[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fm929bKh36L6oSo0ocjE9vo0NLcWBeCb1i8h2X2SNViQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2711,"Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit II","Dickens, Charles",1812,1870,"2711-dickens-charles-pickwick-kerhon-jalkeenjaaneet-paperit-ii","2711__Dickens_Charles__Pickwick-kerhon_jälkeenjääneet_paperit_II",null,"romaani",[],[],"fi",1837,1932,111754,731119,true,[],[],[],"Romaani seuraa herra Pickwickin ja hänen kerholaistensa matkoja ja kommelluksia viktoriaanisessa Englannissa. Teos koostuu huumorin sävyttämistä tarinoista, joissa kohdataan monenlaisia ihmistyyppejä kuten sanavalmis palvelija Sam Weller.","Charles Dickensin 'Pickwic-kerhon jälkeenjääneet paperit II' on\nProjekti Lönnrotin julkaisu n:o 2711. E-kirja on public domainissa\nkoko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Sirkku Häyhä-Karmakainen ja Projekti Lönnrot.","PICKWICK-KERHON JÄLKEENJÄÄNEET PAPERIT II\n\nKirj.\n\nCharles Dickens\n\n\nSuomentanut\n\nEino Palola\n\n\n\n\n\nPorvoo • Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1932.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA\n\n\n\n\n1. luku.\n\nKUINKA PICKWICKILÄISET TUTUSTUIVAT KAHTEEN MIELLYTTÄVÄÄN NUOREEN\nMIEHEEN, JOTKA KUULUIVAT ERÄÄSEEN VAPAASEEN AMMATTIIN, KUINKA HE\nJATKOIVAT TÄTÄ TUTTAVUUTTA, KUINKA HE HUVITTELIVAT JÄÄLLÄ JA KUINKA\nHEIDÄN ENSIMMÄINEN VIERAILUNSA PÄÄTTYI.\n\n\n\"No, Sam\", sanoi herra Pickwick, kun tämä suosittu palvelija astui\nhänen makuuhuoneeseensa tuoden lämmintä vettä joulupäivän aamuna. \"Onko\nyhä pakkanen?\"\n\n\"Pesuvesialtaassa on jääkuori\", vastasi Sam.\n\n\"Kylmä ilma siis\", totesi herra Pickwick.\n\n\"Mainio ilma niille, joilla on hyvät turkit, kuten jääkarhu sanoi\nitsekseen jäällä luistellessaan\", vastasi herra Weller.\n\n\"Olen alhaalla neljännestunnin kuluttua\", ilmoitti herra Pickwick\nirroittaen yömyssynsä nauhoja.\n\n\"Hyvä on, herra\", vastasi Sam. \"Siellä alhaalla on pari\nkoivenkatkaisijaa.\"\n\n\"Pari mitä?\" huudahti herra Pickwick nousten istumaan vuoteessaan.\n\n\"Pari koivenkatkaisijaa.\"\n\n\"Mitä ne koivenkatkaisijat ovat?\" ihmetteli herra Pickwick oikein\nälyämättä, mistä kummasta oli kysymys.\n\n\"Mitä! Ettekö tiedä, herra, mitä koivenkatkaisijat ovat? Luulin\njokaisen tietävän, että koivenkatkaisija on haavuri.\"\n\n\"Vai haavuri!\" sanoi herra Pickwick hymyillen.\n\n\"Juuri niin, herra\", vastasi Sam. \"Eivätkä ne miehet, jotka ovat tuolla\nalhaalla, edes ole vielä ihan oikeita koivenkatkaisijoita; ne vasta\nharjoittelevat.\"\n\n\"Toisin sanoen lääketieteen ylioppilaita, vai kuinka?\" virkkoi herra\nPickwick.\n\nSam Weller nyökkäsi myöntävästi.\n\n\"Se ilahduttaa minua\", sanoi herra Pickwick heittäen yömyssynsä\ntarmokkaasti peitteelle. \"Ne ovat hienoja poikia, oikein aika poikia,\njoiden arvostelukyvyn ovat havainnot ja harkinta kypsyttäneet ja maun\nlukeminen ja opiskelu jalostanut. Sepä oli oikein hauskaa.\"\n\n\"Ne polttelevat sikareja keittiön takan ääressä\", kertoi Sam.\n\n\"Ahaa\", virkkoi herra Pickwick; \"he ovat täynnänsä ystävällisiä\ntunteita ja sielunvilkkautta. Juuri sellaista haluankin nähdä.\"\n\n\"Ja toinen heistä\", jatkoi Sam välittämättä isäntänsä keskeytyksestä,\n\"on nostanut jalkansa pöydälle ja juo puhdasta konjakkia, kun taas se\ntoinen — rillisilmä — on saanut osteritynnyrin koipiensa väliin ja\naukoo ostereita kuin höyrynvoimalla ja heti kun on niellyt ne, paiskaa\nkuorilla sitä nuorta unikekoa, joka istuu sikeässä unessa keittiön\nuuninnurkassa.\"\n\n\"Nerokkaan hengen kujeita, Sam\", selitti herra Pickwick. \"Saat mennä!\"\n\nSam lähti käskyä noudattaen, ja neljännestunnin kuluttua herra Pickwick\nlähti alas aamiaiselle.\n\n\"Siinä hän vihdoinkin on\", sanoi ukko Wardle. \"Pickwick, tässä on neiti\nAllenin veli, herra Benjamin Allen. Sanomme häntä Beniksi, ja saatte\ntehdä samoin, jos haluatte. Tämä herra taas on hänen hyvin läheinen\nystävänsä...\"\n\n\"Herra Bob Sawyer\", tokaisi herra Benjamin Allen, minkä jälkeen herra\nBenjamin Allen ja herra Bob Sawyer nauroivat yhteen ääneen.\n\nHerra Pickwick kumarsi Bob Sawyerille ja Bob Sawyer kumarsi herra\nPickwickille. Sitten Bob ja hänen hyvin läheinen ystävänsä kävivät\nhyvin innokkaasti käsiksi edessään oleviin ruokatavaroihin, ja herra\nPickwickillä oli tilaisuus tarkastella heitä kumpaakin.\n\nHerra Benjamin Allen oli jykevä, paksu, lyhytkasvuinen nuorukainen,\njonka musta tukka oli leikattu verraten lyhyeksi ja kalpeat kasvot\nvenähtäneet pitkähköiksi. Hän oli koristautunut silmälaseilla ja\nkäytti valkeaa kaulaliinaa. Hänen yksirivisen pitkän takkinsa alla,\njoka oli napitettu leukaan saakka, näkyi tavallinen määrä pippurin\nja suolanvärisiä housunlahkeita, jotka päättyivät epätäydellisesti\nkiilloitettuihin kenkiin. Vaikka hänen takkinsa hihat olivat lyhyet,\nei niiden alta näkynyt aavistustakaan liinaisista kalvosimista,\nja vaikka hänellä oli naamaa riittämiin, jotta olisi ollut tilaa\npaidankauluksellekin, ei hänen kaulansa koristeena voinut havaita\nmerkkiäkään moisesta lisäkkeestä. Yleensä hän oli ikään kuin vähän\nruosteensyömän näköinen, ja hänestä lähti voimakas, oikein täysikypsän\nhavannasikarin haju.\n\nBob Sawyerilla oli karkea, sininen takki; se ei ollut oikeastaan\npäällystakki eikä tavallinen, vaan siinä oli molempien luonnetta ja\nominaisuuksia, ja hänestä uhosi tuollaista erikoisen huolimatonta\nnokkeluutta ja kopeilevaa käytöstä, mikä on ominaista sellaisille\nherrasmiehille, jotka päivällä tupakoivat kaduilla ja yöllä huutavat\nja kirkuvat samoilla paikoilla, puhuttelevat tarjoilijoita etunimeltä\nja tekevät kaikenlaisia muitakin yhtä sukkelia tekosia. Hänellä\noli isoruutuiset housut ja suuret, karkeat, kaksiriviset liivit.\nUlkona ollessaan hän käytti isonuppista, paksua keppiä. Hän karttoi\nhansikkaita; kaiken kaikkiaan hän oli kuin jonkinlainen rappiolle\njoutunut Robinson Crusoe.\n\nSellaisia olivat nuo kaksi arvohenkilöä, joille herra Pickwick\nesiteltiin, kun hän istuutui aamiaispöytään jouluaamuna.\n\n\"Kaunis aamu, hyvät herrat\", sanoi herra Pickwick.\n\nHerra Bob Sawyer ilmaisi kevyesti nyökäten myöntymyksensä ja pyysi\nherra Benjamin Allenilta sinappia.\n\n\"Oletteko tulleet kaukaakin tänä aamuna, hyvät herrat?\" tiedusteli\nherra Pickwick.\n\n\"Muggletonin 'Sinisestä Leijonasta'\", vastasi herra Allen lyhyesti.\n\n\"Teidän olisi pitänyt liittyä seuraamme eilen illalla\", sanoi herra\nPickwick.\n\n\"Niin olisi pitänyt\", vastasi Bob Sawyer, \"mutta niiden viina oli liian\nhyvää, jotta siitä olisi voinut luopua yhdessä rytäkässä. Eikö niin,\nBen?\"\n\n\"Joo\", vastasi herra Benjamin Allen. \"Eivät sikaritkaan olleet\nhullumpia, eivätkä porsaankyljyksetkään. Vai mitä, Bob?\"\n\n\"Eivät suinkaan\", myönsi Bob.\n\nNuo erittäin läheiset ystävykset hyökkäilivät aamiaisen kimppuun vielä\ninnokkaammin kuin äsken, ikään kuin edellisen illan aterian muisto\nolisi antanut ravinnolle uutta viehätystä.\n\n\"Pistä liiveihisi Bob!\" kehoitti herra Allen rohkaisevasti toveriaan.\n\n\"Liiveihinpä hyvinkin\", vastasi Bob Sawyer. Ja niin hän, totta\npuhuaksemme, tekikin.\n\n\"Ei mikään anna niin hyvää ruokahalua kuin ruumiiden leikkeleminen\",\nsanoi herra Bob Sawyer katsellen ympäri pöytää.\n\nHerra Pickwickiä puistatti hiukan.\n\n\"Muistaessani, Bob\", sanoi herra Allen, \"joko sait loppuun sen jalan?\"\n\n\"Melkein\", vastasi Sawyer ottaen samalla eteensä puolikkaan kanaa. \"Se\noli merkillisen jäntevä lapsen jalaksi.\"\n\n\"Niinkö?\" kysyi herra Allen välinpitämättömästi.\n\n\"Niin oli\", sanoi Bob Sawyer suu täynnä.\n\n\"Kirjoitin nimeni Aasiksen listaan saadakseni käsivarren\", sanoi herra\nAllen. \"Rupesimme porukkaan saadaksemme yhteisen raadon, ja lista on jo\nmelkein täynnä, mutta emme saa mistään kaveria, joka tahtoisi pään. Ota\nsinä se.\"\n\n\"En huoli\", vastasi Bob Sawyer, \"ei minulla ole varaa ylellisyyteen.\"\n\n\"Älä lörpötä!\"\n\n\"En tosiaankaan voi\", väitti Bob Sawyer. \"Minulla ei olisi mitään\naivoja vastaan, mutta en voi panna likoon kokonaista päätä.\"\n\n\"Vaietkaa jo, hyvät herrat, pyydän\", sanoi herra Pickwick. \"Kuulen\nnaisten tulevan.\"\n\nHerra Pickwickin puhuessa naiset, joita herrat Snodgrass, Winkle ja\nTupman kohteliaasti saattelivat, palasivat aamukävelyltä.\n\n\"Kas, Ben!\" sanoi Arabella äänen ilmaistessa enemmän hämmästystä kuin\nihastusta, kun näki veljensä.\n\n\"Aion viedä sinut huomenna kotiin\", vastasi Benjamin.\n\nHerra Winkle kalpeni.\n\n\"Etkö näe Bob Sawyeriä, Arabella?\" kysyi herra Benjamin Allen\njonkinverran moittivasti. Arabella ojensi sirosti kätensä\ntunnustaakseen Bob Sawyerin läsnäolon. Vihan värähdys sävähdytti herra\nWinklen sydäntä, kun Bob Sawyer huomattavasti puristi ojennettua kättä.\n\n\"Rakas Ben\", sanoi Arabella punastuen, \"onko sinut esitelty herra\nWinklelle?\"\n\n\"Ei ole, mutta se olisi minulle hyvin mieluista\", vastasi hänen\nveljensä vakavasti. Tässä herra Allen kumarsi äkeästi herra Winklelle,\nkun taas herrat Winkle ja Bob Sawyer katselivat toisiaan selvästi\nepäluuloisesti kulmainsa alta.\n\nMolempien uusien vieraiden tulo ja siitä johtunut herra Winklen ja\nnuoren, turkissuisia kenkiä käyttävän neidin hermostuminen olisi\nkaikesta päättäen aiheuttanut perin epämieluisan keskeytyksen\nseurueen hilpeyteen, jolleivät herra Pickwickin hupaisuus ja\nisännän hyväntuulisuus olisi ponnistelleet äärimmäisyyksiin saakka\nyhteiseksi hyväksi. Herra Winkle tunkeutui asteittain herra Benjamin\nAllenin suosioon, ryhtyipä ystävälliseen keskusteluun herra Bob\nSawyerinkin kanssa, joka viinan, aamiaisen ja puhelun virkistämänä\nvähitellen kohosi hilpeyden ylimmälle tasolle ja kertoi hyvin\nhauskasti miellyttävän jutun siitä, kuinka paise poistettiin erään\nherrasmiehen päästä, jota selostusta hän havainnollisti osteriveitsen\nja leipäkannikan avulla koko seurueen suureksi mielenylennykseksi.\nSitten kaikki lähtivät kirkkoon, jossa herra Benjamin Allen nukahti\nsikeästi, kun taas herra Bob Sawyer käänsi mielensä pois maallisista\nasioista sillä kekseliäällä toimituksella, että kaiversi nimensä penkin\nistuimeen neljän tuuman pituisilla, lihavilla kirjaimilla.\n\n\"No nyt\", sanoi Wardle, kun tukeva aamiaispäivällinen, jossa voimakas\nolut ja kirsikkaviina olivat miellyttävänä särpimenä, oli kunnialla\nsyöty, \"mitä arvelisitte siitä, jos mentäisiin tunniksi jäälle? Meillä\non hyvää aikaa.\"\n\n\"Erinomaista!\" sanoi herra Benjamin Allen.\n\n\"Mainiota!\" huudahti herra Bob Sawyer.\n\n\"Te luistelette tietysti, herra Winkle?\" sanoi Wardle.\n\n\"Ky... kyllähän mi... minä\", vastasi herra Winkle, \"mutta en ole\nharjoitellut moneen aikaan.\"\n\n\"Mutta luistelkaa sentään, herra Winkle\", sanoi Arabella. \"Katselen\nsitä niin mielelläni.\"\n\n\"Se on niin siroa\", sanoi toinen neiti. Kolmas neiti sanoi, että\nse oli hienoa, ja neljäs ilmaisi mielipiteenään, että se oli niin\n\"joutsenmaista\".\n\n\"Tekisin niin ihan varmasti\", myöntyi herra Winkle punastuen, \"mutta\nminulla ei ole luistimia\".\n\nTämä este raivattiin heti pois tieltä. Trundlella oli kahdet luistimet,\nja lihava poika ilmoitti, että alhaalla oli lisäksi puolikymmentä,\nminkä johdosta herra Winkle sanoi olevansa hyvin iloinen, ja näytti\nhyvin onnettomalta.\n\nUkko Wardle vei joukon jokseenkin laajalle luistinradalle, ja kun\nlihava poika ja Sam Weller olivat lapioineet ja lakaisseet pois yöllä\nsataneen lumen, kiinnitti herra Bob Sawyer jalkaansa luistimet niin\nnäppärästi, että se herra Winklen mielestä oli ihan ihmeellistä,\nja piirsi ympyröitä vasemmalla jalallaan ja leikkasi kahdeksaisia\nja kirjoitti jäälle, kertaakaan pysähtymättä hengähtämään, suuren\njoukon hauskoja ja hämmästyttäviä kuvioita herra Pickwickin, Tupmanin\nja naisten suureksi tyydytykseksi, joka tyydytys saavutti oikean\ninnostuksen huipun, kun ukko Wardle ja Benjamin Allen, samaisen Bob\nSawyerin avustamina, toimittivat salaperäisiä temppuja, joita he\nsanoivat \"kelaksi\".\n\nKoko tämän ajan oli herra Winkle kasvot ja kädet sinisinä kylmästä\nkoettanut pakottaa rautapiikkiä saappaittensa pohjiin. Hän pisti\nherra Snodgrassin avulla, joka tiesi luistelusta melkein yhtä paljon\nkuin hindu, luistimet takaperin jalkaansa ja sai remmit hyvin\nmonimutkaiseksi ja sekavaksi rykelmäksi. Vihdoin saatiin herra Wellerin\navustaessa nuo kovan onnen luistimet vahvasti kierretyiksi paikoilleen\nja hihnoitetuiksi, ja herra Winkle nostettiin jaloilleen.\n\n\"No niin, herra\", sanoi Sam rohkaisevasti, \"lähtekääpä liikkeelle ja\nnäyttäkää niille, kuinka oikein mennään\".\n\n\"Seis, Sam, seis!\" sanoi herra Winkle vavisten ankarasti ja tarttuen\nkiinni Samin käsivarsiin kuin hukkuva. \"Kuinka liukasta täällä onkaan!\"\n\n\"... hyvin tavallista jäällä, herra\", vastasi Sam. \"Lopettakaa, herra.\"\n\nTämä herra Wellerin viime huomautus kohdistui siihen liikkeeseen, jonka\nherra Winkle juuri sillä hetkellä teki, yrittäen nimittäin hurjasti\nheittää säärensä ilmaan ja iskeä takaraivonsa jäähän.\n\n\"Nämä... nämä luistimet ovat kovin kömpelöt, eikö niin, Sam?\" kysyi\nherra Winkle änkyttäen.\n\n\"Minä pelkään, että niiden päällä seisoo vähän kömpelö herra\", vastasi\nSam.\n\n\"No, Winkle!\" huusi herra Pickwick ollenkaan aavistamatta, että jotakin\noli hullusti. \"Tulkaa, naiset odottavat teitä kiihkeästi!\"\n\n\"Kyllä, kyllä\", vastasi herra Winkle kolkosti hymyillen, \"olen juuri\ntulossa\".\n\n\"Aikoo juuri aloittaa\", sanoi Sam yrittäen päästä irti. \"Nyt eteenpäin,\nherra!\"\n\n\"Odota hetkinen, Sam\", läähätti herra Winkle iskien Samille silmää\nhyvin ystävällisesti. \"Muistan juuri, että minulla on kotona pari\ntakkia, joita en tarvitse. Saat ne, Sam.\"\n\n\"Kiitoksia, herra\", sanoi Sam.\n\n\"Älä huoli nostaa hattuasi, Sam\", sanoi herra Winkle kiireesti. \"Älä\nota kättäsi pois sitä varten! Aioin antaa sinulle tänä aamuna viisi\nshillinkiä joululahjaksi, Sam. Annan ne sinulle tänä iltana.\"\n\n\"Olette kovin hyvä, herra\", vastasi Sam.\n\n\"Mutta pidäthän aluksi kiinni minusta, Sam?\" kysyi herra Winkle. \"Sillä\nlailla, se on oikein. Kyllä minä tästä kohta perille pääsen, Sam. Ei\nliian nopeasti, Sam, ei liian nopeasti.\"\n\nEteenpäin kumartuneena, ruumis puoleksi kaksinkerroin, pääsi\nWinkle Samin avulla yli jään hyvin kummallisella ja hyvin vähän\njoutsenmaisella tavalla, kun herra Pickwick asioista tietämättä huusi\ntoiselta rannalta:\n\n\"Sam!\"\n\n\"Mitä herra?\"\n\n\"Tule tänne, tarvitsen sinua!\"\n\n\"Antakaa nyt mennä, herra\", sanoi Sam. \"Ettekö kuule, että isäntä\nkutsuu? Päästäkää irti, herra!\"\n\nAnkaralla ponnistuksella herra Weller riuhtaisihe irti kauhistuneen\npickwickiläisen otteesta ja antoi samalla onnettomalle herra Winklelle\naikamoisen vauhdin. Niin varmasti, ettei millään taidolla eikä\nharjoituksella olisi voinut sellaista saavuttaa tuo onneton mies ajoi\nnopeasti keskelle kehää juuri samalla hetkellä kun herra Bob Sawyer\nsuoritti verrattoman kaunista kuviota. Herra Winkle törmäsi päätä\npahkaa häneen, ja he molemmat kaatua mätkähtivät raskaasti jäälle.\nHerra Pickwick juoksi paikalle. Bob Sawyer oli noussut jaloilleen,\nmutta herra Winkle oli liian viisas tekemään mitään sellaista luistimet\njalassa. Hän istui jäällä tehden kouristuksen tapaisia yrityksiä\nhymyilläkseen, mutta hänen kasvojensa jokaisesta piirteestä kuvastui\nhätä.\n\n\"Loukkasitteko itsenne?\" kysyi herra Benjamin Allen hyvin levottomana.\n\n\"En pahasti\", sanoi herra Winkle hieroen selkäänsä hyvin kovasti.\n\n\"Toivon, että sallitte minun iskeä suontanne\", sanoi herra Bob Sawyer\nhyvin innokkaasti.\n\n\"Ei, kiitoksia vain\", virkkoi herra Winkle kiireesti.\n\n\"Luulen kyllä, että se olisi parasta\", sanoi Allen.\n\n\"Kiitoksia vain\", vastasi herra Winkle, \"olisin mieluummin ilman.\"\n\n\"Mitä te asiasta arvelette, herra Pickwick?\" kysyi Bob Sawyer.\n\nHerra Pickwick oli kiihtynyt ja kiukkuinen. Hän viittasi Sam Wellerille\nja käski ankaralla äänellä: \"Riisu häneltä luistimet!\"\n\n\"Ei, enhän minä vielä oikein ehtinyt alkuunkaan\", vastusteli herra\nWinkle.\n\n\"Riisu häneltä luistimet!\" toisti herra Pickwick lujasti.\n\nKäskyä ei voinut vastustaa. Herra Winkle salli ääneti Samin noudattaa\nsitä.\n\n\"Nosta hänet ylös\", sanoi herra Pickwick. Sam teki työtä käskettyä.\n\nHerra Pickwick perääntyi muutaman askeleen päähän seurueesta ja\nviitaten ystäväänsä lähestymään kiinnitti häneen tutkivan katseensa\nja lausui hiljaisella, mutta selvällä ja painokkaalla äänellä nämä\nhuomattavat sanat:\n\n\"Olette humpuukimestari, hyvä herra!\"\n\n\"Mitä?\" kysyi herra Winkle sävähtäen.\n\n\"Humpuukimestari! Mutta puhun selvemmin, jos haluatte: Olette veijari,\nhyvä herra!\"\n\nNäin sanoen herra Pickwick kääntyi hitaasti pois ja palasi ystäviensä\nluokse.\n\nHerra Pickwickin purkaessa itsestään äsken kerrottua mielipidettä\nharjoittivat herra Weller ja lihava poika, jotka yhteisin\nponnistuksin olivat laittaneet liukuradan, liukumista kerrassaan\nmestarillisesti ja loisteliaasti. Etenkin Sam Weller suoritti tuon\nkauniin taideliukumistempun, jota yleensä sanotaan \"kolkuttamiseksi\nrajasuutarin ovelle\" ja joka tehdään liukumalla jäätä pitkin yhdellä\njalalla samalla kuin toisella silloin tällöin koputetaan siihen, kuin\nkirjeenkantaja oveen. Liukurata oli pitkä ja hyvä, ja tuossa liikkeessä\noli jotakin, mitä herra Pickwick, jolle tuli kylmä paikoillaan\nseisomisesta, ei saattanut olla kadehtimatta.\n\n\"Tuo näyttää hyvin lämmittävältä ruumiinharjoitukselta\", huomautti\nhän Wardlelle, kun tämä herrasmies puuskutti ihan hengästyneenä\nväsymättömän innokkaasti piirreltyään jäähän monimutkaisia\nmittausopillisia tehtäviä.\n\n\"Kyllä se on sellaista\", vastasi Wardle. \"Osaatteko liukua?\"\n\n\"Osasin kyllä pikku poikana katuojissa\", vastasi herra Pickwick.\n\n\"Koettakaapa nyt!\" kehoitti Wardle.\n\n\"Niin, olkaa hyvä, herra Pickwick!\" huusivat kaikki naiset.\n\n\"Olisin hyvin onnellinen, jos voisin tuottaa teille huvia\", vastasi\nherra Pickwick, \"mutta en ole harrastanut tällaista kolmeenkymmeneen\nvuoteen.\"\n\n\"Hui hai! lorua!\" sanoi Wardle ottaen luistimet jalastaan kiireesti,\nmikä oli ominaista kaikelle hänen toiminnalleen. \"No niin, minä lähden\nseuraksenne, tulkaa!\" Ja niinpä lähti tuo hyväntuulinen vanha herra\nkiitämään liukurataa pitkin niin nopeasti, että se hipoi hyvin läheltä\nherra Wellerin ennätystä ja voitti täydellisesti lihavan pojan.\n\nHerra Pickwick epäröi, tuumaili, veti hansikkaat käsistään ja pisti\nne hattuunsa, liukui pari kertaa lyhyen matkan, pysähtyi yhtä usein,\notti vihdoin uutta vauhtia ja liukui hiljaa ja totisena pitkin rataa\njalat ainakin kyynärän ja neljänneksen päässä toisistaan, kaikkien\nkatselijoiden riemuhuutojen kaikuessa.\n\n\"Pitäkää rokka lämpimänä, herra!\" huusi Sam, ja taas tuli Wardle alas,\nsitten herra Pickwick, sitten Sam ja sitten herra Winkle ja sitten\nBob Sawyer, sitten lihava poika ja sitten herra Snodgrass toistensa\nkintereillä ja kiitäen peräkkäin yhtä innokkaasti kuin olisi heidän\ntulevaisuutensa riippunut heidän nopeudestaan.\n\nOli mitä suurimmassa määrässä kiintoisaa katsella, millä tavoin\nherra Pickwick suoritti osansa menoissa, seurata sitä kiduttavaa\nlevottomuutta, jota hän tunsi tuijottaessaan jäljessä tulijaa, kun\ntämä lähestyi häntä uhaten heti paikalla kaataa hänet, nähdä hänen\nvähitellen pääsevän kiusaantuneesta ilmeestään, tarkata leikkisää\nhymyä, joka kohosi hänen kasvoilleen, kuinka innokkaasti hän pyöri\nympäri päähän päästyään ja juoksi edeltäjänsä jäljessä, jolloin hänen\nmustat säärystimensä tepastelivat hupaisesti lumessa ja hänen silmänsä\nsäteilivät silmälasien läpi pelkkää hilpeyttä ja riemastusta. Ja kun\nhänet kaadettiin kumoon (niin tapahtui keskimäärin joka kolmannella\nkerralla), oli mitä mieltä ylentävin näky katsella hänen kasvot\npunoittavina kokoavan hattunsa, hansikkaansa ja nenäliinansa ja\npalaavan paikalleen riviin hehkuen intoa, jota mikään ei saattanut\nvaimentaa.\n\nUrheiluinnostus oli korkeimmillaan, liukuminen kiihkeimmillään, nauru\nraikui kirkkaimpana, kun yht'äkkiä kuului terävä räsähdys. Hyökättiin\nkiireesti rantaa kohti, naiset kirkaisivat kimeästi ja herra Tupman\nhuusi. Iso jääkappale katosi näkyvistä, vesi kuohahti sen päälle, herra\nPickwickin hattu, hansikkaat ja kaulaliina jäivät kellumaan pinnalle —\nsiinä olikin kaikki, mitä kukaan saattoi nähdä herra Pickwickistä.\n\nJokaisen kasvoilla näkyi surua ja huolta, miehet kalpenivat, naiset\npyörtyivät, herrat Snodgrass ja Winkle tarttuivat toistensa käsiin ja\ntuijottivat hurjasti paikkaa, mihin heidän johtajansa oli uponnut, kun\ntaas herra Tupman, saadakseen mahdollisimman nopeasti apua ja samalla\nsaattaakseen onnettomuuden jokaisen kuulomatkalla olevan tietoon,\njuoksi kuin riivattu pitkin peltoja huutaen täyttä kurkkua: \"Tuli on\nirti!\"\n\nJuuri sillä hetkellä ukko Wardle ja Sam Weller lähestyivät varovaisesti\navantoa ja herra Benjamin Allen neuvotteli kiireisesti herra Bob\nSawyerin kanssa siitä, olisiko tarpeellista iskeä suonta koko\nseurueelta — juuri sillä hetkellä kohosivat veden alta kasvot, pää ja\nhartiat — herra Pickwickin piirteet ja silmälasit.\n\n\"Pysytelkää pinnalla hetkinen, vain hetkinen!\" huuteli herra Snodgrass.\n\n\"Tehkää niin, tehkää niin minun tähteni!\" kirkui herra Winkle\nsyvästi järkyttyneenä. Kehoitus oli jokseenkin tarpeeton, sillä\nolihan otaksuttavinta, että jos herra Pickwick olisikin kieltäytynyt\npysyttelemästä pinnalla jonkun toisen vuoksi, hänen mieleensä olisi\ntoki juolahtanut, että hän yhtä hyvin saattoi tehdä niin itsensä takia.\n\n\"Ylettääkö jalkanne pohjaan, vanha veikko?\" kysyi Wardle.\n\n\"Kyllä varmasti\", vastasi herra Pickwick pyyhkien vettä kasvoistaan\nja haukkoen henkeä. \"Kaaduin selälleni. Aluksi en tahtonut päästä\njaloilleni.\"\n\nHerra Pickwickin takin näkyvissä olevaan osaan tarttunut lieju todisti\ntämän ilmoituksen todenperäiseksi, ja kun vieraiden säikähdystä oli\nvielä enemmän lieventänyt lihavan pojan äkkiä ilmaisema tieto, ettei\nvesi ollut missään viittä jalkaa syvempää, suoritettiin todellisia\nurhouden ihmeitä herra Pickwickin ylös saamiseksi. Aikamoisen loiskeen,\nläiskeen ja ponnistelujen jälkeen herra Pickwick vihdoinkin kauniisti\nkirvoitettiin epämiellyttävästä asemastaan ja hän seisoi taas kuivalla\nmaalla.\n\n\"Voi voi! Hän voi saada kuolemantaudin vilustumisesta\", sanoi Emily.\n\n\"Voi ukko parkaa\", pahoitteli Arabella. \"Sallikaa minun kietoa tämä\nhuivi ympärillenne, herra Pickwick.\"\n\n\"Niin, se onkin parasta, mitä voitte tehdä\", sanoi Wardle, \"ja kun\nolette saanut sen yllenne, juoskaa kotiin niin nopeasti kuin jalat\nkantavat ja hypätkää suoraan vuoteeseen.\"\n\nHeti tarjottiin koko tusina huiveja. Kun oli valittu kolme, neljä\npaksuinta, herra Pickwick kiedottiin niihin ja lähetettiin juoksemaan\nherra Wellerin avulla, ja niin nähtiin tuo outo näky, että vanha,\nlikomärkä herra juoksi ilman hattua, käsivarret kylkiin sidottuina,\npeltoja pitkin, ilman mitään selvästi määriteltyä tarkoitusta, ainakin\nkuuden runsaan englanninpenikulman vauhtia tunnissa.\n\nMutta herra Pickwick ei välittänyt siitä, miltä hän näytti tällaisessa\näärimmäisessä tapauksessa, ja Sam Wellerin hoputuksen ansiosta hän\npysytti vauhtinsa mahdollisimman kiivaana, kunnes ehti Manor Farmin\novelle, jonne herra Tupman oli saapunut viittä minuuttia aikaisemmin\nja säikähdyttänyt vanhan rouvan sydämen läpättämään tartuttaen häneen\nsen järkkymättömän vakaumuksen, että keittiön savupiippu oli tulessa\n— tapaturma, joka aina esiintyi vanhan rouvan sielun silmissä mitä\nhehkuvimmin värein joka kerran, kun joku hänen läheisyydessään ilmaisi\npienintäkin levottomuutta.\n\nHerra Pickwick ei pysähtynyt hetkeksikään, ennen kuin oli kunnollisesti\nvuoteessa. Sam Weller sytytti takkaan leimuavan valkean ja toi\nhuoneeseen hänen päivällisensä. Punssimaljakin kannettiin sinne lopuksi\nja pidettiin suuret pidot hänen terveytensä kunniaksi. Ukko Wardle ei\nhalunnut kuullakaan hänen nousemisestaan, niin että vuoteesta tehtiin\npuheenjohtajan paikka, josta käsin herra Pickwick johti puhetta.\nToinen ja kolmaskin malja käskettiin sisään, ja kun herra Pickwick\nheräsi seuraavana aamuna, ei hänessä ollut luuvalon merkkiäkään, mikä\ntodisti, kuten herra Bob Sawyer sattuvasti huomautti, ettei tällaisessa\ntapauksessa mikään vedä vertoja kuumalle punssille ja että jos kuuma\npunssi milloinkaan jäi tehottomaksi, se johtui vain siitä, että sairas\nhairahtui siihen moukkamaiseen erehdykseen, ettei nauttinut sitä\nkylliksi.\n\nRattoisa seurue hajaantui seuraavana aamuna. Kouluaikana on ero ihanaa,\nmutta myöhemmin elämässä se saattaa olla hyvinkin tuskallinen. Kuolema,\noma etu ja onnen vaihtelut hajoittavat joka päivä monia onnellisia\nihmisryhmiä ja sirottelevat ne hajalleen sinne tänne, eivätkä pojat\nja tyttäret palaa enää milloinkaan. Emme tahdo sanoa, että asianlaita\noli ihan siten tässä erikoistapauksessa, tahdomme vain ilmoittaa\nlukijalle, että tämän seurueen eri jäsenet hajaantuivat kukin kotiinsa,\nettä herra Pickwick ja hänen ystävänsä vielä kerran varasivat paikat\nMuggletonin postivaunujen katolta ja että Arabella Allen lähti omaan\nmääräpaikkaansa, mikä se sitten lienee ollutkin — tohtinemme sanoa,\nettä herra Winkle tiesi sen, mutta tunnustamme, että me emme tiedä —\nveljensä Benjaminin ja hänen erikoisen ja hyvin läheisen ystävänsä Bob\nSawyerin suojeluksen ja huolenpidon alaisena.\n\nEnnen kuin erosivat tämä herra ja Benjamin Allen veivät herra\nPickwickin syrjään hyvin salaperäisen näköisinä, ja herra Bob Sawyer\nkysyi, pistäen etusormensa kahden herra Pickwickin kylkiluun väliin\nosoittaen siten samalla kertaa luontaista leikillisyyttään ja tietojaan\nihmisruumiin anatomiasta:\n\n\"Sanokaas, kunnon setä, missä te pidätte majaa?\"\n\nHerra Pickwick vastasi, että hän tällä hetkellä piti majaa \"Yrjänässä\nja Korppikotkassa\".\n\n\"Olisi hauskaa, jos tulisitte käymään luonani\", sanoi Bob Sawyer.\n\n\"Mikään ei olisi minulle suurempi ilo\", vastasi herra Pickwick.\n\n\"Tässä on osoitteeni\", sanoi herra Bob Sawyer ottaen esiin nimikortin.\n\"Lant Street, Borough. Se on lähellä Gujsin klinikoita ja mukava\nminulle, nähkääs. Vähän matkaa Pyhän Yrjön kirkon ohi kuljettuanne\nkäännytte High Streetiltä oikealle.\"\n\n\"Löydän kyllä\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Tulkaa torstaina, kahden viikon kuluttua, ja ottakaa nuo toiset\nvekkulit mukaan\", sanoi herra Bob Sawyer. \"Luokseni tulee silloin\nmuutamia medisiinaritovereita.\"\n\nHerra Pickwick lausui julki ilonsa, jonka noiden medisiinaritovereiden\ntapaaminen tuottaisi hänelle, ja kun herra Bob Sawyer oli ilmoittanut,\nettä hän aikoi tehdä siitä oikein hupaisen illan ja että hänen\nystävänsä Ben olisi yksi kutsuvieraista, he puristivat toistensa kättä\nja erosivat.\n\nTunnemme, että tällä kohtaa olemme alttiina kysymykselle, kuiskailiko\nherra Winkle jotakin Arabella Allenille tämän lyhyen keskustelun\naikana, ja jos niin oli, mitä hän sanoi, sekä vielä, jutteliko herra\nSnodgrass erikseen Emily Wardlen kanssa, ja jos niin oli, niin mitä\nhän sanoi. Tähän vastaamme, että sanoivatpa he noille neideille mitä\nhyvänsä, he eivät ainakaan sanoneet yhtään mitään herra Pickwickille\nenempää kuin herra Tupmanillekaan kahdeksankolmatta mailin matkalla\nja että he huokailivat hyvin usein, kieltäytyivät juomasta olutta\nja viinaakin ja näyttivät olevan allapäin. Jos tarkkasilmäiset\nlukijattaremme voivat tehdä näistä tosiseikoista joitakin tyydyttäviä\njohtopäätöksiä, pyydämme heitä kaikin mokomin yrittämään.\n\n\n\n\n2. luku,\n\nJOKA LÄPEENSÄ KÄSITTELEE LAKITIEDETTÄ JA ERÄITÄ TUON TIETEEN SUURIA\nOPPINEITA EDUSTAJIA.\n\n\nHajallaan siellä täällä Templen kaupunginosan nurkissa ja sopissa on\neräänlaisia pimeitä ja likaisia huoneita, joihin sisään ja joista\nulos saattaa istuntokauden aikana nähdä kaiket aamut ja pitkälle\niltapäivänäkin kiiruhtavan paperikääryt kainalossa ja taskuissa\ntörröttäen, melkein katkeamattoman jonon asianajajien kirjureita. Noita\nkirjureita on monta eri luokkaa. Tuossa on luetteloon merkitty kirjuri,\njoka jo on maksanut oppirahansa ja on toivossa päästä asianajajaksi,\njolla on tili räätälillä, joka saa kutsuja seurapiireihin, tuntee\nperheen, joka asuu Gower Streetillä, ja toisen, jolla on asunto\nTavistock Squarella, joka jokaiseksi pitkäksi lomaksi matkustaa pois\nkaupungista isänsä luo, pitää ratsuhevosia ja on, sanalla sanoen, oikea\nylimys kirjureiden joukossa. Tuossa taas on sitten palkattu kirjuri\n— täysihoidossa tai ei, miten sattuu — joka käyttää suurimman osan\nviikossa saamistaan kolmestakymmenestä shillingistä omaksi huvikseen\nja koreudekseen, käy ainakin kolmesti viikossa Adelphin teatterin\nhalpahintaisissa esityksissä, huvittelee senjälkeen majesteetillisesti\nomenaviinillä ja on puoli vuotta sitten kuolleen kuosin huono pilakuva.\nSitten on keski-ikäinen puhtaaksikirjoittaja, jolla on suuri perhe\nja joka on aina nukkavieru ja usein humalassa. Ja sitten siellä ovat\nensimmäistä virkatakkiaan kuluttavat toimistopojat, jotka tuntevat\nsopivaa halveksimista vielä kouluakäypiä poikia kohtaan. He keräävät\nkotiin mennessään keskenään rahaa makkaraan ja olueen ja ovat sitä\nmieltä, ettei mikään vedä vertoja hauskalle elämälle. Lajista on niin\nmonta muunnosta, ettei niitä käy luetteleminen, mutta niin monta kuin\nniitä lieneekin, ne voi kaikki nähdä eräinä tiettyinä virkatunteina\nkiiruhtamassa edestakaisin juuri mainitsemillamme paikoilla.\n\nNuo mainitut nurkat ovat lakimiesammatin julkisia toimistoja, jossa\nhaasteita laaditaan, tuomioita allekirjoitetaan, selityksiä annetaan ja\npannaan käyntiin monia muita kekseliäitä juonia Hänen Majesteettinsa\nuskollisten alamaisten kiusaksi ja häiriöksi ja ammatin harjoittajien\nonneksi ja menestykseksi. Ne ovat suurimmaksi osaksi matalakattoisia,\ntomuisia huoneita, joissa loikovat lukemattomat pergamenttirullat,\nhikoiltuaan siellä koko viime vuosisadan erittäin miellyttävää tuoksua,\nmikä päivällä sekaantuu kuivan homeen hajuun ja yöllä niihin erilaisiin\nlemuihin, joita nousee likaviemäreistä, kastuneista sateenvarjoista ja\nhuonoimmanlajisista talikynttilöistä.\n\nPuoli kahdeksan tienoissa illalla, pari viikkoa sen jälkeen kuin\nherra Pickwick ystävineen oli palannut Lontooseen, kiiruhti\ntuollaiseen toimistoon ruskeaan, kiiltonappiseen pukuun sonnustautunut\nolento; pitkä tukka oli huolellisesti kammattu nukkavierun hatun\nreunoja pitkin ja kuraiset, harmaat housut olivat niin täpärästi\nkiinnitetyt saappaiden suuhun, että polvet uhkasivat joka hetki\npuskeutua ulos piilostaan. Mies otti takkinsa taskusta pitkän, kapean\npergamenttiliuskan, johon toimessaoleva virkamies painoi epäselvän,\nmustan leiman. Sitten hän otti neljä samankokoista paperiliuskaa,\njoista jokainen sisälsi pergamenttiliuskasta otetun jäljennöksen,\nnimen kohdat tyhjinä, ja täytettyään tyhjät paikat pisti kaikki viisi\nasiakirjaa taskuunsa ja kiiruhti pois.\n\nRuskeatakkinen mies, jolla oli nuo salaopilliset asiakirjat taskussaan,\nei ollut kukaan muu kuin vanha tuttavamme Jackson, toiminimestä Dodson\n& Fogg, Freemans Court, Cornhill. Sensijaan että hän olisi palannut\ntoimistoon, josta tuli, hän ohjasi askeleensa suoraan Sun Courtiin ja\nlähestyttyään epäröimättä \"Yrjänän ja Korppikotkan\" ravintolaa halusi\ntietää, oliko herra Pickwick kotona.\n\n\"Kutsu herra Pickwickin palvelijaa, Tom!\" käski 'Yrjänän ja\nKorppikotkan’ tarjoilijatar.\n\n\"Älkää vaivatko itseänne!\" sanoi herra Jackson. \"Tulen asioissa. Jos\nhaluatte näyttää minulle herra Pickwickin huoneen, menen sinne itse.\"\n\n\"Minkä nimen saan ilmoittaa?\" kysyi ovenvartija.\n\n\"Jackson\", vastasi kirjuri.\n\nOvenvartija kiipesi ylös portaita ilmoittamaan herra Jacksonia,\nmutta herra Jackson säästi häneltä sen vaivan seuraten ihan hänen\nkintereillään ja astuen huoneeseen, ennenkuin toinen ennätti virkkaa\nsanaakaan.\n\nSinä päivänä oli herra Pickwick kutsunut päivälliselle kolme\nystäväänsä. He istuivat kaikki takan ääressä viiniä juomassa, kun herra\nJackson tuli huoneeseen, kuten edellä on kerrottu.\n\n\"Mitä kuuluu?\" kysyi Jackson nyökäten herra Pickwickille.\n\nTämä herra kumarsi ja näytti hiukan yllättyneeltä, sillä herra\nJacksonin kasvot eivät olleet syöpyneet hänen muistiinsa.\n\n\"Tulen Dodsonin ja Foggin puolesta\", sanoi herra Jackson selitykseksi.\n\nTuon nimen kuullessaan herra Pickwick kavahti pystyyn.\n\n\"Kääntykää asianajajani, herra Perkerin puoleen Grays Innissä\", sanoi\nhän. \"Tarjoilija, saattakaa tämä herra ulos.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, herra Pickwick\", sanoi Jackson asettaen rauhallisesti\nhattunsa lattialle ja ottaen taskustaan pergamenttiliuskan.\n\"Tällaisessa tapauksessa, herra Pickwick, tiedättehän, kelpaa\nasian toimittamaan vain asianomainen itse tai hänen kirjurinsa\ntai valtuutettunsa. Ei mikään ole niin tärkeää kuin muodollisuus\nlakiasioissa.\"\n\nSamassa herra Jackson silmäsi pergamenttia ja nojaten kättään pöytään\nsanoi katsellen ympärilleen huulillaan valloittava ja vakuuttava hymy:\n\n\"No niin, älkäämme ryhtykö sanasotaan sellaisesta pikkuseikasta kuin\ntämä. Kuka herroista on nimeltään Snodgrass?\"\n\nTämän kysymyksen kuullessaan herra Snodgrass säpsähti niin\npeittelemättä ja ilmeisesti, että enempää vastausta ei tarvittu.\n\n\"Jaha, niin ajattelinkin\", sanoi herra Jackson vielä leppeämmin kuin\nedellä. \"Aionpa häiritä teitäkin eräällä pikkuseikalla.\"\n\n\"Minua!\" huudahti herra Snodgrass.\n\n\"Se on vain sub poena — haaste[1] Bardellin Pickwickin jutussa kantajan\npuolesta\", selitti Jackson temmaten esiin yhden paperiliuskoista\nja ottaen shillingin liivintaskustaan. \"Asia tulee käsiteltäväksi\nheti istuntokauden alettua, helmikuun 14. p:nä luullaksemme. Olemme\npyytäneet sitä varten erikoista valamiehistöä, ja se on vasta\nkymmenentenä listalla. Tämä kuuluu teille, herra Snodgrass.\"\n\nNäin sanoessaan herra Jackson levitti pergamentin herra Snodgrassin\nsilmien, eteen ja pani paperin ja shillingin hänen kouraansa.\n\nHerra Tupman oli seurannut tätä toimenpidettä äänettömän hämmästyksen\nvallassa, kun Jackson äkkiä kääntyi häntä kohti ja sanoi:\n\n\"En erehtyne sanoessani, että nimenne on Tupman?\"\n\nHerra Tupman katseli herra Pickwickiä, mutta kun hän ei huomannut tämän\nherran ammollaan olevissa silmissä mitään kehoitusta nimenkieltämiseen,\nhän vastasi:\n\n\"Niin kyllä, nimeni on Tupman.\"\n\n\"Ja tuo toinen herra on luullakseni Winkle?\" sanoi Jackson.\n\nHerra Winkle änkytti myöntävän vastauksen, ja molemmat herrat saivat\nsitten paperiliuskan ja shillingin näppärältä herra Jacksonilta.\n\n\"Pelkään\", virkkoi herra Jackson, \"että pidätte minua jokseenkin\nhäiritsevänä, mutta kaipaan vielä erästä henkilöä, jos se ei tuota\nteille haittaa. Minulla on täällä vielä Samuel Wellerin nimi.\"\n\n\"Tarjoilija, lähettäkää palvelijani tänne!\" käski herra Pickwick.\n\nTarjoilija vetääntyi pois jokseenkin ällistyneenä, ja herra Pickwick\nkehoitti Jacksonia istuutumaan.\n\nSyntyi kiusallinen hiljaisuus, jonka viaton vastaaja lopulta katkaisi.\n\n\"Otaksun\", sanoi herra Pickwick hänen harminsa kohotessa sitä mukaa\nkuin hän puhui, \"otaksun, että isäntienne tarkoituksena on saada minut\nlangetetuksi omien ystävieni todistusten perusteella?\"\n\nHerra Jackson kopautti etusormellaan muutamia kertoja nenänsä vasenta\npuolta ilmoittaakseen, ettei hän ollut tullut juoruamaan salaisuuksia,\nja vastasi leikkisästi:\n\n\"En tiedä, en osaa sanoa.\"\n\n\"Missä muussa tarkoituksessa nämä haasteet sitten olisi annettu\nheille\", jatkoi herra Pickwick, \"jollei juuri siinä?\"\n\n\"Aika hyvä koukku tuo, herra Pickwick\", vastasi Jackson pudistaen\nhitaasti päätään. \"Mutta se ei tartu. Eihän ole kielletty yrittämästä,\nmutta minusta ei saa mitään irti.\"\n\nTässä Jackson vielä kerran hymyili seurueelle ja, asettaen vasemman\npeukalonsa nenänsä nipukalle, kiersi kuin kahvimyllyä oikealla samalla\nesittäen hyvin siroa ilme- ja elenäytelmää, (jollaiset olivat siihen\naikaan hyvin suosittuja, mutta jotka nyt ovat valitettavasti melkein\nkokonaan joutuneet pois käytännöstä), jota kansanomaisesti sanottiin\n\"veivaamiseksi\".\n\n\"Ei! ei! herra Pickwick\", sanoi Jackson kuin päätökseksi. \"Perkerin\nmiesten on arvattava, miksi käytämme näitä haasteita. Jolleivät he osaa\narvata, heidän täytyy odottaa siksi, kunnes juttu alkaa, ja silloin he\nkyllä huomaavat, mitä niillä tarkoitetaan.\"\n\nHerra Pickwick loi äärimmäistä inhoa ilmaisevan katseen kaikkea muuta\nkuin tervetulleeseen vieraaseensa ja olisi kai karjaissut jonkin\npeloittavan anateman herrojen Dodsonin & Foggin päänmenoksi, jollei\nSamin tulo huoneeseen olisi sillä hetkellä keskeyttänyt häntä.\n\n\"Samuel Weller?\" sanoi herra Jackson kysyvästi.\n\n\"Tosimpia asioita, mitä olette sanonut moneen pitkään vuoteen\", vastasi\nSam ylevän tyynesti.\n\n\"Tässä on _sub poena\"_, sanoi Jackson.\n\n\"Mitä se on tavallisten ihmisten kielellä?\" kysyi Sam.\n\n\"Tässä on alkuperäinen asiakirja\", vastasi Jackson välittämättä\nselittää.\n\n\"Mikä?\" sanoi Sam.\n\n\"Tämä\", vastasi Jackson pudistellen asiakirjaa.\n\n\"Vai se on alkuperäinen?\" virkkoi Sam. \"Olen hyvin tyytyväinen, kun\nolen nähnyt alkuperäisen. Se näkyy olevan mukava kappale ja ilahduttaa\nmieltä.\"\n\n\"Ja tässä on shillinki\", sanoi Jackson. \"Sen lähettää Dodson & Fogg.\"\n\n\"Onpa perin ystävällistä Dodsonin ja Foggin puolelta, jotka tuntevat\nminua niin vähän, kun lähettävät oikein lahjan\", virkkoi Sam. \"Pidän\nsitä hyvin suurena kohteliaisuutena, herra. On heille suureksi\nkunniaksi, että he tietävät, kuinka palkita ansiota, missä sen vain\nkohtaa. Se ihan vaikuttaa ihmisen tunteisiinkin.\"\n\nNäin sanoessaan herra Weller hiukan hieroi oikeaa silmäluomeaan\ntakkinsa hihaan näyttelijöiden kaikkein koetuimman esikuvan mukaan, kun\nhe näyttelevät liikuttavia perhenäytelmiä.\n\nHerra Jackson näytti hiukan hämmästyvän Samin menettelytapaa, mutta\nkun hän oli jättänyt haasteen eikä hänellä enää ollut mitään muuta\nsanottavaa, hän oli vetävinään käteensä toista hansikasta, jota hän\ntavallisesti kantoi kädessään vain näön vuoksi, ja palasi virastoonsa\nkertomaan, kuinka asiat menestyivät.\n\nHerra Pickwick nukkui vähän sinä yönä. Hänen muistinsa oli saanut hyvin\nepämiellyttävän virkistyksen rouva Bardellin jutusta. Hän söi aamiaista\ntavalliseen aikaan seuraavana päivänä, pyysi sitten Samin tulemaan\nmukaansa ja lähti Greys Inn Squarea kohti.\n\n\"Sam\", sanoi herra Pickwick katsellen ympärilleen heidän päästyään\nCheapsiden päähän.\n\n\"Mitä, herra?\" kysyi Sam tullen herransa viereen.\n\n\"Mitä tietä?\"\n\n\"Newgate-katua ylös.\"\n\nHerra Pickwick ei heti kääntynyt, vaan katseli hajamielisesti Samia\nsilmiin muutaman sekunnin ja päästi syvän huokauksen.\n\n\"Mikä teitä vaivaa, herra?\" kysyi Sam.\n\n\"Tämä juttu, Sam\", vastasi herra Pickwick, \"alkaa kai ensikuun\nneljäntenätoista päivänä.\"\n\n\"Merkillinen yhteensattuma, herra\", vastasi Sam.\n\n\"Miksi niin merkillinen?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Valentinin päivä, herra\", vastasi Sam. \"Ihan oikea päivä, kun on puhe\navioliittolupauksen rikkomisesta.\"\n\nHerra Wellerin hymy ei herättänyt mitään hilpeyden hohdetta hänen\nisäntänsä kasvoilla. Herra Pickwick kääntyi äkkiä poispäin ja kulki\nedellä äänettömyyden vallitessa.\n\nHe olivat kävelleet jonkin matkaa, herra Pickwick edellä syviin\nmietteisiin vaipuneena, Sam perässä kasvojen ilmaistessa mitä\nkadehdittavinta ja huolettominta kaiken ja kaikkien uhmaa, kun\njälkimmäinen, jolla oli erikoinen halu ilmaista isännälleen kaikki\nomistamansa erikoistiedot, joudutti askeleitaan, kunnes oli ihan herra\nPickwickin kintereillä, ja sanoi osoittaen taloa, jonka ohi he juuri\nkulkivat:\n\n\"Aika kaunis silavapuoti tämä, herra.\"\n\n\"Niin, siltä näyttää\", myönsi herra Pickwick.\n\n\"Kuuluisa makkaratehdas\", jatkoi Sam.\n\n\"Onko niin\", kysyi herra Pickwick.\n\n\"Onko niin!\" toisti Sam hiukan närkästyneenä. \"Kyllä se vain\non. Siellähän, Herra nähköön, katosi muutamia vuosia sitten se\nkunnianarvoisa kauppamies niin salaperäisellä tavalla.\"\n\n\"Ethän vain tarkoittane, että hänet 'burkattiin',[2] Sam?\" virkkoi\nherra Pickwick silmäillen kiireesti ympärilleen.\n\n\"En, en minä sitä tarkoita\", selitti herra Weller, \"vaikka\ntoivoisinkin, sillä hänelle tapahtui paljon pahempaa. Hän oli tämän\nkaupan pitäjä, ja hän keksi tuon patentoidun kaikkiruokaisen, höyryllä\nkäyvän makkarakoneen, joka nielaisi vaikka katukiven, jos sitä piti\nkyllin lähellä, ja jauhoi sen makkaraksi yhtä helposti kuin jos se\nolisi ollut pieni lapsi. Hän oli hyvin ylpeä tästä koneestaan, kuten\noli luonnollistakin, ja hän seisoi kellarissa katsellen sitä, kun\nse oli täydessä käynnissä, kunnes hän tuli ihan surunvoittoiseksi\npelkästä ilosta, ja iloinen hän olisi saanut ollakin, herra, sillä\nhän omisti tuon koneen ja kaksi muuta viehättävää lasta sitäpaitsi,\njollei hänellä olisi ollut vaimoa, joka oli pirullinen kapine. Akka\nseurasi häntä kaikkialle kintereillä ja inisi hänen korvissaan, niin\nettei hän lopuksi enää voinut kestää sitä. 'Kuules nyt, hyvä ystävä',\nsanoi hän kerran, 'jos sinä vielä jatkat tätä peliä, niin lähdenpä,\nhitto vie, Amerikan maahan, tiedä se.' — 'Sinä olet laiska lurjus',\nsanoi eukko, 'ja toivotan amerikkalaisille iloa lahjasta'. Ja sitten\nhän haukkui miestään puolisen tuntia ja juoksi sitten myymälän pieneen\ntakahuoneeseen ja alkoi huutaa, että mies tahtoo hänen kuolemaansa, ja\nkupertuu sitten kolmen tunnin ajaksi — pyörtyy sillä lailla, potkii\nvain ja huutaa. No niin, seuraavana aamuna ei miestä löydykään.\nHän ei ollut ottanut mitään kassalaatikosta, ei ollut edes pukenut\nylleen päällystakkiaan, joten oli ihan selvää, ettei hän ollut\nmennyt Amerikkaan. Häntä ei kuulunut takaisin seuraavana päivänä, ei\nseuraavalla viikollakaan. Rouva painatti ilmoituksia, joissa sanottiin,\nettä jos mies tulisi takaisin, hän saisi kaikki anteeksi (mikä oli\nhyvin jalomielistä, koska hän ei ollut tehnyt yhtään mitään pahaa).\nKanavasta häntä naarattiin, ja jos vielä kaksi kuukautta myöhemmin\nnousi ruumis vedestä, se vietiin heti suoraan makkarakauppaan.\nKuitenkaan ei yksikään niistä ollut oikea, joten ilmoitettiin miehen\nkaranneen, ja vaimo jatkoi liikettä. Eräänä lauantai-iltana tulee\nkauppaan pieni, laiha herra hyvin kiukuissaan ja kysyy: 'Oletteko te\ntämän kaupan omistaja?' — 'Olen kyllä' vastaa eukko. — 'Hyvä rouva',\nsanoo siihen herra, 'siispä olen tullut tänne sanomaan, ettemme minä\nja perheeni tahdo tukehtua turhan takia, ja sen lisäksi', sanoo hän,\n'hyvä rouva, sallinette minun huomauttaa, että vaikk'ette käytäkään\nparhaita lihapalasia makkaroita valmistaessanne, niin tulee kai\nhäränliha sentään yhtä halvaksi kuin napit.' — 'Kuin napit, hyvä\nherra!' hämmästelee rouva. 'Niin, napit juuri', sanoo se pieni vanha\nherra levittäen paperipalasen ja näyttäen paria-, kolmeakymmentä\nnapinpuolikasta. 'Housunnapit ovat kai oivallista makkaranhöystettä!' —\n'Nuo ovat mieheni nappeja!' huutaa se rouva ja alkaa pyörtyä. — 'Mitä!'\nhuutaa pieni vanha herra valahtaen aivan kalpeaksi. 'Nyt ymmärrän\nkaiken', sanoo leski. 'Hän on äkillisessä mielenhäiriössä muuttanut\nitsensä makkaroiksi.' Ja niin hän olikin tehnyt\", jatkoi herra Weller\nkatsellen vakavasti herra Pickwickin kauhun lamauttamia kasvoja,\n\"taikka sitten hän oli jollakin lailla muuten joutunut koneeseen.\nMutta olipa asian laita mikä hyvänsä, se pieni vanha herra, joka koko\nikänsä oli pitänyt erityisen paljon makkaroista, hyökkäsi hurjana ulos\nkaupasta, eikä häntä senjälkeen enää näkynyt makkaraliikkeessä.\"\n\nTämän vaikuttavan perhe-elämän piiristä otetun kertomuksen päättyessä\nherra ja palvelija ehtivät Perkerin huoneeseen. Pitäen ovea\npuoliavoimia keskusteli Lowten kehnoasuisen, surkean näköisen miehen\nkanssa, jolla oli varpaattomat saappaat ja sormettomat hansikkaat.\nHänen riutuneissa ja huolien uurtamissa kasvoissaan oli puutteen\nja kärsimyksen, melkein epätoivonkin jättämiä jälkiä. Hän tunsi\nköyhyytensä, sillä hän vetäytyi porraskäytävän pimeälle puolelle herra\nPickwickin saapuessa.\n\n\"Se on kovin onnetonta\", sanoi vieras huoaten.\n\n\"Niin on\", sanoi Lowten kirjoittaen nimensä ovenpieleen kynällään ja\npyyhkien sen taas pois pyyhkeellään. \"Haluatteko jättää sanan hänelle?\"\n\n\"Milloin luulette hänen palaavan?\" kysyi vieras.\n\n\"Se on ihan epävarmaa\", vastasi Lowten iskien silmää herra\nPickwickille, kun vieras loi katseensa maahan.\n\n\"Luuletteko, että kannattaisi jäädä odottamaan häntä?\" kysyi vieras\nluoden toimistoon toiveikkaan katseen.\n\n\"Olen varma siitä, ettei kannata\", vastasi kirjuri asettuen hiukan\nkeskemmälle ovea. \"Hän ei varmastikaan palaa tällä viikolla, ja onpa\nonni, jos seuraavallakaan, sillä kun Perker kerran lähtee kaupungista,\nei hänellä milloinkaan ole kiirettä palata.\"\n\n\"Poissa kaupungista\", sanoi herra Pickwick. \"Voi hyvänen aika, kuinka\npahasti tämä sattui!\"\n\n\"Älkää menkö pois, herra Pickwick!\" sanoi Lowten. \"Minulla on teille\nkirje.\"\n\nVieras näytti epäröivän, katseli taas maahan, ja kirjuri iski\nviekkaasti silmää herra Pickwickille ikäänkuin ilmaistakseen, että\nkäynnissä oli hyvin hupainen näytös, vaikka herra Pickwick ei voinut\nelämänsä uhallakaan käsittää, mikä se oli.\n\n\"Astukaa sisään, herra Pickwick\", sanoi Lowten. \"No, haluatteko jättää\nsanan, herra Watty, vai tuletteko mieluummin uudelleen?\"\n\n\"Olkaa hyvä ja pyytäkää häntä olemaan hyvä ja ilmoittamaan minulle,\nmitä asiassani on tehty\", sanoi mies. \"Älkää Jumalan tähden jättäkö\nsitä tekemättä, herra Lowten!\"\n\n\"En, en minä sitä unohda\", vastasi kirjuri. \"Käykää sisälle, herra\nPickwick. Hyvästi vain, herra Watty. Mainion kaunis ilma tänään!\"\n\nNähdessään miehen vielä epäröivän hän nyökkäsi Sam Wellerille, että\ntämä seuraisi isäntäänsä, ja sulki oven toisen nenän edessä.\n\n\"Enpä luule, että maailman alusta alkaen on ollut toista yhtä\nkiusallista vararikkoista kuin tuo\", sanoi Lowten heittäen kynänsä\npermantoon kuin olisi häntä pahasti loukattu. \"Hänen juttunsa ei ole\nvielä ollut oikeudessa täyttä neljää vuotta, ja panen vaikka pääni\npantiksi, että hän on käynyt täällä mankumassa ainakin kahdesti\nviikossa. Tätä tietä, herra Pickwick. Perker on sisällä ja tahtoo\ntavata teitä. Peevelin kylmä\", lisäsi hän, \"kun saa seisoa ovessa ja\nmenettää aikaansa mokomankin maankiertäjän kanssa\".\n\nKohennettuaan hyvin kiivaasti hyvin isoa takkaa hyvin pienellä\nhiilihangolla kirjuri näytti tietä isäntänsä yksityishuoneeseen ja\nilmoitti herra Pickwickin.\n\n\"Tekö siellä, hyvä herra\", sanoi pieni herra Perker hypähtäen\ntuolistaan. \"No niin, mitä uutta kuuluu jutustanne? Ovatko ystävämme\nFreemans Courtilla tehneet jotakin uutta? Arvaan kyllä, etteivät he ole\nnukkuneet. Hyvin taitavia vekkuleita, hyvin taitavia.\"\n\nPäättäessään puheensa pieni mies otti aika annoksen nuuskaa herrojen\nDodson & Foggin taitavuuden kunniaksi.\n\n\"Aika roistoja\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Ai! ai!\" sanoi pieni mies. \"Se on makuasia, tiedättehän, eikä meidän\nsovi ruveta väittelemään sanoista, koska ei voi odottaa, että te\nkatselisitte asioita ammattimiehen silmillä. No niin, olemme tehneet\nkaiken välttämättömän. Olen valinnut tuomari Snubbinin.\"\n\n\"Onko hän taitava mies?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Taitava mies!\" huudahti herra Perker. \"Siunatkoon sydäntänne ja\nsieluanne, herra Pickwick. Snubbin on ammattinsa korkeimmalla huipulla.\nHänellä on kolme kertaa enemmän työtä kuin kenelläkään muulla koko\noikeuslaitoksessa ja hän on mukana joka asiassa. Teidän ei tarvitse\nmainita mitään siitä muualla, mutta me ammattimiehet sanomme, että\nSnubbin kiertää valamiehistön pikkusormensa ympäri.\"\n\nPieni mies otti toisen hyppysellisen nuuskaa nämä tiedot antaessaan ja\nnyökkäsi salaperäisesti herra Pickwickille.\n\n\"He ovat haastaneet todistajiksi kolme ystävääni\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Tietysti!\" vastasi Perker. \"Tärkeitä todistajia! Näkivät teidät\narkaluontoisessa tilanteessa.\"\n\n\"Mutta se eukko pyörtyi ihan itsestään\", sanoi herra Pickwick \"Hän\ntunkeutui itse syliini.\"\n\n\"Hyvin todenmukaista, hyvä herra\", selitti Perker, \"hyvin todenmukaista\nja hyvin luonnollista. En väitä mitään muuta, en mitään. Mutta kuka\ntodistaa sen?\"\n\n\"He ovat haastaneet palvelijanikin\", sanoi herra Pickwick jättäen\nedellisen keskusteluaiheen, sillä Perkerin kysymys oli hiukan\nällistyttänyt häntä.\n\n\"Saminko?\" virkkoi Perker.\n\nHerra Pickwick vastasi myöntävästi.\n\n\"Tietysti, herra Pickwick, tietysti. Tiesin, että he tekisivät niin.\nOlisin voinut kertoa sen teille kuukausi sitten. Kuulkaahan, jos\ntahdotte ottaa asioittenne hoidon omiin käsiinne uskottuanne ne ensiksi\nasiamiehellenne, teidän on kestettävä seurauksetkin.\"\n\nTässä herra Perker suoristi itseään itsetietoisen arvokkaasti ja\npudisteli pois nuuskajyväsiä paidanrinnukseltaan.\n\n\"Ja mitä he toivovat hänen todistavan?\" kysyi herra Pickwick kolmen tai\nkahden minuutin äänettömyyden jälkeen.\n\n\"Että lähetitte hänet kantajan luo tekemään jotakin ehdotusta,\nsovintoehdotusta kai\", vastasi Perker. \"Mutta se ei merkitse\nsuuriakaan, ja luulen, ettei monikaan asianajaja kykene saamaan hänestä\npaljoakaan irti.\"\n\n\"En minäkään luule, että saavat\", sanoi herra Pickwick hymyillen\nharmistaan huolimatta sille ajatukselle, että Sam esiintyisi\ntodistajana. \"Mitä menettelytapaa meidän on noudatettava?\"\n\n\"Meillä on valittavana vain yksi, hyvä herra\", selitti Perker:\n\"kuulustella ristiin todistajia, luottaa Snubbinin kaunopuheisuuteen,\nheittää hiekkaa tuomarin silmiin, luottaa valamiehistöön.\"\n\n\"Mutta otaksukaapa, että tuomio käy minua vastaan?\" sanoi herra\nPickwick.\n\nHerra Perker hymyili, otti oikein aimo annoksen nuuskaa, kohenteli\ntulta, nosteli olkapäitään ja pysyi ilmeikkään vaiteliaana.\n\n\"Tarkoitatte, että minun on siinä tapauksessa maksettava\nvahingonkorvausta?\" sanoi herra Pickwick, joka oli tarkkaillut toisen\nsähkötysvastausta hyvin totisena.\n\nPerker kohensi vielä kerran tulta ihan tarpeettomasti ja sanoi:\n\"Pelkään, että niin on asianlaita.\"\n\n\"Silloin pyydän ilmoittaa teille järkkymättömän päätökseni olla\nmaksamatta minkäänlaista korvausta\", sanoi herra Pickwick hyvin\npainokkaasti. \"Ei minkäänlaista! Ei yhtään puntaa, ei yhtään pennyäkään\nrahoistani saa löytää tietään Dodsonin ja Foggin taskuihin! Tämä on\nharkittu ja peruuttamaton päätökseni.\"\n\nJa herra Pickwick iski raskaasti nyrkkinsä pöytään aikomustensa\nperuuttamattomuuden vahvistukseksi.\n\n\"Hyvä on, hyvä on\", sanoi Perker. \"Itsehän sen parhaiten tietänette.\"\n\n\"Tietysti\", vastasi herra Pickwick nopeasti. \"Missähän varatuomari\nSnubbin asuu?\"\n\n\"Lincolns Inn, Old Square\", vastasi Perker.\n\n\"Tahtoisin mielelläni tavata häntä\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Tavata Snubbinia, hyvä herra!\" huudahti Perker äärimmäisesti\nhämmästyneenä. \"Ohoh, ihan mahdotonta! Tavata tuomari Snubbinia! Herra\nvarjelkoon! Sellaista ei ole milloinkaan kuultu, paitsi jos etukäteen\nmaksaa käynnin ja sopii erikoisesti kohtaamisesta. Se ei käy päinsä, se\nei käy päinsä.\"\n\nHerra Pickwick oli kuitenkin päättänyt, ettei se ainoastaan kävisi\npäinsä, vaan että se myös tapahtuisi, ja seurauksena oli, että vaikka\nasia oli mahdoton, vei hänen lainopillinen neuvonantajansa hänet suuren\nherra Snubbinin etumaiseen toimistohuoneeseen.\n\nSe oli siedettävän iso huone, vailla permantomattoja, ja lieden luo\noli asetettu suuri kirjoituspöytä, jonka verkapäällys oli jo aikoja\nsitten menettänyt kaikki vaatimukset alkuperäiseen vihreään väriin ja\noli vähitellen käynyt pölystä ja vanhuuttaan harmaaksi lukuunottamatta\nniitä kohtia, missä mustetahrat olivat hävittäneet sen luonnollisen\nvärin jäljettömiin. Pöydällä oli suuri joukko pieniä paperinippuja,\njotka oli sidottu yhteen punaisilla nauhoilla, ja sen ääressä istui\nvanhanpuoleinen kirjuri, jonka siloinen ulkomuoto ja paksut kultaiset\nkellonvitjat olivat vakuuttavina merkkeinä herra tuomari Snubbinin\nammatin laajuudesta ja tuottavaisuudesta.\n\n\"Onko tuomari huoneessaan, herra Mallard?\" kysyi Perker ojentaen\nnuuskarasiansa mahdollisimman kohteliaasti.\n\n\"On kyllä\", kuului vastaus, \"mutta hänellä on hyvin paljon tekemistä.\nKatsokaahan tänne! Hän ei ole vielä antanut lausuntoaan yhdestäkään\nnäistä asioista, ja kaikista niistä on toimitusmaksu suoritettu.\"\n\nKirjuri hymyili näin sanoessaan ja veti nenäänsä nuuska-annoksen\ntuntien ilmeistä mielihyvää, joka näytti ilmaisevan nuuskanhimoa ja\nriemastusta toimitusmaksujen johdosta.\n\n\"Niin, häntä käytetään aika lailla\", sanoi Perker.\n\n\"Kyllä\", myönsi asianajajan kirjuri ottaen esiin oman rasiansa ja\ntarjoten nuuskaa mitä hyväntahtoisimmin, \"ja paras puoli asiassa on se,\nettei kukaan muu elävä ihminen kuin minä osaa lukea tuomarin käsialaa,\nniin että kaikki saavat odottaa lausuntoa, kun hän on sen antanut,\nkunnes minä olen jäljentänyt paperit.\"\n\n\"Mikä taas on eduksi, tiedämme kyllä kenelle, ja antaa aihetta lypsää\nhiukan enemmän asiakkailta, vai mitä?\" sanoi Perker. \"Ha, ha, haa!\"\n\nTälle tuomarin kirjuri taas nauroi, ei meluisaa, kaikuvaa naurua,\nvaan hiljaista, sisäistä hihitystä, joka oli herra Pickwickistä\nepämiellyttävää kuulla. Kun mies vuotaa verta sisimmässään, se on\nvaarallista hänelle itselleen, mutta kun hän nauraa sisäisesti, se ei\nennusta mitään hyvää toisille.\n\n\"Oletteko jo laatinut pikku luettelon niistä kulungeista, jotka olen\nteille velkaa?\" kysyi Perker.\n\n\"En ole vielä\", vastasi kirjuri.\n\n\"Toivoisinpa, että olisitte\", sanoi Perker. \"Antakaa minulle lasku,\nniin lähetän teille maksuosoituksen. Mutta otaksun, että teillä on\nliian paljon hommaa tupatessanne käteistä taskuunne, jotta ehtisitte\najatella velallisia, eikö niin?\"\n\nTuo sukkeluus näytti ihmeesti kutkuttavan, kirjuria, ja hän otti taas\nvapauden ilahduttaa itseään pienellä sisäisellä hihityksellä.\n\n\"Mutta kuulkaahan, Mallard, hyvä ystävä\", sanoi Perker äkkiä taas\nkäyden vakavaksi ja vetäen suuren miehen suuren palvelijan nurkkaan\ntakin rinnuksesta, \"teidän täytyy saada tuomari ottamaan minut ja tämä\nasiakkaani vastaan\".\n\n\"Katsos vain\", sanoi kirjuri. \"Tuopa ei kuulosta hullummalta! Tuomarin\npuheille! Se on liian hassua!\"\n\nHuolimatta ehdotuksen hassuudesta salli kirjuri kuitenkin, että hänet\nhiljalleen vedettiin pois herra Pickwickin kuuluvilta, ja lyhyen,\nkuiskaten käydyn keskustelun jälkeen hän lähti hiljalleen kävelemään\npientä, hämärää käytävää ja katosi oikeuden auringonjumalan pyhäkköön,\njosta hän jonkin ajan kuluttua palasi varpaillaan ja ilmoitti herra\nPerkerille ja herra Pickwickille, että tuomari oli nähnyt hyväksi,\nvastoin kaikkia tapoja ja tottumuksia, ottaa heidät heti vastaan.\n\nHerra tuomari Snubbin oli luisevakasvoinen, harmaaihoinen mies, iältään\nnoin neljänkymmenenviiden tai — kuten romaanissa sanotaan — hän olisi\nsaattanut olla viidenkymmenen. Hänellä oli sellaiset tylsäkatseiset,\nkeitetyn näköiset silmät, jollaisia usein näkee monet vuodet väsyttäviä\nja vaivalloisia tutkimustöitä harrastaneilla henkilöillä ja jotka\nolisivat riittäneet osoittamaan vieraallekin, että hän oli hyvin\nlikinäköinen, ilman kaksinkertaisia silmälasejakin, jotka riippuivat\nmustassa nauhassa hänen kaulassaan. Hänen tukkansa oli ohut ja\nkitukasvuinen, joka seikka johtui osaksi siitä, että hän ei ollut\nmilloinkaan uhrannut paljon aikaa sen hoitamiseen, osaksi taas siitä,\nettä hän oli kahdenkymmenenviiden vuoden ajan käyttänyt virkaperuukkia,\njoka riippui telineellä hänen vieressään. Hänen takkinsa kauluksella\nnäkyvät hiusjauheen merkit ja huonosti pesty ja vielä huonommin\nsidottu kaulaliina osoittivat, ettei hän ollut saanut tilaisuutta,\nsen jälkeen kuin oli lähtenyt oikeuden istunnosta, lainkaan muuttaa\nasuaan, kun taas hänen muun pukunsa huolimattomuus antoi aihetta uskoa,\nettei hänen henkilökohtainen ulkonäkönsä olisi paljonkaan parantunut,\nvaikka hän olisi ehtinytkin niin tehdäkin. Pöydällä oli hujan hajan\nammattikirjallisuutta, paperikasoja ja avattuja kirjeitä, eikä voinut\nhavaita merkkiäkään siitä, että niitä olisi koetettukaan järjestää\nja asetella; huoneen kalusto oli vanha ja kulunut, kirjakaapin ovet\nlahosivat saranoillaan, tomu pöllähteli matoista pieninä pilvinä joka\naskeleella, ikkunaverhot olivat keltaiset vanhuuttaan ja likaisuuttaan;\nkaikki huoneessa osoitti epäämättömän selvästi, että herra tuomari\nSnubbinilla oli liiaksi puuhaa virkaansa kuuluvissa asioissa voidakseen\nkiinnittää erikoista huomiota henkilökohtaiseen mukavuuteensa.\n\nVaratuomari oli kirjoittamassa asiakkaiden tullessa sisään. Hän\nkumarsi hajamielisesti, kun asianajaja esitteli herra Pickwickin, ja\nsitten, pyytäen heitä istuutumaan, hän pisti kynänsä huolellisesti\nmustepulloon, hieroi vasenta säärtään ja odotti, että häntä\npuhuteltaisiin.\n\n\"Herra Pickwick on vastaajana Bardellin ja Pickwickin jutussa, herra\ntuomari\", sanoi Perker.\n\n\"Onko asia annettu minun ajettavakseni?\" kysyi tuomari.\n\n\"On, herra tuomari\", vastasi Perker.\n\nSnubbin nyökäytti päätään ja odotti jatkoa.\n\n\"Herra Pickwick tahtoi tavata teitä, tuomari Snubbin\", sanoi Perker,\n\"ilmoittaakseen teille, ennen kuin enemmälti puututte asiaan,\nkieltävänsä, että olisi olemassa mitään perustetta tai syytä nostaa\njuttua häntä vastaan ja että, jollei hän voisi tulla oikeuteen puhtain\nkäsin ja jollei hänellä olisi kaikkein tunnontarkinta vakaumusta siitä,\nettä hän on oikeassa vastustaessaan kantajan vaatimuksia, hän ei\nsaapuisi oikeuteen ollenkaan. Uskon selostavani oikein mielipiteenne,\nherra Pickwick?\" kysyi pieni mies kääntyen tämän puoleen.\n\n\"Aivan oikein\", vastasi tämä herra.\n\nHerra tuomari Snubbin aukaisi lorgnettinsa, kohotti ne silmilleen ja\nkatseltuaan herra Pickwickiä muutaman minuutin hyvin uteliaasti kääntyi\nherra Perkerin puoleen ja sanoi, hiukan hymyillen puhuessaan:\n\n\"Onko herra Pickwickin asia hyvin selvä?\"\n\nAsianajaja kohautti olkapäitään.\n\n\"Aiotteko haastaa todistajia?\"\n\n\"Emme.\"\n\nTuomarin kasvoilla kävi hymy selvemmäksi, hän heilutti säärtään yhä\nkovemmin ja yskäisi epäilevästi heittäytyen takanojaan nojatuolissaan.\n\nNämä merkit tuomarin ennakkoajatuksesta eivät jääneet huomaamatta herra\nPickwickiltä, niin heikkoja kuin ne olivatkin. Hän asetti silmälasinsa,\njoiden läpi hän oli tarkkaavasti katsellut tuomarin mielentilan\nmerkkejä, joita tämä oli suvainnut tuoda ilmi, lujemmin nenälleen ja\nsanoi hyvin tarmokkaasti ja vähääkään välittämättä kaikista herra\nPerkerin varoittavista viittauksista ja rypistyneestä otsasta:\n\n\"Halusin tavata teitä sellaisessa tarkoituksessa, vaikka se epäilemättä\nnäyttää teistä, hyvä herra, joka näette tämänlaatuisia asioita\nniin paljon, kuten teidän välttämättä täytyykin, hyvin erikoiselta\ntoimenpiteeltä.\"\n\nTuomari koetti katsella totisena tuleen, mutta hymy palasi kuitenkin.\n\n\"Teidän ammattianne harjoittavat ihmiset, hyvä herra\", jatkoi herra\nPickwick, \"näkevät ihmisluonteen huonoimmat puolet. Kaikki sen riidat,\nkaikki sen paha tahto ja pilaantunut veri nousee silmienne eteen.\nTe tiedätte kokemuksenne perusteella valamiehistöstä (en tarkoita\nerikoisesti teitä enkä niitä), kuinka paljon riippuu järjestelystä,\nja olette taipuvaisia olettamaan, että toisilla on halu käyttää\npetollisessa ja itsekkäässä tarkoituksessa juuri tätä välikappaletta,\njonka arvon ja luonteen te niin hyvin tunnette ja jonka avulla te\nkoetatte, puhtaasta rehellisyydestä ja kunniallisen tarkoituksen\nvuoksi, tehdä niin paljon asiakkaanne puolesta kuin suinkin, koska\njatkuvasti käytätte sitä itse. Uskon todella, että juuri tästä\ntosiseikasta voidaan katsoa johtuvaksi se alhainen, mutta hyvin\nyleinen käsitys, että te ammattikuntana olette epäluuloisia, epäileviä\nja turhantarkkoja. Vaikka olenkin täysin tietoinen siitä, kuinka\nepäedullista tällaisten mielipiteiden ilmaiseminen teille tällaisissa\nolosuhteissa on, olen tullut tänne senvuoksi, että toivoisin teidänkin\nselvästi käsittävän, kuten ystäväni herra Perker on sanonut, että olen\nviaton siihen petokseen, josta minua syytetään, ja vaikka täydellisesti\ntajuankin teidän avustuksenne arvaamattoman arvon, saanen kunnioittaen\nlisätä, että jollette te usko viattomuuttani vilpittömästi, olisin\nmieluummin ilman lahjakasta avustustanne kuin käyttäisin sitä\nhyväkseni.\"\n\nPaljon ennen tämän puheen loppua, joka — olemme velvolliset sanomaan\nsen julki — oli luonteeltaan perin arkipäiväinen herra Pickwickin\npitämäksi, oli tuomari taas vajonnut eristäytyneeseen sieluntilaansa.\nMuutaman minuutin kuluttua hän kuitenkin, tartuttuaan taas kynäänsä,\nnäytti jälleen tajuavan asiakkaittensa läsnäolon ja sanoi jokseenkin\ntylysti nostaen silmänsä papereistaan:\n\n\"Kuka avustaa minua tässä asiassa?\"\n\n\"Herra Phunky\", vastasi asianajaja.\n\n\"Phunky, Phunky\", tapaili tuomari; \"en ole milloinkaan ennen kuullut\nsitä nimeä. Hän on kai hyvin nuori mies?\"\n\n\"Niin, hän on hyvin nuori mies\", vastasi asianajaja. \"Hän sai toimen\nvasta pari päivää sitten. Antakaas kun muistelen — hän on ollut\nasianajajana vasta kahdeksatta vuotta.\"\n\n\"Niin, sitäpä arvelinkin\", virkkoi ylituomari sellaisella säälivällä\näänellä, jolla muut ihmiset olisivat puhuneet hyvin avuttomasta\npikkulapsesta. \"Herra Mallard, lähettäkää hakemaan herra... herra...\"\n\n\"Phunkyä, Holborn Court, Grays Inn\", auttoi Perker, \"... ja sanokaa\nhänelle, että olisin hyvilläni, jos hän hetkeksi pistäytyisi tänne.\"\n\nHerra Mallard lähti toimittamaan asiaa ja tuomari Snubbin vaipui taas\najatuksiinsa, kunnes herra Phunky itse ilmestyi huoneeseen.\n\nVaikka tulija asianajajana olikin lapsi, hän oli sentään täysikasvuinen\nmies. Hänellä oli perin hermostunut ja kiusallisen epäröivä puhetapa.\nSe ei näyttänyt olevan syntymävika, vaan tuntui pikemminkin johtuvan\nujoudesta, joka taas aiheutui tunteesta, että hän ei ollut päässyt\nkohoamaan ammatissaan varallisuuden, harrastuksen, suhteiden tai herra\nties minkä puutteesta. Hän kohteli tuomaria perin kunnioittavasti ja\nasianajajaa hyvin kohteliaasti.\n\n\"Minulla ei ole ollut iloa nähdä teitä aikaisemmin, herra Phunky\",\nsanoi tuomari ylhäisen alentuvasti.\n\nHerra Phunky kumarsi. Hänellä oli ollut ilo nähdä tuomari ja\nkadehtiakin häntä köyhän miehen tavoin kahdeksan vuoden ja neljänneksen\naikana.\n\n\"Olette avustajana tässä asiassa, niin olen kuullut?\" sanoi tuomari.\n\nJos herra Phunky olisi ollut rikas mies, hän olisi heti lähettänyt\nhakemaan kirjuriaan ja kysynyt häneltä asiaa; jos hän olisi ollut\nviisas, hän olisi asettanut etusormensa otsalleen ja koettanut\nmuistella, oliko hän, kaikkien toimiensa keskellä, ottanut hoitoonsa\ntämänkin asian vai ei, mutta hän ei ollut rikas eikä viisas (ei\nainakaan tässä suhteessa), hän vain punastui ja kumarsi.\n\n\"Oletteko lukenut asiakirjat, herra Phunky?\" tiedusteli tuomari.\n\nTässä olisi herra Phunkyn taas ollut selitettävä, että hän oli\nunohtanut kaikki asian yksityiskohdat, mutta koska hän oli lukenut\nkaikki paperit, mitä oli asetettu hänen eteensä jutun jatkuessa, eikä\nollut unessa eikä valveilla ajatellut mitään muuta niiden kahden\nkuukauden aikana, joiden aikana hän oli tiennyt tulevansa herra tuomari\nSnubbinin apulaiseksi, hän lehahti vieläkin punaisemmaksi ja kumarsi\ntaas.\n\n\"Tämä on herra Pickwick\", sanoi tuomari heiluttaen kynäänsä siihen\nsuuntaan, missä tämä herra seisoi.\n\nHerra Phunky kumarsi herra Pickwickille niin kunnioittavasti kuin\nensimmäiselle asiakkaalle ainakin ja taivutti taas päätään päällikköään\nkohti.\n\n\"Ehkä te tahtoisitte ottaa herra Pickwickin mukaanne\", sanoi tuomari,\n\"ja... ja... kuunnella, mitä herra Pickwick mahdollisesti haluaa\nesittää. Neuvottelemme sitten tietenkin yhdessä.\"\n\nViitaten täten, että häntä oli häiritty kyllin kauan, herra tuomari\nSnubbin, joka oli käynyt yhä hajamielisemmäksi, nosti lasinsa hetkeksi\nsilmilleen, kumarsi kevyesti ympäriinsä ja oli samassa taas syventynyt\nedessään oleviin asiakirjoihin, jotka koskivat loppumatonta juttua\nsiitä, että eräs vuosisatoja sitten tai niillä main kuollut henkilö oli\nsulkenut polun, joka toi paikalta, mistä kukaan ei milloinkaan tullut,\njollekin toiselle paikalle, minne kukaan ei milloinkaan mennyt.\n\nHerra Phunky ei millään ottanut mennäkseen ovesta, ennen kuin herra\nPickwick ja hänen asianajajansa olivat kulkeneet siitä, joten kului\njonkin verran aikaa, ennen kuin he pääsivät puistikkoon, ja kun\nhe sinne pääsivät, he kävelivät edestakaisin ja pitivät pitkiä\nneuvotteluja, joiden tuloksena oli, että oli hyvin vaikea sanoa, mihin\nsuuntaan tuomio kävisi, että oli hyvin onnellista, että he olivat\nestäneet vastapuolta saamasta tuomari Snubbinia, ja muita tällaisissa\nolosuhteissa tavallisia epäilystä ja lohdutusta aiheuttavia seikkoja.\n\nSitten herätti isäntä herra Wellerin tunnin kestäneestä suloisesta\nunesta, ja he palasivat kaupunkiin sanottuaan hyvästit Lowtenille.\n\n\n\n\n3. luku\n\nKERTOO PALJON TARKEMMIN KUIN KONSANAAN HOVILEHTI NIISTÄ NUORTEN MIESTEN\nKEMUISTA, JOTKA BOB SAWYER PITI ASUNNOSSAAN SOUTHWARKISSA.\n\n\nSouthwarkin Lant Streetin yllä lepää rauha, joka valaa sieluun\nhiljaista kaihomieltä. Tällä kadulla, joka sitäpaitsi on sivukatu,\non aina koko joukko taloja vuokrattavana, ja sen hiljaisuus on\nrauhoittava. Lant Streetin taloja ei saata lukea niihin, joita sanotaan\nensiluokkaisiksi asunnoiksi tämän sanan tarkimmassa merkityksessä,\nmutta se on kuitenkin varsin viehättävä paikka. Jos joku tahtoo\nvetäytyä pois maailmasta, siirtyä kiusausten saavuttamattomiin,\nasettua sen houkutuksen mahdollisuudenkin ulkopuolelle, että katselisi\nikkunasta, hänen on kaikin mokomin mentävä Lant Streetille.\n\nTähän onnelliseen piilopaikkaan on kotiutunut muutamia\nkiiltosilittäjiä, jokunen kirjansitojansälli, pari vararikko-oikeuden\nvankilan vartijaa, joitakuita talonmiehiä, joilla on toimensa\ntelakoilla, kourallinen ompelijattaria ja ryydiksi räätälinammatin\nkappaletyöntekijöitä. Asukkaiden enemmistö kohdistaa tarmonsa joko\nkalustettujen huoneiden vuokraamiseen tai on antautunut terveelliseen\nja vahvistavaan mankeloimisen ammattiin. Pääpiirteinä kadun\nhiljaiselossa ovat vihreät ikkunaluukut, vuokrailmoitukset, messinkiset\novikilvet ja kellonnuorat, elävän luonnon päälajit ovat olutpojat,\ntortunmyyjät ja lämpimien perunoiden kaupustelijat. Asujamisto on\nmuuttelevaa, katoaa tavallisesti juuri ennen vuosineljänneksen loppua\nja yleensä yöllä. Hänen Majesteettinsa tuloja kerätään harvoin tässä\nonnellisessa laaksossa, vuokrat ovat epävarmat ja vedentulo hyvin usein\nkeskeytyksissä.\n\nHerra Bob Sawyer koristi aikaisin sinä iltana, jolloin hän oli\nkutsunut herra Pickwickin luokseen, etuhuoneessaan takan toista\npuolta ja herra Ben Allen toista. Vastaanottovalmistelut näyttivät\nolevan suoritetut. Eteisessä oli sateenvarjot tungettu yhteen kasaan\nnurkkaan takahuoneen oven ulkopuolelle, emännän hattu ja huivi oli\notettu pois portaan kaiteelta, kadun ovimatolla ei ollut enempää kuin\nyhdet puukengät, ja keittiökynttilä, jossa oli hyvin pitkä sydän,\npaloi kirkkaasti porraskäytävän ikkunalla. Herra Bob Sawyer oli itse\nostanut juomatavarat viinikaupasta High Streetin varrelta ja tullut\nkotiin niiden kantajan mukana estääkseen niitä mahdollisesti joutumasta\nväärään taloon. Punssi oli valmiina punaisessa kannussa makuuhuoneessa,\nkorttipöydäksi oli salista lainattu pieni, vihreällä veralla peitetty\npöytä, ja lasit, niin talon omat kuin ravintolasta lainatutkin, oli\nasetettu tarjottimelle, joka oli laskettu porrastasanteelle oven\nulkopuolelle.\n\nHuolimatta kaikkien näiden valmistelujen täysin tyydyttävästä\nsujumisesta oli herra Bob Sawyerin otsalla pilvi hänen istuessaan\nlieden ääressä. Herra Ben Alleninkin piirteissä oli osaaottava leima\nhänen tuijottaessaan tiukasti hiiliin ja hänen äänessään alakuloinen\nkaiku, kun hän sanoi katkaisten pitkän hiljaisuuden:\n\n\"Onnetonta, että hän sai päähänsä muuttua happameksi juuri tässä\ntilaisuudessa! Olisihan hän voinut odottaa edes huomiseen.\"\n\n\"Se on hänen ilkeyttään, hänen ilkeyttään\", vastasi herra Bob Sawyer\nkiivaasti. \"Hän sanoo, että kun minun kerran kannattaa pitää pidot,\nkykenen myös suorittamaan hänen kirotun 'pikku laskunsa'.\"\n\n\"Kuinka vanha se on?\" kysyi herra Ben Allen. \"Muuten lasku on kaikkein\nmerkillisimpiä voimakoneita, mitä ihmisen nero milloinkaan on luonut.\nSe saattaa pysyä liikkeessä pisimmänkin elinajan pysähtymättä\nkertaakaan omasta tahdostaan.\"\n\n\"Vain neljänneksen ja kuukauden tai niillä paikoin\", vastasi herra Bob\nSawyer.\n\nBen Allen yskäisi toivottomasti ja ohjasi tutkivan katseen uunin\nristikon kahden ylimmän tangon välitse.\n\n\"Eikö olisikin helkkarin ilkeää, jos hän saisi päähänsä purkaa sisuansa\nsilloin, kun nuo veikot ovat täällä\", sanoi Ben Allen vihdoin.\n\n\"Kamalaa\", vastasi Bob Sawyer, \"kamalaa!\"\n\nHuoneen ovelle koputettiin hiljaa. Herra Bob Sawyer silmäsi\nmerkitsevästi ystäväänsä ja käski koputtajan sisään, jolloin ovesta\npisti päänsä likainen, tohvelijalkainen piika, mustat pumpulisukat\njalassa, olio, jota olisi voinut pitää aikansa palvelleen, hyvin\nhuonoissa olosuhteissa elävän lantakuskin tyttärenä. Tulija sanoi:\n\n\"Suokaa anteeksi, herra Sawyer. Rouva Raddle tahtoo puhutella teitä.\"\n\nEnnen kuin herra Bob Sawyer ehti vastata mitään, hävisi tyttö äkkiä,\nikään kuin joku olisi äkäisesti tempaissut häntä takaapäin. Tämä\nsalaperäinen katoaminen oli tuskin tapahtunut, kun ovelta kuului\ntoinen, terävä, pistävä kolkutus, joka tuntui sanovan: \"Tässä olen ja\nsisään tulen.\"\n\nHerra Bob Sawyer katseli ystäväänsä peloittavan aavistuksen vallassa ja\nhuusi vielä kerran: \"Sisään!\"\n\nLupa ei ollut ollenkaan tarpeen, sillä ennen kuin herra Sawyer oli\nehtinyt ääntää tuon sanan, hyökkäsi huoneeseen pieni, kiukkuinen\nnainen, joka ihan vapisi suuttumuksesta ja oli kalpeana raivosta.\n\n\"No niin, herra Sawyer\", sanoi pieni vihainen nainen koettaen näyttää\nmahdollisimman tyyneltä, \"olkaapa hyvä ja suorittakaa tämä pieni\nlaskuni; olen teille siitä kiitollinen, sillä minun on maksettava\nvuokrani tänään, ja isäntä odottaa alhaalla.\"\n\nTässä pieni nainen hieroi käsiään ja katseli kiinteästi herra Bob\nSawyerin pään yli seinään.\n\n\"Olen kovin pahoillani, että minun on täytynyt saattaa teidät pulaan,\nrouva Raddle\", sanoi Bob Sawyer, \"mutta...\"\n\n\"Äh! en minä ole ollut pulassa\", vastasi pieni nainen kimeästi\nnaurahtaen. \"En tarvinnut sitä erikoisemmin ennen kuin tänään, ja kun\nne kerran menevät suoraan isännälle, oli yhdentekevää, olivatko ne\nminun tai teidän hallussanne. Lupasitte minulle maksun tänä iltana,\nja jokainen täällä, asunut herrasmies on aina pitänyt sanansa, kuten\njokainen herrasmiehenä itseään pitävä aina tekee.\"\n\nRouva Raddle nakkeli niskojaan, puri huultaan, hieroi yhä kiivaammin\nkäsiään ja tuijotti seinään vielä kiivaammin kuin tähän asti. Oli\nselvää, että hän oli, kuten herra Bob Sawyer kerran myöhemmässä\ntilaisuudessa itämaista kuvakieltä käyttäen huomautti, \"nostamassa\nhöyryä\".\n\n\"Olen kovin pahoillani, rouva Raddle\", sanoi Bob Sawyer niin nöyrästi\nkuin kuvitella voi, \"mutta asia on niin, että minä kärsin pettymyksen\nCityssä tänään.\"\n\nOmituinen paikka tuo City. Hämmästyttävän suuri määrä ihmisiä pettyy\nsiellä joka päivä!\n\n\"Entä sitten, herra Sawyer?\" sanoi rouva Raddle istuttaen itsensä\nvoimallisesti kukikkaan maton punaiselle kaalinpäälle. \"Mitä se minuun\nkuuluu?\"\n\n\"En... en ollenkaan epäile, rouva Raddle\", sanoi Bob Sawyer väistäen\ntaitavasti viime kysymystä, \"että ennen ensi viikon puoliväliä\nkykenemme suorittamaan välimme ja jatkamaan paremman menetelmän mukaan\njälkeenpäin.\"\n\nSiinä olikin kaikki, mitä rouva Raddle kaipasi. Hän oli hyökännyt\nonnettoman Sawyerin huoneeseen niin alttiina tunteenpurkaukselle,\nettä suoritus kaiketikin olisi tuottanut hänelle pettymyksen eikä\npäinvastoin. Hän oli mainiossa vireessä pieneen tämänluontoiseen\nvirkistykseen vaihdettuaan juuri eräitä valmistavia kohteliaisuuksia\nherra Raddlen kanssa keittiössä.\n\n\"Luuletteko te, herra Sawyer\", sanoi rouva Raddle korottaen äänensä\nnaapureiden valistamiseksi; \"luuletteko te, että minä meinaan pitää\npäivästä päivään huoneistossani nuorta miestä, joka ei milloinkaan\najattele vuokransa maksamista eikä edes sitä käteisrahaa, joka\non kulutettu tuoreeseen voihin ja kekosokeriin, mikä menee hänen\naamiaiseensa, ja maitoon, joka ostetaan maitokuskilta? Luuletteko te,\nettä ankarasti raatavalla, ahkeralla naisella, joka on asunut saman\nkadun varrella kaksikymmentä vuotta (kymmenen kadun toisella puolen\nja yhdeksän ja kolme neljännestä tässä samassa talossa), ei olisi\nmuuta tehtävää kuin raataa itsensä kuoliaaksi parin laiskan ja velton\nlurjuksen takia, jotka aina vain tupakoivat, juovat ja vetelehtivät,\nkun heidän pitäisi olla iloisia saattaessaan käyttää käsiään johonkin,\nmillä laskut maksettaisiin? Luul...\"\n\n\"Kuulkaa nyt, hyvä rouva\", yritti herra Benjamin Allen välittää\nlepytellen.\n\n\"Olkaa hyvä pitäkää huomautuksenne omana tietonanne!\" tiuskaisi rouva\nRaddle äkkiä hilliten puhetulvansa ja puhutellen kolmatta henkilöä\nvaikuttavan verkkaisesti ja juhlallisesti. \"En huomaa teillä olevan\nmitään oikeutta ryhtyä puhuttelemaan minua. En luule vuokranneeni\nhuoneita teille.\"\n\n\"Ette, ette kylläkään\", myönsi herra Benjamin Allen.\n\n\"Hyvä on sitten\", vastasi rouva Raddle ylhäisen kohteliaasti. \"Silloin,\nhyvä herra, te kenties haluatte tyytyä katkomaan ihmisparkojen käsiä ja\njalkoja sairashuoneessa ja pysymään omissa asioissanne, sillä täällä\nsaattaa olla joku, joka voi opettaa teille sellaista.\"\n\n\"Mutta te olette niin perin yksinäinen nainen!\" torui herra Benjamin\nAllen.\n\n\"Suokaa anteeksi, nuori mies\", sanoi rouva Raddle hikoillen kiukuissaan\nkylmää hikeä. \"Mutta tahdotteko olla ystävällinen ja nimittää minua\nsillä tavoin vielä kerran.\"\n\n\"Ei ollut tarkoitukseni käyttää noita sanoja suinkaan loukkaavassa\nmerkityksessä\", vastasi herra Benjamin Allen tuntien omankin olonsa\nvähitellen epämukavaksi.\n\n\"Suokaa anteeksi, hyvä herra\", kivahti rouva Raddle entistä\näänekkäämmin ja äkäisemmin, \"mutta ketä te sanoitte 'naiseksi'?\nTarkoititteko sillä ehkä minua, hyvä herra?\"\n\n\"Mutta hyvänen aika!\" yritti Benjamin Allen.\n\n\"Tarkoititteko minua tuolla nimityksellä, kysyn sitä teiltä, herra?\"\nkeskeytti rouva Raddle raivoisan kiivaasti heittäen oven selko\nselälleen.\n\n\"Tietysti!\" myönsi herra Benjamin Allen.\n\n\"Tietysti tarkoititte\", sanoi rouva Raddle väistyen vähitellen ovea\nkohti ja korottaen äänensä äärimmäisen kimeäksi erikoisesti siksi,\nettä keittiössä odottava herra Raddle kuulisi. \"Tietysti tarkoititte!\nJa jokainen tietää, että te voitte huoleti loukata minua omassa\ntalossani, kun mieheni istuu ja torkkuu alakerrassa eikä välitä\nminusta sen enempää kuin katukoirasta. Hän saisi hävetä (tässä rouva\nRaddle nyyhkytti), kun antaa mokomienkin elävien ihmisten ruumiiden\nleikkelijöiden ja raatelijoiden, jotka pilaavat talon maineen (toinen\nnyyhkytys), kohdella tällä tavoin hänen vaimoaan, ja jättää hänet\nalttiiksi kaikenlaiselle hävyttömyydelle; — mokomakin mitätön,\nvaivainen kurja pelkuri, joka ei uskalla tulla portaita ylös ja astua\nnäiden roistomaisten otusten eteen; ei uskalla, ei uskalla tulla.\"\n\nRouva Raddle pysähtyi kuuntelemaan, oliko ärsytys herättänyt hänen\nparemman puoliskonsa, ja kun hän huomasi, ettei se ollut onnistunut,\nhän lähti laskeutumaan portaita yhä nyyhkyttäen. Silloin kuului äänekäs\nkolkutus ulko-ovelta, jolloin hän sai hysteerisen itkukohtauksen, jota\nseurasi surkea ulvonta. Sitä jatkui, kunnes kolkutus oli uusiintunut\nkuusi kertaa, jolloin rouva sieluntuskan valtoimenaan purkautuessa\nkaatoi kaikki sateenvarjot ja katosi perähuoneeseen paiskaten oven\njälkeensä niin että paukahti.\n\n\"Asuuko herra Sawyer täällä?\" kysyi herra Pickwick, kun ovi aukeni.\n\n\"Kyllä\", sanoi palvelustyttö, \"seuraavassa kerroksessa. Ovi on suoraan\nvastapäätä, kun tulette portaiden päähän.\"\n\nAnnettuaan nämä tiedot katosi palvelijatar, joka oli kasvanut ja\nvarttunut Southwarkin alkuasukkaiden keskuudessa, kynttilä kädessä\nkeittiön portaisiin täydelleen vakuuttuneena siitä, että oli tehnyt\nkaiken, mitä häneltä mahdollisesti saattoi vaatia tällaisissa\nolosuhteissa.\n\nHerra Snodgrass, joka tuli sisään viimeisenä, sulki katuoven, jonkin\naikaa ponnisteltuaan, työntämällä salvan paikoilleen, ja ystävykset\nkiipesivät portaita yläkertaan, missä heidät otti vastaan herra Bob\nSawyer, joka ei ollut uskaltanut lähteä alas peläten joutuvansa rouva\nRaddlen kitaan.\n\n\"Kuinka voitte?\" sanoi nöyryytetty ylioppilas. \"Hauska nähdä teitä! —\nVarokaa laseja!\"\n\nTämä varoitus lausuttiin herra Pickwickille, joka oli pistänyt hattunsa\ntarjottimelle.\n\n\"Hyvänen aika!\" pelästyi herra Pickwick. \"Suokaa anteeksi.\"\n\n\"Älkää välittäkö! älkää välittäkö!\" sanoi Bob Sawyer. \"Täällä on vähän\nahtaat tilat, mutta teidän täytyy sopeutua siihenkin, kun olette nuoren\nnaimattoman miehen luona. Käykää sisään! Olette kai ennenkin tavanneet\ntämän herran?\"\n\nHerra Pickwick pudisti Benjamin Allenin kättä, ja hänen ystävänsä\nnoudattivat esimerkkiä. He olivat tuskin päässeet istumaan, kun taas\nkuului kaksinkertainen koputus.\n\n\"Luulenpa, että siellä on Jack Hopkins\", sanoi Bob Sawyer. \"Hyss!\nHänhän se on. Tule sisään, Jack, tule sisään!\"\n\nPorraskäytävästä kuului raskaita askelia, ja Jack Hopkins tuli\nnäkyviin. Hänellä oli mustat samettiliivit, joissa oli hyvin kirjavat\nnapit, ja siniviiruinen paita, jossa oli valkoinen irtokaulus.\n\n\"Olet myöhästynyt, Jack\", huomautti Benjamin Allen.\n\n\"Viivyin sairaalassa\", selitti Hopkins.\n\n\"Jotakin uutta?\"\n\n\"Ei mitään erikoista. Jokseenkin hyvä tapaturma; tuotiin\npoliklinikkaan.\"\n\n\"Minkälainen se oli?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Vain neljännen kerroksen ikkunasta pudonnut mies — mutta hyvin soma\ntapaus — todella hyvin soma tapaus.\"\n\n\"Tarkoitatteko, että potilas on somasti parantumassa?\" kysyi herra\nPickwick.\n\n\"En\", vastasi Hopkins välinpitämättömästi. \"Ei, sanoisin päinvastoin,\nettä hän ei parane. Huomenna on toimitettava suurenmoinen leikkaus —\nmainio kerrassaan, jos Slasher toimittaa sen.\"\n\n\"Pidättekö Slasheria hyvänä kirurgina?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Parhaana nykyään elossa olevista\", vastasi Hopkins. \"Päästi pojan\njalan irti nivelestä viime viikolla — poika söi leikkauksen aikana\nviisi omenaa ja piparkakun — tasan kaksi minuuttia sen jälkeen kuin\nkaikki oli ohi, poika sanoi, ettei hän tahtonut maata siinä ihmisten\nnauruna ja että hän kaipaa äidilleen, jolleivät kohta aloita.\"\n\n\"Hyvänen aika!\" ihmetteli herra Pickwick hämmästyneenä.\n\n\"Pyh! Ei se ollut mitään\", tuumi Hopkins, \"vai mitä sinä sanot, Bob?\"\n\n\"Ei yhtään mitään\", vastasi Bob Sawyer.\n\n\"Sivumennen, Bob\", sanoi Hopkins tuskin huomattavasti vilkaisten herra\nPickwickin tarkkaaviin kasvoihin, \"eilen illalla meillä oli merkillinen\ntapaus. Meille tuotiin lapsi, joka oli niellyt helminauhan.\"\n\n\"Niellyt mitä?\" keskeytti herra Pickwick.\n\n\"Helminauhan\", selitti Jack Hopkins. \"Ei tietystikään yhdellä kertaa,\nse olisi ollut liikaa. — Ette tekään voisi niellä sitä, kuinka sitten\nlapsi; ha haa.\" Herra Hopkins näytti suuresti nauttivan omasta\nsukkeluudestaan ja jatkoi. \"Ei, näin se tapahtui. Lapsen vanhemmat\nolivat köyhiä ihmisiä, jotka asuivat pihan puolella. Lapsen vanhin\nsisar osti kaulanauhan, tavallisen, suurista mustista puuhelmistä\ntehdyn kaulanauhan. Leikkikaluja haluava lapsi sieppasi kaulanauhan,\npiilotti sen, leikki sillä, leikkasi poikki rihman ja nieli helmen.\nLapsesta se oli erittäin hauskaa, se palasi seuraavana päivänä ja\nnielaisi toisen helmen.\"\n\n\"Voi ihmettä!\" kauhistui herra Pickwick. \"Sepä oli kamalaa! Suokaa\nanteeksi, herra. Jatkakaa.\"\n\n\"Seuraavana päivänä lapsi nieli kaksi helmeä, myöhemmin se jo\nherkutteli kolmella ja niin edespäin, kunnes se viikon kuluessa oli\nkäynyt helminauhan päästä päähän — viisikymmentäkaksi helmeä kaikkiaan.\nSisar, joka oli työteliäs tyttö ja vain harvoin raski hankkia itselleen\nkoristeita, itki silmänsä tyhjiksi kaulanauhan katoamista, etsi sitä\nylhäältä ja alhaalta, mutta — mitä minun tuskin tarvinnee sanoa — ei\nlöytänyt sitä. Muutamia päiviä myöhemmin perhe oli päivällisellä —\npaistettua lampaanlapaa ja perunoita — ja lapsi, joka oli nälissään,\nleikki huoneessa, kun äkkiä kuului hemmetinmoista ratinaa, kuin\npieni raesade. 'Älä tee noin, poikaseni', sanoi isä. 'Enhän minä\ntee mitään' sanoi lapsi. — 'Hyvä on, mutta älä tee sitä uudelleen',\nkierteli isä. Hiljaisuutta kesti hiukan aikaa, mutta sitten ratina\ntaas alkoi ja pahempana kuin ennen. 'Jollet tottele, poikaseni',\nsanoi isä, 'niin löydätpä itsesi vuoteesta tuossa tuokiossa'. Hän\nravisti poikaa, jotta tämä tottelisi, mutta siitä seurasi sellainen\nrapina, ettei kukaan ollut ennen moista kuullut. 'Mitä peeveliä, sehän\nkuului lapsen sisästä! sanoi isä. 'Hän on saanut hinkuyskän väärään\npaikkaan.' — 'Enpäs ole saanut hinkua', sanoi lapsi alkaen itkeä. 'Se\non se kaulanauha, jonka nielin.' — Isä sieppasi lapsen syliinsä ja\njuoksi sairaalaan, helmet kalisivat pojan vatsassa koko ajan hänen\nhyppiessään, ja ihmiset katselivat ilmaan ja kellareihin saadakseen\nselville, mistä tuo tavaton ääni kuului. Hän on nyt sairaalassa\",\npäätti Jack Hopkins kertomuksensa, \"ja pitää sellaista mokomaa kalinaa\nkävellessään, että hänet on täytynyt kääriä vartijan takkiin, jottei\nhän herättäisi potilaita.\"\n\n\"Tämä on merkillisin tapaus, mitä milloinkaan olen kuullut\", sanoi\nherra Pickwick iskien nyrkkinsä lujasti pöytään.\n\n\"Eihän se mitään ole!\" sanoi Jack Hopkins, \"vai mitä tuumit Bob?\"\n\n\"Ei se ole mitään\", vastasi herra Bob Sawyer.\n\n\"Meidän työssämme sattuu hyvin kummallisia tapahtumia, sen voin\nvakuuttaa teille, hyvä herra\", sanoi Hopkins.\n\n\"Olisin taipuvainen kuvittelemaan niin\", vastasi herra Pickwick.\n\nUusi ovellekoputus ilmoitti saapuneeksi isopäisen, mustaa\ntekotukkaa käyttävän miehen, jolla oli mukanaan huonoihoinen, hyvin\nkorkeaa kaulusta käyttävä nuorukainen. Seuraavalla vieraalla oli\nruusunpunaisilla ankkureilla koristettu paita, ja hänen kintereillään\nseurasi kalpea nuorukainen, jolla oli hopeoidut kellonvitjat. Seuran\ntäydensi hienosteleva herrasmies, jolla oli puhtaat alusvaatteet ja\nkangasvartiset kengät. Pieni, vihreällä kankaalla päällystetty pöytä\nvedettiin esiin, ensimmäinen punssimalja tuotiin sisään valkoisessa\ntuopissa, ja seuraava puolituntinen omistettiin kuuden pennyn\n'hoidolle', jonka keskeytti vasta pieni huonoihoisen nuorukaisen\nja ruusunpunaisilla ankkureilla koristautuneen miehen väittely.\nHuonoihoinen ilmaisi palavan halunsa vääntää solmuun toivonankkureilla\nvarustetun miehen nenän, mihin vastaukseksi tämä henkilö ilmaisi\nolevansa kerta kaikkiaan haluton hyväksymään minkäänlaisia \"särpimiä\"\nilmaiseksi enempää pikavihaiselta huonoihoiselta nuorukaiselta tai\nkeneltä muultakaan henkilöltä, jolla oli pää hartioiden välissä.\n\nKun viimeinen \"oikea\" oli lyöty pöytään ja voitto- ja tappiotili\noli laskettu pennylleen kaikkien läsnäolevien tyytyväisyydeksi,\nsoitti herra Bob Sawyer illallista, ja vieraat painautuivat nurkkiin\nodottamaan sen valmistumista.\n\nSe ei ollut tullut valmiiksi niinkään helposti kuin joku ehkä saattaisi\nluulla. Ensiksi oli välttämätöntä herättää palvelijatar, joka oli\nnukahtanut kasvot keittiön pöytää vasten. Se vei hiukan aikaa,\nja vaikka tyttö lopulta vastasikin kellon soittoon, kului toinen\nneljännestunti turhissa yrityksissä palauttaa häneen edes kaukainen ja\nhiipuva järjenhitunen. Miehelle, jolta osterit oli tilattu, ei ollut\ntullut sanotuksi, että hän avaisi ne. Ostereita on hyvin vaikea avata\nlinkkuveitsellä ja kaksipiikkisellä haarukalla; se puuha kävi hyvin\nhitaasti. Pihvi oli jäänyt puoliraa'aksi, ja kinkkuakin, joka myös oli\nsaksalaisesta makkarakaupasta kadun kulman takaa, vaivasi sama vika.\nOlipa kuitenkin kylliksi portteria tinakannussa, ja juustolla oli hyvä\nmenekki, sillä se oli hyvin väkevää. Niin että illallinen ehkä kaiken\nkaikkiaan oli niin hyvä kuin sellaiset tavallisesti ovat.\n\nIllallisen jälkeen asetettiin toinen punssikannu pöydälle ja sen\nrinnalle pussillinen sikareja sekä muutamia likööripulloja. Sitten\nsyntyi kaamea hiljaisuus, minkä aiheutti tällaisissa paikoissa\ntavallinen tapaus, joka kuitenkin saattaa olla hyvin ilkeä.\n\nAsianlaita oli niin, että palvelijatar pesi laseja. Täysihoitola\nsaattoi komeilla vain neljällä viinilasilla vaikk'ei meidän pidäkään\nkatsoa tätä tosiseikkaa rouva Raddlelle kovin alentavaksi, sillä vielä\nei ole ollut olemassa täysihoitolaa, jossa ei olisi liian vähän laseja.\nEmännän lasit olivat pieniä, ohuiksi puhallettuja pikareita, ja ne,\njotka oli lainattu ravintolasta, olivat isoja, pöhötautia potevia,\nmuodottomiksi paisuneita rumilaita, joita jokaista tuki mahtava,\nluuvaloinen jalka. Tämä olisi sinänsä riittänyt antamaan seurueelle\nkäsityksen asioiden oikeasta tilasta, mutta nuori palveleva hengetär\noli estänyt kaikki harhaluulojen mahdollisuudenkin, joita olisi\nsaattanut syntyä herrojen mielessä, ottamalla väkisin pois jokaisen\nlasin jo aikoja ennen kuin asianomainen oli ehtinyt juoda oluensa\nloppuun, ja kuuluttaen julkisesti, välittämättä herra Bob Sawyerin\nviittailuista ja keskeytyksistä, että lasit oli vietävä alas ja pestävä\nheti.\n\nSellainen tuuli on hyvin paha, joka ei puhalla hyvää kenellekään.\nSievistelevä kangaskenkäinen mies, joka oli onnistumatta yrittänyt\nsanoa sukkeluuksia koko sen ajan kuin peliä kesti, huomasi hetken\nnyt tulleen ja käytti sitä hyväkseen. Samana hetkenä, jolloin lasit\nkatosivat, hän aloitti pitkän tarinan suuresta julkisesta henkilöstä,\njonka nimen hän oli unohtanut ja joka oli vastannut perin sattuvasti\ntoiselle huomattavalle ja kuuluisalle henkilölle, josta hän ei\nmilloinkaan ollut kyennyt saamaan selkoa, kuka se oli. Hän kuvaili\nhyvin laajasti ja hyvin yksityiskohtaisesti eräitä tähän liittyviä\nseikkoja, jotka läheisesti kuuluivat asianomaiseen juttuun, mutta\nkuolemakseenkaan hän ei juuri sillä hetkellä jaksanut muistaa, mikä tuo\njuttu oli, vaikka hänen oli ollut tapana kymmenen viime vuoden aikana\nkertoa sitä saavuttaen suurta suosiota.\n\n\"Varjelkoon!\" sanoi siro, kangaskenkäinen, \"tämäpä on ihan merkillinen\nseikka.\"\n\n\"Olen pahoillani, että olet unohtanut sen\", sanoi herra Bob Sawyer\nsilmäillen kiinteästi oveen luullessaan kuulevansa helisevien lasien\nääntä, \"hyvin pahoillani\".\n\n\"Niin minäkin\", vastasi siro mies, \"sillä tiedän, että se olisi\nsuuresti huvittanut teitä. Samantekevää. Olenpa jokseenkin varma siitä,\nettä muistan sen puolen tunnin kuluttua tai niillä main.\"\n\nSiro mies oli päässyt juuri tähän asti, kun lasit tuotiin takaisin,\nja Bob Sawyer, joka oli koko ajan pinnistänyt kuuloaan, sanoi, että\nhän hyvin mielellään kuulisi lopunkin, sillä toistaiseksi se oli\nehdottomasti paras tarina, mitä hän milloinkaan oli kuullut.\n\nPikarien näkeminen palautti Bob Sawyerin mielen tasapainoon, jollaista\nhän ei ollut tuntenut emäntänsä kanssa tapahtuneen keskustelun jälkeen.\nHänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän alkoi tuntea olonsa oikein\nrattoisaksi.\n\n\"No niin, Betsy\", sanoi Bob hyvin ystävällisesti hajoittaen samalla\npienen äänekkään lasijoukon, jonka tyttö oli koonnut keskelle pöytää.\n\"No niin Betsy, ja lämmin vesi sitten! Kiiruhdapa, niin olet kiltti\ntyttö.\"\n\n\"Ette voi saada lämmintä vettä\", vastasi Betsy.\n\n\"Ettäkö ei lämmintä vettä!\" huudahti herra Bob Sawyer.\n\n\"Ette saa\", sanoi tyttö pudistaen päätään tavalla, joka ilmaisi paljon\npäättävämpää kieltoa kuin mihin ilmeikkäinkään kieli olisi pystynyt.\n\"Rouva Raddle sanoi, ettei teille saa antaa mitään.\"\n\nVieraiden kasvoilla näkyvä hämmästys antoi isännälle uutta rohkeutta.\n\n\"Tuo heti lämmin vesi sisään, kuuletko, heti!\" sanoi herra Bob Sawyer\nepätoivoisen ankarasti.\n\n\"En, en voi\", vastasi tyttö. \"Rouva Raddle sammutti tulen keittiöstä\nennen kuin meni nukkumaan ja pisti kattilan lukon taakse.\"\n\n\"Välipä sillä, välipä sillä. Olkaa hyvät, älkääkä antako sellaisen\npikku seikan häiritä itseänne\", sanoi herra Pickwick huomatessaan herra\nSawyerin tunteiden kuohun sellaisena kuin se ilmeni hänen kasvoillaan,\n\"kylmä vesi kelpaa yhtä hyvin.\"\n\n\"Niin, ihan ihmeesti\", selitti Ben Allen.\n\n\"Emäntäni potee pieniä mielenhäiriönkohtauksia\", virkkoi Bob Sawyer\naavemaisesti hymyillen, \"ja pelkään, että minun täytyy sanoa itseni\nirti.\"\n\n\"Älä viitsi!\" sanoi Benjamin Allen.\n\n\"Pelkään, että minun täytyy\", sanoi Bob sankarillisen lujasti. \"Maksan,\nmitä olen hänelle velkaa, ja ilmoitan lähteväni huomisaamuna.\"\n\nPoikaparka! Kuinka kiihkeästi hän toivoikaan voivansa tehdä niin!\n\nHerra Bob Sawyerin sydämeen käyvät yritykset toipua tästä viimeisestä\niskusta tekivät murheellisen vaikutuksen seurueeseen, josta suurin\nosa ryhtyi, tarkoituksenaan mielensä ilahduttaminen, mitä hartaimmin\nnauttimaan kylmää vettä ja viinaa, jonka ensimmäiset tajuttavat\nvaikutukset ilmenivät uudistuneena vihamielisyytenä huonoihoisen\nherran ja hänen äskeisen riitaveljensä välillä. Jonkin aikaa he\nilmaisivat molemminpuoliset halveksimisentunteensa erilaisilla\nkasvojen rypistetyillä ja tuhinalla, kunnes huonoihoinen vihdoin tunsi\nvälttämättömäksi päästä lopulliseen selvitykseen asiassa, jolloin\ntapahtuikin seuraava ratkaisu:\n\n\"Sawyer\", sanoi huonoihoinen nuorukainen äänekkäästi.\n\n\"Mitä, Noddy?\"\n\n\"Olisin hyvin pahoillani\", aloitti herra Noddy, \"jos aiheuttaisin\nikävyyksiä ystäväni pöydässä ja varsinkin luonasi; olisin hyvin\npahoillani. Mutta minun täytyy käyttää tilaisuutta ilmoittaakseni herra\nGunterille, että hän ei ole herrasmies.\"\n\n\"Ja minä olisin hyvin pahoillani, jos aiheuttaisin jotakin häiriötä\nkadulla, jonka varrella asut\", sanoi puolestaan herra Gunter, \"mutta\npelkään, että minun on pakko herättää lähinaapurisi paiskaamalla se\nhenkilö, joka äsken puhui, ulos ikkunasta.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte, herra?\" kysyi herra Noddy.\n\n\"Sitä mitä sanoinkin\", vastasi herra Gunter.\n\n\"Tahtoisinpa nähdä teidän tekevän niin\", sanoi herra Noddy.\n\n\"Saatte _tuntea_ minun tekevän niin, ennen kuin puolta minuuttia on\nkulunut\", vastasi herra Gunter.\n\n\"Vaadin, että jätätte minulle korttinne, hyvä herra\", sanoi Noddy.\n\n\"Ei puhettakaan!\"\n\n\"Miksi ei, hyvä herra?\" tiedusteli herra Noddy.\n\n\"Siksi, että pistäisitte sen uuninne reunustalle ja petkuttaisitte\nystäviänne uskottelemalla, että joku _herrasmies_ on käynyt tapaamassa\nteitä\", selitti herra Gunter.\n\n\"Eräs ystäväni tulee luoksenne huomenna\", sanoi herra Noddy.\n\n\"Olen hyvin kiitollinen teille tästä ilmoituksesta ja annan\npalvelijalleni erityisen määräyksen, että hän panee hopeatavarat lukon\ntaakse\", vastasi herra Gunter.\n\nTällä hetkellä muut vieraat asettuivat välittämään ja toruivat\nkumpaakin riitapuolta sopimattomasta käytöksestä, minkä johdosta herra\nNoddy pyysi ilmoittaa, että hänen isänsä oli yhtä kunnon mies kuin\nherra Gunterinkin, mihin herra Gunter vastasi, että hänen isänsä oli\nihan yhtä arvossapidetty kuin herra Noddynkin ja että hänen isänsä\npoika oli yhtä hyvä mies kuin herra Noddy minä viikon päivänä hyvänsä.\nTämä ilmoitus tuntui alkusoitolta riidan uudelleen leimahtamiseen,\nja seurue puuttui taas asiaan. Siitä syntyi aika puheenporina ja\nhuutaminen, mutta lopulta herra Noddy vähitellen salli parempien\ntunteittensa päästä voitolle ja selitti, että hän aina oli tuntenut\naltista mieskohtaista ystävyyttä herra Gunteria kohtaan. Tähän herra\nGunter vastasi, että hän oikeastaan piti herra Noddya parempana\nkuin omaa veljeään, ja tämän vakuutuksen kuullessaan herra Noddy\njalomielisesti nousi tuoliltaan ja ojensi kätensä herra Gunterille.\nHerra Gunter tarttui siihen lämpimästi ja innokkaasti, ja jokainen\nsanoi, että riita oli hoidettu niin, että se oli suureksi kunniaksi\nmolemmille asianomaisille puolille.\n\n\"No niin\", sanoi Hopkins, \"jotta päästäisiin taas vauhtiin, minä laulan\nvaikka laulun.\" Ja äänekkäiden kättentaputusten innostamana Hopkins\nviritti Englannin kansallislaulun 'Varjele Jumala kuningasta', jonka\nhän lauloi niin kovaa kuin suinkin osasi uudella säveleellä, joka oli\nyhdistetty 'Biskajan lahdesta' ja 'Sammakon toivomuksesta'. Kuoro oli\noleellisin osa laulusta, ja kuri jokainen lauloi sen sillä säveleellä,\njonka parhaiten tunsi, oli vaikutus todella tärisyttävä.\n\nEnsimmäisen värssyn kuoro-osan aikana herra Pickwick kohotti kättään\nkuuntelevassa asennossa ja sanoi heti, kun hiljaisuus oli palannut:\n\n\"Hiljaa! Suokaa anteeksi. Luulin jonkun huutavan ylhäällä.\"\n\nSeurasi heti syvä hiljaisuus, ja herra Sawyerin huomattiin kalpenevan.\n\n\"Luulenpa kuulevani sen nyt\", sanoi herra Pickwick. \"Olkaa hyvä ja\navatkaa ovi.\"\n\nOvi oli tuskin saatu auki, kun ei enää ollut pienintäkään epäilystä\nasiasta.\n\n\"Herra Sawyer! Herra Sawyer!\" huusi ääni portailta toisesta kerroksesta.\n\n\"Se on emäntä!\" sanoi Bob Sawyer katsellen ympärilleen hyvin\nmurheellisena. \"Mitä, rouva Raddle?\"\n\n\"Mitä te tällä meinaatte, herra Sawyer?\" vastasi ääni hyvin kimeästi\nja äärettömän nopeasti. \"Eikö riitä, kun minulta petkutetaan vuokrani\nja sitä paitsi taskusta lainatut rahat ja kun ystävänne haukkuvat ja\nloukkaavat minua ja vielä uskaltavat sanoa itseään miehiksi, ja sitten\nvielä käännetään talo ylösalaisin ja melutaan niin, että palokunta pian\non täällä, kello kaksi aamulla? Ajakaa ne lurjukset pois!\"\n\n\"Sinun pitäisi hävetä!\" sanoi herra Raddlen ääni, joka tuntui kuuluvan\njostakin kauempaa sänky vaatteiden alta.\n\n\"Vai hävetä!\" sanoi rouva Raddle. \"Miksi et mene sinne ja heitä niitä\njokaista portaita alas? Niin tekisit, jos olisit mies.\"\n\n\"Tekisin kyllä, jos olisin kymmenen miestä, hyvä ystävä\", vastasi herra\nRaddle rauhallisesti. \"Mutta heitä on niin monta.\"\n\n\"Ah, millainen pelkuri!\" vastasi rouva Raddle äärimmäisen\nhalveksivasti. \"Aiotteko ajaa ne lurjukset ulos vai ei, herra Sawyer?\"\n\n\"He ovat jo menossa\", rouva Raddle, \"he ovat menossa\", sanoi Bob parka.\n\"Pelkään, että teidän on viisainta lähteä\", virkkoi hän vierailleen.\n\"Minusta te pidätte vähän liian kovaa elämää.\"\n\n\"Sepä oli kovin onnetonta\", sanoi siro herra, \"juuri kun meillä alkoi\nolla niin hauskaa!\"\n\nSirostelevalle miehelle oli juuri alkanut kajastaa se juttu, jonka hän\noli unohtanut.\n\n\"Tämä on melkein sietämätöntä\", sanoi siro mies katsellen ympärilleen.\n\"Melkein sietämätöntä! Eikö niin?\"\n\n\"Kerrassaan sietämätöntä\", vastasi Jack Hopkins. \"Otetaanpa toinen\nvärsy, Bob! Antaa mennä!\"\n\n\"Älä, älä, Jack\", esteli Bob Sawyer. \"Laulu on kyllä mainio, mutta\nluulen, että on parempi, jos jätämme toisen värsyn laulamatta. Tämän\ntalon asukkaat ovat kovin kiukkuista väkeä.\"\n\n\"Pitääkö minun mennä yläkertaan ja antaa isäntää nenälle?\" kyseli\nHopkins, \"tai soittaa kelloa lakkaamatta, tai ulvoa porraskäytävässä?\nSaat käskeä minua, Bob!\"\n\n\"Olen kovin kiitollinen ystävällisyydestäsi ja alttiudestasi\", sanoi\nmurheellinen herra Sawyer, \"mutta luulen, että paras keino kaiken\njatkuvan riidan välttämiseksi on lähteä heti liikkeelle.\"\n\n\"No, herra Sawyer\", huusi rouva Raddlen kimeä ääni, \"joko ne roistot\novat menossa?\"\n\n\"Hakevat vain hattujaan, hyvä rouva. He lähtevät ihan heti.\"\n\n\"Vai lähtevät!\" huusi rouva Raddle pistäen yömyssynsä kaiteen yli\njuuri kun herra Pickwick herra Tupmanin seuraamana purjehti ulos\nseurusteluhuoneesta. \"Vai lähtevät! Mitäs heidän tarvitsi tullakaan?\"\n\n\"Mutta hyvä rouva\", lepytteli herra Pickwick silmäten ylöspäin.\n\n\"Menkää tiehenne vain, senkin vanha heittiö!\" vastasi rouva Raddle\nkiireesti vetäen piiloon yömyssynsä. \"Kelpaisi iältään vaikka hänen\nisoisäkseen, mokomakin hunsvotti! Olette pahempi kuin kukaan muu!\"\n\nHerra Pickwick piti turhana vakuuttaa viattomuuttaan. Hän kiiruhti vain\nportaita alas kadulle, jonne hänen kintereillään seurasivat herrat\nTupman, Winkle ja Snodgrass. Herra Ben Allen, joka oli surkeasti viinan\nja suuttumuksen vallassa, saattoi heitä aina London Bridgelle saakka ja\nuskoi matkalla herra Winklelle, ikään kuin tämä olisi ollut erikoisen\nsopiva henkilö kuulemaan sellaisen salaisuuden, että hän oli päättänyt\nkatkaista kaulan jokaiselta, paitsi Bob Sawyeriltä, joka yrittelisi\nhyviin väleihin hänen sisarensa Arabellan kanssa. Ilmaistuaan\npäätöksensä, että hän täyttää tämän kiusallisen velvollisuuden asiaan\nkuuluvan lujasti, hän puhkesi itkuun, painoi hatun silmilleen ja\nkoettaen parhaansa mukaan pyrkiä kotiinpäin, kolkutteli raastuvan ovea\nja torkahteli hetkeksi vuorotellen kaikilla portailla aamun koittoon\nasti siinä varmassa vakaumuksessa, että asui siellä ja oli unohtanut\navaimensa.\n\nKun kaikki vieraat olivat lähteneet noudattaen rouva Raddlen ahdistavia\nvaatimuksia, onneton Bob Sawyer jäi yksin mietiskelemään huomisen\npäivän mahdollisia tapahtumia ja illan hauskuutta.\n\n\n\n\n4. luku.\n\nHERRA WELLER VANHEMPI LAUSUU JULKI ERÄITÄ ARVOSTELEVIA MIETTEITÄ\nKIRJALLISESTA SOMMITTELUSTA JA SUORITTAA POIKANSA SAMUELIN AVULLA\nPIENEN ENNAKKOMAKSUN ARVOISAN PUNANENÄISEN HERRASMIEHEN TILILLE.\n\n\nSaatuaan lomaa herra Pickwickiltä, joka hermostuneena ja kiusaantuneena\nei suinkaan ollut pahoillaan siitä, että jäi yksin, herra Weller lähti\nliikkeelle paljon ennen määrähetkeä, ja maleksi, kun hänellä oli\nrunsaasti aikaa, minkä missäkin aina raatihuoneelle saakka, jossa hän,\nkasvoillaan tyyni ja miettivä ilme, pysähtyi tarkastelemaan lukuisia\najurinrenkejä ja pika-ajureita, jotka olivat koolla tuolla kuuluisalla\npysähdyspaikalla näiden alueiden vanhan naisasujaimiston suureksi\npeloksi ja hämmingiksi. Aikailtuaan täällä puolisen tuntia herra Weller\nkääntyi ja alkoi suunnata askeliaan Leadenhall-toria kohti monenlaisten\nsyrjäkatujen ja kujien kautta. Kun hän näin tuhlaili joutoaikaansa ja\npysähtyi katselemaan melkein jokaista silmiinsä sattuvaa esinettä, ei\nole lainkaan hämmästyttävää, että hän myös saattoi seisahtua pienten\npaperi- ja painotuotteidenkauppojen ikkunoiden kohdalle, mutta ilman\nenempiä selittelyjä saattaa näyttää ihmeelliseltä, että hänen silmänsä\ntuskin olivat pysähtyneet eräänlaisiin kuviin, joita oli pantu\nnäytteille, kun hän äkkiä säpsähti, läimäytti kovasti oikeata jalkaansa\nja huudahti tarmokkaasti:\n\n\"Jollei tätä olisi sattunut, olisin unohtanut kaiken, kunnes olisi\nollut liian myöhäistä!\"\n\nSe erikoinen kuva, johon Sam Wellerin silmät olivat kiintyneet, esitti\nräikein värein kahta toisiinsa nuolella kiinnitettyä ihmissydäntä,\njotka paistuivat iloisessa valkeassa samalla kuin nykyaikainen\nihmissyöjäpari — herralla oli sininen takki ja valkoiset housut,\nnaisella tummanpunainen turkki ja samanvärinen päivänvarjo — lähestyi\nateriaa nälkäisin silmin alhaalta kohoavaa kiemurtelevaa sorapolkua.\nEräs todellakin tahditon nuori herrasmies, jolla oli yllään ainoastaan\nkaksi siipeä eikä mitään muuta, oli maalattu valvomaan sydänten\npaistumista. Taustassa näkyi Langham-aukion kirkon torni ja kaikki\ntuo yhdessä muodosti \"valentiinin\", joita, kuten ikkunassa komeileva\nkirjoitettu ilmoitus todisti, oli suuri varasto ja joita kuvakauppias\nsitoutui myymään kaikille maanmiehilleen alennettuun hintaan:\npuolitoista shillinkiä kappale.\n\n\"Olisinpa unohtanut, olisin varmasti unohtanut!\" toisteli Sam, ja näin\nsanoen hän yht'äkkiä pujahti paperikauppiaan myymälään ja pyysi arkin\nparasta kultareunaista paperia ja kovakärkisen, taatusti räiskymättömän\nkynän. Kun nuo tavarat oli heti annettu, hän lähti suoraan\nLeadenhall-aukiota kohti tasaisin, nopein askelin, jotka suuresti\nerosivat hänen äskeisestä hidastelevasta käynnistään. Silmäillessään\nympärilleen hän havaitsi liikekilven, johon maalari oli kuvannut\njotakin, mikä hämärästi muistutti sinistä norsua, jolla kärsän asemesta\noli kotkannenä. Aivan oikein päätellen, että tässä siis oli \"Sininen\nVillisika\", hän astui taloon ja tiedusteli valtavanhempaansa.\n\n\"Hän ei saapune tänne ennen kuin kolmen neljänneksen kuluttua tai\nmyöhemmin\", sanoi nuori nainen, joka piti huolta 'Sinisen Villisian'\ntalouspuolesta.\n\n\"Hyvä on, hyvä ystävä\", vastasi Sam. \"Antakaa mulle yhdeksällä pennyllä\nvettä ja viinaa — haaleana — ja mustepullo!\"\n\nKun haalea vesi, viina ja mustepullo oli tuotu pieneen saliin ja\nnuori nainen huolellisesti kohennellut hiiliä, jotteivät ne palaisi\nliian isolla liekillä, ja vienyt pois hiilihangon, jottei niitä\nkukaan pääsisi enää kohentamaan ennen kuin 'Sinisen Villisian' lupa\nja myötävaikutus oli ensiksi pyydetty ja saatu, Sam Weller istuutui\n'pilttuuseen' lähelle uunia ja otti esiin kultareunaisen paperiarkin ja\nkovakärkisen kynän. Katsellen sitten huolellisesti kynää, ettei siinä\nvain ollut karvoja, ja pyyhkien pöydän, jottei paperin alle jäänyt\nleivänmuruja, Sam kääri hihat ylemmäksi, levitti kyynärpäänsä leveälle\nja valmistautui kirjoittamaan.\n\nNiille naisille ja herroille, joilla ei ole erikoista tottumusta\nkynämiehen taidossa, ei kirjeenkirjoittaminen ole suinkaan helppo\ntehtävä, koska yleensä pidetään tarpeellisena semmoisessa tapauksessa\npään kallistamista vasemmalle käsivarrelle, jotta saisi silmänsä\nmahdollisimman tarkoin paperin tasalle, ja voisi, katsellen sivultapäin\nkirjaimia, joita piirtää, kielellään muovailla samanlaisia. Nämä\nliikkeet hidastavat jossakin määrin kirjoittamista, vaikka ne\nkieltämättä tuottavatkin mitä suurinta helpotusta kirjallisessa\nsommittelutyössä, ja Sam oli tietämättään jo puolisentoista tuntia\nraapustellut sanoja pienellä käsialalla, pyyhkinyt pois vääriä\nkirjaimia pikkusormellaan ja asetellut tilalle uusia, jotka täytyi\nhyvin tarkkaan piirtää, jotta näkyisivät vanhojen musteläiskien läpi,\nkun hänet herätti oven aukeaminen ja hänen isänsä tulo.\n\n\"Hei, Sammy!\" sanoi isä.\n\n\"Hei, sinä preussinsininen\", vastasi poika laskien kynän kädestään.\n\"Kuinka kuuluu tuorein sanoma äitipuoleni terveydestä?\"\n\n\"Rouva Weller on viettänyt yönsä erittäin hyvin, mutta on ollut tänä\naamuna ihan mahdoton ja pahalla tuulella. Allekirjoitan valaehtoisesti,\n'Herra S. Weller, vanhempi'. Sellainen on viimeksi julkaistu\ntiedonanto, Sammy\", vastasi herra Weller riisuen kaulahuivinsa.\n\n\"Ei siis vieläkään parempi?\" kysyi Sam.\n\n\"Kaikki merkit näyttävät entistä vakavammilta\", jatkoi herra Weller\npudistaen päätään. \"Mutta mitäs sinä siinä hommaat? Harrastat opinnoita\nvaikeissa olosuhteissa, vai, Sammy?\"\n\n\"Olen lopettanut jo\", sanoi Sam nolostuen. \"Olen kirjoittanut.\"\n\n\"Niinpä huomaan\", vastasi herra Weller. \"Et kai sentään nuorille\nnaisille, toivoakseni, Sammy?\"\n\n\"Ei kannata kieltää\", vastasi Sam. \"Tämä on _valentini_.\"\n\n\"Mitäh?\" huudahti herra Weller ilmeisesti kauhistuneena tuon sanan\nkuullessaan.\n\n\"Valentini\", toisti Sam.\n\n\"Samivel! Samivel!\" sanoi ukko Weller moittivasti. \"Enpä olisi uskonut,\nettä sinä sellaista...! Kaikkien niiden varoitusten jälkeen, joita olet\nsaanut isäsi synnillisten taipumusten seurauksista, kaiken sen jälkeen,\nmitä olen sinulle tästä samasta asiasta sanonut, senkin jälkeen, mitä\nomin silmin olet nähnyt ja kokenut äitipuolesi parissa, minkä olisin\nluullut sellaiseksi siveelliseksi opetukseksi, ettei yksikään ihminen\nolisi unohtanut sitä kuolinpäiväänsä saakka! En jaksa ajatella, että\nsinä olet tehnyt niin, Sammy, en jaksa uskoa sitä!\"\n\nNämä mietteet olivat liikaa tuolle kunnon vanhukselle. Hän nosti\nhuulilleen Samin tuopin ja joi sen sisällön.\n\n\"No, mistäspäin nyt tuulee?\" kysyi Sam.\n\n\"Samantekevää\", vastasi herra Weller. \"Siitä tulee minulle murheellinen\nkoettelemus loppuajakseni, mutta olenpa sentään koko sitkeä, mikä on\nlohdutus sekin, kuten vanha kalkkuna huomautti, kun talonpoika sanoi\npelkäävänsä, että hänen täytyisi tappaa se Lontoon markkinoiksi.\"\n\n\"Mistä tulee koettelemus?\" ihmetteli Sam.\n\n\"Siitä, että saan nähdä sinut naimisissa, Sammy, nähdä sinut\npetkutettuna uhrina ja ajattelevan viattomuudessasi, että tuo kaikki on\nkovinkin ihanaa. Se on tavaton koettelemus isän tunteille, Sammy.\"\n\n\"Roskaa!\" sanoi Sam. \"En aio ollenkaan mennä naimisiin, niin ettei\nteidän tarvitse kiusata itseänne sen takia. Tiedän, että tunnette\ntällaiset asiat. Käskekää tuoda piippunne, niin luen kirjeen teille.\nKas niin!\"\n\nEmme osaa varmasti sanoa, piipun toiveko vai sekö lohdullinen\najatus, että perheessä piili auttamattomasti kohtalokas taipumus\njoutua naimisiin, rauhoitti herra Wellerin tunteet ja sai hänen\nmurheensa laantumaan. Sanoisimmekin mieluummin, että tähän tulokseen\njohti molempien lohdutusten lähteiden yhtyminen, sillä hän toisteli\njälkimmäistä hyvin hiljaisella äänellä, soittaen kuitenkin kelloa\nsaadakseen ensimmäisen. Sitten hän riisui yltään päällystakkinsa,\nja sytyttäen piippunsa ja asettuen takan eteen selin tuleen, jotta\nsaattaisi tuntea sen koko kuumuuden ja samalla nojata takan suojukseen,\nhän kääntyi Samia kohti ja pyysi tätä, tupakan lievitettyä suuresti\nhänen kasvojensa ilmettä, että \"laukaise tulemaan\".\n\nSam pisti kynän musteeseen ollakseen valmis tarvittaessa korjaamaan ja\naloitti hyvin teatterimaisesti:\n\n\"Suloinen...\"\n\n\"Seis!\" huudahti ukko Weller soittaen kelloa. \"Kaksinkertainen annos\nsitä tavallista, kultaseni.\"\n\n\"Hyvä on, herra\", sanoi tyttö, joka oli ilmestynyt vikkelästi, hävisi,\npalasi ja katosi taas.\n\n\"Näyttävät tuntevan tapanne täällä\", huomautti Sam.\n\n\"Niin\", vastasi isä, \"olenhan ollut täällä kerran jos toisenkin. Jatka,\nSammy!\"\n\n\"Suloinen olento.\"\n\n\"Eihän se vain ole runoa?\" keskeytti hänen isänsä jälleen.\n\n\"Ei, ei.\"\n\n\"Hauskaa kuulla\", tuumi herra Weller. \"Runous on epäluonnollista. Ei\nkukaan ihminen puhu runoa, paitsi lukkari kerätessään jouluanteja, tai\nWarrenin kiilloitusmuste, Rowlandin öljy tai joku muu semmoinen moukka\nmiehekseen. Älä milloinkaan alennu puhumaan runoa, poikani! Aloitappas\ntaas, Sammy.\"\n\nHerra Weller tarttui taas arvostelevan juhlallisena piippuunsa, ja Sam\njatkoi lukemistaan seuraavasti:\n\n\"Suloinen olento tunnen olevani hävinnyt...\"\n\n\"Se ei passaa\", sanoi herra Weller ottaen piipun suustaan.\n\n\"Ai, ei siinä olekaan 'hävinnyt'\", virkkoi Sam kohottaen kirjettä valoa\nvasten. \"Siinä on 'hämilläni', tuossa on mustetahra. Tunnen olevani\nhämilläni.\"\n\n\"Oikein hyvä. Jatka!\"\n\n\"Tunnen olevani hämilläni ja perin häm... Olen unohtanut tämän sanan”,\nsanoi Sam raapien päätään kynällä ja jännittäen turhaan muistiaan.\n\n\"No miksi et katso sitä kirjeestä?\"\n\n\"Katsonhan minä\", vastasi Sam, \"mutta siinä on toinen tahra. Tässä on h\nja ä ja m.\"\n\n\"Ehkäpä hämääntynyt\", ehdotti herra Weller.\n\n\"Ei, ei ole\", sanoi Sam, \"hämmästynyt se on\".\n\n\"Se ei ole yhtä hyvä sana kuin hämääntynyt, Sammy\", sanoi herra Weller\nharkitsevasti.\n\n\"Eikö?\"\n\n\"Ei likimainkaan\", vakuutti isä.\n\n\"Mutta etkö arvele, että se sisältää enemmän?\" kysyi Sam.\n\n\"Ehkäpä se on vähän niinkuin hellempi\", sanoi ukko Weller hiukan\nmietittyään. \"Jatka, Sam.\"\n\n\"Tunnen olevani hämilläni ja perin hämmästynyt kirjoittaessani sinulle,\nsillä sinä _olet_ nätti tyttö, etkä mitään muuta.\"\n\n\"Se on hyvin näppärästi sanottu\", sanoi vanhempi herra Weller ottaen\npiipun suustaan antaakseen tilaa tälle huomautukselle.\n\n\"Niin, minustakin se on jotenkin hyvä\", sanoi Sam kovin hyvillään.\n\n\"Tämänsorttisessa kirjoitustyylissä minä pidän erityisesti siitä,\nettei siinä ole mitään haukkumanimiä, ei mitään Veenuksia eikä\nmuuta sellaista. Mitä toimittaa sanoa nuorta naista Veenukseksi tai\nenkeliksi?\" lisäsi herra Weller.\n\n\"Niin, mitäpä tosiaan?\" vastasi Sam.\n\n\"Saattaisit ihan yhtä hyvin sanoa häntä kotkaksi tai yksisarviseksi tai\nkerrassaan kuninkaan vaakunaksi, joka kuten hyvin tiedämme on kokoelma\ntarueläimiä\", lisäsi ukko Weller.\n\n\"Ihan yhtä hyvin.\"\n\n\"Ajapa edelleen, Sammy!\"\n\nSam noudatti kehoitusta ja jatkoi seuraavasti, isän poltellessa\nedelleen kasvoillaan viisauden ja hyväntahtoisuuden sekainen ilme, joka\noli hyvin mieltäylentävä:\n\n\"Ennen kuin näin sinut, luulin, että kaikki naiset ovat samanlaisia.\"\n\n\"Niin ne ovatkin\", huomautti vanhempi Weller väliin.\n\n\"Mutta nyt\", jatkoi Sam, \"nyt huomaan, mimmoinen pehmeäpäinen,\nuskomaton turnipsi minun on täytynyt olla, sillä ei ole olemassa yhtään\nsinun kaltaistasi, vaikka pidänkin sinusta enemmän kuin mistään muusta!\n— Minusta oli paras sanoa tämä oikein vahvasti\", virkkoi Sam nostaen\npäätään.\n\nHerra Weller nyökkäsi hyväksyvästi, ja Sam jatkoi:\n\n\"Niinpä käytän hyväkseni tätä päivää, rakas Mary — kuten entinen\nvaikeuksiin joutunut herra, joka lähti kävelemään vain sunnuntaina —\nsanoakseni sinulle, että sinä ensimmäisenä ja ainoana kertana, jolloin\nsinut näin, sinun kuvasi tarttui sydämeeni paljon lyhyemmässä ajassa\nja paljon kirkkaammin värein kuin mihin muotokuvakone on milloinkaan\npystynyt (sellaisesta olet kai kuullut, rakas Mary), vaikka se\n_tekeekin_ kuvan valmiiksi ja laittaa siihen kehykset ja lasinkin ja\npanee koukun yläreunaan niin että sen saa ripustaa seinälle, ja kaiken\nkahdessa minuutissa ja neljänneksessä.\"\n\n\"Pelkäänpä hiukan, että se taas kääntyy runoksi, Sammy\", sanoi ukko\nWeller epäilevästi.\n\n\"Eikä käänny\", vastasi Sam jatkaen lukemista hyvin nopeasti\nvälttääkseen vastalauseita:\n\n\"Ota minut, rakas Mary, Valentiniksesi, ja ajattele sitä, mitä olen\nsanonut. Nyt, rakas Mary, minä lopetan. — Siinä kaikki\", sanoi Sam.\n\n\"Mutta eikös se loppunut vähän niinkuin töksähtäen?\"\n\n\"Ei ollenkaan. Hän toivoisi, että siinä olisi enemmän, mutta siinä\njuuri piilee kirjeenkirjoittamisen suuri taito.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi ukko Weller. \"Tuossa lauseessa on jotakin, ja\ntoivoisinpa, että äitipuolesi osaisi johtaa keskustelunsa tuon saman,\nmiellyttävän periaatteen mukaisesti. Etkö aio pistää nimeäsi sen alle?\"\n\n\"Siinäpä onkin vaikeus\", sanoi Sam. \"En tiedä, mitä kirjoittaisin alle.\"\n\n\"Kirjoita Weller\", sanoi vanhin vielä elossa oleva tämän nimen omistaja.\n\n\"Ei käy\", vastusti Sam. \"Valentinin alle ei milloinkaan saa pistää omaa\nnimeään.\"\n\n\"No, pane Pickwick' sitten\", sanoi ukko Weller. \"Se on hyvä nimi ja\nhelppo tavata.\"\n\n\"Juuri niin\", sanoi Sam. \"_Voisinhan_ lopettaa runolla. Mitä te siitä\narvelette?\"\n\n\"En pidä siitä\", selitti herra Weller. \"En ole milloinkaan tuntenut\nkunnollista ajuria, joka kirjoittaa runoja, lukuunottamatta yhtä,\njoka rustasi vaikuttavan runon iltaa ennen kuin hänet hirtettiin\nmaantierosvouksesta, ja hän oli vain cambervelliläinen, niin ettei\nsekään ole mikään sääntö.\"\n\nMutta Samia ei saanut luopumaan siitä runollisesta ajatuksesta, joka\noli juolahtanut hänen mieleensä, ja niin hän kirjoitti kirjeen loppuun:\n\n    \"Sinun iki\n    Pickwicki.\"\n\nJa taitettuaan sen kokoon hyvin monimutkaisesti Sam pisti sen\nalakulmaan seuraavan osoitteen: \"_Mary. Pormestarin palvelijatar,\nIpswich, Suffolk_.\" Sitten hän pisti sen taskuunsa sinetöitynä ja\nSkaikin puolin valmiina valtion postin haltuun uskottavaksi. Kun tämä\ntärkeä toimitus oli suoritettu, herra Weller vanhempi alkoi käydä\nkäsiksi siihen asiaan, jonka takia hän oli kutsunut poikansa luokseen.\n\n\"Asia koskee sinun isäntääsi, Sammy\", sanoi hra Weller. \"Häntähän\nkuulustellaan huomenna, eikö niin?\"\n\n\"Niin, juttu alkaa\", vastasi Sam.\n\n\"No niin\", sanoi herra Weller. \"Otaksunpa, että hän kaipaa todistajia\npuhumaan puolestaan taikka ehkä hankkimaan alipiin. Olen harkinnut\nasiaa mielessäni, ja hän saa olla ihan huoletta, Sam. Olen puhunut\neräille ystävilleni, jotka tekevät hänen puolestaan jomman kumman,\nmutta minun mielipiteeni on tällainen: muista todistuksista ei ole\nväliä, mutta siitä alipiistä on pidettävä kiinni. Mikään ei piisaa\nalipiille, ei mikään, Sammy.\" Herra Weller näytti hyvin viisaalta\nlausuessaan näitä lainopillisia mietteitä, ja kätkien nenänsä tuoppiin\nhän vilkutti silmäänsä sen reunan yli ällistyneelle pojalleen.\n\n\"Mitä ihmeitä te oikein tarkoitatte?\" kysyi Sam. \"Luuletteko, että\nhäntä syytetään rikosoikeudessa?\"\n\n\"Sillä ei ole mitään tekemistä näissä suunnitelmissa, Sammy\", vastasi\nherra Weller. \"Syytettäköön häntä missä hyvänsä, poikaseni, niin\nalipiillä hänet irti saadaan. Saimme Tom Wildsparkin vapaaksi siitä\nmiesmurhasta alipiillä, vaikka kaikki ne suurtukkaiset miehet sanoivat,\nettä häntä ei pelasta mikään. Ja minun mielipiteeni on se, Sammy,\nettä jos isäntäsi ei saa hankituksi sitä alipiitä, niin hänet, kuten\nitalialainen sanoo, todella keitetään lihoineen ja nahkoineen, ja siitä\nei sitten ole sen enempää sanottavaa!\"\n\nKoska herra Weller vanhempi oli jyrkkä ja varma siinä vakaumuksessaan,\nettä Old Bailey oli tämän maan korkein oikeus ja että sen säännöt\nja käsittelytavat määräsivät ja ohjasivat kaikkien muittenkin\ntuomioistuinten menettelytavat, hän jätti täydellisesti huomiotta\npoikansa kaikki väitteet ja vakuutukset, joilla tämä koetti osoittaa,\nettä alibi oli mahdoton ja että herra Pickwick uhrattaisiin joka\ntapauksessa.[3]\n\nHuomattuaan, että asiasta ei kannattanut keskustella sen enempää, Sam\nvaihtoi puheenaihetta ja kysyi, mikä oli se toinen asia, josta hänen\narvoisa isänsä tahtoi pyytää neuvoa häneltä.\n\n\"Se vivahtaa hiukan sisäpolitiikkaan, Sammy\", sanoi herra Weller. \"Se\nStiggins...\"\n\n\"Punanokkainen mieskö?\" kysyi Sam.\n\n\"Juuri se sama\", vastasi herra Weller. \"Se punanokkainen mies käy\näitipuolesi luona niin hartaasti ja uskollisesti, etten milloinkaan ole\nsellaista nähnyt. Hän on sellainen perheystävä, Sammy, että kun hän\non poissa meiltä, niin hänellä ei ole hyvä olla, jollei hänellä ole\njotakin, mikä muistuttaa meistä.\"\n\n\"Ja minä antaisin hänelle sellaista, joka tärpättöisi ja vahaisi hänen\nmuistinsa kymmeneksi vuodeksi tai niillä main, jos olisin teidän\nsijassanne\", virkkoi Sam väliin.\n\n\"Seisatapa minuutiksi\", sanoi herra Weller. \"Aioin juuri sanoa,\nettä hänellä nykyään aina on mukanaan litteä pullo, johon sopii\nnoin puolitoista korttelia, ja sen hän ennen lähtöään aina täyttää\nananasrommilla.\"\n\n\"Ja tyhjentää sen luullakseni aina ennen paluutaan?\" kysyi Sam.\n\n\"Viimeistä tippaa myöten\", vastasi herra Weller. \"Hän ei jätä\nsiihen milloinkaan muuta kuin korkin ja hajun. Sen saat uskoa,\nSammy. No nyt nämä lurjukset, poikaseni, aikovat tänä iltana pitää\nEbenezer raittiusliiton yhtyneen suurliiton Brick Lanen haaraosaston\nkuukausikokouksen. Sinun äitipuolesi aikoi mennä sinne, Sammy. Mutta\nnyt hän on saanut kihdin eikä pääsekään. Ja minä, Sammy, minä olen\nsaanut molemmat hänelle aiotut liput.\"\n\nHerra Weller ilmaisi tämän salaisuuden hyvin innokkaasti ja iski silmää\nsen tehtyään niin väsymättömästi, että Sam jo alkoi pelätä hänen\nsaaneen kouristuksen oikeaan silmäluomeensa.\n\n\"Entä sitten?\" sanoi tämä nuori herra.\n\n\"No niin\", jatkoi hänen vanhempansa silmäillen hyvin varovasti\nympärilleen. \"Sinä ja minä ollaan aivan täsmällisesti paikalla.\nEdustava paimen ei tule, edustava paimen ei tule!\"\n\nTässä herra Welleriin tarttui hihityspuuska, joka päättyi niin lähelle\ntukehtumista kuin vanhempi herra saamatta terveydelleen vahinkoa\nsuinkin voi sietää.\n\n\"En ole ikinäni nähnyt moista vanhaa kummitusta\", huudahti Sam hieroen\nvanhan herran selkää niin kovasti, että olisi voinut syttyä tuleen\nhankauksesta. \"Mitä helkkaria te nauratte, senkin rumilas?\"\n\n\"Hiljaa, Sammy\" sanoi herra Weller katsellen ympärilleen vieläkin\nvarovaisemmin. \"Kaksi minun Oxfordin tiellä toimivaa toveriani, jotka\novat valmiit olemaan mukana kaikessa hauskassa, ovat saaneet paimenen\nturvallisesti humalaan, ja kun hän tulee Ebenezer-liittoon (jonka hän\nvarmasti tekee, sillä he saattavat hänet ovelle ja työntävät hänet\nsisään, jos se on tarpeellista), hän on yhtä täynnä rommia ja vettä\nkuin milloinkaan Granbyn Markiisissa, Dorkingissa, ja se ei suinkaan\nole vähän, se.\"\n\nNäin sanottuaan herra Weller jälleen nauroi äärettömästi ja joutui\ntietysti jälleen lievän tukehduskohtauksen valtaan.\n\nMikään ei ollut sen paremmin Sam Wellerin mielen mukaista kuin\nlaadittu suunnitelma punanokkaisen miehen oikeitten taipumusten\nja ominaisuuksien selvittämiseksi, ja kun kokouksen määräaika\njo lähestyi, isä ja poika lähtivät heti Brick Laneen päin Samin\nkuitenkaan unohtamatta pistää kirjettään valtion postitoimistoon heidän\nohikulkiessaan.\n\nEbenezerin raittiusliiton Brick Lanen haaraosaston kokouksia\npidettiin suuressa huoneessa, joka miellyttävänä ja ilmavana sijaitsi\nturvallisten ja mukavien portaiden yläpäässä. Puheenjohtajana oli\nsuorasuuntainen herra Anthony Humm, kääntynyt palokuntalainen, nyt\nkoulumestari ja satunnaisesti kiertelevä saarnaaja, ja sihteerinä oli\nherra Jonas Mudge, sekatavarakaupan hoitaja, innostunut ja uhrautuva\nastia, joka myi teetä yhdistyksen jäsenille. Ennen keskustelujen\nalkua naiset istuivat penkeillä ja joivat teetä, kunnes pitivät\nsopivana lopettaa, ja suuri, puinen rahalaatikko asetettiin näkyviin\npuheenjohtajan pöydän karkeavillaiselle, vihreälle peitteelle, jonka\ntakana sihteeri seisoi ja kiitti miellyttävästi hymyillen jokaisesta\nlisästä siihen runsaaseen kupariraha-aarteeseen, joka piili sen sisällä.\n\nTässä erityisessä tilaisuudessa naiset joivat teetä aivan peloittavan\nkauan, suureksi kauhuksi herra Weller vanhemmalle, joka perin\nvälinpitämättömänä Samin varoittaville nipistyksille tuijotti kaikkiin\nsuuntiin ympärilleen kaikkein peittämättömimmin hämmästyneenä.\n\n\"Sammy\", kuiskasi herra Weller, \"jollei jostakin noista ihmisistä täydy\nlaskea vettä huomen aamuna, niin en ole isäsi. Se on sitten vissi ja\nvarma. Katsohan, tuo vanha rouva tässä lähelläni on hukuttamaisillaan\nitsensä teehen.\"\n\n\"Etkö voi olla siivolla?\" mutisi Sam.\n\n\"Sam\", kuiskasi herra Weller jonkin ajan kuluttua hyvin kiihtyneesti.\n\"Pane muistiin sanani, poikaseni. Jos tuo sihteerin lurjus jatkaa vielä\nviisi minuuttia, niin hän räjäyttää itsensä leivoksilla ja vedellä.\"\n\n\"Anna hänen räjähtää, jos häntä haluttaa\", sanoi Sam. \"Se asia ei\nliikuta sinua.\"\n\n\"Jos tätä kestää vielä kauan, Sammy\", sanoi herra Weller samalla\nhiljaisella äänellä, \"niin pidän velvollisuutenani ihmisolentona\nnousta puhumaan seurakunnalle. Tuo nuori nainen, viimeistä edellisellä\nistuimella, on jo juonut yhdeksän ja puoli aamiaiskupillista, ja hän\npaisuu selvästi omien silmieni edessä.\"\n\nEpäilemättä herra Weller olisi pannut toimeen ihmisystävällisen\naikomuksensa, jollei ankara melu, jonka aiheutti kuppien ja lautasten\npöydille asettaminen, olisi hyvin sopivasti osoittanut, että teen\njuominen oli päättynyt. Kun astiat oli korjattu pois, kannettiin pöytä,\njonka päällä oli tuo karkeavillainen vihreä peite, keskelle salia, ja\nillan ohjelman pani alulle pieni, innokas mies, jolla oli kalju pää ja\nruskeat polvihousut. Hän kiipesi yhtäkkiä rappuja ylös ollen joka hetki\nvaarassa katkaista ruskeihin polvihousuihin pistetyt pienet säärensä ja\nsanoi:\n\n\"Hyvät naiset ja herrat! Ehdotan, että erinomainen veljemme, herra\nAnthony Humm valitaan puheenjohtajaksi.\"\n\nNaiset heiluttelivat valittua kokoelmaa nenäliinoja ehdotuksen\nkuullessaan ja tulinen pieni mies suoraan sanoen kiskoi hra Hummin\npuheenjohtajan paikalle tarttuen häntä hartioihin ja työntäen hänet\nmahonkiseen kehykseen, joka kerran oli edustanut tällaista huonekalua.\nNenäliinoja heilutettiin taas, ja herra Humm, joka oli sileäksi\nkammattu, valkokasvoinen, aina hikoileva mies, kumarsi kömpelösti\nkaikkien naispuolisten jäsenten suureksi ihastukseksi ja istuutui\nvirallisesti. Ruskeita polvihousuja käyttävä mies vaati sen jälkeen\nhiljaisuutta, herra Humm nousi seisomaan ja sanoi, että Brick Lanen\nhaaraosaston sisarten ja veljien luvalla, jotka nyt ovat läsnä,\nsihteeri aikoo lukea Brick Lanen haaraosaston johtokunnan pöytäkirjan.\nTämä ehdotus otettiin jälleen vastaan nenäliinoja heiluttamalla.\n\nNoustuaan paikalleen hyvin vaikuttavalla tavalla ja kun se rykäisy,\njoka aina tarttuu seurakuntaan, kun jotakin erikoisen tärkeää on\ntehtävä, oli suoritettu, luettiin seuraava asiakirja:\n\n_Ebenezerin raittiusliiton Brick Lanen haarayhdistyksen johtokunnan\npöytäkirja._\n\nJohtokuntanne on jatkanut siunauksellista työtään kuluneen kuukauden\naikana ja sillä on sanomaton ilo ilmoittaa seuraavat raittiuteen\nkääntymiset:\n\n\"H. Walker, räätäli, vaimo ja kaksi lasta. Paremmissa olosuhteissa\nollessaan myöntää hänellä olleen pysyvänä tapana juoda olutta ja\nportteria; sanoo, että hän ei varmaan muista maisteliko kahdesti\nviikossa kahdenkymmenen vuoden aikana 'koiran kuonoja', joitten\njohtokunta asiaa tutkittuaan on huomannut olevan valmistettuja\nlämpimästä portterista, sokerivedestä, katajamarjaviinasta ja\nhedelmämehusta, (Muuan vanhahko nainen huokasi ja virkkoi: 'Juuri niin\nse on!') Nyt hän on työttömänä ja rahattomana. Arvelee sen aiheutuneen\nportterista (Hyvä!) taikka oikean käden käyttökyvyn menettämisestä.\nHän ei ole oikein varma kummastako, mutta pitää hyvin luultavana,\nettä jos hän ei olisi juonut muuta kuin vettä koko ikänsä, niin hänen\ntyötoverinsa ei olisi milloinkaan tullut pistäneeksi häntä käteen\nruostuneella neulalla ja täten aiheuttaneeksi tapaturmaa (huikeita\nhyvä-huutoja). Hänellä ei ole juotavana muuta kuin kylmää vettä,\neikä hän tunne itseään enää milloinkaan janoiseksi (voimakkaita\nsuosionosoituksia).\n\n\"Betsy Martin, leski, yksi lapsi ja yksi silmä. Käy päivisin\nsiivoamassa ja pyykkiä pesemässä. Hänellä ei ole milloinkaan ollut\nenempää kuin yksi silmä, mutta tietää, että hänen äitinsä joi\npullo-olutta eikä ihmettele, jos se olisi aiheutunut siitä (huikeita\nhyvä-huutoja). Arvelee, ettei ole aivan mahdotonta, että jos aina olisi\npysynyt irti väkijuomista, hänellä nyt saattaisi olla kaksi silmää\n(valtavia suosionosoituksia). Hän sai aikaisemmin joka paikassa missä\nkävi 18 penseä päivässä, tuopin portteria ja lasin viinaa, mutta sen\njälkeen kuin rupesi Brick Lanen haaraosaston jäseneksi, hän on aina\npyytänyt kolme kuuden pensen rahaa (tämä perin kiintoisa tiedoitus\notettiin vastaan huumaavan innostuneesti).\n\n\"Henry Beller oli monta vuotta voileipämestarina eri yhdistyksien\npäivällisillä, joitten aikana hän joi koko joukon ulkomaalaisia\nviinejä. Saattoi silloin tällöin viedä pullon tai pari kotiinsa. Ei\nmuista aivan varmaan, mutta arvelee että joi pullojen sisällyksen, jos\nkerran vei ne kotiinsa. Tuntee olonsa kovin huonoksi ja alakuloiseksi,\non hyvin kuumeinen ja sen johdosta aina janoissaan. Arvelee sen\njohtuvan viinistä, jota hänellä oli tapana juoda (hyvä!). On nyt\npaikatta, eikä saa koskaan tilaisuutta maistaa tippaakaan ulkomaalaisia\nviinejä (huikeita suosionosoituksia).\"\n\nThomas Burton on kissan ruuan hankkija pormestarille, sheriffille\nja useille kaupungin valtuuston jäsenille (tämän herran nimen\nilmoittaminen otettiin vastaan jännityksestä henkeä pidätellen).\nHänellä on puujalka. Pitää puujalkaa kalliina, kun on käveltävä\nkivillä. Hänellä oli tapana käyttää käytettyjä puujalkoja ja juoda\nlasin kuumaa katajaviinaa säännöllisesti joka ilta — joskus kaksikin\nlasia (syviä huokauksia). Huomasi käytettyjen puujalkojen pirstoutuvan\nja lahoavan kovin pian. On varma siitä, että viina ja vesi turmeli\nniiden rakenteen (jatkuvaa hyväksymistä). Ostaa nyt uusia puujalkoja\neikä juo muuta kuin vettä ja mietoa teetä. Uudet puujalat kestävät\nkaksi kertaa kauemmin kuin ne toiset ja hän selittää sen johtuvan\nainoastaan kohtuullisesta elämästä (riemuitsevia suosionosoituksia).\n\nAnthony Humm ehdotti nyt, että kokous ilahuttaisi itseään laululla.\nHeidän järjelliseksi ja siveelliseksi hauskuutuksekseen veli Mordlin\noli sovittanut laulun \"Kas tuoll' on reipas vesimies\" ihanat sanat\nvanhan kansanlaulun säveleeseen, ja hän pyysi kaikkia yhtymään häneen\nsitä laulettaessa (voimakkaita kättentaputuksia). Puheenjohtaja tahtoi\nkäyttää tilaisuutta ilmaistakseen lujan vakaumuksensa siitä, että\nherra Diblin vainaja, opittuaan tuntemaan entisen elämänsä erehdykset,\noli kirjoittanut tämän laulun osoittaakseen mitä hyötyä raittiudesta\noli. Se oli raittiuslaulu (myrskyisiä hyvähuutoja). Nuoren miehen asun\nsiisteys, hänen sulkatöyhtönsä komeus, tuo kadehdittava mielentila,\njoka saattoi hänet, kuten runoilija sanoo:\n\n    'Käymään eelleen mitään miettimättä',\n\nkaikki yhteensä todisti, että hänen oli täytynyt olla vedenjuoja\n(hyvä-huutoja). Ja mikä oli nuoren miehen palkkio? Huomatkoot kaikki\nläsnäolevat nuorukaiset tämän:\n\n    \"Ja kaikki tytöt hälle syliin syöksyi.\"\n\n(Äänekkäitä hyvä-huutoja, joihin naiset yhtyivät). Mikä loistava\nesimerkki! Sisaret, neidot kerääntyneinä nuoren vesipojan ympärille\ninnostamassa häntä velvollisuuden ja raittiuden tiellä. Mutta\nainoastaanko halvat neidot hemmottelivat, lohduttivat ja neuvoivat\nhäntä? Ei!\n\n    \"Kaupungin hienot naiset häntä jumaloivat.\"\n\n(tavattomia suosionosoituksia). Heikompi sukupuoli kerääntyi nuoren\nvesipojan ympärille ja kääntyi inhoten pois viinanjuojista (hyvä!)\nBrick Lanen haaraosaston veljet olivat vesipoikia (hyvä-huutoja,\nnaurua). Tämä huone oli heidän aluksensa, läsnäolijat olivat neitoja,\nja hän (herra Anthony Humm), vaikkakin arvottomana, edusti kaupungin\nhienostoa (hillittömiä suosionosoituksia).\n\n\"Mitä hän mahtaa tarkoittaa heikommalla sukupuolella, Sammy?\" kysyi\nherra Weller kuiskaten.\n\n\"Akkoja\", vastasi Sam samalla tapaa.\n\n\"Siinä hän taitaa olla melkein oikeassa, Sammy\", jatkoi herra Weller.\n\"Heikkoa sukupuolta niiden täytyykin olla, jos ne antavat tuollaisen\nveikon kuin tuo petkuttaa itseään.\"\n\nNärkästyneen vanhan herran jatkuvat huomautukset loppuivat lyhyesti\nsiihen, että nyt ryhdyttiin laulamaan. Herra Anthony Humm lausui kaksi\nsäettä kerrallaan niitten hänen kuulijoittensa valistukseksi, jotka\neivät osanneet sanoja. Sitä laulettaessa pieni, polvihousuinen mies\nkatosi. Hän palasi heti, kun laulu oli päättynyt ja kuiskaili herra\nAnthony Hummille kasvoillaan mitä selvin tärkeyden ilme.\n\n\"Ystäväni\", sanoi herra Humm kohottaen kättään hyvin moittivasti, jotta\nsaisi vaikenemaan kaksi paksua, vanhaa naista, jotka istuivat toisella\ntai kolmannella rivillä, \"ystäväni, liittomme Dorkingin osaston\nedustaja, veli Stiggins, odottaa alhaalla.\"\n\nNenäliinat lensivät taas taskuista innokkaammin kuin milloinkaan ennen,\nsillä herra Stiggins oli Brick Lanen naispuolisten asukkaiden suuressa\nsuosiossa.\n\n\"Minun mielestäni hän saa tulla\", sanoi herra Humm katsellen\nympärilleen leveästi hymyillen. \"Veli Tadger, antakaa hänen tulla\ntervehtimään meitä.\"\n\nPieni, polvihousuinen mies, joka vastasi nimeen veli Tadger, kolisi\nhyvin kiireesti rappuja alas ja heti sen jälkeen hänen taas kuultiin\ntömistävän ylöspäin arvoisa herra Stiggins mukanaan.\n\n\"Hän tulee, Sammy\", kuiskasi herra Weller kasvoiltaan punaisena\npidätetystä naurusta.\n\n\"Älkää sanoko minulle mitään\", virkkoi Sam, \"sillä en voi kestää\nsitä. Hän on aivan oven luona. Kuulin hänen iskevän päänsä portaitten\nkamanaan.\"\n\nSam Wellerin puhuessa pieni ovi lensi auki ja veli Tadger tuli esiin.\nHänen kantapäillään seurasi arvoisa herra Stiggins, joka tuskin oli\npäässyt huoneeseen, kun syntyi aikamoinen käsien taputtaminen ja\njalkojen koputtaminen ja nenäliinojen heiluttaminen. Kaikkeen tähän\nilon ilmaisuun veli Stiggins ei suhtautunut muuten kuin tuijotellen\njäykin silmin ja tylsin hymyin pöydällä olevan kynttilän sydämen\nhuippua ja samalla heilutellen ruumistaan puolelta toiselle hyvin\nepätasaisesti ja epävarmasti.\n\n\"Voitteko pahoin, veli Stiggins?\" kuiskasi herra Anthony Humm.\n\n\"Olen ihan kunnossa\", vastasi herra Stiggins äänellä, jonka hurjuutta\nlievensi vain lausunnan suuri epäselvyys. \"Olen ihan kunnossa.\"\n\n\"Hyvä on, hyvä on\", jatkoi herra Anthony Humm perääntyen muutaman\naskeleen.\n\n\"Uskon, että kukaan täällä ei ole uskaltanut väittää, että _minä_ en\nole kunnossa?\" sanoi herra Stiggins.\n\n\"Ei, tietysti ei\", virkkoi herra Humm.\n\nTämän kestäessä yleisö oli aivan hiljaa ja odotti hiukan hätäisenä\nohjelman jatkumista.\n\n\"Tahdotteko pitää puheen kokoukselle, veli?\" sanoi herra Humm\nkutsuvasti hymyillen.\n\n\"Enkä tahdo\", vastasi herra Stiggins. \"En tahdo, en ollenkaan.\"\n\nLäsnäolevat katselivat toisiaan kulmiaan kohotellen, ja huoneen läpi\nlensi hämmästyksen humahdus.\n\n\"Minun mielipiteeni on se\", sanoi herra Stiggins avaten takkinsa napit\nja puhuen hyvin kovalla äänellä, \"minun mielipiteeni on se, hyvä\nherra, että tämä kokous on päissään. Veli Tadger, hyvä herra\", jatkoi\nherra Stiggins yhä enemmän hurjistuen ja kääntyen yhtäkkiä pienen,\npolvihousuisen miehen puoleen, \"sinä olet humalassa!\" Näin sanoen\nherra Stiggins kiitettävässä halussa puolustaa kokouksen raittiutta ja\nkarkoittaa sieltä kaikki sopimattomat henkilöt, iski herra Tadgeria\nnenän päähän niin maalistaan erehtymättä, että puolisaappaatkin\nhävisivät kuin salama. Veli Tadger rymisi pää edellä rappuja alas.\n\nTällöin naiset aloittivat pitkän ja surkean kirkunan ja kiitäen\npienissä ryhmissä lemmikkiveljiensä luo kietoivat käsivartensa heidän\nympärilleen suojellakseen heitä vaaralta. Tämä tunteitten purkautumisen\nhetki oli vähällä käydä vaaralliseksi herra Hummille, jonka, koska\noli perin suosittu, melkein tukahutti lauma uskollisia naisia, jotka\nriippuivat hänen kaulassaan ja tuhlailivat hänelle hyväilyjään. Suurin\nosa valoja sammutettiin nopeasti, ja miltään puolelta ei kuulunut muuta\nkuin melua ja hälinää.\n\n\"Nyt, Sammy\", virkkoi herra Weller riisuen päällystakkinsa hyvin\nkerkeästi, \"nyt menet ulos ja haet poliisin.\"\n\n\"Entä mitä te teette sillä aikaa?\" kysyi Sam.\n\n\"Älä välitä siitä, Sam\", vastasi vanha herra. \"Kulutan aikaani\njärjestäessäni pikkuisen asioita tuon Stigginsin kanssa.\"\n\nEnnen kuin Sam ehti puuttua asiaan estääkseen häntä, hänen\nsankarillinen vanhempansa oli tunkeutunut erääseen huoneen kaukaiseen\nkulmaan ja hyökännyt herra Stigginsin kimppuun osoittaen nokkelaa\nkätevyyttä.\n\n\"Tule pois!\" huusi Sam.\n\n\"Käy päälle!\" huusi herra Weller, ja enemmittä kutsuitta hän antoi\nherra Stigginsille ensimmäisen kolauksen päähän ja alkoi sitten tanssia\nhänen ympärillään kiihkeästi ja kevyesti kuin korkki, joka hänen\nikäisensä herrasmiehen suoritukseksi oli aivan ihmeellistä katsella.\n\nHuomatessaan kaikki kehoitukset turhiksi Sam painoi hatun lujasti\npäähänsä, heitti isänsä takin käsivarrelleen ja tarttuen vanhaa miestä\nranteeseen veti hänet väkisin portaita alas ja kadulle hetkeksikään\nirroittamatta otettaan tai sallimatta toisen pysähtyä, ennen kuin\nhe olivat päässeet kulman taa. Heidän sinne ehdittyään he kuulivat\njo roskaväen kirkunaa, joka oli todistamassa, kuinka herra Stiggins\nvietiin vahvempien ovien taa yöksi, ja he saattoivat myös kuulla sen\nmelun, jonka aiheutti Ebenezerin suuren raittiusliiton Brick Lanen\nhaaraosaston jäsenten hajaantuminen eri suuntiin.\n\n\n\n\n5. luku\n\nON KOKONAAN OMISTETTU TÄYDELLISELLE JA USKOLLISELLE SELONTEOLLE\nBARDELLIN MUISTETTAVASTA JUTUSTA PICKWICKIÄ VASTAAN.\n\n\n\"Ihmettelenpä, mitä valamiesten puheenjohtaja, olkoon hän kuka\nhyvänsä, on syönyt aamiaiseksi\", sanoi herra Snodgrass koettaen pitää\nkeskustelua yllä tapausrikkaan helmikuun 14:n päivän aamuna.\n\n\"Toivonpa, että hän on syönyt hyvin\", virkkoi herra Perker.\n\n\"Miksi niin?\" kysäisi herra Pickwick.\n\n\"Se on aika tärkeää, vieläpä hyvinkin tärkeää\", vastasi herra Perker.\n\"Hyvä, tyytyväinen, hyvin aterioinut valamies on erikoisen arvokas\nkappale käsiin saatavaksi. Tyytymättömät, nälkäiset valamiehet\nratkaisevat asiat aina kantajan hyväksi.\"\n\n\"Hyvänen aika\", sanoi herra Pickwick näyttäen kovin ällistyneeltä,\n\"miksi niin?\"\n\n\"Miksikö? En tiedä\", vastasi pikku mies kylmästi. \"Säästävät kai\naikaa. Jos päivällisaika alkaa lähestyä, puheenjohtaja ottaa kellonsa,\nkun valamiehistö on kokoontunut neuvottelemaan, ja sanoo: 'Hyvänen\naika, hyvät herrat, kellohan on kymmentä yli neljä! Syön päivällistä\nviideltä, hyvät herrat.' 'Niin minäkin', sanovat kaikki muutkin\npaitsi kaksi, joiden olisi pitänyt syödä kolmelta ja jotka näyttävät\nsen johdosta kuin puolittain halukkailta kestämään loppuun saakka.\nPuheenjohtaja hymyilee ja pistää kellon taskuunsa: 'Niin, hyvät herrat,\nmitä me siis sanomme? Kantajako vai vastaaja? Minä olen pikemmin\nsitä mieltä, sikäli kuin asia minua koskee, hyvät herrat, olen sitä\nmieltä, — mutta älkää antako sen vaikuttaa itseenne! — olen paremminkin\nsitä mieltä, että kantaja on oikeassa!' Tämän jälkeen on pari, kolme\nmuuta varmoja siitä, että he ajattelevat samoin — niin kuin tietysti\najattelevatkin — ja sitten he jatkavat hyvin yksimielisesti ja\nmukavasti. Kymmentä yli yhdeksän\", sanoi pieni mies katsoen kelloaan.\n\"Onpa aika lähteä. Avioliittolupauksen rikkominen — istuntosali on\ntavallisesti ihan täynnä sellaisia juttuja käsiteltäessä. Soittakaapa\najuria, herra Pickwick, ettemme vain myöhästy.\"\n\nHerra Pickwick soitti heti kelloa, ja kun ajuri oli saatu hankituksi,\nahtautuivat kaikki neljä pickwickiläistä ja herra Perker vaunuihin\nja ajoivat Guildhalliin. Sam Weller, herra Lowten ja sininen kääry\nseurasivat perässä cab-rattaissa.\n\n\"Lowten\", sanoi Perker heidän saavuttuaan oikeuspaikan eteiseen,\n\"asettakaa herra Pickwickin ystävät ylioppilaiden aitioon, herra\nPickwickin itsensä on parasta istua minun kanssani. Tätä tietä, hyvä\nherra, tätä tietä.\"\n\nTarttuen herra Pickwickin takin hihaan pieni mies vei hänet alimmille\npenkeille juuri kruununasianajajien pulpettien eteen, jotka on laitettu\noikeusavustajien mukavuudeksi, sillä sieltä käsin he saattavat\nkuiskata puhetta johtavalle asianajajalle ohjeita, jotka saattavat\nolla tarpeellisia jutun käänteissä. Täällä istuvat ovat suurimmalta\nosalta katsojista näkymättömissä, koska he istuvat paljon alempana\nkuin asianajajat ja kuuntelijat, joiden istuimet asteettain kohoavat\npermannosta. Tietysti he ovat selin molempiin, kasvot tuomaria kohti.\n\n\"Tuo on kai todistajien aitio?\" kysyi herra Pickwick osoittaen erästä\nhänen vasemmalla puolellaan kohoavaa messinkireunaista istuinta.\n\n\"Se on todistajien aitio, hyvä herra Pickwick\", vastasi Perker kaivaen\nesiin joukon papereita sinisestä käärystä, jonka Lowten juuri oli\nasettanut hänen jalkojensa eteen.\n\n\"Ja nuo\", sanoi herra Pickwick osoittaen paria suljettua istuinta\nvasemmalla, \"nuo ovat kai valamiesten istuimia.\"\n\n\"Aivan oikein\", vastasi Perker napsauttaen kiinni nuuskarasiansa kannen.\n\nHerra Pickwick nousi seisomaan suuresti kiihtyneenä ja katseli\noikeussalia. Yleisön penkeille oli jo asettunut sinne tänne suuri\njoukko kuuntelijoita, ja lakimiesten penkeillä istui joukko\nerimallisia peruukkipäisiä herroja, jotka säätynä edustivat koko\ntuota miellyttävää, monivivahteista nenä- ja poskipartakokoelmaa,\njosta Englannin lakimiessääty on niin syystä kuuluisa. Ne herrat,\njotka olivat saaneet jutun ohjekirjeen, pitelivät sitä niin\nsilmäänpistävällä tavalla kuin suinkin mahdollista ja raaputtivat\nsillä silloin tällöin nenäänsäkin painaakseen tämän tosiseikan vielä\nvoimakkaammin katselijoiden huomioon. Toisilla herroilla, joilla ei\nollut tällaisia papereita, oli kainalossa paksuja oktaavositeitä,\njoissa oli punainen nimilippu selässä ja kannet tuollaista\npuoleksi paistuneen piirakankuoren väristä nahkaa, joka tunnetaan\nammattipiireissä \"lakivariksen\" nimisenä. Muutamat, joilla ei ollut\npapereita eikä kirjoja, istuivat kädet taskussa näyttäen mahdollisimman\nviisailta, jotkut taas liikkuivat edestakaisin hyvin levottoman ja\ntotisen näköisinä tyytyen siten herättämään asiaanperehtymättömien\nvieraiden ihailua ja ihmetystä. Kokonaisuus oli herra Pickwickin\nsuureksi kummaksi jakaantunut pieniin ryhmiin, jotka keskustelivat ja\nlörpöttelivät päivän uutisista mahdollisimman tunteettomalla tavalla —\nihan kuin ei olisi lainkaan mitään juttuja ollutkaan tulossa.\n\nHerra Phunkyn kumarrus, kun hän astui sisään ja asettui paikalleen\nkruununasianajajille määrätyille paikoille, kiinnitti herra Pickwickin\nhuomiota, ja hän oli tuskin ennättänyt vastata kumarrukseen, kun\ntuomari Snubbin saapui seurassaan herra Mallard, joka puolittain\npeittyi tuomarin ison, kirjavan laukun taa, jonka hän asetti tämän\npöydälle, minkä tehtyään ja pudistettuaan herra Perkerin kättä hän\npoistui. Sitten tuli sisään kolme, neljä muuta lakimiestä, heidän\njoukossaan paksuruumiinen, punanaamainen hyypiä, joka nyökkäsi\nystävällisesti herra Snubbinille ja sanoi, että oli hyvin kaunis aamu.\n\n\"Kuka on tuo punanaamainen herra, joka sanoi, että on kaunis aamu ja\nnyökkäsi meidän neuvonantajallemme?\" kuiskasi herra Pickwick.\n\n\"Tuomari Buzfuz\", vastasi Perker. \"Hän on meidän vastustajamme, ajaa\nvastapuolen asiaa. Hänen takanaan on herra Skimpin, hänen apulaisensa.\"\n\nHerra Pickwick oli juuri kysymäisillään, suuresti kauhistuen tuon\nmiehen kylmäveristä röyhkeyttä, kuinka tuomari Buzfuz, joka oli\nvastapuolen neuvonantaja, uskalsi kertoa ylituomari Snubbinille, että\nilma oli kaunis, kun samassa kaikki asianajajat nousivat seisomaan\nja oikeudenpalvelija huusi kaikuvalla äänellä \"hiljaa!\" Silmätessään\nympärilleen hän näki, että tämä johtui tuomarin sisääntulosta.\n\nHerra tuomari Stareleigh (joka johti puhetta ylituomarin sairaudesta\njohtuvan poissaolon aikana) oli silmäänpistävän lyhytkasvuinen mies\nja niin lihava, että näytti olevan pelkkiä kasvoja ja liivejä. Hän\npyöri sisään kahden lyhyen palleroisen säären varassa ja kumarrettuaan\njuhlallisesti valamiehistölle, joka vastasi yhtä juhlallisella\nkumarruksella, pisti lyhyet jalkansa pöydän alle ja pienen\nkolmikulmaisen hattunsa sen päälle. Eikä herra tuomari Stareleigh'sta\nsitten voinut nähdä muuta kuin kaksi pientä lystillistä silmää, leveät,\npunertavat kasvot ja jossakin noin puolet hyvin suuresta ja hyvin\nhullunkurisen näköisestä tekotukasta.\n\nTuomari oli tuskin istuutunut paikalleen, kun oikeudenpalvelija taas\nhuusi oikeussalin permannolla: \"Hiljaa!\" käskevällä äänellä, minkä\njälkeen toinen huusi: \"Hiljaa!\" äkäisesti kuuntelijain penkeillä,\nja sitten karjui kolme, neljä muuta vielä: \"Hiljaa!\" kuin kiukkuun\npakahtumaisillaan. Kun tämä oli tehty, alkoi mustapukuinen herrasmies,\njoka istui tuomaria alempana, pitää valamiehistön jäsenten nimenhuutoa,\nja kun kirkumista oli kestänyt kotvan aikaa, huomattiin, että vain\nkymmenen erityistä valamiestä oli läsnä. Tämän jälkeen ylituomari\nBuzfuz vaati, että lukumäärä oli täydennettävä, minkä jälkeen\nmustapukuinen herra alkoi pyydystää kahta tavallista valamiestä\nerikoiseen valamiehistöön, ja verkkoon jäi vihanneskauppias ja\napteekkari.\n\n\"Vastatkaa nimiinne, hyvät herrat, että voitte vannoa valan!\" kehoitti\nmustapukuinen. \"Richard Upwitch!\"\n\n\"Täällä\", sanoi vihanneskauppias.\n\n\"Thomas Groffin.\"\n\n\"Täällä\", vastasi apteekkari.\n\n\"Ottakaa raamattu, hyvät herrat. Teidän tulee oikein ja vilpittömästi\nkoettaa...\"\n\n\"Pyydän anteeksi oikeudelta\", sanoi apteekkari, pitkä, laiha,\nkeltakasvoinen mies; \"toivon, että oikeus vapauttaa minut tehtävästä.\"\n\n\"Millä perusteilla, hyvä herra?\" kysyi tuomari.\n\n\"Minulla ei ole apulaista, herra tuomari\", sanoi apteekkari.\n\n\"Minkä minä sille voin, hyvä herra\", vastasi tuomari. \"Teidän pitäisi\npalkata sellainen.\"\n\n\"Minulla ei ole varaa siihen, herra tuomari\", selitti apteekkari.\n\n\"Siispä teillä pitäisi olla varaa siihen, hyvä herra\", sanoi tuomari\npunastuen, sillä herra tuomari Starleigh'n luonteenlaatu oli sukua\npikavihaisuudelle eikä suvainnut vastaansanomisia.\n\n\"Tiedän kyllä, että minulla _pitäisi_ olla varaa, jos toimeentuloni\nolisi niin hyvä kuin ansaitsisin, mutta niin ei asia ole\", vastasi\napteekkari.\n\n\"Ottakaa vala näiltä herroilta\", sanoi tuomari käskevästi.\n\nOikeudenpalvelija ei päässyt pitemmälle kuin sanoihin: \"Teidän tulee\noikein ja vilpittömästi koettaa...\", kun apteekkari taas keskeytti\nhänet.\n\n\"Otetaanko minulta tosiaankin vala?\" kysyi hän.\n\n\"Tietysti, hyvä herra\", vastasi pieni äkäinen tuomari.\n\n\"Vai niin, herra tuomari\", virkkoi apteekkari alistuvasti. \"Silloin\ntapahtuu murhia, ennen kuin tämä juttu on ohi, siinä kaikki.\nVannottakaa minut, jos haluatte, hyvä herra\", ja apteekkari sai vannoa\nvalansa, ennen kuin tuomari keksi virkkaa mitään vastaukseksi.\n\n\"Tahdoin vain huomauttaa, herra tuomari\", virkkoi apteekkari\nistuutuessaan paikoilleen hyvin tyynesti, \"ettei apteekkiin ole jäänyt\nmuita kuin asiapoika. Hän on kyllä hyvin näppärä poika, herra tuomari,\nmutta ei ollenkaan tunne rohdoksia, ja tiedän, että hänellä on se\nennakkoluulo, että sooda on samaa kuin suolahappo ja sennasiirappi\nooppiumia. Sellainen on asia, herra tuomari.\"\n\nNäin sanoen pitkä myrkynsekoittaja asettui mukavaan asentoon ja\notettuaan kasvoilleen miellyttävän ilmeen näytti varustautuneen\nkaikkein pahimpaan.\n\nHerra Pickwick katseli juuri apteekkaria mitä syvimmin kauhistuneena,\nkun salissa havaittiin pientä kahinaa, ja heti samassa saatettiin\nsisään rouva Bardell rouva Cluppinsin tukemana ja asetettiin\npuolipyörtyneenä istumaan saman penkin päähän, jolla herra\nPickwick istui. Senjälkeen kantoi herra Dodson sisään erikoisen\nison päivänvarjon ja herra Fogg päällyskengät, ja molemmat olivat\njärjestäneet kasvoilleen mahdollisimman myötämielisen ja alakuloisen\nilmeen. Sitten ilmestyi rouva Sanders taluttaen nuorta herra Bardellia.\nNähdessään lapsensa säpsähti rouva Bardell. Hilliten itsensä äkkiä\nhän suuteli poikaa kiihkeästi, ja vaipuen sitten taas takaisin\nhysteeriseen tylsyyteensä tuo oiva nainen pyysi saada tietää, missä hän\noli. Vastaukseksi tähän rouvat Cluppins ja Sanders käänsivät päänsä\nitkien pois, kun taas herrat Dodson ja Fogg koettivat saada kantajaa\nrauhoittumaan. Varatuomari Buzfuz hieroi hyvin kovasti silmiään isolla,\nvalkoisella pyyhinliinalla ja katseli vetoavasti valamiehistöön, kun\ntuomarikin oli ilmeisesti mielenliikutuksen vallassa ja eräät muut\nkatselijat koettivat yskimällä saada liikutuksensa salatuksi.\n\n\"Todellakin mainio keksintö\", kuiskasi herra Perker herra Pickwickille.\n\"Teräviä poikia nuo Dodson ja Fogg; mainio ajatus tosiaankin tehon\npuolesta, todella erinomainen, herra Pickwick.\"\n\nHerra Perkerin puhuessa oli rouva Bardell alkanut asteittain hitaasti\ntoipua, kun taas rouva Cluppins asetti, tarkasteltuaan huolellisesti\nnuoren herra Bardellin napit ja vastaavat napinreiät, hänet oikeussalin\npermannolle vastapäätä äitiään, näkyvälle paikalle, jossa hän ei voinut\nolla herättämättä tuomarin ja valamiehistön täyttä myötämielisyyttä\nja osanottoa. Tämä ei voinut tapahtua miehenalun aika lailla\nvastustelematta ja runsaasti itkemättä, sillä hän tunsi erinäisiä\npahoja aavistuksia siitä, että hänen asettamisensa tuomarin silmien\ntäyteen hehkuun oli vain muodollinen alkutoimitus, minkä jälkeen hänet\nkohta lähetettäisiin pois heti paikalla mestattavaksi tai ainakin\nkarkoitettavaksi merien taa maallisen vaelluksensa päättymiseen saakka.\n\n\"Bardell Pickwickiä vastaan!\" huusi mustapukuinen ilmoittaen siten\nkäsiteltäväksi jutun, joka oli ensimmäisenä luettelossa.\n\n\"Olen kantajan asiamies, herra tuomari\", sanoi tuomari Buzfuz.\n\n\"Kuka teitä avustaa, veli Buzfuz?\"\n\nHerra Skimpin kumarsi ilmoittaakseen, että hän oli avustaja.\n\n\"Minä ajan vastaajan asiaa, herra tuomari\", sanoi tuomari Snubbin.\n\n\"Avustaako joku teitä, veli Snubbin?\" kysyi tuomioistuin.\n\n\"Herra Phunky, herra tuomari\", vastasi tuomari.\n\n\"Tuomari Buzfuz ja herra Skimpin kantajan puolesta\", sanoi tuomari\nkirjoittaen nimet muistikirjaansa ja lukien kirjoittaessaan: \"Vastaajan\npuolesta tuomari Snubbin ja herra Monkey.\"[4]\n\n\"Suokaa anteeksi, herra tuomari, Phunky.\"\n\n\"Aha, vai niin\", virkkoi tuomari, \"minulla ei ole vielä milloinkaan\nollut iloa kuulla sitä nimeä.\"\n\nTässä herra Phunky hymyili ja kumarsi, ja tuomari hymyili ja kumarsi\nmyös, ja sitten herra Phunky koetti, punastuen ihan silmävalkuaisia\nmyöten, olla sen näköinen kuin ei olisi tiennyt jokaisen katselevan\nhäntä: yritys, jossa kukaan ei ole vielä milloinkaan onnistunut, eikä,\nkaiken järjellisen todennäköisyyden mukaan, milloinkaan onnistukaan.\n\n\"Aloittakaa!\" käski tuomari.\n\nTaas kehoitti vahtimestari hiljaisuuteen, ja herra Skimpin\nryhtyi \"avaamaan juttua\". Jutussa näytti kuitenkin olevan kovin\nvähän sisällystä, kun se oli \"avattu\", sillä hän piti sellaiset\nyksityiskohdat, jotka hän tunsi, kokonaan omina tietoinaan ja istuutui\nkolmen minuutin kuluttua paikoilleen jättäen valamiehistön samalle\nvalistuneelle viisauden kannalle, jolla se oli ennestäänkin.\n\nSitten nousi puhumaan tuomari Buzfuz kaikessa asian vakavan\nluonteen vaatimassa majesteetillisuudessaan ja arvokkuudessaan ja\nkuiskailtuaan Dodsonin ja neuvoteltuaan lyhyesti Foggin kanssa hän otti\ntuomarinviitan hartioilleen, korjasi tekotukkaansa ja aloitti puheensa\nlautakunnalle.\n\nTuomari Buzfuz aloitti sanomalla, ettei hän milloinkaan, koko\nammatillisen kokemuksensa aikana — ei kertaakaan siitä hetkestä\nlähtien, jolloin oli ryhtynyt harjoittamaan lain soveltamista\nkäytäntöön — ollut puuttunut ainoaankaan asiaan tuntien niin syvää\nmielenliikutusta eikä sellaista vastuuntuntoa — vastuuta, tahtoi hän\nsanoa, jota hän ei lainkaan jaksaisi kestää, jollei häntä innostaisi ja\ntekisi niin luja vakaumus, että se muuttui ihan varmuudeksi siitä, että\noikeuden ja totuuden asiaan eli toisin sanoen hänen syvästi loukatun ja\nsuurta vääryyttä kärsineen asiakkaansa asia varmasti voittaisi niitten\nkahdentoista jalon ja älykkään henkilön avulla, jotka nyt istuivat\ntuomari-istuimella hänen edessään.\n\nPuolustajat aloittavat tavallisesti aina näin, koska he siten saavat\nvalamiehistön jäsenet uskomaan heistä mitä parhainta ja ajattelemaan,\nmiten teräviä miehiä he itse oikeastaan ovatkaan. Vaikutusta olikin\noitis nähtävissä, sillä useat valamiehistön jäsenet alkoivat mitä\ninnokkaimmin tehdä muistiinpanoja.\n\n\"Olette saanut kuulla oppineelta ystävältäni, hyvät herrat\", jatkoi\ntuomari Buzfuz hyvin tietäen, etteivät valamiehistön jäsenet olleet\nkuulleet juuri mitään hänen oppineelta ystävältään, \"olette kuulleet\nettä tämä juttu koskee avioliittolupauksen rikkomista, josta vaaditaan\nkorvausta 1,500 puntaa. Mutta ette ole kuulleet oppineelta ystävältäni,\nkoska oppineen ystäväni tehtäviin ei kuulunut ilmoittaa sitä teille,\nasian yksityiskohtia ja vaiheita. Saatte kuulla minun, hyvät herrat,\nyksityiskohtaisesti selostavan nämä tosiseikat ja vaiheet, ja ne\ntodistaa se moitteeton nainen, jonka asetan tähän aitioon eteenne.\"\n\nTässä herra Buzfuz ankarasti korostaen aitio-sanaa iski nyrkillään\npöytään niin että kumahti ja silmäili Dodsonia ja Foggia, jotka\nihaillen nyökkäsivät hänelle ja närkästyneen uhkaavasti vastaajalle.\n\n\"Kantaja, hyvät herrat\", jatkoi tuomari Buzfuz pehmeällä ja\nalakuloisella äänellä, \"kantaja on leski, niin, hyvät herrat, leski.\nHerra Bardell vainaja, joka useita vuosia oli nauttinut hallitsijansa\nluottamusta hänen kuninkaallisten tulojensa vartijana, väistyi melkein\nhuomaamatta pois tästä maailmasta hakeakseen muualta sitä rauhaa ja\nlepoa, jota tullihuone ei milloinkaan saata tarjota.\"\n\nOppineen tuomarin näin tunteikkaasti kertoessa herra Bardellin\nkuolemasta (häntä oli isketty olutpuolikkaalla päähän\nkapakkakellarissa) hänen äänensä vavahteli, ja hän jatkoi liikutuksen\nvallassa:\n\n\"Hiukan aikaa ennen kuolemaansa herra Bardell oli leimannut kuvansa\npieneen poikaan. Tämän pienen pojan kanssa, joka oli hänen poismenneen\ntullimiehensä ainoa perintö, rouva Bardell vetäytyi pois maailmasta\nja haki Goswell-kadun eristäyneisyyttä ja rauhaa, ja täällä hän\nasetti etuhuoneensa ikkunaan ilmoituslipun: 'Huoneita vuokrattavana\nyksinäiselle herralle. Kysykää sisältä.'\"\n\nTässä tuomari Buzfuz taas piti tauon, ja useat lautakunnan jäsenet\nkirjoittivat muistiin tuon asiakirjan sisällön.\n\n\"Onko päivämäärää, herra tuomari?\" kysyi joku valamiehistä.\n\n\"Ei ole mitään päivämäärää, hyvät herrat\", vastasi tuomari, \"mutta\nminulle on ilmoitettu, että se asetettiin kantajan ikkunaan näihin\nsamoihin aikoihin kolme vuotta sitten. Kiinnitän valamiehistön huomiota\nasiakirjan sanamuotoon: 'Huoneita vuokrattavana yksinäiselle herralle!'\nRouva Bardellin käsitys toisesta sukupuolesta, hyvät herrat, johtui\nhänen miesvainajansa erinomaisten ominaisuuksien pitkäaikaisesta\ntuntemisesta. Hän ei tuntenut mitään pelkoa, ei mitään epäluuloa,\ntäydellistä luottamusta vain. Leski ajatteli: 'Herra Bardell oli\nkunnianmies, herra Bardell piti sanansa, herra Bardell ei ollut\npetturi, herra Bardell oli aikoinaan itsekin yksinäinen herrasmies.\nHaen yksinäistä herrasmiestä turvakseni, avukseni, hoivakseni ja\nlohdutuksekseni, yksinäisessä herrassa saan jatkuvasti nähdä jotakin\nsellaista, mikä johtaa mieleeni, millainen herra Bardell oli, kun\nhän ensiksi voitti nuoren ja kokemattoman rakkauteni; vuokraan\nsiis huoneeni yksinäiselle herralle.' Noudattaen tätä kaunista ja\nliikuttavaa mielen virikettä (epätäydellisen luontomme parhaita\nvirikkeitä, hyvät herrat!) yksinäinen ja murheellinen leski kuivasi\nkyyneleensä, kalusti ensimmäisen kerroksensa, painoi viattoman\npoikansa äidilliselle povelleen ja asetti ilmoituksen salin ikkunaan.\nJäikö se siihen kauaksi? Ei. Käärme oli varuillaan, sytytyslanka oli\npaikoillaan, miina panostettu, pioneeri ja sapööri työssä. Ennen kuin\nilmoitus oli ollut salin ikkunassa kolmea päivää — kolmea päivää, hyvät\nherrat! — kolkutti muuan olento, joka käveli pystyssä kahdella jalalla\nja oli ulkonaisesti kaikin puolin ihmisen näköinen eikä mikään hirviö,\nkolkutti rouva Bardellin asunnon ovelle. Hän tiedusteli vuokraa,\nvuokrasi huoneiston ja jo seuraavana päivänä hän muutti sinne. Tämä\nmies oli Pickwick, Pickwick, joka on vastaajana tässä jutussa.\"\n\nTuomari Buzfuz, joka oli puhunut niin kielevästi, että hänen kasvonsa\nolivat tulleet ihan punaisiksi, pysähtyi hengähtämään. Hiljaisuus\nherätti herra tuomari Starleighin, joka heti kirjoitti muistiin jotakin\nmusteettomalla kynällä ja näytti tavattoman syvämietteiseltä saadakseen\nvalamiehistön siihen käsitykseen, että hän aina ajatteli syvällisimmin\nsilmät kiinni. Tuomari Buzfuz jatkoi:\n\n\"Tästä Pickwickistä aion puhua hyvin vähän. Aiheessa ei ole juuri\nmitään viehättävää, enkä minä, hyvät herrat, ole se mies, ettekä\nte, hyvät herrat, ole niitä miehiä, joita miellyttäisi inhoittavan\nsydämettömyyden ja järjestelmällisen halpamaisuuden tarkastelu.\"\n\nTässä herra Pickwick, joka oli jonkin aikaa kirjoittanut kaikessa\nhiljaisuudessa, säpsähti ankarasti ikään kuin hänen mielessään olisi\nvälähtänyt hämärä halu karata herra Buzfuzin kimppuun tuomarin ja\noikeuden ylväästä läsnäolosta huolimatta. Herra Perkerin varoittava\nviittaus hillitsi häntä, ja hän kuunteli oppineen herran puheen\njatkoa harmistuneen näköisenä, mikä oli jyrkkänä vastakohtana rouvien\nCluppinsin ja Sandersin ihaileville kasvoille.\n\n\"Käytin sanoja 'järjestelmällinen halpamaisuus', hyvät herrat\",\njatkoi tuomari Buzfuz katsellen herra Pickwickiä ja puhuen hänelle,\n\"ja kun sanon järjestelmällinen halpamaisuus, sallinette minun lausua\nvastaaja Pickwickille, jos hän on läsnä, kuten minulle on ilmoitettu,\nettä olisi ollut paljon hienotunteisempaa, paljon sopivampaa, paljon\nenemmän arvostelukykyä ja makua osoittavaa, että hän olisi pysynyt\npoissa. Sallikaa minun sanoa hänelle, hyvät herrat, että te ette\nsuvaitse mitään erimielisyyden eikä paheksumisen osoituksia, joita\nhän mahdollisesti yrittää; että te kyllä tiedätte, kuinka niitä\non arvosteltava ja minkä arvoisina pidettävä, ja sallikaa minun\nvielä lausua hänelle, kuten herra tuomarikin sanoisi teille, ettei\nasianajajaa, joka hoitaa asiakkaansa puolustusta, saa peloitella,\nuhkailla eikä pakottaa vaikenemaan ja että jokainen siihen suuntaan\ntehty yrityskin sattuu yrittäjän omaan nilkkaan, olipa hän kantaja\ntai vastaaja, olipa hänen nimensä Pickwick tai Noakes tai Stoakes tai\nStiles tai Brown tai Thompson.\"\n\nTämä pieni poikkeus asiasta vaikutti niin kuin oli tarkoituskin, että\nkaikkien silmät kääntyivät herra Pickwickiin. Kun tuomari Buzfuz sitten\noli jossakin määrin toipunut siveellisestä lennokkuudesta, johon hän\noli henkensä päästänyt, jatkoi hän:\n\n\"Tahdon osoittaa teille, hyvät herrat, että herra Pickwick kahden\nvuoden aikana asui jatkuvasti, keskeytyksettä ja pitkäksi aikaa\npoistumatta rouva Bardellin talossa. Tahdon osoittaa teille, että rouva\nBardell koko tuon ajan palveli häntä, piti huolta hänen mukavuudestaan,\nkeitti hänen ruokansa, tarkasteli hänen liinavaatteensa, kun ne vietiin\npesijättärelle, tuuletti, korjasi ja laittoi ne kuntoon, kun ne tuotiin\ntakaisin, sanalla sanoen, nautti hänen täydellistä luottamustaan.\nTahdon osoittaa teille, että tämä herra usein antoi puoli pennyä jopa\ntoisinaan kokonaista kuusi pennyäkin rouvan pikku pojalle, ja osoitan\nteille, todistajan avulla, jonka todistusta oppineen ystäväni on\nmahdoton kiistää tai kääntää muuksi, että tuo herra kerran taputti\npoikasta päälaelle ja kysyttyään myöhemmin häneltä, oliko hän voittanut\npaljonkin nappipelissä, käytti seuraavaa huomattavaa sanontatapaa:\n'Mitä arvelisit, jos saisit toisen isän?' Tahdon osoittaa teille, että\nnoin vuosi sitten alkoi Pickwick äkkiä viipyä kotoa poissa hyvin pitkiä\naikoja, ikään kuin aikoen vähitellen katkaista suhteensa, joka hänellä\noli asiakkaaseeni, mutta näytän teille myös, ettei hänen aikomuksensa\nvielä silloin ollut kylliksi luja, tai että hänen paremmat tunteensa\n— mikäli hänellä sellaisia on — tai asiakkaani viehätysvoima ja hyvät\nominaisuudet voittivat hänen epämiehekkäät aikeensa, näyttämällä\ntoteen, että hän kerran palatessaan maalta selvästi ja sananmukaisesti\ntarjosi hänelle avioliittoa, kuitenkin aikaisemmin huolehdittuaan\nsiitä, ettei tuolla juhlallisella sopimuksella olisi todistajia, ja\nolen siksi onnellisessa asemassa, että voin osoittaa teille, kolmen\nhänen oman ystävänsä todistuksen perusteella — hyvin haluttomia\ntodistajia, hyvät herrat, hyvin haluttomia todistajia — että hänet sinä\naamuna yllätettiin pitämästä kantajaa sylissään ja tyynnyttämästä hänen\nhätäytyneisyyttään hyväilyillä ja syleilyillä.\"\n\nTämä osa rikkioppineen tuomarin esityksestä teki kuulijoihin\nsilmäänpistävän vaikutuksen. Hän jatkoi taas ottaen esiin kaksi hyvin\npientä paperiliuskaa:\n\n\"Ja nyt, hyvät herrat, vain sana vielä! Riitapuolien välillä on\nvaihdettu kaksi kirjettä, jotka tunnustetaan kirjoitetuiksi vastaajan\nkäsialalla ja jotka sisältävät yhtä paljon kuin paksut niteet.\nMyöskin nämä kirjeet kuvastavat miehen luonnetta. Ne eivät ole\nsellaisia avoimia, tulisia, kaunopuheisia, jotka henkivät vain alttiin\nkiintymyksen kieltä. Ne ovat peitettyjä, kavalia, kaksimielisiä\ntiedonantoja, mutta onneksi paljon ratkaisevampia kuin jos ne olisi\nkirjoitettu kaikkein hehkuvimmalla kielellä ja kaikkein runollisimmin\nkuvin; niitä täytyy tarkastella mitä varovimmin ja epäilevimmin\nsilmin, sillä niihin aikoihin silminnähtävästi oli Pickwickin\ntarkoituksena johtaa harhaan ja pettää jokainen kolmas henkilö,\njonka käteen ne mahdollisesti saattaisivat joutua. Sallikaa minun\nlukea ensimmäinen: 'Garraways, klo 12. Hyvä rouva B. Kyljyksiä ja\ntomaattikastiketta. Teidän Pickwick.' Hyvät herrat, mitä luulette\ntämän tarkoittavan? Kyljyksiä ja tomaattikastiketta! Teidän Pickwick!\nKyljyksiä! Herra varjelkoon! Ja tomaattikastiketta! Hyvät herrat,\nsaako herkän ja luottavaisen naisen onnea pitää pilkkanaan näin\nalhaisilla tempuilla? — Toisessa kirjeessä ei ole lainkaan päiväystä,\nmikä sinänsä on epäilyttävää. 'Hyvä rouva B. En tule kotiin ennen\nkuin aamulla. Hitaat matkavaunut.' Ja sitten seuraa hyvin huomattava\nlause: 'Älkää huolehtiko vuoteen lämmittäjästä.' Vuoteenlämmittäjä!\nKuka, hyvät herrat, kuka sitten huolehtii vuoteenlämmittäjästä?\nMilloin on vuoteenlämmittäjä, joka itsessään on viaton, tarpeellinen\nja haluanpa lisätä, hyvät herrat, miellyttävä kappale taloudessa,\nvoinut häiritä tai rikkoa kenenkään miehen tai naisen mielenrauhaa?\nMiksi pyydetään rouva Bardellia niin vakavasti olemaan huolehtimatta\nvuoteenlämmittäjästä, jollei (kuten asianlaita epäilemättä on) tätä\nole käytetty vain salatun tulen kätkijänä — jonkin hellän sanan\ntai lupauksen asemesta, sovitun kirjeenvaihtomenetelmän mukaan,\njonka Pickwick on taitavasti keksinyt suunnitellessaan lopullista\nkarkaamistaan ja jota minä en kykene selittämään? Ja mitä merkitsee tuo\nviittaus hitaisiin matkavaunuihin? Sikäli kuin minä uskallan käsittää,\nse saattaa olla viittaus Pickwickiin itseensä, joka kieltämättä on\nollut rikollisen hidas ajopeli koko vehkeilynsä aikana, mutta jonka\nnopeutta nyt hyvin odottamattomasti lisätään ja jonka pyörät te, hyvät\nherrat, kuten saamme nähdä, pian rasvaatte hänen kustannuksellaan.\"\n\nHerra tuomari Buzfuz vaikeni tässä kohdassa nähdäkseen, hymyilikö\nvalamiehistö hänen sukkeluudelleen, mutta kun sitä ei älynnyt tehdä\nkukaan muu kuin ryytikauppias, jonka herkkätuntoisuutta tässä kohdin\nkai oli lisännyt se, että hän oli toimittanut eräille kieseille\ntuollaisen palveluksen tänä samana aamuna, piti oppinut tuomari\nparempana taas siirtyä hiukan murheellisempaan äänilajiin ennen kuin\nlopetti.\n\n\"Mutta kylliksi tästä, hyvät herrat\", jatkoi tuomari Buzfuz. \"On vaikea\nhymyillä, kun sydäntä pakottaa, on paha laskea leikkiä, kun mitä\nsyvin myötätuntomme on herännyt. Asiakkaani toiveet ja mahdollisuudet\non tuhottu, eikä se ole suinkaan kuvaannollista puhetta, kun sanon,\nettä hänen ansiomahdollisuutensakin on mennyttä. Ilmoitus on poissa,\nmutta asukasta ei ole. Suositeltavia yksinäisiä herroja kulkee ohi\nedestakaisin, mutta ikkunassa ei ole ilmoitusta siitä, että he voisivat\ntiedustella huoneistoa, ei sisällä eikä ulkona. Kaikki on synkkää\nja hiljaista talossa. Lapsenkin ääni on vaiennut. Hänen lapselliset\nleikkinsä eivät suju, kun äiti itkee. Hän unohtaa hippasilla olon\nja seinäpallon, hän unohtaa kauan aikaa tutun huudon: 'Kumarra',\nja nappikuoppaa tai noppaa pelatessa hänen kätensä on menettänyt\ntaitonsa. Mutta Pickwick, hyvät herrat, Goswell-kadun erämaan kotoisen\nkeitaan hillitön hävittäjä, joka on tukkinut lähteen ja sirottanut\ntuhkaa ruohikolle, joka tänään esiintyy edessänne sydämettömine\ntomaattikastikkeineen ja vuoteenlämmittäjineen, hän kohottaa yhä\npäätään häpeämättömän röyhkeästi ja katselee huokaamatta aiheuttamaansa\ntuhoa. Korvaus, ankara korvaus, on ainoa rangaistus, jolla te voitte\nkurittaa häntä, ainoa palkkio, jonka voitte myöntää asiakkaalleni. Ja\nvaatien tuota korvausta hän nyt vetoaa valistuneeseen, jalomieliseen,\noikeaan, omantunnontarkkaan, puolueettomaan, myötämieliseen ja\nharkitsevaan sivistyneiden kansalaistensa valamiehistöön.\"\n\nPäättäen tähän komeaan loppulauseeseen istuutui herra tuomari Buzfuz\npaikalleen ja herra tuomari Stareleigh heräsi.\n\n\"Kutsukaa Elizabeth Cluppinsia\", sanoi varatuomari Buzfuz nousten\nminuuttia myöhemmin uudistunein voimin.\n\nLähin vahtimestari kutsui Elizabeth Tuppinsia, toinen hiukan\nkauempana huusi Elizabeth Jupkinsia, ja kolmas syöksyi hengästyneenä\nKingstreetille ja kirkui Elizabeth Muffinsia, kunnes tuli käheäksi.\n\nSillä välin hinattiin rouva Cluppins rouva Bardellin, rouva Sandersin\nja herrojen Dodsonin ja Foggin yhteisin ponnistuksin todistajien\naitaukseen, ja kun hänet oli onnellisesti saatu ylimmälle askelmalle,\nseisoi rouva Bardell alimmalla, toisessa kädessä nenäliina ja\npäällyskengät, toisessa lasipullo, jossa saattoi olla neljännesmitta\nhajusuolaa, valmiina kaiken varalta. Rouva Sanders, jonka silmät olivat\nhievahtamatta kiintyneet tuomarin kasvoihin, asettui ihan viereen\nsuurine päivänvarjoineen painaen oikealla peukalollaan sen kiinnikettä\nikäänkuin olisi ollut täysin valmis heti viittauksen saatuaan\nlevittämään sen.\n\n\"Rouva Cluppins\", sanoi tuomari Buzfuz, \"pyydän teitä rauhoittumaan\".\n\nJa tietenkin alkoi rouva Cluppins juuri silloin, kun häntä kehoitettiin\nrauhoittumaan, nyyhkyttää voimallisemmin ja ilmaisi useita hälyttäviä\nmerkkejä lähestyvästä pyörtymiskohtauksesta eli, kuten hän itse\nmyöhemmin sanoi, hänen tunteensa alkoivat käydä hänelle ylivoimaisiksi.\n\n\"Muistatteko, rouva Cluppins\", sanoi tuomari Buzfuz tehtyään ensin\nmuutamia vähemmän tärkeitä kysymyksiä, \"muistatteko olleenne eräänä\ntiettynä päivänä viime heinäkuussa rouva Bardellin pihanpuoleisessa\nhuoneessa ensimmäisessä kerroksessa, kun hän pyyhki tomua herra\nPickwickin huoneista?\"\n\n\"Kyllä, arvoisa tuomari ja valamiehistö, kyllä muistan\", vastasi rouva\nCluppins.\n\n\"Herra Pickwickin salihan oli ensimmäisessä kerroksessa kadun puolella,\nvai kuinka?\"\n\n\"Niin oli, herra tuomari.\"\n\n\"Mitä te teitte perähuoneessa, rouva?\" kysyi pieni tuomari.\n\n\"Kunnioitettava herra tuomari ja korkea oikeus\", sanoi rouva Cluppins\nmielenkiintoisen levottomana, \"en tahdo johtaa teitä harhaan\".\n\n\"Se on kyllä parasta\", myönsi pieni tuomari.\n\n\"Olin siellä\", jatkoi rouva Cluppins, \"rouva Bardellin tietämättä.\nOlin ollut kaupungilla mukanani pieni kori, hyvät herrat; minun\npiti ostaa kolme naulaa punaisia perunoita, joita sai kolme naulaa\npuolellakolmatta pennyllä, kun näin rouva Bardellin ulko-oven\nlongallaan.\"\n\n\"Minkälaisena?\" huudahti pieni tuomari.\n\n\"Hiukan avoinna, herra tuomari\", sanoi herra Snubbin.\n\n\"Hän sanoi 'longallaan'\", virkkoi pieni tuomari merkitsevästi.\n\n\"Se tarkoittaa ihan samaa, herra tuomari\", selitti herra Snubbin.\n\nPieni tuomari oli sittenkin epäuskoisen näköinen ja sanoi\nkirjoittavansa sen muistiin. Sitten rouva Cluppins sai jatkaa:\n\n\"Menin sisään, hyvät herrat, vain sanoakseni hyvää huomenta ja kiipesin\nmitään erikoista ajattelematta portaita ylös ja tulin perähuoneeseen.\nSilloin kuului etuhuoneesta ääniä ja...\"\n\n\"Ja te jäitte kuuntelemaan, vai kuinka, rouva Cluppins?\" kysyi herra\nBuzfuz.\n\n\"Suokaa anteeksi, herra tuomari\", vastasi rouva Cluppins\nmajesteetillisesti, \"sellaista ei minusta saa sanoa! Siellä puhuttiin\nniin kovasti, että sanat pakostakin kuuluivat korviini.\"\n\n\"Hyvä, rouva Cluppins. Te ette siis kuunnellut, mutta kuulitte\nkuitenkin äänet. Oliko toinen herra Pickwickin ääni?\"\n\nJa lausuttuaan selvästi julki, että herra Pickwick puhui rouva\nBardellille, toisti rouva Cluppins verkkaisesti ja monien kysymysten\nahdistamana koko sen keskustelun, jonka lukijamme jo tuntevat.\n\nValamiehistö näytti epäilevältä, herra tuomari Buzfuz hymyili ja\nistuutui. He kävivät ihan kaamean näköisiksi, kun tuomari Snubbin\nilmoitti, ettei hän halunnut pitää todistajien ristikuulustelua, koska\nherra Pickwick halusi selvästi sanottavaksi olevansa velvollinen\nmyöntämään todistajalle, että tämä oli selostanut keskustelun\npääkohdittain oikein.\n\nKun rouva Cluppins kerran oli saanut jään murretuksi, hän piti\ntilaisuutta sopivana ryhtyäkseen lyhyesti selostamaan omia\nperheasioitaan, ja niin hän muitta mutkitta kiiruhti ilmoittamaan\ntuomioistuimelle, että hän oli tällä hetkellä kahdeksan lapsen äiti\nja että hänellä oli pätevät toiveet, että hän saisi lahjoittaa herra\nCluppinsille yhdeksännen mukulan jotenkin täsmälleen kuuden kuukauden\npäästä. Tässä mielenkiintoisessa kohdassa pieni tuomari keskeytti hänet\nperin kiukkuisesti, ja keskeytyksen tuloksena oli, että sekä tämä arvon\nrouva että rouva Sanders vietiin enimmittä puheitta kohteliaasti ulos\noikeussalista herra Jacksonin saattamina.\n\n\"Nathaniel Winkle!\" kutsui herra Skimpin.\n\n\"Täällä!\" vastasi heikko ääni.\n\nHerra Winkle kiipesi todistajien aitaukseen, ja kun hänet oli\nasianmukaisesti vannotettu, hän kumarsi tuomarille hyvin nöyrästi.\n\n\"Älkää katselko minua, herra!\" sanoi tuomari terävästi vastaukseksi\ntervehdykseen, \"katselkaa valamiehistöä!\"\n\nHerra Winkle noudatti kehoitusta ja katseli sinnepäin, missä hän\notaksui valamiehistön olevan, sillä silloisessa älyllisen sekasorron\ntilassaan hänen oli ihan mahdoton nähdä ketään.\n\nSitten kuulusteli Winkleä herra Skimpin, lupaava neljänkymmenenkahden\ntai -kolmen ikäinen nuorukainen, joka tietenkin oli hyvin innokas\ntekemään mahdollisimman noloksi todistajan, joka tunnetusti oli\ntaipuvainen tukemaan vastapuolta.\n\n\"No niin, hyvä herra\", sanoi herra Skimpin, \"olkaa hyvä ja antakaa\nherra tuomarin ja valamiesten tietää nimenne.\" Ja herra Skimpin\nkallisti päänsä toiselle korvalliselle kuullakseen vastauksen hyvin\ntarkasti ja katseli sillä välin valamiehistöä, ikään kuin vihjatakseen,\nettä herra Winklen luontaiset taipumukset vääränvalantekoon\nhoukuttelisivat hänet antamaan itselleen nimen, joka ei kuulunut\nhänelle.\n\n\"Winkle\", vastasi todistaja.\n\n\"Mikä on ristimänimenne?\" kysyi tuomari äkäisesti.\n\n\"Nathaniel, herra tuomari.\"\n\n\"Daniel — onko muita?\"\n\n\"Nathaniel, herra tuomari — ei, aioin sanoa, teidän ylhäisyytenne.\"\n\n\"Nathaniel Daniel vai Daniel Nathaniel?\"\n\n\"Ei, herra tuomari, vain Nathaniel, ei ollenkaan Daniel.\"\n\n\"No mitä te sitten puhutte minulle Danielista, hyvä herra?\" kysyi\ntuomari.\n\n\"En puhunutkaan siitä, herra tuomari\", vastasi Winkle.\n\n\"Puhuitte kyllä\", vastasi tuomari ankarasti kulmiaan rypistäen. \"Kuinka\nDaniel muuten olisi joutunut muistikirjaani.\"\n\nSitä todistetta ei tietenkään käynyt kumoaminen.\n\n\"Herra Winklellä on hiukan huono muisti, herra tuomari\", pisti Skimpin\nväliin taas silmäten valamiehistöä. \"Me keksimme kyllä keinoja sen\nvirkistämiseksi, ennen kuin päästämme hänet, uskallan luvata.\"\n\n\"Teidän on parasta olla varovaisempi, hyvä herra\", sanoi pieni tuomari\nkatsahtaen synkästi todistajaan.\n\nHerra Winkle parka kumarsi ja koetti teeskennellä vapaata käytöstä,\nmikä tällaisessa nolouden tilassa teki hänet melkein tuoreeltaan\nyllätetyn taskuvarkaan näköiseksi.\n\n\"No, herra Winkle\", sanoi herra Skimpin, \"kuunnelkaa sanojani\nja sallikaa minun teidän itsenne takia kehoittaa teitä pitämään\nmielessänne hänen ylhäisyytensä kehoituksen olla varovainen.\nLuullakseni olette herra Pickwickin, vastaajan, läheinen ystävä?\"\n\n\"Olen tuntenut herra Pickwickin, sikäli kuin tällä hetkellä muistan,\nlähes...\"\n\n\"Olkaa hyvä, herra Winkle, älkää vältelkö kysymystä! Oletteko vai\nettekö ole vastaajan läheinen ystävä?\"\n\n\"Aioin juuri sanoa, että...\"\n\n\"Haluatteko vai ettekö halua vastata kysymykseeni?\"\n\n\"Jollette vastaa kysymyksiin, teidät pidätetään\", virkkoi pieni tuomari\nkatsellen muistikirjansa reunan yli.\n\n\"Antaa kuulua, hyvä herra\", sanoi herra Skimpin, \"kyllä vai ei, olkaa\nhyvä!\"\n\n\"Olen kyllä\", vastasi herra Winkle.\n\n\"Olette kyllä. Mutta miksi ette voinut sanoa sitä heti? Ehkäpä tunnette\nkantajankin? Tunnetteko, herra Winkle?\"\n\n\"En tunne häntä, mutta olen kyllä nähnyt hänet.\"\n\n\"Vai ette tunne häntä, mutta olette nähnyt hänet? No, olkaa hyvä ja\nselittäkää herroille valamiehille, mitä te sillä tarkoitatte, herra\nWinkle?\"\n\n\"Tarkoitan, etten ole hänen tuttavansa, mutta olen nähnyt hänet\nkäydessäni herra Pickwickin luona Goswell-kadulla.\"\n\n\"Kuinka usein olette nähnyt hänet?\"\n\n\"Kuinka useinko?\"\n\n\"Niin, herra Winkle, kuinka usein? Toistan kysymyksen teille vaikka\nkymmenen kertaa, jos niin haluatte!\"\n\nJa otsa kovissa ja pysyvissä rypyissä pisti oppinut herrasmies kätensä\nlanteilleen ja hymyili epäilevästi valamiehistölle.\n\nTämän kysymyksen yhteydessä tarjoutui tilaisuus näissä tapauksissa\ntavalliseen ja mieltäylentävään todistajan nolaamiseen. Ensiksi sanoi\nherra Winkle, että hänen oli ihan mahdoton sanoa, kuinka usein hän oli\nnähnyt rouva Bardellin. Sitten häneltä kysyttiin, oliko hän nähnyt\nhänet kaksikymmentä kertaa, mihin hän vastasi: \"Varmasti useamminkin.\"\nSitten häneltä kysyttiin, oliko hän nähnyt lesken sata kertaa, voisiko\nhän vannoa nähneensä hänet useammin kuin viisikymmentä kertaa, voisiko\nhän sanoa, että oli nähnyt hänet ainakin seitsemänkymmentäviisi kertaa,\njne., ja se tyydyttävä tulos, johon vihdoinkin päästiin, oli se, että\nhänen täytyi paremmin varoa itseään ja muistaa, mistä oli kysymys. Kun\ntodistaja oli tällä tavalla saatu haluttuun hermostuneen neuvottomuuden\ntilaan, jatkettiin tutkintoa seuraavalla tavalla:\n\n\"Muistatteko, herra Winkle, käyneenne vastaajan, Pickwickin, luona\nkantajan talossa olevassa huoneistossa eräänä erikoisena aamuna viime\nheinäkuussa?\"\n\n\"Muistan kyllä.\"\n\n\"Oliko muassanne silloin ystävänne, nimeltä Tupman, ja toinen, nimeltä\nSnodgrass?\"\n\n\"Kyllä.\"\n\n\"Ovatko he täällä?\"\n\n\"Ovat\", vastasi herra Winkle katsellen hyvin totisena sitä paikkaa\nkohti, mihin hänen ystävänsä oli asetettu.\n\n\"Olkaa hyvä ja kuunnelkaa minua, älkääkä välittäkö ystävistänne\", sanoi\nherra Skimpin taas silmäten ilmeikkäästi valamiehistöä. \"Heidän tulee\nkertoa sanottavansa ilman minkäänlaista edelläkäynyttä neuvottelua,\njollei sellaista vielä ole tapahtunut (taas silmäys valamiehistöön). No\nnyt, hyvä herra, kertokaa herroille valamiehistön jäsenille, mitä te\nnäitte astuessanne vastaajan huoneeseen tuona tiettynä aamuna. Antakaa\nkuulua, meidän täytyy kuulla se ennemmin tai myöhemmin!\"\n\n\"Vastaaja, herra Pickwick, piteli kantajaa sylissään käsi hänen\nvyötärönsä ympärillä\", vastasi herra Winkle ymmärrettävästi epäröiden,\n\"ja kantaja näytti pyörtyneen\".\n\n\"Kuulitteko vastaajan sanovan jotakin?\"\n\n\"Kuulin hänen sanovan kantajaa hyväksi ihmiseksi ja kuulin hänen\npyytävän häntä tyyntymään, 'sillä miltä asema näyttäisikään, jos joku\nsattuisi tulemaan', sen suuntaisia sanoja.\"\n\n\"No niin, herra Winkle, nyt minulla on teille vain yksi kysymys\nlisättävänä, ja pyydän teitä pitämään mielessänne herra tuomarin\nvaroituksen. Voitteko vannoa, ettei herra Pickwick sanonut\nkyseenalaisessa tilaisuudessa: 'Rakas rouva Bardell, te olette hyvä\nihminen, tyytykää nyt tähän asemaan, sillä tähän asemaan teidän\nkuitenkin täytyy tulla', tai jotakin siihen suuntaan?\"\n\n\"Een... ihan varmasti, etten käsittänyt niitä sellaisiksi, ihan\nvarmasti!\" sanoi herra Winkle hämmästyneenä tästä nerokkaasta\ntavasta tulkita hänen kuulemansa muutaman sanan tarkoitus. \"Olin\nporraskäytävässä, enkä kuullut sanoja niin tarkoin. Niiden mieleeni\njättämä vaikutelma on...\"\n\n\"Valamiehistön herrat jäsenet eivät kaipaa teidän vaikutelmianne, herra\nWinkle, josta pelkään pahoin, olisi perin vähän hyötyä rehellisille,\nvilpittömille henkilöille\", keskeytti herra Skimpin. \"Te olitte\nporraskäytävässä, ettekä kuullut tarkoin, mutta ette voi vannoa, ettei\nPickwick käyttänyt sitä sanamuotoa, jonka mainitsin? Olenko ymmärtänyt\noikein?\"\n\n\"En, en voi vannoa\", vastasi herra Winkle, ja herra Skimpin istuutui\nvoitonriemuinen ilme kasvoillaan.\n\nHerra Pickwickin asia ei ollut edistynyt siinä määrin onnellisesti\ntähän hetkeen saakka, että se olisi sietänyt kovinkaan paljon lisää\nsiihen lankeavaa epäilystä. Mutta koska saattoi olla tarpeellista\nasettaa se parempaan valaistukseen, jos mahdollista, nousi herra Phunky\naikoen saada irti herra Winklestä jotakin tärkeää ristikuulustelulla.\nSeuraavasta ilmenee heti, lähtikö hänestä jotakin tärkeää.\n\n\"Uskon, herra Winkle\", sanoi Phunky, \"että herra Pickwick ei ole enää\nnuori mies.\"\n\n\"Ei olekaan\", vastasi herra Winkle. \"Hän kelpaisi hyvinkin isäkseni.\"\n\n\"Olette kertonut oppineelle ystävälleni, että olette tuntenut herra\nPickwickin hyvin kauan. Oliko teillä milloinkaan syytä otaksua tai\nuskoa, että hän aikoisi mennä naimisiin?\"\n\n\"Ei, varmastikaan ei milloinkaan!\" vastasi herra Winkle niin\ninnokkaasti, että herra Phunkyn olisi pitänyt toimittaa hänet pois\ntodistajain aitauksesta niin pian kuin suinkin. Asianajajat ovat\nsitä mieltä, että on olemassa kahta laatua hyvin huonoja todistajia:\nvastustelevat todistajat ja liian alttiit todistajat. Herra Winklen\nkohtalona oli näytellä kumpienkin osaa.\n\n\"Haluanpa mennä vielä pitemmälle\", jatkoi herra Phunky kaikkein\nrauhoittavimpaan ja ystävällisimpään tapaansa. \"Huomasitteko\nmilloinkaan mitään herra Pickwickin käyttäytymisessä ja suhteessa\ntoiseen sukupuoleen, joka olisi saattanut teidät arvelemaan, että hän\njossakin tapauksessa aikoi myöhempinä vuosina mennä naimisiin?\"\n\n\"En, se on ihan varmaa!\" vastasi herra Winkle.\n\n\"Onko hänen käytöksensä, kun on ollut kysymys naisista, aina ollut\nsellainen kuin ainakin miehen, joka, saavutettuaan verraten myöhäisen\nelinkauden tyytyy omiin hommiinsa ja huvituksiinsa ja kohtelee naisia\nvain niin kuin isä voisi kohdella lapsiaan?\"\n\n\"Sitä ei saata mitenkään epäillä\", vastasi herra Winkle sydämensä\nkyllyydessä, \"se on... niin, niin, se on ihan varmaa.\"\n\n\"Ettekö ole milloinkaan saanut tietää hänen käyttäytyneen rouva\nBardellia tai jotakuta muuta naista kohtaan tavalla, joka olisi millään\nlailla epäilyttävä?\" kysyi herra Phunky valmistautuen istuutumaan,\nsillä tuomari Snubbin viittaili hänelle.\n\n\"E... en, en\", vastasi herra Winkle, \"paitsi eräässä mitättömässä\ntilaisuudessa, jonka, sitä en vähääkään epäile, saattaa helposti\nselittää.\"\n\nJos onneton herra Phunky olisi istuutunut silloin, kun tuomari Snubbin\nviittasi hänelle, tai jos tuomari Buzfuz olisi lopettanut tämän\nepäsäännöllisen ristikuulustelun heti alkuunsa (mitä hän ei kuitenkaan\npitänyt edullisena ottaen huomioon herra Winklen hätäisyyden, joka\ntodennäköisesti voisi johtaa johonkin, mitä hän saattaisi käyttää\nhyväkseen) ei tätä onnetonta myönnytystä milloinkaan olisi saatu\npäivänvaloon. Samalla hetkellä kuin nämä sanat kuuluivat herra \"Winklen\nhuulilta, istuutui herra Phunky, ja tuomari Snubbin sanoi hänelle\njokseenkin kiireisesti, että hän voisi lähteä aitauksesta, mihin herra\nWinkle valmistautui hyvin alttiisti, kun tuomari Buzfuz pysähytti hänet.\n\n\"Seis, herra Winkle, seis!\" huusi tuomari Buzfuz. \"Haluaako herra\ntuomari kysyttäväksi häneltä, mikä oli tuo tapaus, jossa tuo herra,\njoka olisi kyllin vanha todistajan isäksi, käyttäytyi epäilyttävästi\nnaisia kohtaan?\"\n\n\"Kuulette kai, mitä oppinut neuvos sanoo\", virkkoi tuomari kääntyen\nsurkean ja epätoivoisen herra Winklen puoleen. \"Kertokaa tapaus, johon\nviittasitte.\"\n\n\"Herra tuomari\", sanoi herra Winkle vavisten tuskasta, \"mi... minä\nolisin mieluummin sitä kertomatta.\"\n\n\"Ehkäpä kyllä\", sanoi tuomari, \"mutta teidän täytyy.\"\n\nKoko istuntosalissa vallitsevassa syvässä hiljaisuudessa herra Winkle\nsopersi, että tuo vähäpätöinen juttu oli sellainen, että herra Pickwick\nlöydettiin kerran erään naisen makuuhuoneesta keskiyöllä; se oli\nhänen luullakseen johtanut sanotun naisen suunnitellun avioliiton\nraukeamiseen ja vienyt hänen tietääkseen siihen, että koko seurue\nvietiin väkisin herra George Nupkinsin, Ipswichin kauppalan virkamiehen\nja rauhantuomarin eteen.\n\n\"Nyt saatte lähteä aitauksesta\", sanoi ylituomari Snubbin. Herra Winkle\nlähtikin ja kiiti kuumeisen kiireesti \"Yrjänään ja Korppikotkaan\",\njosta tarjoilija löysi hänet muutamaa tuntia myöhemmin valittamassa\nontolla ja surkealla äänellä, pää kätkettynä sohvan tyynyjen alle.\n\nTracy Tupman ja August Snodgrass kutsuttiin sitten vuorostaan\ntodistajain aitaukseen, molemmat vahvistivat onnettoman ystävänsä\ntodistuksen ja molemmat saatettiin epätoivon rajoille heitä\näärettömästi kiusaamalla.\n\nSitten kutsuttiin kuultavaksi Susannah Sanders. Häntä tutkivat\ntuomarit Buzfuz ja tuomari Snubbin ristikuulustelulla. Hän oli aina\nsanonut ja uskonut, että herra Pickwick naisi rouva Bardellin, tiesi,\nettä naapuriston ainaisena puheenaiheena heinäkuussa tapahtuneen\npyörtymiskohtauksen jälkeen oli, että rouva Bardell oli kihloissa\nherra Pickwickin kanssa, oli kuullut sen itse rouva Mudberryltä, joka\npiti mankelia, ja rouva Bunkinilta, silittäjältä, mutta ei nähnyt\nrouva Bunkinia eikä rouva Mudberryä oikeudessa. Oli kuullut herra\nPickwickin kysyvän pikku pojulta, miltä hänestä uusi isä tuntuisi. Ei\ntiennyt, että rouva Bardell siihen aikaan oli seurustellut leipurin\nkanssa, mutta tiesi kyllä, että leipuri oli silloin yksinäinen mies,\nmutta nyt naimisissa. Ei voinut vannoa, pitikö rouva Bardell paljon\nleipurista, mutta luuli kyllä, ettei leipuri kovin paljon välittänyt\nrouva Bardellista, sillä silloinhan hän ei olisi ottanut toista. Uskoi\nettä rouva Bardell pyörtyi sinä heinäkuun aamuna, koska herra Pickwick\npyysi häntä määräämään hääpäivän, muisti, että hän (todistaja) pyörtyi\nkuin tikka, kun herra Sanders pyysi häntä määräämään hääpäivän, ja\nuskoi, että jokainen itseään sivistyneeksi naiseksi sanova teki samoin\nsamoissa olosuhteissa. Oli kuullut herra Pickwickin tiedustelevan\npojalta nappipelin kulkua, mutta ei voinut valallaankaan sanoa, mikä\nero oli eri leikkien välillä.\n\nSelitti vastaten tuomioistuimelle, että hän seurustellessaan herra\nSandersin kanssa oli saanut rakkauskirjeitä kuten muutkin sivistyneet\nnaiset. Heidän kirjeenvaihtonsa aikana herra Sanders oli usein\nnimittänyt häntä \"tipuksi\", mutta ei milloinkaan \"kyljykseksi\" eikä\n\"tomaattikastikkeeksi\". Hän piti erikoisen paljon \"tipu\"-pullista.\nEhkäpä herra Sanders olisi, jos hän olisi pitänyt yhtä paljon\nkyljyksistä ja tomaattikastikkeesta, käyttänyt hänestä sellaisia\nnimityksiä lempiniminä.\n\nNyt nousi tuomari Buzfuz vielä tärkeämpänä kuin tähän asti, mikäli se\noli mahdollista, ja huusi: \"Kutsukaa sisään Samuel Weller!\"\n\nOli ihan turha kutsua Samuel Welleriä, sillä Samuel Weller kiipesi\nreippaasti todistajien aitaukseen samalla hetkellä, jolloin hänen\nnimensä lausuttiin, ja asettaen hattunsa permannolle ja kyynärpäänsä\naitauksen varaan silmäili korkealta koko valamiehistöä ja samalla\ntavalla asianajajain puolta huomattavan hilpeän ja vilkkaan näköisenä.\n\n\"Mikä on nimenne, herra?\" kysyi tuomari.\n\n\"Sam Weller, herra tuomari\", vastasi tämä herra.\n\n\"Kirjoitatteko sen yksin- vai kaksinkertaisella v:llä?\" kysyi tuomari.\n\n\"Se riippuu kirjoittajan mausta ja mielikuvituksesta, herra tuomari\",\nvastasi Sam. \"Minulla on ollut tilaisuus kirjoittaa se vain kerran tai\nkahdesti eläessäni, ja silloin aina yksinkertaisella v:llä.\"\n\nTässä huusi kova ääni kuuntelijoiden parvekkeelta: \"Ihan oikein\nSamivel, ihan oikein. Kirjoittakaa yksinkertaisella, arvoisa herra,\nkirjoittakaa yksinkertaisella!\"\n\n\"Kuka siellä uskaltaa puhutella tuomioistuinta?\" sanoi pieni tuomari\nkatsahtaen ylös. \"Vahtimestari!\"\n\n\"Mitä, herra tuomari?\"\n\n\"Tuokaa tänne heti se henkilö!\"\n\n\"Kyllä, herra tuomari.\"\n\nMutta kun vahtimestari ei löytänyt samaista henkilöä, ei hän tuonutkaan\nhäntä, ja aika hälinän jälkeen istuutuivat kaikki, jotka olivat\nnousseet katselemaan rikollista, taas paikoilleen. Pieni tuomari\nkääntyi todistajan puoleen heti, kun hänen kiukkunsa salli hänen puhua,\nja sanoi:\n\n\"Tiedättekö ehkä, kuka se oli?\"\n\n\"Luulenpa melkein, että se oli isäni, herra tuomari\", vastasi Sam.\n\n\"Näettekö hänet vielä täällä?\" kysyi tuomari.\n\n\"En, en näe\", vastasi Sam tuijottaen ylöspäin tuomiosalin kattolamppuun.\n\n\"Jos olisitte voinut näyttää hänet, olisin paikalla antanut vangita\nhänet\", sanoi tuomari.\n\nSam kumarsi vastaukseksi ja kääntyi, kasvoillaan muuttumattoman hilpeä\nilme, tuomari Buzfuziin päin.\n\n\"No niin, herra Weller\", sanoi varatuomari Buzfuz.\n\n\"No niin, herra tuomari\", vastasi Sam.\n\n\"Luulen, että olette vastaajan, herra Pickwickin, palveluksessa.\nPuhukaa suoraan, olkaa hyvä, herra Weller.\"\n\n\"Minä aionkin puhua suoraan, hyvä herra\", vastasi Sam. \"Olen sen\nherrasmiehen palveluksessa, ja hyvä siinä on ollakin.\"\n\n\"Vähän tekemistä ja paljon saamista, vai mitä?\" sanoi herra Buzfuz\nleikillisesti.\n\n\"Ihan kylliksi saamista, hyvä herra, niin kuin entinen sotamies sanoi,\nkun hänelle määrättiin puolineljättä sataa raippaa\", vastasi Sam.\n\n\"Teidän ei tarvitse kertoa meille, mitä sotamies tai kuka muu hyvänsä\nsanoi\", virkkoi tuomari, \"se ei kuulu todistukseen\".\n\n\"Ymmärrän kyllä, herra tuomari\", vastasi Sam.\n\n\"Satutteko muistamaan mitään tavatonta tapahtuneen sinä aamuna, kun\nvastaaja ensiksi pestasi teidät, herra Weller?\" kysyi tuomari Buzfuz.\n\n\"Kyllähän minä muistan\", vastasi Sam.\n\n\"Olkaa hyvä ja kertokaa valamiehille, mitä se oli.\"\n\n\"Sinä aamuna sain oikein uuden vaatekerran, hyvät herrat valamiehet\",\nvastasi Sam, \"ja se oli hyvin erikoinen ja tavaton tapaus minulle\nniihin aikoihin\".\n\nSiitä syntyi yleinen nauru, ja pieni tuomari sanoi katsellen äkäisen\nnäköisenä pöytänsä reunan yli: \"Teidän olisi paras olla varovainen,\nhyvä herra.\"\n\n\"Niin sanoi myös herra Pickwick silloin minulle, herra tuomari\",\nvastasi Sam, \"ja olen ollut hyvin varovainen noihin vaatteihin nähden,\nherra tuomari, hyvin varovainen.\"\n\nTuomari katseli ankarasti Samia kokonaisen minuutin ajan, mutta Samin\npiirteet olivat niin tyynet ja kirkkaat, että tuomari ei sanonut\nmitään, vaan pyysi herra Buzfuzia aloittamaan.\n\n\"Onko tarkoituksenne kertoa minulle, herra Weller\", sanoi tuomari\nBuzfuz pannen ponnekkaasti käsivartensa ristiin rinnalle ja kääntyen\npuoleksi valamiehistöä kohti, \"onko tarkoituksenne kertoa minulle,\nettette nähnyt mitään kantajan pyörtymisestä vastaajan syliin, minkä\ntapahtuman olette täällä kuullut todistajien kuvailevan?\"\n\n\"Varmasti en\", vastasi Sam. \"Olin silloin eteisessä, kunnes minut\nkutsuttiin huoneeseen ja sitten se vanha rouva ei enää ollut siellä.\"\n\n\"Odottakaas, herra Weller\", sanoi tuomari Buzfuz pistäen ison\nkynän edessään olevaan mustepulloon, aikoen peloitella Samia muka\nkirjoittamalla muistiin hänen vastauksensa. \"Te olitte eteisessä,\nettekä nähnyt mitään siitä, mitä tapahtui. Onko teillä kaksi silmää,\nherra Weller?\"\n\n\"On mulla kyllä kaksi silmää\", vastasi Sam, \"ja siinä se konsti\nonkin. Jos ne olisivat patentoidut, erikoisen väkevät kaksimiljoonaa\nkertaa suurentavat kaasumikroskoopit, olisin kai kyennyt näkemään\nporraskäytävän ja muutaman oven läpi, mutta kun ne ovat vain silmät,\nniin, ymmärrättehän itsekin, näköni on ahdas.\"\n\nTälle vastaukselle, joka annettiin ilman vähintäkään ärtymyksen\nmerkkiä ja mitä yksinkertaisimmin ja tasaisimmin, nauraa tirskuivat\nkuuntelijat, pieni tuomari hymyili ja herra Buzfuz näytti vähän\nnololta. Keskusteltuaan hetken Dodsonin ja Foggin kanssa kääntyi\noppinut tuomari taas Samin puoleen ja sanoi koettaen tuskallisesti\nhillitä närkästymistään: \"No niin, herra Weller, haluan kysyä teiltä\nvielä paria seikkaa, jos suvaitsette?\"\n\n\"Jos suvaitsette, hyvä herra\", vastasi Sam perin hyväluontoisesti.\n\n\"Muistatteko eräänä iltana viime marraskuussa käyneenne rouva Bardellin\ntalossa?\"\n\n\"Muistan kyllä, ihan hyvin.\"\n\n\"Vai muistatte te sen, herra Weller\", sanoi varatuomari Buzfuz ja sai\ntaas rohkeutta. \"Arvelinkin, että vihdoinkin pääsisimme johonkin.\"\n\n\"Sitä minäkin melkein arvelin, hyvä herra\", vastasi Sam, ja tälle\nkuuntelijat taas nauroivat.\n\n\"Arvaanpa, että menitte sinne puhuaksenne hiukan tästä jutusta, vai\nmitä, herra Weller?\" sanoi herra Buzfuz silmäillen viisaan näköisenä\nvalamiehistöä.\n\n\"Menin sinne maksamaan vuokraa, ja jutusta me kyllä puhuimme\", vastasi\nSam.\n\n\"Vai puhuitte te jutusta\", sanoi tuomari Buzfuz kirkastuen kuin jotakin\ntärkeää löytöä aavistaen. \"No niin, mitä te puhuitte jutusta, olkaa\nhyvä ja kertokaa meille se, herra Weller!\"\n\n\"Mielihyvin, hyvä herra\", vastasi Sam. \"Niiden kahden oivallisen\nnaisihmisen, joita tänään on kuulusteltu täällä, lausuttua pari\nyhdentekevää huomautusta alkoivat naiset suuresti ihailla herrojen\nDodsonin ja Foggin kunniallista käyttäytymistä tässä jutussa — noiden\nkahden herran, jotka istuvat lähellä teitä.\"\n\nTämä kiinnitti tietenkin kaikkien huomion Dodsoniin ja Foggiin, jotka\nnäyttivät mahdollisimman siveellisiltä.\n\n\"Kantajan asiamiehet\", sanoi tuomari Buzfuz. \"No niin, he ylistivät\nsiis suuresti herrojen Dodsonin ja Foggin, kantajan asiamiesten,\nkunniallista käyttäytymistä, niinkö?\"\n\n\"Niin juuri\", sanoi Sam. \"He sanoivat, että he menettelivät\noikein jalomielisesti ottaessaan ajaakseen tämän asian\nkeinottelutarkoituksessa ja velkomatta mitään kuluja, paitsi jos he\nsaisivat ne otetuksi herra Pickwickiltä.\"\n\nTämän hyvin odottamattoman vastauksen kuullessaan kuuntelijat\nhihittivät taas ja Dodson ja Fogg punastuivat kovasti, kumartuivat\ntuomari Buzfuzin puoleen ja kuiskasivat kiireesti jotakin hänen\nkorvaansa.\n\n\"Olette ihan oikeassa\", sanoi tuomari Buzfuz heille ääneen. \"On ihan\nturhaa, herra tuomari, koettaa saada tietää mitään todistuskelpoista\ntuolta mahdottoman typerältä todistajalta. En halua häiritä\ntuomioistuinta kyselemällä häneltä enempää. Astukaa alas, hyvä herra.\"\n\n\"Eikös joku muu herroista haluaisi kysyä minulta jotakin?\" kysyi Sam\nottaen hattunsa ja katsellen ympärilleen hyvin miettivästi.\n\n\"En ainakaan minä, herra Weller,\" vastasi tuomari Snubbin nauraen.\n\"Kiitoksia vain.\"\n\n\"Saatte mennä pois, hyvä herra\", sanoi tuomari Buzfuz heiluttaen\nkärsimättömästi kättään. Sam lähti siis pois tehtyään herrojen Dodsonin\nja Foggin asialle niin paljon haittaa kuin hän suinkin saattoi ja\nsanoen herra Pickwickistä niin vähän kuin suinkin, mitä hän koko ajan\noli pitänytkin päämääränään.\n\n\"Jos sitten pääsemme kuuntelemasta enempiä todistajia, herra\npuheenjohtaja\", sanoi tuomari Snubbin, \"tunnustan mielelläni, että\nherra Pickwick on luopunut liiketoiminnasta ja että hänellä on\nhuomattava, riippumaton omaisuus.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi tuomari Buzfuz siirtäen molemmat kirjeet valamiehistön\nluettaviksi. \"Siinä tapauksessa olen omasta puolestani valmis.\"\n\nSitten puhui tuomari Snubbin valamiehistölle vastaajan puolesta,\nja hyvin pitkän ja hyvin tehostetun puheen hän pitikin, jossa hän\nvuodatti mahdollisimman suurta ylistystä herra Pickwickin elintavoille\nja luonteelle, mutta koska lukijamme kykenevät paljon paremmin kuin\nmihin tuomari Snubbin ehkä pystyisi, luomaan itselleen käsityksen\ntämän herran ansioista ja puutteista, emme tunne kutsumusta pitemmälti\nselostaa tuon oppineen herran huomautuksia. Hän koetti osoittaa, että\njulkiluetut kirjeet tarkoittivat vain herra Pickwickin aterioita tai\nvalmisteluja hänen saapumisekseen asuntoonsa joltakin maaseudulle\ntehdyltä retkeltä. Riittää, kun lisäämme yleisin sanoin, että hän teki\nvoitavansa herra Pickwickin puolesta, eikä parhainkaan, kuten jokainen\ntietää vanhan sananlaskun arvovaltaisuuden perusteella, voisi tehdä\nenempää.\n\nHerra tuomari Starleigh laati asiasta lyhyen yhteenvedon vanhastaan\ntuttuun ja hyväksyttyyn muotoon. Hän luki valamiehistölle niin\npaljon omista muistiinpanoistaan kuin kykeni saamaan selville niin\nlyhyessä ajassa, ja lausui sen ohella yhtämittaisia huomautuksia\ntodistuksiin nähden. Jos rouva Bardell oli oikeassa, oli täysin\nselvää, että herra Pickwick oli väärässä, ja jos arveltaisiin,\nettä rouva Cluppinsin todistus oli luottamuksen arvoinen, niin\nhe luottaisivat siihen, mutta jollei, niin eivät uskoisi. Jos he\nolivat vakuuttuneet siitä, että avioliittolupauksen rikkominen oli\ntapahtunut, he tuomitsisivat kantajalle sellaisen vahingonkorvauksen,\njollaista pitäisivät kohtuullisena, ja jos toiselta puolen näyttäisi\nsiltä, ettei mitään avioliittolupausta ollut milloinkaan annettu, ei\nvastaajan maksettavaksi määrättäisi lainkaan korvausta. Tämän jälkeen\nvetäytyi valamiehistö omaan huoneeseensa neuvottelemaan asiasta, ja\ntuomari vetäytyi omaan yksityishuoneeseensa virkistämään itseään\nlampaankyljyksellä ja lasillisella sherryä.\n\nKului jännittävä neljännestunti. Valamiehistö palasi, tuomari\nhaettiin sisään. Herra Pickwick asetti lasinsa nenälleen ja katseli\nvalamiehistön esimiestä kasvot levottomina ja sydän kiihkeästi sykkien.\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi mustapukuinen mies, \"oletteko kaikki yksimielisiä\ntuomiostanne?\"\n\n\"Olemme\", vastasi esimies.\n\n\"Tuomitsetteko kantajan hyväksi vai vastaajan?\"\n\n\"Kantajan.\"\n\n\"Miten suuri korvaus, hyvät herrat?\"\n\n\"Seitsemänsataaviisikymmentä puntaa.\"\n\nHerra Pickwick otti silmälasit nenältään, pyyhki ne huolellisesti,\npisti ne koteloon ja sitten taskuunsa. Otettuaan sitten hyvin\nhuolellisesti hansikkaat käteensä ja tuijotettuaan koko ajan oikeuden\npuheenjohtajaan hän seurasi konemaisesti herra Perkeriä ja sinistä\nlaukkua ulos salista.\n\nHe pysähtyivät sivuhuoneeseen, jossa Perker maksoi oikeuskulut, ja\ntäällä herra Pickwickin ystävät liittyivät häneen. Täällä hän myös\ntapasi herrat Dodsonin ja Foggin, jotka hieroivat käsiään ilmaisten\nkaikin ulkonaisin tavoin tyytyväisyyttään.\n\n\"No, hyvät herrat!\" sanoi herra Pickwick. \"No, herra Pickwick\", sanoi\nDodson omasta ja liikekumppaninsa puolesta.\n\n\"Luulette kai saavanne kulunne, vai mitä?\" kysyi herra Pickwick.\n\nFogg sanoi, että hän piti sitä hyvinkin mahdollisena. Dodson hymyili ja\nsanoi, että he ainakin koettaisivat.\n\n\"Saatte koettaa, ja koettakaa kylliksenne asti, herrat Dodson ja Fogg!\"\nsanoi herra Pickwick kiivaasti. \"Mutta minulta te ette saa pennyäkään\nkuluja ettekä korvausta, vaikka minun pitäisi viettää loppuikäni\nvelkavankeudessa.\"\n\n\"Ha, haa\", nauroi Dodson. \"Ajattelette asiasta hiukan toisin, ennen\nkuin ensi kerran tavataan, herra Pickwick.\"\n\n\"He, he, hee! Saammepa nähdä, herra Pickwick\", irvisteli Fogg.\n\nKykenemättä närkästykseltään puhumaan herra Pickwick salli\npuolustajansa ja ystäviensä saattaa hänet ovelle ja auttaa hänet\nsiellä umpivaunuihin, jotka aina valpas Sam Weller oli hankkinut sitä\ntarkoitusta varten.\n\nSam oli nostanut askelmat paikoilleen ja valmistautui hyppäämään ajurin\nviereen, kun hän tunsi, että joku kosketti häntä kevyesti olkaan.\nKatsellessaan taakseen hän näki isänsä takanaan. Vanhan herrasmiehen\nkasvoilla oli perin murheellinen ilme, kun hän pudisti hartaasti\npäätään ja sanoi varoittavalla äänellä:\n\n\"Tiesin kyllä, mitä siitä tulee, kun asioita hoidetaan mokomalla\ntavalla. Voi, Sammy, Sammy, miksi ne eivät hankkineet sitä aliipia?\"\n\n\n\n\n6. luku.\n\nHERRA PICKWICKISTÄ ON PARASTA MENNÄ BATHIIN JA HÄN LÄHTEEKIN SINNE.\n\n\n\"Mutta ettehän toki tarkoittane\", sanoi pieni herra Perker seistessään\nherra Pickwickin huoneessa oikeusjutun jälkeisenä aamuna, \"— ihan\ntodella ja vakavasti ja kiukku pois — ettette aio maksaa kuluja ettekä\nkorvauksia?\"\n\n\"En pennyäkään\", sanoi herra Pickwick lujasti, \"en pennyäkään\".\n\n\"Eläköön periaate, sanoi koronkiskuri, kun ei tahtonut uudistaa\nvekseliä\", huomautti herra Weller, joka korjaili pois aamiaistarpeita.\n\n\"Sam\", sanoi herra Pickwick, \"ole hyvä ja mene alakertaan!\"\n\n\"Kyllä, herra\", vastasi Sam ja poistui totellen herra Pickwickin\nlempeää viittausta.\n\n\"Kyllä tarkoitan\", sanoi herra Pickwick hyvin totisen näköisenä.\n\"Ystäväni ovat koettaneet saada minut luopumaan tästä päätöksestä,\nmutta onnistumatta. Minä eleskelen kuten tavallisesti, kunnes\nvastapuolella on valta hankkia laillinen täytäntöönpanomääräys minua\nvastaan, ja jos he ovat kyllin halpamaisia käyttääkseen sitä ja\npidättävät minut, taivun siihen ihan huolettomasti ja sydämestäni\ntyytyväisenä. Milloin he saattavat sen tehdä?\"\n\n\"He saattavat hankkia vangitsemismääräyksen korvauksen ja oikeuskulujen\nsaamiseksi ensi istuntokaudella\", vastasi herra Perker, \"juuri kahden\nkuukauden kuluttua tästä\".\n\n\"Hyvä on\", sanoi herra Pickwick. \"Siihen mennessä älkää antako minun\nkuulla mitään tästä asiasta! Ja nyt\", jatkoi herra Pickwick katsellen\nystäviään hyväntuulisesti hymyillen ja silmissään välke, jota mitkään\nsilmälasit eivät voineet himmentää eikä salata, \"nyt on kysymys vain\nsiitä, minne lähdemme!\"\n\nHerrat Tupman ja Snodgrass olivat liiaksi liikuttuneita ystävänsä\nsankaruudesta voidakseen vastata mitään. Herra Winkle ei vielä ollut\nkylliksi toipunut kuulustelussa antamansa todistuksen muistosta\nvoidakseen sanoa mitään mistään asiasta, joten herra Pickwick turhaan\nkeskeytti puheensa.\n\n\"No niin\", sanoi tämä herra, \"jos te jätätte minun tehtäväkseni sen\nilmoittamisen, niin sanon: Bath. Luulen, ettei kukaan meistä ole ennen\nollut siellä.\"\n\nKukaan ei ollutkaan siellä käynyt, ja kun ehdotusta kannatti lämpimästi\nherra Perker, joka piti hyvin luultavana, että jos herra Pickwick\nnäkisi hiukan toisenlaista elämää ja hiukan iloa, hän ehkä alkaisi\nenemmän harkita päätöstään ja vähemmän ajatella velkavankeutta. Niinpä\nehdotus hyväksyttiin yksimielisesti, ja Sam lähetettiin heti \"Valkoisen\nHevosen\" kellariin tilaamaan viisi paikkaa seuraavana aamuna puoli\nkahdeksalta lähteviin vaunuihin.\n\nSattui olemaan paraiksi kaksi paikkaa vapaana sisällä ja kolme ulkona,\nniin että Sam tilasi ne kaikki, ja vaihdettuaan lipunmyyntitoimiston\nkirjurin kanssa eräitä kohteliaisuuksia tinaisen puolikruunusen\njohdosta, joka annettiin hänelle muiden pikkurahojen joukossa, hän\nasteli takaisin \"Yrjänään ja Korppikotkaan\", jossa hänellä oli aika\nlailla hommaa aina maatamenohetkeen saakka kääriessään liinavaatteita\nja pukuja mahdollisimman pieneen tilaan ja harjoittaessaan teknillisiä\nlahjojaan kokeilemalla erilaisia kekseliäitä temppuja millä saada\nkannet pysymään kiinni, kun laatikoissa ei ollut lukkoja eikä saranoita.\n\nSeuraava aamu oli matka-aamuksi kovin epäsuotuisa: sumuinen, kostea.\nVaunuhevoset, jotka jo olivat ravanneet läpi kaupungin, höyrysivät\nniin, että vaunujen ulkopuolella istuvat matkustajat olivat\nnäkymättömissä. Sanomalehtien myyjät näyttivät vettyneiltä ja hajusivat\nlahonneelta, märkyyttä valui hedelmäkauppiaiden hatuista, kun he\ntyönsivät päänsä sisään vaunujen ikkunoista ja pirskottivat sisällä\nistuvien päälle virkistävää kastetta. Viisikymmenteräisiä kynäveitsiä\nkaupittelevat juutalaiset painoivat vehkeensä epätoivoissaan suppuun,\nja lompakoita kauppaavat miehet saivat pistää tavaransa taskuihinsa.\nKellon vitjoja ja paistihaarukoita myytiin alle omien hintojen, ja\nkynälaatikoita ja sieniä ei saanut millään kaupaksi.\n\nJättäen Sam Wellerin pelastamaan matkatavaroita seitsemän, kahdeksan\nkantajan kynsistä, jotka hurjina hyökkäsivät niiden kimppuun heti kun\nvaunut pysähtyivät, ja huomaten, että olivat tulleet kaksikymmentä\nminuuttia liian aikaisin, hakivat herra Pickwick ja hänen ystävänsä\nsuojaa odotushuoneesta — inhimillisen yksinäisyyden ja alakuloisuuden\nviimeisestä turvapaikasta.\n\n\"Valkoisen Hevosen\" odotushuone oli tietysti epämukava, muutenhan se ei\nolisi ollutkaan odotushuone. Se oli vierastupa, jonne kunnianhimoinen\nkeittiöntakka näytti tunkeutuneen kapinallisen hiilihangon, pihtien\nja lapion seuraamana. Se oli jaettu aitauksiin, jotta matkustajat\nolisivat olleet erillään toisistaan, ja siinä oli kalustona kello,\npeili ja elävä tarjoilija; viimeksimainittu esine oli säilössä pienessä\nlasinpesukomerossa huoneen nurkassa.\n\nEräässä huoneen aitiossa istui tässä erikoisessa tilaisuudessa\nsynkkäsilmäinen, noin viidenviidettä ikäinen mies, jolla oli kalju ja\nkiiltävä otsa, mutta takaraivolla ja sivuilla hyvä joukko mustaa tukkaa\nsekä suuri, musta poskiparta. Hänen ruskea takkinsa oli napitettu\nleukaan asti, hänellä oli päässä laaja hylkeennahkainen matkapäähine,\nhartioillaan päällystakki ja vieressään istuimella viitta. Hän\nkatsahti herra Pickwickin tullessa sisään ylös aamiaisestaan äreän ja\nkäskevän näköisenä, ja tarkasteltuaan tätä herraa ja hänen tovereitaan\nkyllikseen hän alkoi hyräillä jotakin laulua tavalla, joka tuntui\nilmaisevan, että hän kyllä epäili, että joku haluaisi käyttää häntä\nhyödykseen, mutta että se ei onnistuisi.\n\n\"Tarjoilija!\" huusi poskipartainen herra.\n\n\"Mitä, herra?\" kysyi mies, jolla oli likainen naama ja samanlainen\npyyhinliina, ilmaantuen aikaisemmin mainitusta komerosta.\n\n\"Hiukan enemmän paahdettua leipää!\"\n\n\"Kyllä, herra.\"\n\n\"Voideltuna, muistakaa!\" sanoi herra äreästi.\n\n\"Heti paikalla, herra.\"\n\nPoskipartainen herra hyräili säveltään samalla tavalla kuin ennenkin,\nja kun käristetty leipä viipyi, hän astui tulen ääreen, otti takkinsa\nhännykset kainaloihinsa ja katseli saappaitaan tuumiskellen.\n\n\"Millehän kohdin nämä vaunut pysähtyvät Bathissa?\" sanoi herra Pickwick\npuhutellen lempeästi herra Winkleä.\n\n\"Hm, että kuinka?\" sanoi vieras mies.\n\n\"Sanoin vain pari sanaa ystävälleni\", vastasi herra Pickwick jo\nkaikin puolin valmiina ryhtymään keskusteluun. \"Aprikoin tässä, mihin\nmajataloon nämä vaunut Bathissa pysähtyvät. Ehkä te voitte ilmoittaa\nsen minulle?\"\n\n\"Menettekö Bathiin?\" kysyi vieras.\n\n\"Menen kyllä\", vastasi herra Pickwick.\n\n\"Entä nuo muut herrat?\"\n\n\"Kyllä hekin menevät sinne.\"\n\n\"Ei vain vaunujen sisässä... Piru periköön, jos matkustatte vaunujen\nsisässä\", sanoi vieras mies.\n\n\"Eivät kaikki\", selitti herra Pickwick.\n\n\"Ei, eivät kaikki\", toisti vieras painokkaasti. \"Olen ottanut kaksi\npaikkaa. Jos aikovat sulloa kuusi henkeä siihen hornan laatikkoonsa,\njohon oikeastaan sopii neljä, otan postivaunut ja nostan syytteen. Olen\nmaksanut lippuni. En suvaitse sellaista! Sanoin kirjurille, kun maksoin\nlippuni, etten suvaitsisi sellaista. Tiedän kyllä, että sellaista on\ntapahtunut. Tiedän, että sellaista tapahtuu joka päivä, mutta sitä\nen ole milloinkaan suvainnut, sitä, enkä suvaitse nytkään. Ne, jotka\ntuntevat minut, tietävät sen parhaiten, piru vieköön!\"\n\nTässä äkäinen herra soitti kiivaasti kelloa ja sanoi tarjoilijalle,\nettä hänen oli parasta tuoda paahdettu leipä viidessä sekunnissa tai\nhän saisi tietää, kuka käski.\n\n\"Hyvä herra\", virkkoi herra Pickwick, \"sallinette minun huomauttaa,\nettä kiihdytätte itseänne vallan turhaan. Olen ostanut paikat vain\nkahdelle vaunujen sisälle.\"\n\n\"Minua ilahduttaa kuulla se\", sanoi äkäinen mies. \"Peruutan sanani.\nPyydän anteeksi. Tässä on korttini. Sallikaa minun tehdä tuttavuutta.\"\n\n\"Hyvin mielelläni\", vastasi herra Pickwick. \"Meistä tulee\nmatkatovereita, niin että toivon, että huomaamme seurustelun\nmiellyttäväksi molemmin puolin.\"\n\n\"Toivon, että niin käy\", sanoi äkäinen herra. \"_Tiedän_, että niin käy.\nPidän ulkonäöstänne, se miellyttää minua. Hyvät herrat, kätenne ja\nnimenne! Tulkaa tuntemaan minut!\"\n\nTätä armollista puhetta seurasi tietysti ystävällisten tervehdysten\nvaihto, ja äkäinen herra kiiruhti heti ilmoittamaan uusille\ntuttavilleen käyttäen samaa lyhyttä, äkillistä, töksähtelevää\npuhetapaa, että hänen nimensä oli Dowler, että hän matkusti Bathiin\nhuvikseen, oli aikaisemmin kuulunut armeijaan, eleli nykyään\nherrasmiehenä, koroillaan ja että se matkustaja, jolle toinen paikka\noli varattu, ei ollut sen vähäisempi henkilö kuin rouva Dowler, hänen\narmollinen puolisonsa.\n\n\"Hän on kaunis nainen\", sanoi herra Dowler. \"Olen ylpeä hänestä.\nMinulla on syytäkin siihen.\"\n\n\"Toivon, että saan mielihyvän itse arvostella sitä\", virkkoi herra\nPickwick hymyillen.\n\n\"Saatte kyllä\", lupasi Dowler. \"Hän saa tehdä tuttavuuttanne. Hän\nvarmasti kunnioittaa teitä. Kosin häntä omituisissa olosuhteissa.\nVoitin nopealla lupauksella. Tällä tavalla: Näin hänet, rakastuin\nhäneen, kosin. Hän vastasi kieltävästi. 'Rakastatte toista?' —\n'Säästäkää kainouttani!' — 'Tunnen hänet.' — 'Tunnetteko?' — 'Hyvä on.\nJos hän jää tänne, nyljen hänet elävältä!'\"\n\n\"Herra Jumala!\" pääsi herra Pickwickiltä vaistomaisesti.\n\n\"Nyljittekö sen herran?\" kysyi herra Winkle hyvin kalpeana.\n\n\"Kirjoitin hänelle pari sanaa. Sanoin, että se oli hyvin epämiellyttävä\ntehtävä. Ja niin se olikin.\"\n\n\"Tietysti\", myönsi herra Winkle.\n\n\"Sanoin, että olin antanut kunniasanani siitä, että nyljen hänet\nelävältä. Kunniani oli kyseessä. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa.\nUpseerina Hänen Majesteettinsa palveluksessa minun oli pakko nylkeä\nhänet. Valitin välttämättömyyttä, mutta tehtävä se oli. Sain hänet\nvakuutetuksi siitä. Hän huomasi, että sotapalvelussäännöt olivat\ntinkimättömät. Hän pakeni. Menin naimisiin tytön kanssa. Siinä ovat\nvaunut! Tuo on hänen päänsä.\"\n\nLopettaessaan puheensa herra Dowler viittasi vaunuihin, jotka juuri\nolivat saapuneet ja joiden avoimesta ikkunasta katselivat sievähköt\nkasvot sinisen päähineen alta katukäytävällä seisoskelevaa väkijoukkoa,\nluultavasti etsien äkäistä miestä itseään. Herra Dowler maksoi laskunsa\nja kiiti ulos mukanaan matkalakkinsa, takkinsa ja viittansa, ja herra\nPickwick ja hänen ystävänsä menivät perässä asettuakseen paikoilleen.\n\nHerrat Tupman ja Snodgrass olivat istuutuneet vaunujen taakse, Winkle\noli mennyt sisään ja herra Pickwick valmistautui seuraamaan häntä, kun\nSam Weller tuli isäntänsä luoja kuiskaten hänen korvaansa alkoi puhua\nhänelle hyvin salaperäisen näköisenä.\n\n\"No, Sam\", kysyi herra Pickwick, \"mistä nyt on kysymys?\"\n\n\"Tässä taitaa olla tepposet tekeillä, herra!\"\n\n\"Kuinka niin?\" tiedusti herra Pickwick.\n\n\"Niinpä niin, herra\", selitti Sam. \"Pelkään pahoin, että näiden\nvaunujen omistaja aikoo tehdä meistä pilaa.\"\n\n\"Kuinka niin, Sam?\" sanoi herra Pickwick. \"Ovathan kaikkien nimet\nmatkustajaluettelossa?\"\n\n\"Joo; nimenne ei ole ainoastaan luettelossa, vaan ovat maalanneet sen\ntähän vaunujen oveenkin.\"\n\nPuhuessaan Sam viittasi siihen kohtaan vaunujen ovessa, missä omistajan\nnimi tavallisesti on, ja siinä oli, ihan varmasti, kultaisilla, aika\nkorkeilla kirjaimilla, tuo tenhoisa nimi PICKWICK.\n\n\"Siunatkoon!\" huudahti herra Pickwick ihan äimistyneenä oudosta\nyhteensattumasta. \"Tämäpä omituista!\"\n\n\"Niin, mutta siinä ei vielä ole kaikki\", sanoi Sam kiinnittäen\nisäntänsä huomiota matkavaunujen oveen. \"Eivät ole tyytyneet\nkirjoittamaan ainoastaan Pickwick, vaan sen edessä on vielä MOSES,\njota pitäisin herjauksena vääryyden lisäksi, kuten papukaija sanoi,\nkun ne eivät ainoastaan kuljettaneet sitä pois sen synnyinmaasta, vaan\nopettivat sen vielä puhumaan engelskaakin.\"\n\n\"Se on kyllä hyvin kummallista\", tuumi herra Pickwick, \"mutta jos\njäämme tähän juttelemaan, menetämme paikkamme.\"\n\n\"Mutta eikös tässä sitten pitäisi tehdä mitään?\" huudahti Sam ihan\nällistyneenä herra Pickwickin kylmäverisyydestä, kun tämä vain\nvalmistautui kiipeämään vaunuihin.\n\n\"Mitä sitten pitäisi tehdä?\"\n\n\"Eikös kenellekään saa antaa selkään tällaisesta omavaltaisuudesta,\nherra?\" kysyi herra Weller, joka oli odottanut, että ainakin olisi\nsaanut tehtäväkseen vaatia kuljettajan ja ajajan nyrkkeilyotteluun ihan\npaikalla.\n\n\"Ei suinkaan!\" kielsi herra Pickwick kiireesti. \"Ei missään\ntapauksessa! Hyppää heti paikallesi!\"\n\n\"Pelkään pahoin\", mutisi Sam itsekseen kääntyessään pois, \"että isännän\nlaita on vähän hullusti, sillä muuten hän ei olisi ottanut sitä niin\nrauhallisesti. Toivon, ettei tuo oikeusjuttu ole sekoittanut hänen\njärkeään, mutta tämä näyttää aika pahalta.\"\n\nHerra Weller pudisti miettivästi päätään, ja sietää huomauttaa\nkuvaavana sille, kuinka hän otti tuon asian sydämelleen — ettei hän\npuhunut sanaakaan, ennen kuin vaunut joutuivat Kensingtonin veräjälle.\nSe oli niin pitkä äänettömyyden aika Samille, että tätä tosiseikkaa on\npidettävä ihan ennenkuulumattomana.\n\nMatkan varrella ei tapahtunut mitään erikoista. Herra Dowler kertoi\nkoko joukon juttuja, jotka kaikki kuvasivat hänen omaa rohkeuttaan ja\nhurjuuttaan, ja vetosi rouva Dowleriin saadakseen niihin vahvistuksen,\njolloin rouva aina lisäsi, liitteen muodossa, jonkin huomattavan\ntosiseikan tai piirteen, jonka herra Dowler oli unohtanut tai ehkä\nvaatimattomuuttaan jättänyt mainitsematta, sillä lisäykset ilmaisivat\njoka tapauksessa, että herra Dowler oli vielä merkillisempi mies kuin\nhän itse osoitti olevansa. Herrat Pickwick ja Winkle kuuntelivat\nsuuresti ihaillen ja keskustelivat välillä rouva Dowlerin kanssa, joka\noli hyvin miellyttävä ja puoleensavetävä nainen. Ja sillä lailla herra\nDowlerin tarinoidessa ja rouva Dowlerin viehättäessä, herra Pickwickin\nollessa hyvällä tuulella ja herra Winklen ollessa hyvä kuuntelija\nonnistui sisällä istujien viettää aikansa sangen hupaisesti.\n\nUlkonaistujat menettelivät niin kuin ulkonaolevat aina tekevät: he\nolivat joka kyytivälin alussa hyvin hilpeitä ja puheliaita, hyvin\nalakuloisia ja uneliaita sen keskellä ja virkeitä ja valppaita\nloppumatkalla. Siellä oli nuori, kumitakkinen herrasmies, joka koko\najan poltti sikaria, ja toinen nuori herra, yllään päällystakin\npilakuva, joka sytytti niitä koko joukon ja nähtävästi tuntien\nvoivansa pahoin toisen imaisun jälkeen heitti ne pois, kun arveli,\nettei kukaan nähnyt sitä. Etupenkillä istui kolmas nuori mies, joka\nväitti olevansa karjantuntija, ja taempana vanha mies, joka tunsi\nmaanviljelystä. Siellä seurasivat alinomaa toisiaan työpuseroiset ja\nvalkotakkiset ristimänimet, joita kuljettaja usein kehoitti hyppäämään\ntaakse ja jotka tunsivat jokaisen hevosen ja jokaisen tallirengin\ntiellä ja sen ulkopuolella, ja saatiinpa päivällinenkin, jonka olisi\npitänyt olla halpa, puoli kruunua suuta kohti, jos mikään säällinen\nsuu olisi ehtinyt syödä sen ajoissa. Kello seitsemän illalla herra\nPickwick ja hänen ystävänsä ja herra Dowler vaimoineen vetäytyivät\nkukin huoneeseensa \"Valkoisen Kauriin\" hotellissa, vastapäätä Bathin\nsuurta kylpyläsalia, jossa tarjoilijoita olisi heidän pukujensa\nvuoksi saattanut pitää Westminsterin koulun oppilaina, vaikka he\nhaihduttivatkin tämän harhakuvan käyttäytymällä paljon paremmin.\n\nAamiainen oli tuskin saatu syödyksi seuraavana aamuna, kun tarjoilija\ntoi Dowlerin kortin, jossa tämä herra pyysi lupaa saada esitellä\nerään ystävänsä. Herra Dowler itse seurasi heti perässä ystävänsä\nkintereillään.\n\nTämä oli miellyttävä nuori mies, tuskin paljon yli viidenkymmenen.\nHänellä oli hyvin kirkkaansininen kiiltävänappinen takki, mustat housut\nja mahdollisimman ohuet, hyvin kiiltävät kengät. Hänen kaulastaan\nriippui kultareunainen monokkeli lyhyessä, leveässä mustassa nauhassa,\nvasen käsi piteli löyhästi kultaista nuuskarasiaa, lukemattomia\nkultasormuksia loisteli hänen sormissaan ja suuri kultakehyksinen\ntimanttineula säihkyi hänen paidanrinnassaan. Hänellä oli kultakello\nja kultaiset kellonvitjat ja niissä kultaiset kelluttimet, ja toisessa\nkädessään hän heilutteli notkeaa norsunluukeppiä, jossa oli raskas\nkultainen nuppi. Hänen liinavaatteensa olivat hienointa, valkeinta\nja lujinta lajia, hänen peruukkinsa erittäin kiiltävä, musta ja\nkiharainen; hänen nuuskansa oli prinssin sekoitusta ja hajuvetensä\nkuninkaallista. Kasvonpiirteet olivat vetäytyneet ainaiseen hymyyn ja\nhampaat niin erinomaisessa kunnossa, että lyhyenkin matkan päästä oli\nvaikea erottaa omia tekohampaista.\n\n\"Herra Pickwick\", esitteli herra Dowler, \"ja ystäväni herra Angelo\nCyrus Bantam, kylpylaitoksen huvimestari. Bantam — Pickwick, nyt kai\ntunnette toisenne?\"\n\n\"Tervetuloa Baa-athiin, hyvä herra. Tämä on todella arvokas tuttavuus.\nErittäin tervetullut Ba-athiin. Siitä on kauan, hyvin kauan, herra\nPickwick, kun viimeksi joitte vesiä. Tuntuu siltä, kuin siitä olisi\nkoko ihmisikä. E-erinomaista!\"\n\nSellaisin sanoin herra Angelo Cyrus Bantam, huvimestari, tarttui\nherra Pickwickin käteen pitäen sitä puhuessaan omassaan ja nytkytteli\nolkapäitään alituisesti kumarrellen, ikään kuin hän ei olisi millään\nkyennyt alistumaan sellaiseen koettelemukseen, jota herra Pickwickin\nkädestä luopuminen merkitsi.\n\n\"Siitä on todella hyvin kauan, kun olen juonut terveysvettä\", vastasi\nherra Pickwick, \"sillä parhaan tietoni mukaan en milloinkaan ennen ole\nollut täällä\".\n\n\"Ette milloinkaan ollut Baa... athissa, herra Pickwick!\" huudahti suuri\nmestari päästäen ällistyksessään käden putoamaan. \"Ette milloinkaan\nBa...athissa? He, he, herra Pickwick, olette aika veitikka! Ei\nhullumpaa, ei hullumpaa! Hyvä hyvä! He, he! Erinomaista!\n\n\"Häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, että puhun ihan tosissani\", vastasi\nherra Pickwick. \"En todellakaan ole ennen ollut täällä.\"\n\n\"Ahaa, kas vain!\" huudahti suuri mestari näyttäen hyvin iloiselta.\n\"Niin, niin, aina vain parempaa! Te olettekin se herra, josta olemme\nkuulleet puhuttavan. Niin, herra Pickwick, me tunnemme teidät, tunnemme\nteidät kyllä.\"\n\n\"Selostus oikeusjutusta noissa kirotuissa sanomalehdissä\", ajatteli\nherra Pickwick. \"He ovat kuulleet kaiken minusta.\"\n\n\"Te olette se herra, joka asuu Clapham Greenissä\", jatkoi Bantam, \"ja\njoka menetti jalkojensa käyttämiskyvyn, kun varomattomasti kylmetytti\nitsensä juotuaan portviiniä. Joka ei päässyt liikkeelle ankarilta\ntuskiltaan ja sai vettä Kuninkaanlähteestä; sitä oli pantu pulloihin\nsadankolmen asteen lämpöisenä. Vesi lähetettiin kuormavaunuilla hänen\nmakuuhuoneeseensa kaupunkiin; hän kylpi, aivasti ja parani samana\npäivänä. E-erinomaista.\"\n\nHerra Pickwick kiitti otaksumaan sisältyvästä kohteliaisuudesta, mutta\nkykeni kieltämään itsensä siinä määrin, että kuitenkin kumosi sen.\nKäyttäen hyväkseen mestarin hetkellistä vaikenemista hän pyysi esitellä\nystävänsä, herrat Tupmanin, Winklen ja Snodgrassin. Esittely oli\nsaada huvimestarin mielen kuohahtamaan yli äyräitten mielihyvästä ja\nkunniasta.\n\n\"Bantam\", sanoi herra Dowler, \"herra Pickwick ja hänen ystävänsä ovat\nvieraita täällä. Heidän on kirjoitettava nimensä vieraskirjaan. Missä\nse on?\"\n\n\"Huomattujen Ba...athin vieraiden luettelo on kylpylän kokoushuoneessa\ntänään kello kaksi\", selitti huvimestari. \"Olkaa hyvä ja viekää\nystävänne tuohon loistavaan rakennukseen ja avustakaa minua heidän\nnimikirjoitustensa saamisessa.\"\n\n\"Teen sen kyllä\", vastasi Dowler. \"Tämä on pitkä vierailu. On aika\nlähteä. Olen täällä taas tunnin kuluttua. Tulkaa!\"\n\n\"Tänään on tanssiaisilta\", sanoi herra huvimestari tarttuen taas herra\nPickwickin käteen noustessaan lähteäkseen. \"Ba... ahtin tanssiaisillat\novat paratiisista siepattuja hetkiä, jotka musiikki, kauneus, hienous,\nkuosikkuus, etiketti ja ennen kaikkea kaiken liikemiesyleisön\npuuttuminen, — he kun eivät ollenkaan sovellu paratiisiin — tekee\ntenhoisiksi, mutta heillä on oma kokouksensa raatihuoneella joka\nviikko, ja se on, lievimmin sanottuna, huomattavaa. Hyvästi, hyvästi!\"\n\nJa ilmoitellen koko matkan alas laskeutuessaan, että hän oli hyvin\nmielissään ja hyvin tyytyväinen ja hyvin haltioitunut ja tunsi itsensä\nhyvin imarrelluksi, herra Angelo Cyrus Bantam; huvimestari, astui hyvin\nhienoihin ajopeleihin, jotka odottivat ovella, ja vieri pois.\n\nMäärätyllä hetkellä herra Pickwick ja hänen ystävänsä saapuivat\nherra Dowlerin saattamina seurustelusaliin ja kirjoittivat nimensä\nvieraskirjaan. Se oli alentuvaisuuden osoitus, joka vaikutti Angelo\nBantamiin enemmän kuin mikään muu. Illan tanssiaisiin oli koko\nseurueelle varattu pääsyliput, mutta koska ne eivät vielä olleet\nvalmiit, otti herra Pickwick — herra Angelo Bantamin vastusteluista ja\nvakuutteluista huolimatta — lähettääkseen Samin hakemaan niitä kello\nneljä iltapäivällä huvimestarin asunnosta Queen Squarelta. Tehtyään\npikaisen kävelyretken kaupungin läpi ja tultuaan siihen yksimieliseen\npäätökseen, että Puistokatu muistutti suuresti niitä viivasuoria katuja\njoita näkee unessa ja joita ei millään pääse kulkemaan, he palasivat\n\"Valkoiseen Kauriiseen\" ja lähettivät Samin asialle, jolle hänen\nisäntänsä oli määrännyt hänet.\n\nSam Weller pani hatun päähänsä hyvin somasti ja sirosti, pisti kätensä\nliivintaskuihin ja käveli hyvin miettiväisenä Queens Squarelle\nvihellellen kulkiessaan eräitä päivän suosituimpia säveliä sovitettuina\nihan uuteen tahtiin posetiiville tai huuliharpulle, noille jaloille\nsoittokoneille. Löydettyään sen numeron Queens Squarelta, jonne hänet\noli neuvottu, hän lakkasi viheltämästä ja kolkutti ripeästi ovelle,\njonka heti avasi puuteritukkainen vartaloltaan komea ja sopusuhtainen\nlakeija.\n\n\"Asuuko herra Bantam täällä, vanha veikko?\" kysyi Sam Weller ollenkaan\nhämmästymättä sitä upeuden ilmestystä, joka sattui hänen silmiinsä\npuuteritukkaisen, komeapukuisen lakeijan hahmossa.\n\n\"Miksi niin, nuori mies?\" kuului puuteripäisen lakeijan ylhäinen\nkysymys.\n\n\"No, jos hän asuu täällä, niin vieppäs hälle tämä kortti ja sano, että\nherra Weller odottaa\", selitti Sam.\n\nNäin sanoen hän hyvin tyynesti marssi halliin ja istuutui.\n\nPuuteripäinen lakeija paiskasi oven aika äänekkäästi kiinni ja\ntuijotteli äkeästi, mutta Sam ei välittänyt jyrähdyksestä eikä\ntuijotuksesta, sillä hän katseli mahonkista sateenvarjotelinettä\nosoittaen kaikenlaisia hyväksyvän arvostelun ulkonaisia merkkejä.\n\nNähtävästi se tosiseikka, että talon isäntä otti kortin vastaan, oli\nvaikuttanut puuteritukkaiseen lakeijaan Samin eduksi, sillä kun hän\npalasi vietyään kortin perille, hän hymyili ystävällisesti ja sanoi,\nettä vastaus on heti valmis.\n\n\"Sepä hyvä\", sanoi Sam. \"Sano sille vanhalle herralle, ettei hikoilisi\nliikaa sen takia. Ei mitään kiirettä, koljatti! Olen jo syönyt\npäivällistä.\"\n\n\"Tepä syötte aikaisin, hyvä herra\", sanoi puuteripäinen lakeija.\n\n\"Minusta tuntuu, että illallinen uppoaa sitä paremmin, kun teen niin\",\nvastasi Sam. \"Oletteko ollut kauan Bathissa, hyvä herra?\" kysyi\npuuteritukkainen. \"Minulla ei ole ollut iloa kuulla teistä aikaisemmin.\"\n\n\"En ole vielä herättänyt erikoisen hämmästyttävää huomiota täällä\",\nselitti Sam, \"sillä minä ja muu hienosto tulimme vasta eilen illalla\".\n\n\"Miellyttävä paikka tämä\", sanoi puuteripäinen.\n\n\"Siltä näyttää.\"\n\n\"Hauskaa seuraa, hyvin miellyttäviä palvelijoita, hyvä herra.\"\n\n\"Niinpä luulen olevan\", uskoi Sam. \"Seurustelunhaluisia,\nteeskentelemättömiä, älä-puhu-kellekään-mitään-sorttia miehiä.\"\n\n\"Niin, ihan sillä tavalla, hyvä herra\", myönteli puuteripäinen pitäen\nSamin huomautusta suurena kohteliaisuutena. \"Ihan sillä tavalla!\nHarrastatteko mitään tämäntapaista, hyvä herra?\" kysyi lakeija ottaen\nesiin pienen nuuskarasian, jonka kannessa oli ketunpää.\n\n\"En aivastamatta\", vastasi Sam.\n\n\"Niin, se on vaikeaa, tunnustan sen\", sanoi pitkä lakeija. \"Siihen\ntäytyy tottua vähitellen. Kahvi antaa parhaan harjoituksen. Käytin\nkahvia hyvin kauan. Se muistuttaa lähinnä _rapeeta._, hyvä herra.\"\n\nSamassa terävä kellonhelähdys pakotti puuteripäisen lakeijan alistumaan\nhalventavaan välttämättömyyteen: täytyi pistää ketunpää taskuun ja\nkiiruhtaa nöyrän näköisenä herra Bentamin kirjastoon. Sivumennen\nsanoen, onko kukaan milloinkaan tuntenut miestä, joka ei koskaan lue\neikä kirjoita, mutta jolla ei olisi pientä takahuonetta, jota hän\nnimittää kirjastoksi?\n\n\"Tässä on vastaus, hyvä herra\", selitti puuteripää. \"Pelkäänpä, että\npidätte sitä vaivalloisen kookkaana.\"\n\n\"Ei millään muotoa!\" virkkoi Sam ottaen kirjeen, joka oli suljettu\npieneen kuoreen. \"On vallan mahdollista, että loppuunväsynyt sielu\nsaattaa kantaa sen sortumatta.\"\n\n\"Toivon, että tapaamme toisemme vielä kerran, hyvä herra\", sanoi hieno\nlakeija hieroen käsiään saattaessaan Samia ovelle.\n\n\"Olette liian kohtelias\", vastasi Sam.\n\n\"Ei, älkää viitsikö väsyttää itseänne liikaa. Olette erittäin\nrakastettava! Ottakaa huomioon, mitä olette velkaa yhteiskunnalle,\nälkääkä vahingoittako itseänne liialla työllä. Lähimmäistenne vuoksi\ntulee teidän pysyä mahdollisimman rauhallisena. Ajatelkaa vain, mitä he\nteissä menettäisivät!\"\n\nTällaisin korkealentoisin puhein Sam Weller lähti.\n\n\"Perin merkillinen nuori mies\", tuumi puuteripäinen lakeija katsellen\nherra Wellerin jälkeen kasvoillaan ilme, joka selvästi osoitti, ettei\nhän tiennyt, mitä ajatella tästä.\n\nSam ei sanonut yhtään mitään. Hän räpäytti silmiään, pudisti päätään,\nräpäytti taas silmiään ja käveli ripeästi pois kasvoillaan ilme, joka\nnäytti ilmaisevan, että jokin seikka huvitti häntä suuresti.\n\nTasan kahtakymmentä vailla kahdeksan samana iltana herra Angelo\nCyrus Bantam, huvimestari, laskeutui vaunuistaan seurustelusalin\novella. Hänellä oli sama tekotukka, samat hampaat, samat silmälasit,\nsamat sormukset, sama rintaneula ja sama keppi. Ainoina merkittävinä\nmuutoksina hänen ulkonäössään olivat kirkkaan sininen takki, jossa\noli valkoinen silkkivuori, mustat polvihousut, mustat silkkisukat\nja tanssikengät ja valkoiset silkkiliivit sekä se, että hän, mikäli\nmahdollista, tuoksui hajuvesille entistä enemmän.\n\nTäten varustautuneena huvimestari tarkasti noudattaen perin tärkeän\ntoimensa tärkeitä vaatimuksia sijoittautui saliin ottamaan vastaan\nvieraita.\n\nKoska Bathin kylpylaitos oli täynnä, tulvi ihmisiä ja kuuden pennyn\nteerahoja joukoittain. Tanssisalissa, pitkulaisessa pelisalissa,\nkahdeksankulmaisessa pelisalissa, porraskäytävässä ja eteisessä\nvaikutti monien äänten sorina ja monien jalkojen kopina suorastaan\nhuumaavasti. Silkkipuvut kahisivat, viuhkat liehuivat, valot loistivat\nja jalokivet säkenöivät. Musiikki soi — ei tanssisoitto, sillä karkelo\nei vielä ollut alkanut — vaan keveiden, pienten jalkojen musiikki, ja\nsilloin tällöin kirkas, hilpeä naurahdus — hillittynä ja pehmeänä,\nmutta hyvin miellyttävänä kuulla naisen suusta, kuuluipa se Bathissa\ntai muualla. Kirkkaita silmiä, jotka huvin odotus sai säihkymään,\nsäteili joka puolelta, ja katselipa minne hyvänsä, niin soma olento\nliukui sirosti tungoksen läpi, eikä ollut vielä ehtinyt kadotakaan, kun\ntoinen yhtä suloinen ja kiehtova oli astunut tilalle.\n\nTeehuoneessa ja korttipöytien ympärillä seisoskeli aika joukko\nomituisia vanhoja naisia ja raihnaita vanhoja herroja keskustellen\npäivän pikkutapahtumista ja häväistysjutuista niin ilmeistä mielihyvää\ntuntien ja aistikkaasti, että se ilmaisi kyllin selvästi tästä\npuuhasta johtuvan nautinnon syvyyden. Näihin ryhmiin oli sekaantuneina\nkolme, neljä naittamispuuhissa pyörivää äitiä, jotka näyttivät\nihan uponneen keskusteluun, mutta eivät silti suinkaan unohtaneet\nluoda huolestuneita, hätäisiä syrjäsilmäyksiä tyttäriinsä, jotka\nmuistellen äidillisiä kehoituksia käyttää nuoruuttaan hyväkseen jo\nolivat aloittaneet alustavan hakkailun kadottamalla nenäliinansa,\njuoksuttamalla pois kuppejaan, vetämällä käsiinsä hansikkaitaan jne.\nPikkuseikkoja kaikki, mutta sellaisia, että niiden tottunut käyttäjä\nsaattoi päästä hämmästyttävän hyviin tuloksiin.\n\nVetelehtien ovien luona ja kaukaisissa nurkissa seisoskeli pieninä\nryhminä typeriä nuoria miehiä uhoten mitä erilaisimpia lajeja\nkeikarimaisuutta ja tyhmyyttä ja huvittaen kaikkia ymmärtäviä ihmisiä\nnarrimaisuudellaan ja omahyväisyydellään ja onneksi luullen itseään\nyleisen ihailun kohteiksi. Viisas ja armelias järjestely, joka ei saata\nherättää kenessäkään hyvässä ihmisessä harmia.\n\nJa lopuksi istui jollakin takapenkillä, valittuaan sieltä asemansa\nkoko illaksi, eräitä naimattomia naisia, jotka jo olivat joutuneet\nsuuren käännekohtansa toiselle puolelle; he eivät tanssineet, koska\nheillä ei ollut paria, eivät pelanneet korttia, jottei heitä pidettäisi\narmottomasti ylijääneinä, ja olivat siinä edullisessa asemassa, että\nsaattoivat puhua pahaa kenestä hyvänsä itseään vahingoittamatta.\nSanalla sanoen, he saattoivat panetella kaikkia, koska kaikki olivat\nläsnä. Siellä näki iloa, loistoa ja värejä, upeapukuisia ihmisiä,\nsieviä peilejä, kiilloitettuja permantoja, kynttiläkruunuja ja\nvahakynttilöitä, ja näyttämön joka kulmassa, liukuen paikalta toiselle\nhiljaisen pehmeästi, kumartaen kunnioittavasti tuonne, nyökäten\ntuttavallisesti tänne ja hymyillen suosiollisesti kaikille, oli hieno\nherra Angelo Cyrus Bantamin, huvimestarin henkilö.\n\n\"Pysähdys teehuoneessa. Ottakaa kuuden pennyn annoksenne. Kaatavat\nkuppiin kuumaa vettä ja sanovat, että on teetä. Juokaa sitä!\"\nsanoi herra Dowler kovalla äänellä opastaen herra Pickwickiä, joka\nlähestyi pienen ryhmänsä etunenässä rouva Dowler käsikoukussaan.\nTeehuoneessa herra Pickwick kääntyi ympäri, ja hänet nähdessään herra\nBantam pujottelihe joukon läpi ja toivotti hänet haltioituneesti\ntervetulleeksi.\n\n\"Paras herra Pickwick, osoitatte minulle suuren kunnian! Ba... ath on\nsaanut erikoisen onnen. Rouva Dowler, te kaunistatte näitä huoneita.\nSaan lausua onnitteluni sulkienne johdosta. E-rinomaista!\"\n\n\"Onko täällä erikoisesti ketään?\" kysyi herra Dowler epäilevästi.\n\n\"Ketään! Ba... athin valioyleisö! Näettekö tuon rouvan, jolla on\npäässään harsoturbaani, herra Pickwick?\"\n\n\"Tuon vanhan lihavan rouvanko?\" kysyi herra Pickwick viattomasti.\n\n\"Hyss, hys! Ei kukaan ole vanha eikä lihava Ba... thissa. Se on hänen\narmonsa lordi Snuphanuphin leski.\"\n\n\"Todellako?\" sanoi herra Pickwick.\n\n\"Ei kukaan vähäisempi, vakuutan teille\", sanoi huvimestari. \"Hys!\nTulkaa hiukan lähemmäksi, herra Pickwick. Näettekö tuon komeasti\npukeutuneen nuoren miehen, joka tulee tännepäin?\"\n\n\"Tuonko, jolla on pitkä tukka ja merkillisen matala otsa?\" kysyi herra\nPickwick.\n\n\"Juuri hänet. Rikkain nuori mies Ba... thissa tällä hetkellä. Nuori\nlordi Mutanhed.\"\n\n\"Ihanko totta?\" sanoi herra Pickwick.\n\n\"Ihan! Saatte kuulla hänen äänensä hetken kuluttua, herra Pickwick.\nHän puhuttelee minua. Toinen herra hänen seurassaan, jolla on punaiset\nalusliivit ja mustat viikset, on jalosukuinen herra Crushton, hänen\nparhain ystävänsä. Kuinka voitte, lordi?\"\n\n\"Äärettömän kuuma, Bantam\", vastasi lordi. \"On todella hyvin lämmin,\nmylord\", vastasi huvimestari. \"Helkkarin lämmin\", myönsi jalosukuinen\nherra Crushton.\n\n\"Oletteko nähnyt hänen ylhäisyytensä postivaunuja, Bantam?\" kysyi\njalosukuinen herra Crushton lyhyen vaitiolon jälkeen, jonka kuluessa\nnuori lordi Mutanhed oli koettanut tuijotuksellaan saada herra\nPickwickin hämilleen, ja herra Crushton mietti, mistä asiasta hänen\nylhäisyytensä kykenisi parhaiten puhumaan.\n\n\"Hyvänen aika, en\", vastasi huvimestari. \"Postivaunut! Miten\nerinomainen ajatus. E... rinomainen!\"\n\n\"Herranen aika!\" sanoi hänen ylhäisyytensä. \"Luulin, että jokainen\noli nähnyt ne uudet postivaunut. Ne ovat sorein, sievin, siroin\nkapine, mitä pyörillä on milloinkaan pyörinyt. Punaisiksi maalatut, ja\nkeltainen papurikko.\"\n\n\"Ja niissä on oikea postilaatikko ja kaikki tarpeet\", sanoi\njalosukuinen herra Crushton.\n\n\"Ja edessä pikkuinen rautareunainen istuin ajajalle\", lisäsi hänen\nylhäisyytensä. \"Ajoin sillä Bristoliin toissa aamuna, punaisessa\nfrakissa, ja kaksi palvelijaa ratsain neljännesmailin takanani. Ja piru\nvieköön — eikös ihmiset rynnänneet ulos majoistaan ja pysäyttäneet\nminua, kun luulivat, että olin postinkuljettaja. Suurenmoista,\nsuurenmoista!\"\n\nTälle jutulle hänen ylhäisyytensä nauroi hyvin sydämellisesti, niinkuin\ntietysti kuuntelijatkin. Sitten lordi Mutanhed pisti kätensä uskollisen\nherra Crushtonin kainaloon ja lähti pois.\n\n\"Hänen ylhäisyytensä on hyvin ihastuttava nuori mies\", sanoi\nhuvimestari.\n\n\"Siltä minustakin tuntuu\", vastasi herra Pickwick kuivasti.\n\nKun tanssi oli alkanut, tarpeelliset esittelyt suoritettu ja kaikki\nalkuvalmistukset tehty, tuli Angelo Bantam herra Pickwickin luo ja vei\nhänet pelihuoneeseen.\n\nJuuri samalla hetkellä kuin he astuivat sisään harhailivat leskilady\nSnuphanuph ja kaksi muuta antiikkisen ja whistinhaluisen näköistä\nrouvaa vapaan korttipöydän ympärillä, ja he olivat tuskin iskeneet\nsilmänsä Angelo Bantamin suojeluksessa olevaan herra Pickwickiin, kun\nhe jo vaihtoivat katseita keskenään huomattuaan, että hän oli juuri se\nhenkilö, jota he kaipasivat, jotta peliseura olisi täydellinen.\n\n\"Paras Bantam\", sanoi leskilady Snuphanuph houkuttelevasti, \"keksikääpä\nmeille joku hauska ihminen neljänneksi tähän pöytään, niin olette\nkiltti!\"\n\nHerra Pickwick sattui sillä hetkellä katsomaan muuanne, niin että hänen\nylhäisyytensä nyökkäsi päällään häntä kohti ja rypisti tarkoittavasti\notsaansa.\n\n\"Ystäväni, herra Pickwick, my-lady, olisi varmasti onnellinen,\ne-rittäin onnellinen\", sanoi huvimestari käsittäen viittauksen. \"Herra\nPickwick, lady Snuphanuph, everstinrouva Wugsby, neiti Bolo.\"\n\nHerra Pickwick kumarsi jokaiselle naiselle ja huomatessaan\nmahdottomaksi päästä karkuun alistui kohtaloonsa. Herra Pickwick ja\nneiti Bolo pelasivat lady Snuphanuphia ja everstinrouva Wugsbyä vastaan.\n\nKun valtti oli käännetty toisen kierroksen alussa, hyökkäsi huoneeseen\nkaksi nuorta naista ja istuutui molemmin puolin everstinrouva Wugsbyn\ntuolia, jossa he odottivat kärsivällisesti, kunnes kierros oli pelattu.\n\n\"No, Jane\", sanoi everstinrouva Wugsby kääntyen toisen tytön puoleen,\n\"mikä nyt on?\"\n\n\"Tulin kysymään, äiti, saanko tanssia nuorimman herra Crawleyn kanssa\",\nkuiskasi nuorempi ja sievempi tytöistä.\n\n\"Voi, Herranen aika, kuinka voit ajatellakaan sellaista?\" vastasi äiti\nharmistuneesti. \"Etkö ole monta kertaa kuullut, että hänen isällään\non vain kahdeksansataa vuodessa, jotka eivät mene perintönä hänen\nkuoltuaan? Häpeän puolestasi. Et millään ehdolla!\"\n\n\"Äiti\", kuiskasi toinen, joka oli paljon vanhempi kuin sisarensa ja\nhyvin äitelän ja teeskentelevän näköinen, \"lordi Mutanhed esiteltiin\nminulle. Sanoin, että luulen, etten ole kihloissa.\"\n\n\"Sinä olet kultainen tyttö, rakkaani\", vastasi everstinrouva Wugsby\ntaputtaen tytärtään poskelle viuhkallaan, \"ja sinuun voi aina luottaa.\nHän on suunnattoman rikas, rakkaani. Jumala siunatkoon sinua!\"\n\nNäin sanoen everstinrouva Wugsby suuteli vanhinta tytärtään hyvin\nlämpimästi ja järjesteli korttejaan rypistäen otsaansa varoittavasti\ntoiselle.\n\nHerra Pickwick-parka! Hän ei ollut milloinkaan pelannut korttia kolmen\nläpeensä harjaantuneen naispelurin kanssa. He olivat niin toivottoman\nteräviä, että he saivat hänet ihan pelkäämään. Jos hän löi väärän\nkortin, olivat neiti Bolon silmäykset kuin pieni tikarikokoelma, jos\nhän jäi miettimään, mikä kortti olisi oikea, niin lady Snuphanuph\nheittäytyi taapäin tuolissaan ja hymyili vaihtaen säälin ja\nkärsimättömyyden sekaisia katseita everstinrouva Wugsbyn kanssa,\njolloin viimeksimainittu kohotteli hartioitaan ja yskäisi ikään kuin\nsanoakseen ihmettelevänsä, pääsisikö herra Pickwick milloinkaan alkuun.\nSitten, jokaisen kierroksen lopussa, kysyi neiti Bolo surkean näköisenä\nja moittivasti huoaten, miksi herra Pickwick ei ollut vastannut ruutuun\ntai pelannut ristiä tai ottanut kiinni pataa tai lyönyt pöytään herttaa\ntai ilmoittanut honöörejään tai lyönyt ässää tai aloittanut kuninkaalla\ntaikka jotakin muuta sen suuntaista, ja vastaukseksi kaikkiin näihin\nraskaihin syytöksiin ei herra Pickwick kyennyt esittämään minkäänlaista\npuolustusta unohdettuaan sillä hetkellä koko pelin kulun. Sen lisäksi\ntuli ihmisiä katselemaan peliä, ja se hermostutti herra Pickwickiä.\nKaiken tämän ohella oli käynnissä häiritsevä keskustelu lähellä pöytää\nAngelo Bantamin ja kahden neiti Matintersin välillä, jotka yksinäisinä\nja naimattomina hakkailivat innokkaasti huvimestaria toivoen silloin\ntällöin saavansa jonkun eksyneen tanssittajan. Kaikki nämä seikat\nliittyneinä meluun ja alituisen ulos ja sisään kulkemisen aiheuttamiin\nkeskeytyksiin vaikuttivat sen, että herra Pickwick pelasi sangen\nhuonosti, kortit olivat myös häntä vastaan, ja kun peli lopetettiin\nkymmentä yli yksitoista, nousi neiti Bolo pöydästä hyvin kiihdyksissään\nja meni suoraan kotiin kyynelten vallassa ja kantotuolissa.\n\nTavattuaan ystävänsä, jotka kaikki väittivät, että he tuskin\nmilloinkaan olivat viettäneet hauskempaa iltaa, seurasi herra Pickwick\nheitä \"Valkoiseen Kauriiseen\", ja lievitettyään tunteitaan lasilla\nkuumaa joutui vuoteeseen ja uneen melkein yht'aikaa.\n\n\n\n\n7. luku,\n\nJONKA PÄÄPIIRTEINÄ SAAMME NÄHDÄ OIKEAPERÄISEN TOISINNON PRINSSI\nBLADUDIN TARINASTA JA SEN PERIN MERKILLISEN ONNETTOMUUDEN, JOHON HERRA\nWINKLE JOUTUI.\n\n\nKoska herra Pickwick oli suunnitellut viipyvänsä ainakin kaksi\nkuukautta, näytti hänestä edulliselta vuokrata yksityinen asunto\nitselleen ja ystävilleen täksi ajaksi, ja kun tarjoutui otollinen\ntilaisuus saada kohtuulliseen hintaan Royal Crescentiltä erään\ntalon yläkerta, joka oli suurempi kuin he halusivat, tarjoutuivat\nherra ja rouva Dowler ottamaan siitä makuu- ja oleskeluhuoneen.\nTämä tarjous hyväksyttiin heti, ja kolmen päivän kuluttua he\nkaikki olivat asettuneet uuteen olopaikkaansa, jolloin herra\nPickwick alkoi äärimmäisen uutterasti juoda vesiä. Hän nautti niitä\njärjestelmällisesti. Hän joi neljännestuopin aamiaisen jälkeen\nja käveli sitten mäkeä ylös, ja jokaisen uuden neljännestuopin\njälkeen selitti herra Pickwick mitä juhlallisimmin ja vaikuttavimmin\nlauseparsin, että hän tunsi olonsa aika lailla paremmaksi, minkä\njohdosta hänen ystävänsä olivat suuresti hyvillään, vaikk'eivät he\naikaisemmin olleet huomanneetkaan, että häntä olisi mikään vaivannut.\n\nBathin suuri kylpysali on avara huone, jota koristavat korinttilaiset\npylväät, soittoparveke, heilurikello, Nashin kuvapatsas ja kultainen\nkirjoitus, jota kaikkien vedenjuojien tulisi kuulla, sillä se vetoaa\nheihin tarpeessa olevan armeliaisuuslaitoksen puolesta. Siellä on\nsuuri aitaus ja marmoriallas, josta pumppuaja nostaa veden, ja siellä\non koko joukko kellahtavia pikareita, joista seurue juo sitä. On\nhyvin opettavaista ja mieltäylentävää katsella, kuinka pontevasti ja\nvakavasti he sitä nielevät. Siellä on kylpylöitä käden ulottuvilla,\njoissa osa kylpijöitä huuhtoo itseään, ja siellä on soittokunta, joka\nsoittaa onnitellakseen siitä, että he ovat tehneet sen. Siellä on vielä\ntoinen kylpysali, jonne vähävoimaiset naiset ja herrat työnnetään\nniin hämmästyttävän moninaisilla rattailla ja kärryillä, että\nseikkailunhaluinen yksilö, joka menee sisään jaloissaan säännöllinen\nluku varpaita, on äärimmäisessä vaarassa tulla ulos ilman niitä; onpa\nvielä kolmaskin, jonne kaikki rauhaa rakastavat ihmiset menevät, sillä\nse on vähemmän meluisa kuin kumpikaan edellinen. Siellä kävellään\nalituisesti kainalosauvoin ja ilman niitä, keppiin nojaten ja ilman\nsitä, ja keskustellaan aika lailla, vilkkaasti ja hupaisesti.\n\nJoka aamu säännölliset vedenjuojat, niiden joukossa myös herra\nPickwick, tapasivat toisensa kylpysalissa, nauttivat neljännestuoppinsa\nja kävelivät säännönmukaisesti. Iltapäiväkävelyllä lordi Mutanhed,\njalosyntyinen herra Crushton, leskilady Snuphanuph, everstinrouva\nWugsby ja kaikki merkkihenkilöt ja kaikki aamuiset vedenjuojat\ntapasivat toisensa täysilukuisina. Tämän jälkeen he kävelivät,\najoivat tai heitä työnnettiin kylpyrattaissa ulkona, ja taas he\ntapasivat toisensa. Sitten herrat menivät lukuhuoneeseen ja tapasivat\neri osastoja joukosta. Tämän jälkeen he menivät kotiin. Jos sattui\nolemaan teatteri-ilta, niin he ehkä tapasivat toisensa siellä, jos oli\nseurusteluilta, he kohtasivat toisensa kylpylaitoksen huoneistossa,\nja jollei ollut kumpaakaan, he tapasivat toisensa seuraavana päivänä.\nSe oli hyvin miellyttävää kiertokulkua, jossa ehkä oli pieni\nyksitoikkoisuuden vivahdus. Herra Pickwick istui yksin kotonaan tällä\nlailla vietetyn päivän jälkeen tehden muistiinpanoja päiväkirjaansa, ja\nhänen ystävänsä olivat menneet maata. Silloin häiritsi häntä hiljainen\novelta kuuluva kolkutus.\n\n\"Suokaa anteeksi hyvä herra\", sanoi rouva Craddock, vuokraaja, silmäten\nsisään, \"ettekö tarvitse enää mitään?\"\n\n\"En yhtään mitään, rouva\", vastasi herra Pickwick.\n\n\"Palvelustyttöni on mennyt nukkumaan\", selitti rouva Craddock, \"ja\nherra Dowler on niin kiltti, että valvoo odottaen rouvaansa, koska\nluullaan huvitusten kestävän hyvin myöhään, ja niin minä ajattelin,\nettä jollette enää tarvitse mitään, minäkin menen nukkumaan.\"\n\n\"Menkää toki, rouva!\" kehoitti herra Pickwick.\n\n\"Toivotan teille hyvää yötä\", sanoi rouva Craddock.\n\n\"Hyvää yötä, rouva\", vastasi herra Pickwick. Rouva Craddock sulki oven\nja herra Pickwick jatkoi kirjoittamistaan.\n\nPuolen tunnin kuluttua hänen muistiinpanonsa olivat valmiit. Herra\nPickwick kuivasi huolellisesti viimeisen sivun imupaperilla, sulki\nkirjan, pyyhki kynänsä takkinsa hännyksen nurjanpuolen loppupäähän ja\naukaisi kirjoituslaatikon pistääkseen kirjan huolellisesti säilöön.\nMutta laatikossa oli kaksi tiheällä käsialalla täyteen kirjoitettua\npaperiliuskaa, ja ne oli taitettu niin, että otsake, joka oli piirretty\nkauniilla pyörökirjoituksella, oli selvästi näkyvissä. Nähdessään\nsiitä, ettei se ollut mikään yksityinen asiakirja ja kun se näytti\nkoskevan Bathia ja oli hyvin lyhyt, levitti herra Pickwick sen, sytytti\nyökynttilänsä, jotta se palaisi hyvin, kunnes hän olisi päättänyt\nlukemisensa, veti tuolinsa lähemmäksi tulta ja luki seuraavaa:\n\n_Prinssi Bladudin tosi tarina._\n\nVähemmän kuin kaksisataa vuotta sitten oli eräässä tämän kaupungin\njulkisessa kylpylässä kirjoitus sen mahtavan perustajan, kuuluisan\nprinssi Bladudin, kunniaksi. Tämä kirjoitus on nyttemmin hävinnyt.\n\n— Monta sataa vuotta ennen tätä aikaa siirtyi perintönä sukupolvelta\nsukupolvelle vanha tarina, että kuuluisa prinssi, joka poti spitaalia\npalattuaan hankkimasta runsasta opintosatoa Ateenasta, vältteli\nkuninkaallisen isänsä hovia ja seurusteli synkkämielisenä talonpoikien\nja sikojen kanssa. Karjassa (niin kertoo tarina) oli juhlallisen ja\ntotisen näköinen sika, jota kohtaan prinssi tunsi sukulaisuutta — sillä\nhänkin oli viisas — miettivästi ja pidättyvästi käyttäytyvä sika,\ntovereitaan korkeammalla oleva eläin, jonka röhkinä oli peloittavaa\nja purema viiltävä. Nuori prinssi huokaisi syvään katsellessaan tuon\nmajesteetillisen sian kasvoja; hän muisteli kuninkaallista isäänsä, ja\nhänen silmänsä kastuivat kyynelistä.\n\nTämä terävä-älyinen sika piti kylpemisestä runsaassa, kosteassa\nmudassa. Ei kesällä, niinkuin tavalliset siat nykyään, jäähdyttääkseen\nitseään, kuten ne tekivät jo noina kaukaisina aikoina (mikä on\ntodistuksena siitä, että sivistyksen valo jo oli alkanut kajastaa,\nvaikka heikostikin), vaan talven kylminä, kirpeinä päivinä. Sen nahka\noli aina niin siloinen ja sen väri niin kirkas, että prinssikin päätti\nkoettaa sen veden puhdistavaa vaikutusta, jota hänen ystävänsä käytti.\nHän koetti. Tuon mustan mudan alla kuohuivat Bathin kuumat lähteet.\nHän huuhtoutui ja parani. Kiiruhtaen isänsä hoviin hän tervehti tätä\nkunnioittavimmin, palasi nopeasti tänne ja perusti tämän kaupungin ja\nsen kuuluisat kylpylät.\n\nHän etsi sikaa kaikella heidän aikaisemman ystävyytensä lämmön\nvoimalla, mutta voi! vesi oli tappanut sen. Se oli ymmärtämättömästi\nottanut liian kuuman kylvyn; tuota luonnontutkijaa ei ollut enää. Hänen\nseuraajansa oli Plinius, joka myös kaatui tiedonjanonsa uhrina.\n\nTällainen on legenda. Kuunnelkaa nyt tositarinaa. Monta monituista\nvuosisataa sitten kukoisti sittemmin suuressa loistossa kuuluisa ja\nmainio Lud Hudibras, Britannian kuningas. Hän oli mahtava hallitsija.\nMaa järisi hänen kävellessään, sillä hän oli tavattoman paksu. Hänen\nkansansa lämmitteli hänen kasvojensa paisteessa, sillä ne olivat\nkovin punaiset ja hehkuvat. Hän oli todella kuningas joka tuumalta.\nJa hänessä olikin tuumia oikein kosolti, sillä vaikk'ei hän ollut\nerikoisen pitkä, hän oli sitä laajempi ympärysmitaltaan, ja ne tuumat,\njotka häneltä puuttuivat pituudessa, korvasi tuo toinen mitta. Jos\nketään nykyaikojen turmeltunutta hallitsijaa voi verrata häneen missään\nsuhteessa, sanoisin, että arvoisa kuningas Cole olisi tuo mainio\nmahtimies.\n\nTuolla hyvällä kuninkaalla oli kuningatar. Tällä oli kahdeksantoista\nvuotta aikaisemmin ollut poika, jonka nimi oli Bladud. Hänet\nlähetettiin valmistavaan seminaariin isänsä siirtomaihin, kunnes\nhän tuli kymmenen vuoden ikäiseksi, ja sitten hänet päästettiin,\nluotettavan lähettilään valvonnan alaisena, korkeakouluun Ateenaan, ja\nkun ei tarvittu mitään erikoisia maksuja siellä olosta loma-aikoina\neikä myöskään vaadittu mitään irtisanomista etukäteen oppilaan koulusta\nottamiseksi, hän viipyi siellä kahdeksan pitkää vuotta, jonka ajan\nkuluttua hänen isänsä kuningas lähetti lordikanslerinsa sinne maksamaan\nlaskut ja tuomaan prinssin kotiin, minkä tehtyään lordikansleri\notettiin vastaan riemuhuudoin ja asetettiin heti eläkkeelle.\n\nKun kuningas Lud näki poikansa prinssin ja huomasi, että tämä oli\nkasvanut tuollaiseksi komeaksi nuorukaiseksi, hän tajusi heti, kuinka\nsuurenmoista olisi saada hänet viipymättä naimisiin, jotta hänen\nlapsensa saattaisivat olla välikappaleina Ludien kunniakkaan suvun\njatkumiselle aina maailman kaikkein viimeisimpiin aikoihin saakka.\nTämä mielessään hän lähetti erikoisen lähetystön, jäseninä ylhäisiä\naatelisia, joilla ei ollut mitään erityistä tekemistä ja jotka\nkaipasivat tuottavia virkoja, naapurikuninkaan luo pyytämään tämän\nkaunista tytärtä poikansa puolisoksi ilmoittaen samalla, että hän\nhalusi olla mitä ystävällisimmissä väleissä veljensä ja ystävänsä\nkanssa, mutta jos tämä ei suostuisi avioliittoon hänen epämieluisa\nvelvollisuutensa olisi hyökätä tämän kuningaskuntaan ja puhkaista hänen\nsilmänsä. Siihen vastasi toinen kuningas, joka oli heistä kahdesta\nheikompi, että hän oli hyvin kiitollinen ystävälleen ja veljelleen\nhänen hyvyydestään ja jalomielisyydestään ja että hänen tyttärensä oli\nvalmis menemään naimisiin, milloin vain prinssi Bladud haluaisi tulla\nottamaan hänet.\n\nTämä vastaus oli tuskin ehtinyt saapua Britanniaan, kun koko kansa\noli suunniltaan ilosta. Joka puolelta kuului vain juhlien ja pitojen\nmelua — paitsi rahojen helinää, kun kansa maksoi niitä kuninkaan\nveronkantajille onnellisen tapahtuman menojen suoritukseksi. Tässä\ntilaisuudessa kuningas Lud, joka istui valtaistuimellaan koko\nneuvostonsa keskellä, nousi ilonsa kuohussa ja käski lordiylituomaria\ntuottamaan sisälle parhaat viinit ja hovilaulajat — armonosoitus, joka\nhistorioitsijoiden tietämättömyyden vuoksi oli luettava kuningas Colen\ntekoihin noissa kuuluisissa säkeissä, joissa kuvaillaan, miten hänen\nmajesteettinsa\n\n    Käski tuoda piippunsa ja käski tuoda maljansa\n    ja vielä kolme viuluniekkaansa,\n\nmikä on selvä vääryys kuningas Ludin muistoa kohtaan ja epärehellinen\nkuningas Colen hyveitten ylistys.\n\nMutta kaikkien juhlien ja hilpeyden keskellä oli läsnä eräs, joka\nei nauttinut virtaavia, säkenöiviä viinejä, joka ei tanssinut,\nkun soittoniekat soittivat. Tämä ei ollut kukaan muu kuin prinssi\nBladud itse, jonka onneksi koko kansa par'aikaa rasitti kurkkujaan\nja kukkaronsa nauhoja. Totuus oli se, että prinssi oli unohtaen\nulkoministerin epäämättömän oikeuden rakastua hänen puolestaan,\nvastoin kaikkia poliittisia tapoja rakastunut omin päin ja kihlannut\nyksityisesti erään jalon ateenalaisen kauniin tyttären.\n\nTässä meillä on sattuva esimerkki sivistyksen ja hienostuksen\nmonenlaisista eduista. Jos prinssi olisi elänyt myöhempänä aikana,\nhän olisi muitta mutkitta mennyt naimisiin isänsä valitseman tytön\nkanssa ja ryhtynyt sitten vakavaan työhön vapautuakseen häntä raskaana\npainavasta taakasta. Hän olisi voinut koettaa murtaa tytön sydämen\njärjestelmällisesti loukkaamalla häntä ja osoittamalla hänelle\nvälinpitämättömyyttä, tai jos tyttö, sukupuolensa hengen tukemana ja\nylpeässä tietoisuudessa kärsimistään monista vääryyksistä, ei olisi\nmurtunut tämän pahan kohtelun alaisena, hän olisi voinut saada hänet\nhengiltä ja siten päästä hänestä lopullisesti. Mutta mikään näistä\nvapautuksen muodoista ei tullut prinssi Bladudin mieleenkään, ja niinpä\nhän pyysi yksityistä puheillepääsyä ja kertoi kaiken isälleen.\n\nKuninkaiden vanha etuoikeus on hallita kaikkea muuta, mutta ei\nintohimojaan. Kuningas Lud joutui peloittavan raivon valtaan, heitti\nkruununsa kattoon ja otti sen taas kiinni — sillä siihen aikaan\nkuninkaat pitivät kruunua päässään eivätkä Lontoon linnassa — polki\npermantoa, löi otsaansa, ihmetteli, kuinka hänen oma lihansa ja verensä\nsaattoi kapinoida häntä vastaan, ja kutsuen vihdoin henkivartiansa\nkäski heti sulkemaan prinssin korkeaan torniin: kohtelutapa, jota\nkuninkaat vanhoina aikoina hyvin yleisesti noudattivat poikiaan\nkohtaan, kun näiden avioliittopyrkimykset eivät sattuneet tähtäämään\nsamaan suuntaan kuin isän. Kun prinssi Bladud oli ollut teljettynä\nkorkeaan torniin melkein kokonaisen vuoden ruumiillisten silmiensä\nedessä ainoana näköalana kivinen muuri ja sielullisen katseen edessä\nvain jatkuva vankeus, hän alkoi tietenkin miettiä pakosuunnitelmaa,\nja se hänen, kuukausia kestäneiden varustelujen jälkeen, onnistuikin\ntoteuttaa, jolloin hän tahallaan jätti pöytäveitsensä vanginvartijansa\nsydämeen, jottei miesparkaa (joka oli perheellinen), pidettäisi\nosallisena hänen karkaamiseensa ja ettei raivostunut kuningas\nrankaisisi häntä siitä.\n\nKuningas hurjistui poikansa kadottamisesta. Hän ei tiennyt, keneen\nhän oikeastaan kohdistaisi surunsa ja vihansa, kunnes sattumalta tuli\najatelleeksi lordikansleriaan, joka oli tuonut pojan kotiin. Siispä hän\npyyhki pois hänen eläkkeensä ja päänsä samalla kertaa.\n\nSillä välin nuori prinssi varmasti naamioituneena kierteli jalon\nisänsä valtakuntaa, ja kovissa koettelemuksissa häntä aina tukivat ja\nilahduttivat suloiset muistot ateenalaisesta tytöstä, joka oli ollut\nhänen vaikeiden vastoinkäymistensä viattomana syynä. Eräänä päivänä\nhän pysähtyi lepäämään maalaiskylään, ja nähdessään, että niityllä oli\nkäynnissä iloinen karkelo ja iloisia kasvoja kulki edestakaisin, hän\ntohti kysyä lähinnä seisovalta pitovieraalta, mikä tähän ilonpitoon oli\nsyynä.\n\n'Ettekö tunne, oi vieras', kuului vastaus, 'armollisen kuninkaamme\nviime julistusta?'\n\n'Julistustako? En. Mitä julistusta?' kysyi prinssi — sillä hän oli\nharhaillut kaukaisilla, vähän käytetyillä syrjäteillä eikä tiennyt\nyhtään, mitä suurilla maanteillä tapahtui.\n\n'Niin', sanoi talonpoika. 'Se vieras neiti, joka meidän prinssimme piti\nottaa puolisokseen, on mennyt naimisiin omanmaalaisensa aatelismiehen\nkanssa, ja kuningas julistaa tämän tosiseikan ja suuret julkiset pidot\nsen ohessa, sillä nyt prinssi Bladud tulee tietysti takaisin ja menee\nnaimisiin isänsä valitseman neidon kanssa, jonka sanotaan olevan kaunis\nkuin keskipäivän aurinko. Terveydeksenne, herra! Suojelkoon Jumala\nkuningasta!'\n\nPrinssi ei jäänyt kuuntelemaan enempää. Hän pakeni paikalta ja\ntunkeutui läheisen metsän syvimpiin piiloihin. Hän vaelsi yhä\neteenpäin, yötä ja päivää, hehkuvan auringon, kylmän, kalpean kuun\nalla, keskipäivän kuivassa kuumuudessa ja kylmien öiden sumussa,\nsarastuksen harmaassa valossa ja illan punaisessa ruskossa. Hän oli\nniin välinpitämätön ajasta ja päämäärästä, että aikoessaan Ateenaan\nteki sellaisen mutkan, että saapui Bathiin.\n\nSilloin ei siinä paikassa, missä Bath nyt on, ollut mitään kaupunkia.\nSiellä ei ollut jälkeäkään ihmisasumuksista, ei merkkiäkään miehen\nleposijasta, joka olisi voinut pitää sellaista nimeä, mutta siellä oli\nsama jalo maisema, sama laaja kukkuloiden ja laaksojen vaihtelu, sama\nkaunis, kaukaisuudesta esiin hiipivä kanava, samat korkeat vuoret,\njotka aivan kuin elämän huolet, kun niitä katselee kauempaa ja osaksi\nkirkkaan huurun sumentamina, kadottavat karuutensa ja jylhyytensä\nja näyttävät pehmeiltä ja sileiltä. Maiseman suloisen kauneuden\nvaikutuksesta prinssi vaipui vihreälle nurmelle ja kylvetti turvonneita\njalkojaan kyynelillään.\n\n'Voi', sanoi onneton Bladud käsiään väännellen ja kohottaen surullisena\nsilmänsä taivasta kohti, 'tahtoisinpa, että vaellukseni päättyisi\ntähän! Tahtoisinpa, että nämä hyvää tekevät kyyneleet, joilla suren\npettyneitä toiveita ja halveksittua rakkautta, vuotaisivat rauhassa\niankaikkisesti.'\n\nTämä toive toteutuikin. Se tapahtui pakanallisten jumalien aikana,\njoilla oli silloin tällöin tapana toimia sanojen mukaan perin nopeasti\n— mikä välistä oli perin epämieluisaakin. Maa aukeni prinssin jalkojen\nalla, hän vaipui kuiluun, joka heti sulkeutui iankaikkisesti hänen\npäänsä päällä, lukuunottamatta sitä kohtaa, missä hänen kuumat\nkyyneleensä kumpusivat maasta ja missä ne ovat jatkaneet vuotamistaan\naina siitä saakka.\n\nOn huomattavaa, että tähän päivään asti suuri joukko vanhahkoja naisia\nja herroja, jotka ovat pettyneet aviokumppania hakiessaan, ja melkein\nyhtä suuri joukko nuoria, jotka haluavat saada sellaisen, saapuu\nvuosittain Bathiin juomaan vettä, josta he saavat runsaasti voimia ja\nlohdutusta. Tämä on hyvin imartelevaa prinssi Bladudin kyyneleiden\nvoimalle ja vahvistaa suuressa määrässä tämän tarinan todenperäisyyttä!\n\nHerra Pickwick haukotteli monta kertaa päästyään pienen\nkäsikirjoituksen päähän, kääri sen huolellisesti kokoon ja pisti\nsen takaisin kirjoituspöydän laatikkoon. Sitten hän, kasvoillaan\näärimmäisen väsymyksen ilme, sytytti kynttilänsä ja lähti yläkerrokseen\nnukkumaan.\n\nHän pysähtyi tapansa mukaan herra Dowlerin ovelle ja kolkutti\ntoivottaakseen hyvää yötä.\n\n\"Kas\", sanoi Dowler. \"Menossa nukkumaan? Toivoisinpa itsekin pääseväni.\nIkävä yö. Tuulee kovasti!\"\n\n\"Aika lailla\", myönsi herra Pickwick. \"Hyvää yötä!\"\n\n\"Hyvää yötä!\"\n\nHerra Pickwick meni makuuhuoneeseensa, ja herra Dowler istuutui taas\npaikalleen tulen ääreen täyttääkseen ajattelemattoman lupauksensa, että\nhän valvoo siksi kunnes hänen vaimonsa tulee kotiin.\n\nTuskin mikään on väsyttävämpää kuin valvoa odottamassa jotakuta,\netenkin jos tuo joku on huvittelemassa. Ei voi olla ajattelematta,\nkuinka nopeasti noiden toisten aika kuluu, vaikka se odottajasta\ntuntuu niin pitkältä, ja mitä enemmän sitä ajattelee, sitä enemmän\nvähentyvät toiveet heidän nopeasta paluustaan. Kellokin tikittää\nniin äänekkäästi, kun valvoo yksinään, ja tuntuu kuin alusvaatteet\nolisivat hämähäkin seitistä. Ensiksi kutkuttaa jokin oikeaa polvea,\nsitten sama tunne ärsyttää vasenta. Tuskin on muuttanut asentoa, kun\nse jo tuntuu käsivarsissa; kun on sovitellut jalkojaan kaikenlaisiin\noutoihin asentoihin, kutkutus uudistuu nenässä, jota hieroo, aivan\nkuin yrittäisi hieroa sen irti — kuten epäilemättä tekisikin, jos\nvoisi. Silmätkin tuottavat pelkästään epämukavuutta, ja kynttilän\nsydän saavuttaa pian puolentoista tuuman pituuden sillä aikaa kun\nniistää toista. Nämä ja useat muut hermostuttavat haitat tekevät\npitkäaikaisesta valvomisesta sen jälkeen, kun jokainen muu on mennyt\nvuoteeseen, kaikkea muuta kuin hupaisen ajanvietteen.\n\nSellainen juuri oli herra Dowlerinkin mielipide, kun hän istui\nsiinä tulen ääressä ja tunsi oikeutettua kiukkua kaikkia noita\nepäinhimillisiä huvimatkalaisia kohtaan, jotka pitivät häntä valveilla.\nHäntä ei myöskään saattanut paremmalle tuulelle se ajatus, että\nhän oli aikaisemmin iltapäivällä saanut päähänsä, että hänellä oli\npäänkivistys, ja jäänyt sen takia kotiin. Vihdoin torkahdettuaan monta\nkertaa ja kaaduttuaan nenälleen uuninreunusta vasten ja hypähdettyään\ntakaisin hyvin nopeasti, jottei polttaisi naamaansa, herra Dowler\npäätti, että hän heittäytyy takahuoneessa vuoteeseen ajattelemaan —\neikä tietenkään nukahda.\n\n\"Minä nukun raskaasti\", tuumi herra Dowler heittäytyessään vuoteeseen.\n\"Minun on pysyttävä valveilla. Luulenpa, että kuulen hänen\nkolkutuksensa tänne! Niin. Siltä näyttää! Kuulen vartijan askeleet.\nSiellä hän kävelee. Nyt kuitenkin hiljemmin. Hän kääntyy nurkan ympäri.\nÄh!\"\n\nKun herra Dowler tuli näin pitkälle, hän itse kääntyikin sen nurkan\nympäri, jossa oli kauan epäröinyt, ja nukkui syvään uneen.\n\nJuuri kun kello löi kolme, puhaltautui aukiolle kantotuoli, jossa rouva\nDowler istui ja jota kantoi lyhyt ja lihava ja laiha ja pitkä kantaja.\nMiehillä oli ollut aika homma pitää omaa ruumistaan pystyssä, tuolista\npuhumattakaan. Mutta tällä korkealla paikalla ja aukiolla, jota tuuli\nkiersi ja tuiversi ikään kuin olisi aikonut repiä katukivet maasta,\nsen raivo oli peloittava. Miehet olivat hyvin tyytyväiset, kun saivat\nlaskea kantotuolin maahan, ja alkoivat kolkuttaa ulko-ovea.\n\nHe odottivat jonkin aikaa, mutta ketään ei kuulunut.\n\n\"Palveluskunta taitaa levätä Porpuksen sylissä\", sanoi lyhyt kantaja\nlämmitellen käsiään heitä saattaneen juoksupojan soihdussa.\n\n\"Nipistäisi niitä, että ne heräisivät\", huomautti pitkä kantaja.\n\n\"Kolkuttakaa vielä kerran, olkaa hyvä\", huusi rouva Dowler\nkantotuolista. \"Kolkuttakaa kaksi tai kolme kertaa!\"\n\nLyhyt mies oli hyvin halukas saamaan homman loppuun niin pian kuin\nsuinkin, joten hän seisoi portailla ja jymähdytti ovea kolkuttimella\nneljä, viisi erää oikein aika lailla, kahdeksan, kymmenen kertaa\nerällään. Pitkä mies perääntyi kadulle ja katseli, eikö ikkunoihin\nsyttyisi tulta.\n\nEi ketään kuulunut. Kaikki oli yhtä pimeää ja äänetöntä kuin ennenkin.\n\n\"Hyvä Jumala!\" virkkoi rouva Dowler. \"Teidän täytyy kolkuttaa vielä,\nolkaa hyvä.\"\n\n\"Eikö täällä ole missään kelloa, rouva?\" kysyi lyhyt kantaja.\n\n\"On, kyllä täällä on\", vastasi asiapoika. \"Olen soittanut sitä koko\najan.\"\n\n\"Siinä on vain kädensija\", sanoi rouva Dowler, \"nuora on katkennut.\"\n\n\"Kun olisi palvelijoiden päänkin käynyt samoin!\" ärisi pitkä mies.\n\n\"Minun täytyy vaivata teitä kolkuttamaan vielä kerran\", pyysi rouva\nDowler mitä kohteliaimmin.\n\nLyhyt mies kolkutti uudelleen monta kertaa saamatta aikaan pienintäkään\nvaikutusta. Sitten hänet päästi urakasta pitkä mies, joka kävi\nkärsimättömäksi ja takoi ovea lakkaamatta iskien lujasti kaksi kertaa\nerällään kuin järkensä menettänyt postinkantaja.\n\nVihdoin herra Winkle alkoi uneksia olevansa kerhon kokouksessa; kun\njäsenet melusivat kovasti, täytyi puheenjohtajan iskeä ankarasti\nvasarallaan pöytään, jotta järjestys säilyisi. Sitten hänellä oli\nhämärä aavistus huutokaupasta, jossa ei ollut yhtään ostajaa, ja\nhuutokaupanpitäjä sai itse ostaa kaikki, ja lopuksi hän alkoi ajatella\nolevan melkein mahdollisuuden rajoissa, että joku saattoi kolkuttaa\nulko-ovelle. Ollakseen siitä ihan varma hän jäi kuitenkin kuuntelemaan\nvuoteeseen noin kymmeneksi minuutiksi, ja kun hän oli laskenut\nkolmekymmentäkaksi tai -kolme iskua, hän oli täysin varma asiasta ja\npiti itselleen suurena kunniana, että oli ollut niin valpas.\n\n\"Kop kop-kop kop-kop kop-kop kop-kop, kop, kop!\" virkkoi kolkutin.\n\nHerra Winkle hyppäsi vuoteesta ihmetellen suuresti, mitä saattoi\nolla tekeillä, otti kiireesti jalkaansa sukat ja tohvelit, kiersi\nyöpukunsa ympärilleen, sytytti pienen kynttilän liedellä palavasta\ntalikynttilästä ja kiiruhti rappuja alas.\n\n\"Sieltä tulee lopultakin joku, rouva\", sanoi lyhyt kantaja.\n\n\"Kunpa olisin hänen takanaan naskali kädessä\", mutisi pitkä.\n\n\"Kuka siellä?\" huusi herra Winkle aukaisten salvan.\n\n\"Älä pysähdy kyselemään, mokomakin puupää\", vastasi pitkä mies hyvin\nhalveksivasti pitäen varmana, että kysyjä oli palvelija. \"Avaa ovi!\"\n\n\"Pidäppäs kiirettä\", lisäsi toinen rohkaisevasti.\n\nPuoliuninen herra Winkle totteli konemaisesti käskyä, raotti ovea ja\nkatsoi ulos. Hän näki ensimmäiseksi asiapojan soihdun punaisen loimun.\nSäikähtäen sen äkillisen pelon valtaamana, että talo saattaisi olla\ntulessa, hän tempasi äkkiä oven kokonaan auki ja pitäen kynttilää\npäänsä yläpuolella tirkisteli kiivaasti eteensä olematta ihan varma\nsiitä oliko se, mitä hän näki, kantotuoli vai paloruisku. Sillä\nhetkellä tuli ankara tuulenpuuska, herra Winkle tunsi väkisinkin\ntyöntyvänsä portaille, ja ovi lensi kiinni raskaasti jymähtäen.\n\n\"Kas niin, nuori mies, sepä oli hyvin tehty!\" sanoi lyhyt kantaja.\n\nMutta kun herra Winkle huomasi naisen kasvot kantotuolin ikkunassa, hän\nkääntyi äkkiä ympäri, heilutti kolkutinta kaikin käsivoimin ja huusi\nhurjasti kantajille, että heidän piti viedä kantotuoli pois.\n\n\"Viekää se pois! Viekää se pois!\" kirkui herra Winkle. \"Tuolla tulee\njoku toisesta talosta. Pistäkää minut kantotuoliin! Kätkekää minut!\nTehkää jotakin!\"\n\nKaiken aikaa hän värisi kylmästä, ja joka kerran kun hän nosti kättään\nkohti kolkutinta, riepoitti tuuli pahanpäiväisesti hänen yöpukuaan.\n\n\"Nyt tulee ihmisiä aukeaa alas! Siellä on naisia joukossa! Peittäkää\nminut jollakin! Seisokaa edessäni!\" kirkui herra Winkle. Mutta kantajat\nolivat liian väsyneet naurusta auttaakseen häntä vähintäkään, ja naiset\ntulivat joka silmänräpäys yhä lähemmäksi.\n\nHerra Winkle kolkutti viimeisen epätoivoisen kerran. Naiset olivat vain\nmuutaman oven päässä. Hän heitti pois sammuneen kynttilän, jota hän\nkoko ajan oli pitänyt päänsä yläpuolella, ja syöksyi muitta mutkitta\nkantotuoliin, missä rouva Dowler istui.\n\nVihoviimeinkin oli rouva Craddock herännyt kolkutukseen ja huutoon,\nja viivyttyään vain senverran, että sai päähänsä jotakin somempaa\nkuin yömyssynsä, hän juoksi kadunpuoleiseen huoneeseen ottaakseen\nselville, oliko siellä oikeita ihmisiä. Avatessaan ikkunan juuri\nsiinä silmänräpäyksessä, kun herra Winkle ryntäsi kantotuolia kohden,\nhän ehti parhaiksi huomata, mitä alhaalla tapahtui, ja nosti samalla\nankaran ja surkean huudon ja rukoili herra Dowleria heti nousemaan\nylös, sillä hänen vaimonsa aikoi paeta toisen herran kanssa.\n\nTämän kuullessaan herra Dowler hyppäsi vuoteesta kevyesti kuin\nkumipallo ja syöksyen etuhuoneeseen saapui ikkunaan juuri silloin, kun\nherra Pickwick aukaisi toisen. Ensimmäinen näky, joka heidän silmiään\nkohtasi, oli herra Winkle hyppäämässä kantotuoliin.\n\n\"Poliisi!\" huusi herra Dowler hurjistuneena. \"Pysähdyttäkää hänet,\npitäkää kiinni, pitäkää lujasti, sulkekaa hänet sisään kunnes tulen\nalas! Leikkaan hänen kurkkunsa poikki, antakaa minulle veitsi —\nkorvasta korvaan, rouva Craddock! Niin minä teen.\"\n\nJa riistäytyen irti kirkuvasta emännästä ja herra Pickwickistä\nkiukkuinen aviomies otti pienen hedelmäveitsen ja kiiti kadulle.\n\nMutta herra Winkle ei odottanut häntä. Hän oli tuskin kuullut\nurhoollisen Dowlerin kamalat uhkaukset, kun hän jo hyppäsi pois\nkantotuolista yhtä näppärästi kuin oli siihen loikannutkin ja heittäen\ntohvelinsa kadulle, otti jalat alleen ja kiersi aukiota Dowlerin ja\npoliisin seuraamana. Hän pysyi edellä. Ovi oli avoinna hänen tehdessään\ntoista kierrosta; hän syöksyi siitä sisään, iski sen kiinni Dowlerin\nnenän edessä, kiipesi makuuhuoneeseensa, sulki oven, kokosi sen eteen\npesukaapin, lipaston ja pöydän ja haki käsiinsä eräitä vaatekappaleita\nollakseen valmis pakenemaan heti aamun sarastaessa.\n\nDowler tuli oven eteen sen ulkopuolelle ja ilmaisi avaimenreiästä\nvakaan päätöksensä katkaista herra Winklen kaulan seuraavana päivänä.\nKun oleskeluhuoneesta oli kuulunut sekavaa äänten sorinaa, joiden\njoukosta saattoi selvästi erottaa, kuinka herra Pickwick koetti\nrakentaa rauhaa, katosivat asukkaat kukin makuuhuoneeseensa, ja sitten\noli kaikki taas hiljaista.\n\nEi ole ollenkaan mahdotonta, että tiedustellaan, missä herra Weller oli\nkoko tämän ajan. Sen kerromme seuraavassa luvussa.\n\n\n\n\n8. luku.\n\nKUNNIALLINEN SELOSTUS HERRA WELLERIN POISSAOLOSTA; SIINÄ KUVAILLAAN\nILLANVIETTO, JONNE HÄNET OLI KUTSUTTU JA JONNE HÄN MENI. SAMALLA\nSELITETÄÄN, KUINKA HERRA PICKWICK ANTOI HÄNELLE TÄRKEÄN JA\nHIENOTUNTEISUUTTA VAATIVAN TEHTÄVÄN.\n\n\n\"Herra Weller\", sanoi rouva Craddock tämän tapauksista rikkaan päivän\naamuna, \"täällä on teille kirje\".\n\n\"Sepä on kummallista\", tuumi Sam. \"Pelkäänpä, että jotakin on hullusti,\nsillä en jaksa muistaa tuttavapiiristäni yhtään herrasmiestä, joka\nkykenisi kirjoittamaan kirjeen.\"\n\n\"Ehkäpä jotakin erikoista onkin tapahtunut\", arveli rouva Craddock.\n\n\"Täytyy todella tapahtua jotakin ihan erikoista, ennen kuin joku\nystävistäni saa kyhätyksi kirjeen\", vastasi Sam pudistellen epäilevästi\npäätään, \"ei mitään vähempää kuin luonnollinen kouristus, kuten\nentinen nuori herra sanoi halvauksen saadessaan. Isältä se ei saata\nolla\", virkkoi Sam katsellen osoitetta, \"sillä hän käyttää aina\npainokirjaimia, hän kun on oppinut kirjoitustaitonsa odotussalien\nsuurista ilmoituksista. Onpa tosiaan perin kummallista, mistä tämä\ntällainen kirje on saattanut tulla.\"\n\nNäin sanoen Sam teki niin kuin monet ihmiset tekevät ollessaan\nepävarmoja siitä, kuka kirjeen on kirjoittanut: hän silmäili\nsinettiä, sitten etupuolta, sitten takapuolta, sitten sivuja, sitten\npäällekirjoitusta ja ajatteli — viimeisenä hätäkeinona — että olisi\nehkä yhtä hyvä silmätä sisäänkin ja koettaa saada sieltä selvyyttä.\n\n\"Kas vain, kun on kirjoitettu kultareunaiselle paperille\", mutisi Sam\nkääriessään sen auki, \"ja sinetöity pronssilakalla, avaimen kannalla.\nNo, katsotaanpas!\"\n\nJa hyvin vakavan näköisenä herra Weller luki verkkaan seuraavaa:\n\n\"Valittu seurue Bathin lakeijoita lausuu tervehdyksensä herra\nWellerille ja pyytää iloa nähdä hänet seurassaan tänä iltana\ntoverillisessa _soireessa_, johon kuuluu keitetty lampaanjalka\nlisätarpeineen. Soiree on pöydällä tasan puoli kymmenen.\"\n\nMukaan liitetty paperilippu sisälsi seuraavaa:\n\n \"Herra John Smauker, se herra, jolla oli kunnia tavata herra Weller\n heidän yhteisen tuttavansa, herra Bantamin luona muutama päivä sitten,\n pyytää liittää mukaan herra Wellerille seuraavan kutsun. Jos herra\n Weller haluaa käydä herra John Smaukerin luona kello yhdeksältä, niin\n on herra Smaukerilla ilo esitellä herra Weller.\n\n                                  (Allekirjoitettu) John Smauker.\"\n\nKirje oli etunimettä osoitettu \"Herra Wellerille, herra Pickwickin\nluona\" ja sulkumerkkien sisässä vasemmassa nurkassa olivat sanat\n\"palvelijoiden kello\" ohjeena kirjeen viejälle.\n\n\"Kas vain\", sanoi Sam, \"tämähän kuulostaa hienolta tämä. Enpäs ole\nmilloinkaan kuullut, että keitettyä lampaanjalkaa sanotaan soireeksi.\nIhmettelenpä, miksi ne sanoisivat paistettua?\"\n\nViipymättä tuon seikan harkinnassa Sam kuitenkin heti hankkiutui herra\nPickwickin läheisyyteen ja pyysi lomaa siksi illaksi, mihin mielihyvin\nsuostuttiinkin. Saatuaan luvan ja ulko-oven avaimen lähti Sam ulos\nhiukan ennen määrättyä aikaa ja saapasteli verkalleen kohti Queen\nSquarea, jonne hän oli tuskin ehtinyt, kun hän tyydytyksekseen näki\nherra John Smaukerin nojaavan puuteroitua päätään katulyhtyyn lyhyen\nmatkan päässä ja polttavan sikaria merenpihka-imukkeessa.\n\n\"Kuinka voitte, herra Weller?\" kysyi herra John Smauker kohottaen\nsirosti hattuaan toisella kädellään samalla alentuvasti heiluttaen\ntoista. \"Kuinka voitte?\"\n\n\"No, tunnenpahan hiukan toipuvani\", vastasi Sam. \"Mutta kuinka voitte\nitse, hyvä veli?\"\n\n\"Noin pikku hiljaa\", vastasi herra John Smauker.\n\n\"Ohoh, olettepa kuitenkin tehnyt liikaa työtä\", virkkoi Sam. \"Pelkäsin\njuuri, että menettelisitte niin. Se ei vetele, tiedättehän. Teidän ei\npidä antaa perään hääräävälle luonnonlaadullenne.\"\n\n\"Siihen ei vaikuta niin paljon työ\", vastasi herra John Smauker, \"kuin\nhuono viini. Pelkään, että olen tullut ottaneeksi sitä liikaa.\"\n\n\"Vai sitäkö se onkin?\" sanoi Sam. \"Se tauti onkin koko vaikeaa.\"\n\n\"Niin, ja katsokaas, se kiusaus, herra Weller\", huomautti herra John\nSmauker.\n\n\"Niinpä niin\", vastasi Sam.\n\n\"Kun on pitänyt syöksyä ihan seuraelämän keskukseen. Ymmärrättehän,\nherra Weller\", sanoi herra John Smauker huoaten.\n\n\"Tosiaankin kamalaa\", sanoi Sam.\n\n\"Mutta niinhän aina käy\", sanoi herra John Smauker, \"jos kohtalomme\njohtaa meidät julkiseen elämään ja julkiseen asemaan. Joudumme silloin\nalttiiksi kiusauksille, joista muut ovat vapaita, herra Weller.\"\n\n\"Ihan niinkuin setäni sanoi, kun hän joutui julkisen elämän\nalalle, kapakoitsijaksi\", myönsi Sam. \"Ja se vanha herra oli ihan\noikeassa, sillä hän joi itsensä kuoliaaksi hiukan vähemmässä kuin\nneljännesvuodessa.\"\n\nHerra John Smaukeria näytti syvästi närkästyttävän, että häntä voitiin\nverrata mainittuun kuolleeseen herrasmieheen, mutta kun Samin kasvot\nolivat mitä järkähtämättömimmän tyyneyden tilassa, hän hillitsi itsensä\nja tuli taas ystävällisen näköiseksi.\n\n\"Meidän on ehkä paras lähteä kävelemään\", herra Smauker sanoi silmäten\nkuparista ajanmittaria, joka oleskeli hänen syvän kellotaskunsa\npohjalla ja jonka hän kohotti pinnalle vetämällä mustasta nauhasta,\njonka toisessa päässä oli kuparinen avain.\n\n\"Ehkäpä on\", myönsi Sam, \"taikka ne keittävät liiaksi sitä soireeta ja\nse menee pilalle.\"\n\n\"Oletteko juonut terveysvettä, herra Weller?\" kysyi hänen toverinsa,\nkun he kulkivat pääkatua kohti.\n\n\"Kerran\", vastasi Sam.\n\n\"Miltä se teistä tuntui?\"\n\n\"Minusta se tuntui vietävän epämiellyttävältä\", vastasi Sam.\n\n\"Niin\", sanoi herra John Smauker, \"te ette kai sietänyt minerallin\nmakua?\"\n\n\"Siitä minä en ymmärrä yhtään mitään\", sanoi Sam. \"Minusta tuntui, että\nniissä oli aika kova lämpimän silitysraudan haju.\"\n\n\"Se se juuri on sitä minerallia, herra Weller\", selitti herra John\nSmauker halveksivasti.\n\n\"No, jos on, niin se on hyvin laimea sana, siinä kaikki\", sanoi Sam.\n\"Katsokaas, kun minä en ole oikein perillä tuosta kemiasta, niin etten\nosaa sanoa.\"\n\nJa samassa Sam alkoi viheltää herra John Smaukerin suureksi kauhuksi.\n\n\"Pyydän anteeksi, herra Weller\", sanoi herra John Smauker\nkiusaantuneena tuosta perin sopimattomasta äänestä, \"mutta ettekö halua\nottaa käsivarttani?\"\n\n\"Kiitos, olette kovin hyvä, mutta en halua riistää sitä teiltä\",\nvastasi Sam. \"Minusta on mukavampi pistää kädet taskuun, jos teillä ei\nole mitään sitä vastaan.\"\n\nNäin sanoen Sam antoi teon seurata aikomusta ja vihelsi vielä kovemmin\nkuin ennen.\n\n\"Tätä tietä\", sanoi hänen uusi ystävänsä silminnähtävästi tuntien\nhelpotusta, kun he kääntyivät pois pääkadulta. \"Pian olemme perillä.\"\n\n\"Vai ollaan kohta perillä?\" sanoi Sam ottaen ihan kylmästi vastaan\ntiedon, että jo oltiin Bathin palveluskunnan valiojoukon välittömässä\nnaapuruudessa.\n\n\"Kyllä\", sanoi herra John Smauker, \"mutta älkää säikähtäkö, herra\nWeller.\"\n\n\"En suinkaan\", rauhoitti Sam toveriaan. \"Saatte nähdä eräitä aika\nkauniita virkapukuja\", jatkoi herra John Smauker, \"ja ehkäpä eräät\nherroista tuntuvat teistä alussa vähän ylpeänpuoleisilta, mutta kyllä\nne siitä pehmenevät.\"\n\n\"Sehän on hyvin ystävällistä heidän puoleltaan\", tuumi Sam.\n\n\"Ja ymmärrättehän\", jatkoi herra John Smauker ylhäisen suojelevasti,\n\"koska olette vieras, niin ne saattavat olla vähän ilkeitäkin teitä\nkohtaan — alussa.\"\n\n\"Eiväthän ne kuitenkaan kovasti julmia liene?\" kysyi Sam.\n\n\"Ei! ei!\" vastasi herra John Smauker ottaen esiin ketunpään ja\npistäen nenäänsä herrasmaisen hyppysellisen. \"Siellä on muutamia\naika koiranleukoja joukossamme, ja ne tahtovat tietysti tehdä pilaa,\ntiedättehän, mutta älkää välittäkö niistä, älkää välittäkö niistä.\"\n\n\"Koetanpa pitää puoleni sellaisia neropatteja vastaan parhaani mukaan.\"\n\n\"Se on oikein\", hyväksyi herra John Smauker pistäen ketunpään taskuunsa\nja kohottaen omaansa. \"Minä kyllä autan teitä.\"\n\nSillä välin he olivat tulleet pienen hedelmäkaupan kohdalle, jonne\nherra John Smauker meni Samin seuraamana, ja kun tämä vain oli päässyt\nhänen taakseen, hän rupesi jatkuvasti irvistelemään mahdollisimman\nleveästi ja hillittömästi ja näyttämään muita merkkejä siitä, että oli\nhyvin kadehdittavan sisäisen hilpeyden tilassa.\n\nKuljettuaan hedelmäkaupan läpi ja jätettyään hattunsa portaille pieneen\ntakaeteiseen he astuivat ahtaaseen olohuoneeseen, ja siellä kohtasi\nnäyn koko komeus herra Wellerin katsetta.\n\nKeskelle huonetta oli asetettu toisiinsa kiinni kaksi pöytää, jotka\noli peitetty kolmella, neljällä eri-ikäisellä ja eri puhtauskaudelta\nperiytyvällä pöytäliinalla ja järjestetty näyttämään siinä määrin\nyhdeltä kuin olosuhteet suinkin sallivat. Niille oli asetettu\nhaarukoita ja veitsiä kuudelle tai kahdeksalle hengelle. Eräiden\nveitsien päät olivat vihreät, toisten punaiset ja muutamien keltaiset,\nja kun kaikki haarukat olivat mustat, oli väriyhdistelmä hyvin\nvaikuttava. Vastaava määrä lautasia oli lämpiämässä uuninreunuksen\ntakana vieraiden itsensä lämmitellessä sen edessä. Heidän\npäämieheksensä ja seuran kaikkein tärkeimmäksi osoittautui paksuhko\nherrasmies, jolla oli pitkähäntäinen, tulipunainen hännystakki,\nräikeänpunaiset polvihousut ja kolmikulmainen hattu. Hän seisoi selin\ntuleen ja oli nähtävästi juuri tullut sisään, sillä paitsi sitä, että\nhän piti kolmikulmaista hattuaan kädessään, hänellä oli kourassaan\nsellainen keppi, jollaista hänen ammatissaan palvelevat herrat usein\npitävät makaavassa asennossa rattaiden katolla.\n\n\"Smauker ystäväni, ojennappas käpäläsi\", sanoi kolmikolkkaisen hatun\nomistaja.\n\nHerra Smauker pisti oikean kätensä pikku sormen äärimmäisen nivelen\nkolmikolkkaista hattua käyttävän herrasmiehen oikeaan kouraan ja sanoi\nolevansa iloinen siitä, että tämä näytti niin hyvinvoivalta.\n\n\"Niin, ihmiset sanovat, että näytän kerrassaan kukoistavalta\", sanoi\nkolmikolkkaista hattua käyttävä mies, \"ja se on ihan ihmeellistä.\nOlen saatellut vanhaa akkaamme parin viikon ajan ympäri kaupunkia\nkaksi tuntia päivässä, ja jos sen katseleminen, kuinka hän napittaa\nhitonmoisen vanhan lavendelin värisen pukunsa takaa, ei riitä\nsyöksemään ketä hyvänsä alakuloiseen mielentilaan koko iäkseen, niin\npidättäkööt minulta neljännesvuoden palkan.\"\n\nTälle koko valiojoukko nauroi sydämen pohjasta, ja eräs herrasmies,\njolla oli yllään keltaiset, vaununkoristenauhalla reunustetut liivit,\nkuiskasi vihreitä polvihousuja käyttävälle naapurilleen, että Tuckle\noli tänään hyvällä tuulella.\n\n\"Ohimennen\", sanoi herra Tuckle, \"Smauker, poikaseni, sinä...\" Jäännös\npuheesta välitettiin herra John Smaukerin korvaan kuiskaamalla.\n\n\"Voi, hyvänen aika, minä ihan unohdin!\" huudahti herra John Smauker.\n\"Hyvät herrat: ystäväni, herra Weller!\"\n\n\"Olen pahoillani, etten päästä lämpöä teille, Weller\", sanoi herra\nTuckle tuttavallisesti nyökäten. \"Toivon, ettei teitä palele, Weller.\"\n\n\"Ei millään lailla, herra Tuliroihu\", vastasi Sam. \"Täytyisipä ollakin\naika viluinen otus, jos palelisi, vaikka te seisotte vastapäätä.\nSäästäisitte varmasti hiiliä, jos teidät pistettäisiin uuninpellin\ntaakse johonkin viraston odotushuoneeseen.\"\n\nKoska vastaus näytti sisältävän melkein mieskohtaisen viittauksen herra\nTucklen punaiseen pukuun, niin tämä herrasmies muuttui muutamaksi\nsekunniksi majesteetillisen näköiseksi, mutta puhkesi sitten,\nvähitellen etääntyen uunin luota, väkinäiseen nauruun ja virkkoi, ettei\ntuo ollut niinkään hullusti sanottu.\n\n\"Olen kovin kiitollinen suosiollisesta mielipiteestänne, hyvä herra\",\nvastasi Sam. \"Me edistymme kyllä asteettain, uskallan sanoa, ja\nyritämme vähitellen aina parempaa.\"\n\nTässä paikassa katkaisi keskustelun oranssinväriseen plysiin\npukeutuneen herran tulo. Häntä seurasi toinen purppurapukuinen\nvaliohenkilö, jolle oli ominaista sukkien suuri laajuus. Kun ennestään\nhuoneessa olleet olivat tervehtineet tulokasta, esitti herra Tuckle\nkysymyksen, joko illallinen oli tuotava sisään, saaden yksimielisen\nkannatuksen.\n\nHedelmäkauppias ja hänen vaimonsa järjestivät pöydälle keitetyn\nlampaanjalan ihan kuumana ja kapriskastikkeella, nauriilla ja\nperunoilla höystettynä. Herra Tuckle istuutui kunniapaikalle ja\nhänen vastapainokseen pöydän toiseen päähän oranssinväriseen plysiin\npukeutunut herra. Hedelmäkauppias veti käsiinsä säämiskänahkaiset\nhansikkaat käsitelläkseen astioita ja asettui seisomaan herra Tucklen\ntuolin taakse.\n\n\"Harris\", sanoi Tuckle komentavalla äänellä.\n\n\"Mitä, herra?\" kysyi hedelmäkauppias.\n\n\"Oletteko saanut hansikkaat käteenne?\"\n\n\"Olen, herra.\"\n\n\"Nostakaa sitten kansi pois.\"\n\n\"Kyllä, herra.\"\n\nHedelmäkauppias teki työtä käskettyä osoittaen suurta nöyryyttä ja\nojensi kunnioittavasti herra Tucklelle leikkuuveitsen, jota tehdessään\nhän tuli haukotelleeksi.\n\n\"Mitä te tuolla tarkoitatte?\" kysyi herra Tuckle hyvin tiukasti.\n\n\"Suokaa anteeksi, herra\", vastasi säikähtynyt hedelmäkauppias, \"en\naikonut tehdä niin, mutta valvoin hyvin myöhään viime yönä\".\n\n\"Kuulkaapa nyt, mitä teistä ajattelen, Harris!\" sanoi herra Tuckle\nhyvin vaikuttavan näköisenä, \"te olette aika moukka!\"\n\n\"Toivon, hyvät herrat\", pyyteli Harris, \"ettette olisi liian\nankaroita minua kohtaan. Olen hyvin kiitollinen teille, hyvät herrat,\nsuojeluksestanne ja myös suositteluistanne, milloin vain tarjoilussa\ntarvitaan ylimääräistä apua. Toivon, hyvät herrat, että toimintani\ntyydyttää teitä.\"\n\n\"Ei, ei suinkaan\", tokaisi herra Tuckle. \"Kaukana siitä!\"\n\n\"Pidämme teitä tarkkaamattomana hölmönä\", sanoi oranssinvärinen herra.\n\n\"Ja halpamielisenä varkaana\", lisäsi ruohonpäisiin polvihousuihin\npukeutunut.\n\n\"Ja parantumattomana petkuttajana\", lisäsi purppurainen.\n\nHedelmäkauppias-parka kumarteli hyvin nöyrästi, kun noita pieniä\nmainesanoja sateli hänen niskaansa, ja kun jokainen oli sanonut jotakin\nylemmyytensä osoitukseksi, alkoi herra Tuckle leikata lampaanjalkaa ja\njakaa sitä seurueelle.\n\nTämä illan tärkeä toimitus oli tuskin alkanut, kun ovi ripeästi aukeni\nja kynnykselle ilmaantui herra, jolla oli vaaleansininen, lyijynappinen\npuku.\n\n\"Vastoin sääntöjä\", sanoi herra Tuckle, \"liian myöhään, liian myöhään.\"\n\n\"Ei, ei! En tosiaankaan mahtanut sille mitään\", sanoi sinipukuinen.\n\"Vetoan seurueeseen. Rakkausjuttu, kohtaus teatterissa.\"\n\n\"Jaha, niinkö\", sanoi oranssinvärinen.\n\n\"Niin kyllä, kautta kunniani\", sanoi sininen. \"Lupasin hakea kotiin\nnuorimman tyttäremme puoli kymmeneltä, ja hän on helkkarin herttainen\ntyttö, niin ettei minulla ollut luontoa tuottaa hänelle pettymystä.\nEn tahdo loukata seuraa, hyvä herra, mutta hameet, hameet ovat\nvastustamattomia.\"\n\n\"Pelkäänpä, että tämän alla piilee jotakin\", sanoi Tuckle, kun äsken\ntullut istuutui Samin viereen. \"Olen kerran tai pari huomannut,\nettä hän nojaa hyvin kovasti olkaasi noustessaan ajoneuvoihin ja\nlaskeutuessaan niistä.\"\n\n\"Ei, ei, Tuckle, sitä ette saa sanoa\", sanoi sinipukuinen mies. \"Se ei\nole oikein. Lienen sanonut eräille tovereille, että hän on jumalallinen\nolento ja on hylännyt pari, kolme kosijaa ilman näkyvää syytä, mutta...\nei, ei, älä tosiaankaan, Tuckle... vielä vieraiden kuullen... Se ei\nole oikein, älkää puhuko sellaisia. Hienotunteisuutta, hyvä ystävä,\nhienotunteisuutta!\"\n\nJa sininen mies korjaili kaulahuiviaan, laitteli paikoilleen hihojaan,\nnyökkäsi ja rypisteli otsaansa, ikään kuin takana olisi paljon enemmän,\nmitä hän saattaisi sanoa, jos haluaisi, mutta mikä hänen kunnian vuoksi\ntäytyi jättää sanomatta.\n\nSinipukuinen, joka oli vaaleatukkainen, jäykkäniskainen, avopuheinen\nja häikäilemätön, kerskuvan näköinen ja ilmeeltään nenäkäs mies, oli\nheti vetänyt puoleensa herra Wellerin erikoisen huomion, mutta kun hän\nalkoi ilmaista ajatuksiaan tällä tavalla, tunsi Sam entistä selvemmin\nolevansa halukas jatkamaan tuttavuutta hänen kanssaan, niin että hän\nheittäytyi heti puheisiin hänelle luonteenomaisella huolettomuudella.\n\n\"Maljanne, hyvä herra\", sanoi Sam. \"Pidän paljon keskustelutavastanne.\nMinusta se tuntuu niin hupaiselta.\"\n\nTähän sininen mies hymyili, ikään kuin se olisi ollut kohteliaisuus,\njohon hän oli hyvin tottunut, mutta katseli samalla hyväksyvästi Samia\nja sanoi toivovansa päästä paremmin hänen tuttavuuteensa, sillä yhtään\nimartelematta näytti Samissa olevan oikean kunnonpojan ainesta ja hän\ntuntui oikein hänen makunsa mukaiselta.\n\n\"Olette liian hyvä\", sanoi Sam. \"Millainen onnen poika olettekaan!\"\n\n\"Kuinka niin?\" kysyi sinipukuinen herra.\n\n\"Se nuori neiti\", vastasi Sam, \"tietää kyllä, mikä on mikä. Niin, minä\nymmärrän.\"\n\nHerra Weller sulki toisen silmänsä ja heilutti päätään puolelta\ntoiselle tavalla, joka suuresti hiveli sinisen herrasmiehen\nturhamaisuutta.\n\n\"Pelkäänpä, että olette aika repo mieheksi\", sanoi tuo herra.\n\n\"En, en\", sanoi Sam. \"Kaiken sellaisen jätän teille. Se lähentelee\nteitä paljon enemmän kuin minua, kuten entinen herra oikealla puolen\nmuuria sanoi väärällä puolella olevalle miehelle, kun raivoisa sonni\nläheni tietä pitkin.\"\n\n\"No niin, herra Weller\", tuumi sininen herra. \"Luulen, että hän on\nhuomannut ulkonäköni ja käytöstapani.\"\n\n\"Luulisinpä, että hänen olisi vaikea olla sitä huomaamatta.\"\n\n\"Onkos teilläkin tekeillä jotakin samantapaista?\" kysyi onnen suosima\nsininen herra ottaen hammastikun liivintaskusta.\n\n\"Ei ihan\", vastasi Sam. \"Paikassani ei ole tyttäriä, muuten olisin\ntietysti koettanut saada pyydystetyksi yhden niistä. Kun asiat ovat\nniinkuin ovat, luulen, etten voi tyytyä naisasioissa yhtään vähempään\nkuin markiisittareen. Saattaisinhan ehkä ottaa arvonimettömän rikkaan\nneidinkin, jos hän olisi oikein hurjasti rakastunut minuun. Muuten en.\"\n\n\"Ei tietenkään\", sanoi sininen mies. \"Eihän saa pilata uraansa, ja\nme, herra Weller, jotka olemme maailmanmiehiä, tiedämme, että hyvän\nvirkapuvun täytyy tehdä vaikutuksensa naisiin, ennemmin tai myöhemmin.\nMuuten, meidän kesken sanoen, se onkin ainoa asia, joka tekee\npalvelukseen menon vaivan arvoiseksi.\"\n\n\"Aivan niin\", myönsi Sam. \"Tietysti niin.\"\n\nKun tämä tuttavallinen keskustelu oli ehtinyt näin pitkälle, asetettiin\npöydälle laseja ja jokainen herroista tilasi, mitä mieluimmin halusi,\nennenkuin ravintola suljettiin. Sinipukuinen herra ja oranssinvärinen\nmies, jotka näyttivät olevan seurueen parasta \"kermaa\", tilasivat\n\"kylmää rommia ja vettä\", kun taas gini ja sokerivesi näytti olevan\nmuiden mielijuomaa. Sam haukkui vihanneskauppiasta \"onnettomaksi\nlurjukseksi\" ja tilasi ison punssimaljan: kaksi tosiseikkaa, jotka\nnäyttivät suuresti kohottavan hänen arvoaan tuon valikoidun seuran\nkeskuudessa.\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi sinipukuinen jäljitellen kaikkein täydellisintä\nkeikaria, \"saanko luvan esittää naisten maljan!\"\n\n\"Kuulkaa, kuulkaa!\" huusi Sam. \"Nuorten neitien malja!\"\n\nTässä kuului äänekäs huuto: \"Asiaan!\" ja herra John Smauker pyysi, sinä\nhenkilönä, joka oli tuonut herra Wellerin seuraan, ilmoittaa hänelle,\nettä sana, jota hän juuri oli käyttänyt, oli epäparlamentaarinen.\n\n\"Mikä sana se oli?\" kysyi Sam.\n\n\"Neidit, hyvä herra\", vastasi herra John Smauker uhkaavasti kulmiaan\nrypistäen. \"Emme tunnusta täällä sellaisia erotuksia.\"\n\n\"Hyvä on\", tuumi Sam, \"siinä tapauksessa haluan korjata lausuntoani ja\nsanoa heitä suloisiksi olennoiksi, jos Tuliroihu sen sallii.\"\n\nVihreitä polvihousuja käyttävä mies näytti hautovan mielessään\njonkinlaisia epäilyksiä siitä, oliko asianmukaista nimittää\npuheenjohtajaa \"Tuliroihuksi\", mutta kun seurue näytti halukkaammalta\npuolustamaan omia oikeuksiaan kuin hänen, ei kysymystä herätetty.\nKolmikulmaista hattua käyttävä mies hengähti kiivaasti ja silmäili\nSamia pitkään, mutta piti nähtävästi parhaana olla virkkamatta mitään,\nkoska itse mahdollisesti saattaisi jäädä alakynteen.\n\nLyhyen hiljaisuuden jälkeen se herra, jolla oli yllään kirjottu, aina\nkantapäihin saakka ulottuva takki ja samanlaiset liivit, jotka pitivät\nhänen sääriensä yläpuolta lämpiminä, sekoitti hyvin tarmokkaasti\nginilasiaan, nousi jaloilleen yhtäkkiä voimakkaasti ponnistaen ja sanoi\nolevansa halukas lausumaan muutaman sanan seurueelle, minkä johdosta\nkolmikolkkaista hattua käyttävä mies ei millään lailla epäillyt,\netteikö seurue olisi hyvin onnellinen saadessaan kuunnella, mitä\npitkätakkinen mies aikoi lausua.\n\n\"Tunnen suurta epäröintiä, hyvät herrat, nyt esiintyessäni\", sanoi\npitkätakkinen mies, \"koska valitettavasti olen kuski ja koska olen\npäässyt näihin miellyttäviin illatsuihin vain kunniajäsenenä, mutta\nhuomaan olevani velvollinen, hyvät herrat — nurkkaan tungettuna, jos\nsaan luvan käyttää sellaista sanontaa — tuomaan julki huolestuttavan\ntapauksen, joka on tullut tietooni ja joka on tapahtunut niin\nsanoakseni jokapäiväisten huomioitteni piirissä. Hyvät herrat,\nystävämme Whiffers (jokainen katseli oranssipukuista henkilöä),\nystävämme Whiffers on jättänyt paikkansa.\"\n\nKuulijat valtasi yleinen hämmästys. Jokainen silmäili naapurinsa\nkasvoja ja siirsi sitten silmänsä puhujaan.\n\n\"Teillä on syytä näyttää ällistyneiltä, hyvät herrat\", jatkoi tämä. \"En\nuskalla ilmaista tämän korvaamattoman paikan menetyksen syitä, mutta\npyydän herra Whiffersiä itseään tuomaan ne julki ihailevien ystäviensä\nhyödyksi ja mielenylennykseksi.\"\n\nKoska tämä viittaus saavutti äänekästä hyväksymistä, selitti herra\nWhiffers asian. Hän sanoi, että hän kyllä olisi toivonut voivansa pitää\ntoimen, josta hän juuri oli eronnut. Virkapuku oli hyvin loistava\nja kallis, perheen naispuoliset jäsenet hyvin miellyttäviä eivätkä\ntoimeen liittyvät velvollisuudet olleet, se hänen täytyi myöntää,\nliian raskaat, sillä olennaisin palvelus, jota häneltä vaadittiin, oli\nse, että hänen tuli katsella ulos eteisen ikkunoista niin paljon kuin\nmahdollista toisen herran seurassa, joka myöskin erosi paikastaan.\nHän olisi toivonut voivansa säästää seuruetta kuulemasta niitä\nkiusallisia ja epämiellyttäviä yksityiskohtia, joihin hän nyt oli\ntulossa, mutta koska häneltä oli pyydetty selitystä, ei hänellä ollut\nmuuta vaihtoehtoa kuin rohkeasti ja selvästi ilmoittaa, että häntä oli\nvaadittu syömään kylmää lihaa.\n\nOn mahdoton kuvailla inhoa, jonka tämä paljastus herätti kaikkien\nläsnäolevien rinnassa. Neljännestunnin ajan kaikui äänekkäitä huutoja:\n\"Häpeällistä!\" mutinan ja vihellyksien seasta.\n\nHerra Whiffers lisäsi sitten pelkäävänsä, että osa tästä loukkauksesta\nolisi laskettava hänen oman kärsivällisen ja sovinnollisen\nsuhtautumisensa lukuun. Hän muisteli näet selvästi kerran suostuneensa\nsyömään suolaista voita, ja kerran taas hän oli talossa sattuneen\näkillisen sairaustapauksen vuoksi unohtanut itsensä siinä määrin,\nettä oli kantanut hiilikorin toiseen kerrokseen. Hän uskoi, ettei hän\nollut vahingoittanut mainettaan ystäviensä keskuudessa näin suoraan\ntunnustamalla omat virheensä, ja odotti, että kun hän oli niin nopeasti\nvastannut tunteittensa viimeiseen epämiehekkääseen loukkaukseen — johon\nhän oli viitannut — tämä seikka palauttaisi heidän suosionsa, jos hän\nolikin vahingoittanut mainettaan.\n\nHerra Whiffersin puheeseen vastattiin ihailevin huudoin, ja\nmielenkiintoisen marttyyrin kunniaksi juotiin malja mitä innokkaimmin.\nTästä marttyyri kiitti ja esitti maljan heidän vieraalleen, herra\nWellerille, miehelle, jonka läheinen tuttava hänellä ei ollut ilo\nolla, mutta joka oli herra John Smaukerin ystävä: riittävä suositus\nmihin herrasmiesten seuraan missä hyvänsä. Tämän johdosta hän olisi\nollut valmis juomaan herra Wellerin maljan kaikella kunnialla, jos\nhänen ystävänsä olisivat juoneet viiniä, mutta koska he vaihteen\nvuoksi joivat viinaa ja koska saattaisi olla epämieluista tyhjentää\npikari joka maljalla, hän ehdotti, että kunnianosoitus käsitettäisiin\nsuoritetuksi juomatta maljaa pohjaan.\n\nTämän puheen jälkeen jokainen otti siemauksen Samin kunniaksi, ja kun\nSam oli ammentanut ja tyhjentänyt kaksi täyttä punssilasia omaksi\nkunniakseen, hän kiitti somalla puheella.\n\n\"Olen hyvin kiitollinen, hyvät ystävät\", Sam aloitti ammennellen\npunssia laseihin mahdollisimman häiriytymättömän näköisenä, \"tästä\nkohteliaisuudesta, joka sellaiselta taholta tullen on ihan musertava.\nOlen kuullut teistä paljon noin ammattikuntana, mutta tahdonpa\nsanoa, etten milloinkaan ole luullut teitä niin perin mukaviksi\nmiehiksi, jollaisiksi nyt teidät huomaan. Toivon vain, että pidätte\nhuolta itsestänne ettekä uhraa mitään arvokkuudestanne, joka on mitä\nviehättävintä katseltavaa, kun käy ulkona kävelemässä, ja jota aina\nolen hyvillä mielin katsellut siitä saakka, kun olin puolen sen\nmittainen poikanen kuin arvoisan ystäväni Tuliroihun kuparinuppinen\nsauva. Taas tiilenkarvaisesta sorron uhrista puhuen voin vain\ntoivoa, että hän saisi niin hyvän ankkuripaikan kuin ansaitsee,\njossa tapauksessa häntä vaivattaisiin mahdollisimman vähän kylmillä\nsoireilla.\"\n\nTässä Sam istuutui miellyttävästi hymyillen, ja kun hänen puheelleen\noli äänekkäästi taputettu käsiä, nousi seurue pöydästä ja alkoi\nhajaantua.\n\n\"Ettehän vain jo aikone mennä, vanha veikko?\" kysyi Sam ystävältään\nherra John Smaukerilta.\n\n\"Minun täytyy\", sanoi herra Smauker, \"lupasin Bantamille\".\n\n\"Ahaa, vai niin! Se on eri asia. Ehkäpä hän eroaisi, jos tuottaisitte\nhänelle pettymyksen. Aiotteko tekin mennä, Tuliroihu?\"\n\n\"Kyllä\", vastasi mies, jolla oli kolmikulmainen hattu.\n\n\"Mitä, ja jätätte neljänneksen punssista maljaan!\" ihmetteli Sam.\n\"Roskaa! Istuutukaa paikallenne!\"\n\nHerra Tuckle ei voinut vastustaa tällaista pyyntöä. Hän pani syrjään\nkolmikolkkaisen hattunsa ja keppinsä, jotka juuri oli ottanut esiin, ja\nsanoi, että hän hyvän toveruuden vuoksi joisi lasin.\n\nKoska sinisellä herralla oli sama kotimatka kuin herra Tucklella, niin\nhänetkin saatiin taivutetuksi jäämään. Kun punssista oli noin puolet\njuotu, tilasi Sam muutamia ostereita vihanneskauppiaan myymälästä, ja\nmolempien yhteinen vaikutus oli niin ilostuttava, että herra Tuckle\ntanssi kolmikolkkaisella hatullaan ja kepillään somistautuneena\nsammakkotanssia kuorien keskellä pöydällä sinisen herran soittaessa\nsäestystä merkillisellä soittokoneella, joka oli tehty kammasta ja\nsilkkipaperista. Kun vihdoin punssi oli lopussa ja melkein iltakin,\nhe lähtivät liikkeelle saattamaan toisiaan kotiin. Herra Tuckle oli\ntuskin päässyt ulkoilmaan, kun häneen iski äkillinen halu ruveta maata\njalkakäytävän reunuskiville. Samista tuntui säälittävältä häiritä\nhäntä, joten hän antoi uuden ystävänsä menetellä mielensä mukaan.\nKoska kolmikolkkainen hattu olisi mennyt piloille, jos se olisi\njäänyt luonnolliselle paikalleen, litisti Sam sen hyvin neuvokkaasti\nsinipukuisen miehen päähän, iski ison kepin hänen kouraansa, asetti\nhänet seisomaan hänen omaa ulko-oveaan vasten, soitti kelloa ja marssi\nrauhallisesti kotiin.\n\nPaljon aikaisemmin seuraavana aamuna kuin tavallisena nousuaikanaan\nasteli herra Pickwick portaita alas täydellisesti pukeutuneena ja\nsoitti kelloa.\n\n\"Sam\", sanoi herra Pickwick, kun herra Weller ilmestyi soiton\nkutsumana, \"sulje ovi!\"\n\nHerra Weller teki niin.\n\n\"Täällä sattui eilen illalla onneton tapaus\", kertoi herra Pickwick,\n\"joka antoi herra Winklelle aihetta pelätä väkivaltaa herra Dowlerin\npuolelta\".\n\n\"Niin, kuulin siitä vanhalta rouvalta alakerroksessa\", vastasi Sam.\n\n\"Ja valitettavasti minun täytyy sanoa\", jatkoi herra Pickwick, \"että\nherra Winkle on lähtenyt pois tätä väkivaltaa peläten\".\n\n\"Lähtenyt pois!\" huudahti Sam.\n\n\"Lähtenyt tiehensä koko talosta aikaisin tänä aamuna neuvottelematta\nvähääkään minun kanssani\", selitti herra Pickwick, \"mennyt pois, enkä\ntiedä minne.\"\n\n\"Hänen olisi pitänyt pysyä paikoillaan ja taistella taistelu loppuun\",\ntuumi Sam. \"Tuon Dowlerin lannistamiseen ei tarvittane kovin paljoa.\"\n\n\"Hm, minullakin on omat epäilykseni hänen suureen urhoollisuuteensa ja\npäättäväisyyteensä nähden. Mutta olipa sen laita kuinka hyvänsä, herra\nWinkle on mennyt. Hänet täytyy löytää, löytää ja tuoda takaisin minun\nluokseni.\"\n\n\"Mutta entä jos hän ei haluaisikaan tulla takaisin?\" arveli Sam.\n\n\"Hänet täytyy pakottaa\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Kenen se on tehtävä?\" kysyi Sam hymyillen.\n\n\"Sinun\", vastasi herra Pickwick.\n\n\"Hyvä on, herra!\"\n\nNäin sanoen herra Weller lähti huoneesta ja kuului heti sen jälkeen\nsulkevan ulko-oven. Kahden tunnin kuluttua hän palasi yhtä tyynenä\nkuin jos hänet olisi lähetetty kaikkein tavallisimmalle asialle ja\ntoi tiedon, että henkilö, joka kaikissa suhteissa vastasi herra\nWinklen tuntomerkkejä, oli aamulla lähtenyt Bristoliin Hotel Royalin\nmatkavaunuissa.\n\n\"Sam\", sanoi herra Pickwick tarttuen hänen käteensä, \"sinä olet aika\npoika, korvaamaton poika. Sinun on seurattava häntä!\"\n\n\"Mielelläni, herra\", vastasi Sam.\n\n\"Kirjoita minulle heti kun löydät hänet\", käski herra Pickwick. \"Jos\nhän yrittää juosta tiehensä, lyö hänet maahan tai pistä hänet lukon\ntaa. Sinulla on minulta täydet valtuudet.\"\n\n\"Koetan olla hyvin varovainen, herra\", vastasi Sam.\n\n\"Sano hänelle\", jatkoi herra Pickwick, \"että olen hyvin kiihkoissani,\nhyvin harmissani ja tietenkin suuttunut sen merkillisen käytöksen\njohdosta, jota hän on katsonut sopivaksi noudattaa.\"\n\n\"Teen sen kyllä, herra\", myönsi Sam.\n\n\"Sano hänelle\", selitti herra Pickwick edelleen, \"että ellei hän tule\ntakaisin tähän samaan taloon sinun kanssasi, hän tulee tänne _minun_\nkanssani, sillä minä tulen noutamaan hänet.\"\n\n\"Mainitsen hänelle siitä.\"\n\n\"Luuletko, että löydät hänet?\" kysyi herra Pickwick katsellen\npalvelijaansa vakavasti kasvoihin.\n\n\"Kyllä minä hänet löydän, jos hän vain on jossakin\", vastasi Sam hyvin\nluottavasti.\n\n\"Hyvä on\", sanoi herra Pickwick. \"Mitä pikemmin lähdet, sitä parempi.\"\n\nNämä ohjeet annettuaan herra Pickwick pisti tukun rahaa uskollisen\npalvelijansa kouraan ja käski hänen heti lähteä Bristoliin ajamaan\npakolaista takaa.\n\nSam sulloi joukon tarvetavaroita matkalaukkuun ja oli valmis lähtemään.\nHän pysähtyi päästyään käytävän päähän ja käveltyään rauhallisesti\ntakaisin pisti päänsä olohuoneen ovesta sisään.\n\n\"Herra!\" kuiskasi hän.\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Olenko täydellisesti käsittänyt ohjeeni?\"\n\n\"Toivon, että olet\", vastasi herra Pickwick.\n\n\"Onko se ihan totta, että saan lyödä hänet nurin?\" tiedusteli Sam.\n\n\"Ihan totta\", vastasi herra Pickwick. \"Ihan niin. Tee, mitä\ntarpeelliseksi näet. Olet saanut määräykseni.\"\n\nSam nyökkäsi käsittäneensä, veti pois päänsä oven raosta ja lähti\npyhiinvaellukselleen kevein sydämin.\n\n\n\n\n9. luku.\n\nKUINKA HERRA WINKLE PÄÄSTYÄÄN OJASTA JOUTUI MUKAVASTI JA HAUSKASTI\nALLIKKOON.\n\n\nTuo onnettoman tähden merkeissä syntynyt herrasmies, joka oli ollut\nsurkeana aiheena Royal Crescentin asukkaita häirinneeseen tavattomaan\nmellakkaan edellä kuvatulla tavalla ja muodossa, lähti pois sen katon\nalta, jossa hänen ystävänsä yhä nukkuivat yön suuressa tuskassa ja\nhädässä, tietämättä, minne päänsä kallistaisi. Niitä erinomaisia,\nhienotunteisia vaikuttimia, jotka jouduttivat tätä herra Winklen\naskelta, ei saata milloinkaan arvostella kyllin korkealle eikä liian\nlämpimästi ylistää. \"Jos\", niin herra Winkle harkitsi mielessään,\n\"jos tuo Dowler yrittää (niinkuin hän epäilemättä tekeekin)\nsovittaa käytäntöön uhkauksensa henkilökohtaisesta väkivallasta\nminua kohtaan, on minun asiani vaatia häneltä hyvitystä. Hänellä on\nvaimo. Tuo vaimo on kiintynyt häneen ja riippuvainen hänestä. Hyvä\nJumala! Jos tappaisin hänet vihani sokeudessa, mitä tuntisinkaan\njälkeenpäin!\" Tämä tuskallinen ajatus vaikutti niin voimakkaasti\ntuon inhimillisen nuorukaisen tunteisiin, että se sai hänen polvensa\nlyömään yhteen ja hänen kasvonsa ilmaisemaan hälyttäviä merkkejä\nsisäisestä liikutuksesta. Tällaisten mietteiden vallassa hän tarttui\nmatkalaukkuunsa ja hiipien varovasti portaita alas sulki onnettoman\nulko-oven niin hiljaa kuin mahdollista ja käveli pois. Suunnaten\naskeleensa Royal Hotellia kohti hän tapasi Bristoliin lähtevät vaunut,\nja tuumien, että Bristol oli hänen tarkoituksiinsa yhtä sopiva paikka\nkuin mikä hyvänsä muukin, minne hän olisi saattanut mennä, hän nousi\najajan viereen ja saapui määräpaikkaansa sellaisessa ajassa kuin\nhevosparin, joka kulkee koko välin ja taas takaisin kahdesti päivässä\ntai useamminkin, saattoi järjellisesti otaksua saapuvan sinne.\n\nHän asettui asumaan \"Pensaaseen\" ja päätettyään lykätä kirjeellisten\nilmoitusten lähettämisen herra Pickwickille siksi kunnes oli\nluultavaa, että herra Dowlerin kiukku oli jossakin määrin lauhtunut,\nhän lähti kävelylle, katselemaan kaupunkia, joka näytti hänestä\nhiukkaista likaisemmalta kuin mikään muu hänen ennen näkemänsä paikka.\nTarkasteltuaan veistämöt ja satamat ja katseltuaan tuomiokirkkoa\nhän kysyi tietä Cliftoniin ja, kun hänet oli neuvottu sinne,\nlähti kulkemaan osoitettuun suuntaan. Mutta samoin kuin Bristolin\nkatukäytävät eivät ole laajimmat ja puhtaimmat maan päällä, eivät sen\nkadutkaan ole suorimmat eivätkä vähimmän eksyttävät. Pahasti päästään\npyörällä niiden monenmoisista kaarroksista ja kierroksista herra Winkle\netsi vihdoin siistiä myymälää, josta voisi kysyä uusia neuvoja ja\nohjeita.\n\nHänen silmänsä sattuivat hiljakkoin maalattuun rakennukseen, joka\nvasta oli muutettu jonkinlaiseksi kauppa- ja asuntotalon väliseksi\nlaitokseksi ja jonka punainen lamppu — se riippui ulko-oven\npäällä kaari-ikkunassa — olisi riittävän selvästi ilmaissut sen\nlääketieteellisen ammatin harjoittajan asunnoksi, vaikk'ei \"Välskäri\"\nsanaa olisikaan ollut asetettu kultaisin kirjaimin laudoitetulle\npohjalle seinään ikkunan yläpuolelle, joka aikoinaan oli kuulunut\nkadunpuoleiseen oleskeluhuoneeseen. Arvellen, että tässä oli\nsuositeltava paikka tehdä kysymyksiä, herra Winkle astui pieneen\nmyymälään, missä oli laatikoita ja hyllyjä kultamerkkisine nimineen.\nKun hän ei nähnyt huoneessa ketään, hän koputti puolen kruunun rahalla\nmyymäläpöytään herättääkseen jonkun huomiota, joka mahdollisesti\noleskelisi takahuoneessa, arvellen, että se oli laitoksen sisäisin\nja erikoisin pyhättö, koska sen oven yläpuolella toistui sana\n\"Välskäri\" — tällä kertaa valkeilla, maalatuilla kirjaimilla — kaiketi\nyksitoikkoisuuden välttämiseksi.\n\nEnsimmäisen koputuksen kajahtaessa lakkasi aivan äkkiä sisältä hyvin\nvoimakkaasti kuulunut ääni, joka muistutti hiilihangoilla miekkailua.\nToisella koputuksella livahti myymälään oppineen näköinen, vihreitä\nsilmälaseja käyttävä henkilö, hyvin iso kirja kädessään, astui hiljaa\nmyymäläpöydän taa ja pyysi tietää, mitä vieras halusi.\n\n\"Olen pahoillani, että häiritsen teitä\", sanoi herra Winkle, \"mutta\nolisitteko hyvä ja neuvoisitte minulle tien...\"\n\n\"Ha, ha, haa!\" nauroi oppineen näköinen nuori herra heittäen paksun\nkirjan ilmaan ja siepaten sen hyvin taitavasti juuri sillä hetkellä,\nkun se oli hajoittaa atomeihin kaikki myymäläpöydällä olevat pullot.\n\"Sepä oli lähtö!\"\n\nNiin se epäilemättä olikin, sillä herra Winkle hämmästyi siinä määrin\nlääkeherran merkillisestä käytöksestä, että vaistomaisesti vetäytyi\novea kohti ja näytti hyvin ällistyneeltä tämän oudon vastaanoton\njohdosta.\n\n\"Mitä, ettekö tunne minua?\" sanoi lääkeherra.\n\nHerra Winkle mutisi vastaukseksi, ettei hänellä ollut sitä iloa.\n\n\"Niinkö\", sanoi lääkeherra, \"silloinhan minulla vielä on toivoa.\nSaatan hoitaa toisen puolen Bristolin vanhoja akkoja, jos minulla on\nhiukankaan onnea. Hiiteen, senkin vanha homeinen lurjus! Ulos!\"\n\nTämä kehoitus kohdistettiin suureen kirjaan. Lääkeherra paiskasi sen\nhuomattavan nokkelasti huoneen kaukaisimpaan nurkkaan ja otettuaan\npois vihreät silmälasinsa irvisteli herra Bob Sawyerin, sen entisen\nGuysin sairashuoneen lääkärin väärentämätöntä irvistystä, jolla oli\nyksityisasunto Lant-kadun varrella.\n\n\"Ettehän aikone sanoa, ettette todellakaan tuntenut minua?\" sanoi herra\nBob Sawyer pudistaen herra Winklen kättä ystävällisen lämpimästi.\n\n\"Kunniasanallani, en tuntenut\", vastasi herra Winkle puristaen vastaan.\n\n\"Ihmettelenpä, ettette huomannut nimeä\", sanoi Bob Salwyer kiinnittäen\ntuttavansa huomiota ulko-oveen, johon samalla valkealla maalilla oli\nkirjoitettu sanat: \"Sawyer. Nockemorfin seuraaja\".\n\n\"Ne eivät sattuneet silmiini\", vastasi herra Winkle.\n\n\"Hyväinen aika, jos olisin tiennyt, että te siellä olitte, olisin\nhyökännyt ulos ja ottanut teidät syliini\", sanoi Bob Sawyer. \"Mutta\nluulinpa totta tosiaan, että olitte verokarhu.\"\n\n\"Niinkö!\" ihmetteli herra Winkle.\n\n\"Niin minä todella luulin\", vakuutti Bob Sawyer, \"ja aioin juuri sanoa,\netten ollut kotona, mutta että jos jätätte sanan, niin annan sen\nvarmasti itselleni, sillä hän ei tunne minua, enempää kuin valo- ja\nkatumaksujen kerääjä. Luulenpa, että kirkollisverojen kantaja arvaa,\nmissä olen, ja tiedän, että vesimaksujen kantaja onkin siitä selvillä,\nkoska vedin häneltä hampaan, kun hän ensimmäisen kerran tuli tänne.\nMutta tulkaa sisään, tulkaa sisään!\"\n\nTällä lailla jutellen herra Bob Sawyer työnsi Winklen sisähuoneeseen,\njossa istui itse herra Benjamin Allen, ei kukaan sen vähäisempi\nhenkilö, huvitellen kaivertamalla pieniä pyöreitä kuoppia uunin\netupieleen.\n\n\"No niin\", sanoi herra Winkle. \"Tämä on todella ilo, jota en osannut\nodottaakaan. Miten soma asunto teillä täällä onkaan!\"\n\n\"Koko lailla, koko lailla\", myönteli Bob Sawyer. \"Suoritin tutkinnon\npian tuon hupaisen tilaisuuden jälkeen, ja ystäväni antoivat, mitä\ntarvitsin tämän liikkeen ostoon, niin että puin ylleni mustan puvun\nja silmälasit ja tulin tänne ollakseni niin juhlallisen näköinen kuin\nsuinkin.\"\n\n\"Ja kauppakin käy epäilemättä mainiosti?\" sanoi herra Winkle\nasiantuntevasti.\n\n\"Koko lailla\", vastasi Bob Sawyer, \"niin hyvin, että muutaman vuoden\nkuluttua voisitte pistää koko voiton viinilasiin ja peittää sen\nkarviaismarjapensaan lehdellä.\"\n\n\"Ettehän tosissanne tarkoita sitä?\" virkkoi herra Winkle. \"Johan\nvarastokin...\"\n\n\"Tyhmyyksiä, poikaseni\", sanoi Bob Sawyer. \"Puolet laatikoista ovat\ntyhjiä, ja loput eivät aukene.\"\n\n\"Vielä mitä!\" sanoi herra Winkle.\n\n\"Totta, kunniasanalla!\" vastasi Bob Sawyer kiiruhtaen myymälään ja\ntodistaen tiedonantonsa totuudenmukaisuuden muutaman kerran ankarasti\nnykäisemällä valelaatikoiden pienistä kullatuista nupeista. \"Puodissa\non tuskin mitään muuta oikeaa kuin iilimadot, ja nekin ovat käytettyjä.\"\n\n\"Sitäpä en olisi voinut uskoa!\" huudahti herra Winkle hyvin\nhämmästyneenä.\n\n\"Toivottavasti\", vastasi Bob Sawyer, \"sillä mitäpä hyötyä ulkonäöstä\nmuuten olisikaan? Mutta mitä haluatte nauttia? Sopiiko se, mikä\nmeillekin? Se on oikein. Ben, hyvä veli, pistäpä kätesi kaappiin ja ota\nsieltä patentti-ruoansulattaja.\"\n\nHerra Benjamin Allen ilmaisi hymyillen valmiutensa ja veti esiin\nlähellä olevasta kaapista puolillaan olevan viinapullon.\n\n\"Juotte sitä tietenkin ilman vettä?\" sanoi Bob Sawyer.\n\n\"Kiitos\", vastasi herra Winkle. \"On vähän aikaisen puoleista, ja minä\nsekoittaisin mielelläni, jollei teillä ole mitään sitä vastaan.\"\n\n\"Ei vähääkään, jos vain saatte omantuntunne taipumaan siihen\", myönsi\nherra Bob Sawyer kaataen puhuessaan kurkkuunsa lasin nestettä hyvin\nnäppärästi. \"Ben, tuo pannu!\"\n\nHerra Benjamin Allen kaivoi esiin samasta kätköstä pienen kuparipannun,\njosta Bob Sawyer huomautti ylpeilevänsä, etenkin sen takia, että se\noli niin ammattimainen. Kun vesi oli tuossa ammattimaisessa pannussa\nvähitellen saatu kiehumaan muutamalla pienellä hiilikauhallisella,\njotka herra Bob Sawyer otti esiin liikkuvasta \"Soodavettä\"-etiketillä\nvarustetusta ikkunaistuimesta, herra Winkle sekoitti viinansa, ja\nkeskustelu oli kehittymässä yleiseksi, kun sen keskeytti myymälään\nsaapuva poika, jolla oli siisti harmaa virkapuku ja kultanauhainen\nhattu ja kainalossa pieni kannellinen kori. Hänelle huusi Bob Sawyer\nheti: \"Tom, senkin vetelehtijä, tule tänne!\"\n\nPoika tuli tietenkin.\n\n\"Nyt olet taas kuluttanut aikaasi koko Bristolin kaikissa\nkadunkulmissa, mokomakin laiska, vetelä nolkki!\" torui Bob Sawyer.\n\n\"En, herra, en ole!\" kielteli poika.\n\n\"Niin, parempi onkin, jollet ole vetelehtinyt!\" sanoi herra Bob\nSawyer uhkaavan näköisenä. \"Kenen luulet milloinkaan käyttävän\nsellaista ammattimiestä, jonka asiapoika pelaa nappikuoppaa kaduilla\ntai lennättää leijoja ajoteillä? Etkö yhtään kunnioita ammattiasi,\nmokomakin myyrä? Veitkö perille kaikki lääkkeet?\"\n\n\"Kyllä, herra.\"\n\n\"Lastenpulveri suureen taloon, jonne uusi perhe on muuttanut, ja\npillerit, joita on otettava neljästi päivässä, kiukkuiselle vanhalle\nherralle, jolla on luuvalo jalassa?\"\n\n\"Kyllä, herra.\"\n\n\"Sulje sitten ovi ja hoida myymälää!\"\n\n\"Kas vain\", sanoi herra Winkle, kun poika oli mennyt, \"eivätpä asiat\nsentään ole niin hullusti kuin tahdoitte uskotella minulle. Teillä on\nlääkkeitä lähettää asiakkaille.\"\n\nHerra Bob Sawyer kurkisti myymälään nähdäkseen, ettei vain ketään\nvierasta ollut kuulemassa, ja sanoi hiljaisella äänellä kumartuen herra\nWinklen puoleen:\n\n\"Hän vie kaikki lähetykset vääriin paikkoihin.\"\n\nHerra Winkle näytti ällistyneeltä, ja Bob Sawyer ja hänen toverinsa\nnauroivat.\n\n\"Ettekö ymmärrä?\" kysyi Bob. \"Hän menee taloon, soittaa ovikelloa,\npistää osoitteettoman lääkepaketin palvelijan käteen ja menee tiehensä.\nPalvelija vie sen ruokasaliin, isäntä avaa sen ja lukee kirjoituksen:\n'Lääkkeet otettava maata mennessä — pillerit kuten ennenkin — annokset\nkuten tavallista. Lähettäjä Sawyer, Nockemorfin seuraaja. Valmistettu\ntarkoin lääkärin ohjeiden mukaan, jne. Hän näyttää sitä vaimolleen,\ntämä lukee kirjoituksen, se lähetetään palvelijoille, nämä lukevat\nkirjoituksen. Seuraavana päivänä saapuu lähetämme: 'Kovin pahoillaan\n— hänen erehdyksensä — äärettömän paljon tekemistä — hyvin paljon\nlähetyksiä vietävä — herra Sawyer, Nockemorfin seuraaja lähettää\nterveisensä.' Nimi tulee tunnetuksi, ja se on pääasia lääketieteen\nalalla, poikaseni. Siunatkoon sydäntänne, vanha veikko, mutta menetelmä\non parempi kuin konsanaan ilmoittaminen. Meillä on neljän unssin pullo,\njoka on nähnyt puolet Bristolin taloista ja jota voidaan vieläkin\nkäyttää.\"\n\n\"Sepä todella mainio suunnitelma\", huomautti herra Winkle.\n\n\"Niin, Ben ja minä olemme keksineet tusinan sellaisia\", vastasi Bob\nSawyer hyvin hilpeästi. \"Yövahti saa kahdeksantoista pennyä viikossa\nsiitä, että soittaa yökelloa kymmenen minuutin ajan aina kun hän kulkee\nohi kierroksellaan, ja asiapoikamme hyökkää aina kirkkoon juuri ennen\nkuin virttä aletaan veisata, jolloin ihmisillä ei ole muuta tekemistä\nkuin katsella toisiaan, ja kutsuu minut ulos kasvoillaan kauhun ja\nsurun ilme. 'Hyväinen aika', sanovat kaikki, 'joku on äkillisesti\nsairastunut. Sinne on haettu Sawyer, Nockemorfin seuraaja. Kylläpä\nsillä nuorella miehellä on työtä!'\"\n\nTämän lääketieteen salaisuuksien paljastuksen jälkeen herra Bob Sawyer\nja hänen ystävänsä Ben Allen heittäytyivät tuoleissaan takakenoon ja\nnauroivat ääneen. Kun he olivat nauttineet pilastaan täysin sydämin,\nsiirtyi keskustelu aineisiin, jotka koskivat lähemmin herra Winkleä.\n\nMuistaaksemme olemme jossakin viitanneet siihen, että herra Benjamin\nAllenin oli tapana tulla tunteelliseksi nautittuaan viinaa. Asia ei\nole ollenkaan merkillinen, kuten itse saatamme todistaa, koska olemme\nmuutamissa tapauksissa olleet tekemisissä samaa tautia sairastavien\npotilaiden kanssa. Tänä erikoisena elämänsä kautena herra Benjamin\nAllen oli ehkä vielä alttiimpi itkuisuuteen kuin milloinkaan ennen.\nTämän taudin syy on lyhyesti seuraava: Hän oli asunut lähes kolme\nviikkoa herra Bob Sawyerin kanssa; herra Bob Sawyer ei ollut erityisen\nkohtuullinen eikä herra Benjamin Allenin pää kaikkein lujinta tekoa.\nSiitä oli seurauksena, että koko äsken mainitun ajan herra Benjamin\nAllen oli horjunut täydellisen ja osittaisen humalan välillä.\n\n\"Rakas ystävä\", sanoi herra Ben Allen käyttäen hyväkseen herra Bob\nSawyerin satunnaista poistumista myymäläpöydän taakse, jonne tämä oli\nvetääntynyt vuokratakseen eräitä äskenmainittuja käytettyjä iilimatoja,\n\"rakas ystävä, olen kovin onneton!\"\n\nHerra Winkle ilmaisi sen kuullessaan sydämellisen valittelunsa ja pyysi\nsaada tietää, voisiko hän tehdä jotakin kärsivän tiedemiehen tuskien\nlievittämiseksi.\n\n\"Ette mitään, poikaseni, ette mitään!\" sanoi Ben. \"Muistattehan\nArabellan? Sisareni Arabellan, pienen tytön, jolla on mustat silmät...\nkun olimme siellä Wardlella? En tiedä, satuitteko huomaamaan hänet, sen\npienen, sievän tytön. Ehkäpä minun piirteeni voivat palauttaa hänen\nkasvonsa muistiinne?\"\n\nHerra Winkle ei tarvinnut suinkaan apua palauttaakseen viehättävän\nArabellan muistiinsa, ja olikin pikemmin onnellista, että asia\noli niin, sillä tytön veljen, Benjaminin, piirteet olisivat joka\ntapauksessa olleet varsin huono muistin kirkastaja. Hän vastasi, niin\ntyynesti kuin suinkin osasi, muistavansa erinomaisesti tytön, josta oli\npuhe, ja toivoi vilpittömästi, että tämä jaksoi hyvin.\n\n\"Ystävämme Bob on mainio poika\", oli Ben Allenin ainoa vastaus.\n\n\"Oikein hyvä mies\", myönsi herra Winkle, joka ei erikoisesti riemuinnut\nnäitten kahden nimen läheisestä yhdistämisestä.\n\n\"Olin määrännyt heidät toisilleen, he ovat luodut toisiaan varten,\nsyntyneet toisiaan varten\", selitti herra Ben Allen laskien\npainokkaasti lasinsa pöydälle. \"Tässä asiassa piilee kohtalon erikoinen\nviittaus, rakas ystävä. Heidän välillään on vain viiden vuoden ikäero,\nja kummankin syntymäpäivä elokuussa.\"\n\nHerra Winkle oli liiankin innokas kuulemaan, mitä seuraisi,\nilmaistakseen liikoja ihmettelyjä tämän merkillisen yhteensattuman\nvuoksi, niin ihmeellinen kuin se olikin, joten herra Ben Allen\nvuodatettuaan kyyneleen tai kaksi jatkoi selittäen, että huolimatta\nkaikesta hänen ystäväänsä kohtaan osoittamastaan kunnioituksesta\nja arvonannosta Arabella oli mitä puolustamattomimmalla ja\nvelvollisuuttaan käsittämättömällä tavalla ilmaissut mitä ankarinta\nvastenmielisyyttä Bob Sawyerin henkilöä kohtaan.\n\n\"Ja minä luulen\", sanoi herra Ben Allen lopuksi, \"minä luulen, että hän\non aikaisemmin ihastunut johonkin\".\n\n\"Onko teillä yhtään aavistusta siitä, kuka hänen tunteensa kohde on?\"\nkysyi herra Winkle ankarasti väristen.\n\nHerra Ben Allen tarttui hiilihankoon, heilutti sitä hyvin sotaisesti\npäänsä ympäri, antoi hurjan iskun näkymättömään pääkalloon ja lausui\nlopuksi hyvin ilmeikkäästi, että hän vain toivoisi arvaavansa, ja siinä\nkaikki.\n\n\"Näyttäisinpä hänelle, mitä hänestä ajattelen\", sanoi herra Ben Allen.\nJa taas pyöri hiilihanko, vielä uhkaavammin kuin äsken.\n\nKaikki tämä oli tietysti hyvin rauhoittavaa herra Winklen tunteille.\nHän pysyi vaiti viitisen minuuttia, mutta lopulta hän sai rohkeutta\nkysyä, oliko neiti Allen vielä Kentissä.\n\n\"Ei, ei\", sanoi Ben Allen pannen hiilihangon pois ja näyttäen hyvin\ntietäväiseltä. \"Minun mielestäni ei Wardlen perhe ole oikein sopiva\npaikka itsepäiselle tytölle, niin että toin, koska olen hänen\nluonnollinen suojelijansa ja holhoojansa vanhempiemme kuoltua, hänet\nnäille seuduille viettämään muutaman kuukauden vanhan tädin luona\nsievässä, ikävässä paikassa. Luulen, että se parantaa hänet, veli hyvä.\nJos sekään ei auta, vien hänet vähäksi aikaa ulkomaille ja katson, mitä\nse vaikuttaa.\"\n\n\"Ja sen tädin talo on Bristolissa, niinkö?\" sopersi herra Winkle.\n\n\"Ei, ei se ole Bristolissa\", vastasi herra Ben Allen viitaten\npeukalollaan oikean olkapäänsä yli. \"Tuolla päin, tuohon suuntaan.\nMutta hiljaa, Bob tulee. Ei sanaakaan, rakas ystävä, ei sanaakaan.\"\n\nVaikka tämä keskustelu olikin lyhyt, se herätti herra Winklessä mitä\nsuurinta kiihkoa ja levottomuutta. Epäilty aikaisempi kiintymys kiusasi\nhänen sydäntään. Olisiko hän sen kohde? Hänenkö takiaan Arabella oli\nkohdellut tylysti rivakkaa Bob Sawyeria, vai oliko hänellä onnellinen\nkilpailija? Winkle päätti tavata tyttöä, maksoi mitä maksoi, mutta\ntässä esiintyi voittamaton vastus, sillä tarkoittiko Ben Allenin\nselittävä \"tuolla päin\" ja \"tuohon suuntaan\" kolmea, kolmeakymmentä vai\nkolmeasataa mailia, sitä hän ei millään tavalla saattanut arvata.\n\nMutta hän ei saanut tilaisuutta jäädä ajattelemaan rakkauttaan juuri\nsillä hetkellä, sillä Bob Sawyerin paluuta seurasi välittömästi\nlihapiirakan saapuminen leipurista, jonka herkun jaossa tämä herra\nhalusi olla osallisena. Pöydän kattoi satunnainen siivoojatar, joka\ntoimi herra Bob Sawyerin taloudenhoitajattarena, ja kun kolmas veitsi\nja haarukka oli lainattu harmaapukuisen pojan äidiltä (sillä herra\nSawyerin talous oli vielä hyvin rajoittunut), istuutuivat he syömään\npäivällistä, jolloin olut tarjottiin, kuten herra Sawyer huomautti,\n\"synnynnäisessä tinakannussaan\".\n\nPäivällisen jälkeen käski herra Bob Sawyer kantaa sisään liikkeensä\nsuurimman survimen ja alkoi laittaa siihen suurta höyryävää\nrommipunssia sekoittaen ja tasoittaen ainekset petkeleellä hyvin\nluontevalla ja apteekkarimaisella tavalla. Koska herra Sawyer oli\nnaimaton, hänellä oli asunnossaan vain yksi pikari, joka annettiin\nherra Winklelle kohteliaisuudesta vierasta kohtaan. Herra Ben Allen sai\nsuppilon, jonka kapeammassa alapäässä oli korkki, ja herra Bob Sawyer\nitse tyytyi tuollaiseen leveäsuiseen kristalliastiaan, jonka reunoissa\noli koko joukko kabbalistisia merkkejä ja jollaisissa kemistien on\ntapana mitata nestemäisiä aineitansa äärimmäisen tarkkaan. Kun nämä\nalkuvalmistelut oli suoritettu, maisteltiin punssia ja huomattiin\nse mainioksi, ja kun sovittiin niin, että Bob Sawyer ja Ben Allen\nsaivat vapauden täyttää lasinsa kahdesti herra Winklen yhtä vastaan,\nryhdyttiin asiaan hyvin tyytyväisinä ja hyvässä toveruudessa.\n\nEi laulettu, sillä herra Bob Sawyer sanoi, ettei se olisi\nammattimaista, mutta tämän menetyksen korvaamiseksi keskusteltiin ja\nnaurettiin niin paljon, että se olisi saattanut kuulua — ja luultavasti\nkuuluikin — kadun toiseen päähän saakka. Tämä keskustelu oleellisesti\nlyhensi herra Bob Sawyerin juoksupojan aikaa ja kehitti hänen sieluaan,\nkun hän sen sijaan, että olisi kuluttanut iltansa tavallisessa\nhommassaan kirjoittamalla myymäläpöytään ja pyyhkimällä sen taas pois,\nsaattoi katsella lasioven läpi ja näki ja kuuli samalla kertaa.\n\nHerra Bob Sawyerin hilpeys oli vähitellen kypsymässä hurjuudeksi, herra\nBen Allen vaipui taas nopeasti tunteellisuuteen ja punssi oli juotu\nmelkein loppuun, kun poika juoksi nopeasti sisään ilmoittaen nuoren\nnaisen juuri tulleen sanomaan, että Nockemorfin seuraajaa Sawyeria\ntarvittiin heti parin kadun päässä. Tämä uutinen hajoitti seurueen.\nKun herra Bob Sawyer oli pojan pariinkymmeneen kertaan toistettua\nilmoituksensa käsittänyt, mistä oli kysymys, hän kääri märän vaatteen\npäänsä ympärille selvitäkseen ja osaksi tässä onnistuttuaan sovitti\nvihreät lasit nenälleen ja lähti ulos. Torjuen kaikki vaatimukset jäädä\nodottamaan, kunnes Bob palaisi, ja huomattuaan ihan mahdottomaksi saada\nherra Ben Allenia johdetuksi minkäänlaiseen järkevään keskusteluun\nhänen sydäntään lähinnä liikuttavasta asiasta ja mistä muusta hyvänsä\nherra Winkle heitti hyvästi ja palasi \"Pensaaseen\".\n\nHänen mielensä ahdistus ja ne lukuisat mietteet, jotka Arabella oli\nherättänyt, estivät hänen saamansa punssihuhmarosuuden vaikuttamasta\nhäneen sillä tavalla kuin muissa olosuhteissa olisi tapahtunut.\nNiinpä hän juotuaan lasillisen soodaa ja viinaa tarjoiluhuoneessa\nmeni kahvilahuoneeseen pikemmin masentuneena kuin virkistyneenä illan\ntapahtumista.\n\nTulen ääressä, selkä häneen päin istui kookkaanpuoleinen harmaatakkinen\nherrasmies: ainoa henkilö, joka paitsi herra Winkleä oli huoneessa. Oli\nkylmähkö ilta vuodenaikaan nähden, ja herra veti tuoliaan syrjemmäksi\npäästääkseen uuden tulokkaan myös pienelle osalle tulesta. Miten herra\nWinkle hämmästyikään, kun hän vieraan näin menetellessä äkkiä huomasi\nkatselevansa verenhimoisen ja kostonhaluisen Dowlerin kasvoja ja\nolemusta.\n\nHerra Winklen ensimmäisenä aikomuksena oli kiskaista ankarasti\nlähimmästä kellonnuorasta, mutta se sattui onnettomuudeksi olemaan\njuuri herra Dowlerin pään takana. Hän oli jo astunut askeleen sitä\nkohti ennen kuin hillitsi itsensä. Samassa herra Dowler vetäytyi äkkiä\ntaaksepäin.\n\n\"Herra Winkle! Pysykää rauhallisena. Älkää lyökö minua. Minä en\nsietäisi sitä... korvapuustia, en milloinkaan!\" sanoi herra Dowler\nnäyttäen pehmeämmältä kuin herra Winkle olisi saattanut odottaa niin\njulmalta herrasmieheltä.\n\n\"Korvapuustiako, hyvä herra?\" sopersi Winkle.\n\n\"Niin, korvapuustia\", vastasi Dowler. \"Hillitkää tunteenne. Istuutukaa.\nKuulkaa minua!\"\n\n\"Hyvä herra\", sanoi herra Winkle vapisten kiireestä kantapäähän,\n\"ennen kuin suostun istumaan viereenne tai teitä vastapäätä palvelijan\nolematta läsnä täytyy minun saada takeeksi selitys. Käytitte viime yönä\nuhkauksia minua kohtaan, kamalia uhkauksia.\"\n\nTässä herra Winkle kävi todella ihan kalpeaksi ja lakkasi äkkiä\npuhumasta.\n\n\"Niin tein\", sanoi herra Dowler kasvoiltaan melkein yhtä kalpeana\nkuin herra Winkle. \"Olosuhteet olivat epäilyttävät. Ne on selitetty.\nKunnioitan urhoollisuuttanne. Tunteenne on vilpitön. Tietoisuus\nviattomuudesta! Tässä käteni. Puristakaa sitä!\"\n\n\"Tosiaankin, hyvä herra\", sanoi herra Winkle epäröiden ojentaisiko\nkätensä vai ei, ja peläten, että toinen pyysi sitä vain saadakseen\nhänet ansaan. \"Tosiaankin, minä...\"\n\n\"Tiedän kyllä, mitä tarkoitatte\", keskeytti Dowler. \"Tunnette olevanne\nloukattu. Aivan luonnollista. Niin minäkin olisin. Olin väärässä.\nPyydän anteeksi. Olkaa ystävällinen. Antakaa anteeksi.\"\n\nNäin sanoen Dowler muitta mutkitta tarttui väkisin herra Winklen\nkäteen ja puristaen sitä mahdottoman ankarasti selitti, että Winkle\noli harvinaisen rohkea mies ja että hän, Dowler, piti häntä entistä\nsuuremmassa kunniassa.\n\n\"Ja nyt\", sanoi Dowler, \"istuutukaa. Kertokaa kaikki. Kuinka löysitte\nminut? Kuinka osasitte seurata minua? Olkaa suora! Kertokaa!\"\n\n\"Se oli vain sattuma\", vastasi herra Winkle hyvin ällistyneenä\nkeskustelun merkillisestä ja odottamattomasta käänteestä, \"pelkkä\nsattuma\".\n\n\"Olen iloinen siitä\", sanoi Dowler. \"Heräsin tänä aamuna. Olin\nunohtanut uhkaukseni. Nauroin koko tapahtumalle. Olin sovinnollisella\ntuulella. Sanoin niin.\"\n\n\"Kenelle?\" kysyi herra Winkle.\n\n\"Rouva Dowlerille. 'Mutta sinähän vannoit', sanoi hän. 'Niin tein',\nmyönsin minä. 'Se oli ajattelematonta', sanoi hän. Myönsin senkin.\n'Pyydän anteeksi. Missä hän mahtaa olla?'\"\n\n\"Kuka?\" kysyi herra Winkle.\n\n\"TE\", vastasi herra Dowler. \"Menin alakertaan. Teitä ei löytynyt.\nPickwick näytti synkältä. Pudisteli päätään. Toivon, ettei mitään\nväkivaltaista tapahtuisi. Ymmärsin kaikki. Tunsitte olevanne loukattu.\nOlitte mennyt, ehkäpä hakemaan jotakuta ystäväänne. Ehkä pistooleja.\n'Rohkea poika', sanoin. 'Ihailen häntä.'\"\n\nHerra Winkle rykäisi ja alkaen huomata, minne päin oltiin menossa,\nrupesi tärkeän näköiseksi.\n\n\"Jätin kirjelipun teille toimitettavaksi\", jatkoi Dowler. \"Selitin\nsiinä olevani pahoillani. Ja niin olinkin. Kiireelliset asiat vaativat\nminua tänne. Ette ollut tyytyväinen. Seurasitte minua. Vaaditte\nsuusanallista selitystä. Olitte oikeassa. Kaikki on nyt ohi. Olen\nhoitanut asiani. Palaan huomenna. Matkustetaan yhdessä.\"\n\nSikäli kuin Dowlerin selitys jatkui, muuttui herra Winklen ilme\nyhä arvokkaammaksi. Heidän keskustelunsa alun salaperäinen luonne\noli saanut selvityksen. Herra Dowlerista oli kaksintaistelu yhtä\nvastenmielinen kuin hänestä itsestäänkin. Sanalla sanoen tuo\nsuurieleinen, peloittava henkilö oli kaikkein suurimpia jänishousuja\nkoko maailmassa, ja selitettyään herra Winklen poistumisen oman\npelkonsa kannalta hän oli itsekin ottanut saman askeleen ja väistynyt\nvarovasti, kunnes kaikki tunteiden kiihtymys olisi ohi.\n\nKun asioiden oikea laita valkeni herra Winklelle, hän otti kasvoilleen\nperin peloittavan ilmeen ja lausui, että hän oli täysin tyydytetty,\nmutta sanoi sen samalla sen näköisenä, ettei herra Dowlerille\njäänyt muuta vaihtoehtoa kuin päätellä, että jollei hän olisi ollut\ntyydytetty, olisi auttamattomasti tapahtunut jotakin kerrassaan kamalaa\nja tuhoisaa. Herra Dowleriin näytti herra Winklen jalomielisyys ja\nalentuvaisuus tehneen suurenmoisen vaikutuksen ja molemmat riitapuolet\nerosivat yöksi vakuutellen ikuista ystävyyttä.\n\nNoin puoli yhden aikaan yöllä, kun herra Winkle oli nauttinut noin\nkaksikymmentä minuuttia ensimmäisen unensa kaikesta ihanuudesta,\nherätti hänet äkkiä hänen huoneensa oveen kohdistettu äänekäs kolkutus,\njoka sai, toistuessaan äskeistä kiivaammin, hänet hypähtämään\nvuoteestaan ja kysymään, kuka siellä oli ja mitä asiaa.\n\n\"Suokaa anteeksi, herra, mutta täällä on eräs nuori mies, joka sanoo,\nettä hänen täytyy tavata teidät heti\", vastasi siivoojattaren ääni.\n\n\"Nuori mies!\" huudahti herra Winkle.\n\n\"Siitä ei voi erehtyä, herra\", vastasi toinen ääni avaimen reiästä,\n\"ja jos tätä samaa mielenkiintoista nuorukaista ei viipymättä päästetä\nsisään, niin on mahdollista, että hänen koipensa tulevat sisään ennen\nhänen naamaansa.\"\n\nNuori mies potkaisi kevyesti ovenpielen alaosaa annettuaan tämän\nviittauksen, ikään kuin lisätäkseen voimaa ja kärkeä huomautukseensa.\n\n\"Sinäkö siellä olet, Sam?\" kysyi herra Winkle hypäten vuoteesta.\n\n\"Aivan mahdoton tuntea ketään miestä niin, että kokisi edes\njonkinlaista henkistä tyydytystä, näkemättä häntä, herra\", vastasi ääni\npäättävästi.\n\nPaljoakaan epäilemättä, kuka tuo nuori mies oli, avasi herra Winkle\noven, jonka hän tuskin ennätti tehdä, kun herra Samuel Weller astui\nsisään hyvin kiireesti, lukitsi oven huolellisesti sisäpuolelta, pisti\navaimen neuvokkaasti liivintaskuun ja silmäiltyään herra Winkleä\nkiireestä kantapäähän sanoi: \"Te olette hyvin oikullinen nuori\nherrasmies!\"\n\n\"Mitä tarkoitat tuollaisella käytöksellä?\" kysyi herra Winkle\nsuuttuneena. \"Mene heti ulos! Mitä tarkoitat?\"\n\n\"Mitäkö minä tarkoitan\", vastasi Sam. \"Kuulkaahan, herra, tämä on\nhiukan liian vahvaa, kuten entinen nuori rouva sanoi riidellessään\npiiraantekijän kanssa, kun tämä oli myynyt hänelle kinkkupiiraan, jossa\nei ollut sisällä muuta kuin rasvaa. Mitäkö minä tarkoitan! Onpas siinä\nmies, on. Totta vie!\"\n\n\"Avaa ovi ja lähde heti tästä huoneesta\", sanoi herra Winkle.\n\n\"Lähden tästä huoneesta juuri sillä hetkellä ja tarkalleen silloin\nkun te itse lähdette täältä\", vastasi Sam puhuen hyvin päättäväisellä\näänellä ja istuutuen perin arvokkaasti. \"Jos katson välttämättömäksi\nkantaa teidät pois selässäni kuin säkin, lähden täältä tietenkin niin\nvähän ennen teitä kuin mahdollista, mutta sallikaa minun ilmaista\ntoivomuksenani, ettette pakota minua turvautumaan äärimmäisiin\nkeinoihin. Näin sanoessani ajattelen vain sitä, mitä entinen\njalosukuinen herra sanoi ärtyisälle etanalle, joka ei tahtonut tulla\nulos kuorestaan nuppineulalla ajamalla ja kun hän alkoi pelätä, että\nhänen olisi pakko musertaa se salin oven väliin.\"\n\nTämän puheen päätyttyä, joka oli merkillisen pitkä Samin pitämäksi,\nasetti herra Weller kätensä polvilleen ja katseli herra Winkleä\nsuoraan silmiin kasvoillaan ilme, joka osoitti, ettei hänellä ollut\nkaukaisintakaan halua antaa pitää itseään pilkkana.\n\n\"Tepä olette miellyttävä nuori mies, hyvä herra\", jatkoi Sam samaan\nsiveellisesti moittivaan sävyyn, \"kun saatattekin sekoittaa rakkaan\nisäntämme kaikenlaisiin juttuihin, vaikka tiedätte, että hän on\nvakaasti päättänyt kestää kaiken periaatteesta. Olette koko joukon\npahempi kuin Dodson, ja mitä Foggiin tulee, niin pidän häntä oikeana\nenkelinä teihin verraten.\" Kun herra Weller oli säestänyt tätä viime\nmietelmäänsä painokkaasti iskemällä kumpaankin polveensa, hän risti\nkäsivartensa rinnalleen mitä moittivimman näköisenä ja heittäytyi\nnojalleen tuoliinsa ikään kuin odottaen rikollisen puolustautumista.\n\n\"Voi, hyvä ystävä\", sanoi herra Winkle kättään ojentaen ja hampaiden\nkalistessa koko ajan hänen puhuessaan, sillä hän oli seisonut herra\nWellerin saarnan ajan paikallaan yöpuvussaan, \"hyvä veli, kunnioitan\nkiintymystäsi erinomaista ystävääni kohtaan ja olen todella hyvin\npahoillani, että olen lisännyt hänen levottomuutensa syitä. Lyö kättä,\nSam.\"\n\n\"No niin\", virkkoi Sam hiukan jörösti, mutta samalla kuitenkin\nkunnioittavasti puristaen ojennettua kättä. \"Niin teidän pitää ollakin,\nja olen hyvin iloinen, että olette pahoillanne, sillä jos vain kykenen\nestämään sen, en soisi kenenkään petkuttavan isäntääni, ja siinä\nkaikki.\"\n\n\"Et tietenkään!\" myönteli herra Winkle. \"No niin! Mene nyt nukkumaan,\nja puhutaan tästä enemmän aamulla.\"\n\n\"Olen kovin pahoillani\", sanoi Sam, \"mutta en voi mennä maata\".\n\n\"Et voi mennä maata!\" toisti herra Winkle.\n\n\"En voi\", vakuutti Sam päätään pudistellen. \"Se ei käy päinsä.\"\n\n\"Ethän tarkoittane, että aiot palata vielä tänä yönä?\" tiedusteli herra\nWinkle hyvin hämmästyneenä.\n\n\"En, jollette te erikoisesti toivo sitä\", vastasi Sam, \"mutta en saa\nlähteä tästä huoneesta. Isännän käsky oli hyvin ankara.\"\n\n\"Roskaa, Sam\", sanoi herra Winkle. \"Minun täytyy jäädä tänne päiväksi\ntai pariksi, ja sen lisäksi täytyy sinunkin jäädä tänne auttamaan minua\npääsemään puheisiin nuoren neidin kanssa — neiti Allenin, muistathan\nhänet? — joka minun täytyy tavata ennen kuin voin lähteä Bristolista.\"\n\nMutta vastaukseksi kaikkiin näihin ehdotuksiin Sam pudisti hyvin\nvakavasti päätään ja lausui tarmokkaasti: \"Se ei käy päinsä!\"\n\nKuitenkin, kun herra Winkle oli käyttänyt suuren joukon todisteluita ja\nkehoituksia ja selitettyään täydellisesti, mitä oli tapahtunut hänen\nkeskustellessaan Dowlerin kanssa, Sam alkoi horjua, ja vihdoin saatiin\nsyntymään sopimus, jonka pääehdot olivat seuraavat:\n\nSamin oli poistuttava ja jätettävä herra Winkle huoneensa\nhäiriytymättömäksi haltiaksi sillä ehdolla, että Sam sai oikeuden\nlukita oven ulkopuolelta ja viedä avaimen mukanaan, kuitenkin\nottaen huomioon, että tulipalohälytyksen tai muun vaaranalaisen\ntilanteen syntyessä ovi oli avattava, että aikaisin seuraavana aamuna\nkirjoitetaan herra Pickwickille kirje, jossa pyydetään Samille ja\nherra Winklelle lupaa jäädä Bristoliin jo ilmaistussa tarkoituksessa\nja pyrkimyksessä ja pyydetään vastausta paluupostissa. Jos vastaus on\nsuotuisa, saavat yllämainitut asianosaiset jäädä kaupunkiin, mutta\njollei, heidän on palattava Bathiin heti kirjeen saatuaan, ja lopuksi,\nettä herra Winkle selvästi sitoutuu olemaan kiipeämättä ulos ikkunasta\ntai uuninpiipusta ja yrittämättä muita mahdollisia pakokeinoja.\n\nKun nämä neuvottelut olivat päättyneet, Sam sulki oven ja lähti.\n\nHän oli juuri pääsemässä alakertaan, kun hän pysähtyi ja otti avaimen\ntaskustaan.\n\n\"Unohdin ihan maahaniskemisen\", tuumi hän kääntyen puoleksi kuin\npalatakseen. \"Isäntä sanoi selvästi, että niin oli tehtävä.\nHämmästyttävän tyhmää minun puoleltani. Samantekevää\", jatkoi hän\nkasvot kirkastuen, \"ehtiihän sen mainiosti huomennakin\".\n\nNähtävästi tämän ajatuksen suuresti lohduttamana herra Weller pisti\nvielä kerran avaimen taskuunsa ja laskeuduttuaan viimeiset askelmat\nilman uusia omantunnonvaivoja hän vaipui, kuten muutkin talon asukkaat,\nsyvän unen helmoihin.\n\n\n\n\n10. luku.\n\nHERRA SAMUEL WELLERILLE USKOTAAN LEMMENTEHTÄVÄ, JA HÄN RYHTYY\nSUORITTAMAAN SITÄ — KUINKA MENESTYKSELLISESTI, NÄKYY SEURAAVASTA.\n\n\nKoko seuraavan päivän Sam piti herra Winkleä aina näkyvissään varmasti\npäätettyään olla irroittamatta silmiään hänestä hetkeksikään, kunnes\nolisi saanut täydelliset ohjeet itse isännältä. Vaikka moinen perin\ntarkka vartiointi ja Samin suuri valppaus olivatkin herra Winklestä\nhyvin epämieluiset, hän piti sentään parempana sietää sitä, sillä jos\nhän olisi yrittänytkin väkivaltaista vastarintaa, Sam olisi saattanut\nkantaa hänet väkisin pois, johon seikkaan tämä useamman kuin yhden\nkerran voimakkaasti viittasikin, koska se oli menettelytapa, jota\ntarkka velvollisuudentunto pakotti häntä noudattamaan. On tuskin\nlainkaan syytä epäillä, että Sam hyvin nopeasti olisi lievittänyt\nomantuntonsa tuskat kantamalla herra Winklen takaisin Bathiin kädet\nja jalat nuoralla köytettyinä, jollei herra Pickwickin nopea vastaus\nkirjeeseen, jonka Dowler oli vienyt perille, estänyt sellaista\ntoimenpidettä. Sanalla sanoen kello kahdeksan illalla astui herra\nPickwick itse \"Pensaan\" ravintolan kahvilahuoneeseen ja sanoi Samille\nhymyillen, tämän suureksi huojennukseksi, että hän oli menetellyt ihan\noikein ja ettei hänen enää tarvinnut pitää vartiota.\n\n\"Pidin parempana tulla itse\", sanoi herra Pickwick puhutellen herra\nWinkleä Samin vapauttaessa hänet päällystakista ja matkahuivista, \"ja\nhankkia varmuuden ennen kuin sallin Samia käytettävän tässä asiassa\nsiitä, että teillä on vakavat ja rehelliset aikomukset tuota nuorta\nneitiä kohtaan.\"\n\n\"Vakavat, täydestä sydämestä ja täydestä sielusta\", vastasi herra\nWinkle hyvin tarmokkaasti.\n\n\"Muistakaa\", sanoi herra Pickwick säteilevin silmin, \"että tapasimme\nhänet erinomaisen ja vieraanvaraisen ystävämme kodissa! Olisi huono\nkiitos leikitellä kevytmielisesti ja ilman tarpeellista hankintaa\ntuon nuoren neidin tunteilla. Sitä minä en suvaitse. Sitä minä _en_\nsuvaitse.\"\n\n\"Sellaisia aikomuksia minulla todellakaan ei ole\", huudahti herra\nWinkle lämpimästi. \"Olen itse harkinnut asiaa hyvin pitkän aikaa ja\ntunnen, että onneni on sidottu häneen.\"\n\n\"Sitäpä voisi sanoa ohuesta köydestä riippumiseksi\", pisti Sam Weller\nväliin miellyttävästi hymyillen.\n\nHerra Winkle näytti hiukan äkeältä tämän keskeytyksen johdosta, ja\nherra Pickwick käski harmistuneesti palvelijaansa olemaan tekemättä\npilaa luonteemme parhaista tunteista, mihin Sam vastasi, ettei hän\noikeastaan tahtoisi tehdä sitä, jos hän olisi asiasta selvillä, mutta\nsellaisia tunteita oli niin paljon, että hän tuskin tiesi, mikä niistä\noli paras, kun hän kuuli niitä mainittavan.\n\nHerra Winkle kertoi sitten, mitä hänen ja Ben Allenin välillä\noli tapahtunut Arabellasta puheen ollen, selitti, että hänen\ntarkoituksenaan oli päästä nuoren neidin puheille ja esittää hänelle\nmuodollinen rakkaudentunnustus, ja hän ilmoitti olevansa varma —\neräiden mainitun Benin hämärien viittausten ja mutinan perusteella\n— siitä, että millaisten muurien sisäpuolella Arabella neiti tällä\nhetkellä oleskelikin, hänet löytäisi varmimmin jostakin Dovrasin\nlähistöltä. Siinä olikin koko hänen tietovarastonsa ja olettamuksensa\ntässä asiassa.\n\nTämä hyvin heikko rihma ojennusnuorana päätettiin, että herra Weller\nseuraavana aamuna lähtee löytöretkelle. Myöskin sovittiin niin, että\nherra Pickwick ja herra Winkle, jotka luottivat vähemmän kykyihinsä,\nkävelevät sillä välin ristiin rastiin kaupungissa ja sattumalta\npistäytyvät Bob Sawyerin luona toivoen saavansa kuulla tai nähdä\njotakin nuoren neidin olinpaikasta.\n\nSiispä Sam Weller lähti seuraavana aamuna löytöretkelle antamatta\ntehtävänsä toivottomuuden millään lailla lannistaa mieltään, ja niinpä\nhän asteli katua ylös, toista alas — olimme vähällä sanoa kukkulaa\nylös ja toista alas, mutta Cliftonissa onkin kaikki ylämäkeä —\ntapaamatta ketään ja mitään, joka olisi suostunut luomaan heikointakaan\nvalaistusta kysymyksessä olevaan asiaan. Monet olivat ne keskustelut,\njoihin Sam ryhtyi tallirenkien kanssa näiden kävelyttäessä hevosia, ja\nlapsenhoitajattarien kanssa, jotka tuulettivat lapsia puistikoissa,\nmutta Sam ei saanut edellisistä enempää kuin jälkimmäisistäkään irti\nyhtään mitään sellaista, joka olisi vähimmässäkään määrässä viitannut\nhänen taitavasti tehtyjen tiedustelujensa kohteeseen. Oli paljon\nnuoria neitejä hyvin monissa taloissa, ja suurimmasta osasta epäilivät\nnaispuoliset ja miehiset palvelijat viekkaasti, että he olivat syvästi\nkiintyneet johonkuhun tai ainakin ihan valmiit kiintymään, jos sopiva\ntilaisuus tarjoutuisi. Mutta kun kukaan näistä nuorista neideistä ei\nollut Arabella Allen, niin tiedot jättivät Samin ihan samalle viisauden\nasteelle, jolla hän ennenkin oli ollut.\n\nSam ponnisteli Downsia kohti oivaa navakkaa tuulta vasten aprikoiden,\ntäytyikö tässä maankolkassa aina pidellä hattuaan kiinni molemmin\nkäsin, ja saapui varjoisaan, syrjäiseen seutuun, jonne oli istutettu\njoukko pieniä, rauhallisen ja yksinäisen näköisiä huviloita. Tallinoven\nulkopuolella, pitkän sivukadun päässä, joka ei vienyt sen pitemmälle,\nvetelehti tallirenki vielä puolipukeissa koettaen uskotella itselleen\ntekevänsä jotakin lapiolla ja käsirattailla. Meidän on tässä kohdassa\nhuomautettava, että olemme tuskin milloinkaan nähneet tallin luona\njoutilaanaolevaa tallirenkiä, joka ei olisi ollut suuremmassa tai\npienemmässä määrässä tällaisen eriskummallisen harhakäsityksen uhrina.\n\nSam tuumi, että hänen olisi yhtä hyvä puhutella tätä renkiä kuin\njotakuta toista, etenkin kun hän oli perin väsynyt kävelemisestä ja\nsattui olemaan suuri mukava kivikin juuri käsikärryjä vastapäätä, niin\nettä hän asteli katua alas, istuutui kivelle ja aloitti keskustelun\ntunnettuun helppoon ja vapaaseen tapaansa.\n\n\"Huomenta, vanha veikko\", sanoi hän.\n\n\"Iltapäivää tarkoittanet\", vastasi toinen muljauttaen Samiin happamen\nkatseen.\n\n\"Olet ihan oikeassa, vanha veikko\", myönsi Sam; \"iltapäivää tarkoitin.\nKuinkas hurisee?\"\n\n\"No enpä juuri tunne itseäni paremmaksi sinun näkemisestäsi\", vastasi\näreä tallirenki.\n\n\"Sepä on todellakin outoa\", ihmetteli Sam, \"sillä näytätpä perin\nreippaalta ja niin eloisalta, että tekee sydämelle hyvää katsella\nsinua\".\n\nRengin hapan naama näytti tämän jälkeen vieläkin happamemmalta,\nmutta ei riittävästi vaikuttaakseen Samiin, joka heti kysyi hyvin\nhuolestuneen näköisenä, eikö hänen isäntänsä nimi ollut Walker.\n\n\"Ei ole\", vastasi renki.\n\n\"Eikö Brownkaan?\" kysyi Sam.\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"Entä Wilson?\"\n\n\"Ei sekään\", vastasi renki.\n\n\"No niin\", sanoi Sam, \"silloin olen erehtynyt, eikä hänellä ole kunnia\ntuntea minua, vaikka niin luulin. Älä viitsi seistä täällä ulkona\nkohteliaisuudesta minua kohtaan\", pyyteli Sam, kun renki työnsi\nrattaat pihalle ja valmistautui sulkemaan porttia. \"Mukavuus ennen\nkohteliaisuutta, vanha veikko; annan sulle anteeksi.\"\n\n\"Iskisinpä pääsi poikki puolesta kruunusta\", sanoi äreä renki sulkien\nportin toisen puoliskon.\n\n\"En voi suostua siihen sellaisilla ehdoilla\", vastasi Sam. \"Se olisi\nvähintäänkin elinaikaisen hoidon ja elannon arvoinen teko ja olisi\nsittenkin halpaa. Sano terveisiä sinne sisälle! Sano, etteivät odota\nmua päivälliselle ja ilmoita, ettei huoli asettaa ruokaa syrjäänkään,\nsillä se ehtisi jäähtyä ennenkuin tulen.\"\n\nVastaukseksi tähän renki, joka oli ennättänyt kiihtyä hyvin\nvihaiseksi, mutisi haluavansa \"tehdä reikiä\" erään tietyn henkilön\nruumiiseen, mutta katosi panematta uhkaustaan täytäntöön ja kumautti\noven kiukkuisesti kiinni jälkeensä ollenkaan välittämättä Samin\nystävällisestä pyynnöstä, että toinen jättäisi hänelle suortuvan\nhiuksistaan muistoksi.\n\nSam jäi istumaan isolle kivelle miettien, kuinka olisi parasta\nmenetellä, ja kieritellen päässään ajatusta, että olisiko kolkuttaa\nkaikille oville viiden mailin matkalla Bristolista käsitellen niitä\nsataviisikymmentä tai kaksisataa päivässä ja koettaa löytää neiti\nArabella Allen tätä keinoa käyttämällä, kun sattuma äkkiä heitti hänen\ntielleen sen, jota hän olisi saanut istua odottamaan kokonaisen vuoden,\neikä sittenkään olisi löytänyt.\n\nKujaan, jossa hän istui, aukeni kolme, neljä puutarhaporttia, jotka\nkuuluivat yhtä moneen taloon ja joita erottivat toisistaan vaikka\nne olivatkin erillään, vain puutarhat. Koska nämä olivat laajoja ja\navaria ja hyvin täynnä puita, eivät talot olleet ainoastaan jonkin\nmatkan päässä toisistaan, vaan myöskin melkein näkymättömissä. Sam\nistui paikallaan silmät suunnattuina rikkakasaan, joka sijaitsi\nrengin nielleen portin naapuriportilla, syvästi harkiten mielessään\nnykyisen yrityksensä vaikeuksia, kun portti aukeni ja kadulle ilmestyi\npalvelijatar puistelemaan joitakin vuoteenvierusmattoja.\n\nSam oli niin vajonnut omiin ajatuksiinsa, että on luultavaa, ettei hän\nolisi kiinnittänyt nuoreen naiseen sen enempää huomiota kuin nostanut\npäätään ja huomannut, että tällä oli hyvin sievä ja soma vartalo,\njollei hänen ritarillisuudentunnettaan olisi voimakkaasti kiinnostanut\nse seikka, ettei tytöllä ollut apulaista ja että matot näyttivät olevan\nliian painavia hänen yksinäisille voimilleen. Herra Weller oli omalla\ntavallaan hyvin ritarillinen; hän oli tuskin huomannut tuon seikan, kun\nhän nopeasti nousi isolta kiveltä ja läheni tyttöä.\n\n\"Hyvä ystävä\", sanoi Sam hiipien luo hyvin kunnioittavan näköisenä,\n\"tehän runtelette kokonaan soman vartalonne, jos pudistelette yksin\ntuota mattoa. Sallikaa minun auttaa teitä.\"\n\nNuori tyttö, joka kainostellen oli muka aivan tietämätön siitä,\nettä herrasmies oli niin lähellä, kääntyi ympäri Samin puhuessa —\nepäilemättä (hän sanoi tosiaankin niin jälkeenpäin) vastatakseen\nkieltävästi tuon ihan vieraan miehen tarjoukseen — kun hän sensijaan,\nettä olisi puhunut, peräytyi äkkiä ja päästi puoleksi tukahdutetun\nhuudahduksen. Sam oli tuskin vähemmän ällistynyt, sillä somamuotoisen\npalvelustytön olennossa hän näki oman Valentininsa aidot piirteet, näki\nherra Nupkinsin sievän palvelustytön.\n\n\"Kas, Mary, rakkaani!\" sanoi Sam.\n\n\"Voi, herra Weller\",. sanoi Mary, \"kuinka te säikähdytitte minut!\"\n\nSam ei vastannut sanoin tähän valitukseen, emmekä voi tarkkaan sanoa,\nmillä lailla hän vastasi. Tiedämme vain, että Mary sanoi lyhyen\nhiljaisuuden jälkeen: \"No, lopettakaa jo, herra Weller!\" ja että Samin\nhattu oli pudonnut maahan silmänräpäystä aikaisemmin. Näistä molemmista\nmerkeistä olisimme taipuvaisia päättelemään, että heidän välillään oli\nvaihdettu suutelo tai useampiakin.\n\n\"Mutta kuinka te osasitte tulla tänne?\" kysyi Mary, kun keskustelua,\njoka oli tällä tavalla keskeytynyt, taas jatkettiin.\n\n\"Tietysti tulin sinua katsomaan, rakkaani\", vastasi herra Weller\nsallien tällä kertaa tunteensa voittaa totuudenrakkauden.\n\n\"Mutta mistä tiesitte, että olin täällä?\" tiedusteli Mary. \"Kuka on\nvoinut kertoa teille, että otin toisen paikan Ipswichissä ja että he\nsitten muuttivat tänne saakka? Kuka kumma on voinut kertoa sen teille,\nherra Weller?\"\n\n\"Niin, siinäpä se pulma onkin\", sanoi Sam iskien viekkaasti silmää.\n\"Kukapa olisi voinut kertoa sen minulle?\"\n\n\"Eihän vain herra Muzzle?\" uteli Mary.\n\n\"Ei suinkaan\", vastasi Sam juhlallisesti päätään pudistaen, \"ei hän\"...\n\n\"No sitten se oli keittäjä\", sanoi Mary.\n\n\"Tietystikin keittäjä\", myönsi Sam.\n\n\"Mutta enpä ole ikinäni moista kuullut!\" huudahti Mary.\n\n\"En minäkään\", myönsi Sam. \"Mutta Mary, rakkaani\", tässä Samin puhetapa\nmuuttui hyvin tunteelliseksi, \"Mary, rakkaani, minun on suoritettava\ntoinen, hyvin kiireellinen asia. Muistatko erään isäntäni ystävän,\nherra Winklen, muistatko?\"\n\n\"Senkö vihreäpukuisen?\" kysyi Mary. \"Muistan kyllä.\"\n\n\"No niin\", jatkoi Sam. \"Hän on kamalassa lemmentuskassa, ihan sekaisin,\nmelkein menehtymäisillään.\"\n\n\"Herra Jumala!\" huudahti Mary.\n\n\"Niin on\", sanoi Sam. \"Mutta ei se mitään, jos vain saamme selville sen\nnuoren naisen olinpaikan\", ja sitten Sam kertoi, unohtuen monet kerrat\nylistämään Maryn kauneutta ja kuvailemaan niitä kauheita vaivoja,\njoita oli kärsinyt sen jälkeen kun oli tytön viimeksi nähnyt, kertoi\ntarkalleen herra Winklen nykyisen pulmallisen aseman.\n\n\"Oi, oi\", päivitteli Mary, \"moista en ole milloinkaan kuullut.\"\n\n\"Et tietystikään\", myönsi Sam, \"eikä kukaan muukaan nyt eikä\nmilloinkaan. Ja tässä minä nyt kiertelen kuin vaeltava juutalainen —\nurheilija, josta kai olet joskus kuullut, Mary rakkaani, joka kilpaili\najan kanssa ja joka ei milloinkaan mennyt nukkumaan — hakemassa tuota\nneiti Arabella Allenia.\"\n\n\"Neiti ketä?\" kysyi Mary hyvin hämmästyneenä.\n\n\"Neiti Arabella Allenia\", toisti Sam.\n\n\"Voi, hyvä Jumala!\" huudahti Mary osoittaen puutarhaporttia, jonka jörö\nrenki oli sulkenut jälkeensä. \"Tuossahan se talo on, ja hän on asunut\ntäällä jo kuusi viikkoa. Heidän ensimmäinen sisäkkönsä, joka samalla\non neidin kamarineito, kertoi minulle koko jutun kerran aamulla, ennen\nkuin herrasväki oli noussut ylös, pesutuvan katon yli.\"\n\n\"Mitä! Tuoko naapuriportti?\" ihmetteli Sam. \"Juuri se\", vahvisti Mary.\n\nKuullessaan tämän uutisen Sam tuli niin liikuttuneeksi, että hänen\ntäytyi turvautua sievään keskustelutoveriinsa hakeakseen tukea, ja\nmonia pieniä rakkaudenosoituksia oli vaihdettava heidän kesken, ennen\nkuin hän oli kylliksi rauhoittunut palatakseen asiaan.\n\n\"No niin\", virkkoi Sam vihdoin, \"jos tämä ei voita kukkotaistelua,\nniin ei ikinä mikään, kuten entinen pormestari sanoi, kun pääministeri\nesitti hänen rouvansa maljan päivällisten jälkeen. Tuo lähin talo!\nMinulla on terveisiä hänelle, joita olen yrittänyt saattaa perille koko\npäivän.\"\n\n\"Voi, voi!\" päivitteli Mary, \"mutta ette voi viedä perille niitä nyt,\nsillä hän kävelee puutarhassa vain iltaisin ja silloinkin vain vähän\naikaa. Hän ei milloinkaan pääse kaupungille ilman vanhan rouvan seuraa.\"\n\nSam harkitsi asiaa muutaman hetken ja keksi lopulta seuraavan\nmenettelytavan: Hän palaa tänne hämärissä — jolloin Arabella\nsäännöllisesti oli kävelyllä — ja päästyään Maryn avulla sen talon\npuutarhaan, missä Mary itse asuu, koettaa kiivetä muurin yli ja\nkätkeytyä suuren päärynäpuun riippuvien oksien suojaan, jotka\nkätkevät hänet kokonaan. Sieltä käsin hän sitten esittää terveisensä\nja järjestää, jos mahdollista, herra Winklen puolesta kohtauksen\nseuraavaksi illaksi samaan aikaan. Suoritettuaan nämä järjestelyt\nhyvin nopeasti hän auttoi Maryä kauan lykkääntyneessä mattojen\npuistelemispuuhassa.\n\nPienten mattojen puisteleminen ei ole likimainkaan niin viatonta\nhommaa kuin miltä se näyttää. Itse puistelemisessa ei liene\nmitään pahaa, mutta mattojen taittaminen on hyvin petollista.\nNiin kauan kuin puistelemista kestää ja molempia puistelijoita\nerottaa toisistaan maton koko pituus, se on viattominta huvia, mitä\najatella voi, mutta kun taittaminen alkaa ja välimatka asteettain\nvähenee puolesta neljännekseksi ja sitten kahdeksanneksi ja sitten\nkuudenneksitoistaosaksi ja lopulta kahdenneksineljättä, jos vain matto\non kyllin pitkä, se käy vaaralliseksi. Emme voi tarkkaan tietää, kuinka\nmonta mattoa tässä tapauksessa taitettiin, mutta uskaltanemme sanoa,\nettä Sam suuteli sievää palvelustyttöä ainakin yhtä monta kertaa kuin\nniitä oli.\n\nHerra Weller virkisti itseään kohtuullisesti läheisessä kapakassa,\nkunnes tuli melkein hämärä, ja palasi sitten umpikujalle. Maryn\npäästettyä Samin puutarhaan ja hänen saatua tältä neidiltä monta\nvaroitusta jalkojensa ja niskansa turvallisuuteen nähden, hän kiipesi\npäärynäpuuhun odottamaan Arabellaa.\n\nSam sai odottaa niin kauan turhaan tuota innokkaasti varrottua\ntapausta, että hän jo arveli, ettei sitä ollenkaan tapahtuisi, kun\nhän kuuli hietikolta keveitä askeleita ja näki Arabellan mietteissään\nkävelevän puutarhassa. Heti kun neiti saapui melkein puun kohdalle\nalkoi Sam, ilmaistakseen sievästi läsnäolonsa, päästellä erinäisiä\nsaatanallisia ääniä, jotka kai olisivat sopineet keski-ikäiselle\nhenkilölle, jos tämä olisi aikaisemmasta lapsuudestaan saakka kärsinyt\nkurkkutulehduksen, hinkuyskän ja keuhkotaudin yhdistelmää.\n\nTämän johdosta nuori neiti nopeasti katsahti siihen suuntaan mistä\npeloittavat äänet kuuluivat, ja kun hänen aikaisempi säikähdyksensä ei\nollenkaan vähentynyt siitä, että hän näki miehen oksien lomassa, hän\nolisi ihan varmasti lähtenyt karkuun ja hälyttänyt koko talon, jollei\npelko onneksi olisi riistänyt häneltä liikuntakykyä ja saanut häntä\nvaipumaan puutarhatuolille, joka sekin kaikeksi onneksi sattui olemaan\nsiinä lähellä.\n\n\"Nyt hän pyörtyy\", puheli Sam itsekseen aikalailla ällistyneenä. \"Mitä\nhelkkaria se merkitsee, että noiden nuorten olentojen täytyy aina\npyörtyä juuri silloin, kun se ei mitenkään sopisi! Kuulkaapa neiti\nSäärentaittaja, rouva Winkle, älkää nyt toki!\"\n\nOn yhdentekevää, toivuttiko Arabellan Winklen nimen taikavoima vai\npuhtaan ilman tuoreus vai jokin muisto herra Wellerin äänestä. Joka\ntapauksessa hän kohotti päätään ja kysyi riutuvasti: \"Kuka siellä on ja\nmitä tahdotte?\"\n\n\"Hys!\" äänsi Sam heilauttaen itsensä aidalle ja kumartuen siinä niin\npieneen tilaan kuin suinkin saattoi, \"minä vain, minä vain\".\n\n\"Herra Pickwickin palvelija?\" sanoi Arabella totisesti.\n\n\"Juuri sama, hyvä neiti\", vastasi Sam. \"Herra Winkle on melkein\nsekaisin epätoivosta.\"\n\n\"Oh!\" huokasi Arabella tullen lähemmäksi aitaa.\n\n\"Niin juuri!\" vakuutti Sam. \"Luulimme, että meidän viime yönä olisi\npitänyt laittaa hänet pakkopaitaan. Hän raivoaa päivät päästään ja\nsanoo, että jollei hän saa nähdä teitä, ennen kuin huomisen päivän\nilta on ohi, niin hän toivoo, että hänelle tapahtuisi — jotakin\nepämiellyttävää — jollei hän hukuta itseään.\"\n\n\"Eihän toki, herra Weller\", sanoi Arabella lyöden kätensä yhteen.\n\n\"Niin hän sanoo!\" jatkoi Sam. \"Hän on mies, joka pitää sanansa, ja\nminun mielipiteeni on, että hän tekee niin. Hän sai kuulla kaiken\nteistä siltä rilliniekalta kintuntaittajalta.\"\n\n\"Veljeltäni!\" huudahti Arabella, joka hämärästi aavisti kuvauksesta,\nkenestä oli kysymys.\n\n\"En oikein tiedä, kumpi heistä on veljenne, neiti\", vastasi Sam. \"Onko\nse se likaisempi niistä kahdesta?\"\n\n\"Niin, niin, herra Weller\", vastasi Arabella, \"jatkakaa! Pitäkää\nkiirettä, minä pyydän.\"\n\n\"No niin hyvä neiti; Winkle kuuli häneltä kaiken, ja isäntä on\nsitä mieltä, että jos te ette kohtaa häntä hyvin pian, niin ne\nkintunkatkaisijat, joista olemme puhuneet, valavat hänen päähänsä niin\npaljon ylimääräistä lyijyä, että se tuhoaa kaikkien elinten kehityksen,\nvaikka he jälkeenpäin pistäisivät hänet spriihinkin.\"\n\n\"Mutta mitä minä voin tehdä estääkseni nuo hirmuiset riidat!\" huudahti\nArabella.\n\n\"Se epäilys aikaisemmasta kiintymyksestä on syynä kaikkeen\", selitti\nSam, \"teidän olisi parasta tavata häntä\".\n\n\"Mutta kuinka? Missä?\" huudahti Arabella. \"En saa lähteä talosta\nminnekään yksin. Veljeni on niin epäystävällinen, niin järjetön!\nTiedän, kuinka oudoilta nämä tällaiset puheet saattavat tuntua teistä,\nherra Weller, mutta olen kovin onneton...\" ja tässä Arabella-parka itki\nniin katkerasti, että Sam kävi kovin ritarilliseksi.\n\n\"Saattaa kyllä näyttää vähän oudolta, että puhutte näistä asioista\nminulle, arvoisa neiti\", puheli hän hyvin innokkaasti, \"mutta sen vain\nvoin sanoa, etten ole ainoastaan valmis, vaan halukaskin tekemään\nkaiken, mikä voisi saattaa asiat paremmalle tolalle, ja vaikka pitäisi\npaiskata jompikumpi kintunkatkaisija ulos ikkunasta, niin olen valmis\nsiihenkin.\"\n\nNäin sanoessaan Sam Weller kääri hihansa, vaikka olikin äärimmäisessä\nvaarassa pudota aidalta siinä hommassa, ilmaistakseen; että oli heti\nvalmis käymään asiaan.\n\nNiin imartelevia kuin moiset myötätunnon ilmaukset olivatkin,\nkieltäytyi Arabella kuitenkin (mikä oli merkillistä, kerrassaan\nselittämätöntä Samin mielestä) käyttämästä niitä hyväkseen. Jonkin\naikaa hän jäykästi kieltäytyi myöntämästä kohtausta herra Winklelle,\nvaikka Sam oli sitä niin tunteikkaasti pyytänyt, mutta vihdoin, kun\nkeskustelu uhkasi keskeytyä kolmannen henkilön epätervetulleeseen\nsaapumiseen, hän antoi Samin nopeasti ymmärtää, ilmaisten\nkiitollisuutensa monella tavalla, hyvinkin mahdolliseksi, että hän\nsaattaisi olla puutarhassa tuntia myöhemmin seuraavana iltana.\nSam käsitti tämän oivallisesti, ja uhraten hänelle yhden kaikkein\nsuloisimpia hymyjään Arabella tepasteli sirosti pois jättäen Samin\nhyvin syvästi ihailemaan neidon sekä ruumiillista että henkistä suloa.\nLaskeuduttuaan ehein nahoin aidalta ja unohtamatta omistaa muutamaa\nhetkeä omille yksityisille asioilleen samalla alueella Sam Weller\nlähti parasta vauhtiaan takaisin 'Pensaaseen', missä hänen pitkällinen\nviipymisensä oli aiheuttanut paljon tuumailua ja jonkin verran\nhätäilyäkin.\n\n\"Meidän täytyy menetellä varovasti\", sanoi herra Pickwick kuunneltuaan\ntarkkaavasti Samin kertomusta, \"ei itsemme, vaan nuoren neidin vuoksi.\nMeidän tulee olla hyvin varovaisia.\"\n\n\"_Meidän_?\" ihmetteli herra Winkle sanaa huomattavasti korostaen.\n\nHerra Pickwickin satunnainen harmistunut ilme hänen kuullessaan tämän\nhuomautuksen sävyn muuttui hänen tavalliseksi hyväntahtoisuudekseen,\nkun hän vastasi:\n\n\"Niin, _meidän_, hyvä herra! Minä lähden mukaan.\"\n\n\"Te!\" äänsi herra Winkle.\n\n\"Minä juuri\", vastasi herra Pickwick lempeästi. \"Myöntäessään teille\ntuon kohtauksen on nuori neiti ottanut ehkä hyvinkin luonnollisen,\nmutta kuitenkin hyvin varomattoman askeleen. Jos minä, teidän molempien\nystävä, joka olen kyllin vanha ollakseni molempien asianosaisten isä,\nolen läsnä, ei panettelu voi milloinkaan tämän jälkeen korottaa ääntään\nhäntä vastaan.\"\n\nHerra Pickwickin silmissä välähteli kunniallinen riemastus hänen\noman varovaisuutensa vuoksi hänen näin puhuessaan. Herra Winkleä\nliikutti tuo ystävän nuorta lemmittyä kohtaan osoitetun hienotunteisen\nkunnioituksen piirre, ja hän tarttui herra Pickwickin käteen arvonannon\ntuntein, jotka hipoivat ihailua.\n\n\"Teidän on tultava mukaan\", sanoi herra Winkle.\n\n\"Tulen kyllä\", sanoi herra Pickwick. \"Sam, laita valmiiksi\npäällystakkini ja huivini ja käske vaunujen odottaa ovella\nhuomenillalla, pikemmin aikaisemmin kuin välttämättömästi on tarpeen,\njotta ehdimme perille hyvissä ajoin.\"\n\nHerra Weller kosketti hattuaan merkiksi siitä, että hän tottelee, ja\nlähti pois valmistamaan kaikkea, mikä oli tarpeen matkaa varten.\n\nAjopelit olivat täsmälleen paikoillaan määrättyyn aikaan, ja\nautettuaan asianmukaisesti herra Pickwickin ja herra Winklen vaunuihin\nSam istuutui ajajan viereen. He pysähtyivät, kuten oli sovittu,\nnoin neljännesmailin päähän kohtauspaikalta, ja käskettyään ajajaa\nodottamaan he kulkivat jalan jäljellä olevan matkan.\n\nYrityksen tällä asteella herra Pickwick otti, osoittaen hymyillen\nja muilla merkeillä mitä suurinta itsetyytyväisyyttä, taskustaan\nsalalyhdyn, jonka hän oli varustanut erikoisesti tähän tilaisuuteen\nja jonka suurenmoista koneellista kauneutta hän alkoi selitellä herra\nWinklelle heidän kävellessään eteenpäin, aika suureksi hämmästykseksi\nniille harvoille kulkijoille, joita he kohtasivat tiellä.\n\n\"Olisinpa ollut paremmassa asemassa yöllä viime puutarharetkelläni, jos\nminulla olisi ollut mukanani tällainen kapine, vai mitä, Sam?\" kysyi\nherra Pickwick katsellen hyväntuulisesti seuraajaansa, joka asteli\ntakana.\n\n\"Somia kapineita kyllä, jos niitä hoidetaan huolellisesti\", vastasi\nherra Weller, \"mutta jollette halua, että teidät nähdään, niin arvelen\nniiden olevan hyödyllisempiä kynttilöiden sammuttua kuin palaessa.\"\n\nSamin huomautus näytti sattuvan herra Pickwickiin, sillä hän pisti\nlyhdyn taas taskuunsa, ja he kävelivät eteenpäin hiljaisuuden\nvallitessa.\n\nHe kulkivat kujan loppupäätä kohti, ja oli sangen pimeä. Herra Pickwick\notti kerran tai pari lyhdyn esiin heidän haparoidessaan eteenpäin, ja\nse heitti hyvin loistavan, pienen, noin jalan paksuisen valokeilan.\nSitä oli soma katsella, mutta sillä näytti olevan se vaikutus, että\nheitä ympäröivät esineet kävivät vieläkin pimeämmiksi kuin ennen.\n\nVihdoin he saapuivat ison kiven luo. Siihen kehoitti Sam isäntäänsä ja\nherra Winkleä istuutumaan siksi aikaa kun hän lähtee tiedustelemaan ja\nottamaan selville, joko Mary on odottamassa.\n\nViivyttyään viisi tai kymmenen minuuttia Sam palasi sanomaan, että\nportti oli auki ja kaikki rauhallista. Seuraten häntä varovaisin\naskelin huomasivat herrat Pickwick ja Winkle jo olevansa puutarhassa.\nTässä jokainen sanoi \"Hys!\" hyvin moneen kertaan, ja kun se oli tehty,\nei kenelläkään näyttänyt olevan erikoisen selvää käsitystä siitä, mihin\nnyt olisi ryhdyttävä.\n\n\"Onko neiti Allen nyt puutarhassa, Mary?\" kysyi herra Winkle hyvin\nlevottomana.\n\n\"En tiedä, herra\", vastasi sievä palvelustyttö. \"Parasta tällä kertaa,\nettä herra Weller auttaa teidät puuhun. Herra Pickwick on ehkä hyvä ja\nkatselee, ettei kukaan tule katua pitkin, ja minä vartioin puutarhan\ntoisella puolella. Hyvä Jumala, mitä tuo on?\"\n\n\"Tuo kirottu lamppu saattaa meidät kaikki hengiltä\", huudahti Sam\nkiukustuneesti. \"Katsokaapa tarkoin, mitä teette, hyvä herra! Nyt juuri\nlähetitte valosäteen ihan suoraan salin ikkunasta sisään.\"\n\n\"Hyvänen aika!\" sanoi herra Pickwick kääntyen äkkiä syrjään, \"en minä\nsitä aikonut\".\n\n\"No nyt se valaisee seuraavaa taloa, herra\", torui Sam.\n\n\"Herrajee!\" huudahti herra Pickwick taas pyörähtäen ympäri.\n\n\"Nyt se paistaa talliin, ja ne luulevat, että talli palaa\", sanoi Sam.\n\"Sulkekaa se toki, herra! Ettekö osaa?\"\n\n\"Tämäpä on kummallisin lyhty, mitä milloinkaan eläessäni olen nähnyt!\"\nhuudahti herra Pickwick ihan hämmentyneenä vaikutuksista, joita hän oli\naiheuttanut niin tarkoituksettomasti. \"En ole milloinkaan nähnyt näin\nvoimakasta heijastinta.\"\n\n\"Se käy ihan liian voimakkaaksi meille, jos pidätte sitä loistamassa\ntuolla lailla, herra\", vastasi Sam, kun herra Pickwickin vihdoinkin\nkauan ponnisteltuaan onnistui sulkea verho. \"Kuulen nuoren neidin\naskeleet. Nyt, herra Winkle, kiireesti aidalle!\"\n\n\"Seis, seis!\" sanoi herra Pickwick. \"Minun täytyy ensiksi puhua hänen\nkanssaan. Auta minut aidalle, Sam.\"\n\n\"Hiljalleen, herra\", virkkoi Sam asettaessaan päänsä kiviaitaa vasten\nja laittaen selästään laiturin. \"Nouskaa tuon kukkaruukun päälle,\nherra. Ja sitten ylöspäin.\"\n\n\"Pelkään, että vahingoitan sinua, Sam\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Välipä minulla, herra\", vastasi Sam. \"Antakaa hänelle kätenne, herra\nWinkle. Vakavasti, herra, vakavasti! Se on tämän hetken tunnus!\"\n\nSamin näin puhuessa onnistui herra Pickwickin osoittamalla ihan\nyliluonnollista notkeutta hänen ikäisekseen ja painoisekseen\nherrasmieheksi päästä Samin olkapäille. Sam kohottausi hiljalleen\nseisomaan, herra Pickwick piti kovasti kiinni muurin harjasta ja\nherra Winkle tiukasti hänen jaloistaan, ja niin saivat he yhteisin\nponnistuksin nostetuksi hänen silmälasinsa juuri aidan harjan\nyläpuolelle.\n\n\"Rakas lapsi\", sanoi herra Pickwick katsellen aidan yli ja nähdessään\nArabellan sen toisella puolella. \"Älkää säikähtykö, rakas lapsi. Minä\ntäällä vain olen.\"\n\n\"Pyydän, menkää pois, herra Pickwick\", sanoi Arabella. \"Käskekää niitä\nkaikkia menemään pois. Minua peloittaa ihan kamalasti. Hyvä, rakas\nherra Pickwick, älkää jääkö siihen. Te putoatte ja tapatte itsenne ihan\nvarmasti.\"\n\n\"Älkää nyt hätäilkö, hyvä lapsi\", sanoi herra Pickwick viihdytellen.\n\"Ei ole minkäänlaista pelon syytä, vakuutan teille. Seiso lujasti,\nSam\", jatkoi herra Pickwick katsoen alas.\n\n\"Kaikki hyvin, herra\", vastasi Sam. \"Älkää olko siellä kauemmin kuin\nmitä ankarin välttämättömyys vaatii. Olette vähän raskaanpuoleinen.\"\n\n\"Vielä hetkinen, Sam\", vastasi herra Pickwick. \"Halusin vain teidän\ntietävän, rakas lapsi, etten olisi sallinut nuoren ystäväni tavata\nteitä näin salaisesti, jos asema, mihin olette joutunut, olisi suonut\nhänelle valittavaksi jonkin muun vaihtoehdon; ja jos tämän askeleen\nsopimattomuus aiheuttaa teille joitakin epämieluisia seurauksia, rakas\nlapsi, niin tuottanee teille tyydytystä tietää, että minä olen läsnä.\nSiinä kaikki, rakas lapsi!\"\n\n\"Olen todella hyvin kiitollinen teille, herra Pickwick, hyvyydestänne\nja huolenpidostanne\", vastasi Arabella kuivaten kyyneleensä\nnenäliinallaan. Hän olisi luultavasti sanonut paljon enemmänkin, jollei\nherra Pickwickin pää olisi kadonnut perin äkillisesti sen johdosta,\nettä hän oli astunut harhaan Samin olkapäällä, joka askel auttoi hänet\näkkiä maahan. Hän oli kuitenkin heti jaloillaan, ja pyytäen herra\nWinkleä pitämään kiirettä ja saamaan kohtauksen päätökseen hän juoksi\nkadulle vartioimaan täynnä nuoruuden intoa ja rohkeutta. Tilaisuuden\ninnostamana oli herra Winkle yhtäkkiä muurin harjalla pysähtyen vain\nsanomaan, että Samin pitäisi pitää hyvää huolta isännästään.\n\n\"Kyllä minä hänestä huolehdin\", vastasi Sam. \"Jättäkää hänet vain minun\nhoiviini.\"\n\n\"Missä hän on? Mitä hän tekee, Sam?\" kyseli herra Winkle.\n\n\"Siunatkoon hänen vanhoja sääryksiään\", vastasi Sam katsellen ulos\npuutarhan portista. \"Hän pitää vahtia kujalla kädessään tuo salalyhty,\nkuin ystävällinen Guy Fawkes. En ole ikinäni nähnyt sellaista kunnon\nukkoa. Vieköön minut hiisi, jollei hänen sydämensä ole syntynyt\nviittäkolmatta vuotta myöhemmin kuin hänen ruumiinsa!\"\n\nHerra Winkle ei pysähtynyt kuuntelemaan ystävänsä ylistystä. Hän\noli hypännyt aidalta, heittäytynyt Arabellan jalkoihin ja selitteli\ntunteensa vilpittömyyttä niin kaunopuheisesti, että se olisi vetänyt\nvertoja itse Pickwickillekin.\n\nSillävälin kuin tällaisia asioita tapahtui ulkoilmassa, istui muudan\nvanha, tieteitä harrastava herra kirjastossaan parin, kolmen talon\npäässä kirjoittaen filosofista tutkimusta ja silloin tällöin kostuttaen\ntyönsä kuivuutta lasillisella valkoviiniä, jota oli arvokkaan\nnäköisessä pullossa hänen vieressään. Luomisvaivoissa tuo vanha herra\nsilmäili milloin kattoa, milloin permantoa ja seiniä, ja kun ei katto,\nei matto eivätkä seinät antaneet vaadittua innoitusmäärää, hän katseli\nulos ikkunasta.\n\nEräänä tuollaisena ajatuksen seisaushetkenä tieteellinen herra\nkatseli hajamielisesti synkkää ulkoista pimeyttä, kun hän suureksi\nhämmästyksekseen havaitsi hyvin kirkkaan valon liitelevän ilmassa\nvähän maanpinnan yläpuolella ja katoavan melkein samassa. Lyhyen ajan\nkuluttua ilmiö taas uudistui, eikä vain kerran tai kahdesti, vaan monta\nkertaa. Vihdoin tieteellinen herra laski kynänsä kädestään ja alkoi\nharkita, mistä luonnollisista syistä tuo ilmiö mahtaisi johtua.\n\nMeteoreja nuo valot eivät olleet: siihen ne olivat liian alhaalla. Ne\neivät olleet kiiltomatoja: liian suuria. Ne eivät olleet virvatulia,\neivät tulikärpäsiä eivätkä ilotulitusta. Mitä ne saattoivat olla?\nJoitakin omituisia ja ihmeellisiä luonnonilmiöitä, joita ainoakaan\nfilosofi ei ollut ennen nähnyt, sellaista, minkä keksiminen oli varattu\nyksinomaan hänelle ja mikä tekisi hänen nimensä kuolemattomaksi,\nkun hän kuvailisi sen jälkimaailmalle. Tämän ajatuksen vallassa\ntieteellinen herra tarttui taas kynäänsä ja merkitsi paperille\nmuutamia muistiinpanoja noista verrattomista ilmiöistä, päivän, hetken\nminuutin ja tarkan sekuntimäärän, milloin ne olivat näyttäytyneet.\nNäistä kaikista piti tulla aineksia laajaan, oppineeseen ja ahkeran\ntutkimuksen täyttämään tieteelliseen tutkielmaan, joka hämmästyttäisi\nkaikkia ilmatieteilijöitä, mitä ikinä eli ja hengitti sivistyneen\nmaailman millään kulmalla.\n\nHän heittäytyi taaksepäin mukavassa nojatuolissaan vaipuen ajattelemaan\ntulevaa suuruuttaan. Salaperäinen valo ilmestyi taas kirkkaampana\nkuin kertaakaan ennen tanssien, kaikesta päättäen, kujaa ylös ja\nalas, poiketen puolelta toiselle ja liikkuen kehässä, joka oli yhtä\noikullinen kuin pyrstötähden rata.\n\nTieteellinen herra oli naimaton. Hänellä ei ollut vaimoa, jonka hän\nolisi voinut kutsua huoneeseen hämmästymään, niin että hän soitti\npalvelijaansa.\n\n\"Pruffle\", sanoi oppinut herra, \"ilmassa on tänään jotakin merkillistä.\nNäittekö sen?\" jatkoi hän osoittaen ulos ikkunasta, kun valo taas näkyi.\n\n\"Näin kyllä, herra.\"\n\n\"Mitä ajattelette siitä, Pruffle?\"\n\n\"Mitäkö ajattelen?\"\n\n\"Niin. Tehän olette kasvanut tällä paikkakunnalla. Mitä pidätte\nvaloilmiöiden syynä?\"\n\nOppinut herra odotti hymyillen Prufflen vastaavan, että hän ei voisi\nkeksiä niille mitään syytä. Pruffle mietti.\n\n\"Sanoisinpa, että siellä on varkaita, herra\", virkkoi hän viimein.\n\n\"Olette hupsu ja saatte mennä pois\", sanoi tieteellinen herra.\n\n\"Kiitoksia herra\", sanoi Pruffle. Ja hän meni pois.\n\nMutta tieteellinen herra ei saanut rauhaa ajatukselta, että syvällinen\ntutkielma, jota hän oli suunnitellut, menisi hukkaan maailmalta,\nkuten varmasti tapahtuisi, jollei kekseliään herra Prufflen otaksumia\ntukahdutettaisi heti kapaloihinsa. Hän pisti hatun päähänsä ja asteli\nnopeasti puutarhaan päättäen ottaa asiasta selon syntyjä syviä myöten.\n\nNytpä juuri ennen kuin tieteellinen herrasmies astui puutarhaan\noli herra Pickwick juossut pitkin kujaa niin nopeasti kuin pääsi,\nilmoittaakseen sen väärän tiedon, että joku oli tulossa sieltä päin,\nja oli silloin tällöin avannut lyhdyn varjostimen pysyäkseen kaukana\nojista. Hälytys oli tuskin annettu, kun herra Winkle kiipesi takaisin\naidan yli, Arabella juoksi taloon, puutarhan portti sulkeutui ja\nkaikki kolme seikkailijaa pyrkivät parhaansa mukaan kujaa alas, kun he\näkkiä säpsähtivät nähdessään tieteellisen herran avaamassa puutarhansa\nporttia.\n\n\"Pysähtykää hetkeksi\", kuiskasi Sam, joka tietysti oli ensimmäisenä\njoukossa. \"Näyttäkääpä valoa sekunnin ajan!\"\n\nHerra Pickwick teki kuten pyydettiin, ja kun Sam näki miehen pään hyvin\nvarovasti kurkistavan ulos puolen kyynärän päässä omastaan, hän iski\nsiihen kevyesti nyrkillään, niin että se kumeasti kolahti porttiin.\nToimitettuaan tämän urotyön hyvin nopeasti ja näppärästi Sam nosti\nherra Pickwickin selkäänsä ja seurasi herra Winkleä kujaa alas niin\nkiireesti, että se ottaen huomioon hänen kantamuksensa, oli suorastaan\nhämmästyttävä.\n\n\"Joko olette saanut henkenne vetämään, herra?\" kysyi Sam, kun he olivat\npäässeet kadun päähän.\n\n\"Kyllä, kyllä jo\", vastasi herra Pickwick.\n\n\"Tulkaa mukaan sitten, herra\", sanoi Sam asettaen isäntänsä taas omille\njaloilleen. \"Tulkaa keskeemme. Ei ole puoltakaan mailia juostavana.\nAjatelkaa, että voitatte palkinnon, herra! Ja nyt liikkeelle!\"\n\nTäten rohkaistuna herra Pickwick käytti koipiaan parhaansa mukaan.\nSanottakoon kaikessa ystävyydessä, että musta säärystinpari ei ole\nmilloinkaan kiitänyt maata pitkin niin tyylikkäästi kuin herra\nPickwickin käyttämä tässä muistettavassa tilaisuudessa.\n\nVaunut odottivat, hevoset olivat levänneet, tiet olivat hyvät ja\najomies altis ajamaan. Koko seurue saapui ehein nahoin \"Pensaaseen\",\nennen kuin herra Pickwick oli ehtinyt päästä hengästyksestään.\n\n\"Ja nyt heti sisään, herra\", sanoi Sam auttaessaan isäntäänsä\nvaunuista. \"Älkää jääkö hetkeksikään kadulle tämän urheilukokeen\njälkeen! Suokaa anteeksi, herra\", jatkoi Sam hattuaan kohottaen, kun\nherra Winkle laskeutui vaunuista. \"Toivon, ettei ollut olemassa sitä\naikaisempaa kiintymystä?\"\n\nHerra Winkle tarttui vaatimattoman ystävänsä käteen ja kuiskasi hänen\nkorvaansa: \"Kaikki on hyvin, Sam, kaikki.\" Tämän jälkeen herra Weller\nnapsautti kolmesti nenäänsä merkiksi siitä, että hän oli ymmärtänyt,\nhymyili, iski silmää ja rupesi asettelemaan vaunun askelmia paikoilleen\nmitä eloisinta tyydytystä ilmaisevin elein.\n\nTaas tieteellisestä herrasmiehestä puhuaksemme, hän väitti\nmestarillisessa tutkielmassa, että nuo ihmeelliset valot olivat\nsähköilmiöitä ja todisti sen selvästi kertomalla, kuinka valon\nvälähdys tanssi hänen silmiensä edessä, kun hän pisti päänsä ulos\nportista ja kuinka hän sai iskun, joka saattoi hänet tajuttomaksi\nneljännestunniksi. Tämä esitys ilahdutti kaikkia tieteellisiä seuroja\nrajattomasti ja aiheutti, että sen tekijää aina senjälkeen pidettiin\ntieteen valona.\n\n\n\n\n11. luku\n\nVIE HERRA PICKWICKIN UUTEEN EIKÄ SUINKAAN MIELENKIINTOA VAILLA OLEVAAN\nKOHTAUKSEEN ELÄMÄN SUURESSA NÄYTELMÄSSÄ.\n\n\nMuu osa herra Pickwickin Bathissa oleskeluun varaamasta ajasta\nkului ilman mitään mainitsemisen arvoisia tapahtumia. Loppuvuoden\nistuntokausi alkoi. Sen ensimmäisen viikon lopulla herra Pickwick ja\nhänen ystävänsä palasivat Lontooseen, ja ensinmainittu herra asettui,\ntietystikin Sam mukanaan, heti vanhaan asuntoonsa \"Yrjänään ja\nKorppikotkaan\".\n\nKolmantena aamuna heidän saapumisensa jälkeen, juuri kun kaikki\nkaupungin kellot löivät kukin erikseen yhdeksän ja yhteensä noin\nyhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän, Sam oli nauttimassa raitista\nilmaa ravintolan pihalla. Silloin ajoivat pihaan vastamaalatut,\nkummalliset ajopelit, joista hyppäsi hyvin notkeasti, heittäen ohjakset\nvieressään istuvalle lihavalle miehelle, kummallisen näköinen herra,\njoka näytti olevan tehty vaunuja kuten vaunut häntä varten.\n\nAjopelit eivät oikeastaan kuuluneet mihinkään tunnettuun ryhmään\nalallaan, mutta niissä olikin hiukkanen jokaisen luonnetta. Ne oli\nmaalattu kirkkaan keltaisiksi, aisat ja pyörät mustajuovaiset, ja\najaja istui, oikeauskoiseen urheilumaiseen tapaan, pieluksilla, jotka\noli ladottu pari jalkaa ajopelien etulautaa korkeammalle. Hevonen oli\nraudikko, sangen reippaan näköinen konkari, mutta siinä oli kuitenkin\njotakin kiukkuista ja itsepäistä, mikä soveltui sekä vaunuihin että\nniiden isäntään.\n\nVaunujen isäntä itse oli noin nelikymmenvuotias mies, jolla oli musta\ntukka ja huolellisesti kammattu poskiparta. Hänellä oli erikoisen upea\npuku yllään, koko joukko korutavaroita — kaikki noin kolme kertaa\nkookkaampia kuin ne, joita herrasmiehet tavallisesti käyttävät — ja\nkaiken kruununa nukkainen päällystakki. Vaunuista astuessaan hän pisti\nvasemman kätensä tämän päällystakin taskuun ottaen oikealla toisesta\ntaskustaan hyvin vaalean ja kiiltävän silkkinenäliinan, jolla pyyhki\nkengistään pari kolme tomuhiukkasta ja jonka hän sitten puristi\nkäteensä palloksi alkaen kiivetä pihaa ylös.\n\nSamilta ei ollut jäänyt huomaamatta, että tämän henkilön vaunuista\nnoustessa oli nukkavierun näköinen mies, jolla oli yllään ruskea\npäällystakki, mistä puuttui muutamia nappeja, ja joka oli vetelehtinyt\ntähän saakka kadun toisella puolen, tullut kadun yli ja jäänyt\nseisomaan aivan lähelle. Sam hiukan enemmän kuin epäili herrojen\nkäynnin tarkoitusta, astui siis ennen heitä \"Yrjänään ja Korppikotkaan\"\nja tehden äkillisen täyskäännöksen asettui keskelle sisäänkäytävää.\n\n\"No, no, veikkoseni!\" sanoi nukalliseen päällystakkiin pukeutunut mies\nkäskevästi koettaen samalla töytäistä Samia syrjään ja päästä hänen\nohitseen.\n\n\"Mitä, herra, mistä on kysymys?\" vastasi Sam maksaen töytäisyn\nkorkoineen.\n\n\"Älkääpä tässä vehkeilkö, hyvä mies! Minua ei sovi kohdella sillä\ntavoin\", sanoi nukallista takkia käyttävä mies koroittaen äänensä ja\nvalahtaen ihan valkoiseksi. \"Tänne, Smouch!\"\n\n\"Mitäs täällä on tekeillä?\" ärjyi ruskeatakkinen mies, joka oli\nvähitellen hiipinyt pihan poikki tämän lyhyen sananvaihdon aikana.\n\n\"Tämä nuori mies vain on hävytön\", sanoi päällysmies ja töytäisi taas\nSamia.\n\n\"Jättäkääpä tuo peli\", murisi Smouch vuorostaan tuupaten Samia, mutta\nkovemmin.\n\nTällä viimeisellä töytäyksellä oli se vaikutus, jonka kokenut Smouch\noli odottanut sen tuottavankin, sillä kun Sam alttiina vastaamaan\nkohteliaisuuteen painoi mainitun herran olemusta ovenpieltä vasten,\npäällysmies hiipi ohi ja ohjasi kulkunsa tarjoiluhuoneeseen, jonne Sam,\nvaihdettuaan muutaman ytimekkään huomautuksen herra Smouchin kanssa,\nheti seurasi häntä.\n\n\"Hyvää huomenta, rakas ystävä\", puhutteli päällysmies tarjoilupöydän\nääressä odottavaa nuorta naista Botany Bayssa[5] opittuun rentoon\ntapaan ja Uuden Etelä-Walesin kohteliaisuudella, \"missä herra\nPickwickin huone on?\"\n\n\"Vie hänet sinne\", sanoi baarityttö tarjoilijalle uhraamatta kuitenkaan\ntoista katsetta hienostelijalle vastaukseksi hänen kysymykseensä.\n\nTarjoilija näytti tietä yläkerrokseen, niinkuin häntä oli käsketty, ja\nnukkaista takkia käyttävä mies seurasi kintereillään Sam, joka koko\najan portaita kiivetessä ilmaisi monenlaisin liikkein äärimmäisintä\nylenkatsetta ja uhmailua palvelijattaren ja muiden katselijoiden\nsanomattomaksi hilpeydeksi. Herra Smouch, jota käheä yskä kiusasi, jäi\nalas rykimään eteiseen.\n\nHerra Pickwick oli vuoteessaan sikeässä unessa, kun hänen varhainen\nvieraansa astui huoneeseen Samin seurassa. Heidän tulonsa aiheuttama\nkolina herätti hänet.\n\n\"Partavettä, Sam!\" sanoi herra Pickwick vuodeverhojen takaa.\n\n\"Ajakaa pian partanne\", sanoi vieras vetäen syrjään toisen verhon\nvuoteen pääpuolesta. \"Olen saanut määräyksen pidättää teidät Bardellin\njutun vuoksi. Tässä se on! Ihan tavallista laatua. Tässä on korttini.\nArvelen, että lähdette mukaan.\"\n\nKopauttaen herra Pickwickiä ystävällisesti olalle heitti sheriffin\napulainen (sillä sellainen hän oli) korttinsa peitteelle ja otti\nliivintaskustaan kultaisen hammastikun.\n\n\"Namby kuuluu nimi\", sanoi sheriffin apulainen, kun herra Pickwick otti\nsilmälasinsa tyynyn alta ja asetti ne nenälleen lukeakseen kortin.\n\"Namby, Bell Alley, Coleman Street.\"\n\nTällä kohtaa Sam Weller, jonka silmät tähän asti olivat olleet\nkiintyneet herra Nambyn komeaan hattuun, puuttui asiaan.\n\n\"Oletteko kveekari, herra?\" kysyi hän.[6]\n\n\"Annanpa teidän tietää, mikä olen, ennen kuin olen selvittänyt asiat\nkanssanne\", vastasi suuttunut oikeudenpalvelija. \"Opetanpa teille\nihmistapoja, senkin lurjus, jonakin kauniina aamuna.\"\n\n\"Kiitoksia paljon\", sanoi Sam. \"Samoin minä teille. Ottakaa hattu pois\npäästänne!\"\n\nNäin sanoen herra Weller mitä näppärimmin sinkautti herra Nambyn\n\"pääkappaleen\" huoneen toiseen päähän niin voimakkaasti, että herra\nNamby oli vähällä niellä kultaisen hammastikkunsa kaupanpäällisiksi.\n\n\"Ottakaa huomioon tämä, herra Pickwick\", sanoi ällistynyt viranomainen\nhaukkoen ilmaa. \"Palvelijanne on hyökännyt kimppuuni virantoimituksessa\nollessani teidän huoneessanne. Olen ruumiillisessa vaarassa. Vaadin\nteitä todistamaan tämän.\"\n\n\"Älkää todistako mitään, herra\", keskeytti Sam. \"Sulkekaa silmänne\nhyvin tiukkaan, herra. Heittäisinpä hänet mielelläni ikkunasta ulos,\nvaikka hän ei pääsekään putoamaan kovin kauas, kun nuo pahuksen\nräystäät...\"\n\n\"Sam\", tiuskaisi herra Pickwick äkäisesti, kun hänen palvelijansa\nosoitti monenlaisia vihamielisyyden merkkejä, \"jos sanot sanankaan tai\npuutut vähimmälläkään tavalla tähän henkilöön, erotan sinut paikalla\npalveluksestani\".\n\n\"Mutta herra...\", yritti Sam.\n\n\"Suu kiinni\", keskeytti herra Pickwick. \"Ota hattu ylös!\"\n\nMutta siitä Sam kieltäytyi ehdottomasti ja päättävästi, ja kun hän\noli saanut ankarat torat herraltaan, taipui oikeudenpalvelija, koska\nhänellä oli kiire, itse ottamaan sen lattialta päästäen ilmoille\nsuuren joukon uhkauksia Samia kohtaan, jotka tämä herra kuitenkin otti\nvastaan ihan rauhallisesti huomauttaen vain, että jos herra Namby vielä\nsuvaitsee panna hatun päähänsä, hän paiskaa sen ensi viikon loppupäähän\nsaakka. Arvellen ehkä, että tällainen toimenpide saattaisi tuottaa\nhänelle itselleen ikävyyksiä, herra Namby luopui antamasta Samille\ntilaisuutta langeta kiusaukseen ja tyytyi heti senjälkeen kutsumaan\nSmouchin huoneeseen. Ilmoitettuaan tälle, että pidätys oli suoritettu\nja että hän saa odottaa vankia, kunnes tämä on pukeutunut, Namby kömpi\nulos. Vaatien happamesti herra Pickwickiä \"liikkumaan niin vilkkaasti\nkuin osasi, sillä aika on täpärällä\", Smouch otti tuolin oven eteen\nja istui siinä, kunnes toinen oli lopettanut pukeutumisen. Sitten\nlähetettiin Sam hakemaan katetut vuokravaunut, ja niissä kolmikko\nlähti Colemankadulle, Oli onni, että matka oli niin lyhyt, sillä\npaitsi sitä, ettei herra Smouchille ollut suotu erikoisen viehättävää\nseurustelutaitoa, hän oli todellakin epämiellyttävä seuratoveri\ntällaisessa ahtaassa tilassa sen ruumiillisen heikkouden takia, johon\nolemme toisessa paikassa viitanneet.\n\nKun vaunut sitten olivat kääntyneet hyvin ahtaalle ja pimeälle kadulle,\nne pysähtyivät talon kohdalle, jossa oli rautaristikot kaikissa\nikkunoissa ja portinpielet koristetut nimellä ja arvonimellä: \"Namby,\nLontoon sheriffin apulainen\". Kun sisemmän portin oli avannut mies,\njoka hyvin olisi käynyt herra Smouchin laiminlyödystä kaksoisveljestä\nja joka oli varustettu isolla portin avaimella, vietiin herra Pickwick\n\"kahvilaan\".\n\nKahvilana oli kadunpuoleinen oleskeluhuone, ja sen olennaisimmat\npiirteet olivat tuore hiekka ja piintynyt tupakanhaju. Herra Pickwick\nkumarsi kaikille kolmelle henkilölle, jotka istuivat huoneessa hänen\nsisään tullessaan, ja lähetettyään Samin hakemaan Perkeriä hän vetäytyi\npimeään nurkkaan ja katseli sieltä hiukan uteliaana uusia seuralaisiaan.\n\nYksi heistä oli vielä melkein poikanen, yhdeksäntoista ja\nkahdenkymmenen välillä, joka — vaikka kello oli vasta kymmenen — joi\nginiä ja vettä ja poltteli sikaria, joita huveja hän tulehtuneista\nkasvoistaan päättäen oli harrastanut hyvin vakavasti parina, kolmena\nviimeksikuluneena ikävuotenaan. Häntä vastapäätä, kohennellen tulta\noikean kenkänsä kärjellä, oli raa'an ja alhaisen näköinen, noin\nkolmenkymmenen ikäinen nuori mies, jonka kasvot olivat likaiset ja\nääni käheä. Hänellä oli nähtävästi se maailmantuntemus ja se käytöksen\nviehättävä vapaus, jonka saattaa hankkia kapakan saleissa ja kolmannen\nluokan biljardeissa. Kolmas huoneessa olija oli keski-ikäinen, hyvin\nvanhassa mustassa puvussa kyhjöttävä, riutunut ja kalpea mies, joka\nkäveli lakkaamatta edestakaisin pysähtyen vain silloin tällöin\nkatselemaan hyvin huolestuneesti ulos ikkunasta, ikään kuin olisi\nodottanut jotakin, ja sitten taas jatkaen kävelyään.\n\n\"Teidän olisi tainnut olla parasta lainata partaveistäni tänä aamuna,\nherra Ayresleihg\", sanoi mies, joka kohensi tulta iskien silmää\nystävälleen nuorukaiselle.\n\n\"Kiitos vain, en usko sitä tarvitsevani. Toivonpa, että pääsen ulos jo\ntunnin kuluttua tai niillä main\", vastasi toinen kiireellisesti. Astuen\nsitten taas ikkunaan ja palaten vielä kerran pettyneenä hän huokasi\nsyvään ja lähti huoneesta, jolloin molemmat muut purskahtivat kaikuvaan\nnauruun.\n\n\"Enpä ikinä ole nähnyt mitään noin hassua\", sanoi se herra, joka oli\ntarjonnut partaveistä ja jonka nimi osoittautui olevan Price. \"En\nmilloinkaan.\"\n\nHerra Price vahvisti tämän vakuutuksen kirouksella ja nauroi sitten\ntaas, jolloin tietysti poika (joka piti seuralaistaan maailman\nreiluimpana miehenä) myöskin nauroi.\n\n\"Voinette tuskin uskoa\", sanoi Price herra Pickwickille, \"että tuo\nvekkuli on ollut täällä eilispäivästä viikon eikä ole kertaakaan vielä\najanut partaansa, koska hän on ihan varma siitä, että hän pääsee pois\npuolen tunnin kuluttua viimeistään ja uskoo, että hän voi siirtää\nparranajon siksi, kunnes on päässyt kotiin?\"\n\n\"Miesparka!\" virkkoi herra Pickwick. \"Ovatko hänen edellytyksensä\npäästä vaikeuksistaan todellakin niin suuret?\"\n\n\"Piru vieköön sellaiset edellytykset\", vastasi Price. \"Hänellä ei ole\nsellaisen varjon puoliskoakaan. En tahtoisi antaa _tätäkään_ hänen\nedellytyksistään päästä kävelemään kadulle tästä kymmenen vuoden\nkuluttua.\"\n\nTässä herra Price napsautti sormiaan vähäksyvästi ja soitti kelloa.\n\n\"Antakaa minulle paperia, Crookey\", sanoi herra Price palvelijalle,\njoka puvultaan ja yleiseltä ulkonäöltään muistutti jonkinlaista\nvararikon tehneen härkäkauppiaan ja maksukyvyttömän karjanajajan\nvälimuotoa, \"ja lasi viinaa ja vettä! Kuuletteko, Crookey? Aion\nkirjoittaa isälleni, ja minun täytyy saada mielenrohkaisua, taikka en\nkykene piirtelemään kyllin vaikuttavaa sille ukkelille.\"\n\nTarpeetonta sanoa, että nuorukainen ihan vääntelehti naurusta tämän\nhuvittavan puheen kuullessaan.\n\n\"Se on oikein\", sanoi herra Price. \"Suru pois! Hauskoja päiviä, vai\nmitä?\"\n\n\"Mainioita!\" myönsi nuorukainen.\n\n\"Teissä on sisua\", ihasteli Price. \"Olette kai nähnyt yhtä ja toista\nelämässänne?\"\n\n\"Luulenpa melkein!\" kehaisi nuorukainen. Hän oli katsellut sitä kapakan\noven likaisen lasin läpi.\n\nHerra Pickwickiä inhotti tuo keskustelu aika lailla samoin kuin noiden\nkahden olion ulkonäkö ja käytös, ja hän oli juuri kysymäisillään,\neikö hän voisi saada yksityistä oleskeluhuonetta, kun kaksi tai\nkolme miellyttävän näköistä vierasta astui sisään. Nämä nähdessään\nnuorukainen heitti sikarinsa tuleen, kuiskasi herra Pricelle, että he\nolivat saapuneet \"laittamaan hänen asiaansa kuntoon\" ja lähti heidän\nluokseen pöydän ääreen huoneen toiseen päähän.\n\nNäytti kuitenkin siltä, ettei asioita laitettaisikaan kuntoon ihan\nniin nopeasti kuin nuorukainen oli arvellut, sillä seurasi hyvin\npitkä keskustelu, josta herra Pickwick ei voinut olla kuulematta\neräitä vihaisia yksityiskohtia paheellisesta elämästä ja uudistetusta\nanteeksiannosta. Vihdoin seuran vanhin herra viittasi hyvin selvästi\njohonkin Whitecross katuun, minkä johdosta nuorukainen luonnostaan,\nröyhkeydestään ja elämäntuntemuksestaankin huolimatta painoi päänsä\npöytään ja ulvoi surkeasti.\n\nHyvin tyytyväisenä siihen, että nuorukaisen röyhkeys oli niin pian\nmasentunut ja hänen äänensä ylentynyt, soitti herra Pickwick kelloa ja\nhänet vietiin omasta pyynnöstään yksityiseen odotushuoneeseen, jossa\noli kalustona matto, pöytä, tuoleja, kaappi ja sohva ja jota koristi\npeili ja useat vanhat kuparipiirrokset. Täällä hänellä oli ilo kuulla\npäänsä yläpuolella herra Nambyn soittelevan taffelipianoa sillä aikaa\nkun aamiaista valmisteltiin. Sen saavuttua saapui herra Perkerkin.\n\n\"Ahaa, hyvä herra Pickwick\", sanoi pieni mies, \"vihdoinkin häkissä, vai\nmitä? No niin, no niin, enpä ole oikeastaan pahoillani siitä, sillä\nnyt tekin huomaatte tämän menettelynne mahdottomuuden. Olen merkinnyt\nmuistiin kulujen ja korvausmäärän summan, joiden vuoksi asiaan\nryhdyttiin, ja meidän on paras järjestää kaikki heti menettämättä\nvähääkään aikaa. Luulenpa, että Namby on tähän aikaan tullut kotiin.\nMitä arvelette, hyvä herra Pickwick? Onko minun kirjoitettava\nmaksumääräys vai teettekö sen itse?\"\n\nPieni mies hieroi käsiään teeskennellen iloisuutta näin sanoessaan,\nmutta katsellessaan herra Pickwickin kasvoja ei hän samalla saattanut\nolla luomatta surullista silmäystä Sam Welleriin.\n\n\"Perker\", sanoi herra Pickwick, \"älkää puhuko minulle enempää tästä,\npyydän. En huomaa olevan mitään etua tänne jäämisestä, niin että lähden\nvankilaan vielä tänä iltana.\"\n\n\"Ette voi mennä Whitecross kadulle, hyvä herra Pickwick\", sanoi herra\nPerker. \"Ihan mahdotonta! Siellä on kuusikymmentä vuodetta samassa\nhuoneessa ja ovet lukossa kuusitoista tuntia vuorokaudessa.\"\n\n\"Haluaisin mieluummin mennä johonkin toiseen pidätyspaikkaan, jos\nvoin\", sanoi herra Pickwick. \"Jollen voi, niin saan pitää hyvänäni\nsenkin.\"\n\n\"Voittehan mennä Fleetiin, hyvä herra, jos olette päättänyt lähteä\njohonkin\", sanoi Perker.\n\n\"Sen minä teen\", sanoi herra Pickwick. \"Lähden heti, kun olen\nlopettanut aamiaiseni.\"\n\n\"Seis, seis, hyvä herra! Ei ole vähintäkään syytä pitää niin kovaa\nkiirettä päästäkseen paikkaan, josta useimmat ihmiset ovat yhtä\nhalukkaita pääsemään pois\", sanoi hyväntahtoinen pieni asianajaja.\n\"Meidän täytyy hankkia _habeas corpus_. Oikeudessa ei ole yhtään\ntuomaria ennen kello neljää iltapäivällä. Teidän on odotettava niin\nkauan.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi herra Pickwick järkkymättömän kärsivällisenä. \"Silloin\nvoimme syödä kyljyksen täällä kello kahdelta. Tilaa se, Sam, ja käske\nniitä olemaan täsmällisiä.\"\n\nKoska herra Pickwick pysyi lujana Perkerin kaikista torumisista ja\nväitteistä välittämättä, tulivat ja menivät kyljykset oikeaan aikaan.\nSitten herra Pickwick pantiin toisiin katettuihin vaunuihin ja vietiin\nChancery Laneen, kun hän oli odottanut puolisen tuntia herra Nambya,\njolla oli valittu seura päivällisillä ja jota ei millään lailla saanut\nhäiritä sitä ennen.\n\nSergeant Innissä oli virantoimituksessa kaksi tuomaria, toinen rikos-,\ntoinen siviiliasioita varten, ja heillä näytti olevan käsiteltävänä\nhyvä joukko asioita, jos asianajajain kirjureiden luku, joita kiiruhti\nulos ja sisään asiakirjapakat kainalossa, kelpasi siitä todistukseksi.\nKun he saapuivat matalaan porttiholviin, josta päästään taloon, jäi\nPerker muutamaksi hetkeksi tinkimään ajajan kanssa kyytimaksusta ja\nvaihtorahoista, ja herra Pickwick väistyi holvin toiseen reunaan,\njottei olisi sisään ja ulos virtaavan ihmisvirran tiellä, katsellen\nympärilleen hyvin uteliaana.\n\nEnimmän kiinnittivät hänen huomiotaan kolme, neljä ulkonäöltään\nkuluneen hienoa herrasmiestä, jotka nostivat hattuaan monelle\nohikulkevalle asianajajalle ja joilla näytti olevan täällä jotakin\ntekemistä — minkälaatuista, sitä ei herra Pickwick saattanut arvata.\nPerin omituisen näköisiä olioita! Yksi oli hontelo, melkein rampa,\nyllä kuluneet mustat vaatteet, kaulassa valkea liina, toinen lihava,\nromuluinen, pukeutuneena ihan samalla tavalla, mutta kaulassa iso,\npunaisen- ja mustankirjava liina; kolmas taas kuihtunut, humalaisen\nnäköinen, pisamakasvoinen olio. He käyskentelivät kädet selän takana\nja kuiskasivat silloin tällöin huolestuneen näköisinä jonkin sanan\npapereita kuljettavien herrojen korvaan, kun näitä kulki ohi. Herra\nPickwick muisti nähneensä heidän usein vetelehtineen porttiholvissa,\nkun hän oli sivuuttanut sen, ja hänet valtasi kiihkeä uteliaisuus\nsaada tietää, mihin ammatinhaaraan nuo likaisen näköiset vetelehtijät\nmahdollisesti saattoivat kuulua.\n\nHän oli juuri kysymäisillään sitä Nambylta, joka seisoi ihan hänen\nvieressään imeskellen pikkusormessaan komeilevaa isoa kultasormusta,\nkun Perker kiiruhti paikalle ja huomauttaen, ettei ollut vähintäkään\naikaa hukattavana, lähti menemään sisään. Kun herra Pickwick lähti\nhänen jälkeensä, tuli rampa mies hänen luokseen ja koskettaen\nkohteliaasti hattuaan ojensi kirjoitettua korttia, jonka herra\nPickwick, hän kun ei halunnut loukata miehen tunteita kieltäytymällä\nottamasta sitä vastaan, kohteliaasti otti ja pisti liivinsä taskuun.\n\n\"No niin\", sanoi Perker kääntyen taakseen nähdäkseen, seurasivatko\nhänen toverinsa hänen kintereillään, \"tätä tietä hyvät herrat. Hoi hoi,\nmitä te haluatte?\"\n\nTämä viimeinen kysymys oli osoitettu rammalle miehelle, joka herra\nPickwickin näkemättä oli liittynyt seuraan. Vastaukseksi rampa mies\nnosti taas hattuaan mahdollisimman kohteliaasti ja viittasi herra\nPickwickiin.\n\n\"Ei, ei\", sanoi herra Perker hymyillen. \"Emme tarvitse teitä, hyvä\nystävä, emme tarvitse teitä.\"\n\n\"Pyydän anteeksi\", sanoi rampa mies. \"Tuo herra otti minun korttini.\nToivon, että käytätte minua, herra. Tuo herra nyökkäsi minulle. Haluan,\nettä hän itse ratkaisee asian. Nyökkäsittehän minulle, herra?\"\n\n\"Roskaa! Ettehän te nyökännyt kenellekään, Pickwick? Erehdys, erehdys\",\nsanoi Perker.\n\n\"Tuo herra ojensi minulle korttinsa\", selitti herra Pickwick ottaen\nsen esiin liivinsä taskusta. \"Otin sen vastaan, koska tuo herra näytti\ntoivovan sitä, ja minua huvittaisi tosiaankin katsoa sitä, kun saan\ntilaisuuden. Minä...\"\n\nPieni asianajaja purskahti raikuvaan nauruun ja palauttaen kortin\nrammalle miehelle ilmoitti hänelle, että kaikki oli erehdystä ja\nkuiskasi herra Pickwickille, kun mies närkästyneenä meni pois, että se\noli vain takaaja.\n\n\"Mikä!\" huudahti herra Pickwick.\n\n\"Takaaja\", toisti herra Perker.\n\n\"Takaaja!?\"\n\n\"Niin, hyvä herra Pickwick, niitä on täällä likemmä kymmenkunta.\nTakaavat puolestanne minkä summan hyvänsä ja vain puolesta kruunusta.\nMerkillistä hommaa todellakin!\" sanoi herra Perker virkistäen itseään\nhyppysellisellä nuuskaa.\n\n\"Kuinka? Onko minun käsitettävä asia niin, että nämä miehet ansaitsevat\nelatuksensa sillä, että odottelevat täällä tehdäkseen väärän valan maan\ntuomareiden edessä puolen kruunun palkkiosta!\" huudahti herra Pickwick\naivan ällistyneenä moisesta paljastuksesta.\n\n\"No, en minä nyt sanoisi sitä suorastaan vääräksi valaksikaan\", vastasi\npieni herra. \"Ankara sana, hyvä herra Pickwick, todella hyvin ankara\nsana. Se on laillinen _sictio_, ei mitään muuta.\"\n\nNäin sanoen asianajaja kohautteli olkapäitään, hymyili, otti toisen\nhyppysellisen nuuskaa ja näytti tietä tuomarin virastoon. Tämä oli\nperin epäsiisti huone, katto hyvin matalalla ja seinissä vanha\nlaudoitus, ja niin pimeä, että vaikka ulkona oli täysi päivä, paloi\npöydillä isoja talikynttilöitä. Toisessa päässä oli ovi, joka\nvei tuomarin yksityishuoneistoon, ja sen ympärille oli kertynyt\njoukko asianajajia ja kirjureita, jotka kutsuttiin sisään siinä\njärjestyksessä, missä kunkin asia oli merkitty listaan. Joka kerran\nkun tuo ovi aukeni päästääkseen ulos asiakkaan, hyökkäsi seuraava\nkiivaasti ovelle päästäkseen sisään, ja rivissä tuomarin luo pääsyä\nodottavien keskustelun kukkuraksi syntyi aikalailla henkilökohtaista\nsuukopua useimpien niiden kesken, jotka jo olivat tavanneet hänet, niin\nettä huoneessa oli niin paljon melua kuin tuollaiseen tilavuudeltaan\nrajoitettuun alaan suinkin mahtui.\n\nMutta näiden herrasmiesten keskustelut eivät olleet ainoat korviin\nkantavat äänet. Laatikolla puusuojuksen takana huoneen toisessa päässä\nseisoi silmälaseja käyttävä kirjuri, ottamassa vastaan \"valaehtoisia\ntodistuksia\", joita toinen kirjuri aina väliin kantoi kasoittain\nyksityishuoneeseen tuomarin nimikirjoituksella vahvistettavaksi. Siellä\noli suuri joukko asianajajien kirjureita vannotettavina, ja koska\noli ihan mahdoton ottaa heiltä kaikilta valaa yht'aikaa, niin näiden\nherrojen ponnistelu päästäkseen silmälasipään kirjurin luo muistutti\nkansanjoukon tunkeilua teatteriin permanto-ovella, kun kaikkein\narmollisin Majestetti kunnioittaa näytäntöä korkealla läsnäolollaan.\nToinen virkamies harjoitteli silloin tällöin keuhkojaan huutaen\nnimeltä niitä, jotka jo olivat vannoneet, palauttaakseen heille heidän\nvalaehtoiset todistuksensa, kun tuomari oli kirjoittanut nimensä niiden\nalle. Tämä antoi taas aihetta muutamiin lisätöytäyksiin, ja kun kaikki\ntuo tapahtui yht'aikaa, syntyi siitä niin paljon melua ja hälinää kuin\nmaailman toimeliainkaan ja kiihkeinkään henkilö konsanaan saattoi\ntoivoa näkevänsä ja kuulevansa. Siellä oli vielä toisenlaistakin väkeä,\nmiehiä, jotka odottivat esimiestensä ottamien haasteiden julkilukemista\nja joihin vastapuolen asianajajat saivat vastata tai olla vastaamatta.\nHeidän tehtävänään oli huutaa silloin tällöin vastapuolen asianajajan\nnimeä saadakseen varmuuden siitä, että tämä ei ollut läsnä heidän\ntietämättään.\n\nNiinpä esim. seisoi seinään nojaten ihan lähellä sitä tuolia, jolle\nherra Pickwick oli istuutunut, neljätoistavuotias konttoripoika, jolla\noli tenoriääni, ja hänen vieressään tavallinen tuomarin kirjuri, joka\npuhui bassoäänellä.\n\nKirjuri syöksyi sisään kainalossaan paperikääry ja tuijotteli\nympärilleen.\n\n\"Sniggle ja Blink\", huusi tenori.\n\n\"Purkin ja Snob\", mörisi basso.\n\n\"Stumpy ja Deacon\", sanoi äskentullut.\n\nKukaan ei vastannut. Seuraavalle sisääntulleelle huusivat kaikki kolme,\nja hän taas omasta puolestaan huusi uutta toiminimeä. Sitten joku muu\nkirkui äänekkäästi kolmatta, ja niin poispäin.\n\nKoko tämän ajan oli silmälasipäämies kovassa puuhassa vannottaen\nkirjureita, ja valankaava luettiin muuttumattomasti ilman\nhengähdystaukoja ja tavallisesti seuraavalla tavalla:\n\n\"Ottakaa kirja oikeaan käteenne tämä on nimenne ja käsialanne ja te\nvannotte että tämän todistuksenne sisällys on tosi niin että Jumala\nteitä auttakoon maksu shillinki vaihtakaa ei ole pientä rahaa.\"\n\n\"Kuulehan, Sam\", tuumi herra Pickwick, \"mahtavatkohan ne saada sen\n_habeas corpuksen_[7] valmiiksi?\"\n\n\"Kyllä\", sanoi Sam, \"ja toivon, että lopultakin toisivat tänne\n'happamen korpun'. On hyvin ikävää, että meitä pidetään täällä\nodottamassa. Minä olisin jo saanut puoli tusinaa niitä happamia\nkorppuja valmiiksi tässä ajassa, pakattuina ja kaikki.\"\n\nEmme tiedä, minkälaisena monimutkaisena ja vaikeasti käsiteltävänä\nmöhkäleenä Sam oikeastaan piti tuota _habeas corpusta_, sillä silloin\nlähestyi herra Perker ja vei herra Pickwickin mukaansa.\n\nKun asianomaiset muodollisuudet oli suoritettu, Samuel Pickwickin\nruumiillinen olemus jätettiin pian senjälkeen oikeudenpalvelijan\nhaltuun, toimitettavaksi Fleetin vankilan tarkastusmiehen haltuun\nsäilytettäväksi siellä siihen saakka, kunnes Bardellin Pickwickiä\nvastaan nostaman jutun korvaukset ja kulut olisi täydellisesti\nsuoritettu ja maksettu.\n\n\"Ja siitä\", sanoi herra Pickwick nauraen, \"tulee sangen pitkä aika.\nSam, haepa taas katetut vaunut! Hyvästi, Perker, hyvä ystävä.\"\n\n\"Lähden mukaanne, että saan nähdä teidän ehein nahoin päässeen\nperille\", sanoi Perker.\n\n\"Mieluimmin\", vastasi herra Pickwick, \"menisin sinne ilman muuta\nseuralaista kuin Sam. Heti kun olen päässyt paikalleni, kirjoitan\nteille ilmoituksen siitä ja odotan, että tulette heti sinne luokseni.\nNäkemiin siihen asti.\"\n\nNäin puhellessaan herra Pickwick jo kiipesi oikeudenpalvelijan\nseuraamana sillä välin saapuneisiin ajopeleihin. Kun Sam oli istuutunut\najajan viereen, vierivät vaunut pois.\n\n\"Hyvin merkillinen mies tuo Pickwick\", tuumi Perker pysähtyessään\nvetämään hansikkaita käteensä.\n\n\"Ja minkälainen vararikontekijä hän olisi ollutkaan!\" lisäsi Lowten,\njoka seisoi vieressä. \"Kuinka hän ärsyttäisikään toimitsijamiehiä!\nHänpä ei säikähtäisi, vaikka he uhkaisivat toimittaa hänet vankilaan!\"\n\nAsianajaja ei näyttänyt suurestikaan riemastuvan apulaisensa\nammattimaisesta herra Pickwickin arvostelusta, sillä hän käveli\npoispäin suvaitsematta vastata mitään.\n\nVuokravaunut tärähtelivät Fleetkadulla, kuten niiden tapana on. Hevoset\njuoksivat paremmin, selitti ajaja, jos niillä oli jotakin edessään\n(ne liikkuivat kai hyvin merkillisesti, kun niillä ei ollut mitään),\nja niinpä ajopelit pysyttelivät eräiden kiesien takana. Kun kiesit\npysähtyivät, pysähtyivät vaunutkin, ja kun kiesit taas jatkoivat\nmatkaa, vaunut tekivät samoin. Herra Pickwick istui vastapäätä\noikeudenpalvelijaa, ja oikeudenpalvelija istui hattu polvillaan\nvihellellen jotakin säveltä ja katsellen ulos vaunujen ikkunasta.\n\nAika tekee ihmeitä. Samaisen voimakkaan vanhan herran avulla\najurinrattaatkin pääsivät puoli mailia eteenpäin. Vihdoin ne\npysähtyivät, ja herra Pickwick laskeutui vaunuista vankilan portin\neteen.\n\nOikeudenpalvelija astui herra Pickwickin edellä vankilaan pitäen\nolkansa yli silmällä, että hänen vartioitavansa seurasi kintereillä.\nTultuaan sisään he kääntyivät vasemmalle ja menivät avoimesta ovesta\netuhuoneeseen, jossa raskas portti (vastapäätä sitä porttia, josta\nhe olivat astuneet sisään ja jota vartioi lihava vanginvartija avain\nkädessä) johti suoraan vankilan sisäosiin.\n\nTässä hän pysähtyi siksi aikaa kuin oikeudenpalvelija jätti hänen\npaperinsa, ja tänne herra Pickwickiä käskettiin jäämään, kunnes\nhän olisi läpäissyt ne menot, joita asiantuntijat sanovat \"mallina\nistumiseksi\".\n\n\"Pitääkö minun istua mallina!\" ihmetteli herra Pickwick.\n\n\"Teidän muotokuvanne otetaan, herra\", vastasi lihava vanginvartija. \"Me\nollaan helkkarin taitavia tekemään muotokuvia. Teemme ne sukkelasti ja\naina näköisiä. Käykää sisään, herra, ja olkaa kuin kotonanne.\"\n\nHerra Pickwick noudatti kutsua ja istuutui tuolille, ja herra\nWeller, joka asettui hänen tuolinsa taakse, kuiskasi, että mallina\nistuminen oli vain toinen tapa sanoa, että eri vanginvartijat saisivat\ntilaisuuden katsella häntä oppiakseen erottamaan vangit satunnaisista\nkävijöistä.\n\n\"Hyvä on, Sam\", tuumi herra Pickwick, \"sitten toivoisin vain, että\ntaiteilijat tulisivat. Tämä on hiukan liiankin julkinen paikka.\"\n\n\"Eivät ne kauan viivy\", lohdutti Sam. \"Tuolla on hollantilainen kello!\"\n\n\"Niinpä näyttää olevan.\"\n\n\"Ja lintuhäkki\", jatkoi Sam. \"Siinäpä pyörä pyörässä ja vankila\nvankilassa. Eikö niin, herra?\"\n\nHerra Wellerin lausuillessa näitä filosofisia huomautuksiaan tajusi\nherra Pickwick, että mallina istuminen oli alkanut. Kun lihava\nvanginvartija oli päässyt vuorostaan ovelle, hän istuutui ja silmäili\nvälinpitämättömästi herra Pickwickiä silloin tällöin, kun taas pitkä,\nlaiha mies, joka oli tullut hänen sijaansa, pisti kätensä takkinsa\nliepeiden alle, asettui häntä vastapäätä ja töllisteli häntä pitkään.\nKolmas, hiukan happamen näköinen herrasmies, jota nähtävästi oli\nhäiritty teenjuonnissa, sillä tullessaan hän nuoleskeli huuliltaan\nvielä viimeisiä voileivän jäännöksiä, asettui ihan herra Pickwickin\nviereen ja nojaten kätensä lanteisiinsa tarkasteli häntä tiukasti,\nkun taas toiset sekaantuivat joukkoon tutkien hänen piirteitään mitä\ntarkkaavaisimman ja harkitsevimman näköisinä. Herra Pickwick liikahteli\nkoko lailla hermostuneesti tämän tarkastuksen kestäessä ja näytti\nistuvan perin epämukavasti tuolissaan, mutta ei sanonut kellekään\nmitään koko toimituksen aikana, ei edes Samille, joka nojasi tuolin\nselkänojaan mietiskellen osaksi isäntänsä asemaa, osaksi sitä, kuinka\nsuurta tyydytystä hänelle olisi tuottanut kiihkeä hyökkäys kaikkien\nkoolla olevien vartijoiden kimppuun, kun olisi saanut lyödä heidät\n_knock out_, yhden kerrallaan, jos sellainen menettely olisi ollut lain\nja järjestyksen vaatimusten mukaista.\n\nVihdoin muotokuva oli valmis, ja herra Pickwickille ilmoitettiin, että\nhän nyt sai lähteä vankilaan.\n\n\"Missä minä saan nukkua yön?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Enpä oikein tiedä, missä tänä yönä\", vastasi lihava vartija. \"Mutta\nhuomenna teidät pistetään yhteen jonkun toisen kanssa ja sitten teillä\non hyvä ja mukava olla. Ensimmäinen yö on tavallisesti vähän sekava,\nmutta huomenna on kaikki ihan paikallaan.\"\n\nJonkin aikaa keskusteltua huomattiin, että eräällä vartijalla oli\nvuokrattavana vuode, jonka herra Pickwick saattoi saada siksi yöksi.\nHän suostui ilomielin vuokraamaan sen.\n\n\"Jos haluatte tulla mukaan, niin näytän sen heti\", sanoi mies. \"Se\nei ole kovin suuri, mutta kyllä siinä nukkuu aika kunnollisesti.\nTännepäin, herra.\"\n\nHe kulkivat sisäportista ja laskeutuivat matalia portaita. Avain\nkääntyi lukossa heidän jäljessään, ja herra Pickwick huomasi olevansa\nensimmäistä kertaa eläessään velkavankilan muurien sisällä.\n\n\n\n\n12. luku.\n\nMITÄ HERRA PICKWICKILLE TAPAHTUI HÄNEN TULTUAAN FLEETIN VANKILAAN, MITÄ\nVANKEJA HÄN SIELLÄ NÄKI JA KUINKA HÄN VIETTI YÖNSÄ.\n\n\nTom Roker, sama herrasmies, joka oli saattanut herra Pickwickin\nvankilaan, kääntyi lyhyiden portaiden päähän päästyä jyrkästi oikealle\nja kulki edellä avoimesta rautaovesta ja toisia lyhyitä portaita\nylös pitkään, ahtaaseen, likaiseen ja matalaan käytävään, jonka\npermanto oli kivestä ja jota hyvin hämärästi valaisi ikkuna molemmissa\nkaukaisimmissa päissä.\n\n\"Tätä\", sanoi mainittu herrasmies pistäen kätensä taskuihinsa ja\nsilmäillen välinpitämättömästi herra Pickwickiä olkansa yli, \"tätä\nsanotaan eteishalliksi\".\n\n\"Vai niin!\" tuumi herra Pickwick katsellen alas pimeään ja siivottomaan\nporraskäytävään, joka näytti johtavan permannon alla rivissä\nsijaitseviin kosteihin, synkkiin kivikellareihin.\n\n\"Ja nuo ovat luullakseni pikku kellareita, joissa vangit säilyttävät\npieniä hiilivarastojaan. Epämiellyttäviä paikkoja, jos niihin täytyy\nmennä, mutta nähdäkseni hyvin sopivia tarkoitukseensa.\"\n\n\"Niin, eipä minuakaan kovin ihmetyttäisi, vaikka ne olisivat siihen\nsopivia\", vastasi saattaja, \"kun ottaa huomioon, että monet ihmiset\nasuvat niissä koko mukavasti. Tämä on tori, tämä.\"\n\n\"Hyvä ystävä\", sanoi herra Pickwick, \"tarkoitatteko todella, että\ninhimillisiä olentoja elää noissa surkeissa luolissa?\"\n\n\"Miksi en tarkoittaisi?\" kysyi herra Roker vastaan kiukkuisen\nhämmästyneenä, \"miksi en saattaisi sitä tarkoittaa?\"\n\n\"Elää! Elää tuolla alhaalla!\" huudahti herra Pickwick.\n\n\"Elää tuolla alhaalla! Niin! Ja kuollakin tuolla alhaalla... hyvin\nusein sellaista sattuu!\" vastasi herra Roker. \"Mutta mitä siitä?\nKenellä on mitään sanomista sitä vastaan? Elää tuolla alhaalla! Niin,\nja se onkin aika hyvä elämispaikaksi, eikö olekin?\"\n\nKun Roker kääntyi hiukan kiivaasti herra Pickwickiin päin näin\nsanoessaan ja sen ohessa mutisi jotakin epämiellyttäviä manauksia tämän\nsilmiin, jäseniin ja elämännesteihin nähden, niin jälkimmäinen herra\npiti parempana olla jatkamatta keskustelua siihen suuntaan. Herra Roker\nlähti sitten kiipeämään toisia portaita, yhtä likaisia kuin ne, jotka\njohtivat äskeisen keskustelun alaiseen paikkaan, ja nyt herra Pickwick\nja Sam seurasivat hänen kintereillään.\n\n\"Tämä\", sanoi herra Roker pysähtyen vetämään henkeä heidän\nsaavuttuaan toiseen, yhtä laajaan käytävään kuin edellinen, \"tämä on\nkahvilakäytävä. Tämän yläpuolella on kolmas, ja sen päällä oleva ylin.\nSe huone, jossa saatte nukkua tämän yön, on vartijoiden huone, ja se\non täälläpäin. Tulkaa!\"\n\nSanottuaan tämän kaiken yhdellä henkäyksellä herra Roker kiipesi\nvielä yhden porrassarjan herra Pickwickin ja Samin seuratessa hänen\nkintereillään.\n\nPorraskäytäviin tuli valoa muutamista hiukan permannon yläpuolella\nolevista ikkunoista, ja ne olivat hiekoitetulle pihalle päin, jota\nrajoittavan korkean tiilimuurin harjalla näytti olevan rautapiikkejä.\nTämä alue oli herra Rokerin selityksen mukaan pallokenttä, ja saman\nherrasmiehen todistuksen mukaan kävi myöhemmin selville, että\noli olemassa pienempikin kenttä siinä osassa vankilaa, joka oli\nlähinnä Farrington-katua. Sitä sanottiin ja mainittiin \"maalatuksi\npihaksi\" sen tosiseikan vuoksi, että sen muurit olivat kerran olleet\nkoristetut täysin purjein kulkevien sotalaivojen kuvilla ja muilla\ntaidetuotteilla, jotka eräs vankina ollut piirtäjä kerran oli laatinut\njoutoaikoinaan.\n\nIlmoitettuaan nämä tiedonannot nähtävästi pikemminkin siinä\ntarkoituksessa, että saisi rintaansa kevennetyksi tärkeillä\ntosiasioilla kuin varsinaisesti valaistakseen herra Pickwickiä,\nnäytti opas, joka vihdoinkin oli päässyt uuteen käytävään, tietä sen\näärimmäisessä päässä aukeavaan ahtaaseen solaan, avasi oven ja osoitti\nhuonetta, joka ei ollut millään tavoin puoleensa vetävä ja joka sisälsi\nkahdeksan tai yhdeksän rautavuodetta.\n\n\"Kas tässä\", sanoi herra Roker pitäen ovea avoinna ja silmäillen\nriemuitsevan näköisenä herra Pickwickiä, \"tässä se huone nyt on\".\n\nHerra Pickwickin kasvot ilmaisivat kuitenkin niin niukalti\ntyytyväisyyttä, että herra Roker haki vastinetta tunteilleen tähän\nsaakka arvokkaasti vaienneen Samuel Wellerin kasvoista.\n\n\"Tässä se huone nyt on, nuori mies\", virkkoi hän siis.\n\n\"Näen sen\", vastasi Sam rauhallisesti päätään nyökäten.\n\n\"Luuletteko löytävänne tällaista huonetta Farringtonin hotellistakaan,\nhäh?\" tiedusteli herra Roker tyytyväisesti hymyillen.\n\nTähän herra Weller vastasi näppärästi ja teeskentelemättömästi\nsulkien toisen silmänsä, minkä saattoi katsoa merkitsevän joko että\nhän luuli niin, tai että hän ei luullut niin tai että hän ei ollut\nikinään ajatellut yhtään mitään sen johdosta, aina sen mukaan mitä\ntarkastelijan mielikuvitus saneli. Toimitettuaan tämän tempun ja\navattuaan taas silmänsä tiedusteli herra Weller, mikä noista vuoteista\noli se erikoinen, jonka herra Roker oli niin imartelevasti kuvannut\nverrattomaksi nukkumispaikaksi.\n\n\"Se on tuo\", vastasi herra Roker viitaten nurkassa viruvaan hyvin\nruostuneeseen vuoteeseen. \"Tuo vuode saisi nukkumaan kenen hyvänsä,\nhalusipa hän unta tai ei.\"\n\n\"Minusta näyttää siltä\", sanoi Sam silmäillen kyseellistä huonekalua\näärimmäisen inhoavasti, \"minusta näyttää siltä kuin ooppiumi ei olisi\nmitään siihen verrattuna.\"\n\n\"Ei yhtään mitään\", vahvisti herra Roker.\n\n\"Kyllä kai\", virkkoi Sam katsahtaen sivulta isäntäänsä ikään kuin\nnähdäkseen, olisiko tässä havaittavissa mitään merkkiä siitä, että nyt\ntapahtuneet seikat olivat järkyttäneet hänen päättäväisyyttään. \"...\nkyllä kai ne muutkin, jotka nukkuvat täällä, ovat herrasmiehiä.\"\n\n\"Ihan varmasti\", vakuutti herra Roker. \"Yksi heistä juo kaksitoista\ntuoppiansa olutta päivässä eikä lakkaa tupakoimasta edes\nsyödessäänkään.\"\n\n\"Hän on kai ihan korkeinta luokkaa\", arveli Sam.\n\n\"A 1\",[8] vastasi herra Roker.\n\nAntamatta näidenkään tietojen mieltään lannistaa herra Pickwick\nilmoitti hymyillen, että hän oli päättänyt hankkia todisteen tuon\nnukuttavan vuoteen ominaisuuksista ensi yönä, ja ilmoitettuaan hänelle,\nettä hän sai ruveta levolle milloin vain katsoi itselleen sopivaksi,\nRoker lähti pois sen enemmittä muodollisuuksitta jättäen herra\nPickwickin seisomaan Samin seurassa käytävään.\n\nAlkoi tulla pimeä tai oikeammin sanoen oli tälle paikalle, jossa\nmilloinkaan ei ollut valoisaa, sytytetty muutamia kaasuliekkejä ikään\nkuin kohteliaisuudesta iltaa kohtaan, joka tummeni ulkona. Koska oli\nlämpimän puoleista, olivat niiden lukuisien huoneiden, jotka aukenivat\nkäytävään molemmin puolin, eräät asukit panneet ovensa raolleen.\nHerra Pickwick silmäsi niihin ohi kulkiessaan hyvin uteliaana ja\ntiedonhaluisena. Eräässä huoneessa istui neljä tai viisi isoruhoista\nmiestä, jotka parahiksi häämöttivät paksun tupakansavun seasta,\näänekkäässä ja riitaisessa keskustelussa puoleksi tyhjennettyjen\noluttuoppien ympärillä tai pelaten marjasia ylen rasvaisilla\nkorteilla. Viereisessä huoneessa saattoi nähdä yksinäisen miehen\ntutkiskelevan hämärän talikynttilän valossa likaisia ja rypistyneitä,\ntomusta keltaisia ja vanhuuttaan repeileviä papereita kirjoittaen\nvarmaankin sadanteen kertaan pitkäveteistä kuvausta onnettomuuksistaan\njonkun suuren miehen läpiluettavaksi, jonka silmien eteen se ei\nmilloinkaan joutuisi ja jonka sydäntä se ei milloinkaan liikuttaisi.\nKolmannessa taas saattoi nähdä miehen vaimoineen ja lapsijoukkoineen\nkyhäävän surkeaa vuodetta permannolle ja muutamille tuoleille\nnuorimmille yösijaksi. Ja neljännessä ja viidennessä ja kuudennessa\nja seitsemännessä toistuivat melu, olut, tupakansavu ja kortit, aina\nedellistä räikeämpinä.\n\nItse käytävissä ja etenkin portaissa oleskeli suuri joukko ihmisiä,\njoista muutamat tulivat sinne siksi, että heidän huoneensa olivat\nautioita ja yksinäisiä, toiset taas, koska heidän huoneensa olivat\nliian täydet ja kuumat, mutta useimmat sen vuoksi, että he tunsivat\nolonsa levottomaksi ja ahdistavaksi eivätkä oikein tienneet, miten\nsaada aikansa kulumaan. Täällä oli ihmisiä monista kansanluokista,\nparkkumipukuisesta työmiehestä vararikon tehneeseen tuhlariin\nsaakka, jonka pehmeäkankaisessa aamunutussa oli hyvin tilanteeseen\nsopivat reiät kyynärpäiden kohdalla, mutta kaikissa oli sama leima:\njonkinlainen huoleton vankilanasukin kerskaileva ilme, maankiertäjän\nmistään piittaamaton käyttäytyminen, jota ei mitenkään voi sanoin\nkuvata, mutta jonka jokainen voi silmänräpäyksessä käsittää, jos tahtoo\npistäytyä lähimpään velkavankilaan ja tarkastella ensimmäistä siellä\nnäkemäänsä ihmisryhmää yhtä tarkkaavaisesti kuin herra Pickwick nyt.\n\n\"Minusta näyttää siltä, Sam\", sanoi herra Pickwick kurkistaen ylimmästä\nkerroksesta porraskäytävän rautakaiteen yli, \"minusta näyttää siltä,\nettä velkavankeus tuskin on ollenkaan mikään rangaistus.\"\n\n\"Siltäkö teistä tuntuu, herra?\" kysyi herra Weller.\n\n\"Näethän, kuinka nuo ihmiset juovat, tupakoivat ja pitävät ääntä.\nMahdotonta, että vankeus painaa heitä paljoakaan.\"\n\n\"Niin, siinäpä se pulma juuri onkin, herra\", selitti Sam. \"Heitä se ei\npaina paljoakaan, se on oikeata juhlapäivää heille — vain portteria\nja keilapeliä. Tällaisesta asiain menosta saavat kärsiä toiset, nuo\nraskassydämiset kurjimukset, jotka eivät saa luontoaan nousemaan oluen\nvoimalla eivätkä osaa pelata keilaakaan, sellaiset, jotka maksaisivat\nvelkansa, jos voisivat, mutta menettävät rohkeutensa, kun heidät\npannaan kiinni. Sanonpa teille herra, kuinka asian laita on: niitä,\njotka alituiseen vetelehtivät kapakoissa, se ei paina vähääkään, mutta\nniitä, jotka aina ovat työssä, jos vain voivat, se painaa liiaksikin.\n'Se on epätasaista', niinkuin isä sanoi, kun hänen tuutingissaan ei\nollut tasan puoleksi viinaa, puoleksi vettä, 'se on epätasaista, ja\nsiinä se vika juuri onkin'.\"\n\n\"Luulenpa, että olet oikeassa\", myönsi herra Pickwick hiukan\nmietittyään. \"Luulen, että olet ihan oikeassa.\"\n\n\"Ehkäpä silloin tällöin sattuu olemaan kunnollistakin väkeä, jotka\npitävät vankeudesta\", virkkoi herra Weller mietiskelevällä äänellä,\n\"mutta en milloinkaan, sikäli kuin muistan, ole kuullut yhdestäkään\nsellaisesta lukuunottamatta sitä pientä, likanaamaista, ruskeatakkista\nmiestä. Ja hänkin piti velkavankilasta vain tottumuksen vuoksi...\"\n\n\"Ja kuka hän oli?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"No, siinäpä se, ettei kukaan milloinkaan sitä tiennyt\", vastasi Sam.\n\n\"Mutta mitä hän teki?\"\n\n\"Hän teki, mitä moni muu, paljon tunnetumpi kuin hän, on aikanaan\ntehnyt\", vastasi Sam: \"Juoksi kilpaa veronkantajan kanssa ja voitti.\"\n\n\"Toisin sanoen siis\", virkkoi herra Pickwick: \"teki velkaa.\"\n\n\"Juuri niin, ja aikanaan hän tietysti tuli tänne. Eihän sitä paljon\nollut. Hänet pidätettiin vain yhdeksästä punnasta, mutta oli miten\noli, tänne hän jäi seitsemäksitoista vuodeksi. Vaikka hän saikin\nryppyjä kasvoihinsa, ne täyttyivät lialla, sillä sekä likaiset kasvot\nettä ruskea puku olivat ihan samanlaiset tuon ajan lopussa kuin\nalussakin. Hän oli hyvin rauhallinen ja harmiton pieni olento ja aina\nhän hommaili jotakin toisten puolesta taikka pelasi palloa milloinkaan\nvoittamatta. Vihdoin vanginvartijatkin rupesivat ihan pitämään hänestä,\nja hän oli vartiotuvassa joka ilta juttelemassa heidän kanssaan,\nkertomassa tarinoita ja muuta sellaista. Eräänä iltana, kun hän oli\nsiellä tavalliseen tapaansa erään hyvin vanhan ystävänsä kanssa,\njolla oli vartiovuoro, hän sanoi ihan äkkiä: 'En ole nähnyt toria,\nBill (Fleettori oli silloin vielä olemassa) 'en ole nähnyt toria\nseitsemääntoista vuoteen.' — 'Tiedän sen kyllä', sanoi vanginvartija\npiippuaan tupruttaen. 'Katselisinpa sitä mielelläni minuutin ajan',\nsanoi hän. 'Niin kai', sanoi vanginvartija tupruttaen piippuaan hyvin\nankarasti ihan kuin uskotellakseen, ettei hän ollut ymmärtänyt, mitä\npieni mies tarkoitti. 'Bill', sanoi pieni mies kiihkeämmin kuin ennen,\n'olen saanut tuon tuuman päähäni. Antakaa minun nähdä katu vielä kerran\nennen kuolemaani, ja jollen saa halvausta, palaan viiden minuutin\nkuluttua.' — 'Mutta kuinkas minun käy, jos saatte halvauksen?' kysyi\nvanginvartija. 'Ei hätää', selitti pieni mies, 'sillä kuka hyvänsä\nminut löytää, tuo minut takaisin, sillä olen pistänyt korttini taskuun,\nBill', sanoi hän. 'N:o 20, Kahvilaportaissa', ja se oli ihan totta,\nsillä kun hän tahtoi tutustua uuteen tulokkaaseen, hänen oli tapana\nottaa esiin pieni paperipalanen, jossa oli nuo sanat eikä mitään muuta,\nja sen vuoksi häntä aina sanottiinkin numeroksi 20. Vanginvartija\nsilmäili häntä tarkasti ja sanoi vihdoin juhlallisella äänellä:\n'Kaksikymmentä, luotan teihin, ettehän te tahdo saattaa pulaan vanhaa\nystävää?' — 'En, hyvä veli. Toivonpa, että täällä takana on jotakin\nparempaakin', sanoi se pikku mies ja näin sanoen löi kovasti pieniä\nliivejään, ja sitten juoksi hänen molemmista silmistään kyynel, joka\noli kerrassaan tavatonta, sillä arveltiin, ettei vesi ollut milloinkaan\nkoskettanut hänen kasvojaan. Hän pudisti vanginvartijan kättä ja lähti\nulos...\"\n\n\"Eikä tullut milloinkaan takaisin\", täydensi herra Pickwick.\n\n\"Väärin arvattu tällä kertaa\", jatkoi herra Weller, \"sillä hän tuli\nkyllä takaisin kahta minuuttia ennen aikaa kiehuen kiukusta ja sanoen,\nettä vuokra-ajuri oli ollut vähällä ajaa hänen päälleen, ettei hän\nollut tottunut mokomaan ja että piru hänet periköön, jollei hän\nkirjoita pormestarille. He saivat hänet vihdoin rauhoittumaan ja\nviiteen vuoteen sen jälkeen hän ei edes kurkistanut ulos vankilan\nportista.\"\n\n\"Ja sen ajan kuluttua hän kai kuoli?\"\n\n\"Ei, ei hän kuollut\", vastasi Sam. \"Hänen juolahti mieleen lähteä\nmaistamaan uuden, kadun toisella puolella olevan ravintolan olutta, ja\nsiellä oli niin soma olohuone, että hän otti tavakseen käydä siellä\njoka ilta, ja niin hän teki pitkän aikaa tullen aina takaisin noin\nneljännestuntia ennen kuin vankilan portti suljettiin yöksi. Vihdoin\nhänellä alkoi olla niin hauskaa, että rupesi unohtamaan ajan kulun\ntai olemaan kokonaan siitä välittämättä, kunnes hänen vanha ystävänsä\noli eräänä yönä juuri sulkemaisillaan portin — hän oli jo kääntänyt\navaintakin — kun hän saapui. 'Odota vähän, Bill', sanoi hän. 'Mitä,\nettekö olekaan kotona, Kaksikymmentä?' sanoi vartija. 'Luulin, että\nolitte ollut täällä jo aikoja sitten.' — 'En ollut', sanoi pieni\nmies hymyillen. 'Siispä sanon teille, kuinka asianlaita on, hyvä\nystävä', sanoi vartija avaten oven hyvin hitaasti ja vastahakoisesti.\n'Mielipiteeni on se, että olette lopuksi joutunut huonoon seuraan,\nja minua surettaa suuresti nähdä sellaista. En tahtoisi tehdä mitään\nepämieluista', sanoi hän, 'mutta jollette voi pysyä kunnon ihmisten\nparissa ja palata oikeaan aikaan, niin on yhtä varmaa kuin että\nseisotte siinä, että jätän teidät ulos.' Pieni mies rupesi ankarasti\nvapisemaan, eikä sen jälkeen enää milloinkaan mennyt vankilan muurien\nulkopuolelle.\"\n\nKun Sam oli lopettanut, alkoi herra Pickwick hitain askelin laskeutua\nportaita alas. Kierrettyään muutaman kerran syviin mietteisiin\nvaipuneena Maalatun kentän, joka nyt pimeän tultua oli melkein autio,\nhän ilmaisi herra Wellerille olevansa sitä mieltä, että oli jo aika\nmennä nukkumaan pyytäen häntä hakemaan makuupaikan jostakin läheisestä\nmajatalosta ja palaamaan aikaisin aamulla ryhtyäkseen kuljettamaan pois\nisäntänsä vaatevarastoa \"Yrjänästä ja Korppikotkasta\". Herra Weller\ntaipui tottelemaan pyyntöä niin alistuvaisesti kuin suinkin saattoi,\nvaikka hän silti ilmaisikin koko joukon vastahakoisuutta. Hän meni\nniinkin pitkälle, että koetti tehdä eräitä älykkäitä viittauksia siihen\nsuuntaan, olisiko sopiva heittäytyä hiekalle yöksi, mutta huomatessaan,\nettä herra Pickwick oli itsepäisen kuuro kaikille ehdotuksille, hän\nlähti lopulta pois.\n\nEi käy millään lailla salaaminen sitä tosiseikkaa, että herra\nPickwick oli kovin alakuloinen ja surkea tällä hetkellä, ei suinkaan\nseuranpuutteesta, sillä vankila oli liiankin täynnä ja pullo viiniä\nolisi piankin hankkinut hänelle muutaman valiosielun mitä alttiimman\nystävyyden ilman mitään muodollisia esittelymenoja, mutta hän oli yksin\nraa'an, karskin joukon keskellä ja tunsi luontonsa lannistuvan ja\nsydämensä sulavan, tietysti senkin tietoisuuden vuoksi, että hänet oli\nkaapattu kiinni ja pistetty häkkiin vailla mitään vapautuksen toivoa.\nMitä taas tulee siihen ajatukseen, että hän olisi voinut vapauttaa\nitsensä lisäämällä Dodsonin ja Foggin terävyyden mainetta, se ei\nhetkeksikään välähtänyt hänen mieleensä.\n\nTässä mielentilassa hän taas palasi Kahvilakäytävään ja asteli\nverkalleen edestakaisin. Paikka oli sietämättömän likainen, ja\ntupakansavun haju oli ihan tukahduttava. Kuului lakkaamatta ovien\nläiskinää ja pauketta ihmisten kulkiessa ulos ja sisään, ja äänten\nsorina ja askelten kopina kaikui ja jymisi lakkaamatta käytävässä.\nNuori nainen, käsivarrellaan puutteen ja kurjuuden heikentämä lapsi,\njoka tuskin näytti kykenevän ryömimään, käveli sinne tänne käytävässä\nmiehensä kanssa, jolla ei ollut muuta paikkaa, minne heidät jättää.\nHeidän kulkiessaan herra Pickwickin ohi tämä saattoi kuulla naisen\nnyyhkyttävän, ja kerran nainen joutui sellaisen murheenpuuskan valtaan,\nettä hänen oli pakko nojata seinään tukea saadakseen, jolloin mies otti\nlapsen syliinsä koettaen rauhoittaa häntä.\n\nHerra Pickwickin sydän oli todella liian täysi kestääkseen sellaista,\nja hän kiipesi portaita ylös vuoteeseen.\n\nVaikka vartijan huone olikin hyvin epämukava (joka suhteessa\nkoristeluun ja kauneuteen nähden monta sataa kertaa kurjempi\nyksinkertaisimmankin maalaisvankilan sairastupaa), oli sillä tällä\nhetkellä se etu, että siellä ei ollut ketään muita kuin herra Pickwick\nitse. Niinpä hän istuutui pienen rautasänkynsä jalkopäähän ja alkoi\naprikoida, kuinka paljon vuodessa vartija mahtoi ansaita tästä\nhuoneesta. Päästyään matemaattisen laskutoimituksen avulla siihen\nhäntä tyydyttävään tulokseen, että huone tuotti jokseenkin yhtä paljon\nkuin kokonaisen pienen kadun käsittävä vuokratalo jossakin Lontoon\netukaupungissa, hän alkoi ihmetellä, mikä kumma kiusaus oli saanut\ntomuisen kärpäsen, joka kiipesi hänen housujaan pitkin, tulemaan\nahtaaseen vankilaan, kun sillä olisi ollut valittavana niin monta\nilmavampaa olopaikkaa — tämä ajatuksenjuoksu johti hänet siihen\nkumoamattomaan päätelmään, että tuo pörisijä oli hullu. Päästyään\nselville tästä hän alkoi tajuta, että häntä nukutti, minkä johdosta hän\notti yömyssynsä taskustaan, jonne hän kaiken varalta oli pistänyt sen\naamulla, ja kun hän oli hiljalleen riisuutunut, hän meni vuoteeseen ja\nnukahti.\n\n\"Hyvä! Varpaat kattoon! Hypi ja heilu! Heijaa vain, Länsituuli! Saat\nhirttää minut, jollei ooppera ole oikea ilmapiirisi! Jatka vain!\nHurraa!\"\n\nNämä lauseparret, jotka lausuttiin mitä meluavimmalla tavalla ja joita\nseurasivat raikuvat naurunhohotukset, herättivät herra Pickwickin\ntuollaisesta terveellisestä unesta, joka kestettyään todellisuudessa\nvain puolisen tuntia tuntuu nukkujasta kestäneen kolme viikkoa tai\nkuukauden.\n\nÄänet olivat tuskin vaienneet, kun huone tärisi niin ankarasti, että\nikkunat helisivät puitteissaan ja vuodekin vapisi. Herra Pickwick\nhyppäsi pystyyn ja kivettyi muutamaksi minuutiksi mykkään tyrmistykseen.\n\nKeskellä huoneen permantoa esitti mies, jolla oli yllään leveäliepeinen\nvihreä takki, korderoi-polvihousut ja harmaat pumpulisukat, mitä\nkansanomaisinta säkkipillitanssia jäljitellen narrimaisesti ja\nhullunkurisesti siroutta ja keveyttä, mikä yhdessä hänen siihen\nerityisesti sopivan pukunsa kera teki sanomattoman hassunkurisen\nvaikutuksen. Toinen, silminnähtävästi hyvin humalainen mies,\njonka toverit kai olivat kantaneet vuoteeseen, istui lakanoiden\nvälissä määkien, sikäli kuin saattoi muistaa, hullunkurista laulua\nmahdollisimman tunteellisesti ja ilmeikkäästi, kun taas kolmas,\njoka istui vuoteen reunalla, taputti molemmille käsiään kasvoillaan\nasiantuntijan ilme ja yllyttäen heitä niillä tunteenilmauksilla, jotka\njuuri olivat herättäneet herra Pickwickin unesta.\n\nTuo viimeksimainittu mies oli mainio sen ihmislajin edustaja,\njoita ei milloinkaan saa nähdä kaikessa loistossaan muulloin kuin\ntällaisessa ympäristössä. Heitä saattaa kyllä tavata epätäydellisessä\nolotilassa silloin tällöin tallipihoilla tai kapakoissa, mutta he\neivät milloinkaan saavuta täyttä kukoistustaan muualla kuin näissä\nansareissa, jotka usein tuntuvat hallituksen tarkoituksellisesti\njärjestämiltä vain heidän viljelemisekseen.\n\nHän oli pitkäkasvuinen, kasvoiltaan oliivinkeltainen mies, jolla\noli pitkä musta tukka ja hyvin paksu, pörröinen, leuan alla yhtyvä\nposkiparta. Hänellä ei ollut kaulahuivia, ikään kuin hän olisi pelannut\npalloa koko päivän, ja hänen auki reuhottava paitansa jätti näkyviin\nparran kaikessa loistossaan. Päässä hänellä oli tuollainen tavallinen\nkahdeksantoista pennyn ranskalainen kotimyssy, jossa riippui kirjava\ntupsu hyvin hyvässä sopusoinnussa tavallisen parkkumitakin kanssa.\nHänen jalkojaan, jotka pituutensa takia kärsivät heikkoutta, koristivat\nharmaanväriset housut, jotka olivat tehdyt ilmaisemaan noiden säärien\ntäydellistä sopusuhtaisuutta. Mutta kun ne kuitenkin olivat huonosti\nkiinni kannattimissa ja sen lisäksi huolimattomasti napitetut, niin ne\nlaskeutuivat monina eikä suinkaan erikoisen siroina poimuina kengille,\njotka olivat siksi kuluneet kantapäistä, että niistä pilkistelivät\nesiin hyvin likaiset valkeat sukat.\n\nTämä olio ensimmäiseksi huomasi herra Pickwickin katselevan heitä,\nminkä vuoksi hän viittasi Länsituulelle ja kehoitti häntä, vakavuutta\nteeskennellen, olemaan herättämättä herraa.\n\n\"Jumala siunatkoon sen herran kunniallista sydäntä ja sielua!\" sanoi\nLänsituuli kääntyen ympäri ja teeskennellen äärimmäistä hämmästystä.\n\"Herra on herännyt. Hm, Shakespeare! Kuinka voitte, herra? Kuinka\nvoivat Maria ja Saara ja rakas vanha rouva siellä kotona? Olkaa hyvä ja\npistäkää terveiseni ensimmäiseen pieneen kirjeeseen, jonka lähetätte\nsinnepäin, ja sanokaa, että olisin lähettänyt ne heille ennemminkin,\nmutta pelkäsin, että ne menisivät rikki vaunuissa.\"\n\n\"Älä vaivaa herraa tyhmillä kohteliaisuuksilla, kun näet, kuinka\ninnokas hän on saamaan ryypyn\", sanoi poskipartainen herrasmies\nmukaillen. \"Miksi et kysy herralta, mitä lajia hän haluaa?\"\n\n\"Voi hyvänen aika, minä ihan unohdin sen\", vastasi toinen. \"Mitä\nhaluatte, herra? Tahdotteko portviiniä vai sherryä? Suosittelen olutta,\nmutta ehkäpä maistaisitte mielellänne portteria, herra? Suokaa minulle\nse onni, että saan pistää yömyssynne naulaan.\"\n\nNäin sanoen puhuja sieppasi tämän vaatekappaleen herra Pickwickin\npäästä ja pisti sen vilahduksessa juopuneen miehen päähän, joka\nvarmasti vakuuttuneena siitä, että hän huvitti lukuisaa seuruetta,\nlaulaa jorotti hupaista lauluaan mahdollisimman surumielisellä\nsävelellä.\n\nVaikka olisi kuinka kekseliästä pilaa temmata miehen yömyssy häneltä\nväkivaltaisesti ja pistää se tuntemattoman, likaisen näköisen\nherrasmiehen päähän, se on kuitenkin niitä kujeita, joita voidaan\nnimittää koiranleikiksi. Ottaen asian täsmälleen tältä kannalta\nhyökkäsi herra Pickwick vuoteesta, ja vähimmälläkään tavalla\nilmaisematta tarkoitustaan iski Länsituulta niin näppärästi poskelle,\nettä tämä ele riisti häneltä huomattavan osan sitä ominaisuutta,\njoka usein liitetään hänen nimeensä. Sitten herra Pickwick rohkeasti\nsieppasi myssynsä takaisin ja asettui kiivaasti puolustusasentoon.\n\n\"Nyt\", sanoi herra Pickwick läähättäen yhtä paljon ponnistuksesta\nkuin niin suuren tarmomäärän käyttämisestä, \"käykää päälle vain,\nkumpainenkin, kumpainenkin!\"\n\nTämän vierasvaraisen kutsun ohella tuo arvoisa herra pani nyrkkinsä\npyörivään liikkeeseen peloittaakseen vastustajiaan taitoaan näyttämällä.\n\nLieneekö herra Pickwickin perin odottamaton urhoollisuus vai se hyvin\nmonimutkainen tapa, jolla hän oli noussut vuoteesta ja vyörynyt kuin\nröykkiö tanssijan kimppuun, vaikuttanut hänen vastustajiinsa. He\nolivat hämmästyksissään, sillä sen sijaan, että olisivat heti paikalla\nyrittäneet miesmurhaa, kuten herra Pickwick eittämättömästi odotti\nheidän tekevän, he vaikenivat, katselivat toisiaan lyhyen ajan ja\npurskahtivat vihdoin nauramaan täyttä kurkkua.\n\n\"Eipäs teiltä sisua puutu, ja pidän teistä sen vuoksi vielä enemmän\",\nsanoi Länsituuli. \"Hypätkää nyt takaisin vuoteeseen, ettette saa\nleiniä! Älkää pahalla muistelko!\" sanoi mies vielä ja ojensi kätensä,\njoka oli jokseenkin yhtä iso kuin sellainen keltasorminen möhkäle,\njollainen toisinaan riippuu hansikaskauppiaan oven päällä.\n\n\"En millään muotoa\", sanoi herra Pickwick hyvin nopeasti, nyt kun hänen\nsuuttumuksensa mentyä ohi hänen jalkojaan alkoi hiukan palella.\n\n\"Suokaa minulle kunnia\", sanoi parrakas herrasmies ojentaen oikean\nkätensä.\n\n\"Hyvin mielelläni\", vastasi herra Pickwick, ja kun he olivat\npudistelleet hyvin kauan ja juhlallisesti toistensa käsiä, hän kiipesi\njälleen vuoteeseen.\n\n\"Nimeni on Smangle\", sanoi parrakas mies.\n\n\"Oh\", äänsi herra Pickwick.\n\n\"Ja minun on Mivins\", sanoi sukkajalkainen.\n\n\"Minua ilahuttaa kuulla se\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Hm\", yskähti herra Smangle.\n\n\"Sanoitteko jotakin?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"En, en mitään\", vastasi herra Smangle.\n\n\"Luulin teidän sanoneen jotakin\", virkkoi herra Pickwick.\n\nKaikki tämä oli hyvin sopivaa ja miellyttävää, ja jotta kaikki\ntulisi vielä suotuisammaksi, vakuutti herra Smangle monta monituista\nkertaa herra Pickwickille, että hän piti hienon miehen tunteita mitä\nsuurimmassa arvossa, joka lausunto varmasti oli hänelle äärettömäksi\nkunniaksi, koska ei saattanut millään lailla otaksua hänen kykenevän\nkäsittämään niitä.\n\n\"Aiotteko vedota vararikko-oikeuteen, herra Pickwick?\" kysyi herra\nSmangle.\n\n\"Vedota mihin?\" kysyi herra Pickwick vastaan.\n\n\"Siihen oikeuteen, joka auttaa vararikkoon menneitä velallisia...\ntiedättehän itse?\"\n\n\"En, en\", kielsi herra Pickwick, \"en aio\".\n\n\"Pääsettekö ehkä pois?\" arvaili Mivins.\n\n\"Pelkäänpä, etten pääse\", vastasi herra Pickwick. \"Kieltäydyn\nmaksamasta eräitä vahingonkorvauksia, sen vuoksi olen täällä.\"\n\n\"Ahaa\", tuumi herra Smangle, \"minut taas on paperi saattanut vahinkoon.\"\n\n\"Oletteko siis paperikauppias?\" sanoi herra Pickwick viattomasti.\n\n\"Paperikauppias! En, hitto soikoon! En minä niin matalalla ole. Kun\npuhun paperista, tarkoitan vekseleitä.\"\n\n\"Käytitte siis sanaa siinä merkityksessä, nyt ymmärrän\", sanoi herra\nPickwick.\n\n\"Täytyyhän herrasmiehellä hemmetissä olla vastoinkäymisiäkin\", arveli\nSmangle. \"Mitäs siitä! Täällä minä olen, Fleetin vankilassa. No niin,\nhyvä! Mitäs siitä? En minä silti sen huonompi ole.\"\n\n\"Et vähääkään\", vahvisti Mivins. Ja hän oli ihan oikeassa, sillä\nkaukana siitä, että herra Smangle olisi ollut sen takia huonompi, hän\noli täällä hiukan paremmissa olosuhteissa, koska hän ansioituakseen\npaikkaan oli ilmaiseksi saanut haltuunsa eräitä kultasepäntöitä, jotka\ntaas kauan aikaa sitten olivat hakeneet tiensä panttilaitokseen.\n\n\"Mutta kuulkaahan\", sanoi herra Smangle, \"tämä on kuivaa hommaa.\nHuuhdellaanpas suuta sherrytilkalla. Viimeksi tulleen täytyy se\nmaksaa, Mivinsin tulee se hakea, ja minä avustan sen juomisessa. Se on\nrehellinen ja herrasmiesmäinen työnjako. Helkkari sentään!\"\n\nKoska herra Pickwick ei halunnut joutua toistamiseen riitaan, hän\nsuostui ilomielin ehdotukseen ja jätti rahat herra Mivinsille, joka\nlähti, kun kello jo oli lähes yksitoista, hetkeäkään aikaa hukkaamatta\nkahvilaan asialleen.\n\n\"Kuulkaahan\", kuiskasi Smangle sillä hetkellä, kun hänen ystävänsä oli\nkadonnut huoneesta, \"paljonko annoitte hänelle?\"\n\n\"Puoli puntaa\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Hän on peevelin hauska ja herraskainen kaveri\", sanoi herra Smangle,\n\"helkkarin hauska. En tunne ketään hauskempaa, mutta...\" Tässä herra\nSmangle vaikeni ja pudisteli epäilevänä päätään. \"Arveletteko olevan\nluultavaa, että hän käyttää rahat omiin tarpeisiinsa?\" kysyi herra\nPickwick.\n\n\"En, en minä sitä, ja muistakaa, ettette sanokaan sitä. Sanoinhan\nerikoisesti, että hän on peevelin mukava mies\", jatkoi herra Smangle.\n\"Mutta arvelen vain, että olisi hyvä, jos joku voisi mennä katsomaan,\nettei hän vahingossa pistä nokkaansa lasiin tai tee jotakin kirottua\nerehdystä hukkaamalla rahat ylös tullessaan. Kuulkaa, herra, juoskaa te\nalas portaita ja seuratkaa hänen puuhiaan; tahdotteko tehdä niin?\"\n\nTämä pyyntö oli osoitettu pienelle, pelokkaan näköiselle miehelle,\njonka ulkonäkö ilmaisi suurta köyhyyttä ja joka oli kyyristellyt\nvuoteellaan koko ajan nähtävästi tilanteen uutuuden tylsistämänä.\n\n\"Tiedättehän, missä kahvila on?\" sanoi Smangle. \"Juoskaa heti sinne ja\nsanokaa sille herralle, että tulitte hänelle avuksi kantamaan kolpakkoa\ntänne. Tai seis! Sanonpa teille... sanonpa teille, kuinka saamme hänet\nkiinni\", sanoi Smangle viekkaan näköisenä.\n\n\"Kuinka sitten?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Lähetämme alas sanan, että hän ottaa pikkurahoilla sikareita. Mainio\najatus! Juoskaa alas ja sanokaa hänelle niin, kuuletteko? Sikarit eivät\nmene hukkaan\", jatkoi Smangle herra Pickwickille puhuen. \"_Minä_ poltan\nne.\"\n\nTämä temppu oli niin perin kekseliäs ja se suoritettiin läpeensä\nniin järkkymättömin elein ja kylmäverisesti, että herra Pickwick\nei olisi tahtonut turmella sitä, vaikka olisi siihen kyennytkin.\nLyhyen ajan kuluttua herra Mivins palasi kädessään sherrypullo, ja\nherra Smangle jakoi herkullisen juoman kahteen pieneen haljenneeseen\ntuoppiin samalla huomauttaen itseensä viitaten, ettei herrasmiehen\ntule olla turhantarkka tällaisissa olosuhteissa ja että hän omasta\npuolestaan ei olisi liian ylpeä juomaan kannustakaan. Ja osoittaakseen\nvilpittömyyttään hän heti joi seurueen maljan siemaisulla, joka\ntyhjensi kannun puolilleen.\n\nKun täten oli saatu syntymään oivallinen yhteisymmärrys, ryhtyi herra\nSmangle huvittamaan kuulijoitaan kertomalla romanttisia seikkailuja,\njoihin hän oli tuon tuostakin joutunut ja joihin liittyi joukko\nmielenkiintoisia juttuja jalorotuisesta hevosesta ja erinomaisesta\njuutalaistytöstä. Molemmat olivat tavattoman kauniita ja Yhtyneiden\nKuningaskuntien sekä aatelisetta porvarispiirien suuresti himoitsemia.\n\nKauan ennen kuin nuo valitut otteet hienon miehen elämäkerrasta oli\nkerrottu loppuun oli herra Mivins laittautunut vuoteeseen ja heti\nalkanut kuorsata jättäen aran vieraan ja herra Pickwickin nauttimaan\nkaiken hyödyn herra Smanglen kokemuksista.\n\nNuo viimeksimainitut herrat eivät kuitenkaan ollenkaan tunteneet\nsellaista hartautta kuin heidän ehkä olisi pitänyt kuunnellessaan\nkerrottavan noita liikuttavia vaiheita. Herra Pickwick oli ollut\njonkin aikaa horrostilassa, kun hän hämärästi tajusi, että juopunut\nmies taas oli virittänyt koomillisen laulunsa ja sai herra Smanglelta\nhienon viittauksen, vesikannun välityksellä, että hänen kuulijakuntansa\nei nyt ollut soitannollisella tuulella. Sitten herra Pickwick taas\nvaipui uneen sekavasti tajuten, että herra Smangle yhä kertoili pitkää\ntarinaa, jonka pääkohtana näytti olevan, että hän eräässä erikoisesti\nmääritellyssä ja kuvatussa tilaisuudessa oli \"suoriutunut\" yht'aikaa\nsekä vekselistä että miehestä.\n\n\n\n\n13. luku.\n\nVALAISEE, KUTEN EDELLINENKIN, SITÄ SANANLASKUA, ETTÄ ONNETTOMUUS\nSAATTAA IHMISEN YHTEYTEEN VALLAN MERKILLISTEN VUODETOVEREIDEN KANSSA.\nSISÄLTÄÄ SEN OHESSA HERRA PICKWICKIN OMITUISEN JA HÄMMÄSTYTTÄVÄN\nILMOITUKSEN HERRA SAMUEL WELLERILLE.\n\n\nKun herra Pickwick seuraavana aamuna avasi silmänsä, oli ensimmäinen\nesine, johon ne sattuivat, Samuel Weller, joka istui pienen mustan\nlaukun päällä ja nähtävästi hyvin syviin mietteihin vaipuneena tuijotti\nkiinteästi ripeän herra Smanglen komeaa vartaloa, kun taas herra\nSmangle itse, jo melkein kokonaan pukeutuneena, istui vuoteellaan\nyritettyään epätoivoisen toivottomasti saada herra Welleriä hämilleen\ntuijottamalla häneen. Sanomme epätoivoisen toivottomasti, sillä Sam\ntuijotti tiukasti vastaan yleiskatseella, joka kohdistui herra Smanglen\npäähineeseen, jalkoihin, päähän, kasvoihin, sääriin ja poskipartaan,\nkaikkeen yhtaikaa, ja oli sitä paitsi tällöin kovin tyytyväisen\nnäköinen, kuitenkaan välittämättä sen enempää herra Smanglen\nhenkilökohtaisista tunteista kuin jos olisi silmäillyt puukuvaa tai\noljilla täytettyä Guy Fawkesia.[9]\n\n\"No, jokos tuntisitte minut toisenkin kerran?\" kysyi herra Smangle\nkulmiaan rypistäen.\n\n\"Voisin joka paikassa ottaa valalleni henkilöllisyytenne, herra\",\nvastasi Sam myhäillen.\n\n\"Ette saa olla hävytön herrasmiestä kohtaan\", tokaisi herra Smangle.\n\n\"En, en missään tapauksessa\", vakuutti Sam. \"Jos voitte sanoa\nminulle, milloin hän herää, niin tiedänpä osoittaa oikein ylen hyvää\nkäytöstapaa.\"\n\nTämä vastaus, jossa oli kaukainen vihjaus sinnepäin, ettei herra\nSmangle itse ollut herrasmies, kiihotti vielä tämän kiukkua.\n\n\"Mivins\", lausahti herra Smangle kiihtyneen näköisenä.\n\n\"Mistä on kysymys?\" vastasi tämä herra vuoteeltaan.\n\n\"Kuka peeveli tuo poika on?\"\n\n\"Hemmetti\", äänsi herra Mivins silmäillen laiskasti peitteensä alta.\n\"Voisin kysyä sitä teiltä. Onko hänellä jotakin asiaa täällä?\"\n\n\"Ei ole\", sanoi herra Smangle.\n\n\"No, paiskaa hänet sitten portaita alas ja sano, ettei hän saa nousta\nylös ennen kuin käyn potkaisemassa häntä\", virkkoi herra Mivins. Tämän\nnopean neuvon annettuaan hankkiutui tuo erinomainen herrasmies taas\nnukkumaan.\n\nKun keskustelu osoitti kieltämättömiä merkkejä siitä, että se pian\nsaattaisi muuttua henkilökohtaisiksi loukkauksiksi, katsoi herra\nPickwick sopivan hetken tulleen puuttua asiaan.\n\n\"Sam\", sanoi hän.\n\n\"Mitä, herra?\" vastasi puhuteltu.\n\n\"Onko eilisillan jälkeen tapahtunut mitään uutta?\"\n\n\"Ei mitään erikoista\", vastasi Sam katsellen herra Smanglen\nposkipartaa. \"Viime aikoina vallinnut ummehtunut ja painostava ilmasto\non ollut verraten suosiollista levottomuutta herättävän ja luonteeltaan\nverenjanoisen rikkaruohon kasvulle, mutta sitä lukuunottamatta on\nasioiden kulku aika rauhallista.\"\n\n\"Nousen ylös\", sanoi herra Pickwick, \"anna minulle puhtaat\nalusvaatteet\".\n\nOlipa herra Smanglella mielessään kuinka vihamielisiä aikeita hyvänsä,\nhänen ajatuksensa muuttivat pian sävyä, kun matkalaukkua purettiin. Sen\nsisältö näytti aiheuttavan hänen mielipiteissään muutoksen suopeaan\nsuuntaan, ei ainoastaan herra Pickwickiä, vaan Samiakin kohtaan, joka —\nhän käytti kiireesti ensimmäistä tilaisuutta julistaakseen sen kyllin\nkovalla äänellä, niin että tämä erikoinen henkilökin sen kuulisi\n—oli oikealla ja täysverisellä tavalla erikoinen ja siis ihan hänen\nsydämensä mukainen mies. Mitä taas herra Pickwickiin tulee, niin ei\nhänen ystävyydellään tätä kohtaan ollut mitään rajoja.\n\n\"Voisinkohan tehdä jotakin puolestanne, hyvä herra?\" kysyi Smangle.\n\n\"Kiitän, mutta ei mitään minun tietääkseni\", vastasi herra Pickwick.\n\n\"Eikö ole mitään liinavaatteita, jotka haluaisitte lähettää pestäviksi?\nTunnen erinomaisen pesijättären tässä lähellä. Hän käy hakemassa\nminun tavaroitani kahdesti viikossa, ja — saamari soikoon! Millainen\npeevelin onni! Hän tulee juuri tänään. Saanko panna jotakin noista\npikku kapineista oman pesuni joukkoon? Älkää puhuko mitään vaivoista!\nSaamari soikoon, jos tällainen varjon puolelle joutunut herrasmies ei\nvaivautuisi hiukan auttamaan toista samanlaisissa olosuhteissa olevaa,\nniin millainen silloin on ihmisen luonto?\"\n\nNäin puhui herra Smangle hankkiutuen samalla niin lähelle laukkua kuin\nsuinkin ja levittäen yhä säteileviä, mitä kuuminta ja vilpittömintä\nystävyyttä ilmaisevia katseita.\n\n\"Eikö teillä ole mitään harjattavaksi vietävää, hyvä ystävä, eikö\nmitään?\" jatkoi Smangle.\n\n\"Ei sitten vähääkään, senkin vanha vekkuli\", vastasi Sam ottaen\nvastauksen vaivakseen. \"Jos jompikumpi meistä tahtoisi harjata\nvaivaamatta ketään, niin se olisi mieluisampaa kaikille asianomaisille,\nkuten entinen koulumestari sanoi, kun nuoret herrat eivät sallineet\nrengin antaa heille selkään.\"\n\n\"Eikö teillä siis ole mitään, mitä minä pienessä laatikossani voisin\nlähettää pesijättärelle, eikö ole?\" uteli Smangle kääntyen Samista\nherra Pickwickiin jo hiukan tyytymättömän näköisenä.\n\n\"Ei yhtään mitään, hyvä herra\", vastasi Sam. \"Pelkäänpä, että se pieni\nlaatikko on ihan kyllin täynnä omiannekin.\"\n\nTätä vastausta seurasi niin perin ilmeikäs silmäys siihen herra\nSmanglen puvun erikoiseen osaan, jonka ulkonäöstä pesijättären taito\nkäsitellä herrasmiehen liinavaatteita tavallisesti käy ilmi, että\nhänen oli tehtävä täyskäännös ja ainakin sillä hetkellä luovuttava\nkaikista suunnitelmista herra Pickwickin kukkaroon ja puvustoon nähden.\nHän lähti siis äkeissään pallokentälle, jossa hän nautti kevyen ja\nterveellisen aamiaisen: pari edellisenä iltana ostamistaan sikareista.\n\nHerra Mivins, joka ei polttanut ja jonka ruokatavaralasku jo oli\nsaavuttanut taulun alimman laidan ja \"siirretty\" toisellekin puolelle,\njäi vuoteeseen ja omien sanojensa mukaan \"korvasi aamiaisen unella\".\n\nSyötyään aamiaista pienessä kahvilahuoneeseen liittyvässä aitauksessa,\njolla oli \"yksityishuoneen\" vaatelias nimi ja jossa satunnaisella\nasukilla oli se sanomaton etu, että hän kuuli kaiken keskustelun\näsken mainitusta kahvilahuoneesta, ja lähetettyään Samin eräille\nvälttämättömille asioille, herra Pickwick meni vartiohuoneeseen\nkysymään herra Rokerilta, mihin hänet vastaisuudessa sijoitetaan.\n\n\"Ettäkö sijoitetaan\", tuumi tämä herra tarkastaen suurta kirjaa.\n\"Asunnoista ei ole puutetta. Teidän toveruuslipussanne on numero 27,\nkolmannessa kerroksessa.\"\n\n\"Ohoh!\" hämmästeli herra Pickwick. \"Minun... miksi te sitä\nsanoittekaan?\"\n\n\"Teidän toveruuslipuksenne\", vastasi herra Roker, \"ymmärrättekö?\"\n\n\"En oikein\", myönsi herra Pickwick hymyillen.\n\n\"Mutta asiahan on selvä kuin vesi. Saatte toveruuslipun numeroon 27,\nkolmanteen kerrokseen, ja siinä huoneessa ovat teidän toverinne.\"\n\n\"Onko niitä monta?\" kysyi herra Pickwick epäröivästi.\n\n\"Kolme\", vastasi herra Roker.\n\nHerra Pickwick yskäisi.\n\n\"Yksi heistä on pastori\", sanoi herra Roker täyttäen puhuessaan pientä\npaperilippua, \"toinen teurastaja\".\n\n\"Mikä?\" huudahti herra Pickwick.\n\n\"Teurastaja\", toisti herra Roker näpsäyttäen kynänsä kärkeä pöytään\nparantaakseen sen vastahakoisuudesta. \"Hän oli oikein kaikki kosket\nläpi laskenut veijari aikanaan. Muistathan Tom Martinin, Neddy?\" kysyi\nRoker toiselta varastohuoneessa olevalta mieheltä, joka pyyhkieli mutaa\nsaappaistaan kaksikymmenviisiteräisellä taskuveitsellä.\n\n\"_Minä_ kyllä muistan\", vastasi puhuteltu ankarasti korostaen\nensimmäistä sanaa.\n\n\"Siunatkoon kalliita silmiäni!\" sanoi herra Roker pudistellen päätään\nverkalleen puolelta toiselle ja katsellen ajatuksissaan ulos ristikolla\nvarustetusta ikkunasta, ikään kuin olisi koettanut palauttaa mieleensä\njotakin rauhallista kohtausta aikaisimmasta nuoruudestaan. \"Minusta\ntuntuu siltä, kuin hän olisi vasta eilen antanut selkään laivan\nhiilenkantajalle tuolla veistämöllä. Minusta tuntuu kuin näkisin hänen\nnyt tulevan Strandia pitkin kahden poliisin välissä hiukan selvinneenä\ntappelusta, etikkaan kastettu ruskea paperipala oikean silmänsä päällä,\nja kintereillä tuo kaunis verikoira, joka sittemmin puri sitä pientä\npoikaa. Millainen kummallinen tekijä aika onkaan, vai mitä, Neddy?\"\n\nMies, jolle tämä ajatelma lausuttiin ja joka näytti kuuluvan hiljaiseen\nja mietteliääseen ihmisluokkaan, toisti kysymyksen kaikuna. Herra Roker\npudisti mielestään runolliset ja alakuloiset tunnelmat, joiden valtaan\noli joutunut, ja alentui taas tavallisiin jokapäiväisiin tehtäviinsä\ntarttuen jälleen kynäänsä.\n\n\"Tiedättekö, mikä se kolmas herra on?\" kysyi herra Pickwick, ei juuri\nmielissään tulevien asuntotoveriensa kuvauksesta. \"Mikä se Simpson on,\nNeddy?\" tutkiskeli herra Roker kääntyen toverinsa puoleen. \"Jaa mikä\nSimpson?\"\n\n\"No se, joka asuu kahdessakymmenessäseitsemässä ja jonka toveriksi tämä\nherra joutuu?\"\n\n\"Vai hän!\" virkkoi Neddy. \"Hän ei ole oikeastaan mikään. Hän oli\nhevoshuijari, mutta nyt hänellä ei ole millä huijata.\"\n\n\"Jahah, niinkö, sitä minä arvelinkin\", vastasi herra Roker sulkien\nkirjansa ja pistäen pienen paperilipun herra Pickwickin käteen. \"Tässä\non lippunne, herra!\"\n\nHyvin ällistyneenä tällaisesta ylimalkaisesta menettelystä, jolla häntä\nkohdeltiin, herra Pickwick marssi takaisin vankilaan mietiskellen\nmielessään, kuinka hänen olisi paras menetellä. Vakuuttuen kuitenkin\nsiitä, että hänen oli paras ennen muihin toimenpiteisiin ryhtymistä\nnähdä ja henkilökohtaisesti keskustella noiden kolmen herran kanssa,\njoiden pariin hänet aiottiin sijoittaa, hän lähti suorinta tietä\nkolmanteen kerrokseen.\n\nHapuiltuaan jonkin aikaa käytävässä koettaen hämärässä valossa saada\nselkoa eri ovien numeroista hän puhutteli lopulta asiapoikaa, joka\nsattumalta oli siinä aamutoimituksissaan kokoamassa tinatuoppeja.\n\n\"Missä on numero 27, poikaseni?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Viisi ovea eteenpäin\", vastasi juoksupoika. \"Siinä on oveen piirretty\nkuva hirtetystä miehestä, joka polttaa piippua.\"\n\nTämän neuvon opastamana herra Pickwick kulki hitaasti pitkin käytävää,\nkunnes kohtasi edelläkuvatun \"herrasmiehen muotokuvan\", jonka kasvojen\nkohdalle hän kolkutti etusormensa nikamalla, ensin hiljaa, sitten\nkovemmin. Toistettuaan tämän toimituksen useita kertoja tuloksetta hän\ntohti avata oven ja tirkistää sisälle.\n\nHuoneessa oli vain yksi mies, joka nojasi ulos ikkunasta niin\npitkälle kuin suinkin saattoi joutumatta pois tasapainosta\nkoettaen samalla hyvin innokkaasti sylkeä alhaalla kävelypaikalla\nolevan henkilökohtaisen ystävänsä hatulle. Kun ei puhuminen,\nyskiminen, aivastaminen, kolkuttaminen eikä mikään muu tavallinen\nhuomionherättämiskeino saanut tätä henkilöä tajuamaan vieraan\nläsnäoloa, astui herra Pickwick hiukan viivyteltyään ikkunan luo\nja nykäisi häntä hiljaa takinliepeestä. Mies veti hyvin nopeasti\nsisään päänsä ja hartiansa ja silmäillen herra Pickwickiä kiireestä\nkantapäähän kysyi happamella äänellä, mitä — jotakin A-kirjaimella\nalkavaa — hän halusi.\n\n\"Luulen\", sanoi herra Pickwick katsellen saamaansa lippua, \"luulen,\nettä tämä on numero 27 kolmannessa kerroksessa?\"\n\n\"Entä sitten?\"\n\n\"Olen tullut tänne sen vuoksi, että olen saanut tämän paperipalasen\",\nselitti herra Pickwick.\n\n\"Näyttäkää tänne!\"\n\nHerra Pickwick teki niin.\n\n\"Minun mielestäni Roker olisi voinut pistää teidät jonnekin muuanne\",\nsanoi herra Simpson (sillä hän se oli) vihdoin keskeyttäen hyvin\npahantuulisen vaitiolon.\n\nHerra Pickwick oli myös samaa mieltä, mutta joka tapauksessa hän piti\nterveenä politiikkana olla vaiti.\n\nHerra Simpson murjotti vielä jonkin hetken sen jälkeen, mutta pisti\nsitten päänsä ulos ikkunasta ja vihelsi kimeästi ääntäen samalla erään\nsanan kovalla äänellä moneen kertaan. Herra Pickwick ei voinut erottaa,\nmikä sana se oli, mutta hän päätteli melkein, että se oli herra\nMartinille omistettu haukkumanimi, siitä seikasta, että joukko miehiä\nalemmassa kerroksessa alkoi heti huutaa \"teurastajaa\", jäljitellen sitä\nsävyä, millä tämä yhteiskunnan hyödyllinen toimihenkilö joka päivä\nilmoittaa läsnäolonsa asuntopalstan aidan luona.\n\nSeuraavat tapahtumat varmensivat herra Pickwickin vaikutelman\ntarkkuuden, sillä muutaman sekunnin kuluttua astui huoneeseen mies,\njoka oli liian lihava ikäisekseen ja jolla oli yllään sininen\nteurastajanpusero ja jalassa pyöreäkärkiset kaulussaappaat,\nkintereillään toinen herra, jolla oli kulunut musta puku ja päässään\nhylkeennahkahattu. Jälkimmäisellä herralla, joka oli kiinnittänyt\ntakkinsa aina leukaan saakka nuppineuloilla ja napeilla vuorotellen,\noli karkeat, punaiset kasvot; hän oli juopon papin näköinen, ja\nsellainen hän todella olikin.\n\nKun nämä kaksi herraa olivat vuoroonsa lukeneet läpi herra Pickwickin\npaperilipun, lausui toinen mielipiteenään, että se oli \"kenkkua\", ja\ntoinen vakaumuksenaan, että se oli \"mölöä\". Ilmaistuaan tunteensa\nnäillä hyvin käsitettävillä sanoilla he katselivat herra Pickwickiä ja\ntoisiaan nolon hiljaisuuden vallitessa.\n\n\"Tämä on harmillista juuri nyt, kun olemme saaneet vuoteemme niin\nhyvään kuntoon\", sanoi pappi katsellen kolmea likaista patjaa, jotka\noli kääritty kukin omaan peitteeseensä ja sijoitettu huoneen nurkkaan\npäiväksi. Siinä ne olivat kuin jonkinlainen pöytä, jolle oli asetettu\nvanha rikkinäinen vati, vesikannu ja tavallisesti keltaisesta savesta\ntehty keltainen, sinikukkainen saippuakuppi. \"Hyvin harmillista!\"\n\nHerra Martin ilmaisi saman mielipiteen sangen voimakkain sanoin, herra\nSimpson taas päästi suustaan joukon erikoisia laatusanoja yhteiskuntaa\nvastaan, kääri hihansa ja alkoi pestä vihanneksia päivälliseksi.\n\nTällä välin herra Pickwick oli tarkastellut huonetta, joka oli\npaksun lian vallassa ja hajusi kovin ummehtuneelta. Ei jälkeäkään\nmatosta, ikkunaverhoista eikä varjostimista. Eikä huoneessa ollut\nedes minkäänlaista kaappiakaan. Epäilemättä olisi huoneen asukeilla\nollut hyvin vähän tavaroita kaappiin pantavaksi, vaikka siellä\nsellainen kapine olisi ollutkin, mutta lukumäärältään vähäisinä ja\nvähän tilaa vievinä näyttävät sentään leivänmurut ja juustonkappaleet,\nkosteat pyyhkeet, ruoan tähteet, vaatekappaleet ja rikkinäiset\nruukut, torvettomat palkeet ja haarattomat paistinhaarukat jokseenkin\nepämiellyttäviltä, kun niitä on hajallaan pienen suojan permannolla,\njoka on kolmen toimettoman miehen oleskelu- ja makuuhuoneena.\n\n\"Luulenpa, että tämän voi jotenkin järjestää\", sanoi teurastaja varsin\npitkän hiljaisuuden jälkeen. \"Mitä tahdotte, jos menette tiehenne?\"\n\n\"Suokaa anteeksi\", kysyi herra Pickwick. \"Mitä sanoittekaan? En oikein\nkäsittänyt teitä.\"\n\n\"Paljonko tahdotte, jos menette muuanne?\" toisti teurastaja\nkysymyksensä. \"Tavallinen luovutushinta on kaksi shillinkiä kuusi\npenseä. Haluatteko kolme shillinkiä?\"\n\n\"Kuusi penseä lisää\", ehdotti papillinen herra.\n\n\"No niin, olkoon menneeksi minunkin puolestani. Sehän on vain kaksi\npenseä lisää miestä kohden\", tuumi herra Martin.\n\n\"No, mitä arvelette? Maksamme teidät ulos kolmella shillingillä\nkuudella pensellä viikossa. Kelpaako?\"\n\n\"Ja kustannamme teille kannun olutta tuolla alhaalla\", puuttui herra\nSimpson puheeseen. \"Käykö niin?\"\n\n\"Ja tyhjennetään se paikalla\", sanoi pappi. \"Sopiiko?\"\n\n\"En todellakaan tunne tämän paikan elintapoja\", selitti herra Pickwick,\n\"niin hyvin, että ymmärtäisin tarkoituksenne. Saanko asua jossakin\nmuualla? Luulin, ettei se olisi luvallista.\"\n\nKuullessaan tämän kysymyksen herra Martin katseli tovereitaan\nkasvoillaan hämmästynyt ilme, ja sitten jokainen osoitti oikealla\npeukalollaan vasemman olkansa yli. Tämä toimitus, jota vain heikosti\nsaattaa ihmiskielellä kuvailla käyttämällä sanaa \"hölmö\", kun sen\nsuorittaa joukko naisia ja herroja, jotka ovat tottuneet tekemään\nyhteisliikkeitä, tekee hyvin siron ja kevyen vaikutuksen ja ilmaisee\nhienoista ja leikkisää ivaa.\n\n\"Ette saa!\" toisti Martin säälivästi hymyillen.\n\n\"No niin, jos minä tuntisin elämää niin vähän kuin te, niin söisin\nhattuni ja nielisin sen soljen kokonaisena\", murahti pappismies.\n\n\"Niin minäkin\", lisäsi hevosmies juhlallisesti. Tämän juhlarunon tai\nalkulauseen jälkeen nuo kolme toverusta ilmoittivat herra Pickwickille\nyhdessä henkäyksessä, että raha oli Fleetissä ihan samaa kuin raha sen\nulkopuolellakin, että se heti hankkisi hänelle melkein kaiken, mitä\nhän halusi, ja että, otaksuen, että hänellä oli rahaa eikä mitään sen\nmenettämistä vastaan, hän pääsisi puolessa tunnissa mielensä mukaan\nlaitetun ja kalustetun huoneen haltiaksi, jos hän vain ilmaisisi\nhaluavansa sellaista.\n\nTämän jälkeen asianosaiset erosivat molemminpuoliseksi tyydytykseksi.\nHerra Pickwick ohjasi taas askeleensa vartiohuoneeseen ja nuo kolme\nkumppanusta kahvilaan kuluttaakseen ne viisi shillingiä, jotka\npappismies ihmeteltävän varovasti ja kaukonäköisesti oli lainannut\nherra Pickwickiltä siinä tarkoituksessa.\n\n\"Sanoinhan minä sen!\" hihitti herra Roker, kun herra Pickwick ilmoitti,\nmissä tarkoituksessa hän oli palannut. \"Enkös sanonutkin niin, Neddy?\"\n\nKaikkeen kelpaavan kynäveitsen omistaja mutisi jotakin myöntymyksen\nmerkiksi.\n\n\"Tiesin kyllä, että halusitte yksityisen huoneen\", sanoi herra Roker.\n\"Katsotaanpa. Tarvitsette joitakin huonekalujakin. Vuokraatte ne kai\nminulta? Niin on tapa.\"\n\n\"Mielihyvin\", vastasi herra Pickwick.\n\n\"Meillä on mainio huone kahvilakäytävässä, joka kuuluu\nkansliaoikeusvangille\", selitti Roker. \"Saatte sen punnalla viikossa.\nLuulen, ettette pidä väliä hinnalla?\"\n\n\"En ollenkaan.\"\n\n\"Tulkaa sitten mukaani!\" kehoitti Roker tarttuen hattuunsa hyvin\nnopeasti; \"asia on järjestyksessä viidessä minuutissa. Miksi\nhelkkarissa ette heti sanonut, että tahdoitte asua kuin herra!\"\n\nAsia järjestyi pian, niinkuin vanginvartija oli luvannut. Kansliavanki\noli ollut talossa niin kauan, että hän oli ulkona maailmassa menettänyt\nystävänsä, omaisuutensa, kotinsa ja onnensa, mutta saanut täällä\nvankilassa oikeuden pitää omaa huonetta. Mutta koska hän kärsi\nsellaisesta epäkohdasta, että häneltä usein puuttui leivän pala, hän\nkuunteli innokkaasti herra Pickwickin ehdotuksia ja suostui mielellään\nluovuttamaan hänelle huoneen henkilökohtaisen, häiritsemättömän\nkäyttöoikeuden viikossa suoritettavaa kahdenkymmenen shillingin\nkorvausta vastaan, josta summasta hän sen ohessa sitoutui lunastamaan\npois jokaisen henkilön, joka mahdollisesti sijoitettaisiin siihen.\n\nKun kauppaa tehtiin, tarkasteli herra Pickwick miestä tuntien\ntuskallista mielenkiintoa. Kansliavanki oli pitkä, riutunut,\nkalmankarvainen mies, yllä vanha pitkätakki ja tohvelit jalassa,\nposket kuopalla ja silmät levottomat, kuumeiset. Hänen huulensa olivat\nverettömät ja poskiluut terävät ja ulkonevat. Jumala häntä auttakoon!\nEristyneisyyden ja puutteen rautainen hammas oli hitaasti jäytänyt\nhäntä kaksikymmentä vuotta.\n\n\"Mutta missä itse aiotte asua sillä aikaa?\" tiedusteli herra Pickwick\nlaskiessaan etukäteen ensimmäisen viikon vuokran horjuvalle pöydälle.\n\nMies kokosi rahat vapisevin käsin ja vastasi, ettei hän vielä tiennyt,\nhänen oli lähdettävä liikkeelle katsomaan, minne hän saisi muuttaa\nvuoteensa.\n\n\"Pelkään, hyvä herra\", jatkoi herra Pickwick laskien kätensä hiljaa ja\nosaaottavasti hänen käsivarrelleen, \"pelkään, että teidän täytyy asua\njossakin meluisassa, ahtaassa paikassa. Minä pyydän teitä pitämään tätä\nhuonetta omananne, kun haluatte rauhaa tai kun joku ystävä käy teitä\ntapaamassa.\"\n\n\"Ystävä!\" puuttui mies puheeseen äänellä, joka kärisi hänen kurkussaan.\n\"Jos lepäisin kuolleena maailman syvimmän kaivannon pohjalla, arkkuuni\ntiukasti naulattuna ja valettuna, mädäten siinä mustassa ja likaisessa\nojassa, joka valuttaa saastaansa tämän vankilan perustusten alla, en\nvoisi olla sen unohdetumpi kuin täällä. Olen kuollut mies, kuollut\nyhteiskunnalta, vailla sitä sääliä, mitä riittää niille, joiden\nsielut ovat siirtyneet iäisyyteen. Ystäviä _minua_ tapaamassa! Hyvä\nJumala! Olen vaipunut elämän keväästä vanhuuteen tässä paikassa, eikä\nole ketään, joka kohottaisi kätensä vuoteeni yli, kun makaan siinä\nkuolleena, ja sanoisi: 'On onni, että hän on päässyt pois!'\"\n\nKiihtymys, joka oli luonut epätavallisen hohteen miehen kasvoille hänen\npuhuessaan, katosi hänen vaiettuaan. Puristaen yhteen kuihtuneita\nkäsiään kiihkeästi ja hätäisesti hän horjui ulos huoneesta.\n\n\"Tuntui vähän vikuroivan\", totesi herra Roker hymyillen. \"Ne ovat kuin\nelefantit. Ne tuntevat sen silloin tällöin, ja se raivostuttaa niitä.\"\n\nLausuttuaan tämän syvästi myötämielisen huomautuksen herra Roker ryhtyi\njärjestelyihin niin innokkaasti, että huone lyhyen ajan kuluttua\noli kalustettu matolla, kuudella tuolilla, pöydällä, makuusohvalla,\nteekattilalla ja muilla erilaisilla pikku tavaroilla, jotka vuokrattiin\nkohtuullisesta seitsemänkolmatta shillingin ja kuuden pensen\nviikkovuokrasta.\n\n\"Voimmeko tehdä vielä jotakin hyväksenne?\" kysyi herra Roker katsellen\nympärilleen hyvin tyytyväisenä ja hyvillä mielin helistellen\nensimmäisten viikkojen vuokraa kourassaan. \"Kyllä niinkin\", sanoi herra\nPickwick, joka oli ollut jonkin aikaa vaipuneena syviin ajatuksiin.\n\"Onkohan täällä ketään, joka käy asioilla ja niin poispäin?\"\n\n\"Kaupungillako? Niinkö tarkoitatte?\"\n\n\"Niin. Tarkoitan sellaista, joka saattaa käydä ulkona. Ei vankia.\"\n\n\"On, kyllä täällä on. Täällä on eräs onneton olio, jolla on ystävä\nköyhäin puolella ja joka on tyytyväinen saadessaan tehdä sellaista.\nHän on saanut toimittaa aika joukon asioita kahtena viime kuukautena.\nSaanko lähettää hakemaan häntä?\"\n\n\"Olkaa hyvä. Odottakaahan sentään! Sanoitteko köyhäin puolella? Olisipa\nhauska nähdä sitä. Menen sinne itse.\"\n\nVelkavankilan köyhien puoli on, kuten sen nimikin ilmoittaa, se, jonne\nköyhin ja kurjin osa velallisista sijoitetaan. Sellainen vanki, joka\nilmoittautuu köyhien puolelle, ei maksa vuokraa eikä muutakaan. Hänellä\non alennetut maksut vankilaan tulosta ja sieltä lähdöstä, ja hänellä on\noikeus saada ilmaiseksi pieni määrä elintarpeita, joiden hankkimiseksi\nsääliväiset ihmiset ovat silloin tällöin lahjoittaneet vähäisiä eriä\njälkisäädöksissään. Useimmat lukijoistamme muistanevat, että aina viime\nvuosiin saakka oli Fleetin vankilan seinässä jonkinlainen rautahäkki,\njohon oli asetettu nälkäisen näköinen mies. Tämä helisytteli silloin\ntällöin rahalaatikkoaan ja huusi surkealla äänellä: \"Muistakaa köyhiä\nvelallisia! Muistakaa köyhiä velallisia!\" Tämän laatikon sisältö,\nmikäli siihen jotakin karttui, jaettiin köyhien vankien kesken, ja\nköyhien puolen miehet vuorottelivat tässä alentavassa toimessa.\n\nVaikka tämä tapa onkin poistettu ja häkki nyt muurattu umpeen, ovat\nnoiden onnettomien surkeat, kurjat olot jääneet ennalleen. Emme\nenää salli heidän vankilan ovella vedota ohikulkijoiden sääliin\nja armeliaisuuteen, mutta olemme kuitenkin jättäneet pyyhkimättä\nlakikirjoistamme, tuleville sukupolville kunnioituksen ja ihailun\naiheeksi, sen oikean ja hyödyllisen pykälän, jossa sanotaan, että\nuppiniskaista paatunutta pahantekijää on ruokittava ja vaatetettava,\nmutta rahaton velallinen jätettävä kuolemaan nälkään ja alastomuuteen.\nTämä ei ole tarua. Ei kulu ainoaakaan viikkoa, jona ei jokaisessa\nvelkavankilassamme jonkun tuollaisen ihmisen täytyisi heittää henkeään\npuutteen takia, pitkässä kuolinkamppailussa, jolleivät heidän\nvankitoverinsa auta heitä.\n\nNäitä asioita mielessään mietiskellen, noustessaan niitä ahtaita\nportaita, joiden juurelle herra Roker oli jättänyt hänet, kiihdytti\nherra Pickwick itsensä vähitellen kiehumispisteeseen saakka,\nja niin ärtynyt hän oli näitä asioita ajatellessaan, että hän\nhyökkäsi huoneeseen, jonne hänet oli neuvottu, ennen kuin hänellä\noli selvää käsitystä paikasta, missä oli, enempää kuin käyntinsä\ntarkoituksestakaan.\n\nHuoneen yleinen leima sai hänen tajuntakykynsä äkkiä palaamaan, mutta\nhän oli tuskin nähnyt miehen, joka istui ajatuksiinsa vaipuneena\ntomuisen tulisijan ääressä, kun hän pudotti hattunsa permannolle ja jäi\npaikalleen seisomaan liikkumattomana ja hämmästyksestä kivettyneenä.\n\nNiin, siinä istui repaleisissa vaatteissa, ilman takkia, halpahintainen\npuuvillapaita kellastuneena ja repaleisena, tukka otsalla riippuen,\npiirteet kärsimysten uurtamina ja nälän riuduttamina herra Alfred\nJingle päätään käteen nojaten, silmät tuleen tähdättyinä, miehen koko\nolemuksen ilmaistessa kurjuutta ja syvää alakuloisuutta.\n\nHänen vieressään, huolimattomasti seinään nojaten, seisoi\nvahvarakenteinen maamies pieksäen rähjäytyneellä metsästyspiiskalla\noikeaa jalkaansa koristavaa saapasta, kun taas vasen (sillä hän\npukeutui verkalleen ja asteittain) oli pistetty vanhaan tohveliin.\nHevoset, koirat ja juomat olivat kaikki yhdessä ajaneet hänet tänne\nsuin päin. Yksinäisessä saappaassa oli ruostunut kannus, jota hän\nsilloin tällöin potkaisi ilmaan napauttaen samalla sukkelasti saapasta\nja mutisten ääniä, joita ratsastajat käyttävät hevosia hoputtaessaan.\nHän oli tällä hetkellä mielikuvituksessaan hurjassa esteratsastuksessa.\nMies-parka! Hän ei ollut milloinkaan ratsastanut kalliin tallinsa\nnopeimmalla eläimellä sellaista vauhtia kuin hän oli kiitänyt sitä\nrataa, joka päätyi Fleetin vankilaan.\n\nVastapäisellä puolella istui vanha mies pienellä puuarkulla silmät\nmaahan suuntautuneina ja kasvot jähmettyneinä mitä syvimmän\nja toivottomimman epätoivon ilmeeseen. Pieni tyttö — hänen\ntyttärentyttärensä — riippui kiinni hänessä koettaen tuhansilla\nlapsellisilla tempuillaan vetää puoleensa hänen huomiotaan, mutta vanha\nmies ei kuullut eikä nähnyt häntä. Ääni, joka oli ollut hänelle kuin\nsoittoa, ja silmät, jotka olivat olleet hänen valonsa,. sattuivat nyt\nkylmästi hänen tuntoonsa. Hänen säärensä vapisivat riutumuksesta, ja\nhänen sielunsa oli kuin halpautunut.\n\nHuoneessa oli vielä pari kolme miestä, jotka olivat kokoontuneet\npieneen ryhmään ja juttelivat äänekkäästi keskenään. Siellä oli vielä\nlaiha ja riutunut nainen, joka hyvin huolellisesti kasteli kuihtuvan,\nnääntyvän kasvin surkeita jäännöksiä, vaikk'ei se — sen saattoi\nselvästi nähdä — enää milloinkaan kyennyt kasvattamaan vihreää lehteä;\nkenties liiankin uskollisena tunnuskuvana siitä tehtävästä, jota nainen\noli tullut täyttämään.\n\nSellaisia olivat ne kuvat, jotka sattuivat herra Pickwickin silmiin\nhänen katsellessaan hämmästyneenä ympärilleen. Melu jonkun nopeasti\nkompastellessa huoneeseen herätti hänet ajatuksistaan. Kääntäen\nkasvonsa ovea kohti hän näki äsken tulleen ja tunsi tässä, hänen\nryysyjensä alla, Job Trotterin tutut piirteet.\n\n\"Herra Pickwick!\" huudahti Job ääneensä.\n\n\"Mitä?\" Jingle hypähti istuimeltaan. \"Herra...! Niin se on...\nkummallinen paikka... omituinen asia... oikein minulle kerrassaan!\"\n\nHerra Jingle pisti kätensä siihen paikkaan, missä hänen housujensa\ntaskun piti olla, ja painaen leukansa rintaansa vasten vaipui takaisin\ntuoliinsa.\n\nHerra Pickwick oli liikuttunut, sillä molemmat miehet näyttivät niin\nperin kurjilta. Se terävä, vaistomainen silmäys, jonka Jingle oli\nluonut Jobin mukanaan tuomaan pieneen, raakaan lampaankyljyspalaseen,\nkertoi enemmän heidän surkeasta olostaan kuin kahden tunnin selittelyt.\nHerra Pickwick katseli lempeästi Jingleä ja sanoi:\n\n\"Puhuisin mielelläni kanssanne kahden kesken. Voitteko lähteä hetkeksi\nulos?\"\n\n\"Kyllä toki\", sanoi Jingle nousten kiireesti. \"En voi kävellä kauas.\nEi vaaraa, että rasittaisi itseään liikaa täällä. Rautapiikit aidassa,\nkaunis puutarha, romanttinen, mutta ei laajuudella pilattu, avoinna\nyleiselle tarkastukselle. Perhe aina kaupungissa, talonomistaja perin\nhuolellinen, kovin huolellinen.\"\n\n\"Olette unohtanut takkinne\", sanoi herra Pickwick, kun he menivät\nportaille ja sulkivat oven jälkeensä.\n\n\"Mitä?\" sanoi Jingle. \"Kanissa... rakas sukulainen, Tom setä... En\nmahtanut mitään, täytyi syödä, tietysti. Luonnonvaatimus ja kaikki muu.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Mennyttä, hyvä herra. Viimeinen takki, en mahtanut mitään. Elin\nkenkäparilla kokonaista kaksi viikkoa. Silkkinen päivänvarjo,\nnorsunluinen kädensija — viikko. Kunniasanani. Kysykää Jobilta, hän\ntietää sen.\"\n\n\"Elitte kolme viikkoa kenkäparilla ja silkkisellä päivänvarjolla, jossa\noli norsunluinen kädensija!\" huudahti herra Pickwick, joka oli kuullut\nsellaista vain haaksirikkojen yhteydessä tai lukenut niistä kuvalehtien\npikkujutuista.\n\n\"Totta\", sanoi Jingle päätään nyökäyttäen. \"Panttilainauskonttori,\npanttilaput täällä; pieniä summia, pelkkää tyhjää. Kaikki roistoja.\"\n\n\"Oh\", sanoi herra Pickwick mieli suuresti huojentuneena tästä\nselityksestä. \"Nyt ymmärrän. Olette pantannut pukutavaranne.\"\n\n\"Kaikki, Jobin myös. Kaikki paidat menneet; — välipä sillä,\npesu säästyy. Kohta ei mitään. Makaan vuoteessa, näen nälkää,\nkuolen. Ruumiintarkastus, pieni luukasa, köyhä vanki. Tavallisia\ntarvetavaroita, painetaan villasella. Herrat valamiehet,\ntarkastusmiehet, pitävät tietonaan. Luonnollinen kuolema;\nruumiintarkastajan ohje... köyhän hautajaiset... oikein hänelle, kaikki\nlopussa — väliverho!\"\n\nJingle esitti tämän omituisen yleiskatsauksen tulevaisuudentoiveisiinsa\ntavallisella kielevyydellään ja yritellen rypistellä naamaansa\nteeskenneltyyn hymyyn. Herra Pickwick huomasi helposti, että miehen\nhuolettomuus oli ulkopuolista, ja katsoessaan häntä kasvoihin suoraan,\nmutta ei epäystävällisesti, hän näki, että raukan silmät olivat kosteat\nkyynelistä.\n\n\"Hyvä ihminen\", sanoi Jingle puristaen hänen kättään ja kääntäen\npäänsä pois. \"Kiittämätön koira ja lapsellista itkeä. En mahda mitään;\npaha kuume, heikko, sairas, nälkäinen. Olen ansainnut kaiken, mutta\nkärsin... kovin.\"\n\nKykenemättä enää teeskentelemään ja ehkä vielä heiketen\nponnistuksestaan onneton maankiertäjä vaipui portaille ja peittäen\nkasvonsa käsillään nyyhkytti kuin lapsi.\n\n\"No! No!\" tyynnytteli herra Pickwick suuresti liikuttuneena.\n\"Katsotaanpa, katsotaanpa, eikö voitaisi tehdä jotakin, kun saan kuulla\nkaiken. Tänne, Job, missä se mies on?\"\n\n\"Tässä, herra\", sanoi Job tullen porraskäytävään.\n\nOlemme aikaisemmissa kuvauksissamme maininneet, että hänen silmänsä\nolivat syvällä kuopissaan parhainakin aikoina. Hänen nykyisessä\npuutteen ja kurjuuden tilassaan näytti siltä kuin nuo elimet olisivat\nkokonaan hävinneet olemattomiin.\n\n\"Täällä, herra.\"\n\n\"Tulkaa tänne!\" käski herra Pickwick koettaen olla ankaran näköinen,\nvaikka neljä suurta kyyneltä vieri hänen liivejään pitkin. \"Tässä\nsaatte!\"\n\nSaatte mitä? Tavallisen kielen käytön mukaan se olisi ollut isku, ja\nkun maailma nyt kerran on sellainen kuin on, se olisi saattanut olla\naikamoinen, sydämenpohjasta annettu läimäys, sillä tuo ihan murtunut\nlurjus, joka nyt oli täydellisesti herra Pickwickin vallassa, oli\npetkuttanut, valehdellut ja tehnyt vääryyttä hänelle. Täytyykö meidän\nkertoa totuus? Se ilmestyi esiin herra Pickwickin liivintaskusta ja\nhelähti joutuessaan toisen käteen, ja sen antaminen sai oivallisen\nystävämme silmät jollakin tavoin sädehtimään ja hänen sydämensä\npaisumaan, kun hän kiiruhti pois.\n\nSam oli palannut, kun herra Pickwick saapui omaan huoneeseensa,\nja tarkasteli par'aikaa hänen mukavuudekseen tehtyjä varusteluja\njonkinlaisen kirpeän tyydytyksen vallassa, jota oli hyvin miellyttävä\nkatsella. Koska herra Weller oli eittämättömästi isäntänsä täällä\noleskelua vastaan, hän näytti pitävän korkeana siveellisenä\nvelvollisuutenaan olla olematta liian mielissään siitä, mitä oli tehty,\nsanottu, ehdotettu tai neuvottu. \"No, Sam?\"\n\n\"Niin, herra!\"\n\n\"Koko mukavaa nyt, vai mitä?\"\n\n\"Koko mukavaa\", myönsi Sam katsellen ympärilleen tyytymättömän\nnäköisenä.\n\n\"Oletko tavannut herra Tupmania ja muita ystäviämme?\"\n\n\"Kyllä, olen tavannut; tulevat tänne huomenna, olivat hyvin\nhämmästyneet, kun kuulivat, että eivät voineet tulla tänään\", selitti\nSam.\n\n\"Oletko tuonut pyytämäni tavarat?\"\n\nVastaukseksi herra Weller viittasi useihin kääröihin, jotka hän oli\njärjestänyt, niin somasti kuin osasi, huoneen nurkkaan. \"Hyvä on\",\nsanoi herra Pickwick hiukan epäröityään. \"Kuulepas nyt, mitä aion\nsanoa.\"\n\n\"Kyllä, herra. Antaa tulla vain!\"\n\n\"Minusta tuntui heti alussa\", aloitti herra Pickwick hyvin\njuhlallisesti, \"että tämä ei ole sellainen paikka, johon voi tuoda\nnuoren miehen\".\n\n\"Eikä juuri vanhaakaan.\"\n\n\"Olet ihan oikeassa. Mutta vanhat miehet joutuvat tänne oman\npäättömyytensä tai herkkäuskoisuutensa takia, jota vastoin nuoret\nmiehet saattavat joutua tänne niiden itsekkyyden uhreina, joita he\npalvelevat. On joka suhteessa parempi noille nuorille miehille, että he\neivät jää tänne. Ymmärrätkö minua, Sam?\"\n\n\"En ensinkään, herra, en ollenkaan\", murahti herra Weller jörösti.\n\n\"Koeta!\" kehoitti herra Pickwick.\n\n\"No niin\", virkkoi Sam hetken vaiti oltuaan, \"luulenpa ymmärtäväni,\nminne pyritte, ja jos ymmärrän oikein, niin olen sitä mieltä, että te\nolette minulle jonkin verran liian kova, kuten entinen ajomies sanoi\nlumimyrskylle, kun se yllätti hänet.\"\n\n\"Näen, että käsität minut. Lukuunottamatta toivomustani, että\nsinun ei tarvitse vetelehtiä tällaisessa paikassa monia vuosia,\non minusta hirveän sopimatonta, että Fleetin vankilan velkavanki\nantaa miespalvelijan palvella itseään. Sinun täytyy jättää minut\ntoistaiseksi.\"\n\n\"Toistaiseksi, niinkö, herra?\" kysyi Sam hiukan pilkallisesti.\n\n\"Niin, niin kauaksi kuin minä olen täällä. Maksan edelleen palkkasi.\nJoku kolmesta ystävästäni ottaa sinut mielellään luokseen, vaikkapa\nvain kunnioituksesta minua kohtaan. Ja jos minä milloin lähden tästä\npaikasta\", lisäsi herra Pickwick hilpeyttä teeskennellen, \"jos lähden,\nniin annan sinulle sanani, että heti pääset taas minun palvelukseeni\".\n\n\"Ja nyt minä sanon teille, mitä asiasta ajattelen\", sanoi Sam vakavalla\nja juhlallisella äänellä. \"Tällainen juttu ei käy päinsä ollenkaan,\nniin että älkää puhuko enää mitään siitä.\"\n\n\"Olen tehnyt vakavan päätökseni ja pysyn siinä.\"\n\n\"Niinkö, ihanko todella?\" kysyi Sam Weller lujasti. \"Hyvä on, herra.\nNiin olen minäkin.\"\n\nNäin sanoen herra Weller pisti hatun päähänsä hyvin nopsasti ja lähti\näkkiä huoneesta.\n\n\"Sam!\" huusi herra Pickwick kutsuen hänen jälkeensä. \"Sam, tule tänne!\"\n\nMutta pitkästä käytävästä ei enää kuulunut askelten kaikuakaan. Sam\nWeller oli mennyt.\n\n\n\n\n14. luku.\n\nKUINKA SAM WELLER JOUTUI VAIKEUKSIIN.\n\n\nKorkeassa, kehnosti valaistussa ja huonosti tuuletetussa huoneessa,\njoka sijaitsi Portugalinkadun varrella, Lincolns Inn Fieldissä, istui\nmelkein vuodet läpeensä, aina olosuhteiden mukaan, yksi, kaksi, kolme\ntai neljä peruukkipäistä herraa edessään pienet kirjoituspöydät, jotka\nranskalaista kiilloitusta lukuunottamatta oli tehty saman mallin mukaan\nkuin maan tuomareiden pöydät. Heidän oikealla puolellaan on aitaus\nasianajajia ja vasemmalla samanlainen maksukyvyttömiä velallisia varten\nja suoraan vastapäätä oleva vino aukea erikoisen likaisia naamoja\ntäynnä. Nämä herrat ovat vararikko-oikeuden neuvoksia, ja paikka, jossa\nhe istuvat, on itse vararikkoasioiden tuomioistuin.\n\nNytkin ja ikimuistoisista ajoista on tämän tuomioistuimen merkillinen\nkohtalo ollut se, että sitä ikäänkuin kaikkien Lontoon köyhien ja\nnukkavierujen hienojen ihmisten yhteisestä päätöksestä pidetään heidän\nyhteisenä kokoontumispaikkanaan ja jokapäiväisenä turvamajanaan. Se\non aina täynnä. Olut- ja viinanhöyryt kohoavat lakkaamatta sen kattoa\nkohti, josta ne lämmön tihentäminä laskeutuvat kosteutena seiniä\nalas. Siellä näkee yht'aikaa paljon enemmän vanhoja pukuja kuin koko\nnarinkassa tarjotaan kaupaksi kahdentoista kuukauden kuluessa, enemmän\npesemättömiä naamoja ja takkuisia partoja kuin kaikki pumput ja\nparturituvat Tyburnin ja Whitechapelin välillä saattaisivat siivota\nauringonnoususta auringon laskuun.\n\nEi saa kuitenkaan otaksua, että näillä ihmisillä yleensä olisi siellä\npienintä asian varjoakaan tai että heillä olisi mitään yhteyttä tämän\npaikan kanssa, jossa he niin innokkaasti oleskelevat. Jos heillä\nolisi asiaa, ei olisikaan mitään ihmettelyn syytä eikä koko tässä\nasiantilassa mitään omituista. Toiset heistä nukkuvat enimmän ajan\nistuntojen kestäessä, toiset tuovat mukanaan pieniä ruoka-annoksia,\njotka on kääritty nenäliinoihin tai pistävät ulos heidän kuluneiden\ntaskujensa suusta, ja he mutustavat ruokaansa ja kuuntelevat aina yhtä\ntyytyväisinä. Mutta milloinkaan ei ole tiedetty, että kenelläkään\nheistä olisi ollut vähintäkään henkilökohtaista etua valvottavana\nainoassakaan käsiteltäväksi otetussa asiassa. Tapahtuipa mitä hyvänsä\nhe istuvat alusta loppuun saakka. Kun on kostea, sateinen ilma, he\ntulevat kaikki sisään läpimärkinä, ja sellaisina hetkinä on huoneessa\nhöyryistä kuin kuumassa kaivossa, jossa sienet rehottavat. Outo\nsaattaisi luulla, että tämä paikka on viheliäisyyden hengelle omistettu\ntemppeli. Sen palveluksessa ei ole ainoaakaan lähettiä eikä yhtään\noikeudenpalvelijaa, jolla olisi yllään häntä itseään varten tehty\npuku, ei siedettävän virkeää eikä hyvinvoivan näköistä miestä koko\nlaitoksessa, lukuunottamatta erästä valkotukkaista, pulleaposkista\nvahtimestaria. Mutta hänkin on näköjään kuin vahingoittunut kirsikka,\njota keinotekoisesti kuivuneena ja vaalistuneena säilytetään spriissä,\nmihin nähden ei millään lailla voi vaatia, että sitä pidettäisiin\nluonnollisena. Itse asianajajien tekotukatkin ovat huonosti puuteroidut\nja niiden kiharat kovin löyhät.\n\nMutta oikeusneuvokset, jotka istuvat suuren alastoman pöydän ääressä\nkomissarioita alempana, ovat kuitenkin paikan merkillisimmät otukset.\nVarakkaampien virkamerkkeinä ovat sininen laukku ja juoksupoika,\ntavallisesti mooseksenuskolainen nuorukainen. Heillä ei ole lainkaan\nvarsinaisia toimistoja, sillä he toimittavat oikeudelliset asiansa\nravintoloiden olohuoneissa tai vankiloiden pihoilla, jonne he saapuvat\njoukottain ja hakevat asiakkaita samalla lailla kuin katuvaunujen\nkuljettajat. He ovat rasvaisen ja homehtuneen näköisiä, ja jos\nvoi sanoa, että heillä yleensä on paheita, niin ehkäpä juoppous\nja petollisuus ovat huomattavimpia niistä. Heidän asuntonsa ovat\ntavallisesti velallisille turvaoikeutta suovaa velkavankilaa\nlähelläolevissa taloissa, pääasiallisesti noin mailin laajuisessa\npiirissä St. Georges Fieldin obeliskista. Heidän ulkoasunsa ei ole\nviehättävä ja heidän käyttäytymisensä hyvin omituista.\n\nHerra Salomon Pell, tämän oppineen ammattikunnan jäsen oli lihava,\nvetelä, kalpea mies; hänellä oli yllään pitkätakki, joka vivahti\nruskealta tällä ja vihreältä seuraavalla hetkellä ja jonka kauluksella\noli sama kameleontin ominaisuus. Hänellä oli kapea otsa, laajat kasvot,\nleveä pää ja nenä ihan toisella poskella ikään kuin luonto hänen\nsyntyessään hänessä huomaamistaan ominaisuuksista kiukustuneena olisi\näkäisesti tempaissut siitä, minkä jälkeen ei se enää milloinkaan ollut\npalannut paikoilleen. Hän oli lyhytkaulainen ja ahdasrintainen, mutta\nhengitti kuitenkin pääasiallisesti tämän elimen kautta niin että se\nkorvasi hyödyllä sen, mitä koristeellisuudesta puuttui.\n\n\"Olen varma siitä, että voin auttaa hänet läpi\", sanoi herra Pell.\n\n\"Niinkö arvelette?\" kysyi se henkilö, jolle tämä vakuutus oli osoitettu.\n\n\"Ihan varma; mutta jos hän olisi kääntynyt jonkun satunnaisen puoskarin\npuoleen, niin — muistakaa se, en olisi tahtonut vastata seurauksista.\"\n\n\"Aah!\" ihmetteli toinen avosuin.\n\n\"Ei, sitä en olisi tahtonut\", vakuutti Pell, ja hän suipisti huuliaan,\nrypisti kulmiaan ja pudisteli salaperäisesti päätään.\n\nPaikka, jossa tämä keskustelu tapahtui, oli juuri vastapäätä\nvararikko-oikeutta sijaitseva ravintola ja henkilö, jolle nämä sanat\nsanottiin, ei ollut kukaan muu kuin herra Weller vanhempi, joka oli\ntullut sinne lohduttamaan ja vahvistamaan ystäväänsä, jonka anomus\npäästä vapaalle jalalle, vaikka hän oli tehnyt vararikon, oli tämän\nkäsiteltävänä ja jonka puolustajaa hän tällä hetkellä puhutteli.\n\n\"Ja missä on George?\" kysyi vanha herra.\n\nHerra Pell viittasi kädellään takahuonetta kohti, minne herra Weller\nheti lähti ja jossa puolisen tusinaa hänen ammattitovereitaan otti\nhänet vastaan mitä lämpimimmällä ja imartelevimmalla tavalla osoittaen\ntyytyväisyyttään hänen tulonsa johdosta. Maksukyvytön herra, jonka\noli vallannut hyvin viekoitteleva, mutta epäviisas intohimo vuokrata\nhevosia pitkille matkoille, — seikka, jonka johdosta hän oli joutunut\nnykyiseen pulaansa — näytti erittäin hyvinvoivalta ja lievitti\ntunteittensa kiihtymystä meriäyriäisillä ja portterilla.\n\nHerra Wellerin ja hänen ystävänsä tervehdys rajoittui tarkoin\nammattikunnan, merkkikieleen, johon kuului oikean ranteen kierto ja\npikkusormen ilmaan kohottaminen samalla kertaa. Tunsimme kerran kaksi\nkuuluisaa ajuria (miesparat ovat nyt kuolleet), kaksoisveljet, joiden\nvälillä vallitsi rikkumaton ja altis ystävyys. He ajoivat joka päivä\ntoisiaan vastaan Doverin tiellä neljänkolmatta vuoden ajan vaihtamatta\nmilloinkaan muuta tervehdystä kuin mainitsemamme, ja kun toinen kuoli,\nriutui toinen ja seurasi pian perästä.\n\n\"No, George\", sanoi herra Weller vanhempi riisuen yltään päällystakin\nja istuutuen totunnaisen vakavasti. \"Kuinka hurisee? Kaikki kunnossa\ntakana, täyttä sisässä?\"\n\n\"Kaikki hyvin, veli veikkonen\", vastasi pulassa oleva herrasmies.\n\n\"Onko harmaa tamma siirtynyt jollekulle toiselle?\"\n\nGeorge nyökkäsi myöntävästi.\n\n\"No, sehän on hyvä. Vaunutkin säilössä?\"\n\n\"Varmassa paikassa\", vastasi George vääntäen päät pois puolelta\ntusinalta meriäyriäiseltä ja niellen ne sen enemmittä mutkitta.\n\n\"Oikein hyvä, oikein hyvä. Pidä aina silmällä mäkivöitä, kun mennään\nalamäkeen. Onko matkustaja- ja tavaraluettelo selvänä ja suorana.\"\n\n\"Luettelo, hyvä herra\", sanoi Peli arvaten herra Wellerin tarkoituksen,\n\"on niin selvä ja tyydyttävä kuin miksi sen kynällä ja musteella\nsuinkin voi saada.\"\n\nHerra Weller nyökkäsi tavalla, joka vastasi hänen sisäistä\nhyväksymistään tällaista järjestelyä kohtaan, kääntyi sitten herra\nPellin puoleen ja sanoi osoittaen ystäväänsä Georgea:\n\n\"Milloin aiotte ottaa peitteet häneltä?\"\n\n\"Niin\", vastasi puhuteltu, \"hän on kolmantena luettelossa, ja arvelen,\nettä hänen vuoronsa tulee noin puolen tunnin päästä. Käskin kirjurini\ntulla tänne sanomaan, milloin on sopiva aika.\"\n\nHerra Weller silmäili asianajajaa kiireestä kantapäähän suuren ihailun\nvallassa ja sanoi painokkaasti:\n\n\"Mitä haluatte nauttia, hyvä herra?\"\n\n\"Niin tosiaankin\", vastasi herra Pell. \"Olette hyvin...\nKunniasanallani, minun ei ole tapana... On niin aikainen aamu, että\nmelkein... No niin, vaikka kolmella pensellä rommia, hyvä ystävä.\"\n\nTarjoileva neitsyt, joka oli arvannut tilauksen ennen kuin se oli\ntehtykään, pisti rommilasin Pellin eteen ja poistui.\n\n\"Hyvät herrat\", aloitti Peli katsellen ympärilleen. \"Onnea\nystävällenne! En pidä kerskailusta, hyvät herrat, se ei kuulu\ntapoihini, mutta en voi olla sanomatta, että jos ystävänne ei olisi\nonneksi joutunut sellaisiin käsiin... mutta en halua sanoa, mitä aioin\nsanoa. Hyvät herrat, maljanne!\" Tyhjennettyään lasinsa vilahduksessa\nherra Pell maiskutti huuliaan ja silmäili hyväntahtoisesti ympärillään\nistuvia ajureita, jotka ilmeisesti pitivät häntä jonkinlaisena\njumalolentona.\n\n\"Kuinkas se nyt oli?\" sanoi laintuntija, \"mitä minä viimeksi\nsanoinkaan, hyvät herrat?\"\n\n\"Luulenpa teidän huomauttaneen, ettei teillä olisi mitään toista\nsamanlaista vastaan?\" sanoi herra Weller vakavan leikillisesti.\n\n\"Ha, ha, haa!\" nauroi Peli. \"Ei hullumpaa, ei totisesti hullumpaa!\nAsiantuntija miehekseen! Tähän aikaan aamulla sitä hyvää ehkä tulisi\nliiaksi. No, en nyt oikein tiedä, hyvä ystävä. No, antakaa mennä toisen\nkerran, jos teitä haluttaa. Hm!\"\n\nTuo viimeinen ääni oli juhlallinen ja arvokas rykäisy, jonka\nesittämisen herra Peli katsoi olevansa velkaa itselleen ottaen\nhuomioon, että eräällä hänen kuulijoistaan näytti olevan sopimaton\ntaipumus nauraa.\n\n\"Viimeinen lordikansleri piti paljon minusta\", sanoi herra Pell sitten.\n\n\"Sehän oli hänelle suureksi kunniaksi\", tuumi herra Weller.\n\n\"Kuulkaa, kuulkaa\", innostui herra Pellin asiakas. \"Miksipä hän ei\nolisi teistä pitänyt?\"\n\n\"Niin, miksikä ei?\" puuttui puheeseen hyvin punakka mies, joka ei vielä\nollut avannut suutaan ja joka ulkonäöstään päättäen tuskin enää sanoisi\nsen enempää. \"Miksipä ei olisi pitänyt?\"\n\nHyväksymisen mutina kuului joukon keskuudesta.\n\n\"Muistan, hyvät herrat\", jatkoi herra Peli, \"kun kerran söin hänen\nkanssaan päivällistä — olimme vain kahden, mutta kaikki oli yhtä\nkomeaa kuin olisi odotettu kahtakymmentä. Suuri sinetti oli pienellä\ntarjoilupöydällä hänen oikealla puolellaan, ja palmikkopäinen ja\ntäysissä varustuksissa oleva mies vartioi nuijaa paljastettu miekka\nkädessään ja silkkisukat jalassa — sitä vartioidaan kaiken aikaa,\nyöllä ja päivällä, hyvät herrat. Silloin sanoi kansleri: 'Kuuleppas,\nPell, ei mitään väärää hienotunteisuutta! Olet lahjakas mies. Saatat\npelastaa kenet hyvänsä vararikko-oikeudesta, ja maamme saisi olla ylpeä\nsinusta!' Näin kuuluivat hänen sanansa. 'My Lord', sanoin minä, 'te\nimartelette minua'. — 'Pell', vastasi hän, 'jos sen teen, niin piru\nminut periköön!'\"\n\n\"Sanoiko hän niin?\" kysyi herra Weller.\n\n\"Sanoi kun sanoikin\", vakuutti Pell.\n\n\"No silloin minä sanon\", virkkoi herra Weller, \"että parlamentin olisi\npitänyt syyttää häntä siitä, että hän kiroili, ja jos hän olisi ollut\nköyhä raukka, olisi se niin tehnytkin.\"\n\n\"Mutta, hyvä ystävä\", ihmetteli Pell, \"sehän tapahtui näin meidän\nkesken.\"\n\n\"Kuinka?\"\n\n\"Meidän kesken.\"\n\n\"Ahaa\", tuumi herra Weller hiukan mietittyään. \"Jos hän manasi teidän\nkesken, niin sehän on kokonaan toinen juttu.\"\n\n\"Niin se onkin. Huomaattehan, että erotus on aivan silmäänpistävä.\"\n\n\"Muuttaa asian kokonaan. Jatkakaapa, herra!\"\n\n\"Ei, en aio jatkaa\", sanoi Peli vakavalla ja hiljaisella äänellä.\n\"Muistutitte minulle, että keskustelu oli yksityistä laatua —\nyksityistä ja tuttavallista, hyvät herrat. Olen ammattimies, hyvät\nherrat. Kenties minua pidetään aika etevänä ammatissani — kenties\nei. Useimmat sen tietävät. Itse en sano mitään. Tässä huoneessa on\njo lausuttu jalon ystäväni mainetta loukkaavia huomautuksia. Suokaa\nanteeksi, hyvät herrat, olin varomaton. Huomaan, etten saa kertoa tätä\nasiaa hänen suostumuksettaan. Kiitos, herra Weller, kiitos!\"\n\nTäten vapauttaen itsensä enemmästä kertomisesta herra Pell pisti\nkätensä taskuihinsa ja luoden tuikean katseen ympärilleen helisteli\nniissä kolmea puolen pennyn rahaa hirvittävän päättävästi.\n\nTämä siveellinen päätös oli tuskin saatu tehdyksi, kun poika ja sininen\nlaukku, jotka olivat erottamattomat toverit, syöksyivät kiivaasti\nhuoneeseen ja sanoivat tai ainakin poika sanoi, (sillä sininen laukku\nei ottanut osaa tiedonantoon), että asia joutuu heti käsiteltäväksi.\nIlmoitusta oli tuskin kuultu, kun jo koko seurue kiiti toiselle\npuolelle katua ja alkoi toisiaan tuuppien tunkeutua oikeussaliin:\nvalmisteleva seremonia, jonka on laskettu tavallisissa oloissa kestävän\nkahdestakymmenestä minuutista puoleen tuntiin.\n\nKoska herra Weller oli hyvin paksu, heittäytyi hän muitta mutkitta\njoukkoon siinä epätoivoisessa luulossa, että hän lopulta joutuisi\nhänelle sopivaan paikkaan. Hänen menestyksensä ei kuitenkaan vastannut\nhänen odotuksiaan, sillä kun hän ei ollut tullut ottaneeksi hattua\npäästään, iski sen hänen silmilleen joku tuntematon, jonka varpaille\nhän oli polkaissut aika raskaasti. Nähtävästi tuo olio heti jälkeenpäin\nkatui kiivauttaan, sillä mutisten epäselvän hämmästyksen ilmaisun hän\nveti vanhan miehen eteiseen ja päästi hänen päänsä ja kasvonsa taas\npäivänvaloon ankaran ponnistuksen jälkeen.\n\n\"Samivel!\" huudahti herra Weller, kun hän näin oli saanut tilaisuuden\nnähdä vapauttajansa.\n\nSam nyökkäsi.\n\n\"Oletpa velvollisuudentuntoinen ja rakastava pikkupoika, totta\ntosiaan!\" sanoi herra Weller, \"kun tulet iskemään isäsi hatun silmille\nhänen vanhoilla päivillään\".\n\n\"Mistäs minä olisin teidät tuntenut?\" vastasi poika. \"Luuletteko, että\nolisin voinut huomata sen jalkanne painosta?\"\n\n\"No niin, se on ihan totta, Sammy\", tuumi herra Weller samassa\nleppyen. \"Mutta mitä sinä täällä teet? Isännälläsi ei ole mitään hyvää\nodotettavana täällä. Ne eivät muuta tuomiota, sano minun sanoneeni.\"\n\nJa herra Weller pudisti juhlallisesti päätään.\n\n\"On siinäkin aika jurrikka\", sanoi Sammy. \"Puhuu aina tuomioista ja\naliipeista ja sellaisesta. Kuka on puhunut mitään tuomiosta?\"\n\nHerra Weller vanhempi ei Vastannut, mutta pudisti vielä kerran päätään\nhyvin oppineesti.\n\n\"Heretkää nyt tuota nuppianne heiluttelemasta, jollette halua, että se\nlähtee kokonaan irti kantimistaan\", kehoitti Sam kärsimättömästi, \"ja\nkäyttäytykää järkevästi. Kuljin koko pitkän tien 'Granbyn Markiisiin'\nsaakka viime yönä etsimässä teitä.\"\n\n\"Satuitko tapaamaan Granbyn markiisitarta?\"\n\n\"Tapasin kyllä.\"\n\n\"Miltä se kultainen olento näytti?\"\n\n\"Hyvin merkilliseltä. Pelkään, että hän vihdoin vahingoittaa itseään\nliian suurella määrällä tuota ananasrommia ja muilla samanlaisilla\nvahvoilla lääkkeillä.\"\n\n\"Et kai tarkoita sitä, Sammy?\" kysyi ukko totisena.\n\n\"Tarkoitan kyllä.\"\n\nHerra Weller tarttui poikansa käteen, puristi sitä ja päästi sen taas\nirti. Hänen näin menetellessään oli hänen kasvoillaan ilme, joka ei\nsuinkaan puhunut surusta ja huolesta, vaan paremminkin vivahti toivon\nsuloiseen ja herttaiseen sävyyn. Samalla kulki hänen kasvojensa yli\nhäive alistuneisuutta, vieläpä iloisuuttakin, kun hän verkalleen sanoi:\n\n\"En ole ihan varma asiasta, Sammy. En voi sanoa, että olisin kokonaan\nvarma, jos jokin pettymys sittenkin sattuisi, mutta luulenpa melkein,\npoikaseni, luulenpa melkein, että paimen on saanut maksataudin.\"\n\n\"Hän on tavattoman kalpea, lukuunottamatta nenää, joka on punaisempi\nkuin milloinkaan ennen. Hänen ruokahalunsa on niin ja näin, mutta\nnestettä hän imee sisäänsä kuin pesusieni.\"\n\nHerra Weller tuntui pakostakin ajattelevan rommin kulutusta näin\nsanoessaan, sillä hän näytti synkältä ja miettiväiseltä, mutta hän\nreipastui pian, mitä todisti kokonainen silmäniskujen aapinen, ja\nsiihen hän turvautui vain silloin kun oli erikoisesti mielissään.\n\n\"No niin\", virkkoi Sam, \"käydäänpä sitten käsiksi minun asiaani.\nAvatkaa nyt tarkasti korvanne, älkääkä sanoko mitään, ennen kuin olen\nlopettanut.\"\n\nTämän lyhyen esipuheen jälkeen Sam selosti niin täsmällisesti kuin\nsuinkin osasi viimeisen muistettavan keskustelunsa herra Pickwickin\nkanssa.\n\n\"Että hänen, miesparan, täytyykin jäädä sinne yksinään!\" huudahti herra\nWeller vanhempi. \"Eikä siellä ole ketään häntä puolustamassa! Se ei käy\npäinsä, Sammy, se ei käy!\"\n\n\"Ei se käykään\", myönsi Sam. \"Tiesin sen jo ennen kuin tulin tänne.\"\n\n\"Nehän syövät hänet elävältä!\"\n\nSam nyökkäsi ilmaistakseen kannattavansa tätä mielipidettä.\n\n\"Hänhän on joutunut sinne ihan parkitsemattomana\", sanoi ukko Weller\nkuvaannollisesti, \"ja hän tulee ulos niin ruskeaksi paahdettuna,\netteivät hänen lähimmät tuttavansakaan tunne häntä. Kyyhkysenpaisti ei\nole mitään sen rinnalla.\"\n\nSam Weller nyökkäsi taas.\n\n\"Niin ei saisi tapahtua, Samivel!\"\n\n\"Ei saakaan tapahtua\", myönsi Sam.\n\n\"Varmasti ei.\"\n\n\"No niin, nyt olette hyvin kauniisti ennustellut etukäteen Kuin\npunanenäinen Joonas kuudenpennyn kuvakirjassa.\"\n\n\"Kuka se mies oli?\" kysyi herra Weller.\n\n\"Välipä sillä, kuka hän oli; hän ei ollut ajuri, ja sehän riittää\nteille.\"\n\n\"Tunsinpa erään sen nimisen tallirengin\", virkkoi herra Weller\nmiettivästi.\n\n\"Hän se ei ollut. Tämä herra oli profeetta.\"\n\n\"Mikä profeetta?\" kysyi herra Weller katellen ankarasti poikaansa.\n\n\"No, sellainen mies, joka sanoo, mitä tulee tapahtumaan.\"\n\n\"Olisi ollut hauskaa tuntea hänet\", tuumi herra Weller. \"Ehkäpä hän\nolisi voinut vähän valaista tuota maksatautia, josta juuri puhuin. No,\nmitäs siitä, jos hän on kuollut eikä ole uskonut ammattisalaisuuksiaan\nkenellekään, niin asia on sillä selvä. Jatka, Sammy!\" kehoitti herra\nWeller huoaten.\n\n\"No niin. Te olette ennustanut, mitä isännälle tapahtuu, jos hän jää\nyksin. Ettekö huomaa mitään keinoa, millä auttaa häntä?\"\n\n\"En, Sammy\", sanoi herra Weller hyvin miettivän näköisenä.\n\n\"Ette yhtään mitään?\" tiukkasi Sam.\n\n\"En mitään keinoa, jollei...\" ja älyn välähdys valaisi ukon kasvoja\nhänen hiljentäessään äänensä kuiskaukseksi ja painaen suunsa\njälkeläisensä korvaan kiinni: \"jollei häntä voisi saada ulos\nvetosängyssä, vartioiden tietämättä tai pukemalla hänet vanhaksi\nakaksi, vihreä harso kasvoilla.\"\n\nSam Weller suhtautui näihin molempiin ehdotuksiin odottamattoman\nvähäksyvästi ja esitti taas kysymyksensä.\n\n\"Ei\", tuumi vanha herra, \"jos hän ei anna sinun jäädä sinne niin en näe\nmitään keinoa. Ei ole mitään tietä ulos, ei mitään.\"\n\n\"Sittenpä minä sanon teille, kuinka on tehtävä. Tahtoisin vaivata teitä\nlainaamaan minulle viisikolmatta puntaa.\"\n\n\"Mitä hyötyä siitä on?\"\n\n\"Älkää siitä huoliko\", vastasi Sam. \"Ehkäpä vaaditte niitä takaisin\nviisi minuttia myöhemmin, ehkäpä minä sanon etten maksa ja rupean\nröyhkeäksi. Ette suinkaan aio vangituttaa omaa poikaanne velasta\nja lähettää häntä Fleetiin, vai teettekö niin, mokomakin luonnoton\nmaankiertäjä?\"\n\nTämän Samin vastauksen johdosta isä ja poika vaihtoivat kokonaisen\nsalajärjestelmän sähkösanomankaltaisia nyökkäyksiä ja liikkeitä, minkä\njälkeen vanhempi herra Weller istuutui portaalle nauramaan, kunnes oli\nihan tulipunainen.\n\n\"Onpas siinä mokomakin kuvatus!\" huudahti Sam harmissaan hukkaan\nmenneestä ajasta. \"Mitä varten te siinä istutte väännellen kasvojanne\novenkolkuttimeksi, kun on niin paljon tekemistä! Missä rahat ovat?\"\n\n\"Saappaassa, Sammy, saappaassa\", vastasi herra Weller järjestellen\npiirteitään. \"Pidä hattuani, Sammy.\"\n\nPäästyään irti tästä esteestä herra Weller nytkäytti ruumistaan\näkkiä toiselle puolelle ja tekemällä taitavan taivutuksen sai oikean\nkätensä hyvin isoon taskuun ja otti sieltä aikalailla puhkuttuaan ja\nponnisteltuaan suurta oktaavokokoa olevan lompakon, joka oli sidottu\nkiinni pitkällä nahkahihnalla Tästä säiliöstä hän otti esiin pari\npiiskansiimaa, kolme, neljä solkea, pienen siemenpussin ja vihdoin\npienen kääryn hyvin likaisia seteleitä, joista hän valitsi tarvittavan\nsumman ja ojensi sen Samille.\n\n\"Ja nyt\", sanoi vanha herra, kun piiskansiimat, soljet ja pussi oli\ntaas saatu paikalleen saman taskun pohjalle, \"nyt tunnen täällä erään\nherran, joka hoitaa asian loppuun tuossa tuokiossa sellaisen lain\njäsenen, Sammy, jolla on järkeä kuin sammakolla jakaantuneena koko\nruumiiseen ihan sormenpäitä myöten, lordikansleriuksien ystävän, jolle\nmeidän vain tarvitsee sanoa, mitä tahdomme, niin hän pistää sinut lukon\ntaa eliniäksesi, käden käänteessä.\"\n\n\"Ei kuulkaas, ei huolita sellaista\", sanoi Sam.\n\n\"Minkälaista?\"\n\n\"Ei tehdä sitä sellaista perustuslain vastaista tietä\", selitti\nSam. \"Se hapankorppu on ikiliikkujan rinnalla siunatuimpia asioita\nmaailmassa. Olen 'lukenut sen monta kertaa sanomalehdestä.\"\n\n\"Mutta mitä sillä on tekemistä tässä asiassa?\" tiedusteli herra Weller.\n\n\"Juuri sitä\", selitti Sam, \"että aion kannattaa tuota keksintöä ja\nmennä sisään sen avulla. Ei mitään kuiskailuja lordikansleriukselle,\nen pidä sellaisesta. Se ei ehkä olisi niinkään varmaa, kun tulee\nkysymykseen ulospääsy.\"\n\nAntaen myöten poikansa tunteille tässä suhteessa herra Weller haki heti\nkäsiinsä oppineen Salomon Pellin, jolle hän selitti haluavansa, että\nheti tehtäisiin paperi viidenkolmattapunnan summalle ja oikeuskuluille,\nettä se pantaisiin täytäntöön erään Samuel Wellerin pidättämiseksi ja\nettä siitä kasvavat kulut maksettaisiin etukäteen Salomon Pellille.\n\nAsianajaja oli mitä parhaalla tuulella, sillä vaikeuksiin joutunut\najuri oli määrätty heti vapautettavaksi kanteesta. Hän antoi mitä\nsuurimman tunnustuksensa Samin kiintymykselle isäntäänsä kohtaan\nselittäen, että se suuresti muistutti hänen omaa alttiudentunnettaan\nystäväänsä, kansleriin, nähden, ja hän saattoi heti kohta vanhan herra\nWellerin Templeen vannomaan oikeaksi velkakirjansa, jonka asiapoika oli\nsinisen laukun avustuksella heti laatinut.\n\nKun Sam sillä välin oli muodollisesti esitelty valkeaksi pestylle\nherrasmiehelle ja hänen ystävilleen Belle Savagen Wellerin\njälkeläisenä, kohdeltiin häntä huomattavan kohteliaasti ja kutsuttiin\nvirkistämään itseään heidän kanssaan tapahtuma kunniaksi, jota kutsua\nhän ei millään tavalla ollut haluton noudattamaan.\n\nTämän luokan herrasmiesten ilonpito on tavallisesti rauhallista ja\nvakavaa luonteeltaan, mutta tämä hetki oli erikoisen juhlallista\nlaatua, niin että hekin sulivat vastaavassa määrässä. Kun ensiksi\noli tyhjennetty eräitä aika meluisia maljoja pääkomissarion ja herra\nSalomon Pellin kunniaksi, joka tänään oli osoittanut sellaista\nratkaisevaa taitoa, ehdotti pisamakasvoinen ja sinistä liinaa käyttävä\nherrasmies, että jonkun pitäisi laulaa. Sen johdosta sanottiin heti,\nettä jos pisamakasvoinen herra oli niin halukas kuulemaan laulua,\nhän voisi itse laulaa, mutta tämä kieltäytyi itsepäisesti ja hiukan\nloukkaavastikin. Tämän johdosta syntyi, kuten tällaisissa tapauksissa\non verraten tavallista, jokseenkin kiivas väittely.\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi ajuri, \"ehkäpä herra Samuel Weller on valmis\nilahduttamaan seuruetta mieluummin kuin päästää tämän miellyttävän\ntilaisuuden sopusoinnun särkymään.\"\n\n\"En kylläkään, hyvät herrat\", vastasi Sam, \"ole erittäin tottunut\nlaulamaan ilman säestystä, mutta rauhan nimessä tekee mitä hyvänsä,\nkuten entinen mies sanoi ottaessaan vastaan majakan vartijan paikan.\"\n\nTämän esipuheen jälkeen herra Samuel Weller puhkesi laulamaan seuraavaa\nhurjaa ja kaunista ballaadia, jonka, — arvellen, ettei se ole yleisesti\ntunnettu — rohkenemme tässä toistaa:\n\n    Romanssi.[10]\n\n    Dick Turpin Hounslowin nummia\n    niin raisuna ratsastaa.\n    Ja raskaasti vaunuja tummia\n    hepo maantiellä kuljettaa.\n    Ne vaunut on piispan. Humahdus\n    kävi, Dick ne jo kiinni sai.\n    Ja piispa se kauhusta huusi: 'Ai,\n    se on Dick! Nyt loppu on vaellus!'\n\n    Kuoro:\n\n    Ja piispa se kauhusta huusi:\n    'Ai, se on Dick! Nyt loppu on vaellus!'\n\n    'Niin, niin, sinun matkasi loppuu nyt',\n    huus synkkänä Dick uhaten.\n    Ei piispalta anteeksi pyytänyt,\n    kun ampui hän laukauksen.\n    Tämä toiminta kuskia peljätti,\n    hepo kiisi kuin horna veis.\n    Dick luodilla myös hänet seljätti,\n    myös hänelle kuului: 'Seis'.\n\n    Kuoro:\n\n    Dick luodilla myös hänet seljätti,\n    myös hänelle kuului: Seis!\n\n\"Minä väitän, että tämä laulu on loukkaus virkapukua kohtaan\", sanoi\npisamakasvoinen herra keskeyttäen sen tässä paikassa. \"Haluan tietää\najajan nimen!\"\n\n\"Sitä ei kukaan tiedä\", vastasi Sam. \"Hän ei ollut pannut nimikorttiaan\ntaskuunsa.\"\n\n\"Panen vastalauseeni sen johdosta, että pyritään puhumaan politiikkaa\",\njatkoi pisamanaamainen. \"Väitän, että tässä seurassa tämä laulu on\nvaltiollinen tai, mikä on melkein sama asia, ettei se ole totta.\nVäitän, ettei tuo ajaja lähtenyt pakoon, vaan kaatui kuin mies, uljaana\nkuin kukko, enkä halua kuulla mitään sitä vastaan.\"\n\nKoska mies puhui hyvin tarmokkaasti ja päättävästi ja kun joukon\nmielipide näytti tässä suhteessa menevän hajalleen, uhkasi siitä\ntulla aihe uuteen väittelyyn, kun herra Weller vanhempi ja herra Pell\nsaapuivat parhaaseen aikaan.\n\n\"Kaikki hyvin, Sammy\", sanoi edellinen.\n\n\"Oikeudenpalvelija tulee tänne kello neljäksi\", sanoi herra Pell.\n\"Otaksun, ettette siihen mennessä juokse tiehenne, vai mitä? Ha, ha!\"\n\n\"Ehkäpä julma isäni antaa myöten sitä ennen\", vastasi Sam leveästi\nhymyillen.\n\n\"En suinkaan\", sanoi herra Weller vanhempi.\n\n\"Antakaa sentään!\" pyyteli Sam.\n\n\"En millään ehdolla\", vastasi leppymätön velkoja.\n\n\"Annan teille velkakirjan summalle, kuusi penseä korkoa kuussa\",\nehdotti Sam.\n\n\"En huoli sitä.\"\n\n\"Ha, ha, haa! Tämäpä on hauskaa\", nauroi herra Salomon Pell, joka\nparastaikaa laitteli pientä laskuaan kuluista, \"todellakin hyvin hauska\njuttu! Jäljennä tämä, Benjamin!\"\n\nJa herra Pell hymyili taas kiinnittäessään herra Wellerin huomiota\nsummaan.\n\n\"Kiitos, kiitos\", sanoi ammattimies ottaessaan vastaan toisen rasvaisen\nsetelin, jonka herra Weller kaivoi lompakostaan. \"Kolme puntaa ja\nkymmenen shillinkiä ja punta ja kymmenen shillinkiä on viisi puntaa.\nOlen hyvin kiitollinen teille, herra Weller. Poikanne on erinomainen\nnuorukainen, todella mallikelpoinen nuori mies. Se on hyvin miellyttävä\npiirre nuoren miehen luonteessa, hyvin miellyttävä\", lisäsi herra Pell\nhymyillen muhoilevasti kaikille, pistäessään rahat taskuunsa.\n\n\"Tämäpä on hauska juttu!\" säesti vanhempi herra Weller hihittäen.\n\"Oikea, oikea uhmaajapoika!\"\n\n\"Tuhlaaja, tuhlaajapoika, hyvä herra\", korjaili herra Pell lempeästi.\n\n\"Välipä sillä\", vastasi herra Weller arvokkaasti. \"Tiedän kyllä,\npaljonko kello on. Ja kun en tiedä, niin kysyn teiltä.\"\n\nSillä välin saapui oikeudenpalvelija, ja Sam teki itsensä niin perin\nsuosituksi, että kokoontuneet herrat päättivät joukolla saattaa\nhäntä vankilaan. Niinpä he lähtivät liikkeelle, kantaja ja vastaaja\nkäsikynkässä, oikeudenpalvelija edellä ja kahdeksan paksua ajuria\njälkijoukkona. Sergeant Innin kahvilan kohdalla pysähtyi koko seurue\nnauttimaan virvokkeita, ja kun oikeudelliset muodollisuudet oli\nsuoritettu, lähti kulkue taas liikkeelle.\n\nFleetkadulla aiheutti noiden kahdeksan saattajaherran hyvätuulisuus\nhiukan hämminkiä, kun he välttämättä halusivat kävellä neljä\nrinnatusten. Havaittiin myös välttämättömäksi jättää pisamakasvoinen\nherra jälkeen tappelemaan ilmoitustenkantajan kanssa ja sovittiin\nniin, että muut noutavat hänet palatessaan. Matkalla ei sattunut\nmuuta kuin nämä pienet välikohtaukset. Kun joukko saapui Fleetin\nvankilan portille, seurue kohotti kantajan aloitteesta kolminkertaisen\npeloittavan eläköönhuudon vastaajalle ja jätti hänet sinne, kun ensin\njokainen oli puristanut hänen kättään.\n\nKun Sam oli asianmukaisesti jätetty vartioiden haltuun Rokerin\nankaraksi hämmästykseksi ja hitaan Neddyn silminnähtäväksi\nliikutukseksi, hän lähti heti vankilaan, astui suoraan isäntänsä\nhuoneen ovelle ja kolkutti.\n\n\"Sisään!\" sanoi herra Pickwick.\n\nSam ilmestyi huoneeseen, otti hatun päästään ja hymyili.\n\n\"Kas Sam, sinä hyvä poika!\" virkkoi herra Pickwick ilmeisesti\nhyvillään nähdessään taas vaatimattoman ystävänsä. \"En tahtonut\nloukata tunteitasi eilen, uskollinen poikaseni, sillä, mitä sanoin.\nPane hattusi naulaan, Sam, ja salli minun selittää ajatustani hiukan\npitemmälti.\"\n\n\"Ettekö voisi jättää sitä toistaiseksi, herra?\"\n\n\"Kyllä, mutta miksi?\"\n\n\"En oikein tahtoisi sitä nyt.\"\n\n\"Miksi?\" kysyi herra Pickwick uudelleen.\n\n\"Siksi vain, että...\"\n\n\"Minkä takia?\" kysyi herra Pickwick hätääntyen seuralaisensa oudosta\nkäytöksestä. \"Puhu, Sam!\"\n\n\"Siksi\", selitti Sam, \"että minun ensin on suoritettava muuan pieni\nasia\".\n\n\"Minkälainen asia?\" herra Pickwick oli hämmästyneenä Samin epäröivän\npuhetavan vuoksi.\n\n\"Eipä mitään erikoista.\"\n\n\"No, jos se ei ole mitään erikoista\", vastasi herra Pickwick hymyillen,\n\"niin voithan ensin puhella minun kanssani\".\n\n\"Luulenpa, että minun on paras toimittaa se heti\", sanoi Sam yhä\nepäröiden.\n\nHerra Pickwick näytti ällistyneeltä, mutta ei virkkanut mitään.\n\n\"Asianlaita on semmoinen...\", samassa Sam vaikeni äkkiä.\n\n\"No!\" kehoitti herra Pickwick. \"Anna kuulua!\"\n\n\"Asianlaita on semmoinen\", sanoi Sam äärimmäisesti ponnistellen, \"että\nminun on paras hakea makuupaikka, ennenkuin teen mitään muuta.\"\n\n\"Makuupaikka!\"\n\n\"Niin juuri! Olen vanki. Minut vangittiin juuri tänä iltana, velan\ntakia.\"\n\n\"Sinut vangittu velasta!\" huudahti herra Pickwick vaipuen tuoliin.\n\n\"Juuri niin, velasta! Ja se mies, joka pisti minut sisään, ei päästä\nminua ulos, ennenkuin te itse lähdette.\"\n\n\"Voi herra Jumala!\" huudahti herra Pickwick. \"Mitä sinä tarkoitat?\"\n\n\"Sitä, mitä sanon. Vaikka minun täytyisi olla vankina neljäkymmentä\nvuotta, se ilahduttaa minua, ja vaikka olisin joutunut Newgateenkin, se\nolisi ihan sama. Ja nyt on totuus sanottu julki, ja sillä se asia on\nselvä.\"\n\nNäiden sanojen vahvistukseksi, jotka hän lausui hyvin painokkaasti ja\nvoimakkaasti, herra Weller paiskasi hattunsa permantoon tavattomassa\nkiihottuneisuuden tilassa, risti sitten käsivartensa rinnalleen ja\nkatseli lujasti ja tarkasti herraansa kasvoihin.\n\n\n\n\n15. luku\n\nKERTOO FLEETIN VANKILASSA TAPAHTUNEISTA ERILAISISTA PIKKUSEIKOISTA JA\nHERRA WINKLEN SALAPERÄISESTÄ KÄYTTÄYTYMISESTÄ SEKÄ OSOITTAA, KUINKA\nKANSLIAVANKIPARKA VIHDOIN SAI VAPAUTENSA TAKAISIN.\n\n\nHerra Pickwick tuli ihan ylenmäärin liikuttuneeksi Samin kiintymyksen\njohdosta voidakseen osoittaa mitään vihan tai paheksumisen merkkejä\nsen äkillisen toimintatavan vuoksi, jonka nuori mies oli omaksunut\nalistuessaan vapaaehtoisesti velkavankeuteen määräämättömäksi ajaksi.\nAinoa yksityiskohta, josta hän lakkaamatta pyysi tietoa, oli Samin\npidättäneen velkojan nimi, mutta siitä Sam vaikeni yhtä itsepäisesti.\n\n\"Ei siitä ole mitään hyötyä\", sanoi Sam kerta kerralta. \"Hän on ilkeä,\npahansuopa, maallismielinen, vahingoniloinen, kostonhaluinen otus,\njonka sydän on niin kova, ettei sitä voi millään pehmittää, kuten\nentinen hurskas pappi sanoi vesitautisesta herrasta, joka tuumi, että\nhän mieluummin jättää omaisuutensa vaimolleen kuin rakentaa sillä\nkappelin.\"\n\n\"Mutta ota toki huomioon\", toruskeli herra Pickwick, \"että summa on\nmitättömän pieni; sen saattaa helposti maksaa, ja kun kerran olen\npäättänyt, että saat jäädä luokseni, niin sinun on muistettava, kuinka\npaljon enemmän voisit olla hyödyksi, jos voisit liikkua muurien\nulkopuolellekin.\"\n\n\"Olen teille hyvin kiitollinen\", vastasi Sam Weller vakavasti, \"mutta\nolisin kuitenkin mieluummin sitä tekemättä.\"\n\n\"Mitä olisit mieluummin tekemättä?\"\n\n\"Soisin mieluummin, ettei minun tarvitsisi alentua pyytämään\narmonosoitusta siltä armottomalta vihamieheltä.\"\n\n\"Mutta eihän ole mikään armonosoitus, jos pyytää häntä ottamaan vastaan\nomat rahansa!\" koetti herra Pickwick selittää.\n\n\"Suokaa anteeksi, mutta olisihan kovin suuri armonosoitus maksaa ne,\nkun hän ei ansaitse sitä. Siinä koko juttu.\"\n\nKun herra Pickwick hieroi nenäänsä hiukan kiukkuisen näköisenä, katsoi\nherra Weller parhaaksi vaihtaa keskustelun aihetta.\n\n\"Minä teen päätökseni periaatteen vuoksi\", selitti Sam, \"ja te teette\nsen samasta syystä. Se tuo mieleeni miehen, joka tappoi itsensä\nperiaatteen vuoksi ja josta te tietysti olette kuullut.\"\n\nHerra Weller vaikeni tähän kohtaan päästyään ja loi isäntäänsä\nsilmännurkastaan ilkamoivan katseen.\n\n\"Siinä asiassa ei ole lainkaan paikallaan 'tietysti'\", sanoi herra\nPickwick vähitellen puhjeten hymyyn huolimatta levottomuudesta, jonka\nSamin itsepäisyys oli hänessä herättänyt. \"Kyseenalaisen miehen maine\nei milloinkaan ole kantautunut korviini.\"\n\n\"Eikö?\" huudahti Sam. \"Te hämmästytätte minua; hän palveli eräässä\nministeriössä.\"\n\n\"Niinkö?\"\n\n\"Niin ja aika mukava herra hän olikin — sellaista täsmällistä ja\njärjestystä rakastavaa lajia kuin ne, jotka pistävät jalkansa pieniin,\nkumisiin palosankoihin, kun on märkä ilma ja joilla ei koskaan ole\nmuita sydän-ystäviä kuin jäniksennahka rinnan päällä. Hän säästi rahaa,\nperiaatteesta, käytti joka päivä puhdasta paitaa, periaatteesta, ei\nmilloinkaan puhunut sanaakaan sukulaistensa kanssa, periaatteesta,\npeläten, että he tahtoisivat lainata häneltä rahaa, ja oli siis kaiken\nkaikkiaan todella mitä miellyttävin luonne. Hän leikkuutti tukkansa,\nperiaatteesta, joka toinen viikko ja teki sopimuksen vaatteista\nräätälin kanssa taloudellisten periaatteiden mukaan: — kolme pukua\nvuodessa — ja lähetti vanhat takaisin. Koska hän oli hyvin järjestystä\nrakastava herra, hän söi joka päivä päivällistä samassa paikassa,\njossa shillingillä ja yhdeksällä pensellä sai mahansa täyteen, ja\naika lailla hän pistelikin shillingistä ja yhdeksästä pensestä,\nkuten ravintoloitsija usein sanoi kyynelten vieriessä poskia pitkin,\npuhumattakaan siitä, millä tavalla hän kohensi tulta talvisena aikana,\nsillä se tuotti puhdasta tappiota neljä ja puoli pennyä päivässä,\npuhumattakaan siitä, kuinka sydämellekäypää oli nähdä hänet siinä\nhommassa. Muuten hän oli aika poikaa omasta puolestaan. 'Morning Post\nminulle tuon herran jälkeen', huusi hän joka päivä sisään tullessaan.\n'Pidä huolta Timesistä, Thomas! Antakaa minun silmätä Morning Heraldia,\nkun se on vapaa, älkää unohtako huomauttaa Chroniclesta, ja tuokaa\ntänne heti Advertiser.' Ja sitten hän istuutui tuijottaen kelloon ja\nhyökkäsi ulos juuri neljännesminuuttia ennen kuin poika toi iltalehdet,\nvaanimaan tätä, ja hän luki ne osoittaen sellaista ääretöntä\nmielenkiintoa ja kestävyyttä, että hän saattoi toiset vieraat ihan\nepätoivon ja mielipuolisuuden partaalle, etenkin erään pikavihaisen\nvanhan herran, jota tarjoilijan silloin täytyi tarkoin vartioida\nsiinä pelossa, että hän saattaisi tehdä jonkin ajattelemattoman teon\npaistiveitsellä. No niin, siihen hän sitten jäi, pitäen hallussaan\nparasta paikkaa kolme tuntia nauttimatta ateriansa jälkeen mitään muuta\nkuin unta, ja sitten hän lähti kahvilaan, muutaman kadunkulman päähän,\nsaadakseen pienen kannun kahvia ja neljä leivosta, minkä jälkeen\nhän marssi kotiinsa Kensingtoniin ja kävi maata. Eräänä iltana hän\nsairastui pahasti ja lähetti hakemaan lääkäriä. Lääkäri tuli vihreillä\nvaunuilla mukanaan jonkinmoiset Robinson Crusoe-portaat, jotka hän\nsaattoi laskea alas laskeutuessaan vaunuista ja vetää ylös perässään\nniihin noustessaan, jottei ajajan tarvitsisi laskeutua istuimeltaan\nja siten näyttää ihmisille, että hänellä oli vain livreatakki eikä\nollenkaan siihen kuuluvia housuja. 'Kuinka on laitanne?' kysyi tohtori.\n'Hyvin huonosti', sanoi sairas. 'Mitä olette äskettäin syönyt?',\nkysyy tohtori. 'Vasikanpaistia'. 'Mutta mitä söitte ihan viimeksi?'\n'Leivoksia', vastaa potilas. 'Siinäpä se!' sanoo tohtori. 'Lähetän\nteille heti laatikollisen pillereitä, älkääkä enää milloinkaan nauttiko\nniitä.' — 'Mitä niitä? Pillereitäkö?' — 'Ei, vaan leivoksia', selittää\nlääkäri. 'Voi, voi', valittaa potilas hypähtäen vuoteestaan. 'Olen\nsyönyt neljä leivosta joka ilta viitenätoista vuotena, periaatteesta.'\n— 'No niin, mutta teidän olisi kuitenkin paras luopua niistä,\nperiaatteessa', sanoo tohtori. 'Leivokset ovat terveellisiä', väittää\npotilas. 'Leivokset eivät ole terveellisiä', sanoo lääkäri hyvin\nankarasti. 'Mutta ne ovat niin halpoja', huomauttaa sairas hiukan\nnöyrtyen, 'ja niin täyttäviä hintaansa katsoen.' — 'Teille ne varmasti\novat kalliita, mihin hintaan hyvänsä, liian kalliita, vaikka teille\nmaksettaisiin niiden syömisestä', selittää lääkäri. 'Neljä leivosta\nillassa vie teiltä hengen kuudessa kuukaudessa!' Sairas katseli\nhäntä suoraan silmiin ja mietti asiaa mielessään pitkän aikaa sanoen\nlopuksi: 'Oletteko ihan varma siitä, herra tohtori?' — 'Panen siitä\nammattimaineeni pantiksi!' vastaa tohtori. 'Kuinka monta leivosta\ntarvittaisiin tappamaan minut yhdellä kertaa?' kysyy potilas. 'En\ntiedä'. 'Luulisitteko, että puolella kruunulla saisi riittävästi?'\n'Luulenpa kyllä'. 'No; kolmella shillingillä ainakin saisi?' — 'Kyllä\nvarmasti'. 'Hyvä on', sanoo potilas, 'hyvää yötä!' — Seuraavana aamuna\nhän nousi ylös, antoi sytyttää tulen, tilasi kolmella shillingillä\nleivoksia, lämmitti ne kaikki voin kera, söi ne kaikki suuhunsa ja\nampui luodin otsaansa.\"\n\n\"Mutta minkä ihmeen takia hän sen teki?\" kysyi herra Pickwick äkkiä,\nsillä kertomuksen järkyttävä loppu oli hänelle täydellinen yllätys.\n\n\"Miksi ihmeessä hän sen teki, herra?\" toisti Sam. \"Tietysti\nkannattaakseen suurta periaatettaan, että leivokset ovat terveellisiä,\nja osoittaakseen, ettei hän muuta tapojaan kenenkään määräyksestä.\"\n\nTällaisilla puheenkäänteillä ja kiertelyillä herra Wellerin onnistui\nvälttää isäntänsä kyselyt sinä iltana, jolloin hän asettui asumaan\nFleetin vankilaan. Huomatessaan kaikki lempeät torumiset turhiksi herra\nPickwick lopulta hellitti ja suostui, vaikkakin vastenmielisesti,\nsiihen, että Sam hankki viikottain maksettavaa vuokraa vastaan\nmajapaikan kaljupäiseltä rajasuutarilta, joka piti vuokralaisia\npienessä huonepahasessa erään ylemmän käytävän varrella. Tähän halpaan\nhuoneistoon herra Weller kuljetti patjan ja vuodevaatteet, jotka hän\nvuokrasi herra Rokerilta. Kun hän yöllä lepäili niillä, hän tunsi\nolonsa yhtä kotoiseksi kuin jos olisi syntynyt vankilassa ja kuin hänen\nkoko sukunsa olisi elänyt siellä kolmen miespolven ajan.\n\n\"Onko teidän aina tapana tupakoida vuoteeseen käytyänne, senkin vanha\nkukko?\" kysyi herra Weller isännältään suutarilta kun he olivat\nmolemmat käyneet levolle yöksi.\n\n\"On kyllä, nuori kukonpoika\", vastasi rajasuutari. \"Sallikaa minun\ntiedustella, miksi aina teette vuoteenne tuon honkapöydän alle?\"\n\n\"Senvuoksi, että minun aina oli tapana nukkua nelitolppaisessa\nsängyssä, ennen kuin tulin tänne, ja minusta pöydänjalat vastaavat ihan\nhyvin niitä\", selitti ukko.\n\n\"Teillä on oikea _karaktääri_\", totesi Sam. \"Ei minussa mitään sellaista\nole\", väitti suutari päätään pudistellen, \"ja jos sinulla on aikomus\nkehuskella jollakin sellaisella edulla, niin pelkäänpä, että sinua on\nvähän vaikea saada sopimaan tähän rekisterivirastoon.\"\n\nTämä lyhyt vuorokeskustelu tapahtui herra Wellerin levätessä pitkällään\npatjallaan huoneen toisessa, rajasuutarin sen toisessa päässä. Huonetta\nvalaisi kaislakynttilä ja suutarin piippu, joka hehkui pöydän alla\nkuin punainen hiili. Huolimatta lyhyydestään keskustelu herätti herra\nWellerissä hyvin suopeita tunteita vuokraisäntää kohtaan, ja nousten\nkyynärpäittensä varaan hän tarkasteli pitemmälti miehen ulkonäköä kuin\nhänellä aikaisemmin oli ollut aikaa tai halua tehdä.\n\nSuutari oli kelmeän kalpea mies, kuten rajasuutarit yleensä; samoin\nhänellä oli suuri, pörröinen parta kuten kaikilla ammattitovereillaan.\nHänen kasvonsa olivat omituista hyväntuulista, kieropiirteistä\ntekoa, ja niitä koristi silmäpari, joissa kerran lienee ollut hyvin\nhilpeä ilme, sillä ne säkenöivät vieläkin. Mies oli kuudenkymmenen\nvaiheilla, ja taivas tietää, kuinka \"vanha\" hän oli vankina, niin että\noli kerrassaan outoa, että hänen katseensa joskus saattoi lähennellä\nhilpeyttä ja tyytyväisyyttä. Hän oli pieni mies, ja kun hän makasi\nvuoteessaan käppyrässä, hän näytti yhtä lyhyeltä kuin olisi ollut\nilman jalkoja. Hänellä oli suussa iso punainen piippu, ja hän poltteli\ntuijottaen kaislakynttilään kadehdittavan rauhallisuuden tilassa.\n\"Oletteko ollut kauan täällä?\" kysyi Sam keskeyttäen jonkin aikaa\nkestäneen hiljaisuuden.\n\n\"Kaksitoista vuotta\", vastasi suutari purren puhuessaan piippunsa\nimuketta.\n\n\"Ettekö halunnut vedota vararikko-oikeuteen?\"\n\nRajasuutari nyökkäsi.\n\n\"No niin\", sanoi Sam hiukan ankarasti. \"Miksi sitten pysytte\nitsepäisenä tuhlaten arvokasta elämäänne tässä suurenmoisessa\nlammikossa? Miksi ette anna myöten ja ilmoita lordikanslerille, että\nolette hyvin pahoillanne, kun olette halveksinut hänen oikeuttaan ja\nettette enää tee sillä tavoin?\"\n\nRajasuutari muutti piippunsa toiseen suupieleensä siksi aikaa kun hän\nhymyili ja siirsi sen sitten takaisin entiseen paikkaansa, mutta ei\nsanonut mitään. \"Miksi?\" tutkaili Sam edelleen.\n\n\"Hm — et oikein ymmärrä näitä asioita. Minkähän otaksut saattaneen\nminut tänne?\"\n\n\"Minkäkö?\" ihmetteli Sam niistäen kynttilää. \"Arvelenpa alkuna olleen\nsen, että jouduitte velkoihin, vai mitä?\"\n\n\"En ole ollut penniäkään velkaa. Koettakaa uudelleen!\"\n\n\"No ehkä ostitte taloja, mikä on hieno englantilainen sanonta\nhulluksi tulemisesta, taikka rakensitte niitä, joka on tieteellinen,\nparantumattomuutta osoittava lausetapa.\"\n\nSuutari pudisti päätään ja sanoi: \"Koettakaa vielä.\"\n\n\"Ettehän vain käynyt käräjiä?\"\n\n\"En ikinä! Asianlaita on sellainen, että jouduin perikatoon, kun\nminulle testamentattiin rahaa.\"\n\n\"No, no! Tuo ei kävele. Toivoisinpa, että joku rikas vihollinen\nkoettaisi saattaa minut häviölle sillä keinoin. En panisi vastaan.\"\n\n\"Niin, uskallanpa sanoa, ettet usko sitä\", tuumi suutari poltellen\nrauhallisesti piippuaan. \"En minäkään uskoisi, jos olisin sinun\nasemassasi, mutta totta se on joka tapauksessa.\"\n\n\"Kuinka se kävi?\" kysyi Sam jo puoleksi taipuvaisena uskomaan jutun\npelkästään sen tavan vuoksi, jolla suutari häntä katseli.\n\n\"Juuri tällä tavalla\", vastasi rajasuutari. \"Vanha herra, jolle\ntein työtä kaukana maaseudulla ja jonka köyhän sukulaisen kanssa\nmenin naimisiin — hän on kuollut, Jumala häntä siunatkoon, ja kiitos\nJumalalle siitä! — sai halvauksen ja meni pois.\"\n\n\"Minne?\" kysyi Sam, jota alkoi nukuttaa päivän monilukuisten\ntapahtumain jälkeen.\n\n\"Mistä minä tietäisin, minne hän meni\", sanoi suutari puhuen nenäänsä\nnauttiessaan kiihkeästi piipustaan. \"Kuoli pois.\"\n\n\"Aha niinkö. Entä sitten?\"\n\n\"Hän jätti jälkeensä viisituhatta puntaa.\"\n\n\"Sehän oli hyvin kiltisti tehty.\"\n\n\"Ja yhden tuhannen niistä\", jatkoi suutari, \"hän jätti minulle, koska\nolin mennyt naimisiin hänen sukulaisensa kanssa.\"\n\n\"Sehän oli hyvä\", mutisi Sam.\n\n\"Ja koska hänellä oli ympärillään suuri joukko veljentyttäriä ja\n-poikia, jotka kaiken aikaa riitelivät ja torailivat keskenään\nomaisuudesta, hän määräsi minut testamentin täyttäjäksi ja hyvässä\nuskossa minuun jäännökset jaettavaksi heidän kesken niinkuin\ntestamentissa oli määrätty.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte sillä, että hän jätti rahat teille hyvässä uskossa?\"\nkysyi Sam hiukan valpastuen. \"Jolleivät ne olleet puhdasta rahaa, niin\nmitä hyötyä niistä sitten oli?\"\n\n\"Se on vain lakisana, ei muuta.\"\n\n\"Enpä uskoisi sitä\", väitti Sam päätään pudistellen, \"siinä puodissa\nsaa hyvin vähän luottoa. Mutta jatkakaa!\"\n\n\"No niin, kun sitten menin valvomaan testamenttia, niin ne veljenpojat\nja -tyttäret, jotka olivat huikeasti pettyneet, kun eivät saaneetkaan\nkaikkia rahoja, koettivat saada testamentin rikki.\"\n\n\"Mitä se meinaa?\"\n\n\"Se on lakikieltä, joka tarkoittaa, ettei sellainen vetele.\"\n\n\"Jaha\", sanoi Sam, \"se on jonkinmoinen happamen korpun velipuoli. Entä\nsitten?\"\n\n\"Mutta huomatessaan\", jatkoi suutari, \"etteivät he päässeet sovintoon\nkeskenään eivätkä siis voineet nostaa juttua testamenttia vastaan,\nhe peruuttivat epäilyksensä, ja minä maksoin kullekin määrätyn\nosuuden. Tuskin olin ehtinyt sen tehdä, kun yksi veljenpojista nostaa\nkanteen vaatien testamentin mitättömäksi julistamista. Juttu joutuu\nmuutaman kuukauden kuluttua vanhan, kuuron herrasmiehen käsiteltäväksi\njossakin Paavalin kirkon takana olevassa peräkamarissa, ja kun neljä\nasianajajaa oli kukin käyttänyt päivän kiusatakseen häntä oikein\nsääntöjen mukaan, hän käytti viikon tai kaksi harkitakseen asiaa\nja lukeakseen kuusiniteisen todistajainkuulustelupöytäkirjan, ja\nantoi tuomion, että koska vainajan pää ei ollut hänen testamenttia\ntehdessään ollut oikein kunnossa, oli minun maksettava takaisin kaikki\nrahat kuluineen. Valitin. Juttu tuli kolmen, neljän viikon kuluttua\nneljän uneliaan herran käsiteltäväksi, jotka olivat kuulleet sen läpi\nläpeensä toisessa oikeudessa, missä he olivat palveluksessa mitään\ntekemättä — se vain erotuksena, että siellä heitä sanotaan tohtoreiksi\nja täällä asessoreiksi, jos ymmärrätte sitä — ja he vahvistivat hyvin\nomantunnonmukaisesti vanhan herran aikaisemman tuomion. Sen jälkeen\njouduimme yhtaikaa kanslerioikeuteen, jossa vieläkin olemme ja jonne\nminä ainaiseksi jään. Asianajajani ovat jo aikoja sitten saaneet tuhat\npuntaani, ja mitä tulee perintöön ja kuluihin, kuten he sanovat, istun\ntäällä kymmenentuhannen punnan panttina ja saan olla täällä kuolemaani\nasti kenkiä korjaamassa. Eräät herrat ovat puhuneet asian ottamisesta\nkäsiteltäväksi parlamentissa ja olisivat ehkä niin tehneetkin, mutta\nheillä ei ollut aikaa tulla minun luokseni, eikä minulla ole ollut\nvaltuuksia mennä heidän luokseen, ja he kyllästyivät pitkiin kirjeisiin\nja jättivät asian sikseen. Ja tämä on totta kuin Jumalan sana, ilman\nmitään lisäyksiä tai poistoja, kuten viisikymmentä henkeä, sekä tässä\npaikassa että sen ulkopuolella, hyvin tietää.\"\n\nRajasuutari vaikeni todetakseen, minkä vaikutuksen hänen kertomuksensa\noli tehnyt Samiin, mutta huomatessaan, että tämä oli vaipunut uneen,\nhän koputti tuhkan piipustaan, huokasi, pani sen pois, veti lakanan\npäänsä yli ja nukahti hänkin.\n\nHerra Pickwick istui seuraavana aamuna yksin aamiaisensa ääressä\n(Samilla näet oli paljon hommaa rajasuutarin huoneessa kiilloittaessaan\nisäntänsä kenkiä ja harjatessaan hänen sääryksiään), kun ovelta kuului\nkolkutus, jota seurasi, ennen kuin herra Pickwick oli ehtinyt huutaa:\n\"sisään!\" jonkinlainen tukka ja pumpulisamettilakki, jotka herra\nPickwick ilman mitään vaikeuksia tunsi hra Smanglen mieskohtaiseksi\nomaisuudeksi.\n\n\"Kuinka voitte?\" kysyi tuo arvon herra säestäen kysymystään tusinalla\ntai parilla tusinalla nyökkäyksellä. \"Kysyisin, odotatteko jotakuta\ntänä aamuna? Kolme herraa, helkkarin hienoja miehiä, on kysynyt teitä\nalhaalla ja kolkuttanut jokaiselle ovelle eteiskäytävässä saaden sen\njohdosta helvetinmoisesti haukkumisia kavereilta, joita on vaivattu\navaamaan.\"\n\n\"Hyvä Jumala! Kuinka yksinkertaisesti he menettelevät!\" huudahti herra\nPickwick nousten seisomaan. \"Niin, epäilemättä he ovat ystäviäni, joita\nmelkein odotin tapaavani eilen.\"\n\n\"Ystäviänne!\" huudahti Smangle tarttuen herra Pickwickiä käteen. \"Älkää\nsanoko enempää. Hitto vieköön! He ovat kaikki kolme minunkin ystäviäni\ntästä hetkestä alkaen, ja Mivinsin myös. Helkkarin hauska poika se\nMivins, eikö niin?\" sanoi Smangle hyvin tunteellisesti.\n\n\"Tunnen niin vähän tuota herraa\", sanoi herra Pickwick epäröiden,\n\"että...\"\n\n\"Tiedän sen kyllä\", keskeytti Smangle taputtaen herra Pickwickiä\nolalle. \"Teidän on opittava tuntemaan hänet paremmin. Ihastutte\nvarmasti häneen. Sillä miehellä\", lisäsi Smangle juhlallisen\nnäköisenä, \"on koomikon lahjat, jotka olisivat kunniaksi Drury Lanen\nteatterillekin.\"\n\n\"Todellakin!\"\n\n\"On kyllä, helkkari vieköön! Kunpa kuulette hänen kuljettavan neljää\nkissaa käsirattaissa — neljää eri kissaa, kunniasanani, herra! No,\ntiedättehän, että se on peevelin vaikeaa. Ette, saamari soikoon, voi\nolla pitämättä miehestä, kun näette hänessä sellaisia ominaisuuksia.\nHänellä on vain yksi vika — se pieni heikkous, josta olen ennen\nmaininnut, muistattehan?\"\n\nKun Smangle tässä käänteessä pudisteli päätään tuttavallisesti ja\nmyötätuntoisesti, tunsi herra Pickwick, että hänen odotettiin sanovan\njotakin, niin että hän virkkoi: \"Ah!\" ja silmäili lakkaamatta ovea.\n\n\"Ah!\" toisti herra Smangle venytetysti huoaisten. \"Hän on ihastuttava\nkaveri. En tiedä parempaa toveria missään, mutta hänessä on se yksi\nhuono puoli. Vaikka hänen isoisänsä henki ilmestyisi hänen eteensä\ntällä hetkellä, niin hän pyytäisi tätä hyväksymään vekselilainan,\nviralliselle paperille, kahdeksantoista pennyn leimamerkki.\"\n\n\"Hyväinen aika!\"\n\n\"Niin, ja jos hänellä olisi voima herättää hänet jälleen henkiin,\nniin hän pyytäisi, kahden kuukauden ja kolmen päivän kuluttua tätä\nuudistamaan paperin.\"\n\n\"Nuohan ovat varsin huomattavia ominaisuuksia\", tuumi herra Pickwick,\n\"mutta pelkään, että sillä välin kun me juttelemme täällä, hätääntyvät\nystäväni ihan kokonaan, kun eivät löydä minua.\"\n\n\"Minä näytän heille tietä\", sanoi Smangle lähestyen ovea. \"Hyvästi!\nEn tahtonut häiritä teitä heidän täällä ollessaan, ymmärrättehän.\nSivumennen...\"\n\nLausuessaan tuon viimeisen sanan Smangle vaikeni äkkiä, sulki jo\navaamansa oven ja palaten hiljalleen takaisin herra Pickwickin luo\nhiipi varpaisillaan ihan lähelle ja kuiskasi hyvin hiljaa:\n\n\"Sopisiko teidän lainata minulle puoli kruunua ensi viikon\nloppupuolelle?\"\n\nHerra Pickwick saattoi tuskin olla hymyilemättä, mutta kykeni\nkuitenkin säilyttämään totisuutensa. Hän otti taskustaan rahan ja pisti\nsen herra Smanglen kouraan, minkä jälkeen tämä herra nyökkäillen ja\nsilmää iskien katosi hakemaan noita kolmea vierasta, joiden kanssa hän\npian palasi. Yskäistyään kolmesti ja nyökättyään yhtä monta kertaa\nikään kuin vakuuttaakseen herra Pickwickille, että hän ei unohtaisi\nmaksaa, hän pudisti kaikkien kättä hyvin kohteliaasti ja laittautui\nvihdoin pois.\n\n\"Rakkaat ystävät\", sanoi herra Pickwick pudistaen vuorotellen herra\nTupmanin, herra Winklen ja herra Snodgrassin käsiä, sillä he juuri\nolivat nuo kolme puheenalaista vierasta, \"miten äärettömän hauskaa\nnähdä teitä\".\n\nKolmikko oli hyvin liikuttunut. Herra Tupman pudisti valittaen päätään,\nherra Snodgrass otti esiin nenäliinansa teeskentelemättömän liikutuksen\nvallassa ja herra Winkle vetääntyi ikkunan luo äänekkäästi nyyhkien.\n\n\"Päivää, herrat\", sanoi Sam, joka tuli samalla hetkellä huoneeseen\nkädessään kengät ja säärykset. \"Pois kaikki alakuloisuus, kuten entinen\npieni poika sanoi, kun hänen opettajattarensa kuoli. Tervetuloa\nlaitokseen, hyvät herrat!\"\n\n\"Tämä hupsu poika\", sanoi herra Pickwick taputtaen Samia päälaelle\ntämän polvistuessa napittamaan isäntänsä säärystimiä, \"on antanut\npidättää itsensä voidakseen olla lähempänä minua\".\n\n\"Mitä!\" huudahtivat kaikki kolme ystävystä.\n\n\"Niin juuri, hyvät herrat. Olen... olkaa hyvä ja pysykää hiljaa,\nherra... olen vanki, hyvät herrat. Pidätetty.\"\n\n\"Vanki!\" huudahti herra Winkle kuvaamattoman kiivaasti.\n\n\"Hoipa hoi!\" vastasi Sam katsahtaen ylös. \"Mikä hätänä?\"\n\n\"Olin toivonut, Sam, että... ei mitään, ei mitään\", sanoi herra Winkle\nkiireesti.\n\nHerra Winklen käytöksessä oli jotakin niin tuiskahtelevaa ja häilyvää,\nettä herra Pickwick vaistomaisesti katsahti molempiin toisiin\nystävyksiin kuin selitystä pyytäen.\n\n\"Emme tiedä\", sanoi herra Tupman vastaten hänen mykkään vetoomukseensa.\n\"Hän on ollut hyvin levoton parin päivän ajan, ja koko hänen\nkäytöksensä on ollut tavallisuudesta poikkeavaa. Arvelimme, että häntä\nvaivasi jokin, mutta hän kieltää sen jyrkästi.\"\n\n\"Ei, ei\", sanoi herra Winkle punastuen herra Pickwickin katseen\nkohtaamana, \"ei todella ole tapahtunut mitään. Vakuutan teille, ettei\nole tapahtunut mitään, rakas ystävä. Minun on välttämättä lähdettävä\nkaupungista lyhyeksi aikaa yksityisten asioitteni vuoksi, ja olisin\ntoivonut teidän päästävän Samin mukaani.\"\n\nHerra Pickwick näytti entistä hämmästyneemmältä.\n\n\"Arvelen\", sopersi herra Winkle, \"ettei Samilla olisi ollut mitään sitä\nvastaan, mutta kun hän kerran on vanki, se on tietysti mahdotonta.\nNiinpä minun täytyy lähteä yksin.\"\n\nKun herra Winkle sanoi nämä sanat, tunsi herra Pickwick hiukan\nkummastuen, että Samin sormet vapisivat hänen sääryksiä napittaessaan,\nikään kuin hän olisi ollut hiukan hämmästynyt ja yllättynyt. Samkin\nkatsahti herra Winkleen, kun tämä oli lakannut puhumasta, ja vaikka\nheidän vaihtamansa katse olikin silmänräpäyksellinen, he näyttivät\nymmärtävän toisiaan.\n\n\"Tiedätkö ehkä jotakin tästä, Sam?\" kysyi herra Pickwick terävästi.\n\n\"En mitään, herra\", vastasi Sam jatkaen puuhaansa tavattoman\ninnokkaasti.\n\n\"Oletko varma siitä?\"\n\n\"Kyllä, herra. Olen siitä siksi varma, etten ole milloinkaan kuullut\nmitään koko asiasta ennen tätä hetkeä. Jos saatankin arvata yhtä ja\ntoista\", lisäsi Sam katsellen herra Winkleä, \"niin en ole saanut mitään\noikeutta ilmaista sitä, koska mahdollisesti olen saattanut arvata\nväärin\".\n\n\"Minulla ei ole mitään oikeutta tiedustella ystävän yksityisiä asioita,\nvaikka ystävä onkin läheinen\", sanoi herra Pickwick hiljaisuuden\njälkeen. \"Sallikaa minun tällä hetkellä vain sanoa, etten yhtään\nymmärrä sitä. Niin! Nyt olemme puhuneet kylliksi tästä asiasta.\"\n\nTäten ilmaistuaan mielipiteensä johti herra Pickwick keskustelun\nerilaisiin asioihin, ja herra Winkle näytti vähitellen pääsevän\ntasapainoon, vaikk'ei hän likimainkaan ollut entisellään. Heillä oli\nkaikilla niin paljon puhuttavaa, että aamuhetki kului hyvin nopeasti,\nja kun herra Weller kolmen ajoissa asetti pienelle päivällispöydälle\npaahdetun lampaanjalan ja valtaisan lihapiirakan liittäen niihin\nerilaisia vihanneslautasia ja portterituoppeja, jotka seisoivat\ntuoleilla tai sohvalla tai missä hyvänsä tilaa oli, jokainen tunsi\nolevansa taipuvainen tekemään aterialle oikeutta huolimatta siitä,\nettä ruoka oli ostettu ja paistettu ja piiras valmistettu ja leivottu\nvankilan keittiössä ihan vieressä.\n\nNäitä seurasi pullo tai pari hyvin hyvää viiniä, jotka herra Pickwick\nlähetti asiapojan hakemaan \"Torven\" kahvilasta Tohtorien talosta.\nPullon tai parin asemesta olisi kyllä parempi sanoa pullo tai kuusi,\nsillä kun ne oli tyhjennetty ja juotu teetä, alkoi vankilan kello soida\nilmoittaen, että vieraiden oli poistuttava.\n\nMutta jos herra Winklen käytös oli ollut outoa jo aamulla, se\nmuuttui ihan ylimaallisen juhlalliseksi, kun hän tunteittensa ja\npullon tai kuuden vaikutuksen alaisena valmistautui jättämään\nhyvästit ystävälleen. Hän viivytteli siksi, kunnes herrat Tupman ja\nSnodgrass olivat kadonneet, ja puristi sitten herra Pickwickin kättä,\nkasvoillaan ilme, jossa syvä ja vakava päätös peloittavasti yhtyi hyvin\nvoimalliseen synkkyydenannokseen.\n\n\"Hyvää yötä, rakas ystävä!\" sanoi herra Winkle purren hammasta.\n\n\"Jumala siunatkoon sinua, rakas ystävä!\" vastasi lämminsydäminen herra\nPickwick vastatessaan nuoren toverinsa käden puristukseen.\n\n\"Älkää viivytelkö!\" huusi herra Tupman käytävästä.\n\n\"Tulen ihan heti\", vastasi herra Winkle. \"Hyvää yötä!\"\n\n\"Hyvää yötä!\" vastasi herra Pickwick.\n\nSitten sanottiin taas hyvää yötä, sitten vielä kerran, ja sen jälkeen\nvielä puolikymmentä kertaa. Herra Winkle piti yhä kovasti kiinni\nystävänsä kädestä ja katseli häntä silmiin kasvoillaan sama outo ilme.\n\n\"Onko sittenkin jotakin hullusti?\" kysyi herra Pickwick vihdoin, kun\nhänen kätensä jo alkoi heltyä.\n\n\"Ei mitään.\"\n\n\"No, hyvää yötä sitten\", sanoi herra Pickwick koettaen irroittaa\nkätensä.\n\n\"Ystäväni, hyväntekijäni, kunnioitettu toverini\", mutisi Winkle\ntarttuen häntä ranteeseen. \"Älkää tuomitko minua ankarasti,\njos kuulette, että voittamattomat esteet ovat ajaneet minut\näärimmäisyyksiin...\"\n\n\"No!\" sanoi herra Tupman ilmestyen ovelle. \"Tuletteko, vai odotatteko,\nettä meidät teljetään tänne yöksi!\"\n\n\"Kyllä, kyllä, olen valmis\", vastasi herra Winkle. Ja hän riistäytyi\nirti voimakkain ponnistuksin.\n\nKun herra Pickwick katseli heidän jälkeensä äänettömän kummastuksen\nvallassa, näyttäytyi Sam Weller portaitten päässä ja kuiskasi ohimennen\njotakin herra Winklen korvaan.\n\n\"Niin, luottakaa vain minuun\", sanoi tämä herra ääneen.\n\n\"Kiitoksia. Mutta ettehän unohda sitä?\"\n\n\"Varmasti en\", vakuutti herra Winkle.\n\n\"Toivotan onnea, herra\", sanoi Sam hattuaan koskettaen. \"Olisin kovin\nmielelläni tullut mukaanne, mutta isäntä on tietysti etusijalla.\"\n\n\"Teille on hyvin suureksi kunniaksi pysyä täällä.\"\n\nNäin sanoen herra Winkle katosi portaita alas.\n\n\"Hyvin omituista\", sanoi herra Pickwick palaten huoneeseensa ja\nistuutuen pöytänsä ääreen miettivän näköisenä. \"Mitä ihmeitä tuo nuori\nmies aikoo tehdä?\"\n\nHän oli istunut jonkin aikaa asiaa miettimässä, kun Rokerin,\nvanginvartijan, ääni kysyi, saisiko hän tulla sisään.\n\n\"Tulkaa toki\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Toin teille pehmeän pieluksen\", sanoi Roker, \"sen viimeisen\nväliaikaisen sijaan\".\n\n\"Paljon kiitoksia! Haluatteko lasin viiniä?\"\n\n\"Olette kovin hyvä, herra\", vastasi Roker tarttuen tarjottuun lasiin.\n\"Maljanne, herra.\"\n\n\"Kiitos!\"\n\n\"Minun täytyy valitettavasti kertoa, että teidän vuokraajanne oli hyvin\nheikkona viime yönä\", sanoi Roker laskien lasin pöydälle ja tutkien\nhattunsa vuoria ikäänkuin olisi valmistautunut panemaan sen jälleen\npäähänsä.\n\n\"Mitä! Kansliavankiko?\" huudahti herra Pickwick.\n\n\"Hän ei ole enää kansliavanki pitkää aikaa\", vastasi Roker pyörittäen\nhattuaan, niin että tehtailijan nimi tuli oikeinpäin.\n\n\"Saatte vereni hyytymään. Mitä oikeastaan tarkoitatte?\"\n\n\"Hän on sairastanut hivutustautia jo kauan aikaa\", sanoi herra Roker,\n\"ja hänellä on tänä iltana ankara hengenahdistus. Lääkäri sanoi jo\npuoli vuotta sitten, ettei häntä pelasta muu kuin ilmanvaihdos.\"\n\n\"Herranen aika!\" huudahti herra Pickwick. \"Onko laki hitaasti ottanut\nhengen tuosta miehestä kuuden kuukauden kuluessa?\"\n\n\"Siitä minä en osaa mitään sanoa\", vastasi Roker riiputtaen hattua\nliereistä molemmin käsin. \"Luulen, että hänelle olisi käynyt samoin,\nolipa hän missä hyvänsä. Hän tuli sairaalaan tänä aamuna. Lääkäri\nsanoi, että hänen voimiaan on koetettava säästää niin paljon kuin\nmahdollista, ja vartija lähetti hänelle viiniä ja lihalientä ja muuta\nomasta kodistaan. Eihän se ole vartijan syy, ymmärrättehän!\"\n\n\"Ei tietystikään.\"\n\n\"Pelkään kuitenkin\", jatkoi Roker päätään pudistellen, \"että hänen\nloppunsa on lähellä. Tarjouduin äsken lyömään hänestä vetoa kaksi yhtä\nvastaan Neddyn kanssa, mutta Neddy ei suostunut siihen, ja siinä hän\noli oikeassa. Kiitoksia, herra! Hyvää yötä!\"\n\n\"Seis!\" sanoi herra Pickwick totisena. \"Missä sairaala on?\"\n\n\"Juuri tämän huoneen yläpuolella. Näytän tietä, jos haluatte mennä\nsinne.\"\n\nHerra Pickwick tarttui mitään vastaamatta hattuunsa ja seurasi heti\nhäntä.\n\nVartija kulki ääneti edellä, kohotti hiljaa huoneen oven salpaa ja\nviittasi herra Pickwickiä astumaan sisään. Huone oli suuri, alaston\nja autio, ja siellä oli joukko rautasänkyjä, joista eräässä lepäsi\npitkällään miehen varjo, riutunut, kalpea, aavemainen olento. Sairaan\nhengitys oli äänekästä ja lyhyttä, ja hän uikutti surkeasti. Vuoteen\nvieressä istui lyhyt vanha mies, suutarinesiliina edessään, lukien\nääneen raamattua sarvikehyksisten silmälasien avulla. Se oli se\nonnellinen perijä.\n\nSairas mies hivutti kätensä seuralaisensa käsivarrelle ja osoitti\nhaluavansa, että toinen lopettaisi. Suutari sulki kirjan ja laski sen\nvuoteelle.\n\n\"Avatkaa ikkuna\", pyysi sairas mies.\n\nSuutari teki niin. Vaunujen ja rattaiden jytinää, pyörien ratinaa,\nmiesten ja poikien huutoja, suuren toiminnan ja kilvoittelun\nkiihottaman ihmisjoukon hälyä, jotka kaikki sekaantuvat yhdeksi\nainoaksi syväksi kohinaksi, virtasi huoneeseen. Meluisan, kumean pauhun\nvoittaen kajahti silloin tällöin kaikuva naurunremahdus ja reipas\nlaulunpätkä, jonka joku väkijoukon kiehuvassa tungoksessa viritti,\nsattui hetkeksi korvaan ja hukkui sitten taas äänten sekamelskaan\nja askelten kopinaan: maininkeja elämän rauhattomasta merestä, joka\naaltoili raskaasti ulkopuolella. Nuo äänet ovat aina surullisia\nrauhallisesta kuuntelijasta, ja kuinka surullisilta ne tuntuvatkaan\nkuolevan vuoteen ääressä valvovilta!\n\n\"Täällä ei ole ollenkaan ilmaa\", sanoi kuoleva mies heikosti. \"Tämä\npaikka pilaa sen. Ilma oli raikasta kaikkialla, kun monta vuotta\nsitten kävelin tuolla ulkona, mutta se muuttuu kuumaksi ja raskaaksi\ntullessaan näiden muurien sisälle. En voi hengittää sitä.\"\n\n\"Olimme hengittäneet sitä yhdessä pitkät ajat\", sanoi vanhus. \"Rohkeutta\nvain!\"\n\nSyntyi lyhyt hiljaisuus, jonka kestäessä molemmat katselijat\nlähestyivät vuodetta. Sairas mies veti toisen vankilatoverinsa käden\nitseään kohti, pudisti sitä hartaasti omissaan ja piti siitä kiinni.\n\n\"Toivon\", läähätti hän jonkin ajan kuluttua niin heikosti, että\nhe kallistivat korvansa ihan lähelle vuodetta kuullakseen ne\nvain puolittain muodostuneet äänet, joita hänen kalpeat huulensa\nhengähtelivät, \"toivon, että vanhurskas tuomarini muistaa raskaan maan\npäällä kärsimäni rangaistuksen. Kaksikymmentä vuotta, hyvät ystävät,\nkaksikymmentä vuotta tässä inhottavassa haudassa! Sydämeni murtui, kun\nlapseni kuoli enkä edes saanut suudella häntä hänen pienessä arkussaan.\nYksinäisyyteni sen jälkeen, kaiken tämän melun ja toran keskellä,\non ollut hirmuinen. Antakoon Jumala minulle anteeksi! Hän on nähnyt\nyksinäisen, pitkällisen kuolemani.\"\n\nHän risti kätensä ja mutisten vielä jotakin, mitä he eivät kuulleet,\nvaipui uneen — aluksi vain uneen, sillä he näkivät hänen hymyilevän.\n\nHe kuiskuttelivat keskenään hiukan aikaa, kunnes vartija nojattuaan\npielukseen äkkiä peräytyi. \"Hän on saanut vapautuksensa, Herran\nnimeen!\" sanoi mies.\n\nNiin hän olikin. Mutta hän oli jo eläessään tullut niin kuoleman\nkaltaiseksi, etteivät he saattaneet tietää, millä hetkellä hän todella\nkuoli.\n\n\n\n\n16. luku.\n\nKUVAUS HERRA SAMUEL WELLERIN JA PERHERYHMÄN VÄLISESTÄ LIIKUTTAVASTA\nKOHTAUKSESTA. HERRA PICKWICK TEKEE KIERROKSEN SIINÄ PIENOISMAAILMASSA,\nJOSSA HÄN ASUU, JA PÄÄTTÄÄ TULEVAISUUDESSA SEKAANTUA SIIHEN NIIN VÄHÄN\nKUIN MAHDOLLISTA.\n\n\nKun herra Samuel Weller muutamia päiviä vankilaan menonsa jälkeen oli\njärjestänyt isäntänsä huoneen mahdollisimman huolellisesti ja nähnyt\nhänen mukavasti istuvan kirjojensa ja papereittensa ääressä, hän lähti\neräänä aamuna liikkeelle käyttääkseen tunnin tai pari niin hyvin kuin\ntaisi. Aamu oli kaunis, ja Samin mieleen juolahti, että kannu portteria\nulkoilmassa sulostuttaisi lähimmän neljännestunnin tai niillä main yhtä\nhyvin kuin jokin muu huvitus, jonka hän voisi suoda itselleen.\n\nPäästyään tähän päätökseen hän lähti tarjoiluhuoneeseen. Ostettuaan\nsiellä olutta ja saatuaan sitä paitsi toissapäiväisen sanomalehden hän\nlähti keilaradalle, istuutui penkille ja aikoi ryhtyä ilahduttamaan\nitseään hyvin tyynellä ja järjestelmällisellä tavalla.\n\nIhan ensiksi hän otti virkistävän siemauksen, silmäsi sitten erääseen\nikkunaan ja loi nuoreen naiseen, joka siellä kuori perunoita,\nplatonisen silmäniskun. Sitten hän avasi sanomalehden ja taivutti sen\nsiten, että sai poliisiasioiden selostuksen ulommaiseksi, ja koska\ntuollainen lehden taivuttaminen on harmillinen ja vaikea tehtävä, jos\ntuuli vähänkään puhaltelee, hän otti sen suoritettuaan toisen kulauksen\nolutta. Sitten hän luki lehdestä pari riviä, mutta keskeytti äkkiä\nlukemisensa katsellakseen kahta miestä, jotka olivat lopettamaisillaan\npallopelinsä. Kun he pääsivät loppuun, hän huudahti \"oivallista!\"\ntunnustusta ilmaisevalla äänellä ja silmäili katselijoita todetakseen,\nkävivätkö heidän mielipiteensä yhteen hänen omiensa kanssa.\n\nTähän sisältyi välttämättömyys katsahtaa ikkunaankin, ja nuori nainen\noli yhä siinä. Niinpä oli ihan tavallisen kohteliaisuuden mukaista\niskeä silmää taas ja juoda merkitsevin elein hänen terveydekseen\nvielä kulaus olutta, minkä Sam tekikin. Rypistettyään sitten julmasti\nkulmiaan pienelle pojalle, joka silmät ammollaan oli pannut merkille\nhänen viime toimituksensa, hän heitti jalkansa päälletysten ja pitäen\nsanomalehteä molemmin käsin alkoi lukea täydessä totuudessa.\n\nHän oli tuskin saanut syventyneeksi tarpeelliseen miettiväiseen\nsieluntilaan, kun hän luuli kuulevansa nimeään lausuttavan jossakin\nkaukaisessa käänteessä. Hän ei ollutkaan erehtynyt, sillä nimi siirtyi\nnopeasti suusta suuhun, ja muutaman sekunnin kuluttua tuntui koko ilma\nolevan tulvillaan Wellerin nimeä.\n\n\"Täällä!\" huusi Sam jylisevällä äänellä. \"Mikä hätänä? Kuka häntä\nkysyy? Onko pikalähetti tullut kertomaan, että hänen maakartanonsa on\ntulessa?\"\n\n\"Joku odottaa teitä hallissa\", sanoi lähellä seisova mies.\n\n\"Olkaa hyvä ja pitäkää silmällä tätä lehteä ja olutkannua sillä aikaa,\nvanha veikko! Teettehän sen palveluksen?\" sanoi Sam. \"Minä tulen.\nVaikka ne helkkarit kutsuisivat mua ryypylle, ne eivät voisi pitää\npahempaa melua!\"\n\nSäestäen näitä sanojaan kevyesti kopauttamalla päähän äsken mainittua\nnuorta herraa, joka tietämättömänä kyseenalaisen henkilön läheisestä\nnaapuruudesta huusi Welleriä kaikin voimin, Sam kiiruhti kentän yli ja\njuoksi portaita ylös halliin. Ensimmäinen esine, joka täällä sattui\nhänen silmiinsä, oli hänen rakas isänsä, joka istui alimmalla portaalla\nhattu kädessä huutaen \"Weller\" kaikkein kovimmalla äänellään puolen\nminuutin väliajoin.\n\n\"Mitä te siinä kiljutte?\" sanoi Sam kiivaasti, kun vanha herra oli\npäästänyt itsestään vielä yhden huudon, \"ja teette itsenne niin\npunakaksi, että muistutatte kiukustunutta lasinpuhaltajaa? Mikä on\nhätänä?\"\n\n\"Ahaa!\" vastasi vanha herra. \"Aloinpa jo pelätä, että olit lähtenyt\nkävelyretkelle Regency Parkin ympäri.\"\n\n\"Kas vain\", sanoi Sam, \"mutta eikös sopisi jättää noita piikkejä\nkaruuden uhria kohtaan ja tulla pois näiltä portailta. Miksi olette\nistuutunut juuri siihen? En minä siinä asu.\"\n\n\"Mulla on hauskoja juttuja sinulle, Sammy\", ilmoitti vanhempi herra\nWeller nousten jaloilleen.\n\n\"Odottakaapas hetkinen. Olette takaa ihan valkea.\"\n\n\"Se on oikein, Sammy, pudistele se pois\", sanoi herra Weller, kun hänen\npoikansa tomutti häntä. \"Saattaisipa näyttää hiukan erikoiselta, jos\ntäällä rupeaisi kävelemään ympäri valkeiksi sivutuin vaattein. Vai\nmitä, Sammy?\"\n\nKun herra Weller tässä kohdassa ilmaisi selviä merkkejä lähestyvästä\nnaurunpuuskasta, Sam pisti väliin ehkäistäkseen sitä puhkeamasta\nilmoille:\n\n\"Pysykää nyt siivolla! Enpä ole ikänäni nähnyt mokomaa tyhjän naurajaa!\nMikä teidät nyt on oikeastaan saanut liikkeelle?\"\n\n\"Sammy\", sanoi herra Weller pyyhkeillen otsaansa. \"Pelkäänpä, että\njonakin lähipäivänä saan nauraa itseni pakahduksiin, poikaseni.\"\n\n\"Mutta minkä takia te sen tekisitte? Mitä teidän oikeastaan piti sanoa?\"\n\n\"Kenen luulet seuranneen minua tänne, Samivel?\" kysyi herra Weller\nperääntyen askeleen tai pari, pani suunsa suppuun ja levitteli\nsilmäluomiaan.\n\n\"Pellinkö?\" kysyi Sam.\n\nHerra Weller pudisteli päätään ja hänen poskensa pingottuivat naurusta,\njoka väkisinkin pyrki ilmoille.\n\n\"Sekö läppänaamainen mies?\" arveli Sam.\n\nTaas pudisti herra Weller päätään.\n\n\"Kuka sitten?\"\n\n\"Sinun äitipuolesi!\" laukaisi herra Weller, ja oli onni, että hän tuli\nsanoneeksi sen, sillä hänen poskensa olisivat muuten auttamattomasti\nhaljenneet perin luonnonvastaisen pingottumisensa vuoksi.\n\n\"Sinun äitipuolesi, Sammy\", jatkoi herra Weller, \"ja se punanenäinen\nmies, poikaseni, se punanenäinen mies. Ha, ha, haa!\"\n\nTässä herra Weller puhkesi naurun hahatukseen, ja Sam katseli häntä\nleveän irvistyksen vähitellen levitessä yli hänen koko naamansa.\n\n\"He ovat tulleet puhuakseen vähän vakavia sinun kanssasi, Samivel\",\nselitti herra Weller silmiään pyyhkien. \"Älä vain päästä kuuluville\nmitään epäihmisellisestä velkojasta, Sammy!\"\n\n\"Eivätkö he sitten tiedä, kuka se on?\"\n\n\"Ei hajuakaan!\"\n\n\"Missä he ovat?\" kysyi Sam vastaten kaikkiin vanhan herran irvistyksiin.\n\n\"Odotushuoneessa. Sitä punanenää ei vahingossakaan tapaa sellaisessa\npaikassa, missä ei ole ryypättävää. Ei millään, Sammy, ei millään!\nMeillä oli hyvin hauska matka 'Markiisista' tänä aamuna\", kertoi herra\nWeller, kun taas huomasi kykenevänsä puhumaan oikealla ihmisäänellä.\n\"Minulla oli vanha papurikko pienten kiesien edessä, jotka olivat\nkuuluneet äitipuolesi ensimmäiselle miehelle, ja niihin nostettiin\npieni nojatuoli paimenta varten. Ja hitto soikoon\", herra Weller\njatkoi, (syvän kiukun vallassa) \"hitto soikoon, jolleivät ne tuoneet\nkannettavia portaita tielle, ovemme eteen, jotta hänet saataisiin\nkärryihin.\"\n\n\"Älkää ihmeessä!\"\n\n\"Kyllä vain, ja toi voisinpa, että olisit nähnyt, kuinka tiukasti\nhän piti kiinni portaista, kiivetessään vaunuihin, ikään kuin olisi\npelännyt putoavansa kuuden jalan korkeudesta ja hajoavansa miljooniksi\nsiruiksi. Vihdoin hän kuitenkin tuupertui vaunuihin, ja lähdimme\nliikkeelle. Ja luulenpa melkein, Samivel, luulenpa melkein, että hän\ntunsi vähän tärisevänsä, kun käännyimme kulmissa.\"\n\n\"Luulenpa melkein, että tulitte ajaneeksi pariin pylvääseenkin?\" arveli\nSam.\n\n\"Pelkään niin\", vastasi herra Weller iskien tiheään silmää, \"pelkäänpä\nmelkein, että törmäsin pariin kolmeen. Ja hän tuuskahteli aina silloin\ntällöin pois nojatuolistaan matkan varrella.\"\n\nTässä vanha herra pudisti päätään puolelta toiselle ja joutui käheän\nsisäisen jyrinän valtaan, jota seurasi kasvojen äkillinen pullistuminen\nja kaikkien hänen piirteittensä huikea laajeneminen, jotka merkit\nhiukan huolettivat hänen poikaansa.\n\n\"Älä pelästy, Sammy, älä pelästy\", rauhoitti vanha herra, kun hän\nankarasti ponnistelemalla ja polkien kuin kouristuksessa useasti\njalkaansa permantoon sai palautetuksi äänenkäyttönsä. \"Tämä on vain\neräänlaista äänetöntä naurua, jota koetan opetella.\"\n\n\"No, jos se on sitä, niin on parasta, että koetatte olla yrittämättä\nuudelleen. Se näyttää olevan vaarallisen puoleinen keksintö.\"\n\n\"Etkö pidä siitä, Sammy?\" kysyi vanha herra.\n\n\"En ollenkaan.\"\n\n\"No niin\", virkkoi herra Weller kyynelten yhä valuessa hänen poskiaan\npitkin, \"olisi ollut suuri helpotus minulle, jos olisin oppinut sen,\nja se olisi säästänyt koko joukon sanoja minun ja äitipuolesi välillä.\nMutta pelkäänpä, että olet oikeassa. Se kallistuu liiaksi halvaukseen\npäin, ihan liiaksi, Samivel.\"\n\nKeskustelu johti heidät odotushuoneen ovelle päin, jonne Sam —\npysähtyen hetkeksi katsomaan olkansa yli luodakseen salaisen\nsyrjäsilmäyksen kunnioitettuun vanhempaansa, joka yhä hihitteli takana\n— nopeasti astui.\n\n\"Olen kovin kiitollinen tästä käynnistänne, äitipuoli\", virkkoi Sam\ntervehtien rouvaa kohteliaasti. \"Kuinkas hurisee, paimen?\"\n\n\"Oi Samuel!\" huudahti rouva Weller, \"tämä on hirmuista\". \"Ei yhtään,\nhyvä rouva; vai onko, paimen sairas?\"\n\nHerra Stiggins kohotti kätensä ja pyöritteli silmiään, niin että\nvalkuaiset — tai oikeammin keltuaiset — tulivat näkyviin, mutta ei\nvastannut ainoaakaan sanaa.\n\n\"Vaivaakos tätä herraa jokin tuskallinen tauti?\" kysyi Sam silmäillen\näitipuoltaan kuin selitystä pyytäen.\n\n\"Tämä hyvä mies on pahoillaan nähdessään sinut täällä\", vastasi rouva\nWeller.\n\n\"Ahaa, vai sitä se onkin\", sanoi Sam. \"Minua peloitti hänen\nkäyttäytymisensä, kun luulin, että hän olisi unohtanut panna pippuria\nviimeksi syömäänsä kurkkuun. Istuutukaa, herra! Emme ota mitään\nlisämaksua istumisesta täällä, niinkuin entinen kuningas huomautti, kun\nräjähdytti ministerinsä ilmaan.\"\n\n\"Nuori mies\", lausui herra Stiggins pöyhkeästi, \"pelkään, ettei vankeus\nole pehmittänyt mieltänne\".\n\n\"Suokaa anteeksi, herra, mitä te haluattekaan armollisesti huomauttaa?\"\n\n\"Huomaan, nuori mies, ettei luontonne ole pehminnyt tästä\nkurituksesta\", sanoi herra Stiggins kovalla äänellä.\n\n\"Hyvä herra\", vastasi Sam, \"olette hyvin ystävällinen sanoessanne\nniin. Toivon, ettei minun luontoni ole yhtään pehmoinen. Olen hyvin\nkiitollinen edullisesta mielipiteestänne.\"\n\nTässä kohdassa keskustelua kuului tuolista, jossa vanhempi herra\nWeller istui, lähtevän sopimattomalla tavalla naurua muistuttava ääni,\njonka johdosta rouva Weller katsoi, ottaen nopeasti huomioon kaikki\ntapahtuman asianhaarat, välttämättömäksi velvollisuudekseen käydä\nvähitellen hysteeriseksi.\n\n\"Weller\", sanoi rouva W. (vanha herra istui nurkassa), \"Weller, tule\ntänne!\"\n\n\"Olen hyvin kiitollinen sinulle, rakkaani\", vastasi puhuteltu, \"mutta\nminun on oikein mukava olla täällä\".\n\nTämän johdosta rouva Weller purskahti itkemään.\n\n\"Mikäs nyt, rouva?\" tiedusteli Sam.\n\n\"Voi, Samuel\", valitti rouva Weller, \"isäsi saattaa minut onnettomaksi.\nEikö mikään voi parantaa häntä?\"\n\n\"Kuulitteko sitä?\" kysyi Sam. \"Armollinen rouva haluaa tietää, voiko\nteitä mikään parantaa?\"\n\n\"Olen hyvin kiitollinen rouva Wellerille hänen kohteliaasta\ntiedustelustaan\", vastasi vanha herra. \"Luulenpa, että piipullinen\ntupakkaa tekisi minulle aika lailla hyvää. Saakohan täältä?\" Tässä\nrouva Weller vuodatti hiukan lisää kyyneleitä ja herra Stiggins ähkyi.\n\n\"No niin, nyt se onneton herrasmies taas sairastuu\", tuumi Sam\nsilmäillen ympärilleen. \"Mihin paikkaan koskee, herra?\"\n\n\"Samaan paikkaan, nuori mies, samaan paikkaan.\"\n\n\"Mikähän paikka se on?\" kysyi Sam näköjään mitä tietämättömimpänä.\n\n\"Rinta, nuori mies\", vastasi herra Stiggins painaen sateenvarjoa\nliivejään vasten.\n\nTämän liikuttavan vastauksen kuullessaan rouva Weller, joka oli\ntäysin kykenemätön pidättämään tunteitaan, ilmaisi ääneen nyyhkyttäen\nvakaumuksensa, että punanenäinen mies oli pyhimys, mihin herra\nWeller vanhempi uskalsi huomauttaa puoliääneen, että tämä kai edusti\nnimettömän pyhän Siimonin ja olemattoman pyhän Walkerin yhdistyneitä\nkirkkokuntia.\n\n\"Minä pelkään, hyvä rouva\", sanoi Sam, \"että tämä herra tässä, jonka\nkasvot värähtelevät, tuntee sangen suurta janoa edessään olevan\nsurumielisen näyn vuoksi. Onko asianlaita niin?\"\n\nArvoisa rouva katseli herra Stigginsiä odottaen vastausta, mutta\nhuikeasti silmiään pyörittäen puristi tämä herra kurkkuaan oikealla\nkädellään ja teki nielemisliikkeitä ilmaistakseen, että häntä janotti.\n\n\"Pelkäänpä kylläkin, Samuel, että nämä mielenliikutukset ovat todella\ntehneet hänet janoiseksi\", myönsi rouva Weller surumielisesti.\n\n\"Mikä on teidän mielijuomanne, herra?\" kysyi Sam.\n\n\"Voi, rakas nuori ystäväni\", vastasi herra Stiggins, \"kaikki\nmielijuomat ovat turhuutta!\"\n\n\"Liiankin totta, liiankin totta\", mutisi rouva Weller pudistaen\nhyväksyvästi päätään.\n\n\"No niin\", tuumi Sam. \"Saattaahan niin olla, mutta mikä on teidän\nerikoinen turhuutenne? Minkä turhuuden tuoksusta te enimmän pidätte?\"\n\n\"Voi, rakas nuori ystäväni, halveksin niitä kaikkia. Mikäli niiden\njoukossa on sellaista, joka on vähemmän vastenmielinen kuin muut, niin\nse on rommiksi mainittu juoma. Lämpimänä, rakas nuori ystäväni, ja\nkolme palaa sokeria pikariin.\"\n\n\"Olen kovin pahoillani, mutta minun täytyy sanoa, ettei tätä erikoista\nturhuutta sallita myydä tässä laitoksessa.\"\n\n\"Voi noiden paatuneiden ihmisten sydämen kovuutta!\" huudahti herra\nStiggins. \"Voi noiden epäinhimillisten vainoojien julmuutta!\"\n\nNäin sanoen herra Stiggins taas kohotti silmänsä korkeuteen ja\nlöi rintaansa sateenvarjollaan. Ja teemme vain oikeutta tuolle\nkunnianarvoiselle herralle sanoessamme, että hänen mielipahansa tuntui\naidolta ja teeskentelemättömältä.\n\nSitten kun rouva Weller ja punanenäinen herra olivat hyvin voimakkain\nsanoin lausuneet ajatuksensa moisista epäinhimillisistä tavoista\nja päästäneet ilmoille erinäisiä hurskaita ja pyhiä manauksia\nniiden alkuunpanijoita vastaan, suositteli jälkimmäinen lämmitettyä\nportviiniä, johon oli lisätty hiukan vettä, mausteita ja sokeria,\nkoska se oli terveellistä vatsalle ja hajusi vähemmän turhuudelle\nkuin monet muut sekoitukset. Sen johdosta määrättiinkin sellaista\nvalmistettavaksi. Juomaa odoteltaessa punanenäinen mies ja rouva Weller\nkatselivat voihkien vanhempaa herra Welleriä.\n\n\"Kuules, Sammy\", sanoi tämä herra, \"toivonpa, että tämä vilkas\nvierailu saattaa sinut paremmalle tuulelle. Eikös olekin hilpeää ja\nylösrakentavaa keskustelua?\"\n\n\"Te olette parantumaton\", torui Sam. \"Toivoisin, ettette enää lausu\nminulle tuollaisia sopimattomia huomautuksia.\"\n\nMutta kaukana siitä, että herra Weller vanhempi olisi parantunut tästä\nhyvin sopivasta vastauksesta, hän rupesi päinvastoin taas leveästi\nhohottamaan, ja tämä anteeksiantamaton käytös sai rouvan ja herra\nStigginsin sulkemaan silmänsä ja huojuttelemaan ruumistaan tuoleillaan\nperin huolestuneina, jolloin ukko Weller taas suvaitsi ryhtyä\ntekemään kaikenlaisia eleitä osoittaen haluavansa nipistää ja vääntää\nennenmainittua Stigginsiä nenästä, joka toimitus olisi nähtävästi\ntuottanut hänelle suurta sielullista riemua. Vanha herra pelastui\nkerran hyvin täpärästi joutumasta ilmi, sillä kun herra Stiggins sattui\nhypähtämään ylös, kun kuumennettu viini tuotiin sisään, hänen päänsä\njoutui kipeään kosketukseen nyrkin kanssa, jolla herra Weller muutaman\nminuutin ajan oli piirrellyt kuviteltuja ilotulituksia ilmaan kahden\ntuuman päässä hänen korvastaan.\n\n\"Miksi ojentelette kättänne noin ahneesti lasia kohti?\" kysyi Sam hyvin\nnopeasti. \"Ettekö näe, että satutitte tätä herraa?\"\n\n\"En minä sitä meinannut, Sammy\", sanoi herra Weller hiukan ällistyneenä\ntästä hyvin odottamattomasta tapahtumasta.\n\n\"Koettakaa sisäistä voitelua, herra\", ehdotti Sam, kun punanenäinen\nhieroi päätään surkean näköisenä. \"Mitä pidätte tällaisesta lämpimästä\nturhuudesta?\"\n\nHerra Stiggins ei vastannut sanoin, mutta hänen käytöksensä oli\nilmeikästä. Hän maisteli lasin sisältöä, jonka Sam oli asettanut\nhänen käteensä, laski sateenvarjonsa permannolle ja maistoi taas, ja\nkuljetellen kättään rauhallisesti vatsansa yli pari kolme kertaa hän\njoi pohjaan koko sekoituksen ja ojensi lasiaan huuliaan maiskutellen\nsaadakseen lisää.\n\nEikä rouva Wellerkään jäänyt jälkeen sekoitusta maisteltaessa. Arvon\nrouva selitti aluksi, ettei hän voi juoda tippaakaan — ja maistoi\npienen tipan — sitten ison tipan —ja sitten hyvin monta tippaa, ja\nkoska hänen luonnonlaatunsa oli sellaista ainesta, että siihen väkevien\nvesien käyttö suuresti vaikutti, hän vuodatti kyyneleen jokaiselle\nviinitipalle ja jatkoi tunteittensa lievittelyä sillä tavalla, kunnes\nhän lopulta oli päässyt hyvin voimalliseen ja soveliaaseen surkeuden\ntuntoon.\n\nHerra Weller vanhempi huomasi nämä enteet ja merkit osoittaen\nmonella tavoin inhoaan, ja kun herra Stiggins, sitten kun oli saatu\ntoinen pullo samaa ainetta, alkoi huokailla murheellisesti, hän\nilmaisi tyytymättömyytensä koko hommaan jonkinlaisella sekavalla\npuheenpärinällä, josta vain usein ja äkäisesti toistettu sana\n\"ilveilyä\" oli korvilla erotettavissa.\n\n\"Sanonpa sinulle, Samivel, poikaseni\", kuiskasi vanha herra poikansa\nkorvaan tarkasteltuaan pitkään ja kiinteästi vaimoaan ja herra\nStigginsiä. \"Sanonpa sinulle, että äitipuolessasi täytyy olla jotakin\nhullusti sisäpuolella, samoin kuin tuossa punanokkaisessa miehessäkin.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Tarkoitan sitä, Sammy, että se, mitä he juovat, ei näytä ravitsevan\nheitä. Se muuttuu kaikki lämpimäksi vedeksi ja tulvii ulos heidän\nsilmistään. Usko pois, Sammy, se on synnynnäistä heikkoutta.\"\n\nHerra Weller vahvisti tätä tieteellistä mielipidettään rypistellen\notsaansa ja nyökkäillen, ja kun rouva Weller huomasi sen ja päätteli,\nettä siinä piili jokin alentava viittaus joko häneen tai herra\nStingginsiin tai molempiin, hän oli juuri rupeamaisillaan voimaan\nkovin pahoin, kun herra Stiggins ryhtyi, pysytellen jaloillaan niin\nhyvin kuin osasi, pitämään opettavaista saarnaa koko seurueen, mutta\nerikoisesti Samuelin rakennukseksi, kehoittaen häntä liikuttavin\nlauseparsin olemaan varuillaan tässä vääryyden lätäkössä, johon hänet\noli heitetty, luopumaan kaikesta teeskentelystä ja sydämen ylpeydestä\nja niin ottamaan kaikissa suhteissa tarkasti esimerkkiä ja tunnuskuvia\nhänestä (Stigginsistä), jolloin hän voisi laskea, ennemmin tai\nmyöhemmin, pääsevänsä siihen lohdulliseen päätökseen, että hän oli\nsamanlainen kuin hänkin, mitä kunnioitetuin ja moitteettomin luonne,\nja että hänen tuttavansa ja ystävänsä olivat kaikki auttamattomasti\nkadotettuja ja turmeltuneita raukkoja. Ja tämä tietoisuus, niin hän\nvakuutti, tuottaisi hänelle mitä elävintä tyydytystä.\n\nSen lisäksi hän kehoitti Samia ennen kaikkea välttämään juoppouden\npahetta, jota hän vertasi sian siivottomiin elintapoihin, ja noita\nmyrkyllisiä ja tuhoisia aineita, joiden suussa imeskeltyinä sanotaan\nsieppaavan pois muistin. Tässä kohdassa saarnaa arvoisan punanenäisen\nherran puhe kävi kovin hajanaiseksi, ja horjahdellen puolelle ja\ntoiselle kaunopuheisuutensa kiihkossa hän oli tyytyväinen saadessaan\nkiinni tuolinsa selustasta voidakseen säilyttää pystysuoran asentonsa.\n\nHerra Stiggins ei saanut kehoitetuksi kuulijoitaan olemaan varuillaan\nvääriin profeettoihin ja surkeihin uskonnonpilkkaajiin nähden,\njotka ovat, he kun eivät kykene selittämään sen ensimmäisiä oppeja\ntai heillä ei ole sydäntä ymmärtää sen ensimmäisiä periaatteita,\nvaarallisempia yhteiskunnan jäseniä kuin tavallisesti rikolliset, koska\nhe ehdottomasti vaikuttavat heikoimpiin ja vähimmin valistuneisiin\nluonteisiin levittäen halveksimista ja vihaa kaikkea sellaista kohtaan,\nmitä tulisi pitää kaikkein pyhimpänä, ja saattaen osittain huonoon\nhuutoon joukoittain moniin mainioihin lahkoihin ja uskontokuntiin\nkuuluvia hurskaita ja oikein eläviä ihmisiä. Mutta kun hän nojasi\ntuolin selustaan huomattavan pitkän ajan ja sulki toisen silmänsä\nvilkuttaen toista aika lailla, on luultavaa, että hän ajatteli kaikkea\ntuota, mutta piti sen omana salaisuutenaan.\n\nKoko saarnan ajan rouva Weller nyyhkytti ja itki jokaisen lauseen\nlopussa, kun taas Sam, joka istui jalat ristissä tuolilla lepuuttaen\nkäsivarsiaan sen selustalla, katseli puhujaa mitä lempeimmän ja\nhyväntahtoisimman näköisenä luoden silloin tällöin merkitsevän katseen\nvanhaan herraan, joka alussa oli kovin hilpeä, mutta nukahti jo\npuolivälissä.\n\n\"Hyvä! Hyvin kaunista!\" huudahti Sam, kun punanenäinen oli lopettanut\nja veti kuluneet hansikkaat käsiinsä kiskoen sormensa rikkinäisten\nsormenpäitten läpi niin että rystyset paljastuivat. \"Hyvin kaunista.\"\n\n\"Toivon, että se tekee sinulle hyvää\", lausui rouva Weller\njuhlallisesti.\n\n\"Luulenpa kyllä niin, rouva\".\n\n\"Kunpa voisin toivoa, että se tekisi hyvää isällesikin\", huokasi rouva\nWeller.\n\n\"Kiitos, rakkaani\", sanoi herra Weller vanhempi. \"Miltäs sinusta\nitsestäsi tämän päälle tuntuu?\"\n\n\"Herjaaja!\" huudahti rouva Weller.\n\n\"Sokaistunut mies\", valitti arvoisa herra Stiggins.\n\n\"Jollen saa parempaa valoa kuin tätä teidän kuunvaloanne\", sanoi herra\nWeller vanhempi, \"niin luulenpa melkein, että pysyn yövaunuissa siihen\nsaakka, kunnes minut kokonaan otetaan tieltä pois. Ja kuulkaapas, rouva\nWee, jos papurikko saa seistä tyhjin suin vielä jonkin aikaa, sitä ei\nhillitse mikään, kun ajamme kotiin, ja voipa sattua, että se nojatuoli\npaimenineen saattaa jossakin käänteessä lentää ulos vaunuista.\"\n\nTämän otaksuman kuullessaan herra Stiggins ilmeisen kauhun vallassa\ntarttui hattuunsa ja sateenvarjoonsa ja ehdotti, että lähdettäisiin\nheti, mihin rouva Weller suostui. Sam saattoi heitä ulkoportille ja\nheitti hartaat hyvästit.\n\n\"Ajöös, Samivel!\"\n\n\"Mitä ajöös?\" ihmetteli Sam.\n\n\"No, hyvästi sitten\", sanoi vanha herra.\n\n\"Vai sitä te tarkoitittekin? Hyvästi vain!\"\n\n\"Sammy\", kuiskasi ukko Weller silmäillen varovasti ympärilleen. \"Vie\nterveisiä isännällesi ja sano, että jos hän tulee parempiin ajatuksiin\ntässä jutussa, niin asettukoon yhteyteen minun kanssani. Minä ja\nmuuan puuseppä olemme suunnitelleet keinon saadaksemme hänet ulos.\nPiano, Samivel, piano!\" virkkoi herra Weller lyöden poikaansa rintaan\nkädenselällään ja perääntyen askeleen tai pari.\n\n\"Mitä te tarkoitatte?\"\n\n\"Portipianoa\", selitti herra Weller yhä salaperäisemmin, \"jonka hän voi\nvuokrata. Sellaista, joka ei soi.\"\n\n\"Ja mitä hyvää siitä heruisi?\"\n\n\"Käske hänen lähettää ystävälleni puusepälle sana, että saa tulla\nhakemaan sen pois\", jatkoi herra Weller. \"Jokos nyt älyät?\"\n\n\"En\", tunnusti Sam.\n\n\"Siinä ei ole mitään niitä lankoja eikä muita vehkeitä sisässä\"\nkuiskasi ukko. \"Hän sopii siihen ihan hyvin, hattu päässä ja kengät\njalassa, ja voi hengittää pianon jalkojen kautta, jotka ovat ontot.\nHänellä täytyy olla Amerikan-passi valmiina.' Amerikan hallitus\nei millään luovuta häntä, kun se huomaa, että hänellä on kylliksi\nrahaa menettää. Antaa isännän olla siellä kunnes rouva Bardell\nkuolee tai Dodson ja Fogg joutuvat hirteen (se luullakseni tapahtuu\nensimmäiseksi), ja sitten hän saa tulla takaisin ja kirjoittaa kirjan\nAmerikasta, joka korvaa kaikki hänen kustannuksensa ja enemmänkin, jos\nhän vain löylyttää niitä kylliksi.\"\n\nHerra Weller ilmaisi tämän lyhennysotteen suunnitelmastaan hyvin\ninnokkaasti kuiskaamalla. Sitten, ikään kuin peläten lieventävänsä\npeloittavan ilmoituksensa vaikutusta enemmällä keskustelulla hän\ntervehti hevosmiehen tapaan ja hävisi.\n\nSam oli tuskin saanut kasvoillensa jälleen niiden tavallisen ilmeen,\njota hänen kunnioitettavan valtavanhempansa paljastukset olivat\nsuuresti järkyttäneet, kun herra Pickwick tuli hänen luokseen.\n\n\"Sam!\"\n\n\"Mitä, herra?\"\n\n\"Olen lähdössä kävelylle ympäri vankilan ja tahdon sinut seuraani.\nNäenpä erään tuttavan vangin tulevan tännepäin\", lisäsi herra Pickwick\nhymyillen.\n\n\"Kenen, herra? Onko se tuo isotukkainen herrasmies vai se\nmielenkiintoinen sukkajalkainen vanki?\"\n\n\"Ei kumpikaan. Hän on sinun vanhoja ystäviäsi.\"\n\n\"Minunko ystäviäni?\" huudahti herra Weller.\n\n\"Luulenpa, että muistat erinomaisesti sen herran\", vastasi herra\nPickwick, \"tai muuten olet vanhoihin tuttaviisi nähden muistamattomampi\nkuin luulisin. Hyss, ei sanaakaan, Sam, ei tavuakaan! Tässä hän on.\"\n\nHerra Pickwickin puhuessa tuli Jingle paikalle. Hän näytti vähemmän\nkurjalta kuin ennen, kun oli saanut ylleen puoleksi käytetyn puvun,\njoka herra Pickwickin ansiosta oli saatu lunastetuksi pantista. Hänellä\noli puhtaat liinavaatteetkin, ja hänen tukkansa oli leikattu. Hän oli\nkuitenkin perin kalpea ja laiha, ja kun hän hitaasti kiipesi portaita\nkeppiin nojaten, saattoi helposti nähdä, että hän oli kärsinyt aika\nlailla sairautta ja puutetta ja oli yhä hyvin heikko. Hän otti hatun\npäästään, kun herra Pickwick tervehti häntä, ja näytti hyvin nöyrältä\nja nololta huomatessaan Sam Wellerin.\n\nAivan hänen kintereillään seurasi Job Trotter, jonka syntiluettelossa\nei ollut ainakaan uskollisuuden tai kiintymyksen puutetta toveria\nkohtaan. Hän oli yhä ryysyinen ja likainen, mutta posket eivät enää\nolleet niin kuopallaan kuin hänen ensi kertaa tavatessaan herra\nPickwickin muutamia päiviä sitten. Ottaessaan hatun päästään tervehtien\nvanhaa hyväntahtoista ystäväämme hän mutisi muutamia hajanaisia\nkiitoksen sanoja sopertaen, että hänet oli pelastettu nälkäkuolemasta.\n\n\"Hyvä, hyvä!\" Herra Pickwick keskeytti hänet kärsimättömästi. \"Voitte\nseurata Samin mukana. Minulla on puhuttavaa teille, herra Jingle.\nJaksatteko kävellä hänen tukemattaan?\"\n\n\"Varmasti, herra, aina valmis, ei liian nopeasti. Jalat vapisevat,\npäätä huimaa — kaikki pyörii ympäri... kuin maanjäristyksessä... aivan\nkuin...\"\n\n\"Antakaa minulle käsivartenne.\"\n\n\"Ei! ei!\" torjui Jingle, \"ei se käy, ei mitenkään\".\n\n\"Tyhjiä! Nojatkaa minuun, pyydän.\"\n\nNähdessään, että mies oli nolo ja liikuttunut ja empi mitä tehdä, herra\nPickwick lopetti jutun lyhyeen ottaen raihnaisen vanhan näyttelijän\nkäsivarren kainaloonsa ja taluttaen hänet pois sanomatta sen enempää.\n\nKoko ajan herra Samuel Wellerin kasvot olivat ilmaisseet valtavinta\nhämmästystä mitä mielikuvitus suinkin saattaa luoda. Katseltuaan hetken\nJinglestä Jobiin ja Jobista Jingleen äänetönnä kuin kala hän kuiskasi:\n\"No johan nyt on peeveli!\" Sitä hän toisteli ainakin kymmeneen\nkertaan, minkä jälkeen hän näytti kokonaan kadottaneen puhelahjansa,\nja taas hänen silmänsä harhailivat toisesta veijarista toiseen mykän\nällistyksen ja tyrmistyksen vallassa.\n\n\"No, Sam!\" sanoi herra Pickwick taakseen katsoen.\n\n\"Minä tulen, herra\", vastasi tämä konemaisesti seuraten isäntäänsä,\nmutta vieläkään hän ei saanut silmiään irti Job Trotterista, joka\nääneti käveli hänen rinnallaan.\n\nJob piti jonkin aikaa silmiään maassa. Samin silmät olivat niin\niskeytyneet Jobin kasvoihin, että hän törmäili vastaan käveleviin\nihmisiin, kaatuili pieniin lapsiin ja kompasteli portaisiin ja seiniin\nnäyttämättä ollenkaan huomaavan sitä, kunnes Job varkain katsahti\nhäneen ja sanoi:\n\n\"Mitä kuuluu, herra Weller?\"\n\n\"Hän se on!\" huudahti Sam, ja saatuaan selville eittämättömästi Jobin\nhenkilöllisyyden hän löi sääreensä ja päästi pitkän, kimeän vihellyksen.\n\n\"Asiat ovat muuttuneet minuun nähden\", sanoi Job.\n\n\"Niinpä luulisin\", huudahti Sam tarkastellen toverinsa ryysyjä\npeittelemättä kummastustaan. \"Taitaapa olla vaihdos pikemmin hulluun\nsuuntaan, herra Trotter, niinkuin entinen herrasmies sanoi saadessaan\ntakaisin kaksi väärää shillinkiä ja kuuden pennyn verran pikku rahaa\nhyvästä puolikruunusesta.\"\n\n\"Niinpä on\", vastasi Job päätään pudistellen. \"Tämä ei ole enää mitään\npetkutusta, herra Weller. Kyyneleet\", jatkoi Job ovelan kujeellisuuden\nvilahtaessa hänen silmistään, \"kyyneleet eivät ole murheen ainoa eikä\nparas todistus\".\n\n\"Eivät kylläkään\", virkkoi Sam merkitsevästi.\n\n\"Ne saattavat olla teeskenneltyjä, herra Weller.\"\n\n\"Tiedän sen. Eräillä ihmisillä ne todella ovat aina valmiina, he\nsaattavat avata tulpan, milloin vain haluavat.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta tätä tällaista ei ole niinkään helppo jäljitellä,\nja onpa aika vaiva, ennen kuin saa ne taas kohoamaan.\" Näin sanoen\nhän osoitti likaisia, kuopalleen painuneita poskiaan ja vetäen ylös\ntakkinsa hihan paljasti käsivarren, joka oli sen näköinen kuin luut\nolisi voinut murskata pikku kosketuksella; niin terävinä ja hauraina ne\ntörröttivät niitä peittävien lihasten alta.\n\n\"Mitä te oikeastaan olette tehnyt itsellenne?\" kysyi Sam perääntyen\naskeleen. \"En mitään.\"\n\n\"Ette mitään!\"\n\n\"En ole tehnyt mitään moneen viikkoon\", sanoi Job, \"ja syönyt ja juonut\nihan yhtä vähän\".\n\nSam katseli yht'aikaa herra Trotterin laihoja kasvoja ja rähjäisiä\npukimia ja tarttuen sitten hänen käsivarteensa alkoi vetää häntä pois\nhyvin kiivaasti.\n\n\"Minne olette menossa, herra Weller?\" kysyi Job turhaan vastustellen\nvanhan vihamiehensä ankaraa otetta. \"Tulkaa perässä!\" vastasi Sam vain.\n\"Tulkaa perässä!\" Hän ei suvainnut selitellä enempää, ennenkuin he\ntulivat tarjoiluhuoneeseen, ja silloin hän tilasi tuopin portteria,\njoka tuotiin nopeasti.\n\n\"Ja nyt\", sanoi Sam, \"juokaa tämä viimeistä tippaa myöten ja kääntäkää\nsitten tuoppi ylösalaisin, jotta näen, että olette ottanut lääkkeen.\"\n\n\"Mutta hyvä herra Weller\", esteli Job. \"Antaa luistaa!\"\n\nNoudattaen tätä kehoitusta herra Trotter nosti tuopin huulilleen ja\nkohotti sen pohjaa pienin ja melkein huomaamattomin astein ylöspäin.\nHän pysähtyi kerran, vain kerran, vetääkseen syvään henkeä, mutta\nnostamatta kasvojaan astiasta, jota hän muutaman minuutin kuluttua\npiteli käsivarren matkan päässä pohja ylöspäin. Maahan ei pudonnut\nmitään muuta kuin pari vaahtotippaa, jotka hitaasti erkanivat reunoista\nja vuotivat verkalleen maahan.\n\n\"Hyvin tehty\", sanoi Sam. \"Miltäs teistä tuntuu tämän jälkeen?\"\n\n\"Paremmalta, herra. Luulenpa voivani paremmin.\"\n\n\"Niin varmasti jaksattekin\", sanoi Sam opettavasti. \"Se on kuin\npistäisi kaasua ilmapalloon. Saatan nähdä paljain silmin, että olette\nlihonut toimituksen kestäessä. Mitäs sanoisitte toisesta yhtä suuresta?\"\n\n\"En oikeastaan tahtoisi, olen jo kovin kiitollinen teille, herra\",\nvastasi Job. \"En tahtoisi enempää.\"\n\n\"No, hyvä on, mutta mitä sanoisitte pienestä ruokapalasta?\"\n\n\"Teidän arvoisan isäntänne ansiosta, herra, saamme puoli lampaan\njalkaa, keitettynä, neljännestä vailla kolme, ja sen alle perunoita\nruoan sulatuksen edistämiseksi.\"\n\n\"Mitä! Onko hän hankkinut teille ruokatarpeita?\"\n\n\"On kyllä, hyvä herra. Eikä siinä kaikki, kun isäntäni oli hyvin\nsairas, hän hankki meille huoneen — sitä ennen majailimme koirankopissa\n— ja maksoi sen, ja tuli katsomaan meitä yöllä, kun kukaan ei tiennyt.\nHerra Weller\", jatkoi Job, kerrankin rehellisiä kyyneliä silmissään,\n\"palvelisinpa sitä herraa, kunnes vaipuisin kuolleena hänen jalkojensa\njuureen\".\n\n\"Äläpäs!\" sanoi Sam. \"Se ei vetele, hyvä ystävä! Älä yritäkään!\"\n\nJob Trotter oli ällistyneen näköinen.\n\n\"Se ei vetele, kuuletteko!\" toisti Sam lujasti. \"Häntä ei palvele\nkukaan muu kuin minä. Ja kun se kerran on tullut puheeksi, niin\nilmaisenpa teille toisenkin salaisuuden\", sanoi Sam maksaessaan\noluen. \"En ole milloinkaan kuullut, tiedättekö, en lukenut mistään\njuttukirjasta enkä nähnyt missään kuvassa enkeliä, jolla on jalassa\npolvihousut ja säärykset — tai edes silmälasit päässä, mikäli muistan,\nvaikka se on kyliä saattanut tapahtua — mutta pankaa mieleenne sanani,\nJob Trotter, hän on oikea, ihan täysiverinen enkeli siitä huolimatta,\nja tahtoisinpa nähdä sen miehen, joka uskaltaa sanoa minulle tuntevansa\nparemman.\"\n\nTämän väitteen lausuttuaan herra Weller pisti takaisin saamansa\npikkurahat sivutaskuunsa, ja monella tavalla nyökkäyksin ja liikkein\nvahvistaen sanojaan hän lähti etsimään tämän keskustelun kohdetta.\n\nHe tapasivat herra Pickwickin keskustelemassa Jinglen kanssa hyvin\nvakavasti ja luomatta silmäystäkään ryhmiin, jotka olivat kokoontuneet\npallokentälle. Ne olivat kyllä sangen kirjavia ja katselemisen arvoisia\nryhmiä, vaikkapa vain puhtaan uteliaisuudenkin kannalta.\n\n\"No niin\", virkkoi herra Pickwick, kun Sam tovereineen lähestyi.\n\"Hoitakaapa itsenne terveeksi taas ja ajatelkaa asiaa sillä välin.\nLaittakaa suunnitelmanne valmiiksi minulle, kun tunnette kykenevänne\nsiihen, niin keskustelen siitä kanssanne harkittuani sitä. Menkää nyt\nhuoneeseenne. Olette väsynyt, ettekä vielä tarpeeksi voimissa olemaan\npitkään ulkona.\"\n\nHerra Alfred Jinglessä ei ollut jäljellä kipinääkään entisestä\neloisuudesta eikä siitä hirtehisen hilpeydestä, jota oli osoittanut\nherra Pickwickin kohdatessa hänet ensimmäisen kerran hänen kurjassa\ntilassaan. Hän kumarsi syvään puhumatta mitään, ja viitaten Jobille,\nettei tämä seuraisi ihan heti perässä, hän hiipi verkalleen pois.\n\n\"Omituinen kohtaus tämä, Sam; vai miten sinusta?\" sanoi herra Pickwick\nkatsellen suopeasti ympärilleen.\n\n\"Hyvin paljon siihen suuntaan, herra. — Ihmeet eivät koskaan lopu\",\nlisäsi Sam itsekseen. \"Erehdynpä suuresti, jollei tuo Jingle ole tehnyt\njotakin vesisuihkun tapaista.\"\n\nVallien väliin oli tälle kohtaa Fleetin vankilaa, missä herra\nPickwick seisoi, jäänyt juuri niin paljon tilaa, että siinä oli hyvä\npallokenttä. Yhdellä puolella oli itse muuri ja toisella se osa\nvankilaa, joka oli (tai olisi ollut, jollei ulkomuuri olisi estänyt\nnäköalaa) Paavalin kirkolle päin. Siellä käveli ja istuskeli, kaikissa\nmahdollisissa välinpitämättömän toimettomuuden asennoissa, suuri\njoukko velallisia, joista suurin osa odotteli vankilassa päivää, jona\nheidän vuoronsa joutua vararikko-oikeuden eteen koittaisi, kun toiset\ntaas oli teljetty sinne useiksi istuntokausiksi, jotka he viettivät\nlaiskotellen niin hyvin kuin suinkin osasivat. Eräät olivat repaleisia,\nkeikarimaisen hienoja, useat likaisia, harvat siistejä, mutta yhtä\ntylsästi ja tarkoituksettomasti he kaikki siellä vetelehtivät ja\nlaiskottelivat ja maleksivat kuin pedot eläintarhassa.\n\nRetkottaen ikkunoissa, joista saattoi nähdä koko kävelypaikan,\nkurkisteli koko joukko ihmisiä, jotkut keskustellen äänekkäästi\nalhaalla olevien tuttaviensa kanssa, toiset pelaten palloa jonkun\nulkona olevan reippaan heittäjän kanssa, kun taas toiset katselivat\nmailanlyöjiä taikka tarkkasivat poikia, jotka ilmoittivat huutaen\nheittojen luvun. Likaisia naisia, jalassa rajautuneet kengät, kulki\nedestakaisin keittiöhuoneen tiellä pihan kulmassa, lapset huusivat\nja tappelivat ja kisailivat keskenään toisessa kulmassa. Kaatuvien\nkeilojen kalahtelu ja pelaajien huudot sekaantuivat koko ajan\nsatoihin muihin ääniin, melua ja ryskettä kuului kaikkialta — paitsi\npienestä vajasta, jossa muutaman kyynärän päässä lepäsi rauhallisena\nja kylmänä edellisenä yönä kuolleen kansliavangin ruumis odottaen\nhautajaisilveilyään. Ruumis! Se on lakimiehen sana siitä huolten ja\nsurun tunteiden, toiveiden ja pettymysten rykelmästä, joka muodostaa\nelävän ihmisen. Laki omistikin hänen ruumiinsa, ja siinä se lepäsi\nmustiin verhottuna, kaameana todistajana lain hellästä armeliaisuudesta.\n\n\"Tekisikö mielenne nähdä vihellyspuotia?\" kysyi Job Trotter.\n\n\"Mitä te sillä tarkoitatte?\" ihmetteli herra Pickwick vastaan.\n\"Vihellyspuotia, herra\", selitti Sam Weller. \"Mikä se on, Sam?\nLintukauppako?\"\n\n\"Siunatkoon sydäntänne, herra! Ei suinkaan\", selitti Job.\n\"Vihellyspuoti on paikka, jossa myydään viinaa.\"\n\nJob Trotter selitti sitten lyhyesti, että kun oli suuren sakon\nuhalla kielletty tuomasta viinaa velkavankilaan ja kun sellaisia\nnautintoaineita sinne teljettyjen naisten ja herrojen keskuudessa\npidettiin suuressa arvossa, niin oli jonkun liikemiehenlahjoja omaavan\nvartijan mieleen juolahtanut hankkia, suurta ansiomahdollisuutta\najatellen, parille, kolmelle vangille suosittua katajanmarjaviinaa,\njota nämä puolestaan myivät ansiokseen ja hyödykseen.\n\n\"Ja tämä menetelmä, katsokaas, on vähitellen tullut käytäntöön kaikissa\nvelkavankiloissa\", selitti herra Trotter.\n\n\"Ja siitä on se verrattoman suuri etu\", sanoi Sam, \"että vartijat\nhyvin visusti sieppaavat kiinni ne, jotka eivät maksa heille\ntehdessään itsensä syylliseksi tällaiseen rikokseen; ja kun se tulee\nsanomalehtiin, heitä kehutaan valppaudestaan. Niin he saavat kaksi\nkärpästä yhdellä iskulla: peloittelevat muut ihmiset tätä kauppaa\nharjoittamasta ja korottavat omia arvolauseitaan.\"\n\n\"Juuri niin, herra Weller\", vahvisti Job.\n\n\"Niin, mutta eikö huoneita milloinkaan tarkasteta, jotta saataisiin\nselville, onko niissä viinaa kätkettynä?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Tietysti, herra\", vastasi Sam, \"mutta vartijat tietävät sen etukäteen\nja lähettävät sanan viheltäjille, ja niinpä saatte viheltää viinan\nperään, jos menette sitä hakemaan\".\n\nSillä välin oli Job kolkuttanut ovelle, jonka aukaisi pörröpäinen\nherrasmies. Tämä paiskasi oven kiinni heidän sisään tultuaan ja nauroi,\nminkä johdosta Job nauroi ja Sam myöskin. Tästä syystä myöskin herra\nPickwick arveli, että sitä odotettiin häneltä, joten hänkin hymyili\nhymyilemistään ihan kohtauksen loppuun saakka.\n\nPörröpäinen herra näytti olevan ihan tyytyväinen tähän mykkään asian\nilmaisemiseen. Hän otti vuoteensa alta esiin litteän savileilin, joka\nsaattoi sisältää pari neljännestä, täytti katajanmarjaviinalla kolme\nlasia, jotka Job Trotter ja Sam ja kauppias itse tyhjensivät hyvin\nasianymmärtävällä tavalla.\n\n\"Vieläkö?\" kysyi viheltävä herrasmies.\n\n\"Ei enää\", kielsi Job Trotter.\n\nHerra Pickwick maksoi, ovi avattiin, ja he tulivat ulos pörröpäisen\nherrasmiehen nyökätessä ystävällisesti Rokerille, joka sattui sillä\nhetkellä kulkemaan ohi.\n\nTästä paikasta alkaen herra Pickwick kulki käytäviä pitkin ylös ja alas\nkaikkia porraskäytäviä ja sitten vielä kerran koko piha-aukion ympäri.\nSuurin osa vankilan asukeista muistutti yleensä Mivinsiä, Smanglea,\npappia, teurastajaa ja suutaria. Kaikissa nurkissa, niin paremmissa\nkuin huonommissakin, vallitsi sama epäsiisteys, sama kuhina, sama melu,\nsama sekamelska. Koko paikka näytti levottomalta ja rauhattomalta, ja\nihmiset kokoontuivat ja hajaantuivat sinne tänne ikään kuin ahdistavan\nunen haamut.\n\n\"Olen nähnyt kyllikseni\", sanoi herra Pickwick heittäytyessään\nnojatuoliin pienessä huoneistossaan. \"Nuo näyt ovat saaneet pääni\nkipeäksi, ja sydäntänikin pakottaa. Tästä lähtien haluan olla vankina\nomassa huoneessani.\"\n\nJa herra Pickwick pysyi lujasti päätöksessään. Kolme pitkää kuukautta\nhän vietti kaiket päivät huoneessaan hiipien ulos vain yöllä\nhengittämään ulkoilmaa, kun suurin osa hänen vankilatovereistaan oli\nvuoteessa tai ryypiskeli huoneissaan. Hänen terveytensä alkoi kärsiä\npaikoillaan olon ankaruudesta, mutta eivät hänen ystäviensä eikä herra\nPerkerin usein toistetut kehoitukset eivätkä herra Samuel Wellerin\nvielä useammin uudistuvat varoitukset ja peloittelut saaneet häntä\nmuuttamaan rahtuakaan tekemästään päätöksestä.\n\n\n\n\n17. luku\n\nKERTOO LIIKUTTAVASTA HIENOTUNTEISUUDEN OSOITUKSESTA, JOHON ON\nSEKAANTUNUT HIUKAN LEIKKIÄKIN, HERROJEN DODSONIN JA FOGGIN PUOLELTA.\n\n\nHeinäkuun viimeisen viikon aikana nähtiin vuokravaunujen (numeroa emme\nole merkinneet muistiin), kiitävän hyvää vauhtia pitkin Goswell-katua.\nNiihin oli ahdettu kolme henkeä, paitsi ajajaa, joka istui sivulla\nomalla erikoisella pikku istuimellaan. Jalkapeitteen yli oli levitetty\nkaksi huivia, jotka kuuluivat kahdelle pienelle, äkäisen näköisenä\npeitteen alla kyhjöttävälle naiselle, ja heidän väliinsä, puristettuna\nhyvin pieneen tilaan, oli työnnetty synkän ja alistuvan näköinen\nherrasmies, joka aina, kun yritti sanoa jotakin, sai lyhyen tiuskaisun\näskenmainituilta kiukkuisilta naisihmisiltä. Vihdoin antoivat tuo\nsynkkä herrasmies ja kiukkuiset naiset ajajalle ristiriitaisia ohjeita,\njotka kaikki tähtäsivät siihen, että hänen tuli pysähtyä rouva\nBardellin oven eteen, ja tätä väitti synkkä herrasmies, ihan ilmeisesti\nuhmaten molempia äkäisiä naisia, vihreäksi eikä keltaiseksi.\n\n\"Pysähdyttäkää vihreäovisen talon kohdalle, ajuri!\" käski synkkä\nherrasmies.\n\n\"Voi teitä itsepintaista olentoa!\" huudahti toinen äkäisistä naisista.\n\"Ajakaa keltaovisen talon eteen!\"\n\nTämän johdosta ajuri, joka äkillisesti ponnistaen pysähtyäkseen\nvihreäovisen talon eteen oli temmannut suitsista niin ankarasti\ntaaksepäin, että hevonen oli vähällä peräytyä vaunuihin, päästi jälleen\nmaahan ajokkinsa etujalat ja pysähdytti.\n\n\"No, minne minun täytyy viedä teidät?\" kysyi ajuri. \"Sopikaa siitä\nkeskenänne. Minä kysyn vain minne?\"\n\nTässä riita uudistui entistä kiivaampana, ja kun hevosta kiusasi sen\nturpaan pistävä kärpänen, niin ajuri hyvin inhimillisesti käytti\naikaansa lyömällä sitä päähän vastaärsytyksen lain mukaan.\n\n\"Äänten enemmistö ratkaisee!\" sanoi toinen kiukkuisista naisista\nviimein. \"Keltaoviselle talolle, ajuri!\"\n\nMutta kun ajopelit mitä komeimmin olivat ajaneet keltaisen oven eteen,\n\"aiheuttaen\", kuten toinen kiukkupusseista riemuiten sanoi, \"enemmän\nmelua kuin jos olisi tultu omissa vaunuissa\", ja kun ajaja oli noussut\npaikaltaan auttaakseen naisia vaunuista, pisti nuoren herra Bardellin\npää ulos sellaisen talon ikkunasta, jossa oli punainen ovi, muutamaa\nnumeroa kauempana.\n\n\"Sepä harmillista!\" sanoi viimeksimainittu vihainen täti luoden\nsynkännäköiseen mieheen musertavan katseen.\n\n\"Eihän se ole minun syyni, rakkaani\", puolustelihe tämä.\n\n\"Älä puhuttele minua, mokomakin nauta\", vastasi nainen. \"Punaoviselle\ntalolle, ajuri!\"\n\n\"Jos naista on milloinkaan kiusannut tuollainen häpeämätön olento, joka\nylpeilee ja ilkkuu saadessaan häväistä vaimoansa kaikissa mahdollisissa\ntilaisuuksissa vieraiden nähden ja kuullen, niin minä olen se nainen.\"\n\n\"Teidän pitäisi hävetä itseänne, Raddle\", säesti toinen pieni nainen,\njoka ei ollut kukaan muu kuin rouva Cluppins.\n\n\"Mitä minä sitten olen tehnyt?\" ihmetteli herra Raddle.\n\n\"Älä puhuttele minua, mokomakin raakimus, sillä pelkäänpä, että saisit\nminut ärsytetyksi unohtamaan uskonlahkoni ja lyömään sinua\", tiuskaisi\nhänen parempi puoliskonsa.\n\nVuoropuhelun käydessä tähän tapaan talutti ajuri mitä häpeällisimmällä\ntavalla hevosen suitsista punaovisen talon eteen, jonka nuori herra\nBardell jo oli avannut. Tämä oli halpa ja arvoton tapa saapua ystävän\nasunnolle! Ei ajaa karautettu komeasti portaiden eteen niin tulisesti\nkuin hevonen pääsi, ajaja ei hypännyt maahan istuimeltaan kolkuttamaan\noveen rientääkseen jalkapeittoa avaamaan aivan viime hetkellä pelosta,\nettä naiset saisivat istua vedossa, eikä hän saanut tuoda huiveja\nperästä, ikään kuin olisi ollut yksityinen kuski. Tapahtumasta oli\nkärki riistetty pois; tämä oli nolompaa kuin käveleminen.\n\n\"No, Tommy\", kysyi rouva Cluppins, \"kuinka rakas äitiparkasi voi?\"\n\n\"Hän voi ihan hyvin\", vastasi nuori herra Bardell. \"Hän on ihan\nvalmiina kadunpuoleisessa huoneessa. Minäkin olen valmis.\"\n\nTässä nuori herra Bardell pisti kätensä housuntaskuihin ja hyppeli\nedestakaisin porraskivillä.\n\n\"Tuleeko ketään muita mukaan?\" tiedusteli rouva Cluppins järjestellen\nkauluriaan.\n\n\"Rouva Sanders tulee kyllä\", selitti Tommy, \"ja minäkin tulen\".\n\n\"On siinäkin vekara!\" harmitteli pieni rouva. \"Ajattelee vain itseään.\n— Kuule nyt, kulta Tommy\", hän sitten virkkoi mielistellen.\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Ketä muita tulee mukaan, kullannuppu?\"\n\n\"Niin, rouva Rogers tulee\", vastasi nuori herra Bardell avaten silmänsä\nhyvin suuriksi ilmaistessaan tämän tiedon.\n\n\"Mitä! Sekö rouva, joka on vuokrannut huoneet!\"\n\nNuori herra Bardell pisti kätensä syvemmälle taskuihinsa ja nyökkäsi\ntasan viisineljättä kertaa ilmoittaakseen, että tämä oli rouva\nvuokralainen eikä kukaan muu.\n\n\"Siunatkoon! Siitähän tulee kokonainen seurue!\"\n\n\"Ja jospa tietäisitte, mitä ruokakaapissa on, niin...\"\n\n\"Mitä siellä on? Kerrothan sen minulle, Tommy!\"\n\n\"En, en kerro\", vastasi nuori herra Bardell päätään pudistaen ja\nasettuen uudelleen alimmalle portaalle.\n\n\"Pahus tuota lasta!\" mutisi rouva Cluppins itsekseen, \"... ärsyttävä\npikku lurjus! Kerro nyt kuitenkin kiltille täti Cluppinsille!\"\n\n\"Äiti sanoi, etten saa kertoa\", intti nuori herra. \"Minäkin saan sieltä\njotakin.\"\n\nTämän toiveen ilahduttamana tuo erinomainen poika ryhtyi taas entistä\nsuuremmin voimin polkemaan leikkimyllyään.\n\nTämä alaikäisen lapsen edellä selostettu kuulustelu tapahtui sillä\naikaa kuin herra ja rouva Raddle ja ajuri riitelivät kyytipalkkiosta,\nja kun riita lopulta oli ratkennut ajomiehen eduksi, tuli rouva Raddle\nhorjuen paikalle.\n\n\"Hyvänen aika, Mary Ann, mikä on hätänä?\" kauhistui rouva Cluppins.\n\n\"Se saa koko ruumiini vapisemaan, Betsy\",' vastasi rouva Raddle.\n\"Raddle ei ole mies eikä mikään; jättää kaikki minun tehtäväkseni.\"\n\nTämä oli tuskin oikeudenmukaista Raddle parkaa kohtaan, jonka\nhänen oiva puolisonsa oli työntänyt syrjään kohta väittelyn alussa\nja käskenyt pitämään kitansa kiinni. Hänellä ei kuitenkaan ollut\ntilaisuutta puolustautua, sillä rouva Raddle ilmaisi selviä pyörtymisen\nmerkkejä, joiden vuoksi, kun ne huomattiin salin ikkunasta, rouva\nBardell, rouva Sanders, vuokralainen ja vuokralaisen palvelustyttö\nhyökkäsivät kiireesti ulos ja saattoivat hänet sisälle puhuen kaikki\nyht'aikaa ja ilmaisten eri tavoin saalinsa ja mielipahansa, ikään\nkuin rouva Raddle olisi ollut kärsiväisin kuolevainen maan päällä.\nKun hänet niin oli saatettu kadunpuoleiseen saliin, laskettiin hänet\nsohvalle, ja ensimmäisen kerroksen naisasukas juoksi ensimmäiseen\nkerrokseen palaten mukanaan pullo hajusuolaa, jonka hän, pitäen rouva\nRaddlea tiukasti kaulasta kiinni, sovitti naisellisessa säälissään ja\nlempeydessään tämän nenän alle, kunnes rouva Raddle vääntelehdittyään\nja ponnisteltuaan aikansa selitti voivansa ehdottomasti paremmin.\n\n\"Voi naisparkaa!\" säälitteli rouva Rogers. \"Tiedän liiankin hyvin, mitä\nhän tuntee, liiankin hyvin!\"\n\n\"Voi raukkaa! Tiedänpä sen minäkin\", säesti rouva Sanders, ja sitten\nkaikki rouvat voivottelivat yhteen ääneen sanoen, että he kyllä\ntiesivät, mitä se oli, ja että he säälivät häntä koko sydämestään.\nVuokralaisen pieni palvelustyttökin, joka oli kolmentoista vanha ja\nkolmen jalan pituinen, ilmaisi ujosti myötätuntonsa.\n\n\"Mutta mitä on tapahtunut?\" kysyi rouva Bardell.\n\n\"Niin, mikä on saanut teidät noin suunniltanne?\" tutkisteli rouva\nRogerskin.\n\n\"Minä tulin niin järkyttyneeksi\", vastasi rouva Raddle moittivasti. Sen\njohdosta kaikki naiset silmäilivät pahastuneina herra Raddlea.\n\n\"Niin, asianlaita on sellainen\", sanoi tuo onneton herrasmies\nastuen esiin, \"että kun me lähestyimme tätä ovea, syntyi riita\nkuomuvaunujen...\"\n\nKun hän mainitsi tämän sanan, päästi hänen vaimonsa äänekkään huudon,\njoka hukutti kaikki lisäselvitykset kuulumattomiin.\n\n\"Olisi parempi, että antaisitte meidän rauhoittaa häntä, Raddle\", sanoi\nrouva Cluppins. \"Hän ei ikinä toivu tästä niin kauan kuin te olette\nläsnä.\"\n\nKaikki naiset kannattivat tätä mielipidettä, niin että herra Raddle\ntyönnettiin ulos ovesta ja häntä kehoitettiin nauttimaan hiukan\nraitista ilmaa takapihalla. Sitä hän tekikin noin neljännestunnin ajan,\nminkä jälkeen rouva Bardell juhlallisen näköisenä ilmoitti hänelle,\nettä hän saisi tulla sisään, mutta että hänen pitäisi olla hyvin\nvarovainen vaimoonsa nähden. Hän tiesi kyllä, ettei herra Raddlen\ntarkoituksena ollut olla epäystävällinen, mutta että tämän pitäisi\nolla hyvin varovainen käytöksessään vaimoaan kohtaan. Mary Ann oli\nkaikkea muuta kuin voimakas, ja ellei Raddle olisi varovainen, hän\nmenettäisi hänet, kun vähimmin tiesi odottaa sitä, ja sitä hänen\nolisi perin kaameaa ajatella jälkeenpäin, ja niin poispäin. Kaikkea\ntätä herra Raddle kuunteli perin alistuvaisena ja palasi heti saliin\nmahdollisimman lammasmaisena.\n\n\"Mutta voi toki, rouva Rogers, suokaa anteeksi, eihän teitä vielä ole\nesiteltykään! Herra Raddle, hyvä rouva, rouva Cluppins, hyvä rouva,\nrouva Raddle, hyvä rouva.\"\n\n\"... rouva Cluppinsin sisar\", selitti rouva Sanders.\n\n\"Jaha, niinkö\", sanoi rouva Rogers armollisesti, sillä hän oli\nvuokralainen ja hänen palvelijattarensa hoiti tarjoilua, niin että hän\noli pikemmin armollinen kuin tuttavallinen asemansa perusteella. \"Jaha,\nniinkö!\"\n\nRouva Raddle hymyili imelästi, herra Raddle kumarsi, ja rouva Cluppins\nsanoi olevansa \"hyvin onnellinen saadessaan tilaisuuden tutustua\nsellaiseen naiseen kuin rouva Rogers, josta hän oli kuullut niin paljon\nhyvää\". Tämän kohteliaisuuden viimeksimainittu rouva otti vastaan\nalentuvan hyväntahtoisesti.\n\n\"No niin, herra Raddle\", virkkoi rouva Bardell, \"sanonpa, että teidän\nja Tommyn pitäisi olla aikalailla mielissänne, kun saatte olla\nainoat herrat saattamassa näin monta naista koko matkan Hampsteadin\n'Espanjalaiseen'. Ettekö tekin ole sitä mieltä, että hänen pitäisi olla\nmielissään, rouva Rogers?\"\n\n\"Tietysti\", myönsi rouva Rogers, minkä jälkeen kaikki muutkin naiset\nlisäsivät: \"Niin, tietysti.\"\n\n\"Ja tietysti minä olenkin mielissäni\", vastasi herra Raddle\nhieroskellen käsiään ja osoittaen lievää taipumusta hiukan kirkastua.\n\"Totta puhuakseni, sanoin, kun ajaa jyryytimme noilla kuomuvaunuilla...\"\n\nKun taas toistui tuo sana, joka herätti niin monia tuskallisia\nmuistoja, rouva Raddle painoi taas nenäliinan silmilleen ja päästi\npuoleksi tukahdutetun huudahduksen, niin että rouva Bardell rypisti\nkulmiaan herra Raddlelle osoittaakseen, että tämän oli parempi olla\nsanomatta enää mitään, ja kehoitti hyvin tärkeän näköisenä rouva\nRogersin palvelijatarta \"tuomaan viinin pöytään\".\n\nTämä oli merkkinä nurkkakaapin salaisten aarteiden paljastamiseen,\nja siihen kuului useita lautasellisia appelsiineja ja keksejä, pullo\nvanhaa höystettyä portviiniä— sitä, joka maksaa shillingin ja yhdeksän\npennyä—toinen pullo tuota kuuluisaa Itä-Intian sherryä, hinnaltaan\nneljätoista pennyä—jotka kaikki otettiin esille vuokralaisen kunniaksi\nja herättivät jokaisessa rajatonta tyytyväisyyttä. Kun sen jälkeen\nrouva Cluppinsin sielu oli joutunut suuren kauhistuksen valtaan Tommyn\nyrittäessä kertoa, minkälaisessa ristikuulustelussa hän oli ollut nyt\nkyseessä olevan nurkkakaapin sisällön johdosta — joka yritys onneksi\ntukahtui alkuunsa, kun Tommy tuli nielaisseeksi puoli lasia vanhaa\nmaustettua väärään kurkkuun ja siten saattanut henkensä vaaraan\nmuutamaksi sekunniksi — seurue lähti liikkeelle etsimään Hampsteadiin\nvieviä vaunuja. Ne löytyivät pian, ja parissa tunnissa he kaikki\nolivat terveinä saapuneet 'Espanjalaisen puistokahvilan' puutarhaan,\njossa onnettoman herra Raddlen ensimmäinen teko oli vähällä aiheuttaa\nhänen vaimolleen uuden pyörtymiskohtauksen. Ei tapahtunut enempää eikä\nvähempää kuin että hän tilasi teetä seitsemälle, vaikka — kuten kaikki\nnaiset yhdestä suusta huomauttivat — mikään ei olisi ollut mukavampaa\nTommyyn nähden kuin että hän olisi juonut jonkun toisen kupista\ntai kaikkien, kun tarjoilija ei katsellut sinnepäin. Silloin olisi\nsäästetty yksi kuppi teetä, ja sitä olisi kuitenkin ollut ihan kylliksi.\n\nMutta nyt ei sitä enää voinut korjata, ja teetarjotin tuli: seitsemän\nkuppia ja lautasta, ja leipää ja voita samassa mittakaavassa. Rouva\nBardell valittiin yksimielisesti puheenjohtajaksi, ja kun rouva Rogers\noli asetettu hänen oikealle ja rouva Raddle vasemmalle puolelleen,\njatkui ateria suuren hilpeyden ja riemun vallitessa.\n\n\"Kuinka suloista maalla sentään onkaan!\" huokasi rouva Rogers.\n\"Toivoisinpa melkein, että aina saisin elää maalla.\"\n\n\"Oi, ette te siitä pitäisi, rouva\", vastasi rouva Bardell hiukan\nhätääntyneesti, sillä eihän ollut ollenkaan otollista vuokrattavaan\nhuoneeseen nähden rohkaista sellaisia taipumuksia. \"Ette te pitäisi\nmaallaolosta, hyvä rouva.\"\n\n\"Minäkin arvelisin, että te olette liian vilkas ja teidän seuraanne\nkaivataan liiaksi ollaksenne tyytyväinen maalla\", sanoi pieni rouva\nCluppins.\n\n\"Ehkäpä asia on niin, ehkä\", huokasi ensimmäisen kerroksen vuokraaja.\n\n\"Yksinäisille ihmisille, joista ei kukaan välitä ja joille kukaan\nei osoita huomiota tai joiden sydän on murtunut tai jotakin muuta\nsellaista\", virkkoi herra Raddle koettaen puhua hiukan leikilliseen\nsävyyn ja katsellen ympärilleen, \"niille sopii maaseutu mainiosti.\nMaaseutu sopii haavoittuneelle hengelle, niinkuin sanotaan.\"\n\nNyt oli asianlaita sellainen, että kaikesta, mitä tuo onneton olento\nsaattoi sanoa, olisi mikä muu hyvänsä ollut parempaa kuin tämä. Rouva\nBardell puhkesi tietysti itkuun ja pyysi, että hänet heti vietäisiin\npois pöydän äärestä, minkä johdosta hänen rakastava lapsensa alkoi mitä\nsurkeimmin ulvoa.\n\n\"Voisiko kukaan uskoa, hyvä rouva\", huudahti rouva Raddle kääntyen\nkiihtyneenä ensimmäisen kerroksen vuokralaisen puoleen, \"että nainen\nvoi olla naimisissa tuollaisen epämiehekkään olion kanssa, joka saattaa\nkaiken päivää ivata naisen tunteita kuten hän!\"\n\n\"Rakkaani\", selitti herra Raddle, \"en minä sillä mitään tarkoittanut.\"\n\n\"Et tarkoittanut!\" toisti rouva Raddle hyvin äkäisesti ja\nhalveksivasti. \"Mene tiehesi! En siedä katsella mokomaa petoa.\"\n\n\"Sinun ei pidä kiihottua, Mary Ann\", puuttui rouva Cluppins puheeseen.\n\"Teidän pitäisi todella ajatella itseänne, hyvä ystävä, mutta sitä ette\nmuista milloinkaan. Menkää nyt tiehenne, Raddle, olkaa kiltti, sillä\nmuuten teette hänelle vielä enemmän pahaa.\"\n\n\"Niin, teidän olisi todella parasta juoda teenne yksinänne, hyvä\nherra\", sanoi rouva Rogers taas turvautuen hajusuoloihinsa.\n\nRouva Sanders, joka tapansa mukaan puuhaili innokkaasti leivän ja\nvoin kimpussa, ilmaisi saman mielipiteen, ja herra Raddle vetäytyi\nhiljalleen syrjään.\n\nSitten syntyi aika puuha, kun piti nostaa nuori herra Bardell,\njoka oli jo hiukan liian iso hyväiltäväksi, äitinsä syliin. Tämän\ntoimituksen aikana hänen jalkansa joutuivat teepöydälle ja aiheuttivat\nvähän sekaannusta kuppien ja lautasten parissa. Mutta kuvatunlaiset\npyörtymiskohtaukset, jotka ovat tarttuvia naisten keskuudessa, kestävät\nharvoin kauan, niin että kun rouva Bardellia oli oikein suudeltu ja\nhiukan itketty hänen takiaan, hän toipui, istuutui taas paikalleen,\nihmetteli, kuinka oli voinut olla niin hupsu, ja kaatoi lisää teetä.\n\nJuuri tällä hetkellä kuului lähestyvien pyörien jyrinää, ja naiset\nnäkivät katettujen vaunujen pysähtyvän puutarhan portille.\n\n\"Uusia vieraita!\" ilmoitti rouva Sanders.\n\n\"Se on herra\", sanoi rouva Raddle.\n\n\"Katsos, eikö se olekin herra Jackson, Dodsonin ja Foggin apulainen!\"\nhuudahti rouva Bardell. \"Herranen aika! Eihän herra Pickwick vain liene\nmaksanut korvausta!\"\n\n\"Taikka tarjoa avioliittoa!\" sanoi rouva Cluppins.\n\n\"Voi sentään, kun tuo herra on hidas\", hätäili rouva Rogers. \"Miksi hän\nei pidä kiirettä!\"\n\nRouvan lausuessa nämä sanat kääntyi herra Jackson vaunuista, joiden\nääressä hän oli antanut ohjeita miehelle, jolla oli kuluneet vaatteet\nja jalassa mustat saappaat tämän juuri laskeuduttua ajopeleistä paksu\nsaarnikeppi kädessä, ja lähti tulemaan kohti paikkaa, jossa naiset\nistuivat, pyyhkäisten lähestyessään tukkaansa syrjään hatun lierin alta.\n\n\"Mitä nyt? Onko jotakin tapahtunut, herra Jackson?\" kysyi rouva Bardell\nkiihkeästi.\n\n\"Ei yhtään mitään, rouva\", vastasi herra Jackson. \"Kuinka voitte, hyvät\nrouvat? Minun täytyy pyytää anteeksi, että tunkeudun seuraanne, hyvät\nnaiset, mutta laki, hyvät naiset, laki!\"\n\nTämän puolustuspuheen jälkeen herra Jackson hymyili, kumarsi kaikille\nyhteisesti ja silitteli taas hiuksiaan. Rouva Rogers kuiskasi rouva\nRaddlelle, että siinä oli todella hieno nuori mies.\n\n\"Kävin Goswell-kadulla\", jatkoi Jackson, \"ja kuultuani palvelustytöltä,\nettä olitte täällä, otin vaunut ja ajoin tänne. Isäntäni tarvitsevat\nteitä heti kaupungissa, rouva Bardell.\"\n\n\"Siunatkoon!\"\n\n\"Niin\", jatkoi Jackson purren huultaan. \"Asia on hyvin tärkeä ja\nkiireellinen, niin ettei sitä mitenkään voi lykätä. Dodson sanoi sen\nminulle erikoisesti ja Fogg myöskin. Olen käskenyt vaunujen odottaa,\nniin että voitte heti lähteä takaisin niillä.\"\n\n\"Kuinka ihmeen omituista!\" huudahti rouva Bardell.\n\nNaiset myönsivät, että se oli hyvin omituista, mutta olivat\nyksimieliset siitä, että asian täytyi olla perin tärkeä, sillä eiväthän\nDodson ja Fogg muuten olisi lähettäneet sanaa, ja kun asia kerran oli\nkiireellinen, niin täytyi rouva Bardellin lähteä Dodsonin ja Foggin\npuheille viivyttelemättä.\n\nSiihen seikkaan, että asianajaja kutsui luokseen noin tavattoman\nkiireesti, sisältyi jokunen määrä arvonantoa ja tärkeyttä, joka\nei mitenkään ollut vastenmielistä rouva Bardellille, etenkin kun\nhän syystä kyllä saattoi otaksua, että se korottaisi hänen arvoaan\nensimmäisen kerroksen vuokralaisen silmissä. Hän teeskenteli hiukan,\noli olevinaan hyvin pahoillaan ja epäröivinään, mutta päätyi lopulta\nsiihen päätökseen, että hänen oli kai lähdettävä.\n\n\"Mutta ettekö halua virkistää itseänne matkanne jälkeen, herra\nJackson?\" sanoi rouva Bardell kehoittavasti.\n\n\"Ei todellakaan ole paljoa aikaa menetettävissä\", vastasi Jackson, \"ja\nminulla on toverikin mukanani\", hän jatkoi silmäten miestä, jolla oli\nsaarnikeppi kädessä.\n\n\"Mutta pyytäkää tuttavannekin tänne\", kehoitti rouva Bardell. \"Olkaa\nhyvä ja pyytäkää hänet tänne.\"\n\n\"Kiitoksia vain, mutta olenpa mieluummin pyytämättä häntä tänne\",\nmutisi herra Jackson hiukan hämillään. \"Hän ei ole kovinkaan tottunut\nnaisseuraan ja ujostelee heitä. Jos haluatte pyytää tarjoilijaa viemään\nhänelle ryypyn, niin hän ei juo sitä yhdellä kertaa, eipä juokaan.\nKoettakaapa!\"\n\nHerra Jacksonin sormet vaeltelivat leikkisästi hänen nenänsä ympärillä\ntämän puheen aikana osoittaen kuulijoille, että hän puhui ivallisesti.\n\nTarjoilija lähetettiin heti paikalla tuon ujostelevan herrasmiehen\nluokse, ja ujosteleva herrasmies joi jotakin, herra Jackson joi myös\njotakin ja naiset joivat jotakin vieraanvaraisuuden nimessä. Herra\nJackson sanoi senjälkeen pelkäävänsä, että oli aika lähteä, jolloin\nrouva Sanders, rouva Cluppins ja Tommy, joiden oli määrä seurata rouva\nBardellia, nousivat vaunuihin jättäen muut herra Raddlen suojeluksen\nalaisiksi.\n\n\"Isak\", sanoi herra Jackson, kun rouva Bardell valmistautui nousemaan\nvaunuihin ja silmäili saarnikeppistä miestä, joka istui ajurin paikalla\nsikaria poltellen.\n\n\"Häh?\"\n\n\"Tämä on rouva Bardell.\"\n\n\"Olen sen kauan tiennyt.\"\n\nRouva Bardell pääsi vaunuihin, herra Jackson nousi hänen jälkeensä, ja\nsitten lähdettiin ajamaan. Rouva Bardell ei voinut olla mietiskelemättä\nherra Jacksonin tuttavan sanoja. Kummia otuksia nuo asianajajat!\nSiunatkoon, kuinka ne ottavat selville, kuka kukin on!\n\n\"Ikävä juttu minun isännilleni nuo kulut, vai mitä?\" sanoi Jackson, kun\nrouvat Sanders ja Cluppins olivat nukahtaneet. \"Teidän juttunne kulut,\ntarkoitan?\"\n\n\"Olen kovin pahoillani, etteivät he voi saada niitä\", vastasi\nrouva Bardell. \"Mutta kun te lakimiehet ajatte tällaisia juttuja\nkeinottelutarkoituksessa, niin täytyyhän teidän tietysti saada\ntappiotakin silloin tällöin.\"\n\n\"Mutta annoittehan heille tietääkseni velkakirjan teidän kulujanne\nvastaavasta summasta jutun ratkettua?\" sanoi Jackson.\n\n\"Annoin kyllä, muodon vuoksi\", vastasi rouva Bardell.\n\n\"Tietysti\", vastasi Jackson kuivasti. \"Aivan muodon vuoksi, aivan niin.\"\n\nHe ajoivat eteenpäin, ja rouva Bardell nukahti. Hän heräsi jonkin ajan\nkuluttua vaunujen pysähtyessä.\n\n\"Siunatkoon!\" sanoi rouva. \"Joko ollaan Freemans Courtissa?\"\n\n\"Emme ajakaan ihan niin kauas\", vastasi Jackson. \"Olkaa hyvä ja\nnouskaa.\"\n\nHeräämättä vielä ihan kokonaan totteli rouva Bardell. Paikka oli\nomituinen: korkea seinä, jonka keskellä oli portti ja sisällä palava\nkaasulyhty.\n\n\"No niin, hyvät rouvat\", huusi saarnikeppiä käyttävä mies katsoen\nvaunuihin ja pudistellen rouva Sandersia herättääkseen hänet. \"Tulkaa!\"\nHerättäen ystävättärensä nousi rouva Sanders vaunuista. Nojaten herra\nJacksonin käsivarteen ja taluttaen Tommyä kädestä oli rouva Bardell jo\nastunut porttikäytävään. Muut tulivat perässä.\n\nHuone, jonne he tulivat, oli vielä oudomman näköinen kuin portti.\nSellainen joukko miehiä seisoskelemassa seinävierillä! Ja ne\ntuijottivat niin!\n\n\"Mikä paikka tämä on?\" kysyi rouva Bardell pysähtyen.\n\n\"Vain meidän toimistojamme\", vastasi Jackson työntäen hänet ovesta\nsisään ja katsellen ympärilleen nähdäkseen, seurasivatko toiset naiset\nheitä. \"Pidä nyt tarkoin varasi, Isak!\"\n\n\"Olkaa huoleti\", vastasi saarnikeppiä käyttävä mies. Ovi sulkeutui\nraskaasti heidän jälkeensä, ja he laskeutuivat lyhyitä portaita alas.\n\n\"Täällä siis vihdoinkin ollaan. Kaikki on kunnossa ja niin kuin olla\npitääkin, rouva Bardell!\" sanoi herra Jackson silmäillen riemuitsevasti\nympärilleen.\n\n\"Mitä tarkoitatte?\" kysyi rouva Bardell sydän pamppaillen.\n\n\"Juuri tätä\", vastasi Jackson vetäen hänet hiukan syrjemmäksi. \"Älkää\npelästykö, rouva Bardell. Ei ole milloinkaan ollut hienotunteisempaa\nmiestä kuin Dodson eikä inhimillisempää kuin Fogg. Heidän\nvelvollisuutensa oli, asioiden hoidon vuoksi, ottaa teidät haltuunsa\nnoitten kulujen takeeksi, mutta he tahtoivat kaikin voimin varoa\nloukkaamasta tunteitanne mikäli suinkin mahdollista. Millainen lohdutus\nteille onkaan ajatella, kuinka kaikki suoritettiin! Tämä on Fleetin\nvankila, hyvä rouva. Toivotan teille hyvää yötä, rouva Bardell. Hyvää\nyötä, Tommy!\"\n\nJacksonin kiiruhtaessa pois saarnikeppisen miehen seurassa opasti\ntoinen mies, jolla oli avain kädessään ja joka oli seurannut kohtausta,\nrouva Bardellin toisille lyhyille portaille, jotka johtivat toisen\noven suuhun. Rouva Bardell päästi ankaran kirkunan, Tommy ulvoi,\nrouva Cluppins värisi sisäisesti ja rouva Sanders kiiruhti tiehensä\nmuitta mutkitta. Sillä heidän edessään seisoi vääryyttä kärsinyt herra\nPickwick nauttien tavallista iltailma-annostaan ja hänen vieressään\nnojaili seinään Samuel Weller, joka rouva Bardellin nähdessään otti\nhatun päästään ivallisesti tervehtien, kun taas hänen isäntänsä kääntyi\nharmistuneena poispäin.\n\n\"Älkää kiusatko tätä naista\", sanoi vartija herra Wellerille, \"hänet on\njuuri tuotu tänne\".\n\n\"Vanki siis!\" virkkoi Sam pistäen näppärästi hatun päähänsä. \"Kuka on\nkantaja? Miksi? Kertokaa, hyvä mies!\"\n\n\"Dodson ja Fogg\", vastasi mies. \"Vangittu hyväksytyn velkakirjan\nnojalla kuluista.\"\n\n\"Tule tänne Job!\" huuteli Sam syöksyen käytävään. \"Juokse herra\nPerkerin luo, Job! Tahdon tavata hänet heti! Arvelen tästä koituvan\njotakin hyvää. Tämä oli mainiota. Hurraa! Missä isäntä on?\"\n\nMutta näihin kysymyksiin ei kuulunut vastausta, sillä Job oli lähtenyt\nhurjasti juoksemaan heti kun hän sai kuulla asian, ja rouva Bardell oli\npyörtynyt oikein tosissaan ja vilpittömästi.\n\n\n\n\n18. luku.\n\nON PARHAASTA PÄÄSTÄ OMISTETTU LIIKEASIOILLE JA DODSON & FOGGIN\nAJALLISELLE MENESTYKSELLE. HERRA WINKLE ILMESTYY OMITUISISSA\nOLOSUHTEISSA. HERRA PICKWICKIN HYVÄSYDÄMISYYS OSOITTAUTUU SUUREMMAKSI\nKUIN HÄNEN ITSEPÄISYYTENSÄ.\n\n\nVauhtiaan vähääkään hidastamatta Job Trotter juoksi Holborniin päin\nmilloin keskellä katua, milloin käytävällä, milloin katuojassa, aina\nsitä mukaa kuin eteenpäinpääsemisen mahdollisuudet vaihtelivat miesten,\nnaisten, lasten ja ajopelien tungoksessa kullakin matkan osalla.\nMistään vastuksista välittämättä hän porhalsi pysähtymättä hetkeksikään\nkunnes ehti Grays Innin sisäänkäytävään. Mutta huolimatta hänen\npitämästään kiireestä portti oli suljettu runsaasti puolta tuntia ennen\nkuin hän ehti perille, ja kun hän oli saanut käsiinsä herra Perkerin\nsiivoojattaren, joka asui talossa naimisissa olevan tyttärensä kanssa,\njoka oli antanut sydämensä ja kätensä palkattomalle tarjoilijalle, joka\ntaas asui parissa huoneessa jossakin numerossa jonkin kadun varrella\nlähellä jotakin panimoa jossakin Grays Inn Lanen takana, hän huomasi,\nettä vankila suljettaisiin viidentoista minuutin kuluttua yöksi.\nSen lisäksi oli herra Lowten nuuskittava esille 'Kannon ja Harakan'\ntakahuoneesta, ja Job oli tuskin saanut tämän tehtävän toimitetuksi ja\nilmoittanut Sam Wellerin tiedonannon, kun kello löi kymmenen.\n\n\"No niin\", tuumi Lowten, \"nyt on liian myöhäistä. Nyt ette pääse sisään\nyöksi. Saatte jäädä kadulle, kaveri.\"\n\n\"Välipä sillä\", tuumi Job. \"Minä nukun missä hyvänsä. Mutta eikö olisi\nparasta tavata herra Perkeriä jo tänä iltana, niin että pääsemme sinne\nihan ensimmäiseksi huomen aamuna?\"\n\n\"Niinpä niin\", myönsi Lowten hiukan mietittyään, \"jos olisi kysymys\nkenestä muusta hyvänsä, ei Perker juuri pitäisi siitä, että tulen hänen\nkotiinsa, mutta koska asia koskee herra Pickwickiä, niin luulenpa\ntohtivani ottaa ajurin toimiston laskuun.\"\n\nPäättäen menetellä näin herra Lowten sieppasi hattunsa, pyysi seuruetta\nvalitsemaan varapuheenjohtajan hänen satunnaisen poissaolonsa\najaksi ja lähti kulkemaan lähintä ajuriasemaa kohti. Hän valitsi\nsiellä lupaavimman näköiset umpivaunut ja antoi ajurille osoitteen\nMontague Place, Russell Square. Perkerillä oli sinä, päivänä\nillalliskutsut, kuten salin ikkunoista näkyvät valot ja sieltä kuuluva\nsuuren pianon ja harrastelijalaulajan ääni sekä porraskäytävään\nja eteiseen tunkeutuva ruoan haju todistivat. Ja todella oli pari\noikein hyvää asiakasta maalta sattunut tulemaan kaupunkiin, jolloin\nmiellyttävä pieni seurue oli kokoontunut heitä juhlimaan. Siihen\nkuului henkivakuutusyhtiön sihteeri, herra Snicks, herra Prosee,\nmainio neuvos, kolme asianajajaa, yksi vararikko-oikeuden komissaari,\nyksityinen lainopillinen neuvonantaja Templestä, hänen oppilaansa,\npienisilmäinen, käskeväeleinen nuori mies, joka oli kirjoittanut\nhauskan teoksen maatilusten luovuttamisesta laajoine ja monilukuisine\nmuistutuksineen ja viittauksineen, sekä eräitä muita eteviä ja\nhuomattavia henkilöitä. Pikku herra Perker erosi tästä seurueesta,\nkun hänelle kuiskaten ilmoitettiin hänen apulaisensa saapuneen häntä\ntapaamaan, ja tullessaan ruokasaliin hän tapasi siellä herra Lowtenin\nja Job Trotterin, jotka näyttivät hyvin hämäriltä ja varjomaisilta\nkeittiökynttilän valossa, jonka se herra, joka suvaitsi ilmestyä\nmäärättyä neljännesvuosikorvausta vastaan sinne jalassa samettiset\npolvihousut ja pumpulisukat, oli asettanut pöydälle osoittaen\nasiaankuuluvaa ylenkatsetta kirjuria ja kaikkea sitä kohtaan, mikä\njollakin tavoin kuului \"toimistoon\".\n\n\"No, Lowten\", virkkoi pieni herra Perker sulkien oven, \"mitä on\ntapahtunut? Onko tullut jotakin juttua koskeva tärkeä kirje, vai mitä?\"\n\n\"Ei, herra\", vastasi puhuteltu. \"Täällä on sanantuoja herra\nPickwickiltä.\"\n\n\"Vai Pickwickiltä?\" sanoi pieni mies kääntyen vikkelästi Jobin puoleen.\n\"No, mitä se koskee?\"\n\n\"Dodson ja Fogg ovat pidättäneet rouva Bardellin takeeksi kuluistaan,\nherra tuomari\", selitti Job.\n\n\"Eihän!\" huudahti herra Perker pistäen kätensä taskuun ja nojaten\ntarjoilupöytään.\n\n\"Kyllä!\" selitti Job. \"Näyttää siltä kuin he olisivat saaneet häneltä\nkulujen pantiksi velkakirjan heti jutun päätyttyä.\"\n\n\"Saamari soikoon!\" huudahti Perker ottaen molemmat kätensä taskuistaan\nja iskien painokkaasti oikean kätensä rystysillä vasemman kämmeneen.\n\"Ne ovat ovelimpia veijareita, mitä milloinkaan olen tavannut\ntoiminnassani.\"\n\n\"Terävimpiä liikemiehiä, mitä milloinkaan olen tuntenut\", virkkoi\nLowten.\n\n\"Teräviä todellakin!\" toisti Perker. \"Ei milloinkaan tiedä, mitä heidän\nmieleensä juolahtaa.\"\n\n\"Ihan totta, sitä ei milloinkaan tiedä\", vastasi Lowten. Sitten\nmiettivät isäntä ja apulainen muutaman sekunnin, kasvoillaan sellainen\nilme kuin he olisivat ihailleet kauneinta ja nerokkainta keksintöä,\nmitä ihmisen äly milloinkaan on tuottanut. Kun he olivat jossakin\nmäärin selviytyneet ihailunsa huumauksesta, selitti Job Trotter lopun\nasiaansa. Perker nyökkäsi miettivästi ja otti kellon taskustaan.\n\n\"Olen siellä tasan kello kymmenen\", sanoi pieni mies. \"Sam on ihan\noikeassa. Sanokaa hänelle niin. Haluatteko lasin viiniä, Lowten?\"\n\n\"Kiitoksia, herra.\"\n\n\"Tarkoitatte, 'kyllä', luullakseni\", sanoi pieni mies kääntyen ottamaan\ntarjoilupöydältä pullon ja lasin.\n\nKoska herra Lowten todella oli tarkoittanut kyllä, ei hän sanonut\nsiitä sen enempää, vaan kysyi Jobilta kuuluvasti kuiskaten, eikö herra\nPerkerin muotokuva, joka riippui uunia vastapäätä, ollut ihmeellisesti\n'näköinen', mihin Job tietysti vastasi, että kyllä oli. Kun viini oli\nkaadettu laseihin, joi Lowten rouva Perkerin ja lasten terveydeksi ja\nJob joi Perkerin maljan. Koska samettihousuinen, puuvillasukkainen\nherrasmies ei näyttänyt pitävän velvollisuuteensa kuuluvana näyttää\nnoille toimistoihmisille tietä ulos ja sen vuoksi itsepäisesti oli\nvastaamatta kellonsoittoon, he itse etsivät tiensä. Asianajaja poistui\nsaliinsa, kirjuri 'Kantoon ja Harakkaan' ja Job Covent Gardenin\naukiolle viettääkseen yönsä vihanneslaatikossa.\n\nTäsmälleen mainitsemallaan kellonlyönnillä seuraavana aamuna kolkutti\nhyväntuulinen pieni lakimies herra Pickwickin ovelle, jonka Sam Weller\nhyvin sukkelasti aukaisi.\n\n\"Herra Perker\", sanoi Sam ilmoittaen vieraan herra Pickwickille, joka\nistui ikkunan ääressä miettivän näköisenä. \"Olen perin iloinen, että\nsatuitte pistäytymään tänne. Luulen melkein, että isäntä tahtoo puhua\nsanan tai pari kanssanne.\"\n\nPerker vaihtoi Samin kanssa ymmärtävän katseen osoittaen käsittävänsä,\nettei saisi sanoa, että häntä oli käyty hakemassa. Viitaten Samia\nlähestymään hän kuiskasi lyhyesti hänen korvaansa.\n\n\"Ettehän todella tarkoita sitä, herra?\" sanoi Sam säpsähtäen ja\nperääntyen ylen hämmästyneenä.\n\nPerker nyökkäsi hymyillen.\n\nHerra Samuel Weller katseli pientä asianajajaa, sitten herra\nPickwickiä, sitten kattoa ja sitten taas Perkeriä, irvisti, nauroi\nääneensä ja katosi sitten suin päin siepaten hattunsa sen enemmittä\nselityksittä.\n\n\"Mitä tämä tarkoittaa?\" kysyi herra Pickwick katsellen Perkeriä\nhämmästyneen näköisenä. \"Mikä on saanut Samin noin tavattomaan\nmielentilaan?\"\n\n\"Oh, ei mikään, ei mikään\", vastasi Perker. \"Tulkaa, hyvä herra,\nvetäkää tuolinne tänne pöydän ääreen. Minulla on aikalailla sanottavaa\nteille.\"\n\n\"Mitä papereita nuo ovat?\" ihmetteli herra Pickwick, kun pieni mies\nlaski pöydälle pienen, punaisella langalla sidotun asiakirjakääryn.\n\n\"Bardellin ja Pickwickin jutun pöytäkirjat\", vastasi Perker avaten\nsolmun hampaillaan.\n\nHerra Pickwick raapaisi tuolinsa jaloilla permantoa ja heittäytyen\nsiihen risti käsivartensa ja katseli vihaisesti — mikäli herra Pickwick\nmilloinkaan saattoi näyttää vihaiselta — lainoppinutta ystäväänsä.\n\n\"Ette taida pitää tämän jutun nimen kuulemisesta?\" sanoi pieni mies yhä\npuuhaillen solmun kimpussa.\n\n\"En tosiaan.\"\n\n\"Sepä ikävää, koska se juuri tulee olemaan keskustelumme aiheena.\"\n\n\"Soisin mieluummin, ettei asiasta milloinkaan puhuttaisi meidän kesken,\nPerker\", sanoi herra Pickwick kiireesti.\n\n\"Hui hai, hyvä ystävä\", sanoi pieni mies avaten vihdoin solmun ja\nsilmäillen innokkaasti herra Pickwickiä. \"Siitä _täytyy_ puhua.\nOlen tullut tänne siinä tarkoituksessa. No niin, oletteko valmis\nkuuntelemaan, mitä minulla on sanottavaa, hyvä ystävä? Ei mitään\nkiirettä! Jos tahdotte, niin voin odottaakin. Minulla on mukanani tämän\naamun lehdet. Mukaudun täydellisesti teidän toiveisiinne. Kas niin!\"\n\nTässä pieni mies heitti jalkansa toisen päälle ja näytti aikovan\naloittaa lukemisen hyvin tyynesti ja innokkaasti.\n\n\"Hyvä, hyvä\", sanoi herra Pickwick huoaten, mutta taipuen samalla\nhetkellä hymyilemään. \"Sanokaa sanottavanne. Se on kai sitä vanhaa\njuttua?\"\n\n\"Pieni muutos asiassa, hyvä herra, pieni muutos\", aloitti herra Perker\nhuolellisesti taittaen sanomalehtensä ja pistäen sen jälleen taskuunsa.\n\"Rouva Bardell, kantaja tässä jutussa, on näiden muurien sisällä.\"\n\n\"Tiedän sen\", kuului herra Pickwickin nopea vastaus. \"Hyvä. Ja tiedätte\nkai, kuinka hän on joutunut tänne; tarkoitan, millä perusteilla ja\nminkä johdosta?\"\n\n\"Kyllä. Ainakin olen kuullut Samin selostuksen asiasta\", sanoi herra\nPickwick teeskennellyn välinpitämättömästi.\n\n\"Samin selostus asiasta on, sen uskaltanen sanoa, ihan oikea. No\nsitten: ensimmäinen tehtäväni, herra Pickwick, on kysyä teiltä, onko\ntuon naisen jäätävä tänne?\"\n\n\"Jäätävä tänne!\" toisti herra Pickwick.\n\n\"Niin, jäätävä tänne, hyvä herra Pickwick\", toisti Perkerkin nojaten\ntuolinsa selkänojaan ja tarkastellen kiinteästi asiakastaan.\n\n\"Kuinka voitte kysyä sitä minulta? Sehän riippuu kokonaan Dodsonista ja\nFoggista. Tiedätte sen ihan hyvin.\"\n\n\"En tiedä mitään sellaista\", vastasi herra Perker lujasti. \"Se ei saa\njäädä riippumaan Dodsonista ja Foggista. Tunnette ne miehet yhtä hyvin\nkuin minä. Se riippuu yksinomaan, kokonaan ja täydellisesti teistä.\"\n\n\"Minusta!\" huudahti herra Pickwick nousten hermostuneesti tuolistaan ja\nistuutuen taas heti kohta.\n\nPieni mies napautti kahdesti nuuskarasiansa kantta, aukaisi sen, otti\nison hyppysellisen, sulki rasian taas ja toisti sanan: \"Teistä!\"\n\n\"Minä sanon\", jatkoi pikku mies, joka näytti saaneen nuuskasta\nitseluottamusta, \"sanon, että hänen nopea vapautumisensa tai ikuinen\nvankeutensa riippuu teistä, yksinomaan teistä. Kuunnelkaa minua\nloppuun, rakas ystävä, pyydän, älkääkä tuhlatko tarmoanne, sillä se\nsaattaa teidät vain hikoilemaan hyödyttämättä mitään. Minä sanon\",\njatkoi Perker tehostaen joka väitettään painamalla eri sormen pöytään,\n\"minä sanon, ettei kukaan muu kuin te voi pelastaa häntä tästä\nkurjuuden luolasta ja että te voitte tehdä sen ainoastaan maksamalla\ntämän jutun kulut — sekä kantajan että vastaajan — noiden Freemans\nCourtin vesojen käteen. Pyydän teitä pysymään rauhallisena, rakas herra\nPickwick.\"\n\nHerra Pickwick, jonka kasvonilmeet olivat vaihdelleet mitä\nhämmästyttävimmällä tavalla tämän puheen aikana ja joka nähtävästi oli\nvoimakkaan harminpuuskan vaiheilla, hillitsi vihaansa niin hyvin kuin\nsaattoi. Tehostaen todisteluvoimaansa toisella nuuska-annoksella herra\nPerker jatkoi:\n\n\"Tapasin tuon naisen tänä aamuna. Kun maksatte kulut, teidät\nvapautetaan täydellisesti korvauksesta, ja sitten — tiedän, että se on\nvielä suuremman huomion arvoista teihin nähden — saatte vapaaehtoisen,\nhänen kirjoittamansa ja minulle kirjeenä lähettämän todistuksen\nsiitä, että tämä juttu oli ihan alusta alkaen noiden miesten,\nDodsonin ja Foggin, virittämä, jatkama ja ajama, että rouva syvästi\nkatuu milloinkaan olleensa välikappaleena teidän loukkaamisessanne\nja vahingoittamisessanne ja että hän pyytää minun välitystäni\nlähestyäkseen teitä ja pyytääkseen teiltä anteeksi.\"\n\n\"Jos minä maksan hänen kulunsa!\" ihmetteli herra Pickwick\nnärkästyneenä. \"Todellakin arvokas asiakirja!\"\n\n\"Tässä asiassa ei ole jos-sanoja, hyvä herra\", sanoi Perker\nvoitonriemuisesti. \"Tässä on juuri se kirje, josta puhuin. Sen toi\ntoimistooni tänä aamuna kello yhdeksältä eräs toinen nainen, ennen kuin\nolin laskenut jalkaanikaan tähän paikkaan tai mitenkään neuvotellut\nrouva Bardellin kanssa. Kunniani kautta!\"\n\nValiten kirjeen käärystä pieni asianajaja työnsi sen herra Pickwickin\nkyynärpään viereen ja nuuskasi kaksi minuuttia yhteen menoon silmääkään\nräpäyttämättä.\n\n\"Onko siinä kaikki, mitä teillä on minulle sanottavaa?\" kysyi herra\nPickwick lempeästi.\n\n\"Ei aivan. En uskalla sanoa tällä hetkellä, riittävätkö velkakirjan\nsananmuoto, korvauksen näennäinen luonne ja todisteet, joita voimme\nsaada kootuksi koko jutun ajamisesta, osoittamaan oikeaksi syytteen\nsuoranaisesta vehkeilystä. Pelkään, etteivät ne riitä siihen,\nhyvä herra Pickwick. Siihen he ovat luullakseni liian ovelia.\nTarkoitan kuitenkin, että kaikki seikat rinnakkain asetettuina\nriittävät osoittamaan teidän olevan oikeassa kaikkien järkevien\nihmisten silmissä. Ja nyt pyydän teitä harkitsemaan seuraavaa: Nuo\nsataviisikymmentä puntaa — taikka mikä summa lieneekään, ilmaisen sen\npyörein luvuin — eivät merkitse teille mitään. Valamiehistö on antanut\nlangettavan päätöksen. No niin, se tuomio on väärä, mutta he tekivät\nkuitenkin päätöksensä sen mukaan kuin he ajattelivat oikeaksi ja\nkohtuulliseksi, ja se on teitä vastaan. Teillä on nyt tilaisuus helpoin\nehdoin asettua paljon korkeampaan asemaan kuin milloinkaan saattaisitte\ntehdä täällä pysymällä, mitä ihmiset, jotka eivät tunne teitä,\npitäisivät vain myrtyneenä, päättömänä, äreänä uppiniskaisuutena, ei\nminään muuna, uskokaa minua, hyvä herra! Voitteko epäröidä käyttämästä\ntilaisuutta hyväksenne, kun se palauttaa teidät ystävienne pariin,\nvanhoihin puuhiinne, terveyteen ja huveihinne, kun se vapauttaa\nuskollisen ja teihin hartaasti kiintyneen palvelijanne, jonka muuten\ntuomitsette vankeuteen koko elämänne ajaksi, ja ennen kaikkea, kun\nse tekee teille mahdolliseksi kostaa mitä jalomielisimmin— minkä\ntiedän olevan teidän sydämenne mukaista— päästämällä tuon naisen tästä\nhädän ja kurjuuden kuilusta, johon ainoaakaan miestä ei milloinkaan\ntuomittaisi, jos se olisi minun vallassani, mutta jonka soveltaminen\nnaiseen on vielä hirveämpää ja raakamaisempaa. Nyt kysyn teiltä, hyvä\nherra, en ainoastaan lainopillisena neuvojananne, vaan myöskin hyvin\nuskollisena ystävänänne, haluatteko päästää käsistänne tilaisuuden,\nkun voitte saavuttaa kaiken tämän ja tehdä kaiken sen hyvän, vain\nsiitä mitättömästä syystä, että muutamia puntia joutuu veijariparin,\nsellaisten miesten taskuihin, joille tuosta summasta ei ole muuta\nhyötyä kuin että mitä enemmän he voittavat, sitä enemmän he haluavat ja\nsitä pikemmin kietoutuvat johonkin roistomaisuuteen, joka pakostakin\nvie romahdukseen? Olen esittänyt nämä mietteet teille hyvin heikosti ja\nvaillinaisesti, mutta pyydän teitä ajattelemaan niitä. Harkitkaa niitä\nmielessänne niin kauan kuin haluatte. Odotan täällä vastaustanne mitä\nkärsivällisimmin.\"\n\nEnnen kuin herra Pickwick ennätti vastata ja ennen kuin herra Perker\noli ehtinyt siemaista kahdennenkymmenennenkään osan nuuska-annosta,\njota niin pitkä puhe ehdottomasti vaati päätteekseen, kuului oven takaa\näänten muminaa ja sitten epäröivä kolkutus.\n\n\"Voi, voi\", huudahti herra Pickwick, johon ystävän vetoomus nähtävästi\noli koskenut, \"mitä kiusaa tuosta ovesta onkaan! Kuka siellä?\"\n\n\"Minä, herra\", vastasi Sam pistäen päänsä sisään.\n\n\"En voi nyt juuri puhella kanssasi. Minulla on tekemistä tällä\nhetkellä.\"\n\n\"Suokaa anteeksi, herra, mutta täällä olisi rouva, jolla on vähän\nerikoista asiaa teille.\"\n\n\"En tahdo tavata ketään naista\", vastasi herra Pickwick, jonka mieli\noli täynnä kuvia rouva Bardellista.\n\n\"Enpä teidän sijassanne olisi niin varma asiasta, herra\", lausui Sam\npäätään pudistaen. \"Jos tietäisitte, kuka on täällä lähellä, niin\nveisaisittepa ihan toista virttä, niinkuin haukka tuumi itsekseen\niloisesti naurahtaen kuullessaan leppälinnun laulavan kulman takana.\"\n\n\"Kuka se on?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Haluatteko nähdä hänet, herra?\" kysyi Sam pidellen kädellään ovea,\nikään kuin hänellä olisi toisella puolella ollut jokin merkillinen\nulkomaan elävä.\n\n\"Näyttää siltä kuin minun täytyisi\", sanoi herra Pickwick katsellen\nPerkeriä.\n\n\"No niin, kaikki väki näyttämölle!\" huusi Sam. \"Soittakaa gongongia,\nväliverho pois, ja molemmat salaliittolaiset sisään!\"\n\nPuhuessaan Sam Weller veti oven auki, ja meluisesti syöksyi huoneeseen\nherra Nathaniel Winkle taluttaen kädestä perässään juuri samaa nuorta\nnaista, jolla Dingley Dellissä oli ollut jalassaan ne turkisreunaiset\nkengät ja joka nyt, miellyttävästi punastellen ja hämillään perin\nviehättävänä punertavan silkin, soman hatun ja pitsiharson yhdistelmänä\nnäytti sievemmältä kuin milloinkaan ennen.\n\n\"Neiti Arabella Allen!\" huudahti herra Pickwick nousten tuolistaan.\n\n\"Ei\", sanoi herra Winkle vaipuen polvilleen, \"vaan rouva Winkle.\nAnteeksi, rakas ystävä, anteeksi.\"\n\nHerra Pickwick saattoi tuskin uskoa aistimiensa todistusta eikä ehkä\nolisi uskonutkaan, mutta herra Perkerin hymyilevän naaman vahvistava\ntodistus ja Samin ja soman palvelustytön läsnäolo taka-alalla,\njosta käsin he näyttivät seuraavan tapahtumia tuntien mitä suurinta\ntyydytystä, sai hänet vakuuttumaan.\n\n\"Voi, herra Pickwick!\" sanoi Arabella hiljaisella äänellä, ikäänkuin\narvon herran vaitiolosta säikähtyneenä. \"Voitteko antaa anteeksi\najattelemattomuuteni?\"\n\nHerra Pickwick ei vastannut sanoin tähän vetoomukseen, mutta hän\nriisui mitä kiireimmin silmälasinsa, tarttui nuoren naisen molempiin\nkäsiin ja suuteli häntä monta monituista kertaa — ehkä useammin kuin\nolisi ollut ehdottomasti välttämätöntä — ja sitten yhä pitäen toista\nhänen käsistään, sanoi herra Winklelle, että tämä oli uhkarohkea nuori\npenikka, ja käski penikan nousta ylös. Herra Winkle, joka oli muutaman\nsekunnin ajan raaputellut nenäänsä hattunsa reunalla hyvin katuvaisen\nnäköisenä, noudatti käskyä, minkä jälkeen herra Pickwick muutaman\nkerran kopautti häntä selkään ja pudisteli sitten sydämellisesti kättä\nPerkerin kanssa, joka, jottei jäisi jäljelle tällaisissa tilaisuuksissa\ntavallisissa kohteliaisuuksissa, pudisteli morsiamen ja soman\npalvelustytön käsiä oikein hyväntahtoisesti, ja puristettuaan herra\nWinklen kättä kaikkein lämpimimmin saattoi loppuun ilonosoituksensa\nottamalla nuuskaa niin paljon, että se olisi pannut puolikymmentä\nnormaalinenäistä miestä pärskymään koko ikänsä.\n\n\"Mutta rakas tyttöseni\", sanoi herra Pickwick, \"kuinka tämä kaikki\non tapahtunut? Tulkaa, istuutukaa ja kertokaa minulle kaikki! Eikös\nhän ole perin miellyttävän näköinen, Perker?\" lisäsi herra Pickwick\nsilmäillen Arabellan kasvoja yhtä ylpeänä ja innostuneena kuin tämä\nolisi ollut hänen tyttärensä.\n\n\"Ihastuttava, hyvä herra Pickwick\", vastasi pieni lakimies. \"Jollen\nitse jo olisi nainut mies, olisin taipuvainen kadehtimaan teitä, senkin\nvekkuli.\"\n\nTäten ilmaisten ajatuksensa pieni herra tuuppasi Winkleä hiukkasen\nrintaan, johon tämä herra vastasi samalla tavalla. Sitten he molemmat\nnauroivat hyvin äänekkäästi, mutta ei niin äänekkäästi kuin herra\nSamuel Weller. Tämä oli juuri antanut vapauden tunteilleen suutelemalla\nsomaa palvelustyttöä nurkkakaapin oven takana.\n\n\"En voi koskaan olla sinulle kyllin kiitollinen, Sam, siitä olen\nvarma\", sanoi Arabella hymyillen niin hellästi kuin suinkin saattoi\nkuvitella. \"En koskaan unohda ponnistuksiasi Cliftonin puutarhassa.\"\n\n\"Älkää sanoko siitä yhtään mitään, hyvä rouva\", pyyteli Sam. \"Minä vain\navustin luontoa, kuten entinen tohtori sanoi pojan äidille iskettyään\ntämän suonta, kunnes henki lähti.\"\n\n\"Mary, rakkaani, istuuduhan\", sanoi herra Pickwick keskeyttäen äkkiä\ntällaiset kohteliaisuudet. \"No, kuinkas kauan te olette olleet\nnaimisissa?\"\n\nArabella katseli kainosti herraansa ja mestariinsa, joka vastasi:\n\"Vasta kolme päivää.\"\n\n\"Vai ainoastaan kolme päivää? Mutta mitä olette tehneet näiden kolmen\nkuukauden aikana?\"\n\n\"Niinpä niin\", puuttui herra Perker puheeseen, \"tehkääpä selkoa\nsellaisesta laiskottelusta. Näettehän Pickwickin ihmettelevän vain\nsitä, ettei kaikki ollut valmista jo kuukausia sitten.\"\n\n\"Asia on sillä lailla\", vastasi herra Winkle katsellen punastuvaa\nnuorta vaimoaan, \"etten pitkään aikaan saanut Bellaa suostutetuksi\nkarkaamaan. Ja kun vihdoin sain hänet suostumaan, kului vielä pitkä\naika, ennen kuin saimme siihen tilaisuuden. Maryn oli sanottava\nitsensä irti kuukautta ennen, ennen kuin hän saattoi jättää paikkansa\nnaapuritalossa, ja me emme olisi millään tulleet toimeen ilman hänen\napuaan.\"\n\n\"Kunniasanallani\", huudahti herra Pickwick, joka tällä välin oli\npannut lasit takaisin nenälleen ja katseli vuoroin Winkleä ja\nArabellaa ja Arabellaa ja Winkleä, hänen kasvojensa ilmaistessa niin\nsuurta mielihyvää kuin sydämen lämpö ja hellät tunteet suinkin voivat\nihmiskasvoille antaa. \"Kunniasanallani! Olettepa nähdäkseni toimineet\nhyvin järjestelmällisesti hommissanne. Ja tietääkö veljenne kaikesta\ntästä, rakas ystävä?\"\n\n\"Ei, ei mitään\", vastasi Arabella värin vaihtuessa hänen kasvoillaan.\n\"Rakas herra Pickwick, hänen täytyy saada tietää se teiltä — vain\nteidän huuliltanne. Hän on niin raju, niin ennakkoluuloinen ja on ollut\nniin — niin innokas puhumaan ystävänsä, herra Sawyerin, puolesta\",\nlisäsi Arabella katsoen maahan, \"että pelkään kauheasti seurauksia\".\n\n\"Niinpä niin\", virkkoi Perker vakavasti. \"Teidän täytyy ottaa tämä asia\nkäsiinne, hyvä herra Pickwick. Nuo nuoret miehet kunnioittavat teitä,\nvaikk'eivät tahtoisikaan kuunnella ketään muuta. Teidän täytyy estää\nonnettomuus. Kuumaa verta. Kuumaa verta!\"\n\nPieni mies otti taas varoittavan hyppysellisen ja pudisteli epäröivästi\npäätään.\n\n\"Unohdatte, rakkaani\", sanoi herra Pickwick hiljaisesti, \"unohdatte,\nettä olen vanki\".\n\n\"Sitä en kylläkään unohtanut, paras herra Pickwick\", vastasi Arabella.\n\"En ole milloinkaan unohtanut sitä. En ole milloinkaan lakannut\najattelemasta, kuinka paljon mahdatte kärsiä, kun teidän täytyy\noleskella näin kauheassa paikassa. Mutta toivoin, että siihen,\nmitä omasta mukavuudestanne huolehtiminen ei saa teitä tekemään,\nsuostuisitte meidän onnemme nimessä. Jos veljeni kuulee tämän asian\nensimmäiseksi teiltä, tunnen varmasti, että pääsemme sovintoon. Hän\non ainoa sukulaiseni maailmassa, ja jollette te, herra Pickwick, puhu\npuolestani, pelkään menettäväni hänetkin. Olen tehnyt pahoin, oikein,\noikein pahoin, tiedän sen.\"\n\nTässä Arabella-parka kätki kasvonsa nenäliinaan ja itki katkerasti.\n\nNämä samaiset kyyneleet eivät vaikuttaneet niinkään vähän herra\nPickwickin mieleen. Mutta kun rouva Winkle, pyyhittyään kyyneleensä,\nalkoi puhua kaikkein suloisimmalla äänellään taivutellen ja\nhoukutellen, kävi herra Pickwick perin levottomaksi ja epävarmaksi\nsiitä, kuinka olisi toimittava, joka seikka kävi selville siitä, että\nhän tuontuostakin hieroi silmälasejaan, nenäänsä, housujaan, päätään ja\nsääryksiään.\n\nKäyttäen hyväkseen näitä epäröinnin merkkejä selitteli herra Perker,\n(jonka luokse nuori pari näytti suoraan tulleen tänä aamuna) terävästi\nvedoten lain pykäliin, ettei herra Winkle vanhempi myöskään vielä\ntiennyt mitään tästä hänen poikansa ottamasta tärkeästä askeleesta\nelämän polulla; että mainitun pojan tulevaisuudentoiveet riippuivat\nkokonaan mainitusta Winkle vanhemmasta, siitä, että tämä edelleen\nsuhtautuisi häneen vähentymättömällä rakkaudella ja kiintymyksellä;\nettä oli hyvin vähän luultavaa, että hän menettelisi niin, jos asia\nsalattaisiin kauan häneltä; että herra Pickwickin olisi, kun hän\nmenisi Bristoliin tapaamaan herra Allenia, samasta syystä mentävä\nBirminghamiin tapaamaan vanhempaa herra Winkleä, ja lopuksi, että\nvanhemmalla herra Winklellä oli täysi syy ja peruste pitää herra\nPickwickiä jossakin määrin poikansa huoltajana ja neuvonantajana\nja että tälle herralle siis kuului ja hänen asemansa mukaan oli\nluonnollista antaa henkilökohtaisesti ja suullisesti tieto kaikista\ntämän asian yksityiskohdista ja siitä osuudesta, joka hänellä oli\ntapahtumiin.\n\nHerrat Tupman ja Snodgrass saapuivat nyt hyvin sopivasti neuvottelujen\nollessa tällä asteella, ja heillekin oli välttämättä selitettävä\nkaikki, mitä oli tapahtunut, vieläpä kaikki myötä- ja vastasyytkin.\nKaikki väitteet kerrattiin taas, minkä jälkeen jokainen esitti\nmielipiteensä omalla tavallaan ja omassa laajuudessaan. Ja kun herra\nPickwick sitten oli lopuksi kauniiden todisteluiden ja väitteiden\nvoimalla pakotettu peräytymään puolustusasemasta toisensa perästä ja\nkun hän oli äärimmäisessä vaarassa joutua kokonaan suunniltaan, hän\notti Arabellan syliinsä, selitti, että tämä oli perin rakastettava\nolento ja että hän ei oikein tiennyt, mistä se oikein johtui, mutta\nettä hän heti alusta saakka oli pitänyt hänestä, ja sanoi, ettei hänen\nsydämensä sallinut hänen olla nuorten onnen esteenä, niin että he\nsaisivat tehdä hänelle, mitä tahtoisivat.\n\nKuullessaan tämän myönnytyksen oli herra Wellerin ensimmäisenä\ntoimenpiteenä lähettää Job Trotter kuuluisan herra Pellin luokse\nvaltuutettuna luovuttamaan omistajalle säännönmukainen velan\nkuittaus, jonka varovainen isä kaukonäköisesti oli jättänyt tuota\noppinutta herraa varten, siltä varalta, että sitä millä hetkellä\nhyvänsä odottamatta tarvittaisiin. Hänen seuraavana toimenpiteenään\noli sijoittaa koko irtain pääomansa kolme viidettä kannuun mietoa\nportteria, jota hän itse tarjoili pallokentällä kaikille, jotka\nvain halusivat siitä osansa. Tämän tehtyään hän hurrasi rakennuksen\neri osissa äänensä aivan sorruksiin vaipuen sitten rauhallisesti\ntavalliseen mietiskelevään ja filosofiseen olotilaansa.\n\nKello kolmelta saman päivän iltapuolella herra Pickwick silmäili\nviimeistä kertaa pientä huonettaan ja raivasi tiensä, niin hyvin kuin\ntaisi, velallisten tungoksen läpi, jotka innokkaasti tungeksivat\nlähelle puristaakseen hänen kättään, kunnes pääsi vartiohuoneen\nportaille. Täällä hän kääntyi silmäämään ympärilleen, ja hänen\nsilmänsä kirkastuivat hänen niin tehdessään. Koko tuossa kalpeiden\nja riutuneiden kasvojen joukossa hän ei nähnyt yhtään, joka ei ollut\ntullut onnellisemmaksi hänen myötämielisyytensä ja armeliaisuutensa\nansiosta.\n\n\"Perker\", sanoi herra Pickwick viitaten luokseen erään nuoren miehen,\n\"tässä on herra Jingle, josta olen puhunut teille\".\n\n\"Hyvä\", vastasi Perker katsellen tiukasti Jingleä. \"Saatte nähdä minut\njälleen, nuori mies, huomisaamuna. Toivon, että eläisitte muistaaksenne\nja syvästi tunteaksenne, mitä minulla on teille sanottavaa.\"\n\nJingle kumarsi kunnioittavasti, vapisi huomattavasti taittuessaan herra\nPickwickin ojennettuun käteen ja meni pois.\n\n\"Tämä on Job, jonka luullakseni tunnette?\" sanoi herra Pickwick\nesitellen tämän.\n\n\"Tunnenpa sen lurjuksen\", vastasi Perker hyväntuulisesti.\n\n\"Pitäkää huolta ystävästänne ja olkaa paikalla huomenna kello yksi.\nKuulitteko? No, onko vielä jotakin?\"\n\n\"Ei mitään\", vastasi herra Pickwick. \"Oletko vienyt perille kääryn,\njonka lähetin vanhalle isännällesi, Sam?\"\n\n\"Olen kyllä, herra\", vastasi Sam. \"Hän purskahti itkuun ja selitti,\nettä te olitte kovin jalomielinen ja ajattelevainen ja että hän vain\ntoivoi teidän saavan hänet rokotetuksi nelistävää keuhkotautia vastaan,\nsillä hänen vanha ystävänsä, joka oli asunut täällä niin kauan, on\nkuollut, eikä hän tiennyt, mistä hän saisi hankituksi uuden.\"\n\n\"Miesparka, miesparka!\" säälitteli herra Pickwick. \"Jumala teitä\nsiunatkoon, ystäväni!\"\n\nKun herra Pickwick lausui nämä jäähyväiset, kohotti joukko äänekkään\nhuudon. Monet heistä pakkautuivat lähemmäksi puristaakseen hänen\nkättään uudelleen, mutta hän pisti käsivartensa Perkerin kainaloon\nja kiiruhti pois vankilasta, tällä hetkellä paljon synkempänä ja\nsurumielisempänä kuin sinne ensimmäistä kertaa saapuessaan. Voi, kuinka\npaljon surkeita ja onnettomia olentoja hän jättikään jälkeensä!\n\nSiitä tuli onnellinen ilta ainakin eräälle \"Yrjänässä ja\nKorppikotkassa\" juhlivalle seurueelle, ja keveät ja hilpeät\nolivat ne kaksi sydäntä, jotka seuraavana aamuna tulivat ulos sen\nvieraanvaraisesta ovesta. Niiden omistajat olivat herra Pickwick ja Sam\nWeller, joista edellinen pian asettui mukaviin postivaunuihin, joiden\ntakana oli pieni palvelijainistuin, ja sinne nousi jälkimmäinen hyvin\nnopeasti.\n\n\"Herra!\" huusi herra Weller isännälleen.\n\n\"Mitä, Sam?\" sanoi herra Pickwick pistäen päänsä ikkunasta.\n\n\"Toivoisinpa, että nämä hevoset olisivat olleet kolmisen kuukautta tai\nenemmänkin Fleetin vankilassa!\"\n\n\"Miksi niin?\"\n\n\"Ka siksi, herra\", huudahti Sam Weller käsiään hykerrellen, \"että\nkuinkahan ne silloin juoksisivatkaan!\"\n\n\n\n\n19. luku\n\nKERTOO, KUINKA HERRA PICKWICK, SAMUEL WELLERIN AVULLA, KOETTI PEHMITTÄÄ\nHERRA BENJAMIN ALLENIN SYDÄNTÄ JA LIEVITTÄÄ HERRA ROBERT SAWYERIN VIHAA.\n\n\nHerrat Ben Allen ja Bob Sawyer istuivat kahden pienessä\nleikkaushuoneessa myymälän takana keskustellen vasikkapiiraasta ja\ntulevaisuuden toiveista, kun keskustelu kuin luonnostaan kääntyi\nedellämainitun Bobin saavuttamaan asiakaspiiriin sekä siihen, millaiset\nedellytykset hänellä nykyisin oli hankkia tyydyttävä toimeentulo\nammatilla, johon oli antautunut.\n\n\"... jotka luullakseni\", lausui herra Bob Sawyer jatkaen keskustelun\nlankaa, \"ovat enemmän kuin epäilyttävät\".\n\n\"Mitkä ovat enemmän kuin epäilyttävät?\" kysyi herra Ben Allen terästäen\nsamalla käsityskykyään olutryypyllä. \"Mitkä ovat epäilyttävät?\"\n\n\"No, ne edellytykset.\"\n\n\"Unohdin\", selitti herra Ben Allen. \"Olut muistutti mieleeni, että\nunohdin, Bob... Niin, ne ovat epäilyttävät.\"\n\n\"On ihmeellistä, kuinka köyhät ihmiset suosivat minua\", sanoi herra\nBob Sawyer miettivästi. \"He kolkuttavat minut valveille yöllä milloin\nhyvänsä, he juovat sellaisia määriä lääkkeitä, että pitäisin sitä\nmahdottomana, he käyttävät vetolaastaria ja iilimatoja osoittaen\nkärsivällisyyttä, joka olisi paremmankin asian arvoinen, kartuttavat\nperheitään tavalla, joka on ihan kaamea. Nyt minulla on kuusi heidän\nvelkakirjaansa, jotka kaikki erääntyvät samana päivänä, ja kaikki on\nuskottu minulle.\"\n\n\"No, sehän on hyvin lohdullista\", sanoi herra Ben Allen ojentaen\nlautastaan saadakseen vähän lisää piirasta.\n\n\"On kyllä\", vastasi Bob, \"mutta ei aivan siinä määrin kuin olisi\nsellaisten potilaiden luottamus, joilla olisi pari kolme shillinkiä\nliikaa. Tämä homma oli loistavasti kuvattu ilmoituksessamme. Työtähän\nminulla on, ja oikein aikalailla työtä, mutta siinä onkin kaikki.\"\n\n\"Bob\", sanoi Ben Allen pannen pois veitsensä ja haarukkansa ja\nkiinnittäen katseensa ystävänsä kasvoihin. \"Sanonpa sinulle, kuinka on\ntehtävä.\"\n\n\"No kuinka?\"\n\n\"Sinun täytyy laittautua, niin vähän viivytellen kuin mahdollista,\nArabellan tuhannen punnan herraksi.\"\n\n\"Taattuja kolmen prosentin pankkiobligaatioita, jotka nyt ovat hänen\nnimissään Englannin Pankkiyhtiön johtajan kirjassa tai kirjoissa\",\nlisäsi Bob Sawyer ammattikielellä.\n\n\"Juuri niin. Hän saa ne tullessaan täysi-ikäiseksi tai mennessään\nnaimisiin. Häneltä puuttuu täysi-ikäisyydestä vuosi, ja jos sinä vain\nrohkaisisit itsesi, ei hän jäisi kuukaudeksikaan naimattomaksi.\"\n\n\"Hän on hyvin viehättävä ja suloinen olento, mutta hänellä on\ntietääkseni yksi vika. Sattuu niin onnettomasti, että tuo ainoa vika on\nmaun puute. Hän ei pidä minusta.\"\n\n\"Minun mielipiteeni on se, ettei hän tiedä, mistä hän pitää\", arveli\nherra Ben Allen ylenkatseellisesti.\n\n\"Haluaisinpa\", sanoi herra Ben Allen purren hammasta ja puhuen\njokseenkin kuin villi soturi, joka elää raa'alla suden lihalla ja\nraastaa sitä sormillaan eikä kuin rauhallinen nuori herra, joka syö\nvasikkapiirasta veitsellä ja haarukalla, \"haluaisinpa tietää, onko\njoku lurjus liehitellyt häntä ja koettanut vallata hänen sydämensä.\nLuulenpa, että pistäisin hänet salaa kuoliaaksi!\"\n\n\"Ja minä ampuisin häneen luodin, jos tapaisin hänet\", uhkasi herra\nSawyer pysähtyen juomaan pitkän kulauksen olutta ja tirkistellen\npahansuovasti tuopin reunan yli. \"Jos se ei riittäisi, kaivaisin luodin\nulos hänen nahastaan ja tappaisin hänet sillä tavalla.\"\n\nHerra Benjamin Allen silmäili hajamielisesti ystäväänsä muutaman\nminuutin hiljaisuuden aikana ja sanoi sitten:\n\n\"Oletko koskaan oikein täydellä todella kosinut häntä?\"\n\n\"En, sillä huomasinhan, ettei se toimittaisi mitään.\"\n\n\"Sinun on tehtävä se ennen kuin tulet neljäkolmatta tuntia\nvanhemmaksi\", virkkoi Ben epätoivoisen tyynesti. \"Hänen täytyy ottaa\nsinut, taikka haluan tietää, miksi hän ei suostu. Aion käyttää\nholhoojanvaltaani.\"\n\n\"No\", sanoi Bob Sawyer, \"saadaanpa nähdä.\"\n\n\"Niin saadaankin, hyvä veli\", vastasi herra Ben Allen pontevasti. Hän\noli vaiti muutaman sekunnin ja jatkoi sitten liikutuksen murtamalla\näänellä: \"Olet rakastanut häntä lapsuudesta saakka. Rakastit häntä,\nkun olimme kumpainenkin koulupoikia, ja jo silloinkin hän oikutteli\nja pilkkasi nuoria tunteitasi. Muistatko, kuinka kerran, lapsen\nkoko rakkauden innolla, koetit saada häntä ottamaan kahta pientä\nkumina-korppua ja makean omenan, jotka olit somasti käärinyt pyöreään\nkääryyn ainevihkon lehteen?\"\n\n\"Muistan kyllä.\"\n\n\"Hän ylenkatsoi lahjasi, vai kuinka?\"\n\n\"Niin teki. Hän sanoi minun pitäneen kääryä niin kauan taskussani, että\nomena oli epämiellyttävän lämmin.\"\n\n\"Muistan kyllä\", sanoi herra Allen synkästi. \"Ja sitten söimme sen\nitse, vuorotellen haukaten.\"\n\nBob Sawyer ilmaisi muistavansa viimeksi kosketellun seikan rypistäen\nsurumielisesti otsaansa, ja molemmat ystävykset vaipuivat hetkiseksi\nomiin mietteisiinsä.\n\nHerrojen Bob Sawyerin ja Benjamin Allenin vaihtaessa näitä mietteitä\nja harmaapukuisen pojan, joka ihmetteli aterian tavatonta jatkumista,\nluodessa silloin tällöin huolestuneen silmäyksen lasiovea kohti\nkiusallisten sisäisten epäilysten kalvaessa mieltä, kun oli kovin\nepätietoista minkä verran vasikanpiirasta jäisi jäljelle hänen\nomakohtaisia tarpeitaan varten, vierivät hiljaisesti Bristolin katuja\npitkin yksityiset umpivaunut, jotka oli maalattu tummalla vihreällä\nvärillä. Niitä veti lihavahko ruskea hevonen ja ajoi happamen näköinen\nmies, jalassa tallipojan saappaat ja yllä ajurin nuttu. Tällaiset\nilmiöt ovat tavallisia useissa ajopeleissä, joiden omistajina ja\nhaltioina ovat vanhat naiset, joilla on säästäväisiä tottumuksia.\nAjopeleissä istui tosiaankin vanha rouva, joka oli sen emäntä ja\nomistaja.\n\n\"Martin!\" huusi vanha rouva happamennäköiselle miehelle etuikkunasta.\n\n\"Häh?\" kysyi hapan mies koskettaen hattuaan vanhan rouvan kunniaksi.\n\n\"Herra Sawyerin luo\", sanoi vanha rouva.\n\n\"Sinne minä olinkin menossa.\"\n\nVanha rouva ilmaisi päätään nyökäten tyydytyksen, jonka tämä osoitus\näreänaamaisen miehen ennakkoaavistuksesta tuotti hänen tunteilleen.\nMies napautti näppärästi lihavaa hevosta selkään, ja niin he kaikki\nyhdessä vierivät herra Bob Sawyerin asunnolle päin.\n\n\"Martin!\" sanoi taas vanha rouva, kun vaunut pysähtyivät herra Robert\nSawyerin, Nockemorfin seuraajan ovelle.\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Käske poika ulos hoitamaan hevosta.\"\n\n\"Aion hoitaa hevosta itse\", selitti Martin asettaen ruoskansa vaunujen\nkuomun päälle.\n\n\"En voi sallia sitä millään ehdolla\", sanoi vanha rouva. \"Teidän\ntodistuksenne on tärkeä, ja minun on otettava teidät mukaani sisälle.\nEtte saa väistyä vierestäni koko keskustelun aikana. Ymmärrättekö?\"\n\n\"Ymmärrän kyllä.\"\n\n\"No, mitä te sitten viivyttelette?\"\n\n\"En mitään\", vastasi Martin. Näin sanoen hän laskeutui laiskasti\nvaunujen pyörältä, jonka päällä oli pysytellyt tasapainossa oikean\njalkansa varpailla, ja huudettuaan harmaapukuista poikaa hän avasi\nvaunujen oven, laski astinlaudan alas ja pistettyään sisälle tummaan\nsäämiskähansikkaaseen verhotun kätensä auttoi ulos vanhan rouvan niin\nvälinpitämättömästi kuin jos toinen olisi ollut hatturasia.\n\n\"Voi hyvä Jumala!\" huudahti vanha rouva. \"Olen nyt, tänne päästyämme,\nniin järkyttynyt, että joka jäsen vapisee.\"\n\nHerra Martin yskäisi mustan nahkahansikkaansa takana, mutta ei\nilmaissut minkäänlaista myötämielisyyttä, joten vanha rouva rohkaisi\nitsensä ja astui ylös Bob Sawyerin portaita; herra Martin saapasteli\nperässä. Juuri samassa kun vanha rouva oli astunut myymälään,\npirskottelivat herrat Benjamin Allen ja Bob Sawyer kaikkialle\npahanhajuisia lääkkeitä, niin että tupakanhaju häviäisi, pistivät\npiiloon veden ja väkijuomat ja hyökkäsivät kiireesti häntä vastaan\nriemastuksen ja kiintymyksen ilme kasvoissaan.\n\n\"Rakas täti\", huudahti Ben Allen, \"kuinka ystävällistä, että tulette\nkäymään meilläkin! Herra Sawyer, täti, ystäväni herra Bob Sawyer, josta\nolen puhunut teille sen asian yhteydessä, joka koskee... tiedättehän,\ntäti.\" Ja tässä herra Ben Allen, joka tällä hetkellä ei ollut erikoisen\nselvä, lisäsi sanan \"Arabellaa\", äänellä, joka oli tarkoitettu\nkuiskaukseksi, mutta joka oli perin kaikuisaa ja selkeää puhelajia,\nniin että kukaan ei voinut olla sitä kuulematta, vaikka olisi niin\nhalunnutkin.\n\n\"Rakas Benjamin\", sanoi vanha rouva taistellen ankaraa hengenahdistusta\nvastaan ja vavisten kiireestä kantapäähän, \"älä säikähdä, rakkaani,\nmutta luulen, että minun on parempi ensiksi puhella hetkinen herra\nSawyerin kanssa kahdenkesken. Vain hetkinen.\"\n\n\"Bob\", sanoi herra Ben Allen, \"veisitkö tädin leikkaushuoneeseen\".\n\n\"Mielelläni\", vastasi Bob kaikkein ammattimaisimmalla äänellä. \"Tätä\ntietä, hyvä rouva. Älkää pelätkö, hyvä rouva. Me kykenemme saamaan\nteidät kuntoon hyvin lyhyessä ajassa. En ollenkaan epäile sitä, hyvä\nrouva. No, miltä tuntuu?\"\n\nNäin sanoen Bob Sawyer, saatuaan vanhan rouvan tuoliin istumaan, painoi\noven kiinni ja työnsi toisen tuolin ihan hänen viereensä odottaen\nsaavansa kuulla yksityiskohtaisesti jonkin sairauden oireet, jotka\nloihtivat hänen näköpiiriinsä pitkän sarjan ansiota ja voittoa.\n\nEnsi työkseen vanha rouva pudisti päätään hyvin monta kertaa ja alkoi\nitkeä.\n\n\"Hermostumista\", totesi Bob Sawyer ystävällisesti. \"Kamferisekoitusta\nja vettä kolmesti päivässä ja rauhoittavaa juomaa illalla.\"\n\n\"En tiedä, kuinka aloittaisin, herra Sawyer\", sanoi vanha rouva. \"Se on\nniin kovin tuskastuttavaa ja murheellista.\"\n\n\"Ei teidän tarvitsekaan aloittaa, hyvä rouva. Voin arvata kaiken, mitä\nteillä on sanottavaa. Pää ei ole oikein kunnossa.\"\n\n\"Olisipa surkeaa ajatella, että syynä olisi sydän\", sanoi vanha rouva\nhiukan huokaisten.\n\n\"Siitä ei ole vähääkään pelkoa, hyvä rouva. Kaiken alkusyynä on vatsa.\"\n\n\"Herra Sawyer!\" Vanha rouva säpsähti.\n\n\"Sitä ei tarvitse vähääkään epäillä\", vakuutti Bob näyttäen ihmeellisen\nviisaalta. \"Aikanaan otettu lääke, hyvä rouva, olisi estänyt kaiken.\"\n\n\"Herra Sawyer\", sanoi vanha rouva vielä enemmän kuohuksissaan kuin\nennen, \"käytöksenne on joko suurta nenäkkyyttä minun asemassani olevaa\nhenkilöä kohtaan tai se johtuu siitä, ettette käsitä vierailuni\ntarkoitusta. Jos lääkkeet, tai mikä varovaisuus hyvänsä, jota olisin\nvoinut noudattaa, olisi saattanut estää sen, mitä on tapahtunut, olisin\ntietysti menetellyt niin. Minun on paras heti tavata veljenpoikaani\",\nsanoi vanha rouva heilutellen harmistuneena käsilaukkuaan ja nousten\npuhuessaan ylös.\n\n\"Odottakaa hetkinen, rouva\", sanoi Bob Sawyer. \"Pelkäänpä, etten ole\nkäsittänyt teitä. Mistä on kysymys, hyvä rouva?\"\n\n\"Veljentyttärestäni, ystävänne sisaresta.\"\n\n\"Mitä, rouva?\" sanoi Bob hyvin kärsimättömästi, sillä vaikka vanha\nrouva olikin perin järkyttynyt, hän puhui sittenkin mitä kiusallisimman\nharkitsevasti, niinkuin vanhat rouvat usein tekevät. \"Mitä, rouva?\"\n\n\"Lähtenyt kodistani, herra Sawyer, kolme päivää sitten, muka\nvierailulle sisareni, hänen toisen tätinsä luo, jolla on suuri\ntäysihoitola juuri kolmannen penikulmapylvään kohdalla, siinä, missä on\nsuuri laburnum-puu ja tammiportti\", selitti vanha rouva pysähtyen tässä\nkohdassa silmiään kuivaamaan.\n\n\"Piru vieköön koko laburnum-puun!\" huusi Bob Sawyer kokonaan unohtaen\nhädässään ammatillisen arvokkuutensa. \"Käykäähän eteenpäin hiukan\nnopeammin, pankaa vähän enemmän höyryä päälle, olkaa hyvä.\"\n\n\"Tänä aamuna...\", aloitti vanha rouva verkalleen.\n\n\"... hän kai tuli takaisin?\" kysyi Bob hyvin innokkaasti.\n\n\"Ei, ei hän tullut takaisin, vaan kirjoitti\", kertoi vanha rouva.\n\n\"Mitä hän kertoi?\"\n\n\"Hän kirjoitti, herra Sawyer — ja juuri tähän pyydän teitä valmistamaan\nBenjaminia, hiljalleen ja asteittain — hän sanoi, että... minulla on\nkirje taskussani, herra Sawyer, mutta silmälasini ovat vaunuissa ja\nkuluttaisin vain aikaanne koettaessani osoittaa sen paikan teille ilman\nniitä. Niin, hän sanoi olevansa naimisissa.\"\n\n\"Mitä!\" sanoi taikka oikeammin huusi herra Bob Sawyer.\n\n\"Naimisissa\", toisti vanha rouva.\n\nHerra Bob Sawyer ei jäänyt kuuntelemaan lisää, vaan syöksyen\nleikkaushuoneesta myymälään huusi jylisevällä äänellä: \"Ben, kuuletko?\nHän on livistänyt!\"\n\nHerra Ben Allen, joka oli torkkunut myymäläpöydän takana, pää\npuoli jalkaa polvien alapuolella, oli tuskin kuullut tuon kaamean\nilmoituksen, kun hän äkkipäätä syöksyi Martinin kimppuun ja kiertäen\nkätensä vaiteliaan palvelijan kaulahuiviin ilmaisi tarkoituksekseen\nkuristaa hänet siihen paikkaan Tämän aikomuksen hän aikoi myös panna\ntoimeen osoittaen sellaista hurjuutta, joka on usein epätoivon tulos,\nhyvin voimakkaasti ja kirurgisella taidolla.\n\nHerra Martin, joka oli niukkasanainen mies ja jonka kaunopuheiset\nja vakuuttavaiset kyvyt olivat vähäiset, alistui tähän toimitukseen\nkasvoillaan muutaman sekunnin ajan hyvin tyyni ja miellyttävä ilme,\nmutta kun hän huomasi, että toimenpide pian johtaisi seurauksiin, jotka\ntekisivät hänelle mahdottomaksi kaikkina tulevina aikoina enää vaatia\npalkkaa, ruokaa ja muuta, mutisi käheän vastalauseen ja kaatoi herra\nBenjamin Allenin permannolle. Mutta kun tämän herran kädet olivat\nsotkeutuneet hänen kaulahuiviinsa, ei hänelläkään ollut muuta neuvoa\nkuin seurata mukana maahan. Siinä he sitten makasivat molemmat, kun\nmyymälän ovi aukeni ja seurue lisääntyi kahden mitä odottamattomimman\nvieraan, nimittäin herra Pickwickin ja herra Samuel Wellerin saapuessa.\n\nHerra Wellerin ensimmäinen vaikutelma näkemästään oli se, että\nSawyerin, Nockemorfin seuraajan, laitos on palkannut herra Martinin\nottamaan voimakkaita lääkkeitä, saamaan kohtauksia kokeita varten,\ntai juomaan myrkkyä silloin tällöin, jotta saataisiin määritellyksi\njonkin uuden vastamyrkyn tehoisuus, taikka tekemään jotakin muuta\nsuurenmoista lääketieteen edistämiseksi ja sen kiihkeän, etsivän hengen\ntyydytykseksi, joka paloi molempien nuorten tieteenharjoittajien\nsydämessä. Niinpä Sam ollenkaan aikomatta puuttua asioihin seisoi ihan\nhiljaa paikallaan, ikään kuin juuri käynnissä olevan kokeen tulos olisi\nsuurestikin kiinnittänyt hänen mieltään. Mutta niin ei tehnyt herra\nPickwick. Hän heittäytyi heti tarmokkaaseen tapaansa ällistyneiden\ntappelijoiden kimppuun ja kutsui äänekkäästi läsnäolevia välittämään.\n\nTämä herätti järkiinsä Bob Sawyerin, jota ystävän hurjuus oli tähän\nasti pitänyt kuin jähmettyneenä. Tämän herrasmiehen avulla herra\nPickwick nosti Ben Allenin jaloilleen. Kun herra Martin huomasi\nolevansa yksin permannolla, hänkin nousi ylös katsella töllistellen\nympärilleen.\n\n\"Herra Allen\", sanoi herra Pickwick, \"mistä on kysymys?\"\n\n\"Mitäpä sillä on väliä\", vastasi Ben Allen ylpeän uhmaavasti.\n\n\"Mitä se on?\" tiedusteli herra Pickwick katsoen Bob Sawyeria. \"Eikö hän\nole terve?\"\n\nEnnen kuin Bob ehti vastata, tarttui Ben Allen herra Pickwickin käteen\nja mutisi surullisella äänellä: \"Sisareni, rakas sisareni!\"\n\n\"Ahaa, siinäkö kaikki\", sanoi herra Pickwick. \"Sen asian voimme\ntoivoakseni helposti järjestää. Sisarenne on terve ja turvassa, ja minä\nolen täällä, hyvä herra, sanoakseni...\"\n\n\"Olen pahoillani, kun täytyy tehdä sellaista, mikä saattaa keskeyttää\nnäin mieluisan puuhan, kuten entinen kuningas sanoi hajoittaessaan\nparlamentin\", keskeytti herra Weller, joka oli tullut silmänneeksi\nsisään lasiovesta, \"mutta täällä on toinen koe käynnissä. Täällä makaa\nkunnianarvoisa vanha rouva lattiamatolla odottaen joko leikkausta,\ngalvanismia tai jotakin muuta elähdyttävää ja tieteellistä keksintöä.\"\n\n\"Unohdin aivan!\" huudahti Ben Allen. \"Se on tätini.\"\n\n\"Hyväinen aika!\" virkkoi herra Pickwick. \"Naisparka! Varovasti, Sam,\nvarovasti!\"\n\n\"Kummallinen asento tällä perheen jäsenellä\", huomautti Sam Weller\nnostaen tädin tuoliin. \"No, sinä varakintunkatkaisija, tuopas vähän\nhaisuvettä!\"\n\nTämä huomautus on lausuttu harmaapukuiselle pojalle, joka jätettyään\nhevosen kaduntarkastajan hoitoon, oli tullut katsomaan, mitä kaikki\nmelu merkitsi. Pojan, herra Bob Sawyerin ja Ben Allenin avulla,\njoka oli pelästyttänyt tätinsä pyörryksiin ja nyt puuhaili hellän\nhuolestuneena hänen henkiin herättämistään, palasi vanha rouva vihdoin\ntajuihinsa. Senjälkeen herra Ben Allen kääntyi ällistys kasvoillaan\nherra Pickwickin puoleen ja kysyi, mitä hän oli aikonut sanoa, kun\nhänet niin levottomuutta herättävällä tavalla keskeytettiin.\n\n\"Otaksun, että olemme kaikki täällä ystäviä\", sanoi herra Pickwick\nkurkkuaan karautellen ja katsellen harvasanaista, myrtyneen näköistä\nmiestä, joka oli pullean hevosen ja vaunujen ajomies.\n\nTämä johdatti herra Bob Sawyerin mieleen, että harmaapukuinen poika oli\nläsnä silmät ammollaan ja korvat pystyssä Apteekkarin taimi nostettiin\nsiis ilmaan kauluksesta ja pudotettiin oven ulkopuolelle, ja Bob Sawyer\nvakuutti herra Pickwickille, että hän voisi puhua peittelemättä.\n\n\"Sisarenne, hyvä herra\", sanoi herra Pickwick kääntyen Ben Allenin\npuoleen, \"on Lontoossa, turvassa ja onnellisena\".\n\n\"En välitä vähääkään hänen onnestaan\", vastasi Benjamin Allen kättään\nhuiskauttaen.\n\n\"Mutta hänen miehensä liikuttaa minua\", sanoi Bob Sawyer. \"Hän saa olla\nmaalitaulunani, herra, kahdentoista askeleen päässä, ja hyvin kauniin\nmaalitaulun minä hänestä teenkin! Mokoma luihu roisto!\"\n\nTämä oli sellaisenaan hyvin komea ja ennen kaikkea jalomielinen\ntaisteluhaaste, mutta Bob Sawyer sentään vähensi sen vaikutusta\nesittämällä sellaisia aikomuksia kuin \"antaa päihin ja repiä silmät\npäästä\", jotka edellisen rinnalla olivat kovin jokapäiväisiä.\n\n\"Seis, hyvä herra!\" sanoi herra Pickwick. \"Ennen kuin sovellatte noita\nmainesanoja kyseessä olevaan herrasmieheen, olkaa hyvä ja harkitkaa\nkiihkottomasti, mitä hän on oikeastaan rikkonut, ja muistakaa ennen\nkaikkea, että hän on minun ystäväni.\"\n\n\"Mitä?\"\n\n\"Hänen nimensä!\" huusi Ben Allen. \"Hänen nimensä!\"\n\n\"Nathaniel Winkle.\"\n\nHerra Benjamin Allen musersi tahallaan silmälasinsa kenkänsä koron\nalle, ja poimittuaan palaset ja pistettyään ne kolmeen eri taskuun\nristi käsivartensa, puri huuliaan ja katseli uhkaavan näköisenä herra\nPickwickin suopeita kasvoja.\n\n\"Silloin kai te, hyvä herra, olette rohkaissut häntä ja saanut toimeen\ntämän avioliiton?\" kysyi herra Benjamin Allen lopulta.\n\n\"Ja tämä on kai tuon herran palvelija\", keskeytti vanha rouva, \"joka\non hiiviskellyt taloni ympärillä ja yrittänyt houkutella palvelijaani\nvehkeilemään emäntäänsä vastaan. Martin!\"\n\n\"Mitä?\" kysyi yrmeä mies astuen esiin.\n\n\"Onko tämä se nuori mies, jonka näitte tiellä ja josta kerroitte\nminulle tänä aamuna?\"\n\nHerra Martin, joka, kuten jo on käynyt selville, oli harvasanainen\nmies, katseli Sam Welleriä, nyökkäsi päätään ja murahti: \"Sama mies.\"\nHerra Weller, joka ei milloinkaan ollut ylpeä, hymyili ystävällisen\ntuntevasti, kun hänen silmänsä kohtasivat äreän tallirengin, ja myönsi\nkohteliain sanoin, että oli \"tavannut hänet ennenkin\".\n\n\"Ja tämän uskollisen olennon olin vähällä kuristaa!\" huudahti herra Ben\nAllen. \"Kuinka voitte sallia, herra Pickwick, että teidän palvelijaanne\non käytetty välikappaleena sisareni ryöstämiseen? Pyydän teitä\nselittämään tämän pykälän, hyvä herra.\"\n\n\"Selittäkää se!\" säesti Bob Sawyer huutaen kiukkuisesti.\n\n\"Tämä on ollut oikein salaliitto\", sanoi Ben Allen.\n\n\"Oikea salajuoni\", lisäsi Bob Sawyer.\n\n\"Häpeällistä petkutusta\", huomautti vanha rouva.\n\n\"Vain pikkuinen kuje\", virkkoi Martin.\n\n\"Olkaa hyvä ja kuunnelkaa minua\", sanoi herra Pickwick, kun Ben Allen\nvaipui tuoliin, jossa tavallisesti potilaiden suonta iskettiin,\nturvautuen nenäliinaansa. \"Minulla ei ole ollut minkäänlaista osaa\neikä arpaa tässä asiassa; kerran vain olin läsnä nuorten tavatessa\ntoisensa, kun en voinut estää sitä ja koska arvelin, että läsnäoloni\npoistaisi kohtaukselta kaiken sopimattomuuden leiman, joka sillä muuten\nehkä olisi ollut. Siinä minun koko osuuteni asiassa, enkä osannut\nepäilläkään, että pikaista avioliittoa edes ajateltiinkaan. Vaikka —\nhuomatkaa se\", lisäsi herra Pickwick äkkiä keskeyttäen ajatustensa\nkulun, \"huomatkaa, etten sano, että olisin koettanut estää sitä, vaikka\nolisin tiennytkin, että avioliittoa suunniteltiin.\"\n\n\"Kuulettehan sen kaikki, kuuletteko?\" sanoi Benjamin Allen.\n\n\"Toivon, että kaikki kuulevat\", virkkoi herra Pickwick lempeästi\nkatsellen ympärilleen, \"ja toivon\", lisäsi hän värin tummentuessa\nhänen poskillaan, \"että he kuulevat jatkonkin. Siitä, mitä minulle on\nilmoitettu, hyvä herra, päättelen, ettette te ollut millään lailla\noikeutettu tekemään väkivaltaa sisarenne tunteille, kuten aioitte\ntehdä, ja että teidän pikemminkin olisi pitänyt lempeydellä ja\nkärsivällisyydellä koettaa korvata muiden läheisten sukulaisten puute,\njoita vailla hän on ollut lapsesta saakka. Mitä taas tulee nuoreen\nystävääni, pyydän lisätä, että kaikkien maallisten etujen kannalta hän\non ainakin tasavertainen teidän kanssanne, jollei paljon paremmassakin\nasemassa ja että minä, jos asiaa ei käsitellä asianmukaisen hillitysti\nja maltillisesti, kieltäydyn kuulemasta mitään lisää tästä aiheesta.\"\n\n\"Minä puolestani haluan lisätä muutaman huomautuksen siihen, mitä tämä\narvoisa herra juuri on esittänyt\", sanoi herra Weller astuen esiin, \"ja\nse kuuluu näin: eräs tässä seurassa oleva on sanonut minua lurjukseksi.\"\n\n\"Sillä ei ole yhtään mitään tekemistä tässä asiassa, Sam\", keskeytti\nherra Pickwick. \"Ole hyvä ja pysy vaiti!\"\n\n\"En aiokaan sanoa mitään lisää siitä pykälästä, mutta vain tästä.\nEhkäpä tuo herrasmies ajattelee, että oli olemassa vanhempi kiintymys,\nmutta ei ole ollut mitään sen luontoista, sillä nuori neiti sanoi\nihan seuranpidon alussa, ettei hän voinut sietää tuota herraa. Siispä\nei kukaan ole syrjäyttänyt häntä, ja olisi ollut ihan samaa hänelle,\nvaikka nuori neiti ei olisi milloinkaan nähnyt herra Winkleä. Siinä se,\nmitä minä halusin sanoa, ja toivonpa, että nyt olen tehnyt tuon herran\nmielen vähän tasaisemmaksi.\"\n\nHerra Wellerin lohduttavia huomautuksia seurasi lyhyt vaitiolo.\nSitten herra Ben Allen nousi tuolistaan ja vakuutti, ettei hän enää\nmilloinkaan halua nähdä Arabellan kasvoja, kun taas herra Bob Sawyer\nSamin imartelevasta huomautuksesta huolimatta yhä vannoi kauheaa kostoa\nonnelliselle sulhaselle.\n\nMutta juuri kun asiat olivat näin kärjistyneet ja uhkasivat pysyäkin\nsellaisina, sai herra Pickwick tehokasta avustusta vanhalta rouvalta,\njohon nähtävästi oli voimakkaasti vaikuttanut se tapa, millä tämä\noli ajanut hänen veljensätyttären asiaa. Hän suvaitsi lähestyä\nherra Benjamin Allenia lausuen eräitä lohduttavia mietteitä, joista\ntärkeimmät olivat ne, että kaikesta huolimatta oli hyvä, etteivät\nasiat olleet sen hullummin; mitä vähemmän jutusta puhuttiin, sitä\nparempi, ja kunniasanallaankaan hän ei tiennyt sanoa, olivatko asiat\ntodellakaan kovin hullusti. Mikä on mennyt, se ei palaa, ja täytyi\ntyytyä siihen, mitä ei voi auttaa — ja paljon muita yhtä uusia ja\nlohdullisia mietteitä. Kaikkeen tähän herra Benjamin Allen vastasi,\nettei hän tahtonut olla epäkunnioittava tätiään eikä muita läsnäolevia\nkohtaan, mutta jos se oli heistä yhdentekevää ja jos he sallivat hänen\npitää päänsä, hän mieluimmin pitää hyvänään sen ilon, että saa vihata\nsisartaan kuolemaan saakka ja sen jälkeenkin.\n\nVihdoin, kun tämä päätös oli ilmoitettu puolisataa kertaa, kiivastui\nvanha rouva äkkiä, kävi hyvin majesteetillisen näköiseksi ja sanoi\nhaluavansa tietää, mitä hän oli tehnyt, kun ei hänen iälleen ja\nasemalleen osoitettu minkäänlaista kunnioitusta, vaan hänen täytyi\nrukoilla ja pyytää omaa veljenpoikaansa, jonka hän muisti noin\nkaksikymmentäviisi vuotta, ennen kuin tämä oli syntynytkään, ja\njonka hän oli tuntenut henkilökohtaisesti, ennen kuin hänellä oli\nhammastakaan suussa? Siitä puhumattakaan, että hän oli ollut läsnä, kun\nBenin tukka ensimmäistä kertaa leikattiin ja että hän oli avustanut\nmonissa muissa siksi tärkeissä tilaisuuksissa ja tapahtumissa tämän\npikkulapsena ollessa, että hän saattoi vaatia Benin rakkautta,\ntottelevaisuutta ja myötämielisyyttä nyt ja aina.\n\nSillä välin kuin kunnon rouva jakeli ojennuksiaan herra Ben Allenille\nolivat herra Pickwick ja Bob Sawyer vetäytyneet innokkaasti\nkeskustellen sisähuoneeseen, missä herra Sawyerin havaittiin monta\nkertaa asettavan mustan pullon huulilleen, ja sen vaikutuksesta hänen\npiirteensä asteittain saivat hilpeän, jopa muhoilevankin ilmeen.\nVihdoin hän tuli huoneesta pullo kädessä ja sanoen olevansa hyvin\npahoillaan, kun oli tehnyt itsensä naurettavaksi, pyysi esittää maljan\nherra ja rouva Winklen terveydeksi ja menestykseksi, joiden onnen\nkadehtimisesta hän oli niin kaukana, että tahtoi olla ensimmäisenä\nonnittelemassa heitä. Tämän kuullessaan herra Ben Allen nousi äkkiä\ntuolistaan, tarttui mustaan pulloon ja joi maljan niin sydämensä\npohjasta, että kävi melkein yhtä mustaksi naamaltaan kuin pullo,\nsillä juoma oli hyvin vahvaa. Sitten pullo rupesi kiertämään, kunnes\ntyhjeni, ja niin paljon pudisteltiin käsiä ja niin paljon vaihdettiin\nkohteliaisuuksia, että herra Martininkin vaskiset kasvot suvaitsivat\nhymyillä.\n\n\"Ja nyt\", sanoi Bob Sawyer käsiään hykertäen, \"nyt vietetään hauska\nilta\".\n\n\"Valitan syvästi\", sanoi herra Pickwick, \"että minun täytyy palata\nmajapaikkaani. En viime aikoina ole tottunut ponnistuksiin, ja matkani\non väsyttänyt minut perin pohjin.\"\n\n\"Mutta ettekö halua juoda hiukan teetä, herra Pickwick?\" kysyi vanha\nrouva vastustamattoman herttaisesti.\n\n\"Kiitoksia paljon, mutta minulle ei oikein nyt sovi.\" Asianlaita oli\nniin, että vanhan rouvan ilmeisesti kasvava ihailu oli pääasiallisena\nsyynä herra Pickwickin haluun poistua. Hän muisteli rouva Bardellia, ja\njokainen katse vanhan rouvan silmistä sai hänet kylmän hien valtaan.\n\nKun herra Pickwickiä ei millään tavalla saatu houkutelluksi jäämään,\nasiat järjestettiin heti niin, hänen oman ehdotuksensa mukaan, että\nherra Benjamin Allenin tuli seurata häntä herra Winkle vanhemman\nluo ja että vaunut ovat oven edessä kello yhdeksältä seuraavana\naamuna. Hän sanoi siis hyvästi ja lähti 'Pensaaseen' Sam Weller\nvanavedessään. Sietää huomauttaa, että herra Martinin kasvot vääntyivät\ntavattomasti hänen erottaessa puristaessaan Sam Wellerin kättä ja että\nhän samalla kertaa päästi sekä naurahduksen että kirouksen. Näistä\nmerkeistä päättelivät ne, jotka parhaiten tunsivat tämän herrasmiehen\nomituisuudet, että hän täten ilmaisi olevansa perin tyytyväinen herra\nWellerin seuraan ja pyysi kunniaa jatkaa tuttavuutta.\n\n\"Tilaanko yksityisen huoneen, herra?\" kysyi Sam, kun he saapuivat\n'Pensaaseen'.\n\n\"Ei tarvitse. Kun kerran syön päivällistä kahvihuoneessa ja menen\naikaisin nukkumaan, niin se ei maksa vaivaa. Käypä katsomassa, ketä\nmatkustajien huoneessa on.\"\n\nHerra Weller lähti toimittamaan asiaansa ja palasi nopeasti kertomaan,\nettä siellä oli vain muuan toissilmäinen herra, joka joi isännän kanssa\npunssia.\n\n\"Menen heidän seuraansa\", sanoi herra Pickwick.\n\n\"Lystillinen veikko se toissilmäinen\", virkkoi Sam, joka kulki edellä.\n\"Hän valehtelee isännälle niin kamalasti, ettei tämä oikein tiedä,\nseisooko kengän anturoillaan vai hattunsa kuvulla.\"\n\nHenkilö, johon tämä huomautus viittasi, istui huoneen perällä herra\nPickwickin ja Samin tullessa sisään poltellen isoa hollantilaista\npiippua ainoa silmä lakkaamatta kiintyneenä isännän pyöreihin\nkasvoihin. Tämä oli hilpeännäköinen vanha mies, jolle toinen juuri\nnäytti syöttäneen ihmeellisen jutun, kuten hajanaiset huudahdukset \"No,\nenpä olisi tuota uskonut! Merkillisin juttu, mitä milloinkaan olen\nkuullut! Enpä olisi luullut sitä mahdolliseksi!\" ja muut ihmetyksen\nilmaisut todistivat niiden vaistomaisesti valuessa hänen huuliltaan,\nkun hän puolestaan katseli yksisilmäisen miehen tuijottavaa katsetta.\n\n\"Palvelijanne, herra\", sanoi toissilmäinen herra Pickwickille. \"Kaunis\nilta tänään.\"\n\n\"Todellakin hyvin kaunis\", myönsi herra Pickwick, kun tarjoilija asetti\nhänen eteensä pienen pikarillisen konjakkia ja hiukan kuumaa vettä.\n\nHerra Pickwickin sekoitellessa konjakkia ja vettä silmäsi toissilmäinen\nsilloin tällöin toimessaan häntä ja sanoi vihdoin:\n\n\"Luulenpa tavanneeni teidät ennenkin.\"\n\n\"En jaksa muistaa.\"\n\n\"Se on kyllä hyvin mahdollista\", virkkoi toissilmäinen. \"Ette tuntenut\nminua, mutta tunsin kaksi ystäväänne, jotka asuivat 'Riikinkukossa'\nEatanswillessä, vaalien aikana.\"\n\n\"Niinkö, todellakin!\"\n\n\"Niin juuri. Kerroin heille pienen jutun miehestä, jonka nimi oli Tom\nSmart. Ehkäpä olette kuullut heidän puhuvan hänestä?\"\n\n\"Useinkin\", vastasi herra Pickwick hymyillen. \"Hän oli muistaakseni\nsetänne?\"\n\n\"Ei, ei, vaan setäni ystävä.\"\n\n\"Tuo teidän setänne oli kuitenkin vallan merkillinen mies\", puuttui\nisäntä puheeseen päätään pudistaen.\n\n\"Niin oli minunkin mielestäni. Voisin kertoa teille tuosta samasta\nsedästä tarinan, joka varmasti hämmästyttäisi teitä.\"\n\n\"Kertokaa se meille kaikin mokomin!\" pyysi herra Pickwick.\n\nToissilmäinen kauppamatkustaja ammensi lasillisen sekoitusta maljasta\nja kulautti sen kurkkuunsa, puhalsi paksun savupilven hollantilaisesta\npiipustaan, huusi sitten Sam Wellerille, joka oleili lähellä ovea,\nettei hänen tarvinnut mennä pois, jollei häntä haluttanut, koska tarina\nei ollut salainen, iski silmänsä isäntään ja alkoi kertoa seuraavan\nluvun sanoilla.\n\n\n\n\n20. luku.\n\nTARINA KAUPPAMATKUSTAJAN SEDÄSTÄ.\n\n\n\"Setäni, hyvät herrat \", aloitti kauppamatkustaja, \"oli hilpeimpiä,\nhauskimpia, oivallisimpia veikkoja, mitä milloinkaan on elänyt.\nToivoisinpa, että olisitte tunteneet hänet, hyvät herrat. Mutta\ntarkemmin ajatellen toivon kuitenkin, että ette olisikaan tunteneet\nhäntä; sillä muuten olisitte kaikki tällä hetkellä jo noudattaneet\nluonnon tavallista menoa; jollette olisi suorastaan haudassa,\nolisitte joka tapauksessa niin lähellä sitä, että pysyisitte kotona\nja luopuisitte seuran hakemisesta, mikä olisi riistänyt minulta tämän\narvaamattoman ilon, että saan puhua teille tällä hetkellä. Toivon,\nhyvät herrat, että isänne ja äitinne olisivat tunteneet setäni. He\nolisivat pitäneet hänestä hämmästyttävän paljon, etenkin arvoisat\näitinne; tiedän sen varmasti. Ja jos yleensä hänen luonnettaan\nkoristavista monista hyveistä mitkään olivat etualalla, niin sanoisin,\nettä ne olivat hänen punssinvalmistustaitonsa ja laulunsa illallisen\njälkeen. Suokaa anteeksi, että viivyn näissä arvonsa menettäneissä\nsurumielisissä muistelmissa, mutta sellaista miestä kuin setäni ei\nnähdäkään joka päivä.\n\n\"Olen aina pitänyt tärkeänä kohtana setäni luonteessa sitä, hyvät\nherrat, että hän oli Biisonin ja Slumin suuressa liikkeessä, Cateaton\nStreet, City, palvelevan Tom Smartin läheinen ystävä ja toveri. Setäni\nmatkusti Tigginin ja Walpsin asioissa, mutta pitkän aikaa hän teki\njokseenkin samoja kierroksia kuin Tom ja heti ensimmäisenä iltana,\nkun he tapasivat, alkoi setäni pitää Tomista ja Tom sedästäni. Ennen\nkuin he olivat tunteneet toisiaan puolta tuntiakaan, he löivät vetoa\nuudesta hatusta, kuka osaisi sekoittaa paremman neljänneksen punssia\nja juoda sen nopeammin. Setäni katsottiin voittaneen vedon, mitä\nvalmistukseen tuli, mutta Tom Smart löi hänet juomisessa noin puolella\nteelusikallisella. He tilasivat neljänneksen samaa lajia juodakseen\ntoistensa maljat ja olivat siitä lähtien eroamattomat ystävät. Noissa\nasioissa on kohtalolla osansa, hyvät herrat, emme voi sille mitään.\n\n\"Ulkonaiselta olemukseltaan setäni oli hiukan keskikokoista lyhyempi,\nmutta vähäistä paksumpi kuin tavallisten ihmisten mitta, ja hänen\nkasvonsa saattoivat ehkä olla vivahdusta punaisemmat. Hänellä\noli hilpeimmät kasvot mitä milloinkaan on nähty, hiukan niinkuin\nPunchilla,[11] vaikka nenä ja leuka olivatkin sievemmät. Hänen silmänsä\nsäihkyivät ja säkenöivät aina hyvää tuulta, ja hymy — ei tuollainen\nmitään sanomaton puiseva irvistys, vaan oikea, iloinen, sydämellinen,\nhyvätuulinen hymy — oli aina hänen kasvoillaan. Hän oli kerran\nsyöksynyt ulos vaunuistaan ja lentänyt päätä pahkaa viitepylvääseen.\nSiinä hän sitten makasi pyörtyneenä ja kasvot siinä määrin soran\nraapimina, jota oli kerätty pylvään ympärille että — käyttääkseni\nsetäni omaa voimakasta kieltä — jos hänen äitinsä olisi palannut maan\npäälle, ei tämä olisi tuntenut poikaansa. Niin, kun tulen ajatelleeksi\ntätä asiaa, hyvät herrat, olen ihan varma siitä, ettei äiti olisi\ntuntenut häntä, sillä hän kuoli, kun setäni oli kahden vuoden ja\nseitsemän kuukauden ikäinen, ja arvelenpa olevan hyvin luultavaa, että\nvaikkei tolpan juurella olisi soraa ollutkaan, hänen kaulussaappaansa\nolisivat ällistyttäneet tuota hyvää rouvaa koko lailla, puhumattakaan\nhänen hilpeän punakoista kasvoistaan. Oli kuinka oli, mutta siinä\nhän nyt makasi, ja olen kuullut setäni monta kertaa sanovan, että\nmies, joka korjasi hänet pois, kertoi hänen hymyilleen yhtä hilpeästi\nkuin jos hän olisi pudottautunut vain piloillaan ja että kun häneltä\noli isketty suonta, ensimmäiset epäselvät hengen palaamisen merkit\nilmaantuivat siten, että hän hyppäsi pystyyn vuoteessaan, purskahti\näänekkääseen nauruun, suuteli nuorta naista, joka piteli verimaljaa,\nja tilasi lampaankyljyksen ja säilykepähkinöitä. Hän piti hyvin paljon\nsäilykepähkinöistä, hyvät herrat. Hän oli aina huomannut, että jos ne\nsöi ilman etikkaa, ne olivat lisähöysteenä oluelle. Setäni teki suuren\nkierroksensa aina lehdenlähdön aikoihin, jolloin hän peri velkoja\nja otti tilauksia pohjoisessa matkustaen Lontoosta Edinburghiin,\nEdinburghista Glasgowiin, Glasgowista takaisin Edinburghiin ja\nsitten Lontooseen purjelaivassa. Teidän on huomattava, että hän\nkävi toisen kerran Edinburghissa omaksi huvikseen. Hänen oli tapana\npalata viikoksi, jotta parhaaksi ehtisi tavata vanhoja tuttaviaan, ja\nsiitä viikosta tuli tavallisesti aika tiukka, kun hän söi aamiaista\nyhden, päivällistä toisen ja illallista kolmannen kanssa. En tiedä,\nonko joku teistä, hyvät herrat, ottanut osaa oikein voimakkaaseen,\nvieraanvaraiseen skotlantilaiseen aamiaiseen ja sitten lähtenyt\nsyömään kevyttä lounasta, johon kuuluu tynnyriostereita, tusinanverta\npullo-olutta ja tuoppi tai pari whiskyä kaupan päälliseksi. Jos milloin\nolette olleet mukana tuollaisessa, olette varmaan yhtä mieltä kanssani\nsiitä, että vaaditaan hyvin vahvaa päätä, jos aikoo lähteä vielä\npäivälliselle ja illalliselle.\n\n\"Mutta, olkoot sydämenne ja kulmakarvanne siunatut, tällaiset seikat\neivät merkinneet sedälleni yhtään mitään. Hän oli niin erinomaisesti\nharjaantunut, että se oli hänelle pelkkää lastenleikkiä. Olen kuullut\nhänen sanovan, että hän kykeni pitämään puolensa koko Dundeen väestöä\nvastaan minä päivänä hyvänsä ja menemään kotiin horjumatta, ja\nkuitenkin on dundeelaisilla niin vahvat päät ja niin kovaa punssia\nkuin suinkin voi tavata molempien maannapojen välillä. Olen kuullut\nkerrottavan Glasgowin miehestä ja Dundeen miehestä, jotka joivat kilpaa\nistuen paikoillaan viisitoista tuntia. Sikäli kuin siitä voi saada\nselvän, he olivat kumpikin sillä samalla hetkellä tukehtumaisillaan,\nmutta lukuun ottamatta tätä mitätöntä poikkeusta, hyvät herrat, ei se\nhaitannut heidän vointiaan sen enemmän.\n\n\"Eräänä iltana neljäkolmatta tuntia ennen kuin oli päättänyt lähteä\nlaivalla Lontooseen setäni söi illallista erään hyvin vanhan ystävänsä,\njonkun pormestari Mac'in — ja neljä tavua lisää — kanssa, joka asusti\nEdinburghin vanhassa kaupungissa. Läsnä olivat pormestarin rouva,\npormestarin kolme tytärtä, pormestarin täysikasvuinen poika ja kolme,\nneljä lihavaa, terävää ja vanhaa, tuuheiden kulmakarvojen kaunistamaa\nskotlantilaista veitikkaa, jotka pormestari oli kutsunut koolle\nkunnioittamaan setääni ja avustamaan hauskuuden pidossa. Illalliset\nolivat loistavat. Niihin kuului savustettua lohta, Finnanin turskaa,\nlampaanpäätä ja maksamakkaraa — kuuluisaa skotlantilaista ruokaa, hyvät\nherrat, joka aina, kuten setäni oli tapana sanoa, pöytään tuotaessa\nnäytti hänestä Cupidon vatsalta — ja sen lisäksi koko joukko muita\nruokalajeja, joitten nimet olen unohtanut, mutta jotka siitä huolimatta\nolivat erinomaisen hyviä. Tytöt olivat sieviä ja miellyttäviä,\npormestarin rouva parhaita olentoja, mitä milloinkaan on elänyt, ja\nsetäni mainiossa kunnossa. Tästä oli seurauksena, että nuoret neidit\nhihittivät ja tirskuivat, vanha rouva nauroi äänekkäästi ja pormestari\nja muut veikot hohottivat koko häipyvän hetken, kunnes olivat ihan\ntulipunaisia kasvoiltaan. En muista ihan tarkkaan, kuinka monta lasia\nwhiskyä ja vettä kukin sinä iltana joi illallisen jälkeen, mutta sen\ntiedän, että kello yhden seuduissa yöllä pormestarin täyskasvuinen\npoika tuli ihan tylsäksi koettaessaan laulaa ensimmäistä säkeistöä\nlaulusta 'Ville se keitteli mallaskaljaa', ja koska hän viimeisen\npuolen tunnin aikana oli ollut ainoa muu mies, joka oli näkyvissä\npöydän mahongin yläpuolella, pälkähti setäni päähän, että jopa alkoi\nolla aika ajatella poislähtöä, etenkin kun juominen oli aloitettu\nseitsemältä senvuoksi, että hän pääsisi kotiin säädylliseen aikaan.\nMutta ajatellen, ettei taitaisi olla ihan kohteliasta lähteä juuri\nsilloin, setäni äänesti itsensä puheenjohtajaksi, sekoitti vielä\nlasin, nousi juodakseen omaksi terveydekseen ja piti itselleen sievän\nja kohteliaan puheen ja joi maljan suuren innostuksen vallassa. Siitä\nhuolimatta ei kukaan herännyt, niin että setäni otti pienen tipan lisää\n— tällä kertaa sekoittamatta estääkseen sekoitusta vaikuttamasta pahaa\n— kävi kiivaasti käsiksi hattuunsa ja kiiruhti kadulle.\n\n\"Oli myrskyinen yö, kun setäni sulki pormestarin oven ja painaen hatun\nkovasti päähänsä estääkseen tuulen sitä viemästä pisti kätensä taskuun\nja katseli taivasta silmätäkseen, minkälainen ilma oli. Pilvet kiitivät\nkuun yli nopeinta vauhtiaan, joskus täydellisesti pimentäen sen, joskus\nsallien sen pilkistää paistamaan täydessä loistossaan ja luomaan\nvalonsa kaikkiin esineisiin, mutta sitten ne taas kiitivät sen yli yhä\nhurjempaa vauhtia ja verhosivat kaiken pimeyteen. 'Tämä ei todellakaan\nkäy päinsä', sanoi setäni tuulta puhutellen, ikään kuin hän olisi\ntuntenut kärsineensä mieskohtaisen loukkauksen. 'Tämä ei ole ollenkaan\nsopiva matkailma. Tämä ei käy päinsä, ei millään ehdolla', sanoi\nsetäni vakuuttavasti. Toistettuaan tämän useita kertoja hän palautti\ntasapainonsa hiukan vaikeasti — sillä hän oli hieman pökertynyt niin\nkauan taivasta katseltuaan — ja asteli hilpeästi edelleen.\n\n\"Pormestarin talo oli Canongaten varrella, ja setäni oli menossa Leith\nWalkin toiseen päähän, jonne oli hiukan enemmän kuin mailin matka.\nMolemmin puolin kohosivat mustaa taivasta kohti korkeat, rapistuneet,\nhuojuvat talot, joiden päädyt olivat ajan jäytämiä ja ikkunat näyttivät\nsaaneen ihmissilmien kohtalon, käyneet sumeiksi ja vanhuuttaan\nsyvälle kuoppaan painuneiksi. Kuusi-, seitsen-, kahdeksankerroksisia\nolivat talot, kerros toisensa päällä niinkuin lasten rakentamissa\nkorttilinnoissa, ja ne loivat tummat varjonsa epätasaiselle\nkatukivitykselle ja tekivät pimeän yön vieläkin pimeämmäksi. Muutamia\nharvoja öljylamppuja oli sijoiteltu pitkien välimatkojen päähän,\nmutta ne ilmaisivat vain likaisen kujan suun taikka osoittivat, missä\nyhteiset portaat veivät jyrkkinä ja kiemurrellen yläkerroksiin.\nKatsellen kaikkia näitä kuten ainakin mies, joka on nähnyt ne liian\nusein ennenkin pitääkseen niitä suurenkaan huomion arvoisena,\nsetäni käveli keskellä katua, peukalo kummassakin liivintaskussa\npäästäen silloin tällöin suustaan laulunpätkän, jonka hän esitti niin\nantaumuksellisesti ja innokkaasti, että rauhalliset kunnon ihmiset\nsäikkyivät unestaan ja jäivät vavisten makaamaan vuoteisiinsa, kunnes\nääni hukkui kauas etäisyyteen. Silloin he tyynnytellen itseään sillä,\nettä kadulla oli vain humalainen, jonka oli hiukan vaikeaa löytää\nkotiinsa, verhoutuivat lämpimiinsä ja nukahtivat jälleen.\n\n\"Kerron näin yksityiskohtaisesti, kuinka setäni käveli keskellä katua\npeukalot liivintaskuissa senvuoksi, että, kuten hänen usein oli syystä\ntapana sanoa, tässä tarinassa ei ole mitään kummallista, jollette heti\nalussa selvästi käsitä, ettei hän millään lailla ollut luonteeltaan\nihmeitä harrastava eikä romanttisuuteen taipuva.\n\n\"Näin setäni käveli, hyvät herrat, edelleen peukalot liivin taskuissa\npitäen keskikatua omanaan ja laulaen milloin säkeen jostakin\nlemmenlaulusta, milloin katkelman juomalaulusta taikka sitten, kun oli\nväsynyt molempiin, vihellellen sulavasti kunnes saapui Pohjoissillalle,\njoka tässä kohdin yhdistää Edinburghin uuden kaupungin vanhaan. Tässä\nhän hetkeksi pysähtyi katsellakseen merkillisiä, epäsäännöllisiä,\ntoinen toisensa päälle kasautuneita valotäpliä, jotka kiiluivat niin\nkorkealla että näyttivät tähdiltä, paistaen linnan muureilta toiselta\nja Caltonin kukkulalta toiselta puolen, kuin olisivat valaisseet\noikeita ilmalinnoja. Vanha, maalauksellinen kaupunki jatkoi sillä\nvälin syvää untaan alempana sumussa ja pimeässä ja sen palatseja ja\nHolyroodin kappelia vartioi yötä päivää kuten erään setäni ystävän\noli tapana sanoa, vanha Arthurin linna kohoten yrmeänä ja mustana\nkuin jokin jörö henki yli vanhan kaupungin, jota se niin kauan oli\nsuojellut. Sanon, hyvät herrat, että setäni pysähtyi tähän hetkeksi\nkatselemaan ympärilleen Sitten hän, lausuen kohteliaisuuden ilmalle,\njoka oli alkanut seljetä, vaikka kuu olikin laskemassa, jatkoi taas\nkävelyään yhtä kuninkaallisesti kuin ennenkin pysytellen keskellä katua\nhyvin arvokkaasti ja aivan sennäköisenä kuin hän olisi hyvin mielellään\nkohdannut jonkun, joka olisi halunnut kiistää häneltä sen omistusta. Ei\nkuitenkaan sattunut olemaan lähitienoilla ketään, joka olisi halunnut\nsanoa vastaan tässä kohdassa, ja niinpä hän asteli edelleen peukalot\nliivintaskuissa, rauhallisena kuin lammas.\n\n\"Kun setäni oli päässyt Leith Walkin päähän, hänen oli mentävä avaran\naukean paikan yli, joka erotti hänet siitä pienestä kadusta, minne\nhänen oli käännyttävä päästäkseen suoraapäätä asuntoonsa. Nyt oli tällä\npaikalla tyhjän aukion reunassa siihen aikaan aitaus, joka kuului\njollekulle pyöräsepälle. Tämä osteli postilaitokselta loppuunkäytettyjä\nvaunuja. Koska setäni piti paljon ajopeleistä, olivatpa ne vanhoja tai\nuusia tai keski-ikäisiä, hänen pisti äkkiä päähänsä poiketa tieltään,\nmuuten vain kurkistaakseen aitauksen rakosista noita vaunuja, joita\nhän muistinsa mukaan oli nähnyt siellä tusinan verran kasattuina\nyhteen hyvin menehtyneessä ja alastomassa tilassa. Setäni oli herkästi\ninnostuva, lämminverinen mies, hyvät herrat, niin että kun hän huomasi,\nettei hän nähnyt oikein hyvin rakosista, hän kiipesi aitauksen yli\nja istuutuen rauhallisesti vanhalle vaununakselille alkoi katsella\npostivaunuja hyvin totisena.\n\n\"Niitä saattoi olla siellä tusinan verran, saattoipa olla enemmänkin\n— setäni ei milloinkaan ollut ihan varma tästä yksityiskohdasta, ja\nkoska hän numeroihin nähden oli ihan turhantarkka, ei hän halunnut\nsanoa sitä niin täsmälleen — mutta siinä ne seistä törröttivät kaikki\nyhteen kasattuina, mahdollisimman surkeassa tilassa. Ovet oli kiskottu\nirti saranoiltaan ja korjattu pois, istuinten päällykset ratkottu irti,\nvain siellä täällä riippui riekale ruosteisessa naulassa. Lamput olivat\npoissa, aisat hävinneet kauan sitten, rautaosat ruosteessa, maalaus\nkulunut pois. Tuuli vinkui alastomien puuosien raoissa, ja sadevesi,\njota oli kerääntynyt katoille, putoili tippa tipalta sisään kumeasti\nja surumielisesti rapsahtaen. Ne olivat loppuunkuluneiden vaunujen\nlahonneita luurankoja, ja tässä yksinäisessä paikassa, tällä yön\nhetkellä, ne näyttivät vilustuneilta ja murheellisilta.\n\n\"Setäni nojasi päätään käsiinsä ja ajatteli sitä vilkasta väkeä, joka\nvuosia sitten oli vierinyt eteenpäin näissä vanhoissa ajopeleissä ja\nnyt oli yhtä vaiteliasta ja nuutunutta kuin nekin; hän ajatteli niitä\nmonia ihmisiä, joille kukin noista rappeutuneista ja lahonneista\najopeleistä oli tuonut ilta illalta, monien vuosien kuluessa ja\nkaikenlaisissa säissä, kiihkeästi odotettuja tietoja, innokkaasti\nvarrottuja rahalähetyksiä, luvattuja vakuutuksia terveydestä ja\nhyvinvoinnista, äkillisiä ilmoituksia sairaudesta ja kuolemasta.\nKauppias, rakastaja, vaimo, leski, äiti, koulupoika, lapsikin, joka\ntepasteli ovelle ajajan kolkuttaessa — kuinka he kaikki olivatkaan\nodottaneet vanhojen vaunujen saapumista. Ja missä he kaikki nyt olivat?\n\n\"Hyvät herrat! Sedälläni oli tapana sanoa, että hän ajatteli tuota\nkaikkea sillä hetkellä, mutta pelkäänpä pahoin, että hän oli\nmyöhemmin oppinut sen jostakin kirjasta, sillä hän sanoi nimenomaan\nvaipuneensa jonkinlaiseen horrokseen istuessaan vanhalla akselilla\nkatsellen lahonneita postivaunuja ja että hän äkkiä heräsi, kun jokin\nsyvä-ääninen kirkonkello löi kaksi. Setäni ei sitä paitsi ollut\nsuinkaan nopea ajattelija, ja jos hän olisi ajatellut kaiken tuon, sitä\nolisi kestänyt ainakin puoli kolmeen. Olen sen vuoksi ehdottomasti\nsitä mieltä, hyvät herrat, että setäni vaipui tuohon jonkinlaiseen\nhorrokseen ajattelematta yhtään mitään.\n\n\"Olipa sen asian laita kuinka hyvänsä, kello löi kaksi. Setäni heräsi,\nhieroi silmiään ja hyppäsi hämmästyneenä pystyyn.\n\n\"Sillä samassa silmänräpäyksessä kun kello oli lyönyt kaksi muuttui\nkoko tuo hylätty, rauhallinen paikka mitä merkillisimmän elämän\nja hyörinän näyttämöksi. Postivaunujen ovet olivat saranoillaan,\nmaalaus uudistettu, lyhdyt sytytetty, tyynyjä ja päällystakkeja joka\nistuimella; kantajat toivat kääryjä kaikkiin laatikkoihin, postiljoonit\npistelivät kirjekasoja paikoilleen, tallirengit paiskelivat sangoilla\nvettä korjattuja pyöriä vasten, joukko miehiä hääri sinne tänne\nkiinnittäen aisat joka vaunuun, matkustajia saapui, kantolaukkuja\nojennettiin ylös, hevoset valjastettiin paikoilleen, sanalla sanoen oli\nihan selvää, että kaikki vaunut lähtisivät tuossa paikassa. Setäni,\nhyvät herrat, avasi silmänsä kaiken tämän johdosta niin ammolleen,\nettä aina elämänsä viimeiseen hetkeen saakka ihmetteli, kuinka hän\nmilloinkaan oli kyennyt sulkemaan ne jälleen.\"\n\n\"Kuulkaapas\", sanoi ääni, ja setäni tunsi käden olkapäällään. \"Teille\non merkitty sisäpaikka. Parasta, että nousette vaunuihin.\"\n\n\"Minulleko paikka?\" kysyi setäni kääntyen katsomaan. \"Niin, varmasti.\"\n\nSetäni, hyvät herrat, ei osannut sanoa mitään, hän oli niin perin\nällistynyt. Omituisinta oli se, että vaikka paikalla oli sellainen\njoukko ihmisiä ja vaikka uusia kasvoja alituiseen ilmestyi, ei\nkuitenkaan voinut sanoa, mistä ne tulivat. Ne näyttivät jollakin\nomituisella tavalla hypähtävän esiin maasta tai ilmasta ja katoavan\nsamalla tavalla. Kun kantaja oli pistänyt tavarat vaunuihin ja saanut\npalkkionsa, hän kääntyi pois ja hävisi, ja ennen kuin setäni oli,\nehtinyt edes ruveta ihmettelemään, mihin mies oli joutunut, syöksyi\njo esiin puolikymmentä muuta horjuen eteenpäin taakkojen painon\nalla, jotka näyttivät kyllin raskailta murskaamaan heidät mäsäksi.\nMatkustajilla oli vielä sen lisäksi niin oudot puvut! Heillä oli\navarat, leveähelmaiset, nauhoilla koristetut takit, joissa oli suuret\nhihankäänteet, mutta ei lainkaan kaulusta, ja päässä tekotukat, hyvät\nherrat, suuret, jäykät tekotukat takaa nauhalla sidottuina. Setäni ei\nymmärtää nyt tuosta kaikesta yhtään mitään.\n\n\"No, aiotteko mennä sisään?\" kysyi mies, joka aikaisemmin oli\npuhutellut setääni. Hänellä oli postivaunujen kuljettajan puku, päässä\ntekotukka ja takissaan suunnattomat hihankäänteet. Hänellä oli lyhty\ntoisessa ja iso musketti toisessa kädessään, jota hän paraikaa koetti\ntyöntää pieneen aselaatikkoonsa. \"Aiotteko mennä sisään, Jack Martin?\"\nsanoi postiljooni kohottaen lyhtynsä setäni kasvojen tasalle.\n\n\"Oho!\" sanoi setäni astuen askeleen, pari taapäin. \"Tuopa oli\ntuttavallista!\"\n\n\"Se nimi on matkustajain luettelossa\", vastasi postiljooni.\n\n\"Eikös siinä edellä ole 'herra'?\" kysyi setäni.\n\nSillä hän arveli, hyvät herrat, että kun tuntematon postiljooni sanoi\nhäntä Jack Martiniksi, se oli vapautta, jota postilaitos ei olisi\nhyväksynyt, jos olisi sen tiennyt.\n\n\"Ei, ei ole\", vastasi postiljooni kylmästi.\n\n\"Onko lippu maksettu?\" kysyi setäni.\n\n\"On kyllä.\"\n\n\"Vai niin. No, olkoon menneeksi sitten! Mitkä vaunut?\"\n\n\"Nuo\", sanoi postiljooni viitaten vanhanaikaisia Edinburghin ja Lontoon\nvälillä kulkevia vaunuja, joiden astinlauta oli alhaalla ja ovet auki.\n\"Seis! Tässä ovat toiset matkustajat. Antakaa heidän mennä ensiksi\nsisään.\"\n\nPostiljoonin puhuessa ilmestyivät nämä kaikki yht'äkkiä suoraan setäni\neteen. Siinä oli nuori mies päässä puuteroitu tekotukka ja hartioilla\nhopeaompeleinen, taivaansininen takki, jonka kankealla nauhalla\nreunustetut liepeet olivat hyvin leveät. Tiggin ja Welps myivät\nkirjailtua kalikoota ja liivikangasta, niin että setäni heti tunsi\nainekset. Miehellä oli polvihousut ja merkilliset säärykset, jotka oli\nkierretty hänen silkkisukkiensa päälle, ja solkikengät. Hänellä oli\nsilkkikalvosimet käsissään, kolmikolkkainen hattu päässään ja pitkä,\nterävä miekka kupeellaan; liivintaskut riippuivat puolisääreen ja\nkaulanauhan päät pohkeisiin saakka. Hän tepasteli totisena vaunujen\novelle, otti hatun päästään ja piteli sitä päänsä yläpuolella\nkäsivarren mitan päässä samalla ojentaen pikkusormensa ilmaan, niinkuin\neräät konstikkaat ihmiset teekupin ottaessaan. Sitten hän löi säärensä\nyhteen, kumarsi syvään ja ojensi vasemman kätensä. Setäni oli juuri\nastumaisillaan eteenpäin ja puristamaisillaan sitä sydämellisesti,\nkun hän huomasi, ettei tuo kohteliaisuuden osoitus tarkoittanutkaan\nhäntä, vaan nuorta naista, joka juuri tuli portaiden alapäähän ja\njolla oli yllä vanhanaikainen vihreä samettipuku, jossa oli pitkä\nliivi ja etumus. Hänellä ei ollut hattua päässään, hyvät herrat,\nvaan tukka oli kääritty mustaan silkkihuiviin. Hän silmäili hetken\nympärilleen valmistautuessaan astumaan vaunuihin, eikä setäni ollut\nmilloinkaan nähnyt niin kauniita kasvoja, ei edes kuvissakaan. Nainen\nnousi vaunuihin kannattaen pukuaan toisella kädellään ja, kuten setäni\naina sanoi mehevästi kiroten tarinaa kertoessaan, hän ei olisi uskonut\nmahdolliseksi, että ihmisen nilkat ja jalat voivat saavuttaa sellaisen\ntäydellisyyden asteen, ellei hän olisi nähnyt niitä omilla silmillään.\n\nMutta noiden kauniiden kasvojen vain kerran välähtäessä setäni näki,\nettä nuori nainen loi häneen rukoilevan katseen ja että hän näytti\nkauhistuneelta ja hätäiseltä. Setäni huomasi myös, että tuo nuori mies,\njolla oli puuteroitu tekotukka, huolimatta kohteliaisuudestaan, joka\noli hyvin hienoa ja suurenmoista, puristi naista kovasti ranteesta\ntämän noustessa vaunuihin ja seurasi itse heti jäljessä. Seurueeseen\nkuului lisäksi tavattoman vastenmielisen näköinen mies, jolla oli\nsileä, ruskea tekotukka, luumunvärinen puku, kädessä iso miekka ja\njalassa reisiin asti ulottuvat saappaat, ja kun tämä istuutui nuoren\nnaisen viereen, joka vaipui nurkkaan hänen lähestyessään, vahvistui\nsetäni mielessä se vaikutelma, jonka hän oli heti alussa saanut, että\njotakin pimeää ja salaperäistä oli tekeillä, tai, kuten hän itse\naina sanoi, että 'oli piru merrassa'. On ihan hämmästyttävää, kuinka\nnopeasti hän valmistautui auttamaan nuorta vaaranalaista neitosta, jos\ntämä tarvitsisi apua.\n\n'Kuolema ja kirkastus'! huudahti nuori herra laskien käden\nmiekankahvalle, kun setäni astui vaunuihin.\n\n'Veri ja välkähdys!' ärjäisi toinen herra.\n\nNäin sanoen hän kiskaisi miekan huotrastaan ja yritti iskeä setääni\nmuitta mutkitta. Sedälläni ei ollut mukanaan minkäännäköistä asetta,\nmutta hyvin nokkelasti hän sieppasi vastenmielisen herran päästä\nkolmikolkkaisen hatun, sai miekan kärjen pyydystetyksi siihen, puristi\nlierit kovasti vastakkain ja piteli miekkaa siten lujasti kiinni.\n\n'Pistä häntä takaa!' huusi vastenmielisen näköinen herra toverilleen\ntempoen miekkaansa.\n\n'Parempi jättää se tekemättä', huusi setäni kohottaen uhkaavasti toista\nkengänkantaansa. 'Potkaisen häneltä aivot pellolle, — mikäli hänellä\nsellaisia onkaan — tai murskaan hänen kallonsa, jos se on tyhjä!'\nPonnistaen samalla kaikki voimansa setäni väänsi vastenmielisen miehen\nmiekan pois tämän kädestä ja heitti sen suoraan ulos vaununikkunasta,\njolloin toinen herra taas kirkui 'kuolemaa ja kirkastustaan' ja laski\nhyvin kiukkuisesti kätensä miekkansa kahvalle vetämättä kuitenkaan\nsitä huotrasta. Ehkäpä, hyvät herrat, kuten sedän oli tapana hymyillen\nsanoa, hän pelkäsi säikyttävänsä nuorta naista.\n\n'Ja nyt, hyvät herrat', sanoi setäni istuutuen huolettomasti\npaikoilleen. 'En halua kenenkään kuolemaa — kirkastuksen kera tai ilman\n— naisen läsnä ollessa, ja verta ja välähdyksiä meillä on ollut ihan\nkylliksi yhden päivän osalle. Istutaan siis paikoillemme, niinkuin\nrauhallisten matkustajain tuleekin. Hei, ajaja, ottakaapa ylös tämän\nherran leikkuuveitsi!'\n\nYhtä nopeasti kuin setäni oli lausunut nuo sanat, ilmaantui postiljooni\nikkunaan herrasmiehen miekka kädessään. Mies kohotti lyhtyään ja\nkatseli vakavasti setääni kasvoihin samalla kuin ojensi miekan.\nSilloin, lyhdyn valossa, setäni näki mitä suurimmaksi hämmästyksekseen,\nettä ääretön joukko postiljooneja kierteli ikkunan ympärillä ja että\njokaisen silmät olivat totisina kiintyneet häneen. Hän ei ollut\nmilloinkaan koko elinaikanaan nähnyt sellaista valkeiden kasvojen,\npunaisten vartaloiden ja totisten silmien merta.\n\n'Tämä on oudoin juttu, mihin milloinkaan olen joutunut', ajatteli\nsetäni. 'Sallikaa minun palauttaa teille hattunne, herra.'\nVastenmielisennäköinen mies otti ääneti kolmikolkkaisen hattunsa,\nkatseli siihen ilmestynyttä reikää kysyvän näköisenä ja pisti sen\nsitten tekotukkansa päälle hyvin juhlallisesti, vaikka juhlallisuutta\nkuitenkin hiukan vähensi se seikka, että hän samalla kertaa aivasti\nkovasti, jolloin hattu taas tupsahti pois.\n\n'Valmis on!' huusi lyhtyä kantava postiljooni nousten pienelle\nistuimelleen vaunujen taakse. Ja niin lähdettiin. Setäni kurkisti ulos\nvaununikkunasta heidän ajaessaan pihasta ja huomasi, että muut vaunut\najajineen, postiljooneineen, hevosineen ja matkustajineen kaikkineen\najoivat yhtä mittaa ympäriinsä kehässä, hidasta ravia, noin viiden\nmailin vauhtia tunnissa. Setäni kuohui kiukusta. Kauppamiehenä hän\ntiesi, ettei kirjesäkeillä saanut leikitellä, ja hän päätti ilmoittaa\nasiasta postihallitukselle heti sillä hetkellä, jolloin pääsisi\nLontooseen. Mutta tällä hetkellä hänen ajatuksensa olivat kiintyneet\nnuoreen naiseen, joka istui vaunujen peränurkassa, kasvot tiukasti\nhuiviin käärittyinä. Sinipukuinen herrasmies istui häntä vastapäätä,\nluumunvärinen hänen vieressään, ja molemmat vartioivat häntä hyvin\ntiukasti. Jos hän vaikkapa hiukan kahisutti huivinsa poimuja, saattoi\nsetäni kuulla vastenmielisen näköisen miehen kouraisevan kädellään\nmiekkansa kahvaa ja toisen hengityksestä havaita (oli niin pimeä,\nettei hänen kasvojaan voinut erottaa), että tämäkin oli niin ärtyinen,\nettä olisi voinut niellä tytön yhtenä suupalana. Tämä kiukutti setääni\nyhä pahemmin ja hän päätti, tuli mitä tuli, katsoa, miten asiat\npäättyisivät. Hän ihaili suuresti kirkkaita silmiä, suloisia kasvoja,\nkauniita nilkkoja ja jalkoja, sanalla sanoen, hän piti suuresti\nkauniimmasta sukupuolesta. Se on sukuvika, hyvät herrat, sellainen\nminäkin olen.\n\nSetäni yritti monenlaisia temppuja herättääkseen nuoren naisen huomiota\ntaikka ainakin saadakseen salaperäiset herrat puhumaan. Kaikki turhaan.\nHerrat eivät halunneet puhella eikä nainen uskaltanut. Väliin setäni\npisti päänsä ulos vaunujen ikkunasta ja ärjäisi ajajalle saadakseen\ntietää, miksi ei ajettu nopeammin. Hän sai huutaa, kunnes oli käheänä,\nmutta kukaan ei kiinnittänyt häneen vähintäkään huomiota. Hän nojautui\ntaaksepäin vaunuissa ja ajatteli kauniita kasvoja ja nilkkoja ja\njalkoja. Siitä oli enemmän hyötyä, siinä kului aikaa ja se esti häntä\nihmettelemästä, minne oltiin menossa ja kuinka hän oli joutunut näin\nkummalliseen tilanteeseen. Ei senvuoksi, että se olisi huolettanut\nhäntä paljoakaan, vielä mitä, sillä tuo minun setäni oli perin vapaa ja\nhuoleton, reipas ja tuhattulimmainen herra.\n\nMutta äkkiä vaunut pysähtyivät, 'Hohoi!' huusi setäni.\n\n'Mistäs nyt tuulee?'\n\n'Nouskaa pois tässä', sanoi kuljettaja laskien astinlaudan alas.\n\n'Tässäkö?'\n\n'Tässä!'\n\n'Ei sinnepäinkään'.\n\n'Hyvä! Jääkää sitten siihen missä olette.’\n\n'Jäänpä kuin jäänkin.'\n\n'Tehkää tahtonne'.\n\nToiset matkustajat olivat seuranneet keskustelua hyvin tarkkaavasti,\nja kun he huomasivat, että setäni oli päättänyt olla nousematta\nvaunuista, tunkeutui nuori mies hänen ohitseen auttamaan naista ulos.\nSillä hetkellä vastenmielinen mies tarkasteli kolmikolkkaisen hattunsa\nkuvussa ammottavaa reikää. Kun nuori neiti humahti ohi, hän pudotti\nhansikkaansa setäni käteen ja kuiskasi hiljaa, huulet niin lähellä\nhänen kasvojaan, että setäni tunsi hänen hengityksensä lämpimän\nleyhäyksen, yhden ainoan sanan: 'Auttakaa!' Hyvät herrat, setäni\nsyöksyi heti ulos vaunuista niin äkäisesti, että se jäi heilumaan\njoustimillaan.\n\n'Ahaa, te havaitsitte kuitenkin parhaaksi lähteä', sanoi kuljettaja,\nkun näki setäni seisovan maassa.\n\nSetäni silmäili kuljettajaa muutaman sekunnin epäröiden, olisiko\nviisainta kiskaista hänen kädestään musketti, laukaista se suoraan\nsuurimiekkaisen miehen naamaan, iskeä muu seurue kepillä pyörryksiin,\nsiepata nuori nainen mukaansa ja hävitä kuin savu. Toisen kerran\nharkittuaan hän kuitenkin hylkäsi tämän suunnitelman, koska se oli\nhieman liian melodramaattinen toimeenpanoltaan, ja seurasi noita kahta\nsalaperäistä miestä, jotka pitäen naista välissään olivat menossa\nvanhaan taloon, jonka kohdalle vaunut olivat pysähtyneet. He kääntyivät\nkäytävään, ja setäni seurasi perässä.\n\nKaikista raunioiksi sortuneista autioista paikoista, mitä setäni oli\nnähnyt, oli tämä kaamein. Näytti siltä, kuin se kerran olisi ollut\nsuuri ravintola, mutta katto oli pudonnut sisään monin paikoin ja\nportaat olivat jyrkät, epätasaiset ja rikkinäiset. Huoneessa, jonne\nhe menivät, oli suuri tulisija, ja uuni oli savusta musta, mutta\nkurjinkaan lämmin liekki ei valaissut sitä nyt. Liedessä oli vielä\nvalkoista untuvaista palaneen puun tuhkaa, mutta tuhka oli kylmää, ja\nkaikki oli pimeää ja synkkää.\n\n'No niin', virkkoi setäni katsellessaan ympärilleen. 'Postivaunut,\njotka kulkevat kuusi ja puoli mailia tunnissa ja pysähtyvät\nepämääräiseksi ajaksi sellaisen pesän kohdalle kuin tämä, ovat todella\nperin epäsäännöllisiä matkavälineitä minun nähdäkseni. Tämä on tehtävä\ntunnetuksi. Kirjoitan siitä sanomalehtiin.'\n\nSetäni sanoi tämän jokseenkin kovalla äänellä avoimeen, vilpittömään\ntapaansa siinä tarkoituksessa, että saisi molemmat vieraat puuttumaan\nkeskusteluun. Mutta kumpikaan heistä ei välittänyt hänestä sen enempää\nkuin että rupesivat kuiskailemaan keskenään ja katselemaan häntä niin\ntehdessään. Nainen oli huoneen toisessa päässä ja uskalsi kerran\nheilauttaa kättään, ikäänkuin pyytääkseen setäni apua.\n\nVihdoin molemmat vieraat tulivat hiukan lähemmäs, ja keskustelu alkoi\ntäydellä todella.\n\n'Ette näy tietävän, että tämä on yksityinen huone, senkin veijari',\nsanoi se herra, jolla oli taivaansininen puku.\n\n'En, sitä en tiedä, senkin hulttio', vastasi setäni. 'Mutta jos tämä on\nerikoisesti tilattu yksityinen huone, niin yleinen huone mahtaa olla\nhyvin mukava.'\n\nNäin sanoen setäni istuutui korkeaselkäiseen tuoliin ja otti niin\ntarkan mitan silmillään molemmista herroista, että Tiggin ja Welps\nolisivat voineet hankkia heille tämän mitan mukaan kirjavaa kalikoota\npuvuiksi, ei tuumaakaan liikaa tai vaille.\n\n'Lähtekää pois tästä huoneesta', sanoivat molemmat miehet yht'aikaa\ntarttuen miekkoihinsa.\n\n'Häh?' kysyi setäni, ikään kuin ei ollenkaan olisi käsittänyt heidän\ntarkoitustaan.\n\n'Lähtekää tästä huoneesta tai olette kuoleman oma', sanoi se\nvastenmielisen näköinen pitkämiekkainen lurjus vetäen samalla säilänsä\nhuotrasta ja heiluttaen sitä ilmassa.\n\n'Kuolema hänelle!' huusi taivaansininen herra vetäen myös miekkansa ja\nperääntyen pari, kolme jalkaa. 'Kuolema hänelle!'\n\nNuori nainen päästi äänekkään huudon.\n\nNo niin, setäni oli aina tunnettu suuresta rohkeudestaan ja suuresta\nkylmäverisyydestään. Koko sen ajan, jolloin hän oli näyttänyt täysin\nvälinpitämättömältä, hän oli ovelasti etsinyt jotakin heitto- tai\npuolustusasetta, ja juuri samalla hetkellä kun toiset paljastivat\nmiekkansa hän keksi uuninnurkassa seisomassa korikahvaisen miekan\nruostuneessa huotrassa. Yhdellä hyppäyksellä setäni sieppasi sen\nkäteensä, paljasti sen, heilutti sitä komeasti päänsä päällä, huusi\näänekkäästi neitiä pysymään poissa tieltä, heitti tuolin taivaansinistä\nmiestä kohti ja tupen luumunvärisen naamaan, ja käyttäen näin\nsyntynyttä hämminkiä hyväkseen heittäytyi yht'aikaa kummankin kimppuun.\n\nHyvät herrat, on olemassa vanha tarina — eikä huonompi senvuoksi, että\nse on tosi — jossa kerrotaan nuoresta irlantilaisesta aatelismiehestä.\nKun häneltä kysyttiin, osasiko hän soittaa viulua, hän vastasi,\nettei hän epäillyt osaavansa, mutta hän ei voinut varmasti sanoa\nsitä, sillä hän ei ollut milloinkaan koettanut. Tämä soveltui varsin\nhyvin setääni ja hänen miekkailuunsa. Hänellä ei ollut milloinkaan\nennen ollut miekkaa kädessään, paitsi kerran, esittäessään Rikhard\nIII:ta seuranäyttämöllä, ja silloinkin asia oli sovittu Richmondin\nkanssa niin, että hän antaisi pistää itsensä kuoliaaksi takaapäin\nollenkaan ryhtymättä vastarintaan. Mutta tässä hän nyt oli iskemässä\nja puolustautumassa kahta kokenutta miekkamiestä vastaan, hyökkäsi ja\nväisti ja pisti ja iski ja hoiti asiansa mahdollisimman miehekkäästi\nja taitavasti, vaikk'ei hänellä ollut siihen hetkeen mennessä ollut\naavistustakaan, että hänellä olisi pienintäkään käsitystä tästä\ntaidosta. Se osoittaa vain, kuinka tosi on vanha sananlasku, että mies\nei milloinkaan tiedä, mitä osaa, ennen kuin koettaa.\n\nTaistelun hälinä oli peloittava, kun kaikki kolme taistelijaa\nkiroilivat kuin palkkasoturit ja heidän miekkansa kalisivat kuin\nolisivat kaikki Newportin markkinoiden veitset ja teräkset helähdelleet\nyhteen samalla kertaa. Kun taistelu oli kuumimmillaan, otti nuori\nnainen — luultavimmin setääni innostaakseen — verhon kokonaan pois\npäänsä ympäriltä ja paljasti niin häikäisevän kauniit kasvot,\nettä setäni olisi taistellut vaikka viittäkymmentä miestä vastaan\nvoittaakseen noilta kasvoilta vaikka yhden hymyn ja sitten kuollakseen.\nHän oli tehnyt ihmeitä tätä ennen, mutta nyt hän alkoi huitoa kuin\nraivohullu jättiläinen.\n\nJuuri samalla hetkellä kääntyi taivaansininen herra ja nähdessään\nnuoren naisen peittämättömin kasvoin päästi raivon ja mustasukkaisuuden\nhuudon, ja suunnaten aseensa kohti hänen kaunista rintaansa pisti hänen\nsydäntään kohti, jolloin setäni päästi sellaisen kauhun karjaisun, että\nkoko talo kaikui. Nainen hypähti hiukan sivulle, sieppasi nuoren miehen\nmiekan tämän kädestä, ennen kuin tämä oli ehtinyt päästä tasapainoon,\najoi hänet seinää vasten ja syösten miekan hänen ja seinälaudoituksen\nläpi ihan kahvaa myöten naulasi hänet siihen kovasti ja kiinteästi. Se\noli loistava esimerkki. Päästäen äänekkään voittohuudon pakotti setäni\nvastustamattomalla voimalla oman vastustajansa vetäytymään samaan\nsuuntaan ja työntäen vanhan miekkansa ihan keskelle hänen takkinsa\nkankaassa näkyvää punaista kukkaa naulasi hänet toverinsa viereen.\nSiinä he sitten molemmat seisoivat huiskutellen käsiään ja jalkojaan\nkuoleman tuskassa kuin sätkynuket, joita nyitään käärelangan pätkistä.\nSetäni sanoi aina jälkeenpäin, että tämä oli varmimpia keinoja, mitä\nhän tunsi, suoriutua vihollisesta, mutta että sitä saattoi moittiakin\nsen tuottamien menojen kannalta, koska jokaista taistelukyvyttömäksi\ntehtyä miestä kohden meni miekka.\n\n'Vaunut, vaunut!' huusi nainen juosten setäni luo ja kietoen kauniit\nkäsivartensa hänen kaulaansa. 'Saatamme vielä paeta.'\n\n'Kuinka niin, rakkaani? Onko täällä vielä joku tapettavana?'\n\nSetäni oli hiukan pettynyt, hyvät herrat, sillä hän arveli, että\npikkuinen rakastelu olisi ollut miellyttävää teurastuksen jälkeen,\nvaikkapa vain vaihteen vuoksi.\n\n'Emme saa menettää täällä hetkeäkään', sanoi nuori nainen 'Hän', sanoi\nhän viitaten taivaansiniseen herraan, 'on mahtavan Filletovillen\nmarkiisin ainoa poika'.\n\n'Siinä tapauksessa pelkään pahoin, ettei hän milloinkaan saa periä\narvonimeä', sanoi setäni katsellen kylmästi nuorta aatelismiestä tämän\nseistessä siinä seinään naulattuna kuin takiainen kuten olen kuvannut.\n'Olette katkaissut perintöjärjestyksen, rakas ystävä'.\n\n'Nuo roistot ovat raastaneet minut kodistani ja ystävieni luota', sanoi\nnuori nainen ja hänen kasvonsa hehkuivat suuttumuksesta. 'Tuo lurjus\nolisi mennyt väkisin naimisiin kanssani tunnin perästä.'\n\n'Helkkarin häpeämätöntä!' sanoi setäni luoden hyvin halveksivan katseen\nFilletovillen kuolevaan perilliseen.\n\n'Kuten voitte näkemästänne arvata, salaliittolaiset olivat valmiit\nmurhaamaan minut, jos pyytäisin apua keneltäkään. Jos heidän\nrikostoverinsa löytävät meidät täältä, olemme hukassa. Kaksi minuuttia\nvielä, niin kaikki saattaa olla myöhäistä. Vaunuihin!'\n\nNäin sanoen, tunteittensa valtaamana ja väsyneenä ponnistuksistaan\npistettyään Filletovillen nuoren markiisin kuoliaaksi, nainen vaipui\nsetäni syliin. Setäni nosti hänet maasta ja kantoi hänet talon\novelle. Siellä seisoivat vaunut edessään neljä pitkähäntäistä,\nliehuvaharjaista, mustaa, valmiiksi valjastettua hevosta, mutta ei\nnäkynyt kuljettajaa, ei edes tallirenkiäkään hevosten luona.\n\nToivon, hyvät herrat, etten tee vääryyttä setäni muistolle, kun\nilmaisen mielipiteeni, että vaikka hän olikin vanhapoika, hän oli silti\npitänyt naista sylissään ennenkin. Luulen melkein, että hänen oli\ntapana suudella tarjoilijattaria ja tiedän, että luotettavat todistajat\novat nähneet hänen pari kertaa hyvin selvästi syleilevän ravintolan\nemäntää. Mainitsen nämä tosiseikat osoittaakseni, minkälainen\ntavallisuudesta poikkeava henkilö tuon nuoren kauniin naisen on\ntäytynyt olla saattaakseen vaikuttaa setääni siinä määrin kuin nyt\ntapahtui. Hänen oli tapana sanoa, että kun tytön pitkä, musta tukka\naaltoili hänen käsivarrellaan ja tämän kauniit, mustat silmät sattuivat\nhänen kasvoihinsa, äijä tunsi olonsa niin oudoksi ja levottomaksi,\nettä hänen polvensa vapisivat. Mutta kukapa voisi katsella hellään,\nsuloiseen silmäpariin tuntematta oloaan oudoksi? En minä ainakaan,\nhyvät herrat. Minua ihan peloittaa katsella eräisiin silmiin, jotka\ntunnen. Ja se on aivan totta se.\n\n'Ettehän jätä minua milloinkaan', kuiskasi nuori nainen.\n\n'En koskaan!' vastasi setäni, ja hän tarkoittikin mitä sanoi.\n\n'Rakas suojelijani!' huudahti nuori nainen. 'Rakas, hyvä, urhoollinen\nsuojelijani!'\n\n'Älkää puhuko sellaista'.\n\n'Miksi?'\n\n'Koska suunne näyttää niin kauniilta puhuessanne', jatkoi setäni, 'että\npelkään voivani olla kylliksi raaka suudellakseni sitä'.\n\nNuori nainen kohotti kättään ikään kuin estääkseen setääni tekemästä\nniin ja sanoi — ei, hän ei sanonut mitään, hymyili vain. Jos katselee\nmaailman suloisimpia huulia ja näkee niiden somasti hyrähtävän\nviehättävään hymyyn — jos on hyvin lähellä niitä eikä ketään ole\nnäkemässä — ei voi ilmaista ihailuaan niiden kauniille muodolle ja\nvärille paremmin kuin heti suutelemalla niitä. Setäni teki niin, ja\nkunnioitan häntä sen johdosta.\n\n'Kuulkaa!' huudahti nuori nainen säpsähtäen. 'Kavioiden kapsetta ja\nvaunujen ratinaa!'\n\n'Niinpä kyllä', myönsi setäni kuulostaen. Hän tunsi helposti pyörien\nratinan ja kavioiden kapseen, mutta heitä kohti tuntui olevan tulla\ntömistämässä niin monta hevosta ja niin monet vaunut ja vielä niin\nkaukana, että oli mahdoton ryhtyä arvailemaan niiden lukumäärää. Tuntui\nsiltä kuin viidetkymmenet asevaunut, jokainen kuuden puhdasrotuisen\nhevosen vetäminä, olisivat kiitäneet heitä kohti.\n\n'Meitä ajetaan takaa!' huudahti nuori nainen ristien kätensä. 'Meitä\najetaan takaa! Minulla ei ole muuta toivoa kuin te.'\n\nHänen kauniilla kasvoillaan oli sellainen kauhun ilme, että setäni teki\nheti päätöksensä. Hän nosti tytön vaunuihin, kehoitti häntä olemaan\npelkäämättä, painoi vielä kerran huulensa hänen huuliaan vasten ja\nkehoitettuaan häntä sulkemaan ikkunat pitääkseen kylmän ilman loitolla\nhän nousi ajurinistuimelle.\n\n'Hetkinen, rakkaani!' huusi nuori nainen.\n\n'Mikä on?' kysyi setäni ajurin paikalta.\n\n'Tahtoisin puhua kanssanne. Sanan vain. Sanan vain, rakkaani.'\n\n'Täytyykö minun laskeutua alas?'\n\nTyttö ei vastannut, mutta hymyili taas. Sellainen hymy, hyvät herrat!\nSe voitti edelliset, niinkuin ei mitään. Setäni laskeutui vilahduksessa\nistuimeltaan.\n\n'Mitä nyt, rakkaani?' kysyi setäni katsoen sisään vaunujen ikkunasta.\nTyttö sattui samalla kumartumaan ikkunasta, ja sedästäni tuntui, että\nhän näytti kauniimmalta kuin milloinkaan ennen. Hän oli juuri silloin\nhyvin lähellä naista, niin ettei hän voinut olla tietämättä sitä.\n\n'Mitä nyt, rakkaani?' kysyi setäni toistamiseen.\n\n'Ettekö milloinkaan rakasta ketään muuta kuin minua, ettekö milloinkaan\nmene naimisiin toisen kanssa?'\n\n\"Setäni vannoi kalliin valan, ettei hän milloinkaan menisi naimisiin\nkenenkään muun kanssa, ja nuori nainen veti päänsä sisään ja\nsulki ikkunan. Setäni hyppäsi istuimelleen, työnsi kyynärpäänsä\nulos, järjesteli ohjaksia, sieppasi piiskan, joka oli katolla,\nsivahdutti kaukaisinta hevosta, ja niin lähtivät liikkeelle nuo neljä\npitkähäntäistä, liehuvaharjaista, mustaa hevosta ravaten viisitoista\nhyvää Englanninpenikulmaa tunnissa vanhat postivaunut perässään. Hei,\nkuinka he menivät!\n\n\"Melu takana kasvoi. Kuta nopeammin vanhat vaunut kiitivät, sitä\nnopeammin lähestyivät vainoojat — miehet, hevoset, koirat olivat\nliittyneet ajamaan heitä takaa. Melu oli kamala, mutta kaiken yli\nkaikui nuoren naisen ääni hänen hoputtaessaan enoani huutaen:\n'Nopeammin! Nopeammin!'\n\n\"He kiitivät ohi mustien puiden kuin höyhenet hirmumyrskyn käsissä.\nTalot, kujat, kirkot, heinäruot, kaikenlaiset esineet vilahtivat ohi\nsellaista vauhtia ja sellaisella melulla kuin äkkiä vapaaksi päässeet\ntulvavedet. Mutta aina vain kiihtyi takaa-ajon kumina, ja yhä kuuli\nsetäni nuoren naisen hurjasti huutavan: 'Nopeammin! Nopeammin!'\n\n\"Setäni käytti ruoskaa ja ohjaksia, ja hevoset lensivät eteenpäin\nihan valkeina vaahdosta, mutta sittenkin kasvoi melu takana ja\nnainen huusi yhä: 'Nopeammin! Nopeammin!' Silmänräpäyksen kiihkeässä\njännityksessä setäni potkaisi kovasti jalkalautaa ja huomasi...\nettä oli harmaa aamu ja että hän istui pyöräsepän pihassa, vanhojen\nEdinburghin-postivaunujen istuimella, väristen kylmästä ja kosteudesta\nja tömistellen jalkojaan lämmittääkseen niitä. Hän laskeutui maahan\nja tirkisti innokkaasti sisään nähdäkseen kauniin nuoren naisen. Voi!\nVaunuissa ei ollut ovia eikä istuimiakaan. Siitä oli jäljellä pelkkä\nkuori.\n\n\"Setäni tiesi aivan hyvin, että jutussa oli jotakin salaperäistä ja että\nkaikki oli tapahtunut juuri sillä tavalla kuin hänen oli tapana kertoa\nsiitä. Hän pysyi uskollisena kalliille valalle, jonka oli vannonut\nkauniille nuorelle naiselle, hyläten useita valitsemisen arvoisia\nmajatalonemäntiä hänen tähtensä ja kuollen vihdoin vanhanapoikana. Hän\ntuumi aina, kuinka omituista oli, että juuri hän keksi, tuollaisen\npelkän sattuman kuin aidan yli kiipeämisen vuoksi, kuinka postivaunujen\nja hevosten, kuljettajien, ajajien ja matkustajien henget pitivät\ntapanaan tehdä matkoja säännöllisesti joka yö. Hänen oli myös tapana\nlisätä, että hän uskoi olevansa ainoa ihminen, joka milloinkaan oli\notettu matkustajaksi tällaiselle retkelle. Ja luulenpa, että hän oli\noikeassa, hyvät herrat — ainakaan en ole kuullut kenestäkään toisesta,\njolle olisi sattunut sellaista.\"\n\n\"Ihmettelenpä, mitä nuo postivaunujen kummitukset kuljettavat\npostilaatikoissaan\", virkkoi majatalon isäntä, joka oli kuunnellut\ntarinaa mitä suurimman jännityksen vallassa.\n\n\"Perille saapumattomia kirjeitä tietysti\", sanoi kauppamatkustaja.\n\n\"Niin, niin tietysti\", myönsi isäntä. \"En ole milloinkaan tullut sitä\najatelleeksi.\"\n\n\n\n\n21. luku.\n\nKUINKA HERRA PICKWICK LÄHTI TOIMITTAMAAN TEHTÄVÄÄNSÄ JA KUINKA HÄN HETI\nALUSSA SAI MITÄ ODOTTAMATTOMIMMAN AVUSTAJAN.\n\n\nHevoset oli valjastettu täsmälleen neljännestä vailla yhdeksän\nseuraavana aamuna, ja kun herra Pickwick ja Sam Weller olivat\nasettuneet paikoilleen edellinen vaunujen sisään, jälkimmäinen niiden\nulkopuolelle, sai postiljooni asianomaisen määräyksen ajaa ensiksi\nherra Bob Sawyerin asunnolle herra Benjamin Allenia noutamaan.\n\nKun vaunut pysähtyivät oven kohdalle, jonka kamanassa oli punainen\nlamppu ja hyvin selvä kirjoitus \"Sawyer, Nockemorfin seuraaja\",\nnäki herra Pickwick pistäessään päänsä ulos ikkunasta aika suureksi\nhämmästyksekseen, että harmaapukuinen poika oli täydessä hommassa\nasettamassa luukkuja ikkunain eteen, joka toimitus, se kun oli varsin\ntavaton ja kaikkea muuta kuin liikemiesmäinen toimenpide tähän aikaan\npäivästä, heti toi hänen mieleensä kaksi johtopäätöstä: joko joku Bob\nSawyerin hyvä ystävä ja potilas oli kuollut tai herra Bob Sawyer itse\ntehnyt vararikon.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi herra Pickwick pojalta.\n\n\"Ei mitään\", vastasi poika levittäen suunsa korvasta korvaan.\n\n\"Kaikki hyvin, kaikki hyvin!\" huuteli Bob Sawyer äkkiä ilmaantuen\novelle kädessään pieni nahkainen, kulunut ja likainen matkalaukku,\nkarkea päällystakki ja huivi toisen käsivarren yli heitettynä. \"Olen\npoislähdössä, vanha veikko.\"\n\n\"Tekö!\"\n\n\"Niin, ja siitäpä tuleekin aika retki. Tule tänne, Sam! Silmät auki!\"\n\nVaadittuaan täten lyhyesti herra Wellerin huomiota Bob heitti nahkaisen\nlaukkunsa takaistuimelle, jossa Sam muitta mutkitta pisti sen pois\nistuimen alle seuraten suuresti ihaillen toisen hommia. Tämän tehtyään\nherra Bob Sawyer pojan avustamana ankarasti ponnistellen puki ylleen\nkarkean nuttunsa, joka oli koko joukon liian ahdas hänelle, lähestyi\nsitten vaunujen ikkunaa, pisti päänsä sisään ja nauroi meluavasti.\n\n\"Eikös tämä olekin aika yllätys?\" hän huusi pyyhkeillen silmistään\nnaurun kyyneliä karkean takkinsa toisella hihalla.\n\n\"Hyvä herra\", sanoi herra Pickwick hiukan nolona, \"minulla ei ollut\naavistustakaan siitä, että te tulisitte mukaamme\".\n\n\"Niin, siinäpä se solmu onkin\", vastasi Bob tarttuen herra Pickwickin\ntakin rintapieleen. \"Sepä se juuri hauskinta onkin.\"\n\n\"Vai hauskinta?\"\n\n\"Niinpä kyllä. Jutun kärki on juuri siinä, tiedättehän, että jätän\nliikkeen hoitamaan itseään, koska se näyttää päättäneen olla\nvälittämättä minusta.\"\n\nTällä lailla selitettyään ikkunaluukkujen sulkemisen herra Bob Sawyer\nviittasi myymälään ja lankesi jälleen hilpeytensä hurjuuden valtaan.\n\n\"Siunatkoon, mutta ettehän liene niin päätön, että jätätte potilaanne\nilman minkäänlaista hoitajaa!\" torui herra Pickwick hyvin vakavalla\näänellä.\n\n\"Miksi en?\" kysyi Bob vastaukseksi. \"Minä säästän siten, tiedättekö!\nKukaan heistä ei maksa milloinkaan. Sitä paitsi\", jatkoi Bob hiljentäen\näänensä tuttavalliseksi kuiskaukseksi, \"he voivat siitä vain paremmin,\nsillä koska olen melkein ilman lääkkeitä enkä kykene juuri nyt\nlisäämään varastoani, minun olisi ollut pakko antaa heille kaikille\nkalomelia, mikä ei varmastikaan olisi ollut terveellistä muutamille\nheistä. Näin on kaikkein parasta.\"\n\nTässä vastauksessa oli filosofiaa ja vakuuttavaa voimaa jollaista herra\nPickwick ei ollut osannut odottaa. Hän oli vaiti muutaman hetken ja\nlisäsi sitten vähemmän lujasti kuin edellä:\n\n\"Mutta näihin vaunuihin, nuori ystäväni, sopii vain kaksi henkeä, ja\nolen luvannut toisen paikan herra Allenille.\"\n\n\"Älkää ajatelko minua minuuttiakaan\", vastasi Bob. \"Olen järjestänyt\nsen asian. Sam ja minä jaamme takaistuimen keskenämme. Katsokaa!\nKiinnitämme tämän pienen lapun kaupan ovelle. 'Sawyer, Nockemorfin\nseuraaja. Pyydetään kääntymään rouva Crippsin puoleen, toisella puolen\nkatua.' Rouva Cripps on asiapoikamme äiti. 'Herra Sawyer on hyvin\npahoillaan', sanoo rouva Cripps. 'Hän ei mahda sille mitään, mutta\nhänet vietiin tänä aamuna neuvottelemaan koko maan parhaiden lääkärien\nkanssa. Eivät tulleet toimeen ilman häntä. Tahtoivat saada hänet\nmukaansa hinnalla millä hyvänsä. Peloittava leikkaus.' Asianlaita on\nsellainen\", virkkoi Bob päätökseksi, \"että se luullakseni vaikuttaa\nenemmän hyvää kuin pahaa. Jos se joutuu johonkin paikalliseen lehteen,\nniin tulevaisuuteni on varma. Siinä on Ben! No, hyppää sisään sitten!\"\n\nTällä lailla kiirehtien herra Bob Sawyer työnsi postimiestä hiukan\nsyrjempään, tuuppasi ystävänsä vaunuihin, paiskasi oven kiinni, nosti\nastinlaudan, liimasi paperilipun katuoveen, sulki oven, pisti avaimen\ntaskuunsa, hyppäsi takaistuimelle, antoi lähtökäskyn ja toimitti kaiken\nniin tavatonta vauhtia, että ennenkuin herra Pickwick oli oikein\nehtinyt ruveta harkitsemaan, olisiko herra Bob Sawyerin lähdettävä vai\nei, he jo olivat matkalla ja herra Bob Sawyer täydellisesti retkikunnan\nomatekoisena osallisena ja jäsenenä.\n\nNiin kauan kuin heidän kulkunsa rajoittui vain Bristolin kaduille, piti\npilanhaluinen Bob silmillään ammatinmukaisia vihreitä silmälasejaan\nja käyttäytyi asianmukaisen toimekkaasti ja vakavasti päästellen\nainoastaan eräitä suullisia sukkeluuksia yksistään herra Samuel\nWellerin opiksi ja huviksi. Mutta kun he pääsivät avoimelle tielle,\nhän riisui yht'aikaa vihreät lasinsa ja vakavuutensa ja suoritti\nsuuren joukon kouraantuntuvia kujeita, joiden hän laski herättävän\nohikulkijoiden huomiota ja saattavan ajopelit ja niiden sisällä\nolijat enemmän kuin tavallisen uteliaisuuden kohteiksi. Vähimmän\nsilmäänpistävä näistä kujeista oli hyvin äänekäs postitorven\ntoitotuksen matkiminen ja keppiin sidotun kirjavan silkkinenäliinan\nnenäkäs näytteleminen liehuttamalla sitä ilmassa liikkeiden säestäminä,\njotka ilmaisivat uhmaa ja kerskailua.\n\n\"Kummallista\", sanoi herra Pickwick katkaisten kesken herra Ben Allenin\nkanssa käymänsä hyvin vakavan keskustelun, joka koski herra Winklen\nja hänen sisarensa lukuisia hyviä puolia, \"kummallista, mitähän\nkaikki ihmiset, joiden ohi kuljemme, saattavat keksiä meissä, kun he\ntuijottavat tuolla tavoin.\"\n\n\"Nämä ajoneuvot ovat niin hauskannäköiset\", vastasi Ben Allen äänessään\njotakin ylpeyteen vivahtavaa. \"Luulenpa melkein, etteivät he ole\ntottuneet näkemään tällaisia joka päivä.\"\n\n\"Mahdollista kyllä. Saattaa olla niinkin. Ehkäpä onkin niin.\"\n\nHerra Pickwick olisi kai saanut itsensä vakuutetuksi siihen uskoon,\nettä asianlaita todella oli niin, jollei hän juuri silloin olisi\nsattunut katsahtamaan ulos ikkunasta ja huomannut, että ohikulkijoiden\nkatseet ilmaisivat kaikkea muuta kuin kunnioittavaa ihailua ja että\nkaikenlaisia sähkötysmerkkejä vaihdettiin heidän ja jonkun vaunujen\nulkopuolella olevan henkilön välillä. Tästä hänen mieleensä juolahti,\nettä nuo mielenosoitukset saattoivat olla jossakin kaukaisessa\nyhteydessä herra Bob Sawyerin humoristiseen mielenlaatuun.\n\n\"Toivonpa\", virkkoi hän, \"ettei vilkas ystävämme tee takapenkillään\nmitään hullutuksia.\"\n\n\"Eihän toki\", sanoi Ben Allen. \"Jollei Bob ole liikutetussa tilassa,\nhän on rauhallisin olento, mitä maa kamarallaan kantaa.\"\n\nSamassa särki korvia pitkä postitorven mylvinän jäljittely, jonka\njälkeen kuului huutoa ja kirkunaa, mikä kaikki ilmeisesti lähti\nrauhallisimman olennon kurkusta ja keuhkoista, mitä maa kamarallaan\nkantaa, eli selvemmin sanoen herra Bob Sawyeristä itsestään.\n\nHerra Pickwick ja Ben Allen katsahtivat merkitsevästi toisiinsa.\nEdellinen herrasmies riisui hattunsa ja kumartui ulos vaunujen\nikkunasta, kunnes melkein koko hänen takkinsa oli ulkopuolella ja\nsilloin hän vihdoin kykeni näkemään vilahduksen heidän lystillisestä\nystävästään.\n\nHerra Bob Sawyer ei istunut takaistuimella, vaan vaunujen katolla,\njalat niin kaukana riippumassa kuin ne suinkin ulottuivat; hänellä\noli herra Samuel Wellerin hattu toisella korvalla ja toisessa kädessä\nmaailman suurin voileipä, ja hän tuki samalla toisella sangen kookasta\nkoripulloa, joita molempia hän käytteli mitä hartaimmalla mielihyvällä,\nkeskeyttäen homman yksitoikkoisuuden satunnaisella mylvinällä taikka\nvaihtaen vilkkaasti hölynpöly-lauseparsia ohikulkevien tuntemattomien\nihmisten kanssa. Kirjava lippu oli huolellisesti sidottu pystysuoraan\nasentoon istuimen reunaan, ja herra Samuel Weller istui keskellä,\nBob Sawyerin hatulla koristautuneena, mutustaen yhtä kookasta\nvoileipää hilpein kasvoin, joiden ilme osoitti hänen täydellisesti ja\nehdottomasti hyväksyvän tällaisen järjestelyn.\n\nTämä riitti kiukuttamaan henkilöä, jolla oli herra Pickwickin\nkäsitykset sopivaisuudesta, mutta se ei kuitenkaan merkinnyt\nrikkomuksen koko laajuutta, sillä heitä vastaan tuli juuri silloin\npostivaunut täynnä sekä sisältä että ulkoa, ja matkustajien hämmästys\noli aivan kouraantuntuvan selvä. Sen lisäksi irlantilaisen perheen\nonnittelut, se kun pysytteli rinnan vaunujen kanssa ja kerjäili koko\najan, olivat laadultaan pikemminkin äänekkäitä, etenkin sen miehisen\npään, joka näytti pitävän koko näytelmää jonkin valtiollisen tai muun\nriemusaaton osana.\n\n\"Herra Sawyer!\" huusi herra Pickwick ankaran kiukun vallassa. \"Herra\nSawyer!\"\n\n\"Hoi!\" vastasi tämä herra katsellen vaunujen katon reunan yli\nmahdollisimman kylmäverisen näköisenä.\n\n\"Oletteko hullu, hyvä herra?\"\n\n\"En sinnepäinkään, vain hyvällä tuulella.\"\n\n\"Vai hyvällä tuulella!\" huudahti herra Pickwick. \"Vetäkää alas tuo\nhuomiota herättävä punainen nenäliina; vaadin sitä, hyvä herra. Sam,\nvedä se alas!\"\n\nEnnenkuin Sam ennätti puuttua asiaan, laski herra Bob Sawyer kiltisti\nlippunsa ja pistettyään sen taskuunsa kumarsi kohteliaasti herra\nPickwickille, pyyhkäisi koripullon suuta ja pisti sen omansa eteen,\nsiten ilmaisten hänelle, sanoja turhaan tuhlaamatta, että hän omisti\ntämän ryypyn kaikenlaisen onnen ja menestyksen toivottamiseen\nsamaiselle herralle. Tämän tehtyään Bob pisti tulpan taas pullon suulle\nsirosti ja katsellen hyväntahtoisesti alas herra Pickwickiä puraisi\nhymyillen ison palasen voileivästään.\n\n\"Kuulkaapa\", sanoi herra Pickwick, jonka hetkellinen närkästys\nei oikein kyennyt kestämään Bobin järkähtämätöntä itsevarmuutta,\n\"säästäkää jo meitä noilta hullutuksiltanne!\"\n\n\"Kyllä, kyllä\", lupaili Bob taas vaihtaen hattua herra Wellerin kanssa.\n\"En aikonut tehdä mitään sellaista, mutta tulin niin virkeäksi ajosta,\netten mahtanut sille mitään.\"\n\n\"Ajatelkaapa, miltä se näyttää\", torui herra Pickwick vielä. \"Ottakaa\nhiukan huomioon, miltä se muista näyttää.\"\n\n\"Kyllä, kyllä. Eihän se ollut oikein paikallaan. Kaikki on lopussa nyt.\"\n\nTämän vakuutuksen tyynnyttämänä herra Pickwick veti taas päänsä sisään\nja sulki ruudun, mutta hän oli tuskin jälleen aloittanut keskustelunsa,\njonka Bob Sawyer oli keskeyttänyt, kun hän hieman säpsähti nähdessään\npienen, mustan, muodoltaan pitkulaisen esineen ikkunan ulkopuolella\nnapsahtelemassa ruutua vasten kuin vaatien sisään pääsyä.\n\n\"Mikä tuo on?\" huudahti hän.\n\n\"Se näyttää koripullolta\", virkkoi Ben Allen silmäillen asianomaista\nesinettä silmälasiensa läpi varsin kiinnostuneena. \"Luulen melkein,\nettä se on Bobin.\"\n\nVaikutelma oli ihan oikea, sillä herra Bob Sawyer oli kiinnittänyt\nkoripullon kävelykeppinsä koukkuun ja koputti nyt ikkunaan merkiksi\ntoivomuksesta, että hän halusi sisäpuolella olevien osallistuvan sen\nsisällykseen hyvässä toveruudessa ja sopusoinnussa.\n\n\"Mitä tekisimme?\" sanoi herra Pickwick katsellen pulloa. \"Tämä temppu\non vielä mahdottomampi kuin muut.\"\n\n\"Minusta olisi parasta ottaa se\", vastasi herra Ben Allen. \"Olisi ihan\noikein hänelle, jos ottaisimme sen sisään ja pitäisimme sen. Eikö niin?\"\n\n\"Niin olisi. Otanko sen?\"\n\n\"Minusta se on paras toimenpide, mihin voimme ryhtyä\", vastasi Ben.\n\nKun tämä vastaus piti yhtä hänen oman mielipiteensä kanssa, herra\nPickwick laski ikkunan hiljalleen alas, irroitti pullon kepistä, jonka\njälkeen tämä heti vedettiin ylös, ja herra Bob Sawyer kuului nauravan\nsydämellisesti.\n\n\"Millainen iloinen vekkuli hän onkaan!\" virkkoi herra Pickwick kääntyen\nkatsomaan toveriaan pullo kädessä.\n\n\"Niin on\", sanoi herra Allen.\n\n\"Häneen ei voi millään suuttua.\"\n\n\"Ihan mahdotonta.\"\n\nTämän lyhyen mielipiteiden vaihdon aikana herra Pickwick oli\najatuksissaan ottanut tulpan pullon suulta.\n\n\"Mitä se on?\" kysyi Ben Allen huolettomasti.\n\n\"En tiedä\", vastasi herra Pickwick yhtä välinpitämättömästi. \"Minusta\ntuntuu siltä, kuin se hajuaisi maitopunssilta.\"\n\n\"Niinkö?\"\n\n\"Siltä minusta tuntuu\", jatkoi herra Pickwick hyvin tarkasti varoen,\nettei vain antaisi väärää tietoa. \"En osaa sanoa sitä ihan varmasti\nensin maistamatta.\"\n\n\"Teidän on parasta tehdä se. Onhan meidänkin hyvä tietää, mitä se on.\"\n\n\"Niinkö arvelette? No, jos olette niin utelias tietämään sen, niin ei\nminulla tietenkään ole mitään vastaan.\"\n\nAina valmiina uhraamaan omat tunteensa ystäviensä toiveiden hyväksi\nherra Pickwick otti heti aika pitkät maistiaiset.\n\n\"Mitä se on?\" tiedusti Ben Allen keskeyttäen hänet hiukan\nkärsimättömästi.\n\n\"Omituista\", ihmetteli herra Pickwick huuliaan maiskutellen. \"En\noikein tiedä vieläkään. Niin, kuitenkin\", hän sanoi toisen kerran\nmaistettuaan, \"punssia se on\".\n\nHerra Ben Allen katseli herra Pickwickiä, herra Pickwick Ben Allenia,\nBen Allen hymyili, mutta ei herra Pickwick.\n\n\"Olisipa ihan oikein hänelle\", sanoi viimeksimainittu herra vähän\nankarasti, \"jos joisimme joka pisaran\".\n\n\"Sama ajatus tuli minunkin mieleeni.\"\n\n\"Tosiaankin. Juodaanpa siis hänen maljansa!\" Näin sanoen tuo mainio\nhenkilö otti oikein tarmokkaan kulauksen pullosta ja ojensi sen Ben\nAllenille, joka ei ollut hidas seuraamaan hänen esimerkkiään. Hymyilyt\nkävivät molemminpuolisiksi, ja maitopunssi hävisi asteittain ja\niloisesti.\n\n\"Itse asiassa\", sanoi herra Pickwick tyhjentäessään viimeisen pisaran,\n\"ovat hänen kujeensa hyvin huvittavia, todella hauskoja\".\n\n\"Niin kannattaakin sanoa\", vahvisti herra Ben Allen. Todistaakseen,\nettä Bob Sawyer oli hupaisimpia veikkoja koko maailmassa, hän alkoi\nkertoa herra Pickwickille pitkästi ja yksityiskohtaisesti selostaen,\nkuinka tuo mainittu herra kerran joi itselleen kuumeen ja sai ajetuksi\npäänsä paljaaksi. Ja tämän hupaisan ja miellyttävän jutun kertomisen\nkeskeytti vain se, että vaunut pysähtyivät 'Kelloon' Berkeleyn\nnummella, jossa hevosia vaihdettiin.\n\n\"Kuulkaas! Emmekö syö päivällistä täällä?\" kysyi Bob katsellen sisään\nikkunasta.\n\n\"Päivällistä!\" ihmetteli herra Pickwick. \"Mitä, olemmehan\najaneet vasta yhdeksäntoista mailia, ja meillä on vielä jäljellä\nkahdeksankymmentäseitsemän.\"\n\n\"Senpä vuoksi meidän täytyykin haukata jotakin, jotta kykenisimme\nvastustamaan väsymystä\", todisteli herra Bob Sawyer.\n\n\"On ihan mahdotonta syödä päivällistä puoli kahdeltatoista\", vastasi\nherra Pickwick katsoen kelloaan.\n\n\"Niinpä onkin\", myönsi Bob, \"väliateria sopii siis nyt juuri. Kuulkaa!\nLounas kolmelle, ja heti, ja seisottakaa hevosia neljännestunti.\nKäskekää kantaa pöytään kaikki kylmä ruoka, mitä talossa on, ja hiukan\npullo-olutta, ja antakaa meidän maistaa parasta madeiraanne.\"\n\nAnnettuaan nämä käskyt mitä tärkeimmän näköisenä ja kovalla melulla\nherra Bob Sawyer hyökkäsi heti taloon johtamaan valmisteluita. Vähemmän\nkuin viiden minuutin kuluttua hän palasi ja selitti, että ne sujuivat\nerinomaisesti.\n\nAterian laatu vastasi täydellisesti Bobin kehumisia, eikä sille tehnyt\ntäyttä oikeutta ainoastaan tämä herra, vaan myöskin herrat Pickwick ja\nBen Allen. Näiden kolmen merkeissä kuluivat olutpullo ja madeira hyvin\npian, ja kun (sitten kun hevoset taas oli valjastettu) he istuutuivat\njälleen paikoilleen penkkilaatikko täynnä parasta maitopunssin\nvastinetta, mitä niin lyhyessä ajassa saattoi löytää, soi postitorvi,\nja värikäs lippu liehui herra Pickwickin tekemättä vähäisintäkään\nvastaväitettä.\n\nHe pysähtyivät syömään päivällistä 'Humalasalkoon' Tewkesburyssa, minkä\njohdosta siellä nautittiin lisää pullo-olutta, pikkuisen madeiraa ja\nvähän portviiniäkin kaupan päälle, ja täällä koripullo täytettiin\nneljännen kerran. Näiden yhdistyneiden virvoitusaineiden vaikutuksesta\nherrat Pickwick ja Ben Allen nukkuivat kolmenkymmenen mailin matkan,\nkun taas Bob ja herra Weller lauloivat kaksiäänisesti takaistuimella.\n\nOli ihan pimeä, kun herra Pickwick heräsi sen verran, että huomasi\nkatsoa ulos ikkunasta. Harvat majat tien varrella, jokaisen näkyvän\nkappaleen likainen pinta, paksu ilma, hiilentomulla ja tiilisoralla\npeitetyt tiet, kaukaisten ahjojen synkkä loiste, korkeista piipuista\nnousevat paksut savupilvet, jotka mustasivat ja tummensivat kaiken\nympärillä, kaukaisten valojen loiste, raskaat rattaat, jotka\nponnistelivat eteenpäin tietä pitkin lastattuina kalisevilla\nrautakangilla tai sälytettyinä täyteen painavia tavaroita — kaikki\nilmaisi, että nopeasti lähestyttiin suurta Birminghamin tehdaskaupunkia.\n\nKun he ajaa ratuuttivat ahtaita kujia, jotka johtivat vilinän\nkeskukseen, sattuivat vakavan työskentelyn merkit ja äänet vielä\nvoimakkaammin heidän aistimiinsa. Kadut olivat ahdinkoon saakka\ntäynnä työväkeä. Joka talosta humisi työn kohu, valot kiiluivat\nullakkokerrosten ahtaista ikkunoista, ja pyörien viuhuna ja koneiden\njyske tärisytti vapisevia seiniä. Tulet, joiden kalpean keltaiset,\nhämärät valot olivat näkyneet mailien päähän, leimahtivat rajusti\nkirkkaammiksi kaupungin suurissa tehtaissa ja työpajoissa. Vasaroiden\nkalketta, höyryn suhinaa, ja koneitten kumeaa, raskasta jyskettä —\nkarua musiikkia — kaikui joka korttelista.\n\nKyytipoika ajoi jo ripeästi pitkin leveitä katuja, ohi komeiden, hyvin\nvalaistujen kauppojen, joita sattuu vastaan kaupungin ulkolaidan ja\nvanhan 'Kuninkaallisen Hotellin' välillä, ennen kuin herra Pickwick\nalkoi tajuta, kuinka vaikea ja hienotunteisuutta kysyvä se asia oli,\njoka oli tuonut hänet tänne.\n\nTehtävän arkaluontoisuutta ja vaikeutta ei suinkaan helpottanut herra\nBob Sawyerin vapaaehtoinen osanotto. Totta puhuaksemme herra Pickwick\ntunsi, että mainitun herran läsnäolo tässä tilaisuudessa, niin\nmyötämielinen ja hyväntahtoinen kuin hän saattoi ollakin, ei suinkaan\nollut sellainen kunnia, jota hän olisi vapaasta tahdostaan hakenut;\nhän olisi päinvastoin antanut sievoisen summan, jos olisi voinut saada\nherra Bob Sawyerin siirretyksi viivyttelemättä johonkin paikkaan\nainakin viidenkymmenen mailin etäisyyteen.\n\nHerra Pickwick ei ollut milloinkaan ollut henkilökohtaisessa\nkosketuksessa herra Winkle vanhemman kanssa, vaikka oli pari, kolme\nkertaa vaihtanut ajatuksia hänen kanssaan kirjeellisesti ja antanut\ntyydyttäviä vastauksia hänen poikansa siveellistä luonnetta ja\nkäyttäytymistä koskeviin kyselyihinsä. Hän tunsi hermostuneen herkästi,\nettä ensivierailu Bob Sawyerin ja Ben Allenin seurassa, jotka kumpikin\nolivat hiukan 'sumeina', oli kaikkea muuta kuin nerokkain ja sopivin\ntapa antaa herra Winklelle suosiollinen vaikutelma itsestään.\n\n\"Mutta kuitenkin\", tuumi herra Pickwick koettaen rohkaista itseään,\n\"minun on tehtävä parhaani. Minun täytyy tavata hänet tänä iltana,\nkoska olen ehdottomasti luvannut. Jos he itsepäisesti tahtovat\nseurata minua, täytyy kohtaus tehdä mahdollisimman lyhyeksi ja tyytyä\ntoivomaan, että he oman etunsa nimessä varovat häpäisemästä itseään.\"\n\nHänen näillä mietteillä itseään lohdutellessaan vaunut pysähtyivät\n'Kuninkaallisen' eteen. Kun Ben Allen oli saatu miten kuten hereille\nhämmästyttävän syvästä unesta ja herra Samuel Weller kiskonut hänet\nkauluksesta ulos, pääsi myös herra Pickwick pois vaunuista. Heidät\nopastettiin mukavaan huoneeseen, ja herra Pickwick esitti heti\ntarjoilijalle herra Winklen asuntoa koskevan kysymyksen.\n\n\"Aivan täällä lähellä, herra, tuskin viidensadan yardin päässä. Herra\nWinkle on tarkastaja, kanavantarkastaja. Hänen yksityisasuntonsa ei\nole, hyvä herra, edes viidenkään sadan yardin päässä.\"\n\nTässä tarjoilija puhalsi kynttilän sammuksiin ja oli sytyttävinään sen\njälleen antaakseen herra Pickwickille tilaisuuden kysellä enemmän, jos\ntällä oli siihen halua.\n\n\"Haluatteko jotakin nyt?\" hän tiedusteli sitten sytyttäen kynttilän,\nepätoivoisena herra Pickwickin äänettömyydestä. \"Teetä vai kahvia,\nherra? Ehkäpä päivällistä?\"\n\n\"Ei mitään nyt.\"\n\n\"Hyvä on, herra. Ehkäpä haluatte tilata illallisen, herra?\"\n\n\"En nyt juuri.\"\n\n\"Hyvä on, herra.\" Tarjoilija asteli hiljalleen ovelle, pysähtyi äkkiä,\nkääntyi ympäri ja sanoi hyvin sulavasti:\n\n\"Lähetänkö siivoojattaren tänne?\"\n\n\"Olkaa hyvä, jos haluatte.\"\n\n\"Jos _te_ haluatte, herra.\"\n\n\"Ja tuokaa hiukan soodavettä\", sanoi Bob Sawyer.\n\n\"Soodavettäkö, herra? Kyllä!\"\n\nAivan kuin hänen sydämeltään olisi vierähtänyt musertava kuorma,\nkun häneltä viimein tilattiin jotakin, tarjoilija suli huomaamatta\npois. Tarjoilijat eivät milloinkaan kävele eivätkä juokse. Heillä\non erikoinen, salaperäinen taito hävitä huoneesta, joka muilta\nkuolevaisilta puuttuu.\n\nKun soodavesi oli herättänyt herra Ben Allenissa vähän elonmerkkejä,\nhän salli taivuttaa itsensä pesemään kasvonsa ja kätensä ja alistui\nSamin harjattavaksi. Kun herra Pickwick ja Bob Sawyer sitten myös\nolivat korjanneet matkan heidän ulkonäölleen aiheuttamat häiriöt,\nkaikki kolme lähtivät liikkeelle, käsi kädessä, herra Winklen luo, Bob\nSawyerin täyttäessä ilman tupakansavulla heidän eteenpäin kulkiessaan.\n\nNoin neljännesmailin päässä, rauhallisen, varakkaan näköisen kadun\nvarrella kohosi vanha, punaisista tiilistä rakennettu talo, kolme\naskelmaa oven edessä ja siihen kiinnitettynä messinkilevy, jossa oli\nsuurilla roomalaisilla kirjaimilla sanat: HERRA WINKLE. Portaat olivat\nhyvin valkoiset, tiilet hyvin punaiset ja koko talo hyvin siisti, ja\nsiinä seisoivat herra Pickwick, Ben Allen ja Bob Sawyer, kun kello löi\nkymmenen. Sievä palvelijatar vastasi kolkutukseen säpsähtäen nähdessään\nnuo kolme vierasta.\n\n\"Onko herra Winkle kotona, tyttöseni?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Hän on juuri käynyt illalliselle, herra.”\n\n\"Olkaa hyvä ja antakaa hänelle tämä kortti\", jatkoi herra Pickwick.\n\"Sanokaa, että olen pahoillani, kun täytyy häiritä häntä näin\nmyöhäisellä hetkellä, mutta minun on välttämättä saatava tavata häntä\ntänä iltana, ja olen juuri saapunut kaupunkiin.\"\n\nTyttö katseli arasti herra Bob Sawyeria, joka ilmaisi ihastuksensa\nhänen henkilökohtaiseen viehättävyyteensä erinäisillä ihmeellisillä\nirvistyksillä, ja luoden silmäyksen hattuihin ja päällystakkeihin,\njoita riippui eteisessä, kutsui toista tyttöä vartioimaan ovea sillä\naikaa kun hän kävi yläkerroksessa. Vartija pääsi palveluksestaan hyvin\npian, sillä ensimmäinen palvelijatar palasi heti ja pyytäen anteeksi,\nettä oli jättänyt heidät kadulle, vei heidät matoilla verhottuun\ntakahuoneeseen, joka oli puoleksi konttori, puoleksi pukeutumishuone ja\njossa pääasiallisimpina tarpeellisina ja koristeellisina huonekaluina\nolivat pöytä, käsienpesulaite ja parranajopeili, saapasteline ja\n-pihti, korkeaselkäinen tuoli, neljä pientä tuolia, pöytä ja vanha,\nkerran viikossa vedettävä kello. Takan yläpuolella näkyivät kassakaapin\nsuljetut ovet, ja seiniä koristi pari riippuvaa kirjahyllyä, almanakka\nja monet tomuiset paperipinkat.\n\n\"Olen kovin pahoillani, kun jätin teidät seisomaan oven eteen,\nherra\", sanoi tyttö sytyttäen lampun ja puhutellen herra Pickwickiä\nvalloittavasti hymyillen, \"mutta olitte ihan outo, ja täällä on niin\npaljon maankiertäjiä, jotka käyvät vain katsomassa, mitä voisivat\nsiepata, niin että todella...\"\n\n\"Ei pienintäkään syytä anteeksipyyntöön, lapseni\", sanoi herra Pickwick\nhyväntuulisesti.\n\n\"Ei vähäisintäkään, rakkaani\", vahvisti Bob Sawyer leikillisesti\nojentaen käsivartensa ja hypähdellen puolelta toiselle ikään kuin\nestääkseen nuorta naista lähtemästä huoneesta.\n\nNämä kujeet eivät vähääkään huvittaneet nuorta naista, sillä hän\nilmaisi muitta mutkitta sen mielipiteen, että herra Bob Sawyer oli\n\"inhottava otus\", ja kun nuorukaisen liikkeet alkoivat käydä yhä\nlähentelevämmiksi, tyttö iski somat sormensa tämän kasvoihin ja syöksyi\nulos huoneesta ilmaisten monella tavalla vastenmielisyytensä ja inhonsa.\n\nJäätyään siten vaille nuoren naisen seuraa Bob Sawyer alkoi huvitella\ntirkistelemällä kaappiin, katselemalla kaikkiin pöytälaatikoihin,\nollen avaavinaan kassakaapin, kääntämällä seinäalmanakan nurin\npäin, koetellen herra Winklen kenkiä omiensa päälle ja tekemällä\nmuita huvittavia kokeita huonekaluilla; mikä kaikki herätti herra\nPickwickissä sanomatonta kauhua ja säikähdystä ja lisäsi samassa\nsuhteessa Bob Sawyerin ihastusta.\n\nVihdoin ovi aukeni ja huoneeseen astui herra Pickwickin kortti\ntoisessa ja hopeinen kynttilänjalka toisessa kädessä pieni, vanha,\nnuuskanruskeaan pukuun pukeutunut herra, jonka pää ja kasvot olivat\ntarkka jäljennös herra Winkle nuoremmalle kuuluvista; se vain erona,\nettä tämä oli melkein kalju.\n\n\"Kuinka voitte, herra Pickwick?\" sanoi Winkle vanhempi laskien\nkynttiläjalan kädestään ja ojentaen kätensä. \"Toivon, että näen teidät\nterveenä, herra. Olen iloinen tavatessani teidät. Istuutukaa, herra\nPickwick, olkaa hyvä. Tämä herra on...?\"\n\n\"Ystäväni, herra Sawyer\", keskeytti herra Pickwick, \"poikanne ystävä\".\n\n\"Ahaa\", virkkoi herra Winkle vanhempi silmäillen Bobia hiukan\nviileästi. \"Toivon, että voitte hyvin, herra.\"\n\n\"Terve kuin pukki!\" vastasi Bob Sawyer.\n\n\"Ja tämä toinen herra\", lausui herra Pickwick, \"on, kuten saatte nähdä\nluettuanne kirjeen, joka on uskottu minun tuotavakseni, hyvin läheinen\nsukulainen, tai, paremmin sanoakseni, poikanne hyvin läheinen ystävä.\nHänen nimensä on Allen.\"\n\n\"Tuoko herra?\" kysyi herra Winkle osoittaen kortilla Ben Allenia, joka\noli nukahtanut sellaiseen asentoon, ettei hänestä näkynyt muuta kuin\nselkäranka ja takin kaulus.\n\nHerra Pickwick oli vastaamaisillaan kysymykseen ja toistamaisillaan\nherra Benjamin Allenin nimen ja kunnialliset ominaisuudet alusta\nloppuun, kun eloisa herra Bob Sawyer herättääkseen ystävänsä\ntietoisuuteen asemastaan nipisti tätä kipeästi käsivarren lihaisesta\nosasta, niin että hra Allen hyppäsi parkaisten pystyyn. Huomattuaan\näkkiä vieraan olevan läsnä hän lähestyi tätä ja pudistellen herra\nWinklen molempia käsiä hyvin sydämellisesti viiden minuutin ajan\nkuiskasi vaikeasti tajuttavin lauseenrippein olevansa suuresti\nmielissään nähdessään hänet ja kysyen vieraan varaisesti, halusiko\nhän maistaa jotakin kävelynsä jälkeen, tai halusiko hän mieluummin\nodottaa \"päivälliseen saakka\"; sitten hän taas istuutui ja silmäili\nympärilleen kivettyneesti tuijottaen, ikään kuin hänellä ei olisi ollut\nkaukaisintakaan aavistusta siitä, missä oli eikä hänellä sitä todella\nollutkaan.\n\nKaikki tämä oli mitä kiusallisinta herra Pickwickistä, varsinkin kun\nherra Winkle vanhempi osoitti mitä kouraantuntuvimman hämmästyksen\nmerkkejä hänen tovereittensa erikoisen — jollemme sanoisi merkillisen\n— käyttäytymisen johdosta. Päästäkseen heti asiaan hän otti taskustaan\nkirjeen ja sanoi ojentaen sen herra Winkle vanhemmalle:\n\n\"Tämä kirje, hyvä herra, on pojaltanne. Sen sisällyksestä voitte\nhuomata, että teidän suosiollisesta ja isällisestä suhtautumisestanne\nsiihen riippuu hänen tuleva menestyksensä ja hyvinvointinsa. Haluatteko\ntehdä minulle mieliksi lukemalla sen läpi mahdollisimman kylmästi ja\nharkitsevasti ja keskustella sen jälkeen kanssani asiasta siinä sävyssä\nja hengessä, jossa siitä ainoastaan tulee keskustella? Voitte arvata,\nkuinka merkitsevä teidän päätöksenne on pojallenne ja kuinka äärettömän\nlevoton hän on asiasta, siitä, että tulen luoksenne siitä edeltäkäsin\nilmoittamatta ja näin myöhäisellä hetkellä, ja\" — herra Pickwick\nloi syrjäsilmäyksen molempiin tovereihinsa — \"näin epäsuotuisissa\nolosuhteissa\".\n\nTämän esipuheen jälkeen herra Pickwick pisti neljä tiheään, kaikkein\nhienoimmalle paperille kirjoitettua sivua hämmästyneen herra Winklen\nkäteen. Istuutuen sitten jälleen tuoliinsa hän seuraili toisen herran\nilmeitä ja katseita jännittyneenä, se on totta, mutta sellaisen\nmiehen avoimin otsin, joka tietää, ettei hän ole tehnyt mitään\nanteeksipyytämisiä tai puhdistautumisia vaativaa.\n\nVanha kanavantarkastelija käänteli kirjettä sinne tänne, katseli\nsitä edestä, katseli takaa ja sivuilta, tutki mikroskooppisen\ntarkasti sinetissä näkyvää pientä lihavaa poikaa, nosti silmänsä\nherra Pickwickin kasvoihin ja valmistautui sitten lukemaan istuutuen\nkorkeaselkäiseen tuoliin ja vetäen lampun lähemmäksi itseään, mursi\nsinetin, levitti paperin ja nosti sen lähemmäs valoa.\n\nJuuri sillä hetkellä Bob Sawyer, jonka luonto oli torkkunut jonkin\naikaa, laski kätensä polvilleen ja väänteli kasvonsa samanlaisiksi kuin\nilveilijän, herra Grimaldi-vainajan muotokuvissa. Silloin kävi niin,\nettä vanhempi herra Winkle sensijaan, että olisi syventynyt lukemaan\nkirjettään, kuten Bob Sawyer luuli, sattuikin katsomaan kirjeen reunan\nyli juuri herra Bob Sawyeria itseään, päätellen täydellä syyllä, että\nmainittu naama oli väännelty tekemään hullunkuriseksi ja naurettavaksi\nhäntä itseään, talon isäntää. Hän kiinnitti katseensa Bobiin niin\nilmeikkään ankarasti, että Grimaldi-vainajan piirteet vähitellen\nsilisivät hyvin kauniiseen nöyryyden ja hämmingin ilmeeseen.\n\n\"Sanoitteko jotakin, herra?\" kysyi herra Winkle vanhempi kaamean\nhiljaisuuden jälkeen.\n\n\"En sanonut, herra\", vastasi Bob, jossa ei enää ollut jälkeäkään\nilveilijästä, ottamatta lukuun hänen poskilleen kohonnutta polttavaa\npunaa.\n\n\"Oletteko varma, ettette puhunut?\"\n\n\"Ihan varma, hyvä herra.\"\n\n\"Luulin teidän sanoneen jotakin\", jatkoi vanha herra harmistuneesti\nsanojaan korostaen. \"Taisitte katsoa minuun?\"\n\n\"En, en, herra, en ollenkaan\", torjui Bob perin kohteliaasti moisen\nepäluulon.\n\n\"Olen hyvin iloinen kuullessani sen\", sanoi herra Winkle vanhempi.\n\nRypistäen hyvin mahtavasti otsaansa tyrmistyneelle Bobille vanha herra\nnosti kirjeen toistamiseen kynttilän ääreen ja alkoi vakavasti lukea\nsitä.\n\nHerra Pickwick seurasi häntä tarkasti silmillään hänen siirtyessään\nensimmäisen sivun viimeiseltä riviltä toisen sivun ensimmäiselle,\ntoisen sivun viimeiseltä kolmannen sivun ensimmäiselle ja kolmannen\nsivun viimeiseltä neljännen ensimmäiselle, mutta ei pieninkään muutos\nhänen kasvoissaan antanut avainta tunteisiin, joita hänen mielessään\nliikkui hänen ottaessaan vastaan tiedon poikansa avioliitosta, ja\nvaikka herra Pickwick tiesi sen olevan kuudella aivan ensimmäisellä\nrivillä. Vanha herra luki kirjeen viimeistä riviä myöten, taittoi sen\njälleen liikemiesmäisen huolellisesti ja tarkkaan ja juuri kun herra\nPickwick odotti rajua tunteenpurkausta, hän pisti kynänsä mustepulloon\nja kysyi yhtä rauhallisesti kuin olisi puhunut kaikkein tavallisimmasta\ntoimistoasiasta:\n\n\"Mikä Nathanielin osoite on, herra Pickwick?\"\n\n\"'Yrjänä ja Korppikotka' tällä hetkellä.\"\n\n\"'Yrjänä ja Korppikotka!' Missä se on?\"\n\n\"George Yard. Lombard Street.\"\n\n\"Cityssäkö?\"\n\n\"Niin.\"\n\nJärjestelmällisesti vanha herra piirsi osoitteen kirjeen selkäpuolelle\nja sanoi sitten pistettyään sen pöytälaatikkoon, nousten tuolista ja\npannen avainnipun taskuunsa:\n\n\"Otaksun, ettei ole mitään muuta, mihin meidän tarvitsee puuttua, herra\nPickwick?\"\n\n\"Eikö mitään muuta, hyvä herra!\" lausui tämä lämminsydäminen\nhenkilö närkästyneen hämmästyksen vallassa. \"Eikö mitään muuta!'\nEikö teillä ole mitään mielipidettä ilmaistavana tämän poikanne\nelämässä käänteentekevän tapahtuman johdosta? Eikö mitään vakuutusta\nlähetettävänä hänelle minun kauttani, että hän saa edelleen luottaa\nrakkauteenne ja tukeenne? Eikö sanottavana mitään, joka ilahduttaisi ja\ntukisi häntä ja huolestunutta tyttöä, joka odottaa häneltä lohdutusta\nja tukea? Ajatelkaahan toki, hyvä herra.\"\n\n\"Ajattelen kyllä\", vastasi vanha herra. \"Minulla ei juuri tällä\nhetkellä ole mitään sanottavaa. Olen liikemies, herra Pickwick. En\nmilloinkaan ryhdy hätäillen asioihin, ja sikäli kuin käsitän tätä, en\nlainkaan pidä sen ulkopiirteistä. Tuhat puntaa ei ole paljon, herra\nPickwick.\"\n\n\"Olette aivan oikeassa, herra\", keskeytti Ben Allen, joka oli juuri\nsen verran valveilla, että tiesi menettäneensä omat tuhat puntaansa\nvähimmittäkään vaikeuksitta. \"Olette älykäs mies! Bob, tuo on aika\ntaitava veikko!\"\n\n\"Olen hyvin iloissani huomatessani, että juuri te teette minulle\nniin paljon oikeutta, että myönnätte sen, herra\", virkkoi herra\nWinkle vanhempi katsellen halveksivasti Ben Allenia, joka pudisteli\nsyvämietteisesti päätään. \"Asian laita on niin, herra Pickwick, että\nkun annoin pojalleni luvan kuljeskella ympäriinsä vuoden tai pari\nnähdäkseen hiukan ihmisiä ja heidän tapojaan (hän on tehnyt sen teidän\nohjauksenne alaisena), ettei hän astuisi elämään ihan kokemattomana\nmaitonaamana, ei tällaisesta ollut mitään puhetta. Hän tietää sen ihan\nhyvin, niin että jos tämän vuoksi kiellän tukeni häneltä, ei hänellä\nole mitään syytä hämmästyä. Hän saa kuulla minusta, herra Pickwick.\nHyvää yötä! Margaret, avaa ovi!\"\n\nKoko ajan oli Bob Sawyer kehoittanut Ben Allenia sanomaan jotakin\nvakavaa ja vaikuttavaa, ja siispä Ben, ilman pienintäkään valmistavaa\nmerkkiä, puhkesi puhumaan kiivaasti ja kaunopuheisesti.\n\n\"Hyvä herra\", sanoi Ben Allen tuijottaen vanhaa herraa kahdella hyvin\nsumealla ja himmeällä silmällä ja heiluttaen oikeaa kättään kiivaasti\nylös ja alas, \"teidän... tiedän pitäisi hävetä!\"\n\n\"Rouvan veljenä te olette tietysti oivallinen tuomari tässä asiassa\",\nvastasi herra Winkle vanhempi. \"Nyt riittää. Olkaa hyvä, älkää sanoko\nenää mitään, herra Pickwick. Hyvää yötä herrat.\"\n\nNäin sanoen vanha herra otti käteensä kynttilänjalan, avasi huoneen\noven ja viittasi kohteliaasti eteistä kohti.\n\n\"Kadutte vielä tätä, hyvä herra\", sanoi herra Pickwick purren hammasta\npitääkseen vihastustaan aloillaan, sillä hän tunsi, kuinka tärkeä\nvaikutus kaikella olisi nyt hänen nuorelle ystävälleen.\n\n\"Olen tällä hetkellä toista mieltä\", vastasi herra Winkle vanhempi\ntyynesti. \"Toivotan teille vielä kerran hyvää yötä.\"\n\nÄkäisin harppauksin astui herra Pickwick kadulle. Herra Bob Sawyer,\njonka vanhan herran päättävä käytös oli kokonaan lannistanut, menetteli\nsamoin. Herra Ben Allenin hattu vieri portaita heti heidän jälkeensä,\nja herra Allenin ruumis seurasi sitä. Koko seurue vaipui äänettömänä ja\nsyömättömänä vuoteeseen, ja herra Pickwick ajatteli, juuri ennen kuin\nnukahti, että jos hän olisi tiennyt herra Winkle vanhemman siinä määrin\nliikemieheksi, olisi ollut hyvin luultavaa, ettei hän olisi milloinkaan\ntullut hänen luokseen sellaiselle asialle.\n\n\n\n\n22. luku.\n\nHERRA PICKWICK KOHTAA VANHAN TUTTAVAN, JA TÄTÄ ONNELLISTA TAPAHTUMAA\nLUKIJA PÄÄASIALLISESTI SAA KIITTÄÄ TÄSSÄ KERROTUISTA PERIN\nJÄNNITTÄVISTÄ ASIOISTA, JOTKA KOSKEVAT KAHTA SUURTA, MAHTAVAA JA\nARVOVALTAISTA JULKISUUDEN MIESTÄ.\n\n\nAamu, joka kello kahdeksalta valkeni herra Pickwickin katseelle, ei\nollut ollenkaan omansa kohottamaan hänen mielialaansa eikä vähentämään\npainostusta, jonka hänen lähettilään tehtävänsä arvaamaton tulos oli\naiheuttanut. Taivas oli synkkä ja pimeä, ilma sumuinen ja raaka, kadut\nmärät ja liukkaat. Savu riippui velttona piippujen alapuolella, ikään\nkuin siltä olisi puuttunut rohkeutta kohota, ja sade rapisi hitaasti ja\näreästi, aivan kuin se ei olisi edes viitsinyt pudota maahan saakka.\nTakapihalla pysytteli tappelukukko, joka oli menettänyt jokaisen\nsäkenen tavallista vilkkauttaan, tasapainossa yhdellä jalalla nurkassa,\nja aasi, joka pää painuksissa jurotti ulkohuonerakennuksen ahtaan\nkatoksen alla, näytti murjottavasta, alakuloisesta ilmeestään päättäen\nmiettivän itsemurhaa. Kaduilla ei näkynyt muuta kuin sateenvarjoja, ja\nainoat kuuluvat äänet olivat puukenkien kolina ja sadepisarain rapina.\n\nAamiaisen syöntiä ei keskustelu juuri häirinnyt. Bob Sawyerkin tunsi\nsään ja edellisen päivän jännityksen vaikutukset. Oman ilmeikkään\nkielensä mukaan hän oli \"uitettu koira\". Niin oli herra Ben Allenkin.\nNiin myös herra Pickwick.\n\nYhä pitemmäksi venyvässä odotuksessa, että ilma kirkastuisi, luettiin\ntuoreimmat Lontoon iltalehdet yhä uudelleen niin tarmokkaasti ja\nhartaasti, että sellaista tapahtuu vain äärimmäisen surkeuden tilassa.\nJokainen tuuma lattiamattoa käveltiin yhtä tarkkaan, ikkunoita avattiin\nsiksi monta kertaa, että lisämaksu siitä olisi ollut paikallaan,\nkaikenlaisiin keskustelunaiheisiin puututtiin ja niistä luovuttiin\ntaas, ja vihdoin herra Pickwick, kun päivällisaika tuli, sään\nosoittamatta minkäänlaista muutosta parempaan päin, soitti päättävästi\nkelloa ja käski valjastaa vaunut.\n\nVaikka tiet olivat saviset ja tihkusade tuhuutti kiivaammin kuin tähän\nasti ja rapaa ja märkyyttä pärskyi sisään avoimista ikkunoista siinä\nmäärin, että epämukavuus oli yhtä suuri sisässä kuin ulkonakin olevalle\nparille, oli liikkeessä ja siinä tunteessa, että taas oltiin puuhassa,\nsentään jotakin, mikä oli niin paljon parempaa kuin olla suljettuna\nummehtuneeseen huoneeseen katselemassa tylsän sateen valumista tylsälle\nkadulle, että kaikki lähdettäessä olivat yhtä mieltä siitä, että muutos\noli suuri parannus, ja ihmettelivät, kuinka he olivat saattaneet\nsiirtää sen toteuttamista niin kauan.\n\nKun seurue pysähtyi vaihtamaan hevosia Coventryssä, nousi hevosista\nhöyryä sellaisina pilvinä, että se ihan peitti tallirengin. Tämän ääni\nkuului selittävän usvan keskeltä, että hän odotti suurta kultamitalia\nEläinsuojeluyhdistyksen ensi kertaa jakaessa palkintojaan, koska hän\noli riisunut kyytipojan hatun. Sen reunoista valuva vesi olisi näet\nvarmasti hukuttanut koko pojan, niin tuo näkymätön herrasmies selitti,\njollei hänellä olisi ollut kylliksi harkintakykyä siepatakseen sitä\ntältä nopeasti päästä ja kuivatakseen huohottavan pojan kasvoja\nolkitukolla.\n\n\"Tämäpä on hauskaa\", sanoi Bob Sawyer kääntäen takinkauluksensa pystyyn\nja käärien huivin suunsa ympärille keskittääkseen sinne juuri juomansa\nkonjakkilasin höyryt.\n\n\"Hyvin lystiä\", myönsi Sam rauhallisesti.\n\n\"Ettepä näytä erikoisesti välittävän tästä.\"\n\n\"Enpä oikein tiedä, mitä hyötyä siitä olisi.\"\n\n\"Se syy on tosiaan kumoamaton.\"\n\n\"Niin on, herra\", virkkoi herra Weller. \"Oikein on, niin kuin on,\nkuten se entinen aatelismies suloisesti huomautti, kun hänet pantiin\neläkelistalle sen vuoksi, että hänen äitinsä sedän vaimon isoisä kerran\noli sytyttänyt kuninkaan piipun mukanakannettavilla tuluksilla.\"\n\n\"Tuo ei ollut niinkään hullu huomautus\", myönsi herra Bob Sawyer\nhyväksyvästi.\n\n\"Juuri niinkuin se nuori aatelismies sanoi joka vuosineljänneksen\npäättyessä, koko elämänsä aikana\", selitti Sam Weller.\n\n\"Kutsuttiinko teitä milloinkaan\", tiedusteli Sam lyhyen hiljaisuuden\njälkeen ja katseltuaan ajajaa alentaen äänensä salaperäiseksi\nkuiskaukseksi, \"koivenkatkaisijan oppipoikana ollessanne\nsairaskäynnille kyytimiehen luo?\"\n\n\"Ei muistaakseni.\"\n\n\"Oletteko milloinkaan nähnyt hautausmaata, jossa on kyytimiehen\nhautakivi, tai kuollutta kyytimiestä?\" tiedusteli Sam yhä jatkaen\nkuulusteluaan.\n\n\"Ei, en milloinkaan.\"\n\n\"Siinäpä se!\" huudahti Sam voitonriemuisesti. \"Ettekä saakaan nähdä.\nJa on olemassa toinenkin seikka, jota kukaan ei milloinkaan näe, ja se\non kuollut aasi. Kukaan ei milloinkaan näe kuollutta aasia, ottamatta\nlukuun sitä mustia silkkipolvihousuja käyttävää herrasmiestä, joka\ntunsi nuoren naisen, jolla oli vuohi, ja se oli ranskalainen aasi, niin\nettä se kai ei ollut oikeata rotua.\"\n\n\"No, mutta mitä sillä on tekemistä kyytimiehen kanssa?\" ihmetteli Bob.\n\n\"Tuota noin. En mene niin pitkälle, että vakuuttaisin, kuten eräät\nhyvin tunteelliset ihmiset, että kyytimiehet ja aasit ovat molemmat\nkuolemattomia, sanon vain, että kun he tuntevat jäseniensä jäykistyvän\neivätkä enää voi tehdä työtä, he lähtevät pois yhdessä, yksi kyytimies\nkutakin paria kohti, tavalliseen tapaan. Kukaan ei tiedä, mihin\njoutuvat, mutta on hyvin luultavaa, että he lähtevät pois nauttiakseen\nilojaan toisessa maailmassa, sillä ei ole sitä elävää ihmistä, joka\nmilloinkaan olisi nähnyt aasin tai kyytimiehen nauttivan iloa tässä\nmaailmassa.\"\n\nLaventamalla tätä oppinutta ja hyvin huomattavaa teoriaansa ja mainiten\nsen tueksi monia merkillisiä tilasto- ja muita tosiasioita Sam kulutti\naikaa, kunnes he saapuivat Dunchurchiin, jossa hankittiin kuiva\nkyytimies ja levänneet hevoset. Seuraava pysähdyspaikka oli Daventry ja\nsitä seuraava Towcester. Ja joka kyytivälin lopussa satoi kovemmin kuin\nalussa.\n\n\"Sanonpa sen\", virkkoi Bob Sawyer kurkistaen sisään vaunujen ikkunasta,\nkun ne pysähtyivät 'Saraseenin Pään' kohdalle Towcesterissä, \"että tämä\nei enää vetele\".\n\n\"Siunatkoon\", säpsähti herra Pickwick juuri heräten pienestä unesta,\n\"pelkään, että olette kastunut\".\n\n\"Pelkäättekö todella niin?\" kysyi Bob vastaan. \"Hiukan sinnepäin.\nEpämiellyttävän kosteaa ehkä.\"\n\nBob näytti ehdottomasti kostealta, sillä sadevesi valui hänen\nniskastaan, kyynärpäistään, liepeistään ja polvistaan, ja koko hänen\npukunsa kiilsi siinä määrin kosteudesta, että sitä olisi voinut luulla\nvedenpitävästä öljykankaasta valmistetuksi.\n\n\"Olen tosiaan vähän märkä\", sanoi Bob pudistellen itseään ja heittäen\npienen vesisuihkun ympärilleen kuin vedestä nouseva newfoundlandilainen\nkoira.\n\n\"Luulenpa, että on ihan mahdoton jatkaa tänä iltana\", pisti Ben väliin.\n\n\"Se ei voi tulla kysymykseenkään, herra\", virkkoi Sam Weller kiiruhtaen\navustamaan neuvotteluja. \"Olisi eläinrääkkäystä vaatia sitä hevosilta.\nTäällä on kyllä vuoteita, herra\", jatkoi Sam isäntäänsä puhutellen, \"ja\nkaikki siistiä ja mukavaa. Voivat valmistaa pienen, hyvän päivällisen\npuolessa tunnissa. Pari lintua ja vasikankyljyksiä, ranskalaisia\nperunoita, turkinpapuja, torttua ja siisteyttä. Tekisitte parhaiten\npysähtyessänne tänne, missä nyt olemme, jos saan suositella sitä.\nNoudattakaa neuvoani, herra, kuten lääkäri sanoo.\"\n\nJuuri tällä hetkellä ilmestyi 'Saraseenin Pään' isäntä hyvin sopivasti\nvahvistamaan herra Wellerin tiedot laitoksen varusteista ja tukemaan\nehdotuksiaan erinäisillä surullisilla otaksumilla teiden laadusta,\nepäilyksillä, olisiko seuraavassa majatalossa saatavana uusia hevosia,\nehdottomalla varmuudella, että sataisi koko yön, ja yhtä ehdottomalla\nvarmuudella, että ilma aamulla kirkastuisi ja muilla samanlaisilla,\nmajatalonpitäjille luonteenmukaisilla syillä.\n\n\"Olkoon menneeksi\", myönsi herra Pickwick, \"mutta minun täytyy tavalla\ntai toisella saada lähetetyksi kirje Lontooseen, niin että se tuodaan\nperille hyvin aikaisin aamulla, tai sitten minun täytyy matkustaa\neteenpäin kaiken uhalla.\"\n\nMajatalon isäntä hymyili hyvillään. Ei mikään olisi herralle helpompaa\nkuin pistää kirje ruskeaan paperipalaan ja lähettää se menemään\npostivaunuilla tai yövuorolla Birminghamiin. Jos herralle olisi\nerityisen tärkeää saada se perille mahdollisimman aikaisin, niin hän,\nisäntä, saattaisi kirjoittaa ulkopuolelle: \"Toimitettava heti perille\".\nSitä kyllä noudatettaisiin; tai voisi kirjoittaa myös 'maksakaa\ntuojalle puoli kruunua lisää heti perille saavuttua', mikä oli vieläkin\nvarmempaa.\n\n\"Hyvä on\", sanoi herra Pickwick, \"sitten me jäämme tänne\".\n\n\"Valoa saliin, John! Tuli takkaan, herrat ovat kastuneet!\" huusi\nisäntä. \"Tätä tietä, hyvät herrat, älkää huolehtiko enää kyytimiehestä.\nLähetän hänet luoksenne heti kun kutsutte häntä. No, John, tänne\nkynttilät!\"\n\nKynttilät tuotiin, tulta kohennettiin ja uusi halkosylyys heitettiin\nuuniin. Kymmenen minuutin kuluttua tarjoilija jo laitteli liinaa\npöydälle, verhot vedettiin ikkunoiden eteen, tuli leimahti kirkkaasti\npalamaan ja kaikki näytti siltä (niinkuin kaikki aina näyttää\nsiisteissä englantilaisissa majataloissa) kuin olisi matkustajia\nodotettu ja heidän mukavuudekseen tehty valmisteluja monta päivää ennen.\n\nHerra Pickwick istahti sivupöydän ääreen ja sepitti nopeasti kirjeen\nherra Winklelle ilmoittaen hänelle vain lyhyesti, että hän oli\nviivästynyt pahan ilman vuoksi, mutta että hän varmasti olisi Lontoossa\nseuraavana päivänä, joksi ajaksi hän siirsi kaikki tiedonannot\ntoimenpiteistään. Tämä kirje pistettiin nopeasti kuoreen ja herra\nSamuel Weller kiidätti sen tarjoiluhuoneeseen.\n\nSam jätti sen emännälle ja oli, hiukan kuivattuaan itseään keittiön\nuunin edessä, palaamassa isäntänsä luo, vetääkseen häneltä saappaat\njalasta, kun hän sattumalta tuli katsahtaneeksi sisään puoliavoimesta\novesta. Siellä hänen huomionsa kiintyi punatukkaiseen herrasmieheen.\nTällä oli edessään pöydällä suuri joukko sanomalehtiä, ja hän luki\njuuri yhden pääkirjoitusta nauraen liikkumatonta pilkkanaurua,\njoka väänsi hänen nenänsä ja kaikki muutkin piirteensä ylhäisen\nhalveksimisen majesteetilliseen ilmeeseen.\n\n\"Hohoi!\" virkkoi Sam. \"Luulenpa tuntevani tuon pään ja nuo piirteet,\nsilmälasit myös ja leveäreunaisen tiilikaton. Varmasti Eatanswillestä,\ntai sanokaa minua roomalaiseksi.\"\n\nSam sai äkkiä häiritsevän yskänkohtauksen voidakseen kääntää puoleensa\nherrasmiehen huomion. Säpsähtäen tuota ääntä mies kohotti päätään ja\nsilmälasejaan ja paljasti Samin katseelle \"Eantanswillen Uutisten\"\ntoimittajan, herra Pottin, piirteet.\n\n\"Pyydän anteeksi, herra Pott\", sanoi Sam lähestyen ja kumartaen.\n\"Isäntäni on täällä.\"\n\n\"Hyss! hyss!\" äänsi Pott vetäen Samin huoneeseen ja sulkien oven\nsalaperäistä pelkoa ja kauhua ilmaisevin kasvoin.\n\n\"Mikä hätänä?\" kysyi Sam silmäillen hämmästyneesti ympärilleen.\n\n\"Nimeäni ei saa kuiskatakaan\", selitti Pott. \"Tämä on keltaista\npaikkakuntaa. Jos kiihkeä ja herkkävihainen kansa saa tietää minun\nolevan täällä, niin se repii minut kappaleiksi.\"\n\n\"Eihän! Ihankohan?\"\n\n\"Jäisin heidän raivonsa uhriksi\", jatkoi Pott. \"No niin, nuori mies.\nMissä isäntäsi on?\"\n\n\"Hän jää tänne yöksi; on matkalla kaupunkiin eräiden ystäviensä\nkanssa\", selitti Sam.\n\n\"Onko herra Winkle yksi heistä?\" kysyi Pott rypistäen hieman otsaansa.\n\n\"Ei ole. Herra Winkle jäi kotiin tällä kertaa. Hän on naimisissa.\"\n\n\"Naimisissa!\" huudahti Pott peloittavan kiivaasti.\n\nHän vaikeni, hymyili synkästi ja lisäsi hiljaisella, kostonhimoisella\näänellä:\n\n\"Se on ihan oikein hänelle.\"\n\nPäästettyään julki tämän julman purkauksen, joka osoitti murhaavaa ivaa\nja kylmäveristä voitonriemua vihollisen kastumisen johdosta herra Pott\nkysyi, olivatko herra Pickwickin ystävät \"sinisiä\". Saatuaan Samilta\nmitä tyydyttävimmän vastauksen suopeaan suuntaan — vaikka tämä tiesi\nasiasta juuri sen verran kuin kysyjä itsekin — hän suostui seuraamaan\nSamia herra Pickwickin huoneeseen, jossa häntä odotti sydämellinen\nvastaanotto. Samalla solmittiin ja vahvistettiin sopimus, että syödään\nyhdessä päivällistä.\n\n\"Entä kuinka edistyvät asiat Eatanswillessä?\" kysyi herra Pickwick,\nkun Pott oli istuutunut valkean ääreen ja koko seurue riisunut märät\njalkineensa ja saanut kuivat tohvelit jalkaansa. \"Vieläkö 'Riippumaton'\non hengissä?\"\n\n\"'Riippumaton', hyvät herrat, ryömii yhä edelleen surkeata ja riutuvaa\ntietään. Niiden muutamienkin halveksimana ja inhoamana, jotka vielä\novat tietoisia sen surkeasta ja häpeällisestä olemassaolosta, sen\nmyrkyn tukahduttamana, jota se itse heittää ympärilleen, oman ilkeän\nhajunsa sokaisemana ja kuuroksi tekemänä tuo häpeämätön lehti, onneksi\ntietämättömänä halvasta asemastaan, on nopeasti vaipumassa siihen\npettävään mutaan, johon se, vaikka se näyttääkin saavan sillä varman\njalansijan yhteiskunnan alhaisten ja rappeutuneiden ainesten joukossa\nja kohottaa sen yläpuolelle inhottua päätään, pian hukkuu ikuisesti.\"\n\nAnnettuaan tämän julistuksen (joka oli osa hänen viimeviikkoisesta\npääkirjoituksestaan) äkäisesti sanojaan korostaen toimittaja vaikeni\nvetääkseen henkeä ja silmäili majesteetillisesti Bob Sawyeria.\n\n\"Oletteko nuori mies, hyvä herra?\" kysyi Pott.\n\nBob Sawyer nyökkäsi.\n\n\"Ja nuori tekin olette\", sanoi Pott puhutellen Ben Allenia.\n\nBen myönsi todeksi tuon ystävällisen vihjauksen. \"Ja olette kaiketi\nmolemmat sinisten periaatteiden syvälti läpitunkemia, joita olen\nkoko ikäni kehoittanut näiden kuningaskuntien väestöä tukemaan ja\nseuraamaan?\"\n\n\"Enpä oikein tiedä, kuinka sen asian laita on\", vastasi Bob\n\nSawyer. \"Olen...\"\n\n\"Eihän hän vain ole keltainen, herra Pickwick?\" keskeytti Pott vetäen\ntuoliaan taaksepäin. \"Eihän ystävänne vain ole keltainen?\"\n\n\"En! en!\" rauhoitti Bob. \"Tällä kertaa olen kuin skotlantilainen\nkangas, kaikenlaisten värien yhdistelmä.\"\n\n\"Horjuvainen\", sanoi Pott juhlallisesti, \"horjuvainen! Tahtoisinpa\nnäyttää teille erään kahdeksan kirjoituksen sarjan, joka on ilmestynyt\n'Eatanswillen Uutisissa'. Luulenpa uskaltavani sanoa, että ette\nkauankaan viivyttelisi laskiessanne mielipiteenne vahvalle ja\nkestävälle siniselle perustalle.\"\n\n\"Uskallanpa väittää, että muuttuisin ihan siniseksi kauan ennen kuin\nolisin saanut luetuksi ne loppuunkaan\", vastasi Bob.\n\nHerra Pott silmäili Bobia muutaman sekunnin hieman epäilevästi ja sanoi\nsitten herra Pickwickille:\n\n\"Olette kai nähnyt ne kirjalliset artikkelit, joita viimeisten\nkolmen kuukauden aikana on säännöllisin väliajoin ilmestynyt\n'Eatanswillen Uutisissa' ja herättäneet niin yleistä — voinpa sanoa\nyleismaailmallista — huomiota ja ihailua?\"\n\n\"Hjaa\", virkkoi herra Pickwick hiukan hämillään. \"Totta puhuakseni olen\nollut siinä määrin muissa puuhissa, että minulla tosiaankaan ei ole\nollut tilaisuutta lukea niitä.\"\n\n\"Teidän pitäisi tehdä se!\" sanoi Pott ankaran näköisenä.\n\n\"Niin kyllä\", myönsi herra Pickwick.\n\n\"Ne ilmestyivät laajan katsauksen muodossa, jossa käsiteltiin erästä\nteosta kiinalaisesta metafysiikasta.\"\n\n\"Lähtivät kai teidän kynästänne, toivoakseni?\"\n\n\"Ei, vaan arvostelijamme.\"\n\n\"Aihe on luullakseni aika vaikea.\"\n\n\"Hyvin vaikea\", vastasi Pott erittäin viisaan näköisenä. \"Hän _ahmi_\nsitä, käyttääksemme teknillistä, mutta ilmeikästä sanaa, hän syventyi\naiheeseen minun toivomuksestani, _Encyclopaedia Britannicasta_.\"\n\n\"Todellakin! En tiennyt, että tuo arvokas teos sisältäisi mitään\ntietoja kiinalaisesta metafysiikasta.\"\n\n\"Hän luki, hyvä herra\", selitti Pott laskien kätensä herra Pickwickin\npolvelle ja katsellen ympärilleen hymyillen älyllistä ylemmyyttä, \"hän\ntutki metafysiikkaa M kirjaimesta ja Kiinaa K kirjaimesta ja yhdisti\nsitten tietonsa.\"\n\nHerra Pottin piirteet saivat niin paljon lisää suurenmoisuutta\nmuistellessaan kysymyksen alaiseen oppineeseen vuodatukseen käytettyä\ntutkimustyötä, että pääsi kulumaan muutama minuutti, ennen kuin\nherra Pickwick tunsi rohkenevansa jatkaa keskustelua. Vihdoin, kun\ntoimittajan kasvojen ilme vähitellen lieveni ilmaistakseen vain\ntavallista siveellistä ylemmyyttä, hän tohti jatkaa keskustelua\nkysymällä:\n\n\"Onko sopivaa kysyä, mikä suuri tehtävä on saattanut teidät näin kauas\nkotoanne?\"\n\n\"Sama tehtävä, joka ajaa ja innostaa minua koko jättiläismäisessä\ntyössäni\", vastasi Pott tyynesti hymyillen, \"isänmaani etu\".\n\n\"Otaksuin, että tehtävänne oli julkista laatua.\"\n\n\"Niin onkin.\" Kumartuen tässä herra Pickwickin puoleen hän kuiskasi\nsyvällä, ontolla äänellä: \"Keltaisten tanssiaiset pidetään\nhuomenillalla täällä Birminghamissa.\"\n\n\"Herra varjelkoon!\"\n\n\"Niin, ja illallisetkin.\"\n\n\"Ihanko totta!\"\n\nPott nyökkäsi onnettomuutta ennustavasti.\n\nVaikka herra Pickwick näyttikin kovasti kauhistuvan tuota paljastusta,\nhän oli kuitenkin siksi vähän perillä paikallisesta politiikasta, ettei\nhän oikein päässyt täysin käsittämään mainitun vehkeilyn painavuutta.\nTämän huomatessaan herra Pott otti taskustaan 'Eatanswillen Uutisten'\nviime numeron ja vedoten siihen luki seuraavan kirjoituksen:\n\n_Keltaiset myyränpoluilla_.\n\nEräs meidän aikamme matelija on äskettäin sylkenyt sisästään mustaa\nmyrkkyään siinä turhassa ja epätoivoisessa tarkoituksessa, että saisi\ntahratuksi hienon ja etevän edustajamme, kunnianarvoisan herra Slumkeyn\nrehellisen nimen — saman Slumkeyn, josta me jo kauan ennen kuin hän oli\nsaavuttanut nykyisen ylevän ja korkean asemansa, ennustimme jonakin\npäivänä tulevan, niinkuin hän nyt onkin, maansa kirkkaimman kunnian\nja samalla rohkeimman puolustajan — mateleva aikalaisemme, sanomme,\non tehnyt pilaa sen valannaisilla runsaasti koristellun, hopeoidun\nhiililaatikon johdosta, jonka tälle mainehikkaalle miehelle ovat\nojentaneet hänen ihastuneet valitsijansa ja jonka hankkimiseen — niin\ntuo nimetön hylkiö väittää, kunnianarvoisa herra Slumkey muka itse on\nottanut osaa kamaripalvelijansa jonkun uskotun ystävän välityksellä,\nenemmän kuin kolmella neljänneksellä kerätystä summasta. Eikö tuo\nniljainen olio kykene näkemään, että vaikka niin olisikin, niin\nkunnianarvoisa herra Slumkey esiintyy vain, jos mahdollista, vieläkin\nmiellyttävämmässä ja kirkkaammassa valaistuksessa kuin ennen? Eikö\nhänen paksupäisyytensä edes saata käsittää, että tämä miellyttävä ja\nliikuttava halu edistää vaalipiirin toivomuksia tekee hänet ainaiseksi\nsydämestä ja sielusta rakkaaksi sellaisille paikkakuntalaisille, jotka\neivät ole pahempia kuin siat, taikka, toisin sanoen, jotka eivät ole\nvaipuneet niin alhaiselle asteelle kuin aikalaisemme itse? Mutta\nsellaista on keltaisten myyräntöiden oikea silmänlume! Nämä eivät ole\nheidän ainoita vehkeitään. Petos on tekeillä. Selitämme pelkäämättä,\nkun meidät nyt on pakotettu tähän paljastukseen, ja vetoamme\nsuojaksemme maahan ja sen järjestysvalvojiin — selitämme pelkäämättä,\nettä par'aikaa tehdään salaisia valmistuksia keltaisten tanssiaisia\nvarten, jotka aiotaan pitää keltaisessa kaupungissa, keltaisen väestön\nsydämessä ja keskustassa, jota johtavat keltaiset juhlamestarit, joihin\nsaapuu neljä äärimmäisen keltaista parlamentin jäsentä ja joihin\npääsee keltaisilla lipuilla. Väänteleekö saatanallinen aikalaisemme\nitseään? Väännelköön hän vain itseään voimattomassa ilkeydessään, kun\nkirjoitamme sanat: _Me olemme siellä!_\n\n\"Kas siinä, hyvä herra\", sanoi Pott taittaen lehtensä kokoon ihan\nuupuneena. \"Sellainen on asianlaita.\"\n\nKun isäntä ja tarjoilija juuri sillä hetkellä astuivat huoneeseen\npäivällistä valmistelemaan, se sai herra Pottin nostamaan sormensa\nhuulilleen merkiksi, että hän uskoi henkensä herra Pickwickin käsiin,\nhänen vaiteliaisuudestaan riippuvaksi. Herrat Bob Sawyer ja Benjamin\nAllen, jotka olivat epäkunnioittavasti vaipuneet uneen 'Eatanswillen\nUutisten' artikkelia luettaessa ja sitä seuranneen keskustelun aikana,\nheräsivät, kun vain taikasana \"Päivällinen\" kuiskattiin heidän\nkorvaansa, ja aterioimaan he kävivätkin, samalla kuin hyvä ruoansulatus\npalveli kummankin ruokahalua ja terveyttä ja tarjoilija kaikkia kolmea.\n\nPäivällisen ja sitä seuranneen seurusteluhetken aikana herra\nPott, joka pariksi minuutiksi laskeutui perheasioihin, ilmoitti\nherra Pickwickille, että koska Eatanswillen ilma ei soveltunut\nhänen puolisolleen, tämä par'aikaa kierteli erilaisissa hienoissa\nkylpypaikoissa siinä tarkoituksessa, että hänen kaivattu terveytensä\nja elinvoimansa saataisiin palaamaan. Tämä oli hienotunteista sen\ntosiseikan verhoamista, että rouva Pott oli, pannen täytäntöön\nusein toistamansa erouhkauksen, veljensä luutnantin ajaman ja\nherra Pottin hyväksymän sopimuksen perusteella kokonaan vetäytynyt\nsyrjään uskollisine henkivartiostoineen, saaden korvaukseksi puolet\n'Eatanswillen Uutisten' toimittamisesta ja myynnistä johtuvista\nvuotuisista tuloista ja muista eduista.\n\nKun suuri herra Pott viipyi näissä ja muissa asioissa elähdyttäen\nkeskustelua silloin tällöin erilaisilla otteilla omista tuotteistaan,\nhuusi äkkiä äkäisen näköinen muukalainen ohikulkevien kyytivaunujen\nikkunasta, jotka pysähtyivät majatalon kohdalle jättämään tavaroita,\nhaluavansa tietää, voisiko hän, jos hän keskeyttäisi matkansa ja jäisi\ntaloon yöksi, saada siellä välttämättömät mukavuudet, sellaiset kuin\nvuoteen ja vuodevaatteet.\n\n\"Tietysti\", vastasi isäntä.\n\n\"Saanko tosiaankin?\" kysyi vieras, joka näytti synnynnäisen\nepäluuloiselta sekä katsannolta että käytökseltä.\n\n\"Epäilemättä, hyvä herra\", vastasi isäntä.\n\n\"Hyvä on. Ajaja, minä jään tänne. Kuljettaja, matkalaukkuni!\"\n\nLausuttuaan muille matkustajille hyvää yötä äreänlaisesti vieras nousi\nvaunuista. Hän oli lyhytkasvuinen herra, jonka hyvin jäykkä musta\ntukka oli leikattu siilin tai pääharjan malliin ja törrötti jäykkänä\nhänen koko päälaellaan. Hänen ulkonäkönsä oli ylvästelevä ja uhkaava,\nkäytöstapansa käskevää, silmänsä terävät ja levottomat, ja koko hänen\nolemuksensa ilmaisi suurta itseluottamusta ja tietoisuutta omasta\nmittaamattomasta ylemmyydestään muihin ihmisiin nähden.\n\nTämä herra opastettiin huoneeseen, joka alkuaan oli määrätty\nisänmaalliselle herra Pottille, ja tarjoilija huomasi mykkänä\nihmetyksestä omituisen yhteensattuman vuoksi, että kun hän oli tuskin\nsytyttänyt kynttilät, tämä herra jo sukelsi laukkuunsa, otti esiin\nsanomalehden ja alkoi lukea sitä kasvoillaan sama harmistuneen kiukun\nilme, joka herra Pottin majesteetillisilla kasvoilla oli lamauttanut\nhänen toimintahalunsa tuntia aikaisemmin. Tarjoilija huomasi myös,\nettä kun edellisen herran kiivastuksen oli synnyttänyt lehti\nnimeltä 'Eatanswillen Riippumaton', synnytti tämän herran murhaavan\nhalveksumisen toinen lehti, 'Eatanswillen Uutiset'.\n\n\"Kutsukaa isäntää\", sanoi vieras.\n\n\"Kyllä, herra.\"\n\nIsäntä kutsuttiin ja hän saapui.\n\n\"Oletteko te isäntä?\" tiedusteli vastatullut.\n\n\"Olen kyllä.\"\n\n\"Tunnetteko minut?\"\n\n\"Minulla ei ole sitä iloa.\"\n\n\"Nimeni on Slurk.\"\n\nIsäntä kumarsi hiukan.\n\n\"Slurk, niin\", toisti toinen koppavasti. \"Ettekö nyt tunne minua, mies?\"\n\nIsäntä raapi päätään, katseli kattoon, katseli vierasta ja hymyili\nheikosti.\n\n\"Tunnetteko minut, mies?\" kysyi vieras uudelleen äkäisesti.\n\nIsäntä ponnisteli ankarasti ja vastasi viimein:\n\n\"En herra, en tunne teitä.\"\n\n\"Taivasten tekijä!\" huudahti vieras iskien nyrkkiä pöytään. \"Ja tämä on\nsitten kansansuosiota!\"\n\nIsäntä astui askeleen tai pari ovea kohti, vieras iski silmänsä häneen\nja jatkoi:\n\n\"Tämäkö\", sanoi hän, \"tämäkö on kiitollisuutta vuosien työstä ja\npuuhasta joukkojen hyväksi? Nousen vaunuista märkänä ja väsyneenä.\nEi mitään innostunutta ihmisjoukkoa vastassa tervehtimässä\nesitaistelijaansa. Kirkon kellot ovat ääneti, itse nimikään ei herätä\nlainkaan vastakaikua heidän tunteettomissa rinnoissaan. Tämä riittää\",\nlisäsi kiihtynyt herra Slurk astellen edestakaisin, \"jähmettämään\nmusteen kynässä ja hylkäämään heidän asiansa ainaiseksi\".\n\n\"Pyysittekö konjakkia ja vettä, herra?\" kysyi isäntä tohtien tehdä\nviittauksen.\n\n\"Rommia!\" tiuskaisi herra Slurk kääntyen äkäisesti. \"Onko teillä tulta\njossakin?\"\n\n\"Sytytämme heti valkean.\"\n\n\"Josta ei lähde yhtään lämmintä ennen kuin on maatamenonaika\",\nkeskeytti herra Slurk. \"Onko keittiössä ketään?\"\n\n\"Ei sieluakaan. Siellä on komea valkea. Kaikki ovat lähteneet tiehensä,\nja talo on suljettu yöksi.\"\n\n\"Juon rommin ja veden keittiön valkean ääressä.\"\n\nNiinpä hän asteli, ottaen hattunsa ja lehtensä, juhlallisesti isännän\njäljessä tuohon vaatimattomaan huoneeseen, työntyi takan ääressä\nolevaan istuimeen, kävi jälleen vihaisen näköiseksi ja alkoi lukea ja\njuoda äänettömän arvokkaana.\n\nMutta sattui jokin riidan ja toran henki lentämään 'Saraseenin\nPään' yli juuri sillä hetkellä, ja katsellessaan alaspäin pelkän\ntoimettoman uteliaisuuden vallassa se tuli nähneeksi herra Slurkin\nistumassa mukavasti keittiössä tulen ääressä ja Pottin hieman viinin\nelähdyttämänä toisessa huoneessa. Minkä johdosta tuo kiusallinen\nhenki syöksyen jälkimmäiseen huoneeseen käsittämättömän nopeasti\npistäytyi heti herra Bob Sawyerin pääkuoreen ja pakotti, omassa pahassa\ntarkoituksessaan, tämän herran puhumaan seuraavasti:\n\n\"Kas vain, kun olemme antaneet valkean sammua. Perin kylmä näin sateen\njälkeen, eikö niin?\"\n\n\"On todellakin\", myönsi herra Pickwick väristen.\n\n\"Eipä olisi hullumpaa polttaa sikari keittiön valkean ääressä, vai\nmitä?\" jatkoi Bob yhä tuon mainitun hengen riivaamana.\n\n\"Siellä olisi luullakseni aika mukavaa. Mitä arvelette asiasta, herra\nPott?\"\n\nHerra Pott ilmaisi suostumuksensa, ja kaikki neljä matkustajaa,\njokaisella lasi kädessään, lähtivät heti keittiöön, Sam Weller jonon\netunenässä tietä näyttämässä.\n\nVieras istui yhä paikallaan lukien. Hän nosti silmänsä ja säpsähti.\nHerra Pott säpsähti.\n\n\"Mikä hätänä?\" kuiskasi herra Pickwick.\n\n\"Tuo matelija!\" vastasi herra Pott.\n\n\"Mikä matelija?\" kysyi herra Pickwick katsellen ympärilleen peloissaan,\nettei vain tallaisi jonkin paisuneen mustan kuoriaisen taikka\npöhötautisen hämähäkin päälle.\n\n\"Tuo matelija\", kuiskasi Pott tarttuen herra Pickwickiä käsivarteen ja\nosoittaen vierasta. \"Tuo käärme Slurk, 'Riippumattomasta'.\"\n\n\"Ehkä meidän on paras poistua\", kuiskasi herra Pickwick.\n\n\"Ei ikinä!\" vastasi herra Pott viinin rohkaisemana. \"Ei milloinkaan.\"\n\nNäin sanoen herra Pott asettui asemaan vastapäiselle tuolille ja\nvaliten pienestä sanomalehtikäärystään lehden alkoi lukea vihollisensa\nsilmien edessä.\n\nTietysti herra Pott luki 'Riippumatonta' ja tietysti herra Slurk luki\n'Uutisia', ja molemmat herrat ilmaisivat äänekkäästi inhonsa katkerasti\nnauraen ja ivallisesti hymähdellen, kunnes he päätyivät avonaisimpiin\nmielenilmauksiin kuten \"mieletöntä\", \"halpamaista\", \"hirveää\",\n\"petkutusta\", \"roistomaista\", \"saastaista\", \"lokaista\", \"limaista\",\n\"sameassa vedessä kalastamista\" ja muihin samanlaisiin arvosteleviin\nhuomautuksiin.\n\nSekä Bob Sawyer että Ben Allen olivat huomanneet nämä kilpailun ja\nvihan oireet siinä määrin ihastuneina, että se lisäsi suuressa määrässä\nsikarien tuottamaa nautintoa heidän tuprutellessaan niitä kaikin\nvoimin. Samalla hetkellä, kun sanomalehtimiesten into alkoi jäähtyä,\ntuo pahan ilman lintu Bob Sawyer puhutteli Slurkia hyvin kohteliaasti\nsanoen:\n\n\"Sallitteko, hyvä herra, että silmäilen lehteänne, kun olette lukenut\nsen läpi?\"\n\n\"Saattepa hyvin vähän korvausta vaivastanne tästä surkeasta rievusta,\nhyvä herra\", vastasi Slurk luoden Pottiin pirullisen silmäyksen.\n\n\"Saatte heti tämän\", virkkoi Pott kohottaen katseensa, kalpeana\nraivosta ja ääni vavisten samasta syystä. \"Ha, haa! Teitä huvittaa\nvarmasti tuon lurjuksen häpeämättömyys.\"\n\n\"Riepua\" ja \"lurjusta\" korostettiin ankarasti, ja molempien\ntoimittajien kasvot alkoivat hehkua uhmaa.\n\n\"Tuon surkean miehen häpeämättömyys on inhoittavan vastenmielistä\",\nsanoi Pott ollen puhuttelevinaan Bob Sawyeriä, mutta mulkoillen\nSlurkiin.\n\nTälle Slurk nauroi sydämellisesti. Hän aukaisi lehden, niin että sai\nmukavasti eteensä uuden palstan ja sanoi, että tuo pässinpää todellakin\nhuvitti häntä.\n\n\"Millainen häpeämätön hölmö tuo lurjus onkaan!\" kivahti Pott muuttuen\npunaisesta tulipunaiseksi.\n\n\"Oletteko milloinkaan lukenut tuon miehen hullutuksia, herra?\" kysyi\nSlurk Bob Sawyerilta.\n\n\"En milloinkaan\", vastasi Bob. \"Ovatko ne niin huonoja?\"\n\n\"Kamalia, kamalia!\" vahvisti Slurk.\n\n\"Mutta, hyvät ihmiset, tämä on jo liian säädytöntä!\" huudahti Pott\ntässä käänteessä ollen yhä olevinaan lukemiseen syventynyt.\n\n\"Jos voitte kahlata läpi muutamankin lauseen tässä ilkeydessä,\nkieroudessa, valapattoisuudessa, petollisuudessa ja roskassa\",\nsanoi Slurk ojentaen lehden Bobille, \"niin saatte ehkä jonkinlaisen\nkorvauksen nauraessanne tuon kielioppia taitamattoman töhrijän\ntyylille\".\n\n\"Mitä sanoitte, hyvä herra?\" kysyi herra Pott nostaen silmänsä koko\nruumis kiukusta vavisten.\n\n\"Mitä se teitä liikuttaa?\" vastasi Slurk...\n\n\"Kielioppia taitamaton töhrijä, niinkö sanoitte?\"\n\n\"Juuri niin; ja sininen aasi, hyvä herra, jos pidätte siitä enemmän,\nha, haa!\"\n\nHerra Pott ei virkkanut sanaakaan tähän hupaiseen letkaukseen, vaan\nkääri hitaasti kokoon lukemansa 'Riippumattoman' numeron, silitti\nsen huolellisesti, musersi sen kenkänsä alle, sylki siihen hyvin\njuhlallisesti ja heitti sen tuleen.\n\n\"Kas noin!\" sanoi Pott palaten paikalleen takan luota, \"sillä lailla\nkäsittelisin matelijaa, joka on sen tuottanut, jollen olisi, onneksi\nhänelle, maan lakien sitoma\".\n\n\"No, käsitelkää sitten, herra!\" huusi Slurk pystyyn hypähtäen. \"Hän\nei milloinkaan vetoa niihin lakeihin tällaisessa tapauksessa. No,\nkäsitelkää häntä.\"\n\n\"Kuulkaa, kuulkaa!\" virkkoi Bob Sawyer.\n\n\"Mikään ei voi olla paremmin paikallaan\", tunnusti Ben Allen.\n\n\"Käsitelkää häntä niin!\" toisti Slurk kaikuvalla äänellä.\n\nHerra Pott singahdutti häneen niin halveksivan katseen, että se olisi\nvoinut ruostuttaa laivan ankkurin.\n\n\"Käsitelkää häntä niin!\" toisti Slurk äänekkäämmin kuin äsken.\n\n\"En tahdo\", sanoi Pott.\n\n\"Vai ette tahdo, vai ette tahdo, hyvä herra?\" kiusoitteli herra Slurk.\n\"Kuulettehan, hyvät herrat! Hän ei tahdo. Ei sen vuoksi, että pelkäisi.\nEi suinkaan. Hän ei vain tahdo. Ha, haa!\"\n\n\"Pidän teitä, herra\", sanoi Pott tämän piston ärsyttämänä, \"pidän\nteitä käärmeenä. Suhtaudun teihin niinkuin mieheen, joka on asettunut\nyhteiskunnan lakien ulkopuolelle häikäilemättömällä, halveksittavalla\nja inhottavalla käyttäytymisellään. En näe teitä, henkilökohtaisesti\nenkä poliittisesti, missään muussa valossa kuin vertaistaan vailla\nolevana, mitä myrkyllisimpänä käärmeenä...\"\n\nSuuttunut 'Riippumaton' ei odottanut tämän henkilökohtaisen syytöksen\nloppua, sillä, tarttuen matkalaukkuunsa, joka oli ahdettu täyteen\nkaikenmoista irtainta tavaraa, hän heilutti sitä ilmassa Pottin\nkääntyessä poispäin, ja antaen sen käsivarren kiertoliikkeellä iskeytyä\ntoisen päähän, juuri se erikoinen kulma edellä, mihin oli pakattu\nhyvä ja paksu pääharja, sai syntymään kumahduksen, joka kuului koko\nkeittiössä ja kaatoi Pottin muitta mutkitta permannolle.\n\n\"Hyvät herrat!\" huusi herra Pickwick, kun Pott syöksyi pystyyn ja\ntarttui hiilihankoon, \"hyvät herrat! Ottakaa huomioon, Herran nimessä!\nAuta, Sam, tässä, pyydän... hyvät herrat... käykää väliin!\"\n\nPäästäen nämä hajanaiset huudahdukset herra Pickwick syöksyi\nraivostuneiden tappelijoiden väliin juuri parhaiksi saadakseen\nmatkalaukusta iskun toiselle ja hiilihangosta toiselle puolelle\nruumistaan. Mahtoivatko Eatanswillen julkisen mielipiteen edustajat nyt\nolla niin sokeina kiihkosta vai (koska kumpikin oli terävä harkinnan\nmies) lienevätkö huomanneet edullisimmaksi pitää kolmatta puolta\nvälissään ottamassa vastaan kaikki iskut, varmaa on kuitenkin, etteivät\nhe välittäneet vähääkään herra Pickwickistä, vaan haukkuessaan toisiaan\nkaikin voimin heiluttelivat laukkua ja hiilihankoa hyvin pelottomasti.\nHerra Pickwick olisi kai saanut raskaasti kärsiä ihmisystävällisestä\nvälityksestään, jollei isäntänsä huutojen paikalle kutsuma Sam\nolisi samassa syöksynyt sisään ja siepaten jauhosäkin vaikuttavasti\npysähdyttänyt tappelun kulkua heittämällä sen mahtavan Pottin pään\nja olkapäiden yli ja ympärille ja tarttumalla suurmiestä kovasti\nhartioihin.\n\n\"Ottakaa tuolta toiselta mielipuolelta laukku\", sanoi Sam Ben Allenille\nja Bob Sawyerille, jotka eivät olleet tehneet muuta kuin hypelleet\nryhmän ympärillä, kummallakin kädessään kilpikonnanluuvartinen\nlansettinsa, valmiina iskemään suonta siltä, joka ensimmäiseksi\nmenettäisi tajuntansa. \"Heittäkää irti siitä, mokomakin surkea riepu,\ntaikka minä tukehdutan teidät siihen.\"\n\nNäistä uhkauksista kauhistuneena ja aivan hengästyneenä salli\n'Riippumattoman' mies riisua itsensä aseista, ja herra Weller päästi\nvarovasti Pottin vapaaksi riisuen säkin hänen päästään.\n\n\"Suoriutukaa nyt kiltisti sänkyyn\", komensi Sam, \"tai pistän teidät\nmolemmat sinne ja annan teidän tapella tappelunne kapula suussa,\nniinkuin tekisin puolelle tusinalle tuollaisia mettiäisiä, jos ne\nhaluavat leikkiä tällaista leikkiä! Ja olkaa hyvä ja tulkaa tätä tietä,\nherra.\"\n\nPuhutellen isäntäänsä tällä tavoin tarttui Sam tämän käsivarteen ja vei\nhänet pois, samalla kuin isäntä vei erikseen vuoteeseen kilpailevat\ntoimittajat Bob Sawyerin ja Ben Allenin tarkastuksen alaisina.\nMennessään päästivät kynäsankarit ilmoille monia verisiä uhkauksia ja\nviittasivat hämärästi taisteluun elämästä ja kuolemasta seuraavana\npäivänä. Mutta kun he ehtivät ajatella asiaa, heille kävi selväksi,\nettä he saattoivat tehdä sen paljon paremmin painetun sanan voimalla,\nniin että he aloittivat kuolettavat vihamielisyydet viipymättä, ja koko\nEatanswille kaikui heidän urhoollisuudestaan — paperilla.\n\nHe olivat lähteneet eri vaunuissa aikaisin seuraavana aamuna, ennen\nkuin muut matkustajat olivat ehtineet nousta vuoteistaan, ja kun ilma\nnyt oli kirkastunut, käänsivät matkatoveruksemme taas kasvonsa Lontoota\nkohti.\n\n\n\n\n23. luku\n\nSISÄLTÄÄ VAKAVAN MUUTOKSEN WELLERIN PERHEESSÄ JA PUNANENÄISEN MIEHEN,\nHERRA STIGGINSIN, ODOTTAMATTOMAN SORTUMISEN.\n\n\nPitäen hienotunteisuuden vaatimusten mukaisena olla viemättä Bob\nSawyeria tai Ben Allenia nuoren parin luo, ennen kuin nämä olisivat\ntäysin varustautuneet ottamaan heidät vastaan, ja haluten säästää\nArabellan tunteita niin paljon kuin mahdollista herra Pickwick\nehdotti, että hän ja Sam laskeutuisivat vaunuista jossakin 'Yrjänän ja\nKorppikotkan' lähimailla ja että molemmat nuoret miehet asettuisivat\nasumaan muualle. Siihen he suostuivatkin hyvin auliisti, ja ehdotus\ntoteutettiin siis sellaisenaan. Herrat Bob Sawyer ja Ben Allen lähtivät\nkauas esikaupungin laitaan tuntemattomaan olutkapakkaan, jonka\ntarjoiluhuoneen oven sisäsivulla heidän nimensä entisinä aikoina olivat\nusein esiintyneet pitkän ja monimutkaisen valkoisella liidulla tehdyn\nlaskelman yläpuolella.\n\n\"Voi taivas, herra Weller!\" huudahti sievä palvelustyttö kohdatessaan\nSamin ovessa.\n\n\"Voi rakas, olisin toivonut sinun sanovan\", vastasi Sam jättäytyen\njälkeen, niin että hänen isäntänsä joutui kuulomatkan ulkopuolelle.\n\"Mikä suloisen näköinen olento sinä oletkaan, Mary.\"\n\n\"Kylläpä te nyt osaatte puhua pötyä, herra Weller\", torui Mary. \"Voi,\nälkää, herra Weller!\"\n\n\"Mitä sitten, rakkaani?\"\n\n\"Tuota tuollaista\", vastasi sievä palvelustyttö. \"No, menkää tiehenne\nnyt.\"\n\nTäten häntä kehoitellen sievä palvelustyttö työnsi Samin seinää vasten\nselittäen, että tämä oli rypistänyt hänen päähineensä ja pörröttänyt\nhänen tukkansa ihan pilalle.\n\n\"Sitä paitsi olette estänyt minut kertomasta, mitä minulla on\nsanottavaa\", lisäsi Mary. \"Täällä on kirje odottanut teitä neljä\npäivää. Tuskin olitte ollut poissa puoltakaan tuntia, kun se saapui;\nsitä paitsi seisoo kuoressa _tärkeä.\"_\n\n\"Missä se on, lemmityiseni?\"\n\n\"Otin sen haltuuni teitä varten, sillä muuten se varmasti olisi\njoutunut hukkaan aikoja sitten\", vastasi Mary. \"Kas, tässä se on. Tämä\non enemmän kuin ansaitsette.\"\n\nNäin sanoen ja monen pienen keimailevan epäröinnin, pelon ja\ntoivomuksen jälkeen, ettei vain olisi sitä hukannut, Mary otti kirjeen\nesille mitä sievimmän pienen musliinisen esiliinan alta ja ojensi\nsen Samille, joka senjälkeen suuteli sitä mitä kohteliaimmin ja\nkunnioittavimmin.\n\n\"No tämäpä on jotakin\", sanoi Mary kohennellen esiliinaansa ja\nteeskennellen tietämättömyyttä, \"näyttepä äkkiä ruvenneen pitämään\nsiitä äärettömästi\".\n\nTähän herra Weller vain vastasi silmäniskulla, jonka syvimmästä\nsisällöstä mikään kuvaus ei saattaisi antaa pienintäkään käsitystä.\nSitten hän istuutui Maryn viereen ikkunalaudalle, avasi kirjeen ja\nsilmäili sen sisältöä.\n\n\"Ohoh!\" huudahti Sam. \"Mitäs tämä meinaa?\"\n\n\"Eihän vain mitään pahaa?\" sanoi Mary kurkistaen hänen olkansa yli.\n\n\"Siunatkoon sinun silmiäsi!\" sanoi Sam ylös katsahtaen.\n\n\"Älkää välittäkö silmistäni. Teidän on paljon parempi lukea kirjeenne\",\nsanoi sievä palvelushenki, ja sanoessaan niin hän antoi silmiensä\navautua ja sulkeutua niin sukkelasti ja somasti, että ne olivat todella\nvastustamattomat.\n\nSam virkisti itseään suutelolla ja luki seuraavaa:\n\n Gran Byn Markiisi.\n\n \"Keskiviikkona.\n\n Rakas Samu!\n\n Olen kovin pahoillani kun minulla on Kunnia olla huonojen uutisten\n tuoja sinun Äiti puolesi kylmettyi kun se istui liian kauan märässä\n ruohossa sateessa kuunnellen tuota Paimenta joka ei kyennyt\n lopettamaan ennenkuin illalla sillä hän oli ajanut itseensä niin\n paljon konjakkia ja vettä ettei hän kyennyt pysäyttämään itseään ennen\n kuin hän pääsi vähän selvemmäksi johon meni koko monta tuntia ja\n tohtori sanoo että jos hän olisi juonut lämmintä konjakkia jälkeenpäin\n eikä etukäteen niin se ei olisi ollut niin vaarallista hänen pyöränsä\n rasvattiin heti paikalla ja tehtiin kaikki mitä voitiin keksiä että\n saataisiin hänet taas käyntiin isäsi toivoi että hän virkoaisi siitä\n niinkuin aina mutta juuri kun hän oli kääntymässä kulman ympäri\n poikaseni joutuikin väärälle tielle ja meni alamäkee semmoista vauhtia\n ettet ole milloinkaan nähnyt ja vaikka se tohtori kaatoi häneen\n troppia ihan paikalla ei se auttanut mitään sillä hän maksoi viimeisen\n veräjämaksun kaksikymmentä minuuttia vailla kuusi eilen illalla\n tehtyään matkan paljon alle tavallisen ajan joka kaiketi johtui siitä\n että hän oli ottanut hyvin vähän pakaasia sille matkalle isäsi sanoo\n että jos haluat tulla katsomaan minua Sammy niin hän on siitä hyvin\n hyvillään sillä olen kovasti yksinäni Samivel huomaa että hän tahtoo\n tavata sen sillä tavalla vaikka minä sanon ettei se ole oikein ja\n koska täällä on niin paljon asioita järjestettävänä hän on varma ettei\n isäntäsi estä tietysti hän ei estä Sammy sillä tunnen hänet siksi\n hyvin niin hän lähettää sinulle terveisiä niinkuin minäkin ja olen\n Samivel loppumattomasti sinun\n\n                                                Tony Weller.\"\n\n\"Käsittämätön kirje\", murahti Sam. \"Kuka helkkarissa voi saada selvän\nhänen 'hänistään' ja 'minuistaan'. Se ei ole isäni kirjoitusta, paitsi\nnimikirjoitus painokirjaimilla. Se on kyllä hänen.\"\n\n\"Ehkäpä hän on saanut jonkun kirjoittamaan sen hänelle, ja hän\nkirjoitti nimensä alle jälkeenpäin\", sanoi sievä palvelustyttö.\n\n\"Seis minuutiksi\", vastasi Sam lukien kirjeen uudelleen läpi ja\npysähtyen silloin tällöin mietiskelemään. \"Osasit ihan oikeaan.\nSe, joka kirjoitti kirjeen, on aikonut kertoa koko onnettomuuden\nkunnollisella tavalla. Mutta sitten isä tulee työtä tarkastamaan ja\nsekoittaa koko jutun pannen omiaan. Sillä lailla juuri se on käynyt.\nOlet ihan oikeassa, rakas Mary.\"\n\nSaatuaan tyydyttävän selvityksen tähän asiaan luki Sam kirjeen vielä\nkerran läpi, ja kun hän nyt katsoi ensimmäistä kertaa saaneensa täysin\nselvän käsityksen sen sisällöstä, hän virkkoi mietteissään sitä kokoon\ntaittaessaan:\n\n\"Ja nyt se ihmisparka siis on kuollut. Olenpa pahoillani siitä. Hän ei\nollut pahaluontoinen nainen, kun vain tuo paimen olisi antanut hänen\nolla rauhassa. Olen kovin pahoillani siitä.\"\n\nHerra Weller lausui nämä sanat niin vakavasti, että sievä palvelustyttö\npainoi silmänsä maahan ja näytti kovin totiselta.\n\n\"Niinhän sen kuitenkin piti käydä\", tuumi Sam pistäen kirjeen taskuunsa\nja huoaten hiukan, \"ja kävi kuten entinen vanha rouva sanoi mentyään\nnaimisiin lakeijan kanssa. Sille ei mahda mitään nyt, vai mitä, Mary?\"\n\nMary pudisti päätään ja huokasi myös.\n\n\"Minun täytyy pyytää herralta matkalupaa.\"\n\nMary huokasi taas. Tuo kirje oli niin vaikuttava.\n\n\"Hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi\", sanoi sievä palvelustyttö kääntäen päänsä syrjään.\n\n\"Lyödäänkö kättä, tahdotko?\"\n\nTyttö ojensi käden, joka, vaikka olikin palvelustytön käsi, oli hyvin\npieni, ja nousi mennäkseen.\n\n\"En ole kauan poissa\", lohdutti Sam.\n\n\"Te olette aina poissa\", torui Mary nakaten niskojaan niin kevyesti\nkuin suinkin mahdollista. \"Olette tuskin saapunut, herra Weller, kun jo\ntaas lähdette.\"\n\nHerra Weller veti palvelevan kaunottaren lähemmäksi itseään ja aloitti\nkuiskaamalla käydyn keskustelun, jota ei ollut kestänyt kauan, kun\ntyttö jo käänsi päänsä ja vaipui taas katsomaan häntä. Kun he erosivat,\noli tytön yhdestä tai toisesta syystä ihan välttämätöntä mennä\nhuoneeseensa järjestelemään päähinettään ja hiuksiaan, ennen kuin\nsaattoi näyttäytyä emännälleen, joita valmistavia menoja hän lähti\nsuorittamaan antaen Samille monta nyökkäystä ja hymyä porraskäytävän\nkäsinojan yli kiivetessään portaita ylös.\n\n\"En viivy poissa kuin päivän, tai kaksi enintään\", vakuutti Sam\nilmoitettuaan isännälleen isänsä kärsimän menetyksen.\n\n\"Niin kauan kuin osoittautuu tarpeelliseksi, Sam\", vastasi herra\nPickwick. \"Sinulla on lupa jäädä vapaasti.\" Sam kumarsi.\n\n\"Kerro isällesi, Sam, että jos minusta on hänelle jotakin apua hänen\nnykyisessä asemassaan, niin kaikesta sydämestäni olen valmis antamaan\nhänelle kaikkea apua, mitä voin.\"\n\n\"Kiitoksia herra. Ilmoitan sen hänelle.\"\n\nJa ilmaisten toisilleen keskinäistä hyvää tahtoa ja myötämielisyyttä\nerosivat isäntä ja palvelija.\n\nKello oli tasan seitsemän, kun Samuel Weller nousi niitten\nkyytivaunujen ajomiehenistuimelle, jotka kulkivat Dorkingin läpi, ja\npysähtyi muutaman sadan kyynärän päähän 'Granbyn Markiisista'. Oli\nkolkko, kylmä ilta. Pieni katu näytti autiolta ja synkältä, ja ylhäisen\nja komean markiisin mahonkisilla kasvoilla näytti olevan alakuloisempi\nja surumielisempi ilme kuin tavallisesti sen heiluessa sinne tänne\nvinkuen kaameasti tuulessa. Verhot olivat alhaalla ja ikkunaluukut\nosaksi suljetut. Ovenpielessä tavallisesti vetelehtivästä joutilaiden\nparvesta ei näkynyt ainoatakaan, paikka oli äänetön ja autio.\n\nNäkemättä ketään, jolta olisi voinut kysyä mitään alustavaa, astui\nSam hiljaa sisään. Ympärilleen silmätessään hän tunsi pian isänsä\njonkin matkan päässä. Leskimies istui pienen pyöreän pöydän ääressä\ntarjoilupöydän takana olevassa pienessä huoneessa poltellen piippuaan\nja silmät tuleen kiintyneinä. Hautajaiset olivat nähtävästi olleet\nedellisenä päivänä, sillä hänen hatussaan oli noin puolentoista\nkyynärän pituinen nauha, joka riippui tuolin selkämyksen yli ja\nvalui hervottomana alas. Herra Weller oli hyvin mietteliäällä ja\numpimielisellä tuulella. Vaikka Sam huusi häntä nimeltä monta kertaa,\nhän vain poltteli edelleen kasvot yhtä liikkumattomina ja rauhallisina,\nja heräsi vasta sitten, kun hänen poikansa laski kämmenensä hänen\nolalleen.\n\n\"Sammy\", sanoi herra Weller, \"olet tervetullut\".\n\n\"Olen jo hälyttänyt teitä puolikymmentä kertaa\", virkkoi Sam ripustaen\nhattunsa naulaan, \"mutta ette kuullut\".\n\n\"Niin, en kuullut\", vastasi herra Weller taas katsellen miettivästi\ntuleen. \"Olin omissa ajatuksissani.\"\n\n\"Mitä ajattelitte?\" tiedusteli Sam vetäen tuolinsa tulen ääreen.\n\n\"Ajattelinpa häntä, Sami vei.\"\n\nTässä vanha mies nyökkäsi päällään Dorkingin hautausmaata kohti mykäksi\nselitykseksi, että hänen sanansa tarkoittivat rouva Welleriä.\n\n\"Mietinpä tässä itsekseni, Sammy\", jatkoi herra Weller katsellen\npoikaansa hyvin totisena ikään kuin vakuuttaakseen tälle, että niin\nmerkilliseltä ja uskomattomalta kuin selitys saattoikin tuntua, se\noli kuitenkin rauhallisesti ja harkitusti lausuttu. \"Mietinpä tässä\nitsekseni, Sammy, että olen kuitenkin kaikitenkin pahoillani siitä,\nettä hän on mennyt pois.\"\n\n\"Niin teidän pitää ollakin.\"\n\nHerra Weller ilmaisi nyökäten olevansa yhtä mieltä siinä asiassa\nja kiinnittäen taas silmänsä tuleen verhosi itsensä savupilveen ja\nmietiskeli syvällisesti:\n\n\"Hän lausui eräitä hyvin järkeviä huomioita.\"\n\n\"Mitä hän sanoi?\" tiedusteli Sam.\n\n\"Ne, jotka hän lausui sairastuttuaan.\"\n\n\"Minkälaisia ne olivat?\"\n\n\"Jotakin tähän suuntaan: 'Weller', sanoi hän, 'pelkään, etten\nole ollut sinua kohtaan ihan sellainen kuin olisi pitänyt. Olet\nhyvin helläsydäminen mies, ja minun olisi pitänyt tehdä kotisi\nmiellyttävämmäksi. Alan nyt huomata, kun se jo on liian myöhäistä,\nettä jos naimisissa oleva nainen haluaa olla uskollinen, hänen tulee\naloittaa suorittamalla velvollisuutensa kotona ja tekemällä ne, jotka\novat hänen ympärillään, iloisiksi ja onnellisiksi ja että jos hän käy\nkirkossa tai kappelissa tai muissa sellaisissa paikoissa, hänen tulee\ntarkasti varoa kääntämästä niitä asioita puolustukseksi laiskuudelle\ntai itsekkyydelle. Olen tehnyt niin, sanoi vainaja, ja olen tuhlannut\naikaa ja rahoja niille, jotka tekevät sitä vielä suuremmassa määrässä\nkuin minä. Mutta toivon, että kun minä olen poissa, Weller, ajattelet\nminua sellaisena kuin olin ennen kuin tunsin nuo ihmiset ja sellaisena\nkuin todella luonnostani olin.' — 'Susan', — sanoin minä — sillä se\nkoski minuun hyvin kovasti, Samivel, en tahdo kieltää sitä, poikaseni —\n'Susan, olet ollut oikein hyvä vaimo minulle joka tapauksessa, älä puhu\nmitään sellaista, rohkaise itseäsi, rakkaani, niin saat elää nähdäksesi\nminun antavan tuota Stigginsiä ympäri korvia.' Hän hymyili sanoilleni,\nSamivel\", päätti vanha herra kertomuksensa tukahduttaen huokauksen\npiipullaan, \"mutta hän kuoli kuitenkin.\"\n\n\"No niin\", sanoi Sam pyrkien tarjoamaan hiukan tuttavallista lohdutusta\nparin, kolmen minuutin hiljaisuuden jälkeen, jotka vanha herra kulutti\nhitaasti pudistellen päätään puolelta toiselle ja juhlallisesti\npolttelemalla. \"Niinhän se on, isä ukko, siihenhän me kaikki joudumme\njonakin päivänä.\"\n\n\"Niinpä joudumme, Sammy\", myönsi herra Weller vanhempi.\n\n\"Sallimuksen käsi on kaikessa.\"\n\n\"Tietysti. Miten hautausurakoitsijoiden muuten kävisi!\"\n\nTämän mietelmän avaamaan äärettömään avaruuteen upoten vanhempi herra\nWeller laski piippunsa pöydälle ja kohensi tulta miettiväisen näköisenä.\n\nVanhan herran ollessa tässä puuhassa hiipi huoneeseen hyvin pirteän\nnäköinen, vaikka surupukuinen keittäjätär, ja tehden Samille monta\njälleentuntemisen merkkiä asettui hiljaa hänen isänsä tuolin taakse\nilmaisten läsnäolonsa pienellä rykäisyllä, jota, kun sitä ei huomattu,\nseurasi toinen ja äänekkäämpi.\n\n\"Mitä!\" huudahti vanhempi herra Weller pudottaen hiilihangon\nkääntyessään ympäri ja vetäessään nopeasti tuolinsa syrjään: \"Mistä on\nkysymys?\"\n\n\"Juokaa kuppi teetä, niin olette kiltti\", vastasi pirteä naisihminen\nhoukuttelevasti.\n\n\"En tahdo\", vastasi herra Weller jokseenkin äkeästi. \"Menkää hiit...\",\nherra Weller keskeytti äkkiä ja lisäsi hiljaisemmin: \"sinne, missä\npippuri kasvaa\".\n\n\"Voi sentään, voi sentään! Kuinka onnettomuus voikaan muuttaa ihmisen!\"\npäivitteli nainen katsellen ylöspäin.\n\n\"Se onkin ainoa, joka paitsi lääkäriä, saattaa muuttaa minun tilani\",\nmutisi herra Weller.\n\n\"En ole milloinkaan nähnyt noin tylyä ihmistä!\"\n\n\"Samantekevää. Se on kaikki omaksi hyväkseni, niinkuin entinen katuva\nkoulupoika lohdutteli itseään, kun sai selkäänsä.\"\n\nRipeä nainen pudisti päätään säälivän ja myötämielisen näköisenä\nja kysyi kääntyen Samin puoleen, eikö hänen isänsä pitäisi koettaa\npysytellä reippaampana ja vastustamaan mielenahdistusta.\n\n\"Katsokaas, herra Samuel\", sanoi pirteä naisihminen, \"niinkuin sanoin\nhänelle eilen, hän tuntee itsensä yksinäiseksi, ja hänen täytyykin\ntuntea itsensä yksinäiseksi, hän ei voi odottaa muuta. Mutta hänen\ntulee koettaa pysyä hyvällä mielellä, koska me, Herra nähköön! kaikki\nsäälimme hänen kohtaloaan, eikä elämässä ole mitään niin pahaa, herra\nSamuel, ettei sitä voisi tehdä paremmaksi. Juuri sillä lailla sanoi\nminulle hyvin arvokas henkilö, kun mieheni kuoli.\"\n\nTässä puhuja pani kätensä suunsa eteen, yskäisi taas ja katseli\nhellästi vanhempaa herra Welleriä.\n\n\"Koska en tällä hetkellä yhtään kaipaa seuranpitoanne, niin olkaa hyvä\nja poistukaa\", virkkoi herra Weller hiljaisella, vakavalla äänellä.\n\n\"Hyvä on, herra Weller; puhuin teille vain hyväntahtoisuudesta.\n\n\"Sen hyvin uskon, matami\", vastasi herra Weller. \"Samivel, näytä\nrouvalle tietä ulos ja sulje ovi hänen jälkeensä.\"\n\nTämä viittaus ei mennyt hukkaan pirteään naisihmiseen nähden, sillä\ntämä lähti tuiskuna huoneesta ja paukautti oven kiinni jälkeensä,\njolloin herra Weller nojautui taaksepäin tuolissaan voimakkaan hikoilun\nvallassa ja sanoi:\n\n\"Jos minun olisi jäätävä tänne viikoksi, Sammy — vain viikoksi,\npoikaseni, niin tuo nainen ottaisi minut väkisin ja rynnäköllä, ennen\nkuin se aika olisi lopussa.\"\n\n\"Mitä! Pitääkö hän teistä niin kovasti?\"\n\n\"Pitää! En saa häntä pysymään poissa luotani. Vaikka minut\nsuljettaisiin tulenkestävään kaappiin, jossa olisi parhaan lukkosepän\nvahvin lukko suulla, hän keksisi keinon millä päästä sinnekin.\"\n\n\"Sellaista se on, kun saavuttaa naisten suosiota!\" virkkoi Sam\nhymyillen.\n\n\"En minä ole siitä yhtään ylpeä\", vastasi herra Weller kohennellen\nkiivaasti tulta. \"Tämä on kamala asema. Se ajaa minut ihan\nulos kodistani ja talostani. Henki oli tuskin lähtenyt sinun\näitipuoli-raukkasi ruumiista, kun jo vanha naisihminen lähetti minulle\nruukullisen porsashyytelöä ja toinen keitti helkkarin ison astiallisen\nkamomilla teetä, jonka omin käsin toi minulle.\" Herra Weller vaikeni\nylen inhoavan näköisenä, katseli ympärilleen ja lisäsi kuiskaten: \"Ne\nolivat kaikki leskiä, Sammy, kaikki, paitsi se kamomillateen tuoja,\njoka oli yksinäinen kolmenkuudetta ikäinen nuori neito.\"\n\nSam vastasi vain hullunkurisella silmäyksellä, ja kun vanha herra oli\nsaanut rikotuksi itsepäisen hiilenkappaleen kasvoillaan sellaisen\ntotisuuden ja veitikkamaisuuden ilme, ikään kuin hiili olisi ollut\njonkun äskenmainitun lesken pää, sanoi hän:\n\n\"Sanalla sanoen, Sammy. Pelkään, etten ole turvassa muualla kuin\nkuskipukilla.\"\n\n\"Kuinka te siellä olette paremmin turvassa kuin muualla?\"\n\n\"Koska ajaja on etuoikeutettu henkilö.\"\n\nHerra Weller vanhempi silmäili kiinteästi poikaansa. \"Koska ajaja voi\nepäilyksen alaiseksi joutumatta tehdä sellaista, mitä muut miehet eivät\nvoi, koska ajaja voi olla hyvin ystävällisissä väleissä naisten kanssa\nkahdeksankymmenen neliöpenikulman laajuisella alalla, eikä kuitenkaan\nkukaan ajattele, että hän milloinkaan aikoisi naida jonkun heistä. Ja\nkuka muu mies voi sanoa samaa, Sammy?\"\n\n\"Niin, tuossa on hivenen verran totta\", myönsi Sam.\n\n\"Jos sinun isäntäsi olisi ollut ajaja\", selitteli herra Weller\nedelleen, \"niin luuletko, että nuo valamiehet olisivat milloinkaan\ntuominneet häntä otaksuen, että asia olisi mennyt niin pitkälle? He\neivät olisi uskaltaneet tehdä sitä.\"\n\n\"Miksi eivät?\" kysyi Sam hiukan ylenkatseellisesti.\n\n\"Koska se olisi ollut vastoin heidän omaatuntoaan. Oikea ajomies on\njonkinlainen naineen ja naimattoman miehen välimuoto, ja jokainen\nymmärtäväinen ihminen tietää sen.\"\n\n\"Mitä! Te siis luulette, että he ovat yleisiä suosikkeja ja ettei\nkukaan halua petkuttaa heitä?\"\n\nHänen isänsä nyökkäsi.\n\n\"Kuinka siihen on tultu, sitä en tiedä. Enkä tiedä sitäkään, miksi\nkaikki nuoret naiset kaikissa kaupungeissa, joitten läpi hän ajaa,\npitävät pitkän matkan ajomiehistä — ihailevat heitä, tekisi mieleni\nsanoa. Tiedän vain, että asia on niin. Se on luonnon järjestelmä —\nsellainen tispantti, kuten äitipuolesi tapasi sanoa.\"\n\n\"Tispanssi\", korjasi Sam vanhan herran lausumista.\n\n\"Hyvä on, Sam. Vaikkapa tispanssi, jos se on sinusta parempi\", myönsi\nherra Weller vanhempi. \"Minä sanoin sitä tispantiksi, ja niin se\non aina kirjoitettukin niissä paikoissa, joissa annetaan lääkettä\nilmaiseksi potilaan omaan pulloon, sen pituinen se.\"\n\nNäin sanoen herra Weller täytti ja sytytti uudelleen piippunsa ja\nottaen kasvoilleen taas miettiväisen ilmeen jatkoi seuraavasti:\n\n\"Senpä vuoksi, poikaseni, koska en näe mitään etua siitä, että jään\ntänne ja joudun naimisiin uudelleen, tahdoinpa tai ei, ja koska en\nmyöskään tahdo eristäytyä näistä yhteiskunnan mielenkiintoisista\njäsenistä, olen päätynyt siihen päätökseen, että ajan edelleen\n'Turvallisuutta' ja pysähdyn jälleen Bell Savageen, joka on\nsynnynnäinen ilmapiirini.\"\n\n\"Mutta miten liikkeen käy?\" tiedusteli Sam.\n\n\"Liike, Samivel\", vastasi vanha herra, \"myydään yksityistä tietä\nasiakkaineen, varastoineen ja irtaimistoineen, ja rahoista, jotka\nkaupasta saadaan, sijoitetaan kaksisataa puntaa sinun nimiisi,\näitipuolesi minulle hiukan ennen kuolemaansa esittämän toivomuksen\nmukaan, sellaisiin... miksi niitä nyt sanotaankaan?\"\n\n\"Mitä niin?\"\n\n\"Niitä, jotka aina liikkuvat ylös ja alas Cityssä?\"\n\n\"Raitiovaunut?\" ehdotti Sam.\n\n\"Roskaa!\" vastasi ukko Weller; \"niitä, jotka aina ovat liikkeessä ja\novat tavalla tai toisella sekaantuneet valtiovelkaan, valtiorahaston\nmaksuosoituksiin ja kaikkeen sellaiseen?\"\n\n\"Ai, konsolit\", sanoi Sam.\n\n\"Niin juuri, konsulit\", myönsi herra Weller. \"Kaksisataa puntaa\nrahoista sijoitetaan sinun nimiisi, Samivel, konsuleihin. Neljän ja\npuolen prosentin valtiopapereihin.\"\n\n\"Hyvin ystävällistä sen rouvan puolelta ajatella minuakin\", sanoi Sam,\n\"ja olen hänelle hyvin kiitollinen\".\n\n\"Jäännös kiinnitetään minun nimiini\", jatkoi vanhempi herra Weller, \"ja\nsitten, kun minä menen pois, se siirtyy sinulle. Niin että pidä huoli\nsiitä, poikaseni, ettet menetä heti kaikkea, ja varo, ettei ainoakaan\nleski rupea tuntemaan taipumusta varallisuuttasi kohtaan, sillä silloin\nsinut hukka perii.\"\n\nLausuttuaan tämän varoituksen herra Weller jatkoi polttelemistaan\nvirkeämmän näköisenä. — Noiden asioiden järjestely näytti suuresti\nkeventäneen hänen mieltään.\n\n\"Joku kolkuttaa ovelle\", sanoi Sam.\n\n\"Antaa kolkuttaa\", vastasi hänen isänsä arvokkaasti.\n\nSam noudatti viittausta. Kuului toinen kolkutus, vielä yksi lisää, ja\nsitten pitkä jakso, jolloin Sam kysyi, miksi kolkuttajaa ei päästetä\nsisään.\n\n\"Hyss\", kuiskasi herra Weller pelästyneen näköisenä. \"Älä huoli niistä\nvähääkään, Sammy. Siellä on kai joku niistä leskistä.\"\n\nKun kolkutuksista ei välitetty, rohkeni näkymätön vieras lyhyen\nhiljaisuuden jälkeen avata oven ja silmätä sisään. Osaksi avatusta oven\nraosta ei pilkistänytkään naisen pää, vaan herra Stigginsin pitkät\nmustat kiharat ja punainen naama. Herra Welleriltä putosi piippu\nkädestä.\n\nKunnianarvoisa herra avasi oven vähitellen, melkein huomaamattomasti,\nasteittain, kunnes rako oli niin suuri, että hänen hontelo ruumiinsa\nparhaaksi sopi sisään; sitten hän sujuttautui huoneeseen ja sulki oven\njälkeensä hyvin huolellisesti ja siivosti. Käännyttyään Samin puoleen\nja kohottaen kätensä ja silmänsä sanomattoman surun ilmaukseksi,\njolla hän valitti perhettä kohdannutta onnettomuutta, hän kantoi\nkorkeaselkäisen tuolinsa vanhaan nurkkaan lieden luo, istuutui sen\näärimmäiselle reunalle, otti esiin ruskean nenäliinan ja painoi sen\nsilmilleen.\n\nVanhempi herra Weller istui nojallaan tuolissaan silmät ammollaan,\nkädet polvilla, kasvojen ilmaistessa kaikki voittavaa ja valtavaa\nhämmästystä. Sam istui häntä vastapäätä täydellisesti mykistyneenä\nodottaen kiihkeän uteliaisuuden vallassa kohtauksen päätöstä.\n\nHerra Stiggins piteli ruskeaa nenäliinaansa muutaman minuutin silmiensä\nedessä valitellen silloin tällöin asiaan kuuluvalla tavalla, sitten\nhän hilliten tunteensa ankarin ponnistuksin pisti liinan taskuunsa\nja napitti sen suun. Tämän jälkeen hän kohensi tulta, hieroi sitten\nkäsiään ja katseli Samia.\n\n\"Voi, nuori ystäväni\", sanoi hän rikkoen hiljaisuuden hyvin hiljaa\npuhumalla, \"tämä on raskas suru\".\n\nSam nyökkäsi tuskin huomattavasti.\n\n\"Vihan miehelle myöskin!\" lisäsi herra Stiggins. \"Se saa astian sydämen\nvuotamaan verta!\"\n\nSam saattoi kuulla isänsä mutisevan jotakin siihen suuntaan, että olisi\npantava astian nenä vuotamaan verta, mutta herra Stiggins ei kuullut\nsitä.\n\n\"Tiedättekö ehkä, nuori mies\", kuiskasi herra Stiggins vetäen tuoliaan\nlähemmäksi Samia, \"onko hän jättänyt jotakin Emanuelille?\"\n\n\"Kuka se on?\" kysyi Sam.\n\n\"Rukoushuone, meidän rukoushuoneemme, meidän lammashuoneemme!\"\n\n\"Hän ei ole jättänyt lammashuoneelle mitään, ei paimenelle mitään eikä\nelukoille mitään\", sanoi Sam päättävästi. \"Eikä koirillekaan mitään.\"\n\nHerra Stiggins silmäsi viekkaasti Samiin ja katsahti sitten vanhaan\nherraan, joka istui paikallaan silmät kiinni kuin unessa. Hän veti\ntuoliaan vielä lähemmäksi ja sanoi:\n\n\"Eikö mitään _minulle_, herra Samuel?\"\n\nSam pudisti päätään.\n\n\"Mutta tottahan toki jotakin...\", intti Stiggins valahtaen niin\nkalpeaksi kuin hänen oli mahdollista tulla. \"Ajatelkaahan, herra\nSamuel, eikö pienintäkään merkkiä?\"\n\n\"Ei sen vertaa kuin teidän vanhan sateenvarjonne hintaa.\"\n\n\"Ehkäpä hän sentään\", tuumi Stiggins epäröiden mietittyään ankarasti\nmuutaman hetken, \"ehkäpä hän kehoitti vihan miestä pitämään huolta\nminusta?\"\n\n\"Luulenpa melkein, että niin on käynyt, sen mukaan mitä hän, äsken\nsanoi\", myönsi Sam. \"Hän puhui juuri äsken teistä.\"\n\n\"Mitä, puhuiko hän?\" huudahti Stiggins kirkastuen. \"Oh, hän on kai\nmuuttanut mieltään. Me voisimme elää hyvin mukavasti yhdessä nyt, herra\nSamuel. Minä pitäisin huolta hänen omaisuudestaan, kun te olette poissa\n— oikein hyvää huolta, tietysti.\"\n\nPäästäen hyvin pitkän huokauksen herra Stiggins vaikeni odottaen\nvastausta. Sam nyökkäsi, ja vanhempi herra Weller päästi merkillisen\näänen, joka olematta huokaus, ähkäisy, läähätys tai murinakaan, tuntui\nolevan jossakin määrin kaikkien neljän luontoinen.\n\nTämän äänen rohkaisemana, jonka hän näytti käsittävän omantunnontuskia\ntai katumusta merkitseväksi, herra Stiggins katseli ympärilleen,\nhieroi käsiään, itki, nauroi, itki taas ja käveli sitten huoneen\npoikki hyvin tuntemansa nurkkahyllyn luo, otti pikarin ja pisti siihen\nhyvin harkitsevasti neljä sokeripalaa. Päästyään näin pitkälle hän\nkatseli taas ympärilleen ja huokasi syvään. Tämän tehtyään hän meni\nbaariin ja palaten nopeasti kädessään pikari puolillaan ananasrommia\nlähestyi kattilaa, joka rattoisasti porisi liedellä, laittoi juomansa,\nsekoitteli sitä, maisteli sitä, istuutui ja otettuaan aika kulauksen\nrommia ja vettä pysähtyi hengähtämään.\n\nHerra Weller vanhempi, joka yhä teki erilaisia, kummallisia ja\nepäonnistuneita yrityksiä näyttääkseen nukkuvalta, ei sanonut yhtään\nsanaa näiden hommien aikana, mutta kun Stiggins pysähtyi hengittämään,\nhän hyppäsi pystyyn, sieppasi pikarin Stigginsin kädestä, heitti juoman\njäännöksen hänen kasvoilleen ja paiskasi lasin uuniin. Tarttuen sitten\narvoisaa herraa kauluksesta hän alkoi äkkiä potkia tätä mitä hurjimmin\nlähettäen jokaisen kaulussaappaan kolahduksen perään Stigginsin\nruumiiseen eräitä ankaria ja sekavia kirouksia hänen sääristään,\nsilmistään ja ruumiistaan.\n\n\"Sammy\", karjaisi herra Weller, \"paina hattu lujemmin päähäni!\"\n\nSam totteli velvollisuudentuntoisena poikana painaen pitkänauhaisen\nhatun lujemmin isänsä päähän, ja jatkaen potkimistaan vielä nopeammin\nkuin ennen vanha herra kävellä kopisteli Stiggins edellään läpi\ntarjoiluhuoneen ja porraskäytävän ulos ovesta ja pihalle saakka potkien\nkoko ajan ja pikemmin yhä voimakkaammin kuin laimeten.\n\nOli komeaa ja hilpeyttä herättävää katsella, kuinka punanenäinen\nmies vääntelehti herra Wellerin otteessa ja kuinka koko hänen\nolemuksensa vapisi potkun seuratessa toistaan nopeana sarjana. Ja vielä\njännittävämpää oli nähdä herra Wellerin tuon voimanäytteen jälkeen\npainavan herra Stigginsin pään hevosten juottoaltaaseen ja pitävän\nvedessä, kunnes toinen oli puoleksi tukehtunut.\n\n\"Kas siinä!\" sanoi herra Weller kooten koko tarmonsa mitä\nmestarillisimpaan loppupotkuun, kun hän vihdoin salli herra Stigginsin\nnostaa päänsä altaasta. \"Lähetä nyt tänne kaikki ne laiskat paimenet,\nniin minä pieksän heidät ensin möyhyksi ja hukutan heidät sitten. Auta\nminut sisään, Sammy, ja kaada minulle pieni lasi konjakkia. Olen ihan\nhengästynyt, poikaseni.\"\n\n\n\n\n24. luku\n\nSISÄLTÄÄ HERRA JINGLEN JA JOB TROTTERIN LOPULLISEN POISTUMISEN\nJA KUVAILEE SUURTA PUUHAKASTA AAMUA GRAYS INN SQUARELLA. PÄÄTTYY\nKAKSINKERTAISEEN KOLKUTUKSEEN HERRA PERKERIN OVELLE.\n\n\nKun Arabella monien hellävaraisten valmistelujen ja monien\nvakuuttelujen jälkeen, ettei hänellä ollut mitään syytä olla\nalakuloisella mielellä, sai lopultakin herra Pickwickiltä tietää tämän\nBirminghamin käynnin epätyydyttävän tuloksen, hän purskahti itkuun ja\nääneen nyyhkyttäen valitti liikuttavin sanoin, että hän oli ollut pojan\nja isän välisen vieraantumisen onnettomana syynä.\n\n\"Rakas tyttöseni\", lohdutteli herra Pickwick lempeästi, \"ei se ole\nteidän syynne. Oli mahdoton aavistaa, että tuo vanha herra niin\njyrkästi vastustaisi poikansa avioliittoa. Olen varma siitä\", hän\nlisäsi katsellen nuoren rouvan sieviä kasvoja, \"että hänellä on hyvin\nvähän käsitystä ilosta, jonka, hän kieltää itseltään.\"\n\n\"Voi, rakas herra Pickwick\", valitti Arabella, \"mitä meidän pitää\ntehdä, jos hän yhä on meille vihainen\".\n\n\"Odottakaa vain kärsivällisesti, kunnes hän rupeaa paremmin\najattelemaan asiaa\", vastasi herra Pickwick rohkaisevasti.\n\n\"Mutta, rakas herra Pickwick, miten Nathanielin käy, jos isä kieltää\nhäneltä avustuksensa?\"\n\n\"Siinä tapauksessa rohkenen otaksua hänen löytävän toisen ystävän, joka\nei ole haluton auttamaan häntä aloittamaan uraansa maailmassa.\"\n\nTämän vastauksen tarkoitus ei ollut niin hyvin kätketty, ettei Arabella\nolisi sitä ymmärtänyt. Niinpä hän kietoen kätensä herra Pickwickin\nkaulaan ja suudellen tätä lämpimästi nyyhkytti vielä äänekkäämmin kuin\nennen.\n\n\"No, no\", tyynnytteli herra Pickwick tarttuen kauniin puhetoverinsa\nkäteen, \"odotamme täällä vielä muutaman päivän nähdäksemme,\nkirjoittaako hän taikka vastaa jollakin muulla tavalla miehenne\nantamiin tietoihin. Jollei, niin olen miettinyt puoli tusinaa\nsuunnitelmia, joista jokainen tekisi teidät heti onnelliseksi. No, no,\ntyttöseni, rauhoittukaahan toki.\"\n\nNäin sanoen herra Pickwick puristi hiljaa Arabellan kättä ja pyysi\nhäntä pyyhkimään silmänsä ja olemaan huolestuttamatta miestään. Tällöin\nArabella, joka oli maailman parhaita olentoja, pisti nenäliinan\nlaukkuunsa, ja kun Winkle tuli heidän luokseen, kohtasi häntä täydessä\nloistossaan sama säteilevä hymy ja eloisat silmät, jotka alkuaankin\nolivat hänet kiehtoneet.\n\n\"Nuo nuoret ihmiset ovat nyt kovin kiusallisessa asemassa\", ajatteli\nherra Pickwick pukiessaan yllensä seuraavana aamuna. \"Käväisenpä\nneuvottelemassa Perkerin kanssa asiasta.\"\n\nKoska herra Pickwickiä kannusti lähtemään Grays Inn Squareen lisäksi\nkiihkeä halu päästä asioiden rahalliseen järjestelyyn pienen\nasianajajan kanssa enimmittä viivytyksittä, hän söi kiireesti\naamiaisensa ja pani aikeensa täytäntöön niin nopeasti, ettei kello\nollut lyönyt vielä kymmentä, kun hän saapui Grays Inniin.\n\nKello oli vielä kymmentä vailla kymmenen hänen kiivetessään siihen\nkerrokseen, jossa Perkerin huoneisto oli. Kirjurit eivät olleet\nvielä saapuneet, ja hän kulutti aikaansa katselemalla porraskäytävän\nikkunasta.\n\nKauniin lokakuunaamun raikas ilma sai vanhat, likaiset talotkin hiukan\nkirkastumaan, kun muutamat tomuiset ikkunatkin nyt näyttivät melkein\niloisilta auringon säteiden niissä kimaltaessa. Kirjuri toisensa\njälkeen kiiruhti puistikkoon jostakin sen portista ja silmättyään\ntalon kelloa joko joudutti tai hidasti käyntiään, aina sen mukaan,\nmilloin heidän toimensa nimellisesti alkoi. Puoli kymmenen ihmiset\nkävivät äkkiä hyvin reippaiksi, ja kello kymmenen herra taas hidasti\naskeliaan mitä ylhäisimmän verkkaisiksi. Kello löi kymmenen, kirjurit\ntyöntyivät sisään kiireen kaupalla, jokainen hikoillen enemmän kuin\nedeltäjänsä. Ovien aukomisen ja paiskelemisen melu kaikui ja kajahteli\njoka puolella, päitä ilmestyi kuin taikavoimasta jokaiseen ikkunaan,\nasiapojat asettuivat paikoilleen päiväksi, siivoojattaret kiiruhtivat\npois helmat koholla, kirjeenkantaja kiiti talosta toiseen, ja koko tuo\nlainopillinen mehiläiskeko oli täydessä touhussa.\n\n\"Tepä olette aikainen, herra Pickwick\", sanoi ääni hänen takanaan.\n\n\"Kas, herra Lowten\", virkkoi puhuteltu käännähtäen ja tuntien vanhan\ntuttavansa.\n\n\"Aika lämmin kävellä tänään!\" puuskutti Lowten ottaen taskustaan\npatenttiavaimen, jonka reiässä oli pieni tukko estämässä tomua\npääsemästä sinne.\n\n\"Siitäpä näyttää teitä katsellessa\", vastasi herra Pickwick hymyillen\nkirjurille, joka oli sanan mukaisesti hehkuvan punainen.\n\n\"Tulinkin aika kiireesti\", selitti Lowten. \"Kello löi puoli tullessani\nPolygonin läpi. Ehdin tänne kuitenkin ennen _häntä_, niin että se ei\nmerkitse mitään.\"\n\nLohdutellen itseään tällä mietteellä herra Lowten veti tulpan pois\navaimesta, avasi oven, pisti tulpan paikoilleen ja avaimen taskuunsa\nja korjasi kirjeet, jotka postintuoja oli pistänyt laatikkoon. Sitten\nhän pyysi herra Pickwickiä käymään virastohuoneeseen. Täällä hän\nsilmänräpäyksessä riisui takkinsa, otti ylleen nukkavierun viitan,\njonka hän haki kaapista, pisti hattunsa naulaan, otti esiin muutaman\narkin kirjoitus- ja imupaperia eri läjiin ja pistettyään kynän korvansa\ntaakse hieroi käsiään hyvin tyytyväisen näköisenä.\n\n\"Kas niin, herra Pickwick, nyt olen kunnossa. Olen saanut virkatakin\npäälleni ja kirjoitusneuvot paikalleen, ja hän saa nyt tulla, milloin\nhaluaa. Sattuuko teillä olemaan hyppysellinen nuuskaa mukananne?\"\n\n\"Ei ole.\"\n\n\"Sepä paha\", valitti Lowten. \"No välipä sillä. Juoksen heti hakemaan\npullon soodavettä. Eivätkö silmäni näytä vähän kummallisilta, herra\nPickwick?\"\n\nPuhuteltu tarkasteli herra Lowtenin näkimiä jonkin matkan päästä\nja ilmaisi mielipiteenään, ettei hänen piirteissään näkynyt mitään\nkummallisen erikoista.\n\n\"Sepä hyvä. Olimme verraten kauan 'Kannossa' viime yönä, enkä ole\ntänään oikein kunnossa. Muuten Perker on hoitanut antamanne tehtävän.\"\n\n\"Minkä tehtävän?\" tiedusteli herra Pickwick. \"Rouva Bardellin kulutko?\"\n\n\"Ei, en tarkoita niitä. Ei, se koski tuota oliota, jonka velkakirjan\nlunastimme kymmenellä shillingillä punnalta saadaksemme hänet pois\nFleetistä, tiedättehän, ja lähettääksemme hänet Demeraraan.\"\n\n\"Ai, herra Jingle!\" sanoi herra Pickwick kiireesti. \"Niin. Entä sitten?\"\n\n\"No niin, se asia on järjestetty\", sanoi Lowten teroittaen kynäänsä.\n\"Liverpoolissa sanoi asiamies, että olitte tehnyt hänelle monta\npalvelusta silloin, kun vielä teitte kauppoja, ja hän selitti\nmielellään ottavansa hänet teidän suosituksestanne.\"\n\n\"Sepä hyvä. Minua ilahduttaa kuulla se.\"\n\n\"Mutta kuulkaahan\", jatkoi Lowten raaputtaen kynäänsä valmistavasti\nennenkuin halkaisi kärjen, \"mikä taulapää se toinen on!\"\n\n\"Mikä toinen?\"\n\n\"No se palvelija tai ystävä tai mikä hän onkaan, Trotter.\"\n\n\"Ai niin\", virkkoi herra Pickwick hymyillen. \"Olen aina luullut hänestä\nihan päinvastaista.\"\n\n\"Niin minäkin luulin siitä vähästä, mitä häntä näin, ja se osoittaa\nainoastaan, kuinka ihminen saattaa pettyä. Mitä arvelette hänen\nDemeraraan menostaan?\"\n\n\"Mitä! Lähteekö hänkin ja hylkää sen, minkä tarjosin hänelle täällä!\"\nhuudahti herra Pickwick.\n\n\"Niin, hän katsoi Perkerin tarjouksen: kahdeksantoista shillinkiä\nviikossa ja enemmänkin, jos hän käyttäytyy hyvin, vain 'roskaksi'. Hän\nsanoi, että hänen piti päästä lähtemään tuon toisen kanssa, ja niin he\nsaivat Perkerin kirjoittamaan uudelleen, ja hänelle on saatu hankituksi\npaikka samalla tilalla, ei likimainkaan niin hyvää, sanoo Perker, kuin\nrangaistusvangit saavat Uudessa Etelä-Walesissa, jos tulevat oikeuteen\nuudet vaatteet yllä.\"\n\n\"Hupsu mies\", sanoi herra Pickwick kostein silmin. \"Hupsu mies.\"\n\n\"Ei, hän on enemmän kuin hupsu, hän on ihan surkea\", vastasi Lowten\nteroittaen kynäänsä ylenkatseellisen näköisenä. \"Sanoo, että toinen\non hänen ainoa ystävänsä maailmassa, että on kiintynyt häneen, ja\nkaikkea sellaista. Ystävyys on tavallaan hyvin hyvä asia. Olemme kaikki\nystävällisiä ja hupaisia esimerkiksi 'Kannossa', lasin ääressä, jossa\njokainen maksaa puolestaan, mutta helkkarinko vuoksi täytyy tuottaa\nitselleen haittaa jonkun toisen puolesta? Miehellä tulee olla vain\nkaksi kiintymystä: ensiksi itseensä ja toiseksi naisiin. Niin minä\nasian ajattelen.\"\n\nHerra Lowten päätti puheensa äänekkäästi nauraen, puoleksi hilpeästi,\npuoleksi ivallisesti. Sen katkaisi kuitenkin ennen aikojaan Perkerin\naskelten kopina porraskäytävässä, ja tämän herran tullessa näkyviin\nherra Lowten hyppäsi tuoliinsa merkillisen notkeasti ja alkoi\ninnokkaasti kirjoittaa.\n\nHerra Pickwickin ja hänen lainopillisen neuvonantajansa tervehdys oli\nlämmin ja sydämellinen, mutta asiakas oli tuskin upottautunut notaarin\nnojatuoliin, kun ovelta kuului kolkutus ja ääni kysyi, oliko herra\nPerker huoneessa.\n\n\"Kas vain! siinä on toinen meidän kiertelevistä ystävistämme, itse\nJingle. Haluatteko tavata häntä?\"\n\n\"Mitä arvelette?\" kysyi herra Pickwick epäröiden.\n\n\"Minusta se olisi paikallaan. — Kuulkaa nyt, herra, (mikä teidän\nnimenne olikaan?) käykää sisään!\"\n\nNoudattaen tätä vähemmän muodollista kehoitusta tulivat Jingle ja\nJob huoneeseen, mutta pysähtyivät noloina ovelle nähdessään herra\nPickwickin.\n\n\"No? Ettekö tunne tätä herraa?\"\n\n\"Hyvä syy tuntea\", vastasi Jingle astuen eteenpäin. \"Herra Pickwick,\nsyvin kiitollisuutemme, henkemme pelastaja — tehnyt minusta miehen.\nTeidän ei tarvitse milloinkaan katua sitä, hyvä herra.\"\n\n\"Minua ilahduttaa kuullessani teidän sanovan niin\", virkkoi herra\nPickwick. \"Olette paljon terveemmän näköinen.\"\n\n\"Kiitettävä teitä siitä, herra— suuri muutos. Hänen majesteettinsa\nvankila on hyvin epäterveellinen paikka, kerrassaan\", puheli Jingle\npäätään pudistellen.\n\nHänellä oli siisti ja hyvin käypä puku kuten Jobillakin, joka seisoi\njäykkänä ja suorana hänen takanaan tuijotellen herra Pickwickiä\nrautaisen liikkumattomin kasvoin.\n\n\"Milloin he lähtevät Liverpooliin?\" tiedusteli herra Pickwick\npuoliääneen Perkeriltä.\n\n\"Tänä iltana kello kuusi\", sanoi Job astuen askeleen eteenpäin.\n\"Raskaissa vaunuissa Citystä.\"\n\n\"Onko teille varattu paikat?\"\n\n\"On kyllä, herra\", vastasi Job.\n\n\"Olette siis ehdottomasti päättänyt lähteä?\"\n\n\"Olen, herra.\"\n\n\"Katsoen niihin varustuksiin, jotka olivat välttämättömät Jinglelle\",\nsanoi Perker puhutellen ääneen herra Pickwickiä, \"olen ryhtynyt\ntoimenpiteisiin pienen summan varaamiseksi hänen palkastaan\nneljännesvuosittain. Se on suunniteltu tapahtuvaksi vain vuoden\naikana, ja jos se tapahtuu säännöllisesti, se korvaa kulut. Paheksun\nehdottomasti sitä, että teette jotakin hänen puolestaan, hyvä herra,\njotakin sellaista, mikä ei riipu hänen omista pyrkimyksistään ja\nhyvästä käytöksestään.\"\n\n\"Tietysti\", sanoi Jingle hyvin päättävästi. \"Selvä pää — maailmanmies,\nihan oikein.\"\n\n\"Sopimalla hänen velkojiensa kanssa, lunastamalla hänen vaatteensa\npantista, vapauttamalla hänet vankilasta ja maksamalla hänen matkansa\nmeren yli\", jatkoi Perker välittämättä Jinglen huomautuksesta, \"olette\njo menettänyt viisikymmentä puntaa\".\n\n\"Ne eivät ole menneet hukkaan\", sanoi Jingle kiireesti. \"Maksan kaikki,\nryhdyn toimeen, säästän joka pennin. Jollei ehkä keltakuume. Sille en\nmahda mitään, jollei...\"\n\nTässä herra Jingle pysähtyi ja iskien nyrkillään kovasti hattunsa\nkupuun pyyhkäisi kädellään silmiään ja istuutui.\n\n\"Hän tarkoittaa\", selitti Job astuen muutaman askelen lähemmäksi, \"että\njos keltakuume ei tempaa häntä hautaan, hän maksaa rahat takaisin.\nJos hän saa elää, hän tekee sen, herra Pickwick! Pidän huolta siitä,\nettä se tulee tehdyksi. Tiedän, että hän tekee sen\", jatkoi Job hyvin\ntarmokkaasti. \"Uskaltaisinpa vaikka vannoa...\"\n\n\"Hyvä, hyvä!\" keskeytti herra Pickwick rypistellen tuikeasti otsaansa\nherra Perkerille pidättääkseen hänen laskelmiaan tehdyistä hyvistä\ntöistä, vaikka pieni notaari itsepäisesti kieltäytyi välittämästä hänen\nvihjeistään. \"Teidän tulee varoa, ettette enää pelaa epätoivoisia\nkrikettipelejä, herra Jingle, taikka uudista tuttavuuttanne Sir Thomas\nBlazon kanssa, jolloin epäilemättä voitte pysyä terveenä.\"\n\nHerra Jingle hymyili tälle pilalle, mutta näytti siitä huolimatta vähän\nnololta, niin että herra Pickwick vaihtoi keskustelun aihetta sanoen:\n\n\"Sattuisitteko tietämään, mihin on joutunut eräs toinen ystävänne,\njonka näimme Rochesterissa?\"\n\n\"Synkkä Jemmy?\"\n\n\"Niin juuri.\"\n\nJingle pudisteli päätään.\n\n\"Teräväpäinen veitikka, — kumma mies — taitava petkuttaja. Jobin veli.\"\n\n\"Jobin veli!\" huudahti herra Pickwick. \"Niin, kun katselee häntä\ntarkemmin, huomaa heissä tosiaan yhdennäköisyyttä.\"\n\n\"Meitä on aina pidetty toistemme näköisinä, herra\", sanoi Job, jolla\nviekas katse ikäänkuin piileksi silmäkulmassa. \"Mutta minä olin\nluonteeltani vakava, jollainen hän ei suinkaan ollut. Hän muutti\nAmerikkaan siksi, että häntä liiaksi etsittiin täällä, voidakseen olla\nsiellä rauhassa, enkä ole sen jälkeen kuullut hänestä mitään.\"\n\n\"No, se selittää, miksi en ole saanut tuota 'sivua elävästä elämästä',\njonka hän lupasi minulle kerran, kun hän näytti miettivän itsemurhaa\nRochesterin sillalla\", sanoi herra Pickwick hymyillen. \"Minun ei\ntarvinne kysyä, oliko hänen surullinen käytöksensä luonnollista vai\nteeskenneltyä.\"\n\n\"Hän saattoi teeskennellä mitä hyvänsä, herra\", vakuutti Job. \"Voitte\npitää itsenne onnellisena, kun pääsitte hänestä niin vähällä. Suoraan\npuhuen hän olisi saattanut olla paljon vaarallisempi tuttava kuin...\"\nJob katseli Jingleä, epäröi ja lisäsi vihdoin, \"kuin... kuin minä itse.\"\n\n\"Toiveikasta perhettä tosiaan, herra Trotter\", sanoi herra Perker\nsulkien kirjoittamansa kirjeen.\n\n\"Niin, herra\", myönsi Job. \"Hyvin toiveikasta kylläkin.\"\n\n\"Kas niin\", sanoi pieni tuomari nauraen, \"toivon, että te poikkeatte\nsuvustanne. Jättäkää tämä kirje asiamiehelle, kun saavutte\nLiverpooliin, ja sallikaa minun neuvoa, hyvät herrat, ettette olisi\nliian 'käteviä' Länsi-Intiassa. Jos jätätte tämän etsikkohetken\nkäyttämättä, niin ansaitsette molemmat joutua rehellisesti hirteen,\nkuten varmasti uskon teidän joutuvankin. Ja nyt teidän on paras jättää\nminut ja herra Pickwick kahden kesken, sillä meidän on neuvoteltava\nmonista asioista, ja aika on kallista.\"\n\nNäin sanoen herra Perker katseli oveen päin ilmeisesti haluten tehdä\njäähyväisten heiton mahdollisimman lyhyeksi.\n\nSe olikin aika lyhyt herra Jinglen puolelta. Hän kiitti, pientä\nnotaaria muutamin kiireellisin sanoin siitä hyväntahtoisuudesta\nja nopeudesta, jolla tämä oli apuaan antanut, kääntyi sitten\nhyväntekijänsä puoleen ja seisoi tuokion neuvottomana ikäänkuin\nepäröiden, mitä sanoa ja kuinka toimia. Job Trotter päästi hänet\nahdingosta, sillä kumarrettuaan nöyrästi ja kiitollisesti herra\nPickwickille hän tarttui ystäväänsä hiljaa käsivarresta ja kuljetti\nhänet pois.\n\n\"Arvokas pari!\" sanoi Perker, kun ovi sulkeutui heidän jälkeensä.\n\n\"Toivon, että heistä tulee sellainen\", vastasi herra Pickwick. \"Mitä\najattelette? Onko olemassa mitään edellytyksiä heidän pysyvälle\nparantumiselleen?\"\n\nPerker kohautti epäillen olkapäitään, mutta huomatessaan herra\nPickwickin huolestuneen ja pettyneen katseen hän lausui:\n\n\"Tietysti on edellytyksiä olemassa, ja toivon, että ne osoittautuvat\nhyviksi. He ovat ehdottomasti katuvaisia tällä hetkellä, mutta\ntiedättehän sitä paitsi, että heillä on tuoreessa muistissa hyvin\ntuoreet kärsimykset. Miten heidän käy, kun nuo muistot häipyvät,\non pulma, jota en minä ettekä te kykene ratkaisemaan. Kuitenkin,\nhyvä herra\" — Perker laski kätensä herra Pickwickin olalle, — \"on\npyrkimyksenne yhtä kunnioitettava, olipa tulos mikä hyvänsä. Onko\ntuo laji hyväntekeväisyyttä, joka on niin perin varovaista ja\nkaukonäköistä, että sitä harvoin ollenkaan sovelletaan, jottei sen\nharjoittaja pettyisi tai loukkaantuisi itserakkaudessaan, oikeata\nihmisrakkautta vai itsekästä teeskentelyä, sen jätän viisaampien\nratkaistavaksi. Mutta vaikka nuo molemmat lurjukset huomenna tekisivät\nmurtovarkauden, jäisi mielipiteeni tästä teostanne sentään yhtä\nkunnioittavaksi.\"\n\nLausuen huomautukset paljon elävämmin ja vakavammin kuin lakiasioita\nharrastavien herrojen kesken on tavallista Perker veti tuolin\npöytänsä ääreen ja kuunteli herra Pickwickin kertomusta ukko Winklen\nitsepäisyydestä.\n\n\"Antakaa hänelle viikko aikaa\", sanoi Perker nyökäten ennustavasti.\n\n\"Luuletteko, että hän myöntyy?\"\n\n\"Luulen kyllä. Ja jollei, niin meidän on koeteltava nuoren rouvan\nvaikutusvaltaa, ja juuri siten olisi kuka hyvänsä, paitsi te, ensiksi\ntehnyt.\"\n\nHerra Perker otti juuri hyppysellisen nuuskaa väännellen kasvojaan\nmonin tavoin ylistääkseen nuoressa naisessa piileviä vakuuttavia\nvoimia, kun ulommaisesta huoneesta kuului heikosti jotakin kysyttävän\nja vastattavan, ja herra Lowten kolkutti ovelle.\n\n\"Sisään!\"\n\nKirjuri tuli huoneeseen ja sulki oven jäljessään hyvin salaperäisen\nnäköisenä.\n\n\"Mistä on kysymys?\"\n\n\"Teitä kysytään, herra.\"\n\n\"Kuka?\"\n\nLowten silmäsi herra Pickwickiä ja yskäisi.\n\n\"Kuka minua kysyy? Ettekö osaa puhua, herra Lowten?\"\n\n\"Niin, herra, tuota... siellä on Dodson ja hänen mukanaan Fogg.\"\n\n\"Siunatkoon!\" pieni mies katsahti kelloaan. \"Sovimme niin, että he\ntulevat tänne puoli kahdeltatoista järjestämään teidän asianne, herra\nPickwick. Annoin heille sitoumuskirjan, jota vastaan he lähettivät\nteidän vapaaksijulistamisenne. Tämä on kovin ikävää, hyvä herra. Mitä\naiotte tehdä? Haluatteko mennä viereiseen huoneeseen?\"\n\nKoska viereinen huone oli juuri sama, missä herrat Dodson ja Fogg\nolivat, vastasi herra Pickwick pysyvänsä siinä, missä oli, etenkin kun\nherrojen Dodsonin ja Foggin pitäisi hävetä katsoessaan häntä kasvoihin,\neikä hänen olla häpeissään heidän näkemisestään. Tämän jälkimmäisen\nseikan hän pyysi herra Perkeriä ottamaan huomioon, kasvot hehkuen ja\nmonin närkästyksen merkein.\n\n\"Hyvä! Oikein hyvä! Sanon vain, että jos odotatte Dodsonin tai Foggin\nosoittavan pienintäkään häpeän tai nolouden merkkejä katsoessaan\nkasvoihin teitä tai ketä muuta hyvänsä, niin olette odotuksissanne\ntoiveikkain mies, mitä milloinkaan olen tavannut. Käskekää heidät\nsisään, Lowten!\"\n\nHerra Lowten poistui irvistäen ja palasi kohta saattaen sisään\nasianomaisessa arvojärjestyksessä ensiksi Dodsonin ja sitten Foggin.\n\n\"Olette kai ennenkin tavannut herra Pickwickin?\" sanoi Perker\nDodsonille viitaten kynällään siihen suuntaan, missä tämä herra istui.\n\n\"Kuinka voitte, herra Pickwick?\" kysyi Dodson äänekkäästi.\n\n\"Kas vain herra Pickwick!\" huudahti Fogg. \"Kuinka voitte? Toivottavasti\nhyvin. Minusta tuntuikin, että tunsin nuo kasvot\", sanoi Fogg ottaen\ntuolin ja katsellen hymyillen ympärilleen.\n\nHerra Pickwick taivutti päätään hyvin niukasti vastaukseksi heidän\ntervehdyksiinsä, ja nähdessään Foggin ottavan taskustaan paperikääryn\nhän nousi ja meni ikkunaan.\n\n\"Herra Pickwickillä ei ole mitään aihetta lähteä pois, herra Perker\",\nsanoi Fogg avaten punaisen nauhan, jolla kääry oli sidottu, ja\nhymyillen vielä paljoa makeammin kuin ennen. \"Herra Pickwick tuntee\ntämän jutun ihan erinomaisesti. Meidän välillämme ei luullakseni ole\nmitään salaisuuksia. He, he, he!\"\n\n\"Ei montakaan, luulen minä\", sanoi Dodson. \"Ha, ha, ha!\"\n\nKumppanukset nauroivat yhdessä iloisesti ja huolettomasti niinkuin\nuseimmiten miehet, jotka odottavat saavansa rahaa.\n\n\"Panemme herra Pickwickin maksamaan kestit\", sanoi Fogg osoittaen\nhuomattavia luontaisen huumorin lahjoja aukaistessaan käärynsä.\n\"Maksettavaksi tuomittu summa on satakolmekymmentäkolme puntaa, kuusi\nshillinkiä ja neljä pennyä, herra Perker.\"\n\nFogg ja Perker alkoivat kovasti vertailla papereita ja käännellä lehtiä\nannettuaan tämän tiedoituksen voitosta ja tappiosta. Sillä välin sanoi\nDodson rakastettavasti herra Pickwickille:\n\n\"Minusta tuntuu kuin ette nyt olisi niin lihava kuin silloin, kun\nminulla viimeksi oli kunnia tavata teitä.\"\n\n\"Ehkäpä en\", vastasi herra Pickwick, joka oli singahdutellut joukon\nkiivaita harmin salamoita niiden kuitenkaan vähääkään vaikuttamatta\nkumpaankaan terävään ammattimieheen. \"Luulen melkein, etten ole yhtä\nlihava. Eräät roistot ovat viime aikoina tuottaneet minulle paljon\nharmia ja huolta.\"\n\nPerker yskäisi kovasti ja kysyi herra Pickwickiltä, eikö hän haluaisi\nsilmätä aamulehtiä. Tähän kysymykseen vastasi herra Pickwick jyrkästi\neväten.\n\n\"Niin\", sanoi Dodson. \"Uskon kyllä, että teillä on ollut harmia\nFleetissä. Siellä on niin paljon kummallista väkeä. Missä päin teidän\nhuoneistonne oli, herra Pickwick?\"\n\n\"Ainoa huoneeni\", vastasi tämä syvästi loukkaantunut herra, \"oli\nkahvilakäytävässä\".\n\n\"Jaha, niinkö!\" sanoi Dodson. \"Luulen, että se on hyvin mukava?\"\n\n\"Kovin mukava\", vastasi herra Pickwick kuivasti.\n\nTässä kaikessa oli kylmyyttä, joka näissä olosuhteissa vaikutti\npikemmin kiukustuttavasti kuumaverisyyteen taipuvaan luonteeseen.\nHerra Pickwick pidätti vihaansa jättiläismäisin ponnistuksin, mutta\nkun Perker kirjoitti maksuosoituksen koko summalle ja Fogg pisti sen\npieneen lompakkoon riemuitsevan hymyilyn leikkiessä hänen pisamaisilla\nkasvoillaan, joka hymy sitten siirtyi Dodsonin jöröön naamaan, hän\ntunsi veren poskillaan kihisevän harmista.\n\n\"Ja nyt, herra Dodson\", sanoi Fogg pistäen lompakon taskuunsa ja vetäen\nhansikkaat käteensä, \"olen valmis palvelemaan teitä.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi Dodson nousten paikaltaan, \"olen ihan valmis\".\n\n\"Olen hyvin onnellinen siitä\", sanoi Fogg maksuosoituksen pehmittämänä,\n\"että minulla on ollut ilo tehdä herra Pickwickin tuttavuutta. Toivon,\nettette ajattele meistä niin pahaa kuin silloin, kun meillä ensimmäisen\nkerran oli kunnia tavata toisemme.\"\n\n\"Sitä minäkin toivon\", sanoi Dodson loukattua viattomuutta ilmaisevalla\näänensävyllä. \"Uskon, että herra Pickwick nyt tuntee meidät paremmin.\nOlkoon mielipiteenne meidän ammattiamme harjoittavista henkilöistä\nmikä hyvänsä, pyydän vakuuttaa teille, etten tunne mitään ilkeitä\nenkä kostonhimoisia ajatuksia teitä kohtaan niiden tunteiden vuoksi,\njotka katsoitte sopivaksi ilmaista toimistossamme Freemans Courtissa,\nCornhillissa, siinä tilaisuudessa, johon kumppanini on viitannut.\"\n\n\"Ei toki, en minäkään\", sanoi Fogg hyvin anteeksiantavasti.\n\n\"Käytöksemme, hyvä herra\", sanoi Dodson, \"puhuu puolestaan ja\npuhdistaa meidät — toivon sitä —joka tapauksessa. Olemme harjoittaneet\nammattiamme useita vuosia, ja meitä on moni oivallinen asiakas\nkunnioittanut luottamuksellaan. Toivotan teille hyvää aamupäivää, herra\nPickwick.\"\n\n\"Hyvää aamupäivää, herra Pickwick\", sanoi Fogg. Näin sanoen hän pisti\nsateenvarjon kainaloonsa, veti pois oikean käden hansikkaan, ojensi\nsovinnon käden tuolle syvästi harmistuneelle herrasmiehelle, joka\nsilloin pisti kätensä takkinsa hännyksen alle ja katseli asianajajia\nylenkatseellisen hämmästyneenä.\n\n\"Lowten\", huusi Perker samassa. \"Avatkaa ovi!\"\n\n\"Odottakaa hetkinen, Perker\", sanoi herra Pickwick. \"Minä tahdon puhua.\"\n\n\"Pyydän teitä jättämään asiat sikseen, hyvä herra\", sanoi pieni\nnotaari, joka oli ollut hermostuneen pelon vallassa koko kohtauksen\najan. \"Minä pyydän, herra Pickwick.\"\n\n\"Minä en anna vaientaa itseäni\", sanoi herra Pickwick kiireesti. \"Herra\nDodson, olette lausunut minulle eräitä huomautuksia.\"\n\nHerra Dodson kääntyi, kumarsi alistuvasti ja hymyili.\n\n\"Eräitä huomautuksia minulle\", toisti herra Pickwick tuskin voiden\nvetää henkeään, \"ja kumppaninne on tarjonnut minulle kättään. Sen\nlisäksi olette molemmat omaksuneet jonkinmoisen anteeksi antavan ja\njalomielisen sävyn; se on siinä määrin hävytöntä, etten olisi odottanut\nsitä teiltäkään.\"\n\n\"Mitä herra!\" huudahti Dodson.\n\n\"Mitä, herra!\" toisti Fogg kaikuna.\n\n\"Ettekö tiedä, että olen ollut teidän salavehkeittenne ja\nkonnankoukkujenne uhri?\" jatkoi herra Pickwick. \"Ettekö tiedä,\nettä minä olen se mies, jonka te olette ryöstäneet ja panettaneet\nvankeuteen? Ettekö tiedä, että te olitte kantajan asianajajina\nBardellin ja Pickwickin jutussa?\"\n\n\"Kyllähän me sen tiedämme\", vastasi Dodson.\n\n\"Tietysti tiedämme\", vahvisti Fogg ehkäpä vahingossa taputtaen taskuaan.\n\n\"Huomaan, että muistatte sen tyydytykseksenne\", sanoi herra Pickwick\nyrittäen nauraa pilkallisesti ensimmäistä kertaa elämässään ja\nepäonnistuen täydellisesti yrityksessään. \"Vaikka minua onkin kauan\nhaluttanut suoraan sanoa teille, mikä mielipiteeni teistä on, olisin\njättänyt tämänkin tilaisuuden käyttämättä noudattaen ystäväni Perkerin\ntoivomusta, jollette olisi käyttänyt tuota puolustamatonta sävyä ja\ntulleet hävyttömän tuttavallisiksi. Sanon hävyttömän tuttavallisiksi,\nhyvä herra\", jatkoi herra Pickwick kääntyen Foggia kohti niin hurjin\nliikkein, että sai tämän henkilön perääntymään ovea kohti hyvin\nkiireesti.\n\n\"Varokaa, hyvä herra\", sanoi Dodson, joka oli varovasti mennyt turvaan\nFoggin selän taakse vaikka olikin pitempi heistä, puhuen liiketoverinsa\npään yli kasvot hyvin kalpeina. \"Antakaa hänen hyökätä päällenne, herra\nFogg, älkää puolustautuko missään tapauksessa.\"\n\n\"Ei, en puolustaudu\", sanoi Fogg perääntyen puhuessaan vielä enemmän\nkumppaninsa silminnähtäväksi huojennukseksi, joka täten vähitellen\npääsi etuhuoneeseen.\n\n\"Te olette\", jatkoi herra Pickwick tarttuen taas puheen lankaan,\n\"erinomaisesti yhteen sopiva pari; alhaisia, roistomaisia,\nlakiakiertäviä rosvoja!\"\n\n\"No, no!\" koetti Perker hillitä; \"onko siinä kaikki?\"\n\n\"Kaikki sisältyy juuri tähän\", vastasi herra Pickwick. \"He ovat\nalhaisia, roistomaisia, lakiakiertäviä rosvoja.\"\n\n\"No, no\", sanoi Perker hyvin sovittavalla äänellä. \"Hyvät herrat,\nhän on nyt sanonut kaikki, mitä hänellä on sanottavaa. Olkaa hyvä ja\nmenkää. Lowten, onko ovi auki?\"\n\nPuoleksi tukahduttaen naurunsa herra Lowten vastasi myöntävästi.\n\n\"No niin, hyvää aamupäivää, hyvää aamupäivää! Olkaa hyvä, hyvät herrat.\nHerra Lowten, ovi auki!\" huusi pieni mies työntäen jokseenkin taipuisia\nDodsonia ja Foggia ulos ovesta. \"Tätä tietä, hyvät herrat. Pyydän,\nälkää pitkittäkö tätä. Herra Jumala, Lowten, ovi auki! Miksi ette\nkuule?\"\n\n\"Jos Englannissa on laki\", sanoi Dodson katsellen herra Pickwickiin\npäin pistäessään hatun päähänsä, \"niin saatte kalliisti maksaa tämän\".\n\n\"Te olette alhaisia...\"\n\n\"Muistakaa, herra, että saatte kalliisti maksaa tämän\", sanoi Fogg.\n\n\"... roistomaisia, lakiakiertäviä rosvoja!\" jatkoi herra Pickwick\nvähääkään huolimatta häneen kohdistuvista uhkauksista.\n\n\"Rosvoja!\" huusi herra Pickwick juosten portaitten yläpäähän\nasianajajien laskeutuessa niitä.\n\n\"Rosvoja!\" huusi hän sitten vielä riistäytyen irti Perkeristä ja\nLowtenista ja pistäen päänsä ulos porraskäytävän ikkunasta.\n\nKun herra Pickwick taas veti päänsä sisään, olivat hänen kasvonsa\njälleen hymyilevät ja tyynet. Astellen takaisin toimistoon hän selitti,\nettä hän nyt oli vierittänyt raskaan taakan sydämeltään ja tunsi olonsa\ntäysin hyväksi ja rauhalliseksi.\n\nPerker ei sanonut mitään, ennen kuin oli tyhjentänyt nuuskarasiansa ja\nlähettänyt Lowtenin täyttämään sen jälleen, mutta silloin hänet valtasi\nnaurunpuuska, jota kesti viisi minuuttia, ja sen päätyttyä hän sanoi\narvelevansa, että hänen pitäisi olla hyvin vihainen, mutta että hän ei\nvielä voinut suhtautua vakavasti asiaan. Kun hän voisi, niin sitten hän\nsuuttuisi.\n\n\"Hyvä on, mutta sallikaa minun selvittää asiani kanssanne.\"\n\n\"Samalla laillako kuin äskeisenkin?\" kysyi Perker taas nauraen.\n\n\"Ei ihan\", vastasi herra Pickwick ottaen lompakkonsa esiin ja pudistaen\nsydämellisesti pienen miehen kättä. \"Tarkoitan vain rahallista\njärjestelyä. Olette tehnyt minulle niin monta ystävän palvelusta, etten\nmilloinkaan voi korvata niitä, enkä haluakaan korvata, vaan pidän\nparempana yhä olla teille kiitollisuuden velassa.\"\n\nTämän esipuheen jälkeen molemmat ystävykset kaivautuivat hyvin\nmonimutkaisiin laskelmiin ja vastineisiin, jotka, kun Perker oli\ntarkoin käynyt ne läpi ja selittänyt, herra Pickwick heti suoritti\nmonin arvonannoin ja ystävyyden vakuutuksin.\n\nHe olivat parhaiksi päässeet tähän kohtaan, kun ovelta kuului\nmitä raivokkain ja pelästyttävin kolkutus. Se ei ollut tavallinen\nkaksinkertainen kolkutus, vaan keskeytymätöntä, kestävää ja kovin\näänekästä jyskytystä ikään kuin kolkutin olisi muuttunut ikiliikkujaksi\ntai ulkopuolella oleva henkilö ei muistaisi lainkaan lakata.\n\n\"Hyväinen aika, mitä tämä on!\" huudahti herra Perker säpsähtäen.\n\n\"Minä luulen, että siellä kolkutetaan oveen\", sanoi herra Pickwick,\nikään kuin sitä tosiseikkaa olisi voinut vähääkään epäillä.\n\nKolkutin vastasi tarmokkaammin kuin sanat olisivat kyenneet tekemään,\nsillä se vasaroi edelleen hämmästyttävän voimakkaasti ja meluisasti\nhetkeksikään lakkaamatta.\n\n\"Varjelkoon!\" Herra Perker soitti kelloa. \"Koko rakennushan häiriytyy\ntästä. Ettekö kuule kolkutusta, herra Lowten?\"\n\n\"Avaan heti oven, herra\", vastasi kirjuri.\n\nKolkutin näytti kuulleen vastauksen ja selittävän, että sen oli\nmahdoton odottaa kauemmin. Se piti yhä huikeata jytinää.\n\n\"Tämähän on ihan peloittavaa\", sanoi herra Pickwick sulkien korvansa.\n\n\"Pitäkää kiirettä, Lowten!\" huusi Perker. \"Kohta putoavat ovenpielet\nsisään.\"\n\nHerra Lowten, joka pesi käsiään pimeässä komerossa, kiiruhti ovelle,\nkäänsi ripaa ja sai nähdä ilmiön, jonka kuvailemme seuraavassa luvussa.\n\n\n\n\n25. luku.\n\nSISÄLTÄÄ ERIKOISIA HURJAA KOLKUTUSTA KOSKEVIA YKSITYISKOHTIA JA TOISIA\nASIOITA, JOIDEN JOUKOSSA ERÄITÄ MIELENKIINTOISIA PALJASTUKSIA HERRA\nSNODGRASSISTA JA ERÄÄSTÄ NUORESTA NEIDISTÄ, JOTKA EIVÄT MILLÄÄN LAILLA\nOLE VAILLA MERKITYSTÄ TÄSSÄ TARINASSA.\n\n\nNäky, joka ilmestyi hämmästyneen kirjurin silmien eteen, oli\npoika — ihmeellisen lihava poika, joka yllään palvelusväen puku\nseisoi ovimatolla, silmät suljettuina kuin unessa. Kirjuri ei\nollut milloinkaan nähnyt niin lihavaa poikaa, ei edes matkustavan\neläinnäyttelyn sisä- eikä ulkopuolella, ja tämä seikka yhdessä pojan\nulkonäön tyyneyden ja rauhallisuuden kera, joka tuntui niin perin\nvastakkaiselta kuin järjellisesti olisi voinut odottaa moisen jytinän\naiheuttajalta, sai hänet ihmetyksen valtaan.\n\n\"Mikä hätänä?\" kysyi kirjuri.\n\nKummallinen poika ei vastannut sanaakaan, nyökkäsi vain kerran ja\ntuntui, niin kirjuri kuvitteli, kuorsaavan heikosti.\n\n\"Mistä sinä tulet?\"\n\nPoika ei liikahtanutkaan. Hän hengitti raskaasti, mutta pysyi muuten\naivan liikkumattomana.\n\nKirjuri uudisti kysymyksen kolmesti ja kun ei saanut vastausta,\nvalmistautui sulkemaan oven. Silloin poika äkkiä avasi silmänsä,\nräpytteli niitä monta kertaa, aivasti kerran ja kohotti kätensä ikään\nkuin alkaakseen taas kolkuttaa. Nähdessään oven olevan auki hän\ntuijotteli ällistyneenä ympärilleen ja suuntasi lopulta silmänsä herra\nLowtenin kasvoihin.\n\n\"Mitä helkkaria sinä sillä tavalla kolkutat?\" tiuskaisi tämä vihaisesti.\n\n\"Millä tavalla?\" kysyi poika hitaalla, unisella äänellä.\n\n\"Ihan kuin neljäkymmentä ajuria yhteensä.\"\n\n\"Koska isäntä sanoi, että minä en saa lakata kolkuttamasta, ennen kuin\novi avataan, jotten nukkuisi\", sanoi poika.\n\n\"No, mitä asiaa?\"\n\n\"Hän on tuolla alhaalla.\"\n\n\"Kuka?\"\n\n\"Isäntä. Haluaa tietää, ollaanko täällä kotona.\"\n\nNyt Lowten huomasi asiakseen katsoa ulos ikkunasta. Nähdessään avoimet\najopelit, joissa istui muhoileva vanha herra katsellen ylöspäin hyvin\nlevottomasti, hän suvaitsi viitata tälle, jolloin vanha herra heti\nhyppäsi vaunuista.\n\n\"Isäntä on kai tuolla rattaissa?\"\n\nPoika nyökkäsi.\n\nKaikki muut tiedustelut teki tarpeettomiksi ukko Wardlen esiintyminen.\nHän ryntäsi portaita ylös tuskin huomaten Lowtenia ja samaa vauhtia\nherra Perkerin huoneeseen.\n\n\"Kas, Pickwick\", sanoi vanha herra. \"Kätenne, poikaseni! Miksi en ole\nkuullut ennen kuin eilen teidän sallineen pistää itsenne tyrmään? Miksi\nannoitte hänen tehdä sen, Perker?\"\n\n\"En mahtanut sille mitään\", vastasi Perker hymyillen ja ottaen\nhyppysellisen nuuskaa. \"Tiedättehän, kuinka itsepäinen hän on.\"\n\n\"Tiedän kyllä, tiedän kyllä. Olen kuitenkin sydämestäni iloinen\ntavatessani hänet. Enpä päästäkään häntä enää noin vain näkyvistäni.\"\n\nNäin sanoen herra Wardle vielä kerran pudisti Pickwickin kättä ja\ntehtyään Perkerille samoin heittäytyi nojatuoliin, hyväntuulisten\nkasvojen taas loistaessa hymyä ja terveyttä.\n\n\"No niin\", sanoi Wardle, \"kyllä nyt tapahtuu kauniita juttuja —\nhyppysellinen nuuskaanne, Perker poikaseni — onkohan milloinkaan ollut\ntällaisia aikoja?\"\n\n\"Mitä te oikeastaan tarkoitatte?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Mitäkö tarkoitan? Niin, luulenpa melkein, että kaikki tytöt ovat\ntulemaisillaan hupsuiksi. Sanotte kai, ettei se ole mitään uutta? Ehkä\nei, mutta totta se kuitenkin on.\"\n\n\"Ettehän vain liene tullut Lontooseen erikoisesti ilmoittamaan sitä\nmeille, vai miten?\" tiedusteli Perker.\n\n\"En, en ihan, vaikka se olikin pääsyynä tulooni. Kuinka Arabella voi?\"\n\n\"Oikein hyvin\", vastasi herra Pickwick, \"ja ihastuu suuresti nähdessään\nteidät\".\n\n\"Senkin pikku mustasilmäinen veitikka!\" pauhasi Wardle. \"Minulla\nitselläni oli ankara aikomus mennä vielä joskus hänen kanssaan\nnaimisiin. Mutta olen sentään iloinen tästäkin, hyvin iloinen.\"\n\n\"Mutta kuinka saitte tiedon asiasta?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Tietysti saivat tyttäreni siitä tiedon\", selitti Wardle. \"Arabella\nkirjoitti muutamia päiviä sitten menneensä naimisiin salaa, miehensä\nisän suostumuksetta, ja että te sitten matkustitte pyytämään sitä, kun\nhänen kieltonsa ei enää voinut estää avioliittoa ja kaikkea muuta.\nKatsoin ajan tulleen sanoa pari vakavaa sanaa omille tytöilleni,\nniin että selitin, kuinka kamalaa on, kun lapset menevät naimisiin\nvanhempainsa suostumuksetta, ja niin poispäin. Mutta uskokaa tai olkaa\nuskomatta, se ei tehnyt heihin pienintäkään vaikutusta. Heistä oli\npaljon kamalampaa, että häät vietettiin ilman morsiustyttöjä, niin että\nminä yhtä hyvin olisin voinut pitää saarnani tuolle Joe-pojalle.\"\n\nTässä vanha herra pysähtyi nauramaan, ja hihitettyään sydämensä\nkyllyydeksi hän jatkoi puhettaan:\n\n\"Mutta tämä ei kuitenkaan näytä olevan kaikkein pahinta. Se on vain\npuolet siitä lemmenleikistä ja -vehkeilystä, joka on ollut käynnissä.\nOlemme kävelleet miinoitetulla kentällä viime puolen vuoden ajan, ja\nnyt ne pahukset vihdoin ovat räjähtäneet.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte!\" huudahti herra Pickwick valahtaen kalpeaksi. \"Eihän\nvain toista salaista avioliittoa...?\"\n\n\"Ei! ei! Ei sentään niin hullua.\"\n\n\"Mitä sitten?\" kysyi herra Pickwick. \"Koskeeko asia minua?\"\n\n\"Onko minun vastattava tähän kysymykseen, Perker?\"\n\n\"Kyllä, jollette vain joudu vastuuseen siitä.\"\n\n\"No, sitten se koskee teitä.\"\n\n\"Kuinka?\" kysyi herra Pickwick hätäisesti. \"Millä lailla?\"\n\n\"Niin, te olette sellainen rajuluontoinen nuori velikulta, että minua\nmelkein peloittaa sanoa sitä teille. Mutta jos Perker haluaa istuutua\nväliimme estääkseen onnettomuuden, niin koetan uskaltaa.\"\n\nSuljettuaan huoneen oven ja vahvistettuaan itseään vetoamalla toisen\nkerran Perkerin nuuskarasiaan vanha herra jatkoi suurta paljastustaan\nseuraavasti:\n\n\"Asianlaita on sellainen, että tyttäreni Bella — Bella, joka meni\nnaimisiin nuoren Trundlen kanssa, tiedättehän...\"\n\n\"Kyllä, tiedämme kyllä\", sanoi herra Pickwick kärsimättömästi.\n\n\"Älkää hätyyttäkö minua ihan alussa. Kun Emily oli mennyt vuoteeseen\npäänkivistyksen vuoksi luettuaan minulle Arabellan kirjeen,\nistui tyttäreni Bella luonani eräänä iltana ja alkoi puhella\navioliittoasioista. 'Mitä ajattelette tästä, isä?' kysyy hän. 'Mitäkö,\nrakkaani? Luulenpa, että kaikki on ihan hyvin, ja toivon, että kaikki\nkääntyy parhain päin.' Vastasin tällä lailla sen takia, koska sillä\nhetkellä istuin takan ääressä juoden grogiani hiukan mietteissäni ja\ntiesin, että kun silloin tällöin sanoisin epämääräisen sanan, saisin\nhänet jatkamaan jutteluaan. Molemmat tyttäreni ovat rakkaan äitinsä\nkuvia, ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä mieluummin istun kotona vain\nheidän seurassaan, sillä heidän äänensä ja katseensa palauttavat\nmieleeni elämäni onnellisimman ajan ja tekevät minut hetkeksi yhtä\nnuoreksi kuin silloin olin, vaikkakaan ei yhtä kevytsydämiseksi. 'Sehän\non oikea rakkausavioliitto, isä', sanoi Bella lyhyen hiljaisuuden\njälkeen. 'Niin on, rakkaani, mutta sellaiset avioliitot eivät aina tule\nonnellisimmiksi.'\"\n\n\"Sitä vastaan minulla on sanottavaa, muistakaa se!\" keskeytti herra\nPickwick lämpimästi.\n\n\"Hyvä on\", virkkoi Wardle. \"Sanokaa vastaan mitä hyvänsä, kun on teidän\nvuoronne puhua, mutta älkää keskeyttäkö minua.\"\n\n\"Pyydän anteeksi.\"\n\n\"Annetaan. 'Olen pahoillani, että mielipiteenne käy rakkausliittoa\nvastaan, isä', virkkoi Bella hiukan punastuen. 'Olin väärässä, minun ei\nolisi pitänyt sanoa niin, lapseni', myönsin taputellen hänen poskeaan\nniin hellästi kuin tällainen karkea ukkeli osaa, 'sillä sellainen oli\näitisi avioliitto, ja niin on sinunkin.' — 'En minä sitä tarkoita, isä.\nTahdoin puhua kanssasi Emilystä.'\"\n\nHerra Pickwick säpsähti.\n\n\"Mikä nyt hätänä?\" kysyi Wardle keskeyttäen kertomuksensa.\n\n\"Ei mikään\", vastasi herra Pickwick. \"Jatkakaa, pyydän!\"\n\n\"En ole milloinkaan osannut venyttää kertomusta\", sanoi Wardle äkkiä.\n\"Asian täytyy päästä ulos ennemmin tai myöhemmin ja meiltä kaikilta\nsäästyy paljon aikaa, jos se pääsee heti. Sanalla sanoen, Bella sai\nviimein kootuksi rohkeutensa kertoakseen, että Emily oli hyvin onneton,\nettä hän ja nuori ystävänne Snodgrass olivat olleet kirjeenvaihdossa\nja liitossa viime joulusta lähtien ja että hän oli perin\nvelvollisuudentuntoisesti päättänyt karata herra Snodgrassin kanssa\nkiitettävästi jäljitellen vanhaa ystäväänsä ja koulutoveriaan, mutta\nkoska he olivat tunteneet jonkinlaisia omantunnonpistoksia, etenkin kun\naina olin ollut pikemmin ystävällisyyteen kallistuva heihin nähden, he\nolivat ensiksi pitäneet parempana kysyä minulta, oliko minulla mitään\nsitä vastaan, että he menisivät naimisiin tavallisella tavalla. Ja nyt,\nPickwick, jos teidän sopii supistaa silmänne tavalliseen kokoonsa ja\nantaa minun kuulla, mitä ajattelette meidän pitävän tehdä, olen teille\nhyvin kiitollinen.\"\n\nSe hiukan ärtyisä sävy, jolla sydämellinen vanha herra lausui viimeisen\najatuksensa, ei ollut kokonaan perusteeton, sillä herra Pickwickin\nkasvoille oli levinnyt vallan merkillinen äärimmäisen ällistyksen ja\ntyrmistyksen ilme.\n\n\"Snodgrass! Viime joulusta lähtien!\" olivat ensimmäiset katkonaiset\nsanat, jotka lähtivät tuon hämminkiin joutuneen herran huulilta.\n\n\"Viime joulusta saakka\", toisti Wardle. \"Se on ihan selvää ja meillä on\nollut aika huonot silmälasit, kun emme ole huomanneet sitä ennemmin.\"\n\n\"En voi käsittää tätä\", sanoi herra Pickwick tuumaillen, \"en\ntodellakaan voi ymmärtää\".\n\n\"Se on ihan helppo käsittää\", vastasi kuumaverinen vanha herra. \"Jos\nolisitte ollut nuorempi mies, olisitte käsittänyt salaisuuden aikoja\nsitten, ja sitä paitsi\", lisäsi Wardle jonkin hetken epäröityään,\n\"totuus on se, että kun en tiennyt mitään näistä asioista, olin melkein\nkehoittanut Emilyä, neljä tai viisi kuukautta sitten, ottamaan hyvin\nvastaan (jos voisi, sillä en tahtoisi milloinkaan vaikuttaa pakolla\ntytön tunteihin) erään nuoren miehen kosinnan sieltä naapuristamme.\nEn yhtään epäile, etteikö hän olisi, tyttöjen tavalliseen tapaan,\nkuvannut tätä seikkaa hyvin hehkuvin värein kohottaakseen omaa arvoaan\nja lisätäkseen herra Snodgrassin intoa ja että he niin ollen molemmat\novat päätyneet siihen vakaumukseen, että he ovat kauheasti ahdistettuja\nonnettomia raukkoja ja ettei heillä ole muuta neuvoa kuin salainen\navioliitto tai häkämyrkytys. Ja nyt on kysymys: kuinka on meneteltävä?\"\n\n\"Mitä olette tehnyt?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Minäkö?\"\n\n\"Niin, tarkoitan, mitä teitte, kun naimisissa oleva tyttärenne kertoi\nteille tämän?\"\n\n\"Tietysti tein tyhmyyksiä.\"\n\n\"Juuri niin\", virkkoi Perker, joka oli säestänyt tätä vuorokeskustelua\nsilloin tällöin näplien kellonsa vitjoja, hieroen äkäisesti nenäänsä ja\nilmaisten muutenkin kärsimättömyyttään. \"Se on ihan luonnollista, mutta\nkuinka?\"\n\n\"Suutuin kauheasti ja pelästytin äitini pyörryksiin\", sanoi Wardle.\n\n\"Sehän oli hyvin järkevää\", huomautti Perker, \"ja mitä muuta?\"\n\n\"Murjotin ja äkäilin koko seuraavan päivän ja herätin suurta häiriötä\ntalossa\", selitti vanha herra. \"Lopulta väsyin olemaan ikävä ja\nsaattamaan kaikki muutkin pahalle tuulelle, niin että vuokrasin vaunut\nMuggletonista, pistin oman hevoseni aisoihin ja tulin kaupunkiin\ntekosyyllä, että toisin Emilyn Arabellan luo.\"\n\n\"Neiti Wardle on siis mukananne?\"\n\n\"On kylläkin. Hän on Osbornen hotellissa Adelphissa tällä hetkellä,\njollei yritteliäs ystävänne ole karannut hän mukanaan sen jälkeen kuin\nläksin ulos tänä aamuna.\"\n\n\"Olette siis sopineet?\" pisti Perker väliin.\n\n\"Emme suinkaan!\" vastasi Wardle. \"Hän on itkenyt ja surrut siitä\nlähtien koko ajan, paitsi eilen illalla, teen ja illallisen välillä,\njolloin hän hyvin mielenosoituksellisesti kirjoitti kirjeen, mitä en\nollut huomaavinani.\"\n\n\"Haluatte luullakseni neuvoani tässä asiassa?\" kysyi Perker katsoen\nherra Pickwickin miettivistä kasvoista herra Wardlen kiihtyneeseen\nnaamaan ja ottaen yhteen menoon monta hyppysellistä mieliainettaan.\n\n\"Niin minäkin luulen\", vastasi Wardle katsellen herra Pickwickiä.\n\n\"Tietysti\", sanoi tämä herra.\n\n\"No siispä\", aloitti Perker nousten seisoalleen ja työntäen tuolinsa\ntaaksepäin, \"mielipiteeni on, että te molemmat voitte kävellä tiehenne\nyhdessä, taikka ajaa pois yhdessä, taikka mennä pois millä keinoin\nhyvänsä, sillä olen väsynyt teihin, ja puhua asiasta keskenänne.\nJollette ole päässeet ratkaisuun, kun ensi kerran tapaan teidät, niin\nsanon teille, mitä on tehtävä.\"\n\n\"Tämäpä on miellyttävää\", sanoi Wardle tuskin tietäen, pitikö hänen\nhymyillä vai suuttua.\n\n\"Mitä joutavia, hyvä herra! Tunnen teidät molemmat koko joukon\nparemmin kuin te itse. Olette jo ratkaisseet asian joka suhteessa ja\ntapauksessa.\"\n\nNäin puhellen napsahdutti pieni mies nuuskarasiallaan ensiksi herra\nPickwickiä rintaan ja sitten herra Wardlea liiveihin, jonka jälkeen\nkaikki kolme, ja etenkin kaksi viimeksimainittua herraa, remahtivat\nnauramaan ja pudistivat äkkiä taas toistensa käsiä ilman mitään\nsilminnähtävää syytä.\n\n\"Tulkaa päivälliselle kanssani tänään\", sanoi Wardle Perkerille, kun\ntämä saattoi heidät ulos.\n\n\"En voi luvata, hyvä herra Wardle, en voi luvata\", vastasi Perker.\n\"Saanpa joka tapauksessa nähdä teidät illalla.\"\n\n\"Odotan teitä viideltä\", sanoi Wardle. \"No, Joe!\"\n\nJa kun lihava Joe oli vihdoin saatu hereille, lähtivät molemmat\nystävykset pois Wardlen ajoneuvoissa, joihin puhtaasta\nihmisystävällisyydestä oli varustettu lihavalle pojalle takaistuin,\nsillä jos niissä olisi ollut vain jalkalauta, poika olisi pudota\nmätkähtänyt maahan ja tappanut itsensä ensi kerran torkahtaessaan.\n\nTultuaan 'Yrjänään ja Korppikotkaan' he saivat tietää, että Arabella\nja hänen palvelustyttönsä olivat heti lähettäneet hakemaan ajurin\nsaatuaan lyhyen tiedon Emilyltä, joka ilmoitti olevansa kaupungissa,\nja lähteneet suoraa päätä 'Adelphiin'. Koska Wardlella oli asioita\nCityssä, he lähettivät vaunut ja lihavan pojan hotelliin ilmoittamaan,\nettä Wardle ja herra Pickwick palaavat yhdessä syömään päivällistä\nkello viideltä.\n\nSaatuaan tehtäväkseen viedä tällaisen sanan lihava poika lähti\npaluumatkalle nukkuen niin rauhallisesti istuimellaan kärryjen\nkolistessa kivillä, kuin olisi levännyt vuoteessa kellon joustimilla.\nJonkin tavattoman ihmeen vaikutuksesta hän heräsi omia aikojaan\nkärryjen pysähtyessä, ja pudisteltuaan itseään aikalailla saadakseen\najatuksensa liikkeelle hän lähti kiipeämään portaita toimittamaan\nasiaansa.\n\nLieneekö tärinä pannut sekaisin lihavan pojan sielulliset kyvyt\nsensijaan että olisi laittanut ne oikeaan järjestykseen, vai lieneekö\nse herättänyt hänessä sellaisen joukon uusia aatoksia, että sai hänet\nunohtamaan kaikki tavalliset muodot ja käytöstavan, tai (mikä myös\non mahdollista) oli osoittautunut tuloksettomaksi estääkseen hänet\nnukahtamasta hänen portaita kiivetessään — epäämätön seikka vain on,\nettä hän astui saliin kolkuttamatta ensiksi ovelle, ja silloin hän näki\nherrasmiehen, joka oli kiertänyt käsivartensa hänen nuoren emäntänsä\nvyötäisille istuessaan hyvin lemmekkäästi hänen rinnallaan sohvassa,\nkun Arabella ja hänen sievä kamarineitsyensä muka olivat syventyneet\nkatselemaan ulos ikkunasta huoneen toisessa päässä. Nähdessään tämän\nlihava poika päästi huudon, naiset kirkaisun ja herrasmies kirouksen,\nkaikki melkein yht'aikaa.\n\n\"Mitä sinä täällä teet, senkin hölmö?\" tiuskaisi herra; ja on\ntarpeetonta sanoa, että hänen nimensä oli Snodgrass.\n\nTähän lihava poika aikalailla pelästyneenä vastasi lyhyesti: \"Rouva!\"\n\n\"Mitä sinä minusta tahdot?\" kysyi Emily kääntäen päänsä pois. \"Mokoma\ntyhmyri!\"\n\n\"Isäntä ja herra Pickwick tulevat tänne päivälliselle kello viisi.\"\n\n\"Mene tiehesi!\" tokaisi herra Snodgrass tuijottaen hämmentyneeseen\nnuorukaiseen.\n\n\"Ei! ei! ei!\" virkkoi Emily nopeasti. \"Bella rakas, neuvo minua!\"\n\nTämän jälkeen Emily ja Snodgrass, Arabella ja Mary kokoontuivat\nnurkkaan keskustelemaan vakavasti kuiskaillen muutamaksi minuutiksi,\njolla välin lihava poika torkkui.\n\n\"Joe\", sanoi Arabella vihdoin katsellen ympärilleen viehättävästi\nhymyillen, \"kuinka voit, Joe?\"\n\n\"Joe\", virkkoi Emily, \"sinä olet oikein hyvä poika. En unohda sinua,\nJoe.\"\n\n\"Joe\", lausui herra Snodgrass lähestyen hämmästynyttä nuorukaista ja\nottaen häntä kädestä, \"en tuntenut sinua tuonaan. Tässä on sinulle\nviisi shillinkiä.\"\n\n\"Minäkin lupaan sinulle viisi shillinkiä\", sanoi Arabella, \"vanhan\ntuttavuuden vuoksi\", ja lihava rauhan häiritsijä sai osakseen vielä\nmitä viehättävimmän hymyn.\n\nLihavan pojan käsityskyky oli hidas, niin että hän aluksi näytti olevan\naivan ymmällään, miten selittää tuon äkillisen käänteen hyväkseen, ja\nhän tuijotteli ympärilleen hyvin huolestuneen näköisenä. Vähitellen\nalkoivat hänen leveät kasvonsa kuitenkin osoittaa suhteellisen leveän\nnaurun merkkejä, ja sitten hän, pistäen puolikruunusen kumpaankin\ntaskuunsa ja kätensä ja ranteensa niiden jälkeen, päästi käheän naurun,\njoka oli ensimmäinen ja ainoa hänen elämänsä aikana.\n\n\"Huomaan, että hän ymmärtää meidät\", sanoi Arabella. \"Olisi paras antaa\nhänelle jotakin syötävää nyt heti\", huomautti Emily.\n\nLihava poika oli vähällä purskahtaa uuteen nauruun kuullessaan tämän\nehdotuksen. Kun vielä oli hiukan kuiskuteltu, sipsutteli Mary erilleen\njoukosta ja sanoi:\n\n\"Minä lähden syömään päivällistä kanssanne tänään, hyvä herra, jos\nteillä ei ole mitään sitä vastaan.\"\n\n\"Tätä tietä\", sanoi lihava poika innokkaasti. \"Siellä on niin kaunis\nlihapiirakka.\"\n\nNäin sanoen lihava poika lähti portaita alas, ja hänen kaunis toverinsa\nvaltasi kaikki tarjoilijat ja herätti harmia kaikissa sisäköissä\nseuratessaan Joea ruokasaliin.\n\nSiellä olikin lihapiirakka, josta nuorukainen oli puhunut niin\ntunteellisesti, ja siellä oli sen lisäksi paisti, astiallinen perunoita\nja pullollinen portteria.\n\n\"Istuutukaa!\" kehoitti lihava poika. \"Voi sentään, kuinka ihanaa! Ai,\nkun minun on nälkä!\"\n\nIlmaistuaan täten ihastuksensa jonkinmoisen hurmion vallassa nuori mies\nistuutui pienen pöydän yläpäähän, Mary sen alapäähän.\n\n\"Haluatteko hiukan tätä?\" Nuorukainen tunki piirakkaan veitsen ja\nhaarukan päätä myöten.\n\n\"Hiukan vain, olkaa hyvä\", vastasi Mary.\n\nLihava poika antoi Marylle hiukan, otti itselleen aimo palasen ja oli\njuuri rupeamaisillaan syömään, kun hän äkkiä laski veitsen ja haarukan\npöydälle, nojautui taaksepäin tuolissaan ja antaen käsiensä veitsilleen\nja haarukkoineen vaipua polville sanoi hyvin verkalleen:\n\n\"Voi, kuinka te olette sievän näköinen!\"\n\nTämä lausuttiin niin ihailevasti ja oli sellaisenaan hyvin\nmiellyttävää, mutta nuoren miehen silmissä oli vielä kylliksi\nihmissyöjää tehdäkseen kohteliaisuuden kaksimieliseksi.\n\n\"Hyväinen aika, Josef!\" kirkaisi Mary ollen punastuvinaan. \"Mitä te\ntarkoitatte?\"\n\nLihava poika palasi vähitellen entiseen asentoonsa, vastasi syvällä\nhuokauksella, jäi mietteisiinsä muutamaksi hetkeksi ja joi sitten\npitkän kulauksen portteria. Suoritettuaan nämä temput hän huokasi taas\nja kävi sitten innokkaasti piirakan kimppuun.\n\n\"Kuinka sievän näköinen neiti Emily onkaan!\" sanoi Mary pitkän\nvaitiolon jälkeen.\n\nTällä hetkellä lihava poika oli lopettanut piirakan. Hän iski silmänsä\nMaryyn ja vastasi:\n\n\"Minä tiedän kauniimman.\"\n\n\"Todellakin!\"\n\n\"Ihan todella\", vastasi lihava poika tavattoman eloisasti.\n\n\"Mikä hänen nimensä on?\" kysyi Mary.\n\n\"Mikä teidän nimenne on?\"\n\n\"Mary.\"\n\n\"Niin hänenkin\", sanoi lihava poika. \"Te se juuri olette.\"\n\nPoika irvisteli lisätäkseen tehoa kohteliaisuuteensa ja asetti silmänsä\njotenkin vinon ja kieron välimaille, millä hän todennäköisesti\ntarkoitti hellää silmäystä.\n\n\"Ette saa puhua minulle tuolla tavalla!\" torui Mary, \"kun ette\nkuitenkaan tarkoita mitä sanotte\".\n\n\"Vai en tarkoita!\"\n\n\"No?\"...\n\n\"Jäättekö tänne pysyvästi?\"\n\n\"En\", vastasi Mary pudistaen päätään. \"Menen taas pois illalla. Miksi\nniin?\"\n\n\"Oi\", sanoi lihava poika hyvin tunteellisella äänellä, \"kuinka hauskaa\nmeillä olisi aterioilla, jos te jäisitte!\"\n\n\"Käyn ehkä väliin täällä tapaamassa teitä\", tuumi Mary silitellen\npöytäliinaa ujostelua teeskennellen, \"jos teette minulle pienen\npalveluksen\".\n\nLihava poika katseli piirakkalautaselta paistiin, ikään kuin olisi\narvellut, että se palvelus jollakin tavalla liittyi johonkin syötävään,\notti sitten taskustaan toisen puolikruunusen ja katseli sitä\nhermostuneesti.\n\n\"Ettekö ymmärrä minua?\" sanoi Mary silmäillen veitikkamaisesti hänen\nkasvojaan.\n\nPoika katseli taas rahaansa ja vastasi hiljaisesti: \"En.\"\n\n\"Naiset tahtoisivat, ettette sano mitään vanhalle herralle siitä\nnuoresta herrasta, joka oli siellä ylhäällä, ja minäkin tahdon samoin.\"\n\n\"Siinäkö kaikki?\" kysyi lihava poika silminnähtävästi suuresti\nhuojentuneena ja pistäen puolikruunusen taskuunsa. \"Tietysti jätän sen\ntekemättä.\"\n\n\"Kuulkaa! Herra Snodgrass pitää hyvin paljon Emily neidistä, ja Emily\nneiti hänestä, ja jos te juoruatte siitä, vanha herra vie teidät kaikki\npois monen penikulman päähän maalle, missä ette tapaa ketään.\"\n\n\"Ei! en minä kerro\", lupasi lihava poika päättävästi.\n\n\"Se oli kiltisti tehty\", sanoi Mary. \"Nyt on minun aika mennä ylös\npukemaan emäntääni päivällisille.\"\n\n\"Älkää vielä menkö!\" pyyteli poika.\n\n\"Minun täytyy\", vastasi Mary. \"Hyvästi nyt.\"\n\nNorsumaisen leikillisesti lihava poika ojenteli käsiään ryöstääkseen\nsuudelman, mutta koska hänen väistämiseensä ei vaadittu erikoista\nsukkeluutta, hänen kaunis hallitsijattarensa oli kadonnut ennen kuin\nhän ehti sulkea syleilynsä, minkä jälkeen apaattinen nuorukainen söi\nnaulan verran paistia tunteellisen näköisenä ja nukahti sikeästi.\n\nPortaiden yläpäässä oli niin paljon puhumista ja oli keksittävä\nniin monta karkaamis- ja avioliittosuunnitelmaa siltä varalta, että\nvanha Wardle edelleen pysyisi julmana, että oli vain puolisen tuntia\npäivällisaikaan kun herra Snodgrass vihdoin heitti hyvästit. Naiset\nkiiruhtivat Emilyn makuuhuoneeseen pukeutumaan, ja ottaen hattunsa\nsulhanen lähti huoneesta. Hän oli tuskin päässyt ulos ovesta, kun kuuli\nWardlen kovaäänistä puhetta ja katsoessaan reunuksen yli näki vanhan\nherran kiipeävän suoraan portaita jonkun toisen herrasmiehen seurassa.\nHerra Snodgrass kun ei ollenkaan tuntenut taloa, juoksi hädissään\ntakaisin huoneeseen, josta juuri oli lähtenyt, sieltä sisähuoneeseen\n(herra Wardlen omaan makuuhuoneeseen) ja sulki hiljaa oven juuri\nsamalla hetkellä, jolloin ne henkilöt, jotka hän oli vilahdukselta\nnähnyt, astuivat saliin. Siellä tulivat herra Wardle, herra Pickwick,\nherra Nathaniel Winkle ja herra Benjamin Allen, joita hänen ei ollut\nvaikea tuntea äänestä.\n\n\"Olipa onni, että minulla oli tarpeeksi kylmäverisyyttä väistääkseni\nheitä\", ajatteli herra Snodgrass hymyillen ja hiipien varpaisillaan\ntoiselle ovelle, joka oli vuoteen luona. \"Tämä aukeaa samaan käytävään,\nja minä pääsen hiljaa ja mukavasti tieheni.\"\n\nMutta oli olemassa vain yksi este hänen hiljaiselle mukavalle\nlähdölleen: Ovi oli lukossa ja avain poissa suulta.\n\n\"Antakaapa meille jotakin parhaista viineistänne tänään!\" komensi herra\nWardle tarjoilijaa käsiään hykertäen.\n\n\"Saattekin ihan kaikkein parasta, herra\", vakuutti tämä.\n\n\"Ilmoittakaa naisille, että olemme tulleet.\"\n\n\"Kyllä, herra.\"\n\nHartaasti ja kiihkeästi toivoi herra Snodgrass naisten tietävän, että\nhän oli tullut takaisin, Kerran hän uskalsi kuiskata: \"Tarjoilija!\"\navaimenreiästä, mutta kun hänen mieleensä välähti mahdollisuus,\nettä väärä tarjoilija tulisi hänen avukseen ja kun hän samalla tuli\najatelleeksi, miten kovin samankaltaisessa asemassa hän nyt oli kuin\nmuudan toinen herrasmies, joka äskettäin oli tavattu naapurihotellista\n(ja jonka vastoinkäymiset oli selostettu aamulehdissä poliisiuutisten\nosastossa), hän istuutui matkalaukulle vapisten kovasti.\n\n\"Emme odota hetkeäkään Perkeriä\", sanoi Wardle katsoen kelloaan, \"hän\non aina täsmällinen. Hän tulee tänne ajoissa, jos haluaa, ja jollei\nhalua, ei odottamisesta ole mitään hyötyä. Kas, Arabella!\"\n\n\"Sisareni!\" huudahti herra Benjamin Allen sulkien hänet mitä\nromanttisimpaan syleilyyn.\n\n\"Voi, rakas Ben, kuinka sinä haiset tupakalle\", sanoi Arabella melkein\nhuumautuneena tästä ystävyyden osoituksesta.\n\n\"Hajuanko tupakalle?\" ihmetteli Benjamin Allen. \"Niinkö, Bella? No,\nehkäpä kylläkin.\"\n\nEhkäpä asianlaita olikin sellainen, sillä hän oli juuri lähtenyt\nkahdentoista lääketieteen ylioppilaan hupaisesta seurasta, pienestä\ntakahuoneesta, suuren valkean äärestä.\n\n\"Mutta olen iloinen sinut nähdessäni\", sanoi herra Benjamin Allen.\n\"Jumala siunatkoon sinua, Bella.\"\n\n\"Kas niin\", sanoi Arabella kumartuen suutelemaan veljeään, \"mutta älä\nenää käy minuun käsiksi. Rypistät pukuni.\"\n\nTällä sovinnon hetkellä herra Ben Allen antautui tunteittensa, sikarien\nja portterin vaikutuksen valtaan ja katseli läsnäolevia kostein\nsilmälasein.\n\n\"Eikö minulle sanotakaan mitään?\" huudahti Wardle syli avoimena.\n\n\"Hyvin paljon\", kuiskasi Arabella ottaessaan vastaan vanhan herran\nsydämelliset hyväilyt ja onnittelut. \"Olette kovasydäminen, tunteeton,\njulma hirviö!\"\n\n\"Ja sinä olet pieni kapinoitsija\", vastasi Wardle samaan sävyyn, \"ja\npelkään, että minun täytyy kieltää sinua tulemasta meille. Sellaiset\nhenkilöt kuin sinä, jotka menevät naimisiin kenestäkään välittämättä,\neivät saisi kulkea irrallaan yhteiskunnassa. Mutta tule!\" lisäsi vanha\nherra ääneen. \"Päivälliset alkavat. Sinun on istuttava vieressäni. Kas,\nJoe, peevelin poika, on valveilla!\"\n\nIsäntänsä suureksi suruksi lihava poika oli todella huomattavassa\nvirkeyden tilassa. Hänen silmänsä olivat ammollaan ja näyttivät siltä\nkuin jäisivätkin sellaisiksi. Hänen käyttäytymisessään oli hilpeyttä,\njoka oli samassa määrässä odottamatonta. Aina kun hänen silmänsä\nkohtasivat Emilyn tai Arabellan, hän irvisteli ja naureskeli; kerran\nolisi Wardle voinut vaikka vannoa, että hän iski silmää.\n\nTämä muutos lihavan pojan käytöksessä oli saanut alkunsa kasvaneesta\nomanarvontunnosta ja siitä arvokkuudesta, jonka hän oli saavuttanut\nsen vuoksi, että nuoret naiset olivat ottaneet hänet uskotukseen, ja\nirvistelyt ja nauru ja silmäniskut olivat armollisia merkkejä siitä,\nettä he saattoivat luottaa hänen uskollisuuteensa. Kun nämä merkit\nkuitenkin olivat luonteeltaan pikemmin omiaan herättämään epäilyksiä\nkuin haihduttamaan niitä ja olivat samalla hiukan kiusallisiakin,\nvastasi Arabella niihin silloin tällöin rypistäen otsaansa ja\npudistellen päätään, joita eleitä lihava poika piti kehoituksina olla\nvaruillaan, ja ilmaisi täydellisesti ymmärtävänsä ne irvistellen,\nnaureskellen ja iskien silmää kahta innokkaammin.\n\n\"Joe\", sanoi herra Wardle kopeloituaan turhaan taskujaan, \"onko\nnuuskarasiani sohvalla?\"\n\n\"Ei ole, herra\", vastasi lihava poika.\n\n\"Nyt muistankin, se jäi makuuhuoneeseeni aamulla\", sanoi Wardle,\n\"juokse viereiseen huoneeseen ja tuo se tänne!\"\n\nLihava poika lähti viereiseen huoneeseen ja palasi viivyttyään noin\nminuutin verran, kasvot kalpeampina kuin hänellä milloinkaan oli ollut.\n\n\"Mikä tuota poikaa vaivaa?\" huudahti Wardle.\n\n\"Ei mikään\", vastasi Joe hermostuneesti.\n\n\"Oletko nähnyt aaveita?\" kysyi vanha herra.\n\n\"Tai juonut viinaa?\" lisäsi Ben Allen.\n\n\"Luulenpa, että olette oikeassa\", kuiskasi Wardle pöydän yli. \"Hän on\nvarmasti humalassa.\"\n\nBen Allen ilmaisi olevansa sitä mieltä, että asia oli niin, ja kun tämä\nherra oli nähnyt useita mainitun taudin tapauksia, vahvistui se herra\nWardlen vaikutelma, joka oli piillyt hänen mielessään puolisen tuntia,\nja hän tuli heti siihen johtopäätökseen, että poika oli humalassa.\n\n\"Pitäkääpä häntä silmällä vielä muutama minuutti\", mutisi Wardle.\n\"Saamme heti nähdä, onko asia niin.\"\n\nPoika parka oli vaihtanut vain kymmenkunta sanaa herra Snodgrassin\nkanssa. Tämä oli innokkaasti pyytänyt häntä kutsumaan jonkun\nystävän vapauttamaan hänet ja sitten työntänyt nuoren miehen ulos\nnuuskarasioineen, jottei hänen viipymisensä johtaisi paljastukseen.\nPoika mietiskeli hiukan, kasvoillaan kovin sekava ilme, ja lähti\nhuoneesta etsimään Maryä.\n\nMutta Mary oli puettuaan emäntänsä mennyt kotiin, ja lihava poika tuli\ntakaisin vielä entistä pahemmin ymmällä.\n\nWardle ja Ben Allen katselivat toisiaan.\n\n\"Joe!\" sanoi Wardle.\n\n\"Mitä, herra?\"\n\n\"Miksi menit pois huoneesta?\"\n\nLihava poika katseli toivottomana jokaisen pöydässä istujan kasvoja ja\nänkytti, ettei hän tiennyt.\n\n\"Vai niin. Vai et tiennyt? Vie tämä juusto herra Pickwickille!\"\n\nHerra Pickwick oli nyt mitä parhaimmassa voinnissa ja parhaalla\ntuulellaan, hän oli aterian aikana esiintynyt mitä hupaisimpana ja\noli tällä hetkellä kietoutunut innokkaaseen keskusteluun Emilyn ja\nherra Winklen kanssa; hän kumarteli päätään puhettaan korostellen,\nheilutteli hiukkasen oikeaa kättään antaakseen pontta huomautuksilleen,\nja koko hänen naamansa hehkui hänen suopeasti hymyillessään. Hän\notti juustopalan lautaselta ja oli juuri kääntymäisillään jatkamaan\nkeskustelua, kun lihava poika kumartui niin paljon, että sai päänsä\nherra Pickwickin pään tasalle, näytti peukalollaan olkansa yli ja\nirvisteli kamalammin ja rumemmin kuin missään joulunäytelmässä\nmilloinkaan on nähty.\n\n\"Hyväinen aika!\" huudahti herra Pickwick säpsähtäen. \"Mitä\nmerkillistä... mitä ihmettä?\"\n\nHän vaikeni, sillä lihava poika oli noussut pystyyn ja oli samassa —\ntai oli ainakin olevinaan — syvässä unessa.\n\n\"Mistä on kysymys?\" tiedusteli herra Wardle.\n\n\"Tuo poika on ihmeen kummallinen!\" sanoi herra Pickwick katsellen\nlevottomana Joea. \"Tuntuu oudolta sanoa niin, mutta kunniasanallani\npelkään, että hän silloin tällöin on vähämielinen.\"\n\n\"Voi, herra Pickwick, älkää toki sanoko niin!\" huusivat Emily ja\nArabella kuin yhdestä suusta.\n\n\"En tietystikään ole varma siitä\", sanoi herra Pickwick syvän\nhiljaisuuden vallitessa ja katseiden ilmaistessa yleistä levottomuutta,\n\"mutta hänen käytöksensä minua kohtaan äsken oli todella hyvin\nkummallista. Aih!\" huudahti hän samassa yhtäkkiä hypähtäen pystyyn\nlyhyesti kirkaisten. \"Pyydän anteeksi hyvät naiset, mutta nyt juuri hän\npisti minua sääreen jollakin terävällä esineellä. Hän ei varmastikaan\nole terve.\"\n\n\"Hän on humalassa\", huusi ukko Wardle kiukkuisesti. \"Soittakaa kelloa!\nKutsukaa tarjoilija! Hän on humalassa!\"\n\n\"Enkä ole!\" väitti lihava poika vaipuen polvilleen, kun hänen isäntänsä\ntarttui häntä takin kauluksesta. \"En minä ole humalassa.\"\n\n\"Sitten olet hullu, sen pahempi. Kutsukaa tarjoilijaa!\"\n\n\"En ole hullu, olen ihan järjissäni!\" Ja poika alkoi itkeä.\n\n\"No minkä helkkarin vuoksi sinä sitten pistät terävällä aseella herra\nPickwickiä sääreen?\" tiuskaisi herra Wardle vihaisesti.\n\n\"Hän ei tahtonut katsoa minuun päin. Halusin puhutella häntä.\"\n\n\"Mitä halusit sanoa hänelle?\" kysyi puolitusinaa ääniä yhtaikaa.\n\nPoika haukkoi ilmaa, katseli makuuhuoneen oveen, haukkoi taas ilmaa ja\npyyhki kaksi kyyneltä molempien etusormiensa rystysellä.\n\n\"Mitä halusit sanoa?\" kysyi Wardle ravistellen häntä.\n\n\"Seis!\" sanoi herra Pickwick, \"sallikaa minun kysyä. Mitä aioit sanoa\nminulle, poikaparka?\"\n\n\"Haluan kuiskata teille\", vastasi lihava poika.\n\n\"Taidatpa haluta, purra hänen korvansa pois\", virkkoi herra Wardle.\n\"Älkää tulko lähelle häntä, hän on vaarallinen. Soittakaa kelloa ja\nantakaa viedä hänet alas.\"\n\nJuuri kun herra Winkle sai kellon nuoran käteensä, pysähdytti hänet\nyleinen hämmästyksen huudahdus: vankina ollut sulhanen ilmestyi, kasvot\npolttavan punaisina, äkkiä makuuhuoneesta ja kumarsi yhtaikaa koko\nseuralle.\n\n\"Hohoi!\" huudahti Wardle hellittäen lihavan pojan kauluksesta ja\nperääntyen askeleen, pari. \"Mitä tämä merkitsee?\"\n\n\"Olen ollut piilossa viereisessä huoneessa siitä asti, kun te\npalasitte\", selitti herra Snodgrass.\n\n\"Emily, tyttöseni\", sanoi herra Wardle moittivasti. \"Vihaan alhaisuutta\nja petollisuutta. Tämä on mitä suurimmassa määrässä puolustamatonta ja\nepähienoa. En todellakaan ole ansainnut tätä sinun puoleltasi.\"\n\n\"Rakas isä\", vastasi Emily, \"Arabella tietää, jokainen täällä tietää,\nJoekin tietää, ettei minulla ole ollut mitään osaa tässä piilottelussa.\nSelitä se, Augustus, taivaan tähden!\"\n\nHerra Snodgrass, joka oli odottanut vain sananvuoroa, kertoi heti,\nkuinka hän oli joutunut tuohon onnettomaan asemaan, kuinka hän vain\nsiksi, jottei antaisi aihetta perheriitaan, oli kiiruhtanut karttamaan\nherra Wardlea tämän sisään tullessa ja aikonut vain mennä pois toisesta\novesta, mutta huomatessaan sen lukituksi oli saanut pakosta ja vastoin\ntahtoaan jäädä huoneeseen. Hän oli joutunut kiusalliseen asemaan,\nmutta hän ei enää valittanut sitä, koska se antoi hänelle tilaisuuden\nselittää heidän yhteisten ystäviensä kuullen, että hän syvästi ja\nhartaasti rakasti herra Wardlen tytärtä, että hän oli ylpeä voidessaan\ntunnustaa, että kiintymys oli molemminpuolinen ja että vaikka heidän\nvälillään olisi tuhansia penikulmia tai kuohuvia valtameriä, hän ei\nmilloinkaan unohtaisi niitä onnellisia päiviä, jolloin hän ensimmäisen\nkerran... ja niin poispäin.\n\nSanottuaan sanottavansa tähän suuntaan herra Snodgrass kumarsi taas,\nkatseli hattunsa kupua ja alkoi kävellä ovea kohti.\n\n\"Seis!\" huusi Wardle. \"Miksi te kaiken sen nimessä, mikä on...\"\n\n\"... tulistuvaa\", keskeytti herra Pickwick lempeästi, luullen, että\npahempaa oli tulossa.\n\n\"Niin, mikä on tulistuvaa\", sanoi Wardle hyväksyen täytteen, \"ette\nvoinut sanoa kaikkea tuota heti minulle?\"\n\n\"Taikka uskoutua minulle\", lisäsi herra Pickwick.\n\n\"Siunatkoon!\" huudahti Arabella ryhtyen puolustamaan ystäviään,\n\"mitä hyötyä nyt on kyselemisestä, etenkin kun tiedätte, että olette\nvanhassa saidassa sydämessänne toivonut rikkaampaa vävypoikaa ja olette\nsenlisäksi niin hurja ja äkäinen, että jokainen pelkää teitä, paitsi\nminä. Pudistakaa hänen kättään ja tilatkaa hänelle hiukan päivällistä\ntaivaan nimeen, sillä hän näyttää aivan nälkiintyneeltä, ja pyydän,\nettä hankitte viinin heti tänne, sillä ette ole siedettävä, ennenkuin\nolette tyhjentänyt ainakin kaksi pulloa.\"\n\nArvoisa vanha herra veti Arabellaa korvasta, suuteli häntä vähääkään\nhäikäilemättä, suuteli tytärtään myös hyvin lämpimästi ja pudisti\nsydämellisesti herra Snodgrassin kättä.\n\n\"Hän on oikeassa ainakin yhdessä suhteessa\", sanoi vanha herra\nhilpeästi. \"Soittakaa viiniä!\"\n\nViini tuli, ja Perker tuli samalla hetkellä portaita ylös. Herra\nSnodgrass sai päivällistä sivupöydässä, ja syötyään hän veti tuolinsa\nlähemmäksi Emilyä vanhan herran väittämättä vähääkään vastaan.\n\nIlta oli mitä hupaisin. Pieni herra Perker oli parhaalla tuulellaan,\nkertoi koko joukon hauskoja juttuja ja lauloi vakavan laulun, joka oli\nmelkein yhtä hupainen kuin jututkin. Arabella oli hyvin viehättävä,\nherra Pickwick hyvin sopusointuinen, herra Ben Allen vallaton,\nrakastuneet hyvin hiljaisia, herra Winkle hyvin puhelias, ja kaikki\nhyvin onnellisia.\n\n\n\n\n26. luku.\n\nAJURIEN VALIOKUNNAN AVUSTAMANA HERRA SALOMON PELL JÄRJESTÄÄ VANHEMMAN\nHERRA WELLERIN ASIAT.\n\n\n\"Samivel\", sanoi herra Weller lähestyen poikaansa hautajaisten\njälkeisenä aamuna, \"olen löytänyt sen, Sammy. Arvelinkin, että\nsellainen oli olemassa.\"\n\n\"Mitä tiesitte olevan olemassa?\"\n\n\"Äitipuolesi testamentin, Sammy, jonka johdosta asiat on järjestettävä\nsiten kuin kerroin sinulle eilen illalla arvopapereihin nähden.\"\n\n\"No, eikö hän ollut sanonut teille, missä se oli?\"\n\n\"Ei ollenkaan. Silittelimme pieniä epätasaisuuksiamme, ja minä koetin\nparhaani mukaan rohkaista ja tukea häntä, niin että unohdin kysyä\nsitä. Muutoin en tiedä, olisinko sittenkään tullut kysyneeksi, vaikka\nolisin muistanutkin, sillä on rumaa käydä vainuamassa toisen ihmisen\nomaisuutta hoitaessaan häntä hänen tautivuoteella viruessaan. Se olisi\nsamaa kuin auttaisi ulkopuolen matkustajaa, kun tämä on tipahtanut\ntielle, ja pistäisi kätensä hänen taskuunsa kysyessään huoaten, kuinka\nhän voi.\"\n\nTäten kuvaannollisesti selventäessään puhettaan herra Weller aukaisi\nlompakkonsa ja otti esiin likaisen paperipalasen, johon oli kirjoitettu\njoukko kirjaimia merkilliseksi sekamelskaksi.\n\n\"Tässä se tokumentti on, Sammy. Löysin sen pienestä mustasta\nteekannusta, baarin kaapin ylimmältä hyllyltä. Hänen oli tapana pitää\nsetelit siellä ennen kuin oli naimisissa, Samivel. Olen monen monta\nkertaa nähnyt hänen nostavan kantta maksaakseen laskun. Ihmisrukka! Hän\nolisi voinut täyttää kaikki talon teerasiat testamenteilla kärsimättä\nsenvuoksi mitään haittaa, sillä hän joi hyvin vähän sellaista viime\naikoina, paitsi raittiusiltoina, jolloin ne laittoivat ikään kuin\nperustuksen teestä, jolla vahvemmat tavarat sitten saattoivat levätä.\"\n\n\"Mitä siinä sitten lukee?\" tiedusti Sam.\n\n\"Juuri sitä, mitä kerroin sinulle, poikaseni. Kahdensadan punnan\narvosta valtiorahaston obligatsioneja poikapuolelleni, Samivel, ja\nkaikki muu omaisuuteni, olipa se mitä laatua tai muotoa hyvänsä,\nmiehelleni, herra Tony Wellerille, jonka myös nimitän ainoaksi\ntestamentin toimeenpanijaksi.\"\n\n\"Siinäkö kaikki?\"\n\n\"Siinä. Ja otaksun, että se on ihan niinkuin olla pitääkin ja tyydyttää\nmeitä, jotka olemme ainoat asiaankuuluvat osalliset, niin että voimme\nyhtä hyvin pistää tämän paperilapun tuleen.\"\n\n\"Mitä te aiotte, vanha hupsu?\" sanoi Sam siepaten paperin pois, kun\nhänen isänsä viattomuudessaan kohenteli tulta ryhtyäkseen tuumasta\ntoimeen. \"Tepä olette kaunis testamentin toimeenpanija!\"\n\n\"No miksi ei?\" kysyi herra Weller silmäillen ankarasti taakseen\nhiilihanko kourassaan.\n\n\"Miksikä ei! Se täytyy vahvistaa ja hyväksyä ja vannoa ja toimittaa\nkaikenmoisia muodollisuuksia.\"\n\n\"Eihän toki?\" epäili ukko Weller laskien hiilihangon kädestään.\n\nSam pisti testamentin huolellisesti sivutaskuunsa osoittaen ilmeellään,\nettä hän tarkoitti sitä, vieläpä hyvin vakavasti.\n\n\"Silloinpa sanon sinulle jotakin\", sanoi herra Weller hiukan\nmietittyään. \"Nämä ovat niitä asioita, jotka kuuluvat lordikanslerin\nuskotulle. Pellin täytyy silmätä tätä. Hän on oikea mies\nratkaisemaan vaikeat lakiasiat. Meidän on heti saatettava tämä asia\nvararikko-oikeuteen, Samivel.\"\n\n\"En ole milloinkaan nähnyt tuollaista vanhaa pässinpäätä!\" huudahti\nSam kiukkuisesti. \"Old Baileyt ja vararikko-oikeudet ja alibit ja\nkaikenlaiset kommervenkit kiertävät aina sen aivoissa! Teidän on\nparas hankkia niskaanne päällysvaatteet ja lähteä kaupunkiin asioita\nhoitamaan eikä seisoa siinä saarnaamassa sellaista, mistä ette ymmärrä\nmitään.\"\n\n\"Aivan niin, Sammy. Olen aina valmis tekemään kaiken, mikä vain\njouduttaa asioita. Mutta muista se, poikaseni: ei kukaan muu kuin Pell,\nei kukaan muu kuin Pell lainopilliseksi neuvonantajaksi.\"\n\n\"En minäkään tahdo ketään muuta. No, joko tulette?\"\n\n\"Odota hetkinen, Sam\", vastasi herra Weller, joka sidottuaan\nkaulaliinansa pienen, ikkunassa riippuvan peilin edessä, parast'aikaa\npyrki mitä ihmeellisimmin rimpuillen päällysvaatteitansa. \"Odota\nhetkinen, Sammy! Kun tulet yhtä vanhaksi kuin isäsi, etpä pääsekään\nnuttusi sisälle yhtä helposti kuin nyt, poikaseni.\"\n\n\"Jollen saisi sitä ylleni tuota nopeammin, niin vieköön se ja se, jos\ntahtoisin pitää sitä ollenkaan\", virkkoi poika.\n\n\"Niinhän sinä nyt ajattelet\", sanoi herra Weller ikämiehen vakavaan\ntapaan, \"mutta joudutpa huomaamaan, että mitä enemmän levenet, sitä\nviisaammaksikin tulet. Lihavuus ja viisaus kasvavat aina rinta rinnan.\"\n\nLausuessaan tämän pettämättömän mietelmän — monen vuoden\nhenkilökohtaisten kokemusten ja huomioiden tuloksen — herra Wellerin\nonnistui taitavasti ruumistaan nykäisemällä saada nuttunsa alimmainen\nnappi tekemään tehtävänsä. Levättyään muutaman hetken vetääkseen henkeä\nhän harjasi hattunsa kyynärpäällään ja selitti olevansa valmis.\n\n\"Koska neljä päätä on parempi kuin kaksi\", tuumi herra Weller heidän\najaessaan kieseissä Lontoon tietä, \"ja koska kaikki tämä omaisuus on\nhyvin suuri kiusaus tuollaiselle lakiherralle, otamme pari toveriani\nmukaan, jotka heti käyvät hänen kimppuunsa, jos hän yrittää jotakin\nlaitonta, kaksi niistä, jotka näit Fleetissä sinä päivänä. He ovat\nkaikkein parhaita hevosten tuntijoita\", jatkoi herra Weller puoleksi\nkuiskaten, \"parhaita hevosten tuntijoita, mitä milloinkaan olet nähnyt\".\n\n\"Ja lakimiesten tuntijoita myös?\" kysäisi Sam.\n\n\"Mies, joka voi antaa tarkan arvostelun juhdasta, voi antaa tarkan\narvostelun mistä hyvänsä\", vastasi hänen isänsä niin varmasti, ettei\nSam yrittänytkään kumota väitettä.\n\nPannakseen täytäntöön tämän huomattavan päätöksen herra Weller\nhaki käsiinsä pisamakasvoisen miehen ja kaksi muuta hyvin lihavaa\najuria, jotka hän kai valitsi heidän lihavuutensa ja siitä johtuvan\nviisauden takia, ja kun heidän avustaan päästiin varmuuteen, koko\nseurue lähti kapakkaan Portugalkadulle, josta sananviejä lähetettiin\nvararikko-oikeuteen kadun toiselle puolelle pyytämään herra Salomon\nPelliä heti saapumaan.\n\nSanantuoja tapasi onneksi herra Salomon Pellin oikeussalissa\nvirkistämässä itseään, koska asiat juoksivat verraten veltosti,\nkylmällä aterialla — Abernethyn keksejä ja makkaraa. Sanantuoja oli\ntuskin kuiskannut hänen korvaansa, kun hän pisti keksit ja makkarat\ntaskuunsa erilaisten ammatillisten paperien joukkoon ja kiiruhti kadun\nyli niin vikkelästi, että hän saapui saliin, ennen kuin sanantuoja oli\npäässyt lähtemään oikeudesta.\n\n\"Hyvät herrat\", sanoi herra Pell hattuaan kohottaen, \"tervehdin teitä\nkaikkia. En sano sitä imarrellakseni teitä, hyvät herrat, mutta\nmaailmassa on harvoja miehiä, joiden takia olisin tänään lähtenyt\noikeussalista.\"\n\n\"Onko niin kiire?\" kysyi Sam.\n\n\"Kiire on!\" virkkoi Pell. \"Olen ihan näännyksissä, kuten ystäväni\nlordikanslerivainaja usein sanoi minulle tullessaan kuuntelemasta\nvalitusasioita ylähuoneesta. Miesparka! Hän oli hyvin herkkä väsymään,\nniin että nuo valitusasiat vaikuttivat häneen kovin. Ajattelin todella\nuseamman kuin yhden kerran, että hän nääntyisi niitten painosta.\"\n\nTässä herra Pell vaikeni pudistaen päätään, jolloin vanhempi\nherra Weller nykäisi naapuriaan ikään kuin kiinnittääkseen hänen\nhuomiotaan asianajajan korkeisiin tuttavuuksiin ja kysyi, oliko noilla\nkyseellisillä tehtävillä mitään pysyviä, vahingollisia vaikutuksia\nhänen jalon ystävänsä terveydentilaan.\n\n\"Luulenpa, ettei hän oikein milloinkaan toipunut niistä\", vastasi Pell.\n\"En todellakaan varmaan tiedä, toipuiko hän niistä. 'Pell', sanoi hän\nminulle usein, 'kuinka helkkarissa te voittekaan kestää tuollaista\naivorasitusta? Se on minulle täydellinen arvoitus.' — 'Niin', vastasin\nminä tavallisesti, 'en itsekään oikein tiedä, kuinka se käy, vaikka\nhenki menisi.' — 'Pell', lisäsi hän huoaten ja katsellen minua hiukan\nkateellisena — ystävällisen kateellisena, ymmärrättehän, hyvät herrat,\npelkästään ystävällistä kateutta, en välittänyt siitä milloinkaan —\n'Pell, te olette ihme, todellinen ihme!' Olisittepa pitäneet hänestä\npaljon, jos olisitte tunteneet hänet, hyvät herrat. Tuopa minulle\nrommia kolmella pennyllä, tyttöseni!\"\n\nLausuttuaan tämän vaatimuksen tarjoilijattarelle äänensävyssä\ntukahdutettua surua hän huokasi, katseli kenkiään ja kattoa, ja kun\nrommi samassa tuli, hän joi sen heti.\n\n\"Kuitenkaan\", jatkoi Pell vetäen tuolinsa lähemmäksi pöytää, \"ei\nammattimiehellä ole oikeutta ajatella henkilökohtaisia ystäviään,\nkun hänen lainopillista apuaan kaivataan. Sivumennen sanoen, hyvät\nherrat, sen jälkeen kuin teidät viimeksi näin, olemme saaneet surra\nmurheellista tapahtumaa.\"\n\nHerra Pell otti taskustaan nenäliinan ehtiessään \"surra\"-sanaan,\nmutta hän ei tehnyt sillä sen enempää kuin että pyyhki pois\npienen rommipisaran, joka riippui hänen ylähuulestaan. \"Näin sen\n'Advertiserissa', herra Weller\", jatkoi Pell. \"Hyväinen aika, ei\nenempää kuin kaksikuudetta! Voi, voi — surullista kyllä!\"\n\nNämä mietteliään mielen ilmaukset osoitettiin pisamakasvoiselle\nmiehelle, jonka silmiin herra Pell oli sattunut katsomaan. Silloin\npisamanaama, jonka käsitys asioista yleensä oli hiukan sumea,\nliikahteli kiusaantuneena tuolillaan ja huomautti, että kukaan\nei voinut sanoa, kuinka asiat maailmassa oikein tapahtuvat, jota\nhuomautusta vastaan, se kun kuului noihin hienosäikeisiin pulmiin,\njoihin on vaikea sanoa mitään, kukaan ei ruvennut väittämään.\n\n\"Olen kuullut sanottavan, että hän oli hyvin kaunis nainen, herra\nWeller\", lausui Pell myötämielisyyttä ilmaisevalla tavalla.\n\n\"Niin, herra, niin hän oli\", vastasi vanhempi herra Weller, joka ei\nerikoisemmin pitänyt tästä asian käsittelytavasta, mutta kuitenkin\nuskoi, että asianajaja, nauttimansa lordikanslerin tuttavuuden ansiosta\ntiesi parhaiten mitä kohteliaaseen käytöstapaan kuului. \"Hän oli hyvin\nkaunis nainen, kun opin hänet tuntemaan. Hän oli silloin leski.\"\n\n\"No, sepä on merkillistä\", sanoi Peli katsellen ympärilleen\nsurumielisesti hymyillen, \"rouva Pell oli myös leski\".\n\n\"Sepä tavatonta\", huomautti pisamakasvoinen.\n\n\"Niin, se on todella merkillinen yhteensattuma.\"\n\n\"Eikö mitä!\" tokaisi herra Weller vanhempi jörösti. \"Lesket menevät\npaljon useammin naimisiin kuin naimattomat naiset.\"\n\n\"Hyvä, oikein hyvä!\" huudahti Pell. \"Olette ihan oikeassa, herra\nWeller. Rouva Pell oli hieno ja täydellinen nainen, hänen käytöstapansa\nherätti yleistä ihailua naapuristossamme. Olin ylpeä nähdessäni\ntuon naisen tanssivan. Hänen liikkeissään oli jotakin niin lujaa ja\narvokasta ja kuitenkin luonnollista. Ai, niin niin, mutta suokaa\nanteeksi, jos kysyn erästä asiaa, herra Samuel\", jatkoi asianajaja\nhiljempään, \"oliko äitipuolenne pitkä?\"\n\n\"Ei juuri.\"\n\n\"Rouva Pell oli pitkäkasvuinen, komea nainen, jalonnäköiset\npiirteet, ja hänet, hyvät herrat, oli luotu käskemään ja olemaan\nmajesteetillinen. Hän oli kovasti kiintynyt minuun — hyvin kovasti —\nja hyvästä perheestä. Hänen äitinsä veli, hyvät herrat, teki vararikon\nkahdeksasta sadasta punnasta, paperikauppiaana.\n\n\"No\", virkkoi herra Weller, joka alkoi käydä hiukan levottomaksi\nkeskustelun aikana, \"eikös ryhdytä asiaan?\"\n\nNämä sanat olivat kuin soittoa Pellin korville. Hän oli harkinnut\nmielessään, olikohan neuvoteltava jostakin asiasta vai oliko hänet\nvain kutsuttu mukaan juomaan lasi viinaa ja vettä taikka punssimalja\nvai osoitettiinko hänen ammatilleen jotakin muuta kohteliaisuutta, ja\nnyt oli epäilys poistunut hänen tarvitsematta osoittaa pienintäkään\nkiirettä selvityksen saamiseksi. Hänen silmänsä säihkyivät hänen\nlaskiessaan hattunsa pöydälle ja sanoessaan: \"Mikä asia se on, joka\n— hm? Haluaako joku näistä herroista päästä oikeuteen? Tarvitsemme\npidätystä, ystävällistä pidätystä, tietenkin. Olemme kai kaikki ystäviä\ntäällä?\"\n\n\"Anna minulle ne toklamentit, Sammy!\" käski herra Weller ottaen\ntestamentin pojaltaan, joka näytti suuresti nauttivan keskustelusta.\n\"Me haluamme, että tämä vahvistettaisiin.\"\n\n\"Valvottaisiin, hyvä herra, valvottaisiin\", sanoi Pell.\n\n\"No sehän on ihan sama asia\", vastasi herra Weller terävästi. \"Jollette\nymmärrä, mitä tarkoitan, niin löydän kyllä sellaisia, jotka ymmärtävät.\"\n\n\"Toivon, ettette pahastunut, herra Weller\", sanoi Pell nöyrästi. \"Näen,\nettä te olette toimeenpanija\", lisäsi hän silmäten paperia.\n\n\"Niin olenkin.\"\n\n\"Nämä muut herrat — niin otaksun — ovat perillisiä vai kuinka?\" kysyi\nPeli onnittelevasti hymyillen.\n\n\"Sammy tässä vain on perillinen\", vastasi herra Weller. \"Nämä muut\nherrat ovat ystäviäni, jotka ovat tulleet katsomaan, että kaikki\ntapahtuu oikein, jonkinlaisia erotuomareita.\"\n\n\"Vai niin! Hyvä on! Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Mutta ennen\nkuin aloitan, tarvitsisin teiltä pienen summan, viisi puntaa, ha, ha\nhaa.\"\n\nKun valiokunta oli päättänyt, että nuo viisi puntaa oli maksettava,\nherra Weller suoritti summan, minkä jälkeen neuvoteltiin pitkin ja\npoikin, ei oikeastaan mistään erikoisesta, ja herra Pell osoitti\nerotuomareina toimivien herrojen suureksi tyydytykseksi, että jollei\nasianhoitoa olisi uskottu hänelle, olisi kaikki päin mäntyyn, ei juuri\nselvästi esitetyistä, mutta kuitenkin epäilemättä riittävistä syistä.\nKun tämä tärkeä seikka oli saatu selvitetyksi, virkisti herra Pell\nitseään, tietenkin kuolinpesän kustannuksella, kolmella kyljyksellä\nja sekä mallas- että väkijuomilla, ja sitten kaikki lähtivät Doctors\nCommonsiin.\n\nSeuraavana päivänä käytiin taas Doctors Commonsissa, ja siellä oli\naika tekeminen todistajaksi saadun tallirengin kanssa, joka nyt oli\nhumalassa ja jonka vannomiset muuttuivat kirouksiksi, aiheuttaen\nproktorille ja hänen apulaisilleen suurta harmia. Seuraavalla viikolla\nkäytiin yhä useammin Doctors Commonsissa, ja sitä paitsi jouduttiin\nperintöverokonttoriin, jossa laadittiin sopimuksia isännyyden ja\nliikkeen siirrosta, vahvistettiin se ja määrättiin perukirjat\ntehtäviksi ja syötiin aamiaisia ja nautittiin päivällisiä ja tehtiin\nniin monenlaisia hyödyllisiä asioita ja koottiin niin paljon papereita,\nettä herra Salomon Pell ja poika ja sininen asiakirjalaukku ja kaikki\npaisuivat niin lihaviksi, että tuskin kukaan olisi voinut tuntea niitä\nsamaksi mieheksi, pojaksi ja laukuksi, jotka muutamaa päivää ennen\nolivat vetelehtineet Portugalkadun varrella.\n\nKun vihdoin kaikki nämä painavat asiat oli saatu järjestykseen,\nmäärättiin myyntipäivä ja obligatsionien siirtopäivä ja lähdettiin\nherra Wilkins Flasherin, arvopaperikauppiaan, luo jonnekin Englannin\npankin lähelle, sillä Salomon Pell oli suositellut häntä siinä\ntarkoituksessa.\n\nTilaisuus oli luonteeltaan hiukan juhlallinen ja asianomaiset olivat\npukeutuneet sen mukaisesti. Herra Wellerin saappaat oli äsken\nkiilloitettu ja hänen pukunsa oli järjestetty erityisen huolellisesti.\nPisamakasvoisella miehellä oli napinlävessään täyskasvuinen daalia\nlehtineen ja hänen kahden ystävänsä takki koristettu laakerikimpuilla\nja muilla ikivihreillä kukilla. Kaikki kolme olivat tarkoin pukeutuneet\npyhävaatteisiinsa — olivat verhoutuneet aina leukaan saakka ja\nkasanneet ylleen niin paljon vaatteita kuin suinkin, mikä on ollut\nja on vieläkin ajurin käsitys juhlapuvusta aina siitä saakka kuin\najurinammatti keksittiin.\n\nHerra Pell odotteli tavallisella kohtauspaikalla määrähetkellä. Herra\nPellilläkin oli hansikkaat ja monen monituisen pesun kauluksesta ja\nhihansuista kovasti kuluttama puhdas paita.\n\n\"Neljännestä vailla kaksi\", sanoi Pell katsellen salin kelloa. \"Jos\nolemme herra Flasherin luona neljännestä yli kaksi, saavumme juuri\nparhaaseen aikaan.\"\n\n\"Mitä sanoisitte oluttilkasta, hyvät herrat?\" ehdotti pisamakasvoinen\nmies.\n\n\"Ja kylmästä häränlihasta\", sanoi toinen ajuri.\n\n\"Taikka ostereista\", virkkoi kolmas, joka oli käheä, hyvin pyöreiden\nsäärien kannattama herrasmies.\n\n\"Kuulkaa, kuulkaa!\" huudahti Pell, \"kaikki herra Wellerin onneksi, kun\nhän nyt on päässyt nauttimaan omaisuudestaan. Eikö niin? Ha ha, haa!\"\n\n\"Se on minulle hyvin mieluista, hyvät herrat\", vastasi herra Weller.\n\"Soita kelloa, Sammy.\"\n\nSam totteli, ja kun portteri, kylmä häränpaisti ja osterit oli nopeasti\ntuotu, tehtiin aterialle täyttä oikeutta. Siinä, mihin jokainen otti\nniin toimekkaasti osaa, on vaikea tehdä erotuksia; mutta mikäli kukaan\nosoitti suurempia lahjoja kuin toiset, se oli käheä-ääninen ajuri,\njoka käytti melkein koko pullon etikkaa ostereihinsa osoittamatta\npienintäkään liikutuksen merkkiä.\n\n\"Herra Pell\", aloitti vanhempi herra Weller hämmennellen grogilasiaan,\njoita oli asetettu jokaisen herrasmiehen eteen, kun osterinkuoret oli\nkorjattu pois. \"Herra Pell, minulla oli aikomus tässä tilaisuudessa\nesittää arvopapereittemme malja, mutta Samivel kuiskasi minulle...\"\n\nTässä herra Samuel Weller, joka oli syönyt ostereitaan ääneti\nrauhallisesti hymyillen, huusi: \"Kuulkaa!\" hyvin kovalla äänellä.\n\n\"... kuiskasi minulle\", toisti hänen isänsä, \"että olisi parempi\nomistaa nämä nesteet teidän onneksenne ja menestykseksenne\nkiittäen teitä siitä tavasta, jolla olette hoitanut näitä asioita.\nTerveydeksenne, herra Pell!\"\n\n\"Antaas seisoa siellä\", keskeytti pisamakasvoinen mies äkillisen tarmon\npuuskassa, \"kääntäkää silmänne minuun, hyvät herrat!\"\n\nNäin sanoen pisamanaama nousi, ja muut herrat tekivät samoin. Hän\nsilmäili koko seuruetta ja kohotti verkalleen kättään, jolloin kukin\n(pisamakasvoinen itse mukaan luettuna) veti syvään henkeä ja nosti\npikarinsa huulilleen. Hetken perästä pisamakasvoinen taas laski\nkätensä, ja jokainen lasi laskettiin pöydälle ihan tyhjänä. Tämän\njuhlamenon järkyttävää vaikutusta on mahdoton kuvailla. Samalla kertaa\narvokkaana, juhlallisena ja mieleen painuvana siinä yhtyivät kaikki\nsuurenmoisuuden ainekset.\n\n\"Niin, hyvät herrat\", puhui nyt herra Pell, \"kaikki mitä voin\nsanoa, on, että tällainen luottamuksen osoitus on hyvin mieluista\nammattimiehelle. En tahtoisi sanoa mitään sellaista, joka saattaisi\nnäyttää itsekkäältä, hyvät herrat, mutta olen hyvin iloinen, teidän\nitsenne vuoksi, että käännyitte minun puoleeni. Siinä kaikki. Jos\nolisitte menneet jonkun halpamaisen ammattitoverin luo, niin on\nvarma vakaumukseni se, ja vakuutan teille, että se myös on totta,\nettä olisitte aikoja sitten huomanneet olevanne väärällä tiellä.\nToivoisinpa, että korkea ystäväni olisi ollut elossa nähdäkseen, kuinka\nolen hoitanut tämän asian. En sano sitä ylpeydestä, mutta ajattelen...\nno niin, hyvät herrat, en halua häiritä teitä sillä. Minut tapaa\ntavallisesti täällä, hyvät herrat, mutta jollen ole täällä tai toisella\npuolen katua, tämä on kuitenkin osoitteeni. Huomaatte palkkioni hyvin\nhuokeiksi ja kohtuullisiksi, eikä kukaan uhraa asiakkailleen niin\npaljon kuin minä, ja luulenpa tuntevani hiukan ammattiani. Jos teille\nsattuu tilaisuus suositella minua jollekulle ystävällenne, hyvät\nherrat, niin olen teille hyvin kiitollinen, ja he ovat myöskin, kun\noppivat tuntemaan minut. Teidän maljanne, hyvät herrat!\"\n\nTäten ilmaisten tunteensa herra Salomon Pell laski kolme pientä\nkirjoitettua korttia herra Wellerin ystävien eteen ja katsottuaan taas\nkelloa sanoi pelkäävänsä, että oli aika lähteä. Tämän viittauksen\njohdosta herra Weller suoritti laskun, ja astuen ulos talosta\ntestamentin toimeenpanija, perillinen, asianajaja ja erotuomarit\nohjasivat kulkunsa Cityyn päin.\n\nArvopaperipörssin välittäjän herra Wilkins Flasherin toimisto oli\nensimmäisessä kerroksessa, pihan perällä, Englannin pankin takana,\nherra Wilkins Flasherin talo oli Brixtonissa, Surreyssa, herra Wilkins\nFlasherin hevonen ja ajopelit olivat läheisessä vuokratallissa, herra\nWilkins Flasherin ajaja oli menossa West Endiin viemään lahjaksi\nmetsänriistaa, herra Wilkins Flasherin kirjuri oli mennyt syömään\npäivällistä, ja niinpä huusi herra Wilkins Flasher itse: \"Sisään\", kun\nherra Peli ja hänen toverinsa kolkuttivat toimiston ovelle.\n\n\"Hyvää päivää, herra\", sanoi Pell kumartaen kunnioittavasti. \"Me\nhaluaisimme tehdä pienen luovutuksen, jos teille sopii.\"\n\n\"Oh, tulkaa toki sisään\", sanoi herra Flasher. \"Istuutukaa minuutiksi,\nolen kohta valmis palvelemaan teitä.\"\n\n\"Kiitoksia, herra, ei sillä ole kiirettä. Ottakaa tuoli, herra Weller.\"\n\nHerra Weller otti tuolin ja Sam otti jakkaran ja erotuomarit istuivat\nminne voivat ja katselivat almanakkaa ja paria, kolmea seinään\nkiinnitettyä julistetta yhtä kunnioittavasti kuin jos ne olisivat\nolleet suurten mestarien taiteen tuotteita.\n\n\"No niin, lyön vetoa kuusi pulloa valkoviiniä teetä vastaan, olkoon\nmenneeksi\", sanoi herra Wilkins Flasher jatkaen keskustelua, jonka\nherra Pellin tulo oli hetkeksi keskeyttänyt.\n\nTämä sanottiin hyvin nokkelalle nuorelle miehelle, joka piti\nhattuaan toiselle poskiparralleen kallistettuna ja nojaili pöytään\ntappaen kärpäsiä viivottimella. Herra Wilkins Flasher keinutteli\nitseään toimistotuolin kahden jalan varassa pistellen lakkakoteloa\nkynäveitsellä, jonka hän silloin tällöin ja hyvin taitavasti pudotti\nkeskelle rasian ulkopuolelle kiinnitettyä pientä ja punaista lakkaa.\nMolemmilla herroilla oli hyvin avonaiset liivit ja hyvin pyöreä kaulus,\nhyvin pienet kengät ja hyvin iso sormus, hyvin pieni kello ja hyvin\nleveät kellonvitjat, tasasuhtaiset \"nimettömät\" ja tuoksuvat nenäliinat.\n\n\"En koskaan lyö vetoa puolesta tusinasta\", sanoi toinen herra.\n\"Hyväksyn vain tusinan.\"\n\n\"Olkoon menneeksi, Simmery, olkoon menneeksi\", myöntyi herra Wilkins\nFlasher.\n\n\"Vapaasti paikalla, tietysti.\"\n\n\"Tietysti\". Herra Wilkins Flasher merkitsi asian pieneen muistikirjaan,\njossa oli lyijykynä kultakotelossa, ja toinen herra teki samoin toiseen\npieneen kirjaan, jossa oli toinen pieni kynä kultakotelossa.\n\n\"Huomasin, että lehdissä on tänään uutinen Bofferista\", virkkoi\nSimmery. \"Miesparka, hänet on karkoitettu pörssistä!\"\n\n\"Lyön vetoa kymmenen guineaa viittä vastaan, että hän leikkaa kurkkunsa\npoikki\", sanoi herra Wilkins Flasher.\n\n\"Olkoon menneeksi.\"\n\n\"Seis, minä peruutan\", sanoi herra Wilkins Flasher miettivästi. \"Hän\nsaattaa myös hirttää itsensä.\"\n\n\"Hyvä on.\" Herra Simmery otti taas esiin kultaisen kynärasiansa.\n\"Minulla ei ole mitään vastaan käsittää seikkaa myös sillä tavoin.\nSanotaan, että hän tuhoaa itsensä.\"\n\n\"Tappaa itsensä, sanalla sanoen.\"\n\n\"Juuri niin\", virkkoi herra Simmery kirjoittaen sen muistiin. \"Flasher\n— kymmenen guineaa viittä vastaan — Boffer tappaa itsensä. Minkä ajan\nkuluessa sovimme?\"\n\n\"Kahden viikon?\" ehdotti herra Wilkins Flasher.\n\n\"Ei helkkarissa\", vastusti herra Simmery vaieten hetkeksi tappaakseen\nkärpäsen viivottimella. \"Sanotaan viikossa.\"\n\n\"Pannaan riita tasan\", sanoi herra Wilkins Flasher. \"Pannaan kymmenen\npäivää.\"\n\n\"Hyvä on, kymmenen päivää.\"\n\nJa niin merkittiin pieniin kirjoihin, että ellei Boffer tapa itseänsä\nkymmenen päivän kuluessa, on herra Wilkins Flasherin maksettava herra\nFrank Simmerylle kymmenen guineaa, mutta jos hän tappaa itsensä tämän\najan kuluessa, on herra Frank Simmeryn maksettava herra Wilkins\nFlasherille viisi guineaa.\n\n\"Olen pahoillani, että hän on epäonnistunut\", sanoi herra Wilkins\nFlasher. \"Hän tarjosi niin mainioita päivällisiä.\"\n\n\"Ja hänellä oli niin hyvää portviiniä\", huomautti herra Simmery.\n\"Lähetämme tarjoilijamme huomenna huutokauppaan ostamaan meille hiukan\nsitä '64:n lajia'.\"\n\n\"Sepä peeveliä! Minun palvelijani menee myös. Viisi guineaa, että\npalvelijani huutaa korkeammalle kuin te.\"\n\n\"Olkoon menneeksi.\"\n\nTaas kirjoitettiin pieniin kirjoihin kultaisen kynäkotelon ilmestyessä\nnäkyviin, ja kun herra Simmery sillä välin oli tappanut kaikki kärpäset\nja merkinnyt muistiin kaikki vedot, hän lähti astelemaan pörssiin\nnähdäkseen, mitä siellä oli tekeillä.\n\nNyt herra Wilkins Flasher suvaitsi ottaa vastaan herra Salomon Pellin\nselityksen, ja täytettyään eräitä painettuja lomakkeita hän kehoitti\nseuruetta tulemaan mukaansa pankkiin, kuten he tekivätkin. Herra\nWeller ja hänen ystävänsä tuijottelivat kaikkea näkemäänsä rajattoman\nhämmästyksen vallassa, ja Sam suhtautui kaikkeen osoittaen tyyneyttä,\njota mikään ei voinut häiritä.\n\nKuljettuaan pihan poikki, joka oli täynnä melua ja hyörinää, ja parin\nkantajan ohi, jotka näyttivät pukeutuneen kilpailemaan punaisen,\nnurkkaan työnnetyn paloruiskun kanssa, he joutuivat toimistoon,\njossa heidän asiansa oli suoritettava ja jonne Pell ja Flasher\njättivät heidät seisomaan muutamaksi hetkeksi nousten itse portaita\ntestamenttitoimistoon.\n\n\"Mikä paikka tämä on?\" kuiskasi pisamakasvoinen herra vanhemmalle herra\nWellerille.\n\n\"Konsulin toimisto\", vastasi toimitsija kuiskaten.\n\n\"Keitä ovat nuo pulpettien takana istuvat herrat?\" kysyi käheä ajuri.\n\n\"Siirrettäviä konsuleita luullakseni. Eivätkö ne kaikki ole\nsiirrettäviä konsuleita, Samivel?\"\n\n\"Mistä te olette saanut päähänne, että siirrettävät konsolit ovat\neläviä olentoja?\" kysyi Sam hiukan halveksivasti.\n\n\"Mistäs minä sen tiedän? Minusta näytti, että he ovat suuresti niitten\nnäköisiä. Mitä he sitten ovat?\"\n\n\"Kirjureita.\"\n\n\"Minkä takia ne kaikki sitten syövät voileipiä?\"\n\n\"Se kuuluu kai heidän tehtäviinsä. Se on osa menetelmää. Ne tekevät\nsiten aina täällä, kaiken päivää.\"\n\nHerra Wellerille ja hänen ystävilleen jäi tuskin silmänräpäystäkään\nmiettiä tätä kummallista järjestelyä maan rahajärjestelmän yhteydessä,\nkun Pell ja herra Wilkins Flasher tulivat heidän luokseen ja veivät\nheidät siihen toimiston osaan, jonka yläpuolelle oli lautaan\nkiinnitetty suuri _W_.\n\n\"Mikä tuo on, herra?\" tiedusteli herra Weller kiinnittäen Pellin\nhuomiota kirjaimeen.\n\n\"Vainajan nimen ensimmäinen kirjain\", vastasi Pell.\n\n\"Kuulkaapas\", sanoi herra Weller kääntyen erotuomareiden puoleen.\n\"Tässä on jotakin hullusti. V on meidän kirjaimemme? Ei käy päinsä.\"\n\nErotuomarit ilmaisivat heti sen ehdottoman mielipiteensä, että tätä\nasiaa ei käynyt laillisesti käsitteleminen W-kirjaimen alla, ja se\nolisi kai viivästynyt päiväkauden, jollei Sam äkillisellä, vaikka ensi\nsilmäyksellä hyvin vähän lapsen kunnioitusta osoittavalla tavalla\nolisi tarttunut isäänsä takin helmasta, vetänyt häntä pulpetin luo\nja pidättänyt häntä siinä siksi kunnes hän oli kirjoittanut nimensä\npariin paperiin, mikä — koska herra Wellerin oli tapana kirjoittaa\npainokirjaimilla — vaati niin paljon aikaa ja vaivaa, että heitä\npalveleva kirjuri ehti kuoria ja syödä kolme Ripstone-omenaa, ennen\nkuin asia oli valmis.\n\nKun vanhempi herra Weller heti tahtoi myydä osuutensa, he lähtivät\npankista Pörssin portille, jonne herra Wilkins Flasher palasi oltuaan\nvähän aikaa poissa, mukanaan maksuosoitus toiminimelle Smith, Payne\n& Smith, viidellesadallekolmellekymmenelle punnalle, joka oli se\nrahamäärä, minkä herra Weller sen päivän kurssin mukaan oli saava\nosastaan toisen rouva Wellerin kiinnitettyihin säästörahoihin.\nSamin kaksisataa puntaa siirrettiin hänen nimelleen, ja kun herra\nWilkins Flasher oli saanut maksun välitystoimestaan, hän pisti rahat\nhuolettomasti taskuunsa ja palasi toimistoonsa.\n\nHerra Weller oli aluksi itsepäisesti sillä kannalla, ettei hän vaihda\nmaksuosoitustaan muuhun kuin kultarahoihin, mutta kun erotuomarit\nolivat huomauttaneet, että hänen siinä tapauksessa pitäisi kuluttaa\nrahoja pienen säkin ostoon kantaakseen ne kotiin, hän suostui ottamaan\nrahat vastaan viiden punnan seteleinä.\n\n\"Koska pojallani\", sanoi herra Weller, kun he tulivat pankista,\n\"ja minulla on hyvin erikoista tehtävää tänään iltapuolella ja kun\ntahtoisin saada tämän asian pois käsistä, niin mennäänpä suoraa tietä\njonnekin, missä voimme tarkastaa laskut.\"\n\nRauhallinen huone löydettiin muitta mutkitta, ja laskut katsottiin\nja tarkastettiin. Sam tarkasti herra Pellin laskut ja erotuomarit\npyyhkivät muutamia eriä, mutta huolimatta herra Pellin monista\nselityksistä, joita seurasi koko joukko juhlallisia vakuutuksia, että\nhe todella olivat liian ankaria häntä kohtaan, tämä oli monin kerroin\nparas ammatillinen toimitus, mitä hänellä milloinkaan oli ollut; sen\nturvissa hän aterioi, asui ja pesetti vaatteensa puolen vuoden ajan.\n\nKun erotuomarit olivat ottaneet ryypyn muiden kanssa, he puristivat\nkättä ja lähtivät pois, koska heidän oli samana iltana ajettava\nkaupunkiin. Kun herra Salomon Pell havaitsi, ettei enää aiottu tarjota\nlisää ruoka- eikä juomapuolta, hänkin sanoi ystävälliset jäähyväiset,\nja Sam ja hänen isänsä jäivät kahden.\n\n\"No niin\", sanoi herra Weller pistäen lompakkonsa povitaskuunsa.\n\"Nyt on minulla yksitoistasataa ja kahdeksankymmentä puntaa tässä,\nkun otetaan lukuun ravintolan luovutuksen hinta. Ja nyt, Samivel,\npoikaseni, käännäppä hevosten päät 'Yrjänää ja Korppikotkaa' kohti.\"\n\n\n\n\n27. luku.\n\nHERRA PICKWICKIN JA SAMUEL WELLERIN VÄLILLÄ KÄYDÄÄN TÄRKEITÄ\nNEUVOTTELUJA, JOIHIN HÄNEN ISÄNSÄ OTTAA OSAA. ODOTTAMATTA SAAPUU VANHA,\nNUUSKANRUSKEAAN PUKUUN PUKEUTUNUT HERRA.\n\n\nHerra Pickwick istui yksin monia asioita tuumaillen ja miettien muiden\ntuumien ohella, kuinka hän parhaiten voisi pitää huolta nuoresta\nparista, jonka nykyinen epämääräinen asema oli aiheena moniin huoliin\nja suruihin hänelle, kun Mary tepasteli kevyesti huoneeseen ja sanoi\nhiukan kiireenpuoleisesti pöytää lähestyen:\n\n\"Jos teille sopii, herra, on Samuel alhaalla ja kysyy, saisiko hänen\nisänsä tavata teitä?\"\n\n\"Tietysti saa.\"\n\n\"Kiitoksia, herra\", sanoi Mary sipsuttaen taas ovea kohti.\n\n\"Onko Sam jo ollut kauankin täällä?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Ei, herra\", vastasi Mary innokkaasti. \"Hän tuli juuri äsken kotiin.\nHän sanoo, ettei hän enää pyydä teiltä enempää lomaa.\"\n\nMary näytti olevan tietoinen siitä, että hän oli lausunut viimeisen\nilmoituksen lämpimämmin kuin oikeastaan oli tarpeen, tai sitten hän\nlakattuaan puhumasta huomasi hyväntahtoisen hymyilyn herra Pickwickin\nhuulilla. Ainakin hän painoi päänsä alas ja tarkasteli hyvin soman\npienen esiliinansa kulmaa tarkkaavaisemmin kuin ehkä oli aihetta.\n\n\"Sano heille, että he voivat tulla heti ylös, kaikin mokomin.\"\n\nIlmeisesti mieli suuresti huojentuneena Mary kiiruhti pois viemään\nsanaa.\n\nHerra Pickwick käveli pari kolme kertaa poikki permannon, hieroi\nposkeaan vasemmalla kädellään ja näytti niin tehdessään ajatuksiinsa\nvaipuneelta.\n\n\"Niin, niin\", sanoi herra Pickwick vihdoin lempeällä, mutta hiukan\nsurumielisellä äänellä. \"Se on paras keino palkita hänelle hänen\nkiintymyksensä ja uskollisuutensa. Olkoon siis niin, taivaan nimessä.\nYksinäisen vanhan miehen kohtalo on se, että hänen ystävänsä löytävät\nuusia ystäviä ja kiintyvät toisiin ja jättävät hänet. Minulla ei ole\noikeutta toivoa, että kävisi toisin minuun nähden. Ei, ei!\" lisäsi\nherra Pickwick hilpeämmin, \"se olisi itsekästä ja kiittämätöntä. Minun\npitäisi olla onnellinen, kun minulla on tilaisuus pitää niin hyvää\nhuolta hänestä. Niin olenkin. Tietysti olen hyvilläni.\"\n\nHerra Pickwick oli niin syventynyt näihin mietteisiin, että oveen\nkolkutettiin kolme, neljä kertaa ennen kuin hän kuuli sen. Istuutuen\nkiireesti ja palauttaen kasvoilleen tavallisen hyväntahtoisen ilmeensä\nhän antoi pyydetyn luvan, ja Sam Weller astui huoneeseen, isänsä\nvanavedessään.\n\n\"Olen iloinen nähdessäni sinun palanneen, Sam\", sanoi herra Pickwick.\n\"Kuinka voitte, herra Weller?\"\n\n\"Suuret kiitokset, herra\", vastasi leskimies, \"toivottavasti olette\nhyvissä voimissa\".\n\n\"Oikein hyvissä, kiitoksia vain.\"\n\n\"Tahtoisin hiukan keskustella kanssanne, jos voitte varata minulle\nviisi minuuttia tai niille main...\"\n\n\"Kyllä. Sam, anna isällesi tuoli.\"\n\n\"Kiitos, Samivel, olen jo ottanut tuolin\", sanoi herra Weller vetäen\npuhuessaan istuimen luokseen. \"Onpa ollut erikoisen kaunis päivä\",\nlisäsi vanha herra laskien hattunsa permannolle itse istuutuessaan.\n\n\"Oikein kaunis\", myönsi herra Pickwick. \"Hyvin miellyttävä.\"\n\n\"Miellyttävin ilma, mitä milloinkaan olen nähnyt\", vahvisti herra\nWeller.\n\nTässä tapasi vanhan herran ankara yskänkohtaus, jonka loputtua hän\nnyökytteli päätään ja iski silmää ja viittaili pojalleen vuoroin\npyytävästi, vuoroin uhkailevasti, mutta Sam Weller karttoi itsepäisesti\nsitä näkemästä.\n\nHuomatessaan, että vanha herra tunsi olonsa jollakin tavoin\nkiusalliseksi, herra Pickwick oli syventyvinään leikkaamaan auki\npöydällä lojuvan kirjan sivuja ja odotteli kärsivällisesti, kunnes\nherra Weller ehtisi selittää käyntinsä tarkoituksen.\n\n\"En ole milloinkaan nähnyt niin kiusallista poikaa kuin sinä, Samivel\",\nmurahti herra Weller katsellen närkästyneenä perillistään; \"en\nikipäivinäni\".\n\n\"Mitä hän tekee, herra Weller?\" kysyi herra Pickwick.\n\n\"Hän ei tahdo aloittaa\", selitti ukko Weller. \"Hän tietää, etten minä\nkykene ilmaisemaan ajatuksiani, kun jotakin erikoista on tehtävänä, ja\nnyt hän kylmästi antaa minun istua tässä ja kuluttaa teidän kallista\naikaanne ja tehdä itseni kokonaan naurunalaiseksi, sen sijaan että\nauttaisi minua tavullakaan. Tuo ei ole pojalle sopivaa käytöstä,\nSamivel\", virkkoi herra Weller pyyhkien otsaansa, \"hyvin kaukana siitä\".\n\n\"Mutta sanoittehan itse, että te haluatte puhua\", vastasi Sam, \"mistä\nminä tiesin, että kielenne menisi solmuun heti alussa\".\n\n\"Sinun olisi pitänyt nähdä, etten kykene lähtemään liikkeelle\", vastasi\nhänen isänsä. \"Olen väärällä puolella tietä ja törmään aitoihin ja\nkaikenlaisiin muihin pahuksen esteisiin ja nyt sinä et halua ojentaa\nkättäsi auttaaksesi minua. Häpeän puolestasi, Samivel.\"\n\n\"Asia on niin, hyvä herra\", sanoi Sam hieman kumartaen, \"että isäukko\non nostanut rahansa\".\n\n\"Hyvä, Samivel, oikein hyvä\", ihasteli herra Weller nyökäten päätään\ntyytyväisen näköisenä. \"En tahtonut torua sinua, Sammy. Oikein hyvä!\nSillä lailla sitä pitää aloittaa. Heti suoraan asiaan. Tosiaankin\noikein hyvin, Samivel!\"\n\nHerra Weller nyökytti päätään tavattoman monta kertaa suuren\nkiitollisuutensa innossa ja odotteli kuuntelevassa asennossa, kuinka\nSam jatkaisi esitystään.\n\n\"Saat istua, Sam\", sanoi herra Pickwick aavistaen, että keskustelusta\ntulisi pitempi kuin hän oli odottanutkaan.\n\nSam kumarsi taas ja istuutui, ja kun hänen isänsä katsoi taakseen, hän\njatkoi:\n\n\"Isäukko on nostanut viisisataakolmekymmentä puntaa.\"\n\n\"Siirrettäviä konsuleita\", pisti herra Weller vanhempi väliin\npuoliääneen.\n\n\"Ei vaikuta suuriakaan asiaan, ovatko ne arvopapereita vai ei\", sanoi\nSam. \"Summa on viisisataakolmekymmentä puntaa, eikö niin?\"\n\n\"On oikein, Samivel\", vastasi herra Weller.\n\n\"Johon summaan hän on lisännyt talosta ja liikkeestä saamansa...\"\n\n\"Sekä luovutus, asiakkaat, varastot ja huonekalut\", keskeytti herra\nWeller.\n\n\"... niin että summa kokonaisuudessaan on\nyksitoistasataakahdeksankymmentä puntaa.\"\n\n\"Todellako!\" virkkoi herra Pickwick. \"Olen iloinen siitä. Toivotan\nonnea, herra Weller, että olette saanut niin paljon.\"\n\n\"Odottakaa hiukan, herra\", sanoi herra Weller kohottaen kättään\ntorjuvasti. \"Jatka, Samivel.\"\n\n\"Nämä rahat\", jatkoi Sam hiukan epäröiden, \"hän haluaa sijoittaa\njonnekin, missä tietää niiden olevan turvassa, ja minäkin olen\nhuolissani, sillä jos hän itse pitää ne, hän lainaa ne jollekulle\ntaikka sijoittaa ne hevosiin tai pudottaa taskustaan lompakkonsa tai\ntekee itsestään egyptiläisen muumion tavalla tai toisella.\"\n\n\"Oikein hyvin, Samivel\", virkkoi herra Weller niin suopeasti kuin\nSam olisi mitä parhaiten ylistänyt hänen ymmärtäväisyyttään ja\nvarovaisuuttaan. \"Oikein hyvä.\"\n\n\"Siitä syystä\", Sam jatkoi hypistellen hermostuneesti hattunsa lieriä,\n\"hän on nostanut ne tänään ja tulee tänne minun kanssani sanoakseen eli\ntarjotakseen tai toisin sanoen...\"\n\n\"... sanoakseen näin\", puuttui vanhempi herra Weller kärsimättömästi\npuheeseen, \"ettei minulla ole mitään hyötyä noista rahoista. Menen\ntaas ajamaan vaunuja, eikä minulla ole paikkaa, missä niitä pitäisin,\njollen palkkaa vartijaa pitämään huolta niistä tai pistä niitä jonnekin\nvaunujen taskuihin, mikä olisi kiusaukseksi sisämatkustajille. Jos\nte tahtoisitte huolehtia niistä minun puolestani, niin olisin teille\nhyvin kiitollinen. Ehkäpä\" — herra Weller astui aivan herra Pickwickin\nluo ja kuiskasi hänen korvaansa — \"ehkäpä ne vähän vastaisivat tuon\noikeusjutun kuluja. Tahdon vain sanoa, että pitäisitte ne, kunnes\npyydän niitä takaisin.\"\n\nNäin sanoen herra Weller pisti lompakon herra Pickwickin käteen, otti\nhattunsa maasta ja juoksi ulos huoneesta niin nopeasti, että moista\ntuskin olisi voinut odottaa niin lihavalta henkilöltä.\n\n\"Pysähdytä hänet, Sam!\" huudahti herra Pickwick vakavasti. \"Juokse\nhänen jälkeensä, tuo hänet heti takaisin! Herra Weller, hoi! — Tulkaa\ntakaisin!\"\n\nSam huomasi, ettei hänen isäntänsä ohjeita voinut olla tottelematta.\nHän tarttui isäänsä käsivarteen, kun tämä oli menossa portaita alas, ja\nkiskoi hänet väkisin takaisin.\n\n\"Hyvä ystävä\", sanoi herra Pickwick tarttuen vanhan miehen käteen.\n\"Vilpitön luottamuksenne vaikuttaa minuun syvästi.\"\n\n\"En minä huomaa mitään syytä sellaiseen\", väitti herra Weller\nitsepäisesti.\n\n\"Vakuutan, hyvä ystävä, että minulla on enemmän rahaa kuin milloinkaan\ntarvitsen, enemmän kuin minun ikäiseni mies milloinkaan voi tarvita\nelämänsä aikana\", vastasi herra Pickwick.\n\n\"Kukaan ei milloinkaan tiedä, kuinka paljon hän voi kuluttaa, ennen\nkuin yrittää\", huomautti herra Weller.\n\n\"Ehkäpä niinkin\", vastasi herra Pickwick, \"mutta kun minulla ei\nole minkäänlaista aikomusta tehdä sellaista koetta, niin ei ole\ntodennäköistä, että milloinkaan joutuisin puutteeseen. Minun täytyy\npyytää teitä ottamaan nämä takaisin, herra Weller.\"\n\n\"Hyvä on\", sanoi herra Weller hyvin tyytymättömän näköisenä. \"Pane\nmuistiin sanani, Sammy. Teen jotakin epätoivoista tällä omaisuudella,\njotakin epätoivoista.\"\n\n\"Parempi olla tekemättä\", vastasi Sam.\n\nHerra Weller mietti lyhyen aikaa ja sanoi sitten napittaen takkinsa\nhyvin päättävästi: \"Rupean portinvartijaksi.\"\n\n\"Mitä!\" huudahti Sam.\n\n\"Portinvartijaksi\", vastasi herra Weller hampaittensa raosta. \"Rupean\nportinvartijaksi. Sano hyvästi isällesi, Samivel. Omistan lopun\nelämästäni portille.\"\n\nTämä uhkaus oli niin kamala ja sitä paitsi herra Weller näytti\nehdottomasti päättäneen toteuttaa sen, näytti olevan niin pahoillaan\nherra Pickwickin kieltäytymisen johdosta, että tämä herra sanoi hiukan\nmietittyään:\n\n\"No, olkoon menneeksi, herra Weller, minä säilytän rahat. Voin ehkä\ntehdä niillä enemmän hyvää kuin te.\"\n\n\"Kas juuri sillä lailla!\" ihasteli herra Weller kirkastuen. \"Tietysti\nte voitte.\"\n\n\"Älkää puhuko siitä sen enempää\", sanoi herra Pickwick pannen lompakon\npulpettiinsa. \"Olen hyvin kiitollinen teille, hyvä ystävä. Istuutukaa\ntaas paikallenne. Haluan kysyä neuvoanne.\"\n\nSisäinen nauru käynnin loistavan onnistumisen johdosta, joka ei ollut\nvärisyttänyt ainoastaan herra Wellerin kasvoja, vaan myöskin hänen\nkäsivarsiaan, jalkojaan ja koko ruumistaan, sillä aikaa kuin lompakko\npistettiin laatikkoon, antoi nyt, hänen kuullessaan nämä sanat, äkkiä\ntilaa kaikkein arvokkaimmalle vakavuudelle.\n\n\"Odota ulkopuolella muutama minuutti, Sam\", pyysi herra Pickwick.\n\nSam lähti heti huoneesta.\n\n\"Te ette luullakseni ole avioliitotoimitsija, herra Weller?\" kysyi\nherra Pickwick.\n\nHerra Weller pudisteli päätään. Hän ei millään kyennyt puhumaan, hänen\npuhekykynsä vei kokonaan hämärä ajatus, että joku hassu leski oli\nmenestynyt tarkoituksissaan herra Pickwickiin nähden.\n\n\"Satuitteko näkemään porraskäytävässä nuoren tytön, kun juuri äsken\ntulitte tänne poikanne seurassa?\"\n\n\"Kyllä, kyllä minä näin nuoren tytön\", vastasi herra Weller lyhyesti.\n\n\"Mitä ajattelitte hänestä? Sanokaapa suoraan, herra Weller, mitä\nhänestä ajattelitte?\"\n\n\"Minusta tuntui, että hän oli aika muheva ja laatuisa ihminen\", tuumi\nherra Weller arvostelevan näköisenä.\n\n\"Niin hän onkin, niin on. Mitä ajattelitte hänen käytöksestään, sikäli\nkuin ehditte tarkastaa häntä?\"\n\n\"Hyvin miellyttävä. Hyvin miellyttävä ja laatuisa.\"\n\nEi käynyt selville, minkä ajatuksen herra Weller yhdisti tuohon\nviimeksimainittuun laatusanaan, mutta siitä äänensävystä, jolla hän sen\nsanoi, ilmeni selvästi, että se oli kiittävää lajia. Herra Pickwick\nolikin siihen yhtä tyytyväinen kuin jos olisi saanut ihan täydellisen\nselvityksen asiasta.\n\n\"Minä tunnen suurta myötämielisyyttä häntä kohtaan, herra Weller.\"\n\nHerra Weller rykäisi.\n\n\"Minä tarkoitan suurta myötämielisyyttä siinä merkityksessä, että\nhänelle kävisi hyvin\", jatkoi herra Pickwick, \"toivon, että hän tulee\nonnelliseksi ja tyytyväiseksi. Ymmärrättehän?\"\n\n\"Hyvin selvästi\", vastasi herra Weller, joka ei ymmärtänyt yhtään\nmitään.\n\n\"Tuo nuori tyttö on kiintynyt poikaanne.\"\n\n\"Samivel Welleriinkö!\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Se on luonnollista\", sanoi herra Weller hiukan mietittyään,\n\"luonnollista, mutta vähän huolestuttavaa. Samin täytyy olla\nvarovainen.\"\n\n\"Mitä tarkoitatte?\"\n\n\"Hyvin varovainen, ettei sanoisi mitään hänelle\", vastasi herra\nWeller. \"Hyvin varovainen, jottei hän jonakin viattomana hetkenä\nviettyisi sanomaan sellaista, mikä johtaa tuomioon avioliittolupauksen\nrikkomisesta. Niiden parissa ei ole milloinkaan turvassa, herra\nPickwick, kun niillä kerran on tarkoituksensa mieheen nähden. Ei\nmillään lailla voi tietää, mistä oikeastaan on kysymys; ja tuskin ehtii\najatella asiaa, kun jo on satimessa. Jouduin sillä tavoin naimisiin\nensimmäisen kerran, ja Sammy oli sen tempun tuloksena.\"\n\n\"Ette juuri rohkaise minua päättämään sanottavaani\", virkkoi herra\nPickwick, \"mutta minun onkin paras sanoa se heti. Tämä nuori nainen ei\nole ainoastaan kiintynyt poikaanne, vaan poikanne on myös kiintynyt\nhäneen.\"\n\n\"Kylläpä on kaunis juttu tullakseen isän korviin.\"\n\n\"Olen tarkastellut heitä useissa tilaisuuksissa\", jatkoi herra\nPickwick kiinnittämättä lainkaan huomiota herra Wellerin äskeiseen\nhuomautukseen, \"enkä millään lailla epäile sitä. Otaksuen, että olen\ntaipuvainen hankkimaan heille kunnollisen elannon miehenä ja vaimona\njossakin pienessä hommassa tai paikassa, jossa he saattavat toivoa\nvoivansa elää kunnollisesti, niin mitä ajattelisitte siitä, herra\nWeller?\"\n\nAluksi herra Weller irvisteli ehdotukselle, johon sisältyi hänelle\nläheisen henkilön avioliitto, mutta kun herra Pickwick oli aikansa\nkeskustellut asiasta ja korostanut suuresti sitä seikkaa, ettei Mary\nollut leski, hän alkoi käydä taipuvaisemmaksi. Herra Pickwickillä\noli häneen suuri vaikutusvalta ja Maryn ulkonäkö oli sattunut hänen\nsilmiinsä, koska hän jo oli kiinnittänyt tyttöön useita, varsin\nlievästi isällisiä katseita. Vihdoin hän sanoi, ettei hänen asiansa\nollut vastustaa herra Pickwickin aikomuksia ja että hän mielihyvin\nnoudattaa hänen neuvoansa. Tällöin herra Pickwick iloisesti tarttui\nkiinni hänen sanaansa ja kutsui Samin takaisin huoneeseen.\n\n\"Sam\", aloitti herra Pickwick kurkkuaan selvitellen, \"isäsi ja minä\nolemme hiukan keskustelleet sinusta\".\n\n\"Juuri sinusta, Samivel\", vahvisti ukko Weller suojelevalla ja\nvaikuttavalla äänellä.\n\n\"En ole niin sokea, Sam, etten olisi jo pitkän aikaa huomannut, että\ntunnet enemmän kuin ystävyyttä rouva Winklen palvelijatarta kohtaan.\"\n\n\"Kuuletko sitä, Samivel?\" Herra Wellerin äänestä kuului sama\ntuomarimainen sävy kuin ennenkin.\n\n\"Toivon\", sanoi Sam isäntäänsä puhutellen, \"ettei ole mitään pahaa\nsiinä, että nuori mies kiinnittää huomionsa nuoreen naiseen, joka\neittämättömästi on miellyttävän näköinen ja siveäkäytöksinen.\"\n\n\"Ei tietystikään.\"\n\n\"Ei millään lailla\", tunnusti herra Weller suopeasti, mutta\narvovaltaisesti.\n\n\"Se ajatus, että niin luonnollisessa käytöksessä olisi mitään väärää,\non minusta niin kaukana, että toivon voivani auttaa ja edistää\npyrkimyksiänne. Sitä silmällä pitäen olen hiukkasen keskustellut isäsi\nkanssa, ja huomatessani, että hän on samaa mieltä kuin minä...\"\n\n\"Kun nainen kerran ei ole leski\", pisti herra Weller selitykseksi\nväliin, \"niin...\"\n\n\"Kun nainen kerran ei ole leski\", toisti herra Pickwick hymyillen,\n\"haluan vapauttaa sinut nykyisestä toimestasi aiheutuvista esteistä\nja ilmaista tunnustukseni uskollisuudestasi ja erinomaisista\nominaisuuksistasi tekemällä sinulle mahdolliseksi mennä heti\nnaimisiin tytön kanssa ja hankkia riippumaton toimeentulo itsellesi\nja perheellesi. Olen ylpeä\", sanoi herra Pickwick, jonka ääni tähän\nmennessä oli hiukan värissyt, mutta nyt taas saavutti tavallisen\nsävynsä, \"ylpeä ja onnellinen siitä, että saan omistaa erikoisen ja\nkiitollisen huoleni sinun tulevaisuudellesi\".\n\nSyntyi lyhyt, syvä hiljaisuus, ja sitten sanoi Sam hiljaisella, hiukan\nkäheällä, mutta kuitenkin lujalla äänellä:\n\n\"Olen teille hyvin kiitollinen hyvyydestänne, joka on aivan teidän\nkaltaistanne, mutta se ei käy päinsä.\"\n\n\"Ei käy päinsä!\" huudahti herra Pickwick hämmästyneenä.\n\n\"Samivel!\" sanoi herra \"Weller arvokkaasti.\n\n\"Sanon, ettei se käy päinsä\", toisti Sam äänekkäämmin. \"Miten teidän\nkävisi, isäntä?\"\n\n\"Poikaseni\", sanoi herra Pickwick, \"äskeiset muutokset ystävieni\nasemassa muuttavat minunkin elintapani tulevaisuudessa kokonaan. Sen\nohessa olen tulossa vanhaksi ja tarvitsen lepoa ja rauhaa. Retkeni ovat\npäättyneet.\"\n\n\"Kuinka sen voisi tietää, herra?\" puolustihe Sam. \"Tällä hetkellä\najattelette niin. Mutta otaksukaapa, että muutatte mieltänne,\nmikä ei suinkaan ole mahdotonta, sillä teissä on kuitenkin\nviidenkolmattaikäisen nuoren miehen sielu, niin — miten teidän kävisi\nilman minua. Se ei käy päinsä, herra, se ei käy päinsä.\"\n\n\"Hyvin puhuttu, Samivel, siinä on paljon järkeä siinä\", sanoi herra\nWeller rohkaisevasti.\n\n\"Puhun pitkän harkinnan perusteella, Sam, ja varmana siitä, että pidän\nsanani\", sanoi herra Pickwick päätään pudistellen. \"Uusia näköaloja on\nauennut eteeni, ja matkani ovat päättyneet.\"\n\n\"Hyvä on. Sehän onkin pätevä syy, miksi teillä aina täytyy olla\nluonanne joku sellainen, joka ymmärtää teitä, pitää teitä hyvällä\nmielellä ja saattaa olonne mukavaksi. Jos tarvitsette paremmin\nharjattua poikaa, niin hyvä! hankkikaa sellainen, mutta palkasta ja\npalkatta, irtisanomalla tai sanomatta, asunnon kera tai asunnotta,\nruuan kera tai ilman ruokaa pysyy luonanne Sam Weller, jonka te\npelastitte vanhasta esikaupungin ravintolarottelosta, käyköön miten\nkäy ja vaikka kuka tekisi mitä hyvänsä, ei se estä häntä pysymästä\npäätöksessään.\"\n\nTämän selityksen päätyttyä, jonka Sam lausui suuren liikutuksen\nvallassa, nousi vanhempi herra Weller tuoliltaan ja unohtaen ottaa\nhuomioon ajan, paikan ja sopivaisuuden vaatimukset, heilutteli hattuaan\npäänsä päällä ja päästi kolme voimakasta eläköötä.\n\n\"Rakas poikaseni\", sanoi herra Pickwick, kun ukko Weller taas oli\nistuutunut paikalleen melkein tyrmistyneenä omasta innostuksestaan,\n\"velvollisuutesi on ottaa huomioon se nuori nainenkin\".\n\n\"Otankin huomioon nuoren naisen\", sanoi Sam. \"Olen ottanut huomioon\nnuoren naisen, olen puhunut hänen kanssaan. Olen kertonut hänelle,\nminkälainen asemani on. Hän on valmis odottamaan, kunnes olen valmis,\nja uskon hänen odottavankin. Jollei hän tee niin, hän ei ole se nuori\nnainen, jona olen häntä pitänyt, ja luovun hänestä mielelläni. Olette\ntuntenut minut ennenkin, herra. Olen tehnyt päätökseni, eikä mikään voi\nmuuttaa sitä.\"\n\nKukapa olisi voinut vastustaa tätä päätöstä? Ei ainakaan herra\nPickwick. Hän koki tällä hetkellä enemmän ylpeyttä ja tunteen runsautta\nvaatimattomien ystäviensä epäitsekkäästä kiintymyksestä kuin kaikkein\nsuurimpien miesten tuhannet vakuutukset olisivat voineet hänen\nsydämessään herättää.\n\nKun herra Pickwickin huoneessa parhaillaan keskusteltiin tähän tapaan,\nilmestyi talon ovelle pieni, vanha herra, nuuskanruskea puku yllä.\nHäntä seurasi kantaja, jolla oli pieni matkalaukku. Tilattuaan vuoteen\nyöksi hän kysyi tarjoilijalta, asuiko talossa eräs rouva Winkle, johon\nvastaukseen tarjoilija tietysti vastasi myöntävästi.\n\n\"Onko hän yksin?\" kysyi vanha herra.\n\n\"Luulen olevan. Kutsun hänen palvelustyttönsä, jos te...\"\n\n\"En tarvitse häntä\", sanoi vanha herra kiireesti. \"Viekää minut rouvan\nhuoneeseen ilmoittamatta tuloani.\"\n\n\"Kuinka, herra?\" ihmetteli tarjoilija.\n\n\"Oletteko kuuro?\" tokaisi pieni vanha herra.\n\n\"En, herra.\"\n\n\"No, kuunnelkaa sitten. Kuuletteko puheeni nyt?\"\n\n\"Kyllä, herra.\"\n\n\"Hyvä on. Viekää minut siis rouva Winklen huoneeseen minua\nilmoittamatta.\"\n\nLausuessaan tämän käskyn pieni herra pisti viisi shillinkiä tarjoilijan\nkäteen ja katseli häntä tiukasti.\n\n\"Niin, herra\", sanoi tarjoilija. \"En oikein tiedä, kuinka...\"\n\n\"Teettehän niin kuitenkin, näenmä\", sanoi pieni vanha herra. \"Teidän on\nparas tehdä se heti. Säästämme aikaa.\"\n\nHerrasmiehen käytöstavassa oli jotakin niin kylmää ja pakottavaa, että\ntarjoilija pisti nuo viisi shillinkiä taskuunsa ja vei hänet portaita\nylös mitään sanomatta.\n\n\"Tässäkö huone on?\" sanoi herra, \"Saatte mennä.\"\n\nTarjoilija totteli ihmetellen suuresti, kuka tuo herra mahtoi olla ja\nmitä hän tahtoi. Pieni vanha herra odotti, kunnes mies oli poistunut\nnäkyvistä, ja kolkutti ovelle.\n\n\"Sisään!\" sanoi Arabella.\n\n\"Hm, kaunis ääni ainakin\", mutisi pieni vanha herra, \"mutta se ei vielä\nmerkitse mitään\".\n\nNäin sanoen hän avasi oven ja astui sisään. Arabella, joka istui työnsä\nääressä, nousi ja katseli vierasta — hiukan hämillään — mutta ei\nmissään tapauksessa kömpelönä niin tehdessään.\n\n\"Pyydän, älkää vaivautuko nousemaan, rouva\", sanoi tuntematon astuen\nsisään ja sulkien oven jälkeensä. \"Rouva Winkle, luullakseni?\"\n\nArabella nyökkäsi.\n\n\"Rouva Nathaniel Winkle, joka meni naimisiin vanhan birminghamilaisen\nmiehen pojan kanssa?\" jatkoi vieras silmäillen Arabellaa hyvin\nuteliaasti.\n\nArabella nyökäytti taas päätään, silmäili levottomana ympärilleen kuin\nepävarmana siitä, pitäisikö hänen pyytää apua.\n\n\"Olen nähtävästi yllättänyt teidät.\"\n\n\"Niin olette, sen tunnustan\", vastasi Arabella yhä enemmän ihmeissään.\n\n\"Istuudun, jos sallitte, rouva\", sanoi vieras.\n\nHän otti tuolin ja kaivaen kotelon taskustaan otti verkalleen esiin\nsilmälasit, jotka sovitti nenälleen.\n\n\"Ette kai tunne minua, rouva?\" sanoi hän silmäillen Arabellaa niin\ntiukasti, että tämä alkoi hätääntyä.\n\n\"En, herra\", vastasi Arabella arasti.\n\n\"Ette tietenkään\", jatkoi vieras sivellen jalkaansa. \"Enpä tiedäkään,\nkuinka voisitte tuntea. Kuitenkin tunnette nimeni, rouva.\"\n\n\"Tunnen nimenne?\" Arabella vavahti, vaikk'ei oikein tiennyt miksi.\n\"Saanko kysyä, mikä se on?\"\n\n\"Kohta, rouva, kohta\", sanoi vieras vieläkään irroittamatta katsettaan\nhänen kasvoistaan. \"Olette mennyt äskettäin naimisiin?\"\n\n\"Niin olen\", sanoi Arabella tuskin kuuluvalla äänellä laskien työnsä\npois ja hätääntyen yhä pahemmin, kun ajatus, joka jo aikaisemmin oli\njuolahtanut hänen mieleensä, entistä voimakkaammin valtasi hänet.\n\n\"Huomauttamatta miehellenne, että hänen olisi pitänyt ensiksi\nneuvotella isänsä kanssa, josta hän kuitenkin on riippuvainen vai\nkuinka?\"\n\nArabella painoi nenäliinan silmilleen.\n\n\"Koettamatta edes hankkia tietoonne, mitä tuo vanha mies ajatteli\nasiasta, jonka tietenkin täytyi suuresti koskea häneen?\" sanoi vieras.\n\n\"En voi kieltää sitä.\"\n\n\"Ja omistamatta kylliksi omaisuutta tarjotaksenne miehellenne jatkuvaa\ntukea korvaukseksi niistä maallisista eduista, jotka, kuten tiesitte,\nhän olisi voinut saada, jos hän olisi mennyt naimisiin isänsä\ntoivomusten mukaisesti?\" jatkoi vanha herra. \"Se on sitä, mitä pojat ja\ntytöt sanovat epäitsekkääksi tunteeksi, kunnes heillä on omia poikia ja\ntyttöjä, jolloin he saavat nähdä sen paljon ankarammassa ja kokonaan\nerilaisessa valossa.\"\n\nArabellan kyyneleet vuotivat virtanaan, kun hän esitti\npuolustuksekseen, että hän oli nuori ja kokematon, että vain hänen\nkiintymyksensä oli saanut hänet ottamaan tuon askelen ja että hän oli\nollut vanhempansa neuvoa ja ohjausta vailla melkein lapsuudestaan\nsaakka.\n\n\"Se oli väärin\", sanoi vieras lempeämmällä äänellä, \"hyvin väärin. Se\noli hupsua, romanttista, ei vähääkään käytännöllistä.\"\n\n\"Se oli minun syyni, kokonaan minun syytäni\", vastasi Arabella-parka\nitkien.\n\n\"Joutavia! Ei se ollut teidän vikanne, että hän rakastui teihin; mutta\ntaisipa sentään olla\", jatkoi vanha herra silmäillen Arabellaa hiukan\nveitikkamaisesti. \"Se oli teidän syynne. Ei hän mahtanut sille mitään.\"\n\nTämä pieni kohteliaisuus tai pienen herran omituinen tapa lausua se\ntaikka hänen muuttunut käytöksensä — se oli niin paljoa ystävällisempi\nkuin alussa — tai kaikki kolme seikkaa yhdessä pakottivat Arabellan\nhymyilemään kyyneltensä lomasta.\n\n\"Missä miehenne on?\" kysyi vanha herra äkkiä sammuttaen hymyn, joka\njuuri oli leviämäisillään hänen kasvoilleen.\n\n\"Odotan häntä joka hetki. Kehoitin häntä lähtemään kävelylle aamulla.\nHän on hyvin alakuloinen ja hyvin suruissaan, kun ei ole kuullut mitään\nisästään.\"\n\n\"Alakuloinenko? Se on hänelle oikein.\"\n\n\"Pelkään, että hän on suruissaan minun vuokseni, ja minä, minä olen\nkovin suruissani hänen vuokseen. Olen ollut ainoana syynä hänen\njoutumisessaan nykyiseen asemaansa.\"\n\n\"Älkää huoliko hänestä, hyvä ystävä\", torjui vanha herra. \"Se on ihan\noikein hänelle. Olen iloinen — todellakin iloinen siitä, sikäli kuin\nhän on kyseessä.\"\n\nNämä sanat olivat tuskin päässeet vanhan herran suusta, kun\nporraskäytävästä kuului lähestyviä askeleita, jotka sekä hän että\nArabella näyttivät kumpikin tuntevan samalla hetkellä. Pieni herra\nkalpeni ja ponnistaen ankarasti voimansa näyttääkseen tyyneltä hän\nnousi seisomaan, kun herra Winkle astui huoneeseen.\n\n\"Isä!\" huudahti tulija perääntyen ällistyneenä.\n\n\"Niin, hyvä herra paperikorva\", vastasi pieni vanha herra. \"No, hyvä\nherra, mitä teillä on sanottavaa minulle?\"\n\nHerra Winkle oli vaiti.\n\n\"Häpeätte toivoakseni menettelyänne, hyvä herra?\"\n\nHerra Winkle ei vieläkään virkkanut mitään.\n\n\"Häpeättekö käytöstänne, hyvä herra, vai ette?\" kysyi vanha herra.\n\n\"En, isä!\" vastasi herra Winkle vetäen Arabellan käsivarren\nkainaloonsa, \"en häpeä itseäni enkä vaimoani myöskään.\"\n\n\"Todellakin!\" huudahti vanha herra ivallisesti.\n\n\"Olen pahoillani, että olen tehnyt sellaista, mikä vähentää\nsuopeuttanne minua kohtaan, mutta tahdon samalla sanoa, että minun ei\nmitenkään tarvitse hävetä sitä, että minulla on tämä nainen vaimonani,\neikä teidänkään saadessanne hänet tyttäreksenne.\"\n\n\"Anna minulle kätesi, Nat\", sanoi vanha herra äkkiä muuttuneella\näänellä. \"Suutele minua, tyttöseni. Olet sentään mitä viehättävin pikku\nminiä.\"\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin herra Winkle lähti hakemaan herra\nPickwickiä ja palatessaan tämän herran kanssa esitteli hänet isälleen,\njolloin nämä puristivat toistensa käsiä yhteenmenoon viisi minuuttia.\n\n\"Kiitän teitä sydämellisesti kaikesta poikaani kohtaan osoittamastanne\nhyvyydestä\", sanoi vanha herra Winkle suoraan, teeskentelemättömään\ntapaansa. \"Olen pikavihainen lurjus, ja kun viimeksi näin teidät, olin\nkiukuissani ja yllättynyt. Olen nyt itse arvostellut asioita ja olen\nenemmän kuin tyytyväinen. Pitääkö minun esittää lisää anteeksipyyntöjä,\nherra Pickwick?\"\n\n\"Ei yhtään\", vastasi tämä. \"Olette tehnyt sen ainoan teon, mikä vielä\npuuttui onneni täydellisyydestä.\"\n\nTämän jälkeen puristettiin käsiä vielä toiset viisi minuuttia, ja\nsen ohessa lausuttiin paljon kohteliaita sanoja, jotka eivät olleet\nainoastaan kohteliaita, vaan vilpittömiäkin.\n\nSam oli velvollisuudentuntoisesti saattanut isänsä majataloon, kun hän\npalatessaan tapasi pihalla lihavan pojan, joka oli saanut tehtäväkseen\ntuoda kirjeen Emily Wardlelta.\n\n\"Kuulepas\", sanoi Joe, joka oli harvinaisen puheliaalla tuulella.\n\"Miten kaunis tyttö Mary onkaan, eikö niin? Olen niin rakastunut\nhäneen, niin rakastunut.\"\n\nHerra Weller ei vastannut mitään sanallisesti, mutta silmäili lihavaa\npoikaa hetkisen aivan jähmettyneenä tämän rohkeudesta, kuljetti tämän\nkauluksesta nurkan taa ja lähetti hänet menemään vaarattomalla, mutta\nkaikkien taiteen sääntöjen mukaisella potkulla. Sitten hän käveli\nvihellellen kotiinsa.\n\n\n\n\n28. luku.\n\nPICKWICK-KERHO LAKKAUTETAAN LOPULLISESTI, JA KAIKKI PÄÄTTYY KAIKKIEN\nTYYDYTYKSEKSI.\n\n\nKoko viikon herra Winkle vanhemman onnellisen saapumisen jälkeen herra\nPickwick ja Sam Weller viipyivät poissa kotoa kaiket päivät, palaten\nparhaiksi päivälliselle ja pysyen silloinkin salaperäisen ja tärkeän\nnäköisinä, mikä oli ihan vierasta heidän luonteilleen. Oli ilmeistä,\nettä tekeillä oli jotakin vakavaa ja kohtalokasta, mutta erilaisia\nhuhuja liikkui niiden varsinaisesta luonteesta. Eräät (niiden joukossa\nherra Tupman) olivat taipuvaisia luulemaan, että herra Pickwick\nsuunnitteli avioliittoa, mutta tämän ajatuksen hylkäsivät naiset mitä\njyrkimmin. Toiset taas kallistuivat pikemmin arvelemaan, että hän\nsuunnitteli pitkää matkaa ja puuhaili par'aikaa alkuvalmistuksissa,\nmutta sen taas kumosi Sam itse ankarasti selittäen yhtäpitävästi,\nkun Mary häntä kuulusteli, ettei ollut aikonutkaan lähteä uusille\nmatkoille. Vihdoin, kun koko seurue oli kuuden päivän ajan kiusannut\naivojaan hyödyttömillä arveluilla, päätettiin yksimielisesti vaatia\nherra Pickwickiä selittämään käytöstään ja ilmoittamaan selvästi, miksi\nhän moisella tavalla karttoi ihailevien ystävien seuraa.\n\nTässä tarkoituksessa herra Wardle kutsui koko seurueen päivällisille\n\"Adelphiin\", ja kun pikarit olivat kiertäneet kahdesti, hän aloitti\ntoimituksen.\n\n\"Olemme kaikki uteliaita tietämään, mitä olemme tehneet loukataksemme\nteitä ja saattaaksemme teidät karttamaan meitä ja antautumaan\nyksinäisiin kävelyretkiinne.\"\n\n\"Vai niin?\" ihmetteli herra Pickwick. \"Omituista, että juuri tänään\nolen vapaaehtoisesti päättänyt täydellisesti selittää kaiken.\nNiin että jos haluatte antaa minulle lasin viiniä lisää, tyydytän\nuteliaisuutenne.\"\n\nKolpakot kiersivät kädestä käteen poikkeuksellisen ripeästi, ja herra\nPickwick katseli hilpeästi hymyillen ystäviensä kasvoja alkaen kertoa:\n\n\"Kaikki keskuudessamme tapahtuneet muutokset —tarkoitan avioliittoa,\njoka on solmittu, ja avioliittoa, joka kohta solmitaan, ja lisäksi\nniistä johtuvat muutokset — pakottivat minut heti ja tyynesti\nharkitsemaan tulevia suunnitelmiani. Päätin vetäytyä jonnekin\nrauhalliseen, kauniiseen seutuun Lontoon lähistölle. Löysin talon,\njoka täydelleen vastasi tarkoituksiani. Vuokrasin ja kalustin sen.\nSe on aivan valmis ottamaan minut vastaan, ja olen päättänyt heti\nmuuttaa sinne, uskoen lujasti, että saan vielä elää viettääkseni\nmonta rauhallista vuotta tyynessä yksinäisyydessä, ystävieni seuran\nilahduttaessa minua läpi elämäni ja heidän rakastavan muistonsa\nseuratessa minua kuolemaan.\"\n\nTässä herra Pickwick vaikeni, ja hiljaista puheensorinaa kuului ympäri\npöydän.\n\n\"Vuokraamani talo on Dulwichissa. Siinä on laaja puutarha, ja paikka\non Lontoon ympäristön sievimpiä. Kalustuksessa on otettu kaikin tavoin\nhuomioon kohtuullisen mukavuuden, ehkäpä hienoudenkin vaatimukset,\nmutta siitä saatte itse lausua arvostelunne. Sam tulee kanssani\nsinne. Olen Perkerin suosituksesta pestannut taloudenhoitajattaren\n— hyvin vanhan naisen — ja muita sellaisia palvelijoita, joita\nhänen mielestään tarvitsen. Aion vihkiä tämän pienen piilopaikkani\njuhlamenoin, jotka suuresti kiinnittävät mieltäni ja jotka vietetään\nitse paikalla. Toivoisin, ellei ystävälläni Wardlella ole mitään sitä\nvastaan, että hänen tyttärensä vihitään uudessa talossani samana\npäivänä, kun otan sen haltuuni. Nuorten ihmisten onni\", herra Pickwick\njatkoi hiukan liikuttuneena, \"on aina ollut elämäni suurin mielihyvä.\nSydäntäni lämmittää katsella noiden ystävien onnea, jotka ovat minulle\nrakkaimmat, oman kattoni alla.\"\n\nHerra Pickwick vaikeni taas. Emily ja Arabella nyyhkyttivät kuuluvasti.\n\n\"Olen sekä henkilökohtaisesti että kirjeellisesti ollut yhteydessä\nkerhoni kanssa\", jatkoi herra Pickwick, \"antaen heille tiedon\ntarkoituksistani. Pitkän poissaolomme aikana se on saanut kärsiä paljon\nsisäisistä ristiriidoista, ja minun nimeni poistaminen jäsenluettelosta\non — yhdessä erinäisten olosuhteiden kera — aiheuttanut sen hajoamisen.\nPickwick-kerhoa ei enää ole olemassa.\"\n\n\"En milloinkaan aio surra sitä\", jatkoi herra Pickwick hiljaisella\näänellä, \"en milloinkaan sure sitä, että olen uhrannut suurimman osan\nkahdesta vuodesta perehtyäkseni ihmisluonteen eri vivahduksiin ja\nmuunnoksiin, vaikka uutuudenhakuni onkin monesta saattanut näyttää\ntyhjänpäiväiseltä. Kun olen uhrannut melkein koko entisen elämäni\nliikeasioihin ja varallisuuden hankkimiseen, on minulle vasta nyt\nvaljennut useita kuvia, joista minulla ei ennen ollut mitään käsitystä,\nmikä toivoakseni on avartanut elämänkatsomustani ja kehittänyt\nymmärtämystäni. Jos olen tullut tehneeksi varsin niukalti hyvää,\nuskon tehneeni vielä vähemmän pahaa, ja uskon, ettei seikkailuistani\nainoakaan koidu minulle muuksi kuin huvittavien ja miellyttävien\nmuistojen aiheeksi elämäni painuessa laskuaan kohti. Jumala teitä\nkaikkia siunatkoon.\"\n\nNäin sanoen herra Pickwick täytti ja tyhjensi maljan vapisevin käsin,\nja hänen silmänsä kostuivat, kun hänen ystävänsä nousivat yhtenä\nmiehenä seisomaan ja joivat hänen maljansa kaikesta sydämestä.\n\nHerra Snodgrassin häitä varten tehtiin hyvin vähän ennakkovalmistuksia.\nKun hänellä ei ollut isää eikä äitiä ja hän oli alaikäisyytensä aikana\nollut herra Pickwickin holhokki, tämä herra tunsi aivan hyvin hänen\nomaisuutensa ja edellytyksensä. Hänen selostuksensa molemmista tyydytti\ntäydellisesti Wardlea — kuten melkein mikä selonteko hyvänsä olisi\ntyydyttänyt, sillä hyväsydäminen vanha herra oikein tulvi hilpeyttä\nja ystävällisyyttä — ja kun Emilylle oli määrätty oivat myötäjäiset\npäätettiin, että vihkiminen toimitetaan jo neljän päivän kuluttua,\nmikä valmistelujen kiireellisyys syöksi kolme ompelijatarta ja yhden\nräätälin mielenvikaisuuden äärimmäiselle partaalle.\n\nHankittuaan postihevoset vaunujensa eteen herra Wardle lähti liikkeelle\nnoutamaan äitiänsä kaupunkiin. Kun hän tavalliseen kiivaaseen tapaansa\nilmoitti uutisensa vanhalle rouvalle, tämä pyörtyi siinä paikassa,\nmutta kun mummo heti viroitettiin henkiin, tämä käski muitta mutkitta\nottaa esille silkkileninkinsä ja alkoi kertoa samanluontoisia\ntapauksia, jotka koskivat lady Tollimglower-vainajan vanhimman tyttären\nhäitä. Niiden kertominen vei aikaa kolme tuntia, eivätkä ne kuitenkaan\ntulleet kerrotuiksi kuin puoliväliin.\n\nRouva Trundlelle täytyi ilmoittaa kaikista mahtavista valmistuksista,\njoita tehtiin Lontoossa, ja koska hänen terveydentilansa oli heikko,\nherra Trundle kertoi sen hänelle, jotteivät uutiset vaikuttaisi häneen\nliian voimakkaasti, mutta se oli turha pelko, koska arvon rouva heti\nkirjoitti Muggletoniin tilaten uuden hatun ja uuden mustan silkkipuvun\nja ilmaisi muutenkin päätöksensä olla läsnä juhlassa. Tällöin herra\nTrundle kutsui lääkärin, ja tämä sanoi, että rouva Trundlen itsensä\npitäisi parhaiten tietää, kuinka hän voi, mihin rouva Trundle vastasi,\nettä hän tunsi täysin jaksavansa matkustaa ja että hän oli päättänyt\nlähteä, jolloin lääkäri, viisas ja hienotunteinen mies, joka tiesi,\nmikä oli hyväksi hänelle itselleen yhtä hyvin kuin muille, sanoi, että\nehkäpä rouva Trundle jäämällä kotiin vahingoittaisi itseään paljon\nenemmän ikävissään kuin lähtemällä, niin että hänen ehkä oli paras\nmennä. Niin hän tekikin, ja lääkäri lähetti hyvin huomaavaisesti\npuolikymmentä lääkepulloa, jotka rouvan piti juoda matkalla.\n\nNäitten kiusallisten puuhien lisäksi Wardle sai tehtäväkseen saattaa\nperille kaksi kirjettä kahdelle pienelle nuorelle neitoselle, joitten\ntuli toimia morsiustyttöinä ja jotka kirjeet saatuaan joutuivat\nepätoivoon, koska heillä ei ollut mitään \"kapistuksia\" valmiina niin\ntärkeää tilaisuutta varten eikä lainkaan aikaa valmistaa mitään —\nseikka, joka näytti herättävän molempien pienten neitien arvoisissa\nisissä pikimmin tyydytyksen tunteita. Mutta kuinka olikaan, vanhoja\npukuja uusittiin ja uusia hattuja tehtiin, ja nuoret neitoset\nesiintyivät niin edukseen kuin heiltä suinkin saattoi odottaa. Ja\nkun he sitten juhlallisessa tilaisuudessa itkivät oikeassa paikassa\nja vapisivat oikeaan aikaan, he suorittivat tehtävänsä kaikkien\nkatselijoiden ihailua herättävällä tavalla.\n\nKuinka ne kaksi köyhää sukulaista lainkaan pääsivät Lontooseen —\nkävelivätkö he, istuivatko vaunujen takana, ajoivatko jonkun rattailla\nvai kantoivat toisiaan vuorotellen — se on epävarmaa. Mutta paikalla\nhe olivat, ennen Wardleakin, ja ensimmäisinä kolkuttamassa herra\nPickwickin ovelle hääaamuna — juuri nuo köyhät sukulaiset, pelkkää\nhymyä ja paidan kauluksia.\n\nHeidät otettiin tietenkin hyvin ystävällisesti vastaan, sillä rikkaus\ntai köyhyys ei merkinnyt herra Pickwickille mitään. Uudet palvelijat\nolivat perin vilkkaita ja alttiita, Sam oli verrattoman hyvällä ja\nkujeellisella tuulella, ja Mary säteili kauneutta somissa hepenissään.\n\nSulhanen, joka kahden, kolmen viime päivän aikana oli asunut talossa,\nkiiruhti hyvin kohteliaana Dulwichin kirkkoon kohtaamaan morsiantaan\nherra Pickwickin, Ben Allenin, Bob Sawyerin ja herra Tupmanin\nsaattamana. Sam Weller istui ulkopuolella, napinreiän koristeena\nvalkoinen nauha, hänen unelmiensa naisen lahja, ja pukeutuneena uuteen\nja komeaan, varta vasten tilaisuutta varten keksittyyn virkapukuun.\nHeitä vastaan tulivat Wardlet ja Winklet ja morsian ja morsiustytöt\nja Trundlet, ja kun juhlallisista menoista oli suoriuduttu, ajopelit\nvierivät ratisten takaisin herra Pickwickin tarjoamille aamiaisille,\nmissä pieni herra Perker jo odotti heitä.\n\nTäällä katosivat sitten kaikki menojen juhlallisemman osan jättämät\nkevyet pilvet. Jokaisen kasvot loistivat ilosta, ei kuulunut mitään\nmuuta kuin onnentoivotuksia ja ylistyksiä. Kaikki oli niin kaunista!\nRuohokenttä talon edessä, puisto sen takana, pieni ansari, ruokasali,\nmakuuhuoneet, tupakkahuone ja ennen kaikkea työhuone maalauksineen ja\nnojatuoleineen ja omituisine kaappeineen ja kummallisine pöytineen ja\nlukemattomine kirjoineen, suurine, iloisine ikkunoineen, jotka olivat\nmiellyttävälle ruohokentälle päin ja joista näkyi sievä maisema, sinne\ntänne sirottuneine, melkein puiden peitossa piileskelevine pienine\ntaloineen. Ja entä ikkunaverhot ja tuolit ja sohvat! Kaikki oli niin\nkaunista, niin ehjää, niin sievää ja niin oivallisen aistikkaasti\nvalittua, sanoi jokainen, että oli todellakin mahdoton ratkaista, mitä\neniten piti ihailla.\n\nJa tämän kauneuden keskellä seisoi herra Pickwick kasvot hymyn\nkirkastamina, jota ei ainoankaan miehen ja naisen enempää kuin\nlapsenkaan sydän voinut vastustaa, itse onnellisimpana joukossa,\npuristaen taas ja yhä uudelleen samojen ihmisten käsiä, ja milloin hän\nei käyttänyt käsiään siihen, hän hykerteli niitä mielissään kääntyillen\neri suunnille, jokaisen uuden tunnustuksen ja uteliaisuuden ilmaisun\nkuullessaan ja ilahduttaen jokaista hilpeyttä ja tyytyväisyyttä\nilmaisevalla katseellaan.\n\nIlmoitettuaan että aamiainen on pöydässä, Herra Pickwick taluttaa\nvanhan rouvan (joka on puhunut hyvin kaunopuheisesti lady\nTollimglower-vainajasta) pitkän pöydän yläpäähän. Wardle istuutuu\nalapäähän, ystävykset järjestäytyvät molemmin puolin, Sam asettuu\npaikalleen isäntänsä tuolin taakse, juttelu ja nauru lakkaa; pöytäluvun\nluettuaan herra Pickwick vaikenee hetkeksi ja katselee ympärilleen.\nHänen niin tehdessään vierii hänen poskiaan pitkin kyyneleitä,\nilmaisten hänen ilonsa täydellisyyttä.\n\nJättäkäämme vanha ystävämme tällaisen sekoittamattoman onnen hetkenä,\njoita, jos niitä haemme, aina on muutama kirkastamassa lyhyttä elomme\nhetkeä. Täällä murheen laaksossa on raskaita varjoja, mutta sen valot\novat vastakohdan ansiosta sitä voimakkaampia. Muutamilla ihmisillä\non, niinkuin lepakoilla ja pöllöillä, paremmat silmät näkemään pimeää\nkuin valoa. Meillä ei ole sellaista näkökykyä, ja meitä miellyttää\nenemmän luoda viimeinen jäähyväiskatseemme monien yksinäisten\nhetkien kuviteltuihin tovereihin silloin, kun maailman lyhytaikainen\nauringonpaiste täydeltä terältä loistaa heidän ylleen.\n\nUseimpien ihmisten kohtalona, jotka ottavat osaa elämän hyörinään\nja saavuttavat vaikkapa vain elämän kevätkauden, on saada monia\noikeita ystäviä ja kadottaa ne luonnon järjestyksen mukaan. Kaikkien\nkirjailijoiden tai kertojien kohtalona on luoda kuviteltuja ystäviä ja\nkadottaa heidät taiteen sääntöjen mukaan. Mutta heidän onnettomuutensa\nmitta ei silloinkaan ole täysi, sillä heitä vaaditaan vielä selostamaan\nheidän loppuvaiheensakin.\n\nTätä tapaa noudattaen — eittämättömästi huono tapa! — liitämme tähän\nmuutamia elämäkerrallisia tietoja herra Pickwickin luo kokoontuneesta\nseurueesta.\n\nKun vanha isä oli täydellisesti ottanut armoihinsa herra ja rouva\nWinklen, nämä asettuivat hiukan myöhemmin asumaan äsken rakennettuun\ntaloon, tuskin puolen mailin päähän Pickwickistä. Kun herra Winkle sai\npaikan Cityssä isänsä asiamiehenä eli pääkaupungin-kirjeenvaihtajana,\nhän vaihtoi vanhan pukunsa englantilaisten tavalliseen vaatetukseen ja\nesiintyi sitten aina yllään kaikki sivistyneen kristityn ulkonaiset\nmerkit.\n\nHerra ja rouva Snodgrass asettuivat Dingley Delliin, josta he ostivat\npienen tilan, ja viljelivät sitä paremminkin jotakin tehdäkseen kuin\nhyötyäkseen. Herra Snodgrassilla, joka silloin tällöin esiintyy\nhajamielisenä ja alakuloisena, on yhä ystäviensä ja tuttaviensa\nkeskuudessa suuren runoilijan maine, vaikk'emme tiedäkään hänen\nmilloinkaan kirjoittaneen mitään tämän uskon vahvistamiseksi. On\nolemassa monta kirjallista, filosofista ja muuta kuuluisuutta, joiden\nsuuri maine lepää samanlaisilla perusteilla.\n\nKun ystävät olivat menneet naimisiin ja herra Pickwick asettunut\npaikoillaaneläjäksi, sijoittui herra Tupman Richmondiin, jossa hän\nsittemmin on asunut. Hän kävelee aina pengermällä kesäkuukausina\nnuorekkaan ja eloisan näköisenä, mikä on hankkinut hänelle useiden\nvanhentuvien, yksinäisten, lähistöllä asuvien naisten ihailun. Hän ei\nole enää milloinkaan kosinut.\n\nIlmoitettuaan liikkeensä sulkemisesta virallisessa lehdessä herra Bob\nSawyer muutti Bengaliin herra Benjamin Allenin seurassa, kun molemmat\nherrat olivat saaneet Itä-Intian kauppaseuralta välskärin paikan.\nHeissä oli kummassakin keltakuume neljätoista kertaa, ja silloin he\npäättivät koettaa, mitä vähäinen raittius vaikuttaisi, mistä pitäen he\novat voineet hyvin.\n\nRouva Bardell vuokrasi huoneensa hyvin edullisesti monelle\nseurustelunhaluiselle, yksinäiselle herrasmiehelle, mutta ei ole enää\nkertaakaan nostanut syytettä avioliittolupauksen rikkomisesta. Hänen\nasiamiehensä, herrat Dodson ja Fogg, jatkavat toimintaansa, josta he\nsaavat runsaat tulot, ja heitä pidetään yleensä terävimpinä terävien\njoukossa.\n\nSam Weller piti sanansa ja pysyi naimattomana kaksi vuotta. Kun vanha\ntaloudenhoitajatar tämän ajan kuluttua kuoli, herra Pickwick otti\nMaryn sille paikalle, asettaen ehdoksi, että hänen oli heti paikalla\nmentävä naimisiin Samin kanssa, kuten Mary vikisemättä tekikin. Siitä\ntosiseikasta, että kaksi reipasta pikku poikaa näkyy usein puutarhan\ntakaportilla, on syytä olettaa, että hänellä on perhettäkin.\n\nVanhempi herra Weller ajoi vaunuja vuoden ajan, mutta sai sitten\nluuvalon, jolloin hänen oli pakko luopua ammatistaan. Herra Pickwick\noli sijoittanut lompakon sisällyksen hänen nimiinsä niin hyvin,\nettä hänellä oli kohtuulliset tulot, millä elää, joten hän yhä asuu\nmajatalossa Shooters Hillin luona, missä häntä kunnioitetaan melkein\nkuin oraakkelia, ja hän kehuu kovasti sillä, että on herra Pickwickin\ntuttava. Hän on säilyttänyt mitä sammumattomimman vastenmielisyyden\nkaikkia leskiä kohtaan.\n\nHerra Pickwick itse asui edelleen uudessa talossaan, järjestellen\nvapaahetkinään muistiinpanojaan, jotka hän sitten aikanaan jätti\nkuuluisan kerhonsa sihteerille, tai kuunnellen Sam Wellerin lukevan\nääneen ja tekevän mitä milloinkin mieleensä juolahtavia huomautuksia,\njotka eivät milloinkaan olleet herättämättä herra Pickwickissä\nsuurta hilpeyttä. Aluksi hänellä oli aika lailla kiusaa siitä, että\nherrat Snodgrass, Winkle ja Trundle ehtimiseen pyysivät häntä heidän\nperillistensä kummiksi, mutta nyt hän on tottunut siihen ja toimii\nkuin itsestään luonnollisessa tehtävässä. Herra Pickwickillä ei\nollut milloinkaan syytä katua herra Jingleä kohtaan osoittamaansa\nhyvyyttä, sillä tästä henkilöstä ja Job Trotterista tuli aikanaan\nyhteiskunnan arvokkaita jäseniä, vaikka he ovatkin aina kieltäytyneet\npalaamasta entisten seikkailujensa ja kiusaustensa tapahtumapaikoille.\nHerra Pickwick on nykyään hieman kivulloinen, mutta on säilyttänyt\nkoko entisen nuorekkaan henkensä, ja hänet voi vielä usein nähdä\nkatselemassa maalauksia Dulwichin museossa tai nauttimassa kävelystä\nmiellyttävällä asuinseudullaan kauniina päivinä. Kaikki lähiseudun\nköyhät tuntevat hänet ja nostavat aina hyvin kunnioittavasti hattuaan\nhänet kohdatessaan. Lapset jumaloivat häntä, samoin koko ympäristökin.\nJoka vuosi hän lähtee suureen perhe-riemujuhlaan Wardlen luo, ja\nsilloin ja kaikissa muissa tilaisuuksissa seuraa häntä poikkeuksetta\nuskollinen Sam, sillä tämän ja hänen isäntänsä välillä vallitsee luja\nja molemminpuolinen kiintymys, jota ei saata katkaista mikään muu kuin\nkuolema.\n\nLoppu.\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n[1] _Sub poena_, haaste, jolla joku henkilö sakon uhalla kutsutaan\ntodistajaksi, jolloin todistajapalkkiota suoritetaan shillinki.\n\n[2] Murhattiin myytäväksi anatomiselle laitokselle. Sana johtuu\nBurke-nimisestä kuuluisasta rikollisesta, joka v. 1829 kärsi\nkuolemanrangaistuksen Edinburgissa useasta tällaisesta rikoksesta.\n\n[3] Alkutekstissä kääntämätön sanaleikki. (Suom.).\n\n[4] Monkey = apina. (Suom.).\n\n[5] Lahti Australian itärannikolla. — (Suom.).\n\n[6] Kveekarit eivät nosta kenellekään hattuaan. (Suom.).\n\n[7] Habeas corpus-akti, Englannissa v. 1679 säädetty laki, joka kieltää\naiheettoman vangittunapitämisen. — (Suom.).\n\n[8] Korkeinta luokkaa Lloydin rekisterissä.\n\n[9] V. 1604 toimeenpannun \"ruutisalaliiton\" jäseniä. Tarkoituksena oli\nräjähdyttää 5.11.1605 ilmaan parlamentin avajaisissa kuningas Jaakko I,\nkruununperillinen ja molempien huoneiden jäsenet, G.F. otti tihutyön\ntehdäkseen. Salaliitto tuli ilmi, ja mm. G.F. mestattiin. — Vielä\nnytkin tarkastetaan parlamenttitalon holvit ennen uuden parlamentin\nkokoontumista muistona tuosta salaliitosta. — (Suom.).\n\n[10] Suom. _Arvi Kivimaa_.\n\n[11] Tunnetun englantil. pilalehden päähenkilö. (Suom.).\n\n\n\n"]