Keltaisen virran merirosvot

KELTAISEN VIRRAN MERIROSVOT

Kirj.

Axel Kerfve

Tekijän luvalla suomentanut

Edv. Ukkonen

Porissa, Satakunnan Kirjateollisuus Oy, 1937.

SISÄLLYS:

I. Satumainen onni.

II. Salaperäinen kirje ja kadonnut tyttö.

III. Ryövärin auto.

IV. Rohkea kaappaus numero kaksi.

V. Kuka oli urhoollisin?

VI. Paljastettu aseiden salakuljettaja ja kunniakas tehtävä.

VII. Mestariampuja ja yöllinen hyökkäys.

VIII. Keltaisen virran kuristajat.

IX. Vaarat väijyvät matkalla rosvojoukon pesäpaikkaan.

X. Vaarallinen kosija ja salaperäiset aironvedot.

XI. Lentokone pelastajana. Uusia seikkailuja.

XII. Kohtalokas vierailu ja viimeinen ottelu.

I.

SATUMAINEN ONNI.

Monille Pohjolan asukkaille ominainen kiihkeä seikkailunhalu oli tietystikin syynä siihen, että hän joutui Kiinaan, nykyisin niin rauhattomaan Lohikäärmeen valtakuntaan. Mutta Kiinaan ei ole yhtä helppo päästä kuin naapurikaupunkiin, eipä edes yhtä helppo kuin naapurimaahankaan, ja niinpä tässäkin tapauksessa kävi, että vain onnellinen sattuma muutti todellisuudeksi unelmat, joita nuorukainen oli kauan aikaa mielessään hautonut. Läksyjen päähän pänttääminen oli käynyt hiukan niin ja näin, mutta monien vaiheiden ja vastuksien jälkeen hänen loppujen lopuksi onnistui selviytyä keskikoulun kurssista, jopa niin hyvin, että hän sai todistukseensa kiitettävän arvosanan sekä matematiikassa että englannissa. Englantia puhuttiin muuten kotonakin, sillä isä oli vanhan siirtomaatavaraliikkeen ja teekaupan omistaja, joka joutui paljon tekemisiin englantilaisten kanssa. Ja niin kävi, että vanhemmat päättivät kasvattaa vanhimmasta pojastaan liikemiehen, joka jatkaisi isänsä ja esi-isiensä hyvällä menestyksellä harjoittamaa ammattia. Siten Kurt Lagerberg joutui kauppakorkeakouluun. Täällä hän kuitenkin ehti opiskella vain vuoden, kun alussa mainittu onnellinen tapaus sattui, vieläpä samana päivänä, jolloin Kurt täytti kaksikymmentä vuotta ja jota päivää asianmukaisesti juhlittiin saaristossa olevassa perheen kesähuvilassa.

Vieraiden joukossa oli muiden ohella muuan Kurtin kummeista, liikemies, joka varsinaisesti asui Kiinassa, missä hän myöskin toimi konsulina eräässä suuressa satamakaupungissa. Nyt tämä kummisetä, Willner muuten nimeltään, oli saapunut kotimaahan osaksi liikeasioissa, osaksi taas levätäkseen ja virkistyäkseen viidentoista, Keskuksen ja Lohikäärmeen valtakunnassa, satojen miljoonien keltaisten vinosilmien keskuudessa viettämänsä vuoden jälkeen.

Kurtin syntymäpäivää vietettäessä tuli tietysti puhe myöskin päivän sankarin tulevaisuudesta ja mikä hänestä lopuksi tulisi. Isä kannatti lääkärin ammattia, kun taas äiti ihaili sotilaan uraa, mutta kummankin toiveet olivat oikeastaan jo rauenneet, koska Kurt kerran ei ollut suorittanut ylioppilastutkintoa eikä ilmeisesti koskaan suorittaisikaan. Sitäpaitsi hänen elämänuransa oli jo määrätty — ainakin periaatteessa. Mutta — asiassa oli myöskin mutta... Ryhtyisikö hän kauppakorkeakoulun kurssin suoritettuaan harjoittelemaan isänsä liikkeessä vai lähtisikö hän avaraan maailmaan hankkimaan itselleen lisää käytännöllistä kokemusta?

Nyt sai onnellinen sattuma aikaan, että Kurt joutui kokemaan seikkailuja, paljon jännittävämpiä kuin mitä hän konsanaan oli rohkeimmissakaan unelmissaan osannut kuvitella. Konsuli Willner, joka oli suuresti kiintynyt kummipoikaansa, ehdotti nimittäin, että Kurt astuisi hänen palvelukseensa, sekä tarjosi hänelle paikkaa Tshinkiangissa, Shanghain pohjoispuolella sijaitsevassa haarakonttorissaan.

Kurt innostui tietysti kohta tällaisesta ajatuksesta. Kaikki isän huomautukset, että Kurtin pitäisi toki ensin suorittaa kauppakorkeakoulun kurssi, torjui konsuli Willner vakuuttamalla, että käytännöllinen kokemus on paljon parempi kirjatietoja sellaiselle ihmiselle, jolla kerran ei ole taipumusta lukemiseen. Ja niin oli tärkeä kysymys ratkaistu, ennen kuin aurinko tämän merkitsevän kesä- ja syntymäpäivän jälkeen oli laskenut — päivän, joka siihen asti oli onnellisin hurtin elämässä. Poikavuosien unelmat muuttuisivat nyt todellisuudeksi. Hän pääsisi ulkomaille — kauas, tuntemattomaan, salaperäiseen maailmaan, missä kaikenlaiset seikkailut odottivat. Kellä toisella pojalla oli niin erinomainen kummisetä? Varmastikaan ei kellään! Kurtin täytyi oikein rutistaa kummiaan ja vakuuttaa, että tämän hänelle osoittama luottamus ei suinkaan joutuisi häpeään.

Konsuli Willner lähti ennen pitkää paluumatkalle Kiinaan. Kurtin odotusaika supistui niin ollen lyhyeksi eikä hänen tarvinnut kuluttaa sitä tarpeettomiin matkavarustuksiin. Kaiken, mitä Kurt tarvitsi, lupasi hänen kumminsa ja tuleva isäntänsä ostaa hänelle Lontoossa, mihin heidän tuli ensin suunnata matkansa ja missä heihin liittyisi konsulin englantilaissyntyinen rouva, joka oli jäänyt Englantiin vanhempiensa luo. Kurtin ei tarvinnut mitään muuta kuin hankkia passi ja muut tarpeelliset paperit sekä sitten nousta junaan. Ja niin mekin voimme onnellisesti selviytyä tästä johdannosta mahdollisimman lyhyesti tarvitsematta syventyä laajoihin selostuksiin, joiden yli lukija ehkä kuitenkin hyppäisi.

Sanottakoon siis lyhyesti, että Kurtin isä, tukkukauppias Efraim Lagerberg, ja hänen äitinsä Dorothea, omaa sukua Winkler, suostuivat konsuli Willnerin ehdotuksiin. Kurt sai luvan lähteä Kiinan vuosituhansia vanhaan ihmemaahan! Tosin hän ei joutuisi enää vanhanaikaiseen Kiinaan, jossa kaikkivaltias keisari keisarinnoineen ja mahtavine mandariineineen hallitsi. Sen sijaan hän joutuisi kuohumistilassa olevaan valtakuntaan, jonka asioiden kulusta kellään ei saattanut olla aavistustakaan ja joka siis olisi seikkailujen maa vielä suuremmassa määrässä kuin vanha Kiina. Tämä seikka teki ainakin nuoren Kurtin itsensä mielestä jutun paljoa jännittävämmäksi ja siksi hän laski päiviä ja tunteja hetkeen, jolloin hänen oli erottava kodistaan ja omaisistaan, mutta samalla myöskin kuivasta koulutyöstä ja läksyjen päähän pänttäämisestä.

Veturin höyrypillin vihellys vihloi korvia. Asemapäällikkö oli juuri todennut, että kaikki oli kunnossa, ja antanut lähtömerkin. Veturi alkoi puhkua ja pyörät pyöriä ja juna lähti kolisten liikkeelle. Lähtijät viittoilivat käsillään ja huiskuttivat nenäliinojaan vaunujen ikkunoista, mutta istuutuivat pian paikoilleen. Kurt Lagerbergin matka ihmeiden maailmaan oli alkanut, mutta kaikki tuntui hänestä vielä unennäöltä, josta hän saattoi koska tahansa herätä ja jonka jatkoa hän ei osannut mielessään kuvitella. Mutta hän oli nuori ja terve ja toimintahaluinen. Hän oli oikea Pohjolan poika.

II.

SALAPERÄINEN KIRJE JA KADONNUT TYTTÖ.

Kurt Lagerberg oli lukenut koulussa, että Lontoo on maailman toiseksi suurin kaupunki, mutta häneen tuo kaupunki ei tehnyt mitään erikoisen valtavaa vaikutusta. Kaupunki oli sumun peitossa ja se tuntui pimeältä ja kolkolta. Kurt saattoi vain ihmetellä itsekseen, kuinka monta miljoonaa ihmistä voi elää tuollaisessa ympäristössä tulematta synkkämielisiksi. Siksi hänestä ei tuntunutkaan ihmeelliseltä, että hänen muuten ystävällinen ja nuorekas emäntänsäkin vaikutti usein hajamieliseltä ja kaikkea muuta kuin iloiselta. Samoja oireita hän havaitsi myöskin monissa maan asukkaissa ja tämä havainto sai hänet suuresti kummeksimaan, että juuri Englannin kansa on kyennyt laskemaan melkein puolen maailmaa valtansa alaiseksi, ainakin kaupallisessa suhteessa, sekä lisäksi saattamaan kielensä kaikkialla maailmassa johtavaksi kieleksi. Mutta ehkäpä hän myöhemmin, saadessaan tutustua sadunomaiseen Kiinaan, saisi selvityksen tähän niin kuin moneen muuhunkin, hänelle toistaiseksi käsittämättömään kysymykseen.

Vietettyään viikon vanhan Englannin pääkaupungissa Kurt ja hänen isäntänsä sekä tämän rouva Anny ja seitsentoistavuotias tytär Alice nousivat suureen, Kanton-nimiseen höyrylaivaan, joka veisi heidät aina Shanghaihin asti. Tytär oli aikaisemmin oleskellut useita vuosia Kiinassa ja hänen sanottiin osaavan hyvin tämän maan kieltä samoin kuin myöskin venäjää, jota hän oli oppinut asuessaan aikaisemmin jonkin aikaa Pietarissa. Perhe aikoi palata Tshinkiangiin, jossa Alice työskenteli isänsä konttorissa. Samaan seurapiiriin kuului myöskin englantilainen majuri Charles Brown, joka palasi toimeensa Kiinassa, sekä tämän poika William ja veljentytär Beth, joka taas oli matkalla Keltaisen virran varrella, jonkin matkan päässä Pekingistä etelään sijaitsevaan lähetyskouluun. Molemmat tytöt olivat luonnollisesti paljon yhdessä ja kolmantena liittyi joukkoon Bethin kaksikymmenvuotias serkku William, joka aikoi antautua sotilasalalle. Kurt tuli nuorten liittoon neljänneksi jäseneksi, kun taas herrasväki Willnerin seuraan majuri Brownin lisäksi yhtyi muuan Clark-niminen herrasmies, jota kohtaan Kurt alusta alkaen tunsi selittämätöntä vastenmielisyyttä, vaikka tämä osoittikin hänelle ystävyyttään kaikin tavoin.

Höyrylaivan matkustajien joukossa oli myöskin kaksi ranskalaista naista sekä pari italialaista miestä, joita matkustajamme eivät kuitenkaan tavanneet muulloin kuin aterioilla, jolloin laivan kapteeni toimi isäntänä. Tämä oli vanha, tuulten ja auringon purema merikarhu, jolla oli luonteenomainen nimi Shark (= haikala). Hän saattoi todella tarpeen vaatiessa näyttää haikalan hampaita ja miehistön keskuudessa hän piti yllä tiukkaa kuria. Matkustajiakin kohtaan hän usein oli harvasanainen, mutta ennen muita hän kohteli tylysti mainittuja ranskalaisia ja italialaisia, jotka puhuivat huonosti englantia. Laivalla ei muuten tiedetty sanotuista ihmisistä muuta kuin että kaksi heistä aikoi nousta laivasta Port Saidissa, kun taas molempien muiden aikomuksena oli matkustaa Kantoniin saakka, jossa heidän oli määrä saada tietää, oliko heidän jatkettava matkaansa aina Shanghaihin asti vai ei. Nämä asiat eivät kuitenkaan hiukkaakaan kiinnostaneet Kurt Lagerbergiä, vaikka hän myöhemmin joutui hyvinkin läheiseen kosketukseen niiden kanssa.

Kurt joutui hyvinkin pian havaitsemaan, että hänen aikaisemmat, merimiesten elämää koskevat kuvitelmansa, jotka perustuivat epälukuisiin, hänen lukemiinsa jännityskirjoihin, eivät ensinkään vastanneet kuivaa todellisuutta. Kaikki oli äärettömän yksitoikkoista, kuten aina merimiesten elämä kauppalaivalla. Jopa Kurt alkoi arvella, että purjelaivoillakaan ei elämä tarjoaisi enemmän vaihtelua. Mahdollisesti olisi asianlaita toinen myrskyn sattuessa tai laivan joutuessa liian lähelle rantakallioita. Ja tietystikin siinä tapauksessa, jos jouduttaisiin tekemisiin merirosvojen kanssa — mikäli nyt merirosvoja enää oli olemassa. Meri oli kyllä kaunis ja se tarjosi Kurtin nähtäväksi toisen toistaan värikkäämmän näytelmän varsinkin sen jälkeen, kun laiva oli kulkenut Gibraltarin salmen läpi ja joutunut siniselle Välimerelle. Atlantin puolella olikin meri aaltoillut aika tavalla.

Rouva Willner oli siellä sairastunut meritautiin eikä hän ollut pariin päivään voinut saapua aterioille. Suunnilleen yhtä kauan pysyivät molemmat tytöt, jotka muuten olivat iloisia ja reippaita nuoria naisia, poissa ruokasalista ja kannelta. Meritautia sairastavan rouvan hoivaaminen antoi heille riittävästi työtä. Myöskin molemmat ranskalaiset naiset pysyttelivät näkymättömissä pari päivää. Heidän miehensä — mikäli he nyt olivat naisten aviomiehiä — kuluttivat aikansa pelaamalla korttia, mutta eivät juuri kuulostaneet sanovan toisilleen mitään kohteliaisuuksia. Muutamana iltana toinen iski pelitoveriaan nyrkillä leukaan — kaikkien nyrkkeilysääntöjen mukaisen koukun — mutta toinen vastasi iskemällä nyrkillään lyöjää rintaan niin rajusti, että mies tuolineen päivineen keikahti kumoon. Ja sitten nämäkin katosivat hyttiinsä ja pysyttelivät kannen alla pari päivää. Stuertti arveli, että miehet varsin hyvin saattoivat olla joitakin seikkailijoita — ja naiset myöskin, sen puolesta. Oli parasta katsoa, että kaikki tavarat olivat tallella, kun tämä herrasväki poistuisi laivasta. Kurt kertoi stuertin varoituksista nuorelle Williamille ja tämäkin lupasi olla varuillaan.

Kun oli ehditty näin pitkälle, alkoi Kurt tuntea viihtyvänsä hyvin. Aluksi elämä oli tuntunut ikävältä ja yksitoikkoiselta, mutta nyt hän oli saanut kohteen harrastukselleen ja toimintahalulleen. Voisihan sattua, että jouduttaisiin kokemaan jotakin poikkeuksellista ja että hän tahtoen tai tahtomattaan joutuisi näyttelemään tapauksissa huomattavaa osaa. Joka tapauksessa hän aikoi pitää sekä silmänsä että korvansa auki. Kiusalliselta vain tuntui se seikka, että epäilyttävä kvartetti ei puhunut keskenään englantia vaan ainoastaan italiaa, jota kieltä Kurt ei ensinkään osannut. Mutta laiva lähestyi lähestymistään ensimäistä pysähdyspaikkaa, Port Saidia, ja Suezin kanavaa ilman, että mitään merkillistä tapahtui. Konsuli näytti viihtyvän yhä paremmin ja paremmin herra Clarkin seurassa, joka kylläkin oli varsin harvasanainen, mutta joka kuuleman mukaan oli nähnyt paljon maailmaa ja oleskellut muun muassa Pietarissa, jossa hänellä oli ollut suuri huoltoliike. Clark oli muuten seurueen jäsenistä ainoa, joka edes jonkin verran jutteli ranskalais-italialaisen kvartetin kanssa. Hän kertoi, että ainakin toinen sanottuun seurueeseen kuuluvista naisista osasi venäjää aika hyvin ja että hän oli aikoinaan kuulunut vanhan keisarillisen oopperan henkilökuntaan.

Kurt oli kuullut Clarkin kertovan tästä herra Brownille melkein kuiskaten ja samoin hän oli kuullut tämän, aivan kuin leikillään, sanovan:

— Ajatelkaahan, jos hän olisikin bolshevikivakooja. Mutta Clark oli vastannut vain kohauttamalla olkapäitään ja virkkaamalla:

— Nitshevoo!

Vasta jonkin ajan kuluttua, kuultuaan herra Clarkin usein käyttävän samaa sanaa asioista, joille hän ei antanut mitään merkitystä, Kurt käsitti, että "nitshevoo" on hyvin yleinen venäläinen sana, joka merkitsee suunnilleen samaa kuin "ei mitään", "joutavia" tai muuta sellaista. Mutta voi sattua tilaisuuksia, jolloin sitä käytetään salaamaan hyvin merkittäviä seikkoja, kuten kielitaitoinen neiti Alice opetti Kurtille, joka häneltä oppi useita muitakin venäläisiä sanoja ja lauseparsia. Kurt muuten opiskelikin kieliä mielellään, sillä niitä ei hänen käsityksensä mukaan voinut koskaan oppia liian paljon huolimatta siitä, että englannin kielellä saattoikin tulla toimeen melkein missä tahansa avarassa maailmassa.

Port Saidiin tulon edellisenä iltana taikka oikeammin iltapäivällä Kurt näki toisen ranskalaisen naisen kaikesta päättäen hyvin mielenkiintoisessa keskustelussa muutaman laivan keittiön henkilökuntaan kuuluvan kiinalaisen kanssa. Nainen oli istuutunut peräkannelle, missä komentosillalle johtavien portaiden alla oli pieni, tuulelta suojattu paikka. Oli jo varsin hämärä ja laivalla alettiin sytyttää valoja. Kurt oli juuri silmäilemässä muhkeata japanilaista sotalaivaa, joka "Kantonin" edellä hitaasti höyrysi kohti vilkasliikenteistä Suezin kanavaa, jota täydellä syyllä voidaan nimittää Itämaiden portiksi. Mutta silloin hän äkkiä kuuli naisen ilvehtivän naurahduksen ja kun hän vilkaisi sinnepäin, näki hän keltaihoisen pistävän jonkin kirjettä muistuttavan esineen liehuvan puseronsa sisäpuolelle. Samassa nainen ojensi hänelle setelin tai ehkä kokonaisen setelinipun ja sitten he alkoivat vilkkaasti jutella keskenään.

Kurt ei voinut auttaa, että hänen uteliaisuutensa heräsi. Hän tiesi, että hän seisoessaan siinä laivanpartaan vieressä oli melkein pimeässä. Hänen päänsä ulottui vain hiukan partaan yläpuolelle. Jos hän kumartuisi hiukan, eivät keskustelijat näkisi häntä ensinkään. Utelias hän joka tapauksessa oli, niin utelias kuin kaksikymmenvuotias nuorukainen yleensä saattaa olla. Ja nyt hän päätti yrittää päästä selville, mitkä syyt saivat aina hienosti puetun ranskattaren, hänet, joka oli ollut venäläisen oopperan palveluksessa, alentumaan siinä määrin, että hän tuttavallisesti keskusteli yksinkertaisen kiinalaisen kokkipojan tai tarjoilijan kanssa. Samoin hän päätti selvittää, mistä syystä nainen antoi kiinalaiselle kirjeitä, vieläpä rahaakin. Asia tuntui jollakin tavalla Kurtin mielestä epäilyttävältä ja tämän johtopäätöksen hän teki siitä, että sitä pohdittiin salaa ja pimeässä. Kurt tiesi kyllä, että kiinalainen puhui englantia kiinalaisittain, toisin sanoen jättämällä pois m.m. kaikki r-kirjaimet, mutta miten kykeni nainen keskustelemaan hänen kanssaan? Hänhän osasi englantia ainoastaan perin kehnosti ja kiinaa hän varmasti osasi vielä huonommin.

Joka tapauksessa mies ja nainen juttelivat varsin nopeasti, jos kohta kovin matalalla äänellä. Kurt ei saattanut ymmärtää sanaakaan, vaikka hän seisoikin korkeintaan viiden metrin päässä keskustelijoista. Puhuivatko he ehkä sittenkin kiinan kieltä?

Juuri, kun hän oli menettämäisillään toivon päästä salaa kuuntelemalla joihinkin tuloksiin, kuuli hän jälleen Clarkin niin usein käyttämän venäläisen sanan: Nitshevoo! Ja sitten hän kuuli toisia sanoja, joita hän oli kuullut venäjäntaitoisen Alicen käyttävän. Ehkäpä koko noiden, niin erilaisella yhteiskunnallisella tasolla olevien ihmisten keskustelu tapahtuikin venäjäksi.

Mutta nyt keskustelu keskeytyi äkkiä. Kiinalainen kiiruhti välikannelle noudattaen kokin kehoitushuutoa sekä katosi juuri samassa, kun ensimäinen perämies riiputti paikalle paria suurta lyhtyä. Entä nainen? Hänkin näytti kadonneen, ikäänkuin maa olisi hänet niellyt. Kurt suuntasi äkkiä taskusähkölamppunsa valon portaita ja niiden lähintä ympäristöä kohti todetakseen, oliko nainen todella ollut se, joksi Kurt oli häntä luullut.

Hän ei kylläkään nähnyt naista, mutta sen sijaan hän näki jotakin muuta. Hänen katseensa osui valkoiseen esineeseen, joka lähinnä muistutti pudotettua tai pois heitettyä kirjekuorta. Hän sammutti lampun yhtä nopeasti, kuin oli sen sytyttänytkin, kumartui ja otti ylös kirjekuoren, sillä kirjekuori siinä todellakin oli, ja pisti sen taskuunsa todettuaan ensin, että kuori ei suinkaan ollut tyhjä, mutta sen sijaan hyvin sinetöity.

Hetken kuluttua hänet valtasi voimakas häpeäntunne. Hän oli ottanut haltuunsa jotakin sellaista, mikä ei ollut hänen omaansa. Tuo kirjekuori kuului toiselle matkustajalle ja se pitäisi viipymättä palauttaa hänelle samassa kunnossa kuin hän oli sen löytänytkin. Tietystikin kuoressa oli osoite ja omituista oli, että kuori oli vielä suljettu ja sinetöity, vaikka matkustajat olivat olleet merellä pari viikkoa. Mutta ehkäpä kirje oli sellainen, että sen saaja ei erikoisesti halunnut avata sitä, mikä seikka myöskin tuntui jonkin verran omituiselta. Kaiken todennäköisyyden mukaan kirje ei kuitenkaan kuulunut kenellekään laivalla olevista naisista. Sillä niin paljon nuorukainen jo tunsi naisia, että tiesi jokaisen kirjeen merkitsevän heille elämystä ja että he eivät suinkaan heitä pois saamiaan kirjeitä perehtymättä ensin niiden sisältöön.

Kurt huomasi, että hänen uteliaisuutensa oli johtamaisillaan hänet johonkin seikkailun tapaiseen, mutta tämä havainto jonkin verran kiusasi häntä. Hän päätti vapautua tuosta tunteesta mahdollisimman pian ja oli juuri laskeutumaisillaan hyttiin, jossa hän asui yhdessä herra Clarkin kanssa ja joka sijaitsi tyttöjen hytin ja Brownien hytin välissä, kun käytävän vastakkaisella puolella olevan ranskalaisten naisten hytin ovi äkkiä avautui ja kynnykselle ilmestyi — herra Clark.

Tämä oli todellakin odottamatonta. Kurt pysähtyi melkein vaistomaisesti pimeään käytävään, jota käytävän heikko kattolamppu vain himmeästi valaisi, ja hiipi sitten äänettömästi takaisin kannelle. Mutta seuraavassa tuokiossa hän oli kompastumaisillaan ihmiseen, joka ryömi polvillaan kannella komentosillalle johtavien portaiden alapään tienoilla ja jonka Kurt taskulamppunsa avulla totesi äskeiseksi kiinalaiseksi!

Samassa silmänräpäyksessä Kurt oli selvillä, mitä kiinalainen haki. Se ei saattanut olla mikään muu kuin kirje, jonka hän juuri vähäistä aikaisemmin oli saanut ranskalaiselta teatterinaiselta, jonka sanottiin olevan naimisissa toisen italialaisen kanssa, miehen, joka muutamia kertoja oli osoittanut, että hänellä oli aivan jättiläismäiset ruumiinvoimat, ja jonka kanssa varmastikaan ei ollut hauska joutua otteluun.

Näiden seikkojen muisteleminen sai Kurtin suhtautumaan asiaan entistä varovaisemmin. Jos hän kysyisi kiinalaiselta, mitä tämä niin perinpohjaisesti etsi pilkko pimeässä, saisi hän varmasti vastaukseksi, että kiinalainen oli pudottanut kirjeen. Mutta mitä tapahtuisi, jos Kurt luovuttaisi kirjeen. Hän saattaisi samalla itsensä epäluulon alaiseksi, että hän oli päässyt ilmeisestikin salaista laatua olevan asian perille. Syynä siihen tosin oli kiinalainen, joka huolimattomuudessaan oli pudottanut kirjeen, mutta silti saattoi kirjeen löytäjälle koitua ikävyyksiä.

Kurt oli kahdenvaiheilla, mitä hänen piti tehdä, mutta ennen kuin hän oli päässyt selvyyteen, kuului konsuli Willner huutavan häntä alhaalta käytävästä. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä Kurt oli kadonnut kannelta salaperäinen, hänelle jo huolia tuottanut kirje mukanaan.

Konsuli Willner ilmoitti, että hän oli päättänyt poiketa maihin Port Saidissa, ja sanoi Kurtille, että tämän täytyi olla valmis seuraamaan häntä. Lisäksi hänen piti yrittää saada konsulin rouvalle jotakin lääkettä, jota ei ollut laivan lääkevarastossa, mutta jota rouva ehdottomasti katsoi tarvitsevansa. Sitten ryhtyi rouva puhumaan ja luetteli, mitä kaikkea hän tarvitsi, sekä varmemmaksi vakuudeksi kirjoitti vielä kaiken paperilapulle ja antoi sen Kurtille kehoittaan tätä tekemään kaiken voitavansa saadakseen tavarat, joita toinen tahtoi.

Tämä vähäinen välikohtaus sai Kurtin ainakin toistaiseksi kokonaan unohtamaan salaperäisen kirjeen, joka yhä vieläkin oli hänen povitaskussaan. Vilkkaat vaikutelmat, jotka hän kohta sen jälkeen sai Port Saidista, ensimäisestä näkemästään Itämaiden kaupungista, saivat aikaan, että kirje unohtui yhä enemmän ja enemmän. Sataman kirjava elämä ja kaikkialla liikkuvat monenlaiset ihmistyypit, joita hän tähän asti oli nähnyt ainoastaan valkoisella kankaalla, olivat niin houkuttelevia, että hän oli vähällä unohtaa yksinpä rouva Willnerin hänelle uskoman tehtävänkin, jollei konsuli Willner itse olisi kesken omia puuhiaan äkkiä huomauttanut hänelle, että hänen oli parasta lopultakin lähteä etsimään käsiinsä joko apteekki tai rohdoskauppa.

Kurt tiedusteli muutamalta poliisilta tietä ja saikin haluamansa tiedot. Mutta samassa hän tunsi, miltä ihmisestä tuntuu joutua ypöyksin vieraaseen maahan, vieläpä lisäksi maahan, jossa länsi loppuu ja itä alkaa. Jonkin verran levottomana hän muisti Kiplingin sanat:

    Itä on itä ja länsi on länsi.
    Eivätkä ne koskaan kohtaa toisiaan.

Kurt alkoi todellakin tuntea jonkinlaista seikkailun makua. Mutta sisimmässäänhän hän olikin uneksinut kohtaavansa seikkailuja ja tämä halu vain kasvoi hänen pujottautuessaan kaikenlaisten ihmisolentojen lomitse kohti päämääräänsä. Mitään erikoista kiirettä hänellä ei ollut. Kantonin täytyi jäädä ainakin kolmeksi tunniksi purkamaan lastia, oli kapteeni sanonut, eikä Port Said varmaankaan ollut sellainen jättiläislabyrintti kuin Lontoo. Erittäin tyytyväisenä siitä, että oli löytänyt apteekin, ja vielä tyytyväisempänä sen johdosta, että oli saanut toimitetuksi rouva Willnerin asian, oli hän valmiina palaamaan satamaan ja laivaansa, kun hän äkkiä teki havainnon, joka kohta sai hänet muistamaan löytämänsä kirjeen. Ihmisvilinässä hän nimittäin melko rajulla voimalla törmäsi yhteen Kantonin kokin apulaisen, kiinalaisen, kanssa, joka kovaa kyytiä juosten hyökkäsi suoraan häntä kohti. Hetken he seisoivat tuijottaen toisiinsa kummankaan puhumatta mitään. Mutta ennen kuin vinosilmä keltaihoinen jälleen ryhtyi jatkamaan matkaansa samalla vauhdilla kuin ennen yhteentörmäystäkin, ehti Kurt nähdä, että hänen oikeassa kädessään oli kuori, joka oli täsmälleen samanlainen kuin Kurtin taskussa oleva.

Mitä oli tapahtunut? Oliko kiinalainen kertonut kirjeen katoamisesta tuolle naiselle?

Ja oliko nainen kirjoittanut uuden kirjeen kadotetun sijaan vai oliko kiinalaisen kädessä oleva kokonaan toinen kirje ja eikö kirjeen kirjoittaja ollut selvillä ensimäisen kirjeen katoamisesta?

Kurt olisi maksanut paljon saadakseen vastauksen tähän kysymykseen, mutta hän ei silti voinut vapautua ajatuksesta, että hänellä oli taskussaan esine, joka ei ollut hänen omansa ja josta hänen pitäisi pyrkiä eroon niin pian kuin mahdollista.

Näin ajatellen ja sen enempää välittämättä pois kiitävästä kiinalaisesta Kurt aikoi jatkaa matkaansa laivaa kohti, mutta näki samassa majurin pojan, nuoren herra Williamin hitaasti astelevan vastaansa ja valppaasti tarkkaillen uutta ympäristöään ja sen tapahtumia. Kurt taputti häntä olalle ja sanoi hymyillen:

— Hei, hei, Willy! Sinä näytät suhtautuvan asioihin samalla tavoin kuin minäkin. Täällä on totisesti montakin kummastumisen aihetta.

— On kylläkin, myönsi William. — Mutta oikeastaan minä olen etsimässä neiti Alicea.

— Neiti Alicea? Eikö hän ole laivassa?

— Ei ole, mikäli me olemme ehtineet todeta. Mutta ehkäpä hän tuli maihin samalla kertaa kuin isänsäkin.

— Silloin se olisi tapahtunut sen jälkeen, kun minä viimeksi näin hänet, sanoi Kurt, jonka levottomuus alkoi lisääntyä. — Me olimme yhdessä, kunnes aivan äskettäin lähdin etsimään apteekkia, ja silloin konsuli meni taloon, jossa näytti olevan jonkin englantilaisen liikkeen konttori. Jollei hän ole siellä, on hän saattanut palata laivaan ja lähteä myöhemmin tyttärensä kanssa uudelleen maihin. Mehän voimme mennä kysymään.

Niin he tekivätkin, mutta konttorissa ei ollut ketään konsuli Willneriä. Hän oli lähtenyt jo kauan aikaa sitten eikä hänellä liioin ollut mukanaan ketään nuorta naista. Nuoret miehet eivät liioin löytäneet konsulia ja hänen tytärtään laivasta sinne palattuaan. Tyttö oli mennyt yksin maihin, mikäli nyt saatiin kuulla laivan stuertilta, joka samaan aikaan oli itsekin mennyt maihin järjestääkseen kuormavaunut joidenkin tavaroiden kuljetukseen sekä hoputtamaan purkaustöissä hääriviä miehiä, etupäässä neekerejä.

Lähinnä oli tietysti tiedusteltava konsulin rouvalta, mutta tämä tiedustelu vain lisäsi levottomuutta, kun rouvakaan ei tietänyt, mihin hänen tyttärensä oli mennyt, eipä edes, että hänellä oli ollut aikomus poistua laivasta, jonka sitäpaitsi pian oli jälleen lähdettävä liikkeelle, kuten kapteeni sanoi.

Juuri, kun sekä Kurt että Willy olivat eniten levottomia nuoren tytön kohtalosta, sillä Alice ei ollut edes Bethille maininnut mitään lähdöstään, vaikka tytöt muuten olivat aivan kuin sisaret, saapui konsuli autolla ja kiiruhti laivaan.

Hän ei tietänyt mitään tyttärensä katoamisesta. Hän ei ollut nähnyt Alicea laivasta lähdettyään. Alice oli tosin pyytänyt päästä hänen mukaansa, mutta hän oli puoleksi leikillään pelotellut häntä sanomalla, että satamassa vilisi kaikenlaisia seikkailijoita ja että siellä nuori tyttö voitaisiin helposti ryöstää. Konsuli oli luullut, että Alice noudattaisi hänen määräyksiään, kunnes hän nyt kuuli, että tyttö oli yksin lähtenyt maihin. Kukaan ei tietänyt, mihin hän oli mennyt. Mutta olihan mahdollista, että hän oli osannut mennä toiminimi Graham Brothersin konttoriin, johon hän tiesi isänsä menneen ja jossa tämä aikoi viipyä ainakin tunnin.

Port Said ei nyt kylläkään ole kiinalaiskaupunki, jonka satamassa on merirosvojen naamioituja aluksia ja jossa valkoihoinen tyttö helposti voidaan ryöstää kiristystarkoituksessa, kuten usein tapahtuukin. Mutta Port Saidinkin satamassa on aivan riittävästi seikkailijoita puhumattakaan suuresta basaarista, johon uteliaisuus mahdollisesti oli voinut houkutella Alicen. Ulkosatamassa oli kyllä jokseenkin vaikeata panna toimeen sellaista ryöstöä, jota nyt oli syytä pelätä. Mutta kauempana ja varsinkin itse kaupunkiin johtavien teiden ja katujen varsilla oli europalaisten asumien talojen joukossa kaikenlaisia hökkeleitä ja niissä jos jonkinlaisia piilopaikkoja ja täällä saattoivat rohkeat rikolliset varsin hyvin ryöstää ihmisenkin ja kadota sitten saaliineen autiota kannasta pitkin Mensale-järvelle ja sieltä yhä kauemmaksi Ala-Egyptiin.

Kurt Lagerberg kuunteli jännittyneenä toisten puheita ja arveluja, joita esitettiin useitakin, kun majuri ja laivan kapteeni olivat liittyneet kiihtyneeseen joukkoon. Toistaiseksi ei saattanut olla puhettakaan matkan jatkamisesta kohta sen jälkeen, kun juuri päättymäisillään oleva purkaus olisi loppunut. Mutta kapteeni Shark selitti toiselta puolen, että hänen laivansa ei liioin voinut jäädä satamaan kauemmaksi aikaa kuin korkeintaan aamuun asti. Jolleivät jotkut matkustajat katsoneet voivansa silloin jatkaa matkaansa, täytyi heidän turvautua toisiin keinoihin matkaansa jatkaakseen.

Konsuli ei oikein osannut ryhtyä mihinkään, mutta ainakaan ei hän halunnut lähteä Port Saidista ilman tytärtään. Lähinnä päätettiin tiedustella, oliko Alice ehkä saapunut Graham Brothersin konttoriin, ja samoin päätettiin ilmoittaa hänen katoamisestaan sekä satamapoliisille että kaupungin poliisilaitokselle ja kaupungissa olevalle Englannin konsulille. Saattoihan olla niinkin, että tyttö oli yksinkertaisesti vain eksynyt ja löytyisi pian jälleen. Mutta mitä enemmän aikaa kului ja varsinkin pimeän tultua häipyi tämä toive yhä enemmän ja enemmän, varsinkin kun toinen laivan miehistöön kuuluva toisensa jälkeen palasi tyhjin toimin etsintämatkaltaan. Loppujen lopuksi ei ollut ketään, joka olisi ainakaan sinä päivänä odottanut näkevänsä laivan kieltämättä miellyttävimmän matkustajan.

Nuori Kurt ei kuitenkaan halunnut alistua tällaiseen asiaintilaan. Hän ei kylläkään ollut koskaan ollut n.s. jatsipoika eikä hän liioin ollut ollut paljon tekemisissä tyttöjen kanssa, koska hän oli kuluttanut vapaa-aikansa pääasiassa urheiluun. Mutta jouduttuaan tavallaan jäseneksi konsuli Willnerin perheeseen sekä tekemään pitkän laivamatkan tämän perheen seurassa oli luonnollista, että hän oli joutunut seurustelemaan paitsi päämiehensä tyttären myöskin tämän ystävättären, majuri Brownin veljentyttären, lähetyssaarnaajakokelas Bethin kanssa. Beth oli kuitenkin melko lailla Kurtia vanhempi, joten Kurt aivan luonnollisista syistä kiintyi enemmän neiti Aliceen, joka oli suunnilleen samanikäinen kuin hän itsekin. Suurimman osan aikaansa Kurt viettikin neiti Alicen sekä Bethin kaksikymmenvuotiaan serkun, Willy Brownin, seurassa.

Tämän iloisen ja nuorekkaan kolmikon iloisin ja samalla myöskin sekä ulkonäöltään että käytöstavaltaan miellyttävin jäsen, jonka suuret säteilevät silmät ja tuulessa liehuva kullankeltainen, tuuhea tukka olivat niin usein viehättäneet Kantonin matkustajia, oli nyt kadonnut, jopa kadonnut tavalla, joka oli omiaan herättämään mitä suurinta levottomuutta. Kurtin levottomuus yltyi vähitellen siinä määrin, että hän ei mitenkään saattanut toimettomana odottaa koko yötä.

Konsulin ja kapteenin jatkuvasti neuvotellessa toimenpiteistä, joihin mahdollisesti voitaisiin ryhtyä, ryhtyi Kurt puhuttelemaan ystäväänsä Willyä. Tämä nojasi laivanpartaaseen ja tuijotti tylsänä laiturille, jossa laivan ensimäinen perämies seisoi jutellen vormupukuisen poliisin kanssa — ilmeisesti asiasta, joka askarrutti heidän kaikkien mieliä. Willy huomasi myöskin, että toinen laivalla matkustaneista ranskalaisista naisista lähestyi laiturille johtavaa laskusiltaa ja nousi nopeasti laivaan aivan kuin haluten, että kukaan ei huomaisi häntä. Hän nimitti itseään rouva Chasseuriksi mutta myöskin signorina Belettiksi, pisimmän ja voimakkaimman italialaisen mukaan. Kun valaistus oli heikko, olisi häntä tuskin nähnyt siitä paikasta, jossa Willy seisoi, mutta Kurt huomasi hänet ja virkkoi:

— Ehkäpä tuo tietää asiasta jotakin?

— Tarkoitatko tuota ranskatarta? kysyi Willy, joka näytti kohta arvaavan ruotsalaisen ystävänsä ajatukset.

— Tietysti, vastasi Kurt. — Kiiruhdanpa kohta alas ja yritän haastatella häntä. Jotakin täytyy tehdä. Oletko valmis lähtemään maihin? Lähtekäämme kahden ja yrittäkäämme tehdä, mitä voimme.

— Minä olen kohta valmis. Olenkin itsekseni ajatellut juuri samaa asiaa ja ajattelin tulla pyytämään sinua mukaan. Beth uskoo, että Alice on joutunut valkoisten tai mustien ryövärien kynsiin. Mutta mitään vaaraa ei ole, ennen kuin päästään Kiinaan, kuten kuulin isäni sanovan konsulille. Sillä siellä rehoittaa kaikenlainen rosvous enemmän kuin koskaan ennen, kun kapina seuraa toistaan ja japanilaiset samoin kuin venäläisetkin lakkaamatta sekaantuvat maan asioihin.

Kurt oli jo alhaalla välikannella, ennen kuin Willy oli ehtinyt sanoa kaiken sanottavansa. Samaa menoa hän kiiruhti hytteihin johtaville portaille ja ehti näkemään sekä ranskalaisella että italialaisella nimellä varustetun rouvan katoavan. Hän ehti myöskin näkemään, miten toiseen ulkomaalaisten hyttiin johtava ovi avautui ja sulkeutui, ja jäi nyt seisomaan miettien, mitä olisi viisainta tehdä.

Aluksi oli kaikkialla hiljaista kuin haudassa. Kummastakaan ulkomaalaisten hytistä ei kuulunut äännähdystäkään. Mutta sitten kuului toisen italialaisen ääni:

— Bravissimo, mia cara! Excellentissimo! Jussuf Effendi. Bodega prima.

Ja sitten seurasi pitkä rämsy sanoja, joita Kurt ei ymmärtänyt, mutta sitten joku seurueen toinen jäsen sai puhujan vaikenemaan ja hytissä vallitsi jälleen hiljaisuus.

Kurt oli kuitenkin kuullut muutamia sanoja, joita hän ei saanut mielestään. Sanat Jussuf Effendi saattoivat varsin hyvin esiintyä sanojen "bodega prima" — ensiluokkainen viinitupa — yhteydessä. Kun näytti siltä, että hän ei enää saisi kuulla mitään, koska äskeistä puhujaa oli kielletty puhumasta liian äänekkäästi, päätti Kurt poistua ja minuuttia myöhemmin hän olikin jälleen kannella ystävänsä Willyn luona, joka kohta huudahti:

— No, saitko tietää jotakin?

— En kylläkään suoraan.

— Mutta entä epäsuorasti?

— Saat kuulla, kun pääsemme maihin. Mutta hyvä olisi, jos voisimme päästä sinne niin huomaamatta kuin mahdollista.

Niin tapahtuikin ja siten alkoi seikkailu, jonka tulosta tuskin kukaan olisi uskaltanut aavistaa.

III.

RYÖVÄRIN AUTO.

Kukaan ei ollut huomannut, milloin molemmat nuorukaiset poistuivat höyrylaiva Kantonista, jonka lähtö Port Saidin satamasta oli edellä selostettujen tapausten johdosta lykkäytynyt. Kurtilla oli aavistus, että jos heidät huomattaisiin, merkitsisi se hänen mielessään heränneen suunnitelman toteutumisen viivyttämistä, mahdollisesti sen estämisyritystäkin. Tosin hänen suunnitelmansa ei ollut kovinkaan lujalla pohjalla, mutta jokin suunnitelma oli sittenkin parempi kuin ei mitään. Ja hän noudatti usein sananpartta joka opettaa, että rohkeasti uskallettu on puoleksi voitettu. Ainakin hänellä oli joitakin johtolankoja ja niitä hän nyt selosti Willylle heidän pimeässä hapuillessaan ainoata kunnollista, satamasta kaupunkiin johtavaa katua.

Hän kertoi, mitä hän oli kuullut toisen italialaisen huudahtavan sen jälkeen, kun kaksiniminen rouva oli palannut italialais-ranskalaisten pariskuntien hyttiin. Hän tahtoi saada käsiinsä Jussuf Effendin omistaman ensiluokkaisen viinituvan. Hän ei salannut, että odotti löytävänsä tuosta viinituvasta jotakin — ei hyvää eikä huonoa viiniä, sillä hän ei koskaan maistanut kumpaakaan. Hänellä oli aavistus, että tuo viinitupa oli jossakin yhteydessä Alice Willnerin katoamisen kanssa.

Willy ei suinkaan ollut valmis yhtymään ystävänsä ajatuksenjuoksuun. Hänestä olivat onnistumisen edellytykset kovin heikot eikä hän liioin salannut käsitystään, että vaikka tuo viinitupa löydettäisiinkin, min saattoi käynti siellä johtaa heidät aivan aavistamattomiin seikkailuihin.

Mutta nytpä Kurt vasta innostui. Hän huudahti innostuneesti:

— Jos pelkäät, niin käänny takaisin! Pyydän ainoastaan, että et kerro kenellekään, mistä olemme nyt puhuneet. Minä oikein kaipaan seikkailuja. Muuten en varmasti olisikaan nyt matkalla Kiinaan. Ja tämä käsilläoleva juttu on vain pieni makupala.

— Kunhan se vain ei tarttuisi sinun kurkkuusi, sanoi Willy, joka tosin oli sekä kookkaampi että voimakkaampi Kurtia, mutta sen sijaan paljon varovaisempi. Ja hän jatkoi: Jos nyt meitäkin aletaan kaivata, kuten kai jo on tapahtunut, niin emme ole saaneet aikaan muuta kuin lisänneet toisten levottomuutta, josta jokainen jo on saanut kyllikseen. Lyhyesti sanoen olen sitä mieltä, että sinun, samoin kuin minunkin, on parasta palata laivaan. Epäilen nimittäin vakavasti, että emme pysty saamaan aikaan mitään tuossa viinituvassa, joka meidän sinun mielestäsi pitäisi etsiä käsiimme, ja johon Alice muka on piilotettu.

— Mutta minun aavistukseni...

— Aavistukset ovat samanlaisia kuin unetkin, keskeytti Willy, mutta me englantilaiset olemme huonoja uneksimaan. Tosiasiat ovat aina tosiasioita.

Willyn esitettyä vielä muutamia, hänen omasta mielestään hyvinkin painavia vastaväitteitä Kurtin suunnitelmaa vastaan, päättivät nuorukaiset erota. Willy palasi laivaan, mutta Kurt taas ryhtyi haeskelemaan Jussuf Effendin omistamaa viinitupaa (Jussuf Effendi on arabialais-turkkilainen nimi, joka merkitsee herra Josefia).

Hän kyseli muutamilta englantia puhuvilta merimiehiltä, jotka olivat palaamassa laivaansa oltuaan maissa "juhlimassa" aitoon merimiestapaan. Mutta kukaan hänen puhuttelemistaan miehistä ei voinut antaa hänelle hänen pyytämiään tietoja. He tiesivät kyllä monta kapakkaa, mistä sai viskiä, mutta viinituvista he eivät sanoneet paljoakaan välittävänsä. Sellaiset paikat olivat turkkilaisia ja arabialaisia varten, sanoivat he, mutta merillä kulkeva neekerikään ei pistä niihin nokkaansa. Niin oli laita kaikissa satamakaupungeissa ja niin oli täälläkin.

Kurt oli jo vähällä seurata Willyn esimerkkiä ja luopua koko yrityksestä, kun äkkiä tapahtui jotakin, joka sai hänen mielenkiintonsa heräämään uudelleen. Toisen kerran samana päivänä ja samassa kaupungissa hän luuli näkevänsä saman kiinalaisen, Kantonin keittiöapulaisen, kiinalaisen Ming Tsun, jonka oikeastaan jo aikoja sitten olisi pitänyt olla laivassa. Ensin nämä kohtaukset herättivät Kurtin mielenkiintoa salaperäisen, yhä vieläkin Kurtin taskussa olevan kirjeen vuoksi, mutta lisäksi tuli eräs toinenkin seikka. Kiinalainen ei varmastikaan ollut saanut lupaa olla niin kauan maissa. Ilmeisesti oli kokki useitakin kertoja kaivannut keltaihoista apulaistaan siitä lähtien, kun Kanton oli laskenut Port Saidin laituriin. Olisipa ollut mielenkiintoista kuulla, minkä selityksen Ming Tsu itse olisi antanut pitkälliseen poissaoloonsa. Mutta Kurt karkoitti ajatuksen kiinalaisen kuulustelemisesta yhtä pian kuin se oli herännytkin ja tyytyi seuraamaan jonkin matkan päässä kiinalaista, joka ilmeisesti ei kiireissään ja huonossa valaistuksessa ollut huomannut häntä.

Kurt siis seurasi varovasti kiinalaista. Aavistus sanoi hänelle, että sellainen menettely oli kaikkein viisainta. Hän muisti ranskalaisen naisen ja kiinalaisen salaperäiset keskustelut ja samalla hänen mieleensä johtui, että hänen kuulemansa italialaisen huudahduksen oli varsin hyvin saattanut aiheuttaa jokin saman naisen laivaan palattuaan jättämä tiedonanto.

Kaikkia näitä ajatellen Kurt aivan vaistomaisesti tähyili tarkkaan pitkään siniseen mekkoon pukeutunutta keltaihoista ja vinosilmäistä miestä, jonka ohutta, rasvaista, mustaa hiuspalmikkoa merimiehet mielellään nykivät kiinalaisen kulkiessa heidän ohitseen.

Mitä Ming Tsulla mahtoi oikeastaan olla tekemistä kaupungissa? Hänhän kuului laivaan eikä hän varmaan ollut, paremmin kuin kukaan muukaan miehistöön kuuluva, saanut minkäänlaista lupaa mennä maihin. Hänellä täytyi olla jokin aivan erikoinen syy, joka oli saanut hänet lähtemään laivasta ja jättämään toimensa ilman lupaa sekä siten joutumaan alttiiksi rangaistukselle, sillä kapteeni Sharkin kanssa ei suinkaan ollut leikkimistä tällaisissa asioissa. Vai oliko kiinalainen yksinkertaisesti karannut laivasta toivoen voivansa saada paremmin palkatun toimen tällaisessa satamassa? Vai oliko maa vähitellen jostakin syystä alkanut polttaa hänen jalkojensa alla?

Askel askelelta Kurt seurasi kiinalaista, joka näytti tarkoin tuntevan paikat, missä hän liikkui. Täten hän joutui yhä kauemmaksi ja kauemmaksi hänelle uppo-outoon kaupunkiin. Mutta hän ei välittänyt mistään muusta kuin kiinalaisen seuraamisesta. Ajatus mahdollisista seikkailuista, joihin hän voisi ehkä joutua, ei vähääkään huolestuttanut häntä. Mutta sisimmässään hän tunsi, että hän kiinalaista seuratessaan samalla lähestyi Alice Willnerin salaperäisen katoamisen ratkaisua. Toisinaan oli niin pimeä, että hän saattoi vain arvata, missä hänen takaa-ajamansa mies liikkui. Mutta paikoitellen taas häntä auttoi pääasiassa kadunkulmissa olevien katulyhtyjen heikko valo.

Kurtilla ei ollut aavistustakaan, miten kauas Port Saidiin he jo olivat ehtineet, kun hän äkkiä näki edessään suuren, kirkkaasti valaistun ikkunan. Hän huomasi ikkunan juuri kääntyessään kulmasta, mihin kiinalainen oli hetkiseksi pysähtynyt katulyhdyn alle. Mutta katsoipa Kurt kulmaan tultuaan mihin suuntaan tahansa, ei hän nähnyt jälkeäkään Ming Tsusta eikä hän liioin huomannut mitään muutakaan erikoista kuin edellämainitun suuren ja valaistun ikkunan.

Kurt lähestyi ikkunaa varovaisesti sivulta. Mitä lähemmäksi hän tuli, sen paremmin hän saattoi nähdä, että ikkunasta loistavan valon aiheuttivat ikkunan sisäpuolelle ripustetut lukuisat, värilliset lyhdyt. Hän saattoi myöskin nähdä useiden varjojen liikkuvan sisällä ja samalla hän kuuli ääniä sekä erilaisten soittokoneiden synnyttämää musiikkia. Hänen käsityksensä, että paikka selvästi oli yleinen huvittelupaikka, tuntui vahvistuvan, kun hän pimeässä seisoessaan näki toisten ihmisten poistuvan huoneistosta, toisten taas menevän sinne. Mutta tuijottipa hän heitä kuinka tarkoin tahansa, ei hän tuntenut etsimäänsä kiinalaista.

Hänen mieleensä johtui ajatus, että hänhän voisi itsekin mennä huoneistoon ottaakseen selville, oliko Ming Tsu mahdollisesti siellä, mutta hän luopui siitä, koska Ming Tsu varmastikin olisi silloin huomannut hänet ja koska hän muutenkin olisi herättänyt huomiota, mitä hän suinkaan ei halunnut. Mutta hänen ei liioin kannattanut jatkuvasti seisoa paikallaan pimeässä saamatta mitään aikaan. Hän oli jälleen vähällä tunnustaa, että Willy oli ollut oikeassa väittäessään, että he eivät voineet tehdä mitään. Lisäksi tuli hän vasta nyt ajatelleeksi, että hän oli kulkenut kovin kauas pimeässä ja että hän vain vaivoin kykenisi löytämään takaisin laivaan. Päivä ei valkenisi ennen kello kuutta aamulla ja siihen oli vielä kauan aikaa.

Näistä alakuloisista mietteistä hän heräsi ja hänen havaintokykynsä teroittui jälleen, kun hän näki auton pysähtyvän sen sisäänkäytävän eteen, joka oli kauimpana valaistusta ikkunasta. Autosta nousi aivan valkoisiin puettu mies, joka ainakin matkan päästä täydellisesti muistutti niitä arabialaisia, joita Kurt kotimaassaan oli nähnyt elokuvissa. Tämä arabialainen oli varmaankin joku sheikki ja hän liikkui arvokkaasti ja juhlallisesti, kuten erämaan ruhtinaalle sopiikin. Vain jalo ratsu puuttui, jotta kuva olisi täydellinen. Tämä sheikki näytti kuitenkin vaihtaneen hevosen autoon ja tällaisia ajopelejä näytti muuten tässä Idän kaupungissa olevan yhtä runsaasti käytännössä kuin muuallakin maailmassa.

Kurtilla oli syytä kiinnittää huomiotaan tähän seikkaan. Hän itse harrasti suuresti autoilua, hänellä oli kotimaassaan ollut ajokortti ja hän oli ottanut osaa autokilpailuihinkin. Mutta seuraavia toimenpiteitään hänen oli myöhemmin vaikea selittää. Tuskin oli arabialainen näet kadonnut taloon, josta loisti värillisten lyhtyjen valo ja kuului kaikenlaista musiikkia, kun Kurt kiirehti auton luo ja ryhtyi tarkastamaan sitä — tietämättä itsekään syytä, miksi.

Kuljettajaa ei autossa ollut ja muutenkin auto näytti tyhjältä. Se oli hienoa ranskalaista merkkiä ja siihen mahtui istumaan hyvinkin kuusi ihmistä. Erinomainen varakatto oli nostettu paikoilleen, niin että se peitti myöskin kuljettajan istuimen sekä ohjauspyörän ja muut laitteet. Auton omistaja ei ilmeisestikään ollut köyhä mies. Ja jos omistaja oli äskeinen, valkopukuinen mies, täytyi hänen osata itse ajaa, sillä mitään kuljettajaa ei, kuten sanottu, näkynyt. Autossa oli lyhdyt, mutta ne eivät olleet sytytetyt eivätkä ne olleet sytytetyt äskenkään, kun auto ajoi paikalle. Lyhtyjä olisi kuitenkin saattanut tarvita, vaikka omistajalla olisikin ollut suuri paikallisvaisto. Erikoisesti Kurt pani merkille, että auto kulki harvinaisen äänettömästi. Sen tullessa hän ei ollut huomannut mitään, ennen kuin auto pysähtyi valaistun ikkunan viereen. Se oli ilmestynyt siihen kuin varjo varjojen joukosta ja tuulilasi oli vain äkkiä välähtänyt. Kaikki tämä oli perin mielenkiintoista ja se tehosi väkisinkin Kurt Lagerbergin tapaiseen autointoilijaan.

Mutta äkkiä hänen huomionsa kiintyi muuanne. Häntä kiinnostavia seikkoja näytti ilmestyvän yhä enemmän ja enemmän. Uusin seikka oli se, että arabialainen — tai mihin kansallisuuteen auton omistaja nyt mahtoi kuulua — ilmestyi jälleen näkyviin, mutta nyt huvihuoneiston pääovelle. Ja hänen seurassaan oli Kurtin suureksi kummastukseksi äsken aivan kuin maan alle kadonnut kiinalainen Ming Tsu!

Mikä ihmeellinen seikka oli saattanut yhteen nämä kaksi niin erilaista ihmistä — ylhäisen arabialaisen sekä laivakeittiön halvan kiinalaispalvelijan? Mutta siinä he joka tapauksessa seisoivat jutellen keskenään sulassa sovinnossa ja Kurt ei olisi tällä hetkellä halunnut kuunnella mitään muuta niin mielellään kuin noiden kahden keskustelua, joka tuntui koskevan kovin tärkeitä asioita.

Äkkiä kiinalainen katosi, mutta arabialainen alkoi hitaasti lähestyä autoa. Ja nyt Kurt ryhtyi tekoon, johon hän asiaa lähemmin harkittuaan tuskin olisi ryhtynyt, vaan sen sijaan pitänyt sitä suorastaan mielettömyytenä.

Lukija kysyy hyvällä syyllä: Mitä hän sitten teki? Hän kiipesi autoon!

Auto oli kylläkin tilava, mutta sittenkin johtui vain hyvästä onnesta, että häntä ei kohta keksitty. Tavallisissa oloissa hän olisi pitänyt ilmitulemattomuuttaan suoranaisena ihmeenä.

Mutta oli miten oli, Kurt antautui joka tapauksessa alttiiksi ilmitulemisen vaaralle. Hän joutui auton takaosaan, jossa oli tilaa kolmelle keskikokoiselle ihmiselle. Hän sijoittui auton lattialle istuimien viereen ja järjesti olonsa kykynsä mukaan niin, että häntä ei voinut huomata ainakaan ensi silmäyksellä.

Yö oli, kuten sanottu, pimeä ja niin ollen häntä olikin melko vaikea huomata, jollei joku suorastaan valaissut autoa lyhdyllä. Mutta kun sellaista mahdollisuutta ei ainakaan toistaiseksi näyttänyt olevan odotettavissa, tunsi Kurt itsensä varsin rauhalliseksi ja kohdisti kaiken huomionsa kuunnellakseen, mistä nuo niin erilaiset miehet keskustelivat.

Hän saattoikin melko helposti seurata heidän keskusteluaan, sillä keskustelu tapahtui englanniksi — tosin kyllä kummaltakin taholta melko lailla omituiseksi englanniksi, mutta kaikesta päättäen heillä ei ollut muuta mahdollisuutta vaihtaa ajatuksia.

Kurt sai kuulla yllättäviä asioita, niin yllättäviä, että hän kiitti itseään siitä, että oli menetellyt niin kuin menetteli. Muussa tapauksessa olisi eräiden Kanton-laivassa ja Port Saidissa sattuneiden tapausten yhteys ehkä jäänyt ainaiseksi selvittämättä.

Kiinalainen kuului puhuvan ensin. Hän selitteli erittäin nöyrästi, että hänen "rouvalta" saamansa tehtävä oli nyt suoritettu ja että vangittu voitiin koska tahansa noutaa Jussuf Effendin huoneistosta.

Valkopukuinen vastasi tähän, että hän ei halunnut maksaa mitään, ennen kuin kyseenalainen henkilö olisi odottavassa autossa.

Kiinalainen väitti vastaan, että hän antautuisi kovin suureen vaaraan, jos hän ilman apua yrittäisi tuoda ulos sanotun henkilön. Laivastahan oli voitu lähettää liikkeelle vakoojia ja tietystikin oli kaupungin poliisi hälytetty liikkeelle. Mutta viinituvasta saataisiin varmasti apua kohtuullista korvausta vastaan. Lisäksi oli olemassa hyvin salainen takatie, jolle auto voitaisiin ajaa, ja sitten kävisi kaikki kuin tanssi.

— Minä voin joutua ansaan, sanoi arabialainen.

— Vaara on pienempi takaportilla kuin tässä pääkäytävän edessä, vastasi kiinalainen, joka kaikesta päättäen omasta puolestaan halusi päästä jutusta eroon niin pian kuin mahdollista.

Arabialainen tuntui miettivän, sillä hän puhui vasta runsaan minuutin kuluttua:

— Rouva Chasseur kirjoittaa, että minä voin kaikessa luottaa hänen antamiinsa tietoihin. Hän on Suezin kanavan kautta tekemiensä säännöllisten matkojen aikana tehnyt ennenkin minulle tärkeitä palveluksia ja rahat talletetaan hänen nimelleen pankkiin kohta, kun hänen tehtävänsä on kunnollisesti suoritettu. En ole vielä nähnyt tulosta — toisin sanoen mitä hän tällä kertaa on hankkinut. Olen aina varovainen mies enkä koskaan osta sikaa säkissä. Mutta meidän, teidän ja minun, osaltamme voidaan asia katsoa selväksi kohta, kun olette järjestänyt niin, että minä saan luoda edes yhden katseen siihen, mitä olen aikonut ostaa.

— Se asia on helposti järjestetty, kuului kiinalainen vastaavan. — Tulkaa minun mukanani sisään takatietä ja lupaan teille, että olette tyytyväinen.

Tähän mutisi arabialainen jotakin, jota autossa kuunteleva Kurt ei saattanut eroittaa, mutta sen sijaan hän kuuli poistuvia askeleita. Kaikesta kuulemastaan hän tunsi olevansa aivan pyörällä päästä. Tämähän oli kappale parasta elokuvien rosvoromaania erämaaseikkailuineen. Vähimmin jännittävää ei suinkaan ollut se, että toisen ranskalaisen naisen nimi oli jälleen mainittu, hänen, jonka Kurt ensin oli yllättänyt salaisissa puuhailuissa kiinalaisen keittiöpalvelijan kanssa. Samalla sanoi jokin hänelle, että ryöstetty ihminen, josta äsken oli ollut puhetta, ei juuri voinut olla kukaan muu kuin päivällä niin salaperäisellä tavalla kadonnut neiti Alice, konsuli Willnerin tytär.

Jos tämä olettamus piti paikkansa, ei hänellä tämän jälkeen ollut muuta tehtävää kuin pelastaa Alice häntä odottavasta, selvästikin hyvin uhkaavasta ja hyvin kauhistuttavasta kohtalosta, maksoi mitä maksoi. Ja tällä hetkellä hän nuoruudestaan huolimatta tunsi olevansa päättäväinen kuin elämän taisteluissa karaistunut mies. Hän päätti pelastaa Alicen. Mutta kuinka se kävisi päinsä?

Hänellä ei ollut aikaa viivyttää tapahtumien kulkua. Hänellä ei liioin näyttänyt olevan mahdollisuuksia hankkia muutamissa sekunneissa arvokasta apua, jota hän kipeästi olisi tarvinnut. Jos hän vetoaisi viinituvassa oleviin ihmisiin, olisivat seuraukset ehkä paljon pahemmat kuin jos hän toimisi yksin.

Hän tunnusteli, oliko hänellä revolveria mukanaan. Tietystikään ei! Hän ei ollut koko matkan aikana tarvinnut asetta ja kun hän illalla hiipi Willyn kanssa maihin, ei hänellä ollut aikaa aseistautua.

Mutta kaksi vankkaa nyrkkiä hänellä oli, kaksi oikein pohjoismaalaisen nyrkkiä. Ja nyt oli tullut ehkä tärkein tilaisuus koetella, mihin nuo nyrkit pystyisivät, jos tosi on kysymyksessä. Tällaisissa asioissa hän ei ollut koskaan ennen ollut mukana, eipä edes osannut kuvitella sellaisia mahdollisiksi.

Höyrylaiva Kanton jatkaisi matkaansa päivänkoitteessa. Jollei neiti Alice siihen mennessä palaisi laivaan, olisi varmaa, että hänen vanhempansa jäisivät Port Saidiin ja tekisivät kaiken voitavansa löytääkseen tyttärensä. Ei ollut mahdollista nyt asettua yhteyteen heidän kanssaan ja tiedoittaa, mitä hän oli saanut selville. Mutta kenties voisi joku poliisi auttaa häntä, jos hänen vain onnistuisi saada sellainen käsiinsä, ennen kuin kaikki olisi liian myöhäistä.

Tällaisin toivein Kurt hiipi autosta, mutta tähyilipä hän pimeällä kadulla mihin suuntaan tahansa, ei hän nähnyt jälkeäkään järjestyksen vartijoista. Sitäpaitsi hän ei uskaltanut poistua kovin kauaksi auton luota. Hän oli päinvastoin juuri palaamassa auton luo sijoittuakseen jälleen entiselle paikalleen, kun auto äkkiä lähti liikkeelle. Sen vauhti ei kuitenkaan ollut sen nopeampi kuin että Kurt muutamia nopeita juoksuaskeleita otettuaan oli aivan sen takana, kun se kääntyi porttikäytävää muistuttavaan holviin.

Kurt ei siekaillut hiipiessään jäljessä. Hän huomasi joutuneensa kaikesta päättäen laajalle pihalle, jota lyhty jotenkuten valaisi, ja täällä hän näki auton pysähtyvän. Mutta hän ei saattanut nähdä kenenkään nousevan pois autosta. Oli todennäköisesti liian vaarallista yrittää uudelleen hiipiä autoon. Siten hän epäilemättä vain pahentaisi asiaa.

Ei, hänen täytyi keksiä jotakin muuta.

Alkamalla ratkaisevalla hetkellä huutaa pimeässä hän ehkä voisi saada aikaan hämminkiä, joka antaisi hänelle jonkin verran aikaa, mutta siitä voisi myöskin olla seurauksena, että hän itse joutuisi kiinni ja ryöstetty tyttö jäisi kokonaan ilman auttajaa. Muutamia muitakin, yhtä sopimattomia suunnitelmia syntyi hänen aivoissaan, mutta hän hylkäsi ne toisen toisensa jälkeen.

Mutta juuri silloin, kun hän vielä ei ollut keksinyt mitään keinoa, tapahtui jotakin.

Talon takaovesta tuli pihalle kaksi miestä, joista toinen oli Ming Tsu. Miehet kantoivat jotakin esinettä, joka muistutti suurta ja raskasta pakettia. Ainakaan ei Kurt saattanut erottaa mitään muuta, mutta hän oli iloinen voidessaan nähdä edes jotakin. Joka tapauksessa näytti siltä, että tuossa paketissa saattoi varsin hyvin olla keskikokoinen ihminen. Siinä saattoi siis olla Alice Willner hyvin sidottuna! Edelleen hän näki, miten paketti varovaisesti sijoitettiin autoon ja miten kiinalainen sitten ojensi toisen kätensä, johon joku toinen käsi, kaikesta päättäen arabialaisen, laski jotakin. Vielä silmänräpäys ja auto lähti liikkeelle.

Silloin Kurt, tuo reipas poika, vielä kerran noudatti äkillistä mieleenjohtumaa.

Auto oli juuri kääntymässä edellämainittuun pimeään porttiholviin, kun Kurt salamannopeasti hypähti sen astinlaudalle. Seuraavassa silmänräpäyksessä auto vei hänet pois, kohti täysin tuntemattomia kohtaloita. Kapealle kadulle päästyään auto lähti kiitämään täyttä vauhtia Kurtin ollessa polvillaan sen astinlaudalla. Tästä hän saattoi nähdä arabialaisen istuvan ohjauspyörän ääressä ja ohjaavan autoa. Ilmeisestikään, totesi Kurt tyytyväisenä, miehellä ei ollut aavistustakaan, että aivan hänen takanaan oli valpas tarkkailija, joka oli päättänyt mahdollisimman pian nopeasti keskeyttää tämän yöllisen matkan.

Kurt oli nimittäin tähän mennessä päässyt täysin varmuuteen siitä, että auton takaistuimille sijoitetussa paketissa todella oli elävä olento. Paketista oli näet kuulunut ääni, joka muistutti syvää huokausta tai ähkäisyä. Luodessaan silmäyksen ympärilleen Kurt ei nähnyt mitään muuta kuin tuikkivia tähtiä. Auto oli ilmeisesti jo ehtinyt kaupungin ulkopuolelle ja nyt hänen täytyi tehdä jotakin, ennen kuin se ehtisi liian kauas kaupungista. Auto kiiti eteenpäin pehmeästi loppumattomalta tuntuvaa tasaista tietä pitkin. Tuntematta paikkoja Kurtin oli mahdoton sanoa, mihin oltiin menossa. Mutta jos hänen oli mieli pelastua, oli parasta ensi tilassa ryhtyä tätä tarkoittaviin toimenpiteisiin.

Yllättävää toimintaa varten Kurtin asema oli mahdollisimman edullinen. Hänen tarvitsi vain suunnata voimakas nyrkinisku autoa ohjaavan miehen niskaan saadakseen tämän hellittämään ohjauspyörästä. Mutta auto olisi siinä tapauksessa jatkanut matkaansa ja seuraukset olisivat voineet koitua tuhoisiksi kaikille siinä oleville. Ei, hänen täytyi suorittaa kaksi liikettä suunnilleen samanaikaisesti. Pian hän olikin selvillä, mitä hänen tuli tehdä. Hän oli tarkastellut autoa niin paljon, että hän suunnilleen oli selvillä jarrujen ja vaihteiden sijoituksesta. Ja siksi tapahtui nyt seuraavaa.

Kooten kaikki voimansa — jotka tällä hetkellä todella olivat jättiläismäiset — hän iski oikealla nyrkillään autoa ohjaavan miehen selkärankaan aivan niskan alapuolelle. Samassa silmänräpäyksessä, kun päällekarkauksen uhri horjahti syrjään ja hellitti ohjauspyörästä, Kurt hypähti autoon ja tarttui käsijarruun. Jarrutus oli niin ankara, että Kurt oli vähällä lentää jäähdyttäjän yli autosta. Sen esti kuitenkin hurja kouraisu. Arabialainen oli näet iskenyt kiinni hänen toiseen jalkaansa ja Kurt käsitti, että nyt alkaisi taistelu elämästä ja kuolemasta.

Arabialainen ei ollutkaan saanut riittävästi tuupertuakseen. Nähtävästi hänen ruumiinsa oli karaistunut kaikenlaisissa ponnisteluissa ja hän tointui melkein kohta saamastaan ankarasta iskusta. Hänen otteensa kävivät yhä hurjemmiksi. Mutta Kurtilla oli vielä puolellaan se etu, että hän oli ylimäisenä. Kaikkein eniten hän tällä hetkellä pelkäsi, että rosvo käyttäisi ampuma-asettaan, ja siksi hän pyrki kaikin keinoin sitomaan vastustajansa kädet. Tässä kohtalokkaassa kaksintaistelussa vastustajat vihdoin joutuivat äkkiä seisomaan pystyssä tiukasti toisiaan vasten puristuneina. Ja nyt tapahtui taas jotakin, jota Kurt ei ollut ottanut laskelmissaan huomioon.

Hänen takaansa kuului naisen kimeä kirkaisu. Sitten heitettiin jotakin arabialaisen pään yli, niin että tämä hellitti otteensa. Samassa silmänräpäyksessä myöskin Kurt hellitti otteensa, mutta vain suunnatakseen hurjan iskun vasemmalta vastustajansa kaulaan. Tuloksena oli, että iskun saanut mies ähkäisi ja horjahti suistuen autosta tielle.

Kurt käytti viivyttelemättä hyväkseen näin saamaansa etua. Tuossa tuokiossa hän pani auton jälleen käyntiin ja käänsi sen samalla kertaa sille suunnalle, josta he olivat tulleet.

Ei voida sanoin kuvailla, kuinka nopeasti kaikki tämä tapahtui. Ei edes Kurt itse ollut siitä selvillä ajaessaan täyttä vauhtia tähtien tuikkiessa taivaalla jälleen, kuten hän uskoi, kohti seikkailujen kaupunkia, josta hänet äsken oli puoleksi vastoin tahtoaan viety pois. Oli turhaa kääntyä katsomaan, miten auton oletetulle omistajalle oli käynyt. Hänen takanaan oli yhtä pimeää kuin edessäkin. Pääasia oli päästä pakoon mahdollisia takaa-ajajia.

Näitä ajatellessaan hän kuuli takaansa lyhyen huudahduksen.

Totisesti! Hänhän ei ollut muistanut edes ottaa selkoa, ketä hän oikeastaan kuljetti autossaan ja kuka oli ripeällä toiminnallaan ratkaisevasti vaikuttanut äskeisen taistelun onnelliseen päätökseen.

Asiaa ei voinut auttaa. Hänen täytyi pysähdyttää auto ainakin muutamiksi sekunneiksi. Ja sen hän tekikin tottuneesti ja tällä kertaa paljon rauhallisemmin kuin äsken.

Hän kääntyi ympäri ja suuntasi taskulamppunsa valon takaistuimella olevaan ihmiseen.

Kaksi huudahdusta kuului samanaikaisesti.

— Kurt!

— Alice!

Asia oli selvä. Ryöstetty tyttö oli löydetty jälleen. Mutta silti ei seikkailu vielä ollut lopussa. Vielä he olivat rosvon autossa oudolla maantiellä eikä höyrylaiva Kantonin kannella.

IV.

ROHKEA KAAPPAUS NUMERO KAKSI.

Niin. Vielä he eivät olleet Kantonin kannella eivätkä he edes täysin tietäneet, miten he sinne pääsisivätkään.

Alice oli nyt sijoittunut pelastajansa rinnalle ja hän toisti kerran toisensa jälkeen auton lähestyessä satama- ja kanavakaupunkia:

— Ilman sinua, Kurt, olisin ollut hukassa!

— Mutta sanohan, Alice, miten sait päähäsi lähteä yksin maihin? Sinullehan jo oli sanottu, että sellainen oli liian rohkea yritys yksinäiselle tytölle.

— Sanottiin kyllä! Mutta kiinalainen, joka oli laivassa, sanoi, että...

— Ming Tsu? Totisesti alan vähitellen uskoa, että tuo keltanaama on oikea paholainen. Mutta kerrohan!

— Niin, katsos, minun seisoessani välikannella ja oikeastaan vihoitellessani isälle siitä, että tämä ei ollut suostunut ottamaan minua mukaansa maihin, tuli kiinalainen laiturilta laivaan ja suoraan minun luokseni. Hän sanoi isäni lähettäneen sanan, että minun tuli seurata Ming Tsuta, joka opastaisi minut isäni luokse. Isä oli, kertoi kiinalainen edelleen, päättänyt ostaa minulle jotakin muistoksi Port Saidista. Mutta minun itseni tuli valita haluamani esine basaarista, jossa meidän piti kohdata toisemme.

— Ja sinä seurasit häntä?

— Mutta isähän oli lähettänyt sanan, että minun piti tulla häntä tapaamaan. Kiinalaisen kertomus tuntui minusta täysin luonnolliselta.

— Onpas siinä aika viekas kettu, sanoi Kurt. — Toivottavasti tapaan hänet vielä, sillä en halua mitään muuta niin hartaasti kuin vääntää tuon kiinalaislurjuksen niskat nurin. Odottakoon vain, kunhan saan hänet käsiini! Mutta kerrohan edelleen!

— Minä siis lähdin hänen mukanaan ja me pääsimme piankin tuohon basaariin, jossa isän ja minun piti tavata. Isää ei kuitenkaan näkynyt ja kiinalainen sanoi, että minun tuli odottaa. Basaarissa oli verrattain vähän ihmisiä, mutta kiinalainen kertoi, että ihmisiä aina on vähän siihen aikaan päivästä, koska sattui olemaan kuumin aika. Ja jotta minä saisin levätä ja virkistyä, kehoitti hän minua istuutumaan erään pöydän ääreen siksi aikaa kuin hän menisi noutamaan baarista virkistävää sitruunajuomaa. Ja sitten hän antoi minun selailtavakseni englantilaisen kuvalehden ja meni noutamaan sitruunajuomaa, jonka hän toikin kädenkäänteessä. Ja minä join sitä kulaukset ja ryhdyin selailemaan edelleen kuvalehteä, kun taa! Ming Tsu sanoi menevänsä katsomaan, eikö isää jo alkaisi näkyä. Mutta siitä, mitä sen jälkeen tapahtui, en tiedä mitään, sillä heräsin vasta autossa ja huomasin kahden miehen tappelevan keskenään.

— Ja sitten heitit huivin tai jonkin muun vaatteen tuon arabialaisen pään yli, sanoi Kurt yhä vieläkin kiitollisena sanotusta teosta, jota ilman taistelun tulos olisi saattanut olla kokonaan toisenlainen, varsinkin jos rosvo olisi ehtinyt vetää esiin aseensa. Kurt oli nimittäin ehtinyt näkemään, että arabialaisen vyöhön oli pistetty ainakin pari pistoolia sekä suuri tikari, jonka huotrassa jalokivet kimaltelivat.

— En oikein itsekään tiedä, mitä tein, sanoi Alice. — En saattanut tietysti aavistaakaan, että juuri sinä olit tappelemassa minun ryöstäjäni kanssa. Tarkoitukseni oli kyllä, että tuo vaate peittäisi teidät molemmat. Mutta kun tuo toinen mies sitten sinun iskustasi horjahti ja putosi pois autosta ja kun auto alkoi jälleen kiitää eteenpäin, en voinutkaan toteuttaa aikomustani heittäytyä pois siitä, vaan vaivuin istumaan tietämättä mitään siitä, mitä oikeastaan oli tapahtunut ja mitä oli tekeillä.

— Ethän sinä voinutkaan tietää, sanoi Kurt, mutta varoi visusti kertomasta tytölle, kuinka kauhea hänen heräämisensä todellisuudessa olisi ollut, jos hänen ryöstäjiensä pahat aikomukset olisivat kaikessa laajuudessaan toteutuneet. Ei hän liioin tahtonut kosketella sitä tapaa, miten kavala kiinalainen oli antanut Alicelle unijuomaa ja sitten toimittanut hänet jollakin tavalla viinituvan huoneiston johonkin soppeen. Pääasia oli nyt, että Alice pysyisi mikäli mahdollista hyvässä kunnossa, jotta hän voisi vaadittaessa ottaa osaa tapahtumien kulkuun.

Lähinnä heidän tehtävänään oli pyrkiä Port Saidiin niin pian kuin mahdollista. Siellä saataisiin varmasti poliisilta apua, jos sitä tarvittaisiin. Kantonin piti auringon noustessa lähteä jatkamaan matkaansa kaukaiseen itään. Silloin täytyi heidän olla laivassa, jotta viimeinen villitys ei tulisi entistä pahemmaksi. Seikkailua alkoi vähitellen olla melkein liiankin paljon. Mitä sitten olikaan odotettavissa perillä, maassa, jonka miljoonat keltaihoiset asukkaat toivoivat "vieraille paholaisille" — monien kiinalaisten yhä vieläkin ulkomaalaisista käyttämä nimitys — kaikkea mahdollista pahaa? Tässä oli ollut toiminnassa ainoastaan yksi kiinalainen, mutta hän oli ehtinyt saamaan aikaan näin paljon pahaa. Mitä sitten saisivatkaan aikaan hänen miljoonat vinosilmäiset sukulaisensa?

Tällaisia ajatuksia risteili Kurtin aivoissa auton kiitäessä eteenpäin tähtikirkkaan taivaan alla pimeässä ja viileässä yössä. Mutta sitten häntä alkoi askarruttaa kysymys, miten hänelle kaupunkiin tultaessa kävisi siinä tapauksessa, että hänen ohjaamansa auto oli yleisesti tunnettu. Jos niin olisi asianlaita, täytyisi heidän pysähdyttää auto ja jättää se hyvissä ajoissa ennen kaupunkiin saapumista. Yllätyksen johdosta häviölle joutuneella arabialaisella rosvolla saattoi olla paikkakunnalla hyvinkin paljon ja hyvinkin mahtavia ystäviä ja tuttavia. Ja siinä tapauksessa he joutuisivat uusiin seikkailuihin ja vaikeuksiin, joita oli paras välttää.

Kuten edellä jo tuli mainituksi, kulki auto perin äänettömästi. Ajaessaan täyttä vauhtia ja antaessaan auton voimakkaiden lyhtyjen valaista täydellä voimallaan, jotta hän näkisi paremmin ohjata autoa tuntemattomalla tiellä, Kurt äkkiä hätkähti kuullessaan äänen, joka muistutti voimakasta hirnumista. Se tuntui tulevan pimeydestä hänen takaansa ja hänessä heräsi heti ajatus, että joku ajoi häntä takaa. Hän vilkaisi myöskin sivulleen nähdäkseen, oliko Alice mahdollisesti kuullut mitään, mutta huomasikin tällöin, että tyttö nukkui. Ehkäpä hänen saamansa unilääke vaikutti edelleenkin, niin että hänen oli vaikea pysyä valveilla. Kurt kumartui istuimen selkänojaa vasten vaipuneen Alicen puoleen ja lausui voimakkaasti hänen nimensä, mutta ei saanut mitään vastausta. Tyttö nukkui todellakin yhtä rauhallisesti kuin olisi ollut kotona omassa sängyssään. Hän oli luottamuksella jättäytynyt Kurtin hoivattavaksi.

Tämä taas puolestaan lisäsi Kurtin itseluottamusta. Hän alkoi toimia, aivan kuin olisi ollut yksin autossa, ja keskitti kaiken huomionsa auton ohjaamiseen ja edessä olevan maiseman tarkkailemiseen. Äskeistä, hirnahdukseksi luulemaansa ääntä ajatellessaan hän päätteli varmasti kuulleensa väärin. Tähän kuuloharhaan oli ehkä vaikuttanut sekin, että hän oli ajatellut tielle pudonnutta arabialaista ja hänen kohtaloaan. Arabialainen ja hevonenhan usein muodostavat yhden käsitteen. Nimenomaan hänen oli ollut aluksi vaikea ajatella, että hänen näkemänsä ensimäinen oikea arabialainen olikin ajanut autossa eikä ratsastanut. Mutta jos arabialainen olisikin ryöstänyt tytön ratsullaan, niin miten silloin olisi käynyt hänen pelastuksensa? Ja jos taas arabialainen olisikin selvinnyt äskeisestä seikkailustaan ehjänä ja saanutkin jostakin käsiinsä hevosen, oli aivan mahdotonta, että hän olisi pystynyt ajamaan takaa ja seuraamaan nopeakulkuista autoa.

Mutta mitä tuo oli? Oliko auto, jota hän ohjasi ja joka hyvää vauhtia vei häntä ja nukkuvaa tyttöä kohti kaukaista päämäärää, todellakin yksin tiellä? Kaukana etäisyydessä suoraan hänen edessään näkyi kaksi loistavaa pistettä. Ne eivät totisesti voineet olla mitään muuta kuin auton kaksi etulyhtyä!

Tosin ei auton vastaantulemisen tarvinnut ehdottomasti merkitä jotakin tavatonta ja uhkaavaa. Mikäli hän saattoi käsittää, ajoivat he satamakaupunkiin johtavaa tietä ja kaupungissa hän oli ehtinyt näkemään enemmän autoja kuin mitä hän oli saattanut kuvitellakaan Port Saidista muodostamansa ennakkokäsityksen perusteella. Mutta siitä huolimatta aavistus sanoi hänelle, että tuon auton kohtaaminen ei tietänyt mitään hyvää.

Sen vuoksi hän pitikin erittäin valppaasti silmällä vastaantulevan auton liikkeitä ja hänen valppautensa lisääntyi, mitä lähemmäksi auto tuli. Ja pian hän joutuikin näkemään, että hänen valppautensa ja varovaisuutensa eivät suinkaan olleet tarpeettomia.

Juuri, kun vieras auto oli tulossa aivan kohdalle, Kurt näki tulitikun leimahtavan sisällä autossa. Leimahdus oli äkillinen ja auto meni pian ohi, mutta lyhyt tuokio oli riittänyt. Kurtin tarkat silmät totesivat nimittäin, että tulitikun sytyttäjä ei ollut kukaan muu kuin muuan Kantonin matkustajista, nainen, jolla oli sekä ranskalainen että italialainen nimi. Mutta sitäpaitsi Kurt ehti näkemään, että ohjauspyörän ääressä istui mainitun rouvan mies, joka oli sanonut olevansa signor Beletti.

Kun Kurt itse istui pimeässä, saattoi hän toivoa, että vastaantulijat eivät olleet tunteneet häntä — mikäli nyt sitten heidän autonsa valonheittäjien valo ei ollut niin voimakas, että se voitti hänen autonsa lyhtyjen valon, ja edellyttäen, että toisessa vaunussa istujat eivät erikoisesti tarkkailleet vastaantulijoita. Sellaisin toivein hän jatkoi matkaansa uutta kokemusta rikkaampana, mutta jo seuraavat silmänräpäykset lisäsivät näitä kokemuksia ja tekivät muutenkin jännittyneen tilanteen entistäkin jännittävämmäksi.

Lyhyesti sanoen kävi niin, että mitään aavistamaton Kurt kuuli äkkiä pistoolin tai revolverin kuulan viheltävän korvansa ohi. Tuo kuula, joka sivuutti aivan läheltä hänen vasemman korvansa, pirstasi matkaansa jatkaessaan auton tuulilasin hänen edessään. Sitä seurasi toinen kuula, joka ilmeisesti oli tähdätty takapyörien renkaisiin, mutta lensikin liian korkealta ja teki vain reiän auton kattoon.

Kurt puolestaan lisäsi auton vauhdin äärimmilleen ja alkoi sitäpaitsi ajaa, mikäli mahdollista, mutkitellen, jotta autoon olisi vaikeampi saada osumaan. Hän huomasi, että vastaantulijat olivat siis kaikesta päättäen tunteneet hänet ja todennäköisesti myöskin Alicen.

Mutta jättäisivätkö vastustajat vainoamisensa tähän? Eikö pikemminkin ollut pelättävissä, että he ryhtyisivät jatkamaan takaa-ajoa huomattuaan, että heidän ampumansa laukaukset eivät olleet tehneet tarkoitettua vaikutusta?

Tehdäkseen mahdollisten uusien laukauksien osumisen vieläkin vaikeammaksi Kurt sammutti autonsa lyhdyt sekä käänsi auton pitkässä kaaressa tieltä syrjään. Hän oli ehtinyt pimeässä huomata, että maantien kummallakin puolella oli jokseenkin tasaista. Nyt hän totesi, että maa itse asiassa oli melkein yhtä sileää kuin huoneen lattia ja että sitä peitti lyhyt ruoho, joten tien vieressä saattoi ajaa jokseenkin yhtä mukavasti kuin itse tielläkin. Niinpä hän jatkoikin matkaansa suunnilleen minuutin verran, kunnes jälleen tapahtui jotakin, mikä kerta kaikkiaan pysähdytti auton ja keskeytti heidän matkansa.

Bensiini loppui!

Kaasuttajasta kuului omituinen ääni ja auto pysähtyi äkillisellä tempauksella. Ja siinä he nyt istuivat pääsemättä liikkumaan paikaltaan ja ilman minkäänlaista aavistusta siitä, missä he olivat tai kuinka pitkä matka vielä oli Port Saidiin.

Ryhtyessään miettimään, mitä nyt olisi tehtävä, Kurt kuuli toisen auton äänen, auton, joka tuntui ajavan samaan suuntaan kuin hekin olivat ajaneet, ennen kuin hän ohjasi auton tieltä syrjään.

Auto tuntui kiitävän eteenpäin hurjaa vauhtia ja Kurt päätteli mielessään, että kysymyksessä varmaan oli sama auto, joka aivan äskettäin oli tullut heitä vastaan ja josta heitä kohti oli ammuttu. Siinä istuvat olivat nähtävästi ryhtyneet todenteolla ajamaan heitä takaa, ja Kurt ei saattanut tarpeeksi kiittää onnellista ajatusta, joka oli kehottanut häntä varovaisuuteen ja saanut hänet ohjaamaan auton syrjään tieltä. Bensiini oli kyllä loppunut hänen autostaan, mutta kun sen lyhdyt oli sammutettu, oli sitä vaikea pimeässä huomata tieltä. Vain erikoisen onnettomat seikat voivat saada aikaan, että heidät nähtäisiin, päätteli Kurt, vaikka takaa-ajajat koettaisivatkin tähyillä myös sivuille. Ja niin kävikin. Heitä ei huomattu, vaan auto kiiti ohi. Kurt tunsi jälleen olonsa turvallisemmaksi ja hän alkoi jälleen tarkemmin pohtia, mitä nyt olisi tehtävä.

Heidän ohitseen porhaltaneen auton suunta oli osoittanut hänellekin reitin, jota hänen piti seurata. Port Said oli varmasti sillä suunnalla, mihin auto oli kadonnut. Ja Port Saidiin hänen tuli pyrkiä niin pian kuin mahdollista. Mutta sinne pääsemiseen ei nyt näyttänyt olevan mitään muuta mahdollisuutta kuin ryhtyä kävelemään jalkaisin, vaikka pitkän matkan käveleminen olikin varsin vaativa urakka. Itse hän siitä kyllä jotenkuten selviäisi, vieläpä pystyisi kulkemaan aika nopeastikin. Mutta miten kävisi Alicen, joka yhä edelleenkin nukkui aavistamatta vähääkään, millaisen vakavan käänteen heidän seikkailunsa nyt oli saanut.

Ensin hän ajatteli lähteä yksin yrittämään kaupunkiin sekä sitten, saatuaan jostakin käsiinsä auton, palata noutamaan Alicen joko laivaan tai ainakin kaupunkiin. Mutta hän luopui tästä suunnitelmasta ennen pitkää.

Sillä Alicellehan saattoi hänen kauan aikaa kestävän poissaolonsa aikana tapahtua melkein mitä tahansa!

Kurt veti esiin taskulamppunsa ja kellonsa. Kellon viisarien asento osoitti, että aurinko näillä seuduilla nousisi vajaan kahden tunnin kuluttua. Silloin tien syrjässä autiolla kentällä seisova auto herättäisi kaikkien ohikulkijoiden huomiota. Vaikka Alice sillä välin heräisikin, saattaisi hän silti jälleen joutua sen hirvittävän kohtalon uhriksi, josta Kurtin oli onnistunut hänet ainakin toistaiseksi pelastaa. Mahdollisesti hän joutuisi uudelleen kiinalaisen tai arabialaisen taikka sitten tuon ranskalais-italialaisen pariskunnan käsiin, joka viimemainittu näytti sekin jollakin tavalla olevan yhteistoiminnassa edellisten kanssa.

Ei. Alice täytyi herättää! Hänet täytyi tavalla taikka toisella toimittaa pois autosta, jossa heille ei enää ollut mitään hyötyä, vaan jossa oleskelu saattoi päinvastoin koitua vaaralliseksi. Onneksi Kurt havaitsikin, että Alicea ei ollut vaikea saada hereille. Ja kun hän sitten mahdollisimman varovaisesti — ja puhumatta mitään siitä, miten heitä oli ammuttu ja ajettu takaa — oli kertonut hänelle, että he eivät voineet jatkaa matkaansa autolla, koska bensiini oli loppunut, kysyi hän, uskoiko Alice jaksavansa jatkaa matkaa jalan.

— Luonnollisesti! vastasi Alice. — Minä olen pienestä pitäen tottunut kävelemään pitkiäkin matkoja ja sitäpaitsi uskon, että kävely juuri nyt tekee minulle hyvää. Mutta mitä me teemme tälle autolle?

— Me jätämme sen tähän toistaiseksi, vastasi Kurt jättäen viisaasti sanomatta, kuinka vaaralliseksi autoon jääminen olisi heille saattanut kehittyä sen jälkeen, kun auto oli pysähtynyt bensiinin loppuessa.

Mutta ennen kuin he lähtivät auton luota, teki Kurt ammattimiehen taitavuudella sen käyttökelvottomaksi ottamalla siitä magneettisytyttäjän sekä pari muuta tärkeätä osaa. Näin hän sai aikaan, että kukaan ei voinut käyttää sitä heidän takaa-ajamiseensa siinäkään tapauksessa, että hänen mahdollisesti onnistuisi jostakin saada bensiiniä.

Hänen jo kokemansa, edellä kuvatut seikkailut olivat opettaneet hänelle, että hänen täytyi aina olla valppaana ja ottaa kaikki mahdollisuudet huomioon. Kuten seuraavassa saamme nähdä, noudattikin hän kaikissa tilanteissa tätä menettelytapaa. Hän tarkasti myöskin auton nähdäkseen, olisiko siinä mitään aseita, joita mahdollisesti saattoi käyttää puolustuksekseen, ja hänen ponnistuksensa johtivatkin tulokseen, sillä kuljettajan istuimen edestä hän löysi pitkän ja terävän tikarin. Häntä ei suinkaan sovi moittia siitä, että hän kiiruhti pistämään aseen vyöhönsä. Tikarin löydettyään hän tunsi itsensä jonkin verran turvallisemmaksi, vaikka hän olisikin ollut paljon tyytyväisempi, jos hän tikarin sijasta olisi löytänyt kunnollisen ampuma-aseen.

Sitten he alkoivat reippain askelin marssia, kuten he uskoivat, oikeaan suuntaan. Kurt muisti selvästi, mille taholle äskeinen auto oli kadonnut, ja hänen mielestään oli selvää, että Port Said sijaitsi samalla suunnalla, olivatpa he nyt sitten missä tahansa. Hän oli iloinen, että Alice pystyi astelemaan yhtä reipasta tahtia kuin hän itsekin. Samoin oli hän tyytyväinen siihen, että oli vielä yö ja että ilma oli viileä, joten Itämaiden auringon polttava kuumuus ei saattanut vaivata heitä. Molempia innoitti ajatus päästä kaupunkiin ja laivaan mahdollisimman pian. Mutta jotta ei saattaisi toista levottomaksi, ei Kurt puhunut mitään kapteeni Sharkin sanoista, että Kanton lähtisi jatkamaan matkaansa auringon noustessa, ja että he puolestaan voisivat jatkaa matkaansa Kiinaan vasta myöhemmin, jollakin toisella laivalla.

Sitäpaitsi oli olemassa sekin mahdollisuus, että kapteeni Shark oli taipunut odottamaan vielä muutamia tunteja. Mutta varmaa se ei suinkaan ollut. Eikä tämä asia missään tapauksessa ollut laadultaan semmoinen, että siitä sopi keskustella Alicen kanssa, sillä tämän rohkeutta oli kaikin keinoin pidettävä vireillä.

Heidän noudattamansa nopea tahti sai aikaan, että he eivät paljonkaan ehtineet keskustelemaan toistensa kanssa. Kumpikin ajatteli enimmäkseen omia ajatuksiaan ja heidän vauhtinsa pikemminkin kiihtyi kuin hiljentyi. Ei ollut kulunut kovinkaan kauan aikaa, kun Kurt taskulamppunsa avulla totesi, että he olivat tulleet tielle, jossa kulki ristiin rastiin autonpyörien jättämiä jälkiä. Ilmeisesti tämä oli sama tie, jota he olivat äsken ajaneet, ja koska se näytti johtavan itään, johti se ilmeisesti myöskin heidän määräpaikkaansa. Mutta hetkistä myöhemmin hän teki havainnon, joka vieläkin suuremmassa määrässä ilahdutti häntä. Hän erotti näet pimeässä rakennuksen, ilmeisesti ihmisasunnon, ääriviivat ja nyt heille vihdoinkin näytti tarjoutuvan mahdollisuus ainakin saada selville, niissä he olivat.

Kuitenkin hän lähestyi rakennusta, johon hän kiinnitti niin suuria toiveita, äärimäistä varovaisuutta noudattaen. Rakennus näytti olevan samaa tyyliä kuin monet hänen Port Saidissa näkemänsä talot — siis rakennettu paaluille. Paalujen ympärille oli istutettu joitakin pensaita, jotka kuitenkaan eivät näyttäneet erikoisesti viihtyvän. Ne olivat kuitenkin niin korkeita, että niistä oli suojaa Alicelle ja Kurtille heidän hitaasti lähestyessään rakennusta ja tarkoin silmäillessään ympärilleen. Aluksi he kuitenkaan eivät voineet nähdä mitään sellaista, mikä olisi lisännyt heidän levottomuuttaan. Kaikkialla vallitsi täydellinen hiljaisuus eikä mitään liikettä ollut havaittavissa. Kurt pohti jo kysymystä, uskaltaisiko hän kolkuttaa talon ovelle ja häiritä sen asukkaiden lepoa, jota nämä hyvinkin saattoivat tarvita edellisen päivän raskaan raadannan jälkeen, jopa tarvita enemmän kuin mitä ulkomaalainen saattoi aavistaakaan.

Mutta toiselta puolen ei Kurtilla ja Alicella suinkaan ollut aikaa hukattavana. Sen, mitä täytyi tapahtua, piti tapahtua nopeasti. He olivat nyt ehtineet lähelle talon takapuolella olevia portaita ja Kurt oli juuri nousemassa portaille, kun hän äkkiä pysähtyi kuullessaan ääniä.

Hän veti kiireesti Alicen mukanaan lähimmän pensaan suojaan ja siellä he saattoivat molemmat kuulla äänen, joka jollakin tavalla tuntui heistä tutulta, toruvan huonolla englannin kielellä:

— Mikään tällä Port Saidiin ja Port Saidista johtavalla tiellä ei saata jäädä teiltä huomaamatta. Jollette nukkuisi kuin tukit, olisitte varmastikin nähneet minun äsken mainitsemani auton jokin aika sitten ajavan tästä ohi. Samoin olisitte nähneet, kuinka monta henkeä autossa oli.

— Kuten jo olen sanonut, on tämän tullihuoneen ohi tänä yönä kulkenut ainoastaan kaksi autoa. Ja molemmat tulivat kaupungista. Ja kolmas auto on teidän oma autonne, joka nyt seisoo tuolla tiellä.

Ensin kuulunut ääni alkoi puhua jälleen, mutta nyt hän nähtävästi kohdisti puheensa jollekin toiselle huoneessa olevalle henkilölle. Avoimesta ikkunasta ulkona olijat selvästi kuulivat hänen sanansa:

— Silloin minä en lainkaan osaa selittää tätä arvoitusta, Enrico, ja kuitenkin olen aivan varma, että en nähnyt väärin. Tunsithan sinäkin tuon tytön, eikö niin?

— Aivan selvästi, kuului nyt kolmas ääni sanovan. — Hän istui nojautuneena taaksepäin istuimen selustaa vasten ja ohjauspyörää hoiti samainen poikalurjus, jonka suhteen Ming Tsu oli varoittanut meitä. Missään tapauksessa emme voi jäädä tänne kauemmaksi aikaa. Sillä jollen ole laskenut aivan väärin, ovat he jo ehtineet takaisin laivaan, ja siinä tapauksessa me olemme myytyjä, jollemme kohta laittaudu turvaan. Pietro ja Bianca ovat varmaan matkojen päässä.

Jäämättä kuuntelemaan keskustelun jatkoa Kurt noudatti ajatusta, jonka muutamat äskeiset sanat olivat hänen mielessään herättäneet, ja tarttui Allcen käteen. Tehtyään pienen kierroksen talon ympäri pääsivät he jälleen tielle. Tiellä oli todellakin auto, joka todennäköisesti oli tyhjä, koska äskeisten puhujien toverit olivat jossakin muualla. Nyt oli siis vielä kerran käytettävä hyväkseen tarjoutuvaa tilaisuutta ja luotettava onneen, joka oli suosinut heitä tähänkin asti.

Kurt pysähtyi auton viereen, mutta niin, että häntä ei voitu nähdä mistään rakennuksen ikkunasta, ja kuiskasi nopeasti Alicelle:

— Kiipeä nopeasti vaunuun! Tämä on luultavasti meidän ainoa ja viimeinen pelastamismahdollisuutemme. Äsken kuulit, millaista väkeä tuolla sisällä on, ja jos he saavat meidät käsiinsä, niin olemme molemmat hukassa. Loput selitän sinulle myöhemmin.

Alice vapisi pelosta ja Kurt auttoi hänet autoon kuin lapsen sekä kiipesi nopeasti itse jäljestä ryhtyen toisen kerran samana yönä käsittelemään tuiki tuntemattomien ihmisten autoa. Ennen kuin Alice oli ehtinyt kunnolla päästä selville, mistä oikein oli kysymys, lähdettiin jälleen liikkeelle aika kyytiä, mutta samassa Alice kuuli, miten talosta ammuttiin heidän jälkeensä laukaus toisensa jälkeen. Alice pelkäsi niin, että uskalsi tuskin hengittää, mutta onneksi kuulat eivät osuneet. Korkeintaan jokin puhkaisi auton seinän.

Kurt oli kaikesta päättäen jälleen suorittanut mestarikaappauksen. Vaaraa, johon hän antautui, hän ei hetkeäkään ollut ajatellut. Mutta kun kaappaus oli onnellisesti suoritettu, huomasi hän ajattelevansa, että mikään ei voinut sattua sopivampaan aikaan, sillä nyt heidän täytyi ehtiä Port Saidin satamaan hyvissä ajoissa tai ainakin viime hetkessä ennen Kantonin lähtöä. Että hänen kaiken lisäksi oli onnistunut vetää nenästä vaarallisia seikkailijoita, vain lisäsi tyytyväisyyttä, jota hän tunsi hiljaisessa mielessään ohjatessaan täyttä vauhtia kiitävää autoa. Eivätkä tyytyväisyyttä liioin vähentäneet talot, joita tien kummallakin puolella näkyi yhä useampia, ja jotka siis todistivat, että oltiin lähestymässä kaupunkia.

Ja sitten nousi aurinko.

Etelässä ei ensinkään tunneta Pohjoismaiden aamu- ja iltahämärää. Nytkin pimeys muuttui valoksi ja yö päiväksi aivan kuin taikaiskusta. Nyt oli Kurtin helppo nähdä, missä hän oli ja mihin hän ajoi. Onnellinen sattuma järjesti vielä niin, että hän osui ajamaan saman rohdoskaupan ohi, josta hän edellisenä päivänä oli ostanut lääkkeitä rouva Willnerille, joka nyt varmaan oli puolikuolleena pelosta tyttärensä vuoksi. Tästä lähtien hän tiesi tarkoin, mitä katuja hänen oli ajettava ja sen jälkeen ei kulunut montakaan minuuttia, kun hän jo ajoi pitkälle laiturille.

Kanton oli vielä laiturin vieressä, mutta kaikki oli valmiina lähtöön. Alicen isä yksin seisoi laiturilla kädessään pieni matkalaukku ja keskustellen jonkun univormupukuisen henkilön kanssa.

Laiturille johtava käytävä oli vielä paikoillaan ja sillä seisoivat kapteeni Shark sekä majuri Brown ja tämän poika Willy. Juuri Willyn kuultiinkin huudahtavan, kun Kurt nousi autosta ja alkoi tulla laivaa kohti Alicea taluttaen. Seuraavassa silmänräpäyksessä kaikki huusivat ääneen ilosta ja hämmästyksestä, mutta konsuli hyökkäsi tulijoita kohti ja sulki kadonneen mutta jälleen löydetyn tyttärensä syliinsä.

Kapteeni Shark puolestaan oli rynnännyt komentosillalle vauhtia, johon hänen lyhyiden, tanakoiden jalkojensa ei olisi luullut lainkaan pystyvän. Toisten kiivetessä jäljestä kaikuivat jo kapteenin komentosanat ja merimiehet riensivät tuonne ja tänne niitä noudattaessaan. Tuossa tuokiossa oli köydet päästetty irti, portit suljettu ja laiturikäytävä vedetty ylös sekä asetettu säilytyspaikalleen. Pian alkoi potkurikin toimia ja vihellyspilli antoi lähtömerkkejä.

Siinä oli menoa ja vilskettä! Nyt lähdettiin jälleen jatkamaan keskeytynyttä matkaa kaukaisia Itämaita kohti.

Kohta, kun Alice oli päässyt laivaan, saatettiin hänet saamaan ravintoa ja lepoa, jota hänen sekä sielunsa että ruumiinsa tarvitsivat. Hänet vietiin samaan hyttiin, jossa hänen äitinsä oli viettänyt viimeisen vuorokauden yhä kasvavan epätoivon ja pelon vallassa. Beth Brown hoiti heitä molempia parhaan kykynsä mukaan eikä häneltä suinkaan puuttunut taitoa näissä asioissa, sillä olihan hän suorittanut monenlaisia hoitajatarkursseja. Toiset taas kerääntyivät konsulin hyttiin ja siellä oli Kurtin ryhdyttävä kertomaan seikkailuistaan. Hänen selostuksensa olikin sellainen, että kuulijoiden kummastus, samoin kuin suuttumuskin, kasvoi kasvamistaan.

Mutta emme halua väsyttää lukijaa toistamalla sellaista, mikä on jo hänelle tuttua. Riittäköön, kun sanomme, että Kurt antoi niin täydellisen kuvauksen kuin mitä niissä oloissa oli mahdollista. Välillä hänen kuitenkin täytyi pitää hyvin tarvitsemansa tauko, kun konsuli oli kysynyt:

— Mutta mistä ihmeestä te oikein saitte ruokaa?

Kurt hätkähti nämä sanat kuullessaan aivan kuin heräten mieluisesta unesta.

— Ruokaa? Niin, omalta osaltani en ole syönyt muruakaan sen jälkeen, kun eilen poistuin laivasta... Ja Alice? Hän on varmaan saanut olla ilman ruokaa vielä kauemmin. Siksi kai hän nyt onkin niin heikossa kunnossa. Tekemämme kävelyretken aikana hän kyllä oli niin hyvässä kunnossa kuin suinkin saattoi toivoa ja riensi eteenpäin tuulen nopeudella, kunnes pääsimme tuon rakennuksen luo, joka varmaan oli jonkinlainen tulli- tai vahtihuone, ja jonka luota sain auton numero kaksi. Mutta siellä hänen voimansa tuntuivat kokonaan pettävän. Joka tapauksessa olisi hauskaa saada suuhunsa juuri nyt hiukan ruokaa ja suuri ämpärillinen vettä, sillä tuntuupa todellakin siltä, kuin koko vatsakin olisi täynnä hiekkaa.

No, Kurt sai, mitä hän oli halunnut, ja toiset päättivät, että hän saisi jatkaa selostustaan vasta sitten, kun hän olisi syötyään levännyt kunnollisesti.

Mutta juuri, kun hän nousi lähteäkseen hyttiin, jossa hän oli viimeiset ajat asunut ystävänsä Willyn kanssa — Willyn, joka ihmetellen ja osittain ehkä hiukan häpeillenkin oli kuunnellut Kurtin kertomusta — muistui Kurtin mieleen muuan asia ja hän pisti kätensä povitaskuunsa, kaivoi sieltä esiin jonkin kirjeen, ojensi sen konsulille ja sanoi:

— Nyt ihmettelen vain, mitä minun on tehtävä tällä kirjeellä. Se, joka on kirjeen kirjoittanut, ei ole laivassa, ja kiinalainen, jonka piti viedä se maihin Port Saidissa, on myöskin kadonnut. Lisäksi olemme jo poistuneet koko satamasta. Minä puolestani löysin kirjeen välikannelta, mutta minun on pakko tunnustaa, että en ole ehtinyt edes lukemaan sen osoitetta.

Konsuli tarttui kirjeeseen ja luki sen osoitteen suurella mielenkiinnolla, jolloin hänen kasvonsa saivat kummastuneen ilmeen. Kurtin kerrottua meille jo tunnettuja yksityiskohtia siitä, miten kirje oli joutunut hänen käsiinsä, lausui konsuli:

— Kurt on varmastikin tehnyt löydön, josta tulevaisuudessa on arvaamattoman paljon hyötyä. Kirje on osoitettu Maskaroff-nimiselle pankkiirille ja sen kirjoittaja on, kuten Kurt väittää, tässä samassa laivassa matkustanut nainen, joka esiintyi rouva Chasseur-Belettin nimellä. Nyt otan minä todistajien läsnäollessa tämän kirjeen haltuuni. Sen myöhemmät kohtalot riippuvat seikoista, joista en vielä nyt tahdo puhua. Mutta että se on joutunut minun käsiini, on kohtalon onni, samoin kuin myöskin tyttäreni pelastuminen Kurtin toimesta. Nuku nyt kaikessa rauhassa jonkin aikaa, rakas poikani, niin saamme myöhemmin jutella enemmän. Seikkailuja meiltä ei varmaan myöhemminkään puutu. Ja jollen aivan erehdy, tapaamme vielä kerran tuon Ming Tsun nimeä kantavan lurjuksen, mutta tällä kertaa hänen omassa maassaan.

V.

KUKA OLI URHOOLLISIN?

Kaikki olivat tietysti iloisia, että suuresta seikkailusta oli selvitty niin onnellisesti kuin todella oli tapahtunut. Kapteeni Shark oli iloinen, että oli päässyt eroon neljästä salaperäisestä matkustajastaan ja että hänen laivansa saattoi, jos kohta jonkin verran myöhästyneenä, jälleen jatkaa matkaansa kaukaisen Kiinan vesiä kohti. Muuten sattui varsin usein, että hänen laivassaan matkusti kaikenlaisia hämäräperäisiä olentoja, jos jonkinlaisia seikkailijoita, jotka kaikesta sielustaan halusivat päästä tuhansien seikkailujen maahan. Mutta — kuten hän myöhemmin kertoi päivällispöydässä, missä ranskalais-italialaisten pariskuntien saapuvillaolo ei enää estänyt puhumasta vapaasti — mutta tapaus oli silti ainutlaatuinen ja johtui kai siitä, että näillä seikkailijoilla oli alusta alkaen ollut kiinalainen apuri. Kiinalaisen taas kapteeni oli Lontoossa ottanut laivaan ainoastaan suuresti epäillen. Ming Tsu oli tarjoutunut tulemaan mukaan ilman mitään palkkaa päästäkseen kotimaahansa, johon ikävä vastustamattomasti veti häntä, kuten hän oli kapteenille kertonut. Merimies hän kylläkään ei ollut, ei ainakaan englantilaisten käsityksen mukaan, mutta ehkäpä hänestä olisi jotakin hyötyä keittiössä, oli kapteeni ajatellut suostuessaan miehen pyyntöihin. Siitä, miten kiinalainen Port Saidista selviäisi kotimaahansa, ei kapteeni Shark suuriakaan välittänyt. Sen sijaan hän kyllä teki jylhän päätöksen, että vastaisuudessa hän varoisi ottamasta ainoatakaan kiinalaista laivaansa. Mutta eipä myöskään ollut joka matkalla matkustajien joukossa niin neuvokkaita ja rohkeita nuoria miehiä kuin Kurt Lagerberg oli, selitti kapteeni, siitä hän menisi vaikka valalle ja antaisi kirjallisen todistuksen koska tahansa. Ja kapteeni, joka tänään oli tavallista puheliaammalla tuulella, jatkoi:

— Kiinalaisten suhteen on varovaisinta pitää aina silmänsä auki. Heistä ei koskaan tiedä, mitä heillä on mielessä. Kiinalaiset saattavat olla maailman kunnollisimpia ihmisiä, mutta he voivat olla myöskin kaikkein suurimpia lurjuksia. Jos heidän kanssaan on joissakin asioissa, on aina pidettävä molemmat silmänsä auki, jotta ei joutuisi petetyksi.

— Olen täysin samaa mieltä, yhtyi konsuli puheeseen. — Nuo sanat pitävät paikkansa varsinkin rannikoilla asuvien kiinalaisten sekä merikaupunkien sekaväestön suhteen. Minä olen monta vuotta käynyt kauppaa heidän kanssaan, mutta en siitä huolimatta ole voinut saada aikaan mitään vakiintuneita kauppatapoja. Mitä tulee tuohon kiinalaiseen, joka sanoi nimekseen Ming Tsu, olen varma, että hän on maanmiehistään kaikkein ovelimpia, eikä minua ensinkään ihmetyttäisi, vaikka myöhemmin kohtaisimmekin hänet Keltaisella virralla — kiinalaisten merirosvojen pahimmassa pesäpaikassa. Sinne hän sopisi kuin kauha pataan. Olen aikaisemmin ollut tekemisissä tuon joukon kanssa ja voin vakuuttaa, että se vie voiton kaikista merirosvoista, joita vielä on olemassa maapallolla sivistyksen lisääntymisestä huolimatta.

— Jaha, konsuli on siis ollut ylhäällä Keltaisella virralla? kysyi herra Clark, joka oli suhtautunut huomiota herättävän puolueettomasti ja hillitysti Kurtin ja Alicen seikkailuihin sekä laivan neljän salaperäisen matkustajan katoamiseen. — Omasta puolestani luulin, että Keltainen virta ja sen laajat rannikkoseudut eivät oikeastaan kuuluneet konsulin alueeseen.

Hän naurahti näin sanoessaan ja toiset saattoivat huomata, miten konsuli tämän huomautuksen kuullessaan puri huultaan. Hänellä oli tapana tehdä niin, jos jokin suututti häntä, ja hänellä oli ilmeisesti kielellään jyrkkäsanainen vastaus, mutta hän hillitsi tavallisuuden mukaan itsensä ja sanoi:

— Niillä seikoilla, joiden vuoksi olen joutunut käymään noilla seuduilla, ei ole mitään tekemistä tavallisten liikeasioiden kanssa. Kysymyksessä oli paremminkin palvelus, jonka tahdoin tehdä näille ystävilleni, majuri Brownille ja hänen tyttärelleen.

— Aivan oikein, vahvisti majuri. — Kysymyksessä oli uuden lähetyskoulun perustaminen. Ja minä saatan vain toivoa, että tyttäreni Bethin yritys johtaa mahdollisimman suotuisaan tulokseen. Kaiken tämän vuoksi tahdon vielä kerran kaikesta sydämestäni kiittää sinua, rakas ystävä.

— Minäkin olisin iloinen, jos kaikki kävisi hyvin, sanoi konsuli. — Mutta sittenkin pitää paikkansa, mitä äsken sanoin: tuolla ylhäällä on parasta pitää molemmat silmänsä auki.

— Koska te niin sanotte, niin olkoon menneeksi minun puolestani, sanoi herra Clark hymyillen tavalla, jota oli vaikea selittää. — Omasta puolestani en aio vaivata noiden seutujen asukkaita ja kiinalaisista yleensä minulla taas on sellainen kokemus, että he ovat kunnollisimpia ihmisiä, mitä yleensä voi tavata — luonnollisestikin riippuen siitä, millä tavalla heitä kohtelee.

— Te ette siis ole, vaikka olettekin käynyt myöskin maan pohjoisosissa, kuullut puhuttavan Mandshurian diktaattorista, kenraali Tshangtsolinista? kysyi konsuli.

— Tietystikin olen! Mutta hänen aikomuksensa ovat täysin rehelliset eikä hänestä voida puhua samana päivänäkään kuin tavallisesta rosvosta.

— Ainakin hän on ollut, joskaan hän mahdollisesti ei enää ole. Jopa hän oli hyvinkin pelätty rosvopäällikkö. Juuri hän johti laajalle levinnyttä hunguusien rosvojoukkoa, jonka omillatunnoilla on monen niin hyvin valkoihoisen kuin keltaihoisenkin ihmisen henki sekä lisäksi joukottain kaikenlaisia ryöstöjä. Hyvin mahdollista on myöskin, että hänen suosimansa kiristysmenettely, jonka mukaan ihmisiä ryöstetään panttivangeiksi ja vapautetaan lunnaita vastaan, ei vielä ole hävinnyt eikä luultavasti koskaan häviäkään.

— Pelkkiä vanhoja juttuja, sanoi herra Clark kuivaten suutaan ja nousi pöydästä. — Mutta toiselta puolen on elämä Kiinassa niin kokonaan toisenlaista kuin muissa maissa, että mitkään vertailut tuskin ovat mahdollisia.

— Jos puhutaan kenraali Tshangtsolinista, niin noudattaa hän kyllä europalaisten menettelytapoja, puuttui majuri puheeseen. — Minun tietääkseni hänellä on aina mukanaan konekiväärejä, onpa hän sitten liikkeellä hienossa Rolls Roycessaan tai yksityisessä panssarijunassaan, ja vaikkapa matkan määränä olisivat kutsut jonkin ulkovaltion lähetystössä Pekingissä.

Herra Clark ei vastannut tähän mitään, vaan kumarsi ja poistui ruokasalista. Hänen mielipiteitään Kiinasta ja kiinalaisista ei nähtävästi ollut helppo järkyttää eikä hän liioin kernaasti ryhtynyt puhumaan näistä asioista. Mutta toiset matkatoverit eivät kiinnittäneet näihin seikkoihin suurtakaan huomiota.

Sitävastoin oli paljonkin ihmetelty sitä, että hän oli omistanut paljon huomiota nyt kadonneille laivan salaperäisille matkustajille. Se oli sanottu suoraan hänelle itselleenkin tutkittaessa Ming Tsun ja mainittujen ranskalais-italialaisten pariskuntien välisiä suhteita neiti Alicen äkkiä kadottua laivalta. Mutta Clark oli vastannut täysin viattomin ja luonnollisin ilmein:

— Tunsin molemmat ranskattaret, joihin tutustuin Monte Carlossa pari vuotta sitten. En silloin saattanut huomata heissä mitään epäilyttävää. Mitä taas tulee molempiin italialaisiin, jotka nyt matkustivat heidän mukanaan, en ole koskaan aikaisemmin tavannut heitä enkä tiedä heistä mitään. Mutta elämän kulku on sellainen, että ihmiset vuoroin kohtaavat, vuoroin taas jättävät toisensa. Sellaista on ainakin minunlaiseni maailmankiertäjän elämä.

— Mutta saattaa myöskin joskus kohdata samoja ihmisiä, huomautti kapteeni Shark tähän hiukan terävästi. — Niin on ainakin minulle usein käynyt.

— Luonnollisesti, vastasi herra Clark. — Ja tässä tapauksessa olen kyllä vastaisuudessa varuillani.

Eikä asiasta puhuttu sen enempää — mikä ei suinkaan estänyt, että se myöhemmin tuli uudelleen esille.

Kanton höyrysi edelleen. Ne jotka eivät aikaisemmin olleet matkustaneet tämän suuren, melkein kokonaan varsinaiseen erämaahan kaivetun kanavan kautta, joka eroittaa kaksi kokonaista maanosaa toisistaan, saivat nyt erinomaisia tilaisuuksia tutustua mitä erilaisimpiin ja useinkin ihmisruumista kovin koetteleviin luonnonilmiöihin ja sään vaihteluihin. He saivat kokea sekä kuumuutta että kylmyyttä, he saivat tuulta, joka toi mukanaan niin paljon hiekkaa, että ilma tuntui olevan sitä aivan täynnä. Eipä ihme, että useimmat matkustajat pysyttelivät hyteissään ja tapasivat toisensa ainoastaan aterioilla. Kapteeni lohdutti heitä kuitenkin tiedolla» että kidutus loppuisi piankin. Kunhan vain päästäisiin Adenin salmen läpi, jouduttaisiin jälleen aavalle merelle. Ensin olisi edessä Arabian meri ja sitten Intian meri, kunnes tultaisiin Ceyloniin, jonka kohdalla käännyttäisiin pohjoiseen kohti Kantonia, laivan varsinaista päämäärää. Mitään seikkailuja ei sitä ennen ollut odotettavissa, ei ainakaan maissa. Mutta jonkin verran merenkäyntiä oli parasta valmistautua ottamaan vastaan.

Nämä kapteenin ilmoitukset eivät suinkaan ihastuttaneet seikkailuja rakastavaa Kurtia. Hänen Port Saidissa kokemansa elämykset eivät suinkaan olleet pelästyttäneet häntä. Ne olivat vain jättäneet hänen sieluunsa tyydytyksen tunteen siitä, että hänestä oli ollut hyötyä toisille ihmisille. Hän iloitsi kaikesta sydämestään, että oli voinut pelastaa juuri Alicen kohtalosta, jonka kaikkea kamaluutta hän itsekään ei vielä täysin käsittänyt. Mutta hän päätti malttaa mielensä ja odottaa, kunhan päästäisiin itse Kiinaan. Siellä hän kyllä tutustuisi perusteellisesti herroihin rosvoihin ja ryöväreihin niin maalla kuin vesilläkin. Suureksi osaksi mahdollisuus tähän olikin eniten houkutellut häntä matkalle.

Ilman uusia seikkailuja, mutta yhä suuremmassa määrässä kasvavan kuumuuden ahdistamina päästiin lopulta Bab el Mandebin salmeen ja Adenin lahteen, joka on muuan maapallon kuumimpia paikkoja. Nyt eivät matkustajat tavanneet toisiaan edes aterioilla, sillä heidän joukossaan ei ainakaan ollut ketään, joka olisi jaksanut syödä. Onnellinen oli se, joka jaksoi vielä nukkua, mutta sitäkään onnea ei oltu kaikille suotu. Näihin kuuluivat nuorukaiset, jotka joskus myöskin tapasivat toisensa siellä, missä sattui olemaan varjoa. Luonnollisestikin näissä tilaisuuksissa keskusteltiin kerran toisensa jälkeen Alicen seikkailuista, mutta joka kerta, kun nämä tulivat puheeksi, herätti nuoren Kurtin päättäväinen esiintyminen Willyssä sitä mielipahaa, jota ihminen tuntee käsitettyään, että hän ei joissakin tilanteissa ole toiminut, niin kuin olisi pitänyt.

Willy tiesi kyllä, että hän ei suinkaan ollut arkalasta kotoisin ja että hän oli kaikkea muuta kuin pelkuri. Mutta samalla kertaa hän oli entistä enemmän selvillä siitä, että hän tavallisesti toimi liian hitaasti sekä vasta tarkan, usein liiankin perinpohjaisen harkinnan jälkeen. Kurt taas oli tässä suhteessa kokonaan toista maata. Tuskin oli jokin ajatus johtunut hänen mieleensä, kun hän oli valmis toteuttamaan sitä. Mutta Willykin rakasti jossakin määrin seikkailuja ja suurimmaksi osaksi sen vuoksi hän olikin seurannut isäänsä tämän lähtiessä Willylle kokonaan tuntemattomaan maahan, johon isä oli komennettu joissakin virkatehtävissä, pääasiassa tutustumaan Kiinan sotilaalliseen tilanteeseen. Willy tiesi, että matkan syynä oli kiinalaisen kansanpuolueen — kuomintangin — toiminta, joka oli suunnattu niin hyvin protestanttien kuin katolistenkin harjoittamaa lähetystyötä sekä myöskin ulkomaalaisille myönnettyjä toimilupia ja kaikkia ulkomaiden kanssa tehtyjä kauppasopimuksia vastaan, sillä kiinalaiset tahtoivat saada itselleen entistä vapaammat kädet ja määräysvallan omassa maassaan. Tilanne oli alkanut näyttää varsin uhkaavalta, joten saattoi olettaa, että tulossa oli toinen seikkailu toisensa jälkeen, seikkailuja, joiden luvusta ja laajuudesta ei kellään voinut olla aavistusta.

Mutta olipa nyt miten oli, joka tapauksessa Willy tunsi joutuneensa syrjäytettyyn asemaan, olkoonpa niinkin, että syy siihen oli hänessä itsessään. Sillä hänhän oli tapansa mukaisesti ryhtynyt varovaisesti harkitsemaan asioita ja vetäytynyt syrjään yrityksestä, jota Kurt yksin oli jatkanut pyrkien, kuten oli aikonutkin, toimittamaan takaisin kadonneen tytön. Willy huomasi myöskin, että Alice ei enää ollut hänen seurassaan yhtä iloinen kuin Kurtin seurassa. Vain Kurt yksin oli Alicen mielestä miehekkään urhoollisuuden näkyvä edustaja. Ja tämän vuoksi Willy toivoi hartaasti tilaisuutta, jolloin hän pääsisi osoittamaan, että häneltäkään ei puuttunut rohkeutta ja että englantilainen pystyy olemaan ainakin yhtä urhoollinen kuin joku pohjoismaalainenkin.

Tämä ajatus valtasi hänet kokonaan ja nyt muistui hänen mieleensä, mitä hän aikaisemmin oli kuullut muutamasta maanmiehestään, joka juuri näillä seuduilla oli joutunut esittämään ratkaisevaa, melkein ainutlaatuista osaa mitä moninaisimmissa seikkailuissa. Siksi hän ei malttanut mieltään, vaan kertoi tämän miehen vaiheista kohtauksia, joissa arabialaisilla oli vielä suurempi osuus kuin niissä tapauksissa, joiden keskeen Kurt ja Alice olivat joutuneet. Kun keskustelussa kerran syntyi tauko, tarttui hän aiheeseensa, aivan kuin esittääkseen samansuuntaisen tapauksen, ja alotti:

— Puhuttaessa tuosta arabialaisesta — mikäli nyt ei ollut kysymyksessä turkkilainen, joka nyt tuntemallamme tavalla tahtoi kartuttaa haaremiaan — muistuu mieleeni, että Lontoossa eli muutamia vuosia sitten poika, joka myöhemmin joutui viettämään osan elämästään juuri näillä seuduilla. Hän on sittemmin luonut itselleen hyvinkin tunnetun nimen. Hän toimii nimittäin Persiassa hyvin vaikutusvaltaisena arabian kielen tulkkina ja hän on meidän sikäläisen konsulaattimme ensimäinen neuvonantaja kaikissa Arabiaa ja Turkkia koskevissa kysymyksissä. Sammumattoman seikkailuhalun valtaamana hän pakeni laivastaan sen purkaessa lastiaan Adenissa. Oltuaan mukana toisessa seikkailussa toisensa jälkeen hän jonkin ajan kuluttua joutui muutaman maamiehensä palvelukseen saaden vaatimattoman toimen tämän liikkeessä, jonka erikoisalana oli kaupankäynti arabialaisten kanssa. Siten hän vähitellen oppi suuressa määrin tuntemaan arabialaisten tavat ja tarpeet ja kun hänellä lisäksi oli synnynnäinen taipumus kielten oppimiseen, ei kestänyt kauankaan, kun hän jo puhui arabiaa paremmin kuin hänen isäntänsä. Ehkäpä suureksi osaksi leikillään esitti tämä sitten muutamana päivänä ajatuksen, että hänen arabiantaitoinen apulaisensa varsin hyvin voisi liikkeen asiamiehenä matkustaa yli rajan ja päättää kauppoja arabialaisten kanssa heidän omassa maassaan — mihin yritykseen kukaan muukalainen tiettävästi ei siihen asti ollut uskaltanut antautua. Varmaan ei kukaan kummastunut enemmän kuin tuo kauppias itse, kun hänen nuori apulaisensa otti hänen sanansa aivan vakavalta kannalta ja selitti, että jos hän vain saisi sopivan näytevaraston, niin hän olisi valmis lähtemään matkalle minä päivänä tahansa. Mitään tämän rohkeampaa, jopa suorastaan uhkarohkeampaa yritystä ei kukaan Adenissa saattanut kuvitellakaan. Lähiseutujen arabialaisia heimoja pidettiin näet puolivilleinä ja he olivat tunnettuja siitä, että he eivät suinkaan osoittaneet mitään armeliaisuutta, milloin oli kysymyksessä maahan tunkeutuneiden muukalaisten kohtelu.

Mutta nuori Williamson — se oli tuon uskalikon nimi, vaikka hän myöhemmin onkin noilla seuduilla enemmän tunnettu arabialaisella Haji Abdullahin nimellä — ei hellittänyt. Hänen osoittamansa rohkeus ja harrastus saivat vihdoin kauppiaankin suostumaan. Sopiva näytevarasto hankittiin ja nuori mies matkusti se mukanaan Adenista meritse lähimpään arabialaiseen satamakaupunkiin Hauraan. Siellä hän kuitenkin sai sellaisen vastaanoton, että sekä hänen että hänen tavaravarastonsa kohtalo oli hiuskarvan varassa. Kävi nimittäin niin, että hän joutui ratsastavan, rannikolla rosvousta harjoittavan heimon vangiksi ja sen jälkeen ei hänestä pitkiin aikoihin kuultu Adenissa mitään, joten uskottiin, että hänen yrityksensä oli päättynyt tavalla, jota alusta alkaen oli sopinut odottaakin. Helppo onkin käsittää, että hänen henkensä, kuten edellä jo sanottiin, oli hiuskarvan varassa, vieläpä useita kertoja. Hänet myytiin sisämaahan orjaksi muutamalle hyvin rikkaalle ja mahtavalle sheikille, joka kuitenkin ennen pitkää huomasi uuden orjansa monet erinomaiset lahjat ja ominaisuudet. Hänen älykkyytensä ja monet hyvät alotteensa saivat aikaan, että hän kävi sheikille suorastaan välttämättömäksi.

Näin ollen ei kestänyt kauan, kun sheikki julisti entisen orjansa heimonsa edessä shimmiksi, toisin sanoen vapaaksi mieheksi ja tasa-arvoiseksi arabialaisten kanssa. Nyt hän otti myöskin arabialaisen nimen ja alkoi harjoittaa hyväntekijänsä laskuun hevoskauppaa. Siinä hän kehittyikin melko eteväksi ja saavutti suuren menestyksen, joka kuitenkin näytti keskeytyvän, kun hänen entinen herransa menetti henkensä muutamassa yöllisessä kahakassa.

Shimmi on kuitenkin koraanin mukaan loukkaamaton. Hän saattoi siis liikkua missä tahtoi ja hoitaa omia asioitaan, kunhan hän vain ei rikkonut mitään heimojen kirjoitettuja tai kirjoittamattomia lakeja. Siksi hän jatkoi edelleen kauppiaan ammattia ja heimojen välisissä vaihtokaupoissa hän tuli tunnetuksi miehenä, joka oli selvillä asioista ja johon voi luottaa.

Viettäessään näin paikasta paikkaan liikkuvan kauppiaan mustalaiselämää hän eräänä päivänä sai selville, että muutamassa sisämaan kylässä piakkoin järjestettäisiin hevosmarkkinat, joilla todennäköisesti kaikkein hienoimpiakin hevosia olisi saatavana satumaisen halvoilla hinnoilla. Sillä paikkakunnalle matkustaminen oli vaikeaa, jopa hengenvaarallistakin, joten oli luultavaa, että ostajia saapuisi ainoastaan vähän. Erämaan heimot näet elivät pääasiassa rosvouksella eivätkä niiden käsiin joutuneet voineet juuri koskaan odottaa armoa.

Tällainen tilaisuus oli jotakin tuolle nuorelle huimapäälle. Hän ompeli kaikki säästönsä pitkäliepeisen arabialaisen vaippansa laskoksiin ja jätti itselleen vain sen verran kuin mitä hän ehdottomasti tarvitsi matkalla. Lisäksi hän hankki itselleen hyvän hevosen, jota kyllä tarvituinkin matkustettaessa vaikeassa maastossa, ja niin hän lähti liikkeelle muistuttaen arabialaista mahdollisimman suuressa määrässä.

Aluksi kävi kaikki hyvin. Mutta hän ei ollut kunnollisesti päässyt vielä varsinaiseen suureen erämaahankaan, kun hän alkoi aavistaa, että nyt oli piru merrassa, niin kuin sanotaan. Kerran toisensa jälkeen hänen täytyi piiloutua kuoppiin tai vuorenluoliin välttääkseen rosvolaumojen tiedustelijoita, joita kaikkialla liikkui huonoilla teillä. Hänen oli parasta varoa joutumasta näiden rosvojen kanssa tekemisiin, sillä siinä tapauksessa häntä odotti varma kuolema sen jälkeen, kun hänet olisi ensin perinpohjin ryöstetty.

Mutta sitten koitti päivä, jolloin kaikki hänen toiveensa edullisten hevoskauppojen tekemisestä tuntuivat haihtuvan savuna ilmaan. Hän oli laskeutunut hetkeksi lepäämään hevosensa viereen, mutta hän heräsi äkkiä kovaan hevosten kavioiden kopinaan. Tuossa tuokiossa hänen ympärillään oli kokonainen lauma julmannäköisiä erämaan rosvoja ja hänet kuljetettiin muitta mutkitta heimon sheikin eteen, joka kohta alkoi kysellä yllätetyltä vaeltajalta, kuka hän oli ja mihin hän oikeastaan oli menossa.

Nyt ei totisesti kannattanut ruveta juttelemaan markkinoista ja hevoskaupoista. Ei. Sen sijaan englantilaisemme esitti itsensä katuvaksi syntiseksi, joka hartaasti halusi sovittaa syntinsä profeetan haudalla ja joka tätä tarkoitusta varten oli pyhiinvaellusmatkalla Mekkaan. Hänellä ei ollut mitään muuta omaisuutta kuin hevosensa. Se voitiin kernaasti ottaa häneltä, mutta itse hän oli Allahin suojeluksessa ja tuotti onnettomuutta jokaiselle, joka yritti estää häntä pääsemästä matkansa perille.

Sheikki ja rosvopäällikkö oli aikaisemmin ollut jonkinlainen pappi ja nyt hän oletettua pyhiinvaeltajaa kuulustellessaan alkoi syystä tai toisesta epäillä, että tämän asiat olivat jotenkin vinossa, ja äkkiä hän sai ainakin omasta mielestään oivan aatteen. Hän kysyi muukalaiselta, tunsiko tämä ollenkaan koraania, muhamettilaisten raamattua.

Mutta vangittu ei suinkaan häkeltynyt. Kaikenlaiseen lukemiseen kiinnostuneena hän oli myöskin lukenut koraanin, vieläpä useaankin kertaan ja perinpohjaisesti. Hän vastasi rohkeasti myöntävästi, minkä jälkeen entinen pappi pani toimeen perinpohjaisen kuulustelun. Mutta vaikka hän voimiensa mukaan yritti saada vangin kiinni, ei hän siinä onnistunut, minkä vuoksi hän vihdoin osoitti vangille kunnioitustaan ja antoi hänen häiritsemättä jatkaa matkaansa. Jopa hän meni niin pitkälle ystävällisyydessään, että saattoi miehineen entistä vankiaan hyvän matkaa ja toivotti hyvästiä jättäessään hänelle parhainta menestystä ja hyvinvointia.

Williamson eli Haji Abdullah oli siis näytellyt osansa oivallisesti eikä hänen ollut edes tarvinnut luopua hevosestaan. Tosin näytti oudolta, että pyhiinvaeltaja ratsasti niin hyvällä hevosella, mutta kun ryövärit huomauttivat hänelle asiasta, vastasi hän, että hevonen oli tarkoitettu uhrattavaksi ja että hän siis viemällä sen mukanaan ainoastaan teki profeetalle ja Allahille otollisen teon. Mutta jos taas sheikki, ryövärijoukon päällikkö, halusi pitää hevosen, oli se hänen vallassaan. Mutta kun ei edes arabialainen ryöväripäällikkö uskalla asettua profeetan tielle tällaisissa asioissa, oli sheikki, kuten tarjouksen tekijä oli laskenutkin, vastannut kieltävästi.

Siten siis Williamson saattoi jatkaa matkaansa ja myöhemmin hän oli entistä tarkemmin varuillaan, että ei enää joutuisi samalla tavoin yllätetyksi. Ilman enempiä seikkailuja hän pääsikin markkinapaikalle — tämä muuten tapahtui vähäistä ennen maailmansodan alkamista — ja hän sai myöskin ostaa useimmat ja parhaat hevoset — todella halpoihin hintoihin.

Sota antoi asioille aivan uuden käänteen. Jo Turkin rajalla hän saattoi vaatia ja saada hevosistaan monta kertaa korkeamman hinnan kuin mitä hän itse oli niistä maksanut. Ja rikkaana miehenä hän sitten lähti Persiaan mentyään sitä ennen naimisiin kauniin arabialaistytön kanssa. Persiassa hän joutui sinne komennetun englantilaisen joukko-osaston tulkiksi, ja parempaa tulkkia ei olisi voitukaan mistään löytää...

— Eikö tuo nuori englantilainen joutunut todellakin kokemaan harvinaisia seikkailuja? kysyi Willy tarinansa lopetettuaan ja loi, ilman mitään näkyvää aihetta, Kurtiin ylimielisen katseen.

Kurt ei vastannut mitään, mutta sen sijaan vastasi Alice. Hän kävi suoraan asiaan käsiksi ja puhui, kuten näytti, sydämensä kyllyydestä.

— Kyllähän hänellä oli seikkailuja, mutta muuten niissä ei ollut mitään erikoista, joka olisi nostanut ne ylemmäksi monien gulashien elämyksiä kamalina sotavuosina. Tuo mieshän oli loppujen lopuksi enemmän onnenetsijä ja ovela liikemies kuin todellinen seikkailija, jolla tarkoitetaan oikeastaan miestä, joka etsii suurta seikkailua ainoastaan seikkailun itsensä vuoksi. Hänen tarinansa on alusta loppuun kaupankäyntiä, mutta muuten siinä ei ole paljoakaan kehuttavaa. Ainakaan siinä ei ole mitään sellaista, mikä miellyttäisi naisia.

Siinä sai Willy. Se, mikä Willyn mielestä oli seikkailua, oli Alicen käsityksen mukaan vain nokkelaa liikevoiton tavoittelua. Elämän seikkailuista oli hänellä ja Willyllä nähtävästi eri käsitys, mitä tytön äskeiset sanat edelleen olivat tehostaneet. Ne lausuttuaan Alice loi Kurtiin merkitsevän katseen ja nousi mennäkseen äitinsä luo.

— Ajattelehan, jos sinäkin, Kurt, voisit hankkia itsellesi suuren omaisuuden noiden tyhmien arabialaisten kustannuksella.

— Minä? Nyt en ymmärrä sinua ensinkään, sanoi Kurt ja hänen kasvonsa näyttivät todellakin kysymysmerkiltä.

— Ajattele sitten asiaa siihen mennessä, kunnes seuraavan kerran tavataan, virkkoi Alice ja katosi ilvehtivästi naurahtaen, kun taas nuoren miehen kasvot karahtivat hehkuvan punaisiksi.

Varmasti tuon kaiken takana oli jotakin. Mutta vielä hän ei ollut tarpeeksi täysikasvuinen käsittääkseen, mitä niiden takana oli, yhtä vähän kuin hän mistään hinnasta olisi halunnut unohtaa noita sanoja, jotka kerran toisensa jälkeen soivat hänen korvissaan vielä sittenkin, kun hän Kiinassa oli joutunut sekä Alicen kanssa että ilman häntä kokemaan vielä hengenvaarallisempia seikkailuja.

Willy taas oli paremmin käsittänyt sanojen tarkoituksen, samalla kertaa kuin hän ymmärsi tehneensä tyhmyyden sekoittaessaan tähän juttuun maanmiehensä Williamsonin onnistuneet liiketoimet. Niin paljon hän myöskin käsitti, että hän ei ollut menettelyllään edistänyt niitä tunteita, joita Alice tietämättään oli hänessä herättänyt. Ei, Alicen ihanteena oli ilmeisesti Kurtin tapainen ritari ja hänen varjoon saattamisensa oli kaikkea muuta kuin yksinkertainen juttu.

Kun sitten parin päivän kuluttua kaikki jälleen olivat koolla päivällispöydässä, huomattiin heti, että kapteeni Shark jälleen oli tavattoman puheliaalla tuulella. Hän sanoi nyt joutuneensa "omille mailleen". Intian ja Kiinan vedet olivat nimittäin hänen mielestään kaikkia maailman muita kulkureittejä rakkaammat. Vaikka hän olikin purjehtinut kaikilla maailman merillä, ei hänellä, sanoi hän, koskaan eikä missään ollut ollut niin runsaasti ja niin vaihtelevia elämyksiä kuin niillä vesillä, joille nyt oli jouduttu ja joita seuraavinakin päivinä purjehdittaisiin. Nyt saattoi sitä paitsi odottaa tavallista enemmänkin. Sillä nyt oli koko Itä kuohumistilassa, aivan kuin näiden maanäärien vulkaaninen luonne olisi tarttunut ihmisiinkin. Ja äkkiä kuultiin kapteenin virkkavan:

— Totisesti, jos minä olisin kaksi- tai kolmekymmentä vuotta nuorempi, niin kyllä minä antaisin palttua merelle ja asettuisin johonkin näille rannikoille. Kyllähän tosin merelläkin sattuu seikkailuja, mutta ajanoloon ne käyvät yksitoikkoisiksi. Maissa sitävastoin ja Intiassa ja Kiinassa varsinkin on asianlaita aivan toinen, sillä siellä saa ainakin vaihtelua tarpeekseen.

Useita vuosia sitten jouduin kerran kapteeniksi pieneen, Keltaisella virralla liikennöivään jokihöyrylaivaan. Satuin olemaan ilman tointa ja minun täytyi ottaa, mitä saatavissa oli. Enkä minä totta totisesti ole katunut, että niin tein. Koko Kiina aivan vilisi ryöväreitä, mutta Keltaisen virran ryövärit veivät kaikista muista voiton. Muuten tulee ryöväri ja rosvo jokseenkin jokaisesta vinosilmästä, joka on joutunut tekemisiin viranomaisten kanssa — tavallisesti laittomasta ooppiumikaupasta. Ja minun tehtäväkseni oli joutunut sopivan miehistön avulla pitää muuan osa Keltaista virtaa vapaina näistä lain ulkopuolella toimivista liikemiehistä. En halua väsyttää teitä kertomalla yksityiskohtia. Mutta niin pitkälle mentiin lopulta, että minä itse olin miehineni päivineni vähällä jäädä Keltaisen virran samean, jos kohta paikoitellen hyvinkin vuolaan veden uhriksi, jollen sillä kertaa olisi kyennyt selviytymään ja pelastamaan useimpia miehistänikin näyttelemällä merirosvoa...

Ihmettelevä sorina keskeytti hänen puheensa, mutta hän jatkoi maailman rauhallisimmin ilmein:

— Sanoin, että näyttelin merirosvoa. Ja näyttelin niin hyvällä menestyksellä, että eräänä, ei tosin kovin kauniina eikä kuutamoisena yönä todellisten rosvojen päällikkö miehineen oli varmassa tallessa. He olivat todellakin varmassa tallessa, sillä jokainen heistä riippui hirsipuussa, kun taas minä poikineni lähdin jälleen suurille vesille, jotka kaikesta huolimatta vetävät puoleensa jokaista, joka kerran on antautunut niiden palvelukseen.

Kapteenin sanat kertoivat Kurtin mielestä liian vähän. Hän olisi mielellään halunnut kuulla lisää yksityiskohtia. Mutta hän ei uskaltanut kysyä. Sillä kapteeni Shark puhui ainoastaan silloin, kun hän itse tahtoi, ja sellaista tapahtui sangen harvoin.

Mutta vielä samana päivänä, jolloin seurue vihdoinkin astui Kiinan maaperälle, nimittäin Kantonin satamassa, tunsi Kurt, että seikkailu alkaisi jälleen, sellainen seikkailu, jossa hänen ei tarvitsisi esiintyä kuulijan osassa. Nyt hän saisi jälleen olla oma itsensä.

VI.

PALJASTETTU ASEIDEN SALAKULJETTAJA JA KUNNIAKAS TEHTÄVÄ.

Vihdoinkin oltiin kiinalaisen Kuang Tungin maakunnan kohdalla ja saapumassa tässä maakunnassa olevaan Kuangtsheufun, toisin sanoen Kantonin, kaupunkiin, joka jo aikoja sitten oli avattu europalaisille. Nyt oli purjehdittava pitkä matka ylöspäin virtaa, jonka nimi on Siukiang eli Helmivirta. Ja on alusta alkaen sanottava, että ne monenlaiset, vaihtelevat näyt ja näytelmät, jotka joen suusta lähtien kohtasivat matkailijoita, olivat sellaisia, että ne varsinkin Kurtissa herättivät mitä vilkkainta mielenkiintoa. Hän oli jo kuullut, että Kantonin kaupungin asukasluku on pari miljoonaa ja että tästä määrästä suurin osa on kiinalaisia. Mutta hän ei ollut osannut uneksiakaan, että nämä epälukuisat kiinalaiset tarvitsisivat yksinpä joenkin asuntojaan varten. Ei hän liioin ollut saattanut kuvitella, että missään olisi sellainen liuta sampaaneja, dshonkkeja ja kaikennimisiä muita kiinalaisia aluksia, jotka nyt olivat näköjään kokoontuneet kulkuväylään, jota pitkin Kanton hiljalleen höyrysi jokea ylös. Ja kaikissa näissä aluksissa Kurt näki ihmisiä pään pään vieressä, miehiä, vaimoja ja lapsia, nuoria ja vanhoja. Ja hän saattoi aavistaa, että ehkä vieläkin enemmän ihmisiä oli veneiden yli pingotettujen purjekankaiden alla, joiden tarkoituksena oli suojella niissä olevia kylmää ilmaa ja tuulta vastaan. Samalla nuo purjekankaat muodostivat jonkinlaisen katoksen, ainoan katon, jonka suojaan näiden lukemattomien ihmisten oli koskaan suotu päästä. Ja erikoisen lukunsa ansaitsi jo itse joki, jonka vesi oli sameinta, mitä Kurt koskaan oli nähnyt.

Mutta samalla tämä elämys hyvin havainnollisesti heitti hänet suoraan todelliseen kiinalaistunnelmaan. Täällä ei ollut mitään mahdollisuutta erehtyä, missä hän oli. Eikä täällä voinut odottaakaan muuta kuin jännitystä ja seikkailuja sellainen, jonka sattuma tai muut olosuhteet olivat tuoneet tämän, ensi silmäykseltä hullunkurisen sekasorron keskelle.

Kurt ei ehtinyt tarpeekseen nauttimaan kaikesta siitä, mikä täällä avautui hänen jännittyneille katseilleen. Kaikki se, mitä hän oli aikaisemmin kuullut ja lukenut tästä merkillisestä maasta ja sen merkillisistä asukkaista, ei merkinnyt mitään sen rinnalla, mitä hän lyhyen hetken aikana näki omin silmin. Kun laiva sitten vihdoinkin laski laituriin, paloi hän halusta päästä maihin. Hän tiesi saavansa seurata konsulia konsulaattiin, mutta hän tiesi myöskin, että tällä kertaa ei kumpikaan nuorista tytöistä minkään tekosyyn nojalla pääsisi maihin, sillä kukaan ei halunnut Port Saidin tapausten toistuvan. Kurt ei liioin tahtonut lähemmin tutustua kiinalaisiin juuri tuollaisten tapausten välityksellä, vaan hän toivoi, että historia siinä muodossaan ei uudistuisi. Sen sijaan hänellä kylläkään ei ollut mitään sitä vastaan, vaikka hän joutuisikin hiukan samantapaisiin seikkailuihin, joita kapteeni Shark kertoi Keltaisella virralla kokeneensa, ja joissa sai asettaa viekkauden viekkautta, rohkeuden rohkeutta vastaan.

Ensin heitä piti olla kaksi, mutta sitten heitä tulikin neljä. Myöskin majuri päätti lähteä maihin poikansa Willyn kanssa. Hänen piti nimittäin virka-asioissa asettua sähköteitse yhteyteen Pekingissä olevan Englannin lähetystön kanssa. Mutta lennätinaseman ulkopuolella he erosivat, niin että konsuli ja Kurt jatkoivat matkaansa kahden. Odottaessaan sitten konsulaatissa konsulia suuressa konttorihuoneessa Kurt joutui keskusteluihin erään toisen pohjoismaalaisen kanssa, sillä Pohjolan poikiahan tapaa, kuten tunnettua, jokseenkin kaikissa maailman äärissä. Mies oli melkein suoraan tullut Keltaisen virran varrella sijaitsevasta Tsinanin pikkukaupungista ja hän kertoi, että suuri seikkailu oli siellä jo täydessä käynnissä. Koko Shantungin maakunta oli tosin vielä pohjoisen armeijan joukkojen käsissä, mutta oli vain ajankysymys, milloin tämän armeijan täytyisi peräytyä voitokkaan kenraali Tshiangkaishekin tieltä.

Siinä oli Kurtille uutisia riittävästi. Mutta hän ei malttanut olla pistämättä väliin kysymystä:

— Keltaisella virralla vallitsee siis tavallista vilkkaampi elämä ja liike?

— Jaa Hoangholla, kuten täällä sanotaan? Kyllä, siitä saatte olla varma. Ehkä olette aikaisemmin ollut siellä?

— En lainkaan. Mutta toivon pääseväni sinne.

— Minä puolestani haluaisin varoittaa teitä menemästä. Sotatila sekä bolshevikien ja kiinalaisten jokin aika sitten alkanut yhteistyö ovat saaneet aikaan, että ainakin jokainen viisas ihminen koettaa karttaa Hoangholle joutumista niin paljon kuin mahdollista.

— Tarkoitatte siis, että rosvojoukkoja on tavallista enemmän?

— Sekä enemmän että vaarallisempia. Ne toimivatkin melkoisen esteettömästi, vieläpä selittävät olevansa sotaakäyvien palveluksessa. Tuntuu siltä, kuin järjestysvallalta ei riittäisi enää aikaa niiden kurissa pitämiseen. Hallituksella on aivan riittävästi urakkaa seuratessaan, miten kenraali Kuosingling aikoo suhtautua mahtavaan kenraali Fengiin. Mutta kauan ei kestäne, ennen kuin vallankumous on käsillä. Taistelu vallasta kiihtyy lakkaamatta ja leviää yhä laajemmalle. Kun jokin aika sitten läksin Mukdenista, vallitsi siellä täydellinen sekasorto. Ja on vain ajan kysymys, koska samanlainen sekasorto on vallalla Shanghaissa.

— Juuri sinne minä olen menossa, sanoi Kurt, mutta hänen kasvojensa ilme ei mitenkään vaikuttanut huolestuneelta. — Sittenpä saa ehkä tilaisuuden lähempää seurata tapausten kulkua.

— Jos sitä taas haluatte, virkkoi toinen, saatte kyllä pian aihetta tyytyväisyyteen. Muuten pyrkii jokainen sielläolija, joka suinkin voi, niin kauas etelään kuin mahdollista. Jos nimittäin pääsee. Sillä ennen pitkää tulee matkustaminenkin mahdottomaksi. Jo nyt puhutaan, että aiotaan keskeyttää kokonaan rautatieliikenne lukuunottamatta sotilasjunia, ja tämän väitetään kohdistuvan ennen kaikkea valkoihoisia vastaan. Viha näitä kohtaan kasvaa päivä päivältä ja vähän väliä katoaa milloin siellä milloin täällä joku näitä pyhän lohikäärmeen ikivanhoille alueille tunkeutuneita muukalaisia, katoaa jäljettömiin. Siinä ei tehdä mitään eroa ikään eikä sukupuoleen nähden. Tämä seikka teidän on syytä kaikkein ensinnä painaa mieleenne.

Kurt ei ehtinyt vastaamaan mitään, sillä konsuli ilmestyi samassa huoneeseen. Hänen seurassaan saapui vanhanpuoleinen herrasmies, joka näytti hyvin huolestuneelta ja joka kuului konsulia hyvästellessään lausuvan:

— Matkustakaa vain, jos katsotte sen olevan viisasta. Mutta naiset ainakin pitäisi toistaiseksi majoittaa tämän kaupungin ulkopuolella olevalle Hongkongin saarelle, josta varmaan saa sopivia huviloita, kun niin monet matkustavat pois. Niin, ja onhan tietysti huoneita Victoriassakin ja siellä on ainakin se etu, että on englantilaisten tykkien suojassa.

Konsuli ei vastannut näihin sanoihin mitään, vaan puristi uudelleen puhujan kättä, ja seuraavassa tuokiossa hän oli Kurtin seurassa poistunut konsulaatista palatakseen laivaan. Kurt huomasi kyllä isäntänsä ilmeistä, että jotakin vakavaa täytyi olla tekeillä, mutta sanaakaan ei puhuttu koko matkalla. Vasta laivalla päätettiin, että konsulinna ja hänen tyttärensä saisivat itse ratkaista, tahtoivatko he seurata aina Shanghaihin ja Tshinkiangiin asti vai halusivatko he jäädä toistaiseksi pienen englantilaisen Hongkongin saaren pääkaupunkiin Victoriaan. Tänne heidän kuitenkin tarvitsisi jäädä korkeintaan kuukaudeksi. Rouva Willner, joka jo oli saanut tarpeekseen pitkän merimatkan vaivoista ja rasituksista — ja joka sitäpaitsi ei tietänyt mitään maassa vallitsevasta uhkaavasta tilanteesta — piti parempana asettua asumaan johonkin sopivaan hotelliin mainitussa kaupungissa. Mutta hänen tyttärensä Alice taas tahtoi tulla isänsä mukana, koska hän katsoi, että hänestä saattoi olla jotakin hyötyä lopetettaessa väliaikaisesti konsulin liiketoimintaa.

Höyrylaiva Kanton lähti siis kolme päivää myöhemmin ilman rouva Willneriä jatkamaan matkaansa Shanghaita kohti. Kurt oli tänä aikana viettänyt mahdollisimman pitkän aikaa maissa voidakseen lähemmin tutustua kiinalaisten oloihin ja elämään. Mutta vaikka hänellä olikin siten erinomainen tilaisuus seurata Kantonin kaduilla ja satamassa vallitsevaa vilkasta liikennettä ja kirjavaa elämää, ei hän missään saattanut havaita merkkejä sotaisesta mielialasta eikä hän liioin nähnyt rosvotyyppejä. Jos hän joskus sellaisia tapasikin, kuuluivat ne vieraisiin kansallisuuksiin, europalaisiin ja amerikalaisiin. Mutta tähän on lisättävä, että Kurt ei vielä tietänyt kiinalaisten näyttelytaidosta eikä viekkaudesta juuri enempää kuin mitä keittiöapulainen Ming Tsu oli ehtinyt hänelle opettamaan. Mutta tämä ei ollut nähtävästi vielä riittänyt.

Pitkällä matkalla Kantonista Shanghaihin ei sattunut mitään, mikä olisi saanut hänet luopumaan käsityksestä, että kiinalaisten vaarallisuutta oli liioiteltu. Laivassakin oli viitisenkymmentä kiinalaista, jotka aikoivat Shanghaihin. Kurt saattoi ainoastaan ihmetellä, kuinka vähään nuo ihmiset tyytyivät. Toistasataa penikulmaa pitkän matkan aikana hän ei nähnyt heidän nauttivan muuta ravintoa kuin riisiä ja vettä. Avoimelle välikannelle he olivat asettuneet paljaan taivaan alle hakematta suojaa silloinkaan, kun tuuli joskus yltyi melkein hirmumyrskyksi ja meri aaltoili niin rajusti, että Kurt ei ollut koskaan nähnyt mitään sellaista. Ilma tuli päivä päivältä, mitä ylemmäksi pohjoiseen saavuttiin, yhä kylmemmäksi, ja hänen matkatoverinsa pysyttelivät enimmäkseen kannen alla. Kukaan heistä ei näyttänyt välittävän mitään kiinalaisista, lukuunottamatta herra Clarkia, joka silloin tällöin jutteli jonkun kiinalaisen kanssa. Mutta hänkään ei keskustellut heidän kanssaan koskaan muulloin kuin pimeän tullen, kun oli jo maatamenon aika. Hänkin tuntui haluavan, että kukaan ei saisi tietää noista keskusteluista, kaikkein vähimmin kuunnella niitä. Jos niistä tuli puhe päivällispöydässä, selitti herra Clark, että hän siten tahtoi tunnustella kansan keskuudessa vallitsevaa mielialaa, mutta että hän kuulemansa perusteella ei voinut tulla muuhun tulokseen kuin että kaikkialla liikkuvat huhut kiinalaisten piakkoin tapahtuvasta yleisestä noususta olivat suuresti liioiteltuja. Omien liikeasioittensa suhteen hän sanoi sen vuoksi olevansa täysin rauhallinen. Varmastikin oli kysymyksessä vain myrsky vesilasissa. Hän ei pelännyt edes Keltaisen virran varrella olevien tavaravarastojen puolesta ja ilmoitti matkustavansa noita varastoja tarkastamaan kohta Tshinkiangiin päästyään ja matkan hän toivoi saavansa tehdä ystävänsä konsulin seurassa. Kantonissa hän oli tuonut laivaan muutamia suuria laatikoita, joiden hän sanoi sisältävän villa- ja puuvillatavaroita. Käymällä vaihtokauppaa sisämaassa hän uskoi tekevänsä hienoja kauppoja. Hän oli jo sopinut eräiden laivassa olevien kiinalaisten kanssa tavaroiden edelleen kuljettamisesta edullisin ehdoin. Niin että herra Clark oli omasta puolestaan täysin tyytyväinen.

Kuitenkaan ei tilanne näyttänyt kovinkaan rauhalliselta, kun lähestyttiin Shanghaita, Kiinan valtakunnan merkittävintä kauppakaupunkia. Ning Pon luona olevan suuren saaren ulkopuolella sekä sen sisäpuolella olevassa lahdessa oli ankkurissa sekä englantilaisia ja ranskalaisia että japanilaisia ja amerikalaisia sotalaivoja. Olipa sotalaivoja yksin Vusung-joellakin, joka tavallisesti on tungokseen asti täynnä kaikkien maailman maiden kauppalaivoja. Mutta viimemainitut olivat nyt selvästi vähemmistössä, vaikka Kurt ei kyennytkään arvostelemaan tätä seikkaa, koska hän ei koskaan aikaisemmin ollut käynyt Shanghaissa. Useampia laivoja hän kuitenkin oli nähnyt Kantonissa, joka sen vuoksi tuntuikin hänen mielestään vievän voiton Shanghaista, mutta Shanghai taas mahtavine tavarataloineen, konttorirakennuksineen ja asuntokasarmeineen teki enemmän europalaisen vaikutuksen.

Täällä siis vihdoinkin noustaisiin laivasta pitkän matkan jälkeen ja täällä oli myöskin tarkoitus purkaa loput ja enin osa laivan lastista, siis myöskin Kantonissa laivaan tuodut herra Clarkin suuret laatikot, joista hän ei aikaisemmin ollut puhunut halkaistua sanaa. Hän liikkuikin hyvin puuhakkaana tarkastusta toimittavien tullimiesten joukossa jaellen paljon merkitseviä ja antoisia "kädenpuristuksia" oikealle ja vasemmalle saadakseen, kuten hän itse sanoi, sekä tarkastuksen että lastin purkamisen sujumaan nopeammin. Yleensä hänellä tuntui olevan tavaton kiire päästä tavaroineen pois laivasta.

Kuitenkin sattui odottamatta tapaus, joka nopeasti keskeytti laatikoiden poisviemisen laiturilta. Kymmenkunta laatikkoa oli jo Clarkin aikaisemmin palkkaamien kiinalaisten avulla kuljetettu — kuten sittemmin saatiin kuulla — korkean muurin takana olevaan Shanghain vanhaan kiinalaiseen kaupunginosaan. Kurt oli saanut päämieheltään konsulilta viittauksen pitää hiukan silmällä tätä purkamista, samalla kuin hänen myöskin tuli pitää huolta monista konsulin laatikoista, jotka oli tarkoitus viedä Tshinkiangiin, ja nyt hän havaitsi jotakin, joka luultavasti olisi jäänyt useimmilta huomaamatta. Haalattaessa Clarkin laatikoita ylös ruumasta oli hän nähnyt, että erään laatikon pohja oli irtautumaisillaan. Laatikon kohotessa suuresta lastiluukusta oli Kurt käyttänyt tilaisuutta hyväkseen auttaakseen pohjan irtautumista käsiinsä saamallaan rautatangolla. Kaikki kävi, niin kuin hän oli laskenutkin. Ennen kuin kukaan oli ehtinyt aavistaa, mitä oli tulossa, oli Kurtin suunnitelma käynyt toteen. Muuan leveä pohjalauta irtautui ja alas lastiruumaan vyöryi taikka oikeammin syöksyi suuri määrä villa- ja puuvillakangaspakkoja. Mutta kun niitä ryhdyttiin nostamaan kannelle, putosi jokaisesta kangaskääröstä kiväärejä, karbiineja, revolvereita ja muita ampuma-aseita — eli siis kokonaan muunlaista tavaraa kuin mitä laatikoiden oli ilmoitettu sisältävän, mutta mitä seikkaa ei laatikoita ylimalkaisesti tarkastettaessa oltu huomattu.

Lukija saattaa käsittää, että havainto herätti tavatonta huomiota, ja että vielä jäljellä olevia laatikoita ryhdyttiin kiireesti repimään auki. Ja pian selvisi jokaiselle, että tässä oltiin tekemisissä salakuljetuksen kanssa, jota varsinkin silloisissa levottomissa oloissa täytyi pitää erikoisen rangaistavana tekona. Lähinnä ryhdyttiin tietysti ottamaan selkoa, mitä noiden laatikoiden omistajalla ja kuljettajalla, herra Clarkilla, oli sanottavana tästä salaperäisestä tapauksesta ja mitä hän yleensä tiesi asiasta.

Mutta herra Clark oli äkkiä kadonnut paikalta, aivan kuin maa olisi hänet niellyt. Viimeksi hänet oli nähty erään kuorma-auton luona, joka oli tullut noutamaan hänen tavaroitaan viedäkseen ne rautatieasemalle. Mutta kun häntä etsittiin asemalta, kohtasi etsijöitä vielä suurempi yllätys. Kukaan ei ollut nähnyt herra Clarkia asemalla. Ei liioin hänen tavaroitaan. Sekä hän että hänen tavaransa olivat äkkiä kadonneet jäljettömiin, samoin kuin myöskin kiinalaiset, jotka Clark jo laivassa oli palkannut apulaisikseen laatikoita laivasta purettaessa. Kaikki oli käynyt aivan kädenkäänteessä. Paljon aseita oli tosin joutunut viranomaisten käsiin, mutta se oli sittenkin vain murto-osa siitä, mikä oli hävinnyt.

Jollei Kurt olisi pistänyt sormiaan peliin, olisi tämä aseiden salakuljetusjuttu ehkä jäänyt kokonaan ilmi tulematta. Mutta nyt oli herra Clark selvästi osoittanut, mikä hän oikeastaan oli miehiään. Tietysti hän muissakin suhteissa oli seikkailija, vieläpä kaikkein pahinta lajia. Hänen ja kiinalaisten välisiä liikeasioita ei valitettavasti voitu täysin tarkoin selvittää. Ja oli kyseenalaista, voitaisiinko hänet saada pidätetyksi, kun otti huomioon, että hänellä varmaan oli paljon avustajia kiinalaisten joukossa, avustajia, jotka hän varmasti oli ehtinyt järjestää jo Kantonissa, mahdollisesti aikaisemminkin.

Majuri Brown oli, ollessaan poikansa Willyn kanssa Kantonin lennätinkonttorissa, nähnyt Clarkin saapuvan konttoriin. Ja Willy taas puolestaan tiesi kertoa, että hän oli nähnyt Clarkin aseman ulkopuolella keskustelemassa erään kiinalaisen upseerin kanssa. Mahdollisesti he olivat silloin tehneet jonkinlaisen alustavan sopimuksen asekaupasta. Ilmeisesti hän oli maassa vallitsevasta levottomasta mielialasta selvillä paljon enemmän kuin mitä hän antoi aavistaa. Voitiin pitää jokseenkin varmana, että juuri nämä levottomuudet olivat saaneet hänet matkustamaan Kiinaan, kun taas hänen puheensa konsuli Willnerille olivat pelkkää silmänlumetta ja tarkoitetut saattamaan kaikki muut matkatoverit siihen uskoon, että hän aikoi liikkua Kiinassa kauppamatkoilla yhdessä konsulin kanssa.

Siten konsuli sai uuden aiheen osoittaa kiitollisuuttaan Kurtille. Ilman tämän neuvokkuutta olisi konsuli epäilemättä jatkuvastikin luottanut Clarkiin ja olisi — jollei Clarkin puuhia olisi ajoissa paljastettu — saattanut tämän mukana joutua kaikenlaisiin vaarallisiin selkkauksiin ja seikkailuihin, mistä olisi ollut seurauksena, että hän itse olisi saanut samanlaisen maineen kuin Clarkkin. Kaiken tämän johdosta hän päätti tulevaisuudessa olla vieläkin varovaisempi ja pitää silmänsä auki vielä tarkemmin kuin tähän asti, vaikka hän olikin luullut olleensa Clarkin suhteen kylliksi varuillaan.

Jäähyväisiä lausuttaessa — konsulihan aikoi ystävineen jatkaa matkaansa maitse ja hänen tavaransa olivat jo autoissa matkalla Tshinkiangiin — lausui kapteeni Shark, joka nyt valppaana kuin haukka valvoi lastin purkamista:

— Joka tapauksessa oli onni, että me selvisimme jutusta hengissä.

— Hengissä? kysyi konsuli luoden kapteeniin ihmettelevän ja kysyvän katseen. — Jollei oteta huomioon Port Saidissa sattunutta seikkailua, ei juuri voi kuvitellakaan rauhallisempaa matkaa. Formosan seuduilla sattunut uhkaava myrskykään ei ollut erikoisen peloittava. Minä olen ainakin ollut mukana pahemmissakin tilanteissa.

— Niin minäkin, sanoi kapteeni Shark naurahtaen. — Mutta mikäli nyt saatan päätellä, olisi laivassa olleista kiinalaisista voinut koitua aikamoinen vastus ja vaara. Heitä oli viisi-kuusikymmentä kappaletta ja kuten nyt on nähty, olisivat he helposti voineet hankkia itselleen aseet. Samanlaisia tapauksia on ennenkin sattunut näillä vesillä ja siksi on viisainta pitää jokaista näissä satamissa kohtaamaansa keltaihoista merirosvona. Niitä on kyllä muuallakin eikä ainoastaan Keltaisella virralla. Näitä oli lisäksi siksi paljon, että meidän olisi ollut varsin vaikea selviytyä heistä, varsinkin jos he olisivat saaneet Clarkin, tuon hirttämättömän salakuljettajan ja lurjuksen, rupeamaan heidän johtajakseen. Vaikka silloin heidän kylläkään ei olisi ollut viisasta jatkaa matkaa aina Shanghaihin asti.

Tämä vaarallinen ja uhkaava mahdollisuus — että vinosilmät olisivat vaatimattomista ja vähään tyytyvistä matkustajista saattaneet muuttua ahneiksi ja verenhimoisiksi merirosvoiksi — tämä mahdollisuus ei koskaan ollut juolahtanut konsulin mieleen. Mutta kapteeni oli todellakin oikeassa. Sellaisia tapauksia oli sattunut aikaisemmin ja samanlaisista tehtiin viranomaisille ilmoituksia myöhemminkin. Eivätkä sellaiset suinkaan olleet ihmeellisiä aikana, jolloin koko Kiina oli joutunut valtavaan käymistilaan ja kun lohikäärmeen vanha valtakunta horjui perustuksiaan myöten.

Omasta puolestaan konsuli saattoi ainoastaan toivoa, että sama onni, joka oli suosinut häntä tähän asti merellä, seuraisi häntä edelleen maallakin. Joka tapauksessa hän aikoi mahdollisimman pian lopettaa täkäläiset liiketoimensa ainakin väliaikaisesti. Kysymyksessä oli suuret määrät omaisuutta ja tavaroita ja jos ne tuhoutuisivat, tietäisi se suurten rahasummien menetystä, ja tuo menetys saattoi tapahtua hyvinkin lyhyessä ajassa. Vaarallisimmassa asemassa olivat Shenin ja Kaifongin kaupungeissa Keltaisen virran rannalla olevat varastot. Mutta hän päätti tehdä kaiken voitavansa niiden pelastamiseksi.

Nämä viimeiset tapaukset, joissa Kurt oli saanut olla mukana, olivat vaikuttaneet, että hänen Kantonin kaduilla ja vilkasliikenteisessä satamassa kiinalaisista muodostamansa käsitys muuttui toiseksi. Mutta sittenkin hänen oli vaikea uskoa, että nämä ulkonäöltään kokonaan tahdottomat vinosilmät saattoivat olla samanlaisia lurjuksia kuin Port Saidissa karannut Ming Tsu tai — kuten kapteeni väitti — vieläkin pahempia olioita, salapukuisia merirosvoja. Hän oli myöskin saanut pistäytyä Shanghain kiinalaiskaupungissa, kun yritettiin saada kiinni kadonnutta herra Clarkia. Mutta hän ei ollut nähnyt siellä mitään muuta kuin suunnattomat määrät kurjuutta ja likaa ja nämä taas eivät kertoneet hänelle muuta kuin että kiinalaisten elintaso oli perin alhainen ja alkukantainen. Ryövärien ja rosvojen tavoista ei missään ollut jälkeäkään näkyvissä. Eivät edes kerjäläiset olleet tunkeilevia kuten muualla. Kadut ja niiden varsilla olevat, kojuja muistuttavat asumukset olivat kurjia. Eivät edes kiinalaisten temppelit monine, toistensa päälle kasattuine kattoineen ja koristeineen olleet todellisuudessa niin kauniita ja siroja kuin vanhoissa kiinalaisissa posliinimaalauksissa, joita hän joskus oli nähnyt. Verrattuina kaikkeen tähän olivat europalaisten asumat kaupunginosat jo arkkitehtuurinsa puolesta todellisia ihmeitä ja siten erittäin suuressa määrin omiaan herättämään kunnioitusta valkoihoisia kohtaan — mikä kunnioitus kuitenkin, mikäli hän oli kuullut, monessa tapauksessa oli vain pelkkää teeskentelyä. Hänen mielenkiintoaan herättäisi ainoastaan kiinalaisten näkeminen ryöväreinä — hunguuseina, millä nimellä heitä Venäjän ja Kiinan rajaseuduilla ryöväreistä käytetyn nimityksen mukaisesti kutsuttiin. Mutta toistaiseksi hän sai tyytyä odottamaan tämän toiveensa täyttymistä.

Majuri Brown oli vähitellen ryhtynyt hoitamaan virkatehtäviään. Samalla päätettiin, että hänen veljentyttärensä Beth ja hänen poikansa Willy tulisivat konsulin mukana Tshinkiangiin, joka myöskin oli satamakaupunki, vaikkakaan ei niin tärkeä kuin Shanghai. Katsottiin, että Bethin oli parasta asettua Tshinkiangiin yleisen levottoman tilanteen vuoksi ja senkin takia, että kiinalaisten vihamielisyys kohdistui etupäässä lähetyssaarnaajiin. Sitäpaitsi pitäisivät tytöt toisilleen seuraa ja Willyä taas voitaisiin ehkä käyttää apuna hoidettaessa konsulin monia liikelaitoksia.

Siten oli matkaa jatkavan seurueen lukumäärä vihdoin supistunut neljään ja tämä näin supistunut seurue saapui aikoinaan onnellisesti perille pieneen, merenlahden rannalla sijaitsevaan satamakaupunkiin. Pääsyn satamaan suojasi suureksi osaksi Tsung Mingin saari. Myöskin tällä saarella oli konsulilla varastopaikka, jossa oli sekä europalaisia että kiinalaisia tuotteita, mutta pääasiassa kuitenkin tavaroita, jotka oli ostettu läheisestä Nipponista, toisin sanoen Japanista.

Ensimäinen uutinen, jonka konsuli sai perille päästyään, kertoi, että Tsung Mingin varastoissa oli käynyt varkaita. Viranomaiset eivät osanneet selittää, olivatko varkaat olleet kiinalaisia, vai olivatko venäläisten sormet olleet pelissä. Mutta viranomaiset kehottivat konsulia vahvistamaan vartiomiehistöä sekä kaikkein mieluimmin kuljetuttamaan Shanghaihin varastossa olevista tavaroista niin paljon kuin mahdollista. Sillä todennäköisyyden mukaan varkaiden ensimäinen käynti ei suinkaan jäisi samalla viimeiseksi.

Kenenkään pyytämättä ilmoittautui Kurt kohta lähtemään mukaan saarelle ottaakseen konsulin kanssa selville, mitä siellä oikeastaan oli tapahtunut. Hän halusi päästä käsiksi työhön ja toimeen ja hän tarjoutui jäämään saarelle vartioinnista huolehtimaan joksikin aikaa vielä senkin jälkeen, kun konsuli oli palannut kaupunkiin, jossa muut tärkeät tehtävät häntä odottivat. Kurt halusi todellakin toimia, kun nyt kerran oli tarjoutunut tilaisuus uusiin seikkailuihin. Sanottiinhan, että varkaudet olivat tapahtuneet aivan äskettäin, joten ei tuntunut aivan mahdottomalta päästä varkaiden jäljille.

Konsuli ei kuitenkaan ollut yhtä innostunut. Hän ei ollut ajatellut, että Kurt juuri tällä tavalla alkaisi perehtyä Kiinan liike-elämään. Tsung Mingin saaren juttu oli vakava asia, joka vaati miehensä kokonaan ja jonka hän mieluimmin olisi tahtonut itse hoitaa. Mutta kun hän liioin ei voinut jättää kaupungissa olevaa konttoriaan, josta oli annettava ohjeita toisiin konttoreihin pitkin Keltaisen virran laaksoa, antoi hän vihdoin perään. Hän kummasteli vain itsekseen, kuinka ei myöskin Willy Brown ollut ilmoittautunut osalliseksi retkikuntaan, koska tämä kerran oli ilmoittanut aikovansa antautua sotilasuralle ja tällainen retki olisi samalla jonkinlaista valmistavaa harjoitusta sotilaan ammattiin. Mutta Willy oli ilmeisesti liian rauhallinen — kuten useimmat englantilaiset.

Ehkäpä Willy puolestaan olisi jäänytkin sinne, missä hän oli, jollei Alice samana päivänä, jolloin Kurtin piti nousta sampaaniin lähteäkseen matkalleen, olisi hiukan kärkevästi huomauttanut, että jos Willy halusi harrastaa urheilua, ei siihen juuri ollut parempaa tilaisuutta kuin Tsung Mingissä. Saarella oli nimittäin suuret määrät merilintuja ja sitä ympäröivät erinomaiset kalavedet. Lisäksi siellä oli myöskin jonkin verran metsänriistaa, ennen muita turkiseläimiä. Willy voisi helposti ampua näitä niin paljon, että hän ilman vaivaa voisi lahjoittaa turkin serkulleen, joka ehkä hyvinkin tarvitsisi sellaista, jos hänet määrättäisiin lähtemään jollekin kaukana sisämaassa olevalle seudulle, missä talvet olivat paljon kylmemmät kuin Englannissa. Eikä Alice itsekään panisi vastaan, jos joku lahjoittaisi hänelle muutamia nahkoja.

On todennäköistä, että juuri Alicen viimeiset sanat saivat Willyn päättämään lähteä Kurtin mukana. Niin sai hänkin samanlaiset ohjeet, jotka konsuli jo aikaisemmin oli antanut Kurtille.

Kumpikin sai tarpeelliset aseet sekä ammuksia ja ruokavaroja viikon ajaksi. Konsulin itsensä piti seurata heitä muutaman päivän kuluttua, kun hän ehtisi selviämään tärkeimmistä asioista, jotka vaativat hänen läsnäoloaan konttorissa.

Sampaanissa, jolla nuorukaiset lähtivät usein mainitulle saarelle, oli miehistönä neljä merellä liikkumaan tottunutta kiinalaista, jotka olivat olleet vuosikausia konsulin palveluksessa. Sampaanissa oli purjeet ja se saattoi kulkea varsin nopeasti, mutta vastatuulen tai tyynen varalta se lisäksi oli varustettu erinomaisella ulkolaitamoottorilla. Onnellisesti seurue laskikin maihin vähäistä ennen pimeän tuloa, mutta paikkaan, jota ei juuri saattanut nähdä konsulin varastoista. Kurt oli neuvonut menettelemään niin. Hän tahtoi, että heidän saapumisensa tulisi kaikille yllätyksenä. Muuan kiinalaisista, joka tunsi paikat, sai määräyksen toimia oppaana.

VII.

MESTARIAMPUJA JA YÖLLINEN HYÖKKÄYS.

Yö oli pimeä. Oikeastaan se ei olisi voinut ollakaan pimeämpi.

Pieni, kuusi miestä käsittävä joukko liikkui hitaasti eteenpäin vaikeakulkuisessa maastossa. Ei voinut nähdä kättä silmiensä edessä, joten oli parasta seurata aivan oppaan kintereillä. Kurt oli valmis mihin tahansa ja hänellä oli koko ajan revolveri kädessä. Eihän tiedetty oikeastaan mitään siitä, mitä oli tulossa ja millaisten ihmisten kanssa mahdollisesti jouduttaisiin tekemisiin.

Huonoa englantia puhuva opas uskoi kuitenkin voivansa vakuuttaa, että he tuskin kohtaisivat perillä ketään muita kuin laitosten tavallisen henkilökunnan. Paikallisena päällysmiehenä toimi entinen irlantilainen merimies, joka oli ollut konsulin palveluksessa useita vuosia. Hänen nimensä oli Pat O’Brien ja hän oli suuri, vahva mies, joka ei pelännyt mitään. Hänen lisäkseen kuului henkilökuntaan viisi miestä, joista kaksi oli kotoisin Mandshuriasta, Siperian rajoilta, sekä muut kolme Shanghaista. Eivät hekään olleet sellaisia miehiä, jotka nukkuivat seisoallaan. He olivat kaikki valppaita ja varuillaan, joten tuntui kummalliselta, että varkaus yleensä oli saattanut tapahtua. Jos varastetut tavarat olisi kuljetettu rannalle ja sieltä edelleen jollakin aluksella, olisi tämä ehdottomasti huomattu. Vartijat oli nimittäin jaettu vuoroihin ja varastoalue ei ollut hetkeäkään ilman vartijaa.

Nämä seikat ja paljon muuta sai Kurt tietää heidän marssiessaan eteenpäin niin reippaasti kuin se vain pimeässä ja vaikeassa maastossa kävi päinsä. He puhuivat keskenään vain matalalla äänellä ja kun opas sitten äkkiä pysähtyi ja sanoi, että nyt oltiin perillä, saattoi Kurt eroittaa etäisyydestä häämöttävän heikon valon, joka tuntui lähtevän kynttilästä tai öljylampusta.

Valo tuli, sanoi opas, irlantilaisen huoneesta. Muuten ei näkynyt pienintäkään merkkiä, mikä olisi osoittanut eläviä ihmisiä asuvan paikalla. Ei kuulunut minkäänlaista ääntä, ei edes koiran haukuntaa. Kurt kysyi kuiskaten, eikö täällä pidetty minkäänlaisia vahtikoiria, ja sai vastauksen, että sellaisia oli kaksikin kappaletta, ja että opaskin ilmoitti ihmettelevänsä, miksi mitään haukuntaa ei ollut kuulunut jo aikoja sitten.

— Millaisia koiria täällä on? Kurt kysyi kummastuneena.

— Kaksi espanjalaista verikoiraa, vastasi opas. — Öisin ne ovat aina saaneet kulkea vapaina, mutta päivisin on toinen ollut kiinni varastohuoneiden ja toinen taas konttorirakennuksen ulkopuolella. Irlantilaisen päällysmiehen huone sijaitsee muuten myöskin konttorirakennuksessa.

— Onko herra O’Brien tavallisesti aseistettu?

— Aina, sekä yöllä että päivällä, vastasi kiinalainen. — Täällä meren äärellä ei voi koskaan olla varma turvallisuudestaan. Jokin aika sitten, kun minä olin käymässä täällä, vieraili täällä kokonaista neljä miestä, jotka kaikki muistuttivat hunguuseja, siis rosvoja. Mutta he eivät olleet meidän kansaamme, tarkoitan kiinalaisia. Päinvastoin uskon, että he olivat kotoisin Amurin toiselta puolen tai että he mahdollisesti olivat sellaisia venäläisiä, joita viime aikoina on alkanut liikkua Hoanghollakin suuren kapinan houkuttelemina.

— No miten sitten kävi?

— Vieraat halusivat ostaa ruokaa ja pyysivät juomavettä. Herra O’Brieniä kohtaan he näyttivät tuntevan suurta kunnioitusta. Mutta hän ei annakaan kenenkään muukalaisen hyppiä silmilleen ja hänen kuulansa sattuu aina maaliin.

— Mene nyt edellä ilmoittamaan, keitä täältä tulee, sanoi Kurt äänellä, joka tuntui kiinalaisissa herättävän kunnioitusta häntä kohtaan. — Me muut odotamme täällä sinun paluutasi.

Odotusaika venyi melko pitkäksi. Mutta vihdoin ilmestyi opas jälleen näkyviin ja hänen seurassaan oli pitkä mies, jolla oli kädessään voimakkaasti valaiseva sähkölyhty. Hänen kasvojaan ei saattanut nähdä, sillä ne olivat varjossa, mutta sen sijaan kuului voimakas ääni kysyvän, olivatko tulijat konsulin väkeä, minkä jälkeen seurasi kysymys:

— Onko kysymys tarkastuksesta?

Kurt vastasi:

— Tarkastuksen toimittaminen saa jäädä siksi, kunnes konsuli itsekin saapuu tänne muutaman päivän kuluttua. Minä olen kuitenkin hänen palveluksessaan ja olen saapunut erään ystäväni kanssa tänne auttaakseni, jos tarvitaan, vahdinpidossa. Lisäväkenä meillä on mukanamme kolme muuta miestä, jotka kuitenkin palaavat ylihuomenna sampaanilla takaisin kaupunkiin.

— Minun nimeni on O’Brien ja minä olen täkäläinen päällysmies, sanoi lyhtyä pitelevä mies.

Myöskin Kurt ja Willy esittivät itsensä, jonka jälkeen O'Brien lausui:

- — Olkaa hyvä ja tulkaa mukaan! Ruokapala ehkä maistuu merimatkan jälkeen? Järjestän kyllä käytettäväksenne, mitä talossa on. Täällä erämaassa ei kuitenkaan saata olla puhettakaan mistään herkuista. Elämme näet täällä melkein kiinalaisten tapaan. Riisi ja laihat kananpojat ovat meidän jokapäiväistä ruokaamme sekä tietystikin teetä aivan loppumattomasti sekä juhlatilaisuuksissa joitakin säilykkeitä. Viskiä minulla ei ole, mutta sen sijaan tupakkaa, joka on aika hyvää. Tästä me menemme sisään.

Hän nousi edellä eräitä portaita valaisten toisille tietä. Portaat johtivat nähtävästi koko talon ympäri kulkevaan vilpolaan, johon antoi erinäisiä ovia ja ikkunoita. Koko rakennus muistutti melkein intialaista bungalowia, mutta sen katto oli kiinalaista tyyliä. Huone, johon heidät saatettiin, oli melko tilava ja siinä oli muutamia, seinissä kiinni olevia penkkejä. Keskellä huonetta oli suuri maalaamaton pöytä ja sen ympärillä joitakin melko korkeita, bambusta valmistettuja jakkarantapaisia istuimia. Näille hän kehoitti vieraitaan sijoittumaan mahdollisimman mukavasti ja itse hän sytytti pöydän yläpuolella riippuvan lampun. Viereisestä huoneesta saapunut kiinalainen, joka oli pysähtynyt ovelle odottamaan ohjeita, sai määräyksen toimittaa ensin tupakkaa sekä sitten laittaa kuntoon illallisen ja tuoda pöytään kulhon hedelmiä.

O'Brien oletti, että tulijoilla olisi piiput mukanaan, mutta näytti kummastuvan suuresti kuullessaan, että se tulijoista, joka oli ilmoittanut nimekseen Kurt Lagerberg — ja jolla siis ei ollut edes englantilaista nimeä — ei ensinkään polttanut. Moinen näytti hänestä tuntuvan suorastaan käsittämättömältä.

Ennen pitkää kohdistui keskustelu kuitenkin, kuten luonnollista olikin, varastoissa tapahtuneisiin varkauksiin. O’Brien kuvasi tapahtumien kulun siten kuin hän uskoi sen käsittäneensä ja luetteli myöskin, mitä varkaat olivat saaneet saaliikseen. Hän kertoi, että salaperäisen varkauden jälkeisenä aamuna oli molemmat koirat löydetty surmattuina. Niiden tappamiseen oli varmasti käytetty jotakin myrkyllistä kaasua. Niiden suut ja turkit olivat nimittäin tuoksuneet oudosti ja ne olivat kaikesta päättäen saaneet kouristuksen ja kaatuneet maahan juuri yrittäessään hyppyä, ehkä jonkin vihollisen kimppuun. Kukaan niistä, jotka sinä yönä olivat olleet vartioimassa, ei ollut kuullut koirien haukkuvan, vaikka ne tavallisesti olivat alkaneet haukkua pienimmänkin epäilyttävän äänen kuullessaan tai havaitessaan jonkun ihmisen, jota ne eivät tunteneet.

— Tiedättekö, käyttävätkö kiinalaiset ryöstöjä suorittaessaan joitakin myrkyllisiä kaasuja? kysyi Kurt, jota hänen kuulemansa seikat suuresti kiinnostivat.

— Siitäpä juuri olisi saatava selko, vastasi irlantilainen. — Minä ainakaan en ole nähnyt enkä kuullut mitään sellaista aikaisemmin. Mutta kun kiinalaiset ovat hyvin oppivaista väkeä, ovat he varsin hyvin voineet suuren maailmansodan aikana ja jälkeen oppia kaasujen käytön naapureiltaan ja sukulaisiltaan japanilaisilta. Eniten olen kuitenkin taipuvainen uskomaan, että ryöstön suorittajat ovat olleet sisämaan hunguuseja, sieltä rannikolle saapuneita jokirosvoja. Joka tapauksessa he ovat saapuneet jollakin aluksella ja laskeneet ehkä maihin saaren toisella rannalla, ja saari on melkoisen leveä. Tietystikin heillä on ollut käytettävissään hyvä opas ja he ovat etukäteen olleet selvillä, että täällä on jotakin otettavaa. Ja sitten on vielä muuan seikka, joka on otettava huomioon. Ruokavarastossa tapasimme yhden minun miehistäni tajuttomassa tilassa. Hän oli kaikesta päättäen mennyt sinne hankkiakseen itselleen ylimääräisen ruoka-annoksen, mutta hän sanoo, että hänellä ei ole aavistustakaan, mitä hänelle varastossa tapahtui. Hän tietää vain yhtäkkiä vaipuneensa maahan kykenemättä liikuttamaan ainoatakaan jäsentä. Ja sieltä me hänet, kuten sanottu, tapasimme varkauden jälkeisenä aamuna.

Ei ollut ilmeisestikään mikään leikin asia joutua tekemisiin tällaisen rosvojoukon kanssa ja Kurtin täytyi myöntää, että moisten myrkkykaasun käyttäjien takaa-ajo saattoi helposti muodostua hengenvaaralliseksi. Näitä ajatuksiaan hän ei kuitenkaan ilmaissut toisille, vaan kysyi sen sijaan:

— Tuon ryöstön jälkeen olette kai aika lailla vahvistanut vartiointia?

— Kuinka se olisi ollut mahdollista? Täällähän on, minua itseäni lukuunottamatta, ainoastaan viisi miestä. Meistä tulee siten kaksi kolmen miehen vartiostoa, jotka vuorotellen pitävät vahtia kello kuudesta illalla kello kuuteen aamulla. Minun osalleni tulee vartiointia hiukan enemmän kuin toisille. Päivisin me kaikki olemme täydessä touhussa. Enempää ei juuri voi vaatia. Me elämme melkein samaan tapaan kuin jossakin laivassa.

— Konsuli on ajatellut juuri tätä seikkaa ja sen vuoksi lähettänyt tänne meidät, lähinnä minut ja ystäväni, herra Brownin. Me olemme, minä ainakin, valmiit alottamaan jo tänä yönä. Ehkäpä tällä kertaa olisi parasta, että minä saisin vartioida vilpolassa sekä samoin kuulla yön tunnussanan, jotta eri vartijat voivat päästä kosketuksiin toistensa kanssa, jos heidän on pakko muuttaa olinpaikkaa.

Tuota seikkaa ei O'Brien nähtävästi ollut tullut ajatelleeksi ja hän vastasi:

— Tuo tunnussanajuttu oli todellakin jotakin uutta, täällä ulkona tarkoitan. Se, joka kysyttäessä ei tiedä tunnussanaa, saa syyttää itseään seurauksista. Me olemme tietysti kaikki aseistettuja vahdissa ollessamme. Mutta minkä tunnussanan me otamme käytäntöön?

Kurt meni irlantilaisen jättiläisen luo ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Vastauksena oli myönteinen nyökkäys ja sitten kutsuttiin pari O’Brienin alaisista huoneeseen ovesta, josta pöydänkattaja äskettäin oli poistunut. Kuten Kurt äsken, kuiskasi O’Brien nyt saman sanan tulijoiden korvaan ja selitti heille sitten, miten sitä oli käytettävä. Jokaisen, joka kysyttäessä tunnussanaa ei osannut vastata oikein, sai ampua ilman muuta, jollei hän mielisuosiolla antautunut vangiksi tai jos hän yritti lähteä pakoon. Mutta kellekään vieraalle ei tunnussanaa saanut ilmoittaa uhalla, että suupaltti tuomittaisiin ankaraan rangaistukseen, mahdollisesti joutuisi itse ammutuksi.

— Minä siis otan pitääkseni vahtia vilpolassa ja voin kai kohta ryhtyä perehtymään olosuhteisiin. Mutta mihin me sijoitamme minun ystäväni?

Hän viittasi merkitsevästi kädellään Willyyn, joka kuitenkin kohta vastasi kaikella sillä välinpitämättömyydellä, joka oli kuvaavaa hänen luonteelleen.

— Tällä kertaa saatte hypätä minun ylitseni. Olen jo nyt niin väsynyt pitkän merimatkan jälkeen, että minusta varmaankaan ei ole mitään hyötyä. Sen sijaan olen kernaasti valmis käytettäväksi neljän tunnin kuluttua, kunhan olen ehtinyt ensin hiukan torkahtaa. Mutta ehkäpä saan jo nyt kysyä missä?

Kurt tunsi joutuvansa hämilleen ystävänsä puolesta. Mutta irlantilainen vastasi, aivan kuin kysymyksessä olisi maailman luonnollisin asia:

— Valpas vartija on parempi kuin kymmenen, jotka haukottelevat eivätkä saa silmiään pysymään auki. Olen ajatellut, että molemmat herrat voivat mukavasti nukkua tässä vasemmalla olevassa huoneessa. Tämän huoneen sisäpuolella on minun huoneeni ja toisella puolella on suuri konttori eli vartioston huone. Miehet, joille äsken annoin tunnussanan, ovat jo alottaneet vartioinnin — toinen varastohuoneen luona, noin viidenkymmenen metrin päässä täältä, ja toinen saman rakennuksen takana, josta lähtee polku meidän kanalaamme ja ruokatavarakellariimme, jotka taas sijaitsevat viidenkymmenen askeleen päässä varastorakennuksesta. Aikaisemmin ei siellä ole ollut vartijaa, mutta nyt olen sijoittanut sinne miehen nähtyäni, mitä tapahtui Lin Tsolle, miehelle, joka tavattiin tiedottomana ruokavarastossa.. Mutta juuri se seikka on eniten kummastuttanut minua. Joka tapauksessa uskon, että meidän ei vähiin aikoihin tarvitse odottaa rosvojen uusia vierailuja.

Hän täytti piippunsa uudelleen ja oli juuri sytyttämäisillään sen, kun kiinalainen tuli huoneeseen tuoden mukanaan ruokaa: kanaa, riisiä, hedelmiä ja pullon halpaa kiinalaista viiniä. Vaatimatonta ateriaa täydentämässä oli englantilaista pasteijaa sisältävä säilykepurkki ja nuo kolme europalaista kävivät hyvällä ruokahalulla käsiksi pöydän antimiin. Palanpaineeksi Kurt joi ainoastaan teetä, joka tuotiin pöytään hiukan myöhemmin ja tarjoiltiin englantilaiseen tapaan vaikka kiinalaisista kupeista.

— Eniten kaipaan oivallisia koiriamme, sanoi irlantilainen aterian aikana. — Nyt on pidettävä silmät entistä enemmän auki ja tähdättävä vielä entistäkin paremmin. Mutta miten on? Ovatko herrat ampujia — tarkoitan: osaavatko herrat käyttää revolveria, jota täällä eniten tarvitaan?

Kurt, paremmin kuin Willykään, ei ollut mikään kerskailija ja siksi he molemmat vastasivat välttelevästi. Siitä johtui O’Brienin mieleen ajatus, että voitaisiinhan kernaasti järjestää pieni koe.

— Jos meidän tosiaankin on joskus pakko paukutella, niin eihän vähäinen harjoittelu haittaa, sanoi hän nauraen. — Voivathan mahdollisesti läheisyydessä olevat rosvotkin kuulla, että heitä odottaa täällä lämmin vastaanotto. Tulkaa siis mukaan! Ampumaradan me järjestämme vilpolaan.

Ulkona oli pilkkosen pimeää. Mutta irlantilainen sytytti pienen kiinalaisen paperilyhdyn ja ripusti sen vilpolan toiselle lyhyelle sivulle. Sitten kaikki kolme menivät vastakkaiselle lyhyelle sivulle ja asettuivat tähtäysasentoon.

Merkin saatuaan ampui Willy ensiksi. Lyhty ei liikahtanutkaan.

Seuraava mies oli irlantilainen. Lyhty putosi maahan ja syttyi tuleen palaen poroksi. Kuula oli katkaissut narun, josta lyhty riippui.

— Mutta miten minun nyt käy? kysyi Kurt, samalla kuin muuan kiinalaisista pelästyneenä ilmestyi vilpolan portaille.

— Toinen lyhty, sanoi O’Brien kiinalaiselle, joka kohta tuntui käsittävän, mistä oli kysymys. Sillä ennen pitkää riippui uusi lyhty edellisen tilalla. Nyt oli Kurtin vuoro näyttää, mihin hän pystyi.

Ase heilahti ylös ja laukaus pamahti.

Seuraavassa silmänräpäyksessä vallitsi vilpolassa täydellinen pimeys, joka hälveni vasta sitten, kun irlantilainen oli käynyt sisältä noutamassa suuren sähkölyhtynsä. Kaikki menivät nyt tarkastamaan maalia ja hetken kuluttua O’Brien huudahti äänellä, joka ilmaisi sekä ihailua että hämmästystä:

— Tuopa oli todellinen mestarilaukaus! Kuula on lävistänyt lyhdyn keskeltä ja vienyt samalla mennessään kynttilän sydämen. Onnittelen! Enpä tahtoisi joutua kohtaamaan teitä vihollisena ase kädessä. Mutta ehkäpä tulos johtui sattumasta. Te ja minä ammumme uudestaan.

Tulos oli samanlainen kuin edelliselläkin kerralla, vain sillä erotuksella, että nyt voitiin käyttää samaa lyhtyä. Kurtin kuula sammutti jälleen kynttilän, kun taas irlantilaisen luoti tällä kertaa lävisti itse lyhdyn.

— Tarttukaa käteeni, nuori mies! Te olette mestariampuja. Jos hunguusit joutuvat tekemisiin teidän kanssanne, ei Kiinassa piankaan ole jäljellä montakaan heistä. Ja vartioimassa te olette yhtä vaarallinen kuin kymmenen verikoiraa. Sen sanon minä, Pat O'Brien, josta muuten sanotaan, ettei hän suinkaan ole harjaantumaton ampumaan maaliin.

Kohteliaisuutta vahvisti uusi kädenpuristus. Kurt oli saanut ymmärtäväisen ystävän, joka nyt kuului lausuvan:

— Siis te, herra Lagerberg, otatte huoleksenne vilpolan. Teidän mukananne tulleet miehet saavat nukkua yönsä sampaanissa, niin että se ei lähde purjehtimaan samaa tietä kuin osa meidän tavaroitamme äskettäin. Minä puolestani teen pienen kierroksen ympäristössä. Kello on nyt suunnilleen kymmenen. Teidät vaihdetaan siis kello yksi yöllä.

Hän heilautti kättään ja katosi.

Willy näytti hiukan nololta. Ilta ei ollut hänen osaltaan sujunut aivan miellyttävästi. Lyhyesti nyökäten hän vetäytyi häntä ja Kurtia varten varattuun huoneeseen, jonka muuan kiinalainen oli sillä välin pannut kuntoon, ja jossa heikko lamppu koetti voimiensa mukaan taistella pimeyttä vastaan.

Kurt asteli vilpolassa talon ympäri miettien päivän tapahtumia ja mitä kaikkea ne olivat hänelle tuoneet mukanaan.

Luultavasti nuo tapaukset loppuisivat jo tähän. Kaikkialla oli hiljaista kuin haudassa ja aika tuntui uskomattoman pitkältä. Seikkailuja hän oli etsinyt ja seikkailuissa hän oli jo saanut olla mukana. Mutta nämä seikkailut eivät kuitenkaan olleet olleet sellaisia kuin ne, joista hän oli kuullut höyrylaiva Kantonin kapteenin kertovan. Hän ei ollut vielä saanut olla mukana missään yhteenotossa jokirosvojen kanssa, joita täällä nimitettiin hunguuseiksi. Ottelu tuollaista rosvojoukkoa vastaan olisi kuitenkin kaikkien seikkailujen huippu. Vasta siinä hän uskoi saavansa tilaisuuden todenteolla koetella voimiaan. Kaikesta päättäen nuo rosvot olivat sekä ovelia että perin rohkeita miehiä. Sillä muuten he eivät olisi uskaltaneet tehdä ryöstöretkeä pelottoman O’Brienin valtakuntaan ja vetäneet kaiken lisäksi häntä kunnollisesti nenästä.

Mutta hiljaa! Mitä tuo oli?

Kuului, kuin joku olisi hiipivin askelin liikkunut läheisyydessä.

Oliko siellä joku talonväkeen kuuluva? Joku O’Brienin kiinalaisista?

Mutta miksi hän siinä tapauksessa liikkui varovaisesti hiipien? Miksi hän ei kulkenut suoraan päämääräänsä, olipa tämä nyt sitten mikä hyvänsä?

Kurt oli ensin ajatellut karjaista kaikuvalla äänellä: Kuka siellä? Sitten hän kuitenkin päätti malttaa mielensä vielä hiukan aikaa. Hän teroitti edelleen kuuloaan ja koetti saada selville, kuuluiko mitään muuta. Samoin hän terästi näköään ja tuijotti terävin silmin pimeyteen. Mutta yhtä hyvin hän olisi voinut yrittää katsella mustatun lasin läpi.

Nyt kuului äkkiä ääni, joka muistutti jonkin linnun huutoa, vaikka Kurt ei voinutkaan sanoa, minkä linnun äänestä oli kysymys.

Lähinnä se muistutti jonkin merilinnun ääntä, mutta se ei kuulunut mereltä, vaan pitkän, Tshinkiangin puolella olevan lahden rannalta. Kohta sen jälkeen kuului huuto, mutta tällä kertaa kaksi kertaa perätysten ja pitemmän matkan päästä. Sitten oli kaikki jälleen yhtä hiljaa kuin ennenkin.

Ääntä, joka oli muistuttanut hiipiviä askeleita, ei enää kuulunut. Ehkä niitä ei aiheuttanutkaan ihminen. Ehkäpä kaikki oli kuuloharhaa. Kuunnellessaan jännittyneenä yön pimeydessä ihminen useinkin kuvittelee kuulevansa milloin mitäkin. Hermot jännittyvät ja mielikuvitus työskentelee kiihkeämmin kuin päivänvalossa. Näin käy varsinkin silloin, jos on vähäistä aikaisemmin kuullut jännittävän kertomuksen tai lukenut sellaista. Tässä tapauksessa aiheutti saman vaikutuksen kertomus jokirosvojen vierailusta saaressa. Mitään muuta ei varmastikaan ollut kysymyksessä. Mutta ihminen ei saanut, ei ainakaan tärkeällä vartiopaikalla ollessaan, antautua kuulo- ja näköharhojen uhriksi. Ne olivat kuin kummitusjutut, joista ei tahdo päästä eroon, vaikka kuinka haluaisi karkoittaa ne mielestään.

Mutta täällä oli joku liikkeellä joka tapauksessa.

Vilpolaa reunustava aita oli napsahtanut aika voimakkaasti juuri sillä puolella taloa, missä Kurt seisoi. Ehkäpä siitä oli irtautunut jokin lahonnut pala tai kenties jokin suuri jyrsijä oli liikkeellä.

Kurt nosti varovaisesti ensin toista ja sitten toista jalkaansa ja teki niin pari kolme kertaa perätysten. Hän kuunteli, syntyikö mitään ääntä, kun hän laski jalkansa maahan. Mutta pehmeät kumianturat saivat aikaan, että minkäänlaista ääntä ei kuulunut. Hän saattoi siis liikkua aivan äänettömästi, jos hän vain liikkuisi tarpeeksi varovaisesti.

Kun aitauksen luota kuulunut ääni toistui, lähti Kurt pitkin, mutta varovaisin askelin liikkeelle sitä paikkaa kohti, josta napsahdus tai jyrsiminen oli kuulunut. Paikka oli muuten suunnilleen sama, johon he äsken olivat ripustaneet lyhdyt ampumaharjoituksia pitäessään.

Seuraavassa tuokiossa tapahtui jotakin, joka suuressa määrässä ylitti kaikki hänen odotuksensa.

Äkkiä hän tunsi, miten silmukka kietoutui hänen jalkojensa ympärille — se oli siis heitetty hänen kaulaansa, mutta luistanut alas.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hänet temmattiin kumoon.

Hän kuuli jonkun ääntelevän samalla tavalla kuin merilintu oli äännellyt äsken, mutta nyt kuului ääni paljon lähempää. Samassa hän tunsi, miten nuoraa kiskottiin vilpolan aitausta kohti. Joku yritti siis vetää häntä luokseen.

Kädenkäänteessä hän oli saanut esiin veitsensä. Nopea vetäisy ja hänen jalkansa olivat jälleen vapaat! Samassa hän kuuli, miten nuorasta kiskonut mies suistui maahan aitauksen alapuolella ja päästi kaatuessaan lyhyen huudahduksen.

Revolveri valmiina ampumaan Kurt huusi vastaan kaikuvalla äänellä:

— Kuka siellä?

Hän toisti kysymyksensä kolme kertaa perätysten.

Mutta kun hän ei saanut mitään vastausta ampui hän siihen suuntaan, mistä äskeinen huudahdus oli kuulunut.

Hänen oli mahdoton tietää, oliko hänen kuulansa osunut vaiko ei, sillä koko ympäristössä vallitsi jälleen sama, melkein painostava hiljaisuus kuin äskenkin, ennen kuin hänen kimppuunsa hyökättiin — hän ei kuullut ihmisten, paremmin kuin eläintenkään aiheuttamia ääniä — ei edes äsken kuulemiaan merilintujen huutoja.

Mutta olivatko nuo huudot sitäpaitsi lintujen aiheuttamia?

Kurt alkoi jo epäillä tätä seikkaa ja hänen epäilynsä vahvistuivat, kun hän muisti, mitä hän oli aikoinaan lukenut intiaaneista ja muista villeistä luonnonkansoista.

Nämähän käyttivät lintujen ja muiden eläinten ääniä sovittujen merkkien antamiseen. Ja Kurt huomasi nyt monta seikkaa, jotka vahvistivat otaksumaa, että tässä oli käytetty samanlaista menettelyä. Paras todistus tietysti oli hyökkäys, jonka hän kuitenkin oli tehnyt tyhjäksi. Tarkoitus oli tietysti ollut, että silmukka olisi tarttunut hänen kaulaansa.

Hän saattoi vain ihmetellä sitä, että heitto ensinkään oli osunut ja että heittäjä yleensä oli tietänyt hänen olevan vilpolassa. Hänhän oli liikkunut täysin äänettömästi taikka oikeastaan seisonut aivan hiljaa, kunnes vihdoin oli lähtenyt liikkeelle aitausta kohti.

Koko seikkailu olisi tuntunut muuten unennäöltä, jollei hänen sääriään olisi vieläkin pakottanut nuoran puristuksen jäljiltä ja jollei hän olisi vilpolan lattialta tavannut nuoran kappaletta, joka oli jäänyt siihen hänen leikattuaan silmukan poikki. Jollei vaara olisi ollut niin suuri, olisi hän ryhtynyt kohta tutkimaan nuoraa sähkölampun avulla, jota hän aina piti mukanaan. Mutta pieninkin valonleimahdus olisi nyt paljastanut hänen olinpaikkansa ja sellaista mahdollisuutta hän ei tahtonut suoda salakavalalle vastustajalleen. Vastustajana saattoi olla mies, joka oli yhtä hyvä osumaan maaliin kuin hän itsekin, ehkäpä vielä parempikin, mikäli hänellä oli ampuma-aseita käytettävissään.

Kova paukaus keskeytti samassa hänen tuumailunsa. Samassa tuokiossa vinkui todellakin kuula läpi vilpolan ja se oli kaikesta päättäen tähdätty juuri sitä paikkaa kohti, jossa hän äsken oli seisonut huutaessaan ja ampuessaan.

Kuolemantanssi ei siis vielä ollut päättynyt.

Kurt kohotti uudestaan aseensa ja ampui — tällä kertaa kaksi laukausta perätysten.

Läpitunkeva huuto kajahti vastaukseksi ja samassa Kurt riensi sisään herättämään Willyä.

Tämä oli jo herännyt laukauksiin ja oli valmiina ryntäämään ulos. Sanottakoon hänestä muuten mitä hyvänsä, mutta arka hän ei ainakaan ollut. Hän oli parhaillaan sytyttämässä lamppua, kun Kurt puhalsi tikun sammuksiin ja kuiskasi:

— Tule! Me pippuroimme heidät kahdelta taholta. Kummallista, että en ole kuullut O’Brienin tulevan takaisin. Hänenhän piti tehdä vain lyhyt tarkastuskierros. Tietysti nuo jokirosvot ovat täällä jälleen. Mutta tällä kertaa he saavat lämpimät tervetuliaiset, joita he eivät varsin pian unohdakaan. Kunhan vain ei tuolle kunnon irlantilaiselle olisi tapahtunut mitään! Ja miten on mahtanut käydä varastohuoneiden luona oleville vartijoille?

— On kai parasta hiipiä ensinnä sinne, ehdotti Willy puolestaan.

— Sinäpä sanoit oikeat sanat. Tule! Me hyppäämme alas tästä ja ryömimme sitten nelinkontin... Ota revolveri hampaittesi väliin... Tapaukset kehittyvät oikein minun makuni mukaan. Kunhan me vain vielä saamme irlantilaisen mukaan leikkiin, saavat vinosilmät kyllä pian oppia tietämään, mistä Taavetti olutta osti.

VIII.

KELTAISEN VIRRAN KURISTAJAT.

Kaikki oli jälleen hiljaista kuin haudassa nuorukaisten nelinkontin ryömien lähestyessä varastohuonetta ottaakseen selville, miten sen luo sijoitettujen kahden vartijan oli käynyt. Kaikesta äskeisestä ampumisesta huolimatta ei kumpikaan heistä ollut antanut itsestään mitään elonmerkkejä, mikä seikka tuntui kieltämättä kummalliselta. Kumpikin kuunteli hermot äärimmilleen pingotettuina, mutta mitään ei kuulunut. Kaikkialla vallitsi pahaenteinen, hermostuttava hiljaisuus.

— Mitä luulet tämän merkitsevän? kuiskasi Kurt Willylle.

— Joko he ovat livistäneet, taikka sitten heidät on surmattu.

Samassa rapisi jotakin aivan Kurtin toisella puolella ja seuraavassa silmänräpäyksessä pamahti laukaus. Kuula ei kuitenkaan osunut, mutta Kurt vastasi viivyttelemättä tähdäten ääntä kohti, vaikka mitään tulta ei näkynytkään. Kohta kuului vastaukseksi lyhyt huudahdus ja sen jälkeen juoksevien askeleiden synnyttämää ääntä.

Kurt aikoi pelottomasti ryhtyä takaa-ajoon, mutta Willy tarttui hänen käsivarteensa ja huudahti:

— Älä ole mieletön!... Meillähän ei ole aavistustakaan, kuinka monta heitä saattaa olla. Ja sitäpaitsi meillä ei ole ainoatakaan miestä apunamme.

Kurt ei vastannut kohta. Mutta silti hänen tarkoituksensa ei ollut ilman muuta jäädä siihen, missä hän oli. Hän laati nopeasti sotasuunnitelman ja kuiskasi toverilleen:

— Tämä juttu maksaa meille muutamia laukauksia, mutta asiaa ei voida auttaa. Sinä hiivit edelleenkin varastohuonetta kohti. Kohta, kun olet päässyt niin lähelle, että erotat sen ääriviivat, pysähdyt ja ammut nopeasti perätysten muutamia laukauksia, mutta ilmaan. Minä jään tänne pitämään silmällä, aiheuttavatko laukaukset mitään liikettä vai ei. Hetkistä myöhemmin minä ammun samalla tavalla ja sinä tarkkailet vuorostasi mutta vastaat sitten vain yhdellä laukauksella. Odota sen jälkeen, kunnes minä ehdin luoksesi.

Ja hetken kuluttua alkoi aika pauke varastohuoneen läheisyydessä olevissa metsiköissä, mutta mitään ei kuulunut sen jälkeen, kun Willy ja Kurt olivat lopettaneet ampumisen, jonka kuitenkin olisi pitänyt Kurtin mielestä saada liikettä ja elämää aikaan.

— Täällä nyt ei tunnu olevan ainoatakaan sielua, sanoi Kurt ilmestyessään äkkiä aivan Willyn viereen, joka oli vähällä huudahtaa kummastuksesta ja ehkä osaksi myöskin pelosta. Hänellä ei ollut sekuntiakaan aikaa tiedustella sovitulla tavalla, kuka tulija oli, ennen kuin Kurt oli aivan hänen luonaan, ikään kuin maasta nousseena. Tämän äkillinen ilmestyminen tuntui Willystä suorastaan kamalalta. Mutta Kurt ei ryhtynyt moittimaan ystävänsä huonoa tarkkaavaisuutta, vaan jatkoi:

— Me jatkamme nyt matkaamme varastorakennusta kohti. Minusta tuntuu melkein, kuin täällä ei missään olisi ainoatakaan elävää sielua, vaan että koko laitos olisi hyljätty. Mutta pidä joka tapauksessa varasi ja pidä revolveri valmiina. Meitä odottaa varmasti vielä monta yllätystä.

Tämä ennustus täyttyikin pian ja vieläpä tavalla, joka oli kaikkea muuta kuin miellyttävä. Hiipien varjojen tavoin yhä sakeassa pimeydessä he palmumetsikön läpi pääsivät varastorakennuksen luokse. Mutta vasta sitten, kun he olivat ehtineet aivan rakennuksen sisäänkäytävän luo, näkivät he Kurtin taskulampun lyhyen leimahduksen valossa, että jotakin makasi maassa. He pysähtyivät uudelleen kuuntelemaan ja tähyilemään, mutta he eivät kuulleet minkäänlaista ääntä, ei edes uneen vaipuneen ihmisen hengitystä. Kurt otti lampun käsiensä väliin ja muodosti niistä suppilon, joten lampun valo voitiin suunnata ainoastaan yhteen kohtaan, sekä ryhtyi sitten valaisemaan maassa olevaa esinettä. Ensimäinen valonleimahdus jo osoitti, että siinä oli mies, joka makasi maassa pitkin pituuttaan, pää portaiden alimaisella askelmalla.

Äkkiä pääsi Kurtilta lyhyt huudahdus. Ryhtyessään lähemmin tarkastelemaan maassa makaavaa, huomasi hän, että miehen kaulassa oli tiukkaan kuristettu nuoran silmukka. Mies oli muuten kiinalainen, selvästikin mies, joka illalla oli asetettu tähän paikkaan vartioimaan. Ja nyt hän makasi siinä kuristettuna! Silmukka oli todennäköisesti heitetty hänen kaulaansa takaapäin ja pitkä nuora oli jäänyt roikkumaan uhrin kaulasta.

Tämä havainto antoi Kurtille aiheen hetkeksi miettiä sitä kohtaloa, joka vähäistä aikaisemmin oli vähällä tulla hänen itsensä osaksi. Hän ei voinut estää, että ajatus sai hänet värisemään ja että kylmät väreet kulkivat pitkin hänen selkäpiitään. Mutta hän ei puhunut mitään omista elämyksistään, jotta ei tarpeettomasti pelottaisi ystäväänsä, vaan virkkoi sen sijaan:

— Ja nyt ryhdymme ottamaan selkoa, miten asiat ovat varastosuojan toisella puolella. Sinnehän myöskin asetettiin illalla vartija.

Ennen pitkää nuorukaiset totesivat, että toisella puolella oli käynyt aivan samalla tavalla. Toinenkin vartija tavattiin kuristettuna. Kuten ensimäinenkin, oli hänkin kaatunut ehtimättä päästää ääntäkään. Sillä jos jompikumpi heistä olisi ehtinyt huutaa, olisi hänen huutonsa varmasti kuulunut yön hiljaisuudessa — aivan kuin sekin hyökkääjä, joka Kurtin laukausten johdosta oli lähtenyt pakoon, oli huutanut, olipa häneen sitten sattunut tai ei.

Äänellä, joka ei ollut erikoisen toivehikas, lausui Kurt nyt:

— Jos tätä menoa jatkuu, näyttää todellakin siltä, että me olemme ainoat henkiin jääneet koko tämän varastopaikan henkilökunnasta.

— Mutta miten luulet meidän siinä tapauksessa selviävän pois täältä? kysyi Willy kaikkea muuta kuin tyytyväisenä.

— Sitä minä en totisesti ainakaan vielä osaa sanoa. Mutta onhan selvää, että emme juuri voi jäädäkään, mikäli emme jälleen saa O'Brieniä käsiimme. On aivan käsittämätöntä, kuinka hän saattaa tällä tavalla pysyä näkymättömissä. Vaikka hänenlaisensa miehen luulisi selviävän tiukoistakin paikoista, ainakin mikäli voi päätellä hänen ulkonäöstään.

Kurt ei tahtonut vielä tuoda julki hänen mielessään äkkiä herännyttä ajatusta, että ehkäpä myöskin tuo irlantilainen jättiläinen oli joutunut kuristajajoukkueen uhriksi. Mutta mahdotontahan sekään ei ollut. Kun ihminen saa silmukan kaulaansa, eivät jättiläisenkään voimat häntä mitään auta. Joka tapauksessa näytti siltä, että heidän oli kaikkein ensiksi otettava selko, miten tämän asian laita oli, ja vasta sitten käytävä suunnittelemaan, mihin heidän olisi ryhdyttävä päästäkseen ehjin nahoin pois tältä saarelta, joka näytti olevan todellinen ryövärien luola.

Niin. Ryövärien luolaksi saattoi saarta todellakin hyvällä syyllä sanoa. Ja Kurt oli omasta puolestaan valmis uskomaan, että saarella vierailleet ryövärit olivat hunguuseja eli jokirosvoja, joista irlantilainen oli puhunut ja joiden kanssa myöskin kapteeni Shark oli kertonut joutuneensa tekemisiin Keltaisella virralla. Mutta samalla kertaa muistui Kurtin mieleen, miten konsuli oli kertonut, että hänellä oli varastopaikkoja ja liikekonttoreita myöskin mainitun virran varsilla. Nähtävästi olivat asiat noilla varastopaikoilla yhtä hullusti kuin tälläkin saarella, mahdollisesti vielä pahemmassakin kunnossa. Sen vuoksi Kurtista tuntui aivan käsittämättömältä, miten konsuli voisi toteuttaa suunnitelmansa ja lopettaa väliaikaisesti laajan liiketoimintansa mitään vahinkoa kärsimättä. Mutta niin paljon hän kuitenkin oli oppinut tuntemaan konsulia, että tiesi, että tämä ei ainakaan varsin vähällä hellittäisi.

Eikä Kurt aikonut omastakaan puolestaan hellittää vähällä. Hän ei ollut tullut Kiinaan eikä astunut konsulin palvelukseen yksinomaan seikkailujen vuoksi. Mutta kuten hän jo oli havainnut, kuului osana liikeasioiden hoitoon myöskin seikkailu. Ja toistaiseksi hän oli joutunut enemmän kokemaan seikkailuja kuin hoitamaan liikeasioita ja parhaillaankin hän oli seikkailujen pyörteessä. Jopa siinä määrin, että sai ajatella päänsä ympäri toiseenkin kertaan, ennen kuin niistä kunnolla selviäisi.

— Niin. Täällä varastorakennuksen luona meillä ei enää ole mitään tekemistä, lausui hän luoden vielä katseen heidän viimeksi tapaamaansa kuristajien uhriin. — Sen sijaan ehdotan, että vetäytyisimme kohti lahtea, jossa illalla laskimme maihin sampaanillamme. Niiden kiinalaisten, jotka toivat meidät tänne, piti asettua alukseen pitämään vahtia. Jos he vielä ovat siellä ja hengissä, ei meillä toistaiseksi ole muuta mahdollisuutta kuin palata Tshinkiangiin ilmoittamaan, mitä täällä on tapahtunut. Mutta sitä ennen me vielä koetamme saada käsiimme irlantilaisen. Ehkäpä hänellä on tiedossaan jokin parempi suunnitelma. Lähdemme siis ensinnä takaisin konttorirakennukseen.

Paluumatka alkoi hyvin varovaisesti. Ehkäpä rosvojoukko oli heidän poissaollessaan ottanut konttorirakennuksen kokonaan valtaansa. Oli mahdoton tietää, oliko heille illalla ruokaa tuonut kiinalainen vielä rakennuksessa, vai oliko hänkin joutunut saman kohtalon alaiseksi kuin hänen maanmiehensä. Vai ehkäpä oli niin, että hänen oli onnistunut pelastua. Ehkäpä sekä hän että irlantilainen olivat jossakin piilossa odottamassa uuden päivän koittamista? Kaikkiin näihin kysymyksiin täytyi saada varmuus.

Nuorukaiset pääsivät kuitenkin vilpolan portaille ilman uusia seikkailuja. Ja pian he olivat kulkeneet vilpolan läpi sekä saapuneet pääovea vastapäätä olevaan suureen pakkaushuoneeseen. Täällä oli kaikkialla jos jonkinlaisia laatikoita, kääröjä ja paketteja, jotka oli heitelty huiskin haiskin. Lisäksi oli muutamat huoneessa olevat kaapit murrettu auki ja muuan suurenpuoleinen pöytä oli kaadettu kumoon, niin että sen jalat nyt törröttivät ilmassa.

Kaiken tämän oli täytynyt tapahtua sillä aikaa, kuin Kurt ja Willy väijyivät palmulehdossa ja kävivät varastohuoneen luona. Kaikki viittasi siihen, että rosvot olivat nopeasti vierailleet huoneessa, mutta vaikea oli sanoa, kuinka monta miestä heitä oli ollut. Yhtä mahdotonta oli sanoa, mihin he työnsä tehtyään olivat kadonneet. Luonnollisinta tietystikin oli, että he olivat suunnanneet matkansa rantaan — alukseen tai aluksiin, joilla he olivat saapuneet saarelle. Ehkäpä joku heidän pudottamansa tavarakappale ilmaisisi, mitä tietä he olivat menneet. Kurt kuvitteli mielessään, että sellaiset putoamiset olivat hyvinkin mahdollisia, ja hän päätti suunnata etsiskelytyönsä tämän käsityksen mukaan. Mutta sitä ennen oli vilkaistava irlantilaisen huoneeseen.

Huoneen oven havaittiin olevan lukossa, mutta avain oli ulkopuolella. Saattoihan olla mahdollista, että O'Brien oli kiireissään hairahtunut tällaiseen huolimattomuuteen. Mutta tuo seikka saattoi merkitä myöskin jotain muuta. Mutta pianhan siitä saataisiin selko. Kurt väänsi päättäväisesti avainta ja tempasi oven auki.

Samalla hetkellä hän luuli kuulevansa jonkinlaista korinaa. Nopeasti hän sytytti lamppunsa ja sen valossa hän näki — niin, mitä sitten?

Irlantilainen makasi pitkin pituuttaan lattialla — kuristettuna, kuten molemmat varastosuojan luona vartijoina olleet kiinalaisetkin. Hänkin siis oli joutunut kuristavien jokirosvojen uhriksi. Todennäköisesti oli hänet, kuten toisetkin yllätetty niin nopeasti, että hän ei ollut ehtinyt huutaa eikä liioin asettua vastarintaan.

Mutta kun Kurt kumartui lattialla makaavan puoleen, kuuli hän kuitenkin samanlaista heikkoa korinaa ja ähkymistä kuin äskenkin. Tutkittuaan tarkemmin miestä totesi hän piankin, että henki ei ollut vielä paennut, ei ainakaan kokonaan. Ja kun hän oli saanut? perusteellisen uintiopetuksen, mihin sisältyi myöskin joukko hengenpelastus- ja tekohengitysharjoituksia, ryhtyi hän kohta tekemään ensimäisiä käsivarsiliikkeitä auttaakseen tajuttomana makaavan miehen hengitystä. Willyn avulla hän jatkoi kauan aikaa keinotekoisen hengityksen antamista, ennen kuin kuristetussa miehessä alkoi näkyä ensimäisiä elonmerkkejä.

Vihdoinkin O'Brien sentään avasi silmänsä ja katseli ympärilleen sekapäisen näköisenä. Vähitellen hänen katseensa kuitenkin kohdistui Kurtiin, jonka hän selvästikin tunsi.

Nuoret miehet saivat nostetuksi hänet ylös ja laskivat hänet varovaisesti hänen omalle, vaatimattomalle telttavuoteelleen. Pöydällä olevasta kiviruukusta he kaatoivat tuoppiin verrattain raikasta vettä, jota he sitten hitaasti ja vähän kerrallaan tiputtivat hänen kuivaan suuhunsa. Mutta kaikkiin moniin, heidän tekemiinsä kysymyksiin ei O’Brien pystynyt vastaamaan mitään. Vain hänen katseensa osoitti, että hän ymmärsi heidän sanansa ja tahtoi sanoa heille jotakin.

Vihdoinkin kohosi syvä huokaus hänen rinnastaan ja hänen kalpeat huulensa alkoivat liikkua. Hitaasti ja vaivoin tulivat sanat:

— Hunguuseja!... Hunguuseja!... Jokirosvoja — kaikkein pahinta lajia. Pen Tsu ja Lin Tso — molemmat Keltaiselta virralta... Kuristajia...

Mutta ponnistus oli käynyt hänelle ylivoimaiseksi. Pitkään aikaan hän ei kyennyt lausumaan sanaakaan enempää. Mutta jo se, mitä hän oli saanut sanotuksi, riittikin toistaiseksi. Ne olivat samalla varoituksena siitä, mitä oli odotettavissa sen jälkeen, kun nuo hurjat seikkailijat, joiden nimet konsulikin oli maininnut päivällispöydässä vielä laivassa oltaessa, olivat todella siirtäneet toimintansa rannikolle.

Nuorukaisilla ei ollut nyt muuta tehtävää kuin odottaa irlantilaisen toipumista saadakseen kuulla, mitä hän ajatteli asiasta ja miten hänen mielestään oli toimittava, jotta seikkailusta selvittäisiin kunnialla. Heille onneksi oli, että rosvoja ei enää näyttäytynyt talossa eikä sen lähistöllä — johtuiko tämä nyt sitten siitä, että he olivat poistuneet, tai siitä, että he arvasivat talossa oltavan paremmin varuillaan.

Ja niin olikin ryhdytty kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin. Vilpolaan antavien ikkunoiden eteen vedettiin luukut, jotta valonsäteet eivät pääsisi ulos ja siten tarjoaisi sopivia maaleja hyökkääjille. Nuora oli oli jo aikoja sitten irroitettu varastopaikan esimiehen kaulasta.

Odottaessaan Kurt silmäili ympärilleen huoneessa. Silloin hänen katseensa kohdistui esineeseen, joka oli lattialla aivan huoneen ulko-oven vieressä.

Esine oli nenäliina — ja nenäliinan löytäminen tällaisesta paikasta oli jo sinänsä jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, koska varastopaikan henkilökunta nenää puhdistaessaan käytti luonnollisia välineitä ja niin teki myöskin varastopaikan esimies, jota kulttuurin hienoudet eivät näyttäneet suurestikaan vaivaavan.

Mutta vielä ihmeellisempää oli, että tämä nenäliina oli silkkiä ja kaunistettu koruompeluksin kuten hienojen naisten nenäliinat. Mutta kaikkein ihmeellisintä kuitenkin oli, että siinä saattoi selvästi lukea nimen Tom Clark, mikä nimi oli painettu siihen leimalla.

Kurtin täytyi pakosta kysyä itseltään, miten tällainen löytö oli mahdollinen juuri täällä. Tom Clark — aseiden salakuljettaja, joka oli Shanghaissa päässyt livistämään! Jollei Kiinassa nyt sitten ollut useita samannimisiä englantilaisia. Mutta olisipa mielenkiintoista kuulla O’Brienin lausuvan mielipiteensä tästä Tsung Mingin konttorirakennuksesta löydetystä nenäliinasta.

— Mitä siinä oli? kysyi Willy nähdessään Kurtin kumartuvan nostamaan löytämäänsä esinettä.

— Niin, mitähän luulet tässä olevan? Katsohan! Nenäliina, jossa on Tom Clarkin leima.

Willy kummastui todella yhtä paljon kuin Kurt äsken. Ja hän virkkoi yhä kasvavan hämmästyksen vallassa:

— Sama nimi siis kuin tuolla englantilais-venäläisellä liikemiehellä, joka saapui Kiinaan samassa laivassa kuin mekin.

— Niin, sama nimi, jonka kantaja sitten katosi Shanghaissa ja hänen mukanaan suuri määrä maahan salaa tuotuja aseita.

— Mutta ei kai ole mahdollista, että tuo lurjus olisi jo ehtinyt tänne.

— Tietysti kaikki on mahdollista nykyaikaisten kulkuneuvojen aikakaudella. Hänhän on voinut tulla tänne vaikkapa lentokoneella.

— Älä puhu pötyä! Mehän emme ole nähneet ainoatakaan lentokonetta Välimereltä lähdettyämme, sanoi Willy ja jatkoi:

— Tom Clark ei muuten ole mikään harvinainen nimi.

— Eipä olekaan. Minäkin olen ajatellut samaa asiaa. Mutta saammepahan kai kuulla, mitä O'Brien ajattelee asiasta, kunhan hän vain toipuu hiukan enemmän, mikä ei viene kovinkaan kauan aikaa.

Irlantilainen oli noussut toisen kyynärpäänsä varaan. Hän tarkasteli aluksi molempia nuorukaisia näiden ollessa syventyneinä tutkimaan salaperäistä nenäliinaa. Äkkiä hän nousi vuoteelta, tunnusteli varovaisesti kaulaansa, jossa silmukan jäljet vielä tuntuivat, ja tuli sitten Kurtin ja Willyn luo ryhtyen samalla tavoin kuin hekin tarkastelemaan mielenkiintoista löytöä. Äkkiä kuultiin hänen huudahtavan:

— Tässähän meillä on selitys!

— Kuinka niin? kysyi Kurt jännittyneenä.

Irlantilainen näytti olevan asiastaan aivan varma ja hän jatkoi:

— Kun konsuli oli viimeksi täällä, kuuluivat hänen minulle lausumansa viimeiset sanat, että jos vastoin kaikkia odotuksia sattuisin joskus kohtaamaan Tom Clark-nimisen miehen, niin tuli minun pitää molemmat silmäni auki. Hänen pitäisi olla sotaakäyvien palveluksessa ja toimia jonkinlaisena vakoojana. Todennäköisesti hän on bolshevikien ystävien puolella.

— Ja onko hän ollut täällä? kysyi Kurt.

— Ei ainakaan, mikäli minä tiedän. Mutta käyntikorttinsa hän kyllä näkyy jättäneen, vieläpä lisäksi minun huoneeseeni. Minä en siitä ole tietänyt ennen kuin vasta nyt...

Ja hieroen turvonnutta kaulaansa, jota varmasti vielä kirveli, irlantilainen jatkoi:

— Harmittaa oikein hitosti, kun en saanut puhua hänen kanssaan. Kun tarkkaan ajattelen asiaa, ei hän varmastikaan saapunut tänne ilman seuraa. Hänellä oli mukanaan ainakin hunguusit Lin Tso ja Pen Tsu ja niin ollen, hyvät herrat, me voimme kiittää hyvää onneamme siitä, että vielä saamme seisoa omilla jaloillamme. Muuten minua kiinnostaisi suuresti tieto, mitä asiaa heillä muuta täällä oli kuin yrittää päästä eroon minun vähäpätöisestä persoonastani. Mutta ehkäpä saamme selville senkin asian, jolleivät he ole ehtineet saada kovin suurta etumatkaa.

Kurt katsoi nyt ajan tulleen kertoa irlantilaiselle, mitä hänelle itselleen oli tapahtunut ja että hänkin oli saanut silmukan kaulaansa. O'Brien kuunteli hyvin tarkkaavaisesti, lausui muutamia — ei juuri kauniita eikä liioin kovin suurta surua ilmaisevia — muistosanoja molemmista surmansa saaneista kiinalaisista sekä lisäsi sitten:

— Tämä oli vain alkua. Seikkailun lopun me selvitämme Hoangholla eli Keltaisella virralla, joksi herra Kurt nimittää tätä ryövärien pesäpaikkaa. Kyllä siellä muuten, herra nähköön, onkin keltaihoisia aivan riittävästi. Vahinko vain, että tuo joki ei aikoja sitten ole hukuttanut heitä, vaikka se on saanut aikaan paljon muuta vahinkoa.

— Te uskotte siis konsulin suunnittelevan matkaa sinne? kysyi Kurt jälleen ja oli vähällä lisätä, että jotakin sentapaista hän itsekin kaikkein mieluimmin halusi.

— Uskon? toisti irlantilainen. — Se asia on aikoja sitten järjestetty. Kysymyksessä on kolmen suuren varastopaikan ja tehdaslaitoksen pelastaminen, laitosten, joiden rinnalla tämä Ming Tsungin varastopaikka ei merkitse mitään. Saatte sanoa minun sanoneen, että sinne lähdetään.

— Mutta miten on mahdollista, että tuo Clark on voinut ehtiä tänne niin nopeasti? Hänhän livisti Shanghaissa meidän laivastamme.

— Kyllä vain sellaiset miehet ehtivät. Hänkin oli suunnitellut kaikki etukäteen. Hän on pikajunan vauhtia päässyt Shantungin niemimaalle, jossa kapina nyt kiehuu parhaillaan. Hänen molemmat kiinalaiset avustajansa ovat kohdanneet hänet Petshilin lahdessa, mihin Hoangho laskee. Sitten he ovat pitkin Keisarinkanavaa tai sitten pitkin Keltaista merta sanotun niemimaan ympäri tulleet tänne käydäkseen ensin tervehtimässä meidän varastopaikkaamme ja katsomassa, mitä täällä mahdollisesti olisi otettavana. Tavarat menevät nykyaikoina kaupaksi kuin kuumille kiville, mutta kaikkein eniten ansaitsee se, joka pystyy ostamaan tavaraa ilmaiseksi tai korkeintaan maksamalla silta muutaman kiinalaisen hengen tai mahdollisesti myös jonkun valkoihoisen hengen, kuten me olimme viimeksi vähällä menettää henkemme.

Sitten hän ryhtyi etsimään jotakin huoneessaan, joka yön tapahtumien jälkeen ei juuri ollut miellyttävässä kunnossa. Pengottuaan jonkin aikaa tavaroitaan ja papereitaan hän huudahti:

— Täällä on näköjään nuuskittu kaikki paikat ja myöskin minun aseeni on viety. Mutta odottakaahan, senkin hirttämättömät lurjukset! Tämän pikku laatikon te olette joka tapauksessa unohtaneet, sillä sitä eivät teidänkään hienovainuiset nenänne pystyneet löytämään. On parasta, että tyhjennän sen itse, ennen kuin te ehditte tulla uudelle vierailulle.

Pat O’Brien veti syrjään muutaman bambuverhon ja paljasti sen takaa taitavasti kätketyn laatikon, jonka hän asetti pöydälle. Laatikko oli täynnä yhtä ja toista pientä tavaraa. Muun ohella siinä oli pari nippua kirjeitä. Mutta siinä oli myöskin pari tukevaa, suurikaliberista ratsuväen pistoolia ja kaksi rasiaa, joiden havaittiin sisältävän panoksia. Edelleen oli laatikossa suuri, leveäteräinen veitsi ja pistin, joten se oli todellinen asevarasto. Mutta kaiken lisäksi siellä oli suuri ja näköjään täyteläinen nahkakukkaro, josta kuului hyvin tunnettua metallin kilinää, kun Pat O’Brien heitti sen pöydälle. Sitoessaan kukkaron vielä varmuuden vuoksi nahkahihnalla hän reipastuneena huudahti:

— He olisivat kyllä nuolleet huuliaan, jos olisivat löytäneet myöskin tämän. Mutta nyt minä tarvitsen näitä esineitä itse, enemmän ehkä kuin koskaan ennen. On hyvin todennäköistä, että en koskaan palaa tänne, joten on parasta, että otan mukaani niin paljon omaisuutta, kuin voin mukavasti kuljettaa. Pitäkää te myöskin puolestanne huoli, että saatte omat kamppeenne kaikki mukaan, sillä jolleivät asiat mene aivan hullusti, niin me käännämme Tsung Mingin saarelle selkämme epämääräisiksi ajoiksi. Ja sitten menemme katsomaan, miltä asiat rannassa näyttävät. Pitäkää aseenne valmiina. Ehkäpä tässä paikat paukkuu, ennen kuin rantaan ehditään, mutta rantaan meidän on päästävä joka tapauksessa, niin että tanssi saa alkaa todenteolla millä hetkellä hyvänsä. Pat O’Brien ei suinkaan ole niitä miehiä, jotka hellittävät ensimäisellä kerralla, eikä hän hellitä helposti vielä toisellakaan.

Kurt olisi tahtonut sanoa omasta puolestaan samat sanat. Mutta kun hänen tapanaan ei koskaan ollut kerskailla, tyytyi hän Willyn kanssa kulkemaan aivan irlantilaisen kintereillä. Tämä oli nyt ehtinyt tointua täydellisesti ja hän asteli yli kivien ja puunjuurien sellaista vauhtia, että se kummastutti hänen molempia seuralaisiaan, jotka kumpikaan eivät olisi pystyneet pitämään yllä moista nopeutta, jos he olisivat joutuneet yksin liikkumaan mokomassa maastossa.

Äkkiä irlantilainen pysähtyi. Hän ojensi varoittavasti pitkät käsivartensa ja nuorukaiset pysähtyivät, aivan kuin olisivat törmänneet lujaan muuriin.

— Hst! Hiljaa! Ei sanaakaan, kuiskasi irlantilainen. — Ne ovat tuolla aivan edessämme. Ettekö kuule aironvetoja? He ovat juuri lähtemäisillään rannasta. Vahinko, että täällä on näin pimeää. Muuten luulen, että olisimme voineet saada täältä käsin osumaan heihin aika hyvin... Mutta odottakaahan, senkin vinosilmät, keltaiset kuristajaroistot! Jollemme kohtaa toisiamme aikaisemmin, niin tapaamme ainakin Kaifongin tai vielä ylempänä Shenin luona. Olemmepa tavanneet toisemme siellä ennenkin.

— Mitä paikkoja ne ovat? ei Kurt malttanut olla kysymättä jännittävästä tilanteesta huolimatta.

— Molemmat ovat Keltaisen virran varrella olevia kaupunkeja ja kummassakin on konsulilla- suuri varastopaikka ja tehdaslaitos. Hänellä on siellä kunnollista väkeä, muiden ohella joitakin englantilaisia sekä venäläisiä maanpakolaisia, toisin sanoen entisen keisarillisen armeijan upseereita, jotka ovat päässeet pakoon Neuvostolan hornankattilasta ja jotka kaikki ovat kunnollisia sotilaita. Kerrotaan, että he ovat järjestäneet olonsa aivan kuin oikean sodan aikana» kaivaneet juoksuhautoja ja varustautuneet muutenkin käsikähmän varalta. Mutta kun ehdimme sinne itse, niin saamme kyllä nähdä kaiken tuon.

— Suurenmoista, huudahti Kurt. Tämähän alkoi viedä voiton hänen rohkeimmistakin unelmistaan ja toiveistaan. Mutta ehkäpä juuri sen vuoksi hänen oli mahdoton pidättää vielä yhtä kysymystä:

— Ehkä konsuli on jo siellä?

— Eipä suinkaan. Maltahan mielesi! Mutta varmasti hän lähtee sinne saatuaan kuulla, mitä meillä on ilmoitettavana — siitä asiasta olen vallan varma. Meidän löytämämme tuon Clark-lurjuksen käyntikortti nenäliinan muodossa antaa hänelle kyllä vauhtia enemmän kuin mikään muu.

— Ette siis ole koskaan nähnyt tuota miestä täällä?

— En täällä enkä missään muuallakaan. Mutta niin tyhmä en ole, että en jo muutenkin tietäisi, mitä hän on miehiään. Sellaisten miesten kuin hunguusien Lin Tson ja Pen Tsun seurassa ei kyllä tapaa mitään enkeleitä. Lin Tso on heistä kaikkein pahin ja todennäköisesti juuri hänen onnistui heittää silmukka minun kaulaani, kun hetkeksi pistäydyin huoneeseeni varastorakennuksesta palattuani. Lamppu paloi vielä ja minä muistan vielä sen verran, että ehdin ennen kaatumistani nähdä Pen Tsu-nimeä kantavan pedon, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä olinkin jo puolitiessä toiseen maailmaan... Ja nyt me jatkamme vielä jonkin matkaa, mutta nyt on mitä suurin varovaisuus tarpeen.

He lähestyivät rantaa askel askelelta. Että ranta todella oli läheisyydessä, eivät nuorukaiset voineet päätellä muusta kuin kuulemastaan äänestä, joka syntyi laineiden loiskiessa rannan kiviä vastaan. Yhä vieläkin oli mahdotonta nähdä mitään. Eivätkä he enää kuulleet airojenkaan loisketta, sillä tuuli oli yltynyt ja sen voimakkuus nähtävästi vielä kasvaisi sitä mukaa kuin päivänkoitto lähestyi.

Pat O’Brien kulki edelleen ensimäisenä. Hän liikkui vieläkin varmasti, mutta samalla paljon hitaammin kuin äsken. Hän oli nähtävästi päättänyt välttää kaikkia epämiellyttäviä yllätyksiä — ainakaan hän ei halunnut uudelleen saada silmukkaa kaulaansa. Mutta vaikka edettiinkin hitaasti, päästiin sittenkin lopulta rannalle ja siihen paikkaan, mihin irlantilainen oli pyrkinyt. Tuskin hän kuitenkaan oli päässyt perille, kun hän huudahti vihaisesti:

— Vene on kyllä paikoillaan, mutta siinä ei ole mastoa eikä moottoria! Ja sen pohjalla makaavat kaikki veneen vartijat, tietystikin kaikki kuristettuina. Emme siis voi lähteä ajamaan takaa tuota roistojoukkoa ennen päivän tuloa. Mutta tulkaa kuitenkin veneeseen, niin saamme nähdä, mitä tässä on tehtävissä.

Auringon noustessa oli veneessä jo uusi masto ja samoin oli löydetty riittävästi kangasta purjeiksi. Kolmesta, nuorukaisten mukana tulleesta kiinalaisesta, jotka oli lähetetty venettä vartioimaan, oli vain yksi hengissä — molemmat muut olivat saaneet surmansa.

Alus työnnettiin vesille ja sen keula suunnattiin kohta Tshinkiangia, missä uusia yllätyksiä oli odottamassa.

IX.

VAARAT VÄIJYVÄT MATKALLA ROSVOJOUKON PESÄPAIKKAAN.

Sankarimme eivät voineet saada selville, mihin saarella käyneet rosvot olivat pujahtaneet saaliineen, mutta hyvin luultavaa oli, että hekin olivat suunnanneet matkansa Tshinkiangin varakkaaseen kauppakaupunkiin, jonka europalaisessa kaupunginosassa konsuli Willnerin haarakonttori sijaitsi. Europalainen kaupunginosa taas tuntui uudenaikaisine taloineen kuuluvan kokonaan toiseen maailmaan kuin se kaupunginosa, jossa kiinalaiset asuivat. Valkoihoisten kaupunginosassa oli nimittäin autoja ja raitiovaunuja, europalaisia kahviloita ja ravintoloita sekä hotelleja, jotka enemmän tai vähemmän muistuttivat europalaisten kaupunkien vastaavia laitoksia. Mutta kuten kaikissa kiinalaisissa kaupungeissa, mihin europalaisia ja amerikalaisia oli runsaanpuoleisesti asettunut — niin kuin esimerkiksi Shanghaissa, Kantonissa ja Tientsinissä sekä myöskin Swatowissa, Shefoossa ja Amoyssa — oli europalaisten kaupunginosien takana tai vieressä kiinalaisten asuma kaupunki, jota ympäröi korkea muuri. Ja näihin kiinalaisiin kaupunginosiin eivät europalaiset kernaasti menneet ilman turvallista saattajaa ja vastustamattoman uteliaisuuden houkutusta.

Kiinalaisten kaupunginosissa asui tavallisesti niin sanottuja compradoreja, toisin sanoen kiinalaisia kaupanvälittäjiä, jotka tavallisesti enemmän tai vähemmän osasivat yhtä tai useampaa ulkomaalaista kieltä. Tällainen asiamies oli tärkeä välittäjä valkoihoisten ja kiinalaisten tehdessä kauppoja keskenään, koska kumpikin puoli tarvitsi tulkkia. Sen sijaan on riidanalaista, missä määrin edellämainitut — "vieraat paholaiset" tai "raakalaiset" — saattoivat luottaa häneen. Jos hän oli mies, joka oli hoitanut välittäjäntehtäviä jo ennen vuotta 1911 — jonka vuoden tapauksista sanotaan, että ne käänsivät Kiinan vanhan valtakunnan täydellisesti ylösalaisin — saattoi olla varma, että hän kannatti jompaa kumpaa silloin vaikuttaneista Kiinan keskeisimmistä miehistä, joko Juanshikaita tai Sunjatseniä. Kummassakin tapauksessa hän oli hiukan luotettavampi kuin jos hän olisi ollut mukana jo boksarikapinan aikana vuosisadan alussa.

Mutta kuuluipa tällainen comprador nyt mihin puolueeseen tahansa, kannattipa hän uuden Kiinan rakentamista Juanshikain johdolla tai Sunjatsenin julistamien periaatteiden pohjalla, ei hän kuitenkaan ollut eikä voinut olla mitään muuta kuin kiinalainen, jolla oli veressään kaikki kansansa tuhansia vuosia vanhat ennakkoluulot. Pystyen teeskentelemään kuten kaikki hänen rotuunsa kuuluvat kykeni hän näyttelemään valkoihoisten ystävää. Mutta tämä ystävyys ei ollut koskaan mitään muuta kuin näyttelemistä. Silmukka, tikari ja myrkky olivat aina käytettävissä siltä varalta, että "valkoisesta ystävästä" ei muulla tavoin saanut lisää hyötyä.

Tällainen comprador oli muiden ohella Tshinkiangissa asuva Tsi Tshuang. Hänellä oli laaja liike ja hänen liiketalonsa sijaitsi vain muutaman askeleen päässä kiinalaiskaupungin itäisestä portista eikä kovinkaan kaukana siitä nykyaikaisesta, englantilaiseen tyyliin rakennetusta liiketalosta, jossa konsuli Willnerillä oli konttorinsa.

Konsulilla oli suuri vaikutusvalta europalaisten keskuudessa ja Tsi Tshuangin taas oli onnistunut päästä "hyviin kirjoihin" konsulin luona. Hän liikkui konsulin konttorissa kuin kotonaan. Mutta näiden tiheiden käyntien perimäisestä syystä ei konsulilla, paremmin kuin hänen perheelläänkään, ollut aavistustakaan. Ja kun tämä aihe sitten vihdoin paljastui, tapahtui se liian myöhään. Mutta älkäämme menkö tapausten edelle.

Ne uutiset, joita varastopaikan päällysmies O’Brien sekä Kurt ja Willy toivat mukanaan Tsung Mingin saarelta, eivät suinkaan tulleet konsulille yllätyksenä. Sitävastoin hän ei ottanut uskoakseen, että hänen äskeinen matkatoverinsa Tom Clark olisi ollut mukana moisella rosvoretkellä. Hän ei saattanut käsittää, kuinka tämä mies, jonka luonteen huonot puolet tosin olivat hänelle jossakin määrin paljastuneet, sittenkään olisi voinut liittyä yhteistoimintaan sellaisten olioiden kuin Keltaisella virralla toimivien merirosvopäälliköiden Pen Tsun ja Lin Tson kanssa.

Tämä ajatus tuntui, kuten sanottu, konsulista uskomattomalta, mutta varmemmaksi vakuudeksi hän kiiruhti kiinalaisen ystävänsä Tsi Tshuangin luo saadakseen kuulla tämän mielipiteen asiasta. Sattui nimittäin niin, että puheenaoleva kiinalainen oli konsulin toimistossa Tsung Mingin seikkailijoiden saapuessa sinne. Tosin O'Brien oli antanut ymmärtää, että kiinalaisen saapuvillaolo ei suinkaan ollut välttämätön, mutta konsuli ei välittänyt hänen viittauksistaan. Tsi Tshuang oli näet hetkistä aikaisemmin ollut kerrosta ylempänä sijaitsevassa konsulin asunnossa ja täällä ollut mukana aamiaisella, missä talon tytär Alice toimi emäntänä — ilmeisestikin kiinalaisen vieraan suureksi tyytyväisyydeksi, sillä tämä oli osoittanut ihastustaan lukemattomin hymyilyin ja päännyökkäyksin. Toinen asia sitten oli, että hän Alicen mielestä muistutti apinaa, tarkemmin sanoen keltaista orangutangia, enemmän kuin koskaan ennen. Mutta konttorissa hän korvat hörössä kuunteli, mitä Tsung Mingistä palanneilla miehillä oli kerrottavana.

Tällöin kävi niin kummallisesti, että hän kielsi kuulleensa koskaan puhuttavankaan mistään Pen Tsu- ja Lin Tso-nimisistä, Keltaisella virralla toimivista merirosvopäälliköistä. Vielä vähemmän hän luonnollisesti tunsi konsulin ja nuorukaisten äskeistä matkatoveria, herra Tom Clarkia! Murteellisella englannin kielellään hän vakuutti tätä kerran toisensa jälkeen ja olisi nähtävästi kernaasti ilmaissut epäilevänsä Tsung Mingin varastopaikalla tapahtuneita murhiakin. Mutta hän ei juuri voinut väittää, että niistä tiedoittaneet henkilöt olivat kertoneet vain oman mielikuvituksensa tuotteita ja itse sepittämiään juttuja, ja samoin hänen oli pakko myöntää, että eräät hänen maanmiehensä olivat, surullista kyllä, eksyneet harjoittamaan merirosvon tuomittavaa ammattia, samoin kuin toiset heistä taas eksyivät liian pitkälle ahneudessaan ja saaliinhimossaan, joka tuli ilmi varsinkin nykyisin vallitsevan sekasorron ja kapinan aikana. Mutta kukaan ei hartaammin kuin hän voinut toivoa "vanhojen olojen" palaamista ja hän vakuutti kerran toisensa jälkeen, että varmasti ne myöskin kerran vielä palaisivat.

Kun comprador oli poistunut konsulin konttorista, sanoi irlantilainen suoraan, että tuon miehen kanssa hän ei tahtonut olla hyvissä eikä huonoissa väleissä. Tsi Tshuang tiesi, väitti Pat O’Brien, Keltaisen virran salaisuuksista paljon enemmän kuin mitä hän tahtoi tunnustaa. Hän tunsi varmasti molemmat kuristajarosvojen päälliköt yhtä hyvin kuin hän tunsi diktaattoriksi kohonneen entisen rosvopäällikön Tshangtsolinin, joka alkuaan oli tanssijattaren ja kulin poika. Mutta hänellä oli omat syynsä salata nämä tuttavuutensa ainakin konsulilta ja tämän lähimmiltä miehiltä. Saataisiin nähdä, väitti irlantilainen, että hän oli oikeassa.

Mutta konsuli vain pudisti päätään. Hänellä ei ollut aikaa ajatella muita asioita, vaan hänen täytyi kiireen kaupalla lähteä matkalle Keltaisen virran varrella oleviin laitoksiinsa, ennen kuin mitään onnettomuuksia tapahtuisi.

Lopuksi päätettiin lähteä matkalle jo seuraavana päivänä. Konttoria hoitamaan jätettäisiin liikkeen prokuristi, herra Blanck. Taloutta taas hoitaisi konsulin tytär, jota mitenkään ei suostuttu ottamaan mukaan, vaikka tämä itse olisikin kiihkeästi halunnut. Hänellä oli seuralaisenaan hänen ystävättärensä Beth Brown, joka oli jäänyt tänne toistaiseksi, kun hänen setänsä, majuri Brownin, oli täytynyt lähteä sisämaahan kauan aikaa kestävälle salaiselle tiedustelumatkalle.

Konsuli selosti tilannetta tyttärelleen ja henkilökunnalleen seuraavasti:

— Täytyy suhtautua hyvin varovaisesti kaikkiin niihin huhuihin, joita joka taholla on runsaasti liikkeellä. Niiden aihe on tavallinen — kiinalaisten lähetyssaarnaajia kohtaan tuntema vastenmielisyys. Niin on ollut kauan aikaa ja niin on laita nytkin. Sen vuoksi Beth onkin tehnyt viisaasti tullessaan tänne ja parasta on, että hän jääkin meidän luoksemme joksikin aikaa. Antaa jokaisen tulla omalla uskollaan autuaaksi eikä ole mitään syytä ryhtyä herättämään nukkuvaa karhua. Lyhyesti sanoen: liikeasiat vaativat minua pois täältä ja me lähdemme matkalle huomenna. Me otamme meidän aluksemme Golden Starin, joka on satamassa lähtövalmiina, ja purjehdimme Keisarin kanavan kautta sekä poikkeamme ensinnä Lingtshingiin, missä meidän lähinnä on järjestettävä asiamme. Että Kurt haluaa lähteä mukaan, olen kyllä jo huomannut. Mutta miten on Willyn laita?

Englantilainen nuorukainen vastasi tapansa mukaan välttelevästi:

— Oikeastaan minun pitäisi jäädä tänne odottamaan kirjeitä tai sähkösanomia isältäni. Mutta jos te välttämättömästi tahdotte minut mukaan niin...

— Ei tässä ole puhettakaan mistään välttämättömyydestä. Mutta eihän koskaan haittaa, vaikka silmäilisitkin hiukan ympärillesi maailmassa. Minä puolestani en aio viipyä matkalla hetkeäkään kauemmin kuin mitä on välttämätöntä. Mutta saat tehdä niin kuin tahdot. Jos tulet mukaan, saat kyllä isäsi sähkösanomat ja kirjeet sinnekin, mihin menemme, sillä onhan sielläkin posti ja lennätin käytettävissä. Alice lähettää kyllä sinun postisi niin kuin muunkin postin.

Jos Willy tällaisissa olosuhteissa olisi kieltäytynyt lähtemästä mukaan, olisi hänen kieltäytymisensä katsottu johtuneen joko liiallisesta pelkuruudesta taikka sitten tavattomasta laiskuudesta ja välinpitämättömyydestä. Willy ei siis voinut muuta kuin vastata kokonaan vastoin omaa toivomustaan ja hän taas toivoi saavansa jäädä sinne missä hän oli, koska Alice oli siellä. Ja siitäpä kohdasta kenkä eniten puristikin.

Alice vakuutti hänelle kuitenkin, ettei hän eikä Bethkään ollut luopunut toivosta, että Willy lahjoittaisi heille joitakin hienoja nahkoja, joista he voisivat teettää itselleen turkit. Riistaa oli kyllä Keltaisen virrankin rannoilla. Eikä hänen varmasti tarvinnut suinkaan pelätä kohtaavansa joitakin merirosvoja ja kuristajia. Alice ainakaan ei ollut itse koskaan joutunut tekemisiin sellaisten kanssa, vaikka hän oli liikkunutkin Keltaisella virralla. Ja nythän siellä sitäpaitsi oli runsaasti sotilaita — tosin kyllä kiinalaisia, mutta ei ainakaan mitään rosvoja. Nyt pääsisi Willy näkemään, miten putousten kohdalla kuljettiin suurten nahkasäkkien kannattamilla lautoilla ja samoin hän saisi olla mukana paljossa sellaisessa, josta tulevalle upseerillekin olisi hyötyä.

Kaiken kaikkiaan: Willy ei yksinkertaisesti voinut vastata kieltävästi eikä liioin osoittaa epäröintiä. Oli vain käytävä käsiksi matkavarusteluihin ja niiden jälkeen oli tilaisuus nukkua muutamia levottomia hetkiä.

Retkeläiset lähtivät liikkeelle aikaisin seuraavana aamuna. Mutta kun tytöt hyvästelivät nuoria miehiä, tuntui Alicen äkkiä valtaavan outo aavistus. Hän soperteli jotakin, ja kun häneltä kysyttiin, mikä hänelle tuli, ei hän pitkään aikaan kyennyt vastaamaan mitään.

Vihdoin Beth kysyi suoraan:

— Sinähän olet aivan sen näköinen, kuin näkisit kummituksia keskellä kirkasta päivää. Mikä sinulle oikein tuli, sinulle, joka tavallisesti olet niin rohkea?

Alice pyyhkäisi kädellään otsaansa ja silmäili sitten tutkivasti sekä Bethiä että matkavalmiita nuoria miehiä. Hetken kuluttua hän koetti reipastua ja virkkoi suunnilleen tavallisella äänellään:

— Tiedättekö mitä — olenpa todellakin aika typerä. Näin yöllä koko joukon kummallisia unia ja ne taitavat vieläkin vaikuttaa. Mutta joka uniin uskoo se varjoaan pelkää ja unet haihtuvat kuin virran vesi, vieläpä nopeammin kuin Keltaisen virrankin vesi, vaikka se virtaakin nopeasti. Onnea nyt vain matkalle, pojat. Ja auttakaa isää voimienne mukaan, niin että vihdoin viimeinkin pääsemme lähtemään täältä. En nimittäin voi auttaa asiaa, mutta tällä hetkellä ei Kiina kiinnosta minua vähääkään. Mitä pikemmin pääsen jälleen Lontooseen, sitä parempi.

Konsulin suuri moottorivene Golden Star osoittautui aivan ensiluokkaiseksi alukseksi. Kaikki oli järjestetty silmälläpitäen sitä seikkaa, että matka sujuisi niin mukavasti kuin suinkin mahdollista. Veneessä oli kaikkea, mitä ihminen saattoi tarvita pitkällä matkalla, vaikkapa tämä matka sitten kestäisi viikkoja tai kuukausiakin. Aseitakaan ei puuttunut. Olipa siellä ensiluokkainen konekiväärikin, jonka avulla pystyttäisiin kyllä tarpeen tullen pitämään jokirosvot loitolla.

— Katsohan tätä venettä, sanoi Kurt ystävälleen Willylle heidän päästyään veneen ohjaushyttiin. — Tämähän on melkein kuin oikea sotalaiva.

Willyn täytyi myöntää, että niin oli laita, mutta sitten hän jatkoi:

— Mikähän Alicelle oikein tuli? En ole koskaan ennen nähnyt häntä niin kummallisena. Hänhän tuntui olevan kirkaisemaisillaan pelosta.

— Tytöt ovat usein sellaisia, vastasi Kurt. — Mutta silloin, kun me selvisimme arabialaisesta ja tuosta hämäräperäisestä joukkokunnasta, joka Port Saidissa katosi samalla kertaa kuin laivan vinosilmäinen keittiöapulainenkin, niin silloin hän oli reipas kuin kuka mies tahansa.

— Mahtoiko hänellä olla pahoja aavistuksia?

— No niin, minun täytyy myöntää, että sellaisia saattaa olla ihmisillä. Mutta on parasta pitää mahdollisimman paljon kiinni todellisuudesta eikä antautua mietiskelyihin ja haaveiluun. Mikäli meistä on kysymys, selviämme me kyllä, kun meillä on käytettävissä sellainen alus kuin tämä Golden Star. Minä puolestani oikein kaipaan päästä lähemmin tutustumaan tuohon paljon puhuttuun Keltaiseen virtaan ja sen merirosvoihin. Tietystikin me saatamme tällä retkellämme kohdata yhtä jos toistakin, mutta nyt, niin kuin ainakin, on kaikkein parasta pitää silmänsä auki voidakseen ottaa vastaan, mitä kulloinkin tulee eteen.

Willy ei vaikuttanut yhtä varmalta. Hänestä tuntui epämiellyttävältä ja vastenmieliseltä kaikki, mikä ei kuulunut elämän säännölliseen menoon, tai mistä hän ainakaan ei kyennyt selviytymään ilman erikoista vaivaa. Tarpeen tullen hän kyllä saattoi toimia eikä hän pelkurikaan ollut. Hänen tarvitsi vain selvästi tietää, mistä kulloinkin oli kysymys ja mitä hänen itsensä oli tehtävä. Keltaihoisten ja vinosilmäisten kiinalaisten maassa hän tähän asti ei ollut kohdannut mitään, mikä erikoisesti olisi vetänyt häntä puoleensa. Hän olisi koska tahansa ilman mitään kaipausta lähtenyt paluumatkalle vanhaan, rakkaaseen Englantiinsa. Myöskin hänen isänsä, majuri Brownin, saama tehtävä teki hänet rauhattomaksi. Salaisena sotilasasiamiehenä hän saattoi helposti joutua minkälaisiin selkkauksiin ja seikkailuihin tahansa, vielä paljon pahempiin kuin ne,, joissa hän oli ollut mukana hirveän maailmansodan aikana.

Willy mietti näitä seikkoja mielessään yhä enemmän konsulin moottoriveneen ponnistellessa eteenpäin satapenikulmaista Keisarin kanavaa pitkin. Ponnisteli on kaikin puolin oikea sana kuvailemaan heidän kulkuaan. Kanava oli näet tungokseen asti täynnä jos jonkinlaisia laivoja ja aluksia. Vähän väliä sivuutettiin laivoja, jotka olivat täynnä kiinalaisia sotilaita, mutta Willyä ei vähääkään kiinnostanut kysymys, kenen taistelevan kenraalin leiriin nuo sotilaat olivat matkalla. Ei liioin se seikka, että hän noissa laivoissa useinkin näki ihmistyyppejä, jotka aivan varmasti olivat peräisin Kiinan ja Venäjän välisen rajan toiselta puolen. Olivatko nuo ihmiset bolshevikeja vai olivatko he ehkä valkoisia venäläisiä, jotka olivat lähteneet vallankumousta pakoon? Willy antoi palttua kaikille tällaisille kysymyksille. Hän ei aikonut pistää lusikkaansa mokomaan liemeen. Hänen puolestaan saivat täkäläiset ihmiset tapella ja tappaa toisiaan niin paljon kuin heitä halutti. Loppujen lopuksi vanha Englanti kuitenkin sekaantuisi peliin ja perisi voiton, kuten se oli niin monta kertaa ennenkin tehnyt sekä Intiassa että Kaukoidässä. Tätä William Brownin uskoa ei kukaan voinut saada järkkymään, yhtä vähän kuin sitä hänen käsitystään, että maailmassa oli ainoastaan yksi pääkieli, jonka osaaminen riitti — englannin kieli!

Hän oli odottanut saavansa sähkösanoman serkultaan Bethiltä heidän saavuttuaan Pao Ingiin, ensimäiseen kaupunkiin, mihin he kanavan läpi kulkiessaan poikkesivat täyttämään bensiinisäiliöitään, mutta — mitään sähkösanomaa ei siellä ollutkaan.

Hän olisi tahtonut tietää enemmän Alicen oudoista unista sekä miten tyttö nyt suhtautui elämään. Näitä seikkoja koskeva tiedonanto olisi saattanut kuulua joko: "Kaikki hyvin" tai: "Aina omituinen", mutta nyt hän ei saanut minkäänlaista tiedonantoa. Siksi hän lähetti omilla varoillaan sähkösanoman tiedustellen nimenomaan asiaa ja pyysi vastausta vielä saman päivän kuluessa.

Mutta ilta tuli, ja vene oli valmiina lähtöön, eikä mitään vastausta kuulunut. Jollei hän olisi pelännyt tekevänsä itsensä naurettavaksi, olisi hän keskustellut asiasta Kurtin kanssa. Nyt hänen sen sijaan täytyi malttaa mielensä, kunnes he ehtisivät Lingtshingiin, jossa konsulin ensimäinen varastopaikka Keltaisen virran tällä puolella sijaitsi ja jossa konsuli aikoi viipyä useita päiviä, koska hänellä oli siellä paljon järjestettävää.

Odotus kävi pitkälliseksi ja tungos kanavassa kasvoi kasvamistaan. Toisinaan tuntui siltä, kuin heidän täytyisi jäädä samaan paikkaan ikuisiksi ajoiksi. Willy ei saattanut käsittää, miten konsuli saattoi suhtautua asioihin niin kiusoittavan rauhallisesti. Kurtin laita ei ollut paljon parempi. Hän ei omasta mielestään voinut kyllin nopeasti päästä Ryövärijoelle, jonka nimityksen hän oli Hoangholle antanut. Jos joku sattui puhumaan hänelle kotiin jääneistä tytöistä, sanoi hän: Heidän on varmasti hyvä olla ja me pidämme kyllä huolta siitä, että he saavat turkit. Mehän matkustamme aivan lähelle Siperian rajaa. Tai sitten hän lausui jotakin muuta samantapaista. Että tytöt mahdollisesti olisivat vaarassa, siitä hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan.

Willy saattoi myöntää Kurtin olevan oikeassa siinä, että tyttöjen oli turvallisempi olla siellä, missä he nyt olivat, kuin mitä olisi ollut laita, jos he olisivat lähteneet mukaan, kuten Alice oli tahtonut. Sillä mitä kauemmas matkalaiset joutuivat, sitä levottomammaksi kävi kansan mieliala. Mandshuriassa sanottiin kapinan olevan täydessä käynnissä, jolleivät kaikki tiedot nyt olleet perättömiä. Ainakin siirtyivät lukuisat lähetyssaarnaajat etelään ja toisten sanottiin hakeneen turvaa Pekingistä, jossa oli paljon europalaisia sekä englantilaisia sotilaita ja useiden ulkovaltioiden lähetystöt, joiden mielipide kiinalaisten myöskin täytyi ottaa huomioon.

Kaikkein turvallisinta heillekin olisi ollut, jos konsuli olisi asettunut Pekingiin. Mutta mistään sellaisesta hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hän sanoi, että Pekingissä hänellä olisi aivan liiaksi paljon kilpailijoita. Keltaisen virran varrella hänellä sen sijaan oli Shenissä tehdas ja varasto, jotka olivat ainoat alallaan. Ja sinne hän aikoi nyt itsekin pyrkiä, siis kauas sisämaassa olevaan paikkaan, missä joki tekee melkein suoran kulman Shamo- ja Gobi-erämaita kohti ja missä toisella puolen ovat lähellä korkeat Alaskan vuoret sekä vanha Kiinan suuri muuri. Willyn mielestä oli onni, ettei heidän tarvinnut yrittää aina joen yläjuoksulle asti.

Näitä seikkoja Willy pohti mielessään päivästä toiseen, kun taas Kurtin ajatukset olivat enemmän kohdistuneet heitä ympäröivän todellisuuden ilmiöihin. Mihin hän joutuikin, käytti hän tilaisuutta katsellakseen ympärilleen ja tutkiakseen kirjavaa ihmisvilinää ja siinä kohtaamiaan omalaatuisia tyyppejä. Maailma, johon hän näin oli joutunut, oli hänelle kokonaan uusi eikä hän mitenkään voinut Willyn tavoin pitää sitä yksitoikkoisena.

Mutta heidän ollessaan muutamana päivänä yhdessä tarkastelemassa kaikkialla viliseviä kiinalaisia, joista kukaan ei liikkeillään paremmin kuin ilmeilläänkään osoittanut minkäänlaista levottomuutta, huudahti Kurt äkkiä ja Willykin kääntyi katsomaan, mikä nyt oli hätänä.

— Katso tuonne, huusi Kurt, ei, enemmän oikealle! Näetkö tuon sampaanin, taikka dshonkkihan se taitaa ollakin, tuon aluksen, joka ulkolaitamoottorin avulla pyrkii eteenpäin. Kenen luulet istuvan ohjaamassa tuota alusta, joka näyttää olevan täynnä kaikenlaista kamaa?

— Mikäli minä saatan nähdä, on tuo perämies samanlainen vinosilmä kuin kaikki muutkin kiinalaiset, sanoi Willy.

— On kyllä, mutta ei hän sittenkään ole samanlainen kuin kaikki muut; väitti Kurt edelleen. — Ota kiikari ja katso tarkemmin! Kas tässä. Katso tarkkaan! Etkö saata nähdä, että hänellä on pitkä punainen arpi oikean silmän yläpuolella? No?

— On kyllä, vastasi Willy välinpitämättömästi. — Mutta minä en voi käsittää, mitä merkillistä siinä on. Samassa aluksessa on toisiakin kiinalaisia, joilla myöskin on arpia, kellä missäkin ruumiinosassa.

— Kyllä minäkin olen huomannut saman seikan ja minulla on jo omat ajatukseni asiasta. Mutta tuossa miehessä, johon äsken kiinnitin sinun huomiotasi, on jotakin erikoista. Se on vinosilmä, jonka sinäkin olet nähnyt monta kertaa ja jonka luultavasti tuntisit, jollet äkkiä olisi tullut, kuten näyttää, puolisokeaksi. Muistelehan tarkkaan! Minun täytyy kiiruhtaa konsulin puheille, mutta palaan tuokion kuluttua. Täytyy varmasti tehdä jotakin, jotta saisimme kiinni tuon aluksen, ennen kuin se ehtii hävitä toisten joukkoon.

Kurt kiiruhti salonkiin ja tapasi täällä konsulin kirjoittamassa kirjeitä, jotka hänen oli aikomus toimittaa postiin ensimäisessä pysähdyspaikassa. Siksi Kurt epäröi häiritä häntä, mutta kun konsuli katsahti ylös, huudahti Kurt:

— Nyt tuo lurjus Ming Tsu on vihdoinkin meidän ulottuvillamme! Yritämmekö pidättää hänet? Hän näyttää joutuneen oikein omiensa joukkoon, kaikkein pahinten hunguusien joukkoon, miesten, joilla jokaisella on arpia ties kuinka monesta tappelusta.

— Ming Tsu? Kantonin keittiöapulainen? kysyi konsuli ilmein, joka osoitti hänen epäilevän, että Kurt oli nähnyt näkyjä, sekä lisäsi:

— Muista, että jätimme hänet Port Saidiin. Hänhän katosi samalla kertaa kuin nuo neljä muutakin seikkailijaa. Miten hän siis olisi ehtinyt Kiinaan, vieläpä tänne Keisarin kanavalle Honanin ja Shantungin rajamaille?

— Minä kylläkään en osaa sanoa, kuinka se on käynyt. Mutta siitä, että tuo kiinalainen on juuri Ming Tsu, voisin panna vetoon vaikka mitä, jos minulla vain olisi jotakin vetoon pantavaa. Tulkaa katsomaan, setä. Hän on kirjaimellisesti meidän käsiemme ulottuvilla.

Konsuli seurasi nauraen Kurtia kannelle. He menivät Willyn luo, joka yhä seisoi entisellä paikallaan kiikari silmillä. Mutta heidän päästyään perille Willy huudahti:

— Mutta mihin ihmeeseen se dshonkki oikein katosi? Sehän oli juuri äsken tuolla. Ja nyt se on hävinnyt jäljettömiin!

Tämä pettymys koski Kurtiin kovasti. Mitä hän oli pelännyt, oli siis tapahtunut. Ja hän huudahti selvästikin huonolla tuulella:

— Ja me kun olisimme voineet tehdä varmasti hienon kaappauksen! Ehkä saaneet nähdä tuon lurjuksen roikkuvan hirressä. Tunteminen näyttää olleen molemminpuolinen. Ja tuolla vinosilmällä oli hyvät syynsä kadota, niin kuin hän on kadonnutkin — aivan kuin varjo!

— Kuka ihme hän sitten oli? kysyi Willy, kun taas konsuli näytti edelleenkin epäilevän.

— Kuka hän muu olisi ollut kuin Ming Tsu!

— Mutta sinä olet totta totisesti oikeassa, huudahti nyt Willy, aivan kuin suomukset olisivat karisseet hänen silmistään. — Tuo keittiöapulainenhan se olikin. Nyt minäkin muistan tuon punaisen arven, jonka hän ilmeisesti oli saanut jonkin puukonpiston jälkeen.

Nyt alkoi konsulikin miettiä. Hän kääntyi veneensä perämiehen puoleen ja kysyi, vaikka yhä epäröiden:

— Näkikö Wilson myös tuon kiinalaisen?

— En, mutta kylläkin dshonkin, josta nuoret herrat puhuivat.

— Koettakaa saada se jälleen näkyviinne.

— Teen kyllä, minkä voin, mutta en uskalla luvata mitään, sillä täällähän on samanlaista kuin muurahaispesässä tai Sargassomeressä, johon kaikki laivahylyt kerääntyvät, kunnes painuvat pohjaan. Teen joka tapauksessa voitavani, mutta urakka ei näytä helpolta.

Eikä se helppo ollutkaan. Dshonkki oli hävinnyt ja sitä oli mahdoton löytää jälleen. Dshonkin miehistö oli nähtävästi ajoissa havainnut, että heidän oli hyvän sään aikana päästävä pakoon. Konsulin moottoriveneessä olevat tarkkailijat taas arvelivat, että kiinalaiset tahtoivat ennen muuta toimittaa lastinsa turvaan. Kaikesta päättäen lastina oli ainakin osa niistä aseista, jotka Tom Clark oli salaa tuonut maahan.

Tapaus antoi konsulille yhtä ja toista ajattelemisen aihetta.

Tilanne näytti sanalla sanoen yhä jännittyvän. Hänen varastoihinsa ja muihin laitoksiinsa voitiin tehdä vierailuja, jotka olivat seurauksiltaan paljon vakavammat kuin Tsung Mingin varastopaikalla sattuneet varkaudet. Siksi oli niin pian kuin suinkin päästävä aina Sheniin asti. Mahdollisesti täytyi kanava-alueella sijaitseva Lingtshingin varastopaikka kokonaan sivuuttaa.

Kurt olisi tahtonut riemuita ääneen kuultuaan, millainen muutos matkasuunnitelmiin oli tehty. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, vaikka Ryövärivirralle olisi päästy jo samana päivänä. Siellä hän varmasti uskoi vielä kerran kohtaavansa kavalan Ming Tsun, joka viekkaudellaan oli ollut vähällä syöstä Alicen iäkseen onnettomuuteen. Mutta siellä hän myöskin siekailematta selvittäisi välinsä sekä Ming Tsun että eräiden muiden kanssa, jotka ilmeisesti kuvittelivat saavansa konsulista paljon tuottavan uhrin.

Yhä kasvavan innostuksen vallassa Kurt vietti suurimman osan aikaansa moottoriveneen keulassa olevalla tähystyspaikalla. Hän ei puhunut paljon, mutta hän ajatteli sitä enemmän. Hän toivoi hartaasti, että Golden Star olisi voinut kulkea paitsi vedessä myöskin ilmassa.

X.

VAARALLINEN KOSIJA JA SALAPERÄISET AIRONVEDOT.

Outo rauhattomuus oli saanut Kurtin valtaansa. Joka hetki hänestä tuntui, että hän ei voinut päästä eteenpäin riittävän nopeasti. Hän oli jonkinlaisen pakkomielteen vallassa, samoin kuin hänen ystävänsä Willykin. Mutta sen sijaan, että Willy vain halusi mahdollisimman pian päästä takaisin Tshinkiangiin, toivoi Kurt olevansa mahdollisimman kaukana Keltaisella virralla, aivan kuin hän muuten menettäisi jotakin. Ystävysten toivomukset olivat siten aivan vastakkaiset, joten ei ole ihmeellistä, että he eivät sanottavasti keskustelleet toistensa kanssa.

Willyä suorastaan suututti, että heidän piti matkustaa Lingtshingin ohi. Hän oli toivonut siellä vihdoinkin saavansa kauan odottamansa sähkösanoman, joka koskaan ei ehtinyt ajoissa paikkaan, mihin se ensin oli osoitettu. Hänestä tuntui aivan sietämättömältä epävarmuus Alicen kohtalosta. Siitäkin oli tulossa jonkinlainen pakkomielle.

Mutta Tshinkiangissa jatkui elämä entistä latuaan, ainakin molempien tyttöjen mielestä, jotka konttorihenkilökunnan ja muutamien kiinalaisten palvelijoiden avulla huolehtivat kunkin päivän juoksevista asioista. Alice hoiti taloutta ja aikaisemmin mainittu prokuristi konttoria. Konsulin poissaoloa saattoi tuskin huomata. Comprador Tsi Tshuang tuli tapansa mukaan melkein joka päivä konttoriin auttamaan neuvoin ja teoin. Mutta Willnerien asuntoon hän ei enää tullut. Alice oli selittänyt jyrkästi, että häntä ei otettaisi siellä vastaan niin kauan kuin hänen isänsä olisi poissa kotoa.

Muuten Alice tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä tuota kieroon katsovaa keltaihoista, hänen rasvaista palmikkoaan ja hänen paksua yönuttuaan — joksi Alice nimitti kiinalaisten kallisarvoista silkkivaippaa — kohtaan. Ja tämä vastenmielisyys vain lisääntyi ajanoloon. Jos hän ikkunasta näki kiinalaisen kulkevan kadulla siristellen silmiään heidän huoneistoaan kohti ja hänen pitkien viiksiensä heilahtelevan jokaisella hänen ottamallaan askeleella, alkoi häntä melkein oksettaa ja hän kiiruhti pois. Kiinalainen muistutti hänestä jollakin tavalla kapista eläintä ja hänen pukunsa kirkkaat värit olivat paremminkin omiaan varoittamaan kuin miellyttämään silmää — aivan samalla tavoin kuin eräät myrkylliset sienet. Alicen mielestä olisi ollut parasta, jos kiinalainen olisi kokonaan pysytellyt poissa hänen näkyvistään.

Mutta sitten tuli muuan iltapäivä, jolloin Alice oli melkein yksin huoneistossa, konttori oli jo suljettu ja sen henkilökunta poistunut kaupungille.

Alice oli saanut isältään sähkösanoman ja kohta sen jälkeen yksityiskohtaisen kirjeen, joissa häntä pyydettiin toimittamaan isälle eräitä tietoja Shenin varastopaikalla olevien varastojen suuruudesta. Alicen tuli suorittaa tämä tehtävä yksin ja toimittaa tiedot Lingtshingiin, siis kaupunkiin, johon konsuli kirjeen lähettämisen jälkeen tapahtuneiden suunnitelmien muutosten mukaan ei enää aikonut poiketakaan, kuten edellä on kerrottu.

Kun Alice oli toiminut isänsä sihteerinä, oli hän kyllä selvillä konttorin asioista. Siksi hän lähti konttoriin etsiäkseen sen kirjoista pyydetyt tiedot. Konttorissa ei ollut ketään, mutta tämä seikka ei peloittanut Alicea, vaan hän sulki oven, sytytti valon ja istuutui isänsä kirjoituspöydän ääreen. Saatuaan käsiinsä tarpeelliset konttorikirjat kävi hän käsiksi työhön, ja papereihin ilmestyi tottuneesti toinen merkintä toisensa jälkeen.

Alice oli niin syventynyt työhönsä, että hän ei ehtinyt kiinnittämään huomiotaan mihinkään muuhun. Ei hän liioin huomannut kadulta silloin tällöin kuuluvia ääniä. Kynä liikkui nopeasti, samoin kuin myöskin hänen katseensa pitkin tilikirjojen sivuja ja hän oli jo omasta mielestään saanut suurimman osan työstä valmiiksi, kun hänet äkkiä valtasi samanlainen käsittämätön levottomuus, jota hän oli tuntenut jättäessään hyvästi isälleen ja tämän seuralaisille näiden äskettäin lähtiessä matkalle.

Äkkiä hän kuuli jotakin ääntä. Tuntui, aivan kuin hänen takanaan oleva, suureen konttorihuoneeseen johtava ovi olisi avattu.

Alice kääntyi salamannopeasti ympäri. Jolleivät pelästys ja kummastus olisi hetkeksi saaneet häntä kokonaan valtaansa, olisi hän varmasti huutanut ääneen apua. Mutta nyt hänen huulensa ja kielensä olivat kuin lamautuneet. Tuntui kuin jääkylmä käsi olisi kouristanut häntä kurkusta.

Comprador Tsi Tshuang, tuo inhoittava kiinalainen, seisoi keskellä huonetta!

Hän kumarsi kiinalaisten orjamaiseen ja mielistelevään tapaan ja hänen kamala hymynsä, jota Alice hänessä kaikkein eniten inhosi, paljasti hänen suuret, keltaiset hampaansa. Kuin unessa Alice kuuli hänen raakuvan muutamia sanoja kiinan ja englannin kielten sekoituksella, minkä jälkeen hän kehoittamatta istuutui lähinnä Alicea olevalle tuolille.

Samassa silmänräpäyksessä Alice karkasi ylös aikoen rientää ensin ovesta ulkokonttoriin sekä sieltä edelleen kierreportaita pitkin yläkerrokseen. Mutta kiinalainen asettui ajatuksen nopeudella hänen tielleen, ojensi molemmat käsivartensa häntä kohti sekä lausui äänellä, jossa kajahti hiven uhkaa:

— Vain pari sanaa, neiti Alice!

— Sanokaa pian, mitä teillä on asiaa! Minulla on kiire. Sitäpaitsi en tahdo, että te minua puhutellessanne käytätte minun etunimeäni.

— Neiti Willner, korjasi kiinalainen, mutta ei väistynyt paikaltaan. — Taidan ehkä tulla sopimattomaan aikaan?

— Kyllä. Hävyttömän sopimattomaan aikaan, vastasi Alice, joka jo oli ehtinyt rauhoittua. — Tehän tiedätte, että konttori on suljettu, ja samoin teidän täytyy tietää, että kukaan ei saa ilmoittamatta tulla tähän huoneeseen.

— Kaiken tämän minä tiedän, vastasi kiinalainen kääntämättä hetkeksikään katsettaan nuoresta tytöstä. — Mutta minulla on erittäin tärkeät syyt menettelyyni. Valitan, jos olen pelästyttänyt teidät tai jos tämä minun käyntini on herättänyt teissä vastenmielisyyttä minun henkilöäni kohtaan. Mutta, kuten sanottu... Niin, en todellakaan tiedä, miten minun olisi aloitettava...

— Lopettakaa sitten — mitä pikemmin, sen parempi! Tehän kuulitte, että minulla on kiire. Ystävättäreni odottaa minua tuolla ylhäällä ja meidän piti ..

— Teidän ystävättärenne neiti Brown ei vielä ole palannut kävelyltään. Tuolla ylhäällä ei ole ainoatakaan ihmistä. Kaikki ovat lähteneet ulos. Me voimme keskustella täysin häiritsemättöminä, mitä olen halunnutkin.

Alice tunsi verensä hyytyvän jälleen. Kiinalaisen sanoista kävi ilmi, että hän oli, ties kuinka kauan, suorastaan vakoillut häntä saadakseen mahdollisuuden tavata hänet ilman todistajia. Kiinalaisen käynti sai siten vielä pelottavamman merkityksen. Koneellisesti hän siirtyi lähemmäksi lähintä konttoripulpettia, jonka taakse hän pahimmassa tapauksessa toivoi pääsevänsä turvaan. Mutta kiinalainen näytti lukeneen tämänkin ajatuksen eikä ollut valmis suomaan hänelle tällaista pakopaikkaa. Parilla nopealla askeleella hän jälleen ehti Alicen tielle. Ja sitten hän alkoi puhua:

— Mistäkö on kysymys? Ei mistään muusta kuin siitä, että teidän tulee olla rauhallinen ja järkevä. Suuri rakkauteni teihin on tehnyt minulle mahdolliseksi pelastaa... pelastaa...

— Mitä sitten? keskeytti Alice aavistaen, että oli kysymys seikoista, jotka koskivat muitakin kuin häntä itseään.

— Valitettavasti ei aika salli minun syventyä kaikkiin yksityisseikkoihin, jatkoi comprador. — Minun täytyy puhua lyhyesti. Siis kuulkaa. Kysymyksessä on teidän isänne, konsuli Willnerin, henki.

Tuskanhuuto purkautui nuoren tytön huulilta. Levottomuus, jonka äsken kertomamme unet, joita hän oli nähnyt isänsä ja tämän tovereiden lähdön edellisenä yönä, olivat aiheuttaneet, sai hänet valtoihinsa uudistuneella voimalla. Melkein kuulematta omia sanojaan hän sopersi, kouristaen samalla sormillaan nappulaa, jonka avulla muuan hänen isänsä kirjoituspöydän laatikoista voitiin vetää auki:

— Isäni henki? Missä, milloin, miten? Nopeasti! Puhukaa nopeasti! Muuten tapatte minut!

Kiinalainen huomasi päässeensä voiton puolelle, mutta hän ei pitänyt mitään erikoista kiirettä. Päästämättä vieläkään Alicea ulottuviltaan hän lausui hitaasti ja jokaista sanaa painostaen:

— Hän on joutunut hunguusien vangiksi. Hänen hengestään vaaditaan kymmenentuhannen punnan lunnaat.

— Houritteko te vai...

— Minä en — houri. Hunguusit ovat kääntyneet minun puoleeni ja pyytäneet minua toimittamaan heille lunnaat. Hänet ryöstettiin Lingtshingissä lentokoneella ja...

— Lentokoneella? toisti Alice ja heikko toivo alkoi orastaa hänen rinnassaan. Ja hän lisäsi hiukan iroonisesti:

— Ovatko hunguusit jo kehittyneet niin nykyaikaisiksi?

— He kykenevät hankkimaan itselleen kaikki, kuului vastaus järkkymättömän rauhallisesti. — Heidän kääntymisensä minun puoleeni johtuu siitä, että heidän joukossaan on henkilö, joka tietää minun rakastavan teitä ja...

— Älkää puhuko sanaakaan enää, keskeytti Alice leimuavin silmin, mutta samassa hän alkoi aavistaa, että kiinalainen oli virittämässä hänelle vaarallista ansaa.

Kiinalainen näytti sekunniksi menettävän malttinsa. Ehkä hän itsekin alkoi pelätä, että hän oli käyttänyt liian karkeata syöttiä. Miettiessään, mitä tämän jälkeen sanoisi, hän katsahti hiukan syrjään, ja nyt heräsi Alicen mielessä rohkea suunnitelma, jota hän ryhtyi ripeästi toteuttamaan.

Salamannopeasti hän veti auki laatikon, jonka nappulaa hän oli sormiellut, ja seuraavassa tuokiossa hänellä oli selkänsä takana revolveri, joka aina oli ladattu.

Mutta kiinalainen ei ollut vielä sanonut viimeistä sanaansa. Hän ei ollut huomannut Alicen äskeistä liikettä ja nyt hän jatkoi:

— Aikaa on ainoastaan kaksi vuorokautta. Jollette sen kuluessa voi hankkia lunnaita, niin... Olette kai kuullut kerrottavan, mitä sellaisissa tapauksissa tapahtuu Keltaisen virran rannoilla... Mutta tulkaa omakseni — ja teidän isänne pelastuu. Tehän täytätte silloin ainoastaan kuuliaisen tyttären velvollisuudet ja...

— Teidän täytyy lähteä tästä huoneesta tai muuten olette kuoleman oma.

Kiinalainen hätkähti. Hän ei tahtonut uskoa korviaan. Mutta sitten hän rauhoittui jälleen ja sanoi suojelevasti:

— Käsitän kyllä ne tunteet, jotka tällä hetkellä ovat saaneet teidät valtaansa. Niin saattaa käydä ihmiselle, jonka odottamatta on valittava joko — tai. Mutta jos ihminen valitessaan on rauhallinen ja järkevä, niin hän myöhemmin kiittää omaa järkevyyttään... Minä olen kunnioitettu mies, rikas mies ja mahtava mies. Minun sanastani riippuu elämä tai kuolema. Valitkaa, mutta valitkaa oikein!

Alicen vastaus tuli jäätävän kylmänä ja rauhallisena:

— Minä olen jo valinnut. Tuossa on ovi!

Sillä kädellään, joka ei pidellyt revolveria, Alice osoitti ovea, josta kavala comprador, hänen isänsä petollinen ystävä, oli hiipinyt sisään. Samassa hän näki, miten kiinalaisen polvet notkistuivat, ikään kuin hän olisi valmistautunut hyökkäämään Alicen kimppuun.

Kiinalainen ei kuitenkaan ehtinyt toteuttamaan aikomustaan. Alicen selän takaa kuuluva kova paukaus ja pian sen jälkeen häntä kohti suunnattu revolverinpiippu muuttivat hänen voitontoiveensa tappioksi. Hän hyppäsi kyllä, mutta ei siihen suuntaan, johon oli ensin aikonut. Pikemminkin tuo hyppy vei tämän vastenmielisen kosijan, kuten Alice itse toivoi, ainaiseksi pois näistä huoneista.

Alice itse vaipui väristen tuolille ja samassa syöksyi hänen ystävänsä Beth Brown huoneeseen huutaen kauhistuneena:

— Kuka täällä ampuu? Mitä on oikein tapahtunut?

Alice, joka todellakin häpesi, että hänelle ensin oli tehty niin alentava avioliittotarjous ja joka sen vuoksi ei tahtonut ystävälleenkään tunnustaa asioiden todellista laitaa, nousi pidellen yhä vieläkin kädessään revolveria ja sanoi vältellen:

— Sain... sain tämän käsiini tuosta laatikosta ja satuin painamaan liipasinta. Mutta etpä usko, miten pelästyin...

Itkien hän heittäytyi Bethin syliin ja tämä talutti hänet yläkerrokseen. Mutta Alicen mielessä risteili epälukuinen joukko toinen toistaan hurjempia ajatuksia.

Lähinnä palasi kerran toisensa jälkeen kysymys, saattoiko sittenkin olla totta, että hunguusit, joita kaikki pitivät Keltaisen virran kauhuna, olivat saaneet hänen isänsä käsiinsä. Mutta jos tämä tuntuikin mahdolliselta, nousi sitä vastaan toinen, aivan mahdottomalta tuntuva ajatus: Miten oli hunguuseilla saattanut olla käytettävissään lentokone — vieläpä aivan Keisarin kanavan varrella sijaitsevassa Lingtshingissä!

Ei — tuollainen tieto tuntui todellakin liian karkealta valheelta. Tsi Tshuang oli kyllä mies, joka pystyi syöttämään toisille ihmisille millaista pajunköyttä tahansa. Mutta hänen tarinansa lentokoneesta osoitti, että viisaskin oli kerran erehtynyt. Hänen isänsä nauraisi varmastikin makeasti kuullessaan mokoman jutun. Mutta joka tapauksessa hän päätti ilmoittaa ensi tilassa isälleen, millainen tuo liukasteleva kiinalainen oikein oli miehiään ja miksi hän oleskeli heidän talossaan enemmän aikaa kuin hänen liiketoimiensa vuoksi tarvitsikaan. Siitä oli tehtävä loppu. — Ehkäpä Tsi Tshuang itsekin oli käsittänyt, että hänen täytyi lopettaa käyntinsä.

Seuraavana päivänä iltapäivällä saapui sähkösanoma, että Alicen oli lähetettävä häneltä pyydetyt tiedot suoraan Keltaisen virran varrella olevaan Kaifongin kaupunkiin. Matkalaiset olivat nyt selviytyneet pitkän kanavan läpi ja Kaifongista he aikoivat jatkaa matkaansa suoraan Sheniin. Lingtshingissä he aikoivat poiketa vasta paluumatkalla.

Tämä merkitsi, että kavalan compradorin tiedot konsulin joutumisesta hunguusien vangiksi olivat olleet törkeitä valheita, kuten Alice oli jo uskonutkin. Mutta eräät seikat kehoittivat häntä mitä suurimpaan varovaisuuteen. Tuntui, kuin jokin ääni olisi huutanut hänelle kehoittaen häntä pakenemaan Tshinkiangista niin nopeasti kuin mahdollista sekä kaikin käytettävissä olevin keinoin pyrkimään varmempaan turvaan kuin mitä hänellä nyt oli tarjolla.

Sitten hänen mielessään heräsi toinen ajatus:

— Jospa vain hänen ystävänsä Kurt olisi täällä! Silloin hän ei suinkaan pelkäisi. Kukaan ei pystyisi suojelemaan häntä siinä määrin kuin Kurt. Sen hän jo oli riittävän selvästi osoittanut.

Mutta nyt oli kysymys vain siitä, mitä hänen oli tällä hetkellä viisainta tehdä. Salainen pelko nimittäin sanoi hänelle, että hän ei suinkaan ollut kohdannut comprador Tsi Tshuangia viimeistä kertaa.

Seuraavana aamuna molemmat tytöt poistuivat talosta ilmoittamatta sanallakaan kenellekään, mihin he aikoivat mennä. Eivät he liioin puhuneet mitään siitä, koska he aikoivat palata. Neiti Alicelle oli saapunut sähkösanoma, mutta sen avasi vasta seuraavana päivänä prokuristi, joka yhä kasvavan levottomuuden ja pelon vallassa oli odottanut, että Alice ystävineen palaisi tai lähettäisi ainakin jonkin viestin. Yön kuluessa oli lisäksi sattunut sellaista, joka oli ollut omiaan pelästyttämään kaikki talon asukkaat. Epäilyttäviä olentoja oli nähty hiiviskelemässä talon läheisyydessä ja yläkerrokseen johtavilta portailta oli löydetty kiinalainen tikari sekä pitkä nuora. Joku oli selvästi kiivennyt taloon porraskäytävän ikkunasta. Vielä kummallisempaa oli, että molempien tyttöjen huoneet, missä päivällä kaikki oli ollut järjestyksessä, tuntemattomien ihmisten kädet olivat penkoneet sekä vuoteet että kaapit ja laatikot ja jättäneet ovet selkiselälleen. Oli mahdotonta kuvitella, että tytöt itse olisivat saaneet kaiken tuon aikaan. Tämä taloon murtautuminen tuntui sitäkin oudommalta, kun mitään tavaroita, kaikkein vähimmin arvoesineitä, ei oltu anastettu. Mutta siitä huolimatta asetettiin talon pihalle nyt yövahti ja konsulille ilmoitettiin kirjeellisesti, mitä oli tapahtunut.

Kukaan talon henkilökunnasta ei saattanut aavistaa, että yön salaperäiset tapahtumat olivat olleet seurauksia Tsi Tshuangin yrityksestä ryöstää Alice väkisin mukaansa. Alicen pahat aavistukset olivat siis käyneet toteen. Hän oli kuitenkin osannut ajoissa tehdä tyhjiksi kiinalaisen aikeet. Miten se tapahtui, siitä saamme lukea hiukan myöhemmin.

Yö verhoaa vaippaansa Keltaisen virran, joka raskaana ja hitaasti vyöryttelee vesijoukkojaan kohti vielä kaukaista Petshilin lahtea. Konsuli Willnerin moottorivene Golden Star on ankkurissa virralla. Ei ehditty päästä Kaifongiin, mihin oli jätettävä kirjeitä ja mistä oli noudettava postia ja sähkösanomia. Pimeys oli tullut aivan yllättäen ja siksi piti konsuli parhaana olla suotta yrittämättä ahtaaseen satamaan.

Konsuli on mennyt levolle ja samoin Willy, joka koko päivän oli odottanut mahdollisuutta päästä maihin. Hän ei ollut saanut Alicea mielestään. Hän oli päättänyt sähköttää uudelleen ja ehdottomasti pyytää ensi tilassa vastausta, miten Alice voi ja vieläkö hän oli yhtä levoton kuin moottoriveneen lähtiessä. Hän ei halunnut enää puhua asiasta Kurtin kanssa, koska hän pelkäsi tekevänsä itsensä naurettavaksi. Ei hän liioin ollut tahtonut puhua konsulin kanssa, jotta ei liian aikaisin paljastaisi tunteitaan. Mutta jollei hän nytkään saisi mitään vastausta, oli hän lujasti päättänyt kohta palata Tshinkiangiin, vaikkapa hänen sitten täytyisi karata Golden Starista. Ja näitä asioita pohtien hän vaipui uneen, mutta levottomat unet vaivasivat häntä.

Kurt taas puolestaan ei uneksinut ensinkään. Irlantilaisen kanssa hän seisoi partaan vieressä alahangan puolella ja koetti katseillaan lävistää synkkää pimeyttä. He juttelivat keskenään melkein kuiskaillen, taikka paremminkin irlantilainen puhui kertoen, miten hän juuri täällä Kaifongin läheisyydessä oli vuosia sitten joutunut ensimäisen kerran tekemisiin hunguusijoukon kanssa ja miten hän tovereineen oli saanut taistella henkensä edestä estääkseen nämä valtaamasta heidän pientä laivaansa. Ja hän lopetti naurahtaen:

— Pieni pussillinen dynamiittipatruunia ja pitkä kappale sytytyslankaa panivat vihdoin vinosilmät liikkeelle. En luule koskaan nähneeni niin monen kiinalaisen lentävän ilmaan kuin sillä kertaa. Onneksi meillä itsellämme oli höyry ylhäällä, niin että pääsimme ajoissa tieltä pois. Mutta monta haavoittunutta meillä oli itsellämmekin, kun seuraavana päivänä höyrysimme Kaifongin satamaan antamaan raporttia laivan varustamolle ja poliisiviranomaisille.

Samanlaisia tarinoita oli laajalti matkustaneen Pat O’Brienin varastossa paljonkin. Kysymys, olivatko ne kaikki yhtä tosia kuin taitavasti kerrottuja, voidaan jättää sikseen. Hyviä juttuja ne kyllä kaikki olivat ja kaikki ne vaikuttivat kiihoittavasti nuoren Kurtin mieleen, joka yhä kiihkeämmin halusi päästä itsekin ottamaan osaa samanlaisiin seikkailuihin.

Ennen kaikkea hän olisi halunnut saada käsiinsä äkkiä hänen näkyviinsä ilmestyneen ja sitten jälleen salaperäisellä tavalla kadonneen kokinapulaisen Ming Tsun. Konsuli ei nimittäin tahtonut oikein ottaa uskoakseen, että Kurt oli nähnyt juuri tuon salakavalan kiinalaisen kanavalla. Vielä vähemmän hän otti uskoakseen, että Kurtin huomaama dshonkki olisi kuljettanut aseita. Hän epäili vahvasti, että Kurt oli nähnyt näkyjä. Viranomaiset pitivät kyllä näillä seuduilla aseiden salakuljettajat kurissa, sanoi hän.

Irlantilaisella oli ensimäinen vahtivuoro yön tultua. Kurt piti vain hänelle seuraa. Irlantilaisen jälkeen ryhtyisi vartioimaan veneen perämies, joka hänkin oli vanha merenkulkija ja Pohjolan poikia kuten Kurtkin. Nyt hän oli nukkumassa ja samoin englantilainen koneenkäyttäjä. Veneessä oli kaikkiaan vain kuusi miestä, vaikka siellä olisi ollut tilaa hyvinkin kaksi kertaa suuremmalle joukolle. Samoin oli makuusijoja riittävästi. Kaikki oli ensiluokkaisesti järjestetty ja vene saattoi saavuttaa aina kolmenkymmenen solmun nopeuden. Tavallisesti sen nopeus oli kuitenkin vain puolet tästä, sillä täkäläisillä vesillä oli runsaasti matalikkoja ja hiekkasärkkiä. Vain sellaisissa paikoissa, missä virta oli tavallista vuolaampi, lisättiin vauhtia, niin että voitiin päästä eteenpäin. Tavallisen kiinalaisaluksen ei kannattanut lähteä ajamaan sitä takaa, sillä se olisi jäänyt auttamattomasti jälkeen.

Konsuli ainakin tunsi itsensä turvalliseksi tässä suhteessa. Hän ajattelikin enimmäkseen liikeasioitaan ja oli sopinut jo muutaman huomattavan kiinalaisen kauppamiehen kanssa siitä, että tämä ottaisi haltuunsa ainakin suurimman osan Shenissä olevista konsuli Willnerin varastoista. Kauppasumma oli useita tuhansia puntia, mutta oli hyvin uskottavaa, että ostaja ansaitsisi maksamansa summan ainakin kaksinkertaisesti. Levottomuudet olivat nimittäin saaneet aikaan, että useiden tärkeiden tarveaineiden saanti oli jatkuvasti vaikeutunut ja ilmeisesti niiden saanti jatkuvastikin vaikeutuisi. Hunguusien lisäksi oli nimittäin näillä seuduilla alkanut liikkua myöskin rajan takaa tulleita bolshevikilaumoja. Juuri nämä rosvolaumat olivat, enemmän kuin kiinalaisten kenraalien väliset taistelut, saaneet konsuli Willnerin päättämään, että hän ainakin toistaiseksi lopettaa liiketoimensa ja luovuttaa varastonsa muille. Oli parempi tyytyä pieneenkin voittoon kuin menettää kaikki.

Mutta tähän kuuluvien seikkojen yksityiskohtainen selostaminen veisi meidät liian pitkälle varsinaisesta aiheestamme — Kurtin odottamattomasta esiintymisestä Keltaisella virralla. Nyt hän seisoi ja odotti, että irlantilainen kertoisi jotakin lisää, ja hänestä tuntui tilanne melko lailla aavemaiselta, sillä hän ei saattanut pimeässä eroittaa mitään muuta kuin irlantilaisen piipussa hehkuvan tuhkan.

— Kuulitteko jotakin, master Pat? kuiskasi hän irlantilaiselle, joka oli kehoittanut puhuttelemaan häntä tällä tuttavallisella tavalla.

— En hiiskaustakaan.

— Mutta minä olin kuulevinani aironvetoja.

— Missä sitten?

— Mutta ne lakkasivat ja aivan tässä lähellä, jatkoi Kurt yhtä hiljaa kuin äskenkin.

— Jaha, se on toinen juttu. Joku yrittää nähtävästi katsella ympärilleen, vaikka hänellä täytyy kyllä silloin olla tavallista terävämmät silmät.

— Huudammeko hänelle?

— Huudammeko? Ei, mutta annamme hänelle aika lähdön, jos hän tulee riittävän lähelle eikä hänellä ole selviä papereita.

— Olisiko parasta herättää konsuli?

— On parasta antaa olla. Mitä hiljemmin ollaan, sitä paremmin jänis saadaan. Pitäkää te silmällä alahangan puolta, master Kurt, niin minä otan ylähangan. Ja revolveri valmiina tietysti. Mennään keulasta perään ja takaisin jonkin aikaa, niin saamme nähdä tai paremminkin kuulla, onko jotakin tekeillä.

Nyt kuului tuo ääni jälleen. Tällä kertaa siitä ei voinut mitenkään erehtyä. Myöskin irlantilainen kuuli sen ja tällä kertaa se kuului paljon lähempää.

— Hei siellä, huusi Pat äkkiä kovalla äänellä, joka kantoi kauas yli veden. — Yritättekö päästä meidän veneeseemme?

Ääntäkään ei kuulunut vastaukseksi. Soutaja tuntui jälleen lepuuttavan airojaan.

XI.

LENTOKONE PELASTAJANA. UUSIA SEIKKAILUJA.

Koko juttu tuntui perin salaperäiseltä. Heillä ei ollut aavistustakaan, kuka soutaja saattoi olla. Moottoriveneeseen kuuluva, varsin suuri soutuvene oli nostettu vedestä ja aluksen koko miehistö oli saapuvilla. Joku vieras oli siis joella. Mutta hänen veneestään ei pilkoittanut minkäänlaista valoa. Jollei tuo toinen vene pyrkinyt Golden Stariin, niin miksi se ei sitten soutanut eteenpäin? Virralla oli runsaasti tilaa, eikä moottoriveneen suinkaan voinut sanoa olevan tiellä.

Äkkiä kuului irlantilainen kiljaisevan ja pian hän riensi Kurtin luo huutaen:

— Me olemme varmasti joutuneet ajelehtimaan virran mukana!

— Ankkurin koukut ovat kai hellittäneet, mutta tarttuvat kai pian jälleen kiinni.

— Hellittäneet? Sitä minä en ensinkään usko. Tässä kohdin oli hyvä ankkuripohja ja ankkuri tarttui hyvin kiinni, kun laskimme sen pohjaan. Mutta siitä asiasta me pian otamme selvän.

Hän juoksi Kurtin seuraamana ankkuripelin luo ja molemmat alkoivat nostaa ankkuria ylös. Se tuntuikin nousevan kummallisen keveästi. Tuntui kuin ketjun toisessa päässä ei mitään ankkuria olisikaan. Mutta ennen pitkää tulikin ketjun toinen pää veneeseen ilman mitään ankkuria. Eikä edes koko ketju, vaan tuskin neljäs osa siitä, mitä oli laskettu jokeen ankkuria heitettäessä.

Irlantilainen menetti tuokioksi puhelahjansa aivan täydellisesti. Hän seisoi siinä vain ketjun pää kädessä ja käänteli sitä sinne ja tänne. Sitten hän pudotti ketjun kannelle, etsi käsiinsä sähköpattereilla varustetun voimakkaan lyhdyn, sytytti sen ja päästi suustaan muutamia mahtavia voimasanoja.

— Moista röyhkeyttä en ole koskaan ennen nähnyt. Katso nyt tänne. Ketju on katkaistu aivan meidän nenämme edessä ja aivan läheltä venettä. Nyt tekee virta loput. Mutta odotahan!

Samassa Golden Starin valonheittäjä, suuntasi virralle voimakkaan valokeilansa, jonka tieltä pimeys kyllä hälveni, suunnattiinpa se minne tahansa. Eikä sitä tarvinnutkaan käännellä kauan, kun Kurt huudahti ja viittasi kädellään alahangan puolelle. Irlantilainen taas hyppäsi tasajalkaa ja huusi hillittömän vimman vallassa:

— Siellä ne ovat! Nuo eivät voi olla ketään muita. He soutavat pakoon, minkä käsivarsista ja airoista lähtee ja koettavat kaikin voimin päästä pois valon piiristä.

— Aivan niin! Ainakin kaksikymmentä airoa. Ja veneessä on ainakin kolmekymmentä miestä. Konekivääri kuntoon! Tästä tulee hauska tanssi!

Kannelta kuuluva melu oli kutsunut paikalle itsensä konsulin. Kun hän kuuli komennuksen, että konekivääri oli pantava kuntoon, kääntyi hän Kurtin puoleen, joka jo valmistui noudattamaan määräystä, ja huudahti:

— Ei mitään tyhmyyksiä! Seis! Mitä on oikeastaan tekeillä?

Irlantilaisen ei tarvinnut lausua montakaan sanaa saadakseen hänet käsittämään, mistä oli kysymys.

Sillä välin oli voimakkaiden käsivarsien soutama sampaani edennyt yhä kauemmaksi virralla, kunnes se lopulta kokonaan katosi yöhön ja pimeään, sillä virta vielä lisäksi kuljetti sitä loitommaksi.

— Kyllä meidän sittenkin olisi pitänyt pippuroida heitä rangaistukseksi mokomasta roistontyöstä, sanoi irlantilainen ja osoitti konekivääriä.

— On parempi, että laskemme uuden ankkurin, sanoi konsuli, jolla oli jonkin verran tottumusta vesillä liikkumiseen. — Me ajelehdimme nyt ainakin kolmen mailin nopeudella ja tämä nopeus vain lisääntyy, kun pääsemme lähemmäksi putouksia, joista aamulla selvisimme.

— Aivan oikein! Hei pojat, tännepäin! Kaikki miehet kannelle. Olipa meille vähällä käydä ohraisesti.

Näin huusi Pat O’Brien hytteihin päin ja tuossa tuokiossa oli veneen koko miehistö kannella, yksinpä Willykin. Kaikki ihmettelivät aluksi, kuten konsuli äsken, mitä oli oikeastaan tekeillä. Tilanne selvitettiin heille pian ja kun veneessä oli onneksi vara-ankkuri ja riittävästi ketjua, kykenivät he ennen pitkää selviämään tilanteesta ilman vaikeuksia. Kun lisäksi moottorin oli annettu käydä jonkin aikaa, olivat he pian samalla paikalla, josta he äsken olivat lähteneet ajelehtimaan. Mutta nyt olivat kaikki selvillä, että äsken oli tehty uskomattoman rohkea yritys, jonka tarkoituksena oli pahojen vahinkojen aiheuttaminen moottoriveneelle. Mahdollista oli myöskin, että samassa yhteydessä oli suunniteltu ryöstön toimeenpanoa. Tällöin olisi todennäköisesti syntynyt taistelu, joka helposti olisi voinut maksaa jonkun moottoriveneen miehistöön kuuluvan hengen.

Tällainen oli Kurt Lagerbergin ensimäinen kohtaus Keltaisen virran hunguusien kanssa. Selvää näet oli, että äskeisen konnantyön tekijät olivat olleet juuri hunguuseja. Heidän temppunsa ei suinkaan ollut tuntematon niille, jotka aikaisemminkin olivat liikkuneet näillä vesillä. Mutta se ei suinkaan vähentänyt Kurtin mielenkiintoa.

Juuri, kun miehet olivat laskemaisillaan ankkurin suunnilleen samoille paikoille, missä vene aikaisemmin oli ollut ankkurissa, antoi konsuli uusia ohjeita. Hän selitti nyt, että oli parasta yrittää valonheittäjän avulla päästä Kaifongin satamaan eikä jäädä virralle ankkuriin. Ei hän erikoisesti pelännyt, että hunguusit uudelleen yrittäisivät samaa temppua, mutta heillä saattoi olla mielessään toisia juonia, joita he eivät ehkä satamassa uskaltaisi ruveta toteuttamaan.

Kuten oli odotettavissa, ei satamaan pääsy suinkaan ollut mikään helppo asia. Satama oli tupaten täynnä kaiken maailman aluksia, eniten kuitenkin kiinalaisia rahtilaivoja tai sotilaita kuljettavia aluksia. Kun päivä sitten koitti, nähtiin satamassa vesitasokin.

Silloin tapahtui taas jotakin, mitä kukaan ei ollut osannut odottaa ja joka sai Golden Starin koko miehistön suuresti kummastumaan.

Pian huomattiin näet, että lentokoneesta, jonka Ku oli ensiksi huomannut, annettiin heille lakkaamat merkkejä, vaikka kukaan ei käsittänytkään merkkien tarkoitusta. Tuskin oli kuitenkaan Golden Star heittänyt ankkurin, kun lentokoneen läheltä lähti liikkeelle vene, jossa oli kolme ihmistä, ja joka suuntasi kulkunsa konsulin moottorivenettä kohti.

Niin. Veneessä oli tosiaankin kolme ihmistä, joista yhdellä näytti olevan yllään englantilainen univormu. Muut kaksi muistuttivat khakipukuisia poikasia ja nämä viittoilivat jatkuvasti, kuten olivat aikaisemmin viittoilleet lentokoneen kellukkeilta.

Mutta pian alettiin viittoilla ja huiskuttaa myöskin Golden Starista. Täällä alotti viittoilun Willy, joka oli ensin tarkastellut kiikarilla heitä kohti saapuvaa venettä, mutta joka sitten hihkui:

— Ettekö näe, että siellä on Alice ja Beth?

Pari minuuttia myöhemmin olivat kaikki selvillä, että niin oli laita, ja vielä parin minuutin kuluttua olivat miehenpukuihin pukeutuneet tytöt nousseet moottoriveneeseen sekä heidän mukanaan myöskin heidän toverinsa, univormupukuinen englantilainen lentäjä.

Konsuli oli aluksi niin hämmästynyt, että hän tuskin kykeni toivottamaan tulijat tervetulleiksi. Mutta hänen tervehdystään tuskin tarvittiin. Sekä Kurt että Willy esittivät kokonaisen raekuuron kysymyksiä, mutta Alice veti isänsä mukanaan salonkiin, jota käytettiin myöskin ruokasalina, lausuen kerran toisensa jälkeen onnellisena:

— Jumalan kiitos, että se onnistui.

Mutta konsuli tunsi, miten tytön käsi vapisi hänen kädessään.

Paljon enemmän ei saatu irti Bethistäkään, joka oli jäänyt kannelle. Hän ei voinut vastata juuri mitään, niin että kukaan ei tullut hullua viisaammaksi. Paljon enemmän ei saanut tietää Pat O’Brien, joka oli kääntynyt lentäjän puoleen. Niin paljon kuitenkin kävi selville, että molemmat tytöt olivat aivan onnellisen sattuman kautta välttäneet jonkin uhkaavan vaaran. Sattumalta oli käynyt niin, että lentäjä oli ollut lähdössä tiedustelulennolle juuri niille seuduille, mihin majuri Brown oli komennettu. Hädässään oli neiti Alice kääntynyt hänen puoleensa ja rukoillut, että lentäjä ottaisi heidät mukanaan Kaifongiin, joka oli juuri hänen kulkureittinsä varrella. Lentäjä olikin suostunut tytön pyyntöön ja hankkinut tytöille myöskin puvut, jotka nyt olivat heidän yllään, sekä sitten noussut ilmaan heidän kanssaan.

Myöhemmin hän vielä kertoi kahdenkesken konsulille lisää. Juuri, kun hänen koneensa nimittäin oli ehtinyt nousta ilmaan Tshinkiangissa, ammuttiin sitä kohti useita kovia laukauksia. Eräät kuulat sattuivatkin koneeseen, mutta onneksi säilyivät koneessa olevat ihmiset vahingoittumattomina eivätkä koneenkaan tärkeät osat vioittuneet. Mutta tilanne oli joka tapauksessa ollut hyvin vakava, selitti lentäjä, ja hänen oli täytynyt mahdollisimman nopeasti pyrkiä niin korkealle kuin suinkin ja lopulta hänen olikin onnistunut päästä suojaan jonkin matalalla kulkevan pilven taakse. Tapauksesta pitäisi tehdä ilmoitus lähetystölle, jotta tämä voisi ryhtyä vaatimaan rangaistusta asianomaisille. Ampujat olivat olleet kiinalaisia, joita joukko oli hyökännyt paikalle juuri, kun kone oli nousemassa ilmaan.

Lentäjälle tarjottiin korvausta hänen tekemästään kelpo palveluksesta, mutta sitä hän ei suostunut ottamaan vastaan. Sen sijaan hän kehoitti hartaasti konsulia kääntymään lähetystön puoleen asianmukaisten tutkimusten toimittamiseksi, jotta rikolliseen ampumiseen syypäät saisivat ansaitsemansa rangaistuksen.

Golden Starissa olevat ihmiset lepäsivät vielä pari tuntia. Ja kieltämättä varsinkin tytöt tarvitsivatkin lepoa paljon ponnistuksia kysyneen ilmamatkansa jälkeen, mikä oli ensimäinen lentoretki, mitä kumpikaan oli tehnyt.

Kaifongilainen kauppias, jonka kanssa konsuli jo oli saanut aikaan alustavan sopimuksen varastojensa ja laitostensa luovuttamisesta, oli nimeltään Jieng Wu. Hänen kanssaan piti neuvotteluja lopullisesta kaupasta nyt jatkettaman. Mies oli hyvin varakas ja comprador Tsi Tshuang oli saattanut hänet ja konsulin kosketuksiin keskenään. Matkallaan Kaifongiin oli konsuli tullut entistä suurempaan varmuuteen siitä, että hän nykyisinä levottomina aikoina ei juuri voinut tehdä parempaa kauppaa kuin luovuttaa ainakin Shenissä olevat varastonsa Jieng Wulle. Kun hän nyt oli Kaifongissa, päätti hän käyttää tilaisuutta hyväkseen ja käydä tätä henkilökohtaisesti tapaamassa. Sitäpaitsi oli täytettävä veneen bensiinisäiliöt siltä varalta, että jotakin erikoista tapahtuisi.

Yöllä sattunut salaperäinen tapaus, jolloin vene oli menettänyt ankkurinsa, oli kehoittanut tehostamaan varovaisuutta. Asema virralla oli kaikesta päättäen uhkaavampi kuin mitä konsuli oli otaksunut. Hän ei kuitenkaan tahtonut panna kaikkea yhden kortin varaan. Siten menetelläkseen hän oli viettänyt liian suuren osan elämästään rauhattomilla alueilla. Muutamia vuosia aikaisemmin olivat rosvot riistäneet mukaansa erään hänen ystävänsä suurelta tavaralautalta. Tällaiset lautat uivat vedenpinnalla suurten, oljilla täytettyjen nahkasäkkien varassa ja niitä käytetään hyvin paljon Kiinan virroilla. Ne eivät ui kovin syvässä ja siksi ne on helppo kuljettaa siellä täällä olevien, hyvinkin matalien paikkojen yli. Mutta virroilla kulkijoita vaanivat muutkin vaarat kuin matalikolle tarttuminen. Siellä väijyvät hunguusit aluksineen, joiden avulla he hyökkäävät rauhallisten ihmisten kimppuun ja ryöstävät, mitä vain käsiinsä saavat. Tällöin he ampuvat armotta jokaisen, joka yrittää vastarintaa, mutta he ottavat myöskin vankeja, jotka eivät pääse vapauteen muuten kuin runsaita lunnaita vastaan. Jollei lunnaita makseta määrättynä aikana, odottaa vankeja kamala kohtalo, ja loppujen lopuksi he menettävät henkensä, kun eivät enää jaksa kestää elämää jokirosvojen orjina.

Niin oli käynyt konsulin ystävälle. Lunnaat tulivat liian myöhään, mutta rosvot pitivät ne kuitenkin hyvänään. Kiinan järjestysviranomaiset eivät voineet tehdä asialle mitään, mikä oli Kiinassa hyvin tavallista. Paikalle lähetetty sotilasosasto ei onnistunut pyrkimyksissään sen paremmin. Tällainen on aivan jokapäiväistä Kiinassa ja esimerkkejä samanlaisista tapauksista voisi esittää joukottain. Siksi oli konsuli päättänyt ryhtyä erikoisiin varokeinoihin, kun ryhdyttäisiin kulkemaan vielä ylemmäs jokea pitkin, missä kaikenlaisia vaaroja saattoi olla uhkaamassa sekä päivällä että yöllä.

Myöskin irlantilainen Pat O’Brien tunsi nämä vaarat ja kiinalaisten rosvojen metkut. Mutta aikaisemmin hän ei koskaan ollut kokenut sellaista, että hänen joella ankkurissa olevasta aluksestaan olisi riistetty ankkuri. Ei hän myöskään voinut käsittää, miksi konsuli oli vastustanut moottoriveneen konekiväärin käyttämistä, sillä sellainen kapine olisi ainakin herättänyt lurjuksissa terveellistä pelkoa. Tämän käsityksensä hän ilmaisi sekä Kurtille että Willylle, mutta vielä suorasukaisemmin veneen perämiehelle ja koneenkäyttäjälle. Hän toivoi hartaasti pääsevänsä ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa osoittamaan, että konekivääriä ei suinkaan oltu otettu mukaan vain koristukseksi, vaan että se pystyi myöskin puremaan niitä asiaankuulumattomia, jotka pistivät nokkansa liian lähelle.

Konsuli taas, jonka piti mennä tapaamaan rikasta kauppiasta Jieng Wuta taivuttaakseen tämän mahdollisimman suopealle tuulelle, oli sitä mieltä, että ei ollut soveliasta esiintyä kovin sotaisesti aivan lähellä näin huomattavaa satamakaupunkia. Tämä hänen käsityksensä oli vain vahvistunut, kun hän oli saanut suureksi kummastuksekseen kuulla compradorinsa perin tahdittomasta kosinnasta ja niistä uhkauksista, joita Tsi Tshuang oli tässä tilaisuudessa lausunut hänen tyttärelleen. Tytön päätös yrittää päästä pakoon Tsi Tshuangin lähettyviltä oli hänen mielestään täysin oikeutettu, samoin kuin sekin, että hän oli ottanut ystävänsä mukaansa. He olivat nyt päässeet niin pitkän matkan päähän uhkaavasta vaarasta, että konsuli tässä suhteessa saattoi tuntea itsensä täysin rauhalliseksi. Mutta kun hän tiesi, että Jieng Wu oli compradorin hyvä ystävä, teroitti hän kaikkien veneessä olevien mieleen, että tyttöjen paosta ei saanut hiiskua sanaakaan, jos Jieng Wu sattuisi tulemaan laivalle. Samoin hän määräsi, että konekivääri oli toistaiseksi piiloitettava, jotta se ei pistäisi uteliaan kiinalaisen kauppiaan silmiin, ja hän lähti maihin vasta sitten, kun tämä määräys oli täytetty. Mikään ei saanut viitata siihen, että oltiin valmiit taisteluun. Mikään ei myöskään saanut osoittaa, että konsulin suhde compradoriin oli viimemainitun salakavalan menettelyn jälkeen tavalla taikka toisella muuttunut. Muuten oli uhkaamassa vaara, että suunnitelluista kaupoista ei tulisikaan mitään — ja että konsuli väkineen ei voittaisi mitään muuta kuin että tilanne edelleen kärjistyisi, mistä saattaisi olla perin kohtalokkaat ja vaaralliset seuraukset, semminkin kun otettiin huomioon, että oltiin parhaillaan matkalla Sheniin, toisin sanoen yhä syvemmälle merirosvojen vaikutusalueelle.

Mutta rauhoittaakseen kotonaolevia oli konsuli kohta Kaifongiin saavuttuaan antanut määräyksen sähköttää, että molemmat tytöt olivat saapuneet Kaifongiin ja että he voivat kaikin puolin hyvin. Samanlainen ilmoitus oli lähetettävä myöskin Sheniin.

Konsuli oli myöskin antanut nimenomaisen määräyksen, että Alice ja Beth eivät saaneet näyttäytyä kannella veneen ollessa Kaifongin satamassa. Erikoista painoa hän pani siihen, että Jieng Wu ei näkisi heitä, koska hän muuten kohta tietysti ilmoittaisi näkemästään compradorille, joka taas ei voinut olla tarkoin selvillä tyttöjen olinpaikasta. Tämähän saattoi uskoa, että lentokone oli tuhoutunut tai että joku tai jotkut siinä olevista olivat saaneet surmansa tai haavoittuneet kiinalaisten ampumista luodeista.

Mutta varsinkin Alice oli perin tyytymätön siihen, että hän ei saanut oleskella kannella. Sitäpaitsi hän olisi mielellään käyttänyt tilaisuutta hyväkseen katsellakseen ystävänsä kanssa Kaifongin kaupunkia, jossa hän ei aikaisemmin ollut käynyt. Kun hänellä nyt oli ympärillään varmat suojelijat, ei hän pitänyt tällaista kiertokäyntiä pienimmässäkään määrässä vaarallisena. Hänhän saattoi ottaa, jos niin tarvittiin, mukaansa sekä Kurtin että Willyn. Kurtiin hän aivan erikoisesti luotti. Tämä oli reipas ja valpas kuten ennenkin, mutta Willy oli alkanut vaikuttaa surumieliseltä ja vaiteliaskin hän oli, sillä hän saattoi istua pitkät ajat puhumatta mitään ja katsellen häntä, Alicea — salaa, kuten tyttö oli huomaavinaan. Eipä ihme, että hänen seuransa oli vähitellen alkanut tuntua Alicesta ikävältä, kun hän näytti juhlalliselta ja huokaili ilman mitään aihetta. Willy ei liioin tuntunut osoittavan mielenkiintoa mitään muuta kuin Alicea kohtaan ja hän puhui usein, miten hauskaa olisi, jos hän voisi palata Englantiin ja alottaa upseerikurssin. Mihin Alice useammin kuin kerran terävästi huomautti, että sotilaaksi hän sopi oikeastaan kaikkein vähimmin. Paljon paremmin hän sopisi esimerkiksi uneksivan runoilijan osaan. Mitä mieltä myöskin Alicen ystävä Beth oli ja mitä hän — salaisesti — toivoi!

Niin, kuten sanottu, Kurt miellytti Alicea paljon suuremmassa määrässä. Kurt oli rohkea poika ja yleensä sellainen, kuin poikien piti ollakin. Ei hän liioin koskaan uneksinut eikä ollut surumielinen, vaan pirteä ja toimintahaluinen, joka tahtoi aina olla siellä, missä jotakin toimitettiin. Varmastikin hän aina selviäisi, joutuipa hän mihin tahansa. Hänestä epäilemättä tulisi sellainen mies, jollaisia aika vaati ja jolle kaikenlainen uneksiminen ja hentomielisyys oli vierasta. Sitä mieltä hän oli itse ja samaa hän oli kuullut isänsäkin sanovan Kurtista puhuessaan. Mutta Willystä ei konsuli ollut koskaan puhunut mitään.

Niin istuivat nuoret myöhemmin iltapäivällä kannen alla eräässä hytissä jutellen keskenään. Kurt ei kuitenkaan ehtinyt ottamaan keskusteluun suurestikaan osaa, sillä hänen täytyi vähän väliä pistäytyä kannelle "tähystämässä", kuten hän sanoi, etteivät vain jotkut hunguusien vainukoirat pääsisi heidän veneensä läheisyyteen. Eikä kauan kestänytkään, kun hän huomasi, miten irlantilainen ajoi pois jonkun kiinalaisen hedelmäkauppiaan, joka koreineen kaikkineen pyrki nousemaan veneeseen. Kurt ei ehtinyt näkemään vinosilmästä muuta kuin selän, mutta se riittikin. Mies ei varmasti ollut kukaan muu kuin höyrylaiva Kantonista Port Saidissa karannut keittiöapulainen Ming Tsu!

Muutamalla pitkällä hyppäyksellä Kurt oli maissa, mutta hänen huomaamansa mies oli jo saanut liian pitkän etumatkan. Mies riensi nopeasti eteenpäin ja pääsi lopullisesti pakoon heittäydyttyään muutamaan dshonkkiin, joka kohta lähti liikkeelle ja katosi sataman vilinään.

Kurt ei tosin ollut aivan varma, oliko mies Ming Tsu, sillä hän ei ollut nähnyt miehestä muuta kuin selän. Hänen kasvojensa luonteenomaista tuntomerkkiä, oikean silmän yläpuolella olevaa punaista arpea Kurt ei ollut ehtinyt näkemään. Mutta kun hän pääsi takaisin veneeseen, tiedusteli hän asiaa ystävältään Patilta.

— Sama mies, totesi tämä kohta. — Hänellä oli ruma, punainen arpi, nähtävästi puukoniskun aiheuttama.

Kun hän nyt sai tietää, mitä äskeinen hedelmäkauppias oikeastaan oli miehiään, ja kun Kurt ihmetteli, miten Ming Tsu oli ehtinyt aina Kaifongiin asti, puristeli Pat nyrkkejään ja sanoi:

— Pian saadaan odottaa mitä tahansa. Enpä ensinkään ihmettelisi, vaikka joku kertoisi minulle, että hänkin on tullut tänne lentämällä! Mutta pitäköönpä tuo ukkeli varansa. Jos hän vielä kerran joutuu minun läheisyyteeni, on hän kyllä kiinni kuin ruuvipenkissä. Luuleeko master Kurt hänen tietävän, että tämä vene kuuluu konsulille?

— Enpä osaa sanoa. Mutta jos hän näki minut, osaa hän kyllä vetää omat johtopäätöksensä.

— Sitäpä minäkin ajattelen. Kaikki nämä keltanaamat ovat perin ovelaa väkeä eikä ensinkään niin tyhmiä kuin miltä he näyttävät. Tuonkaan miehen en huomannut kertaakaan kääntyvän katsomaan taakseen, mutta joskus epäilenkin, että heillä on ylimääräinen silmäpari myöskin niskapalmikon suojassa. Toisinaan näet tuntuu melkein siltä.

Hän katsahti yli laivanpartaan ja huudahti samassa:

— Siinähän meidän konsulimme palaakin. Toivottavasti saamme jälleen pian lähteä liikkeelle. Minusta nimittäin tuntuu, että olemme vetelehtineet täällä riittävän kauan. Mutta katsokaa! Hänellähän on keltanaama mukanaan — ja oikein mahtava pamppu onkin komeista vaatteista päätellen. Olisi melkein parasta komentaa miehistö raakapuille, jos meillä olisi raakapuita.

Konsuli tulikin pian veneeseen ja hänen mukanaan kiinalainen kauppias Jieng Wu.

Kurt toimi jälleen nopeasti ja vaistomaisesti. Hän ryntäsi alas ja lukitsi muitta mutkitta oven hyttiin, jossa tytöt ja Willy istuivat juttelemassa. Sisälläolijat saivat ajatella hänen teostaan, mitä tahtoivat. Kiinalaisen silmäillessä veneessä ympärilleen hän ehti kuiskaamaan konsulille, mitä oli tehnyt, ja konsuli kuiskasi vastaukseksi:

— Aivan erinomaista! Voit sopivan tilaisuuden tullen ilmoittaa heille oven läpi, että olet toiminut minun määräyksestäni.

Mutta asiasta ei selvittykään niin helpolla. Jieng Wu silmäili ympärilleen hyvin tarkasti ja käytti kaikesta päättäen yhtä ahkerasti myöskin korviaan. Mutta Kurt oli vartioimassa käytävässä, josta päästiin suljettuun hyttiin puuhaillen yhtä ja toista, sillä onhan veneessä aina jos jotakin tekemistä. Tuskin konsuli oli saanut ympärilleen pälyilevän kiinalaisen hyttiinsä, jossa heidän piti jatkaa keskustelujaan kaupan päättämisestä, kun Kurt käytti tilaisuutta hyväkseen kehoittaakseen oven läpi hytissä olijoita pysymään hiljaa sekä lisäsi omalla vastuullaan sanat:

— Tsi Tshuangin vakoilija!

Kurt nyt ei ollut aivan täysin varma, oliko niin asianlaita, mutta ainakin hän uskoi noiden sanojen tehoavan, kuten todella tapahtuikin. Käytävään ei nyt kuulunut minkäänlaista ääntä paitsi konsulin hytistä, ja yhtä hiljaista oli käytävässä silloinkin, kun vieras poistuessaan jälleen sivuutti suljetun oven.

Mutta oliko hän sittenkin aavistanut jotakin? Näytti melkein siltä. Sillä kun hän toisen kerran kulki oven ohi, niin hän osoitti sitä sormellaan, jopa pysähtyikin sen kohdalle ja sanoi:

— Tämä hytti on kai tarkoitettu vieraille?

— Aivan oikein, vastasi konsuli säilyttäen malttinsa. — Vaikka oikeastaan sitä käyttävät minun vaimoni ja tyttäreni, milloin he sattuvat olemaan mukana jollakin matkalla. Mutta vaimoni on nyt Shanghaissa, kun tyttäreni taas on Tshinkiangissa hoitamassa sikäläistä konttoria.

Jieng Wun kasvoista ei saattanut nähdä, uskoiko hän tuohon selitykseen vaiko ei. Mutta juuri ollessaan poistumassa aluksesta hän virkkoi:

— Kaupungilla kuulin, että teillä on ollut vieraina lentäjiäkin.

— Niin on ollutkin, myönsi konsuli ollen tällä kertaa vähällä paljastaa itsensä. — Täällä kävi todellakin muuan englantilainen lentäjä ja kaksi nuorukaista. Viimemainitut ovat jo junassa matkalla Pekingiin.

— Saavatko siviili-ihmiset jo matkustaa junissa? kysyi kiinalainen väijyvin katsein.

— Eivät kylläkään kaikki, mutta näillä oli Englannin lähetystön antamat sotilasliput.

— Ehkäpä he olivatkin vakoojia?

— Siitä en osaa sanoa mitään. Tänne he kuitenkin toivat ainoastaan terveisiä Shanghaista ja minun vaimoltani.

Silloin kiinalaiseksikin harvinaisen utelias Jieng Wu vaikeni ja poistui lopullisesti kumarrettuaan vielä kerran syvään konsulille. Mutta veneeseen jääneet saattoivat panna merkille, miten hän poistuessaan kerran toisensa jälkeen kääntyi katsomaan taakseen. Molempia, pojanpukuihin verhoutuneita tyttöjä hän ei kuitenkaan saanut nähdä edes vilaukselta. Nämä olivat edelleen suljettuina hyttiin.

Kurt oli hoitanut asiansa hyvin.

Tältä osalta asiat olivat konsulin mielestä niin kuin niiden piti ollakin. Mutta vastoin toiveitaan ei hänen ollut onnistunut saada lopullista sopimusta aikaan ovelan ja vaikutusvaltaisen Jieng Wun kanssa. Tämä oli pannut parastaan voittaakseen aikaa ja lykätäkseen ratkaisun. Lopulta hän oli selittänyt, että hän ei voinut yksin ratkaista näin suurta ja laajakantoista kauppaa, vaan että hänen täytyi neuvotella liikekumppaninsa kanssa. Tämä liikekumppani taas asui Pekingissä ja Jieng Wu sanoi matkustavansa sanottuun kaupunkiin parin päivän kuluttua. Sitten häntä voitiin milloin tahansa odottaa Shenissä oleville konsulin laitoksille.

Asian näin saama käänne vain lisäsi konsulin huolia. Edelleen näitä huolia lisäsi se seikka, että hänen compradorinsa Tsi Tshuang oli menetellyt Alicea kohtaan sillä tavalla kuin aikaisemmin on kerrottu. Siitä, että Alice oli, vieläpä ase kädessä, torjunut hänen lähentelynsä, saattoi koitua perin vaarallisia seurauksia. Tsi Tshuang oli nimittäin osannut hankkia itselleen vaikutusvaltaisia ystäviä ja auttajia kautta Kiinan. Konsuli oli varsin hyvin selvillä, että Jieng Wu oli muuan näitä. Hän katui nyt katkerasti, että hän ei ollut jättänyt Alicea tämän äidin luo Shanghaihin. Mutta nyt oli mahdoton kaikessa kiireessä lähettää tyttöä sinne takaisin, mikäli hän itsekin ei halunnut palata mainittuun kaupunkiin.

Vieläkin muuan seikka huolestutti konsulia. Tämä seikka oli pelko, että väitteessä, jonka mukaan Tom Clarkin nimellä tunnettu seikkailija olisi ollut mukana Tsung Mingin saarelle tehdyssä rosvoretkessä, sittenkin olisi perää ja että mainittu herrasmies siis olisi yhteistoiminnassa sekä valkoihoisten että kiinalaisten kanssa. Loppujen lopuksi oli konsuli kirjeestä, joka Kurtin oli onnistunut siepata höyrylaiva Kantonin kannelta, saanut selville, että Clarkilla oli yhteisiä hämäräperäisiä harrastuksia mainitussa laivassa matkustaneiden italialaisten sekä myöskin maailmaa kiertävien ranskattarien kanssa. Hän toivoi nyt, että hänen ystävänsä majuri Brown olisi saapuvilla, jotta hän voisi neuvotella tämän kanssa. Ehkäpä tämä olisi voinut toimittaa hänen turvakseen osaston englantilaisia sotilaita. Mutta asioiden ollessa nykyisellään hän ei edes tietänyt, missä majuri Brown tällä hetkellä oleskeli.

Kaikki nämä asiat eivät suinkaan olleet omiaan rauhoittamaan mieltä. Siksi olikin konsuli Willnerin mieli kaikkea muuta kuin kevyt, kun hänen moottoriveneensä Golden Star muutamaa tuntia myöhemmin suuntasi keulansa virralle ja ohjasi kulkunsa kohti kaukaista Shenin pikkukaupunkia ja Keltaisella virralla odottavia tuntemattomia kohtaloita.

XII.

KOHTALOKAS VIERAILU JA VIIMEINEN OTTELU.

Kun moottorivene irtautui rannasta ja lähti satamasta, ei sen miehistö saattanut havaita mitään epäilyttävää. Ei voitu havaita, että mistään satamassa olevista epälukuisista kiinalaisaluksista olisi osoitettu erikoista mielenkiintoa laiturista poistuvaa englantilaista moottorivenettä kohtaan. Ei liioin mikään muu alus poistunut satamasta samanaikaisesti. Kaikki näytti niin rauhalliselta kuin konsanaan saattoi toivoa. Kuitenkin konsuli, joka oli riittävän kauan oleskellut näillä seuduilla, tiesi, että tämä rauhallisuus oli vain tyyntä myrskyn edellä. Ja hän oli toiminut sen mukaan. Kohta, kun hän pääsisi Sheniin, päätti hän hankkia palvelukseensa turkkilaisia lauttureita, jotka yleisesti kuljettavat tavaroita sikäläisillä virroilla joko hirsilautöilla taikka sitten tärkeämmissä tapauksissa lautoilla, jotka uivat oljilla täytettyjen nahkasäkkien varassa. Tällaisia täytettyjä nahkoja on usein toistasataakin ja tuollaiset lautat kannattavat hyvin paljon. Lautturit seisovat kokassa ja perässä ohjaten lauttoja pitkillä airoilla.

Sellaisen lautan ja siihen muhamettilaisen miehistön konsulikin päätti hankkia sekä varustaa sen lisäksi ampumatorneilla, joihin vartijat voisi sijoittaa. Vartijoiksi hän taas päätti ottaa miehiä, jotka olivat liikkuneet virralla ennenkin ja tiesivät, mistä oli kysymys. Olivathan rosvot pari vuotta aikaisemmin — vuonna 1926 — uskaltaneet anastaa satakunta hevosta kiinalaisilta sotilailta, jotka oli lähetetty muuatta rosvojoukkoa kurittamaan. Sama rosvojoukko oli vuonna 1925 vanginnut tunnetun lääkärin, tohtori H.J. Howardin, ja raahannut hänet mukanaan, vaikka lääkärin onnistuikin aivan sattuman kaupalla päästä pakenemaan. Ja samanlaista, jopa pahempaakin, voi sattua yhä vieläkin, jollei ajoissa ollut varuillaan ja ryhtynyt tarvittaviin toimenpiteisiin suojellakseen itseään ja tavaroitaan.

Nyt hänen oli ennen muita koetettava suojella Alicea. Suuri onnettomuus oli jo se, että tuo onneton comprador oli iskenyt silmänsä tyttöön. Sillä olihan selvää, että avioliitosta Alicen ja Tsi Tshuangin välillä ei saattanut koskaan olla puhettakaan, uhkailipa viimemainittu sitten kuinka paljon tahansa. Jollei muu auttaisi, olisi Alicen turvaksi pyydettävä sotilaita.

Konsuli antoi alaisilleen ohjeet kaikkien mahdollisuuksien varalta. Veneen asevarastoista otettiin esiin kaikenlaisia aseita, jotka sijoitettiin niin, että ne milloin tahansa olivat helposti saatavissa. Matka päämäärään ei ollut erikoisen pitkä, mutta joki oli niin matala, että ylöspäin ainakaan ei voinut kulkea lautoilla, vaan kaikki tavarat oli kuljetettava maata pitikin ja vahvojen suojelusvartiostojen saattamina. Mutta moottorivene ei kulkenut kovin syvässä ja sillä kävi eteneminen vastavirtaankin mahdolliseksi. Toisin paikoin saattoi vene kulkea täyttä vauhtiakin, mutta paikotellen sen taas oli pakko suorastaan ryömiä eteenpäin.

Tällaisissa paikoissa täytyi vartijoiden olla erikoisesti varuillaan. Juuri sellaisissa kohdin merirosvot tekivät parhaat kaappauksensa ja niissä he tavallisesti olivat väijyksissä hyvin miehitettyinä ja hyvin aseistettuina sampaaneineen ja dshonkkeineen.

Mutta mitään ei tapahtunut. Ilman seikkailuja seurue saapui Shenin pikkukaupunkiin, jonka yläpuolella kaksi suurta lisäjokea tuo vettä tuhansia kilometrejä pitkään Hoanghoon. Sanottiin, että joukottain hunguuseja oli asettunut näiden lisäjokien rannoille, kuten Kaifongin. mahtava ja ovela kauppias Jieng Wu oli konsulille kertonut. Mutta hän oli yhtä hyvin voinut sanoa näin pelottaakseen europalaista.

Varastopaikalla ei ollut sattunut mitään levottomuutta herättävää. Sen päällysmies, kookas skotlantilainen nimeltä Clan, ei ollut huomannut mitään tavatonta maalla paremmin kuin vesilläkään. Saamansa määräyksen mukaisesti oli hän alaisineen, joiden joukossa oli myöskin muutamia turkkilaisia, ryhtynyt pakkaamaan valmiiksi kallisarvoisimpia silkkitavaroita sekä suurta ooppiumivarastoa, mikä aine on kiinalaisten suurin nautintoaine, mutta myöskin heidän pahin vitsauksensa. Juuri tämän ooppiumivaraston halusi myöskin Jieng Wu erikoisesti saada haltuunsa ja yhtä innostunut oli konsuli pääsemään siitä eroon. Oli nimittäin säädetty erikoinen laki, joka kielsi oöppiumikaupan harjoittamisen. Ooppiumivaraston omistajaa uhkasi siis kaksinkertainen vaara — toiselta puolen hunguusien, toiselta puolen taas viranomaisten puolelta. Siksi konsuli halusikin myydä koko roskan Jieng Wulle niin pian kuin mahdollista.

Konsulin Shenissä omistama talo oli rakennettu melkein linnoituksen tapaan. Se olikin todellinen, paksuista tukeista rakennettu paaluvarustus, jonka ikkunat olivat hyvin pienet. Kukaan ei voinut ilman hengenvaaraa tunkeutua sisään noista ikkunoista. Rantaan johti korkea rintavarustus, joka ympäröi lähellä vedenrajaa olevaa suurta varastomakasiinia, tallia ja erinäisiä muita ulkohuonerakennuksia. Rintavarustuksen jatko ulottui kauas jokeen ja sen päässä olivat konsulin alukset ankkurissa. Sen turvin voitiin rauhassa rakentaa millainen lautta tahansa ja sitten lastata tälle lautalle ne tavarat, jotka tahdottiin siirtää turvallisemmille seuduille.

Kaifongilaista ostajaa odoteltaessa seurasi nyt muutamia työteliäitä päiviä. Myöskin Kurt otti osaa tähän työhön, mutta kaipasi paljon enemmän lakkaamatta ilmassa tuntuvaa jännitystä, joka ennen pitkää muuttaisi hiukan yksitoikkoisen elämän kokonaan toisenlaiseksi ja sellaiseksi, joka enemmän sopisi hänen luonteelleen.

Kesken näitä touhuja sattui Alicen kahdeksastoista syntymäpäivä. Sitä täytyi luonnollisesti juhlia ja ennen kaikkea hänen itsensä tuli pukeutua sopivampaan pukuun kuin mitä oli se pojanasu, jollaisissa hän ja Beth olivat aina Kaifongista lähtien esiintyneet. Niin muuttui Alice sellaiseksi nuoreksi, hienoksi naiseksi, jollaista hänen isänsä asema vaati, ja päivää aiottiin viettää mahdollisimman juhlallisesti. Willy hieroi älynystyröitään voimiensa takaa luodakseen päivän kunniaksi runon ja siten osoittaakseen, että häneltä ei suinkaan puuttunut niitä runoilijan lahjoja, joita päivän sankaritar oli monta kertaa kehoittanut hänen vaalimaan sen sijaan, että antautuisi sotilasuralle kuten hänen isänsä ja isoisänsä ennen häntä.

Ohjelma, jonka suoritukseen jokseenkin kaikkien piti tavalla tai toisella ottaa osaa, oli suurin piirtein selvillä, kun torniin sijoitettu vartija saapui konsulin luo ilmoittamaan, että joukko kiinalaisia lähestyi tietä pitkin, joka johti kaupunkiin sitä ympäröiviltä vuorilta.

Konsuli kiiruhti itse torniin ja tarkasti sieltä kauan aikaa kiikarin avulla tulijoita. Hänen ei tarvinnut katsella kovinkaan kauan, kun hän tuli vakuutetuksi, että sieltä saapui odotettu kaifongilainen kauppias seurueineen osaksi kantotuoleissa, osaksi taas aaseilla ratsastaen. Lisäksi kuului joukkoon ainakin viisitoista palvelijaa, mahdollisesti enemmänkin.

Seurue ei olisi mitenkään voinut saapua sopimattomampaan aikaan. Ensiksikin kävisi hyvin vaikeaksi selittää Jieng Wulle, mistä johtui, että molemmat tytöt olivat täällä, vaikka hänelle muutamia päiviä aikaisemmin oli uskoteltu, että he olivat Tshinkiangissa. Tämän johdosta mahtava kiinalainen pääsisi voitolle konsulista ja kauppaneuvottelujen tulos olisi sen mukaisesti huonompi. Loppujen lopuksi oli mahdollista, että Jieng Wu voisi tavalla taikka toisella ilmoittaa ystävälleen compradorille, missä Alice nykyisin oleskeli.

Täten voitiin joutua ojasta allikkoon. Varsin hyvin voisi käydä niinkin, että rakastunut kiinalainen turvautuisi hunguuseihin saadakseen Alicen käsiinsä. Kaikki oli mahdollista — paitsi se liiketoimien rauhallinen lopettaminen, jota konsuli oli kuvitellut mahdolliseksi.

Aluksi täytyi molemmat tytöt jälleen sulkea huoneeseensa. Myöskin Alicen syntymäpäivän viettäminen täytyi siirtää toistaiseksi. Mutta jotta päivä ei olisi aivan toisten kaltainen, saattoivat nuoret olla yhdessä ja heille voitiin tarjoilla parasta, mitä talossa oli, jotta heidän pakollinen vankeutensa muodostuisi mahdollisimman vähän tuskalliseksi. Mikäli konsuli saattoi päätellä, lähtisivät vähän toivotut vieraat ennen pitkää matkoihinsa ja elämä palaisi jälleen entisille raiteilleen.

Alice käsitti varsin hyvin, että moisia ikävyyksiä ei voinut mitenkään välttää. Hänen ei tosiaankaan sopinut mitenkään näyttäytyä kiinalaisille, jotka joka tilanteessa pitivät silmänsä auki. Hänen ystävänsä Beth oli samaa mieltä. Ei Willylläkään tuntunut olevan mitään tuollaista vankeutta vastaan. Hänellä oli siihen omat syynsä, joista hän ei puhunut kenellekään, mutta jotka saivat aikaan, että hän oli hyvinkin tyytyväinen tällaiseen pieneen, ahtaassa huoneessa järjestettyyn juhlaan.

Mutta Kurtin laita oli kokonaan toinen. Vaikka hän olikin oppinut pitämään suuresti Alicesta, ei häntä silti haluttanut tulla teljetyksi ahtaaseen huoneeseen. Hänellä oli aavistus, että hänestä olisi päivän sankarittarelle enemmän hyötyä, jos hän saisi liikkua missä tahtoi. Tätä mielipidettä hän ei salannutkaan, kun "vankeuden" piti alkaa, tahtomatta silti mitenkään loukata toisia nuoria. Siksi hän ilostuikin suuresti, kun hän nyt kuuli Alicen iloisesti huudahtavan:

— Voit kernaasti sanoa noille toisille, että kukaan ei sure niin suuresti kuin sinä minun poissaoloani. Ja varsin hyvin voit lisätä, että minä olen lähtenyt Kiinasta ainaiseksi. Sitten voi kukin tulkita sinun surusi, miten tahtoo.

Nauraen veitikkamaisesti Alice paiskasi sitten "vankilanoven" kiinni aivan Kurtin nenän edessä ja sulkeutui siten huoneeseen Bethin ja Willyn kanssa. Että hänen äskeisillä sanoillaan saattoi olla jokin salainen tarkoitus, ei Kurt aluksi ensinkään ajatellut. Päinvastoin hän oli iloinen, että sai mennä mihin tahtoi. Hyvin vartioidusta portista pihaan saapuvien kiinalaisten tarkastelu tuotti hänelle enemmän huvia kuin mikään muu tänä päivänä. Ja hän lupasi itselleen pitää silmänsä sekä korvansa mahdollisimman auki.

Kun portti avattiin ja kiinalaiset saapuivat pihamaalle, ei mikään viitannut siihen, että täällä oli hetkistä aikaisemmin varustauduttu viettämään nuoren tytön syntymäpäivää. Kaikki, joita ei tarvittu vieraita vastaan otettaessa, olivat täydessä työn touhussa ja konsuli itse sanoi tervehtiessään ensimäistä vierasta — rikasta ja mahtavaa Jieng Wuta — että tämä ei mitenkään olisi saattanut saapua sopivampaan aikaan. Oltiin nimittäin juuri punnitsemassa ja uudelleen pakkaamassa ooppiumivarastoa, joka sitten aiottiin lautoilla kuljettaa paikkaan, minkä korkeasti kunnioitettu ostaja itse saisi suosiollisesti määrätä.

Mikään vieraan kasvoissa ei liioin osoittanut hänen huomaavan, että hän ei juuri tänä päivänä ollut erikoisen tervetullut. Että ateria ehkä oli herkullisempi ja runsaampi kuin mitä hän kenties oli odottanut saavansa tällaisella paikalla, voitiin laskea hänelle osoitetun erikoisen kohteliaisuuden tiliin. Joka tapauksessa hän antoi ruokien maistua, samoin kuin myöskin ne hänen ystävistään, jotka olivat saaneet kunnian istua juhlavieraalle katettuun pöytään.

Kurt, joka oli sijoitettu sivupöytään, minkä ääressä myöskin joukko vähemmän merkitseviä kiinalaisia aterioi, huomasi piankin, etteivät nämä, enemmän kuin pääpöydässäkään istuvat kiinalaiset, näyttäneet vähääkään välittävän heille tarjotuista ooppiumipiipuista. He polttivat kuten konsulikin joko savukkeita taikka sitten tavallista tupakkaa piipuissa, vaikka he kaikki, kuten useimmat muutkin kiinalaiset, muuten harrastivat ooppiumin polttamista, mikäli eivät olleet sen orjia. Kurt ei tietänyt, tuliko konsuli kiinnittäneeksi huomiota tähän seikkaan, mutta omasta puolestaan hän piti asiaa niin tärkeänä, että hän alkoi aavistaa sen takana piilevän jotakin muuta.

Pöydässä keskusteltiin etupäässä levottomista ajoista. Kaikki ihmettelivät, kuinka kaikki vihdoin päättyisi, sekä koettivat arvailla, kuka keskenään kilpailevista kenraaleista lopuksi pääsisi voitolle.

Pääpöydän ääressä istuva rikas kiinalainen tuntui olevan hyvin huolestunut suunnitellun ooppiumivaraston oston suhteen. Voittoa siitä tuskin tulisi mitään, mutta sen sijaan oli mahdollista, että hän kärsisi suuren tappion. Konsulin pyytämän hinnan maksamista hän ei saattanut ajatellakaan. Mutta jos konsuli alentaisi vaatimuksensa puoleen, antaisi hän vastauksensa seuraavana päivänä.

Kurt oli kuullut tämän ja hän kysyi itseltään kohta, missä seurue oli aikonut viettää yönsä. Ainakaan ei mikään viitannut siihen, että he olivat suunnitelleet yöpymistä johonkin muuanne. Kolmen nuoren pakollinen eristäminen saattoi siten kestää kauemmin kuin oli ajateltukaan ja vieraiden saapumisesta olisi paljon enemmän haittaa, kuin mitä ensin oli otaksuttu. Kurt käyttikin ensimäistä sopivaa tilaisuutta puhuakseen huolistaan ystävälleen irlantilaiselle, samoin kuin siitäkin havainnostaan, että kiinalaiset eivät koskeneetkaan ooppiumipiippuihin. Pat O’Brien vastasi puolestaan:

— Heillä on jotakin koiruutta mielessä, poikaseni. Täällä voi pian alkaa kokonaan toisenlainen tanssi kuin mitä me aamulla kuvittelimme. Mutta tiedätkö, mitä meidän on tehtävä? Toimitettava hiukan tiedusteluja myöskin rintavarustuksen ulkopuolella. Minusta tuntuu, että siellä on paljon enemmän kuin mitä saatamme aavistaakaan. Tule, niin menemme ensin katsomaan, miltä joella näyttää.

On yö.

Keltainen virta on jälleen verhoutunut läpinäkymättömään huntuun. Varastopaikalla ovat kaikki menneet levolle.

Konsuli istuu yksinään huoneessaan ja näyttää kaikkea muuta kuin tyytyväiseltä. Viereiseen huoneeseen on järjestetty vuoteet rikkaalle kiinalaiselle kauppiaalle ja tämän kahdelle lähimmälle ystävälle. Muut kiinalaiset on heidän arvonsa mukaisessa järjestyksessä sijoitettu nukkumaan lähellä olevaan siipirakennukseen. Heidän palvelijansa kantotuoleineen ja aaseineen on majoitettu joen rannalla olevaan tallirakennukseen. Ja nyt vallitsee kaikkialla hiljaisuus — siltä ainakin näyttää.

Konsuli on tiedustellut O’Brieniä, mutta saanut kuulla, että tämä ei ole tavattavissa. Hän on itse käynyt tarkastamassa vartiotornin, missä skotlantilainen Clan nyt on ryhtynyt pitämään vartiota moottoriveneen perämiehen jälkeen. Täälläkään ei ole nähty irlantilaista.

Äkkiä konsuli kysyy, missä Kurt on. Tätäkään ei ole, sanotaan, näkynyt pimeäntulon jälkeen. Minkä vastauksen saatuaan konsuli entistäkin rauhattomampana vetäytyy huoneeseensa, jossa hän jännittyneenä kuuntelee pienintäkin ääntä. Ulkona olevat vartijat ovat kaikessa hiljaisuudessa saaneet määräyksen, että heidän tulee olla valmiina kaiken varalta.

Sitäpaitsi konsuli on antanut määräyksen, että moottorivene on laitettava kuntoon, jos sitä nopeasti jouduttaisiin tarvitsemaan. Veneen konekivääri on jo pari päivää aikaisemmin asetettu toimintavalmiiksi.

Tuntien melkein katumusta sen johdosta, että on päästänyt tämän kiinalaisjoukkueen alueelleen, konsuli sytyttää piipun rauhoittaakseen hermojaan. Hän vetää muutamia rintasavuja, mutta nousee äkkiä kuullessaan äänen, joka tuntuu tulevan leveältä joelta, omituisen huudon, joka muistuttaa pelästyneen korpin kirkaisua, ja johon maalta käsin vastaa samanlainen ääni.

Nuo äänet tuntuvat konsulista jollakin tavoin merkillisiltä. Ainakaan hän ei ole aikaisemmin kuullut tällaisia ääniä eikä hän liioin ole nähnyt mitään korppeja lähistöllä.

Varmastikin nuo äänet olivat sellaisten ihmisten merkinantoja, joilla oli jotakin pahaa mielessään varastopaikkaa sekä sen omistajaa ja hänen henkilökuntaansa vastaan ja jotka mahdollisesti jo valmistuivat yölliseen hyökkäykseen. Mutta oliko jo nyt aika hälytyksen toimeenpanemiseen?

Konsuli ei voi heti vastata tähän kysymykseen. Kun ihminen on hermostunut, näkee hän kaikki asiat kokonaan toisessa valossa kuin silloin, kun hän pitää päänsä kylmänä. Kiihtyneet aivot ovat syynä useimpiin ihmisten tyhmyyksiin.

Mutta konsuli avaa varovaisesti oven ja kurkistaa pitkään käytävään, josta johtaa ovia eri makuuhuoneisiin ja jonka päässä, rakennuksen pohjoisella sivustalla, on pieni ikkuna. Hänestä tuntuu kummalliselta, että sähkölamppu, joka tavallisesti yötä päivää palaa katossa käytävän keskikohdalla, nyt on sammunut. Ja hän hiipii lähemmäksi ottaakseen selon, miksi niin on tapahtunut. Silloin hän toteaa, että lamppu on — ruuvattu irti ja viety pois. Tarkoituksena on tietysti, että joku haluaa pimeyden vallitsevan käytävässä. Mutta mistä syystä? Onko tämä seikka ehkä jollakin tavalla yhteydessä kiinalaisten vierailun kanssa?

Konsuli oli omasta puolestaan taipuvainen hyväksymään tämän selityksen, ja tämä havainto oli omiaan lisäämään hänen muutenkin kasvavaa levottomuuttaan. Hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta kaikkialla oli hiljaista. Erikoisesti hän kuunteli Jieng Wun huoneen ovella, mutta sieltäkään ei kuulunut mitään epäilyttäviä ääniä. Äänettömästi kuin aave hän hiipi alakerrassa olevaan huoneeseen, johon kolme nuorta oli päivällä lukittu, mutta ehdittyään huoneen ovelle hän oli vähällä huudahtaa pelästyksestä.

Huoneen ovi oli nimittäin raollaan. Huoneessa ei ollut ainoatakaan ihmistä. Alicesta ja Bethistä, enemmän kuin Willystäkään, ei näkynyt jälkeäkään... Mutta mitä tuo oli? Tuollahan häämötti jotakin. Konsuli valaisi huonetta paremmin taskulampullaan ja näki — Willyn... Hän näytti nukkuvan kuin tukki — vai oliko hän jo kuollut?

Ei sentään, kyllä hän tuntui vielä olevan elossa. Hän hengitti, mutta hyvin raskaasti eikä näyttänyt näkevän eikä kuulevan mitään. Mutta tytöt olivat, kuten sanottu, tipotiessään, kadonneet jäljettömiin kenenkään huomaamatta, ääntäkään päästämättä.

Se, mitä konsuli oli eniten pelännyt, oli siis tapahtunut huolimatta kaikesta hänen varovaisuudestaan.

Missä oli Kurt, tuo muuten aina niin reipas ja nokkela poika? Entä missä oli Pat O’Brien, joka ei liioin tavallisesti ollut hidas liikkeissään ja jonka järki juoksi nopeasti? Heitä molempia olisi ennen kaikkea tarvittu ja nyt kai ei ollut muuta neuvoa kuin ensin ryhtyä ottamaan selkoa näistä kadonneista.

Kylläpä hän todella oli menetellyt tyhmästi, kun ei ollut jättänyt tyttöjä Shanghaihin, soimasi konsuli itseään. Mikä oli uskottavampaa, kuin että compradorin sormet olivat mukana pelissä? Mutta mitä seuraisi nyt? Ryöstettäisiinkö varasto? Vai tehtäisiinkö yleinen rynnäkkö, jonka tarkoituksena oli kaikkien heidän tuhonsa?

Konsuli riensi jälleen toiseen kerrokseen ja pukeutui nyt täydellisesti. Hän aseistautui myöskin ja otti mukaansa kokonaista kolme revolveria sekä suuren joukon panoksia. Siten varustettuna hän palasi alas ja astui rakennuksen pihamaalle. Kaikkein ensinnä hän tällöin tapasi pihamaalle asetetun vartijan, joka makasi portaiden vieressä syvässä unessa kuten Willykin, mutta vielä hengissä.

Hänen yrittäessään parhaillaan herättää miestä, pamahti laukaus. Se kuului rintavarustuksessa olevan suuren portin suunnalta ja siihen vastattiin kohta ulkopuolelta, kuten tuntui, kokonaisella yhteislaukauksella. Aivan poissa suunniltaan konsuli ryntäsi sinne ja ylös vartiotorniin. Kuulat vihelsivät tornin ympärillä ja iskivät sen seiniin, kun taas kolme miestä yritti kaikin voimin pönkittää porttia sisäpuolelta ja kaksi muuta torninvartijan lisäksi ampui tornin luukuista, minkä kukin kerkisi. Taistelu oli äkkiä leimahtanut täyteen liekkiin ja vastustajien lukumäärä oli ampumisesta päättäen varsin huomattava.

Silloin kantautui konsulin korviin pihamaalta huuto: Hunguuseja... hunguuseja...

Kuka huusi?

Konsuli tyhjensi pari revolverin makasiinia umpimähkää pimeyteen hyökkääjiä kohti ja ryntäsi sitten alas kootakseen harvat miehensä neuvottelemaan. Hän joutui melkein suoraan Jieng Wun ja hänen ystäviensä syliin, jotka kaikki huutavat täyttä kurkkua:

— Hunguuseja! Hunguuseja!

— Ei siellä voi olla ketään muita, vakuuttaa Jieng Wu, joka näköjään on yhtä kauhistunut kuin hänen toverinsakin. — Heitä on kokoontunut useita satoja ja he ovat nousseet maihin joelta. He tahtovat selvästi päästä käsiksi teidän ooppiumivarastoonne. Tässä ei ole muuta mahdollisuutta kuin paeta.

— Paeta? Eipä suinkaan! Me päinvastoin tappelemme viimeiseen mieheen! huutaa konsuli, joka tiukan paikan tullen on urhoollinen mies. — Eikä teilläkään ole muuta mahdollisuutta kuin ottaa osaa tappeluun.

— Me tahtoa olla neutraali, sanoo kiinalainen kauppias, me tahtoa väistyä syrjään.

Ja hän laskee käsivartensa mahtavasti ristiin rinnalleen.

Ja varjojen tavoin he häviävät pimeyteen hoippuen rakennusta kohti, mutta tallirakennuksesta ilmestyy äkkiä joukko samanlaisia haamuja. Ne ovat kiinalaisten palvelijoita, jotka kuin käskyn saatuaan seuraavat herrojaan.

Konsuli sai käsiinsä niiden turkkilaisten päällysmiehen, jotka hän muutamia päiviä sitten oli ottanut palvelukseensa käyttääkseen heitä suunnittelemiensa lauttojen kuljetukseen.

— Urfah, sanoi hän turkkilaiselle, kerää miehesi ja asetu tähän portaiden luo! Ampukaa sitten armotta maahan jokainen vinosilmä, joka aikoo pyrkiä ulos, ja pysykää täällä niin kauan kuin minä annan uudet ohjeet.

Näin menetellen konsuli tahtoi ainakin suojata selkäpuolensa mahdollisesti siltä taholta tehtävän hyökkäyksen varalta ja nyt hän tahtoi kerätä jäljellä olevat miehensä puolustamaan porttia. Tosin hänellä ei ollut käytettävissään monta miestä, mutta he olivat kauan aikaa olleet hänen palveluksessaan sekä osoittautuneet hyvin luotettaviksi. Kukaan heistä ei liioin ensi yrityksessä lähtisi käpälämäkeen. Näiden miesten johtajaksi olisi irlantilainen ollut omiaan. Mutta tämä makasi ehkä parhaillaan jossakin samassa kunnossa kuin Willy ja ulko-oven eteen asetettu vartija.

Moottorivene oli viimeinen pelastumisen mahdollisuus.

Vain siihen voitiin myös turvautua, jos tahdottiin saada sotilaita avuksi. Englantilaisen joukko-osaston piti näet majailla Singonissa, noin kymmenen Englannin penikulman päässä. Saattoipa olla niinkin, että majuri Brown parhaillaan majaili mainitulla paikkakunnalla suorittamassa hänelle annettua tehtävää.

Päättäen turvautua tähän keinoon konsuli suuntasi askeleensa kohti Golden Staria. Venettä oli mahdoton nähdä pimeässä, mutta konsuli tiesi, että miehistön tuli olla veneessä ja että kaiken täytyi olla valmiina lähtöön millä hetkellä hyvänsä.

Odottamatta hän tällöin törmäsi — Kurtiin! Tämä oli omalla vastuullaan parin miehen avulla nostanut konekiväärin veneestä laiturille.

— Mitä ihmettä sinä nyt puuhaat! huudahti konsuli hämmästyneenä.

— Aion lakaista puhtaaksi portin edustan, vastasi Kurt, aivan kuin kysymyksessä olisi ollut maailman luonnollisin asia.

Ajatus ei ollutkaan tyhmä. Konsuli hyväksyi sen. Konekivääri kuljetettiin yhteisvoimin ylös ja asetettiin portin eteen sekä suunnattiin porttia kohti. Kaikki kävi kuin tanssi ja portti avattiin äkkiä sepposen selälleen. Kurt, joka matkan kestäessä oli perinpohjin perehtynyt konekiväärin laukaisemiseen, tähtäämiseen ja muuhun hoitoon, suuntasi nyt porttiin kuularyöpyn, johon pimeästä vastasi hurja kiljunta. Kiljuntaan sekaantuivat haavoittuneiden ja kuolevien valitushuudot, sillä yllätys tuli niin äkkiä, että kukaan ei ollut ehtinyt hakea suojaa.

Muutaman minuutin kuluttua huudot kuitenkin vaikenivat ja tuli täydellinen hiljaisuus. Ei kuulunut minkäänlaista ääntä, ei huutoja eikä laukauksia. Mutta sitten keskeytti hiljaisuuden Kurtin riemuitseva huudahdus:

— Jopa sai rosvojoukko äkkilähdön! Mutta miten on rakennuksessa olevien arvoisien vinosilmien laita? Eikö olisi parasta antaa heillekin hiukan voidetta, koska kerran olemme alkaneet?

Konsuli selitti tilanteen ja mainitsi, että olisi parasta lähettää kohta joku noutamaan apua Singonista.

— Siitä on jo huolehdittu, setä. Master Patin pitäisi näihin alkoikin jo olla perillä. Me järjestimme asian sen puolen heti, kun huomasimme, mitä oli tekeillä. Tämän kavalan päällekarkauksen on järjestänyt sedän ystävä Tsi Tshuang ja hänen kaifongilainen kätyrinsä Jieng Wu on pannut suunnitelman täytäntöön.

— Ja ryöstänyt tytöt, sanoi konsuli ja huokasi syvään. — Mutta nyt meidän täytyy viedä konekivääri takaisin veneeseen, sillä emme voi enää kauemmaksi jäädä tänne. Mutta miten me saamme Willyn mukaamme? Hän makaa huoneessaan täysin tajuttomana.

Kurt ei vastannut mitään. Sen sijaan hän muutamalla hyppäyksellä riensi suurille portaille ja sai erään miehen mukaansa. Heitä kohti ammuttiin laukaus ja kuula iski ovipieleen. Kurt vastasi ja ampuminen sisältä taukosi. Kurt veti vartijan mukanaan ja heidän onnistui saada ulos Willy, joka nukkui koko ajan — vielä silloinkin, kun hänet nostettiin veneeseen.

Siellä heidät kohtasi konsuli, joka tervehti heitä riemuhuudoin! Ei sen johdosta, että Willy oli saatu pelastetuksi vaan sen johdosta, että hän Golden Starissa oli tavannut sekä Alicen että Bethin täysin terveinä ja vahingoittumattomina. Kumpikin toivoi vain, että Shenistä lähdettäisiin niin pian kuin mahdollista!

— Minä ja muuan mies saimme ulos Willyn, kertoi Kurt. — Koko huone oli täynnä jotakin omituista savua. Willy oli kuin huumautunut, vaikka hän väittikin kykenevänsä kävelemään itse. Todellisuudessa hän kuitenkaan ei voinut ottaa askeltakaan ilman toisten apua. Jollei meitä olisi näin kovin vähän, niin me ottaisimme kaikki nämä kiinalaiset vangeiksi. Mutta tuon Jieng Wun minä ainakin merkitsen niin, että hänet tuntee vastakin ja...

Ja Kurt katosi pimeään välittämättä konsulin huudoista. Kun hän muutaman minuutin kuluttua palasi oli hän — täysin kiinalaisen näköinen! Hän oli vetänyt ylleen erään kaatuneen kiinalaisen vaatteet eikä häneltä puuttunut edes hiuspalmikkoakaan, jonka hän oli leikannut poikki ja kiinnittänyt neulalla lakkinsa reunaan.

— Nopeasti! Työntäkää vene irti laiturista! huusi hän hypäten veneeseen ja asettui konekiväärin ääreen. — Koko joukko on pian niskassamme lukuunottamatta Jieng Wuta, joka on saanut laillisen esteen. On parasta, että he eivät saa nähdä tyttöjen olevan veneessä. He ovat kyllä nuuskineet kaikkialta, mutta veneeseen ei kukaan ole päässyt pistämään nenäänsä. Hei, pojat! Täysi häkä päälle!

Ja Golden Star suuntasi keulansa vielä kerran Keltaiselle virralle. Valonheittäjä valaisi reittiä ja tarkoitus oli pyrkiä joen mutkaan, johon Pat O’Brien Kurtin sanojen mukaan jo tällä välin oli ehkä ehtinyt hankkimaan apujoukkoja kymmenen mailin päässä olevasta Singonista.

Mutta seikkailut eivät vielä olleet lopussa. Tuskin oli oltu liikkeellä puoli tuntia, kun havaittiin, että oli jouduttu kahden suuren merirosvosampaanin väliin! Valonheittäjän valossa saattoi selvästi havaita, että hunguusit olivat päättäneet todenteolla ryhtyä taisteluun. Kumpikin sampaani oli tungokseen asti täynnä hyvin aseistettuja miehiä, jotka näyttivät valmistuvan ottelemaan viimeiseen saakka. Ehkäpä heitä suututti se lämmin vastaanotto, jonka heidän toverinsa olivat äsken maissa saaneet äkillistä päällekarkausta yrittäessään.

— Täyttä vauhtia! komensi konsuli, joka aikoi selviytyä niin pienin vahingoin kuin mahdollista.

— Täyttä vauhtia, toisti koneenkäyttäjä, mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä tuntui kova tärähdys!

Moottorivene oli ajanut hiekkasärkälle. Ei voitu päästä sentimetriäkään eteenpäin...

Siinä sitä oltiin! Keltaisen virran merirosvoilla oli nyt ehdoton yliote.

Taistelu alkoi ja laukaustenvaihto yltyi yltymistään. Aluksi kuitenkin Golden Starin konekivääri kykeni pitämään hunguusit loitolla. Taistelua käytiin laukausten leimahdusten valossa, sillä yö verhosi virran vaippaansa ja pimeys tuntui suorastaan ahdistavalta. Kurt oli kahakan keskeisimpiä henkilöitä ja hän hoiti konekivääriä tottuneesti ja taitavasti ja muut avustivat häntä parhaansa mukaan kivääreillään ja revolvereillaan. Hunguusit olivat ensin kohdistaneet hyökkäyksensä karille ajaneen veneen keulaa kohti, mutta perän puolella sen sijaan oli verrattain rauhallista. Mutta Kurt, joka hetkistä aikaisemmin oli luovuttanut konekiväärin veneen koneenkäyttäjän hoidettavaksi, huusi äkkiä:

— Miehet, tulkaa perään! Rosvot ovat päässeet veneeseen!

Niin olikin käynyt.

Pimeyden suojassa oli parin dshonkin, joissa oli kokonainen liuta hunguuseja, onnistunut päästä kenenkään huomaamatta aivan moottoriveneen viereen. Ainakin kymmenen vinosilmää oli jo ehtinyt nousta veneeseen, ennen kuin heitä ruvettiin työntämään takaisin. Sekasorron keskellä Kurt äkkiä näki näyn, joka olisi saanut vähemmän rohkean sydämen jäätymään kauhusta.

Jättiläiskokoisen jokirosvon oli onnistunut päästä aina tyttöjen hyttiin asti. Nyt hän tuli sieltä ulos Alice sylissään ja alkoi yrittää perää kohti. Hän oli päässyt jo melkein partaalle asti, kun konsulin ampuma kuula kaatoi hänet maahan. Mutta samassa toinen, yhtä inhoittavan näköinen rosvo sieppasi tytön syliinsä ja alkoi saamansa määräyksen mukaisesti raahata häntä dshonkkiin.

Nyt katsoi Kurt, jolla edelleen oli yllään kaatuneen kiinalaisen vaatteet, että hänen oli aika puuttua tapahtumien kulkuun. Melkein suinpäin hän heittäytyi toisen dshonkin vieressä olevaan moottoriveneen soutuveneeseen, johon jo muuan jokirosvo oli asettunut — kaikesta päättäen vartijaksi ja niin joutui Kurt ottamaan vastaan Alicen, jonka jälkeen hän revolverilla uhaten pakoitti veneessä olleen miehen tarttumaan airoihin.

Mutta samassa tapahtui ihme. Kurt oli päättänyt irroittaa soutuveneen ja sen avulla yrittää saattaa Alicen maihin, mutta hän ei ollut vielä ehtinyt katkaista köyttä, kun Golden Star, jonka moottori koko ajan oli käynyt taaksepäin, odottamatta irtautui hiekkasärkältä. Ja seuraavassa tuokiossa se täyttä vauhtia kiiti sampaanien välitse veden vaahtona pärskyessä veneen kokan kummallekin puolen. Kurt istui sen perään kiinnitetyssä soutuveneessä ja piteli polvillaan pyörtynyttä Alicea. Mutta jokirosvo, jonka oli pitänyt ryhtyä soutamaan, oli kadonnut. Kurtin ampuma kuula oli auttanut hänet nopeasti Keltaisen virran aaltoihin. Mutta Alice oli pelastunut vain sen johdosta, että Kurt oli ottanut ylleen kiinalaisen vaatteet. Muussa tapauksessa olisi kumpikin menettänyt henkensä.

Loppujen lopuksi kaikki kävi, kuten oli toivottukin.

Vaarallisessa joen mutkassa oli vastassa Pat O'Brien ja hänen mukanaan viisikymmentä sotilasta, joita johti juuri majuri Brown. Mutta vielä enemmän. Sotilaat olivat vanginneet Kantonin kokin keittiöapulaisen Ming Tsun, aseiden salakuljettajan Tom Clarkin sekä molemmat Kantonissa matkustaneet italialaiset. Näiden seurassa olleet ranskalaiset naiset taas olivat joutuneet hunguusien käsiin, jotka olivat — vieneet heidät mukanaan.

Vankeja kuljettavien sotilaiden kera seurue vielä samana yönä palasi Sheniin. Matkalla kohdattiin vielä kerran hunguusien molemmat sampaanit. Hunguusit näyttivät kuitenkin jo saaneensa kyllikseen taisteluista ja yrittivät pakoon, mutta sotilaiden mukana olevalla tykillä ammuttiin heitä kohti muutamia hyvin osuneita laukauksia. Juuri nousseen auringon säteiden valossa voitiin nähdä, miten jokirosvojen alukset vaipuivat yhä syvemmälle ja syvemmälle auringon säteissä välkkyvän Keltaisen virran salaperäisiin aaltoihin...

Myöhemmin sattuneet tapaukset ovat oikeastaan tämän tarinan ulkopuolella. Mainittakoon kuitenkin lyhyesti, että konsulin lopulta onnistui kuin onnistuikin myydä varastonsa kiinalaisille ja että hän sitten matkusti kotiin Pekingin kautta poiketen välillä Shanghaihin, missä hänen vaimonsa kaikin puolin hyvässä kunnossa liittyi häneen. Majuri Brown, hänen poikansa Willy ja veljentyttärensä Beth palasivat samalla kertaa Europaan.

Entä Kurt?

Hän jäi Kiinaan ja hänen luokseen jäi nuoren Alicen sydän. Nuoret olivat menneet salakihloihin. Kurtin piti seikkailujen maassa, yhä konsulin palveluksessa ollen, vähitellen luoda heille mahdollisuudet yhteisen kodin perustamiseen. Mutta sitä ennen hän ehti vielä kerran jos toisenkin joutua tekemisiin Keltaisen virran merirosvojen kanssa.