[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$felZlWhNGjSUNGUeeZ5ifQniyrHoxKPYrnuzzfbvYGTs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":30,"gutenbergTranslators":31,"gutenbergDownloadCount":33,"aiDescription":34,"preamble":35,"content":36},2712,"Hollywoodin tyttö","Burroughs, Edgar Rice",1875,1950,"2712-burroughs-edgar-rice-hollywoodin-tytto","2712__Burroughs_Edgar_Rice__Hollywoodin_tyttö",null,"romaani",[],[],"fi",1923,1924,75274,479215,false,71016,[23,24,25,26,27],"Detective and mystery stories","Drug dealers -- Fiction","Hollywood (Los Angeles, Calif.) -- Fiction","Motion picture industry -- Fiction","Ranch life -- Fiction",[29],"Novels","\"Hollywoodin tyttö\" by Edgar Rice Burroughs is a contemporary fiction novel published in 1922-1923. The story follows two parallel worlds: the wholesome Pennington family on their California ranch and a struggling Hollywood actress trapped in a web of drugs and exploitation. When Shannon Burke seeks refuge at the ranch, she finds hope for redemption. But danger follows her, entangling the family in bootlegging, murder, and Hollywood's darkest secrets, leading to a devastating trial that threatens an innocent man's life. (This is an automatically generated summary.)",[32],"Kupiainen, Alpo",321,"Romaani liikkuu kalifornialaisen maatilan ja Hollywoodin elokuvapiirien välillä. Tarina valottaa elokuvamaailman varjopuolia, kuten huumekauppaa ja korruptiota, asettaen ne vastakkain perinteisen maalaiselämän kanssa.","Edgar Rice Burroughsin 'Hollywoodin tyttö' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2712. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että\nsen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","HOLLYWOODIN TYTTÖ\n\nKirj.\n\nEdgar Rice Burroughs\n\n\nEnglanninkielestä (\"The Girl from Hollywood\") suomentanut\n\nAlpo Kupiainen\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1924.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nLöyhän liuskasaven peittämää mäenrinnettä laskeutui varovasti kaksi\nratsua. Edellä oleva kookas, kastanjanruskea ori tipsutteli kylki\npuolittain edellä alaspäin, pudistellen maltittomasti päätään\nja pärskyttäen vaahtoa ratsastajansa flanellipaidalle. Oriin\nselässä olevan miehen jälessä ratsasti tyttö vaaleamman värisellä,\nkaunismuotoisella raudikolla, jonka laskeutumistapa ei tosin ollut niin\nuljasteleva, mutta sitä turvallisempi, sillä se liikkui verkkaisemmin\nja pahimmissa kohdissa jännitti kaikki jalkansa eteenpäin ja liukui\nalas joskus melkein istuen maassa.\n\nMäen juurella oli kapea, tasainen kaistale. Sitten sulki lähes kahden\nja puolen metrin levyinen, jyrkkä-äyräinen puro kaukaisille vuorille\nloivasti kohoavan cañonin eli jokirotkon toiselle puolelle vievän\ntien. Mies pysäytti hevosensa vierun alareunaan ja odotti, kunnes\ntyttö oli vahingoittumatta saavuttanut hänet; sitten hän pyöräytti\nratsunsa ympäri ja antoi sen ravata puroa kohti. Kuuden metrin päässä\nsiitä hän päästi suitset höllälle ja hoputti hevostaan. Hevonen lähti\nnelistämään, kimmahti ilmaan puron partaalla ja hyppäsi sen ylitse\nvaivattomasti ja keveästi kuin lentäen.\n\nTyttö tuli miehen perässä, mutta hänen ratsunsa lähestyi puroa hurjaa\nkarkua — ei samanlaista malttavaa, tasaista laukkaa kuin ori — ja\nseisahtui ihan kaltaalle jännittämään voimiaan. Kuiva äyräs murtui sen\netujalkojen painosta, ja se suistui päistikkaa veteen.\n\nMies kääntyi ja riensi takaisin. Tyttö istui satulassa ja katseli häntä\nhappamen näköisenä.\n\n»Sattuiko sinuun?» kysyi mies kasvoillaan huolestunut ilme.\n\n»Ei ollenkaan», vastasi tyttö. »Senaattori on kyllä kömpelö hyppäämään,\nmutta kävi miten tahansa, aina se tulee maahan jaloilleen.»\n\n»Ratsasta vähän matkaa alaspäin!» neuvoi toinen. »Siellä on kohta,\njosta pääset helposti ylös.»\n\nTyttö lähti osoitettuun suuntaan hevosen kompuroidessa puron pohjassa\nolevien irtonaisten kivien välitse.\n\n»Äiti kehuu, että se on melkein kuin kissa», hän huomautti. »Kunpa se\nvain osaisi hypätä samoin kuin Apache!»\n\nMies silitti ratsunsa kiiltävää kaulaa.\n\n»Sitä se ei opi ikänään», hän virkkoi. »Se pelkää. Apache ei arkaile\nkoskaan; se on valmis menemään, minne hyvänsä sen ohjaan. Kahdesti se\non juuttunut liejuun, mutta sittenkään se ei milloinkaan kaihda vetisiä\nkohtia; ja sen minä sanon, että se on todistus hevosen rohkeudesta.»\n\nHe olivat saapuneet paikkaan, jossa äyräs oli sortunut jokeen, ja tytön\nratsu kapusi purosta.\n\n»Ehkä se on ratsastajansa kaltainen», sanoi tyttö, silmäillen Apachea,\n»urhea, mutta ajattelematon.»\n\n»Se teko oli pahempi kuin ajattelematon», tunnusti mies. »Se oli\naasimainen. Minun ei olisi pitänyt viedä sinua hyppykohdasta\ntietäessäni, kuinka kehno Senaattori on hyppäämään.»\n\n»Etkä sinä olisi sitä tehnytkään, Custer» — tyttö empi — »jollet —»\n\n»Jollen olisi ryypännyt», lopetti mies hänen puolestaan. »Arvaan, mitä\naiot sanoa, Grace, mutta luullakseni olet väärässä. En koskaan juo niin\npaljoa, että se näkyy minusta. Ei kukaan ole milloinkaan nähnyt minua\nsellaisena — ei niin paljoa, että sen voisi huomata.»\n\n»Äitisi ja minä huomaamme sen aina», oikaisi Grace häntä lempeästi.\n»Tiedämme sen joka kerran, Custer. Se käy ilmi pikku seikoista,\nsamanlaisista kuin tuo äskeinen. Eihän se kyllä ole mitään, ymmärrän\nsen, rakas. Mutta me, jotka rakastamme sinua, toivoisimme, ettet\nmaistaisi niin usein.»\n\n»Se on hullua», virkkoi Custer, »mutta en välittänyt siitä lainkaan,\nennen kuin sen hankkiminen kävi vaaranalaiseksi. Niinpä niin, mitäpä\nhyötyä siitä on. Luovun siitä, jos tahdot. Se ei ole minuun pinttynyt.»\n\nHän oikaisi vaistomaisesti hartioitaan, antaen siten tietämättään\ntunnustuksen heikkoutensa voimakkuudelle.\n\nVierekkäin, niin että jalustimet kalahtelivat vastatusten, he\nratsastivat hitaasti cañon-latua rancholle eli maatilalle päin. He\nratsastivat sillä tavoin usein toverusten etuoikeutena olevan rauhaisan\näänettömyyden vallitessa. Kumpikaan ei virkkanut mitään, ennen kuin he\npysähtyivät El Camino Largon ja Sykomori-cañonia ylöspäin koukertelevan\nvaltatien risteystä vartioivan rehevän sykomorin vilpoisaan katveeseen.\n\nOli alkukevään ensimmäinen päivä. Sadeaika oli ohitse. Kalifornian\nkukkulat hohtivat vihreinä, purppuraisina ja kullanvärisinä. Nuoret\nlehdet häilyivät miellyttävän raikkaina vasta äsken kuihtuneilta\nnäyttäneissä oksissa. Sinertävä harakka räkätti sumakki-sikermässä tien\ntoisella puolen.\n\nTyttö osoitti pilvetöntä taivasta, jossa leijaili useita isoja lintuja,\nkohoten ja laskeutuen siipiään liikauttamatta.\n\n»Korppikotkat ovat palanneet», sanoi tyttö. »Olen aina iloinen\nnähdessäni ne jälleen täällä.»\n\n»Niin», yhtyi mies. »Ne ovat mainioita puhtaanapitäjiä, eikä meidän\ntarvitse maksaa niille palkkaa.»\n\nTyttö hymyili hänelle.\n\n»Pelkäänpä että minun ajatukseni olivat enemmän runollisia kuin\nkäytännöllisiä», hän virkkoi. »Ajattelin vain, ettei taivas nyt niiden\nsaavuttua näytä niin autiolta. Miksi muistuttaa siitä, mitä ne syövät?»\n\n»Ymmärrän tarkoituksesi», vastasi mies. »Myöskin minä pidän niistä.\nVaikka ne ovatkin huonossa huudossa, ovat ne todella ihmeellisiä\nlintuja ja tavallaan salaperäisiä. Oletko milloinkaan miettinyt\nsitä, ettei niitä koskaan näe hyvin nuorina eikä kuolleina? Missä\nne kuolevat? Missä ne varttuvat täysikasvuisiksi? Mitähän ne\novat havainneet tuolla ylhäällä? Martin kertoi eilen nähneensä\näskensyntyneen vasikan Linkkuveitsi-cañonin tuolla puolen. Linnut\nnäyttävät kaartelevan juuri niillä kohdin.»\n\nHe ohjasivat hevosensa laajan, litteän paaden ympäri, jonka joku\nsykomorin alle leiriytynyt oli järjestänyt pöydäksi, ja lähtivät\ntietä myöten cañonin vastaista laitaa kohti. Heidän ehdittyään matkan\npuoliväliin seisautti mies ratsunsa ja jäi kuuntelemaan.\n\n»Joku tulee», hän sanoi. »Odotetaan tässä ja katsotaan, kuka hän on.\nTänään en ole lähettänyt ketään kukkuloille.»\n\n»Minulla on sellainen aavistus, että tuolla ylhäällä on tekeillä\nenemmän kuin tiedät», huomautti tyttö, nyökäten heistä etelään päin\njatkuvaa vuoristoa kohti.\n\n»Kuinka niin?» kysyi mies.\n\n»Olemme viime aikoina niin usein kuulleet ratsastajia kulkevan ranchon\nohitse myöhään yöllä. Jolleivät he ole aikoneet pysähtyä teidän\ntaloonne, on polkua ylöspäin ratsastaneiden täytynyt olla matkalla\nkorkeille kukkuloille; mutta siitä olen varma, että ne, joiden olemme\nkuulleet tulevan alaspäin, eivät ole saapuneet Rancho del Ganadolta.»\n\n»Niin», myönsi Custer; »ei myöhään yöllä — ei ainakaan usein.»\n\nLyhyttä laukkaa juoksevan hevosen kavioiden kapse lähestyi ripeästi, ja\npian eläin ratsastajineen ilmestyi näkyviin tien mutkan takaa.\n\n»Sehän on vain Allen», sanoi tyttö.\n\nTulija pysähdytti ratsunsa nähdessään miehen ja tytön. Hän oli\nilmeisesti hämmästynyt, ja tytöstä tuntui, että hän oli hämillään.\n\n»Olen vain jaloittelemassa Baldya», hän selitti. »Se ei ole ollut\nulkosalla kolmeen tai neljään päivään, ja te käskitte minun jaloitella\nniitä, milloin minulla on aikaa.»\n\nCuster Pennington nyökkäsi.\n\n»Näittekö karjaa tuolla harjanteen takana?»\n\n»En. Kuinka on Apachen laita nyt — iskeekö se kavioitaan yhtä pahasti\nkuin tavallisesti?»\n\nPennington pudisti päätään kieltävästi.\n\n»Se mies kengitti sen eilen juuri mieleiseeni tapaan. Toivoisin teidän,\nSlick, silmäilevän sen kenkiä tarkoin pitääksemme huolta siitä, että\nkengitys käy aina siten.» Hän oli katsellut Slickin ratsua, joka\nhuohotti kyljet vaahdossa. »Baldy ei ole varsin vankka, Slick; en\ntahtoisi panna sitä liian koville äkkiä. Harjoittakaa sitä vähitellen!»\n\nHän kääntyi ja ratsasti pois tyttö vierellään. Slick Allen silmäili\nheidän jälkeensä hetkisen ja hoputti sitten hevosensa verkkaisesti\nastelemaan ranchoa kohti. Hän oli laiha, jäntevä, keskikokoinen mies.\nAikoinaan hän oli saattanut olla ratsuväessä. Hän istui satulassa\nkäymäjalkaakin ratsastaessaan sellaisen miehen tavalla, joka\nnuoruudessaan oli hikoillut ja vuodattanut vertaan harjoituskersantin\nkomennettavana.\n\n»Pidätkö hänestä?» tiedusti tyttö Penningtonilta.\n\n»Hän on hyvä ratsastaja, ja ratsastajat alkavat olla harvinaisia\nnykypäivinä», vastasi Custer; »mutta enpä taitaisi valita häntä\nleikkitoverikseni. Etkö sinä pidä hänestä?»\n\n»Tuskinpa vain. Hänen silmänsä saavat ihoni kihisemään — ne\nmuistuttavat kalan silmiä.»\n\n»Totta puhuakseni, Grace, en minäkään pidä hänestä», myönsi Pennington.\n»Hän on noita harvinaisia lintuja — kelpo ratsastaja, joka ei rakasta\nhevosia. Luullakseni hän ei ole pitkäaikainen Rancho del Ganadolla;\nmutta meidän on annettava hänelle aimo läksytys — hän on ollut meillä\nvasta muutamia viikkoja.»\n\nHe suuntasivat matkansa jyrkän harjanteen laelle. Mies ratsasti edellä\nja koetti aina etsiä turvallisimpia kohtia, sillä häntä hävetti\näskeinen huolettomuutensa, kun hän mietti, kuinka vähällä tyttö oli\nollut joutua vakavan tapaturman uhriksi hänen ajattelemattomuutensa\ntähden. He ratsastivat harjannetta pitkin, kunnes saivat näkyviinsä\nvähäisen notkelman, jossa oli laitumella pieni karjalauma. Sitten he\npoikkesivat harjulta, alkaen hitaasti laskeutua eläinten luokse.\n\nLähellä rinteen juurta he tapasivat valkopäisen härän seisomassa\nalati viheriöivän tammen suojaisessa varjossa. Se käänsi villaisen\notsansa heihin päin ja tarkkaili heitä rauhallisesti hetkisen\npunareunaisilla silmillään. Sitten se kääntyi jälleen toisaalle ja\njatkoi märehtimistään välittämättä heistä enää sen enempää.\n\n»Tuo on kai Ganadon kuningas, eikö niin?» kysyi tyttö.\n\n»Se on samannäköinen, eikö olekin? Mutta se ei ole se, vaan Kuninkaan\nuhkein poika, ja jollen erehdy, panee se vanhuksen tiukalle ensi\nsyksynä, jos viimemainitun on mieli pysyä ylimmäisenä. Sitä ei ole\nvielä kertaakaan pantu näytteille. Se on isän mielihaave. Hän haluaa\naina viedä parhaan palkinnon saajan ensiksi suuriin näyttelyihin\nja hämmästyttää maailmaa. Hän on pitänyt tämän veitikan piilossa\nsiitä alkaen, kun alkoi näkyä merkkejä, että siitä sukeutuu komea\nhärkä. Vähintään sata karjankasvattajaa kävi viime vuonna katsomassa\nlaumaamme, mutta yksikään heistä ei nähnyt sitä. Isä kehuu sitä\nuhkeimmaksi sonniksi, mitä milloinkaan on elänyt, ja sen ensimmäinen\nnäyttely on kansainvälinen.»\n\n»Siitä olen varma, että siitä tulee voittaja!» huudahti tyttö.\n»Katsohan sitä vain! Eikö se ole kaunis?»\n\n»Sen lautaset ovat kuin biljardipöytä», huomautti Custer ylpeästi.\n\nHe ratsastivat alemmaksi lehmien sekaan. Niitä oli tusinan verran —\nkolmivuotisia. Piilosta pienen pensaan takaa erotti miehen valpas katse\nvähäisen, punaisen ja valkean kirjavan mytyn.\n\n»Kas tuolla se on, Grace», huusi hän, ja he ratsastivat sinne päin.\n\nYksi lehmistä katsahti pelokkaasti ensin heihin, sitten pensaaseen ja\nlähti vasikkaa kohti, ammuen valittavasti.\n\n»Emme me tee sille pahaa, piijuseni», vakuutti mies.\n\nHeidän saapuessaan lähemmäksi nousi pensaan vierestä otus, jolla oli\npitkät, hontelot sääret, paksut nivelet ja suuret, tummat silmät ja\njonka tahraton, valkean ja punaisen kirjava karva välkkyi terveydestä\nja elinvoimasta.\n\n»Mikä soma olento!» riemuitsi tyttö. »Kuinka tahtoisinkaan sulkea sen\nsyliini! Minä rakastan sitä, Custer!»\n\nTyttö oli liukunut satulasta ja heitettyään suitset maahan lähestyi\nvasikkaa.\n\n»Varo lehmää!» huusi mies, laskeutuen ratsun selästä ja tullen tytön\nluokse pujotettuaan käsivartensa Apachen suitsiin. »Se ei ole ollut\npaljoa talolla ja saattaa olla hiukan villi.»\n\nVasikka seisoi hetkisen paikallaan, nosti sitten häntänsä suoraksi ja\nkirmasi sitten hurjasti suojaan emänsä taakse.\n\n»Kuinka pidänkään siitä! Kuinka paljon siitä pidänkään!» hoki tyttö.\n\n»Samoin sanot varsoista ja porsaista», muistutti mies.\n\n»Minä pidän niistä kaikista!» huudahti tyttö, ravistaen päätään, silmät\nloistaen.\n\n»Pidät niistä, koska ne ovat pieniä ja avuttomia kuin sylilapset»,\nselitti mies. »Oi, Grace, kuinka paljon pitäisitkään lapsesta!»\n\nTyttö punehtui viehkeästi. Äkkiä tempasi Custer hänet syliinsä, painoi\nhäntä rintaansa vasten ja oli tukehduttaa hänet pitkällä suudelmalla.\nHengästynyt tyttö kiskoutui osittain irti, mutta mies piti häntä yhäti\nkiinni.\n\n»Miksi et suostu, Grace?» hän rukoili. »Kumpikaan meistä ei koskaan\nlöydä ketään toista. Isä, äiti ja Eva rakastavat sinua melkein yhtä\npaljon kuin minäkin, ja teikäläiset taas, äitisi ja Guy, tuntuvat aina\npitäneen avioliittoamme itsestään selvänä asiana. Eihän syynä ole\njuominen, vai onko, rakas?»\n\n»Ei; syynä ei ole se, Custer. Tietysti tulen vaimoksesi joskus, mutta\nen vielä. Katsos, enhän vielä ole elänyt, Custer! Ja minä tahdon elää.\nTahdon tehdä jotakin muualla kuin siinä uneliaassa elämässä, jota olen\naina viettänyt, ja siinä uneliaassa elämässä, jota saan viettää vaimona\nja äitinä. Tahdon elää vähän, Custer, ja sitten olen valmis asettumaan\npaikalleni. Te kaikki väitätte minua kauniiksi, ja sisimmässäni,\nsieluni sisimmässä sopukassa, tunnen, että minulla on taipumuksia. Ja\njos minulla on, on minun käytettävä Jumalan minulle suomia lahjoja.»\n\nHän puhui hyvin vakavasti, ja mies kuunteli kärsivällisesti ja\nkunnioittavasti, sillä hän käsitti, että Grace nyt ilmaisi hänelle\nsalaisen halunsa, jonka oli täytynyt kauan piillä hänen rinnassaan.\n\n»Mitä oikeastaan tahdot tehdä, rakas?» hän tiedusti hellästi.\n\n»Minä — oi, se tuntuu niin oudolta, kun koetan pukea sen sanoiksi,\nmutta haaveillessani siitä, se on hyvin kaunis ja hyvin todenmukainen.»\n\n»Näyttämökö?» kysäisi Custer.\n\n»On niin sinun tapaistasi ymmärtää!» Grace hymyili hänelle palkkioksi.\n»Suostutko auttamaan minua? Tiedän äidin panevan vastaan.»\n\n»Vaaditko minua auttamaan sinua viemään kaiken onnen elämästäni?»\nhuomautti mies.\n\n»Sehän olisi vain vähäksi aikaa — vain muutamiksi vuosiksi, ja sitten\npalaisin luoksesi — sitten kun olisin luonut urani.»\n\n»Et tulisi takaisin koskaan, jollet pettyisi toiveissasi», intti\nCuster. »Jos menestyisit, et enää koskaan tyytyisi mihinkään muuhun\nelämään tai ilmakehään. Jos palaisit epäonnistuneena, niin sydämessäsi\nolisi pakostakin aina hitunen katkeruutta. Se ei milloinkaan enää olisi\nsama herttainen, valoisa sydän, joka lähtiessäsi oli niin hilpeä.\nTäällä saat näytellä todellista osaa todellisessa näytelmässä, joka\nei ole teennäinen eikä ahtaalla, maalattujen kulissien ympäröimällä\nlavalla.» Hän heilautti kättään laajassa kaaressa. »Katso tätä\nympäristöä, jonka Jumala on luonut meitä varten näytelläksemme\nsiinä osamme — ne osat, jotka Hän on meille valinnut! Sinun äitisi\non esiintynyt tällä näyttämöllä, samoin minun. Luuletko heidän\ntoiveittensa romahtaneen? Ja he molemmat olivat kauniita tyttöjä — yhtä\nkauniita kuin sinä.»\n\n»Voi, sinä et ymmärrä sittenkään, Custer!» valitti Grace. »Luulin sinun\nymmärtäneen.»\n\n»Ymmärrän, että minun on sinun itsesi tähden pantava parhaani\nsaadakseni sinut uskomaan, että sinua odottaa täällä yhtä rikas elämä\nkuin näyttämöllä. Taistelen ensi sijassa sinun onnesi puolesta,\nGrace, ja sitten omani. Jos kärsin tappion, niin sitten teen kaikkeni\nauttaakseni sinua toteuttamaan pyrkimyksesi. Jollet voi jäädä tänne\nvarmana siitä, että tulet onnellisemmaksi täällä, en halua sinun\njäävän.»\n\n»Suutele minua!» pyysi tyttö äkkiä. »Joka tapauksessa olen sitä vasta\nvain ajatellut. Älkäämme senvuoksi olko huolissamme, ennen kuin siihen\non jotakin syytä!»\n\n\n\n\nII.\n\n\nMies kallistui uudelleen suutelemaan tyttöä, ja hänen kätensä pujottui\ntoisen kaulaan. Vasikka, jota moinen mielettömyys oli kenties käynyt\nsillä välin harmittamaan, lähti taaskin koettamaan uuden uutukaisia\njalkojaan. Seurauksena oli, että se juoksi matalaan pensaaseen,\nsai kuperkeikan ja lennähti selälleen maahan. Emä, joka yhäti\nepäili tulokkaiden aikeita ja ehkä laski tämänkin tapaturman heidän\npahanilkisen läsnäolonsa viaksi, ammui levottomasti, minkä jälkeen\nalati viheriöivän tammen läheisyydestä kajahti syvä ääni, joka suuresti\nmuistutti kaukaista ukkosenjyrinää.\n\nMies vilkaisi ympärilleen.\n\n»Meidän lienee lähdettävä», hän virkkoi. »Keisari julisti\nuhkavaatimuksen.»\n\n»Tahi kenties pannabullan», sanoi Grace heidän reippaasti astellessaan\nhänen ratsunsa luokse.\n\n»Kammottavaa!» lisäsi Custer auttaessaan tyttöä satulaan.\n\nSitten hän itse keikahti ratsaille.\n\nKeisari tuli majesteettisenä heitä kohti kuono lähellä maata. Silloin\ntällöin se pysähtyi ja kuopi maata, tupruttaen multaa leveään selkäänsä.\n\n»Eikö se näytäkin ilkeältä?» huusi Grace. »Katsohan vain sen silmiä!»\n\n»Se on ovela peloittelija», vastasi mies. »Mieluummin kuitenkin näen\nsinut satulassa, sillä aina ei voi varmasti arvata, mitä ne tekevät.\nMutta meidän täytyy vastaanottaa sen haaste; ei missään nimessä sovi\nlähteä sitä pakoon — se saattaisi totuttaa sen pahoille tavoille.»\n\nHän ratsasti lähestyvää eläintä kohti ja hoputti hevosensa lyhyeen\nlaukkaan tullessaan likemmäksi sonnia, pieksäen samalla vitsalla\nsaappaansa vartta.\n\n»Hei, sinä, sukkela vintiö! Laputa jo!» hän kiljaisi.\n\nSonni seisoi paikallaan pää alhaalla, kumahduttaen uhkauksiaan, kunnes\nratsumies oli melkein sen niskassa; sitten se pyörähti vikkelästi\nsivulle, ja hevonen meni ohitse.\n\n»Näin on parempi», selitti Custer, kun tyttö saapui hänen luokseen.\n\n»Et pelkää sitä vähääkään, vai mitä, Custer? Et pelkää mitään.»\n\n»Ohoo, sitä en tohdi väittää», torjui mies. »Joku aika sitten opin\nkäsittämään, että useimmat riidat ovat pääasiallisesti uhkailua.\nKenties olen äskettäin kehittynyt hyväksi peloittelijaksi. Joka\ntapauksessa olen etevämpi teeskentelijä kuin Keisari. Jos se veitikka\nolisi sen tiennyt, olisi se voinut puskea minut repaleiksi.»\n\nHeidän ratsastaessaan rinnettä ylös notkosta siirtyi miehen katse\nyhtenään paikasta toiseen, milloin tarkastaen laidunruohon laatua,\nmilloin taas tutkien kaukaisempia kukkuloita. Äkkiä se osui ohueen,\nhimmeään, ruskeaan juovaan, joka kiemurteli rotkon vastaisella laidalla\nlähtien tuuheasta pensasryhmästä, joka osittain piilotti pienen rotkon,\nja laskeutuen niitylle sekä mennen sen poikki vastaisella puolella.\n\n»Tuolla on uusi polku, Grace, jota ei ole ennen ollut. Mennään\nkatsomaan sitä.»\n\nHe ratsastivat sinnepäin, kunnes saapuivat sille kohdalle notkon\npohjaa, jossa polku sen halkaisi. Sieltä se alkoi nousta samalle\nrinteelle, jolle he olivat olleet kiipeämässä. Mies kumartui ratsunsa\nniskan ylitse silmäilemään tallattua nurmikkoa.\n\n»Hevosia», hän virkkoi. »Niin arvelinkin, ja sitä on käytetty\naika paljon tänä talvena. Vielä nytkin näkyy, missä eläimet ovat\nliukastuneet ja horjahtaneet syrjään ankaroiden sateiden jälkeen.»\n\n»Mutta ettehän te pidä hevosia tällä laitumella, eikö niin?» tiedusti\ntyttö.\n\n»Emme; emmekä ole pitäneet siellä mitään eläimiä viime kesästä lähtien.\nNe hevoset, jotka ovat polkeneet tämän polun, ovat enimmäkseen olleet\nkengitettyjä. Mitä ihmeen asiaa on kellään tuonne ylös?» Hänen\nkatseensa siirtyi sankkaan pensaikkoon, johon polku katosi notkon\nvastaisella reunalla. »Minun on huomenna käytävä katsomassa, mihin se\nvie — tänään on liian myöhäistä.»\n\n»Voimmehan noudattaa sitä toiselle suunnalle, rancholle päin», ehdotti\nGrace.\n\nPolku kiemurteli rinnettä ylöspäin ja meni harjanteen yli tiheässä\npensaikossa, joka oli monin paikoin hakattu pois, että ratsumiehen\nolisi helpompi päästä sen lävitse.\n\n»Huomaatko», kysyi Custer, kun he seisauttivat hevosensa selänteen\nharjalle, »että vaikka polku tällä kohdalla onkin selvästi näkyvissä\nranchon rakennuksesta katsottuna, peittävät pensaat ehdottomasti\nratsumiehenkin kaikilta talossa olevilta tarkkailijoilta? Sen täytyy\nviedä suoraan Linkkuveitsi-cañoniin. On kummallista, ettei kukaan\nmeistä ole pannut sitä merkille, sillä tuskin kuluu viikkoakaan, ettei\njoku meistä ratsasta sitä tietä.»\n\nCañoniin laskeuduttuaan he käsittivät, miksi uuden polun päätä ei\noltu havaittu. Se kulki syvänä ja selvänä veden uurtamassa kourussa\nkasvavan sankan pensaikon lävitse, kunnes pensaat alkoivat harventua,\njakaantuen sitten yli kymmeneksi epäselväksi uraksi, jotka yhtyivät ja\nsekaantuivat rinteen vanhoihin, paljon käytettyihin karjapolkuihin.\n\n»Joku on erittäin viekas», huomautti mies. »Mutta en käsitä mistä tässä\non kysymys. Karjan varkaiden ja rosvojen aika on ohitse.»\n\n»Kuvittelehan vain!» huudahti tyttö. »Todellinen salaperäinen arvoitus\nhiljaisilla, vanhoilla kukkuloillamme!»\n\nCuster ratsasti äänettömänä ja miettivänä. Lauma puhdasrotuisia\nherefordilaisia, joiden arvolla olisi voitu lunastaa puolet Euroopassa\nvielä olevista kruunatuista päistä, käyskenteli laitumilla, jotka\nulottuivat kauaksi kukkuloille. Ja jonnekin sinne vei tuo polku, mutta\nmissä tarkoituksessa? Hyvä ei tarkoitus ollut, siitä hän oli varma,\nsillä muutoin ei polkua olisi niin ovelasti salattu.\n\nKun he saapuivat Camino Cortoksi nimittämänsä tien alkupäähän, vanhasta\nvuohitarhasta tuovalle portille, heilautti mies peukaloaan länteen päin\npitkin tietä.\n\n»Heidän on täytynyt tulla tuolta ja mennä sinne», hän virkkoi.\n\n»Ehkä he ovat samoja, joiden äiti ja minä olemme kuulleet kulkevat\nöisin ohitsemme», sanoi tyttö. »Jos niin on, ovat he saapuneet suoraan\nteidän kartanonne halki, talon alapuolitse — ei tätä tietä.»\n\nCuster avasi portin satulasta käsin, ja sitten he menivät _barrancon_\nhalki, pysähtyen hetkeksi katselemaan sikoja ja puhelemaan niiden\nkaitsijan kanssa. Senjälkeen he jatkoivat matkaansa rancholle, joka oli\nnoin kolmen neljänneskilometrin päässä yhäti levenevässä cañonissa.\nSe sijaitsi matalan kukkulan laella, ja kalkittuine seinineen,\nkattokupuineen, vankkoine holvikäytävä-kaarineen se laskevan auringon\nvalossa näytti maurilaiselta linnalta.\n\nKukkulan juurella he laskeutuivat satulasta ratsutallin edustalla,\nsitoivat hevosensa kiinni ja nousivat pitkiä, karkeatekoisia\nsementtiportaita taloon. Kun he olivat kiertäneet askelmien yläpäässä\nkasvavan villin sumakkipensaan, huomasi rakennuksen kolmelta puolelta\nsaartamassa _patiossa_ istuva seurue heidät.\n\n»Kas, tuollahan he ovatkin!» huudahti rouva Pennington. »Meitä niin\nkovin peloitti, että Grace ratsastaisi suoraan kotiin, Custer. Olimme\njuuri saaneet rouva Evansin taivutetuksi jäämään meille päivälliselle.\nGuy tulee myöskin.»\n\n»Sinäkin täällä, äiti!» riemuitsi tyttö. »Kuinka suloista ja vilpoista\ntäällä onkaan! Säästyisipä paljon vaivaa, jos muuttaisimme tänne\nkimpsuinemme kampsuinemme, äiti!»\n\n»Toivottavasti ainakin yksi teistä sen tekeekin ja hyvin pian», lausui\neversti Pennington, joka oli noussut pystyyn ja laski nyt hellästi\nkäsivartensa tytön olalle.\n\n»Siitä puhuin hänelle taaskin tänä iltapäivänä», ilmoitti Custer,\n»mutta sensijaan hän tahtoo —»\n\nTyttö kääntyi häneen päin, rypistäen hieman otsaansa ja pudistaen\npäätään.\n\n»Sinun olisi parasta juosta sanomassa Allenille, ettemme tarvitse\nhevosia ennen kuin päivällisen jälkeen», hän pisti väliin.\n\nCuster hymähti leppeästi ja astui ovelle.\n\n»Käsken hänen viedä Senaattorin kotiin», hän virkkoi. »Voinhan ajaa\nsinut äitisi kotiin autolla, sitten kun lähdette.»\n\nLaskeutuessaan portaita, jotka koukertelivat uuteen lehtiverhoonsa\npukeutuvien sateenvarjo-puiden välitse, hän näki Allenin tarkastavan\nApachen kenkiä. Hänen lähestyessään heitä vetäytyi hevonen poispäin\nmiehestä, laskien äkkiä maahan kavionsa, joka osui Allenin nilkkaan.\nKiroten astahti mies taaksepäin ja suuntasi kiukkuisen potkun\neläimen vatsaan. Melkein samalla hetkellä tarttui luja koura hänen\nolkapäähänsä. Häntä kiskaistiin rajusti taaksepäin, niin että hän\nkieppui ympäri, kunnes kompastui ja kaatui kolmen, neljän metrin\npäähän. Kompuroidessaan kalpeana raivosta pystyyn hän näki edessään\nnuoren Penningtonin.\n\n»Menkää toimistoon perimään palkkanne!» käski Pennington.\n\n»Ensin opetan teille, te senkin —»\n\nÄkkiä kolahti hänen leukaansa raskas nyrkki, katkaisten hänen lauseensa\ntuskallisesti, ennen kuin se ehti päättyä, ja pysähdyttäen hänen hurjan\nryntäyksensä.\n\n»Teidän sijassanne valitsisin huolellisemmin sanani, Allen», virkkoi\nPennington rauhallisesti. »Se, että olette nauttinut väkeviä, ei riitä\n_moisen_ selitykseksi. Menkää toimistoon, kuten käskin!»\n\nHän oli tuntenut wiskyn hajua tempaistessaan miehen ohitseen.\n\n»Aiotteko _te_ antaa minulle lähtöpassin juomisen tähden — juuri te?»\nkysyi Allen.\n\n»Tiedätte hyvin, mistä syystä saatte lähtöpassin. Tiedätte, että syynä\non se ainoa seikka, joka ei vetele Ganadossa. Teidän pitäisi itsenne\nsaada samalla mitalla kuin annoitte Apachelle, ja teidän on parasta\nlaputtaa, ennen kuin menetän malttini ja annan teille!»\n\nMies nousi hitaasti pystyyn. Hän pohti mielessään, voisiko hänen\nhyökkäyksensä onnistua toisella kerralla, mutta pian voitti hänen\njärkensä halun ja raivon. Hän lähti verkkaisesti astelemaan kummun\nrinnettä taloa kohti. Muutaman metrin päässä hän pysähtyi.\n\n»Minä en tätä unohda, te — te —»\n\n»Pitäkää se kaikin mokomin mielessänne!» kehoitti Pennington.\n\n»Ettekä tekään sitä unohda, te, teiskaroiva tanssimestari!»\n\nAllen kääntyi taaskin nousemaan portaita. Pennington meni Apachen\nluokse ja silitti sen turpaa.\n\n»Niin, kumppani», hän hyrisi, »ei sinua kukaan saa iltikseen potkia,\neihän?»\n\nPortaiden puolivälissä Allen pysähtyi ja kääntyi jälleen taakseen.\n\n»Te luulette olevanne kukkoja tunkiolla, te Penningtonit, vai mitä?»\nhän huusi. »Rahoinenne ja hienoine ystävinenne! Hienoja ystäviä\ntosiaankin! Voin toimittaa heistä yhden hänelle sopivaan paikkaan\nmilloin vain haluan — mokomankin trokarin! Juuri sellainen hän on.\nMalttakaas vain! Kyllä saatte nähdä!»\n\n»Pyh! Korjatkaa luunne!» äänsi Pennington väsyneesti.\n\nNoustuaan Apachen selkään hän talutti Gracen ratsun heidän naapuriensa\nrancholle, joka oli pienempi kuin heidän ja lähes kilomerin päässä\nsiitä. Hyräillen pientä laulunsäveltä hän riisui Senaattorilta satulan,\nvei hevosen aitaukseen, otti selkoa, että sen altaassa oli vettä,\nja kaatoi kohtuullisen annoksen kauroja sen seimeen, sillä hevonen\noli jo jäähtynyt iltapäiväisestä ratsastuksesta. Kun saapuvilla ei\nollut ainoatakaan Evansien ranchon palvelusväestä, etsi hän rievun\nkappaleen ja pyyhki Senaattorin kuolaimet, käänsi satulahuovan kostean\npuolen⁻ ylöspäin kuivamaan, lähti sitten tarhasta ja meni pihan poikki\nnoustakseen ratsaille.\n\nSamassa ilmestyi noin kolmenkymmenen metrin päässä olevasta huvilasta\nratsastusasuun puettu nuori mies. Hän tuli avaran kuistin poikki ja\nhuusi Penningtonille:\n\n»Hei, Penn! Mitä puuhaat?»\n\n»Toin juuri Senaattorin tänne — Grace on meillä. Sinähän tulet sinne\nmyöskin, Guy.»\n\n»Kyllä. Mutta käyhän sisälle yhdeksi sekunniksi! Minulla on sinulle\nnäytettävää.»\n\nPennington meni pihan poikki ja sitten sisälle Gracen veljen jälestä,\njoka opasti hänet makuukamariinsa. Siellä nuori Evans avasi lukitun\nkomeron ja hapuiltuaan siellä riippuvien vaatteiden takaa otti esille\npullon, jonka muoto ja mittasuhteet olivat aikoinaan vapauden maassa\nyhtä tuttuja kuin Lydia E. Pinkhamin hyväntahtoiset piirteet.\n\n»Ja se onkin väärentämätöntä tavaraa, Penn», hän vakuutti.\n\nPennington hymyili.\n\n»Kiitos, veikkonen, mutta en maista enää», hän ilmoitti.\n\n»Et maista!» kummeksui Evans.\n\n»En.»\n\n»Mutta ajattelehan, mies — ollut kahdeksan vuotta tynnyrissä ja pantu\nsinetöityihin pulloihin ennen heinäkuun ensimmäistä päivää 1919! Se\non todella hyvää ja yhtä halpaa kuin korpiroju — vain kuusi pyörylää\nneljännes. Voitko uskoa sitä?»\n\n»En hevillä», myönsi Pennington. »Puhelusi kuulostaa tarulta.»\n\n»Mutta se on totta. Lienet lakannut ryyppäämästä, mutta pikku tuikkaus\ntästä ei sinua pahenna. Tämä pullo on jo auki — maistahan!» Ja hän\nojensi toiselle pullon ja lasin.\n\n»No niin, perin työlästä on hyljeksiä ainetta, joka muka on niin\nhyvää», sanoi Pennington. »Yksi ryyppy ei taida tehdä pahaa.» Hän\nkaatoi pullosta lasiin ja joi. »Suurenmoista!» hän ylisti.\n\n»Kas tässä!» virkkoi Evans ja sukelsi uudelleen komeroon. »Otin pullon\nsinunkin varaltasi, ja voimme saada sitä enemmänkin.»\n\nPennington otti pullon ja tarkasteli sitä melkein hyväillen.\n\n»Kahdeksan vuotta tynnyrissä!» hän jupisi. »Kyllä minun on se otettava,\nGuy. Täytyyhän olla jotakin jätettäväksi jälkipolvelle.» Hän veti\ntaskustaan setelinipun ja laski pöydälle kuusi dollaria.\n\n»Kiitos!» sanoi Guy. »Sinun ei tarvitse katua kauppaasi.»\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKun nuoret miehet muutamia minuutteja myöhemmin nousivat rinnettä\nmyöten isolle talolle, kohtasivat he vanhemman Penningtonin, joka\nseisoi kunnaan lakea kiertävän ajotien laidalla, katsellen laajaa\ncañonia ja kaukaisia vuoria. Etualalla olivat ratsuhevosten tallit\nja aitaukset, niiden takana kanala, johon liittyi kaksi pitkää,\nalfalfa-ruohoa kasvavaa tarhaa, ja pieni navetta, jossa oli vähäinen\nkarja guernseyläisiä lehmiä antamassa maitoa, kermaa ja voita ranchon\ntarpeiksi. Lähes puolen kilometrin päässä oli puiden keskellä\npunakattoinen »väentupa», jossa ranchon naimattomat palvelijat söivät\nja nukkuivat, ja sen läheisyydessä isot eläinaitaukset latoineen,\nulkorakennuksineen ja katoksineen.\n\nKauempana ja ylempänä cañonissa sijaitsevalla kukkulalaitumella\nkuvastuivat mustat ja raudanharmaan kirjavat percheron-rotuiset\ntammat vihantaa, keväistä rinnettä vasten. Vielä kauempana,\nLinkkuveitsi-cañonin takaisen selänteen harjalla näkyi uljaana Keisarin\nvalkoisen ja punaisen kirjava valtiashahmo.\n\nMolemmat nuoret menivät vanhemman miehen luokse, ja Custer kiersi\nhellästi kätensä isänsä hartioiden ympärille.\n\n»Et kyllästy siihen koskaan», virkkoi nuori mies.\n\n»Olen katsellut sitä kahdenkolmatta vuoden aikana», vastasi vanhempi\nPennington, »ja joka vuosi se on käynyt minusta yhä ihastuttavammaksi.\nSe ei milloinkaan muutu, mutta sittenkään ei se ole kahta kertaa\nsamanlainen. Katsopa noita purppuraisia salvioita ja villin tattarin\nmuodostamia kirkkaampia läikkiä tuolla ja siellä täällä vaivaistammien\nseassa kasvavia, ihania, vaaleanvihreitä manzanitoja — ne ovat\nkukkuloiden diadeemin säihkyviä jalokiviä! Ja tuota vuorien kevyttä\nutua, joka tuntuu siirtävän ne hiukan tuonnemmaksi keskikohdalta\noivalliseksi taustaksi kauniille kummuille, jotka Korkein taiteilija\non nyt sivellyt kankaalleen. Tunnin kuluttua hän maalaa toisen\nmestaritaulun ja illalla uuden ja aina vain uusia, ei koskaan kahta\nsamanlaista eikä milloinkaan sellaista, jonka kuolevainen kykenisi\njäljentämään; ja sen kaiken meitä varten, puita meitä varten, jos vain\nsydämemme ja sielumme ovat alttiit näkemään!»\n\n»Kuinka sinä rakastatkaan sitä!» ihasteli poika.\n\n»Niin, ja äitisi rakastaa sitä; ja suureksi iloksemme myöskin sinä ja\nEva rakastatte sitä.»\n\nPoika ei vastannut mitään. Hän rakasti sitä, rakasti todella, mutta\nhänellä oli nuori sydän, ja se kaipasi vaihtelua ja seikkailuja, se\nhalasi näkemään, mitä oli häntä ympäröivien kukkuloiden takana ja tuon\nlaajan, häiritsemättömän laakson ulkopuolella, jonka tasaiset vainiot\naaltoilivat »kunnaan linnan» alapuolella.\n\n»Tytöt ovat pukeutumassa uima-asuun», ilmoitti vanhempi mies hetkisen\nkestäneen vaitiolon jälkeen. »Lähdettekö te, pojat, mukaan uimaan?»\n\n»Tyttöihin» kuuluivat hänen vaimonsa ja rouva Evans yhtä hyvin kuin\nGracekin, sillä eversti oli jyrkästi sitä mieltä, että nuoruus on\npuhtaasti ruumiillinen ja sielullinen, ajasta riippumaton ominaisuus.\nKen hyvänsä tunsi ja toimi nuoruuden hengen mukaisesti, hän ei voinut\nolla vanha.\n\n»Lähdetkö sinä?» kysyi hänen poikansa.\n\n»Kyllä; odotin teitä.»\n\n»Minut kai vapautettaneen, sir», sanoi Guy. »Vesi on vielä liian\nkylmää. Koetin eilen ja olin vähällä paleltua kuoliaaksi. Tulen\nkatsomaan.»\n\nMolemmat Penningtonit poistuivat taloon pannakseen ylleen uimatamineet,\nkun taas nuori Evans asteli lammikkopuutarhaan. Hänen seisoessaan\nsiellä, velttona nauttien paikan rauhallisesta kauneudesta, tuli Allen\nportaita alas maksuosoitus kädessään. Nähdessään Guyn hän seisahtui\npojan taakse ilkeä ilme kasvoillaan.\n\nÄkkiä Evans tunsi, ettei hän ollut yksin, pyörähti ympäri ja tunsi\nmiehen.\n\n»Hei vain, Allen!» hän tervehti.\n\n»Nuori Pennington erotti minut äsken», sanoi Allen vastaamatta Evansin\ntervehdykseen sen paremmin.\n\n»Se on ikävää», valitti Evans.\n\n»Kenties jokin muu on teistä vieläkin ikävämpää!» ärähti Allen ja\njatkoi matkaansa tuvalle noutamaan vuodehuopiaan ja vaatteitaan.\n\nGuy tuijotti hetkisen miehen jälkeen ymmälläolevan näköisenä ja\notsa rypyssä. Sitten hän hitaasti punastui ja vilkaisi ympärilleen\nnähdäkseen, oliko kukaan kuullut hänen ja Slick Allenin välistä lyhyttä\nkeskustelua.\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin hän astui talon länsipuolella olevaan\naitaukseen, jossa uimalammikko oli. Rouva Pennington ja hänen vieraansa\nolivat jo vedessä, uiden ripeästi pysyäkseen lämpiminä, ja hetkisen\nkuluttua saapuivat eversti ja Custer juoksujalkaa talosta, hypäten yhtä\naikaa veteen. Vaikka heidän ikäeronsa oli kuusikolmatta vuotta, näytti\nvanhempi mies silti yhtä joustavalta ja ketterältä kuin nuorempikin.\n\nEversti Custer Pennington oli syntynyt Virginiassa viisikymmentä vuotta\nsitten. Saatuaan päästötodistuksen Virginian sotakoulusta ja West\nPointin akatemiasta oli hän astunut palvelukseen ratsuväkeen. Kuuban\nsodassa hän oli saanut kuulan toisen keuhkonsa lävitse ja kohta sodan\npäätyttyä eronnut palveluskyvyttömänä everstiluutnantin arvoisena.\nVuonna 1900 hän oli tullut Kaliforniaan, seuraten lääkäriensä neuvoa ja\nheikosti toivoen voivansa pitkittää kärsimyksiään vielä muutamia vuosia.\n\nKahdensadan vuoden aikana Penningtonit olivat kasvattaneet komeita\nmiehiä, naisia ja hevosia samalla maaperällä siinä valtiossa, jonka\nkoko olemassaolo oli selvittämättömästi kutoutunut yhteen heidän\nsukunsa historian kanssa. Penningtonko poistuisi Virginiasta? Mikä\nkauhistus! Tuho periköön sellaisen ajatuksenkin! Mutta eversti Custer\nPenningtonin valittavana oli ollut joko lähtö tahi kuolema, eikä\nhän nuoren vaimon puolisona ja kaksivuotisen pojan isänä jaksanut\nalistua kuolemaan. Sydämensä sisimmässä hän aikoi parantaa terveytensä\nennalleen kaukaisessa Kaliforniassa ja sitten palata rakastamaansa\nmaahan. Mutta hänen lääkärinsä oli ilmaissut heidän molempien\nystävälle, joka samalla oli Penningtonin asianajaja, että »kelpo\nCus-poloinen» joutuisi melkein varmasti hautaan vuoden kuluessa.\n\nJa niin oli Pennington matkustanut länteen mukanaan rouva Pennington ja\npieni Custer. Siellä hän oli löytänyt Rancho del Ganadon rappeutuneena,\nhoitamattomana ja myytävänä. Kuukauden kestänyt vetelehtiminen oli\nollut vähällä tappaa hänet pitkästymiseen tarvitsematta apua hänen\nkeuhko-paroiltaan. Ja kun hän ratsastaessaan eräälle toiselle rancholle\noli sattumalta nähnyt tämän maatilan ja saanut tietää, että se oli\nkaupaksi, oli siemen kylvetty.\n\nMaanlaadusta ja vedestä hän päätteli, ettei Ganado ollut sopiva sen\nhevoslajin kasvattamiseen, jonka hän parhaiten tunsi ja jota hän ja\nhänen isänsä ja isoisänsä ennen häntä olivat pitäneet Virginiassa.\nMutta hän oivalsi muita mahdollisuuksia. Lisäksi hän viehättyi\nkukkuloihin ja cañoneihin ensi näkemältä. Ja niinpä hän oli ostanut\nranchon pikemminkin saadakseen jotakin väliaikaista puuhaa järjelleen\nja kyvyilleen, kunnes hänen maanpako-aikansa päättyisi ja hän voisi\npalata syntymävaltioonsa tahi kuolisi, kuin kuvitellen, että siitä\nvoisi tulla hänen pysyvä kotinsa.\n\nVanha espanjalais-amerikkalainen talo oli muovattu uudelleen\nja korjattu. Neljässä vuodessa hän oli oppinut tuntemaan, että\nherefordilaiset, berkshireläiset ja percheronit kykenivät valtaamaan\nihmisen sydämessä melkein yhtä hyvän paikan kuin mikä siinä on\npuhdasrotuisilla hevosilla. Sitten oli tullut pieni tytär, ja »kunnaan\nlinna» oli saanut sen lopullisen voitelun, joka tekee miehen talosta\nhänen kotinsa.\n\nHänen keuhkonsa oli parantunut — hän ei voinut mistään oireesta\nerottaa, ettei se olisi ollut yhtä hyvässä kunnossa kuin koskaan\nennen — mutta sittenkin hän yhäti viipyi aurinkoisessa maassa, jota\nhän oli johtunut rakastamaan tietämättä, kuinka lujasti hän oli\nsiihen kiintynyt. Vähitellen häneltä oli unohtunut puhetapa »kun\npalaamme kotiin», ja kun vihdoin eräältä nuoremmalta veljeltä saapui\nkirje, jossa tämä lausui haluavansa ostaa vanhan, Virginiassa olevan\nasuinpaikan, jollei Custer Penningtonin perhe aikonut tulla sinne\ntakaisin, oli everstin pakko mutkailematta käydä käsiksi ratkaisuun.\n\nHe olivat pitäneet pienen perheneuvottelun — eversti ja Julia, hänen\nvaimonsa, sekä seitsenvuotinen Custer ja pieni, vuoden vanha Eva.\nÄitinsä sylissä istuva Eva oli yhtä mieltä kaikkien kanssa. Custer\nnuorempi pillahti itkemään, heti kun vain mainittiin, että kysymyksessä\noli lähteminen vanhasta, rakkaasta Ganadosta.\n\n»Entä mitä sinä, Julia, siitä arvelet?» tiedusti eversti.\n\n»Minä rakastan Virginiaa, isä-kulta», oli Julia vastannut, »mutta\ntaidan rakastaa Kaliforniaa vieläkin enemmän; ja sen sanon olematta\nuskoton omalle valtiolleni. Se on toisenlaista rakkautta.»\n\n»Ymmärrän tarkoituksesi», virkkoi hänen puolisonsa. »Virginia on\näitimme, Kalifornia lemmittymme.»\n\nJa niin he jäivät Rancho del Ganadolle.\n\n\n\n\nIV,\n\n\nTyö ja leikki olivat erottamattomasti sekaantuneet toisiinsa Ganadossa.\nLeikit olivat senluontoisia, että ne tekivät heidät paremmin\nkykeneviksi työhönsä, ja työstä, joka aina suoritettiin ulkoilmassa ja\ntavallisesti ratsain, he nauttivat täysin yhtä paljon kuin leikistäkin.\nSamalla kun kaupungin liikemiehet kuluttivat elinvoimiaan ja hermojaan\nkoettaessaan selviytyä liikkeiden sulkemisajalla muodostuvan rajun\nihmistulvan hälystä ja päästä käsiksi raitiovaunun katossa riippuvaan\nhihnaan rytyyttääkseen sitten heiluen ja nytkähdellen kotiinsa päin,\nsukelsi eversti Pennington uimalammikkonsa vilpoisaan virkistävään\nveteen uurastettuaan päivän hyvinkin yhtä rakentavassa ja tuottavassa\ntyössä kuin hekin.\n\n»Vielä yksi sukellus!» hän huusi, seisoen hyppylaudan nenällä. »Ja\nsitten lähden pois. Evan pitäisi olla täällä silloin, kun olemme\nehtineet pukeutua, eikö niin? Olen kuolemaisillani nälkään.»\n\n»En ole vielä kuullut junan viheltävän, vaikka sen pitäisi saapua\nnäihin aikoihin», vastasi rouva Pennington. »Sinä ja Poju pidätte\nuidessanne niin kovaa melua, että Gabrielin töräytyskin jäisi meiltä\nhuomaamatta, jos silloin sattuisimme olemaan lammikossa!»\n\nEversti, Custer ja Grace Evans sukelsivat samalla kertaa ja ehättivät\nkilvan lammikon matalaan päähän, jossa rouva Evans ja talon emäntä\nvalmistautuivat poistumaan. Tyttö saapui käsipuulle ensimmäisenä ja\nnousi vedestä nauraen voitonriemuisesti.\n\n»Jalkani lipesi hypätessäni», puolusteli nuori Pennington, pyyhkien\nvettä silmistään. »Muutoin olisin tavoittanut sinut.»\n\n»Ei mitään verukkeita, Poju!» pilaili eversti. »Grace voitti sinut\npuhtaasti ja rehellisesti.»\n\n»Palataan kilvan, Grace! Dollari vetoon!» vaati nuori mies. »Se\nsopii», huudahti tyttö. »Yksi, kaksi, kolme — nyt!» He syöksyivät\nuimaan. Eversti oli verkkaisesti siirtynyt heidän edellään syvälle\nvedelle ja lähestyi nyt poikaansa, kun tämä ui hänen ohitseen metrin\nverran edellä. Samassa nuoren miehen eteneminen lakkasi.. Kiljaisten\nkuin comanche-intiaani hän kääntyi isänsä kimppuun, miehet kävivät\nkäsikähmään ja painuivat veden alle. Kun he jälleen pärskyen ja nauraen\nkohosivat pinnalle, kiipesi tyttö jo ylös vedestä.\n\n»Sinä voitit, Grace!» luikkasi eversti.\n\n»Tämä ei ole rehellistä!» huusi Custer. »Isä tarttui nilkkaani!»\n\n»No, keliäpä olisi ollut siihen parempi oikeus?» kysyi tyttö. »Hänhän\non palkintotuomari.»\n\n»Hän on aika vintiö erotuomariksi», jupisi Custer leppeästi.\n\n»Ala juosta noutamaan dollariasi ja maksa kunnon miehen tavalla!»\nkehoitti isä.\n\n»Kuinka paljon sinä saat siitä? Paljonko maksat hänelle, Grace?»\n\nHe naljailivat vielä astuessaan sisälle ja hajaantuessaan huoneisiinsa\npukeutumaan.\n\nGuy Evans käveli uimalammikkoa ympäröivästä, aidatusta puistosta\ntalon pohjoispuolitse kulkevan ajotien varrella kasvavassa korkeassa\npensasaidassa olevalle avoimelle holville. Sieltä oli esteetön näköala\nkauas vuoristoon ulottuvaan leveään laaksoon.\n\nLaakson keskellä liikkui leikkikalulta näyttävä juna meluttomasti.\nHänen katsellessaan sitä näkyi pienestä veturista kohoavan valkoinen\ntuprahdus. Se nousi ylöspäin ja haihtui ilta-ilmaan, ennen kuin kimeä\nvihellys saapui hänen korviinsa. Juna eteni vihreiden puiden taakse ja\nkatosi näkyvistä.\n\nHän tiesi, että juna oli pysähtynyt asemalle ja että siitä oli\nlaskeutunut hento, tyttömäinen olento, hymyillen ovivahdille ja\nlausuen hilpeän sanan junailijalle, joka oli vuosikausia saattanut\nhäntä edestakaisin hänen silloin tällöin käydessään noin puolentoista\nsadan kilometrin päässä olevassa kaupungissa. Nyt ottaa ohjaaja\nhänen matkalaukkunsa ja vie sen autoon, jossa hän sitten ajaa kotiin\nlaakson poikki tuovaa, leveätä ja suoraa lehtokujaa myöten, rikkoen\nperinpohjaisesti koko joukon erinomaisen hyviä nopeuslakeja.\n\nKahden minutin kuluttua juna ilmestyi jälleen puiden takaa, jatkaen\nmatkaansa laaksoa ylöspäin, ikäänkuin pieni, musta mato, jonka kyljissä\nvälkkyi keltaisia täpliä. Hämärän pimetessä alkoi laaksosta tuikkia\nranchorakennusten ja kylien valoja. Niitä kimelteli yksittäin ja\npienissä ryhmissä ikäänkuin huolettoman käden siroittelemia jalokiviä.\nJa sitten näyttäytyivät tähdet kirkkaan ylhäisinä lisäämään Kalifornian\nihanan yön loistoa.\n\nTien käänteessä tulivat auton lyhdyt näkyviin. Guy meni itäiselle\nkuistille ja pilkisti ovesta arkihuoneeseen, johon perhe oli jo alkanut\nkokoontua.\n\n»Eva tulee!» hän ilmoitti.\n\nTyttö oli ollut poissa edellisestä päivästä alkaen, mutta jos olisi\npäätetty sen mukaan, kuinka kiihkeästi kaikki riensivät häntä\ntervehtimään, olisi hän saattanut palata pitkältä ulkomaanmatkalta.\nPäinvastoin kuin kaupunkilaiset eivät nämä ihmiset olleet\noppineet salaamaan sydämensä hellempiä tunteita teennäisen\nvälinpitämättömyyden naamarin verhoon. Ehkäpä he juuri sen nojalla,\nettei heidän ollut tarvinnut alituisesti oleksia kylki kylkeen\nahdetussa muukalaistungoksessa, olivat voineet säilyttää herttaisen\nluonnollisuutensa, josta ihmiskunnan markkinapaikoilla asuvat ihmiset\neivät saa koskaan nauttia. Sillä ihminen kätkee outojen kylmiltä\nkatseilta ne sydämensä tunteet, jotka hän paljastaa ystäviensä\njoukossa, vaikka ne kenties ovatkin hänen olemuksensa ylevimmät\npiirteet.\n\nKuin lentäen nousi auto kummulle, kääntyi ylöspäin tietä myöten ja\nseisahtui talon nurkalle. Ovi lennähti auki, ja tyttö hyppäsi maahan\nohjaajan istuimelta.\n\n»Hyvää iltaa, kaikki!» hän huusi.\n\nSuikattuaan ohimennen suuta veljelleen hän suorastaan syöksähti äitinsä\nkimppuun, syleillen, suudellen, nauraen, tanssien ja puhellen yhtä\naikaa. Huomattuaan isänsä hän jätti äidin nauramaan tukka pörröllään ja\nkiiti isän luokse.\n\n»Sinä perin ihastuttava isä-papsi!» hän riemuitsi, kun isä sulki\nhänet syliinsä. »Onko sinusta hauskaa, kun sait kiusanhenki-pahaisesi\ntakaisin? Panenpa vetoa, ettei ole. Rakastatko minua? Et rakastakaan,\nkun saat tietää, kuinka paljon olen tuhlannut. Mutta oi, isä, siellä\noli _niin_ suurenmoista! Siinäpä se, ja oi, äiti-kulta, kenet, kenet,\n_kenet_ luulet minun tavanneen siellä? Oi, sitä et ikinä arvaa — et\nsinä ilmoisna ikinä!»\n\n»Kenet sitten tapasit?» tiedusti äiti.\n\n»Niin, sisko-typykkä, _kenet_ kohtasit?» kysyi velikin puolestaan.\n\n»Ja hän on viimeistellyn loistava», jatkoi tyttö, ikäänkuin häntä ei\nolisi lainkaan keskeytetty. »Ja minä tanssin hänen kanssaan — oi, niin\n_jumalallista_ tanssia! Kas, Guy Evans! Mutta kuinkas sinä voit? En\nensinkään nähnyt sinua.»\n\nNuori mies nyökkäsi yrmeänä.\n\n»Kiitos, hyvin. Kuinkas voit itse, Eva?» hän vastasi.\n\n»Myöskin rouva Evans on täällä, rakas», muistutti äiti.\n\n»Oi, täti Mae!» hän huudahti. »Olen _niin_ ihastunut. Mutta sinun\nolisi pitänyt _nähdä_ hänet, ja äiti, minä sain mitä _sukevimman_\nratsastushatun!» He siirtyivät puhuessaan arkihuoneen ovelle päin, jota\nGuy piti auki. »Guy, minulla on sinulle mitä uhkein joululahja!»\n\n»Auttakaa!» kirkaisi hänen veljensä, vaipuen kuistin tuoliin. »Ettekö\ntiedä, että minulla on heikko sydän? Ostakaa joululahjanne aikaisin\n— ostakaa huhtikuussa! Oi, hyvä Jumala, ennätättekö sittenkään näin\nnopeasti?» hän kysyi toisilta. »Ennätättekö?»\n\n»Minusta Eva oli kovin ystävällinen, kun muisti minua lainkaan»,\nvirkkoi Guy, lauhtuen silminnähtävästi.\n\n»No, mikä se on?» tiedusti Custer. »Panenpa vaikka vetoa, että olet\nostanut hänelle piipun.»\n\n»Miten ihmeessä sen arvasit?» kummasteli Eva.\n\nCuster nauroi niin, että huojui tuolissaan puolelta toiselle.\n\n»Mitä sinä naurat, tomppeli?» kivahti tyttö. »Mistä arvasit, että\nminulla on piippu hänelle?»\n\n»Siitä, ettei hän milloinkaan polta muuta kuin savukkeita.»\n\n»Sinä olet kauhea!»\n\nCuster veti hänet syliinsä ja suuteli häntä.\n\n»Sinä rakas, pikku sisko!» hän sanoi. Sitten hän otti tytön pään\nkäsiensä väliin ja pudisti sitä. »Kuuletko, kuinka ne kalisevat?»\n\n»Mutta minä pidän piipusta», selitti Guy pontevasti. »Pulma on se,\netten tähän asti ole saanut todella hyvää.»\n\n»Kas siinä!» huudahti tyttö voitonriemuisesti. »Ja tiedäthän, että\n_Sherlock Holmes_ poltti aina piippua.»\n\nVeli rypisti otsaansa.\n\n»En oikein ymmärrä, mitä yhteyttä sillä on tämän tapauksen kanssa», hän\ntunnusti.\n\n»No, jos se on selitettävä sinulle havainnollisesti, niin eikö Guy ole\nkirjailija?»\n\n»Ei siinä määrin, että kukaan voisi sitä huomata — vielä», esteli Evans.\n\n»Niin, mutta sinusta tulee!» intti tyttö ylpeästi.\n\n»Nyt alkaa valo sarastaa», ilmoitti hänen veljensä. »Kuuluisa\nkirjailija _Sherlock Holmes_, joka kirjoitti Conan Doylen!»\n\nTytön kasvoille levisi tyrmistynyt ilme, antaen pian sijaa\nharmistuneelle hymylle.\n\n»Sinä olet kerrassaan hirmuinen!» hän huudahti. »Minä lähden hieman\nsiistimään asuani päivällistä varten. Älkää odottako minua!»\n\nTanssiaskelin hän sipsutti arkihuoneen lattian poikki patioon ja omaa\nhuonettaan kohti.\n\n»Aivosi pienet kalisee, kilisee, kolisee», huusi veli hänen jälkeensä.\n»Eikö hän ole verraton?» hän lisäsi toisille.\n\n»Ei kukaan voi lähimainkaan vetää hänelle vertoja», vastasi eversti\nnauraen. »Hän on ainut laatuaan koko maailmassa.»\n\n»Ja hän on meidän, Luojan kiitos!» virkkoi veli.\n\nEversti silmäili Evan kaupungista tuoman sanomalehden otsakkeita.\n\n»Mitä uutisia?» tiedusti Custer.\n\n»Samaa vanhaa lorua», vastasi hänen isänsä. »Murhia, avioeroja,\nlapsenryöstöjä ja väkijuomajuttuja, eivätkä asianomaiset ole edes\nkyllin omintakeisia tehdäkseen jutut mielenkiintoisiksi käyttämällä\nuusia menetelmiä. Mutta, kas vain! Tuopa ei olekaan niin hullua!\n'Kahdensadan tuhannen dollarin arvosta varastettua wiskyä laskettu\nrannikolle’», luki hän. »Raittiuden valvojat ja rahaministeriön\nerikoisesti määräämät toimitsijat työskentelevät huomiotaherättävän\nteorian pohjalla, jonka nojalla toivotaan saatavan selville, missä\neräästä New Yorkissa sijaitsevasta hallituksen varastosta vuosi\nsitten varastettua, kokonaisen omaisuuden arvoista wiskymäärää nyt\nsäilytetään. Tähän asti on tiedetty vain sen verran, että wisky vietiin\nvarastosta tavaravaunuissa kirkkaalla päivällä, ja se oli rohkeimpia\nvarkauksia, mitä New Yorkissa on milloinkaan tehty. Lähteestä, jota\nei ole suostuttu ilmaisemaan, ovat hallituksen etsivät nyt saaneet\ntietoja, jotka saavat heidät uskomaan, että väkijuomasaalis oli\nlastattu purjealukseen, joka on tehnyt pitkän kiertomatkan Kap Hornin\nympäri ja on nyt jossakin eteläisen Kalifornian rannikolla. Vielä\notaksutaan hallituksessa, että wiskyä parhaillaan lasketaan maihin\nveneillä ja kuljetetaan johonkin kätköpaikkaan vuoristoon. Wisky on\nyksitoista vuotta vanhaa ja pantiin pulloihin kolme vuotta sitten,\nvähää ennen kuin kieltolaista tuli harmillinen tosiasia. Jos tämän\nnestemäärän kaupustelijat joutuvat kiinni, käy heille huonosti, sillä\ntavara varastettiin suoraan hallituksen varastosta ja kaikki etsinnässä\nmukana olevat viranomaiset pitävät tärkeänä, että syylliset saavat\nvaroittavan rangaistuksen.»\n\n»Yksitoista vuotta vanhaa!» huokasi eversti. »Se saa veden herahtamaan\nkielelleni! Minun on täytynyt tulla toimeen kotitekoisella\nrypäleviinillä toista vuotta. Ajatelkaahan sitä — minun, Penningtonin!\nEsi-isäni varmaankin kiemurtelevat haudoissaan Virginiassa!»\n\n»Päinvastoin he otaksuttavasti nauravat hihoihinsa. He kuolivat ennen\nheinäkuun 1 päivää 1919», pisti Custer väliin. »Yksitoista vuotta\nvanhaa — kahdeksan vuotta tynnyreissä», hän toisteli haaveillen,\nluoden pikaisen katseen Guy Evansiin päin, jonka mieltä äkkiä alkoi\nsyvästi kiinnittää hänen tuolinsa vieressä olevalla pöydällä viruva\nkirja, vaikka hän oli lukenut sen kuusi kuukautta takaperin eikä ollut\nsiitä pitänyt. »Ja kaupustelijoille käykin huonosti», jatkoi nuori\nPennington. »No niin, sitä toivoisin. Heidät otaksuttavasti hirtetään,\nkurjat, kelvottomat lurjukset!»\n\nGuy oli noussut seisomaan ja asteli patioon vievälle ovelle. »Mikähän\nEvaa viivyttää?» hän huomautti.\n\n»Alkaako nälkä vaivata?» kysyi rouva Pennington. »Niinpä taitaa olla\nmeidän kaikkien laita. Entä jollemme enää odottaisikaan? Eva ei siitä\npahastu.»\n\n»Jos minä odotan vielä paljon kauemmin», virkkoi eversti, »on jonkun\nkannettava minut ruokasaliin.»\n\nKun he menivät kirjaston lävitse ruokasaliin, astelivat nuoret miehet\nvanhempiensa jälessä.\n\n»Onko sinulla vielä hyvä ruokahalu?» tiedusti Custer.\n\nOle vaiti!» tokaisi Evans. »Sinä kiusoitat minua.»\n\nToiset olivat tyhjentäneet liemilautasensa, ennen kuin Eva liittyi\nseuraan. Sitten kun miehet olivat jälleen istuutuneet, jatkettiin\nkeskeytynyttä keskustelua. Kuten tavallisesti ei se tosin aina\nollut säkenöivää, mutta joka tapauksessa se oli vaihtelevaa, sillä\nse kosketteli monia aiheita; puhuttiin suuresta oopperasta ja\nenglantilaisten pähkinäin oksastamisesta villeihin kotimaisiin\nrunkoihin, viimeisestä romaanista ja käytännöllisimmästä siankorvien\nmerkitsemistavasta. Maalaukset, runot, leikit, taulut, ihmiset,\nhevoset ja kotoinen olut — kaikki ne joutuivat osaltaan pöytäseurueen\npohdinnan, väittelyn ja pilailun alaisiksi.\n\nKun Eva sattui lyhyen hetken olemaan syrjässä keskustelusta, käytti\nhänen vieressään istuva Guy hyväkseen tilaisuutta kuiskatakseen hänelle:\n\n»Kuka oli se lintu, jonka tapasit L. A:ssa?»\n\n»Ketä niistä tarkoitat?»\n\n»Ketäkö? Kuinka monta oikein kohtasitkaan?»\n\n»Heitä oli tusinoittain.»\n\n»Tarkoitan sitä, josta lepersit niin kovin kehuvasti.»\n\n»Ketä minä sitten kehuin? En muista itse.»\n\n»Sinä saatat tehdä kenestä tahansa juomarin, Eva Pennington!» huudahti\nnuori mies harmistuneena.\n\n»Olet säihkyvä!» hymähti tyttö. »Mikä aate lienee pälkähtänyt\nlahjakkaisiin aivoihisi — mustasukkaisuusko?»\n\n»Tahdon tietää, kuka hän on», tiukkasi Guy.\n\n»Kuka niin?»\n\n»Tiedät varsin hyvin, ketä tarkoitan — sitä vintiötä johon olit niin\nihastunut ennen päivällistä. Mainitsit tanssineet hänen kanssaan. Kuka\nhän on? Juuri sen tahdon tietää.»\n\n»En pidä siitä, että puhut minulle tuolla tavoin. Mutta jos sinun\ntäytyy se tietää, niin ilmoitan, että hän on lumoavin olento, mitä olet\nikinä nähnyt. Hän —»\n\n»En ole häntä nähnyt enkä sitä haluakaan. En myöskään välitä siitä,\nkuinka lumoava hän on. Tahdon vain tietää hänen nimensä.»\n\n»No, miksi et sitä heti sanonut? Hänen nimensä on Wilson Crumb.» Tytön\nsävy oli samanlainen, kuin hän olisi lausunut: »Katsos Aleksanteri\nSuurta!»\n\n»Wilson Crumb! Kuka hän on?»\n\n»Mielitkö sinä noin vain kylmästi ilmaista minulle, ettet tiedä, kuka\nWilson Crumb on, Guy Evans?» kysyi tyttö.\n\n»En ole koskaan kuullut hänestä mitään», vastasi mies.\n\n»Et ole milloinkaan kuullut mitään Wilson Crumbista, kuuluisasta\nnäyttelijä-johtajasta? Sellaista tietämättömyyttä!»\n\n»Tiesitkö sinä hänestä mitään, ennen kuin nyt pistäydyit L. A:ssa?»\ntiedusti hänen veljensä pöydän ylitse. »En ole koskaan ennen kuullut\nsinun mainitsevan häntä.»\n\n»No niin, kenties en tiennyt», myönsi tyttö. »Mutta hän on lumoavin\ntanssija, mitä milloinkaan olette nähnyt — ja millaiset silmät hänellä\non! Ja ehkä hän saapuu ranchollemme seurueineen. Hän sanoi, että he\nusein etsivät juuri tällaisia paikkoja.»\n\n»Ja sinä kai kutsuit häntä?» kysyi Custer syyttävästi.\n\n»Miksikäs en? Olihan minun oltava kohtelias, eikö ollutkin?»\n\n»Tiedät varsin hyvin, ettei isä ole koskaan suvainnut sellaista», intti\nveli, katsoen everstiin apuapyytävästi.\n\n»Hän ei kysynytkään isältä, vaan minulta», vastasi tyttö.\n\n»Näettekö», virkkoi eversti, »kuinka yksinkertaisesti Eva ratkaisee\nkaikki pienet pulmat.»\n\n»Mutta ymmärräthän, isä-kulta, kuinka mainion loistavaa olisi,\njos saisimme heidät tänne ottamaan muutamia kuvia meidän omalla\nranchollamme, jossa voisimme tarkkailla heitä koko päivän.»\n\n»Niin», murahti Custer, »saisimme katsella, kuinka he rikkovat\nhuonekaluja ja turmelevat nurmikoitamme! Komensihan eräs sellainen\njohtaja ratsujoukon yhdelle Hollywoodin kauneimmista nurmikoista.\nSitten he menevät kukkuloille ja ajavat karjan harjanteen ylitse\nvaltamereen. Olen kuullut heistä riittävästi. En ikinä suostuisi\nlaskemaan ainoatakaan heistä maatilallemme.»\n\n»Ehkä he eivät kaikki ole häikäilemättömiä ja huolimattomia», virkkoi\nrouva Pennington.\n\n»Muistanette, että eräs seurue otti muutamia kuvia meidän ranchollamme\nnoin vuosi sitten», pisti rouva Evans väliin. »Ne näyttelijät olivat\ntodellakin hyvin kilttejä.»\n\n»He olivat suorastaan ihailtavia», vahvisti Grace Evans. »Toivottavasti\neversti sallii heidän tulla. Siitä koituisi kosolti huvia.»\n\n»Heistä on mahdoton sanoa mitään», huomautti Guy. »Tietääkseni he\nkeräävät apunäyttelijöiksi kaikenlaista roskajoukkoa — kommunisteja ja\nmuita sentapaisia kaikenkarvaisia ihmisiä. Minä olisin peloissani.»\n\nHän pudisti päätään epäilevästi.\n\n»Teitä molempia vaivaa se, ettette tahtoisi sallia meidän tyttöjen\nnähdä hauskannäköisiä kaupunkilaisnäyttelijöitä», väitti Eva. »Juuri se\nteissä on vikana!»\n\n»Niin, he ovat mustasukkaisia», yhtyi rouva Pennington nauraen.\n\n»No niin», sanoi Custer, »jos on näyttelijöitä, on myös\nnäyttelijättäriä, ja mikäli olen heitä nähnyt, ovat jälkimäiset\nkauniimpia kuin edelliset. Kun nyt ajattelen asiaa tarkemmin, antaa\nheidän kaikin mokomin tulla. Kutsu heidät heti — kuukaudeksi — sähkötä!»\n\n»Hupakko!» huudahti hänen sisarensa. »Hän ei ehkä tule tänne lainkaan.\nHän mainitsi siitä vain sattumoisin.»\n\n»Ja koko tämä myrsky vesilasissa turhanpäiten», virkkoi eversti.\n\nHeti lakattiin keskustelemasta Wilson Crumbista, ja kaikki, myöskin\nvaikutuksille altis pikku Eva, unohtivat hänet.\n\nNuorten keräytyessä pianon ääreen istuutuneen rouva Penningtonin luokse\narkihuoneeseen, sijoittuivat rouva Evans ja eversti Pennington syrjään\npuhelemaan kaikenlaisista asioista kuunnellessaan laulua.\n\n»Meillä on uusi naapuri», huomautti rouva Evans, »neljän hehtaarin\nsuuruisella hedelmätarha-alueella, joka on meidän länsipuolellamme.»\n\n»Niin — rouva Burke. Hän on siis jo muuttanut sinne, niinkö?» kysyi\neversti.\n\n»Hän saapui eilen. Hän on itävaltioista kotoisin oleva leski ja hänellä\non luullakseni tytär Los Angelesissa.»\n\n»Hän kävi luonani noin kuukausi sitten», kertoi eversti, »kysymässä\nminulta neuvoa paikan ostamisesta. Hän näytti hyvfn hienostuneelta,\nrauhalliselta, vaatimattomalta naiselta. Minun on ilmoitettava asiasta\nJulialle — hän menee naapuria tervehtimään.»\n\n»Kutsuin hänet eilen päivälliselle luoksemme», sanoi rouva Evans. »Hän\nnäyttää hyvin heikolta ja oli lopen uupunut. Tavaroiden purkaminen ja\nuuteen asuntoon muuttaminen kysyvät vankankin ihmisen voimia, ja hän\nnäyttää niin hennolta, etten tosiaan käsitä, kuinka hän sen kaiken\nkesti.»\n\nSitten keskustelu siirtyi muihin aineisiin, ja pian pianon luona ollut\nseurue hajaantui, ja Eva riensi tanssiaskelin isänsä luokse.\n\n»Oivallinen isä!» hän huusi, tarttuen isänsä käsivarteen. »Yksi tanssi\nennen maatapanoa — jos rakastat minua, niin yksi tanssi, vain yksi!»\n\nPennington nousi tuoliltaan nauraen.\n\n»Kyllä minä tiedän yhden tanssisi, sinä pieni pettäjä — viisi\nfox-trotia, kolme one-stepiä ja yksi valssi.»\n\nKäsivarret toistensa ympärille kierrettyinä he lähtivät tanssisaliin;\nse oli todella tilava leikkisali autovajan vieressä. Heidän jälessään\ntulivat molemmat vanhemmat naiset, pojat ja Grace Evans, nauraen ja\njutellen. He aikoivat tanssia tunnin ja sitten paneutua levolle, sillä\nhe nousivat aikaisin ja olivat satulassa ennen auringon nousua. He\nelivät onnellista, huoletonta eloaan kaukana suurkaupungin hälinästä ja\npölystä, ja kuitenkin heillä oli enemmän mukavuutta ja ylellisyyttä,\nkuin useimmilla kaupunkilaisilla konsanaan.\n\n\n\n\nV.\n\n\nHuvila Vista del Pason varrella numerossa 1421 oli rakennettu\nHollywoodin rakennustaiteen uuden suunnan mukaisesti, joka näyttää\nolevan hysteerinen koe yhdistää Anna-kuningattaren aikuista,\nitalialaista, sveitsiläistä, maurilaista ja lähetyssaarnaajain\nvanhaa tyyliä. Sen kalkitut seinät olivat kellanpunertavat, ulkoiset\npuuosat kirkkaansiniset, ja ikkunoita verhosivat suojukset, joissa\noli oliivinvärisiä ja vaaleanpunaisia juovia. Sisäänkäytävän toisella\npuolella kohosi vihreä pergola — puutarhanhoidon ja rakennustaiteen\nyhtymäkohdalle ominainen, molempia loukkaava, ruma piirre. Sivistys on\nkeksinyt myrkyn valurautaisille koirille, kauriille ja kaniineille,\njotka liikkumattomina hyppelivät äskeisyyden nurmikoilla, mutta vihreä\npergola on parantumaton tauti.\n\nTalon etuseinään liittyvä muuri jatkui kapean tontin poikki sen rajalle\nja kääntyi sitten taaksepäin kujalle, osittain sulkien sisäänsä pation\n— hollywoodilaisen takapihan. Julkisivulta vei patioon holvattu portti.\nSe oli tehty karkeista punapuulaudoista, ja sen yläosassa oli kolme\nporanreikää, jotka muodostivat kolmion — se oli taidetta. Holvikaaren\nyläpuolella oli kellahtavan ruusunvärisessä rappauksessa kolme\npurppuranpunaista marakatin kuvaa — myöskin se oli taidetta.\n\nOdottaessanne neliömetrin laajuisessa eteisessä panette merkille, että\nlattia on laskettu mustaan muurauslaastiin upotetuilla punaisilla\ntiilillä ja että Oregonin männystä kyhätty ovi mahonkiupotuksineen\nolisi vakavan yksinkertaisena ollut kaunis, jollei sen oikeassa\nyläkulmassa olisi ollut pientä peililasista neliötä, joka oli sitovana\ntodistuksena taiteilija-arkkitehdin rohkeasta omaperäisyydestä.\n\nSoittonne saa pian vastauksen, ja oven avaa valkeatakkinen,\nviisineljättävuotias japanilainen »koulupoika.» Teidät opastetaan\nsuoraan arkihuoneeseen, minkä jälkeen te tyyten unohdatte arkkitehdit\nja taiteen, sillä huone on todella kaunis, vaikkakin hieman itämaisen\nraskastyylinen kiinalaisine mattoineen, himmeine verhoineen ja\nvankkoine päällystettyine kalusteineen. Japanilainen koulupoika, joka\ntuntee teidät, sulkee oven jälkeenne ja poistuu sitten varpaillaan\näänettömästi huoneesta.\n\nTeitä vastapäätä olevalla sohvalla lepää nainen kasvot painettuina\npieluksiin. Kun te yskäisette, kääntää hän kasvonsa teihin päin, ja\nnäette, että ne ovat hyvin kauniit, vaikka silmät ovatkin hiukan\nlevällään ja tuijottavat ja ilme jonkun verran riutunut. Kasvoja,\njoiden ääriviivat ovat viimeistellyn hienot, ympäröi tuuhea, tumma\ntukka. Eivät edes kynityt ja maalatut kulmakarvat, ruusuisen ihojauheen\npeittämät posket ja karmiininpunaisiksi sivellyt huulet voi salata\neräänlaista arvokkuutta ja herttaisuutta.\n\nTeidät nähdessään nainen nousee pystyyn hieman epävarmasti ja ojentaa\nhuulet hymyssä teille hennon kätensä tervehdykseksi. Sormet vapisevat,\nja niissä on nikotiinitahroja. Hänen silmänsä eivät hymyile — koskaan.\n\n»Samaako kuin tavallisesti?» hän kysyy väsyneesti.\n\nKurkkunne on kovin kuiva. Nielaisette, ennenkuin kiihkeästi, melkeinpä\nkuumeisesti vakuutatte, että hänen olettamuksensa on oikea. Hän poistuu\nhuoneesta. Otaksuttavasti ette ole pannut merkille, että hän on\nhurjakatseinen ja riutunut tai että sormet ovat tahraiset ja vapisevat,\nsillä tekin olette hurjakatseinen ja riutunut ja vapisette pahemmin\nkuin hän.\n\nPian hän palaa. Vasemmassa kädessä hänellä on vähäinen lasipullonen ja\nsiinä useita pikku tabletteja. Lähestyessään teitä hän ojentaa esiin\noikean kätensä kämmen ylöspäin. Se on hento, hieno käsi, mutta vaikka\nse onkin hyvin valkea, näyttää se kuitenkin voimakkaalta. Te laskette\nsiihen setelin, ja hän antaa teille pullon. Siinä kaikki. Te lähdette,\nja hän sulkee Oregonin männystä tehdyn oven rauhallisesti jälkeenne.\n\nKääntyessään jälleen sohvalle päin hän empii. Hänen katseensa lipuu\nhuoneen toisessa päässä olevalle suljetulle ovelle. Hän astahtaa\npuoliaskeleen sitä kohti, mutta peräytyy sitten ja painaa hartiansa\novea vasten. Sormet ovat tiukasti nyrkissä, mutta silmät ovat yhä\ntähdättyinä suljettuun oveen. Niiden ilme on tuijottava ja hurjistunut\nkuten puolustautumaan ahdistetulla eläimellä. Hän vapisee kiireestä\nkantapäähän.\n\nMinuutin ajan hän seisoo paikallaan, taistellen julmaa taisteluaan\nyksin ja avuttomana. Sitten hän, ikäänkuin tehden viimeisen, valtavan\nponnistuksen, kiskaisee silmänsä irti suljetusta ovesta ja katsoo\nsohvaan päin. Epävarmoin askelin hän palaa sen viereen ja heittäytyy\npieluksien sekaan.\n\nHänen hartioitaan vapisuttaa kyyneletön nyyhkytys, hän painaa\nvoimakkaat sormensa pieluksiin suonenvedontapaisesti, hän kääntelehtii\nkyljeltä toiselle, ikäänkuin kärsisi ruumiillisia tuskia. Mutta vihdoin\nhän herpaantuu ja lepää hiljaa.\n\nUuninreunuksella tikittää kello yksitoikkoisesti. Sen ääni täyttää\nkoko huoneen, paisuen hornamaisen kiihkeäksi, kauhistavaksi meluksi,\njoka repii pingoittuneita, arkoja hermoja. Hän painaa kädet korvilleen\nestääkseen sen kuulumasta, mutta hellittämättä se tunkeutuu niiden\nlävitse. Hän raastaa molemmin käsin tuuheata tukkaansa, niin että\nsormet takertuvat hiuksiin. Hyvinkin minuutin hän viruu niin pitkänään,\nmutta sitten hänen tohvelien verhoamat jalkansa alkavat nousta ja\nlaskea, ja hän takoo vinhasti varpaitaan vastarintaa tekemättömään\nsohvaan.\n\nÄkkiä hän ponnahtaa seisomaan ja karkaa uunin luokse.\n\n»Sinä kirottu!» hän kiljaisee, sieppaa kellon ja paiskaa sen\nsirpaleiksi uunin tiiliä vasten.\n\nSitten hänen katseensa lentää suljettuun oveen, ja epäröimättä, melkein\nuhmaavasti hän nyt menee lattian poikki, avaa oven ja katoaa sen takana\nolevaan kylpyhuoneeseen.\n\nViiden minuutin kuluttua avautuu ovi jälleen, ja nainen palaa\narkihuoneeseen. Hän hyräilee pientä, iloista säveltä. Pysähtyen pöydän\nviereen hän ottaa savukkeen kaiverruksin koristetusta puulippaasta ja\nsytyttää sen. Sitten hän menee pienen, komean pianon ääreen ja alkaa\nsoittaa. Hänen täyteläinen, sointuva äänensä virittää suloisen, vanhan\nlaulun rakkaudesta, nuoruudesta ja onnesta.\n\nJokin on parantanut hänen hajallemenneet hermonsa. Liedellä viruu\nsärkynyt kello. Sitä ei ikinä voida korjata.\n\nJos nyt palaisitte katsomaan häntä, niin näkisitte, että hän on\nvieläkin kauniimpi kuin aluksi luulittekaan. Hän on uudelleen\njärjestänyt hiuksensa ja pukunsa. Nyt havaitsette, että hänen\nvartalonsa on yhtä soma kuin hänen kasvonsakin, ja kun hän astui pianon\nääreen, ette voinut olla huomaamatta hänen joustavan sulavaa ryhtiään.\n\nHänen nimensä — ammattinimensä — on Gaza de Lure. Lienette nähnyt hänet\nvähäisissä osissa valkealla kankaalla, olette kenties ihmetellyt, miksi\njoku elävienkuvien johtomies ei ole kiinnittänyt häntä pääosiin. Viime\nkuukausina olette nähnyt häntä yhä harvemmin, ja se on pahoittanut\nmieltänne, sillä olitte oppinut ihailemaan herttaista puhtautta, jota\nhänen kaikki ilmeensä ja liikkeensä uhkuivat. Piditte hänestä myöskin\nsen vuoksi, että hän oli yhtä kaunis kuin hyvä — sillä olitte varma,\nettä hän oli hyvä — vain nähtyänne hänet kuvissa. Mutta ennen kaikkea\npiditte hänestä hänen näyttelemisensä tähden, sillä se oli harvinaisen\nluontevaa ja sulavaa, ja teillä oli sellainen tunne, että hän oli\nsynnynnäinen näyttelijätär, joka vielä kerran tulisi kuuluisaksi.\n\nKaksi vuotta takaperin hän saapui Hollywoodiin eräästä pienestä\nkeskisen lännen kaupungista — nimittäin kaksi vuotta sitä ennen kuin\nte käväisitte häntä tapaamassa Vista del Pason varrella olevassa\nhuvilassa. Silloin häntä innostivat korkeat tarkoitusperät. Hänen\nlapsensielussaan paloi ylevä kunnianhimo, ja häntä kannusti halu\npäästä korkeaan päämäärään. Tuhansien muiden lapsien murtuneet ruumiit\nreunustivat siihen päämäärään vievää tietä, mutta hän ei niitä nähnyt,\ntahi jos näki, ei ymmärtänyt.\n\nEhkä voimakkaampana kuin maineenhimo oli hänessä epäitsekäs pyrkimys,\njoka keskittyi kotiin jääneeseen äitiin. Äidille merkitsisi tytön\nmenestys suurempaa mukavuutta ja onnea kuin hän oli saanut nauttia sen\njälkeen, kun arvoton puoliso oli hylännyt hänet kohta lapsen synnyttyä\n— saman lapsen, joka nyt tunnettiin Gaza de Lurena.\n\nHän oli saanut kokea tavanmukaista tarjoutumiskiertelyä atelierista\ntoiseen, tavanmukaisia pettymyksiä ja päässyt sitten enemmän tai\nvähemmän säännölliseen työhön ylimääräisenä näyttelijättärenä.\nTänä aikana hän oli oppinut paljon — sellaistakin, millä\nhän ei ollut kuvitellutkaan olevan mitään merkitystä hänen\nmenestymismahdollisuuksiinsa nähden.\n\nEräs näyttämönohjaaja oli esimerkiksi pyytänyt häntä mukaansa Vernoniin\npäivälliselle ja tanssimaan, ja hän oli kieltäytynyt useista syistä,\njoista yksi oli varmuus siitä, ettei äiti sitä hyväksyisi, ja toinen\nse seikka, että mainittu herra oli nainut mies. Seuraavana päivänä oli\nohjaajan muassa olleelle tytölle luovutettu Gazalle luvattu osa, johon\nGaza erittäin hyvin sopi. Kun hän hyvin harmistuneena sinä päivänä oli\npoistumaisillaan atelierista, pysäytti hänet apulaisohjaaja.\n\n»Se on kovin pahasti, lapsi», hän sanoi. »Olen siitä hyvin pahoillani,\nsillä olen koko ajan pitänyt teistä. Jos joskus voin auttaa teitä, niin\nteen sen kovin mielelläni.»\n\nNäin ystävälliset sanat saivat kyyneleet kihoamaan tytön silmiin.\nTässä ainakin oli yksi kunnon mies, mutta ei asemansa nojalla kyennyt\npaljoakaan tukemaan häntä.\n\n»Olette perin hyväntahtoinen», vastasi tyttö, »mutta arvatenkaan ette\nvoi tehdä mitään.»\n\n»Älkää olko siitä niin ehdottoman varma!» vastasi mies. »Minä\ntiedän tästä mahtimiehestämme kylliksi, joten hänen on jotakuinkin\nnoudatettava vaatimuksiani. Teissä on vikana se, ettette ole kyllin\nhyvä toveri. Teidän on oltava toverillinen päästäksenne kuviin.\nLähtekää vain mukaani huvittelemaan jonakin iltana, ja minä kyllä\nlupaan teille tehtävää!» Lapsensilmien äkillinen laajentuminen ei\nmerkinnyt mitään tuon halpamielisen, kokemattoman nulikan mielestä;\nhänen aivokoppansa olisi epäilemättä haljennut yhden ainoankin ylevän\najatuksen paineesta. Kun tyttö pyörähti nopeasti ympäri ja poistui,\nnauroi hän ääneen. Tyttö ei palannut enää siihen atelieriin.\n\nSeuraavina kuukausina hänellä oli ollut useita samanlaisia\nkokemuksia, kunnes hän oli paatunut kylliksi ollakseen häpeämättä\nja loukkaantumatta yhtä paljon kuin aluksi. Nyt hän saattoi antaa\nsanan sanasta ja ilmaista heille, mitä hän heistä ajatteli. Mutta hän\nhuomasi saavansa yhä harvemmin tehtäviä. Aina hänellä oli riittävästi\nruokaan ja vaatteisiin ja vuokraamansa pienen huoneen maksuun. Mutta\ntulevaisuutta hänellä ei näyttänyt olevan, ja se oli ainoa, mistä hän\nolisi välittänyt.\n\nHän ei olisi pelännyt kovaa työtä — sitä hän oli odottanut. Ei\nmyöskään pettymyksiä eikä pitkää, vaivaloista uraa. Sillä vaikka\nhän olikin vain nuori tyttö, oli hänellä luonteenlujuutta, ja hänen\nsomilla olkapäillään oli hyvä pää. Hän oli teeskentelemätön, mutta\nkypsynyt ikäisekseenkin, sillä hän oli aina auttanut äitiään tämän\nsuunnitellessa niukkojen varojen käyttämistä niin, että ne riittäisivät.\n\nUseita kertoja häntä oli haluttanut palata äidin luokse, mutta\naina hän oli jäänyt, koska hänellä vielä oli toiveita ja koska hän\nkammosi tappion tunnustamista. Kuinka usein hän itkikään itsensä\nnukuksiin noina yksinäisinä öinä katkeria pettymyksiä tuoneiden\npäivien jälkeen! Suuri kunnianhimo, joka oli ollut hänen riemunsa, oli\nnyt hänen murheensa. Pienet, turhat haaveet, joita hän oli kutonut\nnäyttämönimensä ympärille, olivat nyt vain liikuttavia muistoja.\n\nHän ei ollut koskaan maininnut äidilleen ottaneensa Gaza de Luren\nnimen, sillä hän oli uneksinut ajasta, jolloin se äkkiä tulisi\nkuuluisaksi yli koko valtakunnassa jossakin ihmeellisessä kuvassa ja\nhänen äitinsä näkisi filmin mitään aavistamatta ja tuntisi hänet.\nKuinka usein hän olikaan kuvitellut mielessään kotiseudun pienessä\nteatterissa tapahtuvaa kohtausta — kuinka äiti ja heidän ystävänsä\ntuntisivat hänet äkkiä — kuinka hämmästyttäisiin, epäiltäisiin ja kuinka\nylpeys ja onni sitten kuvastuisivat äidin kasvoilta! Kuinka sitten\nkuiskailtaisiin! Ja näytännön jälkeen keräännyttäisiin äidin ympärille,\nja kaikki puhuisivat kiihtyneinä yhtä aikaa.\n\nJa sitten hän oli kohdannut Wilson Crumbin. Hänellä oli ollut pieni\nosa eräässä kappaleessa, jossa Crumbilla oli ollut pääosa ja jota\nhän myöskin oli ohjannut. Mies oli ollut perin hyväntahtoinen, hyvin\nkohtelias häntä kohtaan. Hän oli pitänyt Crumbia kauniina, vaikka\nmiehen piirteet olivatkin jonkun verran heikot, mutta eniten oli häntä\nvetänyt puoleensa se, että mies oli käyttäytynyt yhtä kohteliaasti\nkaikkia naisia kohtaan. Nyt hän vihdoinkin luuli tavanneensa\nherrasmiehen, johon hän saattoi luottaa ehdottomasti, ja vielä kerran\nhänen kunnianhimonsa nosti painunutta päätään.\n\nHän ajatteli, mitä eräs toinen tyttö oli kerran hänelle puhunut —\nvanhempi tyttö, joka oli ollut elävienkuvien näyttelijättärenä useita\nvuosia.\n\n»He eivät ole kaikki huonoja ihmisiä», oli ystävätär sanonut.\n»Elävienkuvien alalla samoin kuin kaikilla muillakin aloilla on sekä\nhyviä että huonoja. Kirottu onnemme on ohjannut meidät huonojen\nkohdalle.»\n\nEnsimmäisen kuvan jälkeen oli Crumb järjestänyt hänelle tärkeämmän\nosan toisessa, ja hän oli selviytynyt kummastakin hyvin. Ennen toisen\nkuvan valmistumista oli yhtiö, jonka palveluksessa Crumb oli, tarjonnut\nhänelle viisivuotista työsopimusta. Palkka oli vain viisikymmentä\ndollaria viikossa, mutta sopimuksessa oli pykälä, jonka mukaan se\nautomaattisesti kohoaisi sataan, kahteensataanviiteenkymmeneen ja\nsitten viiteensataan dollariin viikossa, jos hänet pantaisiin pääosiin.\nHän tiesi, että sopimuksesta hän sai kiittää Crumbia — Crumb oli siitä\nhuolehtinut.\n\nVähitellen — niin huomaamatta ja salakavalasti, ettei tyttö voinut\nmuistaa, milloin se oikeastaan tapahtui — alkoi Crumb liehitellä\nhäntä. Aluksi se ilmeni vain vähäisenä huomaavaisuutena, pieninä\nkohteliaisuuksina ja huolehtivina tekoina; mutta jonkun ajan kuluttua\nmies puhui rakkaudesta — arkailevan hellästi kuin kuka mies tahansa\nolisi saattanut puhua.\n\nGazan mieleenkään ei ollut johtunut, että hän rakastuisi Crumbiin\ntai kehenkään toiseen mieheen, joten hän aluksi oli ymmällä, mutta\nei loukkautunut. Mies ei ollut antanut hänelle minkäänlaista\nloukkaantumisen syytä. Kun Crumb oli ensi kerran lausunut asian julki,\noli tyttö pyytänyt, ettei hän puhuisi siitä, sillä hän ei luullut\nrakastavansa miestä, ja tämä oli luvannut odottaa. Mutta siemen oli\nkylvetty Gazan mieleen, ja se askarrutti paljon hänen ajatuksiaan.\n\nHän käsitti olevansa kaikesta saavuttamastaan menestyksestä\nkiitollisuudenvelassa Crumbille. Hänellä oli taatut tulot, jotka\nriittäisivät hänen yksinkertaisiin tarpeisiinsa, vieläpä sallivat hänen\nlähettää jonkun verran myöskin kotiin äidille joka viikko, ja kaikki se\njohtui Wilson Crumbin hyväntahtoisuudesta. Mies oli onnistunut ohjaaja,\nkeskinkertaista parempi näyttelijä, hauskannäköinen, ystävällinen; hän\noli herrasmies ja rakasti Gazaa. Mitäpä muuta voi kukaan tyttö vaatia?\n\nHän pohti asiaa hyvin tarkoin ja päätteli lopuksi, että vaikka hän\nei oikeastaan rakastanutkaan Wilson Crumbia, hän otaksuttavasti\noppisi rakastamaan ja että hänellä oli melkein velvollisuus tehdä\nmies onnelliseksi, koska tämä oli tehnyt niin paljon hänen onnensa\nhyväksi. Hän aikoi sen vuoksi antaa myöntävän vastauksen, heti\nkun Crumb pyytäisi häntä vaimokseen. Mutta Crumb ei pyytänyt. Hän\nliehitteli Gazaa jatkuvasti, mutta keskustelu ei milloinkaan siirtynyt\navioliittoon.\n\nKerran heidän ollessaan näyttelemässä maaseudulla oli Crumb rasittavan\npäivän jälkeen, jonka päättyessä äkillinen sadekuuro oli kastellut\nheidät läpimäriksi, saattanut hänet hänen huoneeseensa pieneen\nvuoristoravintolaan, jossa he majailivat.\n\n»Teillä on vilu; olette märkä ja väsynyt», hän virkkoi. »Annan teille\njotakin, mikä virkistää teitä.»\n\nHän astui huoneeseen ja sulki oven jälkeensä. Sitten hän otti\ntaskustaan pienen paperipalasen; se oli käännetty noin viiden\nsenttimetrin pituiseksi ja noin puolitoista senttimetriä leveäksi\nkääröksi, jonka toinen pää oli taitavasti pujotettu toisen laskoksiin\nkiinnikkeeksi. Hän avasi sen, ja näkyviin tuli valkoista jauhetta,\njonka pienen pienet kiteet välkkyivät sähkölamppujen valossa.\n\n»Se näyttää ihan lumelta», huomautti Gaza.\n\n»Niin tosiaankin», vastasi mies hymyillen heikosti. »Lunta se onkin.\nKatsokaas, näytän teille miten sitä nautitaan.»\n\nHän jakoi jauheen kahtia, otti toisen puolen kämmenelleen ja nuuhkasi\nsen sieraimiinsa.\n\n»Kas näin!» hän huudahti. »Niin se käy — se saa teidät tuntemaan\nitsenne uudeksi naiseksi.»\n\n»Mutta mitä se oikein on?» tiedusti tyttö. »Eikö se vahingoita minua?»\n\n»Se saa teidät tuntemaan itsenne voimaolennoksi. Koettakaahan!»\n\nTyttö koetti ja se sai hänet »tuntemaan itsensä voimaolennoksi.» Enää\nhän ei ollut väsynyt, vaan suloisen virkeä.\n\n»Milloin tahansa sitä tarvitsette, ilmoittakaa minulle!» kehoitti Crumb\npoistuessaan huoneesta. »Minulla on sitä tavallisesti jonkun verran\nkäsillä.»\n\n»Mutta haluaisin tietää, mitä se on», tiukkasi Gaza.\n\n»Aspiriinia», vastasi mies, »Se tuottaa teille hyvän tunnun, kun\nhaistelette sitä.»\n\nCrumbin mentyä tyttö penkoi pienen paperipalan isosta paperikopasta,\njonne mies oli sen heittänyt. Hänen uteliaisuutensa oli virinnyt. Se\noli jokseenkin tahrainen kirjoituspaperista repäisty kappale, johon\nlyijykynällä oli kirjoitettu »K.»\n\n»K», hymähti Gaza. »Miksi aspiriini on merkitty K:lla?» Hän aikoi\ntiedustaa sitä Wilsonilta.\n\nSeuraavana päivänä hän oli pahoinvoipa ja väsynyt ja kysäisi\npuolenpäivän aikaan Crumbilta, oliko hänellä aspiriinia muassaan.\nHänellä oli, ja taaskin voi Gaza mainiosti ja uhkui elinvoimaa. Samana\niltana hän taaskin halusi ainetta, ja Crumb antoi sitä hänelle.\nSeuraavana päivänä hän tarvitsi sitä useammin, ja heidän palatessaan\nretkeltään Hollywoodiin hän käytti sitä viidesti tai kuudesti päivässä.\nSilloin Crumb pyysi häntä tulemaan asumaan hänen luokseen Vista del\nPason varrella olevaan huvilaan. Mutta avioliitosta hän ei maininnut\nmitään.\n\nCrumb seisoi kädessään pieni paperi valkeine jauheineen, erottaen siitä\npuolta Gazaa varten, ja tyttö odotti sitä kärsimättömästi.\n\n»No?» kysyi mies.\n\n»Mitä niin?»\n\n»Tuletko asumaan luokseni?»\n\n»Ilman avioliittoako?» tiedusti tyttö.\n\nHäntä kummastutti, ettei se ajatus enää tuntunut kauhealta. Hänen\nkatseensa ja sielunsa olivat kiintyneet miehen kädessä olevaan\nvähäiseen, valkeaan jauhemäärään.\n\nCrumb purskahti nauramaan,\n\n»Heitä sikseen lapsellisuudet!» hän virkkoi. »Tiedät varsin hyvin,\netten vielä voi mennä avioliittoon kanssasi. Minulla on vaimo San\nFranciscossa.»\n\nGaza ei tiennyt sitä varsin hyvin — hän ei tiennyt sitä lainkaan. Mutta\nse ei tuntunutkaan merkitsevän niin kovin paljoa. Kuukautta aikaisemmin\nhän olisi yhtä mielellään hyväillyt kalkkarokäärmettä kuin sallinut\nnaineen miehen liehitellä itseään. Mutta nyt hän saattoi kuunnella,\nkuinka nainut mies vaati häntä luokseen asumaan, tuntematta loukatun\nsäädyllisyyden tunteen aiheuttamaa turtumusta.\n\nHän ei tietystikään aikonut suostua toisen pyyntöön. Mutta asia oli\ntodellakin mitättömän vähäarvoinen — tärkein seikka hänestä oli tuo\nvalkea jauhe. Hän ojensi kätensä ottamaan sitä, mutta mies piti sitä\netäällä.\n\n»Vastaa minulle ensin!» hän vaati. »Aiotko olla järkevä vai etkö?»\n\n»Tarkoitatko, ettet anna sitä minulle, ellen tule?» kysyi Gaza.\n\n»Juuri sitä tarkoitan», vastasi Crumb. »Miksi oikeastaan minua luulet?\nTiedätkö, kuinka paljon tuollainen 'K'-käärö minulle maksaa? Kaksi\nja viisikymmentä, ja olet kuluttanut niitä noin kolme päivässä.\nMinkälaisena nallikkana minua pidät?»\n\nTytön silmät, jotka yhäti tuijottivat valkeaan jauheeseen, soukkenivat.\n\n»Minä tulen», kuiskasi hän. »Anna minulle se!»\n\nHän meni Crumbin luokse huvilaan samana päivänä ja sai tietää, missä\nmies säilytti pienet, valkeat pulverinsa — piilossa kylpyhuoneessa.\nPäivällisen jälkeen hän pani hatun päähänsä, puki turkin ylleen ja otti\nkäsilaukkunsa Crumbin hommaillessa toisessa huoneessa. Sitten hän avasi\npääoven ja huusi:\n\n»Hyvästi!»\n\nCrumb syöksyi arkihuoneeseen.\n\n»Minne aiot?» hän tiedusti.\n\n»Kotiin», oli vastaus.\n\n»Ei! Et saa mennä!» huudahti mies. »Lupasit jäädä tänne.»\n\n»Lupasin tulla», oikaisi Gaza. »Jäädä en luvannut, enkä jää ennen kuin\nolet eronnut ja me olemme naimisissa.?\n\n»Kyllä tulet takaisin», sähähti Crumb, »kun tarvitset lisää lunta.»\n\n»No, enpä tiedä», vastasi tyttö. »Saattanen kai ostaa aspiriinia mistä\nrohdoskaupasta hyvänsä yhtä hyvin kuin sinäkin.»\n\nCrumb nauroi ääneen.\n\n»Sinä pieni hupsu!» hän huusi pilkallisesti. »Aspiriinia! Mutta sinähän\nolet vetänyt sieraimiisi kokaiinia ja käyttänyt sitä noin kolme graania\npäivässä!»\n\nHetkisen ajan kuvastui tytön levälleen menneistä silmistä sanomatonta\nkauhua.\n\n»Sinä peto!» hän kirkaisi. »Sinä sanoinkuvaamaton peto!» Paiskattuaan\noven kiinni jälkeensä hän melkein juoksi pitkin kapeata käytävää ja\nkatosi huonosti valaistua katua reunustavien palmujen varjoon.\n\nMies ei seurannut häntä, vaan seisoi paikallaan nauraen, sillä hän\ntiesi tytön palaavan. Ovelasti hän oli kietonut Gazan verkkoonsa. Se\noli vienyt kuukausia, eikä saalis ollut koskaan ollut varovaisempi\neikä vaikeampi pyydystää. Yksi ainoa harha-askel pelin alkuaikoina\nolisi riittänyt säikäyttämään tytön pois ikiajoiksi, mutta Crumb ei\nollut astunut harhaan. Hän oli perin ylpeä saavutuksestaan, tämä Wilson\nCrumb, sillä hän uskoi varmasti suorittaneensa paljon taitoa kysyvän\ntyön.\n\nHykertäen käsiään hän meni kylpyhuoneeseen — hän ottaisi annoksen\nlunta. Mutta kun hän aukaisi kätkönsä, oli se tyhjä.\n\n»Se pikku pahus!» hän äännähti.\n\nKuumeisen kiihkeästi hän kolusi lääkekomerossaan, mutta turhaan. Sitten\nhän riensi arkihuoneeseen, sieppasi hattunsa ja kiirehti ulos.\n\nMelkein heti hän oivalsi, kuinka hyödytöntä etsiminen olisi. Hän ei\ntietänyt, missä tyttö asui. Gaza ei ollut koskaan ilmoittanut sitä\nhänelle. Atelierilla oli postitoimistossa numerolipas, johon voitiin\nlähettää Gaza de Lurelle tarkoitetut tiedot; äiti kirjoitti tytölle\ntämän omalla nimellä siihen taloon, jossa hän oli asunut koko ajan\nHollywoodiin saavuttuaan. Nainen, jolta hän oli huoneen vuokrannut,\nei tuntenut hänen näyttämönimeään. Hän tiesi vain, että tyttö näytti\nrauhalliselta ja hienostuneelta, maksoi vuokransa säännöllisesti\netukäteen joka viikko ja oli aina kotona öisin paitsi silloin kun oli\nnäyttelemässä maaseudulla.\n\nCrumb palasi huvilaansa, tarkasti kylpyhuoneen vielä kahdesti ja\npaneutui levolle. Hän virui valveilla tuntikausia, heittelehtien\nrauhattomana kyljeltä toiselle.\n\n»Pikku pahus!» hän jupisi yhä uudelleen. »Viidenkymmenen dollarin\narvosta kokaiinia — pikku pahus!»\n\nSeuraavana aamuna oli Gaza atelierissa valmiina työhön, kun Crumb\nilmestyi myöhästyneenä. Mies oli hermostunut ja kärttyinen. Melkein\nheti hän kutsui Gazan syrjään ja vaati selitystä. Mutta kun he olivat\nkahden ja Gaza sanoi, että heidän välinsä olivat lopussa, käsitti hän,\nettä hän oli kiintynyt tyttöön kovemmin kuin oli aavistanutkaan. Hän\nei voinut luopua Gazasta. Hän oli valmis lupaamaan mitä hyvänsä eikä\npuolestaan vaatinut mitään, kunhan tyttö vain olisi hänen seurassaan\nmahdollisimman paljon. Yöt saisi Gaza käyttää mielensä mukaan — ne hän\nsaisi viettää kotonaan. Ja niin tehtiin sopimus, ja Gaza de Lure oli\npäivisin ollessaan vapaana työstä Vista de Pason varrella sijaitsevassa\nhuvilassa.\n\nCrumb piti huolta siitä, että hänelle määrättiin pieniä osia, joiden\ntähden hänen tarvitsi olla vain vähän aikaa atelierissa, mutta\nei herättänyt toimistossa kysymystä hänen viisikymmendollarisen\nviikkopalkkansa korottamisesta. Kahdesti tyttö tiedusti, miksi Crumb ei\npannut häntä pääosiin, ja molemmilla kerroilla mies lupasi tehdä sen\n— yhdestä palkkiosta; mutta sitä hintaa tyttö ei suostunut maksamaan.\nJonkun ajan kuluttua tylsyttivät hänen nyt säännöllisesti käyttämänsä\nmyrkyt hänen kunnianhimonsa, ettei hän enää välittänyt mistään. Vielä\nhän sai lähetetyksi kotiin vähän rahaa, mutta ei niin paljoa kuin\naikaisemmin.\n\nKuukausien vieriessä kävivät Crumbin suhteet heidän kiihoitusainettaan\nhankkivien henkilöiden kanssa niin läheisiksi, että hän voi saada\nsitä melkoisia määriä alennettuun hintaan, ja hänen mielessään heräsi\nsuunnitelma myydä sitä. Hän houkutteli Gazan siihen osalliseksi, ja\nniinpä huomasivat Hollywoodin yläluokkaan kuuluvat huumausaineiden\nkäyttäjät sekä turvalliseksi että mukavaksi tyydyttää tarpeensa\nVista del Pason varrella olevasta huvilasta. Kokaiinia, heroiinia ja\nmorfiinia kulki yhtä mittaa tytön käsien kautta, ja hän oppi tuntemaan\nuseita niiden nauttijoita, vaikka hän harvoin seurusteli heidän\nkanssaan enempää kuin oli välttämätöntä tehtäessä kauppoja, joiden\ntähden he huvilaan tulivat.\n\nEräältä heistä, muutamalta naiselta, hän oppi käyttämään morfiinia,\nliuottamaan valkean jauheen lusikassa pitämällä palavaa tulitikkua sen\nalla, vetämään sitten nesteen vähäisen pumpulitukon läpi ihoruiskuun\nja ruiskuttamaan sen sitten ihon alle. Kun hän kerran sai maistaa\nsen tuottamaa hyvinvoinnin tunnetta, sortui hän helposti tämän\nvoimakkaamman myrkyn orjaksi.\n\nEräänä iltana Crumb toi muassaan kotiinsa muukalaisen, jonka hän oli\ntuntenut San Franciscossa ja jonka hän esitti Allenina. Sen illan\njälkeen alkoi Gaza de Luren omaisuus lisääntyä. Allen oli juuri\npalannut idästä; hän oli kuulunut erään rahtilaivan miehistöön, ja\nhänen oli onnistunut tuoda salaa maahan melkoinen määrä opiumia. Sen\nmyyntipuuhissa hän oli tutustunut muihin samalla alalla työskenteleviin\nhenkilöihin ja ryhtynyt heidän kanssaan yhteistoimintaan. Hänen\nliikekumppaninsa voivat saada Meksikosta enemmän tai vähemmän\nsäännöllisesti morfiinia ja kokaiinia, kun taas Allen sitoutui\nhankkimaan heille opiumia ja järjestämään heidän tavaroittensa myynnin\nLos Angelesissa.\n\nJos Crumb kykeni saamaan menemään kaikki, suostui Allen luovuttamaan\nhänelle morfiinia viidestäkymmenestä dollarista unssin. Gazan oli\nhoidettava varsinainen myynti. Tyttö suostui siihen yhdellä ehdolla —\nhänen piti saada puolet voitosta. Senjälkeen hän oli voinut lähettää\nkotiin enemmän rahaa kuin koskaan ennen, ja samalla hän sai kaiken\ntarvitsemansa morfiinin halvalla hinnalla. Hän alkoi tallettaa rahaa\npankkiin, suoritti ensimmäisen maksuerän pienestä, noin puolentoista\nsadan kilometrin päässä Los Angelesista sijaitsevasta hedelmätarhasta\nja kutsui äidin luokseen.\n\nSinä päivänä, jona te kävitte hänen luonaan Vista del Pason varrella\nnumerossa 1421 olevassa »taiteellisessa» huvilassa, oli hän saattanut\näitinsä junaan, joka vei hänet uuteen kotiinsa. Tytär oli luvannut\ntulla häntä katsomaan »heti kun saamme loppuun tämän kuvan.» Tytön oli\ntäytynyt jännittää kaikki tahdonvoimansa rippeet salatakseen häpeänsä\näidin valppailta silmiltä. Mutta se oli onnistunut, vaikka hän olikin\nmelkein nääntyä silloin, kun juna oli lähtenyt asemalta.\n\nCrumbille hän ei ollut virkkanut mitään äidistään. Se oli liian pyhä\nosa hänen elämästään paljastettavaksi miehelle, jota hän nyt inhosi\nsamoin kuin likaista tottumusta, johon mies oli hänet petollisesti\nhoukutellut. Mutta hän ei enää kyennyt hylkäämään kumpaakaan.\n\nAikanaan hän oli taistellut tämän hänelle tyrkytetyn kaksinkertaisen\nkirouksen ylivaltaa vastaan, mutta se aika oli mennyt. Nyt hän tiesi,\nettei hän milloinkaan luopuisi morfiinista — ettei hän voisi, vaikka\nhaluaisikin, eikä hän halunnutkaan. Pienet kääröt kokaiinia, morfiinia\nja heroiinia, joita hän niin näppärästi käänsi hentoine sonnineen\nja joihin hän kirjoitti merkin »K», »M» tai »H» sen mukaan, mitä ne\nsisälsivät, olivat nyt osia hänen elämästään. Kellertävän kalpeat,\nvapisevat olennot, jotka kävivät niitä noutamassa tahi joille hän\njoskus niitä vei ja jotka maksoivat kaksi ja puoli dollaria kääröstä,\nolivat myöskin osia hänen elämästään. Myöskin Crumb oli osa hänen\nelämästään. Hän vihasi kääröjä, vihasi kellertävän kalpeita, vapisevia\nihmisiä, vihasi Crumbia. Mutta sittenkin hän piti heistä kiinni, sillä\nmiten muuten hän olisi saanut lääkettä, jota ilman hän ei voinut elää?\n\n\n\n\nVI.\n\n\nOli toukokuu. Sadeaika oli lopullisesti ohitse. Muutamat huhtikuun\nsadekuurot olivat sen lopettaneet. Ganadon kukkulat olivat kirkkaimman\nvihreässä puvussaan. Maaliskuun porsaat olivat melkein valmiit\nvieroitettaviksi. Valko-otsaiset vasikat ja mustat ja harmaat varsat\nkatselivat tätä maailmaa lempeine tummine silmineen ja uhkuivat\nelämäniloa juostessaan hellien emojensa rinnalla. Tallitarhassa\nhirnahti ori, ja Linkkuveitsi-cañonin takaiselta harjanteelta vastasi\nsille Ganadon keisari.\n\nLaitumella, jolla siitostammat varsoineen olivat, istui mehevässä\nruohikossa alati viheriöivän tammen varjossa matalan jyrkänteen\nreunalla tyttö ja mies. Heidän ratsunsa olivat sidotut toiseen lähellä\nkasvavaan puuhun. Tytöllä oli kädessään kimppu keltaisia orvokkeja, ja\nhän katseli uneksivasti leveää cañonia pitkin alas laaksoon. Mies istui\nvähän matkaa taempana ja silmäili tyttöä. Pitkään aikaan ei kumpikaan\nheistä virkkanut mitään.\n\n»Sinua ei siis voi taivuttaa luopumaan siitä, Grace?» kysyi mies\nvihdoin.\n\nTyttö pudisti päätään.\n\n»En olisi onnellinen, ennenkuin olisin koettanut sitä», hän vastasi.\n\n»Tietystikin», virkkoi mies, »ymmärrän tunteesi. Minä tunnen samalla\ntavoin. Tahtoisin päästä pois — pois tästä kuolettavan hiljaisesta\nja yksitoikkoisesta elämästä. Mutta minä aion kestää isäni tähden\nja toivoisin sinun kestävän sitä minun tähteni. Uskon, että yhdessä\nvoisimme saavuttaa täkäläisestä elämästä siksi paljon onnea, että\nse korvaisi meille todellisen elämän puutteen, sellaisen, jota vain\nsuurkaupunki voi tarjota. Sitten kun isä on poistunut, voisimme lähteä\nja asua kaupungissa — missä kaupungissa haluaisimme — Los Angelesissa,\nChicagossa, New Yorkissa, Lontoossa, Pariisissa — missä tahansa.»\n\n»Syy ei ole se, etten rakasta sinua kylliksi, Custer», sanoi tyttö.\n»Rakastan sinua liian paljon tahtoakseni sinun menevän avioliittoon\nmitättömän maanviljelijäntyttären kanssa. Kun tulen sinulle, tahdon,\nettä voit ylpeillä minusta. Älä puhu siitä ajasta, jolloin isäsi\npoistuu. Se tuntuu pahalta. Hän ei tahtoisi pidättää sinua täällä, jos\ntietäisi, minkälaiset tunteesi ovat.»\n\n»Sinä et sitä tiedä», vastasi Custer. »Aina siitä saakka, kun olin\npieni poika, on hän laskenut, että jään tänne työskentelemään hänen\nkanssansa. Hän toivoo meidän aina pysyvän yhdessä. Kun Eva menee\nnaimisiin, rakentaa hän Evalle kodin Ganadoon. Sinä olet jo edistänyt\nnäitä meitä varten sommiteltuja suunnitelmia. Sinä tiedät, että hän\nhaaveilee sellaista, mutta ei voi tietää, kuinka paljon se hänelle\nmerkitsee. Jos hänen haaveilunsa särkyisivät, ei se tappaisi häntä,\nmutta se riistäisi hänen elämästään niin paljon onnea, etten mitenkään\nvoi tehdä sitä. Siinä ei ole kysymys rahasta, vaan tunteesta ja\nrakkaudesta. Jos Ganado huomenna pyyhkäistään pois maan päältä, olisi\nmeillä sittenkin niin paljon rahaa kuin tarvitsemme. Mutta hän ei\nsenjälkeen enää olisi koskaan onnellinen, sillä hänen koko elämänsä\nkeskittyy ranchoon ja unelmaan, jonka hän on kutonut sen ympärille. Ja\nomituista on, että sellainen mies kuin hän on siinä määrin tunteiden\nohjattavissa. Tiedät, kuinka käytännöllinen hän on, joskus kovakin —\nmutta sittenkin olen nähnyt kyyneleiden kihoavan hänen silmiinsä, kun\nhän on puhunut, kuinka hän rakastaa Ganadoa.»\n\n»Kyllä minä ymmärrän», virkkoi Grace, ja he olivat taaskin jonkun\naikaa ääneti »Olet hyvä poika, Custer», jatkoi tyttö vihdoin. »En\ntahtoisi, että olisit toisenlainen. Minä en ole yhtä hyvä tytär. Äiti\nei tahtoisi minun lähtevän. Se pilaa hänen onneansa hyvin paljon, mutta\nkuitenkin minä lähden. Se mies, joka rakastaa minua, ei tahtoisi minun\nlähtevän. Se tekee hänet hyvin onnettomaksi, mutta sittenkin lähden.\nSe tuntuu hyvin itsekkäältä; mutta, oi, Custer, en mahda mitään sille,\nettä tunnen tekeväni oikein! Minusta tuntuu, että minun on täytettävä\nminulle määrätty velvollisuus ja että en voi täyttää sitä millään\nmuulla tavoin. Ehkä en ole pelkkä hupakko; joskus minusta tuntuu, että\njoku korkeampi voima vaatii minua antautumaan maailmalle, jotta maailma\nolisi onnellisempi ja toivottavasti hieman parempi. Tiedäthän, että\naina olen pitänyt näyttämöä yhtenä suurimmista, hyvän palveluksessa\nolevista voimista, ja nyt uskon, että valkeasta kankaasta koituu\nvieläkin suurempi tekijä hyvän käskyläisenä. Se vakaumus, että minä\nehkä voin osaltani lähentää sitä päämäärää, tekee minut niin kiihkeäksi\nlähtemään. Kun palaan, olet sinä hyvin iloinen ja hyvin onnellinen\nsiitä, etten noudattanut sinun järkeilyäsi.»\n\n»Toivottavasti olet oikeassa, Grace», sanoi Custer Pennington.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuutarhapenkillä sateenvarjopuun äsken puhjenneiden lehtien alla istui\ntyttö ja poika rancho-rakennuksen kummun eteläpuolella olevan ylemmän\nliljalammikon partaalla. Tytön kädessä oli japanilaisen kvittenin\nkukkainen oksa, ja hän katseli uneksivasti veteen, joka verkkaisesti\nlirisi kallion reunalta lammikkoon. Poika istui hänen vieressään ja\nsilmäili häntä. Pitkään aikaan ei kumpikaan virkkanut mitään.\n\n»Etkö voi vastata myöntävästi?» kuiskasi poika äkkiä.\n\n»Kuinka perinpohjaisen hirveä hupakko sinä oletkaan!» vastasi tyttö.\n\n»En minä ole hupakko», torjui poika. »Olen kaksikymmenvuotias ja\nsinä olet melkein kahdeksantoista. Meidän on aika mennä naimisiin ja\nperustaa oma koti.»\n\n»Millä varoilla?» kysäisi tyttö.\n\n»No niin, emme tarvitse paljoa aluksi. Voimme asua meillä äidin luona»,\nesitti poika, »kunnes myyn joitakuita romaaneja.»\n\n»Kuinka perinpohjaisen uhkeaa!» huudahti tyttö.\n\n»Älä laske minusta pilaa! Et tekisi sitä, jos rakastaisit minua»,\nvalitti poika nyreissään.\n\n»Kyllä minä rakastan sinua, huppana. Mutta mistä ihmeestä olet saanut\npäähäsi tuon soman pikku ajatuksen, että minä haluaisin joutua anoppini\ntuettavaksi?»\n\n»Anoppisi!» paheksui poika. »Sinun pitäisi hävetä puhuessasi\nhalventavasti äidistäni.»\n\n»Sinä omituinen lapsi!» ilvehti tyttö nauraen hilpeästi. »Ikäänkuin\npuhuisin halventavasti Mae-tädistä, jota rakastan niin mainiosti! Eikö\nhänestä tule anoppini?»\n\nPojan synkkyys hälveni kuin taikaiskusta.\n\n»Kas niin!» hän riemuitsi. »Olemme kihloissa! Itse sinä sen sanoit.\nSinä kosit, ja minä hyväksyn kosintasi. Niin todellakin, hänestä tulee\nanoppisi!»\n\nEva punastui.\n\n»En ole sanonut sinnepäinkään. Kuinka perinpohjaisen typerää!»\n\n»Mutta sanoithan sinä. Sinä kosit minua. Minä julkaisen kihlauksemme\n— 'rouva Mae Evans julkaisee poikansa Guy Thackerayn ja neiti Eva\nPenningtonin kihlauksen'.»\n\n»Hautajaisilmoitus myöhemmin», tokaisi tyttö, katsoen poikaa äkäisesti.\n\n»No no, ei sinun tarvitse kiukustua minuun. Minä vain laskin leikkiä\nMutta eikö se olisi suurenmoista, Eva? Sitten saisimme olla yhdessä\naina; minä kirjoittaisin ja sinä — sinä —»\n\n»Pesisin astioita», täydensi tyttö.\n\nValo sammui pojan silmistä, ja hän loi surullisena katseensa maahan.\n\n»On kovin ikävää, että olen köyhä», hän virkkoi. »Mutta en luullut\nsinun siitä välittävän.»\n\nTyttö laski ruskettuneen kätensä hellästi hänen käsivarrelleen.\n\n»Tiedäthän, etten siitä välitä», hän sanoi. »Olen perin kissamainen\nolento. Minusta olisi hyvin hauskaa, jos meillä olisi oma omituinen\npieni talo — vain pienen pieni maalaistalo. Auttaisin sinua työssäsi,\nhoitelisin kanoja, ja minulla olisi pieni kasvitarha, jossa kasvaisi\nsipulia, retiisejä, retikoita ja kaikkea, eikä meidän tarvitsisi ostaa\nmitään vihanneskaupasta, ja meillä olisi pankkitili ja sika. Ja kun\nsitten ajaisimme kaupunkiin, sanoisivat ihmiset: 'Tuolla menee Guy\nThackeray Evans, kuuluisa kirjailija, mutta mistähän ihmeestä hänen\nvaimonsa on saanut tuon hatun?»\n\n»Oi, Eva!» huudahti poika nauraen. »Sinä et voi koskaan olla vakava\nkahta sekuntia kauempaa, vai voitko?»\n\n»Miksi minun pitäisi olla?» kysyi tyttö. »Ja olinhan minä. Olisi\ntodellakin erinomaista, jos meillä olisi oma pieni talomme. Ja\naviomieheni on kyettävä elättämään minua, Guy. Muutoin hän menettäisi\nitsekunnioituksensa. Ja jos hän sen menettäisi, niin miten voisin minä\nkunnioittaa häntä? Ja kummankin on kunnioitettava toistansa, muutoin ei\nvoi olla rakkautta eikä onnea.»\n\nPojan kasvot saivat jyrkän päättäväisen ilmeen.\n\n»Minä hankin rahat», hän lausui, mutta ei katsonut tyttöön. »Mutta kun\nnyt Grace lähtee, jäisi äiti ihan yksin, jos mekin poistumme. Emmekö\nvoisi asua hänen luonaan jonkun aikaa?»\n\n»Isä ja äiti ovat aina sanoneet, että se on huonoin temppu, minkä\nnuori aviopari voi tehdä», vastasi Eva. »Saattaisimme asua lähellä\nhäntä ja nähdä hänet joka päivä, mutta emme luullakseni voisi kaikki\nasua yhdessä. Mutta luuletko todella Gracen lähtevän? Se tuntuu liian\nkauhealta.»\n\n»Pelkään hänen lähtevän», myönsi poika surullisesti. »Äiti on kokonaan\nmurtunut sentähden, mutta hän koettaa salata sitä Gracelta.»\n\n»En jaksa sitä ymmärtää», sanoi tyttö. »Se tuntuu minusta itsekkäältä\nteolta, ja Grace on aina ollut niin herttainen ja hyväsydäminen.\nEn usko, että minä voisin poistua, vaikka minua kuinka haluttaisi,\ntietäessäni, kuinka hirveästi se koskisi isään. Ajattelehan vain, Guy\n— se on ensimmäinen ero syntymästämme saakka lukuun ottamatta sitä\nlyhyttä aikaa, jonka olimme koulussa. Tuntuu siltä, että olemme aina\nasuneet täällä, teidän ja meidän perheemme, yhtenä suurena perheenä.\nMutta Gracen poistuminen olisi lopun alku. Asiat eivät enää ikinä tule\nennalleen.»\n\nHänen äänessään oli vakava, murheellinen sointu, joka ei lainkaan\nkuulostanut Eva Penningtonilta. Poika pudisti päätään.\n\n»Se on kovin pahasti», hän virkkoi. »Mutta Grace uskoo niin varmasti\nolevansa oikeassa — hän on niin varma siitä, että häntä odottaa suuri\ntulevaisuus ja että saamme kaikki ylpeillä hänestä. Hänen uskonsa saa\njoskus minutkin uskomaan.»\n\n»Toivottavasti hän on oikeassa», sanoi tyttö ja jatkoi sitten hänelle\nominaiseen iloiseen tapaan: »Oi, eikö olisikin hienoa, jos hänestä\ntulisi kuuluisa! Voin hyvin kuvitella mielessäni, kuinka me kaikki\npöyhistelisimme lukiessamme hänen filmiensä selostuksia, esimerkiksi\nseuraavaan tapaan: 'Kuuluisa filminäyttelijätär Grace Evans on\nvoittanut entiset loistosaavutuksensa viimeisessä kuvassa, jossa hän\non saanut kyvykästä avustusta sellaisilta tunnetuilta näyttelijöiltä\nkuin Thomas Meighanilta, Wallace Reidiltä, Gloria Swansonilta ja Mary\nPickfordilta.»\n\n»Miksi sivuutat Douglas Fairbanksin ja Charlie Chaplinin?» huomautti\nGuy.\n\nTyttö nousi seisomaan.\n\n»Lähdetään!» ehdotti Eva. »Mennään katsomaan lammikolta — päivä ei\nole täydellinen, jollen ole nähnyt kaloja joka lammikossa. Muistatko,\nkuinka me yhtenään tarkkailimme niitä alemmissa lammikoissa ja\njuoksimme minkä jaksoimme taloon kertomaan, kuinka monta niitä näimme,\njos näimme?»\n\n»Ja muistatko pieniä kilpikonnia ja sitä, kuinka arkoja ne olivat?»\nkysyi poika puolestaan. »Joskus emme nähneet niitä viikkokausiin ja\nsitten näimme vain vilaukselta, niin että tiesimme niiden vielä olevan\ntallella. Jonkun ajan kuluttua ei niitä sitten näkynyt lainkaan, ja me\nihmettelimme ja aprikoimme, miten niille oli käynyt.»\n\n»Ja muistatko isoa vesikäärmettä, jonka löysimme ylemmästä lammikosta,\nja kuinka Cus oli usein sitä väijymässä pienine pyssyineen?»\n\n»Cus oli aina innokas metsästäjä. Kuinka ponnistelimmekaan hänen\njälessään kukkuloiden jyrkkiä rinteitä ylös ja alas tuolla\nlehmälaitumella hänen pyydystäessään maaoravia ja kuinka hän vimmastui,\njos vähääkään melusimme! Hei vain, Ev, ne olivat vanhoja hyviä aikoja!»\n\n»Ja kuinka me olimme sotasilla! Cusin mielestä olin vastuksena, mutta\nyhtä kaikki hän aina pyysi minua mukaan. Hän on ihailtava veli, Guy!»\n\n»Hän on myöskin ihailtava mies, Ev», vastasi poika. »Et tiedä\npuoleksikaan, kuinka mainio hän on. Hän ajattelee aina jotakuta toista.\nVarmasti nytkin hänen sydäntään kalvaa Gracen lähtö ja se, ettei hän\nitse voi lähteä, koska hän ajattelee enemmän jonkun toisen onnea kuin\nomaansa.»\n\n»Mitä tarkoitat?» tiedusti tyttö.\n\n»Hän haluaisi kaupunkiin johonkin liikkeeseen. Mutta hän ei tahdo\nmennä, koska hän tietää isänne kaipaavan häntä täällä.»\n\n»Luuletko todella niin?»\n\n»Tiedän sen», vakuutti Guy.\n\nHe kävelivät äänettöminä kukkarantaisten lammikoiden välitse\nkiemurtelevia polkuja pitkin, pysähtyen vihdoin alemman reunalle.\nTämä oli alkuaan ollut matala lammikko, jossa lapset olivat\nsaaneet kahlailla pieninä ollessaan, mutta nyt se oli luovutettu\nvesihyasinteille ja loistaville fantaileille.\n\n»Kas niin», virkkoi tyttö äkkiä. »Olen nähnyt kaloja jokaisessa\nlammikossa.»\n\n»Ja voit tänä iltana paneutua makuulle omatuntosi rauhallisena»,\nvastasi poika nauraen.\n\nAlemman lammikon länsipuolella ei ollut puita estämässä heitä näkemästä\nvuoriston juurella kohoavia kukkuloita; ne olivat sen cañonin\nlänsiseinämänä, jossa ranchorakennukset ja viljelysalueet sijaitsivat.\nHeidän seisoessaan siinä käsikkäin lipui pojan katse ihastuneesti\nnoiden juurikumpujen aaltoilevia piirteitä myöten. Hän ihaili niiden\npuistomaisia, kauniita nurmikkoja, joilla siellä täällä kasvoi villejä\npähkinäpuita. Katsellessaan hän näki lyhyen hetken aikana ratsumiehen,\njoka katosi harjanteessa olevasta notkelmasta sen eteläpuolella.\n\nVaikka kaukainen hahmo olikin pieni ja näkyvissä vain vähän aikaa,\ntunsi poika ratsastajan sotilaallisen ryhdin. Hän vilkaisi nopeasti\ntyttöön nähdäkseen oliko tämä huomannut ratsumiehen, mutta ilmeisesti\nhän ei ollut.\n\n»No niin, Ev», sanoi poika, »taidanpa lähteä liikkeelle.»\n\n»Näin aikaisin?» kummasteli tyttö.\n\n»Ymmärräthän, että minun on oltava uuttera, jos minun on mieli hankkia\npienen pienen huvilamme hinta», selitti Guy. »Kun nyt olemme kihloissa,\nvoisit suudella minua hyväksi yöksi — eikö niin?»\n\n»Emme ole kihloissa, enkä suutele sinua hyväksi yöksi enkä miksikään\nmuuksi hyväksi. En pidä siitä, että ihmiset suutelevat ennen\navioliittoa.»\n\n»Miksi sitten aina olet niin silmittömästi ihastunut niihin hurmaaviin\nsuuteloihin, joita Antonio Moreno tai Milton Sills tai joku muu\nsankari-parka antaa sankarittarelle viimeisen jakson lopussa?» tiedusti\npoika.\n\n»No, sehän on eri asia», intti Eva. »Ovathan he joka tapauksessa juuri\nmenemäisillään naimisiin. Kun me olemme menemäisillämme avioliittoon,\nsallin sinun suudella itseäni — kerran viikossa, _ehkä_.»\n\n»Kiitos!» huudahti Guy.\n\nHetkisen kuluttua hän keikautti itsensä satulaan, heilautti kättään ja\nlähti lyhyttä laukkaa cañonia ylöspäin.\n\n»Mitä ihmettä varten hän menee ylöspäin?» tuumi tyttö mielessään?\n»Eihän hän voi ansaita rahaa tuolla kummuilla. Hänen olisi pitänyt\nratsastaa suoraa päätä kotiin kirjoituskoneensa ääreen!»\n\n\n\n\nVII.\n\n\nRatsastettuaan puutarhasillan yli ja päästyään lehmälaitumen\nalalaidalla kasvavien sykomorien suojaan hoputti Guy Evans hevosensa\nripeään neliseen. Muutamien minuuttien kuluttua hän saavutti\nratsastajan, joka eteni hitaasti käymäjalkaa ylempänä cañonissa.\nKuullessaan kavioiden töminää takaansa kääntyi viimemainittu\nsatulassaan, pyörsi hevosensa ympäri ja pysähtyi. Poika ratsasti\nedelleen ja seisautti ratsunsa toisen viereen.\n\n»Hei, Allen!» hän virkkoi.\n\nMies nyökkäsi.\n\n»Mikä hätänä?» hän kysyi.\n\n»Olen miettinyt sitä ehdotustanne», selitti Evans.\n\n»No?»\n\n»Niin, olen arvellut kenties voivani järjestää sen, mutta oletteko\nvarma, että se on vaaratonta? Mistä tiedän, ettette petä minua?»\n\n»Sitä ette tiedä», vastasi toinen. »Tiedätte vain sen, että minulla on\nteistä kylliksi tietoja lähettääkseni teidät San Quentinin vankilaan.\nTeille ei voi käydä yhtään pahemmin, jos välitätte loputkin, ja teille\nkertyy siitä voittoa kahdentoistatuhannen ja viidentoistatuhannen\ndollarin välillä. Eikä teidän tarvitse pelätä minun pettävän. Mitäpä\nhyvää siitä minulle koituisi? Minulla ei ole mitään teitä vastaan,\npoika. Jollette te petä minua, en minäkään petä teitä. Mutta pitäkää\nsilmällä tuota pähkinöillä ruokittua keikaria, jonka liittoon sisarenne\naikoo lyöttäytyä! Jos hän vain pistää nenänsä tähän asiaan, niin\nnitistän hänet ja lähetän teidät San Quentiniin, vaikka minut sitten\nhirtettäisiin. Ymmärrättekö?»\n\nEvans nyökkäsi.\n\n»Minä ryhdyn puuhaan», hän sanoi, »koska tarvitsen rahaa. Mutta\nantakaa Custer Penningtonin olla rauhassa — muistakaa se! Mieluummin\nmenen San Quentiniin ja vaikkapa hirteenkin, ennen kuin sallin häntä\nahdistettavan. Vielä yksi asia, ja sitten jätämme sikseen tällaisen\npakinan — te ette voisi lähettää minua San Quentiniin ettekä minnekään\nmuualle. Olen ostanut teiltä muutamia pulloja väkevää, mutta siitä ei\nainoakaan tuomari eikä valamiehistö lähetä minua San Quentiniin.»\n\n»Ettehän tiedä, mitä olette tehnyt», vastasi Allen virnistäen.\n»Kukkuloilla on kätkössä tuhat laatikkoa takavarikoitua wiskyä, ja te\nolette suunnitellut koko jutun tähän saakka. Kenties ette lainkaan\nollut mukana, kun se varastettiin hallituksen säilytysvarastosta New\nYorkista. Mutta teidän on täytynyt olla siitä kaikesta selvillä, ja\njuuri te palkkasitte minut ja muut kolme kuljettamaan ne salaapäin\nlaivasta kukkuloille.»\n\nEvans tuijotti mieheen silmät levällään ällistyksestä.\n\n»Miten voitte väittää sellaista?» hän kysyi pilkallisesti.\n\n»Meitä on neljä valmiina vannomaan, että asianlaita on niin», selitti\nAllen. »Entä kuinka monta voitte te saada vannomaan, ettette ole sitä\ntehnyt?»\n\n»Mutta sehän on katala, tekaistu juttu!» kivahti Evans.\n\n»Niin varmasti onkin», myönsi Allen. »Emmekä me siihen turvaudukaan,\njos käyttäydytte kunnollisesti.»\n\nEvans silmäili miestä pitkän aikaa kasvoillaan salaamaton inhon ja\nhalveksimisen ilme.\n\n»Enpä taidakaan niin kovin kipeästi tarvita kahtatoistatuhatta\ndollaria, Allen», virkkoi hän vihdoin. »Peruutamme koko puheen minuun\nnähden. Olen irti koko jutusta tästä hetkestä lähtien. Hyvästi!»\n\nHän käänsi hevosensa ratsastaakseen pois.\n\n»Malttakaas, nuori mies!» käski Allen. »Ei niin hätäisesti! Saatatte\nluulla olevanne erossa tästä asiasta, mutta ette ole. Me tarvitsemme\nteitä, ja lisäksi, te tiedätte hiton paljon liikaa, mikä ei ole\nteille terveellistä. Teidän on hoidettava tämä homma. Meillä on eräs\ntoinen puuha, joka tuottaa enemmän kuin väkijuomat konsanaan, ja sen\nkauppaaminen on helpompaa. Tiedämme, mihin sen voimme sijoittaa. Mutta\nväkevää emme saa myydyksi niin helposti kuin te, ja siksi te sen myytte.»\n\n»Kuka niin sanoo?»\n\n»_Minä_ sanon», ärähti Allen kiukkuisesti. »Te myytte sen. Muutoin\nteen sen, mistä mainitsin, ja teen sen heti. Miltä teistä tuntuisi,\nkun äitinne ja Penningtonien tytär kuulisivat kaikki, mitä minulla on\npuhumista?»\n\nPoika istui jonkun aikaa otsa miettivissä rypyissä. Matalan jyrkänteen\nharjalla alati viheriöivän tammen alla tytön seurassa keskustelemassa\nistunut mies huomasi heidät katsahtaessaan äkkiä sinne päin.\n\n»Kas! Tuollahan on Guy», hän virkkoi. »Mutta kukas tuo toinen on —\nmitä, sehän on tuo Allen-vintiö! Mitä tekemistä hänellä on täällä?» Hän\nnousi pystyyn. »Ole sinä täällä hetkinen, Grace! Minä menen tuonne alas\nottamaan selkoa, mitä tuo miekkonen tahtoo. En ymmärrä Guyta.»\n\nHän irroitti Apachen ja hypähti ratsaille, samalla kun alhaalla\nlaitumen aidan toisella puolen poika kääntyi nyrpeänä Allenin puoleen.\n\n»Järjestän asian tällä kertaa», myöntyi hän. »Tuokaa se kukkuloilta\nburrojen selässä öiseen aikaan!»\n\nToinen nyökkäsi vahvistukseksi.\n\n»Minne tahdotte sen?» hän tiedusti.\n\n»Viekää se vanhan heinäladon länsipuolelle — sen, joka on läntisellä\nrajallamme! Milloin tulette?»\n\n»Nyt on tiistai. Tuomme ensimmäisen erän perjantai-iltana kello\nkahdentoista seuduissa; ja sitten joka perjantai samaan aikaan. Teidän\non oltava joka perjantai valmis tilittämään, mitä olette viikon\nkuluessa myynyt — onko selvä?»\n\n»Kyllä», vastasi Evans. »Siinä kaikki siis.» Hän kääntyi ratsastamaan\ntakaisin rancholle.\n\nAllen jatkoi matkaansa kukkuloille, mutta pian hänen huomionsa\ntaaskin kiintyi kavioiden kapseeseen. Hän vilkaisi vasemmalle ja näki\nratsastajan lähestyvän häntä laitumelta käsin. Hän tunsi heti sekä\nhevosen että miehen, mutta ratsasti jurona eteenpäin.\n\nPennington ohjasi ratsunsa sen aidan toiselle puolelle, jonka vierustaa\nAllenin noudattama tie kulki.\n\n»Mitä tekemistä teillä on täällä, Allen?» hän kysyi jotakuinkin\nystävällisesti.\n\n»Hoidan omat asiani, ja niin olisi teidänkin paras tehdä», tokaisi\nentinen tallimies.\n\n»Teillä ei enää ole mitään asioita täällä Ganadossa», sanoi Pennington.\n»Teidän on laittauduttava tiehenne maatilaltamme.»\n\n»Sitäpä en, lempo soikoon, teekään!» huusi Allen.\n\nSamassa hän liikautti nopeasti oikeata kättään, mutta Pennington oli\nvieläkin vikkelämpi.\n\n»Tuollainen ei vetele täällä, Allen», virkkoi nuorempi mies, tähdäten\ntoista viisiviidettäkaliiberisella revolverilla. »Kääntykää ympäri ja\nsuoriutukaa pois alueeltamme älkääkä enää palatko! En halua joutua\nselkkauksiin teidän tähtenne.»\n\nMitään hiiskumatta pyöräytti Allen hevosensa ympäri ja ratsasti cañonia\nalaspäin. Mutta hänen sydämessään raivosi murhanhimo. Pennington\ntarkkaili häntä, kunnes hän oli ehtinyt revolverin kantomatkan\nulkopuolelle. Sitten hänkin kääntyi ja palasi Grace Evansin luokse.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nPohjoisen kuistin vilpoisessa varjossa istui Ganadon isäntä lepäämässä\nratsastettuaan pitkän matkan kuumassa auringonpaahteessa ja ryyppi\nkorkeasta lasista persikkaviinan ja appelsiinimehun kylmää seosta,\npuhellen vaimonsa kanssa. Heidän edessään levisi laaja ohrapelto,\njoka ulottui valtamaantielle saakka noin kolmen neljänneskilometrin\npäähän pohjoiseen päin. Kellahtavat tähkät seisoivat liikkumattomina\nhelteisessä päivän paisteessa. Lukemattomissa jyvissä muuttui maito\ntaikinaksi. Jollei sattuisi sumuja, ei viipyisi kauan, ennen kuin tuo\nuhkea, tuottava sato kaatuisi taajoina riveinä sitoma koneen kitaan.\n\n»Saamme tänä vuonna uljaan ohrasadon, Julia», huomautti eversti, onkien\npienen jääsirpaleen lasistaan. »Tiedätkö mitä? Alan uskoa, että tämä on\nparempaa kuin minttugrogi!»\n\n»Taivaan tähden, Custer — sano se kuiskaamalla!» varoitti hänen\nvaimonsa. »Ajattelehan vain, että joku sinun tahi minun esi-isieni\nhaamu sattuisi kuulemaan moisen pyhyydenhäväistyksen!»\n\nEversti hihitti.\n\n»Johtuuko se vanhuudesta vai onko tämä aurinkoinen maa tehnyt minut\nnaiselliseksi?» hän kysyi. »On huutava ero vanhanaikaisen minttugrogin\nja tämän kotitekoisesta viinistä ja appelsiinimehusta sekoitetun juoman\nvälillä. Eihän sitä voi nimittää viinaksi — eihän siinä ole kylliksi\n'pontta’, kuten pojat sanovat, ansaitakseen sitä kunniaa. Mutta minä\npidän siitä. Niin, sir, tuo on uljasta ohraa — juurikummuilla ei\nmissään ole sen parempaa.»\n\n»Myöskin kaura näyttää hyvältä», virkkoi rouva Pennington. »En ole\nhavainnut siinä vähäisintäkään merkkiä ruosteesta.»\n\n»Se on seuraus pojan viimekesäisestä Teksasin-matkasta», kehui\neversti ylpeästi: »Hän meni sinne itse ja valitsi kaikki siemenet\n— ei luottanut kenenkään sanaan. Oikeata teksasilaista, ruosteesta\nvapaata kauraa hän meni hakemaan, ja sitä hän sai. En tiedä, miten\ntulisin toimeen hänettä, Julia. On suurenmoista nähdä unelmiensa\ntoteutuvan! Olen vuosikausia uneksinut ajasta, jolloin poikani ja\nminä työskentelemme yhdessä ja teemme Ganadon vieläkin ihanammaksi\nkuin se koskaan ennen on ollut. Ja nyt on unelmani toteutunut. Se on\nsuurenmoista, sanon sinulle — se on suurenmoista! Onko tuossa pullossa\nvielä lasillinen tätä Ganadon elämännestettä, Julia?»\n\nSitten he olivat ääneti muutamia minuutteja. Eversti ryyppi\n»elämännestettään», ja rouva Pennington, joka oli laskenut kirjansa\nalassuin syliinsä, katseli ohravainion, leveän laakson ja kaukaisten\nkukkulain ylitse — ehkä tulevaisuuteen tai menneisyyteen.\n\nHe olivat viettäneet täällä ihanteellista elämää, jonka sisältönä oli\nollut rakkaus, päiväpaiste ja onni. Hänen sieluaan ei ollut häirinnyt\nmikään, kun hän oli nauttinut pienokaistensa tuottamasta riemusta,\nnähden niiden kasvavan vankoiksi lapsiksi ja sitten kehittyvän komeaksi\nnuorukaiseksi ja neidoksi. Mutta vuosien vieriessä oli hänen mielessään\nyhäti voimistunut pelko, että jonakin päivänä tapahtuisi ensimmäinen\nero, jonka hän tiesi varmasti tulevan.\n\nHän tunsi puolisonsa unelman ja tiesi, että tämä oli tahaIlaan\nsallinut sen sokaista silmänsä ja sulkea korvansa todellisuudelta,\njota vastaan äidin sydän olisi riemumielin väittänyt, mutta ei voinut.\nJonakin päivänä poistuisi joku lapsista ja sitten toinen. Ja niin\nolikin oikein ja kohtuullista, sillä samoin kuin he kaksi olivat\nperustaneet oman kotinsa, järjestäneet oman elämänsä ja oman pienen\nperhepiirinsä, samoin täytyi heidän lastensakin tehdä.\n\nSe olisi kova kolahdus heille molemmille, paljoa ankarampi isälle\ntuon unelman tähden, joka oli muuttunut melkein sairaloiseksi\npäähänpistoksi. Rouva Pennington pelkäsi, että se murtaisi hänen\nmiehensä rohkeuden, sillä sitten hänelle ei jäisi mitään, minkä hyväksi\nsuunnitella, mitä toivoa, kuten hän oli suunnitellut ja toivonut niiden\nkahdenkolmatta vuoden aikana, jotka he olivat viettäneet Ganadossa.\n\nKun Grace nyt lähtisi kaupunkiin, niin miten saattoivat he toivoa\npoikansa pysyvän tyytyväisenä rancholla? Hän tiesi Custerin\nrakastavan syntymäkotiaan, mutta hänellä oli oikeus nähdä maailmaa\nja hankkia siellä itse paikka itselleen — hänen ei voitu odottaa\nselkärangattomasti sopeutuvan siihen komeroon, jonka toinen oli hänelle\nvarannut.\n\n»Olen huolissani pojan tähden», sanoi rouva Pennington äkkiä.\n\n»Miksi? Missä suhteessa?» tiedusti mies.\n\n»Hänen olonsa käy kovin kolkoksi ja yksinäiseksi Gracen lähdettyä»,\nvastasi vaimo.\n\n»Älä puhu minulle siitä!» kivahti eversti, laskien lasinsa pöydälle,\nniin että kolahti, ja nousten pystyyn. »Se ajatuskin saa minut\nvimmoihini. En jaksa käsittää, kuinka Grace saattaa haluta pois tästä\nkauniista ympäristöstä siirtyäkseen kirottuun kaupunkiin! Hän on hupsu!\nMitä ajattelee hänen äitinsä salliessaan hänen mennä?»\n\n»Sinun tulee muistaa, rakas», sanoi hänen vaimonsa tyynnyttävästi,\n»etteivät kaikki pidä maaseudusta yhtä paljon kuin sinä ja että nuorten\non itsensä uurrettava uransa parhaaksi katsomallaan tavalla. Ei olisi\noikein koettaa pakottaa heitä elämään sillä tavoin kuin me tahdomme\nelää.»\n\n»Kirottua typeryyttä! Juuri sitä se on!» kuohahti Pennington.\n»Näyttelijätär! Mitä hän tietää näyttelemisestä?»\n\n»Hän on kaunis, sivistynyt ja lahjakas. Mikään ei estä häntä\nmenestymästä ja tekemästä nimeään kuuluisaksi. Miksi hän ei saisi olla\nkunnianhimoinen, rakas? Meidän pitäisi rohkaista häntä, nyt kun hän on\npäättänyt mennä. Se auttaisi häntä, sillä hän rakastaa meitä kaikkia\n— hän rakastaa sinua tyttären tavoin, sillä olet ollut hänelle isän\nsijaisena herra Evansin, kuolemasta saakka.»\n\n»Mitä joutavia, Julia!» huudahti eversti. »Rakastan Gracea — sinä\ntiedät sen. Ja luultavasti juuri senvuoksi tuntuu tämä asia minusta\npahalta. Kenties olen mustasukkainen kaupungille ajatellessani, että\nse on vieroittanut hänet meistä. En aina tarkoita, mitä sanon; mutta\njoudun todellakin kuohuksiin, kun vain ajattelenkin, että hän lähtee.\nMinusta tuntuu, että se saattaa olla meidän kaikkien täällä viettämämme\nkauniin elämän lopun alku.»\n\n»Oletko milloinkaan ajatellut, että omatkin lapsesi ehkä joskus\nhaluavat lähteä?» kysyi rouva Pennington.\n\n»Sitä en tahdo ajatella!» pamautti hänen miehensä.\n\n»Toivottavasti sinun ei tarvitse sitä tehdä», virkkoi rouva. »Mutta\npojalle käy elämä aika raskaaksi Gracen poistuttua.»\n\n»Luuletko, että Custeria haluttaa lähteä?» tiedusti eversti.\n\nHänen äänensä kävi äkkiä oudon rukoilevaksi, ja hänen silmissään oli\ntuskaisa ja pelokas ilme, jollaista hänen vaimonsa ei ollut niissä\nkoskaan nähnyt kaikkina niinä vuosina, joina he olivat tunteneet\ntoisensa. »Luuletko hänen tahtovan mennä?» Hänen toistaessaan\nkysymyksen ei ääni enää kuulostanut hänen omaltaan.\n\n»On sattunut kummempiakin», vastasi vaimo, pakottautuen hymyilemään,\n»kuin sellaista, että nuori mies haluaa maailmalle ansaitsemaan\nkannuksiaan.»\n\n»Ei puhuta siitä, Julia!» pyysi eversti äkkiä. »Olet oikeassa, mutta\nminä en tahdo ajatella sitä. Kun se tulee, sitten on kyllin aikaa ottaa\nse vastaan. Jos poikani haluaa mennä, on hänen mentävä — eikä hän saa\nikinä tietää, kuinka kipeästi se koskee hänen isäänsä.»\n\n»Tuolla he nyt ovat», virkkoi rouva Pennington. »Kuulen heidän äänensä\npatiosta. Lapset!» hän huusi. »Olemme täällä pohjoisella kuistilla.»\n\nHe tulivat yhdessä talon lävitse, veli ja sisko kädet toistensa\nympärillä.\n\n»Cus väittää, että minä olen liian nuori menemään avioliittoon»,\nhuudahti tyttö.\n\n»Avioliittoon!» kertasi eversti. »Sinä ja Guy suunnittelemassa\navioliittoa? Miten aiotte elää, lapsi?»\n\n»Tuolla kummulla.»\n\nEva heilautti peukaloaan lounaiseen päin.\n\n»Onhan heillä sitten kaksi elämispohjaa», huomautti Custer pilaillen.\n\n»Kaksi? Mitä tarkoitat?» kysyi tyttö.\n\n»Kumpu ja isä», vastasi veli, väistyen äkkiä kauemmaksi.\n\nEva ajoi häntä takaa, ja hän juoksi äidin tuolin taakse. Mutta vihdoin\ntyttö tavoitti hänet, tarttui hänen kaulukseensa ja oli kurittavinaan\nhäntä, kunnes hän sieppasi sisaren syliinsä ja suuteli häntä.\n\n»Sääli poika-pahaa, jonka hän kietoo pauloihinsa», sanoi Custer, puhuen\nvanhemmilleen. »Hänellä on kolme pelastumismahdollisuutta — ottaa\nselkäänsä, kunnes kuolee, kuolla nälkään tahi kuunnella, kunnes kuolee.»\n\nEva painoi kätensä hänen suulleen.\n\n»Kuunnelkaa nyt minua!» hän huusi. »Guy ja minä aiomme rakentaa tuonne\nkukkulalle pienen pienen huvilan ihan yksinämme. Siellä on valkoinen\nkaakelisuojus seinillä keittiössä, ja sellainen harjakomero, joka\non upotettu silityspöydän sisään, ja hyvin matala, leveäräystäinen\nkatto, melkein tasainen, ja suihku ja iso, tilava arkihuone, jonka\nlattialta voimme ottaa pois matot tanssiaksemme siellä, ja pieni,\nhieno kasvitarha takapihalla ja kananpoikia ja kiinalaisia mattoja, ja\nhänellä on oma omituinen työhuone, jossa hän kirjoittaa romaanejaan ja\n—»\n\nVihdoin hänen täytyi lopettaa ja yhtyä toisten nauruun.\n\n»Minusta olette kaikki ilkeitä», lisäsi hän. »Nauratte minulle aina!»\n\n»Sinun kanssasi, sinä pieni lörpöttelijä», oikaisi eversti, »sillä\nsinut on luotu sellaiseksi, että sinun kanssasi on naurettava ja sinua\nsuudeltava.»\n\n»Suutele minua sitten!» huudahti tyttö ja syöksähti hänen syliinsä,\nniin että he molemmat olivat vaarassa kastua »elämännesteestä» — jonka\nvaaran eversti pikku tyttärestään saamansa pitkäaikaisen kokemuksen\nnojalla osasi vähentää mahdollisimman pieneksi ojentamalla lasin\nkäsivarren etäisyydelle Evan kiitäessä häntä kohti.\n\n»No, milloin aiotte mennä naimisiin?» hän kysyi.\n\n»Oi, emme pitkiin, pitkiin aikoihin!» huusi tyttö.\n\n»Entä oletteko te, Guy ja sinä kihloissa?»\n\n»Emme tietystikään!»\n\n»Miksi ihmeessä sitten puhua näin paljon avioliitosta?» tiedusti\neversti silmissään hilpeä tuike.\n\n»No, enkö osaa puhua?» kysyi Eva.\n\n»Puhua! Totisesti hän osaa!» huudahti hänen veljensä.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKaksi viikkoa myöhemmin Grace Evans lähti Hollywoodiin mainetta\nniittämään. Hän ei sallinut kenenkään tulla saattamaan itseään;\nhän muka tahtoi tuntea heti kotoa poistuttuaan itse ja auttamatta\nraivanneensa tiensä päämääräänsä.\n\nHänessä oli itsekkyyttä ja itserakkautta, joita usein huomaa muutoin\nylevämielisissä luonteissa. Hän ei ollut koskaan oppinut tuntemaan,\nkuinka suloista ja kaunista on jakaa — jakaa kunnianhimoiset\nsuunnitelmat, saavutukset ja pettymyksetkin rakkaiden henkilöjen\nkanssa. Jos hän pääsisi kuuluisaksi, olisi kunnia hänen; eikä hänen\nmieleensäkään johtunut, että hän olisi saattanut jakaa sen ylpeän\nnautinnon toisten kanssa ottamalla heiltä vastaan apua ja neuvoja. Jos\nhäntä ei onnistaisi, ei toisilla olisi sitä surullista nautintoa, että\nsaisivat osittain kantaa hänen pettymystään.\n\nKahden kodin ilmassa leijaili sinä iltana synkkä varjo, jota mitkään\nponnistukset eivät tuntuneet kykenevän karkoittamaan. Ranchotalossa\npanivat kaikki parhaansa näyttääkseen iloisilta Custer Penningtonin\ntähden. Sinä iltana he eivät tanssineet, eivätkä myöskään kirjat\njaksaneet heitä huvittaa, kun he yrittivät lukea. Bridge-peli\nosoittautui yhtä mahdottomaksi.\n\nVihdoin Custer nousi seisomaan, ilmoittaen aikovansa mennä makuulle.\nSuudeltuaan kaikkia toivottaessaan heille hyvää yötä, kuten oli ollut\nhänen tapansa lapsuudesta saakka, hän lähti huoneeseensa. Kyyneleet\nkihosivat äidin silmiin, kun hän huomasi, kuinka kumaraan hänen\npoistuvan poikansa leveät hartiat olivat painuneet.\n\nSitten tuli tyttö ja polvistui hänen viereensä, ottaen vanhemman naisen\nkäden omaansa ja hyväillen sitä.\n\n»Cus säälittää minua niin», hän virkkoi. »Luultavasti ei meistä kukaan\naavista, kuinka kovasti tämä häneen koskee. Hän sanoi minulle eilen,\nettä hänestä tuntuu samalta kuin jos Grace olisi kuollut, sillä hän oli\nvarma, ettei Grace enää koskaan olisi tyytyväinen täällä, menestyipä\nhän tahi ei. Luulen hänen kokonaan lakanneen toivomasta, että heidän\navioliitostaan tulee tosi.»\n\n»Eihän toki, rakas. Varmasti hän on väärässä», sanoi hänen äitinsä.\n»Kihlausta ei ole purettu. Ja puhuihan Grace vasta muutamia päiviä\nsitten, että hän toivoi menestyvänsä pian voidakseen nopeammin mennä\navioliittoon Custerin kanssa. Se tyttö-kulta tahtoo meidän olevan\nylpeitä uudesta tyttärestämme.»\n\n»Hyvä Jumala!» kivahti eversti, viskaten kirjan kädestään ja nousten\nastelemaan lattialla edestakaisin. »Ylpeitä hänestä! Emmekö jo olleet\nylpeitä hänestä? Tekeekö näyttelijättärenä oleminen hänet meille sen\nrakkaammaksi? Mitä kirotun typeriä ajatuksia!»\n\n»Custer! Custer! Et saa noin sadatella Evan kuullen», nuhteli rouva\nPennington.\n\n»Sadatella?» kertasi eversti. »Kuka hitto tässä sadattelee?»\n\nTyttö purskahti hilpeään nauruun, eikä äitikään voinut pidättyä\nhymyilemästä.\n\n»Isän suusta lähteneenä se ei ole kiroilemista», huudahti tyttö.\n»Hyväinen aika! Olen kuullut sitä koko ikäni, ja sinä torut häntä aina\nsamalla tavoin, ikäänkuin en milloinkaan olisi kuullut ainoatakaan\npientä voimasanaa. Joka tapauksessa lähden nyt nukkumaan, isä, ettet\nsinä saa minua turmelluksi. Äidin teorian mukaan pitäisi hänen\nitsensä nykyisin kiroilla oikein merirosvon tavalla kuultuaan sitä\nviisikolmatta vuotta!»\n\nHän suuteli vanhempiaan ja jätti heidät kahden kesken perheen pieneen\narkihuoneeseen.\n\n»Toivottavasti ei poika kärsi siitä liian ankarasti», virkkoi eversti\njonkun aikaa kestäneen vaitiolon jälkeen.\n\n»Pelkään hänen juoneen hieman liikaa viime aikoina», valitti äiti.\n»Toivon vain, ettei ikävä Gracen poistuttua kiihdytä sitä.»\n\n»Minä en ole sitä huomannut», sanoi eversti.\n\n»Hän ei koskaan näytä sitä paljon», vastasi rouva Pennington. »Vieras\nei tietäisi hänen maistaneen lainkaan, vaikka minä jo näen, että hän on\nottanut enemmän kuin hänen olisi pitänyt.»\n\n»Älä ole siitä huolissasi, rakas!» tyynnytteli eversti. »Pennington\nei juo milloinkaan enempää kuin herrasmiehen pitäisi. Hänen isänsä\nja hänen esi-isänsä kummaltakin puolelta ovat aina juoneet, mutta\nkummassakaan perheessä ei ole ollut ainoatakaan juomaria. En maksaisi\nhänestä kahta senttiä, jollei hän kykenisi ottamaan miehen ryyppyä\nmiehen tavalla; mutta liian pitkälle hän ei ikinä mene. Minun poikani\nei sitä voisi!»\n\nNäistä sanoista uhkuva ylpeys ja rakkaus sai kyyneleet kihoamaan äidin\nsilmiin. Hän ajatteli, oliko koskaan ennen ollut tällaista isää ja\ntällaista poikaa — joista kumpikin luotti niin ehdottomasti toisen\nkunniaan, nuhteettomuuteen ja miehuulliseen voimaan. _Hänen poikansa_\nei voinut menetellä väärin!\n\nCuster Pennington meni huoneeseensa, sytytti lukulampun pehmeän, leveän\nnojatuolin viereen, valitsi hyllyltä kirjan ja sijoittui mukavasti\nantautuakseen tunniksi henkevään nautintoon. Mutta hän ei avannut\nkirjaa. Sensijaan hän jäi tylsästi tuijottamaan vastaiseen seinään.\n\nSuoraan hänen edessään oli Evan kädestä lähtenyt, Apachea esittävä\nvesivärimaalaus, jonka hän oli saanut edellisenä jouluna, palkitun\nherefordilaisen härän suurennettu, puitteisiin pantu valokuva,\npari ruostuneita espanjalaisia kannuksia ja kokoelma palkintoja,\njotka Apache oli saanut monissa hevosnäyttelyissä. Custer ei nähnyt\nmitään niistä; hänen silmissään väikkyivät vain pitkät, ikävät\nvuodet, loppumaton sarja kuolettavan yksitoikkoisia, keskenään aivan\nsamanlaisia päiviä, jotka hänen oli vietettävä rancholla yksin.\n\nGrace ei koskaan palaisi, ja miksi hän sen tekisi«? Kaupungissa, uusissa\noloissaan, hän tapaisi maailmanmiehiä, joiden henkinen kehitystaso\nolisi laajempi kuin Custerin ja jotka olisivat varakkaita, ja häntä\ntavoiteltaisiin. Heillä olisi enemmän tarjottavana hänelle kuin\nCusterilla, ja ennemmin tai myöhemmin hän sen oivaltaisi. Custer ei\nvoinut toivoa voivansa saada pitää hänet.\n\nNuori mies laski kirjansa syrjään.\n\n»Mitä tämä kaikki hyödyttää?» kysyi hän itseltään.\n\nHän nousi seisomaan, meni vaatekomerolle ja otti esille pullon.\nHän ei ollut aikonut juoda. Päinvastoin hän oli jyrkästi päättänyt\nolla juomatta sinä iltana. Mutta taaskin hän lausui itsekseen saman\nkysymyksen, johon erinäisissä elämän kohtaloissa ja toivottomilta\nnäyttävissä oloissa tuntuu olevan mahdoton vastata:\n\n»Mitä tämä kaikki hyödyttää?»\n\nSe on typerä kysymys, järjetön kysymys, vaarallinen kysymys. Mitä\ntämä kaikki hyödyttää? Mikä tämä? Kohtaloa vastaan taisteleminenko\n— kieltäytyminen tekemästä sitä, mitä meidän ei pitäisi tehdä — sen\ntekeminen, mitä meidän pitäisi tehdä? Se ei ole edes tyydyttävä keino\nitsepuolusteluksi; mutta Custer Penningtonista, jonka unelmat olivat\nromahtaneet, se riitti tekosyyksi, jonka turvissa hän saattoi antautua\ntyydyttämään päivä päivältä voimakkaammaksi vahvistuvaa himoa.\n\nSeuraavana aamuna hän ei mennyt muiden perheenjäsenten seurassa\nratsastamaan ennen aamiaista ja nautti aamiaisensakin paljoa myöhemmin\nkuin toiset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSen päivän iltana, jona Grace lähti, vetäytyi rouva Evans aikaisin\nmakuuhuoneeseensa, valittaen päänsärkyä. Guy Evans koetti saada huvia\nkuukausijulkaisuista, mutta hän oli levoton ja hänen oli niin vaikea\nolla, ettei hän kyennyt syventymään niihin pitkäksi aikaa. Vähäväliä\nhän vilkaisi kelloonsa, ja illan mittaan hän pistäytyi useita kertoja\nhuoneessaan; siellä hän turvautui samanlaiseen pulloon kuin se oli,\njota Custer Pennington käsitteli samalla tavalla.\n\nOli perjantai — toinen perjantai sen jälkeen, kun Guy oli tehnyt\nsopimuksen Allenin kanssa; ja keskiyön lähestyessä hän kävi yhä\nhermostuneemmaksi.\n\nNuorta Evansia olisi tuskin voitu pitää lujaluonteisena, mutta hän\noli enemmän ajattelematon kuin heikko, eikä hän missään nimessä ollut\nturmeltunut. Vaikka hän tiesikin rikkovansa lakia, olisi hän hirveästi\nsäikähtänyt, jos olisi viitattukin siihen, että hänen menettelynsä\nleimasi hänet rikolliseksi. Kuten monet muut piti hänkin Lex Volsteadia\njärjestäytyneen ja varakkaan vähemmistön aikaansaannoksena pikemminkin\nkuin kansan todellisen tahdon ilmauksena. Hänen mielestään ei ollut\nlainkaan siveellisesti väärin kiertää kieltolakia milloin ja missä se\nvain oli mahdollista.\n\nAinoa paha puoli jutussa oli se, että ne juomat, joita hän nyt\nvälitti, olivat varastettuja. Mutta hän koetti rauhoittaa omaatuntoaan\ntoistamalla usein mielessään, ettei hän tiennyt sitä; oli mahdoton\ntodistaa hänen tietävän, että ne olivat varastettuja. Mutta hän ei\nvoinut sittenkään rauhoittua. Sen ajatuksen täytyi olla hyvin kalvava,\njos saattoi päättää pojan lisääntyvästä hermostumisesta.\n\nYhä uudelleen hän sen pitkän illan kuluessa päätti mielessään,\nettei enää ikinä sotkeutuisi samanlaatuiseen puuhaan, kun tämä\nuhkayritys kerran saataisiin suoritetuksi loppuun. Ne useat tuhannet\ndollarit, jotka hän siitä voittaisi, tekisivät hänelle mahdolliseksi\nmennä naimisiin Evan kanssa ja antautua vakavasti ja keskeytymättä\nkirjailemaan — se oli ainoa kutsumus, johon hän luuli parhaiten\nsopivansa sekä taipumuksensa että valmistukseensa nähden. Mutta enää,\nvakuutti hän itselleen kerran toisensa jälkeen, hän ei koskaan sallisi\nviekoitella itseään sellaiseen sopimukseen, ei houkutuksilla eikä\nuhkauksilla.\n\nHän inhosi ja pelkäsi Allenia, jonka hän nyt tiesi tyyten\nhäikäilemättömäksi mieheksi, ja kun hän edellisenä perjantaina oli\ntutustunut Allenin rikostovereihin, jotka olivat tuoneet ensimmäisen\nwiskyerän vuoristosta, olivat häntä puistattaneet pahat aavistukset,\nkun hän ajatteli, minkälaisten hylkiöiden kanssa hän oli liitossa.\nKuluneen viikon aikana hän ei ollut kyennyt keskittämään ajatuksiaan\nromaaniinsa, ei edes sen vertaa, että olisi kirjoittanut sanaakaan\nuutta. Hän oli pohtinut ja hautonut huoliaan, juoden enemmän kuin\ntavallisesti.\n\nIstuessaan odottamassa toisen lähetyksen saapumista hän kuvitteli,\nkuinka pieni ratsujono kiemurteli alaspäin pitkin piiloisia polkuja\nnuoren tammisten seassa pimeässä vuoristorotkoissa. Hän hermostui\nentistä pahemmin oivaltaessaan, kuinka suuri oli ilmitulon vaara niiden\nkuuden kuukauden aikana, jotka juomien kuljettaminen laakson reunaan\ntällä tavoin vaatisi — kuusineljättä laatikkoa kerrallaan kuormattuina\nkuuden burron selkään.\n\nHän ei kovinkaan paljoa pelännyt sitä, että hänen suunnitelmansa\npiilottaa väkijuomat vanhaan heinälatoon ja lähettää ne edelleen\nseuraavana päivänä pettäisi. Kolme vuotta oli ladon toisessa päässä\nollut varastossa noin viisikymmentä tonnia niputettua mesikkää. Sen oli\neräs aikaisempi työnjohtaja kylvänyt täytteeksi, ja sen oli annettu\nkasvaa niin reheväksi, että sen kyntäminen oli käynyt mahdottomaksi.\nRehuna sillä oli vain vähän, jos lainkaan, kysyntää, mutta sinä vuonna\ntulisi heinistä mahdollisesti puute. Tämän mahdollisuuden varalta oli\nEvans nipututtanut sen ja panettanut sen säilöön latoon, jossa se oli\nsaanut olla siitä lähtien odottamassa tarjousta, joka korvaisi ainakin\nkylvö-, korjaus- ja niputuskulut. Uurastettuaan päivän ankarasti oli\nGuy saanut niput järjestetyksi siten, että röykkiön keskelle oli\nmuodostunut salainen kammio, johon voitiin helposti päästä siirtämällä\nsyrjään pari lattian rajassa olevaa nippua.\n\nVähän jälkeen kello yhdentoista Guy lähti talosta ja meni latoon,\nastellen sitten hermostuneena edestakaisin pimeässä. Hän toivoi miesten\ntulevan aikaisin, joten asia saataisiin pian selväksi, sillä tämä osa\npuuhasta tuntui kaikkein vaarallisimmalta.\n\nVäkijuomien lähettäminen edelleen tapahtui päivällä, juuri suunnitelman\nrohkeus ja yksinkertaisuus tuntui takaavan sen turvallisuuden.\nIso kuorma-auto — sellaisia autoja liikkuu eteläisen Kalifornian\nmaanteillä alituisesti kaupunkiin päin lastattuina maanviljelys- ja\nkasvitarhatuotteilla — pysähtyi heinäladolle väkijuomien saapumisen\njälkeisenä aamuna. Se peräytyi latoon ja ilmestyi puolen tunnin\nkuluttua jälleen, tuoden pienen kuorman niputettua mesikkää. Sitä,\nettä viattomilta näyttävien mesikkänippujen sisälle oli kätketty kuusi\nneljättä laatikkoa wiskyä, ei edes itse herra Volstead olisi voinut\naavistaa; mutta niin oli asian laita.\n\nMinne tavara joutui lähdettyään Guy Evansin käsistä, sitä hän ei\ntietänyt eikä välittänytkään tietää. Auto oli sen miehen, joka osti\nväkijuomat, ja hän itse ohjasi sitä. Hän maksoi Evansille käteisellä\nkuusi dollaria neljänneksestä ja ajoi tiehensä, vieden autossa olevan\nkuorman lisäksi paljoa raskaamman painon nuoren miehen sydämeltä.\n\nWisky oli Guyn hallussa vähemmän kuin kaksitoista tuntia viikossa.\nMutta näiden kahdentoista tunnin aikana hän ansaitsi Allenin hänelle\nmyöntämää välityspalkkiota dollarin pullosta, korvauksena siitä\nvaarasta, että ennemmin tai myöhemmin joku huomaisi ladolle saapuvat\nburrot ja seuraisi niitä. Kukkuloilla oli usein leiriytyneinä\nretkeilijöitä. Kauriiden metsästysaikana olisi ilmitulo melkein varma,\njollei koko määrää olisi saatu siihen mennessä kuljetetuksi pois, sillä\nLos Angelesin kaikki rohkeat, rahoja laskevat konttoristit riensivät\nkauaskantavine pyssyineen uljaasti vuoristoon ajaakseen saaliinhimoiset\nkauriit pesiinsä.\n\nNeljänneksen yli yksitoista Evans kuuli kiihkeästi odottamansa äänet.\nHän aukaisi heinäladon päässä olevan pienen oven, ja siitä tuli\näänettömästi sisään kuusi peräkkäin astelevaa, kuormattua burroa,\njoita ohjasi mustaihoinen meksikkolainen toisen seuratessa jälessä.\nMeluttomasti miehet purkivat taakat burrojen selästä ja sijoittivat\nkuusineljättä wiskylaatikkoa heinien sisällä olevaan kammioon, Samassa\nkammiossa laski Evans taskulampun valossa heistä toiselle edellisen\nviikon myyntitulot. Koko puuhaan ei kulunut täyttä puolta tuntia eikä\nsen aikana vaihdettu kymmentä sanaa. Miehet poistuivat burroineen\npimeätä vuoristoa kohti yhtä hiljaa kuin olivat tulleetkin, ja nuori\nEvans palasi huoneeseensa paneutuakseen levolle.\n\n\n\n\nX.\n\n\nViikkojen vieriessä alkoi ranchon elämän vanhaan uraan juurtunut kulku\nyhä enemmän painaa Custer Penningtonia. Sen tympeä yksitoikkoisuus\nriisti maun kaikesta, mitä hän oli ennen pitänyt olemassaolon huvina.\nVirkeä Apache ei enää jaksanut saada häntä värähtämään riemusta.\nPitkät ratsastusmatkat olivat vain kiusallisia velvollisuuksia, jotka\nhänen oli suoritettava. Kummut olivat menettäneet kauneutensa. Custer\nsyytti haluttomuudestaan tylyä kohtaloa, joka oli tehnyt tyhjiksi\nhänen kunnianhimoiset haaveensa. Hän luuli inhoavansa Ganadoa;\nhän luuli myöskin — luuli rehellisesti — että vapaus taistella\nmenestymisestä jonkun suurkaupungin sydämessä tekisi hänet onnelliseksi\nja tyytyväiseksi. Kaikesta siitä huolimatta hän teki tehtävänsä ja\nkäyttäytyi perheen muiden jäsenien näkyvissä yhtä hilpeästi kuin\nennenkin. Mutta hänen äitinsä ja sisarensa näkivät hänen usein,\nkun hän luuli olevansa yksin ja poissa toisten näkyvistä, istuvan\nhartiat kumarassa, tuijottaen maahan, ja hänen olemuksestaan kuvastui\nlamaannus, josta nuo rakastavat olennot eivät voineet erehtyä.\n\nLukuisista kirjeistä, jotka olivat saapuneet Gracelta hänen ollessaan\nHollywoodissa ensimmäisiä päiviä, oli huokunut toiveikasta ja\ninnostunutta henkeä, joka olisi voinut tarttua, jollei tytön menestys\nolisi Custerin mielestä ennustanut yhä pitempää, otaksuttavasti pysyvää\neroa. Jos Grace menettäisi rohkeutensa nopeasti, saattaisi hän palata\nvuoriston juurikummuille ja heittää iäksi mielestään loistavan uran\nhaaveilemisen. Mutta jos hän saavuttaisi menestystä, vaikka kuinkakin\nvähän, oli Custer varma, ettei mikään voisi houkutella häntä luopumaan\nkunnianhimoisista aikeistaan. Hän oli siitä sitäkin varmempi, koska\nhän omasta puolestaan ei osannut kuvitella mitään niin voimakasta\nvaikutinta, että se voisi taivuttaa kenetkään palaamaan maaseutuelämän\nuneliaisuuteen. Mieluummin epäonnistuminen elämän pyörteessä, mietti\nhän itsekseen, kuin menestyminen sen asumattomilla ulkolaidoilla.\n\nSeuraavina viikkoina saapui kirjeitä vähemmän, eivätkä ne olleet enää\nniin innostuneita, vaikka toivo oli vielä sammumattomana jälellä.\nHän ei vielä ollut kohdannut sopivia ihmisiä, kertoi Grace, ja koko\nelävienkuvien alalla vallitsi yleinen lamaannus. Universalilla oli uusi\njohtaja, eikä kukaan aavistanut, mitä suuntaa hän lähtisi noudattamaan;\nGoldwyn oli sanonut irti puolet työvoimistaan; Robertson-Cole oli\nlakkauttanut toimintansa. Mutta hän uskoi varmasti, että kaikki\nkirkastuisi myöhemmin ja että hän saisi tilaisuuden yrittää. Hän\npyysi kotiväkeä kertomaan, kuinka Senaattori voi, hyväilemään sitä ja\nsuutelemaan Apachea hänen puolestaan. Joistakuista hänen kirjeistään\ntuulahti hiukan koti-ikävää, mutta vähitellen ne kävivät harvemmiksi ja\nlyhyemmiksi.\n\nGanadon pieniä naapurikokouksia pidettiin edelleen. Laakson ja\njuurikumpujen nuorisoa saapui tanssimaan, uimaan ja pelaamaan tennistä.\nMyöskin heidän vanhempansa tulivat mukaan, nauttien yhtä paljon\nPenningtonien vieraanvaraisuudesta. Ja heidän joukossaan oli Evansien\nranchon toisella puolen olevan pienen puutarhan uusi omistajatar.\n\nPenningtonit olivat oppineet tuntemaan rouva Burken hiljaiseksi,\nhienomakuiseksi naiseksi, jonka tyyni, herttainen luonne teki hänet\naina tervetulleeksi lisäksi perheen piiriin. Että hän oli saanut kokea\nenemmän murhetta kuin riemua, se kävi ilmi monista seikoista, mutta\nhänen huomaavaisuutensa toisia kohtaan, hänen herkkä myötätuntonsa\nja ystävällisyytensä osoittivat epäämättömän selvästi, että hän oli\nkohonnut surun halvan itsekkyyden yläpuolelle. Mitä onnettomuuksia\nkohtalo hänelle olikaan valmistanut, ne eivät olleet tehneet hänen\nmieltään happameksi.\n\nKun hän kävi useammin ja tutustui Penningtoneihin paremmin, alkoi\nhän yhä enemmän turvautua everstiin tarvitessaan hedelmätarhaansa ja\nraha-asiain hoitoa koskevia neuvoja. Henkilökohtaisista asioista hän\nei puhunut koskaan. Tiedettiin, että hänellä oli tytär, joka asui Los\nAngelesissa; mutta tytöstä itsestään ei tiedetty mitään, sillä rouva\nGeorge Burkella, joka oli syntyisin Charity Cooper, oli sydämensä\npohjalla puritaaninen virtaus, ja hän tunsi sen vuoksi kammoa näyttämöä\nja sen ilkeätä pikku sisarta, valkeata kangasta, kohtaan — vaikka\nhänen rakkaalle tyttärelleen lähetetyistä kirjeistä ei voinut huomata\njälkeäkään siitä tuskasta, jota tytön valitsema ura tuotti äidin\nhellälle sydämelle.\n\nCharity Cooper oli viettänyt nuoruutensa niin ankaran rajoitetuissa\noloissa, että hän kahdeksantoistavuotiaana oli viaton ja kokematon\nkuin kaksitoistavuotias lapsi. Niinpä hän olikin joutunut helpoksi\nsaaliiksi, kun eräs häikäilemätön, nuori irlantilainen seikkailija,\njoka hänen hienojen perhesuhteittensa nojalla oli päätellyt hänen\nolevan varakkaan, oli alkanut liehitellä häntä. Kun mies kohta\navioliiton solmiamisen jälkeen sai tietää, että asianlaita oli\npäinvastainen, oli hän ilman muuta hylännyt vaimonsa, eikä tämä ollut\nsenjälkeen nähnyt häntä eikä kuullut hänestä mitään. Miehestään\nei rouva Burke milloinkaan maininnut mitään, eivätkä Penningtonit\ntietystikään milloinkaan hänestä kyselleet.\n\nRouva George Burke oli yhdeksänneljättä ikäinen, mutta hänen\ntyttöaikainen hento ja hieno kauneutensa oli suuressa määrin säilynyt.\nVanhasta kodista muuttaminen, uuteen sijoittuminen ja senjälkeen\nalkaneen sitruunan viljelyksen hänelle oudot ja kehittynyttä\nammattitaitoa ja perehtymistä vaativat puuhat olivat pakottaneet hänet\nponnistuksiin, jotka olivat käyneet raskaiksi hänen ennestäänkin\nheikoille elinvoimilleen. Oppiessaan tuntemaan hänet paremmin alkoivat\nPenningtonit olla todenteolla huolissaan hänen ruumiillisesta\nvoinnistaan; eikä heidän huoliaan vähentänyt se tieto, että hän oli\nitse vakavasti ajatellut samaa asiaa, mikä kävi ilmi siitä, että\nhän pyysi everstiltä lupaa saada nimittää hänet tekeillä olevan\njälkisäädöksensä toimeenpanijaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamalla kun Ganadossa elämä ulkonaisesti häiriytymättömänä jatkui\nrauhallista latuaan, ponnisteli tyttö, jonka kuva oli heidän kaikkien\nsydämissään, uudistuneista pettymyksistä huolimatta sitä korkeata\npäämäärää kohti, johon hän oli tähdännyt katseensa.\n\nJospa hän vain saisi tilaisuuden! Kuinka usein hän olikaan\najatuksissaan päästänyt tuon äänettömän huudon, joka oli puolittain\nrukous, puolittain tuskainen parkaisu! Kunpa hän vain saisi tilaisuuden!\n\nNiinä viikkoina, joina hän oli ravannut atelierista toiseen, hän oli\noppinut paljon. Ensiksi hän oli saanut nähdä, kuinka säälimättömiä\novat määrätynlaatuiset miehet, jotka täytyy ajaa, jotka joskus ajetaan\npois elävienkuvien alalta — joita parhaillaankin, vaikka hitaasti,\npoistetaan sieltä yleisen mielipiteen painostuksesta ja niiden\nhienompiluonteisten miesten esimerkin vaikutuksesta, jotka vähitellen\nluovat korkeampia, ateliereissa noudatettavia siveellisyyssääntöjä.\n\nHän oli oppinut enemmänkin niiltä kymmeniltä satunnaisilta tuttavilta,\njotka olivat muuttuneet melkein hänen ystävikseen hänen tavattuaan\nheitä yhä uudelleen näytelmiä suunnittelevien ohjaajien toimistoissa.\nKun hän sitten itse joutui olemaan mukana yhdessä atelierielämän\nvastenmielisimmistä kohtauksista, tuntuikin se niin ollen melkein\ntutunomaiselta niiden monien viittauksien johdosta, joita hän oli\nkuullut kokeneemmilta kumppaneiltaan.\n\nHän oli ainakin kymmenettä kertaa K.K.S.-atelierin suunnittelevan\nohjaajan puheilla. Tämä oli oppinut tuntemaan hänet ulkonäöltä ja\nehkä alkanut hieman sääliä häntä — vaikka jotkut väittävätkin teille,\netteivät näytelmäin ohjaajat, joilla ei ole sydäntä, voi koskaan tuntea\nniin inhimillistä mielenliikutusta kuin sääliä.\n\n»Se on hyvin ikävää, neiti Evans», selitti mies, »mutta minulla\nei ole teille mitään tekemistä tänään.» Kun tyttö kääntyi\npoistuakseen, kohotti hän kätensä. »Malttakaahan! Herra Crumb on itse\nsuunnittelemassa uutta kuvaansa. Hän on nyt ulkona näyttämöalueella.\nMenkää sinne häntä tapaamaan — kenties hän voi käyttää teitä.»\n\nTyttö kiitti ja poistui toimistorakennuksesta etsimään Crumbia.\nHän harppaili valokaapelien ylitse ja pujottelihe lukemattomiin\nsisustuksiin käytetyn, sekalaisen rojun täyttäneen näyttämöjen välitse.\nHän väisti hurjasti liikkuvan teknillisen johtajan apulaisia, jotka\nkoettivat muuttaa likaisista vesilammikkoa roomalaiseksi kylpyläksi\nyhdessä tunnissa ja viidessäviidettä minuutissa. Hän törmäsi raskaaseen\nlaivaushäkkiin, ja sen päässä hän rautaristikon läpi havaitsi\nyksinäisen olennon, jolla ei näyttänyt olevan mitään tekemistä ja jota\nhän sen vuoksi saattoi lähestyä tiedustaakseen, mistä herra Crumb oli\nlöydettävissä. Tämä loistava vetelehtijä neuvoi hänet näyttämöjen\ntaakse muodostetulle algerilaiselle kadulle, ja kun mies puhui, tunsi\ntyttö hänet yhtiön ensimmäiseksi miesnäyttelijäksi, näyttämöalueen\nparaspalkkaiseksi henkilöksi.\n\nMuutamien minuuttien kuluttua Grace löysi etsimänsä miehen. Hän\nei ollut nähnyt Wilson Crumbia koskaan aikaisemmin, ja hänen\nensi vaikutelmansa oli miellyttävä, sillä mies oli kohtelias ja\nystävällinen. Hän ilmoitti olleensa suunnittelevan johtajan puheilla ja\ntämän sanoneen, että Crumb kenties voisi käyttää häntä. Gracen puhuessa\nsilmäili mies häntä tarkkaavasti, ja hänen katseensa lipui pitkin tytön\nvartaloa olematta silti lainkaan loukkaava.\n\n»Kuinka paljon teillä on kokemusta?» kysyi Crumb.\n\n»Olen ollut vain muutamia kertoja ylimääräisenä», vastasi tyttö.\n\nMies pudisti päätään.\n\n»Pelkäänpä, etten voi käyttää teitä», hän virkkoi, »jollette» — hän\nempi — »jollette suostu työskentelemään puolialastomana, mitä varten\nolisi välttämätöntä antaa näyte — alastomana.»\n\nSitten hän jäi odottamaan tytön vastausta. Grace Evansista tuntui,\nkuin olisi pala juuttunut hänen kurkkuunsa. Hän tunsi heleän punan\nkohoavan ylöspäin, kunnes se oli levinnyt yli koko hänen kasvojensa.\nHän ei jaksanut ymmärtää, minkä tähden häntä piti tarkastaa vähemmässä\nvaatteuksessa kuin sellaisessa, minkä elävienkuvien tarkastajat\nhyväksyisivät; mutta sehän onkin sellaista, mitä ei kukaan voi käsittää.\n\nTässä mahdollisesti oli hänen tilaisuutensa. Hän oli sanomalehdistä\nlukenut, että Wilson Crumb valmisteli uransa suurinta kuvasarjaa. Hän\nmuisti, kuinka hän oli alituisesti rukoillut mahdollisuutta saada\nyrittää. Nyt se oli tarjoutunut, mutta sittenkin hän epäröi. Miehen\nmääräämä häikäilemätön ja hyödytön ehto loukkasi pahasti sopivaisuuden\nja hienouden vaistoa aivan samoin kuin se oli loukannut samoja\nominaisuuksia lukemattomissa tytöissä — samoin kuin se tekee muissa\nateliereissa valtakunnan kaikissa osissa joka päivä.\n\n»Onko se ehdottoman tarpeellista?» kysyi hän.\n\n»Ehdottomasti», oli vastaus.\n\nVieläkin Grace empi. Hänen tilaisuutensa! Jos hän päästäisi sen\nkäsistään, voisi hän heti sulloa tavaransa kokoon ja palata kotiinsa.\nJa kuinka mitätön teko se sittenkin olikaan, kun sitä oikein\nharkitsi! Sehän oli puhtaasti ammatillista. Siinä ei olisi vähääkään\nhenkilökohtaista, jos hänen vain onnistuisi voittaa oma tietoisuutensa.\nMutta _voisiko_ hän tehdä sen?\n\nSitten hän ajatteli kotia. Satoja kertoja hän oli viime aikoina\ntoivonut olevansa jälleen siellä; mutta hän ei halunnut palata\nepäonnistuneena. Ja juuri se ratkaisi asian.\n\n»Olkoon menneeksi», hän myönsi. »Mutta saapuvilla ei kai ole paljon\nväkeä, eihän?»\n\n»Vain valousvauskoneen käyttäjä ja minä», vastasi Crumb. »Jos sopii,\nniin järjestän kaikki kuntoon heti.»\n\nKaksi tuntia myöhemmin Grace Evans poistui K.K.S.-yhtiön\nnäyttämöalueelta. Hänen oli huomenna aloitettava työskentely\nviidenkymmenen dollarin viikkopalkasta koko kuvan näyttelemisajaksi.\nWilson Crumb oli kehunut, että hänellä oli loistava tulevaisuus ja\nettä häntä oli onnistanut, kun hän oli kohdannut ohjaajan, joka voisi\ntehdä hänestä suuren filmitähden. Poistuessaan hän jätti jälkeensä koko\nitsekunnioituksensa ja osan luontaista siveyttään.\n\nSilmäillessään hänen jälkeensä Wilson Crumb hieroi oikean peukalonsa\npäätä edestakaisin vasemman kätensä selkämykseen ja hymyili.\n\n       *       *       *       *       *\n\nApache tepasteli kukkuloille vievällä ajotiellä. Se pureksi kuolaimiaan\nja pudisteli kärsimättömänä päätään, räiskyttäen vaahtoa ratsastajansa\npaidalle. Se nosteli jalkojaan korkealle ja vääntelehti ja kiemurteli\nkuten ankerias. Se tahtoi lähteä kiitämään, ja sitä kummastutti, mikä\nsen vanhalle kumppanille oli tullut, kun enää ei otettu nopeita,\nhilpeitä nelistyksiä ja kahlaamojen yli mentiin säyseästi pitkin niiden\nsorapeittoista pohjaa eikä lentoa muistuttavalla hyppäyksellä kuten\nennen.\n\nÄkkiä se tirkisti toisella silmällään eteenpäin, ikäänkuin etsien\njotakin. Hetkistä myöhemmin se ponnahti sivulle, korskuen säikähtyneen\nnäköisenä.\n\n»Sinä vanha hupsu!» virkkoi Pennington lauhkeasti.\n\nHevonen oli pelästynyt tien ohessa olevaa isoa, valkoista\nkivenlohkaretta. Lähes kolmen vuoden aikana se oli kaihtanut sitä\nuskonnollisen hartaasti joka kerran sivuuttaessaan sen. Paljoa ennen\nkuin he saapuivat sen kohdalle, se aina katsoi eteenpäin nähdäkseen,\noliko se vielä paikoillaan, ja olisi hirveästi pettynyt, jos kivi olisi\nollut poissa. Mies tiesi aina edeltäpäin, että hevonen säikkyisi — hän\nolisi pettynyt, jollei Apache olisi näytellyt tätä pientä teennäistä\ntemppua. Jotta leikki olisi täydellinen, piti ratsastajan hillitä\nhevonen ja pakottaa se korskuvana ja vapisevana suoraan järkäleen\nluokse, puhellen sille hyväilevästi ja silittäen sen kaartuvaa kaulaa,\nmutta silti unohtamatta painaa kannuksiaan sen kiiltäviin kylkiin, jos\nse empi.\n\nApache piti siitä. Se piti omasta voimastaan, joka ilmeni nopeana,\npitkänä sivuhyppäyksenä, ja se piti miehen voimasta, kun tämä pakotti\nsen kuonon lohkareeseen kiinni; se voima herätti siinä sellaisen\nluottamuksen ratsastajaansa, että se oli valmis menemään minne\nhyvänsä sitä hoputettiin. Mutta tänään se pettyi. Sen kumppani ei\npakottanut sitä kiven luokse. Sensijaan Custer Pennington vain ohjasi\nsen takaisin tielle lohkareen toiselle puolelle ja ratsasti edelleen\nLinkkuveitsi-cañonia ylöspäin.\n\nCuster oli tarkastamassa laidunta. Oli heinäkuun loppupuoli. Kummut\neivät enää olleet vihreät paitsi niillä kohdin, missä niiden rinteet\nja laet olivat tammien peitossa. Alemmat kummut olivat ruskettuneet\nkesäisen auringon polttavasta paahteesta, mutta ne olivat vieläkin,\nkauniit, sillä niillä kasvoi siellä täällä pähkinäpuita ja alati\nviheriöiviä tammia.\n\nRatsastaessaan Pennington muisteli viimeistä kertaa, jolloin hän oli\nratsastanut Linkkuveitsi-cañonin kautta Gracen seurassa. Tyttö oli nyt\nollut poissa kaksi kuukautta — ne tuntuivat yhtä monelta vuodelta. Enää\nhän ei kirjoittanut usein, ja silloinkin, kun hän kirjoitti, olivat\nkirjeet lyhyitä ja epätyydyttäviä. Hän muisti kaikki, mitä viimeisellä\nratsastusretkellä oli tapahtunut, ja hänen mieleensä johtui jälleen\nheidän havaitsemansa uusi polku, jota hän usein oli aikonut noudattaa\nnähdäkseen mihin se vei. Hänellä ei ollut koskaan ollut aikaa — hänellä\nei ollut aikaa tänäänkään. Lehmät vasikkoineen olivat vielä tällä\nlaitumella. Hän laski ne, tarkasti, millaista ravinto oli, ja ratsasti\ntakaisin talolle.\n\nOli perjantai. Linkkuveitsi-cañonin takaiselta kukkulalta oli eräs mies\npitänyt teatterikiikarilla silmällä hänen kaikkia liikkeitään. Kolme\nmuuta miestä oli odottanut tarkkailijan alapuolella uudella polulla.\nOli Penningtonin onni, ettei hän ollut valinnut tätä päivää ottaakseen\nselkoa polusta.\n\nHänen käännyttyään jälleen rancholle päin laskeutui kiikarimies toisten\nluokse.\n\n»Se oli nuori Pennington», hän ilmoitti. Puhuja oli Allen. »Ajattelin,\nettä hänen surmaamisensa olisi typerä temppu, jollei meidän olisi\npakko tehdä sitä. Minulla on parempi suunnitelma. Kuulkaahan! Jos hän\njoskus saa tietoonsa sellaista, mitä hänen ei pitäisi tietää, on teidän\nmeneteltävä seuraavasti, jos minä olen poissa.»\n\nHyvin huolellisesti ja lavean yksityiskohtaisesti hän esitti toisille\nsuunnitelmansa.\n\n»Ymmärrättekö?» hän kysyi.\n\nHe ymmärsivät ja virnistivät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Penningtonit olivat seuraavana iltana syöneet päivällisen, saapui\nmuuan rouva Burken ranchopalvelija, ilmoittaen heille, että heidän uusi\nnaapurinsa oli hyvin sairas ja että hänen talouttaan hoitava nainen\nhalusi rouva Penningtonia heti tulemaan sinne, sillä hän oli huolissaan\nemäntänsä tähden.\n\n»Olemme siellä heti», vakuutti eversti Pennington.\n\nHeidän saapuessaan kävi rouva Burken hengittäminen vaikeasti, ja\neversti kutsui heti puhelimitse sikäläisen lääkärin. Tutkittuaan\npotilaan tuli lääkäri heidän luokseen arkihuoneeseen.\n\n»Teidän olisi paras lähettää noutamaan Jonesia Los Angelesista», hän\nkehoitti. »Vika on sydämessä. Minä en voi tehdä mitään. Epäilen, voiko\nhänkään; mutta se on hänen erikoisalaansa. Ja», hän lisäsi, »jos\nsairaalla on läheisiä sukulaisia, olisi mielestäni ilmoitettava heille\n— heti.»\n\nTaloudenhoitajatar oli liittynyt heidän seuraansa ja pyyhki\nesiliinallaan kyyneliä kasvoiltaan.\n\n»Hänellä on tytär Los Angelesissa», virkkoi eversti, »mutta emme tiedä\nhänen osoitettaan.»\n\n»Rouva Burke kirjoitti hänelle tänään juuri ennen tätä kohtausta»,\nkertoi taloudenhoitajatar. »Kirjettä ei vielä ole viety postiin — se on\ntässä.»\n\nHän otti kirjeen keskellä lattiaa olevalta pöydältä ja ojensi sen\neverstille.\n\n»Neiti Shannon Burke, Panizo Circle 1580, Hollywood», luki Pennington.\n»Minä otan huolekseni sähköttää sekä neiti Burkelle että tohtori\nJonesille. Voitteko hankkia täältä hyvän sairaanhoitajattaren?»\n\nTohtori voi, ja asia järjestettiin siten.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nGaza de Lure istui pianon ääressä, kun Crumb saapui huvilaan numero\n1421 Vista del Pason varrella vähän yli kello kuusi heinäkuun\nviimeisenä lauantai-iltana. Soittokoneen mustapuiselle kannelle\nlasketun, puoliväliin poltetun savukkeen savu kohosi ohuena, keveänä\npatsaana tytön tuuhean, tumman tukan yläpuolelle. Hänen sormensa\nnäppäilivät verkkaisesti haaveellista valssia.\n\nCrumb nyökkäsi hänelle happamesti sulkiessaan oven jälkeensä. Hän\noli väsynyt ja pahalla tuulella atelierissa vietetyn raskaan päivän\njälkeen. Mutta tyttö tiesi, että hän pian olisi mainiossa kunnossa,\nvastasi vain hänen nyökkäykseensä ja soitti edelleen. Mies meni\nheti huoneeseensa ja hetkisen kuluttua Gaza kuuli hänen astuvan\nkylpyhuoneeseen toisesta ovesta.\n\nPuolta tuntia myöhemmin Crumb tuli jälleen näkyviin; hänen partansa oli\najeltu, ja hän oli reipas ja hymyilevä. Vähäinen pulveri oli saanut\naikaan muutoksen, kuten tyttö oli tiennyt sen tekevän. Mies tuli hänen\nluokseen ja nojasi pianoon. Gaza oli hyvin kaunis. Crumbista tuntui,\nettä hän tuli kauniimmaksi ja kiehtovammaksi joka päivä. Se, että tyttö\noli ollut saavuttamaton, oli kiihdyttänyt hänen intoaan ja muuttanut\nhänen himokkaan mieltymyksensä niin läheisesti rakkautta muistuttavaksi\ntunteeksi kuin hänen kaltaisensa mies suinkin kykenee tuntemaan.\n\n»No niin, tyttöseni!» huudahti hän hilpeästi. »Minulla on sinulle hyviä\nuutisia.»\n\nTytön huulille levisi heikko, nurja hymy, ja hän pudisti päätään.\n\n»Ainoa hyvä uutinen olisi mielestäni se, että hallitus olisi\njärjestänyt iäkkäille humalapäille mukavan hoitolan, jossa heille\nmaksuttomasti annettaisiin niin paljon lunta kuin he voivat käyttää.»\n\nHänen viimeinen pistoksensa alkoi menettää tehoaan. Crumb nauroi\nleppeästi.\n\n»Mutta ihan varmasti», hän väitti, »minulla on tosiaan paras uutinen,\nmitä olet kuullut kuukausimääriin.»\n\n»No?» kysyi tyttö väsyneesti.\n\n»Vanha Sotakirves on saanut eronsa», ilmoitti mies, käyttäen vaimostaan\ntällaista lempinimitystä.\n\n»Niin», virkkoi tyttö, »se on hyvä uutinen — hänelle — jos se on tosi.»\n\nCrumb rypisti otsaansa.\n\n»Se on hyvä uutinen sinulle», hän sanoi. »Se merkitsee sitä, että nyt\nvoin ottaa sinut vaimokseni.»\n\nTyttö kallistui taaksepäin pianotuolilla ja purskahti raikuvaan\nnauruun. Se nauru ei ollut miellyttävää. Hän nauroi niin, että\nkyyneleet vierivät hänen poskilleen.\n\n»Mitä hullunkurista siinä on?» murahti mies. »Se merkitsisi sinulle\nkoko paljon — ensiksikin kunniallista asemaa ja sitten menestystä.\nHeti kun sinusta on tullut Wilson Crumbin vaimo, annan sinulle pääosan\nsuurimmassa näytelmässä, mitä koskaan on esitetty.»\n\n»Kunniallista asemaa!» ivasi Gaza. »Sinun nimesi tekisi asemani\nkunnialliseksi, niinkö? Se olisi herjaus kaiken sen vääryyden lisäksi,\nmitä olet minulle tehnyt. Ja pääosat taas — pyh!» Hän näpsäytti\nsormellaan. »Sinun ansiostasi, sinä likainen koira, on minulla vain\nyksi intohimo, ja se on lumi!» Hän kumartui mieheen päin, pudistaen\nnyrkkejään melkein hänen kasvojensa edessä. »Anna minulle lunta niin\npaljon kuin tarvitsen!» hän huusi. »Toiset saavat pitää maineensa ja\nlaakerinsa!»\n\nCrumb arveli, että nyt hänen oli tilaisuus koettaa. Hän kääntyi\npoispäin, kohauttaen olkapäitään, asteli takan luokse ja sytytti\nsavukkeen.\n\n»No, olkoon menneeksi?» hän virkkoi. »Jos sinusta tuntuu sellaiselta,\nniin mitäpä sille voi. Mutta» — hän pyörähti äkkiä tyttöön päin —\n»sinun on laittauduttava pois täältä ja pysyttävä poissa — ymmärrätkö?\nTästä päivästä alkaen et pääse tähän taloon muutoin kuin Wilson Crumbin\nvaimona, ja saat itse hankkia annoksesi, jollet palaa — käsitätkö?»\n\nGazan silmät soukkenivat hänen katsoessaan miestä. Hän muistutti\nhypähtämäisillään olevaa naarastiikeriä, ja mies peräytyi.\n\n»Kuuntele nyt minua!» komensi tyttö hitaasti ja tyynesti. »Ensinnäkin\nvalehtelet, että vaimosi on saanut eron. Sen olisin arvannut, jollen\nolisi sitä tietänyt, sillä humalapää ei voi puhua totta. Mutta minä\ntiedän sen. Sait tänään asianajajaltasi kirjeen, jossa hän ilmoitti,\nettä vaimosi yhäti itsepäisesti kieltäytyy sekä hakemasta että\nmyöntämästä sinulle eroa.»\n\n»Onko tarkoituksesi ilmaista, että olet avannut kirjeeni?» kysyi mies\näkäisesti.\n\n»Varmasti sen avasin! Avaan ne kaikki — höyrytän liimaukset irti.\nMitä sinä odottaisit», hän melkein kirkui, »tällaiselta olennolta,\njollaiseksi olet minut tehnyt? Odottaisitko kunnian ja omanarvon tuntoa\ntai mitään muita hyveitä kiihoitusaineiden turmelemassa olennossa?»\n\n»Tiehesi täältä!» kiljaisi mies, »Tiehesi nyt — tällä minuutilla!»\n\nGaza nousi tuolilta ja tuli hyvin lähelle Crumbia.\n\n»Huolehditko siitä, että saan lunta niin paljon kuin tahdon, jos\nlähden?» hän tiedusti.\n\nMies nauroi ilkeästi.\n\n»Et enää ikinä saa ainoatakaan pulveria», hän vastasi.\n\n»Maltahan!» kehoitti tyttö. »En ehtinyt sanoa kaikkea, mitä aioin,\nkun aloitin minuutti sitten. Olet, käsitellyt sitä kyllin kauan\ntietääksesi, mihin kaikkeen meidänlaisemme on valmis saadakseen sitä.\nTiedät, että sekä sinä että minä olisimme valmiit uhraamaan sielumme ja\nruumiimme, jollei muuta keinoa olisi. Olisimme valmiit valehtelemaan\ntai varastamaan taikka — murhaamaan! Käsitätkö, Wilson — murhaamaan? On\nyksi asia, jota en tahdo tehdä, mutta se ei ole murha. Kuuntele!» Hän\nvei kasvonsa lähelle miehen kasvoja ja katsoi häntä suoraan silmiin.\n»Jos vain koetat sitä riistää minulta tai pidättää sitä minulta,\nWilson, niin tapan sinut.»\n\nHänen sävynsä oli kylmä ja kiihkoton, ja kenties siitä syystä uhkaus\ntuntui pelottavalta. Mies kalpeni.\n\n»Olehan toki!» hän huudahti. »Mitä meidän hyödyttää riidellä? Minä\nainakin vain laskin leikkiä. Juokse ottamaan annos — se saa sinut\nparemmalle tuulelle.»\n\n»Niin», sanoi tyttö, »tarvitsen sitä. Mutta älä missään nimessä\nluulottele, että minä puhuin piloillani. En puhunut pilaa. Aivan yhtä\nkeveästi voisin tappaa sinut kuin jättää sen tekemättä — se vain on\npaha, että surmaaminen on ihan liian hyvä työ sinua kohtaan, Wilson!»\n\nHän siirtyi kylpyhuoneen ovelle päin.\n\n»Muuten», hän sanoi seisahtuen, »Allen soitti tänne iltapäivällä. Hän\non kaupungissa ja pistäytyy täällä päivällisen jälkeen. Hän vaatii\nrahojaan.»\n\nHän meni kylpyhuoneeseen ja sulki oven. Crumb sytytti toisen savukkeen\nja heittäytyi nojatuoliin istumaan, tuijottaen synkästi kiinalaisessa\nmatossa olevaan koirakuvioon.\n\nJapanilainen »koulupoika» aukaisi oven ja ilmoitti, että päivällinen\noli valmis, ja hetkistä myöhemmin liittyi Gaza Crumbin seuraan pienessä\nruokasalissa. He polttivat kumpikin tupakkaa koko aterian ajan, tuskin\nmaistaen ruokaa. Tyttö oli vilkas ja iloisen näköinen. Hän näytti\nunohtaneen arkihuoneessa äsken sattuneen kohtauksen. Hän esitti\nkysymyksiä uudesta kuvasta.\n\n»Panemme sen alulle maanantaina», kertoi mies, käyden heti melkein\nkiihkeän innokkaaksi. »Mutta kirjailija-tomppeli tuottaa minulle\nharmia. Jos hänet potkittaisiin pois näyttämöalueelta ja annettaisiin\nminulle vähän enemmän rahaa, tekisin siitä suurenmoisimman kuvan, mitä\nvalkealla kankaalla milloinkaan on nähty.»\n\nSitten hän jälleen vaipui hautomaan ajatuksiaan äänettömänä.\n\n»Mikä sinun on?» kysyi tyttö. »Oletko huolissasi Allenin tähden?»\n\n»En juuri», vastasi Crumb. »Lähetän hänet pois taaskin.»\n\n»Tällä kertaa hänestä ei ole helppo selviytyä», huomautti Gaza, »jos\nkäsitin oikein hänen sanansa, kun tänään puhelimme. En ymmärrä, mihin\nolet pannut kaikki rahat, Wilson.»\n\n»Olet saanut osasi, eikö niin?» murahti mies.\n\n»Varmasti kyllä, olen saanut osani», myönsi tyttö, »eikä minua liikuta,\nmitä olet tehnyt Allenin osuudelle. Mutta sanonpa sinulle, että olet\nosunut väärään mieheen, jos olet peijannut häntä. En ole kovinkaan hyvä\nluonteentuntija, mistä on todistuksena se, että alussa luulin sinua\nylevämieliseksi herrasmieheksi. Mutta Allen on ilkeä veitikka, se on\nminusta niin silmäänpistävää, että typerinkin sen näkee.»\n\n»En minä häntä pelkää», kuohahti Crumb\n\n»Et tietystikään», yhtyi tyttö purevasti. »Sinähän oletkin pieni\nleijonansydäminen Reginald, Wilson — niin juuri oletkin!»\n\nOvikello soi.\n\n»Siellä hän nyt on», virkkoi tyttö.\n\nCrumb kalpeni.\n\n»Mistä päättelet, että hän on ilkeä mies?» hän tiedusti.\n\n»Katsohan hänen kasvojaan — katso hänen silmiään!» kehoitti Gaza.\n»Eivätkö ne ole kovat? Hänen kasvonsa ovat kuin tiilestä hakatut.»\n\nHe nousivat pöydästä ja astuivat arkihuoneeseen, kun japanilainen\naukaisi ulko-oven. Tulija oli Slick Allen. Crumb riensi tervehtimään\nhäntä ylenpalttisen sydämellisesti.\n\n»Kas vain, veikkonen!» hän huudahti. »Perin hauska tavata. Neiti de\nLure kertoi minulle teidän soittaneen tänne. Olen niin sanomattoman\nhyvilläni!»\n\nAllen nyökkäsi tytölle, heitti hattunsa ovenpielessä olevalle penkille\nja astui keskelle lattiaa.\n\n»Ettekö suvaitse istua, herra Allen?» kysyi tyttö.\n\n»Aikani on täpärällä», vastasi vieras, istuutuen tuolille. »Tulin\ntänne, Crumb, saamaan hieman rahaa.» Hänen kylmät, kalamaiset silmänsä\nsuuntautuivat suoraan Crumbin silmiin. »Tulin saamaan kaikki minulle\ntulevat rahat, hieman yli kymmenentuhannen dollarin minun laskujeni\nmukaan.»\n\n»Niin», myönsi Crumb, »niin se suunnilleen on.»\n\n»Enkä tyydykään minkäänlaisiin verukkeihin tällä kertaa», lopetti Allen\nvaatimuksensa.\n\n»Verukkeihin!» äänsi Crumb loukkaantuneena. »Kuka on tehnyt verukkeita?»\n\n»Te.»\n\n»Jopa nyt jotakin, hyvä ystävä!» huudahti Crumb ikäänkuin anteeksi\npyytäen. »Ymmärrättehän, että tällaisissa asioissa on oltava\nvarovainen. Joku aika sitten olisi erinäisistä syistä ollut uskallettua\nsiirtää niin suurta rahaerää teille. Siitä olisi helposti voitu ottaa\nselvää. Minua pidettiin silmällä —- jopa eräänä päivänä seurasi muuan\nmiekkonen minua pankkiini kassaluukulle saakka. Käsitättekö, miten\nasiat ovat? Ei kumpikaan meistä voi antautua vaaraan.»\n\n»Se on kylläkin oikein», myönsi Allen, »mutta minä olen antautunut\nvaaraan koko ajan; enkä ole tehnyt sitä terveyteni vuoksi, vaan\nansaitakseni rahaa. Ja nyt vaadin rahani — ja vaadin ne heti!»\n\n»Te saatte ne aivan varmasti», sanoi Crumb.\n\n»Sepä hyvä!» vastasi Allen, ojentaen kämmenensä. »Pistäkää tuohon!»\n\n»Mutta, hyvä ystävä, ette kai luule, että minulla on ne täällä, vai\nmitä?» kummasteli Crumb. »Ette toivottavasti usko minun pitävän niin\nsuurta rahamäärää kotonani!»\n\n»Missä ne sitten ovat?»\n\n»Pankissa tietenkin.»\n\n»Antakaa minulle maksuosoitus!»\n\n»Olette varmaankin sekaisin. Ajatelkaahan! Jos kumpaakaan meistä\nepäillään, niin se maksuosoitus olisi oivallisena todistuksena\nsiitä, että olemme samassa puuhassa. Se olisi yhtä paha teille kuin\nminullekin. Ei kelpaa! Minä nostan rahat, kun pankki maanantaina\naukaistaan. Se on paras, mitä voin tehdä. Jos olisitte kirjoittanut ja\nilmoittanut minulle tulostanne, olisin voinut varata teille erän.»\n\nAllen silmäili häntä hyvinkin minuutin ajan.\n\n»No niin», hän virkkoi vihdoin. »Suostun odottamaan maanantaihin\npuoleenpäivään saakka.»\n\nMielessään Crumb huokaisi syvään helpotuksesta.\n\n»Jos olette pankissa maanantaiaamuna kello puoli yksitoista, niin\nsaatte rahat», hän vakuutti. »Kuinka käy toinen tavara kaupaksi? Ikävä\nkyllä en voinut ottaa hoitaakseni sen myyntiä, mutta se ottaa liian\npaljon tilaa.»\n\n»Väkeväkö? Se menee mainiosti», vastasi Allen. »Sain laakson reunalla\nasuvan ylimysnuorukaisen sitä välittämään — hänen nimensä on Evans.\nHän toimittaa pois kuusineljättä laatikkoa viikossa. Pojalla on hyvä\npää — hän valmisti itse koko suunnitelman. Myy joka viikko koko\nerän käteisellä jollekin miekkoselle, jolla on iso kuorma-auto.\nHe peittävät tavaran heinillä, ja ohjaaja kuljettaa sen suoraan\nkaupunkiin kirkkaassa päivän valossa, purkaa sen vuokraamaansa\nvarastoon, sujauttaa laatikot pahvikoteloihin, jotka on varustettu\njonkun saippuatehtaan leimalla, ja toimittaa sitten laatikon kerrallaan\nuseille rohdoskauppiaille. Tämä toinen miekkonen on ennen harjoittanut\nrohdoskauppaa ja tuntee henkilökohtaisesti kaikki sen alan liikemiehet.»\n\nPuhuessaan Allen oli tarkastellut tytön kasvoja. Gaza oli pannut\nsen merkille jo ennenkin, mutta oli tottunut siihen, että miehet\ntuijottivat häneen, eikä välittänyt siitä paljoa. Lopulta mies\npuhutteli häntä.\n\n»Tiedättekö, neiti de Lure», hän alkoi, »että kasvoissanne on\nminusta jotakin hyvin tuttua? Huomasin sen käydessäni täällä ensi\nkerran ja olen miettinyt sitä aina siitä alkaen. Tuntuu siltä kuin\nolisin tuntenut jossakin muualla teidät tahi jonkun toisen, jota te\nmuistutatte suuresti; mutta nyt en saa sitä irti muististani. En jaksa\nmuistaa, missä ja milloin se oli ja olitteko te se henkilö vai oliko se\njoku toinen. Joskus se kuitenkin minulle selvenee.»\n\n»En tiedä», vastasi tyttö. »Olen varma siitä, etten ollut nähnyt teitä\nkoskaan ennen kuin tulitte tänne herra Crumbin seurassa ensi kerran.»\n\n»Niinpä niin, en minäkään tiedä», virkkoi Allen, kynsien korvallistaan,\n»mutta kovin omituista se on.» Hän nousi seisomaan. »Nyt lähden.\nKohtaan teidät maanantaina pankissa — täsmälleen puoliyksitoista,\nCrumb!»\n\n»Niin varmasti, täsmälleen puoliyksitoista», kertasi Crumb, nousten\nhänkin pystyyn. »Mutta odottakaahan, Allen! Ettekö tekisi minulle\npalvelusta? Lupasin viedä tänä iltana eräälle henkilölle käärön M:ää,\nja jos te suostuisitte antamaan sen hänelle, niin säästyisivät minulta\njalkavaivat. Se on aivan tienne varrella mennessänne raitiovaunulle.\nTapaatte hänet Hollywoodin rohdoskaupan takaisessa kujassa Cuyhengasta\nlänteen Hollywood-puistokadun eteläpuolella.»\n\n»Kyllä teen sen; olen mielelläni avuksi», suostui Allen. »Mutta miten\ntunnen hänet?»\n\n»Hän seisoo siellä paikallaan, ja te menette hänen luokseen kysymään\nkelloa. Jos hän ilmoittaa teille ajan ja sitten kysyy, voitteko vaihtaa\nviitosen, niin tiedätte, että hän on oikea mies. Sitten ojennatte\nhänelle nämä kaksi dollarin seteliä ja yhden viisikymmensenttisen,\nja hän antaa teille viiden dollarin setelin. Muuta siinä ei olekaan.\nNäiden setelien sisään käärin M-nipun. Voitte pistää minulle viitosen,\nkun näen teidät maanantaiaamuna.»\n\n»Antakaa mytty tänne!» kehoitti Allen.\n\nTyttö oli noussut ja otti ylleen vaippansa ja hattunsa. »Minne aiot —\nkotiinko näin aikaisin?» tiedusti Crumb.\n\n»Niin», vastasi Gaza. »Minua väsyttää, ja minun on kirjoitettava kirje.»\n\n»Luulin teidän asuvan täällä», sanoi Allen.\n\n»Olen täällä melkein kaiket päivät, mutta yöksi menen kotiin», selitti\ntyttö.\n\nSlick Allen oli miettivän ja ymmällä olevan näköinen poistuessaan\nhuvilasta.\n\n»Onko meillä sama matka?» hän kysyi tytöltä heidän saavuttuaan\nkatukäytävälle.\n\n»Ei», vastasi Gaza. »Menen päinvastaiseen suuntaan. Hyvää yötä!»\n\n»Hyvää yötä!» toivotti Allen ja kääntyi Hollywood-puistokadulle päin.\n\nHuvilassa riensi Crumb puhelimeen ja soitti keskiöön.\n\n»Yhdistäkää minut Hollywoodin lähellä olevalle Cuyhengan\npoliisiasemalle!» hän pyysi. »En ehtinyt katsoa numeroa. Nopeasti —\nasia on tärkeä!»\n\nOli hetkisen hiljaista, ja sitten hän jatkoi:\n\n»Halloo! Missä on? Kuulkaahan? Jos haluatte siepata trokarin, jolla on\nhuumausaineita muassaan — parhaillaan tyrkyttämässä tavaraansa — niin\nlähettäkää etsivä Hollywoodin rohdoskaupan takapuolelle ja käskekää\nhänen odottaa siellä, kunnes hänen luokseen tulee muuan mies kysymään\nkelloa. Sitten on etsivän ilmoitettava aika ja sanottava: ’Voitteko\nvaihtaa viitosen?’ Se on merkki, jonka jälkeen kaupustelija sujauttaa\nhänelle pariin dollarinseteliin käärityn nipun morfiinia. Jollette\nlähetä pölkkypäätä, tietää hän, mitä hänen on sitten tehtävä — ja\nteidän olisi paras toimittaa hänet sinne kiireisesti. Mitä? Ei — vain\nystävä — vain ystävä.»\n\nWilson Crumb ripusti kuulotorven koukkuun. Hänen kasvonsa vääntyivät\nvirnistykseen, kun hän käänsi selkänsä puhelimelle.\n\n»Se on kovin ilkeästi, Allen», hän jupisi, »mutta pelkäänpä, ettet\nsaavu pankkiin kello puoliyksitoista maanantaiaamuna!»\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKun Gaza de Lure astui asuntoonsa, riensi hänen emäntänsä hätäisesti\nhänen luokseen arkihuoneesta.\n\n»Tekö se olette, neiti Burke?» hän kysyi. »Tässä on sähkösanoma, joka\nsaapui muutamia minuutteja sitten. Toivottavasti ei siinä ole ikäviä\nuutisia.»\n\nTyttö otti keltaisen kuoren ja repäisi sen auki. Hän luki sanoman ensin\nhyvin nopeasti ja sitten uudelleen hitaasti. Hänen otsansa rypistyi\nhieman, ikäänkuin hän ei olisi oikein ymmärtänyt lukemiensa sanojen\nmerkitystä.\n\n»Äitinne on sairas», kuului sähkösanoma. »Kenties se ei ole vakavaa —\ntohtorin mielestä on teidän paras tulla — olen vastassa aamujunalla.»\nAllekirjoittaja oli »Custer Pennington.»\n\n»Toivottavasti ei tieto ole ikävä», toisti emäntä.\n\n»Äitini on sairas. Minua kutsutaan hänen luokseen», vastasi tyttö.\n»Olisittekohan te ystävällinen ja tiedustaisitte puhelimitse asemalta,\nmilloin ensimmäinen Ganadoon pysähtyvä juna lähtee, sillä aikaa kun\nminä juoksen yläkertaan sullomaan tavaroitani?»\n\n»Te rakas tyttö-poloinen!» pahoitteli emäntä. »Se on kovin ikävää!\nSoitan heti ja sitten tulen auttamaan teitä.»\n\nMuutaman minuutin kuluttua hän saapui yläkertaan ilmoittamaan, että\nensimmäinen juna lähtisi kello yhdeksän seuraavana aamuna. Hän tarjosi\napuaan, mutta tyttö selitti, että hän kyllä suoriutuisi kaikesta\nitsekseen.\n\n»Ensin minun on pistäydyttävä kaupungille muutamiksi minuuteiksi»,\nilmoitti Gaza. »Sitten palaan ja sullon laukkuun loput niistä harvoista\ntavaroista, jotka minun on välttämättä otettava mukaani.»\n\nEmännän poistuttua jäi tyttö seisomaan, tuijottaen alakuloisena\nmustaan matkalaukkuun, jonka hän oli tuonut komerosta ja sijoittanut\nvuoteelleen. Mutta hän ei nähnyt laukkua eikä niitä vähäisiä\nliinavaatteita, jotka hän oli ottanut esille lipastostaan. Hän näki\nvain äitinsä armaat kasvot ja herttaisen hymyn, joka niillä aina oli\nväikkynyt, haihduttaen kaikki lapsen huolet — sen hymyn, joka oli\nvalaissut tytön synkkiä päiviä hänen kotoa lähdettyäänkin.\n\nPitkän aikaa hän seisoi mietteissään — koettaen tajuta, mitä hänelle\nmerkitsisi, jos tapahtuisi pahin. Sillä ei voisi olla, sen hän\nkäsitti, mitään muuta eroa kuin se, että se kenties säästäisi äidiltä\nvieläkin raskaamman surun. Juuri tyttöhän oli kuollut, vaikka äiti\nei sitä aavistanutkaan; hän oli ollut kuollut jo useita kuukausia.\nTämä tyhjä, vapiseva kuori ei ollut Shannon Burke — se ei ollut sama\nolento, jota äiti oli rakastanut. Oli melkein pyhänhäväistystä viedä\nse sinne puhtaalle maaseudulle pöyhistelemään niin pyhän tunteen kuin\näidinrakkauden eteen.\n\nTyttö meni nopeasti kirjoituspöydän ääreen, otti käsilaukustaan avaimen\nja avasi pöydän laatikon. Sieltä hän nosti esille kotelon, joka sisälsi\nihoruiskun ja muutamia pieniä pulloja. Sitten hän poistui eteissalin\nlävitse kylpyhuoneeseen. Palatessaan hän näytti rauhoittuneelta ja\nvähemmän hermostuneelta. Pantuaan kojeet takaisin laatikkoon hän sulki\nsen ja juoksi alakertaan.\n\n»Tulen takaisin muutamien minuuttien kuluttua», hän huusi emännälle.\n»Minun on järjestettävä eräitä asioita muutaman ystäväni kanssa vielä\ntänä iltana.»\n\nHän käveli suoraa päätä Vista del Pason varrella olevaan huvilaan.\nCrumb hämmästyi ja hätkähti aika lailla kuullessaan hänen avaimensa\nkiertyvän lukossa. Miehen mieleen välähti äkkiä, että Allen palasi,\nja hän kävi kalmankalpeaksi. Nähdessään, kuka tulija oli, hän oli\nyhtä kummastunut, sillä tyttö ei ollut milloinkaan tullut takaisin\npoistuttuaan yöksi.\n\n»Hyväinen aika!» hän huudahti. »Kas vain, kuka saapui!»\n\nTyttö ei vastannut hänen hymyilyynsä.\n\n»Kotona oli minua odottamassa sähkösanoma», hän ilmoitti, »jonka\njohdosta minun on matkustettava pois muutamiksi päiviksi. Tulin\nkertomaan siitä ja saamaan vähän lunta siksi ajaksi, kunnes palaan.\nSiellä, minne menen, ei luullakseni sitä ole.»\n\nCrumb silmäili häntä, siristäen silmiään epäluuloisesti.\n\n»Sinä aiot jättää minut!» hän huusi syyttävästi. »Juuri senvuoksi\nlähdit täältä Allekin seurassa! Mutta niin helposti et pääse. En laske\nsinua. Kuuletko? En päästä sinua ikinä!»\n\n»Älä ole hupsu, Wilson!» vastasi tyttö. »Äitini on sairas, ja minua\nkutsuttiin sinne.»\n\n»Äitisi? Et koskaan ole maininnut, että sinulla on äiti.»\n\n»Mutta minulla on, vaikka en tahdokaan puhua hänestä sinulle. Hän\ntarvitsee minua, ja minä menen.»\n\nMies epäili yhäti.\n\n»Puhutko minulle totta? Tuletko takaisin?»\n\n»Tiedäthän, että tulen takaisin», sanoi Gaza. »Minun on pakko», hän\nlisäsi, huoahtaen väsyneesti.\n\n»Niin, sinun on pakko. Et voi tulla toimeen ilman sitä. Kyllä sinä\npalaat — minä pidän siitä huolen!»\n\n»Mitä tarkoitat?» tiedusti tyttö.\n\n»Kuinka paljon lunta sinulla on kotonasi?» kysyi Crumb.\n\n»Tiedät itse, etten pidä sitä siellä juuri ollenkaan. Kotelo unohtui\nminulta tänään — se jäi kirjoituspöytäni laatikkoon, joten minulla oli\nsiellä hiukan — ehkä pari annosta.»\n\n»No niin», virkkoi mies. »Annan sinulle niin paljon, että se riittää\nviikoksi — sitten sinun on palattava kotiin.»\n\n»Väititkö antavasi minulle niin paljon, että se riittää viikoksi?»\nkertasi tyttö kysyvästi, »Otan sen, minkä tarvitsen — se on yhtä hyvin\nminun kuin sinunkin!»\n\n»Mutta et saa sitä enempää kuin minä annan. En tahdo sinun olevan\npoissa kauempaa kuin viikon. En voi elää ilman sinua — etkö ymmärrä?\nLuulen, että sydämesi on puusta, jos sinulla on sitä lainkaan.»\n\n»No», sanoi tyttö haukotellen, »saat kyllä jonkun toisen hupsu-paran\nmyymään sitä puolestasi, jollen tule takaisin. Mutta minä tulen —\nole huoleti siitä! Sinä olet yhtä paha kuin lumikin — inhoan teitä\nkumpaakin, mutta en voi elää ilman teitä molempia. Minua ei miellytä\nriiteleminen, Wilson. Anna minulle sitä niin paljon, että se riittää\nviikoksi, sillä olen kotona jo sitä ennen!»\n\nCrumb meni kylpyhuoneeseen ja teki Gazalle pienen käärön.\n\n»Kas tässä!» hän virkkoi palattuaan arkihuoneeseen. »Sen pitäisi\nriittää sinulle viikoksi.»\n\nTyttö otti sen vastaan ja pisti sen laukkuunsa.\n\n»No niin, hyvästi!» hän sanoi, kääntyen ovelle päin.\n\n»Etkö suutele minua jäähyväisiksi?» pyysi mies.\n\n»Olenko suudellut sinua kertaakaan, sitten kun sain tietää, että\nsinulla on vaimo?» kysyi Gaza.\n\n»Et», myönsi Crumb. »Mutta nyt voisit suudella, kun lähdet pois\nkokonaiseksi viikoksi.»\n\n»Siitä ei tule mitään, Wilson», vastasi tyttö, pudistaen kieltävästi\npäätään. »Yhtä mielelläni suutelisin Gila-hirviötä!»\n\nMiehen kasvot vääntyivät ilkeästi.\n\n»Oletpa totisesti avopuheinen», virkkoi hän.\n\nTyttö kohautti olkapäitään, osoittaen välinpitämättömyyttään, ja\nsiirtyi ovelle päin.\n\n»En saa sinusta selvää, Gaza», valitti mies. »Joskus olen uskonut sinun\nrakastavan minua, ja Luoja tietää, että minä rakastan sinua! Sinä olet\nainoa nainen, jota milloinkaan olen todella rakastanut. Vuosi sitten\nolisit luullakseni ollut valmis avioliittoon kanssani, mutta nyt et\nenää edes salli minun suudella itseäsi. Joskus epäilen, että sinulla on\njoku toinen. Jos luulisin sinun rakastavan jotakuta toista miestä, niin\nminä — minä —»\n\n»Ei, et sinä. Aioit sanoa, että surmaisit minut, mutta sitä et tekisi.\nSinulla ei ole sisua edes niin paljoa kuin kaniinilla. Ei sinun\ntarvitse olla huolissasi — toista miestä ei ole eikä ikinä tulekaan.\nOpittuani tuntemaan sinut, en voisi enää milloinkaan kunnioittaa\nainoatakaan miestä, saatikka sitten rakastaa. Te olette kaikki\nsamanlaisia — katalia! Ja sanonpa sinulle jotakin — en ole koskaan\nrakastanut sinua. Aluksi pidin sinusta, ennen kuin sain tietää, minkä\nkauhean konnantyön olit minulle tehnyt. Olisin ollut valmis menemään\nkanssasi avioliittoon ja olisinkin ollut hyvä vaimo — tiedät sen.\nToivoisin voivani uskoa, että rakastat minua. En tiedä, mikä saattaisi\ntuottaa minulle enemmän nautintoa, Wilson, kuin se _tieto_, että sinä\nrakastat minua mielipuolisesti. Mutta luonnollisestikaan sinä et kykene\nrakastamaan hurjasti ketään etkä mitään paitsi itseäsi.»\n\n»Mutta minä rakastan sinua, Gaza», väitti mies vakavasti. »Rakastan\nsinua, niin että mieluummin kuolisin kuin eläisin ilman sinua.»\n\nTyttö kallisti päätään sivulle ja silmäili häntä ilkamoiden.\n\n»Toivon, että asianlaita on niin, sillä siinä tapauksessa voin\njossakin määrin kostaa sinulle niistä kärsimyksistä, jotka sinä olet\nminulle aiheuttanut. Voin olla läheisyydessäsi, joten et koskaan\npääse unohtamaan minua etkä sitä, että kaipaat minua, mutta et voi\nmilloinkaan saada minua omaksesi. Sinä näet minut joka päivä ja saat\njoka päivä kärsiä turhaan katuessasi, että menetit onnen, joka olisi\nsaattanut tulla osaksesi, jos olisit ollut säädyllinen, kunniallinen\nmies. Mutta sinä et ole säädyllinen, sinä et ole kunniallinen, sinä et\nole edes mies!»\n\nCrumb koetti nauraa pilkallisesti, mutta tyttö näki punan hitaasti\nhiipivän hänen kasvoilleen ja tiesi osanneensa loukata.\n\n»Toivottavasti olet paremmalla tuulella palatessasi äitisi\nluota», sanoi Crumb. »Viime aikoina et ole ollut kovinkaan hauska\nseuratoveri... Mutta mihin muuten mainitsitkaan meneväsi?»\n\n»En ole maininnut sitä», vastasi Gaza.\n\n»Etkö voisi ilmoittaa minulle osoitettasi?» pyysi mies.\n\n»En.»\n\n»Entäpä jos tapahtuu jotakin? Entä jos minun pitäisi saada sinulle\ntieto?» huomautti toinen.\n\n»Sinun on odotettava, kunnes tulen takaisin», oli vastaus.\n\n»En ymmärrä, miksi et voi ilmaista, mihin aiot mennä», murahti Crumb.\n\n»Siksi, että elämässäni on osa, johon sinä ja sinun kaltaisesi eivät\nole koskaan päässeet sekaantumaan», selitti tyttö. »Yhtä mielelläni\nveisin äitini luokse ruumiillisesti spitaalisen kuin siveellisesti\nmädän ihmisen. En voi edes keskustella kanssasi hänestä tuntematta\ntahranneeni häntä.»\n\nHänen kasvoillaan oli kuvaamattoman inhon ilme, kun hän poistui huvilan\novesta, sulkien sen jälkeensä. Wilson Crumb teeskenteli puistatusta.\n\n»Olinpa todellakin kirotun typerä», hän mutisi. »Gazasta olisi tullut\nparas elävissäkuvissa milloinkaan esiintynyt mielenliikutusten\nnäyttelijätär, jos olisin antanut hänelle siihen tilaisuuden. Arvioin\nhäntä väärin ja käsittelin häntä väärin. Hän ei ole samanlainen kuin\nainoakaan ennen näkemistäni naisista. Olisin voinut hankkia hänelle\nsuuren menestyksen ja voittaa hänen kiitollisuutensa — sillä tavoin\nolisi minun pitänyt häntä käsitellä. No niin, mutta mitäpä sillä väliä?\nHän tulee kyllä takaisin!»\n\nHän nousi seisomaan, meni kylpyhuoneeseen, veti sieraimiinsa puoli\ngraania kokaiinia ja kokosi sitten kaikki sinne kätketyt huumausaineet\nja kaikki muut merkit, jotka olisivat voineet osoittaa huvilan\nasukkaiden käyttäneen niitä. Kannettuaan pienen pöydän makuuhuoneensa\nvaatekomeroon hän nousi sille ja avasi luukun, josta päästiin vesikaton\nja laipion väliseen tyhjään tilaan. Sinne hän meni, vieden myrkyt\nmuassaan.\n\nNe oli kierretty pitkäksi, kapeaksi kääröksi, johon oli sidottu ohut,\nluja nuora. Tällä nuoralla hän laski käärön laudoituksen ja sisäseinän\nväliin, kiinnittäen nuoran pään naulaan, joka oli isketty tukipuuhun\nkäsivarren mitan päähän seinän yläreunasta.\n\n»Kas niin!» hän tuumi kiivetessään takaisin vaatekomeroon. »Saapa olla\naikamoinen sieppo, joka löytää sen mytyn!»\n\nPienen huvilan seinämuurauksen ja laudoituksen välissä oli piilotettuna\nhuumausaineita kokonaisen omaisuuden arvosta. Kaupustelijat olivat\nsäilyttäneet kylpyhuoneessa vain pienen murto-osan varastostaan; ja nyt\noli Crumb vienyt pois senkin vähäisen siltä varalta, että Allen arvaisi\nliittolaisensa kavaltaneen hänet ja ohjaisi poliisit huvilaan tahi että\npoliisit itse ottaisivat selkoa hänen puhelinnumerostaan ja tulisivat\ntarkastamaan omasta aloitteestaan. Hän käsitti tehneensä hyvin\nvaarallisen tempun, mutta se konnanjuoni oli pelastanut hänet Allenin\nuhkaavalta kostolta ainakin toistaiseksi. Sen, että hänen lopultakin\ntäytyisi selvittää tilinsä miehen kanssa, työnsi hän pois mielestään.\nSitä mahdollisuutta olisi aika ajatella, sitten kun se esiintyisi.\n\nPoliisit saapuivatkin huvilaan vielä samana iltana, mutta eivät\nsuinkaan Allenilta saamansa vihjauksen johdosta. Tällä tosin oli\nepäilyksensä, jotka lähentelivät varmuutta, mutta hän odotti mieluummin\naikaa, jolloin saisi kostaa omalla tavallaan. Päivystävä kersantti oli\nottanut selkoa, mistä numerosta poliisilaitokseen oli soitettu, ja\nsitten kun Allen oli pidätetty, oli pari etsivääkersanttia lähetetty\nCrumbin luokse. He olivat tyyniä, miellyttäväpuheisia miehiä, ja\nheidän mielittelevä käyttäytymisensä olisi saattanut pettää vähemmän\nepäluuloisen miehen kuin Crumbin.\n\n»Luutnantti lähetti meidät kiittämään teitä siitä vihjauksesta», alkoi\nse heistä, joka johti puhetta. »Saimme hänet näppärästi kiinni kaikkine\ntavaroineen.»\n\nWilson Crumb ei turhanpäiten ollut lahjakas näyttelijä. Ei kukaan\nolisi osannut paremmin antaa kasvoilleen kohteliaan välinpitämätöntä,\nkummastelevaa ilmettä.\n\n»Pelkäänpä», hän virkkoi, »etten oikein ymmärrä sanojanne. Mistä\nvihjauksesta? Mitä te oikeastaan puhutte?»\n\n»Te soititte kamarille, herra Crumb. Otimme keskiöstä selon numerosta.\nOn hyödytöntä —»\n\nCrumb keskeytti hänet, tehden estävän liikkeen. Hän ei tahtonut\npoliisiupseerin menevän niin pitkälle, että hänen pitäisi harmikseen\nperuuttaa sanojaan.\n\n»Ahaa!» hän huudahti ymmärtämyksen valon kirkastaessa hänen kasvojaan.\n»Luulen nyt käsittäväni. Mikä tieto se oli? Luultavasti voin sen\nselittää.»\n\n»Niin meidänkin luullaksemme», yhtyi kersantti, »koska te sen meille\npuhelimitse ilmoititte.»\n\n»Ei, minä sitä en tehnyt», torjui Crumb, »vaikka se lieneekin tehty\nminun puhelimellani. Kerron teille, mitä siitä tiedän. Ovelleni\npysähtyi auto vähän aikaa päivällisen jälkeen, ja siitä tuli mies\nsisälle. Hän oli outo. Hän kysyi, oliko minulla puhelin, ja pyysi saada\nkäyttää sitä. Hänen oli muka ilmoitettava tärkeä ja salainen tieto\nvaimolleen. Hän korosti sanaa 'salainen', enkä minä voinut muuta kuin\nvetäytyä toiseen huoneeseen, kunnes hän oli suorittanut asiansa. Hän\npuheli vain minuutin tahi pari ja kutsui sitten minua, haluten maksaa\nminulle puhelimen käyttämisestä. En kuullut puhelua, mutta se kai\nselittää asian. Olen ensi kerralla varovampi, kun joku outo henkilö\nhaluaa käyttää puhelintani.»\n\n»Se olisi suotavaa», sanoi kersantti kuivakiskoisesti. »Tuntisitteko\nhänet, jos näkisitte hänet uudelleen?»\n\n»Varmasti tuntisin», vakuutti Crumb.\n\nVieraat nousivat lähteäkseen.\n\n»Teillä on täällä pieni, oma asunto», huomautti heistä toinen,\nkatsahtaen ympärilleen.\n\n»Niin», vastasi Crumb, »se on varsin mukava. Ettekö suvaitsisi katsella\nsitä?»\n\n»Emme», virkkoi poliisiupseeri. »Emme nyt — kenties joskus toiste.»\n\nCrumb virnisti suljettuaan oven heidän jälkeensä.\n\n»Olikohan», hän jupisi, »tuo uhkaus vaiko ennustus!»\n\nViikkoa myöhemmin Slick Allen tuomittiin vuodeksi vankilaan morfiinin\nhallussapidosta.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nKun Shannon Burke seuraavana aamuna laskeutui eteläisen Pacific-radan\njunasta Ganadossa, lähestyi häntä kookas, keski-ikäinen, ratsastusasuun\npuettu mies.\n\n»Oletteko neiti Burke?» hän kysyi. »Minä olen eversti Pennington.»\n\nTyttö pani merkille, että miehen kasvot olivat vakavat, ja se peloitti\nhäntä.\n\n»Miten äidin laita on?» tiedusti hän. »Kuinka hän voi?»\n\nMies kiersi käsivartensa tytön hartioiden ympärille.\n\n»Tulkaa!» hän kehoitti. »Rouva Pennington odottaa autossa.»\n\nTytön kysymys oli saanut vastauksen. Turtana kauhusta ja tuskasta hän\nmeni saattajansa seurassa asemasillan poikki hellän, suojelevan käden\nyhä tukiessa häntä. Suljetun auton vieressä seisoi nainen. Heidän\nlähestyessään hän astui eteenpäin, kiersi kätensä tytön ympärille ja\nsuuteli häntä.\n\nIstuessaan autossa everstin ja rouva Penningtonin välissä tyttö koetti\nrauhoittua. Hän ei ollut ottanut morfiinia edellisen illan jälkeen,\nsillä hän oli tahtonut tulla äitinsä luokse »puhtaana», kuten hän itse\nolisi sanonut. Nyt hän oivalsi, että se oli erehdys, sillä hän tunsi\npilaantuneiden hermojensa olevan romahduksen partaalla. Jännittäen\nkaikki sielunvoimansa hän koetti hillitä itseään ponnistaen niin, että\nsen saattoi melkein huomata päältä päin.\n\n»Miten se kävi?» hän kysyi vihdoin hiljaa.\n\n»Se meni hyvin äkkiä», vastasi eversti. »Sydänkohtaus. Tehtiin kaikki,\nmitä suinkin voitiin niin lyhyessä ajassa. Mutta lopputulosta ei olisi\nvoitu mitenkään muuttaa toisenlaiseksi. Kutsuimme Los Angelesista\ntohtori Jonesin — hän tuli autolla, saapuen noin puoli tuntia ennen\nloppua. Hän selitti, ettei hänkään olisi voinut tehdä mitään.»\n\nHe olivat jonkun aikaa ääneti nopean auton kiitäessä sileätä tietä\nmyöten edessä päin näkyviä kukkuloita kohti. Äkkiä se hidasti\nvauhtiaan, pyörsi appelsiinipuiden sekaan ja pysähtyi noin sadan metrin\npäässä maantiestä sijaitsevan pienen maalaistalon edustalle.\n\n»Arvelimme teidän haluavan tulla kaikkein ensiksi tänne, rakas»,\nvirkkoi rouva Pennington. »Senjälkeen menemme yhdessä meille.»\n\nHe saattoivat hänet pieneen arkihuoneeseen, jossa he esittelivät hänet\ntaloudenhoitajattarelle ja sairaanhoitajattarelle; viimemainittu oli\njäänyt taloon eversti Penningtonin pyynnöstä. Sitten he avasivat\naurinkoiseen makuuhuoneeseen vievän oven ja sulkivat sen hänen\nastuttuaan sisälle, jättäen hänet yksin äiti-vainajansa kanssa.\n\nOhuiden ovilautojen takaa he kuulivat hänen nyyhkyttävän, mutta kun hän\nviidentoista minuutin kuluttua ilmestyi jälleen, ei hän valittanut,\nvaikka hänen silmänsä olivatkin punaiset. Silloin he luulivat hänen\nkykenevän hillitsemään itseään ihmeteltävän hyvin. Mutta jos he\nolisivat tietäneet, kuinka kauheata taistelua häh kävi murhetta ja\nraastavaa morfiininhimoa vastaan, ja aavistaneet, etteivät ärtyneet,\npingoittuneet hermot antaneet hänelle vähääkään rauhaa, samalla kun\nheikentynyt tahto rukoili vain lepoa — jos he olisivat tienneet kaiken\nsen, olisivat he tajunneet, että heidän silmäinsä edessä tapahtui ihme.\n\nPenningtonit taluttivat hänet takaisin autoon, jossa hän istui,\ntuijottaen silmät levällään suoraan eteenpäin. Hänen teki mieli kirkua,\nrepiä vaatteitaan, tehdä mitä hyvänsä, kunhan vain ei olisi tarvinnut\nistua tyynenä ja jäykkänä. Lyhyt ajomatka Ganadoon tuntui melkein\nsekapäisestä tytöstä vaativan tuntikausia. Hän ei nähnyt mitään,\nei edes hiljaista, rauhallista ranchorakennusta, kun auto pyörähti\nkummulle ja seisahtui pohjoisen sisäänkäytävän eteen. Hänen sielunsa\nsilmissä väikkyivät vain kuolleen äidin kasvot ja hänen matkalaukussaan\noleva pieni, musta kotelo.\n\nEversti auttoi hänet autosta, ja sitten tuli herttaisen näköinen, nuori\ntyttö, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja suuteli häntä, kuten rouva\nPennington oli tehnyt asemalla. Ikäänkuin unessa Shannon tajusi, että\nhänelle ilmoitettiin tytön nimi että hän oli Penningtonin tytär. Tyttö\nsaattoi vieraan niihin huoneisiin, jotka oli varattu hänelle.\n\nShannon halusi olla yksin — hänen piti päästä käsiksi matkalaukussa\nolevaan mustaan koteloon. Miksi ei tuo tyttö mennyt pois? Shannon olisi\ntahtonut tarttua hänen olkapäihinsä ja tyrkätä hänet ulos huoneesta.\nMutta ulkonaisesti hän oli rauhallinen ja hillitty.\n\nHyvin varovasti hän kääntyi tyttöön päin. Hänen piti ponnistautua\näärimmilleen ollakseen vapisematta ja estääkseen äänensä kohoamasta\nkirkunaksi.\n\n»Suokaa anteeksi!» hän sanoi. »Olisin mielelläni yksin.»\n\n»Kyllä ymmärrän», vastasi tyttö, poistuen huoneesta ja sulkien oven\njälkeensä.\n\nShannon hiipi meluttomasti ovelle ja kiersi avainta lukossa. Sitten hän\npyörähti ympäri ja oli vähällä kaatua matkalaukun päälle rientäessään\nkiihkeästi ottamaan esille mustaa koteloa. Hänen koko ruumiinsa vapisi,\nhänen silmänsä olivat levällään, niiden ilme oli tuijottava ja hän\nmutisi itsekseen, kun hän liuotti valkean jauheen ja veti nesteen\nihoruiskuun.\n\nMutta hetkiseksi hän malttoi mielensä. Hän seisoi muutamia sekunteja\nsilmäillen hyppysissään olevaa lasista ja metallista kapinetta — sen\ntakaa hän näki äitinsä kasvot.\n\n»En tahtoisi tehdä sitä», hän nyyhkytti. »En tahtoisi tehdä sitä,\näiti!» Hänen alahuulensa värähteli, ja kyyneleet kihosivat hänen\nsilmiinsä. Melkein rajusti hän työnsi neulan ihoonsa. »En olisi\ntahtonut tehdä sitä, ennen kaikkea en juuri tänään, kun sinä lepäät\nsiellä aivan yksin — kuolleena!»\n\nHän heittäytyi vuoteelle ja purskahti nyyhkyttämään hillittömästi.\nMutta hänen hermojensa pingoitus oli lauennut, ja hänen\nsurunilmauksensa olivat normaaliset. Lopulta hän itki itsensä\nnukuksiin, sillä hän ei ollut nukkunut yhtään koko edellisenä yönä.\n\nHän heräsi iltapäivällä ja tunsi taaskin huumausaineen tarvetta. Tällä\nkertaa hän ei vastustanut sitä. Hän oli menettänyt taistelun — miksi\nuudistaa sitä? Hän peseytyi, pukeutui ja otti vielä yhden ruiskeen,\nennen kuin poistui hänelle luovutetuista, toisessa kerroksessa olevista\nvierashuoneista. Laskeuduttuaan alas portaita, jotka veivät suoraan\npatioon, hän oli vähällä törmätä pitkään, leveäharteiseen nuoreen\nmieheen, jonka yllä oli flanellipaita ja ratsastushousut sekä jalassa\nsaappaat ja kannukset. Mies peräytyi vikkelästi.\n\n»Neiti Burke kaiketi?» hän kysyi. »Olen Custer Pennington.»\n\n»Niinkö? Tekö sähkötitte minulle?» virkkoi Shannon.\n\n»Ei — sen teki isäni.»\n\n»En taitanut edes kiittää häntä kaikesta hänen osoittamastaan\nystävällisyydestä. Olen varmaankin näyttänyt hyvin epäkiitolliselta.»\n\n»Oi, ette suinkaan, neiti Burke», vastasi mies, hymyillen\nmyötätuntoisesti. »Me kaikki ymmärrämme teitä oikein hyvin — olette\nsaanut kestää ankaran hermojärkytyksen. Niin kovin mielellämme autamme\nteitä niin paljon kuin voimme ja olemme pahoillamme siitä, että\nkykenemme tekemään niin vähän.»\n\n»Minusta olette tehneet jo hyvin paljon oudon ihmisen hyväksi.»\n\n»Ette oikeastaan ole outo», ehätti mies vakuuttamaan. »Pidimme\nkaikki niin paljon äidistänne, että tuskin voimme pitää outona hänen\ntytärtään. Hän oli hyvin rakastettava nainen, neiti Burke — oikein\nhieno nainen.»\n\nShannon tunsi silmiensä kyyneltyvän ja käänsi ne nopeasti toisaalle.\nMies kosketti hänen käsivarttaan hyvin lempeästi.\n\n»Äiti kuuli teidän liikkuvan huoneissanne ja meni keittiöön\nvalmistamaan teille teetä. Jos suvaitsette tulla muassani, niin näytän\nteille aamiaishuoneen. Äiti saa teen valmiiksi silmänräpäyksessä.»\n\nShannon seurasi häntä arkihuoneen ja kirjaston läpi ruokasaliin; sen\ntakana oli pieni aamiaishuone, jonka ikkunoista näkyi rauhaisille\nkukkuloille. Nuori Pennington aukaisi oven, joka vei ruokasalista\ntarjoiluvälikköön ja huusi äitiään.\n\n»Neiti Burke on alhaalla», hän ilmoitti.\n\nTyttö kääntyi heti aamiaishuoneesta ja astui tarjoiluvälikköön.\n\n»Enkö voi olla avuksi, rouva Pennington? En tahtoisi teidän vaivautuvan\nminun vuokseni. Olette muutoinkin ollut jo niin hyvä!»\n\nRouva Pennington naurahti.\n\n»Hyväinen aika, rakas! Eihän tästä ole mitään vaivaa. Vesi kiehuu\nparhaillaan, ja Hannah on paahtanut vähän leipää. Odotimme vain teitä\nkysyäksemme, pidättekö vihreästä vaiko mustasta teestä.»\n\n»Vihreästä», sanoi Shannon, mennen keittiöön.\n\nCuster oli seurannut häntä ja nojasi ovenpieleen.\n\n»Tässä on Hannah, neiti Burke», esitteli rouva Pennington.\n\n»Hauska tutustua teihin, Hannah», sanoi tyttö. »Toivottavasti en tuota\nteille hirveästi vastusta.»\n\n»Hannah on tyyni kuin kallio», pisti nuori mies väliin. »Saatte tehdä\nhämminkiä keittiössä niin paljon kuin haluatte, mutta hän ei kiukustu\nkoskaan.»\n\n»Sen uskon varmasti», vakuutti Shannon. »Mutta sellaiset ihmiset, jotka\nmyöhästyvät aterioilta, _ovat_ vastuksiksi, ja lupaan, etten myöhästy\ntoistamiseen. Äsken nukuin.»\n\n»Muuttanette mieltänne siihen nähden, ettette halua myöhästyä\naterioilta, saatuanne tietää, mihin aikaan syömme aamiaista», virkkoi\nCuster nauraen.\n\n»En muuta — kyllä ehdin ajoissa.»\n\n»Teidän pitää viipyä vuoteessa niin kauan kuin se teitä miellyttää»,\nhuomautti rouva Pennington. »Ette saa ajatellakaan nousta samaan aikaan\nkuin me. Tarvitsette kaiken levon, minkä voitte saada.»\n\nHe tuntuivat pitävän itsestään selvänä, että Shannon jäisi heidän\nluokseen eikä menisi asumaan äiti-vainajansa entiseen pieneen taloon\n— siten he osoittivat parhaanlaatuista vieraanvaraisuutta, sillä\nkun siihen ei tarvittu suullista suostumusta, ei siihen sisältynyt\nvelvollisuuksiakaan.\n\n»Mutta enhän voi rasittaa teitä niin paljoa», esteli tyttö.\n»Päivällisen jälkeen minun on mentävä —»\n\nRouva Pennington ei sallinut hänen lopettaa lausettaan.\n\n»Ei, rakas», hän keskeytti leppeästi, mutta jyrkästi. »Teidän on\noltava meillä siihen saakka, kunnes palaatte kaupunkiin. Eversti\nPennington on sopinut sairaanhoitajattaren kanssa niin, että hän jää\näitinne taloudenhoitajattaren seuraksi, kunnes hautajaiset ovat ohitse.\nSuokaa meidän pitää päämme! Niin on teidän paljoa helpompi olla, ja\nme puolestamme voimme silloin tuntea, että olemme kyenneet tekemään\njotakin hyväksenne.»\n\nShannon ei olisi voinut kieltäytyä, vaikka olisi tahtonutkin, eikä hän\nsitä halunnutkaan. Tässä rauhaisessa ranchossa ja näiden voimakkaiden,\nystävällisten ihmisten ympäröimänä hän tunsi olevansa turvallisessa\nlevossa, jollaisesta hän ei ollut uskonut enää milloinkaan saavansa\nnauttia. Tällaisia olivat hänen ajatuksensa, kun hänen hermonsa\nolivat tyynet ja aivonsa selvät morfiinin vaikutuksesta. Mutta myrkyn\nhuumauksen haihduttua hän oli rauhaton ja ärtynyt. Silloin hän muisti\nCrumbin ja Vista del Pason varrella olevan huvilan pation oven kamanaan\nmaalattuine purppuranpunaisine marakatteineen. Hän kaipasi jälleen\nsinne, missä hän sai menetellä oman mielensä mukaan — vaipua jälleen\nalentavimpaan ja surkeimpaan orjuuteen, jonka ihmisten paheellisuus on\nkoskaan keksinyt.\n\nHänen mentyään huoneisiinsa ensimmäisenä iltana keskustelivat perheen\npieneen arkihuoneeseen kokoontuneet Penningtonit hänestä, kuten ihmiset\nniin mielellään keskustelevat heidän kattonsa alla olevasta vieraasta.\n\n»Eikö hän ole säihkyvä!» ihaili Eva. »Hän on kaikkein kaunein\nnäkemistäni olennoista!»\n\n»Hän on hyvin samannäköinen kuin hänen äitinsä varmaankin on ollut\nollessaan hänen ikäisensä», sanoi eversti. »Heissä on selvästi\nsamanlaisia perhepiirteitä.»\n\n»Hän _on_ kaunis», myönsi rouva Pennington, »mutta rohkenenpa väittää,\nettä hän nyt esiintyy huonoimmassa valossaan. Hän ei minusta näytä\nvoivan lainkaan hyvin. Hänen ihonsa on hyvin kellahtava, ja joskus\nhänen silmissään on tuiki kummallinen ilme — melkein hurja. Äidin\nkuolemasta aiheutuneen hermojännityksen on täytynyt olla perin ankara.\nMutta hän kestää sen ihailtavasti sittenkin ja on niin herttainen ja\nvaatimaton.»\n\n»Arvioin hänet tänään keittiössä», virkkoi Custer. »Hän on\ntäysiarvoista ainesta. Siitä, miten ihmiset kohtelevat palvelusväkeä,\nvoin aina erottaa, ovatko he todella väärentämätöntä ainesta vaiko\npelkkää jäljittelyä. Hän on yhtä luonnollisen herttainen Hannahia kuin\näitiä kohtaan.»\n\n»Minäkin panin sen merkille», lisäsi äiti. »Se on hyvän kasvatuksen\ntärkeimpiä tuntomerkkejä. Mutta tuskinpa voisimme odottaakaan muuta\nrouva Burken tyttäreltä. Hänen täytyy olla hieno luonne, tunnen sen.»\n\nHeidän yläpuolellaan olevassa huoneessa painoi Shannon Burke, jonka\nkädet vapisivat ja silmät tuijottivat, ohuen neulan ihoonsa lonkan\nyläpuolelle. »Elävissä» ei rumenneta käsivarsia eikä jalkoja.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nHautajaispäivä oli tullut ja mennyt. Se oli ollut Shannonille hyvin\nraskas. Hän oli päättänyt olla ainakin sinä päivänä koskematta pieneen\nihoruiskuunsa. Sen verran oli hän toki velvollinen kunnioittamaan\näitinsä muistoa. Ja hän oli taistellut — hyvä Jumala, kuinka hän\noli taistellut! — vastassaan kirkuvat hermot, jotka eivät tahtoneet\ntyyntyä, vapisevat lihakset ja aivot, jotka hokivat yhtä ainoata\najatusta — morfiinia, morfiinia, morfiinia!\n\nHän koetti pyyhkäistä sen ajatuksen pois mielestään. Hän koetti\nkeskittää koko sielunsa sydämensä todelliseen tuskaan. Hän koetti pitää\nsilmiensä edessä äitinsä kuvaa. Mutta kauhea, hellittämätön pahe tunki\nkaiken muun hänen aivoistaan, ja niinpä hänen voimansa hautausmaalta\npalattaessa menehtyivät, ja hän muuttui sekavasti kirkuvaksi,\nhysteeriseksi olennoksi.\n\nHänet kannettiin huoneeseensa — Custer Pennington kantoi hänet isänsä\nja äitinsä seuraamana. Miesten poistuttua riisuivat rouva Pennington ja\nEva hänet, sijoittaen hänet mukavasti vuoteeseen. Mutta hän vain yhä\nkirkui ja nyyhkytti — kaameita, vihlovia, kyynelettömiä nyyhkytyksiä.\nHän yritti käskeä heitä menemään pois. Kuinka hän vihasikaan heitä!\nKunpa he väin menisivät tiehensä ja jättäisivät hänet yksin! Mutta hän\nei saanut suustaan sanoja, jotka hän olisi tahtonut kiljua heille, ja\nniin he jäivät hoitelemaan häntä parhaansa mukaan. Jonkun ajan kuluttua\nhän meni tajuttomaksi. Toiset luulivat hänen nukkuvan ja poistuivat.\n\nEhkä hän nukkuikin, sillä aukaistessaan myöhemmin silmänsä hän makasi\nhyvin rauhallisena ja tunsi olevansa levännyt ja melkein kunnossa.\nMutta hän tiesi, ettei hän ollut täysin valveilla — ja että äskeinen\nkauhu palaisi hänen tyyten valveuduttuaan, jollei hän pikaisesti\nturvautuisi pieneen neulaansa.\n\nTämän lyhyen rauhallisen hetken aikana hän ajatteli nopeasti ja\nselvästi, käsittäen täydelleen, mitä äsken oli tapahtunut. Milloinkaan\nennen hänelle ei ollut sattunut sellaista. Kenties hän ei ollut koskaan\noikein oivaltanut, kuinka hirvittävän lujasti myrkky piti häntä\nvallassaan. Hän oli tiennyt, ettei hän voinut lakata sitä käyttämästä,\ntai ainakin hän oli sanonut tietävänsä sen. Mutta epäiltävää on,\noliko hänellä ollut aavistustakaan siitä, kuinka säälittävään tilaan\npakollinen pidättyminen hänet saattaisi. Nyt hän sen tiesi ja oli\nkauheasti säikähtynyt.\n\n»Minun täytyy vähentää sitä», hän mietti itsekseen. »Olen varmaankin\nkäyttänyt sitä liian paljon. Kotiin päästyäni luovun siitä vähitellen,\nkunnes tulen toimeen päivän kolmella tai neljällä annoksella.»\n\nKun hän sinä iltana saapui alakertaan päivälliselle, kummastuivat\nkaikki nähdessään hänet, sillä he olivat luulleet hänen vielä\nnukkuvan. Erityisesti kummastutti heitä se, ettei hänen äskeisestä\nhermokohtauksestaan näkynyt merkkiäkään. Mistäpä he olisivat voineet\ntietää, että hän oli juuri ottanut sellaisen morfiiniruiskeen,\njoka olisi riittänyt tappamaan kenet tahansa heistä? Hän näytti\nnormaaliselta ja hillityltä ja koetti valaa puheluunsa hieman\nhilpeyttä, sillä hän ymmärsi, ettei hänen surunsa ollut heidän. Hän\ntiesi, että heidän hyvät sydämensä ottivat osaa hänen murheeseensa,\nmutta itsekästä hänen olisi ollut tyrkyttää heille omaa synkkyyttään.\n\nHän oli miettinyt hyvin vakavasti, vakavammin kuin ehkä koskaan ennen.\nHysteerinen kohtaus oli pudistanut hänet ainakin vähäksi aikaa irti\nsiitä itsekkäästä tahmasta, johon hänen paha tottumuksensa ja Crumbin\nseurassa viettämänsä inhoittava elämä olivat hänet vajottaneet. Hän\nmuisti kaikki, mitä oli tuntenut kestämänsä koettelemuksen aikana,\nmyöskin noita kahta miellyttävää, nyt samassa pöydässä hänen kanssaan\nistuvaa naista kohtaan heränneen vihan. Miten hän oli saattanut vihata\nheitä? Se ajatus sai hänet katkeraksi itselleen.\n\nHän vertasi itseään heihin, ja hänen poskilleen levisi tumma puna.\nHän ei ollut kelvollinen jäämään heidän kanssaan saman katon alle, ja\nkuitenkin hän nyt istui heidän pöydässään kunnioitettuna vieraana! Entä\njos he saisivat tietää, minkälainen olento hän oli? Se ajatus sai hänet\nkauhistumaan; mutta sittenkin hän puheli edelleen, usein hilpeästikin,\nyhtyen nauruun, joka oli osana jokaisessa ateriassa.\n\nSinä iltana hän tosiaan näki heidät sellaisina kuin he olivat.\nEnsimmäistä kertaa hän murheeltaan ja itsekkäältä paheeltaan kykeni\ntarkkailemaan heitä. Ensimmäisen kerran hän arvostelevana näki\nvilahduksen perhe-elämästä, joka oli yhtä kaunis kuin hänen oma\nelämänsä oli ruma.\n\nKuten hän vertasi itseään naisiin, vertasi hän Crumbia noihin kahteen\nmieheen. Heillä lienee ollut vikoja — he olivat voimakkaita, ja harvat\nvoimakkaat miehet ovat ilman vikoja — mutta hän oli varma, että ne\nolivat voimakkaiden miesten vikoja, jotka Wilson Crumbin paheiden\nrinnalla olivat hyveitä. Kuinka surkealta olennolta Crumb mitättömine\nhenkisine kykyineen ja halpoine itsekkäine pyyteineen tuntuikaan näihin\nkahteen verrattuna!\n\nAnkarasti kuin raju isku välähti hänen mieleensä äkkiä, että hänen\noli pakko lähteä tästä kauniista paikasta ja palata Crumbin seurassa\nviettämäänsä likaiseen elämään. Hänen sielunsa nousi vastarintaan,\nmutta hän tiesi, että niin täytyi käydä. Hän ei kuulunut tänne — hänen\npaheensa täytyi aina erottaa hänet sellaisista miehistä ja naisista\nkuin nämä olivat. Heidän muistonsa vainoaisi häntä aina, tehden hänen\nrangaistuksensa entistäkin ankarammaksi, kunnes hän kuolisi.\n\nSinä iltana hän ja eversti Pennington keskustelivat hänen\ntulevaisuudensuunnitelmistaan. Hän oli kysynyt everstiltä neuvoa\nhedelmätarhan myyntiin nähden — miten hänen olisi meneteltävä ja kuinka\npaljon hän voisi siitä vaatia.\n\n»Minä neuvoisin teitä pitämään sen itsellänne», sanoi Pennington.\n»Sen arvo kasvaa suunnattomasti lähivuosina. Saatte helposti jonkun\nhoitamaan sitä puolestanne luovuttamalla hänelle osan tuotteista.\nJollette itse tahdo asua siellä, niin Custer ja minä pidämme mielihyvin\nsitä silmällä ja huolehdimme siitä, että sen hoito on asianmukainen.\nMutta miksi ette jää tänne? Voisitte todellakin tulla sen nojalla\nmainiosti toimeen. Sitäpaitsi, neiti Burke, täällä maalla saatte\ntodella _elää_. Te kaupunkilaiset ette tiedä, mitä elämä on.»\n\n»Kas niin!» huudahti Eva. »Isä on päässyt vauhtiin. Jos hän saisi\ntahtonsa toteutumaan, täytyisi meidän kaikkien siirtyä kaupunkiin\nvälttääksemme tuskastuttavaa tungosta. Hän siirtäisi sen maaseudulle!»\n\n»Kenties Shannon ei pidä maaseudusta», huomautti rouva Pennington. »On\nniinkin typeriä ihmisiä», hän lisäsi nauraen.\n\n»Oi, minä rakastaisin maaseutua!» ihasteli Shannon.\n\n»Miksi sitten ette jää tänne?» tiukkasi eversti.\n\nSepä oli tosiaan uusi ajatus! Se oli tietystikin ehdoton mahdottomuus,\nmutta sen haaveileminen oli hauskaa.\n\n»Ehkä neiti Burkella on kaupungissa siteitä, joita hän ei halua\nkatkoa», virkkoi Custer huomattuaan tytön empivän.\n\nSiteitä kaupungissa! Oikeammin rautaiset kahleet, mietti Shannon\nkatkerasti. Mutta, oi, se ajatus oli viehättävä! Asua täällä, tavata\nnäitä ihmisiä joka päivä, olla kenties yksi heistä, heidän kaltaisensa\n— oi, se olisi taivaallista!\n\n»Niin», hän sanoi, »minulla on siteitä kaupungissa. Pelkään, etten\nvoisi olla täällä, niin hupaista kuin se minusta olisikin. Minä — minä\nluulen, että minun on parasta myydä hedelmätarha.»\n\n»Turhaa lorua!» kivahti eversti. »Te ette sitä myy. Jäätte tänne meidän\nluoksemme, kunnes olette perinpohjaisesti levännyt, ja sitten ette enää\ntahdokaan sitä myydä.»\n\n»Toivoisin voivani niin tehdä, mutta —»\n\n»Mutta ei mitään», keskeytti eversti. »Ette ole terve, enkä minä päästä\nteitä täältä, ennen kuin poskenne ovat samanväriset kuin Evan.»\n\nPennington puhui hänelle kuten olisi puhunut jollekulle omista\nlapsistaan. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut isäänsä, ja ensimmäisen\nkerran kukaan mies puheli hänelle juuri sillä tavoin. Se nostatti\nkyyneleet hänen silmiinsä — onnen kyyneleet, sillä jokainen nainen\nkaipaa miestä, jolle hän tuntee kuuluvansa — isää, veljeä tahi puolisoa\n— joka rakastaa häntä kylliksi antaakseen hänelle määräyksiä hänen\nomaksi hyväkseen.\n\n»Minun on sitä punnittava», virkkoi hän. »Tuntuu niin oudolta, kun\nkaikki tahdotte minun jäävän tänne! Älkää luulko, etten sitä haluaisi!\nMutta — mutta — on otettava huomioon niin monia seikkoja, ja haluaisin\njäädä niin kovin, kovin mielelläni!»\n\n»No niin», sanoi eversti. »Asia on päätetty — te jäätte. Ja nyt juoskaa\nvuoteeseen, sillä huomenaamulla lähdette meidän kanssamme ratsastamaan,\nja senvuoksi teidän on oltava jalkeilla kello puolikuusi.»\n\n»Mutta en osaa ratsastaa», torjui Shannon. »Eikä minulla ole pukuakaan.»\n\n»Eva kyllä pitää huolta asustanne, ja mitä taas tulee siihen, ettette\nosaa ratsastaa, niin ette kai voi sitä oppiakaan, ennen kuin yritätte.\nNähkääs, minä olen opettanut ratsastamaan vuoriston juurikumpujen\nlapsista puolet ja koko joukon aikuisia. Mitä minä en osaa teille\nopettaa, sen Cus ja Eva osaavat. Te aloitatte huomenna, tyttöseni, ja\nopitte elämään. Ei kukaan, joka on viettänyt koko aikansa kaupungin\nteennäisessä elämässä, tiedä mitään elämästä. Odottakaahan vain! Me\nnäytämme teille!»\n\nTyttö katsoi hymyillen häntä silmiin.\n\n»Minun lienee toteltava teitä», hän lausui. »Minusta tuntuu, että\nkaikkien on noudatettava tahtoanne.»\n\nMakuuhuoneessaan hän istuutui nojatuoliin ja jäi tuijottamaan\nvastaiseen seinään. Huumausaineen himo, joka harvoin oli vaimenneena,\nkävi kiihkeämmäksi, sillä hän ei ollut käyttänyt morfiinia sen jälkeen\nkuin ennen aamiaista. Hän nousi pystyyn, avasi laukkunsa ja otti esille\npienen mustan kotelonsa. Aukaistuaan sen hän laski jälelläolevat\npulverit. Hän oli kuluttanut puolet varastostaan — hän ei voinut viipyä\npoissa kaupungista enää enempää kuin kolme tai neljä päivää; ja eversti\nvaati häntä jäämään niin kauaksi, kunnes hänen poskensa olisivat\nsamanlaiset kuin Evan!\n\nHän suoristautui ja katsahti peiliin. Kuinka kellahtavan kalpea hän\nolikaan! Jokin — hän ei käsittänyt mikä — oli estänyt häntä käyttämästä\nihojauhetta täällä. Surunsa ensimmäisinä päivinä ei se ollut johtunut\nhänen mieleensäkään, ja oltuaan sitten ensi kerran päivällisellä\nPenningtonien luona hän tiesi, ettei hänen sopinut sitä käyttää täällä.\nSe oli teennäistä, häpeällistä eikä ollut sopusoinnussa näiden ihmisten\neikä heidän viettämänsä elämän kanssa — puhtaan, todellisen elämän,\njossa millään teeskennellyllä ja väärennetyllä ei ollut sijaa. Hän\ntiesi, että he olivat suurmaailman väkeä, sekä sivistyneitä että paljon\nmatkustaneita, eikä niin ollen jaksanut ymmärtää, miksi hänestä tuntui\nsiltä, että ketään vahingoittamaton joskin turhamainen ihojauheen\nkäyttö saattaisi olla heistä vastenmielistä. Oikeastaan hän arvasi,\nettei se olisi. Kaikki johtui siitä, että hänessä pyrki ilmoille joku\nhieno, kauan tukahdutettuna ollut piirre.\n\nKenties samasta syystä hän oli kieltäytynyt ottamasta savuketta, jonka\nCuster tarjosi hänelle päivällisen jälkeen. Miehen teko osoitti, että\nhe olivat tottuneet näkemään naisen polttavan luonaan, kuten naiset\nnykyisin tekevät melkein kaikkialla. Mutta hän oli kieltäytynyt ja oli\nsiitä hyvillään, sillä hän oli sittemmin huomannut, etteivät rouva\nPennington ja Eva polttaneet tupakkaa. Sellaisten naisten ei tarvinnut\npolttaa ollakseen viehättäviä miehistä. Hän itse oli useita kertoja\npolttanut huoneessaan, sillä sekin tapa oli juurtunut häneen tiukasti;\nmutta hän oli tehnyt uutterasti työtä poistaakseen sormistaan kielevät\ntahrat.\n\n»Voisinkohan», hän jupisi, silmäillen mustaa koteloa, »tulla toimeen\nyön ilman sinua? Saisin olla täällä joitakuita tunteja kauemman, jos\nvoisin — joitakuita elintunteja lisää, ennen kuin palaan _siihen_.»\n\nPuoleenyöhön saakka hän suoritti taisteluaan — tappioon vievää\ntaistelua — käännellen kylkeään ja heittelehtien vuoteessaan. Hän\nteki parhaansa, ennen kuin alistui, tunnustaen hävinneensä — ei, ei\naivan hävinneensä; nimittäkäämme tulosta sopimukseksi, sillä hän otti\nvain puolet siitä annoksesta, jonka hän tavallisesti soi itselleen.\nKolmituntinen taistelu ja puolinainen annos merkitsivät osittaista\nvoittoa, sillä se tuotti hänelle, hän laski, kuusi tuntia lisää.\n\nNeljännestä vailla kuusi hän heräsi siihen, että hänen ovelleen\nkoputettiin. Oli jo valoisaa, ja herätessään hän tunsi toisaalta\nkummastusta siitä, että oli nukkunut niin hyvin, ja toisaalta\nepämääräistä arastelua siitä, miten parin lähitunnin aikana kävisi,\nsillä hän ei ollut tottunut hevosiin ja pelkäsi niitä hiukan.\n\n»Kuka siellä?» hän kysyi, kun koputus uudistui.\n\n»Eva. Tuon teille ratsastustamineet.»\n\nShannon nousi avaamaan ovea. Hän aikoi ottaa vaatteet tytöltä, mutta\nviimemainittu tuoksahti huoneeseen raikkaana ja nauravana.\n\n»Nyt pukeutumaan!» hän huudahti. »Minä autan teitä. Nostakaa tukkanne\npäälaelle — miten vain, ei sillä ole väliä — tämä hattu peittää sen.\nLuulisin näiden housujen sopivan teille, olemmehan aivan samankokoisia.\nMutta mitenkähän lienee kenkien laita? Ne saattavat olla hieman\nliian isot. En tuonut kannuksia — isä ei mielellään salli kenenkään\npitää kannuksia, ennen kuin hän ratsastaa aika hyvin. Teidän on\nvoitettava kannuksenne, näette! On ihana aamu — mainion hieno! Juoskaa\npeseytymään vähän! Minä järjestän kaikki, ja te olette täydessä asussa\nsilmänräpäyksessä.»\n\nHän tarttui Shannonia vyötäisiltä ja kiidätti tanssiaskelin häntä\nkylpyhuonetta kohti.\n\n»Älkää viipykö kauan!» hän varoitti palatessaan pukeutumishuoneeseen,\njosta käsin hän jatkoi puheluaan kylpyhuoneeseen.\n\nShannon peseytyi ripeästi. Hän oli ihastunut päästessään ratsastamaan.\nSe ja viereisessä huoneessa naurava, jutteleva tyttö eivät antaneet\nhänelle ollenkaan ajatusaikaa. Hänen aivonsa olivat täydessä työssä ja\nhermonsa kiihtyneet. Hetkeksi hän unohti morfiinin, ja sitten se oli\nmyöhäistä, sillä Eva tarttui hänen käteensä ja talutti häntä melkein\njuoksujalkaa portaita alas, pation halki ja kummun rinnettä alas\ntalleja kohti.\n\nAluksi täydessä lehdessä olevat sateenvarjopuut, joiden välitse polku\nkiemurteli, piilottivat kummun juurella olevat aitaukset ja tallin,\nmutta pian ne ilmestyivät hänen näkyviinsä; siellä olivat hevoset\nsatuloituina ja perheen muut jäsenet odottamassa. Eversti ja rouva\nPennington olivat jo ratsailla. Custer ja muuan tallimies pitelivät\nkahta hevosta, kun taas viides oli sidottu tallin seinään kiinnitettyyn\nrenkaaseen. Se oli viehättävä taulu — hevoset, jotka kaula kaaressa\nkuopivat lähtöinnossaan, iloiset, nauravat ihmiset kauniissa,\nsovinnaisuudesta vapaissa ratsastuspuvuissaan, nousevan auringon loiste\nläheisillä kummuilla ja utu kaukaisessa vuoristossa.\n\n»Mainiota!» huusi eversti nähdessään hänen tulevan. »En tosiaankaan\nuskonut, että teette tämän! Panen vaikka vetoa, ettette ole pitkiin\naikoihin noussut näin varhain. Raakalaisten nousuaika — juuri niin\najattelette. Nähkääs, kun newyorkilainen serkkuni oli täällä, hän\ntodella tyrmistyi — selitti, ettei se ollut sopivaa. Joutukaahan!\nTänään olemme matti-myöhäisiä. Te ratsastatte Baldylla — Custer auttaa\nteidät satulaan.»\n\nShannon astui nousupölkylle, samalla kun nuori mies talutti\ntepastelevan Baldyn ihan sen viereen.\n\n»Oletteko milloinkaan ratsastanut?» tiedusti Custer.\n\n»En kertaakaan eläissäni.»\n\n»Ottakaa suitset vasempaan käteenne — kas niin! Tällä tavoin\n— vasemmanpuolinen ohjas pikkusormenne alitse, toinen etu- ja\nkeskisormenne välitse ja mutka ulos kädestä etusormen ja peukalon\nvälitse — kas noin, juuri niin! Kääntykää kasvot ratsuun päin, laskekaa\nvasen käsi satulannupille ja oikea käsi takakappaleelle — tuohon! Juuri\nsillä tavoin. Nyt pistäkää vasen jalkanne jalustimeen ja seisokaa\nsuorana — ei niin, älkää nojautuko eteenpäin satulan ylitse — hyvä!\nHeilauttakaa oikea jalkanne polvi taivutettuna takakappaleen ylitse ja\nirrottakaa samalla oikea kätenne! Kun joudutte selkään, sijoittukaa\nmukavasti satulaan puristamalla hevosen kylkiä polvillanne — se estää\nteitä kumpaakin hankautumasta. Ratsastakaa suitset höllällä! Jos\ntahdotte hevosenne hidastavan vauhtiaan tahi pysähtyvän, niin tiukatkaa\nsuitsia — älkää nykikö!»\n\nCuster piteli Baldya kiinni läheltä kuolaimia auttaessaan tyttöä\nja selittäessään hänelle. Nähtyään, että Shannon oli saanut oikean\njalkansa jalustimeen ja suitset sopivan pitkälle hän päästi eläimen\nirti. Heti Baldy alkoi hyppiä, nostaen ensin ilmaan molemmat\netujalkansa ja niiden painuessa molemmat takajalkansa yhtä aikaa,\njoten kaikki neljä jalkaa olivat irti samalla kertaa.\n\nShannon säikähti. Miksi hänet oli pantu hyppivän hevosen selkään?\nTiedettiinhän, ettei hän osannut ratsastaa. Se oli julmaa!\n\nMutta hän istui satulassa huulet tiukasti yhteen puristettuina eikä\npäästänyt ääntäkään. Hän muisti jokaisen Custerin lausuman sanan eikä\nnykäissyt suitsia, vaikka joku melkein vastustamaton voima kiihoitti\nhäntä tekemään niin. Hän vain veti tasaisesti ja vilkaisi samalla\nympärilleen nähdäkseen, riensivätkö toiset pelastamaan häntä. Hän\nhämmästyi kovasti havaitessaan, ettei kukaan kiinnittänyt paljoakaan\nhuomiota häneen eikä kauhean ratsun hurjiin liikkeisiin.\n\nÄkkiä hänelle selvisi, ettei hän ollut pudonnut hevosen selästä eikä\nollut edes putoamaisillaan. Oikeastaan ratsun liikkeetkään eivät olleet\nepämukavat. Ne tuottivat nautintoa, ja hänellä oli jotakuinkin yhtä\nsuuri tipahtamisen vaara kuin yhtä rajusti heiluvasta keinutuolista.\nSilloin häntä nauratti, ja samassa haihtui koko hänen pelkonsa.\n\nHän näki Evan nousevan ratsaille suoraan maasta ja pani merkille,\nettei tallimies saanut edes pidellä hänen tulista hevostaan, saatikka\nsitten auttaa häntä jollakin muulla tavoin. Custer keikahti satulaan\njoustavasti kuten ainakin pitkästä tottumuksesta harjaantunut mies.\nEversti ohjasi ratsunsa hänen rinnalleen.\n\n»Annetaan toisten mennä edellä», hän sanoi, »ja minä opetan teille\nalkeet. Sitten luovutan teidät Custerille — häneltä ja Evalta saatte\nviimeisen voitelun.»\n\n»Hän tahtoo pitää huolta siitä, että alku käy oikealla tavoin», huusi\nnuorempi mies nauraen.\n\n»Isä vain tahtoo kiinnittää vielä yhden sulan lakkiinsa», huomautti\nEva. »Tuonnempana hän osoittaa ylpeästi teitä ja kehuu: 'Katsokaapa,\nkuinka hän ratsastaa! Opetin hänelle alkeet’.»\n\n»Tuolta tulevat rouva Evans ja Guy!»\n\nRouva Penningtonin puhuessa näkivät toiset kaksi hevosta, jotka\nkaarsivat kummun juurta, juosten ripeätä laukkaa, samalla kun niiden\nratsastajat heiluttivat hilpeästi kättään, tervehtien seuruetta pitkän\nmatkan päästä.\n\nTämä ensimmäinen aamuratsastus Penningtonien ja heidän ystäviensä\nseurassa oli Shannon Burken elämässä sellainen tapaus, joka paisui\nseikkailuksi. Ratsastuksen uutuus, jännitys ja kiihtymys vaikuttivat\nhänen jokaiseen liikkeeseensä. Hänen allaan tepasteleva hevonen tuntui\nsiirtävän häneen kelpo annoksen vireää eloisuuttaan. Hänen kumppaniensa\nhilpeä nauru, nuorten ja vanhojen välittömän vapaa seurustelu ja\nhyväntahtoinen myötätunto, jota hänelle oli osoitettu liittämällä hänet\njoukkoon, näyttivät hänelle toisen vilahduksen sellaisesta onnesta,\njoka ei kaipaa keinotekoisia kiihokkeita.\n\nHän piti kukkuloista. Hän piti vilpoisen metsän lehväisissä holveissa\nkoukertelevasta kapeasta polusta, hän piti jännittävän viettävistä\nrinteistä, joita myöten epävarma polku vei matalille kummuille. Hän\nuhkui uutta elämää, uutta riemua, kun he antoivat hevostensa laukata\nruohoista harjannetta pitkin.\n\nEtunenässä oleva Custer seisautti ratsunsa ja kohotti kätensä\npysähtymismerkiksi toisille.\n\n»Katsokaas, neiti Burke!» hän kehoitti, osoittaen läheistä rinnettä.\n»Tuolla on kojootti. Ehkä ette ole koskaan ennen nähnyt sellaista sen\nsyntymäkanervikossa.»\n\n»Ammu se! Ammu se!» huusi Eva. »Sinä nahjus-raukka, miksi et ammu sitä?»\n\n»Baldy pelkää pamahdusta», selitti veli.\n\n»Oi!» äänsi Eva. »Niin juuri — unohdin sen.»\n\n»Sen taidon osaatkin parhaiten», virkkoi Custer ylimielisesti.\n\n»Aioin juuri sanoa, ettet olekaan mikään nahjus, mutta nyt en sano!»\n\nShannon katseli, kuinka harmaa, susimainen otus kääntyi ja juoksi\nnolona tiehensä, kadoten pensaikkoon, mutta hän ei ajatellut kojoottia.\nHän mietti, kuinka hienotuntoinen oli mies, joka malttoi olla ampumatta\nsopivan matkan päässä olevaa villieläintä, muistaen, että hänen\nseurueessaan oli pamausta pelkäävä hevonen ja että sen selässä oli\nratsastamaan tottumaton nainen. Hän aprikoi, oliko se kuvaava näyte\nnuoren Penningtonin luonteesta, joka oli niin erilainen kuin hänen\nennen tuntemansa miehet. Se ilmaisi hänen yleensä suhtautuvan naisiin\nsellaisella tavalla, joka oli hänelle outo, osoitti, että hänessä\neli suojelemisvaisto, jonka tavallisista kaupunkilaismiehistä huomaa\nparhaiten senvuoksi, ettei heissä sitä ole.\n\nKeskustelun katkelmien ja äänettömien väliaikojen ohessa eversti\nsilloin tällöin lausui hänelle jonkun kehoituksen, neuvoen häntä\nojentamaan jalkansa hevosen kupeiden suuntaan, olemaan kallistumatta\neteenpäin, pitämään kyynärpäät alhaalla ja vasemman kyynärvarren\nvaakasuorassa.\n\n»Minulla ei ollut aavistustakaan, että ratsastaminen on niin\npulmallista!» huudahti Shannon nauraen. »Luulin, että vain noustaan\nhevosen selkään ja ratsastetaan ja ettei siinä muuta olekaan.»\n\n»Siinä _ei_ olekaan muuta useimmista ihmisistä, joiden näette\nratsastelevan Los Angelesissa vuokratuilla hevosilla», sanoi eversti.\n»Muuta siinä ei voikaan olla useimmista ihmisistä. Ratsastustaito on\nsynnynnäinen lahja joissakuissa; toiset eivät sitä kykene ikänään\nhankkimaan. Se on taidetta.»\n\n»Kuten tanssiminen», huomautti Eva.\n\n»Ja ajatteleminen», lisäsi Custer. »Monen monet ihmiset saavat\nsuorittaa ratsastus-, tanssi- ja ajattelukursseja oppimatta silti\nainoatakaan niistä taidoista.»\n\n»Minä en kykene edes suorittamaan ratsastuskurssia», valitti Shannon.\n\n»Te ette tarvitse muuta kuin harjoitusta», lohdutti eversti. »Puolessa\ntunnissa erotan, kuka on synnynnäinen ratsastaja, vaikka hän ei\nolisikaan ollut hevosen selässä ainoatakaan kertaa eläissään. Te olette\nsellainen.»\n\n»Minua pelottaa, että laskette minusta pilkkaa. Satula kolahtelee\nminuun yhtenään, mutta kertaakaan en ole nähnyt kenenkään teistä\nliikahtavan omastanne.»\n\nGuy Evans ratsasti lähellä häntä.\n\n»Ei, hän ei laske teistä pilaa», hän kuiskasi kumartuen likemmäksi\nShannonia. »Eversti lausui teille yhden suurimpia kohteliaisuuksia,\nmitä hän tuntee. Hän aina arvostelee ihmisiä ensiksi heidän siveellisen\npuolensa ja sitten heidän ratsastustaitonsa perusteella. Mutta jos he\novat hyviä ratsastajia, saattaa hän olla hyvin altis katsomaan sormien\nlomitse heidän vähäisiä siveellisiä hairahduksiaan.»\n\nHe purskahtivat molemmat nauramaan.\n\n»Hän on erinomainen, eikö niin?» virkkoi tyttö.\n\n»Hän ja Custer ovat oivallisimmat miehet, mitä olen ikinä tuntenut»,\nvastasi poika innokkaasti.\n\nRatsastus päättyi rajuun laukkaan pitkin puolen kilometrin pituista,\ntalleille vievää suoraa tietä. Sitten he laskeutuivat maahan naurussa\nsuin punehtuneina ja hengästyneinä. Kun he astelivat kiemurtelevaa\nsementtikäytävää myöten talolle, oli Shannon Burke väsynyt, hervoton ja\nonnellinen. Hän oli lähestynyt uutta maailmaa ja huomannut sen hyväksi.\n\n»Tulkaa minun huoneeseeni peseytymään!» ehdotti Eva, kun he astuivat\npatioon. »Nyt joudumme myöhään aamiaiselle, ja mielellämme istuudumme\nkaikki pöytään yhtä aikaa.»\n\nPienen hetkisen ajan ja ensi kerran sinä aamuna Shannon ajatteli\nyläkerrassa olevaa mustakoteloista ihoruiskua. Hän empi, mutta sitten\nhän päättävästi meni Evan huoneeseen.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nKun Shannon sinä aamuna aamiaista seuraavan tunnin aikana oli yksinään\nhuoneissaan, palasi huumausaineen kaipaus jälleen. Sen ajatteleminenkin\nteki hänet pahoinvoivaksi, kun hän tunsi sen lähestyvän. Hän oli ollut\nliikkeessä, laittanut vuoteensa ja siivonnut huoneen, kuten hän oli\ntehnyt joka aamu saapumisestaan alkaen. Mutta kun se oli valmista,\nlensivät hänen ajatuksensa tottumuksesta himoon, joka oli niin\ntäydelleen saanut hänet tuhoisaan valtaansa.\n\nRatsastusmatkalla hänellä ei ollut aikaa ajatella mitään muuta kuin\nuuden seikkailun riemastuttavaa jännitystä. Aamiaisella hänen oli\nollut hyvin nälkä, ensi kerran moniin kuukausiin; ja tämän harvinaisen\nruokahalun ja aamiaispöydässä virinneen vilkkaan keskustelun johdosta\neivät hänen hermonsa olleet saaneet tilaisuutta esittää vaatimustaan.\nKun hän nyt oli yksin ja toimettomana, heräsi kauhea himo jälleen.\n\nTaaskin hän taisteli saman taistelun, jonka hän oli viime aikoina\nniin usein saanut kestää ja joka, sen hän tiesi, oli määrätty\nkääntymään hänen häviökseen, ennenkuin se alkoikaan. Hän olisi niin\nvakavasti tahtonut voittaa sen, että hänen tappionsa oli sitäkin\nsäälittävämpi. Kiihkeästi hän halusi jatkaa tätä äsken saavuttamaansa\nonnea mahdollisimman pitkälle. Vaikka hän tiesi, että sen täytyisi\npäättyä, kun hänen morfiinivarastonsa olisi lopussa, oli hän päättänyt\nvoittaa joka päivä muutamia tunteja voidakseen liittää ainakin\nyhden onnellisen lisäpäivän elämäänsä. Nytkin hän otti vain puolet\ntavallisesta annoksestaan. Mutta kuinka tuskaisen nöyryytyksen vallassa\nhän olikaan suorittaessaan tuon vihaamansa ja inhoamansa teon. Aina hän\noli kammonnut sitä tottumusta, mutta milloinkaan se ei ollut tuntunut\nhänestä läheskään niin vastenmieliseltä kuin tässä puhtaassa ja\nkauniissa ympäristössä saman katon alla kuin Penningtonit.\n\nHänen mieleensä hiipi ajatus, joka oli ennenkin pujahtanut sinne\nuseammin kuin kerran kahden viimeisen vuoden aikana — itsensä\ntuhoamisen ajatus. Hän torjui sen; mutta sielunsa sisimmässä hän\ntunsi, ettei se koskaan ennen ollut saanut häntä niin voimakkaasti\nvaltaansa. Hänen äitinsä, ainoa häntä pidättävä side, oli poissa, eikä\nkukaan hänestä välittäisi. Hän oli katsonut taivaaseen ja oppinut\ntuntemaan, ettei se ollut häntä varten. Hänellä ei ollut minkäänlaista\ntulevaisuutta; hänen täytyi palata viettämään kauheata elämäänsä\nhollywoodilaisessa huvilassa ja yksinäisessä asunnossaan; hänen täytyi\npalata vihatun Crumbin luokse.\n\nJuuri silloin huusi Eva hänelle.\n\n»Aion kävellä katsomaan berkshireläisiä», hän ilmoitti. »Tulkaa mukaan!»\n\n»Berkshireläisiä!» huudahti Shannon. »Minä luulin niiden olevan Uudessa\nEnglannissa.»\n\nHän laskeutui jo portaita myöten Evan luokse, joka seisoi niiden\njuurella pitäen auki patioon vievää ovea. Hän oli hyvillään\nkeskeytyksestä, joka oli katkaissut hänen synkät mietteensä. Hänelle\nhymyilevän, miellyttävän ja iloisen olennon näkeminen oli pyyhkäissyt\nne pois, kuten auringon valo haihduttaa ruttoiset usvat.\n\n»Uudessa Englannissa?» kertasi Eva. Hänen otsansa meni ryppyihin, mutta\nsitten hän äkkiä purskahti hilpeään nauruun. »Minä tarkoitin sikoja\nenkä kukkuloita!»\n\nMyöskin Shannon nauroi. Kuinka usein hän olikaan nauranut sinä päivänä\n— eikä vielä ollut edes läheskään puolipäivä! Vaikka hänen äitinsä\nkuolema olikin tuoreessa muistissa, saattoi hän täällä nauraa silti\ntuntematta kunnioittavansa äidin muistoa huonosti — ehkä pikemminkin\nvarmana siitä, että hän parhaiten noudatti niitä ihanteita, jotka\nolivat olleet hänen äidilleen rakkaat, antamalla ja ottamalla iloa,\nmilloin vain tilaisuus tarjoutui.\n\n»Olenpa pahoillani, ettette tarkoittanut kukkuloita», hän sanoi, »sillä\nse olisi merkinnyt, että olisin saanut kävellä, kävellä, kävellä —\ntehdä jotakin ulkoilmassa kaukana sellaisista ihmisistä, jotka asuvat\nkaupungissa eivätkä voi löytää mitään huvia muualla kuin neljän seinän\nsisällä.»\n\nShannon puhui tiukasti; hänen äänensä oli äkkiä käynyt vakavaksi\nNuorempi tyttö katsahti häneen kasvoillaan lievän hämmästyksen ilme.\n\n»Hyväinen aika!» huudahti Eva. »Teistähän on tulossa melkein yhtä paha\nkuin isästä ja olette ollut täällä vain puoli viikkoa! Mutta kuinka\nloistavaa, jos todella pidätte täälläolosta!»\n\n»Kyllä minä pidän, rakas, vaikka en aikonutkaan olla aivan niin haikea.\nMutta ajatus, että minun on poistuttava enkä enää koskaan saa siitä\nnauttia, _on_ murheellinen.»\n\n»Toivottavasti teidän ei tarvitse lähteä», virkkoi Eva koruttomasti,\nsujauttaen kätensä toisen vyötäisille. »Me kaikki toivomme, ettei\nteidän tarvitsisi.»\n\nHe astelivat alas kummun rinnettä, ratsutallin ohitse ja pitkin\nranchon yläpäähän vievää hiekoitettua tietä. Kesäinen aurinko paahtoi\nkuumasti, niin että jokainen vanha sykomori, tammi ja pähkinäpuu\ntuntui ihastuttavalta, virkistävän varjoiselta keitaalta. Heidän\nvasemmalla puolellaan leviävällä vainiolla raksutti kaksi niittokonetta\nhilpeästi mehevässä alfalfa-ruohossa. Heistä oikealla lepäilivät\nsäyseät guernseyläiset laitumen aidan takana laajaoksaisen sykomorin\nsiimeksessä osana Rancho del Ganadossa vallitsevasta tyytyväisen\nmaahengen vertauskuvasta. Ja kaiken yllä kaartui Kalifornian sininen\ntaivas ja säteili kirkas aurinko.\n\n»Eikö täällä ole ihastuttavaa?» äänsi Shannon puolittain itsekseen.\n»Täällä ihmisestä tuntuu, ettei surua ja huolta ole koko maailmassa!»\n\nPian he saapuivat pahnoille ja rakennuksille, joiden luona torkkui\nkiiltävän mustia berkshireläisiä jokaisessa varjoisessa kohdassa.\nSitten he astelivat kauemmaksi cañoniin, jossa isoja siitossikoja virui\nsykomorien alla tai kieriskeli sementtilammikossa, jota varjostivat sen\nyläpuolella riippuvat oksat. Eva kumartui tuontuostakin silittämään\npitkää, tummaa kylkeä.\n\n»Kuinka puhtaita ne ovatkaan!» huudahti Shannon. »Luulin sikoja\nlikaisiksi.»\n\n»Ne ovatkin likaisia, milloin niitä pidetään likaisissa paikoissa —\nsamoin kuin ihmiset.»\n\n»Ne eivät haise pahalta; eivät edes pahnat haisseet sioilta. Minä\ntunsin vain raskasta, miellyttävää tuoksua. Mistä se johtui — jostakin\nravintoaineestako?»\n\nEva naurahti.\n\n»Se oli sikojen omaa hajua. Kuta paremmin opitte niitä tuntemaan, sitä\nenemmän niistä pidätte. Ne ovat loistavia otuksia!»\n\n»Te, herttainen olento, rakastatte kaikkea, eikö niin?»\n\n»Jotakuinkin kaikkea, paitsi en luumuja ja astiain pesua.» Sitten\nhe pyörsivät appelsiinitarhan kautta ylempää tietä myöten takaisin\ntalolle. Heidän saapuessaan oli puolipäivä, ja puolisen aika oli\nkäsissä. Shannon oli hiestynyt, väsynyt ja pölyinen ja aukaisi\nmielihyvin portaiden alapäässä oven, joka vei hänen huoneisiinsa\nyläkertaan.\n\nSitten hän seisahtui. Vanha, kalvava himo oli herännyt. Hän ei ollut\nlainkaan sitä tuntenut tultuaan tuosta ovesta yli kaksi tuntia sitten.\nHetkisen hän epäröi, kääntyen sitten pelokkaasti Evan puoleen ja kysyen\noudolla äänenpainolla:\n\n»Saanko puhdistaa itseäni teidän huoneessanne?»\n\n»Kyllähän toki», vastasi Eva. »Mutta onko jotakin hullusti? Ette kai\nvoi pahoin?»\n\n»Olen vain hieman väsynyt.»\n\n»Kas niin! Minun ei olisi pitänyt viedä teitä niin pitkälle\nkävelymatkalle. Olen hyvin pahoillani!»\n\n»Minä tahdonkin väsyä. Haluaisin tehdä sen uudelleen tänään\niltapäivällä — joka iltapäivä. En tahdo pysähtyä ennen kuin olen\nkaatumaisillani!» Nähdessään sitten Evan kummastuneen ilmeen hän\nlisäsi: »Ymmärrättehän? Olen täällä niin lyhyen ajan, että tahdon ahtaa\njoka hetkeen mahdollisimman paljon mieluisia muistoja.»\n\nShannonista tuntui, ettei hän ollut iässään syönyt niin paljoa kuin\noli syönyt sinä aamuna aamiaispöydässä. Mutta puolisella hän voitti\näskeisen saavutuksensa enemmällä kuin toisella puolella. Pöydällä oli\nkylmiä kananpoikia — rancholla kasvatettuja, herkullista Rhode Islandin\npunaista rotua — kotikasvuisista, mehevän kauniista, syvän punaisista\ntomaateista ja kasvitarha-salaateista valmistettua salaattia, Hannahin\nleipomaa leipää, äsken kirnuttua voita, guernseyläisten rasvaista\nmaitoa korkeissa, vilpoisissa laseissa ja sitten kappale Hannahin\nmainiota omenahyvettä sekä kermaa, niin sakeata, että sitä tuskin sai\nkaadetuksi.\n\n»Voivoi!» huudahti Shannon vihdoin. »Näin siat, ja minustakin on tullut\nsamanlainen ahmatti.»\n\n»Ja minä näen jotakin, rakas», sanoi rouva Pennington hymyillen.\n\n»Mitä niin?»\n\n»Hieman väriä poskissanne.»\n\n»Todellako?» riemuitsi Shannon.\n\n»Niin, ihan totta.»\n\n»Ja se sopii mainiosti», kehui eversti. »Ei mikään vedä vertoja\nkaunottaren ruskettuneelle iholle ja ruusuisille poskille. Juuri\nsellaisiksi Jumala tytöt aikoi; muutoin Hän ei olisi antanut heille\nhienoa hipiää eikä pannut taivaalle aurinkoa heitä kaunistamaan.\nSiten Hän on nähnyt aika paljon vaivaa muovatakseen koko maailman\nkaunottarien seurustelusaliksi, mutta mitä tekevät naiset? He\netsivät pienen, ummehtuneen komeron, joka on tungettu jonnekin\npäivän pääsemättömiin, ja palkkaavat jonkun toisen naisen, joka ei\nymmärrä taiteesta rahtuakaan, maalaamaan kehnon jäljennöksen ihosta\nheidän poski-poloisilleen. Heidän mieleensäkään ei juolahda ripustaa\nväripainosta arkihuoneensa seinälle; mutta he kantavat sellaista\nkasvoillaan, vaikka suurin taiteilija on kykenevä ja valmis maalaamaan\nniille mestariteoksen ilmaiseksi!»\n\n»Mikä näppärä pikku ajatus!» huudahti Eva. »Isän olisi pitänyt olla\nrunoilija.»\n\n»Tahi jonkun kaunistusaineiden valmistajan ilmoitusten kirjoittaja»,\nlisäsi Custer. »Mutta muuten, siirtymättä pois aiheesta, oletteko\nkuullut mitään Slick Allenista?»\n\nEi, he eivät olleet. Shannon herkisti korviaan. Mitä nämä ihmiset\ntiesivät Slick Allenista?\n\n»Hänet on äskettäin L. A:ssa tuomittu vuodeksi vankilaan\nhuumausaineiden hallussapidosta.»\n\n»Hän kai oli huono mies», virkkoi eversti, »mutta koskaan en epäillyt\nhäntä huumausaineiden orjaksi.»\n\n»En minäkään; mutta sitä ei taida aina voida päättää ulkonäöstä», sanoi\nCuster.\n\n»Se on varmaankin hirveä tottumus», säälitteli rouva Pennington.\n\n»Se alentaa uhrinsa niin matalalle kuin ihminen suinkin voi vajota»,\nvastasi Custer.\n\n»Mikäli olen kuullut, on se suuresti lisääntynyt kieltolain astuttua\nvoimaan», huomautti eversti. »Omasta puolestani voisin mieluummin\nkunnioittaa wiskyjuoppoa kuin huumausmyrkkyjen käyttäjää; tahi ehkä\nminun olisi oikeampi sanoa, että halveksisin edellistä vähemmän. Joku\naika sitten mainitsi minulle eräs poliisiviranomainen syödessämme\npäivällistä kaupungissa, että jos huumausaineiden nauttiminen\njatkuvasti lisääntyy samoin kuin viime aikoina, paisuu se kansalliseksi\nvaaraksi, johon verrattuna wiskyn aiheuttama turmio supistuu surkean\nmitättömäksi.»\n\nShannon Burke oli iloinen, kun noustiin pöydästä ja keskustelu\npäättyi. Hän oli saanut maistaa mitä syvintä nöyryytystä. Hänellä\noli ollut vuoroin kuuma, vuoroin vilu häpeästä ja pelosta. Aluksi\nhänet oli vallannut yksi ainoa ajatus — lähteä tiehensä, keksiä joku\ntekosyy poistuakseen Penningtonien luota heti. Jos he tietäisivät\nkaikki, niin mitä he hänestä ajattelisivat? Ei ainoastaan hänen pahan\ntottumuksensa tähden, vaan siitäkin syystä, että hän oli tullut heidän\nvieraanvaraisuutensa niskoille, teeskennellen puhtautta, vaikka tiesi\nolevansa likainen, ja harjoittanut kauheata pahettaan heidän kattonsa\nalla, seurustellut heidän tyttärensä kanssa ja saattanut heidät kaikki\nkosketuksiin oman siveellisen spitaalinsa kanssa.\n\nHän aikoi rientää huoneeseensa sullomaan tavaransa kokoon. Hän tiesi\npääsevänsä kaupunkiin iltajunalla, ja sulloessaan hän voisi keksiä\njonkun hyväksyttävän syyn äkilliseen lähtöönsä.\n\nCuster Pennington huusi häntä.\n\n»Neiti Burke!»\n\nHän kääntyi käsi yläkertaan vievän oven rivalla.\n\n»Menen tänään iltapäivällä ratsastamaan ranchon takalistolle. Eva\nnäytti teille berkshireläiset aamulla; minä haluan nyt näyttää teille\nherefordilaiset. Käskin tallirengin valjastaa Baldyn teitä varten.\nEhdittekö puolessa tunnissa?»\n\nCuster seisoi pation pohjoisreunan kaarien alla muutaman metrin päässä\nhänestä, odottaen vastausta. Kuinka komea, suora ja puhdas hän olikaan!\nJos kohtalo ei olisi ollut niin tyly, olisi Shannon ollut tuollaisen\nmiehen ystävyyden arvoinen.\n\nArvoinen? Eikö hän nyt sitten ollut? Hän oli ollut yhtä hieno ja puhdas\nkuin Custer Penningtonkin, ennen kuin peto oli petollisesti houkutellut\nhänet häpeään. Hän ei ollut tietoisesti vajonnut paheeseen. Se oli\njo saanut hänet valtaansa, ennen kuin hän aavistikaan, mitä se oli.\nTäytyikö hänen siis luopua kaikista onnen toiveista sellaisen vääryyden\ntähden, johon hän itse ei ollut syypää?\n\nHän tahtoi mennä Custerin mukaan. Yksi lisäpäivä ei haittaisi\nmitään, sillä Penningtonit eivät saisi milloinkaan tietää. Miten he\nvoisivatkaan? Miten ihmeessä he voisivat koskaan yhdistää toisiinsa\nShannon Burkea ja Gaza de Lurea? Hän tiesi hyvin, että hänen uransa\nelävissäkuvissa oli päättynyt, eikä ollut laisinkaan todennäköistä,\nettä joku näistä ihmisistä ilmestyisi Vista del Pason varrella olevaan\nhuvilaan. Kukapa voisi kadehtia häntä tämän lyhyen, onnellisen\niltapäivän tähden, ennen kuin hän palaisi Crumbin luokse?\n\n»Älkää sanokokaan, ettette tahdo tulla!» huusi Custer. »En hyväksy\nkielteistä vastausta!»\n\n»Mutta minähän tahdon tulla — niin kovin mielelläni! Olen täällä\nyhdessä minuutissa. Miksi odottaa puolta tuntia?»\n\nHän ei ollut huoneessaan viittä minuuttia kauempaa ja koetti sillä\najalla uljaasti työntää koko pienen mustan rasian mielestään. Mutta se\ntunkeutui yhtenään hänen ajatuksiinsa pirullisen itsepintaisesti, ja\nsen mukana tuli huumausaineita kaipaavien hermojen jäytävä nälkä.\n\n»En tahdo!» hän kiljaisi, polkaisten jalkaansa. »En tahdo! En tahdo!»\n\nJos hän vain ennättäisi pois huoneesta, ennen kuin sortuisi yhä\nvoimakkaammaksi käyvään kiusaukseen, voisi hän, siitä hän oli varma,\ntorjua sen koko iltapäiväksi. Niin paljon hän ainakin oli voittanut;\nmutta hänen piti pysytellä puuhassa, alituisesti puuhassa, niin ettei\nhän pääsisi käsiksi mustaan koteloon, jossa hän säilytti morfiinia,\neikä näkisi sitä.\n\nHän oli voitonriemuinen juostessaan pois sen luota. Hän melkein syöksyi\nportaita alas patioon. Custer Pennington ei ollut siellä. Hänen täytyi\nlöytää Custer, ennen kuin himo pakottaisi hänet takaisin yläkertaan.\nHän tunsi tahtonsa nyt jo heikkenevän. Se oli vanha, vanha juttu, jonka\nhän tunsi niin hyvin.\n\n»Mitä se hyödyttää?» kysyi kiusaajan ääni. »Vain vähäsen! Se tekee\nolosi niin paljon paremmaksi. Mitä se hyödyttää?»\n\nHän kääntyi jälleen ovelle, laski kätensä rivalle, mutta pyörähti\nsitten ympäri ja huusi:\n\n»Herra Pennington!»\n\nJollei mies kuulisi, tiesi Shannon menevänsä takaisin huoneeseen\nkärsittyään tappion.\n\n»Täällä tulossa!» vastasi Custer pation holvatun sisäänkäytävän\ntoiselta puolen, astuen sitten näkyviin.\n\nTyttö melkein juoksi hänen luokseen.\n\n»Viivyinkö kovin kauan?» hän kysyi. »Pitikö teidän odottaa?»\n\n»Tehän olitte poissa tuskin ollenkaan», vastasi mies.\n\n»Mennään nopeasti», ehdotti Shannon hengästyneenä. »En tahdo menettää\nhetkeäkään siitä!»\n\nCuster kummasteli, miksi tyttö oli niin kiihkeän innostunut päästessään\nratsastamaan kukkuloille, mutta se oli kuitenkin hänestä hauskaa\nja tuntui lisäksi hieman imartelevalta. Hän alkoi itsekin vähän\ninnostua retkeen, jonka hän oli suunnitellut vain, noudattaen perheen\nhyväntahtoista kohteliaisuutta antaakseen Shannonille puuhaa, jottei\ntämä liian synkästi hautoisi suruaan äitinsä kuoleman johdosta.\n\nJa Shannon oli mielissään voitostaan. Hän oli liian suorasydäminen\nkoettaakseen narrata itseään luulemaan sitä suureksi voitoksi; mutta\nolihan sekin, että hän oli ollut kyllin voimakas paetakseen vihollista,\njo jotakin. Hän ei toivonutkaan, että se ennustaisi pysyväistä voittoa,\nsillä hän ei uskonut sitä mahdolliseksi. Hän tiesi, että morfiinin\norjista kykeni tuskin kolme sadasta lopullisesti katkomaan kahleensa\nhaudan tällä puolen, ja hän oli mennyt liian pitkälle ollakseen yksi\nniistä kolmesta. Jos hän voisi alituisesti pysyä liikkeessä samoin kuin\noli ollut sen päivän, niin hän saattaisi tehdä sen; mutta sehän oli\ntietysti mahdotonta. Varmasti tulisi hetkiä, jolloin hän olisi yksin\neikä hänellä olisi muuta tekemistä kuin ajatella, ajatella, ajatella —\nja mitä hän ajattelisi? Aina samaa — vähäistä, valkeata pulveria sekä\nlepoa ja rauhaa, jonka se hänelle antaisi.\n\nCuster auttoi häntä nousemaan ratsaille, pitäen Baldya pölkyn vieressä,\nja oli taaskin mielissään huomatessaan, ettei tyttö unohtanut\nainoatakaan yksityiskohtaa häneltä saamistaan ohjeista.\n\n»Siinäpä tyttö!» tuumi nuori mies mielessään.\n\nHän tiesi, että tytön ruumiin täytyi olla hiukan hervoton ja hellä\naamuratsastuksen jälkeen, mutta vaikka hän tarkkaili Shannonin kasvoja,\nei hän nähnyt siitä merkkiäkään.\n\n»Uljas sisu!»\n\nHän alkoi pitää tytöstä. Jalustimet lähekkäin he ratsastivat hitaasti\nraittia myöten rotkotielle. Tytön ryhti oli hiotun hyvä. Hän näytti\nmuistavan kaikki Custerin isän neuvot ja istui sulavasti näyttämättä\nlainkaan jäykältä.\n\n»Ettekö halua ratsastaa vinhemmin?» tiedusti Shannon. »Teidän ei\ntarvitse kuhnustella minun tähteni.»\n\n»On liian kuuma», vastasi Custer, mutta todellinen syy oli se, että hän\ntiesi tyttöön koskevan, vaikka ratsastettiin käymäjalkaakin.\n\nPitkän aikaa he ratsastivat äänettöminä tytön silmäillessä kauniita\nniittyjä, rotkoja ja kukkuloita painaakseen ne mieleensä niiden\npäivien varalle, jolloin ne olisivat pelkkiä muistoja. Aurinko\npaistoi helteisesti, sillä oli elokuun alkupuoli, eikä tuntunut\nainoatakaan vilvoittavaa tuulenhenkäystä. Mutta sittenkin tyttö nautti\ntästä päivästä. Se oli niin erilainen kuin kaikki hänen aikaisemmin\nviettämänsä ja niin paljoa onnekkaampi kuin ainoakaan päivä kahden\nviime vuoden kuluessa tai yksikään niistä, joita hän saattaisi odottaa\ntulevaisuudessa.\n\nCuster Pennington ei ollut lainkaan puhelias ja oli aina mielissään,\njos hänellä oli seuraa, joka kykeni sietämään pitkää äänettömyyttä.\nGrace oli siinä suhteessa ollut hänen kaltaisensa. He olivat saattaneet\nolla yhdessä tuntikausia, vaihtaen tuskin kymmentä sanaa; ja kuitenkin\nosasivat he kumpikin puhua hyvin, kun heillä oli jotakin sanottavaa.\nHeidän läheisen seurustelunsa oli tehnyt viehättäväksi juuri se\ntieto, ettei keskustelu ole täydellisen ymmärtämisen ja kumppanuuden\nolennainen ehto.\n\nRatsastajat olivat saapuneet kukkuloille ja mutkittelivat\nLinkkuveitsi-cañonia ylöspäin, ennen kuin kumpikaan virkkoi mitään.\n\n»Jos teitä väsyttää tahi jos teillä on liian kuuma, niin käännytään\ntakaisin», ehdotti mies. »Sanokaa suoraan, ihan empimättä!»\n\n»Tämä on taivaallista!» ihasteli tyttö.\n\n»Ehkä muutamia asteita liian kuumaa taivaalliseksi», huomautti Custer.\n»Mutta elotammien varjoissa on aina vilpoista. Milloin vain tahdotte\nlevätä, voimme pysähtyä vähäksi aikaa.\n\n»Mitä ovat elotammet?» kysyi Shannon.\n\nCuster osoitti yhtä sellaista.\n\n»Miksi niitä nimitetään elotammiksi?»\n\n»Ne ovat alati vihreitä — otaksuttavasti on syynä se. Tässä on iso,\nvanha tammi — pysähdymmekö?»\n\n»Ja laskeudummeko ratsailta?»\n\n»Jos haluatte.»\n\n»Luuletteko minun voivan astua jälleen satulaan?»\n\nPennington naurahti.\n\n»Kyllä minä toimitan teidät sinne. Onko ruumiinne vielä hieman jäykkä?»\n\n»Kuka on sanonut, että se on ollut jäykkä?» kysyi Shannon.\n\n»Tiedän, että sen täytyy olla, mutta olette erinomaisen uljas!»\n\n»Kyllä se oli lähtiessämme, mutta ei ole enää. Jäseneni tuntuvat\nvertyneen. Koetetaanpa. Tahtoisin nähdä, kykenenkö astumaan selkään\nmaasta, kuten Eva tekee. Mitä te hymyilette? Se on jo toinen kerta\nmuutamien sekuntien aikana.»\n\n»Hymyilinkö? En tiennyt sitä. Se ei ollut aikomukseni.»\n\n»Mitä oikeastaan tein?»\n\n»Ette tehnyt mitään — syynä oli eräs sananne. Ettehän pahastu, jos\nminä, niin kauan kuin opettelette ratsastamaan, opetan teille samalla\noikeata sanastoa.»\n\n»En tietenkään! Mitä sanoin? Oliko se oikein kauheaa?»\n\n»Ei suinkaan. Mutta minua huvittaa aina kun kuulen sen. Se on ratsaille\nastuminen. Astutaan raitiovaunuun ja siitä pois, mutta noustaan hevosen\nselkään ja astutaan ratsailta.»\n\n»Mutta enhän minä niin tee!» huudahti Shannon nauraen. »Satulaan ja\nsatulasta putoaminen sopisi paremmin minun tavastani.»\n\n»Ei, te nousette ratsaille hyvin somasti. Katsokaahan nyt! Näytän\nteille nyt, miten astutaan maahan. Laskekaa vasen kätenne satulan\nnupille! Heittäkää oikea jalkanne takakappaleen ylitse, samalla heti\ntarttuen oikealla kädellänne takakappaleeseen! Seisokaa suorana\nvasemmassa jalustimessa jalat suorina ja kantapäät yhdessä! Näettehän,\nolen kasvot suoraan hevoseen päin. Nyt kannattakaa ruumiinne painoa\nkäsillänne, tällä tavoin; irroittakaa vasen jalka jalustimesta\nja pudottautukaa maahan tasaisesti molemmille jaloille! Se on\nsäännönmukainen tapa ja hyvä noudatettavaksi opetteluaikana. Myöhemmin\ntulee keikahtaneeksi satulasta melkein mihin vanhaan tapaan hyvänsä.»\n\n»Luulin, että aina astutaan hevosen selästä», huomautti tyttö.\n\nCusterin silmät tuikahtivat, ja hän purskahti nauruun.\n\n»Minun on oltava huolellinen sanoissani, eikö niin? Tällä kertaa sain\npiikin!»\n\n»No, katsokaa nyt tänne!» kehoitti tyttö.\n\n»Loistavasti!» kehui mies, kun Shannon pudottautui keveästi maahan.\n\nHe taluttivat ratsunsa laajaoksaisen puun juurelle ja istuutuivat,\nnojaten selkänsä paksuun runkoon.\n\n»Kuinka vilpoista täällä onkaan!» huudahti tyttö. »Tunnen tuulen\nhuokuvan, vaikka tätä ennen en sitä huomannut.»\n\n»Tammien alla on ilma aina liikkeessä. Luulen, että juuri ne sen saavat\naikaan. Olen jostakin lukenut, että tammi haihduttaa vettä ilmaan lähes\nkahdeksansataa litraa vuorokaudessa. Sen pitäisi muuttaa lämpömäärää\npuun varjossa melkoisesti tällaisena kuumana päivänä ja siten sen\npitäisi saada ilma kiertämään puun ympärillä.»\n\n»Kuinka mielenkiintoista! Kuinka paljon oppimista maailmassa onkaan, ja\nkuinka vähän useimmat meistä tietävät! Puu on puu, kukka on kukka, ja\nkukkula on kukkula — se tieto niistä tyydyttää melkein kaikkia meitä.\nSyitä ja tarkoituksia me emme ajattele. Mutta tahtoisin tietää enemmän.\nMeidän pitäisi tuntea tarkoin kaikki niin kauniit esineet — eikö\nteistäkin?»\n\n»Kyllä», myönsi Custer ja hetkisen mietittyään jatkoi:\n\n»Maanviljelysalalla me opimme paljon sellaista, mitä kaupunkilaiset\neivät tiedä — siitä, miten kasvit kasvavat, mitä toiset niistä imevät\nmaasta ja mitä toiset taas eristävät maahan. Sellaisten asiain\ntietäminen on osa ammatistamme, ei ainoastaan sen tähden, että\nosaisimme arvioida määrättyjen viljelyskasvien ravintoarvon, vaan\nmyöskin siksi, että voisimme pitää maaperän riittävän hyvässä kunnossa\ntuottaakseen hyvän sadon joka vuosi.»\n\nCuster kertoi Shannonille, kuinka puut, joiden juurella he\nistuivat, imevät maasta erilaisia suoloja, kuinka lehdet erottavat\nilmasta hiilihappoa, hengittäen sen sisäänsä lehtien alapinnan\nkymmenistätuhansista huokosista ja kuinka lehdet valmistavat\ntärkkelystä, jonka kasvinneste kuljettaa puun kaikkiin kasvaviin osiin\nsyvimmällä olevista juurista korkeimman oksan latvaan saakka.\n\nTyttö kuunteli viehättyneenä. Kuunnellessaan hän tarkkaili miehen\nvakavia, älykkäitä kasvoja ja johtui pakostakin mielessään vertaamaan\nhäntä ja hänen keskusteluaan kaupungissa tuntemiinsa miehiin ja heidän\npuheluunsa. He olivat puhuneet hänelle, ikäänkuin hän olisi ollut\nhenkisesti nolla, kykenemätön ymmärtämään mitään arvokasta — pelkkää\nturhanpäiväistä pakinaa, entisen keskustelutavan tuhoajaa. Lyhyessä\npuolituntisessa oli Custer opettanut hänelle paljon sellaista, mikä oli\nomiaan tekemään maailman hänestä hiukan mielenkiintoisemmaksi ja hiukan\nkauniimmaksi; sillä nyt hän ei enää voisi pitää puuta pelkkänä puuna —\nse olisi hänestä elävä, hengittävä, melkeinpä tunteva olento.\n\nHän koetti muistella, mitä hän oli oppinut vietettyään kaksi vuotta\nWilson Crumbin seurassa, mutta ei muistanut mitään muuta kuin sen, että\nCrumb oli opettanut hänet vetämään sieraimiinsa kokaiinia.\n\nJonkun ajan kuluttua he lähtivät jälleen liikkeelle, ja tyttö\nällistytti miestä nousemalla keveästi maasta ratsunsa selkään, Shannon\noli hyvin mielissään saavutuksestaan ja nauroi hyvillään, kun Custer\nkehui häntä.\n\nHe ratsastivat edelleen, kunnes löysivät herefordilaiset. He laskivat\nne, tarkastellen laumaa kautta koko laajan, kukkuloille saakka\nulottuvan laitumen, ja kun lukumäärä oli täysi, he kääntyivät kotiin\npäin. Samoin kuin Custer oli selostanut puiden elämää, kertoi hän\nmyöskin kauniista, valko-otsaisista naudoista, selittäen, että ne\nolivat alkuisin siitä Englannin kreivikunnasta, jonka mukaan niillä oli\nnimikin ja että ne olivat verrattomia teuraseläimiä. Hän osoitti useita\npalkittuja lehmiä heidän sivuutlaessaan ne.\n\n»Kas noin! Nyt te taaskin hymyilette», sanoi tyttö syyttävästi heidän\nratsastaessaan polulla kotia kohti. »Mitä olen nyt tehnyt?»\n\n»Ette mitään; olette vain ollut hyvin kärsivällinen koko iltapäivän,\nMinua hymyilytti ajatellessani, kuinka karmivalta tämän iltapäivän on\ntäytynyt tuntua kaupunkilaistytöstä, joka otaksuttavasti on tottunut\nalituisesti olemaan kiihoittavien huvien pyörteessä!»\n\n»Minulla ei ole koskaan ollut hauskempaa iltapäivää», vastasi Shannon.\n\n»Tarkoittanettekohan noilla sanoilla totta?»\n\n»Vilpittömästi!»\n\n»Olen siitä hyvilläni», sanoi Custer, »sillä itse ikävystyn täällä\njoskus hirvittävästi, ja luullakseni tekee minulle aina hyvää, kun saan\njonkun vieraan valamaan minuun hiukan intoa. Se saa minut käsittämään,\nkuinka paljon meillä on sellaista, mitä kaupunkilaisilla ei voi olla,\nja tulen vähän tyytyväisemmäksi.»\n\n»Te ette voi olla tyytymätön! Kaupungissahan on tuhansittain ihmisiä,\njotka antaisivat mitä tahansa vaihtaakseen paikkaa teidän kanssanne!\nEmme me kaupunkilaiset kaikki asu kaupungissa sen tähden, että haluamme\noleksia siellä. Te olette onnellinen, kun teidän ei ole pakko tehdä\nniin.»\n\n»Niinkö arvelette?»\n\n»Minä tiedän sen.»\n\n»Mutta täkäläinen elämä tuntuu niin ahtaalta! Minun pitäisi olla miehen\ntyössä miesten keskuudessa, jossa sille annettaisiin arvo.»\n\n»Te olette miehen työssä täällä ja elätte miehen elämää, ja sillä,\nmitä täällä teette, on arvo. Olettakaamme, että muuraisitte uuneja tai\nmyisitte automobiilejä tai osakkeita kaupungissa! Olisiko sellaisella\ntyöllä sen suurempi arvo kuin tällä — kun nyt kasvatatte komeita\nsikoja, nautoja ja hevosia? Isänne on perustanut suuren yrityksen, ja\nte autatte häntä yhä laajentamaan ja parantamaan sitä. Osaisitteko\nkaupungissa tehdä mitään, mistä voisitte olla läheskään niin ylpeä?\nEtte; mutta kaupungissa saattaisitte johtua tekemään paljon sellaista,\nmistä ehkä häpeäisitte kauheasti. Jos olisin mies, pitäisin siitä\nalasta, millä te olette!»\n\n»Ette ole johdonmukainen. Voitte valita saman alan, mutta väitätte\nlähtevänne takaisin kaupunkiin. Teillä on täällä hedelmätarha, koti\nja hyvä toimeentulo, mutta sittenkin tahdotte palata kaupunkiin, jota\npanettelette.»\n\n»Minä en tahdo», vakuutti tyttö.\n\n»Toivottavasti ette tee sitä sitten», sanoi Custer mutkattomasti.\n\nHe saapuivat talolle hyvissä ajoin ehtiäkseen uida ennen päivällistä.\nMutta kun päivällisen jälkeen tehtiin lähtöä tanssisaliin, nosti\nShannon kätensä ylös tappion merkiksi.\n\n»Minä luovun!» hän huudahti nauraen. »Koetin pysyä toisten mukana\nloppuun saakka ja tahtoisin niin mielelläni tulla tanssimaan. Mutta\ntuskinpa jaksaisin edes kävellä tanssisaliin, saatikka sitten tanssia\nsinne päästyäni. Kykenenköhän edes menemään yläkertaan ryömimättä!»\n\n»Lapsi-rukka!» säälitteli rouva Pennington. »Olemme olleet\ntappamaisillamme teidät. Me kaikki olemme niin tottuneet pitkiin\nratsastusmatkoihin, uintiin ja tanssiin, ettemme käsitä, kuinka ne\nväsyttävät harjaantumattomia lihaksia. Menkää suoraan vuoteeseen,\nrakas, älkääkä ajatelkokaan nousta aamiaiselle.»\n\n»Oi, mutta tahtoisin nousta ratsastamaan, jos saan sen tehdä ja jos Eva\nherättää minut.»\n\n»Hänellä on oikea sisu», huomautti eversti, sitten kun Shannon oli\ntoivottanut hyvää yötä ja poistunut huoneisiinsa.\n\n»Niin totisesti onkin», yhtyi Custer. »Hän on oikea helmi tytöksi.»\n\n»Hän on suorastaan jumalallinen», korosti Eva.\n\nOmassa huoneessaan Shannon tuskin ennätti vuoteeseensa, kun hän jo oli\nunessa.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nShannon heräsi vasta kello neljä seuraavana aamuna. Samassa heräsi\nmyöskin huumausaineen tarve. Se kalvoi häntä säälimättä. Mutta\nsittenkin, kun hän antoi sille perään, tuotti hänelle tyydytystä se\ntieto, että hän tällä kertaa oli tullut toimeen ilman tuota hienoa,\nvalkeata jauhetta kauemmin kuin milloinkaan muulloin alettuaan sitä\nkäyttää. Hän otti vain kolmannen osan tavallisesta annoksestaan.\n\nKun Eva kello puoli kuusi koputti ovelle, nousi Shannon vuoteesta ja\npukeutui kuumeisen hätäisesti välttääkseen himon palaamista. Se ei\ntäydelleen onnistunut, mutta hän kykeni vastustamaan sitä kyllin kauan\nehtiäkseen pukeutua ja rientää pois pienen, mustan rasian lähettyviltä.\n\nSinä päivänä hän meni Custerin, Evan ja Guyn seurassa sikäläiseen\nkerhoon, ja he palasivat vasta niin myöhällä, että ennättivät parhaiksi\nuida ennen päivällistä. Ja jälleen hän torjui himonsa pukeutuessaan\nateriaa varten. Päivällisen jälkeen tanssittiin, ja taaskin hän\nhuoneisiinsa päästessään oli ruumiillisesti niin väsynyt, ettei\njaksanut ajatella muuta kuin unta. Päivällä he olivat pelanneet\ngolfia, joten hänellä oli ollut yllin kyllin liikuntoa kuumassa\npäivänpaahteessa, ja hyvä seura oli pitänyt myöskin hänen mielensä\nhupaisessa vireessä, joten vanha vihollinen ei ollut häntä vaivannut.\n\nVarhain aamulla hänen oli jälleen kamppailtava heltymättömän\nahdistajansa kanssa. Tällä kertaa hän taisteli uljaasti, mutta kärsi\ntappion.\n\nNiin vieri päivä toisensa jälkeen, samalla kun hän säästeli hupenevaa\nvarastoaan lisätäkseen muutamia onnellisia tunteja sittenkin kovin\nliian lyhyeen huoahdusaikaan, ennen kuin taaskin alkaisi alennustila,\njohon hänen täytyi palata, sen hän tiesi. Joka päivä kävi yhä\nraskaammaksi ajatella, että hänen oli lähdettävä takaisin, erottava\nnäistä ihmisistä, joita hän oli alkanut rakastaa, kuten hän piti\nheidän elämästään ja ympäristöstään, ja uudelleen mentävä Vista del\nPason huvilan ummehtuneeseen, pilaantuneeseen ilmakehään. Penningtonit\nolivat hänelle niin hyviä ja olivat niin sydämellisesti ottaneet hänet\nperheeseensä, että hän tunsi olevansa yksi heistä. He jakoivat kaikki\nhänen kanssaan. Joka päivä hän kävi Custerin kanssa ratsastamassa\nruskeiden kumpujen keskellä. Hän tiesi, että hän kaipaisi näitä\nratsastusmatkoja — että hän kaipaisi myöskin Custeria. Tämä oli\nkohdellut häntä siten, kuten mies toivoisi toisten miesten kohtelevan\nsisartaan, niin kunnioittavan kohteliaasti, ettei hän ollut saanut\nkoskaan sellaista osakseen Los Angelesissa, enkelien kaupungissa.\n\nOli kulunut kolme viikkoa. Hän oli saanut varaston, jonka Crumb oli\nantanut hänelle viikon ajaksi, riittämään näin kauan, ja hänellä oli\nvielä morfiinia jälellä yhdeksi viikoksi. Niin vähäisiksi hän oli\npienentänyt annokset ja pidentänyt niiden väliajat niin pitkiksi. Hän\noli ollut ilman huumausainetta kaksi kokonaista päivää; mutta hänen\npäähänsäkään ei pälkähtänyt, että hän voisi luopua siitä tyyten,\nsillä kun himo yltyi rajuimmilleen, oli hän vieläkin voimaton sitä\nvastustamaan ja tiesi, ettei hän koskaan siihen kykenisikään.\n\nTietämättään hän oli kasannut terveyden varavoimia, jotka olivat hänen\nparhaat liittolaisensa tulevassa taistelussa. Kellahtava kalpeus oli\nkadonnut hänen poskiltaan; nyt ne olivat päivettyneet ja terveyttä\nuhkuvat. Hänen silmistään säihkyi entinen tuli, eikä niiden ilme\nenää ollut hurja eikä tuijottava. Hän jaksoi ratsastaa, kävellä,\nuida ja tanssia kilvan parhaiden kanssa. Häntä huvitti työskentely\nhedelmätarhassa, jossa hän kävi melkein joka päivä puhelemassa sen\nhoitajan kanssa ja kyselemässä häneltä perehtyäkseen mahdollisimman\nhyvin sitruunan viljelykseen. Oppipa hän ajamaan kevyttä traktoriakin\nja ohjaamaan sitä puiden välitse kolhimatta niistä kuorta irti.\n\nSiellä ollessaan hän kävi joka päivä huvilan aurinkoisessa\nmakuuhuoneessa — siinä, joka oli ollut hänen äitinsä — polvistui\nvuoteen viereen ja avasi sydämensä, sokeasti uskoen, että äiti kuuli\nhäntä. Hän ei murehtinut, sillä hänellä oli ylevä usko tulevaan\nelämään, josta monet hokevat, mutta johon harvat elävästi uskovat,\nja siksi hän luotti, että hänen äitinsä nyt oli onnellisempi kuin\nmilloinkaan ennen. Hän oli surrut vain omaa menestystään, ja sen hän\nkoetti tukahduttaa, pitäen sitä itsekkäänä. Hän ymmärsi, että suurinta\ntuskaa tuottivat turhat valitukset, ja koetti työntää syrjään sellaiset\najatukset, tietäen ne hyödyttömiksi.\n\nJoskus hän siellä rukoili — rukoili voimaa katkoakseen orjuutensa\nkahleet. Hän tiesi ne rukoukset tehottomiksi, sillä ainoa voima, joka\nolisi voinut hänet vapauttaa, oli ollut hänessä itsessään, ja siltä\nvoimalta oli myrkky kaivanut pohjan pois alta ja heikentänyt sitä\nalituisesti. Hänen tahtonsa oli surkastunut voimattomiksi toiveiksi.\n\nJa nyt oli tullut aika, jolloin hänen täytyi lopullisesti määrätä\nlähtöpäivänsä. Hän oli päättänyt pitää hedelmätarhan omassa hallussaan,\nei ainoastaan sen vuoksi, että hän oli huomannut sen tuottavaksi,\nvaan siitäkin syystä, että se olisi yhdistävänä renkaana liittämässä\ntoisiinsa hänet ja ne ihmiset, joita hän oli oppinut rakastamaan.\nTulevaisuus saisi muodostua minkälaiseksi tahansa, mutta hän tuntisi\naina, että hänestä oli jäänyt osa tänne, missä hän olisi tahtonut olla\nkokonaan. Mutta hän tiesi, että hänen täytyi poistua, ja oli päättänyt\nseuraavana päivänä ilmoittaa Penningtoneille palaavansa kaupunkiin\nviikon kuluessa.\n\nHän vietti sen yön turvautumatta valkoisiin pulvereihinsa, sillä\nhänen piti pidellä niitä tarkasti, jos niiden oli mieli riittää koko\nviikoksi. Seuraavana aamuna hän oli ratsastamassa Penningtonien ja\nEvansien seurassa kuten tavallisesti. Hän puhuisi heille lähdöstään\naamiaispöydässä.\n\nPöytään saapuessaan hän löysi lautasensa vierestä parin hopeisia\nkannuksia, ja kun hän hämmästyneenä katseli ympärilleen, hymyilivät\nkaikki.\n\n»Minulleko?» hän huudahti.\n\n»Penningtoneilta», vastasi eversti. »Olet ansainnut ne, rakas.\nRatsastat nyt jo kuten ratsumies.»\n\nTytön kurkkuun kohosi jotakin, ja kyynelet kihosivat hänen silmiinsä.\n\n»Olette kaikki niin herttaisia minulle!» hän kiitti. Sitten hän kiersi\npöydän ympäri everstin luokse, kietoi kätensä hänen kaulaansa, nousi\nvarpailleen ja suuteli häntä poskelle. »Miten voin koskaan osoittaa\nteille kiitollisuuttani?»\n\n»Ei sinun sitä tarvitsekaan, lapsi. Kannukset ovat mitätön seikka.»\n\n»Ne merkitsevät minulle hyvin paljon. Ne ovat kunniamerkki, jota — jota\n— en ansaitse.»\n\n»Kyllä ne ansaitset. Muutoin et olisi niitä saanutkaan. Olisimme\nantaneet sinulle jotakin muuta, ehkä käsilaukun tahi jonkun\nkirjan; mutta kannuksia ei Penningtoneilta saa yksikään ihminen\nansaitsemattaan.»\n\nSenjälkeen hänen oli suorastaan mahdoton sanoa heille aikovansa lähteä\npois. Hän odottaisi huomiseen. Mutta hän teki suunnitelmansa ottamatta\nhuomioon kohtalon sormea.\n\nSinä iltapäivänä he heti puolisen jälkeen istuivat kaikki patiossa,\nkeskustellen tärkeimmästä silloisesta aiheesta — kuumuudesta.\nOli yksi noita helteisiä päiviä, jotka ovat todella harvinaisia\netelä-Kaliforniassa. Lämpö oli kovin painostava, eikä edes patiota\nverhoavan purjekankaisen katoksen suojassa ollut paljoakaan\nvilpoisempaa.\n\n»En ymmärrä, miksi istumme täällä», virkkoi Custer. »Sisällä on\nviileämpää. Tämä on koko ranchon kuumin paikka tällaisena päivänä!»\n\n»Eikö olisi suloista olla jonkun tammen juurella ylhäällä cañonissa?»\nhuomautti Shannon.\n\n»Hm! On niin kuuma, ettei voi edes ajatella sinne pääsyä.»\n\n»_Noinko_ Pennington!» ilvehti tyttö muka hämmästyneenä ja moittien.\n\n»Väitätkö itse olevasi valmis ratsastamaan sinne tällaisessa\nhelteessä?» kysyi Custer.\n\n»Tietysti olisin. Uudet kannukseni eivät vielä ole saaneet kastettaan.»\n\n»Minä olen mukana leikissä, jos sinä siihen ryhdyt», ilmoitti mies.\n\nTyttö ponnahti pystyyn. »Matkaan siis! Kuka vielä lähtee?»\n\nShannon vilkaisi ympärilleen kysyvästi. Rouva Pennington pudisti\nhymyillen päätään.\n\n»En minä ainakaan. Aamuratsastus riittää minulle kesäaikana.»\n\n»Minun on saneltava joitakuita kirjeitä», sanoi eversti.\n\n»Ja otaksuttavasti on pikku Evan jäätävä kotiin hieromaan ihojauhetta\nnenäänsä», veisteli Custer, nauraen sisarelleen.\n\n»Pikku Eva aikoo ajaa Ganadoon kuuluisan kirjailijan Guy Thackeray\nEvansin kanssa», vastasi tyttö. »Guy odottaa pikalähetystä —\nhänen romaaninsa tulee taaskin takaisin. Nuo kauheat, typerät\nkustantaja-rahjukset! He eivät tunne, mikä on oikea romaani. Olen\ntutustunut siihen — Guy on selostanut sitä minulle. Teidän kaikkien\npitäisi lukea se. Oi, se on suorastaan säteilevä! Minä olen _Hortense_\n— pitkä, notkea, ja hyvin arvokas —» Eva virnisti.\n\n»Niin, niin, juuri sinä se olet, siitä ei voi erehtyä», laski\nCuster leikkiä. »Pitkä, notkea ja hyvin arvokas — Guy on hieman\nlapsellistunteellinen kuvaillessaan henkilöitä!»\n\nEva ei ollut huomaavinaan keskeytystä.\n\n»Minä pyörryn, kun roisto tunkeutuu huoneeseeni ja kantaa minut\npois. Sitten sankari — hän on _Bruce Bellinghame_, pitkä, hento,\nkiharahiuksinen —»\n\n»Onko hänkin hyvin arvokas?»\n\n»Ja sitten sankari ajaa häntä takaa ja pelastaa minut, juuri kun roisto\naikoo syöstä minut alas jyrkänteeltä — oi, se on komeaa!»\n\n»Niin sen täytyy olla», selitti Custer.\n\n»Sinä olet hirveä», torui Eva. »Sinun olisi pitänyt olla kustantaja.»\n\n»Pitkä, hento ja kiharatukkainen», virnaili Custer. »Vai oliko se pitkä\nja kiharainen, hentotukkainen? Lähdetään, Shannon! Nähtävästi olemme\nainoat tosiurheilijat perheessämme.»\n\n»Lapsellisia urheilu-intoilijoita olette!» huusi Eva heidän jälkeensä.\n\n»Ainoat tosiurheilijat perheessämme — perheessämme!» Ne sanat\nvärähdyttivät Shannonin olemusta. He olivat ottaneet hänet perheeseensä\n— osaksi omaa elämätään. Se oli ihmeellistä. Oi, hyvä Jumala, kunpa\nsitä vain voisi kestää ikuisesti!\n\nOli hyvin kuuma. Heidän ratsujensa laahustavat jalat nostattivat pölyä.\nTänään liikkui Apachekin laahustaen. Se piti päänsä alhaalla eikä\ntepastellut. Pölyä laskeutui hevosten hiestä kostealle kaulalle ja\nkyljille ja tunkeutui ratsastajien silmiin.\n\n»Viehättävä ratsastuspäivä.» huomautti Custer.\n\n»Mutta ajattelehan kuinka suloista on tammen juurella!» muistutti tyttö.\n\n»Panen parastani.»\n\nCuster kohotti päätään, kun hänen harhaileva katseensa osui\nsavupatsaaseen, joka kohosi Linkkuveitsi-cañonin toisella puolen olevan\nselänteen takaa. Hän seisautti Apachen.\n\n»Kulovalkea!» hän äänsi. »Odota tässä! Hälytän pojat, ja sitten\nratsastamme tuonne edeltäpäin katsomaan. Kenties se ei ole lainkaan\nvaarallista.»\n\nHän pyöräytti hevosensa ympäri ja poistui ripeätä vauhtia — kuumuus\nja pöly olivat unohtuneet. Shannon katseli hänen jälkeensä, kun hän\neteni, istuen suorana satulassaan ja heilahdellen joustavasti ratsunsa\nliikkeiden mukaan, ikäänkuin olisi ollut osa hevosesta. Vajaassa\nviidessä minuutissa hän palasi.\n\n»Eteenpäin!» hän huusi.\n\nTyttö ohjasi Baldyn Apachen viereen, ja sitten alkoi ratsastus.\nHevosten kengät kalahtelivat irtonaisiin kiviin, pöly tuprusi nyt\nkaukana heidän takanaan, eivätkä he muistaneet hellettä. Oikotie vei\nkapean uurroksen poikki, jonka yli ratsujen oli hypättävä.\n\n»Tartu kiinni satulan nuppiin!» komensi Custer. »Anna hevosen tehdä\nmielensä mukaan!»\n\nHe lennähtivät ylitse melkein vierekkäin, ja mies hymyili leveästi,\nsillä tyttö ei ollut tarttunut nuppiin.\n\nHän oli tullut uurroksen yli vanhan, harjaantuneen ratsastajan tavalla.\n\nShannonin koko olento värähteli vauhdin tuottamasta kiihtymyksestä.\nHevoset ojentuivat mataliksi — niiden lautaset tuntuivat huojuvan\naina samassa tasossa — se muistutti lentoa. Kuuma ilma puhalsi\ntukahduttavasti vasten tytön kasvoja, mutta hän vain nauroi, ja hänen\nmielensä teki huutaa ääneen ja heiluttaa hattua.\n\nLinkkuveitsi-cañonin rinnettä he kapusivat hitaammin, ja heti\nharjanteen takana he näkivät liekkien hulmuavan kapeassa rotkossa\nheidän alapuolellaan. Onneksi ei tuullut — tuntui vain tulen\naikaansaama ilmavirta; mutta sankka pensaikko paloi rajusti.\n\n»Emme voi tehdä mitään», selitti Custer, »ennen kuin pojat tuovat\nparivaljakot, aurat ja lapioita. Paikka on kovin ilkeä — liian jyrkkä\nkynnettäväksi, ja pensaikko on tiheä. Mutta meidän on saatava tulen\nvalta rajoitetuksi!»\n\nPian saapuivat »pojat» — heitä oli vankkurillinen — tuoden neljä\nhevosta, kaksi auraa, lapioita, vesitynnyrin ja aivinaisia säkkejä.\nMiehien ikä vaihteli kahdeksastatoista seitsemäänkymmeneen. Jotkut\nheistä olivat olleet rancholla parikymmentä vuotta ja olleet\nsammuttamassa useita kulovalkeita. Heille ei tarvinnut määrätä, mitä\nheidän oli otettava mukaansa ja mitä heidän oli tehtävä tuomillaan\nesineillä.\n\nVankkurit täytyi jättää Linkkuveitsi-cañoniin. Hevoset kiskoivat\naurat harjanteelle, ja miehet kantoivat sinne lapiot, märät säkit ja\nsangoilla vettä tynnyristä. Custer laskeutui satulasta ja jätti Apachen\nmuutaman vanhuksen pideltäväksi.\n\n»Kyntäkää rinnettä alas rotkon itäpuolella! Koettakaa kiertää tulen\nympäri eteläpuolitse ja sitten jälleen takaisin!» hän komensi toista\nvaljakkoa hoitelevia kahta miestä. »Minä käyn Jaken kanssa käsiksi\ntoiseen ja koetan katkaista siltä tien tämän laen ylitse!»\n\n»Se on mahdotonta, Cus», huomautti eräs vanhemmista miehistä. »Rinne on\nliian jyrkkä.»\n\n»Meidän on yritettävä», vastasi Pennington. »Muutoin meidän olisi\nkaarrettava niin etäältä, että tuli ennättäisi itäpuolelle, ennen kuin\nsaisimme sen kierretyksi. Tarttukaa te, Jake, auran kädensijoihin —\nminä ajan!»\n\nJake oli lyhyt, tanakka, punatukkainen, kaksikymmenvuotias poika, ja\nhänellä oli hartiat kuin härällä. Hän virnisti hyvänluontoisesti.\n\n»Kyllä minä puserran niitä niin, että pihka niistä kihisee!» hän\nvirkkoi.\n\n»Te muut lapioikaa ja hyörikää kuin paholaiset!» määräsi Custer.\n\nShannon tarkkaili, kun hän otti ohjakset ja lähti ajamaan valjakkoa\nhitaasti ja tyynesti. Ei kuulunut kiljauksia. He olivat hevosmiehiä,\nnämä ganadolaiset. Kookkaat percheronit liikkuivat varmasti eteenpäin.\nAuran kärki mursi syvältä maata, mutta isot eläimet astelivat\neteenpäin, ikäänkuin olisivat vetäneet tyhjiä vankkureita.\n\nNähdessään, mihin Custer niitä ohjasi, pidätti tyttö henkeään. Ei,\nhänen täytyi erehtyä! Custer ei saattanut kääntää niitä harjanteelle\npäin. Mies ei voinut ajatellakaan ajaa hevosia rotkon jyrkästi\nviettävän rinteen poikki!\n\nMutta niin oli asianlaita. Hevoset liukahtelivat ja pääsivät taaskin\nvakavaan asentoon. Suoraan niiden alla palava pensaikko oli muuttunut\nhehkuvaksi sulatusuuniksi. Jos niiden jalansija pahasti pettäisi, ei\nmikään voisi pelastaa niitä suistumasta tuohon hornamaiseen ahjoon.\n\nAuran kädensijoihin tarrautunut Jake kompasteli ja liukui, mutta aura\noli hänen tukenaan, ja vaon turvissa hän saavutti jälleen tasapainonsa\ntoistakymmentä kertaa yhtä monen metrin matkalla. Ohjaksissa oleva\nCuster asteli suoraan auran alapuolella. Tytöstä oli ihme, että hän sai\nparivaljakon menemään eteenpäin.\n\nRotkon jyrkkä seinämä näytti paikoitellen melkein äkkijyrkältä, eikä\nsiinä olisi luullut muiden kuin kauriiden löytävän jalansijaa. Hänen\noli mahdoton käsittää, miten nuo raskaat hevoset siinä pysyivät. Vain\nehdoton luottamus näihin Ganadon miehiin, jotka olivat käsitelleet\nniitä pienistä varsoista pitäen, ja suuri rohkeus voivat sen selittää.\n\nKuinka erinomaisia eläimiä ne olivatkaan! Palavien pensaiden räiskeen,\nliekkien kohinan ja alhaalta hohtavan sietämättömän kuumuuden\ntäytyi tuntua niistä hirvittävältä. Mutta sittenkin ne paljastivat\nvaistomaisen tulenpelkonsa vain silloin tällöin vilkaisemalla\nhermostuneesti sivulle ja huristelemalla korviaan.\n\nAluksi oli koko yritys näyttänyt Shannonista mielipuoliselta, mutta kun\nhän tarkkaillessaan oivalsi, mihin Custer pyrki, tajusi hän, kuinka\njärkevästi mies menetteli. Jos hän parilla vaolla saisi estetyksi\nliekkien leviämisen tänne päin, voisi hän ehtiä pysäyttämään tulen\netenemisen itäänpäin laajoille laitumille, joita peittivät elokuun\nloppupuolen rutikuiva ruoho ja pensaat.\n\nMuutamia miehiä oli jo lapioineen työssä vaon yläpuolella, raivaten\npois pensaat ja heittäen ne taemmaksi. Shannon silmäili niitä miehiä;\nkukaan heistä ei kuhnustellut. Polttavassa auringonpaahteessa ja tulen\naiheuttamassa tukahduttavassa kuumuudessa he kaikki hyörivät, ikäänkuin\nrancho olisi ollut heidän omansa. Se oli hieno näyte vilpittömästä\nuskollisuudesta; ja ilmauksena sen syystä hän piti Custerin menettelyä\ntämän jättäessä Apachen vanhemman miehen haltuun, jotta ukon ei\ntarvitsisi joutua ponnistelemaan yli voimiensa, samalla kun nuori\nPennington itse sijoittui taistelussa vaaralliselle ja vaikealle\npaikalle.\n\nSe näky kiehtoi häntä; mutta sen takaa hän näki Wilson Crumbin\nohjaamassa erästä lännen näytäntöä ja lähettämässä ratsastajia jyrkän\nkallion poikki, samalla kun hän itse istui turvallisessa paikassa\nvalokuvauskoneen pyörittäjän takana, syytäen herjauksia ja loukkauksia\nmies-paroille, jotka panivat henkensä vaaraan viiden dollarin\npäiväpalkasta. Sillä kertaa hän oli surmauttanut hevosen ja lähettänyt\nkaksi pahasti vahingoittunutta miestä sairaalaan — ja seuraavana\npäivänä hän oli siitä kerskunut!\n\nNyt olivat kyntäjät päässeet rotkon poikki ja liikkuivat itälaidalla\nturvallisemmalla pohjalla. Shannon tajusi, kuinka pingoittuneet\nhänen hermonsa olivat olleet, kun jännityksen lauettua ilmaantui\nvastavaikutus — hän oli uupunut ja hervoton.\n\nPilventapaisina tuprahduksina kohoava savu piilotti heidät silloin\ntällöin hänen katseiltaan. Sitten taaskin savu aina hälveni, ja hän\nnäki mustakarvaiset percheronit ja hikoilevat miehet. He kaarsivat\nonnellisesti alas rotkon itälaidalla ja kääntyivät takaisin, sillä\ntoinen valjakko, jonka oli kynnettävä helpompaa kohtaa, emnättäisi\npian sille puolelle, niin että vakojen päät yhtyisivät. He kyntivät\ntoista vakoa edellisen yläpuolelle, ja tällä kertaa näytti työ\nturvallisemmalta, sillä hevosten livetessä olisi niiden alapuolella\nensimmäinen vako — löyhä viillos, joka tarjoaisi niille jalansijan.\n\nHe olivat ehtineet yli puolivälin takaisin päin, kun se tapahtui.\nOikeanpuolinen hevonen oli varmaankin polkenut irtonaiselle kivelle,\nsillä se horjahti äkkiä vasemmalle, töykäten pariaan lapaan, juuri kun\nviimemainittu oli laskenut maahan vasemman etujalkansa. Alemman hevosen\nolkaan kolhaissut raskas paino sysäsi sen alaspäin vakoon. Se koetti\ntukea itseään oikealla jalallaan, etujalat menivät ristiin, se kellahti\näsken käännetyn viilloksen ylitse ja alkoi kieriä rinnettä myöten,\nvetäen muassaan parinsa ja auran alhaalla palavaa pensaikkoa kohti.\n\nAuran kädensijoista pitelevä Jako ja ohjaksia hoiteleva Custer\nyrittivät estää hevosen kaatumista, mutta kummankin otteet heltisivät,\nja molemmat percheronit kierivät liekehtiviin pensaisiin. Miehiltä\npääsi surkea valitus. Vaivoin sai Shannon tukahdutetuksi parkaisun.\nSitten hänen sydämensä lakkasi sykkimästä, kun hän näki Custer\nPenningtonin tahallaan rientävän rinnettä alaspäin, vetäen esille\npitkän vesuripuukon, joka hänellä aina oli vyössään revolverin vieressä.\n\nHevoset rehkivät ja rimpuilivat päästäkseen jälleen pystyyn. Toinen\nniistä kiljui tuskasta. Tyttö olisi tahtonut peittää käsillään silmänsä\nollakseen⁻näkemättä sydäntävihlovaa näkyä, mutta hän ei voinut\nirroittaa katsettaan miehestä.\n\nPäällimmäinen hevonen oli sotkeutunut valjaisiin ja auraan niin\npahasti, ettei voinut nousta, pitäen toistakin maassa. Sitten syöksyi\nmies tempoilevien, säikähtyneiden hevosten luokse, koettaen leikata\neläimiä irti hihnoista ja aurasta. Näytti siltä, ettei hän mitenkään\nvoisi välttää sätkytteleviä kavioita eikä tulenkielekkeitä, jotka\nlehahtelivat ylöspäin ikäänkuin ahneen nälkäisinä tavoittamaan uutta\nsaalista.\n\nShannonin tarkkaillessa välähti hänen sielussaan kirkas valo, ilmaisten\näkkiä, että hänen elämäänsä oli tullut jotakin odottamatonta,\nihmeellistä, mikä hetkistä myöhemmin pakotti hänet laskeutumaan\nsatulasta ja rientämään suinpäin hehkuvaan rotkoon Custer Penningtonin\nvierelle.\n\nHän oli saanut leikatuksi toisen hevosen vapaaksi, tarttui nyt sen\npäitsiin, kiskoi sen pystyyn ja lähetti sen sitten kompuroimaan\nrinnettä ylöspäin. Kun hän kääntyi toiseen päin, rentoutui eläin\nseisomaan hulluna pelosta ja tuskasta sekä syöksyi parinsa jälkeen.\nPennington oli jyrkällä vierulla suoraan sen tiellä. Hän koetti\nhypähtää syrjään, mutta hevonen sysäsi häntä olkapäällään, kellauttaen\nhänet kumoon, ja ennen kuin hän kykeni estämään sitä, oli hän palavien\npensaiden reunassa huumaantuneena ja avuttomana.\n\nKaikki miehet, jotka näkivät tapaturman, riensivät rinnettä alas\npelastamaan häntä liekeistä. Mutta vaikka he olivatkin ripeitä,\noli Shannon Burke ensimmäisenä hänen luonaan, turhaan ponnistellen\nvetääkseen hänet turvaan. Hetkistä myöhemmin tartuttiin sekä häneen,\nettä Custeriin vankoin käsin, ja heitä autettiin jyrkkää vierua\nylöspäin, sillä Pennington oli jo tullut jälleen tajuihinsa eikä häntä\ntarvinnut kantaa.\n\nCuster oli saanut pahoja palohaavoja, mutta ensinnä hän ajatteli tyttöä\nja saatuaan tietää, ettei tämä ollut vahingoittunut, hevosia. Ne olivat\njuosseet vain vähän matkaa ja seisoivat nyt Linkkuveitsi-cañonia\nreunustavalla harjanteella, jossa eräs miehistä oli ottanut ne kiinni.\nToisen kaula ja lapa olivat kärventyneet; toisella oli kinnerkoukun\nyläpuolella ilkeä haava, jonka se rimpuillessaan oli kolhaissut auran\nkärkeen.\n\n»Viekää ne talliin ja hoitakaa noita haavoja, Jake!» käski Pennington\ntarkastettuaan niitä. »Menkää te», hän komensi erästä toista miestä,\n»noutamaan tänne Dick ja Dave! En mielelläni panisi niitä näin\nvaaralliseen työhön, mutta varsoista ei yksikään ole kyllin vakava\nsiihen.»\n\nSitten hän kääntyi Shannonin puoleen.\n\n»Miksi tulit tuonne alas?» hän tiedusti. »Sinun ei olisi pitänyt tehdä\nsitä — olihan täällä näin paljon miehiä.»\n\n»En mahtanut sille mitään», vastasi tyttö. »Luulin sinun olevan\nhengenvaarassa.»\n\nCuster katseli häntä tutkivasti hetkisen.\n\n»Se oli hyvin uljaasti tehty», hän virkkoi, »ja hyvin\najattelemattomasti. Olisit saattanut kärventyä pahasti.»\n\n»Sitä ei kannata ajatella», esteli tyttö. »Mutta _sinä_ olet saanut\npahoja palohaavoja, ja sinun on heti lähdettävä kotiin. Uskotko\njaksavasi ratsastaa?»\n\nCuster naurahti.\n\n»Minulla ei ole mitään heikkoa», hän sanoi. »Minun on jäätävä tänne\nsammuttamaan kuloa.»\n\n»Siitä ei tule mitään!» Shannon pyörähti huutamaan Penningtonin ratsua\npitelevälle miehelle. »Tuokaa Apache tänne!» hän pyysi. »Nämä miehet\nkykenevät tukahduttamaan palon ilman sinuakin», hän jatkoi Custerille.\n»Sinä palaat heti kotiin minun kanssani. Et ole koskaan nähnyt pahoin\npalanutta ihmistä; muutoin tietäisit, kuinka välttämättä haavojesi on\nheti saatava hoitoa.»\n\nMies ei ollut tottunut kuulemaan määräyksiä, ja se huvitti häntä.\nGracen mieleenkään ei olisi johtunut epäillä hänen harkintakykyään\ntässä eikä missään muussakaan asiassa. Mutta tämän tytön esiintyminen\nviittasi siihen, että hän piti Custerin mielipidettä virheellisenä\nja hänen päätöstänsä merkityksettömänä. Ilmeisesti Shannon uskalsi\npuolustaa vakaumustaan, sillä hän nousi hevosensa selkään ja ratsasti\njälleen työhön ryhtyneiden miesten luokse ilmoittamaan heille, että\nCuster oli liian pahoin palanut jäädäkseen sinne.\n\n»Sanoin hänelle, että hänen on palattava kotiin saamaan hoitoa\npalohaavoilleen; mutta hän ei suostunut siihen. Ehkä hän uskoisi\nparemmin teitä, jos te puhuisitte hänelle.»\n\n»Kyllä me puhumme», huudahti yksi heistä. »Tuossa tuleekin eversti\nPennington. Hän kyllä panee pojan lähtemään, jos se on tarpeellista.»\n\nEversti Pennington seisautti märän ratsunsa Custerin viereen, ja\nShannon kiiruhti heidän luokseen. Parhaillaan Custer kertoi valjakkoa\nkohdanneesta tapaturmasta.\n\n»Paloi, niinkö?» äänsi eversti. »Mutta hitto soikoon, mies, _sinähän_\nolet palanut!»\n\n»Ei se ole mitään», vastasi nuori mies.\n\n»Se _on_ vakavaa, eversti!» huusi Shannon. »Käskekää hänen palata\nkotiin! Hän ei välitä vähääkään minun kehoituksistani ja häntä olisi\nhoidettava kunnollisesti. Hänelle olisi saatava lääkäri niin pian kuin\nmahdollista.»\n\n»Kykenetkö ratsastamaan?» murahti eversti Custerille.\n\n»Tietysti kykenen!»\n\n»Laittaudu sitten tiehesi täältä hoitamaan vammojasi! Menetkö hänen\nmukaansa, Shannon? Kutsukaa tohtori Baldwin!»\n\nHänen karkea esiintymisensä ei voinut salata hänen isällistä\nhuolestumistaan eikä poikaansa kohtaan tuntemaansa syvällistä\nrakkautta. Että hän saattoi olla naisellisen hellä, se kävi ilmi siitä,\nmiten hän hypähdettyään ratsailta auttoi Custeria satulaan.\n\n»Pidä huolta hänestä, rakas!» pyysi hän Shannonia. »Minä jään tänne\navustamaan poikia. Käskekää rouva Penningtonin lähettää tänne rattailla\njäävettä tahi limonaadia heille. Ole varovainen, poika!» huusi hän\nheidän jälkeensä, kun he ratsastivat pois.\n\nHevosten astellessa verkkaisesti eteenpäin pölyisellä tiellä silmäili\naskeleen verran jälessä ratsastava Shannon sivusta päin miehen kasvoja\nnähdäkseen merkkejä tuskista, joita hän tiesi Custerilla varmasti\nolevan. Kun Custer kerran sävähti, oli tytöltä päästä parahdus,\nikäänkuin hän itse olisi kärsinyt. He ratsastivat hyvin likekkäin, ja\nhän laski hellän myötätuntoisesti kätensä toisen käsivarrelle.\n\n»Olen niin kovin pahoillani», hän virkkoi. »Tiedän, että sinulla täytyy\nolla hirveät tuskat.»\n\nCuster kääntyi häneen päin hymyn väikkyessä kalpeilla ja\npingoittuneilla kasvoillaan.\n\n»Kyllä nyt hieman kivistää», hän tunnusti.\n\n»Ja teit sen pelastaaksesi nuo mykät luontokappaleet. Minusta se oli\nsuurenmoista, Custer!»\n\nMies katsahti häneen hiukan kummastellen.\n\n»Mitä siinä oli suurenmoista? Se oli velvollisuuteni. Isä on aina\nteroittanut mieleeni, että eläinten omistamisesta johtuu erinäisiä\nsiveellisiä velvollisuuksia, joita kukaan kunnianmies ei saa lyödä\nlaimin — ettei niiden pelkkä omistaminen, ruokkiminen ja niille suojan\nantaminen riitä, vaan että niitä on myöskin autettava ja suojeltava,\nvaikka siitä aiheutuisi uhrauksiakin.»\n\n»En usko hänen tarkoittaneen, että sinun pitäisi panna henkesi\nalttiiksi niiden tähden», huomautti tyttö.\n\n»Ei, eipä tietenkään; mutta enhän ole sitä tehnytkään!.»\n\n»Olisit saattanut tehdä sen.»\n\n»En todellakaan uskonut joutuvani siinä lainkaan vaaraan», vastasi\nmies. »En taitanut ajatella sitä ollenkaan. Näin nuo kaksi komeata\neläintä, jotka olivat työskennelleet puolestani niin uljaasti,\navuttomina tulen laidalla, enkä olisi missään nimessä voinut olla\ntekemättä sitä, minkä tein. Et käsitä, Shannon, kuinka me Penningtonit\nrakastamme hevosiamme. Se on syöpynyt veriimme miespolvien aikana. Ehkä\nse on kummallista, mutta meistä se ei siltä tunnu.»\n\n»Eikä minustakaan. Se on ylevää.»\n\nHeidän saapuessaan talolle näki tyttö miehen kärsivän repiviä tuskia.\nTallimies oli mennyt sammuttamaan kuloa kuten kaikki muutkin siihen\nkykenevät miehet rancholla, joten Shannonin oli autettava Custeria\nsatulasta. Sidottuaan molemmat hevoset tallin seinään hän kiersi\nkätensä Custerin ympärille ja talutti häntä pitkiä portaita myöten\nsisään. Siellä hän huusi rouva Penningtonia ja Hannahia, jotka veivät\nhaavoittuneen huoneeseensa, kun taas hän juoksi puhelimeen kutsumaan\nlääkäriä.\n\nHänen palatessaan oli Custer riisuttuna vuoteessaan, ja toiset antoivat\nhänelle ensiapua parhaansa mukaan. Hän seisoi hetkisen ovella,\nkatsellen kuinka sairas ponnisteli salatakseen kärsimyksiään. Äidin ja\nHannahin puuhaillessa hänen ympärillään hän käänsi hitaasti päätänsä\npuolelta toiselle. Mutta hän ei päästänyt vähäisintäkään valitusta,\nvaikka Shannon tiesi, että runneltu ruumis varmasti tahtoi pakottaa\nhänet kirkumaan. Äkkiä hän avasi silmänsä, näki tytön ja koetti\nhymyillä.\n\nSilloin kääntyi rouva Pennington ja huomasi Shannonin.\n\n»Sallikaa minunkin tehdä jotakin, jos vain kykenen mihinkään!»\n\n»Emme kai voi tehdä paljoakaan, ennen kuin lääkäri saapuu. Jospa meillä\nvain olisi jotakin, millä voisimme lievittää tuskia sillä aikaa!»\n\nJospa heillä olisi jotakin tuskia lievittävää! Kauheata! Hänellä\noli sellaista, mikä vaimentaisi tuskat. Mutta kuinka kamala maksu\nhänen täytyisi suorittaa, jos hän ilmaisisi sen! Silloin saisivat\nPenningtonit tietää hänen paheensa likaisen tarinan. Millään muulla\ntavoin hän ei voisi selittää sitä, että hänellä oli hallussaan\nsellaisia tarpeita. Kuinka he häntä inhoisivatkaan! Hänestä tuntui\nliian raskaalta kannettavaksi, jos hänen pitäisi nähdä kammoa näiden\nystävien silmissä, joiden luottamus oli hänen ainoa lempikaipauksensa.\n\nSitten hän taaskin käsitti, mikä uusi voima oli tullut hänen elämäänsä,\nkun hän oppi tuntemaan rakastavansa Custer Penningtonia. Se oli\ntoivotonta rakkautta, sen hän tiesi. Mutta, hän olisi ainakin voinut\nnauttia siitä, että Custer kunnioitti häntä. Eikö hän saanut säästyä\nmiltään? Pitikö hänen syntinsä riistää häneltä myöskin sen miehen\nkunnioitus, jota hän rakasti?\n\nHän näki Custerin viruvan vuoteellaan ja hänen poskilihastensa\njännittyvän hänen koettaessaan salata tuskiaan. Sitten hän pyörähti\nympäri ja juoksi yläkertaan huoneisiinsa. Enää hän ei empinyt, vaan\nmeni suoraa päätä matkalaukulleen, avasi sen ja otti esille pienen,\nmustan rasiansa. Huolellisesti hän liuotti hiukan valkeata jauhetta\n—vain murto-osan siitä määrästä, jonka hän itse olisi voinut ottaa\npelkäämättä vakavia seurauksia, mutta kylliksi paljon tyynnyttämään\nCusterin kärsimykset tohtorin tuloon saakka. Hän tiesi, että nyt olisi\nkaikki lopussa, ettei hän enää voisi jäädä siihen taloon yhdeksikään\nyöksi.\n\nHän veti nesteen neulan lävitse ruiskun lasilieriöön, kietoi sen\nnenäliinaansa ja laskeutui alakertaan. Hänestä tuntui, kuin kaikki\nolisi ollut unennäköä, ikäänkuin hän ei olisikaan ollut Shannon Burke,\nvaan joku toinen, jota Shannon Burke katseli säälivästi. Sillä hänestä\nei tuntunut mahdolliselta, että hän menisi tuohon huoneeseen ja ottaisi\nCusterin, rouva Penningtonin ja Hannakin näkyvissä esille sen esineen,\njoka hänellä oli nenäliinassaan.\n\nVoi, kuinka surkeata! Oppia tietämään olevansa ensi kerran rakastunut\nja samassa omin käsin tuhota rakastamansa miehen kunnioitus! Mutta\nsittenkin hän astui huoneeseen varmoin askelin ja pelkäämättä. Eikö\nCuster ollut pannut vaaraan henkeään kahden mykän eläimen tähden,\njoista hän piti? Voiko hän olla vähemmän rohkea? Mutta kenties hän oli\nvieläkin uljaampi, sillä hän luopui tietoisesti siitä, mikä hänestä oli\nelämää kalliimpi.\n\nRouva Pennington kääntyi häneen päin, kun hän astui sisälle.\n\n»Hän on pyörtynyt», hän kuiskasi. »Poika-parkani!» Kyyneleet olivat\näidin silmissä.\n\n»Nyt hän ei siis tunne tuskia?» kysyi Shannon vapisten.\n\n»Ei nyt. Hänen tähtensä toivon, ettei hän tule tajuihinsa, ennen kuin\nlääkäri saapuu.»\n\nShannon Burke horjui ja olisi kaatunut, jollei olisi tarttunut\novenpieleen.\n\nTohtori tuli pian, ja sitten tyttö palasi huoneisiinsa, yhä vapisten.\nHän otti täyden ihoruiskun nenäliinastaan ja silmäili sitä. Sitten hän\nvei sen kylpyhuoneeseen.\n\n»Enää et voi minua viekoitella», hän sanoi ääneen tyhjentäessään sen\nsisällön pesuastiaan. »Oi, hyvä Jumala, minä rakastan häntä!»\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nSinä iltana Shannon vaati jyrkästi päästä vuorostaan valvomaan Custerin\nvuoteen ääressä ja oli niin päättäväinen, ettei häneltä voitu sitä\nevätä. Sairaalla oli edelleenkin tuskia, mutta ei enää niin vihlovia.\nLääkäri oli jättänyt morfiinia, antaen tarkat ohjeet sen käyttämisestä,\njos sitä tarvittaisiin.\n\nVaikka palohaavoja olikin paljon vasemmasta ranteesta aina poskeen\nsaakka, olivat ne pinnallisia eivätkä välttämättä vaarallisia, joskin\ntuskallisia.\n\nPotilas nukkui vain vähän ja tahtoi valveilla ollessaan puhella. Hän\nkertoi Shannonille Gracesta. Ensi kerran hän avasi sydämensä — se oli\nsuloisen murheellista — sillä hän oli hyvin vaitelias niistä asioista,\njotka olivat lähinnä hänen sydäntään ja siis hänestä pyhimmät. Hän\nei ollut vähään aikaan kuullut Gracesta mitään ja Gracen äitikin oli\nsaanut vain yhden kirjeen, joka ei sekään kuulostanut lainkaan tytön\nkirjoittamalta. He olivat huolissaan hänen tähtensä.\n\n»Toivoisin hänen palaavan kotiin», virkkoi hän kaihoisasti. »Sinä\npitäisit hänestä, Shannon. Meillä olisi niin mainion hauskaa yhdessä!\nLuullakseni olisin tyytyväinen täälläoloon, jos Grace tulisi\ntakaisin; mutta hänettä täällä tuntuu kokonaan toisenlaiselta ja\nhyvin yksinäiseltä. Ymmärräthän? Olemme aina olleet kaikki yhdessä\nlapsuudesta asti — Grace, Eva, Guy ja minä. Ja nyt kun sinä olet\ntäällä, olisi sitäkin parempi, sillä olet ihan samanlainen kuin me.\nAinakin tunnut samanlaiselta — ikäänkuin sinäkin olisit aina asunut\ntäällä.»\n\n»Minusta on mieluista, että sanot niin. Mutta minä en ole aina ollut\ntäällä, ja tiedäthän, etten kuulu tänne.»\n\n»Kyllä sinä kuulut!»\n\n»Ja lähden täältä taaskin pois varsin pian. Minun on palattava\nkaupunkiin.»\n\n»Älä mene sinne takaisin!» pyysi Custer. »Oikeastaan sinun ei\ntarvitsekaan lähteä, eihän?»\n\n»Olin aikonut ilmaista sen teille kaikille tänä aamuna, mutta saatuani\nkannukset en voinut.»\n\n»Onko sinun _todella_ mentävä?» tiukkasi mies.\n\n»Minun ei ole pakko, mutta luullakseni minun pitää. Tahtoisitko minun\njäävän — vilpittömästi?»\n\n»Ihan varmasti!» vakuutti Custer hymyillen.\n\n»Ehkä jään.»\n\nSairas ojensi oikean kätensä ja tarttui tytön käteen.\n\n»Oi, jäätkö?» hän huudahti. »Et tiedä, kuinka paljon kalpaamme sinua —\nme kaikki.»\n\nAivan samat sanat hän olisi voinut lausua Evalle poikamaisen\nkiintyneenä ja toverillisena.\n\n»Minä jään», ilmoitti Shannon. »Olen sen päättänyt. Niin pian kun\nparannut, muutan omaan asuntooni ja opettelen toden teolla sitä\nhoitamaan. Tahdon oppia pitämään siitä.»\n\n»Ja minä käyn siellä usein ja autan sinua, mikäli vähäisine,\nappelsiineja koskevine tietoineni osaan. Isä tekee samoin. Emme tiedä\npaljoa — appelsiinien ja sitruunien viljelys on hieman ulkopuolella\nalaamme, vaikka meillä onkin pieni hedelmätarha; mutta neuvomme sinua\nparhaamme mukaan. Ja Evasta se olisi mainiota — hän rakastaa sinua. Hän\nitki tuonnottain — silloin, kun viimeksi vakavasti mainitsit, ettet\nkenties jää tänne.»\n\n»Hän on herttainen!»\n\n»Niin hän onkin», myönsi sairas. »Olemme aina kinastelleet — niin\nkai tekevät kaikki veljekset ja sisarukset — ja olemme kiusoitelleet\ntoisiamme aika tavalla; mutta Evan vertaista sisarta ei ole koko\nmaailmassa. Sanokoonpa vain kuka muu hyvänsä mitään minua vastaan!\nSilloin hän saisi otella heti paikalla, jos Eva olisi lähettyvillä. Ja\npäivänpaisteinen! Vanha kotimme tuntuu hautausmaalta joka kerta, kun\nhän on poissa.»\n\n»Hän palvoo sinua, Custer.»\n\n»Hän on kelpo tyttö!»\n\nSen ylistävämmin ei Custer olisi osannut kehua.\n\nHän kyseli kulovalkeasta ja erittäinkin hevosista. Hän oli hyvillään,\nkun Shannon kertoi, että äsken oli kummuilta saapunut mies, kertoen,\nettä tuli oli saatu melkein sammutetuksi ja että eversti tulisi pian\nkotiin ja että hevosia tarkastamassa käynyt eläinlääkäri ei ollut\npitänyt niiden vammoja vakavina.\n\n»Minä luulen kuloa murhapoltoksi», sanoi Custer. »Mutta kun Slick Allen\non poissa, en voi aavistaa, kuka sen olisi sytyttänyt.»\n\n»Kuka on Slick Allen?» tiedusti tyttö. »Ja miksi hän tahtoisi polttaa\nGanadon?»\n\nCuster selitti hänelle, ja hän istui ääneti hetkisen, ajatellen Allenia\nja heidän viimeistä kohtaustaan. Hän aprikoi, mitähän mies tekisi\npäästyään vankilasta. Silloin ei Shannon tahtoisi olla Wilson Crumbin\nhousuissa, sillä hän arvasi, että Allen oli kova luonne.\n\nHänen ajatellessaan Allenia lausui Custer Guy Evansin nimen. Heti\nmuistui hänen mieleensä — ensimmäisen kerran hänen Vista del Pason\nhuvilassa viettämänsä viimeisen illan jälkeen — Crumbin ja Allenin\nvälinen keskustelu ja viimeksimainitun selostus varastetun wiskyn\nmyymisestä. Hän muisti miehen omat sanat:\n\n»Sain laakson reunalla asuvan ylimysnuorukaisen sitä välittämään —\nhänen nimensä on Evans.»\n\nHän ei ollut ajatuksissaan liittänyt Allenia, sitä keskustelua ja\nAllenin mainitsemaa Evansia näihin ihmisiin. Mutta nyt hän oli varma,\nettä varastetun väkijuoman myyjä oli juuri Guy Evans. Palaisikohan\nAllen näille seuduille päästyään vankilasta? Jos mies palaisi ja\nnäkisi hänet, niin hän varmasti tuntisi Shannonin, jonka piirteiden\noli täytynyt painua hänen mieleensä sen tähden, että Shannon muistutti\njotakuta hänen tuntemaansa henkilöä.\n\nJa jos Allen tuntisi hänet, paljastaisiko hän hänet? Shannon arveli\nhänen epäilemättä sen tekevän. Mahdollisesti hän koettaisi kiristää\nShannonilta rahaa. Mutta pahinta olisi, että hän saattaisi ilmaista\nCrumbille tytön olinpaikan. Sitä hän pelkäsi pahimmin — sitä, että\nnäkisi jälleen Wilson Crumbin tai että tämä saisi tietää, missä hän\non. Sillä hän uskoi, ettei Crumb säästäisi vaivojaan eikä häikäilisi\nturvautuessaan kuinka häpeällisiin tekoihin tahansa saadakseen hänet\ntakaisin... Häntä puistatti, kun hän ajatteli Crumbia — miestä, jonka\nrakkauskin oli häpäisevä ja häpeällinen.\n\nSitten hän käänsi katseensa mieheen, joka virui hänen tuolinsa vieressä\nolevalla vuoteella. Custer ei rakastaisi häntä koskaan; mutta hänen\nCusteria kohtaan tuntemansa rakkaus oli jo jalostanut häntä.\n\nJos hänen entisen ympäristönsä ihmiset eivät löytäisi hänen\npiilopaikkaansa, voisi hän pysyä pienellä hedelmäviljelyksellään\nlähellä Ganadoa ja nähdä Custerin usein — melkein joka päivä.\nCusterilla ei olisi aavistusta hänen rakkaudestaan — ei kellään olisi\nsiitä aavistusta. Ja hän olisi onnellinen, kunhan vain saisi olla\nlikellä Custeria. Vaikka Grace palaisikin, ei se muuttaisi asiaa — ei\nsekään, että Grace ja Custer menisivät naimisiin. Shannon tiesi, ettei\nnuori Pennington ollut häntä varten — ei kukaan kunnianmies ollut\nhänen saavutettavissaan sen jälkeen, mikä hän oli ollut — mutta hänen\nsalainen rakkautensa ei loukkaisi mitään siveellistä lakia.\n\nHän ei ollut ensinkään mustasukkainen Gracelle. Custer kuului Gracelle,\nja vaikka Shannon olisi luullutkin voivansa voittaa hänet omakseen, ei\nhän olisi sitä koettanut, sillä hän oli aina halveksinut niitä, jotka\nitsekkäästi särkivät vakiintuneita suhteita. Luonnollisestikin tuntuisi\nhänestä raskaalta Gracen palatessa. Mutta hän oli päättänyt oppia\npitämään Gracesta, jopa rakastamaankin häntä. Hän olisi uskoton uudelle\nrakkaudelle, joka oli hänet muuttanut, jollei hän rakastaisi, ketä\n_hän_ rakasti.\n\nCuster liikahti rauhattomasti. Taaskin näkyi, että hänellä oli tuskia.\nShannon laski viileän kätensä potilaan otsalle ja silitti sitä. Sairas\naukaisi silmänsä ja hymyili hänelle.\n\n»Olet kovin hyvä», hän sanoi, »kun istut luonani, mutta sinun pitäisi\nolla vuoteessa. Sinulla on ollut aika rasittava päivä, etkä ole niin\ntottunut sellaiseen kuin me.»\n\n»Ei minua väsytä», vastasi tyttö, »ja olen täällä mielelläni, jos sinä\npidät minut mielelläsi luonasi.»\n\nMies otti hänen kätensä otsaltaan ja suuteli sitä.\n\n»Tietystikin pidän sinut mielelläni täällä, Shannon — olet kuin sisar.\nOn kummallista, eikö olekin, että meistä kaikista tuntuu siltä, vaikka\nolemme tunteneet sinut vasta muutamia viikkoja? Sen täytyy johtua\nsiitä, miten sopeuduit täkäläisiin oloihin. Kuuluit heti alusta alkaen\nmeihin — olit ihan samanlainen kuin me.»\n\nShannon käänsi äkkiä päänsä toisaalle, loi katseensa lattiaan ja puri\nhuultaan pidättääkseen kyyneliään.\n\n»Mikä sinua vaivaa?»\n\n»En ole samanlainen kuin te, Custer; mutta olen ankarasti koettanut\nolla.»\n\n»Missä suhteessa et ole?» kysyi mies.\n\n»Minä — niin — en osannut ratsastaa», selitti Shannon avuttomana.\n\n»Älä naurata minua, kasvoni ovat palaneet!» rukoili Custer\nleikillisesti. »Luuletko, ettemme tiedä muuta, ajattele muuta ja\nettei meillä ole muuta kuin ratsastustaito? Meillä on sydän ja järki\n— sellainen kuin se on — ja toivottavasti sielukin. Ja ne ne olivat\nmielessäni. Ajattelin myöskin, että meillä Penningtoneilla on naisiin\nnähden korkeammat vaatimukset kuin nykyään on tavallista. Taidamme olla\nhiukan vanhanaikaisia. Tahdomme, että hevostemme veri ja naistemme\nmieli on puhdas. Kerron sinulle erään tähän sopivan tapauksen — voin\nsen kertoa, koska et tunne sitä tyttöä etkä milloinkaan häneen tutustu.\nHän oli William-serkun — newyorkilaisen serkkumme — ystävän tytär.\nHän vietti talven Pasadenassa, ja serkku Williamin tähden kutsuimme\nhänet tänne. Hän oli kaunis kuin marja, ja otaksuttavasti hänen\nsiveellisyydessään ei ollut mitään vikaa; mutta hänen mielensä ei ollut\npuhdas. Havaitsin sen melkein heti, kun jouduin hänen puheilleen; ja\nsitten kysyi Eva minulta sellaista, mistä hänellä ei olisi voinut\nolla aavistustakaan, jollei tämä tyttö olisi viittaillut siihen. En\nkäsittänyt mitä tehdä. Hän oli tyttö, enkä niin ollen voinut puhua\nhänestä kenellekään, en edes isälleni enkä äidilleni. Mutta en myöskään\ntahtonut hänen viipyvän Evan läheisyydessä. Aprikoin, olinko ehkä vain\nahdasmielinen nulikka; ehkä ei tytössä ollut mitään, mikä saattaisi\nherättää pahennusta kenessäkään. Erittelin asiaa ja johduin siihen\npäätelmään, että minua hävettäisi, jos äitini tai Eva puhuisivat\nsellaisesta tai ajattelisivat sellaista. Niin ollen ei ollut oikein\njättää Evaa alttiiksi tytön vaikutukselle. Niin päätin, enkä ainoastaan\n_luule_ olleeni oikeassa — _tiedän_ sen.»\n\n»Entä mitä teit?» tiedusti Shannon hyvin hiljaa.\n\n»Tein sellaista, mikä kaikissa muissa oloissa olisi\nanteeksiantamatonta. Menin tytön pakinoille ja pyysin häntä esittämään\njonkun tekosyyn lopettaakseen vierailunsa. Se oli hyvin raskas tehtävä;\nmutta olisin valmis enempäänkin — rikkoisin välini parhaan ystäväni\nkanssa — Evan tähden.»\n\n»Entä tyttö — ilmoititko hänelle, minkä vuoksi pyysit häntä poistumaan?»\n\n»En tahtonut ilmaista sitä hänelle, mutta hän vaati, ja sitten\nmainitsin sen.»\n\n»Ymmärsikö hän?»\n\n»Ei ymmärtänyt.»\n\nHe olivat jonkun aikaa ääneti.\n\n»Teinkö mielestäsi väärin?» kysyi Custer.\n\n»Et. On sielullisia hyveitä yhtä hyvin kuin ruumiillisiakin.\nVelvollisuutesi on yhtä valppaasti suojella sisaresi sielua kuin hänen\nruumistaankin.»\n\n»Arvasin, että ajattelet siitä asiasta samoin kuin minä. Mutta sanonpa,\nettä se oli ankara kolaus Penningtonien vieraanvaraisuudelle, josta\nolemme niin arkoja. Toivottavasti minun ei enää koskaan tarvitse\ntoistaa sitä!»\n\n»Toivottavasti ei.»\n\nPian alkoi sairaassa näkyä yltyvän kivun merkkejä, ja sitten hän pyysi\nmorfiinia.\n\n»En halua ottaa sitä, jollei se ole välttämätöntä», hän selitti.\n\n»Niin», virkkoi Shannon, »älä ota sitä, jollei se ole välttämätöntä!»\n\nHän valmisti liuoksen ja ruiskutti sen potilaan ihoon, mutta hänen\nitsensä ei lainkaan tehnyt sitä mieli. Sitten tuli Eva vapauttamaan\nhänet, ja hän toivotti sisaruksille hyvää yötä ja meni nukkumaan.\nHän heräsi kello neljän seuduissa aamulla ja muisti heti pienen,\nmustan rasiansa. Mutta hän vain hymyili, käänsi kylkeään ja painautui\nuudelleen nukkumaan.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nKului monta viikkoa, ennen kuin Custer jälleen kykeni ratsastamaan,\nja sillä välin oli Shannon muuttanut omaan taloonsa asumaan. Hän kävi\njoka päivä Penningtonien luona, ratsastaen Baldylla, joka oli lainattu\nhänelle siihen saakka, kunnes Custer jaksaisi valita hänelle hevosen.\nShannon tahtoi ehdottomasti saada morganilaisen, jonkun Apachen emän\nvarsoista.\n\n»Sitten sinun on odotettava, kunnes saan opetetuksi sellaisen sinua\nvarten», selitti Custer. »Meillä on pari nelivuotiasta, jotka jossakin\nmäärin ovat tottuneet satulaan ja tottelevat suitsia, mutta en haluaisi\nsinun ratsastavan niistä kummallakaan, ennen kuin niiden koulutus on\ntäydellinen. Tahdon ratsastaa niillä niin paljon, että opin tuntemaan\nniiden viat, jos niillä niitä on. Sen aikaa pidät Baldya luonasi ja\nkäytät sitä. Miten sujuvat viljelyshommat? Ne näkyvät olevan sinulle\nterveellisiä. Kukaan ei tuntisi sinua samaksi tytöksi. Olet tumma kuin\nintiaaninainen, ja kuinka poskesi ovatkaan pyöristyneet!»\n\nTyttö hymyili tyytyväisenä.\n\n»Ennen minulla ei ollut aavistustakaan, mitä eläminen on», hän\nsanoi. »En koskaan ole ollut sairaloinen; mutta toisaalta en ole\nmilloinkaan _tuntenut_ olevani terve, en ole tietänyt, että terveys\non kouraantuntuvaa ja riemuisaa ja että ihminen tietoisesti nauttii\nsiitä joka hetki. Ihmiset ahtavat sisäänsä lääkkeitä, jauheita ja\nnesteitä saadakseen vähäksi aikaa surkean jäljennöksen siitä, mistä he\nvoisivat nauttia alituisesti, jos tahtoisivat. Sellaisen miehen, joka\nluulee ainoastaan ryypyn kykenevän tekemään ihmisen sellaiseksi, että\nhänen tekisi mielensä huutaa ja heiluttaa hattuaan, pitäisi heiluttaa\njalkansa jonkun morganilaisenne selkään ennen aamiaista tällaisena\nviileänä syyskuun aamuna ja antaa hevosen kiitää suitset höllällä. Oi,\n_poika_!» hän huudahti. »_Siinä_ on teille humalaa!»\n\nShannonin posket olivat punehtuneet, ja hänen silmänsä liekehtivät\neloisasti. Hän uhkui elämää, terveyttä ja onnea. Ja myöskin Custerin\nsilmät säikkyivät.\n\n»Hei!» hän riemuitsi. »Sinä olet oikea Pennington!»\n\n»Toivoisin olevani!» mietti tyttö itsekseen. »Sinä imartelet minua»,\nhän lausui ääneen.\n\nCuster naurahti.\n\n»Se kuulostaa joutavalta lorulta, eikö niin? Mutta tiedäthän, mitä\ntarkoitan — on hauska, että ihmisiä, joista pidämme, miellyttää se,\nmitä teemme. Se ei ehdottomasti merkitse sitä, että luulemme meidän\nkaltaisiamme maailman parhaiksi ihmisiksi. Tarkoitukseni ei ollut olla\nitserakas.»\n\nEva oli juuri saapunut patioon.\n\n»Kuulepa tuota säteilevää lasta!» hän huudahti. »Tiedätkö, Shannon, tuo\nrakas pikku veli ihan vihaa itseään.»\n\nHän meni Custerin luokse, istahti hänen polvelleen ja suuteli häntä.\n\n»Niin», virkkoi Custer, »veli vihaa itseään, hän kuluttaa tuntikausia\nhieroessaan ihojauhetta nenäänsä. Äiti löysi äskettäin hänen\npukeutumispöydältään huulipuikon ja kulmakarva-siveltimen, tai miksi\nniitä nimittänette. Ja L. A:ssa käydessään hän kynittää kulmakarvojaan.»\n\nEva ponnahti pois hänen sylistään ja polki jalkaansa.\n\n»_En koskaan_ ole kynittänyt kulmakarvojani!» hän huusi. »Ne ovat\nluonnostaan tällaiset.»\n\n»Miksi olet noin kiihtynyt, pikkuinen? Väitinkö minä sinun niitä\nkynittävän?»\n\n»Niin, mutta koetit saada Shannonin luulemaan niin. Hankin huulipuikon\nja muut esineet sitä varten, että minulla olisi ne, jos meille tänä\ntalvena saapuu vieraiksi näyttämöharrastajia. Tiedättekö, että\nminusta tulee näyttelijätär joko näyttämölle tahi eläviin kuviin.\nEikö kuulostaisikin komealta — 'Neiti Eva Pennington esittää pääosaa\nuudessa, suositussa menestysfilmissä, jonka pohjana on kuuluisan\nkirjailijan Guy Thackeray Evansin romaani!’»\n\n»Kuuluisan! Eihän hän näytä pääsevän edes alkuunkaan», huomautti Custer.\n\n»Oi, Eva!» huudahti Shannon, ja hänen äänensä soinnahti vilpittömän\nhuolestuneelta. »Et kai toki _aikone_ filminäyttelijättäreksi, ethän?\nEthän puhu vakavasti?!»\n\n»Kyllä tietysti», sanoi Custer. »Hän on tosissaan — vakava on hänen\nliikanimensä. Huomenna hän tahtoo maalariksi ja ylihuomenna maailman\nmainioimmaksi harpunsoittajaksi. Eva on ennen kaikkea vakava, ja hänen\naikomuksensa ovat ehdottomasti innostuttavan pysyviä. Kerrankin hänellä\noli sama pyrkimys kokonaisen päivän.»\n\nEva liittyi veljensä ja Shannonin nauruun.\n\n»Jos hän olisi kaikkien muiden kaltainen, et pitäisi pikku siskostasi\nyhtään enempää», virkkoi Eva, työntäen sormensa Custerin tukkaan.\n»Mutta rehellisesti sanoen, olen halunnut filmitähdeksi aina siitä\nsaakka, kun tapasin Wilson Crumbin.»\n\n»Wilson Crumbin!» huudahti Shannon. »Mitä _sinä_ tiedät Wilson\nCrumbista?»\n\n»Niin, olen kohdannut hänet», vastasi Eva vilkkaasti. »Etkö kadehdi\nminua?»\n\n»Mitäs sinä tiedät hänestä, Shannon?» tiedusti Custer. »Sävystäsi\npäättäen olet kuullut hänestä jotakin epäedullista.»\n\n»Niin — en tunne häntä. Olen vain kuullut hänestä. En usko, että\npitäisitte hänestä.» Shannonia melkein puistatti se ajatuskin, että\ntämä herttainen lapsi edes tuntisi Wilson Crumbin. »Oi, Eva!» puhkesi\nhän puhumaan kiihkeästi. »Sinä et saa edes ajatella antautumista\neläviinkuviin. Olen elänyt Los Angelesissa kyllin kauan tietääkseni,\nettä siellä on elämä usein kovaa, täynnä pettymyksiä, särkyneitä\nhaaveita, katumusta — etupäässä katumusta.»\n\n»Ja Grace on nyt siellä», virkkoi Custer hiljaa silmissään huolestunut\nilme.\n\n»Ettekö voi taivuttaa häntä tulemaan takaisin?»\n\nMies pudisti päätään.\n\n»Se ei olisi oikein eikä kohtuullista», hän vastasi. »Hän tavoittelee\nmenestystä, ja meidän pitäisi rohkaista häntä. Parhaassakin tapauksessa\non olo siellä hyvin raskasta, vaikka me emme asetukaan vastustamaan\nhänen kunnianhimoisia pyrkimyksiään alituisesti kehoittelemalla häntä\nluopumaan siltä alalta. Koetamme sen vuoksi säilyttää kirjeissämme\nreippaan sävyn.»\n\n»Oletko käynyt katsomassa häntä hänen lähdettyään? Et ole, tiedän sen.\nSinun sijassasi ajaisin L. A:han. Sillä saattaisi olla suuri merkitys\nhänelle, Custer. Se saattaisi merkitä enemmän kuin aavistatkaan.»\n\nTyttö puhui täysimittaisista katkerista kokemuksistaan. Hän ymmärsi,\nkuinka paljon hänelle itselleen olisi merkinnyt, jos häntä tukemassa\nolisi ollut joku Custerin kaltainen mies, silloin kun hän tarvitsi\npuhtaasti rakastavan miehen voimakasta kättä tempaisemaan hänet\nkuivalle liejun reunasta. Sellaisen miehen mukana hän olisi lähtenyt\npois — palannut kotiin ja kiittänyt Jumalaa hänelle tarjoutuneesta\ntilaisuudesta. Jos Grace rakasti Custeria ja sai ponnistella niitä\nnuivia voimia vastaan, jotka omasta turmeluksestaan olivat nousseet\nkynsimään Shannonin liepeitä, niin hän lähtisi kotiin Custerin seurassa.\n\nJos taas toisaalta olot olisivat sellaiset kuin niiden pitäisi olla ja\nkuin ne ovat muutamissa ateliereissa, palaisi Custer, tuoden uutisia,\njotka nostaisivat taakan heidän kaikkien sydämeltään, samalla kun Grace\nrohkaistuisi ja saisi uutta intoa rakkaimpiensa antamasta tehokkaasta\ntuesta. Mitä se kummassakin tapauksessa merkitsisi hänelle itselleen,\nsitä ei Shannon ajatellut. Hänen sielunsa oli liian ylevä ollakseen\nmustasukkainen. Häntä kannusti vain halu säästää toiselta se tuska,\njonka hän oli kärsinyt, ja tuottaa onnea rakastamalleen miehelle.\n\n»Arveletko tosiaankin, että minun pitäisi mennä?» kysyi Custer.\n»Tiedäthän hänen jyrkästi vaatineen, ettei kukaan meistä saa tulla\nhänen luokseen. Hän selitti tahtovansa saada kaikki aikaan omin neuvoin\nihan auttamatta. Grace ei ole ainoastaan hyvin kunnianhimoinen, vaan\nmyöskin hyvin ylpeä. Pelkään, että hän pahastuisi siitä.»\n\n»Siitä en välittäisi», sanoi Shannon. »Joko sinun tai Guyn pitäisi\nmennä sinne häntä tapaamaan. Kaikista miehistä olette te kaksi häntä\nlähinnä. Kenenkään tytön ei pitäisi jäädä kauaksi Hollywoodiin ilman\njotakuta henkilöä, jolta hän voisi odottaa oikeanlaista ohjausta ja —\nja — suojelusta.»\n\n»Taidanpa tehdä sen», virkkoi Custer. »En voi lähteä nyt heti.\nMutta käväisen siellä ennen kuin matkustan Chicagoon viemään karjaa\nkansainväliseen näyttelyyn.»\n\nKohta senjälkeen alkoi Custer jälleen ratsastaa, ja tavallisesti oli\nShannon silloin hänen muassaan. Tietämättään oli Custer johtunut\nyhä enemmän kaipaamaan tytön seuraa. Sentähden hän oli vähentänyt\njuomistaan, sillä se oli murtanut häneltä Gracen lähdön jälkeen\npinttyneen tavan pitää pulloa matkassaan ratsastellessaan yksin\nkukkuloilla.\n\nCusterin ollessa vielä pieni poika oli hänen velvollisuutenaan samoin\nkuin halunaankin ollut aitauksien tarkastaminen. Hän oli suorittanut\nsitä edelleen kauan sen jälkeen, kun se olisi voitu luovuttaa jollekin\npalvelushenkilölle, eikä ainoastaan sen vuoksi, että hän siten joutuisi\nviettämään pitkiä, rattoisia tunteja satulassa Gracen seurassa, vaan\nmyöskin siitä syystä, että hän siten sai varmat tiedot laitumien,\nkarjan ja aitojen tilasta. Hänen pakollisen joutilaisuutensa ajaksi,\nhänen tervehtyessään palohaavoistaan, oli tämä tehtävä siirtynyt\nJakelle.\n\nKun Custer jälleen ryhtyi työhön, kiinnitti Jake ensimmäisenä päivänä\nhänen huomiotaan erääseen seikkaan, joka jo kauan oli ollut keskustelun\nja pohdinnan alaisena palvelusväen keskuudessa.\n\n»Jotakin outoa on tekeillä tuolla kukkuloilla», sanoi Jake. »Olen joka\nviikko nähnyt tuoreita hevosten ja burrojen jälkiä sekä sinnepäin että\nsieltä takaisin. Joskus ne vievät El Camino Largon, toisinaan taas\nCorton kautta, ja kerran ne olivat tulleet alas vanhan vuohitarhan\nkautta, suoraan ranchoalueen poikki ja ulos läntisestä portista. Mutta\nen osaa varmasti erottaa, tulevatko ne ensin kukkuloilta ja palaavat\nsitten sinne vaiko päinvastoin. Jälkien jättäjät ovat liukkaita\nveitikoita. Tulo- ja menojäljet eivät koskaan osu toisiinsa, ja ne\novat varmasti tehty muutamien tuntien sisällä, mutta en ole kyllin\ntaitava päättääkseni, kummat — Ganadoon tulevat vaiko täältä menevät\n— ovat tuoreemmat. Ja lisäksi he sotkevat niitä laahaamalla perässään\nvarpukimppuja, joten on vaikea saada selville, kuinka monta heitä on.\nMinä ainakin olen ymmällä.»\n\n»Ne menevät Linkkuveitsi-cañoniin päin, eikö niin?» kysyi Custer.\n\n»Joskus, mutta toisinaan taas suoraan Sykomori-cañoniin ja joskus\ntaas milloin mihinkin puolestakymmenestä idästäpäin laskeutuvasta\nbarrancosta. Mutta ennemmin tai myöhemmin häivyn aina jäljiltä — en\nmilloinkaan saa seuratuksi niitä mihinkään erikoiseen paikkaan. Näyttää\nsiltä kuin ne hajaantuisivat.»\n\n»Ehkä ne ovat vain laaksossa asuvia meksikkolaisia, jotka öisin käyvät\nnoutamassa polttopuita.»\n\n»Kenties», myönsi Jake, »mutta se ei tunnu todennäköiseltä.»\n\n»Ei kylläkään. Mutta en osaa kuvitella, keitä muita ne saattaisivat\nolla. Viime keväänä huomasin polun Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella,\nja ehkä se on jollakin tavoin yhteydessä niiden kanssa. Minun on\notettava siitä selkoa. Se ei vie sellaisiin paikkoihin, missä karja\non milloinkaan laitumella, eikä minulla ole ollut aikaa seurata sitä.\nLuuletteko niiden käyvän täällä säännöllisesti?»\n\n»Olemme saaneet selville, että ne liikkuvat aina perjantain jälkeisenä\nyönä. Olen nähnyt jäljet lauantaiaamuisin, ja jotkut pojat väittävät\npari kertaa kuulleensa liikettä keskiyön vaiheilla.»\n\n»Mistä porteista ne tulevat ja menevät?»\n\n»Ne käyttävät kaikkia neljää, mitä milloinkin.»\n\n»Hm! Pankaa huomenna kaikki portit lukkoon. Nyt on torstai. Sitten\nnäemme, mitä tapahtuu.»\n\nJa he näkivätkin. Sillä kun Custer seuraavana lauantaina ratsasti\ntarkastamassa aitaa, huomasi hän, että langat oli leikattu poikki\nlähellä yhtä lukituista porteista — sitä porttia, joka avautui\nRatsuleiri-cañonin suulle. Shannon oli hänen seurassaan, ja tyttö\noli hyvin ihastunut nähdessään tämän todistuksen siitä, että jotakin\nsalaperäistä oli tekeillä niin likellä kotia.\n\n»Mitä ihmettä otaksut heidän puuhailevan?» hän tiedusti.\n\n»Enpä tiedä. Mutta sellaista se on, mitä heidän ei pitäisi tehdä;\nmuutoin he eivät niin huolellisesti peittäisi jälkiään. Ilmeisesti\nhe ovat kulkeneet kummallekin päin tästä kohdasta, mutta he ovat\nlakaisseet jälkensä kummallakin puolella, joten ei voi erottaa,\nminnepäin he viimeksi menivät. Katsohan! Jäljet hajaantuvat aidan\nkahden puolen. On vaikea sanoa, kummat tehtiin ensin ja minne he ovat\naidan läpi pyrkineet. Toisten jälkien on täytynyt olla toisten päällä.\nMutta he ovat lakaisseet sileäksi koko sen kohdan.»\n\nCuster oli laskeutunut satulasta ja oli nyt polvillaan, tarkastaen\naidan toisella puolen näkyviä jälkiä.\n\n»Luultavasti», hän virkkoi äkkiä, »ovat kukkuloille päin vievät jäljet\ntuoreemmat, vaikka toiset ovat selvemmät. Tässä on kaniinin jälki\nlaaksoon päin suunnatun hevoskavion jäljen päällä, ja tuossa taas on\nsaman kaniinin jälki peittynyt laaksosta tulevien hevosten ja burrojen\njälkien alle. Kaniinin on täytynyt juosta tästä heidän tultuaan\nkukkuloilta heidän jälkiensä ylitse, ja palatessaan he taas polkivat\nsen jälkiä. Se on varsin selvää, eikö olekin?»\n\n»Niin; mutta alaspäin suuntautuvat jäljet ovat paljoa selvemmät kuin\nylöspäin menevät. Eikö se viittaa siihen, että ne ovat tuoreemmat?»\n\n»Niin arvelin minäkin, ennen kuin havaitsin nämä pupun painamat merkit\n— ja ne ovatkin sitovat. Silmäilläänpä hieman tuonnempaa. Aavistan\nsaaneeni ajatuksen.»\n\n»Kenties sellaisen 'näpsän pienen ajatuksen’, kuten Eva sanoo!»\n\nCuster kumartui tutkimaan ensin yhtä, sitten toista jälkeä, seuraten\nniitä laaksoa kohti. Shannon asteli hänen vierellään, taluttaen\nBaldya. Heidän polvistuessaan katselemaan pölyiseen maahan jääneitä\nmerkkejä koskettivat heidän olkansa joskus toisiaan. Kosketus sai tytön\nvärähtämään suloisesta riemusta, eikä sekään, että mies pysyi kylmänä,\nsumentanut hänen mieltään. Hänelle riitti, että hän sai olla likellä\nCusteria ja rakastaa häntä. Hän ei tahtonut Custerin rakastavan häntä —\nse olisi koitunut hänen elämänsä surkeimmaksi murhenäytelmäksi.\n\nEnimmäkseen oli jäljet sotkettu varpukimpulla, jota nähtävästi\noli laahattu viimeisen hevosen jälessä. Mutta siellä täällä näkyi\nhevosen tahi burron kavion jälki, joten Custerin sommittelema kuvaus\ntapahtumain kulusta oli jotensakin selvä — niin pitkälle kuin se\nulottui.\n\n»Luulenpa saaneeni jotakin irti noista jäljistä», hän sanoi äkkiä.\n»Tästä on ratsastanut kaksi miestä hevosilla. Toinen hevonen oli\nkengitetty, toinen ei. Toinen ratsastaja oli edellä, toinen viimeisenä,\nja heidän välissään oli useita burroja. Alaspäin mennessä burrot\nkantoivat raskaita kuormia; palatessa niillä ei ollut kuormaa lainkaan.»\n\n»Mistä tiedät kaiken tuon?» kysyi tyttö hyvin epäilevänä.\n\n»En _tiedä_ sitä, mutta se tuntuu johdonmukaisimmalta päätelmältä,\nmihin noiden jälkien nojalla voi tulla. On helppo erottaa hevosten\njäljet burrojen jäljistä ja nähdä, että matkassa on ollut ainakin kaksi\nhevosta, koska tästä on selvästikin mennyt ohitse sekä kengitetty että\nkengittämätön hevonen. Että toinen niistä — kengitetty — on ollut\nedellä, se käy ilmi siitä, että kuten näet burrojen ja kengittämättömän\nhevosen kavioiden jäljet ovat aina ensinmainitun jälkien päällä. Että\ntoinen hevonen oli viimeisenä, se on yhtä selvää, koska sen jälkien\npäällä ei ole mitään muita jälkiä. Ja jos suvaitset silmäillä tarkemmin\nja verrata noita hevosten jälkiä toisiinsa, niin huomaat, että laaksoon\ntuovien ja laaksosta vievien jälkien välillä on vain vähän eroa, jos\nollenkaan. Mutta helposti näkyy, että burrojen alaspäin suuntautuvat\njäljet ovat painuneet syvemmälle kuin ylöspäin vievät. Minusta se\nosoittaa, että burrot toivat kukkuloilta raskaat kuormat, mutta\npalasivat sinne ilman kuormia. Miltä se kuulostaa?»\n\n»Se on ihmeellistä!» huudahti Shannon. »Minä en voi nähdä muuta kuin\nsen, että jotakin on tässä liikkunut.»\n\n»Ei se ole ihmeellistä», vastasi Custer. »Harjaantunut jälkien vainuja\nkertoisi, kuinka monta hevosta tästä on mennyt, kuinka monta burroa,\nkuinka monta tuntia sitten he tulivat kukkuloilta ja kuinka kauan\nsitten he palasivat sinne, ja lisäksi he ilmoittaisivat ratsastajien\nisoäitien nimet.»\n\nShannon nauroi.\n\n»Sitten olen hyvilläni, että sinä et ole harjaantunut vainuaja»,\nhän sanoi, »sillä nyt jaksan uskoa, mitä äsken puhuit. Ja vieläkin\nminusta on hyvin ihmeellistä ja hauskaa kyetä lukemaan kertomuksia —\ntosikertomuksia — ihmisten ja eläinten polkemasta tomusta.»\n\n»Siinä ei ole mitään kovin erikoista. Katsohan vain esimerkiksi Apachen\nkavioiden jälkiä! Näetkö, miten takakavio eroaa etukaviosta?»\n\nPuhuessaan Custer osoitti niitä, kiinnittäen tytön huomiota siihen,\nettä Apachen takakengät olivat varpaiden puolelta tasatut.\n\n»Ja vertaa nyt niitä Baldyn jälkiin!» hän kehoitti. »Näetkö, kuinka\nerilaiset ne ovat? Jos kerran opit ne tuntemaan, et voi milloinkaan\nsekoittaa niitä toisiinsa. Mutta sitä kertomuksen osaa, joka\nkiinnittäisi mieltäni eniten, en kykene lukemaan — keitä he olivat,\nmitä he kuljettivat burrojen selässä kukkuloilta, mistä he tulivat ja\nminne he menivät. Seurataan jälkiä nähdäksemme, missä he kävivät täällä\nlaaksossa. Jälkien täytyy viedä ihan Evansien heinäladon lähitse.»\n\nEvansien heinäladon! Äkkiä kirkastui Shannonin muisti kuin voimakkaasta\nvalonvälähdyksestä. Hänen ollessaan viimeistä iltaa Crumbin\nhuvilassa oli Allen maininnut, että salaa tuotu wisky kuljetettiin\nkuorma-autossa, että se oli piilotettu heiniin ja sitä välitti\nEvans-niminen nuorukainen.\n\nMitä hänen oli tehtävä? Hän ei voinut ilmaista tietoaan Custerille,\nkoska hän ei voinut selittää, miten oli sen saanut. Samasta syystä\nhän ei myöskään voinut varoittaa Guy Evansia, jos olisikin pitänyt\nsitä tarpeellisena — mutta sitä hän ei uskonut, sillä Custer ei\npaljastaisi Guyta! Hän päätteli, ettei hän voinut tehdä muuta kuin\nantaa tapahtumien mennä menoaan.\n\nHän seurasi Custeria osittain umpeenlakaistuja jälkiä myöten ohrasängen\npeittämän pellon poikki. Sadan metrin päässä heinäladosta länteen\njäljet veivät sepelillä lasketulle tielle suorakulmaisesti, kadoten\nsitten tyyten. Mahdotonta oli päättää, oliko pieni karavaani kääntynyt\nitään vaiko länteen, sillä se ei ollut jättänyt minkäänlaisia jälkiä\nkivetyn tien kovaan pintaan.\n\n»Kas niin, _Watson_!» sanoi Custer ja kääntyi myhäillen tytön puoleen.\n»Mitä saat selville tästä?»\n\n»En mitään.»\n\n»Et mitään? _Watson_, se kummastuttaa minua. En minäkään saa selville\nmitään.» Hän pyöräytti ratsunsa takaisin rikottua aitaa kohti. »Ei\nhyödytä lainkaan etsiä enää tältä suunnalta. Enkä tiedä, kannattaisiko\nseurata edes jälkiä kukkuloille, sillä todennäköisesti on ne peitetty\nhyvin. Mutta ensi perjantai-iltana minä väijyn heitä. Kenties heillä ei\nole mitään pahaa mielessä, mutta epäiltävältä se näyttää. Ja jos niin\non, niin mieluummin otan heidät täällä kiinni tavaroineen kuin seuraan\nheitä kukkuloille, missä otaksuttavasti koko saavutukseni supistuisivat\nheille antamaani varoitukseen, että heitä pidetään silmällä. Nyt\nminua harmittaa, että panetin portit lukkoon, sillä se tekee heidät\nvalppaiksi. Panemme ensin aidan kuntoon ja sitten kierrämme ympäri\nottamassa pois lukot.»\n\nKun he tuntia myöhemmin olivat kotimatkalla, pyysi hän Shannonia\nolemaan hiiskumatta mitään heidän huomioistaan ja siitä, että hän aikoi\nseuraavana perjantaina väijyä salaperäistä kuormajonoa.\n\n»Se vain nostattaisi tarpeetonta hälyä väen keskuudessa», hän selitti.\n»Mahdollisesti saan jonkun yksinkertaisen selityksen, kun tapaan nuo\nihmiset. Kuten mainitsin Jakelle, saattavat he olla meksikkolaisia,\njotka ovat työssä koko viikon ja käyvät täällä öisin noutamassa\npolttopuita. Vieläkin todennäköisempää on, että he eivät tiedä saavansa\nlupaa kerätä kuivuneita puita, jos sitä pyytäisivät, vaan luulevat\nolevansa varkaissa ja ottavat niskoilleen paljon huolta ja vaivaa\nturhanpäiten, totisesti!»\n\n»Et kai aio vahtia heitä yksin?» tiedusti tyttö, sillä hän tiesi,\nmitä Custer ei tiennyt — nimittäin että yökulkijat luultavasti olivat\nhäikäilemättömiä lurjuksia, jotka eivät kaihtaisi mitään rikosta, jos\npelkäisivät joutuvansa ilmi.\n\n»Miksi en?» kysyi Custer. »Tahdon vain tiedustaa heiltä, mitä he\npuuhailevat Ganadossa ja miksi he rikkoivat aitamme.»\n\n»Älä tee niin!» pyysi Shannon. »Ethän tiedä, keitä he ovat ja mitä he\nhommaavat. Meidän tietoihimme nähden he saattavat olla hyvin hurjaa\njoukkoa.»\n\n»Niinpä niin», myönsi Custer. »Otan Jaken mukaani.»\n\n»Miksi et ota myöskin Guyta matkaan?» ehdotti tyttö, sillä hän tiesi,\nettä Custer olisi paremmassa turvassa, jos Guy tuntisi hänen aikeensa,\nkoska hän silloin varsin todennäköisesti ei kohtaisi miehiä.\n\n»Ei», vastasi Custer. »Guylla pitäisi olla iso nuotio, lepotuoli ja\nkäärö savukkeita, jos hänen olisi mieli istua niin myöhään kukkuloilla.\nJake on paras mies sellaiseen työhön.»\n\n»Guy ei ole ensinkään sinun kaltaisesi, vai onko?» huomautti Shannon.\n»Hän on asunut koko ajan täällä ja elänyt samalla tavalla kuin sinä,\nmutta sittenkään hän ei tunnu olevan osa siitä, kuten sinä olet.»\n\n»Guy on haaveilija ja haluaa aina mukavuutta», selitti Custer\nnauraen. »Heikäläiset ovat kaikki vähän sentapaisia. Herra Evans oli\nsamantapainen isän kertoman mukaan. Hänen kuollessaan me kaikki olimme\nvielä lapsia. Rouva Evans selviytyy mielellään kaikesta helposti, eikä\nGracekaan ollut kovin innokas ponnistelemaan, vaikka hän kykenikin\nkestämään enemmän kuin muut. Ei kukaan heistä ole tuntunut ottavan\nasioita siltä kannalta kuin sinä. En ole koskaan nähnyt ketään niin\ninnostunutta ratsastamaan ja oleskelemaan ulko-ilmassa kuin sinä,\npaitsi Penningtoneja. Mutta silti pidän heistä yhtä paljon», hän ehätti\nlisäämään. »Sellaisia kai ihmiset ovat. Mieltymys näihin seikkoihin\non perinnöllinen. Nykyiseen polveen saakka ovat kaikki Evansit\nolleet peräisin kaupungista, kaikki Penningtonit taas maaseudulta.\nIsä arvelee, että jos hevosmiehet eivät olekaan erillisen rodun\njälkeläisiä, he joka tapauksessa polveutuvat yhteisistä esivanhemmista,\njotka asuivat laajoilla tasangoilla ja olivat ihmisrodun alkuperäiset\nkarjankasvattajat. Hän luulee heidän sekautuneen kukkulain ja vuorien\nasukkaihin, joista myöskin tuli hevosmiehiä heidän opettaminaan, mutta\nettä metsä- ja rantarodut olivat jyrkästi eroavia. Juuri viimemainitut\nne rakensivat kaupunkeja, jotka tasangoilta saapuneet hevosmiehet\nsitten valloittivat.»\n\n»Mutta ehkäpä Guy pitäisi tästä seikkailusta», intti tyttö. »Se\nsaattaisi antaa hänelle aiheen kertomukseen. Minä aion kysyä häneltä.»\n\n»Älä tee sitä! Kuta vähemmän siitä haastellaan, sitä parempi. Jos siitä\npuhutaan yleisesti, saattaa se joutua niiden miesten korviin, jotka\ntahdon saada kiinni. Sana liikkuu nopeasti maaseudulla. Samoin kuin\nemme tiedä, keitä ne ihmiset ovat ja mitä he puuhaavat, emme myöskään\nvoi olla vannoja siitä, etteivät jotkut heistä ole ystävällisissä\nsuhteissa palvelusväkemme, Evansien tai meidän kanssamme.»\n\nTyttö ei vastannut mitään.\n\n»Ethän mainitse siitä hänelle?» tiukkasi Custer.\n\n»En, jos sinä olet vastaan», myöntyi tyttö.\n\nHe olivat äänettöminä hetkisen kumpikin vaipuneena omiin aatoksiinsa.\nTyttö koetti keksiä jotakin suunnitelmaa estääkseen Custerin\nkohtaamasta Allenin rikostovereita, joiksi hän varmasti uskoi\nsalaperäisen kuormajonon omistajia. Mies taas puolestaan aprikoi\nturhaan, keitä he saattoivat olla ja mikä oli heidän öisten retkiensä\ntarkoitus.\n\n»Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella oleva polku on koko jutun avain», hän\nvirkkoi äkkiä. »Pysyttelen hiljaa ensi perjantai-iltaan saakka, jotta\nen herättäisi heidän epäluulojaan, mutta siitä huolimatta, mitä silloin\nsaan selville, ratsastan sen polun päähän saakka, vaikka se veisi minut\nvaltamerelle asti!»\n\nHe olivat saapuneet tien haaraantumaan; toinen haara vei Shannonin\nhuvilaan, toinen Ganadon ratsutalleille.\n\n»Luulin sinun tulevan puoliselle», sanoi Custer, kun tyttö ohjasi\nhevosensa läntiselle tielle.\n\n»En tänään», vastasi tyttö. »Mutta tulen päivälliselle, jos saan.»\n\n»Me kaikki kaipaamme sinua, kun et ole meillä», valitti poika.\n\n»Kuinka hauskaa! Tulen varmasti.»\n\n»Entä iltapäivällä — lähdetkö taaskin ratsastamaan kanssani?»\n\n»Minulla on hyvin paljon puuhaa iltapäivällä», esteli tyttö.\n\nCuster muuttui nolon näköiseksi, mutta melkein heti hän sitten\npurskahti nauruun.\n\n»En ollut oivaltanut, kuinka paljon olen vaatinut aikaasi. Sinähän\nolet ollut seurassani ratsastamassa joka päivä, ja kun nyt tahdot\nolla poissa yhden iltapäivän, alan jörötellä. Pelkäänpä, että olet\nhemmotellut minut piloille. Mutta et saa sallia minun olla vastuksiksi.»\n\n»Ratsastan kanssasi, koska pidän siitä», vastasi Shannon. »Kaipaisin\nratsastusretkiämme hirveästi, jos sattuisi jotakin, mikä estäisi ne.»\n\n»Toivottavasti ei satu mitään sellaista. Minua peloittaa, että olisin\nmennyt mies ilman sinua, Shannon. Olin menehtymäisilläni Gracen\nlähdettyä — olin synkkä, haluton ja tyytymätön; ja myöskin join liikaa.\nEn häpeile kertoessani siitä sinulle, koska tiedän sinun ymmärtävän —\ntuntuu siltä kuin ymmärtäisit kaikki. Se, että sain sinut ratsastus-\nja puhetoverikseni, reipastutti minua. Olen sinulle hyvin paljosta\nkiitollinen; äläkä senvuoksi salli minun rasittaa ystävyyttäsi ja\nkärsivällisyyttäsi! Milloin vain haluat olla iltapäivän yksin», hän\nlopetti nauraen, »älä arastele pyytäessäsi sitä — pidän huolta siitä,\nettä saat sen ja täyden palkan!»\n\n»En _halua_ vapaita iltapäiviä, koska nautin ratsastusmatkoista yhtä\npaljon kuin sinäkin, ja niillä on ollut vieläkin suurempi merkitys\nminulle. Koetan järjestää niin, ettei mikään niitä estä, jos suinkin\nvoin.»\n\nHäntä liikutti ja miellytti Custerin äkillinen luottamus, ja hän oli\nkiitollinen sille seikalle, joka oli aiheuttanut Custerin harvinaisen\navosydämisyyden, mikä se sitten lieneekään ollut. Hän tahtoi olla\nCusterille välttämätön ystävän herttaiseen, kiihkottomaan tapaan,\nniin että he voisivat olla yhdessä tuntematta hämmennystä tai\nmielenjännitystä.\n\nHe olivat pysähtyneet puhelemaan tien haaraantumaan; kun Shannon\nnyt uudelleen hoputti Baldya kotiaan kohti, käänsi Custer Apachea\nsaattaakseen häntä.\n\n»Ei sinun tarvitse tulla mukaani», kielsi tyttö. »Puolisen aika alkaa\nolla käsissä, joten sinä myöhästyisit.»\n\n»Mutta minä tahtoisin.»\n\n»Ei!» Shannon pudisti päätään. »Mene vain suoraan kotiisi!»\n\n»Salli minun!»\n\n»Nyt on minulla vapaa iltapäivä», muistutti tyttö, »ja todella\ntoivoisin, ettet tule.»\n\n»Olkoon menneeksi! Tulen autolla noutamaan sinua hyvissä ajoin, ja\nennen päivällistä uimme.»\n\n»Älä tule liian aikaisin — ilmoitan puhelimitse, kun olen valmis.\nNäkemiin!»\n\nCuster heilutti hattuaan tytön ratsastaessa pois lyhyttä laukkaa,\nja sitten hän istui hetkisen paikallaan Apachen selässä, silmäillen\nShannonia. Kuinka hyvin tyttö ratsastikaan! Kuinka viehkeän sulavia\nolivat hänen kauniin vartalonsa kaikki liikkeet! Mies pudisti päätään.\n\n»Onpa siinä tyttö, tuo Shannon!» hän jupisi ääneen pyöräyttäessään\nApachen talleja kohti.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nCusterista erottuaan Shannon Burke ei ratsastanut kotiinsa. Hän kääntyi\nlänteen päin pitkin Evansien tiluksen yläpuolitse vievää tietä, jatkoi\nmatkaansa Ratsuleiri-cañonin suulle ja nousi kukkuloille. Yli kolme\nkilometriä hän noudatti cañontietä El Camino Largolle, kääntyi sitten\nvasemmalle ja lähti seuraamaan toista itäänpäin, Sykomori-cañonille\nvievää tietä. Mikä hänen asiansa lieneekin ollut, oli selvää ettei\nhän halunnut muiden sitä tietävän. Jollei hän olisi tahtonut pitää\nsitä salassa, olisi hän voinut ratsastaa Sykomori-cañonille suoraan\nGanadosta, päästen useita kilometrejä lyhemmällä matkalla.\n\nMentyään Sykomori-cañonin poikki hän kiipesi sen itäistä laitaa\nreunustaville matalille kukkuloille. Siellä ei ollut lainkaan polkua,\nja sakea pensaikko oli usein niin tiheätä, että hänen täytyi monasti\ntehdä mutkia päästäkseen ylöspäin. Mutta vihdoin hän ratsasti\nLinkkuveitsi-cañonin yläpuolella olevan notkoniityn länsilaidalle.\nSitten hän ohjasi hevosensa tasaisemmalle kohdalle, painoi kannukset\nBaldyn kylkiin ja lasketti täyttää laukkaa itää kohti, tarkastaen koko\najan maata.\n\nPian hän löysi etsimänsä — notkon poikki pohjoisesta etelään vievän\npolun. Hän käänsi Baldyn sille ja suuntasi sen lännessä olevaan\nvuoristoon päin. Shannon oli hermostunut, häntä kalvoi sisäinen pelko,\nja hän olisi kääntynyt takaisin ainakin kymmenen kertaa, jollei häntä\nolisi ajanut eteenpäin voima, joka oli äärettömän paljon käskevämpi\nkuin oman edun tavoittelu.\n\nOmasta kohdastaan hän saattoi menettää yrityksessään kaikki, mutta ei\nvoinut voittaa mitään. Hän tiesi joutuvansa hyvin suureen suoranaiseen\nvaaraan, ja häntä kauhistutti, kun hän ajatteli jälkiseurauksia\nsiinä varsin mahdollisessa tapauksessa, että Penningtonit saisivat\ntiedon hänen teostaan. Mutta sittenkin hän hoputti Baldya yhtä mittaa\neteenpäin, vaikka hänen selkäänsä karmi, kun tie niityn eteläpäässä\nsukelsi ahtaaseen rotkoon ja kiemurteli ylöspäin nuoren, sankan\ntammisten keskellä, joka esti häntä näkemästä mihinkään suuntaan\nmuutamia metrejä kauemmaksi.\n\nRotkon yläpäässä polku kääntyi taaksepäin ja nousi jyrkkää rinnettä\nylöspäin sakean pensaikon lävitse — jota ilman, sen hän käsitti,\npolku olisi näyttänyt melkein mahdottomalta, sillä vieru oli miltei\näkkijyrkkä. Pensaikko tuntui tarjoavan turvaa, joka kuitenkin oli\nenemmän näennäinen kuin todellinen, ja samalla se salasi alhaalla\nolevan jyrkänteen.\n\nPainaen kavionsa löyhään maahan Baldy kapusi ylöspäin, astellen\nkuhmuisten juurien ja siellä täällä olevien kivien ylitse ja melkein\nkuin ihmeen kautta löytäen aina vähimmän epävarman jalansijan. Joskus\ntyttö puristi silmänsä tiukasti umpeen ja istui jännittyneenä,\npuristaen polvillaan hevosen kylkiä, niin että lihaksiin koski. Vihdoin\nuljas morganilainen nousi harjanteen laelle, ja Shannon huoahti syvään\nhelpotuksesta, jota kuitenkin vähensi tieto, että hänen palatessaan oli\nratsastettava alaspäin tuota samaa hirvittävää polkua, joka nyt katosi\nkuin taika-iskusta.\n\nSomerikkoinen harjanne oli sateen huuhtelema, ja kesäinen aurinko\noli paahtanut sitä, niin että se oli kova kuin sepelitie. Shannonin\nharjaantumattomat silmät eivät voineet erottaa siitä mitään merkkiä\npolun suunnasta. Hän ratsasti edestakaisin kumpaankin suuntaan, kunnes\nhavaitsi poluntapaisen, joka vei alaspäin toiseen selänteen vastaisella\npuolella olevaan rotkoon. Laskeutuminen sitä myöten ei näyttänyt\nniin peloittavalta kuin äskeinen nousu, ja koska hän ei löytänyt\nminkäänlaista muuta polkua, päätti hän tutkia sitä.\n\nVarovasti alaspäin asteleva Baldy seisahtui äkkiä korvat hörössä ja\nhirnahti kimakasti. Ääni oli niin hätkähdyttävän äkillinen, että\nShannon säikähti niin, että hänen sydämensä melkein lakkasi sykkimästä.\nJa sitten kuului alhaalta vastaushirnahdus.\n\nHän oli löytänyt, mitä etsi, mutta hänet valtasi niin raju pelko,\nettä hän oli vähällä pyörtää takaisin. Vain se seikka, ettei hän\nvoinut kääntää Baldya ympäri niin kaidalla polulla, antoi hänelle niin\npaljon miettimisaikaa, että hän sai kiihtyneet hermonsa hillityiksi\nja pakoitetuksi noudattamaan järjen ohjausta. Hänen oli pinnistettävä\ntahtoaan äärimmilleen hoputtaakseen ratsuaan jälleen eteenpäin tuohon\nsalaperäiseen rotkoon, jossa häntä saattoi väijyä vieläkin kauheampi\nkohtalo kuin kuolema. Se, että hän sen teki, osoitti kuinka suuri hänen\nrohkeuttaan innostava rakkaus oli.\n\nHänen edessään aukeava rotko oli sekä matalampi että laajempi\nkuin harjanteen toisella puolen oleva, joten se näytti vähäiseltä\nnotkelmalta. Hevosen selästä hän näki rehevien tammien ylitse pensaiden\npeittämälle rinteelle, joka rajoitti notkoa idän puolella. Mutta mitä\noli tuolla alhaalla, vihreiden puiden piilossa, sitä hän ei voinut\nmuuta kuin aavistaa.\n\nHän tiesi, etteivät Penningtonit pitäneet täällä hevosia, ja arvasi\nsenvuoksi, että Baldyn hirnahdukseen vastannut hevonen oli hänen\netsimiensä miesten. Hän ratsasti hitaasti edelleen. Mitenkähän hänet\notettaisiin vastaan? Jos hänen päätelmänsä siitä, keitä tuonne alhaalle\nleiriytyneet miehet olivat, osuivat oikeaan, saattoi hän kuvitella,\nettä häntä ensin ammuttaisiin ja sitten vasta tutkittaisiin. Se ajatus\nei ollut suinkaan hauska, mutta nyt ei häntä voinut mikään säikyttää\nperääntymään.\n\nHänestä tuntui kuluneen pitkä aika, kun hän rehevien tammien välitse\nnäki likaisen teltan ja rivin seipäitä, joihin oli sidottu kolme\nhevosta ja kuusi burroa. Ei näkynyt minkäänlaista merkkiä siitä,\nettä ihmisiä oli sillä hetkellä saapuvilla, mutta hänellä oli\nkammottava tunne, että niitä oli ja että ne tähyilivät häntä jostakin\npiilopaikasta.\n\nHän istui hetkisen tyynesti satulassa ja odotti. Kun ketään ei\nilmestynyt, huusi hän sitten:\n\n»Halloo! Haluan puhella kanssanne.»\n\nHänen äänensä kaikui oudolta ja kaamealta hänen omissa korvissaan.\n\nPitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin lehtien hiljaista kahinaa,\nlintujen ääniä ja Baldyn raskasta hengitystä. Sitten kajahti hänen\ntakanaan kasvavasta pensaasta vielä yksi ääni, siltä suunnalta, josta\nhän oli tullut. Hän käsitti, että hänen oli täytynyt ratsastaa vain\nmuutaman askeleen päästä sen miehen ohitse, joka nyt puhui.\n\n»Mitä tahdotte?»\n\n»Olen tullut varoittamaan teitä. Teitä pidetään silmällä.»\n\n»Tarkoitatteko, ettette ole yksin? Onko seurassanne muita? Silloin\nkäskekää heidän mennä tiehensä, sillä meillä on pyssyt. Emme ole\ntehneet mitään pahaa. Hoidamme mehiläisiämme; ne ovat tuolla harjun\nreunalla leirimme yläpuolella.»\n\n»Muassani ei ole ketään. En tarkoittanut, että teitä pidetään silmällä\njuuri tällä hetkellä, vaan että muut tietävät teidän joka perjantaiyö\ntuovan jotakin kukkuloilta ja tahtovat tietää, mitä tuotte.»\n\nHänen takanansa kuului pensas kahisevan, ja käännyttyään hän näki\nsen takaa astuvan esiin miehen pyssy valmiina käsissään. Mies oli\nmeksikolainen, musta-ihoinen, ruma ja rokonarpinen.\n\nMelkein samalla hetkellä astui pensaikosta kaksi muuta miestä leirin\ntoisilta ääriltä. Kaikki kolme astelivat Shannonin luokse. Kaikilla\nheillä oli aseet, ja kaikki olivat meksikolaisia.\n\n»Mitä tiedätte siitä, mitä viemme kukkuloilta? Eikö meidän pitäisi\nkuljettaa hunajaamme kaupaksi?» kysyi rokonarpinen.\n\n»Minä tiedän, mitä tuotte», vastasi Shannon. »En aio antaa teitä ilmi.\nOlen tullut varoittamaan teitä.»\n\n»Minkätähden?»\n\n»Tunnen Allenin.»\n\nMiesten käytös muuttui heti.\n\n»Oletteko tavannut Allenin? Tuotteko häneltä sanoman?»\n\n»En ole tavannut häntä enkä tuo häneltä sanomaa. Mutta eräistä syistä,\njotka ovat oma asiani, olen tullut varoittamaan teitä, ettette vie\nlaaksoon kuormianne ensi perjantain jälkeisenä yönä.»\n\n\n\n\nXX.\n\n\nRokonarpinen meksikkolainen astui ihan likelle Shannonia ja tarttui\nhänen ratsunsa suitsiin.\n\n»Te pidätte», hän sanoi huonolla englanninkielellä, »meitä kirotun\ntyperinä. Jollette tule Allenin lähettämänä, ei käyntinne ole meille\nhyväksi. Mitä haette? Puhukaa totta ja vikkelästi, hemmetin vikkelästi!\nMuutoin ette ikinä enää palaa täältä kertomaan, missä olemme, ja\ntuomaan poliiseja kimppuumme!»\n\nHänen sävynsä oli häijyn kiukkuinen ja eleensä uhkaavat.\n\nEi ollut mitään haittaa siitä, jos hän puhuisi näille miehille totta,\nvaikka epäiltävää oli, uskoisivatko he häntä. Hän oivalsi olevansa\npinteessä, josta hänen ei olisi helppo selviytyä. Hän oli ilmoittanut\nmiehille olevansa yksin, ja jos he epäilisivät hänen vaikuttimiaan,\nvoisivat he varsin hyvin tuhota hänet. Hän tiesi, kuinka vähän\nrikolliset meksikolaiset panevat arvoa ihmishengelle — erittäinkin\nvihatun gringon hengelle.\n\n»Olen tullut varoittamaan teitä, koska eräs ystäväni aikoo väijyä\nteitä ensi perjantaiyönä. Hän ei tiedä, keitä olette ja mitä tuotte\nkukkuloilta. Minä tiedän ja olen senvuoksi varma, että mieluummin\nsurmaatte hänet kuin antaudutte kiinni, enkä minä tahdo, että hän saa\nsurmansa. Siinä kaikki.»\n\n»Mistä tiedätte, mitä kuljetamme kukkuloilta laaksoon?»\n\n»Allen ilmaisi sen minulle.»\n\n»Allenko ilmaisi? En usko teitä. Tiedättekö, missä Allen on?»\n\n»Hän on Los Angelesin vankilassa. Kuulin hänen mainitsevan tästä\nasiasta eräälle miehelle Los Angelesissa viime heinäkuussa.»\n\n»Kuka on se ystävänne, joka aikoo väijyä meitä?»\n\n»Herra Pennington.»\n\n»Oletteko puhunut hänelle meistä?»\n\n»Sanoinhan jo, ettei hän tiedä teistä mitään. Hän tietää vain sen, että\njotkut aina tulevat kukkuloilta, ajaen burroja, että he särkivät hänen\naitansa viime perjantaiyönä. Hän tahtoo ottaa teidät kiinni ja saada\nselville, mitä puuhaatte.»\n\n»Miksi ette ole puhunut siitä hänelle?»\n\nShannon empi.\n\n»Mitäpä väliä sillä voisi olla», hän virkkoi vihdoin.\n\n»Sillä on väliä meille. Käskin teidän puhua totta, muutoin —»\nMeksikolainen nosti pyssyään, joten tyttö saattoi arvata lopun.\n\n»En halunnut joutua selittämään, mistä olin saanut teitä koskevat\ntietoni. En tahtonut herra Penningtonin tietävän, että tunnen sellaisia\nmiehiä kuin Allen on.»\n\n»Mistä tunnette Allenin?»\n\n»Se ei ole millään tavoin tämän asian yhteydessä. Olen varoittanut\nteitä, joten voitte ryhtyä toimenpiteisiin välttääksenne ilmituloa ja\nvangitsemista. En hiisku teistä mitään kellekään muulle. Sallikaa minun\nnyt poistua.»\n\nHän hoputti Baldya ja koetti kääntää sen ympäri, mutta mies piti\ntiukasti kiinni suitsista.\n\n»Ei niin hätäisesti, _señorita_! Jollen saa tietää, miksi Allen\non puhunut teille noin paljon, en voi uskoa hänen puhuneen teille\nlainkaan. Poliisit hankkivat tietoja monilla tavoin, joskus he\nkäyttävät naisia. Jos olette Allenin ystävä, niin on kaikki hyvin.\nJollette ole, niin, hitto soikoon, tiedätte niin paljon, ettei se ole\nteille terveellistä. Teidän olisi parasta kertoa minulle peittelemättä\nkaikki; muutoin ette pääse täältä — ette koskaan!»\n\n»No niin», virkkoi Shannon. »Kohtasin Allenin Hollywoodissa eräässä\ntalossa, johon hän möi 'luntansa’, ja kuulin hänen kertovan sen talon\nisännälle, miten te käsittelitte New Yorkista varastettua wiskyä, joka\noli tuotu laivalla tänne rannikolle ja piilotettu vuoristoon.»\n\n»Mikä on sen miehen nimi, jonka talossa tapasitte Allenin?»\n\n»Crumb.»\n\nMies kohotti tuuheita kulmakarvojaan.\n\n»Kuinka kauan sitten olitte siellä — siinä talossa Hollywoodissa?»\n\n»En ole ollut siellä heinäkuun viimeisen päivän jälkeen. Poistuin\nsieltä silloin, kun Allenkin.»\n\n»Tiedättekö, miten Allen joutui vankilaan?» kysyi meksikolainen.\n\nTyttö käsitti, että miehen mielessä oli herännyt uusi epäluulo, ja\npäätteli, että hänen oli varminta olla täysin vilpitön.\n\n»En tiedä, sillä en ole nähnyt Crumbia enkä Allenia senjälkeen. Mutta\nkun luin sanomalehdestä, että hänet oli vangittu sinä iltana, arvasin\nCrumbin järjestäneen sen. Kuulin Crumbin pyytävän häntä viemään vähän\nlunta jollekin miehelle Hollywoodiin. Tiedän, että Crumb on huono\nihminen ja että hän koetti varastaa teidän rahaosuutenne.»\n\nMies mietti äänettömänä useita minuutteja, ja hänen tyhmännäköisistä\nkasvoistansa kuvastuivat jonkun uuden ajatuksen synnytystuskat. Äkkiä\nhän katsahti Shannoniin, ja hänen ilkeissä silmissään oli ovela väike.\n\n»Saatte mennä», hän sanoi. »Tunnen teidät. Allen puhui teistä kauan\nsitten. Olette Crumbin nainen, ja nimenne on Gaza. Te ette kerro meistä\nmitään rikkaille ystävillenne Penningtoneille — varmasti ette kerro!»\n\nMeksikolainen nauraa hohotti, iskien silmää tovereilleen.\n\nShannon tunsi polttavan punan leviävän poskilleen. Hän sulki silmänsä\nmelkein ruumiillisesta tuskasta, niin hirvittävästi raateli tämä\nnöyryytys hänen ylpeyttään, ja sitten hän tunsi ellottavaa inhoa. Mies\noli hellittänyt suitset; Shannon pyöräytti Baldyn ympäri.\n\n»Ette siis tule perjantai-iltana?» hän tiedusti, toivoen saavansa\njonkunlaisen takeen siitä, ettei hänen uhrauksensa ollut mennyt ihan\nhukkaan.\n\n»Herra Pennington ei löydä meitä perjantaiyönä, joten häntä ei ammuta.»\n\nShannon ratsasti sitten pois; mutta hänen mieleensä hiipi hämärä\nepäluulo, että miehen viimeiset sanat olivat kaksimieliset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTyöskenneltyään puolisen jälkeen pari tuntia konttorissa oli Custer\nPennington juuri tullut ulos talosta ja seisoi kummun reunalla,\nsilmäillen ranchoalueen ylitse vuoristoon. Hänen katseensa harhaili\naluksi umpimähkään, mutta kiintyi äkkiä pieneen täplään, joka\nilmestyi kaukaisesta rotkosta ja jonka hän niinkin pitkän matkan\npäästä tunsi ratsastajaksi, vaikka siellä ei olisi pitänyt kenenkään\nratsastaa. Tarkkailtuaan sitä hetken hän käväisi sisällä noutamassa\nkaksoiskiikarin.\n\nNyt oli täplä kadonnut, mutta hän tiesi sen olevan alhaalla notkon\npohjalla, Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella olevan harjanteen takana,\nja hän odotti, kunnes se ilmestyisi selänteen laelle. Viisi, kymmenen,\nviisitoista minuuttia hän tähysti sitä kohtaa, jossa ratsastajan\nolisi pitänyt uudelleen ilmestyä näkyviin. Sitten hän näki liikettä\npensaikossa ja suuntasi kaukoputkensa sinne päin, seuraten katseellaan\npuolittain näkyvää hahmoa, kunnes se joutui puuttomalle aukeamalle. Nyt\nne näkyivät selvästi voimakkaiden linssien lävitse, ratsu ja ratsastaja\n— Baldy ja Shannon!\n\nPennington laski kiikarin kupeelleen, ja hänen kasvoillaan oli\nhämmästynyt ilme, kun hän koetti keksiä jotakin selitystä kaukoputken\npaljastamaan seikkaan. Silloin tällöin hän vielä näki vilahdukselta\nShannonin tämän ratsastaessa cañonia pitkin alaspäin. Mutta kun tyttöä\nei näkynyt taloon tuovalla tiellä, vaikka hän odotti joltisenkin ajan,\narvasi hän Shannonin menneen El Camino Corton poikki. Miksi hän oli\nniin tehnyt, sitä oli Custerin mahdoton käsittää. Siten hän poikkesi\npaljon kotinsa suunnalta, ja hänen oli ratsastettava kukkulapolkua, kun\ntaas Sykomori-cañonista olisi melkein suora ratastie tuonut taloon.\n\nPian Custer kiersi talon ympäri kummun pohjoisreunalle, josta hän näki\nitään, länteen ja pohjoiseen leviävään laaksoon. Lännen puolella näkyi\nEvansien talon yläpuolella kulkeva tie Ratsuleiri-cañonille saakka.\n\nHän ei osannut itsekään selittää, miksi hän seisoi siellä pitämässä\nsilmällä Shannonia. Ei ollut hänen asiansa, missä ja milloin tyttö\nratsasteli. Mutta tuntui omituiselta, että Shannon oli ratsastanut\nkukkuloille kieltäydyttyään lähtemästä ratsastusretkelle hänen\nseurassaan. Se myöskin hämmästytti ja huoletti häntä, sillä se\noli ensimmäinen vihjaus siitä, että Shannon saattoi tehdä jotakin\nsalakähmäistä, vaikka kuinkakin vähäistä.\n\nJonkun ajan kuluttua hän näki tytön ilmestyvän Ratsuleiri-cañonista\nja noudattavan kotiinsa vievää tietä. Custer harasi sormillaan\ntukkaansa ollen ymmällä. Häntä ei vaivannut ainoastaan se, että\nShannon oli lähtenyt ratsastamaan ilman häntä ensin väitettyään\niltapäivä-ratsastusta kiireen tähden mahdottomaksi, vaan myöskin se\nsuunta, johon tyttö oli ratsastanut; hän oli noudattanut sitä polkua,\njota tutkimalla Custer, kuten hän oli Shannonille maininnut, arveli\nsaavansa salaperäisen yöliikenteen selityksen. Custer oli sanonut\ntytölle, ettei hän lähtisi seuraamaan polkua ennen kuin lauantaina,\npeläten muutoin herättävänsä 'epäluuloja niissä miehissä, jotka hän\ntahtoi yllättää, puuhasivatpa he sitten mitä hyvänsä. Ja muutamia\ntunteja myöhemmin oli Shannon tieten taiten ratsastanut vuoristoon\njuuri samaa polkua myöten.\n\nKuta enemmän Custer asiaa pohti, sitä sekavammalta se hänestä tuntui.\nVihdoin hän harmistuneena luopui miettimästä. Epäilemättä Shannon\nselittäisi hänelle koko jutun, kun hän myöhemmin iltapäivällä menisi\nhäntä noutamaan. Hän koetti unohtaa sen, mutta se ei tahtonut haihtua\nhänen mielestään.\n\nUseita kertoja hän kummastuksekseen huomasi olevansa loukkaantunut\nsiitä, että Shannon oli käynyt ratsastamassa ilman häntä. Hän koetti\njärkeillä, ettei hän muka ollutkaan loukkaantunut, ettei se merkinnyt\nhänelle mitään, että Shannonilla oli täysi oikeus ratsastaa hänen\nseurassaan tahi ilman häntä, miten parhaiksi näkisi, ja ettei hän\nvälittäisi vähääkään, tekipä tyttö kummalla tavoin tahansa.\n\nNiin, se ei häntä painanut — syy oli jokin muu. Hän ei käsittänyt, mikä\nse oli, mutta ryyppy selvittäisi kaikki; ja niin hän otti ryypyn. Hän\nmuisti, ettei ollut maistanut väkevää kokonaiseen viikkoon, ja melkein\npäätti olla nytkin maistamatta, mutta muutti sitten mielensä. Sen\njälkeen hän otti vielä monta tuikkua, eikä se sanottavasti kolkuttanut\nhänen omaatuntoaan. Kun omatunto alkoi osoittaa heräämisen oireita,\nnukutti hän sen jälleen harmittomaan lepoon toistamalla itsekseen\njärkeilevän kysymyksen, johon hän ei kyennyt vastaamaan:\n\n»Mitäpä se hyödyttää?»\n\nLähtiessään noutamaan Shannonia hän oli viheliäisen onnellinen ja\nonnellisen viheliäinen. Mutta hän ei pienimmälläkään ulkonaisella\nmerkillä ilmaissut nauttineensa väkijuomia, mutta kummulta laskeutuvan\najotien käänteissä hän käänsi auton hiukan tavallista rajummin.\n\nShannon oli valmiina odottamassa häntä ja tuli ulos auton luokse\nhuulillaan hymy, joka salasi hänen sydämessään piilevän surun ja\nlevottomuuden. Häntä tervehtiessään hymyili myöskin Custer, hänkään\npaljastamatta sisässään riehuvia tunteita. Heidän ajaessaan »kunnaan\nlinnalle» Custer antoi Shannonille mahdollisimman paljon tilaisuutta\nottaa puheeksi ratsastusretkensä ja selittääkseen sen erittäinkin\nolemalla pitkiä toveja ääneti silti kuitenkin millään tavoin\nosoittamatta, että tytöllä oli hänen mielestään jotakin selitettävää.\nJollei Shannon halunnut hänen tietävän siitä mitään, ei hän saisi\nkoskaan aavistaa, että Custer jo tiesi sen; mutta epäluulon mato jäyti\njo hänen sydäntään ja hän käsitti ehkä vasta nyt, kuinka rakkaaksi tämä\nuusi ystävyyssuhde oli hänelle käynyt.\n\nYhä uudelleen hän vakuutti itselleen, ettei Shannonin menettely\naiheuttanut minkäänlaista muutosta, että tytöllä oli täytynyt olla joku\npätevä syy toimiakseen niin. Kenties hän oli vain halunnut olla yksin.\nItse oli Custer usein tuntenut samanlaista kaipausta. Silloinkin, kun\nGrace oli ollut kotona, oli hän silloin tällöin tahtonut ratsastaa\nkauas kukkuloille seuranaan vain omat ajatuksensa.\n\nMutta järkeilipä hän kuinka paljon tahansa, muutos oli sittenkin\ntapahtunut, ja hän näki nyt Shannonin uudessa valossa. Muutoksen\nmerkitystä hän ei olisi otaksuttavasti kyennyt tyydyttävästi\nselittämään, jos olisi yrittänyt; mutta hän ei yrittänytkään. Hän\ntiesi, että suhde oli nyt toisenlainen, ja hänen sydäntään kirveli,\nvaikka sitä ei olisi pitänyt kirveliä. Se sai hänet kiukkuiseksi\nitselleen, ja seuraus oli, että hän pistäytyi huoneessaan ottamassa\nvielä lisäryypyn.\n\nMyöskin Shannon tunsi muutoksen tapahtuneen. Hän arveli sen johtuvan\nomasta syyllisyydentunnostaan, vaikka hän ei voinut ymmärtää, miksi\nhänen omatuntonsa olisi ollut rauhaton, kun hän oli pannut niin paljon\nalttiiksi Custerin tähden. Hän oli vaistomaisesti vilpitön, ja häntä\nvaivasi senvuoksi rakastamansa henkilön pettäminen, vaikka hänen\ntarkoituksensa olikin hyvä.\n\nHäntä huolestutti myöskin eräs toinen seikka. Hän tunsi, että Custer\noli taaskin nauttinut väkijuomia ja muisti Custerin samana aamuna\nsanoneen, että Shannon oli ollut hänelle tukena hänen pyrkiessään eroon\nsiitä tottumuksesta. Hän tiesi itse liiankin hyvin, millaista oli\ntaistella vapautuakseen pinttyneestä paheesta, ja oli hyvillään siitä,\nettä oli ollut apuna Custerille. Hänen itsensä oli täytynyt kamppailla\noma taistelunsa yksin, eikä hän toivonut Custerin kestettäväksi\nsamanlaista koettelemusta.\n\nHän aprikoi, miksi Custer oli juonut sinä päivänä. Saattoiko syynä olla\nse, ettei hän ollut voinut lähteä ratsastamaan, joten Custer oli jäänyt\nyksin ja sortunut vanhaan tapaansa? Tyttö moitti itseään, vaikka olikin\nhänen ja meksikolaisen välisen keskustelun nojalla varma siitä, että\nhän epäilemättä oli pelastanut Custerin hengen.\n\nMyöskin Evansit, äiti ja poika, olivat sinä iltana päivällisellä\nPenningtonien luona. Shannon oli pannut merkille, että Gracen nimeä oli\nviime aikoina mainittu yhä harvemmin. Hän tiesi syyn. Poissaolevalta\ntytöltä oli kirjeitä saapunut yhä vähemmän. Hänen rouva Evansille\nlähettämiään kirjeitä ei enää luettu Penningtonien kuullen, sillä\nniihin oli hiipinyt uusi, epämiellyttävä sävy, joka oli mahdollisimman\nvieras kuukausia sitten poistuneelle tytölle. Niistä ilmeni eräänlaista\nvälinpitämättömyyttä ja harkinnan, puutetta, mikä oli tuntunut heistä\nkaikista kiusalliselta.\n\nHe kyselivät aina poissaolevan tytön kuulumisia, mutta hänen nykyisestä\nelämästään ja urastaan ei enää keskusteltu, koska se aihe vain tuotti\nsurua heille kaikille. Otaksuttavalta näytti, että hänen toiveensa\nolivat pettäneet ja haaveensa särkyneet, koskapa hän oli saanut\nainoastaan muutamia vähäisiä osia keskilaatuisissa kuvissa eikä hän\nenää maininnut kunnianhimoaan ja kirjoitti tuskin mitään työstään.\n\nSinä iltana päivällisellä oli Eva harvinaisen äänetön, kunnes eversti\npani sen merkille ja tiedusti, oliko hän sairas.\n\n»Kas niin!» huudahti tyttö. »Te kaikki teette elämäni kurjaksi, koska\nmuka lörpötän liian paljon, ja kun sitten annan teidän olla rauhassa,\nkysytte minulta, voinko pahoin. Mitä minun on tehtävä? Jos puhelen,\nkiusaan teitä. Jos olen puhumatta, kiusaan teitä. Mutta jos teidän on\nsaatava selko, niin ilmoitan, että olen liiaksi tunteittani vallassa\npuhuakseni juuri nyt — aion mennä naimisiin!»\n\n»Ihan yksinkö?» kysäisi Custer.\n\nSairaloinen helakka puna, joka uhkasi muuttua tummaksi, hiipi Guyn\nkauluksen alta, leviten yli koko pään. Hän ojensi kätensä tarttuakseen\nvesipikariinsa ja työnsi haarukkansa pään hihaansa. Sen kommelluksen\nselvittäminen ei millään tavoin lujittanut hänen mielensä tasapainoa,\nvaikka ei käynytkään sen pahemmin kuin että pikari kaatui. Custer\nsilmäili häntä kasvoillaan enkelimäinen ilme, joka ennusti pahaa.\n\n»Mikä sinua vaivaa, Guy — tuhkarokkoko?» hän kysyi, hymyillen\nautuaallisen herttaisesti.\n\nGuy myhäili arasti ja oli uskaltamaisillaan selittää, kun Eva keskeytti\nhänet. Muut pöydässäolijat katselivat heitä, hymyillen huvitettuina.\n\n»Näetkös, äiti», alkoi Eva, kääntyen äitinsä puoleen. »Guy on myynyt\nromaanin. Hän sai siitä tuhat dollaria — tuhat!»\n\n»Enhän, en saanut tuhatta!» pani Guy vastaan.\n\n»Niin, mutta lähes tuhat — jos olisit saanut lisää kolmesataa dollaria,\nolisi tuhat täysi — ja kun tulevaisuutemme nyt niin ollen on turvattu,\naiomme mennä naimisiin. En mielinyt hiiskua siitä mitään, ennen kuin\nGuy olisi puhellut isän kanssa, mutta näin se käy hauskemmin ja\nhelpommin Guylle.»\n\nGuy katsahti everstiin vetoavasti.\n\n»Ymmärrättehän, sir, olin laskenut, että avaan teille — tarkoitan, että\nolin —»\n\n»Siinä näette, mitä merkitsee kun perheessä on kirjailija», virkkoi\nCuster. »Hän alkaa puhua päittemme ylitse. Emme ymmärrä hänen puhettaan\npuoleksikaan. En ainakaan minä. Entä sinä, Guy?»\n\n»Säälihän toki, Custer, ja anna pojan olla rauhassa!» kehoitti rouva\nPennington nauraen. »Sinähän saat kivikuvankin pökerryksiin. Ja sinä,\nGuy, tiedäthän, ettei sinun tarvitse joutua hämillesi. Olemme kaikki\ntottuneet siihen ajatukseen, että Evasta ja sinusta tulee pari, joten\nse ei ole mikään yllätys. Olemme siitä hyvin iloissamme.»\n\n»Kiitos, rouva Pennington!» vastasi poika. »Syynä ei ollut se, että\nsen ilmoittaminen teille olisi ollut vaikeata, vaan se, miten Eva\nvaati minun tekemään sen — ikäänkuin kirjasta lukien. Minun piti\ntulla pyytämään everstiltä hänen kättään hyvin muodollisesti, ja se\ntuntui minusta yhä typerämmältä, kuta enemmän sitä ajattelin — ja olen\najatellut sitä koko päivän. Niin, nähkääs, silloinkin kun Eva sanoa\npaukautti sen, mietin hullunkurista puhettani —»\n\n»Ei se ollut hullunkurinen», pisti Eva väliin. »Se oli suorastaan\nloistava. Niin ajattelit itsekin, kun panit _Bruce Bellinghamin_\npyytämään _Hortensen_ isältä häntä omakseen. '_Monsieur Le Clairehän_\nlausui, oikaisten miehekkäitä hartioitaan, 'lähestyn teitä tänä\nkauniina toukokuun päivänä, mitä syvimmän juhlallisuuden tuntein ja\ntäysin tuntien arvottomuuteni —'.»\n\n»Oi, taivaan tähden, Eva, olehan jo!» pyysi Custer.\n\nNyt he nauroivat kaikki, Eva ja Guy muiden mukana.\n\n»Kustantajasi menetteli perin rosvomaisesti tarjotessaan sinulle vain\nseitsemänsataa dollaria romaanistasi. Tuo kelmihän yksin on hyvinkin\ntuhannen dollarin arvoinen. Hyvästi, Mark Twain! Hauskaa matkaa, Bill\nNye! Olet jättänyt heidät kaikki varjoon, Guy Thackeray!»\n\nEversti pyyhki silmiään.\n\n»Mikäli käsitän», hän sanoi, »haluatte te lapset mennä avioliittoon.\nOnko olettamukseni oikea?»\n\n»Oi, isä, olet suorastaan ihmeellinen!» huudahti Eva.\n\n»Niin, mistä sen arvasit, isä?» naljaili Custer. »Kummastuttavan terävä\njohtopäätösten tekijä vanhaksi herrasmieheksi, totisesti!»\n\n»Etkö muuta osaakaan, Custer?» varoitti eversti.\n\n»Antaisinko tällaisen tilaisuuden jäädä käyttämättä!» vastasi nuori\nPennington. »Luuletteko minun unohtaneen, kuinka nuo kaksi vesaa\nkoettivat kiusata kuoliaaksi Gracen ja minut vain muutamia vuosia\nsitten? Niin, tosiaan!»\n\n»En moiti Custeria vähääkään», sekaantui rouva Evans keskusteluun. »Guy\nja Eva tekivät elämän todella kiusalliseksi hänelle ja Gracelle.»\n\n»Siihen puoleen en kajoa — se on Guyn ja Evan asia. Mutta ettekö\nkuullut hänen vihjaavan, että olen vanha herrasmies?»\n\nKaikki purskahtivat nauramaan.\n\n»Mutta sinähän _olet_ herrasmies», intti Custer.\n\nEverstin silmät tuikahtivat ja hän kääntyi rouva Evansin puoleen.\n\n»Ajat ovat muuttuneet siitä, kun me olimme lapsia, Mae. Kuvittelehan,\nettä olisimme puhuneet tuolla tavoin isällemme!»\n\n»Minä olen hyvilläni muutoksesta, Custer. On kauheata nähdä lasten\npelkäävän vanhempiaan. Se on ajanut heistä niin monta pois kotoa.»\n\n»Siitä ei tässä tapauksessa ole pelkoa», vastasi eversti.\n\n»On todennäköisempää, että nyt saadaan turvautua toiseen kiertotiehen»,\nhuomautti rouva Pennington. »Vastaisuudessa saamme ehkä kuulla, että\nvanhemmat poistuvat kodistaan lapsiensa vaativaisen hirmuvallan\najamina.»\n\n»Minun lapseni kasvatetaan kunnollisesti», lausui Eva, »ja ne\ntotutetaan asianomaisesti kunnioittamaan vanhempiaan.»\n\n»Ja noudattamaan äitinsä loistavaa esimerkkiä», tokaisi Custer.\n\n»Ja Custie-enonsa», vastasi tyttö.\n\n»No, no», keskeytti eversti, »kertokaahan jotakin suunnitelmistanne!\nMilloin teidät vihitään?»\n\n»Niin», lisäsi Custer. »Kun ne seitsemänsataa dollaria nyt ovat\nturvanneet heidän tulevaisuutensa, niin miksipä he eivät voisi solmia\nliittoaan heti ja vuokrata huoneistoa Lähettiläs hotellista. Mikäli\nolen kuullut, eivät ne maksa kuin kolmetuhatta viisisataa kuukaudessa.»\n\n»Minullapa onkin enemmän kuin ne seitsemänsataa», selitti Guy. »Olen\nsäästänyt rahaa kauan aikaa. Meillä on yllin kyllin aluksi.»\n\nShannon huomasi, että Guy punastui vähän sen sanoessaan, ja vain hän\ntunsi punehtumisen syyn. Oli kovin paha, että Custerin pikku sisaren\npiti alkaa avioelämänsä sillä tavoin hankituilla rahoilla!\n\nShannonista tuntui, että Guy oli pohjaltaan hyvä poika — ettei hän\nsilloin, kun hänet ensiksi viekoiteltiin tähän puuhaan, oikein\nkäsittänyt sen rikollisuutta. Hänen oma kova onnensa oli tehnyt hänet\nherkän alttiiksi etsimään toisten virheitä lieventäviä näkökohtia;\nmutta hän ei rohjennut ajatella, kuinka kipeästi Evaan ja muihin\nPenningtoneihin koskisi, jos totuus joskus tulisi ilmi. Sen nojalla,\nmitä hän tiesi niistä miehistä, joiden hommiin Guy oli sekaantunut,\nhän oli taipuvainen uskomaan, että poikaa uhkasi paljastuksen ja\nkiristyksen vaara useita vuosia, vaikka juttu ei tulisikaan julkiseksi\nlähitulevaisuudessa. Sillä Shannon oli varma siitä, että jos\nviranomaiset saisivat kiinni Guyn rikostoverit, ilmaisisivat he heti\nhänetkin ja koettaisivat vierittää kaiken vastuun hänen niskoilleen.\n\n»En halua, että avioliiton rahallinen puoli huolestuttaa teitä\nkumpaakaan», sanoi eversti. »Guy on valinnut sellaisen alan, jolla\nkenties on ponnisteltava vuosikausia, ennen kuin saa kunnolliset tulot.\nTyttäreni puolisolta vaadin ainoastaan sen, että hän rehellisesti käy\ntyöhön käsiksi. Jos panet parhaasi, Guy, niin menestyt, ja sillä välin\nminä kyllä huolehdin raha-asioista.»\n\n»Mutta sitä me emme tahdo», puhkesi Eva puhumaan. »Emme tahdo elää\nalmuista.»\n\n»Arveletko sinä, että se, mitä annan pikku tyttärelleni, on annettu\nalmuna?» kysyi eversti.\n\n»Oi, isä, tiedänhän, ettet sinä ajattele niin. Mutta etkö ymmärrä,\nmiltä se tuntuisi Guysta? Hänen pitää olla riippumaton. Mieluummin\ntulen toimeen vähällä, kun vain tiedän, että hän on ansainnut sen\nkaiken.»\n\n»Siihen saattaa kulua pitkä aika, Eva», virkkoi Custer, »ja siihen\nmennessä kuluisi elämänne paras osa huolessa ja puutteessa. Ymmärrän\nkyllä tunteenne; mutta on kiertotie, joka pohjaa vakiintuneisiin\nliikennemenetelmiin. Anna isän rahoittaa Guyn kirjailijakyky, samoin\nkuin joskus rahoitetaan keksijäneroja! Saavutettuaan menestystä voi Guy\nmaksaa pääoman korkoineen.»\n\n»Mikä näppärä pieni ajatus!» huudahti tyttö. »Siten saadaan kaikki\njärjestykseen, eikö niin. Sinä säteilevä mies!»\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nSeuraavana maanantaina vankien puhutteluaikana ilmestyi Los Angelesin\nlääninvankilaan rokonarpinen meksikolainen, pyytäen saada tavata\nSlick Allenia. Sitten nämä kaksi seisoivat eräässä nurkkauksessa,\nkeskustellen kuiskaamalla. Allenin kasvot kävivät häijyn synkiksi, kun\nvieras kertoi hänelle, että nuori Pennington oli sekaantunut heidän\nsuunnitelmiinsa.\n\n»Meitä alkaa maa siellä polttaa», virkkoi Allen. »Meidän on\nsiirryttävä. Kuinka paljon teillä on vielä tavaraa jälellä?»\n\n»Noin kuusikymmentä laatikkoa väkevää. Myimme rannikon puolella lähes\nkolmesataa laatikkoa tarvitsematta Evansin välitystä. Toista tavaraa ei\nenää ole paljoa — kaikkiaan pari naulaa korkeintaan.»\n\n»Me menetämme wiskyn tähteet», sanoi Allen, »mutta saamme niistä kyllä\ntäyden hyvityksen. Kuuntelehan nyt ja kuuntele tarkkaavasti, Bartolo!»\n\nHän alkoi hyvin huolellisesti ja selvästi esittää erään suunnitelman\nyksityiskohtia, joka sai meksikolaisen myhäilemään ilkeän huvitettuna.\nJuoni ei ollut aivan uusi, vaan pikemminkin parannettu toisinto\naikaisemmasta suunnitelmasta, jonka Allen oli keksinyt nyt esiintyneen\nkaltaisen tarpeen varalle.\n\n»Entä tyttö?» tiedusti Bartolo. »Hän kai olisi valmis maksamaan paljon\npitääkseen Penningtonit tietämättöminä.»\n\n»Jätä hänet minun huolekseni!» vastasi Allen. »Ei minun tarvitse\nikuisesti olla vankilassa.»\n\nSeuraavina päivinä — oli syyskuun loppuviikko — olivat Shannon ja\nCuster yhteisillä ratsastusretkillään jäykän karttelevia, mikä tuntui\noudolta ja painostavalta. Tyttö oli levoton odottaessaan, mitä tuloksia\nhänen seikkailustaan koituisi nopeasti lähestyvänä perjantaina, ja\nCuster ei voinut saada mielestään kiusallista muistoa siitä, että tyttö\noli yksin ja salavihkaa ratsastanut vuoristoon vievällä salaperäisellä\npolulla.\n\nHäntä vaivasi se, että Shannon oli pitänyt asian salassa ja että hän\nitse välitti siitä. Mitäpä hänelle merkitsi se, missä Shannon Burke\nratsasteli? Hän kysyi sitä itseltään ainakin sata kertaa. Mutta vaikka\nhän aina vakuutti itselleen, ettei se merkinnyt mitään, tiesi hän\nvarsin hyvin, että se sittenkin merkitsi.\n\nHän huomasi usein tarkastavansa Shannonin kasvoja, ikäänkuin olisi\nsiten voinut saada joko vastatuksi kysymyksensä tai kumotuksi\nmielessään heränneen ja itsepintaisesti vireillä pysyvän epäilyksen\nsiitä, että tyttö oli punonut kavalia juonia. Kuinka kauniit Shannonin\nkasvot olivatkaan! Ne olivat kauniit epäsäännöllisistä piirteistään\nhuolimatta; hänen kauneutenaan olivat juuri ne ja niiden hänen\nulkomuodolleen antama lujaluonteinen ja yksilöllinen leima. Katseltuaan\nhänen kasvojaan Custer ei saattanut epäillä häntä.\n\nUseita kertoja tyttö havaitsi Custerin tällä tavoin silmäilevän häntä\ntutkivasti, ja se ihmetytti häntä, sillä ennen ei Custer ollut koskaan\nnäyttänyt tietoisesti tarkastavan häntä. Hän huomasi myöskin, että\nCusteria vaivasi joku asia. Hän toivoi voivansa kysyä sitä — voivansa\npyytää toista avaamaan hänelle sydämensä, sillä hän tiesi, kuinka\ntuskallinen jakamaton suru on. Mutta Custer karttoi antamasta hänelle\nalkusysäystä siihen. Niin he ratsastivat yhdessä usein äänettöminä,\nja vaikka heidän jalustimensa usein koskettivat toisiaan, loittonivat\nhe yhä kauemmaksi toisistaan vain sen tähden, että Custer Pennington\noli tuona lauantai-iltana sattumalta tullut toimistosta pihalle ja\nkatsellut eteläisille kukkuloille samalla hetkellä, jolloin Shannon oli\nlaskeutunut Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella olevalle niitylle vievää\npolkua.\n\nVihdoin koitti perjantai. Kumpikaan heistä ei ollut edellisen lauantain\njälkeen koskettanut sitä aihetta, joka oli etualalla heidän mielessään.\nMutta nyt Shannon ei enää malttanut olla koettamatta vielä kerran\ntaivuttaa Custeria luopumaan aikeestaan. Hän ei ollut voinut unohtaa\nmeksikolaisen pahaenteistä hymyä eikä päässyt eroon vaistomaisesta\nvakaumuksestaan, että miehen loppusanoissa oli piillyt salainen uhkaus.\n\nHe olivat hyvästelemässä tien haarautumassa — Shannon oli empinyt\nviimeiseen hetkeen saakka.\n\n»Vieläkö aiot yrittää saada kiinni ne miehet tänä yönä?» hän kysyi.\n\n»Kyllä — miksi en?»\n\n»Olin toivonut sinun jättävän sen silleen. Minua peloittaa, että\njotakin saattaa tapahtua. Minä — oi, älä mene, Custer!» Hän olisi\ntahtonut lisätä: »minun tähteni.»\n\nCuster naurahti.\n\n»En usko, että sattuu ikävyyksiä. Ja jos sattuu, niin osaan kyllä pitää\nhuolta itsestäni.»\n\nTyttö ymmärsi, että hänen oli turha enää inttää.\n\n»Ilmoita minulle, jos kaikki on hyvin!» hän pyysi. »Sytytä palattuasi\nvalo talon isoon kattokupuun — näen sen makuuhuoneeni ikkunasta — ja\nsitten tiedän, ettei ole tapahtunut mitään. Pidän sitä silmällä ja\nodotan.»\n\n»Olkoon menneeksi», lupasi Custer, ja he erosivat.\n\nCusteria kummastutti, että tyttö oli niin levoton hänen seniltaisten\nsuunnitelmiensa johdosta. Se tuntui omituiselta, eikä hän voinut\nymmärtää eikä selittää sitä muutoin kuin yhden ainoan olettamuksen\npohjalla. Ja sen olettamuksen ajatteleminen oli hänestä halpaa,\nmutta sittenkin se todellisen painajaisen tavoin väikkyi alati hänen\nmielessään. Jos hän olisi tiennyt, miten asianlaita oikeastaan oli,\nolisi hän ymmärtänyt kaikki varsin hyvin. Mutta mistäpä hän olisi\nvoinut tietää, että Shannon Burke rakasti häntä?\n\nKun hän saapui talolle, tuli ranchon kirjanpitäjä ilmoittamaan hänelle,\nettä hänelle oli iltapäivällä soitettu Los Angelesin keskiöstä vähän\nväliä.\n\n»L. A:sta haluaa joku puhua kanssanne tärkeistä asioista», selitti\nkirjanpitäjä. »Teidän olisi soitettava sinne heti kotiin tultuanne.»\n\nViiden minuutin kuluttua hän oli puhelimessa. Outo ääni kysyi, oliko\nhän nuorempi Pennington.\n\n»Kyllä olen», vastasi hän.\n\n»Aitaanne rikottiin viime perjantaina. Haluatteko tietää, kuka sen\nteki?»\n\n»Mitä siitä? Kuka te olette?»\n\n»Älkää siitä välittäkö! Olin silloin mukana. Minua petettiin.\nTahdotteko saada heidät kiinni?»\n\n»Haluaisin tietää, keitä he ovat, miksi he särkevät aitaani ja mitä\nhiton puuhaa heillä on tuolla kukkuloilla.»\n\n»Kuunnelkaa sitten! Tiedättehän Linkkuveitsi-cañonin?»\n\n»Kyllä.»\n\n»Tänä iltana he tuovat kuormansa kukkuloilta vähää ennen pimeän\ntuloa. He tekevät niin joka perjantai ja piilottavat burronsa hyvin\nmyöhäiseen saakka. Sitten he tulevat laaksoon kaikkien nukkuessa.\nTänä iltana he piilottavat ne Linkkuveitsi-cañoniin. He sitovat ne\nkiinni ja poistuvat. Kello kymmenen tienoilla he palaavat. Menkää te\nsinne yhdeksän aikana ja napatkaa heidät kiinni, kun he palaavat!\nYmmärrättekö?»\n\n»Kuinka monta heitä on?»\n\n»Vain kaksi. Teidän ei tarvitse pelätä. Heillä ei ole ampuma-aseita.\nKun otatte revolverin mukaanne, niin voitte pidättää heidät aivan\nyksin.»\n\n»Mutta mistä tiedän, että te ette viritä minulle ansaa?»\n\n»Kuulkaahan! He pettivät minut. Tahdon maksaa samalla mitalla. Jollette\nhalua ottaa heitä kiinni, niin yhdentekevä — siinä kaikki. Hyvästi!»\n\nCuster kääntyi pois puhelimesta ja harasi sormillaan tukkaansa, tehden\nluonteenomaisen, ymmälläoloa kuvaavan liikkeen. Mitä hänen pitäisi\ntehdä? Ilmoitus oli kovin salaperäinen, hän arveli; mutta eihän\nsaattanut vahingoittaa, jos hän pistäytyisikin Linkkuveitsi-cañonissa\nkello yhdeksän vaiheilla. Jos häntä peijattiin, niin pahin pelättävissä\noleva seikka oli se, että hänet sillä tavoin houkuteltaisiin\nLinkkuveitsi-cañoniin, samalla kun kuormatut burrot tuotaisiin\nvuoristosta jotakin toista tietä. Jos he olivat menetelleet niin, oli\nse aika ovela temppu; mutta toista kertaa häntä ei narrattaisi.\n\nCuster Pennington ei halunnut joutua naurettavaksi eikä senvuoksi\ntahtonut ketään typeryytensä todistajaksi, jos hän sinä iltana joutuisi\nkepposen uhriksi. Siitä syystä hän ei ottanut Jakea mukaansa,\nvaan ratsasti yksin Sykomori-cañoniin, kun kaikki kunnaan linnan\nasukkaat luulivat hänen nukkuvan vuoteessaan. Yö oli kirkas. Esineet\nnäkyivät selvästi lyhyillä matkoilla, ja mennessään hevoslaitumen\nohitse hän näki sadan metrin päässä olevien siitostammojen himmeät\nhahmot. Kojootti kajahdutti kaamean ulvontansa läheisellä kukkulalla.\nKauempaa kuului pöllön kolkko huhuilu. Mutta nämä äänet eivät suinkaan\nlamauttaneet häntä, vaan niillä oli pikemminkin päinvastainen vaikutus,\nsillä ne olivat yön ääniä, jotka hän oli tuntenut ja joista hän oli\npitänyt lapsuudesta asti.\n\nPoikettuaan Linkkuveitsi-cañoniin hän seisautti Apachen ja istui\nhetkisen hiljaa kuunnellen. Rotkon yläpäästä, johon hän ei voinut\nnähdä, kuului heikkoa ääntä. Siellä kai olivat liekaan sidotut burrot,\nhän ajatteli, jollei koko juttu ollut pelkkä kuje; mutta hän oli varma\nerottaneensa sieltä jotakin liikettä..\n\nHän ratsasti edelleen, mutta irroitti varmuuden vuoksi revolverin\nkotelostaan. Olihan tietysti sellainen pieni mahdollisuus, että hänen\nsaamallaan puhelinsanomalla oli paha-aikeinen tarkoitus. Kun hän nyt\nsitä harkitsi, välähti hänen mieleensä, että ilmiantaja oli kenties\nhieman liian kiihkeästi vakuuttanut hänelle, kuinka turvallisesti hän\nvoisi yksin lähteä retkelle. No niin, mies oli ollut sukkela, jos se\noli hänen aikomuksensa.\n\nNyt Custer näki tumman ryhmän erään sykomorin alla. Hän ratsasti\nsuoraan sitä kohti ja erotti pian, että puuhun oli sidottu kuusi\nkuormitettua burroa. Hän eteni ihan likelle eläimiä tarkastamaan niitä.\nIhmisistä ei näkynyt merkkiäkään.\n\nHän tutki kuormia, kumartuen satulassaan tunnustelemaan niistä yhtä.\nMitä ne sisälsivät, sitä hän ei saattanut arvata, mutta polttopuita\nniissä ei ollut. Ilmeisesti oli kunkin burron selässä kuusi puista\nlaatikkoa, kolme kummallakin puolella.\n\nOhjattuaan Apachen burrojen taakse puiden pimentoon hän jäi odottamaan\nmiesten saapumista. Asiat eivät hänestä näyttäneet olevan lainkaan\noikealla tolalla. Mitä nuo laatikot saattoivat sisältää? Noiden\nkukkuloiden kautta tahi niiltä ei kuljetettu mitään laissa sallittua\ntavaraa, mikä olisi voinut selittää tämän pienen kuormajonon joka\nviikko uudistuvat retket. Ja jos taas burroja ajavat miehet puuhailivat\njotakin laitonta, eivät he antautuisi yksinäiselle miehelle niin\nlauhkeasti kuin hänen kertojansa oli väittänyt. Ne ajat, jolloin\ntavaroita oli kuljetettu salaa vuoriston ylitse valtamereltä, olivat\nmenneet — ainakin Custer oli luullut niin; mutta nyt näytti siltä kuin\ntämä entisaikainen liikenne olisi jälleen elpynyt.\n\nIstuessaan odottamassa hän sai runsaasti miettimisaikaa. Hän aprikoi,\nkuka saattoi olla se salaperäinen henkilö, joka oli soittanut hänelle\nLos Angelesista, ja mikä hänen tarkoituksensa oli ollut. Sitten hän\nkoetti arvailla, mitä laatikoissa oli. Hänen mieleensä johtui wisky,\njota Guy oli silloin tällöin myynyt hänelle. Ehkä laatikoissa olikin\nväkijuomia. Guyn puheiden nojalla hän oli olettanut tämän varaston\nolevan peräisin Los Angelesista eikä ollut milloinkaan syventynyt sitä\najattelemaan. Mutta nyt hän sen muisti ja päätteli, että jos näissä\nkuormissa oli wiskyä, ei se tullut samasta lähteestä kuin Guyn myymä.\n\nKoko ajan oli hänen mielessään Shannon ja tytön salaperäinen retki\nkukkuloille. Hän muisti, kuinka kiihkeästi Shannon oli tahtonut estää\nhäntä lähtemästä tänne tänä iltana, ja koetti keksiä sille järkevää\nselitystä. Ainoa oikea selitys ei luonnollisestikaan johtunut hänen\nmieleensä, vaan hänen päähänsä pälkähti useita muita, jotka hän koetti\nkarkoittaa ajatuksistaan.\n\nSitten hän kuuli Linkkuveitsi-cañonin suulta hevosten kavioiden\nkapsetta. Apache höristi korviaan, ja Custer kumartui eteenpäin,\nlaskien kätensä sen sieraimille.\n\n»Hiljaa, poika!» hän varoitti kuiskaten.\n\nÄänet lähestyivät verkkaisesti, silloin tällöin pysähtyen. Pian\nmeni hänen ohitseen kaksi ratsumiestä cañonin vastaisella laidalla.\nHe ratsastivat ripeätä ravia. Nähtävästi he eivät huomanneet\nkuormaeläimiä, ainakaan eivät olleet niitä näkevinään. He katosivat\npimeyteen, ja heidän hevostensa kavioiden kapse lakkasi. Pennington\narvasi heidän seisahtuneen. Keitä he saattoivat olla? Varmastikaan he\neivät olleet kuormajonon ajajia, sillä siinä tapauksessa he olisivat\npysähtyneet burrojen luokse.\n\nHän kuunteli jännittyneenä. Äkkiä hän kuuli, että ylhäältä päin\ncañonista lähestyi häntä käymäjalkaa astelevia hevosia. Hänen ohitseen\nratsastaneet miehet palasivat — varovasti.\n\n»Olen kuin olenkin laittanut itseni kauniiseen satimeen!» tuumi hän\nhetkisen kuluttua, kun alapuolelta alkoi kuulua ratsastajien liikettä.\n\nHän veti revolverinsa esille ja odotti. Hänen ei tarvinnut odottaa\nkauan. Vähän matkan päässä hänen alapuolellaan kajahti ääni, joka\npuhutteli häntä.\n\n»Ratsastakaa aukealle ja pitäkää käsiänne ylhäällä!» se komensi.\n»Olette kierroksessa ja alttiina tulellemme. Jos yritätte paeta,\nammumme teidät. Eteenpäin nyt! Liikkukaa vikkelästi! Ja pitäkää kätenne\nylhäällä!»\n\nÄäni oli englantilais-amerikkalaisen.\n\n»Kuka hitossa olette?» tiedusti Pennington.\n\n»Olen Yhdysvaltain virkamies», oli kerkeä vastaus.\n\nPennington naurahti. Miehen sävykin tuntui vakuuttavalta — kenties\nsiitä syystä, että Custer oli odottanut kohtaavansa meksikolaisia.\nTässäpä oli tosiaan tehty tepponen, mutta se kohdistui yhtä pahasti\ntulokkaihin kuin häneenkin. He olivat luulleet tapaavansa lainrikkojan.\nEpäilemättä he kiukustuisivat, kun heille selviäisi, että heitä oli\npeijattu.\n\nCuster ratsasti hitaasti pois puun juurelta.\n\n»Pitäkää käsiänne ylhäällä, herra Pennington!» ärähti viranomainen.\n\nCuster Pennington ällistyi. Tiedettiin, kuka hän oli, ja kuitenkin\nvaadittiin häntä pitämään käsiään ylhäällä tavallisen rikollisen tavoin.\n\n»Olkaahan toki!» huusi hän. »Mitä ilveilyä tämä on! Jos kerran\ntiedätte, kuka olen, niin miksi tahdotte minun pitävän käsiäni\nylhäällä? Mistä voin tietää, että olette viranomainen?»\n\n»Sitä ette tiedä. Mutta minä tiedän, että olette aseistettu ja perin\nilkeässä loukossa. On mahdoton arvata, mitä saatatte tehdä, enkä minä\naio jättää mitään sattuman varaan. Nostakaa senvuoksi kädet ylös ja\ntehkää se vilkkaasti! Jos joku saa kuulan ruumiiseensa tässä nujakassa,\nniin se tapahtuu teille eikä kellekään minun miehistäni!»\n\n»Olette kirottu tomppeli», virkkoi Pennington yksikantaan, mutta nosti\nkädet eteensä, kuten oli käsketty.\n\nVarjosta ratsasti esiin viisi miestä, piirittäen hänet. Yksi heistä\nlaskeutui satulasta ja otti hänen aseensa. Hän antoi käsiensä painua ja\nsilmäili ympärillään olevia miehiä.\n\n»Suvaitsisitteko näyttää minulle valtuutuksenne, jonka nojalla\nmenettelette näin?» hän pyysi. »Ja selittänette, mitä hemmettiä tämä\nkaikki merkitsee.»\n\nMuuan miehistä aukaisi takkinsa napit ja osoitti hopeista kilpeä.\n\n»Tuossa on valtuutukseni», hän sanoi, »ja sen tukena teiltä saamamme\ntavarat.»\n\n»Mitkä tavarat?»\n\n»Ne, jotka otaksumme löytävämme tarkastaessamme noita kuormia.»\n\n»Kuulkaahan!» virkkoi Pennington. »Olette kaikki erehtyneet. Nuo\nkuormajuhdat ja niiden taakat eivät liikuta minua vähääkään. Tulin\ntänne ottaakseni kiinni ne veitikat, jotka ovat kuljettaneet niitä\nGanadon kautta joka perjantaiyö ja jotka viime viikolla katkaisivat\naitamme. En tiedä, mitä nuo kuormat sisältävät, sen paremmin kuin\ntekään, ilmeisesti en niinkään paljoa.»\n\n»Se on oikein ja paikallaan, herra Pennington. Otaksuttavasti saatte\ntilaisuuden puhua tuosta kaikesta valamiehille. Olemme väijyneet teitä\nviime keväästä alkaen. Emme tietäneet, että syyllinen olitte te, ennen\nkuin eräs joukkueenne jäsen kanteli. Mutta sen tiesimme, että tämä\ntavara oli jossakin paikoin vuoristossa L. A:n läheisyydessä, ja olimme\npäättäneet päästä siihen käsiksi ennemmin tai myöhemmin.»\n\n»Entä minuun?»\n\n»Emme erikoisesti teihin, vaan sen kaupustelijaan. Totta puhuakseni\nolin kovin ällistynyt nähdessäni, kuka joutui käsiimme. Olin koko ajan\nluullut syylliseksi jotakin kehnoa meksikolaisjoukkuetta. Mutta setä\nSamuli ei tee erotusta henkilöön nähden.»\n\n»Mainitsitte jonkun antaneen minut ilmi», sanoi Custer.\n\n»Niin juuri! Mistä olisimme sen muutoin tienneet? Ei kannata pettää\nkumppaneitaan, herra Pennington.»\n\n»Mitä aiotte minulle tehdä?» kysyi Custer.\n\n»Viemme teidät L. A:han ja panemme teidät syytteeseen valtakunnan\noikeudessa.»\n\n»Tänä iltanako?»\n\n»Viemme teidät tänä iltana.»\n\n»Saanko käydä ensin kotona?»\n\n»Ette. Meillä on valtakirja pitää kotitarkastus talossanne ja jätämme\ntänne pari miestä, jotka suorittavat sen ensi töikseen huomenaamulla.\nMieleeni juolahti, ettette ole ainoa täkäläinen, jolla on tietoa tästä\npuuhasta.»\n\nHeidän puhellessaan oli eräs poliiseista irroittanut yhden laatikon ja\navannut sen.\n\n»Katsokaas!» hän huusi. »Sitä se on kun onkin!»\n\n»Mitä niin?» tiedusti Custer.\n\n»Niin, väkevää, tietenkin!» vastasi poliisi ilvehtien. »Miksi te sitä\narvelitte? Toivottavasti ei päähännekään pälkähtänyt, että se oli\nvaltion varastosta New Yorkista varastettua wiskyä!»\n\nToiset nauroivat hänen pilalleen.\n\n»On kovin ikävä juttu», virkkoi joukon johtaja pahoitellen, »kun teidän\nkaltaisenne säädyllinen nuori mies sekaantuu näin likaiseen asiaan.»\n\n»Olen yhtä mieltä kanssanne», vastasi Pennington.\n\nHänen ajatuksensa pyörivät salamannopeasti, ja hänen sielunsa\nsilmien eteen välähti kuva: Shannon Burke ratsastamassa kukkuloilta\nLinkkuveitsi-cañonin yläpuolella olevan niityn poikki. Hän muisti, että\ntyttö oli samana päivänä iltapuolella kysynyt, aikoiko hän lähteä tänne\ntänä iltana. Oliko Shannon todella tahtonut saada häntä luopumaan siitä\nvai oliko hän vain halunnut varmistautua Custerin aikeista? Isosta\nkattokuvusta ei tuikkaisi valo tänä iltana. Minkälaisen sanoman se\nveisi Shannon Burkelle?\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nCuster vietiin Ganadon kylään, johon hänen pidättäjänsä olivat\njättäneet autonsa, lainaten sieltä hevoset. Sinne he nyt jättivät\neläimet, myöskin Apachen, määräten sen aamulla palautettavaksi Rancho\ndel Ganadoon.\n\nKylän asukkaat olivat melkein poikkeuksetta kasvaneet ystävällisessä\nnaapurisovussa Penningtonien kanssa. Kun se mies, jolta poliisit\nolivat saaneet ratsunsa, huomasi, kuka heidän vankinsa oli, oli hänen\nkiukkunsa vieläkin voimakkaampi kuin hänen kummastuksensa.\n\n»Jos olisin aavistanut, ketä vainusitte», hän kiivasteli, »ette\nmissään nimessä olisi saanut minulta ainoatakaan hevosta. Mieluummin\nolisin leikannut niiden kinnerjänteet poikki! Olen tuntenut Custer\nPenningtonin siitä pitäen, kun hän oli polvenkorkuinen paitaressu,\nja minkä tähden hänet lienettekin pidättänyt, hän ei ole syypää.\nMalttakaahan, kun eversti kuulee tästä! Teille tulee kiireinen lähtö\nkuin kaniinille!»\n\nPoliisien esimies kääntyi uhkaavasti puhujaan päin.\n\n»Suu poikki!» hän kehoitti. »Jos eversti Pennington saa kuulla tästä\nennen huomisaamua, niin rukoilettepa Jumalaa, että olisitte kaniini ja\npääsisitte pois tästä maasta kahdella harppauksella! Teette niinkuin\nkäsken — pidätte leipälinkkunne kiinni huomiseen asti. Kuuletteko?»\n\n»En ole kuuro, mutta joskus olen hieman vähäpuheinen.» Viimeiset sanat\nhän kuiskasi syrjään Penningtonille, iskien samalla silmää ja jatkaen\nsitten ääneen: »Olen _kovin_ pahoillani, Cus, kovin pahoillani. Kunpa\nvain olisin tietänyt, että tavoitettiin teitä! Lempo soikoon! Tätä en\njaksa ikinä sulattaa — mennä antamaan hevosia auttaakseen ystävän ja\nlisäksi Penningtonin vangitsijoita!»\n\n»Älkää välittäkö siitä mitään, Jim! En ole tehnyt mitään.. On vain\ntapahtunut ikävä erehdys.»\n\nPoliisit ja heidän vankinsa olivat autossa valmiina lähtemään.\nPäällikkö osoitti sormellaan Jimiä.\n\n»Älkää unohtako pitää suutanne kiinni huomenaamuun saakka, kuten\nkäskin!» hän varoitti.\n\nHe lähtivät ajamaan Los Angelesia kohti. Jim silmäili heidän jälkeensä\nhetkisen punaisen takalyhdyn pienentyessä sitä mukaa kuin välimatka\nkasvoi. Sitten hän meni hevoshoitolansa toimistoon ja nosti kuulotorven\nnaulasta. »Yhdistäkää minut Ganado numero yhteen!» hän kehoitti keskiön\nunista yövalvojaa.\n\nSaatiin soittaa yhtämittaa viisi minuuttia, ennenkuin eversti saapui\nmakuuhuoneessaan olevan haarapuhelimen ääreen. Hänen tuntui olevan\nmahdoton käsittää, mitä Jim koetti selvittää hänelle, sillä hän oli\nvarma, että Custer oli vuoteessaan ja unessa läheisessä huoneessa.\nMutta vihdoin hän puolittain uskoi, sillä hän oli tuntenut Jimin monta\nvuotta ja tiesi hyvin, kuinka vakava ja Penningtoneihin kiintynyt hän\noli.\n\n»Jos olisitte kuka muu hyvänsä, Jim, niin sanoisin teitä kirotuksi\nvalehtelijaksi», hän huomautti ominaiseen tapaansa. »Mutta minkä\npeijakkaan tähden poika pidätettiin?»\n\n»He eivät ilmaisseet sitä. Juuri niin sanoin minäkin heille. En tiedä,\nmitä hän on tehnyt, mutta sen tiedän, ettei hän ole sitä tehnyt.»\n\n»Olette oikeassa, Jim — poikani ei saata tehdä mitään kehnoa!»\n\n»Olen ihan samaa mieltä, eversti — uskon varmasti, ettei Cus\nPenningtonissa ole hitustakaan vilppiä. Jos kykenen tekemään mitään,\neversti, niin ilmoittakaa vain!»\n\n»Tuotteko Apachen tänne huomenaamulla? Vielä kerran kiitos, Jim, ja\nhyvää yötä!»\n\nHän ripusti kuulotorven koukkuunsa. Hätäisesti pukeutuessaan hän\nselosti vaimolleen juuri saamansa sanoman sisällön.\n\n»Mitä aiot tehdä, Custer?» tiedusti rouva Pennington.\n\n»Lähden Los Angelesiin, Julia. Jollei poliiseilla ole kilpa-auto, olen\nodottamassa siellä, kun he saapuvat!»\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna vähän ennen aamiaista piti kaksi poliisiviranomaista,\njotka esittivät valtakirjan, kotitarkastuksen kunnaan linnassa.\nCuster Penningtonin työhuoneesta he löysivätkin, mikä näytti saavan\nheidät riemastumaan — kaksi täyttä ja yhden tyhjän wiskypullon,\njoissa kaikissa oli samanlainen leima kuin heidän burrojen selästä\ntakavarikoimissaan laatikoissa olleissa pulloissa. Vieden muassaan nämä\ntodistuskappaleet ja kuormatut juhdat he poistuivat kylään.\n\nShannon Burke oli viettänyt melkein unettoman yön. Neljä tuntia hän oli\nvirunut, silmäillen kirkasta taivasta vasten kuvastuvaa, tummaa, isoa\nkattokupua, odottaen, että syttyisi valo, joka ilmoittaisi Custerin\npalanneen vahingoittumattomana kotiin. Mutta valoa ei ollut ilmestynyt\nhuojentamaan hänen tuskaista rauhattomuuttaan. Hän oli yön pitkinä\ntunteina jännittänyt korviaan, kuunnellen laukauksia kukkuloilta, mutta\nhiljaisuutta olivat häirinneet vain kojoottien ulvahdukset ja pöllöjen\nhuhuilut. Hän koetti vakuuttaa itselleen, että kaikki oli hyvin — että\nCuster oli palannut, mutta unohtanut kiertää kattokuvun valoa palamaan\n— ettei hän ollutkaan unohtanut, mutta että lamppu oli palanut rikki.\nHän keksi kymmenittäin todennäköisiä ja mahdottomia selityksiä. Mutta\naina karkoitti paha aavistus toivon.\n\nHän oli jalkeilla varhain aamulla ja satulassa heti päivän koettaessa,\nsuunnaten matkansa suoraan Rancho del Ganadon talleille. Siellä oli\ntallimies, satuloiden hevosia niiden syödessä.\n\n»Eikö vielä ole tullut ketään?» kysyi tyttö.\n\n»Apache on poissa», vastasi mies. »En oikein ymmärrä tätä. Se ei\nole ollut pilttuussaan koko yönä. Ajattelin juuri pistäytyä talossa\nkatsomassa, onko Custer siellä. Ei tunnu otaksuttavalta, että hän on\nollut ratsastamassa koko yön, vai tuntuuko?»\n\n»Ei», myönsi Shannon. Hänen sydämensä nousi kurkkuun, ja hän tuskin sai\nsanaa suustaan. »Minä ratsastan siellä puolestanne», sai hän virketyksi.\n\nPyöräytettyään Baldyn ympäri hän hoputti sitä taloon vievää jyrkkää\nrinnettä ylöspäin. Pation holvikaaren rautainen portti oli vielä yön\njäleltä suljettuna, minkä vuoksi hän kiersi talon pohjoispuolelle ja\nhuhuili kiinnittääkseen jonkun sisälläolijan huomiota. Rouva Pennington\ntuli ovelle Evan seuraamana. He olivat molemmat täysissä pukimissa.\nNähtyään huhuilijan he astuivat ulos ja kertoivat Shannonille, mitä oli\ntapahtunut.\n\nCuster oli siis terve ja haavoittumaton. Äkillinen huojennuksen\ntunne herpaisi Shannonia, eikä hän sillä hetkellä ajatellut Custeria\nuhkaavaa toista vaaraa. Hän oli vahingoittumaton! Muusta ei tyttö\nvälittänyt juuri silloin. Myöhemmin hän alkoi käsittää, kuinka vakava\nCusterin asema oli. Hän oivalsi itsekin osaltaan, joskin tahtomattaan,\nolleensa saattamassa nuorta Penningtonia varastettujen väkijuomien\ntodellisten kauppaajien suunnittelemaan ansaan, joka varmastikin oli\njohtunut heidän mieleensä juuri hänen sekaantumisensa tähden ja jolla\nhe nyt olivat ovelasti siirtäneet syyn viattoman miehen niskoille.\nHän ikäänkuin vaistosi, että Slick Allenilla oli osansa edellisen yön\nikävissä tapahtumissa. Sillä hän tiesi tämän miehen uhkailleen Custer\nPenningtonia ja olevan mukana väkijuomatrokarien rikollisissa hommissa.\n\nKuinka paljon hän, Shannon, tiesikään! Enemmän kuin kukaan muu; hän\ntunsi kaikki koko tämän surullisen jutun yksityiskohdat. Ainoastaan hän\nkykenisi selvittämään tämän sotkuisen verkon, mutta hän ei rohjennut,\nei ainakaan ennen kuin ei enää olisi muuta keinoa. Hän ei uskaltanut\nantaa toisten aavistaa, että hän tiesi tästä asiasta enemmän kuin he.\nHän ei voinut sitä tehdä ilmaisematta tietojensa lähdettä ja panematta\nitseään alttiiksi näiden ihmisten ansaitulle halveksumiselle, joiden\nkunnioitusta hän oli alkanut melkein sairaloisesti kaivata, joiden\nystävyys oli hänen ainoa onnensa, ja uhraamatta rakkautta, joka hänessä\noli herännyt salaisesti palvomaansa Custeria kohtaan.\n\nViime tingassa, jollei muuta mahdollisuutta olisi, hän uhraisi kaikki\nCusterin tähden. Siihen velvoitti hänet rakkautensa; mutta hän\nodottaisi, kunnes kaikki muut keinot olisi käytetty. Hänen oli täytynyt\nniin hirveästi kärsiä ilman omaa syytänsä, että hän piti epätoivoisesti\nkiinni lyhyestä onnesta, joka oli ilmestynyt hänen elämäänsä ja joka\noli nyt uhattu, vaikka hän ei nytkään ollut menetellyt väärin.\n\nKohtalo oli alinomaa ollut hänelle tyly. Oliko oikein ja kohtuullista,\nettä hänen piti aina kärsiä jonkun toisen rikollisuuden tähden? Hänellä\noli ainakin oikeus toivoa ja odottaa.\n\nMutta jotakin hän saattoi tehdä. Käännettyään Baldyn Penningtonien\nluota kummun rinnettä alas hän lähti kotiin Evansien ranchon ohitse\nvievää tietä, poikkesi siellä pihaan, laskeutui ratsailta ja sitoi\nBaldyn kiinni aitaan. Hänen kolkutukseensa vastasi rouva Evans.\n\n»Onko Guy kotosalla?» kysyi Shannon.\n\nKuultuaan hänen äänensä Guy tuli huoneestaan, vetäen takkia ylleen.\n\n»Alat käydä yhtä kelvottomaksi kuin Penningtonit», hän virkkoi nauraen.\n»He eivät vähääkään kunnioita kristillistä aamuhetkeä.»\n\n»On tapahtunut sellaista, mikä mielestäni sinun pitäisi tietää»,\nselitti tyttö. »Poliisiviranomaiset pidättivät Custerin viime yönä ja\nveivät hänet Los Angelesiin. Hän oli silloin ratsastamassa Apachella.\nEi kukaan tunnu tietävän, missä ja minkätähden hänet pidätettiin;\nmutta oletetaan, että hänet tavattiin kukkuloilta, sillä se mies,\njolla on hevoshoitola kylässä — Jim — kertoi everstille poliisien\nsaaneen häneltä hevosia ja ratsastaneen rancholle päin; pari tuntia\nmyöhemmin he olivat sitten palanneet, tuoden Custerin Apachen selässä.\nTallimies ilmoitti minulle äsken, ettei Apache ollut pilttuussaan koko\nyönä, ja tiedän — Custer kielsi minua siitä puhumasta, mutta nythän\nse ei merkitse enää mitään — Custerin aikoneen eilen illalla mennä\nkukkuloille ottamaan kiinni niitä miehiä, jotka jo pitkän ajan ovat\ntuoneet sieltä kuormia joka perjantaiyö ja viime viikolla katkaisivat\nPenningtonien aidan.»\n\nPuhuessaan hän katsoi suoraan Guyta silmiin, mutta tämä laski katseensa\nmaahan punan kohotessa hänen poskilleen.\n\n»Arvelin», jatkoi tyttö, »että Guy ehkä tahtoisi lähteä Los Angelesiin\nkoettaakseen jollakin tavoin auttaa Custeria. Eversti meni viime yönä.»\n\n»Minä lähden nyt», vastasi Guy. »Luullakseni voin auttaa häntä.»\n\nHänen äänensä muuttui äkkiä väsyneeksi ja hän kääntyi toisaalle\nlamaantuneen ja alistuvan näköisenä, mikä sai Shannonin uskomaan,\nettä hän aikoi tehdä ainoan kunniallisen teon, minkä voi — omistaa\nitselleen syyn, joka oli sysätty Custerin niskoille, välittämättä\nsiitä koituvista seurauksista. Hän ei ollut paljoakaan epäillyt,\nettei Guy sitä tekisi, sillä hän tiesi, kuinka paljon poika piti\nCusterista ja kuinka tulisen ylevämielinen oli hänen luontonsa, joka\nheikkouden turmelevasta vaikutuksesta huolimatta oli sittenkin vielä\nvaistomaisesti hieno.\n\nPuolen tunnin kuluttua lähti nuori Evans haukattuaan hätäisesti\naamiaista Los Angelesiin äitinsä ja Shannonin seisoessa talon kuistilla\nja liehuttaessa jäähyväisiä, kun hänen autonsa kaarsi portista\nmaantielle. Rouva Evansilla oli vain epämääräinen käsitys siitä, mitä\nhänen poikansa voisi tehdä auttaakseen Custeria pulasta. Mutta Shannon\nBurke tiesi, että Penningtonin kohtalo oli Guy Evansin käsissä, jollei\nhän itse tahtoisi ilmaista tietojaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEversti Pennington oli saavuttanut poliisien auton ennen kuin se\nennätti Los Angelesiin, mutta lyhyt keskustelu maantiellä osoitti\nhänelle, ettei hän millään tavoin voinut muuttaa poliisien esimiehen\npäätöstä sijoittaa Custer lääninvankilaan odottamaan alkukuulustelua,\njonka toimittaisi Yhdysvaltain viranomainen. Ei everstin pyyntö,\nettä hänen poikansa sallittaisiin yöpyä johonkin hotelliin hänen\nseurassaan, eikä hänen henkilökohtainen takauksensa siitä, että nuori\nmies seuraavana aamuna jättäytyisi viranomaisille, voinut järkyttää\npoliisien itsepäisen esimiehen kantaa; eikä hän edes sallinut everstin\npuhutella vankia.\n\nSe oli viimeinen pisara. Eversti Penningtonin oli onnistunut salata\näityvän vihansa ulkonaiset merkit, mutta nyt hymyili hänen poikansa\nhuvitettuna oivaltaessaan, että isä oli purkauksen partaalla. Hän\nkatsoi vanhempaa miestä silmiin ja pudisti päätään.\n\n»Se vain tekee asian pahemmaksi», hän varoitti.\n\nEversti katsoa muljautti äkäisesti poliisien päällikköön jäähyväisiksi,\njupisi jotakin sairaloisista järjenlahjoista ja palasi autoonsa.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nPitkän matkan aikana auton kiitäessä Los Angelesiin ja myöhemmin\nkopissaan lääninvankilassa Custer Pennington kulutti useita tunteja\nkoettaessaan keksiä selitystä siihen, että hänet oli sekoitettu\nrikokseen, josta hän ei tiennyt mitään ja jonka toimeenpanijoista\nhänellä ei ollut edes aavistustakaan. Tietääkseen hänellä ei ollut\nniin katkeria vihamiehiä, että kiukku olisi saattanut heidät tekemään\nhänelle niin suuren vääryyden. Hän ei ollut äskettäin joutunut riitaan\nkenenkään muun kuin Slick Allenin kanssa, ja siitäkin oli useita\nkuukausia. Ilmeistä kuitenkin oli, että hänet oli tahallisesti uhrattu\njonkun muun pyyteiden hyväksi. Mitä ne pyyteet olivat, sitä hän saattoi\nvain arvailla.\n\nJärkevimmältä tuntuva selitys, hän lopuksi päätteli, oli se, että\noikeat syylliset olivat oivaltaneet heitä uhkaavan ilmitulon vaaran\nja koettaneet kääntää epäluulon pois itsestään kohdistamalla sen\ntoiseen henkilöön. Se, että he olivat valinneet juuri hänet uhrikseen,\noli helposti ymmärrettävissä sen nojalla, että hän oli alkanut\nkiusallisesti sekaantua heidän puuhiinsa ja siten kiinnittänyt\nheidän huomionsa itseensä, samalla kun se tarjosi heille tilaisuuden\nhoukutella hänet ansaan herättämättä epäluuloja.\n\nHän oli siis joutunut nykyiseen vaikeaan tilaansa vain satunnaisten\nseikkojen johdosta. Mutta vastaamatta jäi sittenkin kysymys, joka oli\nhänen mielensä rauhalle tärkeämpi kuin kaikki muut yhteensä. Kuka oli\npaljastanut varkaille hänen edelliseniltaiset suunnitelmansa?\n\nKilvan tämän kysymyksen kanssa väikkyi hänen mielessään kuva Shannon\nBurkesta, joka Baldyn selässä nousi Linkkuveitsi-cañonin takaiselle\nselänteelle polulta, joka vei notkoniityltä kukkuloille jonnekin, mistä\nhänellä ei ollut tietoa.\n\n»En saata uskoa, että se oli hän», hoki hän itsekseen ainakin sadannen\nkerran. »Hän ei olisi voinut tehdä sitä. En usko sellaista! Hän\nselittäisi sen kaiken, jos voisin kysyä häneltä, mutta en voi. On\npaljon sellaista, mitä en jaksa käsittää, ja selittämättömintä on se,\nettä hän olisi saattanut olla millään tavoin sekaantunut tähän juttuun.»\n\nKun hänen isänsä seuraavana aamuna saapui hänen luokseen muassaan\nasianajaja, ei poika maininnut mitään siitä, että Shannon Burke\noli tehnyt ratsastusretken kukkuloille ja oli heidän erotessaan\niltapäivällä kiihkeästi halunnut tietää, aikoiko hän toteuttaa\nperjantai-iltaa koskevat suunnitelmansa.\n\n»Tiesikö kukaan, että aikomuksenne oli väijyä näitä miehiä?» tiedusti\nasianajaja.\n\n»Ei kukaan», vastasi Custer. »Mutta he olivat saattaneet alkaa epäillä\nsen tähden, että edellisen viikon perjantaina panetin kaikki portit\nlukkoon. Heidän oli sinä yönä katkaistava piikkilangat päästäkseen\naidan läpi. Otaksuttavasti he arvelivat maan käyvän heille liian\nkuumaksi ja minun ryhtyvän seuravana perjantaina muihin toimenpiteisiin\nsaadakseni heidät kiinni. Sitten he varmistautuivat siitä soittamalla\nminulle Los Angelesista. Niin, ja minä nielaisin syötin kuin\nsokeripalan!»\n\n»On kovin ikävä», huomautti asianajaja, »ettette pohtinut\nsuunnitelmianne kenenkään kanssa, ennen kuin ryhdyitte niitä\ntoteuttamaan perjantai-iltana. Jos voisimme varmasti todistaa, miksi\nmenitte yksin kukkuloille ja juuri sinne, mistä teidät tavattiin\nkuormajuhtien luota, olisi meidän luultavasti paljon helpompi saada\noikeus uskomaan, että olitte siellä ilman rikollisia aikeita, kuin nyt,\nkun omalla vakuutuksellanne ei ole mitään muuta tukea.»\n\n»Mutta eikö hänen sanansa riitä?» kysyi eversti.\n\n»Minä en ole oikeus», vastasi asianajaja hymyillen.\n\n»No niin, jolleivät oikeuden jäsenet ole kirotun typeriä, niin he\nkäsittävät, ettei hän olisi viikko sitten panettanut portteja lukkoon\nestääkseen itseään pääsemästä sisälle», virkkoi eversti päättävästi.\n\n»Oikeus saattaa varsin helposti otaksua hänen menetelleen niin\ntorjuakseen epäluuloja. Missään nimessä se ei todista häntä\nsyyttömäksi.»\n\nEversti Pennington ähkäisi.\n\n»Nyt meidän on parasta koettaa järjestää niin», jatkoi asianajaja,\n»että kuulustelu toimitetaan heti ja hänet päästetään vapaaksi takuuta\nvastaan, jos hänet määrätään rikosoikeuden tuomittavaksi.»\n\n»Minä lähden mukaanne», sanoi eversti.\n\nVähän ajan kuluttua heidän poistuttuaan päästettiin Custerin koppiin\nGuy Evans. Vanki katsahti ovelle ja hymyili huomatessaan, kuka\nvierailija oli.\n\n»Olipa mainiota, että tulit», hän tervehti. »Haluatko lausua\nmyötätuntoisen surkuttelusi vai etsitkö romaaniaiheita, veikko?»\n\n»Älä laske leikkiä, Cus!» huudahti Evans. »Asia on liian surkea\npilailtavaksi, ja kaikki on minun vikani.»\n\n»Sinun vikasi?»\n\n»Syypää olen minä. Tulin tänne antamaan itseni ilmi.»\n\n»Syypää! Antamaan itsesi ilmi! Mitä sinä lavertelet?»\n\n»Hyvä Jumala, Cus! On niin vaikea kertoa siitä sinulle. Se ei\ntuntunut niin kauhealta teolta, ennen kuin tämä tapahtui. Kaikki\nostavat väkevää, myyvät väkevää tai valmistavat väkevää. Kaikki\nrikkovat kirottua kieltolakia, ja on johduttu siihen, ettei se tunnu\nrikolliselta, ei sinne päinkään. Tiedäthän, Cus, etten haluaisi tehdä\nmitään rikollista, ja oi, hyvä Jumala, mitähän Eva ajattelee?»\n\nGuy painoi kasvot käsiinsä ja nieli nyyhkytyksen.\n\n»Mitä hittoa sinä oikein puhelet?» tiedusti Pennington. »Onko\ntarkoituksesi väittää olleesi sotkeutunut — no niin, mitä siitä\ntiedät?» Äkkiä selvisi Custerille eräs seikka. »Oliko se wisky, jota\nolet antanut minulle — josta laskin sinulle leikkiä — oliko se todella\nNew Yorkista olevasta varastosta varastettua! Eikö se ollutkaan pilaa?»\n\n»Näet nyt itse, kuinka paljon siinä oli pilaa», vastasi Evans.\n\n»Pitääpä tosiaankin olla koko herkkä huumorin tajunta löytääkseen sitä\ntässä yhteydessä!» myönsi Custer surullisesti.\n\n»Miten luulet minulle käyvän? kysyi Guy. »Arveletko, että minut\ntuomitaan kuritushuoneeseen?»\n\n»Kerro minulle koko juttu alusta alkaen — kuka sinut siihen houkutteli\nja mitä oikeastaan olet tehnyt! Älä jätä mainitsematta ainoatakaan\nseikkaa, kuinka se raskauttaneekin rikkomustasi! Minun ei tarvinne\nmainita sinulle, veikko, että olen puolellasi, mitä lienetkin tehnyt.»\n\n»Tiedän sen, Cus. Mutta pelkään, ettei kukaan kykene minua\nauttamaan. Tiesin alusta alkaen, että aine oli varastettua. Olen\nmyynyt sitä viime toukokuusta lähtien — kaikkiaan seitsemäntuhatta\nseitsemänsataaseitsemänkymmentäkuusi neljännespulloa — ja ansainnut\ndollarin joka pullosta. Juuri niillä rahoilla aioin aloittaa\ntaloutemme. Pieni Eva-raukka!» Taaskin tukahdutti nyyhkytys hänen\näänensä. »Minut vietteli siihen Slick Allen. Ensin hän myi sitä\nminulle vähän; sitten hän taivutti minut myymään sinulle pullon ja\nviemään hänelle rahat. Sitten olin hänen vallassaan tahi ainakin\nhän sai minut uskomaan niin ja vaati minua välittämään sitä heidän\npuolestaan laaksossa. Minua ei ollutkaan vaikea suostutella, sillä\nse näytti vaarattomalta eikä tuntunut minusta niin kehnolta työltä,\nja minä tarvitsin tuiki kipeästi rahaa. Tiedän kyllä, että ne kaikki\novat surkeita puolustuksia. En koetakaan lievenneitä menettelyäni,\nvaan kärsin sen seuraukset. Mutta kun ajattelen Evaa, niin sydäntäni\nkirvelee. Eva merkitsee kaikki!»\n\n»Niin», sanoi Pennington, laskien lempeästi kätensä toisen olalle.\n»Eva merkitsee kaikki. Ja Evan tähden ja sentähden, että sinä ja minä\nrakastamme häntä niin paljon, et sinä voi mennä kuritushuoneeseen.»\n\n»Mitä tarkoitat — en voi -mennä?»\n\n»Oletko ilmaissut kellekään muulle, mitä nyt minulle kerroit?»\n\n»En.»\n\n»Älä teekään sitä! Palaa kotiin ja pidä suusi kiinni!» kehoitti Custer.\n\n»Aiotko sinä kärsiä minun teoistani? Se ei käy päinsä! Luuletko,\nCus, että sallisin sinun, parhaan ystäväni koko maailmassa, joutua\nkuritushuoneeseen — minun rikoksestani?»\n\n»En tee sitä sinun tähtesi, Guy. En menisi kuritushuoneeseen enkä\nkenenkään muun miehen puolesta. Mutta menen sinne Evan tähden, ja niin\ntekisit sinäkin.»\n\n»Tiedän sen, mutta en voi sallia sinun tehdä sitä. En ole ihan\nturmeltunut, Cus!»\n\n»Sinä ja minä emme merkitse mitään. Jos näkisin hänet onnettomana ja\nnöyryytettynä, koskisi se minuun pahemmin kuin se, että vietän muutamia\nvuosia kuritushuoneessa. Olen viaton. Vaikka minut tuomitaankin, tiedän\nolevani syytön, ja Eva tietää sen ja kaikki ganadolaiset tietävät\nsen. Mutta, Guy, on jo liian paljon sekin, jos he alkavat epäillä\nsinua, ja jos vapaatahtoisesti myönnät syyllisyytesi, uskoo sen pikku\nsiskonikin. Jos joutuisit vankilaan, saattaisi se tuhota hänen elämänsä\n— se tuhoaisi sen. Enää ei mikään voisi tulla hänelle ennalleen. Mutta\njos minut tuomitaan istumaan muutamiksi vuosiksi, merkitsee se hänelle\nvain eroa vejestä, jonka hän tietää syyttömäksi, ja johon hän edelleen\nluottaa yhtä ehdottomasti kuin ennenkin. Hän ei tuntisi nöyryytystä\n— hänen elämänsä ei särkyisi. Ja minun palatessani olisi kaikki\nennallaan. Jos sinä menet, ei mikään ole palatessasi samoin kuin ennen.\n— Ei voi koskaan enää olla samoin. Sinä et saa mennä!»\n\n»En voi sallia sinun mennä ja kärsiä rangaistusta minun teoistani,\nsamalla kun itse olen vapaana!»\n\n»Sinun on sallittava — se on helpoin keino. Saamme kaikki kärsiä sinun\nrikkomuksestasi — ne, jotka rakastavat meitä, joutuvat aina kärsimään\nmeidän synneistämme. Mutta sanonpa sinulle, etten luule sinun jäävän\nrankaisematta, jos minä menenkin vankilaan tämän tähden. Sinä kärsit\nenemmän kuin minä. Kärsit enemmän kuin sinun olisi kestettävä, jos\nitse joutuisit kuritushuoneeseen. Mutta sitä ei voi auttaa. Kysymys on\nsiitä, onko sinussa kylliksi miestä tehdäksesi tämän Evan tähden. Sinun\non uhrauduttava enemmän kuin minun.»\n\nEvansin kurkkua kouristi, ja hän koetti puhua. Kului vähän aikaa, ennen\nkuin hän sai mitään lausutuksi.\n\n»Hyvä Jumala, Cus, mieluummin menisin itse!»\n\n»Tiedän sen.»\n\n»En enää milloinkaan voisi kunnioittaa itseäni. En koskaan enää voi\nkatsoa kunnon ihmistä silmistä silmiin. Joka kerran kun näen Evan,\näitisi tai everstin, ajattelen: 'Sinä halpa koira, sallit heidän\npoikansa mennä kuritushuoneeseen oman rikoksesi tähden!' Oi, Cus, älä\nvaadi minua tekemään sitä! Täytyy olla joku muu keino. Ja — ja, Cus,\nmuista Gracea! Olemme unohtaneet Gracen. Kuinka kipeästi Graceen\nkoskee, jos sinut tuomitaan!\n\n»Se ei merkitse Gracelle mitään, ja sinä tiedät sen. Kukaan meistä ei\nenää merkitse hänelle paljoa.»\n\nGuy katseli ulos pienestä ristikko-ikkunasta, ja kyyneleet kihosivat\nhänen silmiinsä.\n\n»Taidat olla oikeassa», hän myönsi.\n\n»Teethän sen Guy — Evan tähden?»\n\n»Evan tähden — kyllä.»\n\nPenningtonin kasvot kirkastuivat, ikäänkuin raskas taakka olisi\nnostettu hänen hartioiltaan.\n\n»Hyvä!» huudahti hän. »On mahdollista, ettei minua tuomita, sillä minua\nvastaan ei ole todistuksia — ei voi olla. Mutta jos minut tuomitaan,\non sinun otettava minun paikkani meikäläisten keskuudessa. Olet saanut\nopetuksen. Tiedän, ettet enää koskaan ryhdy näin typerään puuhaan. Ja\nlakkaa juomasta, Guy! Minulla ei juuri ole oikeutta saarnata; mutta\nsinä olet sellainen mies, joka ei saa juoda. Jätä se! Hyvästi nyt!\nMinusta olisi parempi, ettet ole täällä, kun isä tulee — saattaisit\nkäydä heikoksi.»\n\nEvans tarttui toisen käteen.\n\n»Kadehdin sinua, Cus — toden totta kadehdin!»\n\n»Tiedän sen. Mutta älä ole siitä kovin pahoillasi! Tämä on sellainen\nasia, joka on tehty ja jota ei saada tekemättömäksi. Roosevelt olisi\nnimittänyt sitä, mitä sinun on tehtävä, 'nokkosen puristamiseksi'.\nPurista miehen tavalla!»\n\nEvans asteli verkkaisesti vankilasta, nousi autoonsa ja ajoi pois.\nNäiden kahden sydämistä oli hänen raskaampi, heidän taakoistaan hänen\nvaikeampi kantaa.\n\nCuster Pennington joutui samana iltapäivänä Yhdysvaltain viranomaisen\nkuulusteltavaksi, määrättiin valtakunnan oikeuden tuomittavaksi ja\npäästettiin vapaalle jalalle takausta vastaan. Katsoen niiden poliisien\ntodistukseen, jotka olivat suorittaneet kotitarkastuksen Penningtonien\ntalossa, ja Custerin pidätyksen yhteydessä ilmenneisiin seikkoihin\nei kuulustelun pitäjällä ollut muuta vaihtoehtoa. Se oli everstinkin\nmyönnettävä itselleen, vaikka hän ei olisi millään ehdolla myöntänyt\nsitä toisille. Juttu joutuisi otaksuttavasti käsiteltäväksi oikeudessa\nseuraavana keskiviikkona.\n\nEversti tahtoi heti palkata etsiviä ottamaan selkoa niistä henkilöistä,\njotka olivat oikeat syylliset wiskyn varastamiseen ja myyntiin, mutta\nCuster sai hänet taivutetuksi luopumaan siitä, selittäen, että se olisi\najan ja rahan tuhlausta, koska hallituksen puolesta jo suoritettiin\nsamanlaista tutkimusta.\n\n»Älä ole huolissasi, isä!» hän pyysi. »Ei voida mitenkään todistaa,\nettä minä olen varastanut wiskyn tahi myynyt sitä tippaakaan. Minut\ntavattiin sen läheisyydestä — siinä kaikki. Siitä minua ei voida\nhirttää. Heitä huolet heidän asiakseen. Minä haluan päästä kotiin\najoissa syömään Hannahin valmistamaa päivällistä. Vankilaviranomaiset\neivät totisesti laitata pöytää komeaksi holhokeilleen!»\n\n»Mistä sait ne kolme pulloa, jotka löydettiin huoneestasi?»\n\n»Ostin ne.»\n\n»Kysyin mistä, enkä, miten.»\n\n»Saattaisin sekoittaa tähän juttuun jonkun toisen, jos vastaisin siihen\nkysymykseen. Sitä en voi tehdä.»\n\n»Et», myönsi eversti. »Et voi. Kun nykyaikana ostaa wiskyä, joutuu\ntavallisesti osalliseksi rikokseen. Se on todella surkea asiaintila\nvapauden maassa. Mutta sinun on suojeltava rikostoverejasi. En kysy\nsitä sinulta enää; mutta oikeudessa vaaditaan siitä tietoa, poikani.»\n\n»Eivät he siitä mitään kostu!»\n\n»Eivät kai. Mutta en jaksa sopeutua siihen ajatukseen, että poikani\nlähetetään kuritushuoneeseen.»\n\n»Pahalta sinusta tuntuisi, jos olisit oikeussalissa ja kuulisit poikasi\nilmaisevan sen henkilön nimen, joka on luottanut häneen kyllin paljon\nmyydäkseen hänelle wiskyä.»\n\n»Mieluummin näkisin sinun joutuvan kuritushuoneeseen!» sanoi eversti.\n\nSinä iltana puheli Custer päivällispöydässä keveästi häntä vastaan\nnostetusta syytöksestä, samalla kuitenkin valmistaen omaisiaan kaikkien\nmahdollisuuksien varalta, sillä kuulustelussa hänelle oli selvinnyt,\nkuinka vakava hänen asemansa oli, ja se vaikutelma oli vahvistunut\nhänen myöhemmin keskustellessaan asianajajansa kanssa.\n\n»Käyköönpä miten tahansa», virkkoi hän, »tiedän joka tapauksessa, että\nte kaikki olette varmat viattomuudestani.»\n\n»Poikani sana riittää minulle», vastasi hänen äitinsä.\n\nEva tuli hänen luokseen ja kiersi kätensä hänen ympärilleen.\n\n»Eihän sinua panna vankilaan, eihän?» hän tiedusti. »Se murtaisi\nsydämeni.»\n\n»Ei murtaisi, jos tiedät, että olen syytön.»\n\n»E—ei, ei kai sitten; mutta kauheata se olisi. Jos olisit syypää,\ntappaisin itseni. En jaksaisi elää, jos veljeni tuomittaisiin\nrikoksesta ja hän olisi syyllinen. Silloin surmaisin itseni.»\n\nVeli taivutti hänen kasvonsa puoleensa ja suuteli häntä hellästi.\n\n»Se olisi tyhmä teko, rakas», hän sanoi. »Mitä hyvänsä joku meistä\ntekee, sellainen menettely vain pahentaa asiaa — niille, jotka jäisivät\neloon.»\n\n»Sille en mahda mitään», selitti tyttö. »Ei se johdu vain siitä, että\nminulle on koko elämäni ajan saarnattu Penningtonien kunniantuntoa. Syy\non se, että minussa on sitä — Penningtonien kunniantuntoa. Se on osa\nminusta, samoin kuin se on osa sinusta ja äidistä ja isästä. Se on osa\nhinnasta, joka meidän on maksettava siitä, että olemme Penningtoneja.\nOlen aina ylpeillyt siitä, Custer, vaikka olenkin vain typerä tyttö.»\n\n»Myöskin minä olen ylpeä siitä enkä ole pannut sitä alttiiksi. Mutta\nvaikka olisinkin sen tehnyt, et saa ajatella tappavasi itseäsi minun\ntähteni etkä kenenkään tähden.»\n\n»No niin, tiedän, ettet ole syyllinen, joten minun ei sitä\ntarvitsekaan.»\n\n»Hyvä! Puhutaan jostakin hupaisesta.»\n\n»Miksi et käynyt tapaamassa Gracea ollessasi Los Angelesissa?»\n\n»Koetin tavata häntä. Soitin hänen asuntoonsa asianajajan toimistosta.\nNainen, joka vastasi minulle, sanoi kutsuvansa hänet puhelimeen, mutta\npalasi parin minuutin kuluttua, selittäen Gracen olevan maaseudulla\nnäyttelemässä.»\n\n»Mainitsitko nimesi?»\n\n»Sanoin, kuka olen, kun nainen vastasi soittooni.»\n\n»On ikävä, ettet tavannut häntä», pahoitteli rouva Pennington. »Olen\nusein ajatellut, että rouva Evansin tahi Guyn pitäisi joskus käväistä\nLos Angelesissa Gracea katsomassa.»\n\n»Sitä mieltä on Shannonkin», sanoi Custer. »Koetan tavata hänet ensi\nviikolla, ennen kuin tulen kotiin.»\n\n»Shannon oli täällä melkein koko iltapäivän odottamassa, saisimmeko\nsinulta tietoja. Kun puhelimessa ilmoitit, että sinut oli määrätty\nrikosoikeuden tuomittavaksi, saattoi hän tuskin uskoa sitä. Hän väitti,\nettä on tapahtunut erehdys.»\n\n»Mainitsiko hän mitään muuta?»\n\n»Hän tiedusti, oliko Guy ehtinyt sinne ennen kuulustelua, ja kerroin\nGuyn käyneen luonasi vankilassa. Häntä näyttää tämä juttu vaivaavan\nniin kovasti — ikäänkuin hän olisi perheemme jäsen. Hän on niin\nherttainen tyttö! Minusta tuntuu, että opin pitämään hänestä yhä\nenemmän joka päivä.»\n\n»Niin», virkkoi Custer yksikantaan.\n\n»Hän teki minulle jokseenkin omituisen kysymyksen», jatkoi Eva.\n\n»Minkä niin?»\n\n»Hän tiedusti, olenko _varma_, että juuri _sinut_ on määrätty oikeuden\ntuomittavaksi.»\n\n»Sepä kummallista, eikö olekin?»\n\n»Hän uskoo niin lujasti, että olet viaton — yhtä lujasti kuin mekin»,\nsanoi Eva.\n\n»Niinpä niin, hän on hyvin hienotunteinen», arveli Custer.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nSeuraavana aamuna Custer tapasi Shannonin, joka tapansa mukaan\ntuli ratsastamaan Penningtonien seurassa. Hän näytti väsyneeltä,\nikäänkuin olisi viettänyt unettoman yön. Niin hän olikin — hän oli\nviettänyt kaksi unetonta yötä ja saanut kamppailla vanhan taistelun\nuudelleen. Se oli ollut hyvin kovaa, vaikka hän olikin voittanut,\nsillä se oli osoittanut hänelle, ettei taistelu vielä ollut päättynyt.\nHän oli luullut voittaneensa himon, mutta silloin eivät huolet ja\nvastoinkäymiset olleet kalvaneet hänen mieltään ja hermojaan. Kaksi\nviimeistä päivää olivat olleet hänelle kärsimyksen päiviä, ja nuo\nunettomat yöt olivat saattaneet hänen hermostonsa sellaiseen tilaan,\nettä ne kaipasivat pienen, valkean pulverin rauhoittavaa vaikutusta.\n\nCuster huomasi heti, että jotakin oli viassa. Ruusut olivat kadonneet\ntytön poskilta, ja niissä oli entisen kalpeuden tuntu. Ja vaikka\nShannon tervehtikin häntä iloisesti hymyillen, oli Custer erottavinaan\nhänen kasvoissaan surumielisen ja tuskaisen ilmeen, kun hän ei tiennyt\ntoisten tarkkailevan häntä.\n\nHeidän suhteissaan oli tapahtunut omituinen muutos, jota Custer ei\nkoettanutkaan eritellä. Tuntui siltä kuin hän olisi ollut kauan\npoissa ja palattuaan havainnut Shannonissa ajan ja eron aiheuttaman,\nluonnollisen muutoksen. Shannon ei ollut enää sama tyttö — hän ei voisi\nenää milloinkaan olla sama, eivätkä heidän suhteensa voisi enää koskaan\ntulla ennalleen.\n\nHeidän seurustelunsa huoleton vapaus, joka oli muistuttanut veljen\nja siskon välejä enemmän kuin mitään muuta miehen ja naisen välistä\nsuhdetta, oli poissa ikiajoiksi. Mitä sen sijalle oli tullut, sitä ei\nCuster tietänyt. Joskus hän arveli, että syynä oli hänen Shannonia\nkohtaan tuntemansa epäluulo, joka pysyi hänen mielessään kaikista\nkarkoittamisyrityksistä huolimatta, mutta sitten hän taaskin vakuutti\nitselleen, ettei hän millään tavoin epäillyt tyttöä.\n\nHän toivoi kuitenkin, että Shannon selittäisi hänelle hämärältä\nnäyttävän seikan. Hän uskoi ja luotti, että tyttö voisi selittää\nsen tyydyttävästi; mutta tekisikö hän sen? Hänellä oli ollut siihen\ntilaisuus, ennen kuin viimeinen paha tapahtui, mutta hän ei ollut\nkäyttänyt sitä. Tänään hän antaisi Shannonille taaskin siihen\ntilaisuuden, ja hän rukoili mielessään, että tyttö ei nyt laskisi sitä\nohitseen. Miksi hän piti sitä niin tärkeänä, sitä hän ei järkeillyt.\nHän ei edes käsittänyt, kuinka tärkeätä se hänestä oli.\n\nÄkkiä hän kääntyi Shannonin puoleen.\n\n»Aamiaisen jälkeen aion ratsastaa itäiselle laitumelle», hän ilmoitti,\njääden sitten odottamaan.\n\n»Onko se kutsu?»\n\nCuster nyökkäsi hymyillen.\n\n»Mutta ei siinä tapauksessa, jollei se sovi oikein hyvin», hän lisäsi.\n\n»Tulen kovin mielelläni mukaasi. Tiedäthän, että se on minusta aina\nhauskaa.»\n\n»Sepä mainiota! Entä syötkö aamiaista meillä?»\n\n»En tänään. Minun on kirjoitettava pari kirjettä, jotka tahdon saada\nheti lähtemään. Mutta olen satulassa puoliyhdeksän ja yhdeksän välillä.\nOnko se liian myöhäistä?»\n\n»Ratsastan aamiaisen jälkeen teille odottamaan, jollen ole vastuksiksi.»\n\n»Et tietystikään. Kirjeihin menee minulta vain muutamia minuutteja.»\n\n»Miten aiot saada ne postiin? Nyt on sunnuntai.»\n\n»Herra Powers ajaa Los Angelesiin tänään. Hän panee ne postiin\nkaupungissa.»\n\n»Kuka huolehtii taloudesta sillä aikaa, kun herra ja rouva Powers ovat\npoissa?»\n\n»Kukako huolehtii taloudesta? Minä tietenkin.»\n\n»Kanoista, siasta ja Baldysta — hoidatko ne kaikki?»\n\n»Kyllä hoidan, ja nyt minulla on enemmänkin.»\n\n»Mitä niin?»\n\n»Yhdeksän pikku possua! Ne tulivat eilen. Ne ovat todella kauniita!»\n\nMiestä nauratti.\n\n»Mille sinä naurat?» kysyi tyttö.\n\n»Sille, että sinä hoitelet kanoja ja sikoja ja hevosta!»\n\n»Minusta se ei ole lainkaan hullunkurista, mutta hauskaa se on.\nLuulitko minua liian typeräksi siihen?»\n\n»Ajattelin vain, kuinka suuri muutos on tapahtunut kahdessa\nkuukaudessa. Mitä olisit tehnyt, jos kaksi kuukautta sitten olisit\njoutunut yksin hoivaamaan sataa kanaa, hevosta ja kymmentä sikaa?»\n\n»Silloin olisi kysymys ollut siitä, mitä kanat, hevonen ja siat\nolisivat tehneet. Kirjeet, jotka minun on kirjoitettava, koskevat\nporsaita. Niistä en tiedä paljoa, ja kirjoitan senvuoksi Berkeleylle ja\nWashingtonille, pyytäen viimeisiä tiedonantoja.»\n\n»Miksi et kysele meiltä?»\n\n»Hyväinen aika, minähän kyselen! Yhtenään tiedustelen everstiltä\nkaikenlaista, ja sikalan miehet varmaankin kauhistuvat nähdessään minun\nlähestyvän. Olen viettänyt tuntikausia toimistossa, lukien Lovejoyta ja\nColtonia. Mutta nyt tarvitsen eräitä erikoistietoja. Minusta tuntuu,\nettä voin hoitaa sikoja paljon enemmän kuin olin aikonut aitaamalla\nhedelmätarhan ja kasvattamalla penkkien välissä alfalfaa laitumeksi.\nSiat tekevät niin tukevan ja varman vaikutuksen ja luultavasti ne\ntuottavat voittoa niinäkin vuosina, joina sitruunasato on huono tahi\nsitä kohtaa täydellinen kato tai markkinat ovat huonot.»\n\n»Olet saanut kiinni oikeasta ajatuksesta», vastasi Custer. »Jokainen\nranchon tai hedelmätarhan omistaja laaksossamme voisi ansaita joka\nvuosi paremmin pitämällä muutamia siitossikoja.»\n\n»Mitäs Cus nyt tekee?» tiedusti Eva, joka oli ohjannut ratsunsa heidän\ntaakseen. »Saarnaako hän taaskin sikojen hoidosta? Se on hänen pieni,\nnäppärä päähänpistonsa tytön huvittamisesta — siat, herefordilaiset\nja hevoset! Eikö hänellä olisi loistava menestys seurapiireissä?\nKerrassaan erinomaista teepakinaa, totisesti!»\n\n»Arvasinhan, että sinulla on jotakin sanomista», huomautti veli. »Olet\nollut hiljaa viisi kokonaista minuuttia.»\n\n»Olen miettinyt», selitti Eva. »Olen miettinyt, kuinka yksinäistä\ntäällä on sitten, kun sinun on mentävä vankilaan.»\n\n»Eihän minua voida panna vankilaan — en ole tehnyt mitään», koetti\nCuster rauhoittaa häntä.\n\n»Minua peloittaa niin kovasti, Cus!» Kyyneleet kihosivat tytön silmiin.\n»Viruin viime yönä valveilla monta tuntia, ajatellen sitä. Oi, Cus,\nen jaksaisi kestää, jos sinut tuomittaisiin vankeuteen! Arveletko,\nettä todelliset syypäät saattaisivat sallia sinun joutua koppiin\nheidän rikoksestaan? Voisiko kukaan olla niin katala? En ole eläissäni\nvihannut ketään, mutta heitä voisin vihata, jolleivät he ilmoittaudu ja\npelasta sinua. Voisin _vihata_ heitä, _vihata_ heitä, _vihata_ heitä!\nOi, Cus, luultavasti voisin _tappaa_ sen miehen, joka tekisi sellaista\nveljelleni!»\n\n»No no, rakas, älä anna sen vaivata mieltäsi! Mahdollisesti minut\nvapautetaan. Ja jos niin ei käykään, et saa olla niin katkera niitä\nihmisiä kohtaan, jotka ovat siitä vastuunalaisia. Heillä saattaa olla\nvaikenemiseen omat syynsä, joista sinulla ei ole aavistustakaan. Ei\npuhuta siitä. Nyt emme voi muuta kuin odottaa, mitä rikosoikeus tekee.\nSiihen mennessä en aio olla huolissani.»\n\nSydän raskaana häpeästä ja surusta kuunteli Shannon Burke, kuten suuri\npahantekijä kuuntelee kuolemantuomiotaan. Hän tunsi melkein samanlaista\nnöyryytystä kuin olisi tahallaan houkutellut Custerin hänelle\nviritettyyn ansaan.\n\nHän päätti mennä oikeuden istuntoon ja ilmaista kaikki tietonsa. Sitten\nhän poistuisi täältä. Hän ei voinut jäädä näkemään halveksimista\nja vihaa, jota Penningtonit varmasti tuntisivat häntä kohtaan,\nsitten kun hän olisi luetellut kylmät tosiasiat, jotka hänen olisi\nesitettävä valamiehistölle, mainitsematta mitään niistä lieventävistä\nvaikuttimista, joiden täytyi ikuisesti pysyä salassa hänen sielunsa\nsisimmissä sopukoissa. He saisivat tietää ainoastaan sen, että hän\nolisi voinut varoittaa Custeria, mutta ei tehnyt sitä, että hän olisi\nvoinut puhdistaa Custerin jo alkukuulustelussa, mutta ei tehnyt sitä.\nSe, että hän oli tullut pelastamaan Custerin yhdennellätoista hetkellä,\nei riittäisi hänen puolustuksekseen heidän silmissään siitä, että hän\noli tarpeettomasti sallinut Penningtonien kunnian joutuvan alttiiksi.\nEikä se voisi selittää, miten hän oli saanut tiedon rikoksesta ja miten\nhän aikaisemmin oli oleskellut sellaisessa seurassa, että oli voinut\nkuulla sellaisista asioista.\n\nNiin, hän ei voisi enää koskaan tulla Penningtonien näkyviin seuraavan\nkeskiviikon jälkeen. Mutta siihen saakka hän nauttisi niistä lyhyistä,\nonnellisista päivistä, jotka olivat jälellä ennen hänen elämänsä\nlopullista särkymistä, sillä sellaisena hän sitä piti, sitä hetkeä ja\nsitä tekoa, jotka iäksi lopettaisivat hänen seurustelunsa Penningtonien\nkanssa ja muuttaisivat hänen rakastamansa miehen kunnioituksen inhoksi.\n\nHän laski, kuinka monta tuntia vielä oli ennen loppua. Vielä oli kaksi\naamuista ratsastusretkeä — seuraavana päivänä ja tiistaina. Kolmena\nlähipäivänä Penningtonit kutsuisivat hänet monta kertaa päivälliselle,\npuoliselle tahi aamiaiselle, ja hän saisi ratsastaa Custerin seurassa.\nHän veisi kelmeään, auringottomaan tulevaisuuteen mahdollisimman paljon\nonnellisia muistoja.\n\nSinä aamuna he ratsastivat tuttua lempipolkua myöten El Camino Corton\nkautta matalien kumpujen ylitse Ratsuleiri-cañoniin ja sitä ylöspäin\nKojootti-lähteille; sitten El Camino Largon kautta Sykomori-cañonille\nja edelleen ikivanhojen sykomorien varjossa takaisin rancholle.\nHänestä tuntui, että hän tunsi jokaisen pensaan, puun ja kiven ja että\nne katselivat häntä kuin vanhat ystävät tyynen rauhallisin, tutuin\nkasvoin. Hän kaipaisi niitä ja pitäisi ne ikuisesti muistissaan.\n\nKun he saapuivat tien haaraantumaan, ei hän halunnut päästää Custeria\nsaattamaan itseään kotiin.\n\n»Puoliyhdeksän siis», huusi Custer, kun tyttö hoputti Baldyn lyhyeen\nlaukkaan ja poistui heidän luotaan, heiluttaen hilpeästi kättään ja\nnäyttämättä merkkiäkään sydäntänsä kalvavasta raskaasta surusta.\n\nTapansa mukaan hän söi aamiaista herra ja rouva Powersin seurassa\npienessä isännöitsijän asunnossa parinsadan metrin päässä oman talonsa\ntakapuolella. Siten hän sai tilaisuuden keskustella työnjohtajansa\nkanssa etukäteen kunkin päivän töistä ja samalla lisätä tietovarastoaan\nranchon hoidosta ja sitruunanviljelyksestä. Hänen näitä asioita\nkoskevat tietonsa olivat laajentuneet nopeasti, pannen yhtenään\nihmetyksiin Powersit, jotka suuresti ylpeillen kehuivat sitä\nystävilleen. Sillä nämä kaksi, kuten kaikki, jotka onnekseen saivat\ntutustua Shannoniin läheisesti, olivat alkaneet pitää hänestä hyvin\npaljon.\n\nPalatessaan aamiaisen jälkeen omaan asuntoonsa hän näki polkupyörällä\najavan meksikolaispojan kääntyvän hänen portistaan sisälle. He tulivat\nvastakkain huvilan edustalla.\n\n»Oletteko neiti Burke?» tiedusti poika. »Bartolo lähetti minut\nkäskemään teitä hänen leiripaikkaansa vuoristoon tänä aamuna», hän\njatkoi saatuaan myöntävän vastauksen.\n\n»Kuka on Bartolo?»\n\n»Hän sanoi teidän tuntevan hänet. Kävitte hänen leirissään eilisestä\nviikko sitten.»\n\n»Ilmoita hänelle, etten tunne häntä enkä tule!»\n\n»Hän käski sanoa haluavansa vain puhella kanssanne pulassa olevasta\nystävästänne.»\n\nTyttö mietti hetkisen. Ehkä tässä tarjoutui hänelle keino selviytyä\npinteestä. Jos hän saisi pakotetuksi Bartolon taipumaan uhkaamalla\npaljastaa hänet, niin ehkä mies keksisi jonkun tavan puhdistaakseen\nCuster Penningtonin syytöksestä joutumatta itse kiinni. Hän kääntyi\npojan puoleen.\n\n»Kerro hänelle, että tulen!»\n\n»En näe häntä enää. Hän on nyt leirissään. Tämän hän sanoi minulle\neilen. Hän käski minun myöskin ilmoittaa pitävänsä teitä silmällä,\njoten ette löydä häntä, jollette mene yksin.»\n\n»Hyvä on», virkkoi Shannon ja meni asuntoonsa.\n\nHän kirjoitti kirjeensä, mutta hänen ajatuksensa olivat toisaalla.\nSitten hän vei kirjeet Powersille kaupunkiin vietäviksi. Senjälkeen\nhän meni puhelimeen ja soitti Rancho del Ganadoon, pyytäen puhutella\nCusteria, kun hänelle vastattiin.\n\n»Olen hirveän pahoillani», hän alkoi Custerin saavuttua puhelimeen.\n»Minun on suorastaan mahdoton lähteä ratsastamaan tänä aamuna; mutta\njos voit siirtää sen iltapäiväksi —»\n\nKyllä toki! Tule tänne puoliselle ja lähdemme ratsastamaan myöhemmin»,\nvastasi mies.\n\n»Etkö siis mene ennen kuin iltapäivällä?» kysyi Shannon.\n\n»Käyn itäisellä laitumella nyt aamulla, ja iltapäivällä voimme tehdä\nretken mihin vanhaan tuttuun paikkaan vain haluat.»\n\n»Sepä hyvä», sanoi tyttö.\n\nHän oli toivonut, ettei Custer menisi ratsastamaan sinä aamuna. Custer\nsaattaisi nähdä hänet, vaikka itäinen laidun olikin kilometrin päässä\nsiltä polulta, jota hän käyttäisi, sillä molemmilla teillä oli korkeita\nkohtia, joilla liikkuva ratsastaja näkyisi hyvin kauas.\n\n»Näkemiin siis puoliseen saakka!» toivotti Custer.\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nPuolta tuntia myöhemmin Custer Pennington keikautti itsensä satulaan ja\nsuuntasi Apachen Sykomori-cañonille.\n\nItäiselle laitumelle mentiin Linkkuveitsi-cañonin kautta.\nRatsastaessaan sen paikan ohitse, jossa hänet oli edellisenä\nperjantai-iltana pidätetty, hän virnisti happamesti — pikemminkin\nmuistaessaan, kuinka helposti hän oli antanut peijata itseään, kuin\nitse pidätyksen tähden. Kun syyllisyydentunto ei häntä lainkaan\nvaivannut, saattoi hän melkein hilpeän keveästi ajatella mahdollisen\nvankeuden pelkästään fyysillistä puolta. Se, että hän oli tehnyt\npalveluksen Evalle, oli myöskin omiaan lieventämään hänen mahdollisesta\nvankeudestaan omaisille aiheutuvien kärsimysten tuottamaa surua, sillä\nkuinka paljoa suurempi heidän murheensa olisikaan, jos Eva saisi tietää\ntotuuden!\n\nKun Shannon oli peruuttanut heidän sitä aamua koskevan sopimuksensa,\noli se harmittanut häntä ylettömästi — minkä hän itse kyllä tajusi\nkykenemättä kuitenkaan sitä erittelemään. Odottaessaan nyt kohtaavansa\ntytön puolipäivän aikana ja pääsevänsä ratsastamaan hänen kanssaan\npuolisen jälkeen hän tunsi mielensä ilostuvan, mikä oli yhtä\nkäsittämätöntä. Hän piti Shannonista hyvin paljon, ja tyttö oli mainio\nkumppani — mikä tietystikin selitti sen, että Custerista oli hauska\nolla hänen seurassaan. Lisäksi hän toivoi Shannonin tänään selittävän,\nmiksi hän viikko sitten oli ratsastanut vuoristossa, joten enää ei\njäisi mitään synkentämään hänen tyttöä kohtaan tuntemaansa ystävyyttä.\n\nKuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä varmemmaksi hän tuli, että Shannon\niltapäivällä selittäisi sen asian tyydyttävästi, ja pian hän vihelteli\niloisesti, ikäänkuin koko laajassa ja kauniissa maailmassa ei olisi\nlainkaan sellaisia paikkoja kuin vankiloita ja kuritushuoneita.\n\nJuuri silloin hän saapui Linkkuveitsi-cañonista itäiselle laitumelle\nvievän polun korkeimmalle kohdalle. Tapansa mukaan Apache pysähtyi\nhuokaisemaan rasittavan kapuamisen jälkeen ja, kuten kaikkien hevosten\nnähtävästi on tapana tehdä samanlaisissa oloissa, se pyörähti ympäri\nkatselemaan päinvastaiseen suuntaan kuin se oli, johon sen isäntä oli\nmenossa.\n\nAlhaalla Custerista oikealle oli ranchorakennusten sikermä tomuisella\nkentällä, muistuttaen lasten leluja harmaalla matolla. Niiden takana\nkohosi kunnaan linna, hohtaen auringon paisteessa, ja vielä kauempana\nlevisi laakso miellyttävässä harmaan, ruskean ja vihreän kirjavassa\nverhossaan. Sitten siirtyi nuoren miehen katse vasemmalle notkoniityn\ntoiselle puolelle, ja heti kuoli riemu hänen sydämestään ja onnellinen\nväike katosi hänen silmistään. Salaperäisellä polulla eteni ratsastaja\nvuoristoa kohti, ja niinkin pitkän matkan päästä hän tunsi Baldyn ja\nShannonin.\n\nTämä vastenmielinen yllätys oli melkein yhtä tyrmistyttävä kuin\naavistamaton isku vasten kasvoja. Mitä se saattoi merkitä? Hänen\nmieleensä muistuivat tytön kysymykset. Shannon oli harkitusti koettanut\nurkkia hänen suunnitelmiaan, kuten myöskin viikko sitten, ja nyt\nkuten silloinkin hän oli rientänyt johonkin salaperäiseen kohtaukseen\nkukkuloille.\n\nÄkkiä valtasi hänet tulisen raivon puuska. Vaikka hän tavallisesti\nolikin tyyni ja maltillinen, heräsi hänessä joskus Penningtonien kiivas\nluonto, halliten häntä niin, että hän itsekin hämmästyi niitä tekoja,\njoihin se hänet syöksi. Sen vallassa ollessaan saattoi Pennington tehdä\nvaikka murhan. Ja nyt Custer menetteli melkein vastoin luontoaan — hän\nkirosi tyttöä, joka ratsasti edelleen vuoristoa kohti tietämättä mitään\nhäneen tähdätyistä polttavista silmistä. Custer kiroili häntä ääneen,\nkaivaen muististaan herjaavia nimityksiä ja sadatuksia singotakseen ne\nhänen jälkeensä.\n\nNyt oli tullut loppu... Heidän suhteensa katkeaisivat ikipäiviksi.\nMitä hän tiesi tuosta tytöstä? Shannon ei ollut koskaan puhunut\nkaupunkielämästään eikä sikäläisistä tuttavistaan — sen hän muisti\nnyt. Shannon ei ollut tuntenut ainoatakaan heidän tuttuaan, ja he\nolivat ottaneet hänet perheeseensä ja kohdelleet häntä talon tyttärenä\ntietämättä hänestä mitään. Ja he saivat tällaisen palkkion!\n\nHän oli epäilemättä sen joukkueen palkkakätyri, joka oli varastanut\nwiskyn ja myynyt sitä Guyn välityksellä. Hänet oli lähetetty tänne\nvakoilemaan Guyta ja pitämään silmällä Penningtoneja. Juuri hän oli\nvirittänyt ansan, johon Custer oli joutunut, ei suinkaan pelastaakseen\nGuyn, vaan työntääkseen epäluulot Custerin niskaan.\n\nMutta mistä syystä? Ei ollut mitään muuta syytä kuin se, että hänet\noli alunpitäen valittu syntipukiksi siltä varalta, että viranomaiset\npääsisivät liian hyvin heidän jäljilleen. Hyvä Jumala, olipa tyttö\nollut ovela ja hän itse herkkäuskoinen! Shannon oli ollut hänen\nseurassaan melkein joka päivä, lähtenyt hänen mukaansa ratsastamaan\nkukkuloille ja estänyt häntä tutkimasta salaperäistä polkua. Niin hän\npäätteli kiukuissaan, vaikka Shannon ei suinkaan ollut menetellyt\nsiten. Mutta kiukku ja viha ovat sokeita, ja Custer Pennington oli\nkiukuissaan ja uhkui vihaa. Häntä kalvoi silmitön raivo.\n\nHän luuli, ettei hän ollut milloinkaan ennen vihannut niin kuin hän nyt\nvihasi tätä tyttöä — niin kauaksi toiseen äärimmäisyyteen olivat hänen\najatuksensa Shannonista heilahtaneet tytön vilpillisyyden nostattaman\nsiveellisen suuttumuksen johdosta. Hän tahtoisi tavata Shannonin vielä\nkerran, vain yhden ainoan kerran, ilmaistakseen hänelle ajatuksensa\nhänestä, joten hän ei enää koskaan voisi astua Penningtonien kynnyksen\nyli. Siitä hänen oli huolehtiminen ennen poistumistaan, jotta Eva ei\njäisi alttiiksi niin kehnon luonteen vaikutukselle.\n\nMutta tänään hän ei voinut kohdata Shannonia. Hän ei luottanut itseensä\nniin paljoa, sillä kiukuissaan hän muisti, että Shannon oli nainen ja\nettä hänen kohdatessaan tytön oli kohdeltava häntä kuten naista on\nkohdeltava. Jos Shannon olisi ollut käden ulottuvilla silloin, kun\nCuster hetki sitten ensiksi hänet havaitsi, olisi Custer saattanut\nlyödä häntä, kuristaa hänet.\n\nKun hän käsitti sen, haihtui hänen suuttumuksensa mieletön raivo. Hän\npyöräytti Apachen ympäri ja lähti jälleen itäiselle laitumelle päin.\nMutta syvällä hänen sydämessään kuohui kylmä kiukku, joka oli yhtä\nhirvittävä, vaikka toisella tavoin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nShannon ratsasti polkua myöten salakuljettajain leirille aavistamatta\nmitään siitä, että hänen takanaan olevalta korkealta harjanteelta\ntähyilivät häntä vihasta ja inhosta säihkyvät silmät — hänen\nrakastamansa miehen silmät.\n\nHän ohjasi Baldyn jyrkälle polulle, joka oli kammottanut häntä niin\nkovasti hänen ensi kerran noustessaan sitä myöten, ja sitten toista\nrinnettä myöten tammimetsikköön, joka oli salannut leirin näkymästä.\nMutta nyt siellä ei ollut leiriä — näkyi vain jätteitä, jotka aina\nosoittavat, missä ihmisiä on oleskellut.\n\nSaapuessaan polun alapäähän hän näki Bartolon seisovan ison tammen\njuurella odottamassa. Hänen ratsunsa oli vähän matkan päässä suitset\nmaassa riippuen. Pyssyn perä pisti esiin satulan oikealle puolelle\nkiinnitetystä kotelosta. Mies astui eteenpäin, kun Shannon suuntasi\nBaldyn puuta kohti.\n\n»Buenos dias, señorita!» tervehti meksikolainen, vääntäen rokonarpiset\nkasvonsa hymyntapaiseen.\n\n»Mitä tahdotte minulta?» tiedusti Shannon.\n\n»Tarvitsen rahaa», vastasi mies. »Saatte rahaa Evansilta. Hänellä on\nkaikki kaksi viikkoa sitten viemästämme väkevästä saadut rahat. Emme\nole saaneet tilaisuutta periäksemme niitä häneltä.»\n\n»En hanki teille mitään!»\n\n»Te hankitte rahaa nyt — ja milloin tahansa sitä haluan», intti\nmeksikolainen. »Muutoin kerron Crumbista. Olette Crumbin nainen.\nKerron, miten trokasitte huumausaineita. Kyllä minä tiedän. Te\ntottelette käskyäni tahi menette kuritushuoneeseen. Ymmärrättekö?»\n\n»Kuunnelkaa te nyt minua!» kehoitti tyttö. »En tullut tänne saamaan\nteiltä määräyksiä. Tulin antamaan niitä teille.»\n\n»Mitä?» huudahti mies, purskahtaen sitten nauruun. »Te antamaan minulle\nmääräyksiä? Se on helkkarin hullunkurista!»\n\n»Niin, se on hullunkurista. Se huvittaa teitä äärettömästi, kun\nilmoitan, mitä teidän on tehtävä.»\n\n»Kiirehtikää sitten! Minulla ei ole liikaa aikaa hukattavaksi.»\n\nHän nauroi yhä.\n\n»Teidän on keksittävä joku keino puhdistaaksenne herra Pennington häntä\nvastaan kohdistetusta syytöksestä. En välitä, miten sen teette, kunhan\nette vain sotke asiaan ketään toista viatonta henkilöä. Jos voitte\ntehdä sen joutumatta itse pulaan, sen parempi teille. Siitä en välitä.\nMutta teidän on huolehdittava siitä, että oikeudenistunnossa ensi\nkeskiviikkona esitetään sellaisia todistuksia, jotka osoittavat herra\nPenningtonin syyttömäksi.»\n\n»Siinäkö kaikki?» kysyi Bartolo, virnistäen leveästi.\n\n»Siinä kaikki.»\n\n»Entä jollen tee sitä — mitä sitten?»\n\n»Silloin menen oikeuden istuntoon ja kerron siellä teistä ja Allenista\n— opiumista, morfiinista ja kokaiinista — ja siitä, että te olette\nkuljettaneet varastetun wiskyn rannikolle saapuneesta laivasta\nvuoristoon.»\n\n»Luuletteko tekevänne sen?» äänsi mies. »Entä minä sitten? Enkö minä\nkertoisi kaikkea, mitä tiedän teistä? Myöskin Allen todistaisi, ja\nCrumb haettaisiin selostamaan, kuinka asuitte hänen luonaan. Ohoo, ei!\nEttepä taida ilmaista oikeudelle mitään!»\n\n»Ilmaisen kaikki. Luuletteko minun välittävän itsestäni? Kerron kaikki,\nmitä Allen ja Crumb osaisivat kertoa; ja kuulkaa, Bartolo — voin kertoa\nvielä enemmänkin. Joukkueessanne oli ennen viisi miestä; käydessäni\ntäällä viime viikolla oli teitä kolme, ja Allen on vankilassa; mutta\nmissä on viides?»\n\nMiehen kasvot synkistyivät raivosta ja ehkä myöskin pelosta.\n\n»Mitä te siitä tiedätte?» kysyi hän äkäisesti.\n\n»Käydessään ensi kerran Hollywoodin huvilassa mainitsi Allen Crumbille,\nettä hänen joukkueensa keskuudessa oli levotonta, että olette vaikeasti\nkäsiteltävää laumaa ja että eräs Bartolo-niminen oli jo tappanut\nmuutaman Gracialin. Miltä teistä tuntuisi, jos ilmoittaisin sen\nrikosoikeudelle?»\n\n»Ette ikinä ilmaise sitä kenellekään!» ärjäisi meksikolainen. »Tiedätte\nkirotun paljon sellaista, mikä ei ole teille terveellistä!»\n\nHän oli äkkiä astahtanut eteenpäin ja tarttunut Shannonin ranteeseen.\nTyttö löi häntä ja kannusti samalla Baldya — pelon kiihdyttämänä\nrajummin kuin oli aikonut. Virma ratsu, joka ei ollut tottunut\nsellaiseen kohteluun, syöksähti eteenpäin meksikolaisen ohitse, joka\npuristi lujasti tytön rannetta ja kiskoi hänet satulasta. Baldy\nkääntyi, tunsi olevansa vapaa ja juoksi kotiin vievälle polulle.\n\n»Tiedätte kirotun paljon liikaa!» hoki Bartolo. »Teidän on paras jäädä\ntänne Gracialin viereen!»\n\nTyttö oli noussut pystyyn ja seisoi hänen edessään. Hänen katseestaan\nei kuvastunut pelkoa. Hän oli hyvin kaunis, ja meksikolainen osasi\nantaa arvon hänen kauneudelleen.\n\n»Tarkoitatteko tahtovanne tappaa minut estääksenne minua puhumasta?»\ntiedusti Shannon.\n\n»Miksi en? Pitäisikö minun sensijaan kuolla? Jos olisitte pitänyt\nsuunne kiinni, ei teillä olisi ollut mitään pelkoa, mutta nyt» — hän\nkohautti merkitsevästi olkapäitään — »on paras, että jäätte tänne\nGracialin viereen.»\n\n»Teidät saadaan kiinni ja hirtetään sen tähden», huomautti tyttö.\n\n»Kuka tietää mitään?»\n\n»Poika, joka toi minulle sanoman teiltä.»\n\n»Hän ei puhu. Hän on minun poikani.»\n\n»Kirjoitin kirjeen ja jätin sen kirjoituspöydälleni, ennen kuin lähdin\ntänne. Selostin siinä kaikki, sillä pelkäsin jotakin tämäntapaista»,\nsanoi tyttö.\n\n»Valehtelette!» väitti mies erehtymättä. »Mutta kun pelkään, että\nsittenkin sen teitte, pistäydyn laaksossa ja poltan talonne tänä iltana\nsuoriuduttuani ensin teistä. Maa on varsin kovaa kuumien ilmojen\njälkeen — saan uurastaa kauan kaivaessani kuoppaa Gracialin viereen!»\n\nNyt ei tyttö tietänyt mitä tehdä. Hänen valhe-pahasestaan ei ollut\nkoitunut mitään hyötyä. Hän alkoi käsittää, että kaikki olisi turhaa.\nHän oli sitonut silmukan, pujottanut sen kaulaansa ja hypännyt\nlaudalta. Oli liian myöhä muuttaa seurauksia. Mies oli vankka kuin\nhärkä — Shannon ei voinut toivoakaan voivansa pelastua hänen kynsistään\nmuutoin kuin järkensä avulla, ja heti yrittäessään turvautua siihen hän\noli kärsinyt surkean tappion ja tehnyt miehen valppaaksi.\n\nHänen asemansa näytti toivottomalta. Hänen mieleensä johtui puhua\nmiehelle ja vedota hänen parempiin puoliinsa, mutta hän oivalsi, kuinka\nhyödytöntä se olisi. Se, ettei hän sitä tehnyt, oli todistus hänen\nrohkeudestaan, joka ei ollut sallinut hänen menettää harkintakykyään.\nHän oivalsi, että miehen kannalta katsoen täytyisi heistä jommankumman\nkuolla, ja ilmeisesti olisi hänen kuoltava.\n\nMies silmäili häntä, pitäen kiinni hänen ranteestaan.\n\n»Olette hemmetin hauskannäköinen», hän virkkoi, vetäen tyttöä\npuoleensa. »Ennen kuin surmaan teidät, tahdon —» Meksikolainen\nkietaisi siekailemattoman karkeasti kätensä hänen ympärilleen ja hänen\nkallistuessaan poispäin kumartui syvään hänen ylitseen, koettaen\nkurottaa suutaan hänen huulilleen.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nApache oli ehtinyt astua vain muutamia askelia itäiselle laitumelle\nvievälle polulle, kun Custer seisautti sen ja pyöräytti sen ympäri.\n\n»Minäpä järjestän tämän asian nyt heti», hän jupisi. »Yllätän hänet\nheidän seurassaan. Otan selvän, keitä muut ovat. Jumaliste, nyt hän on\nkynsissäni ja niin ovat hekin!»\n\nHän kannusti Apachen juoksuun notkoon viettävää, jyrkkää ja vaarallista\nrinnettä alaspäin. Hevonen oli ihmeissään. Milloinkaan ennen ei\nsen oltu sallittu laskeutua kukkuloilta muutoin kuin käymäjalkaa —\nsen terveet etujalat olivat todistuksena sen ratsastajan varovasta\nhuolenpidosta.\n\nPolun kaartuessa pensaiden ympäri se keikahteli vaarallisesti jyrkälle\nkallionrinteelle, sillä niin vinhassa vauhdissa se ei ennättänyt\nkääntyä kyllin jyrkästi. Mutta aina se selviytyi jollakin tavoin\ntakaisin tielle. Sen raudoitetut kaviot iskivät tulta kalahdellessaan\npuolittain maan sisässä oleviin kiviin.\n\nKalkkalokäärme, joka osui matelemaan polun poikki heidän editseen,\nvetäytyi kiemuraan ja sähisi varoittavasti. Rinne oli jyrkkä — siinä ei\nollut jalansijaa käärmeen ylä- eikä alapuolella. Apache ei olisi voinut\npysähtyä kyllin äkkiä välttääkseen myrkkyhampaita. Arka hevonen olisi\npyörtänyt sivuun ja syöksynyt jyrkännettä alas; mutta morganilainen ei\nole pelkuri.\n\nRatsastaja huomasi vaaran samalla hetkellä kuin hevonenkin. Eläin tunsi\nkannusten koskettavan itseään keveästi, kuuli rohkaisevan sanan sen\nmiehen suusta, johon se luotti. Käärmeen iskiessä se kohosi ilmaan,\nnostaen kaikki neljä jalkaansa vatsaansa vasten ja ponnahti vaarallisen\nkohdan ylitse, tullen maahan kaukana neulamaisten hampaiden ulottuvilta.\n\nKäärmeen alapuolella polku oli kaita, kivinen ja viettävä — vaara ei\nolisi voinut sattua pahemmassa paikassa. Apache liukastui ja kompastui.\nSen oikea etujalka luiskahti jyrkänteen reunalta, ja se lysähti\npolvilleen eteenpäin.\n\nVain Penningtonin kylmäverisyys ja ratsastustako pelastivat heidät\nmolemmat. Naulankin paino sysättynä väärään suuntaan olisi syössyt\nhevosen kalliorotkon pohjaan; saman olisi vaikuttanut raju nykäys\nsuitsista. Pennington istui joustavassa tasapainoasennossa, joten\nhevonen sai parhaan tilaisuuden päästä jälleen pystyyn. Hän tiukkasi\nsuitsia vain sen verran, että se herätti ratsussa luottamusta,\nmutta salli eläimen toimia oman päänsä mukaan ja vaistonsa nojalla\nkömpiessään takaisin polulle.\n\nVihdoin he pääsivät varmemmalle maaperälle notkoon ja oikaisivat\nsuoraa päätä siihen rotkoon, johon salaperäinen polku vei. Apache\ntunsi, että nyt oli jouduttava — sen isännän vartalon kumartuminen,\npolvien puristuminen sen kylkiä vasten ja suitsia pitelevän käden\nvähäinen kohoaminen olivat ilmaisseet sen varmemmin kuin huudot ja\nteräskannukset. Se painui matalaksi ja kiiti eteenpäin kuin lennossa.\n\nKylmä raivo, joka oli vallannut Penningtonin, ei sietänyt vitkastelua.\nHän oli kuitenkin hyvillään siitä, ettei hänellä ollut asetta,\nsillä hän tiesi, ettei hän kenties kykenisi hillitsemään kiukkuaan\njoutuessaan vastakkain niiden miesten kanssa, joiden keralla Shannon\nBurke oli punonut salajuonia häntä vastaan.\n\nSaavuttuaan sen harjanteen juurelle, jonka takana väkijuomien\nkaupustelijain leiri oli, hoputti mies taaskin ratsuaan nopeaan\nvauhtiin. Voimakas eläin riensi jyrkkää polkua ylöspäin, painaen\nkavioitaan päivän paahtamaan maahan, jokainen lihas jännitettynä\näärimmilleen.\n\nHarjanteen laella tuli heitä vastaan Baldy pää ja häntä pystyssä,\nkorskuen ja ilman ratsastajaa. Hevosen ilmestyminen ja ilmeinen pelko\nilmaisivat, että jotakin oli hullusti. Custer oli nähnyt sen, kun se\nilmestyi selänteen vastaista rinnettä alaspäin vievän epäselvän polun\nyläpäästä. Hän ohjasi Apachen sinne ja ratsasti tammia kohti.\n\nAlhaalla ponnisteli Shannon toivottomassa ottelussa tukevaa Bartoloa\nvastaan. Hän löi miestä vasten kasvoja ja koetti työntää häntä\nkauemmaksi itsestään, mutta meksikolainen vain nauroi ilkeätä nauruaan\nja painoi häntä hitaasti hylätyn leirin poljettua tannerta kohti.\n\n»Ennen kuin surmaan teidät —» hän hoki, ikäänkuin olisi laskenut\nmainiota pilaa.\n\nBartolo kuuli Apachen kavioiden kapseen polulta, mutta luuli tytön\nvalloilleen päässeen hevosen juoksevan siellä. Custer oli ennättänyt\nmelkein polun alapäähän, kun meksikolainen vilkaisi sinnepäin ja näki\nhänet. Kiroten hän sysäsi Shannonin syrjään ja syöksyi hevosensa luokse.\n\nSamassa huomasi myöskin tyttö Apachen ja sen ratsastajan, ja\nseuraavalla hetkellä hän näki Bartolon tarttuvan pyssyynsä ja koettavan\nvetää sitä kotelosta. Hän ponnahti pystyyn ja juoksi meksikolaista\nkohti, joka kiroili kauheasti, koska pyssy oli tarttunut koteloon\neikä hän saanut sitä nopeasti irti. Tytön ennättäessä hänen luokseen\nhänen onnistui kiskaista ase vapaaksi. Hän pyörähti ympäri, vei pyssyn\nposkelleen ja ampui Penningtonia, juuri kun Shannon heittäytyi hänen\nkimppuunsa, tarttuen hänen käsivarsiinsa ja painaen pyssyn piippua\nalaspäin. Bartolo iski häntä kasvoihin ja koetti kiertää asetta irti\nhänen otteestaan, mutta hän tarrautui siihen kiinni epätoivoisesti\nrakastamansa miestä uhkaavan vaaran kannustamana.\n\nCuster oli hypännyt satulasta ja juoksi heitä kohti. Bartolo oivalsi,\nettei hän kyennyt saamaan pyssyään irti ehtiäkseen käyttää sitä.\nHän tähtäsi rajun iskun Shannonin kasvoihin, niin että tämä kaatui.\nSitten hän pyörähti ympäri, ponnahti ratsaille ja kiiti notkon poikki\nvastaiselle rinteelle, ennen kuin Pennington ehti hänen luokseen\nkiskoakseen hänet maahan.\n\nCuster kääntyi maassa liikkumattomana viruvan tytön puoleen, polvistui\nhänen viereensä ja nosti hänet käsivarsiensa varaan. Shannon oli\npyörtynyt, ja hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat. Custer katseli\nniitä — vihaamansa tytön kasvoja. Hänen käsivartensa olivat Shannonin\nympärillä, hän tunsi tytön vartalon kosketuksen omaansa vasten, ja\näkkiä saivat hänen silmänsä kauhistuneen ilmeen.\n\nHän laski Shannonin takaisin maahan ja oikaisihe pystyyn, vapisten\nrajusti. Hänen pitäessään Shannonia käsivarsillaan oli hänet vallannut\nmelkein vastustamaton halu pusertaa tyttö — vihaamansa tyttö —\nrintaansa vasten ja peittää hänen silmänsä, poskensa ja huulensa\nsuudelmilla!\n\nHänen sieluunsa oli välähtänyt voimakas valo — ymmärtämyksen valo, joka\njätti varjoon koko hänen maailmansa. Hän rakasti Shannon Burkea!\n\nTaaskin hän polvistui tytön viereen ja nosti hänet hyvin hellästi\nsyliinsä, tukien häntä olkapäällään. Sitten hän vihelsi Apachea, joka\npureskeli alati viheriöivän tammen karvaita lehtiä. Hevosen tultua\nhänen luokseen hän pujotti suitsien perän käsivarteensa ja lähti\njalkaisin, kantaen Shannonia, ylöspäin samaa polkua, jota myöten hän\näsken oli ratsastanut. Harjanteen laella oli Baldy syömässä syyskuun\nloppupuolen niukkaa, kuivunutta ruohoa.\n\nSamassa aukaisi Shannon Burke silmänsä. Aluksi palasivat tapahtumat\nhänen muistiinsa sekavana myllerryksenä, ja hän luuli kantajaansa\nmeksikolaiseksi, mutta hetkistä myöhemmin hän tunsi Ganadon pojan\nvankkakudoksiset ratsastushousut sekä tutut saappaat ja kannukset.\nSilloin hän liikahti miehen olalla.\n\n»Olen nyt jo täydessä kunnossa», hän virkkoi. »Laske minut maahan.\nJaksan kyllä kävellä.»\n\nCuster laski hänet seisomaan, mutta tuki häntä vielä heidän seisoessaan\nvastakkain.\n\n»Saavuit juuri parhaiksi», sanoi tyttö. »Hän aikoi tappaa minut.»\n\n»Hyvä, että ehdin ajoissa.» Muuta ei Custer vastannut.\n\nShannonin silmään pisti miehen väsynyt ja kiusaantunut ilme; näytti\nsiltä kuin hän olisi noussut sairasvuoteelta kärsittyään pitkän\naikaa. Hän näytti vanhemmalta — paljoa vanhemmalta — ja, voi, niin\nmurheelliselta! Se raateli Shannonin sydäntä, mutta hän ei kysellyt\nmitään. Hän odotti Custerin kysyvän häneltä, sillä hän käsitti, että\ntoisen täytyi ihmetellä miksi hän oli tullut vuoristoon ja mitä\nmerkitsi äskeinen kohtaus. Mutta Custer tiedusti häneltä vain sitä,\nluuliko hän olevansa kyllin hyvissä voimissa pysyäkseen satulassa, jos\nhän auttaisi hänet ratsaille.\n\n»Minulla ei ole enää mitään hätää», vakuutti tyttö.\n\nCuster otti kiinni Baldyn ja auttoi Shannonia nousemaan satulaan.\nSitten hän itse keikahti Apachen selkään ja lähti ratsastamaan edellä\npolkua myöten kotiin päin. Kumpikaan ei virkkanut mitään, ennen kuin he\nolivat puolivälissä notkoniittyä. Äänettömyyden katkaisi Shannon.\n\n»Olet tietysti ihmetellyt, mitä tekemistä minulla on täällä», hän\nalkoi, nyökäyttäen päätään taaksepäin.\n\n»Se ei kai olisi kummallista, vai olisiko?»\n\n»Kerron sinulle kaikki.»\n\n»Älä!» kielsi Custer. »Se on jo kyllin paha, että tulit tänne tänään\nja vangitsemiseni edellisenä lauantaina. Kaikki se, mitä sinulla olisi\nlisää kerrottavaa, pahentaisi vain asiaa. Muistatko sen tytön, josta\nkerran puhuin — serkku Williamin ystävättärestä — joka vieraili meillä?»\n\n»Kyllä.»\n\n»Tänään seurasin sinua tänne sanoakseni sinulle samat sanat, jotka\nsanoin hänelle.»\n\n»Ymmärrän», virkkoi tyttö.\n\n»Etkä ymmärrä», murahti mies melkein vihaisesti. »Et ymmärrä siitä\nmitään. Sanoin vain seuranneeni sinua tänne sanoakseni sen. Mutta en\nole sitä sanonut, vai olenko? Niin, en aiokaan sitä sanoa. Mutta häpeän\nsitä, etten sitä tee, jo kylliksi, vaikka et puhukaan mitään, mikä\nvain lisäisi häpeääni. Ei voi olla mitään kunniallista syytä tänne\ntuloosi, ei silloin eikä nytkään. On mahdoton käsittää, miten naisella\nvoisi olla asioita rikollisten kanssa tai edes tietoja, joiden nojalla\nsellaiset suhteet käyvät mahdollisiksi. Siksi en tahdo sinun kertovan\nenempää. Oi, Shannon» — hänen äänensä särkyi, »en halua kuulla sinusta\nmitään pahaa! — Älä!»\n\nShannon oli siihen saakka ollut oikeutetun suuttumuksen partaalla.\nVielä nytkään hän ei käsittänyt — muuta kuin sen, että Custer tahtoi\nluottaa häneen epäilyksistään huolimatta ja että heidän ystävyytensä\noli merkinnyt Custerille enemmän kuin Shannon oli kuvitellutkaan.\n\n»Mutta minun täytyy kertoa se sinulle, Custer», intti tyttö. »Kun nyt\nolet saanut tietää näin paljon, huomaan sinun epäilevän minua enemmän\nkuin ansaitsen. Vangitsemisesi edellisenä lauantaina tulin tänne\nvaroittamaan noita miehiä siitä, että aioit vahtia heitä seuraavana\nperjantaina. Vaikka en tuntenut heitä, tiesin, millaista väkeä he\nolivat; he olisivat surmanneet sinut heti havaittuaan joutuneensa\nkiinni. Sillä kertaa tulin vain pelastaakseni henkesi ja nyt tulin\npakottaakseni heidät menemään oikeuden istuntoon ja puhdistamaan sinut\nsinua vastaan nostetusta syytteestä. Mutta kun uhkasin miestä ja hän\noivalsi, mitä hänestä tiesin, sanoi hän tappavansa minut.»\n\n»Etkö tiennyt, että minut pidätettäisiin sinä yönä?»\n\n»Oi, Custer, kuinka voisit uskoa minusta sellaista!» huudahti Shannon.\n\n»En tahtonut uskoa sitä.»\n\n»Sain kaiken tämän — joukkueen puuhat — tietooni sattumalta, kun kuulin\nerään keskustelun Hollywoodissa kuukausia sitten. Tiedän päämiesten\nnimet, tunnen Guyn ja heidän väliset suhteet. Koetin tänään myöskin\nolla sekoittamatta Guyn nimeä tähän juttuun, jos suinkin mahdollista;\nmutta hän on syyllinen, ja sinä et ole. En jaksa ymmärtää, kuinka hän\nsaattoi palata Los Angelesista ilmaisematta viranomaisille oikeata\nasianlaitaa ja kumoamatta sinuun kohdistuneita epäluuloja.»\n\n»En sallinut hänen tehdä sitä», selitti Pennington.\n\n»Et sallinut? Tahdot mennä kuritushuoneeseen toisen rikoksesta?»\n\n»En hänen tähtensä, vaan Evan tähden. Guy ja minä pohdimme asiaa. Hän\nhalusi antaa itsensä ilmi — hän melkein vaati minua sallimaan sen.\nMutta se ei saa tapahtua. Se ei saa joutua Evan tietoon.»\n\n»Mutta, Custer, sinä et saa mennä! Se ei olisi kohtuullista — se ei\nolisi oikein. En voisi sallia sitä! Tiedän kylliksi vapauttaakseni\nsinut ja keskiviikkona menen oikeuden istuntoon ja puhun kaikki mitä\ntiedän.»\n\n»Ei», vastusti mies. »Et saa tehdä niin. Se sotkisi Guyn juttuun.»\n\n»En mainitse hänen nimeään.»\n\n»Mutta mainitset toisia, ja he ilmaisevat hänet — älä hetkeäkään\nepäile sitä!» Hän kääntyi äkkiä tyttöön päin. »Lupaa minulle, Shannon,\nettet mene — ettet hiisku tiedoistasi ainoallekaan elävälle olennolle!\nMieluummin menisin kuritushuoneeseen kahdeksikymmeneksi vuodeksi kuin\nnäkisin Evan elämän särkyvän. Sinä et tunne häntä. Hän on iloinen,\nhilpeä ja kevyt ulkonaisesti; mutta sisimmässään hänen sielunsa on\nihmeteltävän herkkä ja kaunis, ja sen turvana ja suojana ovat hänen\nylpeytensä ja kunniantuntonsa. Muserra toinen niistä, ja hänen sielunsa\nsaa haavan, josta se ei ikinä toivu! Hän ei voi ymmärtää halpamaisuutta\nja turmelusta, ei miehissä eikä naisissa. Jos hän saisi tietää, että\nGuy on ollut suhteissa tähän joukkueeseen ja että ne rahat, joilla\nheidän piti alkaa avioelämänsä, olivat Guyn rikollisuuden hedelmiä,\nsärkisi se hänen sydämensä. Tiedän, ettei Guylla ole rikollisia\ntaipumuksia ja että tämä läksy pitää hänet oikealla tiellä niin kauan\nkuin hän elää. Mutta Eva ei ajattelisi sillä tavoin. Ymmärrätkö nyt,\nmiksi et saa ilmaista tietojasi?»\n\n»Ehkä olet oikeassa, mutta minusta tuntuu, ettei hän kärsisi sen\nenempää, jos Guy menee, kuin siinä tapauksessa, että hänen veljensä\njoutuu vankeuteen. Hän rakastaa sinua hyvin paljon.»\n\n»Mutta hän tietää minut viattomaksi. Jos Guy menisi, tietäisi Eva, että\nhän on syyllinen.»\n\nShannon ei osannut vastata siihen mitään, ja he olivat ääneti vähän\naikaa.\n\n»Autatko minua salaamaan tämän Evalta?» kysyi Custer.\n\n»Kyllä.»\n\nTyttö ajatteli, kuinka hukkaan hänen uhrauksensa oli mennyt, ja\naprikoi, mitähän Custer päätteli siitä, että hän tunsi rikollisten\nhommat. Hän oli sanonut, että oli mahdoton käsittää, miten naisella\nsaattoi olla suhteita rikollisten kanssa tai edes tietoja, joiden\nnojalla sellaiset suhteet kävivät mahdollisiksi. Mitä hän ajattelisi\nShannonista, jos hän tietäisi totuuden?\n\nMiehen mielessä risteilivät ajatukset sekasortoisina ja ristiriitaisina\n— hänelle äkkiä selvinnyt rakkaus, joka oli yhtä mahdoton kuin\nharmillinenkin — muisto Gracelle annetuista lupauksista, jotka hänen\nomaantuntoonsa nähden olivat yhtä sitovia kuin vihkimävala — epäilykset\ntämän tytön luonteesta ja entisyydestä, joka nyt ratsasti hänen\nvierellään ja joka oli äkkiä tullut hänen elämälleen tärkeämmäksi kuin\nkukaan muu.\n\nSitten hän kääntyi hiukan, katseli sivusta päin Shannonin kasvoja, ja\nhänen oli vaikea epäillä tyttöä.\n\nShannon tunsi hänen katseensa tuijotuksen ja vilkaisi häneen.\n\n»Olette ollut niin hyviä minulle, Custer, te kaikki. Et voi tietää,\nkuinka suuriarvoisena olen pitänyt Penningtonien ystävyyttä ja kuinka\nolen ponnistellut ansaitakseni sen. Olisin ollut valmis mihin hyvänsä\nkorvatakseni edes osaksi sen, mitä olen siitä saanut. Sitä koetin\ntehdä — senvuoksi tahdoin mennä oikeuden eteen siitä huolimatta, mitä\nse minulle maksaisi. Mutta se ei onnistunut, ja kenties olen vain\npahentanut asiaa. En edes ole varma, uskotko minua.»\n\n»Uskon, Shannon», vakuutti Custer. »On paljon sellaista, mitä en\nkäsitä; mutta uskon, että olet menetellyt näin, pitäen silmällä meidän\nhyväämme. Nyt ei kukaan meistä voi tehdä mitään muuta kuin pysytellä\nhiljaa, sillä heti, kun jotakuta tosisyyllistä uhataan, tulee Guyn\nnimi julkisuuteen — siitä saat olla varma. Liiankin mielellään he\nvierittäisivät syyn hänen niskoilleen.»\n\n»Mutta yritäthän jollakin tavoin puolustautua?»\n\n»Vakuutan vain viattomuuttani ja kerron totuudenmukaisesti, miksi olin\nkukkuloilla, kun poliisit pidättivät minut.»\n\n»Etkö esitä mitään muuta puolustukseksesi?»\n\n»Mitäpä muuta voisin esittää saattamatta Guyta ilmitulon vaaraan?»\nhuomautti Custer.\n\nShannon pudisti päätään. Asia tuntui lopen toivottomalta.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nTarkastaessaan kukkuloita löysivät liittovaltakunnan\npoliisiviranomaiset Linkkuveitsi-cañonin yläpuolella sijainneen leirin.\nHe kokosivat joukon pulloja, joissa oli samanlaiset nimiliput kuin\nniissäkin, jotka oli tavattu burrojen selässä olleista laatikoista ja\nCuster Penningtonin huoneesta.\n\nPiirikunnan yleinen syyttäjä käsitti, kuinka vähän oli sellaisia\ntodistuksia, joiden nojalla pidätetty olisi voitu tuomita mistään\nraskaasta rikoksesta, ja olisi mielellään antanut syytöksen raueta.\nMutta kieltolain valvojat tahtoivat käyttää hyväkseen sitä seikkaa,\nettä Penningtonin nimi oli yleisesti tunnettu, niittääkseen mainetta,\nväittäen, että huomattavan perheen jäsenen tuomitsemisella olisi\nerinomainen siveellinen vaikutus yhteiskuntaan kokonaisuudessaan. Ja\nheitä tuki joukko naisia, joista useimmat eivät olleet kertaakaan\ntäyttäneet naisen ensimmäistä velvollisuutta valtiota ja yhteiskuntaa\nkohtaan ja joilla sen vuoksi oli kovin runsaasti aikaa sotkeutua\nkaikkiin asioihin, vaikka heidän järkensä eivät jaksaneetkaan niitä\nkäsittää.\n\nOn vaikea ymmärtää, miten he johtuivat tällaiseen päätelmään. Samalla\ntavoin saatettaisiin väittää, että jos paavi voitaisiin todistaa\ntaskuvarkaaksi, olisi sillä suunnattoman laaja vaikutus maailman\nsiveelliseen uudistamiseen.\n\nOlkoonpa sen laita miten tahansa, näiden vanhurskaiden työ ei ollut\nhedelmätöntä, sillä lokakuun 12 päivänä harkitsi valamiehistö Custerin\nsyylliseksi ja hänet tuomittiin kuudeksi kuukaudeksi lääninvankilaan\nsiitä, että hänellä oli ollut hallussaan varastettua wiskyä useiden\nsatojen dollarien arvosta. Custeria se ei hämmästyttänyt eikä\nlamauttanut. Hänen ainoana huolenaan olivat omaistensa tunteet, eivätkä\nnämä — joita oikeuden istunnossa edusti hänen isänsä — näyttäneet\nsuinkaan rusentuneilta, sillä eversti luotti järkkymättä poikansa\nviattomuuteen.\n\nEva, joka oli jäänyt kotiin äitinsä seuraksi, kärsi pahemmin kuin muut,\nmutta hänen tunteensa olivat pikemmin oikeuden loukkauksen nostattamaa\nharmia kuin häpeätä. Shannon oli painostunut, aiheettomasti pitäen\nitseään vastuunalaisena Custerin kärsimästä vääryydestä ja harmitellen\nsitä, että olosuhteet olivat estäneet hänet pelastamasta Penningtoneja\nsaamasta tahraa kilpeensä, ja hänen kävi yhä vaikeammaksi jatkaa\nläheistä seurustelua näiden rakkaiden ystäviensä kanssa.\n\nHän kätki sydämeensä tiedon ja todistukset Custerin syyttömyydestä ja\npiti sen vuoksi itseään pettäjänä. Sen johdosta hän yhä enemmän alkoi\nvieroa heidän seuraansa, esittäen milloin mitäkin tekosyitä.\n\nKykenemättä selittämään, mistä hänen käyttäytymisensä muuttuminen\njohtui, piti Eva alakuloisuuden hetkellä sen syynä Custerin vankeuden\ntuottamaa häpeää.\n\n»Häntä hävettää seurustella sellaisessa perheessä, jonka jäsen on —\nvankilanasukas!» hän huudahti.\n\n»Minä en usko, että asia on sinnepäinkään», vastasi eversti.\n»Shannonilla on liian paljon järkeä ajatellakseen niin, ja hän on liian\nrehellinen ja vilpitön. Se on joutavaa hölynpölyä!»\n\n»Olen varma siitä, että hänen tunteensa eivät ole sellaiset», sanoi\nrouva Pennington. »Hän on väittänyt Custeria viattomaksi ihan yhtä\njyrkästi kuin kukaan meistä.»\n\n»Yhtä hyvin voisit arvella samaa Guysta», huomautti eversti. »Hän on\ntuskin pistäytynytkään täällä Custerin vangitsemisen jälkeen.»\n\n»Hän valmistelee hyvin ahkerasti uutta romaania. Puhelin hänen kanssaan\ntästä asiasta ja tarjouduin purkamaan kihlauksemme, jos häpeämme\nkoskisi häneen niin pahasti, ettei hän tahtoisi mennä avioliittoon\nperheemme jäsenen kanssa.»\n\nEversti veti hänet polvelleen.\n\n»Sinä pieni tyttö-hupakko!» hän virkkoi. »Oletatko tämän millään tavoin\nvaikuttaneen siihen kiintymykseen, jota Guy ja kaikki todelliset\nystävämme tuntevat meitä kohtaan? Ei hitustakaan. Vaikkapa Cus olisikin\nsyyllinen, eivät he muuttaisi mieltänsä. Ja jos joku muuttaisi,\nolisi meille parempi, ettemme tuntisikaan häntä. Olen itse kovin\narka Penningtonien kunniasta, mutta mieleenikään ei ole juolahtanut,\nettä tämä juttu himmentää sitä vähimmässäkään määrin, eikä sinunkaan\ntarvitse sitä pelätä.»\n\n»Mutta minä en mahda sille mitään, isä-kulta. Veljeni, rakas\nveljeni, vankilassa varkaiden, murhamiesten ja muiden sellaisten\nkauheiden ihmisten seurassa! Se on suorastaan kamalaa! öisin virun\nvalveilla, ajatellen sitä. Minua hävettää mennä kylään pelosta, että\njoku osoittaisi minua sormellaan ja sanoisi: 'Tuon tytön veli on\nvankilassa!’»\n\n»Sinä otat sen ihan liian raskaalta kannalta, rakas lapsi», nuhteli\näiti. »Saattaisi luulla, että poikamme on todella syyllinen.»\n\n»Voi, jos hän todella olisi, niin surmaisin itseni!»\n\nAinoa henkilö, joka ottamatta lukuun hoppuilevia uudistusintoilijoita\nvähääkään nautti nuoren Penningtonin kohtalosta, oli Slick Allen. Hänen\nja Custerin kopit eivät olleet etäällä toisistaan, ja silloin tällöin\nhe joutuivat yksiin. Usein näki Allen sopivaksi sinkautella pistoksia\nentiselle isännälleen kumppaniensa suureksi huviksi. Tavallisesti ne\nolivat epäsuoria.\n\nKun Custer eräänä päivänä meni Allenin ohitse, huomautti tämä\näänekkäästi:\n\n»On koko joukko noita senkin tanssikeikareita, jotka ovat kovin\nolevinaan, vaikka ovatkin vain pelkkiä varkaita.»\n\nPennington pyörähti häneen päin.\n\n»Muistanette, miten teille kävi viime kerralla koettaessanne herjata\nminua, Allen. No niin, älkää uskotelkokaan itsellenne, että sallisin\nvankilassaolomme estää minua antamasta vielä kerran teille samaa\nlöylytystä, jos käytte liian leikkisäksi. Teitä, Allen, vaivaa se\nsairaus, että luulette olevanne humoristi. Te ette ole, ja teidän\nsijassanne jättäisin naljailematta sille ainoalle tämän vankilan\nasukkaalle, jolla on tietoja teistä, Bartolosta ja — Gracialista. Älkää\nunohtako Gracialia!»\n\nAllen kalpeni, ja hänen silmänsä soukkenivat hyvin kapeiksi raoiksi.\nEnää hän ei lausunut huomautuksia Penningtonista, mutta ajatteli häntä\npaljon, koettaen keksiä jotakin järkevää selitystä siihen, ettei Custer\npuhunut, vaikka hän ilmeisesti tunsi syylliset kyllin hyvin voidakseen\npuhdistautua syytöksestä, jonka nojalla hänet oli tuomittu.\n\nAllenin Custeria kohtaan tunteman vihan lisäksi tuli nyt todellinen\npelko, sillä hän oli ollut saapuvilla, kun Bartolo tappoi Gracialin.\nMuut kaksi näkijää olivat olleet meksikolaisia, eikä Allen lainkaan\nepäillyt, että jos Bartoloa syytettäisiin, olisivat he kolmisin valmiit\nvannomaan, että murhan teki amerikkalainen.\n\nHänen ensimmäisiä tehtäviään, kun hänet vapautettaisiin vankilasta,\nolisi Bartolon toimittaminen pois tieltä. Kun hän olisi suoriutunut\nBartolosta, yhtyisivät muut näkijät Alleniin panemaan syytä poistuneen\nniskoille. Tällaisten hupaisten ajatusten pyöriessä Allenin mielessä\nkului hänen aikansa, samalla kun hän suunnitteli, miten hän maksaisi\neräälle Wilson Crumbille pienen velan, joka hänen oli suoritettava\ntälle entiselle ystävälleen.\n\nJa Crumbilla puolestaan oli ilkeitä aavistuksia hänen ajatellessaan\nsitä aikaa, jolloin Allenin rangaistusaika päättyisi. Hän tunsi hyvin\nmiehen luonteen. Huumausaineiden uhrien ominainen piirre on, etteivät\nhe punnitse tekojensa seurauksia muuta kuin sikäli, missä määrin ne\novat heille edullisia juuri sillä hetkellä, ja niinpä oli Crumbkin\ntoimittanut Allenin vankilaan vain saadakseen vaaran torjutuksi\ntoistaiseksi. Kun hän myöhemmin ajan vieriessä sai tilaisuuden miettiä,\nmitä Allenin vapautumisesta välttämättä seuraisi, alkoi hän harkita,\nmillä tavoin hän voisi pelastua kostosta, jonka hänen kavalluksensa\nhyvin ansaitsi.\n\nHän tunsi Allenin puuhat kyllin tarkoin saadakseen hänet teljetyksi\njohonkin keskusvankilaan pitkäksi aikaa, mutta hän ei voinut\npaljastaa niitä seikkoja joutumatta samalla itse syytteeseen. Allenin\nentisyydessä oli kuitenkin eräs kohta, jota Crumb saattoi käyttää häntä\nvastaan saattamatta itseään tuntuvaan vaaraan, ja se oli Gracialin\nmurha. Crumbin ei tarvinnut itsensä esiintyä jutussa lainkaan.\nPoliisilaitokseen lähetetty nimetön kirje riittäisi suuntaamaan\nepäluulot rikoksesta Alleniin ja takaamaan Crumbille jonkun verran\narmonaikaa, jos kohta ei pysyväistä turvallisuutta.\n\nHeikot ihmiset ovat luonnostaan taipuvaisia välttelemään ja siirtämään\ntoistaiseksi aikeittensa toteuttamista, ja niin Crumbkin vitkasteli\neikä lähettänyt ilmiantokirjettään. Ei ollut syytä hätäillä, hän\npäätteli, koska Allenin vankeusaika päättyisi vasta seuraavan elokuun\nkuudentena päivänä.\n\nGazan lähdettyä Crumb vietti yksinäistä elämää. Hänen kiintymyksensä\ntyttöön oli ollut niin lähellä rakkautta kuin hänen kaltaisensa olento\nsuinkin saattoi tuntea. Hän oli käynyt riippuvaiseksi Gazasta ja odotti\naina kotiin palatessaan tapaavansa hänet Vista del Pason huvilassa.\nTytön poistuttua olivat hänen iltansa muuttuneet sietämättömiksi, ja\nviikkojen vieriessä hän alkoi kammota paikkaa, joka aina muistutti;\nhäntä tappiostaan. Hän oli ehdottomasti uskonut, että tytön oli pakko\npalata kulutettuaan loppuun hänen antamansa pienen morfiinimäärän, ja\nvasta viikkojen venyttyä kuukausiksi hän oivalsi Gazan otaksuttavasti\nikiajoiksi kadonneen hänen elämästään. Miten tyttö oli pystynyt sen\ntekemään, sitä hän ei käsittänyt, jollei hän ollut keksinyt keinoja\nhankkiakseen huumausaineita jostakin toisaalta.\n\nKun hän ei tiennyt, minne Gaza oli lähtenyt, ei hän osannut etsiä häntä\nmistään. Omassa mielessään hän kuitenkin oli varma, että tytön oli\ntäytynyt palata Los Angelesiin. Arvostellen toisia itsensä mukaan hän\nei voinut ajatellakaan siedettävää elämää muualla kuin suurkaupungissa,\njossa oli saatavissa välikappaleita paheen tyydyttämiseksi.\n\nSe, että Gaza de Lure oli menestyksellisesti katkonut kahleet, joihin\nCrumb oli hänet viekoitellut, ei johtunut miehen mieleenkään. Vihdoin\nhänelle kuitenkin selvisi, että tyttö hyvin todennäköisesti ei palaisi.\nJa Vista del Pason huvilan tuttu ja muistorikas sisustus kävi hänestä\nniin tuskastuttavaksi, että hän vihdoin luopui siitä, pani kalustonsa\nvarastoon ja vuokrasi huoneen eräästä sikäläisestä hotellista.\nHuumausaine-varastonsa hän piilotti huolellisesti matkalaukkuun ja otti\nsen mukaansa. Myrkkyjen myynti ei ollut enää ollut niin helppoa hänen\nrikostoverinsa lähdettyä.\n\nValmistettaessa ensimmäistä kuvaa, jossa Grace Evans työskenteli, oli\nCrumb yhä enemmän mieltynyt hänen kauneuteensa ja hienon viehättävään\nolemukseensa, joka tehosi häneen, ollen K.K.S.-atelierin tavallisten\nolojen ja henkilöjen vastakohta. Tyttö oli tyynen rauhaisa, joka\ntyynnytti hänen sairaita hermojaan, ja Gazan poistuttua hän yhä\nuseammin etsi Grace Evansin seuraa. Hänen tavallisen menettelynsä\nmukaisesti olivat hänen huomionosoituksensa hyvin vähäisiä ja\nlisääntyivät tuskin huomattavasti, ja kun hän sitäpaitsi oli aina\nkohtelias kaikille, ei tyttö lainkaan aavistanut hänen lopullista\ntarkoitustaan.\n\nGracelle määrätty koe oli säikähdyttänyt ja harmittanut häntä\nvähän aikaa. Mutta kun se kerran oli tapahtunut eikä siitä ollut\nkoitunut hänelle mitään ikävyyttä, alkoi se tuntua hänestä vähemmän\nvastenmieliseltä kuin aikaisemmin. Sen tarkoitusta hän ei ollut\nkoskaan jaksanut käsittää. Mutta jos Crumb siten oli tahtonut päästä\nlikeisempiin väleihin tytön kanssa, oli se hänelle onnistunut. Vaikka\nse olikin saavutettu pakottamalla, oli se silti saavutettu.\n\nNäihin johtajan ja ylimääräisen näyttelijättären suhteiden lähentymistä\nedistäviin tekijöihin liittyi vielä yksi, joka tällaisissa tapauksissa\naina on vaikuttavin — se, että tyttö pelkäsi loukata mahtavaa\nliittolaista ja halusi olla mielin kielin henkilölle, joka saattoi\nturvata hänen menestyksensä elävienkuvien alalla.\n\nPuoliset Frankin hotellissa, päivälliset Shipissä, tanssiaiset kerhossa\njohtivat huomaamatta pitempiin, Sunset Inniin ja Green Milliin\ntehtyihin huvimatkoihin. Crumbin ovelasti punomalla ja varovasti\ntoteuttamalla suunnitelmalla oli kaksinainen tarkoitus. Ensiksi hän\nkaipasi seuralaista Gaza de Luren sijalle. Toiseksi hän tarvitsi uutta\nkätyriä avuksi myymään melkoista huumausainevarastoa, jonka hän oli\nsaanut petkutetuksi Allenilta ja tämän rikostovereilta lupaamalla jakaa\nkauppavoiton heidän kanssaan, mitä Crumb ei kuitenkaan aikonut tehdä,\njos hän suinkin voisi sen välttää.\n\nHyvin samaan tapaan kuin hän oli viekoitellut Gaza de Luren,\nviekoitteli hän myöskin Grace Evansin käyttämään kokaiinia. Ja sen\njälkeen kävi kaikki muu kevyesti. Hän vuokrasi Circle-pengermän\nvarrelta toisen, vähemmän upean huvilan, majoitti Gracen sinne ja\nsiirsi huumausainevarastonsa tytön huostaan, pitäen itse edelleen\nhuoneensa hotellissa.\n\nGracen lankeeminen tapahtui helpommin kuin Gazan ja oli täydellisempi,\nsillä edellisellä ei ollut sitä rohkeutta eikä luonteenlujuutta, jonka\navulla jälkimäinen oli kyennyt torjumaan viettelijänsä alentavammat\nlähentelyt. Olisi väärin ja kohtuutonta otaksua, ettei Grace lainkaan\nkoettanut vastustaa hänen sopimatonta ahdisteluaan, sillä sekä\nperittyjen taipumustensa että kasvatuksensa johdosta hän rakasti\nkunniallisuutta ja kammosi likaisia paheita. Mutta huumausaineiden\nsalakavala vaikutus heikensi vähitellen hänen tahtoaan ja teki hänet\nvoimattomaksi vastustamaan lopullista hyökkäystä hänen siveellisiä\narvelujaan vastaan.\n\nEräänä iltana lokakuun keskivaiheilla he olivat yhdessä päivällisellä\nTalvipuutarhassa. Crumb oli ostanut kadulta iltalehden ja silmäili\nsitä heidän odottaessaan sillä aikaa, kun pöytää katettiin. Äkkiä hän\nkatsahti pöydän toisella puolen istuvaan tyttöön.\n\n»Etkö ole kotoisin eräästä Ganado-nimisestä paikasta, joka sijaitsee\njonkun joen varrella vähän matkan päässä vuoristoon vievästä\nrautatiestä?» hän kysyi.\n\nGrace nyökkäsi myöntävästi.\n\n»Mitä sitten?»\n\n»Eräs sikäläinen miekkonen on tuomittu vankilaan väkijuomien myynnistä.\nHänen nimensä on Pennington.»\n\nTyttö siristi silmiään ikäänkuin kivusta.\n\n»Kyllä tiedän», hän virkkoi »Siitä on ollut selostuksia sanomalehdissä\nparin viime viikon aikana.»\n\n»Tunsitko miehen?»\n\n»Kyllä — hän oli käynyt minua tapaamassa pidätyksensä jälkeen ja soitti\nminulle kerran.»\n\n»Kohtasitko hänet?»\n\n»En — minua olisi hävettänyt nähdä ketään kunnollista ihmistä.»\n\n»Kunnollista!» ärähti Crumb. »Onko tuomittu trokari sinusta\nkunnollinen?»\n\n»En usko, että hän on syyllinen», vastasi tyttö. »Olen koko ikäni\ntuntenut hänet ja hänen perheensä. Olen varma siitä, että hän on\nviaton.»\n\nCrumbin silmät välähtivät.\n\n»Jumaliste!» hän kivahti, iskien nyrkkinsä pöytään.\n\n»Mikä hätänä?» kummasteli Grace.\n\n»Niinpä niin, eiköhän tuo satu sinuun?» huudahti Crumb.\n\n»En ole koskaan asettanut sinua sen yhteyteen!»\n\n»Mitä tarkoitat?»\n\n»Tämä Pennington saattaa olla viaton, mutta minäpä tiedän, kuka on\nsyypää.»\n\n»Mistä sen tietäisit? En ymmärrä sinua. Miksi katsot minuun tuolla\ntavoin?»\n\n»Siinä sitä ollaan!» intoili mies. »Ja sinä kun olet laverrellut\nminulle, kuinka kunniallisia omaisesi ovat ja kuinka he muka\nkuolisivat, jos tietäisivät sinun silloin tällöin nuuhkaisevan hieman\nkokaiinia! Niinpä niin, eikö tuo satu sinuun? Oletpa tosiaankin hieno\nsaarnaajaksi!»\n\n»En käsitä sinua ollenkaan», sanoi tyttö. »Mitä tämä asia liikuttaa\nminua? En ole herra Penningtonin sukulainen, mutta vaikka olisinkin,\nei sillä olisi väliä, sillä varmasti hän ei ole tehnyt mitään sen\ntapaista. Pennington viinan kaupustelijana! Onpa sekin ajatus! Onhan\nheillä rahaa enemmän kuin tarvitsevat ja on aina ollut.»\n\n»Vankilassa ei pitäisikään olla Penningtonin», selitti mies, »vaan\nveljesi.»\n\nGrace katsoi häneen ällistyneenä ja purskahti sitten nauramaan.\n\n»Olet varmaankin käyttänyt kokaiinia kovin paljon tänään, Wilson», hän\nhuomautti.\n\n»En ole. Mutta onpa omituista, ettei se ole ennen johtunut mieleeni.\nKauan sitten mainitsi Allen minulle, että muuan Evans-mminen miekkonen\nmyy väkevää hänen laskuunsa. Hän kertoi pestautuneensa Penningtonille\ntallimieheksi ollakseen lähellä kukkuloille sijoitettua leiriä,\njohon he olivat kätkeneet tavaransa. Hän kuvaili Evansia nuoreksi\nsäätyläiseksi, joten siitä ei liene epäilystäkään. Sinullahan on veli,\nolen kuullut sinun puhuvan hänestä.»\n\n»En usko sinua», virkkoi tyttö.\n\n»Mitäpä väliä sillä on, uskotpa tahi et. Voin toimittaa veljesi\nkuritushuoneeseen, ja nyt on vain pantu Pennington lääninvankilaan.\nHäntä vastaan ei voitu todistaa mitään muuta kuin se, että hänen\nhallussaan oli varastettua tavaraa. Mutta veljesi on ollut mukana koko\npuuhassa. Wisky on ollut piilotettuna hänen heinälatoonsa, ja hän on\nluovuttanut sen eräälle miehelle, joka on käynyt siellä joka viikko\nmuka heiniä noutamassa, ja veljesi on saanut rahat. Hänet pistettäisiin\nvarmasti kiinni, jos vain vihjaisisin viranomaisille tiedoistani.»\n\nNiin sai alkunsa valta, jolla Crumb pakotti tytön alistumaan tahtoonsa.\n\nViikkoa myöhemmin vuokrattiin huvila Circle-pengermän varrelta, ja\nGrace Evans ryhtyi myyskentelemään huumausaineita, mistä hommasta\nShannon Burke oli luopunut muutamia kuukausia aikaisemmin. Mutta heillä\noli kuitenkin eroa, Gaza de Lure oli saanut osansa liikevoitosta, kun\ntaas Grace Evans sai vain elatuksensa ja myrkkyä sen verran, minkä hän\ntarvitsi itse käyttää.\n\nHänen elämänsä, ympäristönsä, kaikki olosuhteet tässä oudossa,\nkauheassa maailmassa, johon kunnianhimo oli hänet tuonut, olivat omiaan\nripeästi lakastuttamaan hänen kauneutensa. Hän kuihtui niin nopeasti,\nettä se kummastutti jopa Crumbiakin — kummastutti ja huoletti. Hän\noli tahtonut saada tytön omakseen tämän kauneuden tähden, ja nyt hän\nmenetti sen. Mutta sittenkin hänen täytyi pitää Grace luonaan, sillä\nhän oli arvokas apu laittomassa kaupassa.\n\nViikkojen ja kuukausien vieriessä lakkasi Gracen seura miellyttämästä\nhäntä, ja hän kävi harvoin huvilassa muutoin kuin vaatimassa tilitystä\nja nostamassa myynnistä kertyneet rahat. Tytön rukouksilla ja\nmoitteilla ei ollut muuta vaikutusta kuin se, että ne raivostuttivat\nhäntä. Kun Grace eräänä päivänä takertui Crumbiin kiinni ja rukoili,\nettei mies hylkäisi häntä, tyrkkäsi hän tytön karkeasti luotaan. Grace\nkaatui ja loukkaantui pöydän särmää vasten.\n\nTämä tapahtui huhtikuussa. Seuraavana päivänä vapautettiin Custer\nPennington, jonka vankeusaika oli päättynyt.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\nPitkinä yksinäisyyshetkinään oli Custer usein miettinyt suunnitelmia\nvapautumispäivänsä varalle. Häntä oli ihmetyttänyt ja loukannut, ettei\nGrace ollut käynyt häntä katsomassa eikä hiiskunut hänelle mitään sen\njälkeen, kun hänet oli pidätetty ja tuomittu. Usein hän ajatteli sitä\nkertaa, jolloin hän itse oli soittanut Gracelle, ja hänessä varmistui\nusko, että tyttö oli ollut kotona, mutta kieltäytynyt vastaamasta\nhänelle. Siitä huolimatta hän päätti pistäytyä Gracen luona, ennenkuin\npalaisi Ganadoon.\n\nHän oli nimenomaan pyytänyt, ettei kukaan hänen omaisistaan tulisi Los\nAngelesiin hänen vapautumispäivänään, vaan että sinne lähetettäisiin\nedellisenä päivänä auto ja jätettäisiin se erääseen autovajaan hänen\nkäytettäväkseen. Vankilasta lähdettyään hän vitkastelematta nouti\nkoneen ja ajoi Hollywoodiin siihen taloon, jossa Grace oli asunut.\n\nNainen, joka avasi oven hänen soitettuaan ilmoitti, ettei Grace enää\nasunut siellä. Aluksi hän ei suostunut ilmaisemaan hänelle tytön uutta\nolinpaikkaa; mutta Penningtonin vähän aikaa taivuteltua häntä hän\nmainitsi numeron Circle-pengermän varrella, ja sinne suuntasi Custer\nautonsa.\n\nJätettyään auton huvilan edustalle hän lähestyi rakennusta. Lasioven\nläpi hän näki talon sisälle, sillä oli lämmin huhtikuun päivä ja\nsisäovi oli jätetty auki. Astuessaan kynnykselle vieviä muutamia\nportaita hän näki naisen menevän arkihuoneen poikki, johon ovi\navautui. Nainen liikkui hätäisesti ja katosi vastaisessa seinässä\nolevasta ovesta, sulkien sen jälkeensä. Vaikka Custer näkikin hänet\nvilahdukselta ja sisähuoneen himmeässä valaistuksessa, tunsi hän hänet\nGraceksi; niin tutut olivat hänen vartalonsa kaikki viivat ja hänen\nliikkeensä.\n\nCusterin soitettua kului useita minuutteja, ennenkuin ovelle ilmestyi\njapanilainen. Hän oli sama japanilainen »koulupoika», joka oli\npalvellut Vista del Pason huvilassa. Raotettuaan ulko-ovea muutamia\nsentimetrejä hän silmäili kysyvästi vierasta.\n\n»Haluan tavata neiti Evansia», sanoi Custer.\n\nHän otti käyntikortti-kotelon taskustaan ja ojensi palvelijalle kortin.\nTämä vilkaisi tylsästi korttiin ja sitten vieraaseen, pudisti vihdoin\npäätään typerän näköisenä ja sulki oven.\n\n»Hän ei ole täällä», hän virkkoi. »Ketään ei ole kotona.»\n\nPennington muisti taaskin puhelinyrityksensä. Hän oli varma äsken\nnähneensä Gracen huvilassa. Hän oli tullut puhelemaan tytön kanssa ja\naikoi tehdä sen.\n\nHän tarttui ovenripaan ja kiskaisi oven auki. Japanilainen ei\nilmeisestikään ollut hienotuntoinen ja koetti estää häntä astumasta\nsisälle. Ensin hän tarrautui oveen sulkeakseen oven ja oli sitten\nkyllin tyhmä ryhtyäkseen työntämään Penningtonia kynnykseltä. Seuraus\noli japanilaiselle tuhoisa.\n\nMentyään arkihuoneen poikki Custer koputti ovelle, josta hän oli nähnyt\nGracen katoavan, ja lausui tytön nimen. Kun vastausta ei kuulunut,\ntempasi hän oven auki. Hänen edessään oli tyttö, jonka kanssa hän oli\nkihloissa.\n\nGrace seisoi huoneen toisessa päässä selkä seinää vasten. Hänen sekava\ntukkansa riippui kasvojen ympärillä, jotka olivat sairaloisen kalpeat.\nHän katseli Custeria hurjasti tuijottavin silmin. Suupielet olivat\nriipuksissa, ja hänen huulensa vavahtelivat pelosta ja suuttumuksesta.\n\n»Grace!» huudahti Custer.\n\nTyttö seisoi vielä hetkisen, silmäillen häntä jäykästi, ennenkuin\npuhkesi puhumaan.\n\n»Mitä tarkoitat», hän vihdoin kysyi, »tunkeutuessasi makuuhuoneeseeni?\nMene tiehesi! En tahdo nähdä sinua. En salli sinun olla täällä!»\n\nPennington astui lattian poikki ja laski kätensä Gracen olalle.\n\n»Hyvä Jumala, Grace, mikä sinua vaivaa?» hän ihmetteli. »Mitä sinulle\non tapahtunut?»\n\n»Ei minulle ole tapahtunut mitään», mutisi tyttö äreästi. »Ei minua\nvaivaa mikään. Otaksuttavasti haluat minun palaavan poroporvarilliseen\nympäristööni. En tahdo enää tietää mitään maaseudusta — enkä myöskään\nmaalaismateista!» hän lisäsi.\n\n»Tarkoitatko, ettet tahdo minua lähellesi, Grace, ettet rakasta minua?»\nkysyi Custer.\n\n»Rakasta sinua?» Tyttö purskahti epämiellyttävään nauruun. »Sinä\ntomppeli-pahanen! En tahdo koskaan sinua enää nähdä.»\n\nCuster seisoi vielä hetkisen, silmäillen tyttöä. Sitten hän kääntyi\nhitaasti ja poistui huvilasta autoonsa. Hänen poistuttuaan heittäytyi\ntyttö kasvoilleen vuoteeseensa ja alkoi nyyhkyttää hillittömästi.\nVähäksi aikaa hän oli voittoisasti kiskoutunut irti saastaisen paheensa\nkynsistä. Sinä lyhyenä hetkenä hän oli näytellyt pelastaakseen\nrakastamansa miehen vastaisista, vielä suuremmista kärsimyksistä, vielä\nalentavammasta nöyryytyksestä — mutta mitä se hänelle maksoi, sitä ei\nkukaan saisi milloinkaan tietää.\n\nCuster tapasi omaisensa odottamassa itäisellä kuistilla, kun hän\npysäytti autonsa ranchorakennuksen edustalle. Vasta saatu vapaus ja\npitkä ajomatka pitkin kaunista maantietä huhtikuun auringon paistaessa\nvihreiden kumpujen kohotessa hänen vasemmalla ja viehättävän laakson\nlevitessä hänen oikealla puolellaan oli jossakin määrin lieventänyt\nmasennusta, jonka hänen tyrmistyttävä keskustelunsa Gracen kanssa oli\naiheuttanut. Ja laskeutuessaan autosta näytti hän jälleen olevan oma\nitsensä.\n\nEnsimmäisenä ennätti hänen luokseen Eva. Tyttö suorastaan heittäytyi\nveljensä syliin, nauraen ja huutaen hysteerisen onnellisena. Äiti\nhymyili kyynelissään, kun taas eversti niisti rajusti nenäänsä,\nhuomauttaen, että oli »hemmetinmoinen vuodenaika, kun oli niin kirotun\nkylmä!»\n\nCuster laski hiukan pilaa vankeudestaan, mutta oivalsi pian, että sen\npelkkä mainitseminenkin lamautti suuresti Evaa, eikä senvuoksi enää\nkosketellut sitä aihetta hänen kuultensa. Hän rajoittui pommittamaan\ntoisia sadoilla kysymyksillä, tiedustellen ranchon tapahtumia hänen\npitkän poissaolonsa aikana, karjan tilaa ja senvuotisia satotoiveita.\n\nAjatellessaan, miten hänen ansaitsematon tuomionsa oli vaikuttanut\nhänen sisarensa herkkään mieleen, tunsi hän saavansa kaksinkertaisen\npalkkion pitkistä vankeuskuukausista, jotka hän oli kärsinyt\npelastaakseen tytön vielä ankarammasta iskusta, joka häntä olisi\nkohdannut, jos hänen kihlattunsa olisi oikeudenmukaisesti tuomittu\npaljoa vakavammasta rikoksesta. Nyt hän tajusi, ettei Evan pitäisi\nmilloinkaan saada tietää oikeata asianlaitaa. Hänen vankeutensa\nherättämä harmi unohtuisi pian Ganadon elämän jokapäiväisessä työssä\nja hauskuuksissa, eikä Evan ylpeyden saama kolahdus pian enää häntä\nvaivaisi.\n\nCusteria kummastutti, etteivät Guy ja rouva Evans olleet mukana\nlausumassa häntä tervetulleeksi takaisin. Kun hän mainitsi siitä,\nkertoi Eva rouva Evansin arvelleen, että Penningtonit haluaisivat pitää\nCusterin kokonaan omissa hoteissaan vähän aikaa. Heidän naapurinsa\ntulisivat muka päivälliselle. Ja vasta päivällisellä Custer tiedusti\nShannonia.\n\n»Olemme nähneet häntä hyvin harvoin sinun lähtösi jälkeen», selitti\näiti. »Pian sen jälkeen hän palautti Baldyn ja osti Senaattorin rouva\nEvansilta.»\n\n»En tiedä, mikä sitä lasta oikein vaivaa», virkkoi eversti. »Hän\non aina yhtä herttainen joka kerta kun tapaamme hänet ja kyselee\naina sinun kuulumisiasi ja vakuuttaa uskovansa viattomuuteesi. Hän\nratsastelee paljon iltaisin, mutta harvoin, jos koskaan, päiväsaikaan.\nMinusta ei naisen ole turvallista ratsastella öisin yksin kukkuloilla\nja olenkin sanonut sen hänelle. Mutta hän väittää, ettei hän pelkää ja\nettä kukkulat miellyttävät häntä yhtä paljon yöllä kuin päivälläkin.»\n\n»Eva on suuresti ikävöinyt hänen seuraansa», huomautti rouva\nPennington. »Minua peloitti, että olemme ehkä jollakin tavoin\nloukanneet häntä, mutta kukaan meistä ei jaksa käsittää, miten se olisi\nvoinut tapahtua.»\n\n»Minä luulin hänen häpeävän meitä», sanoi Eva.\n\n»Hölynpölyä!» kivahti eversti.\n\n»Tietystikin se on joutavaa lorua», vahvisti Custer. »Hän tietää yhtä\nhyvin kuin kaikki tekin, että olen syytön.»\n\nMielessään hän ajatteli, kuinka paljoa varmemmin Shannon tunsi hänen\nviattomuutensa kuin kukaan heistä.\n\nPäivällisen aikana Eva sai takaisin entisen hilpeytensä. Useammin kuin\nkerran kihosivat kyyneleet rouva Penningtonin silmiin, kun hän jälleen\nnäki koko heidän pienen perheensä koossa ja tunsi, että murhepilvi,\njoka viimeisten kuuden kuukauden aikana oli niin synkkänä leijaillut\nheidän kohdallaan, oli viimeinkin haihtunut ja päivä oli taaskin\npäässyt paistamaan heidän tyttärensä sydämeen, joka ei ollut päässyt\nennalleen pojan poistuttua.\n\n»Oi, Cus!» huudahti Eva. »Pian tapahtuu mitä erinomaisin asia, ja\nolen niin hyvilläni, että sinäkin olet täällä. Siitä tulee kerrassaan\nmainiota! Heitä saapuu kokonainen rykmentti, ja he leiriytyvät\nLinkkuveitsi-cañonin suulle. Tuskin maltan odottaa heidän tuloaan —\nmaltatko sinä?»\n\n»Ehkä jaksan sen tehdä», vastasi veli, »ainakin siihen saakka, kunnes\nilmaiset, mistä oikein puhut.»\n\n»Elävistäkuvista!» riemuitsi Eva. »Eikö se ole suorastaan loistavan\nmainiota? Ja he viipyvät täällä kenties kokonaisen kuukauden!»\n\n»Mitä ihmettä tuo lapsi pakisee?» kysyi Custer, vedoten äitiinsä.\n\n»Isäsi —» alkoi rouva Pennington selittää.\n\n»Oi, älä kerro!» keskeytti Eva. »Tahdon ilmoittaa sen itse.\n\n»Sinähän olet selittänyt sitä jo useita minuutteja», huomautti Custer,\n»mutta et ole vielä sanonut mitään.»..\n\n»No niin, aloitan siis alusta. Heillä tulee olemaan intiaaneja ja\ncowboyta ja —»\n\n»Tuo kuulostaa pikemminkin lopulta», virkkoi Custer.\n\n»Älä sekoita minua! He aikovat ottaa kuvan Ganadosta.»\n\nCuster kääntyi isäänsä päin kummastuneen näköisenä.\n\n»Et sinä saa moittia isää», sanoi Eva. »Se oli kaikki minun syytäni\n— tahi oikeammin, hyvä onnemme on kokonaan minun ansiotani. Isä näet\nei aluksi oikein suostunut sallimaan heidän tulla tänne, mutta hänen\npuheilleen saapui perin hieno mies — hauska, lyhyt, lihava pikku mies,\njoka hykersi käsiään ja sanoi: 'No niin, eversti?' Isä ilmoitti, ettei\nhän ollut milloinkaan päästänyt elävienkuvien seurueita tilallemme.\nMutta minä satuin olemaan saapuvilla, ja vain se pelasti meidät, sillä\nminä kärtin kärttämistäni, kunnes isä salli heidän tulla, jolleivät he\nota eläviä kuvia talon ympäristöstä. He eivät halunneet sitä, sillä\nheillä on läntinen aihe ja ranchon takana oleva maisema on heille muka\nperin sopiva. He saapuvat muutamien päivien kuluttua, ja silloin täällä\non oivallista ja minäkin pääsen ehkä mukaan kuviin!»\n\n»Jos luulisin niin», virkkoi Custer, »panisin astian nitroglyseriiniä\nheidän laitteittensa alle heti, kun he tulevat alueellemme!» Hän\najatteli, mitä elävät kuvat olivat tehneet Grace Evansille. »Minua\nihmetyttää, että sinä suostuit siihen, isä», lisäsi hän, kääntyen\neverstin puoleen.\n\n»Se kummastuttaa minua itseänikin», myönsi vanhempi Pennington. »Mutta\nmitä minun oli tehtävä, kun toisella puolellani oli herttainen, pieni\nnäyttämöohjaaja, hykerrellen käsiään ja voidellen minua, ja toisella\npuolellani tämä pikku ilkimys, kiristäen minut henkihieveriin? Minun\noli yksinkertaisesti myönnyttävä. En usko, että siitä koituu mitään\nhaittaa. He lupasivat käsitellä kaikkea omaisuuttamme hyvin varovasti,\nja milloin hyvänsä käytetään meidän eläimiämme, on niitä käsittelemässä\nomia miehiämme.»\n\n»He kai maksavat sinulle siitä sievoisesti», huomautti Custer.\n\nEversti hymyili.\n\n»No niin, siitä ei nimenomaan ollut puhetta», hän vastasi. »Mutta\nmuistaakseni johtaja mainitsi, että he lahjoittavat meille hienon\nsarjan kuvia ranchosta.»\n\n»Suurenmoisen anteliasta!» huudahti Custer. »He leiriytyvät tilallemme,\nkäyttävät vettämme, polttavat puitamme, tallaavat laitumiamme ja\nantavat meille vastalahjaksi sarjan valokuvia. Heidän auliutensa on\ntosiaan ihmeellinen!»\n\n»Niin, mutta totta puhuakseni», sanoi eversti, »en olisi uskaltanut\nottaa maksua puheeksi sen jälkeen kun näin, kuinka kiihkeästi Eva\ntoivoi heitä tänne, sillä minua peloitti, etteivät he ehkä sitten\ntulisikaan, mikä pilaisi tämän nuoren naisen elämän!»\n\n»Minkä yhtiön väkeä he ovat?» tiedusti poika.\n\n»Eräs K.K.S:n seurue, jonka johtajana on muuan Crumb-niminen mies.»\n\n»Wilson Crumb, mainio näyttelijä ja ohjaaja», lisäsi Eva. »Kuinka\nloistavan oivallista! Tanssin hänen kanssaan Los Angelesissa vuosi\nsitten.»\n\n»Hän on siis sama miekkonen, vai niin!» virkkoi Custer. »Muistelen\nhämärästi, että olit hullaantunut häneen noin viisitoista minuuttia\nkotiin saavuttuasi, mutta sen jälkeen en ole kuullut sinun hiiskuvan\nhänestä mitään.»\n\n»No niin, totta puhuakseni olin kokonaan unohtanut hänet», tunnusti\nEva, »kunnes taas tuo perin mainio, puhelias johtaja mainitsi hänestä.»\n\n»Niin, hän oli tosiaankin puhelias», sanoi eversti. »Melkeinpä toivon\nhänen palaavan. En ole nauttinut kenenkään seurasta niin paljoa Weberin\nja Fieldsin aikojen jälkeen.»\n\nKello oli yli kahdeksan, kun Evansit saapuivat. Rouva Evans oli\nvilpittömästi liikutettu nähdessään Custerin jälleen, sillä hän piti\nnuoresta Penningtonista, ikäänkuin tämä olisi ollut hänen oma poikansa.\nCuster huomasi Guyn suuresti muuttuneen. Pojasta oli äkkiä tullut\nmies, hiljainen ja vähäpuheinen, ja hänen kasvoillaan oli surumielinen\nilme. Hän oli saanut ankaran läksyn, sen Custer tiesi, ja hänen siitä\nsuorittamansa hinta oli jättänyt lähtemättömän jäljen hänen herkkään\nluonteeseensa.\n\nGuyn riemua Custerin paluun johdosta himmensi jonkun verran se seikka,\nettä hänen täytyi aina tuntea häpeätä katsellessaan silmiin sitä\nmiestä, joka oli ottanut niskoilleen hänen syyllisyytensä ja kärsinyt\nhänelle tulevan rangaistuksen. Penningtonin uhrin varsinainen tarkoitus\nei voinut haihduttaa nuoren Evansin ajatuksista sitä tosiseikkaa, että\nosa, jota hänen oli ollut pakko näytellä, oli ollut pelkurimainen,\npetollinen ja surkean nahjusmainen.\n\nEnsimmäisten tervehdysten jälkeen rouva Evans tiedusti, oliko Custer\nkäynyt tapaamassa Gracea, ennen kuin hän lähti Los Angelesista.\n\n»Kyllä näin hänet», vastasi Custer, »mutta hän ei voi lainkaan hyvin.\nMielestäni pitäisi Guyn heti pistäytyä siellä koettamassa taivuttaa\nhäntä palaamaan kotiin. Aioin puhua Guylle siitä tänä iltana.»\n\n»Ei hän kai ole vakavasti sairas?» hätäili rouva Evans\n\n»Sitä en osaa sanoa», virkkoi Custer. »Luultavasti hän ei ole vakavasti\nsairas ruumiillisesti, mutta hän ei ole terve. Sen saatoin nähdä. Hän\non muuttunut paljon. Minusta sinun, Guy», hän lisäsi, kääntyen Gracen\nveljen puoleen, »pitäisi vitkastelematta mennä Los Angelesiin noutamaan\nhänet. Hän on ollut poissa lähes vuoden. Nyt hänen jo pitäisi tietää,\ntoteutuvatko hänen haaveensa vai eivätkö. Mikäli voin hänestä päätellä,\nne eivät ole toteutuneet.»\n\n»Lähden huomenna», päätti nuori Evans.\n\n\n\n\nXXIX.\n\n\nViimeksi kuluneet kuusi kuukautta olivat olleet epäilysten ja murheen\naikaa Shannon Burkelle. Häntä painoi alati vakaumus, että hänen pitäisi\npoistua Ganadon ja Penningtonien läheisyydestä, mutta häntä pidätti\nsiellä voima, jota hän ei pystynyt voittamaan.\n\nLähdettyään äitinsä kodista keskisestä lännestä hän ei ollut koskaan\nsaanut nauttia sellaisesta rauhallisesta, tyytyväisestä ja onnellisesta\nolosta, jota hänen pieni, maantien ohessa sijaitseva puutarhansa\nhänelle tarjosi. Penningtonien ystävyydellä oli ollut hänelle suurempi\nmerkitys kuin millään muulla seikalla koko hänen elämänsä aikana. Ja\nheidän läheisyytensä, vaikka hän näkikin heitä vain harvoin, oli varma\nturva hänen tahdonvoimiansa vielä silloin tällöin ahdistavan, vanhan\nvihollisen hyökkäyksiä vastaan.\n\nCusterin lähdettyä hän oli tunnollisesti noudattanut sitä huomautusta,\njota hän piti Custerin toivomuksena ja jonka tämä oli lausunut\nverratessaan häntä kotoaan poiskäskemäänsä serkku Williamin\nystävättäreen. Hän oli, mikäli mahdollisia, karttanut Evan seuraa,\nja vaikkakin hän sen syytä ajatellessaan tunsi nöyryytystä ja harmia\nsiihen sisältyväin väärien luulojen johdosta, piti hän kuitenkin\nvelvollisuutenaan rakastamaansa miestä kohtaan kunnioittaa hänen\nkaikkia toiveitaan, olipa ne sitten tuotu esiin vaikka kuinkakin\nepäsuorasti.\n\nJoutuakseen Evan tielle mahdollisimman harvoin oli Shannon ottanut\ntavakseen ratsastella sellaisina aikoina, jolloin Penningtonit eivät\nolleet tottuneet ratsastamaan. Tavaksi käynyt yksinäisyys pinttyi\nhänen olemukseensa, ja hän rakasti kukkuloiden hiljaisuutta. Ne eivät\nmilloinkaan painostaneet häntä — hän ei koskaan pelännyt niitä. Ne\nvetivät häntä puoleensa ja tyynnyttivät hänen mieltään äidin tavoin.\nSiellä hän unohti surunsa, ja toivo virisi uuteen eloon.\n\nErittäinkin silloin, kun vanha himo valtasi hänet, kaipasi hän\nkukkuloille, ja juuri sentähden hän lähti ensimmäisen kerran\nratsastamaan yöllä — kirkkaassa kuutamossa, joka antoi tutuille\nmaisemille oudon maailman salaperäisen kauniin tunnun. Vaikutelma oli\nainutlaatuinen. Se paisui suorastaan seikkailuksi ja houkutteli häntä\nuusille samanlaisille retkille.\n\nMyöskin Senaattori tunsi lumouksen tenhon. Se astua sipsutteli korvat\nhörössä ja kaula kaartuvana, tirkistäen hermostuneena jokaisen tuuhean\npensaan pimentoon. Lehden värähtäessä se ponnahti äkkiä syrjään\nja pysähtyi vapisten ja korskuen nähdessään kuutamon valaiseman\nkallionulkoneman, jonka ohitse se oli päivällä mennyt rauhallisesti\nsatoja kertoja.\n\nKuutamoretket johtivat Shannonin ratsastamaan myöskin kuutamottomina\nöinä, joten hän oli usein satulassa koko laakson nukkuessa. Tällöin\nhän noudatti aina samaa polkua, joten sekä hän että Senaattori oppivat\ntuntemaan siitä jokaisen askeleen niin hyvin, että he osasivat liikkua\nsitä pitkin sysimustina, pilvisinä öinä ja sakeassa sumussa, jolloin\nvain lähimmät esineet olivat näkyvissä.\n\nKukkuloilla eivät masentavat ajatukset milloinkaan kalvaneet hänen\nmieltään. Niinä yksinäisyyden hetkinä olivat hänen seuranaan vain\nherttaiset ajatukset. Hän ajatteli elämäänsä puhjennutta rakkautta,\nsen kauneutta ja kaikkia sen vaikutuksia, jotka olivat omiaan\ntekemään elämän enemmän elämisen arvoiseksi, Penningtoneja ja heidän\nesimerkiksi kelpaavaa, punaveristä puhtauttaan — säädyllisyyttä ilman\nteennäistä ujostelua — pientä hedelmätarhaansa ja sen herättämiä\nsäästäväisyystehtäviä, jotka antoivat puuhaa hänen aivoilleen ja\nkäsilleen, hevostaan ja ratsastustaitoaan, jotka ehtymättömästi\ntarjosivat hänelle seuraa ja huvia ja joista Penningtonit olivat\nopettaneet hänet pitämään ja nauttimaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nCusterin paluun jälkeisenä aamuna lähti Guy varhain Los Angelesiin,\nkun taas Custer — koska Shannon ei ollut yhtynyt heidän aamuiseen\nratsastusseurueeseensa — satuloi aamiaisen jälkeen Apachen toistamiseen\nja ratsasti hänen asunnolleen. Custer sekä kaipasi nähdä häntä että\npelkäsi kohtausta, sillä Gracen käyttäytymisestä ja hylkivästä sävystä\nhuolimatta sitoi hänen kunniantuntonsa häntä entiseen morsiameensa.\nUskollisuus tyttöä kohtaan oli lujittunut monivuotisessa seurustelussa,\njonka aikana ystävyys oli kehittynyt rakkaudeksi niin huomaamatta,\nettä he kumpikin tunsivat rakastaneensa toisiaan koko ajan. Tällaiset\nnuorten sydämiin juurtuneet, ajan pyhittämät ja perityn, ritarillisen\nylpeyden- ja kunniantunnon lujittamat siteet muuttuvat yhtä vaikeasti\npoistettaviksi luonteen piirteiksi kuin ovat ne muut ajatus- ja\ntekotottumukset, jotka erottavat yksilöt toisistaan.\n\nEdellisenä päivänä tapahtuneen lyhyen keskustelun aikana Custer\noli oivaltanut, ettei Grace ollut oma itsensä. Hän ei saattanut\naavistaakaan tämän muutoksen syytä, koska hän ei ollut lainkaan\ntutustunut kiihoitusaineiden käytön oireisiin. Jos epäilys siitä,\nmiten asiat todella olivat, olisikin johtunut hänen mieleensä, olisi\nhän karkoittanut sen tyttöön kohdistuneena halpana parjauksena, kuten\nhän oli torjunut vaistomaisen mielijohteen, että Grace kenties nautti\nväkijuomia. Hänen asemansa oli tuskallinen miehelle, joka piti kunniaa\nepäjumalanaan, koska hän tiesi yhäti rakastavansa Gracea, vaikka hän\nsamalla tajusi pitävänsä Shannonista vieläkin enemmän.\n\nShannon näki hänen tulevan ja tuli ajotietä myöten häntä vastaan,\nkasvot säteilevinä hänen paluunsa herättämästä riemusta ja piirteissään\nrakkauden ilme, joka aina puhuu selvää kieltä kaikille muille, mutta ei\nrakastetulle olennolle.\n\n»Oi, Custer!» huudahti tyttö. »Olen niin hyvilläni siitä, että olet\njälleen kotona! Tämä aika on meistä kaikista tuntunut monen monilta\nvuosilta eikä kuukausilta.»\n\n»On hauska olla kotona, Shannon. Minulla on ollut ikävä sinuakin. Olen\nikävöinyt teitä kaikkia — ja kaikkea — kukkuloita, laaksoa, jokaista\nhevosta, lehmää ja porsaita, puhdasta ilmaa, kukkien ja salvioiden\ntuoksua — koko Ganadoa.»\n\n»Pidätkö siitä enemmän kuin kaupungista?»\n\n»En enää koskaan kaipaa kaupunkiin», vakuutti Custer. »Ovathan\nkaupungit tietystikin ihmeellisiä upeine rakennuksineen, puistoineen ja\nlehtokatuineen, hienoine palatseineen, nurmikkoineen ja puutarhoineen.\nIhmisten sikäläiset saavutukset panevat miehen ihailemaan. Mutta\nkuinka surkean mitättömiä ne itse asiassa ovatkaan verrattuina\nmeidän suurenmoiseen ympäristöömme!» Hän kääntyi ja osoitti\nvuoristoa. »Ajattelehan vain noita kukkuloita, Shannon, ja ääretöntä,\nkäsittämätöntä voimaa, joka on pystyttänyt tuollaisia muistomerkkejä!\nAjattele niitä lukemattomia ajanjaksoja, jotka ne ovat kestäneet, ja\nvertaa niitä sitten ihmisen vähäisiin ponnistuksiin! Vertaa toisiinsa\nkaupunkilaisen ja meidän näköpiiriämme! Hän voi nähdä kadun ylitse ja\njonkun mahdollisesti upealta näyttävän, korkean rakennuksen räystäälle;\nmutta asetahan se mielessäsi jonkun kukkulamme viereen ja kuvittele,\nmillaiseksi se kutistuu! Sijoita se korkean vuoriston johonkin rotkoon,\nja sinulle käy vaikeaksi sen löytäminen. Etkä voi edes ajatella sitä\nsamalla kertaa kuin neljän- tahi viidentuhannen metrin korkuista\nvuorta. Mutta kuitenkin kaupunkilainen tahtoo holhota meitä maalaisia,\nvalittaen sitä, että meidän on pakko elää suppeissa oloissamme.»\n\n»Sääli häntä», virkkoi Shannon nauraen. »Hänen mielensä on yhtä ahdas\nkuin hänen katunsa. Hänen ajatuksensa eivät saata kohota rakennusten\nkattojen kohdalla leijailevaa savupilveä korkeammalle. Olen niin\niloinen siitä, että sinä, Custer, olet hylännyt ajatuksen siirtyä\nmaaseudulta kaupunkiin.»\n\n»En ole koskaan aikonut sitä toden teolla», vastasi mies. »Isän tähden\nen olisi voinut lähteä. Mutta nyt voin jäädä tänne omasta halustani\nyhtä hyvin kuin hänenkin vuokseen ja olen täällä tyytyväisempi. Kuten\nnäet, oli äskeinen kokemukseni valepuvussa oleva siunaus.»\n\n»Olen hyvilläni, jos siitä on koitunut jotakin hyvää. Mutta se oli\nhuutava vääryys, ja toiset yhtä viattomat kuin sinä kärsivät siitä\nvarmasti yhtä paljon — erittäinkin Eva.»\n\n»Tiedän sen. Hänen olonsa on ollut hyvin yksinäistä minun lähdettyäni,\nkun Gracekin on poissa. Ja minulle kerrottiin, että sinä olet yhtenään\nkartellut heitä. Miksi? En jaksa ymmärtää sitä.»\n\nHän oli laskeutunut satulasta ja sitonut Apachen kiinni, ja he\nastelivat kuistia kohti. Tyttö seisahtui ja kääntyi katsomaan Custeria\nsuoraan silmiin.\n\n»Miten olisin voinut menetellä toisin?» hän kysyi.\n\n»En käsitä sinua», vastasi Custer.\n\nSelittäessään ei Shannon voinut katsoa häntä silmiin, vaan loi\nkatseensa maahan, ja hänen onnellinen ilmeensä muuttui häpeileväksi ja\nsurulliseksi.\n\n»Etkö muista sitä tyttöä, serkku Williamin ystävätärtä?» hän kysyi.\n\n»Oi, Shannon!» huudahti Custer, laskien kätensä kiihkeästi tytön\nkäsivarrelle. »Ilmoitinhan sinulle, etten tahtonut sanoa sinulle sitä.\nEn tahtonut sinun pysyvän poissa. Luotan sinuun ehdottomasti.»\n\n»Etpä», vastusti Shannon. »Sydämessäsi ajattelit sitä ja olit kenties\noikeassa.»\n\n»En», väitti mies. »Ethän enää pysyttele poissa — lupaathan, ettet tee\nsitä! Olet pahoittanut kaikkien meikäläisten mieltä, ja he pitävät\nsinusta niin paljon!»\n\n»Se surettaa minua, Custer. En haluaisi pahoittaa heidän mieltään.\nRakastan heitä kaikkia. Mutta luulin noudattavan! toivomustasi. Oli\nniin paljon, mitä et ymmärtänyt — mitä et voi milloinkaan ymmärtää —\nja olit kaukana etkä voinut tietää, mitä täällä tapahtui. Minusta ei\nsenvuoksi olisi tuntunut vilpittömältä eikä rehelliseltä, jos olisin\nmenetellyt toisin kuin luulin sinun toivovan.»\n\n»Se on kaikki nyt mennyttä», virkkoi Custer. »Aletaan taaskin uudestaan\nja unohdetaan kaikki, mitä on sattunut viimeisten kuuden ja puolen\nkuukauden kuluessa.»\n\nHänen kätensä oli Shannonin käsivarrella ja taaskin valtasi hänet\nmiltei hillitön halu pusertaa tyttö rintaansa vasten. Hänet esti siitä\nkaksi seikkaa — hänen uskollisuutensa Gracea kohtaan ja luulo, että\nhänen rakkautensa olisi Shannonista vastenmielinen.\n\n\n\n\nXXX.\n\n\nGuy Evans kiiti leveällä, tasaisella maantiellä sellaista vauhtia, että\nse olisi hankkinut hänelle kymmenen päivää vankeutta Santa Anassa,\njos hänen matkansa olisi suuntautunut sen kylän kautta. Custerin\nsanat olivat herättäneet hänen mielessään sen vaikutelman, että Grace\noli sairas, sillä Pennington ei ollut ryhtynyt yksityiskohtaisesti\nselostamaan hänen ja tytön välistä keskustelua, vaan pitänyt parempana\nantaa hänen veljensä ottaa selon hänen tilastaan, jota Guy ei olisi\nvoinut uskoa todeksi, vaikka olisikin kuullut sen niin luotetun ystävän\nkuin Custerin huulilta.\n\nJa niinpä hän, kun hän lähestyessään Circle-pengermän varrella olevaa\nhuvilaa, näki vaunut katukäytävän vierellä, heti aavisti, mitä\nse merkitsi. Sillä vaikka kaupungissa epäilemättä oli sadoittain\nsamanlaisia vaunuja, oli näissä vaunuissa jotakin, mistä saattoi arvata\nniiden omistajan ammatin. Rientäessään käytävää myöten etuovelle oli\nGuy varma siitä, että hän tapaisi Gracen sairaana ja lääkärin hänen\nluonaan, ikäänkuin joku olisi jo ilmoittanut sen hänelle.\n\nHän soitti, mutta mitään ei kuulunut, ja kun sisäovi oli auki, astui\nhän sisään. Arkihuoneen toisessa päässä oli ovi raollaan. Guyn\nlähestyessä sitä ilmestyi ovelle mies, ja hänen ohitseen näki tulija\nGracen, joka virui vuoteessa hyvin kalpeana ja liikkumatta.\n\n»Kuka te olette — tämän naisen puolisoko?» tiedusti mies lyhyesti.\n\n»Olen hänen veljensä. Mikä häntä vaivaa? Onko hän hyvin sairas?»\n\n»Oletteko tiennyt, missä tilassa hän on?»\n\n»Kuulin eilenillalla, ettei hän ole terve, ja kiiruhdin tänne. Asun\nmaalla. Kuka te olette? Mitä on tapahtunut? Eihän hän — hyvä Jumala —\neihän hän ole —»\n\n»Ei vielä. Ehkä voimme pelastaa hänet. Olen lääkäri. Minut kutsui tänne\njapanilainen, joka ilmoitti palvelevansa täällä. Hän on varmaankin\npoistunut kutsuttuaan minut, sillä en ole nähnyt häntä. Potilaan tila\non vakava; on heti suoritettava leikkaus, joka on senluontoinen, että\nminun on saatava tietä hänen vakituisen lääkärinsä nimi pyytääkseni\nhänet saapuville. Missä on sairaan mies?»\n\n»Mies! Sisareni ei ole —» Guy keskeytti äkkiä lauseensa ja kalpeni.\n»Hyvä Jumala, tohtori, ettehän tarkoita, että hän — että sisareni — oi,\nei, ettehän?»\n\nHän tarttui rukoilevasti toisen käsivarteen. Lääkäri laski kätensä\nnuoren miehen olalle..\n\n»Hän on kaatunut toissa iltana, ja nopea leikkaus on välttämätön. Hänen\ntilansa on sellainen, ettemme edes uskalla siirtää häntä sairaalaan.\nMinulla on välineet vaunuissani, mutta minulla pitäisi olla apua. Kuka\nlääkäri on häntä hoitanut?»\n\n»En tiedä.»\n\n»Hankin tänne jonkun. Annoin potilaalle rauhoittavaa lääkettä.»\n\nTohtori meni puhelimeen ja lausui numeron. Evans astui siihen\nhuoneeseen, jossa hänen sisarensa lepäsi. Grace liikahteli levottomasti\nja valitti, vaikka hän ilmeisesti oli vielä tajuton.\n\nMuuttunut! Guyta ihmetytti, että hän lainkaan tunsi sisarensa ollessaan\nnyt häntä lähempänä. Gracen piirteet olivat kärsimysten vääristämät.\nHänen kauneutensa oli mennyttä — sen kaikki jäljetkin olivat häipyneet.\nHän näytti vanhalta, väsyneeltä ja riutuneelta, ja hänen kasvoissaan\noli kauheita juovia, jotka saivat hänen veljensä sydämen pysähtymään ja\npuristivat kyyneleet hänen silmiinsä.\n\nGuy kuuli tohtorin kutsuvan apulaista ja kehoittavan häntä tuomaan\neetteriä tullessaan. Sitten hän kuuli lääkärin poistuvan pääovesta —\nepäilemättä noutamaan leikkausvälineitään. Veli polvistui tytön vuoteen\nviereen.\n\n»Grace!» hän kuiskasi ja kiersi kätensä sisaren ympärille.\n\nTytön silmäluomet värähtivät ja hän avasi silmänsä.\n\n»Guy!»\n\nGrace tunsi hänet — tajunta oli palannut.\n\n»Kuka tämän teki?» tiedusti Guy. »Mikä hänen nimensä on?»\n\nSairas pudisti päätään.\n\n»Mitä se hyödyttää?» hän kysyi. »Tehty on tehty.»\n\n»Sano se minulle!»\n\n»Sinä surmaisit hänet — ja sinua rangaistaisiin. Se vain pahentaisi\nasiaa — sinulle — ja äidille. Anna salaisuuden kuolla kanssani!»\n\n»Sinä et kuole. Sano minulle, kuka hän on! Rakastatko häntä?»\n\n»Minä vihaan häntä?»\n\n»Millä tavoin loukkaannuit?»\n\n»Hän tyrkkäsi minut — pöytää vasten.»\n\nGracen ääni kävi heikommaksi. Pidättäen tuskan ja kiukun kyyneliä nousi\nnuori mies seisomaan hänen viereensä.\n\n»Grace, minä käsken sinua ilmaisemaan sen!»\n\nHänen äänensä oli hiljainen, mutta siinä värähti voimaa ja arvokkuutta.\nTyttö koetti puhua. Hänen huulensa liikkuivat, mutta ei kuulunut ääntä.\nGuy luuli hänen kuolevan, vieden salaisuutensa mukanaan hautaan.\n\nPotilaan katse siirtyi johonkin vuoteen jalkopään ohitse, sitten\ntakaisin veljen silmiin ja uudelleen äskeiseen suuntaan, ikäänkuin\nhän olisi tahtonut kiinnittää toisen huomiota johonkin siinä osassa\nhuonetta olevaan esineeseen. Guy seurasi silmillään hänen katseensa\nsuuntaa. Siellä oli pukeutumispöytä ja sillä hopeapuitteinen miehen\nvalokuva. Guy astui pöydän ääreen ja otti kuvan käteensä.\n\n»Tämäkö hän on?»\n\nHänen silmänsä vaativat vastausta. Tytön huulet liikkuivat äänettömästi\nja hän nyökkäsi heikosti myöntymyksen merkiksi.\n\n»Mikä hänen nimensä on?»\n\nGrace oli liian heikko kyetäkseen vastaamaan. Hän ähkäisi, ja hänen\nhengityksensä kävi läähättäen. Veli heittäytyi polvilleen vuoteen\nviereen ja sulki hänet syliinsä. Hänen kyyneleensä valuivat sairaan\nposkille hänen suudellessaan niitä. Samassa tuli lääkäri ja veti hänet\npois.\n\n»Hän on kuollut!» valitti poika, kääntyen toisaalle ja peittäen\nkasvonsa käsillään.\n\n»Ei», virkkoi tohtori lyhyen tarkastuksen jälkeen. »Hän ei ole kuollut.\nMenkää keittiöön ja pankaa vettä kiehumaan! Minä järjestän täällä\nkaikki valmiiksi. Toinen lääkäri on täällä muutamissa minuuteissa.»\n\nIloissaan siitä, että voi tehdä jotakin auttaakseen, Guy riensi pieneen\nkeittiöön. Hän sai käsiinsä kattilan ja ison padan, laski niihin vettä\nja pani ne tulelle.\n\nHetkistä myöhemmin astui tohtorikin sinne. Hän oli riisunut takkinsa ja\nliivinsä ja kiersi paidan hihojaan ylös. Laskettuaan leikkausvehkeensä\ntulella olevaan pataan hän meni vesijohdon ääreen pesemään käsiään.\nHangatessaan niitä hän puheli. Hän oli tarmokkaan ja toimeliaan\nnäköinen mies ja herätti Guyssa luottamusta ja toivoa.\n\n»On mahdollista, että potilas toipuu», hän sanoi. »Olen nähnyt sairaan\nselviytyvän vaikeammistakin tapauksista, mutta hänellä on ollut vaikea\naika. Hänen on täytynyt virua täällä jotakuinkin kokonainen vuorokausi\nilman hoivaa. Minun tullessani hän oli täysissä pukimissa vuoteessaan —\ntäysissä pukimissa paitsi niitä vaatekappaleita, jotka hän oli repinyt\ntuskissaan. Jos lääkäri olisi noudettu eilen tähän aikaan, olisi\nkaikki saattanut käydä hyvin. Saattaa se onnistua vieläkin. Panemme\nparastamme.»\n\nOvikello soi.\n\n»Siellä on tohtori. Tehkää hyvin ja päästäkää hänet sisälle!»\n\nGuy meni ovelle ja laski sisään toisen lääkärin, joka meni suoraa päätä\nkeittiöön riisuttuaan yltään takkinsa ja liivinsä. Ensin saapunut\nlääkäri astui juuri Gracen sairashuoneeseen. Hän kääntyi puhuttelemaan\nammattitoveriaan, tervehtien häntä; sitten hän katosi viereiseen\nhuoneeseen. Toinen tohtori puuhaili vesijohdon ääressä, puhdistaen\nkäsiään. Guy sytytti vielä yhden kaasullekin ja pani uuden astian vettä\ntulelle.\n\nHetkisen kuluttua palasi ensimmäinen lääkäri keittiöön.\n\n»Leikkaaminen on tarpeetonta, tohtori», hän virkkoi. »Saavuimme liian\nmyöhään.»\n\nHänen sävynsä ja käytöksensä olivat edelleenkin hyvin tarmokkaat ja\ntoimeliaan mukaiset, muuta hänen silmissään oli myötätuntoisen säälin\nilme, kun hän meni lattian poikki ja kietoi kätensä Guyn hartioiden\nympäri.\n\n»Tulkaa toiseen huoneeseen, poika! Tahdon puhua kanssanne.»\n\nGuy asteli kuivin silmin ikäänkuin unissakävijä, seuraten häntä pieneen\narkihuoneeseen.\n\n»Teitä on kohdannut ankara isku», alkoi tohtori. »Se, mitä minulla on\nsanottavaa teille, saattaa tehdä sen vielä raskaammaksi. Mutta jos hän\nolisi ollut minun sisareni, olisin tahtonut tietää sen. Näin on hänelle\nparas. Mahdollisesti hän ei halunnut elää. Varmasti hän ei ponnistellut\nelääkseen — ei ainakaan siitä alkaen, kun minut kutsuttiin tänne.»\n\n»Miksi hän olisi tahtonut kuolla?» kysyi Guy soinnuttomasti. »Me\nolisimme antaneet hänelle anteeksi. Siitä ei olisi saanut vihiäkään\nkukaan muu kuin minä.»\n\n»Asiassa oli muutakin — hän oli huumausaineiden orja. Otaksuttavasti\njuuri siitä syystä hän ei halunnut elää. Minun oli annettava hänelle\nmorfiinia niin paljon, että se olisi tappanut kolme tavallista ihmistä,\nsaadakseni hänet rauhoittumaan.»\n\nJa niin sai Guy Evans tiedon hirveästä kohtalosta, joka oli riistänyt\nhänen sisarensa haaveet, kunnianhimon ja lopuksi hengen. Hän pani\nsiitä koko vastuun sen miehen niskoille, jonka kuva oli ollut\nhopeisissa puitteissa tytön pukeutumispöydällä. Ollessaan polvillaan\nsisarvainajansa vieressä hän vannoi etsivänsä, kunnes saisi tietää,\nkuka se mies oli, ja löydettyään hänet kiristävänsä häneltä sen ainoan\nsovituksen, joka voisi tyydyttää veljen kunniantuntoa.\n\n\n\n\nXXXI.\n\n\nGracen kuolemalla oli tietystikin luonnollinen masentava vaikutuksensa\nGanadossa olevaan sukulais- ja ystäväpiirin. Mutta se seikka, että hän\noli ollut poissa yli vuoden ja kirjoittanut harvoin ja että toiset olivat\njo alkaneet tuntea menettäneensä hänet, tylsytti jonkun verran heidän\ntuskansa kärkeä ja lauhdutti sen ulkonaisia ilmauksia. Hänen surkea\nloppunsa ei kyennyt merkitsevästi järkyttämään heidän elämänsä juoksua,\nsillä hänen lähtönsä jättämä haava oli kauan sitten kasvanut umpeen\nsamoin kuin puun kasvaessa katkenneen oksan jättämä lovi peittyy ja\njälelle jää vain arpi muistuttamaan kärsitystä vahingosta.\n\nRouva Evans, Guy ja Custer kärsivät enemmän kuin muut — rouva Evans\nluonnollisten äidinvaistojensa vaikutuksesta ja Custer siitä syystä,\nettä Gracen menetys tuntui särkeneen ja repineen hänestä irti osan\nhänen olemustaan, vaikka hän käsittikin, että hänen Gracea kohtaan\ntuntemansa rakkaus oli ollut toisenlaatuinen kuin hänessä Shannonia\nkohtaan syttynyt toivoton tunne. Pahimmin kärsi Guy, sillä hänen\nrintaansa kalvoi sinne kätketty tieto sisaren elämästä ja kuolemasta.\nHän oli kertonut toisille Gracen kuolleen keuhkotulehdukseen,\neikä kukaan ollut epäillyt hänen vakuutustaan eikä ottanut selkoa\ntodellisesta asianlaidasta.\n\nHänen kirjoituspöytänsä lukitussa laatikossa oli hopeakehyksinen\nvalokuva miehestä, jonka nimeä hän ei ollut saanut selville. Huvila oli\nvuokrattu Gracen nimessä. Japanilainen palvelija oli kadonnut, eikä\nGuyn ollut onnistunut päästä hänen jäljilleen. Vainajalla ei ollut\nnaapuristossa ollut ainoatakaan ystävää, eikä kukaan osannut mainita\nGuylle mitään, mikä olisi opastanut häntä etsimään hakemaansa miestä.\n\nHän ei kuitenkaan luopunut yrittämästä. Hän kävi usein Hollywoodissa,\nvetelehtien yleisissä paikoissa ja atelierien ovilla, toivoen joskus\nnäkevänsä etsittävänsä. Mutta kun kuukaudet vierivät tuloksettomasti,\nsamalla kun rancho ja kirjalliset työt vaativat yhä enemmän hänen\naikaansa, oli hänen vähitellen pakko jättää kostoaikeittensa punominen\nsyrjään, vaikka hänen päätöksensä, että hän lopultakin ne toteuttaisi,\nei silti horjunut.\n\nGracen kuoleman suoranainen vaikutus Custeriin oli se, että se elvytti\ntaas enemmän kuin oli hänelle hyväksi hänen juomatottumustaan, josta\nhän oli vieraantunut viimeksi kuluneen vuoden aikana. Että se oli\nkoskaan ollut tottumus, sitä olisi hän itse luonnollisestikin kaikkein\nvähimmän ollut valmis myöntämään. Hän oli sellaisia miehiä, jotka\nsaattoivat ryypätä tahi olla ryyppäämättä. Maailma on täynnänsä heitä,\nja niin ovat myöskin hautausmaat.\n\nCuster vältti Shannonia, milloin suinkin voi sen tehdä näyttämättä\nepäkohteliaalta. Aivan aiheettomasti hän piti Shannonia kohtaan\ntuntemaansa rakkautta uskottomuuden ilmauksena Gracea kohtaan. Sitä,\nettä viimemainittu oli lähettänyt hänet pois luotaan, hän ei ollut\nkoskaan uskonut tytön sydämestä lähteneeksi, vakavaksi tunnustukseksi.\nHän oli ymmärtänyt, ettei niin katkerasti puhunut nainen voinut\nolla hänen rakastamansa tyttö, jonka rakkauden vakuutuksia hän oli\nkuunnellut. Eikä se ollut myöskään ollut se tyttö, jonka surullisia,\nriutuneita kasvoja hän oli viimeisen kerran katsellut Evansien\npimentyneessä arkihuoneessa, sillä silloin oli kuolema pehmentänyt\nhuonon elämän kovettamat piirteet, paljastaen jälleen puhdistuneen ja\nmurheellisen sielun, jonka synti oli verhonnut, mutta ei tuhonnut.\n\nShannon huomasi Custerissa tapahtuneen muutoksen. Sen hän päätteli\njohtuneen Custerin surusta ja lisääntyneestä juomisesta, jonka hän\ntunsi melkein heti, kuten rakkaus aavistaa pienimmätkin muutokset\nrakastetussa henkilössä, vaikka ne eivät herätäkään muiden huomiota.\nHän ei käsittänyt, että Custer karttoi häntä tahallaan. Nyt hän oli\nEvan seurassa enemmän kuin milloinkaan ennen, sillä Guyn käytyä\nvakavasti käsiksi miehen puuhiin ei hänelle jäänyt enää vapaata aikaa\nniin paljoa uhrattavaksi leikkeihin.\n\nYhä vieläkin Shannon silloin tällöin ratsasteli öisin, sillä Custerin\nseurassa tehdyt päiväsaikaiset ratsastusretket olivat käyneet\nharvinaisemmiksi. Custerin ajasta kului nyt paljon työskentelyyn\nrancholla, kun hän valitsi ja hoiteli eläimiä seuraavan syksyisiä\nnäyttelyjä varten — mikä puuhailu tarjosi hänelle todennäköiseltä\ntuntuvan syyn lakata ratsastamasta Shannonin kanssa. Edellisenä vuonna\noli Penningtonien Custerin vankeuden tähden ollut pakko peruuttaa\nnäytteille pantavista lehmistä lähettämänsä ilmoitukset, koska eversti\nei ollut itse tahtonut lähteä kiertämään näyttelyissä eikä suostunut\nuskomaan karjaa kenenkään muun kuin poikansa huostaan. Nyt olivat\nmorganilaiset, percheronit, herefordilaiset ja berkshireläiset, joiden\ntuli kannattaa Ganadon mainetta, innokkaan ja tuiki tarkan hoidon ja\nruokkoamisen keskipisteenä, samalla kun lähestyi aika, jolloin olisi\nannettava viimeinen valmistus välkkyvälle karvalle ja kiilloitetuille\nsarville ja kavioille.\n\nTouko-, kesä ja heinäkuu olivat tulleet ja menneet — oltiin jälleen\nelokuussa. Guyn hukkakäynnit Los Angelesissa olivat nyt harvinaisia.\nGanadon elämä oli jälleen muuttunut yhtä herttaiseksi kuin se oli ollut\nennen. Kesän kuumuus oli saattanut uimalammikon taaskin käytäntöön, ja\nviileät illat pelastivat tanssisalin jäämästä tyhjille. Juurikumpujen\nja laakson nuoriso, jota lisäsivät kaupungista aina viikon lopussa\nsaapuvat vieraat, täytti vanhan talon naurulla ja hilpeällä puhelulla.\nShannon oli aina mukana näissä seuroissa, sillä hänen ei sallittu jäädä\nsyrjään.\n\nEräässä tällaisessa tilaisuudessa elokuun alkupuolella Eva ilmoitti\npäivän, jona hänet ja Guy vihittäisiin.\n\n»Syyskuun toisena päivänä», hän sanoi. »Se sattuu lauantaiksi. Me\naiomme lähteä autolla —»\n\n»Seis!» varoitti Guy. »Se on salaisuus!»\n\n»Ja palattuamme alamme rakentaa kotia kummulle Kolmetoista.»\n\n»Sehän on lehmänlaidun», huomautti Custer.\n\n»Niin, mutta sitten se ei enää ole. Sinun on etsittävä uusi\nlehmänlaidun.»\n\n»Niin teenkin, pikkunen», vastasi veli. »Tuomme lehmät tänne\ntanssisaliin. Vaikka valitsemisaluetta on yli kaksituhatta hehtaaria,\net voi löytää huvilapaikkaa muualta kuin Ganadon maitolehmien parhaalta\nlaitumelta!»\n\n»Vaikka sinulla on yli kaksituhatta hehtaaria valitsemisaluetta, et\nsinä otaksuttavasti kykene löytämään laidunta lehmille muualta kuin\nkoko eteläisen Kalifornian parhaalta huvilapaikalta! Sinä säteilevä\nveli! Et kai tahtoisi pientä siskoasi asumaan sikojen laitumelle, vai\ntahtoisitko?»\n\n»Taivas varjelkoon, enhän toki! Ne yhdeksän lasta, joita odotat,\nhäiritsisivät siitosemojamme.»\n\n»Sinä olet kamala!»\n\n»Soittakoon joku foxtrotia!» huudahti Guy. »Tanssi sisaresi kanssa,\nCus! Sitten sallit hänen rakentaa huviloita joka paikkaan Ganadoon. Ei\nkukaan voi kieltää häneltä mitään tanssittuaan hänen kanssaan.»\n\n»Ei totisesti voikaan», myönsi Custer. »Sillä tavoinko hän houkutteli\nsinutkin turmioosi, Guy?»\n\n»Mikä näppärä pieni ajatus!» pilaili Eva.,\n\nGuy tanssitti sillä kertaa rouva Penningtonia, ja eversti valitsi\nShannonin. Heidän leijaillessaan sileällä lattialla joustavan\narvokkaasti, kuten hyvät tanssijat osaavat tehdä foxtrotissa, osui\ntytön katse usein veljeen ja sisareen, jotka nauraen tanssivat yhdessä.\n\n»Kuinka ihastuttavia he ovatkaan!» virkkoi hän.\n\n»Ketkä?» tiedusti eversti.\n\n»Custer ja Eva. Heidän sisarussuhteensa on ihastuttava — sellainen kuin\nsen pitäisi aina olla, mutta harvoin on.»\n\n»No, enpä tiedä, onko se niin ainutlaatuinen», vastasi Pennington.\n»Samanlaiset olivat Guyn ja Gracen ja myöskin minun isäni lasten\nkeskinäiset suhteet. Ehkä se johtuu siitä, että meidät kaikki on\nkasvatettu maaseudulla, jossa lasten on pakko enemmän turvautua\nveljiinsä ja sisariinsa saadakseen seuraa kuin kaupunkilaislasten. Me\ntutustumme täällä maaseudulla paremmin toisiimme, ja meidän on opittava\nlöytämään parhaat puolet toisistamme, sillä täällä meillä ei ole\nvaraa valita seurapiiriämme, jonka mahdollisuuden kaupunki tuhansine\nasukkaineen tarjoaa.»\n\n»En tiedä», sanoi Shannon. »Kenties syy on se. Mutta joka tapauksessa\nse on herttainen piirre — todella _herttainen_, sillä he ovat melkein\nkuin rakastuneet. Kun aluksi kuulin heidän kinastelevan, luulin\nheidän pistoksiinsa sisältyvän ehkä hieman katkeruutta. Mutta kun\nopin paremmin tuntemaan teidät kaikki, käsitin, että keskinäinen\nkiintymyksenne on niin täydellinen, että kaikki väärinkäsitykset ovat\nvälillänne mahdottomia.»\n\n»Se ei ole yksinomaan Penningtonien ominainen piirre», huomautti\neversti. »Tunnen esimerkiksi erään henkilön, joka sopeutui niin\nmainiosti heidän elämäänsä ja ajatuksiinsa, että hänestä vähemmässä\nkuin vuodessa tuli aivan kuin yksi heistä.»\n\nHän katseli hymyillen Shannonin ylöspäin käännettyjä kasvoja.\n\n»Ymmärrän — tarkoitatte minua», virkkoi tyttö. »Se on kovin\nystävällisesti sanottu, ja olen hyvin ylpeä kuullessani sen, sillä olen\ntosiaankin koettanut olla kaltaisenne. Jos se on vähänkin onnistunut,\nolen siitä niin ihmeen hyvilläni!»\n\n»En tiedä, onko sinun onnistunut olla kaltaisemme», vastasi Pennington\nnauraen. »Mutta varmasti on sinun onnistunut olla sellainen, että\npidämme sinusta. Tiedätkö, Shannon, että vaimoni ja minä puhelemme\nsinusta ja suunnittelemme sinun varaltasi ihan yhtä paljon kuin\nomiin lapsiimme nähden. Tuntuu melkein siltä, kuin olisit meidän oma\nlapsemme.»\n\nKyyneleet kihosivat Shannonin silmiin.\n\n»Olen niin onnellinen!» hän toisti.\n\nMyöhemmin samana iltana erään tanssin jälkeen kävelivät hän ja Custer\ntanssisalin pohjoispuolella olevalla ajotiellä, katsellen kuutamoista\nlaaksoa — viehättävää näkyä, joka pilkotti tuuheiden lehvien välitse\nheidän kohdallaan rinteellä kasvavien puiden lomitse. He silmäilivät\nalemman kummun akaasioiden ja setrien ylitse pienen kylän valoja, jotka\ntuikkivat kahden kupukattoja muistuttavan, laakson yläpäässä kohoavan\nkukkulan välistä. Oli harvinaisen lämmin ilta, melkein liian lämmin\ntanssia varten.\n\n»Luultavasti saisimme hieman valtameren tuulahdusta», sanoi Custer,\n»jos olisimme kunnaan toisella puolella. Kierretään lammikkotarhoihin.\nSiellä tuntuu tavallisesti tuulen henkäyksiä, mutta täällä olemme\nrakennuksen suojassa niiltä.»\n\nVierekkäin he astelivat äänettöminä rakennuksen editse ja eteläistä\najotietä portaille, jotka veivät vesitarhojen lävitse talleille.\nPortaat olivat kapeat, ja Custer meni edellä — sitä tapaa noudattavat\nmiehet aina niissä maissa, missä on kalkkalokäärmeitä.\n\nKun Shannon astui sementtiportailta ensimmäisen lammikon ohitse\nvievälle soraiselle tielle, osui hänen jalkansa pyöreälle kivelle,\nhänen nilkkansa horjahti ja hän heilahti Custeria vasten. Tukea\nsaadakseen hän tarttui miehen käsivarteen. Niin mitättömistä\npikkuseikoista saattaa elämänkohtalo riippua. Olisihan saattanut olla\nsisilisko, sammakko, hiiri tahi jopa kalkkalokäärmekin jouduttamassa\ntätä hetkeä, jota luonto oli valmistanut lukemattomien ajanjaksojen\nkuluessa. Mutta jouduttaja ei ollut yksikään niistä. Se oli vain\npieni, pyöreä kivenmukula — ja se horjahdutti Shannon Burken Custer\nPenningtonia vasten ja pani hänet tarttumaan Custerin käsivarteen. Mies\ntunsi hänen sormiensa kosketuksen, hänen ruumiinsa lämmön ja hänen\nposkensa lähellä olkapäätään. Hän kietaisi kätensä Shannonin ympärille\ntukeakseen häntä.\n\nTyttö oli saavuttanut jälleen tasapainonsa melkein heti. Hän vetäytyi\nnauraen poispäin.\n\n»Astuin kivelle», hän selitti, »mutta en nyrjäyttänyt nilkkaani.»\n\nMutta Custer piti yhä kättään hänen ympärillään. Aluksi Shannon ei\nymmärtänyt, vaan otaksui toisen vielä luulevan, ettei hän kyennyt\nseisomaan avutta, ja selitti uudelleen, ettei hän ollut vahingoittunut.\n\nCuster silmäili Shannonin kasvoja, jotka olivat käännetyt ylöspäin\nhäntä kohti. Kuu — melkein täysikuu — valaisi hänen piirteensä yhtä\nselvästi kuin auringonvalo. Kuinka kauniit ne olivatkaan ja kuinka\nlähellä! Tyttö ei ollut vielä oikein käsittänyt, mitä Custerin käytös\nmerkitsi, kun tämä äkkiä kietoi toisenkin kätensä hänen ympärilleen ja\npainoi hänet rintaansa vasten. Ja ennen kuin Shannon ehti estää, oli\nCuster kallistanut huulensa hänen puoleensa ja suudellut häntä suoraan\nsuulle.\n\nHuudahtaen säikähtyneenä tyttö työnsi hänet kauemmaksi.\n\n»Custer!» hän hätäili. »Mitä sinä teit? Tämä ei ole sinun tapaistasi.\nMinä en ymmärrä!»\n\nHän oli todella pelästynyt — pelästynyt ajatellessaan, että Custer oli\nsuudellut häntä rakastamatta häntä — pelästynyt siitä, että suutelo\noli saattanut johtua rakkaudesta. Hän ei tiennyt, kumpi olisi suurempi\nonnettomuus.\n\n»En mahtanut sille mitään, Shannon», virkkoi mies. »Moiti kiveä, moiti\nkuutamoa, moiti minua — ei sillä ole mitään väliä. En mahtanut sille\nmitään; siinä kaikki. Olen ponnistellut sitä vastaan kuukausimääriä.\nOlen tiennyt, ettet rakasta minua; mutta, oi Shannon, minä rakastan\nsinua! Se minun oli sanottava sinulle.»\n\nCuster rakasti häntä! Oli rakastanut häntä kuukausia! Voi kauheata!\nHänen pieni onnenunelmansa oli särkynyt. Enää he eivät voineet olla\nyhdessä kuten siihen saakka. Heidän välissään olisi aina tämä — tieto,\nettä Custer rakasti häntä; ja Custer saisi myöskin tietää olevansa\nrakastettu, sillä Shannon ei tahtonut valehdella hänelle, jos hän\nsitä kysyisi. Silloin Shannonin pitäisi joko selittää tai poistua —\nselittää nuo kauheat, Crumbin seurassa vietetyt kuukaudet. Custer ei\nuskoisi, miten asia todella oli — ei kukaan mies uskoisi sitä — että\nhän oli selviytynyt tahrattomana. Ei hän itsekään uskoisi sitä toisesta\nnaisesta, ja hän tunsi liian hyvin maailman toivoakseen, että häntä\nrakastava mies uskoisi sen hänestä.\n\nCuster ei ollut päästänyt häntä irti. He seisoivat yhäti paikallaan —\nCusterin käsivarret hänen ympärillään.\n\n»Älä ole vihainen, Shannon!» rukoili hän. »Ehkä et kaipaa rakkauttani,\nmutta ei siinä ole mitään loukkaavaa. Kenties minun ei olisi pitänyt\nsuudella sinua, mutta en mahtanut sille mitään ja olen iloinen siitä,\nettä tein sen. Saan muistella sitä niin kauan kuin elän. Älä ole\nvihainen!»\n\nVihainen! Kuinka hän toivoikaan, että Custer taaskin painaisi hänet\nitseään vasten ja suutelisi häntä — suutelisi häntä — suutelisi\nhäntä siten nyt ja ikuisesti! Miksi hän ei saisi sitä tehdä? Miksi\npitäisi Shannonin estää se? Mitä hän oli rikkonut ansaitakseen ikuisen\nrangaistuksen? Oli lukemattomia aviopuolisoja, jotka eivät olleet\nniin hyveellisiä kuin hän. Oi, jospa hän vain saisi nauttia Custerin\nrakkauden tuottamasta onnesta!\n\nHän sulki silmänsä, käänsi päänsä toisaalle ja antautui vain lyhyeksi\nhetkiseksi haaveilemaan kauniista unelmastaan. Miksi ei? Miksi ei?\nMiksi ei? Ei kukaan nainen voinut olla parempi puoliso kuin hän, sillä\nkenenkään rakkaus ei voinut olla suurempi kuin hänen.\n\nCuster huomasi, ettei tyttö enää vetäytynyt pois. Shannonin katseesta\nei ollut kuvastunut vihastumista — hänen silmiensä ilme oli ollut vain\nhämmästyneen kysyvä. Ja tytön kasvot olivat vieläkin niin likellä.\nUudelleen puristuivat hänen kätensä Shannonin ympärille, ja taaskin\nhänen huulensa löysivät tytön huulet.\n\nTällä kertaa ei Shannon estellyt. Olihan hänkin vain ihminen — vain\nnainen — ja hänen rakkautensa, jonka voima monien kuukausien aikana\noli yhtä mittaa kasvanut, purkautui äkkiä esiin kuluttavana tulena\nCusterin polttavien suutelojen lietsomana. Custer tunsi hänen huuliensa\nvärähtelevän; ja sitten tytön armaat kädet pujottautuivat hänen\nkaulaansa ja puristivat häntä yhä lähemmäksi täydellisen antaumuksen\nmerkiksi.\n\n»Shannon! Rakastatko minua!»\n\n»Oi, rakas poika, iäisesti!»\n\nCuster veti hänet lammikon alapäähän, jossa oli puutarhapenkki melkein\npiilossa riippuvaoksaisen sateenvarjopuun lehvien varjossa. He istuivat\nsiellä, kysellen toisiltaan samoja asioita, joita rakastuneet ovat\nkyselleet siitä saakka, kun esihistoriallinen ihminen keksi puhetaidon,\nja joita rakastuneet edelleen kyselevät, niin kauan kuin puhetaitoa on\nmaailmassa. Ne ovat hyvin tärkeitä kysymyksiä — kaikkein tärkeimpiä\nkysymyksiä maailmassa.\n\nHe eivät tienneet, kuinka kauan he olivat istuneet — heistä tuntui\nkuluneen vain lyhyt hetkinen — kun he kuulivat, että ylhäällä\nhuudettiin heidän nimiään.\n\n»Shannon! Custer! Missä olette?»\n\nHuutaja oli Eva.\n\n»Meidän on kai lähdettävä», sanoi Custer. »Vain yksi suukko vielä!»\n\nHän otti kymmenen. Sitten he nousivat ja astelivat portaita myöten\neteläiselle ajotielle.\n\n»Ilmoitanko toisille?» kysyi Custer.\n\n»Älä vielä, ethän?»\n\nShannon ei ollut varma, että onni olisi pysyväinen. Se oli liian\nsuloinen ollakseen kestävä.\n\nEva havaitsi heidät.\n\n»Missä ihmeessä te kaksi olette olleet?» hän tiedusti. »Olemme etsineet\nteitä kaikkialta ja kiljuneet niin että ääneni on käheä.»\n\n»Olimme tuolla alhaalla ylemmän lammikon luona jäähdyttelemässä»,\nvastasi Custer. »On liian hävyttömän kuuma tanssia varten.»\n\n»Ennen et milloinkaan ole ajatellut niin», huomautti Eva\nepäluuloisesti. »Tiedättekö mitä, minä luulen teidän olleen\narmastelemassa! Kuinka mainion loistavaa!»\n\n»Kuinka mainion tyhjää», tokaisi Custer. »Vanhat ihmiset kuten Shannon\nja minä eivät armastele. Se on teidän lapsien tehtävää.»\n\nEva tuli lähemmäksi.\n\n»Shannon, sinun olisi paras mennä järjestämään hiuksiasi, ennen kuin\nkukaan muu näkee sinua.» Hän nauroi ja nykäisi toista käsivarresta.\n»Olisin kovin iloinen», hän kuiskasi Shannonin korvaan, »jos se olisi\ntotta! Kerrothan minulle, teethän sen?»\n\n»Jos se milloinkaan tapahtuu, rakas» — vastasi Shannon hänkin kuiskaten\n— »saat sinä siitä tietää ensimmäiseksi.»\n\n»Erinomaista! Mutta ajattelehan! Olen saanut ihan taivaallisia uutisia\n— mitä arvelet? Isä on tietänyt sen koko päivän eikä ole maininnut\nsiitä sanaakaan — häneltä muka oli unohtunut koko asia, ja hän muisti\nsen vasta juuri mennessään äidin kanssa nukkumaan. Oletko koskaan\nkuullut mitään niin repäisevää? Ja nyt on toinen puoli ihmisistä\nlähtenyt kotiinsa, enkä voi ilmoittaa sitä heille. Oi, se on liian\nhienoa sanoin kuvattavaksi! Olen halannut ja ikävöinyt sitä kuukausia,\nja nyt se pian tapahtuu — tapahtuu toden teolla — tapahtuu varmasti\nmaanantaina!»\n\n»Taivaan tähden, pikkunen, kehitä juonesi ja ehätä järkyttävän\nkertomuksesi loppuun! Mitä sitten tapahtuu?»\n\n»Niin, K.K.S.-seurue saapuu maanantaina, ja Wilson Crumb on muassa!»\n\nShannon horjui melkein kuin olisi saanut iskun. Wilson Crumb tulossa\nsinne! Ganadoon! Lyhytpä tosiaan oli ollut hänen suloinen onnensa!\n\n»Mikä sinua vaivaa, Shannon?» kysyi Custer huolestuneena.\n\nTyttö tointui nopeasti.\n\n»Oi, ei se ole mitään», vastasi hän, naurahtaen hermostuneesti. »Minua\nvain hieman huimasi.»\n\n»Sinun olisi paras mennä sisälle ja paneutua pitkäksesi», ehdotti\nCuster.\n\n»Ei. Lähden kai kotiin, jos saatat minua autolla, Custer. Kuten tiedät,\non kello kymmenen myöhäinen aika meille.»\n\n»On lauantai-ilta», huomautti Eva.\n\n»Mutta minä en tahdo jäädä pois huomisaamuiselta ratsastusretkeltä. Te\nkai lähdette kaikki mukaan, eikö niin?»\n\n»Ainakin minä», vakuutti Custer.\n\nHän pani merkille, että tyttö oli hyvin hiljainen heidän ajaessaan\nhänen asunnolleen, ja heidän erotessaan Shannon takertui häneen\nikäänkuin ei olisi jaksanut erota hänestä.\n\nSe oli hyvin ihanaa — tämä suuri, ihmeellinen rakkaus. Palatessaan\nkotiin hän ei osannut ajatella mitään muuta. Hän ei ollut itserakas, ja\nhänestä tuntui kummalliselta, että Shannon oli säilyttänyt rakkautensa\nhänelle, vaikka tyttö oli varmaankin tuntenut paljon muita miehiä.\nGracen laita oli ollut toinen. Heidän rakkautensa oli kasvanut rinnan\nheidän kanssaan lapsuudesta saakka. Se, että Grace rakasti häntä, ei\nollut tuntunut sen merkillisemmältä kuin sekään, että Eva rakasti\nhäntä ja hän Gracea. Mutta Shannon oli saapunut hänen luokseen oudosta\nmaailmasta — joka oli täynnä miehiä — jossa hänen kauneutensa ja\nviehätysvoimansa tähden oli täytynyt olla monien ihailun esineenä.\nMutta sittenkin Shannon oli antanut hänelle sydämensä koskemattomana.\nSillä olihan Shannon kertonut, ettei hän ollut milloinkaan rakastanut\nketään toista — ja hän oli puhunut totta.\n\n\n\n\nXXXII.\n\n\nCusterista erottuaan Shannon meni huvilaansa ja istui kauan aikaa\npöydän ääressä äitinsä valokuvan edessä. Milloinkaan ennen ei hän\nollut tarvinnut rakastavan henkilön neuvoa niin kipeästi kuin nyt.\nMelkein missä muussa asiassa hyvänsä hän olisi voinut turvautua\nrouva Penningtoniin, mutta tässä hän ei rohjennut. Hän tunsi, kuinka\nkorkealle alttarille Penningtonit sijoittivat naistensa puhtauden\nrakkautensa pyhitetyssä temppelissä, ja tiesi, ettei sinne saanut astua\nolematta puhdas.\n\nSydämensä sisimmässä sopukassa hän tiesi, että hänellä oli oikeus olla\nsiellä Custerin äidin ja sisaren rinnalla. Mutta surkeata oli, ettei\nhän mitenkään voinut todistaa, että hänellä oli se oikeus, sillä kukapa\nhäntä uskoisi? Ihmisiä oli hirtetty vähemmän sitovien, asianhaaroihin\nperustuvien todistusten nojalla kuin ne olivat, jotka voitiin esittää\nhänen puhtauttaan vastaan. Niin — jos Penningtonit koskaan saisivat\ntietää hänen ja Wilson Crumbin yhteydestä, sysäisivät he hänet pois\nelämästään samoin kuin ajaisivat spitaalisen talostaan.\n\nEi edes Custerin rakkaus kykenisi toipumaan, jos hänen kunniantuntonsa\nja ylpeytensä saisivat sellaisen kolahduksen. Shannon ei silti pitänyt\nCusteria vähemmän arvoisena, sillä hän tunsi maailman kyllin hyvin\ntietääkseen, että ylpeys ja hyve ovat usein suvaitsemattomia, jopa\nahdasmielisiäkin.\n\nHänen ainoa toivonsa oli niin ollen koettaa järjestää niin, ettei\nWilson Crumb näkisi häntä ollessaan Ganadossa. Rakkaus ja siitä\njohtuva heikkous taivuttivat hänet vastaanottamaan onnen, jonka tyly\nkohtalo oli siihen saakka pitänyt hänestä loitolla ja johon hänellä\nkunniantuntonsa vaatimusten mukaan ei nytkään ollut oikeutta.\n\nHän olisi toivonut, ettei Custer olisi rakastanut häntä ja että\nhän olisi saanut edelleenkin viettää elämää, josta hän oli oppinut\npitämään; silloin hän olisi saanut olla Custerin läheisyydessä ja\nolla alituisesti hänen seurassaan onnellisissa ystävyyssuhteissa.\nMutta kun Custerin käsivarret olivat hänen ympärillään ja suutelot\nhänen huulillaan, ei hänellä ollut voimaa vastustaa eikä kieltää\nsuurta rakkautta, joka oli hallinnut koko hänen olemassaoloaan monien\nkuukausien aikana.\n\nCusterin rakkauden tunnustusta seuranneiden lyhyiden, autuaallisten\nhetkien aikana Shannon oli antautunut tunteittensa valtaan\najattelematta tulevaisuutta. Mutta kun hän nyt äkkiä sai tiedon Crumbin\npikaisesta saapumisesta, hätkähdytti se hänet muistamaan menneisyyttä\nja miettimään sen merkitystä tulevaisuuteen, ja hän tunsi liiankin\nselvästi, että hänen kunnian vaatimusten nimessä oli ennemmin tai\nmyöhemmin itsensä kerrottava Custerille koko Hollywoodissa vietettyjen\nkamalien kuukausien häpeällinen tarina. Muuta keinoa ei ollut. Hän ei\nvoinut mennä miehen puolisoksi, jollei saattanut osoittaa olevansa\nyhtä kunniallinen kuin hänkin. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin\npoistua ainaiseksi.\n\nOli jo puoliyö, kun hän nousi pöydän äärestä ja meni kamariinsa.\nMiettivänä hän astui lukitun lippaan luokse, otti avaimen ja aukaisi\nsen. Sieltä hän otti esille pienen, mustan kotelonsa, käänsi kannen\nauki ja silmäili pikku pulloja, neuloja ja pientä ruiskua, jotka kaikki\nolivat näytelleet niin turmiollista osaa hänen entisyydessään.\n\nSen, mitä hän sinä yönä teki, hän oli tehnyt viimeksi kuluneen vuoden\naikana niin usein, että se oli muuttunut melkein uskonnolliseksi\ntoimitukseksi. Hän oli tahtonut katsella kiusaajiaan, voidakseen\ntyydytyksekseen pilkata niitä ja osoittaakseen uutta tahdonvoimaansa,\njonka kehittymiseen hänen rakkautensa Custer Penningtonia kohtaan oli\nniin tehokkaasti vaikuttanut. Tänä yönä hän meni hieman pitemmälle.\nHän otti vähän pumpulia, pisti sen lusikkaan, liuotti hiukan valkeata\njauhetta, pitäen palavaa tulitikkua lusikan alla, ja veti sitten\nnesteen ruiskuun.\n\nHänen hermonsa olivat liikarasittuneet ja ärtyneet sinä iltana\nkestetyistä, ristiriitaisista mielenliikutuksista, ja hän antautui\nsuurempaan vaaraan kuin aavistikaan. Mutta silmäillessään ruiskua ja\najatellessaan, että sen sisältö huojentaisi surua, antaisi lepoa ja\nrauhaa, hän sittenkin tunsi vain inhoa sitä kohtaan. Hän ei vähääkään\nmiettinyt mahdollisuutta turvautua uudelleen morfiinin tuottamaan\nvalheelliseen onneen.\n\nNyt hän tiesi olevansa paremmassa turvassa sen viettelystä vastaan\nkuin sellainen ihminen, joka ei milloinkaan ollut sitä käyttänyt.\nMutta hänestä tuntui, että tämän yön jälkeen, jolloin Penningtonin\nrakkaudenvakuutukset vielä kaikuivat hänen korvissaan, hän ei saanut\npitää esinettä hallussaan, joka oli niin räikeässä ristiriidassa\nCusterin elämän ja luonteen puhtauden kanssa. Kuukausimääriä hän oli\nsäilyttänyt sitä, pitäen sitä osana järjestelmästä, jonka hän oli\nkeksinyt vapautuakseen sen vallasta. Ilman sitä hänen olisi ollut\nmahdoton tietää, kykenisikö hän vastustamaan sen houkutusta, jos sitä\nolisi käsillä. Mutta nyt hän oli päässyt siitä eroon. Hän ei enää sitä\ntarvinnut.\n\nMelkein uskonvimmaisen rajusti hän hävitti sen, musertaen kantapäällään\nrikki lasipullot ja ruiskun sekä repien pienen kotelon sirpaleiksi.\nSitten hän kokosi kappaleet, vei ne arkihuoneen takkaan ja poltti ne.\n\nSeuraavana päivänä saapuivat Ganadoon K.K.S.-atelierin hevoset, tuoden\nuseita tavarakuormia, ja niitä saattaneet miehet pystyttivät leirinsä\nLinkkuveitsi-cañoniin. Eva oli perin ihastunut ja kulutti suuren osan\naikaansa satulassa, tarkkaillen heidän valmistuksiaan. Hän koetti saada\nShannonin mukaansa, mutta viimemainittu keksi kaikenlaisia verukkeita\nvoidakseen pysytellä poissa, sillä häntä peloitti, että vaikka Crumb\nei vielä ollutkaan saapunut, saattoi siellä olla muita atelierin\nhenkilökunnan jäseniä, jotka tunsivat hänet.\n\nCrumb ja loppuseurue tulivat iltapäivällä, vaikka heitä oli\nodotettu vasta seuraavana aamuna. Eva, joka oli saanut Custerin\nmukaansa ratsastamaan leirille taaskin iltapäivällä, muistutti\nnäyttelijä-ohjaajalle, että he olivat tavanneet toisensa ja tanssineet\ntoistensa kanssa noin puolitoista vuotta sitten.\n\nHeti ensi näkemältä tekivät Evan kauneus, nuoruus ja raikkaus Crumbiin\nvoimakkaan vaikutuksen. Hän arveli mahdollisesti saavansa tytöstä\nvälineen hauskuttaakseen ikävää aikaansa ollessaan pakollisesti\npoissa Hollywoodista useita viikkoja — vaikka hän samalla oivalsi,\nettä iso veli kenties olisi vastuksena, jollei hänen onnistuisi punoa\nlemmenjuoniaan salavihkaa.\n\nKeskustelun aikana hän käytti hyväkseen tilaisuutta huomauttaakseen,\nettä Eva sopisi hyvin kuvattavaksi. »Käsken ottaa teistä filmiä\njoitakuita kymmeniä metrejä», hän virkkoi, »jonakin päivänä, kun olette\ntäällä meidän työskennellessämme. Ehkä löydämme täältä kukkuloiden\nkeskeltä aavistamattoman Pickfordin!»\n\n»Sitten hän pysyykin aavistamattomana», huomautti Custer jyrkästi.\n»Sisareni ei lainkaan halua eläviinkuviin.»\n\n»Mistä sinä tiedät, etten halua?» tokaisi Eva.\n\n»Gracen jälkeenkö?» kysyi Custer merkitsevästi.\n\nTyttö kääntyi Crumbin puoleen.\n\n»Pelkäänpä, ettei minusta ole näyttelijättäreksi», hän sanoi, »mutta\nolisi kovin hauska olla kuvissa edes yksi ainoa kerta!»\n\n»Se sopii!» vastasi mies. »Panemme teidät kuviin joskus, kun olette\ntäällä. Lupaan veljellenne, etten koeta houkutella teitä elävienkuvien\nalalle.»\n\n»Toivottavasti ette», sanoi Custer.\n\nKun hän ja Eva ratsastivat takaisin talolle, kääntyi hän tyttöön päin\nja virkkoi:\n\n»En pidä tuosta Crumbista.»\n\n»Miksi et?» tiedusti Eva.\n\n»Sitä on vaikea sanoa. Hän vain teki minuun epämiellyttävän\nvaikutuksen. Voisin lyödä vetoa vaikka kuinka paljosta, että hän on\nhuono ihminen.»\n\n»Oi, minusta hän on suorastaan jumalallinen!» ihasteli Eva tavalliseen\nintomieliseen tapaansa.\n\nCuster murahti.\n\n»Sinua vaivaa se», selitti Eva, »että olet hänelle kateellinen, koska\nhän on näyttelijä. Sellaisia te miehet olette!»\n\nCuster purskahti nauramaan.\n\n»Ehkä olet oikeassa», hän myönsi, »mutta en pidä hänestä ja toivon,\nettet koskaan mene tuonne leirille yksin.»\n\n»No niin, mutta aion käydä katsomassa, kuinka kuvia otetaan», vastasi\ntyttö, »ja jollen saa ketään mukaani, menen yksin.»\n\n»En pidä siitä, miten hän katseli sinua, Eva.»\n\n»Sinähän vasta olet kummallinen! Hän ei katsonut minua sen kummemmin\nkuin kuka muu mies hyvänsä.»\n\n»Eipä siltä tunnu. Minua ei niin kiihkeästi haluta iskeä kalloa puhki\nkaikilta miehiltä, joiden näen katselevan sinua, kuin häneltä.»\n\n»Niin, sinä olet ennakkoluuloinen. Ihan varmasti hän on hyvin\nherttainen ihminen!»\n\nSeuraavana aamuna Eva ei löytänyt ketään, jolla olisi ollut aikaa\nja halua lähteä hänen seurakseen, ja hän ratsasti yksin leirille.\nNäytteleminen oli jo aloitettu. Vaikka Crumbilla olikin puuhaa, uhrasi\nhän kuitenkin kohteliaasti aikaansa selittääkseen kappaleen juontaja\nelävienkuvien ottamisen teknillisiä yksityiskohtia. Hän käski muutaman\nmiehen pitää Evan hevosta, kun tyttö tuli tirkistämään tarkastuslasien\nlävitse. Crumb kulutti Evan seurassa aikaa niin paljon, että\nsenaamuinen työ viivästyi tuntuvasti. Samalla paisui edellisenä aamuna\nhänen sairaloisessa mielessään virinnyt intohimo yhä valtavammaksi.\n\nHän pyysi tyttöä jäämään puoliselle leiriin. Kun tyttö jyrkästi\nselitti, että hänen oli palattava kotiin, rukoili Crumb häntä tulemaan\nuudelleen iltapäivällä. Vaikka Eva olisikin tehnyt sen ilomielin, sillä\nseurueen työskentely oli hänestä uutta ja mielenkiintoista, hylkäsi hän\nkuitenkin kutsun, koska hän oli jo sopinut iltapäivän vietosta.\n\nCrumb saattoi hänet hevosen luokse ja käveli hänen rinnallaan maantietä\npitkin vähän matkan päähän toisista.\n\n»Jollette voikaan saapua iltapäivällä», hän virkkoi, »niin\nmahdollisesti voitte tulla illalla. Aiomme ottaa yökuvia. En ollut\narvellut kutsua tänne ketään, koska työ on jokseenkin vaikeaa\nja vaarallista ja vieraan läsnäolo saattaa tehdä näyttelijät\nhajamielisiksi, mutta jos luulette voivanne päästä tänne yksin, niin\nolisin oikein iloissani, jos tulisitte tänne muutamiksi minuuteiksi\nkello yhdeksän aikana. Työskentelemme samassa paikassa. Älkää\nunohtako», hän toisti, kun Eva lähti ratsastamaan pois, »että juuri\ntähän näytökseen minun ei todellakaan pitäisi kutsua ketään vieraita\nkatselijoita. Jos siis tulette, niin älkää hiiskuko siitä mitään\nkellekään muulle.»\n\n»Minä tulen», lupasi tyttö. »Olitte kovin hyvä, kun pyysitte minua,\nenkä minä virka siitä kellekään mitään.»\n\nCrumb hymyili palatessaan odottavan seurueensa luokse.\n\nKasvatettuna samassa ilmakehässä syntymästään saakka, tuntematta\nmuita kuin kunniallisia ihmisiä ja uskoen, että kaikki miehet ovat\nkaikkien naisten ritarillisia suojelijoita, Eva ei lainkaan epäillyt,\nettä näytelmänohjaajan kohteliaan käytöksen ja kauniiden puheiden\ntakana piili kavaluus. Hän piti tulevaa, yöllistä käyntiään seurueen\ntyöskentelynäyttämöllä vain harmittomana seikkailuna. Eikä hänellä\nomien kokemustensa perusteella ollut vähääkään syytä pelätä, koska\nseurueessa oli neljäkymmentä tai viisikymmentä miestä ja naista, jotka\nkuten kuka muu hyvänsä olisivat valmiit suojelemaan häntä kaikilta\nikävyyksiltä, jotka he pystyisivät torjumaan.\n\nHänen omatuntonsa ei ollut ollenkaan rauhaton, vaikka hänestä olikin\nikävä, ettei hän saanut jakaa hyvää onneaan perheen muiden jäsenten\nkanssa. Myöskin oli hänestä valitettavaa, että hänen piti lähteä\ntalosta salaa kuin yöllä hiipivä varas. Sellaiset seikat eivät sopineet\nPenningtonien ajatustapaan. Mutta Eva rauhoitti nämä epäilykset\nlupaamalla itselleen kertoa seuraavana aamuna kaikki toisille\naamiaispöydässä.\n\nPuolisen jälkeen meni Custer kamariinsa ja heittäytyi kirja kädessä\nvuoteelleen, aikoen lukea puolisen tuntia, mutta nukkui.\n\nShannon Burke, josta tuntui, ettei hänen tarvinnut lainkaan pelätä\nkohtaavansa K.K.S:n seurueen jäseniä Penningtonien talossa, ratsasti\nkohta sen jälkeen Senaattorilla sinne Evan kanssa tekemänsä sopimuksen\nmukaisesti. Hänen sitoessaan ratsuaan talon pohjoiselle seinustalle\npysähdytti Wilson Crumb autonsa pation vastaiselle puolelle,\neteläiselle ajotielle. Hän oli tullut tapaamaan eversti Penningtonia\nsopiakseen tämän kanssa seuraavan päivän näytännössä tarvittavien\nGanadon herefordilaisten käyttämisestä.\n\nKun Shannon ei löytänyt Evaa perheen arkihuoneesta, meni hän talon läpi\nja astui patioon, samassa kun Wilson Crumb nousi holvikäytävälle tuovat\nkaksi porrasaskelmaa. Ennen kuin kumpikaan aavisti toisen läsnäoloa,\nolivat he vastakkain tuskin metrin päässä toisistaan.\n\nShannon kävi kalmankalpeaksi tuntiessaan, miehen, ja Crumb seisoi\nhetkisen kykenemättä lausumaan sanaakaan.\n\n»Hyvä Jumala! Gaza! Sinä!» sai hän vihdoin huudahdetuksi. »Mitä\ntekemistä sinulla on täällä? Jumalan kiitos, että löysin sinut\nvihdoinkin!»\n\n»Älä!» pyysi tyttö. »Älä puhuttele minua! Vietän säädyllistä elämää\ntäällä.»\n\nCrumb nauroi epämiellyttävästi.\n\n»Säädyllistä!» hän pilkkasi. »Mistä saat lunta? Kuka huolehtii siitä?»\n\n»En käytä sinä enää», vastasi Shannon.\n\n»Hitto soikoon, ettet käytä! Sellaista et voi minulle uskotella! Joku\ntoinen miekkonen hankkii sitä sinulle. Kyllä minä tunnen sinut — et\ntule toimeen kahta tuntia ilman sitä. Minä en aio suvaita sitä. Kukaan\nei saa varastaa minulta tyttöäni!»\n\n»St, Wilson!» varoitti Shannon. »Jumalan tähden pysy hiljaa! Joku\nsaattaisi kuulla.»\n\n»Kuulkoon kuka tahansa! Tahdon huutaa koko maailmalle, ettei kukaan saa\nviedä minulta tyttöäni. Löysin sinut, ja sinä lähdet takaisin kanssani,\nymmärrätkö?»\n\nShannon astui hyvin likelle häntä, silmät säihkyen suuttumuksesta.\n\n»Minä en lähde takaisin luoksesi, Wilson Crumb», hän sanoi. »Jos kerrot\nmuille tahi jos edes uhkaat minua enää millään tavoin, niin tapan\nsinut. Minun onnistui päästä kynsistäsi, ja olen vihdoin löytänyt\nonnen, eikä kukaan saa riistää sitä minulta!»\n\n»Entä minun onneni? Sinä elit kanssani kaksi vuotta. Minä rakastan\nsinua ja, jumaliste, saan sinut, vaikka minun pitäisi —»\n\nHeidän takanaan rämähti ovi, ja kun he kääntyivät, näkivät he Custer\nPenningtonin seisovan holvikäytävässä ovensa kohdalla, silmäillen heitä.\n\n»Pyydän anteeksi», virkkoi hän hyytävän kylmästi. »Häiritsinkö?»\n\n»Tämä mies etsii jotakuta, Custer», sanoi Shannon ja kääntyi\npoistuakseen sisälle.\n\nCrumbin jouduttua vastakkain miehen kanssa, katosi hänen pöyhkeytensä.\nVaistomaisesti hän arvasi, että hänen edessään oli sama mies, joka oli\nryöstänyt häneltä Gazan. Mutta hänen vastustajansa oli hyvin kookas\nnuori mies; hänen hartiansa olivat leveät, eivätkä flanellipaita ja\nratsastushousut salannut hänen lihaksiaan. Crumb arveli, että jos hän\njoutuisi kahakkaan tämän miehen kanssa, olisi hänen turvallisinta\naloittaa se sellaisella hetkellä, jolloin toinen ei aavistaisi mitään.\n\n»Niin», hän virkkoi. »Etsin isäänne, herra Pennington.»\n\n»Isä ei ole täällä. Hän ajoi kylään. Mitä haluatte?»\n\n»Halusin koettaa sopia muutamien herefordilaistenne käyttämisestä,\njoita tarvitsisimme huomenaamulla.»\n\nPennington asteli edellä Crumbin autolle.\n\n»Siitä», hän selitti, »kuten kaikesta muustakin, mitä haluatte\ntietää, saatte selon työnjohtajan apulaiselta, joka tavallisesti\non tavattavissa rakennusten toisessa päässä palvelusväen asunnon\nlähettyvillä. Jos hän ei osaa jotakin ratkaista, neuvottelee hän meidän\nkanssamme henkilökohtaisesti, joten teidän, herra Crumb, ei enää ole\ntarpeellista vaivautua tulemalla taloon.»\n\nCusterin ääni oli tyyni ja hiljainen. Siitä ei lainkaan kuvastunut\nkiukkua, mutta siinä oli jotakin, mikä sai Crumbin pitämään itseään\nonnellisena, ettei häntä oltu potkittu talosta ruumiillisesti, vaan\nainoastaan sanoilla, sillä potkaistu häntä sieltä oli ja lisäksi oli\nhäntä kehoitettu pysymään poissa.\n\nCrumb aprikoi, kuinkahan paljon Pennington oli kuullut hänen ja Gazan\nvälisestä keskustelusta. Shannon Burke, joka oli kyyristynyt isoon\ntuoliin arkihuoneessa, ajatteli samaa asiaa.\n\nOikeastaan Custer olikin kuullut melkein koko keskustelun. Crumbin\nauton melu oli herättänyt hänet, mutta hän oli heti jälleen vaipunut\nhorroksiin; sanat olivat tunkeutuneet hänen tietoisuuteensa, mutta hän\nei välittömästi käsittänyt niiden merkitystä eikä sitä, keitä puhujat\nolivat. Heti kun hän oli herännyt täysin valveille ja oivaltanut\nkuuntelevansa keskustelua, joka ei ollut aiottu hänen korviinsa, hän\noli noussut ja mennyt patioon.\n\nKun hän vihdoin saapui arkihuoneeseen, jossa Shannon oli, hän ei\nmaininnut mitään koko tapauksesta, ilmoittaen vain, että vieras oli\ntahtonut tavata hänen isäänsä. Shannonista tuntui mahdottomalta,\nettei hän olisi kuullut ainakin osaa heidän puhelustaan, sillä he\nolivat seisoneet korkeintaan kahden metrin päässä hänen makuuhuoneensa\navoimesta ikkunasta, eikä mikään muu ääni häirinnyt elokuisen\npuolipäivän hiljaisuutta. Tyttö oli varma, että hän oli kuullut, mutta\nkäyttäytymisestä päättäen hän ei ollut.\n\nShannon odotti hetkisen, että Custer ensiksi ottaisi asian puheeksi,\nmutta hän ei sitä tehnyt. Sitten tyttö päätti heti paikalla kertoa\nhänelle kaikki kerrottavansa, vapauttaakseen sielunsa ja omantuntonsa\ntaakasta, maksoipa se mitä tahansa.\n\nHän nousi pystyyn, meni vähän matkan päässä seisovan Custerin luokse ja\nlaski kätensä hänen käsivarrelleen, katsoen häntä silmiin.\n\n»Custer», hän alkoi, »minulla on sinulle puhumista. Minun olisi pitänyt\ntehdä se aikaisemmin, mutta minua on peloittanut. Eilisillan jälkeen ei\nminulla ole muuta vaihtoehtoa kuin kertominen.»\n\n»Sinun ei tarvitse kertoa minulle mitään, mitä et halua», vastasi mies.\n»Luotan sinuun ehdottomasti. En voisikaan rakastaa ja epäillä samalla\nkertaa.»\n\n»Minun täytyy kertoa», intti tyttö. »Minä vain toivon —»\n\n»Missä ihmeessä olet ollut, Shannon?» huusi Eva, joka äkkiä tuoksahti\nhuoneeseen. »Kävin teillä etsimässä sinua. Muistaakseni piti sinun\ntänään iltapäivällä lähteä kanssani pelaamaan golfia.»\n\n»Juuri sitä varten olen tullutkin», virkkoi Shannon, kääntyen tyttöön\npäin.\n\n»No, joudu sitten! Meidän on kiirehdittävä, jos mielimme pelata\nkahdeksaantoista saakka tänään.»\n\nTyttöjen lähdettyä ajamaan kerholle, meni Custer Pennington jälleen\nhuoneeseensa. Hän mietti, mitähän Shannon oli tahtonut kertoa hänelle.\nHänen mielessään pyörivät yhäti Wilson Crumbin sanat:\n\n»Sinä elit kanssani kaksi vuotta — sinä elit kanssani kaksi vuotta —\nsinä elit kanssani kaksi vuotta!»\n\nNe oli Shannon aikonut selittää, siitä hän oli varma. Mutta Shannonin\nei tarvinnut selittää niitä. Hänen rakastamansa tyttö ei ollut voinut\nmenetellä väärin. Hän luotti Shannoniin ja oli varma hänestä.\n\nMutta mikä sija tuolla pehmeänaamaisella vintiöllä oli ollut hänen\nelämässään? Oli mahdoton ajatella, että Shannon olisi tuntenut hänet,\nsaatikka sitten ollut hänen kanssaan läheisissä suhteissa.\n\nCuster astui komerolleen ja kolusi sieltä pulloa. Oli kulunut yli kaksi\nviikkoa siitä, kun hän oli ottanut ryypyn. Kun hän oli jälleen alkanut\nseurustella läheisesti Shannonin kanssa, nähden hänet useasti, oli\nhän taaskin vieraantunut juomatottumuksesta; mutta tänään hän tunsi\ntarvitsevansa ryypyn — aimo ryypyn, tuiman ja sekoittamattoman.\n\nHän nielaisi raa’an väkijuoman, ikäänkuin se olisi ollut vettä. Nyt\nhän toivoi, että hän olisi kolhaissut Crumbia kalloon, kun hänellä\noli siihen tilaisuus. Mokomakin koira! Hän oli puhunut Shannonille,\nikäänkuin tämä olisi ollut tavallinen katunainen — Shannon Burkelle —\nCusterin Shannonille!\n\nHän ei tuntenut ensimmäisen ryypyn vaikuttavan mitään ja otti toisen.\n\n»Olisipa hauska kouraista häntä kurkusta!» hän mietti. »Ennen kuin\nkuristaisin hänet kuoliaaksi, kiskoisin hänet tänne ja pakottaisin\nhänet suutelemaan maata Shannonin jalkain juuressa!»\n\nMutta ei, hän ei voisi tehdä niin. Toiset näkisivät sen, ja sitten\npitäisi selitellä. Ja miten hän voisi selittää sen mainitsematta\nShannonia?\n\nHän istui tuntikausia huoneessaan, hautoen kiukkuaan,\nmustasukkaisuuttaan ja tuskaansa, ja koko ajan hän joi.\nHän meni pukukomerolleen, otti sieltä esille vyönsä ja\nrevolverikotelonsa ja vaatelipastostaan ison, peloittavan näköisen,\nneljäkymmentäviisikaliiberisen Colt-pistoolin. Hetkisen hän seisoi,\npidellen sitä kädessään ja katsellen sitä. Hän käsitteli sitä melkein\nhyväillen, sujautti sen sitten vyöllään olevaan koteloon, pisti hatun\npäähänsä ja kääntyi ovelle päin.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\n\nCusterin käynnistä ei näkynyt merkkiäkään siitä, että hän oli nauttinut\nniin suuren määrän wiskyä. Hän oli Virginian Penningtoneja ja osasi\nkestää ryyppynsä herrasmiehen tavoin. Vaikka hänen rinnassaan paloikin\nkiihkeä kostonhimo, olivat hänen liikkeensä verkkaiset ja harkitut.\nOvella hän pysähtyi, kääntyi ja palasi pöydän luokse, jolla pullo ja\nlasi olivat.\n\nPullo oli tyhjä. Hän meni komerolle ja otti toisen. Taaskin hän joi ja\nseisoessaan pöydän ääressä hän alkoi uudelleen pohtia suunnitelmiaan.\n\nHänen täytyi keksiä joku syy voidakseen tehdä, mitä ajatteli. Syyn\npiti olla niin järkeen menevä, että jos hänen tekonsa tulisi ilmi,\nShannon Burkea ei millään tavoin sekoitettaisi asiaan eikä hänen\nnimensä joutuisi siitä kehittyvän yleisen puheen aiheeksi. Kelvollisen\nsuunnitelman miettiminen kysyi aikaa, ja aika tarjosi tilaisuuden ottaa\nlisäryyppyjä.\n\nEversti ja rouva Pennington olivat käymässä laaksossa. Ensimmäisinä\npalasivat Eva ja Shannon. Kun he kävelivät holvikäytävää myöten\nCusterin ikkunan ohitse, näki Eva hänen olevan pitkänään vuoteessaan.\nTyttö huusi hänelle, mutta hän ei vastannut. Shannon oli Evan vierellä.\n\n»Minkä ihmeen luulet Custeria vaivaavan?» kummeksi Eva.\n\nHe näkivät, että Custer oli täysissä pukimissa. Hattu oli kallistunut\nhänen silmilleen. Kun tytöt eivät saaneet häntä hereille huutamalla\nhänelle ulkopuolelta, menivät he hänen huoneeseensa. Pöydällä olevat\nkaksi pulloa ja lasi kertoivat tarinansa. Ja mitä ne eivät ilmaisseet,\nsen Shannon arvasi — Custer oli kuullut hänen ja Wilson Crumbin välisen\nkeskustelun.\n\nEva vei pullot ja lasin komeroon.\n\n»Cus-parka!» hän surkutteli. »En milloinkaan ennen ole nähnyt häntä\ntuollaisena. Mitähän kummaa lienee tapahtunut? Mitä meidän on paras\ntehdä?»\n\n»Vedettävä uutimet hänen vuoteensa eteen», virkkoi Shannon ja teki sen\nodottamatta Evaa. »Nyt ei kukaan näe häntä patiosta. Mielestäni voimme\naivan hyvin jättää hänet nukkumaan, Eva. Herätessään hän otaksuttavasti\non täydessä kunnossa.»\n\nHe poistuivat huoneesta, sulkien oven jälkeensä, ja vähän myöhemmin\nShannon nousi Senaattorin selkään ja lähti ratsastamaan kotiinsa.\n\nHänen ajatuksensa olivat katkerat. Missä hyvänsä Crumb liikkui, aina\nhän toi onnettomuutta muassaan. Mihin tahansa hän kosketti, sen hän\nsaastutti. Hän toivoi, että mies olisi kuollut. Hyvä Jumala, kuinka\nhartaasti hän sitä toivoi! Hän olisi saattanut surmata hänet omin käsin\nsen tuskan tähden, jonka hän oli tuottanut Custer Penningtonille.\n\nItsestään ei Shannon niin paljoa välittänyt. Hän oli tottunut kärsimään\nWilson Crumbin tähden, mutta se, että tämä mies tuli pilaamaan\nriettaudellaan Ganadon puhdasta ilmapiiriä, oli sietämätöntä. Shannonin\nlyhyt onnenaika oli mennyttä. Nyt ei hän tosiaankaan voinut enää toivoa\nmitään elämältä. Hän ei helposti heltynyt itkemään, mutta sinä iltana\nhän nyyhkytti vielä uneen vaipuessaankin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun eversti ja rouva Pennington saapuivat kotiin vähää ennen\npäivällistä, ilmoitti Eva heille, ettei Custer voinut hyvin ja että\nhän oli paneutunut nukkumaan, pyytäen, ettei häntä häirittäisi. Kukaan\nei mennyt hänen huoneeseensa, ja noin puoliyhdeksän vetäytyivät kaikki\nlevolle.\n\nEva oli hyvin kiihtynyt. Hän ei ollut koskaan ennen kokenut sellaisen\nseikkailun jännitystä, johon hän nyt aikoi antautua. Määräajan\nlähestyessä hän hämmentyi yhä enemmän. Hän alkoi oivaltaa, että hänen\naikomansa teko saattoi tuntua hänen perheestään kovin arveluttavalta.\nMutta kun hänen viattomassa sydämessään ei ollut hitustakaan pahaa,\najatteli hän menettelevänsä väärin vain siinä suhteessa, että loukkasi\nkaikissa hyvin järjestetyissä perheissä vallitsevia kirjoittamattomia\nlakeja, jotka kieltävät perheen tyttäriä lähtemästä yksin ulkosalle\nöiseen aikaan. Hän kertoisi kaikki seuraavana aamuna ja mairitellen\ntaivuttaisi isänsä antamaan anteeksi.\n\nHän muutti nopeasti ylleen ratsastusasun. Lähdettyään kamaristaan hän\nmeni meluttomasti arkihuoneen ja rakennuksen itäisen kyljen kautta\nkeittiöön ja sieltä pohjakerrokseen, josta vei tunneli ajotien alitse\nkummun rinteelle vesitarhan ylemmän lammikon yläpuolelle. Muutamissa\nminuuteissa hän oli saapunut ratsunsa luokse ja satuloinut sen, sillä\noli täysi kuu ja yö melkein yhtä valoisa kuin päivä.\n\nHänen sydämensä sykähteli kiihtymyksestä hänen ratsastaessaan cañonia\nmyöten Sykomori-cañonin ja El Camino Largon yhtymäkohdassa kasvavaa\nisoa sykomoria kohti, jonka lähistöllä Crumbin kertoman mukaan öiset\nelävätkuvat otettaisiin. Palvelusväen makuutuvan sivuitse hän ratsasti\nkäymäjalkaa, ettei kukaan sisälläolijoista kuulisi. Mutta päästyään\nitäisestä portista vanhan vuohiaitauksen toiselle puolelle hän hoputti\nratsun lyhyeen laukkaan.\n\nSivuuttaessaan Linkkuveitsi-cañonin suun hän vilkaisi cañonia pitkin\nK.K.S:n leirille päin, mutta ei nähnyt valoja, sillä puut estivät\nleirin näkymästä pääcañonista käsin. Lähestyessään El Camino Largoa hän\nhuomasi, että kaikki oli pimeätä. Ei ollut merkkiäkään keinotekoisesta\nvalaistuksesta, jota hän kuvitteli käytettävän öisiä kuvia otettaessa,\neikä myöskään mikään osoittanut, että näyttelijöitä oli saapuvilla.\n\nHän jatkoi kuitenkin matkaansa, kunnes hän pian erotti ison sykomorin\njuurelle pysähtyneen auton ääriviivat. Autosta astui mies ja tervehti\nhäntä.\n\n»Tekö se olette, neiti Pennington?» hän tiedusti.\n\n»Niin», vastasi tyttö. »Ettekö aiokaan näytellä tänä iltana?»\n\n»Olen parhaillani odottamassa toisia. Ettekö suvaitse laskeutua\nsatulasta?»\n\nEvan hypähdettyä maahan talutti Crumb hevosen autonsa luokse, sitoen\nsen auton taakse kiinnitettyyn varakumiin, ja palasi sitten tytön\nluokse. Heidän puhellessaan hän taitavasti käänsi keskustelun maineen\nja onnen mahdollisuuksiin, joita elävätkuvat tarjosivat kauniille ja\nlahjakkaalle tytölle.\n\nPitkä harjoitus oli tehnyt Wilson Crumbin mestariksi punomaan kehnoja\njuoniaan. Tavallisesti hän menetteli hyvin hitaasti, tuumien etteivät\nviikot tai kuukaudetkaan olleet menneet hukkaan, jos tuloksena oli\nhänen halujensa täyttyminen. Mutta hän oivalsi, että hänen oli tässä\ntapauksessa toimittava ripeästi. Hänen oli vallattava tyttö rynnäköllä\ntahi luovuttava koko yrityksestä.\n\nEva oli niin kokematon ja viaton, ettei hän miehen puhelun nojalla\narvannut hänen aikeitaan, vaikka ne olisivat olleet päivänselvät\njokaisesta paremmin maailmaan perehtyneestä henkilöstä. Ja kun hän ei\nkarkottanut Crumbia luotaan, luuli tämä, ettei hän tahtonutkaan torjua\nhänen lähentelyään. Vasta sitten, kun mies tarttui häneen käsiksi ja\nkoetti suudella häntä, hän heräsi käsittämään, kuinka vaaralliseen\nasemaan hänen lapsellinen herkkäuskoisuutensa oli hänet saattanut.\n\nHänellä oli raippa kädessään, ja hän oli Pennington. Mitäpä siitä,\nettä hän olikin vain hento tyttö? Häntä elähdyttivät Penningtonien\nkunniantunto ja rohkeus.\n\n»Kuinka uskallatte?» hän huusi koettaen kiskoutua irti.\n\nKun mies ei talttunut, nosti hän raskaan raippansa ja iski sillä\nahdistajaansa vasten kasvoja.\n\n»Isäni saa tämän tietää, ja niin saa myöskin se mies, josta tulee\npuolisoni — herra Evans.»\n\n»Älkää hoppuilko!» ärähti Crumb raivostuneena. »Varokaa sanojanne!\nMuistakaa tulleenne tänne yksin yöllä kohtaamaan miestä, jonka\nolette tuntenut vain yhden päivän! Miten saatte sen sopimaan yhteen\nsiveellisten uskottelujenne kanssa? Ja mitä Evansiin tulee — niin,\neräs palvelijoistanne mainitsi minulle tänään, että te ja hän olette\naikeissa mennä avioliittoon — mitä häneen tulee, on sitä parempi sekä\nhänelle että teille, mitä vähemmän sekoitatte häntä tähän asiaan!»\n\nEva oli kävellyt ratsuaan kohti, mutta pyörähti nyt äkkiä Crumbiin päin.\n\n»Jos minulla olisi ollut ase, olisin surmannut teidät», hän sanoi.\n»Jokainen Pennington olisi valmis tappamaan teidät sen tähden, mitä\nyrititte tehdä. Isäni tahi veljeni surmaa teidät, jos olette täällä\nhuomenna, sillä kerron heille menettelynne. Teidän olisi parasta\npoistua tänä yönä. Neuvon teitä heidän tähtensä — en teidän.»\n\nSilloin mies seurasi häntä ja hänen noustuaan ratsaille tarttui hänen\nsuitsiinsa.\n\n»Ei niin hiton hätäisesti, neitiseni! Minullakin on vähän\nsanomista tästä. Te pidätte suunne kiinni; muutoin lähetän Evansin\nkuritushuoneeseen, jossa hänen oikea paikkansa on!»\n\n»Pois tieltä!» komensi tyttö ja painoi kannukset ratsun kylkiin.\n\nHevonen syöksähti eteenpäin, mutta Crumb piti suitsista kiinni ja\nseisautti sen. Tyttö löi häntä uudelleen, mutta hän sai tartutuksi\nraippaan eikä hellittänyt siitä.\n\n»Kuunnelkaa nyt!» hän käski. »Jos ilmaisette kellekään, mitä täällä on\ntänä iltana tapahtunut, paljastan minä kaikki, mitä tiedän Evansista,\nja hän joutuu kuritushuoneeseen niin totta kuin te olette pieni,\nlapsellinen hupakko!»\n\n»Te ette tiedä herra Evansista mitään. Ette edes tunne häntä.»\n\n»Kuunnelkaa — kerron mitä tiedän. Tiedän, että Evans antoi veljenne,\njoka oli viaton, mennä kuritushuoneeseen rikoksesta, johon hän itse oli\nsyypää.»\n\nTyttö horjahti taaksepäin.\n\n»Te valehtelette!» hän huusi.\n\n»En, minä en valehtele. Puhun totta ja voin hankkia yllin kyllin\ntodistajia väitteelleni. Juuri nuori Evans välitti koko varastetun\nväkijuomamäärän ja myi sen eräälle miekkoselle L. A:han. Juuri nuori\nEvans sai siitä rahat. Hän ansaitsi siitä hyvin, kunnes veljenne\nsekaantui juttuun ja sotki hänen pelinsä, ja sitten nuori Evans salli\nviattoman miehen istua vankilassa hänen tähtensä. Sellaisen veitikan\nkanssa aiotte mennä naimisiin. Jos tahdotte tämän kaiken koko maailman\ntietoon, niin menkää vain kertomaan isällenne tahi veljellenne jotakin\nminusta!»\n\nHän näki, että tyttö vaipui kokoon satulassaan ja että hänen päänsä\nja hartiansa painuivat riipuksiin, samoin kuin viehättävä kukkanen\nsortuu tulen tiellä, ja hän tiesi voittaneensa. Sitten hän päästi Evan\nmenemään.\n\nKello puolikymmenen heräsi eversti Pennington siihen, että joku\nkoputti hänen makuuhuoneensa pohjoiselle ovelle — sille, joka avautui\npohjoiselle kuistille.\n\n»Kuka siellä?» hän tiedusti.\n\nKoputtaja oli tallimies.\n\n»Eva-neidin hevonen on poissa, sir», hän ilmoitti. »Kuulin hevosen\nmenevän palvelusväen tuvan sivuitse noin puoli tuntia sitten. Pukeuduin\nja tulin talliin katsomaan, oliko se meidän hevosiamme — tuntui siltä\nkuin joku olisi kuiskannut minulle, että se oli — ja huomasin, että\nhänen ratsunsa oli poissa. Arvelin parhaaksi tuoda teille siitä sanan.\nOn mahdoton tietää, sir, mitä kaikkea on tekeillä, kun noin paljon\neläväinkuvain väkeä on cañonissa. Saamme olla iloisia, jos meillä on\njälellä ainoatakaan hevosta, jos he ovat täällä kauan.»\n\n»Neiti Eva on vuoteessaan», sanoi eversti. »Mutta meidän on otettava\ntästä selko heti. Custer on sairaana, joten hän ei voi lähteä mukaamme.\nMutta jos satuloitte hevoseni ja toisen itseänne varten, niin\npukeudun ja olen heti kohta valmis matkaan. Syyllinen ei voi kuulua\nelävienkuvain seurueeseen — siellä ei ole hevosvarkaita.»\n\nTallimies poistui satuloimaan hevosia, ja eversti pukeutui. Hän\nuskoi niin varmasti Evan olevan makuulla, ettei hän edes pysähtynyt\nvilkaisemaan tytön kamariin. Talosta poistuessaan hän kiinnitti\nvyölleen revolverin — jota hän harvoin piti muassaan — sillä vaikka\neteläisessä Kaliforniassa nykyisin jo vallitsevatkin rauhalliset olot,\non hevosvaras sittenkin aina hevosvaras.\n\nAstellessaan portaita myöten tallille hän näki jonkun tulevan\nvastaansa. Kuutamossa hänen ei ollut lainkaan vaikea tuntea tulijaa\ntyttärekseen.\n\n»Eva!» huudahti hän. »Missä olet ollut? Mitä tekemistä on sinulla\nulkosalla tähän aikaan yöstä ja yksin?»\n\nTyttö ei vastannut, vaan heittäytyi nyyhkyttäen hänen syliinsä.\n\n»Mitä nyt? Mitä on tapahtunut? Puhu, lapsi!»\n\nEva ei saanut nyyhkytyksiltään sanaakaan suustaan. Isä kiersi kätensä\nhänen ympärilleen ja saattoi hänet portaita myöten ylös ja edelleen\nhänen huoneeseensa. Siellä hän istuutui, otti tytön syliinsä ja koetti\nrauhoittaa häntä ja samalla saada häneltä yhtenäistä selostusta.\n\nVähitellen, sanan sanalta sai tyttö vihdoin kerrotuksi hänelle kaikki.\n\n»Et saa valittaa, rakas», tyynnytti isä. »Teit ajattelemattomasti\nmennessäsi sinne yksin, mutta väärin et menetellyt. Sitä, mitä se\nvintiö puhui sinulle Guysta, en usko.»\n\n»Mutta se on totta», valitti Eva. »Nyt tiedän, että se on totta. Nyt\njohtuu mieleeni pikku seikkoja, joita en ole ennen ajatellut, ja sen\nvalossa, mitä tuo kauhea mies kertoi, tiedän, että se on totta. Olemme\naina olleet varmat, että Custer oli syytön. Muistathan, miten Guy\nmuuttui, kun Custer pidätettiin. Sen jälkeen hän on ollut toinen mies.\nJa rahat — ne rahat, joilla meidän oli aloitettava avioelämämme! En\nkoskaan ajatellut sitä tarkoin. Hänellä oli tuhansia dollareja. Hän\nkielsi minua ilmoittamasta kellekään, kuinka paljon hänellä oli; ja ne\noli ansaittu siten. Mistään muusta ne eivät ole voineet tulla. Oi, isä,\nse on kamalaa, ja minä rakastin häntä niin! Ajatella, että hän, että\njuuri Guy Evans, salli veljeni joutua vankilaan hänen rikoksestaan!»\n\nTaaskin tukahduttivat nyyhkytykset hänen äänensä.\n\n»Valittamisesta ei ole mitään hyötyä», virkkoi eversti. »Käy nukkumaan!\nPuhelemme asiasta huomenna. Hyvää yötä, tyttö-kulta! Muista, että\npysymme kaikki Guyn ystävinä, olkoonpa hän tehnyt mitä tahansa!»\n\nSitten hän suuteli Evaa ja poistui hänen luotaan, mutta ei mennyt omaan\nhuoneeseensa. Sensijaan hän lähti talliin ja satuloi hevosensa, sillä\nEvan palattua ja tuotua takaisin kadonneen ratsun oli tallimies vienyt\nsen pilttuuseen ja mennyt takaisin väentupaan.\n\nEversti ratsasti suoraa päätä nukkuvalle leirille\nLinkkuveitsi-cañoniin. Vähään aikaan ei kukaan vastannut hänen\nhuutoihinsa, mutta vihdoin pisti uninen mies päänsä esiin teltan\naukosta.\n\n»Mitä haluatte?» hän kysyi.\n\n»Etsin herra Crumbia. Missä hän on?»\n\n»En tiedä. Hän lähti autollaan liikkeelle aikaisin tänä iltana eikä\nole vielä palannut. Mutta mistä on kysymys? Olette jo toinen mies\ntavoittamassa häntä. Kas, tehän olette eversti Pennington, ettekö\nolekin? En tuntenut teitä. Niin, täällä kävi joku toinen häntä\netsimässä vähän aikaa sitten — nuori mies ratsain. Luultavasti hän oli\npoikanne. Voinko millään tavoin palvella teitä?»\n\n»Kyllä», vastasi eversti. »Siinä tapauksessa, etten tapaa herra\nCrumbia, voitte sanoa hänelle tahi yleensä johtajallenne, että teidän\non lähdettävä liikkeelle huomenaamulla ja oltava alueeni ulkopuolella\nkello kymmenen!»\n\nHän pyöräytti hevosensa ympäri ja ratsasti pois Linkkuveitsi-cañonia\nmyöten Sykomori-cañonia kohti.\n\n»Kas vain, mitä hittoa’» äänsi uninen mies itsekseen ja vetäytyi\ntakaisin telttaansa.\n\n\n\n\nXXXIV.\n\n\nShannon Burke vietti levottoman yön ja nousi varhain aamulla\nratsastamaan. Kukkuloiden hiljainen rauha vaikutti aina virkistävästi\nhänen kiusaantuneisiin hermoihinsa ja hajoitti ainakin vähäksi aikaa\nkaikki häntä uhkaavat murheen pilvet.\n\nEnsimmäiseksi näki hänet sinä aamuna K.K.S.:n leirin palvelija, joka\noli hankkimassa puita kokin aamutarpeiksi. Miehen mieltä kiinnitti\nShannonin perin merkillinen puuhailu siinä määrin, että hän jäi\nseisomaan pensaan taakse, pitäen silmällä tyttöä, kunnes tämä katosi\nnäkyvistä. Niin kauan kuin hän näki tytön, ratsasti tämä verkalleen,\nlaahaten vierellään lehväistä oksaa, jota hän heilutteli edestakaisin,\nikäänkuin lakaisten maata. Shannon katseli vähän väliä taakseen,\nikäänkuin tarkastaen työtään, ja ratsasti kerran tahi pari lyhyen\nmatkan tiestä toiseen kertaan, lakaisten pontevasti.\n\nOli jo aivan valoisaa, sillä kello lähestyi viittä ja aurinko nousi\nparhaillaan, kun hän laskeutui satulasta Ganadon tallien luona ja\nkiiruhti portaita myöten talolle. Pation sisäänkäytävän rautaporttia ei\noltu vielä avattu, minkä vuoksi hän kiersi rakennuksen pohjoispuolelle\nja koputti everstin makuuhuoneen ovelle.\n\nEversti tuli pukeutumishuoneestaan avaamaan; hän oli täysissä pukimissa\nja ilmeisesti lähdössä aamuratsastukselle. Shannonin ilme osoitti, että\njotakin oli vinossa, ennen kuin hän virkkoikaan mitään.\n\n»Eversti», hän huudahti. »Wilson Crumb on tapettu. Lähdin ratsastamaan\naamulla varhain, ja kun saavuin El Camino Largosta Sykomori-cañoniin,\nnäin hänen ruumiinsa siellä kasvavan ison puun juurella.»\n\nHeidän molempien mielessä liikkui sama ajatus, jota kumpikaan ei\nrohjennut lausua ääneen — missä oli Custer?\n\n»Ilmoititko siitä leirissä?» kysyi Pennington.\n\n»En — tulin suoraan tänne.»\n\n»Oletko varma siitä, että se on Crumb ja että hän on kuollut?» tiedusti\neversti.\n\n»Olen varma, että se on Crumb. Hän virui selällään, ja vaikka en\nlaskeutunutkaan maahan, näin selvästi, että hän oli kuollut.»\n\nRouva Pennington oli yhtynyt heihin, hänkin ratsastusasussa.\n\n»Kuinka hirveätä!» hän surkutteli.\n\n»Ei ensinkään hirveätä», kivahti eversti. »Olen hyvilläni siitä, että\nhän on vainaja!»\n\nShannon katsahti häneen kummastuneena, mutta rouva Pennington ymmärsi,\nsillä eversti oli kertonut hänelle koko Evan tarinan.\n\n»Hän oli huono ihminen», virkkoi Shannon. »Maailma tulee paremmin\ntoimeen ilman häntä.»\n\n»Tunsitko hänet?» tiedusti eversti Pennington ihmetellen.\n\n»Tunsin hänet Hollywoodissa», vastasi tyttö.\n\nNyt hän uskoi, että Penningtonit saisivat tietää kaikki ennemmin\ntai myöhemmin, sillä hän ei voinut käsittää, miten hän voisi olla\nsekaantumatta pian alkavaan kuulusteluun ja oikeudenkäyntiin.\nSisimmässään hän pelkäsi, että Crumbin oli murhannut Custer. Se,\nettä Custer oli eilen iltapäivällä juonut niin paljon, ei osoittanut\nainoastaan sitä, että hän oli kuullut, vaan myöskin sen, että hänen\nkuulemaansa oli koskenut häneen syvästi — siksi syvästi, että se\nsaattoi kiihoittaa hänet surmaamaan sen miehen, jonka hän uskoi tehneen\nvääryyttä hänen rakastamalleen naiselle.\n\n»Ennen kaikkea», sanoi eversti, »lienee meidän ilmoitettava\ntapahtumasta tutkintotuomarille.»\n\nHän poistui huoneesta ja meni puhelimeen. Hänen ollessaan poissa\nkeskustelivat rouva Pennington ja Shannon surullisesta tapauksesta, ja\nvanhempi nainen selosti toiselle, mitä Eva oli kokenut Crumbin seurassa\nedellisenä iltana.\n\n»Se elukka!» jupisi Shannon. »Kuolema oli hänelle liian hyvä!»\n\nPian palasi eversti heidän luokseen.\n\n»Minä taidan mennä katsomaan, lähtevätkö lapset ratsastamaan\nkanssamme», hän sanoi. »Meillä ei ole mitään syytä luopua tavallisesta\naamuratsastuksestamme.»\n\nHän meni Evan ovelle ja katsahti sisälle. Tyttö oli nähtävästi vielä\nsikeässä unessa. Hänen tukkansa oli valloillaan ja valui pehmeinä,\nsekavina kiehkuroina pielukselle. Eversti sulki oven hyvin hiljaa\niloissaan siitä, että Eva voi nukkua.\n\nKun hän astui poikansa huoneeseen, tapasi hän Custerin makaamassa\ntäysissä vaatteissa vuoteellaan vyö vyötäisillään ja revolveri\nkupeellaan. Hänen epäluulonsa kiteytyi uskoksi.\n\nMutta miksi Custer oli tappanut Crumbin? Hänellä ei ollut voinut olla\naavistustakaan siitä, että mies oli loukannut Evaa, sillä tyttö ei\nollut tavannut muita perheenjäseniä kuin isänsä, ja ainoastaan isäänsä\nhän oli turvautunut.\n\nHän meni vuoteen viereen ja pudisti Custeria olkapäästä. Nuorempi mies\naukaisi silmänsä ja nousi istumaan sängyn laidalle. Hän katsahti ensin\nisäänsä — sitten itseensä — saappaisiinsa, ratsastushousuihinsa ja\nvyöllään olevaan revolveriin.\n\n»Kuinka paljon kello on?» hän kysyi.\n\n»Viisi.»\n\n»Olen varmaankin nukkunut. Kunpa olisi päivällisen aika! Minun on\nnälkä!»\n\n»Päivällisen aika! Eihän ole kuin pari tuntia aamiaiseen. Kello on\nviisi aamulla.»\n\nCuster ponnahti pystyyn ällistyneenä.\n\n»Taisinpa ottaa enemmän kuin huomasinkaan», hän virkkoi, hymyillen\nhappamesti.\n\n»Mitä tarkoitat?» tiedusti isä.\n\n»Olin eilen iltapäivällä synkällä tuulella ja otin muutamia ryyppyjä.\nJa nyt olen nukkunut kuin hakotukki seuraavaan aamuun!»\n\n»Etkö ole poistunut huoneestasi eilisen iltapäivän jälkeen?» kysyi\neversti.\n\n»En, en tietystikään. Luulin olevani eilisillassa, kunnes ilmoitit,\nettä nyt on jo aamu», vastasi Custer.\n\nEversti harasi sormillaan tukkaansa.\n\n»Olen siitä iloissani», hän sanoi.\n\nCuster ei aavistanut, minkä tähden hänen isänsä oli iloissaan.\n\n»Oletko lähdössä ratsastamaan?» hän tiedusti.\n\n»Olen.»\n\n»Olen valmis tulemaan mukaan silmänräpäyksessä. Minun on vain hiukan\npeseydyttävä.»\n\nMuutamia minuutteja myöhemmin hän liittyi toisten seuraan tallien\nluona. Väkijuoman vaikutus oli tyyten haihtunut. Hän näytti jälleen\nsamanlaiselta kuin tavallisesti eikä lainkaan mieheltä, jonka tunnolla\nolisi äsken tehty murha. Hän oli hyvillään nähdessään Shannonin ja\npuristi tytön kättä mennessään hänen ratsunsa ohitse omansa luokse.\n\nNiinä muutamina minuutteina, jotka hän oli ollut valveilla isän\nherätettyä hänet, hän oli muistellut edellisen päivän tapahtumia, ja\nuskollisena rakastamalleen tytölle hän oli vakuuttanut itselleen,\nettei hänellä ollut mitään surtavaa. Mitä Shannonin ja Crumbin välillä\nlieneekin ollut, Shannon kyllä selittäisi kaikki. Vain se, että Eva\noli tullut keskeyttämään, oli estänyt hänet saamasta tietää kaikkea\nedellisenä päivänä.\n\nHe olivat nousseet satulaan ja lähteneet liikkeelle, kun eversti ohjasi\nratsunsa Custerin vierelle.\n\n»Shannon teki äsken kaamean löydön Sykomori-cañonissa», hän ilmoitti ja\npysähtyi.\n\n»Kaamean löydön!» kertasi nuori mies. »Minkä sitten?»\n\n»Wilson Crumb on murhattu. Shannon löysi hänen ruumiinsa.»\n\n»Hitto vie!» äännähti Custer. »Kenen luulet sen tehneen?»\n\nSitten hänelle aivan äkkiä nousi sydän kurkkuun, kun hänen mieleensä\nvälähti, että vain yhdellä henkilöllä oli syytä surmata Wilson Crumb.\nHän ei rohjennut katsoa Shannoniin pitkään aikaan.\n\nHeidän edettyään vain satakunnan metriä Custer seisautii Apachen ja\nlaskeutui ratsailta.\n\n»Niin arvelinkin», hän virkkoi katsoessaan hevosen oikeata etujalkaa.\n»Tuo kenkä on taaskin irtaantunut. Sen on täytynyt pudota aitaukseen,\nsillä se oli kiinni, kun vein Apachen sinne eilenillalla. Menkää te\ntoiset edellä! Minä palaan satuloimaan Baldyn.»\n\nTallimies oli vielä hevosten luona ja auttoi häntä.\n\n»Kenkä oli uusi», sanoi Custer. »Silmäilkää sitä aitauksesta ja\npilttuusta; ehkä se löytyy. Voitte naulata sen jälleen kiinni.»\n\nSitten hän käänsi Baldyn tielle ja lähti ratsastamaan lyhyttä laukkaa\ntoisten jälkeen.\n\nEnnen kuin seurue palasi ratsastusretkeltään, saapui Ganadon kylästä\ntutkintotuomarin apulainen, mennen ottamaan haltuunsa Crumbin ruumiin\nja tarkastamaan rikoksen näyttämöä.\n\nEva oli vielä makuulla, kun Penningtonit kutsuttiin aamiaiselle.\nToiset tiukkasivat Shannonia jäämään, ja he kaikki neljä astelivat\nholvikäytävää myöten Evan huoneen ohi.\n\n»Taidanpa pistäytyä herättämässä hänet», tuumi rouva Pennington. »Hän\nei mielellään nuku näin kauan.»\n\nToiset menivät edelleen arkihuoneeseen ja siirtyivät sieltä parhaillaan\nruokasaliin, kun heitä hätkähdytti kirkaisu.\n\n»Custer! Custer!» Rouva Pennington huusi puolisoaan.\n\nKaikki kolme riensivät takaisin Evan kamariin. Siellä oli rouva\nPennington puolittain pitkänään tytön vuoteella nyyhkytysten\npuistattaessa hänen vartaloaan. Ensimmäisenä ennätti hänen luokseen\neversti Custerin ja Shannonin seuratessa jälempänä. Peitteen oli\nrouva Pennington osittain kääntänyt syrjään. Valkoinen lakana oli\nveren tahraama, ja Evan käsi puristi revolveria, jonka Custer oli\nlahjoittanut hänelle edellisenä jouluna.\n\n»Pikku tyttäreni, pikku tyttäreni!» valitti itkevä äiti. »Miksi teit\nsen?»\n\nEversti polvistui ja kiersi kätensä vaimonsa ympärille. Hän ei voinut\npuhua. Custer Pennington seisoi kuin kivettyneenä. Tyrmistys näytti\ntehneen hänet kyvyttömäksi käsittämään, mitä oli tapahtunut. Vihdoin\nhän kääntyi mykkänä Shannonin puoleen. Kyyneleet vierivät pitkin\nShannonin poskia. Hän tarttui hellästi Custerin käsivarteen.\n\n»Poika-parkani!» hän säälitteli.\n\nNe sanat mursivat Custeria kahlehtineen lumouksen. Hän asteli\nvuoteen toiselle puolelle ja kumartui lähelle palvomansa sisaren\nliikkumattomia, kalpeita kasvoja.\n\n»Rakas pikku sisko, miten saatoit tehdä sen, vaikka me rakastamme sinua\nniin?» hän kuiskasi.\n\nEversti veti hellävaroen vaimonsa kauemmaksi, polvistui ja painoi\nkorvansa Evan sydämen kohdalle. Tytöstä näytti henki lähteneen, mutta\näkkiä isä kohotti päätään, ja toiveikas ilme työnsi syrjään synkän\nepätoivon leiman, joka oli levinnyt hänen kasvoilleen heti, kun hän oli\noivaltanut, mitä oli tapahtunut.\n\n»Eva ei ole kuollut!» riemuitsi hän. »Kutsu Baldwin! Tee se heti!» Hän\npuhui Custerille. »Sitten soita Carruthersille Los Angelesiin ja pyydä\nhäntä tulemaan tänne niin nopeasti kuin suinkin pääsee!»\n\nCuster kiiruhti huoneesta noudattamaan isänsä ohjeita.\n\nMyöhemmin, heidän odottaessaan lääkärin saapumista, eversti kertoi\nCusterille, mitä Eva edellisenä iltana oli kokenut Crumbin seurassa.\n\n»Hän tahtoi surmata itsensä sen tähden, mitä mies puhui hänelle\nGuysta», hän selitti. »Mitään muuta syytä hänellä ei ollut.»\n\nSitten tuli tohtori, ja he kaikki odottivat jännittyneinä, peläten\nja toivoen, sillä aikaa kun hän tutki sairasta. Lääkärivanhus toimi\nhuolellisesti ja harkitusti ulkoisesti yhtä tyynenä ja rauhallisena\nkuin olisi käsitellyt jotakin lievästi loukkaantunutta tuntematonta.\nMutta hänen sydämensä oli yhtä raskas kuin toistenkin, sillä hän oli\nollut auttamassa, kun Eva tuli maailmaan, tuntenut tytön koko hänen\nlyhyen elämänsä ajan ja rakastanut häntä.\n\nVihdoin hän oikaisihe suoraksi. Toiset silmäilivät häntä kysyvästi.\n\n»Hän elää vielä», ilmoitti tohtori, mutta hänen äänensä ei ollut\ntoiveikas.\n\n»Kutsutin tänne Carruthersin», sanoi eversti. »Hän on parhaillaan\nmatkalla. Hän oli vakuuttanut Custerille olevansa täällä vajaassa\nkolmessa tunnissa.»\n\n»Sovin myöskin siitä, että tänne lähetetään pari sairaanhoitajatarta»,\nlisäsi Custer.\n\nTohtori Baldwin ei vastannut mitään.\n\n»Eikö ole lainkaan toivoa?» kysyi eversti.\n\n»Aina on toivoa, niin kauan kuin henki on jälellä», selitti tohtori.\n»Mutta ette saa olla liian toiveikkaita.»\n\nHe ymmärsivät ja käsittivät, että toiveet olivat hyvin vähäiset.\n\n»Voitteko pitää häntä hengissä siihen saakka, kunnes Carruthers\nsaapuu?» tiedusti eversti.\n\n»Minun ei tarvinne vakuuttaa, että panen parhaani», oli vastaus.\n\nGuy oli tullut äitinsä seurassa. Onnettomuus näytti kokonaan huumanneen\nja masentaneen hänet. Hänen käytöksensä oli hurjaa, niin että se\npeloitti kaikkia toisia. Häntä oli pidettävä valppaasti silmällä, ettei\nhän yrittäisi surmata itseään oivaltaessaan, että Eva todennäköisesti\nkuolisi.\n\nHän tiukkasi toisia kertomaan hänelle kaikki ne seikat, jotka johtivat\ntähän surkeaan murhenäytelmään. Jonkun aikaa he koettivat salata\nhäneltä osan totuudesta, mutta kun hän ei hellittänyt, oli toisten\npakko ilmaista hänelle kaikki, mitä tiesivät.\n\nGuy oli hermostunut ja helposti kiihtyvä, ja kun hän lisäksi oli\nluonnostaan tavattoman herkkä ja verrattain heikkoluontoinen, kävi\ntieto siitä, että juuri hänen menettelynsä oli saattanut Evan\nturvautumaan itsemurhaan, ylivoimaiseksi hänen liikarasittuneille\nhermoilleen ja aivoilleen. Hän muuttui niin rajuksi, että eversti\nPennington ja Custer hädin tuskin jaksoivat hillitä häntä, ja heidän\navukseen oli noudettava kaksi ranchon palvelijaa.\n\nKun tutkintotuomarin apulainen tuli kyselemään heiltä Crumbin murhan\njohdosta, oli Guyn mieli ilmeisesti niin järkytetty, ettei hän\ntajunnut, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hän jörötteli äänettömänä,\nsaaden silloin tällöin raivokohtauksia. Myöhemmin samana päivänä hänet\nlähetettiin tohtori Baldwinin ehdotuksesta Los Angelesin läheisyydessä\nolevaan parantolaan.\n\nGuyn sielullinen murtuminen ja siitä johtuva alituinen ponnistelu hänen\nhillitsemisekseen olivat estäneet Custeria ajattelemasta omaa suruaan\nainakaan sillä hetkellä. Mutta vapauduttuaan siitä huolesta hän jäi\nistumaan, tuijottaen suoraan eteensä mykän epätoivon vallassa.\n\nKello yksitoista saapui paras lääkäri, joka Los Angelesista oli\nsaatavissa, tuoden muassaan sairaanhoitajattaren. Heidän tullessaan\nEva hengitti vielä. Tohtori Baldwin oli saapuvilla, ja kolmisin he\ntyöskentelivät tunnin ajan Penningtonien ja Shannonin odottaessa\nmelkein toivottomina arkihuoneessa. Rouva Evans oli lähtenyt saattamaan\nGuyta Los Angelesiin.\n\nVuosikausilta tuntuneen ajan jälkeen avautui arkihuoneen ovi vihdoin,\nja tohtori Carruthers astui sisälle. He tarkastivat hänen kasvojaan,\nmutta eivät nähneet niistä mitään, mikä olisi huojentanut heidän\npelokkaita aavistuksiaan. Eversti ja Custer nousivat seisomaan.\n\n»No?» kysyi edellinen tuskin kuuluvasti.\n\n»Leikkaus onnistui. Löysin kuulan ja otin sen pois.»\n\n»Hän jää siis eloon!» riemuitsi rouva Pennington, astuen vilkkaasti\nlääkäriä kohti.\n\nTohtori otti hänen kätensä hellästi omiinsa.\n\n»Hyvä rouva», hän virkkoi, »menettelisin julmasti, jos lietsoisin\nturhia toiveita. Sellaisista haavoista parannutaan yhdessä tapauksessa\nsadasta. On suorastaan ihme, että hän oli hengissä silloin, kun hänet\nlöysitte. Sen voi selittää vain mainio ruumiinrakenne, joka on tulos\nhänen viettämästään elämästä.»\n\nÄiti kääntyi toisaalle, vaikeroiden hiljaa.\n\n»Ettekö voi tehdä enää mitään?» hän tiedusti.\n\n»Olen tehnyt kaikki, mitä voin», vastasi Carruthers.\n\n»Eikö hän elä enää kauan?»\n\n»Ehkä tunteja, kenties vain minuutteja», oli vastaus. »Mutta häntä\nhoidetaan oivallisesti. Ei kukaan voisi tehdä hänen hyväkseen enempää\nkuin tohtori Baldwin.»\n\nCusterin kutsumat sairaanhoitajattaret olivat tällä välin saapuneet, ja\npoistuessaan vei tohtori Carruthers oman hoitajattarensa muassaan.\n\nIltapäivällä saapui Los Angelesista tutkijaviranomaisia ja piirikunnan\netsiviä. Crumbin ruumis virui yhäti entisellä paikallaan erään\nganadolaisen poliisikonstaapelin vartioimana. Sen ympärille oli\nkeräytynyt näyttelijäseurueen jäseniä, kyläläisiä ja lähiseudun\nmaanviljelijöitä, sillä tieto murhasta oli levinnyt nopeasti\nympäristöön, näennäisesti yhtä salaperäisesti kuin uutiset yleensä\nkulkevat maaseudulla. Tungoksessa oli myöskin Slick Allen, joka oli\npalannut laaksoon päästyään vapaaksi vankilasta.\n\nOsittain menestyksellisesti oli koetettu estää väkijoukkoa\npolkemasta maata ruumiin lähimmässä ympäristössä, mutta suppean\npiirin ulkopuolella olivat kaikki murhaajan mahdollisesti jättämät,\nvihjauksiksi kelpaavat jäljet sotketut kauan ennen kuin viranomaiset\nsaapuivat Los Angelesista.\n\nKun vainaja vihdoin nostettiin maasta Los Angelesista tuotuihin\nruumisvaunuihin, otti eräs etsivistä tieltä hevosenkengän, joka oli\nollut kuolleen alla. Näöstä päättäen se oli ilmeisesti ihan äskettäin\nvielä ollut hevosen jalassa ja oli väkisin kiskottu irti.\n\nEtsivän tarkastaessa kenkää tunkeutui väkijoukosta useita henkilöjä\nesiin katsomaan sitä. Heidän joukossaan oli Allen.\n\n»Tuo on lähtenyt nuoren Penningtonin hevosen jalasta», hän huomautti.\n\n»Mistä sen tiedätte?» kysäisi etsivä.\n\n»Olin työssä Penningtoneilla — hoidin ratsuhevosia. Tämä nuoren\nPenningtonin hevonen polkee jalkaansa. Se oli kengitettävä erikoiseen\ntapaan, ettei se saisi irti kenkää etukaviostaan. Tuntisin sen kengän\nmiljoonien seasta. Jollei jälkiä ole kokonaan tallattu, voin erottaa,\nonko se hevonen ollut täällä vai eikö.»\n\nHän kumartui tarkastamaan maata läheltä sitä kohtaa, missä ruumis oli\nvirunut.\n\n»Kas tuossa!» hän huudahti, osoittaen tietä. »Tuossa on sen takajalan\njälki. Katsokaa, kuinka tuon kengän kärki on tasattu! Se on Apachen\njälki, se on varma!»\n\nEtsivän mielenkiinto oli virinnyt. Hän silmäili jälkiä tarkkaan ja etsi\ntoisia, mutta ei löytänyt.\n\n»Näyttää siltä kuin olisi tätä paikkaa lakaistu luudalla», hän\nhuomautti. »Tässä ei näy juuri mitään.»\n\nEräs näppyläkasvoinen nuori mies puhkesi puhumaan.\n\n»Täällä oli tänä aamuna muuan henkilö lakaisemassa maata. Noin kello\nviisi näin tytön, joka laahasi oksaa jälessään ja lakaisi sillä tietä\ntakanaan.»\n\n»Tunsitteko hänet?» tiedusti etsivä.\n\n»En — en ole nähnyt häntä koskaan ennen.»\n\n»Tuntisitteko hänet, jos näkisitte hänet jälleen?»\n\n»Varmasti tuntisin hänet! Hän oli kaunis. Ja tuntisin myöskin hänen\nratsunsa.»\n\n\n\n\nXXXV.\n\n\nAuringon painuessa läntisten kukkuloiden taakse Eva hengitti vielä\nheikosti. Shannon ei ollut poistunut talosta koko päivänä. Hän tunsi,\nettä Custer tarvitsi häntä, että kaikki Penningtonit tarvitsivat\nhäntä, niin vähän kuin hän kykenikin lievittämään heidän tuskaansa.\nTuntuihan ainakin siltä, että hän otti osan heidän taakastaan, ja\nhänen herkkä vaistonsa sanoi hänelle, että tämä rakkauden palvelus oli\nyhtä suuriarvoinen kuin käytännöllisempi apu, jota hän olisi ilomielin\ntarjonnut, jos se olisi ollut hänen vallassaan.\n\nHän seisoi auringon laskiessa Custerin seurassa patiossa, äänen\nkantamissa Evan huoneesta, kuten he kaikki olivat olleet koko päivän,\nkun talolle saapui auto eteläistä ajotietä pitkin, pysähtyen pation\nsisäänkäytävän edustalle. Siinä oli neljä miestä, joista kolme astui\nmaahan, lähestyen sitten heitä.\n\n»Oletteko Custer Pennington?» kysyi yksi heistä.\n\nPennington nyökkäsi.\n\n»Ja oletteko te neiti Burke — neiti Shannon Burke?»\n\n»Kyllä olen.»\n\n»Olen tutkintotuomarin apulainen. Minulla on määräys vangita teidät.»\n\n»Vangita!» kivahti Custer. »Mistä syystä?»\n\nMies luki määräyksen ääneen. Heitä syytettiin Wilson Crumbin murhasta.\n\n»Se on hyvin ikävää, herra Pennington, pahoitteli pidättäjä. »»Mutta\nolen saanut nämä määräykset, ja minun on pakko noudattaa niitä.»\n\n»Onko teidän vietävä meidät mukaanne nyt. Ettekö voi odottaa — kunnes\n— sisareni on kuoleman kielissä. Eikö voitaisi järjestää niin, että\nsaisin olla pidätettynä täällä, niin kauan kuin hän elää?»\n\nViranomainen pudisti päätänsä.\n\n»Minulla omasta puolestani ei olisi mitään sitä vastaan», hän sanoi,\n»mutta minulla ei ole valtaa sallia teidän jäädä tänne. Mutta soitan\npäämajaan ja otan selkoa, voinko tehdä mitään. Missä on puhelin?»\n\nPennington neuvoi sen hänelle.\n\n»Te molemmat olette täällä miesteni luona, sillä aikaa kun minä käyn\nsoittamassa.»\n\nHän oli poissa noin neljännestunnin. Palattuaan hän pudisti päätään.\n\n»Se ei käy päinsä», hän selitti. »Minun on vietävä teidät molemmat heti\nmukaani.»\n\n»Saanko käydä sisareni huoneessa katsomassa häntä vielä kerran, ennen\nkuin lähden?» pyysi Custer.\n\n»Kyllä», myönsi viranomainen, mutta kun Custer kääntyi Evan huoneeseen\npäin, seurasi hän mukana.\n\nTohtori Baldwin ja toinen sairaanhoitajatar olivat huoneessa. Nuori\nPennington seisahtui vuoteen viereen katselemaan kalpeita kasvoja\nja pielukselle valahtaneita kiharoita. Hän ei saattanut huomata\nvähäisintäkään elonmerkkiä, mutta hänelle ilmoitettiin, että Eva vielä\neli. Hän polvistui suutelemaan tyttöä ja kääntyi sitten pois. Hän\nkoetti sanoa jäähyväiset sisarelleen, mutta hänen äänensä särkyi, ja\nhän poistui hätäisesti huoneesta.\n\nEversti ja rouva Pennington olivat patiossa Shannonin ja viranomaisten\nseurassa. He olivat juuri saaneet tiedon tästä uudesta iskusta ja\nolivat kumpikin kuin huumaantuneet. Eversti näytti vanhentuneen\nkokonaisen miespolven sinä yhtenä ainoana päivänä. Hän oli riutunut,\ntoivoton vanhus. Hänen poikansa ja Shannon Burken sydän heltyi, kun\nhe näkivät hänet ja kärsivän äidin, jolta poika riistettiin tällä\nhetkellä, kun he olisivat kipeimmin häntä kaivanneet. Heidän säälinsä\nja myötätuntonsa vanhempia Penningtoneja kohtaan sai heidät melkein\nunohtamaan, kuinka vakava heidän oma asemansa oli.\n\nHeidän vangitsemisensa jälkeisenä aamuna määrättiin alustava kuulustelu\npidettäväksi seuraavana perjantaina. Varhain aamulla Custer oli saanut\nGanadosta sanoman, että Eva eli vielä ja että tohtori Baldwinin\nmielestä nyt oli hiukan toiveita hänen toipumisestaan.\n\nGanadossa painoivat epätoivo ja huolet raskaasti Penningtoneja. Eversti\ntunsi, että hänen olisi pitänyt olla Los Angelesissa avustamassa\npoikaansa puolustautumaan, mutta samalla hän tiesi, että hänen\npaikkansa oli puolison luona, joka tarvitsi häntä vieläkin kipeämmin.\nEikä hänen sydämensä sallinut hänen poistua palvotun tyttären luota,\nniin kauan kuin tuossa rakkaassa olennossa oli kipunakin henkeä.\n\nRouva Evans palasi Los Angelesista seuraavana päivänä. Tämä viimeinen\nisku onnettomuuksien sarjassa, jonka pahansuopa kohtalo tuntui\nlähettäneen tuhoamaan hänen onneansa, oli vähällä nujertaa hänet.\nHän kertoi, että Guy nähtävästi oli parantumaton mielisairas. Hän ei\ntuntenut äitiään eikä millään tavoin osoittanut lainkaan muistavansa\nentistä elämäänsä ja niitä tapahtumia, jotka olivat sekoittaneet hänen\njärkensä.\n\nKello kymmenen keskiviikko-iltana astui tohtori Baldwin arkihuoneeseen,\njossa eversti, hänen puolisonsa ja rouva Evans istuivat. Kahteen\npäivään ei heistä kukaan ollut nukkunut. He olivat väsyneet ja\nriutuneet, mutta eivät sen pahemmin kuin tohtori-vanhuskaan, joka oli\nollut yhtä mittaa puuhassa siitä alkaen, kun hänet oli kutsuttu. Ei\nkoskaan ole kukaan työskennellyt väsymättömämmin ja innokkaammin kuin\nhän koettaessaan temmata nuorta elämää kolkon sadonkorjaajan tieltä.\nHänen silmiensä alla oli syvät vaot, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat\nja pingoittuneet, kun hän tuli huoneeseen ja pysähtyi heidän eteensä.\nMutta ensimmäisen kerran moniin tunteihin väikkyi hänen huulillaan hymy.\n\n»Luultavasti», hän virkkoi, »saamme hänet pelastetuksi.»\n\nToiset olivat niin liikutettuja, etteivät kyenneet puhumaan. He olivat\nniin kauan olleet toivottomia, etteivät nyt rohjenneet edes ajatella\ntoivoa.\n\n»Hän tuli jälleen tajuihinsa juuri äsken. Hän katsoi minua hymyillen\nja vaipui sitten jälleen uneen. Nyt hän hengittää ihan luonnollisesti.\nMutta häntä ei saa häiritä. Mielestäni olisi paras teidän kaikkien\nmennä levolle. Rouva Pennington, teidän täytyy varmasti saada vähän\nnukkua — ja myöskin teidän, rouva Evans; muutoin en voi ottaa\nseurauksia vastuulleni. Jätin yöllä valvovalle hoitajattarelle sanan,\nettä minut on heti kutsuttava tarpeen vaatiessa, ja jos te kaikki\nmenette huoneisiinne, käyn minä pilkakseni tänne arkihuoneen sohvalle.\nTunnen vihdoinkin voivani huoletta uskoa hänet sairaanhoitajattaren\nhuostaan, eikä pieni nukahdus tekisi minulle pahaa.»\n\nEversti tarttui vanhan ystävänsä käteen.\n\n»Baldwin», hän sanoi, »minun ei kannata koettaakaan kiittää teitä. En\nosaisi, vaikka kielessämme olisikin sanoja, joilla sen voisi tehdä.»\n\n»Ei teidän tarvitsekaan, Pennington. Luullakseni rakastan häntä yhtä\npaljon kuin tekin. Jokainen, ken hänet tuntee, rakastaa häntä ja\nolisi ollut valmis tekemään yhtä paljon kuin minä olen tehnyt. Ja nyt\nlaittautukaa vuoteeseen kaikki, ja huomenna uskon meidän voivan iloita.\nJos tapahtuu käänne pahempaan päin, niin ilmoitan siitä heti teille.»\n\n       *       *       *       *       *\n\nCuster Pennington ja Shannon Burke, jotka Los Angelesin\nlääninvankilassa odottivat, että heidät vietäisiin tutkittaviksi ja\noikeuteen syytettyinä kuolemanrangaistuksen alaisesta rikoksesta,\nkävivät yhä iloisemmiksi sitä mukaa kuin Ganadosta joka päivä saapuvat\nviestit kertoivat Evan tasaisesti toipuvan, kunnes hän oli kokonaan\nsivuuttanut vaaran.\n\nValamiehistön valitsemisesta aiheutuvat ikävät alkuvalmistelut oli\nvihdoinkin suoritettu. Kun todistaja toisensa jälkeen kutsuttiin\nesille, alkoi Pennington vasta oivaltaa, minkälaisiin asianhaaroihin\nnojautuvan todistusverkon valtio oli kutonut hänen ympärilleen.\nJopa sellaisilta palvelijoilta, joiden hän tiesi olevan vilpittömän\nuskollisia ja häneen kiintyneitä, lypsettiin perin raskauttavia\nlausuntoja. Hänen äitinsä kamaripalvelijatar todisti nähneensä hänet\ntäysissä pukimissa myöhään murha-iltana, kun palvelijatar tietämättä,\nettä Custer oli sisällä, oli mennyt huoneeseen kuten tavallisesti,\nvieden pikarin jäävettä. Syytetty oli ollut pitkänään vuoteellaan,\nja hänen vyölleen kiinnitetyssä kotelossa oli ollut revolveri. Hän\ntodisti myöskin seuraavana aamuna mentyään laittamaan Custerin vuodetta\npanneensa merkille, ettei siinä oltu nukuttu.\n\nTallimies todisti, että Apache oli ollut ulkona murhayönä. Hän oli\nharjannut hevosen aikaisemmin illalla, kun vastaaja oli tullut\nratsastamasta. Silloin olivat he kahden tarkastaneet sen kengät, sillä\nse oli äsken kengitetty. Murhan jälkeisenä aamuna hän kertoi Apachen\nselässä olleen jälkiä satulahiestä, ja oikean etujalan kenkä oli ollut\npoissa.\n\nMuuan K.K.S.:n henkilökunnan jäsen todisti, että heidän leiriinsä\noli murha-iltana kello yhdeksän seuduissa saapunut ratsain nuori\nmies, jonka hän luuli tuntevansa Custeriksi, ja tiedustanut Crumbia.\nHän selitti nuoren miehen näyttäneen kiihtyneeltä, ja kun hänelle oli\nilmoitettu, että Crumb ei ollut saapuvilla, oli hän lähtenyt ripeästi\nratsastamaan Sykomori-cañonia kohti.\n\nNäiden kaikkien lisäksi tuli sen etsivän antama raskauttava lausunto,\njoka oli löytänyt Apachen oikean etukengän Crumbin ruumiin alta, ja\nAllenin varma ilmoitus, että hän tunsi kengän. Ainoan puuttuvan renkaan\n— rikoksen vaikuttimen — paljastivat Allen ja Penningtonien talonmies.\n\nViimemainittu kertoi, että hänen tehtäviinsä kuului muun muassa\ntalon pohjakerrokseen sijoitetun lämpimän veden kuumentajan hoito.\nLauantain, elokuun viidennen päivän, iltana hän oli unohtanut sulkea\nkaasullekin, kuten hänen tapansa oli tehdä. Noin kello yhdeksän hän oli\npalannut sitä sulkemaan. Poistuttuaan talosta tunnelia myöten, joka\nvei pohjakerroksesta eteläisen ajotien ylitse rinteelle vesitarhan\nyläpuolelle, hän oli nähnyt miehen seisovan ylemmän lammikon partaalla\nkäsivarsi naisen ympärillä, suudellen naista. Oli ollut kirkas\nkuutamoyö, ja talonmies oli tuntenut parin Custer Penningtoniksi\nja neiti Burkeksi. Hän oli joutunut hämilleen osuttuaan vahingossa\nnäkemään heidät, poistunut hiljaa päinvastaiseen suuntaan puiden\nvarjoon ja palannut palvelusväen asuntoon.\n\nRengas, joka yhdisti toisiinsa tämän todistuksen ja rikoksen\nvaikuttimen, saatiin Allenilta puoli tuntia kestäneessä suoranaisessa\nkuulustelussa, joka muodostui Shannon Burken elämän ankarimmaksi\nkoettelemukseksi, sillä se paljasti maailmalle ja hänen rakastamalleen\nmiehelle koko likaisen tarinan hänen ja Wilson Crumbin yhdessäolosta.\nSiinä hänet kuvattiin huumausaineiden orjaksi ja kevytmieliseksi\nnaiseksi. Mutta kauheinta oli, että se osoitti vaikuttimen, mikä\nsaattoi kiihoittaa Custer Penningtonin murhaamaan Wilson Crumbin.\n\nKoska Custer oli maannut rikosyönä tylsässä humalaisen tilassa eikä\nkukaan ollut nähnyt häntä sen jälkeen, kun palvelijatar oli tuonut\nhänelle jäävettä, ennen kuin hänen isänsä oli kello viisi aamulla\ntavannut hänet makaamassa vuoteellaan täysissä pukimissa, ei hän voinut\nselittää, mitä hän oli tehnyt ja missä ollut murhan tapahtuessa.\n\nHän oivalsi, minkälaisen vaikutuksen todistukset tekisivät valamiehiin,\nkun hän ei voinut edes itselleenkään ehdottoman varmasti vakuuttaa,\nettei hän sinä yönä ollut poistunut huoneestaan. Eikä hän kovin\nkiihkeästi halunnutkaan torjua itseään kohtaan kohdistettua syytöstä,\nkoska hän sisimmässään uskoi, että Crumbin oli surmannut Shannon. Hän\nei edes välittänyt puhua puolestaan.\n\nShannonia vastaan esitetyt todistukset eivät olleet niin raskauttavia.\nVaikuttimena voitiin pitää sitä, että Crumb tunsi hänen entisyytensä ja\noli turmiollisesti sekaantunut siihen. Ainoa suoranainen todistus häntä\nvastaan oli leirin palvelijan kertomus, että hän oli lakaissut pois\ntieltä mahdollisesti näkyneet kavion jäljet. Custerista tuntui, että\nShannonia oikeudenmukaisesti voitaisiin korkeintaan syyttää rikoksen\nsalaamisen avustamisesta, jos nimittäin valamiehistö julistaisi hänet,\nCusterin, syylliseksi.\n\nVielä kuulusteltiin useita todistajia, joiden lausunnot koskivat\nvähäarvoisilta näyttäviä seikkoja. Kävi kuitenkin selville, että\nCrumb oli kuollut neljäkymmentäviisikaliiberisen pistoolin kuulasta,\nettä Custer Penningtonilla oli sellainen ase ja että se ynnä panosvyö\nsilloin, kun hänet pidätettiin, löydettiin koteloineen huolimattomasti\nviskattuna hänen vuoteelleen.\n\nKun Shannon Burke meni puolustusaitioon kohdistuivat kaikkien katseet\nhäneen. Niitä eivät vetäneet puoleensa ainoastaan hänen kauneutensa\nja nuoruutensa, vaan myöskin sairaloinen mielenkiinto, jota hänen\nHollywoodissa viettämänsä elämän paljastaminen luonnollisestikin\nherätti oikeussalin tavallisissa vieraissa. Sellaisestakin ihmisestä,\njolla oli mitä laajin maailmankokemus, tuntui uskomattomalta, että tämä\nhienostunut tyttö, jonka pehmeä, sointuva ääni ja tyyni käytös olivat\nvarmana todistuksena synnynnäisestä siveellisyydestä, olisi voinut olla\nsama nainen, joka Slick Allenin todistuksen mukaan oli näytellyt niin\npaheellista ja alentavaa osaa.\n\nAllenin silmät olivat tähdätyt häneen, ja niissä oli sama jännittynyt\nja tutkiva ilme kuin silloinkin, kun hän viimeisen kerran oli käynyt\nVista del Pason huvilassa, ikäänkuin hän olisi koettanut muistella\njotakin henkilöä, jonka kasvot hän oli melkein unohtanut.\n\nVaikka Shannon sanoi sanottavansa koruttomasti ja avomielisesti, olivat\nhänen hermonsa ilmeisesti ankarassa jännityksessä. Hänen kertomansa\ntarina, joka tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta sekä syyttäjien\nettä puolustajien aavistamatta, vaikutti kuin pommin räjähdys heihin\nkaikkiin. Se tuli sen jälkeen, kun jo näytti siltä, että viimeinen\nrengas oli taottu siihen ketjuun, joka osoitti Custer Penningtonin\nsyylliseksi. Silloin hän oli pyytänyt, että hänen sallittaisiin puhua\nja kertoa tarinansa omalla tavallaan.\n\n»En tavannut herra Crumbia», hän kertoi, »lähdettyäni Hollywoodista\nviime vuoden heinäkuun kolmantenakymmenentenä päivänä, ennen kuin\nsen päivän iltapuolella, jona hänet tapettiin. En myöskään ollut\nkirjeenvaihdossa hänen kanssaan. Se, mitä kerran Allen mainitsi siitä,\nettä olen ollut huumausaineiden orja, on totta; mutta hän ei kertonut,\nettä siksi minut teki Crumb ja että siirryttyäni asumaan Ganadoon\nvoitin sen tottumuksen. En ole elänyt Crumbin kanssa avioelämää. Hän\nkäytti minua kaupustelemaan huumausaineita puolestaan. Minä pelkäsin\nhäntä enkä tahtonut palata hänen luokseen. Poistuessani en edes\nilmaissut hänelle, minne lähdin.\n\n— Samana päivänä, jona hänet surmattiin, kohtasin iltapuolella hänet\nsattumalta eversti Penningtonin talon patiossa. Penningtoneilla ei\nollut aavistustakaan minun ja Crumbin välisistä suhteista. Tunsin,\nettä he eivät olisi sietäneet minua, jos olisivat tietäneet, millainen\nolin ollut. Crumb vaati minua palaamaan luokseen ja uhkasi paljastaa\nminut, jos kieltäytyisin. Tiesin, että hän aikoi olla cañonissa sinä\nyönä. Ratsastin sinne ja ammuin hänet. Seuraavana aamuna menin sinne\nuudelleen ja koetin sotkea hevoseni jäljet, sillä olin oppinut Custer\nPenningtonilta, että joskus oli helppo tuntea kengitetyn hevosen jäljet\nniille ominaisista tuntomerkeistä. Siinä kaikki. Lisään vain, ettei\nherra Pennington ole tiennyt tekoani eikä ole ollut siinä osallisena.»\n\nHetkisen näytti siltä kuin hänen lausuntonsa olisi kumonnut\nviranomaisten kanteen Penningtonia vastaan. Mutta oli ilmeistä,\nettei tutkintotuomari pitänyt sitä totuudenmukaisena, sillä hän pani\nShannonin ja todistajat ristikuulusteluun ja kutsui myöhemmin lisää\ntodistajia. Hänen todistustaan ei voitu kumota, mutta toisaalta ei hän\nvoinut osoittaa, että hänellä olisi milloinkaan ollut viidenviidettä\nkaliiberin pistoolia, eikä selittää, mitä hän oli tehnyt sille rikoksen\njälkeen.\n\nRistikuulustelun aikana tuli ilmi vielä monta vähäarvoiselta tai\nmerkityksettömältä tuntuvaa seikkaa kuten esimerkiksi sen keskisen\nlännen kaupungin nimi, jossa Shannon oli syntynyt. Tämä mitätön kohta\noli ainoa, joka näytti vähääkään tehonneen Alleniin. Kuka hyvänsä, joka\nolisi silloin häntä tarkkaillut, olisi nähnyt hänen kasvoilleen äkkiä\nleviävän epäilevän, tyrmistyneen ilmeen, ja hänen kovat piirteensä\nlaukesivat niin, että ne jossakin toisessa ihmisessä olisivat\nkuvastaneet tuskaa.\n\nUseita minuutteja hän istui liikahtamatta, tuijottaen Shannoniin.\nSitten hän meni tytön asianajajan luokse ja kuiskasi muutamia sanoja\nhänen korvaansa. Saatuaan myöntävän vastauksen, mitä hän sitten\nlieneekään esittänyt, hän poistui oikeussalista.\n\nSeuraavana päivänä esittivät puolustajat uuden todistajan,\njapanilaisen, joka oli ollut palvelijana Vista del Pason huvilassa.\nHänen todistuksensa vahvisti Shannon Burken väitöksen, ettei hän ollut\nviettänyt avioelämää Crumbin kanssa.\n\nSitten kutsuttiin Allen uudelleen todistajain aitioon. Hän kertoi\nviimeisestä käynnistään Crumbin huvilassa, mainiten, että neiti Burke,\njonka hän silloin oli tuntenut nimellä Gaza de Lure, oli poistunut\ntalosta yhtä aikaa kuin hänkin. Crumb oli kysynyt, miksi tyttö lähti\nniin aikaisin, mihin tämä oli vastannut, että hänen oli kirjoitettava\neräs kirje. Allen oli huomauttanut: »Luulin teidän asuvan täällä», ja\nShannon oli selittänyt: »Olen täällä melkein kaiket päivät, mutta yöksi\nmenen kotiin.» Todistaja lisäsi, että tämä keskustelu oli tapahtunut\nCrumbin kuullen eikä tämä ollut millään tavoin inttänyt tytön sanojen\ntodenperäisyyttä vastaan.\n\nMiksi Allen oli äkkiä ryhtynyt häntä puolustamaan, sitä Shannon ei\njaksanut käsittää. Sen saattoi selittää vain olettamalla, että mies\nvähentämällä hänen todistuksensa sen osan arvoa, jossa oli esitetty\nrikoksen mahdollinen vaikutin, toivoi voivansa lujittaa syytöstä\nPenningtonia vastaan, jota hän yhä vihasi ja jolle hän kauan sitten oli\nuhannut »näyttää.»\n\nLoppulausunnossaan yleinen syyttäjä kuvasi vakuuttavasti rikosta alkaen\nsiitä hetkestä, jolloin Custer Pennington satuloi ratsunsa Ganadon\ntallissa. Hän seurasi syytettyä cañonia myöten Linkkuveitsi-cañoniin\nsijoitetulle leirille, jossa hän tiedusti Crumbia, ja sitten takaisin\nSykomori-cañonille, jossa Linkkuveitsi-cañonin suulla Crumbin auton\nvalojen oli pitänyt näkyä kauempana laajemmassa cañonissa.\n\nHän osoitti selvästi, että mies, joka tunsi vuoriston hyvin ja\njoka etsi toista miestä päättäneenä tuhota hänet mustasukkaisuuden\nja kostonhimon kiihdyttämänä, luonnollisestikin tarkastaisi näitä\nautonvaloja, jotka paloivat sellaisella kohdalla, jossa ei olisi\npitänyt olla autoa. Se, että vanki oli lähtenyt ratsastamaan,\naikoen surmata Crumbin, oli selvää sen seikan nojalla, että hän oli\nottanut mukaansa pistoolin seudussa, jossa se tavallisissa oloissa\noli tarpeeton itsepuolustukseksi. Elävästi hän kuvasi itse rikoksen\ntapahtumista — kuinka Pennington kumartui satulassaan ja ampui Crumbia\nsydämeen, kuinka murhaajan ratsu äkkiä hypähti, säikähtäen pamahdusta\ntahi ehkä murhatun kaatumista, ja kuinka se hypähtäessään oli\npotkaissut kenkäänsä, niin että se oli irtaantunut ja löytynyt sitten\nCrumbin ruumiin alta.\n\n»Ja», hän jatkoi, »tämä nainen tiesi, että Pennington aikoi murhata\nWilson Crumbin. Hän tiesi sen eikä millään tavoin yrittänyt estää sitä.\nPäinvastoin hän, niin pian kuin oli kyllin valoisaa, ratsasti suoraan\nsinne, missä Crumbin ruumis virui, ja, kuten silminnäkijän kumoamaton\ntodistus on sitovasti osoittanut, koetti tahallaan hävittää kaikki\nrakastajansa rikoksen jäljet.»\n\nHän laski pilaa Shannonin tunnustuksesta, jota hän nimitti\nyhdennellätöistä hetkellä tehdyksi ponnistukseksi ja jonka\ntarkoituksena oli pelastaa syyllinen hirsipuusta.\n\n»Jos Shannon Burke tappoi Wilson Crumbin, niin millä aseella hän\nsuoritti murhan?»\n\nHän otti käteensä luodin, joka oli vedetty Crumbin ruumiista.\n\nMissä on se pistooli, josta tämä luoti on lähtenyt? Tässä se on, hyvät\nherrat!»\n\nHän nosti asetta, joka oli löydetty Custerin huoneesta.\n\n»Verratkaa tätä luotia niihin, jotka on otettu tämän pistoolin\nsäiliöstä! Ne ovat aivan samanlaisia. Tämä pistooli ei ole ollut\nShannon Burken. Se ei ole koskaan ollut hänen hallussaan. Hänellä ei\nole koskaan ollut tämäntapaista pistoolia. Jos hänellä olisi ollut,\nolisi hän voinut selittää, mistä hän olisi saanut sellaisen ja oliko\nse myyty hänelle vaiko jollekin toiselle. Ja myyjän muistiinpanot\nosoittaisivat, oliko hän puhunut totta vai eikö. Ja vaikka hän ei voisi\ntai ei tahtoisi ilmaista, mistä hän oli saanut aseen, saattaisi hän\nainakin neuvoa meidät sinne, mihin hän oli sen jättänyt. Hän ei voi\ntehdä kumpaakaan, ja syynä on se, ettei hänellä ole milloinkaan ollut\nneljäkymmentäviisikaliiberista pistoolia. Hänellä ei ole koskaan ollut\nhallussaan sellaista, ja senvuoksi hän ei ole voinut tappaa Crumbia\nsellaisella.»\n\nKun juttu vihdoin joutui valamiehistön ratkaistavaksi, näytti Custer\nPenningtonin tuomio ennakolta päätetyltä, kun taas Shannon Burken\nkohtalo oli vielä jumalien käsissä. Se, että Allenin ja japanilaisen\ntodistukset olivat tukeneet Shannonin omaa väitöstä, jonka mukaan hän\noli vain toiminut Wilson Crumbin rikostoverina, myyden huumausaineita,\npoisti laskuista tärkeimmän syyn, joka hänellä olisi saattanut olla\nsurmatakseen Crumbin.\n\nNiinpä ei herättänytkään suurta kummastusta, kun valamiehistö muutamia\ntunteja myöhemmin julkaisi lausuntonsa, joka oli sopusoinnussa Los\nAngelesissa vallitsevan yleisen mielipiteen mukaan — sillä siellä ovat\nyleisö ja sanomalehdet tehokkaasti mukana langettamassa päätöksiä\ntällaisissa jutuissa, koska murhajuttuja ei käsitellä suljettujen ovien\ntakana. Valamiehistö julisti nuoremman Custer Penningtonin syypääksi\ntörkeään, harkittuun murhaan ja vapautti Shannon Burken syytöksestä.\n\n\n\n\nXXXVI.\n\n\nSinä päivänä, jolloin Custer oli tuomittava, olivat eversti Pennington\nja Shannon Burke saapuvilla oikeussalissa. Rouva Pennington oli jäänyt\nkotiin hitaasti toipuvan Evan luokse. Shannon tuli oikeussaliin\naikaisemmin kuin eversti. Saavuttuaan sijoittui Pennington hänen\nviereensä ja laski kätensä hänen kädelleen.\n\n»Käyköön miten hyvänsä», virkkoi eversti, »me luotamme häneen\nsittenkin. Olkootpa todistukset millaisia tahansa — ja minun täytyy\nmyöntää, että valamiehistön lausunto on niiden valossa oikeudenmukainen\n— minä tiedän, että hän on viaton. Hän sanoi minulle eilen olevansa\nsyytön, eikä poikani valehtele minulle. Hän luuli sinun tappaneen\nCrumbin, Shannon. Hän kuuli, kun sinä ja Crumb keskustelitte patiossa\nsinä päivänä, ja tiesi, että sinulla oli hyvät syyt surmata se mies.\nNyt hän tietää, kuten me kaikki tiedämme, ettet sinä sitä tehnyt.\nOtaksuttavasti se jää ainaiseksi salaperäiseksi arvoitukseksi. Hän\nei tahtonut ilmoittaa minulle olevansa syytön, ennen kuin sinun\nviattomuutesi olisi todistettu. Hän rakastaa sinua hyvin paljon,\ntyttöni!» ⁷\n\n»Kaiken sen jälkeen, mitä hän kuuli täällä oikeudessa? Siitä\nhuolimatta, millainen olen ollut? Luulin, ettei kukaan teistä tahtoisi\nenää minua nähdä...»\n\nEversti puristi hänen kättään.\n\n»Tapahtukoon mitä tahansa, sinun on palattava kotiin minun kanssani»,\nhän vakuutti. »Sinä koetit uhrata henkesi poikani tähden. Jollei se\nriitä, niin riittää se, että hän rakastaa sinua ja että me rakastamme\nsinua.»\n\nShannonin poskille valahti kaksi kyyneltä — ensimmäiset näkyvät\nmielenliikutuksen merkit kaikkien hänen kestämiensä pitkien\nkoettelemusviikkojen aikana. Häneen ei ollut mikään vaikuttanut niin\nsyvästi kuin tämän kopean, vanhan Penningtonin jalomielisyys; hän oli\naina ihaillut everstin ylpeyttä ja kunniantuntoa, mutta pitänyt niitä\nsamalla merkkinä eräänlaisesta puritanimaisesta ahdasmielisyydestä,\njoka ei voinut antaa anteeksi naisen harha-askelta.\n\nKun tuomari julisti tuomion ja he tajusivat, että Custer Penningtonin\noli kärsittävä kuolemanrangaistus, tyrmistyivät he jäykän sanattomiksi,\nvaikka päätös olikin ollut melkein varma jo ennakolta.\n\nEi tuomittu mies eikä hänen isänsä näyttänyt millään tavoin\nulkonaisesti, kuinka kovasti isku heihin sattui. He olivat\nPenningtoneja, eikä Penningtonien ylpeys sallinut heidän paljastaa\nheikkouttaan outojen ihmisten näkyvissä. Ei heidän käytöksensä myöskään\nollut pöyhistelevää. Nuorempi Pennington ei katsahtanutkaan isäänsä\neikä Shannoniin, kun hänet vietiin takaisin koppiinsa kahden vartijan\nvälissä.\n\nAstellessaan everstin seurassa pois oikeussalista ei Shannon Burke\nkyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, että hänen rakastamansa\nmies hirtettäisiin kahden kuukauden kuluessa. Hän koetti keksiä\nsuunnitelmia Custerin pelastamiseksi — kurjia donquixotemaisia\nsuunnitelmia; mutta hän ei jaksanut keskittää mieltään mihinkään muuhun\nkuin pyörryttävään ajatukseen, että kahden kuukauden kuluttua Custer\nhirtettäisiin.\n\nHän oli varma siitä, että Custer oli viaton. Kuka siis oli tehnyt\nrikoksen? Kuka oli murhannut Wilson Crumbin?\n\nOikeussalin ulkopuolella puhutteli häntä Allen, jonka hän yritti\nsivuuttaa ikäänkuin ei olisi häntä huomannutkaan. Eversti kääntyi\näkäisesti mieheen päin. Hän oli sellaisella tuulella, että olisi voinut\nitsekin tehdä murhan. Mutta Allen torjui kaikki vanhuksen mahdolliset\npurkaukset, heilauttamalla rauhoittavasti kättään ja vetoamalla\nShannoniin.\n\n»Vain hetkinen, suvaitkaa!» hän pyysi. »Tiedän, että luulette minun\nmelko lailla vaikuttaneen Penningtonin tuomioon. Nyt tahdon auttaa\nteitä. En voi ilmaista teille, miksi sen teen. En usko, että hän on\nsyyllinen. Muutin mieltäni äskettäin. Jos saan puhua kahden kesken\nkanssanne, neiti Burke, ilmoitan teille eräitä seikkoja, jotka\nsaattavat ohjata teidät syyllisen jäljille.»\n\n»Ette millään ehdolla saa tavata neiti Burkea kahden kesken», ärähti\neversti.\n\n»En aio loukata häntä», vakuutti Allen. »Antakaa hänen vain puhella\nkanssani tässä katukäytävällä, jossa kukaan ei voi kuulla meitä!»\n\n»Niin», yhtyi tyttö, joka ei voinut päästää käsistään ainoatakaan\ntilaisuutta, jos se tarjosi vähäisenkään toivon säteen Custerin\npuolesta.\n\nEversti asteli edelleen, mutta kääntyi silmäilemään miestä ehdittyään\npois äänen kantamilta. Allen puhui hätäisesti tytölle kymmenen tahi\nviisitoista minuuttia, kääntyi sitten ja poistui hänen luotaan. Kun\nShannon palasi everstin luokse, ei viimemainittu kysellyt mitään. Kun\nShannon ei omasta aloitteestaan kertonut hänelle, arvasi hän, että\ntytöllä oli omat syynsä vaitioloonsa, sillä hän käsitti, että Shannon\nyksinomaan halusi auttaa Custeria.\n\nSeuraavien kahden kuukauden aikana eversti oleskeli vuorotellen\nGanadossa ja San Franciscossa ollakseen lähellä San Quentinia,\njossa Custeria säilytettiin odottamassa tuomion täytäntöönpanoa.\nRouva Pennington, jonka terveys oli murtunut häntä kohdanneista\nperäkkäisistä iskuista, kaipasi kipeästi hänen seuraansa ja tukeaan.\nEvan voimat elpyivät ripeästi, ja jossakin määrin palasi hänen entinen\nhilpeytensä. Hän alkoi ymmärtää, kuinka hyödytön ja typerä hänen\nitsemurhayrityksensä oli ollut ja kuinka paljoa uljaampaa ja ylevämpää\nolisi ollut antaa Guylle siveellistä tukea, silloin kun tämä sitä\ntarvitsi.\n\nEversti, joka oli kysellyt Custerilta kaikki, mitä tämä tiesi\nväkijuomajutusta, saattoi vakuuttaa hänelle, ettei Guy ollut esittänyt\nhäpeällistä osaa ja että heistä kahdesta hän oli kärsinyt pahemmin\nkuin Custer. Isä ei lievennellyt eikä siloitellut Guyn rikkomusta,\nvaan koetti selittää tytölle, ettei se ollut merkki rikollisista\ntaipumuksista, vaan pikemminkin kypsymättömän pojan ajattelematon teko.\n\nNiiden kahden kuukauden aikana he näkivät Shannonia tuskin lainkaan.\nHän pysytteli Los Angelesissa, ja kun hän teki pitkän matkan San\nQuentiniin, käyden katsomassa Custeria, tahi kun he sattumalta\nkohtasivat hänet, pisti heidän silmäänsä väkisinkin, kuinka laihtunut\nja rasittunut hän oli. Ruusut olivat kadonneet hänen poskiltaan,\nhänen silmiensä alla oli syvät uurteet, ja hänen katseestaan kuvastui\nalituisesti jäytävää pelkoa.\n\nTäytäntöönpanon päivän lähestyessä laskeutui Ganadon yllä\nkuukausimääriä leijaillut synkkä pilvi tiheänä sumuna alhaalle,\npeittäen kaikki. Tuomion toteuttamisen edellisenä päivänä lähti eversti\nSan Franciscoon sanoakseen pojalleen viimeiset jäähyväiset. Custer oli\njyrkästi vaatinut, etteivät äiti ja Eva tulisi, ja he olivat alistuneet\nhänen toivomukseensa.\n\nSamana päivänä, jona eversti saapui San Quentiniin, päästettiin hänet\ntapaamaan poikaansa viimeisen kerran. He puhelivat hiljaa Custerin\ntiedustellessa äidin ja sisaren kuulumisia sekä ranchon pieniä,\njokapäiväisiä puuhia. Ei kumpikaan heistä viitannut seuraavan päivän\ntärkeään tapahtumaan.\n\n»Onko Shannon ollut täällä tänään?» kysyi eversti.\n\nCuster pudisti päätään.\n\n»En ole nähnyt häntä koko tällä viikolla», hän virkkoi. »Otaksuttavasti\nhäntä peloittaa tulla tänne. En moiti häntä siitä. Mutta olisin\nmielelläni tavannut hänet vielä kerran!»\n\nSitten he seisoivat äänettöminä useita minuutteja.\n\n»Sinun olisi parasta lähteä, isä», ehdotti poika. »Palaa äidin ja Evan\nluokse! Älä sure tätä liian ankarasti! Eihän se sittenkään ole niin\nkovin kauheata. Elämäni on ollut mainio, enkä ole kertaakaan unohtanut\nolevani Pennington. En unohda sitä huomennakaan.»\n\nIsä ei kyennyt puhumaan. He pudistivat kerran toistensa kättä, vanhempi\nmies kääntyi pois, ja vartijat saattoivat Custerin kuolemantuomittujen\nkoppiin viimeisen kerran.\n\nHollywoodin tyttö\n\n\n\n\nXXXVII.\n\n\nEverstin saapuessa rancholle oli aamu käsissä. Hän tapasi vaimonsa\nja Evan istumassa Custerin huoneessa. He tiesivät, millä hetkellä se\ntapahtuisi, ja olivat siellä odottamassa ollakseen mahdollisimman\nlikellä häntä. He itkivät hiljaa. Keittiöstä pation toiselta puolen\nkuului Hannahin nyyhkytys. He istuivat pitkän aikaa äänettöminä.\nÄkkiä he kuulivat oven rämähtävän patiossa, ja sitten lähestyi joku\njuoksujalkaa.\n\n»Eversti Pennington! Eversti Pennington!» huusi tulija.\n\nEversti astui Custerin huoneen ovelle. Huutaja oli kirjanpitäjä.\n\n»Mikä on hätänä?» kysyi Pennington. »Tässä olen.»\n\n»Hallitus on myöntänyt lykkäystä. On esitetty uusia todistuksia. Neiti\nBurke on parhaillaan matkalla tänne. Hän on löytänyt miehen, joka\nmurhasi Crumbin!»\n\nMitä hän vielä puhui, sitä ei eversti kuullut, sillä hän oli palannut\nhuoneeseen ja vaipunut poikansa vuoteelle, purskahtaen itkemään — hän,\njoka oli kestänyt nämä pitkät viikot ikäänkuin olisi ollut raudasta.\n\nOli jo melkein keskipäivä, kun Shannon saapui. Hänet oli kyydinnyt\nLos Angelesista eräs yleisen syyttäjän toimiston virkamies.\nPenningtonit olivat seisoneet itäisellä kuistilla, tähyillen maantietä\nkaukoputkillaan. Niin kiihkeästi olivat he odottaneet toiveittensa\nvarmennusta.\n\nShannon hypähti autosta, ennen kuin se ennätti seisahtua, ja riensi\njuoksujalkaa heidän luokseen. Häntä saattanut mies seurasi jälessä\nja liittyi heidän seuraansa kuistilla. Shannon kiersi kätensä rouva\nPenningtonin kaulaan.\n\n»Hän on pelastettu!» hän huudahti. »Toinen on tunnustanut ja todistanut\nyleiselle syyttäjälle olevansa syypää.»\n\n»Kuka hän on?» tiedustivat toiset.\n\nShannon kääntyi Evan puoleen.\n\n»Teitä kaikkia kohtaa uusi isku», hän virkkoi. »Mutta malttakaa\nmielenne, kunnes ehdin kertoa kaikki! Sitten ymmärrätte, ettei toisin\nvoinut olla. Wilson Crumbin surmasi Guy.»\n\n»Guy? Miksi hänen piti se tehdä?»\n\n»Siinähän se on. Juuri senvuoksi eivät epäluulot kohdistuneet häneen.\nHän yksin tunsi ne seikat, jotka kiihoittivat hänet tekemään sen.\nSiitä mahdollisuudesta, että murhaaja saattoi olla Guy, huomautti\nminulle Allen. Olen viettänyt lähes kaksi kuukautta parantolassa\nseurassani tämä herrasmies, koettaen herättää Guyn nukkuvassa mielessä\nmenneisyyden muistoja ja saada hänet tajuamaan, kuinka tärkeätä niiden\nmuistaminen nyt on. Hän on parantunut yhtä mittaa, mutta vasta eilen\nhänen muistinsa palasi. Työskentelymme johtui olettamuksesta, että\njos hänet saataisiin käsittämään Evan olevan elossa, olisi hänen\nsielunsairautensa syy poistettu. Koetimme kaikkea mahdollista ja\nolimme jo melkein lakanneet toivomasta, kun hänen muistinsa melkein\nkuin ihmeen kautta heräsi hänen katsellessaan Evan valokuvaa, jonka\nolin antanut hänelle. Loppu kävi helposti, etenkin sitten, kun hän\nsai tietää, että Eva oli toipunut. Sensijaan, että tunnustamisen\nvälttämättömyys olisi aiheuttanut uuden kohtauksen, tuntui se\ninnostuttavan häntä. Hän ajatteli ainoastaan Custeria ja toivoi vain\nennättävänsä ajoissa pelastamaan hänet.»\n\n»Miksi hän tappoi Crumbin?» kysyi Eva.\n\n»Koska Crumb surmasi Gracen. Hän kertoi minulle koko tarinan eilen.»\n\nHyvin varovasti Shannon toisti kaikki, mitä Guy oli puhunut hänelle\nsisarensa ja Crumbin välisistä suhteista aina Gracen kuolemaan saakka.\n\n»Olen iloinen siitä, että hän tappoi Crumbin’» sanoi Eva. »Jollei hän\nolisi sitä tehnyt, en olisi kunnioittanut häntä hiventäkään.»\n\n»Guy mainitsi murha-iltana silmäilleensä eläviäkuvia käsittelevää\nkuukausijulkaisua ja nähneensä siellä Crumbin kuvan, joka oli\nsamanlainen kuin hänen Gracen pukeutumispöydältä ottamansa valokuva\n— siinä kuvattu mies oli Gracen ilmoituksen mukaan syypää hänen\nonnettomuuteensa. Guy ei ollut aikaisemmin saanut selkoa miehen\nnimestä, mutta julkaisussa oleva kuva, jonka alla oli nimi, oli\njäljennetty samasta valokuvasta. Crumb oli juuri hänen etsimänsä mies,\nsiitä ei saattanut olla epäilystäkään. Kaulaliinan neula ja omituisesti\notsalle valahtanut hiuskiehkura osoittivat kuvat samasta levystä\notetuiksi. Vaikka Guy ei ollut koskaan nähnyt Crumbia, tiesi hän\ntäällä kuulemiensa keskustelujen nojalla, että juuri Wilson Crumb oli\nohjaamassa niitä eläviäkuvia, jotka piti ottaa Ganadossa. Hän otti heti\npistoolinsa, satuloi hevosensa ja ratsasti leiriin etsimään Crumbia.\nJuuri häntä erehtyi yksi todistajista luulemaan Custeriksi. Sitten hän\nmenetteli, kuten yleinen syyttäjä kuvasi Custerin tehneen. Hän ratsasti\nLinkkuveitsi-cañonin suulle ja näki Crumbin auton valot ylempää\nläheltä El Camino Largoa. Hänen ollessaan Linkkuveitsi-cañonissa\noli Evan täytynyt ratsastaa Sykomori-cañonia alaspäin kohdattuaan\nCrumbin ja mennä Linkkuveitsi-cañonin ohi, ennen kuin Guy palasi\nSykomori-cañoniin. Hän ratsasti auton luo Crumbin koettaessa kiertää\nkonetta käyntiin. Sytyttäjä ei ilmeisesti ollut kunnossa, sillä\nCrumb seisoi auton edessä valojen hohteessa, koettaen saada konetta\nliikkeelle. Guy puhutteli häntä, syytti häntä Gracen murhasta ja ampui\nhänet. Sitten hän lähti kotiin El Camino Largon kautta. Ratsastettuaan\nnoin kolme neljänneskilometriä hän laskeutui satulasta ja piilotti\npistoolinsa ja vyönsä onttoon puuhun. Sitten hän palasi kotiin.\n\n— Hän kertoi, että vaikka hän ei suinkaan katunut tekoaan, hän ei\nkuitenkaan nukkunut koko yönä ja oli hyvin hermostunut silloin, kuin\nEvan otaksuttu kuolema järkytti hänen mielensä sekaisin. Muutoin hän\nolisi ilomielin ottanut vastuulleen Crumbin kuoleman silloin, kun\nCusteria ja minua syytettiin.\n\n— Saatuamme Custerin tunnustuksen, antoi Allen meille lisätietoja,\njotka olivat omiaan osoittamaan, että Custer on viaton. Hän selitti,\nettei hän ennen voinut sitä tehdä joutumatta itse syytetyksi, ja kun\nhän ei suinkaan pitänyt Custerista, ei hän mielinyt mennä hirteen\nsellaisesta rikoksesta, jota hän ei ollut tehnyt. Hän oli varma, että\nhänet hirtettäisiin, jos hän paljastaisi, mikä osuus hänellä oli ollut,\nkun todistusketjua Custeria vastaan valmistettiin.\n\n— Crumb oli toimittanut Allenin vankilaan anastettuaan häneltä\nuseita tuhansia dollareja. Allenin vankeusaika oli päättynyt Crumbin\nkuoleman edellisenä päivänä. Ensi töikseen hän lähti etsimään Crumbia\nsurmatakseen hänet. Atelierista hän sai tietää, missä Crumb oli,\nja seurasi häntä heti. Hän vetelehti leirin ympärillä, pysytellen\nnäkymättömissä ja väijyen Crumbia silloin, kun kuuli surmanlaukauksen\npamahtavan. Mentyään ottamaan siitä selkoa hän löysi ruumiin. Hänet\nvaltasi heti kipeän omantunnon herättämä pelko, että rikoksesta\nsyytettäisiin häntä. Miettiessään, miten hän voisi kääntää epäluulot\npois itsestään, hän oivalsi saaneensa tilaisuuden suunnata ne\nvihaamaansa mieheen. Koska hän oli ollut tallimiehenä Ganadossa ja\ntunsi hyvin ranchon tavat, oli hänen helppo mennä talliin, satuloida\nApache ja ratsastaa sillä Sykomori-cañonia myöten Crumbin ruumiin\nluokse. Siellä hän tahallaan kiskoi irti kengän hevosen oikeasta\netujalasta ja kätki sen Crumbin ruumiin alle. Senjälkeen hän ratsasti\ntakaisin talliin, riisui Apachen ja poistui kylään.\n\n— Yleinen syyttäjä vakuutti, ettei meidän tarvitse olla lainkaan\nhuolissamme, sillä Custer julistetaan varmasti syyttömäksi ja\nvapautetaan. Ja Eva» — hän kääntyi tyttöön päin, hymyillen iloisesti\n— »minulle on kahden kesken vakuutettu, että hyvin todennäköisesti\nei mikään valamiehistö koko eteläisessä Kaliforniassa langeta Guyta\nrangaistukseen, jos hänen puolustuksensa perustuu mielisairauteen.»\n\nEva hymyili uljaasti ja sanoi:\n\n»Sitä en ymmärrä, Shannon, mikä oli tarkoituksesi lakaistessasi.\npuunoksalla tietä Crumbin kuoleman jälkeisenä aamuna, jollet koettanut\nhävittää jonkun jälkiä.»\n\n»Juuri sitähän minä koetinkin», tunnusti Shannon. »Aina siitä alkaen,\nkun Custer antoi minulle hieman opastusta jälkien selittämisessä,\non se jonkun verran viehättänyt minua, joten usein koetan tulkita\nvuoristopoluilla näkemiäni jälkiä. Juuri siitä syystä otaksuttavasti\ntunsin heti Apachen jäljet Crumbin ruumiin ympärillä. Päättelin\nheti mielessäni, että hänet oli surmannut Custer, ja panin parhaani\nhävittääkseni sen todistuksen. Kävi kuitenkin niin, että yrityksestäni\nkoitui enemmän pahaa kuin hyvää, kunnes Allenin selitys selvitti koko\njutun.»\n\n»Entä miksi», tiedusti eversti, »tapahtui Allenin sydämessä tämä\näkillinen muutos?»\n\nShannon kääntyi häneen päin kasvot hieman punehtuneina, mutta katsoi\nhäntä suoraan silmiin puhuessaan.\n\n»Minun on raskasta ilmaista se teille. Allen on huono ihminen — hyvin\nhuono ihminen. Mutta huonoimmassakin ihmisessä on hyvän kipuna. Tänä\naamuna Allen kertoi minulle yleisen syyttäjän toimistossa, mikä oli\nlietsonut hänessä vireille hyvän kipunan. Hän on isäni.»\n\n\n\n"]