[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fm8CUWp8nXZ7eZBmcHWqyjeWlifelSFEkTkxJ2mxIrds":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":29,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":36,"aiDescription":37,"preamble":38,"content":39},2717,"Arizonan öitä","White, Stewart Edward",1873,1946,"2717-white-stewart-edward-arizonan-oita","2717__White_Stewart_Edward__Arizonan_öitä",null,"romaani",[14],"seikkailu",[16],"amerikkalainen","fi",1907,1926,34352,224249,false,70896,[25,26,27,28],"Arizona -- Fiction","Cattle breeders -- Fiction","Cowboys -- Fiction","Western stories",[30,31,32],"Adventure","American Literature","Novels","\"Arizonan öitä\" by Stewart Edward White is a fictional work written in the early 20th century. The narrative is set during a tumultuous period in the American West, focusing on the struggles and adventures of characters navigating the challenges of life in Arizona, particularly involving interactions with Native Americans and the harsh landscape. The book offers an exploration of themes such as survival, resourcefulness, and the human spirit in the face of adversity.  The opening of the text introduces us to a character named Gerosimo, who finds himself in a tense situation with a general regarding a herd of horses that may be stolen. This sets off a chain of events involving dangerous encounters with Apache Indians, revealing the protagonist's precarious existence in this lawless environment. Following an explosion in a gold mine, the tension escalates as Gerosimo narrowly escapes capture and is thrust into a desperate race to save his companion, Jonny Hooper, from impending danger. This thrilling opening captures the raw challenges of frontier life, setting the stage for further adventures and conflicts ahead. (This is an automatically generated summary.)",[35],"Kesäniemi, Paavo",269,"Arizonaan sijoittuva teos koostuu toisiinsa liittyvistä seikkailutarinoista, jotka kuvaavat rajaseudun elämää, karjapaimenia ja intiaanien kohtaamisia. Kertomuksissa seurataan paimenien arkea, karjavarkauksia ja villin lännen tunnelmia nuotion äärellä jaetun tarinankerronnan kautta.","Stewart Edward Whiten 'Arizonan öitä' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2717. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että\nsen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ARIZONAN ÖITÄ\n\nKirj.\n\nStewart Edward White\n\n\nSuomentanut\n\nP. K. [Paavo Kesäniemi]\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Oy,\n1926.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n  1. Tiukka paikka.\n  2. Siirtolaiset.\n  3. Tyhjäntoimittaja.\n  4. Karjavarkaat.\n  5. Karjan ko'onta.\n  6. Erottelu.\n  7. Hevoskauppoja.\n  8. Karjan merkintä.\n  9. Vanha mies.\n 10. Texasin kävijät.\n 11. Yksikätinen merimies.\n 12. Murha rannalla.\n 13. Kätketty aarre.\n 14. Pureksittu sokeriruoko.\n 15. Meloonimuhennos.\n 16. Honk-Honk rotu.\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku.\n\nTIUKKA PAIKKA.\n\n\n»Mistä olet saanut nuo hevoset?» kysyy kenraali epäluuloisena.\n\n»Syöttelin niitä tuolla vuorilla», vastaa Gerosimo.\n\n»En voi ottaa kaikkia hevosia mukaan», sanoo kenraali. »Luulen, että ne\novat varastettuja.»\n\n»Väkeni ei pääse minnekään ilman hevosia», sanoo Gerosimo.\n\nJa niin ne menevät rajan yli ja sitten intiaanialueelle. Viikon sisällä\nsaapuu kyllä viitisenkymmentä meksikolaista rasvamekkoa, jotka raivosta\nvavisten kysyvät hevosiaan, mutta kukapa niistä mitään tiesi. Armeija\nei juuri olekaan muuta kuin varastettujen hevosten maahantuoja, se\ntietää sen varsin hyvin, vaan ei voi asiaa auttaa.\n\nNo niin, kuten tiedätte, oleilin aivan rajaseuduilla, Apachileirin ja\nMeksikon rajan välissä, joten jokainen puhdistusretkikunta kulki aivan\nminun ohitseni. On huomattava, että oleskelin tuhatkunta jalkaa laaksoa\nylempänä ja luopioilla oli siihen aikaan niin tuhannenmoinen kiire,\nettei heillä ollut aikaa kiivetä vuoria saadakseen minua käsiinsä.\nUsein katselin heitä, kun he laaksossa ratsastivat niin, että pöly\npilvenä tuiskusi. Sitten saattoi saapua osasto ratsuväkeä ja leiriytyä\nvesipaikkani ääreen päiväksi tai pariksi. Heillä näet oli tapana\nlähettää sotilaita vartioimaan jokaista seudun vesipaikkaa, jotta\nluopioille ei jäisi tilaisuutta veden saantiin. Jonkun ajan kuluttua\narvelinkin, ettei minun enää tarvinnut välittää heistä sen enempää.\n\nMinä ja Jonny Hooper uurastimme siihen aikaan Ole Virginian kaivoksen\nteossa. Olimme päässeet noin kuudenkymmenen jalan syvyyteen, joka\ntuuma kunnollisesti tuettuna ja olimme jo aikeissa ruveta kaivamaan\nvaakasuoraan. Eräänä päivänä lähti sitten Jonny kaupunkiin ja samana\npäivänä unohdin minä työn kiireessä pyssyni leiriin.\n\nTyöskentelin koko aamun kaivoksen pohjalla ja huomattuani auringosta,\nettä rupesi jo olemaan puolipäivän aika, asetin kolme lujaa panosta\nreikiin, tukkesin ne tarkasti, sytytin langat ja lähdin kiipeemään ylös.\n\nEi ole erikoisen miellyttävää pommin sytyttäminen kaivoksessa, kun\nsitten on kiireesti noustava kuutisenkymmentä jalkaa pitkät portaat,\ntuon rumilaan sähistessä ja sihistessä alapuolellaan. Minä en\npuolestani koskaan oikein tottunut siihen. Te tietenkin ajattelette,\nettä annappas jos sytytyslangassa sattuu olemaan jokin vika tai muuta\nsellaista sattuu, että panos räjähtääkin seitsemässä sekunnissa, sen\nsijaan, että siihen pitäisi mennä kaksi minuuttia, missä silloin luulet\ntapaavasi itsesi. Kyllä se varmastikin antaisi tavallista sukkelamman\nkyydin kotia kohti tuolla korkeuksissa.\n\nNiinpä kiipesin nopeasti, vilkaisematta ympärilleni ja pistin jo\npääni maanpinnan yläpuolelle, kun olin jähmettyä kauhusta. Aivan\nviidenkymmenen jalan päässä kapusi vaivaloisesti mäkeä ylös tusina\nrumimpia chiricahua-intiaaneja, mitä ikänäni olin nähnyt ja heidän\njoukossaan vielä eräs meksikolainen luopio, nimeltä Maria, joka oli\npahin heistä kaikista. Näin heti että heidän hevosensa olivat lopen\nväsyneet ja että heillä oli aikomus leiriytyä vesipaikkani ääreen,\ntietämättä vähääkään Ole Virginiä kaivoksestani.\n\nMielelläni olisin hypännyt takaisin tikapuineni päivineni, luottaen\nlujaan kallooni, mutta silloin kuulin alhaalta suhinaa ja pihinää\nja hiuskarvani nousivat pystyyn niin voimakkaasti, että tunsin\ntuulenviiman lakkini alla. Muutaman sekunnin seisoin siinä kuin\nhölmö, miellyttävästi hymyillen. Silloin ilmaisi eräs intiaaneista\neriskummallisella röhkinällään, että hän oli huomannut Setä Jimin\nalkuperäisessä haahmossaan.\n\nApachit sanoivat »un dah», joka merkitsee »valkoinen mies.»\n\nMinun oli niin vaikea kääntyä, kuin olisi minulla ollut kihti joka\njäsenessäni, mutta vihdoin se onnistui ja silloin huomasin, että\nkultahietakasari oli noin kymmenen jalan päässä minusta. Olin vähällä\nloikata sen yli. Seuraava, minkä tajusin, oli, että minä olin toisella\npuolen kasaani ja apachit toisella. Arvatenkin olin sinne lentänyt,\nainakaan en muista, että olisin hypännyt.\n\nSe ei kuitenkaan paljoa parantanut asemaani.\n\nLuopiot irvistelivät ja nauroivat mielihyvästä, ajatellessaan, kuinka\nhelposti heidän saaliinsa oli saatavissa. Enkä minäkään oikeastaan\nvoinut sitovasti todistaa heidän käsitystään asiasta vääräksi —\nainakaan heidän kannaltaan katsottuna. He neuvottelivat keskenään\nmeksikonkielellä Marian etuoikeuksista. Oh, he jakoivat siinä minut\nkeskenään aivan housun nappeja myöten! Ja minä istuin kyyristyneenä\nkultakasani takana, kauhuissani kuin jänis pensaassa.\n\nSilloin räjähti kaivoksessa äkkiä yksi panoksistani. »Pum-räiskis»\npani se oikein voimalla ja pilvenä syöksähti aukon suusta kalliota\nja kiveä, putoillen sitten sinne tänne näyttämöllä. Itse sain pienen\ntärskähdyksen lapaluuhuni ja muistan siinä hötäkässä kerinneeni toivoa,\nettä kultakasani yllä olisi ollut katos. Mutta luopiot saivat panoksen\nsuoraan keskelleen ja yksi heistä menetti tajuntansa useammaksi\nminuutiksi, saadessaan sievän kallionlohkareen likaiseen kalloonsa.\n\n»Otra vez!» huusin minä. Se merkitsee »uudestaan.»\n\n»Pum», vastasi Ole Virginia kuin tilauksesta. Minä olin varuillani\nja hypähdin syrjään, ja kun taas sain tilaisuuden käyttää silmiäni,\nhuomasin, että kaikki apachit olivat hakeutuneet suojaan ja olivat\npelästyneen näköisiä.\n\n»Otra vez» kiljuin minä taas.\n\n»Pum-räiskis» haastaa Ole Virginia. Se oli suurin ammuksista ja\nvarmasti teki se hyvää jälkeä kaivoksessa. Minun olisi pitänyt olla\npuolimatkassa mäellä, saadakseni katsoa asiain menoa turvallisen matkan\npäästä, mutta minähän en ollut. Onneksi oli kaivosaukko hieman vino,\njoten se ei ampunut suoraan minua kohti. Mutta sen sijaan se jakeli\ntonnin verran tavaraa luopioitten niskaan. He tulivatkin ikäänkuin\njaloiltaan hieman epävarmoiksi.\n\n»Otra vez» karjasin vielä kerran, niin rohkeasti, kuin olisin voinut\njatkaa ampumista koko päivän.\n\nSe oli kerrassaan karkea ja kylmä petos ja jos se olisi epäonnistunut,\nniin voisin varmasti nyt ihailla itseäni seinäkoristeena intiaanien\nvastaanottosalissa. Mutta se onnistui. Intiaanit päästivät surkean\nulvonnan ja livistivät. Se oli totisesti soma näky, kun he, päästyään\nväsyneitten kaakkiensa selkään, koettivat kannustaa niitä juoksuun,\njohon ne eivät enää pystyneet.\n\nMinähän en kuitenkaan jäänyt nauramaan nauruani loppuun, vaan hyppäsin\npenkereeltä alas ja lähdin juoksemaan, minkä käpälistä lähti. Enpä\nluule, että raviori olisi voittanut minua mökille viilettäessäni.\nSieppasin sieltä vanhan tuliluikkuni ja kiipesin mäkeen, aikoen\nodottaa pimeän tuloon, painaakseni sitten Bensoniin. Onneksi ei\nJonnya tarvinnut odottaa palaavaksi ennen huomista. Piilopaikastani\nsaatoin nähdä, että apachit leiriytyivät jonkin matkaa kaivokseltani,\nenkä epäillytkään, että heillä oli aikomuksenaan palata sinne. Siinä\nauringon laskun maissa lähtivät he sitten kaikki leiriltään ja\narvelin silloin olevan parasta livistää ennen pimeän tuloa. Pujahdin\npiilostani, kiersin vuoren ja kiiruhdin poikki maitten eteenpäin.\nKuljettuani puolisen virstaa, tapasin Jonny Hooperin tuoreet jäljet,\njotka veivät leirille päin.\n\nSydämeni hypähti kurkkuun asti sen huomatessani. Siinä oli nyt\nJonny rukka, päivää liian aikaiseen, muulineen ja ruokavaroineen,\ntietämättömänä kuin mullikka menossa suoraan vihollisen kynsiin. Jäljet\nnäyttivät aivan tuoreilta ja kun taival Bensonista kuormamuulin kanssa\non hyvänlainen päivämatka, toivoin saavuttavani hänet vielä, ennenkuin\nhän joutuisi hätään. Niinpä läksin juoksemaan jälkiä takaisin minkä\nsuinkin pääsin. Aurinko oli nyt laskenut ja rupesi jo hämärtämään. En\ntavoittanut häntä kuitenkaan enää ja kun pääsin laakson reunaan, hiivin\nvarovasti tähystellen eteenpäin. Luonnollisesti odotin näkeväni kaikki\ntuhkana, mutta olin ilosta hihkaista, kun näin ettei mikään ollut\nrauhaa häirinnyt ja että vanha Sukey, kuormamuuli ja Jonnyn hevonenkin\nseisoivat levollisina aitaan sidottuina.\n\n»Kaikki on hyvin» ajattelin minä, »he ovat taas leirissään, eivätkä ole\nhuomanneet vielä Jonnya. Minäpä sieppasen hänet mukaani sieltä.»\n\nJuoksin alas rinnettä ja sitten suoraan mökkiimme. Jonny istui\ntuolillaan — se nimittäin, mitä hänestä enää oli jäljellä. Hänen oli\ntäytynyt tulla perille pari tuntia ennen auringonlaskua, sillä heillä\nnäytti olleen runsaasti aikaa askarrella hänen kanssaan. Siksi he niin\nkauan viipyivät mäellä. Jonny parka. Olin oikein iloinen, että oli\npimeä ja että hän oli aivan kuollut. Apachit ovat pahimpia kiduttajia,\nmitä intiaaneissa on. Hehän nylkivät vanhalta Wilkinsiltäkin\njalkapohjat ja asettivat hänet sitten seisomaan muurahaispesään — — —.\n\nHetken perästä toimivat aivoni taas. »Miksi eivät he polttaneet mökkiä»\najattelin itsekseni, »ja miksi hevonen ja muuli ovat niin rauhallisesti\naidassa kiinni?» Ei ollut vaikea vastata noihin kysymyksiin, kun hyvin\ntunsin intiaanien metkut. Koko juttu oli tietysti asetettu minulle\nansaksi ja minä olin mennyt siihen kuin tuhma preeriakoira!\n\nSyöksyin ulos — nyt oli aivan pimeä — ja kuuntelin. Sitten vetäydyin\nnopeasti takaisin jälkiäni.\n\nKaikki näytti olevan, kuten pitikin, kunnes pääsin särmäkalliolle.\nSilloin kuulin kavionkapsetta edessäni ja kun katsoin taakseni, näin jo\nmuutamien intiaanien mökin luona virittävän nuotiota.\n\nPahassa pinteessä on ihminen usein taipuvainen pelkäämään, kunnes\ntilanne on toivoton. Silloin vasta hän on tyyni ja kylmäverinen. Niin\nkävi minunkin. En voinut jatkaa matkaani eteenpäin, sillä siellä\nolivat ratsut. En päässyt taaksepäinkään, sillä siellä olivat taas\nintiaanit tulenteossa. Pyörin paikallani kunnes sain kirkkaan tähden\naivan edessäni olevan polun kohdalle ja asetin vanhan lihaluikkuni\ntähtäimen sitä kohti, tuumien laukaista juuri silloin, kun tuo tähti\njoutuisi piiloon. Sitten makasin hiljaa odottaen. Pianpa ilmestyikin\njokin tähden eteen ja minä vetäisin liipasinta, mutta vanha luikkuni\nei lauennutkaan — sitä kolttosta se ei ollut tehnyt koskaan ennen eikä\nliioin sen jälkeenkään. Luulen että patruunat — — —.\n\nNo niin, en tiedä oikein, mistä intiaanit lienevät tulleet, mutta\ntuskin oli pyssyn hana napsahtanut, kun kolme, neljä kappaletta\nsyöksyi kimppuuni. Minä panin toimeen sellaisen tappelun kuin suinkin\nvoin, sillä en ajatellutkaan antautua elävänä heidän käsiinsä ja\nsitäpaitsi raivostutti minua tuo epäonnistunut laukaus. Kyllä heillä\nsiinä oli vilkas ja lämmin työpaikka, sen takaan. Odotin joka hetki\nsaavani tikarinpiston selkääni, mutta kun sitä ei ruvennut kuulumaan,\nniin arvasin, että he aikoivat ottaa minut elävänä kiinni ja se sai\nminut tappelemaan yhä hurjemmin. Tulisessa ottelussa pyöriskelimme ja\nvieriskelimme rinnettä alas aina puoliväliin laakson. Silloin huusi\neräs heistä: »Maria».\n\nMinä ajattelin heti tuota meksikolaista luopiota ja mitä olin hänestä\nkuullut ja taisteluintoni yltyi moninkertaiseksi. Mutta kun olimme\ntapellen tulleet aivan laakson pohjaan asti ja olimme hanganneet kaiken\nnahkamme nilelle, hyökkäsi kimppuuni ainakin puolitusinaa punanahkoja\nlisää ja pari sekuntia rimpuiltuani olivat he sitoneet minut. Sitten\nhe nostivat minut maasta ja kantoivat aitauksen luo, jonne he olivat\ntehneet suuren nuotionsa.\n\nSetä Jim pysähtyi kertomuksessaan, aivan kuin se olisi siihen päättynyt\nja rupesi hitaasti täyttämään piippuaan. Avonaisesta takasta otti\nhän sitten palavan kekäleen. Ulkona pieksi sade kuuroissa kattoa,\npäivällisen auringon kehän ennustuksen mukaan.\n\n»Se oli tiukin paikka, mihin koskaan olen joutunut», virkkoi hän\nvihdoin.\n\n»Mutta, Setä Jim», huusimme kaikki sekavana kuorona. »Miten sinä pääsit\nheidän kynsistään? Mitä intiaanit tekivät sinulle? Kuka sinut pelasti\npälkähästäsi?»\n\nSetä Jim nauroi partaansa.\n\n»Ensimmäinen mies, jonka huomasin istuvan nuotion ääressä», sanoi hän\n»oli luutnantti Price, Yhdysvaltojen armeijasta ja hänen vieressään oli\nTom Horn». »Mitä tämä merkitsee?» kysyi hän ja Tom Horn puhui jotakin\nintiaaneille apachikielellä. »He sanovat vanginneensa Marian», kääntää\nTom Horn vastaukseksi.\n\n»Ei Mariasta puhettakaan, tämähän on Jim Fox. Tunnen hänet hyvin.»\n\nSitten laskivat he minut vapaaksi. Näytti siltä kuin sotilaat olisivat\nkarkoittaneet luopiot paikalta pari tuntia sitten.\n\n»Entä intiaanit, setä Jim, jotka ottivat sinut kiinni! Sinähän sanoit,\nettä he olivat intiaaneja?»\n\n»He olivat Tonto Basin apacheja, hallituksen tiedustelijoita, Tom\nHornin johdossa.»\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nSIIRTOLAISET.\n\n\nKun sade oli pidättänyt meitä päivän Double Roverissa, kävimme\nkeskustelemaan mitä nyt oli tehtävä.\n\n»Alamaat ovat liian vetiset kuljettavaksi ja sitäpaitsi oleksii karja\njoka tapauksessa ylävillä mailla», päätteli isäntämme, karjanomistaja.\n»Me upottaisimme varusvaunumme liejuun kattoa myöten, jos yrittäisimme\ntakaisin J. H:hon. Mutta nyt pitäisi sateen perästä tulla kaunis ilma.\nMitäs tehdään?»\n\n»Oletteko koskaan olleet Jackson-maassa», kysyi Setä Jim. »Se on\nArizonan autiointa seutua. Se on laaja ja vaikeakulkuinen eikä siellä\nelä ainoatakaan sielua, mutta siellä on runsaasti vuoristo-jalopeuroja,\nkarhuja ja peuroja. Koiranikin ovat täällä. Mitähän, jos lähtisimme\nmetsästämään!»\n\n»Hyvä» sanoimme muut.\n\nHyvän aikaa hääräiltyämme löysimme hyljätyn sotilas-kuormasatulan ja\nvanhan pukkisatulan varusteineen. Näille onnistuimme sijoittamaan\nmuona- ja tarvevarastomme. Kun hevosia oli runsaasti käytettävänämme,\nsidoimme makuuvehkeemme niiden paljaita kylkiluita vastaan ja lähdimme\nmatkaan.\n\nSinä päivänä me toden teolla saimme kokea mihin arizonalainen\nhevonen pystyy. Tiemme kulki alussa syvän kanjonin pohjaa, joka oli\ntäynnä liukkaita ja heiluvia vierinkiviä ja kalliolohkareita. Suurta\npoppeli- ja tammimetsää kasvoi kanjonin molemmin puolin, niin, että\njyrkät kallioseinämät aika ajoin kokonaan peittyivät niitten taakse.\nRepeytynyt kallio oli täynnä salaperäisiä onkaloita ja penkereillä ja\nhalkeamissa kasvoi kauniita riippuvia puutarhoja, joille pitkä heinä ja\npuusaniaiset antoivat mitä ihmeellisimpiä värejä ja muotoja.\n\nMe sivuutimme pienempiä kanjoneja, joihin karjavarkaat olivat tehneet\naitauksensa, piilottaakseen puhaltamansa eläimet.\n\nKarjanomistaja pudisti päätään nähdessään ne. »Moni miekkonen on tullut\ntänne Texasista ja koonnut suuren karjalauman, vaikka ei tullessaan\nomistanut muuta kuin pari vaivaista konia ja polttoraudan», virkkoi hän.\n\nSitten me vähitellen nousimme vedenjakajalle, josta saatoimme nähdä\njonon autioita ja rikkinäisiä vuoria oikealla kädellämme. Ne nousivat\nviettoina ja penkereinä, jyrkkinä ja vaikeapääsyisinä, päättyen\ntuhannen jalan korkuisiksi kalliohuipuiksi ja jatkuen yhtäjaksoisina\npeninkulmamääriä. Ne pysyivätkin matkamme varrella ainoina tovereinamme\nollen aina näkyvissä pienempien huippujen, äkkijyrkkien kanjonien ja\nmonimutkaisten vuorimuodostumien sekasorrossa, joka meitä kaikkialla\nympäröi.\n\nTaivas oli sateen jälkeen vuoroin kirkas, vuoroin pilvinen.\n\n»Mitä kummia, eihän Arizonassa juuri koskaan sada» virkkoi Jed Parker.\n»Ja jos se sitä yrittääkin, niin se loppuu jo ennen alkuaan.»\n\nSiitä huolimatta peittyi Galiuros vuori yläpuolellamme puolen päivän\naikaan paksuun pilveen. Sen hajoitti melkein heti tuulenpuuska,\nmutta kun huippu taas tuli näkyviin, näimme sen hämmästykseksemme\nkietoutuneen valkoiseen lumivaippaan. Oli kuin taikuri olisi peittänyt\nsen verhollaan lyhyen silmänräpäyksen, toimittaakseen valtavan\nmuutostyön. Pian tummeni taivas taas ja alkoi sataa.\n\nKulku oli tähän saakka vaatinut suurta varovaisuutta, mutta nyt\nlisääntyivät vaikeudet rajattomasti. Mukulakivien alla oleva savimaa\nmuuttui liukkaaksi ja tahmeaksi. Vuoren kupeella oli miltei mahdotonta\npysyä liukastelematta. Me kastuimme pian läpikotaisin, kätemme\nturposivat ja punoittivat kylmästä, ja vaatteitamme pitkin soljuva vesi\nkasteli saappaamme likomärjiksi.\n\n»Seuraavan harjanteen toisella puolella», lupasi Setä Jim, »on vanha\nkämppä, jonka panin pystyyn seitsemän vuotta sitten. Me sovimme siihen\nkaikki.»\n\nNiinpä sitten tulimme liukuen ja liukastellen harjanteen toiselle\npuolelle, kiittäen luojaamme joka kymmenestä askeleesta, minkä\nonnellisesti pääsimme etenemään. Rupesi tulemaan kylmä. Kallioita ja\nvuorenseinämää tuskin näkyi sateelta. Niitten yllä nousivat ja laskivat\nutuiset myrskypilvet, joiden takaa vuoret mahdottomina jättiläisinä\nhäämöittivät, kadotakseen taas hetken kuluttua.\n\nSyvällä kanjonien rotkoissa alkoi joen uoma täyttyä ja vesiputousten\nkumea jyminä kaikui lukemattornilta jyrkänteiltä. Koko maailma tuntui\nhukkuvan veden pauhinaan.\n\nEi voi juuri kuvitella mitään lohduttomampaa eikä myös suurenmoisempaa.\nMe ratsastimme vilusta väristen eteenpäin. Kukin tuumi itsekseen:\n»Tämän kestän, juuri tällä hetkellä. Niinpä niin. Sen teenkin enkä\najattele viittä minuuttia eteenpäin, mitä vielä on kestettävä».\nSellainen ajattelutapa onkin vaikeitten hetkien oikeata filosofiaa ja\nainoa tepsivä keino kestää ne.\n\nOnneksi pääsimme kanjonin pohjalle putoamatta. Se oli laaja, kasvoi\nrunsaasti tammia ja siinä oli hevosmuonaa mahaa myöten — ihanteellinen\nleiripaikka, ellei siinä olisi virrannut tuuman vahvuinen vesi, joka\npeitti laakson pohjan kauttaaltaan. Me kannustimme epätoivoisina\neteenpäin lämpimän nuotion ja keittomahdollisuuden toivossa.\n\nKämpän katto oli painunut sisään ja lattia oli kuuden tuuman paksuisen\nsavikerroksen peitossa.\n\nEmme laskeutuneet edes satulasta — satulamme olisivat siinä kastuneet\n— vaan teimme huomioitamme hevosen selässä istuen. Lopulta Setä Jim\nesitti uuden ehdotuksen.\n\n»Tiedän erään luolan», sanoi hän — »aivan vuoren huipun alla. Se on\navara luola, mutta sen lattia on niin viettävä, että en ole varma\nvoimmeko jäädä siihen ja se on takamatkassa harjanteen tuolla puolen».\n\n»En tiedä miten pääsemme harjanteen yli takaisin päin, se oli kyllin\nniljakka tännekin tullessamme, mutta tahtoisin mielelläni edes nähdä\nkuivan paikan», vastasi karjanomistaja.\n\nOlimme kaikki samaa mieltä ja niin lähdimme jälkiämme takaisin.\nPuolivälissä tuonpuoleista rinnettä kääntyi Setä Jim äkkiä oikealle\nja sianselän kohotessa takanamme, jouduimme vuoriston jyrkimmälle\nrinteelle, kohtisuora vuorenseinämä oikeallamme ja raivoava, kohiseva\njoki syvällä allamme vasemmalla, sateenkuurojen piestessä astuttavamme\nmukulakivet ja lohkareet liukastakin liukkaammiksi. Hevosemme\nvälttyivät hädin tuskin liukumasta syvänteeseen ja edetessämme\ntaaksemme jättämästä harjanteesta tuntui meistä kuin olisimme\nkulkemassa kuilun yli pingotettua köyttä myöten. Vaaran tuntu oli\nyhtäkaikki enemmän harhakuvitelmaa, jonka rankkasade, lisääntyvä hämärä\nja syvänteessä jo vallitseva pimeys aikaansai.\n\nVihdoin pysähtyi Setä Jim kallionkielekkeen alle, joka hät'hätää esti\nveden valumasta niskaamme.\n\n»Tässä se on», sanoi hän.\n\nMe laskeutumaan innokkaasti. Kuusipeura loikkasi huipun juurelta.\nLuola nousi jyrkästi, kuten kalteva tunneli pimentoon. Meidän täytyi\nupottaa kengänkärjet syvälle ja kulkea nelinkontin päästäksemme perille\nensinkään, mutta me huomasimme sen kuivaksi ja vähän aikaa etsittyämme\nlöysimme istuimeksi sopivan maapengermän.\n\n»Hyvä on», virkkoi Jed Parker. »Nyt hakemaan makuupaikkoja».\n\nMe hajaannuimme. Setä Jim ja Charley anastivat heti pienen katoksen\ntapaisen, josta peura oli lähtenyt. Se oli tällä hetkellä kuiva, mutta\nme ennustimme heille vähemmän miellyttävää oloa siellä, jos tuuli\nsattuisi kääntymään. Tom Richillä ja Jim Lesterilla oli pieni teltta ja\nhe päättivät kaikin mokomin painua kanjonin pohjalle.\n\n»Täytyy keittää joka tapauksessa», inttivät he ja lähtivät\nkuormamuuleineen ja vuodehevosineen.\n\nNiin jäimme karjamies, Windy Bill, Jed Parker ja minä jäljelle. Hetken\nkuluttua tuli Windy Bill luoksemme kuiskutellen ja salaperäisenä.\n\n»Ottakaa hevosenne ja lähtekää mukaani», sanoi hän.\n\nMe seurasimme neuvoa. Hän johdatti meitä pari sataa jalkaa toiseen\nluolaan, joka oli noin kaksikymmentä jalkaa korkea ja viisitoista\njalkaa läpimitassa ja tasainen kuin lattia.\n\n»Miltäs tämä tuntuu?», huudahti hän voitonriemuisena. »Löysin sen\njuuri, etsiessäni neekerinpäitä nuotioksi».\n\nHymähdellen hyvästä mielestä purimme vuoteemme ja levitimme ne\nhuolellisesti luolan suojaan. Paitsi reunojaan, olivat huopapeittomme\nja alustamme säilyneet verrattain kuivina purjekankaisten suojuksien\nalla. Silloin tällöin pisti pahan omantunnon oka meitä.\n\n»Tuntuu hieman hävyttömältä tämä mukavuus noihin toisiin nähden», tuumi\nJed Parker.\n\n»He saivat valita ensin», huusimme kaikki yhteen ääneen.\n\n»Setä Jim on vanha mies», huomautti karjamies.\n\nMutta Windy Bill oli muistanut häntä.\n\n»Puhuin hänelle ensin tästä luolasta, mutta hän sanoi olevansa täysin\ntyytyväinen siihen, missä oli».\n\nMe päätimme vuoteen tekomme ja tulos näytti meistä hyvältä. Kaikki\npurskahdimme iloiseen nauruun.\n\n»Kyllä käy sääliksi nuo pojat tuolla», sanoi karjanomistaja.\n\nMe sidoimme hevostemme jutat ja laskeuduimme laaksoon, tulen loimun\nääreen syvässä syyllisyydentunnossa. Siinä söimme nopeasti lihaa ja\nleipää ja ryyppäsimme kahvia päälle, pelkästään ruumiin ravinnon\nvuoksi. Sillä iloa siitä toimituksesta ei juuri heltinyt. Taivaasta\ntuleva, puista tippuva ja lakin räystäiltä vuotava vesi täytti\nnimittäin maljamme paljon nopeammin kuin kerkisimme niitä tyhjentää.\nAstiat paiskasimme purjekankaitten alle. Rich ja Lester päättivät jäädä\ntelttoihinsa emmekä nähneet heitä ennenkuin vasta aamulla.\n\nHakkasimme seläntäyteiset takat mesqviteä ja lähdimme raatamaan vuorta\nylös. Sen korkeus tuntui luissamme vähemmän miellyttävältä. Luolan\nsuulla paiskasimme taakkamme maahan ja kuljetimme polttoaineemme\npienissä erissä kapean penkereen läheisyyteen, viritimme hyvän valkean\nja istuuduttuamme riviin sen ääreen, sytytimme piippumme.\n\nHetken perästä nousi loimu korkealle ja kylmän väreet asettuivat\nnahoissamme. Nuotion liekit valoivat aavemaista loistettaan kallioitten\nkohoumiin ja repeytymiin ja varjot leikkivät nousten ja laskien,\nlähestyen ja paeten kuin kisailevat pedot penkereillä ja luolan\nkaarikatossa. Korkealla yläpuolellamme näkyi pieni yksinäinen aukko,\njosta savu imeytyi ulos kuin piipusta. Tulenlieskat punasivat miesten\nkasvot. Ulkopuolella vallitsi synkkä pimeys ja nousevan veden solina\nja kolina kaikui korvissamme. Huomautimme Windy Billiä lupaamastaan\njutusta. Nojasimme selkämme mukavasti kaltevaan kallioseinämään,\nnostimme jalkamme nuotiota kohti, panimme tupakaksi ja kuuntelimme\nWindy Billin kertomusta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYmpärillämme on huima määrä vettä käytettävissämme, mutta olen\nelänyt aikoja ja paikoissa, joissa tuo tippuva vesikin olisi ollut\nkultakaivannon arvoinen. Se oli siirtolaiskuumeen aikana. He tulivat\ntavallisesti etelästä käsin, niin kutsutun Siirtolais-solan kautta,\nmatkallaan Kaliforniaan. Minä olin pojanlopes siihen aikaan, siinä\nkahdeksantoista korvilla eikä minulla ollut vielä aavistustakaan\nintiaaneista eikä karjan ryöstöistä. Minulla oli lapsen varusteet,\njouhista punotut suitset kaikenmoisine hopeahelyineen ja ratsastelin\nusein apupoikana kaikenlaisissa asioissa, ennenkuin noita kulkijoita\nrupesi ilmestymään.\n\nHe olivat kummallista väkeä, enimmäkseen Missourista ja etelän\nvesipuolelta ja he olivat tavallisesti peräti kyllästyneet matkustamaan\ntullessaan Siirtolais-solan seuduille.\n\nSanta Féhen he tavallisesti tulivat kaikenlaisia vanhoja teitä pitkin,\nmutta siellä he yhtyivät parikinkymmentä vankkuria käsittäviksi\njonoiksi vanhojen ystäviemme Gerosimon ja Locon kehoituksesta.\nSangen monella heistä oli sarviniekat vetäjät vankkureittensa edessä\nja ne matelivat pari virstaa tunnissa helvetillisessä kuumuudessa,\nnäkemättä viikkomääriin muuta kuin vuoriston huippuja, suolaerämaata,\nsalvia»pensaita ja kalkkarokäärmeitä, mutta sangen harvoin vettä.\n\nNiin, pojat, tehän tunnette seudun tuolla alempana. Chiricagua\nvuoriston ja Siirtolais-solan välillähän on teillekin härännylkijöille\nkolmen, neljän päivän ratsastus.\n\nKyllähän he enimmäkseen täyttivät mahansa ja lekkerinsä ennen lähtöään,\ntoivoen sen riittävän sille välille, mutta varmasti he huomasivat\nmatkan vielä kuivemmaksi kuin korkkijalka ja tavallisesti jo kauan\nennenkuin he pääsivät lähteille, riippui heillä kieli jalan päässä\nsuusta.\n\nHuolimatta sisukkaasta halustaan päästä eteenpäin, eivät he\nnäet tunteneet menettelytapoja. He olivat peräti tietämättömiä\nveden kuljetuksesta ja intiaaneista ja muusta sellaisesta. Ja ne\npitkätukkaiset, pukinnahkaiset kelmit, joita he Santa Féstä saivat\noppaikseen, eivät juuri olleet sen viisaampia.\n\nNiillä mailla Texas Pete harjoitti murhatöitään.\n\nTexas Pete oli vanttera porvari Lone Starista. Hän oli suunnilleen\nyhtä leveä kuin pitkäkin ja hänellä oli suuret viikset ja paksut\nkulmakarvat. Hänen sydämensä oli paha. Mahdotonta oli arvata missä\nTexas Pete milloinkin putkahti esiin. Hän oli oikea sala-ampuja,\nkieroselkä ja kalkkarokäärme. Luulenpa että Texas Pete otti\nkanssaihmiseltään hengen yhtä kepeästi kuin hän otti ryypyn. Ja\nryyppääminen kävi häneltä tuiki vaivattomasti. Rauhaarakastavat\nkansalaiset yleensä puhuivat hänestä hiljaisella äänellä ja hoitivat\nomia asioitaan; rauhattomat kansalaiset hän kylvi marunapensaikkoihin\nkaupungin ulkopuolella.\n\nNyt sattui Texas Pete löytämään lähteensilmän aivan keskellä erämaata.\nHän omisti itselleen lähteen heti, kaivoi sen hyvään kuntoon, varusti\nsen oikein puuarkulla ja rupesi odottamaan siirtolaisia. Hän kiskoi\nkaksi dollarin kolikkoa päätä kohti — oli se sitten ajaja tai vetäjä\n— eikä kukaan saanut suuntäyteistäkään maksamatta kovassa rahassa.\nAjatelkaa, mitä summia hän haali kokoon siinä. Minulla oli usein\ntapana tehdä laskelmia hänen tuloistaan, luulenpa miltei pelkästään\nkadehtimisen ilosta. Tavallinen parinkymmenen vankkurin matkue saattoi\ntuottaa hänelle aina viiteenkymmeneen dollariin ja sitäpaitsi oli\nhänellä kaupan vettä väkevämpääkin neljään dollariin lasilta. Ja\nmatkueita tuli siihen aikaan hieman taajempaan kuin vesisateita.\n\nMeillä oli tapana silloin tällöin käydä katsomassa heidän saapumistaan.\nHuomatessaan pienen kangasteltan ja tuon lähteen hihkasivat he ilosta\nja kiirehtivät kulkuaan. Mutta kun he näkivät taulun jossa seisoi:\n»Vettä, kaksi dollaria päätä kohti», muljottivat heidän silmänsä kuin\nkaksi raakaa osteria.\n\nSilloin alkoi aina ryty. Peijakas, mikä meteli siinä nousi. Mutta\nhuutamisesta ei ollut mitään apua. Texas Pete ei liikahtanutkaan, vaan\nistui ja poltteli piippuaan, äreä ryppy toisessa silmäkulmassa. Hän ei\nedes viitsinyt vastata, mutta hänellä oli winchesterinsä poikkiteloin\npolvillaan. Hänen mielestään ei tilanteessa ollut leikille sijaa.\n\n»Paljonko vetenne maksaa ihmistä kohti», kysyy eräs siirtolainen.\n\n»Ettekö pysty lukemaan taulusta?» murahtaa Texas Pete kysyjälle.\n\n»Mutta ettehän voi tarkoittaa kahta kolikkoa ihmistä kohti», kiljaisee\nmies. »Sillähän saa jo whiskyä mahan täydeltä!»\n\n»Etkö osaa lukea tekstiä, vai mitä?» murahtaa Texas Pete.\n\n»Kyllähän minä lukea osaan», sanoo mies, yrittäen uutta menettelytapaa,\n»mutta minulle on kerrottu, ettei siitä tarvitse uskoa kuin toisen\npuolen».\n\nMutta ei mikään auta, joten Herra Siirtolainen yhtyy muitten rähinään.\n\nEn voi moittia heitä siitä, että he sellaisen metelin siitä nostivat.\nNähkääs, siihen aikaan ei valtion ylläpitämillä kaivoillakaan otettu\nkuin viisi centtiä hengeltä rahdinvetäjiltä ja siitäkin sanottiin aina,\nettä »Lopeta jo, Setä Samuli».\n\nNo niin, silloin tällöin joku matkue jatkoi raivoissaan matkaansa\nkuivin suin, mutta matka oli kammottavan pitkä seuraavaan vesipaikkaan\nja kuumuus ja pöly oli tukahuttava.\n\nTexas Pete ja hänen lähteensä tekivät huimia kauppoja.\n\nKerran sitten eräänä iltapäivänä, minä ja gentlemanni Tim ratsastaa\nkörötimme Texas Peten lähteen seutuvilla. Päivä oli helkkarin kuuma\n— piti oikein pinnistää saadakseen syljen ruiskautetuksi — ja olimme\npaluumatkalla Huachua linnakkeesta, jonne olimme vieneet hieman\nnaudanlihaa varusväelle. Matkamme kulki siirtolaisten käyttämän tien\npoikki. Se oli kulunut aivan syvänteeksi, niin että vieläkin voi\neroittaa pyörän jäljet siinä. Noustessamme eräälle mäentöyräälle näimme\npienen matkueen laahustavan tietä pitkin.\n\nSe oli tuollainen yksinäinen pikku kuunari, jota veti kaksi vanhaa\nhevoskaakkia, jotka tuskin olisivat jaksaneet vetää lakkia päästäni.\nKieli riippui niillä pitkällä ja vähän väliä ne pysähtyivät, pyörän\njoutuessa kuoppaan. Silloin hyppäsi aina mies vankkureilta ja pani\nolkapäänsä pyörää vasten. Sitte nykäsivät kaikki yht'aikaa ja ylöshän\nsieltä tultiin, joskin vapisten heikkoudesta. Tim ja minä ratsastimme\nsulasta uteliaisuudesta heidän luokseen. Heikon näköinen mies — ja\ntaisi olla kyttyräselkäinenkin — ajoi valjakkoa.\n\n»Hei vieras», sanoin minä, »ettekö pelkää intiaaneja?»\n\n»Pelkään», vastasi tämä.\n\n»Miksi sitten matkustatte intiaanialueen kautta ja ypö yksinänne?»\n\n»En voinut odottaa. Saako täällä vettä?»\n\n»Eiköpähän», vastasin minä.\n\nHän ohjasi hevosensa vesiruuhelle Texas Peten lähteellä ja minä ja\ngentlemanni Tim seurasimme perässä, koska meidän tiemme kulki samanne\npäin.\n\n»Hevostesi juotto maksaa neljä kovaa», virkkoi Texas Pete.\n\nMies katsoi häneen hieman ällistyneenä.\n\n»Ikävä sanoa, mutta minulla ei ole neljää kovaa. Ryöstivät minulta\ndollarini.»\n\n»No sitten ei tule vettäkään», ärähti Texas Pete hänelle.\n\nMies katseli ympärilleen avuttomana.\n\n»Kuinka pitkältä on lähimmälle vesipaikalle?» kysyi hän minulta.\n\n»Kaksikymmentä virstaa», kerron minä hänelle.\n\n»Jumala!» sanoi hän ikäänkuin itselleen.\n\nSitten hän kohautti olkapäitään lopen väsyneenä.\n\n»No niin, nythän tulee iltaviileä, ehkä me kestämme sinne asti.»\n\nHän kurkisti vanhan kuunarinsa sisäpuolelle ja sanoi: »Annahan minulle\nkuppi sieltä.»\n\nKalpeakasvoinen nainen, joka näytti meistä kolloista oikein kauniilta,\navasi suojuksen ja antoi miehelle tina-astian, jonka hän sitten ojensi\ntäytettäväksi.\n\n»Montako teitä on?» kysyy Texas Pete.\n\n»Kolme», vastaa mies ihmetellen.\n\n»No, kuusi dollaria sitten. Tänne raha.»\n\nMies jäykistyi hieman.\n\n»En pyydä vettä eläimilleni», sanoo hän, »mutta vaimoni ja lapseni\novat olleet koko päivän tässä kuumuudessa ilman veden pisaraakaan.\nVesileilistämme irtaantui vanne ja se hajosi juuri tällä puolen Dos\nCabesasia. Lapsi parka on aivan janoon nääntyä.»\n\n»Kaksi dollaria miestä päälle», sanoo Texas Pete.\n\nSamalla vaimo astui rattailta, pidellen pienen pientä lasta\nkäsivarrellaan. Pienokaisella oli keltainen pörrötukka ja sen kasvot\npunottivat ja kiilsivät kuivuuttaan.\n\n»Ettehän toki kieltäne sairaalta lapselta tilkkaa vettä, sir», pyysi\nhän.\n\nMutta Texas Petellä taisi olla erikoisen paha tuuli. Luulen että hän\njuuri oli pääsemässä kuparisepistä, jotka hänen ottelunsa whiskypullon\nkanssa oli aiheuttanut.\n\n»Mitä helvettiä te kaikki maanteitä kuljette, kun ei teillä ole\nrahaakaan?» ärisi hän: »Ja miten te luulette pääsevänne eteenpäin.\nTuollaiset keltanokat erämaassa aivan väsyttävät minua.»\n\n»Hyvä», sanoo mies, yhä sovinnollisena.\n\n»Kun minulla ei ole rahaa, annan teille kuuden dollarin arvosta jauhoja\ntai muuta kauppatavaraa, mitä minulla on.»\n\n»Minä en ole mikään vankkurikauppias», säväytti Texas Pete, kääntyi\nkantapäillään ympäri ja meni tuolilleen istumaan.\n\n»Onko sinulla kuutta dollaria mukanasi?» kuiskasi gentlemanni Tim\nminulle.\n\n»Ei centtiäkään», vastaan minä.\n\nGentlemanni Tim kääntyi Texas Peten puoleen.\n\n»Anna heille juotavaa Pete, maksan sinulle kun tulen tänne seuraavan\nkerran.»\n\n»Maksa raha heti», murisee Texas Pete.\n\n»Sinä olet kurjin mies, minkä ikänäni olen tavannut», huomautti Tim.\n»En tahtoisi puhutella sinua, vaikka tapaisin sinut helvetissä suuri\njääkappale kädessäsi.\n\n»Sinä olet pehmoisin mies, mitä minä olen tavannut», virnisteli Texas\nPete. »Eikö siellä teilläpäin olekaan oikeita texasmiehiä.»\n\n»Ei ainakaan niin paljoa, että ne tekisivät elämän epämiellyttäväksi»,\nsanoi Tim.\n\n»Sitten sinulla ei ole tässä asiassa mitään tekemistä», murisi Pete\nvihamielisin elein ja hypisteli pyssyään.\n\nSillä välin seisoi mies epätietoisena, kuppi riippuen sormessa.\nViimein hän toivottoman näköisenä kumartui maahan ottaakseen kupillaan\nvieressään olevasta lätäköstä sen vähäisen märkyyden, mikä siihen\nauringolta oli säästynyt. Samalla hevoset, jotka olivat jääneet\nvalloilleen ja olivat kuivemmat kuin sieni, työntyivät eteenpäin ja\npistivät turpansa vesiruuheen.\n\nGentlemanni Tim ja minä istuimme hevostemme selässä hieman sivussa.\nNäimme Texas Peten hypähtävän tuoliltaan, tähtäävän nopeasti ja\nlaukaisevan rihlansa. Se oli meille ratki odottamatonta. Ampuminen ei\nollut tullut mieleemmekään ja omat kuuspanoksisemme olivat satulaan\nsidotut epätasaisen maaston vuoksi härkiä kuljettaessamme.\n\nMutta gentlemanni Tim, joka oli irroittanut köytensä, aikoessaan auttaa\nvaunuparia tien syvänteestä, otti sen satulan tapista ja siroimmalla\nheitolla, minkä ikänäni olen nähnyt, kietoi Texas Peten lassoonsa aivan\nvyötäisten kohdalta pyssyineen päivineen.\n\nTuo vanha roisto teki parastaan vääntääkseen itsensä irti ja\npäästäkseen ampumaan meitä, mutta sehän ei käynyt.\n\nEn ole eläissäni nauttinut naudan nujertamisesta niin sydämellisesti\nkuin Texas Peten köyttämisestä. Sitten käännyimme katsomaan mitä\nvahinkoa hän oli aikaansaanut.\n\nTunsimme hyvänlaista helpotusta huomatessamme, että perhe voi hyvin,\nmutta Texas Pete oli lävistänyt kuulallaan toisen variksensyötin\nnäköisistä hevosista. Keskelle päätä se oli osunut.\n\n»Olipa sinun onnesi, ettei se sattunut mies parkaan», virkkoi\ngentlemanni Tim erikoisen rauhallisesti ja kohteliaasti.\n\nTämä gentlemanni Tim oli nimittäin irlantilainen ja olin ollut hänen\nkanssaan kyllin paljon aroilla, tietääkseni, että kun hän asettui ylen\nkohteliaaksi ja tyyneksi, silloin oli aika painua turvan taakse.\n\n»Toivon, sir», sanoi hän muukalaiselle, »että annatte vaimollenne ja\nlapselle niin paljon vettä kuin he haluavat. Mitä hevoseenne tulee,\nniin älkää olko millännekään siitä. Ystävämme Texas Pete tässä on\nhyväntahtoisesti suostunut täyttämään kaikki vajavaisuudet omasta\nhevostallistaan.» Tim osasi, veitikka, puhua korkealentoisesti ja\nsirosti, kun hän vain tahtoi.\n\nMuukalainen yritti sanoa jotakin, mutta minä sain hänet pidätetyksi ja\nviedyksi hieman syrjempään.\n\n»Antakaa hänen olla!» kuiskasin hänelle. »Kun hän puhuu tuolla tavalla,\non hän raivoissaan ja silloin on parasta antaa luonnon syöttää\nukkosenjohtoa.»\n\nHän näytti heti tajuavan tilanteen ja niin teimme itsellemme pienen\nnuotion ja rupesimme aterioimaan, gentlemani Timin kävellessä\nedestakaisin ylhäisenä ja tuikeana.\n\nVihdoin näkyi hän päässeen johonkin päätökseen. Hän meni Texas Peten\nluo ja irroitti hänet lassosta.\n\n»Nouse ylös, senkin koira» sanoo hän. »Kuuntele nyt mitä sanon. Jos\nyrität lähteä karkuun tai jos kieltäydyt tekemästä mitä minä käsken,\nniin en ammu sinua, mutta marssitan sinut ylämaahan ja pidän huolen\nsiitä, että Gerosimo saa sinut käsiinsä.»\n\nHän valikoi sitten vankan kuokan ja lapion, antoi Peten kantaa ne noin\nneljänneksen verran tien viereen ja pani hänet kaivamaan hautaa.\n\nTexas Pete kävi lujasti työhön, Timin istuessa ääressä hevosen selässä,\nkuuspiippuinen vieressä ja lasso vyyhdellä. Mies ja minä seisoimme\nlähellä, uskaltamatta virkkaa sanaakaan. Parin minuutin kuluttua rupesi\nPeten työ sujumaan hitaammin. Vihdoin hän pysähtyi kokonaan.\n\n»Kuulehan» sanoo hän »onko tämä hauta minua varten?»\n\n»Minä pidän vain huolta siitä, että toimitat tuon herrasmiehen\nhevoselle kunniallisen hautauksen», sanoo gentlemanni Tim hyvin\nkohteliaasti.\n\n»Hevonenko tarvitsisi hautaa!» murisee Texas Pete.\n\nMutta pitemmälle hän ei jatkanut. Tim kohotti kuuspiippuistaan.\n\n»Eiköhän ole parasta, että lopetat huokailemisen ja sen sijaan hikoilet\nhieman», sanoo hän.\n\nTexas Pete työskenteli ravakasti pitkän aikaa, sillä Timin rauhallisuus\nalkoi peloittaa häntä äärimmilleen. Kun hän vihdoin oli päässyt noin\nneljän, viiden jalan syvyyteen, hyppäsi Tim satulasta.\n\n»Luulen että se riittää», sanoo hän. »Billy, poikani, pidä häntä\nsilmällä. Nyt mister Texas Pete», sanoo hän, kylmänä kuin teräs,\n»siinä on hauta, hautaamme hevosen siihen. Sitten minä aion ampua\nsinut ja asettaa sinut hevosen viereen ja kirjoitan sitten sinulle\nhautakirjoituksen, joka on tuleva lohdutukseksi niille tämän tien\nkulkijoille, jotka ovat kunniallisia ja peloitukseksi niille, jotka\nsitä eivät ole. Voin yhtähyvin ampua sinut tunnin kuluttua kuin\nhetikin, joten, jos sinua haluttaa, niin toimita asiasi siihen\nmennessä.»\n\nSitten hän kumartui tarkastamaan hautaa. Minun mielestäni hän katseli\nsitä oudon kauan ja kun hän taas nosti päänsä, olikin hänen ilmeensä\nmuuttunut täydellisesti.\n\n»Mars!» sanoi hän rivakasti. Menimme kaikki takaisin asunnolle.\nAitauksesta otti Tim Texas Peten parhaan hevosen ja valjasti sen vanhan\nkuunärin eteen.\n\n»Kas niin», sanoi hän miehelle. »Nyt on parasta lähteä matkalle.\nOttakaa tuo whiskylekkeri evääksenne. Hyvästi.»\n\nIstuimme siinä hetken aikaa kuunarin lähdettyä sanaakaan vaihtamatta.\nSitten Tim sanoi aivan äkkiä.\n\n»Olen muuttanut mieleni.»\n\nHän nousi.\n\n»Kuulehan Billy», sanoi hän minulle. »Jätämmekin ystävämme sidottuna\ntähän. Huomenna tulen takaisin ja vapautan sinut kahleistasi. Mutta\nsillä aikaa ei sinulle ole vähääkään vahingoksi, vaikka olosi onkin\nhieman epämukava ja saat nähdä nälkää ja tuntea hieman — janoa.»\n\nMe ratsastimme pois auringonlaskun aikaan ja jätimme Texas Peten\nlujasti sidottuna sinne.\n\nMinä olin aivan ymmällä päästäni tästä asian käänteestä ja sanoinkin\nsen, mutta gentlemanni Timiltä ei heltinyt sanaakaan selitykseksi.\nAinoa vastaus minkä sain, oli heikko naurahdus.\n\nSaavuimme karjatalolle lähes keskiyön aikaan, mutta seuraavana aamuna\noli Timillä pitkä keskustelu esimiehen kanssa ja tuloksena siitä oli,\nettä koko miehistö sai käskyn varustautua kuokalla ja lapiolla kukin ja\nlähteä Texas Peten asunnolle. Tulimme sinne vähän puolenpäivän jälkeen,\ntoimme Texas Peten teltastaan — ilman tuliaseita — ja rupesimme\nkaivamaan Timin osoittamalla paikalla aivan Texas Peten kaivaman haudan\nvieressä. Kolmessa tunnissa oli meillä valmiina hienoin kaivo, minkä\nvoi toivoa näkevänsä. Sitten esimies pystytti taulun kaivon viereen,\njossa luki —\n\n  Yleinen kaivo. Vesi maksuton.\n\n»Ja nyt sinä vanha raato», sanoi hän Texas Petelle. »Kisko niin paljon\nkuin mielesi tekee oman kaivosi vedestä, mutta jos minä kuulen, että\nyrität hoitaa tätä toistakin, niin minä varmasti panen sinut ilmaa\nhaukkomaan.»\n\nMe ratsastimme kotiin.\n\nNähkääs, kun gentlemanni Tim tarkasteli tuota kaivostaan, huomasi hän\nettä sen pohjalta tihkui vettä. Hänen päähänsä pälkähti silloin, että\nolisi somempaa tehdä tuo vanha roisto kykenemättömäksi vesikauppaansa\njatkamaan, kuin vain ampua hänet.\n\nJoku heitti uuden mesquiten nuotioon. Liekki lehahti taas korkealle\nja sen valossa näimme pienen vesivirran lipuvan luolan toisella\nseinämällä. Äänettömyyden palattua kuului taas yhtenäisen sateen lotina\nselvästi.\n\n»Mitä Texas Pete sen jälkeen teki?» kysyi karjanomistaja.\n\n»Texas Pete?» naurahti Windy Bill. »No, hänellehän jäi aikaa mihin\nhyvänsä, mutta Timin hän jätti rauhaan.»\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nTYHJÄNTOIMITTAJA.\n\n\nWindy Billin lopetettua kertomuksensa arvelimme ajan tulleen ruveta\nyöpuulle. Setä Jim ja Charley liukuivat putouksen tapaista käytävää\nluolasta ja katosivat pitkän kallionkielekkeen suuntaan, jonka alle he\nolivat levittäneet makuuvehkeensä. Hetken perästä revimme itsellemme\npitkiä neekerinpään lehtiä, sytytimme niitten pihkaiset kärjet ja\nkäyttäen niitä soihtuina lähdimme kiertämään kallion huippua toiseen\nluolaan. Päästyämme nuotion valopiiristä, näimme selvemmin ympäristömme\nsoihtujemme avulla. Huolellisesti tutkimalla jalansijani, pääsin\nvaurioitta luolan suulle. Katsoin taakseni. Siellä täällä loistivat\nräiskyen tovereitteni soihdut. Kunkin valokehän kohdalla näkyi sade\npitkinä viivoina. Kaikki muu oli synkkää pimeyttä, paitsi heidän ja\nminun välillä oleva heikko kajastus, joka punaili likomärkiä kallioita.\nKäännyin luolaan.\n\nSen pohjalla olevasta tomumaisesta maasta päättäen oli luola ollut\nkuiva Noakin ajoista asti. Eikä ihme, olihan sen katto tuhannen jalan\nvahvuinen. Mutta levitettyämme aikaisemmin makuuvaatteemme, oli\nalituinen veden tulo läpäissyt katon. Tuhannen jalan katto oli ruvennut\nvuotamaan. Kuin rännistä tuli vettä useammasta kohdasta. Alensin\nsoihtuani. Purjekankainen päällys loisti kosteudesta ja sen keskellä\nkimmelsi kolmen tuuman syvyinen ja kahden jalan laajuinen lätäkkö.\n\n»Hyvä, minäpä — —» aloin, mutta muistin samassa kolmea toveriani,\njotka onnellisina ja rauhallisina lämpimän ja kuivan peiton toivossa\ntarpoivat märkää ja vaarallista tietään. Nauroin partaani ja kyykistyin\nkantapäilleni veden ulottuvilta.\n\nEnsinnä tuli Jed Parker, pää kumarassa, pitääkseen piippunsa kuivana.\nHän tuli aivan keskelle luolaa ennenkuin nosti päätään. Sitten hän\nsilmäsi vuoteisiin ja sitten minuun. Hänen vakava kotkannaamansa venyi\npitkäksi. Hieno hymy väreili pitkien viiksien alla. Sanaakaan sanomatta\nkyykistyi hän viereeni.\n\nSitten tuli karjanomistaja. Hän katseli ympärilleen koomillinen\nkauhistuksen ilme kasvoillaan ja räjähti sydämelliseen nauruun.\n\n»Muistelin säälineeni noita toisia», huomautti hän.\n\nWindy Bill tuli viimeisenä. Hän taivutti päätään sisään tullessaan,\noikaisi pitkän ruhonsa ja tutustui tilanteeseen ilmettään muuttamatta.\n\n»Kas niin, tämäpä on somaa», virkkoi hän. »Rupesin jo tulemaan\npeloittavan kuivaksi ja luulin täytyväni lähteä laakson pohjaan asti\ntässä sateessa».\n\nHän kumartui ja joi peiton keskellä olevasta lätäköstä. Mutta nyt\nrupesivat meidän soihtumme lyhenemään arveluttavasti. Luolan suulla\nkasvoi pieni kuiva pensas. Me sytytimme sen palamaan ja sen valossa\nsieppasimme kukin huopapeittomme ja korjasimme muut vehkeet veden\nulottuvilta.\n\nPaluumatkamme ilman soihtuja oli muistelemisen arvoinen. Pimeys oli\nniin tiukka, että tunsit sen painon hartioillasi, ja vuori oli jyrkkänä\nkuiluna vasemmalla puolellamme ja täynnä paasia ja vierinkiviä. Vähän\npäästä törmäsimme niihin ja lensimme nurin niskoin. Kerran minä tulin\nkuuden, seitsemän jalan penkereeltä suinpäin, mutta pääsin jutusta\nvain hieman ohuemmalla selkänahalla. Ja koko ajan pieksi sade meitä\narmottomasti, kastellen viimeisenkin kuivana säilyneen pisteen.\n\nVihdoin näimme valon pilkottavan luolastamme ja minuuttia myöhemmin\nolimme taas ankarassa kiipeämisen touhussa pitkin viettoa luolan\npohjaa, jota pääsimme penkereellemme ja sen alapuolella olevalle\nnuotiollemme.\n\n»Peijakas vie», läähätti Windy Bill, »kyllä pitäisi olla koukut\nsilmäkulmissa tällaista kiivetessä.»\n\nLisäsimme voimaa nuotioon ja siunasimme mesquite-taakkoja, jotka\nolimme aikaisemmin illalla raahanneet sinne. Kiedoimme huopapeittomme\nhartioillemme, paiskasimme jalkamme pengermän yli loimua kohti ja\nnojasimme selkämme viistoon kallioseinään. Meillä oli aika hyvä olla\nsiinä. Sateen lotina tunki hiljaisuuden olemattomiin, se kasvoi vain\nvoimassa kuten ratsastajan kavionkapse kovalla maalla. Vähitellen\nvaivuimme torkuksiin.\n\nPitkän aikaa tuntui kaikki mieluisalta. Unikuvat saapuivat, sekoittuen\ntodellisuuteen; nuotio häipyi tietoisuudestamme ja palasi sadunomaisena\nkuin horrostilassa oleville, suloinen raukeus valtasi väsyneet\nruumiimme. Loimu leiskui, varjot hyppelehtivät, sulivat todellisuuteen,\nmuuttuivat taas luonnottomiksi aaveiksi. Vaivuimme uneen.\n\nJonkun ajan kuluttua tunkeutui unitajuumme himmeä tietoisuus\nsiitä, että kovan kallioseinämän paine oli ehkäissyt säännöllisen\nverenkierron. Me liikehdimme levottomasti, hakien mukavampaa asentoa.\nSe oli heräämisemme ensi oireita.\n\nUusi asento ei tuntunut mukavalta. Kylmänväreet kiirivät ruumiissamme\neikä peittojen kohautteleminenkaan estänyt niitten jatkumista.\nVihdoin riuhtasin lakin päästäni ja katselin ympärilleni. Jed Parker,\nkirjavaksi paikkailtu »lohduttaja» hartioillaan, seisoi ääneti valkean\nääressä. Pysyttelin hiljaa, jotten herättäisi muita. Kohta huomasin,\nettä toiset tekivät aivan samoin. Me purskahdimme nauruun, heitimme\nhuopapeittomme pois, ojentelimme itseämme, haukottelimme ja syötimme\nnuotiota.\n\nSakea, kirpeä katku täytti ilman. Karjanomistaja nousi kävelemään\nja jätti jalkineistaan hehkuvat jäljet. Tutkimme nopeasti asiaa ja\nhuomasimme, että otaksumamme maa luolan pohjalla olikin guanoa, lepakon\njättämää guanoa ja tonnimitalla. Tuli oli levitessään sulattanut sen\nkestämättömäksi velliksi. Tunsimme elävämme tulivuoren päällä. Kauanko\nmahtoikaan pengermämme, joka oli samaa ainetta, kestää tulen loimua.\nSitä oli mahdoton tietää. Meidät valtasi yhtäkaikki uneliaisuus ja\notimme taas peitteemme käytäntöön, päättäen käyttää hyväksemme niin\nmonta torkahdusta kuin mahdollista, ennenkuin tämäkin majapaikka meiltä\nriistettäisiin.\n\nSe tapahtui kuitenkin pikemmin ja aivan toisella tavalla kuin olimme\nodottaneet. Windy Bill herätti meidät tietoisuuteen kiljahtamalla\nmielettömästi. Ja tietoisuuden palattua osui korviimme omituinen,\nsohiseva ääni, kuin hiljainen yhtämittainen rummutus.\n\nTutkimus osoitti, että tämänkin luolan katto oli saanut vuodon. Mutta\nilman mitään varoittavaa tipahtelua, äkkiä, kuin tynnörin tappi olisi\nauennut. Kymmenessä sekunnissa oli oikea pieni joki syövyttänyt\nitselleen monta tuumaa syvän uoman guanoon, viilettäen ohi nuotion ja\nalas jyrkkää viettoa. Kohtalon oikku oli määrännyt, että tuo vuoto —\nainoa vuoto koko suuren luolan valtavassa katossa — sattui juuri meidän\npienen pengermämme kohdalle.\n\nKarjanomistaja naurahti.\n\n»Tuosta muistuu mieleeni vanha farmari ja hänen rakas ystävänsä»,\nvirkkoi hän ja jatkoi sitten:\n\n»Se rakas ystävä tavoitti vanhan farmarin kylällä.»\n\n»John», sanoi hän, »minulla on sinulle surullisia uutisia, navettasi on\npalanut.»\n\n»Siunatkoon!» sanoi farmari.\n\n»Mutta se ei ole pahinta. Lehmäsi paloi myös.»\n\n»Siunatkoon!» valitti farmari.\n\n»Sekään ei vielä ole pahinta. Hevosesikin paloivat.»\n\n»Herra siunatkoon!» huokaili farmari.\n\n»Ei sekään ole vielä pahinta. Navetasta syttyi talosi ja sekin paloi\nkokonaan.»\n\n»Siunatkoon!» valitteli yhä farmari.\n\n»Mutta vieläkään ei ole pahin sanottu. Vaimosi ja lapsesikin menettivät\nhenkensä.»\n\nSilloin farmari puhkesi hillittömään nauruun.\n\n»Hyvä Jumala, mies!» huudahti hänen ystävänsä hämmästyneenä. »Mitä\nnauramisen aihetta sinä tässä voit huomata?»\n\n»Etkö sinä huomaa?» vastasi farmari. »Näet, sehän on kaikki niin\nperinpohjaista.»\n\n»Niin», lopetti karjanomistaja. »Se mikä tässäkin minua enimmän\nhuvittaa, on tuo kirottu perinpohjaisuus yörauhan häiritsemisessä.»\n\n»Mikä aika nyt on yöstä?» kysyi Windy Bill.\n\n»Puoliyön», ilmoitin minä.\n\n»Kirottua, kuusi tuntia vielä päivän nousuun», huokaili Windy Bill.\n»Kuinkahan teitä miellyttäisikään rauhallinen puutarhatyö idässä, jossa\nte voisitte vaeltaa kapakkaan säännöllisesti joka ilta, juoda lämpimän\npuol'kupposen ja polttaa oikein tehdastekoisen sikarin?»\n\n»Sehän ei miellyttäisi teitä vähääkään», ehätti karjanomistaja\nvarmuudella ja sitten hän kertoi seuraavan jutun.\n\nWindy mainitsi taannoin gentlemanni Timin nimen ja se toi mieleeni\najan, jolloin ensi kerran näin samaisen miehen. Tim oli aivan oikein\nirlantilainen, mutta hän oli kasvatettu Englannissa ja lukuunottamatta\nhänen korostustaan, oli hän enemmän englantilainen kuin mitään muuta.\n\nEräs rahtilaiva toi hänet Tusconiin Santa Fésta ja paiskasi hänet\ntorille, jossa kaupungin joutokansa kokoontui häntä joukolla\ntöllistelemään.\n\nTotisesti oli hän keltanokkamaisin otus, minkä ikänäni olen\nsillä seudulla nähnyt. Hänellä oli housut, leveät kuin pallot ja\nnorfolkilainen takki yllään ja hänellä oli siinä ympärillään ainakin\npuolen tusinaa lapsellisia matka-arkkuja. Hän oli punaposkinen ja\naivan suututtavan puhdas kasvoiltaan ja silmät paloivat kirkkaina kuin\nlapsen. Suurin osa läsnäolevista olikin sitä mieltä, että ne ilmaisivat\nlapsellisuutta, mutta minä näin heti, että se oli äärimmäistä\nitsetietoisuuden puutetta.\n\nNäytti siltä kuin hän olisi lähtenyt oikein suurapajan ajoon, ja hän\naikoi painautua hopealöytöjä tekemään sikäläisiin vuoriseutuihin.\nLuonnollisesti hänelle suositeltiin lukemattomia hyviä neuvoja ja\narvatenkin hän olisi piankin tehnyt sitoumuksia, joita sitten olisi\nsaanut katkerasti katua, ellen minä olisi tuntenut erikoisen voimakasta\nmielenkiintoa häntä kohtaan.\n\n»Ystäväni», sanoin minä, vetäen hänet syrjään. »En tahdo olla utelias,\nmutta mitä teette kotona ollessanne?»\n\n»Minä olen talon nuorin poika», vastasi hän. Olin itsekin silloin\nkeltanokka, enkä tiennyt mitään esikoisuudesta ja siihen kuuluvista\nasioista.\n\n»Se on sukuhistoriallisesti mieltäkiinnittävä juttu», sanoin minä,\n»mutta se ei anna vastausta kysymykseeni.»\n\nHän hymähti.\n\n»No niin, enpä osannut arvata. Mutta vastauksesta se kyllä käy. En tee\nmitään.»\n\n»Hyvä», sanoin ujostelematta. »Jos näkisitte minun koettavan olla\nnuorin poika ja näyttävän unohtaneen sen ja tekevän jotakin,\ntarkoittamatta oikeastaan tehdä sitä, ettekö silloin tuntisi olevanne\nvelvollinen varoittamaan minua?»\n\n»No kunniani kautta, tepä olette kummallinen poika. Mitä oikeastaan\ntarkoitatte?»\n\n»Tarkoitan vain, että jos aiotte palkata nuo miehet oppaaksenne\nvuoristoon, niin tulette häpeällisesti petetyksi ja voitte kiittää\nerikoista onneanne, ellette joudu intiaanien käsiteltäväksi.»\n\n»Harjoitatteko itse myös opastamista?» kysyi hän mitä viattomimmalla\nnaamalla.\n\nMutta minä suutuin.\n\n»Kirottu, kiittämätön penikka», sanoin minä, »menkää helvettiin omia\nteitänne», ja tein koroillani täyskäännöksen.\n\nMutta nuori mies oli äkkiä käsipuolessani ja pani kätensä olkapäälleni.\n\n»Oo, älkäähän toki, antakaa anteeksi. En oikein käsittänyt. Odottakaa\nhetkinen, kunnes saan arkkuni järjestykseen. Sitten pyydän kunnian\nsaada jatkaa tuttavuutta kanssanne.»\n\nHän sai pari meksikolaista rasvamekkoa viemään matka-arkkunsa hotelliin\nja tarttui sitten mitä ystävällisimmin käsipuoleeni.\n\n»Nyt, rakas ystävä, menemme etsimään jostakin naukun ja voileivän ja\ntutkimaan toisiamme hieman».\n\nMe olimme molemmat nuoria ja suulaita. Me vaihdoimme mielipiteitä,\ntulimme veljiksi ja puhuimme salaisuuksiamme ja ennen puoltapäivää\nolimme sopineet metsästämisestä yhdessä. Minulle jäi retken\nvarustaminen.\n\nTuloksena hommastamme oli, että kunnianarvoisa Timoteus Clare ja minä\nteimme kuukauden kestävän suurenmoisen eräretken, jolla ammuimme\nuseampia komeita karhuja ja jolta palasimme Tusconiin parhaimpina\nystävinä.\n\nTusconissa oleskeli Schiefflein ja hän kertoi suurista kultalöydöistä\nalempana, apachien maassa.\n\nEi auttanut mikään, meidän täytyi myös päästä koettamaan onneamme.\nYhdyimme toiseen retkikuntaan — ryömimme kaivannoissa, ja vietimme\nperuskiven laskijaisia ja autoimme siten Tombstone-kaupungin\nperustamista. Emme tehneet mitään työtä, emme edes yrittäneetkään.\nKumpainenkaan meistä ei tiennyt mitään kullankaivamisesta, mutta\nmolemmat janosimme seikkailuja ja me iloitsimme kuin koulupojat\nleikkiessämme elämää ja kuolemaa chiricahua-intiaanein kanssa.\n\nEn todellakaan ole nähnyt kenenkään innostuvan villiin elämään niin\nsydämen pohjasta kuin kunnianarvoisa Timoteus Clare. Hän halusi koettaa\nkaikkea. Hän oli niitä miehiä, jotka tuskin ennättivät nähdä jotakin\nuutta, ennenkuin jo olivat yrittäneet sitä ja hänellä oli niin valtava\nvarasto innostusta, että hän tavallisesti onnistui. Pallohousut\nmenivät pian sen tien ja kuukauden kuluttua ei hänen entistä pukuaan\nkukaan olisi tuntenut. Hänellä oli tapana tutkia meitä tuntikaupalla,\nsyventyen aivan yksityiskohtaisesti varusteisiimme, vähäpätöisimmästä\nkaikkein tärkeimpään saakka. Sitten hän teki kysymyksiä. Innossaan\npäästä sikäläisten kaltaiseksi kaikessa, ei hän vähääkään ujostellut\nmyöntää tietämättömyyttään.\n\n»Pojat, eikö teidän mielestänne sentään ole hullua käyttää noin\nkorkeakorkoisia saappaita?» saattoi hän kysyä. »Minun mielestäni se\nnäyttää hyödyttömälle turhamaisuudelle.»\n\n»Siinä ei ole mitään turhamaisuutta, Tim», selitin minä. »Ensinnäkin\nestyy siten jalka irtautumasta jalustimesta ja toiseksi se tarttuu\ntukevasti maahan kun täytyy astua jalan.»\n\n»Kautta Jupiterin, se on totta!» huudahti hän.\n\nSitten hän hankki itselleen saapasparin. Jonkin aikaa näytti hän\ntyytyvän vain omistamaan uutuutensa. Hän iloitsi kuusipiippuisestaan\nja lassostaan vain kaunistuksena itselleen ja hevoselleen. Mutta se ei\nhäntä kauankaan tyydyttänyt. Hänen piti oppia niitä myös käyttämään.\nKun hänen esimerkiksi piti oppia pistoolilla ampumaan, syventyi hän\nsiihen kokonaan. Hän räiskytteli päiväkaudet yhteen mittaan ja punoi\nyöllä uusia teorioja.\n\n»Tuo heittomenetelmä ei oikein tepsi», saattoi hän valittaa. »Luulen,\nettä venyttämällä peukaloa pitkin rumpua estyy tuo sivunykäys.»\n\nHän käytti aina tähtäämistä ja liipasimesta vetoa. Aikaa myöten tuli\nhänestä tarkka ja nopea ampuja.\n\nSamoin oppi hän lasson heiton, lehmän kaadon ja muut metkut.\n\n»Mitä hyötyä tuosta kaikesta on» oli minulla tapana sanoa hänelle.\n»Jos aikoisit karjapaimeneksi, niin et kovempaa treenausta kaipaisi.»\n\n»Minä pidän siitä», oli hänen ainainen vastauksensa.\n\nHänellä oli yksi ainoa todellinen vika, mikäli saattoi huomata. Hän\npelasi mielellään. Hevospookkeri oli hänen lempipelinsä. En ole\nvielä koskaan nähnyt brittiläisen pelaavan hyvin pookkeria. Usein\nviekoittelin hänet pois pelipöydästä ja hän oli aina kiitollinen siitä,\nmutta pelinhimo pysyi hänessä voimakkaana yhä.\n\nPalattuamme perustamasta Tombstonea olin minä tyhjä ja täytyi ruveta\ntyöhön.\n\n»Minulla on yllin kyllin», sanoi Tim, »ja se on kaikki käytettävissäsi.»\n\n»Tiedän sen, vanha veli», sanoin hänelle, »mutta en voi käyttää sinun\nrahojasi.»\n\nBuch Johnson ryhtyi siihen aikaan onneaan koettamaan ja valmistautui\nviemään siitoskarjaa Soda Spring-laaksoon. Jokainen nauroi hänelle,\nhe sanoivat sen olevan chiricahua-intiaanien pesäpaikan ja sehän oli\ntotta. Mutta Buch oli käynyt siellä aikaisemmin karjahommissa ja hän\nluuli olevansa asiastaan perillä. Hän kokosi miehistön matkaa varten,\nosti hieman karjaa lisäksi Oregonista ja rakensi kotikarjatalonsa\nkolmen jalan paksuiseksi savitiililinnaksi, jossa oli ampuma-aukot.\nMinä yhdyin retkeen ja tavalla tai toisella sai kunnianarvoisa Timoteus\nluvan seurata mukana omana miehenään.\n\nMatka oli pitkä. Saimme kärsiä janoa ja hellettä, karja pakoili ja\nintiaanitkin säikyttelivät meitä.\n\nMutta sinä kesänä vallitsivat sellaiset ilmastolliset suhteet, etten\nkoskaan ole nähnyt erämaata niin ihanana. Oli kuin olisi herännyt\nnäkemään Luojan valtavan kunnian, kun aamuisin nousi katsomaan värien\nvaihtelua kuivilla aavikoilla.\n\nKotikarjatalolla hankki Tim taas itselleen luvan jäädä sinne. Hän\npiti itsellään omat ratsut, hoiteli niitä itse, metsästeli ja otti\nkaikin tavoin osaa karjahommiin. Intiaanit ryöstivät meiltä karjaa,\nluonnollisesti, mutta se oli liian lähellä heidän reservatiotaan, joten\nhe eivät voineet koota suurempia eriä, vaan kulkiessaan seudun läpi,\nanastivat hajallaan olevia yksilöitä. Ratsupatrullit olivat heti täyttä\nneliä heidän jälessään, joten he eivät kerinneet tehdä edes pihviä\nsaaliistaan. Mutta tietenkin meidän alituiseen täytyi olla varuillamme,\nsillä muutoin saatoimme menettää päänahkamme ja moni karjapaimen\npääsikin, nelistäen vimmatusti, aivan viime tingassa kotitaloon.\nSe oli kunnianarvoisalle Timoteus Clarelle kuin mettä kielelle,\npaljon hauskempaa kuin hopean hapuileminen ja hän nautti siitä aivan\nrajattomasti.\n\nNiin kului jonkun aikaa, kunnes eräänä iltana, kun olin laskemassa\nhevosia laitumelle, korkeapyöräiset rattaat ajoivat kartanolle ja\nniistä astui Tony Briggs ja pieni, vilkasliikkeinen herrasmies, mustiin\npuettuna ja silkkipytty päässä.\n\n»Luulenpa että tuo silkkipytty on asettanut tulonsa juuri perjantaiksi,\nkun pojat eivät ole kaupungissa», kuiskasi Tony korvaani.\n\nKun satuin olemaan ainoa puhuteltavissa oleva, kääntyi muukalainen\nminun puoleeni.\n\n»Olen tullut tapaamaan», sanoi hän omituisella laulavalla äänellä,\njonka sittemmin olen huomannut olevan ominaista englantilaisille,\n»kunnianarvoisaa Timoteus Clarea. Onko hän täällä?\n\n»Oo, vai häntä te etsitte, niinkö? sanoin minä. »Ja kukas te sitten\nolette?»\n\nNähkääs, olin oppinut pitämään Timistä enkä aikonut saattaa häntä\nmahdollisiin ikävyyksiin.\n\nMies sieppasi silmälasinsa vatsaltaan, jossa ne olivat roikkuneet\nhienoissa ketjuissa, istutti ne nenälleen ja töllisteli minua. En\nmahtanut näyttää erikoisen lupaavalta haastateltavalta, sillä muutaman\nsekunnin kuluttua nyrpisti hän nenäänsä niin tuimasti, että kakkulat\nputosivat vatsalle takaisin, tunnusteli liivintaskuaan ja veti sieltä\nkortin esille. Otin sen vastaan ja luin:\n\n   Jeffrie Case\n  asianajaja.\n\n»Lakimies siis!», sanoin epäluuloisena.\n\n»Hyvä ystäväni», vastasi hän hieman kärsimättömästi. »En ole tullut\ntänne aikaansaamaan ikävyyksiä nuorelle ystävällenne. Totuus on se,\nettä toiminimeni on ollut sukupolvia hänen perheensä asianajajana.»\n\n»Hyvä on», suostuin minä ja johdin hänet Timin ja minun asumalle yhden\nhuoneen asumukselle.\n\nJos olisin odottanut, että Tim olisi riemulla tervehtinyt\npoikavuosiensa kodin ystävää, niin olisin pettynyt pahasti. Hän istui\nselin oveen ja luki vanhaa aikakauskirjaa. Sisään tullessamme vilkaisi\nhän olan takaa meitä.\n\n»Ah, Case» virkkoi hän ja jatkoi lukemistaan. Päätään nostamatta hän\nhetken kuluttua sanoi: »istukaa.»\n\nPieni mies otti asian tyynesti, istuutui nojatuoliin, asetti pienen\nlaukkunsa jalkojensa väliin ja tarkasteli hienotunteisesti hieman\nkarkeaa ympäristöään. Nousin lähteäkseni, mutta Tim pani lehtensä\nsyrjään, haukotteli, ojenteli käsiään päänsä yli ja huokasi.\n\n»Älä mene, Harry» pyysi hän. »No, Case», kääntyi hän asianajajan\npuoleen, »mikäs nyt on kyseessä tällä kertaa. Mahtaa olla pirun tärkeä\nasia, joka on saanut teidät tulemaan — kuinka monta tuhatta peninkulmaa\nsitä lieneekään — tällaiseen maanpaikkaan.»\n\n»Se on tärkeä, mr Clare», totesi lakimies kuivalla, laulavalla\näänellään. »Mutta olisin säästynyt tältä matkalta, jos olisitte\nvähänkään kohdistanut huomiotanne kirjeisiini.»\n\n»Kirjeisiin!» toisti Tim, silmät selällään. »Rakas ystävä, en minä ole\nsaanut mitään kirjeitä.»\n\n»Osoitettuina, kuten tavallista New Yorkissa käyttämäänne pankkiin.»\n\nTim nauroi hiljaa. »Ja jossa ne siis ovat yhdessä vuosirahani kahden\nviimeisen neljänneksen kanssa. Minähän erityisesti pyysin heitä olemaan\nlähettämättä mitään postia. Tässä maankolkassa ei kukaan menetä rahaa.»\n\nHän vaikeni hetkeksi, väännellen viiksiään.\n\n»Olen todella pahoillani, että teidän täytyi tehdä näin pitkä matka»,\njatkoi hän sitten, »ja jos teidän asiananne on taas, kuten epäilen,\ntuo vanha juttu, koettaa saada minua palaamaan rakkaan setäni syliin,\nniin vakuutan teille, että tehtävänne tulee osoittautumaan täysin\nhedelmättömäksi. Setä Hillary ja minä emme koskaan voi asua samalla\nseudulla, kahden samassa talossa.»\n\n»Ja kuitenkin piti setänne teistä hyvin hellää huolta», uskalsi Case.\n»Teidän vuosirahanne — —»\n\n»Oh, myönnän mielelläni, että hän oli jalomielinen raha-asioissa — —»\n\n»Hän on jatkuvasti ollut jalomielinen testamenttimääräyksissään, joista\njuuri olen tullut ilmoittamaan teille.»\n\n»Setä Hillary on siis kuollut!» huudahti Tim.\n\n»Hän lähti pois kuudentenatoista viime kesäkuuta.»\n\nSeurasi lyhyt äänettömyys.\n\n»Olen valmis kuulemaan teitä» sanoi Tim, tullen vihdoinkin järkiinsä.\n\nAsianajaja kumartui ja alkoi sormiella laukkuaan.\n\n»Ei, ei, ei niitä, huudahti Tim hieman kärsimättömästi. »Kertokaa omin\nsanoin asia.»\n\nLakimies painautui selkäkenoon ja asetteli yhteen sormensa päitä vatsan\nkohdalla.\n\n»Kreivivainaja», sanoi hän, »on armollisesti suvainnut määrätä teille\nläänityksenä koko Staghurstin linnan rakennuksineen, vuokratuloineen\nja etuineen. Tämä sekä asunto-oikeus nousee noin kymmeneen tuhanteen\npuntaan sterlinkiä vuodessa.»\n\n»Vähän vähemmin kuin viisikymmentä tuhatta dollaria vuodessa, Harry»,\nlaukasi Tim minulle olkansa yli.\n\n»Siinä on yksi ehto», jatkoi lakimies.\n\n»Oh, onko niin!» huudahti Tim masentuneena. »Mutta kun tuntee setä\nHillaryn — — —»\n\n»Ehto ei ole kohtuuton», pisti lakimies vikkelästi väliin. »Se\nvaatii ainoastaan jatkuvaa asumista Englannissa ja siitä vähintään\nyhdeksän kuukautta itse tilalla. Tämä määräys on ehdoton, tila\nperuutuu niin pian kuin määräystä ei noudateta. Mutta sallittakoon\nminun huomauttaa, että useimmat ihmiset ja minä niitten joukossa,\ntyytyvät elämään suurimman osan elämäänsä ei ainoastaan kuningaskunnan\nrajojen sisäpuolella, vaan vieläpä neljän seinän sisällä paljon\nvaatimattomammasta summasta kuin kymmenen tuhatta puntaa vuodessa.\nEnglanti ei sitäpaitsi ole vailla viehätystä englantilaiselle ja\nStaghurst omaa maaseutupaikaksi suuria mahdollisuuksia.»\n\nKunnianarvoisa Timoteus oli tointunut ensi hämmästyksestään.\n\n»Ja ellei ehtoja täytetä?», tiedusteli hän.\n\n»Tila peruutuu kaikkineen lain mukaisille perijöille ja te saatte\nvuotuisen, neljänneksittäin maksettavan sadan punnan elinkoron.\n\n»Saanen kai kysyä syytä näihin erinomaisiin ehtoihin?»\n\n»Hienotunteinen päämieheni ei koskaan puhunut siitä minulle», vastasi\nlakimies, »mutta» — ja silmissä välähti veitikka — »ehkäpä satunnainen\nrahapula — Monte Carlo — —»\n\nTim purskahti nauruun.\n\n»Oh, mutta siinä tunnen setä Hillaryn taas», huudahti Tim.\n\n»Mr Case, varmastikin voi Mr Johnson, tämän karjakartanon omistaja,\nantaa teille yösijan ja huomen aamuna lähdemme.»\n\nHän palasi muutaman minuutin kuluttua ja tapasi minut istumassa ja\npolttamassa surumielisenä piippuani. Pidin Timistä ja surin oikein\nhänen lähtöään. Sitäpaitsi häiritsi minua, nuorten tolkuttomaan tapaan,\njossakin määrin se korkea asema, johon äkkiä muuttuneet omaisuussuhteet\nolivat hänet paiskanneet. Hän seisoi keskellä huonetta, katsellen\nminua, sitten hän astui lattian poikki ja pani kätensä olkapäälleni.\n\n»No», urahdin minä nostamatta päätäni. »Olette hyvin äveriäs mies nyt,\nMr Clare.»\n\nSilloin nosti hän minut ilmaan istuimeltani, asetti minut keskelle\nlattiaa ja välähytti hieman irlantilaista silmänvalkuaistaan.\n\n»Kas niin, ei mitään sellaisia», säväytti hän, »sinä helkkarin hupakko.\nÄlä sinä mr clarittele minua!»\n\nSitten me viisi minuuttia keskustelimme asiasta. Tim oli aikalailla\ninnostunut tulevaisuuden suunnitelmistaan. Hän tunsi Staghurstin hyvin\nja kertoi minulle suuresta kivisestä päärakennuksesta, puistoteistä,\npensasaidoista, nurmikoista riikinkukkoineen, pyöreistä, viheriöivistä\nkukkuloista ja työväen asunnoista.\n\n»Se on koti», virkkoi hän, »enkä aikaisemmin tullut kuvitelleeksikaan\nkuinka mielelläni sen taas näen. Minusta tulee siellä mahtava mies,\nHarry, ja se tekee oikein hyvää.»\n\nMe teimme kaikenlaisia suunnitelmia, kuinka minä tulisin vierailemaan\nhänen luokseen, niin pian kuin vain saisin kokoon tarvittavat rahat.\nHän oli niin hienotunteinen, ettei tarjoutunut kustantamaan matkaani ja\nse vain lisäsi luottamustani ja kiintymystäni häneen.\n\nSeuraavana päivänä hän sitten lähti matkaan Tonyn ja pienen, vilkkaan\nlakimiehen kanssa.\n\nEn häpeä, vaikka tunnustankin seuranneeni katseillani heitä, kunnes\nkorkeapyöräiset ajopelit häipyivät kuin kangastus taivaanrannalle.\n\nOlin Buch Johnsonin töissä koko sen kesän ja seuraavan talvenkin.\nMeillä koottiin ensi kerran koko karja tarkastettavaksi ja teimme sen\nhuomion, että luonnollinen lisääntyminen oli suurenemassa, huolimatta\nintiaanein tuottamasta vahingosta ja laajensimme toiminta-aluettamme\naina Rock Creekin toiselle puolelle. Olimme todistajana monen\nintiaanisodan alkurytäkässä, otimme osaa muutamaan kahnaukseen\nchiricahua-intianein kanssa ja näimme karjan ryöstöjen alkuleikin.\n\nSikäläisellä miehellä ei ollut tilaisuutta muihin mietteisiin, kuin\nmikä kulloinkin oli käsillä, mutta minulle jäi kuitenkin hieman aikaa\najatella Timiä.\n\nKummastelin mielessäni, miltä hän nyt mahtoi näyttää, mitä hän teki\nja millä hiton keinoilla hän sai kulutetuksi viisikymmentuhantensa\nvuodessa.\n\nJa sitten eräänä kesäkuisena sunnuntaina, maatessani vuoteellani,\ntyönsi Tim oven auki ja astui sisään. Olin nuori, mutta olin jo nähnyt\nyhtä ja toista ja tunsin hänen kasvonilmeensä, joten painuin takaisin\nenkä virkkanut sanaakaan.\n\nMinuutin kuluttua avautui ovi uudelleen ja Buch Johnson itse tuli\nsisään.\n\n»Hyvää päivää», sanoi hän. »Näin teidän ratsastavan taloon.»\n\n»Päivää», vastasi Tim.\n\n»Tunnen juttunne kokonaan; neuvonantajanne Case kirjoitti minulle\nsiitä», sanoi Buch ilman minkäänlaisia esipuheita. »En tunne syitänne,\nenkä välitä tietääkään — sehän ei ole minun asiani. En myöskään aio\nkertoa teille, mikä saakelin hölmö te mielestäni olette. Sekään ei ole\nminun asiani. Mutta minä tahdon, että te kyselemättä käsitätte asemanne\nkarjatalolla.»\n\n»Aivan oikein, sir», sanoi Tim hyvin rauhallisesti.\n\n»Kun te taannoin oleskelitte täällä, olin oikein iloinen saadessani\npitää teitä jonkinlaisena vieraanani. Sittemmin olette ollut, kuten\nkuulin sitä nimitettävän, joutilas herrasmies. Nyt ette ole muuta kuin\ntyhjäntoimittaja. Rahanne eivät merkitse minulle mitään, mutta periaate\non tärkeä. Maa on kerrassaan tyhjäntoimittajain myrkyttämä, miesten,\njotka eivät yritäkään mitään ja minä en aio pitää epäkelpoja kattoni\nalla. Minulla oli kerran herttuan poika ajomiehenä, ja hän ei pystynyt\nlyömään naulaa edes lumikinokseen. Niin että on turhaa kuvitella\nmielessänne, että te voitte tulla karjatalolleni vetelehtimään.»\n\n»En halua vetelehtiä», vastasi Tim, »tahdon jotakin hommaa.»\n\n»Annan teille työtä, mutta se on oikeata karjapaimenen tehtävää,\nneljäkymmentä dollaria kuussa. Mutta ellette pysty satulaanne\ntäyttämään, niin menee toimi jollekin muulle.»\n\n»Minä tyydyn siihen.»\n\n»Hyvä on», lopetti Buch, »se on siis sovittu. Ystävänne Case pyysi\nminua antamaan teille joukon hyviä neuvoja. Mielestäni on miehisellä\nmiehellä yhtä paljon hyötyä neuvoista, kuin lehmällä neljästä\ntakajalasta.»\n\nHän meni ulos.\n\n»Herran nimessä! mikä nyt on?» huudahdin minä hypäten vuoteeltani.\n\n»Hei Harry!» sanoi hän, aivan kuin olisi nähnyt minut eilen. »Tulin\ntakaisin.»\n\n»Mitenkä takaisin? kysyin. »Luulin ettet voisi jättää tilaasi. Ovatko\nhe rikkoneet testamentin?»\n\n»Eivät», sanoi hän.\n\n»Ovatko rahat sitte loppuneet?»\n\n»Eivät.»\n\n»No mitä sitten?»\n\n»Koko juttu on siinä, ettei minun kannattanut pitää tilaa ja rahoja.»\n\n»Mitä sinä tarkoitat, mies?»\n\n»Olen jättänyt kaiken.»\n\n»Jättänyt! Mitä varten?»\n\n»Päästäkseni tänne takaisin.»\n\nMinun oli vaikea käsittää häntä.\n\n»Tim Clare», sanoin vihdoin, »tarkoitatko, että hylkäsit englantilaisen\nsuurtilan ja viisikymmentä tuhatta dollaria vuodessa päästäksesi\ntyhjäntoimittajaksi viiden sadan dollarin tuloilla ja karjapaimeneksi\nehkä yhtä suurella summalla lisää?»\n\n»Pilkulleen.»\n\n»Tim», vannotin häntä vakavana, »sinä olet kirotun hullu.»\n\n»Mahdollisesti», myönsi hän.\n\n»Miksi teit niin?» rukoilin minä.\n\nHän meni ovelle ja katseli erämaata, jossa vuoret kohosivat kuin\nsaippuakuplat taivaanrantaa vastaan. Pitkän aikaa hän siinä katseli ja\nkääntyi vihdoin minuun päin.\n\n»Harry», sanoi hän matalalla äänellä, »muistatko leiriä, jonka\npystytimme vuoren kupeelle tuona yönä, jolloin olimme menehtyä? Ja\nmuistatko miten kauniina päivä nousi korkeille lumipeitteisille\nvuorenkukkuloille vastapäätä — ja rotkon allamme, joka häipyi\ntanssivaan sumuun — ja nuo teräksenkirkkaat tähdet, jotka katosivat\nnäkyvistämme — yksi toisensa jälkeen. Missä sain kyllin tilaa\nsellaiselle Englannin nurmikentillä? Ja muistatko sitä päivää, kun\nmatkasimme Yuma erämaan poikki, kuinka aurinko poltti päätämme ja\nkuivat, hauraat kukkulat näyttivät pieneltä kohokartalta ja harmaat\nsalviapensaat juoksivat vuoren huippuja kohti. Ja sitten tuli\nauringonlasku, kovat, kuivat vuoristot kävivät utuisiksi, niinkuin\nmonivärinen harso, sulaen, hehkuen, vaaleten siniharmaaksi ja\ntähdet tulivat esiin. Englannin kukkulat ovat pyöreitä, vihreitä ja\nruokottuja; taivas on matala ja tähdet vain muutaman mailin päässä. Ja\nmuistatko vielä tuota tummaa yötä kun vanha Loco ja hänen sotilaansa\nolivat leiriytyneet Cochise linnakkeen juurelle ja me hiivimme sametin\npehmeässä pimeydessä heidän lähellään ja arvailimme, milloin he meidät\nhuomaisivat, kun suumme olivat tahmeina jännityksestä ja vienot tuulet\npuhaltelivat?»\n\nHän kulki edestakaisin lukemattomia kertoja ja hänen rintansa paisui.\n\n»Ihmiselle, joka on vartavasten kasvatettu ja joka ei ole nähnyt muuta,\nse käy päinsä. Case voi elää neljän seinän sisällä, sillä hän on siihen\ntottunut eikä tunne toisenlaista elämiä. Mutta minun kaltaiseni. —\nHe tahtoivat minua nelistämään kasviaitausten välissä — minua, joka\nolin ratsastanut erämaissa, joissa ylläni taivas ja allani maa ovat\nsuuremmat kuin islantilaisen maailmankaikkeus! He tahtoivat minua\nhoitamaan kurjaa maatilkkua — minua, joka olen nähnyt auringon nousevan\nyli puolen maailman. Puhu sitten kymmenestä tuhannesta vuodessa ja mitä\nsillä voi ostaa. Sinä tiedät Harry, miltä tuntuu kun härkä jännittää\nlassoasi ja heposi asettuu vastarintaan! Missä voin Englannissa ostaa\nsellaista? Sinä tunnet päivän nousun ja laskun ja ne rajattomat\nlakeudet, joilla sydän paisuu suureksi. Sinä tunnet erämaan janon ja\npitkän taipaleen nälän, sinä tunnet auringon, joka loistaa ja täyttää\nkoko taivaan kirkkaudellaan ja tuulenhengen, joka raikkaana puhaltaa\navarilta asuinsijoiltaan? Missä palstoitetussa, siistissä, vihreässä ja\ntiheään asutussa Englannissa voin ostaa näitä kymmenellä tuhannella,\nniin, sata kertaa kymmenellä tuhannella? Ei, ei, Harry, se omaisuus\ntulisi minulle liian kalliiksi. Olen nähnyt sen, hyljännyt sen ja\nhuomannut sen mahdottomaksi. Olen tullut takaisin Suureen Maahan, missä\npalkka on pieni, raadanta kovaa ja mukavuudet vähäiset, mutta missä\nihminen ja hänen sielunsa tapaavat Luojansa kasvoista kasvoihin.»\n\nKarjanomistaja lopetti kertomuksensa. Pitkään aikaan ei kukaan puhunut.\nUlkopuolella tuntui sade harvenevan. Windy Bill ilmoitti, että joku\ntähti pilkisti pilvien lomista. Aamukylmä pakotti meidät niin lähelle\nnuotiota kuin sulava guano suinkin salli.\n\n»En tiedä oliko hän oikeassa vaiko väärässä», tuumi karjanomistaja\nhetken perästä. »Mies voi aikaansaada niin paljolla rahalla yhtä ja\ntoista. Ja kuitenkaan ei vanha »alkali» tunne itseään onnelliseksi\nmissään muualla kuin täällä. Mutta yhden asian tiedän», lopetti hän\npainostavasti, »huolimatta sateesta, vilusta, nälästä, epämukavuudesta,\nkirouksista, potkuista ja väkivaltaisesta kuolemastakin, ei teistä\njuroniekoista yksikään viihtyisi noissa puutarhahommissa, joista kolme\ntuntia sitten haastelitte.»\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nKARJAVARKAAT.\n\n\nPäivä koitti ja me laskeuduimme laakson pohjaan. Siellä me suurella\nvaivalla onnistuimme virittämään nuotion ja söimme aamiaista,\nsateen yhä piestessä meitä. Siinä yhdeksän korvissa veden tulo kuin\ntaikatempulla lakkasi. Alkoi tulla kylmä. Karjanomistaja ja minä\npäätimme kiivetä vuoren huipulle ampumaan vähän lihaa, joka meiltä oli\nloppunut. Se oli raskasta kiipeämistä, mutta päästyämme paljaitten\nkallioitten yläpuolelle, jouduimme aaltoilevalle, ruohoisalle\nylätasangolle, joka oli puolitoista mailia pitkä ja noin puoli mailia\nleveä.\n\nHeinä kasvoi korkeana, siellä täällä, aivan kuin puistoistutuksina\nnousi pieniä elinvoimaisia tammiryhmiä ja pikku puroja solui\npyöristyneitä kallioita alas. Takaisin tullessamme yhtyivät penkereet\ntoisiinsa yhtenäiseksi kuin pöytä. Syvät rotkot, jotka tähän saakka\nolivat olleet hallitsevina nähtävyyksinä, katosivat kokonaan. Näytti\nsiltä kuin olisimme olleet laajalla, aaltoilevalla tasangolla,\njohon vuorenharjanteet antoivat hieman vaihtelua ja joka ulottui\nyhtämittaisena aivan lumipeitteisen Galiuroksen juurelle saakka.\nJa kuitenkin tiesimme, että kymmenen minuutin kävely veisi meidät\nhirvittävän kuilun partaalle, niin syvän, että sen pohjalla virtaavan\nveden liikettä tuskin saattoi eroittaa; se oli niin koluinen, että\nhevosmies tuskin ensinkään saattoi liikkua siellä ja kuitenkin niin\nvanha, että sen pohjalla kasvoi metsää ja runsas heinä somilla,\npyöristyneillä kummuilla. Se oli perin hämmästyttävä kaksoisilmiö.\n\nOnnistuimme ampumaan lihavan, valkohäntäisen vuoripukin ja palasimme\nonnellisina leirille. Kaivoimme ojat, järjestimme suojuksen ja keitimme\nlämpimän aterian. Seuraavaksi päiväksi suunnittelimme karhunmetsästystä\njalan erään kanjonin varrella, jossa Setä Jim tiesi olevan »asuttuja»\nluolia.\n\nKun herättyämme seuraavana aamuna, erinäisin vaikeuksin vedimme\nsuojuksemme syrjään, olikin maa lumen peitossa. Lumivaippa painoi\npuitten oksia maantasalle ja ilmassa leijaili vielä hiutaleita.\n\n»Ei mitään karhuja tänäpäivänä», virkkoi karjanomistaja.\n\n»Ei», myönsi Setä Jim kuivasti. »Ei mitään karhuja ja mikä tärkeämpää,\nellette aio jäädä tänne pitemmäksi aikaa, niin on parasta lähteä tänään\ntakaisin.»\n\nMe keittelimme palelevin sormin, söimme, vähäväliä hypäten\nsyrjään puista tulevien lumivyöryjen alta ja kokosimme tavaramme\nvastenmielisesti. Köydet olivat jäässä, kytkimet jäykät ja kaikki\nkalisevaa tai märkää. Vihdoin työ oli suoritettu. Lämmitimme viimeisen\nkerran kohmettuneita käsiämme valkean ääressä ja lähdimme matkaan.\n\nMaailma oli lumisine puineen ja pengermineen erinomaisen kaunis. Mutta\nse oli myös erinomaisen liukas.\n\nLumi oli tarpeeksi nuoskaa takertuakseen hevosten kavioihin ja\neläinparat luistelivat ja kävelivät kuin puujaloilla.\n\nTäten me vaelsimme takaisin maita, jotka mielestämme olivat kyllin\npahoja ennestäänkin, mutta joita nyt lisäksi peitti petollinen\nvalkovaippa. Kuvittelehan ratsastavasi viettävää kalliota, joka\nlaskee niin jyrkästi, että hevosesi täytyy tehdä aivan taiturimaista\nnilkkatyötä, välttyäkseen liukumasta sivulle. Tuollaista kalliota\nlaskeutuessasi istut mieluimmin hyvin keveästi satulassa. Peitä\nsitten tuo kallio muutamalla tuumalla lunta, aseta lumipallot kunkin\nkavion alle ja yritä uudestaan. Kun olet tehnyt sen parikymmentä\nkertaa, niin valitse itsellesi jyrkkä vuorenkuve, sirota se täyteen\npääsi kokoisia vierinkiviä ja peitä se taas tuolla samaisella, kaikki\nsalaavalla liukkaalla aineella — no niin, sinullahan on valta vaihdella\nkokeilujasi miten mielikuvituksesi vain sallii.\n\nPäästyämme viimein vedenjakajan yli, jouduimme uusiin vaikeuksiin,\nmuistamatta, että meidän tulomatkallamme oli kuljettava jonkin matkan\nerästä kapeaa joenuomaa. Silloin oli meidän kiivettävä hyvin jyrkkää\nnousua ja silloin tällöin poukettava aika korkeille penkereille. Nyt\ntapasimme aikaisemmin kuivan uoman vetevänä jokena. Jyrkänteet olivat\nmuuttuneet koskiksi ja pengermät vesiputouksiksi. Kun saavuimme niiden\nkohdalle, oli meidän »laskettava kosket» niin hyvin kuin taisimme ja\npulskahdimme tavallisesti niiden alla oleviin, epämääräistä syvyyttä\nosoittaviin patoumiin. Muutamat kuormahevosista pyörähtivät nurin\nniskoin, liottaen huono-onniset makuuvaatteemme perinpohjin, mutta\nonneksi ei yksikään ratsuhevonen menettänyt tasapainoaan.\n\nVähitellen leveni rotko ja tulimme leveään puitakasvavaan kanjoniin.\nTäällä vesi tasoittui leveämmälle alueelle ja oli siten ainoastaan\nkolmen tuuman vahvuinen.\n\nMe kahlasimme räiskytellen iloisesti eteenpäin, sillä lukuunottamatta\njoitakin pehmeitä hiekkapaikkoja tai suoniemekkeitä olimme päässeet\nhuolistamme.\n\nJed Parker ja minä satuimme ratsastamaan rinnan, muodostaen\nhännänhuipun ja pitäen huolta, etteivät kuormajuhdat lähteneet omille\nteilleen tai viivästelisi. Kulkiessamme ensimmäisen karjavarkaitten\naitauksen ohi, kiinnitti hän huomiotani niihin.\n\n»Menehän vilkaisemaan niitä, siitä ei ole kuin kaksi vuotta kun\nkarkoitimme heidät täältä.»\n\nRatsastin paikalle. Sillä kohdalla aukeni kapea kuilun tapainen laakso\npääkanjoniin. Ratsastettuani vähän matkaa tuota laaksoa näin, että se\npäättyi äkkiä kohtisuoraan kallioseinään. Kun sen sivut myöskin olivat\njyrkät, ei tarvinnut muuta kuin rakentaa aita kanjonin puoleiselle\nsuulle ja niin oli mitä täydellisin karja-aituus valmis. Kun ajattelin\nkuinka täydellisesti näkymätön tuollainen syvä kanjoni on, ellei\nratsasta aivan sen partaalle ja kuinka äärimmäisen vaikeapääsyinen ja\nkaukainen seutu oli, niin käsitin kuinka ihanteellinen kätköpaikka se\noli.\n\n»Siitä on oikein jännittävä juttukin, tuosta rosvojoukosta, joka käytti\ntätä omanaan», sanoi Jed Parker, palattuani hänen luokseen. »Minäpä\nkerron sen sinulle joskus.»\n\nKiipesimme vuorelle, laskeuduimme Double R:ään, viritimme tulen\ntakkaan, kuivattelimme ja olimme onnellisia. Vähän syötyämme, — kuivaa\nruokaa vaan — muistutin Jed Parkeria lupauksestaan ja niin hän istuen\njalat ristissä peittonsa päällä keskellä lattiaa, kertoi meille\nseuraavan tarinan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPaljon romaaneja on kirjoitettu »pahasta miehestä» ja suurin osa niistä\non pötyä. Paha mies on yksinkertaisesti murhaaja, ei enempää eikä\nvähempää. Hän ei koskaan antaudu suoraan, rehelliseen aseenkäyttöön,\njos vain voi sitä välttää. Hän suorittaa tekonsa salaa tai sitten\nsaatuaan edes lain varjon puolelleen. Siitä on hyvänä esimerkkinä\nSam Cook. Te olette kaikki kuulleet hänestä. Kyllä hänellä sisuakin\noli. Kun hän joutui umpikujaan, toimi hän kunnollisesti — hän\nsaikin äkkikuoleman pyssynluodista. Mutta kun hän harkiten kyttäsi\nmiestään, niin ei hän jättänyt mitään sattuman varaan. Hän oli\njonkun aikaa järjestysmiehenä Willetsissä. Sangen pian tehtiin se\nhuomio, että ilmeni kovin monta tapausta, joissa oli vastustettu\nvangitsemismääräystä, jolloin Samin oli käytettävä ampuma-asetta ja\nettä nuo tapaukset poikkeuksetta kohdistuivat hänen henkilökohtaisiin\nvihamiehiinsä. Tietenkin kaikki saattoi olla kuten pitikin, mutta\nasia näytti epäilyttävältä. Sitten hän eräänä päivänä ampui Max\nSchmidt paran aivan tämän salongin takana. Kutsui vain hänet ulos ja\npaukautti vatsaan. Sanoi Maxin vastustaneen vangitsemismääräystä, jonka\noli aiheuttanut salongin aukipito yli määräajan. Olipa sekin muka\nsyy vangitsemiseen Willetsissä! Rouva Schmidt väitti aina nähneensä\nkoko tapauksen kulun ja sanoi että Cook, heidän aivan rauhallisesti\nkeskustellessaan, ampui korkeintaan kahden jalan päästä.\n\nJoka tapauksessa tulimme siihen päätökseen, että me tarvitsimme uuden\njärjestysmiehen. Niin. Muuta ei sitten tehtykään, sillä silloin\nei vielä ollut perustettu valvojakuntaa eikä yksityisen, siivon\nkansalaisen tehnyt mieli tulla tuota lajia olevan pahan miehen\nsilmätikuksi. Paitsi ehkä, jos hänkin rupesi käyttämään samoja keinoja\nja harrastamaan pientä salakyttäämistä omaan laskuunsa.\n\nPääasia on että nuo pahat miehet ovat matalamielisiä, kurjimuksia ja\nyksinkertaisesti kylmäverisiä murhamiehiä, jotka odottavat otollista\ntilaisuutta ja tekevät tekonsa ilman minkäänlaisia omantunnon\ntuskia. Paha mies tavoittaa sinut aavistamattasi, nukkuessasi,\nkeskustellessasi, tai tuumiessasi millainen päivä tänäänkin tullee.\n\nHän ei anna sinun saada vihiäkään asiasta ja ennemmin tai myöhemmin\nhän sinut nutistaa itselleen turvallisimmalla ja helpoimmalla tavalla.\nSiinä ei ole vähääkään runollisuutta.\n\nJa ennenkuin olet nähnyt jonkun miehen, jota on pyydetty mökistään\nrauhalliseen keskusteluun, ammuttavan, kun hän sattuu katsomaan\nmuualle; tai kun häneltä on pyydetty juotavaa ja hän on tapettu\nkumartuessaan sitä ottamaan; tai huoneeseen mennessään on saanut\npiston selkäänsä; ennenkuin olet sen nähnyt, on sinun kerrassaan\nvaikeaa uskoa, että keneltäkään mieheltä saattaisi siinä määrin puuttua\nsuoruutta tai sääliä tai alkuperäisintä inhimillisyyttä.\n\nKuten tiedätte pojat, tulin Texasista Buch Johnsonille noin kymmenen\nvuotta sitten. Minulla oli muutamia hyviä ratsuhevosia ja minua\nharmitti myydä niitä siihen hintaan, jota niistä silloin tarjottiin,\njoten päätin ratsastaa poikki maitten ja tuoda ne mukanani. Matka ei\nollut niin hirvittävän pitkä ja arvelin, että olisi hauska nähdä miltä\nUusi Meksikokin näytti.\n\nAlbuquerquen mailla yhdytin toisen matkueen, joka oli menossa samaan\nsuuntaan. Heitä oli viisi henkeä, kolme miestä, nainen ja vuoden vanha\nlapsi. Heillä oli puolen tusinaa hevosia ja se olikin kaikki mitä\nnäin. Niistä vain kaksi kuormahevosta eikä mitään vankkuria. Luulenpa\nettä koko talous - kupit, pannut ja kattilat — olivat korkeintaan\nviiden dollarin arvoiset. He olivat juuri illallisella, kun pääsin\nheidän luokseen eikä minun tarvinnut muuta kuin kerran vilkaista, niin\nhuomasin, ettei heillä ollut matkassaan muuta muonaa kuin jauhoja,\nkahvia ja sokeria. Puoleksi nyletty mullikan ruho oli heidän lähellään\nja paistinpannu oli täynnä lihaa.\n\n»Hyvää päivää, muukalaiset», sanoin minä ratsastaen paikalle. He\nnyökkäsivät hieman päätään, mutta eivät virkanneet sanaakaan. Hevoseni\nrupesivat syömään, minä paneuduin mukavasti satulaan ja kierasin\nitselleni palturin. Miehet olivat pitkiä, hoikkia roikaleita, kasvot\ntympeät ja silmät ovelat ja pälyilevät. Nainen oli likainen ja kaikin\npuolin epämiellyttävä. Tunsin sen lajin erinomaisesti. Texas alkoi olla\nsellaisille liian ahdas paikka.\n\n»Illallista syödään», sanoin iloisesti.\n\nJoku heistä murahti minulle: »niinhän sitä». Ja hetken kuluttua kysyi\npisin heistä hyvin vastenmieliseen sävyyn, enkö haluaisi levätä ja\nsyödä. Vastasin heille kieltävästi ja selitin aikovani jatkaa matkaani\niltaviileässä.\n\n»Teillä näkyy olevan enemmän lihaa kuin tarvitsette», sanoin minä.\n»Minäkin voisin käyttää vähän siitä.»\n\n»Ottakaa itse», sanoivat he. »Se on merkitön hieho, joka sattui\nvastaamme.\n\nLeikkasin paistin itselleni ja huomasin, että nahka oli kyljestä\nleikattu aivan kaistaleiksi ja että pää oli kokonaan poissa.\n\n»Kas niin», puhelin ruholle, »ei kukaan pystyne vannomaan, oletko\nmerkitsemätön vai etkö, mutta uskaltaisinpa lyödä vetoa, että tunnet\npoltinraudan varsin hyvin.»\n\nSanoin heille suurkiitokset ja nousin satulaan taas. Hevoseni\nteeskentelivät hieman hämmästystä, kun heidän taas täytyi lähteä, mutta\nen voinut auttaa asiaa.\n\n»Tämä näyttää tosin aivan rangaistukselta, hevosparat», puhelin niille,\n»mutta olen varma, ettei teillä ole suurempaa halua yhtyä tuohon\nseuraan kuin minullakaan enkelien joukkoon, mutta jos leiriydymme\ntähän, niin luultavasti kumpikin tapahtuu.\n\nEn nähnyt heitä sen koommin, ennenkuin satuin Lazy Y:hen ja olin\nalkanut karjanpidon Soda Springin laaksossa. Larry Eagen ja minä\nratsastimme yhdessä niihin aikoihin ja siten tulin tuntemaan hänet\nsangen hyvin. Eräänä päivänä, kaukana Elm Flatilla, tapasimme\narvaamatta tuon samaisen teksasjoukon taas, matkalla pohjoiseen.\nSillä kertaa olin omalla alueellani ja tunsin asemani, joten saatoin\ntyydyttää uteliaisuuttani hieman suuremmassa mitassa. »Kas, olettepa te\ntulleet kauaksi», sanoin minä.\n\n»Niin olemme», sanoivat he.\n\n»Ja minnepäin matka?»\n\n»Tuonne vuorille päin.»\n\n»Ja mitä siellä?»\n\n»Farmia me vain, hieman kauppapuutarhaa, ehkäpä ostelemme vähän\nkarjaakin.»\n\nHe jatkoivat matkaa.\n\n»Kauppapuutarhan piti kai olla hieno homma näillä seuduilla», virkoin\nLarrylle.\n\nHän istui satulassa, katsellen heidän jälkeensä.\n\n»Melkeinpä säälittää», sanoi hän. »Sen täytyy olla kovan työn takana.»\n\nNo niin, me paimensimme niillä mailla lähes kaksi vuotta. Sillä ajalla\nnäimme teksasilaiset ystävämme — Hahn oli heidän nimensä — pari, kolme\nkertaa ja kuulimme heistä vähän väliä. He ostivat polttomerkillä\nvarustettua karjaa Steve Mc Williamsilta seitsemälläkymmenelläviidellä\ndollarilla, ehkäpä yhteensä kuusi tai kahdeksan päätä. Sittemmin\nkuulimme, että he ostelivat pari kolme päätä yhdeltä ja saman verran\ntoiselta. He merkitsivät ne kaikki Mc Williamsin raudalla — TO — ja\npian alkoi niitä näkyä piirissämme.\n\nHyvä karjamieshän tuntee eläimet aivan yhtä hyvin kuin tekin erotatte\nihmiset toisistaan. Tavallisesta ihmisestä näyttävät kaikki sarvipäät\nsamanlaisilta, mutta sellaisessakin piirissä, joka käsittää tuhansia\neläimiä, voi ammattinsa tunteva karjapaimen tuntea miltei jokaisen\nyksilön niin kaukaa kuin silmänsä kantaa. Luonnollisesti siinäkin\ntoinen on etevämpi kuin toinen. Luulenpa melkein, että siihen täytyy\nolla kasvatettu. Niinpä me Lazy Y:n pojat panimme merkille jokaisen\nTO:lla poltetun ja voimme päättää sangen tarkkaan, että Hahnin karja\nkäsitti korkeintaan kolmekymmentäviisi päätä.\n\nKaikki oli kuten pitikin eikä kukaan arvannut mitään rettelöitä\ntulevaksi. Mutta sitten, eräänä keväisenä päivänä tapasimme ensimmäisen\n»unikeon». Mitäkö unikeko on? Unikeko on vasikka, joka on merkitty\nkorvaan, mutta ei polttomerkillä. Kullakin karjanomistajalla on\noma polttomerkkinsä, kuten tiedätte ja sitäpaitsi hän leikkaa ja\nmuodostelee korvan omalla tavallaan. Siten hänen ei tarvitse katsoa\npolttomerkkiä, paitsi vahvistaakseen huomionsa korvamerkkiin nähden.\nKun nyt karja tavallisesti nostaa korvansa ikäänkuin kysyvinä\npystyyn ratsun lähestyessä, on helppo tuntea omansa korvista,\nensinkään tarkkaamatta polttomerkkiä. Silloin kun karjamies tapaa\nmerkitsemättömän vasikan, eikä voi tehdä tulta, hän vain merkitsee\nsiltä korvan ja jättää polttamisen tuonnemmaksi. Mutta se ei tapahdu\nusein ja meidän taloudessamme oli ankarasti kielletty koskaan tekemästä\nunikekoja.\n\nNo niin, kuten sanoin, ratsastimme Larry ja minä eräänä keväisenä\npäivänä ja tapasimme Lazy Y:n lehmän vasikoineen. Tuo pieni veitikka\noli asianmukaisesti korvamerkillä varustettu ja me jatkoimme\nratsastusta, emmekä olisi huomanneet mitään, ellei pensasjänis\nsattumalta olisi hypähtänyt esiin ja säikähdyttänyt vasikkaa niin,\nettä se juoksi aivan meidän edestämme. Silloin emme voineet olla\nhuomaamatta, että siltä puuttui polttomerkki. Tietenkin me heti otimme\nsen kiinni ja poltimme merkin siihen. Tarkastin sen korvaa samalla ja\nhuomasin että se oli aivan vasta merkitty, joten tullessamme illalla\nkotiin, ilmoitimme Buch Johnsonille, että joku merkitsijöistä oli\nruvennut laiskottelemaan ja tekemään unikekoja.\n\nTietysti syyllistä etsittiin tiukasti, mutta joka merkitsijä vannoi\npitkin ja poikin, taivaan ja manalan kautta merkinneensä joka vasikan,\nminkä sinä kevännä oli lassoonsa kietonut.\n\nPäätimme että heistä joku valehteli ja annoimme asian painua silleen.\n\nJa viikon kuluttua ilmoittivat sitten toiset paimenet taas tavanneensa\nkolmitahkoisella H:lla merkityn unikeon. Kolmitahkoinen H oli\nGoodrighin merkki, joten meillä ei sen kanssa ollut mitään tekemistä.\n\nArvelimme että heikäläistenkin joukossa joku merkitsijä oli huolimaton.\nKolme muuta samanlaista tapausta huomasimme sinä kevännä.\n\nAsia oli sillä hyvä. Unikekojen esiintyminen noin lukuisina oli hieman\nhämmästyttävää, mutta se ei vielä herättänyt epäluuloa. Karja menestyi\nhyvin sinä kesänä, ja kun ennen sadekautta kokosimme karjan, erotimme\nehkäpä tusinan verran noita TO elukoita, jotka olivat harhautuneet\nHahnin laitumilta. Tuosta tusinasta oli viisi täysikäistä lehmää ja\nseitsemän hiehoa.\n\n»Siunatkoon», sanoi Buch minulle, »kuinka merkillisen paljon vieraita\nhiehoja tunkeutuu meidän puolellemme.»\n\nMutta kun nuori karja tavallisesti helpommin eksyy joukostaan kuin\nvanha, joka jo on piiriinsä tottunut, ei asia herättänyt sen enempää\nhuomiotamme. Hahnit ottivat omansa ja sillä oli asia järjestetty.\n\nMutta seuraavana kevännä me tapasimme yhä useampia unikekoja ja eräänä\npäivänä löysimme lehmän, joka oli kokonaan kykenemätön liikkumaan.\nSellaistakin sattuu usein, mutta Buchilla, joka oli kanssani, oli\njotakin mielessään. Vihdoin hän palasi takaisin, sitoi lehmän ja kaatoi\nsen.\n\n»Katsohan tänne Jed, sanoi hän, mitäs tästä arvelet.»\n\n»Näyttää siltä kuin joku olisi lassottanut sen takajalasta» sanoin minä.\n\n»Mahdollisesti», virkkoi hän, »mutta kun se on noin halvattu, näyttää\nminusta kuin lehmää olisi pidetty jalkakytkyessä.»\n\nEnempää ei asiasta puhuttu, kunnes tapasimme aivan sattumalta toisen\nsamanlaisessa tilassa olevan lehmän. Kaadoimme senkin.\n\n»No, mitäs nyt sanot?» kysyi Buch minulta.\n\n»Jalassa näkyy olevan syvä haava, mutta olen nähnyt lehmien\nhaavoittuvan pahemminkin tullessaan vuorilta alas.»\n\nYmmärrättehän mitä tuo merkitsi. Karjavarkaat ottavat näet kiinni\nlehmän ja panevat sen jalkakytkyeen tai vioittavat sitä muulla tavalla,\nniin ettei se pääse muitten mukana, vievät sitten vasikan pitkän matkan\npäähän ja merkitsevät sen omalla merkkiraudallaan. Jos siis löytäisimme\njonkin vasikan, joka seuraisi toisella merkillä varustettua lehmää,\nniin olisi helppo arvata mitä oli tapahtunut.\n\nMe ratsastimme eteenpäin syviin mietteisiin vaipuneina. Ei voinut\nolla epäilystäkään siitä, että karjavarkautta harjoitettiin. Unikeot\nhe merkitsivät siinä toivossa, ettei kukaan huomaisi puuttuvaa\npolttomerkkiä. Sitten kun vasikka olisi vieroitettu eikä enää\nseuraisi imettäjäänsä, aikoi tietysti karjavaras polttaa siihen\noman merkkinsä ja muuttaa korvamerkin sen mukaiseksi. Se oli sievä\nja vaivaton keino koota itselleen hyvänlainen karjajoukko halvalla\nhinnalla. Mutta oli sangen vaikeata ilman muuta päättää, keitä\nkarjavarkaat olivat. Meksikon rajan puolella oleskeli paljon luopioita,\njotka tekivät ryöstöretkiään silloin tällöin ja vuoriston juurilla\nsijaitsevien vesipaikkojen läheisyydessä oli myös muutamia rasvamekkoja\nmeksikolaisia ja sittenhän niillä mailla vielä oli yksi ja toinen pieni\nkarjahommissa toimiva joukko, kuten Hahnin esimerkiksi, eikä niistä\nmikään pannut pahakseen pientä unikekojen tekoa, sivuhommanaan. Buch\nJohnson käski meitä kaikkia pitämään silmämme auki ja lähetti sanan\nsuurille karjanomistajille, että he tarkastaisivat kenellä sattuisi\nolemaan liian paljon vasikoita lehmälukuun nähden.\n\nTuo teksasjoukko, josta teille puhuin, oli asettunut Double R:n\nkanjoniin, siihen luonnon tekemään aitaukseen, jota näytin sinulle\ntänä aamuna. He olivat rakentaneet itselleen savimajan, peranneet\nvähän maata ja istuttaneet muutamia puita sekä kastelivat pienen alan\nalfalfan viljelyä varten. Ei juuri kukaan ratsastanut siellä päin,\nsillä maasto oli liian vaikea karjan kulkea ja meidän piirimme oli\nenemmän etelään käsin. Nyt rupesimme kuitenkin ulottamaan retkiämme\nvähän kauemmaksi. Minä kävin aina Dos Cabesasissa saakka katsomassa\nkarjaa siellä ja Larry lähetettiin tavallisesti Double R:n seuduille.\nEräänä iltana vei hän minut hieman syrjään.\n\n»Kuulehan Jed», sanoi hän, »minähän tunnen sinut aika hyvin enkä häpeä\ntunnustaa, että olen vielä kokematon näissä karjahommissa, enhän\nole ollut tässä kuin vasta vuoden ajan. Mutta mikä on tavallisesti\nvasikoitten suhde lehmien lukumäärään?»\n\n»Niitä pitää olla noin puolet lehmien lukumäärästä», selitin minä.\n\n»Siis viisikymmentä päätä käsittävässä lehmäkarjassa ei voi olla yhtä\nmonta vuoden vanhaa hiehoa?»\n\n»Sanoisinpa ei», vastasin minä. »Mihin sinä pyrit puheellasi?»\n\n»En mihinkään vielä», sanoi hän.\n\nMuutaman päivän perästä kävi hän taas kimppuuni.\n\n»Jed», sanoi hän. »En osaa yhtä hyvin kuin te muut pojat, erottaa\nlehmiä toisistaan, mutta tuolla on eräs TO:lla merkitty vasikka, jonka\nvoisin vannoa nähneeni kuukausi sitten erään XY:llä merkityn lehmän\nseurassa. Tahtoisin, että lähtisit mukaani sinne.»\n\nMe huomasimme asianlaidan olevan niinkuin hän oli kertonut ja\nkiertelimme koko seuraavan kuukauden tuossa vaikeakulkuisessa seudussa\netsien todistuskappaletta. Näin tarpeeksi ollakseni siveellisesti\nvarma asiastani, mutta poliisiviranomaiselle siitä ei ollut, emmekä\ntietenkään voineet ampua rauhallista karjamiestä pelkän epäluulon\nnojalla. Mutta vihdoin eräänä päivänä yhdytimme nelikuukautisen,\nyksinäisen vasikan, joka oli merkitty TO:lla — oikein hyvässä kunnossa\nse olikin.\n\n»Ihmettelenpä missä tämän emä on?» sanoin minä.\n\n»Ehkäpä se on 'penikka'», sanoi Larry Eagen — me sanoimme penikaksi\nsellaisia vasikoita, joitten emä oli kuollut.\n\n»Ei», sanoin minä, »sitä en voi uskoa. 'Penikka' on aina kitukasvuinen\nja heikko ja se makailee vesipaikkojen läheisyydessä ja sillä on aina\nsuuri, turvonnut vatsa. Ei, se ei ole mikään 'penikka' ja jos se on\nrehellinen vasikka, niin täytyy tässä lähellä olla TO:lla merkitty\nlehmäkin.»\n\nMe erosimme tutkiaksemme tarkemmin seutua.\n\nLarry ratsasti ylös pienemmän kallion penkereelle. Äkkiä näin\nhänen hevosensa hypähtävän taakse» päin — ehkäpä säikähtävän\nkalkkarokäärmettä tai muuta sellaista — ja sitten häviävän näkyvistä.\nHypäytin ratsuni jyrkänteen reunalle, odottaen näkeväni vain rippeitä\nmiehestä ja hevosesta. Se oli vain noin viisitoista jalkaa syvä, mutta\nen nähnyt pohjaa siellä kasvavilta pensailta.\n\n»Oletko hengissä?» huusin minä.\n\n»Olen, olen», huusi Larry, »mutta Jumalan rakkauden tähden, joudu tänne\nniin pian kuin voit».\n\n»Vahingoittunut?» sanoin minä laskeutuessani alas.\n\n»En vähääkään, mutta katsoppa tänne.»\n\nSiinä oli kuollut lehmä, Lazy Y:n merkki kyljessä.\n\n»Ja kuulan reikä otsassa», lisäsi Larry. »Ja katsopas, tuo TO vasikka\noli läsipää ja niin on tämäkin lehmä.»\n\n»Luulenpa että olemme selvillä unikeoistamme», sanoin minä.\n\nNiin, siinä sitä nyt oltiin.\n\nLarryn täytyi taluttaa ratsuaan kuilun pohjaa pääkanjoniin. Minä\nseurasin kallion reunamaa, odottaen sopivaa kohtaa, jossa pääsisin alas\nhänen luokseen tai hän ylös minun seuraani. Me keskus»telimme silloin\ntällöin kulkiessamme, kunnes Larry äkkiä taas huudahti:\n\n»Nytpä saamme suurriistaa. Täällä on luola, jossa mekastaa\nvuorileijona.»\n\nLaskeuduin hänen luokseen. Heti vedimme kuusipiippuisemme esille ja\nmenimme luolan suulle, joka oli aivan kallion pengermän alla. Siellä\noli todella tuoreet leijonan jäljet ja saatoimme kuulla heikkoa naisen\nitkua muistuttavaa ääntä.\n\n»Minulla etuoikeus», omisti Larry itselleen ja laskeutui nelinkontin\nluolan suulle.\n\nHän ryömi sisään heti, välittämättä vähääkään kehoituksistani\nvarovaisuuteen. Minuutin kuluttua tuli hän takaperin ulos, kolmivuotias\ntyttölapsi käsivarrellaan.\n\n»Me olemmekin tänään oikein seikkailuilla», sanoi hän. »Mistä luulet\ntämän tulleen ja miten hän on tänne voinut joutua?»\n\n»Olen seurannut leijonan jälkiä, kun se on kantanut selässään hiehoa,\nniinkuin kettu haukea», vastasin minä. »Ne ovat pelottavan voimakkaita\notuksia.»\n\n»Mutta mistä tämä on saattanut tulla?» ihmetteli Larry.\n\n»No selvähän se on», vastasin minä. »Etkö muista että tuolla TO\njoukolla oli vuoden vanha lapsi tullessaan näille seuduille?»\n\n»Se on oikein», sanoi hän. »Tästä on vain mailin matka heidän\nmökilleen. Minä vien hänet kotiaan. He mahtavat olla hyvinkin hädissään\nlapsesta.»\n\nKiipesin vuorelle, jossa hevoseni odotti. Koville otti kapuaminen eikä\nolisi ollut haitaksi, vaikka olisi ollut kynnet silmäkulmissakin. On\nhelpompi laskeutua kuin kiivetä. Pudotin aseeni vyöltäni ja se vieri\naivan pohjalle saakka, mutta en olisi palannut sitä ottamaan, vaikka\nniitä olisi ollut viisi kappaletta. Larry otti sen huostaansa.\n\nNiin me jatkoimme matkaamme, minä korkealla kallion päällä ja Larry\nsyvänteen pohjalla.\n\nVihdoin tulimme karjamökille ja minä pysähdyin odottamaan.\n\nHeti kun Larry tuli näkyviin, tulivat kaikki ulos ja muutamassa\nhetkessä oli lapsi äitinsä sylissä. He eivät nähneet minua ensinkään,\nmutta saatoin selvästi kuulla mitä he sanoivat. Larry kertoi, miten\nhän oli löytänyt lapsen luolasta ja leijonan jäljistä ja vaimo itki ja\npuristi lastaan rintaansa vasten ja kiitteli häntä kymmeniä kertoja.\nToinnuttuaan sitten vähän, vei hän lapsen tupaan ja ruokki sitä ja mitä\nlie tehnyt muuta.\n\n»Kas niin», sanoi Larry naurussa suin, »täytyy lähteä taas.»\n\n»Sanoitte löytäneenne lapsen Double R:ssa?» kysyi Hahn. »Oliko luola\nlähellä kolmea poppelipuuta?»\n\n»Niin oli», sanoi Larry.\n\n»Missä laskeuduitte kanjoniin?»\n\n»Oh, hevoseni luiskahti kuiluun juuri niitten yläpuolella.»\n\n»Niitten yläpuolella olevaan kuiluun?» toisti Hahn katsoen häntä\ntiukasti silmiin.\n\nLarry otti askeleen taaksepäin.\n\n»Teidän pitäisi toki olla mahdollisimman kiitollinen siitä, että joudun\nkanjoniin ensinkään.»\n\nHän tuli kohti ja ojensi kätensä.\n\n»Se on totta», sanoi hän. »Teitte meille hyvän työn.»\n\nLarry tarttui ojennettuun käteen. Samassa ojensi Hahn aseensa ja ampui\nhäntä keskiruumiiseen.\n\nKaikki kävi niin äkkiä ja odottamatta, että jäin seisomaan kuin\nhalvattuna paikoilleni. Larry kaatui eteenpäin, kuten ihminen\ntavallisesti tekee, kun häntä on ammuttu vatsaan, mutta jotenkin sai\nhän aseensa vyöstään ja laukasi sen vielä kahdesti. Se ei sattunut\nkehenkään ja luulenkin, että hän oli kuollut jo ennenkuin ennätti\nmaahankaan.\n\nHänellä oli minun aseeni, joten minusta ei ollut enempää hyötyä kun\ntaskusta paidanhelmassa!\n\nEi, sir, puhukaa niin paljon kuin tahdotte, mutta murhaaja on alhainen\nkurjimus, joka ei epäile käyttää petosta ja kiittämättömyyttä,\npelastaakseen haisevan raatonsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJed Parker lopetti kertomuksensa.\n\nPieneen huoneeseen tunki hämärä ja tuskin pystyi erottamaan\nhuopapeitoissaan makaavia miehiä.\n\nKarjakartanon esimies istui suorana kuin seiväs, jalat ristissä.\nPiipustaan hehkuva heikko tuli valaisi hänen kasvojaan.\n\n»Miten karjavarkaiden kävi?» kysyin häneltä.\n\n»Niin, sir, sillä on oma juttunsa. Hahn itse, joka oli murhan tehnyt,\npakeni. Me hankimme tosin vangitsemismääräyksen, mutta sillä emme\ntehneet mitään. Hän oli senjälkeen jonkinlaisena puolihenkipattona\nja menetti vihdoin henkensä vuonna 97 toimeenpannussa etsinnässä.\nMutta toiset tuomittiin karjavarkaudesta. Meillä ei ollut paljoakaan\ntodistusaineistoa silloisen lain perusteella, ja he olisivat päässeet\nkoko jutusta, ellei vaimo olisi todistanut heitä vastaan. Murha oli\nhänestäkin liian paljon. Ja kun tästä tuli ennakkotapaus muihinkin\nkarjavarkauksiin nähden, alkoi oikeastaan Larryn kuolemasta laki ja\njärjestys karja-asioissa tulla voimaan.\n\nTupakoimme. Viimeiset päivänsäteet valoivat likaisen akkunan\npunaiseksi. Windy Bill nousi ja meni ovelle katsomaan ilmoja.\n\n»Pojat», sanoi hän palattuaan, »selkenee jo, voimme huomenna palata\nkarjatalolle.»\n\n\n\n\nViides luku.\n\nKARJAN KO'ONTA.\n\n\nHeräsin huutoon. Oli vielä pimeä kuin konsanaan yöllä. Kuu vaelsi\npääni yllä, tähdet paloivat tuikkimatta kuin kynttilät ja kylmä viima\nviiletti erämaan avonaisista veräjistä. Kohottauduin kyynärpäilleni\nja heitin peittoni ja sadekankaani syrjään. Neljäkymmentä muuta,\nepäselvää, muodotonta myttyä ympärilläni liikehti samaan verkkaan\ntapaan. Neljä haamua tuli ja meni minun ja nuotion väliä. Tunsin heidät\nmolemmiksi ruuan laittajiksi ja hevosrengiksi. Toinen viimemainituista\ntoraili.\n\n»En kerinnyt leiriin ennen kuun nousua viime yönä. Yhtä hyvin voisin\nvaihtaa makuuvehkeeni lyhtyyn ja päästä niistä ainaiseksi.»\n\nJuuri kun ojentelin käsiäni ja värisin hieman, paiskasivat rengit\ntinalautasensa pesuastiaan, nousivat satulaan ja ratsastivat noin\ntuhannen akren alueelle päin, joka kävi laitumen nimellä.\n\nVetäisin äkkiä vaatteet ylleni, vyötin peurannahkaisen takkini ja\npuikahdin nuotion ääreen. Tusina miehiä oli siellä jo minua ennen.\n\nOli tuima pakkanen. Itäinen taivas oli hieman vaalennut, mutta kuu\nja tähdet loistivat yhä urhoollisesti heikentymättömin voimin.\nPreeriasusilauma ulvoi toivottomia herjauksiaan uuden päivän koitolle\nja hajallaan oleva karja heräili ja alkoi mylviä ja ammua.\n\nLähellä nuotiota oli kaksi tulivuoren tapaista leivinuunia, jotka\nolivat ääriään myöten täynnä paistettua lihaa, niitten vieressä\ntörrötti kaksi tinattua vesisaavia, täynnä korppuja ja kaksi\nsuunnatonta kahvipannua seisoi kuin henkivartijat rivin kummassakin\npäässä. Otimme kukin tinakupin ja lautasen varusvankkurien takaosassa\nolevasta laatikosta, kävimme leivinuunilla, saavilla ja kahvipannulla\nja palasimme nuotiolle kyykistyen kantapäillemme niin lähelle valkeaa\nkuin suinkin. Ne miehet, jotka tulivat liian myöhään, lainasivat\nlapiota hieman, kokosivat hiiliä ja tekivät oman tulensa, jonka ääreen\npian muodostui uusi ryhmä.\n\nSyödessämme valkeni yhä itäinen taivas. Sarastuksen puoleiset vuoret\nnäyttivät harmaasta paperista leikatuilta varjokuvilta, lännen puoliset\ntaas hieman kirkkaammilta. Ympärillämme olevat esineet alkoivat\nheikosti häämöittää. Saatoimme erottaa tuulimyllyn ja karjakartanon\nsaviseinät sekä karja-aitauksen. Karjapaimenet nousivat toinen toisensa\njälkeen, heittivät ruoka-astiansa pesualtaaseen ja alkoivat etsiä\nköysiään. Kaikki oli epäselvää ja salaperäistä harmaassa aamuhämärässä.\nKatselin Windy Billiä kun hän askaroi tervakankaansa ääressä. Hän\nkumartui peittääkseen makuuvehkeitään. Hänen taivuttaessaan itseään\nmaahan oli vielä hämärä, mutta kun hän oikaisihe, oli jo täysi päivä.\nOli aivan kuin joku olisi ojentanut kätensä, vääntääkseen koko maailman\nvalonpiiriin taas.\n\nItäiset vuoristot näyttivät haurailta, aavikko oli satumainen kuin\npehmeä usvameri.\n\nLaitumelta kuuluivat renkien huudot ja saatoimme erottaa siellä korkean\npölypilven.\n\nHetken perästä tuli ensimmäinen osa hevoslaumasta näkyviin, juosten\nvapaana ja kuormattomana hevosen jaloa ja kevyttä ravia. Toiset\nseurasivat perässä, läheisemmät selväpiirteisinä ja terävinä,\ntaimmaiset pölyn hämärtäminä, milloin esiintyen selvempinä, milloin\ntaas kadoten kuin aaveet. Johtajahepo kääntyi arvelematta aitaukseen.\nSen perässä tulvi koko jälessä tuleva hevoslauma — kaksisataa\nviisikymmentä ratsuhevosta — loppumattomassa kavion kapseessa.\n\nLeiri tyhjeni silmänräpäyksessä. Paimenet astuivat aitaukseen. Hevoset\nalkoivat kiertää sen ääriä kuin sirkuksen ympyrää. Miehet asettuivat\nkeskelle, ja etsivät tarkkaavina kukin jo ennakolta valitsemaansa\nratsua. Miltei heti olivat he löytäneet omansa ja vetäen silmukkaa\nperässään, astuivat he sitä pyörivän kehän osaa kohti, jossa heidän\nhevosensa pälyili. Muutamat pyörittivät lassoaan päänsä päällä, mutta\nuseimmat heittivät sen vikkelällä käden liikkeellä.\n\nOli ihmeellistä nähdä, millä varmuudella silmukka lensi, ohi tusinan\nlevottomia päitä ja yli saman verran selkiä, suoraan ja pysyvästi,\naivan keskellä laumaa olevan eläimen kaulaan. Mutta jos ensimmäinen\nheitto epäonnistui, oli mielenkiintoista nähdä, kuinka tuo tarkoitettu\neläin rupesi väistelemään, kääntyilemään, pyörimään ja piiloutumaan,\nvälttääkseen toista heittoa. Ja yhtä hauskaa oli nähdä, kuinka toiset\nhevoset tarjosivat apuaan toverilleen. Ne näkyivät ymmärtävän,\nettei niitä tällä kertaa tarvittu ja puskeutuivat paimenen ja hänen\nhaluamansa hevosen väliin aivan ihmeteltävällä rohkeudella. Huolimatta\nheti pilvenä nousevasta tomusta ja huumaavasta kavion jyminästä,\nryntäävien eläinten huminasta ja äkillisistä ryhmäin muutoksista, jossa\nomansa tunteminen näytti mahdottomalta, oli kukin uskomattoman lyhyessä\najassa saanut ratsunsa ja muut hevoset seurasivat nöyrästi renkien\nohjausta takaisin laitumelle. Siellä ne sitten, hevosten vaihtoon\nsaakka, saivat syödä mielinmäärin, vapaina, eri ryhmiin hajaantuneina,,\nvaatimatta juuri minkäänlaista paimentamista. Pakoonko? Siunatkoon, ei,\nse ajatus kai viimeiseksi olisi pälkähtänyt niiden päähän.\n\nSillä välin kiinnitettiin satulat ja sovitettiin päitset päähän.\n\nEsimies määrää aina lehmäpaimenelle, tälle kuuluvasta kuudesta\nkymmeneen ratsuun käsittävästä »nipusta» pari kolme kappaletta\nharjoitettavaksi karjatyöhön. Siksipä me joka aamu näimme puolen\ntusinaa miestä, jotka varovasti taluttivat pieniä, ilkamoivia hevosia\nhiekkakentälle taltuttaakseen ne siellä. Eräs pieni, musta hevonen,\njoka kuului Tuomariksi kutsutulle lehmäpaimenelle, tarjosi tavallisesti\nyli odotusten huvia.\n\n»Käyhän kiinni, Tuomari», sanottiin hänelle aina.\n\n»Ellei se aio antautua, niin jätän sen», nauroi Tuomari, heittäytyen\nsatulaan.\n\nMusta ravasi matkaan rauhallisesti ja kylmästi, aivan kuin saattaakseen\nhäpeään kaikki, jotka epäilivät sen lampaanluontoa. Mutta niin pian\nkuin läsnäolevat käänsivät sille selkänsä, kiljahti se kerran, painoi\npäänsä alas ja silloin alkoi leikki. Se teki aikamoisia pukin hyppyjä\nja suoritti oikein koristeellisia loikkauksia, mutta sen paras temppu,\njolle se vaati alkuperäisyyden patenttia, oli siinä, että se nousi\ntakajaloilleen niin peloittavan pystyyn asentoon, että ratsastajan\ntäytyi otaksua sen kaatuvan taaksepäin ja sitten se äkkiä heittäytyi\neteenpäin ja pomppi jäykin koivin sarjan pukin hyppyjä. Ensimmäinen osa\ntempusta pakoitti ratsastajan istumaan höllästi satulassa, ollakseen\nvalmis hyppäämään alta pois ja toinen osa heitti hänet suinpäin\nsatulasta, ennenkuin hän ennätti uudistaa otettaan.\n\n»Ja sanotaan, ettei hevonen osaisi ajatella!» huudahti eräs katsojista,\nmutta koska ne olivat taltutettuja hevosia — kuten näkyy! — oli näytös\npian ohi, kun kukin oli tehnyt pienen lentokokeensa.\n\nMe nousimme satulaan ja ratsastimme pois, juuri kun läntiset vuoristot\nsaivat rinteilleen auringon lämpimät säteet, joista me emme vielä\nrunsaaseen puoleen tuntiin saisi iloita.\n\nMinulla oli viisi hevosta »nipussani» ja ratsastin hevosella, jonka\nnimi oli Ruskea ruukku. Se oli voimakas, kaunisrakenteinen eläin,\nnoin neljätoista ja kaksi korkea ja oli suunnattomasti innostunut\nkarjahommaan. Kun aamu oli kylmä, oli sen hyvä olla.\n\nJuottoaitauksen veräjällä jakaannuimme kahteen ryhmään. Pienemmän\nosaston tuli Jed Parkerin johdolla koota karja mesquitepensaikkoa\nkasvavilta aavoilta tasangoilta. Toisen osaston taas, Homerin,\nkokoomistyön kapteenin, komennossa, piti kiertää seudut aina Mont\nGrahamin lähellä olevia mäkiä myöten. Niinpä lähdimmekin täyttä neliä\npitkälle ratsastuksellemme.\n\nMailin toisensa perästä jymistimme ravakkaa kyytiä. Välistä väistelimme\npuoleen ja toiseen mesquitepensaita, hajaantuen ja tullen yhteen taas.\nSitten lensimme rajattomilta näyttävien ruohotasankojen yli, välistä\ntaas ponnahtelimme ja hyppelimme ojien, kuilujen ja muiden esteiden\npoikki ja yli — mutta aina kiristämättä ohjaksia. Miehet ratsastivat\nvaivattomasti, tietä ajattelematta ja jalansijasta välittämättä.\n\nIlma puski vastaamme pistävänä. Lämmin veri, huiman menon\nkiihdyttämänä, virtasi nopeasti. Tunsimme elähyttävän lämmön\nruumiissamme. Aamupakkasesta tunsivat ainoastaan sormenpäät ja nenämme\nhieman rippeitä. Aurinko paistoi jo matalalla yli tasankojen. Laaksojen\nvarjot muovailivat vuorten tähän saakka tasaisilta näyttäneitä rinteitä.\n\nJonkun ajan kuluttua saavuimme lähelle matalia mäkiä, joitten huiput\npäättyivät jyrkkiin kalliokypäriin. Näihin saakka olivat ne näyttäneet\nMont Grahamin ääriviivoilta, mutta nyt, ratsastettuamme niiden ympäri,\nhuomasimme molempien välillä vielä olevan viitisen mailia kaltevaa\ntasankoa. Myöhemmin katsahdimme taaksemme ja olisimme voineet vannoa\nniiden olevan osan Dos Cabesas vuoristoa, ellemme olisi tienneet, että\nne olivat ainakin kahdeksan mailin päässä tuosta kalliolouhikosta.\nNiin käy aina Arizonassa. Välimatkat muuttuvat aivan arvaamattomasti.\nLaaksot ja preeriat ovat kätkeytyneet näennäisesti yhtämittaiseen\ntasaiseen pintaan. Yhdellä silmäyksellä voit nähdä kokonaisen itäisen\nvaltion pinta-alan, mutta jos lähdet sitä jalka jalalta tutkimaan, niin\nhuomaat, että siinä onkin rajattoman paljon muuta kuin mitä tuo näky\ntarjoaa.\n\nVuorten juurella pysähdyimme. Siinä jakautui joukkomme taas\nkahtia, toinen oikealle ja toinen vasemmalle. Tähän saakka olimme\nratsastaneet suoraan leiristä poispäin, mutta nyt kuljimme kaaressa,\njonka keskipisteenä samainen leiri oli. Seutu oli miellyttävää,\nheinää kasvavaa mäkimaata. Siellä täällä kasvoi suopaheinää. Kaukana\nnäkyi ohut, tumma, aron poikki kulkeva viiva. Sen tiesimme olevan\nmesquitepensaikkoa ja tiesimme myös, että jos menemme sen luo, niin\nse laajenee suunnattomasti. Ja silloin näyttäisi se heinäinen vietto,\njolla nyt olimme, vain mitättömältä keltaiselta juovalta. Se on myöskin\nArizonan mukaista. Olen ratsastanut yhteen mittaan vuoroin heinämaita,\npensasmaita, kukkanurmia ja erämaata ja kukin niistä näytti ajallaan\ntäyttävän koko vuoristojen välisen alan.\n\nSilloin tällöin pysähdytti Homer meidät ja otti yhden miehen erilleen.\nHänen tehtäväkseen jäi ratsastaa suoraan leiriä kohti, ajaen koko\nkohdallaan olevaa karjaa edellään. Kukin oli sekä vasemman että\noikeanpuoleisen naapurinsa näkyvissä. Täten muodostui vetonuotta, jonka\nsilmät pienenivät sitä myöten kuin koti läheni.\n\nMinut lähetettiin suoraan leiriä kohti, kun joukostamme enää oli\njäljellä vain karjanomistaja ja Homer. He aikoivat hoitaa sivustat. Se\noli kunniapaikka ja vaati raskainta ratsastusta, sillä niinpian kuin\nkarja huomaisi takaa-ajon, yrittäisi se murtautua viimeisen ohi ja\npainua laaksoa ylös.\n\nRuskea ruukku ja minä onnittelimme toisiamme saadessamme niin\nmieltäkiinnittävän aamutyön.\n\nVilli karjahan tuntee varsin hyvin mitä ajo merkitsee, eikä se\nmielellään antaudu kierrettäväksi, jos se suinkin voi sen välttää.\nEllei olisi olemassa kahta tosiasiaa, nimittäin että eläimet pelkäävät\nratsastavaa miestä ja että ne eivät voi juosta yhtä nopeasti kuin\ntämä, en tiedä miten karjanhoitoa ensinkään voisi harjoittaakaan. Heti\nkun osa heistä huomasi jonkun meistä, nostivat ne häntänsä pystyyn\nja lähtivät juosta viilettämään kepeästi ja pitkin askelin, tavalla,\njota meidän kotoinen lehmämme olisi kateudella katsellut. Siitä\nei kuitenkaan mitään haittaa ollut, sillä itsehän me kiljuimme ja\nkajahuttelimme kaikenlaisia karjahuutoja pitääksemme niitä liikkeessä.\nMutta sangen pian saattoi tuosta monipäisestä, edessämme kiitävästä\njoukosta erota pienempi ryhmä ja painua yhä kauemmaksi itään.\n\nKun ne oman arvelunsa mukaan onnistuisivat saamaan aukon nuottaan, niin\nne äkkiä kääntyisivät takaisin ja ryntäisivät vapauteen. Luonnollisesti\nlähin lehmäpaimen silloin kannusti hevostaan ja ajoi niitä takaa.\n\nSe oli huimaa menoa. Karja juoksi hyvin kepeästi, pitkin loikkauksin ja\neteni nopeammin kuin ensinäkemältä arvasikaan. Paimenhevonen taas turpa\nojossa, korvat taaksepäin ja silmät takaa-ajon ilosta säihkyen, lensi\ntodella »vatsa maata viistäen.» Ratsastaja istui hieman etukumarassa\nja lehmäpaimenten tapaan kevyesti satulassa. Tomupyörteet nousivat\nkorkealle kiitävien ryhmien jäljissä. Äkkiä ne katosivat syvänteeseen,\nilmestyäkseen seuraavassa hetkessä toisella puolella, mutta vauhti\naina muuttumattomana. Ratsastaja kohottautui vain hieman ja nosti\nkyynärpäitään, lieventääkseen epätasaisen uoman aiheuttamia sysäyksiä.\n\nEnsi alussa näytti karja pitävän puoliaan kilpajuoksussa, mutta pian\nalkoi hevonen saavuttaa sitä. Kohta se olikin johtavan elikon rinnalla.\nViimeksimainittu pysähtyi äkkiä mörähtäen, hypähti taaksepäin ja lähti\nkiitämään suorassa kulmassa entisestä suunnastaan. Huimasta vauhdistaan\npysähtyi myös hevonen parilla syöksyllä, kääntyi kuin väkkärä ja\nkiiti tuulena perässä. Tottumaton ratsastaja olisi siinä ehdottomasti\nlentänyt satulasta. Toinen ryntäys loppui lyhyeen. Ikäänkuin\ntoivottomalla päänpudistuksella kääntyivät naudat oikeaan suuntaan,\nkarjatalolle päin. Hevonen antautui hiljaiseen hölkkäjuoksuun.\n\nKauas kaartui kiertävänä ketju. Etäisin ratsastaja näytti pieneltä\npilkulta ja karja hänen edellään muistutti toukkia, jotka etenivät\nnopeasti ja tasaisesti. Toistaiseksi ei se vielä ollut muodostunut\nyhtenäiseksi laumaksi, se oli vielä liian hajallaan. Sen yksilöt,\npienten ryhmien muodossa, lisääntyivät joka hetki. Kaukainen tasanko\nkuhisi pientä eläintä, joka pyrki yhteistä keskusta kohti.\n\nAivan meidän edessämme oleva karja käyttäytyi alussa oikein siivosti.\nSitten näin hiljalleen alenevalla mäellä rajun yrityksen pelastautua\nlaakson suojaan.\n\nNukke, joka edusti Homeria, muuttui äkkiä vielä pienemmäksi kun hän\nlähti pakenijoita ajamaan takaa. Karjanomistaja siirtyi Homerin\nalueelle, kunnes hän palaisi ja minä vuorostani muutin kauemmaksi\noikealle. Silloin yritti toinen ryhmä karkuun. Karjanomistaja kiiti\nniin nopeasti kuin käpälistä pääsi pidättämään sitä ja ennen pitkää oli\nhän kadonnut kaukaiseen mesquitepensaikkoon. Minä huomasin jääneeni\naivan yksin hoitamaan kolmen mailin pituista rintaman osaa.\n\nLähin karja oli hieman minun edelläni ja se ravasi hyvää kyytiä\neteenpäin. Se ei ollut vielä huomannut odottamattomien tapausten\naiheuttamaa edullista tilaisuutta. Laskeuduin maahan ja kiristin\nsatulavyötä kun siihen vielä oli aikaa. Juuri kun nousin satulaan,\nhuomasin kokeneen hevoseni kärsimättömästä liikkeestä, että karja oli\nhavainnut heikon kohdan.\n\nKiristin ohjaksia ja puhelin hevoselle. Se ei tarvinnut muuta ohjausta,\nvaan kiiti hyvin lasketussa, laajassa kaaressa pidättämään niskureita.\nRuskea ruukku oli voimakas eläin. Sen juoksu oli kimmoisaa kuin\nvalaan luu. Keltainen maa alkoi lipua ohitseni kuin vesi. Vauhti\nyltyi yhä kavioiden kuminan kasvaessa. Näytti siltä, kuin ei mikään\nolisi voinut estää meitä etenemästä, ei mikään kyennyt pysäyttämään\nsilmittömästi lentävää elävää voimaa. Satulantupsut vinkuivat siimana\ntakanani. Ilmavirta puserti kyyneleet silmiini. Hevosen harja hyväili\nohjaskättäni. Olin hämärästi tietoinen suopaheiniköstä, sacatonesta ja\nmesquitepensaista, kiitäessäni niitten yli. Olin niitten kohdalla ja\nsamalla ohi, ennenkuin ennätin ajatella kuinka niitä väistäisin. Pari\nantilooppia hypähti syrjään vasemmalle ja lintuja nousi vikkelästi\nruohosta. Äkkiä kuului kaikkialta ympärilläni sik, sik, sik»ääntä.\nOlimme aivan keskellä preeriakoira-yhteiskuntaa, mutta ennenkuin ehdin\nmuodostaa mielessäni minkäänlaista kuvaa kolojen mahdollisuudesta ja\npoikkinaisista reisiluista, kuului tuo sik-sikkaus jo kaukaa takanani.\nRuskoni oli menestyksellä välttänyt kolot.\n\nLähestyimme karjaa. Se kiiti nopeasti ja itse»päisesti, ilmeisesti\nhaluttomana kääntymään aina viimeiseen mahdollisuuteen saakka. Sen\nitsepäisyys sai meidät molemmat kuumeiseen raivoon. Laaja räme joutui\neteemme, mutta me syöksyimme häikäilemättä sen läpi, suuttuneina\npienimmästäkin viivytyksestä. Me tervehdimme ilolla kovaa tannerta sen\ntoisella puolella, Rusko oikein pärskähteli mielihyvästä.\n\nÄkkiä tunsin kuin pääni olisi tärskähtänyt ruumiista irti.\n\nHuomasin katsovani hevosen pään yli syvään ja jyrkkään kuiluun,\njonka reuna oli niin heinän piilossa, että se olisi minun vetisiltä\nsilmiltäni jäänyt kokonaan huomaamatta. Mutta Ruskea ruukku huomasi\nsen aivan viime hetkessä ja oli suorittanut tuollaisen ihmeellisen\näkkipysähdyksen, johon vain karjahepo pystyy.\n\nMutta karja oli jo löytänyt sopivan kulkupaikan ja oli menossa alas\nja poikki kuilun. Ruskea ruukku ja minä liu'uimme melkein pystysuoraa\nseinämää alas, tosin kohtuullista vauhtia, ja sitten toiselta puolelta\nulos.\n\nSamalla olimme jo karjan rinnalla. Naudat kääntyivät ja tarvitsematta\nantaa mitään ohjeita kääntyi Ruskea ruukku niiden mukaan ja se tapahtui\nniin nopeasti, että jalustimeni todella viisti maata. Mutta silloin\nolimme myös aseman herroja. Me ajoimme karjan, tosin pitkään kiertäen,\noikeaan suuntaan ja kuljimme käyden, saadaksemme hieman hengähtää.\n\nMutta nyt me huomasimme toisen joukon, joka oli menossa Mount Grahamin\nsuunnalle, samoille seuduille, josta juuri tulimme. Tulinen ratsastus\nsaattoi ne oikealle tielle. Käännyimme takaisin. Yhä lappoi uusia\nvuorilta. Ryhmiä juoksenteli joka taholla edessä ja takanamme. Rusko ja\nminä kävimme taas työhön.\n\nOllen erottamaton yksi, emme voineet hätyyttää enempää kuin yhtä\njoukkoa kerrallaan ja ajaessamme takaa sitä, koettivat muut joukot\nkäyttää tilaisuutta hyväkseen. Meidän täytyi peräytyä. Joka joukkoa\najaessamme tuli matka aina pitemmäksi. Vähitellen jouduimme yhä\nkauemmaksi, mutta kykenimme kuitenkin pitämään linjamme murtumattomana.\nEn koskaan unohda sen aamuista menoa ja jytinää. Emme kumpikaan\najatelleet itsemme säästämistä eikä varovaisuutta. Me ryntäsimme\naina suorinta tietä, emmekä vähääkään välittäneet siitä, mikä sattui\neteen kulloinkin. Kuumeinen vastustushalu valtasi meidät. Se oli kuin\npuskemista vastatuuleen tai jotakin muuta luonnonvoimaa vastaan. Ja me\nolimme aivan yksin. Karjanomistaja ja Homer olivat kokonaan kadonneet.\nVasemmalla kädellämme oli miehillä täysi tekeminen johdattaessaan\nyhtenäistä ruskeaa laumaa, joksi se vähitellen oli kokoontunut, sillä\nminun vastustajani olivat vain rippeitä epälukuisesta joukosta.\n\nLuulenpa, että Ruskoni oli nelistänyt parikymmentä mailia seisahtuen\nainoastaan kerran välillä. Sitten jouduimme erästä yksinäistä lehmää\najaessamme kuivaan joen uomaan ja siinä se äkkiä hyökkäsi raivokkaasti\nmeidän kimppuumme. Onneksi eivät sen sarvet käyneet muuhun kuin\nsatulanahkaan, mutta jätimme sen siihen, sillä kun lehmällä kerran on\njärkeä asettua puskusille, niin on viisainta olla jatkamatta ajoa.\nEmme saaneet karjaa kokoon ja meidän oli yhä peräännyttävä, mutta me\nonnistuimme kuitenkin ylläpitämään järjestyksen varjoa jossain määrin,\nniin ettei karja kuitenkaan päässyt karkaamaan ja hajaantumaan ylen\nlaajalle.\n\nAurinko oli jo noussut korkealle ja alkoi polttaa. Rusko juoksi siitä\nhuolimatta kuin leikkiä tehden ja oli yhtä innostunut kuin ennenkin,\nmutta alkoi ilmeisesti väsyä. Olimmekin molemmat hyvillämme nähdessämme\nHomerin Harmon, mesquitepensaikon laidassa.\n\nYhdessä me sitten pian onnistuimme saamaan lehmät pääjoukon yhteyteen.\nJa omituista kyllä, heti kun ne olivat yhtyneet tuohon yhtenäiseen\nsuureen laumaan, hävisi niistä villi luonto kokonaan ja ne asettuivat\ntarmokkaasti sivustamiesten johdattamina tarpomaan kotikartanoa kohti.\n\nKun hevoseni oli aikalailla väsynyt, jättäydyin jälkijoukkoon. Tänne\nkokoontui luonnollisen siivilöimisen voimalla koko laiskurien,\nhiljaisten ja sairasten lehmien sekä pienten vasikoitten joukko. Oli\nsangen vaikea estää niitä vitkastelemasta ja jäämästä jälkeen.\n\nTäällä me herkuttelimme monivivahteisilla ja kuvaavilla lehmihuudoilla,\njoita lehmäpaimenilla on erikoinen varastonsa. Eräskin löysi vanhan\npeltikannun, heitti siihen muutamia kiviä ja sai sillä aikaan hyvinkin\nterveellisesti vaikuttavan metelin.\n\nPöly nousi valtavina pyörteinä auringon valossa.\n\nMe vetelehdimme mukavasti satulassa. Lehmäpaimenet väittelivät\nmerkeistä, joita he olivat nähneet karjassa. Hevosemme laahustivat\nhiljalleen, leväten, mutta aina valmiina uusiin ponnistuksiin jos\njokin härkävasikka tai hieho yritti toteuttaa omia ajatuksiaan\nriippumattomuudestaan.\n\nSiten me kuljimme koko seudun poikki, pitkin loivaa alamäkeä laakson\npohjalle, josta toinen yhtä loiva alamäki vei toisen syöttöalueen\nrajoille. Lähellä ja kaukana näimme toisten laumojen nostaman\ntomupilven ja erotimme sen keskeltä toveriemme ja Jed Parkerin osaston\nkokoomat eläimet. He kulkivat kohti yhteistä keskusta, hitaasti,\nmärehtimistä muistuttavin liikkein ja niiden nostattama tomu meni\nniiden mukana.\n\nAskel askeleelta näkyivät ne selvemmin ja kotitalo, joka tähän saakka\noli näyttänyt himmeältä, ruskealta täplältä, alkoi saada määrätyn\nmuodon, tuulimyllyn, karja-aitauksen ja kartanon hahmossa.\n\nSaattoi nähdä pienoisratsuja, jotka nelistäen kiiruhtivat karjan\nkokoomispaikaksi määrätylle valkoiselle kentälle. Sitten tulimme\nkeskelle mesquitepensaikkoa ja me aloimme olla voitonpuolella. Ainoaksi\nhuoleksi jäi meille vielä laiskurien silmälläpito, etteivät ne jäisi\npensaikkoon. Vihdoin saavuimme tuon samaisen valkoisen kentän reunaan.\n\nSiinä oli enemmänkin karjaa, tuhansia niitä oli. Tomupilvet aaltoilivat\nkorkeina, karja mylvi ja ratsastavia haamuja kiiti ja huusi lauman\nedessä. Vihdoin saivat he johtavat eläimet kääntymään ympäri. Nämä\naiheuttivat sekasorron niitä lähinnä olevien keskuudessa ja muutamassa\nhetkessä oli koko karjalauma pysähtynyt. Joukko ratsumiehiä asettui sen\nympärille yhtä pitkien välimatkojen päähän ja kiersi sen kuten elävään\naitaukseen.\n\n»Aika hyvä apaja», virkahti minua lähinnä seisova, »hyvä joukko\nviidettä tuhatta päätä.»\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\nEROTTELU.\n\n\nSiinä puolenpäivän maissa olimme koonneet pensaattomalle ja\npreeriakoirien koloista vapaalle, tasaiselle kentälle neljä,\nviisituhatta päätä käsittävän lauman ja pidimme sitä siinä ratsuketjun\nsaartamana. Kukin istui leväten satulassaan, kasvot karjaan päin ja\nkatseli laiskasti pölyn lainehtimista ja levottomana liikehtiviä\neläimiä, mutta joka hetki valmiina ajamaan takaisin jokaisen vapauteen\npyrkijän.\n\nTomupilvestä sukelsi esiin Homer, ko'ontatyön kapteeni, hiljaista\nhölkkää ajaen. Sivuuttaessaan vuoroon vartioratsut, antoi hän kullekin\nmääräyksen hiljaisella äänellä, mutta vauhtiaan muuttamatta, toiset\npuhutelluista käänsivät hevosensa ympäri ja ratsastivat pois, toiset\ntaas jäivät paikalleen ja alkoivat kääriä palturiaan.\n\n»Vaihda toinen hevonen ja mene syömään», sanoi hän minulle. Minä\nkäännyin toisten jälkeen, jotka jo pitkässä rivissä nelistivät kentän\ntoisella puolella olevaa mäkeä ylös.\n\nHevoslauman olivat sen johtajat vieneet rautalanka-aitauksen ympäröimän\nlaitumen erääseen nurkkaukseen. Tullessaan sinne hyppäsi kukin\nratsastaja hevosen selästä, riisui satulan ja laski eläimensä irti.\nSitten hän teki lassoonsa silmukan ja katosi temmeltävään hevoslaumaan.\nVapautunut hevonen hirnahti muutaman kerran, piehtaroi itsensä\nkylläiseksi ja ravisteltuaan itseään voimakkaasti käveli hitaasti pois.\nTyö oli sen päivän osalta tehty ja se tiesi sen eikä välittänyt edes\nväistää lassojaan heiluttelevia miehiä.\n\nMutta toista oli levänneitten hevosten. Niillä ei ollut vähääkään\naikomusta antautua, jos ne suinkin taisivat välttää sen, vaan\npakoilivat ja väistelivät, pujottelivat ja piiloutuivat tovereittensa\nmuodostaman liikkuvan suojan taakse. Viimeksimainitut tiesivät kuten\ntavallista, ettei heistä ollut kysymys ja liikkuivat rohkeasti aivan\nmiesten läheisyydessä.\n\nSaatuamme haluamamme hevoset kiinni, satuloimme ne niin pian kuin\nmahdollista ja ratsastimme täyttä laukkaa syöneillä ja innokkailla\nratsuillamme varusvaunujen luo. Siellä heittäydyimme satulasta ja\nhyökkäsimme lihan ja leivän kimppuun kuin nälkäiset heinäsirkat\noraspellolle. Hevosemme seisoivat paikoillaan siinä, mihin olimme ne\njättäneet »turpeeseen sidottuina», kuten karjanhoitomaassa on tapana.\n\nHeti kun kukin oli varustanut vatsansa iltapäivää varten, ratsasti\nhän pois. Toiset olivat siinä toimessa tovereitaan vikkelämpiä, joten\nkentän poikki muodostui loppumaton jono palaavia ja heidän vartiotyöstä\nvapauttamiaan nälkäisiä miehiä.\n\nTullessamme oli lauma rauhallinen. Muutamat makasivat, märehtien\npalojaan yhtä rauhallisesti kuin kotoinen lypsylehmä. Mutta enimmät\njoko seisoivat tuumiskellen murjottavina tai vaelsivat hitaasti edes\ntakaisin ratsujen sallimain rajojen sisäpuolelle, joten koko lauma\nnäytti kaukaa katsoen ruskealta matolta, jonka kuviot alituiseen\nvaihtelivat — tomuiselta ruskealta matolta jota piiskataan. Vapautin\nyhden vartijoista ja asetuin itse tilalle.\n\nLähemmin tarkastaessa huomasi selvemmin kuinka suuri ero eläinten\nluonteessa saattoi olla. Lehmät ja vasikat käyttäytyivät yleensä\nrauhallisesti. Vasikka makasi tavallisesti pitkällään ja emo seisoi\nvieressä vartijana.\n\nNuoret härät taas olivat levottomampia. Ne olivat alituisessa\nkulussa, tunkien lauman keskelle ja taas pois, pysähtyivät tyhmän\nja hämmästyneen näköisinä tultuaan laitaan ja kääntyivät takaisin\njatkaakseen kiertokulkuaan. Vanhat sonnit, jotka olivat kiukuissaan\nsiitä, että heidät oli yksinäisestä elämästään pakoitettu näin\nlukuisaan seuraan, mylvivät uhmaansa toisilleen, kunnes ilma aivan\ntärisi. Joskus koettelivat ne toistensa otsaluitakin. Silloin työnsivät\nja väänsivät nuo voimakkaat eläimet toisiaan, hakien tilaisuutta\npuskemiseen. Kysymys yliherruudesta ratkesi muutamassa minuutissa ja\nvaikein vaurio oli tavallisesti verinen otsanahka. Hävinnyt puoli\nasteli nopeasti ja kömpelösti ulottuvilta ja marssi matkoihinsa.\nSuurimman osan aikaamme ei meillä ollut muuta tekemistä, kuin istua\nsatulassa ja katsoa näitä asioita, iloita Arizonan auringon lämpimästä\nkylvystä ja jutella lähimmän naapurimme kanssa. Aniharvoin yritti joku\nuhkarohkea lehmä lähteä pyrkimään vapauteen, huomattuaan aukon miesten\nvälillä. Muita saattoi lähteä seuraamaan sitä, kunnes syntyi yleinen\nvaellus. Silloin joku meistä heitti säärensä satulanupin yli ja johti\nhevosen kääntämään ne takaisin. Ne palasivat rauhallisesti laumaan.\n\nMutta eräs nupupää musta lehmä, jolla oli yhtä musta ja sarveton\nvasikka, oli itsepäisempi. Uskomattomalla sitkeydellä yritti se vähän\nväliä uudestaan, heti kun sille vain selkänsä käänsi. Koetin ajaa sen\naivan keskelle laumaa. Siitä ei ollut apua, se palasi yhä takaisin.\nPiiska ja kivet eivät vaikuttaneet mitään sen hiljaiseen ja lempeään\nitsepintaisuuteen.\n\n»Se on eräs San Simonin lehmiä» virkkoi naapurini, »kaikki tuntevat\nsen. Se panee joka kokoomistilaisuudessa helvetillisen metelin toimeen.»\n\nKun viimeinen mies oli palannut syömäretkeltään, ryhtyi Homer toimiin\neläinten erottamiseksi. Siellä oli läsnä noin kolmekymmentä miestä\nlähimmistä karjakartanoista ja kaksikymmentä edusti kauempana asuvia\nkarjanomistajia. He olivat kokoamassa harhautuneita eläimiään, joita\njoka vuosi oli sangen paljon. Ko'onta-kapteeni määräsi kaksi miestä\nerottamaan vasikalliset lehmät ja kaksi muuta tekemään saman tempun\nhärille, muutamat meistä ratsastimme karjan sekaan, muitten jäädessä\npaikoilleen pitämään koko joukkoa koossa.\n\nMinä pikku G:n kanssa ratsastin hiljakseen karjan keskellä tähystellen\njoka suunnalle. Karja väisti meitä laiskaan tapaansa ja sulkeutui\ntakanamme taas yhtä laiskasti, joten me aina olimme tiukasti sen\npuristuksessa. Moniväristen, sileitten selkien yli saatoin tomun läpi\nhimmeästi erottaa tovereitani, jotka liikkuivat hitaasti, nekin,\nnäennäisesti päämaalia vailla.\n\nMeidän tehtävänämme sillä kertaa oli koota J.H. vasikoita. Koska niin\ntiheään sullotussa karjassa oli mahdotonta nähdä polttomerkkejä, täytyi\nmeidän kokonaan kohdistaa huomiomme korvamerkkeihin.\n\nOletteko huomanneet, kuinka kaikki eläimet, olkootpa ne kesyjä tai\nvillejä, aina kääntävät korvansa siihen suuntaan, jossa ne huomaavat\njotakin mieltäkiinnittävää tai pelättävää. Korvat ovat sillä\nhetkellä niiden huomattavimmat nähtävät. Kun siis polttomerkki on\nnäkymättömissä, kuten nyt, karjan ollessa kylki kyljessä tai talvella,\nkarvan kasvettua tavattoman pitkäksi, puhuvat erimuotoisiksi leikatut\nkorvan nenät selvintä kieltä omistajalle. Kun siis kukin eläin on\npoltettaessa myös merkitty korviin, on selvä, että merkitsemätön\nkorvapari tietää sitä, ettei kyseenalainen eläin koskaan ole maistanut\npolttoraudan suloa.\n\nMeidän oli etukädessä etsittävä sellaisia vasikoita, joilla ei ollut\nkorvamerkkiä. Tavatessamme sellaisen, oli meidän määrättävä sen\nomistaja tutkimalla emän korvamerkkejä, ja näin pelottavan suuressa\nseurassa oli vasikka aina uskollisimmasti emänsä kyljessä.\n\nVasikoita oli paljon ja J.H. lehmiä näki kaikkialla, joten vähemmässä\nkuin kymmenessä sekunnissa olivat minun silmäni iskeytyneet\nsanotunlaiseen lehmään vasikoineen. Käänsin heti pikku G:n heidän\nsuuntaansa. Läimäyttäessäni piiskaani jalustintani vasten väistyivät\nkaikki ympärilläni olevat lehmät epäluuloisina syrjempään. Pikku\nG. astuskeli sirosti eteenpäin, sieraimet laajallaan ja vilkuttaen\nkorviaan edestakaisin, koettaen parhaan kykynsä mukaan arvata minkä\neläimen olin valinnut.\n\nLehmä kääntyi vasikoineen kulkemaan lauman keskustaan päin. Pieni\npainahdus ohjaksiin johti hevosen jäljille. Se ymmärsi heti asian ja\nsen koommin se ei enää tarvinnut minkäänlaista ohjausta. Varovasti,\nkärsivällisesti ja erinomaisella taidolla pakotti se lehmän tungoksesta\nlauman ulko-osiin. Työ täytyi toimittaa hyvin rauhallisesti, askel\naskeleelta, jotta eivät ajettavat eikä niiden naapurit säikkyisi.\nLehmän kääntyessä päin miten hyvänsä oli pikku G. jollakin\nihmeellisellä tavalla aina sen tiellä. Ennenkuin se arvasikaan, oli\nse jo lauman ulkopuolella. Siinä se yht'äkkiä tapasi itsensä parin,\nkolmen muun toverinsa seurassa, menossa avonaiselle arolle päin.\nVaistomaisesti haki se heti suojaa. Minä tunsin pikku G:n lihasten\njännittyvän allani. Toiminnan hetki oli koittanut. Ennenkuin lehmä\nennätti piiloutua tovereittensa taakse, ryntäsi hevonen salamana\nsen kimppuun. Lehmä säikähti ja koetti turhaan välttää hyökkäystä.\nSeurasi jännittävä kaksinottelu piiloutumisineen, äkkikäännöksineen\nja viekkaine mutkitteluineen; joka käänteessä oli pikku G. edessä.\nMuutamat sen liikkeistä olivat kerrassaan ihmeelliset. Minun ei\ntarvinnut muuta kuin pysytellä satulassa ja ehkä ikäänkuin viimeisenä\nsilauksena käyttää inhimillistä arvostelukykyäni, joka eläinten\nsuurenmoisesta älystä huolimatta, heiltä kuitenkin puuttuu. Aika ajoin\nsen käänteet olivat niin huimat, että jalustimeni hipoi maata. Vihdoin\nlähti lehmä, tultuaan vakuutetuksi yritystensä hyödyttömyydestä, juosta\nhölkyttämään aavaa aroa kohti. Vartavasten määrätyt miehet pysäyttivät\nsen siellä ja niin siitä tuli se kerän pohja, jonka ympärille uusi,\nharhautuneista eläimistä muodostettu lauma kerääntyi. Pikku G. lähti\nviivyttelemättä takaisin päälaumaan, liikutellen kyvystään tietoisena\nvilkkaasti korviaan ja valmiina uuteen yritykseen.\n\nSitten kun harhautuneitten laumaan oli saatu kootuksi pari tusinaa\nlehmiä, kävi työ yksinkertaisemmaksi. Heti kun ajettava lehmä\nhuomasi uuden lauman, lähti se tavallisesti häntä suorana ja pää\nojossa juoksemaan sitä kohti. Suoritettuani lyhyen alkutemmellyksen,\npakottaakseni sen laumasta ulos, ei minulle jäänyt muuta tehtävää kuin\nantaa sille alkusysäys oikeaan suuntaan ja pitää sitä siinä, kunnes se\noli päätöksensä tehnyt. Jos sen liian aikaiseen jätti oman harkintansa\nvaraan, niin palasi se jotenkin varmasti takaisin. Kokenut karjamies\ntietää aivan sekunnilleen milloin hän voi jättää sen omiin hoteisiinsa.\nJoskus saattoi lehmä, pontevimmistakin yrityksistämme huolimatta,\nonnistua kaartamalla välttämään meidät ja pääsemään takaisin\npäälaumaan. Silloin oli viekoitus suuri rynnätä päistikkaa perässä\nja väkivoimalla tuoda elukka mukanaan. Mutta sitä viettelystä täytyi\nponnella vastustaa. Tuollainen päätäpahkainen syöksy lauman keskelle\nsaattoi hajoittaa koko karjan. Omasta alotteestaan rupesikin pikku G.\nhiljalleen käymään ja me ryhdyimme uudelleen ajamaan laumaa hiljalleen\nedessämme.\n\nTämä oli kaikki suhteellisen helppoa, sillä mikä hevonen hyvänsä\noli kyllin nopea pystyäkseen vasikan ajoon. Mutta nyt antoi Homer\nmääräyksen härkien ajon alkamiseen. Ja ne ovat nopeita ja kekseliäitä\nsekä täynnä luontaista pirullisuutta. Windy Bill vapautti meidät nyt ja\nme kävimme hänen tilalleen ulkovartioon.\n\nTäällä meillä oli hyvä tilaisuus nähdä sitä työtä, jota juuri olimme\ntehneet. Karjalauma, jonka sen sekaan ilmestyvät ratsut saivat\nlevottomaksi, kääntyili ja väisteli, laajeni ja vetäytyi kokoon, niin\nettä se alituisesti vaihtoi muotoaan ja kokoaan ympyrässä vartioivien\nlehmäpaimenten muodostaman rajan sisällä. Sen liikehtiminen nosti\npilvenkorkuiset tomulaineet, jotka nousivat ja laskivat, tihenivät\nja ohenivat tuulenhenkäysten mukaan. Yhdellä hetkellä katosi niihin\nkaikki muu paitsi lähinnä olevat eläinhahmot, toisella saattoi\nniihin repeytyneistä aukoista nähdä ratsastajia tulevan ja menevän.\nSitten kohosivat ne korkealle ja me voimme taas nähdä koko lauman\nvartiomiehineen sekä kaukana häämöttävät tasapäiset vuoret. Illan\ntullen sattuivat auringon säteet vinosti tomupilviin. Ne leikkivät\nsalaperäisesti miesten ja nautojen keskellä, milloin venytellen\nniitä jättiläismäisiksi olennoiksi, milloin taas kokonaan sulkien ne\nnäkyvistä.\n\nMe ulkopuolella olijat tunsimme kuinka keskipäivän helle vähitellen\nvaihtui iltakylmäksi. Karja väsyi vähitellen seisomiseen, ehkäpä se\ntunsi jo nälän ja janonkin esimakua, joka tapauksessa se alkoi käydä\nlevottomaksi. Ratsastimme lakkaamatta edes takaisin. Silloin tällöin\ntuli joku erikoisen uhkarohkea eläin siihen päätökseen, että yksi tai\ntoinen uusista harhautuneitten laumoista sopi sille paremmin kuin\ntuo oma levoton mylly. Varmana saattoi se lähteä juoksemaan häntä ja\npää pystyssä, sai suurimmalla varmuudella jonkun ratsun jälkeensä ja\nitsepäisenä kuin synti pakotti se takaa-ajajansa tekemään pitkän ja\ntulisen ratsastusretken, ennenkuin se suvaitsi palata tovereittensa\nluo. Täytyipä välistä käyttää lassoakin ja vetää karkuri perässään\nlaumaan. Sillä tietäkää, että lehmä täytyy osata ajaa laumaan niin\nsievästi ja varmasti, ettei se pääse lämpiämään ja hengästymään.\nSilloin se nimittäin asettuu vastarintaan ja käy puskusille.\n\nMuistan varsin hyvin kuinka se asia minulle ensi kerran selveni.\nSitäpaitsi tapahtui se minulle, kun jo olin sangen kauan toiminut\nkarjatyössä. Minulla oli luonnollisesti sellainen ajatus lehmistä,\njollaisina aina olin tottunut näkemään ne — toisin sanoen, että ne\npelkäävät ratsumiestä, että ne helposti sai kääntymään takaisin hevosen\navulla ja että ne mielellään antoivat ajaa itseään niinkauan kuin\nasianhaarat vaativat. Ei minulle kukaan ollut vihjaissutkaan muista\nmahdollisuuksista. Eräänä päivänä olimme kokoomassa karjaa erittäin\nvaikealaatuisessa maastossa. Olin tuomassa pientä ryhmää, jonka olin\nlöytänyt eräästä vuorenkätköstä ja minua suututti silmittömästi eräs\nvanha lehmä, joka itsepäisesti uudisti karkaus-yrityksiään. Suuremman\nkokemuksen puutteessa arvelin viisaudessani, että sillä mahtoi olla\nvasikka jossakin. Vihdoin pääsi se kokonaan käsistäni. Saatuani muut\ntalteen lähdin tuota karkulaista ajamaan takaa.\n\nNo niin, nelistimme melkein rinnan ainakin puoli mailia mitä tulisinta\nkyytiä, mutta se kieltäytyi kerrassaan kääntymästä ja viimein se kaatui\nja oli niin hengästynyt, ettei päässyt enää jaloilleen. »No, vanha\npiika, sainpas sinut viimeinkin!» sanoin sille ja koetin parastani\najaakseni sen ylös.\n\nHevoseni käyttäytyi hieman hämmästyneenä ja epäluuloisena siinä\ntyössä. Se tiesi siinä suhteessa hieman enemmän kuin minä. Mutta minä\nolin itsepäinen ja kuten hyvän hevosen sopi, myöntyi se tahtooni.\nHuusin lehmälle, heilauttelin lakkiani ja käytin piiskaani. Kun se\noli täydellisesti saanut hengityskykynsä takaisin, nousi se hitaasti\npystyyn ja kävi päättäväisin elein minun kimppuuni.\n\nSonnia tai härkäähän on varsin helppo väistää. Se painaa päänsä alas,\nsulkee silmänsä ja hyökkää suoraan kohti. Mutta lehmä katsoo mitä se\ntekee. Sen silmät ovat auki joka hetki ja se nauttii erinomaisesti\ntehdessään sivupiston juuri kun olet onnistunut väistämään sen kohti\ntekemän hyökkäyksen.\n\nHevonen, jolla ratsastin, teki ehdottomasti parastaan, mutta ei\nsittenkään voinut välttää voimakasta työntöä, joka olisi ratkonut\nsen vatsan auki, ellei nahkasatulani olisi sattunut väliin. Sitten\nperäännyimme vähän matkan päähän suunnittelemaan uusia menettelytapoja,\nmutta meidän ei onnistunut saada tuota lehmää tarkistamaan kantaansa,\njoten jätimme sen oman onnensa nojaan. Kun sitten vähän harmissani\nmainitsin kokoomistyön kapteenille, että olin epäonnistunut tuon elikon\nsuhteen, nauroi hän vaan.\n\n»Niin, poikani», sanoi hän, »kun lehmä rupee puskusille kanssasi, niin\net voi sille mitään muuta kuin heittää silmukan kaulaan ja mitäpä\nolisit voinut sille siellä kaukana, vaikka olisit senkin tehnyt.»\n\nJa siten opin yhden asian lisää karjakomennossa.\n\nSitten kuin härkien erotteleminen oli saatu suoritetuksi, kävivät\nnaapuri-karjatalojen edustajat tarkastamaan harhautuneitten laumoja\nnähdäkseen oliko heidän merkkejään niiden joukossa. Näistä muodostui\ntaas uusia laumoja, jotka sitten lähtivät lisäämään omistajiensa\nkantakarjoja eri tahoilla. Työ sujui nopeasti ja iltapäivä läheni jo\nloppuaan.\n\nMe olimme siinä määrin työhömme kiintyneet, että meiltä jäi kokonaan\nhuomaamatta synkkä ukkospilvi, joka teki nousuaan Dragoon vuoriston\nseuduilla ja kohosi nopeasti poikki taivaanlaen. Ennenkuin tiesimmekään\nalkoi jo sataa, kymmenessä sekunnissa oli siitä tullut täydellinen\nvedenpaisumus ja kahdenkymmenen sekunnin perästä olimme kaikki\nkarjan edessä tuulen alla, koettaen epätoivon vimmalla pidättää sitä\nkulkemasta tuulen mukana. Teimme kaiken voitavamme pysäyttääksemme sen,\nmutta turhaan.\n\nPiiskat läiskivät satuloita vasten ja kuusipiippuiset paukkuivat,\nmutta sittenkin jatkoi karja, päät alhaalla, hitaalla ja synkällä\nitsepäisyydellä kulkuaan eikä sitä mikään mahti pystynyt pysäyttämään.\nJos me pysyimme paikallamme, niin ne kulkivat molemmin puolin meitä.\nAskel askeleelta täytyi meidän peräytyä — harva ketju hermostuneesti\nhypähteleviä hevosia tuhatlukuisen tiheään sulloutuneen karjan tieltä.\n\n»Ei, ei siitä pakokauhua synny», huusi Charley kysymykseeni. »Siellä\non lehmiä ja vasikoita joukossa. Jos ne olisivat vain härkiä ja\ntäysikasvuisia, niin saattaisivat ne kyllä sen tehdä.» Noitten\nmuutamien hetkien vaikutelma oli sangen eloisa. Myrskytuulen sokaiseva\nhehku kasvoissani, keskeymätön rivistö sarviniekkoja päitä tullen kohti\nminua vastustamattomana kuin kohtalo ja viistona valuva sade, jonka\ntakaa aurinko kirkkaana paistoi.\n\nÄkkiarvaamatta ryöppy taukosi. Puistimme veden lakeistamme ja ajoimme\nkarjan takaisin erottelupaikalle.\n\nMutta nyt oli maanpinta muuttunut sangen liukkaaksi ja hevosten nopeat\nkäänteet vaativat äärimmäistä varovaisuutta. Välistä pyllähtivät\nhevoset aivan istuvilleen ja luistivat eteenpäin koettaessaan äkkiä\npysähtyä, kun taasen nopea käännös vaati kaiken sen sukkeluuden, mikä\nvain lehmäkomentoon tottuneella hevosella on käytettävissään. Kaikesta\nhuolimatta kävi työ keskeytymättä.\n\nToisten karjatalojen miehet kuljettivat löytämänsä eläimet\nharhautuneitten laumoihin, jotka jo alkoivat olla kunnioitettavan\nsuuria, sillä ko'ontatyö jatkui jo kolmatta viikkoa.\n\nVihdoin olivat kaikki tyytyväisiä osaansa. Valtavasti pienentynyt\nalkuperäinen karjalauma ajettiin huutojen kaikuessa ja piiskojen\nvinkuessa takaisin laitumilleen. Karja oli liiankin halukas lähtemään.\nPienellä kummulla seisten, lähellä erästä harhautuneitten laumaa,\nnäin kuinka johtavat eläimet nostivat päänsä korkealle lähtiessään\njuoksemaan vapautta kohti. Ylätasangon puoleiset vartijaratsut\nväistyivät syrjään rauhallisesti ja karja virtasi valtavana aaltona\nnäin muodostuneen aukon kautta tasangolle. Sivulla olevat lehmäpaimenet\nseurasivat laumaa jonkun matkaa jouduttaen sitä matkaan. Äkkiä\nkääntyivät he takaisin ja koko lauma jatkoi juoksuaan ottamaansa\nsuuntaan, hajaantuen vähin erin koko laajalle lakeudelle erillisinä\npieninä ryhmäkuntina. Hitaimmat ja nälkäisimmät erosivat miltei\nheti muista ja rupesivat syömään kun taas varovaisimmat väistyivät\nmahdollisimman kauaksi oikealle ja vasemmalle. Nyt vasta, kun työ itse\nasiassa oli loppuun suoritettu, tapahtui ensimmäinen onnettomuus. Erään\nDos Cabesasista olevan nuorukaisen hevonen kompastui ja pyörähti aivan\nratsastajan yli. Se nousi silmänräpäyksessä taas jaloilleen ja lähin\nmies otti sen kiinni. Mutta Dos Cabesasin mies makasi liikkumattomana,\nkädet ja jalat hajallaan maassa ja pää vääntyneenä pahaa ennustavassa\nasennossa. Me hyppäsimme satulasta. Kaksi miestä oikaisi hänet\nsuoraksi, sillä aikaa kuin muut huolellisesti tutkivat maassa näkyviä\njälkiä.\n\n»Ei mitään hätää», huusi heistä eräs, »nuppi ei ole sattunut häneen.»\n\nHän osoitti satulanupin jättämää syvennystä maassa ja viiden minuutin\nperästä tuli nuori mies i todella tajuihinsa. Hän valitti vääntynyttä\nselkäänsä. Homer lähetti noutamaan paarivaunuja ja sillä vietiin sairas\noitis leiriin. Viikon lopulla istui hän taas satulassa. Minua on aina\nihmetyttänyt, kuinka miehet pääsivät tuosta laatuaan tavallisesta\ntapaturmasta niin vähillä vaurioilla. Hevonen vierähtää sananmukaisesti\nratsastajansa yli ja kuitenkin näyttää siltä kuin kuolema tai vaikea\nloukkautuma olisi maailman harvinaisin tapaus siinä rytäkässä.\n\nJoka miehellä oli sitten tilaisuus tarkastaa J.H:lla merkityt eläimet\nnähdäkseen, jos hänen omiaan sattumalta olisi joutunut erotettujen\njoukkoon. Kun kaikki olivat lausuneet tyytyväisyytensä asiain\njärjestelyyn, ajettiin eri laumat aitauksiin. Mäennyppylältä, jolle\nolin asettunut, oli minulla hyvä tilaisuus iloita illan näyistä. Kaikki\neri laumat, kunnioitettavan välimatkan päässä toisistaan, vaelsivat\nhiljalleen aitauksiaan kohti. Lehmäpaimenet istuivat lepoasennossa\nsatulassaan lakki takaraivolla ja keskustelivat huutamalla toisilleen\npäästyään päivän työstä. Tomupilvien läpi singautteli ilta-aurinko\nvielä voimakkaita sädekimppujaan, joitten valossa kaikki elävät olennot\npienenivät mitättömiksi kääpiöiksi aavikon äärettömyyden rinnalla.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\nHEVOSKAUPPOJA.\n\n\nOli musta yö. Harhautuneitten lauma mylvi mielettömästi yhdessä\naitauksessa ja lehmä- ja vasikka lauma toisessa.\n\nHevoslauma, joka oli tuotu aavikolta, oli hajallaan tuhannen akren\nlaitumellaan. Ellei aitauksia olisi ollut, olisi miesten täytynyt olla\nvartioimassa koko yön. Nyt he sensijaan olivat kaikki kokoontuneet\nleiritulen ääreen.\n\nSiinä oli koolla suunnilleen neljäkymmentä karjapaimenta, jotka\nedustivat kaikkia mahdollisia tyyppejä, alkaen vanhasta Johnista, joka\noli kulkenut karjassa Rio Grandesta aina Tyynelle merelle saakka ja\nloppuen Poikaan, joka olisi antanut autuutensa, jos vain olisi voinut\nsaada kaikki uskomaan, että hän oli kymmentä vuotta vanhempi kuin oli.\nParaillaan keskusteli Jed Parker ystävänsä Johnny Stonen kanssa eräästä\ntoisesta vanhasta ystävästä, joka sinä iltana oli yhtynyt leirille.\n\n»Johnny», tiedusteli Jed teennäisen vakavana ja kokonaan\nhuomioonottamatta kyseenalaisen läsnäoloa, »mikä se tuo otus on tuolla\nnuotion toisella puolella?»\n\nJohnny katsahti olkansa yli muka tullakseen varmaksi asiasta.\n\n»Tuo», vastasi hän. »Oh, koirat näkivät jonkin juoksevan maakoloon ja\nkaivettuaan jonkin aikaa saivat tämän esille.»\n\nVastatullut irvisteli.\n\n»Teidän kanssanne on oikein vaikea seurustella, kun olette niin\nperinpohjin maalaistuneet, ett'ette enää tunne todellisesti hienoa, kun\nsen joskus satutte näkemään.»\n\n»Se on aivan paikallaan», lisäsi Windy Bill kuivasti. »Hän tulee New\nYorkista.»\n\n»Eihän vain!» huudahti Jed. »Aivanko totta? Tuliko hän yhdessä vai\nkahdessa laatikossa.»\n\nNaurunräjähdysten suojassa kierteli tulokas paisti- ja leipävarastojen\nääressä ja täytettyään lautasensa, kyykistyi hän kantapäilleen ja kävi\nkäsiksi myöhästyneeseen illalliseensa. Hän oli pitkä, vankkasivuinen\nmies, pienikasvoinen ja ahavoittunut, ja hänellä oli pitkät valkoiset\nviikset ja totiset, hieman ivalliset silmät. Hänen nahkahousunsa olivat\nyksinkertaiset ja kuluneet ja hänen lakkinsa oli pitkäaikaisesta\npalveluksesta ja ajan hampaan vaikutuksesta saanut varsin omistajansa\nmukaisen muodon. En vähääkään hämmästynyt kun kuulin häntä nimitettävän\nSocatone Billiksi.\n\n»Kysyhän häneltä, mistä hän on saanut tuon leikkisän jalkansa»,\nyllytti minua hiljaisella äänellä Johnny Stone. Mutta sitähän minä en\nkuitenkaan tehnyt.\n\nSittemmin kertoi minulle joku, että sen viallisuus oli johtunut hänen\nkieltäytymisestään kerran palaamasta erään joen poikki hyvinkin\narvovaltaisesta vaatimuksesta huolimatta. Mr Socatone sattui sillä\nkertaa ratsastamaan vieraalla hevosella.\n\nKarjanomistaja istuutui viereeni hetkistä myöhemmin.\n\n»Toivoisinpa, että saisimme tuon pojan kertomaan juttujaan», sanoi hän\nhiljaa minulle. »Hän on merkillinen mies. Ilmeisesti hyvän kasvatuksen\nsaanut. Väittää kirjoittavansa muistelmateosta. Välistä hän kertoilee\nomasta alotteestaan, mutta sitten hän taas vaikenee kuin muuri. Ei\nauta pyytää häntä suoraan siihen, ja hän on ujo kuin vanha varis,\njos häntä koettaa johtaa kertomaan. Meidän täytyy vartoa ja luottaa\nkaitselmukseen.»\n\nEräs miehistä soitti paraikaa huuliharppua. Hän teki sen erittäin\nhyvin, muunnostellen ja luritellen kaikenlaisia koristuksia. Me\npolttelimme hiljalleen, karjan kumea mylvinä täytti ilman omilla\nsoinnuillaan. Yhä kuului preeriakoirien raivonta mesquitepensastoista.\nSocatone Bill oli lopettanut aterioimisensa ja meni istumaan Jed\nParkerin, vanhan ystävänsä viereen. He puhelivat hiljaa keskenään.\nIlta piteni ja itäinen taivas vuoriston yllä peittyi hopeahohtoon kuun\nnousua odotellessaan.\n\nSocatone Bill heitti äkkiä päätään taaksepäin ja naurahti.\n\n»Tämä muistuttaa niin elävästi aikaa, jolloin läksin Coloradoon»,\nvirkkoi hän.\n\n»Nyt hän on juonessa», kuiskasi karjanomistaja.\n\nSyntyi kuoleman hiljaisuus leirivalkean ympärillä. Jokainen korjasi\nhieman asentoaan kuullakseen paremmin Socatone Billin tarinaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKymmenkunta vuotta sitten rupesin aivan sairaaksi asti kyllästymään\nlehmän paimentamiseen omalla puolikunnallani. Ei ollut satanut\nsitten Noakin aikojen ja olin kokonaan unohtanut minkälaista vesi\noli muualla kuin ämpärissä tai altaassa. Niinpä tutkin tarkkaan\nmunaskuuni, päästäkseni selvyyteen, minnepäin maailmaa minun oikeastaan\noli sopivinta lähteä ja kun minusta tuntui, että tiesin yhtä vähän\nColoradosta ja kullankaivamisesta kuin kaikesta muustakin, niin syntyi\npapurokka pahasessani, joksi aivojani nimitän, päätös lähteä sinne.\nHankin Bensonissa ostajan ja niin vaihtoi pieni karjani äkkiä omistajaa\nja minä valmistauduin matkaan. Viimeisenä päivänä nostin parikymmentä\ntäyttä sankoa vettä kaivostani ja nakkasin sen tupani katolle. Ostajani\nseisoi siinä hevosineen ja odotti minun valmistumistani. Hän ei\nvirkkanut sanaakaan ennenkuin olimme kulkeneet kymmen»kunnan mailia.\n\n»Mr Hicks», sanoi hän sitten, hieman epäröiden. »Olen huomannut\ntässä maassa varsin hyväksi säännöksi olla puuttumatta ihmisten\npäähänpistoihin, mutta pitäisin suurena ystävyyden osoituksena, jos\nselittäisitte, mitä nuo äskeiset vesitemppunne merkitsivät.»\n\n»Mr Jones», sanoin minä, »asia on aivan yksinkertainen. Rakensin tuon\nmökin viisi vuotta sitten ja sen koommin ei ole kertaakaan satanut.\nHalusin ainoastaan saada selville vuotiko sen katto, vai eikö.»\n\nNiin jätin siis Arizonan ja viikkoa myöhemmin näin kuvani erään\nColoradon vuoristossa sijaitsevan Cyanide nimisen paikan akkunoissa.\n\nPojat, se oli kumma laitos. Ei ainoatakaan hevosta näkynyt missään eikä\nneliöjalkaa maanpintaa, joka ei olisi ollut joko katua tai pystysuoraa.\nSe teki oikein surumieliseksi minut, joka juuri olin tullut mailta,\njossa sai nähdä ainakin kauaksi joskaan ei niin kovin paljoa. Ja näin\naikaisin illalla siellä ei ollut edes ihmisiäkään enää liikkeellä.\n\nSilmäsin mustia, synkännäköisiä vuoria hetkisen, haistelin\ntuulenhenkeä, joka olisi voinut jäädyttää vaikka toivon viikset ja\nläksin lähinnä olevaa valaistua akkunaa kohti. Sen yläpuolella oli\nkyltti, joka yksinkertaisesti ilmoitti että —\n\n  Tämä on salonki.\n\nOlin oikein iloinen tuosta kirjoituksesta. Muutoin en olisikaan sitä\nosannut arvata. Heillä oli viidentoista vuotias tyttö hoitamassa\nkapakkaa, ei mitään peliä ollut käynnissä eikä ainoatakaan sielua\nvieraana.\n\n»Mieleni on paha, kun minun täytyy häiritä rauhaasi, nuppuseni», sanoin\nminä, »mutta koetahan katsoa löytäisitkö ryytivarastostasi sopivan\nsekoituksen ryyppyaineeksi.»\n\nOtin lasin ja sitten toisenkin, jottei sille tulisi ikävä ja aloin\njo tuntea yksinäisyyteni sangen miellyttäväksi. Sitten vaelsin\ntakahuoneeseen, jossa piti olla jonkinlaisen pelitoosan, ja istuihan\nsiellä todellakin tyttö pianotuolilla ja toinen nojatuolissa sekä\nsileän kiiltävä juutalaisnulikka, heilutellen jalkojaan pöydän\nkulmalta. He katsahtivat ylös astuessani sisään ja jatkoivat taas\nkeskusteluaan.\n\n»Hei tytöt!» sanoin minä. Silloin loppui heiltä puhe kokonaan. »Mitä\npannaan iloksi?» kysyin minä.\n\n»Kuka tuo karvainen ystävänne on?» kysyi sileän kiiltävä juutalainen\ntytöiltä.\n\nKatsoin häneen minuutin ajan, mutta huomasin, että hän oli oikea\nmammanpoika ja sitäpaitsi olin seurankipeä, joten saatoin sietää pienen\npiston tai parikin.\n\n»Sinä et taida ihailla näitä lehmämiehiä?» ärsytteli toinen tytöistä.\n\n»Soita jotakin, sisko kulta», sanoin minä pianon ääressä istujalle.\n\n»Esitä minut hänelle», sanoi juutalaishölmö sellaisella tavalla, että\nkaikki räjähdimme nauruun.\n\n»Annahan kuulua pari ääntä», pyysin minä, koettaen minäkin olla iloinen.\n\n»Hän ei osaa ainoatakaan kappaletta», sanoi juutalainen.\n\n»Niinkö?» kysyin minä silloin ponnella.\n\n»En», vastasi hän.\n\n»Hyvä, mutta minä osaan» sanoin minä. Menin hänen luokseen, vetäsin\nmolemmat pistoolini vyöstäni ja ojensin ne molemmin puolin häntä pianoa\nkohti. Vetelin pistoolin piippuja pari, kolme kertaa koskettimia pitkin\npäästä päähän ja ammuin niitä sitten puolen tusinaa palasiksi.\n\n»Tämän kappaleen minä osaan», sanoin minä.\n\nMutta toinen tytöistä oli kadonnut kuin tuhka tuuleen juutalaisen\nkanssa.\n\nPianon ääressä istuva nauroi vain ja osoitti akkunaa, jossa riippui\njäljellä muutamia lasin siruja. Hän oli äärettömästi huvitettu.\n\n»Kas niin, Susie, sinä olet oikea tyttö», sanoin minä, »mutta sinun\nystäväsi ovat pötyä. Olen mahdollisesti hieman karkea, sillä minua\nei olekaan polvia korkeammalta parkittu, mutta minuun on kuitenkin\nturvallisempi liittyä, kuin noihin juutalaisroistoihin.»\n\n»Minä uskon sen», sanoi hän.\n\nNiinpä me sitte otimme lasin kapakan puolelle ja lähdimme sitten\ntutkimaan Cyaniden ihmeitä.\n\nSe yö olikin ihmeellinen. Susie katosi kolmannen lasin perästä, mutta\nminusta se ei tuntunut haittaavan. Minä jouduin toiseen salonkiin, jota\npiti eräs laiha saksalainen. Lihava saksalainen on tyhmä, mutta laiha\nkäy varsin hyvin laatuun.\n\nKymmenessä minuutissa oli minulla enemmän ystäviä kuin helvetissä\non viulunsoittajia. Minusta rupesi tuntumaan kuin Cyanide ei olisi\nniinkään ikävä paikka. Siinä neljän maissa tuli sitten salonkiin pieni\nirlantilainen, jolla oli enemmän ylähuulta kuin nupupää lehmällä ja\nniin paljon punaista tukkaa, että se olisi riittänyt keinotekoisiin\nrevontuliin. Hänellä oli suuret, punaiset kädet, jotka olivat täynnä\npisamia ja niitten pienoiset karvat seisoivat jäykkinä kuin yksinäiset\ntienviitat. Sitäpaitsi hänellä oli väärät sääret.\n\nHän sai lasinsa kuten muutkin, astui pari askelta tiskin luota ja huusi:\n\n»Jumala siunatkoon irlantilaisia ja antakoon saksalaisen hukkua!»\n\nSehän ei ollut minun kotikaupunkini, joten poistuin tiskin päästä ja\nvetäydyin sellaiseen paikkaan, jossa en ollut lyijyn tiellä. Ampuminen\nei alkanutkaan.\n\n»Arvatenkaan ei saksalainen huomannut, mitä tuo pieni, hullu koira\noikeastaan sanoi», ajattelin itsekseni.\n\nIrlantilainen meni taaskin tiskin ääreen ja iski nyrkkinsä siihen.\n\n»Katsohan tänne», kiljui hän. »Kuuntele tarkkaan, mitä sanon sinulle!\nJumala siunatkoon irlantilaisia ja antakoon saksalaisten hukkua!\nkuuletko?»\n\n»Kyllä kuulen», sanoo saksmanni ja jatkaa tiskin pyyhkimistään.\n\nMinulla aivan sielu väänteli harmista. Kysyin lähimmältä mieheltäni,\nmiksi saksalainen ei tappanut tuota pientä peijakasta.\n\n»Tappanut!» sanoi mies. »Miksi sitten?»\n\n»No tietysti sen vuoksi, että hän loukkasi häntä.»\n\n»Oh, hän on päissään», sanoi mies, ikäänkuin se olisi selvittänyt\nkaiken.\n\nSe riitti minulle. Lähdin pois ja menin kotiin eikä kello vielä ollut\nedes neljääkään. Ei, en sano kello neljää myöhäiseksi. Se voi olla\nmyöhäistä eilisillasta laskien, mutta tämäniltaisesta se on vasta alkua.\n\nNo niin, minulta meni kuusi viikkoa ja kaksi päivää säästöjeni\nmenettämiseen. En tiennyt paljoa kullankaivamisesta ja ennen pitkää\ntotesin, ettei minusta ollut siihen ensinkään. Suurimman osan päivästä\ntongin vuoristoissa, — ne eivät ole meikäläisten kaltaisia — niillä\nkasvaa liian paljon puita, ollakseen oikein mukavia kävellä. Iltasin\noli minulla tapana pistäytyä saksmannin luona. Hänellä oli pari\nrauhallista pelipöytää ja noitten kaivavien preeriakoirien joukossa oli\nyksi, joka oli kuullut puhuttavan, että lehmillä on sarvet. Hän oli\nviisain heistä kaikista karja-asioissa. Minä koetin lohduttautua ja\npäätin olla vertailematta Coloradoa muihin Jumalan luomiin seutuihin.\n\nNoin kolmasti viikossa tuo irlantilainen, josta kerroin teille —\nO'Toole oli hänen nimensä — tuli leveästi saksmannin salonkiin.\nOllessaan vielä selvänä puhui hän kullankaivamisesta korkealentoisesti,\nlaajasti ja kauniisti. Mutta juovuttuaan iski hän molemmat nyrkkinsä\ntiskiin ja pursuten toimintahalua koetti saada saksmannin kimppuunsa.\n\n»Jumala siunatkoon irlantilaisia ja antakoon saksalaisen hukkua», huusi\nhän noin kuusi kertaa. »Sano, kuulitko sen.»\n\n»Kuulinhan minä», vastaa saksmanni levollisena kuin lypsylehmä. »Kuulin\nvarmasti.»\n\nMinä olin oikein huolissani O'Toolen vuoksi. Olisin mielelläni antanut\nhänelle kunnon selkäsaunan, mutta en tietenkään voinut tehdä sitä\njulistautumatta samalla saksmannin puolueen ystäväksi ja siihen minulla\nei ollut halua. Mutta kävin sen sijaan saksmannin kimppuun eräänä\niltana, kun ei siellä sattunut olemaan muita läsnä.\n\n»Saksmanni», sanoin hänelle, »mikä kumma panee sinut sietämään tuon\nlänkisäärisen verikoiran ja tulipunaisen auringonlaskun sekasikiön\nloukkauksia? Minusta näyttää siltä kuin sinulta puuttuisi rohkeus\nkokonaan.»\n\nSaksmanni keskeytti hetkeksi lasin pyyhkimisensä.\n\n»Odotahan», sanoo hän. »En ole vielä valmis. Mutta vielä minä teen\nhänet sairaaksi harmista ja nuo muut myös, jotka naureskelevat hänen\nkanssaan.»\n\nHuomasin hänen silmässään soman harmaan välähdyksen ja arvelin\nitsekseni, että ehkäpä he vielä saavat hänet suuttumaan.\n\nKuten sanoin tulin tyhjäksi kuudessa viikossa ja kahdessa päivässä\nja minä olin perinpohjin tyhjä. Eikä missään ollut mitään tarjolla.\nLehmien luokin oli pitkä matka ja jos olisin vielä yrittänyt noiden\nkullankaivaja-kilpikonnien joukkoon, jotka kuokillaan rumensivat maan\nkaunista pintaa, olisivat he nauraneet minulle vasten silmiä. Se\ntuntuikin minusta kovalle työlle.\n\nSiinä tuumiessani mihin ryhtyä, tuli saksmanni luokseni. Minä\nhämmästyin valtavasti, mutta sanoin hyvää huomenta ja pyysin painamaan\npuuta.\n\n»Haluttaako tehdä rahaa?» kysyy hän.\n\n»Se riippuu siitä», sanoin minä, »kuinka helposti se käy.»\n\n»Sehän käy helposti. Haluan, että rupeatte ostamaan hevosia minun\nlaskuuni.»\n\n»Hevosia! No, varmasti!» huusin minä, hypäten korkealle. »No, tottavie,\nhevosethan ovat koko elämäni. Minkälaisia hevosia haluatte?»\n\n»Kaikki hevoset», sanoo hän, niin tyynenä kuin pankinpitäjä.\n\n»Mitä?» sanon minä, »selittäkäähän! En ota vastaan niin ylimalkaista\ntilausta. Levittäkää korttinne.»\n\n»Tarkoitan sitä, mitä sanoin», sanoo hän. »Tahdon että ostatte kaikki\nhevoset tässä leirissä ja vuorilla. Jok'ikisen.»\n\n»Aa», viheltelin minä. »Se on laaja tarjous. Mutta minä rupean puuhaan.»\n\n»Tulkaa kanssani sitten», sanoo hän.\n\nOlin vasta noussut ylös, mutta menin hänen kanssaan hänen pieneen\nmyrkkypajaansa. Tietenkään en ollut syönyt aamiaista, mutta hän tarjosi\nminulle kentucky-aamiaisen. Mikäkö se on? No, kentucky-aamiainen\nkäsittää kolmen naulan paistin, whiskypullon ja setterikoiran. Miksikö\nkoira kuuluu siihen. No, se syö tietenkin paistin.\n\nMe pääsimme yksimielisyyteen. Minä tulisin saamaan kaksi ja\nviisikymmentä päätä kohti palkkiona. Lähdin kiertämään. Sillä\npaikkakunnalla ei ollut paljon hevosia ja mikäli niitä oli, ei niitten\nomistajilla juuri ollut paljoakaan hyötyä niistä, paitsi satunnaisia\ntöitä. Minä kokosin satakunta päätä hyvinkin äkkiä ja tein siitä\nilmoituksen saksmannille.\n\n»Entäs aasit ja muulit?» kysyin minä.\n\n»Kaikki kelpaavat, sanoo hän. »Muuleista sama palkkio kuin hevosista ja\naaseista neljä kovaa.»\n\nViikon kuluttua oli minulla pari sataa elävää käsittävä lauma. Me\npidimme niitä vuorten takana eräässä »puistossa», kuten sen puolen\ntylsäpäät nimittivät niittyä. Minä ratsastin kaupunkiin ja ilmoitin\ntuloksen saksmannille.\n\n»Kaikkiko ostettu?» kysyy hän.\n\n»Kaikki muut, paitsi eräs kierosilmäinen pukki, joka on aivan\nala-arvoinen ja raudikko tamma, joka on Noakin aikuinen.»\n\n»Ostakaa ne myös», sanoo hän.\n\n»Ne roistot vaativat liian paljon niistä», selitin minä.\n\n»Ostakaa ne joka tapauksessa», sanoo hän.\n\nMenin matkaani ja ostin ne. Se oli kerrassaan hävytöntä — sellainen\nhinta mokomista.\n\nKun taas ilmestyin Cyanideen, jouduin näyttämölle, jossa vallitsi\näärimmäinen kiihtymys. Koko heikäläinen yhteiskunta oli kokoontunut\nainoalle kadulleen ja kaikki puhuivat enemmän kuin suusta jaksoi\nmahtua. Heidän keskellään oli saksmanni, humalassa kuin sotamies —\naivan umpihumalassa.\n\n»Hyvä Jumala!» ajattelin itsekseni. »Eihän hän vain mahtane juhlia\ntuota konikauppaansa?»\n\nMutta minä havaitsin, ettei hänen laitansa ollut niinkään pahasti. Kun\nhän huomasi minut, horjui hän luokseni käyttäytyen kuin hupsu.\n\n»Katsokaahan tätä», vetisteli hän ja näytti minulle kirjettä.\n\nMinä menin kotiin. Sangen pian tuli luokseni eräs Jimmy Tack niminen\nveitikka hieman hengästyneenä.\n\n»Kuulkaahan, muistattehan tuon hevosluuskan, jonka ostitte minulta.\nTahtoisin ostaa sen takaisin.»\n\n»Vai niin, vai ostaa takaisin», sanon minä.\n\n»Niin», sanoi hän. »Minun täytyisi lähteä kaupungista pariksi päiväksi\nja minulla on vähän juhdan selkään pantavaa.»\n\n»Odottakaa, minä tuumin asiaa», sanon minä.\n\nOvella tapasin toisen miekkosen.\n\n»Kuulkaahan», pysäytti hän minut. »Mitä arvelette siitä raudikko\ntammasta, jonka myin teille. Voitteko peruuttaa kaupan. Minun täytyisi\nlähteä kaupungista pariksi päiväksi ja — — —»\n\n»Odottakaa, minä tuumin asiaa», sanon minä.\n\nPortilla tuli taas mies tulisella kiireellä.\n\n»Niin, niin», sanon minä hänen aukaistessaan suutaan. »Minä tunnen\nteidän huolenne kaikki. Teidän täytyisi lähteä kaupungista pariksi\npäiväksi ja te tahtoisitte takaisin koninne, jotka myitte minulle.\nOdottakaa!»\n\nHänestä päästyäni täytyi minun lähteä pääkadulle ja piileskelin\nsikolätin takana vähän aikaa, sillä kaikki olivat tulossa minun\nluokseni. Minä olin yhtä huomattu kuin nuuskija kieltolakikaupungissa.\n\nMenin saksmannin luo takaovesta.\n\n»Haluatteko myydä hevosia?» sanon minä. »Kaikki tahtovat ostaa niitä.»\n\nSaksmanni näytti loukkaantuneelta. »Aioin pitää ne syysmarkkinoihin»,\nsanoo hän, »mutta — —.»\n\nMinä olin viimeinen paikalle osunut, joten pidin kirjeen itselläni —\ntässä se on. Minäpä luen sen.\n\n »Paras veli! — Arvaan, että luulet minun unohtaneen sinut kokonaan,\n mutta sitä en ole tehnyt, kuten myötäseuraava osoittaa. Haali kokoon\n tavarasi ja lähde matkaan. Olen tehnyt suurimman kultalöydön,\n minkä ikänäsi olet nähnyt. Lähetän tässä näytteen siitä. Täällä on\n samanlaista tonnimääriä ja taas tonnimääriä. Olen vallannut niin\n paljon maata kuin itse pystyn pitämään, mutta vielä on suuret alat\n vapaina. Olen kirjoittanut Johnnylle ja Edille Denveriin, jotta he\n tulisivat tänne. Älä hiisku sanaakaan tästä kenellekään. Lähde heti.\n Tule Buck kanjonin luo Whetstonessa. Näkemiin.\n\n                                                   Sinun\n                                                Henry Smith.»\n\nJoku näytti minulle kourantäyteistä valkoista kiveä, jossa oli\nkeltaisia suonia. Hänen silmänsä olivat niin pullollaan innosta, että\nniihin kohta olisi voinut ripustaa hattunsa. O'Toolen joukko kuljeskeli\nympäri, lipoi huuliaan ja kiroili hiljakseen.\n\n»Jumala siunatkoon irlantilaisia ja antakoon saksalaisten hukkua!»\nhuusi hän taas. »Ja tuon hupsun pitikin juoda itsensä humalaan ja\nilmaista salaisuutensa!»\n\nKiihtymys oli päässyt hyvään vauhtiin, mutta se ei kestänyt kauan.\nKaikki olivat saaneet kuulla saman tiedon yht'aikaa, joten se suli\nsiihen. Minä ja saksmanni jäimme kohta kahden.\n\n»Paljonko annoitte Jimmy Tackille tuosta pukinnahasta?»\n\n»Kaksikymmentä», sanon minä.\n\n»Hyvä, antakaa se hänelle neljällä kymmenellä», sanoo saksmanni, »ja\nmuut samassa suhteessa.»\n\nMinä olin lentää seljälleni ja hengitys rupesi käymään raskaaksi.\n\n»Myykää ne kaikki, paitsi parasta», sanoo hän — »ei, paitsi kahta\nparasta.»\n\n»Pyhä savu», sanon minä. »Jos tarkoitatte sitä, niin lainatkaa minulle\npistooli ja antakaa minulle pari ryyppyä.»\n\nHän teki sen ja minä palasin kotiin, jossa koko Cyanide odotti minua.\n\nMinä rohkaisin itseni, pidin heille pienen puheen ja lupasin\nmyydä hevoset sekä pyysin heitä tulemaan uudelleen. Sitten hankin\nintiaanipojan avukseni ja me muutimme koko hevoslauman ahtaaseen\nkanjoniin. Sitten kutsuin kunkin ostajan yksitellen kaupan tekoon.\nRähinääkö? No, se kuului aina Denveriin saakka, kertoivat minulle ja\nsääntiedoittajat ilmoittivat »Ukkosta vuoristossa.» Mutta kun kauppa\nkävi käteisellä, niin maksoivat kaikki sievästi. He olivat nähneet\ntuon valkean kvartsin kultajuomuineen ja se on samaa kuin annos\nmielipuolisuutta kullankaivajille. Miksi en ottanut hevosta itse ja\nlähtenyt ensimmäisenä liikkeelle? Ajattelin sitä — mutta vain sekunnin\najan. En olisi jäänyt tälle seudulle minuutiksikaan miljoonasta\ndollarista. Se iljetti ja tympäisi minua aivan sairaaksi asti ja odotin\nvain, milloin pitkin harppauksin pääsisin takaisin Arizonaan. Minulla\nniin ollen ei ollut aikomusta yhtyä rynnäkköön ja säästyin siten\nturhasta mielenliikutuksesta.\n\nHe rupesivat tappelemaan siitä, kuka ensimmäisen hevosen saisi. Minä\nkohotin pistoolini heitä kohti ja pakotin heidät lyömään arpaa. Rähinä\nyltyi, mutta he tekivät niin ja niinpian kuin kukin sai annetuksi\nkultahietansa tai dineronsa, lähti hän suinpäin ratsastamaan mökilleen,\nsatuloi hevosensa ja hävisi kuormineen tomupilveen. Se oli totisesti\nkomea ryntäys ja minä nautin siitä rajattomasti.\n\nAuringonlaskun aikaan jäin kahden intiaanipojan kanssa. Nuo kaksisataa\npäätä tuottivat noin kaksikymmentä tuhatta dollaria. Se oli raskas\nkuorma, mutta minä suoriuduin sen kanssa. Olin aivan yksin koko\nseudulla ja sitäpaitsi oli minulla nuo kaksi parasta hevosta, jotka\nolin säästänyt saksmannille. Kyllähän minä olin suuressa kiusauksessa.\nMutta minulla oli yllin kyllin päästäkseni kotiin taas ja sitä paitsi\nminulla ei koskaan ole ollut tapana juoda velaksi, vaikka olisinkin\nsalongin tukipylväitä. Tällainen sietämätön omantunnon tarkkuus kirveli\ntosin kovasti sisukuntaani, mutta minä heitin säkit olalleni ja menin\ntapaamaan saksmannia.\n\nHän tuli vastaani, menossa kotiinsa ja kantaen paperikääröä kädessään.\n\n»Tässä on dineronne», sanon minä ja paiskasin säkit maahan.\n\nHän kumartui ja tunnusteli niitä. Sitten hän ojensi yhden niistä\nminulle.\n\n»Mikä tällä on tarkoitus?» kysyn minä.\n\n»Se on teille», vastaa hän.\n\n»Minun palkkioni ei ole niin suuri», vastustan minä.\n\n»Te olette ansainnut sen», sanoo hän, »tehän olisitte voinut livistää\nkoko summan kanssa.»\n\n»Mistä tiesitte, etten sitä tekisi?» kysyin minä.\n\n»No», sanoo hän ja näin, että hän tunsi suurta helpotusta. »Nähkääs,\nminä olin siellä, kallion takana ja pidin teitä silmällä.»\n\nMinä ymmärsin ja minusta rupesi liiallinen tunnontarkkuuteni jo\ntuntumaan paremmalle. Me kuljimme vähän matkaa puhumatta sanaakaan.\n\n»Mutta ettekö aio yhtyä leikkiin ensinkään?» kysyin sitten.\n\n»Enpä luule», sanoo hän, heilutellen pussejaan. »Minä olen tyytyväinen.»\n\n»Mutta ellette pidä kiirettä, niin annatte noitten valtausten mennä\nsivu suunne.»\n\n»Ei siellä mitään kultavaltauksia ole», sanoo hän.\n\n»Mutta Henry Smithhän — —», huudahdan minä.\n\n»Henry Smithiä ei ole olemassa», sanoo hän.\n\nKoetin sulatella sitä vähän aikaa. »Mutta onhan toki Buck kanjoni\nolemassa», rukoilin minä. »Sanokaahan, onhan se toki olemassa!»\n\n»On, on, onhan se olemassa», myöntelee hän. »Siellä on pieni\nliimatehdas, se valmistaa lujaa vettä.»\n\n»Te olette ihmemies», sanon minä. Kuljimme kahden eteenpäin, kunnes\ntulimme saksmannin salongin eteen.\n\n»Nyt», sanoi hän, »aion ottaa toisen hevosista ja muuttaa jollekin\nmuulle paikkakunnalle, voi olla parasta, että tekin teette saman tempun\ntoisella.»\n\n»Varmimmasti», vakuutan minä.\n\nHän kääntyi ympäri ja kiinnitti paperin salonkinsa oveen. Se oli\nilmoitus ja siinä seisoi:\n\n  Saksmanni on hukkunut.\n\n»Hienotunteista», sanon minä. »Kun he palaavat pikku huviretkeltään\nBuch kanjoniin, tulevat he varmaankin panemaan suuren arvon sille,\nmutta eikö olisi mukavampaa naulata se sille kohdalle, jossa tie yhtyy\nleiriin?»\n\n»Niin», sanoi saksmanni, heittäen ovelan syrjäsilmäyksen ilmoitukseen,\n»minä, nähkääs, möin tämän paikan toissa päivänä — Mike O'Toolille.»\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\nKARJAN MERKINTÄ.\n\n\nKoko yön nukuimme kuin tukit. Unet eivät meitä häirinneet, mutta\nulkoilmassa eläjän ikivanhan tavan mukaan — elipä hän sitten metsissä\ntai aroilla, vuoristossa tai vesillä, nousimme kukin kerran yössä\nkyynärpäittemme varaan, katselimme ympärillemme ja painuimme uudelleen\nmakuulle. Jos meillä olisi ollut nuotio, olisi sitä silloin ollut\nlisättävä tai jos tuuli olisi kääntynyt ja aallot olisivat nousseet\nkorkeina, olisi silloin ollut aika tarkata taivaan merkkejä ja katsoa,\ntokko ankkurin kettinki kestää. Ja jos kuormahevosemme olisi lähtenyt\nharhailemaan lumiselta alppiniityltä, olisi ollut paras aika kuunnella\nsen heikosti kilkattavaa kelloa, jotta aamulla tietäisi miltä suunnalta\nsitä hakea. Mutta koska meillä tässä suhteessa ei ollut mitään\nedesvastuuta, niin me kukin vuoroomme painuimme takaisin peittoihimme\nkiitollisina huoahtaen.\n\nMuistan, kuinka kuu kiiti hyvää kyytiä näennäisesti paikoillaan\npysyvien pilvien lomitse. Muistan myös syvän tumman varjon, joka kohosi\nhopeahohtoisten vuorten edessä. Katselin liikkumattomiksi jäykistyneitä\npurjekangasmyttyjä, joista kukin kätki sisäänsä nukkuvan miehen. Ilma\nvapisi aitauksessa olevan karjan mylvinästä.\n\nHetkistä myöhemmin, kuten minusta tuntui, herätti kokin touhuilu minut\nuudelleen. Kirkas, leikittelevä nuotio loimusi pimeydessä. Sen edessä\nliikuskeli jo syömähommissa puuhailevien miesten varjot.\n\nMinäkin kömmin peittoni alta ja yhdyin heihin. Homer touhusi miesten\njaossa päivän töitä varten. Kolme määrättiin hoitamaan hevoslaumaa,\nviidelle jäi harhautuneitten lauman vieminen aitauksesta hyvälle\nlaitumelle ja kolme merkintäjoukkuetta komennettiin merkitsemään\nedellisenä iltana kokoomamme vasikat. Tähän menikin jo toinen puoli\nmiehistöä. Jäljellä olevat saivat lähteä lyhyelle ratsastukselle\nsuolaiseen heinikkoon. Minä yhdyin karjanomistajaan ja kahden me\nlähdimme jalkaisin polttoaitaukselle.\n\nMe olimme ainoat jalankävijät, vaikka aitaukselle ei ollut enempää kuin\nnoin pari sataa metriä. Saapuessamme sinne, huomasimme hevosten jo\nolevan sen ulkopuolella. Aitauksen pystypylväitten lomista saatoimme\nnähdä karjan ja vastakkaisella puolella tekivät miehet aivan aitauksen\nviereen nuotiota. Avasimme leveän portin ja astuimme aitaukseen. Kolme\nlassonheittäjää istui hevostensa selässä, heilutellen joutessaan\nköytensä silmukkaa edes takaisin. Kolme muuta miestä kantoi polttopuita\nja asetti ne tottuneesti siten, että syntyi mahdollisimman ankara veto,\nsillä polttoraudan kuumentaminen on kerrassaan taidetyötä. Yksi seisoi\nkimppu pitkiä J.H. polttorautoja kädessään, odotellen tulen» teon\npäättymistä. Kaikki muut istuivat kykkysillään pitkin aitauksen vartta,\npoltellen paltureitaan ja jutellen keskenään. Auringon ensi säteet\nvalahtivat yli kaukaisten vuorten.\n\nKymmenen minuutin kuluttua ilmoitti Charley, että raudat olivat\nvalmiit. Homer, Wooden ja vanha Kalifornia John ratsastivat karjan\nsekaan. Muut miehet nousivat, ojentelivat sääriään ja tulivat paikalle.\nKarjanomistaja ja minä kiipesimme portin korkeimmalle poikkipuulle ja\nasetuimme siihen, karjamies muistikirja polvellaan.\n\nKukin ratsastaja pyöritteli lassoaan kädessään pitäen laajaa silmukkaa\navonaisena taitavalla ranteen käänteellä pyörähdyksen lopussa. Äkkiä\nHomer nojautui eteenpäin ja heitti. Silmukan käydessä maaliin nykäsi\nhän voimakkaasti sitä, aivan kuin koukulla suurta kalaa vedettäessä.\nSe kiristi silmukan ja esti sen luistamasta yli kaulan. Välittömästi\nratsastajan liikkeen perästä kääntyi hevonen ja ottamatta selvää\nheiton onnistumisesta, lähti se järjestelmällisesti, välttäen turhaa\nkiirehtimistä astumaan merkinpoltto-nuotiolle. Homer pyöräytti vielä\nköyden pari kolme kertaa sarvien ympäri ja asettui istumaan vain\ntoisen jalustimen varaan välttääkseen tiukalle jännitettyä köyttä ja\nsäilyttääkseen tasapainon. Ei kukaan kohdistanut huomiotaan vasikkaan.\n\nViimemainittu oli tarttunut kiinni takajaloistaan. Kun köysi tiukkeni,\npyörähti se äkkiä nurin ja ennen» kuin se osasi arvatakaan, että\njotakin epämiellyttävää oli tapahtunut, liukui se majesteetillisesti\nvatsallaan nuotiota kohti. Sen perässä seurasi hätääntynyt emä,\nheiluttaen päätään puolesta toiseen.\n\nNuotion luona hevonen pysähtyi. Molemmat »verikoirat» kävivät heti\nuhrinsa kimppuun, kaataen sen oikealle kyljelleen. Toinen polvistui\nsen kaulalle ja väänsi toisen etujalan eräänlaiseen pihtiin. Toinen\ntaas tarttui vasikan takajalkaan, asetti jalkapohjansa sen toista\nreidenjuurta vasten ja istuutui eläimen taakse. Täten kävi vasikalle\nmahdottomaksi rimpuilla. Kun kerran olette saanut sellaisen potkun,\nettä hengityksenne vähäksi aikaa salpautuu taikka pari kylkiluuta on\nkappaleina, niin varmasti lakkaatte ajattelemasta, että tässä käytetään\ntarpeetonta kovakätisyyttä. Sitten joku irroitti lasson. Homer ratsasti\npois, kooten köytensä mennessään.\n\n»Kuuma rauta!» huusi toinen »verikoirista.»\n\n»Merkitsijä!» kiljui toinen.\n\nHeti tuli kaksi miestä paikalle. Polttaja painoi hiljaa rautansa\nvasikan kylkeä vasten. Nousi savu ja palaneen karvan käry.\nMahdollisesti värisi vasikka hieman karvojen kärähtäessä. Seuraavassa\nhetkessä oli kaikki ohi. Palanut paikka näytti helakan punaiselta,\njoka onkin oikea väri osoittamaan, että polttaminen on toimitettu\ntarkoituksenmukaisesti.\n\nSillä välin merkitsijä oli omassa työssään. Ensin leikkasi hän\nterävällä veitsellään vinosti kappaleen toisesta korvanipukasta. Sitten\nviilsi hän toisen korvan haaraiseksi kuin pääskysen pyrstön.\n\nPalaset tukki hän taskuunsa, jotta työn päätyttyä voisi tarkistaa\nkarjanomistajan muistikirjaansa panemat merkityt vasikat. »Verikoirat»\nlaskivat vasikan irti. Se hypähti jaloilleen, huolestunut emä\ntunnusteli ja haisteli sitä ja sitten molemmat lähtivät muitten\njoukkoon pohtimaan tapahtumaa.\n\nMinusta näyttää siltä, kuin liian paljon lörpöteltäisiin\npolttomerkinnän äärimmäisestä julmuudesta. Epäilemättä se jossakin\nmäärässä on tuskallista ja jos voitaisiin keksiä jokin muu hyväksyttävä\ntapa, joka tekisi tuntemisen helpommaksi, niin otettaisiin se varmasti\nkäytäntöön. Mutta ottaen huomioon karjan laajan, vapaan liikkumisalan\nja sen tuhansiin nousevan lukumäärän ja sadat omistajat, niin ovat\nkaikki muut merkitsemistavat mahdottomia. Muistan erään liikkeen\nUudessa Englannissa, joka rupesi suosittelemaan korviin kiinnitettäviä\nmetallilappusia. Tuo uusi oppi herätti Arizonassa loppumatonta\nhilpeyttä. Kuvitelkaapa mielessänne merkitsijää, joka kohteliaimmin\nlaskeutuu satulasta tutkimaan villin karjan korvalappuja rajattomilla\naukeilla tai ko'onta-tilaisuudessa.\n\nMutta kuten jo olen huomauttanut ei tuo välttämätön polttaminen\nja korvien merkintä ole niin tuskallista, kuin miltä se näyttää.\nKärventyminen tunkeutuu tuskin syvemmälle päällimäiseen ihoon, kuin\nettä se tappaa karvojen juuret ja sitäpaitsi tulee muistaa, ettei\nkarja paksuine nahkoineen ole yhtä arkatuntoinen kuin korkeammat\nhienohermoiset olennot. Tavallisesti mölähtää vasikka tuntiessaan\nhehkuvan raudan kyljessään, mutta päästyään vapaaksi lähtee se miltei\npoikkeuksetta syömään tai katselee välinpitämättömänä ympärilleen.\nEn ole todellakaan koskaan nähnyt, että vasikka edes huolisi nuolla\nhaavaansa, jota se ei suinkaan jätä tekemättä taistelussa saamiinsa\nvaurioihin nähden. Sitä paitsi tapahtuu se sille ainoastaan kerran\nelämässä ja kestää silloinkin vain muutaman silmänräpäyksen — lohdutus,\njoka on evätty niiltä, jotka paikkauttavat hampaitaan.\n\nTällä välin oli kaksi muuta miestä ottanut kiinni kaksi vasikkaa.\nToinen niistä oli vain muutaman kuukauden ikäinen, joten ratsastaja\nei välittänyt sen takajaloista, vaan kietoi köytensä sen kaulaan.\nLuonnollisesti vasikka heti köyden kiristyessä kävi vastarintaan ja\nse tapahtui mitä hullunkurisimpien nykäysten, hyppyjen, loikkausten\nja vääntelemisen muodossa. Mr Frostin härkävasikka on oivallinen\nnäyte tästä lajista maalaustaiteessa. Ja sitten tuo loistava\nvastakohta vasikan mielettömän ja käsittämättömän kiihkon ja hevosen\nja ratsastajan täydellisen, järkkymättömän rauhallisuuden välillä.\nTultuaan nuotion luo tarttui toinen miehistä kireällä olevaan köyteen\nja kuljetti toisen kätensä vasikan selän yli sekä tarttuen sen höllään\nvatsanahkaan pyöräytti voimakkaalla nykäyksellä sen nurin.\n\nKun kaataja tunsi hyvin tehtävänsä ja vasikka oli pieni, oli se\nsilmänräpäyksessä kyljellään, niin että maa tömähti ja pysyi siinä\nkohden miehen pitelemänä.\n\nAina ei kuitenkaan käynyt näin onnellisesti. Silloin tällöin kieltäytyi\njokin tavallista ripeämpi härkämullikka pyörähtämästä kyljelleen. Se\nsaattoi saada yhden jalkansa maahan, rimpuilla voimakkaasti ja vihdoin\nlopettaa kaksintaistelun pääsemällä neljälle jalalleen takaisin.\nSitten se useimmassa tapauksessa yritti lähteä karkuun. Silloin sen\ntietysti täytyi pysähtyä, kun köysi loppui. Mutta joskus sen onnistui\njuosta jonkun merkitsemistyössä puuhailevan ryhmän ympäri. Voitte\nkuvitella mitä silloin tapahtui. Toisesta päästään tunnontarkkaan ja\nperäänantamattomaan hevoseen kiinnitetty köysi jännittyi tietysti\nhäikäilemättömän ja voimakkaan mullikan vetämänä kireäksi ja viisti\nnilkan korkeudella tieltään, mitä eteen sattui. Polttaja ja merkitsijä,\njotka seisoivat, kaatuivat mätkähtäen maahan. »Verikoirat», jotka\ntaasen istuivat, tekivät silmänräpäyksessä useampia taidokkaita\nvoltteja, toinen merkittävänä oleva vasikka nousi pystyyn ja sotki oman\nköytensä selvittämättömäksi vyyhdeksi rikostoverinsa köyteen. Kuumat\nraudat, kuumat sanat ja valtava tomupilvi täytti ilman.\n\nToinen keino, joka vaatii jonkinverran enemmän taitoa, on tarttua\neläimen häntään ja nykäistä sitä kiristynyttä köyttä vasten. Sen\nepäonnistuessa, tarjoutuu katselijoille sangen paljon huvia.\n\nNyt oli merkintätyö täydessä käynnissä. Kolme hevosta tuli ja meni\nrauhalliseen tapaansa. Kun silmukka tarttui, kääntyivät ne ja kävelivät\nnuotiota kohti, niinkuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa.\nHarvoin heitto epäonnistui. Miehiä tuli ja meni, toimeliaina ja\ntarkkaavina.\n\nToisinaan oli kolme, neljäkin vasikkaa yhtaikaa maassa. Huutoja sateli\npuolelta ja toiselta. »Merkitsijä!» »Kuuma rauta!» »Merkitse kirjaan!»\nTomu nousi ja laski ja kaiken takana loisti aurinko kirkkaana ja karjan\nammunta humisi kuin jättiläisurut. Puolitiessä puolipäivään alkoivat\n»verikoirat» hieman väsähtää.\n\n»Ei enää kaulasta kaapattuja vasikoita. Ellette heitä silmukkaa\ntakajalkoihin, niin saatte kaataa vasikkanne itse», huusivat he.\n\nJa se tepsi. Silloin tällöin toi kuitenkin joku laiska tai huolimaton\ntai myös vasikkain monilukuisuuden ahdistama ratsastaja uhrinsa\nkaulasta lassottuna paikalle. »Verikoirat» kieltäytyivät silloin\nolemasta missään tekemisissä sen kanssa. Selvä ratkaisu pulmalle olisi\nollut irroittaa lasso ja heittää se uudelleen, mutta se olisi tietysti\nollut väärän asian myöntämistä.\n\n»Te sen junkkarit ajatte minut aivan väsyksiin», virkkoi ratsastaja,\nlaskeutuen hitaasti satulasta. »Tuollainen pieni vasikka! Luulen että\ntarvitsette kohta neekerin, joka pienentää ruokannekin teille!» Sitten\nhän tavallisesti sylkäisi käsiinsä ja kävi yksin vasikkaan käsiksi.\nJos onni suosi häntä ensi yrityksellä, ei hänen ivallaan ollut rajoja.\n»Siinä on kurja vasikkanne», sanoi hän. »Ehkäpä te vielä vaatisitte,\nettä kantaisin sen luoksenne, vai jaksatteko ehkä laahustaa raskaan\nrautanne kanssa tänne asti.»\n\nMutta jos vasikka rupesi pahasti rimpuilemaan, silloin seisahtui kaikki\ntyö niin kauan kuin onneton ratsu painiskeli kaadettavansa kanssa.\n\nPuoleen päivään mennessä hiljeni työ. Polttamattomia vasikoita oli\nenää vähän. Joskus miehet ratsastivat minuuttikaupalla, ennenkuin\nheidän silmäänsä osui merkitsemätön korvapari. Vihdoin ratsasti Homer\nkarjanomistajan luo ja ilmoitti merkinnän loppuneeksi. Viimemainittu\nlaski muistikirjaan merkintänsä yhteen.\n\n»Sata seitsemänkymmentäkuusi», julisti hän. Merkitsijät, istuen\nkykkysillään, laskivat talteenottamansa korvan palaset. Summa nousi\nvain sataan seitsemäänkymmeneen viiteen. Kukin rupesi etsimään\npuuttuvaa palasta. Sitä ei löytynyt. Vihdoin löysi sen Woode\nrintataskustaan.\n\n»Minä tunsinkin sen siellä koko ajan, mutta luulin sitä\ntupakkamälliksi», sanoi hän.\n\nKun asia oli tyydyttävästi saatu järjestetyksi, menivät kaikki\nmiehet hevosilleen. Kaikki olivat he tehneet painijan raskasta työtä\nkoko aamupäivän, mutta eivät näyttäneet väsyneiltä. Näin kerran\neräässä ruumiillista kulttuuria käsittelevässä aikakausijulkaisussa,\nettä lehmäpaimenen elämä olisi ruumiillisesti yksipuolista,\nkuten soutajan, sikäli, että se antaa työtä vain määrätyille\nlihaksille. Sen kirjoittaja pääsisi varmasti harhaluulostaan\nkarjanmerkintä-tilaisuudessa.\n\nAvarasta portista ajettiin karja vapaalle arolle. Siinä se sai olla\ntunnin verran, jotta emot saisivat selville kullekin kuuluvan kadonneen\nperillisensä. Lehmä tuntee vasikkansa hajusta ja äänestä, vaan ei\nnäkökyvyllään. Sen vuoksi olikin melu korvia huumaava ja liikehtiminen\nloppumaton.\n\nVihdoin viimeinen ja tyhmin lehmä oli löytänyt viimeisen ja hölmimmän\nvasikan. Me käännytimme karjan etsimään itselleen ruokaa ja juomaa oman\nharkintansa mukaan ja palasimme hiljalleen varusvaunullemme.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\nVANHA MIES.\n\n\nNoin viikkoa myöhemmin, ko'ontatyön jatkuessa, pääsimme, Box\nSpring-laaksoon, jossa leiriydyimme muutamaksi päiväksi rappeutuneeseen\nja hyljättyyn, savitiilistä tehtyyn rakennukseen, joka ennen oli ollut\nhyvinkin huomattava karjatalo.\n\nEräänä iltana lopetimme aivan pimeän tullessa päivällä kokoomamme\nkarjan erottelun. Harhaantuneitten lauman päivän kuluessa saamineen\nlisineen ajoimme nopeasti suureen, paaluista tehtyyn aitaukseen.\nLehmät ja merkitsemättömät vasikat sulloimme toiseen ja viisikymmentä\npäätä käsittävä, pihviksi määrätty härkälauma sai pölyltä,\nkuumalta ja edestakaisin juoksulta suojan neliömailin kokoisessa\nrautalanka-aitauksessa, jota kutsuttiin laitumeksi. Kaikki muu, minkä\nkanssa meillä ei enää ollut mitään tekemistä, ajettiin aavikolle\npensastoon ja kaukaisia vuoria kohti. Siellä ne saivat noudattaa omaa\nmieltään täydellisesti.\n\nNyt oli aavikko muuttunut harmaansinertäväksi ja pensaikon oli\nilta-aurinko valanut kellanvihreäksi. Kova, kolkko erämaa oli idässä\npehmennyt ihmeelliseksi punapurppuraiseksi esiripuksi, joka loisti\nkuin nuoren tytön harsohame. Eteläisen ja lounaisen taivaan peitti\nvälähtelevä ja jyräjävä ukkospilvi.\n\nMe körötimme erottelu-hevosillamme, jotka päivän rivakasta, ja\najoittain tulisesta työstä väsyneinä laahustivat polviaan myöten\npimeässä, joka näytti syntyvän ja nousevan aivan tasangon maanpinnasta.\nJoka mies oli väsynyt ja nälkäinen. Varusvaunulla me riisuimme satulat\nja käännytimme ratsut hevoslaumaan. Muutamat ajattelevimmista muistivat\nukkospilven ja pistivät varustuksensa vanhan karjatalon kuistin suojaan.\n\nIllallinen oli valmis. Sieppasimme tinavälineemme, täytimme\nlautasemme lihalla, leivällä ja säilykkeillä ja painauduimme kyykkyyn\nkantapäillemme. Ruoka oli hyvää ja me söimme huimasti hiljaisuuden\nvallitessa. Kun emme enää voineet tupata itseemme enempää, panimme\ntupakaksi. Meillä oli siinä hyvä tilaisuus katsella, miten myrskypilvi\nmahtavan äänettömänä nousi taivaan laelle, sammuttaen erämaan kirkkaat\ntähdet toisen toisensa jälkeen.\n\n»Kääröjä» oli hajallaan siellä täällä. Käärö käsittää lehmäpaimenen\nvuoteen ja koko hänen henkilökohtaisen omaisuutensa. Kun talouteen\nkuuluu varusvaunu, kasvavat tavallisesti kääröt aika suuriksi.\n\nHeti kun olimme päässeet lopulliseen varmuuteen siitä, että todellakin\nsataisi, hylkäsimme leirivalkeamme ja kiiruhdimme kilpajuoksussa\nottamaan vuoteemme. Kymmenessä minuutissa oli joka vuode turvassa\nhyljätyn karjatalon seinien sisäpuolella ja kunkin omistaja\npitkällään etukäteen valtaamallaan paikalla ja kukin toivoi hartaasti\nonnistuneensa määrittelemään oikein kattovuodon paikan.\n\nTavallisestihan me turvauduimme siihen valoon, jonka meille leirituli\ntarjosi, mutta nyt meillä ei ollut minkäänlaista keinotekoista\nvalaistusta. Kunkin miehen paikan määräsi nyt hänen vuoroin hehkuva\nja vuoroon hiipuva tupakkatulensa. Silloin tällöin jonkun sytyttäessä\npiippuaan, valaisi tulitikun loimu kuin ilotulitus kuparin karvaisia\nkasvoja ja hämyyn häviävää kättä. Miesten äänet kuulostivat oudoilta,\nruumiittomilta. Keskustelun jatkuessa me vähitellen tiesimme ketä\nmeidän huonekuntaamme kuului. Olin unohtanut, että talossa oli neljä\nhuonetta. Ulkona raivosi myrskysade arizonalaisella voimalla ja seinien\nsisäpuolella olevat miehet, jotka siunasivat onneaan tai kirosivat\nsitä, aina sen mukaan kuinka pitävä katto kunkin kohdalla sattui\nolemaan.\n\nLuonnollisesti me ensin puhuimme karjan pakokauhusta. Lehmät ja karhut\novat aina tähdellisimmät keskusteluaiheet karjaseuduilla. Sitten\nsaimme kuulla pari huuliharppu-esitystä, jotka tietysti johtivat\nlauluihin. Tuli minun vuoroni. Vetäisin ensimmäisen säkeen eräästä\nmerimieslaulusta, jonka ainakin piti viehättää uutuudellaan —\n\n    Kerran purjehdimme, ah, purjelaivalla.\n    Hei tuule, tuule vinha, mitä me huolimme.\n    Ihmeellisin kaikesta, mi näimme matkalla,\n    Oli Barbarian rantama, jot' juuri kuljimme.\n\nOlin juuri päässyt näin pitkälle, kun minut äkkiä keskeytti kauhea\nkirous takanani. Samassa hetkessä välähti tulitikku. Kääntyessäni\nnäin oudon miehen pitävän pientä soihtuaan päänsä yläpuolella ja\ntarkastelevan tuiman uteliain silmäyksin lattialla makaavia miehiä.\n\nHän oli ilmeisesti juuri tullut sisään myrskyn käsistä, sillä hänen\nvettä valuva lakkinsa oli pudonnut hänen jalkoihinsa. Lyhyeksi\nleikattu, kankea tukka peitti harmaana hänen selväsaumaisen päälakensa\nValtavat, teräksen harmaat kulmakarvat kattoivat tyytymättömyyttä\npalavan silmäparin ja kulmikas, voimakas leuka oli niin tiukasti\npuristunut, että poskilihakset pullistuivat valtaviksi harjanteiksi ja\nnotkelmiksi.\n\nKun tulitikku rupesi polttamaan hänen paksuja, nelikulmaisia sormiaan,\npudotti hän sen maahan, jossa sen pimeys nielaisi.\n\n»Kuka lauloi tuon laulun?» kysyi hän karskisti. Ei kukaan vastannut.\n\n»Kuka tuon laulun lauloi», tiedusteli hän uudelleen.\n\nSillä välin olin tointunut hämmästyksestäni ja vastasin.\n\n»Minä sen lauloin.»\n\nUusi tulitikku syttyi silmänräpäyksessä ja oli vähällä polttaa\nsilmäripseni.\n\nOlin lyhyen hetken tuiman tarkastelun esineenä ja sitten puoleksi\npalanut tulitikku sai seurata ensimmäistä.\n\n»Missä olette oppinut sen?» kysyi vieras kokonaan muuttuneella äänellä.\n\n»En muista», vastasin. »Se on hyvinkin tavallinen syvän meren laulu.»\n\nSeurasi raskas hiljaisuus. Vihdoin vieras huokasi syvään.\n\n»Aivan sama laulu», virkkoi hän. »En ole koskaan kuullut kuin yhden\nainoan miehen laulavan sitä.»\n\n»Kuka te olette?» kysyi joku pimeydestä.\n\nEnnenkuin vastasi, sytytti vieras kolmannen tikun, etsiäkseen itselleen\nistumapaikan. Kumartuessaan eteenpäin näkyivät hänen voimakkaat,\nkarkeat kasvonsa uudelleen selvästi.\n\n»Hän on Colorado Rogers», vastasi karjanomistaja hänen puolestaan.\n»Tunnen hänet.»\n\n»Niinpä niin», intti ensimmäinen ääni, »mutta mitä tarkoittaa Colorado\nRogers häiritsemällä tuolla tavalla meidän laulu-iltaamme?»\n\n»Kerro heille Rogers», neuvoi karjanomistaja. »Kerro heille, samalla\ntavalla kuin kerroit silloin Gilassa, ensi kuussa kymmenen vuotta\nsitten.»\n\n»Mitä?» kysyi Rogers. »Kuka sinä olet?»\n\n»Et tunne minua, Rogers», vastasi karjanomistaja, »mutta minä olin\nsiihen aikaan Buch Johnsonin taloudessa. Kerrohan meille juttu.»\n\n»Hyvä», myöntyi Rogers, antakaahan tänne tupakkakojeet, niin teen sen.»\n\nHän pyöräytti itselleen palturin ja sytytti sen, minun hekumoidessani\nhänen valtavan ja sointuvan äänensä muistelemisessa. Se oli sitä lajia,\njoka saa meren pauhinan, kosken kohinan ja kuten tässä tapauksessa,\nukkosen ja rankkasateen itseään kuuntelemaan. Se oli rinnantäyteinen,\njota jokapäiväisimmällekin sanalle värin antava kurkun hyväilevä\nväreily säesti. Ensimmäisten kymmenen sanan perästä olimme kaikki\nvaipuneet kuuntelemaan vanhan miehen kertomusta, unohtaen kokonaan\nmyrskyn, vuotavan katon ja likaisen lattian.\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\nTEXASIN KÄVIJÄT.\n\n\nTulin Texasista, kuten teistä lehmäkuskeista useimmat, mutta hyvän\njoukon aikaisemmin kuin monikaan teistä oli syntynyt. Siitä rupee\nolemaan neljäkymmentä vuotta ja siitä saakka olenkin oleskellut\nColorado-joen varsilla. Sen vuoksi minua sanotaankin Colorado\nRogersiksi.\n\nTusinan verran meitä sinne tuli yht'aikaa. Olimme kaikki oleskelleet\nTexasissa, mutta kun sota syttyi, niin jäimme toimettomiksi. Kun\nei meistä kukaan erikoisemmin rakastanut Johnny Rebseja ja vielä\nvähemmän Yankejä, niin lähdimme poikkimain Länteen, tuumien pistäytyä\nKalifornian kultakaivoksilla.\n\nNo niin, me pääsimme luikkimaan mikä mitäkin tietä. Kun olimme tulleet\nsuunnilleen siihen, missä Douglas nyt sijaitsee, havaitsimme, että\nMexikon hallitus lupasi palkkion jokaisesta Apachi päänahasta. Homma\nnäytti meistä aika lupaavalta, sillä intiaanimetsästyshän oli meille\nperin tuttua, joten me kävimme toimeen. Se tuottikin aika hyvin kolmen\nkuukauden ajan, mutta sitten rupesivat intiaanit harvenemaan tai myös\nesiintymään liian lukuisina yhdellä kertaa. Näytti jo siltä kuin työmme\nolisi ruvennut lähenemään loppuaan, kun pojat tekivät sen huomion,\nettei mexikolaisen päänahkaa suorine, mustine tukkineen ensinkään\nvoinut erottaa Apachin päänahasta. Sen perästä kävi palkkiotyömme taas\njonkin aikaa oikein hyvin. Se oli kuitenkin minulle liian paksua, joten\nlähdin yksin taivaltamaan, kunnes tulin Coloradoon, jotenkin sille\npaikalle, jossa Juma nyt on.\n\nSiihen aikaan oli etelästä tulevien Kaliforniaan muuttajien tapana\nkulkea joen poikki juuri tällä kohdalla ja lauttaamisen yksinoikeus\noli jäänyt sikäläisille Juma-intiaaneille. He olivat komeaa,\nrauhallista väkeä, joilla ei ollut muuta vaatteusta kuin hihna\nvyötäröllä. Vaimoväki käytti vyötä, jossa riippui polviin ulottuvia\nraakanahkakaistaleita. He panivat niitä useampia päällekkäin,\nkunnes tunsivat olevansa kyllin peitossa. Vasta kun sotaväkeä tuli\npaikkakunnalle, saivat upseerien rouvat heidät käyttämään nenäliinoja\nrintojensa peitteenä. Heidän oma tapansa oli kuitenkin ainoa oikea. He\ntepastelivat kuin kanat, kuumassa ja puhtaassa hiekassa ja pysyivät\nterveinä. Mutta sen koommin kun he rupesivat käyttämään vaatteita,\nalkoivat he heiketä ja kuolivat likaan ja tarttuviin tauteihin. He\nkäyttivät lauttaamistyössään jonkinlaisia hongasta tehtyjä aluksia,\nottivat hävettävän mitättömän maksun ja elämä oli silkkaa suloa\nja rauhaa. Panin pystyyn pienen kapakan ja ansaitsin sillä hieman\nkultahietaa, joten jäin siihen joksikin aikaa. Huuhdoin kultaa vähän,\npääsin hyviin väleihin juma-intiaanien kanssa ja juttelin hevoshoidosta\nja muista asioista siirtolaisten kanssa.\n\nKuukauden kuluttua ilmestyivät Texasin pojat sinne. Näyttää siltä\nkuin he jollakin tavalla olisivat menneet yli rajojen tuossa päänahka\nhommassaan ja joutuneet kiinni siitä. Nähtyään minut, jäivät he\nsiihen ja pystyttivät leirinsä. He olivat kulkeneet erämaata jotenkin\nrunsaasti ja olivat saaneet kyllänsä siitä. Jonkin aikaa yrittivät he\nkullanhuuhdontaa, mutta kun minä olin ainoa, jolla jotakin oli, olin\npian putipuhdas. Eräänä iltana ilmoitti sitten eräs velikulta, nimeltä\nWalleye, että hän oli keksinyt jotakin ja tahtoi keskustella siitä. Me\nkehoitimme häntä puhumaan suunsa puhtaaksi.\n\n»Niin, nähkääs, mitäpä maksaa lähteä Kaliforniaan. Yhtä hyvin voimme\njäädä tänne.»\n\n»Mitä ihmettä me täällä tekisimme?» kysyi eräs heistä. »Kokoisimme ehkä\njumien päänahkoja, niitten koreuden vuoksi!»\n\n»Älä laske leikkiä», sanoi Walleye. »Mikäpä täällä on tehdessä\nrahaa. Tästähän kulkee paljon kansaa ja yhä enemmän on tulossa. Tuon\nlauttaamistyön voisi tehdä varsin tuottavaksi. Intiaanit ottavat vain\nkaksi centtiä kappaleelta. Sehän on suorastaan rikoksellista, kun on\nvain yksi mahdollisuus päästä yli. Ja minkä arvoiseksi arvaisitte\nwhiskyn tuollaisen erämaamatkan jälkeen? Kun ihminen on joutunut tänne\nasti, on hän jo siinä määrin työlästynyt itseensä, ettei hän välitä\nfaro- eikä monte-pelistä vaan vaatii kruunua ja klaavaa.»\n\nTuollainen puhe meni heihin kuin rasva suutariin ja Juma tuli\noikeittain sillä hetkellä perustetuksi. Heillä ei tosin vielä ollut\nwhiskyä, mutta kortteja oli yllin kyllin ja lauttatyö oli kevyttä.\nWalleye sopi intiaanein kanssa siitä, että ylimenosta maksettiin\ndollari päätä kohti ja niin ryhdyimme kaikki rakentamaan honkalauttaa\nitsellemme. Sitten nuo hurjimukset kävivät levottomiksi ja varastivat\neräänä aamuna intiaaneilta heidän lauttansa. Intiaanit tulivat\nviattomina kuin lapset hakemaan lauttaansa, luullen sen päässeen\nkarkuun. Kun he tulivat leiriimme, niin avasivat nuo vietävät tulen\nheitä kohti ja ampuivat heistä neljä kuoliaaksi.\n\nSen jälkeen ei lauttayhtiöllä ollut heistä mitään vastusta. Jumat\nmuuttivat majansa hieman ylemmäksi, jossa he sen koommin ovat\nasustaneet. He noutivat vainajansa ja hautasivat ne. Se on, he\nkaivoivat haudan kutakin varten, asettivat poikkipuita sen yli ja\nnäitten päälle rovion. Sitten he nostivat ruumiin päällimmäiseksi ja\nperheen naiset leikkasivat tukkansa ja heittivät ne ruumiin päälle.\nSen jälkeen he sytyttivät laitoksen palamaan ja kun poikkipuut olivat\npalaneet kestämättömiksi, romahti koko hoito itsestään hautaan. Se\noli somin, itse» toimivin ja näppärin kaksitoiminen hautaustapa, mitä\nikänäni olin nähnyt. Muita juhlamenoja ei ollut kuin itkua.\n\nLautta-liike kukoisti ja nylki sellaisia hintoja, että niitä\nvälistä oli vaikea saada irti. Mutta kysymyksessä oli joko maksaa\ntai palata takaisin ja paluumatka oli peloittavan pitkä. Hankimme\nitsellemme tarve-aineita ja rakensimme kunnollisen veneen. Kyhäsimme\nhevosaitauksen ja salongin sekä taloja savitiileistä. Me ristimme\npaikan Jumaksi, intiaanien mukaan, jotka sen varsinaisesti alulle\nolivat panneet. Saimme tarvikkeemme Kalifornian lahden kautta, josta\npurjeveneet toivat ne virtaa pitkin. Ihmisiä alkoi tulla sinne mikä\nmistäkin syystä ja me pidimme huolta siitä, etteivät varastomme\nloppuneet eikä järjestys häiriytynyt. Se oli oikein todellinen, elävä\nkaupunki.\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\nYKSIKÄTINEN MERIMIES.\n\n\nSillä hetkellä taukosi sade äkkiä kuin taikaiskusta ja ainoa, mikä\nulkoa kuului, oli räystäistä tippuvan veden litinä. Kun ei kukaan\nrohjennut puuttua puheeseen vieraan viimeisten sanojen vaiettua, ryhtyi\nhän kohta jatkamaan kertomustaan.\n\nMeillä kävi kansaa kaiken karvaista ja kun minä olin järjestyksen\npitäjänä yleisessä pelipaikassa, niin näin minä heidät kaikki. Eräänä\nkuutamoisena iltana, kun siinä kahden korvissa palasin kotiin, olin\nvähällä kompastua polun poikki makaavaan mieheen. Samalla tunsin jonkin\nteräaseen tunkeutuvan vaatteitteni läpi ja pistävän reiteeni. Hetken\naikaa ajattelin, että joku humalainen oli iskenyt minua veitsellään\nja olin vähällä ampua hänet siihen paikkaan. Mutta jotenkin se jäi\ntekemättä ja katsoessani häntä tarkemmin huomasin, että hän oli\ntiedoton. Sitten tutkin, mikä minua oli haavoittanut ja havaitsin että\nmies oli menettänyt toisen kätensä. Sen paikalle oli hän sovittanut\nterävän teräskoukun. Siihen olin kompastuessani sotkeutunut ja saanut\nsiitä hyvän merkin reiteeni.\n\nVedin hänet varjosta kuuvaloon. Hän oli hentorakenteinen nuori mies,\njolla oli suora, musta ja rasvainen tukka, kapeat kasvot ja pitkä\nkotkan nenä. Hänellä oli yllään vain ohut paita, karkeat villahousut ja\nkotitekoiset saappaat, joita meksikolaiset käyttävät kenkien asemasta.\nHänellä oli pitkä haava otsassa ja ulottui se aivan silmäkulman yli.\n\nEi ollut epäilystäkään, että hän eli, sillä hän hengitti sillä tavalla\nkuin päähän lyöty tavallisesti tekee. Se ei kuulunut hyvältä. Kun\nihminen hengittää sillä tavalla, on hän enimmäkseen mennyttä miestä.\n\nNo niin, eihän se ollut minun asiani arvelette. Siihen aikaan\npuhkottiin miesten päitä tavan takaa. Jostakin syystä otin hänet\nkuitenkin käsivarsilleni ja kannoin hänet savimajaani, tein hänelle\nvuoteen ja pesin haavan etikalla. Se sai hänet tajuunsa. Etikka\non erinomainen haavan parantaja, mutta ei se juuri mikään tuskan\nlievittäjä ole. Hän ponnahti istuvilleen kuin olisi häntä käsitelty\ntulisella hiilihangolla, katseli ympärilleen hurjin silmin ja laukesi\nlaulamaan tuota äsken laulamaanne laulua. Se ei ollut sama säe, vaan\njokin seuraava ja kuului se näin —\n\n    Laiva heill' oli arkkuna ja meri hautana,\n    Hei tuule, tuule vinha, mitä me huolimme.\n    Koti, jonka saivat he, ei ollut kaukana,\n    Oli Barbarian rantama, jot' juuri kuljimme.\n\nTukkani nousi pystyyn kuunnellessani häntä siinä hänen istuessaan\nsuorana ja aavemaisena, suuri, autio erämaa ympärilläni ja rauhallinen\nkuuvalo ja tummat varjot ainoina toverinaan. Hänen silmänsä kiilsivät\noudosti molemmin puolin kyömynenää ja tukka oli valahtanut verestävän\nhaavan yli. Yhtäkaikki sain hänen haavansa sidotuksi ja miehen makuulle\nja pian hän vaipui horroksen tapaiseen uneen.\n\nNo niin, pari viikkoa oli hän aivan päästään sekaisin. Enimmäkseen\nmakasi hän selällään ja tuijotti hirsikattoon palavin silmin, aivan\nkuin kumpikin niistä olisi nähnyt jotakin erisuuruisen matkan päässä,\nkuten hullun silmät tavallisesti tekevät. Sellainen hän oli paraimpana\naikanaan. Sitten saattoi hän taas laulaa tuota Barbarien lauluaan,\nkunnes minun täytyi lähteä katsomaan vieläkö Colorado-joki virtasi\nentisellään, jotta tietäisin olinko vielä elossa vaiko kuollut ja\nkuopattu. Toisinaan hän taas haasteli ja se oli kaikkein vaikeinta\nkestää. Se oli aivan kuin olisi kuunnellut jonkun puhuvan puhelimen\ntoisessa päässä, vaikkei meillä siihen aikaan ollut pienintäkään\naavistusta sellaisesta kojeesta. Hän aloitti aina siitä kun oli pieni\npoikanen ja sanottuaan sanottavansa kuunteli ikäänkuin vastausta.\nVälistä arvasin millaisen vastauksen hän sai. Merkillistä haastelua\nse vaan oli. Se koski laivoja ja niitten päällikköjä, tuulta ja\ntyventä, taisteluja ja saaria, helmiä, valaita, lintuja ja suksia\nloppumattomiin. Sangen vähän niissä oli asiaa. Kuuntelin usein\ntuntikaupalla, mutta en koskaan oikein päässyt perille, mikä hän oli\nmiehiään, mistä hän oli tullut ja mitä tehnyt.\n\nToisen viikon lopulla tulin tavallisuuden mukaan puolen päivän aikaan\ntuomaan hänelle ruokaa. En kohdistanut huomiotani häneen erikoisesti,\nkoska hän oli tyyni. Askarrellessani tulen ääressä, alkoi hän puhua.\nTavallisesti en välittänyt hänen puheistaan, sillä niissä ei ollut\nmitään tolkkua, mutta nyt sai jokin hänen äänensävyssään minut\nkatsahtamaan taakseni. Hän makasi kyljellään, mustat, kiiluvat silmät\ntähdättyinä minuun. Ja nyt ne molemmat katsoivat samaan paikkaan.\n\n»Missä minun puseroni on?» kysyi hän.\n\n»Ette ole sellaisessa kunnossa että tarvitsisitte vaatteitanne»,\nvastasin minä. »Pysykää vain hiljaa makuulla.»\n\nTuskin olin saanut viimeistä sanaa suustani kun hän hyökkäsi kimppuuni.\nHän menetteli aika ovelasti. Hän kuristi kurkkuani terveellä kädellään\nja tunsin jo terävän koukkukäden pistävän niskaani. Vähän vikinää vain\nja asia olisi ollut selvä. —\n\nMutta hän oli ollut liian huonona ja oli maannut liian kauan, joten\nhäntä rupesi huimaamaan ja hän menetti tasapainonsa. Silloin paiskasin\nhänet takaisin vuoteelle ja otin esille kuusipiippuiseni.\n\nParin minuutin kuluttua tointui hän pökerryksistään.\n\n»No nytpä te teitte oikein siivon työn», sanoin hänelle, kun näin että\nhän saattoi ymmärtää puhetta. »Minä tässä raahaan teidät puolikuolleena\ntieltä ja pelastan teidän kurjan raatonne ja ensi tilaisuuden\nsaatuanne, hyökkäätte kimppuuni takaapäin. Selittäkää menettelynne!»\n\n»Missä vaatteeni ovat», tiedusteli hän toistamiseen, hyvin kiihkeänä.\n\n»Taivaan nimessä», huusin hänelle, »mikä teitä oikeastaan riivaa\nvanhoine vaatteinenne? Niitähän ei ole edes sen vertaa, että niillä\nvoisi pyyhkiä kunnon viulua pölystä. Mitä te luulette minun niillä\ntekevän? Kyllä ne ovat varmassa tallessa.»\n\n»Antakaa minulle ne», pyysi hän.\n\n»Olkaa nyt järkevä», sanoin minä, »tänäpäivänä ette vielä voi nousta.\nTe ette ole vielä siinä kunnossa.»\n\n»Tiedän sen, mutta antakaa minun nähdä ne», pyysi hän.\n\nTyynnyttääkseni häntä toin hänelle hänen vanhat riekaleensa.\n\n»Minut on ryöstetty», huudahti hän.\n\n»Mitä te muutakaan voisitte odottaa tapahtuneeksi, kun makaatte Juman\nlähettyvillä puoliyön jälkeen metsäpolulla ja vielä reikä päässä!»\n\n»Missä puseroni on?» kysyi hän.\n\n»Ei teillä ollut mitään puseroa yllänne kun korjasin teidät tieltä»,\nvastasin minä.\n\nHän katsoi minua hyvin epäluuloisena, mutta ei sanonut mitään enää.\neikä edes huolinut vastata kysymyksiinikään. Syötyään lujan aterian\nvaipui hän uneen.\n\nTullessani samana iltana kotiin oli hänen vuoteensa tyhjä ja hän itse\nkadonnut.\n\nEn nähnyt häntä kahteen päivään. Silloin huomasin hänet hyvänlaisen\nmatkan päästä. Hän nyökkäsi minulle happaman näköisenä päätään ja\npainautui varastohuoneen nurkan taakse.\n\n»Arvaan, että hän epäilee minua puseronsa varkaaksi», ajattelin minä ja\njälestäpäin huomasin, että olin osunut oikeaan.\n\nPian hän kuitenkin pääsi siitä harhaluulosta. Eräänä iltana kuljeskelin\nColoradon rantapengertä ja katselin huvikseni mutaisen virran\npyörteitä kuten tapani usein oli. Aurinko oli juuri mennyt mailleen\nja vuoret olivat taas saaneet kovan ja jäykän ulkonäkönsä, kuten ne\ntekevät iltahohteen jälkeen ja taivas niitten yllä oli tuhansien\nmiljoonien korkuinen harmaankellertävässä valaistuksessaan. Edelläni\nkulki meksikolais-pariskunta, mutta en voinut nähdä heistä muuta kuin\nääriviivat, eivätkä he näkyneet piittaavan edessään olevasta luonnon\nilmiöstä mitään. Äkkiä näytti tumma olento ikäänkuin nousevan maasta\nheidän kohdallaan. Meksikolainen mies kaatui maahan kuin köyden\nvetämänä ja vaimo alkoi huutaa.\n\nJuoksin paikalle ja vetäsin aseeni esille. Mies makasi kasvot maata\nvasten ja kädet levällään. Keskellä selkää oli yksikätinen ystäväni\npolvillaan ja terävä koukku oli somasti sovitettu uhrin leuan alle.\nArvaatte, että hän pysyi hiljaa.\n\nLuulen todella, että tulin paraaseen aikaan pelastaakseni tuon miehen\nhengen. Varman uskoni mukaan olisi tuo teräskoukku seuraavassa hetkessä\nuponnut hänen kaulaansa. Oli miten oli, mutta minä ojensin colttini\nmerimiehen kasvoihin.\n\n»Mitä tämä merkitsee?» kysyin minä.\n\nMerimies katsahti minuun muuttamatta asentoaan. Hän ei näyttänyt\npelkäävän vähintäkään.\n\n»Tällä miehellä on minun puseroni», selitti hän.\n\n»Mistä olet saanut tuon puseron?» kysyin minä meksikolaiselta.\n\n»Voitin sen monte-pelissä Antonio Curvezilta», mongersi hän.\n\n»Paljon mahdollista» murahti merimies.\n\nHän piti yhä teräskoukkua miehen leuan alla, mutta kopeloi nopeasti\nkädellään hänen vasemman hartiansa seutuja. Puolipimeässäkin näin hänen\nkasvonilmeittensä muuttuvan. Palo sammui silmistä ja murina kuoli\nhuulilta. Vitkastelematta sen enempää nousi hän jaloilleen.\n\n»Nouse ylös ja anna tänne pusero», käski hän.\n\nMeksi oli liiankin iloinen päästessään niin vähällä. En tiedä oliko hän\ntodella voittanut puseron pelissä vai eikö, joka tapauksessa lähti hän\nkiireen vilkkaa matkaan, jättäen minut ystäväni kanssa kahden.\n\nKoukkuniekka tunnusteli uudelleen puseron hartiaseutuja, katsahti\nminuun, mutisi jotakin, jonka ilmeisesti piti merkitä jonkinlaista\nmielihyvää ja lähti menemään.\n\nSe tapahtui joulukuussa.\n\nSeuraavan kahden kuukauden ajan oleskeli hän paljon kaupungissa, tehden\nmilloin mitäkin työtä. Tapasin häntä silloin tällöin. Hän puhutteli\nminua aina mahdollisimman ystävällisesti ja teki kerran jonkinlaisen\ntarjouksen korvatakseen vaivannäkönikin hänen hoitamisessaan.\nKun minulla kuitenkin oli niin paljon hommaa korttipelieni\njärjestelemisessä, ei huomioni paljoakaan kiintynyt hänen loruihinsa.\n\nEräänä helmikuun viimeisinä päivinä, istuessani peräkamarissani piippua\npoltellen aamiaisen jälkeen, aukaisi yksikätinen ystäväni oven jalan\nverran, livahti sisään ja painoi sen visusti kiini jälleen. Hänen\nkatsahtaessaan minuun, oli minulla jo kuusipiippuinen valmiina.\n\n»Hyvä on», sanoin minä, »mutta on parasta, että seisotte siinä missä\nolette.»\n\nMinulla ei ollut vähintäkään halua tulla enää tekemisiin teräskoukun\nkanssa.\n\nHän seisoi silmää räpäyttämättä ja yrittämättäkään liikkua.\n\n»Mitä te haluatte?» kysyin minä.\n\n»Tahdon korvata vaivannäkönne», sanoi hän. »Tiedossani on hyvä\ntilaisuus ansioon ja tahdon saattaa teidätkin siitä osalliseksi.»\n\n»Mikä on kyseessä?» kysyin minä.\n\n»Aarre», sanoi hän.\n\n»Hm», sanoin minä.\n\nTutkin häntä tarkoin. Hän näytti vallan tavalliselta, ei ollut\nhumalassa eikä mielipuoli.\n\n»Istukaa», sanoin minä, »tuonne, pöydän toiselle puolelle.»\n\nHän noudatti käskyä.\n\n»No, antakaa nyt tulla», sanoin minä.\n\nHän sanoi olevansa nimeltään Salomon Anderson, mutta että häntä yleensä\nsanottiin Käteväksi Salomoniksi teräskoukkunsa vuoksi.\n\nHän kertoi olleensa enimmäkseen merillä ja että hän viimeksi oli\ntullut maihin Meksikon länsirannalle. Hän oli Yuyamassa tavannut\nvanhoja espanjalaisia ystäviään ja heidän seurassaan käynyt Sierra\nMadren kaivoksilla, mutta olivat he sillä matkalla joutuneet\nYaqui-intiaanien käsiin ja hän oli yksin pelastunut elävänä rytäkästä.\nHänen makuutoverinsa oli ennen kuolemaansa kertonut hänelle aarteesta,\njonka hänen isoisänsä oli kaivanut erääseen Ala-Kaliforniassa olevaan\nluolaan. Mies oli antanut hänelle kartan, johon tuo kätköpaikka oli\nmerkitty. Hän oli sitte neulonut kartan puseronsa hartian kohdalle,\njosta selitys hänen epäluuloonsa minua kohtaan sekä hänen mieletön\nhalunsa saada puseronsa takaisin.\n\n»Se on suuri juttu», sanoi Kätevä Salomon minulle, »sillä siinä ei\nole ainoastaan kultaa, vaan myöskin jalokiviä ja timantteja. Se tekee\nmeistä rikkaita miehiä ja vaikka vielä tusinan samanlaista miestä\nlisää, sen päälle voitte suudella raamattua.»\n\n»Kaikki tuo voi olla totta, mutta miksi kerrotte sen minulle», sanoin\nminä. »Miksi ette mene noutamaan aarrettanne, jakamatta sitä muitten\nkanssa?»\n\n»Hyvänen aika, toveri, sehän on pelkkää kiitollisuutta vain. Tehän\npelastitte henkeni ja hoiditte minua, kun olin aivan kuoleman kielissä.»\n\n»Kuulkaahan Anderson, tai Kätevä Salomon tai mikä nimenne lieneekin»,\nvastasin minä tähän, »jos te haluatte puhua asioista minun kanssani, —\nenkä minä oikein vielä käsitä mitä te minulta haluatte — niin täytyy\nteidän puhua suoraa kieltä. Tuo puhe kiitollisuudesta ei vetele minun\nkanssani ensinkään. Kolmisen kuukautta olette täällä oleskellut enkä\nminä sillä ajalla, lukuun ottamatta puolta tusinaa ystävällistä sanaa\nja kaksi kertaa saman mokoman muuta lajia, ole huomannut minkäänlaisia\nkiitollisuuden oireita teidän puoleltanne. Siinä on hieman kiviruudin\nmakua.»\n\nHän katsoi minua pitkään, sylkäsi yhtä pitkään ja katsoi uudelleen.\nSitten hän räjähti nauramaan. »Sitten on piru pappina, ellette ole\nkokonaan menettänyt järkeänne», sanoi hän. »No kuulkaahan nyt. Minä\ntarvitsen veneen päästäkseni aarrepaikalle ja siinä pitää olla hyvät\nvarustukset. Minä tarvitsen myös apua aarteen kuljetuksessa, jos se on\nsellainen kuin tuo mies vakuutti. Ja sitten oleskelee niillä seuduilla\nYaqui-intiaaneja ja Tiburonin kannibaaleja. Tarvitsen rahaa ja sitä\nminulla ei ole enkä voi saada sitä, ellen ota jotakin osakkaaksi\nyritykseen.»\n\n»Miksi haluatte minua siihen?» kysyin minä.\n\n»Miksipäs en sitten?» vastasi hän. »En tunne ketään, josta enemmänkään\npitäisin.»\n\nMe puhuimme pitkään asiasta. Minun täytyi pakoittamalla suostuttaa\nhänet joka sopimus»pykälään.\n\nMinä olin suuremman retkikunnan puolella. Mutta hän vastusti sitä\njyrkästi sen vuoksi, että siten kunkin osa tulisi pienemmäksi. Minulla\ntaas ei ollut halua lähteä kahden tunnetusti autioon ja vaaralliseen\nseutuun. Vihdoin pääsimme sovintoon. Kolmanneksen saisi hän, toinen\nkolmannes lankeisi minulle ja kolmas jaettaisiin niitten kesken, jotka\nminä valitsisin retkeen osanottajiksi. Suunnitelma ei miellyttänyt\nhäntä yhtäkaikki.\n\n»Miten voin olla varma siitä, että menettelette rehellisesti. Teitä on\nneljä yhtä vastaan ja siitä minä en pidä, voitte suudella raamattua sen\npäälle.»\n\n»Jos ette pidä siitä, niin jättäkää asia siihen», sanoin minä, »ja\nmenkää ulos.»\n\nVihdoin hän suostui, mutta hän kieltäytyi näyttämästä karttaansa,\nsanoen jättäneensä sen varmaan kätköön. Luulen, että hän pyrki\npääsemään varmuuteen minusta ja sitähän tuskin voi moittia.\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\nMURHA RANNALLA.\n\n\nSillä hetkellä pisti kokki päänsä avonaisesta ovesta.\n\n»Pojat», valitti hän. »Minun täytyy nousta jo kolmelta aamulla.\nRuvetkaa toki ihmisten ajoissa levolle!»\n\n»Suu kiinni, tohtori! Tappakaa hänet! Istu tähän ja kuuntele hiljaa\ntätä juttua!» huusivat kaikki villinä kuorona.\n\nSeurasi sitten pientä käsirysyä ja ankaria vastalauseita. Sitten palasi\ntaas hiljaisuus ja muukalainen jatkoi kertomustaan.\n\nMinulla oli hyvä ystävä, nimeltä Billy Sampson ja sain hänet\ntaivutetuksi lähtemään mukaan. Sitten siellä oli eräs vakava, pitkä\ntexasilainen nuori mies, joka oli väkevä kuin härkä, suora ja\nsitkeä, kuten intiaanikahakoissa kasvaneet ainakin. Hän ei koskaan\npuhunut paljon, mutta tiesin että hän aina oli valmis kun hetki löi.\nNeljänneksi sain erään saksalaisen nimeltä Schwartz. Hän ja Sampson\nolivat juuri palanneet kaivoksilta yhdessä. Otin hänet mukaan sen\nvuoksi, että hän oli Billyn ystävä ja oli sitäpaitsi nuori ja väkevä\nja ainoa mies koko kaupungissa, lukuunottamatta Andersonia, joka tiesi\njotakin purjehduksesta.\n\nKätevä Salomon sai veneensä. Sen omisti eräs baskilainen, joka sillä\noli tullut Kaliforniasta. Nähdessäni veneen, täytyy minun sanoa, olisin\nmielelläni perääntynyt, sillä se oli vain kaksikymmentäviisi jalkaa\npitkä ja kokonaan avonainen, paitsi pientä kaapin tapaista keulassa.\nSiinä oli yksi masto ja sen perä oli yhtä suippo kuin keulakin.\nSchwartz vakuutti kuitenkin, että se kelpasi. Hän väitti tuntevansa\nniitä asioita ja sanoi että vene oli samaa mallia, kuin ranskalaiset\nkalastajat käyttivät ja että se kesti missä myrskyssä hyvänsä. Ei se\nsiltä näyttänyt.\n\nKuljetimme sen Juma jokea ylös osaksi soutamalla, osaksi purjehtien.\nSiellä me varustimme sen kuukauden muonalla. Kukin hankki\nluonnollisesti itselleen aseen. Lisäksi sälytimme siihen hakkuja ja\nlapioita ja pienen vesitynnörin. Kätevä Salomon sanoi, että se riitti,\nsillä karttaan oli merkitty vesipaikkoja. Ihmisille sanoimme lähtevämme\nkauppamatkoille.\n\nViikon lopulla lähdimme matkaan ja olimme merellä neljä päivää. Paljoa\ntilaa ei jäänyt meille viidelle muonavaroilta ja muilta tavaroilta.\nNukkumista varten täytyi meidän jos jollakin tavoin sovitella ulkonevia\nruumiinosiamme. Ja minusta tuntui kuin tämän tästä olisimme olleet\nhengenvaarassa. Aallot olivat paljoa suuremmat kuin aluksemme ja\nne kastelivat meidät perinpohjin, mutta Anderson ja Schwatz eivät\nnäyttäneet olevan millänsäkään. He vain nauroivat meille muille.\nAnderson lauleli lauluaan ja Schwartz kertoi meille seuduista, joissa\noli työskennellyt. Hän ja Sampson olivat saaneet kokoon juuri niin\npaljon, että heidän mielensä oli ruvennut palamaan rikkauksiin.\nEnsimmäisen päivän illalla Sampson näytti meille vyötään, joka sisälsi\nnoin sata unssia kultahietaa. Hän väsyi sen kantamiseen ja pani sen\nkompassilaatikkoon, joka oli tyhjä.\n\nNeljäntenä iltana poikkesimme syvään lahteen ja laskimme ankkurin.\nSeutu oli tavallisen mukaan vaalean ruskeaa, haurasta vuoristoa,\nnoin parin tuhannen jalan korkuista. Kaktusta ja salviaruohoa näkyi\nkaikkialla, ranta oli täynnä mukulakiveä eikä vihreyttä ja tuoreutta\nnäkynyt missään.\n\nMutta Denton ja minä olimme oikein iloisia nähdessämme edes\njonkinlaista maata. Sitäpaitsi vesiraja tynnörissämme alkoi\narveluttavasti laskea ja oli siis aika ruveta etsimään kartan lupaavaa\nvesipaikkaa. Sulloimme siis leirikamppeemme pienempään veneeseen ja\nsoudimme maihin.\n\nAnderson johti meitä varmasti kuivunutta joenpohjaa, jonka seinämät\nolivat savea ja konglomeraattia, mutta vaikka me kuljimme sitä loppuun\nsaakka, emme löytäneet muuta kuin kuivuneen sadevesiuoman.\n\n»Sepä merkillistä», mutisi Anderson ja palasi rannalle.\n\nSiellä hän levitti karttansa — ensi kertaa me sen näimme — ja alkoi\ntutkia sitä.\n\nSe oli huolellisesti, intialaisella musteella tehty laitos, näköjään\nhyvin vanha ja täynnä kaikenlaisia vuoristoja, kaloja, laivoja ja\nankkureita kuvaavia piirroksia pitkin sen reunoja. Siinä oli aivan\noikein meidän lahtemmekin. Kaksi ristiä oli merkitty vastaavalle maan\nkohdalle. Toiseen oli kirjoitettu »oro», se on kultaa, ja toiseen\n»agua» vettä.\n\n»Tuolla on korkea kallio», puhelee Anderson ja »tuolla pyöreä kukkula\nvierinkivineen. Elleivät nämä merkit osoita suoraan tuohon kuivaan joen\nuomaan, niin on piru saarnamies.»\n\nKoetimme uudelleen, mutta samalla tuloksella. Ei toinenkaan kartan\ntarkastus antanut meille enempää valaistusta asiassa. Me pohdimme asiaa\njoka puolelta, mutta emme päässeet totuudesta mihinkään. Kartta oli\nväärä ja sillä hyvä.\n\nSitten me tutkimme muita lähistöllä olevia uomia, mutta emme löytäneet\nmuita, kuin kuuman auringon paahtamia kiviä.\n\nOli jo auringonlaskun aika, joten teimme nuotion mesquitestä,\nvalmistimme illallista ja keitimme kattilan papuja.\n\nKeskustelimme asiasta, sillä vesi alkoi tehdä loppuaan.\n\n»Sitä meidän on ensin saatava», sanoi Sampson, »muu ei tule\nkysymykseenkään. Herra ties, kuinka pitkä matka on seuraavaan\nvesipaikkaan, emmekä tiedä kuinka kauan matka kestää sinne noin\npienellä aluksella. Jos kulutamme vetemme loppuun ennenkuin lähdemme,\nniin olemme tuhon omat. Huomenna teemme uuden tarkastuksen ja ellemme\nlöydä vettä, niin palaamme Mulegeen ja otamme sieltä muutamia\nvaratynnöreitä matkaan.»\n\n»Ehkäpä tuo kartta näyttää väärin myöskin aarrepaikan», huomautti\nDenton.\n\n»Ajattelin sitä», sanoi Kätevä Salomon, »mutta sitten tuumin itsekseni,\nettä tuo vanha kulkija ei viipynyt kauan tällä paikalla, tulihan vain\nja meni vuoksen mukana ja piiloitti saaliinsa sillä välin. Hän ei\ntarvinnut vettä sillä kertaa, mutta palatessaan hakemaan aarrettaan hän\nehkä sitä tarvitsisi ja niin oli hän merkinnyt vesipaikan vastaisen\nvaralle. Mutta hän ei ollut merkinnässään erikoisen tarkka silloin,\nehkä hänellä lienee ollut kiire. Mutta aarteeseen nähden voitte\nsuudella raamattua, että hän on merkinnyt sen oikein.»\n\n»Luulenpa, että olette oikeassa», sanoin minä.\n\nKun tuli levon aika, sanoi Anderson aikovansa nukkua veneessä. Mutta\nBilly Sampson, muistaen ehkä kompassilaatikkoon sälyttämänsä kullan\nsanoi, että jos siellä kukaan nukkuu, niin se on hän itse.\n\nHieman vastustettuaan antoi kätevä Anderson perään, mutta minusta hän\nnäytti sangen happamalta. Teimme hyvän nuotion ja kymmenessä sekunnissa\nolimme vaipuneet uneen.\n\nTavallisesti nukun kuin tukki ja tein nytkin niin puoliyöhön saakka.\nMutta silloin heräsin äkkiä täysin valveille ja nousin istualleni\nvaipassani. Ei mitään ollut tapahtunut, — en ollut uneksinutkaan mitään\n— mutta siinä minä istuin yhtä heräillä, kuin keskellä päivää.\n\nNuotion valossa näin Kätevän Salomonin istuvan ja hänen vieressään\nolivat kaikki pyssymme ladottuina. Arvatenkin olin aikaansaanut jotakin\nmelua, koska hän kääntyi rauhallisesti minuun päin ja nähdessään minut\nvalveilla nyökkäsi päätään. Kuuvalo kimmelsi kovassa kallio-maisemassa\nja tuntuva kosteus levisi mereltä.\n\nMuutaman minuutin perästä heitti Anderson muutamia mesquitejä nuotioon,\nhaukotteli ja nousi jaloilleen.\n\n»Kovin on kosteaa», sanoi hän, »korjailin noita pyssyjä parempaan\nsuojaan.»\n\nHän näytti minulle, kuinka hän sovitti palasen huopaa hanan ja\nalaisimen väliin — oma keksintö, jolla hän suojasi ruutia kosteudelta.\nSitten hän kietoutui peittoonsa jälleen. Silloin näytti minusta\nkaikki vallan luonnolliselta — arvelen, etten sittenkään ollut täysin\nvalveilla, vaikka kaikki tuntui niin selvältä päässäni.\n\nVasta perästäpäin älysin kuinka naurettavaa hänen hommansa minun\npettämisekseni oli. Sillä tietysti hana sinänsä oli kylliksi estämään\nkosteuden tunkeutumisen alaisimeen. Luulen tosiaankin, että hänellä\noli vakaa aikomus tappaa meidät kaikki siinä nukkuessamme. Äkillinen\nheräämiseni vain pilasi hänen suunnitelmansa.\n\nSilloin ei minulla kuitenkaan ollut kaukaisintakaan aavistusta\nasiasta. Ei pienintäkään epäluuloa herännyt minussa. Tämä tosiasia\nmielessäni olenkin senjälkeen uskonut suojelusenkeleihin. Sillä\nseuraava toimenpide johon ryhdyin ja joka silloin näytti minusta\ntäysin tarkoituksettomalta, oli makuupaikkani vaihtaminen nuotion\ntoiselle puolelle. Täten jouduin makaamaan aivan aseittemme viereen.\nOlen vakuutettu siitä, että ainoastaan tästä syystä heräsimme kaikki\nterveinä päivän koittaessa, keitimme aamiaisemme ja laadimme päivän\ntyösuunnitelman. Anderson oli johtavana sieluna. Minun piti lähteä\nkiipeemään edessämme olevan harjanteen yli ja tutkia toisella puolella\noleva laakso. Schwartzin tuli tutkia lahden vasen ranta ja Dentonin\noikea. Anderson sanoi odottavansa Billy Sampsonia, joka oli nukkunut\nliian pitkään pimeässä keulahytissään ja joka juuri oli soutamassa\nmaihin. Heidän piti yhdessä tunkeutua sisämaahan vasemmalle, kunnes he\nkorkealta vuorelta näkisivät jotakin kasvullisuutta.\n\nLähdimme heti matkaan ennenkuin aurinko ennätti ruveta polttamaan.\nVuori, jota minun tuli kiivetä, oli jyrkkä ja teräväsärmäisten kivien\npeittämä, joten en päässyt nopeasti etenemään. Päästyäni puolitiehen\nrinnettä, kuulin laukauksen rannalta. Katsoin taakseni. Anderson oli\npikku veneessä ja souti nopeasti purjealustamme kohti. Denton tuli\njuosten omalta taholtaan ja Schwartz omaltaan rantaa pitkin. Minä\nlaskeuduin ja luisuin rinnettä alas minkä kerkisin ja sain tuntuvia\nnaarmuja terävistä kivensärmistä.\n\nRannalla tapasimme Billy Sampsonin makaamassa kasvoillaan, selkä\nläpiammuttuna. Käänsimme hänet selälleen, mutta hän oli ilmeisesti jo\nkuollut.\n\nAnderson oli sillävälin nostanut purjeen ja katkaissut ankkurinuoran ja\nviiletti täyttä vauhtia pois.\n\nDenton seisoi suorana ja pitkänä ja katseli menoa. Sitten hän veti\nvyötään reikää kireämmälle, otti kädestäni kiinni ja lähti juoksemaan\nlahden pitkää poukamaa. Schwartz viiletti perässämme. Juoksimme lähes\nmailin ja sitte kaaduimme niemen kärjessä olevaan pensaikkoon.\n\n»Mitä tämä merkitsee?» huohotin minä.\n\n»Ainoa mahdollisuutemme — saada hänet käsiimme. Hänen täytyy kiertää\ntästä — kova tuuli — ehkäpä hänen mastonsa kätkee ja silloin täytyy\nhänen tulla maihin», puhui Denton katkonaisesti, aukoen ja puristaen\nkiinni suuria käsiään.\n\nSiinä me kaksi hupakkoa makasimme kuin pantterit pensaikossa, odottaen\nyhtä mahdollisuutta miljoonaa vastaan saada Anderson käsiimme. Mikä\nmerimies tahansa olisi voinut sanoa, ettei masto katkea. Mutta me\nolimme jättäneet Schwartzia neljännesmailin ja makasimme siinä, silmät\ntiukasti veneen purjeeseen suunnattuina, kademielin seuraten jokaista\ntuumankin etenemistä ja palaen halusta kääntää pieninkin vaaralliselta\nnäyttävä liike eduksemme. Luonnollisesti vene sivuutti niemen,\nkuten nyt tiedän, aivan tavallisessa tuulessa, kääntyi ja liukui\nmyötätuulessa Guyamaa kohti.\n\nMe vaelsimme hitaasti takaisin leirillemme, nieleskellen liian kovasta\njuoksusta johtuvaa kuparin makua. Schwartzin tapasimme tointumassa\neräältä suurelta kiveltä. Me olimme kaikki hulluina raivosta, Schwartz\nitki ja syytteli, kiroili ja itki taas. Denton astui synkkänä ja\nääneti. Minä upotin kantapääni hiekkaan voimattomassa vihassani, ei\nainoastaan Andersonia kohtaan, vaan koko asian tällaisen käänteen\nvuoksi. En usko, että meillä keneliäkään vielä oli selvillä\nminkälaiseen suohon olimme joutuneet. Ainoa, minkä tajusimme, oli se,\nettä meille oli tapahtunut vääryys ja että se meitä suututti.\n\nMutta leirissä odotti meitä ainakin hetkeksi tehtävä. Billy parka ei\nollut kuollut, kuten olimme otaksuneet, mutta hän oli hyvin sairas ja\nheikko ja hänellä oli reikä läpi ruumiin.\n\nPalatessamme oli hän tajussaan, mutta siinä olikin kaikki. Hänen\nsilmänsä olivat kiinni ja hän voihki. Vetäisin hänen paitansa auki\npysäyttääkseni verenvuodon. Hän tunsi käteni kosketuksen ja avasi\nsilmänsä. Ne olivat lasimaiset enkä luule, että hän näki minua.\n\n»Vettä, vettä!» kuiskasi hän.\n\nSilloin me kaikki huomasimme millaiseen tilaan olimme joutuneet.\nMuistan nousseeni seisomaan ja tapasin itseni katsomassa suoraan\nTom Dentonia silmiin. Luulen, että katselimme toisiamme sillä tapaa\nkokonaisen minuutin. Sitten Tom pudisti päätään.\n\n»Vettä, vettä!» pyysi Billy parka.\n\nTom kumartui hänen ylitseen.\n\n»Hyvä Jumala, Billy, ei ole vettä», sanoi hän.\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\nKÄTKETTY AARRE.\n\n\nVanhan miehen ääni vavahteli hieman. Me ehdimme huomata, että veden\ntippuminen räystäistä oli loppunut. Heikosti sarastavassa valossa\nerotimme makaavien miesten ja epäjärjestyksessä olevien makuusijojen\nhimmeät ääriviivat. Kaukaa kuului ulkona suden ulvonta.\n\nEmme voineet tehdä muuta hänen hyväkseen, kuin suojella häntä\nauringolta ja valella hänen otsaansa merivedellä, emmekä myöskään\nvoineet ajatella selvästi omaa kohtaloamme niinkauan kuin hänessä vielä\nkyti elon kipinä.\n\nHänen rintansa nousi ja laski säännöllisesti, joskin pitkin väliajoin.\nKun päivä oli korkeimmillaan, avasi hän äkkiä silmänsä.\n\n»Pojat», sanoi hän, »tuolla puolen on kaunista, nurmi on niin vihanta\nja vesi niin vilpoisaa. Olen väsynyt kulkemaan ja luulen, että lähden\nsille puolelle ja leiriydyn siellä.»\n\nSitten hän kuoli. Me syvensimme matalan kuopan yläpuolelle nousuveden\nja asetimme hänet siihen ja pinoimme rannalta kiviä hänen päälleen.\n\nSitten palasimme rantaan hyvin vakavina puhumaan asiastamme.\n\n»Nyt pojat, ei meillä ole kuin yksi asia toimitettavana ja se on veden\nlöytäminen niin pian kuin mahdollista», sanoin minä.\n\n»Mistä?» kysyi Denton.\n\n»Niin», koetin todistella. »En luule, että tässä poukamassa on vettä.\nSitä oli ehkä siihen aikaan kuin tuo kartta tehtiin, mutta siitä on\njo pitkä aika. Ja sitäpaitsi oli sen tekijä merimies eikä erämaitten\nkulkija, joten hän helposti on voinut luulla sadevettä lähteeksi.\nOlemme jo tutkineet tämän puolen poukamaa. Voi olla mahdollista, että\nuhrattuamme pari päivää toisen puolen tutkimiseen, emme olisi nykyistä\npitemmällä.»\n\n»Mihin päin lähdemme?» kysyi Denton lyhyesti.\n\n»Nähkääs», sanoin minä. »Olen tehnyt erään huomion erämaahan jääneitten\nihmisten suhteen. He kuljeksivat sinne tänne etsien vettä, kunnes\nvaipuvat kuolleina suunnilleen samaan paikkaan jossa joutuivat\neksyksiin. Ja tavallisesti ovat he tehneet matkaa varsin huomattavan\nmäärän.»\n\n»Niin on asianlaita», vahvisti Denton.\n\n»No niin, olen aina ajatellut, että olisi paljon edullisempaa kulkea\nyhteen suuntaan jotakin päämaalia kohti, vaikkapa sinne olisi kymmenen\ntuhatta mailia. Voi näet sattua vesi vastaan yhtähyvin kulkiessa\nsuoraan eteenpäin kuin ympyrässäkin kiertäessä.»\n\n»Oikein», sanoi Denton.\n\n»Arvelen siis, että teemme viisaimmin jos seuraamme rannikkoa etelään\nja pyrimme Mulegeen.»\n\n»Kuinka kaukana se on?» kysyi Schwartz.\n\n»En oikein tiedä, mutta arviolta kai noin kolmen ja viidensadan mailin\nvälillä.»\n\nSilloin hän kävi synkäksi ja puheli itsekseen kovasta ajasta, mikä\nhänellä oli edessään. Sellainen on saksalaisten tapa. He aivan\nsäikähtävät alussa kun pitäisi kestää jotakin raskasta ja olisivat\nvalmiit kuolemaan ennemmin kuin lähtisivät yrittämään. Mutta kun he\npääsevät alkuun, niin käyttäytyvät he yhtä miehuullisesti kuin muutkin.\n\nMe teimme selvityksen muonavaroistamme. Se osoittautui käsittävän\nkolme lampaan luuta. Täysinäinen kahvipannu oli ollut tulella, mutta\ntuo roisto oli potkaissut sen kumoon lähtiessään. Papukattila oli\nsiinä vielä, mutta jollakin tavalla me saimme päähämme, että se\noli myrkytetty, joten jätimme sen paikalleen. En käsitä nyt miten\nme saatoimme olla niin höperöitä — jos hän olisi ollut myrkkymies,\nniin olisi hän koettanut sitä jo varemmin, — mutta silloin se tuntui\nvarsin luonnolliselta. Ehkäpä aamulliset kauhu-työt, harmaan hauraat\nvuoristot, auringon aavemaisen kellertävä loiste, ehkäpä myös ulapalla\nraivoavat vaahtopäät ja myrskyksi yltyvä tuuli, joka tuntui puristuvan\nläpi ruumiimme ja puhaltavan tyhjäksi sielumme, ehkäpä ne kaikki\nheikensivät arvostelukykyämme. Oli miten oli, joka tapauksessa jätimme\ntäyden aterian papupataan.\n\nEnempää viivyttelemättä lähdimme sitten taivaltamaan saman harjanteen\npoikki, jota aamulla olin alkanut kiivetä. Schwartz vitkasteli tympeänä\nkuin nupupää lehmä, mutta onnistuimme kuitenkin saamaan hänet mukaan.\nVuoren harjalla otimme suunnaksemme erään toisen poukaman. Olimme\njo päättäneet pysytellä lähellä rantaa osaksi tasaisempien maitten\nvuoksi, osaksi myös siinä toivossa, että sattuisimme näkemään jonkun\nkalastaja-aluksen. Schwartz mutisi jotakin, että oli liian pitkä matka\nseuraavaan poukamaankin ja tahtoi välttämättömästi levätä eräällä\nkalliolla. Denton ei sanonut mitään vaan nosti hänet kauluksesta\npystyyn sellaisella voimaila, että saksalainen antautui ja seurasi\nmukana.\n\nLaskeuduimme laaksoon, kompastelimme vierinkiviröykkiöihin ja aloimme\nkahlata nilkkoja myöten pehmeässä hiekassa, joka peitti salvia-ruohoa\nharjaksina kasvavan alangon. Schwartz seurasi nyt uskollisesti, mutta\noli jäänyt meistä neljä-, viisikymmentä jalkaa. Meillä oli aika kiusa\nalituisesta katselemisesta taaksemme, tietääksemme tuliko hän ensinkään\nperässä.\n\nÄkkiä näytti hän katoavan kokonaan.\n\nDenton ja minä kiiruhdimme takaisin ja tapasimme hänet nelinkontin\nsalvia-heinässä kynsimässä hiekkaa kuin mielipuoli.\n\n»Tällä paikalla ei voi olla vettä», sanoi Denton, »hän on varmaankin\nmenettänyt järkensä.»\n\n»Mikä nyt on kyseessä Schwartz?» kysyin minä.\n\nVastaukseksi väistyi hän hieman syrjään ja näytti hiekasta\nesiinpistävän puulaatikon kulmaa.\n\nSilloin me kävimme hänen avukseen ja viiden minuutin kuluttua olimme\nkaivaneet esille koko laatikon.\n\nSe ei ollut varsin iso, mutta se oli lukittu. Pari hyvää rantakiveä\nselvitti pian sen asian ja me kohotimme kantta. Se oli reunojaan myöten\ntäynnä kultarahoja, järjestelemättöminä, lähes kaksi bushelia.\n\n»Siinä on nyt aarre», huudahdin minä. Niin se varmasti olikin, ainakin\nosa. Me tarkastimme koko laatikon, mutta emme löytäneet siitä muuta\nkuin kultarahoja. Koristukset ja jalokivet puuttuivat.\n\n»Ehkä ne ovat jossakin toisessa laatikossa», sanoi Denton.\n\nSchwartz tahtoi ryhtyä kaivamaan ympäristöä.\n\n»Siitä ei lähde mitään hyvää», sanoin minä. »Meillä on määrätty työmme\nja sillä hyvä.»\n\nDenton oli samaa mieltä. Me olimme kumpikin vanhoja tekijöitä näissä\nasioissa ja olimme aikanamme kärsineet sekä janoa, että nälkää ja\nmuisto niiltä ajoilta ei ollut omiaan herättämään aarteen himoa.\n\nMutta Schwartz oli aivan rahahullu. Jos olisimme jättäneet hänet\nyksin, niin hän varmasti olisi jäänyt hiekka-alangolle kuolemaan kuten\nBill parkakin. Meidän täytyi väkipakolla viedä hänet pois ja siinäkin\nonnistuimme vasta kun olimme antaneet hänen täyttää taskunsa pullolleen\nkultakolikoilla.\n\nNoustessamme seuraavaa rinnettä ylös katsoi hän vähäväliä taakseen ja\npuhui huokaillen kuinka rikollista oli jättää kolikot sinne.\n\nMeille oli onni, että oli talviaika. Emme olisi kestäneet kuutta\ntuntia tätä vuoden aikaa. Siitäkin huolimatta kuumensi aurinko\nnoitten kirottujen vuoristojen saven ja kivenmukulat. Me astelimme\neteenpäin myöhäiseen iltaan asti, vuoren rinnettä ylös ja toista alas,\nloppumattomiin. Auringon laskiessa pääsimme toiselle meren poukamalle,\njossa heittäydyimme veteen vaatteinemme päivinemme ja tunsimme itsemme\nsuuressa määrin virkistyneiksi. Luulen, että ihminen sitenkin imee\nitseensä hyvän annoksen vettä. Joka tapauksessa se näytti auttavan.\n\nMeillä oli nyt kova nälkä. Kulkiessamme rantaa pitkin koetimme keksiä\nkuorieläimiä tai kyyhkysiä tai mitä vain eteen sattuisi, mutta siellä\nei ollut mitään. Schwartz tahtoi väkisinkin, että lepäisimme siinä\nyhden yön, mutta Denton ja minä tunsimme asiat paremmin.\n\n»Kuulehan Schwartz», sanoi Denton, »sinä et näy käsittävän, että me nyt\nolemme kilpasilla ajan kanssa ja että sinä olet oikein aito hullu kun\nkannat tuollaisia taakkoja vaatteissasi.»\n\nJa niin me jatkoimme matkaamme koko yön.\n\nSe oli kaameaa kulkua, voin vakuuttaa teille. Kuu paistoi kylmänä\nja kalpeana yli kuolleen ja kuivan seudun. Kuumia henkäyksiä nousi\nauringonpaahtamilta kiviltä ja rinteiltä. Varjot nousivat mustina\nkivien takaa kuin salaperäiset eläimet. Päästyämme hopeahohteisen\nvuorenharjanteen yli vaivuimme äkkiä synkkään pimeyteen toisella\npuolella. Siellä haparoimme ja kompastelimme louhikossa jonkun minuutin\nja aloimme sitten laskeutua jyrkkää savikkoa. Se oli pelottavaa työtä\nja vuorenhuiput näyttivät aina vain olevan mailien päässä. Aamulla\nnäytti siltä kuin emme olisi paljoakaan edenneet. Samat oudon näköiset\nvuoret kohottivat teräviä huippujaan jotenkin samoille paikoille kuin\nillallakin.\n\nOlimme päässeet pahimmasta nälän tunteesta ja vaikka olimmekin peräti\nkuivia, emme kuitenkaan sanottavasti vielä kärsineet janoa. Denton\nsattui tällöin näkemään kalakoukku-kaktuksen ja me aukasimme sen ja\npureskelimme sitä. Niissä on tahmea, kosteahko sisus, joka ei varsin\nsammuta janoa, mutta estää kuitenkin kokonaan kuivumasta ja lentämästä\nilmaan.\n\nKoko sen päivän vaelsimme tavallista tahtiamme. Se oli kovaa työtä,\nmutta me olimme jo tulleet sille asteelle, jolloin kaikki on\nepämieluista, mutta käy kuitenkin koneellisesti.\n\nOmituista kyllä, kävi Schwartz nyt edellä. Minusta näytti kuin olisi\nhän käyttänyt enemmän voimaa kuin oikeastaan oli tarpeen sillä\nhetkellä, aivan samoin kuin ihminen juoksee nopeammin juuri ennen\nvoimien lopullista herpautumista. Tunnit kuluivat ja siitä huolimatta\nei hän näyttänyt enemmän väsyneeltä kuin me muutkaan.\n\nMe pidimme tarkasti silmällä kaikkia, mikä vain olisi kelvannut\nruuaksi, mutta ei näkynyt muuta kuin sisiliskoja ja sarviniekkoja\nkilpikonnia. Myöhemmin olisivat ne kyllä kelvanneet, mutta silloin emme\nenää olleet niitten asuinmailla. Taas tuli ilta. Juuri auringon laskun\naikaan piehtaroimme taas merivedessä ja pureksimme taas kaktusta. Kuun\nnoustua jatkoimme vaellustamme. En aio kertoa teille kuinka kuoleman\nväsyneitä me olimme. Mehän olimme aika sitkeitä ja voimakkaita, sillä\nkukin meistä oli tottunut kovaan elämään, mutta kolmannen päivän\nperästä, mitään syömättä ja ilman tippaakaan vettä rupesi kulku käymään\ntyölääksi. Olimme tulleet sille asteelle, että meillä täytyi olla joku\nsyy miksi koettaa päästä läpi, sillä siihen ei enään riittänyt elämisen\nhalu. Ihminenhän välistä joutuu siihen tilaan, että hän ennemmin kuolee\nkuin jää elämään. Minä tiedän, että minua ylläpiti ainoastaan harras\ntoivo saada maksaa velkani tuolle Andersonille ja luulen että Dentönin\nlaita oli sama. Schwartz ei puhunut mitään, painoi vain edellä selkä\nvääränä ja vaatteet heiluen ja pullistellen kullan painosta.\n\nMe kuljimme tavallisesti koko yön, sillä silloin oli viileää ja\nlepäsimme pari tuntia keskipäivällä. Se oli kaikki lepo, mitä nautimme.\nEn voi sanoa kuinka nopeasti kuljimme, se menee yli ymmärrykseni. Mutta\narvatenkin me matelimme sangen hitaasti eteenpäin sen jälkeen kun\nvoimamme ensin rupesivat väsymään. Lähtiessä oli minulla aina tapana\nkoota ajatukseni suurella vaivalla, katsoa missä olimme ja sen mukaan\nmäärätä maa-merkki jonkun matkan päässä ja sitten unohtaa kaiken muun\npaitsi sitä. Sitten taas taivaltamaan tuntematta ja tietämättä muuta\nkuin hiekkaa, savea ja rinteitä jalkani alla, kunnes olin päässyt\nmaamerkilleni. Sitten selvittelin taas päätäni ja otin uuden merkin.\nMutta Schwartzin hahmoa en saanut näkyvistäni, sillä hän astui aivan\nminun olkapääni edessä. Hänen kasvonsa olivat aivan vääntyneet, mutta\nmuistan miettineeni, että näytti siltä kuin hän kärsisi enemmän\nsielullisesti kuin ruumiillisesti ja kuitenkin painoi kulta hänen\ntaskuissaan hänen selkänsä koukkuun.\n\nEdessämme muuttui seutu yhä vuorisemmaksi, ja kun tulimme yhä\nheikommaksi, näytti siltä kun työ olisi käynyt ylivoimaiseksi.\nKahdeksantena päivänä jäivät kaktusten kasvumaat jälkeemme ja\njouduttuamme korkealle kallioseudulle olimme eristetyt merestä. Ensi\nkertaa rupesi kieleni turpoomaan hieman. Kaktus oli estänyt sen tähän\nsaakka. Dentönin lienee ollut asia samalla tavalla, sillä hän katsahti\nminuun ja kohotti leikkisästi toista silmäkulmaansa.\n\nSchwartzin oli ilmeisesti vaikea hoitaa peräsintä. Minun täytyy sanoa,\nettä hän oli toimittanut sen hyvin tähän saakka, mutta nyt saatoin\nhuomata, että hänen voimansa alkoivat loppua, sisustaan huolimatta.\nHän tiesi sen hyvin itsekin, sillä kun sinä päivänä lepäsimme puolen\npäivän aikaan, otti hän kaikki kolikot taskustaan, asetti ne riviin ja\nlaskettuaan pani ne takaisin, mutta sitten hän otti pari kourallista ja\nheitti ne niin kauas kuin jaksoi.\n\n»Liian raskasta», mutisi hän itsekseen, mutta enempää hän ei saanut\nheitetyksi. Koko sen yön vaelsimme korkeuksissa. Arvatenkin koetimme\npitää jonkinlaista yleissuuntaa, mutta en tiedä miten lienee ollut.\nYhtäkaikki huomasin äkkiä katsovani parinkymmenen jalan korkuisen\njyrkänteen reunalta syvyyteen. Aivan allani näin tähtien valossa\n— kuu ei vielä ollut noussut — valkoisen maan loistavan. Jollakin\nihmeellisellä tavalla muistui heti mieleeni eräs pieni polku kallion\nalla Texasissa.\n\n»Tässä on polku», ajattelin enemmän kuin puoleksi mielettömänä. »Minäpä\nseuraan sitä».\n\nAinakin toinen puoleni ajatteli sillä tavalla. Toinen puoleni\noli järkevä ja tiesi paremmin asian, mutta pysytteli ikäänkuin\nsyrjässäkatsojana, ilkkuakseen epäonnistumistani. Liu'uin\nnopeanlaisesti jyrkännettä alas valkealle viivalle ja todellakin, sehän\noli polku. Silloin mieletön puoleni nauroi järkevälle. Kuljin polkua\nparikymmentä askelta ja jouduin pimeään kallion alla olevaan onkaloon\nja siinä näin jalan laajuisen lähteen silmän. Sanotaan ihmisen usein\njuovan itsensä kuoliaaksi, pitkällisen janon jälkeen. Voi olla, mutta\nminä en tappanut itseäni, vaikka imin itseni niin täyteen kuin suinkin\nvoin. Ehkäpä tuo kaktusten pureskeleminen oli auttanut hieman. Niin\nhyvä herra, on vallan ihmeellistä kuinka tuo vesi virkisti minua.\nHetkistä aikaisemmin olin vähällä tulla umpihulluksi ja nyt tunsin\nitseni yhtä selväpäiseksi kuin lakimies.\n\nHuusin Dentonin ja Schwartzin paikalle. He joivat itsensä myöskin\ntäyteen. Sitten me lepäsimme. Kyllä oli vaikea jättää lähde —.\n\nAh, meidän täytyi se tehdä.\n\nOlisimme varmaan kuolleet nälkään sen ääressä. Polku oli riistapolku,\nmutta siitä ei ollut meille mitään hyötyä kun ei meillä ollut aseita.\nKuinka me kaipasimmekaan kahvipannuamme, jolla olisimme voineet ottaa\nvettä mukaamme. Me täytimme lakkimme reunoja myöten ja kannoimme niitä\nkolme tuntia ennenkuin vesi rupesi vuotamaan läpi. Silloin meidän\ntäytyi juoda se, pelastaaksemme saaliimme.\n\nSeutu näytti olevan aivan ylösalaisin. Meidän täytyi nousta useita\nmäkiä erillämme välttääksemme vierittämästä kiviä toistemme päälle. Se\noli väsyttävää. Näihin aikoihin rupesimme näkemään vuoripässejä. Ne\ntulivat tavallisesti aivan kallion reunoille saakka katsomaan meitä.\nMe heittelimme niitä kivillä siinä toivossa, että joku osuisi niitä\notsaan, mutta luonnollisesti onnistumatta.\n\nVeden hyväätekevä vaikutus kesti noin yhden vuorokauden. Sitten aloin\ntaas nähdä näkyjä. Vähän väliä näin vettä joka kolossa ja otuksia\njos minkälaisia seisoskelevan ympärilläni ja töllistelevän minua.\nTiesin vallan hyvin, että ne olivat harhanäkyjä. Oikein ponnistamalla\nvoin kääntää asiat taas oikealle tolalle. Tein sen aina silloin\ntällöin, vain ollakseni varma siitä, ettemme kulkeneet taaksepäin\ntai hakeakseni oikeata vettä. Mutta enimmäkseen se ei mielestäni\nmaksanut vaivaa. Annoin näkyjen temmeltää mielinmäärin sekä sisälläni\nettä ulkopuolellani. Tiesin voivani irtautua niistä milloin hyvänsä.\nJos jouduin vallan suureen epätietoisuuteen asiain todellisuudesta,\notin selvän siitä heittämällä kiviä näkyjä kohti. Todelliset eläimet\nlähtivät juoksemaan karkuun.\n\nAloimme nähdä viiliä hevosia ylängöllä. Eräänä päivänä sekä Denton,\nettä minä näimme selvästi satulan jättämiä merkkejä eläimissä. Jos\nainoastaan toinen meistä olisi nähnyt ne, niin ei se olisi paljoa\nmerkinnyt, mutta me näimme ne molemmat.\n\nTämä rohkaisi meitä ihmeellisesti, vaikk'en käsitä miksi se sen teki.\nOlimme päässeet seudun korkeimman kohdan yli ja laskeuduimme jo\njyrkännettä alaspäin. Denton ja minä olimme yhä johdossa, ajattelematta\nvähääkään peräänantamista, mutta Schwartz rupesi olemaan huonossa\nkunnossa.\n\nEn ottaisi kantaakseni kahtakymmentä naulaa sellaisessa maastossa,\nvaikka olisi ruokaa ja juomaa yllinkyllin. Schwartz horjuskeli\neteenpäin ilman näitä. Koetimme puhua hänelle siitä, mutta hän ei\nsaanut itseään irti kullasta yhdellä kertaa. Sensijaan heitteli hän\nniitä yhden kerrallaan, silloin tällöin. Joka uhrauksella näkyi hän\npiristyvän uuteen ponnistukseen. Kun suljen silmäni voin nytkin\nnähdä laajan, huikaisevan kellertävän seudun, savenharmaat vuoret\nja meidät kolme vaivaloisesti hoippuvaa olentoa ja nuo kirkkaassa\nauringonhohteessa kiiluvat kolikot, kun ne toinen toisensa perästä\nlentää huristivat ilman halki.\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\nPUREKSITTU SOKERIRUOKO.\n\n\nViisi vuorokautta meni seuraavalle vesipaikalle. Mutta ne olivat\npahempia kuin edelliset kahdeksan. Me olimme kuitenkin niin\nonnekkaita, että lähteen lähettyvillä rantakivikolta löysimme\nkuivuneen hevoskallon. Se oli ollut siinä kauan, mutta siinä oli vielä\nkiinni muutamia kuivaneita lihassäikeitä. Se olikin ainoa ravinnoksi\nkutsuttava, minkä sitte kolmetoista päivää aikaisemmin syömämme\naamiaisen olimme nauttineet. Olimme päässeet vuoristoketjun yli ja\nolimme taas rannikolla. Herra oli hyvä meitä kohtaan. Hän lähetti\nmeille vettä, tuon hevosen pääkallon ja tasaisen, kovan rantamaan,\njossa ei tarvinnut kiivetä eikä laskeutua. Ja kyllä me sen tarvitsimme,\noh, minä vakuutan teille, että me sen tarvitsimme.\n\nEpäilen suuresti, että meistä kukaan olisi pystynyt ylläpitämään\noikeata suuntaa, ellei meillä olisi ollut niin selvää ja loppumatonta\ntien viittaa kuin meri vasemmalla kädellämme. Tuskin tuntui\ntarpeelliselta enää terästää huomiokykyäni, mutta tein sen kuitenkin\nsilloin tällöin kokeillakseni. Schwartz heitteli yhä kolikoitaan ja\nkerran sattumalta vilkaistessani ympärilleni näin Dentonin nostavan\nniitä maasta. Se hämmästytti minua hieman, mutta olin liian väsynyt,\njotta olisin tullut uteliaaksi. Mutta tämän jälkeen, kun näin\nSchwartzin heittävän koneelliseksi tulleeseen tapaansa, koetin seurata\nkolikon lentoa ja näin Dentonin aina noppasevan sen maasta. Toisinaan\nlöysi hän sen, toisinaan ei. Tovereitteni hahmot, kellanruskea\nrantahiekka ja sinivalkoinen meri vasemmallani ovat kaikki mitä voin\nmuistaa, paitsi ehkä hetket, jolloin tulimme yhteen jakaaksemme jonkun\nkaktuksen. Jatkoin kulkuani ja tiesin että minulla oli täysi syy\nsiihen, mutta näytti liialliselta ponnistukselta muistaa mikä se oli.\n\nSchwartz heitteli kultarahojaan aivan kuin ihminen ottaa\nvirkistysryypyn. Vähitellen, oikeittain ajattelematta asiaa, huomasin\nsen, ja ymmärsin t myös silloin miksi Denton aina noukki ne maasta ja\nDentonin ymmärtäväisyys sai rajattoman ihailun virtaamaan sieluni läpi.\nHän pelasti kolikot, pitääkseen Schwartzia jalkeilla. Viimeisen kolikon\nmukana olisi hänen tarmonsakin loppunut. Se tuntuu nyt omituiselta,\nmutta silloin näytti se aivan luonnolliselta ja asian laita oli\ntodellakin niin.\n\nRannikkoa kulkiessamme menetimme kokonaan tiedon ajan kulusta. Ja\npitkän ajan perästä, kun tulin taas jonkunlaiseen tajuntaan, huomasin,\nettä Schwartz makasi pitkällään hiekalla ja Denton seisoi kumartuneena\nhänen ylitseen. Luonnollisesti me kukin olimme kaatuneet montakin\nkertaa, mutta olimme tähän saakka pystyneet nousemaan taas.\n\n»Hänen voimansa ovat lopussa», kuului Denton sanovan.\n\nHänen äänensä kuului kuin mailien takaa, mutta kun vastasin, niin oma\nääneni yhtä kaukaa tulevalta, mikä minua vielä enemmän hämmästytti.\n\nDenton vetäsi taskustaan kourallisen kultarahoja.\n\n»Näillä me ostamme vähän lisää kävelyä», sanoi hän vakavasti, »mutta ei\npaljon.»\n\nMinä nyökkäsin päätäni. Tämä uusi, outo kaupanteko osoitti taas kullan\nvaltavaa voimaa. Se oli yhtä selvää kaupantekoa, kuin olisi ollut\nkysymys tiilen ostosta.\n\n»Minä menen eteenpäin», sanoi Denton, »ja lähetän vastaan apua. Tulkaa\nte perässä.»\n\n»Mulegeen?» sanoin minä.\n\nTähän asti olimme pysyneet kutakuinkin järjissämme, koska asia oli\nvakava. Mutta nyt rupesin minä nauramaan. Ja niin teki Denton myös. Me\nvain nauroimme.\n\n»Pitkä, pitkä matka Mulegehen on», sanoin minä. Sen päälle me\nnauroimme, kunnes kyynelet valuivat poskia pitkin ja meidän täytyi\noikein tukea heikkoja sivujamme. Pian me vain läähätimme.\n\n»Pitkä, pitkä matka Mulegehen on», kuiskasi Denton ja taas me\nratkesimme hillittömään nauruun. Ja kun me hieman tyynnyimme, niin\ntoinen meistä aina kuiskasi:\n\n    »Ruusu, ruusu rannalla\n    Ompi meidän Hannalla»,\n\nlauloin minä ja hillitön nauru alkoi taas, kunnes jompikumpi vihdoin\ntuli järkiinsä. Välistä me hypimme sammakkoa pitkällään makaavan\nSchwartzin ympäri kuin intiaanit ja jatkoimme nauruamme. Jollakin\nihmeellisellä tavalla me vihdoin saimme suunnitelmanne tehdyksi ja\npanimme kolikot Schwartzin taskuihin ja sanoimme hyvästit.\n\n    »Vanhat sukat, vanhat sukat.\n    Hyvästi jääkää kuin kuihtuneet kukat»,\n\nhuusi Denton ja tanssi vääränä naurusta rannalta pois, häipyen hetken\nkuluttua jonkinlaiseen hämärään, joka minua nyt alkoi ympäröidä joka\npuolella.\n\nSitten potkaisin Schwartzia, hän tunnusteli taskujaan, heitti yhden\nkolikon menemään ja »osti vähän lisää kävelyä».\n\nEnempää kuin viisikymmentä jalkaa en enää nähnyt eteenpäin. Sen takana\noli kaikki harmaata sumua. Sen piirin sisäpuolella saatoin selvästi\nerottaa Dentonin jalanjäljet hiekassa. Jos väistyin liiaksi vasempaan,\nkuului laineiden loiske tuon sumun läpi. Jos taas menin oikealle\ntulivat vuoret vastaan. Mitä lähemmä niitä tulin sitä selvemmin näin\nne, mutta koskaan en nähnyt niiden huippuja. Varsinainen ruumiillinen\nkärsimys alkoi hälvetä ja päässä tuntui ikäänkuin selkenevän.\n\nEräänä päivänä astelin ilman varsinaista aihetta suorissa kulmissa\nrantaa. Aivan eteeni sattui silloin palanen sokeriruohoa, jonka toista\npäätä oli pureksittu.\n\nTiedättekö mitä se merkitsi! Eläimet eivät leikkaa sokeriruokoja\npalasiksi eivätkä kuljeta niitä rannalle pureksiakseen niitä. Uutta\nvoimaa virtasi uupuneisiin jäseniin ja tuo harmaa sumu ympärilläni\noheni hetkeksi siinä määrin, että hämärästi saatoin erottaa kallioitten\nääriviivat, ja myllertävän meren.\n\nEn ollut vähääkään nälkäinen, mutta pureksin sokeriruokoa ja pakoitin\nSchwartzin tekemään samoin. Kun kuljimme eteenpäin, pysyttelin aivan\nkallioitten kupeella, vaikka kulku olikin siellä vaivaloisempaa.\n\nMuistan sen perästä vielä tulleen pimeän ja sitten kerran valkenevan,\njoten yhden yön ja päivän olisi täytynyt taas kulua, mutta en muista,\nolimmeko liikkeessä vai lepäsimmekö. Arvatenkaan emme tehneet\npaljoakaan taivalta, vaikka varmasti hoipertelimme eteenpäin päivällä,\nkoska muistan nähneeni oman varjoni.\n\nPuolen päivän aikaan, arvelen, tapasimme epäselvän polun, joka johti\nkallioitten väliseen solaan. Samanlaisia polkuja olimme nähneet vaikka\nkuinka paljon. Ne olivat tavallisesti villisian tekemiä, kun ne hakivat\nmeren rannalle hylkimiä kaloja — toivon, että niillä oli parempi onni\nkuin meillä. Mutta keskellä polkua, aivan kuin viittana, oli toinen\npureksittu sokeriruoko.\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\nMELOONIMUHENNUS.\n\n\nOlin sopinut Dentonin kanssa siitä, että pysyttelisin rannalla, mutta\nSchwartzin viimeisetkin voimat alkoivat huveta ja minulla ei ollut\nvähääkään tietoa kuinka pitkältä vielä oli Mulegeen, ja senvuoksi\nkäännyin kulkemaan polkua. Me kiipesimme vuorelle, joka oli kymmenen\ntuhatta jalkaa korkea. Tarkoitan todella mitä sanon. Ja tiedän sen,\nsillä olen tehnyt sen ennenkin ja tiedän tarkalleen, miltä se tuntuu\nja kuinka monta kertaa minun on sillä matkalla levättävä. Tiedän myös,\nkuinka pitkän ajan se ottaa sekä kuinka paljon voimia se kysyy. Nämä\nseikat ovat tarkkoja korkeusmittareita, joten vakuutan teille, että me\nkiipesimme niin korkealle. Todellisuudessa luulen, että kukkula oli\npari sataa jalkaa, ellei vähemmän. Mutta mainitsemani sumun vuoksi en\nnähnyt sen huippua, joten harhakuvitelma oli täydellinen. Pääsimme\nhuipulle iltapäivällä, sillä aurinko oli aivan vaakasuoraan meistä\nkatsoen. Sen sijaan, että se olisi sokaissut silmiäni, näytti se vain\nselventävän niitä niin, että näin alapuolellani pienen savimajan, jonka\ntakaa nousi savu ja näkyi läikkä viljeltyä maata.\n\nNo niin, horjuimme polkua alaspäin ja yhtämittaa mökkiin. Luulin\nensin, että se oli tyhjä, mutta hetken kuluttua näin vanhan miehen\nkyyristyneenä eräässä nurkassa. Kun katsoin häneen kohotti hän sameat\nsilmänsä minuun päin ja hänen päänsä heilui puolesta toiseen aivan kuin\nhalvaantuneella.\n\nOli ilmeistä, ettei hän nähnyt minua, mutta jokin vaisto, joka ei vielä\nollut hävinnyt, sai hänet kääntymään vierasta tulijaa kohti. Hurjasta\njanostani huolimatta oli minulla kuitenkin aikaa todeta, että edessäni\nolevan miehen tila oli vielä huonompi kuin minun.\n\nEräässä nurkassa oli vesiastia. Minä tyhjensin sen. Siinä oli paljon\nenemmän kuin mitä tarvitsin, mutta join vielä vaikka olin jo täysi\nja liika valui suupielistäni lattialle. Olin kokonaan unohtanut\nSchwartzin. Ylellinen veden juonti teki minut hieman pahoinvoivaksi,\nmutta pidin sisälläni minkä olin niellyt ja luulen todella, että se\nimeytyi ruumiiseeni samoin kuin se tekee erämaan hiekassa pitkän\nkuivuuden jälkeen. Otin astian, täytin sen uudelleen ja annoin sen\nSchwartzille. Sitten tuntui minusta kuin kaikki edesvastuu olisi\nminussa herpautunut ja minut valtasi suunnaton raukeus. Tiesin, että\ntarvitsin ravintoa, mutta minulla ei ollut tarmoa ruveta etsimään\nsitä. Nurkassa kyyköttävä mies mutisi minulle jotakin hampaattomasta\nsuustaan. Muistan ihmetelleeni, että näinkö tässä kaikessa rauhassa\nkuolemme nälkään yhdessä — Schwartz kultaraharippeineen, ikäloppu\näijänkäppyrä ja minä. Mutta se ei minua vähääkään huolestuttanut.\n\nHetken perästä katosi valo silmistäni. Seuraavista hetkistä en tiedä\nmitään. Sitten tunsin, että joku oli tullut luokseni, polvistunut\nviereeni ja puhui helliä, sääliviä sanoja Mexikon kielellä. Nielasin\njotakin kuumaa ja voimakasta. Hetken perästä palasin harhailuiltani\nmuissa maailmoissa, nähdäkseni vierelläni kaksikymmenvuotiaan\nmexikolais-tytön.\n\nHän ei ollut mitään erikoista silmäruokaa, mutta minusta hän tuntui\ntaivaan enkeliltä. Hänellä oli järkeä. Ei kyselyjä, ei mitään\nmuuta kuin toimintaa. Ainoa minkä hän minulta kysyi, oli puhuinko\nespanjankieltä.\n\nSitten hän kertoi, että hänen veljensä pian palaisi, että he olivat\nhyvin köyhiä ja että hän oli pahoillaan kun ei heillä ollut lihaa\ntarjota. He olivat niin köyhiä, ettei heillä ollut muuta kuin\nkalabashia, eräänlaista meloonimuhennosta. Puhuessaan hommaili hän koko\najan astioittensa parissa. Seuraavan minkä muistan oli, että istuin\nlattialla, suuri kalabash-kulho jalkojeni välissä.\n\nOmituista kyllä, ei minulla ollut suurtakaan mielenkiintoa tuohon\nmuhennokseen. Maistoin sitä, tuumin hetkisen ja maistoin taas.\nVähitellen olin tyhjentänyt astian. Alkoi hämärtää. Tulin hyvin\nuniseksi. Eräs mies tuli sisään, mutta olin liian tylsä kohdistaakseni\nhäneen vähääkään huomiotani. Kuulin ääniä. Sitten minua nostettiin ja\nkannettiin johonkin ulkohuonerakennukseen ja pantiin turkisten päälle\nmakaamaan. Tunsin peiton painon ylläni. — — —\n\nHeräsin yöllä. Huomatkaa, etten kahteen viikkoon oikeittain ollut\nnukkunut nimeksikään ja kuitenkin heräsin muutaman tunnin kuluttua. Ja\najatelkaa, huolimatta pitkästä paastostani en tuntenut vähääkään nälän\ntunnetta syödessäni kalabashia. Mutta nyt minulla oli huutava nälkä.\nPojat, te tiedätte mitä nälkä on. Se tekee kipeää. Ja koko loppuyön\nmakasin valveilla ja pureskelin lähelläni riippuvan kuormasatulan\nraakanahkaisia hihnoja.\n\nSeuraavana aamuna tuli nuori mexikolainen sisarineen aikaisin\nluoksemme, tuoden lisää kalabashia. Kävin sen kimppuun kuin raivoisa\neläin, olisin piehtaroinut siinä, niin innokas olin syömään. He\nseisoivat ja katselivat minua ja arvatenkin Schwartzia myöskin,\nvaikka minä olin välinpitämätön kaikista muista, paitsi itsestäni. He\nvilkaisivat toisiinsa silloin tällöin, vaihtaen säälin silmäyksiä.\n\nKun olin lopettanut syömisen, ilmoitti nuori mies, että he olivat\npäättäneet tappaa härän, jotta voisivat antaa meille lihaa. He olivat\nhyvin köyhiä, mutta Jumala oli lähettänyt meidät heidän luokseen. — — —\n\nYmmärsin kaiken vasta jälestäpäin. Silloin en kuullut muuta kuin sanan\n»lihaa». Minusta tuntui kuin olisin voinut syödä härän kokonaan,\nnahkoineen, sorkkineen ja rasvoineen päivineen. Oli todellakin onni,\nettei heillä ollut heti lihaa. Jos heillä olisi ollut sitä, niin\nme varmaankin olisimme tappaneet itsemme sillä. Otaksun, että tuo\nkalabash-muhennos oli sopivinta meille silloisessa tilassamme.\n\nMexikolainen meni haeskelemaan hevostaan. Minä kutsuin tytön takaisin.\n\n»Kuinka pitkältä on Mulegeen?» kysyin häneltä.\n\n»Kymmenen mailia», vastasi hän.\n\nMe olimme siis päässeet hyvin lähelle päämaaliamme ja Denton oli ehkä\npelastanut nahkansa.\n\nMexikolainen lähti ratsastaen matkaan. Tyttö ruokki meitä\nkalabashillaan ja me odottelimme.\n\nYhden aikaan päivällä ratsasti joukko miehiä mäen yli. Kun he tulivat\nlähemmä, saatoin erottaa Dentonin etumaisena. Se mies oli karaistua\nterästä.\n\nHe olivat tulleet rantaa pitkin, tavanneet meidän jälkemme, siinä missä\nolimme poikenneet sovitusta suunnasta ja löytäneet meidät. Denton oli\nonneksi tavannut ystävällisiä ja ymmärtäviä ihmisiä.\n\nSanoimme jäähyväiset mexikolaiselle tytölle. Sain Schwartzin antamaan\nhänelle yhden kultarahoistaan.\n\nMutta Denton ei malttanut odottaa hetkeäkään enää. Hänellä oli\nsellainen hoppu takaisin kaupunkiin, ettei meidän auttanut muu kuin\nhoippuen käydä hänen tuomiensa hevosten selkään ja lähteä mukaan.\n\nJäimme kolmeksi viikoksi Mulegeen. Niin pitkä aika meni ennenkuin\nolimme syöneet itsemme entiselleen. Rouva, jonka luona asuin, valmisti\nerästä ruokalajia karitsan lihasta ja keitetyistä oliveista. —\n\nNiin, syötyäni aina itseni täyteen kaulaa myöten, olin tunnin\nkuluttua taas niin nälkäinen, että kuljin ympäri taloa etsien uutta\nsyötävää.\n\nPäästyämme hieman voimiimme puhelimme sangen paljon asiastamme. Minä\nolisin tahtonut tehdä pienen matkan Guyamaan tavatakseni mahdollisesti\nKätevän Salomonin siellä, mutta Denton huomautti, että Salomon varmasti\noli laskenut juuri niin ja oli pitänyt tarkan huolen siitä, ettei hän\nainakaan siellä ollut tavattavissa. Hänen ajatuksensa oli se, että\ntekisimme viisaammin, jos hankkisimme itsellemme veneen ja muutamia\nastioita vettä ja lähtisimme hakemaan tuota aarretta, jonka sattumalta\nolimme löytäneet. Denton kertoi, että ajatus palata takaisin ja tuoda\ntullessaan kaikki dinerot aarrepaikalta oli pitänyt häntä pystyssä koko\nmatkan aivan samoin kuin toivo päästä tilinteolle Andersonin kanssa oli\nylläpitänyt minua. Schwartz sanoi, että kun hän kerran oli kantanut\nraskaan kultakuormansa yhden päivän, niin oli hän päättänyt kantaa sen\nperille asti tai sitten menehtyä. Sen vuoksi oli hänestä tuntunut niin\nvaikealta heitellä niitä.\n\nSatamassa oli iso joukko kalastajaveneitä ja me vuokrasimme niistä\nyhden sekä miehen sitä kuljettamaan, miltei pilkkahinnasta viikolta.\nSuuntasimme keulamme pohjoiseen ja kuuden päivän perästä olimme\npoukamassamme taas.\n\nVoitte uskoa, että se näytti merkilliseltä. Siellä oli yhä hiiltynyt\nnuotiomme ja kahvipannu makasi yhä kyljellään. Otimme hetkeksi lakit\npäästämme Billy rukan haudalla ja sitte kiipesimme vierinkivirinnettä\nylös, kantaen lapioitamme ja hakkujamme, sekä purjekangas-pussejamme,\njoilla meidän piti kuljettaa aarteemme.\n\nEi ollut vaikea löytää hiekkanummea. Mutta tullessamme sille,\nhuomasimme, että se oli päästä päähän pengottu ja kaivettu. Siellä\ntäällä oli hajallaan puupalasia ja kolme tyhjää laatikkoa, joista\nkannet oli särjetty. Kätevä Salomon oli käynyt siellä ennen meitä.\n\nPalasimme veneellemme sydän kipeänä. Kukaan ei puhunut sanaakaan.\nAstuimme veneeseen ja käskimme mexikolais-miehemme ohjata sen Yumaan.\nSiihen meiltä meni toinen viikko. Me olimme kaikki synkkiä, mutta\nDenton pahimmin. Sittenkään, kun olimme tulleet takaisin kaupunkiin\nja aloittaneet tavallisen elämämme taas, ei hän vain päässyt entiseen\nuomaansa. Hän näytti tulleen aivan synkkämieliseksi ja kuljeksi\nvain ympäri kuin kananpoika jyvän haussa. Se kummastutti minua,\nsillä en voinut uskoa, että rahan menetys olisi murtanut hänet niin\ntäydellisesti. En luule, että meistä kukaan otti sellaisia asioita\nkovin vakavalta kannalta.\n\nEräänä iltana otin hänet syrjään ja tarjottuani hänelle pari whiskyä,\ntutkiskelin häntä hieman.\n\n»En välitä kolikoista vähääkään», purki hän mieltään. »Mutta tuhannen\ntulimmaista, ajattelehan, kuinka tuo roisto piti meitä oikein\nmallinmukaisina hölmöinä, ja kuinka oikeassa hän otaksumisessaan oli.\nHänen näet ei tarvinnut muuta kuin purjehtia näkyvistämme niemen\ntaakse. Hän tiesi, että me lähtisimme maitten poikki kulkemaan,\nniinkuin me teimmekin. Meidän ei olisi tarvinnut tehdä muuta kuin maata\nalallamme ja odottaa häntä. Sillä hänen täytyi tulla takaisin. Ja kun\nhän olisi astunut maihin, olisi tullut meidän vuoromme toimia.»\n\n»Se onkin kaikki, mitä siitä asiasta on kerrottavaa», lopetti Colorado\nRogers hetken vaiettuaan — »paitsi, että siitä saakka olen etsinyt\nhäntä ja kun kuulin laulettavan tuota laulua, niin luulin, että olin\nsaanut hänet käsiini.»\n\n»Ettekö ole sen koommin tavannut häntä?» kysyi Windy Bill.\n\n»Kerran», naurahti Rogers partaansa, »kymmenen vuotta sitten. Se oli\nTusconissa. Olin erään varastohuoneen takaosassa kun etuovi aukeni ja\ntuo mies astui sisään. Hän pysähtyi pienen sikarilaatikon ääreen oven\nsuussa. Melkein yhdellä loikkauksella olin hänen niskassaan. Paiskasin\nhänet takaapäin suulleen maahan ennenkuin hän arvasikaan, mikä hänen\nkimppuunsa oli hyökännyt, sain tukevan otteen hänen niskatukastaan ja\naloin jyskyttää hänen kasvojaan kovaan lattiaan. Sitten huomasin äkkiä,\nettä hänellä oli kaksi kättä. Hän oli luonnollisesti väärä henkilö.\n\n»Oh, suokaa anteeksi», sanoin minä ja painuin ulos takaovesta.\n\n\n\n\nKuudestoista luku.\n\nHONK-HONK ROTU.\n\n\nOli sunnuntai karjatalolla. Aivan kuin ihmeeksi oli ilma kaunis,\ntuulimyllyt pyörivät, suot olivat kuivuneet, lihaa oli riittämiin,\nhevoset olivat pysyneet koossa, lyhyesti sanoen, meillä ei ollut\nmitään tekemistä. Sang oli antanut meille leipävanukasta, jossa\noli oikein rusinoita seassa, me lisäsimme siihen — sitä oli\nkokonainen pesuastiallinen — muutaman naulan sokeria, säilykepapuja,\nsoodapiskettiä ja muuta makoista, sitten sijoituimme piippuinemme\npajan varjoon, josta saatoimme seurata korppien toimia karja-aitauksen\nsavivallilla. Joku kertoi jutun korpeista. Siitä puhe siirtyi käkeen ja\nsiitä kalkkarokäärmeisiin. Ne herättivät Windy Billin juttelemaan.\n\n»Käärmeistä puhuen», sanoi Windy, »muistan kun saivat käärmeitten\nisoisän kiinni, oikein pääisännän heistä Leadissa Block Hillissä. Olin\npahanen poika silloin. Se ei ollut niin turkasen pitkä, mutta se oli\nenemmän kuin jalan vahvuinen. Muistutti aivan tammipölkkyä. Tervilliger\nSmith niminen mies sen otti kiinni. Hän nimitti tuon ukkokäärmeen\nClarenceksi ja sai sen niin kesyksi, että se seurasi häntä kaikkialle.\nEräänä päivänä vanha P.T. Barnum kulki siellä päin ja tahtoi ostaa\nkäärmeen — hän tarjosi Tervilligerille siitä tuhat dollaria. — Mutta\nSmith ei tahtonut erota siitä millään muotoa. Vihdoin järjestettiin\nasia siten, että Smith saattoi seurata näyttelyn mukana. He näyttivät\nClarencea suuressa laatikossa tavaravaunussa, mutta lopulta Mr. käärme\nikävystyi siinä määrin oloonsa, että jyrsi itselleen reijän laatikkoon\nja lähti siitä hakemaan kaipaamaansa isäntää. Juuri kun se oli päässyt\npuolimatkaan tavaravaunun ja tupakkavaunun välillä, katkesi vaunujen\nkytkin — juuri jyrkimmällä kohdalla Custerin ja Rocky Pointin välillä.\nNo, mitäpä siinä. Mr. käärme kietoi pääpuolensa toisen jarrun ympäri\nja häntäpuolensa toisen ympäri ja piti siten junaa yhtenä aina nousun\nloppuun saakka. Mutta se joutui venyttämään itseään siinä työssä\nniin paljon, että se täytyi senjälkeen ilmoittaa boa constrictoriksi\nnäyttelyissä.»\n\nWindy Billin kertomus uskollisesta ukkokäärmeestä palautti vanhan\nmiehen mieleen seuraavan jutun: —\n\nNiin, olen nähnyt ja kuullut asioita, joista toiset ovat aivan\ntavallisia, mutta toiset taas sellaisia, joita mielellään uskoisi,\nelleivät ne olisi niin suurenmoisia ja käsittämättömiä. Luonnontieto\non aina ollut mieliaineeni ja kilpailutilaisuudet erikoinen iloni\nja Windyn kertomus tuo mieleeni ainoan tilaisuuden, jolloin saatoin\nyhdistää huvin, mielityön ja liikeyrityksen yhtenäiseksi iloiseksi\nhummaukseksi. Se kävi seuraavasti.\n\nEräänä aamuna, muutama vuosi sitten, istuin Santa Barbaran rannalla\nja odottelin päivän nousua ja tuumin, mitä tekisin vuoden palkallani,\nkun pieni vinosilmäinen pyöreänaama, suurine silmäkakkuloineen tuli\nluokseni ja painautui viereeni istumaan.\n\n»Oletteko koskaan pysähtynyt ajattelemaan», sanoi hän työntäen lakkinsa\ntakaraivolleen, että jos kaikki se hevosvoima, minkä nuo aallot\nkehittävät, keskitettäisiin yhdeksi tunniksi käyttämään pesukonetta,\nniin se riittäisi pesemään puhtaaksi sellaisen kaupungin kaikki paidat,\njossa asuisi neljäsataatuhatta satakolmekymmentäkuusi henkeä.\n\n»Enpä voi sanoa tehneeni sitä», vastasin minä, tarkastaen häntä\nsyrjäsilmäyksin.\n\n»Tosiasia joka tapauksessa», sanoi hän. »Ja onko koskaan johtunut\nmieleenne, että jos tavallisen iän eläneen miehen ravinto koottaisiin\nyhteen, vaatisi se junan, joka olisi kaksitoista mailia pitkä.\n\n»Te teette minut oikein nälkäiseksi», sanoin minä.\n\n»Ja eikö ole mielenkiintoista ajatella», jatkoi hän, »että jos koko\nihmiskunnan vuoden kuluessa leikatut kynnenviillot koottaisiin yhteen\nja pantaisiin hydrauliseen puristimeen, niin niistä kohoisi Keopsin\npyramiidin korkuinen keko.»\n\n»Kuulkaahan», sanoin minä, nousten seisomaan, »oletteko te koskaan\npysähtynyt miettimään, että jos koottaisiin kaikki se kuuma ilma,\njota te tuhlaatte, saattaisi sillä täyttää niin suureen ilmapallon,\nettä se nostaisi sekä teidät että minut tuon palmupuiston yli tuonne\nviinatehtaan nurkalle?»\n\nHän ei sanonut siihen mitään, nousi vain ylös, käänsi minut mainittuun\ntehtaaseen päin ja käyden voimalla käsivarteeni, pakoitti minut\nkulkemaan mukanaan.\n\n»Te ette juuri ole mikään uneksija, yhtäkaikki», sanoi hän, »mutta\nvähäpätöisissä asioissa näytte olevan hyvin päättäväinen.»\n\nIstuuduimme pienten pöytien ääreen ja ystäväni tilasi olutta ja\nkananliha-voileipiä.\n\n»Kananpoikaset», sanoi hän, katsahtaen voileipään, »maksavat täällä\ndollarin kappale ja ovat sangen harvinaisia. Oletteko koskaan\npysähtynyt ajattelemaan, kuinka suuren tulon kanat saattavat antaa\npienellä pääomasijoituksella. Sanokaamme, että alatte esimerkiksi\nkymmenellä kanalla. Kukin niistä hautoo noin kolmekymmentä munaa,\njoista ehkä kuusi menehtyy lastentauteihin. Vuoden lopussa teillä\non kahdeksankymmentä kanaa. Kahden vuoden kuluttua on tuo kanaparvi\nkasvanut kuudeksisadaksi kahdeksikymmeneksi. Kolmen vuoden perästä.\n— — —\n\nHänellä oli oikein lääkemiehen kieli! Kymmenen päivää myöhemmin, olimme\nhän ja minä täydessä työn touhussa eräällä vanhalla karjatalolla, joka\noli viidenkymmenen mailin päässä kaikkialta.\n\nKun postivaunu kulki sitä tietä, käyttävät ihmiset sitä majapaikkana.\nTalolle näkyi tuhatkunta ruskeata mäkeä. Tie, joka näkyi kahden mailin\nneljän kyynärän, kahden jalan ja yhdentoista tuuman matkan, kulki aivan\nmeidän editsemme. Se tuli eräältä kukkulan laelta ja katosi toisen\nkukkulan taakse. Tiedän tarkalleen sen pituuden, sillä mittasin sen\nmyöhemmin pelin touhussa.\n\nTalon ympärillä oli satakunta rautaverkko-aitausta, jotka olivat täynnä\nkanoja. Meillä oli kahta lajia. Se oli Tuscaroran työtä. Osakkaani\nkutsui itseään Tuscarora Maxillary. Kysyin häneltä, oliko se hänen\ntodellinen nimensä.\n\n»Se on todellisin pikku nimi, mistä ikänänne olette kuullut\npuhuttavan», sanoi hän. »Tiedän sen, sillä se on oma tekemäni —\npidin sen soinnusta. Vanhemmilla ei ole mitään oikeutta antaa nimiä\nlapsilleen, eikä niiden sen vuoksi pitäisi tehdä sitä.»\n\nNo niin, kuten sanoin, oli kanoja kahta lajia. Toinen oli matalahko,\nraskasruumiinen, jolla oli höyhenet säärissä ja sääriäkin hyvin\nniukalti, nimeltä Cochin-China. Toinen taas oli korkea, naurettavan\nnäköinen otus, joka oli koottu vain leveästä rinnasta ja hoikista\nkoivista. Ne olivat noin puoli kolmatta jalkaa korkeita ja kun ne\nhalusivat nokkia maata, niin niitten pyrstöhöyhenet osoittivat suoraan\ntaivasta kohti. Tusky kutsui niitä japanilaisiksi tappelijoiksi.\n\n»Paras puoli viimeksi mainituissa on se seikka, että niitten painosta\non yhdeksänkymmentä prosenttia rintalihaa. Ajatukseni on, että jos\nsaamme ne risteytetyiksi Cochinkiinalaisten kanssa, niin saamme\nniistä matalahkon, raskaspainoisen lajin, joka tuottaa runsaasti\nrintalihaa. Nämä japanilailaiset ovat liian pieniä, mutta jos saamme ne\nsuurempiruumiisiksi ja lyhyempijalkaisiksi, niin olemme varmasti voiton\npuolella.»\n\nAjatus näytti minusta hyvälle, ja niin me aloimme niissä merkeissä.\nTeoria oli suurenmoinen, mutta se ei tahtonut tehota käytännössä.\nEnsimmäiset hautomistulokset kasvoivat suuri- ja korkeatekoisiksi\nCochinkiinalaisiksi, joilla oli hoikat, lyhyet kaulat ja kolme jalkaa\nsääriä. Ne eivät ylettyneet nokkineen maahan ensinkään. Meidän\ntäytyi tehdä niille erikoinen pöytä, jolta ne voivat syödä ja kun\nne lähtivät itsekseen kuljeksimaan ympäri, täytyi niitten tyytyä\npysyttelemään mäkien kupeessa tai pyydystää ilmasta hyönteisiä. Niitten\nrinta oli suurenmoinen, vaikka — »ja ajatteleppa noita sääriluita\ntäyshoitolassa», sanoi Tusky.\n\nTähän saakka asiat eivät olleet niinkään huonolla kannalla. Tusky\nja minä ruokimme niitä tavallisesti kahdesti päivässä. Sitten me\nhuvittelimme katselemalla noitten leikkisäin eläinten hyppelemistä\nedestakaisin verkko-aitauksessaan pyydystäessään heinäsirkkoja ja Tusky\nkuvitteli mitä tapahtuisi, jos joku pöllöpää kokoisi niitä muutamia\nkoriin tai rautatievaunuun tai muuhun sellaiseen. Siinä me juuri\nosoitimme tietämättömyytemme kanakysymyksessä.\n\nEräänä kesäisenä päivänä otin kiinni tusinan verran kananpoikia, suljin\nne häkkeihin ja ajoin rautatielle tehdäkseni ensimmäisen kanakauppani.\nEn saanut niitä ensin sullotuksi häkkeihin, mutta sitten kun olin\nkääntänyt häkit kyljelleen, kävi se päinsä, vaikka myönnänkin, että\nse näytti hieman hullunkuriselta. Asemalle oli juuri saapunut noita\nturisterijunia ja turisterit laahasivat edestakaisin asemasillalla ja\nolivat nauttivinaan Kalifornian lämpimästä auringosta. Eräs vanha,\nharmaaviiksinen maankiertäjä astui rouvineen minun luokseni ja katseli\nhäkin raoista eläimiäni. Hän suoristi selkänsä äkkiä, kuin olisi joku\npistänyt häntä tulikuumalla hiilihangolla.\n\n»Vieras», sanoi hän pelokkaasti kuiskaten, »mitä nuo ovat?»\n\n»Nehän ovat kananpoikasia», sanoin minä.\n\nHän katseli niitä vielä kerran pitkään.\n\n»Martta», sanoi hän sitten vanhalle rouvalleen. »Tämä riittää! Me\ntulimme Iowasta katsomaan Kalifornian ihmeitä, mutta minä luulen, että\nemme tarvitse tämän kummempaa. Jos nämät ovat kananpoikasia, niin minä\nen tahdo nähdä Kalifornian suuria puita.»\n\nNo niin, minä möin ne kaikki ja sain dollarin ja kaksi senttiä\nkappaleelta, joka oli enemmän kuin olin odottanutkaan ja sain vielä\nlisätilauksenkin. Noin kymmenen päivän perästä sain tilauspaikasta\nkirjeen.\n\n»Palautamme yhden teidän Taito- ja Voimakanoistanne, siinä yhä\nnäkyvine hampaanjälkineen», sanottiin kirjeessä. »Älkää lähettäkö\nniitä enää meille, ennenkuin ne lakkaavat pyydystämästä heinäsirkkoja.\nHammaslääkärien tulot alenevat.»\n\nKirjeen mukana tuli jäännös yhdestä kananpojasta. Tusky ja minä, hyvin\npahastuneina, keitimme sen illalliseksi. Se oli sitkeä, se on totta.\nMe tuumimme sitten, että se ehkä maistuisi paremmalle paistettuna ja\npanimme sen pannuun koko yöksi. Se ei tullut vähääkään paremmaksi.\nSilloin asia tuli mielenkiintoiseksi. Tusky ylläpiti tulta ja minä\nkokosin pihkapuuta. Me paistoimme sitä kolme päivää ja kolme yötä\nyhtämittaa. Sen ajan kuluttua oli se jonkin verran kalvennut ja\nrääsyinen, mutta vieläkin se voitti kolmivuotisen auringossa kuivatun\nlihan kiinteydessä ja muissa lohduttomissa luonnon voimissa. Me\nhautasimme sen sitten ja vetäydyimme takapihalle lepäämään. Siellä\nmeillä oli miellyttävä maisema silmäimme edessä ja sen hauskuutta\nlisäsi neljäsataa heinäsirkkoja huimassa temmellyksessä metsästävää\nkananpoikaa.\n\n»Meidän täytyy lopettaa tämä», sanoin minä.\n\n»Emme voi», myhäili Tusky.\n\n»Emme voi. Se on synnynnäistä. Se on niissä alkuperäinen vaisto, aivan\nkuin äidinrakkaus lapsiinsa ja sitä ei voi poistaa! Jumalallinen\nkaitselmus on muodostanut ne erikoisesti heinäsirkkojen metsästystä\nvarten, aivan kuin majava on luotu patojen rakentamista varten ja\nlehmäpaimen whiskyä ja faropeliä varten. Emme voi pidättää niitä\nsiitä. Jos me eristämme ne vajaan, niin ne hyppisivät sielläkin\nkuviteltujen heinäsirkkojen tavoittelussa ja kuolisivat nälkään\nkeskellä yltäkylläisyyttä. Jimmy, me taistelisimme kosmosta, ylisielua\nvastaan —.» Ah, hänellä oli mestarillinen puhetaito, tuolla Tuskyllä ja\nkun hän oikein kohousi kaunopuheisuuden lentimille, niin sai hän minut\nvaikenemaan kymmenessä minuutissa. Viidessätoista oli hän saanut minut\nvakuutetuksi siitä, että meiltä oli pohja luhistunut kanahommassamme.\nLuulen, että jos me olisimme sulkeneet kanat koppeihin, niin meillä\nehkä — no niin, en tiedä sentään, Tuskyn puheessa oli paljon perää.\n\n»Tuscarora Maxillary», sanoin minä, »oletko koskaan pysähtynyt\ntuumimaan sitä ihanaa ajatusta, että jos koko nykyisen ihmiskunnan\nkäsittävä tyhmyys koottaisiin yhteen ja pantaisiin tuohon meidän\nviereemme, niin ensimmäinen, joka sattuisi paikalle ja näkisi sen,\nhuudahtaisi: hei, sehän on Salomon.»\n\nMe hylkäsimme heti kanojen pidon ansaitsemiskeinona, mutta emme\nkuitenkaan voineet jättää paikkaamme. Eihän meillä ollut paljon\nrahaa, mutta meitä miellytti laiskoittelu ja vähäinen puutarhanhoito\nja meillähän oli aarteemme talon takapihalla, kuivalla savikolla\n— ymmärrättehän sen. Niinpä jäimme siihen ja jatkoimme noitten\npitkäkoipisten kehittelyä huvin vuoksi. Minua huvitti katsella niitten\nleikkimistä pitkin mäkiä ja ruokin niitä kahdesti päivään kuten ennen.\n\nJa niin me Tuskyn kanssa elelimme kahden onnellisina kuin sorsat\nArizonassa. Noin kerran kuussa kulki aina joku tietä pitkin. Sitä\nei juuri voinut tieksi kutsua, paraasta päästä vain kuoppia ja\ntöyränteitä, vaikka se kerran maailmassa oli ollut toisenlainen.\n\nElleivät kulkijat sattuneet olemaan ratsumiehiä tai rahdinvetäjiä,\njoilla ei ollut vähääkään jumalanpelkoa sielupahasissaan, emme\njoutuneet juttusille heidän kanssaan. Heillä oli liian paljon tekemistä\nkiroillessaan maantietä ja he olivat tavallisesti liian raivoissaan\npystyäkseen rauhalliseen keskusteluun.\n\nEräänä vuoden alkupäivänä, kun liejusavikko vielä lisäsi tien\nviehättävyyttä, meni eräs automopiili siitä ohi. Se oli ensimmäinen,\nminkä Tusky ja minä niillä seuduilla näimme, joten lähdimme ulos\nkatsomaan sen menoa. Tien epätasaisuuden vuoksi se näytti tärisevältä\nja pilkulliselta eläväin kuvain näyttämöltä, kuulosti kuin\nhirmumyrsky, johon sekoittui tulva kiroussanoja ja haisi kuin helvetti\nsuursiivouspäivänä.\n\n»Nuo ihmiset eivät näy oikein nauttivan kauniista näköalasta», sanoi\nTusky. »Luuletko, että tuo sininen savu tulee koneesta vai siinä\nolijoista?»\n\nTusky nosti nenäänsä ja haisteli tutkivasti.\n\n»Kyllä se johtuu niitten kiivaasta kielestä», sanoin minä. »Oletko\nkoskaan pysähtynyt miettimään, että jos kaikki sanakirjan sanat\nasetettaisiin peräkkäin, niin ne ulottuisivat — — —.»\n\nMutta silloin huomasin jotakin messingille välkkyvää tiellä. Se\nnäyttäytyi olevan käyrä torventapainen, jonka toisessa päässä oli\nkumipallo. Puristin palloa ja säikähdin sen päästämästä äänestä niin,\nettä hypähdin parinkymmenen jalan korkeudelle.\n\n»Se on pudonnut koneesta», sanoi Tusky.\n\n»Oh, niinkö», sanoin minä, vieläkin hermot hieman epäjärjestyksessä\ntörähdyksestä. »Minä luulin, että se oli kasvanut maasta niinkuin\nlakkisieni.»\n\nNäihin aikoihin me hävitimme rautalankaiset kanatarhat, kun tarvitsimme\nlankaa muuhun. Nuo pitkäkoipiset hajaantuivat senvuoksi pitkin tasankoa\nhakemaan ravintoa. Kun ruokkimisaika tuli, sain niitä sitten huutaa,\nettä keuhkot olivat revetä ja sittenkin sattui joskus, etteivät ne\nkuulleet minua ensinkään. Se oli vallan lohdutonta ja olin vähällä\nhyljätä ne kokonaan, mutta ne olivat tulleet minulle niin rakkaiksi,\nettei minussa ollut miestä niitä lopettamaan. Tusky nauroi aina\nkuollakseen ponnistuksilleni saada ne kokoon. Hän tuli aina vartavasten\nulos, piippu hampaissa iloitakseen kustannuksellani. Vihdoin minä\nraivostuin ja annoin hänen kuulla kunniansa.\n\n»Oh», selitti hän, »minua vain huvittaa nähdä hölmömäisyys sinun\nlapsellisissa edesottamisissasi. Miksi et opeta niitä kuuntelemaan\ntuota messinkitorvea, ja säästä siten ääntäsi?»\n\n»Tusky», sanoin liikutettuna, »joskus näkyy sinussakin järjen\npilkahdus.»\n\nNo niin, alussa tekivät kanat kerrassaan kuperikeikkoja torven\ntörähtäessä. Teillä ei ole aavistustakaan, kuinka hitaita kanat ovat\noppimaan. Voisin kertoa teille paljonkin kanoista — esimerkiksi tuo\njuttu kukon kohteliaisuudesta on aivan väärä. Olen pitänyt niitä\nsilmällä. Kun se löytää oikein runsaan saaliin, niin se nielee sen niin\nsukkelaan, että palat liukuvat kurkusta kuin kärppä aidan raoissa.\nAinoastaan kun se löytää tuollaisen mitättömän, seisovassa pöydässä\nsyötävän pika-aamiaspalan, kutsuu se koko kanaparven aterialle ja\nseisoo itse jalona ja uhrautuvana taampana. Se on sivuasia, mutta\nkahden kuukauden kuluttua sain ne opetetuksi niin, että kuullessaan\ntorvestani honk-honk-törähdyksen, ne jättivät kaiken ja tulla\nvilistivät luokseni. Se oli suurenmoinen näky, kun ne joka haaralta\nloikkivat parinkymmenen jalan askelilla minua kohti. Olin oikein ylpeä\nniistä ja kutsuin niitä Honk-honk roduksi.\n\nMe emme pitäneet enää muita ensinkään, sillä preeria ja metsäkissat\nolivat kopanneet ne saaliikseen. Ei ollut sellaista villikissaa tai\npreeriakoiraa, joka olisi pystynyt ottamaan kiinni Honk-honkkejani, ei\nhyvät herrat.\n\nMe puuhasimme sen verran talolla, että harrastus pysyi vireillä.\nSitten ylitarkastaja päätti panna maantiemme kuntoon, ja mikä on\nihmeellisintä, hän teki sen myös. Se onkin ainoa puoli tässä jutussa,\njota on vaikea uskoa, mutta pojat, teidän täytyy ottaa se toden\nkannalta. He kyntivät sen, päällystivät, silittivät ja jyräsivät sen ja\nkun he läksivät, oli meillä hienoin maantie koko Kalifornian valtiossa.\n\nSilloin keskipäivän aikaan — se oli sinä päivänä kuin he lopettivat\ntyönsä — istuimme Tusky ja minä tavallisuuden mukaan poltellen piippua,\nkun näimme kukkulan yli nousevan pölypilven ja korviimme kuului\nheikko sihisevä ääni. Kanat olivat kokoontuneet poppelien alle päivän\nhelteestä suojaan, eivätkä olleet millänsäkään. Sitten kuulimme torven\näänen taas heikosti, mutta selvemmin.\n\n»Honk! Honk!» pani se ja joka kananpää kohosi pystyyn ja kuunteli\ntarkkaavasti.\n\nHonk! Honk! kuului yhä selvemmin ja lähempänä. Silloin tulla tupsahti\nmäen takaa esille automopiili, huutaen voimakkaasti joka jysäyksellä.\n\n»Pysäytä ne! Pysäytä ne», huusin Tuskylle, lentäen tuolini yli,\nhypähtäessäni pystyyn.\n\nMutta se oli liian myöhäistä. Rakkaat, uskolliset kanani syöksyivät\nportista ulos ja juoksivat huimasti, mutta turhaan tavoittaessaan\nautoa. Viimeinen, mitä niistä näimme oli tomupilveen häipyvät hämärät\nolennot, jotka kolmenkymmenen maiIin tuntinopeudella juoksivat mäkien\ntaakse katoavan koneen perässä.\n\nSe oli kaikki mitä sillä hetkellä näimme.\n\nSiinä kolmen tienoissa palasi ensimmäinen horjuen ja ontuen kotiin, sen\nsiivet roikkuivat, suu oli ammollaan ja silmät kuumuuden sokaisemat.\nIltaan mennessä oli neljätoista palannut. Kaikki muut olivat kokonaan\nkadonneet, emmekä nähneet niitä enää koskaan. Arvelen, että ne\njuoksivat, kunnes saivat auringonpiston ja kuolivat tielle.\n\nKanojen opettamiseen menee pitkä aika, mutta vielä pitempi menee\nniitten totuttamiseen pois oppimastaan. Tämän jälkeen kulki noita\nheidän automopiilejään päivittäin pari kolmekin ohitsemme, kaikki\nhuutaen vimmatusti torvillaan ja nostaen helvetillisen tomupilven\nmennessään. Ja joka kerta lähtivät neljätoista Honk-honk-kanaani\nniitten perään, aivan kuin olin opettanut niitä tulemaan jyville.\nNiistä ei enää yksikään kuollut, mutta siitä tuli niille mitä parhain\ntreenaus. Jonkun ajan kuluttua ne oikein iloitsivat siitä. Kun\ntarkemmin ajattelette asiaa, niin ei kanoilla juuri olekaan paljoa\nhuvitusta eikä vaihtelua elämässään. Matojen etsintä, heinäsirkkojen\ntakaa-ajo ja kuljeskelu savikolla, siinäpä heidän pääasiallisimmat\nilonsa ovatkin.\n\nNiitä oli tosi ilo nähdä, kun ne pääsivät oikein leikin juoneen. Joka\naamu vaelsivat ne tiellä olevalle mäentöyräälle ja odottivat siinä\nkärsivällisesti, kunnes joku kone tuli. Haltioituneina kaakattaen\nja levittäen puoleksi siipensä, lähtivät ne kuin kilpa-ajohevoset,\nsilmät palavina otteluun. Alempana olevassa käänteessä kääntyivät ne\ntakaisin. Sitten keskusteltuaan siitä hieman kiihkeässä äänilajissa,\nrauhoittuivat ne ja odottivat seuraavan tuloa.\n\nMuutaman kuukauden tällä tavalla treenattuaan, olivat ne\naivan erinomaisia. Minulla oli eräs kaksivuotias kukko,\njoka teki viisikymmentä neljä mailia tunnissa tuollaisen\nkuusikymmenhevosvoimaisen Panhandlen perässä. Kun ei autoja ruvennut\ntulemaan kyllin usein, alkoivat ne kaikki ajaa takaa arojäniksiä.\nSiitä ei ollut paljoakaan iloa. Lyhyen, tulisen alkujuoksun perästä\npainautuivat arat jänikset pelokkaina maahan ja Honk-honk-rotu pani\ntanssiksi niitten ympärillä.\n\nMeidän karjatalomme alkoi niihin aikoihin tulla oikein tunnetuksi\nautoilijain keskuudessa. He rupesivat laskemaan koneittensa nopeutta\nkana»voiman mukaan. Muutamat heistä tulivat aina Los Angelosta saakka\nmeidän maantiellemme koettamaan uutta konettaan, voidakseen käyttää\nHonk-honkkeja nopeusmittareinaan. Me veloitimme heitä hieman siitä\nja kun sitten järjestimme karjatalolle kievarin ja kapakan, niin\nveteli toimemme oikein hyvin. Meidän ei enää tarvinnut jatkaa tuota\nteeskenneltyä puutarhatyötämme. Iltasin istuimme ulkosalla ja kerroimme\njuttuja ja minä kehuskelin kanojani. Ne vietävät kokoontuivat siihen\nympärillemme kuuntelemaan. Tietysti ne mielellään kuulivat veisattavan\nylistysvirsiä itsestään. Uskokaa pois, kyllä ne ymmärsivät. Ainoa syy\nkanojen tai muitten eläinten älyn puutteesen on se, että niillä ei ole\ntilaisuutta laajentaa kokemuspiiriään.\n\nNiin, me panimme toimeen kilpajuoksuja niiden kesken. Joku meistä piti\nyhtä tai kahta kanaa kiinni kalkkiviivan takana ja toinen puhalsi\ntorveen sadan jardin tai puolen mailin päässä riippuen siitä oliko\nkysymyksessä pika- tai kestävyysjuoksu. Me pidimme kirjaa tuloksista,\nlöimme vetoja ja panimme merkille huippusaavutukset. Kun asia tuli\ntunnetuksi, teimme rahaa kuin roskaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVieras keskeytti äkkiä kertomuksensa ja rupesi käärimään palturia.\n\n»Mikä teidät sai lopettamaan sen sitten?» uskalsi joku hämärän\nhiljaisuudesta.\n\n»Ylpeys», vastasi vieras juhlallisesti. »Hengen ylpeys.»\n\n»Kuinka niin?» uteli Charley hetken perästä.\n\n»Kanat», jatkoi vieras hetken kuluttua, »seisoivat ympärilläni\nja kuuntelivat kun kehuin miten mainioita lintuja ne olivat,\nkunnes ne ylpistyivät. Ne eivät tahtoneet olla missään tekemisissä\ntoisten kanojen kanssa, joita olimme hankkineet ravinnoksemme, vaan\nseisoskelivat ikävystyneen näköisinä, kun ei mitään kilpailuja\npantu toimeen. Ne alkoivat tulla aivan samanlaisiksi kuin nuo\nneljäsataa, joista sanomissa luitte. Se oli yhtenäistä kilpa-ajoa,\nheinäsirkkatanssiaisia ja kanojen iltapäivä-retkiä. Ne tulivat\ntoimettomuutta rakastaviksi ja ylpeiksi, aivan kuin ihmiset. Sitten\nseurasi rotuitsemurha. Ne alkoivat tuntea itsensä siinä määrin\nylhäisiksi, että näet kieltäytyivät enää munimasta.»\n\nKukaan ei rohjennut sanoa mitään.\n\n»Windy Billin käärme —», alkoi kertoja sukkelasti.\n\n»Vieras», keskeytti Windy Bill painolla, »mitä tuohon käärmeeseen\ntulee, niin pyydän teitä ymmärtämään, että vuosien kuluessa ja\narvostelukykyni kasvaessa olen tullut siihen käsitykseen, että se\nolikin tavallinen onkimato!»\n\n\n\n"]