkaan mennä naimisiin, niin ettei
teidän tarvitse kiusata itseänne sen takia. Tiedän, että tunnette
tällaiset asiat. Käskekää tuoda piippunne, niin luen kirjeen teille.
Kas niin!"
Emme osaa varmasti sanoa, piipun toiveko vai sekö lohdullinen
ajatus, että perheessä piili auttamattomasti kohtalokas taipumus
joutua naimisiin, rauhoitti herra Wellerin tunteet ja sai hänen
murheensa laantumaan. Sanoisimmekin mieluummin, että tähän tulokseen
johti molempien lohdutusten lähteiden yhtyminen, sillä hän toisteli
jälkimmäistä hyvin hiljaisella äänellä, soittaen kuitenkin kelloa
saadakseen ensimmäisen. Sitten hän riisui yltään päällystakkinsa,
ja sytyttäen piippunsa ja asettuen takan eteen selin tuleen, jotta
saattaisi tuntea sen koko kuumuuden ja samalla nojata takan suojukseen,
hän kääntyi Samia kohti ja pyysi tätä, tupakan lievitettyä suuresti
hänen kasvojensa ilmettä, että "laukaise tulemaan".
Sam pisti kynän musteeseen ollakseen valmis tarvittaessa korjaamaan ja
aloitti hyvin teatterimaisesti:

"Suloinen..."

"Seis!" huudahti ukko Weller soittaen kelloa. "Kaksinkertainen annos
sitä tavallista, kultaseni."
"Hyvä on, herra", sanoi tyttö, joka oli ilmestynyt vikkelästi, hävisi,
palasi ja katosi taas.

"Näyttävät tuntevan tapanne täällä", huomautti Sam.

"Niin", vastasi isä, "olenhan ollut täällä kerran jos toisenkin. Jatka,
Sammy!"

"Suloinen olento."

"Eihän se vain ole runoa?" keskeytti hänen isänsä jälleen.

"Ei, ei."

"Hauskaa kuulla", tuumi herra Weller. "Runous on epäluonnollista. Ei
kukaan ihminen puhu runoa, paitsi lukkari kerätessään jouluanteja, tai
Warrenin kiilloitusmuste, Rowlandin öljy tai joku muu semmoinen moukka
miehekseen. Älä milloinkaan alennu puhumaan runoa, poikani! Aloitappas
taas, Sammy."
Herra Weller tarttui taas arvostelevan juhlallisena piippuunsa, ja Sam
jatkoi lukemistaan seuraavasti:

"Suloinen olento tunnen olevani hävinnyt..."

"Se ei passaa", sanoi herra Weller ottaen piipun suustaan.

"Ai, ei siinä olekaan 'hävinnyt'", virkkoi Sam kohottaen kirjettä valoa
vasten. "Siinä on 'hämilläni', tuossa on mustetahra. Tunnen olevani
hämilläni."

"Oikein hyvä. Jatka!"

"Tunnen olevani hämilläni ja perin häm... Olen unohtanut tämän sanan”,
sanoi Sam raapien päätään kynällä ja jännittäen turhaan muistiaan.

"No miksi et katso sitä kirjeestä?"

"Katsonhan minä", vastasi Sam, "mutta siinä on toinen tahra. Tässä on h
ja ä ja m."

"Ehkäpä hämääntynyt", ehdotti herra Weller.

"Ei, ei ole", sanoi Sam, "hämmästynyt se on".

"Se ei ole yhtä hyvä sana kuin hämääntynyt, Sammy", sanoi herra Weller
harkitsevasti.

"Eikö?"

"Ei likimainkaan", vakuutti isä.

"Mutta etkö arvele, että se sisältää enemmän?" kysyi Sam.

"Ehkäpä se on vähän niinkuin hellempi", sanoi ukko Weller hiukan
mietittyään. "Jatka, Sam."
"Tunnen olevani hämilläni ja perin hämmästynyt kirjoittaessani sinulle,
sillä sinä olet nätti tyttö, etkä mitään muuta."
"Se on hyvin näppärästi sanottu", sanoi vanhempi herra Weller ottaen
piipun suustaan antaakseen tilaa tälle huomautukselle.

"Niin, minustakin se on jotenkin hyvä", sanoi Sam kovin hyvillään.

"Tämänsorttisessa kirjoitustyylissä minä pidän erityisesti siitä,
ettei siinä ole mitään haukkumanimiä, ei mitään Veenuksia eikä
muuta sellaista. Mitä toimittaa sanoa nuorta naista Veenukseksi tai
enkeliksi?" lisäsi herra Weller.

"Niin, mitäpä tosiaan?" vastasi Sam.

"Saattaisit ihan yhtä hyvin sanoa häntä kotkaksi tai yksisarviseksi tai
kerrassaan kuninkaan vaakunaksi, joka kuten hyvin tiedämme on kokoelma
tarueläimiä", lisäsi ukko Weller.

"Ihan yhtä hyvin."

"Ajapa edelleen, Sammy!"

Sam noudatti kehoitusta ja jatkoi seuraavasti, isän poltellessa
edelleen kasvoillaan viisauden ja hyväntahtoisuuden sekainen ilme, joka
oli hyvin mieltäylentävä:

"Ennen kuin näin sinut, luulin, että kaikki naiset ovat samanlaisia."

"Niin ne ovatkin", huomautti vanhempi Weller väliin.

"Mutta nyt", jatkoi Sam, "nyt huomaan, mimmoinen pehmeäpäinen,
uskomaton turnipsi minun on täytynyt olla, sillä ei ole olemassa yhtään
sinun kaltaistasi, vaikka pidänkin sinusta enemmän kuin mistään muusta!
— Minusta oli paras sanoa tämä oikein vahvasti", virkkoi Sam nostaen
päätään.

Herra Weller nyökkäsi hyväksyvästi, ja Sam jatkoi:

"Niinpä käytän hyväkseni tätä päivää, rakas Mary — kuten entinen
vaikeuksiin joutunut herra, joka lähti kävelemään vain sunnuntaina —
sanoakseni sinulle, että sinä ensimmäisenä ja ainoana kertana, jolloin
sinut näin, sinun kuvasi tarttui sydämeeni paljon lyhyemmässä ajassa
ja paljon kirkkaammin värein kuin mihin muotokuvakone on milloinkaan
pystynyt (sellaisesta olet kai kuullut, rakas Mary), vaikka se
tekeekin kuvan valmiiksi ja laittaa siihen kehykset ja lasinkin ja
panee koukun yläreunaan niin että sen saa ripustaa seinälle, ja kaiken
kahdessa minuutissa ja neljänneksessä."
"Pelkäänpä hiukan, että se taas kääntyy runoksi, Sammy", sanoi ukko
Weller epäilevästi.
"Eikä käänny", vastasi Sam jatkaen lukemista hyvin nopeasti
välttääkseen vastalauseita:
"Ota minut, rakas Mary, Valentiniksesi, ja ajattele sitä, mitä olen
sanonut. Nyt, rakas Mary, minä lopetan. — Siinä kaikki", sanoi Sam.

"Mutta eikös se loppunut vähän niinkuin töksähtäen?"

"Ei ollenkaan. Hän toivoisi, että siinä olisi enemmän, mutta siinä
juuri piilee kirjeenkirjoittamisen suuri taito."
"Hyvä on", sanoi ukko Weller. "Tuossa lauseessa on jotakin, ja
toivoisinpa, että äitipuolesi osaisi johtaa keskustelunsa tuon saman,
miellyttävän periaatteen mukaisesti. Etkö aio pistää nimeäsi sen alle?"

"Siinäpä onkin vaikeus", sanoi Sam. "En tiedä, mitä kirjoittaisin alle."

"Kirjoita Weller", sanoi vanhin vielä elossa oleva tämän nimen omistaja.

"Ei käy", vastusti Sam. "Valentinin alle ei milloinkaan saa pistää omaa
nimeään."
"No, pane Pickwick' sitten", sanoi ukko Weller. "Se on hyvä nimi ja
helppo tavata."
"Juuri niin", sanoi Sam. "Voisinhan lopettaa runolla. Mitä te siitä
arvelette?"
"En pidä siitä", selitti herra Weller. "En ole milloinkaan tuntenut
kunnollista ajuria, joka kirjoittaa runoja, lukuunottamatta yhtä,
joka rustasi vaikuttavan runon iltaa ennen kuin hänet hirtettiin
maantierosvouksesta, ja hän oli vain cambervelliläinen, niin ettei
sekään ole mikään sääntö."
Mutta Samia ei saanut luopumaan siitä runollisesta ajatuksesta, joka
oli juolahtanut hänen mieleensä, ja niin hän kirjoitti kirjeen loppuun:
    "Sinun iki
    Pickwicki."
Ja taitettuaan sen kokoon hyvin monimutkaisesti Sam pisti sen
alakulmaan seuraavan osoitteen: "Mary. Pormestarin palvelijatar,
Ipswich, Suffolk." Sitten hän pisti sen taskuunsa sinetöitynä ja
Skaikin puolin valmiina valtion postin haltuun uskottavaksi. Kun tämä
tärkeä toimitus oli suoritettu, herra Weller vanhempi alkoi käydä
käsiksi siihen asiaan, jonka takia hän oli kutsunut poikansa luokseen.
"Asia koskee sinun isäntääsi, Sammy", sanoi hra Weller. "Häntähän
kuulustellaan huomenna, eikö niin?"

"Niin, juttu alkaa", vastasi Sam.

"No niin", sanoi herra Weller. "Otaksunpa, että hän kaipaa todistajia
puhumaan puolestaan taikka ehkä hankkimaan alipiin. Olen harkinnut
asiaa mielessäni, ja hän saa olla ihan huoletta, Sam. Olen puhunut
eräille ystävilleni, jotka tekevät hänen puolestaan jomman kumman,
mutta minun mielipiteeni on tällainen: muista todistuksista ei ole
väliä, mutta siitä alipiistä on pidettävä kiinni. Mikään ei piisaa
alipiille, ei mikään, Sammy." Herra Weller näytti hyvin viisaalta
lausuessaan näitä lainopillisia mietteitä, ja kätkien nenänsä tuoppiin
hän vilkutti silmäänsä sen reunan yli ällistyneelle pojalleen.
"Mitä ihmeitä te oikein tarkoitatte?" kysyi Sam. "Luuletteko, että
häntä syytetään rikosoikeudessa?"
"Sillä ei ole mitään tekemistä näissä suunnitelmissa, Sammy", vastasi
herra Weller. "Syytettäköön häntä missä hyvänsä, poikaseni, niin
alipiillä hänet irti saadaan. Saimme Tom Wildsparkin vapaaksi siitä
miesmurhasta alipiillä, vaikka kaikki ne suurtukkaiset miehet sanoivat,
että häntä ei pelasta mikään. Ja minun mielipiteeni on se, Sammy,
että jos isäntäsi ei saa hankituksi sitä alipiitä, niin hänet, kuten
italialainen sanoo, todella keitetään lihoineen ja nahkoineen, ja siitä
ei sitten ole sen enempää sanottavaa!"
Koska herra Weller vanhempi oli jyrkkä ja varma siinä vakaumuksessaan,
että Old Bailey oli tämän maan korkein oikeus ja että sen säännöt
ja käsittelytavat määräsivät ja ohjasivat kaikkien muittenkin
tuomioistuinten menettelytavat, hän jätti täydellisesti huomiotta
poikansa kaikki väitteet ja vakuutukset, joilla tämä koetti osoittaa,
että alibi oli mahdoton ja että herra Pickwick uhrattaisiin joka
tapauksessa.[3]
Huomattuaan, että asiasta ei kannattanut keskustella sen enempää, Sam
vaihtoi puheenaihetta ja kysyi, mikä oli se toinen asia, josta hänen
arvoisa isänsä tahtoi pyytää neuvoa häneltä.
"Se vivahtaa hiukan sisäpolitiikkaan, Sammy", sanoi herra Weller. "Se
Stiggins..."

"Punanokkainen mieskö?" kysyi Sam.

"Juuri se sama", vastasi herra Weller. "Se punanokkainen mies käy
äitipuolesi luona niin hartaasti ja uskollisesti, etten milloinkaan ole
sellaista nähnyt. Hän on sellainen perheystävä, Sammy, että kun hän
on poissa meiltä, niin hänellä ei ole hyvä olla, jollei hänellä ole
jotakin, mikä muistuttaa meistä."
"Ja minä antaisin hänelle sellaista, joka tärpättöisi ja vahaisi hänen
muistinsa kymmeneksi vuodeksi tai niillä main, jos olisin teidän
sijassanne", virkkoi Sam väliin.
"Seisatapa minuutiksi", sanoi herra Weller. "Aioin juuri sanoa,
että hänellä nykyään aina on mukanaan litteä pullo, johon sopii
noin puolitoista korttelia, ja sen hän ennen lähtöään aina täyttää
ananasrommilla."

"Ja tyhjentää sen luullakseni aina ennen paluutaan?" kysyi Sam.

"Viimeistä tippaa myöten", vastasi herra Weller. "Hän ei jätä
siihen milloinkaan muuta kuin korkin ja hajun. Sen saat uskoa,
Sammy. No nyt nämä lurjukset, poikaseni, aikovat tänä iltana pitää
Ebenezer raittiusliiton yhtyneen suurliiton Brick Lanen haaraosaston
kuukausikokouksen. Sinun äitipuolesi aikoi mennä sinne, Sammy. Mutta
nyt hän on saanut kihdin eikä pääsekään. Ja minä, Sammy, minä olen
saanut molemmat hänelle aiotut liput."
Herra Weller ilmaisi tämän salaisuuden hyvin innokkaasti ja iski silmää
sen tehtyään niin väsymättömästi, että Sam jo alkoi pelätä hänen
saaneen kouristuksen oikeaan silmäluomeensa.

"Entä sitten?" sanoi tämä nuori herra.

"No niin", jatkoi hänen vanhempansa silmäillen hyvin varovasti
ympärilleen. "Sinä ja minä ollaan aivan täsmällisesti paikalla.
Edustava paimen ei tule, edustava paimen ei tule!"
Tässä herra Welleriin tarttui hihityspuuska, joka päättyi niin lähelle
tukehtumista kuin vanhempi herra saamatta terveydelleen vahinkoa
suinkin voi sietää.
"En ole ikinäni nähnyt moista vanhaa kummitusta", huudahti Sam hieroen
vanhan herran selkää niin kovasti, että olisi voinut syttyä tuleen
hankauksesta. "Mitä helkkaria te nauratte, senkin rumilas?"
"Hiljaa, Sammy" sanoi herra Weller katsellen ympärilleen vieläkin
varovaisemmin. "Kaksi minun Oxfordin tiellä toimivaa toveriani, jotka
ovat valmiit olemaan mukana kaikessa hauskassa, ovat saaneet paimenen
turvallisesti humalaan, ja kun hän tulee Ebenezer-liittoon (jonka hän
varmasti tekee, sillä he saattavat hänet ovelle ja työntävät hänet
sisään, jos se on tarpeellista), hän on yhtä täynnä rommia ja vettä
kuin milloinkaan Granbyn Markiisissa, Dorkingissa, ja se ei suinkaan
ole vähän, se."
Näin sanottuaan herra Weller jälleen nauroi äärettömästi ja joutui
tietysti jälleen lievän tukehduskohtauksen valtaan.
Mikään ei ollut sen paremmin Sam Wellerin mielen mukaista kuin
laadittu suunnitelma punanokkaisen miehen oikeitten taipumusten
ja ominaisuuksien selvittämiseksi, ja kun kokouksen määräaika
jo lähestyi, isä ja poika lähtivät heti Brick Laneen päin Samin
kuitenkaan unohtamatta pistää kirjettään valtion postitoimistoon heidän
ohikulkiessaan.
Ebenezerin raittiusliiton Brick Lanen haaraosaston kokouksia
pidettiin suuressa huoneessa, joka miellyttävänä ja ilmavana sijaitsi
turvallisten ja mukavien portaiden yläpäässä. Puheenjohtajana oli
suorasuuntainen herra Anthony Humm, kääntynyt palokuntalainen, nyt
koulumestari ja satunnaisesti kiertelevä saarnaaja, ja sihteerinä oli
herra Jonas Mudge, sekatavarakaupan hoitaja, innostunut ja uhrautuva
astia, joka myi teetä yhdistyksen jäsenille. Ennen keskustelujen
alkua naiset istuivat penkeillä ja joivat teetä, kunnes pitivät
sopivana lopettaa, ja suuri, puinen rahalaatikko asetettiin näkyviin
puheenjohtajan pöydän karkeavillaiselle, vihreälle peitteelle, jonka
takana sihteeri seisoi ja kiitti miellyttävästi hymyillen jokaisesta
lisästä siihen runsaaseen kupariraha-aarteeseen, joka piili sen sisällä.
Tässä erityisessä tilaisuudessa naiset joivat teetä aivan peloittavan
kauan, suureksi kauhuksi herra Weller vanhemmalle, joka perin
välinpitämättömänä Samin varoittaville nipistyksille tuijotti kaikkiin
suuntiin ympärilleen kaikkein peittämättömimmin hämmästyneenä.
"Sammy", kuiskasi herra Weller, "jollei jostakin noista ihmisistä täydy
laskea vettä huomen aamuna, niin en ole isäsi. Se on sitten vissi ja
varma. Katsohan, tuo vanha rouva tässä lähelläni on hukuttamaisillaan
itsensä teehen."

"Etkö voi olla siivolla?" mutisi Sam.

"Sam", kuiskasi herra Weller jonkin ajan kuluttua hyvin kiihtyneesti.
"Pane muistiin sanani, poikaseni. Jos tuo sihteerin lurjus jatkaa vielä
viisi minuuttia, niin hän räjäyttää itsensä leivoksilla ja vedellä."
"Anna hänen räjähtää, jos häntä haluttaa", sanoi Sam. "Se asia ei
liikuta sinua."
"Jos tätä kestää vielä kauan, Sammy", sanoi herra Weller samalla
hiljaisella äänellä, "niin pidän velvollisuutenani ihmisolentona
nousta puhumaan seurakunnalle. Tuo nuori nainen, viimeistä edellisellä
istuimella, on jo juonut yhdeksän ja puoli aamiaiskupillista, ja hän
paisuu selvästi omien silmieni edessä."
Epäilemättä herra Weller olisi pannut toimeen ihmisystävällisen
aikomuksensa, jollei ankara melu, jonka aiheutti kuppien ja lautasten
pöydille asettaminen, olisi hyvin sopivasti osoittanut, että teen
juominen oli päättynyt. Kun astiat oli korjattu pois, kannettiin pöytä,
jonka päällä oli tuo karkeavillainen vihreä peite, keskelle salia, ja
illan ohjelman pani alulle pieni, innokas mies, jolla oli kalju pää ja
ruskeat polvihousut. Hän kiipesi yhtäkkiä rappuja ylös ollen joka hetki
vaarassa katkaista ruskeihin polvihousuihin pistetyt pienet säärensä ja
sanoi:
"Hyvät naiset ja herrat! Ehdotan, että erinomainen veljemme, herra
Anthony Humm valitaan puheenjohtajaksi."
Naiset heiluttelivat valittua kokoelmaa nenäliinoja ehdotuksen
kuullessaan ja tulinen pieni mies suoraan sanoen kiskoi hra Hummin
puheenjohtajan paikalle tarttuen häntä hartioihin ja työntäen hänet
mahonkiseen kehykseen, joka kerran oli edustanut tällaista huonekalua.
Nenäliinoja heilutettiin taas, ja herra Humm, joka oli sileäksi
kammattu, valkokasvoinen, aina hikoileva mies, kumarsi kömpelösti
kaikkien naispuolisten jäsenten suureksi ihastukseksi ja istuutui
virallisesti. Ruskeita polvihousuja käyttävä mies vaati sen jälkeen
hiljaisuutta, herra Humm nousi seisomaan ja sanoi, että Brick Lanen
haaraosaston sisarten ja veljien luvalla, jotka nyt ovat läsnä,
sihteeri aikoo lukea Brick Lanen haaraosaston johtokunnan pöytäkirjan.
Tämä ehdotus otettiin jälleen vastaan nenäliinoja heiluttamalla.
Noustuaan paikalleen hyvin vaikuttavalla tavalla ja kun se rykäisy,
joka aina tarttuu seurakuntaan, kun jotakin erikoisen tärkeää on
tehtävä, oli suoritettu, luettiin seuraava asiakirja:
Ebenezerin raittiusliiton Brick Lanen haarayhdistyksen johtokunnan
pöytäkirja.
Johtokuntanne on jatkanut siunauksellista työtään kuluneen kuukauden
aikana ja sillä on sanomaton ilo ilmoittaa seuraavat raittiuteen
kääntymiset:
"H. Walker, räätäli, vaimo ja kaksi lasta. Paremmissa olosuhteissa
ollessaan myöntää hänellä olleen pysyvänä tapana juoda olutta ja
portteria; sanoo, että hän ei varmaan muista maisteliko kahdesti
viikossa kahdenkymmenen vuoden aikana 'koiran kuonoja', joitten
johtokunta asiaa tutkittuaan on huomannut olevan valmistettuja
lämpimästä portterista, sokerivedestä, katajamarjaviinasta ja
hedelmämehusta, (Muuan vanhahko nainen huokasi ja virkkoi: 'Juuri niin
se on!') Nyt hän on työttömänä ja rahattomana. Arvelee sen aiheutuneen
portterista (Hyvä!) taikka oikean käden käyttökyvyn menettämisestä.
Hän ei ole oikein varma kummastako, mutta pitää hyvin luultavana,
että jos hän ei olisi juonut muuta kuin vettä koko ikänsä, niin hänen
työtoverinsa ei olisi milloinkaan tullut pistäneeksi häntä käteen
ruostuneella neulalla ja täten aiheuttaneeksi tapaturmaa (huikeita
hyvä-huutoja). Hänellä ei ole juotavana muuta kuin kylmää vettä,
eikä hän tunne itseään enää milloinkaan janoiseksi (voimakkaita
suosionosoituksia).
"Betsy Martin, leski, yksi lapsi ja yksi silmä. Käy päivisin
siivoamassa ja pyykkiä pesemässä. Hänellä ei ole milloinkaan ollut
enempää kuin yksi silmä, mutta tietää, että hänen äitinsä joi
pullo-olutta eikä ihmettele, jos se olisi aiheutunut siitä (huikeita
hyvä-huutoja). Arvelee, ettei ole aivan mahdotonta, että jos aina olisi
pysynyt irti väkijuomista, hänellä nyt saattaisi olla kaksi silmää
(valtavia suosionosoituksia). Hän sai aikaisemmin joka paikassa missä
kävi 18 penseä päivässä, tuopin portteria ja lasin viinaa, mutta sen
jälkeen kuin rupesi Brick Lanen haaraosaston jäseneksi, hän on aina
pyytänyt kolme kuuden pensen rahaa (tämä perin kiintoisa tiedoitus
otettiin vastaan huumaavan innostuneesti).
"Henry Beller oli monta vuotta voileipämestarina eri yhdistyksien
päivällisillä, joitten aikana hän joi koko joukon ulkomaalaisia
viinejä. Saattoi silloin tällöin viedä pullon tai pari kotiinsa. Ei
muista aivan varmaan, mutta arvelee että joi pullojen sisällyksen, jos
kerran vei ne kotiinsa. Tuntee olonsa kovin huonoksi ja alakuloiseksi,
on hyvin kuumeinen ja sen johdosta aina janoissaan. Arvelee sen
johtuvan viinistä, jota hänellä oli tapana juoda (hyvä!). On nyt
paikatta, eikä saa koskaan tilaisuutta maistaa tippaakaan ulkomaalaisia
viinejä (huikeita suosionosoituksia)."
Thomas Burton on kissan ruuan hankkija pormestarille, sheriffille
ja useille kaupungin valtuuston jäsenille (tämän herran nimen
ilmoittaminen otettiin vastaan jännityksestä henkeä pidätellen).
Hänellä on puujalka. Pitää puujalkaa kalliina, kun on käveltävä
kivillä. Hänellä oli tapana käyttää käytettyjä puujalkoja ja juoda
lasin kuumaa katajaviinaa säännöllisesti joka ilta — joskus kaksikin
lasia (syviä huokauksia). Huomasi käytettyjen puujalkojen pirstoutuvan
ja lahoavan kovin pian. On varma siitä, että viina ja vesi turmeli
niiden rakenteen (jatkuvaa hyväksymistä). Ostaa nyt uusia puujalkoja
eikä juo muuta kuin vettä ja mietoa teetä. Uudet puujalat kestävät
kaksi kertaa kauemmin kuin ne toiset ja hän selittää sen johtuvan
ainoastaan kohtuullisesta elämästä (riemuitsevia suosionosoituksia).
Anthony Humm ehdotti nyt, että kokous ilahuttaisi itseään laululla.
Heidän järjelliseksi ja siveelliseksi hauskuutuksekseen veli Mordlin
oli sovittanut laulun "Kas tuoll' on reipas vesimies" ihanat sanat
vanhan kansanlaulun säveleeseen, ja hän pyysi kaikkia yhtymään häneen
sitä laulettaessa (voimakkaita kättentaputuksia). Puheenjohtaja tahtoi
käyttää tilaisuutta ilmaistakseen lujan vakaumuksensa siitä, että
herra Diblin vainaja, opittuaan tuntemaan entisen elämänsä erehdykset,
oli kirjoittanut tämän laulun osoittaakseen mitä hyötyä raittiudesta
oli. Se oli raittiuslaulu (myrskyisiä hyvähuutoja). Nuoren miehen asun
siisteys, hänen sulkatöyhtönsä komeus, tuo kadehdittava mielentila,
joka saattoi hänet, kuten runoilija sanoo:
    'Käymään eelleen mitään miettimättä',
kaikki yhteensä todisti, että hänen oli täytynyt olla vedenjuoja
(hyvä-huutoja). Ja mikä oli nuoren miehen palkkio? Huomatkoot kaikki
läsnäolevat nuorukaiset tämän:
    "Ja kaikki tytöt hälle syliin syöksyi."
(Äänekkäitä hyvä-huutoja, joihin naiset yhtyivät). Mikä loistava
esimerkki! Sisaret, neidot kerääntyneinä nuoren vesipojan ympärille
innostamassa häntä velvollisuuden ja raittiuden tiellä. Mutta
ainoastaanko halvat neidot hemmottelivat, lohduttivat ja neuvoivat
häntä? Ei!
    "Kaupungin hienot naiset häntä jumaloivat."
(tavattomia suosionosoituksia). Heikompi sukupuoli kerääntyi nuoren
vesipojan ympärille ja kääntyi inhoten pois viinanjuojista (hyvä!)
Brick Lanen haaraosaston veljet olivat vesipoikia (hyvä-huutoja,
naurua). Tämä huone oli heidän aluksensa, läsnäolijat olivat neitoja,
ja hän (herra Anthony Humm), vaikkakin arvottomana, edusti kaupungin
hienostoa (hillittömiä suosionosoituksia).
"Mitä hän mahtaa tarkoittaa heikommalla sukupuolella, Sammy?" kysyi
herra Weller kuiskaten.

"Akkoja", vastasi Sam samalla tapaa.

"Siinä hän taitaa olla melkein oikeassa, Sammy", jatkoi herra Weller.
"Heikkoa sukupuolta niiden täytyykin olla, jos ne antavat tuollaisen
veikon kuin tuo petkuttaa itseään."
Närkästyneen vanhan herran jatkuvat huomautukset loppuivat lyhyesti
siihen, että nyt ryhdyttiin laulamaan. Herra Anthony Humm lausui kaksi
säettä kerrallaan niitten hänen kuulijoittensa valistukseksi, jotka
eivät osanneet sanoja. Sitä laulettaessa pieni, polvihousuinen mies
katosi. Hän palasi heti, kun laulu oli päättynyt ja kuiskaili herra
Anthony Hummille kasvoillaan mitä selvin tärkeyden ilme.
"Ystäväni", sanoi herra Humm kohottaen kättään hyvin moittivasti, jotta
saisi vaikenemaan kaksi paksua, vanhaa naista, jotka istuivat toisella
tai kolmannella rivillä, "ystäväni, liittomme Dorkingin osaston
edustaja, veli Stiggins, odottaa alhaalla."
Nenäliinat lensivät taas taskuista innokkaammin kuin milloinkaan ennen,
sillä herra Stiggins oli Brick Lanen naispuolisten asukkaiden suuressa
suosiossa.
"Minun mielestäni hän saa tulla", sanoi herra Humm katsellen
ympärilleen leveästi hymyillen. "Veli Tadger, antakaa hänen tulla
tervehtimään meitä."
Pieni, polvihousuinen mies, joka vastasi nimeen veli Tadger, kolisi
hyvin kiireesti rappuja alas ja heti sen jälkeen hänen taas kuultiin
tömistävän ylöspäin arvoisa herra Stiggins mukanaan.
"Hän tulee, Sammy", kuiskasi herra Weller kasvoiltaan punaisena
pidätetystä naurusta.
"Älkää sanoko minulle mitään", virkkoi Sam, "sillä en voi kestää
sitä. Hän on aivan oven luona. Kuulin hänen iskevän päänsä portaitten
kamanaan."
Sam Wellerin puhuessa pieni ovi lensi auki ja veli Tadger tuli esiin.
Hänen kantapäillään seurasi arvoisa herra Stiggins, joka tuskin oli
päässyt huoneeseen, kun syntyi aikamoinen käsien taputtaminen ja
jalkojen koputtaminen ja nenäliinojen heiluttaminen. Kaikkeen tähän
ilon ilmaisuun veli Stiggins ei suhtautunut muuten kuin tuijotellen
jäykin silmin ja tylsin hymyin pöydällä olevan kynttilän sydämen
huippua ja samalla heilutellen ruumistaan puolelta toiselle hyvin
epätasaisesti ja epävarmasti.

"Voitteko pahoin, veli Stiggins?" kuiskasi herra Anthony Humm.

"Olen ihan kunnossa", vastasi herra Stiggins äänellä, jonka hurjuutta
lievensi vain lausunnan suuri epäselvyys. "Olen ihan kunnossa."
"Hyvä on, hyvä on", jatkoi herra Anthony Humm perääntyen muutaman
askeleen.
"Uskon, että kukaan täällä ei ole uskaltanut väittää, että minä en
ole kunnossa?" sanoi herra Stiggins.

"Ei, tietysti ei", virkkoi herra Humm.

Tämän kestäessä yleisö oli aivan hiljaa ja odotti hiukan hätäisenä
ohjelman jatkumista.
"Tahdotteko pitää puheen kokoukselle, veli?" sanoi herra Humm
kutsuvasti hymyillen.

"Enkä tahdo", vastasi herra Stiggins. "En tahdo, en ollenkaan."

Läsnäolevat katselivat toisiaan kulmiaan kohotellen, ja huoneen läpi
lensi hämmästyksen humahdus.
"Minun mielipiteeni on se", sanoi herra Stiggins avaten takkinsa napit
ja puhuen hyvin kovalla äänellä, "minun mielipiteeni on se, hyvä
herra, että tämä kokous on päissään. Veli Tadger, hyvä herra", jatkoi
herra Stiggins yhä enemmän hurjistuen ja kääntyen yhtäkkiä pienen,
polvihousuisen miehen puoleen, "sinä olet humalassa!" Näin sanoen
herra Stiggins kiitettävässä halussa puolustaa kokouksen raittiutta ja
karkoittaa sieltä kaikki sopimattomat henkilöt, iski herra Tadgeria
nenän päähän niin maalistaan erehtymättä, että puolisaappaatkin
hävisivät kuin salama. Veli Tadger rymisi pää edellä rappuja alas.
Tällöin naiset aloittivat pitkän ja surkean kirkunan ja kiitäen
pienissä ryhmissä lemmikkiveljiensä luo kietoivat käsivartensa heidän
ympärilleen suojellakseen heitä vaaralta. Tämä tunteitten purkautumisen
hetki oli vähällä käydä vaaralliseksi herra Hummille, jonka, koska
oli perin suosittu, melkein tukahutti lauma uskollisia naisia, jotka
riippuivat hänen kaulassaan ja tuhlailivat hänelle hyväilyjään. Suurin
osa valoja sammutettiin nopeasti, ja miltään puolelta ei kuulunut muuta
kuin melua ja hälinää.
"Nyt, Sammy", virkkoi herra Weller riisuen päällystakkinsa hyvin
kerkeästi, "nyt menet ulos ja haet poliisin."

"Entä mitä te teette sillä aikaa?" kysyi Sam.

"Älä välitä siitä, Sam", vastasi vanha herra. "Kulutan aikaani
järjestäessäni pikkuisen asioita tuon Stigginsin kanssa."
Ennen kuin Sam ehti puuttua asiaan estääkseen häntä, hänen
sankarillinen vanhempansa oli tunkeutunut erääseen huoneen kaukaiseen
kulmaan ja hyökännyt herra Stigginsin kimppuun osoittaen nokkelaa
kätevyyttä.

"Tule pois!" huusi Sam.

"Käy päälle!" huusi herra Weller, ja enemmittä kutsuitta hän antoi
herra Stigginsille ensimmäisen kolauksen päähän ja alkoi sitten tanssia
hänen ympärillään kiihkeästi ja kevyesti kuin korkki, joka hänen
ikäisensä herrasmiehen suoritukseksi oli aivan ihmeellistä katsella.
Huomatessaan kaikki kehoitukset turhiksi Sam painoi hatun lujasti
päähänsä, heitti isänsä takin käsivarrelleen ja tarttuen vanhaa miestä
ranteeseen veti hänet väkisin portaita alas ja kadulle hetkeksikään
irroittamatta otettaan tai sallimatta toisen pysähtyä, ennen kuin
he olivat päässeet kulman taa. Heidän sinne ehdittyään he kuulivat
jo roskaväen kirkunaa, joka oli todistamassa, kuinka herra Stiggins
vietiin vahvempien ovien taa yöksi, ja he saattoivat myös kuulla sen
melun, jonka aiheutti Ebenezerin suuren raittiusliiton Brick Lanen
haaraosaston jäsenten hajaantuminen eri suuntiin.

5. luku

ON KOKONAAN OMISTETTU TÄYDELLISELLE JA USKOLLISELLE SELONTEOLLE

BARDELLIN MUISTETTAVASTA JUTUSTA PICKWICKIÄ VASTAAN.

"Ihmettelenpä, mitä valamiesten puheenjohtaja, olkoon hän kuka
hyvänsä, on syönyt aamiaiseksi", sanoi herra Snodgrass koettaen pitää
keskustelua yllä tapausrikkaan helmikuun 14:n päivän aamuna.

"Toivonpa, että hän on syönyt hyvin", virkkoi herra Perker.

"Miksi niin?" kysäisi herra Pickwick.

"Se on aika tärkeää, vieläpä hyvinkin tärkeää", vastasi herra Perker.
"Hyvä, tyytyväinen, hyvin aterioinut valamies on erikoisen arvokas
kappale käsiin saatavaksi. Tyytymättömät, nälkäiset valamiehet
ratkaisevat asiat aina kantajan hyväksi."
"Hyvänen aika", sanoi herra Pickwick näyttäen kovin ällistyneeltä,
"miksi niin?"
"Miksikö? En tiedä", vastasi pikku mies kylmästi. "Säästävät kai
aikaa. Jos päivällisaika alkaa lähestyä, puheenjohtaja ottaa kellonsa,
kun valamiehistö on kokoontunut neuvottelemaan, ja sanoo: 'Hyvänen
aika, hyvät herrat, kellohan on kymmentä yli neljä! Syön päivällistä
viideltä, hyvät herrat.' 'Niin minäkin', sanovat kaikki muutkin
paitsi kaksi, joiden olisi pitänyt syödä kolmelta ja jotka näyttävät
sen johdosta kuin puolittain halukkailta kestämään loppuun saakka.
Puheenjohtaja hymyilee ja pistää kellon taskuunsa: 'Niin, hyvät herrat,
mitä me siis sanomme? Kantajako vai vastaaja? Minä olen pikemmin
sitä mieltä, sikäli kuin asia minua koskee, hyvät herrat, olen sitä
mieltä, — mutta älkää antako sen vaikuttaa itseenne! — olen paremminkin
sitä mieltä, että kantaja on oikeassa!' Tämän jälkeen on pari, kolme
muuta varmoja siitä, että he ajattelevat samoin — niin kuin tietysti
ajattelevatkin — ja sitten he jatkavat hyvin yksimielisesti ja
mukavasti. Kymmentä yli yhdeksän", sanoi pieni mies katsoen kelloaan.
"Onpa aika lähteä. Avioliittolupauksen rikkominen — istuntosali on
tavallisesti ihan täynnä sellaisia juttuja käsiteltäessä. Soittakaapa
ajuria, herra Pickwick, ettemme vain myöhästy."
Herra Pickwick soitti heti kelloa, ja kun ajuri oli saatu hankituksi,
ahtautuivat kaikki neljä pickwickiläistä ja herra Perker vaunuihin
ja ajoivat Guildhalliin. Sam Weller, herra Lowten ja sininen kääry
seurasivat perässä cab-rattaissa.
"Lowten", sanoi Perker heidän saavuttuaan oikeuspaikan eteiseen,
"asettakaa herra Pickwickin ystävät ylioppilaiden aitioon, herra
Pickwickin itsensä on parasta istua minun kanssani. Tätä tietä, hyvä
herra, tätä tietä."
Tarttuen herra Pickwickin takin hihaan pieni mies vei hänet alimmille
penkeille juuri kruununasianajajien pulpettien eteen, jotka on laitettu
oikeusavustajien mukavuudeksi, sillä sieltä käsin he saattavat
kuiskata puhetta johtavalle asianajajalle ohjeita, jotka saattavat
olla tarpeellisia jutun käänteissä. Täällä istuvat ovat suurimmalta
osalta katsojista näkymättömissä, koska he istuvat paljon alempana
kuin asianajajat ja kuuntelijat, joiden istuimet asteettain kohoavat
permannosta. Tietysti he ovat selin molempiin, kasvot tuomaria kohti.
"Tuo on kai todistajien aitio?" kysyi herra Pickwick osoittaen erästä
hänen vasemmalla puolellaan kohoavaa messinkireunaista istuinta.
"Se on todistajien aitio, hyvä herra Pickwick", vastasi Perker kaivaen
esiin joukon papereita sinisestä käärystä, jonka Lowten juuri oli
asettanut hänen jalkojensa eteen.
"Ja nuo", sanoi herra Pickwick osoittaen paria suljettua istuinta
vasemmalla, "nuo ovat kai valamiesten istuimia."

"Aivan oikein", vastasi Perker napsauttaen kiinni nuuskarasiansa kannen.

Herra Pickwick nousi seisomaan suuresti kiihtyneenä ja katseli
oikeussalia. Yleisön penkeille oli jo asettunut sinne tänne suuri
joukko kuuntelijoita, ja lakimiesten penkeillä istui joukko
erimallisia peruukkipäisiä herroja, jotka säätynä edustivat koko
tuota miellyttävää, monivivahteista nenä- ja poskipartakokoelmaa,
josta Englannin lakimiessääty on niin syystä kuuluisa. Ne herrat,
jotka olivat saaneet jutun ohjekirjeen, pitelivät sitä niin
silmäänpistävällä tavalla kuin suinkin mahdollista ja raaputtivat
sillä silloin tällöin nenäänsäkin painaakseen tämän tosiseikan vielä
voimakkaammin katselijoiden huomioon. Toisilla herroilla, joilla ei
ollut tällaisia papereita, oli kainalossa paksuja oktaavositeitä,
joissa oli punainen nimilippu selässä ja kannet tuollaista
puoleksi paistuneen piirakankuoren väristä nahkaa, joka tunnetaan
ammattipiireissä "lakivariksen" nimisenä. Muutamat, joilla ei ollut
papereita eikä kirjoja, istuivat kädet taskussa näyttäen mahdollisimman
viisailta, jotkut taas liikkuivat edestakaisin hyvin levottoman ja
totisen näköisinä tyytyen siten herättämään asiaanperehtymättömien
vieraiden ihailua ja ihmetystä. Kokonaisuus oli herra Pickwickin
suureksi kummaksi jakaantunut pieniin ryhmiin, jotka keskustelivat ja
lörpöttelivät päivän uutisista mahdollisimman tunteettomalla tavalla —
ihan kuin ei olisi lainkaan mitään juttuja ollutkaan tulossa.
Herra Phunkyn kumarrus, kun hän astui sisään ja asettui paikalleen
kruununasianajajille määrätyille paikoille, kiinnitti herra Pickwickin
huomiota, ja hän oli tuskin ennättänyt vastata kumarrukseen, kun
tuomari Snubbin saapui seurassaan herra Mallard, joka puolittain
peittyi tuomarin ison, kirjavan laukun taa, jonka hän asetti tämän
pöydälle, minkä tehtyään ja pudistettuaan herra Perkerin kättä hän
poistui. Sitten tuli sisään kolme, neljä muuta lakimiestä, heidän
joukossaan paksuruumiinen, punanaamainen hyypiä, joka nyökkäsi
ystävällisesti herra Snubbinille ja sanoi, että oli hyvin kaunis aamu.
"Kuka on tuo punanaamainen herra, joka sanoi, että on kaunis aamu ja
nyökkäsi meidän neuvonantajallemme?" kuiskasi herra Pickwick.
"Tuomari Buzfuz", vastasi Perker. "Hän on meidän vastustajamme, ajaa
vastapuolen asiaa. Hänen takanaan on herra Skimpin, hänen apulaisensa."
Herra Pickwick oli juuri kysymäisillään, suuresti kauhistuen tuon
miehen kylmäveristä röyhkeyttä, kuinka tuomari Buzfuz, joka oli
vastapuolen neuvonantaja, uskalsi kertoa ylituomari Snubbinille, että
ilma oli kaunis, kun samassa kaikki asianajajat nousivat seisomaan
ja oikeudenpalvelija huusi kaikuvalla äänellä "hiljaa!" Silmätessään
ympärilleen hän näki, että tämä johtui tuomarin sisääntulosta.
Herra tuomari Stareleigh (joka johti puhetta ylituomarin sairaudesta
johtuvan poissaolon aikana) oli silmäänpistävän lyhytkasvuinen mies
ja niin lihava, että näytti olevan pelkkiä kasvoja ja liivejä. Hän
pyöri sisään kahden lyhyen palleroisen säären varassa ja kumarrettuaan
juhlallisesti valamiehistölle, joka vastasi yhtä juhlallisella
kumarruksella, pisti lyhyet jalkansa pöydän alle ja pienen
kolmikulmaisen hattunsa sen päälle. Eikä herra tuomari Stareleigh'sta
sitten voinut nähdä muuta kuin kaksi pientä lystillistä silmää, leveät,
punertavat kasvot ja jossakin noin puolet hyvin suuresta ja hyvin
hullunkurisen näköisestä tekotukasta.
Tuomari oli tuskin istuutunut paikalleen, kun oikeudenpalvelija taas
huusi oikeussalin permannolla: "Hiljaa!" käskevällä äänellä, minkä
jälkeen toinen huusi: "Hiljaa!" äkäisesti kuuntelijain penkeillä,
ja sitten karjui kolme, neljä muuta vielä: "Hiljaa!" kuin kiukkuun
pakahtumaisillaan. Kun tämä oli tehty, alkoi mustapukuinen herrasmies,
joka istui tuomaria alempana, pitää valamiehistön jäsenten nimenhuutoa,
ja kun kirkumista oli kestänyt kotvan aikaa, huomattiin, että vain
kymmenen erityistä valamiestä oli läsnä. Tämän jälkeen ylituomari
Buzfuz vaati, että lukumäärä oli täydennettävä, minkä jälkeen
mustapukuinen herra alkoi pyydystää kahta tavallista valamiestä
erikoiseen valamiehistöön, ja verkkoon jäi vihanneskauppias ja
apteekkari.
"Vastatkaa nimiinne, hyvät herrat, että voitte vannoa valan!" kehoitti
mustapukuinen. "Richard Upwitch!"

"Täällä", sanoi vihanneskauppias.

"Thomas Groffin."

"Täällä", vastasi apteekkari.

"Ottakaa raamattu, hyvät herrat. Teidän tulee oikein ja vilpittömästi
koettaa..."
"Pyydän anteeksi oikeudelta", sanoi apteekkari, pitkä, laiha,
keltakasvoinen mies; "toivon, että oikeus vapauttaa minut tehtävästä."

"Millä perusteilla, hyvä herra?" kysyi tuomari.

"Minulla ei ole apulaista, herra tuomari", sanoi apteekkari.

"Minkä minä sille voin, hyvä herra", vastasi tuomari. "Teidän pitäisi
palkata sellainen."

"Minulla ei ole varaa siihen, herra tuomari", selitti apteekkari.

"Siispä teillä pitäisi olla varaa siihen, hyvä herra", sanoi tuomari
punastuen, sillä herra tuomari Starleigh'n luonteenlaatu oli sukua
pikavihaisuudelle eikä suvainnut vastaansanomisia.
"Tiedän kyllä, että minulla pitäisi olla varaa, jos toimeentuloni
olisi niin hyvä kuin ansaitsisin, mutta niin ei asia ole", vastasi
apteekkari.

"Ottakaa vala näiltä herroilta", sanoi tuomari käskevästi.

Oikeudenpalvelija ei päässyt pitemmälle kuin sanoihin: "Teidän tulee
oikein ja vilpittömästi koettaa...", kun apteekkari taas keskeytti
hänet.

"Otetaanko minulta tosiaankin vala?" kysyi hän.

"Tietysti, hyvä herra", vastasi pieni äkäinen tuomari.

"Vai niin, herra tuomari", virkkoi apteekkari alistuvasti. "Silloin
tapahtuu murhia, ennen kuin tämä juttu on ohi, siinä kaikki.
Vannottakaa minut, jos haluatte, hyvä herra", ja apteekkari sai vannoa
valansa, ennen kuin tuomari keksi virkkaa mitään vastaukseksi.
"Tahdoin vain huomauttaa, herra tuomari", virkkoi apteekkari
istuutuessaan paikoilleen hyvin tyynesti, "ettei apteekkiin ole jäänyt
muita kuin asiapoika. Hän on kyllä hyvin näppärä poika, herra tuomari,
mutta ei ollenkaan tunne rohdoksia, ja tiedän, että hänellä on se
ennakkoluulo, että sooda on samaa kuin suolahappo ja sennasiirappi
ooppiumia. Sellainen on asia, herra tuomari."
Näin sanoen pitkä myrkynsekoittaja asettui mukavaan asentoon ja
otettuaan kasvoilleen miellyttävän ilmeen näytti varustautuneen
kaikkein pahimpaan.
Herra Pickwick katseli juuri apteekkaria mitä syvimmin kauhistuneena,
kun salissa havaittiin pientä kahinaa, ja heti samassa saatettiin
sisään rouva Bardell rouva Cluppinsin tukemana ja asetettiin
puolipyörtyneenä istumaan saman penkin päähän, jolla herra
Pickwick istui. Senjälkeen kantoi herra Dodson sisään erikoisen
ison päivänvarjon ja herra Fogg päällyskengät, ja molemmat olivat
järjestäneet kasvoilleen mahdollisimman myötämielisen ja alakuloisen
ilmeen. Sitten ilmestyi rouva Sanders taluttaen nuorta herra Bardellia.
Nähdessään lapsensa säpsähti rouva Bardell. Hilliten itsensä äkkiä
hän suuteli poikaa kiihkeästi, ja vaipuen sitten taas takaisin
hysteeriseen tylsyyteensä tuo oiva nainen pyysi saada tietää, missä hän
oli. Vastaukseksi tähän rouvat Cluppins ja Sanders käänsivät päänsä
itkien pois, kun taas herrat Dodson ja Fogg koettivat saada kantajaa
rauhoittumaan. Varatuomari Buzfuz hieroi hyvin kovasti silmiään isolla,
valkoisella pyyhinliinalla ja katseli vetoavasti valamiehistöön, kun
tuomarikin oli ilmeisesti mielenliikutuksen vallassa ja eräät muut
katselijat koettivat yskimällä saada liikutuksensa salatuksi.
"Todellakin mainio keksintö", kuiskasi herra Perker herra Pickwickille.
"Teräviä poikia nuo Dodson ja Fogg; mainio ajatus tosiaankin tehon
puolesta, todella erinomainen, herra Pickwick."
Herra Perkerin puhuessa oli rouva Bardell alkanut asteittain hitaasti
toipua, kun taas rouva Cluppins asetti, tarkasteltuaan huolellisesti
nuoren herra Bardellin napit ja vastaavat napinreiät, hänet oikeussalin
permannolle vastapäätä äitiään, näkyvälle paikalle, jossa hän ei voinut
olla herättämättä tuomarin ja valamiehistön täyttä myötämielisyyttä
ja osanottoa. Tämä ei voinut tapahtua miehenalun aika lailla
vastustelematta ja runsaasti itkemättä, sillä hän tunsi erinäisiä
pahoja aavistuksia siitä, että hänen asettamisensa tuomarin silmien
täyteen hehkuun oli vain muodollinen alkutoimitus, minkä jälkeen hänet
kohta lähetettäisiin pois heti paikalla mestattavaksi tai ainakin
karkoitettavaksi merien taa maallisen vaelluksensa päättymiseen saakka.
"Bardell Pickwickiä vastaan!" huusi mustapukuinen ilmoittaen siten
käsiteltäväksi jutun, joka oli ensimmäisenä luettelossa.

"Olen kantajan asiamies, herra tuomari", sanoi tuomari Buzfuz.

"Kuka teitä avustaa, veli Buzfuz?"

Herra Skimpin kumarsi ilmoittaakseen, että hän oli avustaja.

"Minä ajan vastaajan asiaa, herra tuomari", sanoi tuomari Snubbin.

"Avustaako joku teitä, veli Snubbin?" kysyi tuomioistuin.

"Herra Phunky, herra tuomari", vastasi tuomari.

"Tuomari Buzfuz ja herra Skimpin kantajan puolesta", sanoi tuomari
kirjoittaen nimet muistikirjaansa ja lukien kirjoittaessaan: "Vastaajan
puolesta tuomari Snubbin ja herra Monkey."[4]

"Suokaa anteeksi, herra tuomari, Phunky."

"Aha, vai niin", virkkoi tuomari, "minulla ei ole vielä milloinkaan
ollut iloa kuulla sitä nimeä."
Tässä herra Phunky hymyili ja kumarsi, ja tuomari hymyili ja kumarsi
myös, ja sitten herra Phunky koetti, punastuen ihan silmävalkuaisia
myöten, olla sen näköinen kuin ei olisi tiennyt jokaisen katselevan
häntä: yritys, jossa kukaan ei ole vielä milloinkaan onnistunut, eikä,
kaiken järjellisen todennäköisyyden mukaan, milloinkaan onnistukaan.

"Aloittakaa!" käski tuomari.

Taas kehoitti vahtimestari hiljaisuuteen, ja herra Skimpin
ryhtyi "avaamaan juttua". Jutussa näytti kuitenkin olevan kovin
vähän sisällystä, kun se oli "avattu", sillä hän piti sellaiset
yksityiskohdat, jotka hän tunsi, kokonaan omina tietoinaan ja istuutui
kolmen minuutin kuluttua paikoilleen jättäen valamiehistön samalle
valistuneelle viisauden kannalle, jolla se oli ennestäänkin.
Sitten nousi puhumaan tuomari Buzfuz kaikessa asian vakavan
luonteen vaatimassa majesteetillisuudessaan ja arvokkuudessaan ja
kuiskailtuaan Dodsonin ja neuvoteltuaan lyhyesti Foggin kanssa hän otti
tuomarinviitan hartioilleen, korjasi tekotukkaansa ja aloitti puheensa
lautakunnalle.
Tuomari Buzfuz aloitti sanomalla, ettei hän milloinkaan, koko
ammatillisen kokemuksensa aikana — ei kertaakaan siitä hetkestä
lähtien, jolloin oli ryhtynyt harjoittamaan lain soveltamista
käytäntöön — ollut puuttunut ainoaankaan asiaan tuntien niin syvää
mielenliikutusta eikä sellaista vastuuntuntoa — vastuuta, tahtoi hän
sanoa, jota hän ei lainkaan jaksaisi kestää, jollei häntä innostaisi ja
tekisi niin luja vakaumus, että se muuttui ihan varmuudeksi siitä, että
oikeuden ja totuuden asiaan eli toisin sanoen hänen syvästi loukatun ja
suurta vääryyttä kärsineen asiakkaansa asia varmasti voittaisi niitten
kahdentoista jalon ja älykkään henkilön avulla, jotka nyt istuivat
tuomari-istuimella hänen edessään.
Puolustajat aloittavat tavallisesti aina näin, koska he siten saavat
valamiehistön jäsenet uskomaan heistä mitä parhainta ja ajattelemaan,
miten teräviä miehiä he itse oikeastaan ovatkaan. Vaikutusta olikin
oitis nähtävissä, sillä useat valamiehistön jäsenet alkoivat mitä
innokkaimmin tehdä muistiinpanoja.
"Olette saanut kuulla oppineelta ystävältäni, hyvät herrat", jatkoi
tuomari Buzfuz hyvin tietäen, etteivät valamiehistön jäsenet olleet
kuulleet juuri mitään hänen oppineelta ystävältään, "olette kuulleet
että tämä juttu koskee avioliittolupauksen rikkomista, josta vaaditaan
korvausta 1,500 puntaa. Mutta ette ole kuulleet oppineelta ystävältäni,
koska oppineen ystäväni tehtäviin ei kuulunut ilmoittaa sitä teille,
asian yksityiskohtia ja vaiheita. Saatte kuulla minun, hyvät herrat,
yksityiskohtaisesti selostavan nämä tosiseikat ja vaiheet, ja ne
todistaa se moitteeton nainen, jonka asetan tähän aitioon eteenne."
Tässä herra Buzfuz ankarasti korostaen aitio-sanaa iski nyrkillään
pöytään niin että kumahti ja silmäili Dodsonia ja Foggia, jotka
ihaillen nyökkäsivät hänelle ja närkästyneen uhkaavasti vastaajalle.
"Kantaja, hyvät herrat", jatkoi tuomari Buzfuz pehmeällä ja
alakuloisella äänellä, "kantaja on leski, niin, hyvät herrat, leski.
Herra Bardell vainaja, joka useita vuosia oli nauttinut hallitsijansa
luottamusta hänen kuninkaallisten tulojensa vartijana, väistyi melkein
huomaamatta pois tästä maailmasta hakeakseen muualta sitä rauhaa ja
lepoa, jota tullihuone ei milloinkaan saata tarjota."
Oppineen tuomarin näin tunteikkaasti kertoessa herra Bardellin
kuolemasta (häntä oli isketty olutpuolikkaalla päähän
kapakkakellarissa) hänen äänensä vavahteli, ja hän jatkoi liikutuksen
vallassa:
"Hiukan aikaa ennen kuolemaansa herra Bardell oli leimannut kuvansa
pieneen poikaan. Tämän pienen pojan kanssa, joka oli hänen poismenneen
tullimiehensä ainoa perintö, rouva Bardell vetäytyi pois maailmasta
ja haki Goswell-kadun eristäyneisyyttä ja rauhaa, ja täällä hän
asetti etuhuoneensa ikkunaan ilmoituslipun: 'Huoneita vuokrattavana
yksinäiselle herralle. Kysykää sisältä.'"
Tässä tuomari Buzfuz taas piti tauon, ja useat lautakunnan jäsenet
kirjoittivat muistiin tuon asiakirjan sisällön.

"Onko päivämäärää, herra tuomari?" kysyi joku valamiehistä.

"Ei ole mitään päivämäärää, hyvät herrat", vastasi tuomari, "mutta
minulle on ilmoitettu, että se asetettiin kantajan ikkunaan näihin
samoihin aikoihin kolme vuotta sitten. Kiinnitän valamiehistön huomiota
asiakirjan sanamuotoon: 'Huoneita vuokrattavana yksinäiselle herralle!'
Rouva Bardellin käsitys toisesta sukupuolesta, hyvät herrat, johtui
hänen miesvainajansa erinomaisten ominaisuuksien pitkäaikaisesta
tuntemisesta. Hän ei tuntenut mitään pelkoa, ei mitään epäluuloa,
täydellistä luottamusta vain. Leski ajatteli: 'Herra Bardell oli
kunnianmies, herra Bardell piti sanansa, herra Bardell ei ollut
petturi, herra Bardell oli aikoinaan itsekin yksinäinen herrasmies.
Haen yksinäistä herrasmiestä turvakseni, avukseni, hoivakseni ja
lohdutuksekseni, yksinäisessä herrassa saan jatkuvasti nähdä jotakin
sellaista, mikä johtaa mieleeni, millainen herra Bardell oli, kun
hän ensiksi voitti nuoren ja kokemattoman rakkauteni; vuokraan
siis huoneeni yksinäiselle herralle.' Noudattaen tätä kaunista ja
liikuttavaa mielen virikettä (epätäydellisen luontomme parhaita
virikkeitä, hyvät herrat!) yksinäinen ja murheellinen leski kuivasi
kyyneleensä, kalusti ensimmäisen kerroksensa, painoi viattoman
poikansa äidilliselle povelleen ja asetti ilmoituksen salin ikkunaan.
Jäikö se siihen kauaksi? Ei. Käärme oli varuillaan, sytytyslanka oli
paikoillaan, miina panostettu, pioneeri ja sapööri työssä. Ennen kuin
ilmoitus oli ollut salin ikkunassa kolmea päivää — kolmea päivää, hyvät
herrat! — kolkutti muuan olento, joka käveli pystyssä kahdella jalalla
ja oli ulkonaisesti kaikin puolin ihmisen näköinen eikä mikään hirviö,
kolkutti rouva Bardellin asunnon ovelle. Hän tiedusteli vuokraa,
vuokrasi huoneiston ja jo seuraavana päivänä hän muutti sinne. Tämä
mies oli Pickwick, Pickwick, joka on vastaajana tässä jutussa."
Tuomari Buzfuz, joka oli puhunut niin kielevästi, että hänen kasvonsa
olivat tulleet ihan punaisiksi, pysähtyi hengähtämään. Hiljaisuus
herätti herra tuomari Starleighin, joka heti kirjoitti muistiin jotakin
musteettomalla kynällä ja näytti tavattoman syvämietteiseltä saadakseen
valamiehistön siihen käsitykseen, että hän aina ajatteli syvällisimmin
silmät kiinni. Tuomari Buzfuz jatkoi:
"Tästä Pickwickistä aion puhua hyvin vähän. Aiheessa ei ole juuri
mitään viehättävää, enkä minä, hyvät herrat, ole se mies, ettekä
te, hyvät herrat, ole niitä miehiä, joita miellyttäisi inhoittavan
sydämettömyyden ja järjestelmällisen halpamaisuuden tarkastelu."
Tässä herra Pickwick, joka oli jonkin aikaa kirjoittanut kaikessa
hiljaisuudessa, säpsähti ankarasti ikään kuin hänen mielessään olisi
välähtänyt hämärä halu karata herra Buzfuzin kimppuun tuomarin ja
oikeuden ylväästä läsnäolosta huolimatta. Herra Perkerin varoittava
viittaus hillitsi häntä, ja hän kuunteli oppineen herran puheen
jatkoa harmistuneen näköisenä, mikä oli jyrkkänä vastakohtana rouvien
Cluppinsin ja Sandersin ihaileville kasvoille.
"Käytin sanoja 'järjestelmällinen halpamaisuus', hyvät herrat",
jatkoi tuomari Buzfuz katsellen herra Pickwickiä ja puhuen hänelle,
"ja kun sanon järjestelmällinen halpamaisuus, sallinette minun lausua
vastaaja Pickwickille, jos hän on läsnä, kuten minulle on ilmoitettu,
että olisi ollut paljon hienotunteisempaa, paljon sopivampaa, paljon
enemmän arvostelukykyä ja makua osoittavaa, että hän olisi pysynyt
poissa. Sallikaa minun sanoa hänelle, hyvät herrat, että te ette
suvaitse mitään erimielisyyden eikä paheksumisen osoituksia, joita
hän mahdollisesti yrittää; että te kyllä tiedätte, kuinka niitä
on arvosteltava ja minkä arvoisina pidettävä, ja sallikaa minun
vielä lausua hänelle, kuten herra tuomarikin sanoisi teille, ettei
asianajajaa, joka hoitaa asiakkaansa puolustusta, saa peloitella,
uhkailla eikä pakottaa vaikenemaan ja että jokainen siihen suuntaan
tehty yrityskin sattuu yrittäjän omaan nilkkaan, olipa hän kantaja
tai vastaaja, olipa hänen nimensä Pickwick tai Noakes tai Stoakes tai
Stiles tai Brown tai Thompson."
Tämä pieni poikkeus asiasta vaikutti niin kuin oli tarkoituskin, että
kaikkien silmät kääntyivät herra Pickwickiin. Kun tuomari Buzfuz sitten
oli jossakin määrin toipunut siveellisestä lennokkuudesta, johon hän
oli henkensä päästänyt, jatkoi hän:
"Tahdon osoittaa teille, hyvät herrat, että herra Pickwick kahden
vuoden aikana asui jatkuvasti, keskeytyksettä ja pitkäksi aikaa
poistumatta rouva Bardellin talossa. Tahdon osoittaa teille, että rouva
Bardell koko tuon ajan palveli häntä, piti huolta hänen mukavuudestaan,
keitti hänen ruokansa, tarkasteli hänen liinavaatteensa, kun ne vietiin
pesijättärelle, tuuletti, korjasi ja laittoi ne kuntoon, kun ne tuotiin
takaisin, sanalla sanoen, nautti hänen täydellistä luottamustaan.
Tahdon osoittaa teille, että tämä herra usein antoi puoli pennyä jopa
toisinaan kokonaista kuusi pennyäkin rouvan pikku pojalle, ja osoitan
teille, todistajan avulla, jonka todistusta oppineen ystäväni on
mahdoton kiistää tai kääntää muuksi, että tuo herra kerran taputti
poikasta päälaelle ja kysyttyään myöhemmin häneltä, oliko hän voittanut
paljonkin nappipelissä, käytti seuraavaa huomattavaa sanontatapaa:
'Mitä arvelisit, jos saisit toisen isän?' Tahdon osoittaa teille, että
noin vuosi sitten alkoi Pickwick äkkiä viipyä kotoa poissa hyvin pitkiä
aikoja, ikään kuin aikoen vähitellen katkaista suhteensa, joka hänellä
oli asiakkaaseeni, mutta näytän teille myös, ettei hänen aikomuksensa
vielä silloin ollut kylliksi luja, tai että hänen paremmat tunteensa
— mikäli hänellä sellaisia on — tai asiakkaani viehätysvoima ja hyvät
ominaisuudet voittivat hänen epämiehekkäät aikeensa, näyttämällä
toteen, että hän kerran palatessaan maalta selvästi ja sananmukaisesti
tarjosi hänelle avioliittoa, kuitenkin aikaisemmin huolehdittuaan
siitä, ettei tuolla juhlallisella sopimuksella olisi todistajia, ja
olen siksi onnellisessa asemassa, että voin osoittaa teille, kolmen
hänen oman ystävänsä todistuksen perusteella — hyvin haluttomia
todistajia, hyvät herrat, hyvin haluttomia todistajia — että hänet sinä
aamuna yllätettiin pitämästä kantajaa sylissään ja tyynnyttämästä hänen
hätäytyneisyyttään hyväilyillä ja syleilyillä."
Tämä osa rikkioppineen tuomarin esityksestä teki kuulijoihin
silmäänpistävän vaikutuksen. Hän jatkoi taas ottaen esiin kaksi hyvin
pientä paperiliuskaa:
"Ja nyt, hyvät herrat, vain sana vielä! Riitapuolien välillä on
vaihdettu kaksi kirjettä, jotka tunnustetaan kirjoitetuiksi vastaajan
käsialalla ja jotka sisältävät yhtä paljon kuin paksut niteet.
Myöskin nämä kirjeet kuvastavat miehen luonnetta. Ne eivät ole
sellaisia avoimia, tulisia, kaunopuheisia, jotka henkivät vain alttiin
kiintymyksen kieltä. Ne ovat peitettyjä, kavalia, kaksimielisiä
tiedonantoja, mutta onneksi paljon ratkaisevampia kuin jos ne olisi
kirjoitettu kaikkein hehkuvimmalla kielellä ja kaikkein runollisimmin
kuvin; niitä täytyy tarkastella mitä varovimmin ja epäilevimmin
silmin, sillä niihin aikoihin silminnähtävästi oli Pickwickin
tarkoituksena johtaa harhaan ja pettää jokainen kolmas henkilö,
jonka käteen ne mahdollisesti saattaisivat joutua. Sallikaa minun
lukea ensimmäinen: 'Garraways, klo 12. Hyvä rouva B. Kyljyksiä ja
tomaattikastiketta. Teidän Pickwick.' Hyvät herrat, mitä luulette
tämän tarkoittavan? Kyljyksiä ja tomaattikastiketta! Teidän Pickwick!
Kyljyksiä! Herra varjelkoon! Ja tomaattikastiketta! Hyvät herrat,
saako herkän ja luottavaisen naisen onnea pitää pilkkanaan näin
alhaisilla tempuilla? — Toisessa kirjeessä ei ole lainkaan päiväystä,
mikä sinänsä on epäilyttävää. 'Hyvä rouva B. En tule kotiin ennen
kuin aamulla. Hitaat matkavaunut.' Ja sitten seuraa hyvin huomattava
lause: 'Älkää huolehtiko vuoteen lämmittäjästä.' Vuoteenlämmittäjä!
Kuka, hyvät herrat, kuka sitten huolehtii vuoteenlämmittäjästä?
Milloin on vuoteenlämmittäjä, joka itsessään on viaton, tarpeellinen
ja haluanpa lisätä, hyvät herrat, miellyttävä kappale taloudessa,
voinut häiritä tai rikkoa kenenkään miehen tai naisen mielenrauhaa?
Miksi pyydetään rouva Bardellia niin vakavasti olemaan huolehtimatta
vuoteenlämmittäjästä, jollei (kuten asianlaita epäilemättä on) tätä
ole käytetty vain salatun tulen kätkijänä — jonkin hellän sanan
tai lupauksen asemesta, sovitun kirjeenvaihtomenetelmän mukaan,
jonka Pickwick on taitavasti keksinyt suunnitellessaan lopullista
karkaamistaan ja jota minä en kykene selittämään? Ja mitä merkitsee tuo
viittaus hitaisiin matkavaunuihin? Sikäli kuin minä uskallan käsittää,
se saattaa olla viittaus Pickwickiin itseensä, joka kieltämättä on
ollut rikollisen hidas ajopeli koko vehkeilynsä aikana, mutta jonka
nopeutta nyt hyvin odottamattomasti lisätään ja jonka pyörät te, hyvät
herrat, kuten saamme nähdä, pian rasvaatte hänen kustannuksellaan."
Herra tuomari Buzfuz vaikeni tässä kohdassa nähdäkseen, hymyilikö
valamiehistö hänen sukkeluudelleen, mutta kun sitä ei älynnyt tehdä
kukaan muu kuin ryytikauppias, jonka herkkätuntoisuutta tässä kohdin
kai oli lisännyt se, että hän oli toimittanut eräille kieseille
tuollaisen palveluksen tänä samana aamuna, piti oppinut tuomari
parempana taas siirtyä hiukan murheellisempaan äänilajiin ennen kuin
lopetti.
"Mutta kylliksi tästä, hyvät herrat", jatkoi tuomari Buzfuz. "On vaikea
hymyillä, kun sydäntä pakottaa, on paha laskea leikkiä, kun mitä
syvin myötätuntomme on herännyt. Asiakkaani toiveet ja mahdollisuudet
on tuhottu, eikä se ole suinkaan kuvaannollista puhetta, kun sanon,
että hänen ansiomahdollisuutensakin on mennyttä. Ilmoitus on poissa,
mutta asukasta ei ole. Suositeltavia yksinäisiä herroja kulkee ohi
edestakaisin, mutta ikkunassa ei ole ilmoitusta siitä, että he voisivat
tiedustella huoneistoa, ei sisällä eikä ulkona. Kaikki on synkkää
ja hiljaista talossa. Lapsenkin ääni on vaiennut. Hänen lapselliset
leikkinsä eivät suju, kun äiti itkee. Hän unohtaa hippasilla olon
ja seinäpallon, hän unohtaa kauan aikaa tutun huudon: 'Kumarra',
ja nappikuoppaa tai noppaa pelatessa hänen kätensä on menettänyt
taitonsa. Mutta Pickwick, hyvät herrat, Goswell-kadun erämaan kotoisen
keitaan hillitön hävittäjä, joka on tukkinut lähteen ja sirottanut
tuhkaa ruohikolle, joka tänään esiintyy edessänne sydämettömine
tomaattikastikkeineen ja vuoteenlämmittäjineen, hän kohottaa yhä
päätään häpeämättömän röyhkeästi ja katselee huokaamatta aiheuttamaansa
tuhoa. Korvaus, ankara korvaus, on ainoa rangaistus, jolla te voitte
kurittaa häntä, ainoa palkkio, jonka voitte myöntää asiakkaalleni. Ja
vaatien tuota korvausta hän nyt vetoaa valistuneeseen, jalomieliseen,
oikeaan, omantunnontarkkaan, puolueettomaan, myötämieliseen ja
harkitsevaan sivistyneiden kansalaistensa valamiehistöön."
Päättäen tähän komeaan loppulauseeseen istuutui herra tuomari Buzfuz
paikalleen ja herra tuomari Stareleigh heräsi.
"Kutsukaa Elizabeth Cluppinsia", sanoi varatuomari Buzfuz nousten
minuuttia myöhemmin uudistunein voimin.
Lähin vahtimestari kutsui Elizabeth Tuppinsia, toinen hiukan
kauempana huusi Elizabeth Jupkinsia, ja kolmas syöksyi hengästyneenä
Kingstreetille ja kirkui Elizabeth Muffinsia, kunnes tuli käheäksi.
Sillä välin hinattiin rouva Cluppins rouva Bardellin, rouva Sandersin
ja herrojen Dodsonin ja Foggin yhteisin ponnistuksin todistajien
aitaukseen, ja kun hänet oli onnellisesti saatu ylimmälle askelmalle,
seisoi rouva Bardell alimmalla, toisessa kädessä nenäliina ja
päällyskengät, toisessa lasipullo, jossa saattoi olla neljännesmitta
hajusuolaa, valmiina kaiken varalta. Rouva Sanders, jonka silmät olivat
hievahtamatta kiintyneet tuomarin kasvoihin, asettui ihan viereen
suurine päivänvarjoineen painaen oikealla peukalollaan sen kiinnikettä
ikäänkuin olisi ollut täysin valmis heti viittauksen saatuaan
levittämään sen.

"Rouva Cluppins", sanoi tuomari Buzfuz, "pyydän teitä rauhoittumaan".

Ja tietenkin alkoi rouva Cluppins juuri silloin, kun häntä kehoitettiin
rauhoittumaan, nyyhkyttää voimallisemmin ja ilmaisi useita hälyttäviä
merkkejä lähestyvästä pyörtymiskohtauksesta eli, kuten hän itse
myöhemmin sanoi, hänen tunteensa alkoivat käydä hänelle ylivoimaisiksi.
"Muistatteko, rouva Cluppins", sanoi tuomari Buzfuz tehtyään ensin
muutamia vähemmän tärkeitä kysymyksiä, "muistatteko olleenne eräänä
tiettynä päivänä viime heinäkuussa rouva Bardellin pihanpuoleisessa
huoneessa ensimmäisessä kerroksessa, kun hän pyyhki tomua herra
Pickwickin huoneista?"
"Kyllä, arvoisa tuomari ja valamiehistö, kyllä muistan", vastasi rouva
Cluppins.
"Herra Pickwickin salihan oli ensimmäisessä kerroksessa kadun puolella,
vai kuinka?"

"Niin oli, herra tuomari."

"Mitä te teitte perähuoneessa, rouva?" kysyi pieni tuomari.

"Kunnioitettava herra tuomari ja korkea oikeus", sanoi rouva Cluppins
mielenkiintoisen levottomana, "en tahdo johtaa teitä harhaan".

"Se on kyllä parasta", myönsi pieni tuomari.

"Olin siellä", jatkoi rouva Cluppins, "rouva Bardellin tietämättä.
Olin ollut kaupungilla mukanani pieni kori, hyvät herrat; minun
piti ostaa kolme naulaa punaisia perunoita, joita sai kolme naulaa
puolellakolmatta pennyllä, kun näin rouva Bardellin ulko-oven
longallaan."

"Minkälaisena?" huudahti pieni tuomari.

"Hiukan avoinna, herra tuomari", sanoi herra Snubbin.

"Hän sanoi 'longallaan'", virkkoi pieni tuomari merkitsevästi.

"Se tarkoittaa ihan samaa, herra tuomari", selitti herra Snubbin.

Pieni tuomari oli sittenkin epäuskoisen näköinen ja sanoi
kirjoittavansa sen muistiin. Sitten rouva Cluppins sai jatkaa:
"Menin sisään, hyvät herrat, vain sanoakseni hyvää huomenta ja kiipesin
mitään erikoista ajattelematta portaita ylös ja tulin perähuoneeseen.
Silloin kuului etuhuoneesta ääniä ja..."
"Ja te jäitte kuuntelemaan, vai kuinka, rouva Cluppins?" kysyi herra
Buzfuz.
"Suokaa anteeksi, herra tuomari", vastasi rouva Cluppins
majesteetillisesti, "sellaista ei minusta saa sanoa! Siellä puhuttiin
niin kovasti, että sanat pakostakin kuuluivat korviini."
"Hyvä, rouva Cluppins. Te ette siis kuunnellut, mutta kuulitte
kuitenkin äänet. Oliko toinen herra Pickwickin ääni?"
Ja lausuttuaan selvästi julki, että herra Pickwick puhui rouva
Bardellille, toisti rouva Cluppins verkkaisesti ja monien kysymysten
ahdistamana koko sen keskustelun, jonka lukijamme jo tuntevat.
Valamiehistö näytti epäilevältä, herra tuomari Buzfuz hymyili ja
istuutui. He kävivät ihan kaamean näköisiksi, kun tuomari Snubbin
ilmoitti, ettei hän halunnut pitää todistajien ristikuulustelua, koska
herra Pickwick halusi selvästi sanottavaksi olevansa velvollinen
myöntämään todistajalle, että tämä oli selostanut keskustelun
pääkohdittain oikein.
Kun rouva Cluppins kerran oli saanut jään murretuksi, hän piti
tilaisuutta sopivana ryhtyäkseen lyhyesti selostamaan omia
perheasioitaan, ja niin hän muitta mutkitta kiiruhti ilmoittamaan
tuomioistuimelle, että hän oli tällä hetkellä kahdeksan lapsen äiti
ja että hänellä oli pätevät toiveet, että hän saisi lahjoittaa herra
Cluppinsille yhdeksännen mukulan jotenkin täsmälleen kuuden kuukauden
päästä. Tässä mielenkiintoisessa kohdassa pieni tuomari keskeytti hänet
perin kiukkuisesti, ja keskeytyksen tuloksena oli, että sekä tämä arvon
rouva että rouva Sanders vietiin enimmittä puheitta kohteliaasti ulos
oikeussalista herra Jacksonin saattamina.

"Nathaniel Winkle!" kutsui herra Skimpin.

"Täällä!" vastasi heikko ääni.

Herra Winkle kiipesi todistajien aitaukseen, ja kun hänet oli
asianmukaisesti vannotettu, hän kumarsi tuomarille hyvin nöyrästi.
"Älkää katselko minua, herra!" sanoi tuomari terävästi vastaukseksi
tervehdykseen, "katselkaa valamiehistöä!"
Herra Winkle noudatti kehoitusta ja katseli sinnepäin, missä hän
otaksui valamiehistön olevan, sillä silloisessa älyllisen sekasorron
tilassaan hänen oli ihan mahdoton nähdä ketään.
Sitten kuulusteli Winkleä herra Skimpin, lupaava neljänkymmenenkahden
tai -kolmen ikäinen nuorukainen, joka tietenkin oli hyvin innokas
tekemään mahdollisimman noloksi todistajan, joka tunnetusti oli
taipuvainen tukemaan vastapuolta.
"No niin, hyvä herra", sanoi herra Skimpin, "olkaa hyvä ja antakaa
herra tuomarin ja valamiesten tietää nimenne." Ja herra Skimpin
kallisti päänsä toiselle korvalliselle kuullakseen vastauksen hyvin
tarkasti ja katseli sillä välin valamiehistöä, ikään kuin vihjatakseen,
että herra Winklen luontaiset taipumukset vääränvalantekoon
houkuttelisivat hänet antamaan itselleen nimen, joka ei kuulunut
hänelle.

"Winkle", vastasi todistaja.

"Mikä on ristimänimenne?" kysyi tuomari äkäisesti.

"Nathaniel, herra tuomari."

"Daniel — onko muita?"

"Nathaniel, herra tuomari — ei, aioin sanoa, teidän ylhäisyytenne."

"Nathaniel Daniel vai Daniel Nathaniel?"

"Ei, herra tuomari, vain Nathaniel, ei ollenkaan Daniel."

"No mitä te sitten puhutte minulle Danielista, hyvä herra?" kysyi
tuomari.

"En puhunutkaan siitä, herra tuomari", vastasi Winkle.

"Puhuitte kyllä", vastasi tuomari ankarasti kulmiaan rypistäen. "Kuinka
Daniel muuten olisi joutunut muistikirjaani."

Sitä todistetta ei tietenkään käynyt kumoaminen.

"Herra Winklellä on hiukan huono muisti, herra tuomari", pisti Skimpin
väliin taas silmäten valamiehistöä. "Me keksimme kyllä keinoja sen
virkistämiseksi, ennen kuin päästämme hänet, uskallan luvata."
"Teidän on parasta olla varovaisempi, hyvä herra", sanoi pieni tuomari
katsahtaen synkästi todistajaan.
Herra Winkle parka kumarsi ja koetti teeskennellä vapaata käytöstä,
mikä tällaisessa nolouden tilassa teki hänet melkein tuoreeltaan
yllätetyn taskuvarkaan näköiseksi.
"No, herra Winkle", sanoi herra Skimpin, "kuunnelkaa sanojani
ja sallikaa minun teidän itsenne takia kehoittaa teitä pitämään
mielessänne hänen ylhäisyytensä kehoituksen olla varovainen.
Luullakseni olette herra Pickwickin, vastaajan, läheinen ystävä?"
"Olen tuntenut herra Pickwickin, sikäli kuin tällä hetkellä muistan,
lähes..."
"Olkaa hyvä, herra Winkle, älkää vältelkö kysymystä! Oletteko vai
ettekö ole vastaajan läheinen ystävä?"

"Aioin juuri sanoa, että..."

"Haluatteko vai ettekö halua vastata kysymykseeni?"

"Jollette vastaa kysymyksiin, teidät pidätetään", virkkoi pieni tuomari
katsellen muistikirjansa reunan yli.
"Antaa kuulua, hyvä herra", sanoi herra Skimpin, "kyllä vai ei, olkaa
hyvä!"

"Olen kyllä", vastasi herra Winkle.

"Olette kyllä. Mutta miksi ette voinut sanoa sitä heti? Ehkäpä tunnette
kantajankin? Tunnetteko, herra Winkle?"

"En tunne häntä, mutta olen kyllä nähnyt hänet."

"Vai ette tunne häntä, mutta olette nähnyt hänet? No, olkaa hyvä ja
selittäkää herroille valamiehille, mitä te sillä tarkoitatte, herra
Winkle?"
"Tarkoitan, etten ole hänen tuttavansa, mutta olen nähnyt hänet
käydessäni herra Pickwickin luona Goswell-kadulla."

"Kuinka usein olette nähnyt hänet?"

"Kuinka useinko?"

"Niin, herra Winkle, kuinka usein? Toistan kysymyksen teille vaikka
kymmenen kertaa, jos niin haluatte!"
Ja otsa kovissa ja pysyvissä rypyissä pisti oppinut herrasmies kätensä
lanteilleen ja hymyili epäilevästi valamiehistölle.
Tämän kysymyksen yhteydessä tarjoutui tilaisuus näissä tapauksissa
tavalliseen ja mieltäylentävään todistajan nolaamiseen. Ensiksi sanoi
herra Winkle, että hänen oli ihan mahdoton sanoa, kuinka usein hän oli
nähnyt rouva Bardellin. Sitten häneltä kysyttiin, oliko hän nähnyt
hänet kaksikymmentä kertaa, mihin hän vastasi: "Varmasti useamminkin."
Sitten häneltä kysyttiin, oliko hän nähnyt lesken sata kertaa, voisiko
hän vannoa nähneensä hänet useammin kuin viisikymmentä kertaa, voisiko
hän sanoa, että oli nähnyt hänet ainakin seitsemänkymmentäviisi kertaa,
jne., ja se tyydyttävä tulos, johon vihdoinkin päästiin, oli se, että
hänen täytyi paremmin varoa itseään ja muistaa, mistä oli kysymys. Kun
todistaja oli tällä tavalla saatu haluttuun hermostuneen neuvottomuuden
tilaan, jatkettiin tutkintoa seuraavalla tavalla:
"Muistatteko, herra Winkle, käyneenne vastaajan, Pickwickin, luona
kantajan talossa olevassa huoneistossa eräänä erikoisena aamuna viime
heinäkuussa?"

"Muistan kyllä."

"Oliko muassanne silloin ystävänne, nimeltä Tupman, ja toinen, nimeltä
Snodgrass?"

"Kyllä."

"Ovatko he täällä?"

"Ovat", vastasi herra Winkle katsellen hyvin totisena sitä paikkaa
kohti, mihin hänen ystävänsä oli asetettu.
"Olkaa hyvä ja kuunnelkaa minua, älkääkä välittäkö ystävistänne", sanoi
herra Skimpin taas silmäten ilmeikkäästi valamiehistöä. "Heidän tulee
kertoa sanottavansa ilman minkäänlaista edelläkäynyttä neuvottelua,
jollei sellaista vielä ole tapahtunut (taas silmäys valamiehistöön). No
nyt, hyvä herra, kertokaa herroille valamiehistön jäsenille, mitä te
näitte astuessanne vastaajan huoneeseen tuona tiettynä aamuna. Antakaa
kuulua, meidän täytyy kuulla se ennemmin tai myöhemmin!"
"Vastaaja, herra Pickwick, piteli kantajaa sylissään käsi hänen
vyötärönsä ympärillä", vastasi herra Winkle ymmärrettävästi epäröiden,
"ja kantaja näytti pyörtyneen".

"Kuulitteko vastaajan sanovan jotakin?"

"Kuulin hänen sanovan kantajaa hyväksi ihmiseksi ja kuulin hänen
pyytävän häntä tyyntymään, 'sillä miltä asema näyttäisikään, jos joku
sattuisi tulemaan', sen suuntaisia sanoja."
"No niin, herra Winkle, nyt minulla on teille vain yksi kysymys
lisättävänä, ja pyydän teitä pitämään mielessänne herra tuomarin
varoituksen. Voitteko vannoa, ettei herra Pickwick sanonut
kyseenalaisessa tilaisuudessa: 'Rakas rouva Bardell, te olette hyvä
ihminen, tyytykää nyt tähän asemaan, sillä tähän asemaan teidän
kuitenkin täytyy tulla', tai jotakin siihen suuntaan?"
"Een... ihan varmasti, etten käsittänyt niitä sellaisiksi, ihan
varmasti!" sanoi herra Winkle hämmästyneenä tästä nerokkaasta
tavasta tulkita hänen kuulemansa muutaman sanan tarkoitus. "Olin
porraskäytävässä, enkä kuullut sanoja niin tarkoin. Niiden mieleeni
jättämä vaikutelma on..."
"Valamiehistön herrat jäsenet eivät kaipaa teidän vaikutelmianne, herra
Winkle, josta pelkään pahoin, olisi perin vähän hyötyä rehellisille,
vilpittömille henkilöille", keskeytti herra Skimpin. "Te olitte
porraskäytävässä, ettekä kuullut tarkoin, mutta ette voi vannoa, ettei
Pickwick käyttänyt sitä sanamuotoa, jonka mainitsin? Olenko ymmärtänyt
oikein?"
"En, en voi vannoa", vastasi herra Winkle, ja herra Skimpin istuutui
voitonriemuinen ilme kasvoillaan.
Herra Pickwickin asia ei ollut edistynyt siinä määrin onnellisesti
tähän hetkeen saakka, että se olisi sietänyt kovinkaan paljon lisää
siihen lankeavaa epäilystä. Mutta koska saattoi olla tarpeellista
asettaa se parempaan valaistukseen, jos mahdollista, nousi herra Phunky
aikoen saada irti herra Winklestä jotakin tärkeää ristikuulustelulla.
Seuraavasta ilmenee heti, lähtikö hänestä jotakin tärkeää.
"Uskon, herra Winkle", sanoi Phunky, "että herra Pickwick ei ole enää
nuori mies."

"Ei olekaan", vastasi herra Winkle. "Hän kelpaisi hyvinkin isäkseni."

"Olette kertonut oppineelle ystävälleni, että olette tuntenut herra
Pickwickin hyvin kauan. Oliko teillä milloinkaan syytä otaksua tai
uskoa, että hän aikoisi mennä naimisiin?"
"Ei, varmastikaan ei milloinkaan!" vastasi herra Winkle niin
innokkaasti, että herra Phunkyn olisi pitänyt toimittaa hänet pois
todistajain aitauksesta niin pian kuin suinkin. Asianajajat ovat
sitä mieltä, että on olemassa kahta laatua hyvin huonoja todistajia:
vastustelevat todistajat ja liian alttiit todistajat. Herra Winklen
kohtalona oli näytellä kumpienkin osaa.
"Haluanpa mennä vielä pitemmälle", jatkoi herra Phunky kaikkein
rauhoittavimpaan ja ystävällisimpään tapaansa. "Huomasitteko
milloinkaan mitään herra Pickwickin käyttäytymisessä ja suhteessa
toiseen sukupuoleen, joka olisi saattanut teidät arvelemaan, että hän
jossakin tapauksessa aikoi myöhempinä vuosina mennä naimisiin?"

"En, se on ihan varmaa!" vastasi herra Winkle.

"Onko hänen käytöksensä, kun on ollut kysymys naisista, aina ollut
sellainen kuin ainakin miehen, joka, saavutettuaan verraten myöhäisen
elinkauden tyytyy omiin hommiinsa ja huvituksiinsa ja kohtelee naisia
vain niin kuin isä voisi kohdella lapsiaan?"
"Sitä ei saata mitenkään epäillä", vastasi herra Winkle sydämensä
kyllyydessä, "se on... niin, niin, se on ihan varmaa."
"Ettekö ole milloinkaan saanut tietää hänen käyttäytyneen rouva
Bardellia tai jotakuta muuta naista kohtaan tavalla, joka olisi millään
lailla epäilyttävä?" kysyi herra Phunky valmistautuen istuutumaan,
sillä tuomari Snubbin viittaili hänelle.
"E... en, en", vastasi herra Winkle, "paitsi eräässä mitättömässä
tilaisuudessa, jonka, sitä en vähääkään epäile, saattaa helposti
selittää."
Jos onneton herra Phunky olisi istuutunut silloin, kun tuomari Snubbin
viittasi hänelle, tai jos tuomari Buzfuz olisi lopettanut tämän
epäsäännöllisen ristikuulustelun heti alkuunsa (mitä hän ei kuitenkaan
pitänyt edullisena ottaen huomioon herra Winklen hätäisyyden, joka
todennäköisesti voisi johtaa johonkin, mitä hän saattaisi käyttää
hyväkseen) ei tätä onnetonta myönnytystä milloinkaan olisi saatu
päivänvaloon. Samalla hetkellä kuin nämä sanat kuuluivat herra "Winklen
huulilta, istuutui herra Phunky, ja tuomari Snubbin sanoi hänelle
jokseenkin kiireisesti, että hän voisi lähteä aitauksesta, mihin herra
Winkle valmistautui hyvin alttiisti, kun tuomari Buzfuz pysähytti hänet.
"Seis, herra Winkle, seis!" huusi tuomari Buzfuz. "Haluaako herra
tuomari kysyttäväksi häneltä, mikä oli tuo tapaus, jossa tuo herra,
joka olisi kyllin vanha todistajan isäksi, käyttäytyi epäilyttävästi
naisia kohtaan?"
"Kuulette kai, mitä oppinut neuvos sanoo", virkkoi tuomari kääntyen
surkean ja epätoivoisen herra Winklen puoleen. "Kertokaa tapaus, johon
viittasitte."
"Herra tuomari", sanoi herra Winkle vavisten tuskasta, "mi... minä
olisin mieluummin sitä kertomatta."

"Ehkäpä kyllä", sanoi tuomari, "mutta teidän täytyy."

Koko istuntosalissa vallitsevassa syvässä hiljaisuudessa herra Winkle
sopersi, että tuo vähäpätöinen juttu oli sellainen, että herra Pickwick
löydettiin kerran erään naisen makuuhuoneesta keskiyöllä; se oli
hänen luullakseen johtanut sanotun naisen suunnitellun avioliiton
raukeamiseen ja vienyt hänen tietääkseen siihen, että koko seurue
vietiin väkisin herra George Nupkinsin, Ipswichin kauppalan virkamiehen
ja rauhantuomarin eteen.
"Nyt saatte lähteä aitauksesta", sanoi ylituomari Snubbin. Herra Winkle
lähtikin ja kiiti kuumeisen kiireesti "Yrjänään ja Korppikotkaan",
josta tarjoilija löysi hänet muutamaa tuntia myöhemmin valittamassa
ontolla ja surkealla äänellä, pää kätkettynä sohvan tyynyjen alle.
Tracy Tupman ja August Snodgrass kutsuttiin sitten vuorostaan
todistajain aitaukseen, molemmat vahvistivat onnettoman ystävänsä
todistuksen ja molemmat saatettiin epätoivon rajoille heitä
äärettömästi kiusaamalla.
Sitten kutsuttiin kuultavaksi Susannah Sanders. Häntä tutkivat
tuomarit Buzfuz ja tuomari Snubbin ristikuulustelulla. Hän oli aina
sanonut ja uskonut, että herra Pickwick naisi rouva Bardellin, tiesi,
että naapuriston ainaisena puheenaiheena heinäkuussa tapahtuneen
pyörtymiskohtauksen jälkeen oli, että rouva Bardell oli kihloissa
herra Pickwickin kanssa, oli kuullut sen itse rouva Mudberryltä, joka
piti mankelia, ja rouva Bunkinilta, silittäjältä, mutta ei nähnyt
rouva Bunkinia eikä rouva Mudberryä oikeudessa. Oli kuullut herra
Pickwickin kysyvän pikku pojulta, miltä hänestä uusi isä tuntuisi. Ei
tiennyt, että rouva Bardell siihen aikaan oli seurustellut leipurin
kanssa, mutta tiesi kyllä, että leipuri oli silloin yksinäinen mies,
mutta nyt naimisissa. Ei voinut vannoa, pitikö rouva Bardell paljon
leipurista, mutta luuli kyllä, ettei leipuri kovin paljon välittänyt
rouva Bardellista, sillä silloinhan hän ei olisi ottanut toista. Uskoi
että rouva Bardell pyörtyi sinä heinäkuun aamuna, koska herra Pickwick
pyysi häntä määräämään hääpäivän, muisti, että hän (todistaja) pyörtyi
kuin tikka, kun herra Sanders pyysi häntä määräämään hääpäivän, ja
uskoi, että jokainen itseään sivistyneeksi naiseksi sanova teki samoin
samoissa olosuhteissa. Oli kuullut herra Pickwickin tiedustelevan
pojalta nappipelin kulkua, mutta ei voinut valallaankaan sanoa, mikä
ero oli eri leikkien välillä.
Selitti vastaten tuomioistuimelle, että hän seurustellessaan herra
Sandersin kanssa oli saanut rakkauskirjeitä kuten muutkin sivistyneet
naiset. Heidän kirjeenvaihtonsa aikana herra Sanders oli usein
nimittänyt häntä "tipuksi", mutta ei milloinkaan "kyljykseksi" eikä
"tomaattikastikkeeksi". Hän piti erikoisen paljon "tipu"-pullista.
Ehkäpä herra Sanders olisi, jos hän olisi pitänyt yhtä paljon
kyljyksistä ja tomaattikastikkeesta, käyttänyt hänestä sellaisia
nimityksiä lempiniminä.
Nyt nousi tuomari Buzfuz vielä tärkeämpänä kuin tähän asti, mikäli se
oli mahdollista, ja huusi: "Kutsukaa sisään Samuel Weller!"
Oli ihan turha kutsua Samuel Welleriä, sillä Samuel Weller kiipesi
reippaasti todistajien aitaukseen samalla hetkellä, jolloin hänen
nimensä lausuttiin, ja asettaen hattunsa permannolle ja kyynärpäänsä
aitauksen varaan silmäili korkealta koko valamiehistöä ja samalla
tavalla asianajajain puolta huomattavan hilpeän ja vilkkaan näköisenä.

"Mikä on nimenne, herra?" kysyi tuomari.

"Sam Weller, herra tuomari", vastasi tämä herra.

"Kirjoitatteko sen yksin- vai kaksinkertaisella v:llä?" kysyi tuomari.

"Se riippuu kirjoittajan mausta ja mielikuvituksesta, herra tuomari",
vastasi Sam. "Minulla on ollut tilaisuus kirjoittaa se vain kerran tai
kahdesti eläessäni, ja silloin aina yksinkertaisella v:llä."
Tässä huusi kova ääni kuuntelijoiden parvekkeelta: "Ihan oikein
Samivel, ihan oikein. Kirjoittakaa yksinkertaisella, arvoisa herra,
kirjoittakaa yksinkertaisella!"
"Kuka siellä uskaltaa puhutella tuomioistuinta?" sanoi pieni tuomari
katsahtaen ylös. "Vahtimestari!"

"Mitä, herra tuomari?"

"Tuokaa tänne heti se henkilö!"

"Kyllä, herra tuomari."

Mutta kun vahtimestari ei löytänyt samaista henkilöä, ei hän tuonutkaan
häntä, ja aika hälinän jälkeen istuutuivat kaikki, jotka olivat
nousseet katselemaan rikollista, taas paikoilleen. Pieni tuomari
kääntyi todistajan puoleen heti, kun hänen kiukkunsa salli hänen puhua,
ja sanoi:

"Tiedättekö ehkä, kuka se oli?"

"Luulenpa melkein, että se oli isäni, herra tuomari", vastasi Sam.

"Näettekö hänet vielä täällä?" kysyi tuomari.

"En, en näe", vastasi Sam tuijottaen ylöspäin tuomiosalin kattolamppuun.

"Jos olisitte voinut näyttää hänet, olisin paikalla antanut vangita
hänet", sanoi tuomari.
Sam kumarsi vastaukseksi ja kääntyi, kasvoillaan muuttumattoman hilpeä
ilme, tuomari Buzfuziin päin.

"No niin, herra Weller", sanoi varatuomari Buzfuz.

"No niin, herra tuomari", vastasi Sam.

"Luulen, että olette vastaajan, herra Pickwickin, palveluksessa.
Puhukaa suoraan, olkaa hyvä, herra Weller."
"Minä aionkin puhua suoraan, hyvä herra", vastasi Sam. "Olen sen
herrasmiehen palveluksessa, ja hyvä siinä on ollakin."
"Vähän tekemistä ja paljon saamista, vai mitä?" sanoi herra Buzfuz
leikillisesti.
"Ihan kylliksi saamista, hyvä herra, niin kuin entinen sotamies sanoi,
kun hänelle määrättiin puolineljättä sataa raippaa", vastasi Sam.
"Teidän ei tarvitse kertoa meille, mitä sotamies tai kuka muu hyvänsä
sanoi", virkkoi tuomari, "se ei kuulu todistukseen".

"Ymmärrän kyllä, herra tuomari", vastasi Sam.

"Satutteko muistamaan mitään tavatonta tapahtuneen sinä aamuna, kun
vastaaja ensiksi pestasi teidät, herra Weller?" kysyi tuomari Buzfuz.

"Kyllähän minä muistan", vastasi Sam.

"Olkaa hyvä ja kertokaa valamiehille, mitä se oli."

"Sinä aamuna sain oikein uuden vaatekerran, hyvät herrat valamiehet",
vastasi Sam, "ja se oli hyvin erikoinen ja tavaton tapaus minulle
niihin aikoihin".
Siitä syntyi yleinen nauru, ja pieni tuomari sanoi katsellen äkäisen
näköisenä pöytänsä reunan yli: "Teidän olisi paras olla varovainen,
hyvä herra."
"Niin sanoi myös herra Pickwick silloin minulle, herra tuomari",
vastasi Sam, "ja olen ollut hyvin varovainen noihin vaatteihin nähden,
herra tuomari, hyvin varovainen."
Tuomari katseli ankarasti Samia kokonaisen minuutin ajan, mutta Samin
piirteet olivat niin tyynet ja kirkkaat, että tuomari ei sanonut
mitään, vaan pyysi herra Buzfuzia aloittamaan.
"Onko tarkoituksenne kertoa minulle, herra Weller", sanoi tuomari
Buzfuz pannen ponnekkaasti käsivartensa ristiin rinnalle ja kääntyen
puoleksi valamiehistöä kohti, "onko tarkoituksenne kertoa minulle,
ettette nähnyt mitään kantajan pyörtymisestä vastaajan syliin, minkä
tapahtuman olette täällä kuullut todistajien kuvailevan?"
"Varmasti en", vastasi Sam. "Olin silloin eteisessä, kunnes minut
kutsuttiin huoneeseen ja sitten se vanha rouva ei enää ollut siellä."
"Odottakaas, herra Weller", sanoi tuomari Buzfuz pistäen ison
kynän edessään olevaan mustepulloon, aikoen peloitella Samia muka
kirjoittamalla muistiin hänen vastauksensa. "Te olitte eteisessä,
ettekä nähnyt mitään siitä, mitä tapahtui. Onko teillä kaksi silmää,
herra Weller?"
"On mulla kyllä kaksi silmää", vastasi Sam, "ja siinä se konsti
onkin. Jos ne olisivat patentoidut, erikoisen väkevät kaksimiljoonaa
kertaa suurentavat kaasumikroskoopit, olisin kai kyennyt näkemään
porraskäytävän ja muutaman oven läpi, mutta kun ne ovat vain silmät,
niin, ymmärrättehän itsekin, näköni on ahdas."
Tälle vastaukselle, joka annettiin ilman vähintäkään ärtymyksen
merkkiä ja mitä yksinkertaisimmin ja tasaisimmin, nauraa tirskuivat
kuuntelijat, pieni tuomari hymyili ja herra Buzfuz näytti vähän
nololta. Keskusteltuaan hetken Dodsonin ja Foggin kanssa kääntyi
oppinut tuomari taas Samin puoleen ja sanoi koettaen tuskallisesti
hillitä närkästymistään: "No niin, herra Weller, haluan kysyä teiltä
vielä paria seikkaa, jos suvaitsette?"

"Jos suvaitsette, hyvä herra", vastasi Sam perin hyväluontoisesti.

"Muistatteko eräänä iltana viime marraskuussa käyneenne rouva Bardellin
talossa?"

"Muistan kyllä, ihan hyvin."

"Vai muistatte te sen, herra Weller", sanoi varatuomari Buzfuz ja sai
taas rohkeutta. "Arvelinkin, että vihdoinkin pääsisimme johonkin."
"Sitä minäkin melkein arvelin, hyvä herra", vastasi Sam, ja tälle
kuuntelijat taas nauroivat.
"Arvaanpa, että menitte sinne puhuaksenne hiukan tästä jutusta, vai
mitä, herra Weller?" sanoi herra Buzfuz silmäillen viisaan näköisenä
valamiehistöä.
"Menin sinne maksamaan vuokraa, ja jutusta me kyllä puhuimme", vastasi
Sam.
"Vai puhuitte te jutusta", sanoi tuomari Buzfuz kirkastuen kuin jotakin
tärkeää löytöä aavistaen. "No niin, mitä te puhuitte jutusta, olkaa
hyvä ja kertokaa meille se, herra Weller!"
"Mielihyvin, hyvä herra", vastasi Sam. "Niiden kahden oivallisen
naisihmisen, joita tänään on kuulusteltu täällä, lausuttua pari
yhdentekevää huomautusta alkoivat naiset suuresti ihailla herrojen
Dodsonin ja Foggin kunniallista käyttäytymistä tässä jutussa — noiden
kahden herran, jotka istuvat lähellä teitä."
Tämä kiinnitti tietenkin kaikkien huomion Dodsoniin ja Foggiin, jotka
näyttivät mahdollisimman siveellisiltä.
"Kantajan asiamiehet", sanoi tuomari Buzfuz. "No niin, he ylistivät
siis suuresti herrojen Dodsonin ja Foggin, kantajan asiamiesten,
kunniallista käyttäytymistä, niinkö?"
"Niin juuri", sanoi Sam. "He sanoivat, että he menettelivät
oikein jalomielisesti ottaessaan ajaakseen tämän asian
keinottelutarkoituksessa ja velkomatta mitään kuluja, paitsi jos he
saisivat ne otetuksi herra Pickwickiltä."
Tämän hyvin odottamattoman vastauksen kuullessaan kuuntelijat
hihittivät taas ja Dodson ja Fogg punastuivat kovasti, kumartuivat
tuomari Buzfuzin puoleen ja kuiskasivat kiireesti jotakin hänen
korvaansa.
"Olette ihan oikeassa", sanoi tuomari Buzfuz heille ääneen. "On ihan
turhaa, herra tuomari, koettaa saada tietää mitään todistuskelpoista
tuolta mahdottoman typerältä todistajalta. En halua häiritä
tuomioistuinta kyselemällä häneltä enempää. Astukaa alas, hyvä herra."
"Eikös joku muu herroista haluaisi kysyä minulta jotakin?" kysyi Sam
ottaen hattunsa ja katsellen ympärilleen hyvin miettivästi.
"En ainakaan minä, herra Weller," vastasi tuomari Snubbin nauraen.
"Kiitoksia vain."
"Saatte mennä pois, hyvä herra", sanoi tuomari Buzfuz heiluttaen
kärsimättömästi kättään. Sam lähti siis pois tehtyään herrojen Dodsonin
ja Foggin asialle niin paljon haittaa kuin hän suinkin saattoi ja
sanoen herra Pickwickistä niin vähän kuin suinkin, mitä hän koko ajan
oli pitänytkin päämääränään.
"Jos sitten pääsemme kuuntelemasta enempiä todistajia, herra
puheenjohtaja", sanoi tuomari Snubbin, "tunnustan mielelläni, että
herra Pickwick on luopunut liiketoiminnasta ja että hänellä on
huomattava, riippumaton omaisuus."
"Hyvä on", sanoi tuomari Buzfuz siirtäen molemmat kirjeet valamiehistön
luettaviksi. "Siinä tapauksessa olen omasta puolestani valmis."
Sitten puhui tuomari Snubbin valamiehistölle vastaajan puolesta,
ja hyvin pitkän ja hyvin tehostetun puheen hän pitikin, jossa hän
vuodatti mahdollisimman suurta ylistystä herra Pickwickin elintavoille
ja luonteelle, mutta koska lukijamme kykenevät paljon paremmin kuin
mihin tuomari Snubbin ehkä pystyisi, luomaan itselleen käsityksen
tämän herran ansioista ja puutteista, emme tunne kutsumusta pitemmälti
selostaa tuon oppineen herran huomautuksia. Hän koetti osoittaa, että
julkiluetut kirjeet tarkoittivat vain herra Pickwickin aterioita tai
valmisteluja hänen saapumisekseen asuntoonsa joltakin maaseudulle
tehdyltä retkeltä. Riittää, kun lisäämme yleisin sanoin, että hän teki
voitavansa herra Pickwickin puolesta, eikä parhainkaan, kuten jokainen
tietää vanhan sananlaskun arvovaltaisuuden perusteella, voisi tehdä
enempää.
Herra tuomari Starleigh laati asiasta lyhyen yhteenvedon vanhastaan
tuttuun ja hyväksyttyyn muotoon. Hän luki valamiehistölle niin
paljon omista muistiinpanoistaan kuin kykeni saamaan selville niin
lyhyessä ajassa, ja lausui sen ohella yhtämittaisia huomautuksia
todistuksiin nähden. Jos rouva Bardell oli oikeassa, oli täysin
selvää, että herra Pickwick oli väärässä, ja jos arveltaisiin,
että rouva Cluppinsin todistus oli luottamuksen arvoinen, niin
he luottaisivat siihen, mutta jollei, niin eivät uskoisi. Jos he
olivat vakuuttuneet siitä, että avioliittolupauksen rikkominen oli
tapahtunut, he tuomitsisivat kantajalle sellaisen vahingonkorvauksen,
jollaista pitäisivät kohtuullisena, ja jos toiselta puolen näyttäisi
siltä, ettei mitään avioliittolupausta ollut milloinkaan annettu, ei
vastaajan maksettavaksi määrättäisi lainkaan korvausta. Tämän jälkeen
vetäytyi valamiehistö omaan huoneeseensa neuvottelemaan asiasta, ja
tuomari vetäytyi omaan yksityishuoneeseensa virkistämään itseään
lampaankyljyksellä ja lasillisella sherryä.
Kului jännittävä neljännestunti. Valamiehistö palasi, tuomari
haettiin sisään. Herra Pickwick asetti lasinsa nenälleen ja katseli
valamiehistön esimiestä kasvot levottomina ja sydän kiihkeästi sykkien.
"Hyvät herrat", sanoi mustapukuinen mies, "oletteko kaikki yksimielisiä
tuomiostanne?"

"Olemme", vastasi esimies.

"Tuomitsetteko kantajan hyväksi vai vastaajan?"

"Kantajan."

"Miten suuri korvaus, hyvät herrat?"

"Seitsemänsataaviisikymmentä puntaa."

Herra Pickwick otti silmälasit nenältään, pyyhki ne huolellisesti,
pisti ne koteloon ja sitten taskuunsa. Otettuaan sitten hyvin
huolellisesti hansikkaat käteensä ja tuijotettuaan koko ajan oikeuden
puheenjohtajaan hän seurasi konemaisesti herra Perkeriä ja sinistä
laukkua ulos salista.
He pysähtyivät sivuhuoneeseen, jossa Perker maksoi oikeuskulut, ja
täällä herra Pickwickin ystävät liittyivät häneen. Täällä hän myös
tapasi herrat Dodsonin ja Foggin, jotka hieroivat käsiään ilmaisten
kaikin ulkonaisin tavoin tyytyväisyyttään.
"No, hyvät herrat!" sanoi herra Pickwick. "No, herra Pickwick", sanoi
Dodson omasta ja liikekumppaninsa puolesta.

"Luulette kai saavanne kulunne, vai mitä?" kysyi herra Pickwick.

Fogg sanoi, että hän piti sitä hyvinkin mahdollisena. Dodson hymyili ja
sanoi, että he ainakin koettaisivat.
"Saatte koettaa, ja koettakaa kylliksenne asti, herrat Dodson ja Fogg!"
sanoi herra Pickwick kiivaasti. "Mutta minulta te ette saa pennyäkään
kuluja ettekä korvausta, vaikka minun pitäisi viettää loppuikäni
velkavankeudessa."
"Ha, haa", nauroi Dodson. "Ajattelette asiasta hiukan toisin, ennen
kuin ensi kerran tavataan, herra Pickwick."

"He, he, hee! Saammepa nähdä, herra Pickwick", irvisteli Fogg.

Kykenemättä närkästykseltään puhumaan herra Pickwick salli
puolustajansa ja ystäviensä saattaa hänet ovelle ja auttaa hänet
siellä umpivaunuihin, jotka aina valpas Sam Weller oli hankkinut sitä
tarkoitusta varten.
Sam oli nostanut askelmat paikoilleen ja valmistautui hyppäämään ajurin
viereen, kun hän tunsi, että joku kosketti häntä kevyesti olkaan.
Katsellessaan taakseen hän näki isänsä takanaan. Vanhan herrasmiehen
kasvoilla oli perin murheellinen ilme, kun hän pudisti hartaasti
päätään ja sanoi varoittavalla äänellä:
"Tiesin kyllä, mitä siitä tulee, kun asioita hoidetaan mokomalla
tavalla. Voi, Sammy, Sammy, miksi ne eivät hankkineet sitä aliipia?"

6. luku.

HERRA PICKWICKISTÄ ON PARASTA MENNÄ BATHIIN JA HÄN LÄHTEEKIN SINNE.

"Mutta ettehän toki tarkoittane", sanoi pieni herra Perker seistessään
herra Pickwickin huoneessa oikeusjutun jälkeisenä aamuna, "— ihan
todella ja vakavasti ja kiukku pois — ettette aio maksaa kuluja ettekä
korvauksia?"

"En pennyäkään", sanoi herra Pickwick lujasti, "en pennyäkään".

"Eläköön periaate, sanoi koronkiskuri, kun ei tahtonut uudistaa
vekseliä", huomautti herra Weller, joka korjaili pois aamiaistarpeita.

"Sam", sanoi herra Pickwick, "ole hyvä ja mene alakertaan!"

"Kyllä, herra", vastasi Sam ja poistui totellen herra Pickwickin
lempeää viittausta.
"Kyllä tarkoitan", sanoi herra Pickwick hyvin totisen näköisenä.
"Ystäväni ovat koettaneet saada minut luopumaan tästä päätöksestä,
mutta onnistumatta. Minä eleskelen kuten tavallisesti, kunnes
vastapuolella on valta hankkia laillinen täytäntöönpanomääräys minua
vastaan, ja jos he ovat kyllin halpamaisia käyttääkseen sitä ja
pidättävät minut, taivun siihen ihan huolettomasti ja sydämestäni
tyytyväisenä. Milloin he saattavat sen tehdä?"
"He saattavat hankkia vangitsemismääräyksen korvauksen ja oikeuskulujen
saamiseksi ensi istuntokaudella", vastasi herra Perker, "juuri kahden
kuukauden kuluttua tästä".
"Hyvä on", sanoi herra Pickwick. "Siihen mennessä älkää antako minun
kuulla mitään tästä asiasta! Ja nyt", jatkoi herra Pickwick katsellen
ystäviään hyväntuulisesti hymyillen ja silmissään välke, jota mitkään
silmälasit eivät voineet himmentää eikä salata, "nyt on kysymys vain
siitä, minne lähdemme!"
Herrat Tupman ja Snodgrass olivat liiaksi liikuttuneita ystävänsä
sankaruudesta voidakseen vastata mitään. Herra Winkle ei vielä ollut
kylliksi toipunut kuulustelussa antamansa todistuksen muistosta
voidakseen sanoa mitään mistään asiasta, joten herra Pickwick turhaan
keskeytti puheensa.
"No niin", sanoi tämä herra, "jos te jätätte minun tehtäväkseni sen
ilmoittamisen, niin sanon: Bath. Luulen, ettei kukaan meistä ole ennen
ollut siellä."
Kukaan ei ollutkaan siellä käynyt, ja kun ehdotusta kannatti lämpimästi
herra Perker, joka piti hyvin luultavana, että jos herra Pickwick
näkisi hiukan toisenlaista elämää ja hiukan iloa, hän ehkä alkaisi
enemmän harkita päätöstään ja vähemmän ajatella velkavankeutta. Niinpä
ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti, ja Sam lähetettiin heti "Valkoisen
Hevosen" kellariin tilaamaan viisi paikkaa seuraavana aamuna puoli
kahdeksalta lähteviin vaunuihin.
Sattui olemaan paraiksi kaksi paikkaa vapaana sisällä ja kolme ulkona,
niin että Sam tilasi ne kaikki, ja vaihdettuaan lipunmyyntitoimiston
kirjurin kanssa eräitä kohteliaisuuksia tinaisen puolikruunusen
johdosta, joka annettiin hänelle muiden pikkurahojen joukossa, hän
asteli takaisin "Yrjänään ja Korppikotkaan", jossa hänellä oli aika
lailla hommaa aina maatamenohetkeen saakka kääriessään liinavaatteita
ja pukuja mahdollisimman pieneen tilaan ja harjoittaessaan teknillisiä
lahjojaan kokeilemalla erilaisia kekseliäitä temppuja millä saada
kannet pysymään kiinni, kun laatikoissa ei ollut lukkoja eikä saranoita.
Seuraava aamu oli matka-aamuksi kovin epäsuotuisa: sumuinen, kostea.
Vaunuhevoset, jotka jo olivat ravanneet läpi kaupungin, höyrysivät
niin, että vaunujen ulkopuolella istuvat matkustajat olivat
näkymättömissä. Sanomalehtien myyjät näyttivät vettyneiltä ja hajusivat
lahonneelta, märkyyttä valui hedelmäkauppiaiden hatuista, kun he
työnsivät päänsä sisään vaunujen ikkunoista ja pirskottivat sisällä
istuvien päälle virkistävää kastetta. Viisikymmenteräisiä kynäveitsiä
kaupittelevat juutalaiset painoivat vehkeensä epätoivoissaan suppuun,
ja lompakoita kauppaavat miehet saivat pistää tavaransa taskuihinsa.
Kellon vitjoja ja paistihaarukoita myytiin alle omien hintojen, ja
kynälaatikoita ja sieniä ei saanut millään kaupaksi.
Jättäen Sam Wellerin pelastamaan matkatavaroita seitsemän, kahdeksan
kantajan kynsistä, jotka hurjina hyökkäsivät niiden kimppuun heti kun
vaunut pysähtyivät, ja huomaten, että olivat tulleet kaksikymmentä
minuuttia liian aikaisin, hakivat herra Pickwick ja hänen ystävänsä
suojaa odotushuoneesta — inhimillisen yksinäisyyden ja alakuloisuuden
viimeisestä turvapaikasta.
"Valkoisen Hevosen" odotushuone oli tietysti epämukava, muutenhan se ei
olisi ollutkaan odotushuone. Se oli vierastupa, jonne kunnianhimoinen
keittiöntakka näytti tunkeutuneen kapinallisen hiilihangon, pihtien
ja lapion seuraamana. Se oli jaettu aitauksiin, jotta matkustajat
olisivat olleet erillään toisistaan, ja siinä oli kalustona kello,
peili ja elävä tarjoilija; viimeksimainittu esine oli säilössä pienessä
lasinpesukomerossa huoneen nurkassa.
Eräässä huoneen aitiossa istui tässä erikoisessa tilaisuudessa
synkkäsilmäinen, noin viidenviidettä ikäinen mies, jolla oli kalju ja
kiiltävä otsa, mutta takaraivolla ja sivuilla hyvä joukko mustaa tukkaa
sekä suuri, musta poskiparta. Hänen ruskea takkinsa oli napitettu
leukaan asti, hänellä oli päässä laaja hylkeennahkainen matkapäähine,
hartioillaan päällystakki ja vieressään istuimella viitta. Hän
katsahti herra Pickwickin tullessa sisään ylös aamiaisestaan äreän ja
käskevän näköisenä, ja tarkasteltuaan tätä herraa ja hänen tovereitaan
kyllikseen hän alkoi hyräillä jotakin laulua tavalla, joka tuntui
ilmaisevan, että hän kyllä epäili, että joku haluaisi käyttää häntä
hyödykseen, mutta että se ei onnistuisi.

"Tarjoilija!" huusi poskipartainen herra.

"Mitä, herra?" kysyi mies, jolla oli likainen naama ja samanlainen
pyyhinliina, ilmaantuen aikaisemmin mainitusta komerosta.

"Hiukan enemmän paahdettua leipää!"

"Kyllä, herra."

"Voideltuna, muistakaa!" sanoi herra äreästi.

"Heti paikalla, herra."

Poskipartainen herra hyräili säveltään samalla tavalla kuin ennenkin,
ja kun käristetty leipä viipyi, hän astui tulen ääreen, otti takkinsa
hännykset kainaloihinsa ja katseli saappaitaan tuumiskellen.
"Millehän kohdin nämä vaunut pysähtyvät Bathissa?" sanoi herra Pickwick
puhutellen lempeästi herra Winkleä.

"Hm, että kuinka?" sanoi vieras mies.

"Sanoin vain pari sanaa ystävälleni", vastasi herra Pickwick jo
kaikin puolin valmiina ryhtymään keskusteluun. "Aprikoin tässä, mihin
majataloon nämä vaunut Bathissa pysähtyvät. Ehkä te voitte ilmoittaa
sen minulle?"

"Menettekö Bathiin?" kysyi vieras.

"Menen kyllä", vastasi herra Pickwick.

"Entä nuo muut herrat?"

"Kyllä hekin menevät sinne."

"Ei vain vaunujen sisässä... Piru periköön, jos matkustatte vaunujen
sisässä", sanoi vieras mies.

"Eivät kaikki", selitti herra Pickwick.

"Ei, eivät kaikki", toisti vieras painokkaasti. "Olen ottanut kaksi
paikkaa. Jos aikovat sulloa kuusi henkeä siihen hornan laatikkoonsa,
johon oikeastaan sopii neljä, otan postivaunut ja nostan syytteen. Olen
maksanut lippuni. En suvaitse sellaista! Sanoin kirjurille, kun maksoin
lippuni, etten suvaitsisi sellaista. Tiedän kyllä, että sellaista on
tapahtunut. Tiedän, että sellaista tapahtuu joka päivä, mutta sitä
en ole milloinkaan suvainnut, sitä, enkä suvaitse nytkään. Ne, jotka
tuntevat minut, tietävät sen parhaiten, piru vieköön!"
Tässä äkäinen herra soitti kiivaasti kelloa ja sanoi tarjoilijalle,
että hänen oli parasta tuoda paahdettu leipä viidessä sekunnissa tai
hän saisi tietää, kuka käski.
"Hyvä herra", virkkoi herra Pickwick, "sallinette minun huomauttaa,
että kiihdytätte itseänne vallan turhaan. Olen ostanut paikat vain
kahdelle vaunujen sisälle."
"Minua ilahduttaa kuulla se", sanoi äkäinen mies. "Peruutan sanani.
Pyydän anteeksi. Tässä on korttini. Sallikaa minun tehdä tuttavuutta."
"Hyvin mielelläni", vastasi herra Pickwick. "Meistä tulee
matkatovereita, niin että toivon, että huomaamme seurustelun
miellyttäväksi molemmin puolin."
"Toivon, että niin käy", sanoi äkäinen herra. "Tiedän, että niin käy.
Pidän ulkonäöstänne, se miellyttää minua. Hyvät herrat, kätenne ja
nimenne! Tulkaa tuntemaan minut!"
Tätä armollista puhetta seurasi tietysti ystävällisten tervehdysten
vaihto, ja äkäinen herra kiiruhti heti ilmoittamaan uusille
tuttavilleen käyttäen samaa lyhyttä, äkillistä, töksähtelevää
puhetapaa, että hänen nimensä oli Dowler, että hän matkusti Bathiin
huvikseen, oli aikaisemmin kuulunut armeijaan, eleli nykyään
herrasmiehenä, koroillaan ja että se matkustaja, jolle toinen paikka
oli varattu, ei ollut sen vähäisempi henkilö kuin rouva Dowler, hänen
armollinen puolisonsa.
"Hän on kaunis nainen", sanoi herra Dowler. "Olen ylpeä hänestä.
Minulla on syytäkin siihen."
"Toivon, että saan mielihyvän itse arvostella sitä", virkkoi herra
Pickwick hymyillen.
"Saatte kyllä", lupasi Dowler. "Hän saa tehdä tuttavuuttanne. Hän
varmasti kunnioittaa teitä. Kosin häntä omituisissa olosuhteissa.
Voitin nopealla lupauksella. Tällä tavalla: Näin hänet, rakastuin
häneen, kosin. Hän vastasi kieltävästi. 'Rakastatte toista?' —
'Säästäkää kainouttani!' — 'Tunnen hänet.' — 'Tunnetteko?' — 'Hyvä on.
Jos hän jää tänne, nyljen hänet elävältä!'"

"Herra Jumala!" pääsi herra Pickwickiltä vaistomaisesti.

"Nyljittekö sen herran?" kysyi herra Winkle hyvin kalpeana.

"Kirjoitin hänelle pari sanaa. Sanoin, että se oli hyvin epämiellyttävä
tehtävä. Ja niin se olikin."

"Tietysti", myönsi herra Winkle.

"Sanoin, että olin antanut kunniasanani siitä, että nyljen hänet
elävältä. Kunniani oli kyseessä. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa.
Upseerina Hänen Majesteettinsa palveluksessa minun oli pakko nylkeä
hänet. Valitin välttämättömyyttä, mutta tehtävä se oli. Sain hänet
vakuutetuksi siitä. Hän huomasi, että sotapalvelussäännöt olivat
tinkimättömät. Hän pakeni. Menin naimisiin tytön kanssa. Siinä ovat
vaunut! Tuo on hänen päänsä."
Lopettaessaan puheensa herra Dowler viittasi vaunuihin, jotka juuri
olivat saapuneet ja joiden avoimesta ikkunasta katselivat sievähköt
kasvot sinisen päähineen alta katukäytävällä seisoskelevaa väkijoukkoa,
luultavasti etsien äkäistä miestä itseään. Herra Dowler maksoi laskunsa
ja kiiti ulos mukanaan matkalakkinsa, takkinsa ja viittansa, ja herra
Pickwick ja hänen ystävänsä menivät perässä asettuakseen paikoilleen.
Herrat Tupman ja Snodgrass olivat istuutuneet vaunujen taakse, Winkle
oli mennyt sisään ja herra Pickwick valmistautui seuraamaan häntä, kun
Sam Weller tuli isäntänsä luoja kuiskaten hänen korvaansa alkoi puhua
hänelle hyvin salaperäisen näköisenä.

"No, Sam", kysyi herra Pickwick, "mistä nyt on kysymys?"

"Tässä taitaa olla tepposet tekeillä, herra!"

"Kuinka niin?" tiedusti herra Pickwick.

"Niinpä niin, herra", selitti Sam. "Pelkään pahoin, että näiden
vaunujen omistaja aikoo tehdä meistä pilaa."
"Kuinka niin, Sam?" sanoi herra Pickwick. "Ovathan kaikkien nimet
matkustajaluettelossa?"
"Joo; nimenne ei ole ainoastaan luettelossa, vaan ovat maalanneet sen
tähän vaunujen oveenkin."
Puhuessaan Sam viittasi siihen kohtaan vaunujen ovessa, missä omistajan
nimi tavallisesti on, ja siinä oli, ihan varmasti, kultaisilla, aika
korkeilla kirjaimilla, tuo tenhoisa nimi PICKWICK.
"Siunatkoon!" huudahti herra Pickwick ihan äimistyneenä oudosta
yhteensattumasta. "Tämäpä omituista!"
"Niin, mutta siinä ei vielä ole kaikki", sanoi Sam kiinnittäen
isäntänsä huomiota matkavaunujen oveen. "Eivät ole tyytyneet
kirjoittamaan ainoastaan Pickwick, vaan sen edessä on vielä MOSES,
jota pitäisin herjauksena vääryyden lisäksi, kuten papukaija sanoi,
kun ne eivät ainoastaan kuljettaneet sitä pois sen synnyinmaasta, vaan
opettivat sen vielä puhumaan engelskaakin."
"Se on kyllä hyvin kummallista", tuumi herra Pickwick, "mutta jos
jäämme tähän juttelemaan, menetämme paikkamme."
"Mutta eikös tässä sitten pitäisi tehdä mitään?" huudahti Sam ihan
ällistyneenä herra Pickwickin kylmäverisyydestä, kun tämä vain
valmistautui kiipeämään vaunuihin.

"Mitä sitten pitäisi tehdä?"

"Eikös kenellekään saa antaa selkään tällaisesta omavaltaisuudesta,
herra?" kysyi herra Weller, joka oli odottanut, että ainakin olisi
saanut tehtäväkseen vaatia kuljettajan ja ajajan nyrkkeilyotteluun ihan
paikalla.
"Ei suinkaan!" kielsi herra Pickwick kiireesti. "Ei missään
tapauksessa! Hyppää heti paikallesi!"
"Pelkään pahoin", mutisi Sam itsekseen kääntyessään pois, "että isännän
laita on vähän hullusti, sillä muuten hän ei olisi ottanut sitä niin
rauhallisesti. Toivon, ettei tuo oikeusjuttu ole sekoittanut hänen
järkeään, mutta tämä näyttää aika pahalta."
Herra Weller pudisti miettivästi päätään, ja sietää huomauttaa
kuvaavana sille, kuinka hän otti tuon asian sydämelleen — ettei hän
puhunut sanaakaan, ennen kuin vaunut joutuivat Kensingtonin veräjälle.
Se oli niin pitkä äänettömyyden aika Samille, että tätä tosiseikkaa on
pidettävä ihan ennenkuulumattomana.
Matkan varrella ei tapahtunut mitään erikoista. Herra Dowler kertoi
koko joukon juttuja, jotka kaikki kuvasivat hänen omaa rohkeuttaan ja
hurjuuttaan, ja vetosi rouva Dowleriin saadakseen niihin vahvistuksen,
jolloin rouva aina lisäsi, liitteen muodossa, jonkin huomattavan
tosiseikan tai piirteen, jonka herra Dowler oli unohtanut tai ehkä
vaatimattomuuttaan jättänyt mainitsematta, sillä lisäykset ilmaisivat
joka tapauksessa, että herra Dowler oli vielä merkillisempi mies kuin
hän itse osoitti olevansa. Herrat Pickwick ja Winkle kuuntelivat
suuresti ihaillen ja keskustelivat välillä rouva Dowlerin kanssa, joka
oli hyvin miellyttävä ja puoleensavetävä nainen. Ja sillä lailla herra
Dowlerin tarinoidessa ja rouva Dowlerin viehättäessä, herra Pickwickin
ollessa hyvällä tuulella ja herra Winklen ollessa hyvä kuuntelija
onnistui sisällä istujien viettää aikansa sangen hupaisesti.
Ulkonaistujat menettelivät niin kuin ulkonaolevat aina tekevät: he
olivat joka kyytivälin alussa hyvin hilpeitä ja puheliaita, hyvin
alakuloisia ja uneliaita sen keskellä ja virkeitä ja valppaita
loppumatkalla. Siellä oli nuori, kumitakkinen herrasmies, joka koko
ajan poltti sikaria, ja toinen nuori herra, yllään päällystakin
pilakuva, joka sytytti niitä koko joukon ja nähtävästi tuntien
voivansa pahoin toisen imaisun jälkeen heitti ne pois, kun arveli,
ettei kukaan nähnyt sitä. Etupenkillä istui kolmas nuori mies, joka
väitti olevansa karjantuntija, ja taempana vanha mies, joka tunsi
maanviljelystä. Siellä seurasivat alinomaa toisiaan työpuseroiset ja
valkotakkiset ristimänimet, joita kuljettaja usein kehoitti hyppäämään
taakse ja jotka tunsivat jokaisen hevosen ja jokaisen tallirengin
tiellä ja sen ulkopuolella, ja saatiinpa päivällinenkin, jonka olisi
pitänyt olla halpa, puoli kruunua suuta kohti, jos mikään säällinen
suu olisi ehtinyt syödä sen ajoissa. Kello seitsemän illalla herra
Pickwick ja hänen ystävänsä ja herra Dowler vaimoineen vetäytyivät
kukin huoneeseensa "Valkoisen Kauriin" hotellissa, vastapäätä Bathin
suurta kylpyläsalia, jossa tarjoilijoita olisi heidän pukujensa
vuoksi saattanut pitää Westminsterin koulun oppilaina, vaikka he
haihduttivatkin tämän harhakuvan käyttäytymällä paljon paremmin.
Aamiainen oli tuskin saatu syödyksi seuraavana aamuna, kun tarjoilija
toi Dowlerin kortin, jossa tämä herra pyysi lupaa saada esitellä
erään ystävänsä. Herra Dowler itse seurasi heti perässä ystävänsä
kintereillään.
Tämä oli miellyttävä nuori mies, tuskin paljon yli viidenkymmenen.
Hänellä oli hyvin kirkkaansininen kiiltävänappinen takki, mustat housut
ja mahdollisimman ohuet, hyvin kiiltävät kengät. Hänen kaulastaan
riippui kultareunainen monokkeli lyhyessä, leveässä mustassa nauhassa,
vasen käsi piteli löyhästi kultaista nuuskarasiaa, lukemattomia
kultasormuksia loisteli hänen sormissaan ja suuri kultakehyksinen
timanttineula säihkyi hänen paidanrinnassaan. Hänellä oli kultakello
ja kultaiset kellonvitjat ja niissä kultaiset kelluttimet, ja toisessa
kädessään hän heilutteli notkeaa norsunluukeppiä, jossa oli raskas
kultainen nuppi. Hänen liinavaatteensa olivat hienointa, valkeinta
ja lujinta lajia, hänen peruukkinsa erittäin kiiltävä, musta ja
kiharainen; hänen nuuskansa oli prinssin sekoitusta ja hajuvetensä
kuninkaallista. Kasvonpiirteet olivat vetäytyneet ainaiseen hymyyn ja
hampaat niin erinomaisessa kunnossa, että lyhyenkin matkan päästä oli
vaikea erottaa omia tekohampaista.
"Herra Pickwick", esitteli herra Dowler, "ja ystäväni herra Angelo
Cyrus Bantam, kylpylaitoksen huvimestari. Bantam — Pickwick, nyt kai
tunnette toisenne?"
"Tervetuloa Baa-athiin, hyvä herra. Tämä on todella arvokas tuttavuus.
Erittäin tervetullut Ba-athiin. Siitä on kauan, hyvin kauan, herra
Pickwick, kun viimeksi joitte vesiä. Tuntuu siltä, kuin siitä olisi
koko ihmisikä. E-erinomaista!"
Sellaisin sanoin herra Angelo Cyrus Bantam, huvimestari, tarttui
herra Pickwickin käteen pitäen sitä puhuessaan omassaan ja nytkytteli
olkapäitään alituisesti kumarrellen, ikään kuin hän ei olisi millään
kyennyt alistumaan sellaiseen koettelemukseen, jota herra Pickwickin
kädestä luopuminen merkitsi.
"Siitä on todella hyvin kauan, kun olen juonut terveysvettä", vastasi
herra Pickwick, "sillä parhaan tietoni mukaan en milloinkaan ennen ole
ollut täällä".
"Ette milloinkaan ollut Baa... athissa, herra Pickwick!" huudahti suuri
mestari päästäen ällistyksessään käden putoamaan. "Ette milloinkaan
Ba...athissa? He, he, herra Pickwick, olette aika veitikka! Ei
hullumpaa, ei hullumpaa! Hyvä hyvä! He, he! Erinomaista!
"Häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, että puhun ihan tosissani", vastasi
herra Pickwick. "En todellakaan ole ennen ollut täällä."
"Ahaa, kas vain!" huudahti suuri mestari näyttäen hyvin iloiselta.
"Niin, niin, aina vain parempaa! Te olettekin se herra, josta olemme
kuulleet puhuttavan. Niin, herra Pickwick, me tunnemme teidät, tunnemme
teidät kyllä."
"Selostus oikeusjutusta noissa kirotuissa sanomalehdissä", ajatteli
herra Pickwick. "He ovat kuulleet kaiken minusta."
"Te olette se herra, joka asuu Clapham Greenissä", jatkoi Bantam, "ja
joka menetti jalkojensa käyttämiskyvyn, kun varomattomasti kylmetytti
itsensä juotuaan portviiniä. Joka ei päässyt liikkeelle ankarilta
tuskiltaan ja sai vettä Kuninkaanlähteestä; sitä oli pantu pulloihin
sadankolmen asteen lämpöisenä. Vesi lähetettiin kuormavaunuilla hänen
makuuhuoneeseensa kaupunkiin; hän kylpi, aivasti ja parani samana
päivänä. E-erinomaista."
Herra Pickwick kiitti otaksumaan sisältyvästä kohteliaisuudesta, mutta
kykeni kieltämään itsensä siinä määrin, että kuitenkin kumosi sen.
Käyttäen hyväkseen mestarin hetkellistä vaikenemista hän pyysi esitellä
ystävänsä, herrat Tupmanin, Winklen ja Snodgrassin. Esittely oli
saada huvimestarin mielen kuohahtamaan yli äyräitten mielihyvästä ja
kunniasta.
"Bantam", sanoi herra Dowler, "herra Pickwick ja hänen ystävänsä ovat
vieraita täällä. Heidän on kirjoitettava nimensä vieraskirjaan. Missä
se on?"
"Huomattujen Ba...athin vieraiden luettelo on kylpylän kokoushuoneessa
tänään kello kaksi", selitti huvimestari. "Olkaa hyvä ja viekää
ystävänne tuohon loistavaan rakennukseen ja avustakaa minua heidän
nimikirjoitustensa saamisessa."
"Teen sen kyllä", vastasi Dowler. "Tämä on pitkä vierailu. On aika
lähteä. Olen täällä taas tunnin kuluttua. Tulkaa!"
"Tänään on tanssiaisilta", sanoi herra huvimestari tarttuen taas herra
Pickwickin käteen noustessaan lähteäkseen. "Ba... ahtin tanssiaisillat
ovat paratiisista siepattuja hetkiä, jotka musiikki, kauneus, hienous,
kuosikkuus, etiketti ja ennen kaikkea kaiken liikemiesyleisön
puuttuminen, — he kun eivät ollenkaan sovellu paratiisiin — tekee
tenhoisiksi, mutta heillä on oma kokouksensa raatihuoneella joka
viikko, ja se on, lievimmin sanottuna, huomattavaa. Hyvästi, hyvästi!"
Ja ilmoitellen koko matkan alas laskeutuessaan, että hän oli hyvin
mielissään ja hyvin tyytyväinen ja hyvin haltioitunut ja tunsi itsensä
hyvin imarrelluksi, herra Angelo Cyrus Bantam; huvimestari, astui hyvin
hienoihin ajopeleihin, jotka odottivat ovella, ja vieri pois.
Määrätyllä hetkellä herra Pickwick ja hänen ystävänsä saapuivat
herra Dowlerin saattamina seurustelusaliin ja kirjoittivat nimensä
vieraskirjaan. Se oli alentuvaisuuden osoitus, joka vaikutti Angelo
Bantamiin enemmän kuin mikään muu. Illan tanssiaisiin oli koko
seurueelle varattu pääsyliput, mutta koska ne eivät vielä olleet
valmiit, otti herra Pickwick — herra Angelo Bantamin vastusteluista ja
vakuutteluista huolimatta — lähettääkseen Samin hakemaan niitä kello
neljä iltapäivällä huvimestarin asunnosta Queen Squarelta. Tehtyään
pikaisen kävelyretken kaupungin läpi ja tultuaan siihen yksimieliseen
päätökseen, että Puistokatu muistutti suuresti niitä viivasuoria katuja
joita näkee unessa ja joita ei millään pääse kulkemaan, he palasivat
"Valkoiseen Kauriiseen" ja lähettivät Samin asialle, jolle hänen
isäntänsä oli määrännyt hänet.
Sam Weller pani hatun päähänsä hyvin somasti ja sirosti, pisti kätensä
liivintaskuihin ja käveli hyvin miettiväisenä Queens Squarelle
vihellellen kulkiessaan eräitä päivän suosituimpia säveliä sovitettuina
ihan uuteen tahtiin posetiiville tai huuliharpulle, noille jaloille
soittokoneille. Löydettyään sen numeron Queens Squarelta, jonne hänet
oli neuvottu, hän lakkasi viheltämästä ja kolkutti ripeästi ovelle,
jonka heti avasi puuteritukkainen vartaloltaan komea ja sopusuhtainen
lakeija.
"Asuuko herra Bantam täällä, vanha veikko?" kysyi Sam Weller ollenkaan
hämmästymättä sitä upeuden ilmestystä, joka sattui hänen silmiinsä
puuteritukkaisen, komeapukuisen lakeijan hahmossa.
"Miksi niin, nuori mies?" kuului puuteripäisen lakeijan ylhäinen
kysymys.
"No, jos hän asuu täällä, niin vieppäs hälle tämä kortti ja sano, että
herra Weller odottaa", selitti Sam.

Näin sanoen hän hyvin tyynesti marssi halliin ja istuutui.

Puuteripäinen lakeija paiskasi oven aika äänekkäästi kiinni ja
tuijotteli äkeästi, mutta Sam ei välittänyt jyrähdyksestä eikä
tuijotuksesta, sillä hän katseli mahonkista sateenvarjotelinettä
osoittaen kaikenlaisia hyväksyvän arvostelun ulkonaisia merkkejä.
Nähtävästi se tosiseikka, että talon isäntä otti kortin vastaan, oli
vaikuttanut puuteritukkaiseen lakeijaan Samin eduksi, sillä kun hän
palasi vietyään kortin perille, hän hymyili ystävällisesti ja sanoi,
että vastaus on heti valmis.
"Sepä hyvä", sanoi Sam. "Sano sille vanhalle herralle, ettei hikoilisi
liikaa sen takia. Ei mitään kiirettä, koljatti! Olen jo syönyt
päivällistä."

"Tepä syötte aikaisin, hyvä herra", sanoi puuteripäinen lakeija.

"Minusta tuntuu, että illallinen uppoaa sitä paremmin, kun teen niin",
vastasi Sam. "Oletteko ollut kauan Bathissa, hyvä herra?" kysyi
puuteritukkainen. "Minulla ei ole ollut iloa kuulla teistä aikaisemmin."
"En ole vielä herättänyt erikoisen hämmästyttävää huomiota täällä",
selitti Sam, "sillä minä ja muu hienosto tulimme vasta eilen illalla".

"Miellyttävä paikka tämä", sanoi puuteripäinen.

"Siltä näyttää."

"Hauskaa seuraa, hyvin miellyttäviä palvelijoita, hyvä herra."

"Niinpä luulen olevan", uskoi Sam. "Seurustelunhaluisia,
teeskentelemättömiä, älä-puhu-kellekään-mitään-sorttia miehiä."
"Niin, ihan sillä tavalla, hyvä herra", myönteli puuteripäinen pitäen
Samin huomautusta suurena kohteliaisuutena. "Ihan sillä tavalla!
Harrastatteko mitään tämäntapaista, hyvä herra?" kysyi lakeija ottaen
esiin pienen nuuskarasian, jonka kannessa oli ketunpää.

"En aivastamatta", vastasi Sam.

"Niin, se on vaikeaa, tunnustan sen", sanoi pitkä lakeija. "Siihen
täytyy tottua vähitellen. Kahvi antaa parhaan harjoituksen. Käytin
kahvia hyvin kauan. Se muistuttaa lähinnä rapeeta., hyvä herra."
Samassa terävä kellonhelähdys pakotti puuteripäisen lakeijan alistumaan
halventavaan välttämättömyyteen: täytyi pistää ketunpää taskuun ja
kiiruhtaa nöyrän näköisenä herra Bentamin kirjastoon. Sivumennen
sanoen, onko kukaan milloinkaan tuntenut miestä, joka ei koskaan lue
eikä kirjoita, mutta jolla ei olisi pientä takahuonetta, jota hän
nimittää kirjastoksi?
"Tässä on vastaus, hyvä herra", selitti puuteripää. "Pelkäänpä, että
pidätte sitä vaivalloisen kookkaana."
"Ei millään muotoa!" virkkoi Sam ottaen kirjeen, joka oli suljettu
pieneen kuoreen. "On vallan mahdollista, että loppuunväsynyt sielu
saattaa kantaa sen sortumatta."
"Toivon, että tapaamme toisemme vielä kerran, hyvä herra", sanoi hieno
lakeija hieroen käsiään saattaessaan Samia ovelle.

"Olette liian kohtelias", vastasi Sam.

"Ei, älkää viitsikö väsyttää itseänne liikaa. Olette erittäin
rakastettava! Ottakaa huomioon, mitä olette velkaa yhteiskunnalle,
älkääkä vahingoittako itseänne liialla työllä. Lähimmäistenne vuoksi
tulee teidän pysyä mahdollisimman rauhallisena. Ajatelkaa vain, mitä he
teissä menettäisivät!"

Tällaisin korkealentoisin puhein Sam Weller lähti.

"Perin merkillinen nuori mies", tuumi puuteripäinen lakeija katsellen
herra Wellerin jälkeen kasvoillaan ilme, joka selvästi osoitti, ettei
hän tiennyt, mitä ajatella tästä.
Sam ei sanonut yhtään mitään. Hän räpäytti silmiään, pudisti päätään,
räpäytti taas silmiään ja käveli ripeästi pois kasvoillaan ilme, joka
näytti ilmaisevan, että jokin seikka huvitti häntä suuresti.
Tasan kahtakymmentä vailla kahdeksan samana iltana herra Angelo
Cyrus Bantam, huvimestari, laskeutui vaunuistaan seurustelusalin
ovella. Hänellä oli sama tekotukka, samat hampaat, samat silmälasit,
samat sormukset, sama rintaneula ja sama keppi. Ainoina merkittävinä
muutoksina hänen ulkonäössään olivat kirkkaan sininen takki, jossa
oli valkoinen silkkivuori, mustat polvihousut, mustat silkkisukat
ja tanssikengät ja valkoiset silkkiliivit sekä se, että hän, mikäli
mahdollista, tuoksui hajuvesille entistä enemmän.
Täten varustautuneena huvimestari tarkasti noudattaen perin tärkeän
toimensa tärkeitä vaatimuksia sijoittautui saliin ottamaan vastaan
vieraita.
Koska Bathin kylpylaitos oli täynnä, tulvi ihmisiä ja kuuden pennyn
teerahoja joukoittain. Tanssisalissa, pitkulaisessa pelisalissa,
kahdeksankulmaisessa pelisalissa, porraskäytävässä ja eteisessä
vaikutti monien äänten sorina ja monien jalkojen kopina suorastaan
huumaavasti. Silkkipuvut kahisivat, viuhkat liehuivat, valot loistivat
ja jalokivet säkenöivät. Musiikki soi — ei tanssisoitto, sillä karkelo
ei vielä ollut alkanut — vaan keveiden, pienten jalkojen musiikki, ja
silloin tällöin kirkas, hilpeä naurahdus — hillittynä ja pehmeänä,
mutta hyvin miellyttävänä kuulla naisen suusta, kuuluipa se Bathissa
tai muualla. Kirkkaita silmiä, jotka huvin odotus sai säihkymään,
säteili joka puolelta, ja katselipa minne hyvänsä, niin soma olento
liukui sirosti tungoksen läpi, eikä ollut vielä ehtinyt kadotakaan, kun
toinen yhtä suloinen ja kiehtova oli astunut tilalle.
Teehuoneessa ja korttipöytien ympärillä seisoskeli aika joukko
omituisia vanhoja naisia ja raihnaita vanhoja herroja keskustellen
päivän pikkutapahtumista ja häväistysjutuista niin ilmeistä mielihyvää
tuntien ja aistikkaasti, että se ilmaisi kyllin selvästi tästä
puuhasta johtuvan nautinnon syvyyden. Näihin ryhmiin oli sekaantuneina
kolme, neljä naittamispuuhissa pyörivää äitiä, jotka näyttivät
ihan uponneen keskusteluun, mutta eivät silti suinkaan unohtaneet
luoda huolestuneita, hätäisiä syrjäsilmäyksiä tyttäriinsä, jotka
muistellen äidillisiä kehoituksia käyttää nuoruuttaan hyväkseen jo
olivat aloittaneet alustavan hakkailun kadottamalla nenäliinansa,
juoksuttamalla pois kuppejaan, vetämällä käsiinsä hansikkaitaan jne.
Pikkuseikkoja kaikki, mutta sellaisia, että niiden tottunut käyttäjä
saattoi päästä hämmästyttävän hyviin tuloksiin.
Vetelehtien ovien luona ja kaukaisissa nurkissa seisoskeli pieninä
ryhminä typeriä nuoria miehiä uhoten mitä erilaisimpia lajeja
keikarimaisuutta ja tyhmyyttä ja huvittaen kaikkia ymmärtäviä ihmisiä
narrimaisuudellaan ja omahyväisyydellään ja onneksi luullen itseään
yleisen ihailun kohteiksi. Viisas ja armelias järjestely, joka ei saata
herättää kenessäkään hyvässä ihmisessä harmia.
Ja lopuksi istui jollakin takapenkillä, valittuaan sieltä asemansa
koko illaksi, eräitä naimattomia naisia, jotka jo olivat joutuneet
suuren käännekohtansa toiselle puolelle; he eivät tanssineet, koska
heillä ei ollut paria, eivät pelanneet korttia, jottei heitä pidettäisi
armottomasti ylijääneinä, ja olivat siinä edullisessa asemassa, että
saattoivat puhua pahaa kenestä hyvänsä itseään vahingoittamatta.
Sanalla sanoen, he saattoivat panetella kaikkia, koska kaikki olivat
läsnä. Siellä näki iloa, loistoa ja värejä, upeapukuisia ihmisiä,
sieviä peilejä, kiilloitettuja permantoja, kynttiläkruunuja ja
vahakynttilöitä, ja näyttämön joka kulmassa, liukuen paikalta toiselle
hiljaisen pehmeästi, kumartaen kunnioittavasti tuonne, nyökäten
tuttavallisesti tänne ja hymyillen suosiollisesti kaikille, oli hieno
herra Angelo Cyrus Bantamin, huvimestarin henkilö.
"Pysähdys teehuoneessa. Ottakaa kuuden pennyn annoksenne. Kaatavat
kuppiin kuumaa vettä ja sanovat, että on teetä. Juokaa sitä!"
sanoi herra Dowler kovalla äänellä opastaen herra Pickwickiä, joka
lähestyi pienen ryhmänsä etunenässä rouva Dowler käsikoukussaan.
Teehuoneessa herra Pickwick kääntyi ympäri, ja hänet nähdessään herra
Bantam pujottelihe joukon läpi ja toivotti hänet haltioituneesti
tervetulleeksi.
"Paras herra Pickwick, osoitatte minulle suuren kunnian! Ba... ath on
saanut erikoisen onnen. Rouva Dowler, te kaunistatte näitä huoneita.
Saan lausua onnitteluni sulkienne johdosta. E-rinomaista!"

"Onko täällä erikoisesti ketään?" kysyi herra Dowler epäilevästi.

"Ketään! Ba... athin valioyleisö! Näettekö tuon rouvan, jolla on
päässään harsoturbaani, herra Pickwick?"

"Tuon vanhan lihavan rouvanko?" kysyi herra Pickwick viattomasti.

"Hyss, hys! Ei kukaan ole vanha eikä lihava Ba... thissa. Se on hänen
armonsa lordi Snuphanuphin leski."

"Todellako?" sanoi herra Pickwick.

"Ei kukaan vähäisempi, vakuutan teille", sanoi huvimestari. "Hys!
Tulkaa hiukan lähemmäksi, herra Pickwick. Näettekö tuon komeasti
pukeutuneen nuoren miehen, joka tulee tännepäin?"
"Tuonko, jolla on pitkä tukka ja merkillisen matala otsa?" kysyi herra
Pickwick.
"Juuri hänet. Rikkain nuori mies Ba... thissa tällä hetkellä. Nuori
lordi Mutanhed."

"Ihanko totta?" sanoi herra Pickwick.

"Ihan! Saatte kuulla hänen äänensä hetken kuluttua, herra Pickwick.
Hän puhuttelee minua. Toinen herra hänen seurassaan, jolla on punaiset
alusliivit ja mustat viikset, on jalosukuinen herra Crushton, hänen
parhain ystävänsä. Kuinka voitte, lordi?"
"Äärettömän kuuma, Bantam", vastasi lordi. "On todella hyvin lämmin,
mylord", vastasi huvimestari. "Helkkarin lämmin", myönsi jalosukuinen
herra Crushton.
"Oletteko nähnyt hänen ylhäisyytensä postivaunuja, Bantam?" kysyi
jalosukuinen herra Crushton lyhyen vaitiolon jälkeen, jonka kuluessa
nuori lordi Mutanhed oli koettanut tuijotuksellaan saada herra
Pickwickin hämilleen, ja herra Crushton mietti, mistä asiasta hänen
ylhäisyytensä kykenisi parhaiten puhumaan.
"Hyvänen aika, en", vastasi huvimestari. "Postivaunut! Miten
erinomainen ajatus. E... rinomainen!"
"Herranen aika!" sanoi hänen ylhäisyytensä. "Luulin, että jokainen
oli nähnyt ne uudet postivaunut. Ne ovat sorein, sievin, siroin
kapine, mitä pyörillä on milloinkaan pyörinyt. Punaisiksi maalatut, ja
keltainen papurikko."
"Ja niissä on oikea postilaatikko ja kaikki tarpeet", sanoi
jalosukuinen herra Crushton.
"Ja edessä pikkuinen rautareunainen istuin ajajalle", lisäsi hänen
ylhäisyytensä. "Ajoin sillä Bristoliin toissa aamuna, punaisessa
frakissa, ja kaksi palvelijaa ratsain neljännesmailin takanani. Ja piru
vieköön — eikös ihmiset rynnänneet ulos majoistaan ja pysäyttäneet
minua, kun luulivat, että olin postinkuljettaja. Suurenmoista,
suurenmoista!"
Tälle jutulle hänen ylhäisyytensä nauroi hyvin sydämellisesti, niinkuin
tietysti kuuntelijatkin. Sitten lordi Mutanhed pisti kätensä uskollisen
herra Crushtonin kainaloon ja lähti pois.
"Hänen ylhäisyytensä on hyvin ihastuttava nuori mies", sanoi
huvimestari.

"Siltä minustakin tuntuu", vastasi herra Pickwick kuivasti.

Kun tanssi oli alkanut, tarpeelliset esittelyt suoritettu ja kaikki
alkuvalmistukset tehty, tuli Angelo Bantam herra Pickwickin luo ja vei
hänet pelihuoneeseen.
Juuri samalla hetkellä kuin he astuivat sisään harhailivat leskilady
Snuphanuph ja kaksi muuta antiikkisen ja whistinhaluisen näköistä
rouvaa vapaan korttipöydän ympärillä, ja he olivat tuskin iskeneet
silmänsä Angelo Bantamin suojeluksessa olevaan herra Pickwickiin, kun
he jo vaihtoivat katseita keskenään huomattuaan, että hän oli juuri se
henkilö, jota he kaipasivat, jotta peliseura olisi täydellinen.
"Paras Bantam", sanoi leskilady Snuphanuph houkuttelevasti, "keksikääpä
meille joku hauska ihminen neljänneksi tähän pöytään, niin olette
kiltti!"
Herra Pickwick sattui sillä hetkellä katsomaan muuanne, niin että hänen
ylhäisyytensä nyökkäsi päällään häntä kohti ja rypisti tarkoittavasti
otsaansa.
"Ystäväni, herra Pickwick, my-lady, olisi varmasti onnellinen,
e-rittäin onnellinen", sanoi huvimestari käsittäen viittauksen. "Herra
Pickwick, lady Snuphanuph, everstinrouva Wugsby, neiti Bolo."
Herra Pickwick kumarsi jokaiselle naiselle ja huomatessaan
mahdottomaksi päästä karkuun alistui kohtaloonsa. Herra Pickwick ja
neiti Bolo pelasivat lady Snuphanuphia ja everstinrouva Wugsbyä vastaan.
Kun valtti oli käännetty toisen kierroksen alussa, hyökkäsi huoneeseen
kaksi nuorta naista ja istuutui molemmin puolin everstinrouva Wugsbyn
tuolia, jossa he odottivat kärsivällisesti, kunnes kierros oli pelattu.
"No, Jane", sanoi everstinrouva Wugsby kääntyen toisen tytön puoleen,
"mikä nyt on?"
"Tulin kysymään, äiti, saanko tanssia nuorimman herra Crawleyn kanssa",
kuiskasi nuorempi ja sievempi tytöistä.
"Voi, Herranen aika, kuinka voit ajatellakaan sellaista?" vastasi äiti
harmistuneesti. "Etkö ole monta kertaa kuullut, että hänen isällään
on vain kahdeksansataa vuodessa, jotka eivät mene perintönä hänen
kuoltuaan? Häpeän puolestasi. Et millään ehdolla!"
"Äiti", kuiskasi toinen, joka oli paljon vanhempi kuin sisarensa ja
hyvin äitelän ja teeskentelevän näköinen, "lordi Mutanhed esiteltiin
minulle. Sanoin, että luulen, etten ole kihloissa."
"Sinä olet kultainen tyttö, rakkaani", vastasi everstinrouva Wugsby
taputtaen tytärtään poskelle viuhkallaan, "ja sinuun voi aina luottaa.
Hän on suunnattoman rikas, rakkaani. Jumala siunatkoon sinua!"
Näin sanoen everstinrouva Wugsby suuteli vanhinta tytärtään hyvin
lämpimästi ja järjesteli korttejaan rypistäen otsaansa varoittavasti
toiselle.
Herra Pickwick-parka! Hän ei ollut milloinkaan pelannut korttia kolmen
läpeensä harjaantuneen naispelurin kanssa. He olivat niin toivottoman
teräviä, että he saivat hänet ihan pelkäämään. Jos hän löi väärän
kortin, olivat neiti Bolon silmäykset kuin pieni tikarikokoelma, jos
hän jäi miettimään, mikä kortti olisi oikea, niin lady Snuphanuph
heittäytyi taapäin tuolissaan ja hymyili vaihtaen säälin ja
kärsimättömyyden sekaisia katseita everstinrouva Wugsbyn kanssa,
jolloin viimeksimainittu kohotteli hartioitaan ja yskäisi ikään kuin
sanoakseen ihmettelevänsä, pääsisikö herra Pickwick milloinkaan alkuun.
Sitten, jokaisen kierroksen lopussa, kysyi neiti Bolo surkean näköisenä
ja moittivasti huoaten, miksi herra Pickwick ei ollut vastannut ruutuun
tai pelannut ristiä tai ottanut kiinni pataa tai lyönyt pöytään herttaa
tai ilmoittanut honöörejään tai lyönyt ässää tai aloittanut kuninkaalla
taikka jotakin muuta sen suuntaista, ja vastaukseksi kaikkiin näihin
raskaihin syytöksiin ei herra Pickwick kyennyt esittämään minkäänlaista
puolustusta unohdettuaan sillä hetkellä koko pelin kulun. Sen lisäksi
tuli ihmisiä katselemaan peliä, ja se hermostutti herra Pickwickiä.
Kaiken tämän ohella oli käynnissä häiritsevä keskustelu lähellä pöytää
Angelo Bantamin ja kahden neiti Matintersin välillä, jotka yksinäisinä
ja naimattomina hakkailivat innokkaasti huvimestaria toivoen silloin
tällöin saavansa jonkun eksyneen tanssittajan. Kaikki nämä seikat
liittyneinä meluun ja alituisen ulos ja sisään kulkemisen aiheuttamiin
keskeytyksiin vaikuttivat sen, että herra Pickwick pelasi sangen
huonosti, kortit olivat myös häntä vastaan, ja kun peli lopetettiin
kymmentä yli yksitoista, nousi neiti Bolo pöydästä hyvin kiihdyksissään
ja meni suoraan kotiin kyynelten vallassa ja kantotuolissa.
Tavattuaan ystävänsä, jotka kaikki väittivät, että he tuskin
milloinkaan olivat viettäneet hauskempaa iltaa, seurasi herra Pickwick
heitä "Valkoiseen Kauriiseen", ja lievitettyään tunteitaan lasilla
kuumaa joutui vuoteeseen ja uneen melkein yht'aikaa.

7. luku,

JONKA PÄÄPIIRTEINÄ SAAMME NÄHDÄ OIKEAPERÄISEN TOISINNON PRINSSI

BLADUDIN TARINASTA JA SEN PERIN MERKILLISEN ONNETTOMUUDEN, JOHON HERRA

WINKLE JOUTUI.

Koska herra Pickwick oli suunnitellut viipyvänsä ainakin kaksi
kuukautta, näytti hänestä edulliselta vuokrata yksityinen asunto
itselleen ja ystävilleen täksi ajaksi, ja kun tarjoutui otollinen
tilaisuus saada kohtuulliseen hintaan Royal Crescentiltä erään
talon yläkerta, joka oli suurempi kuin he halusivat, tarjoutuivat
herra ja rouva Dowler ottamaan siitä makuu- ja oleskeluhuoneen.
Tämä tarjous hyväksyttiin heti, ja kolmen päivän kuluttua he
kaikki olivat asettuneet uuteen olopaikkaansa, jolloin herra
Pickwick alkoi äärimmäisen uutterasti juoda vesiä. Hän nautti niitä
järjestelmällisesti. Hän joi neljännestuopin aamiaisen jälkeen
ja käveli sitten mäkeä ylös, ja jokaisen uuden neljännestuopin
jälkeen selitti herra Pickwick mitä juhlallisimmin ja vaikuttavimmin
lauseparsin, että hän tunsi olonsa aika lailla paremmaksi, minkä
johdosta hänen ystävänsä olivat suuresti hyvillään, vaikk'eivät he
aikaisemmin olleet huomanneetkaan, että häntä olisi mikään vaivannut.
Bathin suuri kylpysali on avara huone, jota koristavat korinttilaiset
pylväät, soittoparveke, heilurikello, Nashin kuvapatsas ja kultainen
kirjoitus, jota kaikkien vedenjuojien tulisi kuulla, sillä se vetoaa
heihin tarpeessa olevan armeliaisuuslaitoksen puolesta. Siellä on
suuri aitaus ja marmoriallas, josta pumppuaja nostaa veden, ja siellä
on koko joukko kellahtavia pikareita, joista seurue juo sitä. On
hyvin opettavaista ja mieltäylentävää katsella, kuinka pontevasti ja
vakavasti he sitä nielevät. Siellä on kylpylöitä käden ulottuvilla,
joissa osa kylpijöitä huuhtoo itseään, ja siellä on soittokunta, joka
soittaa onnitellakseen siitä, että he ovat tehneet sen. Siellä on vielä
toinen kylpysali, jonne vähävoimaiset naiset ja herrat työnnetään
niin hämmästyttävän moninaisilla rattailla ja kärryillä, että
seikkailunhaluinen yksilö, joka menee sisään jaloissaan säännöllinen
luku varpaita, on äärimmäisessä vaarassa tulla ulos ilman niitä; onpa
vielä kolmaskin, jonne kaikki rauhaa rakastavat ihmiset menevät, sillä
se on vähemmän meluisa kuin kumpikaan edellinen. Siellä kävellään
alituisesti kainalosauvoin ja ilman niitä, keppiin nojaten ja ilman
sitä, ja keskustellaan aika lailla, vilkkaasti ja hupaisesti.
Joka aamu säännölliset vedenjuojat, niiden joukossa myös herra
Pickwick, tapasivat toisensa kylpysalissa, nauttivat neljännestuoppinsa
ja kävelivät säännönmukaisesti. Iltapäiväkävelyllä lordi Mutanhed,
jalosyntyinen herra Crushton, leskilady Snuphanuph, everstinrouva
Wugsby ja kaikki merkkihenkilöt ja kaikki aamuiset vedenjuojat
tapasivat toisensa täysilukuisina. Tämän jälkeen he kävelivät,
ajoivat tai heitä työnnettiin kylpyrattaissa ulkona, ja taas he
tapasivat toisensa. Sitten herrat menivät lukuhuoneeseen ja tapasivat
eri osastoja joukosta. Tämän jälkeen he menivät kotiin. Jos sattui
olemaan teatteri-ilta, niin he ehkä tapasivat toisensa siellä, jos oli
seurusteluilta, he kohtasivat toisensa kylpylaitoksen huoneistossa,
ja jollei ollut kumpaakaan, he tapasivat toisensa seuraavana päivänä.
Se oli hyvin miellyttävää kiertokulkua, jossa ehkä oli pieni
yksitoikkoisuuden vivahdus. Herra Pickwick istui yksin kotonaan tällä
lailla vietetyn päivän jälkeen tehden muistiinpanoja päiväkirjaansa, ja
hänen ystävänsä olivat menneet maata. Silloin häiritsi häntä hiljainen
ovelta kuuluva kolkutus.
"Suokaa anteeksi hyvä herra", sanoi rouva Craddock, vuokraaja, silmäten
sisään, "ettekö tarvitse enää mitään?"

"En yhtään mitään, rouva", vastasi herra Pickwick.

"Palvelustyttöni on mennyt nukkumaan", selitti rouva Craddock, "ja
herra Dowler on niin kiltti, että valvoo odottaen rouvaansa, koska
luullaan huvitusten kestävän hyvin myöhään, ja niin minä ajattelin,
että jollette enää tarvitse mitään, minäkin menen nukkumaan."

"Menkää toki, rouva!" kehoitti herra Pickwick.

"Toivotan teille hyvää yötä", sanoi rouva Craddock.

"Hyvää yötä, rouva", vastasi herra Pickwick. Rouva Craddock sulki oven
ja herra Pickwick jatkoi kirjoittamistaan.
Puolen tunnin kuluttua hänen muistiinpanonsa olivat valmiit. Herra
Pickwick kuivasi huolellisesti viimeisen sivun imupaperilla, sulki
kirjan, pyyhki kynänsä takkinsa hännyksen nurjanpuolen loppupäähän ja
aukaisi kirjoituslaatikon pistääkseen kirjan huolellisesti säilöön.
Mutta laatikossa oli kaksi tiheällä käsialalla täyteen kirjoitettua
paperiliuskaa, ja ne oli taitettu niin, että otsake, joka oli piirretty
kauniilla pyörökirjoituksella, oli selvästi näkyvissä. Nähdessään
siitä, ettei se ollut mikään yksityinen asiakirja ja kun se näytti
koskevan Bathia ja oli hyvin lyhyt, levitti herra Pickwick sen, sytytti
yökynttilänsä, jotta se palaisi hyvin, kunnes hän olisi päättänyt
lukemisensa, veti tuolinsa lähemmäksi tulta ja luki seuraavaa:

Prinssi Bladudin tosi tarina.

Vähemmän kuin kaksisataa vuotta sitten oli eräässä tämän kaupungin
julkisessa kylpylässä kirjoitus sen mahtavan perustajan, kuuluisan
prinssi Bladudin, kunniaksi. Tämä kirjoitus on nyttemmin hävinnyt.
— Monta sataa vuotta ennen tätä aikaa siirtyi perintönä sukupolvelta
sukupolvelle vanha tarina, että kuuluisa prinssi, joka poti spitaalia
palattuaan hankkimasta runsasta opintosatoa Ateenasta, vältteli
kuninkaallisen isänsä hovia ja seurusteli synkkämielisenä talonpoikien
ja sikojen kanssa. Karjassa (niin kertoo tarina) oli juhlallisen ja
totisen näköinen sika, jota kohtaan prinssi tunsi sukulaisuutta — sillä
hänkin oli viisas — miettivästi ja pidättyvästi käyttäytyvä sika,
tovereitaan korkeammalla oleva eläin, jonka röhkinä oli peloittavaa
ja purema viiltävä. Nuori prinssi huokaisi syvään katsellessaan tuon
majesteetillisen sian kasvoja; hän muisteli kuninkaallista isäänsä, ja
hänen silmänsä kastuivat kyynelistä.
Tämä terävä-älyinen sika piti kylpemisestä runsaassa, kosteassa
mudassa. Ei kesällä, niinkuin tavalliset siat nykyään, jäähdyttääkseen
itseään, kuten ne tekivät jo noina kaukaisina aikoina (mikä on
todistuksena siitä, että sivistyksen valo jo oli alkanut kajastaa,
vaikka heikostikin), vaan talven kylminä, kirpeinä päivinä. Sen nahka
oli aina niin siloinen ja sen väri niin kirkas, että prinssikin päätti
koettaa sen veden puhdistavaa vaikutusta, jota hänen ystävänsä käytti.
Hän koetti. Tuon mustan mudan alla kuohuivat Bathin kuumat lähteet.
Hän huuhtoutui ja parani. Kiiruhtaen isänsä hoviin hän tervehti tätä
kunnioittavimmin, palasi nopeasti tänne ja perusti tämän kaupungin ja
sen kuuluisat kylpylät.
Hän etsi sikaa kaikella heidän aikaisemman ystävyytensä lämmön
voimalla, mutta voi! vesi oli tappanut sen. Se oli ymmärtämättömästi
ottanut liian kuuman kylvyn; tuota luonnontutkijaa ei ollut enää. Hänen
seuraajansa oli Plinius, joka myös kaatui tiedonjanonsa uhrina.
Tällainen on legenda. Kuunnelkaa nyt tositarinaa. Monta monituista
vuosisataa sitten kukoisti sittemmin suuressa loistossa kuuluisa ja
mainio Lud Hudibras, Britannian kuningas. Hän oli mahtava hallitsija.
Maa järisi hänen kävellessään, sillä hän oli tavattoman paksu. Hänen
kansansa lämmitteli hänen kasvojensa paisteessa, sillä ne olivat
kovin punaiset ja hehkuvat. Hän oli todella kuningas joka tuumalta.
Ja hänessä olikin tuumia oikein kosolti, sillä vaikk'ei hän ollut
erikoisen pitkä, hän oli sitä laajempi ympärysmitaltaan, ja ne tuumat,
jotka häneltä puuttuivat pituudessa, korvasi tuo toinen mitta. Jos
ketään nykyaikojen turmeltunutta hallitsijaa voi verrata häneen missään
suhteessa, sanoisin, että arvoisa kuningas Cole olisi tuo mainio
mahtimies.
Tuolla hyvällä kuninkaalla oli kuningatar. Tällä oli kahdeksantoista
vuotta aikaisemmin ollut poika, jonka nimi oli Bladud. Hänet
lähetettiin valmistavaan seminaariin isänsä siirtomaihin, kunnes
hän tuli kymmenen vuoden ikäiseksi, ja sitten hänet päästettiin,
luotettavan lähettilään valvonnan alaisena, korkeakouluun Ateenaan, ja
kun ei tarvittu mitään erikoisia maksuja siellä olosta loma-aikoina
eikä myöskään vaadittu mitään irtisanomista etukäteen oppilaan koulusta
ottamiseksi, hän viipyi siellä kahdeksan pitkää vuotta, jonka ajan
kuluttua hänen isänsä kuningas lähetti lordikanslerinsa sinne maksamaan
laskut ja tuomaan prinssin kotiin, minkä tehtyään lordikansleri
otettiin vastaan riemuhuudoin ja asetettiin heti eläkkeelle.
Kun kuningas Lud näki poikansa prinssin ja huomasi, että tämä oli
kasvanut tuollaiseksi komeaksi nuorukaiseksi, hän tajusi heti, kuinka
suurenmoista olisi saada hänet viipymättä naimisiin, jotta hänen
lapsensa saattaisivat olla välikappaleina Ludien kunniakkaan suvun
jatkumiselle aina maailman kaikkein viimeisimpiin aikoihin saakka.
Tämä mielessään hän lähetti erikoisen lähetystön, jäseninä ylhäisiä
aatelisia, joilla ei ollut mitään erityistä tekemistä ja jotka
kaipasivat tuottavia virkoja, naapurikuninkaan luo pyytämään tämän
kaunista tytärtä poikansa puolisoksi ilmoittaen samalla, että hän
halusi olla mitä ystävällisimmissä väleissä veljensä ja ystävänsä
kanssa, mutta jos tämä ei suostuisi avioliittoon hänen epämieluisa
velvollisuutensa olisi hyökätä tämän kuningaskuntaan ja puhkaista hänen
silmänsä. Siihen vastasi toinen kuningas, joka oli heistä kahdesta
heikompi, että hän oli hyvin kiitollinen ystävälleen ja veljelleen
hänen hyvyydestään ja jalomielisyydestään ja että hänen tyttärensä oli
valmis menemään naimisiin, milloin vain prinssi Bladud haluaisi tulla
ottamaan hänet.
Tämä vastaus oli tuskin ehtinyt saapua Britanniaan, kun koko kansa
oli suunniltaan ilosta. Joka puolelta kuului vain juhlien ja pitojen
melua — paitsi rahojen helinää, kun kansa maksoi niitä kuninkaan
veronkantajille onnellisen tapahtuman menojen suoritukseksi. Tässä
tilaisuudessa kuningas Lud, joka istui valtaistuimellaan koko
neuvostonsa keskellä, nousi ilonsa kuohussa ja käski lordiylituomaria
tuottamaan sisälle parhaat viinit ja hovilaulajat — armonosoitus, joka
historioitsijoiden tietämättömyyden vuoksi oli luettava kuningas Colen
tekoihin noissa kuuluisissa säkeissä, joissa kuvaillaan, miten hänen
majesteettinsa
    Käski tuoda piippunsa ja käski tuoda maljansa
    ja vielä kolme viuluniekkaansa,
mikä on selvä vääryys kuningas Ludin muistoa kohtaan ja epärehellinen
kuningas Colen hyveitten ylistys.
Mutta kaikkien juhlien ja hilpeyden keskellä oli läsnä eräs, joka
ei nauttinut virtaavia, säkenöiviä viinejä, joka ei tanssinut,
kun soittoniekat soittivat. Tämä ei ollut kukaan muu kuin prinssi
Bladud itse, jonka onneksi koko kansa par'aikaa rasitti kurkkujaan
ja kukkaronsa nauhoja. Totuus oli se, että prinssi oli unohtaen
ulkoministerin epäämättömän oikeuden rakastua hänen puolestaan,
vastoin kaikkia poliittisia tapoja rakastunut omin päin ja kihlannut
yksityisesti erään jalon ateenalaisen kauniin tyttären.
Tässä meillä on sattuva esimerkki sivistyksen ja hienostuksen
monenlaisista eduista. Jos prinssi olisi elänyt myöhempänä aikana,
hän olisi muitta mutkitta mennyt naimisiin isänsä valitseman tytön
kanssa ja ryhtynyt sitten vakavaan työhön vapautuakseen häntä raskaana
painavasta taakasta. Hän olisi voinut koettaa murtaa tytön sydämen
järjestelmällisesti loukkaamalla häntä ja osoittamalla hänelle
välinpitämättömyyttä, tai jos tyttö, sukupuolensa hengen tukemana ja
ylpeässä tietoisuudessa kärsimistään monista vääryyksistä, ei olisi
murtunut tämän pahan kohtelun alaisena, hän olisi voinut saada hänet
hengiltä ja siten päästä hänestä lopullisesti. Mutta mikään näistä
vapautuksen muodoista ei tullut prinssi Bladudin mieleenkään, ja niinpä
hän pyysi yksityistä puheillepääsyä ja kertoi kaiken isälleen.
Kuninkaiden vanha etuoikeus on hallita kaikkea muuta, mutta ei
intohimojaan. Kuningas Lud joutui peloittavan raivon valtaan, heitti
kruununsa kattoon ja otti sen taas kiinni — sillä siihen aikaan
kuninkaat pitivät kruunua päässään eivätkä Lontoon linnassa — polki
permantoa, löi otsaansa, ihmetteli, kuinka hänen oma lihansa ja verensä
saattoi kapinoida häntä vastaan, ja kutsuen vihdoin henkivartiansa
käski heti sulkemaan prinssin korkeaan torniin: kohtelutapa, jota
kuninkaat vanhoina aikoina hyvin yleisesti noudattivat poikiaan
kohtaan, kun näiden avioliittopyrkimykset eivät sattuneet tähtäämään
samaan suuntaan kuin isän. Kun prinssi Bladud oli ollut teljettynä
korkeaan torniin melkein kokonaisen vuoden ruumiillisten silmiensä
edessä ainoana näköalana kivinen muuri ja sielullisen katseen edessä
vain jatkuva vankeus, hän alkoi tietenkin miettiä pakosuunnitelmaa,
ja se hänen, kuukausia kestäneiden varustelujen jälkeen, onnistuikin
toteuttaa, jolloin hän tahallaan jätti pöytäveitsensä vanginvartijansa
sydämeen, jottei miesparkaa (joka oli perheellinen), pidettäisi
osallisena hänen karkaamiseensa ja ettei raivostunut kuningas
rankaisisi häntä siitä.
Kuningas hurjistui poikansa kadottamisesta. Hän ei tiennyt, keneen
hän oikeastaan kohdistaisi surunsa ja vihansa, kunnes sattumalta tuli
ajatelleeksi lordikansleriaan, joka oli tuonut pojan kotiin. Siispä hän
pyyhki pois hänen eläkkeensä ja päänsä samalla kertaa.
Sillä välin nuori prinssi varmasti naamioituneena kierteli jalon
isänsä valtakuntaa, ja kovissa koettelemuksissa häntä aina tukivat ja
ilahduttivat suloiset muistot ateenalaisesta tytöstä, joka oli ollut
hänen vaikeiden vastoinkäymistensä viattomana syynä. Eräänä päivänä
hän pysähtyi lepäämään maalaiskylään, ja nähdessään, että niityllä oli
käynnissä iloinen karkelo ja iloisia kasvoja kulki edestakaisin, hän
tohti kysyä lähinnä seisovalta pitovieraalta, mikä tähän ilonpitoon oli
syynä.
'Ettekö tunne, oi vieras', kuului vastaus, 'armollisen kuninkaamme
viime julistusta?'
'Julistustako? En. Mitä julistusta?' kysyi prinssi — sillä hän oli
harhaillut kaukaisilla, vähän käytetyillä syrjäteillä eikä tiennyt
yhtään, mitä suurilla maanteillä tapahtui.
'Niin', sanoi talonpoika. 'Se vieras neiti, joka meidän prinssimme piti
ottaa puolisokseen, on mennyt naimisiin omanmaalaisensa aatelismiehen
kanssa, ja kuningas julistaa tämän tosiseikan ja suuret julkiset pidot
sen ohessa, sillä nyt prinssi Bladud tulee tietysti takaisin ja menee
naimisiin isänsä valitseman neidon kanssa, jonka sanotaan olevan kaunis
kuin keskipäivän aurinko. Terveydeksenne, herra! Suojelkoon Jumala
kuningasta!'
Prinssi ei jäänyt kuuntelemaan enempää. Hän pakeni paikalta ja
tunkeutui läheisen metsän syvimpiin piiloihin. Hän vaelsi yhä
eteenpäin, yötä ja päivää, hehkuvan auringon, kylmän, kalpean kuun
alla, keskipäivän kuivassa kuumuudessa ja kylmien öiden sumussa,
sarastuksen harmaassa valossa ja illan punaisessa ruskossa. Hän oli
niin välinpitämätön ajasta ja päämäärästä, että aikoessaan Ateenaan
teki sellaisen mutkan, että saapui Bathiin.
Silloin ei siinä paikassa, missä Bath nyt on, ollut mitään kaupunkia.
Siellä ei ollut jälkeäkään ihmisasumuksista, ei merkkiäkään miehen
leposijasta, joka olisi voinut pitää sellaista nimeä, mutta siellä oli
sama jalo maisema, sama laaja kukkuloiden ja laaksojen vaihtelu, sama
kaunis, kaukaisuudesta esiin hiipivä kanava, samat korkeat vuoret,
jotka aivan kuin elämän huolet, kun niitä katselee kauempaa ja osaksi
kirkkaan huurun sumentamina, kadottavat karuutensa ja jylhyytensä
ja näyttävät pehmeiltä ja sileiltä. Maiseman suloisen kauneuden
vaikutuksesta prinssi vaipui vihreälle nurmelle ja kylvetti turvonneita
jalkojaan kyynelillään.
'Voi', sanoi onneton Bladud käsiään väännellen ja kohottaen surullisena
silmänsä taivasta kohti, 'tahtoisinpa, että vaellukseni päättyisi
tähän! Tahtoisinpa, että nämä hyvää tekevät kyyneleet, joilla suren
pettyneitä toiveita ja halveksittua rakkautta, vuotaisivat rauhassa
iankaikkisesti.'
Tämä toive toteutuikin. Se tapahtui pakanallisten jumalien aikana,
joilla oli silloin tällöin tapana toimia sanojen mukaan perin nopeasti
— mikä välistä oli perin epämieluisaakin. Maa aukeni prinssin jalkojen
alla, hän vaipui kuiluun, joka heti sulkeutui iankaikkisesti hänen
päänsä päällä, lukuunottamatta sitä kohtaa, missä hänen kuumat
kyyneleensä kumpusivat maasta ja missä ne ovat jatkaneet vuotamistaan
aina siitä saakka.
On huomattavaa, että tähän päivään asti suuri joukko vanhahkoja naisia
ja herroja, jotka ovat pettyneet aviokumppania hakiessaan, ja melkein
yhtä suuri joukko nuoria, jotka haluavat saada sellaisen, saapuu
vuosittain Bathiin juomaan vettä, josta he saavat runsaasti voimia ja
lohdutusta. Tämä on hyvin imartelevaa prinssi Bladudin kyyneleiden
voimalle ja vahvistaa suuressa määrässä tämän tarinan todenperäisyyttä!
Herra Pickwick haukotteli monta kertaa päästyään pienen
käsikirjoituksen päähän, kääri sen huolellisesti kokoon ja pisti
sen takaisin kirjoituspöydän laatikkoon. Sitten hän, kasvoillaan
äärimmäisen väsymyksen ilme, sytytti kynttilänsä ja lähti yläkerrokseen
nukkumaan.
Hän pysähtyi tapansa mukaan herra Dowlerin ovelle ja kolkutti
toivottaakseen hyvää yötä.
"Kas", sanoi Dowler. "Menossa nukkumaan? Toivoisinpa itsekin pääseväni.
Ikävä yö. Tuulee kovasti!"

"Aika lailla", myönsi herra Pickwick. "Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä!"

Herra Pickwick meni makuuhuoneeseensa, ja herra Dowler istuutui taas
paikalleen tulen ääreen täyttääkseen ajattelemattoman lupauksensa, että
hän valvoo siksi kunnes hänen vaimonsa tulee kotiin.
Tuskin mikään on väsyttävämpää kuin valvoa odottamassa jotakuta,
etenkin jos tuo joku on huvittelemassa. Ei voi olla ajattelematta,
kuinka nopeasti noiden toisten aika kuluu, vaikka se odottajasta
tuntuu niin pitkältä, ja mitä enemmän sitä ajattelee, sitä enemmän
vähentyvät toiveet heidän nopeasta paluustaan. Kellokin tikittää
niin äänekkäästi, kun valvoo yksinään, ja tuntuu kuin alusvaatteet
olisivat hämähäkin seitistä. Ensiksi kutkuttaa jokin oikeaa polvea,
sitten sama tunne ärsyttää vasenta. Tuskin on muuttanut asentoa, kun
se jo tuntuu käsivarsissa; kun on sovitellut jalkojaan kaikenlaisiin
outoihin asentoihin, kutkutus uudistuu nenässä, jota hieroo, aivan
kuin yrittäisi hieroa sen irti — kuten epäilemättä tekisikin, jos
voisi. Silmätkin tuottavat pelkästään epämukavuutta, ja kynttilän
sydän saavuttaa pian puolentoista tuuman pituuden sillä aikaa kun
niistää toista. Nämä ja useat muut hermostuttavat haitat tekevät
pitkäaikaisesta valvomisesta sen jälkeen, kun jokainen muu on mennyt
vuoteeseen, kaikkea muuta kuin hupaisen ajanvietteen.
Sellainen juuri oli herra Dowlerinkin mielipide, kun hän istui
siinä tulen ääressä ja tunsi oikeutettua kiukkua kaikkia noita
epäinhimillisiä huvimatkalaisia kohtaan, jotka pitivät häntä valveilla.
Häntä ei myöskään saattanut paremmalle tuulelle se ajatus, että
hän oli aikaisemmin iltapäivällä saanut päähänsä, että hänellä oli
päänkivistys, ja jäänyt sen takia kotiin. Vihdoin torkahdettuaan monta
kertaa ja kaaduttuaan nenälleen uuninreunusta vasten ja hypähdettyään
takaisin hyvin nopeasti, jottei polttaisi naamaansa, herra Dowler
päätti, että hän heittäytyy takahuoneessa vuoteeseen ajattelemaan —
eikä tietenkään nukahda.
"Minä nukun raskaasti", tuumi herra Dowler heittäytyessään vuoteeseen.
"Minun on pysyttävä valveilla. Luulenpa, että kuulen hänen
kolkutuksensa tänne! Niin. Siltä näyttää! Kuulen vartijan askeleet.
Siellä hän kävelee. Nyt kuitenkin hiljemmin. Hän kääntyy nurkan ympäri.
Äh!"
Kun herra Dowler tuli näin pitkälle, hän itse kääntyikin sen nurkan
ympäri, jossa oli kauan epäröinyt, ja nukkui syvään uneen.
Juuri kun kello löi kolme, puhaltautui aukiolle kantotuoli, jossa rouva
Dowler istui ja jota kantoi lyhyt ja lihava ja laiha ja pitkä kantaja.
Miehillä oli ollut aika homma pitää omaa ruumistaan pystyssä, tuolista
puhumattakaan. Mutta tällä korkealla paikalla ja aukiolla, jota tuuli
kiersi ja tuiversi ikään kuin olisi aikonut repiä katukivet maasta,
sen raivo oli peloittava. Miehet olivat hyvin tyytyväiset, kun saivat
laskea kantotuolin maahan, ja alkoivat kolkuttaa ulko-ovea.

He odottivat jonkin aikaa, mutta ketään ei kuulunut.

"Palveluskunta taitaa levätä Porpuksen sylissä", sanoi lyhyt kantaja
lämmitellen käsiään heitä saattaneen juoksupojan soihdussa.

"Nipistäisi niitä, että ne heräisivät", huomautti pitkä kantaja.

"Kolkuttakaa vielä kerran, olkaa hyvä", huusi rouva Dowler
kantotuolista. "Kolkuttakaa kaksi tai kolme kertaa!"
Lyhyt mies oli hyvin halukas saamaan homman loppuun niin pian kuin
suinkin, joten hän seisoi portailla ja jymähdytti ovea kolkuttimella
neljä, viisi erää oikein aika lailla, kahdeksan, kymmenen kertaa
erällään. Pitkä mies perääntyi kadulle ja katseli, eikö ikkunoihin
syttyisi tulta.

Ei ketään kuulunut. Kaikki oli yhtä pimeää ja äänetöntä kuin ennenkin.

"Hyvä Jumala!" virkkoi rouva Dowler. "Teidän täytyy kolkuttaa vielä,
olkaa hyvä."

"Eikö täällä ole missään kelloa, rouva?" kysyi lyhyt kantaja.

"On, kyllä täällä on", vastasi asiapoika. "Olen soittanut sitä koko
ajan."

"Siinä on vain kädensija", sanoi rouva Dowler, "nuora on katkennut."

"Kun olisi palvelijoiden päänkin käynyt samoin!" ärisi pitkä mies.

"Minun täytyy vaivata teitä kolkuttamaan vielä kerran", pyysi rouva
Dowler mitä kohteliaimmin.
Lyhyt mies kolkutti uudelleen monta kertaa saamatta aikaan pienintäkään
vaikutusta. Sitten hänet päästi urakasta pitkä mies, joka kävi
kärsimättömäksi ja takoi ovea lakkaamatta iskien lujasti kaksi kertaa
erällään kuin järkensä menettänyt postinkantaja.
Vihdoin herra Winkle alkoi uneksia olevansa kerhon kokouksessa; kun
jäsenet melusivat kovasti, täytyi puheenjohtajan iskeä ankarasti
vasarallaan pöytään, jotta järjestys säilyisi. Sitten hänellä oli
hämärä aavistus huutokaupasta, jossa ei ollut yhtään ostajaa, ja
huutokaupanpitäjä sai itse ostaa kaikki, ja lopuksi hän alkoi ajatella
olevan melkein mahdollisuuden rajoissa, että joku saattoi kolkuttaa
ulko-ovelle. Ollakseen siitä ihan varma hän jäi kuitenkin kuuntelemaan
vuoteeseen noin kymmeneksi minuutiksi, ja kun hän oli laskenut
kolmekymmentäkaksi tai -kolme iskua, hän oli täysin varma asiasta ja
piti itselleen suurena kunniana, että oli ollut niin valpas.

"Kop kop-kop kop-kop kop-kop kop-kop, kop, kop!" virkkoi kolkutin.

Herra Winkle hyppäsi vuoteesta ihmetellen suuresti, mitä saattoi
olla tekeillä, otti kiireesti jalkaansa sukat ja tohvelit, kiersi
yöpukunsa ympärilleen, sytytti pienen kynttilän liedellä palavasta
talikynttilästä ja kiiruhti rappuja alas.

"Sieltä tulee lopultakin joku, rouva", sanoi lyhyt kantaja.

"Kunpa olisin hänen takanaan naskali kädessä", mutisi pitkä.

"Kuka siellä?" huusi herra Winkle aukaisten salvan.

"Älä pysähdy kyselemään, mokomakin puupää", vastasi pitkä mies hyvin
halveksivasti pitäen varmana, että kysyjä oli palvelija. "Avaa ovi!"

"Pidäppäs kiirettä", lisäsi toinen rohkaisevasti.

Puoliuninen herra Winkle totteli konemaisesti käskyä, raotti ovea ja
katsoi ulos. Hän näki ensimmäiseksi asiapojan soihdun punaisen loimun.
Säikähtäen sen äkillisen pelon valtaamana, että talo saattaisi olla
tulessa, hän tempasi äkkiä oven kokonaan auki ja pitäen kynttilää
päänsä yläpuolella tirkisteli kiivaasti eteensä olematta ihan varma
siitä oliko se, mitä hän näki, kantotuoli vai paloruisku. Sillä
hetkellä tuli ankara tuulenpuuska, herra Winkle tunsi väkisinkin
työntyvänsä portaille, ja ovi lensi kiinni raskaasti jymähtäen.

"Kas niin, nuori mies, sepä oli hyvin tehty!" sanoi lyhyt kantaja.

Mutta kun herra Winkle huomasi naisen kasvot kantotuolin ikkunassa, hän
kääntyi äkkiä ympäri, heilutti kolkutinta kaikin käsivoimin ja huusi
hurjasti kantajille, että heidän piti viedä kantotuoli pois.
"Viekää se pois! Viekää se pois!" kirkui herra Winkle. "Tuolla tulee
joku toisesta talosta. Pistäkää minut kantotuoliin! Kätkekää minut!
Tehkää jotakin!"
Kaiken aikaa hän värisi kylmästä, ja joka kerran kun hän nosti kättään
kohti kolkutinta, riepoitti tuuli pahanpäiväisesti hänen yöpukuaan.
"Nyt tulee ihmisiä aukeaa alas! Siellä on naisia joukossa! Peittäkää
minut jollakin! Seisokaa edessäni!" kirkui herra Winkle. Mutta kantajat
olivat liian väsyneet naurusta auttaakseen häntä vähintäkään, ja naiset
tulivat joka silmänräpäys yhä lähemmäksi.
Herra Winkle kolkutti viimeisen epätoivoisen kerran. Naiset olivat vain
muutaman oven päässä. Hän heitti pois sammuneen kynttilän, jota hän
koko ajan oli pitänyt päänsä yläpuolella, ja syöksyi muitta mutkitta
kantotuoliin, missä rouva Dowler istui.
Vihoviimeinkin oli rouva Craddock herännyt kolkutukseen ja huutoon,
ja viivyttyään vain senverran, että sai päähänsä jotakin somempaa
kuin yömyssynsä, hän juoksi kadunpuoleiseen huoneeseen ottaakseen
selville, oliko siellä oikeita ihmisiä. Avatessaan ikkunan juuri
siinä silmänräpäyksessä, kun herra Winkle ryntäsi kantotuolia kohden,
hän ehti parhaiksi huomata, mitä alhaalla tapahtui, ja nosti samalla
ankaran ja surkean huudon ja rukoili herra Dowleria heti nousemaan
ylös, sillä hänen vaimonsa aikoi paeta toisen herran kanssa.
Tämän kuullessaan herra Dowler hyppäsi vuoteesta kevyesti kuin
kumipallo ja syöksyen etuhuoneeseen saapui ikkunaan juuri silloin, kun
herra Pickwick aukaisi toisen. Ensimmäinen näky, joka heidän silmiään
kohtasi, oli herra Winkle hyppäämässä kantotuoliin.
"Poliisi!" huusi herra Dowler hurjistuneena. "Pysähdyttäkää hänet,
pitäkää kiinni, pitäkää lujasti, sulkekaa hänet sisään kunnes tulen
alas! Leikkaan hänen kurkkunsa poikki, antakaa minulle veitsi —
korvasta korvaan, rouva Craddock! Niin minä teen."
Ja riistäytyen irti kirkuvasta emännästä ja herra Pickwickistä
kiukkuinen aviomies otti pienen hedelmäveitsen ja kiiti kadulle.
Mutta herra Winkle ei odottanut häntä. Hän oli tuskin kuullut
urhoollisen Dowlerin kamalat uhkaukset, kun hän jo hyppäsi pois
kantotuolista yhtä näppärästi kuin oli siihen loikannutkin ja heittäen
tohvelinsa kadulle, otti jalat alleen ja kiersi aukiota Dowlerin ja
poliisin seuraamana. Hän pysyi edellä. Ovi oli avoinna hänen tehdessään
toista kierrosta; hän syöksyi siitä sisään, iski sen kiinni Dowlerin
nenän edessä, kiipesi makuuhuoneeseensa, sulki oven, kokosi sen eteen
pesukaapin, lipaston ja pöydän ja haki käsiinsä eräitä vaatekappaleita
ollakseen valmis pakenemaan heti aamun sarastaessa.
Dowler tuli oven eteen sen ulkopuolelle ja ilmaisi avaimenreiästä
vakaan päätöksensä katkaista herra Winklen kaulan seuraavana päivänä.
Kun oleskeluhuoneesta oli kuulunut sekavaa äänten sorinaa, joiden
joukosta saattoi selvästi erottaa, kuinka herra Pickwick koetti
rakentaa rauhaa, katosivat asukkaat kukin makuuhuoneeseensa, ja sitten
oli kaikki taas hiljaista.
Ei ole ollenkaan mahdotonta, että tiedustellaan, missä herra Weller oli
koko tämän ajan. Sen kerromme seuraavassa luvussa.

8. luku.

KUNNIALLINEN SELOSTUS HERRA WELLERIN POISSAOLOSTA; SIINÄ KUVAILLAAN
ILLANVIETTO, JONNE HÄNET OLI KUTSUTTU JA JONNE HÄN MENI. SAMALLA
SELITETÄÄN, KUINKA HERRA PICKWICK ANTOI HÄNELLE TÄRKEÄN JA
HIENOTUNTEISUUTTA VAATIVAN TEHTÄVÄN.
"Herra Weller", sanoi rouva Craddock tämän tapauksista rikkaan päivän
aamuna, "täällä on teille kirje".
"Sepä on kummallista", tuumi Sam. "Pelkäänpä, että jotakin on hullusti,
sillä en jaksa muistaa tuttavapiiristäni yhtään herrasmiestä, joka
kykenisi kirjoittamaan kirjeen."

"Ehkäpä jotakin erikoista onkin tapahtunut", arveli rouva Craddock.

"Täytyy todella tapahtua jotakin ihan erikoista, ennen kuin joku
ystävistäni saa kyhätyksi kirjeen", vastasi Sam pudistellen epäilevästi
päätään, "ei mitään vähempää kuin luonnollinen kouristus, kuten
entinen nuori herra sanoi halvauksen saadessaan. Isältä se ei saata
olla", virkkoi Sam katsellen osoitetta, "sillä hän käyttää aina
painokirjaimia, hän kun on oppinut kirjoitustaitonsa odotussalien
suurista ilmoituksista. Onpa tosiaan perin kummallista, mistä tämä
tällainen kirje on saattanut tulla."
Näin sanoen Sam teki niin kuin monet ihmiset tekevät ollessaan
epävarmoja siitä, kuka kirjeen on kirjoittanut: hän silmäili
sinettiä, sitten etupuolta, sitten takapuolta, sitten sivuja, sitten
päällekirjoitusta ja ajatteli — viimeisenä hätäkeinona — että olisi
ehkä yhtä hyvä silmätä sisäänkin ja koettaa saada sieltä selvyyttä.
"Kas vain, kun on kirjoitettu kultareunaiselle paperille", mutisi Sam
kääriessään sen auki, "ja sinetöity pronssilakalla, avaimen kannalla.
No, katsotaanpas!"

Ja hyvin vakavan näköisenä herra Weller luki verkkaan seuraavaa:

"Valittu seurue Bathin lakeijoita lausuu tervehdyksensä herra
Wellerille ja pyytää iloa nähdä hänet seurassaan tänä iltana
toverillisessa soireessa, johon kuuluu keitetty lampaanjalka
lisätarpeineen. Soiree on pöydällä tasan puoli kymmenen."

Mukaan liitetty paperilippu sisälsi seuraavaa:

 "Herra John Smauker, se herra, jolla oli kunnia tavata herra Weller
 heidän yhteisen tuttavansa, herra Bantamin luona muutama päivä sitten,
 pyytää liittää mukaan herra Wellerille seuraavan kutsun. Jos herra
 Weller haluaa käydä herra John Smaukerin luona kello yhdeksältä, niin
 on herra Smaukerilla ilo esitellä herra Weller.

                                  (Allekirjoitettu) John Smauker."
Kirje oli etunimettä osoitettu "Herra Wellerille, herra Pickwickin
luona" ja sulkumerkkien sisässä vasemmassa nurkassa olivat sanat
"palvelijoiden kello" ohjeena kirjeen viejälle.
"Kas vain", sanoi Sam, "tämähän kuulostaa hienolta tämä. Enpäs ole
milloinkaan kuullut, että keitettyä lampaanjalkaa sanotaan soireeksi.
Ihmettelenpä, miksi ne sanoisivat paistettua?"
Viipymättä tuon seikan harkinnassa Sam kuitenkin heti hankkiutui herra
Pickwickin läheisyyteen ja pyysi lomaa siksi illaksi, mihin mielihyvin
suostuttiinkin. Saatuaan luvan ja ulko-oven avaimen lähti Sam ulos
hiukan ennen määrättyä aikaa ja saapasteli verkalleen kohti Queen
Squarea, jonne hän oli tuskin ehtinyt, kun hän tyydytyksekseen näki
herra John Smaukerin nojaavan puuteroitua päätään katulyhtyyn lyhyen
matkan päässä ja polttavan sikaria merenpihka-imukkeessa.
"Kuinka voitte, herra Weller?" kysyi herra John Smauker kohottaen
sirosti hattuaan toisella kädellään samalla alentuvasti heiluttaen
toista. "Kuinka voitte?"
"No, tunnenpahan hiukan toipuvani", vastasi Sam. "Mutta kuinka voitte
itse, hyvä veli?"

"Noin pikku hiljaa", vastasi herra John Smauker.

"Ohoh, olettepa kuitenkin tehnyt liikaa työtä", virkkoi Sam. "Pelkäsin
juuri, että menettelisitte niin. Se ei vetele, tiedättehän. Teidän ei
pidä antaa perään hääräävälle luonnonlaadullenne."
"Siihen ei vaikuta niin paljon työ", vastasi herra John Smauker, "kuin
huono viini. Pelkään, että olen tullut ottaneeksi sitä liikaa."

"Vai sitäkö se onkin?" sanoi Sam. "Se tauti onkin koko vaikeaa."

"Niin, ja katsokaas, se kiusaus, herra Weller", huomautti herra John
Smauker.

"Niinpä niin", vastasi Sam.

"Kun on pitänyt syöksyä ihan seuraelämän keskukseen. Ymmärrättehän,
herra Weller", sanoi herra John Smauker huoaten.

"Tosiaankin kamalaa", sanoi Sam.

"Mutta niinhän aina käy", sanoi herra John Smauker, "jos kohtalomme
johtaa meidät julkiseen elämään ja julkiseen asemaan. Joudumme silloin
alttiiksi kiusauksille, joista muut ovat vapaita, herra Weller."
"Ihan niinkuin setäni sanoi, kun hän joutui julkisen elämän
alalle, kapakoitsijaksi", myönsi Sam. "Ja se vanha herra oli ihan
oikeassa, sillä hän joi itsensä kuoliaaksi hiukan vähemmässä kuin
neljännesvuodessa."
Herra John Smaukeria näytti syvästi närkästyttävän, että häntä voitiin
verrata mainittuun kuolleeseen herrasmieheen, mutta kun Samin kasvot
olivat mitä järkähtämättömimmän tyyneyden tilassa, hän hillitsi itsensä
ja tuli taas ystävällisen näköiseksi.
"Meidän on ehkä paras lähteä kävelemään", herra Smauker sanoi silmäten
kuparista ajanmittaria, joka oleskeli hänen syvän kellotaskunsa
pohjalla ja jonka hän kohotti pinnalle vetämällä mustasta nauhasta,
jonka toisessa päässä oli kuparinen avain.
"Ehkäpä on", myönsi Sam, "taikka ne keittävät liiaksi sitä soireeta ja
se menee pilalle."
"Oletteko juonut terveysvettä, herra Weller?" kysyi hänen toverinsa,
kun he kulkivat pääkatua kohti.

"Kerran", vastasi Sam.

"Miltä se teistä tuntui?"

"Minusta se tuntui vietävän epämiellyttävältä", vastasi Sam.

"Niin", sanoi herra John Smauker, "te ette kai sietänyt minerallin
makua?"
"Siitä minä en ymmärrä yhtään mitään", sanoi Sam. "Minusta tuntui, että
niissä oli aika kova lämpimän silitysraudan haju."
"Se se juuri on sitä minerallia, herra Weller", selitti herra John
Smauker halveksivasti.
"No, jos on, niin se on hyvin laimea sana, siinä kaikki", sanoi Sam.
"Katsokaas, kun minä en ole oikein perillä tuosta kemiasta, niin etten
osaa sanoa."

Ja samassa Sam alkoi viheltää herra John Smaukerin suureksi kauhuksi.

"Pyydän anteeksi, herra Weller", sanoi herra John Smauker
kiusaantuneena tuosta perin sopimattomasta äänestä, "mutta ettekö halua
ottaa käsivarttani?"
"Kiitos, olette kovin hyvä, mutta en halua riistää sitä teiltä",
vastasi Sam. "Minusta on mukavampi pistää kädet taskuun, jos teillä ei
ole mitään sitä vastaan."
Näin sanoen Sam antoi teon seurata aikomusta ja vihelsi vielä kovemmin
kuin ennen.
"Tätä tietä", sanoi hänen uusi ystävänsä silminnähtävästi tuntien
helpotusta, kun he kääntyivät pois pääkadulta. "Pian olemme perillä."
"Vai ollaan kohta perillä?" sanoi Sam ottaen ihan kylmästi vastaan
tiedon, että jo oltiin Bathin palveluskunnan valiojoukon välittömässä
naapuruudessa.
"Kyllä", sanoi herra John Smauker, "mutta älkää säikähtäkö, herra
Weller."
"En suinkaan", rauhoitti Sam toveriaan. "Saatte nähdä eräitä aika
kauniita virkapukuja", jatkoi herra John Smauker, "ja ehkäpä eräät
herroista tuntuvat teistä alussa vähän ylpeänpuoleisilta, mutta kyllä
ne siitä pehmenevät."

"Sehän on hyvin ystävällistä heidän puoleltaan", tuumi Sam.

"Ja ymmärrättehän", jatkoi herra John Smauker ylhäisen suojelevasti,
"koska olette vieras, niin ne saattavat olla vähän ilkeitäkin teitä
kohtaan — alussa."

"Eiväthän ne kuitenkaan kovasti julmia liene?" kysyi Sam.

"Ei! ei!" vastasi herra John Smauker ottaen esiin ketunpään ja
pistäen nenäänsä herrasmaisen hyppysellisen. "Siellä on muutamia
aika koiranleukoja joukossamme, ja ne tahtovat tietysti tehdä pilaa,
tiedättehän, mutta älkää välittäkö niistä, älkää välittäkö niistä."

"Koetanpa pitää puoleni sellaisia neropatteja vastaan parhaani mukaan."

"Se on oikein", hyväksyi herra John Smauker pistäen ketunpään taskuunsa
ja kohottaen omaansa. "Minä kyllä autan teitä."
Sillä välin he olivat tulleet pienen hedelmäkaupan kohdalle, jonne
herra John Smauker meni Samin seuraamana, ja kun tämä vain oli päässyt
hänen taakseen, hän rupesi jatkuvasti irvistelemään mahdollisimman
leveästi ja hillittömästi ja näyttämään muita merkkejä siitä, että oli
hyvin kadehdittavan sisäisen hilpeyden tilassa.
Kuljettuaan hedelmäkaupan läpi ja jätettyään hattunsa portaille pieneen
takaeteiseen he astuivat ahtaaseen olohuoneeseen, ja siellä kohtasi
näyn koko komeus herra Wellerin katsetta.
Keskelle huonetta oli asetettu toisiinsa kiinni kaksi pöytää, jotka
oli peitetty kolmella, neljällä eri-ikäisellä ja eri puhtauskaudelta
periytyvällä pöytäliinalla ja järjestetty näyttämään siinä määrin
yhdeltä kuin olosuhteet suinkin sallivat. Niille oli asetettu
haarukoita ja veitsiä kuudelle tai kahdeksalle hengelle. Eräiden
veitsien päät olivat vihreät, toisten punaiset ja muutamien keltaiset,
ja kun kaikki haarukat olivat mustat, oli väriyhdistelmä hyvin
vaikuttava. Vastaava määrä lautasia oli lämpiämässä uuninreunuksen
takana vieraiden itsensä lämmitellessä sen edessä. Heidän
päämieheksensä ja seuran kaikkein tärkeimmäksi osoittautui paksuhko
herrasmies, jolla oli pitkähäntäinen, tulipunainen hännystakki,
räikeänpunaiset polvihousut ja kolmikulmainen hattu. Hän seisoi selin
tuleen ja oli nähtävästi juuri tullut sisään, sillä paitsi sitä, että
hän piti kolmikulmaista hattuaan kädessään, hänellä oli kourassaan
sellainen keppi, jollaista hänen ammatissaan palvelevat herrat usein
pitävät makaavassa asennossa rattaiden katolla.
"Smauker ystäväni, ojennappas käpäläsi", sanoi kolmikolkkaisen hatun
omistaja.
Herra Smauker pisti oikean kätensä pikku sormen äärimmäisen nivelen
kolmikolkkaista hattua käyttävän herrasmiehen oikeaan kouraan ja sanoi
olevansa iloinen siitä, että tämä näytti niin hyvinvoivalta.
"Niin, ihmiset sanovat, että näytän kerrassaan kukoistavalta", sanoi
kolmikolkkaista hattua käyttävä mies, "ja se on ihan ihmeellistä.
Olen saatellut vanhaa akkaamme parin viikon ajan ympäri kaupunkia
kaksi tuntia päivässä, ja jos sen katseleminen, kuinka hän napittaa
hitonmoisen vanhan lavendelin värisen pukunsa takaa, ei riitä
syöksemään ketä hyvänsä alakuloiseen mielentilaan koko iäkseen, niin
pidättäkööt minulta neljännesvuoden palkan."
Tälle koko valiojoukko nauroi sydämen pohjasta, ja eräs herrasmies,
jolla oli yllään keltaiset, vaununkoristenauhalla reunustetut liivit,
kuiskasi vihreitä polvihousuja käyttävälle naapurilleen, että Tuckle
oli tänään hyvällä tuulella.
"Ohimennen", sanoi herra Tuckle, "Smauker, poikaseni, sinä..." Jäännös
puheesta välitettiin herra John Smaukerin korvaan kuiskaamalla.
"Voi, hyvänen aika, minä ihan unohdin!" huudahti herra John Smauker.
"Hyvät herrat: ystäväni, herra Weller!"
"Olen pahoillani, etten päästä lämpöä teille, Weller", sanoi herra
Tuckle tuttavallisesti nyökäten. "Toivon, ettei teitä palele, Weller."
"Ei millään lailla, herra Tuliroihu", vastasi Sam. "Täytyisipä ollakin
aika viluinen otus, jos palelisi, vaikka te seisotte vastapäätä.
Säästäisitte varmasti hiiliä, jos teidät pistettäisiin uuninpellin
taakse johonkin viraston odotushuoneeseen."
Koska vastaus näytti sisältävän melkein mieskohtaisen viittauksen herra
Tucklen punaiseen pukuun, niin tämä herrasmies muuttui muutamaksi
sekunniksi majesteetillisen näköiseksi, mutta puhkesi sitten,
vähitellen etääntyen uunin luota, väkinäiseen nauruun ja virkkoi, ettei
tuo ollut niinkään hullusti sanottu.
"Olen kovin kiitollinen suosiollisesta mielipiteestänne, hyvä herra",
vastasi Sam. "Me edistymme kyllä asteettain, uskallan sanoa, ja
yritämme vähitellen aina parempaa."
Tässä paikassa katkaisi keskustelun oranssinväriseen plysiin
pukeutuneen herran tulo. Häntä seurasi toinen purppurapukuinen
valiohenkilö, jolle oli ominaista sukkien suuri laajuus. Kun ennestään
huoneessa olleet olivat tervehtineet tulokasta, esitti herra Tuckle
kysymyksen, joko illallinen oli tuotava sisään, saaden yksimielisen
kannatuksen.
Hedelmäkauppias ja hänen vaimonsa järjestivät pöydälle keitetyn
lampaanjalan ihan kuumana ja kapriskastikkeella, nauriilla ja
perunoilla höystettynä. Herra Tuckle istuutui kunniapaikalle ja
hänen vastapainokseen pöydän toiseen päähän oranssinväriseen plysiin
pukeutunut herra. Hedelmäkauppias veti käsiinsä säämiskänahkaiset
hansikkaat käsitelläkseen astioita ja asettui seisomaan herra Tucklen
tuolin taakse.

"Harris", sanoi Tuckle komentavalla äänellä.

"Mitä, herra?" kysyi hedelmäkauppias.

"Oletteko saanut hansikkaat käteenne?"

"Olen, herra."

"Nostakaa sitten kansi pois."

"Kyllä, herra."

Hedelmäkauppias teki työtä käskettyä osoittaen suurta nöyryyttä ja
ojensi kunnioittavasti herra Tucklelle leikkuuveitsen, jota tehdessään
hän tuli haukotelleeksi.

"Mitä te tuolla tarkoitatte?" kysyi herra Tuckle hyvin tiukasti.

"Suokaa anteeksi, herra", vastasi säikähtynyt hedelmäkauppias, "en
aikonut tehdä niin, mutta valvoin hyvin myöhään viime yönä".
"Kuulkaapa nyt, mitä teistä ajattelen, Harris!" sanoi herra Tuckle
hyvin vaikuttavan näköisenä, "te olette aika moukka!"
"Toivon, hyvät herrat", pyyteli Harris, "ettette olisi liian
ankaroita minua kohtaan. Olen hyvin kiitollinen teille, hyvät herrat,
suojeluksestanne ja myös suositteluistanne, milloin vain tarjoilussa
tarvitaan ylimääräistä apua. Toivon, hyvät herrat, että toimintani
tyydyttää teitä."

"Ei, ei suinkaan", tokaisi herra Tuckle. "Kaukana siitä!"

"Pidämme teitä tarkkaamattomana hölmönä", sanoi oranssinvärinen herra.

"Ja halpamielisenä varkaana", lisäsi ruohonpäisiin polvihousuihin
pukeutunut.

"Ja parantumattomana petkuttajana", lisäsi purppurainen.

Hedelmäkauppias-parka kumarteli hyvin nöyrästi, kun noita pieniä
mainesanoja sateli hänen niskaansa, ja kun jokainen oli sanonut jotakin
ylemmyytensä osoitukseksi, alkoi herra Tuckle leikata lampaanjalkaa ja
jakaa sitä seurueelle.
Tämä illan tärkeä toimitus oli tuskin alkanut, kun ovi ripeästi aukeni
ja kynnykselle ilmaantui herra, jolla oli vaaleansininen, lyijynappinen
puku.

"Vastoin sääntöjä", sanoi herra Tuckle, "liian myöhään, liian myöhään."

"Ei, ei! En tosiaankaan mahtanut sille mitään", sanoi sinipukuinen.
"Vetoan seurueeseen. Rakkausjuttu, kohtaus teatterissa."

"Jaha, niinkö", sanoi oranssinvärinen.

"Niin kyllä, kautta kunniani", sanoi sininen. "Lupasin hakea kotiin
nuorimman tyttäremme puoli kymmeneltä, ja hän on helkkarin herttainen
tyttö, niin ettei minulla ollut luontoa tuottaa hänelle pettymystä.
En tahdo loukata seuraa, hyvä herra, mutta hameet, hameet ovat
vastustamattomia."
"Pelkäänpä, että tämän alla piilee jotakin", sanoi Tuckle, kun äsken
tullut istuutui Samin viereen. "Olen kerran tai pari huomannut,
että hän nojaa hyvin kovasti olkaasi noustessaan ajoneuvoihin ja
laskeutuessaan niistä."
"Ei, ei, Tuckle, sitä ette saa sanoa", sanoi sinipukuinen mies. "Se ei
ole oikein. Lienen sanonut eräille tovereille, että hän on jumalallinen
olento ja on hylännyt pari, kolme kosijaa ilman näkyvää syytä, mutta...
ei, ei, älä tosiaankaan, Tuckle... vielä vieraiden kuullen... Se ei
ole oikein, älkää puhuko sellaisia. Hienotunteisuutta, hyvä ystävä,
hienotunteisuutta!"
Ja sininen mies korjaili kaulahuiviaan, laitteli paikoilleen hihojaan,
nyökkäsi ja rypisteli otsaansa, ikään kuin takana olisi paljon enemmän,
mitä hän saattaisi sanoa, jos haluaisi, mutta mikä hänen kunnian vuoksi
täytyi jättää sanomatta.
Sinipukuinen, joka oli vaaleatukkainen, jäykkäniskainen, avopuheinen
ja häikäilemätön, kerskuvan näköinen ja ilmeeltään nenäkäs mies, oli
heti vetänyt puoleensa herra Wellerin erikoisen huomion, mutta kun hän
alkoi ilmaista ajatuksiaan tällä tavalla, tunsi Sam entistä selvemmin
olevansa halukas jatkamaan tuttavuutta hänen kanssaan, niin että hän
heittäytyi heti puheisiin hänelle luonteenomaisella huolettomuudella.
"Maljanne, hyvä herra", sanoi Sam. "Pidän paljon keskustelutavastanne.
Minusta se tuntuu niin hupaiselta."
Tähän sininen mies hymyili, ikään kuin se olisi ollut kohteliaisuus,
johon hän oli hyvin tottunut, mutta katseli samalla hyväksyvästi Samia
ja sanoi toivovansa päästä paremmin hänen tuttavuuteensa, sillä yhtään
imartelematta näytti Samissa olevan oikean kunnonpojan ainesta ja hän
tuntui oikein hänen makunsa mukaiselta.

"Olette liian hyvä", sanoi Sam. "Millainen onnen poika olettekaan!"

"Kuinka niin?" kysyi sinipukuinen herra.

"Se nuori neiti", vastasi Sam, "tietää kyllä, mikä on mikä. Niin, minä
ymmärrän."
Herra Weller sulki toisen silmänsä ja heilutti päätään puolelta
toiselle tavalla, joka suuresti hiveli sinisen herrasmiehen
turhamaisuutta.

"Pelkäänpä, että olette aika repo mieheksi", sanoi tuo herra.

"En, en", sanoi Sam. "Kaiken sellaisen jätän teille. Se lähentelee
teitä paljon enemmän kuin minua, kuten entinen herra oikealla puolen
muuria sanoi väärällä puolella olevalle miehelle, kun raivoisa sonni
läheni tietä pitkin."
"No niin, herra Weller", tuumi sininen herra. "Luulen, että hän on
huomannut ulkonäköni ja käytöstapani."

"Luulisinpä, että hänen olisi vaikea olla sitä huomaamatta."

"Onkos teilläkin tekeillä jotakin samantapaista?" kysyi onnen suosima
sininen herra ottaen hammastikun liivintaskusta.
"Ei ihan", vastasi Sam. "Paikassani ei ole tyttäriä, muuten olisin
tietysti koettanut saada pyydystetyksi yhden niistä. Kun asiat ovat
niinkuin ovat, luulen, etten voi tyytyä naisasioissa yhtään vähempään
kuin markiisittareen. Saattaisinhan ehkä ottaa arvonimettömän rikkaan
neidinkin, jos hän olisi oikein hurjasti rakastunut minuun. Muuten en."
"Ei tietenkään", sanoi sininen mies. "Eihän saa pilata uraansa, ja
me, herra Weller, jotka olemme maailmanmiehiä, tiedämme, että hyvän
virkapuvun täytyy tehdä vaikutuksensa naisiin, ennemmin tai myöhemmin.
Muuten, meidän kesken sanoen, se onkin ainoa asia, joka tekee
palvelukseen menon vaivan arvoiseksi."

"Aivan niin", myönsi Sam. "Tietysti niin."

Kun tämä tuttavallinen keskustelu oli ehtinyt näin pitkälle, asetettiin
pöydälle laseja ja jokainen herroista tilasi, mitä mieluimmin halusi,
ennenkuin ravintola suljettiin. Sinipukuinen herra ja oranssinvärinen
mies, jotka näyttivät olevan seurueen parasta "kermaa", tilasivat
"kylmää rommia ja vettä", kun taas gini ja sokerivesi näytti olevan
muiden mielijuomaa. Sam haukkui vihanneskauppiasta "onnettomaksi
lurjukseksi" ja tilasi ison punssimaljan: kaksi tosiseikkaa, jotka
näyttivät suuresti kohottavan hänen arvoaan tuon valikoidun seuran
keskuudessa.
"Hyvät herrat", sanoi sinipukuinen jäljitellen kaikkein täydellisintä
keikaria, "saanko luvan esittää naisten maljan!"

"Kuulkaa, kuulkaa!" huusi Sam. "Nuorten neitien malja!"

Tässä kuului äänekäs huuto: "Asiaan!" ja herra John Smauker pyysi, sinä
henkilönä, joka oli tuonut herra Wellerin seuraan, ilmoittaa hänelle,
että sana, jota hän juuri oli käyttänyt, oli epäparlamentaarinen.

"Mikä sana se oli?" kysyi Sam.

"Neidit, hyvä herra", vastasi herra John Smauker uhkaavasti kulmiaan
rypistäen. "Emme tunnusta täällä sellaisia erotuksia."
"Hyvä on", tuumi Sam, "siinä tapauksessa haluan korjata lausuntoani ja
sanoa heitä suloisiksi olennoiksi, jos Tuliroihu sen sallii."
Vihreitä polvihousuja käyttävä mies näytti hautovan mielessään
jonkinlaisia epäilyksiä siitä, oliko asianmukaista nimittää
puheenjohtajaa "Tuliroihuksi", mutta kun seurue näytti halukkaammalta
puolustamaan omia oikeuksiaan kuin hänen, ei kysymystä herätetty.
Kolmikulmaista hattua käyttävä mies hengähti kiivaasti ja silmäili
Samia pitkään, mutta piti nähtävästi parhaana olla virkkamatta mitään,
koska itse mahdollisesti saattaisi jäädä alakynteen.
Lyhyen hiljaisuuden jälkeen se herra, jolla oli yllään kirjottu, aina
kantapäihin saakka ulottuva takki ja samanlaiset liivit, jotka pitivät
hänen sääriensä yläpuolta lämpiminä, sekoitti hyvin tarmokkaasti
ginilasiaan, nousi jaloilleen yhtäkkiä voimakkaasti ponnistaen ja sanoi
olevansa halukas lausumaan muutaman sanan seurueelle, minkä johdosta
kolmikolkkaista hattua käyttävä mies ei millään lailla epäillyt,
etteikö seurue olisi hyvin onnellinen saadessaan kuunnella, mitä
pitkätakkinen mies aikoi lausua.
"Tunnen suurta epäröintiä, hyvät herrat, nyt esiintyessäni", sanoi
pitkätakkinen mies, "koska valitettavasti olen kuski ja koska olen
päässyt näihin miellyttäviin illatsuihin vain kunniajäsenenä, mutta
huomaan olevani velvollinen, hyvät herrat — nurkkaan tungettuna, jos
saan luvan käyttää sellaista sanontaa — tuomaan julki huolestuttavan
tapauksen, joka on tullut tietooni ja joka on tapahtunut niin
sanoakseni jokapäiväisten huomioitteni piirissä. Hyvät herrat,
ystävämme Whiffers (jokainen katseli oranssipukuista henkilöä),
ystävämme Whiffers on jättänyt paikkansa."
Kuulijat valtasi yleinen hämmästys. Jokainen silmäili naapurinsa
kasvoja ja siirsi sitten silmänsä puhujaan.
"Teillä on syytä näyttää ällistyneiltä, hyvät herrat", jatkoi tämä. "En
uskalla ilmaista tämän korvaamattoman paikan menetyksen syitä, mutta
pyydän herra Whiffersiä itseään tuomaan ne julki ihailevien ystäviensä
hyödyksi ja mielenylennykseksi."
Koska tämä viittaus saavutti äänekästä hyväksymistä, selitti herra
Whiffers asian. Hän sanoi, että hän kyllä olisi toivonut voivansa pitää
toimen, josta hän juuri oli eronnut. Virkapuku oli hyvin loistava
ja kallis, perheen naispuoliset jäsenet hyvin miellyttäviä eivätkä
toimeen liittyvät velvollisuudet olleet, se hänen täytyi myöntää,
liian raskaat, sillä olennaisin palvelus, jota häneltä vaadittiin, oli
se, että hänen tuli katsella ulos eteisen ikkunoista niin paljon kuin
mahdollista toisen herran seurassa, joka myöskin erosi paikastaan.
Hän olisi toivonut voivansa säästää seuruetta kuulemasta niitä
kiusallisia ja epämiellyttäviä yksityiskohtia, joihin hän nyt oli
tulossa, mutta koska häneltä oli pyydetty selitystä, ei hänellä ollut
muuta vaihtoehtoa kuin rohkeasti ja selvästi ilmoittaa, että häntä oli
vaadittu syömään kylmää lihaa.
On mahdoton kuvailla inhoa, jonka tämä paljastus herätti kaikkien
läsnäolevien rinnassa. Neljännestunnin ajan kaikui äänekkäitä huutoja:
"Häpeällistä!" mutinan ja vihellyksien seasta.
Herra Whiffers lisäsi sitten pelkäävänsä, että osa tästä loukkauksesta
olisi laskettava hänen oman kärsivällisen ja sovinnollisen
suhtautumisensa lukuun. Hän muisteli näet selvästi kerran suostuneensa
syömään suolaista voita, ja kerran taas hän oli talossa sattuneen
äkillisen sairaustapauksen vuoksi unohtanut itsensä siinä määrin,
että oli kantanut hiilikorin toiseen kerrokseen. Hän uskoi, ettei hän
ollut vahingoittanut mainettaan ystäviensä keskuudessa näin suoraan
tunnustamalla omat virheensä, ja odotti, että kun hän oli niin nopeasti
vastannut tunteittensa viimeiseen epämiehekkääseen loukkaukseen — johon
hän oli viitannut — tämä seikka palauttaisi heidän suosionsa, jos hän
olikin vahingoittanut mainettaan.
Herra Whiffersin puheeseen vastattiin ihailevin huudoin, ja
mielenkiintoisen marttyyrin kunniaksi juotiin malja mitä innokkaimmin.
Tästä marttyyri kiitti ja esitti maljan heidän vieraalleen, herra
Wellerille, miehelle, jonka läheinen tuttava hänellä ei ollut ilo
olla, mutta joka oli herra John Smaukerin ystävä: riittävä suositus
mihin herrasmiesten seuraan missä hyvänsä. Tämän johdosta hän olisi
ollut valmis juomaan herra Wellerin maljan kaikella kunnialla, jos
hänen ystävänsä olisivat juoneet viiniä, mutta koska he vaihteen
vuoksi joivat viinaa ja koska saattaisi olla epämieluista tyhjentää
pikari joka maljalla, hän ehdotti, että kunnianosoitus käsitettäisiin
suoritetuksi juomatta maljaa pohjaan.
Tämän puheen jälkeen jokainen otti siemauksen Samin kunniaksi, ja kun
Sam oli ammentanut ja tyhjentänyt kaksi täyttä punssilasia omaksi
kunniakseen, hän kiitti somalla puheella.
"Olen hyvin kiitollinen, hyvät ystävät", Sam aloitti ammennellen
punssia laseihin mahdollisimman häiriytymättömän näköisenä, "tästä
kohteliaisuudesta, joka sellaiselta taholta tullen on ihan musertava.
Olen kuullut teistä paljon noin ammattikuntana, mutta tahdonpa
sanoa, etten milloinkaan ole luullut teitä niin perin mukaviksi
miehiksi, jollaisiksi nyt teidät huomaan. Toivon vain, että pidätte
huolta itsestänne ettekä uhraa mitään arvokkuudestanne, joka on mitä
viehättävintä katseltavaa, kun käy ulkona kävelemässä, ja jota aina
olen hyvillä mielin katsellut siitä saakka, kun olin puolen sen
mittainen poikanen kuin arvoisan ystäväni Tuliroihun kuparinuppinen
sauva. Taas tiilenkarvaisesta sorron uhrista puhuen voin vain
toivoa, että hän saisi niin hyvän ankkuripaikan kuin ansaitsee,
jossa tapauksessa häntä vaivattaisiin mahdollisimman vähän kylmillä
soireilla."
Tässä Sam istuutui miellyttävästi hymyillen, ja kun hänen puheelleen
oli äänekkäästi taputettu käsiä, nousi seurue pöydästä ja alkoi
hajaantua.
"Ettehän vain jo aikone mennä, vanha veikko?" kysyi Sam ystävältään
herra John Smaukerilta.

"Minun täytyy", sanoi herra Smauker, "lupasin Bantamille".

"Ahaa, vai niin! Se on eri asia. Ehkäpä hän eroaisi, jos tuottaisitte
hänelle pettymyksen. Aiotteko tekin mennä, Tuliroihu?"

"Kyllä", vastasi mies, jolla oli kolmikulmainen hattu.

"Mitä, ja jätätte neljänneksen punssista maljaan!" ihmetteli Sam.
"Roskaa! Istuutukaa paikallenne!"
Herra Tuckle ei voinut vastustaa tällaista pyyntöä. Hän pani syrjään
kolmikolkkaisen hattunsa ja keppinsä, jotka juuri oli ottanut esiin, ja
sanoi, että hän hyvän toveruuden vuoksi joisi lasin.
Koska sinisellä herralla oli sama kotimatka kuin herra Tucklella, niin
hänetkin saatiin taivutetuksi jäämään. Kun punssista oli noin puolet
juotu, tilasi Sam muutamia ostereita vihanneskauppiaan myymälästä, ja
molempien yhteinen vaikutus oli niin ilostuttava, että herra Tuckle
tanssi kolmikolkkaisella hatullaan ja kepillään somistautuneena
sammakkotanssia kuorien keskellä pöydällä sinisen herran soittaessa
säestystä merkillisellä soittokoneella, joka oli tehty kammasta ja
silkkipaperista. Kun vihdoin punssi oli lopussa ja melkein iltakin,
he lähtivät liikkeelle saattamaan toisiaan kotiin. Herra Tuckle oli
tuskin päässyt ulkoilmaan, kun häneen iski äkillinen halu ruveta maata
jalkakäytävän reunuskiville. Samista tuntui säälittävältä häiritä
häntä, joten hän antoi uuden ystävänsä menetellä mielensä mukaan.
Koska kolmikolkkainen hattu olisi mennyt piloille, jos se olisi
jäänyt luonnolliselle paikalleen, litisti Sam sen hyvin neuvokkaasti
sinipukuisen miehen päähän, iski ison kepin hänen kouraansa, asetti
hänet seisomaan hänen omaa ulko-oveaan vasten, soitti kelloa ja marssi
rauhallisesti kotiin.
Paljon aikaisemmin seuraavana aamuna kuin tavallisena nousuaikanaan
asteli herra Pickwick portaita alas täydellisesti pukeutuneena ja
soitti kelloa.
"Sam", sanoi herra Pickwick, kun herra Weller ilmestyi soiton
kutsumana, "sulje ovi!"

Herra Weller teki niin.

"Täällä sattui eilen illalla onneton tapaus", kertoi herra Pickwick,
"joka antoi herra Winklelle aihetta pelätä väkivaltaa herra Dowlerin
puolelta".

"Niin, kuulin siitä vanhalta rouvalta alakerroksessa", vastasi Sam.

"Ja valitettavasti minun täytyy sanoa", jatkoi herra Pickwick, "että
herra Winkle on lähtenyt pois tätä väkivaltaa peläten".

"Lähtenyt pois!" huudahti Sam.

"Lähtenyt tiehensä koko talosta aikaisin tänä aamuna neuvottelematta
vähääkään minun kanssani", selitti herra Pickwick, "mennyt pois, enkä
tiedä minne."
"Hänen olisi pitänyt pysyä paikoillaan ja taistella taistelu loppuun",
tuumi Sam. "Tuon Dowlerin lannistamiseen ei tarvittane kovin paljoa."
"Hm, minullakin on omat epäilykseni hänen suureen urhoollisuuteensa ja
päättäväisyyteensä nähden. Mutta olipa sen laita kuinka hyvänsä, herra
Winkle on mennyt. Hänet täytyy löytää, löytää ja tuoda takaisin minun
luokseni."

"Mutta entä jos hän ei haluaisikaan tulla takaisin?" arveli Sam.

"Hänet täytyy pakottaa", sanoi herra Pickwick.

"Kenen se on tehtävä?" kysyi Sam hymyillen.

"Sinun", vastasi herra Pickwick.

"Hyvä on, herra!"

Näin sanoen herra Weller lähti huoneesta ja kuului heti sen jälkeen
sulkevan ulko-oven. Kahden tunnin kuluttua hän palasi yhtä tyynenä
kuin jos hänet olisi lähetetty kaikkein tavallisimmalle asialle ja
toi tiedon, että henkilö, joka kaikissa suhteissa vastasi herra
Winklen tuntomerkkejä, oli aamulla lähtenyt Bristoliin Hotel Royalin
matkavaunuissa.
"Sam", sanoi herra Pickwick tarttuen hänen käteensä, "sinä olet aika
poika, korvaamaton poika. Sinun on seurattava häntä!"

"Mielelläni, herra", vastasi Sam.

"Kirjoita minulle heti kun löydät hänet", käski herra Pickwick. "Jos
hän yrittää juosta tiehensä, lyö hänet maahan tai pistä hänet lukon
taa. Sinulla on minulta täydet valtuudet."

"Koetan olla hyvin varovainen, herra", vastasi Sam.

"Sano hänelle", jatkoi herra Pickwick, "että olen hyvin kiihkoissani,
hyvin harmissani ja tietenkin suuttunut sen merkillisen käytöksen
johdosta, jota hän on katsonut sopivaksi noudattaa."

"Teen sen kyllä, herra", myönsi Sam.

"Sano hänelle", selitti herra Pickwick edelleen, "että ellei hän tule
takaisin tähän samaan taloon sinun kanssasi, hän tulee tänne minun
kanssani, sillä minä tulen noutamaan hänet."

"Mainitsen hänelle siitä."

"Luuletko, että löydät hänet?" kysyi herra Pickwick katsellen
palvelijaansa vakavasti kasvoihin.
"Kyllä minä hänet löydän, jos hän vain on jossakin", vastasi Sam hyvin
luottavasti.

"Hyvä on", sanoi herra Pickwick. "Mitä pikemmin lähdet, sitä parempi."

Nämä ohjeet annettuaan herra Pickwick pisti tukun rahaa uskollisen
palvelijansa kouraan ja käski hänen heti lähteä Bristoliin ajamaan
pakolaista takaa.
Sam sulloi joukon tarvetavaroita matkalaukkuun ja oli valmis lähtemään.
Hän pysähtyi päästyään käytävän päähän ja käveltyään rauhallisesti
takaisin pisti päänsä olohuoneen ovesta sisään.

"Herra!" kuiskasi hän.

"Mitä nyt?" kysyi herra Pickwick.

"Olenko täydellisesti käsittänyt ohjeeni?"

"Toivon, että olet", vastasi herra Pickwick.

"Onko se ihan totta, että saan lyödä hänet nurin?" tiedusteli Sam.

"Ihan totta", vastasi herra Pickwick. "Ihan niin. Tee, mitä
tarpeelliseksi näet. Olet saanut määräykseni."
Sam nyökkäsi käsittäneensä, veti pois päänsä oven raosta ja lähti
pyhiinvaellukselleen kevein sydämin.

9. luku.

KUINKA HERRA WINKLE PÄÄSTYÄÄN OJASTA JOUTUI MUKAVASTI JA HAUSKASTI

ALLIKKOON.

Tuo onnettoman tähden merkeissä syntynyt herrasmies, joka oli ollut
surkeana aiheena Royal Crescentin asukkaita häirinneeseen tavattomaan
mellakkaan edellä kuvatulla tavalla ja muodossa, lähti pois sen katon
alta, jossa hänen ystävänsä yhä nukkuivat yön suuressa tuskassa ja
hädässä, tietämättä, minne päänsä kallistaisi. Niitä erinomaisia,
hienotunteisia vaikuttimia, jotka jouduttivat tätä herra Winklen
askelta, ei saata milloinkaan arvostella kyllin korkealle eikä liian
lämpimästi ylistää. "Jos", niin herra Winkle harkitsi mielessään,
"jos tuo Dowler yrittää (niinkuin hän epäilemättä tekeekin)
sovittaa käytäntöön uhkauksensa henkilökohtaisesta väkivallasta
minua kohtaan, on minun asiani vaatia häneltä hyvitystä. Hänellä on
vaimo. Tuo vaimo on kiintynyt häneen ja riippuvainen hänestä. Hyvä
Jumala! Jos tappaisin hänet vihani sokeudessa, mitä tuntisinkaan
jälkeenpäin!" Tämä tuskallinen ajatus vaikutti niin voimakkaasti
tuon inhimillisen nuorukaisen tunteisiin, että se sai hänen polvensa
lyömään yhteen ja hänen kasvonsa ilmaisemaan hälyttäviä merkkejä
sisäisestä liikutuksesta. Tällaisten mietteiden vallassa hän tarttui
matkalaukkuunsa ja hiipien varovasti portaita alas sulki onnettoman
ulko-oven niin hiljaa kuin mahdollista ja käveli pois. Suunnaten
askeleensa Royal Hotellia kohti hän tapasi Bristoliin lähtevät vaunut,
ja tuumien, että Bristol oli hänen tarkoituksiinsa yhtä sopiva paikka
kuin mikä hyvänsä muukin, minne hän olisi saattanut mennä, hän nousi
ajajan viereen ja saapui määräpaikkaansa sellaisessa ajassa kuin
hevosparin, joka kulkee koko välin ja taas takaisin kahdesti päivässä
tai useamminkin, saattoi järjellisesti otaksua saapuvan sinne.
Hän asettui asumaan "Pensaaseen" ja päätettyään lykätä kirjeellisten
ilmoitusten lähettämisen herra Pickwickille siksi kunnes oli
luultavaa, että herra Dowlerin kiukku oli jossakin määrin lauhtunut,
hän lähti kävelylle, katselemaan kaupunkia, joka näytti hänestä
hiukkaista likaisemmalta kuin mikään muu hänen ennen näkemänsä paikka.
Tarkasteltuaan veistämöt ja satamat ja katseltuaan tuomiokirkkoa
hän kysyi tietä Cliftoniin ja, kun hänet oli neuvottu sinne,
lähti kulkemaan osoitettuun suuntaan. Mutta samoin kuin Bristolin
katukäytävät eivät ole laajimmat ja puhtaimmat maan päällä, eivät sen
kadutkaan ole suorimmat eivätkä vähimmän eksyttävät. Pahasti päästään
pyörällä niiden monenmoisista kaarroksista ja kierroksista herra Winkle
etsi vihdoin siistiä myymälää, josta voisi kysyä uusia neuvoja ja
ohjeita.
Hänen silmänsä sattuivat hiljakkoin maalattuun rakennukseen, joka
vasta oli muutettu jonkinlaiseksi kauppa- ja asuntotalon väliseksi
laitokseksi ja jonka punainen lamppu — se riippui ulko-oven
päällä kaari-ikkunassa — olisi riittävän selvästi ilmaissut sen
lääketieteellisen ammatin harjoittajan asunnoksi, vaikk'ei "Välskäri"
sanaa olisikaan ollut asetettu kultaisin kirjaimin laudoitetulle
pohjalle seinään ikkunan yläpuolelle, joka aikoinaan oli kuulunut
kadunpuoleiseen oleskeluhuoneeseen. Arvellen, että tässä oli
suositeltava paikka tehdä kysymyksiä, herra Winkle astui pieneen
myymälään, missä oli laatikoita ja hyllyjä kultamerkkisine nimineen.
Kun hän ei nähnyt huoneessa ketään, hän koputti puolen kruunun rahalla
myymäläpöytään herättääkseen jonkun huomiota, joka mahdollisesti
oleskelisi takahuoneessa, arvellen, että se oli laitoksen sisäisin
ja erikoisin pyhättö, koska sen oven yläpuolella toistui sana
"Välskäri" — tällä kertaa valkeilla, maalatuilla kirjaimilla — kaiketi
yksitoikkoisuuden välttämiseksi.
Ensimmäisen koputuksen kajahtaessa lakkasi aivan äkkiä sisältä hyvin
voimakkaasti kuulunut ääni, joka muistutti hiilihangoilla miekkailua.
Toisella koputuksella livahti myymälään oppineen näköinen, vihreitä
silmälaseja käyttävä henkilö, hyvin iso kirja kädessään, astui hiljaa
myymäläpöydän taa ja pyysi tietää, mitä vieras halusi.
"Olen pahoillani, että häiritsen teitä", sanoi herra Winkle, "mutta
olisitteko hyvä ja neuvoisitte minulle tien..."
"Ha, ha, haa!" nauroi oppineen näköinen nuori herra heittäen paksun
kirjan ilmaan ja siepaten sen hyvin taitavasti juuri sillä hetkellä,
kun se oli hajoittaa atomeihin kaikki myymäläpöydällä olevat pullot.
"Sepä oli lähtö!"
Niin se epäilemättä olikin, sillä herra Winkle hämmästyi siinä määrin
lääkeherran merkillisestä käytöksestä, että vaistomaisesti vetäytyi
ovea kohti ja näytti hyvin ällistyneeltä tämän oudon vastaanoton
johdosta.

"Mitä, ettekö tunne minua?" sanoi lääkeherra.

Herra Winkle mutisi vastaukseksi, ettei hänellä ollut sitä iloa.

"Niinkö", sanoi lääkeherra, "silloinhan minulla vielä on toivoa.
Saatan hoitaa toisen puolen Bristolin vanhoja akkoja, jos minulla on
hiukankaan onnea. Hiiteen, senkin vanha homeinen lurjus! Ulos!"
Tämä kehoitus kohdistettiin suureen kirjaan. Lääkeherra paiskasi sen
huomattavan nokkelasti huoneen kaukaisimpaan nurkkaan ja otettuaan
pois vihreät silmälasinsa irvisteli herra Bob Sawyerin, sen entisen
Guysin sairashuoneen lääkärin väärentämätöntä irvistystä, jolla oli
yksityisasunto Lant-kadun varrella.
"Ettehän aikone sanoa, ettette todellakaan tuntenut minua?" sanoi herra
Bob Sawyer pudistaen herra Winklen kättä ystävällisen lämpimästi.

"Kunniasanallani, en tuntenut", vastasi herra Winkle puristaen vastaan.

"Ihmettelenpä, ettette huomannut nimeä", sanoi Bob Salwyer kiinnittäen
tuttavansa huomiota ulko-oveen, johon samalla valkealla maalilla oli
kirjoitettu sanat: "Sawyer. Nockemorfin seuraaja".

"Ne eivät sattuneet silmiini", vastasi herra Winkle.

"Hyväinen aika, jos olisin tiennyt, että te siellä olitte, olisin
hyökännyt ulos ja ottanut teidät syliini", sanoi Bob Sawyer. "Mutta
luulinpa totta tosiaan, että olitte verokarhu."

"Niinkö!" ihmetteli herra Winkle.

"Niin minä todella luulin", vakuutti Bob Sawyer, "ja aioin juuri sanoa,
etten ollut kotona, mutta että jos jätätte sanan, niin annan sen
varmasti itselleni, sillä hän ei tunne minua, enempää kuin valo- ja
katumaksujen kerääjä. Luulenpa, että kirkollisverojen kantaja arvaa,
missä olen, ja tiedän, että vesimaksujen kantaja onkin siitä selvillä,
koska vedin häneltä hampaan, kun hän ensimmäisen kerran tuli tänne.
Mutta tulkaa sisään, tulkaa sisään!"
Tällä lailla jutellen herra Bob Sawyer työnsi Winklen sisähuoneeseen,
jossa istui itse herra Benjamin Allen, ei kukaan sen vähäisempi
henkilö, huvitellen kaivertamalla pieniä pyöreitä kuoppia uunin
etupieleen.
"No niin", sanoi herra Winkle. "Tämä on todella ilo, jota en osannut
odottaakaan. Miten soma asunto teillä täällä onkaan!"
"Koko lailla, koko lailla", myönteli Bob Sawyer. "Suoritin tutkinnon
pian tuon hupaisen tilaisuuden jälkeen, ja ystäväni antoivat, mitä
tarvitsin tämän liikkeen ostoon, niin että puin ylleni mustan puvun
ja silmälasit ja tulin tänne ollakseni niin juhlallisen näköinen kuin
suinkin."
"Ja kauppakin käy epäilemättä mainiosti?" sanoi herra Winkle
asiantuntevasti.
"Koko lailla", vastasi Bob Sawyer, "niin hyvin, että muutaman vuoden
kuluttua voisitte pistää koko voiton viinilasiin ja peittää sen
karviaismarjapensaan lehdellä."
"Ettehän tosissanne tarkoita sitä?" virkkoi herra Winkle. "Johan
varastokin..."
"Tyhmyyksiä, poikaseni", sanoi Bob Sawyer. "Puolet laatikoista ovat
tyhjiä, ja loput eivät aukene."

"Vielä mitä!" sanoi herra Winkle.

"Totta, kunniasanalla!" vastasi Bob Sawyer kiiruhtaen myymälään ja
todistaen tiedonantonsa totuudenmukaisuuden muutaman kerran ankarasti
nykäisemällä valelaatikoiden pienistä kullatuista nupeista. "Puodissa
on tuskin mitään muuta oikeaa kuin iilimadot, ja nekin ovat käytettyjä."
"Sitäpä en olisi voinut uskoa!" huudahti herra Winkle hyvin
hämmästyneenä.
"Toivottavasti", vastasi Bob Sawyer, "sillä mitäpä hyötyä ulkonäöstä
muuten olisikaan? Mutta mitä haluatte nauttia? Sopiiko se, mikä
meillekin? Se on oikein. Ben, hyvä veli, pistäpä kätesi kaappiin ja ota
sieltä patentti-ruoansulattaja."
Herra Benjamin Allen ilmaisi hymyillen valmiutensa ja veti esiin
lähellä olevasta kaapista puolillaan olevan viinapullon.

"Juotte sitä tietenkin ilman vettä?" sanoi Bob Sawyer.

"Kiitos", vastasi herra Winkle. "On vähän aikaisen puoleista, ja minä
sekoittaisin mielelläni, jollei teillä ole mitään sitä vastaan."
"Ei vähääkään, jos vain saatte omantuntunne taipumaan siihen", myönsi
herra Bob Sawyer kaataen puhuessaan kurkkuunsa lasin nestettä hyvin
näppärästi. "Ben, tuo pannu!"
Herra Benjamin Allen kaivoi esiin samasta kätköstä pienen kuparipannun,
josta Bob Sawyer huomautti ylpeilevänsä, etenkin sen takia, että se
oli niin ammattimainen. Kun vesi oli tuossa ammattimaisessa pannussa
vähitellen saatu kiehumaan muutamalla pienellä hiilikauhallisella,
jotka herra Bob Sawyer otti esiin liikkuvasta "Soodavettä"-etiketillä
varustetusta ikkunaistuimesta, herra Winkle sekoitti viinansa, ja
keskustelu oli kehittymässä yleiseksi, kun sen keskeytti myymälään
saapuva poika, jolla oli siisti harmaa virkapuku ja kultanauhainen
hattu ja kainalossa pieni kannellinen kori. Hänelle huusi Bob Sawyer
heti: "Tom, senkin vetelehtijä, tule tänne!"

Poika tuli tietenkin.

"Nyt olet taas kuluttanut aikaasi koko Bristolin kaikissa
kadunkulmissa, mokomakin laiska, vetelä nolkki!" torui Bob Sawyer.

"En, herra, en ole!" kielteli poika.

"Niin, parempi onkin, jollet ole vetelehtinyt!" sanoi herra Bob
Sawyer uhkaavan näköisenä. "Kenen luulet milloinkaan käyttävän
sellaista ammattimiestä, jonka asiapoika pelaa nappikuoppaa kaduilla
tai lennättää leijoja ajoteillä? Etkö yhtään kunnioita ammattiasi,
mokomakin myyrä? Veitkö perille kaikki lääkkeet?"

"Kyllä, herra."

"Lastenpulveri suureen taloon, jonne uusi perhe on muuttanut, ja
pillerit, joita on otettava neljästi päivässä, kiukkuiselle vanhalle
herralle, jolla on luuvalo jalassa?"

"Kyllä, herra."

"Sulje sitten ovi ja hoida myymälää!"

"Kas vain", sanoi herra Winkle, kun poika oli mennyt, "eivätpä asiat
sentään ole niin hullusti kuin tahdoitte uskotella minulle. Teillä on
lääkkeitä lähettää asiakkaille."
Herra Bob Sawyer kurkisti myymälään nähdäkseen, ettei vain ketään
vierasta ollut kuulemassa, ja sanoi hiljaisella äänellä kumartuen herra
Winklen puoleen:

"Hän vie kaikki lähetykset vääriin paikkoihin."

Herra Winkle näytti ällistyneeltä, ja Bob Sawyer ja hänen toverinsa
nauroivat.
"Ettekö ymmärrä?" kysyi Bob. "Hän menee taloon, soittaa ovikelloa,
pistää osoitteettoman lääkepaketin palvelijan käteen ja menee tiehensä.
Palvelija vie sen ruokasaliin, isäntä avaa sen ja lukee kirjoituksen:
'Lääkkeet otettava maata mennessä — pillerit kuten ennenkin — annokset
kuten tavallista. Lähettäjä Sawyer, Nockemorfin seuraaja. Valmistettu
tarkoin lääkärin ohjeiden mukaan, jne. Hän näyttää sitä vaimolleen,
tämä lukee kirjoituksen, se lähetetään palvelijoille, nämä lukevat
kirjoituksen. Seuraavana päivänä saapuu lähetämme: 'Kovin pahoillaan
— hänen erehdyksensä — äärettömän paljon tekemistä — hyvin paljon
lähetyksiä vietävä — herra Sawyer, Nockemorfin seuraaja lähettää
terveisensä.' Nimi tulee tunnetuksi, ja se on pääasia lääketieteen
alalla, poikaseni. Siunatkoon sydäntänne, vanha veikko, mutta menetelmä
on parempi kuin konsanaan ilmoittaminen. Meillä on neljän unssin pullo,
joka on nähnyt puolet Bristolin taloista ja jota voidaan vieläkin
käyttää."

"Sepä todella mainio suunnitelma", huomautti herra Winkle.

"Niin, Ben ja minä olemme keksineet tusinan sellaisia", vastasi Bob
Sawyer hyvin hilpeästi. "Yövahti saa kahdeksantoista pennyä viikossa
siitä, että soittaa yökelloa kymmenen minuutin ajan aina kun hän kulkee
ohi kierroksellaan, ja asiapoikamme hyökkää aina kirkkoon juuri ennen
kuin virttä aletaan veisata, jolloin ihmisillä ei ole muuta tekemistä
kuin katsella toisiaan, ja kutsuu minut ulos kasvoillaan kauhun ja
surun ilme. 'Hyväinen aika', sanovat kaikki, 'joku on äkillisesti
sairastunut. Sinne on haettu Sawyer, Nockemorfin seuraaja. Kylläpä
sillä nuorella miehellä on työtä!'"
Tämän lääketieteen salaisuuksien paljastuksen jälkeen herra Bob Sawyer
ja hänen ystävänsä Ben Allen heittäytyivät tuoleissaan takakenoon ja
nauroivat ääneen. Kun he olivat nauttineet pilastaan täysin sydämin,
siirtyi keskustelu aineisiin, jotka koskivat lähemmin herra Winkleä.
Muistaaksemme olemme jossakin viitanneet siihen, että herra Benjamin
Allenin oli tapana tulla tunteelliseksi nautittuaan viinaa. Asia ei
ole ollenkaan merkillinen, kuten itse saatamme todistaa, koska olemme
muutamissa tapauksissa olleet tekemisissä samaa tautia sairastavien
potilaiden kanssa. Tänä erikoisena elämänsä kautena herra Benjamin
Allen oli ehkä vielä alttiimpi itkuisuuteen kuin milloinkaan ennen.
Tämän taudin syy on lyhyesti seuraava: Hän oli asunut lähes kolme
viikkoa herra Bob Sawyerin kanssa; herra Bob Sawyer ei ollut erityisen
kohtuullinen eikä herra Benjamin Allenin pää kaikkein lujinta tekoa.
Siitä oli seurauksena, että koko äsken mainitun ajan herra Benjamin
Allen oli horjunut täydellisen ja osittaisen humalan välillä.
"Rakas ystävä", sanoi herra Ben Allen käyttäen hyväkseen herra Bob
Sawyerin satunnaista poistumista myymäläpöydän taakse, jonne tämä oli
vetääntynyt vuokratakseen eräitä äskenmainittuja käytettyjä iilimatoja,
"rakas ystävä, olen kovin onneton!"
Herra Winkle ilmaisi sen kuullessaan sydämellisen valittelunsa ja pyysi
saada tietää, voisiko hän tehdä jotakin kärsivän tiedemiehen tuskien
lievittämiseksi.
"Ette mitään, poikaseni, ette mitään!" sanoi Ben. "Muistattehan
Arabellan? Sisareni Arabellan, pienen tytön, jolla on mustat silmät...
kun olimme siellä Wardlella? En tiedä, satuitteko huomaamaan hänet, sen
pienen, sievän tytön. Ehkäpä minun piirteeni voivat palauttaa hänen
kasvonsa muistiinne?"
Herra Winkle ei tarvinnut suinkaan apua palauttaakseen viehättävän
Arabellan muistiinsa, ja olikin pikemmin onnellista, että asia
oli niin, sillä tytön veljen, Benjaminin, piirteet olisivat joka
tapauksessa olleet varsin huono muistin kirkastaja. Hän vastasi, niin
tyynesti kuin suinkin osasi, muistavansa erinomaisesti tytön, josta oli
puhe, ja toivoi vilpittömästi, että tämä jaksoi hyvin.

"Ystävämme Bob on mainio poika", oli Ben Allenin ainoa vastaus.

"Oikein hyvä mies", myönsi herra Winkle, joka ei erikoisesti riemuinnut
näitten kahden nimen läheisestä yhdistämisestä.
"Olin määrännyt heidät toisilleen, he ovat luodut toisiaan varten,
syntyneet toisiaan varten", selitti herra Ben Allen laskien
painokkaasti lasinsa pöydälle. "Tässä asiassa piilee kohtalon erikoinen
viittaus, rakas ystävä. Heidän välillään on vain viiden vuoden ikäero,
ja kummankin syntymäpäivä elokuussa."
Herra Winkle oli liiankin innokas kuulemaan, mitä seuraisi,
ilmaistakseen liikoja ihmettelyjä tämän merkillisen yhteensattuman
vuoksi, niin ihmeellinen kuin se olikin, joten herra Ben Allen
vuodatettuaan kyyneleen tai kaksi jatkoi selittäen, että huolimatta
kaikesta hänen ystäväänsä kohtaan osoittamastaan kunnioituksesta
ja arvonannosta Arabella oli mitä puolustamattomimmalla ja
velvollisuuttaan käsittämättömällä tavalla ilmaissut mitä ankarinta
vastenmielisyyttä Bob Sawyerin henkilöä kohtaan.
"Ja minä luulen", sanoi herra Ben Allen lopuksi, "minä luulen, että hän
on aikaisemmin ihastunut johonkin".
"Onko teillä yhtään aavistusta siitä, kuka hänen tunteensa kohde on?"
kysyi herra Winkle ankarasti väristen.
Herra Ben Allen tarttui hiilihankoon, heilutti sitä hyvin sotaisesti
päänsä ympäri, antoi hurjan iskun näkymättömään pääkalloon ja lausui
lopuksi hyvin ilmeikkäästi, että hän vain toivoisi arvaavansa, ja siinä
kaikki.
"Näyttäisinpä hänelle, mitä hänestä ajattelen", sanoi herra Ben Allen.
Ja taas pyöri hiilihanko, vielä uhkaavammin kuin äsken.
Kaikki tämä oli tietysti hyvin rauhoittavaa herra Winklen tunteille.
Hän pysyi vaiti viitisen minuuttia, mutta lopulta hän sai rohkeutta
kysyä, oliko neiti Allen vielä Kentissä.
"Ei, ei", sanoi Ben Allen pannen hiilihangon pois ja näyttäen hyvin
tietäväiseltä. "Minun mielestäni ei Wardlen perhe ole oikein sopiva
paikka itsepäiselle tytölle, niin että toin, koska olen hänen
luonnollinen suojelijansa ja holhoojansa vanhempiemme kuoltua, hänet
näille seuduille viettämään muutaman kuukauden vanhan tädin luona
sievässä, ikävässä paikassa. Luulen, että se parantaa hänet, veli hyvä.
Jos sekään ei auta, vien hänet vähäksi aikaa ulkomaille ja katson, mitä
se vaikuttaa."

"Ja sen tädin talo on Bristolissa, niinkö?" sopersi herra Winkle.

"Ei, ei se ole Bristolissa", vastasi herra Ben Allen viitaten
peukalollaan oikean olkapäänsä yli. "Tuolla päin, tuohon suuntaan.
Mutta hiljaa, Bob tulee. Ei sanaakaan, rakas ystävä, ei sanaakaan."
Vaikka tämä keskustelu olikin lyhyt, se herätti herra Winklessä mitä
suurinta kiihkoa ja levottomuutta. Epäilty aikaisempi kiintymys kiusasi
hänen sydäntään. Olisiko hän sen kohde? Hänenkö takiaan Arabella oli
kohdellut tylysti rivakkaa Bob Sawyeria, vai oliko hänellä onnellinen
kilpailija? Winkle päätti tavata tyttöä, maksoi mitä maksoi, mutta
tässä esiintyi voittamaton vastus, sillä tarkoittiko Ben Allenin
selittävä "tuolla päin" ja "tuohon suuntaan" kolmea, kolmeakymmentä vai
kolmeasataa mailia, sitä hän ei millään tavalla saattanut arvata.
Mutta hän ei saanut tilaisuutta jäädä ajattelemaan rakkauttaan juuri
sillä hetkellä, sillä Bob Sawyerin paluuta seurasi välittömästi
lihapiirakan saapuminen leipurista, jonka herkun jaossa tämä herra
halusi olla osallisena. Pöydän kattoi satunnainen siivoojatar, joka
toimi herra Bob Sawyerin taloudenhoitajattarena, ja kun kolmas veitsi
ja haarukka oli lainattu harmaapukuisen pojan äidiltä (sillä herra
Sawyerin talous oli vielä hyvin rajoittunut), istuutuivat he syömään
päivällistä, jolloin olut tarjottiin, kuten herra Sawyer huomautti,
"synnynnäisessä tinakannussaan".
Päivällisen jälkeen käski herra Bob Sawyer kantaa sisään liikkeensä
suurimman survimen ja alkoi laittaa siihen suurta höyryävää
rommipunssia sekoittaen ja tasoittaen ainekset petkeleellä hyvin
luontevalla ja apteekkarimaisella tavalla. Koska herra Sawyer oli
naimaton, hänellä oli asunnossaan vain yksi pikari, joka annettiin
herra Winklelle kohteliaisuudesta vierasta kohtaan. Herra Ben Allen sai
suppilon, jonka kapeammassa alapäässä oli korkki, ja herra Bob Sawyer
itse tyytyi tuollaiseen leveäsuiseen kristalliastiaan, jonka reunoissa
oli koko joukko kabbalistisia merkkejä ja jollaisissa kemistien on
tapana mitata nestemäisiä aineitansa äärimmäisen tarkkaan. Kun nämä
alkuvalmistelut oli suoritettu, maisteltiin punssia ja huomattiin
se mainioksi, ja kun sovittiin niin, että Bob Sawyer ja Ben Allen
saivat vapauden täyttää lasinsa kahdesti herra Winklen yhtä vastaan,
ryhdyttiin asiaan hyvin tyytyväisinä ja hyvässä toveruudessa.
Ei laulettu, sillä herra Bob Sawyer sanoi, ettei se olisi
ammattimaista, mutta tämän menetyksen korvaamiseksi keskusteltiin ja
naurettiin niin paljon, että se olisi saattanut kuulua — ja luultavasti
kuuluikin — kadun toiseen päähän saakka. Tämä keskustelu oleellisesti
lyhensi herra Bob Sawyerin juoksupojan aikaa ja kehitti hänen sieluaan,
kun hän sen sijaan, että olisi kuluttanut iltansa tavallisessa
hommassaan kirjoittamalla myymäläpöytään ja pyyhkimällä sen taas pois,
saattoi katsella lasioven läpi ja näki ja kuuli samalla kertaa.
Herra Bob Sawyerin hilpeys oli vähitellen kypsymässä hurjuudeksi, herra
Ben Allen vaipui taas nopeasti tunteellisuuteen ja punssi oli juotu
melkein loppuun, kun poika juoksi nopeasti sisään ilmoittaen nuoren
naisen juuri tulleen sanomaan, että Nockemorfin seuraajaa Sawyeria
tarvittiin heti parin kadun päässä. Tämä uutinen hajoitti seurueen.
Kun herra Bob Sawyer oli pojan pariinkymmeneen kertaan toistettua
ilmoituksensa käsittänyt, mistä oli kysymys, hän kääri märän vaatteen
päänsä ympärille selvitäkseen ja osaksi tässä onnistuttuaan sovitti
vihreät lasit nenälleen ja lähti ulos. Torjuen kaikki vaatimukset jäädä
odottamaan, kunnes Bob palaisi, ja huomattuaan ihan mahdottomaksi saada
herra Ben Allenia johdetuksi minkäänlaiseen järkevään keskusteluun
hänen sydäntään lähinnä liikuttavasta asiasta ja mistä muusta hyvänsä
herra Winkle heitti hyvästi ja palasi "Pensaaseen".
Hänen mielensä ahdistus ja ne lukuisat mietteet, jotka Arabella oli
herättänyt, estivät hänen saamansa punssihuhmarosuuden vaikuttamasta
häneen sillä tavalla kuin muissa olosuhteissa olisi tapahtunut.
Niinpä hän juotuaan lasillisen soodaa ja viinaa tarjoiluhuoneessa
meni kahvilahuoneeseen pikemmin masentuneena kuin virkistyneenä illan
tapahtumista.
Tulen ääressä, selkä häneen päin istui kookkaanpuoleinen harmaatakkinen
herrasmies: ainoa henkilö, joka paitsi herra Winkleä oli huoneessa. Oli
kylmähkö ilta vuodenaikaan nähden, ja herra veti tuoliaan syrjemmäksi
päästääkseen uuden tulokkaan myös pienelle osalle tulesta. Miten herra
Winkle hämmästyikään, kun hän vieraan näin menetellessä äkkiä huomasi
katselevansa verenhimoisen ja kostonhaluisen Dowlerin kasvoja ja
olemusta.
Herra Winklen ensimmäisenä aikomuksena oli kiskaista ankarasti
lähimmästä kellonnuorasta, mutta se sattui onnettomuudeksi olemaan
juuri herra Dowlerin pään takana. Hän oli jo astunut askeleen sitä
kohti ennen kuin hillitsi itsensä. Samassa herra Dowler vetäytyi äkkiä
taaksepäin.
"Herra Winkle! Pysykää rauhallisena. Älkää lyökö minua. Minä en
sietäisi sitä... korvapuustia, en milloinkaan!" sanoi herra Dowler
näyttäen pehmeämmältä kuin herra Winkle olisi saattanut odottaa niin
julmalta herrasmieheltä.

"Korvapuustiako, hyvä herra?" sopersi Winkle.

"Niin, korvapuustia", vastasi Dowler. "Hillitkää tunteenne. Istuutukaa.
Kuulkaa minua!"
"Hyvä herra", sanoi herra Winkle vapisten kiireestä kantapäähän,
"ennen kuin suostun istumaan viereenne tai teitä vastapäätä palvelijan
olematta läsnä täytyy minun saada takeeksi selitys. Käytitte viime yönä
uhkauksia minua kohtaan, kamalia uhkauksia."
Tässä herra Winkle kävi todella ihan kalpeaksi ja lakkasi äkkiä
puhumasta.
"Niin tein", sanoi herra Dowler kasvoiltaan melkein yhtä kalpeana
kuin herra Winkle. "Olosuhteet olivat epäilyttävät. Ne on selitetty.
Kunnioitan urhoollisuuttanne. Tunteenne on vilpitön. Tietoisuus
viattomuudesta! Tässä käteni. Puristakaa sitä!"
"Tosiaankin, hyvä herra", sanoi herra Winkle epäröiden ojentaisiko
kätensä vai ei, ja peläten, että toinen pyysi sitä vain saadakseen
hänet ansaan. "Tosiaankin, minä..."
"Tiedän kyllä, mitä tarkoitatte", keskeytti Dowler. "Tunnette olevanne
loukattu. Aivan luonnollista. Niin minäkin olisin. Olin väärässä.
Pyydän anteeksi. Olkaa ystävällinen. Antakaa anteeksi."
Näin sanoen Dowler muitta mutkitta tarttui väkisin herra Winklen
käteen ja puristaen sitä mahdottoman ankarasti selitti, että Winkle
oli harvinaisen rohkea mies ja että hän, Dowler, piti häntä entistä
suuremmassa kunniassa.
"Ja nyt", sanoi Dowler, "istuutukaa. Kertokaa kaikki. Kuinka löysitte
minut? Kuinka osasitte seurata minua? Olkaa suora! Kertokaa!"
"Se oli vain sattuma", vastasi herra Winkle hyvin ällistyneenä
keskustelun merkillisestä ja odottamattomasta käänteestä, "pelkkä
sattuma".
"Olen iloinen siitä", sanoi Dowler. "Heräsin tänä aamuna. Olin
unohtanut uhkaukseni. Nauroin koko tapahtumalle. Olin sovinnollisella
tuulella. Sanoin niin."

"Kenelle?" kysyi herra Winkle.

"Rouva Dowlerille. 'Mutta sinähän vannoit', sanoi hän. 'Niin tein',
myönsin minä. 'Se oli ajattelematonta', sanoi hän. Myönsin senkin.
'Pyydän anteeksi. Missä hän mahtaa olla?'"

"Kuka?" kysyi herra Winkle.

"TE", vastasi herra Dowler. "Menin alakertaan. Teitä ei löytynyt.
Pickwick näytti synkältä. Pudisteli päätään. Toivon, ettei mitään
väkivaltaista tapahtuisi. Ymmärsin kaikki. Tunsitte olevanne loukattu.
Olitte mennyt, ehkäpä hakemaan jotakuta ystäväänne. Ehkä pistooleja.
'Rohkea poika', sanoin. 'Ihailen häntä.'"
Herra Winkle rykäisi ja alkaen huomata, minne päin oltiin menossa,
rupesi tärkeän näköiseksi.
"Jätin kirjelipun teille toimitettavaksi", jatkoi Dowler. "Selitin
siinä olevani pahoillani. Ja niin olinkin. Kiireelliset asiat vaativat
minua tänne. Ette ollut tyytyväinen. Seurasitte minua. Vaaditte
suusanallista selitystä. Olitte oikeassa. Kaikki on nyt ohi. Olen
hoitanut asiani. Palaan huomenna. Matkustetaan yhdessä."
Sikäli kuin Dowlerin selitys jatkui, muuttui herra Winklen ilme
yhä arvokkaammaksi. Heidän keskustelunsa alun salaperäinen luonne
oli saanut selvityksen. Herra Dowlerista oli kaksintaistelu yhtä
vastenmielinen kuin hänestä itsestäänkin. Sanalla sanoen tuo
suurieleinen, peloittava henkilö oli kaikkein suurimpia jänishousuja
koko maailmassa, ja selitettyään herra Winklen poistumisen oman
pelkonsa kannalta hän oli itsekin ottanut saman askeleen ja väistynyt
varovasti, kunnes kaikki tunteiden kiihtymys olisi ohi.
Kun asioiden oikea laita valkeni herra Winklelle, hän otti kasvoilleen
perin peloittavan ilmeen ja lausui, että hän oli täysin tyydytetty,
mutta sanoi sen samalla sen näköisenä, ettei herra Dowlerille
jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin päätellä, että jollei hän olisi ollut
tyydytetty, olisi auttamattomasti tapahtunut jotakin kerrassaan kamalaa
ja tuhoisaa. Herra Dowleriin näytti herra Winklen jalomielisyys ja
alentuvaisuus tehneen suurenmoisen vaikutuksen ja molemmat riitapuolet
erosivat yöksi vakuutellen ikuista ystävyyttä.
Noin puoli yhden aikaan yöllä, kun herra Winkle oli nauttinut noin
kaksikymmentä minuuttia ensimmäisen unensa kaikesta ihanuudesta,
herätti hänet äkkiä hänen huoneensa oveen kohdistettu äänekäs kolkutus,
joka sai, toistuessaan äskeistä kiivaammin, hänet hypähtämään
vuoteestaan ja kysymään, kuka siellä oli ja mitä asiaa.
"Suokaa anteeksi, herra, mutta täällä on eräs nuori mies, joka sanoo,
että hänen täytyy tavata teidät heti", vastasi siivoojattaren ääni.

"Nuori mies!" huudahti herra Winkle.

"Siitä ei voi erehtyä, herra", vastasi toinen ääni avaimen reiästä,
"ja jos tätä samaa mielenkiintoista nuorukaista ei viipymättä päästetä
sisään, niin on mahdollista, että hänen koipensa tulevat sisään ennen
hänen naamaansa."
Nuori mies potkaisi kevyesti ovenpielen alaosaa annettuaan tämän
viittauksen, ikään kuin lisätäkseen voimaa ja kärkeä huomautukseensa.

"Sinäkö siellä olet, Sam?" kysyi herra Winkle hypäten vuoteesta.

"Aivan mahdoton tuntea ketään miestä niin, että kokisi edes
jonkinlaista henkistä tyydytystä, näkemättä häntä, herra", vastasi ääni
päättävästi.
Paljoakaan epäilemättä, kuka tuo nuori mies oli, avasi herra Winkle
oven, jonka hän tuskin ennätti tehdä, kun herra Samuel Weller astui
sisään hyvin kiireesti, lukitsi oven huolellisesti sisäpuolelta, pisti
avaimen neuvokkaasti liivintaskuun ja silmäiltyään herra Winkleä
kiireestä kantapäähän sanoi: "Te olette hyvin oikullinen nuori
herrasmies!"
"Mitä tarkoitat tuollaisella käytöksellä?" kysyi herra Winkle
suuttuneena. "Mene heti ulos! Mitä tarkoitat?"
"Mitäkö minä tarkoitan", vastasi Sam. "Kuulkaahan, herra, tämä on
hiukan liian vahvaa, kuten entinen nuori rouva sanoi riidellessään
piiraantekijän kanssa, kun tämä oli myynyt hänelle kinkkupiiraan, jossa
ei ollut sisällä muuta kuin rasvaa. Mitäkö minä tarkoitan! Onpas siinä
mies, on. Totta vie!"

"Avaa ovi ja lähde heti tästä huoneesta", sanoi herra Winkle.

"Lähden tästä huoneesta juuri sillä hetkellä ja tarkalleen silloin
kun te itse lähdette täältä", vastasi Sam puhuen hyvin päättäväisellä
äänellä ja istuutuen perin arvokkaasti. "Jos katson välttämättömäksi
kantaa teidät pois selässäni kuin säkin, lähden täältä tietenkin niin
vähän ennen teitä kuin mahdollista, mutta sallikaa minun ilmaista
toivomuksenani, ettette pakota minua turvautumaan äärimmäisiin
keinoihin. Näin sanoessani ajattelen vain sitä, mitä entinen
jalosukuinen herra sanoi ärtyisälle etanalle, joka ei tahtonut tulla
ulos kuorestaan nuppineulalla ajamalla ja kun hän alkoi pelätä, että
hänen olisi pakko musertaa se salin oven väliin."
Tämän puheen päätyttyä, joka oli merkillisen pitkä Samin pitämäksi,
asetti herra Weller kätensä polvilleen ja katseli herra Winkleä
suoraan silmiin kasvoillaan ilme, joka osoitti, ettei hänellä ollut
kaukaisintakaan halua antaa pitää itseään pilkkana.
"Tepä olette miellyttävä nuori mies, hyvä herra", jatkoi Sam samaan
siveellisesti moittivaan sävyyn, "kun saatattekin sekoittaa rakkaan
isäntämme kaikenlaisiin juttuihin, vaikka tiedätte, että hän on
vakaasti päättänyt kestää kaiken periaatteesta. Olette koko joukon
pahempi kuin Dodson, ja mitä Foggiin tulee, niin pidän häntä oikeana
enkelinä teihin verraten." Kun herra Weller oli säestänyt tätä viime
mietelmäänsä painokkaasti iskemällä kumpaankin polveensa, hän risti
käsivartensa rinnalleen mitä moittivimman näköisenä ja heittäytyi
nojalleen tuoliinsa ikään kuin odottaen rikollisen puolustautumista.
"Voi, hyvä ystävä", sanoi herra Winkle kättään ojentaen ja hampaiden
kalistessa koko ajan hänen puhuessaan, sillä hän oli seisonut herra
Wellerin saarnan ajan paikallaan yöpuvussaan, "hyvä veli, kunnioitan
kiintymystäsi erinomaista ystävääni kohtaan ja olen todella hyvin
pahoillani, että olen lisännyt hänen levottomuutensa syitä. Lyö kättä,
Sam."
"No niin", virkkoi Sam hiukan jörösti, mutta samalla kuitenkin
kunnioittavasti puristaen ojennettua kättä. "Niin teidän pitää ollakin,
ja olen hyvin iloinen, että olette pahoillanne, sillä jos vain kykenen
estämään sen, en soisi kenenkään petkuttavan isäntääni, ja siinä
kaikki."
"Et tietenkään!" myönteli herra Winkle. "No niin! Mene nyt nukkumaan,
ja puhutaan tästä enemmän aamulla."

"Olen kovin pahoillani", sanoi Sam, "mutta en voi mennä maata".

"Et voi mennä maata!" toisti herra Winkle.

"En voi", vakuutti Sam päätään pudistellen. "Se ei käy päinsä."

"Ethän tarkoittane, että aiot palata vielä tänä yönä?" tiedusteli herra
Winkle hyvin hämmästyneenä.
"En, jollette te erikoisesti toivo sitä", vastasi Sam, "mutta en saa
lähteä tästä huoneesta. Isännän käsky oli hyvin ankara."
"Roskaa, Sam", sanoi herra Winkle. "Minun täytyy jäädä tänne päiväksi
tai pariksi, ja sen lisäksi täytyy sinunkin jäädä tänne auttamaan minua
pääsemään puheisiin nuoren neidin kanssa — neiti Allenin, muistathan
hänet? — joka minun täytyy tavata ennen kuin voin lähteä Bristolista."
Mutta vastaukseksi kaikkiin näihin ehdotuksiin Sam pudisti hyvin
vakavasti päätään ja lausui tarmokkaasti: "Se ei käy päinsä!"
Kuitenkin, kun herra Winkle oli käyttänyt suuren joukon todisteluita ja
kehoituksia ja selitettyään täydellisesti, mitä oli tapahtunut hänen
keskustellessaan Dowlerin kanssa, Sam alkoi horjua, ja vihdoin saatiin
syntymään sopimus, jonka pääehdot olivat seuraavat:
Samin oli poistuttava ja jätettävä herra Winkle huoneensa
häiriytymättömäksi haltiaksi sillä ehdolla, että Sam sai oikeuden
lukita oven ulkopuolelta ja viedä avaimen mukanaan, kuitenkin
ottaen huomioon, että tulipalohälytyksen tai muun vaaranalaisen
tilanteen syntyessä ovi oli avattava, että aikaisin seuraavana aamuna
kirjoitetaan herra Pickwickille kirje, jossa pyydetään Samille ja
herra Winklelle lupaa jäädä Bristoliin jo ilmaistussa tarkoituksessa
ja pyrkimyksessä ja pyydetään vastausta paluupostissa. Jos vastaus on
suotuisa, saavat yllämainitut asianosaiset jäädä kaupunkiin, mutta
jollei, heidän on palattava Bathiin heti kirjeen saatuaan, ja lopuksi,
että herra Winkle selvästi sitoutuu olemaan kiipeämättä ulos ikkunasta
tai uuninpiipusta ja yrittämättä muita mahdollisia pakokeinoja.

Kun nämä neuvottelut olivat päättyneet, Sam sulki oven ja lähti.

Hän oli juuri pääsemässä alakertaan, kun hän pysähtyi ja otti avaimen
taskustaan.
"Unohdin ihan maahaniskemisen", tuumi hän kääntyen puoleksi kuin
palatakseen. "Isäntä sanoi selvästi, että niin oli tehtävä.
Hämmästyttävän tyhmää minun puoleltani. Samantekevää", jatkoi hän
kasvot kirkastuen, "ehtiihän sen mainiosti huomennakin".
Nähtävästi tämän ajatuksen suuresti lohduttamana herra Weller pisti
vielä kerran avaimen taskuunsa ja laskeuduttuaan viimeiset askelmat
ilman uusia omantunnonvaivoja hän vaipui, kuten muutkin talon asukkaat,
syvän unen helmoihin.

10. luku.

HERRA SAMUEL WELLERILLE USKOTAAN LEMMENTEHTÄVÄ, JA HÄN RYHTYY

SUORITTAMAAN SITÄ — KUINKA MENESTYKSELLISESTI, NÄKYY SEURAAVASTA.

Koko seuraavan päivän Sam piti herra Winkleä aina näkyvissään varmasti
päätettyään olla irroittamatta silmiään hänestä hetkeksikään, kunnes
olisi saanut täydelliset ohjeet itse isännältä. Vaikka moinen perin
tarkka vartiointi ja Samin suuri valppaus olivatkin herra Winklestä
hyvin epämieluiset, hän piti sentään parempana sietää sitä, sillä jos
hän olisi yrittänytkin väkivaltaista vastarintaa, Sam olisi saattanut
kantaa hänet väkisin pois, johon seikkaan tämä useamman kuin yhden
kerran voimakkaasti viittasikin, koska se oli menettelytapa, jota
tarkka velvollisuudentunto pakotti häntä noudattamaan. On tuskin
lainkaan syytä epäillä, että Sam hyvin nopeasti olisi lievittänyt
omantuntonsa tuskat kantamalla herra Winklen takaisin Bathiin kädet
ja jalat nuoralla köytettyinä, jollei herra Pickwickin nopea vastaus
kirjeeseen, jonka Dowler oli vienyt perille, estänyt sellaista
toimenpidettä. Sanalla sanoen kello kahdeksan illalla astui herra
Pickwick itse "Pensaan" ravintolan kahvilahuoneeseen ja sanoi Samille
hymyillen, tämän suureksi huojennukseksi, että hän oli menetellyt ihan
oikein ja ettei hänen enää tarvinnut pitää vartiota.
"Pidin parempana tulla itse", sanoi herra Pickwick puhutellen herra
Winkleä Samin vapauttaessa hänet päällystakista ja matkahuivista, "ja
hankkia varmuuden ennen kuin sallin Samia käytettävän tässä asiassa
siitä, että teillä on vakavat ja rehelliset aikomukset tuota nuorta
neitiä kohtaan."
"Vakavat, täydestä sydämestä ja täydestä sielusta", vastasi herra
Winkle hyvin tarmokkaasti.
"Muistakaa", sanoi herra Pickwick säteilevin silmin, "että tapasimme
hänet erinomaisen ja vieraanvaraisen ystävämme kodissa! Olisi huono
kiitos leikitellä kevytmielisesti ja ilman tarpeellista hankintaa
tuon nuoren neidin tunteilla. Sitä minä en suvaitse. Sitä minä en
suvaitse."
"Sellaisia aikomuksia minulla todellakaan ei ole", huudahti herra
Winkle lämpimästi. "Olen itse harkinnut asiaa hyvin pitkän aikaa ja
tunnen, että onneni on sidottu häneen."
"Sitäpä voisi sanoa ohuesta köydestä riippumiseksi", pisti Sam Weller
väliin miellyttävästi hymyillen.
Herra Winkle näytti hiukan äkeältä tämän keskeytyksen johdosta, ja
herra Pickwick käski harmistuneesti palvelijaansa olemaan tekemättä
pilaa luonteemme parhaista tunteista, mihin Sam vastasi, ettei hän
oikeastaan tahtoisi tehdä sitä, jos hän olisi asiasta selvillä, mutta
sellaisia tunteita oli niin paljon, että hän tuskin tiesi, mikä niistä
oli paras, kun hän kuuli niitä mainittavan.
Herra Winkle kertoi sitten, mitä hänen ja Ben Allenin välillä
oli tapahtunut Arabellasta puheen ollen, selitti, että hänen
tarkoituksenaan oli päästä nuoren neidin puheille ja esittää hänelle
muodollinen rakkaudentunnustus, ja hän ilmoitti olevansa varma —
eräiden mainitun Benin hämärien viittausten ja mutinan perusteella
— siitä, että millaisten muurien sisäpuolella Arabella neiti tällä
hetkellä oleskelikin, hänet löytäisi varmimmin jostakin Dovrasin
lähistöltä. Siinä olikin koko hänen tietovarastonsa ja olettamuksensa
tässä asiassa.
Tämä hyvin heikko rihma ojennusnuorana päätettiin, että herra Weller
seuraavana aamuna lähtee löytöretkelle. Myöskin sovittiin niin, että
herra Pickwick ja herra Winkle, jotka luottivat vähemmän kykyihinsä,
kävelevät sillä välin ristiin rastiin kaupungissa ja sattumalta
pistäytyvät Bob Sawyerin luona toivoen saavansa kuulla tai nähdä
jotakin nuoren neidin olinpaikasta.
Siispä Sam Weller lähti seuraavana aamuna löytöretkelle antamatta
tehtävänsä toivottomuuden millään lailla lannistaa mieltään, ja niinpä
hän asteli katua ylös, toista alas — olimme vähällä sanoa kukkulaa
ylös ja toista alas, mutta Cliftonissa onkin kaikki ylämäkeä —
tapaamatta ketään ja mitään, joka olisi suostunut luomaan heikointakaan
valaistusta kysymyksessä olevaan asiaan. Monet olivat ne keskustelut,
joihin Sam ryhtyi tallirenkien kanssa näiden kävelyttäessä hevosia, ja
lapsenhoitajattarien kanssa, jotka tuulettivat lapsia puistikoissa,
mutta Sam ei saanut edellisistä enempää kuin jälkimmäisistäkään irti
yhtään mitään sellaista, joka olisi vähimmässäkään määrässä viitannut
hänen taitavasti tehtyjen tiedustelujensa kohteeseen. Oli paljon
nuoria neitejä hyvin monissa taloissa, ja suurimmasta osasta epäilivät
naispuoliset ja miehiset palvelijat viekkaasti, että he olivat syvästi
kiintyneet johonkuhun tai ainakin ihan valmiit kiintymään, jos sopiva
tilaisuus tarjoutuisi. Mutta kun kukaan näistä nuorista neideistä ei
ollut Arabella Allen, niin tiedot jättivät Samin ihan samalle viisauden
asteelle, jolla hän ennenkin oli ollut.
Sam ponnisteli Downsia kohti oivaa navakkaa tuulta vasten aprikoiden,
täytyikö tässä maankolkassa aina pidellä hattuaan kiinni molemmin
käsin, ja saapui varjoisaan, syrjäiseen seutuun, jonne oli istutettu
joukko pieniä, rauhallisen ja yksinäisen näköisiä huviloita. Tallinoven
ulkopuolella, pitkän sivukadun päässä, joka ei vienyt sen pitemmälle,
vetelehti tallirenki vielä puolipukeissa koettaen uskotella itselleen
tekevänsä jotakin lapiolla ja käsirattailla. Meidän on tässä kohdassa
huomautettava, että olemme tuskin milloinkaan nähneet tallin luona
joutilaanaolevaa tallirenkiä, joka ei olisi ollut suuremmassa tai
pienemmässä määrässä tällaisen eriskummallisen harhakäsityksen uhrina.
Sam tuumi, että hänen olisi yhtä hyvä puhutella tätä renkiä kuin
jotakuta toista, etenkin kun hän oli perin väsynyt kävelemisestä ja
sattui olemaan suuri mukava kivikin juuri käsikärryjä vastapäätä, niin
että hän asteli katua alas, istuutui kivelle ja aloitti keskustelun
tunnettuun helppoon ja vapaaseen tapaansa.

"Huomenta, vanha veikko", sanoi hän.

"Iltapäivää tarkoittanet", vastasi toinen muljauttaen Samiin happamen
katseen.
"Olet ihan oikeassa, vanha veikko", myönsi Sam; "iltapäivää tarkoitin.
Kuinkas hurisee?"
"No enpä juuri tunne itseäni paremmaksi sinun näkemisestäsi", vastasi
äreä tallirenki.
"Sepä on todellakin outoa", ihmetteli Sam, "sillä näytätpä perin
reippaalta ja niin eloisalta, että tekee sydämelle hyvää katsella
sinua".
Rengin hapan naama näytti tämän jälkeen vieläkin happamemmalta,
mutta ei riittävästi vaikuttaakseen Samiin, joka heti kysyi hyvin
huolestuneen näköisenä, eikö hänen isäntänsä nimi ollut Walker.

"Ei ole", vastasi renki.

"Eikö Brownkaan?" kysyi Sam.

"Ei ole."

"Entä Wilson?"

"Ei sekään", vastasi renki.

"No niin", sanoi Sam, "silloin olen erehtynyt, eikä hänellä ole kunnia
tuntea minua, vaikka niin luulin. Älä viitsi seistä täällä ulkona
kohteliaisuudesta minua kohtaan", pyyteli Sam, kun renki työnsi
rattaat pihalle ja valmistautui sulkemaan porttia. "Mukavuus ennen
kohteliaisuutta, vanha veikko; annan sulle anteeksi."
"Iskisinpä pääsi poikki puolesta kruunusta", sanoi äreä renki sulkien
portin toisen puoliskon.
"En voi suostua siihen sellaisilla ehdoilla", vastasi Sam. "Se olisi
vähintäänkin elinaikaisen hoidon ja elannon arvoinen teko ja olisi
sittenkin halpaa. Sano terveisiä sinne sisälle! Sano, etteivät odota
mua päivälliselle ja ilmoita, ettei huoli asettaa ruokaa syrjäänkään,
sillä se ehtisi jäähtyä ennenkuin tulen."
Vastaukseksi tähän renki, joka oli ennättänyt kiihtyä hyvin
vihaiseksi, mutisi haluavansa "tehdä reikiä" erään tietyn henkilön
ruumiiseen, mutta katosi panematta uhkaustaan täytäntöön ja kumautti
oven kiukkuisesti kiinni jälkeensä ollenkaan välittämättä Samin
ystävällisestä pyynnöstä, että toinen jättäisi hänelle suortuvan
hiuksistaan muistoksi.
Sam jäi istumaan isolle kivelle miettien, kuinka olisi parasta
menetellä, ja kieritellen päässään ajatusta, että olisiko kolkuttaa
kaikille oville viiden mailin matkalla Bristolista käsitellen niitä
sataviisikymmentä tai kaksisataa päivässä ja koettaa löytää neiti
Arabella Allen tätä keinoa käyttämällä, kun sattuma äkkiä heitti hänen
tielleen sen, jota hän olisi saanut istua odottamaan kokonaisen vuoden,
eikä sittenkään olisi löytänyt.
Kujaan, jossa hän istui, aukeni kolme, neljä puutarhaporttia, jotka
kuuluivat yhtä moneen taloon ja joita erottivat toisistaan vaikka
ne olivatkin erillään, vain puutarhat. Koska nämä olivat laajoja ja
avaria ja hyvin täynnä puita, eivät talot olleet ainoastaan jonkin
matkan päässä toisistaan, vaan myöskin melkein näkymättömissä. Sam
istui paikallaan silmät suunnattuina rikkakasaan, joka sijaitsi
rengin nielleen portin naapuriportilla, syvästi harkiten mielessään
nykyisen yrityksensä vaikeuksia, kun portti aukeni ja kadulle ilmestyi
palvelijatar puistelemaan joitakin vuoteenvierusmattoja.
Sam oli niin vajonnut omiin ajatuksiinsa, että on luultavaa, ettei hän
olisi kiinnittänyt nuoreen naiseen sen enempää huomiota kuin nostanut
päätään ja huomannut, että tällä oli hyvin sievä ja soma vartalo,
jollei hänen ritarillisuudentunnettaan olisi voimakkaasti kiinnostanut
se seikka, ettei tytöllä ollut apulaista ja että matot näyttivät olevan
liian painavia hänen yksinäisille voimilleen. Herra Weller oli omalla
tavallaan hyvin ritarillinen; hän oli tuskin huomannut tuon seikan, kun
hän nopeasti nousi isolta kiveltä ja läheni tyttöä.
"Hyvä ystävä", sanoi Sam hiipien luo hyvin kunnioittavan näköisenä,
"tehän runtelette kokonaan soman vartalonne, jos pudistelette yksin
tuota mattoa. Sallikaa minun auttaa teitä."
Nuori tyttö, joka kainostellen oli muka aivan tietämätön siitä,
että herrasmies oli niin lähellä, kääntyi ympäri Samin puhuessa —
epäilemättä (hän sanoi tosiaankin niin jälkeenpäin) vastatakseen
kieltävästi tuon ihan vieraan miehen tarjoukseen — kun hän sensijaan,
että olisi puhunut, peräytyi äkkiä ja päästi puoleksi tukahdutetun
huudahduksen. Sam oli tuskin vähemmän ällistynyt, sillä somamuotoisen
palvelustytön olennossa hän näki oman Valentininsa aidot piirteet, näki
herra Nupkinsin sievän palvelustytön.

"Kas, Mary, rakkaani!" sanoi Sam.

"Voi, herra Weller",. sanoi Mary, "kuinka te säikähdytitte minut!"

Sam ei vastannut sanoin tähän valitukseen, emmekä voi tarkkaan sanoa,
millä lailla hän vastasi. Tiedämme vain, että Mary sanoi lyhyen
hiljaisuuden jälkeen: "No, lopettakaa jo, herra Weller!" ja että Samin
hattu oli pudonnut maahan silmänräpäystä aikaisemmin. Näistä molemmista
merkeistä olisimme taipuvaisia päättelemään, että heidän välillään oli
vaihdettu suutelo tai useampiakin.
"Mutta kuinka te osasitte tulla tänne?" kysyi Mary, kun keskustelua,
joka oli tällä tavalla keskeytynyt, taas jatkettiin.
"Tietysti tulin sinua katsomaan, rakkaani", vastasi herra Weller
sallien tällä kertaa tunteensa voittaa totuudenrakkauden.
"Mutta mistä tiesitte, että olin täällä?" tiedusteli Mary. "Kuka on
voinut kertoa teille, että otin toisen paikan Ipswichissä ja että he
sitten muuttivat tänne saakka? Kuka kumma on voinut kertoa sen teille,
herra Weller?"
"Niin, siinäpä se pulma onkin", sanoi Sam iskien viekkaasti silmää.
"Kukapa olisi voinut kertoa sen minulle?"

"Eihän vain herra Muzzle?" uteli Mary.

"Ei suinkaan", vastasi Sam juhlallisesti päätään pudistaen, "ei hän"...

"No sitten se oli keittäjä", sanoi Mary.

"Tietystikin keittäjä", myönsi Sam.

"Mutta enpä ole ikinäni moista kuullut!" huudahti Mary.

"En minäkään", myönsi Sam. "Mutta Mary, rakkaani", tässä Samin puhetapa
muuttui hyvin tunteelliseksi, "Mary, rakkaani, minun on suoritettava
toinen, hyvin kiireellinen asia. Muistatko erään isäntäni ystävän,
herra Winklen, muistatko?"

"Senkö vihreäpukuisen?" kysyi Mary. "Muistan kyllä."

"No niin", jatkoi Sam. "Hän on kamalassa lemmentuskassa, ihan sekaisin,
melkein menehtymäisillään."

"Herra Jumala!" huudahti Mary.

"Niin on", sanoi Sam. "Mutta ei se mitään, jos vain saamme selville sen
nuoren naisen olinpaikan", ja sitten Sam kertoi, unohtuen monet kerrat
ylistämään Maryn kauneutta ja kuvailemaan niitä kauheita vaivoja,
joita oli kärsinyt sen jälkeen kun oli tytön viimeksi nähnyt, kertoi
tarkalleen herra Winklen nykyisen pulmallisen aseman.

"Oi, oi", päivitteli Mary, "moista en ole milloinkaan kuullut."

"Et tietystikään", myönsi Sam, "eikä kukaan muukaan nyt eikä
milloinkaan. Ja tässä minä nyt kiertelen kuin vaeltava juutalainen —
urheilija, josta kai olet joskus kuullut, Mary rakkaani, joka kilpaili
ajan kanssa ja joka ei milloinkaan mennyt nukkumaan — hakemassa tuota
neiti Arabella Allenia."

"Neiti ketä?" kysyi Mary hyvin hämmästyneenä.

"Neiti Arabella Allenia", toisti Sam.

"Voi, hyvä Jumala!" huudahti Mary osoittaen puutarhaporttia, jonka jörö
renki oli sulkenut jälkeensä. "Tuossahan se talo on, ja hän on asunut
täällä jo kuusi viikkoa. Heidän ensimmäinen sisäkkönsä, joka samalla
on neidin kamarineito, kertoi minulle koko jutun kerran aamulla, ennen
kuin herrasväki oli noussut ylös, pesutuvan katon yli."

"Mitä! Tuoko naapuriportti?" ihmetteli Sam. "Juuri se", vahvisti Mary.

Kuullessaan tämän uutisen Sam tuli niin liikuttuneeksi, että hänen
täytyi turvautua sievään keskustelutoveriinsa hakeakseen tukea, ja
monia pieniä rakkaudenosoituksia oli vaihdettava heidän kesken, ennen
kuin hän oli kylliksi rauhoittunut palatakseen asiaan.
"No niin", virkkoi Sam vihdoin, "jos tämä ei voita kukkotaistelua,
niin ei ikinä mikään, kuten entinen pormestari sanoi, kun pääministeri
esitti hänen rouvansa maljan päivällisten jälkeen. Tuo lähin talo!
Minulla on terveisiä hänelle, joita olen yrittänyt saattaa perille koko
päivän."
"Voi, voi!" päivitteli Mary, "mutta ette voi viedä perille niitä nyt,
sillä hän kävelee puutarhassa vain iltaisin ja silloinkin vain vähän
aikaa. Hän ei milloinkaan pääse kaupungille ilman vanhan rouvan seuraa."
Sam harkitsi asiaa muutaman hetken ja keksi lopulta seuraavan
menettelytavan: Hän palaa tänne hämärissä — jolloin Arabella
säännöllisesti oli kävelyllä — ja päästyään Maryn avulla sen talon
puutarhaan, missä Mary itse asuu, koettaa kiivetä muurin yli ja
kätkeytyä suuren päärynäpuun riippuvien oksien suojaan, jotka
kätkevät hänet kokonaan. Sieltä käsin hän sitten esittää terveisensä
ja järjestää, jos mahdollista, herra Winklen puolesta kohtauksen
seuraavaksi illaksi samaan aikaan. Suoritettuaan nämä järjestelyt
hyvin nopeasti hän auttoi Maryä kauan lykkääntyneessä mattojen
puistelemispuuhassa.
Pienten mattojen puisteleminen ei ole likimainkaan niin viatonta
hommaa kuin miltä se näyttää. Itse puistelemisessa ei liene
mitään pahaa, mutta mattojen taittaminen on hyvin petollista.
Niin kauan kuin puistelemista kestää ja molempia puistelijoita
erottaa toisistaan maton koko pituus, se on viattominta huvia, mitä
ajatella voi, mutta kun taittaminen alkaa ja välimatka asteettain
vähenee puolesta neljännekseksi ja sitten kahdeksanneksi ja sitten
kuudenneksitoistaosaksi ja lopulta kahdenneksineljättä, jos vain matto
on kyllin pitkä, se käy vaaralliseksi. Emme voi tarkkaan tietää, kuinka
monta mattoa tässä tapauksessa taitettiin, mutta uskaltanemme sanoa,
että Sam suuteli sievää palvelustyttöä ainakin yhtä monta kertaa kuin
niitä oli.
Herra Weller virkisti itseään kohtuullisesti läheisessä kapakassa,
kunnes tuli melkein hämärä, ja palasi sitten umpikujalle. Maryn
päästettyä Samin puutarhaan ja hänen saatua tältä neidiltä monta
varoitusta jalkojensa ja niskansa turvallisuuteen nähden, hän kiipesi
päärynäpuuhun odottamaan Arabellaa.
Sam sai odottaa niin kauan turhaan tuota innokkaasti varrottua
tapausta, että hän jo arveli, ettei sitä ollenkaan tapahtuisi, kun
hän kuuli hietikolta keveitä askeleita ja näki Arabellan mietteissään
kävelevän puutarhassa. Heti kun neiti saapui melkein puun kohdalle
alkoi Sam, ilmaistakseen sievästi läsnäolonsa, päästellä erinäisiä
saatanallisia ääniä, jotka kai olisivat sopineet keski-ikäiselle
henkilölle, jos tämä olisi aikaisemmasta lapsuudestaan saakka kärsinyt
kurkkutulehduksen, hinkuyskän ja keuhkotaudin yhdistelmää.
Tämän johdosta nuori neiti nopeasti katsahti siihen suuntaan mistä
peloittavat äänet kuuluivat, ja kun hänen aikaisempi säikähdyksensä ei
ollenkaan vähentynyt siitä, että hän näki miehen oksien lomassa, hän
olisi ihan varmasti lähtenyt karkuun ja hälyttänyt koko talon, jollei
pelko onneksi olisi riistänyt häneltä liikuntakykyä ja saanut häntä
vaipumaan puutarhatuolille, joka sekin kaikeksi onneksi sattui olemaan
siinä lähellä.
"Nyt hän pyörtyy", puheli Sam itsekseen aikalailla ällistyneenä. "Mitä
helkkaria se merkitsee, että noiden nuorten olentojen täytyy aina
pyörtyä juuri silloin, kun se ei mitenkään sopisi! Kuulkaapa neiti
Säärentaittaja, rouva Winkle, älkää nyt toki!"
On yhdentekevää, toivuttiko Arabellan Winklen nimen taikavoima vai
puhtaan ilman tuoreus vai jokin muisto herra Wellerin äänestä. Joka
tapauksessa hän kohotti päätään ja kysyi riutuvasti: "Kuka siellä on ja
mitä tahdotte?"
"Hys!" äänsi Sam heilauttaen itsensä aidalle ja kumartuen siinä niin
pieneen tilaan kuin suinkin saattoi, "minä vain, minä vain".

"Herra Pickwickin palvelija?" sanoi Arabella totisesti.

"Juuri sama, hyvä neiti", vastasi Sam. "Herra Winkle on melkein
sekaisin epätoivosta."

"Oh!" huokasi Arabella tullen lähemmäksi aitaa.

"Niin juuri!" vakuutti Sam. "Luulimme, että meidän viime yönä olisi
pitänyt laittaa hänet pakkopaitaan. Hän raivoaa päivät päästään ja
sanoo, että jollei hän saa nähdä teitä, ennen kuin huomisen päivän
ilta on ohi, niin hän toivoo, että hänelle tapahtuisi — jotakin
epämiellyttävää — jollei hän hukuta itseään."

"Eihän toki, herra Weller", sanoi Arabella lyöden kätensä yhteen.

"Niin hän sanoo!" jatkoi Sam. "Hän on mies, joka pitää sanansa, ja
minun mielipiteeni on, että hän tekee niin. Hän sai kuulla kaiken
teistä siltä rilliniekalta kintuntaittajalta."
"Veljeltäni!" huudahti Arabella, joka hämärästi aavisti kuvauksesta,
kenestä oli kysymys.
"En oikein tiedä, kumpi heistä on veljenne, neiti", vastasi Sam. "Onko
se se likaisempi niistä kahdesta?"
"Niin, niin, herra Weller", vastasi Arabella, "jatkakaa! Pitäkää
kiirettä, minä pyydän."
"No niin hyvä neiti; Winkle kuuli häneltä kaiken, ja isäntä on
sitä mieltä, että jos te ette kohtaa häntä hyvin pian, niin ne
kintunkatkaisijat, joista olemme puhuneet, valavat hänen päähänsä niin
paljon ylimääräistä lyijyä, että se tuhoaa kaikkien elinten kehityksen,
vaikka he jälkeenpäin pistäisivät hänet spriihinkin."
"Mutta mitä minä voin tehdä estääkseni nuo hirmuiset riidat!" huudahti
Arabella.
"Se epäilys aikaisemmasta kiintymyksestä on syynä kaikkeen", selitti
Sam, "teidän olisi parasta tavata häntä".
"Mutta kuinka? Missä?" huudahti Arabella. "En saa lähteä talosta
minnekään yksin. Veljeni on niin epäystävällinen, niin järjetön!
Tiedän, kuinka oudoilta nämä tällaiset puheet saattavat tuntua teistä,
herra Weller, mutta olen kovin onneton..." ja tässä Arabella-parka itki
niin katkerasti, että Sam kävi kovin ritarilliseksi.
"Saattaa kyllä näyttää vähän oudolta, että puhutte näistä asioista
minulle, arvoisa neiti", puheli hän hyvin innokkaasti, "mutta sen vain
voin sanoa, etten ole ainoastaan valmis, vaan halukaskin tekemään
kaiken, mikä voisi saattaa asiat paremmalle tolalle, ja vaikka pitäisi
paiskata jompikumpi kintunkatkaisija ulos ikkunasta, niin olen valmis
siihenkin."
Näin sanoessaan Sam Weller kääri hihansa, vaikka olikin äärimmäisessä
vaarassa pudota aidalta siinä hommassa, ilmaistakseen; että oli heti
valmis käymään asiaan.
Niin imartelevia kuin moiset myötätunnon ilmaukset olivatkin,
kieltäytyi Arabella kuitenkin (mikä oli merkillistä, kerrassaan
selittämätöntä Samin mielestä) käyttämästä niitä hyväkseen. Jonkin
aikaa hän jäykästi kieltäytyi myöntämästä kohtausta herra Winklelle,
vaikka Sam oli sitä niin tunteikkaasti pyytänyt, mutta vihdoin, kun
keskustelu uhkasi keskeytyä kolmannen henkilön epätervetulleeseen
saapumiseen, hän antoi Samin nopeasti ymmärtää, ilmaisten
kiitollisuutensa monella tavalla, hyvinkin mahdolliseksi, että hän
saattaisi olla puutarhassa tuntia myöhemmin seuraavana iltana.
Sam käsitti tämän oivallisesti, ja uhraten hänelle yhden kaikkein
suloisimpia hymyjään Arabella tepasteli sirosti pois jättäen Samin
hyvin syvästi ihailemaan neidon sekä ruumiillista että henkistä suloa.
Laskeuduttuaan ehein nahoin aidalta ja unohtamatta omistaa muutamaa
hetkeä omille yksityisille asioilleen samalla alueella Sam Weller
lähti parasta vauhtiaan takaisin 'Pensaaseen', missä hänen pitkällinen
viipymisensä oli aiheuttanut paljon tuumailua ja jonkin verran
hätäilyäkin.
"Meidän täytyy menetellä varovasti", sanoi herra Pickwick kuunneltuaan
tarkkaavasti Samin kertomusta, "ei itsemme, vaan nuoren neidin vuoksi.
Meidän tulee olla hyvin varovaisia."

"Meidän?" ihmetteli herra Winkle sanaa huomattavasti korostaen.

Herra Pickwickin satunnainen harmistunut ilme hänen kuullessaan tämän
huomautuksen sävyn muuttui hänen tavalliseksi hyväntahtoisuudekseen,
kun hän vastasi:

"Niin, meidän, hyvä herra! Minä lähden mukaan."

"Te!" äänsi herra Winkle.

"Minä juuri", vastasi herra Pickwick lempeästi. "Myöntäessään teille
tuon kohtauksen on nuori neiti ottanut ehkä hyvinkin luonnollisen,
mutta kuitenkin hyvin varomattoman askeleen. Jos minä, teidän molempien
ystävä, joka olen kyllin vanha ollakseni molempien asianosaisten isä,
olen läsnä, ei panettelu voi milloinkaan tämän jälkeen korottaa ääntään
häntä vastaan."
Herra Pickwickin silmissä välähteli kunniallinen riemastus hänen
oman varovaisuutensa vuoksi hänen näin puhuessaan. Herra Winkleä
liikutti tuo ystävän nuorta lemmittyä kohtaan osoitetun hienotunteisen
kunnioituksen piirre, ja hän tarttui herra Pickwickin käteen arvonannon
tuntein, jotka hipoivat ihailua.

"Teidän on tultava mukaan", sanoi herra Winkle.

"Tulen kyllä", sanoi herra Pickwick. "Sam, laita valmiiksi
päällystakkini ja huivini ja käske vaunujen odottaa ovella
huomenillalla, pikemmin aikaisemmin kuin välttämättömästi on tarpeen,
jotta ehdimme perille hyvissä ajoin."
Herra Weller kosketti hattuaan merkiksi siitä, että hän tottelee, ja
lähti pois valmistamaan kaikkea, mikä oli tarpeen matkaa varten.
Ajopelit olivat täsmälleen paikoillaan määrättyyn aikaan, ja
autettuaan asianmukaisesti herra Pickwickin ja herra Winklen vaunuihin
Sam istuutui ajajan viereen. He pysähtyivät, kuten oli sovittu,
noin neljännesmailin päähän kohtauspaikalta, ja käskettyään ajajaa
odottamaan he kulkivat jalan jäljellä olevan matkan.
Yrityksen tällä asteella herra Pickwick otti, osoittaen hymyillen
ja muilla merkeillä mitä suurinta itsetyytyväisyyttä, taskustaan
salalyhdyn, jonka hän oli varustanut erikoisesti tähän tilaisuuteen
ja jonka suurenmoista koneellista kauneutta hän alkoi selitellä herra
Winklelle heidän kävellessään eteenpäin, aika suureksi hämmästykseksi
niille harvoille kulkijoille, joita he kohtasivat tiellä.
"Olisinpa ollut paremmassa asemassa yöllä viime puutarharetkelläni, jos
minulla olisi ollut mukanani tällainen kapine, vai mitä, Sam?" kysyi
herra Pickwick katsellen hyväntuulisesti seuraajaansa, joka asteli
takana.
"Somia kapineita kyllä, jos niitä hoidetaan huolellisesti", vastasi
herra Weller, "mutta jollette halua, että teidät nähdään, niin arvelen
niiden olevan hyödyllisempiä kynttilöiden sammuttua kuin palaessa."
Samin huomautus näytti sattuvan herra Pickwickiin, sillä hän pisti
lyhdyn taas taskuunsa, ja he kävelivät eteenpäin hiljaisuuden
vallitessa.
He kulkivat kujan loppupäätä kohti, ja oli sangen pimeä. Herra Pickwick
otti kerran tai pari lyhdyn esiin heidän haparoidessaan eteenpäin, ja
se heitti hyvin loistavan, pienen, noin jalan paksuisen valokeilan.
Sitä oli soma katsella, mutta sillä näytti olevan se vaikutus, että
heitä ympäröivät esineet kävivät vieläkin pimeämmiksi kuin ennen.
Vihdoin he saapuivat ison kiven luo. Siihen kehoitti Sam isäntäänsä ja
herra Winkleä istuutumaan siksi aikaa kun hän lähtee tiedustelemaan ja
ottamaan selville, joko Mary on odottamassa.
Viivyttyään viisi tai kymmenen minuuttia Sam palasi sanomaan, että
portti oli auki ja kaikki rauhallista. Seuraten häntä varovaisin
askelin huomasivat herrat Pickwick ja Winkle jo olevansa puutarhassa.
Tässä jokainen sanoi "Hys!" hyvin moneen kertaan, ja kun se oli tehty,
ei kenelläkään näyttänyt olevan erikoisen selvää käsitystä siitä, mihin
nyt olisi ryhdyttävä.
"Onko neiti Allen nyt puutarhassa, Mary?" kysyi herra Winkle hyvin
levottomana.
"En tiedä, herra", vastasi sievä palvelustyttö. "Parasta tällä kertaa,
että herra Weller auttaa teidät puuhun. Herra Pickwick on ehkä hyvä ja
katselee, ettei kukaan tule katua pitkin, ja minä vartioin puutarhan
toisella puolella. Hyvä Jumala, mitä tuo on?"
"Tuo kirottu lamppu saattaa meidät kaikki hengiltä", huudahti Sam
kiukustuneesti. "Katsokaapa tarkoin, mitä teette, hyvä herra! Nyt juuri
lähetitte valosäteen ihan suoraan salin ikkunasta sisään."
"Hyvänen aika!" sanoi herra Pickwick kääntyen äkkiä syrjään, "en minä
sitä aikonut".

"No nyt se valaisee seuraavaa taloa, herra", torui Sam.

"Herrajee!" huudahti herra Pickwick taas pyörähtäen ympäri.

"Nyt se paistaa talliin, ja ne luulevat, että talli palaa", sanoi Sam.
"Sulkekaa se toki, herra! Ettekö osaa?"
"Tämäpä on kummallisin lyhty, mitä milloinkaan eläessäni olen nähnyt!"
huudahti herra Pickwick ihan hämmentyneenä vaikutuksista, joita hän oli
aiheuttanut niin tarkoituksettomasti. "En ole milloinkaan nähnyt näin
voimakasta heijastinta."
"Se käy ihan liian voimakkaaksi meille, jos pidätte sitä loistamassa
tuolla lailla, herra", vastasi Sam, kun herra Pickwickin vihdoinkin
kauan ponnisteltuaan onnistui sulkea verho. "Kuulen nuoren neidin
askeleet. Nyt, herra Winkle, kiireesti aidalle!"
"Seis, seis!" sanoi herra Pickwick. "Minun täytyy ensiksi puhua hänen
kanssaan. Auta minut aidalle, Sam."
"Hiljalleen, herra", virkkoi Sam asettaessaan päänsä kiviaitaa vasten
ja laittaen selästään laiturin. "Nouskaa tuon kukkaruukun päälle,
herra. Ja sitten ylöspäin."

"Pelkään, että vahingoitan sinua, Sam", sanoi herra Pickwick.

"Välipä minulla, herra", vastasi Sam. "Antakaa hänelle kätenne, herra
Winkle. Vakavasti, herra, vakavasti! Se on tämän hetken tunnus!"
Samin näin puhuessa onnistui herra Pickwickin osoittamalla ihan
yliluonnollista notkeutta hänen ikäisekseen ja painoisekseen
herrasmieheksi päästä Samin olkapäille. Sam kohottausi hiljalleen
seisomaan, herra Pickwick piti kovasti kiinni muurin harjasta ja
herra Winkle tiukasti hänen jaloistaan, ja niin saivat he yhteisin
ponnistuksin nostetuksi hänen silmälasinsa juuri aidan harjan
yläpuolelle.
"Rakas lapsi", sanoi herra Pickwick katsellen aidan yli ja nähdessään
Arabellan sen toisella puolella. "Älkää säikähtykö, rakas lapsi. Minä
täällä vain olen."
"Pyydän, menkää pois, herra Pickwick", sanoi Arabella. "Käskekää niitä
kaikkia menemään pois. Minua peloittaa ihan kamalasti. Hyvä, rakas
herra Pickwick, älkää jääkö siihen. Te putoatte ja tapatte itsenne ihan
varmasti."
"Älkää nyt hätäilkö, hyvä lapsi", sanoi herra Pickwick viihdytellen.
"Ei ole minkäänlaista pelon syytä, vakuutan teille. Seiso lujasti,
Sam", jatkoi herra Pickwick katsoen alas.
"Kaikki hyvin, herra", vastasi Sam. "Älkää olko siellä kauemmin kuin
mitä ankarin välttämättömyys vaatii. Olette vähän raskaanpuoleinen."
"Vielä hetkinen, Sam", vastasi herra Pickwick. "Halusin vain teidän
tietävän, rakas lapsi, etten olisi sallinut nuoren ystäväni tavata
teitä näin salaisesti, jos asema, mihin olette joutunut, olisi suonut
hänelle valittavaksi jonkin muun vaihtoehdon; ja jos tämän askeleen
sopimattomuus aiheuttaa teille joitakin epämieluisia seurauksia, rakas
lapsi, niin tuottanee teille tyydytystä tietää, että minä olen läsnä.
Siinä kaikki, rakas lapsi!"
"Olen todella hyvin kiitollinen teille, herra Pickwick, hyvyydestänne
ja huolenpidostanne", vastasi Arabella kuivaten kyyneleensä
nenäliinallaan. Hän olisi luultavasti sanonut paljon enemmänkin, jollei
herra Pickwickin pää olisi kadonnut perin äkillisesti sen johdosta,
että hän oli astunut harhaan Samin olkapäällä, joka askel auttoi hänet
äkkiä maahan. Hän oli kuitenkin heti jaloillaan, ja pyytäen herra
Winkleä pitämään kiirettä ja saamaan kohtauksen päätökseen hän juoksi
kadulle vartioimaan täynnä nuoruuden intoa ja rohkeutta. Tilaisuuden
innostamana oli herra Winkle yhtäkkiä muurin harjalla pysähtyen vain
sanomaan, että Samin pitäisi pitää hyvää huolta isännästään.
"Kyllä minä hänestä huolehdin", vastasi Sam. "Jättäkää hänet vain minun
hoiviini."

"Missä hän on? Mitä hän tekee, Sam?" kyseli herra Winkle.

"Siunatkoon hänen vanhoja sääryksiään", vastasi Sam katsellen ulos
puutarhan portista. "Hän pitää vahtia kujalla kädessään tuo salalyhty,
kuin ystävällinen Guy Fawkes. En ole ikinäni nähnyt sellaista kunnon
ukkoa. Vieköön minut hiisi, jollei hänen sydämensä ole syntynyt
viittäkolmatta vuotta myöhemmin kuin hänen ruumiinsa!"
Herra Winkle ei pysähtynyt kuuntelemaan ystävänsä ylistystä. Hän
oli hypännyt aidalta, heittäytynyt Arabellan jalkoihin ja selitteli
tunteensa vilpittömyyttä niin kaunopuheisesti, että se olisi vetänyt
vertoja itse Pickwickillekin.
Sillävälin kuin tällaisia asioita tapahtui ulkoilmassa, istui muudan
vanha, tieteitä harrastava herra kirjastossaan parin, kolmen talon
päässä kirjoittaen filosofista tutkimusta ja silloin tällöin kostuttaen
työnsä kuivuutta lasillisella valkoviiniä, jota oli arvokkaan
näköisessä pullossa hänen vieressään. Luomisvaivoissa tuo vanha herra
silmäili milloin kattoa, milloin permantoa ja seiniä, ja kun ei katto,
ei matto eivätkä seinät antaneet vaadittua innoitusmäärää, hän katseli
ulos ikkunasta.
Eräänä tuollaisena ajatuksen seisaushetkenä tieteellinen herra
katseli hajamielisesti synkkää ulkoista pimeyttä, kun hän suureksi
hämmästyksekseen havaitsi hyvin kirkkaan valon liitelevän ilmassa
vähän maanpinnan yläpuolella ja katoavan melkein samassa. Lyhyen ajan
kuluttua ilmiö taas uudistui, eikä vain kerran tai kahdesti, vaan monta
kertaa. Vihdoin tieteellinen herra laski kynänsä kädestään ja alkoi
harkita, mistä luonnollisista syistä tuo ilmiö mahtaisi johtua.
Meteoreja nuo valot eivät olleet: siihen ne olivat liian alhaalla. Ne
eivät olleet kiiltomatoja: liian suuria. Ne eivät olleet virvatulia,
eivät tulikärpäsiä eivätkä ilotulitusta. Mitä ne saattoivat olla?
Joitakin omituisia ja ihmeellisiä luonnonilmiöitä, joita ainoakaan
filosofi ei ollut ennen nähnyt, sellaista, minkä keksiminen oli varattu
yksinomaan hänelle ja mikä tekisi hänen nimensä kuolemattomaksi,
kun hän kuvailisi sen jälkimaailmalle. Tämän ajatuksen vallassa
tieteellinen herra tarttui taas kynäänsä ja merkitsi paperille
muutamia muistiinpanoja noista verrattomista ilmiöistä, päivän, hetken
minuutin ja tarkan sekuntimäärän, milloin ne olivat näyttäytyneet.
Näistä kaikista piti tulla aineksia laajaan, oppineeseen ja ahkeran
tutkimuksen täyttämään tieteelliseen tutkielmaan, joka hämmästyttäisi
kaikkia ilmatieteilijöitä, mitä ikinä eli ja hengitti sivistyneen
maailman millään kulmalla.
Hän heittäytyi taaksepäin mukavassa nojatuolissaan vaipuen ajattelemaan
tulevaa suuruuttaan. Salaperäinen valo ilmestyi taas kirkkaampana
kuin kertaakaan ennen tanssien, kaikesta päättäen, kujaa ylös ja
alas, poiketen puolelta toiselle ja liikkuen kehässä, joka oli yhtä
oikullinen kuin pyrstötähden rata.
Tieteellinen herra oli naimaton. Hänellä ei ollut vaimoa, jonka hän
olisi voinut kutsua huoneeseen hämmästymään, niin että hän soitti
palvelijaansa.
"Pruffle", sanoi oppinut herra, "ilmassa on tänään jotakin merkillistä.
Näittekö sen?" jatkoi hän osoittaen ulos ikkunasta, kun valo taas näkyi.

"Näin kyllä, herra."

"Mitä ajattelette siitä, Pruffle?"

"Mitäkö ajattelen?"

"Niin. Tehän olette kasvanut tällä paikkakunnalla. Mitä pidätte
valoilmiöiden syynä?"
Oppinut herra odotti hymyillen Prufflen vastaavan, että hän ei voisi
keksiä niille mitään syytä. Pruffle mietti.

"Sanoisinpa, että siellä on varkaita, herra", virkkoi hän viimein.

"Olette hupsu ja saatte mennä pois", sanoi tieteellinen herra.

"Kiitoksia herra", sanoi Pruffle. Ja hän meni pois.

Mutta tieteellinen herra ei saanut rauhaa ajatukselta, että syvällinen
tutkielma, jota hän oli suunnitellut, menisi hukkaan maailmalta,
kuten varmasti tapahtuisi, jollei kekseliään herra Prufflen otaksumia
tukahdutettaisi heti kapaloihinsa. Hän pisti hatun päähänsä ja asteli
nopeasti puutarhaan päättäen ottaa asiasta selon syntyjä syviä myöten.
Nytpä juuri ennen kuin tieteellinen herrasmies astui puutarhaan
oli herra Pickwick juossut pitkin kujaa niin nopeasti kuin pääsi,
ilmoittaakseen sen väärän tiedon, että joku oli tulossa sieltä päin,
ja oli silloin tällöin avannut lyhdyn varjostimen pysyäkseen kaukana
ojista. Hälytys oli tuskin annettu, kun herra Winkle kiipesi takaisin
aidan yli, Arabella juoksi taloon, puutarhan portti sulkeutui ja
kaikki kolme seikkailijaa pyrkivät parhaansa mukaan kujaa alas, kun he
äkkiä säpsähtivät nähdessään tieteellisen herran avaamassa puutarhansa
porttia.
"Pysähtykää hetkeksi", kuiskasi Sam, joka tietysti oli ensimmäisenä
joukossa. "Näyttäkääpä valoa sekunnin ajan!"
Herra Pickwick teki kuten pyydettiin, ja kun Sam näki miehen pään hyvin
varovasti kurkistavan ulos puolen kyynärän päässä omastaan, hän iski
siihen kevyesti nyrkillään, niin että se kumeasti kolahti porttiin.
Toimitettuaan tämän urotyön hyvin nopeasti ja näppärästi Sam nosti
herra Pickwickin selkäänsä ja seurasi herra Winkleä kujaa alas niin
kiireesti, että se ottaen huomioon hänen kantamuksensa, oli suorastaan
hämmästyttävä.
"Joko olette saanut henkenne vetämään, herra?" kysyi Sam, kun he olivat
päässeet kadun päähän.

"Kyllä, kyllä jo", vastasi herra Pickwick.

"Tulkaa mukaan sitten, herra", sanoi Sam asettaen isäntänsä taas omille
jaloilleen. "Tulkaa keskeemme. Ei ole puoltakaan mailia juostavana.
Ajatelkaa, että voitatte palkinnon, herra! Ja nyt liikkeelle!"
Täten rohkaistuna herra Pickwick käytti koipiaan parhaansa mukaan.
Sanottakoon kaikessa ystävyydessä, että musta säärystinpari ei ole
milloinkaan kiitänyt maata pitkin niin tyylikkäästi kuin herra
Pickwickin käyttämä tässä muistettavassa tilaisuudessa.
Vaunut odottivat, hevoset olivat levänneet, tiet olivat hyvät ja
ajomies altis ajamaan. Koko seurue saapui ehein nahoin "Pensaaseen",
ennen kuin herra Pickwick oli ehtinyt päästä hengästyksestään.
"Ja nyt heti sisään, herra", sanoi Sam auttaessaan isäntäänsä
vaunuista. "Älkää jääkö hetkeksikään kadulle tämän urheilukokeen
jälkeen! Suokaa anteeksi, herra", jatkoi Sam hattuaan kohottaen, kun
herra Winkle laskeutui vaunuista. "Toivon, ettei ollut olemassa sitä
aikaisempaa kiintymystä?"
Herra Winkle tarttui vaatimattoman ystävänsä käteen ja kuiskasi hänen
korvaansa: "Kaikki on hyvin, Sam, kaikki." Tämän jälkeen herra Weller
napsautti kolmesti nenäänsä merkiksi siitä, että hän oli ymmärtänyt,
hymyili, iski silmää ja rupesi asettelemaan vaunun askelmia paikoilleen
mitä eloisinta tyydytystä ilmaisevin elein.
Taas tieteellisestä herrasmiehestä puhuaksemme, hän väitti
mestarillisessa tutkielmassa, että nuo ihmeelliset valot olivat
sähköilmiöitä ja todisti sen selvästi kertomalla, kuinka valon
välähdys tanssi hänen silmiensä edessä, kun hän pisti päänsä ulos
portista ja kuinka hän sai iskun, joka saattoi hänet tajuttomaksi
neljännestunniksi. Tämä esitys ilahdutti kaikkia tieteellisiä seuroja
rajattomasti ja aiheutti, että sen tekijää aina senjälkeen pidettiin
tieteen valona.

11. luku

VIE HERRA PICKWICKIN UUTEEN EIKÄ SUINKAAN MIELENKIINTOA VAILLA OLEVAAN

KOHTAUKSEEN ELÄMÄN SUURESSA NÄYTELMÄSSÄ.

Muu osa herra Pickwickin Bathissa oleskeluun varaamasta ajasta
kului ilman mitään mainitsemisen arvoisia tapahtumia. Loppuvuoden
istuntokausi alkoi. Sen ensimmäisen viikon lopulla herra Pickwick ja
hänen ystävänsä palasivat Lontooseen, ja ensinmainittu herra asettui,
tietystikin Sam mukanaan, heti vanhaan asuntoonsa "Yrjänään ja
Korppikotkaan".
Kolmantena aamuna heidän saapumisensa jälkeen, juuri kun kaikki
kaupungin kellot löivät kukin erikseen yhdeksän ja yhteensä noin
yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän, Sam oli nauttimassa raitista
ilmaa ravintolan pihalla. Silloin ajoivat pihaan vastamaalatut,
kummalliset ajopelit, joista hyppäsi hyvin notkeasti, heittäen ohjakset
vieressään istuvalle lihavalle miehelle, kummallisen näköinen herra,
joka näytti olevan tehty vaunuja kuten vaunut häntä varten.
Ajopelit eivät oikeastaan kuuluneet mihinkään tunnettuun ryhmään
alallaan, mutta niissä olikin hiukkanen jokaisen luonnetta. Ne oli
maalattu kirkkaan keltaisiksi, aisat ja pyörät mustajuovaiset, ja
ajaja istui, oikeauskoiseen urheilumaiseen tapaan, pieluksilla, jotka
oli ladottu pari jalkaa ajopelien etulautaa korkeammalle. Hevonen oli
raudikko, sangen reippaan näköinen konkari, mutta siinä oli kuitenkin
jotakin kiukkuista ja itsepäistä, mikä soveltui sekä vaunuihin että
niiden isäntään.
Vaunujen isäntä itse oli noin nelikymmenvuotias mies, jolla oli musta
tukka ja huolellisesti kammattu poskiparta. Hänellä oli erikoisen upea
puku yllään, koko joukko korutavaroita — kaikki noin kolme kertaa
kookkaampia kuin ne, joita herrasmiehet tavallisesti käyttävät — ja
kaiken kruununa nukkainen päällystakki. Vaunuista astuessaan hän pisti
vasemman kätensä tämän päällystakin taskuun ottaen oikealla toisesta
taskustaan hyvin vaalean ja kiiltävän silkkinenäliinan, jolla pyyhki
kengistään pari kolme tomuhiukkasta ja jonka hän sitten puristi
käteensä palloksi alkaen kiivetä pihaa ylös.
Samilta ei ollut jäänyt huomaamatta, että tämän henkilön vaunuista
noustessa oli nukkavierun näköinen mies, jolla oli yllään ruskea
päällystakki, mistä puuttui muutamia nappeja, ja joka oli vetelehtinyt
tähän saakka kadun toisella puolen, tullut kadun yli ja jäänyt
seisomaan aivan lähelle. Sam hiukan enemmän kuin epäili herrojen
käynnin tarkoitusta, astui siis ennen heitä "Yrjänään ja Korppikotkaan"
ja tehden äkillisen täyskäännöksen asettui keskelle sisäänkäytävää.
"No, no, veikkoseni!" sanoi nukalliseen päällystakkiin pukeutunut mies
käskevästi koettaen samalla töytäistä Samia syrjään ja päästä hänen
ohitseen.
"Mitä, herra, mistä on kysymys?" vastasi Sam maksaen töytäisyn
korkoineen.
"Älkääpä tässä vehkeilkö, hyvä mies! Minua ei sovi kohdella sillä
tavoin", sanoi nukallista takkia käyttävä mies koroittaen äänensä ja
valahtaen ihan valkoiseksi. "Tänne, Smouch!"
"Mitäs täällä on tekeillä?" ärjyi ruskeatakkinen mies, joka oli
vähitellen hiipinyt pihan poikki tämän lyhyen sananvaihdon aikana.
"Tämä nuori mies vain on hävytön", sanoi päällysmies ja töytäisi taas
Samia.
"Jättäkääpä tuo peli", murisi Smouch vuorostaan tuupaten Samia, mutta
kovemmin.
Tällä viimeisellä töytäyksellä oli se vaikutus, jonka kokenut Smouch
oli odottanut sen tuottavankin, sillä kun Sam alttiina vastaamaan
kohteliaisuuteen painoi mainitun herran olemusta ovenpieltä vasten,
päällysmies hiipi ohi ja ohjasi kulkunsa tarjoiluhuoneeseen, jonne Sam,
vaihdettuaan muutaman ytimekkään huomautuksen herra Smouchin kanssa,
heti seurasi häntä.
"Hyvää huomenta, rakas ystävä", puhutteli päällysmies tarjoilupöydän
ääressä odottavaa nuorta naista Botany Bayssa[5] opittuun rentoon
tapaan ja Uuden Etelä-Walesin kohteliaisuudella, "missä herra
Pickwickin huone on?"
"Vie hänet sinne", sanoi baarityttö tarjoilijalle uhraamatta kuitenkaan
toista katsetta hienostelijalle vastaukseksi hänen kysymykseensä.
Tarjoilija näytti tietä yläkerrokseen, niinkuin häntä oli käsketty, ja
nukkaista takkia käyttävä mies seurasi kintereillään Sam, joka koko
ajan portaita kiivetessä ilmaisi monenlaisin liikkein äärimmäisintä
ylenkatsetta ja uhmailua palvelijattaren ja muiden katselijoiden
sanomattomaksi hilpeydeksi. Herra Smouch, jota käheä yskä kiusasi, jäi
alas rykimään eteiseen.
Herra Pickwick oli vuoteessaan sikeässä unessa, kun hänen varhainen
vieraansa astui huoneeseen Samin seurassa. Heidän tulonsa aiheuttama
kolina herätti hänet.

"Partavettä, Sam!" sanoi herra Pickwick vuodeverhojen takaa.

"Ajakaa pian partanne", sanoi vieras vetäen syrjään toisen verhon
vuoteen pääpuolesta. "Olen saanut määräyksen pidättää teidät Bardellin
jutun vuoksi. Tässä se on! Ihan tavallista laatua. Tässä on korttini.
Arvelen, että lähdette mukaan."
Kopauttaen herra Pickwickiä ystävällisesti olalle heitti sheriffin
apulainen (sillä sellainen hän oli) korttinsa peitteelle ja otti
liivintaskustaan kultaisen hammastikun.
"Namby kuuluu nimi", sanoi sheriffin apulainen, kun herra Pickwick otti
silmälasinsa tyynyn alta ja asetti ne nenälleen lukeakseen kortin.
"Namby, Bell Alley, Coleman Street."
Tällä kohtaa Sam Weller, jonka silmät tähän asti olivat olleet
kiintyneet herra Nambyn komeaan hattuun, puuttui asiaan.

"Oletteko kveekari, herra?" kysyi hän.[6]

"Annanpa teidän tietää, mikä olen, ennen kuin olen selvittänyt asiat
kanssanne", vastasi suuttunut oikeudenpalvelija. "Opetanpa teille
ihmistapoja, senkin lurjus, jonakin kauniina aamuna."
"Kiitoksia paljon", sanoi Sam. "Samoin minä teille. Ottakaa hattu pois
päästänne!"
Näin sanoen herra Weller mitä näppärimmin sinkautti herra Nambyn
"pääkappaleen" huoneen toiseen päähän niin voimakkaasti, että herra
Namby oli vähällä niellä kultaisen hammastikkunsa kaupanpäällisiksi.
"Ottakaa huomioon tämä, herra Pickwick", sanoi ällistynyt viranomainen
haukkoen ilmaa. "Palvelijanne on hyökännyt kimppuuni virantoimituksessa
ollessani teidän huoneessanne. Olen ruumiillisessa vaarassa. Vaadin
teitä todistamaan tämän."
"Älkää todistako mitään, herra", keskeytti Sam. "Sulkekaa silmänne
hyvin tiukkaan, herra. Heittäisinpä hänet mielelläni ikkunasta ulos,
vaikka hän ei pääsekään putoamaan kovin kauas, kun nuo pahuksen
räystäät..."
"Sam", tiuskaisi herra Pickwick äkäisesti, kun hänen palvelijansa
osoitti monenlaisia vihamielisyyden merkkejä, "jos sanot sanankaan tai
puutut vähimmälläkään tavalla tähän henkilöön, erotan sinut paikalla
palveluksestani".

"Mutta herra...", yritti Sam.

"Suu kiinni", keskeytti herra Pickwick. "Ota hattu ylös!"

Mutta siitä Sam kieltäytyi ehdottomasti ja päättävästi, ja kun hän
oli saanut ankarat torat herraltaan, taipui oikeudenpalvelija, koska
hänellä oli kiire, itse ottamaan sen lattialta päästäen ilmoille
suuren joukon uhkauksia Samia kohtaan, jotka tämä herra kuitenkin otti
vastaan ihan rauhallisesti huomauttaen vain, että jos herra Namby vielä
suvaitsee panna hatun päähänsä, hän paiskaa sen ensi viikon loppupäähän
saakka. Arvellen ehkä, että tällainen toimenpide saattaisi tuottaa
hänelle itselleen ikävyyksiä, herra Namby luopui antamasta Samille
tilaisuutta langeta kiusaukseen ja tyytyi heti senjälkeen kutsumaan
Smouchin huoneeseen. Ilmoitettuaan tälle, että pidätys oli suoritettu
ja että hän saa odottaa vankia, kunnes tämä on pukeutunut, Namby kömpi
ulos. Vaatien happamesti herra Pickwickiä "liikkumaan niin vilkkaasti
kuin osasi, sillä aika on täpärällä", Smouch otti tuolin oven eteen
ja istui siinä, kunnes toinen oli lopettanut pukeutumisen. Sitten
lähetettiin Sam hakemaan katetut vuokravaunut, ja niissä kolmikko
lähti Colemankadulle, Oli onni, että matka oli niin lyhyt, sillä
paitsi sitä, ettei herra Smouchille ollut suotu erikoisen viehättävää
seurustelutaitoa, hän oli todellakin epämiellyttävä seuratoveri
tällaisessa ahtaassa tilassa sen ruumiillisen heikkouden takia, johon
olemme toisessa paikassa viitanneet.
Kun vaunut sitten olivat kääntyneet hyvin ahtaalle ja pimeälle kadulle,
ne pysähtyivät talon kohdalle, jossa oli rautaristikot kaikissa
ikkunoissa ja portinpielet koristetut nimellä ja arvonimellä: "Namby,
Lontoon sheriffin apulainen". Kun sisemmän portin oli avannut mies,
joka hyvin olisi käynyt herra Smouchin laiminlyödystä kaksoisveljestä
ja joka oli varustettu isolla portin avaimella, vietiin herra Pickwick
"kahvilaan".
Kahvilana oli kadunpuoleinen oleskeluhuone, ja sen olennaisimmat
piirteet olivat tuore hiekka ja piintynyt tupakanhaju. Herra Pickwick
kumarsi kaikille kolmelle henkilölle, jotka istuivat huoneessa hänen
sisään tullessaan, ja lähetettyään Samin hakemaan Perkeriä hän vetäytyi
pimeään nurkkaan ja katseli sieltä hiukan uteliaana uusia seuralaisiaan.
Yksi heistä oli vielä melkein poikanen, yhdeksäntoista ja
kahdenkymmenen välillä, joka — vaikka kello oli vasta kymmenen — joi
giniä ja vettä ja poltteli sikaria, joita huveja hän tulehtuneista
kasvoistaan päättäen oli harrastanut hyvin vakavasti parina, kolmena
viimeksikuluneena ikävuotenaan. Häntä vastapäätä, kohennellen tulta
oikean kenkänsä kärjellä, oli raa'an ja alhaisen näköinen, noin
kolmenkymmenen ikäinen nuori mies, jonka kasvot olivat likaiset ja
ääni käheä. Hänellä oli nähtävästi se maailmantuntemus ja se käytöksen
viehättävä vapaus, jonka saattaa hankkia kapakan saleissa ja kolmannen
luokan biljardeissa. Kolmas huoneessa olija oli keski-ikäinen, hyvin
vanhassa mustassa puvussa kyhjöttävä, riutunut ja kalpea mies, joka
käveli lakkaamatta edestakaisin pysähtyen vain silloin tällöin
katselemaan hyvin huolestuneesti ulos ikkunasta, ikään kuin olisi
odottanut jotakin, ja sitten taas jatkaen kävelyään.
"Teidän olisi tainnut olla parasta lainata partaveistäni tänä aamuna,
herra Ayresleihg", sanoi mies, joka kohensi tulta iskien silmää
ystävälleen nuorukaiselle.
"Kiitos vain, en usko sitä tarvitsevani. Toivonpa, että pääsen ulos jo
tunnin kuluttua tai niillä main", vastasi toinen kiireellisesti. Astuen
sitten taas ikkunaan ja palaten vielä kerran pettyneenä hän huokasi
syvään ja lähti huoneesta, jolloin molemmat muut purskahtivat kaikuvaan
nauruun.
"Enpä ikinä ole nähnyt mitään noin hassua", sanoi se herra, joka oli
tarjonnut partaveistä ja jonka nimi osoittautui olevan Price. "En
milloinkaan."
Herra Price vahvisti tämän vakuutuksen kirouksella ja nauroi sitten
taas, jolloin tietysti poika (joka piti seuralaistaan maailman
reiluimpana miehenä) myöskin nauroi.
"Voinette tuskin uskoa", sanoi Price herra Pickwickille, "että tuo
vekkuli on ollut täällä eilispäivästä viikon eikä ole kertaakaan vielä
ajanut partaansa, koska hän on ihan varma siitä, että hän pääsee pois
puolen tunnin kuluttua viimeistään ja uskoo, että hän voi siirtää
parranajon siksi, kunnes on päässyt kotiin?"
"Miesparka!" virkkoi herra Pickwick. "Ovatko hänen edellytyksensä
päästä vaikeuksistaan todellakin niin suuret?"
"Piru vieköön sellaiset edellytykset", vastasi Price. "Hänellä ei ole
sellaisen varjon puoliskoakaan. En tahtoisi antaa tätäkään hänen
edellytyksistään päästä kävelemään kadulle tästä kymmenen vuoden
kuluttua."

Tässä herra Price napsautti sormiaan vähäksyvästi ja soitti kelloa.

"Antakaa minulle paperia, Crookey", sanoi herra Price palvelijalle,
joka puvultaan ja yleiseltä ulkonäöltään muistutti jonkinlaista
vararikon tehneen härkäkauppiaan ja maksukyvyttömän karjanajajan
välimuotoa, "ja lasi viinaa ja vettä! Kuuletteko, Crookey? Aion
kirjoittaa isälleni, ja minun täytyy saada mielenrohkaisua, taikka en
kykene piirtelemään kyllin vaikuttavaa sille ukkelille."
Tarpeetonta sanoa, että nuorukainen ihan vääntelehti naurusta tämän
huvittavan puheen kuullessaan.
"Se on oikein", sanoi herra Price. "Suru pois! Hauskoja päiviä, vai
mitä?"

"Mainioita!" myönsi nuorukainen.

"Teissä on sisua", ihasteli Price. "Olette kai nähnyt yhtä ja toista
elämässänne?"
"Luulenpa melkein!" kehaisi nuorukainen. Hän oli katsellut sitä kapakan
oven likaisen lasin läpi.
Herra Pickwickiä inhotti tuo keskustelu aika lailla samoin kuin noiden
kahden olion ulkonäkö ja käytös, ja hän oli juuri kysymäisillään,
eikö hän voisi saada yksityistä oleskeluhuonetta, kun kaksi tai
kolme miellyttävän näköistä vierasta astui sisään. Nämä nähdessään
nuorukainen heitti sikarinsa tuleen, kuiskasi herra Pricelle, että he
olivat saapuneet "laittamaan hänen asiaansa kuntoon" ja lähti heidän
luokseen pöydän ääreen huoneen toiseen päähän.
Näytti kuitenkin siltä, ettei asioita laitettaisikaan kuntoon ihan
niin nopeasti kuin nuorukainen oli arvellut, sillä seurasi hyvin
pitkä keskustelu, josta herra Pickwick ei voinut olla kuulematta
eräitä vihaisia yksityiskohtia paheellisesta elämästä ja uudistetusta
anteeksiannosta. Vihdoin seuran vanhin herra viittasi hyvin selvästi
johonkin Whitecross katuun, minkä johdosta nuorukainen luonnostaan,
röyhkeydestään ja elämäntuntemuksestaankin huolimatta painoi päänsä
pöytään ja ulvoi surkeasti.
Hyvin tyytyväisenä siihen, että nuorukaisen röyhkeys oli niin pian
masentunut ja hänen äänensä ylentynyt, soitti herra Pickwick kelloa ja
hänet vietiin omasta pyynnöstään yksityiseen odotushuoneeseen, jossa
oli kalustona matto, pöytä, tuoleja, kaappi ja sohva ja jota koristi
peili ja useat vanhat kuparipiirrokset. Täällä hänellä oli ilo kuulla
päänsä yläpuolella herra Nambyn soittelevan taffelipianoa sillä aikaa
kun aamiaista valmisteltiin. Sen saavuttua saapui herra Perkerkin.
"Ahaa, hyvä herra Pickwick", sanoi pieni mies, "vihdoinkin häkissä, vai
mitä? No niin, no niin, enpä ole oikeastaan pahoillani siitä, sillä
nyt tekin huomaatte tämän menettelynne mahdottomuuden. Olen merkinnyt
muistiin kulujen ja korvausmäärän summan, joiden vuoksi asiaan
ryhdyttiin, ja meidän on paras järjestää kaikki heti menettämättä
vähääkään aikaa. Luulenpa, että Namby on tähän aikaan tullut kotiin.
Mitä arvelette, hyvä herra Pickwick? Onko minun kirjoitettava
maksumääräys vai teettekö sen itse?"
Pieni mies hieroi käsiään teeskennellen iloisuutta näin sanoessaan,
mutta katsellessaan herra Pickwickin kasvoja ei hän samalla saattanut
olla luomatta surullista silmäystä Sam Welleriin.
"Perker", sanoi herra Pickwick, "älkää puhuko minulle enempää tästä,
pyydän. En huomaa olevan mitään etua tänne jäämisestä, niin että lähden
vankilaan vielä tänä iltana."
"Ette voi mennä Whitecross kadulle, hyvä herra Pickwick", sanoi herra
Perker. "Ihan mahdotonta! Siellä on kuusikymmentä vuodetta samassa
huoneessa ja ovet lukossa kuusitoista tuntia vuorokaudessa."
"Haluaisin mieluummin mennä johonkin toiseen pidätyspaikkaan, jos
voin", sanoi herra Pickwick. "Jollen voi, niin saan pitää hyvänäni
senkin."
"Voittehan mennä Fleetiin, hyvä herra, jos olette päättänyt lähteä
johonkin", sanoi Perker.
"Sen minä teen", sanoi herra Pickwick. "Lähden heti, kun olen
lopettanut aamiaiseni."
"Seis, seis, hyvä herra! Ei ole vähintäkään syytä pitää niin kovaa
kiirettä päästäkseen paikkaan, josta useimmat ihmiset ovat yhtä
halukkaita pääsemään pois", sanoi hyväntahtoinen pieni asianajaja.
"Meidän täytyy hankkia habeas corpus. Oikeudessa ei ole yhtään
tuomaria ennen kello neljää iltapäivällä. Teidän on odotettava niin
kauan."
"Hyvä on", sanoi herra Pickwick järkkymättömän kärsivällisenä. "Silloin
voimme syödä kyljyksen täällä kello kahdelta. Tilaa se, Sam, ja käske
niitä olemaan täsmällisiä."
Koska herra Pickwick pysyi lujana Perkerin kaikista torumisista ja
väitteistä välittämättä, tulivat ja menivät kyljykset oikeaan aikaan.
Sitten herra Pickwick pantiin toisiin katettuihin vaunuihin ja vietiin
Chancery Laneen, kun hän oli odottanut puolisen tuntia herra Nambya,
jolla oli valittu seura päivällisillä ja jota ei millään lailla saanut
häiritä sitä ennen.
Sergeant Innissä oli virantoimituksessa kaksi tuomaria, toinen rikos-,
toinen siviiliasioita varten, ja heillä näytti olevan käsiteltävänä
hyvä joukko asioita, jos asianajajain kirjureiden luku, joita kiiruhti
ulos ja sisään asiakirjapakat kainalossa, kelpasi siitä todistukseksi.
Kun he saapuivat matalaan porttiholviin, josta päästään taloon, jäi
Perker muutamaksi hetkeksi tinkimään ajajan kanssa kyytimaksusta ja
vaihtorahoista, ja herra Pickwick väistyi holvin toiseen reunaan,
jottei olisi sisään ja ulos virtaavan ihmisvirran tiellä, katsellen
ympärilleen hyvin uteliaana.
Enimmän kiinnittivät hänen huomiotaan kolme, neljä ulkonäöltään
kuluneen hienoa herrasmiestä, jotka nostivat hattuaan monelle
ohikulkevalle asianajajalle ja joilla näytti olevan täällä jotakin
tekemistä — minkälaatuista, sitä ei herra Pickwick saattanut arvata.
Perin omituisen näköisiä olioita! Yksi oli hontelo, melkein rampa,
yllä kuluneet mustat vaatteet, kaulassa valkea liina, toinen lihava,
romuluinen, pukeutuneena ihan samalla tavalla, mutta kaulassa iso,
punaisen- ja mustankirjava liina; kolmas taas kuihtunut, humalaisen
näköinen, pisamakasvoinen olio. He käyskentelivät kädet selän takana
ja kuiskasivat silloin tällöin huolestuneen näköisinä jonkin sanan
papereita kuljettavien herrojen korvaan, kun näitä kulki ohi. Herra
Pickwick muisti nähneensä heidän usein vetelehtineen porttiholvissa,
kun hän oli sivuuttanut sen, ja hänet valtasi kiihkeä uteliaisuus
saada tietää, mihin ammatinhaaraan nuo likaisen näköiset vetelehtijät
mahdollisesti saattoivat kuulua.
Hän oli juuri kysymäisillään sitä Nambylta, joka seisoi ihan hänen
vieressään imeskellen pikkusormessaan komeilevaa isoa kultasormusta,
kun Perker kiiruhti paikalle ja huomauttaen, ettei ollut vähintäkään
aikaa hukattavana, lähti menemään sisään. Kun herra Pickwick lähti
hänen jälkeensä, tuli rampa mies hänen luokseen ja koskettaen
kohteliaasti hattuaan ojensi kirjoitettua korttia, jonka herra
Pickwick, hän kun ei halunnut loukata miehen tunteita kieltäytymällä
ottamasta sitä vastaan, kohteliaasti otti ja pisti liivinsä taskuun.
"No niin", sanoi Perker kääntyen taakseen nähdäkseen, seurasivatko
hänen toverinsa hänen kintereillään, "tätä tietä hyvät herrat. Hoi hoi,
mitä te haluatte?"
Tämä viimeinen kysymys oli osoitettu rammalle miehelle, joka herra
Pickwickin näkemättä oli liittynyt seuraan. Vastaukseksi rampa mies
nosti taas hattuaan mahdollisimman kohteliaasti ja viittasi herra
Pickwickiin.
"Ei, ei", sanoi herra Perker hymyillen. "Emme tarvitse teitä, hyvä
ystävä, emme tarvitse teitä."
"Pyydän anteeksi", sanoi rampa mies. "Tuo herra otti minun korttini.
Toivon, että käytätte minua, herra. Tuo herra nyökkäsi minulle. Haluan,
että hän itse ratkaisee asian. Nyökkäsittehän minulle, herra?"
"Roskaa! Ettehän te nyökännyt kenellekään, Pickwick? Erehdys, erehdys",
sanoi Perker.
"Tuo herra ojensi minulle korttinsa", selitti herra Pickwick ottaen
sen esiin liivinsä taskusta. "Otin sen vastaan, koska tuo herra näytti
toivovan sitä, ja minua huvittaisi tosiaankin katsoa sitä, kun saan
tilaisuuden. Minä..."
Pieni asianajaja purskahti raikuvaan nauruun ja palauttaen kortin
rammalle miehelle ilmoitti hänelle, että kaikki oli erehdystä ja
kuiskasi herra Pickwickille, kun mies närkästyneenä meni pois, että se
oli vain takaaja.

"Mikä!" huudahti herra Pickwick.

"Takaaja", toisti herra Perker.

"Takaaja!?"

"Niin, hyvä herra Pickwick, niitä on täällä likemmä kymmenkunta.
Takaavat puolestanne minkä summan hyvänsä ja vain puolesta kruunusta.
Merkillistä hommaa todellakin!" sanoi herra Perker virkistäen itseään
hyppysellisellä nuuskaa.
"Kuinka? Onko minun käsitettävä asia niin, että nämä miehet ansaitsevat
elatuksensa sillä, että odottelevat täällä tehdäkseen väärän valan maan
tuomareiden edessä puolen kruunun palkkiosta!" huudahti herra Pickwick
aivan ällistyneenä moisesta paljastuksesta.
"No, en minä nyt sanoisi sitä suorastaan vääräksi valaksikaan", vastasi
pieni herra. "Ankara sana, hyvä herra Pickwick, todella hyvin ankara
sana. Se on laillinen sictio, ei mitään muuta."
Näin sanoen asianajaja kohautteli olkapäitään, hymyili, otti toisen
hyppysellisen nuuskaa ja näytti tietä tuomarin virastoon. Tämä oli
perin epäsiisti huone, katto hyvin matalalla ja seinissä vanha
laudoitus, ja niin pimeä, että vaikka ulkona oli täysi päivä, paloi
pöydillä isoja talikynttilöitä. Toisessa päässä oli ovi, joka
vei tuomarin yksityishuoneistoon, ja sen ympärille oli kertynyt
joukko asianajajia ja kirjureita, jotka kutsuttiin sisään siinä
järjestyksessä, missä kunkin asia oli merkitty listaan. Joka kerran
kun tuo ovi aukeni päästääkseen ulos asiakkaan, hyökkäsi seuraava
kiivaasti ovelle päästäkseen sisään, ja rivissä tuomarin luo pääsyä
odottavien keskustelun kukkuraksi syntyi aikalailla henkilökohtaista
suukopua useimpien niiden kesken, jotka jo olivat tavanneet hänet, niin
että huoneessa oli niin paljon melua kuin tuollaiseen tilavuudeltaan
rajoitettuun alaan suinkin mahtui.
Mutta näiden herrasmiesten keskustelut eivät olleet ainoat korviin
kantavat äänet. Laatikolla puusuojuksen takana huoneen toisessa päässä
seisoi silmälaseja käyttävä kirjuri, ottamassa vastaan "valaehtoisia
todistuksia", joita toinen kirjuri aina väliin kantoi kasoittain
yksityishuoneeseen tuomarin nimikirjoituksella vahvistettavaksi. Siellä
oli suuri joukko asianajajien kirjureita vannotettavina, ja koska
oli ihan mahdoton ottaa heiltä kaikilta valaa yht'aikaa, niin näiden
herrojen ponnistelu päästäkseen silmälasipään kirjurin luo muistutti
kansanjoukon tunkeilua teatteriin permanto-ovella, kun kaikkein
armollisin Majestetti kunnioittaa näytäntöä korkealla läsnäolollaan.
Toinen virkamies harjoitteli silloin tällöin keuhkojaan huutaen
nimeltä niitä, jotka jo olivat vannoneet, palauttaakseen heille heidän
valaehtoiset todistuksensa, kun tuomari oli kirjoittanut nimensä niiden
alle. Tämä antoi taas aihetta muutamiin lisätöytäyksiin, ja kun kaikki
tuo tapahtui yht'aikaa, syntyi siitä niin paljon melua ja hälinää kuin
maailman toimeliainkaan ja kiihkeinkään henkilö konsanaan saattoi
toivoa näkevänsä ja kuulevansa. Siellä oli vielä toisenlaistakin väkeä,
miehiä, jotka odottivat esimiestensä ottamien haasteiden julkilukemista
ja joihin vastapuolen asianajajat saivat vastata tai olla vastaamatta.
Heidän tehtävänään oli huutaa silloin tällöin vastapuolen asianajajan
nimeä saadakseen varmuuden siitä, että tämä ei ollut läsnä heidän
tietämättään.
Niinpä esim. seisoi seinään nojaten ihan lähellä sitä tuolia, jolle
herra Pickwick oli istuutunut, neljätoistavuotias konttoripoika, jolla
oli tenoriääni, ja hänen vieressään tavallinen tuomarin kirjuri, joka
puhui bassoäänellä.
Kirjuri syöksyi sisään kainalossaan paperikääry ja tuijotteli
ympärilleen.

"Sniggle ja Blink", huusi tenori.

"Purkin ja Snob", mörisi basso.

"Stumpy ja Deacon", sanoi äskentullut.

Kukaan ei vastannut. Seuraavalle sisääntulleelle huusivat kaikki kolme,
ja hän taas omasta puolestaan huusi uutta toiminimeä. Sitten joku muu
kirkui äänekkäästi kolmatta, ja niin poispäin.
Koko tämän ajan oli silmälasipäämies kovassa puuhassa vannottaen
kirjureita, ja valankaava luettiin muuttumattomasti ilman
hengähdystaukoja ja tavallisesti seuraavalla tavalla:
"Ottakaa kirja oikeaan käteenne tämä on nimenne ja käsialanne ja te
vannotte että tämän todistuksenne sisällys on tosi niin että Jumala
teitä auttakoon maksu shillinki vaihtakaa ei ole pientä rahaa."
"Kuulehan, Sam", tuumi herra Pickwick, "mahtavatkohan ne saada sen
habeas corpuksen[7] valmiiksi?"
"Kyllä", sanoi Sam, "ja toivon, että lopultakin toisivat tänne
'happamen korpun'. On hyvin ikävää, että meitä pidetään täällä
odottamassa. Minä olisin jo saanut puoli tusinaa niitä happamia
korppuja valmiiksi tässä ajassa, pakattuina ja kaikki."
Emme tiedä, minkälaisena monimutkaisena ja vaikeasti käsiteltävänä
möhkäleenä Sam oikeastaan piti tuota habeas corpusta, sillä silloin
lähestyi herra Perker ja vei herra Pickwickin mukaansa.
Kun asianomaiset muodollisuudet oli suoritettu, Samuel Pickwickin
ruumiillinen olemus jätettiin pian senjälkeen oikeudenpalvelijan
haltuun, toimitettavaksi Fleetin vankilan tarkastusmiehen haltuun
säilytettäväksi siellä siihen saakka, kunnes Bardellin Pickwickiä
vastaan nostaman jutun korvaukset ja kulut olisi täydellisesti
suoritettu ja maksettu.
"Ja siitä", sanoi herra Pickwick nauraen, "tulee sangen pitkä aika.
Sam, haepa taas katetut vaunut! Hyvästi, Perker, hyvä ystävä."
"Lähden mukaanne, että saan nähdä teidän ehein nahoin päässeen
perille", sanoi Perker.
"Mieluimmin", vastasi herra Pickwick, "menisin sinne ilman muuta
seuralaista kuin Sam. Heti kun olen päässyt paikalleni, kirjoitan
teille ilmoituksen siitä ja odotan, että tulette heti sinne luokseni.
Näkemiin siihen asti."
Näin puhellessaan herra Pickwick jo kiipesi oikeudenpalvelijan
seuraamana sillä välin saapuneisiin ajopeleihin. Kun Sam oli istuutunut
ajajan viereen, vierivät vaunut pois.
"Hyvin merkillinen mies tuo Pickwick", tuumi Perker pysähtyessään
vetämään hansikkaita käteensä.
"Ja minkälainen vararikontekijä hän olisi ollutkaan!" lisäsi Lowten,
joka seisoi vieressä. "Kuinka hän ärsyttäisikään toimitsijamiehiä!
Hänpä ei säikähtäisi, vaikka he uhkaisivat toimittaa hänet vankilaan!"
Asianajaja ei näyttänyt suurestikaan riemastuvan apulaisensa
ammattimaisesta herra Pickwickin arvostelusta, sillä hän käveli
poispäin suvaitsematta vastata mitään.
Vuokravaunut tärähtelivät Fleetkadulla, kuten niiden tapana on. Hevoset
juoksivat paremmin, selitti ajaja, jos niillä oli jotakin edessään
(ne liikkuivat kai hyvin merkillisesti, kun niillä ei ollut mitään),
ja niinpä ajopelit pysyttelivät eräiden kiesien takana. Kun kiesit
pysähtyivät, pysähtyivät vaunutkin, ja kun kiesit taas jatkoivat
matkaa, vaunut tekivät samoin. Herra Pickwick istui vastapäätä
oikeudenpalvelijaa, ja oikeudenpalvelija istui hattu polvillaan
vihellellen jotakin säveltä ja katsellen ulos vaunujen ikkunasta.
Aika tekee ihmeitä. Samaisen voimakkaan vanhan herran avulla
ajurinrattaatkin pääsivät puoli mailia eteenpäin. Vihdoin ne
pysähtyivät, ja herra Pickwick laskeutui vaunuista vankilan portin
eteen.
Oikeudenpalvelija astui herra Pickwickin edellä vankilaan pitäen
olkansa yli silmällä, että hänen vartioitavansa seurasi kintereillä.
Tultuaan sisään he kääntyivät vasemmalle ja menivät avoimesta ovesta
etuhuoneeseen, jossa raskas portti (vastapäätä sitä porttia, josta
he olivat astuneet sisään ja jota vartioi lihava vanginvartija avain
kädessä) johti suoraan vankilan sisäosiin.
Tässä hän pysähtyi siksi aikaa kuin oikeudenpalvelija jätti hänen
paperinsa, ja tänne herra Pickwickiä käskettiin jäämään, kunnes
hän olisi läpäissyt ne menot, joita asiantuntijat sanovat "mallina
istumiseksi".

"Pitääkö minun istua mallina!" ihmetteli herra Pickwick.

"Teidän muotokuvanne otetaan, herra", vastasi lihava vanginvartija. "Me
ollaan helkkarin taitavia tekemään muotokuvia. Teemme ne sukkelasti ja
aina näköisiä. Käykää sisään, herra, ja olkaa kuin kotonanne."
Herra Pickwick noudatti kutsua ja istuutui tuolille, ja herra
Weller, joka asettui hänen tuolinsa taakse, kuiskasi, että mallina
istuminen oli vain toinen tapa sanoa, että eri vanginvartijat saisivat
tilaisuuden katsella häntä oppiakseen erottamaan vangit satunnaisista
kävijöistä.
"Hyvä on, Sam", tuumi herra Pickwick, "sitten toivoisin vain, että
taiteilijat tulisivat. Tämä on hiukan liiankin julkinen paikka."

"Eivät ne kauan viivy", lohdutti Sam. "Tuolla on hollantilainen kello!"

"Niinpä näyttää olevan."

"Ja lintuhäkki", jatkoi Sam. "Siinäpä pyörä pyörässä ja vankila
vankilassa. Eikö niin, herra?"
Herra Wellerin lausuillessa näitä filosofisia huomautuksiaan tajusi
herra Pickwick, että mallina istuminen oli alkanut. Kun lihava
vanginvartija oli päässyt vuorostaan ovelle, hän istuutui ja silmäili
välinpitämättömästi herra Pickwickiä silloin tällöin, kun taas pitkä,
laiha mies, joka oli tullut hänen sijaansa, pisti kätensä takkinsa
liepeiden alle, asettui häntä vastapäätä ja töllisteli häntä pitkään.
Kolmas, hiukan happamen näköinen herrasmies, jota nähtävästi oli
häiritty teenjuonnissa, sillä tullessaan hän nuoleskeli huuliltaan
vielä viimeisiä voileivän jäännöksiä, asettui ihan herra Pickwickin
viereen ja nojaten kätensä lanteisiinsa tarkasteli häntä tiukasti,
kun taas toiset sekaantuivat joukkoon tutkien hänen piirteitään mitä
tarkkaavaisimman ja harkitsevimman näköisinä. Herra Pickwick liikahteli
koko lailla hermostuneesti tämän tarkastuksen kestäessä ja näytti
istuvan perin epämukavasti tuolissaan, mutta ei sanonut kellekään
mitään koko toimituksen aikana, ei edes Samille, joka nojasi tuolin
selkänojaan mietiskellen osaksi isäntänsä asemaa, osaksi sitä, kuinka
suurta tyydytystä hänelle olisi tuottanut kiihkeä hyökkäys kaikkien
koolla olevien vartijoiden kimppuun, kun olisi saanut lyödä heidät
knock out, yhden kerrallaan, jos sellainen menettely olisi ollut lain
ja järjestyksen vaatimusten mukaista.
Vihdoin muotokuva oli valmis, ja herra Pickwickille ilmoitettiin, että
hän nyt sai lähteä vankilaan.

"Missä minä saan nukkua yön?" kysyi herra Pickwick.

"Enpä oikein tiedä, missä tänä yönä", vastasi lihava vartija. "Mutta
huomenna teidät pistetään yhteen jonkun toisen kanssa ja sitten teillä
on hyvä ja mukava olla. Ensimmäinen yö on tavallisesti vähän sekava,
mutta huomenna on kaikki ihan paikallaan."
Jonkin aikaa keskusteltua huomattiin, että eräällä vartijalla oli
vuokrattavana vuode, jonka herra Pickwick saattoi saada siksi yöksi.
Hän suostui ilomielin vuokraamaan sen.
"Jos haluatte tulla mukaan, niin näytän sen heti", sanoi mies. "Se
ei ole kovin suuri, mutta kyllä siinä nukkuu aika kunnollisesti.
Tännepäin, herra."
He kulkivat sisäportista ja laskeutuivat matalia portaita. Avain
kääntyi lukossa heidän jäljessään, ja herra Pickwick huomasi olevansa
ensimmäistä kertaa eläessään velkavankilan muurien sisällä.

12. luku.

MITÄ HERRA PICKWICKILLE TAPAHTUI HÄNEN TULTUAAN FLEETIN VANKILAAN, MITÄ

VANKEJA HÄN SIELLÄ NÄKI JA KUINKA HÄN VIETTI YÖNSÄ.

Tom Roker, sama herrasmies, joka oli saattanut herra Pickwickin
vankilaan, kääntyi lyhyiden portaiden päähän päästyä jyrkästi oikealle
ja kulki edellä avoimesta rautaovesta ja toisia lyhyitä portaita
ylös pitkään, ahtaaseen, likaiseen ja matalaan käytävään, jonka
permanto oli kivestä ja jota hyvin hämärästi valaisi ikkuna molemmissa
kaukaisimmissa päissä.
"Tätä", sanoi mainittu herrasmies pistäen kätensä taskuihinsa ja
silmäillen välinpitämättömästi herra Pickwickiä olkansa yli, "tätä
sanotaan eteishalliksi".
"Vai niin!" tuumi herra Pickwick katsellen alas pimeään ja siivottomaan
porraskäytävään, joka näytti johtavan permannon alla rivissä
sijaitseviin kosteihin, synkkiin kivikellareihin.
"Ja nuo ovat luullakseni pikku kellareita, joissa vangit säilyttävät
pieniä hiilivarastojaan. Epämiellyttäviä paikkoja, jos niihin täytyy
mennä, mutta nähdäkseni hyvin sopivia tarkoitukseensa."
"Niin, eipä minuakaan kovin ihmetyttäisi, vaikka ne olisivat siihen
sopivia", vastasi saattaja, "kun ottaa huomioon, että monet ihmiset
asuvat niissä koko mukavasti. Tämä on tori, tämä."
"Hyvä ystävä", sanoi herra Pickwick, "tarkoitatteko todella, että
inhimillisiä olentoja elää noissa surkeissa luolissa?"
"Miksi en tarkoittaisi?" kysyi herra Roker vastaan kiukkuisen
hämmästyneenä, "miksi en saattaisi sitä tarkoittaa?"

"Elää! Elää tuolla alhaalla!" huudahti herra Pickwick.

"Elää tuolla alhaalla! Niin! Ja kuollakin tuolla alhaalla... hyvin
usein sellaista sattuu!" vastasi herra Roker. "Mutta mitä siitä?
Kenellä on mitään sanomista sitä vastaan? Elää tuolla alhaalla! Niin,
ja se onkin aika hyvä elämispaikaksi, eikö olekin?"
Kun Roker kääntyi hiukan kiivaasti herra Pickwickiin päin näin
sanoessaan ja sen ohessa mutisi jotakin epämiellyttäviä manauksia tämän
silmiin, jäseniin ja elämännesteihin nähden, niin jälkimmäinen herra
piti parempana olla jatkamatta keskustelua siihen suuntaan. Herra Roker
lähti sitten kiipeämään toisia portaita, yhtä likaisia kuin ne, jotka
johtivat äskeisen keskustelun alaiseen paikkaan, ja nyt herra Pickwick
ja Sam seurasivat hänen kintereillään.
"Tämä", sanoi herra Roker pysähtyen vetämään henkeä heidän
saavuttuaan toiseen, yhtä laajaan käytävään kuin edellinen, "tämä on
kahvilakäytävä. Tämän yläpuolella on kolmas, ja sen päällä oleva ylin.
Se huone, jossa saatte nukkua tämän yön, on vartijoiden huone, ja se
on täälläpäin. Tulkaa!"
Sanottuaan tämän kaiken yhdellä henkäyksellä herra Roker kiipesi
vielä yhden porrassarjan herra Pickwickin ja Samin seuratessa hänen
kintereillään.
Porraskäytäviin tuli valoa muutamista hiukan permannon yläpuolella
olevista ikkunoista, ja ne olivat hiekoitetulle pihalle päin, jota
rajoittavan korkean tiilimuurin harjalla näytti olevan rautapiikkejä.
Tämä alue oli herra Rokerin selityksen mukaan pallokenttä, ja saman
herrasmiehen todistuksen mukaan kävi myöhemmin selville, että
oli olemassa pienempikin kenttä siinä osassa vankilaa, joka oli
lähinnä Farrington-katua. Sitä sanottiin ja mainittiin "maalatuksi
pihaksi" sen tosiseikan vuoksi, että sen muurit olivat kerran olleet
koristetut täysin purjein kulkevien sotalaivojen kuvilla ja muilla
taidetuotteilla, jotka eräs vankina ollut piirtäjä kerran oli laatinut
joutoaikoinaan.
Ilmoitettuaan nämä tiedonannot nähtävästi pikemminkin siinä
tarkoituksessa, että saisi rintaansa kevennetyksi tärkeillä
tosiasioilla kuin varsinaisesti valaistakseen herra Pickwickiä,
näytti opas, joka vihdoinkin oli päässyt uuteen käytävään, tietä sen
äärimmäisessä päässä aukeavaan ahtaaseen solaan, avasi oven ja osoitti
huonetta, joka ei ollut millään tavoin puoleensa vetävä ja joka sisälsi
kahdeksan tai yhdeksän rautavuodetta.
"Kas tässä", sanoi herra Roker pitäen ovea avoinna ja silmäillen
riemuitsevan näköisenä herra Pickwickiä, "tässä se huone nyt on".
Herra Pickwickin kasvot ilmaisivat kuitenkin niin niukalti
tyytyväisyyttä, että herra Roker haki vastinetta tunteilleen tähän
saakka arvokkaasti vaienneen Samuel Wellerin kasvoista.

"Tässä se huone nyt on, nuori mies", virkkoi hän siis.

"Näen sen", vastasi Sam rauhallisesti päätään nyökäten.

"Luuletteko löytävänne tällaista huonetta Farringtonin hotellistakaan,
häh?" tiedusteli herra Roker tyytyväisesti hymyillen.
Tähän herra Weller vastasi näppärästi ja teeskentelemättömästi
sulkien toisen silmänsä, minkä saattoi katsoa merkitsevän joko että
hän luuli niin, tai että hän ei luullut niin tai että hän ei ollut
ikinään ajatellut yhtään mitään sen johdosta, aina sen mukaan mitä
tarkastelijan mielikuvitus saneli. Toimitettuaan tämän tempun ja
avattuaan taas silmänsä tiedusteli herra Weller, mikä noista vuoteista
oli se erikoinen, jonka herra Roker oli niin imartelevasti kuvannut
verrattomaksi nukkumispaikaksi.
"Se on tuo", vastasi herra Roker viitaten nurkassa viruvaan hyvin
ruostuneeseen vuoteeseen. "Tuo vuode saisi nukkumaan kenen hyvänsä,
halusipa hän unta tai ei."
"Minusta näyttää siltä", sanoi Sam silmäillen kyseellistä huonekalua
äärimmäisen inhoavasti, "minusta näyttää siltä kuin ooppiumi ei olisi
mitään siihen verrattuna."

"Ei yhtään mitään", vahvisti herra Roker.

"Kyllä kai", virkkoi Sam katsahtaen sivulta isäntäänsä ikään kuin
nähdäkseen, olisiko tässä havaittavissa mitään merkkiä siitä, että nyt
tapahtuneet seikat olivat järkyttäneet hänen päättäväisyyttään. "...
kyllä kai ne muutkin, jotka nukkuvat täällä, ovat herrasmiehiä."
"Ihan varmasti", vakuutti herra Roker. "Yksi heistä juo kaksitoista
tuoppiansa olutta päivässä eikä lakkaa tupakoimasta edes
syödessäänkään."

"Hän on kai ihan korkeinta luokkaa", arveli Sam.

"A 1",[8] vastasi herra Roker.

Antamatta näidenkään tietojen mieltään lannistaa herra Pickwick
ilmoitti hymyillen, että hän oli päättänyt hankkia todisteen tuon
nukuttavan vuoteen ominaisuuksista ensi yönä, ja ilmoitettuaan hänelle,
että hän sai ruveta levolle milloin vain katsoi itselleen sopivaksi,
Roker lähti pois sen enemmittä muodollisuuksitta jättäen herra
Pickwickin seisomaan Samin seurassa käytävään.
Alkoi tulla pimeä tai oikeammin sanoen oli tälle paikalle, jossa
milloinkaan ei ollut valoisaa, sytytetty muutamia kaasuliekkejä ikään
kuin kohteliaisuudesta iltaa kohtaan, joka tummeni ulkona. Koska oli
lämpimän puoleista, olivat niiden lukuisien huoneiden, jotka aukenivat
käytävään molemmin puolin, eräät asukit panneet ovensa raolleen.
Herra Pickwick silmäsi niihin ohi kulkiessaan hyvin uteliaana ja
tiedonhaluisena. Eräässä huoneessa istui neljä tai viisi isoruhoista
miestä, jotka parahiksi häämöttivät paksun tupakansavun seasta,
äänekkäässä ja riitaisessa keskustelussa puoleksi tyhjennettyjen
oluttuoppien ympärillä tai pelaten marjasia ylen rasvaisilla
korteilla. Viereisessä huoneessa saattoi nähdä yksinäisen miehen
tutkiskelevan hämärän talikynttilän valossa likaisia ja rypistyneitä,
tomusta keltaisia ja vanhuuttaan repeileviä papereita kirjoittaen
varmaankin sadanteen kertaan pitkäveteistä kuvausta onnettomuuksistaan
jonkun suuren miehen läpiluettavaksi, jonka silmien eteen se ei
milloinkaan joutuisi ja jonka sydäntä se ei milloinkaan liikuttaisi.
Kolmannessa taas saattoi nähdä miehen vaimoineen ja lapsijoukkoineen
kyhäävän surkeaa vuodetta permannolle ja muutamille tuoleille
nuorimmille yösijaksi. Ja neljännessä ja viidennessä ja kuudennessa
ja seitsemännessä toistuivat melu, olut, tupakansavu ja kortit, aina
edellistä räikeämpinä.
Itse käytävissä ja etenkin portaissa oleskeli suuri joukko ihmisiä,
joista muutamat tulivat sinne siksi, että heidän huoneensa olivat
autioita ja yksinäisiä, toiset taas, koska heidän huoneensa olivat
liian täydet ja kuumat, mutta useimmat sen vuoksi, että he tunsivat
olonsa levottomaksi ja ahdistavaksi eivätkä oikein tienneet, miten
saada aikansa kulumaan. Täällä oli ihmisiä monista kansanluokista,
parkkumipukuisesta työmiehestä vararikon tehneeseen tuhlariin
saakka, jonka pehmeäkankaisessa aamunutussa oli hyvin tilanteeseen
sopivat reiät kyynärpäiden kohdalla, mutta kaikissa oli sama leima:
jonkinlainen huoleton vankilanasukin kerskaileva ilme, maankiertäjän
mistään piittaamaton käyttäytyminen, jota ei mitenkään voi sanoin
kuvata, mutta jonka jokainen voi silmänräpäyksessä käsittää, jos tahtoo
pistäytyä lähimpään velkavankilaan ja tarkastella ensimmäistä siellä
näkemäänsä ihmisryhmää yhtä tarkkaavaisesti kuin herra Pickwick nyt.
"Minusta näyttää siltä, Sam", sanoi herra Pickwick kurkistaen ylimmästä
kerroksesta porraskäytävän rautakaiteen yli, "minusta näyttää siltä,
että velkavankeus tuskin on ollenkaan mikään rangaistus."

"Siltäkö teistä tuntuu, herra?" kysyi herra Weller.

"Näethän, kuinka nuo ihmiset juovat, tupakoivat ja pitävät ääntä.
Mahdotonta, että vankeus painaa heitä paljoakaan."
"Niin, siinäpä se pulma juuri onkin, herra", selitti Sam. "Heitä se ei
paina paljoakaan, se on oikeata juhlapäivää heille — vain portteria
ja keilapeliä. Tällaisesta asiain menosta saavat kärsiä toiset, nuo
raskassydämiset kurjimukset, jotka eivät saa luontoaan nousemaan oluen
voimalla eivätkä osaa pelata keilaakaan, sellaiset, jotka maksaisivat
velkansa, jos voisivat, mutta menettävät rohkeutensa, kun heidät
pannaan kiinni. Sanonpa teille herra, kuinka asian laita on: niitä,
jotka alituiseen vetelehtivät kapakoissa, se ei paina vähääkään, mutta
niitä, jotka aina ovat työssä, jos vain voivat, se painaa liiaksikin.
'Se on epätasaista', niinkuin isä sanoi, kun hänen tuutingissaan ei
ollut tasan puoleksi viinaa, puoleksi vettä, 'se on epätasaista, ja
siinä se vika juuri onkin'."
"Luulenpa, että olet oikeassa", myönsi herra Pickwick hiukan
mietittyään. "Luulen, että olet ihan oikeassa."
"Ehkäpä silloin tällöin sattuu olemaan kunnollistakin väkeä, jotka
pitävät vankeudesta", virkkoi herra Weller mietiskelevällä äänellä,
"mutta en milloinkaan, sikäli kuin muistan, ole kuullut yhdestäkään
sellaisesta lukuunottamatta sitä pientä, likanaamaista, ruskeatakkista
miestä. Ja hänkin piti velkavankilasta vain tottumuksen vuoksi..."

"Ja kuka hän oli?" kysyi herra Pickwick.

"No, siinäpä se, ettei kukaan milloinkaan sitä tiennyt", vastasi Sam.

"Mutta mitä hän teki?"

"Hän teki, mitä moni muu, paljon tunnetumpi kuin hän, on aikanaan
tehnyt", vastasi Sam: "Juoksi kilpaa veronkantajan kanssa ja voitti."

"Toisin sanoen siis", virkkoi herra Pickwick: "teki velkaa."

"Juuri niin, ja aikanaan hän tietysti tuli tänne. Eihän sitä paljon
ollut. Hänet pidätettiin vain yhdeksästä punnasta, mutta oli miten
oli, tänne hän jäi seitsemäksitoista vuodeksi. Vaikka hän saikin
ryppyjä kasvoihinsa, ne täyttyivät lialla, sillä sekä likaiset kasvot
että ruskea puku olivat ihan samanlaiset tuon ajan lopussa kuin
alussakin. Hän oli hyvin rauhallinen ja harmiton pieni olento ja aina
hän hommaili jotakin toisten puolesta taikka pelasi palloa milloinkaan
voittamatta. Vihdoin vanginvartijatkin rupesivat ihan pitämään hänestä,
ja hän oli vartiotuvassa joka ilta juttelemassa heidän kanssaan,
kertomassa tarinoita ja muuta sellaista. Eräänä iltana, kun hän oli
siellä tavalliseen tapaansa erään hyvin vanhan ystävänsä kanssa,
jolla oli vartiovuoro, hän sanoi ihan äkkiä: 'En ole nähnyt toria,
Bill (Fleettori oli silloin vielä olemassa) 'en ole nähnyt toria
seitsemääntoista vuoteen.' — 'Tiedän sen kyllä', sanoi vanginvartija
piippuaan tupruttaen. 'Katselisinpa sitä mielelläni minuutin ajan',
sanoi hän. 'Niin kai', sanoi vanginvartija tupruttaen piippuaan hyvin
ankarasti ihan kuin uskotellakseen, ettei hän ollut ymmärtänyt, mitä
pieni mies tarkoitti. 'Bill', sanoi pieni mies kiihkeämmin kuin ennen,
'olen saanut tuon tuuman päähäni. Antakaa minun nähdä katu vielä kerran
ennen kuolemaani, ja jollen saa halvausta, palaan viiden minuutin
kuluttua.' — 'Mutta kuinkas minun käy, jos saatte halvauksen?' kysyi
vanginvartija. 'Ei hätää', selitti pieni mies, 'sillä kuka hyvänsä
minut löytää, tuo minut takaisin, sillä olen pistänyt korttini taskuun,
Bill', sanoi hän. 'N:o 20, Kahvilaportaissa', ja se oli ihan totta,
sillä kun hän tahtoi tutustua uuteen tulokkaaseen, hänen oli tapana
ottaa esiin pieni paperipalanen, jossa oli nuo sanat eikä mitään muuta,
ja sen vuoksi häntä aina sanottiinkin numeroksi 20. Vanginvartija
silmäili häntä tarkasti ja sanoi vihdoin juhlallisella äänellä:
'Kaksikymmentä, luotan teihin, ettehän te tahdo saattaa pulaan vanhaa
ystävää?' — 'En, hyvä veli. Toivonpa, että täällä takana on jotakin
parempaakin', sanoi se pikku mies ja näin sanoen löi kovasti pieniä
liivejään, ja sitten juoksi hänen molemmista silmistään kyynel, joka
oli kerrassaan tavatonta, sillä arveltiin, ettei vesi ollut milloinkaan
koskettanut hänen kasvojaan. Hän pudisti vanginvartijan kättä ja lähti
ulos..."

"Eikä tullut milloinkaan takaisin", täydensi herra Pickwick.

"Väärin arvattu tällä kertaa", jatkoi herra Weller, "sillä hän tuli
kyllä takaisin kahta minuuttia ennen aikaa kiehuen kiukusta ja sanoen,
että vuokra-ajuri oli ollut vähällä ajaa hänen päälleen, ettei hän
ollut tottunut mokomaan ja että piru hänet periköön, jollei hän
kirjoita pormestarille. He saivat hänet vihdoin rauhoittumaan ja
viiteen vuoteen sen jälkeen hän ei edes kurkistanut ulos vankilan
portista."

"Ja sen ajan kuluttua hän kai kuoli?"

"Ei, ei hän kuollut", vastasi Sam. "Hänen juolahti mieleen lähteä
maistamaan uuden, kadun toisella puolella olevan ravintolan olutta, ja
siellä oli niin soma olohuone, että hän otti tavakseen käydä siellä
joka ilta, ja niin hän teki pitkän aikaa tullen aina takaisin noin
neljännestuntia ennen kuin vankilan portti suljettiin yöksi. Vihdoin
hänellä alkoi olla niin hauskaa, että rupesi unohtamaan ajan kulun
tai olemaan kokonaan siitä välittämättä, kunnes hänen vanha ystävänsä
oli eräänä yönä juuri sulkemaisillaan portin — hän oli jo kääntänyt
avaintakin — kun hän saapui. 'Odota vähän, Bill', sanoi hän. 'Mitä,
ettekö olekaan kotona, Kaksikymmentä?' sanoi vartija. 'Luulin, että
olitte ollut täällä jo aikoja sitten.' — 'En ollut', sanoi pieni
mies hymyillen. 'Siispä sanon teille, kuinka asianlaita on, hyvä
ystävä', sanoi vartija avaten oven hyvin hitaasti ja vastahakoisesti.
'Mielipiteeni on se, että olette lopuksi joutunut huonoon seuraan,
ja minua surettaa suuresti nähdä sellaista. En tahtoisi tehdä mitään
epämieluista', sanoi hän, 'mutta jollette voi pysyä kunnon ihmisten
parissa ja palata oikeaan aikaan, niin on yhtä varmaa kuin että
seisotte siinä, että jätän teidät ulos.' Pieni mies rupesi ankarasti
vapisemaan, eikä sen jälkeen enää milloinkaan mennyt vankilan muurien
ulkopuolelle."
Kun Sam oli lopettanut, alkoi herra Pickwick hitain askelin laskeutua
portaita alas. Kierrettyään muutaman kerran syviin mietteisiin
vaipuneena Maalatun kentän, joka nyt pimeän tultua oli melkein autio,
hän ilmaisi herra Wellerille olevansa sitä mieltä, että oli jo aika
mennä nukkumaan pyytäen häntä hakemaan makuupaikan jostakin läheisestä
majatalosta ja palaamaan aikaisin aamulla ryhtyäkseen kuljettamaan pois
isäntänsä vaatevarastoa "Yrjänästä ja Korppikotkasta". Herra Weller
taipui tottelemaan pyyntöä niin alistuvaisesti kuin suinkin saattoi,
vaikka hän silti ilmaisikin koko joukon vastahakoisuutta. Hän meni
niinkin pitkälle, että koetti tehdä eräitä älykkäitä viittauksia siihen
suuntaan, olisiko sopiva heittäytyä hiekalle yöksi, mutta huomatessaan,
että herra Pickwick oli itsepäisen kuuro kaikille ehdotuksille, hän
lähti lopulta pois.
Ei käy millään lailla salaaminen sitä tosiseikkaa, että herra
Pickwick oli kovin alakuloinen ja surkea tällä hetkellä, ei suinkaan
seuranpuutteesta, sillä vankila oli liiankin täynnä ja pullo viiniä
olisi piankin hankkinut hänelle muutaman valiosielun mitä alttiimman
ystävyyden ilman mitään muodollisia esittelymenoja, mutta hän oli yksin
raa'an, karskin joukon keskellä ja tunsi luontonsa lannistuvan ja
sydämensä sulavan, tietysti senkin tietoisuuden vuoksi, että hänet oli
kaapattu kiinni ja pistetty häkkiin vailla mitään vapautuksen toivoa.
Mitä taas tulee siihen ajatukseen, että hän olisi voinut vapauttaa
itsensä lisäämällä Dodsonin ja Foggin terävyyden mainetta, se ei
hetkeksikään välähtänyt hänen mieleensä.
Tässä mielentilassa hän taas palasi Kahvilakäytävään ja asteli
verkalleen edestakaisin. Paikka oli sietämättömän likainen, ja
tupakansavun haju oli ihan tukahduttava. Kuului lakkaamatta ovien
läiskinää ja pauketta ihmisten kulkiessa ulos ja sisään, ja äänten
sorina ja askelten kopina kaikui ja jymisi lakkaamatta käytävässä.
Nuori nainen, käsivarrellaan puutteen ja kurjuuden heikentämä lapsi,
joka tuskin näytti kykenevän ryömimään, käveli sinne tänne käytävässä
miehensä kanssa, jolla ei ollut muuta paikkaa, minne heidät jättää.
Heidän kulkiessaan herra Pickwickin ohi tämä saattoi kuulla naisen
nyyhkyttävän, ja kerran nainen joutui sellaisen murheenpuuskan valtaan,
että hänen oli pakko nojata seinään tukea saadakseen, jolloin mies otti
lapsen syliinsä koettaen rauhoittaa häntä.
Herra Pickwickin sydän oli todella liian täysi kestääkseen sellaista,
ja hän kiipesi portaita ylös vuoteeseen.
Vaikka vartijan huone olikin hyvin epämukava (joka suhteessa
koristeluun ja kauneuteen nähden monta sataa kertaa kurjempi
yksinkertaisimmankin maalaisvankilan sairastupaa), oli sillä tällä
hetkellä se etu, että siellä ei ollut ketään muita kuin herra Pickwick
itse. Niinpä hän istuutui pienen rautasänkynsä jalkopäähän ja alkoi
aprikoida, kuinka paljon vuodessa vartija mahtoi ansaita tästä
huoneesta. Päästyään matemaattisen laskutoimituksen avulla siihen
häntä tyydyttävään tulokseen, että huone tuotti jokseenkin yhtä paljon
kuin kokonaisen pienen kadun käsittävä vuokratalo jossakin Lontoon
etukaupungissa, hän alkoi ihmetellä, mikä kumma kiusaus oli saanut
tomuisen kärpäsen, joka kiipesi hänen housujaan pitkin, tulemaan
ahtaaseen vankilaan, kun sillä olisi ollut valittavana niin monta
ilmavampaa olopaikkaa — tämä ajatuksenjuoksu johti hänet siihen
kumoamattomaan päätelmään, että tuo pörisijä oli hullu. Päästyään
selville tästä hän alkoi tajuta, että häntä nukutti, minkä johdosta hän
otti yömyssynsä taskustaan, jonne hän kaiken varalta oli pistänyt sen
aamulla, ja kun hän oli hiljalleen riisuutunut, hän meni vuoteeseen ja
nukahti.
"Hyvä! Varpaat kattoon! Hypi ja heilu! Heijaa vain, Länsituuli! Saat
hirttää minut, jollei ooppera ole oikea ilmapiirisi! Jatka vain!
Hurraa!"
Nämä lauseparret, jotka lausuttiin mitä meluavimmalla tavalla ja joita
seurasivat raikuvat naurunhohotukset, herättivät herra Pickwickin
tuollaisesta terveellisestä unesta, joka kestettyään todellisuudessa
vain puolisen tuntia tuntuu nukkujasta kestäneen kolme viikkoa tai
kuukauden.
Äänet olivat tuskin vaienneet, kun huone tärisi niin ankarasti, että
ikkunat helisivät puitteissaan ja vuodekin vapisi. Herra Pickwick
hyppäsi pystyyn ja kivettyi muutamaksi minuutiksi mykkään tyrmistykseen.
Keskellä huoneen permantoa esitti mies, jolla oli yllään leveäliepeinen
vihreä takki, korderoi-polvihousut ja harmaat pumpulisukat, mitä
kansanomaisinta säkkipillitanssia jäljitellen narrimaisesti ja
hullunkurisesti siroutta ja keveyttä, mikä yhdessä hänen siihen
erityisesti sopivan pukunsa kera teki sanomattoman hassunkurisen
vaikutuksen. Toinen, silminnähtävästi hyvin humalainen mies,
jonka toverit kai olivat kantaneet vuoteeseen, istui lakanoiden
välissä määkien, sikäli kuin saattoi muistaa, hullunkurista laulua
mahdollisimman tunteellisesti ja ilmeikkäästi, kun taas kolmas,
joka istui vuoteen reunalla, taputti molemmille käsiään kasvoillaan
asiantuntijan ilme ja yllyttäen heitä niillä tunteenilmauksilla, jotka
juuri olivat herättäneet herra Pickwickin unesta.
Tuo viimeksimainittu mies oli mainio sen ihmislajin edustaja,
joita ei milloinkaan saa nähdä kaikessa loistossaan muulloin kuin
tällaisessa ympäristössä. Heitä saattaa kyllä tavata epätäydellisessä
olotilassa silloin tällöin tallipihoilla tai kapakoissa, mutta he
eivät milloinkaan saavuta täyttä kukoistustaan muualla kuin näissä
ansareissa, jotka usein tuntuvat hallituksen tarkoituksellisesti
järjestämiltä vain heidän viljelemisekseen.
Hän oli pitkäkasvuinen, kasvoiltaan oliivinkeltainen mies, jolla
oli pitkä musta tukka ja hyvin paksu, pörröinen, leuan alla yhtyvä
poskiparta. Hänellä ei ollut kaulahuivia, ikään kuin hän olisi pelannut
palloa koko päivän, ja hänen auki reuhottava paitansa jätti näkyviin
parran kaikessa loistossaan. Päässä hänellä oli tuollainen tavallinen
kahdeksantoista pennyn ranskalainen kotimyssy, jossa riippui kirjava
tupsu hyvin hyvässä sopusoinnussa tavallisen parkkumitakin kanssa.
Hänen jalkojaan, jotka pituutensa takia kärsivät heikkoutta, koristivat
harmaanväriset housut, jotka olivat tehdyt ilmaisemaan noiden säärien
täydellistä sopusuhtaisuutta. Mutta kun ne kuitenkin olivat huonosti
kiinni kannattimissa ja sen lisäksi huolimattomasti napitetut, niin ne
laskeutuivat monina eikä suinkaan erikoisen siroina poimuina kengille,
jotka olivat siksi kuluneet kantapäistä, että niistä pilkistelivät
esiin hyvin likaiset valkeat sukat.
Tämä olio ensimmäiseksi huomasi herra Pickwickin katselevan heitä,
minkä vuoksi hän viittasi Länsituulelle ja kehoitti häntä, vakavuutta
teeskennellen, olemaan herättämättä herraa.
"Jumala siunatkoon sen herran kunniallista sydäntä ja sielua!" sanoi
Länsituuli kääntyen ympäri ja teeskennellen äärimmäistä hämmästystä.
"Herra on herännyt. Hm, Shakespeare! Kuinka voitte, herra? Kuinka
voivat Maria ja Saara ja rakas vanha rouva siellä kotona? Olkaa hyvä ja
pistäkää terveiseni ensimmäiseen pieneen kirjeeseen, jonka lähetätte
sinnepäin, ja sanokaa, että olisin lähettänyt ne heille ennemminkin,
mutta pelkäsin, että ne menisivät rikki vaunuissa."
"Älä vaivaa herraa tyhmillä kohteliaisuuksilla, kun näet, kuinka
innokas hän on saamaan ryypyn", sanoi poskipartainen herrasmies
mukaillen. "Miksi et kysy herralta, mitä lajia hän haluaa?"
"Voi hyvänen aika, minä ihan unohdin sen", vastasi toinen. "Mitä
haluatte, herra? Tahdotteko portviiniä vai sherryä? Suosittelen olutta,
mutta ehkäpä maistaisitte mielellänne portteria, herra? Suokaa minulle
se onni, että saan pistää yömyssynne naulaan."
Näin sanoen puhuja sieppasi tämän vaatekappaleen herra Pickwickin
päästä ja pisti sen vilahduksessa juopuneen miehen päähän, joka
varmasti vakuuttuneena siitä, että hän huvitti lukuisaa seuruetta,
laulaa jorotti hupaista lauluaan mahdollisimman surumielisellä
sävelellä.
Vaikka olisi kuinka kekseliästä pilaa temmata miehen yömyssy häneltä
väkivaltaisesti ja pistää se tuntemattoman, likaisen näköisen
herrasmiehen päähän, se on kuitenkin niitä kujeita, joita voidaan
nimittää koiranleikiksi. Ottaen asian täsmälleen tältä kannalta
hyökkäsi herra Pickwick vuoteesta, ja vähimmälläkään tavalla
ilmaisematta tarkoitustaan iski Länsituulta niin näppärästi poskelle,
että tämä ele riisti häneltä huomattavan osan sitä ominaisuutta,
joka usein liitetään hänen nimeensä. Sitten herra Pickwick rohkeasti
sieppasi myssynsä takaisin ja asettui kiivaasti puolustusasentoon.
"Nyt", sanoi herra Pickwick läähättäen yhtä paljon ponnistuksesta
kuin niin suuren tarmomäärän käyttämisestä, "käykää päälle vain,
kumpainenkin, kumpainenkin!"
Tämän vierasvaraisen kutsun ohella tuo arvoisa herra pani nyrkkinsä
pyörivään liikkeeseen peloittaakseen vastustajiaan taitoaan näyttämällä.
Lieneekö herra Pickwickin perin odottamaton urhoollisuus vai se hyvin
monimutkainen tapa, jolla hän oli noussut vuoteesta ja vyörynyt kuin
röykkiö tanssijan kimppuun, vaikuttanut hänen vastustajiinsa. He
olivat hämmästyksissään, sillä sen sijaan, että olisivat heti paikalla
yrittäneet miesmurhaa, kuten herra Pickwick eittämättömästi odotti
heidän tekevän, he vaikenivat, katselivat toisiaan lyhyen ajan ja
purskahtivat vihdoin nauramaan täyttä kurkkua.
"Eipäs teiltä sisua puutu, ja pidän teistä sen vuoksi vielä enemmän",
sanoi Länsituuli. "Hypätkää nyt takaisin vuoteeseen, ettette saa
leiniä! Älkää pahalla muistelko!" sanoi mies vielä ja ojensi kätensä,
joka oli jokseenkin yhtä iso kuin sellainen keltasorminen möhkäle,
jollainen toisinaan riippuu hansikaskauppiaan oven päällä.
"En millään muotoa", sanoi herra Pickwick hyvin nopeasti, nyt kun hänen
suuttumuksensa mentyä ohi hänen jalkojaan alkoi hiukan palella.
"Suokaa minulle kunnia", sanoi parrakas herrasmies ojentaen oikean
kätensä.
"Hyvin mielelläni", vastasi herra Pickwick, ja kun he olivat
pudistelleet hyvin kauan ja juhlallisesti toistensa käsiä, hän kiipesi
jälleen vuoteeseen.

"Nimeni on Smangle", sanoi parrakas mies.

"Oh", äänsi herra Pickwick.

"Ja minun on Mivins", sanoi sukkajalkainen.

"Minua ilahuttaa kuulla se", sanoi herra Pickwick.

"Hm", yskähti herra Smangle.

"Sanoitteko jotakin?" kysyi herra Pickwick.

"En, en mitään", vastasi herra Smangle.

"Luulin teidän sanoneen jotakin", virkkoi herra Pickwick.

Kaikki tämä oli hyvin sopivaa ja miellyttävää, ja jotta kaikki
tulisi vielä suotuisammaksi, vakuutti herra Smangle monta monituista
kertaa herra Pickwickille, että hän piti hienon miehen tunteita mitä
suurimmassa arvossa, joka lausunto varmasti oli hänelle äärettömäksi
kunniaksi, koska ei saattanut millään lailla otaksua hänen kykenevän
käsittämään niitä.
"Aiotteko vedota vararikko-oikeuteen, herra Pickwick?" kysyi herra
Smangle.

"Vedota mihin?" kysyi herra Pickwick vastaan.

"Siihen oikeuteen, joka auttaa vararikkoon menneitä velallisia...
tiedättehän itse?"

"En, en", kielsi herra Pickwick, "en aio".

"Pääsettekö ehkä pois?" arvaili Mivins.

"Pelkäänpä, etten pääse", vastasi herra Pickwick. "Kieltäydyn
maksamasta eräitä vahingonkorvauksia, sen vuoksi olen täällä."

"Ahaa", tuumi herra Smangle, "minut taas on paperi saattanut vahinkoon."

"Oletteko siis paperikauppias?" sanoi herra Pickwick viattomasti.

"Paperikauppias! En, hitto soikoon! En minä niin matalalla ole. Kun
puhun paperista, tarkoitan vekseleitä."
"Käytitte siis sanaa siinä merkityksessä, nyt ymmärrän", sanoi herra
Pickwick.
"Täytyyhän herrasmiehellä hemmetissä olla vastoinkäymisiäkin", arveli
Smangle. "Mitäs siitä! Täällä minä olen, Fleetin vankilassa. No niin,
hyvä! Mitäs siitä? En minä silti sen huonompi ole."
"Et vähääkään", vahvisti Mivins. Ja hän oli ihan oikeassa, sillä
kaukana siitä, että herra Smangle olisi ollut sen takia huonompi, hän
oli täällä hiukan paremmissa olosuhteissa, koska hän ansioituakseen
paikkaan oli ilmaiseksi saanut haltuunsa eräitä kultasepäntöitä, jotka
taas kauan aikaa sitten olivat hakeneet tiensä panttilaitokseen.
"Mutta kuulkaahan", sanoi herra Smangle, "tämä on kuivaa hommaa.
Huuhdellaanpas suuta sherrytilkalla. Viimeksi tulleen täytyy se
maksaa, Mivinsin tulee se hakea, ja minä avustan sen juomisessa. Se on
rehellinen ja herrasmiesmäinen työnjako. Helkkari sentään!"
Koska herra Pickwick ei halunnut joutua toistamiseen riitaan, hän
suostui ilomielin ehdotukseen ja jätti rahat herra Mivinsille, joka
lähti, kun kello jo oli lähes yksitoista, hetkeäkään aikaa hukkaamatta
kahvilaan asialleen.
"Kuulkaahan", kuiskasi Smangle sillä hetkellä, kun hänen ystävänsä oli
kadonnut huoneesta, "paljonko annoitte hänelle?"

"Puoli puntaa", sanoi herra Pickwick.

"Hän on peevelin hauska ja herraskainen kaveri", sanoi herra Smangle,
"helkkarin hauska. En tunne ketään hauskempaa, mutta..." Tässä herra
Smangle vaikeni ja pudisteli epäilevänä päätään. "Arveletteko olevan
luultavaa, että hän käyttää rahat omiin tarpeisiinsa?" kysyi herra
Pickwick.
"En, en minä sitä, ja muistakaa, ettette sanokaan sitä. Sanoinhan
erikoisesti, että hän on peevelin mukava mies", jatkoi herra Smangle.
"Mutta arvelen vain, että olisi hyvä, jos joku voisi mennä katsomaan,
ettei hän vahingossa pistä nokkaansa lasiin tai tee jotakin kirottua
erehdystä hukkaamalla rahat ylös tullessaan. Kuulkaa, herra, juoskaa te
alas portaita ja seuratkaa hänen puuhiaan; tahdotteko tehdä niin?"
Tämä pyyntö oli osoitettu pienelle, pelokkaan näköiselle miehelle,
jonka ulkonäkö ilmaisi suurta köyhyyttä ja joka oli kyyristellyt
vuoteellaan koko ajan nähtävästi tilanteen uutuuden tylsistämänä.
"Tiedättehän, missä kahvila on?" sanoi Smangle. "Juoskaa heti sinne ja
sanokaa sille herralle, että tulitte hänelle avuksi kantamaan kolpakkoa
tänne. Tai seis! Sanonpa teille... sanonpa teille, kuinka saamme hänet
kiinni", sanoi Smangle viekkaan näköisenä.

"Kuinka sitten?" kysyi herra Pickwick.

"Lähetämme alas sanan, että hän ottaa pikkurahoilla sikareita. Mainio
ajatus! Juoskaa alas ja sanokaa hänelle niin, kuuletteko? Sikarit eivät
mene hukkaan", jatkoi Smangle herra Pickwickille puhuen. "Minä poltan
ne."
Tämä temppu oli niin perin kekseliäs ja se suoritettiin läpeensä
niin järkkymättömin elein ja kylmäverisesti, että herra Pickwick
ei olisi tahtonut turmella sitä, vaikka olisi siihen kyennytkin.
Lyhyen ajan kuluttua herra Mivins palasi kädessään sherrypullo, ja
herra Smangle jakoi herkullisen juoman kahteen pieneen haljenneeseen
tuoppiin samalla huomauttaen itseensä viitaten, ettei herrasmiehen
tule olla turhantarkka tällaisissa olosuhteissa ja että hän omasta
puolestaan ei olisi liian ylpeä juomaan kannustakaan. Ja osoittaakseen
vilpittömyyttään hän heti joi seurueen maljan siemaisulla, joka
tyhjensi kannun puolilleen.
Kun täten oli saatu syntymään oivallinen yhteisymmärrys, ryhtyi herra
Smangle huvittamaan kuulijoitaan kertomalla romanttisia seikkailuja,
joihin hän oli tuon tuostakin joutunut ja joihin liittyi joukko
mielenkiintoisia juttuja jalorotuisesta hevosesta ja erinomaisesta
juutalaistytöstä. Molemmat olivat tavattoman kauniita ja Yhtyneiden
Kuningaskuntien sekä aatelisetta porvarispiirien suuresti himoitsemia.
Kauan ennen kuin nuo valitut otteet hienon miehen elämäkerrasta oli
kerrottu loppuun oli herra Mivins laittautunut vuoteeseen ja heti
alkanut kuorsata jättäen aran vieraan ja herra Pickwickin nauttimaan
kaiken hyödyn herra Smanglen kokemuksista.
Nuo viimeksimainitut herrat eivät kuitenkaan ollenkaan tunteneet
sellaista hartautta kuin heidän ehkä olisi pitänyt kuunnellessaan
kerrottavan noita liikuttavia vaiheita. Herra Pickwick oli ollut
jonkin aikaa horrostilassa, kun hän hämärästi tajusi, että juopunut
mies taas oli virittänyt koomillisen laulunsa ja sai herra Smanglelta
hienon viittauksen, vesikannun välityksellä, että hänen kuulijakuntansa
ei nyt ollut soitannollisella tuulella. Sitten herra Pickwick taas
vaipui uneen sekavasti tajuten, että herra Smangle yhä kertoili pitkää
tarinaa, jonka pääkohtana näytti olevan, että hän eräässä erikoisesti
määritellyssä ja kuvatussa tilaisuudessa oli "suoriutunut" yht'aikaa
sekä vekselistä että miehestä.

13. luku.

VALAISEE, KUTEN EDELLINENKIN, SITÄ SANANLASKUA, ETTÄ ONNETTOMUUS

SAATTAA IHMISEN YHTEYTEEN VALLAN MERKILLISTEN VUODETOVEREIDEN KANSSA.

SISÄLTÄÄ SEN OHESSA HERRA PICKWICKIN OMITUISEN JA HÄMMÄSTYTTÄVÄN

ILMOITUKSEN HERRA SAMUEL WELLERILLE.

Kun herra Pickwick seuraavana aamuna avasi silmänsä, oli ensimmäinen
esine, johon ne sattuivat, Samuel Weller, joka istui pienen mustan
laukun päällä ja nähtävästi hyvin syviin mietteihin vaipuneena tuijotti
kiinteästi ripeän herra Smanglen komeaa vartaloa, kun taas herra
Smangle itse, jo melkein kokonaan pukeutuneena, istui vuoteellaan
yritettyään epätoivoisen toivottomasti saada herra Welleriä hämilleen
tuijottamalla häneen. Sanomme epätoivoisen toivottomasti, sillä Sam
tuijotti tiukasti vastaan yleiskatseella, joka kohdistui herra Smanglen
päähineeseen, jalkoihin, päähän, kasvoihin, sääriin ja poskipartaan,
kaikkeen yhtaikaa, ja oli sitä paitsi tällöin kovin tyytyväisen
näköinen, kuitenkaan välittämättä sen enempää herra Smanglen
henkilökohtaisista tunteista kuin jos olisi silmäillyt puukuvaa tai
oljilla täytettyä Guy Fawkesia.[9]
"No, jokos tuntisitte minut toisenkin kerran?" kysyi herra Smangle
kulmiaan rypistäen.
"Voisin joka paikassa ottaa valalleni henkilöllisyytenne, herra",
vastasi Sam myhäillen.

"Ette saa olla hävytön herrasmiestä kohtaan", tokaisi herra Smangle.

"En, en missään tapauksessa", vakuutti Sam. "Jos voitte sanoa
minulle, milloin hän herää, niin tiedänpä osoittaa oikein ylen hyvää
käytöstapaa."
Tämä vastaus, jossa oli kaukainen vihjaus sinnepäin, ettei herra
Smangle itse ollut herrasmies, kiihotti vielä tämän kiukkua.

"Mivins", lausahti herra Smangle kiihtyneen näköisenä.

"Mistä on kysymys?" vastasi tämä herra vuoteeltaan.

"Kuka peeveli tuo poika on?"

"Hemmetti", äänsi herra Mivins silmäillen laiskasti peitteensä alta.
"Voisin kysyä sitä teiltä. Onko hänellä jotakin asiaa täällä?"

"Ei ole", sanoi herra Smangle.

"No, paiskaa hänet sitten portaita alas ja sano, ettei hän saa nousta
ylös ennen kuin käyn potkaisemassa häntä", virkkoi herra Mivins. Tämän
nopean neuvon annettuaan hankkiutui tuo erinomainen herrasmies taas
nukkumaan.
Kun keskustelu osoitti kieltämättömiä merkkejä siitä, että se pian
saattaisi muuttua henkilökohtaisiksi loukkauksiksi, katsoi herra
Pickwick sopivan hetken tulleen puuttua asiaan.

"Sam", sanoi hän.

"Mitä, herra?" vastasi puhuteltu.

"Onko eilisillan jälkeen tapahtunut mitään uutta?"

"Ei mitään erikoista", vastasi Sam katsellen herra Smanglen
poskipartaa. "Viime aikoina vallinnut ummehtunut ja painostava ilmasto
on ollut verraten suosiollista levottomuutta herättävän ja luonteeltaan
verenjanoisen rikkaruohon kasvulle, mutta sitä lukuunottamatta on
asioiden kulku aika rauhallista."
"Nousen ylös", sanoi herra Pickwick, "anna minulle puhtaat
alusvaatteet".
Olipa herra Smanglella mielessään kuinka vihamielisiä aikeita hyvänsä,
hänen ajatuksensa muuttivat pian sävyä, kun matkalaukkua purettiin. Sen
sisältö näytti aiheuttavan hänen mielipiteissään muutoksen suopeaan
suuntaan, ei ainoastaan herra Pickwickiä, vaan Samiakin kohtaan, joka —
hän käytti kiireesti ensimmäistä tilaisuutta julistaakseen sen kyllin
kovalla äänellä, niin että tämä erikoinen henkilökin sen kuulisi
—oli oikealla ja täysverisellä tavalla erikoinen ja siis ihan hänen
sydämensä mukainen mies. Mitä taas herra Pickwickiin tulee, niin ei
hänen ystävyydellään tätä kohtaan ollut mitään rajoja.

"Voisinkohan tehdä jotakin puolestanne, hyvä herra?" kysyi Smangle.

"Kiitän, mutta ei mitään minun tietääkseni", vastasi herra Pickwick.

"Eikö ole mitään liinavaatteita, jotka haluaisitte lähettää pestäviksi?
Tunnen erinomaisen pesijättären tässä lähellä. Hän käy hakemassa
minun tavaroitani kahdesti viikossa, ja — saamari soikoon! Millainen
peevelin onni! Hän tulee juuri tänään. Saanko panna jotakin noista
pikku kapineista oman pesuni joukkoon? Älkää puhuko mitään vaivoista!
Saamari soikoon, jos tällainen varjon puolelle joutunut herrasmies ei
vaivautuisi hiukan auttamaan toista samanlaisissa olosuhteissa olevaa,
niin millainen silloin on ihmisen luonto?"
Näin puhui herra Smangle hankkiutuen samalla niin lähelle laukkua kuin
suinkin ja levittäen yhä säteileviä, mitä kuuminta ja vilpittömintä
ystävyyttä ilmaisevia katseita.
"Eikö teillä ole mitään harjattavaksi vietävää, hyvä ystävä, eikö
mitään?" jatkoi Smangle.
"Ei sitten vähääkään, senkin vanha vekkuli", vastasi Sam ottaen
vastauksen vaivakseen. "Jos jompikumpi meistä tahtoisi harjata
vaivaamatta ketään, niin se olisi mieluisampaa kaikille asianomaisille,
kuten entinen koulumestari sanoi, kun nuoret herrat eivät sallineet
rengin antaa heille selkään."
"Eikö teillä siis ole mitään, mitä minä pienessä laatikossani voisin
lähettää pesijättärelle, eikö ole?" uteli Smangle kääntyen Samista
herra Pickwickiin jo hiukan tyytymättömän näköisenä.
"Ei yhtään mitään, hyvä herra", vastasi Sam. "Pelkäänpä, että se pieni
laatikko on ihan kyllin täynnä omiannekin."
Tätä vastausta seurasi niin perin ilmeikäs silmäys siihen herra
Smanglen puvun erikoiseen osaan, jonka ulkonäöstä pesijättären taito
käsitellä herrasmiehen liinavaatteita tavallisesti käy ilmi, että
hänen oli tehtävä täyskäännös ja ainakin sillä hetkellä luovuttava
kaikista suunnitelmista herra Pickwickin kukkaroon ja puvustoon nähden.
Hän lähti siis äkeissään pallokentälle, jossa hän nautti kevyen ja
terveellisen aamiaisen: pari edellisenä iltana ostamistaan sikareista.
Herra Mivins, joka ei polttanut ja jonka ruokatavaralasku jo oli
saavuttanut taulun alimman laidan ja "siirretty" toisellekin puolelle,
jäi vuoteeseen ja omien sanojensa mukaan "korvasi aamiaisen unella".
Syötyään aamiaista pienessä kahvilahuoneeseen liittyvässä aitauksessa,
jolla oli "yksityishuoneen" vaatelias nimi ja jossa satunnaisella
asukilla oli se sanomaton etu, että hän kuuli kaiken keskustelun
äsken mainitusta kahvilahuoneesta, ja lähetettyään Samin eräille
välttämättömille asioille, herra Pickwick meni vartiohuoneeseen
kysymään herra Rokerilta, mihin hänet vastaisuudessa sijoitetaan.
"Ettäkö sijoitetaan", tuumi tämä herra tarkastaen suurta kirjaa.
"Asunnoista ei ole puutetta. Teidän toveruuslipussanne on numero 27,
kolmannessa kerroksessa."
"Ohoh!" hämmästeli herra Pickwick. "Minun... miksi te sitä
sanoittekaan?"

"Teidän toveruuslipuksenne", vastasi herra Roker, "ymmärrättekö?"

"En oikein", myönsi herra Pickwick hymyillen.

"Mutta asiahan on selvä kuin vesi. Saatte toveruuslipun numeroon 27,
kolmanteen kerrokseen, ja siinä huoneessa ovat teidän toverinne."

"Onko niitä monta?" kysyi herra Pickwick epäröivästi.

"Kolme", vastasi herra Roker.

Herra Pickwick yskäisi.

"Yksi heistä on pastori", sanoi herra Roker täyttäen puhuessaan pientä
paperilippua, "toinen teurastaja".

"Mikä?" huudahti herra Pickwick.

"Teurastaja", toisti herra Roker näpsäyttäen kynänsä kärkeä pöytään
parantaakseen sen vastahakoisuudesta. "Hän oli oikein kaikki kosket
läpi laskenut veijari aikanaan. Muistathan Tom Martinin, Neddy?" kysyi
Roker toiselta varastohuoneessa olevalta mieheltä, joka pyyhkieli mutaa
saappaistaan kaksikymmenviisiteräisellä taskuveitsellä.
"Minä kyllä muistan", vastasi puhuteltu ankarasti korostaen
ensimmäistä sanaa.
"Siunatkoon kalliita silmiäni!" sanoi herra Roker pudistellen päätään
verkalleen puolelta toiselle ja katsellen ajatuksissaan ulos ristikolla
varustetusta ikkunasta, ikään kuin olisi koettanut palauttaa mieleensä
jotakin rauhallista kohtausta aikaisimmasta nuoruudestaan. "Minusta
tuntuu siltä, kuin hän olisi vasta eilen antanut selkään laivan
hiilenkantajalle tuolla veistämöllä. Minusta tuntuu kuin näkisin hänen
nyt tulevan Strandia pitkin kahden poliisin välissä hiukan selvinneenä
tappelusta, etikkaan kastettu ruskea paperipala oikean silmänsä päällä,
ja kintereillä tuo kaunis verikoira, joka sittemmin puri sitä pientä
poikaa. Millainen kummallinen tekijä aika onkaan, vai mitä, Neddy?"
Mies, jolle tämä ajatelma lausuttiin ja joka näytti kuuluvan hiljaiseen
ja mietteliääseen ihmisluokkaan, toisti kysymyksen kaikuna. Herra Roker
pudisti mielestään runolliset ja alakuloiset tunnelmat, joiden valtaan
oli joutunut, ja alentui taas tavallisiin jokapäiväisiin tehtäviinsä
tarttuen jälleen kynäänsä.
"Tiedättekö, mikä se kolmas herra on?" kysyi herra Pickwick, ei juuri
mielissään tulevien asuntotoveriensa kuvauksesta. "Mikä se Simpson on,
Neddy?" tutkiskeli herra Roker kääntyen toverinsa puoleen. "Jaa mikä
Simpson?"
"No se, joka asuu kahdessakymmenessäseitsemässä ja jonka toveriksi tämä
herra joutuu?"
"Vai hän!" virkkoi Neddy. "Hän ei ole oikeastaan mikään. Hän oli
hevoshuijari, mutta nyt hänellä ei ole millä huijata."
"Jahah, niinkö, sitä minä arvelinkin", vastasi herra Roker sulkien
kirjansa ja pistäen pienen paperilipun herra Pickwickin käteen. "Tässä
on lippunne, herra!"
Hyvin ällistyneenä tällaisesta ylimalkaisesta menettelystä, jolla häntä
kohdeltiin, herra Pickwick marssi takaisin vankilaan mietiskellen
mielessään, kuinka hänen olisi paras menetellä. Vakuuttuen kuitenkin
siitä, että hänen oli paras ennen muihin toimenpiteisiin ryhtymistä
nähdä ja henkilökohtaisesti keskustella noiden kolmen herran kanssa,
joiden pariin hänet aiottiin sijoittaa, hän lähti suorinta tietä
kolmanteen kerrokseen.
Hapuiltuaan jonkin aikaa käytävässä koettaen hämärässä valossa saada
selkoa eri ovien numeroista hän puhutteli lopulta asiapoikaa, joka
sattumalta oli siinä aamutoimituksissaan kokoamassa tinatuoppeja.

"Missä on numero 27, poikaseni?" kysyi herra Pickwick.

"Viisi ovea eteenpäin", vastasi juoksupoika. "Siinä on oveen piirretty
kuva hirtetystä miehestä, joka polttaa piippua."
Tämän neuvon opastamana herra Pickwick kulki hitaasti pitkin käytävää,
kunnes kohtasi edelläkuvatun "herrasmiehen muotokuvan", jonka kasvojen
kohdalle hän kolkutti etusormensa nikamalla, ensin hiljaa, sitten
kovemmin. Toistettuaan tämän toimituksen useita kertoja tuloksetta hän
tohti avata oven ja tirkistää sisälle.
Huoneessa oli vain yksi mies, joka nojasi ulos ikkunasta niin
pitkälle kuin suinkin saattoi joutumatta pois tasapainosta
koettaen samalla hyvin innokkaasti sylkeä alhaalla kävelypaikalla
olevan henkilökohtaisen ystävänsä hatulle. Kun ei puhuminen,
yskiminen, aivastaminen, kolkuttaminen eikä mikään muu tavallinen
huomionherättämiskeino saanut tätä henkilöä tajuamaan vieraan
läsnäoloa, astui herra Pickwick hiukan viivyteltyään ikkunan luo
ja nykäisi häntä hiljaa takinliepeestä. Mies veti hyvin nopeasti
sisään päänsä ja hartiansa ja silmäillen herra Pickwickiä kiireestä
kantapäähän kysyi happamella äänellä, mitä — jotakin A-kirjaimella
alkavaa — hän halusi.
"Luulen", sanoi herra Pickwick katsellen saamaansa lippua, "luulen,
että tämä on numero 27 kolmannessa kerroksessa?"

"Entä sitten?"

"Olen tullut tänne sen vuoksi, että olen saanut tämän paperipalasen",
selitti herra Pickwick.

"Näyttäkää tänne!"

Herra Pickwick teki niin.

"Minun mielestäni Roker olisi voinut pistää teidät jonnekin muuanne",
sanoi herra Simpson (sillä hän se oli) vihdoin keskeyttäen hyvin
pahantuulisen vaitiolon.
Herra Pickwick oli myös samaa mieltä, mutta joka tapauksessa hän piti
terveenä politiikkana olla vaiti.
Herra Simpson murjotti vielä jonkin hetken sen jälkeen, mutta pisti
sitten päänsä ulos ikkunasta ja vihelsi kimeästi ääntäen samalla erään
sanan kovalla äänellä moneen kertaan. Herra Pickwick ei voinut erottaa,
mikä sana se oli, mutta hän päätteli melkein, että se oli herra
Martinille omistettu haukkumanimi, siitä seikasta, että joukko miehiä
alemmassa kerroksessa alkoi heti huutaa "teurastajaa", jäljitellen sitä
sävyä, millä tämä yhteiskunnan hyödyllinen toimihenkilö joka päivä
ilmoittaa läsnäolonsa asuntopalstan aidan luona.
Seuraavat tapahtumat varmensivat herra Pickwickin vaikutelman
tarkkuuden, sillä muutaman sekunnin kuluttua astui huoneeseen mies,
joka oli liian lihava ikäisekseen ja jolla oli yllään sininen
teurastajanpusero ja jalassa pyöreäkärkiset kaulussaappaat,
kintereillään toinen herra, jolla oli kulunut musta puku ja päässään
hylkeennahkahattu. Jälkimmäisellä herralla, joka oli kiinnittänyt
takkinsa aina leukaan saakka nuppineuloilla ja napeilla vuorotellen,
oli karkeat, punaiset kasvot; hän oli juopon papin näköinen, ja
sellainen hän todella olikin.
Kun nämä kaksi herraa olivat vuoroonsa lukeneet läpi herra Pickwickin
paperilipun, lausui toinen mielipiteenään, että se oli "kenkkua", ja
toinen vakaumuksenaan, että se oli "mölöä". Ilmaistuaan tunteensa
näillä hyvin käsitettävillä sanoilla he katselivat herra Pickwickiä ja
toisiaan nolon hiljaisuuden vallitessa.
"Tämä on harmillista juuri nyt, kun olemme saaneet vuoteemme niin
hyvään kuntoon", sanoi pappi katsellen kolmea likaista patjaa, jotka
oli kääritty kukin omaan peitteeseensä ja sijoitettu huoneen nurkkaan
päiväksi. Siinä ne olivat kuin jonkinlainen pöytä, jolle oli asetettu
vanha rikkinäinen vati, vesikannu ja tavallisesti keltaisesta savesta
tehty keltainen, sinikukkainen saippuakuppi. "Hyvin harmillista!"
Herra Martin ilmaisi saman mielipiteen sangen voimakkain sanoin, herra
Simpson taas päästi suustaan joukon erikoisia laatusanoja yhteiskuntaa
vastaan, kääri hihansa ja alkoi pestä vihanneksia päivälliseksi.
Tällä välin herra Pickwick oli tarkastellut huonetta, joka oli
paksun lian vallassa ja hajusi kovin ummehtuneelta. Ei jälkeäkään
matosta, ikkunaverhoista eikä varjostimista. Eikä huoneessa ollut
edes minkäänlaista kaappiakaan. Epäilemättä olisi huoneen asukeilla
ollut hyvin vähän tavaroita kaappiin pantavaksi, vaikka siellä
sellainen kapine olisi ollutkin, mutta lukumäärältään vähäisinä ja
vähän tilaa vievinä näyttävät sentään leivänmurut ja juustonkappaleet,
kosteat pyyhkeet, ruoan tähteet, vaatekappaleet ja rikkinäiset
ruukut, torvettomat palkeet ja haarattomat paistinhaarukat jokseenkin
epämiellyttäviltä, kun niitä on hajallaan pienen suojan permannolla,
joka on kolmen toimettoman miehen oleskelu- ja makuuhuoneena.
"Luulenpa, että tämän voi jotenkin järjestää", sanoi teurastaja varsin
pitkän hiljaisuuden jälkeen. "Mitä tahdotte, jos menette tiehenne?"
"Suokaa anteeksi", kysyi herra Pickwick. "Mitä sanoittekaan? En oikein
käsittänyt teitä."
"Paljonko tahdotte, jos menette muuanne?" toisti teurastaja
kysymyksensä. "Tavallinen luovutushinta on kaksi shillinkiä kuusi
penseä. Haluatteko kolme shillinkiä?"

"Kuusi penseä lisää", ehdotti papillinen herra.

"No niin, olkoon menneeksi minunkin puolestani. Sehän on vain kaksi
penseä lisää miestä kohden", tuumi herra Martin.
"No, mitä arvelette? Maksamme teidät ulos kolmella shillingillä
kuudella pensellä viikossa. Kelpaako?"
"Ja kustannamme teille kannun olutta tuolla alhaalla", puuttui herra
Simpson puheeseen. "Käykö niin?"

"Ja tyhjennetään se paikalla", sanoi pappi. "Sopiiko?"

"En todellakaan tunne tämän paikan elintapoja", selitti herra Pickwick,
"niin hyvin, että ymmärtäisin tarkoituksenne. Saanko asua jossakin
muualla? Luulin, ettei se olisi luvallista."
Kuullessaan tämän kysymyksen herra Martin katseli tovereitaan
kasvoillaan hämmästynyt ilme, ja sitten jokainen osoitti oikealla
peukalollaan vasemman olkansa yli. Tämä toimitus, jota vain heikosti
saattaa ihmiskielellä kuvailla käyttämällä sanaa "hölmö", kun sen
suorittaa joukko naisia ja herroja, jotka ovat tottuneet tekemään
yhteisliikkeitä, tekee hyvin siron ja kevyen vaikutuksen ja ilmaisee
hienoista ja leikkisää ivaa.

"Ette saa!" toisti Martin säälivästi hymyillen.

"No niin, jos minä tuntisin elämää niin vähän kuin te, niin söisin
hattuni ja nielisin sen soljen kokonaisena", murahti pappismies.
"Niin minäkin", lisäsi hevosmies juhlallisesti. Tämän juhlarunon tai
alkulauseen jälkeen nuo kolme toverusta ilmoittivat herra Pickwickille
yhdessä henkäyksessä, että raha oli Fleetissä ihan samaa kuin raha sen
ulkopuolellakin, että se heti hankkisi hänelle melkein kaiken, mitä
hän halusi, ja että, otaksuen, että hänellä oli rahaa eikä mitään sen
menettämistä vastaan, hän pääsisi puolessa tunnissa mielensä mukaan
laitetun ja kalustetun huoneen haltiaksi, jos hän vain ilmaisisi
haluavansa sellaista.
Tämän jälkeen asianosaiset erosivat molemminpuoliseksi tyydytykseksi.
Herra Pickwick ohjasi taas askeleensa vartiohuoneeseen ja nuo kolme
kumppanusta kahvilaan kuluttaakseen ne viisi shillingiä, jotka
pappismies ihmeteltävän varovasti ja kaukonäköisesti oli lainannut
herra Pickwickiltä siinä tarkoituksessa.
"Sanoinhan minä sen!" hihitti herra Roker, kun herra Pickwick ilmoitti,
missä tarkoituksessa hän oli palannut. "Enkös sanonutkin niin, Neddy?"
Kaikkeen kelpaavan kynäveitsen omistaja mutisi jotakin myöntymyksen
merkiksi.
"Tiesin kyllä, että halusitte yksityisen huoneen", sanoi herra Roker.
"Katsotaanpa. Tarvitsette joitakin huonekalujakin. Vuokraatte ne kai
minulta? Niin on tapa."

"Mielihyvin", vastasi herra Pickwick.

"Meillä on mainio huone kahvilakäytävässä, joka kuuluu
kansliaoikeusvangille", selitti Roker. "Saatte sen punnalla viikossa.
Luulen, ettette pidä väliä hinnalla?"

"En ollenkaan."

"Tulkaa sitten mukaani!" kehoitti Roker tarttuen hattuunsa hyvin
nopeasti; "asia on järjestyksessä viidessä minuutissa. Miksi
helkkarissa ette heti sanonut, että tahdoitte asua kuin herra!"
Asia järjestyi pian, niinkuin vanginvartija oli luvannut. Kansliavanki
oli ollut talossa niin kauan, että hän oli ulkona maailmassa menettänyt
ystävänsä, omaisuutensa, kotinsa ja onnensa, mutta saanut täällä
vankilassa oikeuden pitää omaa huonetta. Mutta koska hän kärsi
sellaisesta epäkohdasta, että häneltä usein puuttui leivän pala, hän
kuunteli innokkaasti herra Pickwickin ehdotuksia ja suostui mielellään
luovuttamaan hänelle huoneen henkilökohtaisen, häiritsemättömän
käyttöoikeuden viikossa suoritettavaa kahdenkymmenen shillingin
korvausta vastaan, josta summasta hän sen ohessa sitoutui lunastamaan
pois jokaisen henkilön, joka mahdollisesti sijoitettaisiin siihen.
Kun kauppaa tehtiin, tarkasteli herra Pickwick miestä tuntien
tuskallista mielenkiintoa. Kansliavanki oli pitkä, riutunut,
kalmankarvainen mies, yllä vanha pitkätakki ja tohvelit jalassa,
posket kuopalla ja silmät levottomat, kuumeiset. Hänen huulensa olivat
verettömät ja poskiluut terävät ja ulkonevat. Jumala häntä auttakoon!
Eristyneisyyden ja puutteen rautainen hammas oli hitaasti jäytänyt
häntä kaksikymmentä vuotta.
"Mutta missä itse aiotte asua sillä aikaa?" tiedusteli herra Pickwick
laskiessaan etukäteen ensimmäisen viikon vuokran horjuvalle pöydälle.
Mies kokosi rahat vapisevin käsin ja vastasi, ettei hän vielä tiennyt,
hänen oli lähdettävä liikkeelle katsomaan, minne hän saisi muuttaa
vuoteensa.
"Pelkään, hyvä herra", jatkoi herra Pickwick laskien kätensä hiljaa ja
osaaottavasti hänen käsivarrelleen, "pelkään, että teidän täytyy asua
jossakin meluisassa, ahtaassa paikassa. Minä pyydän teitä pitämään tätä
huonetta omananne, kun haluatte rauhaa tai kun joku ystävä käy teitä
tapaamassa."
"Ystävä!" puuttui mies puheeseen äänellä, joka kärisi hänen kurkussaan.
"Jos lepäisin kuolleena maailman syvimmän kaivannon pohjalla, arkkuuni
tiukasti naulattuna ja valettuna, mädäten siinä mustassa ja likaisessa
ojassa, joka valuttaa saastaansa tämän vankilan perustusten alla, en
voisi olla sen unohdetumpi kuin täällä. Olen kuollut mies, kuollut
yhteiskunnalta, vailla sitä sääliä, mitä riittää niille, joiden
sielut ovat siirtyneet iäisyyteen. Ystäviä minua tapaamassa! Hyvä
Jumala! Olen vaipunut elämän keväästä vanhuuteen tässä paikassa, eikä
ole ketään, joka kohottaisi kätensä vuoteeni yli, kun makaan siinä
kuolleena, ja sanoisi: 'On onni, että hän on päässyt pois!'"
Kiihtymys, joka oli luonut epätavallisen hohteen miehen kasvoille hänen
puhuessaan, katosi hänen vaiettuaan. Puristaen yhteen kuihtuneita
käsiään kiihkeästi ja hätäisesti hän horjui ulos huoneesta.
"Tuntui vähän vikuroivan", totesi herra Roker hymyillen. "Ne ovat kuin
elefantit. Ne tuntevat sen silloin tällöin, ja se raivostuttaa niitä."
Lausuttuaan tämän syvästi myötämielisen huomautuksen herra Roker ryhtyi
järjestelyihin niin innokkaasti, että huone lyhyen ajan kuluttua
oli kalustettu matolla, kuudella tuolilla, pöydällä, makuusohvalla,
teekattilalla ja muilla erilaisilla pikku tavaroilla, jotka vuokrattiin
kohtuullisesta seitsemänkolmatta shillingin ja kuuden pensen
viikkovuokrasta.
"Voimmeko tehdä vielä jotakin hyväksenne?" kysyi herra Roker katsellen
ympärilleen hyvin tyytyväisenä ja hyvillä mielin helistellen
ensimmäisten viikkojen vuokraa kourassaan. "Kyllä niinkin", sanoi herra
Pickwick, joka oli ollut jonkin aikaa vaipuneena syviin ajatuksiin.
"Onkohan täällä ketään, joka käy asioilla ja niin poispäin?"

"Kaupungillako? Niinkö tarkoitatte?"

"Niin. Tarkoitan sellaista, joka saattaa käydä ulkona. Ei vankia."

"On, kyllä täällä on. Täällä on eräs onneton olio, jolla on ystävä
köyhäin puolella ja joka on tyytyväinen saadessaan tehdä sellaista.
Hän on saanut toimittaa aika joukon asioita kahtena viime kuukautena.
Saanko lähettää hakemaan häntä?"
"Olkaa hyvä. Odottakaahan sentään! Sanoitteko köyhäin puolella? Olisipa
hauska nähdä sitä. Menen sinne itse."
Velkavankilan köyhien puoli on, kuten sen nimikin ilmoittaa, se, jonne
köyhin ja kurjin osa velallisista sijoitetaan. Sellainen vanki, joka
ilmoittautuu köyhien puolelle, ei maksa vuokraa eikä muutakaan. Hänellä
on alennetut maksut vankilaan tulosta ja sieltä lähdöstä, ja hänellä on
oikeus saada ilmaiseksi pieni määrä elintarpeita, joiden hankkimiseksi
sääliväiset ihmiset ovat silloin tällöin lahjoittaneet vähäisiä eriä
jälkisäädöksissään. Useimmat lukijoistamme muistanevat, että aina viime
vuosiin saakka oli Fleetin vankilan seinässä jonkinlainen rautahäkki,
johon oli asetettu nälkäisen näköinen mies. Tämä helisytteli silloin
tällöin rahalaatikkoaan ja huusi surkealla äänellä: "Muistakaa köyhiä
velallisia! Muistakaa köyhiä velallisia!" Tämän laatikon sisältö,
mikäli siihen jotakin karttui, jaettiin köyhien vankien kesken, ja
köyhien puolen miehet vuorottelivat tässä alentavassa toimessa.
Vaikka tämä tapa onkin poistettu ja häkki nyt muurattu umpeen, ovat
noiden onnettomien surkeat, kurjat olot jääneet ennalleen. Emme
enää salli heidän vankilan ovella vedota ohikulkijoiden sääliin
ja armeliaisuuteen, mutta olemme kuitenkin jättäneet pyyhkimättä
lakikirjoistamme, tuleville sukupolville kunnioituksen ja ihailun
aiheeksi, sen oikean ja hyödyllisen pykälän, jossa sanotaan, että
uppiniskaista paatunutta pahantekijää on ruokittava ja vaatetettava,
mutta rahaton velallinen jätettävä kuolemaan nälkään ja alastomuuteen.
Tämä ei ole tarua. Ei kulu ainoaakaan viikkoa, jona ei jokaisessa
velkavankilassamme jonkun tuollaisen ihmisen täytyisi heittää henkeään
puutteen takia, pitkässä kuolinkamppailussa, jolleivät heidän
vankitoverinsa auta heitä.
Näitä asioita mielessään mietiskellen, noustessaan niitä ahtaita
portaita, joiden juurelle herra Roker oli jättänyt hänet, kiihdytti
herra Pickwick itsensä vähitellen kiehumispisteeseen saakka,
ja niin ärtynyt hän oli näitä asioita ajatellessaan, että hän
hyökkäsi huoneeseen, jonne hänet oli neuvottu, ennen kuin hänellä
oli selvää käsitystä paikasta, missä oli, enempää kuin käyntinsä
tarkoituksestakaan.
Huoneen yleinen leima sai hänen tajuntakykynsä äkkiä palaamaan, mutta
hän oli tuskin nähnyt miehen, joka istui ajatuksiinsa vaipuneena
tomuisen tulisijan ääressä, kun hän pudotti hattunsa permannolle ja jäi
paikalleen seisomaan liikkumattomana ja hämmästyksestä kivettyneenä.
Niin, siinä istui repaleisissa vaatteissa, ilman takkia, halpahintainen
puuvillapaita kellastuneena ja repaleisena, tukka otsalla riippuen,
piirteet kärsimysten uurtamina ja nälän riuduttamina herra Alfred
Jingle päätään käteen nojaten, silmät tuleen tähdättyinä, miehen koko
olemuksen ilmaistessa kurjuutta ja syvää alakuloisuutta.
Hänen vieressään, huolimattomasti seinään nojaten, seisoi
vahvarakenteinen maamies pieksäen rähjäytyneellä metsästyspiiskalla
oikeaa jalkaansa koristavaa saapasta, kun taas vasen (sillä hän
pukeutui verkalleen ja asteittain) oli pistetty vanhaan tohveliin.
Hevoset, koirat ja juomat olivat kaikki yhdessä ajaneet hänet tänne
suin päin. Yksinäisessä saappaassa oli ruostunut kannus, jota hän
silloin tällöin potkaisi ilmaan napauttaen samalla sukkelasti saapasta
ja mutisten ääniä, joita ratsastajat käyttävät hevosia hoputtaessaan.
Hän oli tällä hetkellä mielikuvituksessaan hurjassa esteratsastuksessa.
Mies-parka! Hän ei ollut milloinkaan ratsastanut kalliin tallinsa
nopeimmalla eläimellä sellaista vauhtia kuin hän oli kiitänyt sitä
rataa, joka päätyi Fleetin vankilaan.
Vastapäisellä puolella istui vanha mies pienellä puuarkulla silmät
maahan suuntautuneina ja kasvot jähmettyneinä mitä syvimmän
ja toivottomimman epätoivon ilmeeseen. Pieni tyttö — hänen
tyttärentyttärensä — riippui kiinni hänessä koettaen tuhansilla
lapsellisilla tempuillaan vetää puoleensa hänen huomiotaan, mutta vanha
mies ei kuullut eikä nähnyt häntä. Ääni, joka oli ollut hänelle kuin
soittoa, ja silmät, jotka olivat olleet hänen valonsa,. sattuivat nyt
kylmästi hänen tuntoonsa. Hänen säärensä vapisivat riutumuksesta, ja
hänen sielunsa oli kuin halpautunut.
Huoneessa oli vielä pari kolme miestä, jotka olivat kokoontuneet
pieneen ryhmään ja juttelivat äänekkäästi keskenään. Siellä oli vielä
laiha ja riutunut nainen, joka hyvin huolellisesti kasteli kuihtuvan,
nääntyvän kasvin surkeita jäännöksiä, vaikk'ei se — sen saattoi
selvästi nähdä — enää milloinkaan kyennyt kasvattamaan vihreää lehteä;
kenties liiankin uskollisena tunnuskuvana siitä tehtävästä, jota nainen
oli tullut täyttämään.
Sellaisia olivat ne kuvat, jotka sattuivat herra Pickwickin silmiin
hänen katsellessaan hämmästyneenä ympärilleen. Melu jonkun nopeasti
kompastellessa huoneeseen herätti hänet ajatuksistaan. Kääntäen
kasvonsa ovea kohti hän näki äsken tulleen ja tunsi tässä, hänen
ryysyjensä alla, Job Trotterin tutut piirteet.

"Herra Pickwick!" huudahti Job ääneensä.

"Mitä?" Jingle hypähti istuimeltaan. "Herra...! Niin se on...
kummallinen paikka... omituinen asia... oikein minulle kerrassaan!"
Herra Jingle pisti kätensä siihen paikkaan, missä hänen housujensa
taskun piti olla, ja painaen leukansa rintaansa vasten vaipui takaisin
tuoliinsa.
Herra Pickwick oli liikuttunut, sillä molemmat miehet näyttivät niin
perin kurjilta. Se terävä, vaistomainen silmäys, jonka Jingle oli
luonut Jobin mukanaan tuomaan pieneen, raakaan lampaankyljyspalaseen,
kertoi enemmän heidän surkeasta olostaan kuin kahden tunnin selittelyt.
Herra Pickwick katseli lempeästi Jingleä ja sanoi:
"Puhuisin mielelläni kanssanne kahden kesken. Voitteko lähteä hetkeksi
ulos?"
"Kyllä toki", sanoi Jingle nousten kiireesti. "En voi kävellä kauas.
Ei vaaraa, että rasittaisi itseään liikaa täällä. Rautapiikit aidassa,
kaunis puutarha, romanttinen, mutta ei laajuudella pilattu, avoinna
yleiselle tarkastukselle. Perhe aina kaupungissa, talonomistaja perin
huolellinen, kovin huolellinen."
"Olette unohtanut takkinne", sanoi herra Pickwick, kun he menivät
portaille ja sulkivat oven jälkeensä.
"Mitä?" sanoi Jingle. "Kanissa... rakas sukulainen, Tom setä... En
mahtanut mitään, täytyi syödä, tietysti. Luonnonvaatimus ja kaikki muu."

"Mitä tarkoitatte?"

"Mennyttä, hyvä herra. Viimeinen takki, en mahtanut mitään. Elin
kenkäparilla kokonaista kaksi viikkoa. Silkkinen päivänvarjo,
norsunluinen kädensija — viikko. Kunniasanani. Kysykää Jobilta, hän
tietää sen."
"Elitte kolme viikkoa kenkäparilla ja silkkisellä päivänvarjolla, jossa
oli norsunluinen kädensija!" huudahti herra Pickwick, joka oli kuullut
sellaista vain haaksirikkojen yhteydessä tai lukenut niistä kuvalehtien
pikkujutuista.
"Totta", sanoi Jingle päätään nyökäyttäen. "Panttilainauskonttori,
panttilaput täällä; pieniä summia, pelkkää tyhjää. Kaikki roistoja."
"Oh", sanoi herra Pickwick mieli suuresti huojentuneena tästä
selityksestä. "Nyt ymmärrän. Olette pantannut pukutavaranne."
"Kaikki, Jobin myös. Kaikki paidat menneet; — välipä sillä,
pesu säästyy. Kohta ei mitään. Makaan vuoteessa, näen nälkää,
kuolen. Ruumiintarkastus, pieni luukasa, köyhä vanki. Tavallisia
tarvetavaroita, painetaan villasella. Herrat valamiehet,
tarkastusmiehet, pitävät tietonaan. Luonnollinen kuolema;
ruumiintarkastajan ohje... köyhän hautajaiset... oikein hänelle, kaikki
lopussa — väliverho!"
Jingle esitti tämän omituisen yleiskatsauksen tulevaisuudentoiveisiinsa
tavallisella kielevyydellään ja yritellen rypistellä naamaansa
teeskenneltyyn hymyyn. Herra Pickwick huomasi helposti, että miehen
huolettomuus oli ulkopuolista, ja katsoessaan häntä kasvoihin suoraan,
mutta ei epäystävällisesti, hän näki, että raukan silmät olivat kosteat
kyynelistä.
"Hyvä ihminen", sanoi Jingle puristaen hänen kättään ja kääntäen
päänsä pois. "Kiittämätön koira ja lapsellista itkeä. En mahda mitään;
paha kuume, heikko, sairas, nälkäinen. Olen ansainnut kaiken, mutta
kärsin... kovin."
Kykenemättä enää teeskentelemään ja ehkä vielä heiketen
ponnistuksestaan onneton maankiertäjä vaipui portaille ja peittäen
kasvonsa käsillään nyyhkytti kuin lapsi.
"No! No!" tyynnytteli herra Pickwick suuresti liikuttuneena.
"Katsotaanpa, katsotaanpa, eikö voitaisi tehdä jotakin, kun saan kuulla
kaiken. Tänne, Job, missä se mies on?"

"Tässä, herra", sanoi Job tullen porraskäytävään.

Olemme aikaisemmissa kuvauksissamme maininneet, että hänen silmänsä
olivat syvällä kuopissaan parhainakin aikoina. Hänen nykyisessä
puutteen ja kurjuuden tilassaan näytti siltä kuin nuo elimet olisivat
kokonaan hävinneet olemattomiin.

"Täällä, herra."

"Tulkaa tänne!" käski herra Pickwick koettaen olla ankaran näköinen,
vaikka neljä suurta kyyneltä vieri hänen liivejään pitkin. "Tässä
saatte!"
Saatte mitä? Tavallisen kielen käytön mukaan se olisi ollut isku, ja
kun maailma nyt kerran on sellainen kuin on, se olisi saattanut olla
aikamoinen, sydämenpohjasta annettu läimäys, sillä tuo ihan murtunut
lurjus, joka nyt oli täydellisesti herra Pickwickin vallassa, oli
petkuttanut, valehdellut ja tehnyt vääryyttä hänelle. Täytyykö meidän
kertoa totuus? Se ilmestyi esiin herra Pickwickin liivintaskusta ja
helähti joutuessaan toisen käteen, ja sen antaminen sai oivallisen
ystävämme silmät jollakin tavoin sädehtimään ja hänen sydämensä
paisumaan, kun hän kiiruhti pois.
Sam oli palannut, kun herra Pickwick saapui omaan huoneeseensa,
ja tarkasteli par'aikaa hänen mukavuudekseen tehtyjä varusteluja
jonkinlaisen kirpeän tyydytyksen vallassa, jota oli hyvin miellyttävä
katsella. Koska herra Weller oli eittämättömästi isäntänsä täällä
oleskelua vastaan, hän näytti pitävän korkeana siveellisenä
velvollisuutenaan olla olematta liian mielissään siitä, mitä oli tehty,
sanottu, ehdotettu tai neuvottu. "No, Sam?"

"Niin, herra!"

"Koko mukavaa nyt, vai mitä?"

"Koko mukavaa", myönsi Sam katsellen ympärilleen tyytymättömän
näköisenä.

"Oletko tavannut herra Tupmania ja muita ystäviämme?"

"Kyllä, olen tavannut; tulevat tänne huomenna, olivat hyvin
hämmästyneet, kun kuulivat, että eivät voineet tulla tänään", selitti
Sam.

"Oletko tuonut pyytämäni tavarat?"

Vastaukseksi herra Weller viittasi useihin kääröihin, jotka hän oli
järjestänyt, niin somasti kuin osasi, huoneen nurkkaan. "Hyvä on",
sanoi herra Pickwick hiukan epäröityään. "Kuulepas nyt, mitä aion
sanoa."

"Kyllä, herra. Antaa tulla vain!"

"Minusta tuntui heti alussa", aloitti herra Pickwick hyvin
juhlallisesti, "että tämä ei ole sellainen paikka, johon voi tuoda
nuoren miehen".

"Eikä juuri vanhaakaan."

"Olet ihan oikeassa. Mutta vanhat miehet joutuvat tänne oman
päättömyytensä tai herkkäuskoisuutensa takia, jota vastoin nuoret
miehet saattavat joutua tänne niiden itsekkyyden uhreina, joita he
palvelevat. On joka suhteessa parempi noille nuorille miehille, että he
eivät jää tänne. Ymmärrätkö minua, Sam?"

"En ensinkään, herra, en ollenkaan", murahti herra Weller jörösti.

"Koeta!" kehoitti herra Pickwick.

"No niin", virkkoi Sam hetken vaiti oltuaan, "luulenpa ymmärtäväni,
minne pyritte, ja jos ymmärrän oikein, niin olen sitä mieltä, että te
olette minulle jonkin verran liian kova, kuten entinen ajomies sanoi
lumimyrskylle, kun se yllätti hänet."
"Näen, että käsität minut. Lukuunottamatta toivomustani, että
sinun ei tarvitse vetelehtiä tällaisessa paikassa monia vuosia,
on minusta hirveän sopimatonta, että Fleetin vankilan velkavanki
antaa miespalvelijan palvella itseään. Sinun täytyy jättää minut
toistaiseksi."

"Toistaiseksi, niinkö, herra?" kysyi Sam hiukan pilkallisesti.

"Niin, niin kauaksi kuin minä olen täällä. Maksan edelleen palkkasi.
Joku kolmesta ystävästäni ottaa sinut mielellään luokseen, vaikkapa
vain kunnioituksesta minua kohtaan. Ja jos minä milloin lähden tästä
paikasta", lisäsi herra Pickwick hilpeyttä teeskennellen, "jos lähden,
niin annan sinulle sanani, että heti pääset taas minun palvelukseeni".
"Ja nyt minä sanon teille, mitä asiasta ajattelen", sanoi Sam vakavalla
ja juhlallisella äänellä. "Tällainen juttu ei käy päinsä ollenkaan,
niin että älkää puhuko enää mitään siitä."

"Olen tehnyt vakavan päätökseni ja pysyn siinä."

"Niinkö, ihanko todella?" kysyi Sam Weller lujasti. "Hyvä on, herra.
Niin olen minäkin."
Näin sanoen herra Weller pisti hatun päähänsä hyvin nopsasti ja lähti
äkkiä huoneesta.

"Sam!" huusi herra Pickwick kutsuen hänen jälkeensä. "Sam, tule tänne!"

Mutta pitkästä käytävästä ei enää kuulunut askelten kaikuakaan. Sam
Weller oli mennyt.

14. luku.

KUINKA SAM WELLER JOUTUI VAIKEUKSIIN.

Korkeassa, kehnosti valaistussa ja huonosti tuuletetussa huoneessa,
joka sijaitsi Portugalinkadun varrella, Lincolns Inn Fieldissä, istui
melkein vuodet läpeensä, aina olosuhteiden mukaan, yksi, kaksi, kolme
tai neljä peruukkipäistä herraa edessään pienet kirjoituspöydät, jotka
ranskalaista kiilloitusta lukuunottamatta oli tehty saman mallin mukaan
kuin maan tuomareiden pöydät. Heidän oikealla puolellaan on aitaus
asianajajia ja vasemmalla samanlainen maksukyvyttömiä velallisia varten
ja suoraan vastapäätä oleva vino aukea erikoisen likaisia naamoja
täynnä. Nämä herrat ovat vararikko-oikeuden neuvoksia, ja paikka, jossa
he istuvat, on itse vararikkoasioiden tuomioistuin.
Nytkin ja ikimuistoisista ajoista on tämän tuomioistuimen merkillinen
kohtalo ollut se, että sitä ikäänkuin kaikkien Lontoon köyhien ja
nukkavierujen hienojen ihmisten yhteisestä päätöksestä pidetään heidän
yhteisenä kokoontumispaikkanaan ja jokapäiväisenä turvamajanaan. Se
on aina täynnä. Olut- ja viinanhöyryt kohoavat lakkaamatta sen kattoa
kohti, josta ne lämmön tihentäminä laskeutuvat kosteutena seiniä
alas. Siellä näkee yht'aikaa paljon enemmän vanhoja pukuja kuin koko
narinkassa tarjotaan kaupaksi kahdentoista kuukauden kuluessa, enemmän
pesemättömiä naamoja ja takkuisia partoja kuin kaikki pumput ja
parturituvat Tyburnin ja Whitechapelin välillä saattaisivat siivota
auringonnoususta auringon laskuun.
Ei saa kuitenkaan otaksua, että näillä ihmisillä yleensä olisi siellä
pienintä asian varjoakaan tai että heillä olisi mitään yhteyttä tämän
paikan kanssa, jossa he niin innokkaasti oleskelevat. Jos heillä
olisi asiaa, ei olisikaan mitään ihmettelyn syytä eikä koko tässä
asiantilassa mitään omituista. Toiset heistä nukkuvat enimmän ajan
istuntojen kestäessä, toiset tuovat mukanaan pieniä ruoka-annoksia,
jotka on kääritty nenäliinoihin tai pistävät ulos heidän kuluneiden
taskujensa suusta, ja he mutustavat ruokaansa ja kuuntelevat aina yhtä
tyytyväisinä. Mutta milloinkaan ei ole tiedetty, että kenelläkään
heistä olisi ollut vähintäkään henkilökohtaista etua valvottavana
ainoassakaan käsiteltäväksi otetussa asiassa. Tapahtuipa mitä hyvänsä
he istuvat alusta loppuun saakka. Kun on kostea, sateinen ilma, he
tulevat kaikki sisään läpimärkinä, ja sellaisina hetkinä on huoneessa
höyryistä kuin kuumassa kaivossa, jossa sienet rehottavat. Outo
saattaisi luulla, että tämä paikka on viheliäisyyden hengelle omistettu
temppeli. Sen palveluksessa ei ole ainoaakaan lähettiä eikä yhtään
oikeudenpalvelijaa, jolla olisi yllään häntä itseään varten tehty
puku, ei siedettävän virkeää eikä hyvinvoivan näköistä miestä koko
laitoksessa, lukuunottamatta erästä valkotukkaista, pulleaposkista
vahtimestaria. Mutta hänkin on näköjään kuin vahingoittunut kirsikka,
jota keinotekoisesti kuivuneena ja vaalistuneena säilytetään spriissä,
mihin nähden ei millään lailla voi vaatia, että sitä pidettäisiin
luonnollisena. Itse asianajajien tekotukatkin ovat huonosti puuteroidut
ja niiden kiharat kovin löyhät.
Mutta oikeusneuvokset, jotka istuvat suuren alastoman pöydän ääressä
komissarioita alempana, ovat kuitenkin paikan merkillisimmät otukset.
Varakkaampien virkamerkkeinä ovat sininen laukku ja juoksupoika,
tavallisesti mooseksenuskolainen nuorukainen. Heillä ei ole lainkaan
varsinaisia toimistoja, sillä he toimittavat oikeudelliset asiansa
ravintoloiden olohuoneissa tai vankiloiden pihoilla, jonne he saapuvat
joukottain ja hakevat asiakkaita samalla lailla kuin katuvaunujen
kuljettajat. He ovat rasvaisen ja homehtuneen näköisiä, ja jos
voi sanoa, että heillä yleensä on paheita, niin ehkäpä juoppous
ja petollisuus ovat huomattavimpia niistä. Heidän asuntonsa ovat
tavallisesti velallisille turvaoikeutta suovaa velkavankilaa
lähelläolevissa taloissa, pääasiallisesti noin mailin laajuisessa
piirissä St. Georges Fieldin obeliskista. Heidän ulkoasunsa ei ole
viehättävä ja heidän käyttäytymisensä hyvin omituista.
Herra Salomon Pell, tämän oppineen ammattikunnan jäsen oli lihava,
vetelä, kalpea mies; hänellä oli yllään pitkätakki, joka vivahti
ruskealta tällä ja vihreältä seuraavalla hetkellä ja jonka kauluksella
oli sama kameleontin ominaisuus. Hänellä oli kapea otsa, laajat kasvot,
leveä pää ja nenä ihan toisella poskella ikään kuin luonto hänen
syntyessään hänessä huomaamistaan ominaisuuksista kiukustuneena olisi
äkäisesti tempaissut siitä, minkä jälkeen ei se enää milloinkaan ollut
palannut paikoilleen. Hän oli lyhytkaulainen ja ahdasrintainen, mutta
hengitti kuitenkin pääasiallisesti tämän elimen kautta niin että se
korvasi hyödyllä sen, mitä koristeellisuudesta puuttui.

"Olen varma siitä, että voin auttaa hänet läpi", sanoi herra Pell.

"Niinkö arvelette?" kysyi se henkilö, jolle tämä vakuutus oli osoitettu.

"Ihan varma; mutta jos hän olisi kääntynyt jonkun satunnaisen puoskarin
puoleen, niin — muistakaa se, en olisi tahtonut vastata seurauksista."

"Aah!" ihmetteli toinen avosuin.

"Ei, sitä en olisi tahtonut", vakuutti Pell, ja hän suipisti huuliaan,
rypisti kulmiaan ja pudisteli salaperäisesti päätään.
Paikka, jossa tämä keskustelu tapahtui, oli juuri vastapäätä
vararikko-oikeutta sijaitseva ravintola ja henkilö, jolle nämä sanat
sanottiin, ei ollut kukaan muu kuin herra Weller vanhempi, joka oli
tullut sinne lohduttamaan ja vahvistamaan ystäväänsä, jonka anomus
päästä vapaalle jalalle, vaikka hän oli tehnyt vararikon, oli tämän
käsiteltävänä ja jonka puolustajaa hän tällä hetkellä puhutteli.

"Ja missä on George?" kysyi vanha herra.

Herra Pell viittasi kädellään takahuonetta kohti, minne herra Weller
heti lähti ja jossa puolisen tusinaa hänen ammattitovereitaan otti
hänet vastaan mitä lämpimimmällä ja imartelevimmalla tavalla osoittaen
tyytyväisyyttään hänen tulonsa johdosta. Maksukyvytön herra, jonka
oli vallannut hyvin viekoitteleva, mutta epäviisas intohimo vuokrata
hevosia pitkille matkoille, — seikka, jonka johdosta hän oli joutunut
nykyiseen pulaansa — näytti erittäin hyvinvoivalta ja lievitti
tunteittensa kiihtymystä meriäyriäisillä ja portterilla.
Herra Wellerin ja hänen ystävänsä tervehdys rajoittui tarkoin
ammattikunnan, merkkikieleen, johon kuului oikean ranteen kierto ja
pikkusormen ilmaan kohottaminen samalla kertaa. Tunsimme kerran kaksi
kuuluisaa ajuria (miesparat ovat nyt kuolleet), kaksoisveljet, joiden
välillä vallitsi rikkumaton ja altis ystävyys. He ajoivat joka päivä
toisiaan vastaan Doverin tiellä neljänkolmatta vuoden ajan vaihtamatta
milloinkaan muuta tervehdystä kuin mainitsemamme, ja kun toinen kuoli,
riutui toinen ja seurasi pian perästä.
"No, George", sanoi herra Weller vanhempi riisuen yltään päällystakin
ja istuutuen totunnaisen vakavasti. "Kuinka hurisee? Kaikki kunnossa
takana, täyttä sisässä?"

"Kaikki hyvin, veli veikkonen", vastasi pulassa oleva herrasmies.

"Onko harmaa tamma siirtynyt jollekulle toiselle?"

George nyökkäsi myöntävästi.

"No, sehän on hyvä. Vaunutkin säilössä?"

"Varmassa paikassa", vastasi George vääntäen päät pois puolelta
tusinalta meriäyriäiseltä ja niellen ne sen enemmittä mutkitta.
"Oikein hyvä, oikein hyvä. Pidä aina silmällä mäkivöitä, kun mennään
alamäkeen. Onko matkustaja- ja tavaraluettelo selvänä ja suorana."
"Luettelo, hyvä herra", sanoi Peli arvaten herra Wellerin tarkoituksen,
"on niin selvä ja tyydyttävä kuin miksi sen kynällä ja musteella
suinkin voi saada."
Herra Weller nyökkäsi tavalla, joka vastasi hänen sisäistä
hyväksymistään tällaista järjestelyä kohtaan, kääntyi sitten herra
Pellin puoleen ja sanoi osoittaen ystäväänsä Georgea:

"Milloin aiotte ottaa peitteet häneltä?"

"Niin", vastasi puhuteltu, "hän on kolmantena luettelossa, ja arvelen,
että hänen vuoronsa tulee noin puolen tunnin päästä. Käskin kirjurini
tulla tänne sanomaan, milloin on sopiva aika."
Herra Weller silmäili asianajajaa kiireestä kantapäähän suuren ihailun
vallassa ja sanoi painokkaasti:

"Mitä haluatte nauttia, hyvä herra?"

"Niin tosiaankin", vastasi herra Pell. "Olette hyvin...
Kunniasanallani, minun ei ole tapana... On niin aikainen aamu, että
melkein... No niin, vaikka kolmella pensellä rommia, hyvä ystävä."
Tarjoileva neitsyt, joka oli arvannut tilauksen ennen kuin se oli
tehtykään, pisti rommilasin Pellin eteen ja poistui.
"Hyvät herrat", aloitti Peli katsellen ympärilleen. "Onnea
ystävällenne! En pidä kerskailusta, hyvät herrat, se ei kuulu
tapoihini, mutta en voi olla sanomatta, että jos ystävänne ei olisi
onneksi joutunut sellaisiin käsiin... mutta en halua sanoa, mitä aioin
sanoa. Hyvät herrat, maljanne!" Tyhjennettyään lasinsa vilahduksessa
herra Pell maiskutti huuliaan ja silmäili hyväntahtoisesti ympärillään
istuvia ajureita, jotka ilmeisesti pitivät häntä jonkinlaisena
jumalolentona.
"Kuinkas se nyt oli?" sanoi laintuntija, "mitä minä viimeksi
sanoinkaan, hyvät herrat?"
"Luulenpa teidän huomauttaneen, ettei teillä olisi mitään toista
samanlaista vastaan?" sanoi herra Weller vakavan leikillisesti.
"Ha, ha, haa!" nauroi Peli. "Ei hullumpaa, ei totisesti hullumpaa!
Asiantuntija miehekseen! Tähän aikaan aamulla sitä hyvää ehkä tulisi
liiaksi. No, en nyt oikein tiedä, hyvä ystävä. No, antakaa mennä toisen
kerran, jos teitä haluttaa. Hm!"
Tuo viimeinen ääni oli juhlallinen ja arvokas rykäisy, jonka
esittämisen herra Peli katsoi olevansa velkaa itselleen ottaen
huomioon, että eräällä hänen kuulijoistaan näytti olevan sopimaton
taipumus nauraa.

"Viimeinen lordikansleri piti paljon minusta", sanoi herra Pell sitten.

"Sehän oli hänelle suureksi kunniaksi", tuumi herra Weller.

"Kuulkaa, kuulkaa", innostui herra Pellin asiakas. "Miksipä hän ei
olisi teistä pitänyt?"
"Niin, miksikä ei?" puuttui puheeseen hyvin punakka mies, joka ei vielä
ollut avannut suutaan ja joka ulkonäöstään päättäen tuskin enää sanoisi
sen enempää. "Miksipä ei olisi pitänyt?"

Hyväksymisen mutina kuului joukon keskuudesta.

"Muistan, hyvät herrat", jatkoi herra Peli, "kun kerran söin hänen
kanssaan päivällistä — olimme vain kahden, mutta kaikki oli yhtä
komeaa kuin olisi odotettu kahtakymmentä. Suuri sinetti oli pienellä
tarjoilupöydällä hänen oikealla puolellaan, ja palmikkopäinen ja
täysissä varustuksissa oleva mies vartioi nuijaa paljastettu miekka
kädessään ja silkkisukat jalassa — sitä vartioidaan kaiken aikaa,
yöllä ja päivällä, hyvät herrat. Silloin sanoi kansleri: 'Kuuleppas,
Pell, ei mitään väärää hienotunteisuutta! Olet lahjakas mies. Saatat
pelastaa kenet hyvänsä vararikko-oikeudesta, ja maamme saisi olla ylpeä
sinusta!' Näin kuuluivat hänen sanansa. 'My Lord', sanoin minä, 'te
imartelette minua'. — 'Pell', vastasi hän, 'jos sen teen, niin piru
minut periköön!'"

"Sanoiko hän niin?" kysyi herra Weller.

"Sanoi kun sanoikin", vakuutti Pell.

"No silloin minä sanon", virkkoi herra Weller, "että parlamentin olisi
pitänyt syyttää häntä siitä, että hän kiroili, ja jos hän olisi ollut
köyhä raukka, olisi se niin tehnytkin."
"Mutta, hyvä ystävä", ihmetteli Pell, "sehän tapahtui näin meidän
kesken."

"Kuinka?"

"Meidän kesken."

"Ahaa", tuumi herra Weller hiukan mietittyään. "Jos hän manasi teidän
kesken, niin sehän on kokonaan toinen juttu."

"Niin se onkin. Huomaattehan, että erotus on aivan silmäänpistävä."

"Muuttaa asian kokonaan. Jatkakaapa, herra!"

"Ei, en aio jatkaa", sanoi Peli vakavalla ja hiljaisella äänellä.
"Muistutitte minulle, että keskustelu oli yksityistä laatua —
yksityistä ja tuttavallista, hyvät herrat. Olen ammattimies, hyvät
herrat. Kenties minua pidetään aika etevänä ammatissani — kenties
ei. Useimmat sen tietävät. Itse en sano mitään. Tässä huoneessa on
jo lausuttu jalon ystäväni mainetta loukkaavia huomautuksia. Suokaa
anteeksi, hyvät herrat, olin varomaton. Huomaan, etten saa kertoa tätä
asiaa hänen suostumuksettaan. Kiitos, herra Weller, kiitos!"
Täten vapauttaen itsensä enemmästä kertomisesta herra Pell pisti
kätensä taskuihinsa ja luoden tuikean katseen ympärilleen helisteli
niissä kolmea puolen pennyn rahaa hirvittävän päättävästi.
Tämä siveellinen päätös oli tuskin saatu tehdyksi, kun poika ja sininen
laukku, jotka olivat erottamattomat toverit, syöksyivät kiivaasti
huoneeseen ja sanoivat tai ainakin poika sanoi, (sillä sininen laukku
ei ottanut osaa tiedonantoon), että asia joutuu heti käsiteltäväksi.
Ilmoitusta oli tuskin kuultu, kun jo koko seurue kiiti toiselle
puolelle katua ja alkoi toisiaan tuuppien tunkeutua oikeussaliin:
valmisteleva seremonia, jonka on laskettu tavallisissa oloissa kestävän
kahdestakymmenestä minuutista puoleen tuntiin.
Koska herra Weller oli hyvin paksu, heittäytyi hän muitta mutkitta
joukkoon siinä epätoivoisessa luulossa, että hän lopulta joutuisi
hänelle sopivaan paikkaan. Hänen menestyksensä ei kuitenkaan vastannut
hänen odotuksiaan, sillä kun hän ei ollut tullut ottaneeksi hattua
päästään, iski sen hänen silmilleen joku tuntematon, jonka varpaille
hän oli polkaissut aika raskaasti. Nähtävästi tuo olio heti jälkeenpäin
katui kiivauttaan, sillä mutisten epäselvän hämmästyksen ilmaisun hän
veti vanhan miehen eteiseen ja päästi hänen päänsä ja kasvonsa taas
päivänvaloon ankaran ponnistuksen jälkeen.
"Samivel!" huudahti herra Weller, kun hän näin oli saanut tilaisuuden
nähdä vapauttajansa.

Sam nyökkäsi.

"Oletpa velvollisuudentuntoinen ja rakastava pikkupoika, totta
tosiaan!" sanoi herra Weller, "kun tulet iskemään isäsi hatun silmille
hänen vanhoilla päivillään".
"Mistäs minä olisin teidät tuntenut?" vastasi poika. "Luuletteko, että
olisin voinut huomata sen jalkanne painosta?"
"No niin, se on ihan totta, Sammy", tuumi herra Weller samassa
leppyen. "Mutta mitä sinä täällä teet? Isännälläsi ei ole mitään hyvää
odotettavana täällä. Ne eivät muuta tuomiota, sano minun sanoneeni."

Ja herra Weller pudisti juhlallisesti päätään.

"On siinäkin aika jurrikka", sanoi Sammy. "Puhuu aina tuomioista ja
aliipeista ja sellaisesta. Kuka on puhunut mitään tuomiosta?"
Herra Weller vanhempi ei Vastannut, mutta pudisti vielä kerran päätään
hyvin oppineesti.
"Heretkää nyt tuota nuppianne heiluttelemasta, jollette halua, että se
lähtee kokonaan irti kantimistaan", kehoitti Sam kärsimättömästi, "ja
käyttäytykää järkevästi. Kuljin koko pitkän tien 'Granbyn Markiisiin'
saakka viime yönä etsimässä teitä."

"Satuitko tapaamaan Granbyn markiisitarta?"

"Tapasin kyllä."

"Miltä se kultainen olento näytti?"

"Hyvin merkilliseltä. Pelkään, että hän vihdoin vahingoittaa itseään
liian suurella määrällä tuota ananasrommia ja muilla samanlaisilla
vahvoilla lääkkeillä."

"Et kai tarkoita sitä, Sammy?" kysyi ukko totisena.

"Tarkoitan kyllä."

Herra Weller tarttui poikansa käteen, puristi sitä ja päästi sen taas
irti. Hänen näin menetellessään oli hänen kasvoillaan ilme, joka ei
suinkaan puhunut surusta ja huolesta, vaan paremminkin vivahti toivon
suloiseen ja herttaiseen sävyyn. Samalla kulki hänen kasvojensa yli
häive alistuneisuutta, vieläpä iloisuuttakin, kun hän verkalleen sanoi:
"En ole ihan varma asiasta, Sammy. En voi sanoa, että olisin kokonaan
varma, jos jokin pettymys sittenkin sattuisi, mutta luulenpa melkein,
poikaseni, luulenpa melkein, että paimen on saanut maksataudin."
"Hän on tavattoman kalpea, lukuunottamatta nenää, joka on punaisempi
kuin milloinkaan ennen. Hänen ruokahalunsa on niin ja näin, mutta
nestettä hän imee sisäänsä kuin pesusieni."
Herra Weller tuntui pakostakin ajattelevan rommin kulutusta näin
sanoessaan, sillä hän näytti synkältä ja miettiväiseltä, mutta hän
reipastui pian, mitä todisti kokonainen silmäniskujen aapinen, ja
siihen hän turvautui vain silloin kun oli erikoisesti mielissään.
"No niin", virkkoi Sam, "käydäänpä sitten käsiksi minun asiaani.
Avatkaa nyt tarkasti korvanne, älkääkä sanoko mitään, ennen kuin olen
lopettanut."
Tämän lyhyen esipuheen jälkeen Sam selosti niin täsmällisesti kuin
suinkin osasi viimeisen muistettavan keskustelunsa herra Pickwickin
kanssa.
"Että hänen, miesparan, täytyykin jäädä sinne yksinään!" huudahti herra
Weller vanhempi. "Eikä siellä ole ketään häntä puolustamassa! Se ei käy
päinsä, Sammy, se ei käy!"

"Ei se käykään", myönsi Sam. "Tiesin sen jo ennen kuin tulin tänne."

"Nehän syövät hänet elävältä!"

Sam nyökkäsi ilmaistakseen kannattavansa tätä mielipidettä.

"Hänhän on joutunut sinne ihan parkitsemattomana", sanoi ukko Weller
kuvaannollisesti, "ja hän tulee ulos niin ruskeaksi paahdettuna,
etteivät hänen lähimmät tuttavansakaan tunne häntä. Kyyhkysenpaisti ei
ole mitään sen rinnalla."

Sam Weller nyökkäsi taas.

"Niin ei saisi tapahtua, Samivel!"

"Ei saakaan tapahtua", myönsi Sam.

"Varmasti ei."

"No niin, nyt olette hyvin kauniisti ennustellut etukäteen Kuin
punanenäinen Joonas kuudenpennyn kuvakirjassa."

"Kuka se mies oli?" kysyi herra Weller.

"Välipä sillä, kuka hän oli; hän ei ollut ajuri, ja sehän riittää
teille."
"Tunsinpa erään sen nimisen tallirengin", virkkoi herra Weller
miettivästi.

"Hän se ei ollut. Tämä herra oli profeetta."

"Mikä profeetta?" kysyi herra Weller katellen ankarasti poikaansa.

"No, sellainen mies, joka sanoo, mitä tulee tapahtumaan."

"Olisi ollut hauskaa tuntea hänet", tuumi herra Weller. "Ehkäpä hän
olisi voinut vähän valaista tuota maksatautia, josta juuri puhuin. No,
mitäs siitä, jos hän on kuollut eikä ole uskonut ammattisalaisuuksiaan
kenellekään, niin asia on sillä selvä. Jatka, Sammy!" kehoitti herra
Weller huoaten.
"No niin. Te olette ennustanut, mitä isännälle tapahtuu, jos hän jää
yksin. Ettekö huomaa mitään keinoa, millä auttaa häntä?"

"En, Sammy", sanoi herra Weller hyvin miettivän näköisenä.

"Ette yhtään mitään?" tiukkasi Sam.

"En mitään keinoa, jollei..." ja älyn välähdys valaisi ukon kasvoja
hänen hiljentäessään äänensä kuiskaukseksi ja painaen suunsa
jälkeläisensä korvaan kiinni: "jollei häntä voisi saada ulos
vetosängyssä, vartioiden tietämättä tai pukemalla hänet vanhaksi
akaksi, vihreä harso kasvoilla."
Sam Weller suhtautui näihin molempiin ehdotuksiin odottamattoman
vähäksyvästi ja esitti taas kysymyksensä.
"Ei", tuumi vanha herra, "jos hän ei anna sinun jäädä sinne niin en näe
mitään keinoa. Ei ole mitään tietä ulos, ei mitään."
"Sittenpä minä sanon teille, kuinka on tehtävä. Tahtoisin vaivata teitä
lainaamaan minulle viisikolmatta puntaa."

"Mitä hyötyä siitä on?"

"Älkää siitä huoliko", vastasi Sam. "Ehkäpä vaaditte niitä takaisin
viisi minuttia myöhemmin, ehkäpä minä sanon etten maksa ja rupean
röyhkeäksi. Ette suinkaan aio vangituttaa omaa poikaanne velasta
ja lähettää häntä Fleetiin, vai teettekö niin, mokomakin luonnoton
maankiertäjä?"
Tämän Samin vastauksen johdosta isä ja poika vaihtoivat kokonaisen
salajärjestelmän sähkösanomankaltaisia nyökkäyksiä ja liikkeitä, minkä
jälkeen vanhempi herra Weller istuutui portaalle nauramaan, kunnes oli
ihan tulipunainen.
"Onpas siinä mokomakin kuvatus!" huudahti Sam harmissaan hukkaan
menneestä ajasta. "Mitä varten te siinä istutte väännellen kasvojanne
ovenkolkuttimeksi, kun on niin paljon tekemistä! Missä rahat ovat?"
"Saappaassa, Sammy, saappaassa", vastasi herra Weller järjestellen
piirteitään. "Pidä hattuani, Sammy."
Päästyään irti tästä esteestä herra Weller nytkäytti ruumistaan
äkkiä toiselle puolelle ja tekemällä taitavan taivutuksen sai oikean
kätensä hyvin isoon taskuun ja otti sieltä aikalailla puhkuttuaan ja
ponnisteltuaan suurta oktaavokokoa olevan lompakon, joka oli sidottu
kiinni pitkällä nahkahihnalla Tästä säiliöstä hän otti esiin pari
piiskansiimaa, kolme, neljä solkea, pienen siemenpussin ja vihdoin
pienen kääryn hyvin likaisia seteleitä, joista hän valitsi tarvittavan
summan ja ojensi sen Samille.
"Ja nyt", sanoi vanha herra, kun piiskansiimat, soljet ja pussi oli
taas saatu paikalleen saman taskun pohjalle, "nyt tunnen täällä erään
herran, joka hoitaa asian loppuun tuossa tuokiossa sellaisen lain
jäsenen, Sammy, jolla on järkeä kuin sammakolla jakaantuneena koko
ruumiiseen ihan sormenpäitä myöten, lordikansleriuksien ystävän, jolle
meidän vain tarvitsee sanoa, mitä tahdomme, niin hän pistää sinut lukon
taa eliniäksesi, käden käänteessä."

"Ei kuulkaas, ei huolita sellaista", sanoi Sam.

"Minkälaista?"

"Ei tehdä sitä sellaista perustuslain vastaista tietä", selitti
Sam. "Se hapankorppu on ikiliikkujan rinnalla siunatuimpia asioita
maailmassa. Olen 'lukenut sen monta kertaa sanomalehdestä."

"Mutta mitä sillä on tekemistä tässä asiassa?" tiedusteli herra Weller.

"Juuri sitä", selitti Sam, "että aion kannattaa tuota keksintöä ja
mennä sisään sen avulla. Ei mitään kuiskailuja lordikansleriukselle,
en pidä sellaisesta. Se ei ehkä olisi niinkään varmaa, kun tulee
kysymykseen ulospääsy."
Antaen myöten poikansa tunteille tässä suhteessa herra Weller haki heti
käsiinsä oppineen Salomon Pellin, jolle hän selitti haluavansa, että
heti tehtäisiin paperi viidenkolmattapunnan summalle ja oikeuskuluille,
että se pantaisiin täytäntöön erään Samuel Wellerin pidättämiseksi ja
että siitä kasvavat kulut maksettaisiin etukäteen Salomon Pellille.
Asianajaja oli mitä parhaalla tuulella, sillä vaikeuksiin joutunut
ajuri oli määrätty heti vapautettavaksi kanteesta. Hän antoi mitä
suurimman tunnustuksensa Samin kiintymykselle isäntäänsä kohtaan
selittäen, että se suuresti muistutti hänen omaa alttiudentunnettaan
ystäväänsä, kansleriin, nähden, ja hän saattoi heti kohta vanhan herra
Wellerin Templeen vannomaan oikeaksi velkakirjansa, jonka asiapoika oli
sinisen laukun avustuksella heti laatinut.
Kun Sam sillä välin oli muodollisesti esitelty valkeaksi pestylle
herrasmiehelle ja hänen ystävilleen Belle Savagen Wellerin
jälkeläisenä, kohdeltiin häntä huomattavan kohteliaasti ja kutsuttiin
virkistämään itseään heidän kanssaan tapahtuma kunniaksi, jota kutsua
hän ei millään tavalla ollut haluton noudattamaan.
Tämän luokan herrasmiesten ilonpito on tavallisesti rauhallista ja
vakavaa luonteeltaan, mutta tämä hetki oli erikoisen juhlallista
laatua, niin että hekin sulivat vastaavassa määrässä. Kun ensiksi
oli tyhjennetty eräitä aika meluisia maljoja pääkomissarion ja herra
Salomon Pellin kunniaksi, joka tänään oli osoittanut sellaista
ratkaisevaa taitoa, ehdotti pisamakasvoinen ja sinistä liinaa käyttävä
herrasmies, että jonkun pitäisi laulaa. Sen johdosta sanottiin heti,
että jos pisamakasvoinen herra oli niin halukas kuulemaan laulua,
hän voisi itse laulaa, mutta tämä kieltäytyi itsepäisesti ja hiukan
loukkaavastikin. Tämän johdosta syntyi, kuten tällaisissa tapauksissa
on verraten tavallista, jokseenkin kiivas väittely.
"Hyvät herrat", sanoi ajuri, "ehkäpä herra Samuel Weller on valmis
ilahduttamaan seuruetta mieluummin kuin päästää tämän miellyttävän
tilaisuuden sopusoinnun särkymään."
"En kylläkään, hyvät herrat", vastasi Sam, "ole erittäin tottunut
laulamaan ilman säestystä, mutta rauhan nimessä tekee mitä hyvänsä,
kuten entinen mies sanoi ottaessaan vastaan majakan vartijan paikan."
Tämän esipuheen jälkeen herra Samuel Weller puhkesi laulamaan seuraavaa
hurjaa ja kaunista ballaadia, jonka, — arvellen, ettei se ole yleisesti
tunnettu — rohkenemme tässä toistaa:
    Romanssi.[10]

    Dick Turpin Hounslowin nummia
    niin raisuna ratsastaa.
    Ja raskaasti vaunuja tummia
    hepo maantiellä kuljettaa.
    Ne vaunut on piispan. Humahdus
    kävi, Dick ne jo kiinni sai.
    Ja piispa se kauhusta huusi: 'Ai,
    se on Dick! Nyt loppu on vaellus!'

    Kuoro:

    Ja piispa se kauhusta huusi:
    'Ai, se on Dick! Nyt loppu on vaellus!'

    'Niin, niin, sinun matkasi loppuu nyt',
    huus synkkänä Dick uhaten.
    Ei piispalta anteeksi pyytänyt,
    kun ampui hän laukauksen.
    Tämä toiminta kuskia peljätti,
    hepo kiisi kuin horna veis.
    Dick luodilla myös hänet seljätti,
    myös hänelle kuului: 'Seis'.

    Kuoro:

    Dick luodilla myös hänet seljätti,
    myös hänelle kuului: Seis!
"Minä väitän, että tämä laulu on loukkaus virkapukua kohtaan", sanoi
pisamakasvoinen herra keskeyttäen sen tässä paikassa. "Haluan tietää
ajajan nimen!"
"Sitä ei kukaan tiedä", vastasi Sam. "Hän ei ollut pannut nimikorttiaan
taskuunsa."
"Panen vastalauseeni sen johdosta, että pyritään puhumaan politiikkaa",
jatkoi pisamanaamainen. "Väitän, että tässä seurassa tämä laulu on
valtiollinen tai, mikä on melkein sama asia, ettei se ole totta.
Väitän, ettei tuo ajaja lähtenyt pakoon, vaan kaatui kuin mies, uljaana
kuin kukko, enkä halua kuulla mitään sitä vastaan."
Koska mies puhui hyvin tarmokkaasti ja päättävästi ja kun joukon
mielipide näytti tässä suhteessa menevän hajalleen, uhkasi siitä
tulla aihe uuteen väittelyyn, kun herra Weller vanhempi ja herra Pell
saapuivat parhaaseen aikaan.

"Kaikki hyvin, Sammy", sanoi edellinen.

"Oikeudenpalvelija tulee tänne kello neljäksi", sanoi herra Pell.
"Otaksun, ettette siihen mennessä juokse tiehenne, vai mitä? Ha, ha!"
"Ehkäpä julma isäni antaa myöten sitä ennen", vastasi Sam leveästi
hymyillen.

"En suinkaan", sanoi herra Weller vanhempi.

"Antakaa sentään!" pyyteli Sam.

"En millään ehdolla", vastasi leppymätön velkoja.

"Annan teille velkakirjan summalle, kuusi penseä korkoa kuussa",
ehdotti Sam.

"En huoli sitä."

"Ha, ha, haa! Tämäpä on hauskaa", nauroi herra Salomon Pell, joka
parastaikaa laitteli pientä laskuaan kuluista, "todellakin hyvin hauska
juttu! Jäljennä tämä, Benjamin!"
Ja herra Pell hymyili taas kiinnittäessään herra Wellerin huomiota
summaan.
"Kiitos, kiitos", sanoi ammattimies ottaessaan vastaan toisen rasvaisen
setelin, jonka herra Weller kaivoi lompakostaan. "Kolme puntaa ja
kymmenen shillinkiä ja punta ja kymmenen shillinkiä on viisi puntaa.
Olen hyvin kiitollinen teille, herra Weller. Poikanne on erinomainen
nuorukainen, todella mallikelpoinen nuori mies. Se on hyvin miellyttävä
piirre nuoren miehen luonteessa, hyvin miellyttävä", lisäsi herra Pell
hymyillen muhoilevasti kaikille, pistäessään rahat taskuunsa.
"Tämäpä on hauska juttu!" säesti vanhempi herra Weller hihittäen.
"Oikea, oikea uhmaajapoika!"

"Tuhlaaja, tuhlaajapoika, hyvä herra", korjaili herra Pell lempeästi.

"Välipä sillä", vastasi herra Weller arvokkaasti. "Tiedän kyllä,
paljonko kello on. Ja kun en tiedä, niin kysyn teiltä."
Sillä välin saapui oikeudenpalvelija, ja Sam teki itsensä niin perin
suosituksi, että kokoontuneet herrat päättivät joukolla saattaa
häntä vankilaan. Niinpä he lähtivät liikkeelle, kantaja ja vastaaja
käsikynkässä, oikeudenpalvelija edellä ja kahdeksan paksua ajuria
jälkijoukkona. Sergeant Innin kahvilan kohdalla pysähtyi koko seurue
nauttimaan virvokkeita, ja kun oikeudelliset muodollisuudet oli
suoritettu, lähti kulkue taas liikkeelle.
Fleetkadulla aiheutti noiden kahdeksan saattajaherran hyvätuulisuus
hiukan hämminkiä, kun he välttämättä halusivat kävellä neljä
rinnatusten. Havaittiin myös välttämättömäksi jättää pisamakasvoinen
herra jälkeen tappelemaan ilmoitustenkantajan kanssa ja sovittiin
niin, että muut noutavat hänet palatessaan. Matkalla ei sattunut
muuta kuin nämä pienet välikohtaukset. Kun joukko saapui Fleetin
vankilan portille, seurue kohotti kantajan aloitteesta kolminkertaisen
peloittavan eläköönhuudon vastaajalle ja jätti hänet sinne, kun ensin
jokainen oli puristanut hänen kättään.
Kun Sam oli asianmukaisesti jätetty vartioiden haltuun Rokerin
ankaraksi hämmästykseksi ja hitaan Neddyn silminnähtäväksi
liikutukseksi, hän lähti heti vankilaan, astui suoraan isäntänsä
huoneen ovelle ja kolkutti.

"Sisään!" sanoi herra Pickwick.

Sam ilmestyi huoneeseen, otti hatun päästään ja hymyili.

"Kas Sam, sinä hyvä poika!" virkkoi herra Pickwick ilmeisesti
hyvillään nähdessään taas vaatimattoman ystävänsä. "En tahtonut
loukata tunteitasi eilen, uskollinen poikaseni, sillä, mitä sanoin.
Pane hattusi naulaan, Sam, ja salli minun selittää ajatustani hiukan
pitemmälti."

"Ettekö voisi jättää sitä toistaiseksi, herra?"

"Kyllä, mutta miksi?"

"En oikein tahtoisi sitä nyt."

"Miksi?" kysyi herra Pickwick uudelleen.

"Siksi vain, että..."

"Minkä takia?" kysyi herra Pickwick hätääntyen seuralaisensa oudosta
käytöksestä. "Puhu, Sam!"
"Siksi", selitti Sam, "että minun ensin on suoritettava muuan pieni
asia".
"Minkälainen asia?" herra Pickwick oli hämmästyneenä Samin epäröivän
puhetavan vuoksi.

"Eipä mitään erikoista."

"No, jos se ei ole mitään erikoista", vastasi herra Pickwick hymyillen,
"niin voithan ensin puhella minun kanssani".
"Luulenpa, että minun on paras toimittaa se heti", sanoi Sam yhä
epäröiden.

Herra Pickwick näytti ällistyneeltä, mutta ei virkkanut mitään.

"Asianlaita on semmoinen...", samassa Sam vaikeni äkkiä.

"No!" kehoitti herra Pickwick. "Anna kuulua!"

"Asianlaita on semmoinen", sanoi Sam äärimmäisesti ponnistellen, "että
minun on paras hakea makuupaikka, ennenkuin teen mitään muuta."

"Makuupaikka!"

"Niin juuri! Olen vanki. Minut vangittiin juuri tänä iltana, velan
takia."

"Sinut vangittu velasta!" huudahti herra Pickwick vaipuen tuoliin.

"Juuri niin, velasta! Ja se mies, joka pisti minut sisään, ei päästä
minua ulos, ennenkuin te itse lähdette."

"Voi herra Jumala!" huudahti herra Pickwick. "Mitä sinä tarkoitat?"

"Sitä, mitä sanon. Vaikka minun täytyisi olla vankina neljäkymmentä
vuotta, se ilahduttaa minua, ja vaikka olisin joutunut Newgateenkin, se
olisi ihan sama. Ja nyt on totuus sanottu julki, ja sillä se asia on
selvä."
Näiden sanojen vahvistukseksi, jotka hän lausui hyvin painokkaasti ja
voimakkaasti, herra Weller paiskasi hattunsa permantoon tavattomassa
kiihottuneisuuden tilassa, risti sitten käsivartensa rinnalleen ja
katseli lujasti ja tarkasti herraansa kasvoihin.

15. luku

KERTOO FLEETIN VANKILASSA TAPAHTUNEISTA ERILAISISTA PIKKUSEIKOISTA JA

HERRA WINKLEN SALAPERÄISESTÄ KÄYTTÄYTYMISESTÄ SEKÄ OSOITTAA, KUINKA

KANSLIAVANKIPARKA VIHDOIN SAI VAPAUTENSA TAKAISIN.

Herra Pickwick tuli ihan ylenmäärin liikuttuneeksi Samin kiintymyksen
johdosta voidakseen osoittaa mitään vihan tai paheksumisen merkkejä
sen äkillisen toimintatavan vuoksi, jonka nuori mies oli omaksunut
alistuessaan vapaaehtoisesti velkavankeuteen määräämättömäksi ajaksi.
Ainoa yksityiskohta, josta hän lakkaamatta pyysi tietoa, oli Samin
pidättäneen velkojan nimi, mutta siitä Sam vaikeni yhtä itsepäisesti.
"Ei siitä ole mitään hyötyä", sanoi Sam kerta kerralta. "Hän on ilkeä,
pahansuopa, maallismielinen, vahingoniloinen, kostonhaluinen otus,
jonka sydän on niin kova, ettei sitä voi millään pehmittää, kuten
entinen hurskas pappi sanoi vesitautisesta herrasta, joka tuumi, että
hän mieluummin jättää omaisuutensa vaimolleen kuin rakentaa sillä
kappelin."
"Mutta ota toki huomioon", toruskeli herra Pickwick, "että summa on
mitättömän pieni; sen saattaa helposti maksaa, ja kun kerran olen
päättänyt, että saat jäädä luokseni, niin sinun on muistettava, kuinka
paljon enemmän voisit olla hyödyksi, jos voisit liikkua muurien
ulkopuolellekin."
"Olen teille hyvin kiitollinen", vastasi Sam Weller vakavasti, "mutta
olisin kuitenkin mieluummin sitä tekemättä."

"Mitä olisit mieluummin tekemättä?"

"Soisin mieluummin, ettei minun tarvitsisi alentua pyytämään
armonosoitusta siltä armottomalta vihamieheltä."
"Mutta eihän ole mikään armonosoitus, jos pyytää häntä ottamaan vastaan
omat rahansa!" koetti herra Pickwick selittää.
"Suokaa anteeksi, mutta olisihan kovin suuri armonosoitus maksaa ne,
kun hän ei ansaitse sitä. Siinä koko juttu."
Kun herra Pickwick hieroi nenäänsä hiukan kiukkuisen näköisenä, katsoi
herra Weller parhaaksi vaihtaa keskustelun aihetta.
"Minä teen päätökseni periaatteen vuoksi", selitti Sam, "ja te teette
sen samasta syystä. Se tuo mieleeni miehen, joka tappoi itsensä
periaatteen vuoksi ja josta te tietysti olette kuullut."
Herra Weller vaikeni tähän kohtaan päästyään ja loi isäntäänsä
silmännurkastaan ilkamoivan katseen.
"Siinä asiassa ei ole lainkaan paikallaan 'tietysti'", sanoi herra
Pickwick vähitellen puhjeten hymyyn huolimatta levottomuudesta, jonka
Samin itsepäisyys oli hänessä herättänyt. "Kyseenalaisen miehen maine
ei milloinkaan ole kantautunut korviini."
"Eikö?" huudahti Sam. "Te hämmästytätte minua; hän palveli eräässä
ministeriössä."

"Niinkö?"

"Niin ja aika mukava herra hän olikin — sellaista täsmällistä ja
järjestystä rakastavaa lajia kuin ne, jotka pistävät jalkansa pieniin,
kumisiin palosankoihin, kun on märkä ilma ja joilla ei koskaan ole
muita sydän-ystäviä kuin jäniksennahka rinnan päällä. Hän säästi rahaa,
periaatteesta, käytti joka päivä puhdasta paitaa, periaatteesta, ei
milloinkaan puhunut sanaakaan sukulaistensa kanssa, periaatteesta,
peläten, että he tahtoisivat lainata häneltä rahaa, ja oli siis kaiken
kaikkiaan todella mitä miellyttävin luonne. Hän leikkuutti tukkansa,
periaatteesta, joka toinen viikko ja teki sopimuksen vaatteista
räätälin kanssa taloudellisten periaatteiden mukaan: — kolme pukua
vuodessa — ja lähetti vanhat takaisin. Koska hän oli hyvin järjestystä
rakastava herra, hän söi joka päivä päivällistä samassa paikassa,
jossa shillingillä ja yhdeksällä pensellä sai mahansa täyteen, ja
aika lailla hän pistelikin shillingistä ja yhdeksästä pensestä,
kuten ravintoloitsija usein sanoi kyynelten vieriessä poskia pitkin,
puhumattakaan siitä, millä tavalla hän kohensi tulta talvisena aikana,
sillä se tuotti puhdasta tappiota neljä ja puoli pennyä päivässä,
puhumattakaan siitä, kuinka sydämellekäypää oli nähdä hänet siinä
hommassa. Muuten hän oli aika poikaa omasta puolestaan. 'Morning Post
minulle tuon herran jälkeen', huusi hän joka päivä sisään tullessaan.
'Pidä huolta Timesistä, Thomas! Antakaa minun silmätä Morning Heraldia,
kun se on vapaa, älkää unohtako huomauttaa Chroniclesta, ja tuokaa
tänne heti Advertiser.' Ja sitten hän istuutui tuijottaen kelloon ja
hyökkäsi ulos juuri neljännesminuuttia ennen kuin poika toi iltalehdet,
vaanimaan tätä, ja hän luki ne osoittaen sellaista ääretöntä
mielenkiintoa ja kestävyyttä, että hän saattoi toiset vieraat ihan
epätoivon ja mielipuolisuuden partaalle, etenkin erään pikavihaisen
vanhan herran, jota tarjoilijan silloin täytyi tarkoin vartioida
siinä pelossa, että hän saattaisi tehdä jonkin ajattelemattoman teon
paistiveitsellä. No niin, siihen hän sitten jäi, pitäen hallussaan
parasta paikkaa kolme tuntia nauttimatta ateriansa jälkeen mitään muuta
kuin unta, ja sitten hän lähti kahvilaan, muutaman kadunkulman päähän,
saadakseen pienen kannun kahvia ja neljä leivosta, minkä jälkeen
hän marssi kotiinsa Kensingtoniin ja kävi maata. Eräänä iltana hän
sairastui pahasti ja lähetti hakemaan lääkäriä. Lääkäri tuli vihreillä
vaunuilla mukanaan jonkinmoiset Robinson Crusoe-portaat, jotka hän
saattoi laskea alas laskeutuessaan vaunuista ja vetää ylös perässään
niihin noustessaan, jottei ajajan tarvitsisi laskeutua istuimeltaan
ja siten näyttää ihmisille, että hänellä oli vain livreatakki eikä
ollenkaan siihen kuuluvia housuja. 'Kuinka on laitanne?' kysyi tohtori.
'Hyvin huonosti', sanoi sairas. 'Mitä olette äskettäin syönyt?',
kysyy tohtori. 'Vasikanpaistia'. 'Mutta mitä söitte ihan viimeksi?'
'Leivoksia', vastaa potilas. 'Siinäpä se!' sanoo tohtori. 'Lähetän
teille heti laatikollisen pillereitä, älkääkä enää milloinkaan nauttiko
niitä.' — 'Mitä niitä? Pillereitäkö?' — 'Ei, vaan leivoksia', selittää
lääkäri. 'Voi, voi', valittaa potilas hypähtäen vuoteestaan. 'Olen
syönyt neljä leivosta joka ilta viitenätoista vuotena, periaatteesta.'
— 'No niin, mutta teidän olisi kuitenkin paras luopua niistä,
periaatteessa', sanoo tohtori. 'Leivokset ovat terveellisiä', väittää
potilas. 'Leivokset eivät ole terveellisiä', sanoo lääkäri hyvin
ankarasti. 'Mutta ne ovat niin halpoja', huomauttaa sairas hiukan
nöyrtyen, 'ja niin täyttäviä hintaansa katsoen.' — 'Teille ne varmasti
ovat kalliita, mihin hintaan hyvänsä, liian kalliita, vaikka teille
maksettaisiin niiden syömisestä', selittää lääkäri. 'Neljä leivosta
illassa vie teiltä hengen kuudessa kuukaudessa!' Sairas katseli
häntä suoraan silmiin ja mietti asiaa mielessään pitkän aikaa sanoen
lopuksi: 'Oletteko ihan varma siitä, herra tohtori?' — 'Panen siitä
ammattimaineeni pantiksi!' vastaa tohtori. 'Kuinka monta leivosta
tarvittaisiin tappamaan minut yhdellä kertaa?' kysyy potilas. 'En
tiedä'. 'Luulisitteko, että puolella kruunulla saisi riittävästi?'
'Luulenpa kyllä'. 'No; kolmella shillingillä ainakin saisi?' — 'Kyllä
varmasti'. 'Hyvä on', sanoo potilas, 'hyvää yötä!' — Seuraavana aamuna
hän nousi ylös, antoi sytyttää tulen, tilasi kolmella shillingillä
leivoksia, lämmitti ne kaikki voin kera, söi ne kaikki suuhunsa ja
ampui luodin otsaansa."
"Mutta minkä ihmeen takia hän sen teki?" kysyi herra Pickwick äkkiä,
sillä kertomuksen järkyttävä loppu oli hänelle täydellinen yllätys.
"Miksi ihmeessä hän sen teki, herra?" toisti Sam. "Tietysti
kannattaakseen suurta periaatettaan, että leivokset ovat terveellisiä,
ja osoittaakseen, ettei hän muuta tapojaan kenenkään määräyksestä."
Tällaisilla puheenkäänteillä ja kiertelyillä herra Wellerin onnistui
välttää isäntänsä kyselyt sinä iltana, jolloin hän asettui asumaan
Fleetin vankilaan. Huomatessaan kaikki lempeät torumiset turhiksi herra
Pickwick lopulta hellitti ja suostui, vaikkakin vastenmielisesti,
siihen, että Sam hankki viikottain maksettavaa vuokraa vastaan
majapaikan kaljupäiseltä rajasuutarilta, joka piti vuokralaisia
pienessä huonepahasessa erään ylemmän käytävän varrella. Tähän halpaan
huoneistoon herra Weller kuljetti patjan ja vuodevaatteet, jotka hän
vuokrasi herra Rokerilta. Kun hän yöllä lepäili niillä, hän tunsi
olonsa yhtä kotoiseksi kuin jos olisi syntynyt vankilassa ja kuin hänen
koko sukunsa olisi elänyt siellä kolmen miespolven ajan.
"Onko teidän aina tapana tupakoida vuoteeseen käytyänne, senkin vanha
kukko?" kysyi herra Weller isännältään suutarilta kun he olivat
molemmat käyneet levolle yöksi.
"On kyllä, nuori kukonpoika", vastasi rajasuutari. "Sallikaa minun
tiedustella, miksi aina teette vuoteenne tuon honkapöydän alle?"
"Senvuoksi, että minun aina oli tapana nukkua nelitolppaisessa
sängyssä, ennen kuin tulin tänne, ja minusta pöydänjalat vastaavat ihan
hyvin niitä", selitti ukko.
"Teillä on oikea karaktääri", totesi Sam. "Ei minussa mitään sellaista
ole", väitti suutari päätään pudistellen, "ja jos sinulla on aikomus
kehuskella jollakin sellaisella edulla, niin pelkäänpä, että sinua on
vähän vaikea saada sopimaan tähän rekisterivirastoon."
Tämä lyhyt vuorokeskustelu tapahtui herra Wellerin levätessä pitkällään
patjallaan huoneen toisessa, rajasuutarin sen toisessa päässä. Huonetta
valaisi kaislakynttilä ja suutarin piippu, joka hehkui pöydän alla
kuin punainen hiili. Huolimatta lyhyydestään keskustelu herätti herra
Wellerissä hyvin suopeita tunteita vuokraisäntää kohtaan, ja nousten
kyynärpäittensä varaan hän tarkasteli pitemmälti miehen ulkonäköä kuin
hänellä aikaisemmin oli ollut aikaa tai halua tehdä.
Suutari oli kelmeän kalpea mies, kuten rajasuutarit yleensä; samoin
hänellä oli suuri, pörröinen parta kuten kaikilla ammattitovereillaan.
Hänen kasvonsa olivat omituista hyväntuulista, kieropiirteistä
tekoa, ja niitä koristi silmäpari, joissa kerran lienee ollut hyvin
hilpeä ilme, sillä ne säkenöivät vieläkin. Mies oli kuudenkymmenen
vaiheilla, ja taivas tietää, kuinka "vanha" hän oli vankina, niin että
oli kerrassaan outoa, että hänen katseensa joskus saattoi lähennellä
hilpeyttä ja tyytyväisyyttä. Hän oli pieni mies, ja kun hän makasi
vuoteessaan käppyrässä, hän näytti yhtä lyhyeltä kuin olisi ollut
ilman jalkoja. Hänellä oli suussa iso punainen piippu, ja hän poltteli
tuijottaen kaislakynttilään kadehdittavan rauhallisuuden tilassa.
"Oletteko ollut kauan täällä?" kysyi Sam keskeyttäen jonkin aikaa
kestäneen hiljaisuuden.
"Kaksitoista vuotta", vastasi suutari purren puhuessaan piippunsa
imuketta.

"Ettekö halunnut vedota vararikko-oikeuteen?"

Rajasuutari nyökkäsi.

"No niin", sanoi Sam hiukan ankarasti. "Miksi sitten pysytte
itsepäisenä tuhlaten arvokasta elämäänne tässä suurenmoisessa
lammikossa? Miksi ette anna myöten ja ilmoita lordikanslerille, että
olette hyvin pahoillanne, kun olette halveksinut hänen oikeuttaan ja
ettette enää tee sillä tavoin?"
Rajasuutari muutti piippunsa toiseen suupieleensä siksi aikaa kun hän
hymyili ja siirsi sen sitten takaisin entiseen paikkaansa, mutta ei
sanonut mitään. "Miksi?" tutkaili Sam edelleen.
"Hm — et oikein ymmärrä näitä asioita. Minkähän otaksut saattaneen
minut tänne?"
"Minkäkö?" ihmetteli Sam niistäen kynttilää. "Arvelenpa alkuna olleen
sen, että jouduitte velkoihin, vai mitä?"

"En ole ollut penniäkään velkaa. Koettakaa uudelleen!"

"No ehkä ostitte taloja, mikä on hieno englantilainen sanonta
hulluksi tulemisesta, taikka rakensitte niitä, joka on tieteellinen,
parantumattomuutta osoittava lausetapa."

Suutari pudisti päätään ja sanoi: "Koettakaa vielä."

"Ettehän vain käynyt käräjiä?"

"En ikinä! Asianlaita on sellainen, että jouduin perikatoon, kun
minulle testamentattiin rahaa."
"No, no! Tuo ei kävele. Toivoisinpa, että joku rikas vihollinen
koettaisi saattaa minut häviölle sillä keinoin. En panisi vastaan."
"Niin, uskallanpa sanoa, ettet usko sitä", tuumi suutari poltellen
rauhallisesti piippuaan. "En minäkään uskoisi, jos olisin sinun
asemassasi, mutta totta se on joka tapauksessa."
"Kuinka se kävi?" kysyi Sam jo puoleksi taipuvaisena uskomaan jutun
pelkästään sen tavan vuoksi, jolla suutari häntä katseli.
"Juuri tällä tavalla", vastasi rajasuutari. "Vanha herra, jolle
tein työtä kaukana maaseudulla ja jonka köyhän sukulaisen kanssa
menin naimisiin — hän on kuollut, Jumala häntä siunatkoon, ja kiitos
Jumalalle siitä! — sai halvauksen ja meni pois."
"Minne?" kysyi Sam, jota alkoi nukuttaa päivän monilukuisten
tapahtumain jälkeen.
"Mistä minä tietäisin, minne hän meni", sanoi suutari puhuen nenäänsä
nauttiessaan kiihkeästi piipustaan. "Kuoli pois."

"Aha niinkö. Entä sitten?"

"Hän jätti jälkeensä viisituhatta puntaa."

"Sehän oli hyvin kiltisti tehty."

"Ja yhden tuhannen niistä", jatkoi suutari, "hän jätti minulle, koska
olin mennyt naimisiin hänen sukulaisensa kanssa."

"Sehän oli hyvä", mutisi Sam.

"Ja koska hänellä oli ympärillään suuri joukko veljentyttäriä ja
-poikia, jotka kaiken aikaa riitelivät ja torailivat keskenään
omaisuudesta, hän määräsi minut testamentin täyttäjäksi ja hyvässä
uskossa minuun jäännökset jaettavaksi heidän kesken niinkuin
testamentissa oli määrätty."
"Mitä tarkoitatte sillä, että hän jätti rahat teille hyvässä uskossa?"
kysyi Sam hiukan valpastuen. "Jolleivät ne olleet puhdasta rahaa, niin
mitä hyötyä niistä sitten oli?"

"Se on vain lakisana, ei muuta."

"Enpä uskoisi sitä", väitti Sam päätään pudistellen, "siinä puodissa
saa hyvin vähän luottoa. Mutta jatkakaa!"
"No niin, kun sitten menin valvomaan testamenttia, niin ne veljenpojat
ja -tyttäret, jotka olivat huikeasti pettyneet, kun eivät saaneetkaan
kaikkia rahoja, koettivat saada testamentin rikki."

"Mitä se meinaa?"

"Se on lakikieltä, joka tarkoittaa, ettei sellainen vetele."

"Jaha", sanoi Sam, "se on jonkinmoinen happamen korpun velipuoli. Entä
sitten?"
"Mutta huomatessaan", jatkoi suutari, "etteivät he päässeet sovintoon
keskenään eivätkä siis voineet nostaa juttua testamenttia vastaan,
he peruuttivat epäilyksensä, ja minä maksoin kullekin määrätyn
osuuden. Tuskin olin ehtinyt sen tehdä, kun yksi veljenpojista nostaa
kanteen vaatien testamentin mitättömäksi julistamista. Juttu joutuu
muutaman kuukauden kuluttua vanhan, kuuron herrasmiehen käsiteltäväksi
jossakin Paavalin kirkon takana olevassa peräkamarissa, ja kun neljä
asianajajaa oli kukin käyttänyt päivän kiusatakseen häntä oikein
sääntöjen mukaan, hän käytti viikon tai kaksi harkitakseen asiaa
ja lukeakseen kuusiniteisen todistajainkuulustelupöytäkirjan, ja
antoi tuomion, että koska vainajan pää ei ollut hänen testamenttia
tehdessään ollut oikein kunnossa, oli minun maksettava takaisin kaikki
rahat kuluineen. Valitin. Juttu tuli kolmen, neljän viikon kuluttua
neljän uneliaan herran käsiteltäväksi, jotka olivat kuulleet sen läpi
läpeensä toisessa oikeudessa, missä he olivat palveluksessa mitään
tekemättä — se vain erotuksena, että siellä heitä sanotaan tohtoreiksi
ja täällä asessoreiksi, jos ymmärrätte sitä — ja he vahvistivat hyvin
omantunnonmukaisesti vanhan herran aikaisemman tuomion. Sen jälkeen
jouduimme yhtaikaa kanslerioikeuteen, jossa vieläkin olemme ja jonne
minä ainaiseksi jään. Asianajajani ovat jo aikoja sitten saaneet tuhat
puntaani, ja mitä tulee perintöön ja kuluihin, kuten he sanovat, istun
täällä kymmenentuhannen punnan panttina ja saan olla täällä kuolemaani
asti kenkiä korjaamassa. Eräät herrat ovat puhuneet asian ottamisesta
käsiteltäväksi parlamentissa ja olisivat ehkä niin tehneetkin, mutta
heillä ei ollut aikaa tulla minun luokseni, eikä minulla ole ollut
valtuuksia mennä heidän luokseen, ja he kyllästyivät pitkiin kirjeisiin
ja jättivät asian sikseen. Ja tämä on totta kuin Jumalan sana, ilman
mitään lisäyksiä tai poistoja, kuten viisikymmentä henkeä, sekä tässä
paikassa että sen ulkopuolella, hyvin tietää."
Rajasuutari vaikeni todetakseen, minkä vaikutuksen hänen kertomuksensa
oli tehnyt Samiin, mutta huomatessaan, että tämä oli vaipunut uneen,
hän koputti tuhkan piipustaan, huokasi, pani sen pois, veti lakanan
päänsä yli ja nukahti hänkin.
Herra Pickwick istui seuraavana aamuna yksin aamiaisensa ääressä
(Samilla näet oli paljon hommaa rajasuutarin huoneessa kiilloittaessaan
isäntänsä kenkiä ja harjatessaan hänen sääryksiään), kun ovelta kuului
kolkutus, jota seurasi, ennen kuin herra Pickwick oli ehtinyt huutaa:
"sisään!" jonkinlainen tukka ja pumpulisamettilakki, jotka herra
Pickwick ilman mitään vaikeuksia tunsi hra Smanglen mieskohtaiseksi
omaisuudeksi.
"Kuinka voitte?" kysyi tuo arvon herra säestäen kysymystään tusinalla
tai parilla tusinalla nyökkäyksellä. "Kysyisin, odotatteko jotakuta
tänä aamuna? Kolme herraa, helkkarin hienoja miehiä, on kysynyt teitä
alhaalla ja kolkuttanut jokaiselle ovelle eteiskäytävässä saaden sen
johdosta helvetinmoisesti haukkumisia kavereilta, joita on vaivattu
avaamaan."
"Hyvä Jumala! Kuinka yksinkertaisesti he menettelevät!" huudahti herra
Pickwick nousten seisomaan. "Niin, epäilemättä he ovat ystäviäni, joita
melkein odotin tapaavani eilen."
"Ystäviänne!" huudahti Smangle tarttuen herra Pickwickiä käteen. "Älkää
sanoko enempää. Hitto vieköön! He ovat kaikki kolme minunkin ystäviäni
tästä hetkestä alkaen, ja Mivinsin myös. Helkkarin hauska poika se
Mivins, eikö niin?" sanoi Smangle hyvin tunteellisesti.
"Tunnen niin vähän tuota herraa", sanoi herra Pickwick epäröiden,
"että..."
"Tiedän sen kyllä", keskeytti Smangle taputtaen herra Pickwickiä
olalle. "Teidän on opittava tuntemaan hänet paremmin. Ihastutte
varmasti häneen. Sillä miehellä", lisäsi Smangle juhlallisen
näköisenä, "on koomikon lahjat, jotka olisivat kunniaksi Drury Lanen
teatterillekin."

"Todellakin!"

"On kyllä, helkkari vieköön! Kunpa kuulette hänen kuljettavan neljää
kissaa käsirattaissa — neljää eri kissaa, kunniasanani, herra! No,
tiedättehän, että se on peevelin vaikeaa. Ette, saamari soikoon, voi
olla pitämättä miehestä, kun näette hänessä sellaisia ominaisuuksia.
Hänellä on vain yksi vika — se pieni heikkous, josta olen ennen
maininnut, muistattehan?"
Kun Smangle tässä käänteessä pudisteli päätään tuttavallisesti ja
myötätuntoisesti, tunsi herra Pickwick, että hänen odotettiin sanovan
jotakin, niin että hän virkkoi: "Ah!" ja silmäili lakkaamatta ovea.
"Ah!" toisti herra Smangle venytetysti huoaisten. "Hän on ihastuttava
kaveri. En tiedä parempaa toveria missään, mutta hänessä on se yksi
huono puoli. Vaikka hänen isoisänsä henki ilmestyisi hänen eteensä
tällä hetkellä, niin hän pyytäisi tätä hyväksymään vekselilainan,
viralliselle paperille, kahdeksantoista pennyn leimamerkki."

"Hyväinen aika!"

"Niin, ja jos hänellä olisi voima herättää hänet jälleen henkiin,
niin hän pyytäisi, kahden kuukauden ja kolmen päivän kuluttua tätä
uudistamaan paperin."
"Nuohan ovat varsin huomattavia ominaisuuksia", tuumi herra Pickwick,
"mutta pelkään, että sillä välin kun me juttelemme täällä, hätääntyvät
ystäväni ihan kokonaan, kun eivät löydä minua."
"Minä näytän heille tietä", sanoi Smangle lähestyen ovea. "Hyvästi!
En tahtonut häiritä teitä heidän täällä ollessaan, ymmärrättehän.
Sivumennen..."
Lausuessaan tuon viimeisen sanan Smangle vaikeni äkkiä, sulki jo
avaamansa oven ja palaten hiljalleen takaisin herra Pickwickin luo
hiipi varpaisillaan ihan lähelle ja kuiskasi hyvin hiljaa:
"Sopisiko teidän lainata minulle puoli kruunua ensi viikon
loppupuolelle?"
Herra Pickwick saattoi tuskin olla hymyilemättä, mutta kykeni
kuitenkin säilyttämään totisuutensa. Hän otti taskustaan rahan ja pisti
sen herra Smanglen kouraan, minkä jälkeen tämä herra nyökkäillen ja
silmää iskien katosi hakemaan noita kolmea vierasta, joiden kanssa hän
pian palasi. Yskäistyään kolmesti ja nyökättyään yhtä monta kertaa
ikään kuin vakuuttaakseen herra Pickwickille, että hän ei unohtaisi
maksaa, hän pudisti kaikkien kättä hyvin kohteliaasti ja laittautui
vihdoin pois.
"Rakkaat ystävät", sanoi herra Pickwick pudistaen vuorotellen herra
Tupmanin, herra Winklen ja herra Snodgrassin käsiä, sillä he juuri
olivat nuo kolme puheenalaista vierasta, "miten äärettömän hauskaa
nähdä teitä".
Kolmikko oli hyvin liikuttunut. Herra Tupman pudisti valittaen päätään,
herra Snodgrass otti esiin nenäliinansa teeskentelemättömän liikutuksen
vallassa ja herra Winkle vetääntyi ikkunan luo äänekkäästi nyyhkien.
"Päivää, herrat", sanoi Sam, joka tuli samalla hetkellä huoneeseen
kädessään kengät ja säärykset. "Pois kaikki alakuloisuus, kuten entinen
pieni poika sanoi, kun hänen opettajattarensa kuoli. Tervetuloa
laitokseen, hyvät herrat!"
"Tämä hupsu poika", sanoi herra Pickwick taputtaen Samia päälaelle
tämän polvistuessa napittamaan isäntänsä säärystimiä, "on antanut
pidättää itsensä voidakseen olla lähempänä minua".

"Mitä!" huudahtivat kaikki kolme ystävystä.

"Niin juuri, hyvät herrat. Olen... olkaa hyvä ja pysykää hiljaa,
herra... olen vanki, hyvät herrat. Pidätetty."

"Vanki!" huudahti herra Winkle kuvaamattoman kiivaasti.

"Hoipa hoi!" vastasi Sam katsahtaen ylös. "Mikä hätänä?"

"Olin toivonut, Sam, että... ei mitään, ei mitään", sanoi herra Winkle
kiireesti.
Herra Winklen käytöksessä oli jotakin niin tuiskahtelevaa ja häilyvää,
että herra Pickwick vaistomaisesti katsahti molempiin toisiin
ystävyksiin kuin selitystä pyytäen.
"Emme tiedä", sanoi herra Tupman vastaten hänen mykkään vetoomukseensa.
"Hän on ollut hyvin levoton parin päivän ajan, ja koko hänen
käytöksensä on ollut tavallisuudesta poikkeavaa. Arvelimme, että häntä
vaivasi jokin, mutta hän kieltää sen jyrkästi."
"Ei, ei", sanoi herra Winkle punastuen herra Pickwickin katseen
kohtaamana, "ei todella ole tapahtunut mitään. Vakuutan teille, ettei
ole tapahtunut mitään, rakas ystävä. Minun on välttämättä lähdettävä
kaupungista lyhyeksi aikaa yksityisten asioitteni vuoksi, ja olisin
toivonut teidän päästävän Samin mukaani."

Herra Pickwick näytti entistä hämmästyneemmältä.

"Arvelen", sopersi herra Winkle, "ettei Samilla olisi ollut mitään sitä
vastaan, mutta kun hän kerran on vanki, se on tietysti mahdotonta.
Niinpä minun täytyy lähteä yksin."
Kun herra Winkle sanoi nämä sanat, tunsi herra Pickwick hiukan
kummastuen, että Samin sormet vapisivat hänen sääryksiä napittaessaan,
ikään kuin hän olisi ollut hiukan hämmästynyt ja yllättynyt. Samkin
katsahti herra Winkleen, kun tämä oli lakannut puhumasta, ja vaikka
heidän vaihtamansa katse olikin silmänräpäyksellinen, he näyttivät
ymmärtävän toisiaan.

"Tiedätkö ehkä jotakin tästä, Sam?" kysyi herra Pickwick terävästi.

"En mitään, herra", vastasi Sam jatkaen puuhaansa tavattoman
innokkaasti.

"Oletko varma siitä?"

"Kyllä, herra. Olen siitä siksi varma, etten ole milloinkaan kuullut
mitään koko asiasta ennen tätä hetkeä. Jos saatankin arvata yhtä ja
toista", lisäsi Sam katsellen herra Winkleä, "niin en ole saanut mitään
oikeutta ilmaista sitä, koska mahdollisesti olen saattanut arvata
väärin".
"Minulla ei ole mitään oikeutta tiedustella ystävän yksityisiä asioita,
vaikka ystävä onkin läheinen", sanoi herra Pickwick hiljaisuuden
jälkeen. "Sallikaa minun tällä hetkellä vain sanoa, etten yhtään
ymmärrä sitä. Niin! Nyt olemme puhuneet kylliksi tästä asiasta."
Täten ilmaistuaan mielipiteensä johti herra Pickwick keskustelun
erilaisiin asioihin, ja herra Winkle näytti vähitellen pääsevän
tasapainoon, vaikk'ei hän likimainkaan ollut entisellään. Heillä oli
kaikilla niin paljon puhuttavaa, että aamuhetki kului hyvin nopeasti,
ja kun herra Weller kolmen ajoissa asetti pienelle päivällispöydälle
paahdetun lampaanjalan ja valtaisan lihapiirakan liittäen niihin
erilaisia vihanneslautasia ja portterituoppeja, jotka seisoivat
tuoleilla tai sohvalla tai missä hyvänsä tilaa oli, jokainen tunsi
olevansa taipuvainen tekemään aterialle oikeutta huolimatta siitä,
että ruoka oli ostettu ja paistettu ja piiras valmistettu ja leivottu
vankilan keittiössä ihan vieressä.
Näitä seurasi pullo tai pari hyvin hyvää viiniä, jotka herra Pickwick
lähetti asiapojan hakemaan "Torven" kahvilasta Tohtorien talosta.
Pullon tai parin asemesta olisi kyllä parempi sanoa pullo tai kuusi,
sillä kun ne oli tyhjennetty ja juotu teetä, alkoi vankilan kello soida
ilmoittaen, että vieraiden oli poistuttava.
Mutta jos herra Winklen käytös oli ollut outoa jo aamulla, se
muuttui ihan ylimaallisen juhlalliseksi, kun hän tunteittensa ja
pullon tai kuuden vaikutuksen alaisena valmistautui jättämään
hyvästit ystävälleen. Hän viivytteli siksi, kunnes herrat Tupman ja
Snodgrass olivat kadonneet, ja puristi sitten herra Pickwickin kättä,
kasvoillaan ilme, jossa syvä ja vakava päätös peloittavasti yhtyi hyvin
voimalliseen synkkyydenannokseen.

"Hyvää yötä, rakas ystävä!" sanoi herra Winkle purren hammasta.

"Jumala siunatkoon sinua, rakas ystävä!" vastasi lämminsydäminen herra
Pickwick vastatessaan nuoren toverinsa käden puristukseen.

"Älkää viivytelkö!" huusi herra Tupman käytävästä.

"Tulen ihan heti", vastasi herra Winkle. "Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä!" vastasi herra Pickwick.

Sitten sanottiin taas hyvää yötä, sitten vielä kerran, ja sen jälkeen
vielä puolikymmentä kertaa. Herra Winkle piti yhä kovasti kiinni
ystävänsä kädestä ja katseli häntä silmiin kasvoillaan sama outo ilme.
"Onko sittenkin jotakin hullusti?" kysyi herra Pickwick vihdoin, kun
hänen kätensä jo alkoi heltyä.

"Ei mitään."

"No, hyvää yötä sitten", sanoi herra Pickwick koettaen irroittaa
kätensä.
"Ystäväni, hyväntekijäni, kunnioitettu toverini", mutisi Winkle
tarttuen häntä ranteeseen. "Älkää tuomitko minua ankarasti,
jos kuulette, että voittamattomat esteet ovat ajaneet minut
äärimmäisyyksiin..."
"No!" sanoi herra Tupman ilmestyen ovelle. "Tuletteko, vai odotatteko,
että meidät teljetään tänne yöksi!"
"Kyllä, kyllä, olen valmis", vastasi herra Winkle. Ja hän riistäytyi
irti voimakkain ponnistuksin.
Kun herra Pickwick katseli heidän jälkeensä äänettömän kummastuksen
vallassa, näyttäytyi Sam Weller portaitten päässä ja kuiskasi ohimennen
jotakin herra Winklen korvaan.

"Niin, luottakaa vain minuun", sanoi tämä herra ääneen.

"Kiitoksia. Mutta ettehän unohda sitä?"

"Varmasti en", vakuutti herra Winkle.

"Toivotan onnea, herra", sanoi Sam hattuaan koskettaen. "Olisin kovin
mielelläni tullut mukaanne, mutta isäntä on tietysti etusijalla."

"Teille on hyvin suureksi kunniaksi pysyä täällä."

Näin sanoen herra Winkle katosi portaita alas.

"Hyvin omituista", sanoi herra Pickwick palaten huoneeseensa ja
istuutuen pöytänsä ääreen miettivän näköisenä. "Mitä ihmeitä tuo nuori
mies aikoo tehdä?"
Hän oli istunut jonkin aikaa asiaa miettimässä, kun Rokerin,
vanginvartijan, ääni kysyi, saisiko hän tulla sisään.

"Tulkaa toki", sanoi herra Pickwick.

"Toin teille pehmeän pieluksen", sanoi Roker, "sen viimeisen
väliaikaisen sijaan".

"Paljon kiitoksia! Haluatteko lasin viiniä?"

"Olette kovin hyvä, herra", vastasi Roker tarttuen tarjottuun lasiin.
"Maljanne, herra."

"Kiitos!"

"Minun täytyy valitettavasti kertoa, että teidän vuokraajanne oli hyvin
heikkona viime yönä", sanoi Roker laskien lasin pöydälle ja tutkien
hattunsa vuoria ikäänkuin olisi valmistautunut panemaan sen jälleen
päähänsä.

"Mitä! Kansliavankiko?" huudahti herra Pickwick.

"Hän ei ole enää kansliavanki pitkää aikaa", vastasi Roker pyörittäen
hattuaan, niin että tehtailijan nimi tuli oikeinpäin.

"Saatte vereni hyytymään. Mitä oikeastaan tarkoitatte?"

"Hän on sairastanut hivutustautia jo kauan aikaa", sanoi herra Roker,
"ja hänellä on tänä iltana ankara hengenahdistus. Lääkäri sanoi jo
puoli vuotta sitten, ettei häntä pelasta muu kuin ilmanvaihdos."
"Herranen aika!" huudahti herra Pickwick. "Onko laki hitaasti ottanut
hengen tuosta miehestä kuuden kuukauden kuluessa?"
"Siitä minä en osaa mitään sanoa", vastasi Roker riiputtaen hattua
liereistä molemmin käsin. "Luulen, että hänelle olisi käynyt samoin,
olipa hän missä hyvänsä. Hän tuli sairaalaan tänä aamuna. Lääkäri
sanoi, että hänen voimiaan on koetettava säästää niin paljon kuin
mahdollista, ja vartija lähetti hänelle viiniä ja lihalientä ja muuta
omasta kodistaan. Eihän se ole vartijan syy, ymmärrättehän!"

"Ei tietystikään."

"Pelkään kuitenkin", jatkoi Roker päätään pudistellen, "että hänen
loppunsa on lähellä. Tarjouduin äsken lyömään hänestä vetoa kaksi yhtä
vastaan Neddyn kanssa, mutta Neddy ei suostunut siihen, ja siinä hän
oli oikeassa. Kiitoksia, herra! Hyvää yötä!"

"Seis!" sanoi herra Pickwick totisena. "Missä sairaala on?"

"Juuri tämän huoneen yläpuolella. Näytän tietä, jos haluatte mennä
sinne."
Herra Pickwick tarttui mitään vastaamatta hattuunsa ja seurasi heti
häntä.
Vartija kulki ääneti edellä, kohotti hiljaa huoneen oven salpaa ja
viittasi herra Pickwickiä astumaan sisään. Huone oli suuri, alaston
ja autio, ja siellä oli joukko rautasänkyjä, joista eräässä lepäsi
pitkällään miehen varjo, riutunut, kalpea, aavemainen olento. Sairaan
hengitys oli äänekästä ja lyhyttä, ja hän uikutti surkeasti. Vuoteen
vieressä istui lyhyt vanha mies, suutarinesiliina edessään, lukien
ääneen raamattua sarvikehyksisten silmälasien avulla. Se oli se
onnellinen perijä.
Sairas mies hivutti kätensä seuralaisensa käsivarrelle ja osoitti
haluavansa, että toinen lopettaisi. Suutari sulki kirjan ja laski sen
vuoteelle.

"Avatkaa ikkuna", pyysi sairas mies.

Suutari teki niin. Vaunujen ja rattaiden jytinää, pyörien ratinaa,
miesten ja poikien huutoja, suuren toiminnan ja kilvoittelun
kiihottaman ihmisjoukon hälyä, jotka kaikki sekaantuvat yhdeksi
ainoaksi syväksi kohinaksi, virtasi huoneeseen. Meluisan, kumean pauhun
voittaen kajahti silloin tällöin kaikuva naurunremahdus ja reipas
laulunpätkä, jonka joku väkijoukon kiehuvassa tungoksessa viritti,
sattui hetkeksi korvaan ja hukkui sitten taas äänten sekamelskaan
ja askelten kopinaan: maininkeja elämän rauhattomasta merestä, joka
aaltoili raskaasti ulkopuolella. Nuo äänet ovat aina surullisia
rauhallisesta kuuntelijasta, ja kuinka surullisilta ne tuntuvatkaan
kuolevan vuoteen ääressä valvovilta!
"Täällä ei ole ollenkaan ilmaa", sanoi kuoleva mies heikosti. "Tämä
paikka pilaa sen. Ilma oli raikasta kaikkialla, kun monta vuotta
sitten kävelin tuolla ulkona, mutta se muuttuu kuumaksi ja raskaaksi
tullessaan näiden muurien sisälle. En voi hengittää sitä."
"Olimme hengittäneet sitä yhdessä pitkät ajat", sanoi vanhus. "Rohkeutta
vain!"
Syntyi lyhyt hiljaisuus, jonka kestäessä molemmat katselijat
lähestyivät vuodetta. Sairas mies veti toisen vankilatoverinsa käden
itseään kohti, pudisti sitä hartaasti omissaan ja piti siitä kiinni.
"Toivon", läähätti hän jonkin ajan kuluttua niin heikosti, että
he kallistivat korvansa ihan lähelle vuodetta kuullakseen ne
vain puolittain muodostuneet äänet, joita hänen kalpeat huulensa
hengähtelivät, "toivon, että vanhurskas tuomarini muistaa raskaan maan
päällä kärsimäni rangaistuksen. Kaksikymmentä vuotta, hyvät ystävät,
kaksikymmentä vuotta tässä inhottavassa haudassa! Sydämeni murtui, kun
lapseni kuoli enkä edes saanut suudella häntä hänen pienessä arkussaan.
Yksinäisyyteni sen jälkeen, kaiken tämän melun ja toran keskellä,
on ollut hirmuinen. Antakoon Jumala minulle anteeksi! Hän on nähnyt
yksinäisen, pitkällisen kuolemani."
Hän risti kätensä ja mutisten vielä jotakin, mitä he eivät kuulleet,
vaipui uneen — aluksi vain uneen, sillä he näkivät hänen hymyilevän.
He kuiskuttelivat keskenään hiukan aikaa, kunnes vartija nojattuaan
pielukseen äkkiä peräytyi. "Hän on saanut vapautuksensa, Herran
nimeen!" sanoi mies.
Niin hän olikin. Mutta hän oli jo eläessään tullut niin kuoleman
kaltaiseksi, etteivät he saattaneet tietää, millä hetkellä hän todella
kuoli.

16. luku.

KUVAUS HERRA SAMUEL WELLERIN JA PERHERYHMÄN VÄLISESTÄ LIIKUTTAVASTA

KOHTAUKSESTA. HERRA PICKWICK TEKEE KIERROKSEN SIINÄ PIENOISMAAILMASSA,

JOSSA HÄN ASUU, JA PÄÄTTÄÄ TULEVAISUUDESSA SEKAANTUA SIIHEN NIIN VÄHÄN

KUIN MAHDOLLISTA.

Kun herra Samuel Weller muutamia päiviä vankilaan menonsa jälkeen oli
järjestänyt isäntänsä huoneen mahdollisimman huolellisesti ja nähnyt
hänen mukavasti istuvan kirjojensa ja papereittensa ääressä, hän lähti
eräänä aamuna liikkeelle käyttääkseen tunnin tai pari niin hyvin kuin
taisi. Aamu oli kaunis, ja Samin mieleen juolahti, että kannu portteria
ulkoilmassa sulostuttaisi lähimmän neljännestunnin tai niillä main yhtä
hyvin kuin jokin muu huvitus, jonka hän voisi suoda itselleen.
Päästyään tähän päätökseen hän lähti tarjoiluhuoneeseen. Ostettuaan
siellä olutta ja saatuaan sitä paitsi toissapäiväisen sanomalehden hän
lähti keilaradalle, istuutui penkille ja aikoi ryhtyä ilahduttamaan
itseään hyvin tyynellä ja järjestelmällisellä tavalla.
Ihan ensiksi hän otti virkistävän siemauksen, silmäsi sitten erääseen
ikkunaan ja loi nuoreen naiseen, joka siellä kuori perunoita,
platonisen silmäniskun. Sitten hän avasi sanomalehden ja taivutti sen
siten, että sai poliisiasioiden selostuksen ulommaiseksi, ja koska
tuollainen lehden taivuttaminen on harmillinen ja vaikea tehtävä, jos
tuuli vähänkään puhaltelee, hän otti sen suoritettuaan toisen kulauksen
olutta. Sitten hän luki lehdestä pari riviä, mutta keskeytti äkkiä
lukemisensa katsellakseen kahta miestä, jotka olivat lopettamaisillaan
pallopelinsä. Kun he pääsivät loppuun, hän huudahti "oivallista!"
tunnustusta ilmaisevalla äänellä ja silmäili katselijoita todetakseen,
kävivätkö heidän mielipiteensä yhteen hänen omiensa kanssa.
Tähän sisältyi välttämättömyys katsahtaa ikkunaankin, ja nuori nainen
oli yhä siinä. Niinpä oli ihan tavallisen kohteliaisuuden mukaista
iskeä silmää taas ja juoda merkitsevin elein hänen terveydekseen
vielä kulaus olutta, minkä Sam tekikin. Rypistettyään sitten julmasti
kulmiaan pienelle pojalle, joka silmät ammollaan oli pannut merkille
hänen viime toimituksensa, hän heitti jalkansa päälletysten ja pitäen
sanomalehteä molemmin käsin alkoi lukea täydessä totuudessa.
Hän oli tuskin saanut syventyneeksi tarpeelliseen miettiväiseen
sieluntilaan, kun hän luuli kuulevansa nimeään lausuttavan jossakin
kaukaisessa käänteessä. Hän ei ollutkaan erehtynyt, sillä nimi siirtyi
nopeasti suusta suuhun, ja muutaman sekunnin kuluttua tuntui koko ilma
olevan tulvillaan Wellerin nimeä.
"Täällä!" huusi Sam jylisevällä äänellä. "Mikä hätänä? Kuka häntä
kysyy? Onko pikalähetti tullut kertomaan, että hänen maakartanonsa on
tulessa?"

"Joku odottaa teitä hallissa", sanoi lähellä seisova mies.

"Olkaa hyvä ja pitäkää silmällä tätä lehteä ja olutkannua sillä aikaa,
vanha veikko! Teettehän sen palveluksen?" sanoi Sam. "Minä tulen.
Vaikka ne helkkarit kutsuisivat mua ryypylle, ne eivät voisi pitää
pahempaa melua!"
Säestäen näitä sanojaan kevyesti kopauttamalla päähän äsken mainittua
nuorta herraa, joka tietämättömänä kyseenalaisen henkilön läheisestä
naapuruudesta huusi Welleriä kaikin voimin, Sam kiiruhti kentän yli ja
juoksi portaita ylös halliin. Ensimmäinen esine, joka täällä sattui
hänen silmiinsä, oli hänen rakas isänsä, joka istui alimmalla portaalla
hattu kädessä huutaen "Weller" kaikkein kovimmalla äänellään puolen
minuutin väliajoin.
"Mitä te siinä kiljutte?" sanoi Sam kiivaasti, kun vanha herra oli
päästänyt itsestään vielä yhden huudon, "ja teette itsenne niin
punakaksi, että muistutatte kiukustunutta lasinpuhaltajaa? Mikä on
hätänä?"
"Ahaa!" vastasi vanha herra. "Aloinpa jo pelätä, että olit lähtenyt
kävelyretkelle Regency Parkin ympäri."
"Kas vain", sanoi Sam, "mutta eikös sopisi jättää noita piikkejä
karuuden uhria kohtaan ja tulla pois näiltä portailta. Miksi olette
istuutunut juuri siihen? En minä siinä asu."
"Mulla on hauskoja juttuja sinulle, Sammy", ilmoitti vanhempi herra
Weller nousten jaloilleen.

"Odottakaapas hetkinen. Olette takaa ihan valkea."

"Se on oikein, Sammy, pudistele se pois", sanoi herra Weller, kun hänen
poikansa tomutti häntä. "Saattaisipa näyttää hiukan erikoiselta, jos
täällä rupeaisi kävelemään ympäri valkeiksi sivutuin vaattein. Vai
mitä, Sammy?"
Kun herra Weller tässä kohdassa ilmaisi selviä merkkejä lähestyvästä
naurunpuuskasta, Sam pisti väliin ehkäistäkseen sitä puhkeamasta
ilmoille:
"Pysykää nyt siivolla! Enpä ole ikänäni nähnyt mokomaa tyhjän naurajaa!
Mikä teidät nyt on oikeastaan saanut liikkeelle?"
"Sammy", sanoi herra Weller pyyhkeillen otsaansa. "Pelkäänpä, että
jonakin lähipäivänä saan nauraa itseni pakahduksiin, poikaseni."

"Mutta minkä takia te sen tekisitte? Mitä teidän oikeastaan piti sanoa?"

"Kenen luulet seuranneen minua tänne, Samivel?" kysyi herra Weller
perääntyen askeleen tai pari, pani suunsa suppuun ja levitteli
silmäluomiaan.

"Pellinkö?" kysyi Sam.

Herra Weller pudisteli päätään ja hänen poskensa pingottuivat naurusta,
joka väkisinkin pyrki ilmoille.

"Sekö läppänaamainen mies?" arveli Sam.

Taas pudisti herra Weller päätään.

"Kuka sitten?"

"Sinun äitipuolesi!" laukaisi herra Weller, ja oli onni, että hän tuli
sanoneeksi sen, sillä hänen poskensa olisivat muuten auttamattomasti
haljenneet perin luonnonvastaisen pingottumisensa vuoksi.
"Sinun äitipuolesi, Sammy", jatkoi herra Weller, "ja se punanenäinen
mies, poikaseni, se punanenäinen mies. Ha, ha, haa!"
Tässä herra Weller puhkesi naurun hahatukseen, ja Sam katseli häntä
leveän irvistyksen vähitellen levitessä yli hänen koko naamansa.
"He ovat tulleet puhuakseen vähän vakavia sinun kanssasi, Samivel",
selitti herra Weller silmiään pyyhkien. "Älä vain päästä kuuluville
mitään epäihmisellisestä velkojasta, Sammy!"

"Eivätkö he sitten tiedä, kuka se on?"

"Ei hajuakaan!"

"Missä he ovat?" kysyi Sam vastaten kaikkiin vanhan herran irvistyksiin.

"Odotushuoneessa. Sitä punanenää ei vahingossakaan tapaa sellaisessa
paikassa, missä ei ole ryypättävää. Ei millään, Sammy, ei millään!
Meillä oli hyvin hauska matka 'Markiisista' tänä aamuna", kertoi herra
Weller, kun taas huomasi kykenevänsä puhumaan oikealla ihmisäänellä.
"Minulla oli vanha papurikko pienten kiesien edessä, jotka olivat
kuuluneet äitipuolesi ensimmäiselle miehelle, ja niihin nostettiin
pieni nojatuoli paimenta varten. Ja hitto soikoon", herra Weller
jatkoi, (syvän kiukun vallassa) "hitto soikoon, jolleivät ne tuoneet
kannettavia portaita tielle, ovemme eteen, jotta hänet saataisiin
kärryihin."

"Älkää ihmeessä!"

"Kyllä vain, ja toi voisinpa, että olisit nähnyt, kuinka tiukasti
hän piti kiinni portaista, kiivetessään vaunuihin, ikään kuin olisi
pelännyt putoavansa kuuden jalan korkeudesta ja hajoavansa miljooniksi
siruiksi. Vihdoin hän kuitenkin tuupertui vaunuihin, ja lähdimme
liikkeelle. Ja luulenpa melkein, Samivel, luulenpa melkein, että hän
tunsi vähän tärisevänsä, kun käännyimme kulmissa."
"Luulenpa melkein, että tulitte ajaneeksi pariin pylvääseenkin?" arveli
Sam.
"Pelkään niin", vastasi herra Weller iskien tiheään silmää, "pelkäänpä
melkein, että törmäsin pariin kolmeen. Ja hän tuuskahteli aina silloin
tällöin pois nojatuolistaan matkan varrella."
Tässä vanha herra pudisti päätään puolelta toiselle ja joutui käheän
sisäisen jyrinän valtaan, jota seurasi kasvojen äkillinen pullistuminen
ja kaikkien hänen piirteittensä huikea laajeneminen, jotka merkit
hiukan huolettivat hänen poikaansa.
"Älä pelästy, Sammy, älä pelästy", rauhoitti vanha herra, kun hän
ankarasti ponnistelemalla ja polkien kuin kouristuksessa useasti
jalkaansa permantoon sai palautetuksi äänenkäyttönsä. "Tämä on vain
eräänlaista äänetöntä naurua, jota koetan opetella."
"No, jos se on sitä, niin on parasta, että koetatte olla yrittämättä
uudelleen. Se näyttää olevan vaarallisen puoleinen keksintö."

"Etkö pidä siitä, Sammy?" kysyi vanha herra.

"En ollenkaan."

"No niin", virkkoi herra Weller kyynelten yhä valuessa hänen poskiaan
pitkin, "olisi ollut suuri helpotus minulle, jos olisin oppinut sen,
ja se olisi säästänyt koko joukon sanoja minun ja äitipuolesi välillä.
Mutta pelkäänpä, että olet oikeassa. Se kallistuu liiaksi halvaukseen
päin, ihan liiaksi, Samivel."
Keskustelu johti heidät odotushuoneen ovelle päin, jonne Sam —
pysähtyen hetkeksi katsomaan olkansa yli luodakseen salaisen
syrjäsilmäyksen kunnioitettuun vanhempaansa, joka yhä hihitteli takana
— nopeasti astui.
"Olen kovin kiitollinen tästä käynnistänne, äitipuoli", virkkoi Sam
tervehtien rouvaa kohteliaasti. "Kuinkas hurisee, paimen?"
"Oi Samuel!" huudahti rouva Weller, "tämä on hirmuista". "Ei yhtään,
hyvä rouva; vai onko, paimen sairas?"
Herra Stiggins kohotti kätensä ja pyöritteli silmiään, niin että
valkuaiset — tai oikeammin keltuaiset — tulivat näkyviin, mutta ei
vastannut ainoaakaan sanaa.
"Vaivaakos tätä herraa jokin tuskallinen tauti?" kysyi Sam silmäillen
äitipuoltaan kuin selitystä pyytäen.
"Tämä hyvä mies on pahoillaan nähdessään sinut täällä", vastasi rouva
Weller.
"Ahaa, vai sitä se onkin", sanoi Sam. "Minua peloitti hänen
käyttäytymisensä, kun luulin, että hän olisi unohtanut panna pippuria
viimeksi syömäänsä kurkkuun. Istuutukaa, herra! Emme ota mitään
lisämaksua istumisesta täällä, niinkuin entinen kuningas huomautti, kun
räjähdytti ministerinsä ilmaan."
"Nuori mies", lausui herra Stiggins pöyhkeästi, "pelkään, ettei vankeus
ole pehmittänyt mieltänne".

"Suokaa anteeksi, herra, mitä te haluattekaan armollisesti huomauttaa?"

"Huomaan, nuori mies, ettei luontonne ole pehminnyt tästä
kurituksesta", sanoi herra Stiggins kovalla äänellä.
"Hyvä herra", vastasi Sam, "olette hyvin ystävällinen sanoessanne
niin. Toivon, ettei minun luontoni ole yhtään pehmoinen. Olen hyvin
kiitollinen edullisesta mielipiteestänne."
Tässä kohdassa keskustelua kuului tuolista, jossa vanhempi herra
Weller istui, lähtevän sopimattomalla tavalla naurua muistuttava ääni,
jonka johdosta rouva Weller katsoi, ottaen nopeasti huomioon kaikki
tapahtuman asianhaarat, välttämättömäksi velvollisuudekseen käydä
vähitellen hysteeriseksi.
"Weller", sanoi rouva W. (vanha herra istui nurkassa), "Weller, tule
tänne!"
"Olen hyvin kiitollinen sinulle, rakkaani", vastasi puhuteltu, "mutta
minun on oikein mukava olla täällä".

Tämän johdosta rouva Weller purskahti itkemään.

"Mikäs nyt, rouva?" tiedusteli Sam.

"Voi, Samuel", valitti rouva Weller, "isäsi saattaa minut onnettomaksi.
Eikö mikään voi parantaa häntä?"
"Kuulitteko sitä?" kysyi Sam. "Armollinen rouva haluaa tietää, voiko
teitä mikään parantaa?"
"Olen hyvin kiitollinen rouva Wellerille hänen kohteliaasta
tiedustelustaan", vastasi vanha herra. "Luulenpa, että piipullinen
tupakkaa tekisi minulle aika lailla hyvää. Saakohan täältä?" Tässä
rouva Weller vuodatti hiukan lisää kyyneleitä ja herra Stiggins ähkyi.
"No niin, nyt se onneton herrasmies taas sairastuu", tuumi Sam
silmäillen ympärilleen. "Mihin paikkaan koskee, herra?"

"Samaan paikkaan, nuori mies, samaan paikkaan."

"Mikähän paikka se on?" kysyi Sam näköjään mitä tietämättömimpänä.

"Rinta, nuori mies", vastasi herra Stiggins painaen sateenvarjoa
liivejään vasten.
Tämän liikuttavan vastauksen kuullessaan rouva Weller, joka oli
täysin kykenemätön pidättämään tunteitaan, ilmaisi ääneen nyyhkyttäen
vakaumuksensa, että punanenäinen mies oli pyhimys, mihin herra
Weller vanhempi uskalsi huomauttaa puoliääneen, että tämä kai edusti
nimettömän pyhän Siimonin ja olemattoman pyhän Walkerin yhdistyneitä
kirkkokuntia.
"Minä pelkään, hyvä rouva", sanoi Sam, "että tämä herra tässä, jonka
kasvot värähtelevät, tuntee sangen suurta janoa edessään olevan
surumielisen näyn vuoksi. Onko asianlaita niin?"
Arvoisa rouva katseli herra Stigginsiä odottaen vastausta, mutta
huikeasti silmiään pyörittäen puristi tämä herra kurkkuaan oikealla
kädellään ja teki nielemisliikkeitä ilmaistakseen, että häntä janotti.
"Pelkäänpä kylläkin, Samuel, että nämä mielenliikutukset ovat todella
tehneet hänet janoiseksi", myönsi rouva Weller surumielisesti.

"Mikä on teidän mielijuomanne, herra?" kysyi Sam.

"Voi, rakas nuori ystäväni", vastasi herra Stiggins, "kaikki
mielijuomat ovat turhuutta!"
"Liiankin totta, liiankin totta", mutisi rouva Weller pudistaen
hyväksyvästi päätään.
"No niin", tuumi Sam. "Saattaahan niin olla, mutta mikä on teidän
erikoinen turhuutenne? Minkä turhuuden tuoksusta te enimmän pidätte?"
"Voi, rakas nuori ystäväni, halveksin niitä kaikkia. Mikäli niiden
joukossa on sellaista, joka on vähemmän vastenmielinen kuin muut, niin
se on rommiksi mainittu juoma. Lämpimänä, rakas nuori ystäväni, ja
kolme palaa sokeria pikariin."
"Olen kovin pahoillani, mutta minun täytyy sanoa, ettei tätä erikoista
turhuutta sallita myydä tässä laitoksessa."
"Voi noiden paatuneiden ihmisten sydämen kovuutta!" huudahti herra
Stiggins. "Voi noiden epäinhimillisten vainoojien julmuutta!"
Näin sanoen herra Stiggins taas kohotti silmänsä korkeuteen ja
löi rintaansa sateenvarjollaan. Ja teemme vain oikeutta tuolle
kunnianarvoiselle herralle sanoessamme, että hänen mielipahansa tuntui
aidolta ja teeskentelemättömältä.
Sitten kun rouva Weller ja punanenäinen herra olivat hyvin voimakkain
sanoin lausuneet ajatuksensa moisista epäinhimillisistä tavoista
ja päästäneet ilmoille erinäisiä hurskaita ja pyhiä manauksia
niiden alkuunpanijoita vastaan, suositteli jälkimmäinen lämmitettyä
portviiniä, johon oli lisätty hiukan vettä, mausteita ja sokeria,
koska se oli terveellistä vatsalle ja hajusi vähemmän turhuudelle
kuin monet muut sekoitukset. Sen johdosta määrättiinkin sellaista
valmistettavaksi. Juomaa odoteltaessa punanenäinen mies ja rouva Weller
katselivat voihkien vanhempaa herra Welleriä.
"Kuules, Sammy", sanoi tämä herra, "toivonpa, että tämä vilkas
vierailu saattaa sinut paremmalle tuulelle. Eikös olekin hilpeää ja
ylösrakentavaa keskustelua?"
"Te olette parantumaton", torui Sam. "Toivoisin, ettette enää lausu
minulle tuollaisia sopimattomia huomautuksia."
Mutta kaukana siitä, että herra Weller vanhempi olisi parantunut tästä
hyvin sopivasta vastauksesta, hän rupesi päinvastoin taas leveästi
hohottamaan, ja tämä anteeksiantamaton käytös sai rouvan ja herra
Stigginsin sulkemaan silmänsä ja huojuttelemaan ruumistaan tuoleillaan
perin huolestuneina, jolloin ukko Weller taas suvaitsi ryhtyä
tekemään kaikenlaisia eleitä osoittaen haluavansa nipistää ja vääntää
ennenmainittua Stigginsiä nenästä, joka toimitus olisi nähtävästi
tuottanut hänelle suurta sielullista riemua. Vanha herra pelastui
kerran hyvin täpärästi joutumasta ilmi, sillä kun herra Stiggins sattui
hypähtämään ylös, kun kuumennettu viini tuotiin sisään, hänen päänsä
joutui kipeään kosketukseen nyrkin kanssa, jolla herra Weller muutaman
minuutin ajan oli piirrellyt kuviteltuja ilotulituksia ilmaan kahden
tuuman päässä hänen korvastaan.
"Miksi ojentelette kättänne noin ahneesti lasia kohti?" kysyi Sam hyvin
nopeasti. "Ettekö näe, että satutitte tätä herraa?"
"En minä sitä meinannut, Sammy", sanoi herra Weller hiukan ällistyneenä
tästä hyvin odottamattomasta tapahtumasta.
"Koettakaa sisäistä voitelua, herra", ehdotti Sam, kun punanenäinen
hieroi päätään surkean näköisenä. "Mitä pidätte tällaisesta lämpimästä
turhuudesta?"
Herra Stiggins ei vastannut sanoin, mutta hänen käytöksensä oli
ilmeikästä. Hän maisteli lasin sisältöä, jonka Sam oli asettanut
hänen käteensä, laski sateenvarjonsa permannolle ja maistoi taas, ja
kuljetellen kättään rauhallisesti vatsansa yli pari kolme kertaa hän
joi pohjaan koko sekoituksen ja ojensi lasiaan huuliaan maiskutellen
saadakseen lisää.
Eikä rouva Wellerkään jäänyt jälkeen sekoitusta maisteltaessa. Arvon
rouva selitti aluksi, ettei hän voi juoda tippaakaan — ja maistoi
pienen tipan — sitten ison tipan —ja sitten hyvin monta tippaa, ja
koska hänen luonnonlaatunsa oli sellaista ainesta, että siihen väkevien
vesien käyttö suuresti vaikutti, hän vuodatti kyyneleen jokaiselle
viinitipalle ja jatkoi tunteittensa lievittelyä sillä tavalla, kunnes
hän lopulta oli päässyt hyvin voimalliseen ja soveliaaseen surkeuden
tuntoon.
Herra Weller vanhempi huomasi nämä enteet ja merkit osoittaen
monella tavoin inhoaan, ja kun herra Stiggins, sitten kun oli saatu
toinen pullo samaa ainetta, alkoi huokailla murheellisesti, hän
ilmaisi tyytymättömyytensä koko hommaan jonkinlaisella sekavalla
puheenpärinällä, josta vain usein ja äkäisesti toistettu sana
"ilveilyä" oli korvilla erotettavissa.
"Sanonpa sinulle, Samivel, poikaseni", kuiskasi vanha herra poikansa
korvaan tarkasteltuaan pitkään ja kiinteästi vaimoaan ja herra
Stigginsiä. "Sanonpa sinulle, että äitipuolessasi täytyy olla jotakin
hullusti sisäpuolella, samoin kuin tuossa punanokkaisessa miehessäkin."

"Mitä tarkoitatte?"

"Tarkoitan sitä, Sammy, että se, mitä he juovat, ei näytä ravitsevan
heitä. Se muuttuu kaikki lämpimäksi vedeksi ja tulvii ulos heidän
silmistään. Usko pois, Sammy, se on synnynnäistä heikkoutta."
Herra Weller vahvisti tätä tieteellistä mielipidettään rypistellen
otsaansa ja nyökkäillen, ja kun rouva Weller huomasi sen ja päätteli,
että siinä piili jokin alentava viittaus joko häneen tai herra
Stingginsiin tai molempiin, hän oli juuri rupeamaisillaan voimaan
kovin pahoin, kun herra Stiggins ryhtyi, pysytellen jaloillaan niin
hyvin kuin osasi, pitämään opettavaista saarnaa koko seurueen, mutta
erikoisesti Samuelin rakennukseksi, kehoittaen häntä liikuttavin
lauseparsin olemaan varuillaan tässä vääryyden lätäkössä, johon hänet
oli heitetty, luopumaan kaikesta teeskentelystä ja sydämen ylpeydestä
ja niin ottamaan kaikissa suhteissa tarkasti esimerkkiä ja tunnuskuvia
hänestä (Stigginsistä), jolloin hän voisi laskea, ennemmin tai
myöhemmin, pääsevänsä siihen lohdulliseen päätökseen, että hän oli
samanlainen kuin hänkin, mitä kunnioitetuin ja moitteettomin luonne,
ja että hänen tuttavansa ja ystävänsä olivat kaikki auttamattomasti
kadotettuja ja turmeltuneita raukkoja. Ja tämä tietoisuus, niin hän
vakuutti, tuottaisi hänelle mitä elävintä tyydytystä.
Sen lisäksi hän kehoitti Samia ennen kaikkea välttämään juoppouden
pahetta, jota hän vertasi sian siivottomiin elintapoihin, ja noita
myrkyllisiä ja tuhoisia aineita, joiden suussa imeskeltyinä sanotaan
sieppaavan pois muistin. Tässä kohdassa saarnaa arvoisan punanenäisen
herran puhe kävi kovin hajanaiseksi, ja horjahdellen puolelle ja
toiselle kaunopuheisuutensa kiihkossa hän oli tyytyväinen saadessaan
kiinni tuolinsa selustasta voidakseen säilyttää pystysuoran asentonsa.
Herra Stiggins ei saanut kehoitetuksi kuulijoitaan olemaan varuillaan
vääriin profeettoihin ja surkeihin uskonnonpilkkaajiin nähden,
jotka ovat, he kun eivät kykene selittämään sen ensimmäisiä oppeja
tai heillä ei ole sydäntä ymmärtää sen ensimmäisiä periaatteita,
vaarallisempia yhteiskunnan jäseniä kuin tavallisesti rikolliset, koska
he ehdottomasti vaikuttavat heikoimpiin ja vähimmin valistuneisiin
luonteisiin levittäen halveksimista ja vihaa kaikkea sellaista kohtaan,
mitä tulisi pitää kaikkein pyhimpänä, ja saattaen osittain huonoon
huutoon joukoittain moniin mainioihin lahkoihin ja uskontokuntiin
kuuluvia hurskaita ja oikein eläviä ihmisiä. Mutta kun hän nojasi
tuolin selustaan huomattavan pitkän ajan ja sulki toisen silmänsä
vilkuttaen toista aika lailla, on luultavaa, että hän ajatteli kaikkea
tuota, mutta piti sen omana salaisuutenaan.
Koko saarnan ajan rouva Weller nyyhkytti ja itki jokaisen lauseen
lopussa, kun taas Sam, joka istui jalat ristissä tuolilla lepuuttaen
käsivarsiaan sen selustalla, katseli puhujaa mitä lempeimmän ja
hyväntahtoisimman näköisenä luoden silloin tällöin merkitsevän katseen
vanhaan herraan, joka alussa oli kovin hilpeä, mutta nukahti jo
puolivälissä.
"Hyvä! Hyvin kaunista!" huudahti Sam, kun punanenäinen oli lopettanut
ja veti kuluneet hansikkaat käsiinsä kiskoen sormensa rikkinäisten
sormenpäitten läpi niin että rystyset paljastuivat. "Hyvin kaunista."
"Toivon, että se tekee sinulle hyvää", lausui rouva Weller
juhlallisesti.

"Luulenpa kyllä niin, rouva".

"Kunpa voisin toivoa, että se tekisi hyvää isällesikin", huokasi rouva
Weller.
"Kiitos, rakkaani", sanoi herra Weller vanhempi. "Miltäs sinusta
itsestäsi tämän päälle tuntuu?"

"Herjaaja!" huudahti rouva Weller.

"Sokaistunut mies", valitti arvoisa herra Stiggins.

"Jollen saa parempaa valoa kuin tätä teidän kuunvaloanne", sanoi herra
Weller vanhempi, "niin luulenpa melkein, että pysyn yövaunuissa siihen
saakka, kunnes minut kokonaan otetaan tieltä pois. Ja kuulkaapas, rouva
Wee, jos papurikko saa seistä tyhjin suin vielä jonkin aikaa, sitä ei
hillitse mikään, kun ajamme kotiin, ja voipa sattua, että se nojatuoli
paimenineen saattaa jossakin käänteessä lentää ulos vaunuista."
Tämän otaksuman kuullessaan herra Stiggins ilmeisen kauhun vallassa
tarttui hattuunsa ja sateenvarjoonsa ja ehdotti, että lähdettäisiin
heti, mihin rouva Weller suostui. Sam saattoi heitä ulkoportille ja
heitti hartaat hyvästit.

"Ajöös, Samivel!"

"Mitä ajöös?" ihmetteli Sam.

"No, hyvästi sitten", sanoi vanha herra.

"Vai sitä te tarkoitittekin? Hyvästi vain!"

"Sammy", kuiskasi ukko Weller silmäillen varovasti ympärilleen. "Vie
terveisiä isännällesi ja sano, että jos hän tulee parempiin ajatuksiin
tässä jutussa, niin asettukoon yhteyteen minun kanssani. Minä ja
muuan puuseppä olemme suunnitelleet keinon saadaksemme hänet ulos.
Piano, Samivel, piano!" virkkoi herra Weller lyöden poikaansa rintaan
kädenselällään ja perääntyen askeleen tai pari.

"Mitä te tarkoitatte?"

"Portipianoa", selitti herra Weller yhä salaperäisemmin, "jonka hän voi
vuokrata. Sellaista, joka ei soi."

"Ja mitä hyvää siitä heruisi?"

"Käske hänen lähettää ystävälleni puusepälle sana, että saa tulla
hakemaan sen pois", jatkoi herra Weller. "Jokos nyt älyät?"

"En", tunnusti Sam.

"Siinä ei ole mitään niitä lankoja eikä muita vehkeitä sisässä"
kuiskasi ukko. "Hän sopii siihen ihan hyvin, hattu päässä ja kengät
jalassa, ja voi hengittää pianon jalkojen kautta, jotka ovat ontot.
Hänellä täytyy olla Amerikan-passi valmiina.' Amerikan hallitus
ei millään luovuta häntä, kun se huomaa, että hänellä on kylliksi
rahaa menettää. Antaa isännän olla siellä kunnes rouva Bardell
kuolee tai Dodson ja Fogg joutuvat hirteen (se luullakseni tapahtuu
ensimmäiseksi), ja sitten hän saa tulla takaisin ja kirjoittaa kirjan
Amerikasta, joka korvaa kaikki hänen kustannuksensa ja enemmänkin, jos
hän vain löylyttää niitä kylliksi."
Herra Weller ilmaisi tämän lyhennysotteen suunnitelmastaan hyvin
innokkaasti kuiskaamalla. Sitten, ikään kuin peläten lieventävänsä
peloittavan ilmoituksensa vaikutusta enemmällä keskustelulla hän
tervehti hevosmiehen tapaan ja hävisi.
Sam oli tuskin saanut kasvoillensa jälleen niiden tavallisen ilmeen,
jota hänen kunnioitettavan valtavanhempansa paljastukset olivat
suuresti järkyttäneet, kun herra Pickwick tuli hänen luokseen.

"Sam!"

"Mitä, herra?"

"Olen lähdössä kävelylle ympäri vankilan ja tahdon sinut seuraani.
Näenpä erään tuttavan vangin tulevan tännepäin", lisäsi herra Pickwick
hymyillen.
"Kenen, herra? Onko se tuo isotukkainen herrasmies vai se
mielenkiintoinen sukkajalkainen vanki?"

"Ei kumpikaan. Hän on sinun vanhoja ystäviäsi."

"Minunko ystäviäni?" huudahti herra Weller.

"Luulenpa, että muistat erinomaisesti sen herran", vastasi herra
Pickwick, "tai muuten olet vanhoihin tuttaviisi nähden muistamattomampi
kuin luulisin. Hyss, ei sanaakaan, Sam, ei tavuakaan! Tässä hän on."
Herra Pickwickin puhuessa tuli Jingle paikalle. Hän näytti vähemmän
kurjalta kuin ennen, kun oli saanut ylleen puoleksi käytetyn puvun,
joka herra Pickwickin ansiosta oli saatu lunastetuksi pantista. Hänellä
oli puhtaat liinavaatteetkin, ja hänen tukkansa oli leikattu. Hän oli
kuitenkin perin kalpea ja laiha, ja kun hän hitaasti kiipesi portaita
keppiin nojaten, saattoi helposti nähdä, että hän oli kärsinyt aika
lailla sairautta ja puutetta ja oli yhä hyvin heikko. Hän otti hatun
päästään, kun herra Pickwick tervehti häntä, ja näytti hyvin nöyrältä
ja nololta huomatessaan Sam Wellerin.
Aivan hänen kintereillään seurasi Job Trotter, jonka syntiluettelossa
ei ollut ainakaan uskollisuuden tai kiintymyksen puutetta toveria
kohtaan. Hän oli yhä ryysyinen ja likainen, mutta posket eivät enää
olleet niin kuopallaan kuin hänen ensi kertaa tavatessaan herra
Pickwickin muutamia päiviä sitten. Ottaessaan hatun päästään tervehtien
vanhaa hyväntahtoista ystäväämme hän mutisi muutamia hajanaisia
kiitoksen sanoja sopertaen, että hänet oli pelastettu nälkäkuolemasta.
"Hyvä, hyvä!" Herra Pickwick keskeytti hänet kärsimättömästi. "Voitte
seurata Samin mukana. Minulla on puhuttavaa teille, herra Jingle.
Jaksatteko kävellä hänen tukemattaan?"
"Varmasti, herra, aina valmis, ei liian nopeasti. Jalat vapisevat,
päätä huimaa — kaikki pyörii ympäri... kuin maanjäristyksessä... aivan
kuin..."

"Antakaa minulle käsivartenne."

"Ei! ei!" torjui Jingle, "ei se käy, ei mitenkään".

"Tyhjiä! Nojatkaa minuun, pyydän."

Nähdessään, että mies oli nolo ja liikuttunut ja empi mitä tehdä, herra
Pickwick lopetti jutun lyhyeen ottaen raihnaisen vanhan näyttelijän
käsivarren kainaloonsa ja taluttaen hänet pois sanomatta sen enempää.
Koko ajan herra Samuel Wellerin kasvot olivat ilmaisseet valtavinta
hämmästystä mitä mielikuvitus suinkin saattaa luoda. Katseltuaan hetken
Jinglestä Jobiin ja Jobista Jingleen äänetönnä kuin kala hän kuiskasi:
"No johan nyt on peeveli!" Sitä hän toisteli ainakin kymmeneen
kertaan, minkä jälkeen hän näytti kokonaan kadottaneen puhelahjansa,
ja taas hänen silmänsä harhailivat toisesta veijarista toiseen mykän
ällistyksen ja tyrmistyksen vallassa.

"No, Sam!" sanoi herra Pickwick taakseen katsoen.

"Minä tulen, herra", vastasi tämä konemaisesti seuraten isäntäänsä,
mutta vieläkään hän ei saanut silmiään irti Job Trotterista, joka
ääneti käveli hänen rinnallaan.
Job piti jonkin aikaa silmiään maassa. Samin silmät olivat niin
iskeytyneet Jobin kasvoihin, että hän törmäili vastaan käveleviin
ihmisiin, kaatuili pieniin lapsiin ja kompasteli portaisiin ja seiniin
näyttämättä ollenkaan huomaavan sitä, kunnes Job varkain katsahti
häneen ja sanoi:

"Mitä kuuluu, herra Weller?"

"Hän se on!" huudahti Sam, ja saatuaan selville eittämättömästi Jobin
henkilöllisyyden hän löi sääreensä ja päästi pitkän, kimeän vihellyksen.

"Asiat ovat muuttuneet minuun nähden", sanoi Job.

"Niinpä luulisin", huudahti Sam tarkastellen toverinsa ryysyjä
peittelemättä kummastustaan. "Taitaapa olla vaihdos pikemmin hulluun
suuntaan, herra Trotter, niinkuin entinen herrasmies sanoi saadessaan
takaisin kaksi väärää shillinkiä ja kuuden pennyn verran pikku rahaa
hyvästä puolikruunusesta."
"Niinpä on", vastasi Job päätään pudistellen. "Tämä ei ole enää mitään
petkutusta, herra Weller. Kyyneleet", jatkoi Job ovelan kujeellisuuden
vilahtaessa hänen silmistään, "kyyneleet eivät ole murheen ainoa eikä
paras todistus".

"Eivät kylläkään", virkkoi Sam merkitsevästi.

"Ne saattavat olla teeskenneltyjä, herra Weller."

"Tiedän sen. Eräillä ihmisillä ne todella ovat aina valmiina, he
saattavat avata tulpan, milloin vain haluavat."
"Niin kyllä, mutta tätä tällaista ei ole niinkään helppo jäljitellä,
ja onpa aika vaiva, ennen kuin saa ne taas kohoamaan." Näin sanoen
hän osoitti likaisia, kuopalleen painuneita poskiaan ja vetäen ylös
takkinsa hihan paljasti käsivarren, joka oli sen näköinen kuin luut
olisi voinut murskata pikku kosketuksella; niin terävinä ja hauraina ne
törröttivät niitä peittävien lihasten alta.
"Mitä te oikeastaan olette tehnyt itsellenne?" kysyi Sam perääntyen
askeleen. "En mitään."

"Ette mitään!"

"En ole tehnyt mitään moneen viikkoon", sanoi Job, "ja syönyt ja juonut
ihan yhtä vähän".
Sam katseli yht'aikaa herra Trotterin laihoja kasvoja ja rähjäisiä
pukimia ja tarttuen sitten hänen käsivarteensa alkoi vetää häntä pois
hyvin kiivaasti.
"Minne olette menossa, herra Weller?" kysyi Job turhaan vastustellen
vanhan vihamiehensä ankaraa otetta. "Tulkaa perässä!" vastasi Sam vain.
"Tulkaa perässä!" Hän ei suvainnut selitellä enempää, ennenkuin he
tulivat tarjoiluhuoneeseen, ja silloin hän tilasi tuopin portteria,
joka tuotiin nopeasti.
"Ja nyt", sanoi Sam, "juokaa tämä viimeistä tippaa myöten ja kääntäkää
sitten tuoppi ylösalaisin, jotta näen, että olette ottanut lääkkeen."

"Mutta hyvä herra Weller", esteli Job. "Antaa luistaa!"

Noudattaen tätä kehoitusta herra Trotter nosti tuopin huulilleen ja
kohotti sen pohjaa pienin ja melkein huomaamattomin astein ylöspäin.
Hän pysähtyi kerran, vain kerran, vetääkseen syvään henkeä, mutta
nostamatta kasvojaan astiasta, jota hän muutaman minuutin kuluttua
piteli käsivarren matkan päässä pohja ylöspäin. Maahan ei pudonnut
mitään muuta kuin pari vaahtotippaa, jotka hitaasti erkanivat reunoista
ja vuotivat verkalleen maahan.

"Hyvin tehty", sanoi Sam. "Miltäs teistä tuntuu tämän jälkeen?"

"Paremmalta, herra. Luulenpa voivani paremmin."

"Niin varmasti jaksattekin", sanoi Sam opettavasti. "Se on kuin
pistäisi kaasua ilmapalloon. Saatan nähdä paljain silmin, että olette
lihonut toimituksen kestäessä. Mitäs sanoisitte toisesta yhtä suuresta?"
"En oikeastaan tahtoisi, olen jo kovin kiitollinen teille, herra",
vastasi Job. "En tahtoisi enempää."

"No, hyvä on, mutta mitä sanoisitte pienestä ruokapalasta?"

"Teidän arvoisan isäntänne ansiosta, herra, saamme puoli lampaan
jalkaa, keitettynä, neljännestä vailla kolme, ja sen alle perunoita
ruoan sulatuksen edistämiseksi."

"Mitä! Onko hän hankkinut teille ruokatarpeita?"

"On kyllä, hyvä herra. Eikä siinä kaikki, kun isäntäni oli hyvin
sairas, hän hankki meille huoneen — sitä ennen majailimme koirankopissa
— ja maksoi sen, ja tuli katsomaan meitä yöllä, kun kukaan ei tiennyt.
Herra Weller", jatkoi Job, kerrankin rehellisiä kyyneliä silmissään,
"palvelisinpa sitä herraa, kunnes vaipuisin kuolleena hänen jalkojensa
juureen".

"Äläpäs!" sanoi Sam. "Se ei vetele, hyvä ystävä! Älä yritäkään!"

Job Trotter oli ällistyneen näköinen.

"Se ei vetele, kuuletteko!" toisti Sam lujasti. "Häntä ei palvele
kukaan muu kuin minä. Ja kun se kerran on tullut puheeksi, niin
ilmaisenpa teille toisenkin salaisuuden", sanoi Sam maksaessaan
oluen. "En ole milloinkaan kuullut, tiedättekö, en lukenut mistään
juttukirjasta enkä nähnyt missään kuvassa enkeliä, jolla on jalassa
polvihousut ja säärykset — tai edes silmälasit päässä, mikäli muistan,
vaikka se on kyliä saattanut tapahtua — mutta pankaa mieleenne sanani,
Job Trotter, hän on oikea, ihan täysiverinen enkeli siitä huolimatta,
ja tahtoisinpa nähdä sen miehen, joka uskaltaa sanoa minulle tuntevansa
paremman."
Tämän väitteen lausuttuaan herra Weller pisti takaisin saamansa
pikkurahat sivutaskuunsa, ja monella tavalla nyökkäyksin ja liikkein
vahvistaen sanojaan hän lähti etsimään tämän keskustelun kohdetta.
He tapasivat herra Pickwickin keskustelemassa Jinglen kanssa hyvin
vakavasti ja luomatta silmäystäkään ryhmiin, jotka olivat kokoontuneet
pallokentälle. Ne olivat kyllä sangen kirjavia ja katselemisen arvoisia
ryhmiä, vaikkapa vain puhtaan uteliaisuudenkin kannalta.
"No niin", virkkoi herra Pickwick, kun Sam tovereineen lähestyi.
"Hoitakaapa itsenne terveeksi taas ja ajatelkaa asiaa sillä välin.
Laittakaa suunnitelmanne valmiiksi minulle, kun tunnette kykenevänne
siihen, niin keskustelen siitä kanssanne harkittuani sitä. Menkää nyt
huoneeseenne. Olette väsynyt, ettekä vielä tarpeeksi voimissa olemaan
pitkään ulkona."
Herra Alfred Jinglessä ei ollut jäljellä kipinääkään entisestä
eloisuudesta eikä siitä hirtehisen hilpeydestä, jota oli osoittanut
herra Pickwickin kohdatessa hänet ensimmäisen kerran hänen kurjassa
tilassaan. Hän kumarsi syvään puhumatta mitään, ja viitaten Jobille,
ettei tämä seuraisi ihan heti perässä, hän hiipi verkalleen pois.
"Omituinen kohtaus tämä, Sam; vai miten sinusta?" sanoi herra Pickwick
katsellen suopeasti ympärilleen.
"Hyvin paljon siihen suuntaan, herra. — Ihmeet eivät koskaan lopu",
lisäsi Sam itsekseen. "Erehdynpä suuresti, jollei tuo Jingle ole tehnyt
jotakin vesisuihkun tapaista."
Vallien väliin oli tälle kohtaa Fleetin vankilaa, missä herra
Pickwick seisoi, jäänyt juuri niin paljon tilaa, että siinä oli hyvä
pallokenttä. Yhdellä puolella oli itse muuri ja toisella se osa
vankilaa, joka oli (tai olisi ollut, jollei ulkomuuri olisi estänyt
näköalaa) Paavalin kirkolle päin. Siellä käveli ja istuskeli, kaikissa
mahdollisissa välinpitämättömän toimettomuuden asennoissa, suuri
joukko velallisia, joista suurin osa odotteli vankilassa päivää, jona
heidän vuoronsa joutua vararikko-oikeuden eteen koittaisi, kun toiset
taas oli teljetty sinne useiksi istuntokausiksi, jotka he viettivät
laiskotellen niin hyvin kuin suinkin osasivat. Eräät olivat repaleisia,
keikarimaisen hienoja, useat likaisia, harvat siistejä, mutta yhtä
tylsästi ja tarkoituksettomasti he kaikki siellä vetelehtivät ja
laiskottelivat ja maleksivat kuin pedot eläintarhassa.
Retkottaen ikkunoissa, joista saattoi nähdä koko kävelypaikan,
kurkisteli koko joukko ihmisiä, jotkut keskustellen äänekkäästi
alhaalla olevien tuttaviensa kanssa, toiset pelaten palloa jonkun
ulkona olevan reippaan heittäjän kanssa, kun taas toiset katselivat
mailanlyöjiä taikka tarkkasivat poikia, jotka ilmoittivat huutaen
heittojen luvun. Likaisia naisia, jalassa rajautuneet kengät, kulki
edestakaisin keittiöhuoneen tiellä pihan kulmassa, lapset huusivat
ja tappelivat ja kisailivat keskenään toisessa kulmassa. Kaatuvien
keilojen kalahtelu ja pelaajien huudot sekaantuivat koko ajan
satoihin muihin ääniin, melua ja ryskettä kuului kaikkialta — paitsi
pienestä vajasta, jossa muutaman kyynärän päässä lepäsi rauhallisena
ja kylmänä edellisenä yönä kuolleen kansliavangin ruumis odottaen
hautajaisilveilyään. Ruumis! Se on lakimiehen sana siitä huolten ja
surun tunteiden, toiveiden ja pettymysten rykelmästä, joka muodostaa
elävän ihmisen. Laki omistikin hänen ruumiinsa, ja siinä se lepäsi
mustiin verhottuna, kaameana todistajana lain hellästä armeliaisuudesta.

"Tekisikö mielenne nähdä vihellyspuotia?" kysyi Job Trotter.

"Mitä te sillä tarkoitatte?" ihmetteli herra Pickwick vastaan.
"Vihellyspuotia, herra", selitti Sam Weller. "Mikä se on, Sam?
Lintukauppako?"
"Siunatkoon sydäntänne, herra! Ei suinkaan", selitti Job.
"Vihellyspuoti on paikka, jossa myydään viinaa."
Job Trotter selitti sitten lyhyesti, että kun oli suuren sakon
uhalla kielletty tuomasta viinaa velkavankilaan ja kun sellaisia
nautintoaineita sinne teljettyjen naisten ja herrojen keskuudessa
pidettiin suuressa arvossa, niin oli jonkun liikemiehenlahjoja omaavan
vartijan mieleen juolahtanut hankkia, suurta ansiomahdollisuutta
ajatellen, parille, kolmelle vangille suosittua katajanmarjaviinaa,
jota nämä puolestaan myivät ansiokseen ja hyödykseen.
"Ja tämä menetelmä, katsokaas, on vähitellen tullut käytäntöön kaikissa
velkavankiloissa", selitti herra Trotter.
"Ja siitä on se verrattoman suuri etu", sanoi Sam, "että vartijat
hyvin visusti sieppaavat kiinni ne, jotka eivät maksa heille
tehdessään itsensä syylliseksi tällaiseen rikokseen; ja kun se tulee
sanomalehtiin, heitä kehutaan valppaudestaan. Niin he saavat kaksi
kärpästä yhdellä iskulla: peloittelevat muut ihmiset tätä kauppaa
harjoittamasta ja korottavat omia arvolauseitaan."

"Juuri niin, herra Weller", vahvisti Job.

"Niin, mutta eikö huoneita milloinkaan tarkasteta, jotta saataisiin
selville, onko niissä viinaa kätkettynä?" kysyi herra Pickwick.
"Tietysti, herra", vastasi Sam, "mutta vartijat tietävät sen etukäteen
ja lähettävät sanan viheltäjille, ja niinpä saatte viheltää viinan
perään, jos menette sitä hakemaan".
Sillä välin oli Job kolkuttanut ovelle, jonka aukaisi pörröpäinen
herrasmies. Tämä paiskasi oven kiinni heidän sisään tultuaan ja nauroi,
minkä johdosta Job nauroi ja Sam myöskin. Tästä syystä myöskin herra
Pickwick arveli, että sitä odotettiin häneltä, joten hänkin hymyili
hymyilemistään ihan kohtauksen loppuun saakka.
Pörröpäinen herra näytti olevan ihan tyytyväinen tähän mykkään asian
ilmaisemiseen. Hän otti vuoteensa alta esiin litteän savileilin, joka
saattoi sisältää pari neljännestä, täytti katajanmarjaviinalla kolme
lasia, jotka Job Trotter ja Sam ja kauppias itse tyhjensivät hyvin
asianymmärtävällä tavalla.

"Vieläkö?" kysyi viheltävä herrasmies.

"Ei enää", kielsi Job Trotter.

Herra Pickwick maksoi, ovi avattiin, ja he tulivat ulos pörröpäisen
herrasmiehen nyökätessä ystävällisesti Rokerille, joka sattui sillä
hetkellä kulkemaan ohi.
Tästä paikasta alkaen herra Pickwick kulki käytäviä pitkin ylös ja alas
kaikkia porraskäytäviä ja sitten vielä kerran koko piha-aukion ympäri.
Suurin osa vankilan asukeista muistutti yleensä Mivinsiä, Smanglea,
pappia, teurastajaa ja suutaria. Kaikissa nurkissa, niin paremmissa
kuin huonommissakin, vallitsi sama epäsiisteys, sama kuhina, sama melu,
sama sekamelska. Koko paikka näytti levottomalta ja rauhattomalta, ja
ihmiset kokoontuivat ja hajaantuivat sinne tänne ikään kuin ahdistavan
unen haamut.
"Olen nähnyt kyllikseni", sanoi herra Pickwick heittäytyessään
nojatuoliin pienessä huoneistossaan. "Nuo näyt ovat saaneet pääni
kipeäksi, ja sydäntänikin pakottaa. Tästä lähtien haluan olla vankina
omassa huoneessani."
Ja herra Pickwick pysyi lujasti päätöksessään. Kolme pitkää kuukautta
hän vietti kaiket päivät huoneessaan hiipien ulos vain yöllä
hengittämään ulkoilmaa, kun suurin osa hänen vankilatovereistaan oli
vuoteessa tai ryypiskeli huoneissaan. Hänen terveytensä alkoi kärsiä
paikoillaan olon ankaruudesta, mutta eivät hänen ystäviensä eikä herra
Perkerin usein toistetut kehoitukset eivätkä herra Samuel Wellerin
vielä useammin uudistuvat varoitukset ja peloittelut saaneet häntä
muuttamaan rahtuakaan tekemästään päätöksestä.

17. luku

KERTOO LIIKUTTAVASTA HIENOTUNTEISUUDEN OSOITUKSESTA, JOHON ON

SEKAANTUNUT HIUKAN LEIKKIÄKIN, HERROJEN DODSONIN JA FOGGIN PUOLELTA.

Heinäkuun viimeisen viikon aikana nähtiin vuokravaunujen (numeroa emme
ole merkinneet muistiin), kiitävän hyvää vauhtia pitkin Goswell-katua.
Niihin oli ahdettu kolme henkeä, paitsi ajajaa, joka istui sivulla
omalla erikoisella pikku istuimellaan. Jalkapeitteen yli oli levitetty
kaksi huivia, jotka kuuluivat kahdelle pienelle, äkäisen näköisenä
peitteen alla kyhjöttävälle naiselle, ja heidän väliinsä, puristettuna
hyvin pieneen tilaan, oli työnnetty synkän ja alistuvan näköinen
herrasmies, joka aina, kun yritti sanoa jotakin, sai lyhyen tiuskaisun
äskenmainituilta kiukkuisilta naisihmisiltä. Vihdoin antoivat tuo
synkkä herrasmies ja kiukkuiset naiset ajajalle ristiriitaisia ohjeita,
jotka kaikki tähtäsivät siihen, että hänen tuli pysähtyä rouva
Bardellin oven eteen, ja tätä väitti synkkä herrasmies, ihan ilmeisesti
uhmaten molempia äkäisiä naisia, vihreäksi eikä keltaiseksi.
"Pysähdyttäkää vihreäovisen talon kohdalle, ajuri!" käski synkkä
herrasmies.
"Voi teitä itsepintaista olentoa!" huudahti toinen äkäisistä naisista.
"Ajakaa keltaovisen talon eteen!"
Tämän johdosta ajuri, joka äkillisesti ponnistaen pysähtyäkseen
vihreäovisen talon eteen oli temmannut suitsista niin ankarasti
taaksepäin, että hevonen oli vähällä peräytyä vaunuihin, päästi jälleen
maahan ajokkinsa etujalat ja pysähdytti.
"No, minne minun täytyy viedä teidät?" kysyi ajuri. "Sopikaa siitä
keskenänne. Minä kysyn vain minne?"
Tässä riita uudistui entistä kiivaampana, ja kun hevosta kiusasi sen
turpaan pistävä kärpänen, niin ajuri hyvin inhimillisesti käytti
aikaansa lyömällä sitä päähän vastaärsytyksen lain mukaan.
"Äänten enemmistö ratkaisee!" sanoi toinen kiukkuisista naisista
viimein. "Keltaoviselle talolle, ajuri!"
Mutta kun ajopelit mitä komeimmin olivat ajaneet keltaisen oven eteen,
"aiheuttaen", kuten toinen kiukkupusseista riemuiten sanoi, "enemmän
melua kuin jos olisi tultu omissa vaunuissa", ja kun ajaja oli noussut
paikaltaan auttaakseen naisia vaunuista, pisti nuoren herra Bardellin
pää ulos sellaisen talon ikkunasta, jossa oli punainen ovi, muutamaa
numeroa kauempana.
"Sepä harmillista!" sanoi viimeksimainittu vihainen täti luoden
synkännäköiseen mieheen musertavan katseen.

"Eihän se ole minun syyni, rakkaani", puolustelihe tämä.

"Älä puhuttele minua, mokomakin nauta", vastasi nainen. "Punaoviselle
talolle, ajuri!"
"Jos naista on milloinkaan kiusannut tuollainen häpeämätön olento, joka
ylpeilee ja ilkkuu saadessaan häväistä vaimoansa kaikissa mahdollisissa
tilaisuuksissa vieraiden nähden ja kuullen, niin minä olen se nainen."
"Teidän pitäisi hävetä itseänne, Raddle", säesti toinen pieni nainen,
joka ei ollut kukaan muu kuin rouva Cluppins.

"Mitä minä sitten olen tehnyt?" ihmetteli herra Raddle.

"Älä puhuttele minua, mokomakin raakimus, sillä pelkäänpä, että saisit
minut ärsytetyksi unohtamaan uskonlahkoni ja lyömään sinua", tiuskaisi
hänen parempi puoliskonsa.
Vuoropuhelun käydessä tähän tapaan talutti ajuri mitä häpeällisimmällä
tavalla hevosen suitsista punaovisen talon eteen, jonka nuori herra
Bardell jo oli avannut. Tämä oli halpa ja arvoton tapa saapua ystävän
asunnolle! Ei ajaa karautettu komeasti portaiden eteen niin tulisesti
kuin hevonen pääsi, ajaja ei hypännyt maahan istuimeltaan kolkuttamaan
oveen rientääkseen jalkapeittoa avaamaan aivan viime hetkellä pelosta,
että naiset saisivat istua vedossa, eikä hän saanut tuoda huiveja
perästä, ikään kuin olisi ollut yksityinen kuski. Tapahtumasta oli
kärki riistetty pois; tämä oli nolompaa kuin käveleminen.

"No, Tommy", kysyi rouva Cluppins, "kuinka rakas äitiparkasi voi?"

"Hän voi ihan hyvin", vastasi nuori herra Bardell. "Hän on ihan
valmiina kadunpuoleisessa huoneessa. Minäkin olen valmis."
Tässä nuori herra Bardell pisti kätensä housuntaskuihin ja hyppeli
edestakaisin porraskivillä.
"Tuleeko ketään muita mukaan?" tiedusteli rouva Cluppins järjestellen
kauluriaan.

"Rouva Sanders tulee kyllä", selitti Tommy, "ja minäkin tulen".

"On siinäkin vekara!" harmitteli pieni rouva. "Ajattelee vain itseään.
— Kuule nyt, kulta Tommy", hän sitten virkkoi mielistellen.

"Mitä?"

"Ketä muita tulee mukaan, kullannuppu?"

"Niin, rouva Rogers tulee", vastasi nuori herra Bardell avaten silmänsä
hyvin suuriksi ilmaistessaan tämän tiedon.

"Mitä! Sekö rouva, joka on vuokrannut huoneet!"

Nuori herra Bardell pisti kätensä syvemmälle taskuihinsa ja nyökkäsi
tasan viisineljättä kertaa ilmoittaakseen, että tämä oli rouva
vuokralainen eikä kukaan muu.

"Siunatkoon! Siitähän tulee kokonainen seurue!"

"Ja jospa tietäisitte, mitä ruokakaapissa on, niin..."

"Mitä siellä on? Kerrothan sen minulle, Tommy!"

"En, en kerro", vastasi nuori herra Bardell päätään pudistaen ja
asettuen uudelleen alimmalle portaalle.
"Pahus tuota lasta!" mutisi rouva Cluppins itsekseen, "... ärsyttävä
pikku lurjus! Kerro nyt kuitenkin kiltille täti Cluppinsille!"
"Äiti sanoi, etten saa kertoa", intti nuori herra. "Minäkin saan sieltä
jotakin."
Tämän toiveen ilahduttamana tuo erinomainen poika ryhtyi taas entistä
suuremmin voimin polkemaan leikkimyllyään.
Tämä alaikäisen lapsen edellä selostettu kuulustelu tapahtui sillä
aikaa kuin herra ja rouva Raddle ja ajuri riitelivät kyytipalkkiosta,
ja kun riita lopulta oli ratkennut ajomiehen eduksi, tuli rouva Raddle
horjuen paikalle.

"Hyvänen aika, Mary Ann, mikä on hätänä?" kauhistui rouva Cluppins.

"Se saa koko ruumiini vapisemaan, Betsy",' vastasi rouva Raddle.
"Raddle ei ole mies eikä mikään; jättää kaikki minun tehtäväkseni."
Tämä oli tuskin oikeudenmukaista Raddle parkaa kohtaan, jonka
hänen oiva puolisonsa oli työntänyt syrjään kohta väittelyn alussa
ja käskenyt pitämään kitansa kiinni. Hänellä ei kuitenkaan ollut
tilaisuutta puolustautua, sillä rouva Raddle ilmaisi selviä pyörtymisen
merkkejä, joiden vuoksi, kun ne huomattiin salin ikkunasta, rouva
Bardell, rouva Sanders, vuokralainen ja vuokralaisen palvelustyttö
hyökkäsivät kiireesti ulos ja saattoivat hänet sisälle puhuen kaikki
yht'aikaa ja ilmaisten eri tavoin saalinsa ja mielipahansa, ikään
kuin rouva Raddle olisi ollut kärsiväisin kuolevainen maan päällä.
Kun hänet niin oli saatettu kadunpuoleiseen saliin, laskettiin hänet
sohvalle, ja ensimmäisen kerroksen naisasukas juoksi ensimmäiseen
kerrokseen palaten mukanaan pullo hajusuolaa, jonka hän, pitäen rouva
Raddlea tiukasti kaulasta kiinni, sovitti naisellisessa säälissään ja
lempeydessään tämän nenän alle, kunnes rouva Raddle vääntelehdittyään
ja ponnisteltuaan aikansa selitti voivansa ehdottomasti paremmin.
"Voi naisparkaa!" säälitteli rouva Rogers. "Tiedän liiankin hyvin, mitä
hän tuntee, liiankin hyvin!"
"Voi raukkaa! Tiedänpä sen minäkin", säesti rouva Sanders, ja sitten
kaikki rouvat voivottelivat yhteen ääneen sanoen, että he kyllä
tiesivät, mitä se oli, ja että he säälivät häntä koko sydämestään.
Vuokralaisen pieni palvelustyttökin, joka oli kolmentoista vanha ja
kolmen jalan pituinen, ilmaisi ujosti myötätuntonsa.

"Mutta mitä on tapahtunut?" kysyi rouva Bardell.

"Niin, mikä on saanut teidät noin suunniltanne?" tutkisteli rouva
Rogerskin.
"Minä tulin niin järkyttyneeksi", vastasi rouva Raddle moittivasti. Sen
johdosta kaikki naiset silmäilivät pahastuneina herra Raddlea.
"Niin, asianlaita on sellainen", sanoi tuo onneton herrasmies
astuen esiin, "että kun me lähestyimme tätä ovea, syntyi riita
kuomuvaunujen..."
Kun hän mainitsi tämän sanan, päästi hänen vaimonsa äänekkään huudon,
joka hukutti kaikki lisäselvitykset kuulumattomiin.
"Olisi parempi, että antaisitte meidän rauhoittaa häntä, Raddle", sanoi
rouva Cluppins. "Hän ei ikinä toivu tästä niin kauan kuin te olette
läsnä."
Kaikki naiset kannattivat tätä mielipidettä, niin että herra Raddle
työnnettiin ulos ovesta ja häntä kehoitettiin nauttimaan hiukan
raitista ilmaa takapihalla. Sitä hän tekikin noin neljännestunnin ajan,
minkä jälkeen rouva Bardell juhlallisen näköisenä ilmoitti hänelle,
että hän saisi tulla sisään, mutta että hänen pitäisi olla hyvin
varovainen vaimoonsa nähden. Hän tiesi kyllä, ettei herra Raddlen
tarkoituksena ollut olla epäystävällinen, mutta että tämän pitäisi
olla hyvin varovainen käytöksessään vaimoaan kohtaan. Mary Ann oli
kaikkea muuta kuin voimakas, ja ellei Raddle olisi varovainen, hän
menettäisi hänet, kun vähimmin tiesi odottaa sitä, ja sitä hänen
olisi perin kaameaa ajatella jälkeenpäin, ja niin poispäin. Kaikkea
tätä herra Raddle kuunteli perin alistuvaisena ja palasi heti saliin
mahdollisimman lammasmaisena.
"Mutta voi toki, rouva Rogers, suokaa anteeksi, eihän teitä vielä ole
esiteltykään! Herra Raddle, hyvä rouva, rouva Cluppins, hyvä rouva,
rouva Raddle, hyvä rouva."

"... rouva Cluppinsin sisar", selitti rouva Sanders.

"Jaha, niinkö", sanoi rouva Rogers armollisesti, sillä hän oli
vuokralainen ja hänen palvelijattarensa hoiti tarjoilua, niin että hän
oli pikemmin armollinen kuin tuttavallinen asemansa perusteella. "Jaha,
niinkö!"
Rouva Raddle hymyili imelästi, herra Raddle kumarsi, ja rouva Cluppins
sanoi olevansa "hyvin onnellinen saadessaan tilaisuuden tutustua
sellaiseen naiseen kuin rouva Rogers, josta hän oli kuullut niin paljon
hyvää". Tämän kohteliaisuuden viimeksimainittu rouva otti vastaan
alentuvan hyväntahtoisesti.
"No niin, herra Raddle", virkkoi rouva Bardell, "sanonpa, että teidän
ja Tommyn pitäisi olla aikalailla mielissänne, kun saatte olla
ainoat herrat saattamassa näin monta naista koko matkan Hampsteadin
'Espanjalaiseen'. Ettekö tekin ole sitä mieltä, että hänen pitäisi olla
mielissään, rouva Rogers?"
"Tietysti", myönsi rouva Rogers, minkä jälkeen kaikki muutkin naiset
lisäsivät: "Niin, tietysti."
"Ja tietysti minä olenkin mielissäni", vastasi herra Raddle
hieroskellen käsiään ja osoittaen lievää taipumusta hiukan kirkastua.
"Totta puhuakseni, sanoin, kun ajaa jyryytimme noilla kuomuvaunuilla..."
Kun taas toistui tuo sana, joka herätti niin monia tuskallisia
muistoja, rouva Raddle painoi taas nenäliinan silmilleen ja päästi
puoleksi tukahdutetun huudahduksen, niin että rouva Bardell rypisti
kulmiaan herra Raddlelle osoittaakseen, että tämän oli parempi olla
sanomatta enää mitään, ja kehoitti hyvin tärkeän näköisenä rouva
Rogersin palvelijatarta "tuomaan viinin pöytään".
Tämä oli merkkinä nurkkakaapin salaisten aarteiden paljastamiseen,
ja siihen kuului useita lautasellisia appelsiineja ja keksejä, pullo
vanhaa höystettyä portviiniä— sitä, joka maksaa shillingin ja yhdeksän
pennyä—toinen pullo tuota kuuluisaa Itä-Intian sherryä, hinnaltaan
neljätoista pennyä—jotka kaikki otettiin esille vuokralaisen kunniaksi
ja herättivät jokaisessa rajatonta tyytyväisyyttä. Kun sen jälkeen
rouva Cluppinsin sielu oli joutunut suuren kauhistuksen valtaan Tommyn
yrittäessä kertoa, minkälaisessa ristikuulustelussa hän oli ollut nyt
kyseessä olevan nurkkakaapin sisällön johdosta — joka yritys onneksi
tukahtui alkuunsa, kun Tommy tuli nielaisseeksi puoli lasia vanhaa
maustettua väärään kurkkuun ja siten saattanut henkensä vaaraan
muutamaksi sekunniksi — seurue lähti liikkeelle etsimään Hampsteadiin
vieviä vaunuja. Ne löytyivät pian, ja parissa tunnissa he kaikki
olivat terveinä saapuneet 'Espanjalaisen puistokahvilan' puutarhaan,
jossa onnettoman herra Raddlen ensimmäinen teko oli vähällä aiheuttaa
hänen vaimolleen uuden pyörtymiskohtauksen. Ei tapahtunut enempää eikä
vähempää kuin että hän tilasi teetä seitsemälle, vaikka — kuten kaikki
naiset yhdestä suusta huomauttivat — mikään ei olisi ollut mukavampaa
Tommyyn nähden kuin että hän olisi juonut jonkun toisen kupista
tai kaikkien, kun tarjoilija ei katsellut sinnepäin. Silloin olisi
säästetty yksi kuppi teetä, ja sitä olisi kuitenkin ollut ihan kylliksi.
Mutta nyt ei sitä enää voinut korjata, ja teetarjotin tuli: seitsemän
kuppia ja lautasta, ja leipää ja voita samassa mittakaavassa. Rouva
Bardell valittiin yksimielisesti puheenjohtajaksi, ja kun rouva Rogers
oli asetettu hänen oikealle ja rouva Raddle vasemmalle puolelleen,
jatkui ateria suuren hilpeyden ja riemun vallitessa.
"Kuinka suloista maalla sentään onkaan!" huokasi rouva Rogers.
"Toivoisinpa melkein, että aina saisin elää maalla."
"Oi, ette te siitä pitäisi, rouva", vastasi rouva Bardell hiukan
hätääntyneesti, sillä eihän ollut ollenkaan otollista vuokrattavaan
huoneeseen nähden rohkaista sellaisia taipumuksia. "Ette te pitäisi
maallaolosta, hyvä rouva."
"Minäkin arvelisin, että te olette liian vilkas ja teidän seuraanne
kaivataan liiaksi ollaksenne tyytyväinen maalla", sanoi pieni rouva
Cluppins.

"Ehkäpä asia on niin, ehkä", huokasi ensimmäisen kerroksen vuokraaja.

"Yksinäisille ihmisille, joista ei kukaan välitä ja joille kukaan
ei osoita huomiota tai joiden sydän on murtunut tai jotakin muuta
sellaista", virkkoi herra Raddle koettaen puhua hiukan leikilliseen
sävyyn ja katsellen ympärilleen, "niille sopii maaseutu mainiosti.
Maaseutu sopii haavoittuneelle hengelle, niinkuin sanotaan."
Nyt oli asianlaita sellainen, että kaikesta, mitä tuo onneton olento
saattoi sanoa, olisi mikä muu hyvänsä ollut parempaa kuin tämä. Rouva
Bardell puhkesi tietysti itkuun ja pyysi, että hänet heti vietäisiin
pois pöydän äärestä, minkä johdosta hänen rakastava lapsensa alkoi mitä
surkeimmin ulvoa.
"Voisiko kukaan uskoa, hyvä rouva", huudahti rouva Raddle kääntyen
kiihtyneenä ensimmäisen kerroksen vuokralaisen puoleen, "että nainen
voi olla naimisissa tuollaisen epämiehekkään olion kanssa, joka saattaa
kaiken päivää ivata naisen tunteita kuten hän!"

"Rakkaani", selitti herra Raddle, "en minä sillä mitään tarkoittanut."

"Et tarkoittanut!" toisti rouva Raddle hyvin äkäisesti ja
halveksivasti. "Mene tiehesi! En siedä katsella mokomaa petoa."
"Sinun ei pidä kiihottua, Mary Ann", puuttui rouva Cluppins puheeseen.
"Teidän pitäisi todella ajatella itseänne, hyvä ystävä, mutta sitä ette
muista milloinkaan. Menkää nyt tiehenne, Raddle, olkaa kiltti, sillä
muuten teette hänelle vielä enemmän pahaa."
"Niin, teidän olisi todella parasta juoda teenne yksinänne, hyvä
herra", sanoi rouva Rogers taas turvautuen hajusuoloihinsa.
Rouva Sanders, joka tapansa mukaan puuhaili innokkaasti leivän ja
voin kimpussa, ilmaisi saman mielipiteen, ja herra Raddle vetäytyi
hiljalleen syrjään.
Sitten syntyi aika puuha, kun piti nostaa nuori herra Bardell,
joka oli jo hiukan liian iso hyväiltäväksi, äitinsä syliin. Tämän
toimituksen aikana hänen jalkansa joutuivat teepöydälle ja aiheuttivat
vähän sekaannusta kuppien ja lautasten parissa. Mutta kuvatunlaiset
pyörtymiskohtaukset, jotka ovat tarttuvia naisten keskuudessa, kestävät
harvoin kauan, niin että kun rouva Bardellia oli oikein suudeltu ja
hiukan itketty hänen takiaan, hän toipui, istuutui taas paikalleen,
ihmetteli, kuinka oli voinut olla niin hupsu, ja kaatoi lisää teetä.
Juuri tällä hetkellä kuului lähestyvien pyörien jyrinää, ja naiset
näkivät katettujen vaunujen pysähtyvän puutarhan portille.

"Uusia vieraita!" ilmoitti rouva Sanders.

"Se on herra", sanoi rouva Raddle.

"Katsos, eikö se olekin herra Jackson, Dodsonin ja Foggin apulainen!"
huudahti rouva Bardell. "Herranen aika! Eihän herra Pickwick vain liene
maksanut korvausta!"

"Taikka tarjoa avioliittoa!" sanoi rouva Cluppins.

"Voi sentään, kun tuo herra on hidas", hätäili rouva Rogers. "Miksi hän
ei pidä kiirettä!"
Rouvan lausuessa nämä sanat kääntyi herra Jackson vaunuista, joiden
ääressä hän oli antanut ohjeita miehelle, jolla oli kuluneet vaatteet
ja jalassa mustat saappaat tämän juuri laskeuduttua ajopeleistä paksu
saarnikeppi kädessä, ja lähti tulemaan kohti paikkaa, jossa naiset
istuivat, pyyhkäisten lähestyessään tukkaansa syrjään hatun lierin alta.
"Mitä nyt? Onko jotakin tapahtunut, herra Jackson?" kysyi rouva Bardell
kiihkeästi.
"Ei yhtään mitään, rouva", vastasi herra Jackson. "Kuinka voitte, hyvät
rouvat? Minun täytyy pyytää anteeksi, että tunkeudun seuraanne, hyvät
naiset, mutta laki, hyvät naiset, laki!"
Tämän puolustuspuheen jälkeen herra Jackson hymyili, kumarsi kaikille
yhteisesti ja silitteli taas hiuksiaan. Rouva Rogers kuiskasi rouva
Raddlelle, että siinä oli todella hieno nuori mies.
"Kävin Goswell-kadulla", jatkoi Jackson, "ja kuultuani palvelustytöltä,
että olitte täällä, otin vaunut ja ajoin tänne. Isäntäni tarvitsevat
teitä heti kaupungissa, rouva Bardell."

"Siunatkoon!"

"Niin", jatkoi Jackson purren huultaan. "Asia on hyvin tärkeä ja
kiireellinen, niin ettei sitä mitenkään voi lykätä. Dodson sanoi sen
minulle erikoisesti ja Fogg myöskin. Olen käskenyt vaunujen odottaa,
niin että voitte heti lähteä takaisin niillä."

"Kuinka ihmeen omituista!" huudahti rouva Bardell.

Naiset myönsivät, että se oli hyvin omituista, mutta olivat
yksimieliset siitä, että asian täytyi olla perin tärkeä, sillä eiväthän
Dodson ja Fogg muuten olisi lähettäneet sanaa, ja kun asia kerran oli
kiireellinen, niin täytyi rouva Bardellin lähteä Dodsonin ja Foggin
puheille viivyttelemättä.
Siihen seikkaan, että asianajaja kutsui luokseen noin tavattoman
kiireesti, sisältyi jokunen määrä arvonantoa ja tärkeyttä, joka
ei mitenkään ollut vastenmielistä rouva Bardellille, etenkin kun
hän syystä kyllä saattoi otaksua, että se korottaisi hänen arvoaan
ensimmäisen kerroksen vuokralaisen silmissä. Hän teeskenteli hiukan,
oli olevinaan hyvin pahoillaan ja epäröivinään, mutta päätyi lopulta
siihen päätökseen, että hänen oli kai lähdettävä.
"Mutta ettekö halua virkistää itseänne matkanne jälkeen, herra
Jackson?" sanoi rouva Bardell kehoittavasti.
"Ei todellakaan ole paljoa aikaa menetettävissä", vastasi Jackson, "ja
minulla on toverikin mukanani", hän jatkoi silmäten miestä, jolla oli
saarnikeppi kädessä.
"Mutta pyytäkää tuttavannekin tänne", kehoitti rouva Bardell. "Olkaa
hyvä ja pyytäkää hänet tänne."
"Kiitoksia vain, mutta olenpa mieluummin pyytämättä häntä tänne",
mutisi herra Jackson hiukan hämillään. "Hän ei ole kovinkaan tottunut
naisseuraan ja ujostelee heitä. Jos haluatte pyytää tarjoilijaa viemään
hänelle ryypyn, niin hän ei juo sitä yhdellä kertaa, eipä juokaan.
Koettakaapa!"
Herra Jacksonin sormet vaeltelivat leikkisästi hänen nenänsä ympärillä
tämän puheen aikana osoittaen kuulijoille, että hän puhui ivallisesti.
Tarjoilija lähetettiin heti paikalla tuon ujostelevan herrasmiehen
luokse, ja ujosteleva herrasmies joi jotakin, herra Jackson joi myös
jotakin ja naiset joivat jotakin vieraanvaraisuuden nimessä. Herra
Jackson sanoi senjälkeen pelkäävänsä, että oli aika lähteä, jolloin
rouva Sanders, rouva Cluppins ja Tommy, joiden oli määrä seurata rouva
Bardellia, nousivat vaunuihin jättäen muut herra Raddlen suojeluksen
alaisiksi.
"Isak", sanoi herra Jackson, kun rouva Bardell valmistautui nousemaan
vaunuihin ja silmäili saarnikeppistä miestä, joka istui ajurin paikalla
sikaria poltellen.

"Häh?"

"Tämä on rouva Bardell."

"Olen sen kauan tiennyt."

Rouva Bardell pääsi vaunuihin, herra Jackson nousi hänen jälkeensä, ja
sitten lähdettiin ajamaan. Rouva Bardell ei voinut olla mietiskelemättä
herra Jacksonin tuttavan sanoja. Kummia otuksia nuo asianajajat!
Siunatkoon, kuinka ne ottavat selville, kuka kukin on!
"Ikävä juttu minun isännilleni nuo kulut, vai mitä?" sanoi Jackson, kun
rouvat Sanders ja Cluppins olivat nukahtaneet. "Teidän juttunne kulut,
tarkoitan?"
"Olen kovin pahoillani, etteivät he voi saada niitä", vastasi
rouva Bardell. "Mutta kun te lakimiehet ajatte tällaisia juttuja
keinottelutarkoituksessa, niin täytyyhän teidän tietysti saada
tappiotakin silloin tällöin."
"Mutta annoittehan heille tietääkseni velkakirjan teidän kulujanne
vastaavasta summasta jutun ratkettua?" sanoi Jackson.

"Annoin kyllä, muodon vuoksi", vastasi rouva Bardell.

"Tietysti", vastasi Jackson kuivasti. "Aivan muodon vuoksi, aivan niin."

He ajoivat eteenpäin, ja rouva Bardell nukahti. Hän heräsi jonkin ajan
kuluttua vaunujen pysähtyessä.

"Siunatkoon!" sanoi rouva. "Joko ollaan Freemans Courtissa?"

"Emme ajakaan ihan niin kauas", vastasi Jackson. "Olkaa hyvä ja
nouskaa."
Heräämättä vielä ihan kokonaan totteli rouva Bardell. Paikka oli
omituinen: korkea seinä, jonka keskellä oli portti ja sisällä palava
kaasulyhty.
"No niin, hyvät rouvat", huusi saarnikeppiä käyttävä mies katsoen
vaunuihin ja pudistellen rouva Sandersia herättääkseen hänet. "Tulkaa!"
Herättäen ystävättärensä nousi rouva Sanders vaunuista. Nojaten herra
Jacksonin käsivarteen ja taluttaen Tommyä kädestä oli rouva Bardell jo
astunut porttikäytävään. Muut tulivat perässä.
Huone, jonne he tulivat, oli vielä oudomman näköinen kuin portti.
Sellainen joukko miehiä seisoskelemassa seinävierillä! Ja ne
tuijottivat niin!

"Mikä paikka tämä on?" kysyi rouva Bardell pysähtyen.

"Vain meidän toimistojamme", vastasi Jackson työntäen hänet ovesta
sisään ja katsellen ympärilleen nähdäkseen, seurasivatko toiset naiset
heitä. "Pidä nyt tarkoin varasi, Isak!"
"Olkaa huoleti", vastasi saarnikeppiä käyttävä mies. Ovi sulkeutui
raskaasti heidän jälkeensä, ja he laskeutuivat lyhyitä portaita alas.
"Täällä siis vihdoinkin ollaan. Kaikki on kunnossa ja niin kuin olla
pitääkin, rouva Bardell!" sanoi herra Jackson silmäillen riemuitsevasti
ympärilleen.

"Mitä tarkoitatte?" kysyi rouva Bardell sydän pamppaillen.

"Juuri tätä", vastasi Jackson vetäen hänet hiukan syrjemmäksi. "Älkää
pelästykö, rouva Bardell. Ei ole milloinkaan ollut hienotunteisempaa
miestä kuin Dodson eikä inhimillisempää kuin Fogg. Heidän
velvollisuutensa oli, asioiden hoidon vuoksi, ottaa teidät haltuunsa
noitten kulujen takeeksi, mutta he tahtoivat kaikin voimin varoa
loukkaamasta tunteitanne mikäli suinkin mahdollista. Millainen lohdutus
teille onkaan ajatella, kuinka kaikki suoritettiin! Tämä on Fleetin
vankila, hyvä rouva. Toivotan teille hyvää yötä, rouva Bardell. Hyvää
yötä, Tommy!"
Jacksonin kiiruhtaessa pois saarnikeppisen miehen seurassa opasti
toinen mies, jolla oli avain kädessään ja joka oli seurannut kohtausta,
rouva Bardellin toisille lyhyille portaille, jotka johtivat toisen
oven suuhun. Rouva Bardell päästi ankaran kirkunan, Tommy ulvoi,
rouva Cluppins värisi sisäisesti ja rouva Sanders kiiruhti tiehensä
muitta mutkitta. Sillä heidän edessään seisoi vääryyttä kärsinyt herra
Pickwick nauttien tavallista iltailma-annostaan ja hänen vieressään
nojaili seinään Samuel Weller, joka rouva Bardellin nähdessään otti
hatun päästään ivallisesti tervehtien, kun taas hänen isäntänsä kääntyi
harmistuneena poispäin.
"Älkää kiusatko tätä naista", sanoi vartija herra Wellerille, "hänet on
juuri tuotu tänne".
"Vanki siis!" virkkoi Sam pistäen näppärästi hatun päähänsä. "Kuka on
kantaja? Miksi? Kertokaa, hyvä mies!"
"Dodson ja Fogg", vastasi mies. "Vangittu hyväksytyn velkakirjan
nojalla kuluista."
"Tule tänne Job!" huuteli Sam syöksyen käytävään. "Juokse herra
Perkerin luo, Job! Tahdon tavata hänet heti! Arvelen tästä koituvan
jotakin hyvää. Tämä oli mainiota. Hurraa! Missä isäntä on?"
Mutta näihin kysymyksiin ei kuulunut vastausta, sillä Job oli lähtenyt
hurjasti juoksemaan heti kun hän sai kuulla asian, ja rouva Bardell oli
pyörtynyt oikein tosissaan ja vilpittömästi.

18. luku.

ON PARHAASTA PÄÄSTÄ OMISTETTU LIIKEASIOILLE JA DODSON & FOGGIN
AJALLISELLE MENESTYKSELLE. HERRA WINKLE ILMESTYY OMITUISISSA
OLOSUHTEISSA. HERRA PICKWICKIN HYVÄSYDÄMISYYS OSOITTAUTUU SUUREMMAKSI
KUIN HÄNEN ITSEPÄISYYTENSÄ.
Vauhtiaan vähääkään hidastamatta Job Trotter juoksi Holborniin päin
milloin keskellä katua, milloin käytävällä, milloin katuojassa, aina
sitä mukaa kuin eteenpäinpääsemisen mahdollisuudet vaihtelivat miesten,
naisten, lasten ja ajopelien tungoksessa kullakin matkan osalla.
Mistään vastuksista välittämättä hän porhalsi pysähtymättä hetkeksikään
kunnes ehti Grays Innin sisäänkäytävään. Mutta huolimatta hänen
pitämästään kiireestä portti oli suljettu runsaasti puolta tuntia ennen
kuin hän ehti perille, ja kun hän oli saanut käsiinsä herra Perkerin
siivoojattaren, joka asui talossa naimisissa olevan tyttärensä kanssa,
joka oli antanut sydämensä ja kätensä palkattomalle tarjoilijalle, joka
taas asui parissa huoneessa jossakin numerossa jonkin kadun varrella
lähellä jotakin panimoa jossakin Grays Inn Lanen takana, hän huomasi,
että vankila suljettaisiin viidentoista minuutin kuluttua yöksi.
Sen lisäksi oli herra Lowten nuuskittava esille 'Kannon ja Harakan'
takahuoneesta, ja Job oli tuskin saanut tämän tehtävän toimitetuksi ja
ilmoittanut Sam Wellerin tiedonannon, kun kello löi kymmenen.
"No niin", tuumi Lowten, "nyt on liian myöhäistä. Nyt ette pääse sisään
yöksi. Saatte jäädä kadulle, kaveri."
"Välipä sillä", tuumi Job. "Minä nukun missä hyvänsä. Mutta eikö olisi
parasta tavata herra Perkeriä jo tänä iltana, niin että pääsemme sinne
ihan ensimmäiseksi huomen aamuna?"
"Niinpä niin", myönsi Lowten hiukan mietittyään, "jos olisi kysymys
kenestä muusta hyvänsä, ei Perker juuri pitäisi siitä, että tulen hänen
kotiinsa, mutta koska asia koskee herra Pickwickiä, niin luulenpa
tohtivani ottaa ajurin toimiston laskuun."
Päättäen menetellä näin herra Lowten sieppasi hattunsa, pyysi seuruetta
valitsemaan varapuheenjohtajan hänen satunnaisen poissaolonsa
ajaksi ja lähti kulkemaan lähintä ajuriasemaa kohti. Hän valitsi
siellä lupaavimman näköiset umpivaunut ja antoi ajurille osoitteen
Montague Place, Russell Square. Perkerillä oli sinä, päivänä
illalliskutsut, kuten salin ikkunoista näkyvät valot ja sieltä kuuluva
suuren pianon ja harrastelijalaulajan ääni sekä porraskäytävään
ja eteiseen tunkeutuva ruoan haju todistivat. Ja todella oli pari
oikein hyvää asiakasta maalta sattunut tulemaan kaupunkiin, jolloin
miellyttävä pieni seurue oli kokoontunut heitä juhlimaan. Siihen
kuului henkivakuutusyhtiön sihteeri, herra Snicks, herra Prosee,
mainio neuvos, kolme asianajajaa, yksi vararikko-oikeuden komissaari,
yksityinen lainopillinen neuvonantaja Templestä, hänen oppilaansa,
pienisilmäinen, käskeväeleinen nuori mies, joka oli kirjoittanut
hauskan teoksen maatilusten luovuttamisesta laajoine ja monilukuisine
muistutuksineen ja viittauksineen, sekä eräitä muita eteviä ja
huomattavia henkilöitä. Pikku herra Perker erosi tästä seurueesta,
kun hänelle kuiskaten ilmoitettiin hänen apulaisensa saapuneen häntä
tapaamaan, ja tullessaan ruokasaliin hän tapasi siellä herra Lowtenin
ja Job Trotterin, jotka näyttivät hyvin hämäriltä ja varjomaisilta
keittiökynttilän valossa, jonka se herra, joka suvaitsi ilmestyä
määrättyä neljännesvuosikorvausta vastaan sinne jalassa samettiset
polvihousut ja pumpulisukat, oli asettanut pöydälle osoittaen
asiaankuuluvaa ylenkatsetta kirjuria ja kaikkea sitä kohtaan, mikä
jollakin tavoin kuului "toimistoon".
"No, Lowten", virkkoi pieni herra Perker sulkien oven, "mitä on
tapahtunut? Onko tullut jotakin juttua koskeva tärkeä kirje, vai mitä?"
"Ei, herra", vastasi puhuteltu. "Täällä on sanantuoja herra
Pickwickiltä."
"Vai Pickwickiltä?" sanoi pieni mies kääntyen vikkelästi Jobin puoleen.
"No, mitä se koskee?"
"Dodson ja Fogg ovat pidättäneet rouva Bardellin takeeksi kuluistaan,
herra tuomari", selitti Job.
"Eihän!" huudahti herra Perker pistäen kätensä taskuun ja nojaten
tarjoilupöytään.
"Kyllä!" selitti Job. "Näyttää siltä kuin he olisivat saaneet häneltä
kulujen pantiksi velkakirjan heti jutun päätyttyä."
"Saamari soikoon!" huudahti Perker ottaen molemmat kätensä taskuistaan
ja iskien painokkaasti oikean kätensä rystysillä vasemman kämmeneen.
"Ne ovat ovelimpia veijareita, mitä milloinkaan olen tavannut
toiminnassani."
"Terävimpiä liikemiehiä, mitä milloinkaan olen tuntenut", virkkoi
Lowten.
"Teräviä todellakin!" toisti Perker. "Ei milloinkaan tiedä, mitä heidän
mieleensä juolahtaa."
"Ihan totta, sitä ei milloinkaan tiedä", vastasi Lowten. Sitten
miettivät isäntä ja apulainen muutaman sekunnin, kasvoillaan sellainen
ilme kuin he olisivat ihailleet kauneinta ja nerokkainta keksintöä,
mitä ihmisen äly milloinkaan on tuottanut. Kun he olivat jossakin
määrin selviytyneet ihailunsa huumauksesta, selitti Job Trotter lopun
asiaansa. Perker nyökkäsi miettivästi ja otti kellon taskustaan.
"Olen siellä tasan kello kymmenen", sanoi pieni mies. "Sam on ihan
oikeassa. Sanokaa hänelle niin. Haluatteko lasin viiniä, Lowten?"

"Kiitoksia, herra."

"Tarkoitatte, 'kyllä', luullakseni", sanoi pieni mies kääntyen ottamaan
tarjoilupöydältä pullon ja lasin.
Koska herra Lowten todella oli tarkoittanut kyllä, ei hän sanonut
siitä sen enempää, vaan kysyi Jobilta kuuluvasti kuiskaten, eikö herra
Perkerin muotokuva, joka riippui uunia vastapäätä, ollut ihmeellisesti
'näköinen', mihin Job tietysti vastasi, että kyllä oli. Kun viini oli
kaadettu laseihin, joi Lowten rouva Perkerin ja lasten terveydeksi ja
Job joi Perkerin maljan. Koska samettihousuinen, puuvillasukkainen
herrasmies ei näyttänyt pitävän velvollisuuteensa kuuluvana näyttää
noille toimistoihmisille tietä ulos ja sen vuoksi itsepäisesti oli
vastaamatta kellonsoittoon, he itse etsivät tiensä. Asianajaja poistui
saliinsa, kirjuri 'Kantoon ja Harakkaan' ja Job Covent Gardenin
aukiolle viettääkseen yönsä vihanneslaatikossa.
Täsmälleen mainitsemallaan kellonlyönnillä seuraavana aamuna kolkutti
hyväntuulinen pieni lakimies herra Pickwickin ovelle, jonka Sam Weller
hyvin sukkelasti aukaisi.
"Herra Perker", sanoi Sam ilmoittaen vieraan herra Pickwickille, joka
istui ikkunan ääressä miettivän näköisenä. "Olen perin iloinen, että
satuitte pistäytymään tänne. Luulen melkein, että isäntä tahtoo puhua
sanan tai pari kanssanne."
Perker vaihtoi Samin kanssa ymmärtävän katseen osoittaen käsittävänsä,
ettei saisi sanoa, että häntä oli käyty hakemassa. Viitaten Samia
lähestymään hän kuiskasi lyhyesti hänen korvaansa.
"Ettehän todella tarkoita sitä, herra?" sanoi Sam säpsähtäen ja
perääntyen ylen hämmästyneenä.

Perker nyökkäsi hymyillen.

Herra Samuel Weller katseli pientä asianajajaa, sitten herra
Pickwickiä, sitten kattoa ja sitten taas Perkeriä, irvisti, nauroi
ääneensä ja katosi sitten suin päin siepaten hattunsa sen enemmittä
selityksittä.
"Mitä tämä tarkoittaa?" kysyi herra Pickwick katsellen Perkeriä
hämmästyneen näköisenä. "Mikä on saanut Samin noin tavattomaan
mielentilaan?"
"Oh, ei mikään, ei mikään", vastasi Perker. "Tulkaa, hyvä herra,
vetäkää tuolinne tänne pöydän ääreen. Minulla on aikalailla sanottavaa
teille."
"Mitä papereita nuo ovat?" ihmetteli herra Pickwick, kun pieni mies
laski pöydälle pienen, punaisella langalla sidotun asiakirjakääryn.
"Bardellin ja Pickwickin jutun pöytäkirjat", vastasi Perker avaten
solmun hampaillaan.
Herra Pickwick raapaisi tuolinsa jaloilla permantoa ja heittäytyen
siihen risti käsivartensa ja katseli vihaisesti — mikäli herra Pickwick
milloinkaan saattoi näyttää vihaiselta — lainoppinutta ystäväänsä.
"Ette taida pitää tämän jutun nimen kuulemisesta?" sanoi pieni mies yhä
puuhaillen solmun kimpussa.

"En tosiaan."

"Sepä ikävää, koska se juuri tulee olemaan keskustelumme aiheena."

"Soisin mieluummin, ettei asiasta milloinkaan puhuttaisi meidän kesken,
Perker", sanoi herra Pickwick kiireesti.
"Hui hai, hyvä ystävä", sanoi pieni mies avaten vihdoin solmun ja
silmäillen innokkaasti herra Pickwickiä. "Siitä täytyy puhua.
Olen tullut tänne siinä tarkoituksessa. No niin, oletteko valmis
kuuntelemaan, mitä minulla on sanottavaa, hyvä ystävä? Ei mitään
kiirettä! Jos tahdotte, niin voin odottaakin. Minulla on mukanani tämän
aamun lehdet. Mukaudun täydellisesti teidän toiveisiinne. Kas niin!"
Tässä pieni mies heitti jalkansa toisen päälle ja näytti aikovan
aloittaa lukemisen hyvin tyynesti ja innokkaasti.
"Hyvä, hyvä", sanoi herra Pickwick huoaten, mutta taipuen samalla
hetkellä hymyilemään. "Sanokaa sanottavanne. Se on kai sitä vanhaa
juttua?"
"Pieni muutos asiassa, hyvä herra, pieni muutos", aloitti herra Perker
huolellisesti taittaen sanomalehtensä ja pistäen sen jälleen taskuunsa.
"Rouva Bardell, kantaja tässä jutussa, on näiden muurien sisällä."
"Tiedän sen", kuului herra Pickwickin nopea vastaus. "Hyvä. Ja tiedätte
kai, kuinka hän on joutunut tänne; tarkoitan, millä perusteilla ja
minkä johdosta?"
"Kyllä. Ainakin olen kuullut Samin selostuksen asiasta", sanoi herra
Pickwick teeskennellyn välinpitämättömästi.
"Samin selostus asiasta on, sen uskaltanen sanoa, ihan oikea. No
sitten: ensimmäinen tehtäväni, herra Pickwick, on kysyä teiltä, onko
tuon naisen jäätävä tänne?"

"Jäätävä tänne!" toisti herra Pickwick.

"Niin, jäätävä tänne, hyvä herra Pickwick", toisti Perkerkin nojaten
tuolinsa selkänojaan ja tarkastellen kiinteästi asiakastaan.
"Kuinka voitte kysyä sitä minulta? Sehän riippuu kokonaan Dodsonista ja
Foggista. Tiedätte sen ihan hyvin."
"En tiedä mitään sellaista", vastasi herra Perker lujasti. "Se ei saa
jäädä riippumaan Dodsonista ja Foggista. Tunnette ne miehet yhtä hyvin
kuin minä. Se riippuu yksinomaan, kokonaan ja täydellisesti teistä."
"Minusta!" huudahti herra Pickwick nousten hermostuneesti tuolistaan ja
istuutuen taas heti kohta.
Pieni mies napautti kahdesti nuuskarasiansa kantta, aukaisi sen, otti
ison hyppysellisen, sulki rasian taas ja toisti sanan: "Teistä!"
"Minä sanon", jatkoi pikku mies, joka näytti saaneen nuuskasta
itseluottamusta, "sanon, että hänen nopea vapautumisensa tai ikuinen
vankeutensa riippuu teistä, yksinomaan teistä. Kuunnelkaa minua
loppuun, rakas ystävä, pyydän, älkääkä tuhlatko tarmoanne, sillä se
saattaa teidät vain hikoilemaan hyödyttämättä mitään. Minä sanon",
jatkoi Perker tehostaen joka väitettään painamalla eri sormen pöytään,
"minä sanon, ettei kukaan muu kuin te voi pelastaa häntä tästä
kurjuuden luolasta ja että te voitte tehdä sen ainoastaan maksamalla
tämän jutun kulut — sekä kantajan että vastaajan — noiden Freemans
Courtin vesojen käteen. Pyydän teitä pysymään rauhallisena, rakas herra
Pickwick."
Herra Pickwick, jonka kasvonilmeet olivat vaihdelleet mitä
hämmästyttävimmällä tavalla tämän puheen aikana ja joka nähtävästi oli
voimakkaan harminpuuskan vaiheilla, hillitsi vihaansa niin hyvin kuin
saattoi. Tehostaen todisteluvoimaansa toisella nuuska-annoksella herra
Perker jatkoi:
"Tapasin tuon naisen tänä aamuna. Kun maksatte kulut, teidät
vapautetaan täydellisesti korvauksesta, ja sitten — tiedän, että se on
vielä suuremman huomion arvoista teihin nähden — saatte vapaaehtoisen,
hänen kirjoittamansa ja minulle kirjeenä lähettämän todistuksen
siitä, että tämä juttu oli ihan alusta alkaen noiden miesten,
Dodsonin ja Foggin, virittämä, jatkama ja ajama, että rouva syvästi
katuu milloinkaan olleensa välikappaleena teidän loukkaamisessanne
ja vahingoittamisessanne ja että hän pyytää minun välitystäni
lähestyäkseen teitä ja pyytääkseen teiltä anteeksi."
"Jos minä maksan hänen kulunsa!" ihmetteli herra Pickwick
närkästyneenä. "Todellakin arvokas asiakirja!"
"Tässä asiassa ei ole jos-sanoja, hyvä herra", sanoi Perker
voitonriemuisesti. "Tässä on juuri se kirje, josta puhuin. Sen toi
toimistooni tänä aamuna kello yhdeksältä eräs toinen nainen, ennen kuin
olin laskenut jalkaanikaan tähän paikkaan tai mitenkään neuvotellut
rouva Bardellin kanssa. Kunniani kautta!"
Valiten kirjeen käärystä pieni asianajaja työnsi sen herra Pickwickin
kyynärpään viereen ja nuuskasi kaksi minuuttia yhteen menoon silmääkään
räpäyttämättä.
"Onko siinä kaikki, mitä teillä on minulle sanottavaa?" kysyi herra
Pickwick lempeästi.
"Ei aivan. En uskalla sanoa tällä hetkellä, riittävätkö velkakirjan
sananmuoto, korvauksen näennäinen luonne ja todisteet, joita voimme
saada kootuksi koko jutun ajamisesta, osoittamaan oikeaksi syytteen
suoranaisesta vehkeilystä. Pelkään, etteivät ne riitä siihen,
hyvä herra Pickwick. Siihen he ovat luullakseni liian ovelia.
Tarkoitan kuitenkin, että kaikki seikat rinnakkain asetettuina
riittävät osoittamaan teidän olevan oikeassa kaikkien järkevien
ihmisten silmissä. Ja nyt pyydän teitä harkitsemaan seuraavaa: Nuo
sataviisikymmentä puntaa — taikka mikä summa lieneekään, ilmaisen sen
pyörein luvuin — eivät merkitse teille mitään. Valamiehistö on antanut
langettavan päätöksen. No niin, se tuomio on väärä, mutta he tekivät
kuitenkin päätöksensä sen mukaan kuin he ajattelivat oikeaksi ja
kohtuulliseksi, ja se on teitä vastaan. Teillä on nyt tilaisuus helpoin
ehdoin asettua paljon korkeampaan asemaan kuin milloinkaan saattaisitte
tehdä täällä pysymällä, mitä ihmiset, jotka eivät tunne teitä,
pitäisivät vain myrtyneenä, päättömänä, äreänä uppiniskaisuutena, ei
minään muuna, uskokaa minua, hyvä herra! Voitteko epäröidä käyttämästä
tilaisuutta hyväksenne, kun se palauttaa teidät ystävienne pariin,
vanhoihin puuhiinne, terveyteen ja huveihinne, kun se vapauttaa
uskollisen ja teihin hartaasti kiintyneen palvelijanne, jonka muuten
tuomitsette vankeuteen koko elämänne ajaksi, ja ennen kaikkea, kun
se tekee teille mahdolliseksi kostaa mitä jalomielisimmin— minkä
tiedän olevan teidän sydämenne mukaista— päästämällä tuon naisen tästä
hädän ja kurjuuden kuilusta, johon ainoaakaan miestä ei milloinkaan
tuomittaisi, jos se olisi minun vallassani, mutta jonka soveltaminen
naiseen on vielä hirveämpää ja raakamaisempaa. Nyt kysyn teiltä, hyvä
herra, en ainoastaan lainopillisena neuvojananne, vaan myöskin hyvin
uskollisena ystävänänne, haluatteko päästää käsistänne tilaisuuden,
kun voitte saavuttaa kaiken tämän ja tehdä kaiken sen hyvän, vain
siitä mitättömästä syystä, että muutamia puntia joutuu veijariparin,
sellaisten miesten taskuihin, joille tuosta summasta ei ole muuta
hyötyä kuin että mitä enemmän he voittavat, sitä enemmän he haluavat ja
sitä pikemmin kietoutuvat johonkin roistomaisuuteen, joka pakostakin
vie romahdukseen? Olen esittänyt nämä mietteet teille hyvin heikosti ja
vaillinaisesti, mutta pyydän teitä ajattelemaan niitä. Harkitkaa niitä
mielessänne niin kauan kuin haluatte. Odotan täällä vastaustanne mitä
kärsivällisimmin."
Ennen kuin herra Pickwick ennätti vastata ja ennen kuin herra Perker
oli ehtinyt siemaista kahdennenkymmenennenkään osan nuuska-annosta,
jota niin pitkä puhe ehdottomasti vaati päätteekseen, kuului oven takaa
äänten muminaa ja sitten epäröivä kolkutus.
"Voi, voi", huudahti herra Pickwick, johon ystävän vetoomus nähtävästi
oli koskenut, "mitä kiusaa tuosta ovesta onkaan! Kuka siellä?"

"Minä, herra", vastasi Sam pistäen päänsä sisään.

"En voi nyt juuri puhella kanssasi. Minulla on tekemistä tällä
hetkellä."
"Suokaa anteeksi, herra, mutta täällä olisi rouva, jolla on vähän
erikoista asiaa teille."
"En tahdo tavata ketään naista", vastasi herra Pickwick, jonka mieli
oli täynnä kuvia rouva Bardellista.
"Enpä teidän sijassanne olisi niin varma asiasta, herra", lausui Sam
päätään pudistaen. "Jos tietäisitte, kuka on täällä lähellä, niin
veisaisittepa ihan toista virttä, niinkuin haukka tuumi itsekseen
iloisesti naurahtaen kuullessaan leppälinnun laulavan kulman takana."

"Kuka se on?" kysyi herra Pickwick.

"Haluatteko nähdä hänet, herra?" kysyi Sam pidellen kädellään ovea,
ikään kuin hänellä olisi toisella puolella ollut jokin merkillinen
ulkomaan elävä.
"Näyttää siltä kuin minun täytyisi", sanoi herra Pickwick katsellen
Perkeriä.
"No niin, kaikki väki näyttämölle!" huusi Sam. "Soittakaa gongongia,
väliverho pois, ja molemmat salaliittolaiset sisään!"
Puhuessaan Sam Weller veti oven auki, ja meluisesti syöksyi huoneeseen
herra Nathaniel Winkle taluttaen kädestä perässään juuri samaa nuorta
naista, jolla Dingley Dellissä oli ollut jalassaan ne turkisreunaiset
kengät ja joka nyt, miellyttävästi punastellen ja hämillään perin
viehättävänä punertavan silkin, soman hatun ja pitsiharson yhdistelmänä
näytti sievemmältä kuin milloinkaan ennen.

"Neiti Arabella Allen!" huudahti herra Pickwick nousten tuolistaan.

"Ei", sanoi herra Winkle vaipuen polvilleen, "vaan rouva Winkle.
Anteeksi, rakas ystävä, anteeksi."
Herra Pickwick saattoi tuskin uskoa aistimiensa todistusta eikä ehkä
olisi uskonutkaan, mutta herra Perkerin hymyilevän naaman vahvistava
todistus ja Samin ja soman palvelustytön läsnäolo taka-alalla,
josta käsin he näyttivät seuraavan tapahtumia tuntien mitä suurinta
tyydytystä, sai hänet vakuuttumaan.
"Voi, herra Pickwick!" sanoi Arabella hiljaisella äänellä, ikäänkuin
arvon herran vaitiolosta säikähtyneenä. "Voitteko antaa anteeksi
ajattelemattomuuteni?"
Herra Pickwick ei vastannut sanoin tähän vetoomukseen, mutta hän
riisui mitä kiireimmin silmälasinsa, tarttui nuoren naisen molempiin
käsiin ja suuteli häntä monta monituista kertaa — ehkä useammin kuin
olisi ollut ehdottomasti välttämätöntä — ja sitten yhä pitäen toista
hänen käsistään, sanoi herra Winklelle, että tämä oli uhkarohkea nuori
penikka, ja käski penikan nousta ylös. Herra Winkle, joka oli muutaman
sekunnin ajan raaputellut nenäänsä hattunsa reunalla hyvin katuvaisen
näköisenä, noudatti käskyä, minkä jälkeen herra Pickwick muutaman
kerran kopautti häntä selkään ja pudisteli sitten sydämellisesti kättä
Perkerin kanssa, joka, jottei jäisi jäljelle tällaisissa tilaisuuksissa
tavallisissa kohteliaisuuksissa, pudisteli morsiamen ja soman
palvelustytön käsiä oikein hyväntahtoisesti, ja puristettuaan herra
Winklen kättä kaikkein lämpimimmin saattoi loppuun ilonosoituksensa
ottamalla nuuskaa niin paljon, että se olisi pannut puolikymmentä
normaalinenäistä miestä pärskymään koko ikänsä.
"Mutta rakas tyttöseni", sanoi herra Pickwick, "kuinka tämä kaikki
on tapahtunut? Tulkaa, istuutukaa ja kertokaa minulle kaikki! Eikös
hän ole perin miellyttävän näköinen, Perker?" lisäsi herra Pickwick
silmäillen Arabellan kasvoja yhtä ylpeänä ja innostuneena kuin tämä
olisi ollut hänen tyttärensä.
"Ihastuttava, hyvä herra Pickwick", vastasi pieni lakimies. "Jollen
itse jo olisi nainut mies, olisin taipuvainen kadehtimaan teitä, senkin
vekkuli."
Täten ilmaisten ajatuksensa pieni herra tuuppasi Winkleä hiukkasen
rintaan, johon tämä herra vastasi samalla tavalla. Sitten he molemmat
nauroivat hyvin äänekkäästi, mutta ei niin äänekkäästi kuin herra
Samuel Weller. Tämä oli juuri antanut vapauden tunteilleen suutelemalla
somaa palvelustyttöä nurkkakaapin oven takana.
"En voi koskaan olla sinulle kyllin kiitollinen, Sam, siitä olen
varma", sanoi Arabella hymyillen niin hellästi kuin suinkin saattoi
kuvitella. "En koskaan unohda ponnistuksiasi Cliftonin puutarhassa."
"Älkää sanoko siitä yhtään mitään, hyvä rouva", pyyteli Sam. "Minä vain
avustin luontoa, kuten entinen tohtori sanoi pojan äidille iskettyään
tämän suonta, kunnes henki lähti."
"Mary, rakkaani, istuuduhan", sanoi herra Pickwick keskeyttäen äkkiä
tällaiset kohteliaisuudet. "No, kuinkas kauan te olette olleet
naimisissa?"
Arabella katseli kainosti herraansa ja mestariinsa, joka vastasi:
"Vasta kolme päivää."
"Vai ainoastaan kolme päivää? Mutta mitä olette tehneet näiden kolmen
kuukauden aikana?"
"Niinpä niin", puuttui herra Perker puheeseen, "tehkääpä selkoa
sellaisesta laiskottelusta. Näettehän Pickwickin ihmettelevän vain
sitä, ettei kaikki ollut valmista jo kuukausia sitten."
"Asia on sillä lailla", vastasi herra Winkle katsellen punastuvaa
nuorta vaimoaan, "etten pitkään aikaan saanut Bellaa suostutetuksi
karkaamaan. Ja kun vihdoin sain hänet suostumaan, kului vielä pitkä
aika, ennen kuin saimme siihen tilaisuuden. Maryn oli sanottava
itsensä irti kuukautta ennen, ennen kuin hän saattoi jättää paikkansa
naapuritalossa, ja me emme olisi millään tulleet toimeen ilman hänen
apuaan."
"Kunniasanallani", huudahti herra Pickwick, joka tällä välin oli
pannut lasit takaisin nenälleen ja katseli vuoroin Winkleä ja
Arabellaa ja Arabellaa ja Winkleä, hänen kasvojensa ilmaistessa niin
suurta mielihyvää kuin sydämen lämpö ja hellät tunteet suinkin voivat
ihmiskasvoille antaa. "Kunniasanallani! Olettepa nähdäkseni toimineet
hyvin järjestelmällisesti hommissanne. Ja tietääkö veljenne kaikesta
tästä, rakas ystävä?"
"Ei, ei mitään", vastasi Arabella värin vaihtuessa hänen kasvoillaan.
"Rakas herra Pickwick, hänen täytyy saada tietää se teiltä — vain
teidän huuliltanne. Hän on niin raju, niin ennakkoluuloinen ja on ollut
niin — niin innokas puhumaan ystävänsä, herra Sawyerin, puolesta",
lisäsi Arabella katsoen maahan, "että pelkään kauheasti seurauksia".
"Niinpä niin", virkkoi Perker vakavasti. "Teidän täytyy ottaa tämä asia
käsiinne, hyvä herra Pickwick. Nuo nuoret miehet kunnioittavat teitä,
vaikk'eivät tahtoisikaan kuunnella ketään muuta. Teidän täytyy estää
onnettomuus. Kuumaa verta. Kuumaa verta!"
Pieni mies otti taas varoittavan hyppysellisen ja pudisteli epäröivästi
päätään.
"Unohdatte, rakkaani", sanoi herra Pickwick hiljaisesti, "unohdatte,
että olen vanki".
"Sitä en kylläkään unohtanut, paras herra Pickwick", vastasi Arabella.
"En ole milloinkaan unohtanut sitä. En ole milloinkaan lakannut
ajattelemasta, kuinka paljon mahdatte kärsiä, kun teidän täytyy
oleskella näin kauheassa paikassa. Mutta toivoin, että siihen,
mitä omasta mukavuudestanne huolehtiminen ei saa teitä tekemään,
suostuisitte meidän onnemme nimessä. Jos veljeni kuulee tämän asian
ensimmäiseksi teiltä, tunnen varmasti, että pääsemme sovintoon. Hän
on ainoa sukulaiseni maailmassa, ja jollette te, herra Pickwick, puhu
puolestani, pelkään menettäväni hänetkin. Olen tehnyt pahoin, oikein,
oikein pahoin, tiedän sen."

Tässä Arabella-parka kätki kasvonsa nenäliinaan ja itki katkerasti.

Nämä samaiset kyyneleet eivät vaikuttaneet niinkään vähän herra
Pickwickin mieleen. Mutta kun rouva Winkle, pyyhittyään kyyneleensä,
alkoi puhua kaikkein suloisimmalla äänellään taivutellen ja
houkutellen, kävi herra Pickwick perin levottomaksi ja epävarmaksi
siitä, kuinka olisi toimittava, joka seikka kävi selville siitä, että
hän tuontuostakin hieroi silmälasejaan, nenäänsä, housujaan, päätään ja
sääryksiään.
Käyttäen hyväkseen näitä epäröinnin merkkejä selitteli herra Perker,
(jonka luokse nuori pari näytti suoraan tulleen tänä aamuna) terävästi
vedoten lain pykäliin, ettei herra Winkle vanhempi myöskään vielä
tiennyt mitään tästä hänen poikansa ottamasta tärkeästä askeleesta
elämän polulla; että mainitun pojan tulevaisuudentoiveet riippuivat
kokonaan mainitusta Winkle vanhemmasta, siitä, että tämä edelleen
suhtautuisi häneen vähentymättömällä rakkaudella ja kiintymyksellä;
että oli hyvin vähän luultavaa, että hän menettelisi niin, jos asia
salattaisiin kauan häneltä; että herra Pickwickin olisi, kun hän
menisi Bristoliin tapaamaan herra Allenia, samasta syystä mentävä
Birminghamiin tapaamaan vanhempaa herra Winkleä, ja lopuksi, että
vanhemmalla herra Winklellä oli täysi syy ja peruste pitää herra
Pickwickiä jossakin määrin poikansa huoltajana ja neuvonantajana
ja että tälle herralle siis kuului ja hänen asemansa mukaan oli
luonnollista antaa henkilökohtaisesti ja suullisesti tieto kaikista
tämän asian yksityiskohdista ja siitä osuudesta, joka hänellä oli
tapahtumiin.
Herrat Tupman ja Snodgrass saapuivat nyt hyvin sopivasti neuvottelujen
ollessa tällä asteella, ja heillekin oli välttämättä selitettävä
kaikki, mitä oli tapahtunut, vieläpä kaikki myötä- ja vastasyytkin.
Kaikki väitteet kerrattiin taas, minkä jälkeen jokainen esitti
mielipiteensä omalla tavallaan ja omassa laajuudessaan. Ja kun herra
Pickwick sitten oli lopuksi kauniiden todisteluiden ja väitteiden
voimalla pakotettu peräytymään puolustusasemasta toisensa perästä ja
kun hän oli äärimmäisessä vaarassa joutua kokonaan suunniltaan, hän
otti Arabellan syliinsä, selitti, että tämä oli perin rakastettava
olento ja että hän ei oikein tiennyt, mistä se oikein johtui, mutta
että hän heti alusta saakka oli pitänyt hänestä, ja sanoi, ettei hänen
sydämensä sallinut hänen olla nuorten onnen esteenä, niin että he
saisivat tehdä hänelle, mitä tahtoisivat.
Kuullessaan tämän myönnytyksen oli herra Wellerin ensimmäisenä
toimenpiteenä lähettää Job Trotter kuuluisan herra Pellin luokse
valtuutettuna luovuttamaan omistajalle säännönmukainen velan
kuittaus, jonka varovainen isä kaukonäköisesti oli jättänyt tuota
oppinutta herraa varten, siltä varalta, että sitä millä hetkellä
hyvänsä odottamatta tarvittaisiin. Hänen seuraavana toimenpiteenään
oli sijoittaa koko irtain pääomansa kolme viidettä kannuun mietoa
portteria, jota hän itse tarjoili pallokentällä kaikille, jotka
vain halusivat siitä osansa. Tämän tehtyään hän hurrasi rakennuksen
eri osissa äänensä aivan sorruksiin vaipuen sitten rauhallisesti
tavalliseen mietiskelevään ja filosofiseen olotilaansa.
Kello kolmelta saman päivän iltapuolella herra Pickwick silmäili
viimeistä kertaa pientä huonettaan ja raivasi tiensä, niin hyvin kuin
taisi, velallisten tungoksen läpi, jotka innokkaasti tungeksivat
lähelle puristaakseen hänen kättään, kunnes pääsi vartiohuoneen
portaille. Täällä hän kääntyi silmäämään ympärilleen, ja hänen
silmänsä kirkastuivat hänen niin tehdessään. Koko tuossa kalpeiden
ja riutuneiden kasvojen joukossa hän ei nähnyt yhtään, joka ei ollut
tullut onnellisemmaksi hänen myötämielisyytensä ja armeliaisuutensa
ansiosta.
"Perker", sanoi herra Pickwick viitaten luokseen erään nuoren miehen,
"tässä on herra Jingle, josta olen puhunut teille".
"Hyvä", vastasi Perker katsellen tiukasti Jingleä. "Saatte nähdä minut
jälleen, nuori mies, huomisaamuna. Toivon, että eläisitte muistaaksenne
ja syvästi tunteaksenne, mitä minulla on teille sanottavaa."
Jingle kumarsi kunnioittavasti, vapisi huomattavasti taittuessaan herra
Pickwickin ojennettuun käteen ja meni pois.
"Tämä on Job, jonka luullakseni tunnette?" sanoi herra Pickwick
esitellen tämän.

"Tunnenpa sen lurjuksen", vastasi Perker hyväntuulisesti.

"Pitäkää huolta ystävästänne ja olkaa paikalla huomenna kello yksi.
Kuulitteko? No, onko vielä jotakin?"
"Ei mitään", vastasi herra Pickwick. "Oletko vienyt perille kääryn,
jonka lähetin vanhalle isännällesi, Sam?"
"Olen kyllä, herra", vastasi Sam. "Hän purskahti itkuun ja selitti,
että te olitte kovin jalomielinen ja ajattelevainen ja että hän vain
toivoi teidän saavan hänet rokotetuksi nelistävää keuhkotautia vastaan,
sillä hänen vanha ystävänsä, joka oli asunut täällä niin kauan, on
kuollut, eikä hän tiennyt, mistä hän saisi hankituksi uuden."
"Miesparka, miesparka!" säälitteli herra Pickwick. "Jumala teitä
siunatkoon, ystäväni!"
Kun herra Pickwick lausui nämä jäähyväiset, kohotti joukko äänekkään
huudon. Monet heistä pakkautuivat lähemmäksi puristaakseen hänen
kättään uudelleen, mutta hän pisti käsivartensa Perkerin kainaloon
ja kiiruhti pois vankilasta, tällä hetkellä paljon synkempänä ja
surumielisempänä kuin sinne ensimmäistä kertaa saapuessaan. Voi, kuinka
paljon surkeita ja onnettomia olentoja hän jättikään jälkeensä!
Siitä tuli onnellinen ilta ainakin eräälle "Yrjänässä ja
Korppikotkassa" juhlivalle seurueelle, ja keveät ja hilpeät
olivat ne kaksi sydäntä, jotka seuraavana aamuna tulivat ulos sen
vieraanvaraisesta ovesta. Niiden omistajat olivat herra Pickwick ja Sam
Weller, joista edellinen pian asettui mukaviin postivaunuihin, joiden
takana oli pieni palvelijainistuin, ja sinne nousi jälkimmäinen hyvin
nopeasti.

"Herra!" huusi herra Weller isännälleen.

"Mitä, Sam?" sanoi herra Pickwick pistäen päänsä ikkunasta.

"Toivoisinpa, että nämä hevoset olisivat olleet kolmisen kuukautta tai
enemmänkin Fleetin vankilassa!"

"Miksi niin?"

"Ka siksi, herra", huudahti Sam Weller käsiään hykerrellen, "että
kuinkahan ne silloin juoksisivatkaan!"

19. luku

KERTOO, KUINKA HERRA PICKWICK, SAMUEL WELLERIN AVULLA, KOETTI PEHMITTÄÄ

HERRA BENJAMIN ALLENIN SYDÄNTÄ JA LIEVITTÄÄ HERRA ROBERT SAWYERIN VIHAA.

Herrat Ben Allen ja Bob Sawyer istuivat kahden pienessä
leikkaushuoneessa myymälän takana keskustellen vasikkapiiraasta ja
tulevaisuuden toiveista, kun keskustelu kuin luonnostaan kääntyi
edellämainitun Bobin saavuttamaan asiakaspiiriin sekä siihen, millaiset
edellytykset hänellä nykyisin oli hankkia tyydyttävä toimeentulo
ammatilla, johon oli antautunut.
"... jotka luullakseni", lausui herra Bob Sawyer jatkaen keskustelun
lankaa, "ovat enemmän kuin epäilyttävät".
"Mitkä ovat enemmän kuin epäilyttävät?" kysyi herra Ben Allen terästäen
samalla käsityskykyään olutryypyllä. "Mitkä ovat epäilyttävät?"

"No, ne edellytykset."

"Unohdin", selitti herra Ben Allen. "Olut muistutti mieleeni, että
unohdin, Bob... Niin, ne ovat epäilyttävät."
"On ihmeellistä, kuinka köyhät ihmiset suosivat minua", sanoi herra
Bob Sawyer miettivästi. "He kolkuttavat minut valveille yöllä milloin
hyvänsä, he juovat sellaisia määriä lääkkeitä, että pitäisin sitä
mahdottomana, he käyttävät vetolaastaria ja iilimatoja osoittaen
kärsivällisyyttä, joka olisi paremmankin asian arvoinen, kartuttavat
perheitään tavalla, joka on ihan kaamea. Nyt minulla on kuusi heidän
velkakirjaansa, jotka kaikki erääntyvät samana päivänä, ja kaikki on
uskottu minulle."
"No, sehän on hyvin lohdullista", sanoi herra Ben Allen ojentaen
lautastaan saadakseen vähän lisää piirasta.
"On kyllä", vastasi Bob, "mutta ei aivan siinä määrin kuin olisi
sellaisten potilaiden luottamus, joilla olisi pari kolme shillinkiä
liikaa. Tämä homma oli loistavasti kuvattu ilmoituksessamme. Työtähän
minulla on, ja oikein aikalailla työtä, mutta siinä onkin kaikki."
"Bob", sanoi Ben Allen pannen pois veitsensä ja haarukkansa ja
kiinnittäen katseensa ystävänsä kasvoihin. "Sanonpa sinulle, kuinka on
tehtävä."

"No kuinka?"

"Sinun täytyy laittautua, niin vähän viivytellen kuin mahdollista,
Arabellan tuhannen punnan herraksi."
"Taattuja kolmen prosentin pankkiobligaatioita, jotka nyt ovat hänen
nimissään Englannin Pankkiyhtiön johtajan kirjassa tai kirjoissa",
lisäsi Bob Sawyer ammattikielellä.
"Juuri niin. Hän saa ne tullessaan täysi-ikäiseksi tai mennessään
naimisiin. Häneltä puuttuu täysi-ikäisyydestä vuosi, ja jos sinä vain
rohkaisisit itsesi, ei hän jäisi kuukaudeksikaan naimattomaksi."
"Hän on hyvin viehättävä ja suloinen olento, mutta hänellä on
tietääkseni yksi vika. Sattuu niin onnettomasti, että tuo ainoa vika on
maun puute. Hän ei pidä minusta."
"Minun mielipiteeni on se, ettei hän tiedä, mistä hän pitää", arveli
herra Ben Allen ylenkatseellisesti.
"Haluaisinpa", sanoi herra Ben Allen purren hammasta ja puhuen
jokseenkin kuin villi soturi, joka elää raa'alla suden lihalla ja
raastaa sitä sormillaan eikä kuin rauhallinen nuori herra, joka syö
vasikkapiirasta veitsellä ja haarukalla, "haluaisinpa tietää, onko
joku lurjus liehitellyt häntä ja koettanut vallata hänen sydämensä.
Luulenpa, että pistäisin hänet salaa kuoliaaksi!"
"Ja minä ampuisin häneen luodin, jos tapaisin hänet", uhkasi herra
Sawyer pysähtyen juomaan pitkän kulauksen olutta ja tirkistellen
pahansuovasti tuopin reunan yli. "Jos se ei riittäisi, kaivaisin luodin
ulos hänen nahastaan ja tappaisin hänet sillä tavalla."
Herra Benjamin Allen silmäili hajamielisesti ystäväänsä muutaman
minuutin hiljaisuuden aikana ja sanoi sitten:

"Oletko koskaan oikein täydellä todella kosinut häntä?"

"En, sillä huomasinhan, ettei se toimittaisi mitään."

"Sinun on tehtävä se ennen kuin tulet neljäkolmatta tuntia
vanhemmaksi", virkkoi Ben epätoivoisen tyynesti. "Hänen täytyy ottaa
sinut, taikka haluan tietää, miksi hän ei suostu. Aion käyttää
holhoojanvaltaani."

"No", sanoi Bob Sawyer, "saadaanpa nähdä."

"Niin saadaankin, hyvä veli", vastasi herra Ben Allen pontevasti. Hän
oli vaiti muutaman sekunnin ja jatkoi sitten liikutuksen murtamalla
äänellä: "Olet rakastanut häntä lapsuudesta saakka. Rakastit häntä,
kun olimme kumpainenkin koulupoikia, ja jo silloinkin hän oikutteli
ja pilkkasi nuoria tunteitasi. Muistatko, kuinka kerran, lapsen
koko rakkauden innolla, koetit saada häntä ottamaan kahta pientä
kumina-korppua ja makean omenan, jotka olit somasti käärinyt pyöreään
kääryyn ainevihkon lehteen?"

"Muistan kyllä."

"Hän ylenkatsoi lahjasi, vai kuinka?"

"Niin teki. Hän sanoi minun pitäneen kääryä niin kauan taskussani, että
omena oli epämiellyttävän lämmin."
"Muistan kyllä", sanoi herra Allen synkästi. "Ja sitten söimme sen
itse, vuorotellen haukaten."
Bob Sawyer ilmaisi muistavansa viimeksi kosketellun seikan rypistäen
surumielisesti otsaansa, ja molemmat ystävykset vaipuivat hetkiseksi
omiin mietteisiinsä.
Herrojen Bob Sawyerin ja Benjamin Allenin vaihtaessa näitä mietteitä
ja harmaapukuisen pojan, joka ihmetteli aterian tavatonta jatkumista,
luodessa silloin tällöin huolestuneen silmäyksen lasiovea kohti
kiusallisten sisäisten epäilysten kalvaessa mieltä, kun oli kovin
epätietoista minkä verran vasikanpiirasta jäisi jäljelle hänen
omakohtaisia tarpeitaan varten, vierivät hiljaisesti Bristolin katuja
pitkin yksityiset umpivaunut, jotka oli maalattu tummalla vihreällä
värillä. Niitä veti lihavahko ruskea hevonen ja ajoi happamen näköinen
mies, jalassa tallipojan saappaat ja yllä ajurin nuttu. Tällaiset
ilmiöt ovat tavallisia useissa ajopeleissä, joiden omistajina ja
haltioina ovat vanhat naiset, joilla on säästäväisiä tottumuksia.
Ajopeleissä istui tosiaankin vanha rouva, joka oli sen emäntä ja
omistaja.

"Martin!" huusi vanha rouva happamennäköiselle miehelle etuikkunasta.

"Häh?" kysyi hapan mies koskettaen hattuaan vanhan rouvan kunniaksi.

"Herra Sawyerin luo", sanoi vanha rouva.

"Sinne minä olinkin menossa."

Vanha rouva ilmaisi päätään nyökäten tyydytyksen, jonka tämä osoitus
äreänaamaisen miehen ennakkoaavistuksesta tuotti hänen tunteilleen.
Mies napautti näppärästi lihavaa hevosta selkään, ja niin he kaikki
yhdessä vierivät herra Bob Sawyerin asunnolle päin.
"Martin!" sanoi taas vanha rouva, kun vaunut pysähtyivät herra Robert
Sawyerin, Nockemorfin seuraajan ovelle.

"Mitä?"

"Käske poika ulos hoitamaan hevosta."

"Aion hoitaa hevosta itse", selitti Martin asettaen ruoskansa vaunujen
kuomun päälle.
"En voi sallia sitä millään ehdolla", sanoi vanha rouva. "Teidän
todistuksenne on tärkeä, ja minun on otettava teidät mukaani sisälle.
Ette saa väistyä vierestäni koko keskustelun aikana. Ymmärrättekö?"

"Ymmärrän kyllä."

"No, mitä te sitten viivyttelette?"

"En mitään", vastasi Martin. Näin sanoen hän laskeutui laiskasti
vaunujen pyörältä, jonka päällä oli pysytellyt tasapainossa oikean
jalkansa varpailla, ja huudettuaan harmaapukuista poikaa hän avasi
vaunujen oven, laski astinlaudan alas ja pistettyään sisälle tummaan
säämiskähansikkaaseen verhotun kätensä auttoi ulos vanhan rouvan niin
välinpitämättömästi kuin jos toinen olisi ollut hatturasia.
"Voi hyvä Jumala!" huudahti vanha rouva. "Olen nyt, tänne päästyämme,
niin järkyttynyt, että joka jäsen vapisee."
Herra Martin yskäisi mustan nahkahansikkaansa takana, mutta ei
ilmaissut minkäänlaista myötämielisyyttä, joten vanha rouva rohkaisi
itsensä ja astui ylös Bob Sawyerin portaita; herra Martin saapasteli
perässä. Juuri samassa kun vanha rouva oli astunut myymälään,
pirskottelivat herrat Benjamin Allen ja Bob Sawyer kaikkialle
pahanhajuisia lääkkeitä, niin että tupakanhaju häviäisi, pistivät
piiloon veden ja väkijuomat ja hyökkäsivät kiireesti häntä vastaan
riemastuksen ja kiintymyksen ilme kasvoissaan.
"Rakas täti", huudahti Ben Allen, "kuinka ystävällistä, että tulette
käymään meilläkin! Herra Sawyer, täti, ystäväni herra Bob Sawyer, josta
olen puhunut teille sen asian yhteydessä, joka koskee... tiedättehän,
täti." Ja tässä herra Ben Allen, joka tällä hetkellä ei ollut erikoisen
selvä, lisäsi sanan "Arabellaa", äänellä, joka oli tarkoitettu
kuiskaukseksi, mutta joka oli perin kaikuisaa ja selkeää puhelajia,
niin että kukaan ei voinut olla sitä kuulematta, vaikka olisi niin
halunnutkin.
"Rakas Benjamin", sanoi vanha rouva taistellen ankaraa hengenahdistusta
vastaan ja vavisten kiireestä kantapäähän, "älä säikähdä, rakkaani,
mutta luulen, että minun on parempi ensiksi puhella hetkinen herra
Sawyerin kanssa kahdenkesken. Vain hetkinen."

"Bob", sanoi herra Ben Allen, "veisitkö tädin leikkaushuoneeseen".

"Mielelläni", vastasi Bob kaikkein ammattimaisimmalla äänellä. "Tätä
tietä, hyvä rouva. Älkää pelätkö, hyvä rouva. Me kykenemme saamaan
teidät kuntoon hyvin lyhyessä ajassa. En ollenkaan epäile sitä, hyvä
rouva. No, miltä tuntuu?"
Näin sanoen Bob Sawyer, saatuaan vanhan rouvan tuoliin istumaan, painoi
oven kiinni ja työnsi toisen tuolin ihan hänen viereensä odottaen
saavansa kuulla yksityiskohtaisesti jonkin sairauden oireet, jotka
loihtivat hänen näköpiiriinsä pitkän sarjan ansiota ja voittoa.
Ensi työkseen vanha rouva pudisti päätään hyvin monta kertaa ja alkoi
itkeä.
"Hermostumista", totesi Bob Sawyer ystävällisesti. "Kamferisekoitusta
ja vettä kolmesti päivässä ja rauhoittavaa juomaa illalla."
"En tiedä, kuinka aloittaisin, herra Sawyer", sanoi vanha rouva. "Se on
niin kovin tuskastuttavaa ja murheellista."
"Ei teidän tarvitsekaan aloittaa, hyvä rouva. Voin arvata kaiken, mitä
teillä on sanottavaa. Pää ei ole oikein kunnossa."
"Olisipa surkeaa ajatella, että syynä olisi sydän", sanoi vanha rouva
hiukan huokaisten.

"Siitä ei ole vähääkään pelkoa, hyvä rouva. Kaiken alkusyynä on vatsa."

"Herra Sawyer!" Vanha rouva säpsähti.

"Sitä ei tarvitse vähääkään epäillä", vakuutti Bob näyttäen ihmeellisen
viisaalta. "Aikanaan otettu lääke, hyvä rouva, olisi estänyt kaiken."
"Herra Sawyer", sanoi vanha rouva vielä enemmän kuohuksissaan kuin
ennen, "käytöksenne on joko suurta nenäkkyyttä minun asemassani olevaa
henkilöä kohtaan tai se johtuu siitä, ettette käsitä vierailuni
tarkoitusta. Jos lääkkeet, tai mikä varovaisuus hyvänsä, jota olisin
voinut noudattaa, olisi saattanut estää sen, mitä on tapahtunut, olisin
tietysti menetellyt niin. Minun on paras heti tavata veljenpoikaani",
sanoi vanha rouva heilutellen harmistuneena käsilaukkuaan ja nousten
puhuessaan ylös.
"Odottakaa hetkinen, rouva", sanoi Bob Sawyer. "Pelkäänpä, etten ole
käsittänyt teitä. Mistä on kysymys, hyvä rouva?"

"Veljentyttärestäni, ystävänne sisaresta."

"Mitä, rouva?" sanoi Bob hyvin kärsimättömästi, sillä vaikka vanha
rouva olikin perin järkyttynyt, hän puhui sittenkin mitä kiusallisimman
harkitsevasti, niinkuin vanhat rouvat usein tekevät. "Mitä, rouva?"
"Lähtenyt kodistani, herra Sawyer, kolme päivää sitten, muka
vierailulle sisareni, hänen toisen tätinsä luo, jolla on suuri
täysihoitola juuri kolmannen penikulmapylvään kohdalla, siinä, missä on
suuri laburnum-puu ja tammiportti", selitti vanha rouva pysähtyen tässä
kohdassa silmiään kuivaamaan.
"Piru vieköön koko laburnum-puun!" huusi Bob Sawyer kokonaan unohtaen
hädässään ammatillisen arvokkuutensa. "Käykäähän eteenpäin hiukan
nopeammin, pankaa vähän enemmän höyryä päälle, olkaa hyvä."

"Tänä aamuna...", aloitti vanha rouva verkalleen.

"... hän kai tuli takaisin?" kysyi Bob hyvin innokkaasti.

"Ei, ei hän tullut takaisin, vaan kirjoitti", kertoi vanha rouva.

"Mitä hän kertoi?"

"Hän kirjoitti, herra Sawyer — ja juuri tähän pyydän teitä valmistamaan
Benjaminia, hiljalleen ja asteittain — hän sanoi, että... minulla on
kirje taskussani, herra Sawyer, mutta silmälasini ovat vaunuissa ja
kuluttaisin vain aikaanne koettaessani osoittaa sen paikan teille ilman
niitä. Niin, hän sanoi olevansa naimisissa."

"Mitä!" sanoi taikka oikeammin huusi herra Bob Sawyer.

"Naimisissa", toisti vanha rouva.

Herra Bob Sawyer ei jäänyt kuuntelemaan lisää, vaan syöksyen
leikkaushuoneesta myymälään huusi jylisevällä äänellä: "Ben, kuuletko?
Hän on livistänyt!"
Herra Ben Allen, joka oli torkkunut myymäläpöydän takana, pää
puoli jalkaa polvien alapuolella, oli tuskin kuullut tuon kaamean
ilmoituksen, kun hän äkkipäätä syöksyi Martinin kimppuun ja kiertäen
kätensä vaiteliaan palvelijan kaulahuiviin ilmaisi tarkoituksekseen
kuristaa hänet siihen paikkaan Tämän aikomuksen hän aikoi myös panna
toimeen osoittaen sellaista hurjuutta, joka on usein epätoivon tulos,
hyvin voimakkaasti ja kirurgisella taidolla.
Herra Martin, joka oli niukkasanainen mies ja jonka kaunopuheiset
ja vakuuttavaiset kyvyt olivat vähäiset, alistui tähän toimitukseen
kasvoillaan muutaman sekunnin ajan hyvin tyyni ja miellyttävä ilme,
mutta kun hän huomasi, että toimenpide pian johtaisi seurauksiin, jotka
tekisivät hänelle mahdottomaksi kaikkina tulevina aikoina enää vaatia
palkkaa, ruokaa ja muuta, mutisi käheän vastalauseen ja kaatoi herra
Benjamin Allenin permannolle. Mutta kun tämän herran kädet olivat
sotkeutuneet hänen kaulahuiviinsa, ei hänelläkään ollut muuta neuvoa
kuin seurata mukana maahan. Siinä he sitten makasivat molemmat, kun
myymälän ovi aukeni ja seurue lisääntyi kahden mitä odottamattomimman
vieraan, nimittäin herra Pickwickin ja herra Samuel Wellerin saapuessa.
Herra Wellerin ensimmäinen vaikutelma näkemästään oli se, että
Sawyerin, Nockemorfin seuraajan, laitos on palkannut herra Martinin
ottamaan voimakkaita lääkkeitä, saamaan kohtauksia kokeita varten,
tai juomaan myrkkyä silloin tällöin, jotta saataisiin määritellyksi
jonkin uuden vastamyrkyn tehoisuus, taikka tekemään jotakin muuta
suurenmoista lääketieteen edistämiseksi ja sen kiihkeän, etsivän hengen
tyydytykseksi, joka paloi molempien nuorten tieteenharjoittajien
sydämessä. Niinpä Sam ollenkaan aikomatta puuttua asioihin seisoi ihan
hiljaa paikallaan, ikään kuin juuri käynnissä olevan kokeen tulos olisi
suurestikin kiinnittänyt hänen mieltään. Mutta niin ei tehnyt herra
Pickwick. Hän heittäytyi heti tarmokkaaseen tapaansa ällistyneiden
tappelijoiden kimppuun ja kutsui äänekkäästi läsnäolevia välittämään.
Tämä herätti järkiinsä Bob Sawyerin, jota ystävän hurjuus oli tähän
asti pitänyt kuin jähmettyneenä. Tämän herrasmiehen avulla herra
Pickwick nosti Ben Allenin jaloilleen. Kun herra Martin huomasi
olevansa yksin permannolla, hänkin nousi ylös katsella töllistellen
ympärilleen.

"Herra Allen", sanoi herra Pickwick, "mistä on kysymys?"

"Mitäpä sillä on väliä", vastasi Ben Allen ylpeän uhmaavasti.

"Mitä se on?" tiedusteli herra Pickwick katsoen Bob Sawyeria. "Eikö hän
ole terve?"
Ennen kuin Bob ehti vastata, tarttui Ben Allen herra Pickwickin käteen
ja mutisi surullisella äänellä: "Sisareni, rakas sisareni!"
"Ahaa, siinäkö kaikki", sanoi herra Pickwick. "Sen asian voimme
toivoakseni helposti järjestää. Sisarenne on terve ja turvassa, ja minä
olen täällä, hyvä herra, sanoakseni..."
"Olen pahoillani, kun täytyy tehdä sellaista, mikä saattaa keskeyttää
näin mieluisan puuhan, kuten entinen kuningas sanoi hajoittaessaan
parlamentin", keskeytti herra Weller, joka oli tullut silmänneeksi
sisään lasiovesta, "mutta täällä on toinen koe käynnissä. Täällä makaa
kunnianarvoisa vanha rouva lattiamatolla odottaen joko leikkausta,
galvanismia tai jotakin muuta elähdyttävää ja tieteellistä keksintöä."

"Unohdin aivan!" huudahti Ben Allen. "Se on tätini."

"Hyväinen aika!" virkkoi herra Pickwick. "Naisparka! Varovasti, Sam,
varovasti!"
"Kummallinen asento tällä perheen jäsenellä", huomautti Sam Weller
nostaen tädin tuoliin. "No, sinä varakintunkatkaisija, tuopas vähän
haisuvettä!"
Tämä huomautus on lausuttu harmaapukuiselle pojalle, joka jätettyään
hevosen kaduntarkastajan hoitoon, oli tullut katsomaan, mitä kaikki
melu merkitsi. Pojan, herra Bob Sawyerin ja Ben Allenin avulla,
joka oli pelästyttänyt tätinsä pyörryksiin ja nyt puuhaili hellän
huolestuneena hänen henkiin herättämistään, palasi vanha rouva vihdoin
tajuihinsa. Senjälkeen herra Ben Allen kääntyi ällistys kasvoillaan
herra Pickwickin puoleen ja kysyi, mitä hän oli aikonut sanoa, kun
hänet niin levottomuutta herättävällä tavalla keskeytettiin.
"Otaksun, että olemme kaikki täällä ystäviä", sanoi herra Pickwick
kurkkuaan karautellen ja katsellen harvasanaista, myrtyneen näköistä
miestä, joka oli pullean hevosen ja vaunujen ajomies.
Tämä johdatti herra Bob Sawyerin mieleen, että harmaapukuinen poika oli
läsnä silmät ammollaan ja korvat pystyssä Apteekkarin taimi nostettiin
siis ilmaan kauluksesta ja pudotettiin oven ulkopuolelle, ja Bob Sawyer
vakuutti herra Pickwickille, että hän voisi puhua peittelemättä.
"Sisarenne, hyvä herra", sanoi herra Pickwick kääntyen Ben Allenin
puoleen, "on Lontoossa, turvassa ja onnellisena".
"En välitä vähääkään hänen onnestaan", vastasi Benjamin Allen kättään
huiskauttaen.
"Mutta hänen miehensä liikuttaa minua", sanoi Bob Sawyer. "Hän saa olla
maalitaulunani, herra, kahdentoista askeleen päässä, ja hyvin kauniin
maalitaulun minä hänestä teenkin! Mokoma luihu roisto!"
Tämä oli sellaisenaan hyvin komea ja ennen kaikkea jalomielinen
taisteluhaaste, mutta Bob Sawyer sentään vähensi sen vaikutusta
esittämällä sellaisia aikomuksia kuin "antaa päihin ja repiä silmät
päästä", jotka edellisen rinnalla olivat kovin jokapäiväisiä.
"Seis, hyvä herra!" sanoi herra Pickwick. "Ennen kuin sovellatte noita
mainesanoja kyseessä olevaan herrasmieheen, olkaa hyvä ja harkitkaa
kiihkottomasti, mitä hän on oikeastaan rikkonut, ja muistakaa ennen
kaikkea, että hän on minun ystäväni."

"Mitä?"

"Hänen nimensä!" huusi Ben Allen. "Hänen nimensä!"

"Nathaniel Winkle."

Herra Benjamin Allen musersi tahallaan silmälasinsa kenkänsä koron
alle, ja poimittuaan palaset ja pistettyään ne kolmeen eri taskuun
risti käsivartensa, puri huuliaan ja katseli uhkaavan näköisenä herra
Pickwickin suopeita kasvoja.
"Silloin kai te, hyvä herra, olette rohkaissut häntä ja saanut toimeen
tämän avioliiton?" kysyi herra Benjamin Allen lopulta.
"Ja tämä on kai tuon herran palvelija", keskeytti vanha rouva, "joka
on hiiviskellyt taloni ympärillä ja yrittänyt houkutella palvelijaani
vehkeilemään emäntäänsä vastaan. Martin!"

"Mitä?" kysyi yrmeä mies astuen esiin.

"Onko tämä se nuori mies, jonka näitte tiellä ja josta kerroitte
minulle tänä aamuna?"
Herra Martin, joka, kuten jo on käynyt selville, oli harvasanainen
mies, katseli Sam Welleriä, nyökkäsi päätään ja murahti: "Sama mies."
Herra Weller, joka ei milloinkaan ollut ylpeä, hymyili ystävällisen
tuntevasti, kun hänen silmänsä kohtasivat äreän tallirengin, ja myönsi
kohteliain sanoin, että oli "tavannut hänet ennenkin".
"Ja tämän uskollisen olennon olin vähällä kuristaa!" huudahti herra Ben
Allen. "Kuinka voitte sallia, herra Pickwick, että teidän palvelijaanne
on käytetty välikappaleena sisareni ryöstämiseen? Pyydän teitä
selittämään tämän pykälän, hyvä herra."

"Selittäkää se!" säesti Bob Sawyer huutaen kiukkuisesti.

"Tämä on ollut oikein salaliitto", sanoi Ben Allen.

"Oikea salajuoni", lisäsi Bob Sawyer.

"Häpeällistä petkutusta", huomautti vanha rouva.

"Vain pikkuinen kuje", virkkoi Martin.

"Olkaa hyvä ja kuunnelkaa minua", sanoi herra Pickwick, kun Ben Allen
vaipui tuoliin, jossa tavallisesti potilaiden suonta iskettiin,
turvautuen nenäliinaansa. "Minulla ei ole ollut minkäänlaista osaa
eikä arpaa tässä asiassa; kerran vain olin läsnä nuorten tavatessa
toisensa, kun en voinut estää sitä ja koska arvelin, että läsnäoloni
poistaisi kohtaukselta kaiken sopimattomuuden leiman, joka sillä muuten
ehkä olisi ollut. Siinä minun koko osuuteni asiassa, enkä osannut
epäilläkään, että pikaista avioliittoa edes ajateltiinkaan. Vaikka —
huomatkaa se", lisäsi herra Pickwick äkkiä keskeyttäen ajatustensa
kulun, "huomatkaa, etten sano, että olisin koettanut estää sitä, vaikka
olisin tiennytkin, että avioliittoa suunniteltiin."

"Kuulettehan sen kaikki, kuuletteko?" sanoi Benjamin Allen.

"Toivon, että kaikki kuulevat", virkkoi herra Pickwick lempeästi
katsellen ympärilleen, "ja toivon", lisäsi hän värin tummentuessa
hänen poskillaan, "että he kuulevat jatkonkin. Siitä, mitä minulle on
ilmoitettu, hyvä herra, päättelen, ettette te ollut millään lailla
oikeutettu tekemään väkivaltaa sisarenne tunteille, kuten aioitte
tehdä, ja että teidän pikemminkin olisi pitänyt lempeydellä ja
kärsivällisyydellä koettaa korvata muiden läheisten sukulaisten puute,
joita vailla hän on ollut lapsesta saakka. Mitä taas tulee nuoreen
ystävääni, pyydän lisätä, että kaikkien maallisten etujen kannalta hän
on ainakin tasavertainen teidän kanssanne, jollei paljon paremmassakin
asemassa ja että minä, jos asiaa ei käsitellä asianmukaisen hillitysti
ja maltillisesti, kieltäydyn kuulemasta mitään lisää tästä aiheesta."
"Minä puolestani haluan lisätä muutaman huomautuksen siihen, mitä tämä
arvoisa herra juuri on esittänyt", sanoi herra Weller astuen esiin, "ja
se kuuluu näin: eräs tässä seurassa oleva on sanonut minua lurjukseksi."
"Sillä ei ole yhtään mitään tekemistä tässä asiassa, Sam", keskeytti
herra Pickwick. "Ole hyvä ja pysy vaiti!"
"En aiokaan sanoa mitään lisää siitä pykälästä, mutta vain tästä.
Ehkäpä tuo herrasmies ajattelee, että oli olemassa vanhempi kiintymys,
mutta ei ole ollut mitään sen luontoista, sillä nuori neiti sanoi
ihan seuranpidon alussa, ettei hän voinut sietää tuota herraa. Siispä
ei kukaan ole syrjäyttänyt häntä, ja olisi ollut ihan samaa hänelle,
vaikka nuori neiti ei olisi milloinkaan nähnyt herra Winkleä. Siinä se,
mitä minä halusin sanoa, ja toivonpa, että nyt olen tehnyt tuon herran
mielen vähän tasaisemmaksi."
Herra Wellerin lohduttavia huomautuksia seurasi lyhyt vaitiolo.
Sitten herra Ben Allen nousi tuolistaan ja vakuutti, ettei hän enää
milloinkaan halua nähdä Arabellan kasvoja, kun taas herra Bob Sawyer
Samin imartelevasta huomautuksesta huolimatta yhä vannoi kauheaa kostoa
onnelliselle sulhaselle.
Mutta juuri kun asiat olivat näin kärjistyneet ja uhkasivat pysyäkin
sellaisina, sai herra Pickwick tehokasta avustusta vanhalta rouvalta,
johon nähtävästi oli voimakkaasti vaikuttanut se tapa, millä tämä
oli ajanut hänen veljensätyttären asiaa. Hän suvaitsi lähestyä
herra Benjamin Allenia lausuen eräitä lohduttavia mietteitä, joista
tärkeimmät olivat ne, että kaikesta huolimatta oli hyvä, etteivät
asiat olleet sen hullummin; mitä vähemmän jutusta puhuttiin, sitä
parempi, ja kunniasanallaankaan hän ei tiennyt sanoa, olivatko asiat
todellakaan kovin hullusti. Mikä on mennyt, se ei palaa, ja täytyi
tyytyä siihen, mitä ei voi auttaa — ja paljon muita yhtä uusia ja
lohdullisia mietteitä. Kaikkeen tähän herra Benjamin Allen vastasi,
ettei hän tahtonut olla epäkunnioittava tätiään eikä muita läsnäolevia
kohtaan, mutta jos se oli heistä yhdentekevää ja jos he sallivat hänen
pitää päänsä, hän mieluimmin pitää hyvänään sen ilon, että saa vihata
sisartaan kuolemaan saakka ja sen jälkeenkin.
Vihdoin, kun tämä päätös oli ilmoitettu puolisataa kertaa, kiivastui
vanha rouva äkkiä, kävi hyvin majesteetillisen näköiseksi ja sanoi
haluavansa tietää, mitä hän oli tehnyt, kun ei hänen iälleen ja
asemalleen osoitettu minkäänlaista kunnioitusta, vaan hänen täytyi
rukoilla ja pyytää omaa veljenpoikaansa, jonka hän muisti noin
kaksikymmentäviisi vuotta, ennen kuin tämä oli syntynytkään, ja
jonka hän oli tuntenut henkilökohtaisesti, ennen kuin hänellä oli
hammastakaan suussa? Siitä puhumattakaan, että hän oli ollut läsnä, kun
Benin tukka ensimmäistä kertaa leikattiin ja että hän oli avustanut
monissa muissa siksi tärkeissä tilaisuuksissa ja tapahtumissa tämän
pikkulapsena ollessa, että hän saattoi vaatia Benin rakkautta,
tottelevaisuutta ja myötämielisyyttä nyt ja aina.
Sillä välin kuin kunnon rouva jakeli ojennuksiaan herra Ben Allenille
olivat herra Pickwick ja Bob Sawyer vetäytyneet innokkaasti
keskustellen sisähuoneeseen, missä herra Sawyerin havaittiin monta
kertaa asettavan mustan pullon huulilleen, ja sen vaikutuksesta hänen
piirteensä asteittain saivat hilpeän, jopa muhoilevankin ilmeen.
Vihdoin hän tuli huoneesta pullo kädessä ja sanoen olevansa hyvin
pahoillaan, kun oli tehnyt itsensä naurettavaksi, pyysi esittää maljan
herra ja rouva Winklen terveydeksi ja menestykseksi, joiden onnen
kadehtimisesta hän oli niin kaukana, että tahtoi olla ensimmäisenä
onnittelemassa heitä. Tämän kuullessaan herra Ben Allen nousi äkkiä
tuolistaan, tarttui mustaan pulloon ja joi maljan niin sydämensä
pohjasta, että kävi melkein yhtä mustaksi naamaltaan kuin pullo,
sillä juoma oli hyvin vahvaa. Sitten pullo rupesi kiertämään, kunnes
tyhjeni, ja niin paljon pudisteltiin käsiä ja niin paljon vaihdettiin
kohteliaisuuksia, että herra Martininkin vaskiset kasvot suvaitsivat
hymyillä.
"Ja nyt", sanoi Bob Sawyer käsiään hykertäen, "nyt vietetään hauska
ilta".
"Valitan syvästi", sanoi herra Pickwick, "että minun täytyy palata
majapaikkaani. En viime aikoina ole tottunut ponnistuksiin, ja matkani
on väsyttänyt minut perin pohjin."
"Mutta ettekö halua juoda hiukan teetä, herra Pickwick?" kysyi vanha
rouva vastustamattoman herttaisesti.
"Kiitoksia paljon, mutta minulle ei oikein nyt sovi." Asianlaita oli
niin, että vanhan rouvan ilmeisesti kasvava ihailu oli pääasiallisena
syynä herra Pickwickin haluun poistua. Hän muisteli rouva Bardellia, ja
jokainen katse vanhan rouvan silmistä sai hänet kylmän hien valtaan.
Kun herra Pickwickiä ei millään tavalla saatu houkutelluksi jäämään,
asiat järjestettiin heti niin, hänen oman ehdotuksensa mukaan, että
herra Benjamin Allenin tuli seurata häntä herra Winkle vanhemman
luo ja että vaunut ovat oven edessä kello yhdeksältä seuraavana
aamuna. Hän sanoi siis hyvästi ja lähti 'Pensaaseen' Sam Weller
vanavedessään. Sietää huomauttaa, että herra Martinin kasvot vääntyivät
tavattomasti hänen erottaessa puristaessaan Sam Wellerin kättä ja että
hän samalla kertaa päästi sekä naurahduksen että kirouksen. Näistä
merkeistä päättelivät ne, jotka parhaiten tunsivat tämän herrasmiehen
omituisuudet, että hän täten ilmaisi olevansa perin tyytyväinen herra
Wellerin seuraan ja pyysi kunniaa jatkaa tuttavuutta.
"Tilaanko yksityisen huoneen, herra?" kysyi Sam, kun he saapuivat
'Pensaaseen'.
"Ei tarvitse. Kun kerran syön päivällistä kahvihuoneessa ja menen
aikaisin nukkumaan, niin se ei maksa vaivaa. Käypä katsomassa, ketä
matkustajien huoneessa on."
Herra Weller lähti toimittamaan asiaansa ja palasi nopeasti kertomaan,
että siellä oli vain muuan toissilmäinen herra, joka joi isännän kanssa
punssia.

"Menen heidän seuraansa", sanoi herra Pickwick.

"Lystillinen veikko se toissilmäinen", virkkoi Sam, joka kulki edellä.
"Hän valehtelee isännälle niin kamalasti, ettei tämä oikein tiedä,
seisooko kengän anturoillaan vai hattunsa kuvulla."
Henkilö, johon tämä huomautus viittasi, istui huoneen perällä herra
Pickwickin ja Samin tullessa sisään poltellen isoa hollantilaista
piippua ainoa silmä lakkaamatta kiintyneenä isännän pyöreihin
kasvoihin. Tämä oli hilpeännäköinen vanha mies, jolle toinen juuri
näytti syöttäneen ihmeellisen jutun, kuten hajanaiset huudahdukset "No,
enpä olisi tuota uskonut! Merkillisin juttu, mitä milloinkaan olen
kuullut! Enpä olisi luullut sitä mahdolliseksi!" ja muut ihmetyksen
ilmaisut todistivat niiden vaistomaisesti valuessa hänen huuliltaan,
kun hän puolestaan katseli yksisilmäisen miehen tuijottavaa katsetta.
"Palvelijanne, herra", sanoi toissilmäinen herra Pickwickille. "Kaunis
ilta tänään."
"Todellakin hyvin kaunis", myönsi herra Pickwick, kun tarjoilija asetti
hänen eteensä pienen pikarillisen konjakkia ja hiukan kuumaa vettä.
Herra Pickwickin sekoitellessa konjakkia ja vettä silmäsi toissilmäinen
silloin tällöin toimessaan häntä ja sanoi vihdoin:

"Luulenpa tavanneeni teidät ennenkin."

"En jaksa muistaa."

"Se on kyllä hyvin mahdollista", virkkoi toissilmäinen. "Ette tuntenut
minua, mutta tunsin kaksi ystäväänne, jotka asuivat 'Riikinkukossa'
Eatanswillessä, vaalien aikana."

"Niinkö, todellakin!"

"Niin juuri. Kerroin heille pienen jutun miehestä, jonka nimi oli Tom
Smart. Ehkäpä olette kuullut heidän puhuvan hänestä?"
"Useinkin", vastasi herra Pickwick hymyillen. "Hän oli muistaakseni
setänne?"

"Ei, ei, vaan setäni ystävä."

"Tuo teidän setänne oli kuitenkin vallan merkillinen mies", puuttui
isäntä puheeseen päätään pudistaen.
"Niin oli minunkin mielestäni. Voisin kertoa teille tuosta samasta
sedästä tarinan, joka varmasti hämmästyttäisi teitä."

"Kertokaa se meille kaikin mokomin!" pyysi herra Pickwick.

Toissilmäinen kauppamatkustaja ammensi lasillisen sekoitusta maljasta
ja kulautti sen kurkkuunsa, puhalsi paksun savupilven hollantilaisesta
piipustaan, huusi sitten Sam Wellerille, joka oleili lähellä ovea,
ettei hänen tarvinnut mennä pois, jollei häntä haluttanut, koska tarina
ei ollut salainen, iski silmänsä isäntään ja alkoi kertoa seuraavan
luvun sanoilla.

20. luku.

TARINA KAUPPAMATKUSTAJAN SEDÄSTÄ.

"Setäni, hyvät herrat ", aloitti kauppamatkustaja, "oli hilpeimpiä,
hauskimpia, oivallisimpia veikkoja, mitä milloinkaan on elänyt.
Toivoisinpa, että olisitte tunteneet hänet, hyvät herrat. Mutta
tarkemmin ajatellen toivon kuitenkin, että ette olisikaan tunteneet
häntä; sillä muuten olisitte kaikki tällä hetkellä jo noudattaneet
luonnon tavallista menoa; jollette olisi suorastaan haudassa,
olisitte joka tapauksessa niin lähellä sitä, että pysyisitte kotona
ja luopuisitte seuran hakemisesta, mikä olisi riistänyt minulta tämän
arvaamattoman ilon, että saan puhua teille tällä hetkellä. Toivon,
hyvät herrat, että isänne ja äitinne olisivat tunteneet setäni. He
olisivat pitäneet hänestä hämmästyttävän paljon, etenkin arvoisat
äitinne; tiedän sen varmasti. Ja jos yleensä hänen luonnettaan
koristavista monista hyveistä mitkään olivat etualalla, niin sanoisin,
että ne olivat hänen punssinvalmistustaitonsa ja laulunsa illallisen
jälkeen. Suokaa anteeksi, että viivyn näissä arvonsa menettäneissä
surumielisissä muistelmissa, mutta sellaista miestä kuin setäni ei
nähdäkään joka päivä.
"Olen aina pitänyt tärkeänä kohtana setäni luonteessa sitä, hyvät
herrat, että hän oli Biisonin ja Slumin suuressa liikkeessä, Cateaton
Street, City, palvelevan Tom Smartin läheinen ystävä ja toveri. Setäni
matkusti Tigginin ja Walpsin asioissa, mutta pitkän aikaa hän teki
jokseenkin samoja kierroksia kuin Tom ja heti ensimmäisenä iltana,
kun he tapasivat, alkoi setäni pitää Tomista ja Tom sedästäni. Ennen
kuin he olivat tunteneet toisiaan puolta tuntiakaan, he löivät vetoa
uudesta hatusta, kuka osaisi sekoittaa paremman neljänneksen punssia
ja juoda sen nopeammin. Setäni katsottiin voittaneen vedon, mitä
valmistukseen tuli, mutta Tom Smart löi hänet juomisessa noin puolella
teelusikallisella. He tilasivat neljänneksen samaa lajia juodakseen
toistensa maljat ja olivat siitä lähtien eroamattomat ystävät. Noissa
asioissa on kohtalolla osansa, hyvät herrat, emme voi sille mitään.
"Ulkonaiselta olemukseltaan setäni oli hiukan keskikokoista lyhyempi,
mutta vähäistä paksumpi kuin tavallisten ihmisten mitta, ja hänen
kasvonsa saattoivat ehkä olla vivahdusta punaisemmat. Hänellä
oli hilpeimmät kasvot mitä milloinkaan on nähty, hiukan niinkuin
Punchilla,[11] vaikka nenä ja leuka olivatkin sievemmät. Hänen silmänsä
säihkyivät ja säkenöivät aina hyvää tuulta, ja hymy — ei tuollainen
mitään sanomaton puiseva irvistys, vaan oikea, iloinen, sydämellinen,
hyvätuulinen hymy — oli aina hänen kasvoillaan. Hän oli kerran
syöksynyt ulos vaunuistaan ja lentänyt päätä pahkaa viitepylvääseen.
Siinä hän sitten makasi pyörtyneenä ja kasvot siinä määrin soran
raapimina, jota oli kerätty pylvään ympärille että — käyttääkseni
setäni omaa voimakasta kieltä — jos hänen äitinsä olisi palannut maan
päälle, ei tämä olisi tuntenut poikaansa. Niin, kun tulen ajatelleeksi
tätä asiaa, hyvät herrat, olen ihan varma siitä, ettei äiti olisi
tuntenut häntä, sillä hän kuoli, kun setäni oli kahden vuoden ja
seitsemän kuukauden ikäinen, ja arvelenpa olevan hyvin luultavaa, että
vaikkei tolpan juurella olisi soraa ollutkaan, hänen kaulussaappaansa
olisivat ällistyttäneet tuota hyvää rouvaa koko lailla, puhumattakaan
hänen hilpeän punakoista kasvoistaan. Oli kuinka oli, mutta siinä
hän nyt makasi, ja olen kuullut setäni monta kertaa sanovan, että
mies, joka korjasi hänet pois, kertoi hänen hymyilleen yhtä hilpeästi
kuin jos hän olisi pudottautunut vain piloillaan ja että kun häneltä
oli isketty suonta, ensimmäiset epäselvät hengen palaamisen merkit
ilmaantuivat siten, että hän hyppäsi pystyyn vuoteessaan, purskahti
äänekkääseen nauruun, suuteli nuorta naista, joka piteli verimaljaa,
ja tilasi lampaankyljyksen ja säilykepähkinöitä. Hän piti hyvin paljon
säilykepähkinöistä, hyvät herrat. Hän oli aina huomannut, että jos ne
söi ilman etikkaa, ne olivat lisähöysteenä oluelle. Setäni teki suuren
kierroksensa aina lehdenlähdön aikoihin, jolloin hän peri velkoja
ja otti tilauksia pohjoisessa matkustaen Lontoosta Edinburghiin,
Edinburghista Glasgowiin, Glasgowista takaisin Edinburghiin ja
sitten Lontooseen purjelaivassa. Teidän on huomattava, että hän
kävi toisen kerran Edinburghissa omaksi huvikseen. Hänen oli tapana
palata viikoksi, jotta parhaaksi ehtisi tavata vanhoja tuttaviaan, ja
siitä viikosta tuli tavallisesti aika tiukka, kun hän söi aamiaista
yhden, päivällistä toisen ja illallista kolmannen kanssa. En tiedä,
onko joku teistä, hyvät herrat, ottanut osaa oikein voimakkaaseen,
vieraanvaraiseen skotlantilaiseen aamiaiseen ja sitten lähtenyt
syömään kevyttä lounasta, johon kuuluu tynnyriostereita, tusinanverta
pullo-olutta ja tuoppi tai pari whiskyä kaupan päälliseksi. Jos milloin
olette olleet mukana tuollaisessa, olette varmaan yhtä mieltä kanssani
siitä, että vaaditaan hyvin vahvaa päätä, jos aikoo lähteä vielä
päivälliselle ja illalliselle.
"Mutta, olkoot sydämenne ja kulmakarvanne siunatut, tällaiset seikat
eivät merkinneet sedälleni yhtään mitään. Hän oli niin erinomaisesti
harjaantunut, että se oli hänelle pelkkää lastenleikkiä. Olen kuullut
hänen sanovan, että hän kykeni pitämään puolensa koko Dundeen väestöä
vastaan minä päivänä hyvänsä ja menemään kotiin horjumatta, ja
kuitenkin on dundeelaisilla niin vahvat päät ja niin kovaa punssia
kuin suinkin voi tavata molempien maannapojen välillä. Olen kuullut
kerrottavan Glasgowin miehestä ja Dundeen miehestä, jotka joivat kilpaa
istuen paikoillaan viisitoista tuntia. Sikäli kuin siitä voi saada
selvän, he olivat kumpikin sillä samalla hetkellä tukehtumaisillaan,
mutta lukuun ottamatta tätä mitätöntä poikkeusta, hyvät herrat, ei se
haitannut heidän vointiaan sen enemmän.
"Eräänä iltana neljäkolmatta tuntia ennen kuin oli päättänyt lähteä
laivalla Lontooseen setäni söi illallista erään hyvin vanhan ystävänsä,
jonkun pormestari Mac'in — ja neljä tavua lisää — kanssa, joka asusti
Edinburghin vanhassa kaupungissa. Läsnä olivat pormestarin rouva,
pormestarin kolme tytärtä, pormestarin täysikasvuinen poika ja kolme,
neljä lihavaa, terävää ja vanhaa, tuuheiden kulmakarvojen kaunistamaa
skotlantilaista veitikkaa, jotka pormestari oli kutsunut koolle
kunnioittamaan setääni ja avustamaan hauskuuden pidossa. Illalliset
olivat loistavat. Niihin kuului savustettua lohta, Finnanin turskaa,
lampaanpäätä ja maksamakkaraa — kuuluisaa skotlantilaista ruokaa, hyvät
herrat, joka aina, kuten setäni oli tapana sanoa, pöytään tuotaessa
näytti hänestä Cupidon vatsalta — ja sen lisäksi koko joukko muita
ruokalajeja, joitten nimet olen unohtanut, mutta jotka siitä huolimatta
olivat erinomaisen hyviä. Tytöt olivat sieviä ja miellyttäviä,
pormestarin rouva parhaita olentoja, mitä milloinkaan on elänyt, ja
setäni mainiossa kunnossa. Tästä oli seurauksena, että nuoret neidit
hihittivät ja tirskuivat, vanha rouva nauroi äänekkäästi ja pormestari
ja muut veikot hohottivat koko häipyvän hetken, kunnes olivat ihan
tulipunaisia kasvoiltaan. En muista ihan tarkkaan, kuinka monta lasia
whiskyä ja vettä kukin sinä iltana joi illallisen jälkeen, mutta sen
tiedän, että kello yhden seuduissa yöllä pormestarin täyskasvuinen
poika tuli ihan tylsäksi koettaessaan laulaa ensimmäistä säkeistöä
laulusta 'Ville se keitteli mallaskaljaa', ja koska hän viimeisen
puolen tunnin aikana oli ollut ainoa muu mies, joka oli näkyvissä
pöydän mahongin yläpuolella, pälkähti setäni päähän, että jopa alkoi
olla aika ajatella poislähtöä, etenkin kun juominen oli aloitettu
seitsemältä senvuoksi, että hän pääsisi kotiin säädylliseen aikaan.
Mutta ajatellen, ettei taitaisi olla ihan kohteliasta lähteä juuri
silloin, setäni äänesti itsensä puheenjohtajaksi, sekoitti vielä
lasin, nousi juodakseen omaksi terveydekseen ja piti itselleen sievän
ja kohteliaan puheen ja joi maljan suuren innostuksen vallassa. Siitä
huolimatta ei kukaan herännyt, niin että setäni otti pienen tipan lisää
— tällä kertaa sekoittamatta estääkseen sekoitusta vaikuttamasta pahaa
— kävi kiivaasti käsiksi hattuunsa ja kiiruhti kadulle.
"Oli myrskyinen yö, kun setäni sulki pormestarin oven ja painaen hatun
kovasti päähänsä estääkseen tuulen sitä viemästä pisti kätensä taskuun
ja katseli taivasta silmätäkseen, minkälainen ilma oli. Pilvet kiitivät
kuun yli nopeinta vauhtiaan, joskus täydellisesti pimentäen sen, joskus
sallien sen pilkistää paistamaan täydessä loistossaan ja luomaan
valonsa kaikkiin esineisiin, mutta sitten ne taas kiitivät sen yli yhä
hurjempaa vauhtia ja verhosivat kaiken pimeyteen. 'Tämä ei todellakaan
käy päinsä', sanoi setäni tuulta puhutellen, ikään kuin hän olisi
tuntenut kärsineensä mieskohtaisen loukkauksen. 'Tämä ei ole ollenkaan
sopiva matkailma. Tämä ei käy päinsä, ei millään ehdolla', sanoi
setäni vakuuttavasti. Toistettuaan tämän useita kertoja hän palautti
tasapainonsa hiukan vaikeasti — sillä hän oli hieman pökertynyt niin
kauan taivasta katseltuaan — ja asteli hilpeästi edelleen.
"Pormestarin talo oli Canongaten varrella, ja setäni oli menossa Leith
Walkin toiseen päähän, jonne oli hiukan enemmän kuin mailin matka.
Molemmin puolin kohosivat mustaa taivasta kohti korkeat, rapistuneet,
huojuvat talot, joiden päädyt olivat ajan jäytämiä ja ikkunat näyttivät
saaneen ihmissilmien kohtalon, käyneet sumeiksi ja vanhuuttaan
syvälle kuoppaan painuneiksi. Kuusi-, seitsen-, kahdeksankerroksisia
olivat talot, kerros toisensa päällä niinkuin lasten rakentamissa
korttilinnoissa, ja ne loivat tummat varjonsa epätasaiselle
katukivitykselle ja tekivät pimeän yön vieläkin pimeämmäksi. Muutamia
harvoja öljylamppuja oli sijoiteltu pitkien välimatkojen päähän,
mutta ne ilmaisivat vain likaisen kujan suun taikka osoittivat, missä
yhteiset portaat veivät jyrkkinä ja kiemurrellen yläkerroksiin.
Katsellen kaikkia näitä kuten ainakin mies, joka on nähnyt ne liian
usein ennenkin pitääkseen niitä suurenkaan huomion arvoisena,
setäni käveli keskellä katua, peukalo kummassakin liivintaskussa
päästäen silloin tällöin suustaan laulunpätkän, jonka hän esitti niin
antaumuksellisesti ja innokkaasti, että rauhalliset kunnon ihmiset
säikkyivät unestaan ja jäivät vavisten makaamaan vuoteisiinsa, kunnes
ääni hukkui kauas etäisyyteen. Silloin he tyynnytellen itseään sillä,
että kadulla oli vain humalainen, jonka oli hiukan vaikeaa löytää
kotiinsa, verhoutuivat lämpimiinsä ja nukahtivat jälleen.
"Kerron näin yksityiskohtaisesti, kuinka setäni käveli keskellä katua
peukalot liivintaskuissa senvuoksi, että, kuten hänen usein oli syystä
tapana sanoa, tässä tarinassa ei ole mitään kummallista, jollette heti
alussa selvästi käsitä, ettei hän millään lailla ollut luonteeltaan
ihmeitä harrastava eikä romanttisuuteen taipuva.
"Näin setäni käveli, hyvät herrat, edelleen peukalot liivin taskuissa
pitäen keskikatua omanaan ja laulaen milloin säkeen jostakin
lemmenlaulusta, milloin katkelman juomalaulusta taikka sitten, kun oli
väsynyt molempiin, vihellellen sulavasti kunnes saapui Pohjoissillalle,
joka tässä kohdin yhdistää Edinburghin uuden kaupungin vanhaan. Tässä
hän hetkeksi pysähtyi katsellakseen merkillisiä, epäsäännöllisiä,
toinen toisensa päälle kasautuneita valotäpliä, jotka kiiluivat niin
korkealla että näyttivät tähdiltä, paistaen linnan muureilta toiselta
ja Caltonin kukkulalta toiselta puolen, kuin olisivat valaisseet
oikeita ilmalinnoja. Vanha, maalauksellinen kaupunki jatkoi sillä
välin syvää untaan alempana sumussa ja pimeässä ja sen palatseja ja
Holyroodin kappelia vartioi yötä päivää kuten erään setäni ystävän
oli tapana sanoa, vanha Arthurin linna kohoten yrmeänä ja mustana
kuin jokin jörö henki yli vanhan kaupungin, jota se niin kauan oli
suojellut. Sanon, hyvät herrat, että setäni pysähtyi tähän hetkeksi
katselemaan ympärilleen Sitten hän, lausuen kohteliaisuuden ilmalle,
joka oli alkanut seljetä, vaikka kuu olikin laskemassa, jatkoi taas
kävelyään yhtä kuninkaallisesti kuin ennenkin pysytellen keskellä katua
hyvin arvokkaasti ja aivan sennäköisenä kuin hän olisi hyvin mielellään
kohdannut jonkun, joka olisi halunnut kiistää häneltä sen omistusta. Ei
kuitenkaan sattunut olemaan lähitienoilla ketään, joka olisi halunnut
sanoa vastaan tässä kohdassa, ja niinpä hän asteli edelleen peukalot
liivintaskuissa, rauhallisena kuin lammas.
"Kun setäni oli päässyt Leith Walkin päähän, hänen oli mentävä avaran
aukean paikan yli, joka erotti hänet siitä pienestä kadusta, minne
hänen oli käännyttävä päästäkseen suoraapäätä asuntoonsa. Nyt oli tällä
paikalla tyhjän aukion reunassa siihen aikaan aitaus, joka kuului
jollekulle pyöräsepälle. Tämä osteli postilaitokselta loppuunkäytettyjä
vaunuja. Koska setäni piti paljon ajopeleistä, olivatpa ne vanhoja tai
uusia tai keski-ikäisiä, hänen pisti äkkiä päähänsä poiketa tieltään,
muuten vain kurkistaakseen aitauksen rakosista noita vaunuja, joita
hän muistinsa mukaan oli nähnyt siellä tusinan verran kasattuina
yhteen hyvin menehtyneessä ja alastomassa tilassa. Setäni oli herkästi
innostuva, lämminverinen mies, hyvät herrat, niin että kun hän huomasi,
ettei hän nähnyt oikein hyvin rakosista, hän kiipesi aitauksen yli
ja istuutuen rauhallisesti vanhalle vaununakselille alkoi katsella
postivaunuja hyvin totisena.
"Niitä saattoi olla siellä tusinan verran, saattoipa olla enemmänkin
— setäni ei milloinkaan ollut ihan varma tästä yksityiskohdasta, ja
koska hän numeroihin nähden oli ihan turhantarkka, ei hän halunnut
sanoa sitä niin täsmälleen — mutta siinä ne seistä törröttivät kaikki
yhteen kasattuina, mahdollisimman surkeassa tilassa. Ovet oli kiskottu
irti saranoiltaan ja korjattu pois, istuinten päällykset ratkottu irti,
vain siellä täällä riippui riekale ruosteisessa naulassa. Lamput olivat
poissa, aisat hävinneet kauan sitten, rautaosat ruosteessa, maalaus
kulunut pois. Tuuli vinkui alastomien puuosien raoissa, ja sadevesi,
jota oli kerääntynyt katoille, putoili tippa tipalta sisään kumeasti
ja surumielisesti rapsahtaen. Ne olivat loppuunkuluneiden vaunujen
lahonneita luurankoja, ja tässä yksinäisessä paikassa, tällä yön
hetkellä, ne näyttivät vilustuneilta ja murheellisilta.
"Setäni nojasi päätään käsiinsä ja ajatteli sitä vilkasta väkeä, joka
vuosia sitten oli vierinyt eteenpäin näissä vanhoissa ajopeleissä ja
nyt oli yhtä vaiteliasta ja nuutunutta kuin nekin; hän ajatteli niitä
monia ihmisiä, joille kukin noista rappeutuneista ja lahonneista
ajopeleistä oli tuonut ilta illalta, monien vuosien kuluessa ja
kaikenlaisissa säissä, kiihkeästi odotettuja tietoja, innokkaasti
varrottuja rahalähetyksiä, luvattuja vakuutuksia terveydestä ja
hyvinvoinnista, äkillisiä ilmoituksia sairaudesta ja kuolemasta.
Kauppias, rakastaja, vaimo, leski, äiti, koulupoika, lapsikin, joka
tepasteli ovelle ajajan kolkuttaessa — kuinka he kaikki olivatkaan
odottaneet vanhojen vaunujen saapumista. Ja missä he kaikki nyt olivat?
"Hyvät herrat! Sedälläni oli tapana sanoa, että hän ajatteli tuota
kaikkea sillä hetkellä, mutta pelkäänpä pahoin, että hän oli
myöhemmin oppinut sen jostakin kirjasta, sillä hän sanoi nimenomaan
vaipuneensa jonkinlaiseen horrokseen istuessaan vanhalla akselilla
katsellen lahonneita postivaunuja ja että hän äkkiä heräsi, kun jokin
syvä-ääninen kirkonkello löi kaksi. Setäni ei sitä paitsi ollut
suinkaan nopea ajattelija, ja jos hän olisi ajatellut kaiken tuon, sitä
olisi kestänyt ainakin puoli kolmeen. Olen sen vuoksi ehdottomasti
sitä mieltä, hyvät herrat, että setäni vaipui tuohon jonkinlaiseen
horrokseen ajattelematta yhtään mitään.
"Olipa sen asian laita kuinka hyvänsä, kello löi kaksi. Setäni heräsi,
hieroi silmiään ja hyppäsi hämmästyneenä pystyyn.
"Sillä samassa silmänräpäyksessä kun kello oli lyönyt kaksi muuttui
koko tuo hylätty, rauhallinen paikka mitä merkillisimmän elämän
ja hyörinän näyttämöksi. Postivaunujen ovet olivat saranoillaan,
maalaus uudistettu, lyhdyt sytytetty, tyynyjä ja päällystakkeja joka
istuimella; kantajat toivat kääryjä kaikkiin laatikkoihin, postiljoonit
pistelivät kirjekasoja paikoilleen, tallirengit paiskelivat sangoilla
vettä korjattuja pyöriä vasten, joukko miehiä hääri sinne tänne
kiinnittäen aisat joka vaunuun, matkustajia saapui, kantolaukkuja
ojennettiin ylös, hevoset valjastettiin paikoilleen, sanalla sanoen oli
ihan selvää, että kaikki vaunut lähtisivät tuossa paikassa. Setäni,
hyvät herrat, avasi silmänsä kaiken tämän johdosta niin ammolleen,
että aina elämänsä viimeiseen hetkeen saakka ihmetteli, kuinka hän
milloinkaan oli kyennyt sulkemaan ne jälleen."
"Kuulkaapas", sanoi ääni, ja setäni tunsi käden olkapäällään. "Teille
on merkitty sisäpaikka. Parasta, että nousette vaunuihin."

"Minulleko paikka?" kysyi setäni kääntyen katsomaan. "Niin, varmasti."

Setäni, hyvät herrat, ei osannut sanoa mitään, hän oli niin perin
ällistynyt. Omituisinta oli se, että vaikka paikalla oli sellainen
joukko ihmisiä ja vaikka uusia kasvoja alituiseen ilmestyi, ei
kuitenkaan voinut sanoa, mistä ne tulivat. Ne näyttivät jollakin
omituisella tavalla hypähtävän esiin maasta tai ilmasta ja katoavan
samalla tavalla. Kun kantaja oli pistänyt tavarat vaunuihin ja saanut
palkkionsa, hän kääntyi pois ja hävisi, ja ennen kuin setäni oli,
ehtinyt edes ruveta ihmettelemään, mihin mies oli joutunut, syöksyi
jo esiin puolikymmentä muuta horjuen eteenpäin taakkojen painon
alla, jotka näyttivät kyllin raskailta murskaamaan heidät mäsäksi.
Matkustajilla oli vielä sen lisäksi niin oudot puvut! Heillä oli
avarat, leveähelmaiset, nauhoilla koristetut takit, joissa oli suuret
hihankäänteet, mutta ei lainkaan kaulusta, ja päässä tekotukat, hyvät
herrat, suuret, jäykät tekotukat takaa nauhalla sidottuina. Setäni ei
ymmärtää nyt tuosta kaikesta yhtään mitään.
"No, aiotteko mennä sisään?" kysyi mies, joka aikaisemmin oli
puhutellut setääni. Hänellä oli postivaunujen kuljettajan puku, päässä
tekotukka ja takissaan suunnattomat hihankäänteet. Hänellä oli lyhty
toisessa ja iso musketti toisessa kädessään, jota hän paraikaa koetti
työntää pieneen aselaatikkoonsa. "Aiotteko mennä sisään, Jack Martin?"
sanoi postiljooni kohottaen lyhtynsä setäni kasvojen tasalle.
"Oho!" sanoi setäni astuen askeleen, pari taapäin. "Tuopa oli
tuttavallista!"

"Se nimi on matkustajain luettelossa", vastasi postiljooni.

"Eikös siinä edellä ole 'herra'?" kysyi setäni.

Sillä hän arveli, hyvät herrat, että kun tuntematon postiljooni sanoi
häntä Jack Martiniksi, se oli vapautta, jota postilaitos ei olisi
hyväksynyt, jos olisi sen tiennyt.

"Ei, ei ole", vastasi postiljooni kylmästi.

"Onko lippu maksettu?" kysyi setäni.

"On kyllä."

"Vai niin. No, olkoon menneeksi sitten! Mitkä vaunut?"

"Nuo", sanoi postiljooni viitaten vanhanaikaisia Edinburghin ja Lontoon
välillä kulkevia vaunuja, joiden astinlauta oli alhaalla ja ovet auki.
"Seis! Tässä ovat toiset matkustajat. Antakaa heidän mennä ensiksi
sisään."
Postiljoonin puhuessa ilmestyivät nämä kaikki yht'äkkiä suoraan setäni
eteen. Siinä oli nuori mies päässä puuteroitu tekotukka ja hartioilla
hopeaompeleinen, taivaansininen takki, jonka kankealla nauhalla
reunustetut liepeet olivat hyvin leveät. Tiggin ja Welps myivät
kirjailtua kalikoota ja liivikangasta, niin että setäni heti tunsi
ainekset. Miehellä oli polvihousut ja merkilliset säärykset, jotka oli
kierretty hänen silkkisukkiensa päälle, ja solkikengät. Hänellä oli
silkkikalvosimet käsissään, kolmikolkkainen hattu päässään ja pitkä,
terävä miekka kupeellaan; liivintaskut riippuivat puolisääreen ja
kaulanauhan päät pohkeisiin saakka. Hän tepasteli totisena vaunujen
ovelle, otti hatun päästään ja piteli sitä päänsä yläpuolella
käsivarren mitan päässä samalla ojentaen pikkusormensa ilmaan, niinkuin
eräät konstikkaat ihmiset teekupin ottaessaan. Sitten hän löi säärensä
yhteen, kumarsi syvään ja ojensi vasemman kätensä. Setäni oli juuri
astumaisillaan eteenpäin ja puristamaisillaan sitä sydämellisesti,
kun hän huomasi, ettei tuo kohteliaisuuden osoitus tarkoittanutkaan
häntä, vaan nuorta naista, joka juuri tuli portaiden alapäähän ja
jolla oli yllä vanhanaikainen vihreä samettipuku, jossa oli pitkä
liivi ja etumus. Hänellä ei ollut hattua päässään, hyvät herrat,
vaan tukka oli kääritty mustaan silkkihuiviin. Hän silmäili hetken
ympärilleen valmistautuessaan astumaan vaunuihin, eikä setäni ollut
milloinkaan nähnyt niin kauniita kasvoja, ei edes kuvissakaan. Nainen
nousi vaunuihin kannattaen pukuaan toisella kädellään ja, kuten setäni
aina sanoi mehevästi kiroten tarinaa kertoessaan, hän ei olisi uskonut
mahdolliseksi, että ihmisen nilkat ja jalat voivat saavuttaa sellaisen
täydellisyyden asteen, ellei hän olisi nähnyt niitä omilla silmillään.
Mutta noiden kauniiden kasvojen vain kerran välähtäessä setäni näki,
että nuori nainen loi häneen rukoilevan katseen ja että hän näytti
kauhistuneelta ja hätäiseltä. Setäni huomasi myös, että tuo nuori mies,
jolla oli puuteroitu tekotukka, huolimatta kohteliaisuudestaan, joka
oli hyvin hienoa ja suurenmoista, puristi naista kovasti ranteesta
tämän noustessa vaunuihin ja seurasi itse heti jäljessä. Seurueeseen
kuului lisäksi tavattoman vastenmielisen näköinen mies, jolla oli
sileä, ruskea tekotukka, luumunvärinen puku, kädessä iso miekka ja
jalassa reisiin asti ulottuvat saappaat, ja kun tämä istuutui nuoren
naisen viereen, joka vaipui nurkkaan hänen lähestyessään, vahvistui
setäni mielessä se vaikutelma, jonka hän oli heti alussa saanut, että
jotakin pimeää ja salaperäistä oli tekeillä, tai, kuten hän itse
aina sanoi, että 'oli piru merrassa'. On ihan hämmästyttävää, kuinka
nopeasti hän valmistautui auttamaan nuorta vaaranalaista neitosta, jos
tämä tarvitsisi apua.
'Kuolema ja kirkastus'! huudahti nuori herra laskien käden
miekankahvalle, kun setäni astui vaunuihin.

'Veri ja välkähdys!' ärjäisi toinen herra.

Näin sanoen hän kiskaisi miekan huotrastaan ja yritti iskeä setääni
muitta mutkitta. Sedälläni ei ollut mukanaan minkäännäköistä asetta,
mutta hyvin nokkelasti hän sieppasi vastenmielisen herran päästä
kolmikolkkaisen hatun, sai miekan kärjen pyydystetyksi siihen, puristi
lierit kovasti vastakkain ja piteli miekkaa siten lujasti kiinni.
'Pistä häntä takaa!' huusi vastenmielisen näköinen herra toverilleen
tempoen miekkaansa.
'Parempi jättää se tekemättä', huusi setäni kohottaen uhkaavasti toista
kengänkantaansa. 'Potkaisen häneltä aivot pellolle, — mikäli hänellä
sellaisia onkaan — tai murskaan hänen kallonsa, jos se on tyhjä!'
Ponnistaen samalla kaikki voimansa setäni väänsi vastenmielisen miehen
miekan pois tämän kädestä ja heitti sen suoraan ulos vaununikkunasta,
jolloin toinen herra taas kirkui 'kuolemaa ja kirkastustaan' ja laski
hyvin kiukkuisesti kätensä miekkansa kahvalle vetämättä kuitenkaan
sitä huotrasta. Ehkäpä, hyvät herrat, kuten sedän oli tapana hymyillen
sanoa, hän pelkäsi säikyttävänsä nuorta naista.
'Ja nyt, hyvät herrat', sanoi setäni istuutuen huolettomasti
paikoilleen. 'En halua kenenkään kuolemaa — kirkastuksen kera tai ilman
— naisen läsnä ollessa, ja verta ja välähdyksiä meillä on ollut ihan
kylliksi yhden päivän osalle. Istutaan siis paikoillemme, niinkuin
rauhallisten matkustajain tuleekin. Hei, ajaja, ottakaapa ylös tämän
herran leikkuuveitsi!'
Yhtä nopeasti kuin setäni oli lausunut nuo sanat, ilmaantui postiljooni
ikkunaan herrasmiehen miekka kädessään. Mies kohotti lyhtyään ja
katseli vakavasti setääni kasvoihin samalla kuin ojensi miekan.
Silloin, lyhdyn valossa, setäni näki mitä suurimmaksi hämmästyksekseen,
että ääretön joukko postiljooneja kierteli ikkunan ympärillä ja että
jokaisen silmät olivat totisina kiintyneet häneen. Hän ei ollut
milloinkaan koko elinaikanaan nähnyt sellaista valkeiden kasvojen,
punaisten vartaloiden ja totisten silmien merta.
'Tämä on oudoin juttu, mihin milloinkaan olen joutunut', ajatteli
setäni. 'Sallikaa minun palauttaa teille hattunne, herra.'
Vastenmielisennäköinen mies otti ääneti kolmikolkkaisen hattunsa,
katseli siihen ilmestynyttä reikää kysyvän näköisenä ja pisti sen
sitten tekotukkansa päälle hyvin juhlallisesti, vaikka juhlallisuutta
kuitenkin hiukan vähensi se seikka, että hän samalla kertaa aivasti
kovasti, jolloin hattu taas tupsahti pois.
'Valmis on!' huusi lyhtyä kantava postiljooni nousten pienelle
istuimelleen vaunujen taakse. Ja niin lähdettiin. Setäni kurkisti ulos
vaununikkunasta heidän ajaessaan pihasta ja huomasi, että muut vaunut
ajajineen, postiljooneineen, hevosineen ja matkustajineen kaikkineen
ajoivat yhtä mittaa ympäriinsä kehässä, hidasta ravia, noin viiden
mailin vauhtia tunnissa. Setäni kuohui kiukusta. Kauppamiehenä hän
tiesi, ettei kirjesäkeillä saanut leikitellä, ja hän päätti ilmoittaa
asiasta postihallitukselle heti sillä hetkellä, jolloin pääsisi
Lontooseen. Mutta tällä hetkellä hänen ajatuksensa olivat kiintyneet
nuoreen naiseen, joka istui vaunujen peränurkassa, kasvot tiukasti
huiviin käärittyinä. Sinipukuinen herrasmies istui häntä vastapäätä,
luumunvärinen hänen vieressään, ja molemmat vartioivat häntä hyvin
tiukasti. Jos hän vaikkapa hiukan kahisutti huivinsa poimuja, saattoi
setäni kuulla vastenmielisen näköisen miehen kouraisevan kädellään
miekkansa kahvaa ja toisen hengityksestä havaita (oli niin pimeä,
ettei hänen kasvojaan voinut erottaa), että tämäkin oli niin ärtyinen,
että olisi voinut niellä tytön yhtenä suupalana. Tämä kiukutti setääni
yhä pahemmin ja hän päätti, tuli mitä tuli, katsoa, miten asiat
päättyisivät. Hän ihaili suuresti kirkkaita silmiä, suloisia kasvoja,
kauniita nilkkoja ja jalkoja, sanalla sanoen, hän piti suuresti
kauniimmasta sukupuolesta. Se on sukuvika, hyvät herrat, sellainen
minäkin olen.
Setäni yritti monenlaisia temppuja herättääkseen nuoren naisen huomiota
taikka ainakin saadakseen salaperäiset herrat puhumaan. Kaikki turhaan.
Herrat eivät halunneet puhella eikä nainen uskaltanut. Väliin setäni
pisti päänsä ulos vaunujen ikkunasta ja ärjäisi ajajalle saadakseen
tietää, miksi ei ajettu nopeammin. Hän sai huutaa, kunnes oli käheänä,
mutta kukaan ei kiinnittänyt häneen vähintäkään huomiota. Hän nojautui
taaksepäin vaunuissa ja ajatteli kauniita kasvoja ja nilkkoja ja
jalkoja. Siitä oli enemmän hyötyä, siinä kului aikaa ja se esti häntä
ihmettelemästä, minne oltiin menossa ja kuinka hän oli joutunut näin
kummalliseen tilanteeseen. Ei senvuoksi, että se olisi huolettanut
häntä paljoakaan, vielä mitä, sillä tuo minun setäni oli perin vapaa ja
huoleton, reipas ja tuhattulimmainen herra.

Mutta äkkiä vaunut pysähtyivät, 'Hohoi!' huusi setäni.

'Mistäs nyt tuulee?'

'Nouskaa pois tässä', sanoi kuljettaja laskien astinlaudan alas.

'Tässäkö?'

'Tässä!'

'Ei sinnepäinkään'.

'Hyvä! Jääkää sitten siihen missä olette.’

'Jäänpä kuin jäänkin.'

'Tehkää tahtonne'.

Toiset matkustajat olivat seuranneet keskustelua hyvin tarkkaavasti,
ja kun he huomasivat, että setäni oli päättänyt olla nousematta
vaunuista, tunkeutui nuori mies hänen ohitseen auttamaan naista ulos.
Sillä hetkellä vastenmielinen mies tarkasteli kolmikolkkaisen hattunsa
kuvussa ammottavaa reikää. Kun nuori neiti humahti ohi, hän pudotti
hansikkaansa setäni käteen ja kuiskasi hiljaa, huulet niin lähellä
hänen kasvojaan, että setäni tunsi hänen hengityksensä lämpimän
leyhäyksen, yhden ainoan sanan: 'Auttakaa!' Hyvät herrat, setäni
syöksyi heti ulos vaunuista niin äkäisesti, että se jäi heilumaan
joustimillaan.
'Ahaa, te havaitsitte kuitenkin parhaaksi lähteä', sanoi kuljettaja,
kun näki setäni seisovan maassa.
Setäni silmäili kuljettajaa muutaman sekunnin epäröiden, olisiko
viisainta kiskaista hänen kädestään musketti, laukaista se suoraan
suurimiekkaisen miehen naamaan, iskeä muu seurue kepillä pyörryksiin,
siepata nuori nainen mukaansa ja hävitä kuin savu. Toisen kerran
harkittuaan hän kuitenkin hylkäsi tämän suunnitelman, koska se oli
hieman liian melodramaattinen toimeenpanoltaan, ja seurasi noita kahta
salaperäistä miestä, jotka pitäen naista välissään olivat menossa
vanhaan taloon, jonka kohdalle vaunut olivat pysähtyneet. He kääntyivät
käytävään, ja setäni seurasi perässä.
Kaikista raunioiksi sortuneista autioista paikoista, mitä setäni oli
nähnyt, oli tämä kaamein. Näytti siltä, kuin se kerran olisi ollut
suuri ravintola, mutta katto oli pudonnut sisään monin paikoin ja
portaat olivat jyrkät, epätasaiset ja rikkinäiset. Huoneessa, jonne
he menivät, oli suuri tulisija, ja uuni oli savusta musta, mutta
kurjinkaan lämmin liekki ei valaissut sitä nyt. Liedessä oli vielä
valkoista untuvaista palaneen puun tuhkaa, mutta tuhka oli kylmää, ja
kaikki oli pimeää ja synkkää.
'No niin', virkkoi setäni katsellessaan ympärilleen. 'Postivaunut,
jotka kulkevat kuusi ja puoli mailia tunnissa ja pysähtyvät
epämääräiseksi ajaksi sellaisen pesän kohdalle kuin tämä, ovat todella
perin epäsäännöllisiä matkavälineitä minun nähdäkseni. Tämä on tehtävä
tunnetuksi. Kirjoitan siitä sanomalehtiin.'
Setäni sanoi tämän jokseenkin kovalla äänellä avoimeen, vilpittömään
tapaansa siinä tarkoituksessa, että saisi molemmat vieraat puuttumaan
keskusteluun. Mutta kumpikaan heistä ei välittänyt hänestä sen enempää
kuin että rupesivat kuiskailemaan keskenään ja katselemaan häntä niin
tehdessään. Nainen oli huoneen toisessa päässä ja uskalsi kerran
heilauttaa kättään, ikäänkuin pyytääkseen setäni apua.
Vihdoin molemmat vieraat tulivat hiukan lähemmäs, ja keskustelu alkoi
täydellä todella.
'Ette näy tietävän, että tämä on yksityinen huone, senkin veijari',
sanoi se herra, jolla oli taivaansininen puku.
'En, sitä en tiedä, senkin hulttio', vastasi setäni. 'Mutta jos tämä on
erikoisesti tilattu yksityinen huone, niin yleinen huone mahtaa olla
hyvin mukava.'
Näin sanoen setäni istuutui korkeaselkäiseen tuoliin ja otti niin
tarkan mitan silmillään molemmista herroista, että Tiggin ja Welps
olisivat voineet hankkia heille tämän mitan mukaan kirjavaa kalikoota
puvuiksi, ei tuumaakaan liikaa tai vaille.
'Lähtekää pois tästä huoneesta', sanoivat molemmat miehet yht'aikaa
tarttuen miekkoihinsa.
'Häh?' kysyi setäni, ikään kuin ei ollenkaan olisi käsittänyt heidän
tarkoitustaan.
'Lähtekää tästä huoneesta tai olette kuoleman oma', sanoi se
vastenmielisen näköinen pitkämiekkainen lurjus vetäen samalla säilänsä
huotrasta ja heiluttaen sitä ilmassa.
'Kuolema hänelle!' huusi taivaansininen herra vetäen myös miekkansa ja
perääntyen pari, kolme jalkaa. 'Kuolema hänelle!'

Nuori nainen päästi äänekkään huudon.

No niin, setäni oli aina tunnettu suuresta rohkeudestaan ja suuresta
kylmäverisyydestään. Koko sen ajan, jolloin hän oli näyttänyt täysin
välinpitämättömältä, hän oli ovelasti etsinyt jotakin heitto- tai
puolustusasetta, ja juuri samalla hetkellä kun toiset paljastivat
miekkansa hän keksi uuninnurkassa seisomassa korikahvaisen miekan
ruostuneessa huotrassa. Yhdellä hyppäyksellä setäni sieppasi sen
käteensä, paljasti sen, heilutti sitä komeasti päänsä päällä, huusi
äänekkäästi neitiä pysymään poissa tieltä, heitti tuolin taivaansinistä
miestä kohti ja tupen luumunvärisen naamaan, ja käyttäen näin
syntynyttä hämminkiä hyväkseen heittäytyi yht'aikaa kummankin kimppuun.
Hyvät herrat, on olemassa vanha tarina — eikä huonompi senvuoksi, että
se on tosi — jossa kerrotaan nuoresta irlantilaisesta aatelismiehestä.
Kun häneltä kysyttiin, osasiko hän soittaa viulua, hän vastasi,
ettei hän epäillyt osaavansa, mutta hän ei voinut varmasti sanoa
sitä, sillä hän ei ollut milloinkaan koettanut. Tämä soveltui varsin
hyvin setääni ja hänen miekkailuunsa. Hänellä ei ollut milloinkaan
ennen ollut miekkaa kädessään, paitsi kerran, esittäessään Rikhard
III:ta seuranäyttämöllä, ja silloinkin asia oli sovittu Richmondin
kanssa niin, että hän antaisi pistää itsensä kuoliaaksi takaapäin
ollenkaan ryhtymättä vastarintaan. Mutta tässä hän nyt oli iskemässä
ja puolustautumassa kahta kokenutta miekkamiestä vastaan, hyökkäsi ja
väisti ja pisti ja iski ja hoiti asiansa mahdollisimman miehekkäästi
ja taitavasti, vaikk'ei hänellä ollut siihen hetkeen mennessä ollut
aavistustakaan, että hänellä olisi pienintäkään käsitystä tästä
taidosta. Se osoittaa vain, kuinka tosi on vanha sananlasku, että mies
ei milloinkaan tiedä, mitä osaa, ennen kuin koettaa.
Taistelun hälinä oli peloittava, kun kaikki kolme taistelijaa
kiroilivat kuin palkkasoturit ja heidän miekkansa kalisivat kuin
olisivat kaikki Newportin markkinoiden veitset ja teräkset helähdelleet
yhteen samalla kertaa. Kun taistelu oli kuumimmillaan, otti nuori
nainen — luultavimmin setääni innostaakseen — verhon kokonaan pois
päänsä ympäriltä ja paljasti niin häikäisevän kauniit kasvot,
että setäni olisi taistellut vaikka viittäkymmentä miestä vastaan
voittaakseen noilta kasvoilta vaikka yhden hymyn ja sitten kuollakseen.
Hän oli tehnyt ihmeitä tätä ennen, mutta nyt hän alkoi huitoa kuin
raivohullu jättiläinen.
Juuri samalla hetkellä kääntyi taivaansininen herra ja nähdessään
nuoren naisen peittämättömin kasvoin päästi raivon ja mustasukkaisuuden
huudon, ja suunnaten aseensa kohti hänen kaunista rintaansa pisti hänen
sydäntään kohti, jolloin setäni päästi sellaisen kauhun karjaisun, että
koko talo kaikui. Nainen hypähti hiukan sivulle, sieppasi nuoren miehen
miekan tämän kädestä, ennen kuin tämä oli ehtinyt päästä tasapainoon,
ajoi hänet seinää vasten ja syösten miekan hänen ja seinälaudoituksen
läpi ihan kahvaa myöten naulasi hänet siihen kovasti ja kiinteästi. Se
oli loistava esimerkki. Päästäen äänekkään voittohuudon pakotti setäni
vastustamattomalla voimalla oman vastustajansa vetäytymään samaan
suuntaan ja työntäen vanhan miekkansa ihan keskelle hänen takkinsa
kankaassa näkyvää punaista kukkaa naulasi hänet toverinsa viereen.
Siinä he sitten molemmat seisoivat huiskutellen käsiään ja jalkojaan
kuoleman tuskassa kuin sätkynuket, joita nyitään käärelangan pätkistä.
Setäni sanoi aina jälkeenpäin, että tämä oli varmimpia keinoja, mitä
hän tunsi, suoriutua vihollisesta, mutta että sitä saattoi moittiakin
sen tuottamien menojen kannalta, koska jokaista taistelukyvyttömäksi
tehtyä miestä kohden meni miekka.
'Vaunut, vaunut!' huusi nainen juosten setäni luo ja kietoen kauniit
käsivartensa hänen kaulaansa. 'Saatamme vielä paeta.'

'Kuinka niin, rakkaani? Onko täällä vielä joku tapettavana?'

Setäni oli hiukan pettynyt, hyvät herrat, sillä hän arveli, että
pikkuinen rakastelu olisi ollut miellyttävää teurastuksen jälkeen,
vaikkapa vain vaihteen vuoksi.
'Emme saa menettää täällä hetkeäkään', sanoi nuori nainen 'Hän', sanoi
hän viitaten taivaansiniseen herraan, 'on mahtavan Filletovillen
markiisin ainoa poika'.
'Siinä tapauksessa pelkään pahoin, ettei hän milloinkaan saa periä
arvonimeä', sanoi setäni katsellen kylmästi nuorta aatelismiestä tämän
seistessä siinä seinään naulattuna kuin takiainen kuten olen kuvannut.
'Olette katkaissut perintöjärjestyksen, rakas ystävä'.
'Nuo roistot ovat raastaneet minut kodistani ja ystävieni luota', sanoi
nuori nainen ja hänen kasvonsa hehkuivat suuttumuksesta. 'Tuo lurjus
olisi mennyt väkisin naimisiin kanssani tunnin perästä.'
'Helkkarin häpeämätöntä!' sanoi setäni luoden hyvin halveksivan katseen
Filletovillen kuolevaan perilliseen.
'Kuten voitte näkemästänne arvata, salaliittolaiset olivat valmiit
murhaamaan minut, jos pyytäisin apua keneltäkään. Jos heidän
rikostoverinsa löytävät meidät täältä, olemme hukassa. Kaksi minuuttia
vielä, niin kaikki saattaa olla myöhäistä. Vaunuihin!'
Näin sanoen, tunteittensa valtaamana ja väsyneenä ponnistuksistaan
pistettyään Filletovillen nuoren markiisin kuoliaaksi, nainen vaipui
setäni syliin. Setäni nosti hänet maasta ja kantoi hänet talon
ovelle. Siellä seisoivat vaunut edessään neljä pitkähäntäistä,
liehuvaharjaista, mustaa, valmiiksi valjastettua hevosta, mutta ei
näkynyt kuljettajaa, ei edes tallirenkiäkään hevosten luona.
Toivon, hyvät herrat, etten tee vääryyttä setäni muistolle, kun
ilmaisen mielipiteeni, että vaikka hän olikin vanhapoika, hän oli silti
pitänyt naista sylissään ennenkin. Luulen melkein, että hänen oli
tapana suudella tarjoilijattaria ja tiedän, että luotettavat todistajat
ovat nähneet hänen pari kertaa hyvin selvästi syleilevän ravintolan
emäntää. Mainitsen nämä tosiseikat osoittaakseni, minkälainen
tavallisuudesta poikkeava henkilö tuon nuoren kauniin naisen on
täytynyt olla saattaakseen vaikuttaa setääni siinä määrin kuin nyt
tapahtui. Hänen oli tapana sanoa, että kun tytön pitkä, musta tukka
aaltoili hänen käsivarrellaan ja tämän kauniit, mustat silmät sattuivat
hänen kasvoihinsa, äijä tunsi olonsa niin oudoksi ja levottomaksi,
että hänen polvensa vapisivat. Mutta kukapa voisi katsella hellään,
suloiseen silmäpariin tuntematta oloaan oudoksi? En minä ainakaan,
hyvät herrat. Minua ihan peloittaa katsella eräisiin silmiin, jotka
tunnen. Ja se on aivan totta se.

'Ettehän jätä minua milloinkaan', kuiskasi nuori nainen.

'En koskaan!' vastasi setäni, ja hän tarkoittikin mitä sanoi.

'Rakas suojelijani!' huudahti nuori nainen. 'Rakas, hyvä, urhoollinen
suojelijani!'

'Älkää puhuko sellaista'.

'Miksi?'

'Koska suunne näyttää niin kauniilta puhuessanne', jatkoi setäni, 'että
pelkään voivani olla kylliksi raaka suudellakseni sitä'.
Nuori nainen kohotti kättään ikään kuin estääkseen setääni tekemästä
niin ja sanoi — ei, hän ei sanonut mitään, hymyili vain. Jos katselee
maailman suloisimpia huulia ja näkee niiden somasti hyrähtävän
viehättävään hymyyn — jos on hyvin lähellä niitä eikä ketään ole
näkemässä — ei voi ilmaista ihailuaan niiden kauniille muodolle ja
värille paremmin kuin heti suutelemalla niitä. Setäni teki niin, ja
kunnioitan häntä sen johdosta.
'Kuulkaa!' huudahti nuori nainen säpsähtäen. 'Kavioiden kapsetta ja
vaunujen ratinaa!'
'Niinpä kyllä', myönsi setäni kuulostaen. Hän tunsi helposti pyörien
ratinan ja kavioiden kapseen, mutta heitä kohti tuntui olevan tulla
tömistämässä niin monta hevosta ja niin monet vaunut ja vielä niin
kaukana, että oli mahdoton ryhtyä arvailemaan niiden lukumäärää. Tuntui
siltä kuin viidetkymmenet asevaunut, jokainen kuuden puhdasrotuisen
hevosen vetäminä, olisivat kiitäneet heitä kohti.
'Meitä ajetaan takaa!' huudahti nuori nainen ristien kätensä. 'Meitä
ajetaan takaa! Minulla ei ole muuta toivoa kuin te.'
Hänen kauniilla kasvoillaan oli sellainen kauhun ilme, että setäni teki
heti päätöksensä. Hän nosti tytön vaunuihin, kehoitti häntä olemaan
pelkäämättä, painoi vielä kerran huulensa hänen huuliaan vasten ja
kehoitettuaan häntä sulkemaan ikkunat pitääkseen kylmän ilman loitolla
hän nousi ajurinistuimelle.

'Hetkinen, rakkaani!' huusi nuori nainen.

'Mikä on?' kysyi setäni ajurin paikalta.

'Tahtoisin puhua kanssanne. Sanan vain. Sanan vain, rakkaani.'

'Täytyykö minun laskeutua alas?'

Tyttö ei vastannut, mutta hymyili taas. Sellainen hymy, hyvät herrat!
Se voitti edelliset, niinkuin ei mitään. Setäni laskeutui vilahduksessa
istuimeltaan.
'Mitä nyt, rakkaani?' kysyi setäni katsoen sisään vaunujen ikkunasta.
Tyttö sattui samalla kumartumaan ikkunasta, ja sedästäni tuntui, että
hän näytti kauniimmalta kuin milloinkaan ennen. Hän oli juuri silloin
hyvin lähellä naista, niin ettei hän voinut olla tietämättä sitä.

'Mitä nyt, rakkaani?' kysyi setäni toistamiseen.

'Ettekö milloinkaan rakasta ketään muuta kuin minua, ettekö milloinkaan
mene naimisiin toisen kanssa?'
"Setäni vannoi kalliin valan, ettei hän milloinkaan menisi naimisiin
kenenkään muun kanssa, ja nuori nainen veti päänsä sisään ja
sulki ikkunan. Setäni hyppäsi istuimelleen, työnsi kyynärpäänsä
ulos, järjesteli ohjaksia, sieppasi piiskan, joka oli katolla,
sivahdutti kaukaisinta hevosta, ja niin lähtivät liikkeelle nuo neljä
pitkähäntäistä, liehuvaharjaista, mustaa hevosta ravaten viisitoista
hyvää Englanninpenikulmaa tunnissa vanhat postivaunut perässään. Hei,
kuinka he menivät!
"Melu takana kasvoi. Kuta nopeammin vanhat vaunut kiitivät, sitä
nopeammin lähestyivät vainoojat — miehet, hevoset, koirat olivat
liittyneet ajamaan heitä takaa. Melu oli kamala, mutta kaiken yli
kaikui nuoren naisen ääni hänen hoputtaessaan enoani huutaen:
'Nopeammin! Nopeammin!'
"He kiitivät ohi mustien puiden kuin höyhenet hirmumyrskyn käsissä.
Talot, kujat, kirkot, heinäruot, kaikenlaiset esineet vilahtivat ohi
sellaista vauhtia ja sellaisella melulla kuin äkkiä vapaaksi päässeet
tulvavedet. Mutta aina vain kiihtyi takaa-ajon kumina, ja yhä kuuli
setäni nuoren naisen hurjasti huutavan: 'Nopeammin! Nopeammin!'
"Setäni käytti ruoskaa ja ohjaksia, ja hevoset lensivät eteenpäin
ihan valkeina vaahdosta, mutta sittenkin kasvoi melu takana ja
nainen huusi yhä: 'Nopeammin! Nopeammin!' Silmänräpäyksen kiihkeässä
jännityksessä setäni potkaisi kovasti jalkalautaa ja huomasi...
että oli harmaa aamu ja että hän istui pyöräsepän pihassa, vanhojen
Edinburghin-postivaunujen istuimella, väristen kylmästä ja kosteudesta
ja tömistellen jalkojaan lämmittääkseen niitä. Hän laskeutui maahan
ja tirkisti innokkaasti sisään nähdäkseen kauniin nuoren naisen. Voi!
Vaunuissa ei ollut ovia eikä istuimiakaan. Siitä oli jäljellä pelkkä
kuori.
"Setäni tiesi aivan hyvin, että jutussa oli jotakin salaperäistä ja että
kaikki oli tapahtunut juuri sillä tavalla kuin hänen oli tapana kertoa
siitä. Hän pysyi uskollisena kalliille valalle, jonka oli vannonut
kauniille nuorelle naiselle, hyläten useita valitsemisen arvoisia
majatalonemäntiä hänen tähtensä ja kuollen vihdoin vanhanapoikana. Hän
tuumi aina, kuinka omituista oli, että juuri hän keksi, tuollaisen
pelkän sattuman kuin aidan yli kiipeämisen vuoksi, kuinka postivaunujen
ja hevosten, kuljettajien, ajajien ja matkustajien henget pitivät
tapanaan tehdä matkoja säännöllisesti joka yö. Hänen oli myös tapana
lisätä, että hän uskoi olevansa ainoa ihminen, joka milloinkaan oli
otettu matkustajaksi tällaiselle retkelle. Ja luulenpa, että hän oli
oikeassa, hyvät herrat — ainakaan en ole kuullut kenestäkään toisesta,
jolle olisi sattunut sellaista."
"Ihmettelenpä, mitä nuo postivaunujen kummitukset kuljettavat
postilaatikoissaan", virkkoi majatalon isäntä, joka oli kuunnellut
tarinaa mitä suurimman jännityksen vallassa.

"Perille saapumattomia kirjeitä tietysti", sanoi kauppamatkustaja.

"Niin, niin tietysti", myönsi isäntä. "En ole milloinkaan tullut sitä
ajatelleeksi."

21. luku.

KUINKA HERRA PICKWICK LÄHTI TOIMITTAMAAN TEHTÄVÄÄNSÄ JA KUINKA HÄN HETI

ALUSSA SAI MITÄ ODOTTAMATTOMIMMAN AVUSTAJAN.

Hevoset oli valjastettu täsmälleen neljännestä vailla yhdeksän
seuraavana aamuna, ja kun herra Pickwick ja Sam Weller olivat
asettuneet paikoilleen edellinen vaunujen sisään, jälkimmäinen niiden
ulkopuolelle, sai postiljooni asianomaisen määräyksen ajaa ensiksi
herra Bob Sawyerin asunnolle herra Benjamin Allenia noutamaan.
Kun vaunut pysähtyivät oven kohdalle, jonka kamanassa oli punainen
lamppu ja hyvin selvä kirjoitus "Sawyer, Nockemorfin seuraaja",
näki herra Pickwick pistäessään päänsä ulos ikkunasta aika suureksi
hämmästyksekseen, että harmaapukuinen poika oli täydessä hommassa
asettamassa luukkuja ikkunain eteen, joka toimitus, se kun oli varsin
tavaton ja kaikkea muuta kuin liikemiesmäinen toimenpide tähän aikaan
päivästä, heti toi hänen mieleensä kaksi johtopäätöstä: joko joku Bob
Sawyerin hyvä ystävä ja potilas oli kuollut tai herra Bob Sawyer itse
tehnyt vararikon.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi herra Pickwick pojalta.

"Ei mitään", vastasi poika levittäen suunsa korvasta korvaan.

"Kaikki hyvin, kaikki hyvin!" huuteli Bob Sawyer äkkiä ilmaantuen
ovelle kädessään pieni nahkainen, kulunut ja likainen matkalaukku,
karkea päällystakki ja huivi toisen käsivarren yli heitettynä. "Olen
poislähdössä, vanha veikko."

"Tekö!"

"Niin, ja siitäpä tuleekin aika retki. Tule tänne, Sam! Silmät auki!"

Vaadittuaan täten lyhyesti herra Wellerin huomiota Bob heitti nahkaisen
laukkunsa takaistuimelle, jossa Sam muitta mutkitta pisti sen pois
istuimen alle seuraten suuresti ihaillen toisen hommia. Tämän tehtyään
herra Bob Sawyer pojan avustamana ankarasti ponnistellen puki ylleen
karkean nuttunsa, joka oli koko joukon liian ahdas hänelle, lähestyi
sitten vaunujen ikkunaa, pisti päänsä sisään ja nauroi meluavasti.
"Eikös tämä olekin aika yllätys?" hän huusi pyyhkeillen silmistään
naurun kyyneliä karkean takkinsa toisella hihalla.
"Hyvä herra", sanoi herra Pickwick hiukan nolona, "minulla ei ollut
aavistustakaan siitä, että te tulisitte mukaamme".
"Niin, siinäpä se solmu onkin", vastasi Bob tarttuen herra Pickwickin
takin rintapieleen. "Sepä se juuri hauskinta onkin."

"Vai hauskinta?"

"Niinpä kyllä. Jutun kärki on juuri siinä, tiedättehän, että jätän
liikkeen hoitamaan itseään, koska se näyttää päättäneen olla
välittämättä minusta."
Tällä lailla selitettyään ikkunaluukkujen sulkemisen herra Bob Sawyer
viittasi myymälään ja lankesi jälleen hilpeytensä hurjuuden valtaan.
"Siunatkoon, mutta ettehän liene niin päätön, että jätätte potilaanne
ilman minkäänlaista hoitajaa!" torui herra Pickwick hyvin vakavalla
äänellä.
"Miksi en?" kysyi Bob vastaukseksi. "Minä säästän siten, tiedättekö!
Kukaan heistä ei maksa milloinkaan. Sitä paitsi", jatkoi Bob hiljentäen
äänensä tuttavalliseksi kuiskaukseksi, "he voivat siitä vain paremmin,
sillä koska olen melkein ilman lääkkeitä enkä kykene juuri nyt
lisäämään varastoani, minun olisi ollut pakko antaa heille kaikille
kalomelia, mikä ei varmastikaan olisi ollut terveellistä muutamille
heistä. Näin on kaikkein parasta."
Tässä vastauksessa oli filosofiaa ja vakuuttavaa voimaa jollaista herra
Pickwick ei ollut osannut odottaa. Hän oli vaiti muutaman hetken ja
lisäsi sitten vähemmän lujasti kuin edellä:
"Mutta näihin vaunuihin, nuori ystäväni, sopii vain kaksi henkeä, ja
olen luvannut toisen paikan herra Allenille."
"Älkää ajatelko minua minuuttiakaan", vastasi Bob. "Olen järjestänyt
sen asian. Sam ja minä jaamme takaistuimen keskenämme. Katsokaa!
Kiinnitämme tämän pienen lapun kaupan ovelle. 'Sawyer, Nockemorfin
seuraaja. Pyydetään kääntymään rouva Crippsin puoleen, toisella puolen
katua.' Rouva Cripps on asiapoikamme äiti. 'Herra Sawyer on hyvin
pahoillaan', sanoo rouva Cripps. 'Hän ei mahda sille mitään, mutta
hänet vietiin tänä aamuna neuvottelemaan koko maan parhaiden lääkärien
kanssa. Eivät tulleet toimeen ilman häntä. Tahtoivat saada hänet
mukaansa hinnalla millä hyvänsä. Peloittava leikkaus.' Asianlaita on
sellainen", virkkoi Bob päätökseksi, "että se luullakseni vaikuttaa
enemmän hyvää kuin pahaa. Jos se joutuu johonkin paikalliseen lehteen,
niin tulevaisuuteni on varma. Siinä on Ben! No, hyppää sisään sitten!"
Tällä lailla kiirehtien herra Bob Sawyer työnsi postimiestä hiukan
syrjempään, tuuppasi ystävänsä vaunuihin, paiskasi oven kiinni, nosti
astinlaudan, liimasi paperilipun katuoveen, sulki oven, pisti avaimen
taskuunsa, hyppäsi takaistuimelle, antoi lähtökäskyn ja toimitti kaiken
niin tavatonta vauhtia, että ennenkuin herra Pickwick oli oikein
ehtinyt ruveta harkitsemaan, olisiko herra Bob Sawyerin lähdettävä vai
ei, he jo olivat matkalla ja herra Bob Sawyer täydellisesti retkikunnan
omatekoisena osallisena ja jäsenenä.
Niin kauan kuin heidän kulkunsa rajoittui vain Bristolin kaduille, piti
pilanhaluinen Bob silmillään ammatinmukaisia vihreitä silmälasejaan
ja käyttäytyi asianmukaisen toimekkaasti ja vakavasti päästellen
ainoastaan eräitä suullisia sukkeluuksia yksistään herra Samuel
Wellerin opiksi ja huviksi. Mutta kun he pääsivät avoimelle tielle,
hän riisui yht'aikaa vihreät lasinsa ja vakavuutensa ja suoritti
suuren joukon kouraantuntuvia kujeita, joiden hän laski herättävän
ohikulkijoiden huomiota ja saattavan ajopelit ja niiden sisällä
olijat enemmän kuin tavallisen uteliaisuuden kohteiksi. Vähimmän
silmäänpistävä näistä kujeista oli hyvin äänekäs postitorven
toitotuksen matkiminen ja keppiin sidotun kirjavan silkkinenäliinan
nenäkäs näytteleminen liehuttamalla sitä ilmassa liikkeiden säestäminä,
jotka ilmaisivat uhmaa ja kerskailua.
"Kummallista", sanoi herra Pickwick katkaisten kesken herra Ben Allenin
kanssa käymänsä hyvin vakavan keskustelun, joka koski herra Winklen
ja hänen sisarensa lukuisia hyviä puolia, "kummallista, mitähän
kaikki ihmiset, joiden ohi kuljemme, saattavat keksiä meissä, kun he
tuijottavat tuolla tavoin."
"Nämä ajoneuvot ovat niin hauskannäköiset", vastasi Ben Allen äänessään
jotakin ylpeyteen vivahtavaa. "Luulenpa melkein, etteivät he ole
tottuneet näkemään tällaisia joka päivä."

"Mahdollista kyllä. Saattaa olla niinkin. Ehkäpä onkin niin."

Herra Pickwick olisi kai saanut itsensä vakuutetuksi siihen uskoon,
että asianlaita todella oli niin, jollei hän juuri silloin olisi
sattunut katsahtamaan ulos ikkunasta ja huomannut, että ohikulkijoiden
katseet ilmaisivat kaikkea muuta kuin kunnioittavaa ihailua ja että
kaikenlaisia sähkötysmerkkejä vaihdettiin heidän ja jonkun vaunujen
ulkopuolella olevan henkilön välillä. Tästä hänen mieleensä juolahti,
että nuo mielenosoitukset saattoivat olla jossakin kaukaisessa
yhteydessä herra Bob Sawyerin humoristiseen mielenlaatuun.
"Toivonpa", virkkoi hän, "ettei vilkas ystävämme tee takapenkillään
mitään hullutuksia."
"Eihän toki", sanoi Ben Allen. "Jollei Bob ole liikutetussa tilassa,
hän on rauhallisin olento, mitä maa kamarallaan kantaa."
Samassa särki korvia pitkä postitorven mylvinän jäljittely, jonka
jälkeen kuului huutoa ja kirkunaa, mikä kaikki ilmeisesti lähti
rauhallisimman olennon kurkusta ja keuhkoista, mitä maa kamarallaan
kantaa, eli selvemmin sanoen herra Bob Sawyeristä itsestään.
Herra Pickwick ja Ben Allen katsahtivat merkitsevästi toisiinsa.
Edellinen herrasmies riisui hattunsa ja kumartui ulos vaunujen
ikkunasta, kunnes melkein koko hänen takkinsa oli ulkopuolella ja
silloin hän vihdoin kykeni näkemään vilahduksen heidän lystillisestä
ystävästään.
Herra Bob Sawyer ei istunut takaistuimella, vaan vaunujen katolla,
jalat niin kaukana riippumassa kuin ne suinkin ulottuivat; hänellä
oli herra Samuel Wellerin hattu toisella korvalla ja toisessa kädessä
maailman suurin voileipä, ja hän tuki samalla toisella sangen kookasta
koripulloa, joita molempia hän käytteli mitä hartaimmalla mielihyvällä,
keskeyttäen homman yksitoikkoisuuden satunnaisella mylvinällä taikka
vaihtaen vilkkaasti hölynpöly-lauseparsia ohikulkevien tuntemattomien
ihmisten kanssa. Kirjava lippu oli huolellisesti sidottu pystysuoraan
asentoon istuimen reunaan, ja herra Samuel Weller istui keskellä,
Bob Sawyerin hatulla koristautuneena, mutustaen yhtä kookasta
voileipää hilpein kasvoin, joiden ilme osoitti hänen täydellisesti ja
ehdottomasti hyväksyvän tällaisen järjestelyn.
Tämä riitti kiukuttamaan henkilöä, jolla oli herra Pickwickin
käsitykset sopivaisuudesta, mutta se ei kuitenkaan merkinnyt
rikkomuksen koko laajuutta, sillä heitä vastaan tuli juuri silloin
postivaunut täynnä sekä sisältä että ulkoa, ja matkustajien hämmästys
oli aivan kouraantuntuvan selvä. Sen lisäksi irlantilaisen perheen
onnittelut, se kun pysytteli rinnan vaunujen kanssa ja kerjäili koko
ajan, olivat laadultaan pikemminkin äänekkäitä, etenkin sen miehisen
pään, joka näytti pitävän koko näytelmää jonkin valtiollisen tai muun
riemusaaton osana.
"Herra Sawyer!" huusi herra Pickwick ankaran kiukun vallassa. "Herra
Sawyer!"
"Hoi!" vastasi tämä herra katsellen vaunujen katon reunan yli
mahdollisimman kylmäverisen näköisenä.

"Oletteko hullu, hyvä herra?"

"En sinnepäinkään, vain hyvällä tuulella."

"Vai hyvällä tuulella!" huudahti herra Pickwick. "Vetäkää alas tuo
huomiota herättävä punainen nenäliina; vaadin sitä, hyvä herra. Sam,
vedä se alas!"
Ennenkuin Sam ennätti puuttua asiaan, laski herra Bob Sawyer kiltisti
lippunsa ja pistettyään sen taskuunsa kumarsi kohteliaasti herra
Pickwickille, pyyhkäisi koripullon suuta ja pisti sen omansa eteen,
siten ilmaisten hänelle, sanoja turhaan tuhlaamatta, että hän omisti
tämän ryypyn kaikenlaisen onnen ja menestyksen toivottamiseen
samaiselle herralle. Tämän tehtyään Bob pisti tulpan taas pullon suulle
sirosti ja katsellen hyväntahtoisesti alas herra Pickwickiä puraisi
hymyillen ison palasen voileivästään.
"Kuulkaapa", sanoi herra Pickwick, jonka hetkellinen närkästys
ei oikein kyennyt kestämään Bobin järkähtämätöntä itsevarmuutta,
"säästäkää jo meitä noilta hullutuksiltanne!"
"Kyllä, kyllä", lupaili Bob taas vaihtaen hattua herra Wellerin kanssa.
"En aikonut tehdä mitään sellaista, mutta tulin niin virkeäksi ajosta,
etten mahtanut sille mitään."
"Ajatelkaapa, miltä se näyttää", torui herra Pickwick vielä. "Ottakaa
hiukan huomioon, miltä se muista näyttää."

"Kyllä, kyllä. Eihän se ollut oikein paikallaan. Kaikki on lopussa nyt."

Tämän vakuutuksen tyynnyttämänä herra Pickwick veti taas päänsä sisään
ja sulki ruudun, mutta hän oli tuskin jälleen aloittanut keskustelunsa,
jonka Bob Sawyer oli keskeyttänyt, kun hän hieman säpsähti nähdessään
pienen, mustan, muodoltaan pitkulaisen esineen ikkunan ulkopuolella
napsahtelemassa ruutua vasten kuin vaatien sisään pääsyä.

"Mikä tuo on?" huudahti hän.

"Se näyttää koripullolta", virkkoi Ben Allen silmäillen asianomaista
esinettä silmälasiensa läpi varsin kiinnostuneena. "Luulen melkein,
että se on Bobin."
Vaikutelma oli ihan oikea, sillä herra Bob Sawyer oli kiinnittänyt
koripullon kävelykeppinsä koukkuun ja koputti nyt ikkunaan merkiksi
toivomuksesta, että hän halusi sisäpuolella olevien osallistuvan sen
sisällykseen hyvässä toveruudessa ja sopusoinnussa.
"Mitä tekisimme?" sanoi herra Pickwick katsellen pulloa. "Tämä temppu
on vielä mahdottomampi kuin muut."
"Minusta olisi parasta ottaa se", vastasi herra Ben Allen. "Olisi ihan
oikein hänelle, jos ottaisimme sen sisään ja pitäisimme sen. Eikö niin?"

"Niin olisi. Otanko sen?"

"Minusta se on paras toimenpide, mihin voimme ryhtyä", vastasi Ben.

Kun tämä vastaus piti yhtä hänen oman mielipiteensä kanssa, herra
Pickwick laski ikkunan hiljalleen alas, irroitti pullon kepistä, jonka
jälkeen tämä heti vedettiin ylös, ja herra Bob Sawyer kuului nauravan
sydämellisesti.
"Millainen iloinen vekkuli hän onkaan!" virkkoi herra Pickwick kääntyen
katsomaan toveriaan pullo kädessä.

"Niin on", sanoi herra Allen.

"Häneen ei voi millään suuttua."

"Ihan mahdotonta."

Tämän lyhyen mielipiteiden vaihdon aikana herra Pickwick oli
ajatuksissaan ottanut tulpan pullon suulta.

"Mitä se on?" kysyi Ben Allen huolettomasti.

"En tiedä", vastasi herra Pickwick yhtä välinpitämättömästi. "Minusta
tuntuu siltä, kuin se hajuaisi maitopunssilta."

"Niinkö?"

"Siltä minusta tuntuu", jatkoi herra Pickwick hyvin tarkasti varoen,
ettei vain antaisi väärää tietoa. "En osaa sanoa sitä ihan varmasti
ensin maistamatta."

"Teidän on parasta tehdä se. Onhan meidänkin hyvä tietää, mitä se on."

"Niinkö arvelette? No, jos olette niin utelias tietämään sen, niin ei
minulla tietenkään ole mitään vastaan."
Aina valmiina uhraamaan omat tunteensa ystäviensä toiveiden hyväksi
herra Pickwick otti heti aika pitkät maistiaiset.
"Mitä se on?" tiedusti Ben Allen keskeyttäen hänet hiukan
kärsimättömästi.
"Omituista", ihmetteli herra Pickwick huuliaan maiskutellen. "En
oikein tiedä vieläkään. Niin, kuitenkin", hän sanoi toisen kerran
maistettuaan, "punssia se on".
Herra Ben Allen katseli herra Pickwickiä, herra Pickwick Ben Allenia,
Ben Allen hymyili, mutta ei herra Pickwick.
"Olisipa ihan oikein hänelle", sanoi viimeksimainittu herra vähän
ankarasti, "jos joisimme joka pisaran".

"Sama ajatus tuli minunkin mieleeni."

"Tosiaankin. Juodaanpa siis hänen maljansa!" Näin sanoen tuo mainio
henkilö otti oikein tarmokkaan kulauksen pullosta ja ojensi sen Ben
Allenille, joka ei ollut hidas seuraamaan hänen esimerkkiään. Hymyilyt
kävivät molemminpuolisiksi, ja maitopunssi hävisi asteittain ja
iloisesti.
"Itse asiassa", sanoi herra Pickwick tyhjentäessään viimeisen pisaran,
"ovat hänen kujeensa hyvin huvittavia, todella hauskoja".
"Niin kannattaakin sanoa", vahvisti herra Ben Allen. Todistaakseen,
että Bob Sawyer oli hupaisimpia veikkoja koko maailmassa, hän alkoi
kertoa herra Pickwickille pitkästi ja yksityiskohtaisesti selostaen,
kuinka tuo mainittu herra kerran joi itselleen kuumeen ja sai ajetuksi
päänsä paljaaksi. Ja tämän hupaisan ja miellyttävän jutun kertomisen
keskeytti vain se, että vaunut pysähtyivät 'Kelloon' Berkeleyn
nummella, jossa hevosia vaihdettiin.
"Kuulkaas! Emmekö syö päivällistä täällä?" kysyi Bob katsellen sisään
ikkunasta.
"Päivällistä!" ihmetteli herra Pickwick. "Mitä, olemmehan
ajaneet vasta yhdeksäntoista mailia, ja meillä on vielä jäljellä
kahdeksankymmentäseitsemän."
"Senpä vuoksi meidän täytyykin haukata jotakin, jotta kykenisimme
vastustamaan väsymystä", todisteli herra Bob Sawyer.
"On ihan mahdotonta syödä päivällistä puoli kahdeltatoista", vastasi
herra Pickwick katsoen kelloaan.
"Niinpä onkin", myönsi Bob, "väliateria sopii siis nyt juuri. Kuulkaa!
Lounas kolmelle, ja heti, ja seisottakaa hevosia neljännestunti.
Käskekää kantaa pöytään kaikki kylmä ruoka, mitä talossa on, ja hiukan
pullo-olutta, ja antakaa meidän maistaa parasta madeiraanne."
Annettuaan nämä käskyt mitä tärkeimmän näköisenä ja kovalla melulla
herra Bob Sawyer hyökkäsi heti taloon johtamaan valmisteluita. Vähemmän
kuin viiden minuutin kuluttua hän palasi ja selitti, että ne sujuivat
erinomaisesti.
Aterian laatu vastasi täydellisesti Bobin kehumisia, eikä sille tehnyt
täyttä oikeutta ainoastaan tämä herra, vaan myöskin herrat Pickwick ja
Ben Allen. Näiden kolmen merkeissä kuluivat olutpullo ja madeira hyvin
pian, ja kun (sitten kun hevoset taas oli valjastettu) he istuutuivat
jälleen paikoilleen penkkilaatikko täynnä parasta maitopunssin
vastinetta, mitä niin lyhyessä ajassa saattoi löytää, soi postitorvi,
ja värikäs lippu liehui herra Pickwickin tekemättä vähäisintäkään
vastaväitettä.
He pysähtyivät syömään päivällistä 'Humalasalkoon' Tewkesburyssa, minkä
johdosta siellä nautittiin lisää pullo-olutta, pikkuisen madeiraa ja
vähän portviiniäkin kaupan päälle, ja täällä koripullo täytettiin
neljännen kerran. Näiden yhdistyneiden virvoitusaineiden vaikutuksesta
herrat Pickwick ja Ben Allen nukkuivat kolmenkymmenen mailin matkan,
kun taas Bob ja herra Weller lauloivat kaksiäänisesti takaistuimella.
Oli ihan pimeä, kun herra Pickwick heräsi sen verran, että huomasi
katsoa ulos ikkunasta. Harvat majat tien varrella, jokaisen näkyvän
kappaleen likainen pinta, paksu ilma, hiilentomulla ja tiilisoralla
peitetyt tiet, kaukaisten ahjojen synkkä loiste, korkeista piipuista
nousevat paksut savupilvet, jotka mustasivat ja tummensivat kaiken
ympärillä, kaukaisten valojen loiste, raskaat rattaat, jotka
ponnistelivat eteenpäin tietä pitkin lastattuina kalisevilla
rautakangilla tai sälytettyinä täyteen painavia tavaroita — kaikki
ilmaisi, että nopeasti lähestyttiin suurta Birminghamin tehdaskaupunkia.
Kun he ajaa ratuuttivat ahtaita kujia, jotka johtivat vilinän
keskukseen, sattuivat vakavan työskentelyn merkit ja äänet vielä
voimakkaammin heidän aistimiinsa. Kadut olivat ahdinkoon saakka
täynnä työväkeä. Joka talosta humisi työn kohu, valot kiiluivat
ullakkokerrosten ahtaista ikkunoista, ja pyörien viuhuna ja koneiden
jyske tärisytti vapisevia seiniä. Tulet, joiden kalpean keltaiset,
hämärät valot olivat näkyneet mailien päähän, leimahtivat rajusti
kirkkaammiksi kaupungin suurissa tehtaissa ja työpajoissa. Vasaroiden
kalketta, höyryn suhinaa, ja koneitten kumeaa, raskasta jyskettä —
karua musiikkia — kaikui joka korttelista.
Kyytipoika ajoi jo ripeästi pitkin leveitä katuja, ohi komeiden, hyvin
valaistujen kauppojen, joita sattuu vastaan kaupungin ulkolaidan ja
vanhan 'Kuninkaallisen Hotellin' välillä, ennen kuin herra Pickwick
alkoi tajuta, kuinka vaikea ja hienotunteisuutta kysyvä se asia oli,
joka oli tuonut hänet tänne.
Tehtävän arkaluontoisuutta ja vaikeutta ei suinkaan helpottanut herra
Bob Sawyerin vapaaehtoinen osanotto. Totta puhuaksemme herra Pickwick
tunsi, että mainitun herran läsnäolo tässä tilaisuudessa, niin
myötämielinen ja hyväntahtoinen kuin hän saattoi ollakin, ei suinkaan
ollut sellainen kunnia, jota hän olisi vapaasta tahdostaan hakenut;
hän olisi päinvastoin antanut sievoisen summan, jos olisi voinut saada
herra Bob Sawyerin siirretyksi viivyttelemättä johonkin paikkaan
ainakin viidenkymmenen mailin etäisyyteen.
Herra Pickwick ei ollut milloinkaan ollut henkilökohtaisessa
kosketuksessa herra Winkle vanhemman kanssa, vaikka oli pari, kolme
kertaa vaihtanut ajatuksia hänen kanssaan kirjeellisesti ja antanut
tyydyttäviä vastauksia hänen poikansa siveellistä luonnetta ja
käyttäytymistä koskeviin kyselyihinsä. Hän tunsi hermostuneen herkästi,
että ensivierailu Bob Sawyerin ja Ben Allenin seurassa, jotka kumpikin
olivat hiukan 'sumeina', oli kaikkea muuta kuin nerokkain ja sopivin
tapa antaa herra Winklelle suosiollinen vaikutelma itsestään.
"Mutta kuitenkin", tuumi herra Pickwick koettaen rohkaista itseään,
"minun on tehtävä parhaani. Minun täytyy tavata hänet tänä iltana,
koska olen ehdottomasti luvannut. Jos he itsepäisesti tahtovat
seurata minua, täytyy kohtaus tehdä mahdollisimman lyhyeksi ja tyytyä
toivomaan, että he oman etunsa nimessä varovat häpäisemästä itseään."
Hänen näillä mietteillä itseään lohdutellessaan vaunut pysähtyivät
'Kuninkaallisen' eteen. Kun Ben Allen oli saatu miten kuten hereille
hämmästyttävän syvästä unesta ja herra Samuel Weller kiskonut hänet
kauluksesta ulos, pääsi myös herra Pickwick pois vaunuista. Heidät
opastettiin mukavaan huoneeseen, ja herra Pickwick esitti heti
tarjoilijalle herra Winklen asuntoa koskevan kysymyksen.
"Aivan täällä lähellä, herra, tuskin viidensadan yardin päässä. Herra
Winkle on tarkastaja, kanavantarkastaja. Hänen yksityisasuntonsa ei
ole, hyvä herra, edes viidenkään sadan yardin päässä."
Tässä tarjoilija puhalsi kynttilän sammuksiin ja oli sytyttävinään sen
jälleen antaakseen herra Pickwickille tilaisuuden kysellä enemmän, jos
tällä oli siihen halua.
"Haluatteko jotakin nyt?" hän tiedusteli sitten sytyttäen kynttilän,
epätoivoisena herra Pickwickin äänettömyydestä. "Teetä vai kahvia,
herra? Ehkäpä päivällistä?"

"Ei mitään nyt."

"Hyvä on, herra. Ehkäpä haluatte tilata illallisen, herra?"

"En nyt juuri."

"Hyvä on, herra." Tarjoilija asteli hiljalleen ovelle, pysähtyi äkkiä,
kääntyi ympäri ja sanoi hyvin sulavasti:

"Lähetänkö siivoojattaren tänne?"

"Olkaa hyvä, jos haluatte."

"Jos te haluatte, herra."

"Ja tuokaa hiukan soodavettä", sanoi Bob Sawyer.

"Soodavettäkö, herra? Kyllä!"

Aivan kuin hänen sydämeltään olisi vierähtänyt musertava kuorma,
kun häneltä viimein tilattiin jotakin, tarjoilija suli huomaamatta
pois. Tarjoilijat eivät milloinkaan kävele eivätkä juokse. Heillä
on erikoinen, salaperäinen taito hävitä huoneesta, joka muilta
kuolevaisilta puuttuu.
Kun soodavesi oli herättänyt herra Ben Allenissa vähän elonmerkkejä,
hän salli taivuttaa itsensä pesemään kasvonsa ja kätensä ja alistui
Samin harjattavaksi. Kun herra Pickwick ja Bob Sawyer sitten myös
olivat korjanneet matkan heidän ulkonäölleen aiheuttamat häiriöt,
kaikki kolme lähtivät liikkeelle, käsi kädessä, herra Winklen luo, Bob
Sawyerin täyttäessä ilman tupakansavulla heidän eteenpäin kulkiessaan.
Noin neljännesmailin päässä, rauhallisen, varakkaan näköisen kadun
varrella kohosi vanha, punaisista tiilistä rakennettu talo, kolme
askelmaa oven edessä ja siihen kiinnitettynä messinkilevy, jossa oli
suurilla roomalaisilla kirjaimilla sanat: HERRA WINKLE. Portaat olivat
hyvin valkoiset, tiilet hyvin punaiset ja koko talo hyvin siisti, ja
siinä seisoivat herra Pickwick, Ben Allen ja Bob Sawyer, kun kello löi
kymmenen. Sievä palvelijatar vastasi kolkutukseen säpsähtäen nähdessään
nuo kolme vierasta.

"Onko herra Winkle kotona, tyttöseni?" kysyi herra Pickwick.

"Hän on juuri käynyt illalliselle, herra.”

"Olkaa hyvä ja antakaa hänelle tämä kortti", jatkoi herra Pickwick.
"Sanokaa, että olen pahoillani, kun täytyy häiritä häntä näin
myöhäisellä hetkellä, mutta minun on välttämättä saatava tavata häntä
tänä iltana, ja olen juuri saapunut kaupunkiin."
Tyttö katseli arasti herra Bob Sawyeria, joka ilmaisi ihastuksensa
hänen henkilökohtaiseen viehättävyyteensä erinäisillä ihmeellisillä
irvistyksillä, ja luoden silmäyksen hattuihin ja päällystakkeihin,
joita riippui eteisessä, kutsui toista tyttöä vartioimaan ovea sillä
aikaa kun hän kävi yläkerroksessa. Vartija pääsi palveluksestaan hyvin
pian, sillä ensimmäinen palvelijatar palasi heti ja pyytäen anteeksi,
että oli jättänyt heidät kadulle, vei heidät matoilla verhottuun
takahuoneeseen, joka oli puoleksi konttori, puoleksi pukeutumishuone ja
jossa pääasiallisimpina tarpeellisina ja koristeellisina huonekaluina
olivat pöytä, käsienpesulaite ja parranajopeili, saapasteline ja
-pihti, korkeaselkäinen tuoli, neljä pientä tuolia, pöytä ja vanha,
kerran viikossa vedettävä kello. Takan yläpuolella näkyivät kassakaapin
suljetut ovet, ja seiniä koristi pari riippuvaa kirjahyllyä, almanakka
ja monet tomuiset paperipinkat.
"Olen kovin pahoillani, kun jätin teidät seisomaan oven eteen,
herra", sanoi tyttö sytyttäen lampun ja puhutellen herra Pickwickiä
valloittavasti hymyillen, "mutta olitte ihan outo, ja täällä on niin
paljon maankiertäjiä, jotka käyvät vain katsomassa, mitä voisivat
siepata, niin että todella..."
"Ei pienintäkään syytä anteeksipyyntöön, lapseni", sanoi herra Pickwick
hyväntuulisesti.
"Ei vähäisintäkään, rakkaani", vahvisti Bob Sawyer leikillisesti
ojentaen käsivartensa ja hypähdellen puolelta toiselle ikään kuin
estääkseen nuorta naista lähtemästä huoneesta.
Nämä kujeet eivät vähääkään huvittaneet nuorta naista, sillä hän
ilmaisi muitta mutkitta sen mielipiteen, että herra Bob Sawyer oli
"inhottava otus", ja kun nuorukaisen liikkeet alkoivat käydä yhä
lähentelevämmiksi, tyttö iski somat sormensa tämän kasvoihin ja syöksyi
ulos huoneesta ilmaisten monella tavalla vastenmielisyytensä ja inhonsa.
Jäätyään siten vaille nuoren naisen seuraa Bob Sawyer alkoi huvitella
tirkistelemällä kaappiin, katselemalla kaikkiin pöytälaatikoihin,
ollen avaavinaan kassakaapin, kääntämällä seinäalmanakan nurin
päin, koetellen herra Winklen kenkiä omiensa päälle ja tekemällä
muita huvittavia kokeita huonekaluilla; mikä kaikki herätti herra
Pickwickissä sanomatonta kauhua ja säikähdystä ja lisäsi samassa
suhteessa Bob Sawyerin ihastusta.
Vihdoin ovi aukeni ja huoneeseen astui herra Pickwickin kortti
toisessa ja hopeinen kynttilänjalka toisessa kädessä pieni, vanha,
nuuskanruskeaan pukuun pukeutunut herra, jonka pää ja kasvot olivat
tarkka jäljennös herra Winkle nuoremmalle kuuluvista; se vain erona,
että tämä oli melkein kalju.
"Kuinka voitte, herra Pickwick?" sanoi Winkle vanhempi laskien
kynttiläjalan kädestään ja ojentaen kätensä. "Toivon, että näen teidät
terveenä, herra. Olen iloinen tavatessani teidät. Istuutukaa, herra
Pickwick, olkaa hyvä. Tämä herra on...?"

"Ystäväni, herra Sawyer", keskeytti herra Pickwick, "poikanne ystävä".

"Ahaa", virkkoi herra Winkle vanhempi silmäillen Bobia hiukan
viileästi. "Toivon, että voitte hyvin, herra."

"Terve kuin pukki!" vastasi Bob Sawyer.

"Ja tämä toinen herra", lausui herra Pickwick, "on, kuten saatte nähdä
luettuanne kirjeen, joka on uskottu minun tuotavakseni, hyvin läheinen
sukulainen, tai, paremmin sanoakseni, poikanne hyvin läheinen ystävä.
Hänen nimensä on Allen."
"Tuoko herra?" kysyi herra Winkle osoittaen kortilla Ben Allenia, joka
oli nukahtanut sellaiseen asentoon, ettei hänestä näkynyt muuta kuin
selkäranka ja takin kaulus.
Herra Pickwick oli vastaamaisillaan kysymykseen ja toistamaisillaan
herra Benjamin Allenin nimen ja kunnialliset ominaisuudet alusta
loppuun, kun eloisa herra Bob Sawyer herättääkseen ystävänsä
tietoisuuteen asemastaan nipisti tätä kipeästi käsivarren lihaisesta
osasta, niin että hra Allen hyppäsi parkaisten pystyyn. Huomattuaan
äkkiä vieraan olevan läsnä hän lähestyi tätä ja pudistellen herra
Winklen molempia käsiä hyvin sydämellisesti viiden minuutin ajan
kuiskasi vaikeasti tajuttavin lauseenrippein olevansa suuresti
mielissään nähdessään hänet ja kysyen vieraan varaisesti, halusiko
hän maistaa jotakin kävelynsä jälkeen, tai halusiko hän mieluummin
odottaa "päivälliseen saakka"; sitten hän taas istuutui ja silmäili
ympärilleen kivettyneesti tuijottaen, ikään kuin hänellä ei olisi ollut
kaukaisintakaan aavistusta siitä, missä oli eikä hänellä sitä todella
ollutkaan.
Kaikki tämä oli mitä kiusallisinta herra Pickwickistä, varsinkin kun
herra Winkle vanhempi osoitti mitä kouraantuntuvimman hämmästyksen
merkkejä hänen tovereittensa erikoisen — jollemme sanoisi merkillisen
— käyttäytymisen johdosta. Päästäkseen heti asiaan hän otti taskustaan
kirjeen ja sanoi ojentaen sen herra Winkle vanhemmalle:
"Tämä kirje, hyvä herra, on pojaltanne. Sen sisällyksestä voitte
huomata, että teidän suosiollisesta ja isällisestä suhtautumisestanne
siihen riippuu hänen tuleva menestyksensä ja hyvinvointinsa. Haluatteko
tehdä minulle mieliksi lukemalla sen läpi mahdollisimman kylmästi ja
harkitsevasti ja keskustella sen jälkeen kanssani asiasta siinä sävyssä
ja hengessä, jossa siitä ainoastaan tulee keskustella? Voitte arvata,
kuinka merkitsevä teidän päätöksenne on pojallenne ja kuinka äärettömän
levoton hän on asiasta, siitä, että tulen luoksenne siitä edeltäkäsin
ilmoittamatta ja näin myöhäisellä hetkellä, ja" — herra Pickwick
loi syrjäsilmäyksen molempiin tovereihinsa — "näin epäsuotuisissa
olosuhteissa".
Tämän esipuheen jälkeen herra Pickwick pisti neljä tiheään, kaikkein
hienoimmalle paperille kirjoitettua sivua hämmästyneen herra Winklen
käteen. Istuutuen sitten jälleen tuoliinsa hän seuraili toisen herran
ilmeitä ja katseita jännittyneenä, se on totta, mutta sellaisen
miehen avoimin otsin, joka tietää, ettei hän ole tehnyt mitään
anteeksipyytämisiä tai puhdistautumisia vaativaa.
Vanha kanavantarkastelija käänteli kirjettä sinne tänne, katseli
sitä edestä, katseli takaa ja sivuilta, tutki mikroskooppisen
tarkasti sinetissä näkyvää pientä lihavaa poikaa, nosti silmänsä
herra Pickwickin kasvoihin ja valmistautui sitten lukemaan istuutuen
korkeaselkäiseen tuoliin ja vetäen lampun lähemmäksi itseään, mursi
sinetin, levitti paperin ja nosti sen lähemmäs valoa.
Juuri sillä hetkellä Bob Sawyer, jonka luonto oli torkkunut jonkin
aikaa, laski kätensä polvilleen ja väänteli kasvonsa samanlaisiksi kuin
ilveilijän, herra Grimaldi-vainajan muotokuvissa. Silloin kävi niin,
että vanhempi herra Winkle sensijaan, että olisi syventynyt lukemaan
kirjettään, kuten Bob Sawyer luuli, sattuikin katsomaan kirjeen reunan
yli juuri herra Bob Sawyeria itseään, päätellen täydellä syyllä, että
mainittu naama oli väännelty tekemään hullunkuriseksi ja naurettavaksi
häntä itseään, talon isäntää. Hän kiinnitti katseensa Bobiin niin
ilmeikkään ankarasti, että Grimaldi-vainajan piirteet vähitellen
silisivät hyvin kauniiseen nöyryyden ja hämmingin ilmeeseen.
"Sanoitteko jotakin, herra?" kysyi herra Winkle vanhempi kaamean
hiljaisuuden jälkeen.
"En sanonut, herra", vastasi Bob, jossa ei enää ollut jälkeäkään
ilveilijästä, ottamatta lukuun hänen poskilleen kohonnutta polttavaa
punaa.

"Oletteko varma, ettette puhunut?"

"Ihan varma, hyvä herra."

"Luulin teidän sanoneen jotakin", jatkoi vanha herra harmistuneesti
sanojaan korostaen. "Taisitte katsoa minuun?"
"En, en, herra, en ollenkaan", torjui Bob perin kohteliaasti moisen
epäluulon.

"Olen hyvin iloinen kuullessani sen", sanoi herra Winkle vanhempi.

Rypistäen hyvin mahtavasti otsaansa tyrmistyneelle Bobille vanha herra
nosti kirjeen toistamiseen kynttilän ääreen ja alkoi vakavasti lukea
sitä.
Herra Pickwick seurasi häntä tarkasti silmillään hänen siirtyessään
ensimmäisen sivun viimeiseltä riviltä toisen sivun ensimmäiselle,
toisen sivun viimeiseltä kolmannen sivun ensimmäiselle ja kolmannen
sivun viimeiseltä neljännen ensimmäiselle, mutta ei pieninkään muutos
hänen kasvoissaan antanut avainta tunteisiin, joita hänen mielessään
liikkui hänen ottaessaan vastaan tiedon poikansa avioliitosta, ja
vaikka herra Pickwick tiesi sen olevan kuudella aivan ensimmäisellä
rivillä. Vanha herra luki kirjeen viimeistä riviä myöten, taittoi sen
jälleen liikemiesmäisen huolellisesti ja tarkkaan ja juuri kun herra
Pickwick odotti rajua tunteenpurkausta, hän pisti kynänsä mustepulloon
ja kysyi yhtä rauhallisesti kuin olisi puhunut kaikkein tavallisimmasta
toimistoasiasta:

"Mikä Nathanielin osoite on, herra Pickwick?"

"'Yrjänä ja Korppikotka' tällä hetkellä."

"'Yrjänä ja Korppikotka!' Missä se on?"

"George Yard. Lombard Street."

"Cityssäkö?"

"Niin."

Järjestelmällisesti vanha herra piirsi osoitteen kirjeen selkäpuolelle
ja sanoi sitten pistettyään sen pöytälaatikkoon, nousten tuolista ja
pannen avainnipun taskuunsa:
"Otaksun, ettei ole mitään muuta, mihin meidän tarvitsee puuttua, herra
Pickwick?"
"Eikö mitään muuta, hyvä herra!" lausui tämä lämminsydäminen
henkilö närkästyneen hämmästyksen vallassa. "Eikö mitään muuta!'
Eikö teillä ole mitään mielipidettä ilmaistavana tämän poikanne
elämässä käänteentekevän tapahtuman johdosta? Eikö mitään vakuutusta
lähetettävänä hänelle minun kauttani, että hän saa edelleen luottaa
rakkauteenne ja tukeenne? Eikö sanottavana mitään, joka ilahduttaisi ja
tukisi häntä ja huolestunutta tyttöä, joka odottaa häneltä lohdutusta
ja tukea? Ajatelkaahan toki, hyvä herra."
"Ajattelen kyllä", vastasi vanha herra. "Minulla ei juuri tällä
hetkellä ole mitään sanottavaa. Olen liikemies, herra Pickwick. En
milloinkaan ryhdy hätäillen asioihin, ja sikäli kuin käsitän tätä, en
lainkaan pidä sen ulkopiirteistä. Tuhat puntaa ei ole paljon, herra
Pickwick."
"Olette aivan oikeassa, herra", keskeytti Ben Allen, joka oli juuri
sen verran valveilla, että tiesi menettäneensä omat tuhat puntaansa
vähimmittäkään vaikeuksitta. "Olette älykäs mies! Bob, tuo on aika
taitava veikko!"
"Olen hyvin iloissani huomatessani, että juuri te teette minulle
niin paljon oikeutta, että myönnätte sen, herra", virkkoi herra
Winkle vanhempi katsellen halveksivasti Ben Allenia, joka pudisteli
syvämietteisesti päätään. "Asian laita on niin, herra Pickwick, että
kun annoin pojalleni luvan kuljeskella ympäriinsä vuoden tai pari
nähdäkseen hiukan ihmisiä ja heidän tapojaan (hän on tehnyt sen teidän
ohjauksenne alaisena), ettei hän astuisi elämään ihan kokemattomana
maitonaamana, ei tällaisesta ollut mitään puhetta. Hän tietää sen ihan
hyvin, niin että jos tämän vuoksi kiellän tukeni häneltä, ei hänellä
ole mitään syytä hämmästyä. Hän saa kuulla minusta, herra Pickwick.
Hyvää yötä! Margaret, avaa ovi!"
Koko ajan oli Bob Sawyer kehoittanut Ben Allenia sanomaan jotakin
vakavaa ja vaikuttavaa, ja siispä Ben, ilman pienintäkään valmistavaa
merkkiä, puhkesi puhumaan kiivaasti ja kaunopuheisesti.
"Hyvä herra", sanoi Ben Allen tuijottaen vanhaa herraa kahdella hyvin
sumealla ja himmeällä silmällä ja heiluttaen oikeaa kättään kiivaasti
ylös ja alas, "teidän... tiedän pitäisi hävetä!"
"Rouvan veljenä te olette tietysti oivallinen tuomari tässä asiassa",
vastasi herra Winkle vanhempi. "Nyt riittää. Olkaa hyvä, älkää sanoko
enää mitään, herra Pickwick. Hyvää yötä herrat."
Näin sanoen vanha herra otti käteensä kynttilänjalan, avasi huoneen
oven ja viittasi kohteliaasti eteistä kohti.
"Kadutte vielä tätä, hyvä herra", sanoi herra Pickwick purren hammasta
pitääkseen vihastustaan aloillaan, sillä hän tunsi, kuinka tärkeä
vaikutus kaikella olisi nyt hänen nuorelle ystävälleen.
"Olen tällä hetkellä toista mieltä", vastasi herra Winkle vanhempi
tyynesti. "Toivotan teille vielä kerran hyvää yötä."
Äkäisin harppauksin astui herra Pickwick kadulle. Herra Bob Sawyer,
jonka vanhan herran päättävä käytös oli kokonaan lannistanut, menetteli
samoin. Herra Ben Allenin hattu vieri portaita heti heidän jälkeensä,
ja herra Allenin ruumis seurasi sitä. Koko seurue vaipui äänettömänä ja
syömättömänä vuoteeseen, ja herra Pickwick ajatteli, juuri ennen kuin
nukahti, että jos hän olisi tiennyt herra Winkle vanhemman siinä määrin
liikemieheksi, olisi ollut hyvin luultavaa, ettei hän olisi milloinkaan
tullut hänen luokseen sellaiselle asialle.

22. luku.

HERRA PICKWICK KOHTAA VANHAN TUTTAVAN, JA TÄTÄ ONNELLISTA TAPAHTUMAA

LUKIJA PÄÄASIALLISESTI SAA KIITTÄÄ TÄSSÄ KERROTUISTA PERIN

JÄNNITTÄVISTÄ ASIOISTA, JOTKA KOSKEVAT KAHTA SUURTA, MAHTAVAA JA

ARVOVALTAISTA JULKISUUDEN MIESTÄ.

Aamu, joka kello kahdeksalta valkeni herra Pickwickin katseelle, ei
ollut ollenkaan omansa kohottamaan hänen mielialaansa eikä vähentämään
painostusta, jonka hänen lähettilään tehtävänsä arvaamaton tulos oli
aiheuttanut. Taivas oli synkkä ja pimeä, ilma sumuinen ja raaka, kadut
märät ja liukkaat. Savu riippui velttona piippujen alapuolella, ikään
kuin siltä olisi puuttunut rohkeutta kohota, ja sade rapisi hitaasti ja
äreästi, aivan kuin se ei olisi edes viitsinyt pudota maahan saakka.
Takapihalla pysytteli tappelukukko, joka oli menettänyt jokaisen
säkenen tavallista vilkkauttaan, tasapainossa yhdellä jalalla nurkassa,
ja aasi, joka pää painuksissa jurotti ulkohuonerakennuksen ahtaan
katoksen alla, näytti murjottavasta, alakuloisesta ilmeestään päättäen
miettivän itsemurhaa. Kaduilla ei näkynyt muuta kuin sateenvarjoja, ja
ainoat kuuluvat äänet olivat puukenkien kolina ja sadepisarain rapina.
Aamiaisen syöntiä ei keskustelu juuri häirinnyt. Bob Sawyerkin tunsi
sään ja edellisen päivän jännityksen vaikutukset. Oman ilmeikkään
kielensä mukaan hän oli "uitettu koira". Niin oli herra Ben Allenkin.
Niin myös herra Pickwick.
Yhä pitemmäksi venyvässä odotuksessa, että ilma kirkastuisi, luettiin
tuoreimmat Lontoon iltalehdet yhä uudelleen niin tarmokkaasti ja
hartaasti, että sellaista tapahtuu vain äärimmäisen surkeuden tilassa.
Jokainen tuuma lattiamattoa käveltiin yhtä tarkkaan, ikkunoita avattiin
siksi monta kertaa, että lisämaksu siitä olisi ollut paikallaan,
kaikenlaisiin keskustelunaiheisiin puututtiin ja niistä luovuttiin
taas, ja vihdoin herra Pickwick, kun päivällisaika tuli, sään
osoittamatta minkäänlaista muutosta parempaan päin, soitti päättävästi
kelloa ja käski valjastaa vaunut.
Vaikka tiet olivat saviset ja tihkusade tuhuutti kiivaammin kuin tähän
asti ja rapaa ja märkyyttä pärskyi sisään avoimista ikkunoista siinä
määrin, että epämukavuus oli yhtä suuri sisässä kuin ulkonakin olevalle
parille, oli liikkeessä ja siinä tunteessa, että taas oltiin puuhassa,
sentään jotakin, mikä oli niin paljon parempaa kuin olla suljettuna
ummehtuneeseen huoneeseen katselemassa tylsän sateen valumista tylsälle
kadulle, että kaikki lähdettäessä olivat yhtä mieltä siitä, että muutos
oli suuri parannus, ja ihmettelivät, kuinka he olivat saattaneet
siirtää sen toteuttamista niin kauan.
Kun seurue pysähtyi vaihtamaan hevosia Coventryssä, nousi hevosista
höyryä sellaisina pilvinä, että se ihan peitti tallirengin. Tämän ääni
kuului selittävän usvan keskeltä, että hän odotti suurta kultamitalia
Eläinsuojeluyhdistyksen ensi kertaa jakaessa palkintojaan, koska hän
oli riisunut kyytipojan hatun. Sen reunoista valuva vesi olisi näet
varmasti hukuttanut koko pojan, niin tuo näkymätön herrasmies selitti,
jollei hänellä olisi ollut kylliksi harkintakykyä siepatakseen sitä
tältä nopeasti päästä ja kuivatakseen huohottavan pojan kasvoja
olkitukolla.
"Tämäpä on hauskaa", sanoi Bob Sawyer kääntäen takinkauluksensa pystyyn
ja käärien huivin suunsa ympärille keskittääkseen sinne juuri juomansa
konjakkilasin höyryt.

"Hyvin lystiä", myönsi Sam rauhallisesti.

"Ettepä näytä erikoisesti välittävän tästä."

"Enpä oikein tiedä, mitä hyötyä siitä olisi."

"Se syy on tosiaan kumoamaton."

"Niin on, herra", virkkoi herra Weller. "Oikein on, niin kuin on,
kuten se entinen aatelismies suloisesti huomautti, kun hänet pantiin
eläkelistalle sen vuoksi, että hänen äitinsä sedän vaimon isoisä kerran
oli sytyttänyt kuninkaan piipun mukanakannettavilla tuluksilla."
"Tuo ei ollut niinkään hullu huomautus", myönsi herra Bob Sawyer
hyväksyvästi.
"Juuri niinkuin se nuori aatelismies sanoi joka vuosineljänneksen
päättyessä, koko elämänsä aikana", selitti Sam Weller.
"Kutsuttiinko teitä milloinkaan", tiedusteli Sam lyhyen hiljaisuuden
jälkeen ja katseltuaan ajajaa alentaen äänensä salaperäiseksi
kuiskaukseksi, "koivenkatkaisijan oppipoikana ollessanne
sairaskäynnille kyytimiehen luo?"

"Ei muistaakseni."

"Oletteko milloinkaan nähnyt hautausmaata, jossa on kyytimiehen
hautakivi, tai kuollutta kyytimiestä?" tiedusteli Sam yhä jatkaen
kuulusteluaan.

"Ei, en milloinkaan."

"Siinäpä se!" huudahti Sam voitonriemuisesti. "Ettekä saakaan nähdä.
Ja on olemassa toinenkin seikka, jota kukaan ei milloinkaan näe, ja se
on kuollut aasi. Kukaan ei milloinkaan näe kuollutta aasia, ottamatta
lukuun sitä mustia silkkipolvihousuja käyttävää herrasmiestä, joka
tunsi nuoren naisen, jolla oli vuohi, ja se oli ranskalainen aasi, niin
että se kai ei ollut oikeata rotua."

"No, mutta mitä sillä on tekemistä kyytimiehen kanssa?" ihmetteli Bob.

"Tuota noin. En mene niin pitkälle, että vakuuttaisin, kuten eräät
hyvin tunteelliset ihmiset, että kyytimiehet ja aasit ovat molemmat
kuolemattomia, sanon vain, että kun he tuntevat jäseniensä jäykistyvän
eivätkä enää voi tehdä työtä, he lähtevät pois yhdessä, yksi kyytimies
kutakin paria kohti, tavalliseen tapaan. Kukaan ei tiedä, mihin
joutuvat, mutta on hyvin luultavaa, että he lähtevät pois nauttiakseen
ilojaan toisessa maailmassa, sillä ei ole sitä elävää ihmistä, joka
milloinkaan olisi nähnyt aasin tai kyytimiehen nauttivan iloa tässä
maailmassa."
Laventamalla tätä oppinutta ja hyvin huomattavaa teoriaansa ja mainiten
sen tueksi monia merkillisiä tilasto- ja muita tosiasioita Sam kulutti
aikaa, kunnes he saapuivat Dunchurchiin, jossa hankittiin kuiva
kyytimies ja levänneet hevoset. Seuraava pysähdyspaikka oli Daventry ja
sitä seuraava Towcester. Ja joka kyytivälin lopussa satoi kovemmin kuin
alussa.
"Sanonpa sen", virkkoi Bob Sawyer kurkistaen sisään vaunujen ikkunasta,
kun ne pysähtyivät 'Saraseenin Pään' kohdalle Towcesterissä, "että tämä
ei enää vetele".
"Siunatkoon", säpsähti herra Pickwick juuri heräten pienestä unesta,
"pelkään, että olette kastunut".
"Pelkäättekö todella niin?" kysyi Bob vastaan. "Hiukan sinnepäin.
Epämiellyttävän kosteaa ehkä."
Bob näytti ehdottomasti kostealta, sillä sadevesi valui hänen
niskastaan, kyynärpäistään, liepeistään ja polvistaan, ja koko hänen
pukunsa kiilsi siinä määrin kosteudesta, että sitä olisi voinut luulla
vedenpitävästä öljykankaasta valmistetuksi.
"Olen tosiaan vähän märkä", sanoi Bob pudistellen itseään ja heittäen
pienen vesisuihkun ympärilleen kuin vedestä nouseva newfoundlandilainen
koira.

"Luulenpa, että on ihan mahdoton jatkaa tänä iltana", pisti Ben väliin.

"Se ei voi tulla kysymykseenkään, herra", virkkoi Sam Weller kiiruhtaen
avustamaan neuvotteluja. "Olisi eläinrääkkäystä vaatia sitä hevosilta.
Täällä on kyllä vuoteita, herra", jatkoi Sam isäntäänsä puhutellen, "ja
kaikki siistiä ja mukavaa. Voivat valmistaa pienen, hyvän päivällisen
puolessa tunnissa. Pari lintua ja vasikankyljyksiä, ranskalaisia
perunoita, turkinpapuja, torttua ja siisteyttä. Tekisitte parhaiten
pysähtyessänne tänne, missä nyt olemme, jos saan suositella sitä.
Noudattakaa neuvoani, herra, kuten lääkäri sanoo."
Juuri tällä hetkellä ilmestyi 'Saraseenin Pään' isäntä hyvin sopivasti
vahvistamaan herra Wellerin tiedot laitoksen varusteista ja tukemaan
ehdotuksiaan erinäisillä surullisilla otaksumilla teiden laadusta,
epäilyksillä, olisiko seuraavassa majatalossa saatavana uusia hevosia,
ehdottomalla varmuudella, että sataisi koko yön, ja yhtä ehdottomalla
varmuudella, että ilma aamulla kirkastuisi ja muilla samanlaisilla,
majatalonpitäjille luonteenmukaisilla syillä.
"Olkoon menneeksi", myönsi herra Pickwick, "mutta minun täytyy tavalla
tai toisella saada lähetetyksi kirje Lontooseen, niin että se tuodaan
perille hyvin aikaisin aamulla, tai sitten minun täytyy matkustaa
eteenpäin kaiken uhalla."
Majatalon isäntä hymyili hyvillään. Ei mikään olisi herralle helpompaa
kuin pistää kirje ruskeaan paperipalaan ja lähettää se menemään
postivaunuilla tai yövuorolla Birminghamiin. Jos herralle olisi
erityisen tärkeää saada se perille mahdollisimman aikaisin, niin hän,
isäntä, saattaisi kirjoittaa ulkopuolelle: "Toimitettava heti perille".
Sitä kyllä noudatettaisiin; tai voisi kirjoittaa myös 'maksakaa
tuojalle puoli kruunua lisää heti perille saavuttua', mikä oli vieläkin
varmempaa.

"Hyvä on", sanoi herra Pickwick, "sitten me jäämme tänne".

"Valoa saliin, John! Tuli takkaan, herrat ovat kastuneet!" huusi
isäntä. "Tätä tietä, hyvät herrat, älkää huolehtiko enää kyytimiehestä.
Lähetän hänet luoksenne heti kun kutsutte häntä. No, John, tänne
kynttilät!"
Kynttilät tuotiin, tulta kohennettiin ja uusi halkosylyys heitettiin
uuniin. Kymmenen minuutin kuluttua tarjoilija jo laitteli liinaa
pöydälle, verhot vedettiin ikkunoiden eteen, tuli leimahti kirkkaasti
palamaan ja kaikki näytti siltä (niinkuin kaikki aina näyttää
siisteissä englantilaisissa majataloissa) kuin olisi matkustajia
odotettu ja heidän mukavuudekseen tehty valmisteluja monta päivää ennen.
Herra Pickwick istahti sivupöydän ääreen ja sepitti nopeasti kirjeen
herra Winklelle ilmoittaen hänelle vain lyhyesti, että hän oli
viivästynyt pahan ilman vuoksi, mutta että hän varmasti olisi Lontoossa
seuraavana päivänä, joksi ajaksi hän siirsi kaikki tiedonannot
toimenpiteistään. Tämä kirje pistettiin nopeasti kuoreen ja herra
Samuel Weller kiidätti sen tarjoiluhuoneeseen.
Sam jätti sen emännälle ja oli, hiukan kuivattuaan itseään keittiön
uunin edessä, palaamassa isäntänsä luo, vetääkseen häneltä saappaat
jalasta, kun hän sattumalta tuli katsahtaneeksi sisään puoliavoimesta
ovesta. Siellä hänen huomionsa kiintyi punatukkaiseen herrasmieheen.
Tällä oli edessään pöydällä suuri joukko sanomalehtiä, ja hän luki
juuri yhden pääkirjoitusta nauraen liikkumatonta pilkkanaurua,
joka väänsi hänen nenänsä ja kaikki muutkin piirteensä ylhäisen
halveksimisen majesteetilliseen ilmeeseen.
"Hohoi!" virkkoi Sam. "Luulenpa tuntevani tuon pään ja nuo piirteet,
silmälasit myös ja leveäreunaisen tiilikaton. Varmasti Eatanswillestä,
tai sanokaa minua roomalaiseksi."
Sam sai äkkiä häiritsevän yskänkohtauksen voidakseen kääntää puoleensa
herrasmiehen huomion. Säpsähtäen tuota ääntä mies kohotti päätään ja
silmälasejaan ja paljasti Samin katseelle "Eantanswillen Uutisten"
toimittajan, herra Pottin, piirteet.
"Pyydän anteeksi, herra Pott", sanoi Sam lähestyen ja kumartaen.
"Isäntäni on täällä."
"Hyss! hyss!" äänsi Pott vetäen Samin huoneeseen ja sulkien oven
salaperäistä pelkoa ja kauhua ilmaisevin kasvoin.

"Mikä hätänä?" kysyi Sam silmäillen hämmästyneesti ympärilleen.

"Nimeäni ei saa kuiskatakaan", selitti Pott. "Tämä on keltaista
paikkakuntaa. Jos kiihkeä ja herkkävihainen kansa saa tietää minun
olevan täällä, niin se repii minut kappaleiksi."

"Eihän! Ihankohan?"

"Jäisin heidän raivonsa uhriksi", jatkoi Pott. "No niin, nuori mies.
Missä isäntäsi on?"
"Hän jää tänne yöksi; on matkalla kaupunkiin eräiden ystäviensä
kanssa", selitti Sam.

"Onko herra Winkle yksi heistä?" kysyi Pott rypistäen hieman otsaansa.

"Ei ole. Herra Winkle jäi kotiin tällä kertaa. Hän on naimisissa."

"Naimisissa!" huudahti Pott peloittavan kiivaasti.

Hän vaikeni, hymyili synkästi ja lisäsi hiljaisella, kostonhimoisella
äänellä:

"Se on ihan oikein hänelle."

Päästettyään julki tämän julman purkauksen, joka osoitti murhaavaa ivaa
ja kylmäveristä voitonriemua vihollisen kastumisen johdosta herra Pott
kysyi, olivatko herra Pickwickin ystävät "sinisiä". Saatuaan Samilta
mitä tyydyttävimmän vastauksen suopeaan suuntaan — vaikka tämä tiesi
asiasta juuri sen verran kuin kysyjä itsekin — hän suostui seuraamaan
Samia herra Pickwickin huoneeseen, jossa häntä odotti sydämellinen
vastaanotto. Samalla solmittiin ja vahvistettiin sopimus, että syödään
yhdessä päivällistä.
"Entä kuinka edistyvät asiat Eatanswillessä?" kysyi herra Pickwick,
kun Pott oli istuutunut valkean ääreen ja koko seurue riisunut märät
jalkineensa ja saanut kuivat tohvelit jalkaansa. "Vieläkö 'Riippumaton'
on hengissä?"
"'Riippumaton', hyvät herrat, ryömii yhä edelleen surkeata ja riutuvaa
tietään. Niiden muutamienkin halveksimana ja inhoamana, jotka vielä
ovat tietoisia sen surkeasta ja häpeällisestä olemassaolosta, sen
myrkyn tukahduttamana, jota se itse heittää ympärilleen, oman ilkeän
hajunsa sokaisemana ja kuuroksi tekemänä tuo häpeämätön lehti, onneksi
tietämättömänä halvasta asemastaan, on nopeasti vaipumassa siihen
pettävään mutaan, johon se, vaikka se näyttääkin saavan sillä varman
jalansijan yhteiskunnan alhaisten ja rappeutuneiden ainesten joukossa
ja kohottaa sen yläpuolelle inhottua päätään, pian hukkuu ikuisesti."
Annettuaan tämän julistuksen (joka oli osa hänen viimeviikkoisesta
pääkirjoituksestaan) äkäisesti sanojaan korostaen toimittaja vaikeni
vetääkseen henkeä ja silmäili majesteetillisesti Bob Sawyeria.

"Oletteko nuori mies, hyvä herra?" kysyi Pott.

Bob Sawyer nyökkäsi.

"Ja nuori tekin olette", sanoi Pott puhutellen Ben Allenia.

Ben myönsi todeksi tuon ystävällisen vihjauksen. "Ja olette kaiketi
molemmat sinisten periaatteiden syvälti läpitunkemia, joita olen
koko ikäni kehoittanut näiden kuningaskuntien väestöä tukemaan ja
seuraamaan?"

"Enpä oikein tiedä, kuinka sen asian laita on", vastasi Bob

Sawyer. "Olen..."

"Eihän hän vain ole keltainen, herra Pickwick?" keskeytti Pott vetäen
tuoliaan taaksepäin. "Eihän ystävänne vain ole keltainen?"
"En! en!" rauhoitti Bob. "Tällä kertaa olen kuin skotlantilainen
kangas, kaikenlaisten värien yhdistelmä."
"Horjuvainen", sanoi Pott juhlallisesti, "horjuvainen! Tahtoisinpa
näyttää teille erään kahdeksan kirjoituksen sarjan, joka on ilmestynyt
'Eatanswillen Uutisissa'. Luulenpa uskaltavani sanoa, että ette
kauankaan viivyttelisi laskiessanne mielipiteenne vahvalle ja
kestävälle siniselle perustalle."
"Uskallanpa väittää, että muuttuisin ihan siniseksi kauan ennen kuin
olisin saanut luetuksi ne loppuunkaan", vastasi Bob.
Herra Pott silmäili Bobia muutaman sekunnin hieman epäilevästi ja sanoi
sitten herra Pickwickille:
"Olette kai nähnyt ne kirjalliset artikkelit, joita viimeisten
kolmen kuukauden aikana on säännöllisin väliajoin ilmestynyt
'Eatanswillen Uutisissa' ja herättäneet niin yleistä — voinpa sanoa
yleismaailmallista — huomiota ja ihailua?"
"Hjaa", virkkoi herra Pickwick hiukan hämillään. "Totta puhuakseni olen
ollut siinä määrin muissa puuhissa, että minulla tosiaankaan ei ole
ollut tilaisuutta lukea niitä."

"Teidän pitäisi tehdä se!" sanoi Pott ankaran näköisenä.

"Niin kyllä", myönsi herra Pickwick.

"Ne ilmestyivät laajan katsauksen muodossa, jossa käsiteltiin erästä
teosta kiinalaisesta metafysiikasta."

"Lähtivät kai teidän kynästänne, toivoakseni?"

"Ei, vaan arvostelijamme."

"Aihe on luullakseni aika vaikea."

"Hyvin vaikea", vastasi Pott erittäin viisaan näköisenä. "Hän ahmi
sitä, käyttääksemme teknillistä, mutta ilmeikästä sanaa, hän syventyi
aiheeseen minun toivomuksestani, Encyclopaedia Britannicasta."
"Todellakin! En tiennyt, että tuo arvokas teos sisältäisi mitään
tietoja kiinalaisesta metafysiikasta."
"Hän luki, hyvä herra", selitti Pott laskien kätensä herra Pickwickin
polvelle ja katsellen ympärilleen hymyillen älyllistä ylemmyyttä, "hän
tutki metafysiikkaa M kirjaimesta ja Kiinaa K kirjaimesta ja yhdisti
sitten tietonsa."
Herra Pottin piirteet saivat niin paljon lisää suurenmoisuutta
muistellessaan kysymyksen alaiseen oppineeseen vuodatukseen käytettyä
tutkimustyötä, että pääsi kulumaan muutama minuutti, ennen kuin
herra Pickwick tunsi rohkenevansa jatkaa keskustelua. Vihdoin, kun
toimittajan kasvojen ilme vähitellen lieveni ilmaistakseen vain
tavallista siveellistä ylemmyyttä, hän tohti jatkaa keskustelua
kysymällä:
"Onko sopivaa kysyä, mikä suuri tehtävä on saattanut teidät näin kauas
kotoanne?"
"Sama tehtävä, joka ajaa ja innostaa minua koko jättiläismäisessä
työssäni", vastasi Pott tyynesti hymyillen, "isänmaani etu".

"Otaksuin, että tehtävänne oli julkista laatua."

"Niin onkin." Kumartuen tässä herra Pickwickin puoleen hän kuiskasi
syvällä, ontolla äänellä: "Keltaisten tanssiaiset pidetään
huomenillalla täällä Birminghamissa."

"Herra varjelkoon!"

"Niin, ja illallisetkin."

"Ihanko totta!"

Pott nyökkäsi onnettomuutta ennustavasti.

Vaikka herra Pickwick näyttikin kovasti kauhistuvan tuota paljastusta,
hän oli kuitenkin siksi vähän perillä paikallisesta politiikasta, ettei
hän oikein päässyt täysin käsittämään mainitun vehkeilyn painavuutta.
Tämän huomatessaan herra Pott otti taskustaan 'Eatanswillen Uutisten'
viime numeron ja vedoten siihen luki seuraavan kirjoituksen:

Keltaiset myyränpoluilla.

Eräs meidän aikamme matelija on äskettäin sylkenyt sisästään mustaa
myrkkyään siinä turhassa ja epätoivoisessa tarkoituksessa, että saisi
tahratuksi hienon ja etevän edustajamme, kunnianarvoisan herra Slumkeyn
rehellisen nimen — saman Slumkeyn, josta me jo kauan ennen kuin hän oli
saavuttanut nykyisen ylevän ja korkean asemansa, ennustimme jonakin
päivänä tulevan, niinkuin hän nyt onkin, maansa kirkkaimman kunnian
ja samalla rohkeimman puolustajan — mateleva aikalaisemme, sanomme,
on tehnyt pilaa sen valannaisilla runsaasti koristellun, hopeoidun
hiililaatikon johdosta, jonka tälle mainehikkaalle miehelle ovat
ojentaneet hänen ihastuneet valitsijansa ja jonka hankkimiseen — niin
tuo nimetön hylkiö väittää, kunnianarvoisa herra Slumkey muka itse on
ottanut osaa kamaripalvelijansa jonkun uskotun ystävän välityksellä,
enemmän kuin kolmella neljänneksellä kerätystä summasta. Eikö tuo
niljainen olio kykene näkemään, että vaikka niin olisikin, niin
kunnianarvoisa herra Slumkey esiintyy vain, jos mahdollista, vieläkin
miellyttävämmässä ja kirkkaammassa valaistuksessa kuin ennen? Eikö
hänen paksupäisyytensä edes saata käsittää, että tämä miellyttävä ja
liikuttava halu edistää vaalipiirin toivomuksia tekee hänet ainaiseksi
sydämestä ja sielusta rakkaaksi sellaisille paikkakuntalaisille, jotka
eivät ole pahempia kuin siat, taikka, toisin sanoen, jotka eivät ole
vaipuneet niin alhaiselle asteelle kuin aikalaisemme itse? Mutta
sellaista on keltaisten myyräntöiden oikea silmänlume! Nämä eivät ole
heidän ainoita vehkeitään. Petos on tekeillä. Selitämme pelkäämättä,
kun meidät nyt on pakotettu tähän paljastukseen, ja vetoamme
suojaksemme maahan ja sen järjestysvalvojiin — selitämme pelkäämättä,
että par'aikaa tehdään salaisia valmistuksia keltaisten tanssiaisia
varten, jotka aiotaan pitää keltaisessa kaupungissa, keltaisen väestön
sydämessä ja keskustassa, jota johtavat keltaiset juhlamestarit, joihin
saapuu neljä äärimmäisen keltaista parlamentin jäsentä ja joihin
pääsee keltaisilla lipuilla. Väänteleekö saatanallinen aikalaisemme
itseään? Väännelköön hän vain itseään voimattomassa ilkeydessään, kun
kirjoitamme sanat: Me olemme siellä!
"Kas siinä, hyvä herra", sanoi Pott taittaen lehtensä kokoon ihan
uupuneena. "Sellainen on asianlaita."
Kun isäntä ja tarjoilija juuri sillä hetkellä astuivat huoneeseen
päivällistä valmistelemaan, se sai herra Pottin nostamaan sormensa
huulilleen merkiksi, että hän uskoi henkensä herra Pickwickin käsiin,
hänen vaiteliaisuudestaan riippuvaksi. Herrat Bob Sawyer ja Benjamin
Allen, jotka olivat epäkunnioittavasti vaipuneet uneen 'Eatanswillen
Uutisten' artikkelia luettaessa ja sitä seuranneen keskustelun aikana,
heräsivät, kun vain taikasana "Päivällinen" kuiskattiin heidän
korvaansa, ja aterioimaan he kävivätkin, samalla kuin hyvä ruoansulatus
palveli kummankin ruokahalua ja terveyttä ja tarjoilija kaikkia kolmea.
Päivällisen ja sitä seuranneen seurusteluhetken aikana herra
Pott, joka pariksi minuutiksi laskeutui perheasioihin, ilmoitti
herra Pickwickille, että koska Eatanswillen ilma ei soveltunut
hänen puolisolleen, tämä par'aikaa kierteli erilaisissa hienoissa
kylpypaikoissa siinä tarkoituksessa, että hänen kaivattu terveytensä
ja elinvoimansa saataisiin palaamaan. Tämä oli hienotunteista sen
tosiseikan verhoamista, että rouva Pott oli, pannen täytäntöön
usein toistamansa erouhkauksen, veljensä luutnantin ajaman ja
herra Pottin hyväksymän sopimuksen perusteella kokonaan vetäytynyt
syrjään uskollisine henkivartiostoineen, saaden korvaukseksi puolet
'Eatanswillen Uutisten' toimittamisesta ja myynnistä johtuvista
vuotuisista tuloista ja muista eduista.
Kun suuri herra Pott viipyi näissä ja muissa asioissa elähdyttäen
keskustelua silloin tällöin erilaisilla otteilla omista tuotteistaan,
huusi äkkiä äkäisen näköinen muukalainen ohikulkevien kyytivaunujen
ikkunasta, jotka pysähtyivät majatalon kohdalle jättämään tavaroita,
haluavansa tietää, voisiko hän, jos hän keskeyttäisi matkansa ja jäisi
taloon yöksi, saada siellä välttämättömät mukavuudet, sellaiset kuin
vuoteen ja vuodevaatteet.

"Tietysti", vastasi isäntä.

"Saanko tosiaankin?" kysyi vieras, joka näytti synnynnäisen
epäluuloiselta sekä katsannolta että käytökseltä.

"Epäilemättä, hyvä herra", vastasi isäntä.

"Hyvä on. Ajaja, minä jään tänne. Kuljettaja, matkalaukkuni!"

Lausuttuaan muille matkustajille hyvää yötä äreänlaisesti vieras nousi
vaunuista. Hän oli lyhytkasvuinen herra, jonka hyvin jäykkä musta
tukka oli leikattu siilin tai pääharjan malliin ja törrötti jäykkänä
hänen koko päälaellaan. Hänen ulkonäkönsä oli ylvästelevä ja uhkaava,
käytöstapansa käskevää, silmänsä terävät ja levottomat, ja koko hänen
olemuksensa ilmaisi suurta itseluottamusta ja tietoisuutta omasta
mittaamattomasta ylemmyydestään muihin ihmisiin nähden.
Tämä herra opastettiin huoneeseen, joka alkuaan oli määrätty
isänmaalliselle herra Pottille, ja tarjoilija huomasi mykkänä
ihmetyksestä omituisen yhteensattuman vuoksi, että kun hän oli tuskin
sytyttänyt kynttilät, tämä herra jo sukelsi laukkuunsa, otti esiin
sanomalehden ja alkoi lukea sitä kasvoillaan sama harmistuneen kiukun
ilme, joka herra Pottin majesteetillisilla kasvoilla oli lamauttanut
hänen toimintahalunsa tuntia aikaisemmin. Tarjoilija huomasi myös,
että kun edellisen herran kiivastuksen oli synnyttänyt lehti
nimeltä 'Eatanswillen Riippumaton', synnytti tämän herran murhaavan
halveksumisen toinen lehti, 'Eatanswillen Uutiset'.

"Kutsukaa isäntää", sanoi vieras.

"Kyllä, herra."

Isäntä kutsuttiin ja hän saapui.

"Oletteko te isäntä?" tiedusteli vastatullut.

"Olen kyllä."

"Tunnetteko minut?"

"Minulla ei ole sitä iloa."

"Nimeni on Slurk."

Isäntä kumarsi hiukan.

"Slurk, niin", toisti toinen koppavasti. "Ettekö nyt tunne minua, mies?"

Isäntä raapi päätään, katseli kattoon, katseli vierasta ja hymyili
heikosti.

"Tunnetteko minut, mies?" kysyi vieras uudelleen äkäisesti.

Isäntä ponnisteli ankarasti ja vastasi viimein:

"En herra, en tunne teitä."

"Taivasten tekijä!" huudahti vieras iskien nyrkkiä pöytään. "Ja tämä on
sitten kansansuosiota!"
Isäntä astui askeleen tai pari ovea kohti, vieras iski silmänsä häneen
ja jatkoi:
"Tämäkö", sanoi hän, "tämäkö on kiitollisuutta vuosien työstä ja
puuhasta joukkojen hyväksi? Nousen vaunuista märkänä ja väsyneenä.
Ei mitään innostunutta ihmisjoukkoa vastassa tervehtimässä
esitaistelijaansa. Kirkon kellot ovat ääneti, itse nimikään ei herätä
lainkaan vastakaikua heidän tunteettomissa rinnoissaan. Tämä riittää",
lisäsi kiihtynyt herra Slurk astellen edestakaisin, "jähmettämään
musteen kynässä ja hylkäämään heidän asiansa ainaiseksi".
"Pyysittekö konjakkia ja vettä, herra?" kysyi isäntä tohtien tehdä
viittauksen.
"Rommia!" tiuskaisi herra Slurk kääntyen äkäisesti. "Onko teillä tulta
jossakin?"

"Sytytämme heti valkean."

"Josta ei lähde yhtään lämmintä ennen kuin on maatamenonaika",
keskeytti herra Slurk. "Onko keittiössä ketään?"
"Ei sieluakaan. Siellä on komea valkea. Kaikki ovat lähteneet tiehensä,
ja talo on suljettu yöksi."

"Juon rommin ja veden keittiön valkean ääressä."

Niinpä hän asteli, ottaen hattunsa ja lehtensä, juhlallisesti isännän
jäljessä tuohon vaatimattomaan huoneeseen, työntyi takan ääressä
olevaan istuimeen, kävi jälleen vihaisen näköiseksi ja alkoi lukea ja
juoda äänettömän arvokkaana.
Mutta sattui jokin riidan ja toran henki lentämään 'Saraseenin
Pään' yli juuri sillä hetkellä, ja katsellessaan alaspäin pelkän
toimettoman uteliaisuuden vallassa se tuli nähneeksi herra Slurkin
istumassa mukavasti keittiössä tulen ääressä ja Pottin hieman viinin
elähdyttämänä toisessa huoneessa. Minkä johdosta tuo kiusallinen
henki syöksyen jälkimmäiseen huoneeseen käsittämättömän nopeasti
pistäytyi heti herra Bob Sawyerin pääkuoreen ja pakotti, omassa pahassa
tarkoituksessaan, tämän herran puhumaan seuraavasti:
"Kas vain, kun olemme antaneet valkean sammua. Perin kylmä näin sateen
jälkeen, eikö niin?"

"On todellakin", myönsi herra Pickwick väristen.

"Eipä olisi hullumpaa polttaa sikari keittiön valkean ääressä, vai
mitä?" jatkoi Bob yhä tuon mainitun hengen riivaamana.
"Siellä olisi luullakseni aika mukavaa. Mitä arvelette asiasta, herra
Pott?"
Herra Pott ilmaisi suostumuksensa, ja kaikki neljä matkustajaa,
jokaisella lasi kädessään, lähtivät heti keittiöön, Sam Weller jonon
etunenässä tietä näyttämässä.
Vieras istui yhä paikallaan lukien. Hän nosti silmänsä ja säpsähti.
Herra Pott säpsähti.

"Mikä hätänä?" kuiskasi herra Pickwick.

"Tuo matelija!" vastasi herra Pott.

"Mikä matelija?" kysyi herra Pickwick katsellen ympärilleen peloissaan,
ettei vain tallaisi jonkin paisuneen mustan kuoriaisen taikka
pöhötautisen hämähäkin päälle.
"Tuo matelija", kuiskasi Pott tarttuen herra Pickwickiä käsivarteen ja
osoittaen vierasta. "Tuo käärme Slurk, 'Riippumattomasta'."

"Ehkä meidän on paras poistua", kuiskasi herra Pickwick.

"Ei ikinä!" vastasi herra Pott viinin rohkaisemana. "Ei milloinkaan."

Näin sanoen herra Pott asettui asemaan vastapäiselle tuolille ja
valiten pienestä sanomalehtikäärystään lehden alkoi lukea vihollisensa
silmien edessä.
Tietysti herra Pott luki 'Riippumatonta' ja tietysti herra Slurk luki
'Uutisia', ja molemmat herrat ilmaisivat äänekkäästi inhonsa katkerasti
nauraen ja ivallisesti hymähdellen, kunnes he päätyivät avonaisimpiin
mielenilmauksiin kuten "mieletöntä", "halpamaista", "hirveää",
"petkutusta", "roistomaista", "saastaista", "lokaista", "limaista",
"sameassa vedessä kalastamista" ja muihin samanlaisiin arvosteleviin
huomautuksiin.
Sekä Bob Sawyer että Ben Allen olivat huomanneet nämä kilpailun ja
vihan oireet siinä määrin ihastuneina, että se lisäsi suuressa määrässä
sikarien tuottamaa nautintoa heidän tuprutellessaan niitä kaikin
voimin. Samalla hetkellä, kun sanomalehtimiesten into alkoi jäähtyä,
tuo pahan ilman lintu Bob Sawyer puhutteli Slurkia hyvin kohteliaasti
sanoen:
"Sallitteko, hyvä herra, että silmäilen lehteänne, kun olette lukenut
sen läpi?"
"Saattepa hyvin vähän korvausta vaivastanne tästä surkeasta rievusta,
hyvä herra", vastasi Slurk luoden Pottiin pirullisen silmäyksen.
"Saatte heti tämän", virkkoi Pott kohottaen katseensa, kalpeana
raivosta ja ääni vavisten samasta syystä. "Ha, haa! Teitä huvittaa
varmasti tuon lurjuksen häpeämättömyys."
"Riepua" ja "lurjusta" korostettiin ankarasti, ja molempien
toimittajien kasvot alkoivat hehkua uhmaa.
"Tuon surkean miehen häpeämättömyys on inhoittavan vastenmielistä",
sanoi Pott ollen puhuttelevinaan Bob Sawyeriä, mutta mulkoillen
Slurkiin.
Tälle Slurk nauroi sydämellisesti. Hän aukaisi lehden, niin että sai
mukavasti eteensä uuden palstan ja sanoi, että tuo pässinpää todellakin
huvitti häntä.
"Millainen häpeämätön hölmö tuo lurjus onkaan!" kivahti Pott muuttuen
punaisesta tulipunaiseksi.
"Oletteko milloinkaan lukenut tuon miehen hullutuksia, herra?" kysyi
Slurk Bob Sawyerilta.

"En milloinkaan", vastasi Bob. "Ovatko ne niin huonoja?"

"Kamalia, kamalia!" vahvisti Slurk.

"Mutta, hyvät ihmiset, tämä on jo liian säädytöntä!" huudahti Pott
tässä käänteessä ollen yhä olevinaan lukemiseen syventynyt.
"Jos voitte kahlata läpi muutamankin lauseen tässä ilkeydessä,
kieroudessa, valapattoisuudessa, petollisuudessa ja roskassa",
sanoi Slurk ojentaen lehden Bobille, "niin saatte ehkä jonkinlaisen
korvauksen nauraessanne tuon kielioppia taitamattoman töhrijän
tyylille".
"Mitä sanoitte, hyvä herra?" kysyi herra Pott nostaen silmänsä koko
ruumis kiukusta vavisten.

"Mitä se teitä liikuttaa?" vastasi Slurk...

"Kielioppia taitamaton töhrijä, niinkö sanoitte?"

"Juuri niin; ja sininen aasi, hyvä herra, jos pidätte siitä enemmän,
ha, haa!"
Herra Pott ei virkkanut sanaakaan tähän hupaiseen letkaukseen, vaan
kääri hitaasti kokoon lukemansa 'Riippumattoman' numeron, silitti
sen huolellisesti, musersi sen kenkänsä alle, sylki siihen hyvin
juhlallisesti ja heitti sen tuleen.
"Kas noin!" sanoi Pott palaten paikalleen takan luota, "sillä lailla
käsittelisin matelijaa, joka on sen tuottanut, jollen olisi, onneksi
hänelle, maan lakien sitoma".
"No, käsitelkää sitten, herra!" huusi Slurk pystyyn hypähtäen. "Hän
ei milloinkaan vetoa niihin lakeihin tällaisessa tapauksessa. No,
käsitelkää häntä."

"Kuulkaa, kuulkaa!" virkkoi Bob Sawyer.

"Mikään ei voi olla paremmin paikallaan", tunnusti Ben Allen.

"Käsitelkää häntä niin!" toisti Slurk kaikuvalla äänellä.

Herra Pott singahdutti häneen niin halveksivan katseen, että se olisi
voinut ruostuttaa laivan ankkurin.

"Käsitelkää häntä niin!" toisti Slurk äänekkäämmin kuin äsken.

"En tahdo", sanoi Pott.

"Vai ette tahdo, vai ette tahdo, hyvä herra?" kiusoitteli herra Slurk.
"Kuulettehan, hyvät herrat! Hän ei tahdo. Ei sen vuoksi, että pelkäisi.
Ei suinkaan. Hän ei vain tahdo. Ha, haa!"
"Pidän teitä, herra", sanoi Pott tämän piston ärsyttämänä, "pidän
teitä käärmeenä. Suhtaudun teihin niinkuin mieheen, joka on asettunut
yhteiskunnan lakien ulkopuolelle häikäilemättömällä, halveksittavalla
ja inhottavalla käyttäytymisellään. En näe teitä, henkilökohtaisesti
enkä poliittisesti, missään muussa valossa kuin vertaistaan vailla
olevana, mitä myrkyllisimpänä käärmeenä..."
Suuttunut 'Riippumaton' ei odottanut tämän henkilökohtaisen syytöksen
loppua, sillä, tarttuen matkalaukkuunsa, joka oli ahdettu täyteen
kaikenmoista irtainta tavaraa, hän heilutti sitä ilmassa Pottin
kääntyessä poispäin, ja antaen sen käsivarren kiertoliikkeellä iskeytyä
toisen päähän, juuri se erikoinen kulma edellä, mihin oli pakattu
hyvä ja paksu pääharja, sai syntymään kumahduksen, joka kuului koko
keittiössä ja kaatoi Pottin muitta mutkitta permannolle.
"Hyvät herrat!" huusi herra Pickwick, kun Pott syöksyi pystyyn ja
tarttui hiilihankoon, "hyvät herrat! Ottakaa huomioon, Herran nimessä!
Auta, Sam, tässä, pyydän... hyvät herrat... käykää väliin!"
Päästäen nämä hajanaiset huudahdukset herra Pickwick syöksyi
raivostuneiden tappelijoiden väliin juuri parhaiksi saadakseen
matkalaukusta iskun toiselle ja hiilihangosta toiselle puolelle
ruumistaan. Mahtoivatko Eatanswillen julkisen mielipiteen edustajat nyt
olla niin sokeina kiihkosta vai (koska kumpikin oli terävä harkinnan
mies) lienevätkö huomanneet edullisimmaksi pitää kolmatta puolta
välissään ottamassa vastaan kaikki iskut, varmaa on kuitenkin, etteivät
he välittäneet vähääkään herra Pickwickistä, vaan haukkuessaan toisiaan
kaikin voimin heiluttelivat laukkua ja hiilihankoa hyvin pelottomasti.
Herra Pickwick olisi kai saanut raskaasti kärsiä ihmisystävällisestä
välityksestään, jollei isäntänsä huutojen paikalle kutsuma Sam
olisi samassa syöksynyt sisään ja siepaten jauhosäkin vaikuttavasti
pysähdyttänyt tappelun kulkua heittämällä sen mahtavan Pottin pään
ja olkapäiden yli ja ympärille ja tarttumalla suurmiestä kovasti
hartioihin.
"Ottakaa tuolta toiselta mielipuolelta laukku", sanoi Sam Ben Allenille
ja Bob Sawyerille, jotka eivät olleet tehneet muuta kuin hypelleet
ryhmän ympärillä, kummallakin kädessään kilpikonnanluuvartinen
lansettinsa, valmiina iskemään suonta siltä, joka ensimmäiseksi
menettäisi tajuntansa. "Heittäkää irti siitä, mokomakin surkea riepu,
taikka minä tukehdutan teidät siihen."
Näistä uhkauksista kauhistuneena ja aivan hengästyneenä salli
'Riippumattoman' mies riisua itsensä aseista, ja herra Weller päästi
varovasti Pottin vapaaksi riisuen säkin hänen päästään.
"Suoriutukaa nyt kiltisti sänkyyn", komensi Sam, "tai pistän teidät
molemmat sinne ja annan teidän tapella tappelunne kapula suussa,
niinkuin tekisin puolelle tusinalle tuollaisia mettiäisiä, jos ne
haluavat leikkiä tällaista leikkiä! Ja olkaa hyvä ja tulkaa tätä tietä,
herra."
Puhutellen isäntäänsä tällä tavoin tarttui Sam tämän käsivarteen ja vei
hänet pois, samalla kuin isäntä vei erikseen vuoteeseen kilpailevat
toimittajat Bob Sawyerin ja Ben Allenin tarkastuksen alaisina.
Mennessään päästivät kynäsankarit ilmoille monia verisiä uhkauksia ja
viittasivat hämärästi taisteluun elämästä ja kuolemasta seuraavana
päivänä. Mutta kun he ehtivät ajatella asiaa, heille kävi selväksi,
että he saattoivat tehdä sen paljon paremmin painetun sanan voimalla,
niin että he aloittivat kuolettavat vihamielisyydet viipymättä, ja koko
Eatanswille kaikui heidän urhoollisuudestaan — paperilla.
He olivat lähteneet eri vaunuissa aikaisin seuraavana aamuna, ennen
kuin muut matkustajat olivat ehtineet nousta vuoteistaan, ja kun ilma
nyt oli kirkastunut, käänsivät matkatoveruksemme taas kasvonsa Lontoota
kohti.

23. luku

SISÄLTÄÄ VAKAVAN MUUTOKSEN WELLERIN PERHEESSÄ JA PUNANENÄISEN MIEHEN,

HERRA STIGGINSIN, ODOTTAMATTOMAN SORTUMISEN.

Pitäen hienotunteisuuden vaatimusten mukaisena olla viemättä Bob
Sawyeria tai Ben Allenia nuoren parin luo, ennen kuin nämä olisivat
täysin varustautuneet ottamaan heidät vastaan, ja haluten säästää
Arabellan tunteita niin paljon kuin mahdollista herra Pickwick
ehdotti, että hän ja Sam laskeutuisivat vaunuista jossakin 'Yrjänän ja
Korppikotkan' lähimailla ja että molemmat nuoret miehet asettuisivat
asumaan muualle. Siihen he suostuivatkin hyvin auliisti, ja ehdotus
toteutettiin siis sellaisenaan. Herrat Bob Sawyer ja Ben Allen lähtivät
kauas esikaupungin laitaan tuntemattomaan olutkapakkaan, jonka
tarjoiluhuoneen oven sisäsivulla heidän nimensä entisinä aikoina olivat
usein esiintyneet pitkän ja monimutkaisen valkoisella liidulla tehdyn
laskelman yläpuolella.
"Voi taivas, herra Weller!" huudahti sievä palvelustyttö kohdatessaan
Samin ovessa.
"Voi rakas, olisin toivonut sinun sanovan", vastasi Sam jättäytyen
jälkeen, niin että hänen isäntänsä joutui kuulomatkan ulkopuolelle.
"Mikä suloisen näköinen olento sinä oletkaan, Mary."
"Kylläpä te nyt osaatte puhua pötyä, herra Weller", torui Mary. "Voi,
älkää, herra Weller!"

"Mitä sitten, rakkaani?"

"Tuota tuollaista", vastasi sievä palvelustyttö. "No, menkää tiehenne
nyt."
Täten häntä kehoitellen sievä palvelustyttö työnsi Samin seinää vasten
selittäen, että tämä oli rypistänyt hänen päähineensä ja pörröttänyt
hänen tukkansa ihan pilalle.
"Sitä paitsi olette estänyt minut kertomasta, mitä minulla on
sanottavaa", lisäsi Mary. "Täällä on kirje odottanut teitä neljä
päivää. Tuskin olitte ollut poissa puoltakaan tuntia, kun se saapui;
sitä paitsi seisoo kuoressa tärkeä."

"Missä se on, lemmityiseni?"

"Otin sen haltuuni teitä varten, sillä muuten se varmasti olisi
joutunut hukkaan aikoja sitten", vastasi Mary. "Kas, tässä se on. Tämä
on enemmän kuin ansaitsette."
Näin sanoen ja monen pienen keimailevan epäröinnin, pelon ja
toivomuksen jälkeen, ettei vain olisi sitä hukannut, Mary otti kirjeen
esille mitä sievimmän pienen musliinisen esiliinan alta ja ojensi
sen Samille, joka senjälkeen suuteli sitä mitä kohteliaimmin ja
kunnioittavimmin.
"No tämäpä on jotakin", sanoi Mary kohennellen esiliinaansa ja
teeskennellen tietämättömyyttä, "näyttepä äkkiä ruvenneen pitämään
siitä äärettömästi".
Tähän herra Weller vain vastasi silmäniskulla, jonka syvimmästä
sisällöstä mikään kuvaus ei saattaisi antaa pienintäkään käsitystä.
Sitten hän istuutui Maryn viereen ikkunalaudalle, avasi kirjeen ja
silmäili sen sisältöä.

"Ohoh!" huudahti Sam. "Mitäs tämä meinaa?"

"Eihän vain mitään pahaa?" sanoi Mary kurkistaen hänen olkansa yli.

"Siunatkoon sinun silmiäsi!" sanoi Sam ylös katsahtaen.

"Älkää välittäkö silmistäni. Teidän on paljon parempi lukea kirjeenne",
sanoi sievä palvelushenki, ja sanoessaan niin hän antoi silmiensä
avautua ja sulkeutua niin sukkelasti ja somasti, että ne olivat todella
vastustamattomat.

Sam virkisti itseään suutelolla ja luki seuraavaa:

 Gran Byn Markiisi.

 "Keskiviikkona.

 Rakas Samu!

 Olen kovin pahoillani kun minulla on Kunnia olla huonojen uutisten
 tuoja sinun Äiti puolesi kylmettyi kun se istui liian kauan märässä
 ruohossa sateessa kuunnellen tuota Paimenta joka ei kyennyt
 lopettamaan ennenkuin illalla sillä hän oli ajanut itseensä niin
 paljon konjakkia ja vettä ettei hän kyennyt pysäyttämään itseään ennen
 kuin hän pääsi vähän selvemmäksi johon meni koko monta tuntia ja
 tohtori sanoo että jos hän olisi juonut lämmintä konjakkia jälkeenpäin
 eikä etukäteen niin se ei olisi ollut niin vaarallista hänen pyöränsä
 rasvattiin heti paikalla ja tehtiin kaikki mitä voitiin keksiä että
 saataisiin hänet taas käyntiin isäsi toivoi että hän virkoaisi siitä
 niinkuin aina mutta juuri kun hän oli kääntymässä kulman ympäri
 poikaseni joutuikin väärälle tielle ja meni alamäkee semmoista vauhtia
 ettet ole milloinkaan nähnyt ja vaikka se tohtori kaatoi häneen
 troppia ihan paikalla ei se auttanut mitään sillä hän maksoi viimeisen
 veräjämaksun kaksikymmentä minuuttia vailla kuusi eilen illalla
 tehtyään matkan paljon alle tavallisen ajan joka kaiketi johtui siitä
 että hän oli ottanut hyvin vähän pakaasia sille matkalle isäsi sanoo
 että jos haluat tulla katsomaan minua Sammy niin hän on siitä hyvin
 hyvillään sillä olen kovasti yksinäni Samivel huomaa että hän tahtoo
 tavata sen sillä tavalla vaikka minä sanon ettei se ole oikein ja
 koska täällä on niin paljon asioita järjestettävänä hän on varma ettei
 isäntäsi estä tietysti hän ei estä Sammy sillä tunnen hänet siksi
 hyvin niin hän lähettää sinulle terveisiä niinkuin minäkin ja olen
 Samivel loppumattomasti sinun

                                                Tony Weller."
"Käsittämätön kirje", murahti Sam. "Kuka helkkarissa voi saada selvän
hänen 'hänistään' ja 'minuistaan'. Se ei ole isäni kirjoitusta, paitsi
nimikirjoitus painokirjaimilla. Se on kyllä hänen."
"Ehkäpä hän on saanut jonkun kirjoittamaan sen hänelle, ja hän
kirjoitti nimensä alle jälkeenpäin", sanoi sievä palvelustyttö.
"Seis minuutiksi", vastasi Sam lukien kirjeen uudelleen läpi ja
pysähtyen silloin tällöin mietiskelemään. "Osasit ihan oikeaan.
Se, joka kirjoitti kirjeen, on aikonut kertoa koko onnettomuuden
kunnollisella tavalla. Mutta sitten isä tulee työtä tarkastamaan ja
sekoittaa koko jutun pannen omiaan. Sillä lailla juuri se on käynyt.
Olet ihan oikeassa, rakas Mary."
Saatuaan tyydyttävän selvityksen tähän asiaan luki Sam kirjeen vielä
kerran läpi, ja kun hän nyt katsoi ensimmäistä kertaa saaneensa täysin
selvän käsityksen sen sisällöstä, hän virkkoi mietteissään sitä kokoon
taittaessaan:
"Ja nyt se ihmisparka siis on kuollut. Olenpa pahoillani siitä. Hän ei
ollut pahaluontoinen nainen, kun vain tuo paimen olisi antanut hänen
olla rauhassa. Olen kovin pahoillani siitä."
Herra Weller lausui nämä sanat niin vakavasti, että sievä palvelustyttö
painoi silmänsä maahan ja näytti kovin totiselta.
"Niinhän sen kuitenkin piti käydä", tuumi Sam pistäen kirjeen taskuunsa
ja huoaten hiukan, "ja kävi kuten entinen vanha rouva sanoi mentyään
naimisiin lakeijan kanssa. Sille ei mahda mitään nyt, vai mitä, Mary?"

Mary pudisti päätään ja huokasi myös.

"Minun täytyy pyytää herralta matkalupaa."

Mary huokasi taas. Tuo kirje oli niin vaikuttava.

"Hyvästi!"

"Hyvästi", sanoi sievä palvelustyttö kääntäen päänsä syrjään.

"Lyödäänkö kättä, tahdotko?"

Tyttö ojensi käden, joka, vaikka olikin palvelustytön käsi, oli hyvin
pieni, ja nousi mennäkseen.

"En ole kauan poissa", lohdutti Sam.

"Te olette aina poissa", torui Mary nakaten niskojaan niin kevyesti
kuin suinkin mahdollista. "Olette tuskin saapunut, herra Weller, kun jo
taas lähdette."
Herra Weller veti palvelevan kaunottaren lähemmäksi itseään ja aloitti
kuiskaamalla käydyn keskustelun, jota ei ollut kestänyt kauan, kun
tyttö jo käänsi päänsä ja vaipui taas katsomaan häntä. Kun he erosivat,
oli tytön yhdestä tai toisesta syystä ihan välttämätöntä mennä
huoneeseensa järjestelemään päähinettään ja hiuksiaan, ennen kuin
saattoi näyttäytyä emännälleen, joita valmistavia menoja hän lähti
suorittamaan antaen Samille monta nyökkäystä ja hymyä porraskäytävän
käsinojan yli kiivetessään portaita ylös.
"En viivy poissa kuin päivän, tai kaksi enintään", vakuutti Sam
ilmoitettuaan isännälleen isänsä kärsimän menetyksen.
"Niin kauan kuin osoittautuu tarpeelliseksi, Sam", vastasi herra
Pickwick. "Sinulla on lupa jäädä vapaasti." Sam kumarsi.
"Kerro isällesi, Sam, että jos minusta on hänelle jotakin apua hänen
nykyisessä asemassaan, niin kaikesta sydämestäni olen valmis antamaan
hänelle kaikkea apua, mitä voin."

"Kiitoksia herra. Ilmoitan sen hänelle."

Ja ilmaisten toisilleen keskinäistä hyvää tahtoa ja myötämielisyyttä
erosivat isäntä ja palvelija.
Kello oli tasan seitsemän, kun Samuel Weller nousi niitten
kyytivaunujen ajomiehenistuimelle, jotka kulkivat Dorkingin läpi, ja
pysähtyi muutaman sadan kyynärän päähän 'Granbyn Markiisista'. Oli
kolkko, kylmä ilta. Pieni katu näytti autiolta ja synkältä, ja ylhäisen
ja komean markiisin mahonkisilla kasvoilla näytti olevan alakuloisempi
ja surumielisempi ilme kuin tavallisesti sen heiluessa sinne tänne
vinkuen kaameasti tuulessa. Verhot olivat alhaalla ja ikkunaluukut
osaksi suljetut. Ovenpielessä tavallisesti vetelehtivästä joutilaiden
parvesta ei näkynyt ainoatakaan, paikka oli äänetön ja autio.
Näkemättä ketään, jolta olisi voinut kysyä mitään alustavaa, astui
Sam hiljaa sisään. Ympärilleen silmätessään hän tunsi pian isänsä
jonkin matkan päässä. Leskimies istui pienen pyöreän pöydän ääressä
tarjoilupöydän takana olevassa pienessä huoneessa poltellen piippuaan
ja silmät tuleen kiintyneinä. Hautajaiset olivat nähtävästi olleet
edellisenä päivänä, sillä hänen hatussaan oli noin puolentoista
kyynärän pituinen nauha, joka riippui tuolin selkämyksen yli ja
valui hervottomana alas. Herra Weller oli hyvin mietteliäällä ja
umpimielisellä tuulella. Vaikka Sam huusi häntä nimeltä monta kertaa,
hän vain poltteli edelleen kasvot yhtä liikkumattomina ja rauhallisina,
ja heräsi vasta sitten, kun hänen poikansa laski kämmenensä hänen
olalleen.

"Sammy", sanoi herra Weller, "olet tervetullut".

"Olen jo hälyttänyt teitä puolikymmentä kertaa", virkkoi Sam ripustaen
hattunsa naulaan, "mutta ette kuullut".
"Niin, en kuullut", vastasi herra Weller taas katsellen miettivästi
tuleen. "Olin omissa ajatuksissani."

"Mitä ajattelitte?" tiedusteli Sam vetäen tuolinsa tulen ääreen.

"Ajattelinpa häntä, Sami vei."

Tässä vanha mies nyökkäsi päällään Dorkingin hautausmaata kohti mykäksi
selitykseksi, että hänen sanansa tarkoittivat rouva Welleriä.
"Mietinpä tässä itsekseni, Sammy", jatkoi herra Weller katsellen
poikaansa hyvin totisena ikään kuin vakuuttaakseen tälle, että niin
merkilliseltä ja uskomattomalta kuin selitys saattoikin tuntua, se
oli kuitenkin rauhallisesti ja harkitusti lausuttu. "Mietinpä tässä
itsekseni, Sammy, että olen kuitenkin kaikitenkin pahoillani siitä,
että hän on mennyt pois."

"Niin teidän pitää ollakin."

Herra Weller ilmaisi nyökäten olevansa yhtä mieltä siinä asiassa
ja kiinnittäen taas silmänsä tuleen verhosi itsensä savupilveen ja
mietiskeli syvällisesti:

"Hän lausui eräitä hyvin järkeviä huomioita."

"Mitä hän sanoi?" tiedusteli Sam.

"Ne, jotka hän lausui sairastuttuaan."

"Minkälaisia ne olivat?"

"Jotakin tähän suuntaan: 'Weller', sanoi hän, 'pelkään, etten
ole ollut sinua kohtaan ihan sellainen kuin olisi pitänyt. Olet
hyvin helläsydäminen mies, ja minun olisi pitänyt tehdä kotisi
miellyttävämmäksi. Alan nyt huomata, kun se jo on liian myöhäistä,
että jos naimisissa oleva nainen haluaa olla uskollinen, hänen tulee
aloittaa suorittamalla velvollisuutensa kotona ja tekemällä ne, jotka
ovat hänen ympärillään, iloisiksi ja onnellisiksi ja että jos hän käy
kirkossa tai kappelissa tai muissa sellaisissa paikoissa, hänen tulee
tarkasti varoa kääntämästä niitä asioita puolustukseksi laiskuudelle
tai itsekkyydelle. Olen tehnyt niin, sanoi vainaja, ja olen tuhlannut
aikaa ja rahoja niille, jotka tekevät sitä vielä suuremmassa määrässä
kuin minä. Mutta toivon, että kun minä olen poissa, Weller, ajattelet
minua sellaisena kuin olin ennen kuin tunsin nuo ihmiset ja sellaisena
kuin todella luonnostani olin.' — 'Susan', — sanoin minä — sillä se
koski minuun hyvin kovasti, Samivel, en tahdo kieltää sitä, poikaseni —
'Susan, olet ollut oikein hyvä vaimo minulle joka tapauksessa, älä puhu
mitään sellaista, rohkaise itseäsi, rakkaani, niin saat elää nähdäksesi
minun antavan tuota Stigginsiä ympäri korvia.' Hän hymyili sanoilleni,
Samivel", päätti vanha herra kertomuksensa tukahduttaen huokauksen
piipullaan, "mutta hän kuoli kuitenkin."
"No niin", sanoi Sam pyrkien tarjoamaan hiukan tuttavallista lohdutusta
parin, kolmen minuutin hiljaisuuden jälkeen, jotka vanha herra kulutti
hitaasti pudistellen päätään puolelta toiselle ja juhlallisesti
polttelemalla. "Niinhän se on, isä ukko, siihenhän me kaikki joudumme
jonakin päivänä."

"Niinpä joudumme, Sammy", myönsi herra Weller vanhempi.

"Sallimuksen käsi on kaikessa."

"Tietysti. Miten hautausurakoitsijoiden muuten kävisi!"

Tämän mietelmän avaamaan äärettömään avaruuteen upoten vanhempi herra
Weller laski piippunsa pöydälle ja kohensi tulta miettiväisen näköisenä.
Vanhan herran ollessa tässä puuhassa hiipi huoneeseen hyvin pirteän
näköinen, vaikka surupukuinen keittäjätär, ja tehden Samille monta
jälleentuntemisen merkkiä asettui hiljaa hänen isänsä tuolin taakse
ilmaisten läsnäolonsa pienellä rykäisyllä, jota, kun sitä ei huomattu,
seurasi toinen ja äänekkäämpi.
"Mitä!" huudahti vanhempi herra Weller pudottaen hiilihangon
kääntyessään ympäri ja vetäessään nopeasti tuolinsa syrjään: "Mistä on
kysymys?"
"Juokaa kuppi teetä, niin olette kiltti", vastasi pirteä naisihminen
houkuttelevasti.
"En tahdo", vastasi herra Weller jokseenkin äkeästi. "Menkää hiit...",
herra Weller keskeytti äkkiä ja lisäsi hiljaisemmin: "sinne, missä
pippuri kasvaa".
"Voi sentään, voi sentään! Kuinka onnettomuus voikaan muuttaa ihmisen!"
päivitteli nainen katsellen ylöspäin.
"Se onkin ainoa, joka paitsi lääkäriä, saattaa muuttaa minun tilani",
mutisi herra Weller.

"En ole milloinkaan nähnyt noin tylyä ihmistä!"

"Samantekevää. Se on kaikki omaksi hyväkseni, niinkuin entinen katuva
koulupoika lohdutteli itseään, kun sai selkäänsä."
Ripeä nainen pudisti päätään säälivän ja myötämielisen näköisenä
ja kysyi kääntyen Samin puoleen, eikö hänen isänsä pitäisi koettaa
pysytellä reippaampana ja vastustamaan mielenahdistusta.
"Katsokaas, herra Samuel", sanoi pirteä naisihminen, "niinkuin sanoin
hänelle eilen, hän tuntee itsensä yksinäiseksi, ja hänen täytyykin
tuntea itsensä yksinäiseksi, hän ei voi odottaa muuta. Mutta hänen
tulee koettaa pysyä hyvällä mielellä, koska me, Herra nähköön! kaikki
säälimme hänen kohtaloaan, eikä elämässä ole mitään niin pahaa, herra
Samuel, ettei sitä voisi tehdä paremmaksi. Juuri sillä lailla sanoi
minulle hyvin arvokas henkilö, kun mieheni kuoli."
Tässä puhuja pani kätensä suunsa eteen, yskäisi taas ja katseli
hellästi vanhempaa herra Welleriä.
"Koska en tällä hetkellä yhtään kaipaa seuranpitoanne, niin olkaa hyvä
ja poistukaa", virkkoi herra Weller hiljaisella, vakavalla äänellä.

"Hyvä on, herra Weller; puhuin teille vain hyväntahtoisuudesta.

"Sen hyvin uskon, matami", vastasi herra Weller. "Samivel, näytä
rouvalle tietä ulos ja sulje ovi hänen jälkeensä."
Tämä viittaus ei mennyt hukkaan pirteään naisihmiseen nähden, sillä
tämä lähti tuiskuna huoneesta ja paukautti oven kiinni jälkeensä,
jolloin herra Weller nojautui taaksepäin tuolissaan voimakkaan hikoilun
vallassa ja sanoi:
"Jos minun olisi jäätävä tänne viikoksi, Sammy — vain viikoksi,
poikaseni, niin tuo nainen ottaisi minut väkisin ja rynnäköllä, ennen
kuin se aika olisi lopussa."

"Mitä! Pitääkö hän teistä niin kovasti?"

"Pitää! En saa häntä pysymään poissa luotani. Vaikka minut
suljettaisiin tulenkestävään kaappiin, jossa olisi parhaan lukkosepän
vahvin lukko suulla, hän keksisi keinon millä päästä sinnekin."
"Sellaista se on, kun saavuttaa naisten suosiota!" virkkoi Sam
hymyillen.
"En minä ole siitä yhtään ylpeä", vastasi herra Weller kohennellen
kiivaasti tulta. "Tämä on kamala asema. Se ajaa minut ihan
ulos kodistani ja talostani. Henki oli tuskin lähtenyt sinun
äitipuoli-raukkasi ruumiista, kun jo vanha naisihminen lähetti minulle
ruukullisen porsashyytelöä ja toinen keitti helkkarin ison astiallisen
kamomilla teetä, jonka omin käsin toi minulle." Herra Weller vaikeni
ylen inhoavan näköisenä, katseli ympärilleen ja lisäsi kuiskaten: "Ne
olivat kaikki leskiä, Sammy, kaikki, paitsi se kamomillateen tuoja,
joka oli yksinäinen kolmenkuudetta ikäinen nuori neito."
Sam vastasi vain hullunkurisella silmäyksellä, ja kun vanha herra oli
saanut rikotuksi itsepäisen hiilenkappaleen kasvoillaan sellaisen
totisuuden ja veitikkamaisuuden ilme, ikään kuin hiili olisi ollut
jonkun äskenmainitun lesken pää, sanoi hän:
"Sanalla sanoen, Sammy. Pelkään, etten ole turvassa muualla kuin
kuskipukilla."

"Kuinka te siellä olette paremmin turvassa kuin muualla?"

"Koska ajaja on etuoikeutettu henkilö."

Herra Weller vanhempi silmäili kiinteästi poikaansa. "Koska ajaja voi
epäilyksen alaiseksi joutumatta tehdä sellaista, mitä muut miehet eivät
voi, koska ajaja voi olla hyvin ystävällisissä väleissä naisten kanssa
kahdeksankymmenen neliöpenikulman laajuisella alalla, eikä kuitenkaan
kukaan ajattele, että hän milloinkaan aikoisi naida jonkun heistä. Ja
kuka muu mies voi sanoa samaa, Sammy?"

"Niin, tuossa on hivenen verran totta", myönsi Sam.

"Jos sinun isäntäsi olisi ollut ajaja", selitteli herra Weller
edelleen, "niin luuletko, että nuo valamiehet olisivat milloinkaan
tuominneet häntä otaksuen, että asia olisi mennyt niin pitkälle? He
eivät olisi uskaltaneet tehdä sitä."

"Miksi eivät?" kysyi Sam hiukan ylenkatseellisesti.

"Koska se olisi ollut vastoin heidän omaatuntoaan. Oikea ajomies on
jonkinlainen naineen ja naimattoman miehen välimuoto, ja jokainen
ymmärtäväinen ihminen tietää sen."
"Mitä! Te siis luulette, että he ovat yleisiä suosikkeja ja ettei
kukaan halua petkuttaa heitä?"

Hänen isänsä nyökkäsi.

"Kuinka siihen on tultu, sitä en tiedä. Enkä tiedä sitäkään, miksi
kaikki nuoret naiset kaikissa kaupungeissa, joitten läpi hän ajaa,
pitävät pitkän matkan ajomiehistä — ihailevat heitä, tekisi mieleni
sanoa. Tiedän vain, että asia on niin. Se on luonnon järjestelmä —
sellainen tispantti, kuten äitipuolesi tapasi sanoa."

"Tispanssi", korjasi Sam vanhan herran lausumista.

"Hyvä on, Sam. Vaikkapa tispanssi, jos se on sinusta parempi", myönsi
herra Weller vanhempi. "Minä sanoin sitä tispantiksi, ja niin se
on aina kirjoitettukin niissä paikoissa, joissa annetaan lääkettä
ilmaiseksi potilaan omaan pulloon, sen pituinen se."
Näin sanoen herra Weller täytti ja sytytti uudelleen piippunsa ja
ottaen kasvoilleen taas miettiväisen ilmeen jatkoi seuraavasti:
"Senpä vuoksi, poikaseni, koska en näe mitään etua siitä, että jään
tänne ja joudun naimisiin uudelleen, tahdoinpa tai ei, ja koska en
myöskään tahdo eristäytyä näistä yhteiskunnan mielenkiintoisista
jäsenistä, olen päätynyt siihen päätökseen, että ajan edelleen
'Turvallisuutta' ja pysähdyn jälleen Bell Savageen, joka on
synnynnäinen ilmapiirini."

"Mutta miten liikkeen käy?" tiedusteli Sam.

"Liike, Samivel", vastasi vanha herra, "myydään yksityistä tietä
asiakkaineen, varastoineen ja irtaimistoineen, ja rahoista, jotka
kaupasta saadaan, sijoitetaan kaksisataa puntaa sinun nimiisi,
äitipuolesi minulle hiukan ennen kuolemaansa esittämän toivomuksen
mukaan, sellaisiin... miksi niitä nyt sanotaankaan?"

"Mitä niin?"

"Niitä, jotka aina liikkuvat ylös ja alas Cityssä?"

"Raitiovaunut?" ehdotti Sam.

"Roskaa!" vastasi ukko Weller; "niitä, jotka aina ovat liikkeessä ja
ovat tavalla tai toisella sekaantuneet valtiovelkaan, valtiorahaston
maksuosoituksiin ja kaikkeen sellaiseen?"

"Ai, konsolit", sanoi Sam.

"Niin juuri, konsulit", myönsi herra Weller. "Kaksisataa puntaa
rahoista sijoitetaan sinun nimiisi, Samivel, konsuleihin. Neljän ja
puolen prosentin valtiopapereihin."
"Hyvin ystävällistä sen rouvan puolelta ajatella minuakin", sanoi Sam,
"ja olen hänelle hyvin kiitollinen".
"Jäännös kiinnitetään minun nimiini", jatkoi vanhempi herra Weller, "ja
sitten, kun minä menen pois, se siirtyy sinulle. Niin että pidä huoli
siitä, poikaseni, ettet menetä heti kaikkea, ja varo, ettei ainoakaan
leski rupea tuntemaan taipumusta varallisuuttasi kohtaan, sillä silloin
sinut hukka perii."
Lausuttuaan tämän varoituksen herra Weller jatkoi polttelemistaan
virkeämmän näköisenä. — Noiden asioiden järjestely näytti suuresti
keventäneen hänen mieltään.

"Joku kolkuttaa ovelle", sanoi Sam.

"Antaa kolkuttaa", vastasi hänen isänsä arvokkaasti.

Sam noudatti viittausta. Kuului toinen kolkutus, vielä yksi lisää, ja
sitten pitkä jakso, jolloin Sam kysyi, miksi kolkuttajaa ei päästetä
sisään.
"Hyss", kuiskasi herra Weller pelästyneen näköisenä. "Älä huoli niistä
vähääkään, Sammy. Siellä on kai joku niistä leskistä."
Kun kolkutuksista ei välitetty, rohkeni näkymätön vieras lyhyen
hiljaisuuden jälkeen avata oven ja silmätä sisään. Osaksi avatusta oven
raosta ei pilkistänytkään naisen pää, vaan herra Stigginsin pitkät
mustat kiharat ja punainen naama. Herra Welleriltä putosi piippu
kädestä.
Kunnianarvoisa herra avasi oven vähitellen, melkein huomaamattomasti,
asteittain, kunnes rako oli niin suuri, että hänen hontelo ruumiinsa
parhaaksi sopi sisään; sitten hän sujuttautui huoneeseen ja sulki oven
jälkeensä hyvin huolellisesti ja siivosti. Käännyttyään Samin puoleen
ja kohottaen kätensä ja silmänsä sanomattoman surun ilmaukseksi,
jolla hän valitti perhettä kohdannutta onnettomuutta, hän kantoi
korkeaselkäisen tuolinsa vanhaan nurkkaan lieden luo, istuutui sen
äärimmäiselle reunalle, otti esiin ruskean nenäliinan ja painoi sen
silmilleen.
Vanhempi herra Weller istui nojallaan tuolissaan silmät ammollaan,
kädet polvilla, kasvojen ilmaistessa kaikki voittavaa ja valtavaa
hämmästystä. Sam istui häntä vastapäätä täydellisesti mykistyneenä
odottaen kiihkeän uteliaisuuden vallassa kohtauksen päätöstä.
Herra Stiggins piteli ruskeaa nenäliinaansa muutaman minuutin silmiensä
edessä valitellen silloin tällöin asiaan kuuluvalla tavalla, sitten
hän hilliten tunteensa ankarin ponnistuksin pisti liinan taskuunsa
ja napitti sen suun. Tämän jälkeen hän kohensi tulta, hieroi sitten
käsiään ja katseli Samia.
"Voi, nuori ystäväni", sanoi hän rikkoen hiljaisuuden hyvin hiljaa
puhumalla, "tämä on raskas suru".

Sam nyökkäsi tuskin huomattavasti.

"Vihan miehelle myöskin!" lisäsi herra Stiggins. "Se saa astian sydämen
vuotamaan verta!"
Sam saattoi kuulla isänsä mutisevan jotakin siihen suuntaan, että olisi
pantava astian nenä vuotamaan verta, mutta herra Stiggins ei kuullut
sitä.
"Tiedättekö ehkä, nuori mies", kuiskasi herra Stiggins vetäen tuoliaan
lähemmäksi Samia, "onko hän jättänyt jotakin Emanuelille?"

"Kuka se on?" kysyi Sam.

"Rukoushuone, meidän rukoushuoneemme, meidän lammashuoneemme!"

"Hän ei ole jättänyt lammashuoneelle mitään, ei paimenelle mitään eikä
elukoille mitään", sanoi Sam päättävästi. "Eikä koirillekaan mitään."
Herra Stiggins silmäsi viekkaasti Samiin ja katsahti sitten vanhaan
herraan, joka istui paikallaan silmät kiinni kuin unessa. Hän veti
tuoliaan vielä lähemmäksi ja sanoi:

"Eikö mitään minulle, herra Samuel?"

Sam pudisti päätään.

"Mutta tottahan toki jotakin...", intti Stiggins valahtaen niin
kalpeaksi kuin hänen oli mahdollista tulla. "Ajatelkaahan, herra
Samuel, eikö pienintäkään merkkiä?"

"Ei sen vertaa kuin teidän vanhan sateenvarjonne hintaa."

"Ehkäpä hän sentään", tuumi Stiggins epäröiden mietittyään ankarasti
muutaman hetken, "ehkäpä hän kehoitti vihan miestä pitämään huolta
minusta?"
"Luulenpa melkein, että niin on käynyt, sen mukaan mitä hän, äsken
sanoi", myönsi Sam. "Hän puhui juuri äsken teistä."
"Mitä, puhuiko hän?" huudahti Stiggins kirkastuen. "Oh, hän on kai
muuttanut mieltään. Me voisimme elää hyvin mukavasti yhdessä nyt, herra
Samuel. Minä pitäisin huolta hänen omaisuudestaan, kun te olette poissa
— oikein hyvää huolta, tietysti."
Päästäen hyvin pitkän huokauksen herra Stiggins vaikeni odottaen
vastausta. Sam nyökkäsi, ja vanhempi herra Weller päästi merkillisen
äänen, joka olematta huokaus, ähkäisy, läähätys tai murinakaan, tuntui
olevan jossakin määrin kaikkien neljän luontoinen.
Tämän äänen rohkaisemana, jonka hän näytti käsittävän omantunnontuskia
tai katumusta merkitseväksi, herra Stiggins katseli ympärilleen,
hieroi käsiään, itki, nauroi, itki taas ja käveli sitten huoneen
poikki hyvin tuntemansa nurkkahyllyn luo, otti pikarin ja pisti siihen
hyvin harkitsevasti neljä sokeripalaa. Päästyään näin pitkälle hän
katseli taas ympärilleen ja huokasi syvään. Tämän tehtyään hän meni
baariin ja palaten nopeasti kädessään pikari puolillaan ananasrommia
lähestyi kattilaa, joka rattoisasti porisi liedellä, laittoi juomansa,
sekoitteli sitä, maisteli sitä, istuutui ja otettuaan aika kulauksen
rommia ja vettä pysähtyi hengähtämään.
Herra Weller vanhempi, joka yhä teki erilaisia, kummallisia ja
epäonnistuneita yrityksiä näyttääkseen nukkuvalta, ei sanonut yhtään
sanaa näiden hommien aikana, mutta kun Stiggins pysähtyi hengittämään,
hän hyppäsi pystyyn, sieppasi pikarin Stigginsin kädestä, heitti juoman
jäännöksen hänen kasvoilleen ja paiskasi lasin uuniin. Tarttuen sitten
arvoisaa herraa kauluksesta hän alkoi äkkiä potkia tätä mitä hurjimmin
lähettäen jokaisen kaulussaappaan kolahduksen perään Stigginsin
ruumiiseen eräitä ankaria ja sekavia kirouksia hänen sääristään,
silmistään ja ruumiistaan.

"Sammy", karjaisi herra Weller, "paina hattu lujemmin päähäni!"

Sam totteli velvollisuudentuntoisena poikana painaen pitkänauhaisen
hatun lujemmin isänsä päähän, ja jatkaen potkimistaan vielä nopeammin
kuin ennen vanha herra kävellä kopisteli Stiggins edellään läpi
tarjoiluhuoneen ja porraskäytävän ulos ovesta ja pihalle saakka potkien
koko ajan ja pikemmin yhä voimakkaammin kuin laimeten.
Oli komeaa ja hilpeyttä herättävää katsella, kuinka punanenäinen
mies vääntelehti herra Wellerin otteessa ja kuinka koko hänen
olemuksensa vapisi potkun seuratessa toistaan nopeana sarjana. Ja vielä
jännittävämpää oli nähdä herra Wellerin tuon voimanäytteen jälkeen
painavan herra Stigginsin pään hevosten juottoaltaaseen ja pitävän
vedessä, kunnes toinen oli puoleksi tukehtunut.
"Kas siinä!" sanoi herra Weller kooten koko tarmonsa mitä
mestarillisimpaan loppupotkuun, kun hän vihdoin salli herra Stigginsin
nostaa päänsä altaasta. "Lähetä nyt tänne kaikki ne laiskat paimenet,
niin minä pieksän heidät ensin möyhyksi ja hukutan heidät sitten. Auta
minut sisään, Sammy, ja kaada minulle pieni lasi konjakkia. Olen ihan
hengästynyt, poikaseni."

24. luku

SISÄLTÄÄ HERRA JINGLEN JA JOB TROTTERIN LOPULLISEN POISTUMISEN

JA KUVAILEE SUURTA PUUHAKASTA AAMUA GRAYS INN SQUARELLA. PÄÄTTYY

KAKSINKERTAISEEN KOLKUTUKSEEN HERRA PERKERIN OVELLE.

Kun Arabella monien hellävaraisten valmistelujen ja monien
vakuuttelujen jälkeen, ettei hänellä ollut mitään syytä olla
alakuloisella mielellä, sai lopultakin herra Pickwickiltä tietää tämän
Birminghamin käynnin epätyydyttävän tuloksen, hän purskahti itkuun ja
ääneen nyyhkyttäen valitti liikuttavin sanoin, että hän oli ollut pojan
ja isän välisen vieraantumisen onnettomana syynä.
"Rakas tyttöseni", lohdutteli herra Pickwick lempeästi, "ei se ole
teidän syynne. Oli mahdoton aavistaa, että tuo vanha herra niin
jyrkästi vastustaisi poikansa avioliittoa. Olen varma siitä", hän
lisäsi katsellen nuoren rouvan sieviä kasvoja, "että hänellä on hyvin
vähän käsitystä ilosta, jonka, hän kieltää itseltään."
"Voi, rakas herra Pickwick", valitti Arabella, "mitä meidän pitää
tehdä, jos hän yhä on meille vihainen".
"Odottakaa vain kärsivällisesti, kunnes hän rupeaa paremmin
ajattelemaan asiaa", vastasi herra Pickwick rohkaisevasti.
"Mutta, rakas herra Pickwick, miten Nathanielin käy, jos isä kieltää
häneltä avustuksensa?"
"Siinä tapauksessa rohkenen otaksua hänen löytävän toisen ystävän, joka
ei ole haluton auttamaan häntä aloittamaan uraansa maailmassa."
Tämän vastauksen tarkoitus ei ollut niin hyvin kätketty, ettei Arabella
olisi sitä ymmärtänyt. Niinpä hän kietoen kätensä herra Pickwickin
kaulaan ja suudellen tätä lämpimästi nyyhkytti vielä äänekkäämmin kuin
ennen.
"No, no", tyynnytteli herra Pickwick tarttuen kauniin puhetoverinsa
käteen, "odotamme täällä vielä muutaman päivän nähdäksemme,
kirjoittaako hän taikka vastaa jollakin muulla tavalla miehenne
antamiin tietoihin. Jollei, niin olen miettinyt puoli tusinaa
suunnitelmia, joista jokainen tekisi teidät heti onnelliseksi. No, no,
tyttöseni, rauhoittukaahan toki."
Näin sanoen herra Pickwick puristi hiljaa Arabellan kättä ja pyysi
häntä pyyhkimään silmänsä ja olemaan huolestuttamatta miestään. Tällöin
Arabella, joka oli maailman parhaita olentoja, pisti nenäliinan
laukkuunsa, ja kun Winkle tuli heidän luokseen, kohtasi häntä täydessä
loistossaan sama säteilevä hymy ja eloisat silmät, jotka alkuaankin
olivat hänet kiehtoneet.
"Nuo nuoret ihmiset ovat nyt kovin kiusallisessa asemassa", ajatteli
herra Pickwick pukiessaan yllensä seuraavana aamuna. "Käväisenpä
neuvottelemassa Perkerin kanssa asiasta."
Koska herra Pickwickiä kannusti lähtemään Grays Inn Squareen lisäksi
kiihkeä halu päästä asioiden rahalliseen järjestelyyn pienen
asianajajan kanssa enimmittä viivytyksittä, hän söi kiireesti
aamiaisensa ja pani aikeensa täytäntöön niin nopeasti, ettei kello
ollut lyönyt vielä kymmentä, kun hän saapui Grays Inniin.
Kello oli vielä kymmentä vailla kymmenen hänen kiivetessään siihen
kerrokseen, jossa Perkerin huoneisto oli. Kirjurit eivät olleet
vielä saapuneet, ja hän kulutti aikaansa katselemalla porraskäytävän
ikkunasta.
Kauniin lokakuunaamun raikas ilma sai vanhat, likaiset talotkin hiukan
kirkastumaan, kun muutamat tomuiset ikkunatkin nyt näyttivät melkein
iloisilta auringon säteiden niissä kimaltaessa. Kirjuri toisensa
jälkeen kiiruhti puistikkoon jostakin sen portista ja silmättyään
talon kelloa joko joudutti tai hidasti käyntiään, aina sen mukaan,
milloin heidän toimensa nimellisesti alkoi. Puoli kymmenen ihmiset
kävivät äkkiä hyvin reippaiksi, ja kello kymmenen herra taas hidasti
askeliaan mitä ylhäisimmän verkkaisiksi. Kello löi kymmenen, kirjurit
työntyivät sisään kiireen kaupalla, jokainen hikoillen enemmän kuin
edeltäjänsä. Ovien aukomisen ja paiskelemisen melu kaikui ja kajahteli
joka puolella, päitä ilmestyi kuin taikavoimasta jokaiseen ikkunaan,
asiapojat asettuivat paikoilleen päiväksi, siivoojattaret kiiruhtivat
pois helmat koholla, kirjeenkantaja kiiti talosta toiseen, ja koko tuo
lainopillinen mehiläiskeko oli täydessä touhussa.

"Tepä olette aikainen, herra Pickwick", sanoi ääni hänen takanaan.

"Kas, herra Lowten", virkkoi puhuteltu käännähtäen ja tuntien vanhan
tuttavansa.
"Aika lämmin kävellä tänään!" puuskutti Lowten ottaen taskustaan
patenttiavaimen, jonka reiässä oli pieni tukko estämässä tomua
pääsemästä sinne.
"Siitäpä näyttää teitä katsellessa", vastasi herra Pickwick hymyillen
kirjurille, joka oli sanan mukaisesti hehkuvan punainen.
"Tulinkin aika kiireesti", selitti Lowten. "Kello löi puoli tullessani
Polygonin läpi. Ehdin tänne kuitenkin ennen häntä, niin että se ei
merkitse mitään."
Lohdutellen itseään tällä mietteellä herra Lowten veti tulpan pois
avaimesta, avasi oven, pisti tulpan paikoilleen ja avaimen taskuunsa
ja korjasi kirjeet, jotka postintuoja oli pistänyt laatikkoon. Sitten
hän pyysi herra Pickwickiä käymään virastohuoneeseen. Täällä hän
silmänräpäyksessä riisui takkinsa, otti ylleen nukkavierun viitan,
jonka hän haki kaapista, pisti hattunsa naulaan, otti esiin muutaman
arkin kirjoitus- ja imupaperia eri läjiin ja pistettyään kynän korvansa
taakse hieroi käsiään hyvin tyytyväisen näköisenä.
"Kas niin, herra Pickwick, nyt olen kunnossa. Olen saanut virkatakin
päälleni ja kirjoitusneuvot paikalleen, ja hän saa nyt tulla, milloin
haluaa. Sattuuko teillä olemaan hyppysellinen nuuskaa mukananne?"

"Ei ole."

"Sepä paha", valitti Lowten. "No välipä sillä. Juoksen heti hakemaan
pullon soodavettä. Eivätkö silmäni näytä vähän kummallisilta, herra
Pickwick?"
Puhuteltu tarkasteli herra Lowtenin näkimiä jonkin matkan päästä
ja ilmaisi mielipiteenään, ettei hänen piirteissään näkynyt mitään
kummallisen erikoista.
"Sepä hyvä. Olimme verraten kauan 'Kannossa' viime yönä, enkä ole
tänään oikein kunnossa. Muuten Perker on hoitanut antamanne tehtävän."

"Minkä tehtävän?" tiedusteli herra Pickwick. "Rouva Bardellin kulutko?"

"Ei, en tarkoita niitä. Ei, se koski tuota oliota, jonka velkakirjan
lunastimme kymmenellä shillingillä punnalta saadaksemme hänet pois
Fleetistä, tiedättehän, ja lähettääksemme hänet Demeraraan."

"Ai, herra Jingle!" sanoi herra Pickwick kiireesti. "Niin. Entä sitten?"

"No niin, se asia on järjestetty", sanoi Lowten teroittaen kynäänsä.
"Liverpoolissa sanoi asiamies, että olitte tehnyt hänelle monta
palvelusta silloin, kun vielä teitte kauppoja, ja hän selitti
mielellään ottavansa hänet teidän suosituksestanne."

"Sepä hyvä. Minua ilahduttaa kuulla se."

"Mutta kuulkaahan", jatkoi Lowten raaputtaen kynäänsä valmistavasti
ennenkuin halkaisi kärjen, "mikä taulapää se toinen on!"

"Mikä toinen?"

"No se palvelija tai ystävä tai mikä hän onkaan, Trotter."

"Ai niin", virkkoi herra Pickwick hymyillen. "Olen aina luullut hänestä
ihan päinvastaista."
"Niin minäkin luulin siitä vähästä, mitä häntä näin, ja se osoittaa
ainoastaan, kuinka ihminen saattaa pettyä. Mitä arvelette hänen
Demeraraan menostaan?"
"Mitä! Lähteekö hänkin ja hylkää sen, minkä tarjosin hänelle täällä!"
huudahti herra Pickwick.
"Niin, hän katsoi Perkerin tarjouksen: kahdeksantoista shillinkiä
viikossa ja enemmänkin, jos hän käyttäytyy hyvin, vain 'roskaksi'. Hän
sanoi, että hänen piti päästä lähtemään tuon toisen kanssa, ja niin he
saivat Perkerin kirjoittamaan uudelleen, ja hänelle on saatu hankituksi
paikka samalla tilalla, ei likimainkaan niin hyvää, sanoo Perker, kuin
rangaistusvangit saavat Uudessa Etelä-Walesissa, jos tulevat oikeuteen
uudet vaatteet yllä."

"Hupsu mies", sanoi herra Pickwick kostein silmin. "Hupsu mies."

"Ei, hän on enemmän kuin hupsu, hän on ihan surkea", vastasi Lowten
teroittaen kynäänsä ylenkatseellisen näköisenä. "Sanoo, että toinen
on hänen ainoa ystävänsä maailmassa, että on kiintynyt häneen, ja
kaikkea sellaista. Ystävyys on tavallaan hyvin hyvä asia. Olemme kaikki
ystävällisiä ja hupaisia esimerkiksi 'Kannossa', lasin ääressä, jossa
jokainen maksaa puolestaan, mutta helkkarinko vuoksi täytyy tuottaa
itselleen haittaa jonkun toisen puolesta? Miehellä tulee olla vain
kaksi kiintymystä: ensiksi itseensä ja toiseksi naisiin. Niin minä
asian ajattelen."
Herra Lowten päätti puheensa äänekkäästi nauraen, puoleksi hilpeästi,
puoleksi ivallisesti. Sen katkaisi kuitenkin ennen aikojaan Perkerin
askelten kopina porraskäytävässä, ja tämän herran tullessa näkyviin
herra Lowten hyppäsi tuoliinsa merkillisen notkeasti ja alkoi
innokkaasti kirjoittaa.
Herra Pickwickin ja hänen lainopillisen neuvonantajansa tervehdys oli
lämmin ja sydämellinen, mutta asiakas oli tuskin upottautunut notaarin
nojatuoliin, kun ovelta kuului kolkutus ja ääni kysyi, oliko herra
Perker huoneessa.
"Kas vain! siinä on toinen meidän kiertelevistä ystävistämme, itse
Jingle. Haluatteko tavata häntä?"

"Mitä arvelette?" kysyi herra Pickwick epäröiden.

"Minusta se olisi paikallaan. — Kuulkaa nyt, herra, (mikä teidän
nimenne olikaan?) käykää sisään!"
Noudattaen tätä vähemmän muodollista kehoitusta tulivat Jingle ja
Job huoneeseen, mutta pysähtyivät noloina ovelle nähdessään herra
Pickwickin.

"No? Ettekö tunne tätä herraa?"

"Hyvä syy tuntea", vastasi Jingle astuen eteenpäin. "Herra Pickwick,
syvin kiitollisuutemme, henkemme pelastaja — tehnyt minusta miehen.
Teidän ei tarvitse milloinkaan katua sitä, hyvä herra."
"Minua ilahduttaa kuullessani teidän sanovan niin", virkkoi herra
Pickwick. "Olette paljon terveemmän näköinen."
"Kiitettävä teitä siitä, herra— suuri muutos. Hänen majesteettinsa
vankila on hyvin epäterveellinen paikka, kerrassaan", puheli Jingle
päätään pudistellen.
Hänellä oli siisti ja hyvin käypä puku kuten Jobillakin, joka seisoi
jäykkänä ja suorana hänen takanaan tuijotellen herra Pickwickiä
rautaisen liikkumattomin kasvoin.
"Milloin he lähtevät Liverpooliin?" tiedusteli herra Pickwick
puoliääneen Perkeriltä.
"Tänä iltana kello kuusi", sanoi Job astuen askeleen eteenpäin.
"Raskaissa vaunuissa Citystä."

"Onko teille varattu paikat?"

"On kyllä, herra", vastasi Job.

"Olette siis ehdottomasti päättänyt lähteä?"

"Olen, herra."

"Katsoen niihin varustuksiin, jotka olivat välttämättömät Jinglelle",
sanoi Perker puhutellen ääneen herra Pickwickiä, "olen ryhtynyt
toimenpiteisiin pienen summan varaamiseksi hänen palkastaan
neljännesvuosittain. Se on suunniteltu tapahtuvaksi vain vuoden
aikana, ja jos se tapahtuu säännöllisesti, se korvaa kulut. Paheksun
ehdottomasti sitä, että teette jotakin hänen puolestaan, hyvä herra,
jotakin sellaista, mikä ei riipu hänen omista pyrkimyksistään ja
hyvästä käytöksestään."
"Tietysti", sanoi Jingle hyvin päättävästi. "Selvä pää — maailmanmies,
ihan oikein."
"Sopimalla hänen velkojiensa kanssa, lunastamalla hänen vaatteensa
pantista, vapauttamalla hänet vankilasta ja maksamalla hänen matkansa
meren yli", jatkoi Perker välittämättä Jinglen huomautuksesta, "olette
jo menettänyt viisikymmentä puntaa".
"Ne eivät ole menneet hukkaan", sanoi Jingle kiireesti. "Maksan kaikki,
ryhdyn toimeen, säästän joka pennin. Jollei ehkä keltakuume. Sille en
mahda mitään, jollei..."
Tässä herra Jingle pysähtyi ja iskien nyrkillään kovasti hattunsa
kupuun pyyhkäisi kädellään silmiään ja istuutui.
"Hän tarkoittaa", selitti Job astuen muutaman askelen lähemmäksi, "että
jos keltakuume ei tempaa häntä hautaan, hän maksaa rahat takaisin.
Jos hän saa elää, hän tekee sen, herra Pickwick! Pidän huolta siitä,
että se tulee tehdyksi. Tiedän, että hän tekee sen", jatkoi Job hyvin
tarmokkaasti. "Uskaltaisinpa vaikka vannoa..."
"Hyvä, hyvä!" keskeytti herra Pickwick rypistellen tuikeasti otsaansa
herra Perkerille pidättääkseen hänen laskelmiaan tehdyistä hyvistä
töistä, vaikka pieni notaari itsepäisesti kieltäytyi välittämästä hänen
vihjeistään. "Teidän tulee varoa, ettette enää pelaa epätoivoisia
krikettipelejä, herra Jingle, taikka uudista tuttavuuttanne Sir Thomas
Blazon kanssa, jolloin epäilemättä voitte pysyä terveenä."
Herra Jingle hymyili tälle pilalle, mutta näytti siitä huolimatta vähän
nololta, niin että herra Pickwick vaihtoi keskustelun aihetta sanoen:
"Sattuisitteko tietämään, mihin on joutunut eräs toinen ystävänne,
jonka näimme Rochesterissa?"

"Synkkä Jemmy?"

"Niin juuri."

Jingle pudisteli päätään.

"Teräväpäinen veitikka, — kumma mies — taitava petkuttaja. Jobin veli."

"Jobin veli!" huudahti herra Pickwick. "Niin, kun katselee häntä
tarkemmin, huomaa heissä tosiaan yhdennäköisyyttä."
"Meitä on aina pidetty toistemme näköisinä, herra", sanoi Job, jolla
viekas katse ikäänkuin piileksi silmäkulmassa. "Mutta minä olin
luonteeltani vakava, jollainen hän ei suinkaan ollut. Hän muutti
Amerikkaan siksi, että häntä liiaksi etsittiin täällä, voidakseen olla
siellä rauhassa, enkä ole sen jälkeen kuullut hänestä mitään."
"No, se selittää, miksi en ole saanut tuota 'sivua elävästä elämästä',
jonka hän lupasi minulle kerran, kun hän näytti miettivän itsemurhaa
Rochesterin sillalla", sanoi herra Pickwick hymyillen. "Minun ei
tarvinne kysyä, oliko hänen surullinen käytöksensä luonnollista vai
teeskenneltyä."
"Hän saattoi teeskennellä mitä hyvänsä, herra", vakuutti Job. "Voitte
pitää itsenne onnellisena, kun pääsitte hänestä niin vähällä. Suoraan
puhuen hän olisi saattanut olla paljon vaarallisempi tuttava kuin..."
Job katseli Jingleä, epäröi ja lisäsi vihdoin, "kuin... kuin minä itse."
"Toiveikasta perhettä tosiaan, herra Trotter", sanoi herra Perker
sulkien kirjoittamansa kirjeen.

"Niin, herra", myönsi Job. "Hyvin toiveikasta kylläkin."

"Kas niin", sanoi pieni tuomari nauraen, "toivon, että te poikkeatte
suvustanne. Jättäkää tämä kirje asiamiehelle, kun saavutte
Liverpooliin, ja sallikaa minun neuvoa, hyvät herrat, ettette olisi
liian 'käteviä' Länsi-Intiassa. Jos jätätte tämän etsikkohetken
käyttämättä, niin ansaitsette molemmat joutua rehellisesti hirteen,
kuten varmasti uskon teidän joutuvankin. Ja nyt teidän on paras jättää
minut ja herra Pickwick kahden kesken, sillä meidän on neuvoteltava
monista asioista, ja aika on kallista."
Näin sanoen herra Perker katseli oveen päin ilmeisesti haluten tehdä
jäähyväisten heiton mahdollisimman lyhyeksi.
Se olikin aika lyhyt herra Jinglen puolelta. Hän kiitti, pientä
notaaria muutamin kiireellisin sanoin siitä hyväntahtoisuudesta
ja nopeudesta, jolla tämä oli apuaan antanut, kääntyi sitten
hyväntekijänsä puoleen ja seisoi tuokion neuvottomana ikäänkuin
epäröiden, mitä sanoa ja kuinka toimia. Job Trotter päästi hänet
ahdingosta, sillä kumarrettuaan nöyrästi ja kiitollisesti herra
Pickwickille hän tarttui ystäväänsä hiljaa käsivarresta ja kuljetti
hänet pois.

"Arvokas pari!" sanoi Perker, kun ovi sulkeutui heidän jälkeensä.

"Toivon, että heistä tulee sellainen", vastasi herra Pickwick. "Mitä
ajattelette? Onko olemassa mitään edellytyksiä heidän pysyvälle
parantumiselleen?"
Perker kohautti epäillen olkapäitään, mutta huomatessaan herra
Pickwickin huolestuneen ja pettyneen katseen hän lausui:
"Tietysti on edellytyksiä olemassa, ja toivon, että ne osoittautuvat
hyviksi. He ovat ehdottomasti katuvaisia tällä hetkellä, mutta
tiedättehän sitä paitsi, että heillä on tuoreessa muistissa hyvin
tuoreet kärsimykset. Miten heidän käy, kun nuo muistot häipyvät,
on pulma, jota en minä ettekä te kykene ratkaisemaan. Kuitenkin,
hyvä herra" — Perker laski kätensä herra Pickwickin olalle, — "on
pyrkimyksenne yhtä kunnioitettava, olipa tulos mikä hyvänsä. Onko
tuo laji hyväntekeväisyyttä, joka on niin perin varovaista ja
kaukonäköistä, että sitä harvoin ollenkaan sovelletaan, jottei sen
harjoittaja pettyisi tai loukkaantuisi itserakkaudessaan, oikeata
ihmisrakkautta vai itsekästä teeskentelyä, sen jätän viisaampien
ratkaistavaksi. Mutta vaikka nuo molemmat lurjukset huomenna tekisivät
murtovarkauden, jäisi mielipiteeni tästä teostanne sentään yhtä
kunnioittavaksi."
Lausuen huomautukset paljon elävämmin ja vakavammin kuin lakiasioita
harrastavien herrojen kesken on tavallista Perker veti tuolin
pöytänsä ääreen ja kuunteli herra Pickwickin kertomusta ukko Winklen
itsepäisyydestä.

"Antakaa hänelle viikko aikaa", sanoi Perker nyökäten ennustavasti.

"Luuletteko, että hän myöntyy?"

"Luulen kyllä. Ja jollei, niin meidän on koeteltava nuoren rouvan
vaikutusvaltaa, ja juuri siten olisi kuka hyvänsä, paitsi te, ensiksi
tehnyt."
Herra Perker otti juuri hyppysellisen nuuskaa väännellen kasvojaan
monin tavoin ylistääkseen nuoressa naisessa piileviä vakuuttavia
voimia, kun ulommaisesta huoneesta kuului heikosti jotakin kysyttävän
ja vastattavan, ja herra Lowten kolkutti ovelle.

"Sisään!"

Kirjuri tuli huoneeseen ja sulki oven jäljessään hyvin salaperäisen
näköisenä.

"Mistä on kysymys?"

"Teitä kysytään, herra."

"Kuka?"

Lowten silmäsi herra Pickwickiä ja yskäisi.

"Kuka minua kysyy? Ettekö osaa puhua, herra Lowten?"

"Niin, herra, tuota... siellä on Dodson ja hänen mukanaan Fogg."

"Siunatkoon!" pieni mies katsahti kelloaan. "Sovimme niin, että he
tulevat tänne puoli kahdeltatoista järjestämään teidän asianne, herra
Pickwick. Annoin heille sitoumuskirjan, jota vastaan he lähettivät
teidän vapaaksijulistamisenne. Tämä on kovin ikävää, hyvä herra. Mitä
aiotte tehdä? Haluatteko mennä viereiseen huoneeseen?"
Koska viereinen huone oli juuri sama, missä herrat Dodson ja Fogg
olivat, vastasi herra Pickwick pysyvänsä siinä, missä oli, etenkin kun
herrojen Dodsonin ja Foggin pitäisi hävetä katsoessaan häntä kasvoihin,
eikä hänen olla häpeissään heidän näkemisestään. Tämän jälkimmäisen
seikan hän pyysi herra Perkeriä ottamaan huomioon, kasvot hehkuen ja
monin närkästyksen merkein.
"Hyvä! Oikein hyvä! Sanon vain, että jos odotatte Dodsonin tai Foggin
osoittavan pienintäkään häpeän tai nolouden merkkejä katsoessaan
kasvoihin teitä tai ketä muuta hyvänsä, niin olette odotuksissanne
toiveikkain mies, mitä milloinkaan olen tavannut. Käskekää heidät
sisään, Lowten!"
Herra Lowten poistui irvistäen ja palasi kohta saattaen sisään
asianomaisessa arvojärjestyksessä ensiksi Dodsonin ja sitten Foggin.
"Olette kai ennenkin tavannut herra Pickwickin?" sanoi Perker
Dodsonille viitaten kynällään siihen suuntaan, missä tämä herra istui.

"Kuinka voitte, herra Pickwick?" kysyi Dodson äänekkäästi.

"Kas vain herra Pickwick!" huudahti Fogg. "Kuinka voitte? Toivottavasti
hyvin. Minusta tuntuikin, että tunsin nuo kasvot", sanoi Fogg ottaen
tuolin ja katsellen hymyillen ympärilleen.
Herra Pickwick taivutti päätään hyvin niukasti vastaukseksi heidän
tervehdyksiinsä, ja nähdessään Foggin ottavan taskustaan paperikääryn
hän nousi ja meni ikkunaan.
"Herra Pickwickillä ei ole mitään aihetta lähteä pois, herra Perker",
sanoi Fogg avaten punaisen nauhan, jolla kääry oli sidottu, ja
hymyillen vielä paljoa makeammin kuin ennen. "Herra Pickwick tuntee
tämän jutun ihan erinomaisesti. Meidän välillämme ei luullakseni ole
mitään salaisuuksia. He, he, he!"

"Ei montakaan, luulen minä", sanoi Dodson. "Ha, ha, ha!"

Kumppanukset nauroivat yhdessä iloisesti ja huolettomasti niinkuin
useimmiten miehet, jotka odottavat saavansa rahaa.
"Panemme herra Pickwickin maksamaan kestit", sanoi Fogg osoittaen
huomattavia luontaisen huumorin lahjoja aukaistessaan käärynsä.
"Maksettavaksi tuomittu summa on satakolmekymmentäkolme puntaa, kuusi
shillinkiä ja neljä pennyä, herra Perker."
Fogg ja Perker alkoivat kovasti vertailla papereita ja käännellä lehtiä
annettuaan tämän tiedoituksen voitosta ja tappiosta. Sillä välin sanoi
Dodson rakastettavasti herra Pickwickille:
"Minusta tuntuu kuin ette nyt olisi niin lihava kuin silloin, kun
minulla viimeksi oli kunnia tavata teitä."
"Ehkäpä en", vastasi herra Pickwick, joka oli singahdutellut joukon
kiivaita harmin salamoita niiden kuitenkaan vähääkään vaikuttamatta
kumpaankaan terävään ammattimieheen. "Luulen melkein, etten ole yhtä
lihava. Eräät roistot ovat viime aikoina tuottaneet minulle paljon
harmia ja huolta."
Perker yskäisi kovasti ja kysyi herra Pickwickiltä, eikö hän haluaisi
silmätä aamulehtiä. Tähän kysymykseen vastasi herra Pickwick jyrkästi
eväten.
"Niin", sanoi Dodson. "Uskon kyllä, että teillä on ollut harmia
Fleetissä. Siellä on niin paljon kummallista väkeä. Missä päin teidän
huoneistonne oli, herra Pickwick?"
"Ainoa huoneeni", vastasi tämä syvästi loukkaantunut herra, "oli
kahvilakäytävässä".

"Jaha, niinkö!" sanoi Dodson. "Luulen, että se on hyvin mukava?"

"Kovin mukava", vastasi herra Pickwick kuivasti.

Tässä kaikessa oli kylmyyttä, joka näissä olosuhteissa vaikutti
pikemmin kiukustuttavasti kuumaverisyyteen taipuvaan luonteeseen.
Herra Pickwick pidätti vihaansa jättiläismäisin ponnistuksin, mutta
kun Perker kirjoitti maksuosoituksen koko summalle ja Fogg pisti sen
pieneen lompakkoon riemuitsevan hymyilyn leikkiessä hänen pisamaisilla
kasvoillaan, joka hymy sitten siirtyi Dodsonin jöröön naamaan, hän
tunsi veren poskillaan kihisevän harmista.
"Ja nyt, herra Dodson", sanoi Fogg pistäen lompakon taskuunsa ja vetäen
hansikkaat käteensä, "olen valmis palvelemaan teitä."

"Hyvä on", sanoi Dodson nousten paikaltaan, "olen ihan valmis".

"Olen hyvin onnellinen siitä", sanoi Fogg maksuosoituksen pehmittämänä,
"että minulla on ollut ilo tehdä herra Pickwickin tuttavuutta. Toivon,
ettette ajattele meistä niin pahaa kuin silloin, kun meillä ensimmäisen
kerran oli kunnia tavata toisemme."
"Sitä minäkin toivon", sanoi Dodson loukattua viattomuutta ilmaisevalla
äänensävyllä. "Uskon, että herra Pickwick nyt tuntee meidät paremmin.
Olkoon mielipiteenne meidän ammattiamme harjoittavista henkilöistä
mikä hyvänsä, pyydän vakuuttaa teille, etten tunne mitään ilkeitä
enkä kostonhimoisia ajatuksia teitä kohtaan niiden tunteiden vuoksi,
jotka katsoitte sopivaksi ilmaista toimistossamme Freemans Courtissa,
Cornhillissa, siinä tilaisuudessa, johon kumppanini on viitannut."

"Ei toki, en minäkään", sanoi Fogg hyvin anteeksiantavasti.

"Käytöksemme, hyvä herra", sanoi Dodson, "puhuu puolestaan ja
puhdistaa meidät — toivon sitä —joka tapauksessa. Olemme harjoittaneet
ammattiamme useita vuosia, ja meitä on moni oivallinen asiakas
kunnioittanut luottamuksellaan. Toivotan teille hyvää aamupäivää, herra
Pickwick."
"Hyvää aamupäivää, herra Pickwick", sanoi Fogg. Näin sanoen hän pisti
sateenvarjon kainaloonsa, veti pois oikean käden hansikkaan, ojensi
sovinnon käden tuolle syvästi harmistuneelle herrasmiehelle, joka
silloin pisti kätensä takkinsa hännyksen alle ja katseli asianajajia
ylenkatseellisen hämmästyneenä.

"Lowten", huusi Perker samassa. "Avatkaa ovi!"

"Odottakaa hetkinen, Perker", sanoi herra Pickwick. "Minä tahdon puhua."

"Pyydän teitä jättämään asiat sikseen, hyvä herra", sanoi pieni
notaari, joka oli ollut hermostuneen pelon vallassa koko kohtauksen
ajan. "Minä pyydän, herra Pickwick."
"Minä en anna vaientaa itseäni", sanoi herra Pickwick kiireesti. "Herra
Dodson, olette lausunut minulle eräitä huomautuksia."

Herra Dodson kääntyi, kumarsi alistuvasti ja hymyili.

"Eräitä huomautuksia minulle", toisti herra Pickwick tuskin voiden
vetää henkeään, "ja kumppaninne on tarjonnut minulle kättään. Sen
lisäksi olette molemmat omaksuneet jonkinmoisen anteeksi antavan ja
jalomielisen sävyn; se on siinä määrin hävytöntä, etten olisi odottanut
sitä teiltäkään."

"Mitä herra!" huudahti Dodson.

"Mitä, herra!" toisti Fogg kaikuna.

"Ettekö tiedä, että olen ollut teidän salavehkeittenne ja
konnankoukkujenne uhri?" jatkoi herra Pickwick. "Ettekö tiedä,
että minä olen se mies, jonka te olette ryöstäneet ja panettaneet
vankeuteen? Ettekö tiedä, että te olitte kantajan asianajajina
Bardellin ja Pickwickin jutussa?"

"Kyllähän me sen tiedämme", vastasi Dodson.

"Tietysti tiedämme", vahvisti Fogg ehkäpä vahingossa taputtaen taskuaan.

"Huomaan, että muistatte sen tyydytykseksenne", sanoi herra Pickwick
yrittäen nauraa pilkallisesti ensimmäistä kertaa elämässään ja
epäonnistuen täydellisesti yrityksessään. "Vaikka minua onkin kauan
haluttanut suoraan sanoa teille, mikä mielipiteeni teistä on, olisin
jättänyt tämänkin tilaisuuden käyttämättä noudattaen ystäväni Perkerin
toivomusta, jollette olisi käyttänyt tuota puolustamatonta sävyä ja
tulleet hävyttömän tuttavallisiksi. Sanon hävyttömän tuttavallisiksi,
hyvä herra", jatkoi herra Pickwick kääntyen Foggia kohti niin hurjin
liikkein, että sai tämän henkilön perääntymään ovea kohti hyvin
kiireesti.
"Varokaa, hyvä herra", sanoi Dodson, joka oli varovasti mennyt turvaan
Foggin selän taakse vaikka olikin pitempi heistä, puhuen liiketoverinsa
pään yli kasvot hyvin kalpeina. "Antakaa hänen hyökätä päällenne, herra
Fogg, älkää puolustautuko missään tapauksessa."
"Ei, en puolustaudu", sanoi Fogg perääntyen puhuessaan vielä enemmän
kumppaninsa silminnähtäväksi huojennukseksi, joka täten vähitellen
pääsi etuhuoneeseen.
"Te olette", jatkoi herra Pickwick tarttuen taas puheen lankaan,
"erinomaisesti yhteen sopiva pari; alhaisia, roistomaisia,
lakiakiertäviä rosvoja!"

"No, no!" koetti Perker hillitä; "onko siinä kaikki?"

"Kaikki sisältyy juuri tähän", vastasi herra Pickwick. "He ovat
alhaisia, roistomaisia, lakiakiertäviä rosvoja."
"No, no", sanoi Perker hyvin sovittavalla äänellä. "Hyvät herrat,
hän on nyt sanonut kaikki, mitä hänellä on sanottavaa. Olkaa hyvä ja
menkää. Lowten, onko ovi auki?"

Puoleksi tukahduttaen naurunsa herra Lowten vastasi myöntävästi.

"No niin, hyvää aamupäivää, hyvää aamupäivää! Olkaa hyvä, hyvät herrat.
Herra Lowten, ovi auki!" huusi pieni mies työntäen jokseenkin taipuisia
Dodsonia ja Foggia ulos ovesta. "Tätä tietä, hyvät herrat. Pyydän,
älkää pitkittäkö tätä. Herra Jumala, Lowten, ovi auki! Miksi ette
kuule?"
"Jos Englannissa on laki", sanoi Dodson katsellen herra Pickwickiin
päin pistäessään hatun päähänsä, "niin saatte kalliisti maksaa tämän".

"Te olette alhaisia..."

"Muistakaa, herra, että saatte kalliisti maksaa tämän", sanoi Fogg.

"... roistomaisia, lakiakiertäviä rosvoja!" jatkoi herra Pickwick
vähääkään huolimatta häneen kohdistuvista uhkauksista.
"Rosvoja!" huusi herra Pickwick juosten portaitten yläpäähän
asianajajien laskeutuessa niitä.
"Rosvoja!" huusi hän sitten vielä riistäytyen irti Perkeristä ja
Lowtenista ja pistäen päänsä ulos porraskäytävän ikkunasta.
Kun herra Pickwick taas veti päänsä sisään, olivat hänen kasvonsa
jälleen hymyilevät ja tyynet. Astellen takaisin toimistoon hän selitti,
että hän nyt oli vierittänyt raskaan taakan sydämeltään ja tunsi olonsa
täysin hyväksi ja rauhalliseksi.
Perker ei sanonut mitään, ennen kuin oli tyhjentänyt nuuskarasiansa ja
lähettänyt Lowtenin täyttämään sen jälleen, mutta silloin hänet valtasi
naurunpuuska, jota kesti viisi minuuttia, ja sen päätyttyä hän sanoi
arvelevansa, että hänen pitäisi olla hyvin vihainen, mutta että hän ei
vielä voinut suhtautua vakavasti asiaan. Kun hän voisi, niin sitten hän
suuttuisi.

"Hyvä on, mutta sallikaa minun selvittää asiani kanssanne."

"Samalla laillako kuin äskeisenkin?" kysyi Perker taas nauraen.

"Ei ihan", vastasi herra Pickwick ottaen lompakkonsa esiin ja pudistaen
sydämellisesti pienen miehen kättä. "Tarkoitan vain rahallista
järjestelyä. Olette tehnyt minulle niin monta ystävän palvelusta, etten
milloinkaan voi korvata niitä, enkä haluakaan korvata, vaan pidän
parempana yhä olla teille kiitollisuuden velassa."
Tämän esipuheen jälkeen molemmat ystävykset kaivautuivat hyvin
monimutkaisiin laskelmiin ja vastineisiin, jotka, kun Perker oli
tarkoin käynyt ne läpi ja selittänyt, herra Pickwick heti suoritti
monin arvonannoin ja ystävyyden vakuutuksin.
He olivat parhaiksi päässeet tähän kohtaan, kun ovelta kuului
mitä raivokkain ja pelästyttävin kolkutus. Se ei ollut tavallinen
kaksinkertainen kolkutus, vaan keskeytymätöntä, kestävää ja kovin
äänekästä jyskytystä ikään kuin kolkutin olisi muuttunut ikiliikkujaksi
tai ulkopuolella oleva henkilö ei muistaisi lainkaan lakata.

"Hyväinen aika, mitä tämä on!" huudahti herra Perker säpsähtäen.

"Minä luulen, että siellä kolkutetaan oveen", sanoi herra Pickwick,
ikään kuin sitä tosiseikkaa olisi voinut vähääkään epäillä.
Kolkutin vastasi tarmokkaammin kuin sanat olisivat kyenneet tekemään,
sillä se vasaroi edelleen hämmästyttävän voimakkaasti ja meluisasti
hetkeksikään lakkaamatta.
"Varjelkoon!" Herra Perker soitti kelloa. "Koko rakennushan häiriytyy
tästä. Ettekö kuule kolkutusta, herra Lowten?"

"Avaan heti oven, herra", vastasi kirjuri.

Kolkutin näytti kuulleen vastauksen ja selittävän, että sen oli
mahdoton odottaa kauemmin. Se piti yhä huikeata jytinää.

"Tämähän on ihan peloittavaa", sanoi herra Pickwick sulkien korvansa.

"Pitäkää kiirettä, Lowten!" huusi Perker. "Kohta putoavat ovenpielet
sisään."
Herra Lowten, joka pesi käsiään pimeässä komerossa, kiiruhti ovelle,
käänsi ripaa ja sai nähdä ilmiön, jonka kuvailemme seuraavassa luvussa.

25. luku.

SISÄLTÄÄ ERIKOISIA HURJAA KOLKUTUSTA KOSKEVIA YKSITYISKOHTIA JA TOISIA

ASIOITA, JOIDEN JOUKOSSA ERÄITÄ MIELENKIINTOISIA PALJASTUKSIA HERRA

SNODGRASSISTA JA ERÄÄSTÄ NUORESTA NEIDISTÄ, JOTKA EIVÄT MILLÄÄN LAILLA

OLE VAILLA MERKITYSTÄ TÄSSÄ TARINASSA.

Näky, joka ilmestyi hämmästyneen kirjurin silmien eteen, oli
poika — ihmeellisen lihava poika, joka yllään palvelusväen puku
seisoi ovimatolla, silmät suljettuina kuin unessa. Kirjuri ei
ollut milloinkaan nähnyt niin lihavaa poikaa, ei edes matkustavan
eläinnäyttelyn sisä- eikä ulkopuolella, ja tämä seikka yhdessä pojan
ulkonäön tyyneyden ja rauhallisuuden kera, joka tuntui niin perin
vastakkaiselta kuin järjellisesti olisi voinut odottaa moisen jytinän
aiheuttajalta, sai hänet ihmetyksen valtaan.

"Mikä hätänä?" kysyi kirjuri.

Kummallinen poika ei vastannut sanaakaan, nyökkäsi vain kerran ja
tuntui, niin kirjuri kuvitteli, kuorsaavan heikosti.

"Mistä sinä tulet?"

Poika ei liikahtanutkaan. Hän hengitti raskaasti, mutta pysyi muuten
aivan liikkumattomana.
Kirjuri uudisti kysymyksen kolmesti ja kun ei saanut vastausta,
valmistautui sulkemaan oven. Silloin poika äkkiä avasi silmänsä,
räpytteli niitä monta kertaa, aivasti kerran ja kohotti kätensä ikään
kuin alkaakseen taas kolkuttaa. Nähdessään oven olevan auki hän
tuijotteli ällistyneenä ympärilleen ja suuntasi lopulta silmänsä herra
Lowtenin kasvoihin.

"Mitä helkkaria sinä sillä tavalla kolkutat?" tiuskaisi tämä vihaisesti.

"Millä tavalla?" kysyi poika hitaalla, unisella äänellä.

"Ihan kuin neljäkymmentä ajuria yhteensä."

"Koska isäntä sanoi, että minä en saa lakata kolkuttamasta, ennen kuin
ovi avataan, jotten nukkuisi", sanoi poika.

"No, mitä asiaa?"

"Hän on tuolla alhaalla."

"Kuka?"

"Isäntä. Haluaa tietää, ollaanko täällä kotona."

Nyt Lowten huomasi asiakseen katsoa ulos ikkunasta. Nähdessään avoimet
ajopelit, joissa istui muhoileva vanha herra katsellen ylöspäin hyvin
levottomasti, hän suvaitsi viitata tälle, jolloin vanha herra heti
hyppäsi vaunuista.

"Isäntä on kai tuolla rattaissa?"

Poika nyökkäsi.

Kaikki muut tiedustelut teki tarpeettomiksi ukko Wardlen esiintyminen.
Hän ryntäsi portaita ylös tuskin huomaten Lowtenia ja samaa vauhtia
herra Perkerin huoneeseen.
"Kas, Pickwick", sanoi vanha herra. "Kätenne, poikaseni! Miksi en ole
kuullut ennen kuin eilen teidän sallineen pistää itsenne tyrmään? Miksi
annoitte hänen tehdä sen, Perker?"
"En mahtanut sille mitään", vastasi Perker hymyillen ja ottaen
hyppysellisen nuuskaa. "Tiedättehän, kuinka itsepäinen hän on."
"Tiedän kyllä, tiedän kyllä. Olen kuitenkin sydämestäni iloinen
tavatessani hänet. Enpä päästäkään häntä enää noin vain näkyvistäni."
Näin sanoen herra Wardle vielä kerran pudisti Pickwickin kättä ja
tehtyään Perkerille samoin heittäytyi nojatuoliin, hyväntuulisten
kasvojen taas loistaessa hymyä ja terveyttä.
"No niin", sanoi Wardle, "kyllä nyt tapahtuu kauniita juttuja —
hyppysellinen nuuskaanne, Perker poikaseni — onkohan milloinkaan ollut
tällaisia aikoja?"

"Mitä te oikeastaan tarkoitatte?" kysyi herra Pickwick.

"Mitäkö tarkoitan? Niin, luulenpa melkein, että kaikki tytöt ovat
tulemaisillaan hupsuiksi. Sanotte kai, ettei se ole mitään uutta? Ehkä
ei, mutta totta se kuitenkin on."
"Ettehän vain liene tullut Lontooseen erikoisesti ilmoittamaan sitä
meille, vai miten?" tiedusteli Perker.

"En, en ihan, vaikka se olikin pääsyynä tulooni. Kuinka Arabella voi?"

"Oikein hyvin", vastasi herra Pickwick, "ja ihastuu suuresti nähdessään
teidät".
"Senkin pikku mustasilmäinen veitikka!" pauhasi Wardle. "Minulla
itselläni oli ankara aikomus mennä vielä joskus hänen kanssaan
naimisiin. Mutta olen sentään iloinen tästäkin, hyvin iloinen."

"Mutta kuinka saitte tiedon asiasta?" kysyi herra Pickwick.

"Tietysti saivat tyttäreni siitä tiedon", selitti Wardle. "Arabella
kirjoitti muutamia päiviä sitten menneensä naimisiin salaa, miehensä
isän suostumuksetta, ja että te sitten matkustitte pyytämään sitä, kun
hänen kieltonsa ei enää voinut estää avioliittoa ja kaikkea muuta.
Katsoin ajan tulleen sanoa pari vakavaa sanaa omille tytöilleni,
niin että selitin, kuinka kamalaa on, kun lapset menevät naimisiin
vanhempainsa suostumuksetta, ja niin poispäin. Mutta uskokaa tai olkaa
uskomatta, se ei tehnyt heihin pienintäkään vaikutusta. Heistä oli
paljon kamalampaa, että häät vietettiin ilman morsiustyttöjä, niin että
minä yhtä hyvin olisin voinut pitää saarnani tuolle Joe-pojalle."
Tässä vanha herra pysähtyi nauramaan, ja hihitettyään sydämensä
kyllyydeksi hän jatkoi puhettaan:
"Mutta tämä ei kuitenkaan näytä olevan kaikkein pahinta. Se on vain
puolet siitä lemmenleikistä ja -vehkeilystä, joka on ollut käynnissä.
Olemme kävelleet miinoitetulla kentällä viime puolen vuoden ajan, ja
nyt ne pahukset vihdoin ovat räjähtäneet."
"Mitä tarkoitatte!" huudahti herra Pickwick valahtaen kalpeaksi. "Eihän
vain toista salaista avioliittoa...?"

"Ei! ei! Ei sentään niin hullua."

"Mitä sitten?" kysyi herra Pickwick. "Koskeeko asia minua?"

"Onko minun vastattava tähän kysymykseen, Perker?"

"Kyllä, jollette vain joudu vastuuseen siitä."

"No, sitten se koskee teitä."

"Kuinka?" kysyi herra Pickwick hätäisesti. "Millä lailla?"

"Niin, te olette sellainen rajuluontoinen nuori velikulta, että minua
melkein peloittaa sanoa sitä teille. Mutta jos Perker haluaa istuutua
väliimme estääkseen onnettomuuden, niin koetan uskaltaa."
Suljettuaan huoneen oven ja vahvistettuaan itseään vetoamalla toisen
kerran Perkerin nuuskarasiaan vanha herra jatkoi suurta paljastustaan
seuraavasti:
"Asianlaita on sellainen, että tyttäreni Bella — Bella, joka meni
naimisiin nuoren Trundlen kanssa, tiedättehän..."

"Kyllä, tiedämme kyllä", sanoi herra Pickwick kärsimättömästi.

"Älkää hätyyttäkö minua ihan alussa. Kun Emily oli mennyt vuoteeseen
päänkivistyksen vuoksi luettuaan minulle Arabellan kirjeen,
istui tyttäreni Bella luonani eräänä iltana ja alkoi puhella
avioliittoasioista. 'Mitä ajattelette tästä, isä?' kysyy hän. 'Mitäkö,
rakkaani? Luulenpa, että kaikki on ihan hyvin, ja toivon, että kaikki
kääntyy parhain päin.' Vastasin tällä lailla sen takia, koska sillä
hetkellä istuin takan ääressä juoden grogiani hiukan mietteissäni ja
tiesin, että kun silloin tällöin sanoisin epämääräisen sanan, saisin
hänet jatkamaan jutteluaan. Molemmat tyttäreni ovat rakkaan äitinsä
kuvia, ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä mieluummin istun kotona vain
heidän seurassaan, sillä heidän äänensä ja katseensa palauttavat
mieleeni elämäni onnellisimman ajan ja tekevät minut hetkeksi yhtä
nuoreksi kuin silloin olin, vaikkakaan ei yhtä kevytsydämiseksi. 'Sehän
on oikea rakkausavioliitto, isä', sanoi Bella lyhyen hiljaisuuden
jälkeen. 'Niin on, rakkaani, mutta sellaiset avioliitot eivät aina tule
onnellisimmiksi.'"
"Sitä vastaan minulla on sanottavaa, muistakaa se!" keskeytti herra
Pickwick lämpimästi.
"Hyvä on", virkkoi Wardle. "Sanokaa vastaan mitä hyvänsä, kun on teidän
vuoronne puhua, mutta älkää keskeyttäkö minua."

"Pyydän anteeksi."

"Annetaan. 'Olen pahoillani, että mielipiteenne käy rakkausliittoa
vastaan, isä', virkkoi Bella hiukan punastuen. 'Olin väärässä, minun ei
olisi pitänyt sanoa niin, lapseni', myönsin taputellen hänen poskeaan
niin hellästi kuin tällainen karkea ukkeli osaa, 'sillä sellainen oli
äitisi avioliitto, ja niin on sinunkin.' — 'En minä sitä tarkoita, isä.
Tahdoin puhua kanssasi Emilystä.'"

Herra Pickwick säpsähti.

"Mikä nyt hätänä?" kysyi Wardle keskeyttäen kertomuksensa.

"Ei mikään", vastasi herra Pickwick. "Jatkakaa, pyydän!"

"En ole milloinkaan osannut venyttää kertomusta", sanoi Wardle äkkiä.
"Asian täytyy päästä ulos ennemmin tai myöhemmin ja meiltä kaikilta
säästyy paljon aikaa, jos se pääsee heti. Sanalla sanoen, Bella sai
viimein kootuksi rohkeutensa kertoakseen, että Emily oli hyvin onneton,
että hän ja nuori ystävänne Snodgrass olivat olleet kirjeenvaihdossa
ja liitossa viime joulusta lähtien ja että hän oli perin
velvollisuudentuntoisesti päättänyt karata herra Snodgrassin kanssa
kiitettävästi jäljitellen vanhaa ystäväänsä ja koulutoveriaan, mutta
koska he olivat tunteneet jonkinlaisia omantunnonpistoksia, etenkin kun
aina olin ollut pikemmin ystävällisyyteen kallistuva heihin nähden, he
olivat ensiksi pitäneet parempana kysyä minulta, oliko minulla mitään
sitä vastaan, että he menisivät naimisiin tavallisella tavalla. Ja nyt,
Pickwick, jos teidän sopii supistaa silmänne tavalliseen kokoonsa ja
antaa minun kuulla, mitä ajattelette meidän pitävän tehdä, olen teille
hyvin kiitollinen."
Se hiukan ärtyisä sävy, jolla sydämellinen vanha herra lausui viimeisen
ajatuksensa, ei ollut kokonaan perusteeton, sillä herra Pickwickin
kasvoille oli levinnyt vallan merkillinen äärimmäisen ällistyksen ja
tyrmistyksen ilme.
"Snodgrass! Viime joulusta lähtien!" olivat ensimmäiset katkonaiset
sanat, jotka lähtivät tuon hämminkiin joutuneen herran huulilta.
"Viime joulusta saakka", toisti Wardle. "Se on ihan selvää ja meillä on
ollut aika huonot silmälasit, kun emme ole huomanneet sitä ennemmin."
"En voi käsittää tätä", sanoi herra Pickwick tuumaillen, "en
todellakaan voi ymmärtää".
"Se on ihan helppo käsittää", vastasi kuumaverinen vanha herra. "Jos
olisitte ollut nuorempi mies, olisitte käsittänyt salaisuuden aikoja
sitten, ja sitä paitsi", lisäsi Wardle jonkin hetken epäröityään,
"totuus on se, että kun en tiennyt mitään näistä asioista, olin melkein
kehoittanut Emilyä, neljä tai viisi kuukautta sitten, ottamaan hyvin
vastaan (jos voisi, sillä en tahtoisi milloinkaan vaikuttaa pakolla
tytön tunteihin) erään nuoren miehen kosinnan sieltä naapuristamme.
En yhtään epäile, etteikö hän olisi, tyttöjen tavalliseen tapaan,
kuvannut tätä seikkaa hyvin hehkuvin värein kohottaakseen omaa arvoaan
ja lisätäkseen herra Snodgrassin intoa ja että he niin ollen molemmat
ovat päätyneet siihen vakaumukseen, että he ovat kauheasti ahdistettuja
onnettomia raukkoja ja ettei heillä ole muuta neuvoa kuin salainen
avioliitto tai häkämyrkytys. Ja nyt on kysymys: kuinka on meneteltävä?"

"Mitä olette tehnyt?" kysyi herra Pickwick.

"Minäkö?"

"Niin, tarkoitan, mitä teitte, kun naimisissa oleva tyttärenne kertoi
teille tämän?"

"Tietysti tein tyhmyyksiä."

"Juuri niin", virkkoi Perker, joka oli säestänyt tätä vuorokeskustelua
silloin tällöin näplien kellonsa vitjoja, hieroen äkäisesti nenäänsä ja
ilmaisten muutenkin kärsimättömyyttään. "Se on ihan luonnollista, mutta
kuinka?"

"Suutuin kauheasti ja pelästytin äitini pyörryksiin", sanoi Wardle.

"Sehän oli hyvin järkevää", huomautti Perker, "ja mitä muuta?"

"Murjotin ja äkäilin koko seuraavan päivän ja herätin suurta häiriötä
talossa", selitti vanha herra. "Lopulta väsyin olemaan ikävä ja
saattamaan kaikki muutkin pahalle tuulelle, niin että vuokrasin vaunut
Muggletonista, pistin oman hevoseni aisoihin ja tulin kaupunkiin
tekosyyllä, että toisin Emilyn Arabellan luo."

"Neiti Wardle on siis mukananne?"

"On kylläkin. Hän on Osbornen hotellissa Adelphissa tällä hetkellä,
jollei yritteliäs ystävänne ole karannut hän mukanaan sen jälkeen kuin
läksin ulos tänä aamuna."

"Olette siis sopineet?" pisti Perker väliin.

"Emme suinkaan!" vastasi Wardle. "Hän on itkenyt ja surrut siitä
lähtien koko ajan, paitsi eilen illalla, teen ja illallisen välillä,
jolloin hän hyvin mielenosoituksellisesti kirjoitti kirjeen, mitä en
ollut huomaavinani."
"Haluatte luullakseni neuvoani tässä asiassa?" kysyi Perker katsoen
herra Pickwickin miettivistä kasvoista herra Wardlen kiihtyneeseen
naamaan ja ottaen yhteen menoon monta hyppysellistä mieliainettaan.

"Niin minäkin luulen", vastasi Wardle katsellen herra Pickwickiä.

"Tietysti", sanoi tämä herra.

"No siispä", aloitti Perker nousten seisoalleen ja työntäen tuolinsa
taaksepäin, "mielipiteeni on, että te molemmat voitte kävellä tiehenne
yhdessä, taikka ajaa pois yhdessä, taikka mennä pois millä keinoin
hyvänsä, sillä olen väsynyt teihin, ja puhua asiasta keskenänne.
Jollette ole päässeet ratkaisuun, kun ensi kerran tapaan teidät, niin
sanon teille, mitä on tehtävä."
"Tämäpä on miellyttävää", sanoi Wardle tuskin tietäen, pitikö hänen
hymyillä vai suuttua.
"Mitä joutavia, hyvä herra! Tunnen teidät molemmat koko joukon
paremmin kuin te itse. Olette jo ratkaisseet asian joka suhteessa ja
tapauksessa."
Näin puhellen napsahdutti pieni mies nuuskarasiallaan ensiksi herra
Pickwickiä rintaan ja sitten herra Wardlea liiveihin, jonka jälkeen
kaikki kolme, ja etenkin kaksi viimeksimainittua herraa, remahtivat
nauramaan ja pudistivat äkkiä taas toistensa käsiä ilman mitään
silminnähtävää syytä.
"Tulkaa päivälliselle kanssani tänään", sanoi Wardle Perkerille, kun
tämä saattoi heidät ulos.
"En voi luvata, hyvä herra Wardle, en voi luvata", vastasi Perker.
"Saanpa joka tapauksessa nähdä teidät illalla."

"Odotan teitä viideltä", sanoi Wardle. "No, Joe!"

Ja kun lihava Joe oli vihdoin saatu hereille, lähtivät molemmat
ystävykset pois Wardlen ajoneuvoissa, joihin puhtaasta
ihmisystävällisyydestä oli varustettu lihavalle pojalle takaistuin,
sillä jos niissä olisi ollut vain jalkalauta, poika olisi pudota
mätkähtänyt maahan ja tappanut itsensä ensi kerran torkahtaessaan.
Tultuaan 'Yrjänään ja Korppikotkaan' he saivat tietää, että Arabella
ja hänen palvelustyttönsä olivat heti lähettäneet hakemaan ajurin
saatuaan lyhyen tiedon Emilyltä, joka ilmoitti olevansa kaupungissa,
ja lähteneet suoraa päätä 'Adelphiin'. Koska Wardlella oli asioita
Cityssä, he lähettivät vaunut ja lihavan pojan hotelliin ilmoittamaan,
että Wardle ja herra Pickwick palaavat yhdessä syömään päivällistä
kello viideltä.
Saatuaan tehtäväkseen viedä tällaisen sanan lihava poika lähti
paluumatkalle nukkuen niin rauhallisesti istuimellaan kärryjen
kolistessa kivillä, kuin olisi levännyt vuoteessa kellon joustimilla.
Jonkin tavattoman ihmeen vaikutuksesta hän heräsi omia aikojaan
kärryjen pysähtyessä, ja pudisteltuaan itseään aikalailla saadakseen
ajatuksensa liikkeelle hän lähti kiipeämään portaita toimittamaan
asiaansa.
Lieneekö tärinä pannut sekaisin lihavan pojan sielulliset kyvyt
sensijaan että olisi laittanut ne oikeaan järjestykseen, vai lieneekö
se herättänyt hänessä sellaisen joukon uusia aatoksia, että sai hänet
unohtamaan kaikki tavalliset muodot ja käytöstavan, tai (mikä myös
on mahdollista) oli osoittautunut tuloksettomaksi estääkseen hänet
nukahtamasta hänen portaita kiivetessään — epäämätön seikka vain on,
että hän astui saliin kolkuttamatta ensiksi ovelle, ja silloin hän näki
herrasmiehen, joka oli kiertänyt käsivartensa hänen nuoren emäntänsä
vyötäisille istuessaan hyvin lemmekkäästi hänen rinnallaan sohvassa,
kun Arabella ja hänen sievä kamarineitsyensä muka olivat syventyneet
katselemaan ulos ikkunasta huoneen toisessa päässä. Nähdessään tämän
lihava poika päästi huudon, naiset kirkaisun ja herrasmies kirouksen,
kaikki melkein yht'aikaa.
"Mitä sinä täällä teet, senkin hölmö?" tiuskaisi herra; ja on
tarpeetonta sanoa, että hänen nimensä oli Snodgrass.

Tähän lihava poika aikalailla pelästyneenä vastasi lyhyesti: "Rouva!"

"Mitä sinä minusta tahdot?" kysyi Emily kääntäen päänsä pois. "Mokoma
tyhmyri!"

"Isäntä ja herra Pickwick tulevat tänne päivälliselle kello viisi."

"Mene tiehesi!" tokaisi herra Snodgrass tuijottaen hämmentyneeseen
nuorukaiseen.

"Ei! ei! ei!" virkkoi Emily nopeasti. "Bella rakas, neuvo minua!"

Tämän jälkeen Emily ja Snodgrass, Arabella ja Mary kokoontuivat
nurkkaan keskustelemaan vakavasti kuiskaillen muutamaksi minuutiksi,
jolla välin lihava poika torkkui.
"Joe", sanoi Arabella vihdoin katsellen ympärilleen viehättävästi
hymyillen, "kuinka voit, Joe?"
"Joe", virkkoi Emily, "sinä olet oikein hyvä poika. En unohda sinua,
Joe."
"Joe", lausui herra Snodgrass lähestyen hämmästynyttä nuorukaista ja
ottaen häntä kädestä, "en tuntenut sinua tuonaan. Tässä on sinulle
viisi shillinkiä."
"Minäkin lupaan sinulle viisi shillinkiä", sanoi Arabella, "vanhan
tuttavuuden vuoksi", ja lihava rauhan häiritsijä sai osakseen vielä
mitä viehättävimmän hymyn.
Lihavan pojan käsityskyky oli hidas, niin että hän aluksi näytti olevan
aivan ymmällään, miten selittää tuon äkillisen käänteen hyväkseen, ja
hän tuijotteli ympärilleen hyvin huolestuneen näköisenä. Vähitellen
alkoivat hänen leveät kasvonsa kuitenkin osoittaa suhteellisen leveän
naurun merkkejä, ja sitten hän, pistäen puolikruunusen kumpaankin
taskuunsa ja kätensä ja ranteensa niiden jälkeen, päästi käheän naurun,
joka oli ensimmäinen ja ainoa hänen elämänsä aikana.
"Huomaan, että hän ymmärtää meidät", sanoi Arabella. "Olisi paras antaa
hänelle jotakin syötävää nyt heti", huomautti Emily.
Lihava poika oli vähällä purskahtaa uuteen nauruun kuullessaan tämän
ehdotuksen. Kun vielä oli hiukan kuiskuteltu, sipsutteli Mary erilleen
joukosta ja sanoi:
"Minä lähden syömään päivällistä kanssanne tänään, hyvä herra, jos
teillä ei ole mitään sitä vastaan."
"Tätä tietä", sanoi lihava poika innokkaasti. "Siellä on niin kaunis
lihapiirakka."
Näin sanoen lihava poika lähti portaita alas, ja hänen kaunis toverinsa
valtasi kaikki tarjoilijat ja herätti harmia kaikissa sisäköissä
seuratessaan Joea ruokasaliin.
Siellä olikin lihapiirakka, josta nuorukainen oli puhunut niin
tunteellisesti, ja siellä oli sen lisäksi paisti, astiallinen perunoita
ja pullollinen portteria.
"Istuutukaa!" kehoitti lihava poika. "Voi sentään, kuinka ihanaa! Ai,
kun minun on nälkä!"
Ilmaistuaan täten ihastuksensa jonkinmoisen hurmion vallassa nuori mies
istuutui pienen pöydän yläpäähän, Mary sen alapäähän.
"Haluatteko hiukan tätä?" Nuorukainen tunki piirakkaan veitsen ja
haarukan päätä myöten.

"Hiukan vain, olkaa hyvä", vastasi Mary.

Lihava poika antoi Marylle hiukan, otti itselleen aimo palasen ja oli
juuri rupeamaisillaan syömään, kun hän äkkiä laski veitsen ja haarukan
pöydälle, nojautui taaksepäin tuolissaan ja antaen käsiensä veitsilleen
ja haarukkoineen vaipua polville sanoi hyvin verkalleen:

"Voi, kuinka te olette sievän näköinen!"

Tämä lausuttiin niin ihailevasti ja oli sellaisenaan hyvin
miellyttävää, mutta nuoren miehen silmissä oli vielä kylliksi
ihmissyöjää tehdäkseen kohteliaisuuden kaksimieliseksi.
"Hyväinen aika, Josef!" kirkaisi Mary ollen punastuvinaan. "Mitä te
tarkoitatte?"
Lihava poika palasi vähitellen entiseen asentoonsa, vastasi syvällä
huokauksella, jäi mietteisiinsä muutamaksi hetkeksi ja joi sitten
pitkän kulauksen portteria. Suoritettuaan nämä temput hän huokasi taas
ja kävi sitten innokkaasti piirakan kimppuun.
"Kuinka sievän näköinen neiti Emily onkaan!" sanoi Mary pitkän
vaitiolon jälkeen.
Tällä hetkellä lihava poika oli lopettanut piirakan. Hän iski silmänsä
Maryyn ja vastasi:

"Minä tiedän kauniimman."

"Todellakin!"

"Ihan todella", vastasi lihava poika tavattoman eloisasti.

"Mikä hänen nimensä on?" kysyi Mary.

"Mikä teidän nimenne on?"

"Mary."

"Niin hänenkin", sanoi lihava poika. "Te se juuri olette."

Poika irvisteli lisätäkseen tehoa kohteliaisuuteensa ja asetti silmänsä
jotenkin vinon ja kieron välimaille, millä hän todennäköisesti
tarkoitti hellää silmäystä.
"Ette saa puhua minulle tuolla tavalla!" torui Mary, "kun ette
kuitenkaan tarkoita mitä sanotte".

"Vai en tarkoita!"

"No?"...

"Jäättekö tänne pysyvästi?"

"En", vastasi Mary pudistaen päätään. "Menen taas pois illalla. Miksi
niin?"
"Oi", sanoi lihava poika hyvin tunteellisella äänellä, "kuinka hauskaa
meillä olisi aterioilla, jos te jäisitte!"
"Käyn ehkä väliin täällä tapaamassa teitä", tuumi Mary silitellen
pöytäliinaa ujostelua teeskennellen, "jos teette minulle pienen
palveluksen".
Lihava poika katseli piirakkalautaselta paistiin, ikään kuin olisi
arvellut, että se palvelus jollakin tavalla liittyi johonkin syötävään,
otti sitten taskustaan toisen puolikruunusen ja katseli sitä
hermostuneesti.
"Ettekö ymmärrä minua?" sanoi Mary silmäillen veitikkamaisesti hänen
kasvojaan.

Poika katseli taas rahaansa ja vastasi hiljaisesti: "En."

"Naiset tahtoisivat, ettette sano mitään vanhalle herralle siitä
nuoresta herrasta, joka oli siellä ylhäällä, ja minäkin tahdon samoin."
"Siinäkö kaikki?" kysyi lihava poika silminnähtävästi suuresti
huojentuneena ja pistäen puolikruunusen taskuunsa. "Tietysti jätän sen
tekemättä."
"Kuulkaa! Herra Snodgrass pitää hyvin paljon Emily neidistä, ja Emily
neiti hänestä, ja jos te juoruatte siitä, vanha herra vie teidät kaikki
pois monen penikulman päähän maalle, missä ette tapaa ketään."

"Ei! en minä kerro", lupasi lihava poika päättävästi.

"Se oli kiltisti tehty", sanoi Mary. "Nyt on minun aika mennä ylös
pukemaan emäntääni päivällisille."

"Älkää vielä menkö!" pyyteli poika.

"Minun täytyy", vastasi Mary. "Hyvästi nyt."

Norsumaisen leikillisesti lihava poika ojenteli käsiään ryöstääkseen
suudelman, mutta koska hänen väistämiseensä ei vaadittu erikoista
sukkeluutta, hänen kaunis hallitsijattarensa oli kadonnut ennen kuin
hän ehti sulkea syleilynsä, minkä jälkeen apaattinen nuorukainen söi
naulan verran paistia tunteellisen näköisenä ja nukahti sikeästi.
Portaiden yläpäässä oli niin paljon puhumista ja oli keksittävä
niin monta karkaamis- ja avioliittosuunnitelmaa siltä varalta, että
vanha Wardle edelleen pysyisi julmana, että oli vain puolisen tuntia
päivällisaikaan kun herra Snodgrass vihdoin heitti hyvästit. Naiset
kiiruhtivat Emilyn makuuhuoneeseen pukeutumaan, ja ottaen hattunsa
sulhanen lähti huoneesta. Hän oli tuskin päässyt ulos ovesta, kun kuuli
Wardlen kovaäänistä puhetta ja katsoessaan reunuksen yli näki vanhan
herran kiipeävän suoraan portaita jonkun toisen herrasmiehen seurassa.
Herra Snodgrass kun ei ollenkaan tuntenut taloa, juoksi hädissään
takaisin huoneeseen, josta juuri oli lähtenyt, sieltä sisähuoneeseen
(herra Wardlen omaan makuuhuoneeseen) ja sulki hiljaa oven juuri
samalla hetkellä, jolloin ne henkilöt, jotka hän oli vilahdukselta
nähnyt, astuivat saliin. Siellä tulivat herra Wardle, herra Pickwick,
herra Nathaniel Winkle ja herra Benjamin Allen, joita hänen ei ollut
vaikea tuntea äänestä.
"Olipa onni, että minulla oli tarpeeksi kylmäverisyyttä väistääkseni
heitä", ajatteli herra Snodgrass hymyillen ja hiipien varpaisillaan
toiselle ovelle, joka oli vuoteen luona. "Tämä aukeaa samaan käytävään,
ja minä pääsen hiljaa ja mukavasti tieheni."
Mutta oli olemassa vain yksi este hänen hiljaiselle mukavalle
lähdölleen: Ovi oli lukossa ja avain poissa suulta.
"Antakaapa meille jotakin parhaista viineistänne tänään!" komensi herra
Wardle tarjoilijaa käsiään hykertäen.

"Saattekin ihan kaikkein parasta, herra", vakuutti tämä.

"Ilmoittakaa naisille, että olemme tulleet."

"Kyllä, herra."

Hartaasti ja kiihkeästi toivoi herra Snodgrass naisten tietävän, että
hän oli tullut takaisin, Kerran hän uskalsi kuiskata: "Tarjoilija!"
avaimenreiästä, mutta kun hänen mieleensä välähti mahdollisuus,
että väärä tarjoilija tulisi hänen avukseen ja kun hän samalla tuli
ajatelleeksi, miten kovin samankaltaisessa asemassa hän nyt oli kuin
muudan toinen herrasmies, joka äskettäin oli tavattu naapurihotellista
(ja jonka vastoinkäymiset oli selostettu aamulehdissä poliisiuutisten
osastossa), hän istuutui matkalaukulle vapisten kovasti.
"Emme odota hetkeäkään Perkeriä", sanoi Wardle katsoen kelloaan, "hän
on aina täsmällinen. Hän tulee tänne ajoissa, jos haluaa, ja jollei
halua, ei odottamisesta ole mitään hyötyä. Kas, Arabella!"
"Sisareni!" huudahti herra Benjamin Allen sulkien hänet mitä
romanttisimpaan syleilyyn.
"Voi, rakas Ben, kuinka sinä haiset tupakalle", sanoi Arabella melkein
huumautuneena tästä ystävyyden osoituksesta.
"Hajuanko tupakalle?" ihmetteli Benjamin Allen. "Niinkö, Bella? No,
ehkäpä kylläkin."
Ehkäpä asianlaita olikin sellainen, sillä hän oli juuri lähtenyt
kahdentoista lääketieteen ylioppilaan hupaisesta seurasta, pienestä
takahuoneesta, suuren valkean äärestä.
"Mutta olen iloinen sinut nähdessäni", sanoi herra Benjamin Allen.
"Jumala siunatkoon sinua, Bella."
"Kas niin", sanoi Arabella kumartuen suutelemaan veljeään, "mutta älä
enää käy minuun käsiksi. Rypistät pukuni."
Tällä sovinnon hetkellä herra Ben Allen antautui tunteittensa, sikarien
ja portterin vaikutuksen valtaan ja katseli läsnäolevia kostein
silmälasein.

"Eikö minulle sanotakaan mitään?" huudahti Wardle syli avoimena.

"Hyvin paljon", kuiskasi Arabella ottaessaan vastaan vanhan herran
sydämelliset hyväilyt ja onnittelut. "Olette kovasydäminen, tunteeton,
julma hirviö!"
"Ja sinä olet pieni kapinoitsija", vastasi Wardle samaan sävyyn, "ja
pelkään, että minun täytyy kieltää sinua tulemasta meille. Sellaiset
henkilöt kuin sinä, jotka menevät naimisiin kenestäkään välittämättä,
eivät saisi kulkea irrallaan yhteiskunnassa. Mutta tule!" lisäsi vanha
herra ääneen. "Päivälliset alkavat. Sinun on istuttava vieressäni. Kas,
Joe, peevelin poika, on valveilla!"
Isäntänsä suureksi suruksi lihava poika oli todella huomattavassa
virkeyden tilassa. Hänen silmänsä olivat ammollaan ja näyttivät siltä
kuin jäisivätkin sellaisiksi. Hänen käyttäytymisessään oli hilpeyttä,
joka oli samassa määrässä odottamatonta. Aina kun hänen silmänsä
kohtasivat Emilyn tai Arabellan, hän irvisteli ja naureskeli; kerran
olisi Wardle voinut vaikka vannoa, että hän iski silmää.
Tämä muutos lihavan pojan käytöksessä oli saanut alkunsa kasvaneesta
omanarvontunnosta ja siitä arvokkuudesta, jonka hän oli saavuttanut
sen vuoksi, että nuoret naiset olivat ottaneet hänet uskotukseen, ja
irvistelyt ja nauru ja silmäniskut olivat armollisia merkkejä siitä,
että he saattoivat luottaa hänen uskollisuuteensa. Kun nämä merkit
kuitenkin olivat luonteeltaan pikemmin omiaan herättämään epäilyksiä
kuin haihduttamaan niitä ja olivat samalla hiukan kiusallisiakin,
vastasi Arabella niihin silloin tällöin rypistäen otsaansa ja
pudistellen päätään, joita eleitä lihava poika piti kehoituksina olla
varuillaan, ja ilmaisi täydellisesti ymmärtävänsä ne irvistellen,
naureskellen ja iskien silmää kahta innokkaammin.
"Joe", sanoi herra Wardle kopeloituaan turhaan taskujaan, "onko
nuuskarasiani sohvalla?"

"Ei ole, herra", vastasi lihava poika.

"Nyt muistankin, se jäi makuuhuoneeseeni aamulla", sanoi Wardle,
"juokse viereiseen huoneeseen ja tuo se tänne!"
Lihava poika lähti viereiseen huoneeseen ja palasi viivyttyään noin
minuutin verran, kasvot kalpeampina kuin hänellä milloinkaan oli ollut.

"Mikä tuota poikaa vaivaa?" huudahti Wardle.

"Ei mikään", vastasi Joe hermostuneesti.

"Oletko nähnyt aaveita?" kysyi vanha herra.

"Tai juonut viinaa?" lisäsi Ben Allen.

"Luulenpa, että olette oikeassa", kuiskasi Wardle pöydän yli. "Hän on
varmasti humalassa."
Ben Allen ilmaisi olevansa sitä mieltä, että asia oli niin, ja kun tämä
herra oli nähnyt useita mainitun taudin tapauksia, vahvistui se herra
Wardlen vaikutelma, joka oli piillyt hänen mielessään puolisen tuntia,
ja hän tuli heti siihen johtopäätökseen, että poika oli humalassa.
"Pitäkääpä häntä silmällä vielä muutama minuutti", mutisi Wardle.
"Saamme heti nähdä, onko asia niin."
Poika parka oli vaihtanut vain kymmenkunta sanaa herra Snodgrassin
kanssa. Tämä oli innokkaasti pyytänyt häntä kutsumaan jonkun
ystävän vapauttamaan hänet ja sitten työntänyt nuoren miehen ulos
nuuskarasioineen, jottei hänen viipymisensä johtaisi paljastukseen.
Poika mietiskeli hiukan, kasvoillaan kovin sekava ilme, ja lähti
huoneesta etsimään Maryä.
Mutta Mary oli puettuaan emäntänsä mennyt kotiin, ja lihava poika tuli
takaisin vielä entistä pahemmin ymmällä.

Wardle ja Ben Allen katselivat toisiaan.

"Joe!" sanoi Wardle.

"Mitä, herra?"

"Miksi menit pois huoneesta?"

Lihava poika katseli toivottomana jokaisen pöydässä istujan kasvoja ja
änkytti, ettei hän tiennyt.

"Vai niin. Vai et tiennyt? Vie tämä juusto herra Pickwickille!"

Herra Pickwick oli nyt mitä parhaimmassa voinnissa ja parhaalla
tuulellaan, hän oli aterian aikana esiintynyt mitä hupaisimpana ja
oli tällä hetkellä kietoutunut innokkaaseen keskusteluun Emilyn ja
herra Winklen kanssa; hän kumarteli päätään puhettaan korostellen,
heilutteli hiukkasen oikeaa kättään antaakseen pontta huomautuksilleen,
ja koko hänen naamansa hehkui hänen suopeasti hymyillessään. Hän
otti juustopalan lautaselta ja oli juuri kääntymäisillään jatkamaan
keskustelua, kun lihava poika kumartui niin paljon, että sai päänsä
herra Pickwickin pään tasalle, näytti peukalollaan olkansa yli ja
irvisteli kamalammin ja rumemmin kuin missään joulunäytelmässä
milloinkaan on nähty.
"Hyväinen aika!" huudahti herra Pickwick säpsähtäen. "Mitä
merkillistä... mitä ihmettä?"
Hän vaikeni, sillä lihava poika oli noussut pystyyn ja oli samassa —
tai oli ainakin olevinaan — syvässä unessa.

"Mistä on kysymys?" tiedusteli herra Wardle.

"Tuo poika on ihmeen kummallinen!" sanoi herra Pickwick katsellen
levottomana Joea. "Tuntuu oudolta sanoa niin, mutta kunniasanallani
pelkään, että hän silloin tällöin on vähämielinen."
"Voi, herra Pickwick, älkää toki sanoko niin!" huusivat Emily ja
Arabella kuin yhdestä suusta.
"En tietystikään ole varma siitä", sanoi herra Pickwick syvän
hiljaisuuden vallitessa ja katseiden ilmaistessa yleistä levottomuutta,
"mutta hänen käytöksensä minua kohtaan äsken oli todella hyvin
kummallista. Aih!" huudahti hän samassa yhtäkkiä hypähtäen pystyyn
lyhyesti kirkaisten. "Pyydän anteeksi hyvät naiset, mutta nyt juuri hän
pisti minua sääreen jollakin terävällä esineellä. Hän ei varmastikaan
ole terve."
"Hän on humalassa", huusi ukko Wardle kiukkuisesti. "Soittakaa kelloa!
Kutsukaa tarjoilija! Hän on humalassa!"
"Enkä ole!" väitti lihava poika vaipuen polvilleen, kun hänen isäntänsä
tarttui häntä takin kauluksesta. "En minä ole humalassa."

"Sitten olet hullu, sen pahempi. Kutsukaa tarjoilijaa!"

"En ole hullu, olen ihan järjissäni!" Ja poika alkoi itkeä.

"No minkä helkkarin vuoksi sinä sitten pistät terävällä aseella herra
Pickwickiä sääreen?" tiuskaisi herra Wardle vihaisesti.

"Hän ei tahtonut katsoa minuun päin. Halusin puhutella häntä."

"Mitä halusit sanoa hänelle?" kysyi puolitusinaa ääniä yhtaikaa.

Poika haukkoi ilmaa, katseli makuuhuoneen oveen, haukkoi taas ilmaa ja
pyyhki kaksi kyyneltä molempien etusormiensa rystysellä.

"Mitä halusit sanoa?" kysyi Wardle ravistellen häntä.

"Seis!" sanoi herra Pickwick, "sallikaa minun kysyä. Mitä aioit sanoa
minulle, poikaparka?"

"Haluan kuiskata teille", vastasi lihava poika.

"Taidatpa haluta, purra hänen korvansa pois", virkkoi herra Wardle.
"Älkää tulko lähelle häntä, hän on vaarallinen. Soittakaa kelloa ja
antakaa viedä hänet alas."
Juuri kun herra Winkle sai kellon nuoran käteensä, pysähdytti hänet
yleinen hämmästyksen huudahdus: vankina ollut sulhanen ilmestyi, kasvot
polttavan punaisina, äkkiä makuuhuoneesta ja kumarsi yhtaikaa koko
seuralle.
"Hohoi!" huudahti Wardle hellittäen lihavan pojan kauluksesta ja
perääntyen askeleen, pari. "Mitä tämä merkitsee?"
"Olen ollut piilossa viereisessä huoneessa siitä asti, kun te
palasitte", selitti herra Snodgrass.
"Emily, tyttöseni", sanoi herra Wardle moittivasti. "Vihaan alhaisuutta
ja petollisuutta. Tämä on mitä suurimmassa määrässä puolustamatonta ja
epähienoa. En todellakaan ole ansainnut tätä sinun puoleltasi."
"Rakas isä", vastasi Emily, "Arabella tietää, jokainen täällä tietää,
Joekin tietää, ettei minulla ole ollut mitään osaa tässä piilottelussa.
Selitä se, Augustus, taivaan tähden!"
Herra Snodgrass, joka oli odottanut vain sananvuoroa, kertoi heti,
kuinka hän oli joutunut tuohon onnettomaan asemaan, kuinka hän vain
siksi, jottei antaisi aihetta perheriitaan, oli kiiruhtanut karttamaan
herra Wardlea tämän sisään tullessa ja aikonut vain mennä pois toisesta
ovesta, mutta huomatessaan sen lukituksi oli saanut pakosta ja vastoin
tahtoaan jäädä huoneeseen. Hän oli joutunut kiusalliseen asemaan,
mutta hän ei enää valittanut sitä, koska se antoi hänelle tilaisuuden
selittää heidän yhteisten ystäviensä kuullen, että hän syvästi ja
hartaasti rakasti herra Wardlen tytärtä, että hän oli ylpeä voidessaan
tunnustaa, että kiintymys oli molemminpuolinen ja että vaikka heidän
välillään olisi tuhansia penikulmia tai kuohuvia valtameriä, hän ei
milloinkaan unohtaisi niitä onnellisia päiviä, jolloin hän ensimmäisen
kerran... ja niin poispäin.
Sanottuaan sanottavansa tähän suuntaan herra Snodgrass kumarsi taas,
katseli hattunsa kupua ja alkoi kävellä ovea kohti.

"Seis!" huusi Wardle. "Miksi te kaiken sen nimessä, mikä on..."

"... tulistuvaa", keskeytti herra Pickwick lempeästi, luullen, että
pahempaa oli tulossa.
"Niin, mikä on tulistuvaa", sanoi Wardle hyväksyen täytteen, "ette
voinut sanoa kaikkea tuota heti minulle?"

"Taikka uskoutua minulle", lisäsi herra Pickwick.

"Siunatkoon!" huudahti Arabella ryhtyen puolustamaan ystäviään,
"mitä hyötyä nyt on kyselemisestä, etenkin kun tiedätte, että olette
vanhassa saidassa sydämessänne toivonut rikkaampaa vävypoikaa ja olette
senlisäksi niin hurja ja äkäinen, että jokainen pelkää teitä, paitsi
minä. Pudistakaa hänen kättään ja tilatkaa hänelle hiukan päivällistä
taivaan nimeen, sillä hän näyttää aivan nälkiintyneeltä, ja pyydän,
että hankitte viinin heti tänne, sillä ette ole siedettävä, ennenkuin
olette tyhjentänyt ainakin kaksi pulloa."
Arvoisa vanha herra veti Arabellaa korvasta, suuteli häntä vähääkään
häikäilemättä, suuteli tytärtään myös hyvin lämpimästi ja pudisti
sydämellisesti herra Snodgrassin kättä.
"Hän on oikeassa ainakin yhdessä suhteessa", sanoi vanha herra
hilpeästi. "Soittakaa viiniä!"
Viini tuli, ja Perker tuli samalla hetkellä portaita ylös. Herra
Snodgrass sai päivällistä sivupöydässä, ja syötyään hän veti tuolinsa
lähemmäksi Emilyä vanhan herran väittämättä vähääkään vastaan.
Ilta oli mitä hupaisin. Pieni herra Perker oli parhaalla tuulellaan,
kertoi koko joukon hauskoja juttuja ja lauloi vakavan laulun, joka oli
melkein yhtä hupainen kuin jututkin. Arabella oli hyvin viehättävä,
herra Pickwick hyvin sopusointuinen, herra Ben Allen vallaton,
rakastuneet hyvin hiljaisia, herra Winkle hyvin puhelias, ja kaikki
hyvin onnellisia.

26. luku.

AJURIEN VALIOKUNNAN AVUSTAMANA HERRA SALOMON PELL JÄRJESTÄÄ VANHEMMAN

HERRA WELLERIN ASIAT.

"Samivel", sanoi herra Weller lähestyen poikaansa hautajaisten
jälkeisenä aamuna, "olen löytänyt sen, Sammy. Arvelinkin, että
sellainen oli olemassa."

"Mitä tiesitte olevan olemassa?"

"Äitipuolesi testamentin, Sammy, jonka johdosta asiat on järjestettävä
siten kuin kerroin sinulle eilen illalla arvopapereihin nähden."

"No, eikö hän ollut sanonut teille, missä se oli?"

"Ei ollenkaan. Silittelimme pieniä epätasaisuuksiamme, ja minä koetin
parhaani mukaan rohkaista ja tukea häntä, niin että unohdin kysyä
sitä. Muutoin en tiedä, olisinko sittenkään tullut kysyneeksi, vaikka
olisin muistanutkin, sillä on rumaa käydä vainuamassa toisen ihmisen
omaisuutta hoitaessaan häntä hänen tautivuoteella viruessaan. Se olisi
samaa kuin auttaisi ulkopuolen matkustajaa, kun tämä on tipahtanut
tielle, ja pistäisi kätensä hänen taskuunsa kysyessään huoaten, kuinka
hän voi."
Täten kuvaannollisesti selventäessään puhettaan herra Weller aukaisi
lompakkonsa ja otti esiin likaisen paperipalasen, johon oli kirjoitettu
joukko kirjaimia merkilliseksi sekamelskaksi.
"Tässä se tokumentti on, Sammy. Löysin sen pienestä mustasta
teekannusta, baarin kaapin ylimmältä hyllyltä. Hänen oli tapana pitää
setelit siellä ennen kuin oli naimisissa, Samivel. Olen monen monta
kertaa nähnyt hänen nostavan kantta maksaakseen laskun. Ihmisrukka! Hän
olisi voinut täyttää kaikki talon teerasiat testamenteilla kärsimättä
senvuoksi mitään haittaa, sillä hän joi hyvin vähän sellaista viime
aikoina, paitsi raittiusiltoina, jolloin ne laittoivat ikään kuin
perustuksen teestä, jolla vahvemmat tavarat sitten saattoivat levätä."

"Mitä siinä sitten lukee?" tiedusti Sam.

"Juuri sitä, mitä kerroin sinulle, poikaseni. Kahdensadan punnan
arvosta valtiorahaston obligatsioneja poikapuolelleni, Samivel, ja
kaikki muu omaisuuteni, olipa se mitä laatua tai muotoa hyvänsä,
miehelleni, herra Tony Wellerille, jonka myös nimitän ainoaksi
testamentin toimeenpanijaksi."

"Siinäkö kaikki?"

"Siinä. Ja otaksun, että se on ihan niinkuin olla pitääkin ja tyydyttää
meitä, jotka olemme ainoat asiaankuuluvat osalliset, niin että voimme
yhtä hyvin pistää tämän paperilapun tuleen."
"Mitä te aiotte, vanha hupsu?" sanoi Sam siepaten paperin pois, kun
hänen isänsä viattomuudessaan kohenteli tulta ryhtyäkseen tuumasta
toimeen. "Tepä olette kaunis testamentin toimeenpanija!"
"No miksi ei?" kysyi herra Weller silmäillen ankarasti taakseen
hiilihanko kourassaan.
"Miksikä ei! Se täytyy vahvistaa ja hyväksyä ja vannoa ja toimittaa
kaikenmoisia muodollisuuksia."

"Eihän toki?" epäili ukko Weller laskien hiilihangon kädestään.

Sam pisti testamentin huolellisesti sivutaskuunsa osoittaen ilmeellään,
että hän tarkoitti sitä, vieläpä hyvin vakavasti.
"Silloinpa sanon sinulle jotakin", sanoi herra Weller hiukan
mietittyään. "Nämä ovat niitä asioita, jotka kuuluvat lordikanslerin
uskotulle. Pellin täytyy silmätä tätä. Hän on oikea mies
ratkaisemaan vaikeat lakiasiat. Meidän on heti saatettava tämä asia
vararikko-oikeuteen, Samivel."
"En ole milloinkaan nähnyt tuollaista vanhaa pässinpäätä!" huudahti
Sam kiukkuisesti. "Old Baileyt ja vararikko-oikeudet ja alibit ja
kaikenlaiset kommervenkit kiertävät aina sen aivoissa! Teidän on
paras hankkia niskaanne päällysvaatteet ja lähteä kaupunkiin asioita
hoitamaan eikä seisoa siinä saarnaamassa sellaista, mistä ette ymmärrä
mitään."
"Aivan niin, Sammy. Olen aina valmis tekemään kaiken, mikä vain
jouduttaa asioita. Mutta muista se, poikaseni: ei kukaan muu kuin Pell,
ei kukaan muu kuin Pell lainopilliseksi neuvonantajaksi."

"En minäkään tahdo ketään muuta. No, joko tulette?"

"Odota hetkinen, Sam", vastasi herra Weller, joka sidottuaan
kaulaliinansa pienen, ikkunassa riippuvan peilin edessä, parast'aikaa
pyrki mitä ihmeellisimmin rimpuillen päällysvaatteitansa. "Odota
hetkinen, Sammy! Kun tulet yhtä vanhaksi kuin isäsi, etpä pääsekään
nuttusi sisälle yhtä helposti kuin nyt, poikaseni."
"Jollen saisi sitä ylleni tuota nopeammin, niin vieköön se ja se, jos
tahtoisin pitää sitä ollenkaan", virkkoi poika.
"Niinhän sinä nyt ajattelet", sanoi herra Weller ikämiehen vakavaan
tapaan, "mutta joudutpa huomaamaan, että mitä enemmän levenet, sitä
viisaammaksikin tulet. Lihavuus ja viisaus kasvavat aina rinta rinnan."
Lausuessaan tämän pettämättömän mietelmän — monen vuoden
henkilökohtaisten kokemusten ja huomioiden tuloksen — herra Wellerin
onnistui taitavasti ruumistaan nykäisemällä saada nuttunsa alimmainen
nappi tekemään tehtävänsä. Levättyään muutaman hetken vetääkseen henkeä
hän harjasi hattunsa kyynärpäällään ja selitti olevansa valmis.
"Koska neljä päätä on parempi kuin kaksi", tuumi herra Weller heidän
ajaessaan kieseissä Lontoon tietä, "ja koska kaikki tämä omaisuus on
hyvin suuri kiusaus tuollaiselle lakiherralle, otamme pari toveriani
mukaan, jotka heti käyvät hänen kimppuunsa, jos hän yrittää jotakin
laitonta, kaksi niistä, jotka näit Fleetissä sinä päivänä. He ovat
kaikkein parhaita hevosten tuntijoita", jatkoi herra Weller puoleksi
kuiskaten, "parhaita hevosten tuntijoita, mitä milloinkaan olet nähnyt".

"Ja lakimiesten tuntijoita myös?" kysäisi Sam.

"Mies, joka voi antaa tarkan arvostelun juhdasta, voi antaa tarkan
arvostelun mistä hyvänsä", vastasi hänen isänsä niin varmasti, ettei
Sam yrittänytkään kumota väitettä.
Pannakseen täytäntöön tämän huomattavan päätöksen herra Weller
haki käsiinsä pisamakasvoisen miehen ja kaksi muuta hyvin lihavaa
ajuria, jotka hän kai valitsi heidän lihavuutensa ja siitä johtuvan
viisauden takia, ja kun heidän avustaan päästiin varmuuteen, koko
seurue lähti kapakkaan Portugalkadulle, josta sananviejä lähetettiin
vararikko-oikeuteen kadun toiselle puolelle pyytämään herra Salomon
Pelliä heti saapumaan.
Sanantuoja tapasi onneksi herra Salomon Pellin oikeussalissa
virkistämässä itseään, koska asiat juoksivat verraten veltosti,
kylmällä aterialla — Abernethyn keksejä ja makkaraa. Sanantuoja oli
tuskin kuiskannut hänen korvaansa, kun hän pisti keksit ja makkarat
taskuunsa erilaisten ammatillisten paperien joukkoon ja kiiruhti kadun
yli niin vikkelästi, että hän saapui saliin, ennen kuin sanantuoja oli
päässyt lähtemään oikeudesta.
"Hyvät herrat", sanoi herra Pell hattuaan kohottaen, "tervehdin teitä
kaikkia. En sano sitä imarrellakseni teitä, hyvät herrat, mutta
maailmassa on harvoja miehiä, joiden takia olisin tänään lähtenyt
oikeussalista."

"Onko niin kiire?" kysyi Sam.

"Kiire on!" virkkoi Pell. "Olen ihan näännyksissä, kuten ystäväni
lordikanslerivainaja usein sanoi minulle tullessaan kuuntelemasta
valitusasioita ylähuoneesta. Miesparka! Hän oli hyvin herkkä väsymään,
niin että nuo valitusasiat vaikuttivat häneen kovin. Ajattelin todella
useamman kuin yhden kerran, että hän nääntyisi niitten painosta."
Tässä herra Pell vaikeni pudistaen päätään, jolloin vanhempi
herra Weller nykäisi naapuriaan ikään kuin kiinnittääkseen hänen
huomiotaan asianajajan korkeisiin tuttavuuksiin ja kysyi, oliko noilla
kyseellisillä tehtävillä mitään pysyviä, vahingollisia vaikutuksia
hänen jalon ystävänsä terveydentilaan.
"Luulenpa, ettei hän oikein milloinkaan toipunut niistä", vastasi Pell.
"En todellakaan varmaan tiedä, toipuiko hän niistä. 'Pell', sanoi hän
minulle usein, 'kuinka helkkarissa te voittekaan kestää tuollaista
aivorasitusta? Se on minulle täydellinen arvoitus.' — 'Niin', vastasin
minä tavallisesti, 'en itsekään oikein tiedä, kuinka se käy, vaikka
henki menisi.' — 'Pell', lisäsi hän huoaten ja katsellen minua hiukan
kateellisena — ystävällisen kateellisena, ymmärrättehän, hyvät herrat,
pelkästään ystävällistä kateutta, en välittänyt siitä milloinkaan —
'Pell, te olette ihme, todellinen ihme!' Olisittepa pitäneet hänestä
paljon, jos olisitte tunteneet hänet, hyvät herrat. Tuopa minulle
rommia kolmella pennyllä, tyttöseni!"
Lausuttuaan tämän vaatimuksen tarjoilijattarelle äänensävyssä
tukahdutettua surua hän huokasi, katseli kenkiään ja kattoa, ja kun
rommi samassa tuli, hän joi sen heti.
"Kuitenkaan", jatkoi Pell vetäen tuolinsa lähemmäksi pöytää, "ei
ammattimiehellä ole oikeutta ajatella henkilökohtaisia ystäviään,
kun hänen lainopillista apuaan kaivataan. Sivumennen sanoen, hyvät
herrat, sen jälkeen kuin teidät viimeksi näin, olemme saaneet surra
murheellista tapahtumaa."
Herra Pell otti taskustaan nenäliinan ehtiessään "surra"-sanaan,
mutta hän ei tehnyt sillä sen enempää kuin että pyyhki pois
pienen rommipisaran, joka riippui hänen ylähuulestaan. "Näin sen
'Advertiserissa', herra Weller", jatkoi Pell. "Hyväinen aika, ei
enempää kuin kaksikuudetta! Voi, voi — surullista kyllä!"
Nämä mietteliään mielen ilmaukset osoitettiin pisamakasvoiselle
miehelle, jonka silmiin herra Pell oli sattunut katsomaan. Silloin
pisamanaama, jonka käsitys asioista yleensä oli hiukan sumea,
liikahteli kiusaantuneena tuolillaan ja huomautti, että kukaan
ei voinut sanoa, kuinka asiat maailmassa oikein tapahtuvat, jota
huomautusta vastaan, se kun kuului noihin hienosäikeisiin pulmiin,
joihin on vaikea sanoa mitään, kukaan ei ruvennut väittämään.
"Olen kuullut sanottavan, että hän oli hyvin kaunis nainen, herra
Weller", lausui Pell myötämielisyyttä ilmaisevalla tavalla.
"Niin, herra, niin hän oli", vastasi vanhempi herra Weller, joka ei
erikoisemmin pitänyt tästä asian käsittelytavasta, mutta kuitenkin
uskoi, että asianajaja, nauttimansa lordikanslerin tuttavuuden ansiosta
tiesi parhaiten mitä kohteliaaseen käytöstapaan kuului. "Hän oli hyvin
kaunis nainen, kun opin hänet tuntemaan. Hän oli silloin leski."
"No, sepä on merkillistä", sanoi Peli katsellen ympärilleen
surumielisesti hymyillen, "rouva Pell oli myös leski".

"Sepä tavatonta", huomautti pisamakasvoinen.

"Niin, se on todella merkillinen yhteensattuma."

"Eikö mitä!" tokaisi herra Weller vanhempi jörösti. "Lesket menevät
paljon useammin naimisiin kuin naimattomat naiset."
"Hyvä, oikein hyvä!" huudahti Pell. "Olette ihan oikeassa, herra
Weller. Rouva Pell oli hieno ja täydellinen nainen, hänen käytöstapansa
herätti yleistä ihailua naapuristossamme. Olin ylpeä nähdessäni
tuon naisen tanssivan. Hänen liikkeissään oli jotakin niin lujaa ja
arvokasta ja kuitenkin luonnollista. Ai, niin niin, mutta suokaa
anteeksi, jos kysyn erästä asiaa, herra Samuel", jatkoi asianajaja
hiljempään, "oliko äitipuolenne pitkä?"

"Ei juuri."

"Rouva Pell oli pitkäkasvuinen, komea nainen, jalonnäköiset
piirteet, ja hänet, hyvät herrat, oli luotu käskemään ja olemaan
majesteetillinen. Hän oli kovasti kiintynyt minuun — hyvin kovasti —
ja hyvästä perheestä. Hänen äitinsä veli, hyvät herrat, teki vararikon
kahdeksasta sadasta punnasta, paperikauppiaana.
"No", virkkoi herra Weller, joka alkoi käydä hiukan levottomaksi
keskustelun aikana, "eikös ryhdytä asiaan?"
Nämä sanat olivat kuin soittoa Pellin korville. Hän oli harkinnut
mielessään, olikohan neuvoteltava jostakin asiasta vai oliko hänet
vain kutsuttu mukaan juomaan lasi viinaa ja vettä taikka punssimalja
vai osoitettiinko hänen ammatilleen jotakin muuta kohteliaisuutta, ja
nyt oli epäilys poistunut hänen tarvitsematta osoittaa pienintäkään
kiirettä selvityksen saamiseksi. Hänen silmänsä säihkyivät hänen
laskiessaan hattunsa pöydälle ja sanoessaan: "Mikä asia se on, joka
— hm? Haluaako joku näistä herroista päästä oikeuteen? Tarvitsemme
pidätystä, ystävällistä pidätystä, tietenkin. Olemme kai kaikki ystäviä
täällä?"
"Anna minulle ne toklamentit, Sammy!" käski herra Weller ottaen
testamentin pojaltaan, joka näytti suuresti nauttivan keskustelusta.
"Me haluamme, että tämä vahvistettaisiin."

"Valvottaisiin, hyvä herra, valvottaisiin", sanoi Pell.

"No sehän on ihan sama asia", vastasi herra Weller terävästi. "Jollette
ymmärrä, mitä tarkoitan, niin löydän kyllä sellaisia, jotka ymmärtävät."
"Toivon, ettette pahastunut, herra Weller", sanoi Pell nöyrästi. "Näen,
että te olette toimeenpanija", lisäsi hän silmäten paperia.

"Niin olenkin."

"Nämä muut herrat — niin otaksun — ovat perillisiä vai kuinka?" kysyi
Peli onnittelevasti hymyillen.
"Sammy tässä vain on perillinen", vastasi herra Weller. "Nämä muut
herrat ovat ystäviäni, jotka ovat tulleet katsomaan, että kaikki
tapahtuu oikein, jonkinlaisia erotuomareita."
"Vai niin! Hyvä on! Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Mutta ennen
kuin aloitan, tarvitsisin teiltä pienen summan, viisi puntaa, ha, ha
haa."
Kun valiokunta oli päättänyt, että nuo viisi puntaa oli maksettava,
herra Weller suoritti summan, minkä jälkeen neuvoteltiin pitkin ja
poikin, ei oikeastaan mistään erikoisesta, ja herra Pell osoitti
erotuomareina toimivien herrojen suureksi tyydytykseksi, että jollei
asianhoitoa olisi uskottu hänelle, olisi kaikki päin mäntyyn, ei juuri
selvästi esitetyistä, mutta kuitenkin epäilemättä riittävistä syistä.
Kun tämä tärkeä seikka oli saatu selvitetyksi, virkisti herra Pell
itseään, tietenkin kuolinpesän kustannuksella, kolmella kyljyksellä
ja sekä mallas- että väkijuomilla, ja sitten kaikki lähtivät Doctors
Commonsiin.
Seuraavana päivänä käytiin taas Doctors Commonsissa, ja siellä oli
aika tekeminen todistajaksi saadun tallirengin kanssa, joka nyt oli
humalassa ja jonka vannomiset muuttuivat kirouksiksi, aiheuttaen
proktorille ja hänen apulaisilleen suurta harmia. Seuraavalla viikolla
käytiin yhä useammin Doctors Commonsissa, ja sitä paitsi jouduttiin
perintöverokonttoriin, jossa laadittiin sopimuksia isännyyden ja
liikkeen siirrosta, vahvistettiin se ja määrättiin perukirjat
tehtäviksi ja syötiin aamiaisia ja nautittiin päivällisiä ja tehtiin
niin monenlaisia hyödyllisiä asioita ja koottiin niin paljon papereita,
että herra Salomon Pell ja poika ja sininen asiakirjalaukku ja kaikki
paisuivat niin lihaviksi, että tuskin kukaan olisi voinut tuntea niitä
samaksi mieheksi, pojaksi ja laukuksi, jotka muutamaa päivää ennen
olivat vetelehtineet Portugalkadun varrella.
Kun vihdoin kaikki nämä painavat asiat oli saatu järjestykseen,
määrättiin myyntipäivä ja obligatsionien siirtopäivä ja lähdettiin
herra Wilkins Flasherin, arvopaperikauppiaan, luo jonnekin Englannin
pankin lähelle, sillä Salomon Pell oli suositellut häntä siinä
tarkoituksessa.
Tilaisuus oli luonteeltaan hiukan juhlallinen ja asianomaiset olivat
pukeutuneet sen mukaisesti. Herra Wellerin saappaat oli äsken
kiilloitettu ja hänen pukunsa oli järjestetty erityisen huolellisesti.
Pisamakasvoisella miehellä oli napinlävessään täyskasvuinen daalia
lehtineen ja hänen kahden ystävänsä takki koristettu laakerikimpuilla
ja muilla ikivihreillä kukilla. Kaikki kolme olivat tarkoin pukeutuneet
pyhävaatteisiinsa — olivat verhoutuneet aina leukaan saakka ja
kasanneet ylleen niin paljon vaatteita kuin suinkin, mikä on ollut
ja on vieläkin ajurin käsitys juhlapuvusta aina siitä saakka kuin
ajurinammatti keksittiin.
Herra Pell odotteli tavallisella kohtauspaikalla määrähetkellä. Herra
Pellilläkin oli hansikkaat ja monen monituisen pesun kauluksesta ja
hihansuista kovasti kuluttama puhdas paita.
"Neljännestä vailla kaksi", sanoi Pell katsellen salin kelloa. "Jos
olemme herra Flasherin luona neljännestä yli kaksi, saavumme juuri
parhaaseen aikaan."
"Mitä sanoisitte oluttilkasta, hyvät herrat?" ehdotti pisamakasvoinen
mies.

"Ja kylmästä häränlihasta", sanoi toinen ajuri.

"Taikka ostereista", virkkoi kolmas, joka oli käheä, hyvin pyöreiden
säärien kannattama herrasmies.
"Kuulkaa, kuulkaa!" huudahti Pell, "kaikki herra Wellerin onneksi, kun
hän nyt on päässyt nauttimaan omaisuudestaan. Eikö niin? Ha ha, haa!"
"Se on minulle hyvin mieluista, hyvät herrat", vastasi herra Weller.
"Soita kelloa, Sammy."
Sam totteli, ja kun portteri, kylmä häränpaisti ja osterit oli nopeasti
tuotu, tehtiin aterialle täyttä oikeutta. Siinä, mihin jokainen otti
niin toimekkaasti osaa, on vaikea tehdä erotuksia; mutta mikäli kukaan
osoitti suurempia lahjoja kuin toiset, se oli käheä-ääninen ajuri,
joka käytti melkein koko pullon etikkaa ostereihinsa osoittamatta
pienintäkään liikutuksen merkkiä.
"Herra Pell", aloitti vanhempi herra Weller hämmennellen grogilasiaan,
joita oli asetettu jokaisen herrasmiehen eteen, kun osterinkuoret oli
korjattu pois. "Herra Pell, minulla oli aikomus tässä tilaisuudessa
esittää arvopapereittemme malja, mutta Samivel kuiskasi minulle..."
Tässä herra Samuel Weller, joka oli syönyt ostereitaan ääneti
rauhallisesti hymyillen, huusi: "Kuulkaa!" hyvin kovalla äänellä.
"... kuiskasi minulle", toisti hänen isänsä, "että olisi parempi
omistaa nämä nesteet teidän onneksenne ja menestykseksenne
kiittäen teitä siitä tavasta, jolla olette hoitanut näitä asioita.
Terveydeksenne, herra Pell!"
"Antaas seisoa siellä", keskeytti pisamakasvoinen mies äkillisen tarmon
puuskassa, "kääntäkää silmänne minuun, hyvät herrat!"
Näin sanoen pisamanaama nousi, ja muut herrat tekivät samoin. Hän
silmäili koko seuruetta ja kohotti verkalleen kättään, jolloin kukin
(pisamakasvoinen itse mukaan luettuna) veti syvään henkeä ja nosti
pikarinsa huulilleen. Hetken perästä pisamakasvoinen taas laski
kätensä, ja jokainen lasi laskettiin pöydälle ihan tyhjänä. Tämän
juhlamenon järkyttävää vaikutusta on mahdoton kuvailla. Samalla kertaa
arvokkaana, juhlallisena ja mieleen painuvana siinä yhtyivät kaikki
suurenmoisuuden ainekset.
"Niin, hyvät herrat", puhui nyt herra Pell, "kaikki mitä voin
sanoa, on, että tällainen luottamuksen osoitus on hyvin mieluista
ammattimiehelle. En tahtoisi sanoa mitään sellaista, joka saattaisi
näyttää itsekkäältä, hyvät herrat, mutta olen hyvin iloinen, teidän
itsenne vuoksi, että käännyitte minun puoleeni. Siinä kaikki. Jos
olisitte menneet jonkun halpamaisen ammattitoverin luo, niin on
varma vakaumukseni se, ja vakuutan teille, että se myös on totta,
että olisitte aikoja sitten huomanneet olevanne väärällä tiellä.
Toivoisinpa, että korkea ystäväni olisi ollut elossa nähdäkseen, kuinka
olen hoitanut tämän asian. En sano sitä ylpeydestä, mutta ajattelen...
no niin, hyvät herrat, en halua häiritä teitä sillä. Minut tapaa
tavallisesti täällä, hyvät herrat, mutta jollen ole täällä tai toisella
puolen katua, tämä on kuitenkin osoitteeni. Huomaatte palkkioni hyvin
huokeiksi ja kohtuullisiksi, eikä kukaan uhraa asiakkailleen niin
paljon kuin minä, ja luulenpa tuntevani hiukan ammattiani. Jos teille
sattuu tilaisuus suositella minua jollekulle ystävällenne, hyvät
herrat, niin olen teille hyvin kiitollinen, ja he ovat myöskin, kun
oppivat tuntemaan minut. Teidän maljanne, hyvät herrat!"
Täten ilmaisten tunteensa herra Salomon Pell laski kolme pientä
kirjoitettua korttia herra Wellerin ystävien eteen ja katsottuaan taas
kelloa sanoi pelkäävänsä, että oli aika lähteä. Tämän viittauksen
johdosta herra Weller suoritti laskun, ja astuen ulos talosta
testamentin toimeenpanija, perillinen, asianajaja ja erotuomarit
ohjasivat kulkunsa Cityyn päin.
Arvopaperipörssin välittäjän herra Wilkins Flasherin toimisto oli
ensimmäisessä kerroksessa, pihan perällä, Englannin pankin takana,
herra Wilkins Flasherin talo oli Brixtonissa, Surreyssa, herra Wilkins
Flasherin hevonen ja ajopelit olivat läheisessä vuokratallissa, herra
Wilkins Flasherin ajaja oli menossa West Endiin viemään lahjaksi
metsänriistaa, herra Wilkins Flasherin kirjuri oli mennyt syömään
päivällistä, ja niinpä huusi herra Wilkins Flasher itse: "Sisään", kun
herra Peli ja hänen toverinsa kolkuttivat toimiston ovelle.
"Hyvää päivää, herra", sanoi Pell kumartaen kunnioittavasti. "Me
haluaisimme tehdä pienen luovutuksen, jos teille sopii."
"Oh, tulkaa toki sisään", sanoi herra Flasher. "Istuutukaa minuutiksi,
olen kohta valmis palvelemaan teitä."

"Kiitoksia, herra, ei sillä ole kiirettä. Ottakaa tuoli, herra Weller."

Herra Weller otti tuolin ja Sam otti jakkaran ja erotuomarit istuivat
minne voivat ja katselivat almanakkaa ja paria, kolmea seinään
kiinnitettyä julistetta yhtä kunnioittavasti kuin jos ne olisivat
olleet suurten mestarien taiteen tuotteita.
"No niin, lyön vetoa kuusi pulloa valkoviiniä teetä vastaan, olkoon
menneeksi", sanoi herra Wilkins Flasher jatkaen keskustelua, jonka
herra Pellin tulo oli hetkeksi keskeyttänyt.
Tämä sanottiin hyvin nokkelalle nuorelle miehelle, joka piti
hattuaan toiselle poskiparralleen kallistettuna ja nojaili pöytään
tappaen kärpäsiä viivottimella. Herra Wilkins Flasher keinutteli
itseään toimistotuolin kahden jalan varassa pistellen lakkakoteloa
kynäveitsellä, jonka hän silloin tällöin ja hyvin taitavasti pudotti
keskelle rasian ulkopuolelle kiinnitettyä pientä ja punaista lakkaa.
Molemmilla herroilla oli hyvin avonaiset liivit ja hyvin pyöreä kaulus,
hyvin pienet kengät ja hyvin iso sormus, hyvin pieni kello ja hyvin
leveät kellonvitjat, tasasuhtaiset "nimettömät" ja tuoksuvat nenäliinat.
"En koskaan lyö vetoa puolesta tusinasta", sanoi toinen herra.
"Hyväksyn vain tusinan."
"Olkoon menneeksi, Simmery, olkoon menneeksi", myöntyi herra Wilkins
Flasher.

"Vapaasti paikalla, tietysti."

"Tietysti". Herra Wilkins Flasher merkitsi asian pieneen muistikirjaan,
jossa oli lyijykynä kultakotelossa, ja toinen herra teki samoin toiseen
pieneen kirjaan, jossa oli toinen pieni kynä kultakotelossa.
"Huomasin, että lehdissä on tänään uutinen Bofferista", virkkoi
Simmery. "Miesparka, hänet on karkoitettu pörssistä!"
"Lyön vetoa kymmenen guineaa viittä vastaan, että hän leikkaa kurkkunsa
poikki", sanoi herra Wilkins Flasher.

"Olkoon menneeksi."

"Seis, minä peruutan", sanoi herra Wilkins Flasher miettivästi. "Hän
saattaa myös hirttää itsensä."
"Hyvä on." Herra Simmery otti taas esiin kultaisen kynärasiansa.
"Minulla ei ole mitään vastaan käsittää seikkaa myös sillä tavoin.
Sanotaan, että hän tuhoaa itsensä."

"Tappaa itsensä, sanalla sanoen."

"Juuri niin", virkkoi herra Simmery kirjoittaen sen muistiin. "Flasher
— kymmenen guineaa viittä vastaan — Boffer tappaa itsensä. Minkä ajan
kuluessa sovimme?"

"Kahden viikon?" ehdotti herra Wilkins Flasher.

"Ei helkkarissa", vastusti herra Simmery vaieten hetkeksi tappaakseen
kärpäsen viivottimella. "Sanotaan viikossa."
"Pannaan riita tasan", sanoi herra Wilkins Flasher. "Pannaan kymmenen
päivää."

"Hyvä on, kymmenen päivää."

Ja niin merkittiin pieniin kirjoihin, että ellei Boffer tapa itseänsä
kymmenen päivän kuluessa, on herra Wilkins Flasherin maksettava herra
Frank Simmerylle kymmenen guineaa, mutta jos hän tappaa itsensä tämän
ajan kuluessa, on herra Frank Simmeryn maksettava herra Wilkins
Flasherille viisi guineaa.
"Olen pahoillani, että hän on epäonnistunut", sanoi herra Wilkins
Flasher. "Hän tarjosi niin mainioita päivällisiä."
"Ja hänellä oli niin hyvää portviiniä", huomautti herra Simmery.
"Lähetämme tarjoilijamme huomenna huutokauppaan ostamaan meille hiukan
sitä '64:n lajia'."
"Sepä peeveliä! Minun palvelijani menee myös. Viisi guineaa, että
palvelijani huutaa korkeammalle kuin te."

"Olkoon menneeksi."

Taas kirjoitettiin pieniin kirjoihin kultaisen kynäkotelon ilmestyessä
näkyviin, ja kun herra Simmery sillä välin oli tappanut kaikki kärpäset
ja merkinnyt muistiin kaikki vedot, hän lähti astelemaan pörssiin
nähdäkseen, mitä siellä oli tekeillä.
Nyt herra Wilkins Flasher suvaitsi ottaa vastaan herra Salomon Pellin
selityksen, ja täytettyään eräitä painettuja lomakkeita hän kehoitti
seuruetta tulemaan mukaansa pankkiin, kuten he tekivätkin. Herra
Weller ja hänen ystävänsä tuijottelivat kaikkea näkemäänsä rajattoman
hämmästyksen vallassa, ja Sam suhtautui kaikkeen osoittaen tyyneyttä,
jota mikään ei voinut häiritä.
Kuljettuaan pihan poikki, joka oli täynnä melua ja hyörinää, ja parin
kantajan ohi, jotka näyttivät pukeutuneen kilpailemaan punaisen,
nurkkaan työnnetyn paloruiskun kanssa, he joutuivat toimistoon,
jossa heidän asiansa oli suoritettava ja jonne Pell ja Flasher
jättivät heidät seisomaan muutamaksi hetkeksi nousten itse portaita
testamenttitoimistoon.
"Mikä paikka tämä on?" kuiskasi pisamakasvoinen herra vanhemmalle herra
Wellerille.

"Konsulin toimisto", vastasi toimitsija kuiskaten.

"Keitä ovat nuo pulpettien takana istuvat herrat?" kysyi käheä ajuri.

"Siirrettäviä konsuleita luullakseni. Eivätkö ne kaikki ole
siirrettäviä konsuleita, Samivel?"
"Mistä te olette saanut päähänne, että siirrettävät konsolit ovat
eläviä olentoja?" kysyi Sam hiukan halveksivasti.
"Mistäs minä sen tiedän? Minusta näytti, että he ovat suuresti niitten
näköisiä. Mitä he sitten ovat?"

"Kirjureita."

"Minkä takia ne kaikki sitten syövät voileipiä?"

"Se kuuluu kai heidän tehtäviinsä. Se on osa menetelmää. Ne tekevät
siten aina täällä, kaiken päivää."
Herra Wellerille ja hänen ystävilleen jäi tuskin silmänräpäystäkään
miettiä tätä kummallista järjestelyä maan rahajärjestelmän yhteydessä,
kun Pell ja herra Wilkins Flasher tulivat heidän luokseen ja veivät
heidät siihen toimiston osaan, jonka yläpuolelle oli lautaan
kiinnitetty suuri W.
"Mikä tuo on, herra?" tiedusteli herra Weller kiinnittäen Pellin
huomiota kirjaimeen.

"Vainajan nimen ensimmäinen kirjain", vastasi Pell.

"Kuulkaapas", sanoi herra Weller kääntyen erotuomareiden puoleen.
"Tässä on jotakin hullusti. V on meidän kirjaimemme? Ei käy päinsä."
Erotuomarit ilmaisivat heti sen ehdottoman mielipiteensä, että tätä
asiaa ei käynyt laillisesti käsitteleminen W-kirjaimen alla, ja se
olisi kai viivästynyt päiväkauden, jollei Sam äkillisellä, vaikka ensi
silmäyksellä hyvin vähän lapsen kunnioitusta osoittavalla tavalla
olisi tarttunut isäänsä takin helmasta, vetänyt häntä pulpetin luo
ja pidättänyt häntä siinä siksi kunnes hän oli kirjoittanut nimensä
pariin paperiin, mikä — koska herra Wellerin oli tapana kirjoittaa
painokirjaimilla — vaati niin paljon aikaa ja vaivaa, että heitä
palveleva kirjuri ehti kuoria ja syödä kolme Ripstone-omenaa, ennen
kuin asia oli valmis.
Kun vanhempi herra Weller heti tahtoi myydä osuutensa, he lähtivät
pankista Pörssin portille, jonne herra Wilkins Flasher palasi oltuaan
vähän aikaa poissa, mukanaan maksuosoitus toiminimelle Smith, Payne
& Smith, viidellesadallekolmellekymmenelle punnalle, joka oli se
rahamäärä, minkä herra Weller sen päivän kurssin mukaan oli saava
osastaan toisen rouva Wellerin kiinnitettyihin säästörahoihin.
Samin kaksisataa puntaa siirrettiin hänen nimelleen, ja kun herra
Wilkins Flasher oli saanut maksun välitystoimestaan, hän pisti rahat
huolettomasti taskuunsa ja palasi toimistoonsa.
Herra Weller oli aluksi itsepäisesti sillä kannalla, ettei hän vaihda
maksuosoitustaan muuhun kuin kultarahoihin, mutta kun erotuomarit
olivat huomauttaneet, että hänen siinä tapauksessa pitäisi kuluttaa
rahoja pienen säkin ostoon kantaakseen ne kotiin, hän suostui ottamaan
rahat vastaan viiden punnan seteleinä.
"Koska pojallani", sanoi herra Weller, kun he tulivat pankista,
"ja minulla on hyvin erikoista tehtävää tänään iltapuolella ja kun
tahtoisin saada tämän asian pois käsistä, niin mennäänpä suoraa tietä
jonnekin, missä voimme tarkastaa laskut."
Rauhallinen huone löydettiin muitta mutkitta, ja laskut katsottiin
ja tarkastettiin. Sam tarkasti herra Pellin laskut ja erotuomarit
pyyhkivät muutamia eriä, mutta huolimatta herra Pellin monista
selityksistä, joita seurasi koko joukko juhlallisia vakuutuksia, että
he todella olivat liian ankaria häntä kohtaan, tämä oli monin kerroin
paras ammatillinen toimitus, mitä hänellä milloinkaan oli ollut; sen
turvissa hän aterioi, asui ja pesetti vaatteensa puolen vuoden ajan.
Kun erotuomarit olivat ottaneet ryypyn muiden kanssa, he puristivat
kättä ja lähtivät pois, koska heidän oli samana iltana ajettava
kaupunkiin. Kun herra Salomon Pell havaitsi, ettei enää aiottu tarjota
lisää ruoka- eikä juomapuolta, hänkin sanoi ystävälliset jäähyväiset,
ja Sam ja hänen isänsä jäivät kahden.
"No niin", sanoi herra Weller pistäen lompakkonsa povitaskuunsa.
"Nyt on minulla yksitoistasataa ja kahdeksankymmentä puntaa tässä,
kun otetaan lukuun ravintolan luovutuksen hinta. Ja nyt, Samivel,
poikaseni, käännäppä hevosten päät 'Yrjänää ja Korppikotkaa' kohti."

27. luku.

HERRA PICKWICKIN JA SAMUEL WELLERIN VÄLILLÄ KÄYDÄÄN TÄRKEITÄ

NEUVOTTELUJA, JOIHIN HÄNEN ISÄNSÄ OTTAA OSAA. ODOTTAMATTA SAAPUU VANHA,

NUUSKANRUSKEAAN PUKUUN PUKEUTUNUT HERRA.

Herra Pickwick istui yksin monia asioita tuumaillen ja miettien muiden
tuumien ohella, kuinka hän parhaiten voisi pitää huolta nuoresta
parista, jonka nykyinen epämääräinen asema oli aiheena moniin huoliin
ja suruihin hänelle, kun Mary tepasteli kevyesti huoneeseen ja sanoi
hiukan kiireenpuoleisesti pöytää lähestyen:
"Jos teille sopii, herra, on Samuel alhaalla ja kysyy, saisiko hänen
isänsä tavata teitä?"

"Tietysti saa."

"Kiitoksia, herra", sanoi Mary sipsuttaen taas ovea kohti.

"Onko Sam jo ollut kauankin täällä?" kysyi herra Pickwick.

"Ei, herra", vastasi Mary innokkaasti. "Hän tuli juuri äsken kotiin.
Hän sanoo, ettei hän enää pyydä teiltä enempää lomaa."
Mary näytti olevan tietoinen siitä, että hän oli lausunut viimeisen
ilmoituksen lämpimämmin kuin oikeastaan oli tarpeen, tai sitten hän
lakattuaan puhumasta huomasi hyväntahtoisen hymyilyn herra Pickwickin
huulilla. Ainakin hän painoi päänsä alas ja tarkasteli hyvin soman
pienen esiliinansa kulmaa tarkkaavaisemmin kuin ehkä oli aihetta.

"Sano heille, että he voivat tulla heti ylös, kaikin mokomin."

Ilmeisesti mieli suuresti huojentuneena Mary kiiruhti pois viemään
sanaa.
Herra Pickwick käveli pari kolme kertaa poikki permannon, hieroi
poskeaan vasemmalla kädellään ja näytti niin tehdessään ajatuksiinsa
vaipuneelta.
"Niin, niin", sanoi herra Pickwick vihdoin lempeällä, mutta hiukan
surumielisellä äänellä. "Se on paras keino palkita hänelle hänen
kiintymyksensä ja uskollisuutensa. Olkoon siis niin, taivaan nimessä.
Yksinäisen vanhan miehen kohtalo on se, että hänen ystävänsä löytävät
uusia ystäviä ja kiintyvät toisiin ja jättävät hänet. Minulla ei ole
oikeutta toivoa, että kävisi toisin minuun nähden. Ei, ei!" lisäsi
herra Pickwick hilpeämmin, "se olisi itsekästä ja kiittämätöntä. Minun
pitäisi olla onnellinen, kun minulla on tilaisuus pitää niin hyvää
huolta hänestä. Niin olenkin. Tietysti olen hyvilläni."
Herra Pickwick oli niin syventynyt näihin mietteisiin, että oveen
kolkutettiin kolme, neljä kertaa ennen kuin hän kuuli sen. Istuutuen
kiireesti ja palauttaen kasvoilleen tavallisen hyväntahtoisen ilmeensä
hän antoi pyydetyn luvan, ja Sam Weller astui huoneeseen, isänsä
vanavedessään.
"Olen iloinen nähdessäni sinun palanneen, Sam", sanoi herra Pickwick.
"Kuinka voitte, herra Weller?"
"Suuret kiitokset, herra", vastasi leskimies, "toivottavasti olette
hyvissä voimissa".

"Oikein hyvissä, kiitoksia vain."

"Tahtoisin hiukan keskustella kanssanne, jos voitte varata minulle
viisi minuuttia tai niille main..."

"Kyllä. Sam, anna isällesi tuoli."

"Kiitos, Samivel, olen jo ottanut tuolin", sanoi herra Weller vetäen
puhuessaan istuimen luokseen. "Onpa ollut erikoisen kaunis päivä",
lisäsi vanha herra laskien hattunsa permannolle itse istuutuessaan.

"Oikein kaunis", myönsi herra Pickwick. "Hyvin miellyttävä."

"Miellyttävin ilma, mitä milloinkaan olen nähnyt", vahvisti herra
Weller.
Tässä tapasi vanhan herran ankara yskänkohtaus, jonka loputtua hän
nyökytteli päätään ja iski silmää ja viittaili pojalleen vuoroin
pyytävästi, vuoroin uhkailevasti, mutta Sam Weller karttoi itsepäisesti
sitä näkemästä.
Huomatessaan, että vanha herra tunsi olonsa jollakin tavoin
kiusalliseksi, herra Pickwick oli syventyvinään leikkaamaan auki
pöydällä lojuvan kirjan sivuja ja odotteli kärsivällisesti, kunnes
herra Weller ehtisi selittää käyntinsä tarkoituksen.
"En ole milloinkaan nähnyt niin kiusallista poikaa kuin sinä, Samivel",
murahti herra Weller katsellen närkästyneenä perillistään; "en
ikipäivinäni".

"Mitä hän tekee, herra Weller?" kysyi herra Pickwick.

"Hän ei tahdo aloittaa", selitti ukko Weller. "Hän tietää, etten minä
kykene ilmaisemaan ajatuksiani, kun jotakin erikoista on tehtävänä, ja
nyt hän kylmästi antaa minun istua tässä ja kuluttaa teidän kallista
aikaanne ja tehdä itseni kokonaan naurunalaiseksi, sen sijaan että
auttaisi minua tavullakaan. Tuo ei ole pojalle sopivaa käytöstä,
Samivel", virkkoi herra Weller pyyhkien otsaansa, "hyvin kaukana siitä".
"Mutta sanoittehan itse, että te haluatte puhua", vastasi Sam, "mistä
minä tiesin, että kielenne menisi solmuun heti alussa".
"Sinun olisi pitänyt nähdä, etten kykene lähtemään liikkeelle", vastasi
hänen isänsä. "Olen väärällä puolella tietä ja törmään aitoihin ja
kaikenlaisiin muihin pahuksen esteisiin ja nyt sinä et halua ojentaa
kättäsi auttaaksesi minua. Häpeän puolestasi, Samivel."
"Asia on niin, hyvä herra", sanoi Sam hieman kumartaen, "että isäukko
on nostanut rahansa".
"Hyvä, Samivel, oikein hyvä", ihasteli herra Weller nyökäten päätään
tyytyväisen näköisenä. "En tahtonut torua sinua, Sammy. Oikein hyvä!
Sillä lailla sitä pitää aloittaa. Heti suoraan asiaan. Tosiaankin
oikein hyvin, Samivel!"
Herra Weller nyökytti päätään tavattoman monta kertaa suuren
kiitollisuutensa innossa ja odotteli kuuntelevassa asennossa, kuinka
Sam jatkaisi esitystään.
"Saat istua, Sam", sanoi herra Pickwick aavistaen, että keskustelusta
tulisi pitempi kuin hän oli odottanutkaan.
Sam kumarsi taas ja istuutui, ja kun hänen isänsä katsoi taakseen, hän
jatkoi:

"Isäukko on nostanut viisisataakolmekymmentä puntaa."

"Siirrettäviä konsuleita", pisti herra Weller vanhempi väliin
puoliääneen.
"Ei vaikuta suuriakaan asiaan, ovatko ne arvopapereita vai ei", sanoi
Sam. "Summa on viisisataakolmekymmentä puntaa, eikö niin?"

"On oikein, Samivel", vastasi herra Weller.

"Johon summaan hän on lisännyt talosta ja liikkeestä saamansa..."

"Sekä luovutus, asiakkaat, varastot ja huonekalut", keskeytti herra
Weller.
"... niin että summa kokonaisuudessaan on
yksitoistasataakahdeksankymmentä puntaa."
"Todellako!" virkkoi herra Pickwick. "Olen iloinen siitä. Toivotan
onnea, herra Weller, että olette saanut niin paljon."
"Odottakaa hiukan, herra", sanoi herra Weller kohottaen kättään
torjuvasti. "Jatka, Samivel."
"Nämä rahat", jatkoi Sam hiukan epäröiden, "hän haluaa sijoittaa
jonnekin, missä tietää niiden olevan turvassa, ja minäkin olen
huolissani, sillä jos hän itse pitää ne, hän lainaa ne jollekulle
taikka sijoittaa ne hevosiin tai pudottaa taskustaan lompakkonsa tai
tekee itsestään egyptiläisen muumion tavalla tai toisella."
"Oikein hyvin, Samivel", virkkoi herra Weller niin suopeasti kuin
Sam olisi mitä parhaiten ylistänyt hänen ymmärtäväisyyttään ja
varovaisuuttaan. "Oikein hyvä."
"Siitä syystä", Sam jatkoi hypistellen hermostuneesti hattunsa lieriä,
"hän on nostanut ne tänään ja tulee tänne minun kanssani sanoakseen eli
tarjotakseen tai toisin sanoen..."
"... sanoakseen näin", puuttui vanhempi herra Weller kärsimättömästi
puheeseen, "ettei minulla ole mitään hyötyä noista rahoista. Menen
taas ajamaan vaunuja, eikä minulla ole paikkaa, missä niitä pitäisin,
jollen palkkaa vartijaa pitämään huolta niistä tai pistä niitä jonnekin
vaunujen taskuihin, mikä olisi kiusaukseksi sisämatkustajille. Jos
te tahtoisitte huolehtia niistä minun puolestani, niin olisin teille
hyvin kiitollinen. Ehkäpä" — herra Weller astui aivan herra Pickwickin
luo ja kuiskasi hänen korvaansa — "ehkäpä ne vähän vastaisivat tuon
oikeusjutun kuluja. Tahdon vain sanoa, että pitäisitte ne, kunnes
pyydän niitä takaisin."
Näin sanoen herra Weller pisti lompakon herra Pickwickin käteen, otti
hattunsa maasta ja juoksi ulos huoneesta niin nopeasti, että moista
tuskin olisi voinut odottaa niin lihavalta henkilöltä.
"Pysähdytä hänet, Sam!" huudahti herra Pickwick vakavasti. "Juokse
hänen jälkeensä, tuo hänet heti takaisin! Herra Weller, hoi! — Tulkaa
takaisin!"
Sam huomasi, ettei hänen isäntänsä ohjeita voinut olla tottelematta.
Hän tarttui isäänsä käsivarteen, kun tämä oli menossa portaita alas, ja
kiskoi hänet väkisin takaisin.
"Hyvä ystävä", sanoi herra Pickwick tarttuen vanhan miehen käteen.
"Vilpitön luottamuksenne vaikuttaa minuun syvästi."
"En minä huomaa mitään syytä sellaiseen", väitti herra Weller
itsepäisesti.
"Vakuutan, hyvä ystävä, että minulla on enemmän rahaa kuin milloinkaan
tarvitsen, enemmän kuin minun ikäiseni mies milloinkaan voi tarvita
elämänsä aikana", vastasi herra Pickwick.
"Kukaan ei milloinkaan tiedä, kuinka paljon hän voi kuluttaa, ennen
kuin yrittää", huomautti herra Weller.
"Ehkäpä niinkin", vastasi herra Pickwick, "mutta kun minulla ei
ole minkäänlaista aikomusta tehdä sellaista koetta, niin ei ole
todennäköistä, että milloinkaan joutuisin puutteeseen. Minun täytyy
pyytää teitä ottamaan nämä takaisin, herra Weller."
"Hyvä on", sanoi herra Weller hyvin tyytymättömän näköisenä. "Pane
muistiin sanani, Sammy. Teen jotakin epätoivoista tällä omaisuudella,
jotakin epätoivoista."

"Parempi olla tekemättä", vastasi Sam.

Herra Weller mietti lyhyen aikaa ja sanoi sitten napittaen takkinsa
hyvin päättävästi: "Rupean portinvartijaksi."

"Mitä!" huudahti Sam.

"Portinvartijaksi", vastasi herra Weller hampaittensa raosta. "Rupean
portinvartijaksi. Sano hyvästi isällesi, Samivel. Omistan lopun
elämästäni portille."
Tämä uhkaus oli niin kamala ja sitä paitsi herra Weller näytti
ehdottomasti päättäneen toteuttaa sen, näytti olevan niin pahoillaan
herra Pickwickin kieltäytymisen johdosta, että tämä herra sanoi hiukan
mietittyään:
"No, olkoon menneeksi, herra Weller, minä säilytän rahat. Voin ehkä
tehdä niillä enemmän hyvää kuin te."
"Kas juuri sillä lailla!" ihasteli herra Weller kirkastuen. "Tietysti
te voitte."
"Älkää puhuko siitä sen enempää", sanoi herra Pickwick pannen lompakon
pulpettiinsa. "Olen hyvin kiitollinen teille, hyvä ystävä. Istuutukaa
taas paikallenne. Haluan kysyä neuvoanne."
Sisäinen nauru käynnin loistavan onnistumisen johdosta, joka ei ollut
värisyttänyt ainoastaan herra Wellerin kasvoja, vaan myöskin hänen
käsivarsiaan, jalkojaan ja koko ruumistaan, sillä aikaa kuin lompakko
pistettiin laatikkoon, antoi nyt, hänen kuullessaan nämä sanat, äkkiä
tilaa kaikkein arvokkaimmalle vakavuudelle.

"Odota ulkopuolella muutama minuutti, Sam", pyysi herra Pickwick.

Sam lähti heti huoneesta.

"Te ette luullakseni ole avioliitotoimitsija, herra Weller?" kysyi
herra Pickwick.
Herra Weller pudisteli päätään. Hän ei millään kyennyt puhumaan, hänen
puhekykynsä vei kokonaan hämärä ajatus, että joku hassu leski oli
menestynyt tarkoituksissaan herra Pickwickiin nähden.
"Satuitteko näkemään porraskäytävässä nuoren tytön, kun juuri äsken
tulitte tänne poikanne seurassa?"

"Kyllä, kyllä minä näin nuoren tytön", vastasi herra Weller lyhyesti.

"Mitä ajattelitte hänestä? Sanokaapa suoraan, herra Weller, mitä
hänestä ajattelitte?"
"Minusta tuntui, että hän oli aika muheva ja laatuisa ihminen", tuumi
herra Weller arvostelevan näköisenä.
"Niin hän onkin, niin on. Mitä ajattelitte hänen käytöksestään, sikäli
kuin ehditte tarkastaa häntä?"

"Hyvin miellyttävä. Hyvin miellyttävä ja laatuisa."

Ei käynyt selville, minkä ajatuksen herra Weller yhdisti tuohon
viimeksimainittuun laatusanaan, mutta siitä äänensävystä, jolla hän sen
sanoi, ilmeni selvästi, että se oli kiittävää lajia. Herra Pickwick
olikin siihen yhtä tyytyväinen kuin jos olisi saanut ihan täydellisen
selvityksen asiasta.

"Minä tunnen suurta myötämielisyyttä häntä kohtaan, herra Weller."

Herra Weller rykäisi.

"Minä tarkoitan suurta myötämielisyyttä siinä merkityksessä, että
hänelle kävisi hyvin", jatkoi herra Pickwick, "toivon, että hän tulee
onnelliseksi ja tyytyväiseksi. Ymmärrättehän?"
"Hyvin selvästi", vastasi herra Weller, joka ei ymmärtänyt yhtään
mitään.

"Tuo nuori tyttö on kiintynyt poikaanne."

"Samivel Welleriinkö!"

"Niin."

"Se on luonnollista", sanoi herra Weller hiukan mietittyään,
"luonnollista, mutta vähän huolestuttavaa. Samin täytyy olla
varovainen."

"Mitä tarkoitatte?"

"Hyvin varovainen, ettei sanoisi mitään hänelle", vastasi herra
Weller. "Hyvin varovainen, jottei hän jonakin viattomana hetkenä
viettyisi sanomaan sellaista, mikä johtaa tuomioon avioliittolupauksen
rikkomisesta. Niiden parissa ei ole milloinkaan turvassa, herra
Pickwick, kun niillä kerran on tarkoituksensa mieheen nähden. Ei
millään lailla voi tietää, mistä oikeastaan on kysymys; ja tuskin ehtii
ajatella asiaa, kun jo on satimessa. Jouduin sillä tavoin naimisiin
ensimmäisen kerran, ja Sammy oli sen tempun tuloksena."
"Ette juuri rohkaise minua päättämään sanottavaani", virkkoi herra
Pickwick, "mutta minun onkin paras sanoa se heti. Tämä nuori nainen ei
ole ainoastaan kiintynyt poikaanne, vaan poikanne on myös kiintynyt
häneen."

"Kylläpä on kaunis juttu tullakseen isän korviin."

"Olen tarkastellut heitä useissa tilaisuuksissa", jatkoi herra
Pickwick kiinnittämättä lainkaan huomiota herra Wellerin äskeiseen
huomautukseen, "enkä millään lailla epäile sitä. Otaksuen, että olen
taipuvainen hankkimaan heille kunnollisen elannon miehenä ja vaimona
jossakin pienessä hommassa tai paikassa, jossa he saattavat toivoa
voivansa elää kunnollisesti, niin mitä ajattelisitte siitä, herra
Weller?"
Aluksi herra Weller irvisteli ehdotukselle, johon sisältyi hänelle
läheisen henkilön avioliitto, mutta kun herra Pickwick oli aikansa
keskustellut asiasta ja korostanut suuresti sitä seikkaa, ettei Mary
ollut leski, hän alkoi käydä taipuvaisemmaksi. Herra Pickwickillä
oli häneen suuri vaikutusvalta ja Maryn ulkonäkö oli sattunut hänen
silmiinsä, koska hän jo oli kiinnittänyt tyttöön useita, varsin
lievästi isällisiä katseita. Vihdoin hän sanoi, ettei hänen asiansa
ollut vastustaa herra Pickwickin aikomuksia ja että hän mielihyvin
noudattaa hänen neuvoansa. Tällöin herra Pickwick iloisesti tarttui
kiinni hänen sanaansa ja kutsui Samin takaisin huoneeseen.
"Sam", aloitti herra Pickwick kurkkuaan selvitellen, "isäsi ja minä
olemme hiukan keskustelleet sinusta".
"Juuri sinusta, Samivel", vahvisti ukko Weller suojelevalla ja
vaikuttavalla äänellä.
"En ole niin sokea, Sam, etten olisi jo pitkän aikaa huomannut, että
tunnet enemmän kuin ystävyyttä rouva Winklen palvelijatarta kohtaan."
"Kuuletko sitä, Samivel?" Herra Wellerin äänestä kuului sama
tuomarimainen sävy kuin ennenkin.
"Toivon", sanoi Sam isäntäänsä puhutellen, "ettei ole mitään pahaa
siinä, että nuori mies kiinnittää huomionsa nuoreen naiseen, joka
eittämättömästi on miellyttävän näköinen ja siveäkäytöksinen."

"Ei tietystikään."

"Ei millään lailla", tunnusti herra Weller suopeasti, mutta
arvovaltaisesti.
"Se ajatus, että niin luonnollisessa käytöksessä olisi mitään väärää,
on minusta niin kaukana, että toivon voivani auttaa ja edistää
pyrkimyksiänne. Sitä silmällä pitäen olen hiukkasen keskustellut isäsi
kanssa, ja huomatessani, että hän on samaa mieltä kuin minä..."
"Kun nainen kerran ei ole leski", pisti herra Weller selitykseksi
väliin, "niin..."
"Kun nainen kerran ei ole leski", toisti herra Pickwick hymyillen,
"haluan vapauttaa sinut nykyisestä toimestasi aiheutuvista esteistä
ja ilmaista tunnustukseni uskollisuudestasi ja erinomaisista
ominaisuuksistasi tekemällä sinulle mahdolliseksi mennä heti
naimisiin tytön kanssa ja hankkia riippumaton toimeentulo itsellesi
ja perheellesi. Olen ylpeä", sanoi herra Pickwick, jonka ääni tähän
mennessä oli hiukan värissyt, mutta nyt taas saavutti tavallisen
sävynsä, "ylpeä ja onnellinen siitä, että saan omistaa erikoisen ja
kiitollisen huoleni sinun tulevaisuudellesi".
Syntyi lyhyt, syvä hiljaisuus, ja sitten sanoi Sam hiljaisella, hiukan
käheällä, mutta kuitenkin lujalla äänellä:
"Olen teille hyvin kiitollinen hyvyydestänne, joka on aivan teidän
kaltaistanne, mutta se ei käy päinsä."

"Ei käy päinsä!" huudahti herra Pickwick hämmästyneenä.

"Samivel!" sanoi herra "Weller arvokkaasti.

"Sanon, ettei se käy päinsä", toisti Sam äänekkäämmin. "Miten teidän
kävisi, isäntä?"
"Poikaseni", sanoi herra Pickwick, "äskeiset muutokset ystävieni
asemassa muuttavat minunkin elintapani tulevaisuudessa kokonaan. Sen
ohessa olen tulossa vanhaksi ja tarvitsen lepoa ja rauhaa. Retkeni ovat
päättyneet."
"Kuinka sen voisi tietää, herra?" puolustihe Sam. "Tällä hetkellä
ajattelette niin. Mutta otaksukaapa, että muutatte mieltänne,
mikä ei suinkaan ole mahdotonta, sillä teissä on kuitenkin
viidenkolmattaikäisen nuoren miehen sielu, niin — miten teidän kävisi
ilman minua. Se ei käy päinsä, herra, se ei käy päinsä."
"Hyvin puhuttu, Samivel, siinä on paljon järkeä siinä", sanoi herra
Weller rohkaisevasti.
"Puhun pitkän harkinnan perusteella, Sam, ja varmana siitä, että pidän
sanani", sanoi herra Pickwick päätään pudistellen. "Uusia näköaloja on
auennut eteeni, ja matkani ovat päättyneet."
"Hyvä on. Sehän onkin pätevä syy, miksi teillä aina täytyy olla
luonanne joku sellainen, joka ymmärtää teitä, pitää teitä hyvällä
mielellä ja saattaa olonne mukavaksi. Jos tarvitsette paremmin
harjattua poikaa, niin hyvä! hankkikaa sellainen, mutta palkasta ja
palkatta, irtisanomalla tai sanomatta, asunnon kera tai asunnotta,
ruuan kera tai ilman ruokaa pysyy luonanne Sam Weller, jonka te
pelastitte vanhasta esikaupungin ravintolarottelosta, käyköön miten
käy ja vaikka kuka tekisi mitä hyvänsä, ei se estä häntä pysymästä
päätöksessään."
Tämän selityksen päätyttyä, jonka Sam lausui suuren liikutuksen
vallassa, nousi vanhempi herra Weller tuoliltaan ja unohtaen ottaa
huomioon ajan, paikan ja sopivaisuuden vaatimukset, heilutteli hattuaan
päänsä päällä ja päästi kolme voimakasta eläköötä.
"Rakas poikaseni", sanoi herra Pickwick, kun ukko Weller taas oli
istuutunut paikalleen melkein tyrmistyneenä omasta innostuksestaan,
"velvollisuutesi on ottaa huomioon se nuori nainenkin".
"Otankin huomioon nuoren naisen", sanoi Sam. "Olen ottanut huomioon
nuoren naisen, olen puhunut hänen kanssaan. Olen kertonut hänelle,
minkälainen asemani on. Hän on valmis odottamaan, kunnes olen valmis,
ja uskon hänen odottavankin. Jollei hän tee niin, hän ei ole se nuori
nainen, jona olen häntä pitänyt, ja luovun hänestä mielelläni. Olette
tuntenut minut ennenkin, herra. Olen tehnyt päätökseni, eikä mikään voi
muuttaa sitä."
Kukapa olisi voinut vastustaa tätä päätöstä? Ei ainakaan herra
Pickwick. Hän koki tällä hetkellä enemmän ylpeyttä ja tunteen runsautta
vaatimattomien ystäviensä epäitsekkäästä kiintymyksestä kuin kaikkein
suurimpien miesten tuhannet vakuutukset olisivat voineet hänen
sydämessään herättää.
Kun herra Pickwickin huoneessa parhaillaan keskusteltiin tähän tapaan,
ilmestyi talon ovelle pieni, vanha herra, nuuskanruskea puku yllä.
Häntä seurasi kantaja, jolla oli pieni matkalaukku. Tilattuaan vuoteen
yöksi hän kysyi tarjoilijalta, asuiko talossa eräs rouva Winkle, johon
vastaukseen tarjoilija tietysti vastasi myöntävästi.

"Onko hän yksin?" kysyi vanha herra.

"Luulen olevan. Kutsun hänen palvelustyttönsä, jos te..."

"En tarvitse häntä", sanoi vanha herra kiireesti. "Viekää minut rouvan
huoneeseen ilmoittamatta tuloani."

"Kuinka, herra?" ihmetteli tarjoilija.

"Oletteko kuuro?" tokaisi pieni vanha herra.

"En, herra."

"No, kuunnelkaa sitten. Kuuletteko puheeni nyt?"

"Kyllä, herra."

"Hyvä on. Viekää minut siis rouva Winklen huoneeseen minua
ilmoittamatta."
Lausuessaan tämän käskyn pieni herra pisti viisi shillinkiä tarjoilijan
käteen ja katseli häntä tiukasti.

"Niin, herra", sanoi tarjoilija. "En oikein tiedä, kuinka..."

"Teettehän niin kuitenkin, näenmä", sanoi pieni vanha herra. "Teidän on
paras tehdä se heti. Säästämme aikaa."
Herrasmiehen käytöstavassa oli jotakin niin kylmää ja pakottavaa, että
tarjoilija pisti nuo viisi shillinkiä taskuunsa ja vei hänet portaita
ylös mitään sanomatta.

"Tässäkö huone on?" sanoi herra, "Saatte mennä."

Tarjoilija totteli ihmetellen suuresti, kuka tuo herra mahtoi olla ja
mitä hän tahtoi. Pieni vanha herra odotti, kunnes mies oli poistunut
näkyvistä, ja kolkutti ovelle.

"Sisään!" sanoi Arabella.

"Hm, kaunis ääni ainakin", mutisi pieni vanha herra, "mutta se ei vielä
merkitse mitään".
Näin sanoen hän avasi oven ja astui sisään. Arabella, joka istui työnsä
ääressä, nousi ja katseli vierasta — hiukan hämillään — mutta ei
missään tapauksessa kömpelönä niin tehdessään.
"Pyydän, älkää vaivautuko nousemaan, rouva", sanoi tuntematon astuen
sisään ja sulkien oven jälkeensä. "Rouva Winkle, luullakseni?"

Arabella nyökkäsi.

"Rouva Nathaniel Winkle, joka meni naimisiin vanhan birminghamilaisen
miehen pojan kanssa?" jatkoi vieras silmäillen Arabellaa hyvin
uteliaasti.
Arabella nyökäytti taas päätään, silmäili levottomana ympärilleen kuin
epävarmana siitä, pitäisikö hänen pyytää apua.

"Olen nähtävästi yllättänyt teidät."

"Niin olette, sen tunnustan", vastasi Arabella yhä enemmän ihmeissään.

"Istuudun, jos sallitte, rouva", sanoi vieras.

Hän otti tuolin ja kaivaen kotelon taskustaan otti verkalleen esiin
silmälasit, jotka sovitti nenälleen.
"Ette kai tunne minua, rouva?" sanoi hän silmäillen Arabellaa niin
tiukasti, että tämä alkoi hätääntyä.

"En, herra", vastasi Arabella arasti.

"Ette tietenkään", jatkoi vieras sivellen jalkaansa. "Enpä tiedäkään,
kuinka voisitte tuntea. Kuitenkin tunnette nimeni, rouva."
"Tunnen nimenne?" Arabella vavahti, vaikk'ei oikein tiennyt miksi.
"Saanko kysyä, mikä se on?"
"Kohta, rouva, kohta", sanoi vieras vieläkään irroittamatta katsettaan
hänen kasvoistaan. "Olette mennyt äskettäin naimisiin?"
"Niin olen", sanoi Arabella tuskin kuuluvalla äänellä laskien työnsä
pois ja hätääntyen yhä pahemmin, kun ajatus, joka jo aikaisemmin oli
juolahtanut hänen mieleensä, entistä voimakkaammin valtasi hänet.
"Huomauttamatta miehellenne, että hänen olisi pitänyt ensiksi
neuvotella isänsä kanssa, josta hän kuitenkin on riippuvainen vai
kuinka?"

Arabella painoi nenäliinan silmilleen.

"Koettamatta edes hankkia tietoonne, mitä tuo vanha mies ajatteli
asiasta, jonka tietenkin täytyi suuresti koskea häneen?" sanoi vieras.

"En voi kieltää sitä."

"Ja omistamatta kylliksi omaisuutta tarjotaksenne miehellenne jatkuvaa
tukea korvaukseksi niistä maallisista eduista, jotka, kuten tiesitte,
hän olisi voinut saada, jos hän olisi mennyt naimisiin isänsä
toivomusten mukaisesti?" jatkoi vanha herra. "Se on sitä, mitä pojat ja
tytöt sanovat epäitsekkääksi tunteeksi, kunnes heillä on omia poikia ja
tyttöjä, jolloin he saavat nähdä sen paljon ankarammassa ja kokonaan
erilaisessa valossa."
Arabellan kyyneleet vuotivat virtanaan, kun hän esitti
puolustuksekseen, että hän oli nuori ja kokematon, että vain hänen
kiintymyksensä oli saanut hänet ottamaan tuon askelen ja että hän oli
ollut vanhempansa neuvoa ja ohjausta vailla melkein lapsuudestaan
saakka.
"Se oli väärin", sanoi vieras lempeämmällä äänellä, "hyvin väärin. Se
oli hupsua, romanttista, ei vähääkään käytännöllistä."
"Se oli minun syyni, kokonaan minun syytäni", vastasi Arabella-parka
itkien.
"Joutavia! Ei se ollut teidän vikanne, että hän rakastui teihin; mutta
taisipa sentään olla", jatkoi vanha herra silmäillen Arabellaa hiukan
veitikkamaisesti. "Se oli teidän syynne. Ei hän mahtanut sille mitään."
Tämä pieni kohteliaisuus tai pienen herran omituinen tapa lausua se
taikka hänen muuttunut käytöksensä — se oli niin paljoa ystävällisempi
kuin alussa — tai kaikki kolme seikkaa yhdessä pakottivat Arabellan
hymyilemään kyyneltensä lomasta.
"Missä miehenne on?" kysyi vanha herra äkkiä sammuttaen hymyn, joka
juuri oli leviämäisillään hänen kasvoilleen.
"Odotan häntä joka hetki. Kehoitin häntä lähtemään kävelylle aamulla.
Hän on hyvin alakuloinen ja hyvin suruissaan, kun ei ole kuullut mitään
isästään."

"Alakuloinenko? Se on hänelle oikein."

"Pelkään, että hän on suruissaan minun vuokseni, ja minä, minä olen
kovin suruissani hänen vuokseen. Olen ollut ainoana syynä hänen
joutumisessaan nykyiseen asemaansa."
"Älkää huoliko hänestä, hyvä ystävä", torjui vanha herra. "Se on ihan
oikein hänelle. Olen iloinen — todellakin iloinen siitä, sikäli kuin
hän on kyseessä."
Nämä sanat olivat tuskin päässeet vanhan herran suusta, kun
porraskäytävästä kuului lähestyviä askeleita, jotka sekä hän että
Arabella näyttivät kumpikin tuntevan samalla hetkellä. Pieni herra
kalpeni ja ponnistaen ankarasti voimansa näyttääkseen tyyneltä hän
nousi seisomaan, kun herra Winkle astui huoneeseen.

"Isä!" huudahti tulija perääntyen ällistyneenä.

"Niin, hyvä herra paperikorva", vastasi pieni vanha herra. "No, hyvä
herra, mitä teillä on sanottavaa minulle?"

Herra Winkle oli vaiti.

"Häpeätte toivoakseni menettelyänne, hyvä herra?"

Herra Winkle ei vieläkään virkkanut mitään.

"Häpeättekö käytöstänne, hyvä herra, vai ette?" kysyi vanha herra.

"En, isä!" vastasi herra Winkle vetäen Arabellan käsivarren
kainaloonsa, "en häpeä itseäni enkä vaimoani myöskään."

"Todellakin!" huudahti vanha herra ivallisesti.

"Olen pahoillani, että olen tehnyt sellaista, mikä vähentää
suopeuttanne minua kohtaan, mutta tahdon samalla sanoa, että minun ei
mitenkään tarvitse hävetä sitä, että minulla on tämä nainen vaimonani,
eikä teidänkään saadessanne hänet tyttäreksenne."
"Anna minulle kätesi, Nat", sanoi vanha herra äkkiä muuttuneella
äänellä. "Suutele minua, tyttöseni. Olet sentään mitä viehättävin pikku
miniä."
Muutamia minuutteja myöhemmin herra Winkle lähti hakemaan herra
Pickwickiä ja palatessaan tämän herran kanssa esitteli hänet isälleen,
jolloin nämä puristivat toistensa käsiä yhteenmenoon viisi minuuttia.
"Kiitän teitä sydämellisesti kaikesta poikaani kohtaan osoittamastanne
hyvyydestä", sanoi vanha herra Winkle suoraan, teeskentelemättömään
tapaansa. "Olen pikavihainen lurjus, ja kun viimeksi näin teidät, olin
kiukuissani ja yllättynyt. Olen nyt itse arvostellut asioita ja olen
enemmän kuin tyytyväinen. Pitääkö minun esittää lisää anteeksipyyntöjä,
herra Pickwick?"
"Ei yhtään", vastasi tämä. "Olette tehnyt sen ainoan teon, mikä vielä
puuttui onneni täydellisyydestä."
Tämän jälkeen puristettiin käsiä vielä toiset viisi minuuttia, ja
sen ohessa lausuttiin paljon kohteliaita sanoja, jotka eivät olleet
ainoastaan kohteliaita, vaan vilpittömiäkin.
Sam oli velvollisuudentuntoisesti saattanut isänsä majataloon, kun hän
palatessaan tapasi pihalla lihavan pojan, joka oli saanut tehtäväkseen
tuoda kirjeen Emily Wardlelta.
"Kuulepas", sanoi Joe, joka oli harvinaisen puheliaalla tuulella.
"Miten kaunis tyttö Mary onkaan, eikö niin? Olen niin rakastunut
häneen, niin rakastunut."
Herra Weller ei vastannut mitään sanallisesti, mutta silmäili lihavaa
poikaa hetkisen aivan jähmettyneenä tämän rohkeudesta, kuljetti tämän
kauluksesta nurkan taa ja lähetti hänet menemään vaarattomalla, mutta
kaikkien taiteen sääntöjen mukaisella potkulla. Sitten hän käveli
vihellellen kotiinsa.

28. luku.

PICKWICK-KERHO LAKKAUTETAAN LOPULLISESTI, JA KAIKKI PÄÄTTYY KAIKKIEN

TYYDYTYKSEKSI.

Koko viikon herra Winkle vanhemman onnellisen saapumisen jälkeen herra
Pickwick ja Sam Weller viipyivät poissa kotoa kaiket päivät, palaten
parhaiksi päivälliselle ja pysyen silloinkin salaperäisen ja tärkeän
näköisinä, mikä oli ihan vierasta heidän luonteilleen. Oli ilmeistä,
että tekeillä oli jotakin vakavaa ja kohtalokasta, mutta erilaisia
huhuja liikkui niiden varsinaisesta luonteesta. Eräät (niiden joukossa
herra Tupman) olivat taipuvaisia luulemaan, että herra Pickwick
suunnitteli avioliittoa, mutta tämän ajatuksen hylkäsivät naiset mitä
jyrkimmin. Toiset taas kallistuivat pikemmin arvelemaan, että hän
suunnitteli pitkää matkaa ja puuhaili par'aikaa alkuvalmistuksissa,
mutta sen taas kumosi Sam itse ankarasti selittäen yhtäpitävästi,
kun Mary häntä kuulusteli, ettei ollut aikonutkaan lähteä uusille
matkoille. Vihdoin, kun koko seurue oli kuuden päivän ajan kiusannut
aivojaan hyödyttömillä arveluilla, päätettiin yksimielisesti vaatia
herra Pickwickiä selittämään käytöstään ja ilmoittamaan selvästi, miksi
hän moisella tavalla karttoi ihailevien ystävien seuraa.
Tässä tarkoituksessa herra Wardle kutsui koko seurueen päivällisille
"Adelphiin", ja kun pikarit olivat kiertäneet kahdesti, hän aloitti
toimituksen.
"Olemme kaikki uteliaita tietämään, mitä olemme tehneet loukataksemme
teitä ja saattaaksemme teidät karttamaan meitä ja antautumaan
yksinäisiin kävelyretkiinne."
"Vai niin?" ihmetteli herra Pickwick. "Omituista, että juuri tänään
olen vapaaehtoisesti päättänyt täydellisesti selittää kaiken.
Niin että jos haluatte antaa minulle lasin viiniä lisää, tyydytän
uteliaisuutenne."
Kolpakot kiersivät kädestä käteen poikkeuksellisen ripeästi, ja herra
Pickwick katseli hilpeästi hymyillen ystäviensä kasvoja alkaen kertoa:
"Kaikki keskuudessamme tapahtuneet muutokset —tarkoitan avioliittoa,
joka on solmittu, ja avioliittoa, joka kohta solmitaan, ja lisäksi
niistä johtuvat muutokset — pakottivat minut heti ja tyynesti
harkitsemaan tulevia suunnitelmiani. Päätin vetäytyä jonnekin
rauhalliseen, kauniiseen seutuun Lontoon lähistölle. Löysin talon,
joka täydelleen vastasi tarkoituksiani. Vuokrasin ja kalustin sen.
Se on aivan valmis ottamaan minut vastaan, ja olen päättänyt heti
muuttaa sinne, uskoen lujasti, että saan vielä elää viettääkseni
monta rauhallista vuotta tyynessä yksinäisyydessä, ystävieni seuran
ilahduttaessa minua läpi elämäni ja heidän rakastavan muistonsa
seuratessa minua kuolemaan."
Tässä herra Pickwick vaikeni, ja hiljaista puheensorinaa kuului ympäri
pöydän.
"Vuokraamani talo on Dulwichissa. Siinä on laaja puutarha, ja paikka
on Lontoon ympäristön sievimpiä. Kalustuksessa on otettu kaikin tavoin
huomioon kohtuullisen mukavuuden, ehkäpä hienoudenkin vaatimukset,
mutta siitä saatte itse lausua arvostelunne. Sam tulee kanssani
sinne. Olen Perkerin suosituksesta pestannut taloudenhoitajattaren
— hyvin vanhan naisen — ja muita sellaisia palvelijoita, joita
hänen mielestään tarvitsen. Aion vihkiä tämän pienen piilopaikkani
juhlamenoin, jotka suuresti kiinnittävät mieltäni ja jotka vietetään
itse paikalla. Toivoisin, ellei ystävälläni Wardlella ole mitään sitä
vastaan, että hänen tyttärensä vihitään uudessa talossani samana
päivänä, kun otan sen haltuuni. Nuorten ihmisten onni", herra Pickwick
jatkoi hiukan liikuttuneena, "on aina ollut elämäni suurin mielihyvä.
Sydäntäni lämmittää katsella noiden ystävien onnea, jotka ovat minulle
rakkaimmat, oman kattoni alla."

Herra Pickwick vaikeni taas. Emily ja Arabella nyyhkyttivät kuuluvasti.

"Olen sekä henkilökohtaisesti että kirjeellisesti ollut yhteydessä
kerhoni kanssa", jatkoi herra Pickwick, "antaen heille tiedon
tarkoituksistani. Pitkän poissaolomme aikana se on saanut kärsiä paljon
sisäisistä ristiriidoista, ja minun nimeni poistaminen jäsenluettelosta
on — yhdessä erinäisten olosuhteiden kera — aiheuttanut sen hajoamisen.
Pickwick-kerhoa ei enää ole olemassa."
"En milloinkaan aio surra sitä", jatkoi herra Pickwick hiljaisella
äänellä, "en milloinkaan sure sitä, että olen uhrannut suurimman osan
kahdesta vuodesta perehtyäkseni ihmisluonteen eri vivahduksiin ja
muunnoksiin, vaikka uutuudenhakuni onkin monesta saattanut näyttää
tyhjänpäiväiseltä. Kun olen uhrannut melkein koko entisen elämäni
liikeasioihin ja varallisuuden hankkimiseen, on minulle vasta nyt
valjennut useita kuvia, joista minulla ei ennen ollut mitään käsitystä,
mikä toivoakseni on avartanut elämänkatsomustani ja kehittänyt
ymmärtämystäni. Jos olen tullut tehneeksi varsin niukalti hyvää,
uskon tehneeni vielä vähemmän pahaa, ja uskon, ettei seikkailuistani
ainoakaan koidu minulle muuksi kuin huvittavien ja miellyttävien
muistojen aiheeksi elämäni painuessa laskuaan kohti. Jumala teitä
kaikkia siunatkoon."
Näin sanoen herra Pickwick täytti ja tyhjensi maljan vapisevin käsin,
ja hänen silmänsä kostuivat, kun hänen ystävänsä nousivat yhtenä
miehenä seisomaan ja joivat hänen maljansa kaikesta sydämestä.
Herra Snodgrassin häitä varten tehtiin hyvin vähän ennakkovalmistuksia.
Kun hänellä ei ollut isää eikä äitiä ja hän oli alaikäisyytensä aikana
ollut herra Pickwickin holhokki, tämä herra tunsi aivan hyvin hänen
omaisuutensa ja edellytyksensä. Hänen selostuksensa molemmista tyydytti
täydellisesti Wardlea — kuten melkein mikä selonteko hyvänsä olisi
tyydyttänyt, sillä hyväsydäminen vanha herra oikein tulvi hilpeyttä
ja ystävällisyyttä — ja kun Emilylle oli määrätty oivat myötäjäiset
päätettiin, että vihkiminen toimitetaan jo neljän päivän kuluttua,
mikä valmistelujen kiireellisyys syöksi kolme ompelijatarta ja yhden
räätälin mielenvikaisuuden äärimmäiselle partaalle.
Hankittuaan postihevoset vaunujensa eteen herra Wardle lähti liikkeelle
noutamaan äitiänsä kaupunkiin. Kun hän tavalliseen kiivaaseen tapaansa
ilmoitti uutisensa vanhalle rouvalle, tämä pyörtyi siinä paikassa,
mutta kun mummo heti viroitettiin henkiin, tämä käski muitta mutkitta
ottaa esille silkkileninkinsä ja alkoi kertoa samanluontoisia
tapauksia, jotka koskivat lady Tollimglower-vainajan vanhimman tyttären
häitä. Niiden kertominen vei aikaa kolme tuntia, eivätkä ne kuitenkaan
tulleet kerrotuiksi kuin puoliväliin.
Rouva Trundlelle täytyi ilmoittaa kaikista mahtavista valmistuksista,
joita tehtiin Lontoossa, ja koska hänen terveydentilansa oli heikko,
herra Trundle kertoi sen hänelle, jotteivät uutiset vaikuttaisi häneen
liian voimakkaasti, mutta se oli turha pelko, koska arvon rouva heti
kirjoitti Muggletoniin tilaten uuden hatun ja uuden mustan silkkipuvun
ja ilmaisi muutenkin päätöksensä olla läsnä juhlassa. Tällöin herra
Trundle kutsui lääkärin, ja tämä sanoi, että rouva Trundlen itsensä
pitäisi parhaiten tietää, kuinka hän voi, mihin rouva Trundle vastasi,
että hän tunsi täysin jaksavansa matkustaa ja että hän oli päättänyt
lähteä, jolloin lääkäri, viisas ja hienotunteinen mies, joka tiesi,
mikä oli hyväksi hänelle itselleen yhtä hyvin kuin muille, sanoi, että
ehkäpä rouva Trundle jäämällä kotiin vahingoittaisi itseään paljon
enemmän ikävissään kuin lähtemällä, niin että hänen ehkä oli paras
mennä. Niin hän tekikin, ja lääkäri lähetti hyvin huomaavaisesti
puolikymmentä lääkepulloa, jotka rouvan piti juoda matkalla.
Näitten kiusallisten puuhien lisäksi Wardle sai tehtäväkseen saattaa
perille kaksi kirjettä kahdelle pienelle nuorelle neitoselle, joitten
tuli toimia morsiustyttöinä ja jotka kirjeet saatuaan joutuivat
epätoivoon, koska heillä ei ollut mitään "kapistuksia" valmiina niin
tärkeää tilaisuutta varten eikä lainkaan aikaa valmistaa mitään —
seikka, joka näytti herättävän molempien pienten neitien arvoisissa
isissä pikimmin tyydytyksen tunteita. Mutta kuinka olikaan, vanhoja
pukuja uusittiin ja uusia hattuja tehtiin, ja nuoret neitoset
esiintyivät niin edukseen kuin heiltä suinkin saattoi odottaa. Ja
kun he sitten juhlallisessa tilaisuudessa itkivät oikeassa paikassa
ja vapisivat oikeaan aikaan, he suorittivat tehtävänsä kaikkien
katselijoiden ihailua herättävällä tavalla.
Kuinka ne kaksi köyhää sukulaista lainkaan pääsivät Lontooseen —
kävelivätkö he, istuivatko vaunujen takana, ajoivatko jonkun rattailla
vai kantoivat toisiaan vuorotellen — se on epävarmaa. Mutta paikalla
he olivat, ennen Wardleakin, ja ensimmäisinä kolkuttamassa herra
Pickwickin ovelle hääaamuna — juuri nuo köyhät sukulaiset, pelkkää
hymyä ja paidan kauluksia.
Heidät otettiin tietenkin hyvin ystävällisesti vastaan, sillä rikkaus
tai köyhyys ei merkinnyt herra Pickwickille mitään. Uudet palvelijat
olivat perin vilkkaita ja alttiita, Sam oli verrattoman hyvällä ja
kujeellisella tuulella, ja Mary säteili kauneutta somissa hepenissään.
Sulhanen, joka kahden, kolmen viime päivän aikana oli asunut talossa,
kiiruhti hyvin kohteliaana Dulwichin kirkkoon kohtaamaan morsiantaan
herra Pickwickin, Ben Allenin, Bob Sawyerin ja herra Tupmanin
saattamana. Sam Weller istui ulkopuolella, napinreiän koristeena
valkoinen nauha, hänen unelmiensa naisen lahja, ja pukeutuneena uuteen
ja komeaan, varta vasten tilaisuutta varten keksittyyn virkapukuun.
Heitä vastaan tulivat Wardlet ja Winklet ja morsian ja morsiustytöt
ja Trundlet, ja kun juhlallisista menoista oli suoriuduttu, ajopelit
vierivät ratisten takaisin herra Pickwickin tarjoamille aamiaisille,
missä pieni herra Perker jo odotti heitä.
Täällä katosivat sitten kaikki menojen juhlallisemman osan jättämät
kevyet pilvet. Jokaisen kasvot loistivat ilosta, ei kuulunut mitään
muuta kuin onnentoivotuksia ja ylistyksiä. Kaikki oli niin kaunista!
Ruohokenttä talon edessä, puisto sen takana, pieni ansari, ruokasali,
makuuhuoneet, tupakkahuone ja ennen kaikkea työhuone maalauksineen ja
nojatuoleineen ja omituisine kaappeineen ja kummallisine pöytineen ja
lukemattomine kirjoineen, suurine, iloisine ikkunoineen, jotka olivat
miellyttävälle ruohokentälle päin ja joista näkyi sievä maisema, sinne
tänne sirottuneine, melkein puiden peitossa piileskelevine pienine
taloineen. Ja entä ikkunaverhot ja tuolit ja sohvat! Kaikki oli niin
kaunista, niin ehjää, niin sievää ja niin oivallisen aistikkaasti
valittua, sanoi jokainen, että oli todellakin mahdoton ratkaista, mitä
eniten piti ihailla.
Ja tämän kauneuden keskellä seisoi herra Pickwick kasvot hymyn
kirkastamina, jota ei ainoankaan miehen ja naisen enempää kuin
lapsenkaan sydän voinut vastustaa, itse onnellisimpana joukossa,
puristaen taas ja yhä uudelleen samojen ihmisten käsiä, ja milloin hän
ei käyttänyt käsiään siihen, hän hykerteli niitä mielissään kääntyillen
eri suunnille, jokaisen uuden tunnustuksen ja uteliaisuuden ilmaisun
kuullessaan ja ilahduttaen jokaista hilpeyttä ja tyytyväisyyttä
ilmaisevalla katseellaan.
Ilmoitettuaan että aamiainen on pöydässä, Herra Pickwick taluttaa
vanhan rouvan (joka on puhunut hyvin kaunopuheisesti lady
Tollimglower-vainajasta) pitkän pöydän yläpäähän. Wardle istuutuu
alapäähän, ystävykset järjestäytyvät molemmin puolin, Sam asettuu
paikalleen isäntänsä tuolin taakse, juttelu ja nauru lakkaa; pöytäluvun
luettuaan herra Pickwick vaikenee hetkeksi ja katselee ympärilleen.
Hänen niin tehdessään vierii hänen poskiaan pitkin kyyneleitä,
ilmaisten hänen ilonsa täydellisyyttä.
Jättäkäämme vanha ystävämme tällaisen sekoittamattoman onnen hetkenä,
joita, jos niitä haemme, aina on muutama kirkastamassa lyhyttä elomme
hetkeä. Täällä murheen laaksossa on raskaita varjoja, mutta sen valot
ovat vastakohdan ansiosta sitä voimakkaampia. Muutamilla ihmisillä
on, niinkuin lepakoilla ja pöllöillä, paremmat silmät näkemään pimeää
kuin valoa. Meillä ei ole sellaista näkökykyä, ja meitä miellyttää
enemmän luoda viimeinen jäähyväiskatseemme monien yksinäisten
hetkien kuviteltuihin tovereihin silloin, kun maailman lyhytaikainen
auringonpaiste täydeltä terältä loistaa heidän ylleen.
Useimpien ihmisten kohtalona, jotka ottavat osaa elämän hyörinään
ja saavuttavat vaikkapa vain elämän kevätkauden, on saada monia
oikeita ystäviä ja kadottaa ne luonnon järjestyksen mukaan. Kaikkien
kirjailijoiden tai kertojien kohtalona on luoda kuviteltuja ystäviä ja
kadottaa heidät taiteen sääntöjen mukaan. Mutta heidän onnettomuutensa
mitta ei silloinkaan ole täysi, sillä heitä vaaditaan vielä selostamaan
heidän loppuvaiheensakin.
Tätä tapaa noudattaen — eittämättömästi huono tapa! — liitämme tähän
muutamia elämäkerrallisia tietoja herra Pickwickin luo kokoontuneesta
seurueesta.
Kun vanha isä oli täydellisesti ottanut armoihinsa herra ja rouva
Winklen, nämä asettuivat hiukan myöhemmin asumaan äsken rakennettuun
taloon, tuskin puolen mailin päähän Pickwickistä. Kun herra Winkle sai
paikan Cityssä isänsä asiamiehenä eli pääkaupungin-kirjeenvaihtajana,
hän vaihtoi vanhan pukunsa englantilaisten tavalliseen vaatetukseen ja
esiintyi sitten aina yllään kaikki sivistyneen kristityn ulkonaiset
merkit.
Herra ja rouva Snodgrass asettuivat Dingley Delliin, josta he ostivat
pienen tilan, ja viljelivät sitä paremminkin jotakin tehdäkseen kuin
hyötyäkseen. Herra Snodgrassilla, joka silloin tällöin esiintyy
hajamielisenä ja alakuloisena, on yhä ystäviensä ja tuttaviensa
keskuudessa suuren runoilijan maine, vaikk'emme tiedäkään hänen
milloinkaan kirjoittaneen mitään tämän uskon vahvistamiseksi. On
olemassa monta kirjallista, filosofista ja muuta kuuluisuutta, joiden
suuri maine lepää samanlaisilla perusteilla.
Kun ystävät olivat menneet naimisiin ja herra Pickwick asettunut
paikoillaaneläjäksi, sijoittui herra Tupman Richmondiin, jossa hän
sittemmin on asunut. Hän kävelee aina pengermällä kesäkuukausina
nuorekkaan ja eloisan näköisenä, mikä on hankkinut hänelle useiden
vanhentuvien, yksinäisten, lähistöllä asuvien naisten ihailun. Hän ei
ole enää milloinkaan kosinut.
Ilmoitettuaan liikkeensä sulkemisesta virallisessa lehdessä herra Bob
Sawyer muutti Bengaliin herra Benjamin Allenin seurassa, kun molemmat
herrat olivat saaneet Itä-Intian kauppaseuralta välskärin paikan.
Heissä oli kummassakin keltakuume neljätoista kertaa, ja silloin he
päättivät koettaa, mitä vähäinen raittius vaikuttaisi, mistä pitäen he
ovat voineet hyvin.
Rouva Bardell vuokrasi huoneensa hyvin edullisesti monelle
seurustelunhaluiselle, yksinäiselle herrasmiehelle, mutta ei ole enää
kertaakaan nostanut syytettä avioliittolupauksen rikkomisesta. Hänen
asiamiehensä, herrat Dodson ja Fogg, jatkavat toimintaansa, josta he
saavat runsaat tulot, ja heitä pidetään yleensä terävimpinä terävien
joukossa.
Sam Weller piti sanansa ja pysyi naimattomana kaksi vuotta. Kun vanha
taloudenhoitajatar tämän ajan kuluttua kuoli, herra Pickwick otti
Maryn sille paikalle, asettaen ehdoksi, että hänen oli heti paikalla
mentävä naimisiin Samin kanssa, kuten Mary vikisemättä tekikin. Siitä
tosiseikasta, että kaksi reipasta pikku poikaa näkyy usein puutarhan
takaportilla, on syytä olettaa, että hänellä on perhettäkin.
Vanhempi herra Weller ajoi vaunuja vuoden ajan, mutta sai sitten
luuvalon, jolloin hänen oli pakko luopua ammatistaan. Herra Pickwick
oli sijoittanut lompakon sisällyksen hänen nimiinsä niin hyvin,
että hänellä oli kohtuulliset tulot, millä elää, joten hän yhä asuu
majatalossa Shooters Hillin luona, missä häntä kunnioitetaan melkein
kuin oraakkelia, ja hän kehuu kovasti sillä, että on herra Pickwickin
tuttava. Hän on säilyttänyt mitä sammumattomimman vastenmielisyyden
kaikkia leskiä kohtaan.
Herra Pickwick itse asui edelleen uudessa talossaan, järjestellen
vapaahetkinään muistiinpanojaan, jotka hän sitten aikanaan jätti
kuuluisan kerhonsa sihteerille, tai kuunnellen Sam Wellerin lukevan
ääneen ja tekevän mitä milloinkin mieleensä juolahtavia huomautuksia,
jotka eivät milloinkaan olleet herättämättä herra Pickwickissä
suurta hilpeyttä. Aluksi hänellä oli aika lailla kiusaa siitä, että
herrat Snodgrass, Winkle ja Trundle ehtimiseen pyysivät häntä heidän
perillistensä kummiksi, mutta nyt hän on tottunut siihen ja toimii
kuin itsestään luonnollisessa tehtävässä. Herra Pickwickillä ei
ollut milloinkaan syytä katua herra Jingleä kohtaan osoittamaansa
hyvyyttä, sillä tästä henkilöstä ja Job Trotterista tuli aikanaan
yhteiskunnan arvokkaita jäseniä, vaikka he ovatkin aina kieltäytyneet
palaamasta entisten seikkailujensa ja kiusaustensa tapahtumapaikoille.
Herra Pickwick on nykyään hieman kivulloinen, mutta on säilyttänyt
koko entisen nuorekkaan henkensä, ja hänet voi vielä usein nähdä
katselemassa maalauksia Dulwichin museossa tai nauttimassa kävelystä
miellyttävällä asuinseudullaan kauniina päivinä. Kaikki lähiseudun
köyhät tuntevat hänet ja nostavat aina hyvin kunnioittavasti hattuaan
hänet kohdatessaan. Lapset jumaloivat häntä, samoin koko ympäristökin.
Joka vuosi hän lähtee suureen perhe-riemujuhlaan Wardlen luo, ja
silloin ja kaikissa muissa tilaisuuksissa seuraa häntä poikkeuksetta
uskollinen Sam, sillä tämän ja hänen isäntänsä välillä vallitsee luja
ja molemminpuolinen kiintymys, jota ei saata katkaista mikään muu kuin
kuolema.

Loppu.

Viiteselitykset:

[1] Sub poena, haaste, jolla joku henkilö sakon uhalla kutsutaan
todistajaksi, jolloin todistajapalkkiota suoritetaan shillinki.
[2] Murhattiin myytäväksi anatomiselle laitokselle. Sana johtuu
Burke-nimisestä kuuluisasta rikollisesta, joka v. 1829 kärsi
kuolemanrangaistuksen Edinburgissa useasta tällaisesta rikoksesta.

[3] Alkutekstissä kääntämätön sanaleikki. (Suom.).

[4] Monkey = apina. (Suom.).

[5] Lahti Australian itärannikolla. — (Suom.).

[6] Kveekarit eivät nosta kenellekään hattuaan. (Suom.).

[7] Habeas corpus-akti, Englannissa v. 1679 säädetty laki, joka kieltää
aiheettoman vangittunapitämisen. — (Suom.).

[8] Korkeinta luokkaa Lloydin rekisterissä.

[9] V. 1604 toimeenpannun "ruutisalaliiton" jäseniä. Tarkoituksena oli
räjähdyttää 5.11.1605 ilmaan parlamentin avajaisissa kuningas Jaakko I,
kruununperillinen ja molempien huoneiden jäsenet, G.F. otti tihutyön
tehdäkseen. Salaliitto tuli ilmi, ja mm. G.F. mestattiin. — Vielä
nytkin tarkastetaan parlamenttitalon holvit ennen uuden parlamentin
kokoontumista muistona tuosta salaliitosta. — (Suom.).

[10] Suom. Arvi Kivimaa.

[11] Tunnetun englantil. pilalehden päähenkilö. (Suom.).

Lähde: Projekti Lönnrot — tekijänoikeusvapaa (public domain)

E-kirja nro 2711: Dickens, Charles — Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit II