[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fymHHGS1TNUWF5byobH0GNRaR6xVdXaCKaNbeS-sBokA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2718,"Keltaisen virran merirosvot","Kerfve, Axel",1863,1938,"2718-kerfve-axel-keltaisen-virran-merirosvot","2718__Kerfve_Axel__Keltaisen_virran_merirosvot",null,"romaani",[],[],"fi",1927,1937,37793,249080,true,[],[],[],"Nuori Kurt Lagerberg matkustaa Kiinaan, missä hän joutuu keskelle rauhatonta Lohikäärmeen valtakuntaa. Seikkailukertomuksessa Kurt kohtaa Keltaisen virran merirosvoja ja osallistuu vaarallisiin takaa-ajoihin kaukaisessa idässä.","Axel Kerfven 'Keltaisen virra merirosvot' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2718. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa. Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen\nja Projekti Lönnrot.","KELTAISEN VIRRAN MERIROSVOT\n\nKirj.\n\nAxel Kerfve\n\n\nTekijän luvalla suomentanut\n\nEdv. Ukkonen\n\n\n\n\n\nPorissa,\nSatakunnan Kirjateollisuus Oy,\n1937.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n    I. Satumainen onni.\n   II. Salaperäinen kirje ja kadonnut tyttö.\n  III. Ryövärin auto.\n   IV. Rohkea kaappaus numero kaksi.\n    V. Kuka oli urhoollisin?\n   VI. Paljastettu aseiden salakuljettaja ja kunniakas tehtävä.\n  VII. Mestariampuja ja yöllinen hyökkäys.\n VIII. Keltaisen virran kuristajat.\n   IX. Vaarat väijyvät matkalla rosvojoukon pesäpaikkaan.\n    X. Vaarallinen kosija ja salaperäiset aironvedot.\n   XI. Lentokone pelastajana. Uusia seikkailuja.\n   XII. Kohtalokas vierailu ja viimeinen ottelu.\n\n\n\n\nI.\n\nSATUMAINEN ONNI.\n\n\nMonille Pohjolan asukkaille ominainen kiihkeä seikkailunhalu oli\ntietystikin syynä siihen, että hän joutui Kiinaan, nykyisin niin\nrauhattomaan Lohikäärmeen valtakuntaan. Mutta Kiinaan ei ole yhtä\nhelppo päästä kuin naapurikaupunkiin, eipä edes yhtä helppo kuin\nnaapurimaahankaan, ja niinpä tässäkin tapauksessa kävi, että vain\nonnellinen sattuma muutti todellisuudeksi unelmat, joita nuorukainen\noli kauan aikaa mielessään hautonut. Läksyjen päähän pänttääminen\noli käynyt hiukan niin ja näin, mutta monien vaiheiden ja vastuksien\njälkeen hänen loppujen lopuksi onnistui selviytyä keskikoulun\nkurssista, jopa niin hyvin, että hän sai todistukseensa kiitettävän\narvosanan sekä matematiikassa että englannissa. Englantia puhuttiin\nmuuten kotonakin, sillä isä oli vanhan siirtomaatavaraliikkeen ja\nteekaupan omistaja, joka joutui paljon tekemisiin englantilaisten\nkanssa. Ja niin kävi, että vanhemmat päättivät kasvattaa vanhimmasta\npojastaan liikemiehen, joka jatkaisi isänsä ja esi-isiensä hyvällä\nmenestyksellä harjoittamaa ammattia. Siten Kurt Lagerberg joutui\nkauppakorkeakouluun. Täällä hän kuitenkin ehti opiskella vain vuoden,\nkun alussa mainittu onnellinen tapaus sattui, vieläpä samana päivänä,\njolloin Kurt täytti kaksikymmentä vuotta ja jota päivää asianmukaisesti\njuhlittiin saaristossa olevassa perheen kesähuvilassa.\n\nVieraiden joukossa oli muiden ohella muuan Kurtin kummeista, liikemies,\njoka varsinaisesti asui Kiinassa, missä hän myöskin toimi konsulina\neräässä suuressa satamakaupungissa. Nyt tämä kummisetä, Willner muuten\nnimeltään, oli saapunut kotimaahan osaksi liikeasioissa, osaksi taas\nlevätäkseen ja virkistyäkseen viidentoista, Keskuksen ja Lohikäärmeen\nvaltakunnassa, satojen miljoonien keltaisten vinosilmien keskuudessa\nviettämänsä vuoden jälkeen.\n\nKurtin syntymäpäivää vietettäessä tuli tietysti puhe myöskin päivän\nsankarin tulevaisuudesta ja mikä hänestä lopuksi tulisi. Isä kannatti\nlääkärin ammattia, kun taas äiti ihaili sotilaan uraa, mutta\nkummankin toiveet olivat oikeastaan jo rauenneet, koska Kurt kerran\nei ollut suorittanut ylioppilastutkintoa eikä ilmeisesti koskaan\nsuorittaisikaan. Sitäpaitsi hänen elämänuransa oli jo määrätty —\nainakin periaatteessa. Mutta — asiassa oli myöskin mutta... Ryhtyisikö\nhän kauppakorkeakoulun kurssin suoritettuaan harjoittelemaan isänsä\nliikkeessä vai lähtisikö hän avaraan maailmaan hankkimaan itselleen\nlisää käytännöllistä kokemusta?\n\nNyt sai onnellinen sattuma aikaan, että Kurt joutui kokemaan\nseikkailuja, paljon jännittävämpiä kuin mitä hän konsanaan oli\nrohkeimmissakaan unelmissaan osannut kuvitella. Konsuli Willner,\njoka oli suuresti kiintynyt kummipoikaansa, ehdotti nimittäin,\nettä Kurt astuisi hänen palvelukseensa, sekä tarjosi hänelle\npaikkaa Tshinkiangissa, Shanghain pohjoispuolella sijaitsevassa\nhaarakonttorissaan.\n\nKurt innostui tietysti kohta tällaisesta ajatuksesta. Kaikki\nisän huomautukset, että Kurtin pitäisi toki ensin suorittaa\nkauppakorkeakoulun kurssi, torjui konsuli Willner vakuuttamalla, että\nkäytännöllinen kokemus on paljon parempi kirjatietoja sellaiselle\nihmiselle, jolla kerran ei ole taipumusta lukemiseen. Ja niin oli\ntärkeä kysymys ratkaistu, ennen kuin aurinko tämän merkitsevän kesä-\nja syntymäpäivän jälkeen oli laskenut — päivän, joka siihen asti oli\nonnellisin hurtin elämässä. Poikavuosien unelmat muuttuisivat nyt\ntodellisuudeksi. Hän pääsisi ulkomaille — kauas, tuntemattomaan,\nsalaperäiseen maailmaan, missä kaikenlaiset seikkailut odottivat.\nKellä toisella pojalla oli niin erinomainen kummisetä? Varmastikaan\nei kellään! Kurtin täytyi oikein rutistaa kummiaan ja vakuuttaa, että\ntämän hänelle osoittama luottamus ei suinkaan joutuisi häpeään.\n\nKonsuli Willner lähti ennen pitkää paluumatkalle Kiinaan. Kurtin\nodotusaika supistui niin ollen lyhyeksi eikä hänen tarvinnut kuluttaa\nsitä tarpeettomiin matkavarustuksiin. Kaiken, mitä Kurt tarvitsi,\nlupasi hänen kumminsa ja tuleva isäntänsä ostaa hänelle Lontoossa,\nmihin heidän tuli ensin suunnata matkansa ja missä heihin liittyisi\nkonsulin englantilaissyntyinen rouva, joka oli jäänyt Englantiin\nvanhempiensa luo. Kurtin ei tarvinnut mitään muuta kuin hankkia passi\nja muut tarpeelliset paperit sekä sitten nousta junaan. Ja niin mekin\nvoimme onnellisesti selviytyä tästä johdannosta mahdollisimman lyhyesti\ntarvitsematta syventyä laajoihin selostuksiin, joiden yli lukija ehkä\nkuitenkin hyppäisi.\n\nSanottakoon siis lyhyesti, että Kurtin isä, tukkukauppias Efraim\nLagerberg, ja hänen äitinsä Dorothea, omaa sukua Winkler, suostuivat\nkonsuli Willnerin ehdotuksiin. Kurt sai luvan lähteä Kiinan\nvuosituhansia vanhaan ihmemaahan! Tosin hän ei joutuisi enää\nvanhanaikaiseen Kiinaan, jossa kaikkivaltias keisari keisarinnoineen\nja mahtavine mandariineineen hallitsi. Sen sijaan hän joutuisi\nkuohumistilassa olevaan valtakuntaan, jonka asioiden kulusta kellään ei\nsaattanut olla aavistustakaan ja joka siis olisi seikkailujen maa vielä\nsuuremmassa määrässä kuin vanha Kiina. Tämä seikka teki ainakin nuoren\nKurtin itsensä mielestä jutun paljoa jännittävämmäksi ja siksi hän\nlaski päiviä ja tunteja hetkeen, jolloin hänen oli erottava kodistaan\nja omaisistaan, mutta samalla myöskin kuivasta koulutyöstä ja läksyjen\npäähän pänttäämisestä.\n\nVeturin höyrypillin vihellys vihloi korvia. Asemapäällikkö oli juuri\ntodennut, että kaikki oli kunnossa, ja antanut lähtömerkin. Veturi\nalkoi puhkua ja pyörät pyöriä ja juna lähti kolisten liikkeelle.\nLähtijät viittoilivat käsillään ja huiskuttivat nenäliinojaan vaunujen\nikkunoista, mutta istuutuivat pian paikoilleen. Kurt Lagerbergin matka\nihmeiden maailmaan oli alkanut, mutta kaikki tuntui hänestä vielä\nunennäöltä, josta hän saattoi koska tahansa herätä ja jonka jatkoa\nhän ei osannut mielessään kuvitella. Mutta hän oli nuori ja terve ja\ntoimintahaluinen. Hän oli oikea Pohjolan poika.\n\n\n\n\nII.\n\n\nSALAPERÄINEN KIRJE JA KADONNUT TYTTÖ.\n\nKurt Lagerberg oli lukenut koulussa, että Lontoo on maailman toiseksi\nsuurin kaupunki, mutta häneen tuo kaupunki ei tehnyt mitään erikoisen\nvaltavaa vaikutusta. Kaupunki oli sumun peitossa ja se tuntui\npimeältä ja kolkolta. Kurt saattoi vain ihmetellä itsekseen, kuinka\nmonta miljoonaa ihmistä voi elää tuollaisessa ympäristössä tulematta\nsynkkämielisiksi. Siksi hänestä ei tuntunutkaan ihmeelliseltä, että\nhänen muuten ystävällinen ja nuorekas emäntänsäkin vaikutti usein\nhajamieliseltä ja kaikkea muuta kuin iloiselta. Samoja oireita hän\nhavaitsi myöskin monissa maan asukkaissa ja tämä havainto sai hänet\nsuuresti kummeksimaan, että juuri Englannin kansa on kyennyt laskemaan\nmelkein puolen maailmaa valtansa alaiseksi, ainakin kaupallisessa\nsuhteessa, sekä lisäksi saattamaan kielensä kaikkialla maailmassa\njohtavaksi kieleksi. Mutta ehkäpä hän myöhemmin, saadessaan tutustua\nsadunomaiseen Kiinaan, saisi selvityksen tähän niin kuin moneen\nmuuhunkin, hänelle toistaiseksi käsittämättömään kysymykseen.\n\nVietettyään viikon vanhan Englannin pääkaupungissa Kurt ja hänen\nisäntänsä sekä tämän rouva Anny ja seitsentoistavuotias tytär Alice\nnousivat suureen, Kanton-nimiseen höyrylaivaan, joka veisi heidät\naina Shanghaihin asti. Tytär oli aikaisemmin oleskellut useita vuosia\nKiinassa ja hänen sanottiin osaavan hyvin tämän maan kieltä samoin\nkuin myöskin venäjää, jota hän oli oppinut asuessaan aikaisemmin\njonkin aikaa Pietarissa. Perhe aikoi palata Tshinkiangiin, jossa Alice\ntyöskenteli isänsä konttorissa. Samaan seurapiiriin kuului myöskin\nenglantilainen majuri Charles Brown, joka palasi toimeensa Kiinassa,\nsekä tämän poika William ja veljentytär Beth, joka taas oli matkalla\nKeltaisen virran varrella, jonkin matkan päässä Pekingistä etelään\nsijaitsevaan lähetyskouluun. Molemmat tytöt olivat luonnollisesti\npaljon yhdessä ja kolmantena liittyi joukkoon Bethin kaksikymmenvuotias\nserkku William, joka aikoi antautua sotilasalalle. Kurt tuli nuorten\nliittoon neljänneksi jäseneksi, kun taas herrasväki Willnerin seuraan\nmajuri Brownin lisäksi yhtyi muuan Clark-niminen herrasmies, jota\nkohtaan Kurt alusta alkaen tunsi selittämätöntä vastenmielisyyttä,\nvaikka tämä osoittikin hänelle ystävyyttään kaikin tavoin.\n\nHöyrylaivan matkustajien joukossa oli myöskin kaksi ranskalaista naista\nsekä pari italialaista miestä, joita matkustajamme eivät kuitenkaan\ntavanneet muulloin kuin aterioilla, jolloin laivan kapteeni toimi\nisäntänä. Tämä oli vanha, tuulten ja auringon purema merikarhu, jolla\noli luonteenomainen nimi Shark (= haikala). Hän saattoi todella tarpeen\nvaatiessa näyttää haikalan hampaita ja miehistön keskuudessa hän piti\nyllä tiukkaa kuria. Matkustajiakin kohtaan hän usein oli harvasanainen,\nmutta ennen muita hän kohteli tylysti mainittuja ranskalaisia ja\nitalialaisia, jotka puhuivat huonosti englantia. Laivalla ei muuten\ntiedetty sanotuista ihmisistä muuta kuin että kaksi heistä aikoi nousta\nlaivasta Port Saidissa, kun taas molempien muiden aikomuksena oli\nmatkustaa Kantoniin saakka, jossa heidän oli määrä saada tietää, oliko\nheidän jatkettava matkaansa aina Shanghaihin asti vai ei. Nämä asiat\neivät kuitenkaan hiukkaakaan kiinnostaneet Kurt Lagerbergiä, vaikka hän\nmyöhemmin joutui hyvinkin läheiseen kosketukseen niiden kanssa.\n\nKurt joutui hyvinkin pian havaitsemaan, että hänen aikaisemmat,\nmerimiesten elämää koskevat kuvitelmansa, jotka perustuivat\nepälukuisiin, hänen lukemiinsa jännityskirjoihin, eivät ensinkään\nvastanneet kuivaa todellisuutta. Kaikki oli äärettömän yksitoikkoista,\nkuten aina merimiesten elämä kauppalaivalla. Jopa Kurt alkoi arvella,\nettä purjelaivoillakaan ei elämä tarjoaisi enemmän vaihtelua.\nMahdollisesti olisi asianlaita toinen myrskyn sattuessa tai laivan\njoutuessa liian lähelle rantakallioita. Ja tietystikin siinä\ntapauksessa, jos jouduttaisiin tekemisiin merirosvojen kanssa — mikäli\nnyt merirosvoja enää oli olemassa. Meri oli kyllä kaunis ja se tarjosi\nKurtin nähtäväksi toisen toistaan värikkäämmän näytelmän varsinkin sen\njälkeen, kun laiva oli kulkenut Gibraltarin salmen läpi ja joutunut\nsiniselle Välimerelle. Atlantin puolella olikin meri aaltoillut aika\ntavalla.\n\nRouva Willner oli siellä sairastunut meritautiin eikä hän ollut pariin\npäivään voinut saapua aterioille. Suunnilleen yhtä kauan pysyivät\nmolemmat tytöt, jotka muuten olivat iloisia ja reippaita nuoria\nnaisia, poissa ruokasalista ja kannelta. Meritautia sairastavan\nrouvan hoivaaminen antoi heille riittävästi työtä. Myöskin molemmat\nranskalaiset naiset pysyttelivät näkymättömissä pari päivää. Heidän\nmiehensä — mikäli he nyt olivat naisten aviomiehiä — kuluttivat aikansa\npelaamalla korttia, mutta eivät juuri kuulostaneet sanovan toisilleen\nmitään kohteliaisuuksia. Muutamana iltana toinen iski pelitoveriaan\nnyrkillä leukaan — kaikkien nyrkkeilysääntöjen mukaisen koukun — mutta\ntoinen vastasi iskemällä nyrkillään lyöjää rintaan niin rajusti, että\nmies tuolineen päivineen keikahti kumoon. Ja sitten nämäkin katosivat\nhyttiinsä ja pysyttelivät kannen alla pari päivää. Stuertti arveli,\nettä miehet varsin hyvin saattoivat olla joitakin seikkailijoita — ja\nnaiset myöskin, sen puolesta. Oli parasta katsoa, että kaikki tavarat\nolivat tallella, kun tämä herrasväki poistuisi laivasta. Kurt kertoi\nstuertin varoituksista nuorelle Williamille ja tämäkin lupasi olla\nvaruillaan.\n\nKun oli ehditty näin pitkälle, alkoi Kurt tuntea viihtyvänsä hyvin.\nAluksi elämä oli tuntunut ikävältä ja yksitoikkoiselta, mutta nyt hän\noli saanut kohteen harrastukselleen ja toimintahalulleen. Voisihan\nsattua, että jouduttaisiin kokemaan jotakin poikkeuksellista ja\nettä hän tahtoen tai tahtomattaan joutuisi näyttelemään tapauksissa\nhuomattavaa osaa. Joka tapauksessa hän aikoi pitää sekä silmänsä että\nkorvansa auki. Kiusalliselta vain tuntui se seikka, että epäilyttävä\nkvartetti ei puhunut keskenään englantia vaan ainoastaan italiaa, jota\nkieltä Kurt ei ensinkään osannut. Mutta laiva lähestyi lähestymistään\nensimäistä pysähdyspaikkaa, Port Saidia, ja Suezin kanavaa ilman,\nettä mitään merkillistä tapahtui. Konsuli näytti viihtyvän yhä\nparemmin ja paremmin herra Clarkin seurassa, joka kylläkin oli varsin\nharvasanainen, mutta joka kuuleman mukaan oli nähnyt paljon maailmaa\nja oleskellut muun muassa Pietarissa, jossa hänellä oli ollut suuri\nhuoltoliike. Clark oli muuten seurueen jäsenistä ainoa, joka edes\njonkin verran jutteli ranskalais-italialaisen kvartetin kanssa. Hän\nkertoi, että ainakin toinen sanottuun seurueeseen kuuluvista naisista\nosasi venäjää aika hyvin ja että hän oli aikoinaan kuulunut vanhan\nkeisarillisen oopperan henkilökuntaan.\n\nKurt oli kuullut Clarkin kertovan tästä herra Brownille melkein\nkuiskaten ja samoin hän oli kuullut tämän, aivan kuin leikillään,\nsanovan:\n\n— Ajatelkaahan, jos hän olisikin bolshevikivakooja. Mutta Clark oli\nvastannut vain kohauttamalla olkapäitään ja virkkaamalla:\n\n— Nitshevoo!\n\nVasta jonkin ajan kuluttua, kuultuaan herra Clarkin usein käyttävän\nsamaa sanaa asioista, joille hän ei antanut mitään merkitystä, Kurt\nkäsitti, että \"nitshevoo\" on hyvin yleinen venäläinen sana, joka\nmerkitsee suunnilleen samaa kuin \"ei mitään\", \"joutavia\" tai muuta\nsellaista. Mutta voi sattua tilaisuuksia, jolloin sitä käytetään\nsalaamaan hyvin merkittäviä seikkoja, kuten kielitaitoinen neiti Alice\nopetti Kurtille, joka häneltä oppi useita muitakin venäläisiä sanoja ja\nlauseparsia. Kurt muuten opiskelikin kieliä mielellään, sillä niitä ei\nhänen käsityksensä mukaan voinut koskaan oppia liian paljon huolimatta\nsiitä, että englannin kielellä saattoikin tulla toimeen melkein missä\ntahansa avarassa maailmassa.\n\nPort Saidiin tulon edellisenä iltana taikka oikeammin iltapäivällä\nKurt näki toisen ranskalaisen naisen kaikesta päättäen hyvin\nmielenkiintoisessa keskustelussa muutaman laivan keittiön\nhenkilökuntaan kuuluvan kiinalaisen kanssa. Nainen oli istuutunut\nperäkannelle, missä komentosillalle johtavien portaiden alla oli\npieni, tuulelta suojattu paikka. Oli jo varsin hämärä ja laivalla\nalettiin sytyttää valoja. Kurt oli juuri silmäilemässä muhkeata\njapanilaista sotalaivaa, joka \"Kantonin\" edellä hitaasti höyrysi\nkohti vilkasliikenteistä Suezin kanavaa, jota täydellä syyllä voidaan\nnimittää Itämaiden portiksi. Mutta silloin hän äkkiä kuuli naisen\nilvehtivän naurahduksen ja kun hän vilkaisi sinnepäin, näki hän\nkeltaihoisen pistävän jonkin kirjettä muistuttavan esineen liehuvan\npuseronsa sisäpuolelle. Samassa nainen ojensi hänelle setelin tai\nehkä kokonaisen setelinipun ja sitten he alkoivat vilkkaasti jutella\nkeskenään.\n\nKurt ei voinut auttaa, että hänen uteliaisuutensa heräsi. Hän tiesi,\nettä hän seisoessaan siinä laivanpartaan vieressä oli melkein\npimeässä. Hänen päänsä ulottui vain hiukan partaan yläpuolelle. Jos\nhän kumartuisi hiukan, eivät keskustelijat näkisi häntä ensinkään.\nUtelias hän joka tapauksessa oli, niin utelias kuin kaksikymmenvuotias\nnuorukainen yleensä saattaa olla. Ja nyt hän päätti yrittää päästä\nselville, mitkä syyt saivat aina hienosti puetun ranskattaren, hänet,\njoka oli ollut venäläisen oopperan palveluksessa, alentumaan siinä\nmäärin, että hän tuttavallisesti keskusteli yksinkertaisen kiinalaisen\nkokkipojan tai tarjoilijan kanssa. Samoin hän päätti selvittää,\nmistä syystä nainen antoi kiinalaiselle kirjeitä, vieläpä rahaakin.\nAsia tuntui jollakin tavalla Kurtin mielestä epäilyttävältä ja tämän\njohtopäätöksen hän teki siitä, että sitä pohdittiin salaa ja pimeässä.\nKurt tiesi kyllä, että kiinalainen puhui englantia kiinalaisittain,\ntoisin sanoen jättämällä pois m.m. kaikki r-kirjaimet, mutta miten\nkykeni nainen keskustelemaan hänen kanssaan? Hänhän osasi englantia\nainoastaan perin kehnosti ja kiinaa hän varmasti osasi vielä huonommin.\n\nJoka tapauksessa mies ja nainen juttelivat varsin nopeasti, jos kohta\nkovin matalalla äänellä. Kurt ei saattanut ymmärtää sanaakaan, vaikka\nhän seisoikin korkeintaan viiden metrin päässä keskustelijoista.\nPuhuivatko he ehkä sittenkin kiinan kieltä?\n\nJuuri, kun hän oli menettämäisillään toivon päästä salaa kuuntelemalla\njoihinkin tuloksiin, kuuli hän jälleen Clarkin niin usein käyttämän\nvenäläisen sanan: Nitshevoo! Ja sitten hän kuuli toisia sanoja,\njoita hän oli kuullut venäjäntaitoisen Alicen käyttävän. Ehkäpä koko\nnoiden, niin erilaisella yhteiskunnallisella tasolla olevien ihmisten\nkeskustelu tapahtuikin venäjäksi.\n\nMutta nyt keskustelu keskeytyi äkkiä. Kiinalainen kiiruhti välikannelle\nnoudattaen kokin kehoitushuutoa sekä katosi juuri samassa, kun\nensimäinen perämies riiputti paikalle paria suurta lyhtyä. Entä nainen?\nHänkin näytti kadonneen, ikäänkuin maa olisi hänet niellyt. Kurt\nsuuntasi äkkiä taskusähkölamppunsa valon portaita ja niiden lähintä\nympäristöä kohti todetakseen, oliko nainen todella ollut se, joksi Kurt\noli häntä luullut.\n\nHän ei kylläkään nähnyt naista, mutta sen sijaan hän näki jotakin\nmuuta. Hänen katseensa osui valkoiseen esineeseen, joka lähinnä\nmuistutti pudotettua tai pois heitettyä kirjekuorta. Hän sammutti\nlampun yhtä nopeasti, kuin oli sen sytyttänytkin, kumartui ja otti\nylös kirjekuoren, sillä kirjekuori siinä todellakin oli, ja pisti sen\ntaskuunsa todettuaan ensin, että kuori ei suinkaan ollut tyhjä, mutta\nsen sijaan hyvin sinetöity.\n\nHetken kuluttua hänet valtasi voimakas häpeäntunne. Hän oli ottanut\nhaltuunsa jotakin sellaista, mikä ei ollut hänen omaansa. Tuo\nkirjekuori kuului toiselle matkustajalle ja se pitäisi viipymättä\npalauttaa hänelle samassa kunnossa kuin hän oli sen löytänytkin.\nTietystikin kuoressa oli osoite ja omituista oli, että kuori oli\nvielä suljettu ja sinetöity, vaikka matkustajat olivat olleet merellä\npari viikkoa. Mutta ehkäpä kirje oli sellainen, että sen saaja ei\nerikoisesti halunnut avata sitä, mikä seikka myöskin tuntui jonkin\nverran omituiselta. Kaiken todennäköisyyden mukaan kirje ei kuitenkaan\nkuulunut kenellekään laivalla olevista naisista. Sillä niin paljon\nnuorukainen jo tunsi naisia, että tiesi jokaisen kirjeen merkitsevän\nheille elämystä ja että he eivät suinkaan heitä pois saamiaan kirjeitä\nperehtymättä ensin niiden sisältöön.\n\nKurt huomasi, että hänen uteliaisuutensa oli johtamaisillaan hänet\njohonkin seikkailun tapaiseen, mutta tämä havainto jonkin verran\nkiusasi häntä. Hän päätti vapautua tuosta tunteesta mahdollisimman\npian ja oli juuri laskeutumaisillaan hyttiin, jossa hän asui yhdessä\nherra Clarkin kanssa ja joka sijaitsi tyttöjen hytin ja Brownien hytin\nvälissä, kun käytävän vastakkaisella puolella olevan ranskalaisten\nnaisten hytin ovi äkkiä avautui ja kynnykselle ilmestyi — herra Clark.\n\nTämä oli todellakin odottamatonta. Kurt pysähtyi melkein vaistomaisesti\npimeään käytävään, jota käytävän heikko kattolamppu vain himmeästi\nvalaisi, ja hiipi sitten äänettömästi takaisin kannelle. Mutta\nseuraavassa tuokiossa hän oli kompastumaisillaan ihmiseen, joka ryömi\npolvillaan kannella komentosillalle johtavien portaiden alapään\ntienoilla ja jonka Kurt taskulamppunsa avulla totesi äskeiseksi\nkiinalaiseksi!\n\nSamassa silmänräpäyksessä Kurt oli selvillä, mitä kiinalainen haki.\nSe ei saattanut olla mikään muu kuin kirje, jonka hän juuri vähäistä\naikaisemmin oli saanut ranskalaiselta teatterinaiselta, jonka sanottiin\nolevan naimisissa toisen italialaisen kanssa, miehen, joka muutamia\nkertoja oli osoittanut, että hänellä oli aivan jättiläismäiset\nruumiinvoimat, ja jonka kanssa varmastikaan ei ollut hauska joutua\notteluun.\n\nNäiden seikkojen muisteleminen sai Kurtin suhtautumaan asiaan\nentistä varovaisemmin. Jos hän kysyisi kiinalaiselta, mitä tämä\nniin perinpohjaisesti etsi pilkko pimeässä, saisi hän varmasti\nvastaukseksi, että kiinalainen oli pudottanut kirjeen. Mutta mitä\ntapahtuisi, jos Kurt luovuttaisi kirjeen. Hän saattaisi samalla itsensä\nepäluulon alaiseksi, että hän oli päässyt ilmeisestikin salaista\nlaatua olevan asian perille. Syynä siihen tosin oli kiinalainen, joka\nhuolimattomuudessaan oli pudottanut kirjeen, mutta silti saattoi\nkirjeen löytäjälle koitua ikävyyksiä.\n\nKurt oli kahdenvaiheilla, mitä hänen piti tehdä, mutta ennen kuin hän\noli päässyt selvyyteen, kuului konsuli Willner huutavan häntä alhaalta\nkäytävästä. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä Kurt oli kadonnut kannelta\nsalaperäinen, hänelle jo huolia tuottanut kirje mukanaan.\n\nKonsuli Willner ilmoitti, että hän oli päättänyt poiketa maihin Port\nSaidissa, ja sanoi Kurtille, että tämän täytyi olla valmis seuraamaan\nhäntä. Lisäksi hänen piti yrittää saada konsulin rouvalle jotakin\nlääkettä, jota ei ollut laivan lääkevarastossa, mutta jota rouva\nehdottomasti katsoi tarvitsevansa. Sitten ryhtyi rouva puhumaan ja\nluetteli, mitä kaikkea hän tarvitsi, sekä varmemmaksi vakuudeksi\nkirjoitti vielä kaiken paperilapulle ja antoi sen Kurtille kehoittaan\ntätä tekemään kaiken voitavansa saadakseen tavarat, joita toinen tahtoi.\n\nTämä vähäinen välikohtaus sai Kurtin ainakin toistaiseksi kokonaan\nunohtamaan salaperäisen kirjeen, joka yhä vieläkin oli hänen\npovitaskussaan. Vilkkaat vaikutelmat, jotka hän kohta sen jälkeen sai\nPort Saidista, ensimäisestä näkemästään Itämaiden kaupungista, saivat\naikaan, että kirje unohtui yhä enemmän ja enemmän. Sataman kirjava\nelämä ja kaikkialla liikkuvat monenlaiset ihmistyypit, joita hän\ntähän asti oli nähnyt ainoastaan valkoisella kankaalla, olivat niin\nhoukuttelevia, että hän oli vähällä unohtaa yksinpä rouva Willnerin\nhänelle uskoman tehtävänkin, jollei konsuli Willner itse olisi kesken\nomia puuhiaan äkkiä huomauttanut hänelle, että hänen oli parasta\nlopultakin lähteä etsimään käsiinsä joko apteekki tai rohdoskauppa.\n\nKurt tiedusteli muutamalta poliisilta tietä ja saikin haluamansa\ntiedot. Mutta samassa hän tunsi, miltä ihmisestä tuntuu joutua ypöyksin\nvieraaseen maahan, vieläpä lisäksi maahan, jossa länsi loppuu ja itä\nalkaa. Jonkin verran levottomana hän muisti Kiplingin sanat:\n\n    Itä on itä ja länsi on länsi.\n    Eivätkä ne koskaan kohtaa toisiaan.\n\nKurt alkoi todellakin tuntea jonkinlaista seikkailun makua. Mutta\nsisimmässäänhän hän olikin uneksinut kohtaavansa seikkailuja ja tämä\nhalu vain kasvoi hänen pujottautuessaan kaikenlaisten ihmisolentojen\nlomitse kohti päämääräänsä. Mitään erikoista kiirettä hänellä ei ollut.\nKantonin täytyi jäädä ainakin kolmeksi tunniksi purkamaan lastia,\noli kapteeni sanonut, eikä Port Said varmaankaan ollut sellainen\njättiläislabyrintti kuin Lontoo. Erittäin tyytyväisenä siitä, että oli\nlöytänyt apteekin, ja vielä tyytyväisempänä sen johdosta, että oli\nsaanut toimitetuksi rouva Willnerin asian, oli hän valmiina palaamaan\nsatamaan ja laivaansa, kun hän äkkiä teki havainnon, joka kohta sai\nhänet muistamaan löytämänsä kirjeen. Ihmisvilinässä hän nimittäin melko\nrajulla voimalla törmäsi yhteen Kantonin kokin apulaisen, kiinalaisen,\nkanssa, joka kovaa kyytiä juosten hyökkäsi suoraan häntä kohti. Hetken\nhe seisoivat tuijottaen toisiinsa kummankaan puhumatta mitään. Mutta\nennen kuin vinosilmä keltaihoinen jälleen ryhtyi jatkamaan matkaansa\nsamalla vauhdilla kuin ennen yhteentörmäystäkin, ehti Kurt nähdä, että\nhänen oikeassa kädessään oli kuori, joka oli täsmälleen samanlainen\nkuin Kurtin taskussa oleva.\n\nMitä oli tapahtunut? Oliko kiinalainen kertonut kirjeen katoamisesta\ntuolle naiselle?\n\nJa oliko nainen kirjoittanut uuden kirjeen kadotetun sijaan vai oliko\nkiinalaisen kädessä oleva kokonaan toinen kirje ja eikö kirjeen\nkirjoittaja ollut selvillä ensimäisen kirjeen katoamisesta?\n\nKurt olisi maksanut paljon saadakseen vastauksen tähän kysymykseen,\nmutta hän ei silti voinut vapautua ajatuksesta, että hänellä oli\ntaskussaan esine, joka ei ollut hänen omansa ja josta hänen pitäisi\npyrkiä eroon niin pian kuin mahdollista.\n\nNäin ajatellen ja sen enempää välittämättä pois kiitävästä\nkiinalaisesta Kurt aikoi jatkaa matkaansa laivaa kohti, mutta näki\nsamassa majurin pojan, nuoren herra Williamin hitaasti astelevan\nvastaansa ja valppaasti tarkkaillen uutta ympäristöään ja sen\ntapahtumia. Kurt taputti häntä olalle ja sanoi hymyillen:\n\n— Hei, hei, Willy! Sinä näytät suhtautuvan asioihin samalla tavoin kuin\nminäkin. Täällä on totisesti montakin kummastumisen aihetta.\n\n— On kylläkin, myönsi William. — Mutta oikeastaan minä olen etsimässä\nneiti Alicea.\n\n— Neiti Alicea? Eikö hän ole laivassa?\n\n— Ei ole, mikäli me olemme ehtineet todeta. Mutta ehkäpä hän tuli\nmaihin samalla kertaa kuin isänsäkin.\n\n— Silloin se olisi tapahtunut sen jälkeen, kun minä viimeksi näin\nhänet, sanoi Kurt, jonka levottomuus alkoi lisääntyä. — Me olimme\nyhdessä, kunnes aivan äskettäin lähdin etsimään apteekkia, ja silloin\nkonsuli meni taloon, jossa näytti olevan jonkin englantilaisen liikkeen\nkonttori. Jollei hän ole siellä, on hän saattanut palata laivaan ja\nlähteä myöhemmin tyttärensä kanssa uudelleen maihin. Mehän voimme mennä\nkysymään.\n\nNiin he tekivätkin, mutta konttorissa ei ollut ketään konsuli\nWillneriä. Hän oli lähtenyt jo kauan aikaa sitten eikä hänellä liioin\nollut mukanaan ketään nuorta naista. Nuoret miehet eivät liioin\nlöytäneet konsulia ja hänen tytärtään laivasta sinne palattuaan.\nTyttö oli mennyt yksin maihin, mikäli nyt saatiin kuulla laivan\nstuertilta, joka samaan aikaan oli itsekin mennyt maihin järjestääkseen\nkuormavaunut joidenkin tavaroiden kuljetukseen sekä hoputtamaan\npurkaustöissä hääriviä miehiä, etupäässä neekerejä.\n\nLähinnä oli tietysti tiedusteltava konsulin rouvalta, mutta tämä\ntiedustelu vain lisäsi levottomuutta, kun rouvakaan ei tietänyt,\nmihin hänen tyttärensä oli mennyt, eipä edes, että hänellä oli ollut\naikomus poistua laivasta, jonka sitäpaitsi pian oli jälleen lähdettävä\nliikkeelle, kuten kapteeni sanoi.\n\nJuuri, kun sekä Kurt että Willy olivat eniten levottomia nuoren tytön\nkohtalosta, sillä Alice ei ollut edes Bethille maininnut mitään\nlähdöstään, vaikka tytöt muuten olivat aivan kuin sisaret, saapui\nkonsuli autolla ja kiiruhti laivaan.\n\nHän ei tietänyt mitään tyttärensä katoamisesta. Hän ei ollut nähnyt\nAlicea laivasta lähdettyään. Alice oli tosin pyytänyt päästä hänen\nmukaansa, mutta hän oli puoleksi leikillään pelotellut häntä sanomalla,\nettä satamassa vilisi kaikenlaisia seikkailijoita ja että siellä nuori\ntyttö voitaisiin helposti ryöstää. Konsuli oli luullut, että Alice\nnoudattaisi hänen määräyksiään, kunnes hän nyt kuuli, että tyttö oli\nyksin lähtenyt maihin. Kukaan ei tietänyt, mihin hän oli mennyt.\nMutta olihan mahdollista, että hän oli osannut mennä toiminimi Graham\nBrothersin konttoriin, johon hän tiesi isänsä menneen ja jossa tämä\naikoi viipyä ainakin tunnin.\n\nPort Said ei nyt kylläkään ole kiinalaiskaupunki, jonka satamassa on\nmerirosvojen naamioituja aluksia ja jossa valkoihoinen tyttö helposti\nvoidaan ryöstää kiristystarkoituksessa, kuten usein tapahtuukin.\nMutta Port Saidinkin satamassa on aivan riittävästi seikkailijoita\npuhumattakaan suuresta basaarista, johon uteliaisuus mahdollisesti oli\nvoinut houkutella Alicen. Ulkosatamassa oli kyllä jokseenkin vaikeata\npanna toimeen sellaista ryöstöä, jota nyt oli syytä pelätä. Mutta\nkauempana ja varsinkin itse kaupunkiin johtavien teiden ja katujen\nvarsilla oli europalaisten asumien talojen joukossa kaikenlaisia\nhökkeleitä ja niissä jos jonkinlaisia piilopaikkoja ja täällä\nsaattoivat rohkeat rikolliset varsin hyvin ryöstää ihmisenkin ja kadota\nsitten saaliineen autiota kannasta pitkin Mensale-järvelle ja sieltä\nyhä kauemmaksi Ala-Egyptiin.\n\nKurt Lagerberg kuunteli jännittyneenä toisten puheita ja arveluja,\njoita esitettiin useitakin, kun majuri ja laivan kapteeni olivat\nliittyneet kiihtyneeseen joukkoon. Toistaiseksi ei saattanut olla\npuhettakaan matkan jatkamisesta kohta sen jälkeen, kun juuri\npäättymäisillään oleva purkaus olisi loppunut. Mutta kapteeni Shark\nselitti toiselta puolen, että hänen laivansa ei liioin voinut jäädä\nsatamaan kauemmaksi aikaa kuin korkeintaan aamuun asti. Jolleivät\njotkut matkustajat katsoneet voivansa silloin jatkaa matkaansa, täytyi\nheidän turvautua toisiin keinoihin matkaansa jatkaakseen.\n\nKonsuli ei oikein osannut ryhtyä mihinkään, mutta ainakaan ei hän\nhalunnut lähteä Port Saidista ilman tytärtään. Lähinnä päätettiin\ntiedustella, oliko Alice ehkä saapunut Graham Brothersin konttoriin, ja\nsamoin päätettiin ilmoittaa hänen katoamisestaan sekä satamapoliisille\nettä kaupungin poliisilaitokselle ja kaupungissa olevalle Englannin\nkonsulille. Saattoihan olla niinkin, että tyttö oli yksinkertaisesti\nvain eksynyt ja löytyisi pian jälleen. Mutta mitä enemmän aikaa kului\nja varsinkin pimeän tultua häipyi tämä toive yhä enemmän ja enemmän,\nvarsinkin kun toinen laivan miehistöön kuuluva toisensa jälkeen palasi\ntyhjin toimin etsintämatkaltaan. Loppujen lopuksi ei ollut ketään, joka\nolisi ainakaan sinä päivänä odottanut näkevänsä laivan kieltämättä\nmiellyttävimmän matkustajan.\n\nNuori Kurt ei kuitenkaan halunnut alistua tällaiseen asiaintilaan.\nHän ei kylläkään ollut koskaan ollut n.s. jatsipoika eikä hän liioin\nollut ollut paljon tekemisissä tyttöjen kanssa, koska hän oli\nkuluttanut vapaa-aikansa pääasiassa urheiluun. Mutta jouduttuaan\ntavallaan jäseneksi konsuli Willnerin perheeseen sekä tekemään pitkän\nlaivamatkan tämän perheen seurassa oli luonnollista, että hän oli\njoutunut seurustelemaan paitsi päämiehensä tyttären myöskin tämän\nystävättären, majuri Brownin veljentyttären, lähetyssaarnaajakokelas\nBethin kanssa. Beth oli kuitenkin melko lailla Kurtia vanhempi, joten\nKurt aivan luonnollisista syistä kiintyi enemmän neiti Aliceen, joka\noli suunnilleen samanikäinen kuin hän itsekin. Suurimman osan aikaansa\nKurt viettikin neiti Alicen sekä Bethin kaksikymmenvuotiaan serkun,\nWilly Brownin, seurassa.\n\nTämän iloisen ja nuorekkaan kolmikon iloisin ja samalla myöskin sekä\nulkonäöltään että käytöstavaltaan miellyttävin jäsen, jonka suuret\nsäteilevät silmät ja tuulessa liehuva kullankeltainen, tuuhea tukka\nolivat niin usein viehättäneet Kantonin matkustajia, oli nyt kadonnut,\njopa kadonnut tavalla, joka oli omiaan herättämään mitä suurinta\nlevottomuutta. Kurtin levottomuus yltyi vähitellen siinä määrin, että\nhän ei mitenkään saattanut toimettomana odottaa koko yötä.\n\nKonsulin ja kapteenin jatkuvasti neuvotellessa toimenpiteistä, joihin\nmahdollisesti voitaisiin ryhtyä, ryhtyi Kurt puhuttelemaan ystäväänsä\nWillyä. Tämä nojasi laivanpartaaseen ja tuijotti tylsänä laiturille,\njossa laivan ensimäinen perämies seisoi jutellen vormupukuisen\npoliisin kanssa — ilmeisesti asiasta, joka askarrutti heidän kaikkien\nmieliä. Willy huomasi myöskin, että toinen laivalla matkustaneista\nranskalaisista naisista lähestyi laiturille johtavaa laskusiltaa ja\nnousi nopeasti laivaan aivan kuin haluten, että kukaan ei huomaisi\nhäntä. Hän nimitti itseään rouva Chasseuriksi mutta myöskin signorina\nBelettiksi, pisimmän ja voimakkaimman italialaisen mukaan. Kun\nvalaistus oli heikko, olisi häntä tuskin nähnyt siitä paikasta, jossa\nWilly seisoi, mutta Kurt huomasi hänet ja virkkoi:\n\n— Ehkäpä tuo tietää asiasta jotakin?\n\n— Tarkoitatko tuota ranskatarta? kysyi Willy, joka näytti kohta\narvaavan ruotsalaisen ystävänsä ajatukset.\n\n— Tietysti, vastasi Kurt. — Kiiruhdanpa kohta alas ja yritän\nhaastatella häntä. Jotakin täytyy tehdä. Oletko valmis lähtemään\nmaihin? Lähtekäämme kahden ja yrittäkäämme tehdä, mitä voimme.\n\n— Minä olen kohta valmis. Olenkin itsekseni ajatellut juuri samaa asiaa\nja ajattelin tulla pyytämään sinua mukaan. Beth uskoo, että Alice\non joutunut valkoisten tai mustien ryövärien kynsiin. Mutta mitään\nvaaraa ei ole, ennen kuin päästään Kiinaan, kuten kuulin isäni sanovan\nkonsulille. Sillä siellä rehoittaa kaikenlainen rosvous enemmän kuin\nkoskaan ennen, kun kapina seuraa toistaan ja japanilaiset samoin kuin\nvenäläisetkin lakkaamatta sekaantuvat maan asioihin.\n\nKurt oli jo alhaalla välikannella, ennen kuin Willy oli ehtinyt sanoa\nkaiken sanottavansa. Samaa menoa hän kiiruhti hytteihin johtaville\nportaille ja ehti näkemään sekä ranskalaisella että italialaisella\nnimellä varustetun rouvan katoavan. Hän ehti myöskin näkemään, miten\ntoiseen ulkomaalaisten hyttiin johtava ovi avautui ja sulkeutui, ja jäi\nnyt seisomaan miettien, mitä olisi viisainta tehdä.\n\nAluksi oli kaikkialla hiljaista kuin haudassa. Kummastakaan\nulkomaalaisten hytistä ei kuulunut äännähdystäkään. Mutta sitten kuului\ntoisen italialaisen ääni:\n\n— Bravissimo, mia cara! Excellentissimo! Jussuf Effendi. Bodega prima.\n\nJa sitten seurasi pitkä rämsy sanoja, joita Kurt ei ymmärtänyt, mutta\nsitten joku seurueen toinen jäsen sai puhujan vaikenemaan ja hytissä\nvallitsi jälleen hiljaisuus.\n\nKurt oli kuitenkin kuullut muutamia sanoja, joita hän ei saanut\nmielestään. Sanat Jussuf Effendi saattoivat varsin hyvin esiintyä\nsanojen \"bodega prima\" — ensiluokkainen viinitupa — yhteydessä. Kun\nnäytti siltä, että hän ei enää saisi kuulla mitään, koska äskeistä\npuhujaa oli kielletty puhumasta liian äänekkäästi, päätti Kurt poistua\nja minuuttia myöhemmin hän olikin jälleen kannella ystävänsä Willyn\nluona, joka kohta huudahti:\n\n— No, saitko tietää jotakin?\n\n— En kylläkään suoraan.\n\n— Mutta entä epäsuorasti?\n\n— Saat kuulla, kun pääsemme maihin. Mutta hyvä olisi, jos voisimme\npäästä sinne niin huomaamatta kuin mahdollista.\n\nNiin tapahtuikin ja siten alkoi seikkailu, jonka tulosta tuskin kukaan\nolisi uskaltanut aavistaa.\n\n\n\n\nIII.\n\nRYÖVÄRIN AUTO.\n\n\nKukaan ei ollut huomannut, milloin molemmat nuorukaiset poistuivat\nhöyrylaiva Kantonista, jonka lähtö Port Saidin satamasta oli edellä\nselostettujen tapausten johdosta lykkäytynyt. Kurtilla oli aavistus,\nettä jos heidät huomattaisiin, merkitsisi se hänen mielessään\nheränneen suunnitelman toteutumisen viivyttämistä, mahdollisesti sen\nestämisyritystäkin. Tosin hänen suunnitelmansa ei ollut kovinkaan\nlujalla pohjalla, mutta jokin suunnitelma oli sittenkin parempi\nkuin ei mitään. Ja hän noudatti usein sananpartta joka opettaa,\nettä rohkeasti uskallettu on puoleksi voitettu. Ainakin hänellä oli\njoitakin johtolankoja ja niitä hän nyt selosti Willylle heidän pimeässä\nhapuillessaan ainoata kunnollista, satamasta kaupunkiin johtavaa katua.\n\nHän kertoi, mitä hän oli kuullut toisen italialaisen huudahtavan sen\njälkeen, kun kaksiniminen rouva oli palannut italialais-ranskalaisten\npariskuntien hyttiin. Hän tahtoi saada käsiinsä Jussuf Effendin\nomistaman ensiluokkaisen viinituvan. Hän ei salannut, että odotti\nlöytävänsä tuosta viinituvasta jotakin — ei hyvää eikä huonoa viiniä,\nsillä hän ei koskaan maistanut kumpaakaan. Hänellä oli aavistus, että\ntuo viinitupa oli jossakin yhteydessä Alice Willnerin katoamisen kanssa.\n\nWilly ei suinkaan ollut valmis yhtymään ystävänsä ajatuksenjuoksuun.\nHänestä olivat onnistumisen edellytykset kovin heikot eikä hän liioin\nsalannut käsitystään, että vaikka tuo viinitupa löydettäisiinkin,\nmin saattoi käynti siellä johtaa heidät aivan aavistamattomiin\nseikkailuihin.\n\nMutta nytpä Kurt vasta innostui. Hän huudahti innostuneesti:\n\n— Jos pelkäät, niin käänny takaisin! Pyydän ainoastaan, että et\nkerro kenellekään, mistä olemme nyt puhuneet. Minä oikein kaipaan\nseikkailuja. Muuten en varmasti olisikaan nyt matkalla Kiinaan. Ja tämä\nkäsilläoleva juttu on vain pieni makupala.\n\n— Kunhan se vain ei tarttuisi sinun kurkkuusi, sanoi Willy, joka tosin\noli sekä kookkaampi että voimakkaampi Kurtia, mutta sen sijaan paljon\nvarovaisempi. Ja hän jatkoi: Jos nyt meitäkin aletaan kaivata, kuten\nkai jo on tapahtunut, niin emme ole saaneet aikaan muuta kuin lisänneet\ntoisten levottomuutta, josta jokainen jo on saanut kyllikseen. Lyhyesti\nsanoen olen sitä mieltä, että sinun, samoin kuin minunkin, on parasta\npalata laivaan. Epäilen nimittäin vakavasti, että emme pysty saamaan\naikaan mitään tuossa viinituvassa, joka meidän sinun mielestäsi pitäisi\netsiä käsiimme, ja johon Alice muka on piilotettu.\n\n— Mutta minun aavistukseni...\n\n— Aavistukset ovat samanlaisia kuin unetkin, keskeytti Willy, mutta\nme englantilaiset olemme huonoja uneksimaan. Tosiasiat ovat aina\ntosiasioita.\n\nWillyn esitettyä vielä muutamia, hänen omasta mielestään hyvinkin\npainavia vastaväitteitä Kurtin suunnitelmaa vastaan, päättivät\nnuorukaiset erota. Willy palasi laivaan, mutta Kurt taas ryhtyi\nhaeskelemaan Jussuf Effendin omistamaa viinitupaa (Jussuf Effendi on\narabialais-turkkilainen nimi, joka merkitsee herra Josefia).\n\nHän kyseli muutamilta englantia puhuvilta merimiehiltä, jotka olivat\npalaamassa laivaansa oltuaan maissa \"juhlimassa\" aitoon merimiestapaan.\nMutta kukaan hänen puhuttelemistaan miehistä ei voinut antaa hänelle\nhänen pyytämiään tietoja. He tiesivät kyllä monta kapakkaa, mistä sai\nviskiä, mutta viinituvista he eivät sanoneet paljoakaan välittävänsä.\nSellaiset paikat olivat turkkilaisia ja arabialaisia varten, sanoivat\nhe, mutta merillä kulkeva neekerikään ei pistä niihin nokkaansa. Niin\noli laita kaikissa satamakaupungeissa ja niin oli täälläkin.\n\nKurt oli jo vähällä seurata Willyn esimerkkiä ja luopua koko\nyrityksestä, kun äkkiä tapahtui jotakin, joka sai hänen mielenkiintonsa\nheräämään uudelleen. Toisen kerran samana päivänä ja samassa\nkaupungissa hän luuli näkevänsä saman kiinalaisen, Kantonin\nkeittiöapulaisen, kiinalaisen Ming Tsun, jonka oikeastaan jo aikoja\nsitten olisi pitänyt olla laivassa. Ensin nämä kohtaukset herättivät\nKurtin mielenkiintoa salaperäisen, yhä vieläkin Kurtin taskussa olevan\nkirjeen vuoksi, mutta lisäksi tuli eräs toinenkin seikka. Kiinalainen\nei varmastikaan ollut saanut lupaa olla niin kauan maissa. Ilmeisesti\noli kokki useitakin kertoja kaivannut keltaihoista apulaistaan siitä\nlähtien, kun Kanton oli laskenut Port Saidin laituriin. Olisipa\nollut mielenkiintoista kuulla, minkä selityksen Ming Tsu itse olisi\nantanut pitkälliseen poissaoloonsa. Mutta Kurt karkoitti ajatuksen\nkiinalaisen kuulustelemisesta yhtä pian kuin se oli herännytkin ja\ntyytyi seuraamaan jonkin matkan päässä kiinalaista, joka ilmeisesti ei\nkiireissään ja huonossa valaistuksessa ollut huomannut häntä.\n\nKurt siis seurasi varovasti kiinalaista. Aavistus sanoi hänelle, että\nsellainen menettely oli kaikkein viisainta. Hän muisti ranskalaisen\nnaisen ja kiinalaisen salaperäiset keskustelut ja samalla hänen\nmieleensä johtui, että hänen kuulemansa italialaisen huudahduksen oli\nvarsin hyvin saattanut aiheuttaa jokin saman naisen laivaan palattuaan\njättämä tiedonanto.\n\nKaikkia näitä ajatellen Kurt aivan vaistomaisesti tähyili tarkkaan\npitkään siniseen mekkoon pukeutunutta keltaihoista ja vinosilmäistä\nmiestä, jonka ohutta, rasvaista, mustaa hiuspalmikkoa merimiehet\nmielellään nykivät kiinalaisen kulkiessa heidän ohitseen.\n\nMitä Ming Tsulla mahtoi oikeastaan olla tekemistä kaupungissa?\nHänhän kuului laivaan eikä hän varmaan ollut, paremmin kuin kukaan\nmuukaan miehistöön kuuluva, saanut minkäänlaista lupaa mennä maihin.\nHänellä täytyi olla jokin aivan erikoinen syy, joka oli saanut hänet\nlähtemään laivasta ja jättämään toimensa ilman lupaa sekä siten\njoutumaan alttiiksi rangaistukselle, sillä kapteeni Sharkin kanssa ei\nsuinkaan ollut leikkimistä tällaisissa asioissa. Vai oliko kiinalainen\nyksinkertaisesti karannut laivasta toivoen voivansa saada paremmin\npalkatun toimen tällaisessa satamassa? Vai oliko maa vähitellen\njostakin syystä alkanut polttaa hänen jalkojensa alla?\n\nAskel askelelta Kurt seurasi kiinalaista, joka näytti tarkoin\ntuntevan paikat, missä hän liikkui. Täten hän joutui yhä kauemmaksi\nja kauemmaksi hänelle uppo-outoon kaupunkiin. Mutta hän ei\nvälittänyt mistään muusta kuin kiinalaisen seuraamisesta. Ajatus\nmahdollisista seikkailuista, joihin hän voisi ehkä joutua, ei\nvähääkään huolestuttanut häntä. Mutta sisimmässään hän tunsi, että hän\nkiinalaista seuratessaan samalla lähestyi Alice Willnerin salaperäisen\nkatoamisen ratkaisua. Toisinaan oli niin pimeä, että hän saattoi vain\narvata, missä hänen takaa-ajamansa mies liikkui. Mutta paikoitellen\ntaas häntä auttoi pääasiassa kadunkulmissa olevien katulyhtyjen heikko\nvalo.\n\nKurtilla ei ollut aavistustakaan, miten kauas Port Saidiin he jo olivat\nehtineet, kun hän äkkiä näki edessään suuren, kirkkaasti valaistun\nikkunan. Hän huomasi ikkunan juuri kääntyessään kulmasta, mihin\nkiinalainen oli hetkiseksi pysähtynyt katulyhdyn alle. Mutta katsoipa\nKurt kulmaan tultuaan mihin suuntaan tahansa, ei hän nähnyt jälkeäkään\nMing Tsusta eikä hän liioin huomannut mitään muutakaan erikoista kuin\nedellämainitun suuren ja valaistun ikkunan.\n\nKurt lähestyi ikkunaa varovaisesti sivulta. Mitä lähemmäksi hän\ntuli, sen paremmin hän saattoi nähdä, että ikkunasta loistavan valon\naiheuttivat ikkunan sisäpuolelle ripustetut lukuisat, värilliset\nlyhdyt. Hän saattoi myöskin nähdä useiden varjojen liikkuvan sisällä\nja samalla hän kuuli ääniä sekä erilaisten soittokoneiden synnyttämää\nmusiikkia. Hänen käsityksensä, että paikka selvästi oli yleinen\nhuvittelupaikka, tuntui vahvistuvan, kun hän pimeässä seisoessaan näki\ntoisten ihmisten poistuvan huoneistosta, toisten taas menevän sinne.\nMutta tuijottipa hän heitä kuinka tarkoin tahansa, ei hän tuntenut\netsimäänsä kiinalaista.\n\nHänen mieleensä johtui ajatus, että hänhän voisi itsekin mennä\nhuoneistoon ottaakseen selville, oliko Ming Tsu mahdollisesti siellä,\nmutta hän luopui siitä, koska Ming Tsu varmastikin olisi silloin\nhuomannut hänet ja koska hän muutenkin olisi herättänyt huomiota, mitä\nhän suinkaan ei halunnut. Mutta hänen ei liioin kannattanut jatkuvasti\nseisoa paikallaan pimeässä saamatta mitään aikaan. Hän oli jälleen\nvähällä tunnustaa, että Willy oli ollut oikeassa väittäessään, että he\neivät voineet tehdä mitään. Lisäksi tuli hän vasta nyt ajatelleeksi,\nettä hän oli kulkenut kovin kauas pimeässä ja että hän vain vaivoin\nkykenisi löytämään takaisin laivaan. Päivä ei valkenisi ennen kello\nkuutta aamulla ja siihen oli vielä kauan aikaa.\n\nNäistä alakuloisista mietteistä hän heräsi ja hänen havaintokykynsä\nteroittui jälleen, kun hän näki auton pysähtyvän sen sisäänkäytävän\neteen, joka oli kauimpana valaistusta ikkunasta. Autosta nousi aivan\nvalkoisiin puettu mies, joka ainakin matkan päästä täydellisesti\nmuistutti niitä arabialaisia, joita Kurt kotimaassaan oli nähnyt\nelokuvissa. Tämä arabialainen oli varmaankin joku sheikki ja hän\nliikkui arvokkaasti ja juhlallisesti, kuten erämaan ruhtinaalle\nsopiikin. Vain jalo ratsu puuttui, jotta kuva olisi täydellinen.\nTämä sheikki näytti kuitenkin vaihtaneen hevosen autoon ja tällaisia\najopelejä näytti muuten tässä Idän kaupungissa olevan yhtä runsaasti\nkäytännössä kuin muuallakin maailmassa.\n\nKurtilla oli syytä kiinnittää huomiotaan tähän seikkaan. Hän itse\nharrasti suuresti autoilua, hänellä oli kotimaassaan ollut ajokortti\nja hän oli ottanut osaa autokilpailuihinkin. Mutta seuraavia\ntoimenpiteitään hänen oli myöhemmin vaikea selittää. Tuskin oli\narabialainen näet kadonnut taloon, josta loisti värillisten lyhtyjen\nvalo ja kuului kaikenlaista musiikkia, kun Kurt kiirehti auton luo ja\nryhtyi tarkastamaan sitä — tietämättä itsekään syytä, miksi.\n\nKuljettajaa ei autossa ollut ja muutenkin auto näytti tyhjältä. Se oli\nhienoa ranskalaista merkkiä ja siihen mahtui istumaan hyvinkin kuusi\nihmistä. Erinomainen varakatto oli nostettu paikoilleen, niin että se\npeitti myöskin kuljettajan istuimen sekä ohjauspyörän ja muut laitteet.\nAuton omistaja ei ilmeisestikään ollut köyhä mies. Ja jos omistaja\noli äskeinen, valkopukuinen mies, täytyi hänen osata itse ajaa, sillä\nmitään kuljettajaa ei, kuten sanottu, näkynyt. Autossa oli lyhdyt,\nmutta ne eivät olleet sytytetyt eivätkä ne olleet sytytetyt äskenkään,\nkun auto ajoi paikalle. Lyhtyjä olisi kuitenkin saattanut tarvita,\nvaikka omistajalla olisikin ollut suuri paikallisvaisto. Erikoisesti\nKurt pani merkille, että auto kulki harvinaisen äänettömästi. Sen\ntullessa hän ei ollut huomannut mitään, ennen kuin auto pysähtyi\nvalaistun ikkunan viereen. Se oli ilmestynyt siihen kuin varjo varjojen\njoukosta ja tuulilasi oli vain äkkiä välähtänyt. Kaikki tämä oli perin\nmielenkiintoista ja se tehosi väkisinkin Kurt Lagerbergin tapaiseen\nautointoilijaan.\n\nMutta äkkiä hänen huomionsa kiintyi muuanne. Häntä kiinnostavia\nseikkoja näytti ilmestyvän yhä enemmän ja enemmän. Uusin seikka oli se,\nettä arabialainen — tai mihin kansallisuuteen auton omistaja nyt mahtoi\nkuulua — ilmestyi jälleen näkyviin, mutta nyt huvihuoneiston pääovelle.\nJa hänen seurassaan oli Kurtin suureksi kummastukseksi äsken aivan kuin\nmaan alle kadonnut kiinalainen Ming Tsu!\n\nMikä ihmeellinen seikka oli saattanut yhteen nämä kaksi niin\nerilaista ihmistä — ylhäisen arabialaisen sekä laivakeittiön halvan\nkiinalaispalvelijan? Mutta siinä he joka tapauksessa seisoivat jutellen\nkeskenään sulassa sovinnossa ja Kurt ei olisi tällä hetkellä halunnut\nkuunnella mitään muuta niin mielellään kuin noiden kahden keskustelua,\njoka tuntui koskevan kovin tärkeitä asioita.\n\nÄkkiä kiinalainen katosi, mutta arabialainen alkoi hitaasti lähestyä\nautoa. Ja nyt Kurt ryhtyi tekoon, johon hän asiaa lähemmin harkittuaan\ntuskin olisi ryhtynyt, vaan sen sijaan pitänyt sitä suorastaan\nmielettömyytenä.\n\nLukija kysyy hyvällä syyllä: Mitä hän sitten teki? Hän kiipesi autoon!\n\nAuto oli kylläkin tilava, mutta sittenkin johtui vain hyvästä onnesta,\nettä häntä ei kohta keksitty. Tavallisissa oloissa hän olisi pitänyt\nilmitulemattomuuttaan suoranaisena ihmeenä.\n\nMutta oli miten oli, Kurt antautui joka tapauksessa alttiiksi\nilmitulemisen vaaralle. Hän joutui auton takaosaan, jossa oli tilaa\nkolmelle keskikokoiselle ihmiselle. Hän sijoittui auton lattialle\nistuimien viereen ja järjesti olonsa kykynsä mukaan niin, että häntä ei\nvoinut huomata ainakaan ensi silmäyksellä.\n\nYö oli, kuten sanottu, pimeä ja niin ollen häntä olikin melko vaikea\nhuomata, jollei joku suorastaan valaissut autoa lyhdyllä. Mutta kun\nsellaista mahdollisuutta ei ainakaan toistaiseksi näyttänyt olevan\nodotettavissa, tunsi Kurt itsensä varsin rauhalliseksi ja kohdisti\nkaiken huomionsa kuunnellakseen, mistä nuo niin erilaiset miehet\nkeskustelivat.\n\nHän saattoikin melko helposti seurata heidän keskusteluaan, sillä\nkeskustelu tapahtui englanniksi — tosin kyllä kummaltakin taholta melko\nlailla omituiseksi englanniksi, mutta kaikesta päättäen heillä ei ollut\nmuuta mahdollisuutta vaihtaa ajatuksia.\n\nKurt sai kuulla yllättäviä asioita, niin yllättäviä, että hän kiitti\nitseään siitä, että oli menetellyt niin kuin menetteli. Muussa\ntapauksessa olisi eräiden Kanton-laivassa ja Port Saidissa sattuneiden\ntapausten yhteys ehkä jäänyt ainaiseksi selvittämättä.\n\nKiinalainen kuului puhuvan ensin. Hän selitteli erittäin nöyrästi, että\nhänen \"rouvalta\" saamansa tehtävä oli nyt suoritettu ja että vangittu\nvoitiin koska tahansa noutaa Jussuf Effendin huoneistosta.\n\nValkopukuinen vastasi tähän, että hän ei halunnut maksaa mitään, ennen\nkuin kyseenalainen henkilö olisi odottavassa autossa.\n\nKiinalainen väitti vastaan, että hän antautuisi kovin suureen vaaraan,\njos hän ilman apua yrittäisi tuoda ulos sanotun henkilön. Laivastahan\noli voitu lähettää liikkeelle vakoojia ja tietystikin oli kaupungin\npoliisi hälytetty liikkeelle. Mutta viinituvasta saataisiin varmasti\napua kohtuullista korvausta vastaan. Lisäksi oli olemassa hyvin\nsalainen takatie, jolle auto voitaisiin ajaa, ja sitten kävisi kaikki\nkuin tanssi.\n\n— Minä voin joutua ansaan, sanoi arabialainen.\n\n— Vaara on pienempi takaportilla kuin tässä pääkäytävän edessä, vastasi\nkiinalainen, joka kaikesta päättäen omasta puolestaan halusi päästä\njutusta eroon niin pian kuin mahdollista.\n\nArabialainen tuntui miettivän, sillä hän puhui vasta runsaan minuutin\nkuluttua:\n\n— Rouva Chasseur kirjoittaa, että minä voin kaikessa luottaa hänen\nantamiinsa tietoihin. Hän on Suezin kanavan kautta tekemiensä\nsäännöllisten matkojen aikana tehnyt ennenkin minulle tärkeitä\npalveluksia ja rahat talletetaan hänen nimelleen pankkiin kohta, kun\nhänen tehtävänsä on kunnollisesti suoritettu. En ole vielä nähnyt\ntulosta — toisin sanoen mitä hän tällä kertaa on hankkinut. Olen aina\nvarovainen mies enkä koskaan osta sikaa säkissä. Mutta meidän, teidän\nja minun, osaltamme voidaan asia katsoa selväksi kohta, kun olette\njärjestänyt niin, että minä saan luoda edes yhden katseen siihen, mitä\nolen aikonut ostaa.\n\n— Se asia on helposti järjestetty, kuului kiinalainen vastaavan. —\nTulkaa minun mukanani sisään takatietä ja lupaan teille, että olette\ntyytyväinen.\n\nTähän mutisi arabialainen jotakin, jota autossa kuunteleva Kurt ei\nsaattanut eroittaa, mutta sen sijaan hän kuuli poistuvia askeleita.\nKaikesta kuulemastaan hän tunsi olevansa aivan pyörällä päästä. Tämähän\noli kappale parasta elokuvien rosvoromaania erämaaseikkailuineen.\nVähimmin jännittävää ei suinkaan ollut se, että toisen ranskalaisen\nnaisen nimi oli jälleen mainittu, hänen, jonka Kurt ensin oli\nyllättänyt salaisissa puuhailuissa kiinalaisen keittiöpalvelijan\nkanssa. Samalla sanoi jokin hänelle, että ryöstetty ihminen, josta\näsken oli ollut puhetta, ei juuri voinut olla kukaan muu kuin päivällä\nniin salaperäisellä tavalla kadonnut neiti Alice, konsuli Willnerin\ntytär.\n\nJos tämä olettamus piti paikkansa, ei hänellä tämän jälkeen ollut muuta\ntehtävää kuin pelastaa Alice häntä odottavasta, selvästikin hyvin\nuhkaavasta ja hyvin kauhistuttavasta kohtalosta, maksoi mitä maksoi. Ja\ntällä hetkellä hän nuoruudestaan huolimatta tunsi olevansa päättäväinen\nkuin elämän taisteluissa karaistunut mies. Hän päätti pelastaa Alicen.\nMutta kuinka se kävisi päinsä?\n\nHänellä ei ollut aikaa viivyttää tapahtumien kulkua. Hänellä ei liioin\nnäyttänyt olevan mahdollisuuksia hankkia muutamissa sekunneissa\narvokasta apua, jota hän kipeästi olisi tarvinnut. Jos hän vetoaisi\nviinituvassa oleviin ihmisiin, olisivat seuraukset ehkä paljon pahemmat\nkuin jos hän toimisi yksin.\n\nHän tunnusteli, oliko hänellä revolveria mukanaan. Tietystikään ei! Hän\nei ollut koko matkan aikana tarvinnut asetta ja kun hän illalla hiipi\nWillyn kanssa maihin, ei hänellä ollut aikaa aseistautua.\n\nMutta kaksi vankkaa nyrkkiä hänellä oli, kaksi oikein pohjoismaalaisen\nnyrkkiä. Ja nyt oli tullut ehkä tärkein tilaisuus koetella, mihin nuo\nnyrkit pystyisivät, jos tosi on kysymyksessä. Tällaisissa asioissa\nhän ei ollut koskaan ennen ollut mukana, eipä edes osannut kuvitella\nsellaisia mahdollisiksi.\n\nHöyrylaiva Kanton jatkaisi matkaansa päivänkoitteessa. Jollei neiti\nAlice siihen mennessä palaisi laivaan, olisi varmaa, että hänen\nvanhempansa jäisivät Port Saidiin ja tekisivät kaiken voitavansa\nlöytääkseen tyttärensä. Ei ollut mahdollista nyt asettua yhteyteen\nheidän kanssaan ja tiedoittaa, mitä hän oli saanut selville. Mutta\nkenties voisi joku poliisi auttaa häntä, jos hänen vain onnistuisi\nsaada sellainen käsiinsä, ennen kuin kaikki olisi liian myöhäistä.\n\nTällaisin toivein Kurt hiipi autosta, mutta tähyilipä hän pimeällä\nkadulla mihin suuntaan tahansa, ei hän nähnyt jälkeäkään järjestyksen\nvartijoista. Sitäpaitsi hän ei uskaltanut poistua kovin kauaksi auton\nluota. Hän oli päinvastoin juuri palaamassa auton luo sijoittuakseen\njälleen entiselle paikalleen, kun auto äkkiä lähti liikkeelle. Sen\nvauhti ei kuitenkaan ollut sen nopeampi kuin että Kurt muutamia\nnopeita juoksuaskeleita otettuaan oli aivan sen takana, kun se kääntyi\nporttikäytävää muistuttavaan holviin.\n\nKurt ei siekaillut hiipiessään jäljessä. Hän huomasi joutuneensa\nkaikesta päättäen laajalle pihalle, jota lyhty jotenkuten valaisi,\nja täällä hän näki auton pysähtyvän. Mutta hän ei saattanut nähdä\nkenenkään nousevan pois autosta. Oli todennäköisesti liian vaarallista\nyrittää uudelleen hiipiä autoon. Siten hän epäilemättä vain pahentaisi\nasiaa.\n\nEi, hänen täytyi keksiä jotakin muuta.\n\nAlkamalla ratkaisevalla hetkellä huutaa pimeässä hän ehkä voisi saada\naikaan hämminkiä, joka antaisi hänelle jonkin verran aikaa, mutta\nsiitä voisi myöskin olla seurauksena, että hän itse joutuisi kiinni ja\nryöstetty tyttö jäisi kokonaan ilman auttajaa. Muutamia muitakin, yhtä\nsopimattomia suunnitelmia syntyi hänen aivoissaan, mutta hän hylkäsi ne\ntoisen toisensa jälkeen.\n\nMutta juuri silloin, kun hän vielä ei ollut keksinyt mitään keinoa,\ntapahtui jotakin.\n\nTalon takaovesta tuli pihalle kaksi miestä, joista toinen oli Ming Tsu.\nMiehet kantoivat jotakin esinettä, joka muistutti suurta ja raskasta\npakettia. Ainakaan ei Kurt saattanut erottaa mitään muuta, mutta hän\noli iloinen voidessaan nähdä edes jotakin. Joka tapauksessa näytti\nsiltä, että tuossa paketissa saattoi varsin hyvin olla keskikokoinen\nihminen. Siinä saattoi siis olla Alice Willner hyvin sidottuna!\nEdelleen hän näki, miten paketti varovaisesti sijoitettiin autoon ja\nmiten kiinalainen sitten ojensi toisen kätensä, johon joku toinen käsi,\nkaikesta päättäen arabialaisen, laski jotakin. Vielä silmänräpäys ja\nauto lähti liikkeelle.\n\nSilloin Kurt, tuo reipas poika, vielä kerran noudatti äkillistä\nmieleenjohtumaa.\n\nAuto oli juuri kääntymässä edellämainittuun pimeään porttiholviin,\nkun Kurt salamannopeasti hypähti sen astinlaudalle. Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä auto vei hänet pois, kohti täysin tuntemattomia\nkohtaloita. Kapealle kadulle päästyään auto lähti kiitämään täyttä\nvauhtia Kurtin ollessa polvillaan sen astinlaudalla. Tästä hän\nsaattoi nähdä arabialaisen istuvan ohjauspyörän ääressä ja ohjaavan\nautoa. Ilmeisestikään, totesi Kurt tyytyväisenä, miehellä ei ollut\naavistustakaan, että aivan hänen takanaan oli valpas tarkkailija, joka\noli päättänyt mahdollisimman pian nopeasti keskeyttää tämän yöllisen\nmatkan.\n\nKurt oli nimittäin tähän mennessä päässyt täysin varmuuteen siitä, että\nauton takaistuimille sijoitetussa paketissa todella oli elävä olento.\nPaketista oli näet kuulunut ääni, joka muistutti syvää huokausta tai\nähkäisyä. Luodessaan silmäyksen ympärilleen Kurt ei nähnyt mitään\nmuuta kuin tuikkivia tähtiä. Auto oli ilmeisesti jo ehtinyt kaupungin\nulkopuolelle ja nyt hänen täytyi tehdä jotakin, ennen kuin se ehtisi\nliian kauas kaupungista. Auto kiiti eteenpäin pehmeästi loppumattomalta\ntuntuvaa tasaista tietä pitkin. Tuntematta paikkoja Kurtin oli mahdoton\nsanoa, mihin oltiin menossa. Mutta jos hänen oli mieli pelastua, oli\nparasta ensi tilassa ryhtyä tätä tarkoittaviin toimenpiteisiin.\n\nYllättävää toimintaa varten Kurtin asema oli mahdollisimman edullinen.\nHänen tarvitsi vain suunnata voimakas nyrkinisku autoa ohjaavan miehen\nniskaan saadakseen tämän hellittämään ohjauspyörästä. Mutta auto olisi\nsiinä tapauksessa jatkanut matkaansa ja seuraukset olisivat voineet\nkoitua tuhoisiksi kaikille siinä oleville. Ei, hänen täytyi suorittaa\nkaksi liikettä suunnilleen samanaikaisesti. Pian hän olikin selvillä,\nmitä hänen tuli tehdä. Hän oli tarkastellut autoa niin paljon, että hän\nsuunnilleen oli selvillä jarrujen ja vaihteiden sijoituksesta. Ja siksi\ntapahtui nyt seuraavaa.\n\nKooten kaikki voimansa — jotka tällä hetkellä todella olivat\njättiläismäiset — hän iski oikealla nyrkillään autoa ohjaavan miehen\nselkärankaan aivan niskan alapuolelle. Samassa silmänräpäyksessä, kun\npäällekarkauksen uhri horjahti syrjään ja hellitti ohjauspyörästä, Kurt\nhypähti autoon ja tarttui käsijarruun. Jarrutus oli niin ankara, että\nKurt oli vähällä lentää jäähdyttäjän yli autosta. Sen esti kuitenkin\nhurja kouraisu. Arabialainen oli näet iskenyt kiinni hänen toiseen\njalkaansa ja Kurt käsitti, että nyt alkaisi taistelu elämästä ja\nkuolemasta.\n\nArabialainen ei ollutkaan saanut riittävästi tuupertuakseen. Nähtävästi\nhänen ruumiinsa oli karaistunut kaikenlaisissa ponnisteluissa ja hän\ntointui melkein kohta saamastaan ankarasta iskusta. Hänen otteensa\nkävivät yhä hurjemmiksi. Mutta Kurtilla oli vielä puolellaan se etu,\nettä hän oli ylimäisenä. Kaikkein eniten hän tällä hetkellä pelkäsi,\nettä rosvo käyttäisi ampuma-asettaan, ja siksi hän pyrki kaikin keinoin\nsitomaan vastustajansa kädet. Tässä kohtalokkaassa kaksintaistelussa\nvastustajat vihdoin joutuivat äkkiä seisomaan pystyssä tiukasti\ntoisiaan vasten puristuneina. Ja nyt tapahtui taas jotakin, jota Kurt\nei ollut ottanut laskelmissaan huomioon.\n\nHänen takaansa kuului naisen kimeä kirkaisu. Sitten heitettiin\njotakin arabialaisen pään yli, niin että tämä hellitti otteensa.\nSamassa silmänräpäyksessä myöskin Kurt hellitti otteensa, mutta vain\nsuunnatakseen hurjan iskun vasemmalta vastustajansa kaulaan. Tuloksena\noli, että iskun saanut mies ähkäisi ja horjahti suistuen autosta tielle.\n\nKurt käytti viivyttelemättä hyväkseen näin saamaansa etua. Tuossa\ntuokiossa hän pani auton jälleen käyntiin ja käänsi sen samalla kertaa\nsille suunnalle, josta he olivat tulleet.\n\nEi voida sanoin kuvailla, kuinka nopeasti kaikki tämä tapahtui. Ei\nedes Kurt itse ollut siitä selvillä ajaessaan täyttä vauhtia tähtien\ntuikkiessa taivaalla jälleen, kuten hän uskoi, kohti seikkailujen\nkaupunkia, josta hänet äsken oli puoleksi vastoin tahtoaan viety pois.\nOli turhaa kääntyä katsomaan, miten auton oletetulle omistajalle oli\nkäynyt. Hänen takanaan oli yhtä pimeää kuin edessäkin. Pääasia oli\npäästä pakoon mahdollisia takaa-ajajia.\n\nNäitä ajatellessaan hän kuuli takaansa lyhyen huudahduksen.\n\nTotisesti! Hänhän ei ollut muistanut edes ottaa selkoa, ketä hän\noikeastaan kuljetti autossaan ja kuka oli ripeällä toiminnallaan\nratkaisevasti vaikuttanut äskeisen taistelun onnelliseen päätökseen.\n\nAsiaa ei voinut auttaa. Hänen täytyi pysähdyttää auto ainakin\nmuutamiksi sekunneiksi. Ja sen hän tekikin tottuneesti ja tällä kertaa\npaljon rauhallisemmin kuin äsken.\n\nHän kääntyi ympäri ja suuntasi taskulamppunsa valon takaistuimella\nolevaan ihmiseen.\n\nKaksi huudahdusta kuului samanaikaisesti.\n\n— Kurt!\n\n— Alice!\n\nAsia oli selvä. Ryöstetty tyttö oli löydetty jälleen. Mutta silti ei\nseikkailu vielä ollut lopussa. Vielä he olivat rosvon autossa oudolla\nmaantiellä eikä höyrylaiva Kantonin kannella.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nROHKEA KAAPPAUS NUMERO KAKSI.\n\n\nNiin. Vielä he eivät olleet Kantonin kannella eivätkä he edes täysin\ntietäneet, miten he sinne pääsisivätkään.\n\nAlice oli nyt sijoittunut pelastajansa rinnalle ja hän toisti kerran\ntoisensa jälkeen auton lähestyessä satama- ja kanavakaupunkia:\n\n— Ilman sinua, Kurt, olisin ollut hukassa!\n\n— Mutta sanohan, Alice, miten sait päähäsi lähteä yksin maihin?\nSinullehan jo oli sanottu, että sellainen oli liian rohkea yritys\nyksinäiselle tytölle.\n\n— Sanottiin kyllä! Mutta kiinalainen, joka oli laivassa, sanoi, että...\n\n— Ming Tsu? Totisesti alan vähitellen uskoa, että tuo keltanaama on\noikea paholainen. Mutta kerrohan!\n\n— Niin, katsos, minun seisoessani välikannella ja oikeastaan\nvihoitellessani isälle siitä, että tämä ei ollut suostunut ottamaan\nminua mukaansa maihin, tuli kiinalainen laiturilta laivaan ja suoraan\nminun luokseni. Hän sanoi isäni lähettäneen sanan, että minun tuli\nseurata Ming Tsuta, joka opastaisi minut isäni luokse. Isä oli, kertoi\nkiinalainen edelleen, päättänyt ostaa minulle jotakin muistoksi Port\nSaidista. Mutta minun itseni tuli valita haluamani esine basaarista,\njossa meidän piti kohdata toisemme.\n\n— Ja sinä seurasit häntä?\n\n— Mutta isähän oli lähettänyt sanan, että minun piti tulla häntä\ntapaamaan. Kiinalaisen kertomus tuntui minusta täysin luonnolliselta.\n\n— Onpas siinä aika viekas kettu, sanoi Kurt. — Toivottavasti tapaan\nhänet vielä, sillä en halua mitään muuta niin hartaasti kuin vääntää\ntuon kiinalaislurjuksen niskat nurin. Odottakoon vain, kunhan saan\nhänet käsiini! Mutta kerrohan edelleen!\n\n— Minä siis lähdin hänen mukanaan ja me pääsimme piankin tuohon\nbasaariin, jossa isän ja minun piti tavata. Isää ei kuitenkaan\nnäkynyt ja kiinalainen sanoi, että minun tuli odottaa. Basaarissa oli\nverrattain vähän ihmisiä, mutta kiinalainen kertoi, että ihmisiä aina\non vähän siihen aikaan päivästä, koska sattui olemaan kuumin aika. Ja\njotta minä saisin levätä ja virkistyä, kehoitti hän minua istuutumaan\nerään pöydän ääreen siksi aikaa kuin hän menisi noutamaan baarista\nvirkistävää sitruunajuomaa. Ja sitten hän antoi minun selailtavakseni\nenglantilaisen kuvalehden ja meni noutamaan sitruunajuomaa, jonka\nhän toikin kädenkäänteessä. Ja minä join sitä kulaukset ja ryhdyin\nselailemaan edelleen kuvalehteä, kun taa! Ming Tsu sanoi menevänsä\nkatsomaan, eikö isää jo alkaisi näkyä. Mutta siitä, mitä sen jälkeen\ntapahtui, en tiedä mitään, sillä heräsin vasta autossa ja huomasin\nkahden miehen tappelevan keskenään.\n\n— Ja sitten heitit huivin tai jonkin muun vaatteen tuon arabialaisen\npään yli, sanoi Kurt yhä vieläkin kiitollisena sanotusta teosta, jota\nilman taistelun tulos olisi saattanut olla kokonaan toisenlainen,\nvarsinkin jos rosvo olisi ehtinyt vetää esiin aseensa. Kurt oli\nnimittäin ehtinyt näkemään, että arabialaisen vyöhön oli pistetty\nainakin pari pistoolia sekä suuri tikari, jonka huotrassa jalokivet\nkimaltelivat.\n\n— En oikein itsekään tiedä, mitä tein, sanoi Alice. — En saattanut\ntietysti aavistaakaan, että juuri sinä olit tappelemassa minun\nryöstäjäni kanssa. Tarkoitukseni oli kyllä, että tuo vaate peittäisi\nteidät molemmat. Mutta kun tuo toinen mies sitten sinun iskustasi\nhorjahti ja putosi pois autosta ja kun auto alkoi jälleen kiitää\neteenpäin, en voinutkaan toteuttaa aikomustani heittäytyä pois siitä,\nvaan vaivuin istumaan tietämättä mitään siitä, mitä oikeastaan oli\ntapahtunut ja mitä oli tekeillä.\n\n— Ethän sinä voinutkaan tietää, sanoi Kurt, mutta varoi visusti\nkertomasta tytölle, kuinka kauhea hänen heräämisensä todellisuudessa\nolisi ollut, jos hänen ryöstäjiensä pahat aikomukset olisivat kaikessa\nlaajuudessaan toteutuneet. Ei hän liioin tahtonut kosketella sitä\ntapaa, miten kavala kiinalainen oli antanut Alicelle unijuomaa ja\nsitten toimittanut hänet jollakin tavalla viinituvan huoneiston\njohonkin soppeen. Pääasia oli nyt, että Alice pysyisi mikäli\nmahdollista hyvässä kunnossa, jotta hän voisi vaadittaessa ottaa osaa\ntapahtumien kulkuun.\n\nLähinnä heidän tehtävänään oli pyrkiä Port Saidiin niin pian kuin\nmahdollista. Siellä saataisiin varmasti poliisilta apua, jos sitä\ntarvittaisiin. Kantonin piti auringon noustessa lähteä jatkamaan\nmatkaansa kaukaiseen itään. Silloin täytyi heidän olla laivassa,\njotta viimeinen villitys ei tulisi entistä pahemmaksi. Seikkailua\nalkoi vähitellen olla melkein liiankin paljon. Mitä sitten olikaan\nodotettavissa perillä, maassa, jonka miljoonat keltaihoiset asukkaat\ntoivoivat \"vieraille paholaisille\" — monien kiinalaisten yhä vieläkin\nulkomaalaisista käyttämä nimitys — kaikkea mahdollista pahaa? Tässä oli\nollut toiminnassa ainoastaan yksi kiinalainen, mutta hän oli ehtinyt\nsaamaan aikaan näin paljon pahaa. Mitä sitten saisivatkaan aikaan hänen\nmiljoonat vinosilmäiset sukulaisensa?\n\nTällaisia ajatuksia risteili Kurtin aivoissa auton kiitäessä eteenpäin\ntähtikirkkaan taivaan alla pimeässä ja viileässä yössä. Mutta sitten\nhäntä alkoi askarruttaa kysymys, miten hänelle kaupunkiin tultaessa\nkävisi siinä tapauksessa, että hänen ohjaamansa auto oli yleisesti\ntunnettu. Jos niin olisi asianlaita, täytyisi heidän pysähdyttää auto\nja jättää se hyvissä ajoissa ennen kaupunkiin saapumista. Yllätyksen\njohdosta häviölle joutuneella arabialaisella rosvolla saattoi olla\npaikkakunnalla hyvinkin paljon ja hyvinkin mahtavia ystäviä ja\ntuttavia. Ja siinä tapauksessa he joutuisivat uusiin seikkailuihin ja\nvaikeuksiin, joita oli paras välttää.\n\nKuten edellä jo tuli mainituksi, kulki auto perin äänettömästi.\nAjaessaan täyttä vauhtia ja antaessaan auton voimakkaiden lyhtyjen\nvalaista täydellä voimallaan, jotta hän näkisi paremmin ohjata autoa\ntuntemattomalla tiellä, Kurt äkkiä hätkähti kuullessaan äänen, joka\nmuistutti voimakasta hirnumista. Se tuntui tulevan pimeydestä hänen\ntakaansa ja hänessä heräsi heti ajatus, että joku ajoi häntä takaa.\nHän vilkaisi myöskin sivulleen nähdäkseen, oliko Alice mahdollisesti\nkuullut mitään, mutta huomasikin tällöin, että tyttö nukkui. Ehkäpä\nhänen saamansa unilääke vaikutti edelleenkin, niin että hänen oli\nvaikea pysyä valveilla. Kurt kumartui istuimen selkänojaa vasten\nvaipuneen Alicen puoleen ja lausui voimakkaasti hänen nimensä, mutta\nei saanut mitään vastausta. Tyttö nukkui todellakin yhtä rauhallisesti\nkuin olisi ollut kotona omassa sängyssään. Hän oli luottamuksella\njättäytynyt Kurtin hoivattavaksi.\n\nTämä taas puolestaan lisäsi Kurtin itseluottamusta. Hän alkoi toimia,\naivan kuin olisi ollut yksin autossa, ja keskitti kaiken huomionsa\nauton ohjaamiseen ja edessä olevan maiseman tarkkailemiseen. Äskeistä,\nhirnahdukseksi luulemaansa ääntä ajatellessaan hän päätteli varmasti\nkuulleensa väärin. Tähän kuuloharhaan oli ehkä vaikuttanut sekin, että\nhän oli ajatellut tielle pudonnutta arabialaista ja hänen kohtaloaan.\nArabialainen ja hevonenhan usein muodostavat yhden käsitteen.\nNimenomaan hänen oli ollut aluksi vaikea ajatella, että hänen näkemänsä\nensimäinen oikea arabialainen olikin ajanut autossa eikä ratsastanut.\nMutta jos arabialainen olisikin ryöstänyt tytön ratsullaan, niin miten\nsilloin olisi käynyt hänen pelastuksensa? Ja jos taas arabialainen\nolisikin selvinnyt äskeisestä seikkailustaan ehjänä ja saanutkin\njostakin käsiinsä hevosen, oli aivan mahdotonta, että hän olisi\npystynyt ajamaan takaa ja seuraamaan nopeakulkuista autoa.\n\nMutta mitä tuo oli? Oliko auto, jota hän ohjasi ja joka hyvää vauhtia\nvei häntä ja nukkuvaa tyttöä kohti kaukaista päämäärää, todellakin\nyksin tiellä? Kaukana etäisyydessä suoraan hänen edessään näkyi kaksi\nloistavaa pistettä. Ne eivät totisesti voineet olla mitään muuta kuin\nauton kaksi etulyhtyä!\n\nTosin ei auton vastaantulemisen tarvinnut ehdottomasti merkitä jotakin\ntavatonta ja uhkaavaa. Mikäli hän saattoi käsittää, ajoivat he\nsatamakaupunkiin johtavaa tietä ja kaupungissa hän oli ehtinyt näkemään\nenemmän autoja kuin mitä hän oli saattanut kuvitellakaan Port Saidista\nmuodostamansa ennakkokäsityksen perusteella. Mutta siitä huolimatta\naavistus sanoi hänelle, että tuon auton kohtaaminen ei tietänyt mitään\nhyvää.\n\nSen vuoksi hän pitikin erittäin valppaasti silmällä vastaantulevan\nauton liikkeitä ja hänen valppautensa lisääntyi, mitä lähemmäksi auto\ntuli. Ja pian hän joutuikin näkemään, että hänen valppautensa ja\nvarovaisuutensa eivät suinkaan olleet tarpeettomia.\n\nJuuri, kun vieras auto oli tulossa aivan kohdalle, Kurt näki tulitikun\nleimahtavan sisällä autossa. Leimahdus oli äkillinen ja auto meni\npian ohi, mutta lyhyt tuokio oli riittänyt. Kurtin tarkat silmät\ntotesivat nimittäin, että tulitikun sytyttäjä ei ollut kukaan muu kuin\nmuuan Kantonin matkustajista, nainen, jolla oli sekä ranskalainen\nettä italialainen nimi. Mutta sitäpaitsi Kurt ehti näkemään, että\nohjauspyörän ääressä istui mainitun rouvan mies, joka oli sanonut\nolevansa signor Beletti.\n\nKun Kurt itse istui pimeässä, saattoi hän toivoa, että vastaantulijat\neivät olleet tunteneet häntä — mikäli nyt sitten heidän autonsa\nvalonheittäjien valo ei ollut niin voimakas, että se voitti hänen\nautonsa lyhtyjen valon, ja edellyttäen, että toisessa vaunussa istujat\neivät erikoisesti tarkkailleet vastaantulijoita. Sellaisin toivein\nhän jatkoi matkaansa uutta kokemusta rikkaampana, mutta jo seuraavat\nsilmänräpäykset lisäsivät näitä kokemuksia ja tekivät muutenkin\njännittyneen tilanteen entistäkin jännittävämmäksi.\n\nLyhyesti sanoen kävi niin, että mitään aavistamaton Kurt kuuli äkkiä\npistoolin tai revolverin kuulan viheltävän korvansa ohi. Tuo kuula,\njoka sivuutti aivan läheltä hänen vasemman korvansa, pirstasi matkaansa\njatkaessaan auton tuulilasin hänen edessään. Sitä seurasi toinen kuula,\njoka ilmeisesti oli tähdätty takapyörien renkaisiin, mutta lensikin\nliian korkealta ja teki vain reiän auton kattoon.\n\nKurt puolestaan lisäsi auton vauhdin äärimmilleen ja alkoi sitäpaitsi\najaa, mikäli mahdollista, mutkitellen, jotta autoon olisi vaikeampi\nsaada osumaan. Hän huomasi, että vastaantulijat olivat siis kaikesta\npäättäen tunteneet hänet ja todennäköisesti myöskin Alicen.\n\nMutta jättäisivätkö vastustajat vainoamisensa tähän? Eikö pikemminkin\nollut pelättävissä, että he ryhtyisivät jatkamaan takaa-ajoa\nhuomattuaan, että heidän ampumansa laukaukset eivät olleet tehneet\ntarkoitettua vaikutusta?\n\nTehdäkseen mahdollisten uusien laukauksien osumisen vieläkin\nvaikeammaksi Kurt sammutti autonsa lyhdyt sekä käänsi auton pitkässä\nkaaressa tieltä syrjään. Hän oli ehtinyt pimeässä huomata, että\nmaantien kummallakin puolella oli jokseenkin tasaista. Nyt hän totesi,\nettä maa itse asiassa oli melkein yhtä sileää kuin huoneen lattia\nja että sitä peitti lyhyt ruoho, joten tien vieressä saattoi ajaa\njokseenkin yhtä mukavasti kuin itse tielläkin. Niinpä hän jatkoikin\nmatkaansa suunnilleen minuutin verran, kunnes jälleen tapahtui jotakin,\nmikä kerta kaikkiaan pysähdytti auton ja keskeytti heidän matkansa.\n\nBensiini loppui!\n\nKaasuttajasta kuului omituinen ääni ja auto pysähtyi äkillisellä\ntempauksella. Ja siinä he nyt istuivat pääsemättä liikkumaan paikaltaan\nja ilman minkäänlaista aavistusta siitä, missä he olivat tai kuinka\npitkä matka vielä oli Port Saidiin.\n\nRyhtyessään miettimään, mitä nyt olisi tehtävä, Kurt kuuli toisen auton\näänen, auton, joka tuntui ajavan samaan suuntaan kuin hekin olivat\najaneet, ennen kuin hän ohjasi auton tieltä syrjään.\n\nAuto tuntui kiitävän eteenpäin hurjaa vauhtia ja Kurt päätteli\nmielessään, että kysymyksessä varmaan oli sama auto, joka aivan\näskettäin oli tullut heitä vastaan ja josta heitä kohti oli ammuttu.\nSiinä istuvat olivat nähtävästi ryhtyneet todenteolla ajamaan heitä\ntakaa, ja Kurt ei saattanut tarpeeksi kiittää onnellista ajatusta, joka\noli kehottanut häntä varovaisuuteen ja saanut hänet ohjaamaan auton\nsyrjään tieltä. Bensiini oli kyllä loppunut hänen autostaan, mutta kun\nsen lyhdyt oli sammutettu, oli sitä vaikea pimeässä huomata tieltä.\nVain erikoisen onnettomat seikat voivat saada aikaan, että heidät\nnähtäisiin, päätteli Kurt, vaikka takaa-ajajat koettaisivatkin tähyillä\nmyös sivuille. Ja niin kävikin. Heitä ei huomattu, vaan auto kiiti\nohi. Kurt tunsi jälleen olonsa turvallisemmaksi ja hän alkoi jälleen\ntarkemmin pohtia, mitä nyt olisi tehtävä.\n\nHeidän ohitseen porhaltaneen auton suunta oli osoittanut hänellekin\nreitin, jota hänen piti seurata. Port Said oli varmasti sillä\nsuunnalla, mihin auto oli kadonnut. Ja Port Saidiin hänen tuli pyrkiä\nniin pian kuin mahdollista. Mutta sinne pääsemiseen ei nyt näyttänyt\nolevan mitään muuta mahdollisuutta kuin ryhtyä kävelemään jalkaisin,\nvaikka pitkän matkan käveleminen olikin varsin vaativa urakka. Itse\nhän siitä kyllä jotenkuten selviäisi, vieläpä pystyisi kulkemaan aika\nnopeastikin. Mutta miten kävisi Alicen, joka yhä edelleenkin nukkui\naavistamatta vähääkään, millaisen vakavan käänteen heidän seikkailunsa\nnyt oli saanut.\n\nEnsin hän ajatteli lähteä yksin yrittämään kaupunkiin sekä sitten,\nsaatuaan jostakin käsiinsä auton, palata noutamaan Alicen joko laivaan\ntai ainakin kaupunkiin. Mutta hän luopui tästä suunnitelmasta ennen\npitkää.\n\nSillä Alicellehan saattoi hänen kauan aikaa kestävän poissaolonsa\naikana tapahtua melkein mitä tahansa!\n\nKurt veti esiin taskulamppunsa ja kellonsa. Kellon viisarien asento\nosoitti, että aurinko näillä seuduilla nousisi vajaan kahden tunnin\nkuluttua. Silloin tien syrjässä autiolla kentällä seisova auto\nherättäisi kaikkien ohikulkijoiden huomiota. Vaikka Alice sillä välin\nheräisikin, saattaisi hän silti jälleen joutua sen hirvittävän kohtalon\nuhriksi, josta Kurtin oli onnistunut hänet ainakin toistaiseksi\npelastaa. Mahdollisesti hän joutuisi uudelleen kiinalaisen tai\narabialaisen taikka sitten tuon ranskalais-italialaisen pariskunnan\nkäsiin, joka viimemainittu näytti sekin jollakin tavalla olevan\nyhteistoiminnassa edellisten kanssa.\n\nEi. Alice täytyi herättää! Hänet täytyi tavalla taikka toisella\ntoimittaa pois autosta, jossa heille ei enää ollut mitään hyötyä, vaan\njossa oleskelu saattoi päinvastoin koitua vaaralliseksi. Onneksi Kurt\nhavaitsikin, että Alicea ei ollut vaikea saada hereille. Ja kun hän\nsitten mahdollisimman varovaisesti — ja puhumatta mitään siitä, miten\nheitä oli ammuttu ja ajettu takaa — oli kertonut hänelle, että he eivät\nvoineet jatkaa matkaansa autolla, koska bensiini oli loppunut, kysyi\nhän, uskoiko Alice jaksavansa jatkaa matkaa jalan.\n\n— Luonnollisesti! vastasi Alice. — Minä olen pienestä pitäen tottunut\nkävelemään pitkiäkin matkoja ja sitäpaitsi uskon, että kävely juuri nyt\ntekee minulle hyvää. Mutta mitä me teemme tälle autolle?\n\n— Me jätämme sen tähän toistaiseksi, vastasi Kurt jättäen viisaasti\nsanomatta, kuinka vaaralliseksi autoon jääminen olisi heille saattanut\nkehittyä sen jälkeen, kun auto oli pysähtynyt bensiinin loppuessa.\n\nMutta ennen kuin he lähtivät auton luota, teki Kurt ammattimiehen\ntaitavuudella sen käyttökelvottomaksi ottamalla siitä\nmagneettisytyttäjän sekä pari muuta tärkeätä osaa. Näin hän sai aikaan,\nettä kukaan ei voinut käyttää sitä heidän takaa-ajamiseensa siinäkään\ntapauksessa, että hänen mahdollisesti onnistuisi jostakin saada\nbensiiniä.\n\nHänen jo kokemansa, edellä kuvatut seikkailut olivat opettaneet\nhänelle, että hänen täytyi aina olla valppaana ja ottaa kaikki\nmahdollisuudet huomioon. Kuten seuraavassa saamme nähdä, noudattikin\nhän kaikissa tilanteissa tätä menettelytapaa. Hän tarkasti myöskin\nauton nähdäkseen, olisiko siinä mitään aseita, joita mahdollisesti\nsaattoi käyttää puolustuksekseen, ja hänen ponnistuksensa johtivatkin\ntulokseen, sillä kuljettajan istuimen edestä hän löysi pitkän ja\nterävän tikarin. Häntä ei suinkaan sovi moittia siitä, että hän\nkiiruhti pistämään aseen vyöhönsä. Tikarin löydettyään hän tunsi\nitsensä jonkin verran turvallisemmaksi, vaikka hän olisikin ollut\npaljon tyytyväisempi, jos hän tikarin sijasta olisi löytänyt\nkunnollisen ampuma-aseen.\n\nSitten he alkoivat reippain askelin marssia, kuten he uskoivat,\noikeaan suuntaan. Kurt muisti selvästi, mille taholle äskeinen auto\noli kadonnut, ja hänen mielestään oli selvää, että Port Said sijaitsi\nsamalla suunnalla, olivatpa he nyt sitten missä tahansa. Hän oli\niloinen, että Alice pystyi astelemaan yhtä reipasta tahtia kuin hän\nitsekin. Samoin oli hän tyytyväinen siihen, että oli vielä yö ja että\nilma oli viileä, joten Itämaiden auringon polttava kuumuus ei saattanut\nvaivata heitä. Molempia innoitti ajatus päästä kaupunkiin ja laivaan\nmahdollisimman pian. Mutta jotta ei saattaisi toista levottomaksi, ei\nKurt puhunut mitään kapteeni Sharkin sanoista, että Kanton lähtisi\njatkamaan matkaansa auringon noustessa, ja että he puolestaan voisivat\njatkaa matkaansa Kiinaan vasta myöhemmin, jollakin toisella laivalla.\n\nSitäpaitsi oli olemassa sekin mahdollisuus, että kapteeni Shark oli\ntaipunut odottamaan vielä muutamia tunteja. Mutta varmaa se ei suinkaan\nollut. Eikä tämä asia missään tapauksessa ollut laadultaan semmoinen,\nettä siitä sopi keskustella Alicen kanssa, sillä tämän rohkeutta oli\nkaikin keinoin pidettävä vireillä.\n\nHeidän noudattamansa nopea tahti sai aikaan, että he eivät paljonkaan\nehtineet keskustelemaan toistensa kanssa. Kumpikin ajatteli\nenimmäkseen omia ajatuksiaan ja heidän vauhtinsa pikemminkin kiihtyi\nkuin hiljentyi. Ei ollut kulunut kovinkaan kauan aikaa, kun Kurt\ntaskulamppunsa avulla totesi, että he olivat tulleet tielle, jossa\nkulki ristiin rastiin autonpyörien jättämiä jälkiä. Ilmeisesti tämä oli\nsama tie, jota he olivat äsken ajaneet, ja koska se näytti johtavan\nitään, johti se ilmeisesti myöskin heidän määräpaikkaansa. Mutta\nhetkistä myöhemmin hän teki havainnon, joka vieläkin suuremmassa\nmäärässä ilahdutti häntä. Hän erotti näet pimeässä rakennuksen,\nilmeisesti ihmisasunnon, ääriviivat ja nyt heille vihdoinkin näytti\ntarjoutuvan mahdollisuus ainakin saada selville, niissä he olivat.\n\nKuitenkin hän lähestyi rakennusta, johon hän kiinnitti niin suuria\ntoiveita, äärimäistä varovaisuutta noudattaen. Rakennus näytti olevan\nsamaa tyyliä kuin monet hänen Port Saidissa näkemänsä talot — siis\nrakennettu paaluille. Paalujen ympärille oli istutettu joitakin\npensaita, jotka kuitenkaan eivät näyttäneet erikoisesti viihtyvän.\nNe olivat kuitenkin niin korkeita, että niistä oli suojaa Alicelle\nja Kurtille heidän hitaasti lähestyessään rakennusta ja tarkoin\nsilmäillessään ympärilleen. Aluksi he kuitenkaan eivät voineet\nnähdä mitään sellaista, mikä olisi lisännyt heidän levottomuuttaan.\nKaikkialla vallitsi täydellinen hiljaisuus eikä mitään liikettä ollut\nhavaittavissa. Kurt pohti jo kysymystä, uskaltaisiko hän kolkuttaa\ntalon ovelle ja häiritä sen asukkaiden lepoa, jota nämä hyvinkin\nsaattoivat tarvita edellisen päivän raskaan raadannan jälkeen, jopa\ntarvita enemmän kuin mitä ulkomaalainen saattoi aavistaakaan.\n\nMutta toiselta puolen ei Kurtilla ja Alicella suinkaan ollut aikaa\nhukattavana. Sen, mitä täytyi tapahtua, piti tapahtua nopeasti. He\nolivat nyt ehtineet lähelle talon takapuolella olevia portaita ja Kurt\noli juuri nousemassa portaille, kun hän äkkiä pysähtyi kuullessaan\nääniä.\n\nHän veti kiireesti Alicen mukanaan lähimmän pensaan suojaan ja siellä\nhe saattoivat molemmat kuulla äänen, joka jollakin tavalla tuntui\nheistä tutulta, toruvan huonolla englannin kielellä:\n\n— Mikään tällä Port Saidiin ja Port Saidista johtavalla tiellä ei\nsaata jäädä teiltä huomaamatta. Jollette nukkuisi kuin tukit, olisitte\nvarmastikin nähneet minun äsken mainitsemani auton jokin aika sitten\najavan tästä ohi. Samoin olisitte nähneet, kuinka monta henkeä autossa\noli.\n\n— Kuten jo olen sanonut, on tämän tullihuoneen ohi tänä yönä kulkenut\nainoastaan kaksi autoa. Ja molemmat tulivat kaupungista. Ja kolmas auto\non teidän oma autonne, joka nyt seisoo tuolla tiellä.\n\nEnsin kuulunut ääni alkoi puhua jälleen, mutta nyt hän nähtävästi\nkohdisti puheensa jollekin toiselle huoneessa olevalle henkilölle.\nAvoimesta ikkunasta ulkona olijat selvästi kuulivat hänen sanansa:\n\n— Silloin minä en lainkaan osaa selittää tätä arvoitusta, Enrico, ja\nkuitenkin olen aivan varma, että en nähnyt väärin. Tunsithan sinäkin\ntuon tytön, eikö niin?\n\n— Aivan selvästi, kuului nyt kolmas ääni sanovan. — Hän istui\nnojautuneena taaksepäin istuimen selustaa vasten ja ohjauspyörää hoiti\nsamainen poikalurjus, jonka suhteen Ming Tsu oli varoittanut meitä.\nMissään tapauksessa emme voi jäädä tänne kauemmaksi aikaa. Sillä jollen\nole laskenut aivan väärin, ovat he jo ehtineet takaisin laivaan, ja\nsiinä tapauksessa me olemme myytyjä, jollemme kohta laittaudu turvaan.\nPietro ja Bianca ovat varmaan matkojen päässä.\n\nJäämättä kuuntelemaan keskustelun jatkoa Kurt noudatti ajatusta, jonka\nmuutamat äskeiset sanat olivat hänen mielessään herättäneet, ja tarttui\nAllcen käteen. Tehtyään pienen kierroksen talon ympäri pääsivät he\njälleen tielle. Tiellä oli todellakin auto, joka todennäköisesti oli\ntyhjä, koska äskeisten puhujien toverit olivat jossakin muualla. Nyt\noli siis vielä kerran käytettävä hyväkseen tarjoutuvaa tilaisuutta ja\nluotettava onneen, joka oli suosinut heitä tähänkin asti.\n\nKurt pysähtyi auton viereen, mutta niin, että häntä ei voitu nähdä\nmistään rakennuksen ikkunasta, ja kuiskasi nopeasti Alicelle:\n\n— Kiipeä nopeasti vaunuun! Tämä on luultavasti meidän ainoa ja\nviimeinen pelastamismahdollisuutemme. Äsken kuulit, millaista väkeä\ntuolla sisällä on, ja jos he saavat meidät käsiinsä, niin olemme\nmolemmat hukassa. Loput selitän sinulle myöhemmin.\n\nAlice vapisi pelosta ja Kurt auttoi hänet autoon kuin lapsen sekä\nkiipesi nopeasti itse jäljestä ryhtyen toisen kerran samana yönä\nkäsittelemään tuiki tuntemattomien ihmisten autoa. Ennen kuin Alice oli\nehtinyt kunnolla päästä selville, mistä oikein oli kysymys, lähdettiin\njälleen liikkeelle aika kyytiä, mutta samassa Alice kuuli, miten\ntalosta ammuttiin heidän jälkeensä laukaus toisensa jälkeen. Alice\npelkäsi niin, että uskalsi tuskin hengittää, mutta onneksi kuulat eivät\nosuneet. Korkeintaan jokin puhkaisi auton seinän.\n\nKurt oli kaikesta päättäen jälleen suorittanut mestarikaappauksen.\nVaaraa, johon hän antautui, hän ei hetkeäkään ollut ajatellut. Mutta\nkun kaappaus oli onnellisesti suoritettu, huomasi hän ajattelevansa,\nettä mikään ei voinut sattua sopivampaan aikaan, sillä nyt heidän\ntäytyi ehtiä Port Saidin satamaan hyvissä ajoissa tai ainakin viime\nhetkessä ennen Kantonin lähtöä. Että hänen kaiken lisäksi oli\nonnistunut vetää nenästä vaarallisia seikkailijoita, vain lisäsi\ntyytyväisyyttä, jota hän tunsi hiljaisessa mielessään ohjatessaan\ntäyttä vauhtia kiitävää autoa. Eivätkä tyytyväisyyttä liioin\nvähentäneet talot, joita tien kummallakin puolella näkyi yhä useampia,\nja jotka siis todistivat, että oltiin lähestymässä kaupunkia.\n\nJa sitten nousi aurinko.\n\nEtelässä ei ensinkään tunneta Pohjoismaiden aamu- ja iltahämärää.\nNytkin pimeys muuttui valoksi ja yö päiväksi aivan kuin taikaiskusta.\nNyt oli Kurtin helppo nähdä, missä hän oli ja mihin hän ajoi.\nOnnellinen sattuma järjesti vielä niin, että hän osui ajamaan saman\nrohdoskaupan ohi, josta hän edellisenä päivänä oli ostanut lääkkeitä\nrouva Willnerille, joka nyt varmaan oli puolikuolleena pelosta\ntyttärensä vuoksi. Tästä lähtien hän tiesi tarkoin, mitä katuja hänen\noli ajettava ja sen jälkeen ei kulunut montakaan minuuttia, kun hän jo\najoi pitkälle laiturille.\n\nKanton oli vielä laiturin vieressä, mutta kaikki oli valmiina lähtöön.\nAlicen isä yksin seisoi laiturilla kädessään pieni matkalaukku ja\nkeskustellen jonkun univormupukuisen henkilön kanssa.\n\nLaiturille johtava käytävä oli vielä paikoillaan ja sillä seisoivat\nkapteeni Shark sekä majuri Brown ja tämän poika Willy. Juuri Willyn\nkuultiinkin huudahtavan, kun Kurt nousi autosta ja alkoi tulla laivaa\nkohti Alicea taluttaen. Seuraavassa silmänräpäyksessä kaikki huusivat\nääneen ilosta ja hämmästyksestä, mutta konsuli hyökkäsi tulijoita kohti\nja sulki kadonneen mutta jälleen löydetyn tyttärensä syliinsä.\n\nKapteeni Shark puolestaan oli rynnännyt komentosillalle vauhtia,\njohon hänen lyhyiden, tanakoiden jalkojensa ei olisi luullut\nlainkaan pystyvän. Toisten kiivetessä jäljestä kaikuivat jo\nkapteenin komentosanat ja merimiehet riensivät tuonne ja tänne\nniitä noudattaessaan. Tuossa tuokiossa oli köydet päästetty irti,\nportit suljettu ja laiturikäytävä vedetty ylös sekä asetettu\nsäilytyspaikalleen. Pian alkoi potkurikin toimia ja vihellyspilli antoi\nlähtömerkkejä.\n\nSiinä oli menoa ja vilskettä! Nyt lähdettiin jälleen jatkamaan\nkeskeytynyttä matkaa kaukaisia Itämaita kohti.\n\nKohta, kun Alice oli päässyt laivaan, saatettiin hänet saamaan ravintoa\nja lepoa, jota hänen sekä sielunsa että ruumiinsa tarvitsivat. Hänet\nvietiin samaan hyttiin, jossa hänen äitinsä oli viettänyt viimeisen\nvuorokauden yhä kasvavan epätoivon ja pelon vallassa. Beth Brown hoiti\nheitä molempia parhaan kykynsä mukaan eikä häneltä suinkaan puuttunut\ntaitoa näissä asioissa, sillä olihan hän suorittanut monenlaisia\nhoitajatarkursseja. Toiset taas kerääntyivät konsulin hyttiin ja siellä\noli Kurtin ryhdyttävä kertomaan seikkailuistaan. Hänen selostuksensa\nolikin sellainen, että kuulijoiden kummastus, samoin kuin suuttumuskin,\nkasvoi kasvamistaan.\n\nMutta emme halua väsyttää lukijaa toistamalla sellaista, mikä on\njo hänelle tuttua. Riittäköön, kun sanomme, että Kurt antoi niin\ntäydellisen kuvauksen kuin mitä niissä oloissa oli mahdollista. Välillä\nhänen kuitenkin täytyi pitää hyvin tarvitsemansa tauko, kun konsuli oli\nkysynyt:\n\n— Mutta mistä ihmeestä te oikein saitte ruokaa?\n\nKurt hätkähti nämä sanat kuullessaan aivan kuin heräten mieluisesta\nunesta.\n\n— Ruokaa? Niin, omalta osaltani en ole syönyt muruakaan sen jälkeen,\nkun eilen poistuin laivasta... Ja Alice? Hän on varmaan saanut olla\nilman ruokaa vielä kauemmin. Siksi kai hän nyt onkin niin heikossa\nkunnossa. Tekemämme kävelyretken aikana hän kyllä oli niin hyvässä\nkunnossa kuin suinkin saattoi toivoa ja riensi eteenpäin tuulen\nnopeudella, kunnes pääsimme tuon rakennuksen luo, joka varmaan oli\njonkinlainen tulli- tai vahtihuone, ja jonka luota sain auton numero\nkaksi. Mutta siellä hänen voimansa tuntuivat kokonaan pettävän. Joka\ntapauksessa olisi hauskaa saada suuhunsa juuri nyt hiukan ruokaa ja\nsuuri ämpärillinen vettä, sillä tuntuupa todellakin siltä, kuin koko\nvatsakin olisi täynnä hiekkaa.\n\nNo, Kurt sai, mitä hän oli halunnut, ja toiset päättivät, että hän\nsaisi jatkaa selostustaan vasta sitten, kun hän olisi syötyään levännyt\nkunnollisesti.\n\nMutta juuri, kun hän nousi lähteäkseen hyttiin, jossa hän oli viimeiset\najat asunut ystävänsä Willyn kanssa — Willyn, joka ihmetellen ja\nosittain ehkä hiukan häpeillenkin oli kuunnellut Kurtin kertomusta —\nmuistui Kurtin mieleen muuan asia ja hän pisti kätensä povitaskuunsa,\nkaivoi sieltä esiin jonkin kirjeen, ojensi sen konsulille ja sanoi:\n\n— Nyt ihmettelen vain, mitä minun on tehtävä tällä kirjeellä. Se, joka\non kirjeen kirjoittanut, ei ole laivassa, ja kiinalainen, jonka piti\nviedä se maihin Port Saidissa, on myöskin kadonnut. Lisäksi olemme jo\npoistuneet koko satamasta. Minä puolestani löysin kirjeen välikannelta,\nmutta minun on pakko tunnustaa, että en ole ehtinyt edes lukemaan sen\nosoitetta.\n\nKonsuli tarttui kirjeeseen ja luki sen osoitteen suurella\nmielenkiinnolla, jolloin hänen kasvonsa saivat kummastuneen ilmeen.\nKurtin kerrottua meille jo tunnettuja yksityiskohtia siitä, miten kirje\noli joutunut hänen käsiinsä, lausui konsuli:\n\n— Kurt on varmastikin tehnyt löydön, josta tulevaisuudessa on\narvaamattoman paljon hyötyä. Kirje on osoitettu Maskaroff-nimiselle\npankkiirille ja sen kirjoittaja on, kuten Kurt väittää, tässä samassa\nlaivassa matkustanut nainen, joka esiintyi rouva Chasseur-Belettin\nnimellä. Nyt otan minä todistajien läsnäollessa tämän kirjeen haltuuni.\nSen myöhemmät kohtalot riippuvat seikoista, joista en vielä nyt tahdo\npuhua. Mutta että se on joutunut minun käsiini, on kohtalon onni,\nsamoin kuin myöskin tyttäreni pelastuminen Kurtin toimesta. Nuku nyt\nkaikessa rauhassa jonkin aikaa, rakas poikani, niin saamme myöhemmin\njutella enemmän. Seikkailuja meiltä ei varmaan myöhemminkään puutu.\nJa jollen aivan erehdy, tapaamme vielä kerran tuon Ming Tsun nimeä\nkantavan lurjuksen, mutta tällä kertaa hänen omassa maassaan.\n\n\n\n\nV.\n\nKUKA OLI URHOOLLISIN?\n\n\nKaikki olivat tietysti iloisia, että suuresta seikkailusta oli\nselvitty niin onnellisesti kuin todella oli tapahtunut. Kapteeni\nShark oli iloinen, että oli päässyt eroon neljästä salaperäisestä\nmatkustajastaan ja että hänen laivansa saattoi, jos kohta jonkin\nverran myöhästyneenä, jälleen jatkaa matkaansa kaukaisen Kiinan vesiä\nkohti. Muuten sattui varsin usein, että hänen laivassaan matkusti\nkaikenlaisia hämäräperäisiä olentoja, jos jonkinlaisia seikkailijoita,\njotka kaikesta sielustaan halusivat päästä tuhansien seikkailujen\nmaahan. Mutta — kuten hän myöhemmin kertoi päivällispöydässä, missä\nranskalais-italialaisten pariskuntien saapuvillaolo ei enää estänyt\npuhumasta vapaasti — mutta tapaus oli silti ainutlaatuinen ja johtui\nkai siitä, että näillä seikkailijoilla oli alusta alkaen ollut\nkiinalainen apuri. Kiinalaisen taas kapteeni oli Lontoossa ottanut\nlaivaan ainoastaan suuresti epäillen. Ming Tsu oli tarjoutunut tulemaan\nmukaan ilman mitään palkkaa päästäkseen kotimaahansa, johon ikävä\nvastustamattomasti veti häntä, kuten hän oli kapteenille kertonut.\nMerimies hän kylläkään ei ollut, ei ainakaan englantilaisten käsityksen\nmukaan, mutta ehkäpä hänestä olisi jotakin hyötyä keittiössä, oli\nkapteeni ajatellut suostuessaan miehen pyyntöihin. Siitä, miten\nkiinalainen Port Saidista selviäisi kotimaahansa, ei kapteeni Shark\nsuuriakaan välittänyt. Sen sijaan hän kyllä teki jylhän päätöksen, että\nvastaisuudessa hän varoisi ottamasta ainoatakaan kiinalaista laivaansa.\nMutta eipä myöskään ollut joka matkalla matkustajien joukossa niin\nneuvokkaita ja rohkeita nuoria miehiä kuin Kurt Lagerberg oli, selitti\nkapteeni, siitä hän menisi vaikka valalle ja antaisi kirjallisen\ntodistuksen koska tahansa. Ja kapteeni, joka tänään oli tavallista\npuheliaammalla tuulella, jatkoi:\n\n— Kiinalaisten suhteen on varovaisinta pitää aina silmänsä auki. Heistä\nei koskaan tiedä, mitä heillä on mielessä. Kiinalaiset saattavat olla\nmaailman kunnollisimpia ihmisiä, mutta he voivat olla myöskin kaikkein\nsuurimpia lurjuksia. Jos heidän kanssaan on joissakin asioissa, on aina\npidettävä molemmat silmänsä auki, jotta ei joutuisi petetyksi.\n\n— Olen täysin samaa mieltä, yhtyi konsuli puheeseen. — Nuo sanat\npitävät paikkansa varsinkin rannikoilla asuvien kiinalaisten sekä\nmerikaupunkien sekaväestön suhteen. Minä olen monta vuotta käynyt\nkauppaa heidän kanssaan, mutta en siitä huolimatta ole voinut\nsaada aikaan mitään vakiintuneita kauppatapoja. Mitä tulee tuohon\nkiinalaiseen, joka sanoi nimekseen Ming Tsu, olen varma, että hän on\nmaanmiehistään kaikkein ovelimpia, eikä minua ensinkään ihmetyttäisi,\nvaikka myöhemmin kohtaisimmekin hänet Keltaisella virralla —\nkiinalaisten merirosvojen pahimmassa pesäpaikassa. Sinne hän sopisi\nkuin kauha pataan. Olen aikaisemmin ollut tekemisissä tuon joukon\nkanssa ja voin vakuuttaa, että se vie voiton kaikista merirosvoista,\njoita vielä on olemassa maapallolla sivistyksen lisääntymisestä\nhuolimatta.\n\n— Jaha, konsuli on siis ollut ylhäällä Keltaisella virralla? kysyi\nherra Clark, joka oli suhtautunut huomiota herättävän puolueettomasti\nja hillitysti Kurtin ja Alicen seikkailuihin sekä laivan neljän\nsalaperäisen matkustajan katoamiseen. — Omasta puolestani luulin, että\nKeltainen virta ja sen laajat rannikkoseudut eivät oikeastaan kuuluneet\nkonsulin alueeseen.\n\nHän naurahti näin sanoessaan ja toiset saattoivat huomata, miten\nkonsuli tämän huomautuksen kuullessaan puri huultaan. Hänellä oli\ntapana tehdä niin, jos jokin suututti häntä, ja hänellä oli ilmeisesti\nkielellään jyrkkäsanainen vastaus, mutta hän hillitsi tavallisuuden\nmukaan itsensä ja sanoi:\n\n— Niillä seikoilla, joiden vuoksi olen joutunut käymään noilla\nseuduilla, ei ole mitään tekemistä tavallisten liikeasioiden kanssa.\nKysymyksessä oli paremminkin palvelus, jonka tahdoin tehdä näille\nystävilleni, majuri Brownille ja hänen tyttärelleen.\n\n— Aivan oikein, vahvisti majuri. — Kysymyksessä oli uuden lähetyskoulun\nperustaminen. Ja minä saatan vain toivoa, että tyttäreni Bethin yritys\njohtaa mahdollisimman suotuisaan tulokseen. Kaiken tämän vuoksi tahdon\nvielä kerran kaikesta sydämestäni kiittää sinua, rakas ystävä.\n\n— Minäkin olisin iloinen, jos kaikki kävisi hyvin, sanoi konsuli. —\nMutta sittenkin pitää paikkansa, mitä äsken sanoin: tuolla ylhäällä on\nparasta pitää molemmat silmänsä auki.\n\n— Koska te niin sanotte, niin olkoon menneeksi minun puolestani, sanoi\nherra Clark hymyillen tavalla, jota oli vaikea selittää. — Omasta\npuolestani en aio vaivata noiden seutujen asukkaita ja kiinalaisista\nyleensä minulla taas on sellainen kokemus, että he ovat kunnollisimpia\nihmisiä, mitä yleensä voi tavata — luonnollisestikin riippuen siitä,\nmillä tavalla heitä kohtelee.\n\n— Te ette siis ole, vaikka olettekin käynyt myöskin maan\npohjoisosissa, kuullut puhuttavan Mandshurian diktaattorista, kenraali\nTshangtsolinista? kysyi konsuli.\n\n— Tietystikin olen! Mutta hänen aikomuksensa ovat täysin rehelliset\neikä hänestä voida puhua samana päivänäkään kuin tavallisesta rosvosta.\n\n— Ainakin hän on ollut, joskaan hän mahdollisesti ei enää ole. Jopa\nhän oli hyvinkin pelätty rosvopäällikkö. Juuri hän johti laajalle\nlevinnyttä hunguusien rosvojoukkoa, jonka omillatunnoilla on monen niin\nhyvin valkoihoisen kuin keltaihoisenkin ihmisen henki sekä lisäksi\njoukottain kaikenlaisia ryöstöjä. Hyvin mahdollista on myöskin, että\nhänen suosimansa kiristysmenettely, jonka mukaan ihmisiä ryöstetään\npanttivangeiksi ja vapautetaan lunnaita vastaan, ei vielä ole hävinnyt\neikä luultavasti koskaan häviäkään.\n\n— Pelkkiä vanhoja juttuja, sanoi herra Clark kuivaten suutaan ja nousi\npöydästä. — Mutta toiselta puolen on elämä Kiinassa niin kokonaan\ntoisenlaista kuin muissa maissa, että mitkään vertailut tuskin ovat\nmahdollisia.\n\n— Jos puhutaan kenraali Tshangtsolinista, niin noudattaa hän\nkyllä europalaisten menettelytapoja, puuttui majuri puheeseen. —\nMinun tietääkseni hänellä on aina mukanaan konekiväärejä, onpa\nhän sitten liikkeellä hienossa Rolls Roycessaan tai yksityisessä\npanssarijunassaan, ja vaikkapa matkan määränä olisivat kutsut jonkin\nulkovaltion lähetystössä Pekingissä.\n\nHerra Clark ei vastannut tähän mitään, vaan kumarsi ja poistui\nruokasalista. Hänen mielipiteitään Kiinasta ja kiinalaisista ei\nnähtävästi ollut helppo järkyttää eikä hän liioin kernaasti ryhtynyt\npuhumaan näistä asioista. Mutta toiset matkatoverit eivät kiinnittäneet\nnäihin seikkoihin suurtakaan huomiota.\n\nSitävastoin oli paljonkin ihmetelty sitä, että hän oli omistanut\npaljon huomiota nyt kadonneille laivan salaperäisille matkustajille.\nSe oli sanottu suoraan hänelle itselleenkin tutkittaessa Ming Tsun ja\nmainittujen ranskalais-italialaisten pariskuntien välisiä suhteita\nneiti Alicen äkkiä kadottua laivalta. Mutta Clark oli vastannut täysin\nviattomin ja luonnollisin ilmein:\n\n— Tunsin molemmat ranskattaret, joihin tutustuin Monte Carlossa pari\nvuotta sitten. En silloin saattanut huomata heissä mitään epäilyttävää.\nMitä taas tulee molempiin italialaisiin, jotka nyt matkustivat heidän\nmukanaan, en ole koskaan aikaisemmin tavannut heitä enkä tiedä\nheistä mitään. Mutta elämän kulku on sellainen, että ihmiset vuoroin\nkohtaavat, vuoroin taas jättävät toisensa. Sellaista on ainakin\nminunlaiseni maailmankiertäjän elämä.\n\n— Mutta saattaa myöskin joskus kohdata samoja ihmisiä, huomautti\nkapteeni Shark tähän hiukan terävästi. — Niin on ainakin minulle usein\nkäynyt.\n\n— Luonnollisesti, vastasi herra Clark. — Ja tässä tapauksessa olen\nkyllä vastaisuudessa varuillani.\n\nEikä asiasta puhuttu sen enempää — mikä ei suinkaan estänyt, että se\nmyöhemmin tuli uudelleen esille.\n\nKanton höyrysi edelleen. Ne jotka eivät aikaisemmin olleet matkustaneet\ntämän suuren, melkein kokonaan varsinaiseen erämaahan kaivetun kanavan\nkautta, joka eroittaa kaksi kokonaista maanosaa toisistaan, saivat\nnyt erinomaisia tilaisuuksia tutustua mitä erilaisimpiin ja useinkin\nihmisruumista kovin koetteleviin luonnonilmiöihin ja sään vaihteluihin.\nHe saivat kokea sekä kuumuutta että kylmyyttä, he saivat tuulta, joka\ntoi mukanaan niin paljon hiekkaa, että ilma tuntui olevan sitä aivan\ntäynnä. Eipä ihme, että useimmat matkustajat pysyttelivät hyteissään\nja tapasivat toisensa ainoastaan aterioilla. Kapteeni lohdutti\nheitä kuitenkin tiedolla» että kidutus loppuisi piankin. Kunhan\nvain päästäisiin Adenin salmen läpi, jouduttaisiin jälleen aavalle\nmerelle. Ensin olisi edessä Arabian meri ja sitten Intian meri, kunnes\ntultaisiin Ceyloniin, jonka kohdalla käännyttäisiin pohjoiseen kohti\nKantonia, laivan varsinaista päämäärää. Mitään seikkailuja ei sitä\nennen ollut odotettavissa, ei ainakaan maissa. Mutta jonkin verran\nmerenkäyntiä oli parasta valmistautua ottamaan vastaan.\n\nNämä kapteenin ilmoitukset eivät suinkaan ihastuttaneet seikkailuja\nrakastavaa Kurtia. Hänen Port Saidissa kokemansa elämykset eivät\nsuinkaan olleet pelästyttäneet häntä. Ne olivat vain jättäneet hänen\nsieluunsa tyydytyksen tunteen siitä, että hänestä oli ollut hyötyä\ntoisille ihmisille. Hän iloitsi kaikesta sydämestään, että oli voinut\npelastaa juuri Alicen kohtalosta, jonka kaikkea kamaluutta hän itsekään\nei vielä täysin käsittänyt. Mutta hän päätti malttaa mielensä ja\nodottaa, kunhan päästäisiin itse Kiinaan. Siellä hän kyllä tutustuisi\nperusteellisesti herroihin rosvoihin ja ryöväreihin niin maalla\nkuin vesilläkin. Suureksi osaksi mahdollisuus tähän olikin eniten\nhoukutellut häntä matkalle.\n\nIlman uusia seikkailuja, mutta yhä suuremmassa määrässä kasvavan\nkuumuuden ahdistamina päästiin lopulta Bab el Mandebin salmeen ja\nAdenin lahteen, joka on muuan maapallon kuumimpia paikkoja. Nyt eivät\nmatkustajat tavanneet toisiaan edes aterioilla, sillä heidän joukossaan\nei ainakaan ollut ketään, joka olisi jaksanut syödä. Onnellinen oli\nse, joka jaksoi vielä nukkua, mutta sitäkään onnea ei oltu kaikille\nsuotu. Näihin kuuluivat nuorukaiset, jotka joskus myöskin tapasivat\ntoisensa siellä, missä sattui olemaan varjoa. Luonnollisestikin\nnäissä tilaisuuksissa keskusteltiin kerran toisensa jälkeen Alicen\nseikkailuista, mutta joka kerta, kun nämä tulivat puheeksi, herätti\nnuoren Kurtin päättäväinen esiintyminen Willyssä sitä mielipahaa, jota\nihminen tuntee käsitettyään, että hän ei joissakin tilanteissa ole\ntoiminut, niin kuin olisi pitänyt.\n\nWilly tiesi kyllä, että hän ei suinkaan ollut arkalasta kotoisin\nja että hän oli kaikkea muuta kuin pelkuri. Mutta samalla kertaa\nhän oli entistä enemmän selvillä siitä, että hän tavallisesti toimi\nliian hitaasti sekä vasta tarkan, usein liiankin perinpohjaisen\nharkinnan jälkeen. Kurt taas oli tässä suhteessa kokonaan toista\nmaata. Tuskin oli jokin ajatus johtunut hänen mieleensä, kun hän oli\nvalmis toteuttamaan sitä. Mutta Willykin rakasti jossakin määrin\nseikkailuja ja suurimmaksi osaksi sen vuoksi hän olikin seurannut\nisäänsä tämän lähtiessä Willylle kokonaan tuntemattomaan maahan, johon\nisä oli komennettu joissakin virkatehtävissä, pääasiassa tutustumaan\nKiinan sotilaalliseen tilanteeseen. Willy tiesi, että matkan syynä\noli kiinalaisen kansanpuolueen — kuomintangin — toiminta, joka oli\nsuunnattu niin hyvin protestanttien kuin katolistenkin harjoittamaa\nlähetystyötä sekä myöskin ulkomaalaisille myönnettyjä toimilupia ja\nkaikkia ulkomaiden kanssa tehtyjä kauppasopimuksia vastaan, sillä\nkiinalaiset tahtoivat saada itselleen entistä vapaammat kädet ja\nmääräysvallan omassa maassaan. Tilanne oli alkanut näyttää varsin\nuhkaavalta, joten saattoi olettaa, että tulossa oli toinen seikkailu\ntoisensa jälkeen, seikkailuja, joiden luvusta ja laajuudesta ei kellään\nvoinut olla aavistusta.\n\nMutta olipa nyt miten oli, joka tapauksessa Willy tunsi joutuneensa\nsyrjäytettyyn asemaan, olkoonpa niinkin, että syy siihen oli hänessä\nitsessään. Sillä hänhän oli tapansa mukaisesti ryhtynyt varovaisesti\nharkitsemaan asioita ja vetäytynyt syrjään yrityksestä, jota Kurt\nyksin oli jatkanut pyrkien, kuten oli aikonutkin, toimittamaan\ntakaisin kadonneen tytön. Willy huomasi myöskin, että Alice ei enää\nollut hänen seurassaan yhtä iloinen kuin Kurtin seurassa. Vain Kurt\nyksin oli Alicen mielestä miehekkään urhoollisuuden näkyvä edustaja.\nJa tämän vuoksi Willy toivoi hartaasti tilaisuutta, jolloin hän\npääsisi osoittamaan, että häneltäkään ei puuttunut rohkeutta ja että\nenglantilainen pystyy olemaan ainakin yhtä urhoollinen kuin joku\npohjoismaalainenkin.\n\nTämä ajatus valtasi hänet kokonaan ja nyt muistui hänen mieleensä,\nmitä hän aikaisemmin oli kuullut muutamasta maanmiehestään, joka\njuuri näillä seuduilla oli joutunut esittämään ratkaisevaa, melkein\nainutlaatuista osaa mitä moninaisimmissa seikkailuissa. Siksi hän ei\nmalttanut mieltään, vaan kertoi tämän miehen vaiheista kohtauksia,\njoissa arabialaisilla oli vielä suurempi osuus kuin niissä tapauksissa,\njoiden keskeen Kurt ja Alice olivat joutuneet. Kun keskustelussa\nkerran syntyi tauko, tarttui hän aiheeseensa, aivan kuin esittääkseen\nsamansuuntaisen tapauksen, ja alotti:\n\n— Puhuttaessa tuosta arabialaisesta — mikäli nyt ei ollut kysymyksessä\nturkkilainen, joka nyt tuntemallamme tavalla tahtoi kartuttaa\nhaaremiaan — muistuu mieleeni, että Lontoossa eli muutamia vuosia\nsitten poika, joka myöhemmin joutui viettämään osan elämästään juuri\nnäillä seuduilla. Hän on sittemmin luonut itselleen hyvinkin tunnetun\nnimen. Hän toimii nimittäin Persiassa hyvin vaikutusvaltaisena arabian\nkielen tulkkina ja hän on meidän sikäläisen konsulaattimme ensimäinen\nneuvonantaja kaikissa Arabiaa ja Turkkia koskevissa kysymyksissä.\nSammumattoman seikkailuhalun valtaamana hän pakeni laivastaan sen\npurkaessa lastiaan Adenissa. Oltuaan mukana toisessa seikkailussa\ntoisensa jälkeen hän jonkin ajan kuluttua joutui muutaman maamiehensä\npalvelukseen saaden vaatimattoman toimen tämän liikkeessä, jonka\nerikoisalana oli kaupankäynti arabialaisten kanssa. Siten hän\nvähitellen oppi suuressa määrin tuntemaan arabialaisten tavat ja\ntarpeet ja kun hänellä lisäksi oli synnynnäinen taipumus kielten\noppimiseen, ei kestänyt kauankaan, kun hän jo puhui arabiaa paremmin\nkuin hänen isäntänsä. Ehkäpä suureksi osaksi leikillään esitti tämä\nsitten muutamana päivänä ajatuksen, että hänen arabiantaitoinen\napulaisensa varsin hyvin voisi liikkeen asiamiehenä matkustaa yli\nrajan ja päättää kauppoja arabialaisten kanssa heidän omassa maassaan\n— mihin yritykseen kukaan muukalainen tiettävästi ei siihen asti\nollut uskaltanut antautua. Varmaan ei kukaan kummastunut enemmän\nkuin tuo kauppias itse, kun hänen nuori apulaisensa otti hänen\nsanansa aivan vakavalta kannalta ja selitti, että jos hän vain saisi\nsopivan näytevaraston, niin hän olisi valmis lähtemään matkalle\nminä päivänä tahansa. Mitään tämän rohkeampaa, jopa suorastaan\nuhkarohkeampaa yritystä ei kukaan Adenissa saattanut kuvitellakaan.\nLähiseutujen arabialaisia heimoja pidettiin näet puolivilleinä ja he\nolivat tunnettuja siitä, että he eivät suinkaan osoittaneet mitään\narmeliaisuutta, milloin oli kysymyksessä maahan tunkeutuneiden\nmuukalaisten kohtelu.\n\nMutta nuori Williamson — se oli tuon uskalikon nimi, vaikka hän\nmyöhemmin onkin noilla seuduilla enemmän tunnettu arabialaisella Haji\nAbdullahin nimellä — ei hellittänyt. Hänen osoittamansa rohkeus ja\nharrastus saivat vihdoin kauppiaankin suostumaan. Sopiva näytevarasto\nhankittiin ja nuori mies matkusti se mukanaan Adenista meritse\nlähimpään arabialaiseen satamakaupunkiin Hauraan. Siellä hän kuitenkin\nsai sellaisen vastaanoton, että sekä hänen että hänen tavaravarastonsa\nkohtalo oli hiuskarvan varassa. Kävi nimittäin niin, että hän joutui\nratsastavan, rannikolla rosvousta harjoittavan heimon vangiksi ja\nsen jälkeen ei hänestä pitkiin aikoihin kuultu Adenissa mitään,\njoten uskottiin, että hänen yrityksensä oli päättynyt tavalla, jota\nalusta alkaen oli sopinut odottaakin. Helppo onkin käsittää, että\nhänen henkensä, kuten edellä jo sanottiin, oli hiuskarvan varassa,\nvieläpä useita kertoja. Hänet myytiin sisämaahan orjaksi muutamalle\nhyvin rikkaalle ja mahtavalle sheikille, joka kuitenkin ennen pitkää\nhuomasi uuden orjansa monet erinomaiset lahjat ja ominaisuudet. Hänen\nälykkyytensä ja monet hyvät alotteensa saivat aikaan, että hän kävi\nsheikille suorastaan välttämättömäksi.\n\nNäin ollen ei kestänyt kauan, kun sheikki julisti entisen orjansa\nheimonsa edessä shimmiksi, toisin sanoen vapaaksi mieheksi ja\ntasa-arvoiseksi arabialaisten kanssa. Nyt hän otti myöskin arabialaisen\nnimen ja alkoi harjoittaa hyväntekijänsä laskuun hevoskauppaa. Siinä\nhän kehittyikin melko eteväksi ja saavutti suuren menestyksen, joka\nkuitenkin näytti keskeytyvän, kun hänen entinen herransa menetti\nhenkensä muutamassa yöllisessä kahakassa.\n\nShimmi on kuitenkin koraanin mukaan loukkaamaton. Hän saattoi siis\nliikkua missä tahtoi ja hoitaa omia asioitaan, kunhan hän vain ei\nrikkonut mitään heimojen kirjoitettuja tai kirjoittamattomia lakeja.\nSiksi hän jatkoi edelleen kauppiaan ammattia ja heimojen välisissä\nvaihtokaupoissa hän tuli tunnetuksi miehenä, joka oli selvillä asioista\nja johon voi luottaa.\n\nViettäessään näin paikasta paikkaan liikkuvan kauppiaan mustalaiselämää\nhän eräänä päivänä sai selville, että muutamassa sisämaan kylässä\npiakkoin järjestettäisiin hevosmarkkinat, joilla todennäköisesti\nkaikkein hienoimpiakin hevosia olisi saatavana satumaisen halvoilla\nhinnoilla. Sillä paikkakunnalle matkustaminen oli vaikeaa, jopa\nhengenvaarallistakin, joten oli luultavaa, että ostajia saapuisi\nainoastaan vähän. Erämaan heimot näet elivät pääasiassa rosvouksella\neivätkä niiden käsiin joutuneet voineet juuri koskaan odottaa armoa.\n\nTällainen tilaisuus oli jotakin tuolle nuorelle huimapäälle. Hän ompeli\nkaikki säästönsä pitkäliepeisen arabialaisen vaippansa laskoksiin ja\njätti itselleen vain sen verran kuin mitä hän ehdottomasti tarvitsi\nmatkalla. Lisäksi hän hankki itselleen hyvän hevosen, jota kyllä\ntarvituinkin matkustettaessa vaikeassa maastossa, ja niin hän lähti\nliikkeelle muistuttaen arabialaista mahdollisimman suuressa määrässä.\n\nAluksi kävi kaikki hyvin. Mutta hän ei ollut kunnollisesti päässyt\nvielä varsinaiseen suureen erämaahankaan, kun hän alkoi aavistaa,\nettä nyt oli piru merrassa, niin kuin sanotaan. Kerran toisensa\njälkeen hänen täytyi piiloutua kuoppiin tai vuorenluoliin välttääkseen\nrosvolaumojen tiedustelijoita, joita kaikkialla liikkui huonoilla\nteillä. Hänen oli parasta varoa joutumasta näiden rosvojen kanssa\ntekemisiin, sillä siinä tapauksessa häntä odotti varma kuolema sen\njälkeen, kun hänet olisi ensin perinpohjin ryöstetty.\n\nMutta sitten koitti päivä, jolloin kaikki hänen toiveensa edullisten\nhevoskauppojen tekemisestä tuntuivat haihtuvan savuna ilmaan. Hän oli\nlaskeutunut hetkeksi lepäämään hevosensa viereen, mutta hän heräsi\näkkiä kovaan hevosten kavioiden kopinaan. Tuossa tuokiossa hänen\nympärillään oli kokonainen lauma julmannäköisiä erämaan rosvoja ja\nhänet kuljetettiin muitta mutkitta heimon sheikin eteen, joka kohta\nalkoi kysellä yllätetyltä vaeltajalta, kuka hän oli ja mihin hän\noikeastaan oli menossa.\n\nNyt ei totisesti kannattanut ruveta juttelemaan markkinoista ja\nhevoskaupoista. Ei. Sen sijaan englantilaisemme esitti itsensä\nkatuvaksi syntiseksi, joka hartaasti halusi sovittaa syntinsä profeetan\nhaudalla ja joka tätä tarkoitusta varten oli pyhiinvaellusmatkalla\nMekkaan. Hänellä ei ollut mitään muuta omaisuutta kuin hevosensa.\nSe voitiin kernaasti ottaa häneltä, mutta itse hän oli Allahin\nsuojeluksessa ja tuotti onnettomuutta jokaiselle, joka yritti estää\nhäntä pääsemästä matkansa perille.\n\nSheikki ja rosvopäällikkö oli aikaisemmin ollut jonkinlainen pappi\nja nyt hän oletettua pyhiinvaeltajaa kuulustellessaan alkoi syystä\ntai toisesta epäillä, että tämän asiat olivat jotenkin vinossa, ja\näkkiä hän sai ainakin omasta mielestään oivan aatteen. Hän kysyi\nmuukalaiselta, tunsiko tämä ollenkaan koraania, muhamettilaisten\nraamattua.\n\nMutta vangittu ei suinkaan häkeltynyt. Kaikenlaiseen lukemiseen\nkiinnostuneena hän oli myöskin lukenut koraanin, vieläpä useaankin\nkertaan ja perinpohjaisesti. Hän vastasi rohkeasti myöntävästi, minkä\njälkeen entinen pappi pani toimeen perinpohjaisen kuulustelun. Mutta\nvaikka hän voimiensa mukaan yritti saada vangin kiinni, ei hän siinä\nonnistunut, minkä vuoksi hän vihdoin osoitti vangille kunnioitustaan ja\nantoi hänen häiritsemättä jatkaa matkaansa. Jopa hän meni niin pitkälle\nystävällisyydessään, että saattoi miehineen entistä vankiaan hyvän\nmatkaa ja toivotti hyvästiä jättäessään hänelle parhainta menestystä ja\nhyvinvointia.\n\nWilliamson eli Haji Abdullah oli siis näytellyt osansa oivallisesti\neikä hänen ollut edes tarvinnut luopua hevosestaan. Tosin näytti\noudolta, että pyhiinvaeltaja ratsasti niin hyvällä hevosella, mutta\nkun ryövärit huomauttivat hänelle asiasta, vastasi hän, että hevonen\noli tarkoitettu uhrattavaksi ja että hän siis viemällä sen mukanaan\nainoastaan teki profeetalle ja Allahille otollisen teon. Mutta jos taas\nsheikki, ryövärijoukon päällikkö, halusi pitää hevosen, oli se hänen\nvallassaan. Mutta kun ei edes arabialainen ryöväripäällikkö uskalla\nasettua profeetan tielle tällaisissa asioissa, oli sheikki, kuten\ntarjouksen tekijä oli laskenutkin, vastannut kieltävästi.\n\nSiten siis Williamson saattoi jatkaa matkaansa ja myöhemmin hän oli\nentistä tarkemmin varuillaan, että ei enää joutuisi samalla tavoin\nyllätetyksi. Ilman enempiä seikkailuja hän pääsikin markkinapaikalle\n— tämä muuten tapahtui vähäistä ennen maailmansodan alkamista — ja\nhän sai myöskin ostaa useimmat ja parhaat hevoset — todella halpoihin\nhintoihin.\n\nSota antoi asioille aivan uuden käänteen. Jo Turkin rajalla hän saattoi\nvaatia ja saada hevosistaan monta kertaa korkeamman hinnan kuin mitä\nhän itse oli niistä maksanut. Ja rikkaana miehenä hän sitten lähti\nPersiaan mentyään sitä ennen naimisiin kauniin arabialaistytön kanssa.\nPersiassa hän joutui sinne komennetun englantilaisen joukko-osaston\ntulkiksi, ja parempaa tulkkia ei olisi voitukaan mistään löytää...\n\n— Eikö tuo nuori englantilainen joutunut todellakin kokemaan\nharvinaisia seikkailuja? kysyi Willy tarinansa lopetettuaan ja loi,\nilman mitään näkyvää aihetta, Kurtiin ylimielisen katseen.\n\nKurt ei vastannut mitään, mutta sen sijaan vastasi Alice. Hän kävi\nsuoraan asiaan käsiksi ja puhui, kuten näytti, sydämensä kyllyydestä.\n\n— Kyllähän hänellä oli seikkailuja, mutta muuten niissä ei ollut\nmitään erikoista, joka olisi nostanut ne ylemmäksi monien gulashien\nelämyksiä kamalina sotavuosina. Tuo mieshän oli loppujen lopuksi\nenemmän onnenetsijä ja ovela liikemies kuin todellinen seikkailija,\njolla tarkoitetaan oikeastaan miestä, joka etsii suurta seikkailua\nainoastaan seikkailun itsensä vuoksi. Hänen tarinansa on alusta loppuun\nkaupankäyntiä, mutta muuten siinä ei ole paljoakaan kehuttavaa.\nAinakaan siinä ei ole mitään sellaista, mikä miellyttäisi naisia.\n\nSiinä sai Willy. Se, mikä Willyn mielestä oli seikkailua, oli Alicen\nkäsityksen mukaan vain nokkelaa liikevoiton tavoittelua. Elämän\nseikkailuista oli hänellä ja Willyllä nähtävästi eri käsitys, mitä\ntytön äskeiset sanat edelleen olivat tehostaneet. Ne lausuttuaan Alice\nloi Kurtiin merkitsevän katseen ja nousi mennäkseen äitinsä luo.\n\n— Ajattelehan, jos sinäkin, Kurt, voisit hankkia itsellesi suuren\nomaisuuden noiden tyhmien arabialaisten kustannuksella.\n\n— Minä? Nyt en ymmärrä sinua ensinkään, sanoi Kurt ja hänen kasvonsa\nnäyttivät todellakin kysymysmerkiltä.\n\n— Ajattele sitten asiaa siihen mennessä, kunnes seuraavan kerran\ntavataan, virkkoi Alice ja katosi ilvehtivästi naurahtaen, kun taas\nnuoren miehen kasvot karahtivat hehkuvan punaisiksi.\n\nVarmasti tuon kaiken takana oli jotakin. Mutta vielä hän ei ollut\ntarpeeksi täysikasvuinen käsittääkseen, mitä niiden takana oli, yhtä\nvähän kuin hän mistään hinnasta olisi halunnut unohtaa noita sanoja,\njotka kerran toisensa jälkeen soivat hänen korvissaan vielä sittenkin,\nkun hän Kiinassa oli joutunut sekä Alicen kanssa että ilman häntä\nkokemaan vielä hengenvaarallisempia seikkailuja.\n\nWilly taas oli paremmin käsittänyt sanojen tarkoituksen, samalla kertaa\nkuin hän ymmärsi tehneensä tyhmyyden sekoittaessaan tähän juttuun\nmaanmiehensä Williamsonin onnistuneet liiketoimet. Niin paljon hän\nmyöskin käsitti, että hän ei ollut menettelyllään edistänyt niitä\ntunteita, joita Alice tietämättään oli hänessä herättänyt. Ei, Alicen\nihanteena oli ilmeisesti Kurtin tapainen ritari ja hänen varjoon\nsaattamisensa oli kaikkea muuta kuin yksinkertainen juttu.\n\nKun sitten parin päivän kuluttua kaikki jälleen olivat koolla\npäivällispöydässä, huomattiin heti, että kapteeni Shark jälleen oli\ntavattoman puheliaalla tuulella. Hän sanoi nyt joutuneensa \"omille\nmailleen\". Intian ja Kiinan vedet olivat nimittäin hänen mielestään\nkaikkia maailman muita kulkureittejä rakkaammat. Vaikka hän olikin\npurjehtinut kaikilla maailman merillä, ei hänellä, sanoi hän, koskaan\neikä missään ollut ollut niin runsaasti ja niin vaihtelevia elämyksiä\nkuin niillä vesillä, joille nyt oli jouduttu ja joita seuraavinakin\npäivinä purjehdittaisiin. Nyt saattoi sitä paitsi odottaa tavallista\nenemmänkin. Sillä nyt oli koko Itä kuohumistilassa, aivan kuin näiden\nmaanäärien vulkaaninen luonne olisi tarttunut ihmisiinkin. Ja äkkiä\nkuultiin kapteenin virkkavan:\n\n— Totisesti, jos minä olisin kaksi- tai kolmekymmentä vuotta nuorempi,\nniin kyllä minä antaisin palttua merelle ja asettuisin johonkin näille\nrannikoille. Kyllähän tosin merelläkin sattuu seikkailuja, mutta\najanoloon ne käyvät yksitoikkoisiksi. Maissa sitävastoin ja Intiassa ja\nKiinassa varsinkin on asianlaita aivan toinen, sillä siellä saa ainakin\nvaihtelua tarpeekseen.\n\nUseita vuosia sitten jouduin kerran kapteeniksi pieneen, Keltaisella\nvirralla liikennöivään jokihöyrylaivaan. Satuin olemaan ilman tointa\nja minun täytyi ottaa, mitä saatavissa oli. Enkä minä totta totisesti\nole katunut, että niin tein. Koko Kiina aivan vilisi ryöväreitä,\nmutta Keltaisen virran ryövärit veivät kaikista muista voiton. Muuten\ntulee ryöväri ja rosvo jokseenkin jokaisesta vinosilmästä, joka on\njoutunut tekemisiin viranomaisten kanssa — tavallisesti laittomasta\nooppiumikaupasta. Ja minun tehtäväkseni oli joutunut sopivan\nmiehistön avulla pitää muuan osa Keltaista virtaa vapaina näistä\nlain ulkopuolella toimivista liikemiehistä. En halua väsyttää teitä\nkertomalla yksityiskohtia. Mutta niin pitkälle mentiin lopulta, että\nminä itse olin miehineni päivineni vähällä jäädä Keltaisen virran\nsamean, jos kohta paikoitellen hyvinkin vuolaan veden uhriksi, jollen\nsillä kertaa olisi kyennyt selviytymään ja pelastamaan useimpia\nmiehistänikin näyttelemällä merirosvoa...\n\nIhmettelevä sorina keskeytti hänen puheensa, mutta hän jatkoi maailman\nrauhallisimmin ilmein:\n\n— Sanoin, että näyttelin merirosvoa. Ja näyttelin niin hyvällä\nmenestyksellä, että eräänä, ei tosin kovin kauniina eikä kuutamoisena\nyönä todellisten rosvojen päällikkö miehineen oli varmassa tallessa.\nHe olivat todellakin varmassa tallessa, sillä jokainen heistä riippui\nhirsipuussa, kun taas minä poikineni lähdin jälleen suurille vesille,\njotka kaikesta huolimatta vetävät puoleensa jokaista, joka kerran on\nantautunut niiden palvelukseen.\n\nKapteenin sanat kertoivat Kurtin mielestä liian vähän. Hän olisi\nmielellään halunnut kuulla lisää yksityiskohtia. Mutta hän ei\nuskaltanut kysyä. Sillä kapteeni Shark puhui ainoastaan silloin, kun\nhän itse tahtoi, ja sellaista tapahtui sangen harvoin.\n\nMutta vielä samana päivänä, jolloin seurue vihdoinkin astui Kiinan\nmaaperälle, nimittäin Kantonin satamassa, tunsi Kurt, että seikkailu\nalkaisi jälleen, sellainen seikkailu, jossa hänen ei tarvitsisi\nesiintyä kuulijan osassa. Nyt hän saisi jälleen olla oma itsensä.\n\n\n\n\nVI.\n\nPALJASTETTU ASEIDEN SALAKULJETTAJA JA KUNNIAKAS TEHTÄVÄ.\n\n\nVihdoinkin oltiin kiinalaisen Kuang Tungin maakunnan kohdalla ja\nsaapumassa tässä maakunnassa olevaan Kuangtsheufun, toisin sanoen\nKantonin, kaupunkiin, joka jo aikoja sitten oli avattu europalaisille.\nNyt oli purjehdittava pitkä matka ylöspäin virtaa, jonka nimi on\nSiukiang eli Helmivirta. Ja on alusta alkaen sanottava, että ne\nmonenlaiset, vaihtelevat näyt ja näytelmät, jotka joen suusta lähtien\nkohtasivat matkailijoita, olivat sellaisia, että ne varsinkin Kurtissa\nherättivät mitä vilkkainta mielenkiintoa. Hän oli jo kuullut, että\nKantonin kaupungin asukasluku on pari miljoonaa ja että tästä määrästä\nsuurin osa on kiinalaisia. Mutta hän ei ollut osannut uneksiakaan,\nettä nämä epälukuisat kiinalaiset tarvitsisivat yksinpä joenkin\nasuntojaan varten. Ei hän liioin ollut saattanut kuvitella, että\nmissään olisi sellainen liuta sampaaneja, dshonkkeja ja kaikennimisiä\nmuita kiinalaisia aluksia, jotka nyt olivat näköjään kokoontuneet\nkulkuväylään, jota pitkin Kanton hiljalleen höyrysi jokea ylös. Ja\nkaikissa näissä aluksissa Kurt näki ihmisiä pään pään vieressä,\nmiehiä, vaimoja ja lapsia, nuoria ja vanhoja. Ja hän saattoi aavistaa,\nettä ehkä vieläkin enemmän ihmisiä oli veneiden yli pingotettujen\npurjekankaiden alla, joiden tarkoituksena oli suojella niissä olevia\nkylmää ilmaa ja tuulta vastaan. Samalla nuo purjekankaat muodostivat\njonkinlaisen katoksen, ainoan katon, jonka suojaan näiden lukemattomien\nihmisten oli koskaan suotu päästä. Ja erikoisen lukunsa ansaitsi jo\nitse joki, jonka vesi oli sameinta, mitä Kurt koskaan oli nähnyt.\n\nMutta samalla tämä elämys hyvin havainnollisesti heitti hänet suoraan\ntodelliseen kiinalaistunnelmaan. Täällä ei ollut mitään mahdollisuutta\nerehtyä, missä hän oli. Eikä täällä voinut odottaakaan muuta kuin\njännitystä ja seikkailuja sellainen, jonka sattuma tai muut olosuhteet\nolivat tuoneet tämän, ensi silmäykseltä hullunkurisen sekasorron\nkeskelle.\n\nKurt ei ehtinyt tarpeekseen nauttimaan kaikesta siitä, mikä täällä\navautui hänen jännittyneille katseilleen. Kaikki se, mitä hän oli\naikaisemmin kuullut ja lukenut tästä merkillisestä maasta ja sen\nmerkillisistä asukkaista, ei merkinnyt mitään sen rinnalla, mitä hän\nlyhyen hetken aikana näki omin silmin. Kun laiva sitten vihdoinkin\nlaski laituriin, paloi hän halusta päästä maihin. Hän tiesi saavansa\nseurata konsulia konsulaattiin, mutta hän tiesi myöskin, että tällä\nkertaa ei kumpikaan nuorista tytöistä minkään tekosyyn nojalla pääsisi\nmaihin, sillä kukaan ei halunnut Port Saidin tapausten toistuvan. Kurt\nei liioin tahtonut lähemmin tutustua kiinalaisiin juuri tuollaisten\ntapausten välityksellä, vaan hän toivoi, että historia siinä muodossaan\nei uudistuisi. Sen sijaan hänellä kylläkään ei ollut mitään sitä\nvastaan, vaikka hän joutuisikin hiukan samantapaisiin seikkailuihin,\njoita kapteeni Shark kertoi Keltaisella virralla kokeneensa, ja joissa\nsai asettaa viekkauden viekkautta, rohkeuden rohkeutta vastaan.\n\nEnsin heitä piti olla kaksi, mutta sitten heitä tulikin neljä. Myöskin\nmajuri päätti lähteä maihin poikansa Willyn kanssa. Hänen piti\nnimittäin virka-asioissa asettua sähköteitse yhteyteen Pekingissä\nolevan Englannin lähetystön kanssa. Mutta lennätinaseman ulkopuolella\nhe erosivat, niin että konsuli ja Kurt jatkoivat matkaansa kahden.\nOdottaessaan sitten konsulaatissa konsulia suuressa konttorihuoneessa\nKurt joutui keskusteluihin erään toisen pohjoismaalaisen kanssa, sillä\nPohjolan poikiahan tapaa, kuten tunnettua, jokseenkin kaikissa maailman\näärissä. Mies oli melkein suoraan tullut Keltaisen virran varrella\nsijaitsevasta Tsinanin pikkukaupungista ja hän kertoi, että suuri\nseikkailu oli siellä jo täydessä käynnissä. Koko Shantungin maakunta\noli tosin vielä pohjoisen armeijan joukkojen käsissä, mutta oli vain\najankysymys, milloin tämän armeijan täytyisi peräytyä voitokkaan\nkenraali Tshiangkaishekin tieltä.\n\nSiinä oli Kurtille uutisia riittävästi. Mutta hän ei malttanut olla\npistämättä väliin kysymystä:\n\n— Keltaisella virralla vallitsee siis tavallista vilkkaampi elämä ja\nliike?\n\n— Jaa Hoangholla, kuten täällä sanotaan? Kyllä, siitä saatte olla\nvarma. Ehkä olette aikaisemmin ollut siellä?\n\n— En lainkaan. Mutta toivon pääseväni sinne.\n\n— Minä puolestani haluaisin varoittaa teitä menemästä. Sotatila sekä\nbolshevikien ja kiinalaisten jokin aika sitten alkanut yhteistyö ovat\nsaaneet aikaan, että ainakin jokainen viisas ihminen koettaa karttaa\nHoangholle joutumista niin paljon kuin mahdollista.\n\n— Tarkoitatte siis, että rosvojoukkoja on tavallista enemmän?\n\n— Sekä enemmän että vaarallisempia. Ne toimivatkin melkoisen\nesteettömästi, vieläpä selittävät olevansa sotaakäyvien palveluksessa.\nTuntuu siltä, kuin järjestysvallalta ei riittäisi enää aikaa niiden\nkurissa pitämiseen. Hallituksella on aivan riittävästi urakkaa\nseuratessaan, miten kenraali Kuosingling aikoo suhtautua mahtavaan\nkenraali Fengiin. Mutta kauan ei kestäne, ennen kuin vallankumous\non käsillä. Taistelu vallasta kiihtyy lakkaamatta ja leviää yhä\nlaajemmalle. Kun jokin aika sitten läksin Mukdenista, vallitsi siellä\ntäydellinen sekasorto. Ja on vain ajan kysymys, koska samanlainen\nsekasorto on vallalla Shanghaissa.\n\n— Juuri sinne minä olen menossa, sanoi Kurt, mutta hänen kasvojensa\nilme ei mitenkään vaikuttanut huolestuneelta. — Sittenpä saa ehkä\ntilaisuuden lähempää seurata tapausten kulkua.\n\n— Jos sitä taas haluatte, virkkoi toinen, saatte kyllä pian aihetta\ntyytyväisyyteen. Muuten pyrkii jokainen sielläolija, joka suinkin\nvoi, niin kauas etelään kuin mahdollista. Jos nimittäin pääsee. Sillä\nennen pitkää tulee matkustaminenkin mahdottomaksi. Jo nyt puhutaan,\nettä aiotaan keskeyttää kokonaan rautatieliikenne lukuunottamatta\nsotilasjunia, ja tämän väitetään kohdistuvan ennen kaikkea valkoihoisia\nvastaan. Viha näitä kohtaan kasvaa päivä päivältä ja vähän väliä\nkatoaa milloin siellä milloin täällä joku näitä pyhän lohikäärmeen\nikivanhoille alueille tunkeutuneita muukalaisia, katoaa jäljettömiin.\nSiinä ei tehdä mitään eroa ikään eikä sukupuoleen nähden. Tämä seikka\nteidän on syytä kaikkein ensinnä painaa mieleenne.\n\nKurt ei ehtinyt vastaamaan mitään, sillä konsuli ilmestyi samassa\nhuoneeseen. Hänen seurassaan saapui vanhanpuoleinen herrasmies, joka\nnäytti hyvin huolestuneelta ja joka kuului konsulia hyvästellessään\nlausuvan:\n\n— Matkustakaa vain, jos katsotte sen olevan viisasta. Mutta naiset\nainakin pitäisi toistaiseksi majoittaa tämän kaupungin ulkopuolella\nolevalle Hongkongin saarelle, josta varmaan saa sopivia huviloita,\nkun niin monet matkustavat pois. Niin, ja onhan tietysti huoneita\nVictoriassakin ja siellä on ainakin se etu, että on englantilaisten\ntykkien suojassa.\n\nKonsuli ei vastannut näihin sanoihin mitään, vaan puristi uudelleen\npuhujan kättä, ja seuraavassa tuokiossa hän oli Kurtin seurassa\npoistunut konsulaatista palatakseen laivaan. Kurt huomasi kyllä\nisäntänsä ilmeistä, että jotakin vakavaa täytyi olla tekeillä, mutta\nsanaakaan ei puhuttu koko matkalla. Vasta laivalla päätettiin, että\nkonsulinna ja hänen tyttärensä saisivat itse ratkaista, tahtoivatko he\nseurata aina Shanghaihin ja Tshinkiangiin asti vai halusivatko he jäädä\ntoistaiseksi pienen englantilaisen Hongkongin saaren pääkaupunkiin\nVictoriaan. Tänne heidän kuitenkin tarvitsisi jäädä korkeintaan\nkuukaudeksi. Rouva Willner, joka jo oli saanut tarpeekseen pitkän\nmerimatkan vaivoista ja rasituksista — ja joka sitäpaitsi ei tietänyt\nmitään maassa vallitsevasta uhkaavasta tilanteesta — piti parempana\nasettua asumaan johonkin sopivaan hotelliin mainitussa kaupungissa.\nMutta hänen tyttärensä Alice taas tahtoi tulla isänsä mukana, koska\nhän katsoi, että hänestä saattoi olla jotakin hyötyä lopetettaessa\nväliaikaisesti konsulin liiketoimintaa.\n\nHöyrylaiva Kanton lähti siis kolme päivää myöhemmin ilman rouva\nWillneriä jatkamaan matkaansa Shanghaita kohti. Kurt oli tänä aikana\nviettänyt mahdollisimman pitkän aikaa maissa voidakseen lähemmin\ntutustua kiinalaisten oloihin ja elämään. Mutta vaikka hänellä olikin\nsiten erinomainen tilaisuus seurata Kantonin kaduilla ja satamassa\nvallitsevaa vilkasta liikennettä ja kirjavaa elämää, ei hän missään\nsaattanut havaita merkkejä sotaisesta mielialasta eikä hän liioin\nnähnyt rosvotyyppejä. Jos hän joskus sellaisia tapasikin, kuuluivat\nne vieraisiin kansallisuuksiin, europalaisiin ja amerikalaisiin.\nMutta tähän on lisättävä, että Kurt ei vielä tietänyt kiinalaisten\nnäyttelytaidosta eikä viekkaudesta juuri enempää kuin mitä\nkeittiöapulainen Ming Tsu oli ehtinyt hänelle opettamaan. Mutta tämä ei\nollut nähtävästi vielä riittänyt.\n\nPitkällä matkalla Kantonista Shanghaihin ei sattunut mitään, mikä olisi\nsaanut hänet luopumaan käsityksestä, että kiinalaisten vaarallisuutta\noli liioiteltu. Laivassakin oli viitisenkymmentä kiinalaista, jotka\naikoivat Shanghaihin. Kurt saattoi ainoastaan ihmetellä, kuinka\nvähään nuo ihmiset tyytyivät. Toistasataa penikulmaa pitkän matkan\naikana hän ei nähnyt heidän nauttivan muuta ravintoa kuin riisiä\nja vettä. Avoimelle välikannelle he olivat asettuneet paljaan\ntaivaan alle hakematta suojaa silloinkaan, kun tuuli joskus yltyi\nmelkein hirmumyrskyksi ja meri aaltoili niin rajusti, että Kurt ei\nollut koskaan nähnyt mitään sellaista. Ilma tuli päivä päivältä,\nmitä ylemmäksi pohjoiseen saavuttiin, yhä kylmemmäksi, ja hänen\nmatkatoverinsa pysyttelivät enimmäkseen kannen alla. Kukaan heistä\nei näyttänyt välittävän mitään kiinalaisista, lukuunottamatta herra\nClarkia, joka silloin tällöin jutteli jonkun kiinalaisen kanssa. Mutta\nhänkään ei keskustellut heidän kanssaan koskaan muulloin kuin pimeän\ntullen, kun oli jo maatamenon aika. Hänkin tuntui haluavan, että kukaan\nei saisi tietää noista keskusteluista, kaikkein vähimmin kuunnella\nniitä. Jos niistä tuli puhe päivällispöydässä, selitti herra Clark,\nettä hän siten tahtoi tunnustella kansan keskuudessa vallitsevaa\nmielialaa, mutta että hän kuulemansa perusteella ei voinut tulla\nmuuhun tulokseen kuin että kaikkialla liikkuvat huhut kiinalaisten\npiakkoin tapahtuvasta yleisestä noususta olivat suuresti liioiteltuja.\nOmien liikeasioittensa suhteen hän sanoi sen vuoksi olevansa täysin\nrauhallinen. Varmastikin oli kysymyksessä vain myrsky vesilasissa. Hän\nei pelännyt edes Keltaisen virran varrella olevien tavaravarastojen\npuolesta ja ilmoitti matkustavansa noita varastoja tarkastamaan kohta\nTshinkiangiin päästyään ja matkan hän toivoi saavansa tehdä ystävänsä\nkonsulin seurassa. Kantonissa hän oli tuonut laivaan muutamia suuria\nlaatikoita, joiden hän sanoi sisältävän villa- ja puuvillatavaroita.\nKäymällä vaihtokauppaa sisämaassa hän uskoi tekevänsä hienoja kauppoja.\nHän oli jo sopinut eräiden laivassa olevien kiinalaisten kanssa\ntavaroiden edelleen kuljettamisesta edullisin ehdoin. Niin että herra\nClark oli omasta puolestaan täysin tyytyväinen.\n\nKuitenkaan ei tilanne näyttänyt kovinkaan rauhalliselta, kun\nlähestyttiin Shanghaita, Kiinan valtakunnan merkittävintä\nkauppakaupunkia. Ning Pon luona olevan suuren saaren ulkopuolella sekä\nsen sisäpuolella olevassa lahdessa oli ankkurissa sekä englantilaisia\nja ranskalaisia että japanilaisia ja amerikalaisia sotalaivoja. Olipa\nsotalaivoja yksin Vusung-joellakin, joka tavallisesti on tungokseen\nasti täynnä kaikkien maailman maiden kauppalaivoja. Mutta viimemainitut\nolivat nyt selvästi vähemmistössä, vaikka Kurt ei kyennytkään\narvostelemaan tätä seikkaa, koska hän ei koskaan aikaisemmin ollut\nkäynyt Shanghaissa. Useampia laivoja hän kuitenkin oli nähnyt\nKantonissa, joka sen vuoksi tuntuikin hänen mielestään vievän\nvoiton Shanghaista, mutta Shanghai taas mahtavine tavarataloineen,\nkonttorirakennuksineen ja asuntokasarmeineen teki enemmän europalaisen\nvaikutuksen.\n\nTäällä siis vihdoinkin noustaisiin laivasta pitkän matkan jälkeen\nja täällä oli myöskin tarkoitus purkaa loput ja enin osa laivan\nlastista, siis myöskin Kantonissa laivaan tuodut herra Clarkin suuret\nlaatikot, joista hän ei aikaisemmin ollut puhunut halkaistua sanaa.\nHän liikkuikin hyvin puuhakkaana tarkastusta toimittavien tullimiesten\njoukossa jaellen paljon merkitseviä ja antoisia \"kädenpuristuksia\"\noikealle ja vasemmalle saadakseen, kuten hän itse sanoi, sekä\ntarkastuksen että lastin purkamisen sujumaan nopeammin. Yleensä hänellä\ntuntui olevan tavaton kiire päästä tavaroineen pois laivasta.\n\nKuitenkin sattui odottamatta tapaus, joka nopeasti keskeytti\nlaatikoiden poisviemisen laiturilta. Kymmenkunta laatikkoa oli jo\nClarkin aikaisemmin palkkaamien kiinalaisten avulla kuljetettu — kuten\nsittemmin saatiin kuulla — korkean muurin takana olevaan Shanghain\nvanhaan kiinalaiseen kaupunginosaan. Kurt oli saanut päämieheltään\nkonsulilta viittauksen pitää hiukan silmällä tätä purkamista, samalla\nkuin hänen myöskin tuli pitää huolta monista konsulin laatikoista,\njotka oli tarkoitus viedä Tshinkiangiin, ja nyt hän havaitsi jotakin,\njoka luultavasti olisi jäänyt useimmilta huomaamatta. Haalattaessa\nClarkin laatikoita ylös ruumasta oli hän nähnyt, että erään laatikon\npohja oli irtautumaisillaan. Laatikon kohotessa suuresta lastiluukusta\noli Kurt käyttänyt tilaisuutta hyväkseen auttaakseen pohjan\nirtautumista käsiinsä saamallaan rautatangolla. Kaikki kävi, niin kuin\nhän oli laskenutkin. Ennen kuin kukaan oli ehtinyt aavistaa, mitä oli\ntulossa, oli Kurtin suunnitelma käynyt toteen. Muuan leveä pohjalauta\nirtautui ja alas lastiruumaan vyöryi taikka oikeammin syöksyi suuri\nmäärä villa- ja puuvillakangaspakkoja. Mutta kun niitä ryhdyttiin\nnostamaan kannelle, putosi jokaisesta kangaskääröstä kiväärejä,\nkarbiineja, revolvereita ja muita ampuma-aseita — eli siis kokonaan\nmuunlaista tavaraa kuin mitä laatikoiden oli ilmoitettu sisältävän,\nmutta mitä seikkaa ei laatikoita ylimalkaisesti tarkastettaessa oltu\nhuomattu.\n\nLukija saattaa käsittää, että havainto herätti tavatonta huomiota, ja\nettä vielä jäljellä olevia laatikoita ryhdyttiin kiireesti repimään\nauki. Ja pian selvisi jokaiselle, että tässä oltiin tekemisissä\nsalakuljetuksen kanssa, jota varsinkin silloisissa levottomissa oloissa\ntäytyi pitää erikoisen rangaistavana tekona. Lähinnä ryhdyttiin\ntietysti ottamaan selkoa, mitä noiden laatikoiden omistajalla ja\nkuljettajalla, herra Clarkilla, oli sanottavana tästä salaperäisestä\ntapauksesta ja mitä hän yleensä tiesi asiasta.\n\nMutta herra Clark oli äkkiä kadonnut paikalta, aivan kuin maa olisi\nhänet niellyt. Viimeksi hänet oli nähty erään kuorma-auton luona, joka\noli tullut noutamaan hänen tavaroitaan viedäkseen ne rautatieasemalle.\nMutta kun häntä etsittiin asemalta, kohtasi etsijöitä vielä suurempi\nyllätys. Kukaan ei ollut nähnyt herra Clarkia asemalla. Ei liioin hänen\ntavaroitaan. Sekä hän että hänen tavaransa olivat äkkiä kadonneet\njäljettömiin, samoin kuin myöskin kiinalaiset, jotka Clark jo laivassa\noli palkannut apulaisikseen laatikoita laivasta purettaessa. Kaikki\noli käynyt aivan kädenkäänteessä. Paljon aseita oli tosin joutunut\nviranomaisten käsiin, mutta se oli sittenkin vain murto-osa siitä, mikä\noli hävinnyt.\n\nJollei Kurt olisi pistänyt sormiaan peliin, olisi tämä aseiden\nsalakuljetusjuttu ehkä jäänyt kokonaan ilmi tulematta. Mutta nyt oli\nherra Clark selvästi osoittanut, mikä hän oikeastaan oli miehiään.\nTietysti hän muissakin suhteissa oli seikkailija, vieläpä kaikkein\npahinta lajia. Hänen ja kiinalaisten välisiä liikeasioita ei\nvalitettavasti voitu täysin tarkoin selvittää. Ja oli kyseenalaista,\nvoitaisiinko hänet saada pidätetyksi, kun otti huomioon, että hänellä\nvarmaan oli paljon avustajia kiinalaisten joukossa, avustajia, jotka\nhän varmasti oli ehtinyt järjestää jo Kantonissa, mahdollisesti\naikaisemminkin.\n\nMajuri Brown oli, ollessaan poikansa Willyn kanssa Kantonin\nlennätinkonttorissa, nähnyt Clarkin saapuvan konttoriin. Ja Willy\ntaas puolestaan tiesi kertoa, että hän oli nähnyt Clarkin aseman\nulkopuolella keskustelemassa erään kiinalaisen upseerin kanssa.\nMahdollisesti he olivat silloin tehneet jonkinlaisen alustavan\nsopimuksen asekaupasta. Ilmeisesti hän oli maassa vallitsevasta\nlevottomasta mielialasta selvillä paljon enemmän kuin mitä hän\nantoi aavistaa. Voitiin pitää jokseenkin varmana, että juuri nämä\nlevottomuudet olivat saaneet hänet matkustamaan Kiinaan, kun taas\nhänen puheensa konsuli Willnerille olivat pelkkää silmänlumetta ja\ntarkoitetut saattamaan kaikki muut matkatoverit siihen uskoon, että hän\naikoi liikkua Kiinassa kauppamatkoilla yhdessä konsulin kanssa.\n\nSiten konsuli sai uuden aiheen osoittaa kiitollisuuttaan Kurtille.\nIlman tämän neuvokkuutta olisi konsuli epäilemättä jatkuvastikin\nluottanut Clarkiin ja olisi — jollei Clarkin puuhia olisi ajoissa\npaljastettu — saattanut tämän mukana joutua kaikenlaisiin vaarallisiin\nselkkauksiin ja seikkailuihin, mistä olisi ollut seurauksena, että\nhän itse olisi saanut samanlaisen maineen kuin Clarkkin. Kaiken tämän\njohdosta hän päätti tulevaisuudessa olla vieläkin varovaisempi ja\npitää silmänsä auki vielä tarkemmin kuin tähän asti, vaikka hän olikin\nluullut olleensa Clarkin suhteen kylliksi varuillaan.\n\nJäähyväisiä lausuttaessa — konsulihan aikoi ystävineen jatkaa matkaansa\nmaitse ja hänen tavaransa olivat jo autoissa matkalla Tshinkiangiin —\nlausui kapteeni Shark, joka nyt valppaana kuin haukka valvoi lastin\npurkamista:\n\n— Joka tapauksessa oli onni, että me selvisimme jutusta hengissä.\n\n— Hengissä? kysyi konsuli luoden kapteeniin ihmettelevän ja kysyvän\nkatseen. — Jollei oteta huomioon Port Saidissa sattunutta seikkailua,\nei juuri voi kuvitellakaan rauhallisempaa matkaa. Formosan seuduilla\nsattunut uhkaava myrskykään ei ollut erikoisen peloittava. Minä olen\nainakin ollut mukana pahemmissakin tilanteissa.\n\n— Niin minäkin, sanoi kapteeni Shark naurahtaen. — Mutta mikäli nyt\nsaatan päätellä, olisi laivassa olleista kiinalaisista voinut koitua\naikamoinen vastus ja vaara. Heitä oli viisi-kuusikymmentä kappaletta\nja kuten nyt on nähty, olisivat he helposti voineet hankkia itselleen\naseet. Samanlaisia tapauksia on ennenkin sattunut näillä vesillä\nja siksi on viisainta pitää jokaista näissä satamissa kohtaamaansa\nkeltaihoista merirosvona. Niitä on kyllä muuallakin eikä ainoastaan\nKeltaisella virralla. Näitä oli lisäksi siksi paljon, että meidän olisi\nollut varsin vaikea selviytyä heistä, varsinkin jos he olisivat saaneet\nClarkin, tuon hirttämättömän salakuljettajan ja lurjuksen, rupeamaan\nheidän johtajakseen. Vaikka silloin heidän kylläkään ei olisi ollut\nviisasta jatkaa matkaa aina Shanghaihin asti.\n\nTämä vaarallinen ja uhkaava mahdollisuus — että vinosilmät olisivat\nvaatimattomista ja vähään tyytyvistä matkustajista saattaneet muuttua\nahneiksi ja verenhimoisiksi merirosvoiksi — tämä mahdollisuus ei\nkoskaan ollut juolahtanut konsulin mieleen. Mutta kapteeni oli\ntodellakin oikeassa. Sellaisia tapauksia oli sattunut aikaisemmin ja\nsamanlaisista tehtiin viranomaisille ilmoituksia myöhemminkin. Eivätkä\nsellaiset suinkaan olleet ihmeellisiä aikana, jolloin koko Kiina oli\njoutunut valtavaan käymistilaan ja kun lohikäärmeen vanha valtakunta\nhorjui perustuksiaan myöten.\n\nOmasta puolestaan konsuli saattoi ainoastaan toivoa, että sama onni,\njoka oli suosinut häntä tähän asti merellä, seuraisi häntä edelleen\nmaallakin. Joka tapauksessa hän aikoi mahdollisimman pian lopettaa\ntäkäläiset liiketoimensa ainakin väliaikaisesti. Kysymyksessä oli\nsuuret määrät omaisuutta ja tavaroita ja jos ne tuhoutuisivat, tietäisi\nse suurten rahasummien menetystä, ja tuo menetys saattoi tapahtua\nhyvinkin lyhyessä ajassa. Vaarallisimmassa asemassa olivat Shenin ja\nKaifongin kaupungeissa Keltaisen virran rannalla olevat varastot. Mutta\nhän päätti tehdä kaiken voitavansa niiden pelastamiseksi.\n\nNämä viimeiset tapaukset, joissa Kurt oli saanut olla mukana, olivat\nvaikuttaneet, että hänen Kantonin kaduilla ja vilkasliikenteisessä\nsatamassa kiinalaisista muodostamansa käsitys muuttui toiseksi. Mutta\nsittenkin hänen oli vaikea uskoa, että nämä ulkonäöltään kokonaan\ntahdottomat vinosilmät saattoivat olla samanlaisia lurjuksia kuin Port\nSaidissa karannut Ming Tsu tai — kuten kapteeni väitti — vieläkin\npahempia olioita, salapukuisia merirosvoja. Hän oli myöskin saanut\npistäytyä Shanghain kiinalaiskaupungissa, kun yritettiin saada kiinni\nkadonnutta herra Clarkia. Mutta hän ei ollut nähnyt siellä mitään\nmuuta kuin suunnattomat määrät kurjuutta ja likaa ja nämä taas eivät\nkertoneet hänelle muuta kuin että kiinalaisten elintaso oli perin\nalhainen ja alkukantainen. Ryövärien ja rosvojen tavoista ei missään\nollut jälkeäkään näkyvissä. Eivät edes kerjäläiset olleet tunkeilevia\nkuten muualla. Kadut ja niiden varsilla olevat, kojuja muistuttavat\nasumukset olivat kurjia. Eivät edes kiinalaisten temppelit monine,\ntoistensa päälle kasattuine kattoineen ja koristeineen olleet\ntodellisuudessa niin kauniita ja siroja kuin vanhoissa kiinalaisissa\nposliinimaalauksissa, joita hän joskus oli nähnyt. Verrattuina kaikkeen\ntähän olivat europalaisten asumat kaupunginosat jo arkkitehtuurinsa\npuolesta todellisia ihmeitä ja siten erittäin suuressa määrin omiaan\nherättämään kunnioitusta valkoihoisia kohtaan — mikä kunnioitus\nkuitenkin, mikäli hän oli kuullut, monessa tapauksessa oli vain pelkkää\nteeskentelyä. Hänen mielenkiintoaan herättäisi ainoastaan kiinalaisten\nnäkeminen ryöväreinä — hunguuseina, millä nimellä heitä Venäjän ja\nKiinan rajaseuduilla ryöväreistä käytetyn nimityksen mukaisesti\nkutsuttiin. Mutta toistaiseksi hän sai tyytyä odottamaan tämän\ntoiveensa täyttymistä.\n\nMajuri Brown oli vähitellen ryhtynyt hoitamaan virkatehtäviään.\nSamalla päätettiin, että hänen veljentyttärensä Beth ja hänen poikansa\nWilly tulisivat konsulin mukana Tshinkiangiin, joka myöskin oli\nsatamakaupunki, vaikkakaan ei niin tärkeä kuin Shanghai. Katsottiin,\nettä Bethin oli parasta asettua Tshinkiangiin yleisen levottoman\ntilanteen vuoksi ja senkin takia, että kiinalaisten vihamielisyys\nkohdistui etupäässä lähetyssaarnaajiin. Sitäpaitsi pitäisivät tytöt\ntoisilleen seuraa ja Willyä taas voitaisiin ehkä käyttää apuna\nhoidettaessa konsulin monia liikelaitoksia.\n\nSiten oli matkaa jatkavan seurueen lukumäärä vihdoin supistunut neljään\nja tämä näin supistunut seurue saapui aikoinaan onnellisesti perille\npieneen, merenlahden rannalla sijaitsevaan satamakaupunkiin. Pääsyn\nsatamaan suojasi suureksi osaksi Tsung Mingin saari. Myöskin tällä\nsaarella oli konsulilla varastopaikka, jossa oli sekä europalaisia että\nkiinalaisia tuotteita, mutta pääasiassa kuitenkin tavaroita, jotka oli\nostettu läheisestä Nipponista, toisin sanoen Japanista.\n\nEnsimäinen uutinen, jonka konsuli sai perille päästyään, kertoi, että\nTsung Mingin varastoissa oli käynyt varkaita. Viranomaiset eivät\nosanneet selittää, olivatko varkaat olleet kiinalaisia, vai olivatko\nvenäläisten sormet olleet pelissä. Mutta viranomaiset kehottivat\nkonsulia vahvistamaan vartiomiehistöä sekä kaikkein mieluimmin\nkuljetuttamaan Shanghaihin varastossa olevista tavaroista niin paljon\nkuin mahdollista. Sillä todennäköisyyden mukaan varkaiden ensimäinen\nkäynti ei suinkaan jäisi samalla viimeiseksi.\n\nKenenkään pyytämättä ilmoittautui Kurt kohta lähtemään mukaan\nsaarelle ottaakseen konsulin kanssa selville, mitä siellä oikeastaan\noli tapahtunut. Hän halusi päästä käsiksi työhön ja toimeen ja hän\ntarjoutui jäämään saarelle vartioinnista huolehtimaan joksikin aikaa\nvielä senkin jälkeen, kun konsuli oli palannut kaupunkiin, jossa muut\ntärkeät tehtävät häntä odottivat. Kurt halusi todellakin toimia,\nkun nyt kerran oli tarjoutunut tilaisuus uusiin seikkailuihin.\nSanottiinhan, että varkaudet olivat tapahtuneet aivan äskettäin, joten\nei tuntunut aivan mahdottomalta päästä varkaiden jäljille.\n\nKonsuli ei kuitenkaan ollut yhtä innostunut. Hän ei ollut ajatellut,\nettä Kurt juuri tällä tavalla alkaisi perehtyä Kiinan liike-elämään.\nTsung Mingin saaren juttu oli vakava asia, joka vaati miehensä kokonaan\nja jonka hän mieluimmin olisi tahtonut itse hoitaa. Mutta kun hän\nliioin ei voinut jättää kaupungissa olevaa konttoriaan, josta oli\nannettava ohjeita toisiin konttoreihin pitkin Keltaisen virran laaksoa,\nantoi hän vihdoin perään. Hän kummasteli vain itsekseen, kuinka ei\nmyöskin Willy Brown ollut ilmoittautunut osalliseksi retkikuntaan,\nkoska tämä kerran oli ilmoittanut aikovansa antautua sotilasuralle ja\ntällainen retki olisi samalla jonkinlaista valmistavaa harjoitusta\nsotilaan ammattiin. Mutta Willy oli ilmeisesti liian rauhallinen —\nkuten useimmat englantilaiset.\n\nEhkäpä Willy puolestaan olisi jäänytkin sinne, missä hän oli, jollei\nAlice samana päivänä, jolloin Kurtin piti nousta sampaaniin lähteäkseen\nmatkalleen, olisi hiukan kärkevästi huomauttanut, että jos Willy\nhalusi harrastaa urheilua, ei siihen juuri ollut parempaa tilaisuutta\nkuin Tsung Mingissä. Saarella oli nimittäin suuret määrät merilintuja\nja sitä ympäröivät erinomaiset kalavedet. Lisäksi siellä oli myöskin\njonkin verran metsänriistaa, ennen muita turkiseläimiä. Willy voisi\nhelposti ampua näitä niin paljon, että hän ilman vaivaa voisi\nlahjoittaa turkin serkulleen, joka ehkä hyvinkin tarvitsisi sellaista,\njos hänet määrättäisiin lähtemään jollekin kaukana sisämaassa olevalle\nseudulle, missä talvet olivat paljon kylmemmät kuin Englannissa. Eikä\nAlice itsekään panisi vastaan, jos joku lahjoittaisi hänelle muutamia\nnahkoja.\n\nOn todennäköistä, että juuri Alicen viimeiset sanat saivat Willyn\npäättämään lähteä Kurtin mukana. Niin sai hänkin samanlaiset ohjeet,\njotka konsuli jo aikaisemmin oli antanut Kurtille.\n\nKumpikin sai tarpeelliset aseet sekä ammuksia ja ruokavaroja viikon\najaksi. Konsulin itsensä piti seurata heitä muutaman päivän kuluttua,\nkun hän ehtisi selviämään tärkeimmistä asioista, jotka vaativat hänen\nläsnäoloaan konttorissa.\n\nSampaanissa, jolla nuorukaiset lähtivät usein mainitulle saarelle,\noli miehistönä neljä merellä liikkumaan tottunutta kiinalaista,\njotka olivat olleet vuosikausia konsulin palveluksessa. Sampaanissa\noli purjeet ja se saattoi kulkea varsin nopeasti, mutta vastatuulen\ntai tyynen varalta se lisäksi oli varustettu erinomaisella\nulkolaitamoottorilla. Onnellisesti seurue laskikin maihin vähäistä\nennen pimeän tuloa, mutta paikkaan, jota ei juuri saattanut nähdä\nkonsulin varastoista. Kurt oli neuvonut menettelemään niin. Hän\ntahtoi, että heidän saapumisensa tulisi kaikille yllätyksenä. Muuan\nkiinalaisista, joka tunsi paikat, sai määräyksen toimia oppaana.\n\n\n\n\nVII.\n\nMESTARIAMPUJA JA YÖLLINEN HYÖKKÄYS.\n\n\nYö oli pimeä. Oikeastaan se ei olisi voinut ollakaan pimeämpi.\n\nPieni, kuusi miestä käsittävä joukko liikkui hitaasti eteenpäin\nvaikeakulkuisessa maastossa. Ei voinut nähdä kättä silmiensä edessä,\njoten oli parasta seurata aivan oppaan kintereillä. Kurt oli valmis\nmihin tahansa ja hänellä oli koko ajan revolveri kädessä. Eihän\ntiedetty oikeastaan mitään siitä, mitä oli tulossa ja millaisten\nihmisten kanssa mahdollisesti jouduttaisiin tekemisiin.\n\nHuonoa englantia puhuva opas uskoi kuitenkin voivansa vakuuttaa, että\nhe tuskin kohtaisivat perillä ketään muita kuin laitosten tavallisen\nhenkilökunnan. Paikallisena päällysmiehenä toimi entinen irlantilainen\nmerimies, joka oli ollut konsulin palveluksessa useita vuosia. Hänen\nnimensä oli Pat O’Brien ja hän oli suuri, vahva mies, joka ei pelännyt\nmitään. Hänen lisäkseen kuului henkilökuntaan viisi miestä, joista\nkaksi oli kotoisin Mandshuriasta, Siperian rajoilta, sekä muut kolme\nShanghaista. Eivät hekään olleet sellaisia miehiä, jotka nukkuivat\nseisoallaan. He olivat kaikki valppaita ja varuillaan, joten tuntui\nkummalliselta, että varkaus yleensä oli saattanut tapahtua. Jos\nvarastetut tavarat olisi kuljetettu rannalle ja sieltä edelleen\njollakin aluksella, olisi tämä ehdottomasti huomattu. Vartijat oli\nnimittäin jaettu vuoroihin ja varastoalue ei ollut hetkeäkään ilman\nvartijaa.\n\nNämä seikat ja paljon muuta sai Kurt tietää heidän marssiessaan\neteenpäin niin reippaasti kuin se vain pimeässä ja vaikeassa maastossa\nkävi päinsä. He puhuivat keskenään vain matalalla äänellä ja kun opas\nsitten äkkiä pysähtyi ja sanoi, että nyt oltiin perillä, saattoi Kurt\neroittaa etäisyydestä häämöttävän heikon valon, joka tuntui lähtevän\nkynttilästä tai öljylampusta.\n\nValo tuli, sanoi opas, irlantilaisen huoneesta. Muuten ei näkynyt\npienintäkään merkkiä, mikä olisi osoittanut eläviä ihmisiä asuvan\npaikalla. Ei kuulunut minkäänlaista ääntä, ei edes koiran haukuntaa.\nKurt kysyi kuiskaten, eikö täällä pidetty minkäänlaisia vahtikoiria, ja\nsai vastauksen, että sellaisia oli kaksikin kappaletta, ja että opaskin\nilmoitti ihmettelevänsä, miksi mitään haukuntaa ei ollut kuulunut jo\naikoja sitten.\n\n— Millaisia koiria täällä on? Kurt kysyi kummastuneena.\n\n— Kaksi espanjalaista verikoiraa, vastasi opas. — Öisin ne ovat\naina saaneet kulkea vapaina, mutta päivisin on toinen ollut kiinni\nvarastohuoneiden ja toinen taas konttorirakennuksen ulkopuolella.\nIrlantilaisen päällysmiehen huone sijaitsee muuten myöskin\nkonttorirakennuksessa.\n\n— Onko herra O’Brien tavallisesti aseistettu?\n\n— Aina, sekä yöllä että päivällä, vastasi kiinalainen. — Täällä meren\näärellä ei voi koskaan olla varma turvallisuudestaan. Jokin aika\nsitten, kun minä olin käymässä täällä, vieraili täällä kokonaista neljä\nmiestä, jotka kaikki muistuttivat hunguuseja, siis rosvoja. Mutta he\neivät olleet meidän kansaamme, tarkoitan kiinalaisia. Päinvastoin\nuskon, että he olivat kotoisin Amurin toiselta puolen tai että he\nmahdollisesti olivat sellaisia venäläisiä, joita viime aikoina on\nalkanut liikkua Hoanghollakin suuren kapinan houkuttelemina.\n\n— No miten sitten kävi?\n\n— Vieraat halusivat ostaa ruokaa ja pyysivät juomavettä. Herra\nO’Brieniä kohtaan he näyttivät tuntevan suurta kunnioitusta. Mutta hän\nei annakaan kenenkään muukalaisen hyppiä silmilleen ja hänen kuulansa\nsattuu aina maaliin.\n\n— Mene nyt edellä ilmoittamaan, keitä täältä tulee, sanoi Kurt äänellä,\njoka tuntui kiinalaisissa herättävän kunnioitusta häntä kohtaan. — Me\nmuut odotamme täällä sinun paluutasi.\n\nOdotusaika venyi melko pitkäksi. Mutta vihdoin ilmestyi opas jälleen\nnäkyviin ja hänen seurassaan oli pitkä mies, jolla oli kädessään\nvoimakkaasti valaiseva sähkölyhty. Hänen kasvojaan ei saattanut nähdä,\nsillä ne olivat varjossa, mutta sen sijaan kuului voimakas ääni\nkysyvän, olivatko tulijat konsulin väkeä, minkä jälkeen seurasi kysymys:\n\n— Onko kysymys tarkastuksesta?\n\nKurt vastasi:\n\n— Tarkastuksen toimittaminen saa jäädä siksi, kunnes konsuli\nitsekin saapuu tänne muutaman päivän kuluttua. Minä olen kuitenkin\nhänen palveluksessaan ja olen saapunut erään ystäväni kanssa tänne\nauttaakseni, jos tarvitaan, vahdinpidossa. Lisäväkenä meillä on\nmukanamme kolme muuta miestä, jotka kuitenkin palaavat ylihuomenna\nsampaanilla takaisin kaupunkiin.\n\n— Minun nimeni on O’Brien ja minä olen täkäläinen päällysmies, sanoi\nlyhtyä pitelevä mies.\n\nMyöskin Kurt ja Willy esittivät itsensä, jonka jälkeen O'Brien lausui:\n\n- — Olkaa hyvä ja tulkaa mukaan! Ruokapala ehkä maistuu merimatkan\njälkeen? Järjestän kyllä käytettäväksenne, mitä talossa on. Täällä\nerämaassa ei kuitenkaan saata olla puhettakaan mistään herkuista.\nElämme näet täällä melkein kiinalaisten tapaan. Riisi ja laihat\nkananpojat ovat meidän jokapäiväistä ruokaamme sekä tietystikin teetä\naivan loppumattomasti sekä juhlatilaisuuksissa joitakin säilykkeitä.\nViskiä minulla ei ole, mutta sen sijaan tupakkaa, joka on aika hyvää.\nTästä me menemme sisään.\n\nHän nousi edellä eräitä portaita valaisten toisille tietä. Portaat\njohtivat nähtävästi koko talon ympäri kulkevaan vilpolaan, johon\nantoi erinäisiä ovia ja ikkunoita. Koko rakennus muistutti melkein\nintialaista bungalowia, mutta sen katto oli kiinalaista tyyliä.\nHuone, johon heidät saatettiin, oli melko tilava ja siinä oli\nmuutamia, seinissä kiinni olevia penkkejä. Keskellä huonetta oli\nsuuri maalaamaton pöytä ja sen ympärillä joitakin melko korkeita,\nbambusta valmistettuja jakkarantapaisia istuimia. Näille hän kehoitti\nvieraitaan sijoittumaan mahdollisimman mukavasti ja itse hän sytytti\npöydän yläpuolella riippuvan lampun. Viereisestä huoneesta saapunut\nkiinalainen, joka oli pysähtynyt ovelle odottamaan ohjeita, sai\nmääräyksen toimittaa ensin tupakkaa sekä sitten laittaa kuntoon\nillallisen ja tuoda pöytään kulhon hedelmiä.\n\nO'Brien oletti, että tulijoilla olisi piiput mukanaan, mutta näytti\nkummastuvan suuresti kuullessaan, että se tulijoista, joka oli\nilmoittanut nimekseen Kurt Lagerberg — ja jolla siis ei ollut edes\nenglantilaista nimeä — ei ensinkään polttanut. Moinen näytti hänestä\ntuntuvan suorastaan käsittämättömältä.\n\nEnnen pitkää kohdistui keskustelu kuitenkin, kuten luonnollista olikin,\nvarastoissa tapahtuneisiin varkauksiin. O’Brien kuvasi tapahtumien\nkulun siten kuin hän uskoi sen käsittäneensä ja luetteli myöskin, mitä\nvarkaat olivat saaneet saaliikseen. Hän kertoi, että salaperäisen\nvarkauden jälkeisenä aamuna oli molemmat koirat löydetty surmattuina.\nNiiden tappamiseen oli varmasti käytetty jotakin myrkyllistä kaasua.\nNiiden suut ja turkit olivat nimittäin tuoksuneet oudosti ja ne olivat\nkaikesta päättäen saaneet kouristuksen ja kaatuneet maahan juuri\nyrittäessään hyppyä, ehkä jonkin vihollisen kimppuun. Kukaan niistä,\njotka sinä yönä olivat olleet vartioimassa, ei ollut kuullut koirien\nhaukkuvan, vaikka ne tavallisesti olivat alkaneet haukkua pienimmänkin\nepäilyttävän äänen kuullessaan tai havaitessaan jonkun ihmisen, jota ne\neivät tunteneet.\n\n— Tiedättekö, käyttävätkö kiinalaiset ryöstöjä suorittaessaan joitakin\nmyrkyllisiä kaasuja? kysyi Kurt, jota hänen kuulemansa seikat suuresti\nkiinnostivat.\n\n— Siitäpä juuri olisi saatava selko, vastasi irlantilainen. — Minä\nainakaan en ole nähnyt enkä kuullut mitään sellaista aikaisemmin. Mutta\nkun kiinalaiset ovat hyvin oppivaista väkeä, ovat he varsin hyvin\nvoineet suuren maailmansodan aikana ja jälkeen oppia kaasujen käytön\nnaapureiltaan ja sukulaisiltaan japanilaisilta. Eniten olen kuitenkin\ntaipuvainen uskomaan, että ryöstön suorittajat ovat olleet sisämaan\nhunguuseja, sieltä rannikolle saapuneita jokirosvoja. Joka tapauksessa\nhe ovat saapuneet jollakin aluksella ja laskeneet ehkä maihin saaren\ntoisella rannalla, ja saari on melkoisen leveä. Tietystikin heillä on\nollut käytettävissään hyvä opas ja he ovat etukäteen olleet selvillä,\nettä täällä on jotakin otettavaa. Ja sitten on vielä muuan seikka,\njoka on otettava huomioon. Ruokavarastossa tapasimme yhden minun\nmiehistäni tajuttomassa tilassa. Hän oli kaikesta päättäen mennyt sinne\nhankkiakseen itselleen ylimääräisen ruoka-annoksen, mutta hän sanoo,\nettä hänellä ei ole aavistustakaan, mitä hänelle varastossa tapahtui.\nHän tietää vain yhtäkkiä vaipuneensa maahan kykenemättä liikuttamaan\nainoatakaan jäsentä. Ja sieltä me hänet, kuten sanottu, tapasimme\nvarkauden jälkeisenä aamuna.\n\nEi ollut ilmeisestikään mikään leikin asia joutua tekemisiin tällaisen\nrosvojoukon kanssa ja Kurtin täytyi myöntää, että moisten myrkkykaasun\nkäyttäjien takaa-ajo saattoi helposti muodostua hengenvaaralliseksi.\nNäitä ajatuksiaan hän ei kuitenkaan ilmaissut toisille, vaan kysyi sen\nsijaan:\n\n— Tuon ryöstön jälkeen olette kai aika lailla vahvistanut vartiointia?\n\n— Kuinka se olisi ollut mahdollista? Täällähän on, minua itseäni\nlukuunottamatta, ainoastaan viisi miestä. Meistä tulee siten kaksi\nkolmen miehen vartiostoa, jotka vuorotellen pitävät vahtia kello\nkuudesta illalla kello kuuteen aamulla. Minun osalleni tulee\nvartiointia hiukan enemmän kuin toisille. Päivisin me kaikki olemme\ntäydessä touhussa. Enempää ei juuri voi vaatia. Me elämme melkein\nsamaan tapaan kuin jossakin laivassa.\n\n— Konsuli on ajatellut juuri tätä seikkaa ja sen vuoksi lähettänyt\ntänne meidät, lähinnä minut ja ystäväni, herra Brownin. Me olemme, minä\nainakin, valmiit alottamaan jo tänä yönä. Ehkäpä tällä kertaa olisi\nparasta, että minä saisin vartioida vilpolassa sekä samoin kuulla yön\ntunnussanan, jotta eri vartijat voivat päästä kosketuksiin toistensa\nkanssa, jos heidän on pakko muuttaa olinpaikkaa.\n\nTuota seikkaa ei O'Brien nähtävästi ollut tullut ajatelleeksi ja hän\nvastasi:\n\n— Tuo tunnussanajuttu oli todellakin jotakin uutta, täällä ulkona\ntarkoitan. Se, joka kysyttäessä ei tiedä tunnussanaa, saa syyttää\nitseään seurauksista. Me olemme tietysti kaikki aseistettuja vahdissa\nollessamme. Mutta minkä tunnussanan me otamme käytäntöön?\n\nKurt meni irlantilaisen jättiläisen luo ja kuiskasi jotakin hänen\nkorvaansa. Vastauksena oli myönteinen nyökkäys ja sitten kutsuttiin\npari O’Brienin alaisista huoneeseen ovesta, josta pöydänkattaja\näskettäin oli poistunut. Kuten Kurt äsken, kuiskasi O’Brien nyt saman\nsanan tulijoiden korvaan ja selitti heille sitten, miten sitä oli\nkäytettävä. Jokaisen, joka kysyttäessä tunnussanaa ei osannut vastata\noikein, sai ampua ilman muuta, jollei hän mielisuosiolla antautunut\nvangiksi tai jos hän yritti lähteä pakoon. Mutta kellekään vieraalle\nei tunnussanaa saanut ilmoittaa uhalla, että suupaltti tuomittaisiin\nankaraan rangaistukseen, mahdollisesti joutuisi itse ammutuksi.\n\n— Minä siis otan pitääkseni vahtia vilpolassa ja voin kai kohta ryhtyä\nperehtymään olosuhteisiin. Mutta mihin me sijoitamme minun ystäväni?\n\nHän viittasi merkitsevästi kädellään Willyyn, joka kuitenkin kohta\nvastasi kaikella sillä välinpitämättömyydellä, joka oli kuvaavaa hänen\nluonteelleen.\n\n— Tällä kertaa saatte hypätä minun ylitseni. Olen jo nyt niin väsynyt\npitkän merimatkan jälkeen, että minusta varmaankaan ei ole mitään\nhyötyä. Sen sijaan olen kernaasti valmis käytettäväksi neljän tunnin\nkuluttua, kunhan olen ehtinyt ensin hiukan torkahtaa. Mutta ehkäpä saan\njo nyt kysyä missä?\n\nKurt tunsi joutuvansa hämilleen ystävänsä puolesta. Mutta irlantilainen\nvastasi, aivan kuin kysymyksessä olisi maailman luonnollisin asia:\n\n— Valpas vartija on parempi kuin kymmenen, jotka haukottelevat\neivätkä saa silmiään pysymään auki. Olen ajatellut, että molemmat\nherrat voivat mukavasti nukkua tässä vasemmalla olevassa huoneessa.\nTämän huoneen sisäpuolella on minun huoneeni ja toisella puolella\non suuri konttori eli vartioston huone. Miehet, joille äsken annoin\ntunnussanan, ovat jo alottaneet vartioinnin — toinen varastohuoneen\nluona, noin viidenkymmenen metrin päässä täältä, ja toinen saman\nrakennuksen takana, josta lähtee polku meidän kanalaamme ja\nruokatavarakellariimme, jotka taas sijaitsevat viidenkymmenen askeleen\npäässä varastorakennuksesta. Aikaisemmin ei siellä ole ollut vartijaa,\nmutta nyt olen sijoittanut sinne miehen nähtyäni, mitä tapahtui Lin\nTsolle, miehelle, joka tavattiin tiedottomana ruokavarastossa.. Mutta\njuuri se seikka on eniten kummastuttanut minua. Joka tapauksessa\nuskon, että meidän ei vähiin aikoihin tarvitse odottaa rosvojen uusia\nvierailuja.\n\nHän täytti piippunsa uudelleen ja oli juuri sytyttämäisillään sen, kun\nkiinalainen tuli huoneeseen tuoden mukanaan ruokaa: kanaa, riisiä,\nhedelmiä ja pullon halpaa kiinalaista viiniä. Vaatimatonta ateriaa\ntäydentämässä oli englantilaista pasteijaa sisältävä säilykepurkki ja\nnuo kolme europalaista kävivät hyvällä ruokahalulla käsiksi pöydän\nantimiin. Palanpaineeksi Kurt joi ainoastaan teetä, joka tuotiin\npöytään hiukan myöhemmin ja tarjoiltiin englantilaiseen tapaan vaikka\nkiinalaisista kupeista.\n\n— Eniten kaipaan oivallisia koiriamme, sanoi irlantilainen aterian\naikana. — Nyt on pidettävä silmät entistä enemmän auki ja tähdättävä\nvielä entistäkin paremmin. Mutta miten on? Ovatko herrat ampujia —\ntarkoitan: osaavatko herrat käyttää revolveria, jota täällä eniten\ntarvitaan?\n\nKurt, paremmin kuin Willykään, ei ollut mikään kerskailija ja siksi\nhe molemmat vastasivat välttelevästi. Siitä johtui O’Brienin mieleen\najatus, että voitaisiinhan kernaasti järjestää pieni koe.\n\n— Jos meidän tosiaankin on joskus pakko paukutella, niin eihän vähäinen\nharjoittelu haittaa, sanoi hän nauraen. — Voivathan mahdollisesti\nläheisyydessä olevat rosvotkin kuulla, että heitä odottaa täällä lämmin\nvastaanotto. Tulkaa siis mukaan! Ampumaradan me järjestämme vilpolaan.\n\nUlkona oli pilkkosen pimeää. Mutta irlantilainen sytytti pienen\nkiinalaisen paperilyhdyn ja ripusti sen vilpolan toiselle lyhyelle\nsivulle. Sitten kaikki kolme menivät vastakkaiselle lyhyelle sivulle ja\nasettuivat tähtäysasentoon.\n\nMerkin saatuaan ampui Willy ensiksi. Lyhty ei liikahtanutkaan.\n\nSeuraava mies oli irlantilainen. Lyhty putosi maahan ja syttyi tuleen\npalaen poroksi. Kuula oli katkaissut narun, josta lyhty riippui.\n\n— Mutta miten minun nyt käy? kysyi Kurt, samalla kuin muuan\nkiinalaisista pelästyneenä ilmestyi vilpolan portaille.\n\n— Toinen lyhty, sanoi O’Brien kiinalaiselle, joka kohta tuntui\nkäsittävän, mistä oli kysymys. Sillä ennen pitkää riippui uusi lyhty\nedellisen tilalla. Nyt oli Kurtin vuoro näyttää, mihin hän pystyi.\n\nAse heilahti ylös ja laukaus pamahti.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä vallitsi vilpolassa täydellinen pimeys,\njoka hälveni vasta sitten, kun irlantilainen oli käynyt sisältä\nnoutamassa suuren sähkölyhtynsä. Kaikki menivät nyt tarkastamaan maalia\nja hetken kuluttua O’Brien huudahti äänellä, joka ilmaisi sekä ihailua\nettä hämmästystä:\n\n— Tuopa oli todellinen mestarilaukaus! Kuula on lävistänyt lyhdyn\nkeskeltä ja vienyt samalla mennessään kynttilän sydämen. Onnittelen!\nEnpä tahtoisi joutua kohtaamaan teitä vihollisena ase kädessä. Mutta\nehkäpä tulos johtui sattumasta. Te ja minä ammumme uudestaan.\n\nTulos oli samanlainen kuin edelliselläkin kerralla, vain sillä\nerotuksella, että nyt voitiin käyttää samaa lyhtyä. Kurtin kuula\nsammutti jälleen kynttilän, kun taas irlantilaisen luoti tällä kertaa\nlävisti itse lyhdyn.\n\n— Tarttukaa käteeni, nuori mies! Te olette mestariampuja. Jos hunguusit\njoutuvat tekemisiin teidän kanssanne, ei Kiinassa piankaan ole\njäljellä montakaan heistä. Ja vartioimassa te olette yhtä vaarallinen\nkuin kymmenen verikoiraa. Sen sanon minä, Pat O'Brien, josta muuten\nsanotaan, ettei hän suinkaan ole harjaantumaton ampumaan maaliin.\n\nKohteliaisuutta vahvisti uusi kädenpuristus. Kurt oli saanut\nymmärtäväisen ystävän, joka nyt kuului lausuvan:\n\n— Siis te, herra Lagerberg, otatte huoleksenne vilpolan. Teidän\nmukananne tulleet miehet saavat nukkua yönsä sampaanissa, niin että\nse ei lähde purjehtimaan samaa tietä kuin osa meidän tavaroitamme\näskettäin. Minä puolestani teen pienen kierroksen ympäristössä. Kello\non nyt suunnilleen kymmenen. Teidät vaihdetaan siis kello yksi yöllä.\n\nHän heilautti kättään ja katosi.\n\nWilly näytti hiukan nololta. Ilta ei ollut hänen osaltaan sujunut aivan\nmiellyttävästi. Lyhyesti nyökäten hän vetäytyi häntä ja Kurtia varten\nvarattuun huoneeseen, jonka muuan kiinalainen oli sillä välin pannut\nkuntoon, ja jossa heikko lamppu koetti voimiensa mukaan taistella\npimeyttä vastaan.\n\nKurt asteli vilpolassa talon ympäri miettien päivän tapahtumia ja mitä\nkaikkea ne olivat hänelle tuoneet mukanaan.\n\nLuultavasti nuo tapaukset loppuisivat jo tähän. Kaikkialla oli\nhiljaista kuin haudassa ja aika tuntui uskomattoman pitkältä.\nSeikkailuja hän oli etsinyt ja seikkailuissa hän oli jo saanut olla\nmukana. Mutta nämä seikkailut eivät kuitenkaan olleet olleet sellaisia\nkuin ne, joista hän oli kuullut höyrylaiva Kantonin kapteenin\nkertovan. Hän ei ollut vielä saanut olla mukana missään yhteenotossa\njokirosvojen kanssa, joita täällä nimitettiin hunguuseiksi. Ottelu\ntuollaista rosvojoukkoa vastaan olisi kuitenkin kaikkien seikkailujen\nhuippu. Vasta siinä hän uskoi saavansa tilaisuuden todenteolla\nkoetella voimiaan. Kaikesta päättäen nuo rosvot olivat sekä ovelia\nettä perin rohkeita miehiä. Sillä muuten he eivät olisi uskaltaneet\ntehdä ryöstöretkeä pelottoman O’Brienin valtakuntaan ja vetäneet kaiken\nlisäksi häntä kunnollisesti nenästä.\n\nMutta hiljaa! Mitä tuo oli?\n\nKuului, kuin joku olisi hiipivin askelin liikkunut läheisyydessä.\n\nOliko siellä joku talonväkeen kuuluva? Joku O’Brienin kiinalaisista?\n\nMutta miksi hän siinä tapauksessa liikkui varovaisesti hiipien? Miksi\nhän ei kulkenut suoraan päämääräänsä, olipa tämä nyt sitten mikä\nhyvänsä?\n\nKurt oli ensin ajatellut karjaista kaikuvalla äänellä: Kuka siellä?\nSitten hän kuitenkin päätti malttaa mielensä vielä hiukan aikaa. Hän\nteroitti edelleen kuuloaan ja koetti saada selville, kuuluiko mitään\nmuuta. Samoin hän terästi näköään ja tuijotti terävin silmin pimeyteen.\nMutta yhtä hyvin hän olisi voinut yrittää katsella mustatun lasin läpi.\n\nNyt kuului äkkiä ääni, joka muistutti jonkin linnun huutoa, vaikka Kurt\nei voinutkaan sanoa, minkä linnun äänestä oli kysymys.\n\nLähinnä se muistutti jonkin merilinnun ääntä, mutta se ei kuulunut\nmereltä, vaan pitkän, Tshinkiangin puolella olevan lahden rannalta.\nKohta sen jälkeen kuului huuto, mutta tällä kertaa kaksi kertaa\nperätysten ja pitemmän matkan päästä. Sitten oli kaikki jälleen yhtä\nhiljaa kuin ennenkin.\n\nÄäntä, joka oli muistuttanut hiipiviä askeleita, ei enää kuulunut.\nEhkä niitä ei aiheuttanutkaan ihminen. Ehkäpä kaikki oli kuuloharhaa.\nKuunnellessaan jännittyneenä yön pimeydessä ihminen useinkin\nkuvittelee kuulevansa milloin mitäkin. Hermot jännittyvät ja\nmielikuvitus työskentelee kiihkeämmin kuin päivänvalossa. Näin käy\nvarsinkin silloin, jos on vähäistä aikaisemmin kuullut jännittävän\nkertomuksen tai lukenut sellaista. Tässä tapauksessa aiheutti saman\nvaikutuksen kertomus jokirosvojen vierailusta saaressa. Mitään muuta ei\nvarmastikaan ollut kysymyksessä. Mutta ihminen ei saanut, ei ainakaan\ntärkeällä vartiopaikalla ollessaan, antautua kuulo- ja näköharhojen\nuhriksi. Ne olivat kuin kummitusjutut, joista ei tahdo päästä eroon,\nvaikka kuinka haluaisi karkoittaa ne mielestään.\n\nMutta täällä oli joku liikkeellä joka tapauksessa.\n\nVilpolaa reunustava aita oli napsahtanut aika voimakkaasti juuri sillä\npuolella taloa, missä Kurt seisoi. Ehkäpä siitä oli irtautunut jokin\nlahonnut pala tai kenties jokin suuri jyrsijä oli liikkeellä.\n\nKurt nosti varovaisesti ensin toista ja sitten toista jalkaansa ja teki\nniin pari kolme kertaa perätysten. Hän kuunteli, syntyikö mitään ääntä,\nkun hän laski jalkansa maahan. Mutta pehmeät kumianturat saivat aikaan,\nettä minkäänlaista ääntä ei kuulunut. Hän saattoi siis liikkua aivan\näänettömästi, jos hän vain liikkuisi tarpeeksi varovaisesti.\n\nKun aitauksen luota kuulunut ääni toistui, lähti Kurt pitkin, mutta\nvarovaisin askelin liikkeelle sitä paikkaa kohti, josta napsahdus tai\njyrsiminen oli kuulunut. Paikka oli muuten suunnilleen sama, johon he\näsken olivat ripustaneet lyhdyt ampumaharjoituksia pitäessään.\n\nSeuraavassa tuokiossa tapahtui jotakin, joka suuressa määrässä ylitti\nkaikki hänen odotuksensa.\n\nÄkkiä hän tunsi, miten silmukka kietoutui hänen jalkojensa ympärille —\nse oli siis heitetty hänen kaulaansa, mutta luistanut alas.\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä hänet temmattiin kumoon.\n\nHän kuuli jonkun ääntelevän samalla tavalla kuin merilintu oli\näännellyt äsken, mutta nyt kuului ääni paljon lähempää. Samassa hän\ntunsi, miten nuoraa kiskottiin vilpolan aitausta kohti. Joku yritti\nsiis vetää häntä luokseen.\n\nKädenkäänteessä hän oli saanut esiin veitsensä. Nopea vetäisy ja\nhänen jalkansa olivat jälleen vapaat! Samassa hän kuuli, miten\nnuorasta kiskonut mies suistui maahan aitauksen alapuolella ja päästi\nkaatuessaan lyhyen huudahduksen.\n\nRevolveri valmiina ampumaan Kurt huusi vastaan kaikuvalla äänellä:\n\n— Kuka siellä?\n\nHän toisti kysymyksensä kolme kertaa perätysten.\n\nMutta kun hän ei saanut mitään vastausta ampui hän siihen suuntaan,\nmistä äskeinen huudahdus oli kuulunut.\n\nHänen oli mahdoton tietää, oliko hänen kuulansa osunut vaiko ei, sillä\nkoko ympäristössä vallitsi jälleen sama, melkein painostava hiljaisuus\nkuin äskenkin, ennen kuin hänen kimppuunsa hyökättiin — hän ei kuullut\nihmisten, paremmin kuin eläintenkään aiheuttamia ääniä — ei edes äsken\nkuulemiaan merilintujen huutoja.\n\nMutta olivatko nuo huudot sitäpaitsi lintujen aiheuttamia?\n\nKurt alkoi jo epäillä tätä seikkaa ja hänen epäilynsä vahvistuivat,\nkun hän muisti, mitä hän oli aikoinaan lukenut intiaaneista ja muista\nvilleistä luonnonkansoista.\n\nNämähän käyttivät lintujen ja muiden eläinten ääniä sovittujen merkkien\nantamiseen. Ja Kurt huomasi nyt monta seikkaa, jotka vahvistivat\notaksumaa, että tässä oli käytetty samanlaista menettelyä. Paras\ntodistus tietysti oli hyökkäys, jonka hän kuitenkin oli tehnyt\ntyhjäksi. Tarkoitus oli tietysti ollut, että silmukka olisi tarttunut\nhänen kaulaansa.\n\nHän saattoi vain ihmetellä sitä, että heitto ensinkään oli osunut ja\nettä heittäjä yleensä oli tietänyt hänen olevan vilpolassa. Hänhän oli\nliikkunut täysin äänettömästi taikka oikeastaan seisonut aivan hiljaa,\nkunnes vihdoin oli lähtenyt liikkeelle aitausta kohti.\n\nKoko seikkailu olisi tuntunut muuten unennäöltä, jollei hänen sääriään\nolisi vieläkin pakottanut nuoran puristuksen jäljiltä ja jollei hän\nolisi vilpolan lattialta tavannut nuoran kappaletta, joka oli jäänyt\nsiihen hänen leikattuaan silmukan poikki. Jollei vaara olisi ollut niin\nsuuri, olisi hän ryhtynyt kohta tutkimaan nuoraa sähkölampun avulla,\njota hän aina piti mukanaan. Mutta pieninkin valonleimahdus olisi nyt\npaljastanut hänen olinpaikkansa ja sellaista mahdollisuutta hän ei\ntahtonut suoda salakavalalle vastustajalleen. Vastustajana saattoi olla\nmies, joka oli yhtä hyvä osumaan maaliin kuin hän itsekin, ehkäpä vielä\nparempikin, mikäli hänellä oli ampuma-aseita käytettävissään.\n\nKova paukaus keskeytti samassa hänen tuumailunsa. Samassa tuokiossa\nvinkui todellakin kuula läpi vilpolan ja se oli kaikesta päättäen\ntähdätty juuri sitä paikkaa kohti, jossa hän äsken oli seisonut\nhuutaessaan ja ampuessaan.\n\nKuolemantanssi ei siis vielä ollut päättynyt.\n\nKurt kohotti uudestaan aseensa ja ampui — tällä kertaa kaksi laukausta\nperätysten.\n\nLäpitunkeva huuto kajahti vastaukseksi ja samassa Kurt riensi sisään\nherättämään Willyä.\n\nTämä oli jo herännyt laukauksiin ja oli valmiina ryntäämään ulos.\nSanottakoon hänestä muuten mitä hyvänsä, mutta arka hän ei ainakaan\nollut. Hän oli parhaillaan sytyttämässä lamppua, kun Kurt puhalsi tikun\nsammuksiin ja kuiskasi:\n\n— Tule! Me pippuroimme heidät kahdelta taholta. Kummallista, että en\nole kuullut O’Brienin tulevan takaisin. Hänenhän piti tehdä vain lyhyt\ntarkastuskierros. Tietysti nuo jokirosvot ovat täällä jälleen. Mutta\ntällä kertaa he saavat lämpimät tervetuliaiset, joita he eivät varsin\npian unohdakaan. Kunhan vain ei tuolle kunnon irlantilaiselle olisi\ntapahtunut mitään! Ja miten on mahtanut käydä varastohuoneiden luona\noleville vartijoille?\n\n— On kai parasta hiipiä ensinnä sinne, ehdotti Willy puolestaan.\n\n— Sinäpä sanoit oikeat sanat. Tule! Me hyppäämme alas tästä ja ryömimme\nsitten nelinkontin... Ota revolveri hampaittesi väliin... Tapaukset\nkehittyvät oikein minun makuni mukaan. Kunhan me vain vielä saamme\nirlantilaisen mukaan leikkiin, saavat vinosilmät kyllä pian oppia\ntietämään, mistä Taavetti olutta osti.\n\n\n\n\nVIII.\n\nKELTAISEN VIRRAN KURISTAJAT.\n\n\nKaikki oli jälleen hiljaista kuin haudassa nuorukaisten nelinkontin\nryömien lähestyessä varastohuonetta ottaakseen selville, miten sen\nluo sijoitettujen kahden vartijan oli käynyt. Kaikesta äskeisestä\nampumisesta huolimatta ei kumpikaan heistä ollut antanut itsestään\nmitään elonmerkkejä, mikä seikka tuntui kieltämättä kummalliselta.\nKumpikin kuunteli hermot äärimmilleen pingotettuina, mutta mitään ei\nkuulunut. Kaikkialla vallitsi pahaenteinen, hermostuttava hiljaisuus.\n\n— Mitä luulet tämän merkitsevän? kuiskasi Kurt Willylle.\n\n— Joko he ovat livistäneet, taikka sitten heidät on surmattu.\n\nSamassa rapisi jotakin aivan Kurtin toisella puolella ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä pamahti laukaus. Kuula ei kuitenkaan osunut, mutta\nKurt vastasi viivyttelemättä tähdäten ääntä kohti, vaikka mitään tulta\nei näkynytkään. Kohta kuului vastaukseksi lyhyt huudahdus ja sen\njälkeen juoksevien askeleiden synnyttämää ääntä.\n\nKurt aikoi pelottomasti ryhtyä takaa-ajoon, mutta Willy tarttui hänen\nkäsivarteensa ja huudahti:\n\n— Älä ole mieletön!... Meillähän ei ole aavistustakaan, kuinka monta\nheitä saattaa olla. Ja sitäpaitsi meillä ei ole ainoatakaan miestä\napunamme.\n\nKurt ei vastannut kohta. Mutta silti hänen tarkoituksensa ei\nollut ilman muuta jäädä siihen, missä hän oli. Hän laati nopeasti\nsotasuunnitelman ja kuiskasi toverilleen:\n\n— Tämä juttu maksaa meille muutamia laukauksia, mutta asiaa ei voida\nauttaa. Sinä hiivit edelleenkin varastohuonetta kohti. Kohta, kun\nolet päässyt niin lähelle, että erotat sen ääriviivat, pysähdyt ja\nammut nopeasti perätysten muutamia laukauksia, mutta ilmaan. Minä jään\ntänne pitämään silmällä, aiheuttavatko laukaukset mitään liikettä vai\nei. Hetkistä myöhemmin minä ammun samalla tavalla ja sinä tarkkailet\nvuorostasi mutta vastaat sitten vain yhdellä laukauksella. Odota sen\njälkeen, kunnes minä ehdin luoksesi.\n\nJa hetken kuluttua alkoi aika pauke varastohuoneen läheisyydessä\nolevissa metsiköissä, mutta mitään ei kuulunut sen jälkeen, kun Willy\nja Kurt olivat lopettaneet ampumisen, jonka kuitenkin olisi pitänyt\nKurtin mielestä saada liikettä ja elämää aikaan.\n\n— Täällä nyt ei tunnu olevan ainoatakaan sielua, sanoi Kurt\nilmestyessään äkkiä aivan Willyn viereen, joka oli vähällä huudahtaa\nkummastuksesta ja ehkä osaksi myöskin pelosta. Hänellä ei ollut\nsekuntiakaan aikaa tiedustella sovitulla tavalla, kuka tulija oli,\nennen kuin Kurt oli aivan hänen luonaan, ikään kuin maasta nousseena.\nTämän äkillinen ilmestyminen tuntui Willystä suorastaan kamalalta.\nMutta Kurt ei ryhtynyt moittimaan ystävänsä huonoa tarkkaavaisuutta,\nvaan jatkoi:\n\n— Me jatkamme nyt matkaamme varastorakennusta kohti. Minusta tuntuu\nmelkein, kuin täällä ei missään olisi ainoatakaan elävää sielua, vaan\nettä koko laitos olisi hyljätty. Mutta pidä joka tapauksessa varasi ja\npidä revolveri valmiina. Meitä odottaa varmasti vielä monta yllätystä.\n\nTämä ennustus täyttyikin pian ja vieläpä tavalla, joka oli kaikkea\nmuuta kuin miellyttävä. Hiipien varjojen tavoin yhä sakeassa pimeydessä\nhe palmumetsikön läpi pääsivät varastorakennuksen luokse. Mutta vasta\nsitten, kun he olivat ehtineet aivan rakennuksen sisäänkäytävän luo,\nnäkivät he Kurtin taskulampun lyhyen leimahduksen valossa, että jotakin\nmakasi maassa. He pysähtyivät uudelleen kuuntelemaan ja tähyilemään,\nmutta he eivät kuulleet minkäänlaista ääntä, ei edes uneen vaipuneen\nihmisen hengitystä. Kurt otti lampun käsiensä väliin ja muodosti niistä\nsuppilon, joten lampun valo voitiin suunnata ainoastaan yhteen kohtaan,\nsekä ryhtyi sitten valaisemaan maassa olevaa esinettä. Ensimäinen\nvalonleimahdus jo osoitti, että siinä oli mies, joka makasi maassa\npitkin pituuttaan, pää portaiden alimaisella askelmalla.\n\nÄkkiä pääsi Kurtilta lyhyt huudahdus. Ryhtyessään lähemmin\ntarkastelemaan maassa makaavaa, huomasi hän, että miehen kaulassa oli\ntiukkaan kuristettu nuoran silmukka. Mies oli muuten kiinalainen,\nselvästikin mies, joka illalla oli asetettu tähän paikkaan vartioimaan.\nJa nyt hän makasi siinä kuristettuna! Silmukka oli todennäköisesti\nheitetty hänen kaulaansa takaapäin ja pitkä nuora oli jäänyt roikkumaan\nuhrin kaulasta.\n\nTämä havainto antoi Kurtille aiheen hetkeksi miettiä sitä kohtaloa,\njoka vähäistä aikaisemmin oli vähällä tulla hänen itsensä osaksi. Hän\nei voinut estää, että ajatus sai hänet värisemään ja että kylmät väreet\nkulkivat pitkin hänen selkäpiitään. Mutta hän ei puhunut mitään omista\nelämyksistään, jotta ei tarpeettomasti pelottaisi ystäväänsä, vaan\nvirkkoi sen sijaan:\n\n— Ja nyt ryhdymme ottamaan selkoa, miten asiat ovat varastosuojan\ntoisella puolella. Sinnehän myöskin asetettiin illalla vartija.\n\nEnnen pitkää nuorukaiset totesivat, että toisella puolella oli käynyt\naivan samalla tavalla. Toinenkin vartija tavattiin kuristettuna. Kuten\nensimäinenkin, oli hänkin kaatunut ehtimättä päästää ääntäkään. Sillä\njos jompikumpi heistä olisi ehtinyt huutaa, olisi hänen huutonsa\nvarmasti kuulunut yön hiljaisuudessa — aivan kuin sekin hyökkääjä, joka\nKurtin laukausten johdosta oli lähtenyt pakoon, oli huutanut, olipa\nhäneen sitten sattunut tai ei.\n\nÄänellä, joka ei ollut erikoisen toivehikas, lausui Kurt nyt:\n\n— Jos tätä menoa jatkuu, näyttää todellakin siltä, että me olemme\nainoat henkiin jääneet koko tämän varastopaikan henkilökunnasta.\n\n— Mutta miten luulet meidän siinä tapauksessa selviävän pois täältä?\nkysyi Willy kaikkea muuta kuin tyytyväisenä.\n\n— Sitä minä en totisesti ainakaan vielä osaa sanoa. Mutta onhan selvää,\nettä emme juuri voi jäädäkään, mikäli emme jälleen saa O'Brieniä\nkäsiimme. On aivan käsittämätöntä, kuinka hän saattaa tällä tavalla\npysyä näkymättömissä. Vaikka hänenlaisensa miehen luulisi selviävän\ntiukoistakin paikoista, ainakin mikäli voi päätellä hänen ulkonäöstään.\n\nKurt ei tahtonut vielä tuoda julki hänen mielessään äkkiä herännyttä\najatusta, että ehkäpä myöskin tuo irlantilainen jättiläinen oli\njoutunut kuristajajoukkueen uhriksi. Mutta mahdotontahan sekään ei\nollut. Kun ihminen saa silmukan kaulaansa, eivät jättiläisenkään\nvoimat häntä mitään auta. Joka tapauksessa näytti siltä, että heidän\noli kaikkein ensiksi otettava selko, miten tämän asian laita oli, ja\nvasta sitten käytävä suunnittelemaan, mihin heidän olisi ryhdyttävä\npäästäkseen ehjin nahoin pois tältä saarelta, joka näytti olevan\ntodellinen ryövärien luola.\n\nNiin. Ryövärien luolaksi saattoi saarta todellakin hyvällä syyllä\nsanoa. Ja Kurt oli omasta puolestaan valmis uskomaan, että saarella\nvierailleet ryövärit olivat hunguuseja eli jokirosvoja, joista\nirlantilainen oli puhunut ja joiden kanssa myöskin kapteeni Shark\noli kertonut joutuneensa tekemisiin Keltaisella virralla. Mutta\nsamalla kertaa muistui Kurtin mieleen, miten konsuli oli kertonut,\nettä hänellä oli varastopaikkoja ja liikekonttoreita myöskin mainitun\nvirran varsilla. Nähtävästi olivat asiat noilla varastopaikoilla yhtä\nhullusti kuin tälläkin saarella, mahdollisesti vielä pahemmassakin\nkunnossa. Sen vuoksi Kurtista tuntui aivan käsittämättömältä, miten\nkonsuli voisi toteuttaa suunnitelmansa ja lopettaa väliaikaisesti\nlaajan liiketoimintansa mitään vahinkoa kärsimättä. Mutta niin paljon\nhän kuitenkin oli oppinut tuntemaan konsulia, että tiesi, että tämä ei\nainakaan varsin vähällä hellittäisi.\n\nEikä Kurt aikonut omastakaan puolestaan hellittää vähällä. Hän ei\nollut tullut Kiinaan eikä astunut konsulin palvelukseen yksinomaan\nseikkailujen vuoksi. Mutta kuten hän jo oli havainnut, kuului osana\nliikeasioiden hoitoon myöskin seikkailu. Ja toistaiseksi hän oli\njoutunut enemmän kokemaan seikkailuja kuin hoitamaan liikeasioita ja\nparhaillaankin hän oli seikkailujen pyörteessä. Jopa siinä määrin,\nettä sai ajatella päänsä ympäri toiseenkin kertaan, ennen kuin niistä\nkunnolla selviäisi.\n\n— Niin. Täällä varastorakennuksen luona meillä ei enää ole mitään\ntekemistä, lausui hän luoden vielä katseen heidän viimeksi tapaamaansa\nkuristajien uhriin. — Sen sijaan ehdotan, että vetäytyisimme kohti\nlahtea, jossa illalla laskimme maihin sampaanillamme. Niiden\nkiinalaisten, jotka toivat meidät tänne, piti asettua alukseen pitämään\nvahtia. Jos he vielä ovat siellä ja hengissä, ei meillä toistaiseksi\nole muuta mahdollisuutta kuin palata Tshinkiangiin ilmoittamaan, mitä\ntäällä on tapahtunut. Mutta sitä ennen me vielä koetamme saada käsiimme\nirlantilaisen. Ehkäpä hänellä on tiedossaan jokin parempi suunnitelma.\nLähdemme siis ensinnä takaisin konttorirakennukseen.\n\nPaluumatka alkoi hyvin varovaisesti. Ehkäpä rosvojoukko oli heidän\npoissaollessaan ottanut konttorirakennuksen kokonaan valtaansa. Oli\nmahdoton tietää, oliko heille illalla ruokaa tuonut kiinalainen vielä\nrakennuksessa, vai oliko hänkin joutunut saman kohtalon alaiseksi kuin\nhänen maanmiehensä. Vai ehkäpä oli niin, että hänen oli onnistunut\npelastua. Ehkäpä sekä hän että irlantilainen olivat jossakin piilossa\nodottamassa uuden päivän koittamista? Kaikkiin näihin kysymyksiin\ntäytyi saada varmuus.\n\nNuorukaiset pääsivät kuitenkin vilpolan portaille ilman uusia\nseikkailuja. Ja pian he olivat kulkeneet vilpolan läpi sekä saapuneet\npääovea vastapäätä olevaan suureen pakkaushuoneeseen. Täällä oli\nkaikkialla jos jonkinlaisia laatikoita, kääröjä ja paketteja, jotka oli\nheitelty huiskin haiskin. Lisäksi oli muutamat huoneessa olevat kaapit\nmurrettu auki ja muuan suurenpuoleinen pöytä oli kaadettu kumoon, niin\nettä sen jalat nyt törröttivät ilmassa.\n\nKaiken tämän oli täytynyt tapahtua sillä aikaa, kuin Kurt ja Willy\nväijyivät palmulehdossa ja kävivät varastohuoneen luona. Kaikki\nviittasi siihen, että rosvot olivat nopeasti vierailleet huoneessa,\nmutta vaikea oli sanoa, kuinka monta miestä heitä oli ollut. Yhtä\nmahdotonta oli sanoa, mihin he työnsä tehtyään olivat kadonneet.\nLuonnollisinta tietystikin oli, että he olivat suunnanneet matkansa\nrantaan — alukseen tai aluksiin, joilla he olivat saapuneet saarelle.\nEhkäpä joku heidän pudottamansa tavarakappale ilmaisisi, mitä tietä he\nolivat menneet. Kurt kuvitteli mielessään, että sellaiset putoamiset\nolivat hyvinkin mahdollisia, ja hän päätti suunnata etsiskelytyönsä\ntämän käsityksen mukaan. Mutta sitä ennen oli vilkaistava irlantilaisen\nhuoneeseen.\n\nHuoneen oven havaittiin olevan lukossa, mutta avain oli ulkopuolella.\nSaattoihan olla mahdollista, että O'Brien oli kiireissään hairahtunut\ntällaiseen huolimattomuuteen. Mutta tuo seikka saattoi merkitä myöskin\njotain muuta. Mutta pianhan siitä saataisiin selko. Kurt väänsi\npäättäväisesti avainta ja tempasi oven auki.\n\nSamalla hetkellä hän luuli kuulevansa jonkinlaista korinaa. Nopeasti\nhän sytytti lamppunsa ja sen valossa hän näki — niin, mitä sitten?\n\nIrlantilainen makasi pitkin pituuttaan lattialla — kuristettuna, kuten\nmolemmat varastosuojan luona vartijoina olleet kiinalaisetkin. Hänkin\nsiis oli joutunut kuristavien jokirosvojen uhriksi. Todennäköisesti\noli hänet, kuten toisetkin yllätetty niin nopeasti, että hän ei ollut\nehtinyt huutaa eikä liioin asettua vastarintaan.\n\nMutta kun Kurt kumartui lattialla makaavan puoleen, kuuli hän kuitenkin\nsamanlaista heikkoa korinaa ja ähkymistä kuin äskenkin. Tutkittuaan\ntarkemmin miestä totesi hän piankin, että henki ei ollut vielä\npaennut, ei ainakaan kokonaan. Ja kun hän oli saanut? perusteellisen\nuintiopetuksen, mihin sisältyi myöskin joukko hengenpelastus- ja\ntekohengitysharjoituksia, ryhtyi hän kohta tekemään ensimäisiä\nkäsivarsiliikkeitä auttaakseen tajuttomana makaavan miehen hengitystä.\nWillyn avulla hän jatkoi kauan aikaa keinotekoisen hengityksen\nantamista, ennen kuin kuristetussa miehessä alkoi näkyä ensimäisiä\nelonmerkkejä.\n\nVihdoinkin O'Brien sentään avasi silmänsä ja katseli ympärilleen\nsekapäisen näköisenä. Vähitellen hänen katseensa kuitenkin kohdistui\nKurtiin, jonka hän selvästikin tunsi.\n\nNuoret miehet saivat nostetuksi hänet ylös ja laskivat hänet\nvarovaisesti hänen omalle, vaatimattomalle telttavuoteelleen. Pöydällä\nolevasta kiviruukusta he kaatoivat tuoppiin verrattain raikasta vettä,\njota he sitten hitaasti ja vähän kerrallaan tiputtivat hänen kuivaan\nsuuhunsa. Mutta kaikkiin moniin, heidän tekemiinsä kysymyksiin ei\nO’Brien pystynyt vastaamaan mitään. Vain hänen katseensa osoitti, että\nhän ymmärsi heidän sanansa ja tahtoi sanoa heille jotakin.\n\nVihdoinkin kohosi syvä huokaus hänen rinnastaan ja hänen kalpeat\nhuulensa alkoivat liikkua. Hitaasti ja vaivoin tulivat sanat:\n\n— Hunguuseja!... Hunguuseja!... Jokirosvoja — kaikkein pahinta lajia.\nPen Tsu ja Lin Tso — molemmat Keltaiselta virralta... Kuristajia...\n\nMutta ponnistus oli käynyt hänelle ylivoimaiseksi. Pitkään aikaan\nhän ei kyennyt lausumaan sanaakaan enempää. Mutta jo se, mitä hän\noli saanut sanotuksi, riittikin toistaiseksi. Ne olivat samalla\nvaroituksena siitä, mitä oli odotettavissa sen jälkeen, kun nuo hurjat\nseikkailijat, joiden nimet konsulikin oli maininnut päivällispöydässä\nvielä laivassa oltaessa, olivat todella siirtäneet toimintansa\nrannikolle.\n\nNuorukaisilla ei ollut nyt muuta tehtävää kuin odottaa irlantilaisen\ntoipumista saadakseen kuulla, mitä hän ajatteli asiasta ja miten hänen\nmielestään oli toimittava, jotta seikkailusta selvittäisiin kunnialla.\nHeille onneksi oli, että rosvoja ei enää näyttäytynyt talossa eikä sen\nlähistöllä — johtuiko tämä nyt sitten siitä, että he olivat poistuneet,\ntai siitä, että he arvasivat talossa oltavan paremmin varuillaan.\n\nJa niin olikin ryhdytty kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin. Vilpolaan\nantavien ikkunoiden eteen vedettiin luukut, jotta valonsäteet eivät\npääsisi ulos ja siten tarjoaisi sopivia maaleja hyökkääjille. Nuora oli\noli jo aikoja sitten irroitettu varastopaikan esimiehen kaulasta.\n\nOdottaessaan Kurt silmäili ympärilleen huoneessa. Silloin hänen\nkatseensa kohdistui esineeseen, joka oli lattialla aivan huoneen\nulko-oven vieressä.\n\nEsine oli nenäliina — ja nenäliinan löytäminen tällaisesta paikasta\noli jo sinänsä jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, koska varastopaikan\nhenkilökunta nenää puhdistaessaan käytti luonnollisia välineitä ja niin\nteki myöskin varastopaikan esimies, jota kulttuurin hienoudet eivät\nnäyttäneet suurestikaan vaivaavan.\n\nMutta vielä ihmeellisempää oli, että tämä nenäliina oli silkkiä ja\nkaunistettu koruompeluksin kuten hienojen naisten nenäliinat. Mutta\nkaikkein ihmeellisintä kuitenkin oli, että siinä saattoi selvästi lukea\nnimen Tom Clark, mikä nimi oli painettu siihen leimalla.\n\nKurtin täytyi pakosta kysyä itseltään, miten tällainen löytö oli\nmahdollinen juuri täällä. Tom Clark — aseiden salakuljettaja, joka\noli Shanghaissa päässyt livistämään! Jollei Kiinassa nyt sitten ollut\nuseita samannimisiä englantilaisia. Mutta olisipa mielenkiintoista\nkuulla O’Brienin lausuvan mielipiteensä tästä Tsung Mingin\nkonttorirakennuksesta löydetystä nenäliinasta.\n\n— Mitä siinä oli? kysyi Willy nähdessään Kurtin kumartuvan nostamaan\nlöytämäänsä esinettä.\n\n— Niin, mitähän luulet tässä olevan? Katsohan! Nenäliina, jossa on Tom\nClarkin leima.\n\nWilly kummastui todella yhtä paljon kuin Kurt äsken. Ja hän virkkoi yhä\nkasvavan hämmästyksen vallassa:\n\n— Sama nimi siis kuin tuolla englantilais-venäläisellä liikemiehellä,\njoka saapui Kiinaan samassa laivassa kuin mekin.\n\n— Niin, sama nimi, jonka kantaja sitten katosi Shanghaissa ja hänen\nmukanaan suuri määrä maahan salaa tuotuja aseita.\n\n— Mutta ei kai ole mahdollista, että tuo lurjus olisi jo ehtinyt tänne.\n\n— Tietysti kaikki on mahdollista nykyaikaisten kulkuneuvojen\naikakaudella. Hänhän on voinut tulla tänne vaikkapa lentokoneella.\n\n— Älä puhu pötyä! Mehän emme ole nähneet ainoatakaan lentokonetta\nVälimereltä lähdettyämme, sanoi Willy ja jatkoi:\n\n— Tom Clark ei muuten ole mikään harvinainen nimi.\n\n— Eipä olekaan. Minäkin olen ajatellut samaa asiaa. Mutta saammepahan\nkai kuulla, mitä O'Brien ajattelee asiasta, kunhan hän vain toipuu\nhiukan enemmän, mikä ei viene kovinkaan kauan aikaa.\n\nIrlantilainen oli noussut toisen kyynärpäänsä varaan. Hän tarkasteli\naluksi molempia nuorukaisia näiden ollessa syventyneinä tutkimaan\nsalaperäistä nenäliinaa. Äkkiä hän nousi vuoteelta, tunnusteli\nvarovaisesti kaulaansa, jossa silmukan jäljet vielä tuntuivat,\nja tuli sitten Kurtin ja Willyn luo ryhtyen samalla tavoin kuin\nhekin tarkastelemaan mielenkiintoista löytöä. Äkkiä kuultiin hänen\nhuudahtavan:\n\n— Tässähän meillä on selitys!\n\n— Kuinka niin? kysyi Kurt jännittyneenä.\n\nIrlantilainen näytti olevan asiastaan aivan varma ja hän jatkoi:\n\n— Kun konsuli oli viimeksi täällä, kuuluivat hänen minulle lausumansa\nviimeiset sanat, että jos vastoin kaikkia odotuksia sattuisin joskus\nkohtaamaan Tom Clark-nimisen miehen, niin tuli minun pitää molemmat\nsilmäni auki. Hänen pitäisi olla sotaakäyvien palveluksessa ja toimia\njonkinlaisena vakoojana. Todennäköisesti hän on bolshevikien ystävien\npuolella.\n\n— Ja onko hän ollut täällä? kysyi Kurt.\n\n— Ei ainakaan, mikäli minä tiedän. Mutta käyntikorttinsa hän kyllä\nnäkyy jättäneen, vieläpä lisäksi minun huoneeseeni. Minä en siitä ole\ntietänyt ennen kuin vasta nyt...\n\nJa hieroen turvonnutta kaulaansa, jota varmasti vielä kirveli,\nirlantilainen jatkoi:\n\n— Harmittaa oikein hitosti, kun en saanut puhua hänen kanssaan. Kun\ntarkkaan ajattelen asiaa, ei hän varmastikaan saapunut tänne ilman\nseuraa. Hänellä oli mukanaan ainakin hunguusit Lin Tso ja Pen Tsu ja\nniin ollen, hyvät herrat, me voimme kiittää hyvää onneamme siitä, että\nvielä saamme seisoa omilla jaloillamme. Muuten minua kiinnostaisi\nsuuresti tieto, mitä asiaa heillä muuta täällä oli kuin yrittää päästä\neroon minun vähäpätöisestä persoonastani. Mutta ehkäpä saamme selville\nsenkin asian, jolleivät he ole ehtineet saada kovin suurta etumatkaa.\n\nKurt katsoi nyt ajan tulleen kertoa irlantilaiselle, mitä hänelle\nitselleen oli tapahtunut ja että hänkin oli saanut silmukan kaulaansa.\nO'Brien kuunteli hyvin tarkkaavaisesti, lausui muutamia — ei juuri\nkauniita eikä liioin kovin suurta surua ilmaisevia — muistosanoja\nmolemmista surmansa saaneista kiinalaisista sekä lisäsi sitten:\n\n— Tämä oli vain alkua. Seikkailun lopun me selvitämme Hoangholla\neli Keltaisella virralla, joksi herra Kurt nimittää tätä ryövärien\npesäpaikkaa. Kyllä siellä muuten, herra nähköön, onkin keltaihoisia\naivan riittävästi. Vahinko vain, että tuo joki ei aikoja sitten ole\nhukuttanut heitä, vaikka se on saanut aikaan paljon muuta vahinkoa.\n\n— Te uskotte siis konsulin suunnittelevan matkaa sinne? kysyi Kurt\njälleen ja oli vähällä lisätä, että jotakin sentapaista hän itsekin\nkaikkein mieluimmin halusi.\n\n— Uskon? toisti irlantilainen. — Se asia on aikoja sitten järjestetty.\nKysymyksessä on kolmen suuren varastopaikan ja tehdaslaitoksen\npelastaminen, laitosten, joiden rinnalla tämä Ming Tsungin\nvarastopaikka ei merkitse mitään. Saatte sanoa minun sanoneen, että\nsinne lähdetään.\n\n— Mutta miten on mahdollista, että tuo Clark on voinut ehtiä tänne niin\nnopeasti? Hänhän livisti Shanghaissa meidän laivastamme.\n\n— Kyllä vain sellaiset miehet ehtivät. Hänkin oli suunnitellut kaikki\netukäteen. Hän on pikajunan vauhtia päässyt Shantungin niemimaalle,\njossa kapina nyt kiehuu parhaillaan. Hänen molemmat kiinalaiset\navustajansa ovat kohdanneet hänet Petshilin lahdessa, mihin Hoangho\nlaskee. Sitten he ovat pitkin Keisarinkanavaa tai sitten pitkin\nKeltaista merta sanotun niemimaan ympäri tulleet tänne käydäkseen ensin\ntervehtimässä meidän varastopaikkaamme ja katsomassa, mitä täällä\nmahdollisesti olisi otettavana. Tavarat menevät nykyaikoina kaupaksi\nkuin kuumille kiville, mutta kaikkein eniten ansaitsee se, joka pystyy\nostamaan tavaraa ilmaiseksi tai korkeintaan maksamalla silta muutaman\nkiinalaisen hengen tai mahdollisesti myös jonkun valkoihoisen hengen,\nkuten me olimme viimeksi vähällä menettää henkemme.\n\nSitten hän ryhtyi etsimään jotakin huoneessaan, joka yön tapahtumien\njälkeen ei juuri ollut miellyttävässä kunnossa. Pengottuaan jonkin\naikaa tavaroitaan ja papereitaan hän huudahti:\n\n— Täällä on näköjään nuuskittu kaikki paikat ja myöskin minun aseeni\non viety. Mutta odottakaahan, senkin hirttämättömät lurjukset! Tämän\npikku laatikon te olette joka tapauksessa unohtaneet, sillä sitä eivät\nteidänkään hienovainuiset nenänne pystyneet löytämään. On parasta, että\ntyhjennän sen itse, ennen kuin te ehditte tulla uudelle vierailulle.\n\nPat O’Brien veti syrjään muutaman bambuverhon ja paljasti sen takaa\ntaitavasti kätketyn laatikon, jonka hän asetti pöydälle. Laatikko\noli täynnä yhtä ja toista pientä tavaraa. Muun ohella siinä oli pari\nnippua kirjeitä. Mutta siinä oli myöskin pari tukevaa, suurikaliberista\nratsuväen pistoolia ja kaksi rasiaa, joiden havaittiin sisältävän\npanoksia. Edelleen oli laatikossa suuri, leveäteräinen veitsi ja\npistin, joten se oli todellinen asevarasto. Mutta kaiken lisäksi\nsiellä oli suuri ja näköjään täyteläinen nahkakukkaro, josta kuului\nhyvin tunnettua metallin kilinää, kun Pat O’Brien heitti sen pöydälle.\nSitoessaan kukkaron vielä varmuuden vuoksi nahkahihnalla hän\nreipastuneena huudahti:\n\n— He olisivat kyllä nuolleet huuliaan, jos olisivat löytäneet myöskin\ntämän. Mutta nyt minä tarvitsen näitä esineitä itse, enemmän ehkä\nkuin koskaan ennen. On hyvin todennäköistä, että en koskaan palaa\ntänne, joten on parasta, että otan mukaani niin paljon omaisuutta,\nkuin voin mukavasti kuljettaa. Pitäkää te myöskin puolestanne huoli,\nettä saatte omat kamppeenne kaikki mukaan, sillä jolleivät asiat mene\naivan hullusti, niin me käännämme Tsung Mingin saarelle selkämme\nepämääräisiksi ajoiksi. Ja sitten menemme katsomaan, miltä asiat\nrannassa näyttävät. Pitäkää aseenne valmiina. Ehkäpä tässä paikat\npaukkuu, ennen kuin rantaan ehditään, mutta rantaan meidän on päästävä\njoka tapauksessa, niin että tanssi saa alkaa todenteolla millä hetkellä\nhyvänsä. Pat O’Brien ei suinkaan ole niitä miehiä, jotka hellittävät\nensimäisellä kerralla, eikä hän hellitä helposti vielä toisellakaan.\n\nKurt olisi tahtonut sanoa omasta puolestaan samat sanat. Mutta kun\nhänen tapanaan ei koskaan ollut kerskailla, tyytyi hän Willyn kanssa\nkulkemaan aivan irlantilaisen kintereillä. Tämä oli nyt ehtinyt tointua\ntäydellisesti ja hän asteli yli kivien ja puunjuurien sellaista\nvauhtia, että se kummastutti hänen molempia seuralaisiaan, jotka\nkumpikaan eivät olisi pystyneet pitämään yllä moista nopeutta, jos he\nolisivat joutuneet yksin liikkumaan mokomassa maastossa.\n\nÄkkiä irlantilainen pysähtyi. Hän ojensi varoittavasti pitkät\nkäsivartensa ja nuorukaiset pysähtyivät, aivan kuin olisivat törmänneet\nlujaan muuriin.\n\n— Hst! Hiljaa! Ei sanaakaan, kuiskasi irlantilainen. — Ne ovat\ntuolla aivan edessämme. Ettekö kuule aironvetoja? He ovat juuri\nlähtemäisillään rannasta. Vahinko, että täällä on näin pimeää. Muuten\nluulen, että olisimme voineet saada täältä käsin osumaan heihin\naika hyvin... Mutta odottakaahan, senkin vinosilmät, keltaiset\nkuristajaroistot! Jollemme kohtaa toisiamme aikaisemmin, niin tapaamme\nainakin Kaifongin tai vielä ylempänä Shenin luona. Olemmepa tavanneet\ntoisemme siellä ennenkin.\n\n— Mitä paikkoja ne ovat? ei Kurt malttanut olla kysymättä jännittävästä\ntilanteesta huolimatta.\n\n— Molemmat ovat Keltaisen virran varrella olevia kaupunkeja ja\nkummassakin on konsulilla- suuri varastopaikka ja tehdaslaitos. Hänellä\non siellä kunnollista väkeä, muiden ohella joitakin englantilaisia sekä\nvenäläisiä maanpakolaisia, toisin sanoen entisen keisarillisen armeijan\nupseereita, jotka ovat päässeet pakoon Neuvostolan hornankattilasta\nja jotka kaikki ovat kunnollisia sotilaita. Kerrotaan, että he\novat järjestäneet olonsa aivan kuin oikean sodan aikana» kaivaneet\njuoksuhautoja ja varustautuneet muutenkin käsikähmän varalta. Mutta kun\nehdimme sinne itse, niin saamme kyllä nähdä kaiken tuon.\n\n— Suurenmoista, huudahti Kurt. Tämähän alkoi viedä voiton hänen\nrohkeimmistakin unelmistaan ja toiveistaan. Mutta ehkäpä juuri sen\nvuoksi hänen oli mahdoton pidättää vielä yhtä kysymystä:\n\n— Ehkä konsuli on jo siellä?\n\n— Eipä suinkaan. Maltahan mielesi! Mutta varmasti hän lähtee sinne\nsaatuaan kuulla, mitä meillä on ilmoitettavana — siitä asiasta olen\nvallan varma. Meidän löytämämme tuon Clark-lurjuksen käyntikortti\nnenäliinan muodossa antaa hänelle kyllä vauhtia enemmän kuin mikään muu.\n\n— Ette siis ole koskaan nähnyt tuota miestä täällä?\n\n— En täällä enkä missään muuallakaan. Mutta niin tyhmä en ole, että\nen jo muutenkin tietäisi, mitä hän on miehiään. Sellaisten miesten\nkuin hunguusien Lin Tson ja Pen Tsun seurassa ei kyllä tapaa mitään\nenkeleitä. Lin Tso on heistä kaikkein pahin ja todennäköisesti juuri\nhänen onnistui heittää silmukka minun kaulaani, kun hetkeksi pistäydyin\nhuoneeseeni varastorakennuksesta palattuani. Lamppu paloi vielä ja\nminä muistan vielä sen verran, että ehdin ennen kaatumistani nähdä Pen\nTsu-nimeä kantavan pedon, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä olinkin\njo puolitiessä toiseen maailmaan... Ja nyt me jatkamme vielä jonkin\nmatkaa, mutta nyt on mitä suurin varovaisuus tarpeen.\n\nHe lähestyivät rantaa askel askelelta. Että ranta todella oli\nläheisyydessä, eivät nuorukaiset voineet päätellä muusta kuin\nkuulemastaan äänestä, joka syntyi laineiden loiskiessa rannan kiviä\nvastaan. Yhä vieläkin oli mahdotonta nähdä mitään. Eivätkä he enää\nkuulleet airojenkaan loisketta, sillä tuuli oli yltynyt ja sen\nvoimakkuus nähtävästi vielä kasvaisi sitä mukaa kuin päivänkoitto\nlähestyi.\n\nPat O’Brien kulki edelleen ensimäisenä. Hän liikkui vieläkin varmasti,\nmutta samalla paljon hitaammin kuin äsken. Hän oli nähtävästi\npäättänyt välttää kaikkia epämiellyttäviä yllätyksiä — ainakaan hän ei\nhalunnut uudelleen saada silmukkaa kaulaansa. Mutta vaikka edettiinkin\nhitaasti, päästiin sittenkin lopulta rannalle ja siihen paikkaan, mihin\nirlantilainen oli pyrkinyt. Tuskin hän kuitenkaan oli päässyt perille,\nkun hän huudahti vihaisesti:\n\n— Vene on kyllä paikoillaan, mutta siinä ei ole mastoa eikä moottoria!\nJa sen pohjalla makaavat kaikki veneen vartijat, tietystikin kaikki\nkuristettuina. Emme siis voi lähteä ajamaan takaa tuota roistojoukkoa\nennen päivän tuloa. Mutta tulkaa kuitenkin veneeseen, niin saamme\nnähdä, mitä tässä on tehtävissä.\n\nAuringon noustessa oli veneessä jo uusi masto ja samoin oli löydetty\nriittävästi kangasta purjeiksi. Kolmesta, nuorukaisten mukana tulleesta\nkiinalaisesta, jotka oli lähetetty venettä vartioimaan, oli vain yksi\nhengissä — molemmat muut olivat saaneet surmansa.\n\nAlus työnnettiin vesille ja sen keula suunnattiin kohta Tshinkiangia,\nmissä uusia yllätyksiä oli odottamassa.\n\n\n\n\nIX.\n\nVAARAT VÄIJYVÄT MATKALLA ROSVOJOUKON PESÄPAIKKAAN.\n\n\nSankarimme eivät voineet saada selville, mihin saarella käyneet\nrosvot olivat pujahtaneet saaliineen, mutta hyvin luultavaa oli,\nettä hekin olivat suunnanneet matkansa Tshinkiangin varakkaaseen\nkauppakaupunkiin, jonka europalaisessa kaupunginosassa konsuli\nWillnerin haarakonttori sijaitsi. Europalainen kaupunginosa taas tuntui\nuudenaikaisine taloineen kuuluvan kokonaan toiseen maailmaan kuin se\nkaupunginosa, jossa kiinalaiset asuivat. Valkoihoisten kaupunginosassa\noli nimittäin autoja ja raitiovaunuja, europalaisia kahviloita ja\nravintoloita sekä hotelleja, jotka enemmän tai vähemmän muistuttivat\neuropalaisten kaupunkien vastaavia laitoksia. Mutta kuten kaikissa\nkiinalaisissa kaupungeissa, mihin europalaisia ja amerikalaisia oli\nrunsaanpuoleisesti asettunut — niin kuin esimerkiksi Shanghaissa,\nKantonissa ja Tientsinissä sekä myöskin Swatowissa, Shefoossa ja\nAmoyssa — oli europalaisten kaupunginosien takana tai vieressä\nkiinalaisten asuma kaupunki, jota ympäröi korkea muuri. Ja näihin\nkiinalaisiin kaupunginosiin eivät europalaiset kernaasti menneet ilman\nturvallista saattajaa ja vastustamattoman uteliaisuuden houkutusta.\n\nKiinalaisten kaupunginosissa asui tavallisesti niin sanottuja\ncompradoreja, toisin sanoen kiinalaisia kaupanvälittäjiä, jotka\ntavallisesti enemmän tai vähemmän osasivat yhtä tai useampaa\nulkomaalaista kieltä. Tällainen asiamies oli tärkeä välittäjä\nvalkoihoisten ja kiinalaisten tehdessä kauppoja keskenään, koska\nkumpikin puoli tarvitsi tulkkia. Sen sijaan on riidanalaista, missä\nmäärin edellämainitut — \"vieraat paholaiset\" tai \"raakalaiset\" —\nsaattoivat luottaa häneen. Jos hän oli mies, joka oli hoitanut\nvälittäjäntehtäviä jo ennen vuotta 1911 — jonka vuoden tapauksista\nsanotaan, että ne käänsivät Kiinan vanhan valtakunnan täydellisesti\nylösalaisin — saattoi olla varma, että hän kannatti jompaa kumpaa\nsilloin vaikuttaneista Kiinan keskeisimmistä miehistä, joko\nJuanshikaita tai Sunjatseniä. Kummassakin tapauksessa hän oli hiukan\nluotettavampi kuin jos hän olisi ollut mukana jo boksarikapinan aikana\nvuosisadan alussa.\n\nMutta kuuluipa tällainen comprador nyt mihin puolueeseen tahansa,\nkannattipa hän uuden Kiinan rakentamista Juanshikain johdolla tai\nSunjatsenin julistamien periaatteiden pohjalla, ei hän kuitenkaan\nollut eikä voinut olla mitään muuta kuin kiinalainen, jolla oli\nveressään kaikki kansansa tuhansia vuosia vanhat ennakkoluulot.\nPystyen teeskentelemään kuten kaikki hänen rotuunsa kuuluvat kykeni\nhän näyttelemään valkoihoisten ystävää. Mutta tämä ystävyys ei ollut\nkoskaan mitään muuta kuin näyttelemistä. Silmukka, tikari ja myrkky\nolivat aina käytettävissä siltä varalta, että \"valkoisesta ystävästä\"\nei muulla tavoin saanut lisää hyötyä.\n\nTällainen comprador oli muiden ohella Tshinkiangissa asuva Tsi Tshuang.\nHänellä oli laaja liike ja hänen liiketalonsa sijaitsi vain muutaman\naskeleen päässä kiinalaiskaupungin itäisestä portista eikä kovinkaan\nkaukana siitä nykyaikaisesta, englantilaiseen tyyliin rakennetusta\nliiketalosta, jossa konsuli Willnerillä oli konttorinsa.\n\nKonsulilla oli suuri vaikutusvalta europalaisten keskuudessa ja Tsi\nTshuangin taas oli onnistunut päästä \"hyviin kirjoihin\" konsulin luona.\nHän liikkui konsulin konttorissa kuin kotonaan. Mutta näiden tiheiden\nkäyntien perimäisestä syystä ei konsulilla, paremmin kuin hänen\nperheelläänkään, ollut aavistustakaan. Ja kun tämä aihe sitten vihdoin\npaljastui, tapahtui se liian myöhään. Mutta älkäämme menkö tapausten\nedelle.\n\nNe uutiset, joita varastopaikan päällysmies O’Brien sekä Kurt ja\nWilly toivat mukanaan Tsung Mingin saarelta, eivät suinkaan tulleet\nkonsulille yllätyksenä. Sitävastoin hän ei ottanut uskoakseen,\nettä hänen äskeinen matkatoverinsa Tom Clark olisi ollut mukana\nmoisella rosvoretkellä. Hän ei saattanut käsittää, kuinka tämä mies,\njonka luonteen huonot puolet tosin olivat hänelle jossakin määrin\npaljastuneet, sittenkään olisi voinut liittyä yhteistoimintaan\nsellaisten olioiden kuin Keltaisella virralla toimivien\nmerirosvopäälliköiden Pen Tsun ja Lin Tson kanssa.\n\nTämä ajatus tuntui, kuten sanottu, konsulista uskomattomalta, mutta\nvarmemmaksi vakuudeksi hän kiiruhti kiinalaisen ystävänsä Tsi Tshuangin\nluo saadakseen kuulla tämän mielipiteen asiasta. Sattui nimittäin niin,\nettä puheenaoleva kiinalainen oli konsulin toimistossa Tsung Mingin\nseikkailijoiden saapuessa sinne. Tosin O'Brien oli antanut ymmärtää,\nettä kiinalaisen saapuvillaolo ei suinkaan ollut välttämätön, mutta\nkonsuli ei välittänyt hänen viittauksistaan. Tsi Tshuang oli näet\nhetkistä aikaisemmin ollut kerrosta ylempänä sijaitsevassa konsulin\nasunnossa ja täällä ollut mukana aamiaisella, missä talon tytär\nAlice toimi emäntänä — ilmeisestikin kiinalaisen vieraan suureksi\ntyytyväisyydeksi, sillä tämä oli osoittanut ihastustaan lukemattomin\nhymyilyin ja päännyökkäyksin. Toinen asia sitten oli, että hän Alicen\nmielestä muistutti apinaa, tarkemmin sanoen keltaista orangutangia,\nenemmän kuin koskaan ennen. Mutta konttorissa hän korvat hörössä\nkuunteli, mitä Tsung Mingistä palanneilla miehillä oli kerrottavana.\n\nTällöin kävi niin kummallisesti, että hän kielsi kuulleensa koskaan\npuhuttavankaan mistään Pen Tsu- ja Lin Tso-nimisistä, Keltaisella\nvirralla toimivista merirosvopäälliköistä. Vielä vähemmän hän\nluonnollisesti tunsi konsulin ja nuorukaisten äskeistä matkatoveria,\nherra Tom Clarkia! Murteellisella englannin kielellään hän vakuutti\ntätä kerran toisensa jälkeen ja olisi nähtävästi kernaasti ilmaissut\nepäilevänsä Tsung Mingin varastopaikalla tapahtuneita murhiakin.\nMutta hän ei juuri voinut väittää, että niistä tiedoittaneet henkilöt\nolivat kertoneet vain oman mielikuvituksensa tuotteita ja itse\nsepittämiään juttuja, ja samoin hänen oli pakko myöntää, että eräät\nhänen maanmiehensä olivat, surullista kyllä, eksyneet harjoittamaan\nmerirosvon tuomittavaa ammattia, samoin kuin toiset heistä taas\neksyivät liian pitkälle ahneudessaan ja saaliinhimossaan, joka tuli\nilmi varsinkin nykyisin vallitsevan sekasorron ja kapinan aikana.\nMutta kukaan ei hartaammin kuin hän voinut toivoa \"vanhojen olojen\"\npalaamista ja hän vakuutti kerran toisensa jälkeen, että varmasti ne\nmyöskin kerran vielä palaisivat.\n\nKun comprador oli poistunut konsulin konttorista, sanoi irlantilainen\nsuoraan, että tuon miehen kanssa hän ei tahtonut olla hyvissä eikä\nhuonoissa väleissä. Tsi Tshuang tiesi, väitti Pat O’Brien, Keltaisen\nvirran salaisuuksista paljon enemmän kuin mitä hän tahtoi tunnustaa.\nHän tunsi varmasti molemmat kuristajarosvojen päälliköt yhtä hyvin\nkuin hän tunsi diktaattoriksi kohonneen entisen rosvopäällikön\nTshangtsolinin, joka alkuaan oli tanssijattaren ja kulin poika. Mutta\nhänellä oli omat syynsä salata nämä tuttavuutensa ainakin konsulilta ja\ntämän lähimmiltä miehiltä. Saataisiin nähdä, väitti irlantilainen, että\nhän oli oikeassa.\n\nMutta konsuli vain pudisti päätään. Hänellä ei ollut aikaa ajatella\nmuita asioita, vaan hänen täytyi kiireen kaupalla lähteä matkalle\nKeltaisen virran varrella oleviin laitoksiinsa, ennen kuin mitään\nonnettomuuksia tapahtuisi.\n\nLopuksi päätettiin lähteä matkalle jo seuraavana päivänä. Konttoria\nhoitamaan jätettäisiin liikkeen prokuristi, herra Blanck. Taloutta\ntaas hoitaisi konsulin tytär, jota mitenkään ei suostuttu ottamaan\nmukaan, vaikka tämä itse olisikin kiihkeästi halunnut. Hänellä oli\nseuralaisenaan hänen ystävättärensä Beth Brown, joka oli jäänyt tänne\ntoistaiseksi, kun hänen setänsä, majuri Brownin, oli täytynyt lähteä\nsisämaahan kauan aikaa kestävälle salaiselle tiedustelumatkalle.\n\nKonsuli selosti tilannetta tyttärelleen ja henkilökunnalleen\nseuraavasti:\n\n— Täytyy suhtautua hyvin varovaisesti kaikkiin niihin huhuihin, joita\njoka taholla on runsaasti liikkeellä. Niiden aihe on tavallinen —\nkiinalaisten lähetyssaarnaajia kohtaan tuntema vastenmielisyys. Niin\non ollut kauan aikaa ja niin on laita nytkin. Sen vuoksi Beth onkin\ntehnyt viisaasti tullessaan tänne ja parasta on, että hän jääkin\nmeidän luoksemme joksikin aikaa. Antaa jokaisen tulla omalla uskollaan\nautuaaksi eikä ole mitään syytä ryhtyä herättämään nukkuvaa karhua.\nLyhyesti sanoen: liikeasiat vaativat minua pois täältä ja me lähdemme\nmatkalle huomenna. Me otamme meidän aluksemme Golden Starin, joka on\nsatamassa lähtövalmiina, ja purjehdimme Keisarin kanavan kautta sekä\npoikkeamme ensinnä Lingtshingiin, missä meidän lähinnä on järjestettävä\nasiamme. Että Kurt haluaa lähteä mukaan, olen kyllä jo huomannut. Mutta\nmiten on Willyn laita?\n\nEnglantilainen nuorukainen vastasi tapansa mukaan välttelevästi:\n\n— Oikeastaan minun pitäisi jäädä tänne odottamaan kirjeitä tai\nsähkösanomia isältäni. Mutta jos te välttämättömästi tahdotte minut\nmukaan niin...\n\n— Ei tässä ole puhettakaan mistään välttämättömyydestä. Mutta eihän\nkoskaan haittaa, vaikka silmäilisitkin hiukan ympärillesi maailmassa.\nMinä puolestani en aio viipyä matkalla hetkeäkään kauemmin kuin mitä\non välttämätöntä. Mutta saat tehdä niin kuin tahdot. Jos tulet mukaan,\nsaat kyllä isäsi sähkösanomat ja kirjeet sinnekin, mihin menemme, sillä\nonhan sielläkin posti ja lennätin käytettävissä. Alice lähettää kyllä\nsinun postisi niin kuin muunkin postin.\n\nJos Willy tällaisissa olosuhteissa olisi kieltäytynyt lähtemästä\nmukaan, olisi hänen kieltäytymisensä katsottu johtuneen joko\nliiallisesta pelkuruudesta taikka sitten tavattomasta laiskuudesta\nja välinpitämättömyydestä. Willy ei siis voinut muuta kuin vastata\nkokonaan vastoin omaa toivomustaan ja hän taas toivoi saavansa jäädä\nsinne missä hän oli, koska Alice oli siellä. Ja siitäpä kohdasta kenkä\neniten puristikin.\n\nAlice vakuutti hänelle kuitenkin, ettei hän eikä Bethkään ollut\nluopunut toivosta, että Willy lahjoittaisi heille joitakin hienoja\nnahkoja, joista he voisivat teettää itselleen turkit. Riistaa oli kyllä\nKeltaisen virrankin rannoilla. Eikä hänen varmasti tarvinnut suinkaan\npelätä kohtaavansa joitakin merirosvoja ja kuristajia. Alice ainakaan\nei ollut itse koskaan joutunut tekemisiin sellaisten kanssa, vaikka\nhän oli liikkunutkin Keltaisella virralla. Ja nythän siellä sitäpaitsi\noli runsaasti sotilaita — tosin kyllä kiinalaisia, mutta ei ainakaan\nmitään rosvoja. Nyt pääsisi Willy näkemään, miten putousten kohdalla\nkuljettiin suurten nahkasäkkien kannattamilla lautoilla ja samoin hän\nsaisi olla mukana paljossa sellaisessa, josta tulevalle upseerillekin\nolisi hyötyä.\n\nKaiken kaikkiaan: Willy ei yksinkertaisesti voinut vastata\nkieltävästi eikä liioin osoittaa epäröintiä. Oli vain käytävä käsiksi\nmatkavarusteluihin ja niiden jälkeen oli tilaisuus nukkua muutamia\nlevottomia hetkiä.\n\nRetkeläiset lähtivät liikkeelle aikaisin seuraavana aamuna. Mutta kun\ntytöt hyvästelivät nuoria miehiä, tuntui Alicen äkkiä valtaavan outo\naavistus. Hän soperteli jotakin, ja kun häneltä kysyttiin, mikä hänelle\ntuli, ei hän pitkään aikaan kyennyt vastaamaan mitään.\n\nVihdoin Beth kysyi suoraan:\n\n— Sinähän olet aivan sen näköinen, kuin näkisit kummituksia keskellä\nkirkasta päivää. Mikä sinulle oikein tuli, sinulle, joka tavallisesti\nolet niin rohkea?\n\nAlice pyyhkäisi kädellään otsaansa ja silmäili sitten tutkivasti sekä\nBethiä että matkavalmiita nuoria miehiä. Hetken kuluttua hän koetti\nreipastua ja virkkoi suunnilleen tavallisella äänellään:\n\n— Tiedättekö mitä — olenpa todellakin aika typerä. Näin yöllä koko\njoukon kummallisia unia ja ne taitavat vieläkin vaikuttaa. Mutta joka\nuniin uskoo se varjoaan pelkää ja unet haihtuvat kuin virran vesi,\nvieläpä nopeammin kuin Keltaisen virrankin vesi, vaikka se virtaakin\nnopeasti. Onnea nyt vain matkalle, pojat. Ja auttakaa isää voimienne\nmukaan, niin että vihdoin viimeinkin pääsemme lähtemään täältä. En\nnimittäin voi auttaa asiaa, mutta tällä hetkellä ei Kiina kiinnosta\nminua vähääkään. Mitä pikemmin pääsen jälleen Lontooseen, sitä parempi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKonsulin suuri moottorivene Golden Star osoittautui aivan\nensiluokkaiseksi alukseksi. Kaikki oli järjestetty silmälläpitäen sitä\nseikkaa, että matka sujuisi niin mukavasti kuin suinkin mahdollista.\nVeneessä oli kaikkea, mitä ihminen saattoi tarvita pitkällä matkalla,\nvaikkapa tämä matka sitten kestäisi viikkoja tai kuukausiakin.\nAseitakaan ei puuttunut. Olipa siellä ensiluokkainen konekiväärikin,\njonka avulla pystyttäisiin kyllä tarpeen tullen pitämään jokirosvot\nloitolla.\n\n— Katsohan tätä venettä, sanoi Kurt ystävälleen Willylle heidän\npäästyään veneen ohjaushyttiin. — Tämähän on melkein kuin oikea\nsotalaiva.\n\nWillyn täytyi myöntää, että niin oli laita, mutta sitten hän jatkoi:\n\n— Mikähän Alicelle oikein tuli? En ole koskaan ennen nähnyt häntä niin\nkummallisena. Hänhän tuntui olevan kirkaisemaisillaan pelosta.\n\n— Tytöt ovat usein sellaisia, vastasi Kurt. — Mutta silloin, kun me\nselvisimme arabialaisesta ja tuosta hämäräperäisestä joukkokunnasta,\njoka Port Saidissa katosi samalla kertaa kuin laivan vinosilmäinen\nkeittiöapulainenkin, niin silloin hän oli reipas kuin kuka mies tahansa.\n\n— Mahtoiko hänellä olla pahoja aavistuksia?\n\n— No niin, minun täytyy myöntää, että sellaisia saattaa olla ihmisillä.\nMutta on parasta pitää mahdollisimman paljon kiinni todellisuudesta\neikä antautua mietiskelyihin ja haaveiluun. Mikäli meistä on kysymys,\nselviämme me kyllä, kun meillä on käytettävissä sellainen alus kuin\ntämä Golden Star. Minä puolestani oikein kaipaan päästä lähemmin\ntutustumaan tuohon paljon puhuttuun Keltaiseen virtaan ja sen\nmerirosvoihin. Tietystikin me saatamme tällä retkellämme kohdata yhtä\njos toistakin, mutta nyt, niin kuin ainakin, on kaikkein parasta pitää\nsilmänsä auki voidakseen ottaa vastaan, mitä kulloinkin tulee eteen.\n\nWilly ei vaikuttanut yhtä varmalta. Hänestä tuntui epämiellyttävältä ja\nvastenmieliseltä kaikki, mikä ei kuulunut elämän säännölliseen menoon,\ntai mistä hän ainakaan ei kyennyt selviytymään ilman erikoista vaivaa.\nTarpeen tullen hän kyllä saattoi toimia eikä hän pelkurikaan ollut.\nHänen tarvitsi vain selvästi tietää, mistä kulloinkin oli kysymys\nja mitä hänen itsensä oli tehtävä. Keltaihoisten ja vinosilmäisten\nkiinalaisten maassa hän tähän asti ei ollut kohdannut mitään, mikä\nerikoisesti olisi vetänyt häntä puoleensa. Hän olisi koska tahansa\nilman mitään kaipausta lähtenyt paluumatkalle vanhaan, rakkaaseen\nEnglantiinsa. Myöskin hänen isänsä, majuri Brownin, saama tehtävä\nteki hänet rauhattomaksi. Salaisena sotilasasiamiehenä hän saattoi\nhelposti joutua minkälaisiin selkkauksiin ja seikkailuihin tahansa,\nvielä paljon pahempiin kuin ne,, joissa hän oli ollut mukana hirveän\nmaailmansodan aikana.\n\nWilly mietti näitä seikkoja mielessään yhä enemmän konsulin\nmoottoriveneen ponnistellessa eteenpäin satapenikulmaista Keisarin\nkanavaa pitkin. Ponnisteli on kaikin puolin oikea sana kuvailemaan\nheidän kulkuaan. Kanava oli näet tungokseen asti täynnä jos\njonkinlaisia laivoja ja aluksia. Vähän väliä sivuutettiin laivoja,\njotka olivat täynnä kiinalaisia sotilaita, mutta Willyä ei vähääkään\nkiinnostanut kysymys, kenen taistelevan kenraalin leiriin nuo\nsotilaat olivat matkalla. Ei liioin se seikka, että hän noissa\nlaivoissa useinkin näki ihmistyyppejä, jotka aivan varmasti olivat\nperäisin Kiinan ja Venäjän välisen rajan toiselta puolen. Olivatko\nnuo ihmiset bolshevikeja vai olivatko he ehkä valkoisia venäläisiä,\njotka olivat lähteneet vallankumousta pakoon? Willy antoi palttua\nkaikille tällaisille kysymyksille. Hän ei aikonut pistää lusikkaansa\nmokomaan liemeen. Hänen puolestaan saivat täkäläiset ihmiset tapella\nja tappaa toisiaan niin paljon kuin heitä halutti. Loppujen lopuksi\nvanha Englanti kuitenkin sekaantuisi peliin ja perisi voiton, kuten se\noli niin monta kertaa ennenkin tehnyt sekä Intiassa että Kaukoidässä.\nTätä William Brownin uskoa ei kukaan voinut saada järkkymään, yhtä\nvähän kuin sitä hänen käsitystään, että maailmassa oli ainoastaan yksi\npääkieli, jonka osaaminen riitti — englannin kieli!\n\nHän oli odottanut saavansa sähkösanoman serkultaan Bethiltä heidän\nsaavuttuaan Pao Ingiin, ensimäiseen kaupunkiin, mihin he kanavan läpi\nkulkiessaan poikkesivat täyttämään bensiinisäiliöitään, mutta — mitään\nsähkösanomaa ei siellä ollutkaan.\n\nHän olisi tahtonut tietää enemmän Alicen oudoista unista sekä miten\ntyttö nyt suhtautui elämään. Näitä seikkoja koskeva tiedonanto olisi\nsaattanut kuulua joko: \"Kaikki hyvin\" tai: \"Aina omituinen\", mutta\nnyt hän ei saanut minkäänlaista tiedonantoa. Siksi hän lähetti omilla\nvaroillaan sähkösanoman tiedustellen nimenomaan asiaa ja pyysi\nvastausta vielä saman päivän kuluessa.\n\nMutta ilta tuli, ja vene oli valmiina lähtöön, eikä mitään vastausta\nkuulunut. Jollei hän olisi pelännyt tekevänsä itsensä naurettavaksi,\nolisi hän keskustellut asiasta Kurtin kanssa. Nyt hänen sen sijaan\ntäytyi malttaa mielensä, kunnes he ehtisivät Lingtshingiin, jossa\nkonsulin ensimäinen varastopaikka Keltaisen virran tällä puolella\nsijaitsi ja jossa konsuli aikoi viipyä useita päiviä, koska hänellä oli\nsiellä paljon järjestettävää.\n\nOdotus kävi pitkälliseksi ja tungos kanavassa kasvoi kasvamistaan.\nToisinaan tuntui siltä, kuin heidän täytyisi jäädä samaan paikkaan\nikuisiksi ajoiksi. Willy ei saattanut käsittää, miten konsuli saattoi\nsuhtautua asioihin niin kiusoittavan rauhallisesti. Kurtin laita ei\nollut paljon parempi. Hän ei omasta mielestään voinut kyllin nopeasti\npäästä Ryövärijoelle, jonka nimityksen hän oli Hoangholle antanut. Jos\njoku sattui puhumaan hänelle kotiin jääneistä tytöistä, sanoi hän:\nHeidän on varmasti hyvä olla ja me pidämme kyllä huolta siitä, että\nhe saavat turkit. Mehän matkustamme aivan lähelle Siperian rajaa. Tai\nsitten hän lausui jotakin muuta samantapaista. Että tytöt mahdollisesti\nolisivat vaarassa, siitä hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan.\n\nWilly saattoi myöntää Kurtin olevan oikeassa siinä, että tyttöjen oli\nturvallisempi olla siellä, missä he nyt olivat, kuin mitä olisi ollut\nlaita, jos he olisivat lähteneet mukaan, kuten Alice oli tahtonut.\nSillä mitä kauemmas matkalaiset joutuivat, sitä levottomammaksi kävi\nkansan mieliala. Mandshuriassa sanottiin kapinan olevan täydessä\nkäynnissä, jolleivät kaikki tiedot nyt olleet perättömiä. Ainakin\nsiirtyivät lukuisat lähetyssaarnaajat etelään ja toisten sanottiin\nhakeneen turvaa Pekingistä, jossa oli paljon europalaisia sekä\nenglantilaisia sotilaita ja useiden ulkovaltioiden lähetystöt, joiden\nmielipide kiinalaisten myöskin täytyi ottaa huomioon.\n\nKaikkein turvallisinta heillekin olisi ollut, jos konsuli olisi\nasettunut Pekingiin. Mutta mistään sellaisesta hän ei tahtonut kuulla\npuhuttavankaan. Hän sanoi, että Pekingissä hänellä olisi aivan liiaksi\npaljon kilpailijoita. Keltaisen virran varrella hänellä sen sijaan oli\nShenissä tehdas ja varasto, jotka olivat ainoat alallaan. Ja sinne hän\naikoi nyt itsekin pyrkiä, siis kauas sisämaassa olevaan paikkaan, missä\njoki tekee melkein suoran kulman Shamo- ja Gobi-erämaita kohti ja missä\ntoisella puolen ovat lähellä korkeat Alaskan vuoret sekä vanha Kiinan\nsuuri muuri. Willyn mielestä oli onni, ettei heidän tarvinnut yrittää\naina joen yläjuoksulle asti.\n\nNäitä seikkoja Willy pohti mielessään päivästä toiseen, kun taas Kurtin\najatukset olivat enemmän kohdistuneet heitä ympäröivän todellisuuden\nilmiöihin. Mihin hän joutuikin, käytti hän tilaisuutta katsellakseen\nympärilleen ja tutkiakseen kirjavaa ihmisvilinää ja siinä kohtaamiaan\nomalaatuisia tyyppejä. Maailma, johon hän näin oli joutunut, oli\nhänelle kokonaan uusi eikä hän mitenkään voinut Willyn tavoin pitää\nsitä yksitoikkoisena.\n\nMutta heidän ollessaan muutamana päivänä yhdessä tarkastelemassa\nkaikkialla viliseviä kiinalaisia, joista kukaan ei liikkeillään\nparemmin kuin ilmeilläänkään osoittanut minkäänlaista levottomuutta,\nhuudahti Kurt äkkiä ja Willykin kääntyi katsomaan, mikä nyt oli hätänä.\n\n— Katso tuonne, huusi Kurt, ei, enemmän oikealle! Näetkö tuon\nsampaanin, taikka dshonkkihan se taitaa ollakin, tuon aluksen, joka\nulkolaitamoottorin avulla pyrkii eteenpäin. Kenen luulet istuvan\nohjaamassa tuota alusta, joka näyttää olevan täynnä kaikenlaista kamaa?\n\n— Mikäli minä saatan nähdä, on tuo perämies samanlainen vinosilmä kuin\nkaikki muutkin kiinalaiset, sanoi Willy.\n\n— On kyllä, mutta ei hän sittenkään ole samanlainen kuin kaikki muut;\nväitti Kurt edelleen. — Ota kiikari ja katso tarkemmin! Kas tässä.\nKatso tarkkaan! Etkö saata nähdä, että hänellä on pitkä punainen arpi\noikean silmän yläpuolella? No?\n\n— On kyllä, vastasi Willy välinpitämättömästi. — Mutta minä en voi\nkäsittää, mitä merkillistä siinä on. Samassa aluksessa on toisiakin\nkiinalaisia, joilla myöskin on arpia, kellä missäkin ruumiinosassa.\n\n— Kyllä minäkin olen huomannut saman seikan ja minulla on jo omat\najatukseni asiasta. Mutta tuossa miehessä, johon äsken kiinnitin sinun\nhuomiotasi, on jotakin erikoista. Se on vinosilmä, jonka sinäkin olet\nnähnyt monta kertaa ja jonka luultavasti tuntisit, jollet äkkiä olisi\ntullut, kuten näyttää, puolisokeaksi. Muistelehan tarkkaan! Minun\ntäytyy kiiruhtaa konsulin puheille, mutta palaan tuokion kuluttua.\nTäytyy varmasti tehdä jotakin, jotta saisimme kiinni tuon aluksen,\nennen kuin se ehtii hävitä toisten joukkoon.\n\nKurt kiiruhti salonkiin ja tapasi täällä konsulin kirjoittamassa\nkirjeitä, jotka hänen oli aikomus toimittaa postiin ensimäisessä\npysähdyspaikassa. Siksi Kurt epäröi häiritä häntä, mutta kun konsuli\nkatsahti ylös, huudahti Kurt:\n\n— Nyt tuo lurjus Ming Tsu on vihdoinkin meidän ulottuvillamme!\nYritämmekö pidättää hänet? Hän näyttää joutuneen oikein omiensa\njoukkoon, kaikkein pahinten hunguusien joukkoon, miesten, joilla\njokaisella on arpia ties kuinka monesta tappelusta.\n\n— Ming Tsu? Kantonin keittiöapulainen? kysyi konsuli ilmein, joka\nosoitti hänen epäilevän, että Kurt oli nähnyt näkyjä, sekä lisäsi:\n\n— Muista, että jätimme hänet Port Saidiin. Hänhän katosi samalla\nkertaa kuin nuo neljä muutakin seikkailijaa. Miten hän siis olisi\nehtinyt Kiinaan, vieläpä tänne Keisarin kanavalle Honanin ja Shantungin\nrajamaille?\n\n— Minä kylläkään en osaa sanoa, kuinka se on käynyt. Mutta siitä, että\ntuo kiinalainen on juuri Ming Tsu, voisin panna vetoon vaikka mitä, jos\nminulla vain olisi jotakin vetoon pantavaa. Tulkaa katsomaan, setä. Hän\non kirjaimellisesti meidän käsiemme ulottuvilla.\n\nKonsuli seurasi nauraen Kurtia kannelle. He menivät Willyn luo,\njoka yhä seisoi entisellä paikallaan kiikari silmillä. Mutta heidän\npäästyään perille Willy huudahti:\n\n— Mutta mihin ihmeeseen se dshonkki oikein katosi? Sehän oli juuri\näsken tuolla. Ja nyt se on hävinnyt jäljettömiin!\n\nTämä pettymys koski Kurtiin kovasti. Mitä hän oli pelännyt, oli siis\ntapahtunut. Ja hän huudahti selvästikin huonolla tuulella:\n\n— Ja me kun olisimme voineet tehdä varmasti hienon kaappauksen! Ehkä\nsaaneet nähdä tuon lurjuksen roikkuvan hirressä. Tunteminen näyttää\nolleen molemminpuolinen. Ja tuolla vinosilmällä oli hyvät syynsä\nkadota, niin kuin hän on kadonnutkin — aivan kuin varjo!\n\n— Kuka ihme hän sitten oli? kysyi Willy, kun taas konsuli näytti\nedelleenkin epäilevän.\n\n— Kuka hän muu olisi ollut kuin Ming Tsu!\n\n— Mutta sinä olet totta totisesti oikeassa, huudahti nyt Willy,\naivan kuin suomukset olisivat karisseet hänen silmistään. — Tuo\nkeittiöapulainenhan se olikin. Nyt minäkin muistan tuon punaisen arven,\njonka hän ilmeisesti oli saanut jonkin puukonpiston jälkeen.\n\nNyt alkoi konsulikin miettiä. Hän kääntyi veneensä perämiehen puoleen\nja kysyi, vaikka yhä epäröiden:\n\n— Näkikö Wilson myös tuon kiinalaisen?\n\n— En, mutta kylläkin dshonkin, josta nuoret herrat puhuivat.\n\n— Koettakaa saada se jälleen näkyviinne.\n\n— Teen kyllä, minkä voin, mutta en uskalla luvata mitään, sillä\ntäällähän on samanlaista kuin muurahaispesässä tai Sargassomeressä,\njohon kaikki laivahylyt kerääntyvät, kunnes painuvat pohjaan. Teen joka\ntapauksessa voitavani, mutta urakka ei näytä helpolta.\n\nEikä se helppo ollutkaan. Dshonkki oli hävinnyt ja sitä oli mahdoton\nlöytää jälleen. Dshonkin miehistö oli nähtävästi ajoissa havainnut,\nettä heidän oli hyvän sään aikana päästävä pakoon. Konsulin\nmoottoriveneessä olevat tarkkailijat taas arvelivat, että kiinalaiset\ntahtoivat ennen muuta toimittaa lastinsa turvaan. Kaikesta päättäen\nlastina oli ainakin osa niistä aseista, jotka Tom Clark oli salaa\ntuonut maahan.\n\nTapaus antoi konsulille yhtä ja toista ajattelemisen aihetta.\n\nTilanne näytti sanalla sanoen yhä jännittyvän. Hänen varastoihinsa\nja muihin laitoksiinsa voitiin tehdä vierailuja, jotka olivat\nseurauksiltaan paljon vakavammat kuin Tsung Mingin varastopaikalla\nsattuneet varkaudet. Siksi oli niin pian kuin suinkin päästävä\naina Sheniin asti. Mahdollisesti täytyi kanava-alueella sijaitseva\nLingtshingin varastopaikka kokonaan sivuuttaa.\n\nKurt olisi tahtonut riemuita ääneen kuultuaan, millainen muutos\nmatkasuunnitelmiin oli tehty. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan,\nvaikka Ryövärivirralle olisi päästy jo samana päivänä. Siellä hän\nvarmasti uskoi vielä kerran kohtaavansa kavalan Ming Tsun, joka\nviekkaudellaan oli ollut vähällä syöstä Alicen iäkseen onnettomuuteen.\nMutta siellä hän myöskin siekailematta selvittäisi välinsä sekä Ming\nTsun että eräiden muiden kanssa, jotka ilmeisesti kuvittelivat saavansa\nkonsulista paljon tuottavan uhrin.\n\nYhä kasvavan innostuksen vallassa Kurt vietti suurimman osan aikaansa\nmoottoriveneen keulassa olevalla tähystyspaikalla. Hän ei puhunut\npaljon, mutta hän ajatteli sitä enemmän. Hän toivoi hartaasti, että\nGolden Star olisi voinut kulkea paitsi vedessä myöskin ilmassa.\n\n\n\n\nX.\n\nVAARALLINEN KOSIJA JA SALAPERÄISET AIRONVEDOT.\n\n\nOuto rauhattomuus oli saanut Kurtin valtaansa. Joka hetki hänestä\ntuntui, että hän ei voinut päästä eteenpäin riittävän nopeasti. Hän\noli jonkinlaisen pakkomielteen vallassa, samoin kuin hänen ystävänsä\nWillykin. Mutta sen sijaan, että Willy vain halusi mahdollisimman pian\npäästä takaisin Tshinkiangiin, toivoi Kurt olevansa mahdollisimman\nkaukana Keltaisella virralla, aivan kuin hän muuten menettäisi jotakin.\nYstävysten toivomukset olivat siten aivan vastakkaiset, joten ei ole\nihmeellistä, että he eivät sanottavasti keskustelleet toistensa kanssa.\n\nWillyä suorastaan suututti, että heidän piti matkustaa Lingtshingin\nohi. Hän oli toivonut siellä vihdoinkin saavansa kauan odottamansa\nsähkösanoman, joka koskaan ei ehtinyt ajoissa paikkaan, mihin se ensin\noli osoitettu. Hänestä tuntui aivan sietämättömältä epävarmuus Alicen\nkohtalosta. Siitäkin oli tulossa jonkinlainen pakkomielle.\n\nMutta Tshinkiangissa jatkui elämä entistä latuaan, ainakin molempien\ntyttöjen mielestä, jotka konttorihenkilökunnan ja muutamien\nkiinalaisten palvelijoiden avulla huolehtivat kunkin päivän juoksevista\nasioista. Alice hoiti taloutta ja aikaisemmin mainittu prokuristi\nkonttoria. Konsulin poissaoloa saattoi tuskin huomata. Comprador Tsi\nTshuang tuli tapansa mukaan melkein joka päivä konttoriin auttamaan\nneuvoin ja teoin. Mutta Willnerien asuntoon hän ei enää tullut. Alice\noli selittänyt jyrkästi, että häntä ei otettaisi siellä vastaan niin\nkauan kuin hänen isänsä olisi poissa kotoa.\n\nMuuten Alice tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä tuota kieroon\nkatsovaa keltaihoista, hänen rasvaista palmikkoaan ja hänen paksua\nyönuttuaan — joksi Alice nimitti kiinalaisten kallisarvoista\nsilkkivaippaa — kohtaan. Ja tämä vastenmielisyys vain lisääntyi\najanoloon. Jos hän ikkunasta näki kiinalaisen kulkevan kadulla\nsiristellen silmiään heidän huoneistoaan kohti ja hänen pitkien\nviiksiensä heilahtelevan jokaisella hänen ottamallaan askeleella, alkoi\nhäntä melkein oksettaa ja hän kiiruhti pois. Kiinalainen muistutti\nhänestä jollakin tavalla kapista eläintä ja hänen pukunsa kirkkaat\nvärit olivat paremminkin omiaan varoittamaan kuin miellyttämään silmää\n— aivan samalla tavoin kuin eräät myrkylliset sienet. Alicen mielestä\nolisi ollut parasta, jos kiinalainen olisi kokonaan pysytellyt poissa\nhänen näkyvistään.\n\nMutta sitten tuli muuan iltapäivä, jolloin Alice oli melkein yksin\nhuoneistossa, konttori oli jo suljettu ja sen henkilökunta poistunut\nkaupungille.\n\nAlice oli saanut isältään sähkösanoman ja kohta sen jälkeen\nyksityiskohtaisen kirjeen, joissa häntä pyydettiin toimittamaan isälle\neräitä tietoja Shenin varastopaikalla olevien varastojen suuruudesta.\nAlicen tuli suorittaa tämä tehtävä yksin ja toimittaa tiedot\nLingtshingiin, siis kaupunkiin, johon konsuli kirjeen lähettämisen\njälkeen tapahtuneiden suunnitelmien muutosten mukaan ei enää aikonut\npoiketakaan, kuten edellä on kerrottu.\n\nKun Alice oli toiminut isänsä sihteerinä, oli hän kyllä selvillä\nkonttorin asioista. Siksi hän lähti konttoriin etsiäkseen sen\nkirjoista pyydetyt tiedot. Konttorissa ei ollut ketään, mutta tämä\nseikka ei peloittanut Alicea, vaan hän sulki oven, sytytti valon ja\nistuutui isänsä kirjoituspöydän ääreen. Saatuaan käsiinsä tarpeelliset\nkonttorikirjat kävi hän käsiksi työhön, ja papereihin ilmestyi\ntottuneesti toinen merkintä toisensa jälkeen.\n\nAlice oli niin syventynyt työhönsä, että hän ei ehtinyt kiinnittämään\nhuomiotaan mihinkään muuhun. Ei hän liioin huomannut kadulta silloin\ntällöin kuuluvia ääniä. Kynä liikkui nopeasti, samoin kuin myöskin\nhänen katseensa pitkin tilikirjojen sivuja ja hän oli jo omasta\nmielestään saanut suurimman osan työstä valmiiksi, kun hänet äkkiä\nvaltasi samanlainen käsittämätön levottomuus, jota hän oli tuntenut\njättäessään hyvästi isälleen ja tämän seuralaisille näiden äskettäin\nlähtiessä matkalle.\n\nÄkkiä hän kuuli jotakin ääntä. Tuntui, aivan kuin hänen takanaan oleva,\nsuureen konttorihuoneeseen johtava ovi olisi avattu.\n\nAlice kääntyi salamannopeasti ympäri. Jolleivät pelästys ja kummastus\nolisi hetkeksi saaneet häntä kokonaan valtaansa, olisi hän varmasti\nhuutanut ääneen apua. Mutta nyt hänen huulensa ja kielensä olivat kuin\nlamautuneet. Tuntui kuin jääkylmä käsi olisi kouristanut häntä kurkusta.\n\nComprador Tsi Tshuang, tuo inhoittava kiinalainen, seisoi keskellä\nhuonetta!\n\nHän kumarsi kiinalaisten orjamaiseen ja mielistelevään tapaan ja hänen\nkamala hymynsä, jota Alice hänessä kaikkein eniten inhosi, paljasti\nhänen suuret, keltaiset hampaansa. Kuin unessa Alice kuuli hänen\nraakuvan muutamia sanoja kiinan ja englannin kielten sekoituksella,\nminkä jälkeen hän kehoittamatta istuutui lähinnä Alicea olevalle\ntuolille.\n\nSamassa silmänräpäyksessä Alice karkasi ylös aikoen rientää ensin\novesta ulkokonttoriin sekä sieltä edelleen kierreportaita pitkin\nyläkerrokseen. Mutta kiinalainen asettui ajatuksen nopeudella hänen\ntielleen, ojensi molemmat käsivartensa häntä kohti sekä lausui äänellä,\njossa kajahti hiven uhkaa:\n\n— Vain pari sanaa, neiti Alice!\n\n— Sanokaa pian, mitä teillä on asiaa! Minulla on kiire. Sitäpaitsi en\ntahdo, että te minua puhutellessanne käytätte minun etunimeäni.\n\n— Neiti Willner, korjasi kiinalainen, mutta ei väistynyt paikaltaan. —\nTaidan ehkä tulla sopimattomaan aikaan?\n\n— Kyllä. Hävyttömän sopimattomaan aikaan, vastasi Alice, joka jo oli\nehtinyt rauhoittua. — Tehän tiedätte, että konttori on suljettu, ja\nsamoin teidän täytyy tietää, että kukaan ei saa ilmoittamatta tulla\ntähän huoneeseen.\n\n— Kaiken tämän minä tiedän, vastasi kiinalainen kääntämättä\nhetkeksikään katsettaan nuoresta tytöstä. — Mutta minulla on erittäin\ntärkeät syyt menettelyyni. Valitan, jos olen pelästyttänyt teidät tai\njos tämä minun käyntini on herättänyt teissä vastenmielisyyttä minun\nhenkilöäni kohtaan. Mutta, kuten sanottu... Niin, en todellakaan tiedä,\nmiten minun olisi aloitettava...\n\n— Lopettakaa sitten — mitä pikemmin, sen parempi! Tehän kuulitte, että\nminulla on kiire. Ystävättäreni odottaa minua tuolla ylhäällä ja meidän\npiti ..\n\n— Teidän ystävättärenne neiti Brown ei vielä ole palannut kävelyltään.\nTuolla ylhäällä ei ole ainoatakaan ihmistä. Kaikki ovat lähteneet ulos.\nMe voimme keskustella täysin häiritsemättöminä, mitä olen halunnutkin.\n\nAlice tunsi verensä hyytyvän jälleen. Kiinalaisen sanoista kävi ilmi,\nettä hän oli, ties kuinka kauan, suorastaan vakoillut häntä saadakseen\nmahdollisuuden tavata hänet ilman todistajia. Kiinalaisen käynti sai\nsiten vielä pelottavamman merkityksen. Koneellisesti hän siirtyi\nlähemmäksi lähintä konttoripulpettia, jonka taakse hän pahimmassa\ntapauksessa toivoi pääsevänsä turvaan. Mutta kiinalainen näytti\nlukeneen tämänkin ajatuksen eikä ollut valmis suomaan hänelle tällaista\npakopaikkaa. Parilla nopealla askeleella hän jälleen ehti Alicen\ntielle. Ja sitten hän alkoi puhua:\n\n— Mistäkö on kysymys? Ei mistään muusta kuin siitä, että teidän tulee\nolla rauhallinen ja järkevä. Suuri rakkauteni teihin on tehnyt minulle\nmahdolliseksi pelastaa... pelastaa...\n\n— Mitä sitten? keskeytti Alice aavistaen, että oli kysymys seikoista,\njotka koskivat muitakin kuin häntä itseään.\n\n— Valitettavasti ei aika salli minun syventyä kaikkiin\nyksityisseikkoihin, jatkoi comprador. — Minun täytyy puhua lyhyesti.\nSiis kuulkaa. Kysymyksessä on teidän isänne, konsuli Willnerin, henki.\n\nTuskanhuuto purkautui nuoren tytön huulilta. Levottomuus, jonka äsken\nkertomamme unet, joita hän oli nähnyt isänsä ja tämän tovereiden\nlähdön edellisenä yönä, olivat aiheuttaneet, sai hänet valtoihinsa\nuudistuneella voimalla. Melkein kuulematta omia sanojaan hän sopersi,\nkouristaen samalla sormillaan nappulaa, jonka avulla muuan hänen isänsä\nkirjoituspöydän laatikoista voitiin vetää auki:\n\n— Isäni henki? Missä, milloin, miten? Nopeasti! Puhukaa nopeasti!\nMuuten tapatte minut!\n\nKiinalainen huomasi päässeensä voiton puolelle, mutta hän ei pitänyt\nmitään erikoista kiirettä. Päästämättä vieläkään Alicea ulottuviltaan\nhän lausui hitaasti ja jokaista sanaa painostaen:\n\n— Hän on joutunut hunguusien vangiksi. Hänen hengestään vaaditaan\nkymmenentuhannen punnan lunnaat.\n\n— Houritteko te vai...\n\n— Minä en — houri. Hunguusit ovat kääntyneet minun puoleeni ja\npyytäneet minua toimittamaan heille lunnaat. Hänet ryöstettiin\nLingtshingissä lentokoneella ja...\n\n— Lentokoneella? toisti Alice ja heikko toivo alkoi orastaa hänen\nrinnassaan. Ja hän lisäsi hiukan iroonisesti:\n\n— Ovatko hunguusit jo kehittyneet niin nykyaikaisiksi?\n\n— He kykenevät hankkimaan itselleen kaikki, kuului vastaus\njärkkymättömän rauhallisesti. — Heidän kääntymisensä minun puoleeni\njohtuu siitä, että heidän joukossaan on henkilö, joka tietää minun\nrakastavan teitä ja...\n\n— Älkää puhuko sanaakaan enää, keskeytti Alice leimuavin silmin, mutta\nsamassa hän alkoi aavistaa, että kiinalainen oli virittämässä hänelle\nvaarallista ansaa.\n\nKiinalainen näytti sekunniksi menettävän malttinsa. Ehkä hän itsekin\nalkoi pelätä, että hän oli käyttänyt liian karkeata syöttiä.\nMiettiessään, mitä tämän jälkeen sanoisi, hän katsahti hiukan syrjään,\nja nyt heräsi Alicen mielessä rohkea suunnitelma, jota hän ryhtyi\nripeästi toteuttamaan.\n\nSalamannopeasti hän veti auki laatikon, jonka nappulaa hän oli\nsormiellut, ja seuraavassa tuokiossa hänellä oli selkänsä takana\nrevolveri, joka aina oli ladattu.\n\nMutta kiinalainen ei ollut vielä sanonut viimeistä sanaansa. Hän ei\nollut huomannut Alicen äskeistä liikettä ja nyt hän jatkoi:\n\n— Aikaa on ainoastaan kaksi vuorokautta. Jollette sen kuluessa voi\nhankkia lunnaita, niin... Olette kai kuullut kerrottavan, mitä\nsellaisissa tapauksissa tapahtuu Keltaisen virran rannoilla... Mutta\ntulkaa omakseni — ja teidän isänne pelastuu. Tehän täytätte silloin\nainoastaan kuuliaisen tyttären velvollisuudet ja...\n\n— Teidän täytyy lähteä tästä huoneesta tai muuten olette kuoleman oma.\n\nKiinalainen hätkähti. Hän ei tahtonut uskoa korviaan. Mutta sitten hän\nrauhoittui jälleen ja sanoi suojelevasti:\n\n— Käsitän kyllä ne tunteet, jotka tällä hetkellä ovat saaneet teidät\nvaltaansa. Niin saattaa käydä ihmiselle, jonka odottamatta on valittava\njoko — tai. Mutta jos ihminen valitessaan on rauhallinen ja järkevä,\nniin hän myöhemmin kiittää omaa järkevyyttään... Minä olen kunnioitettu\nmies, rikas mies ja mahtava mies. Minun sanastani riippuu elämä tai\nkuolema. Valitkaa, mutta valitkaa oikein!\n\nAlicen vastaus tuli jäätävän kylmänä ja rauhallisena:\n\n— Minä olen jo valinnut. Tuossa on ovi!\n\nSillä kädellään, joka ei pidellyt revolveria, Alice osoitti ovea, josta\nkavala comprador, hänen isänsä petollinen ystävä, oli hiipinyt sisään.\nSamassa hän näki, miten kiinalaisen polvet notkistuivat, ikään kuin hän\nolisi valmistautunut hyökkäämään Alicen kimppuun.\n\nKiinalainen ei kuitenkaan ehtinyt toteuttamaan aikomustaan. Alicen\nselän takaa kuuluva kova paukaus ja pian sen jälkeen häntä kohti\nsuunnattu revolverinpiippu muuttivat hänen voitontoiveensa tappioksi.\nHän hyppäsi kyllä, mutta ei siihen suuntaan, johon oli ensin aikonut.\nPikemminkin tuo hyppy vei tämän vastenmielisen kosijan, kuten Alice\nitse toivoi, ainaiseksi pois näistä huoneista.\n\nAlice itse vaipui väristen tuolille ja samassa syöksyi hänen ystävänsä\nBeth Brown huoneeseen huutaen kauhistuneena:\n\n— Kuka täällä ampuu? Mitä on oikein tapahtunut?\n\nAlice, joka todellakin häpesi, että hänelle ensin oli tehty\nniin alentava avioliittotarjous ja joka sen vuoksi ei tahtonut\nystävälleenkään tunnustaa asioiden todellista laitaa, nousi pidellen\nyhä vieläkin kädessään revolveria ja sanoi vältellen:\n\n— Sain... sain tämän käsiini tuosta laatikosta ja satuin painamaan\nliipasinta. Mutta etpä usko, miten pelästyin...\n\nItkien hän heittäytyi Bethin syliin ja tämä talutti hänet\nyläkerrokseen. Mutta Alicen mielessä risteili epälukuinen joukko toinen\ntoistaan hurjempia ajatuksia.\n\nLähinnä palasi kerran toisensa jälkeen kysymys, saattoiko sittenkin\nolla totta, että hunguusit, joita kaikki pitivät Keltaisen virran\nkauhuna, olivat saaneet hänen isänsä käsiinsä. Mutta jos tämä tuntuikin\nmahdolliselta, nousi sitä vastaan toinen, aivan mahdottomalta tuntuva\najatus: Miten oli hunguuseilla saattanut olla käytettävissään lentokone\n— vieläpä aivan Keisarin kanavan varrella sijaitsevassa Lingtshingissä!\n\nEi — tuollainen tieto tuntui todellakin liian karkealta valheelta.\nTsi Tshuang oli kyllä mies, joka pystyi syöttämään toisille ihmisille\nmillaista pajunköyttä tahansa. Mutta hänen tarinansa lentokoneesta\nosoitti, että viisaskin oli kerran erehtynyt. Hänen isänsä nauraisi\nvarmastikin makeasti kuullessaan mokoman jutun. Mutta joka tapauksessa\nhän päätti ilmoittaa ensi tilassa isälleen, millainen tuo liukasteleva\nkiinalainen oikein oli miehiään ja miksi hän oleskeli heidän talossaan\nenemmän aikaa kuin hänen liiketoimiensa vuoksi tarvitsikaan. Siitä oli\ntehtävä loppu. — Ehkäpä Tsi Tshuang itsekin oli käsittänyt, että hänen\ntäytyi lopettaa käyntinsä.\n\nSeuraavana päivänä iltapäivällä saapui sähkösanoma, että Alicen oli\nlähetettävä häneltä pyydetyt tiedot suoraan Keltaisen virran varrella\nolevaan Kaifongin kaupunkiin. Matkalaiset olivat nyt selviytyneet\npitkän kanavan läpi ja Kaifongista he aikoivat jatkaa matkaansa suoraan\nSheniin. Lingtshingissä he aikoivat poiketa vasta paluumatkalla.\n\nTämä merkitsi, että kavalan compradorin tiedot konsulin joutumisesta\nhunguusien vangiksi olivat olleet törkeitä valheita, kuten Alice\noli jo uskonutkin. Mutta eräät seikat kehoittivat häntä mitä\nsuurimpaan varovaisuuteen. Tuntui, kuin jokin ääni olisi huutanut\nhänelle kehoittaen häntä pakenemaan Tshinkiangista niin nopeasti\nkuin mahdollista sekä kaikin käytettävissä olevin keinoin pyrkimään\nvarmempaan turvaan kuin mitä hänellä nyt oli tarjolla.\n\nSitten hänen mielessään heräsi toinen ajatus:\n\n— Jospa vain hänen ystävänsä Kurt olisi täällä! Silloin hän ei suinkaan\npelkäisi. Kukaan ei pystyisi suojelemaan häntä siinä määrin kuin Kurt.\nSen hän jo oli riittävän selvästi osoittanut.\n\nMutta nyt oli kysymys vain siitä, mitä hänen oli tällä hetkellä\nviisainta tehdä. Salainen pelko nimittäin sanoi hänelle, että hän ei\nsuinkaan ollut kohdannut comprador Tsi Tshuangia viimeistä kertaa.\n\nSeuraavana aamuna molemmat tytöt poistuivat talosta ilmoittamatta\nsanallakaan kenellekään, mihin he aikoivat mennä. Eivät he liioin\npuhuneet mitään siitä, koska he aikoivat palata. Neiti Alicelle\noli saapunut sähkösanoma, mutta sen avasi vasta seuraavana päivänä\nprokuristi, joka yhä kasvavan levottomuuden ja pelon vallassa oli\nodottanut, että Alice ystävineen palaisi tai lähettäisi ainakin jonkin\nviestin. Yön kuluessa oli lisäksi sattunut sellaista, joka oli ollut\nomiaan pelästyttämään kaikki talon asukkaat. Epäilyttäviä olentoja\noli nähty hiiviskelemässä talon läheisyydessä ja yläkerrokseen\njohtavilta portailta oli löydetty kiinalainen tikari sekä pitkä nuora.\nJoku oli selvästi kiivennyt taloon porraskäytävän ikkunasta. Vielä\nkummallisempaa oli, että molempien tyttöjen huoneet, missä päivällä\nkaikki oli ollut järjestyksessä, tuntemattomien ihmisten kädet olivat\npenkoneet sekä vuoteet että kaapit ja laatikot ja jättäneet ovet\nselkiselälleen. Oli mahdotonta kuvitella, että tytöt itse olisivat\nsaaneet kaiken tuon aikaan. Tämä taloon murtautuminen tuntui sitäkin\noudommalta, kun mitään tavaroita, kaikkein vähimmin arvoesineitä, ei\noltu anastettu. Mutta siitä huolimatta asetettiin talon pihalle nyt\nyövahti ja konsulille ilmoitettiin kirjeellisesti, mitä oli tapahtunut.\n\nKukaan talon henkilökunnasta ei saattanut aavistaa, että yön\nsalaperäiset tapahtumat olivat olleet seurauksia Tsi Tshuangin\nyrityksestä ryöstää Alice väkisin mukaansa. Alicen pahat aavistukset\nolivat siis käyneet toteen. Hän oli kuitenkin osannut ajoissa tehdä\ntyhjiksi kiinalaisen aikeet. Miten se tapahtui, siitä saamme lukea\nhiukan myöhemmin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYö verhoaa vaippaansa Keltaisen virran, joka raskaana ja hitaasti\nvyöryttelee vesijoukkojaan kohti vielä kaukaista Petshilin lahtea.\nKonsuli Willnerin moottorivene Golden Star on ankkurissa virralla. Ei\nehditty päästä Kaifongiin, mihin oli jätettävä kirjeitä ja mistä oli\nnoudettava postia ja sähkösanomia. Pimeys oli tullut aivan yllättäen ja\nsiksi piti konsuli parhaana olla suotta yrittämättä ahtaaseen satamaan.\n\nKonsuli on mennyt levolle ja samoin Willy, joka koko päivän oli\nodottanut mahdollisuutta päästä maihin. Hän ei ollut saanut Alicea\nmielestään. Hän oli päättänyt sähköttää uudelleen ja ehdottomasti\npyytää ensi tilassa vastausta, miten Alice voi ja vieläkö hän oli\nyhtä levoton kuin moottoriveneen lähtiessä. Hän ei halunnut enää\npuhua asiasta Kurtin kanssa, koska hän pelkäsi tekevänsä itsensä\nnaurettavaksi. Ei hän liioin ollut tahtonut puhua konsulin kanssa,\njotta ei liian aikaisin paljastaisi tunteitaan. Mutta jollei hän\nnytkään saisi mitään vastausta, oli hän lujasti päättänyt kohta palata\nTshinkiangiin, vaikkapa hänen sitten täytyisi karata Golden Starista.\nJa näitä asioita pohtien hän vaipui uneen, mutta levottomat unet\nvaivasivat häntä.\n\nKurt taas puolestaan ei uneksinut ensinkään. Irlantilaisen kanssa\nhän seisoi partaan vieressä alahangan puolella ja koetti katseillaan\nlävistää synkkää pimeyttä. He juttelivat keskenään melkein kuiskaillen,\ntaikka paremminkin irlantilainen puhui kertoen, miten hän juuri täällä\nKaifongin läheisyydessä oli vuosia sitten joutunut ensimäisen kerran\ntekemisiin hunguusijoukon kanssa ja miten hän tovereineen oli saanut\ntaistella henkensä edestä estääkseen nämä valtaamasta heidän pientä\nlaivaansa. Ja hän lopetti naurahtaen:\n\n— Pieni pussillinen dynamiittipatruunia ja pitkä kappale sytytyslankaa\npanivat vihdoin vinosilmät liikkeelle. En luule koskaan nähneeni niin\nmonen kiinalaisen lentävän ilmaan kuin sillä kertaa. Onneksi meillä\nitsellämme oli höyry ylhäällä, niin että pääsimme ajoissa tieltä pois.\nMutta monta haavoittunutta meillä oli itsellämmekin, kun seuraavana\npäivänä höyrysimme Kaifongin satamaan antamaan raporttia laivan\nvarustamolle ja poliisiviranomaisille.\n\nSamanlaisia tarinoita oli laajalti matkustaneen Pat O’Brienin\nvarastossa paljonkin. Kysymys, olivatko ne kaikki yhtä tosia kuin\ntaitavasti kerrottuja, voidaan jättää sikseen. Hyviä juttuja ne kyllä\nkaikki olivat ja kaikki ne vaikuttivat kiihoittavasti nuoren Kurtin\nmieleen, joka yhä kiihkeämmin halusi päästä itsekin ottamaan osaa\nsamanlaisiin seikkailuihin.\n\nEnnen kaikkea hän olisi halunnut saada käsiinsä äkkiä hänen näkyviinsä\nilmestyneen ja sitten jälleen salaperäisellä tavalla kadonneen\nkokinapulaisen Ming Tsun. Konsuli ei nimittäin tahtonut oikein ottaa\nuskoakseen, että Kurt oli nähnyt juuri tuon salakavalan kiinalaisen\nkanavalla. Vielä vähemmän hän otti uskoakseen, että Kurtin huomaama\ndshonkki olisi kuljettanut aseita. Hän epäili vahvasti, että Kurt oli\nnähnyt näkyjä. Viranomaiset pitivät kyllä näillä seuduilla aseiden\nsalakuljettajat kurissa, sanoi hän.\n\nIrlantilaisella oli ensimäinen vahtivuoro yön tultua. Kurt piti vain\nhänelle seuraa. Irlantilaisen jälkeen ryhtyisi vartioimaan veneen\nperämies, joka hänkin oli vanha merenkulkija ja Pohjolan poikia\nkuten Kurtkin. Nyt hän oli nukkumassa ja samoin englantilainen\nkoneenkäyttäjä. Veneessä oli kaikkiaan vain kuusi miestä, vaikka\nsiellä olisi ollut tilaa hyvinkin kaksi kertaa suuremmalle joukolle.\nSamoin oli makuusijoja riittävästi. Kaikki oli ensiluokkaisesti\njärjestetty ja vene saattoi saavuttaa aina kolmenkymmenen solmun\nnopeuden. Tavallisesti sen nopeus oli kuitenkin vain puolet tästä,\nsillä täkäläisillä vesillä oli runsaasti matalikkoja ja hiekkasärkkiä.\nVain sellaisissa paikoissa, missä virta oli tavallista vuolaampi,\nlisättiin vauhtia, niin että voitiin päästä eteenpäin. Tavallisen\nkiinalaisaluksen ei kannattanut lähteä ajamaan sitä takaa, sillä se\nolisi jäänyt auttamattomasti jälkeen.\n\nKonsuli ainakin tunsi itsensä turvalliseksi tässä suhteessa. Hän\najattelikin enimmäkseen liikeasioitaan ja oli sopinut jo muutaman\nhuomattavan kiinalaisen kauppamiehen kanssa siitä, että tämä ottaisi\nhaltuunsa ainakin suurimman osan Shenissä olevista konsuli Willnerin\nvarastoista. Kauppasumma oli useita tuhansia puntia, mutta oli\nhyvin uskottavaa, että ostaja ansaitsisi maksamansa summan ainakin\nkaksinkertaisesti. Levottomuudet olivat nimittäin saaneet aikaan, että\nuseiden tärkeiden tarveaineiden saanti oli jatkuvasti vaikeutunut ja\nilmeisesti niiden saanti jatkuvastikin vaikeutuisi. Hunguusien lisäksi\noli nimittäin näillä seuduilla alkanut liikkua myöskin rajan takaa\ntulleita bolshevikilaumoja. Juuri nämä rosvolaumat olivat, enemmän kuin\nkiinalaisten kenraalien väliset taistelut, saaneet konsuli Willnerin\npäättämään, että hän ainakin toistaiseksi lopettaa liiketoimensa ja\nluovuttaa varastonsa muille. Oli parempi tyytyä pieneenkin voittoon\nkuin menettää kaikki.\n\nMutta tähän kuuluvien seikkojen yksityiskohtainen selostaminen\nveisi meidät liian pitkälle varsinaisesta aiheestamme — Kurtin\nodottamattomasta esiintymisestä Keltaisella virralla. Nyt hän seisoi ja\nodotti, että irlantilainen kertoisi jotakin lisää, ja hänestä tuntui\ntilanne melko lailla aavemaiselta, sillä hän ei saattanut pimeässä\neroittaa mitään muuta kuin irlantilaisen piipussa hehkuvan tuhkan.\n\n— Kuulitteko jotakin, master Pat? kuiskasi hän irlantilaiselle, joka\noli kehoittanut puhuttelemaan häntä tällä tuttavallisella tavalla.\n\n— En hiiskaustakaan.\n\n— Mutta minä olin kuulevinani aironvetoja.\n\n— Missä sitten?\n\n— Mutta ne lakkasivat ja aivan tässä lähellä, jatkoi Kurt yhtä hiljaa\nkuin äskenkin.\n\n— Jaha, se on toinen juttu. Joku yrittää nähtävästi katsella\nympärilleen, vaikka hänellä täytyy kyllä silloin olla tavallista\nterävämmät silmät.\n\n— Huudammeko hänelle?\n\n— Huudammeko? Ei, mutta annamme hänelle aika lähdön, jos hän tulee\nriittävän lähelle eikä hänellä ole selviä papereita.\n\n— Olisiko parasta herättää konsuli?\n\n— On parasta antaa olla. Mitä hiljemmin ollaan, sitä paremmin jänis\nsaadaan. Pitäkää te silmällä alahangan puolta, master Kurt, niin minä\notan ylähangan. Ja revolveri valmiina tietysti. Mennään keulasta perään\nja takaisin jonkin aikaa, niin saamme nähdä tai paremminkin kuulla,\nonko jotakin tekeillä.\n\nNyt kuului tuo ääni jälleen. Tällä kertaa siitä ei voinut mitenkään\nerehtyä. Myöskin irlantilainen kuuli sen ja tällä kertaa se kuului\npaljon lähempää.\n\n— Hei siellä, huusi Pat äkkiä kovalla äänellä, joka kantoi kauas yli\nveden. — Yritättekö päästä meidän veneeseemme?\n\nÄäntäkään ei kuulunut vastaukseksi. Soutaja tuntui jälleen lepuuttavan\nairojaan.\n\n\n\n\nXI.\n\nLENTOKONE PELASTAJANA. UUSIA SEIKKAILUJA.\n\n\nKoko juttu tuntui perin salaperäiseltä. Heillä ei ollut aavistustakaan,\nkuka soutaja saattoi olla. Moottoriveneeseen kuuluva, varsin suuri\nsoutuvene oli nostettu vedestä ja aluksen koko miehistö oli saapuvilla.\nJoku vieras oli siis joella. Mutta hänen veneestään ei pilkoittanut\nminkäänlaista valoa. Jollei tuo toinen vene pyrkinyt Golden Stariin,\nniin miksi se ei sitten soutanut eteenpäin? Virralla oli runsaasti\ntilaa, eikä moottoriveneen suinkaan voinut sanoa olevan tiellä.\n\nÄkkiä kuului irlantilainen kiljaisevan ja pian hän riensi Kurtin luo\nhuutaen:\n\n— Me olemme varmasti joutuneet ajelehtimaan virran mukana!\n\n— Ankkurin koukut ovat kai hellittäneet, mutta tarttuvat kai pian\njälleen kiinni.\n\n— Hellittäneet? Sitä minä en ensinkään usko. Tässä kohdin oli hyvä\nankkuripohja ja ankkuri tarttui hyvin kiinni, kun laskimme sen pohjaan.\nMutta siitä asiasta me pian otamme selvän.\n\nHän juoksi Kurtin seuraamana ankkuripelin luo ja molemmat alkoivat\nnostaa ankkuria ylös. Se tuntuikin nousevan kummallisen keveästi.\nTuntui kuin ketjun toisessa päässä ei mitään ankkuria olisikaan. Mutta\nennen pitkää tulikin ketjun toinen pää veneeseen ilman mitään ankkuria.\nEikä edes koko ketju, vaan tuskin neljäs osa siitä, mitä oli laskettu\njokeen ankkuria heitettäessä.\n\nIrlantilainen menetti tuokioksi puhelahjansa aivan täydellisesti. Hän\nseisoi siinä vain ketjun pää kädessä ja käänteli sitä sinne ja tänne.\nSitten hän pudotti ketjun kannelle, etsi käsiinsä sähköpattereilla\nvarustetun voimakkaan lyhdyn, sytytti sen ja päästi suustaan muutamia\nmahtavia voimasanoja.\n\n— Moista röyhkeyttä en ole koskaan ennen nähnyt. Katso nyt tänne. Ketju\non katkaistu aivan meidän nenämme edessä ja aivan läheltä venettä. Nyt\ntekee virta loput. Mutta odotahan!\n\nSamassa Golden Starin valonheittäjä, suuntasi virralle voimakkaan\nvalokeilansa, jonka tieltä pimeys kyllä hälveni, suunnattiinpa se minne\ntahansa. Eikä sitä tarvinnutkaan käännellä kauan, kun Kurt huudahti\nja viittasi kädellään alahangan puolelle. Irlantilainen taas hyppäsi\ntasajalkaa ja huusi hillittömän vimman vallassa:\n\n— Siellä ne ovat! Nuo eivät voi olla ketään muita. He soutavat pakoon,\nminkä käsivarsista ja airoista lähtee ja koettavat kaikin voimin päästä\npois valon piiristä.\n\n— Aivan niin! Ainakin kaksikymmentä airoa. Ja veneessä on ainakin\nkolmekymmentä miestä. Konekivääri kuntoon! Tästä tulee hauska tanssi!\n\nKannelta kuuluva melu oli kutsunut paikalle itsensä konsulin. Kun hän\nkuuli komennuksen, että konekivääri oli pantava kuntoon, kääntyi hän\nKurtin puoleen, joka jo valmistui noudattamaan määräystä, ja huudahti:\n\n— Ei mitään tyhmyyksiä! Seis! Mitä on oikeastaan tekeillä?\n\nIrlantilaisen ei tarvinnut lausua montakaan sanaa saadakseen hänet\nkäsittämään, mistä oli kysymys.\n\nSillä välin oli voimakkaiden käsivarsien soutama sampaani edennyt\nyhä kauemmaksi virralla, kunnes se lopulta kokonaan katosi yöhön ja\npimeään, sillä virta vielä lisäksi kuljetti sitä loitommaksi.\n\n— Kyllä meidän sittenkin olisi pitänyt pippuroida heitä rangaistukseksi\nmokomasta roistontyöstä, sanoi irlantilainen ja osoitti konekivääriä.\n\n— On parempi, että laskemme uuden ankkurin, sanoi konsuli, jolla oli\njonkin verran tottumusta vesillä liikkumiseen. — Me ajelehdimme nyt\nainakin kolmen mailin nopeudella ja tämä nopeus vain lisääntyy, kun\npääsemme lähemmäksi putouksia, joista aamulla selvisimme.\n\n— Aivan oikein! Hei pojat, tännepäin! Kaikki miehet kannelle. Olipa\nmeille vähällä käydä ohraisesti.\n\nNäin huusi Pat O’Brien hytteihin päin ja tuossa tuokiossa oli veneen\nkoko miehistö kannella, yksinpä Willykin. Kaikki ihmettelivät aluksi,\nkuten konsuli äsken, mitä oli oikeastaan tekeillä. Tilanne selvitettiin\nheille pian ja kun veneessä oli onneksi vara-ankkuri ja riittävästi\nketjua, kykenivät he ennen pitkää selviämään tilanteesta ilman\nvaikeuksia. Kun lisäksi moottorin oli annettu käydä jonkin aikaa,\nolivat he pian samalla paikalla, josta he äsken olivat lähteneet\najelehtimaan. Mutta nyt olivat kaikki selvillä, että äsken oli tehty\nuskomattoman rohkea yritys, jonka tarkoituksena oli pahojen vahinkojen\naiheuttaminen moottoriveneelle. Mahdollista oli myöskin, että samassa\nyhteydessä oli suunniteltu ryöstön toimeenpanoa. Tällöin olisi\ntodennäköisesti syntynyt taistelu, joka helposti olisi voinut maksaa\njonkun moottoriveneen miehistöön kuuluvan hengen.\n\nTällainen oli Kurt Lagerbergin ensimäinen kohtaus Keltaisen virran\nhunguusien kanssa. Selvää näet oli, että äskeisen konnantyön tekijät\nolivat olleet juuri hunguuseja. Heidän temppunsa ei suinkaan ollut\ntuntematon niille, jotka aikaisemminkin olivat liikkuneet näillä\nvesillä. Mutta se ei suinkaan vähentänyt Kurtin mielenkiintoa.\n\nJuuri, kun miehet olivat laskemaisillaan ankkurin suunnilleen samoille\npaikoille, missä vene aikaisemmin oli ollut ankkurissa, antoi konsuli\nuusia ohjeita. Hän selitti nyt, että oli parasta yrittää valonheittäjän\navulla päästä Kaifongin satamaan eikä jäädä virralle ankkuriin. Ei\nhän erikoisesti pelännyt, että hunguusit uudelleen yrittäisivät samaa\ntemppua, mutta heillä saattoi olla mielessään toisia juonia, joita he\neivät ehkä satamassa uskaltaisi ruveta toteuttamaan.\n\nKuten oli odotettavissa, ei satamaan pääsy suinkaan ollut mikään\nhelppo asia. Satama oli tupaten täynnä kaiken maailman aluksia, eniten\nkuitenkin kiinalaisia rahtilaivoja tai sotilaita kuljettavia aluksia.\nKun päivä sitten koitti, nähtiin satamassa vesitasokin.\n\nSilloin tapahtui taas jotakin, mitä kukaan ei ollut osannut odottaa ja\njoka sai Golden Starin koko miehistön suuresti kummastumaan.\n\nPian huomattiin näet, että lentokoneesta, jonka Ku oli ensiksi\nhuomannut, annettiin heille lakkaamat merkkejä, vaikka kukaan ei\nkäsittänytkään merkkien tarkoitusta. Tuskin oli kuitenkaan Golden\nStar heittänyt ankkurin, kun lentokoneen läheltä lähti liikkeelle\nvene, jossa oli kolme ihmistä, ja joka suuntasi kulkunsa konsulin\nmoottorivenettä kohti.\n\nNiin. Veneessä oli tosiaankin kolme ihmistä, joista yhdellä näytti\nolevan yllään englantilainen univormu. Muut kaksi muistuttivat\nkhakipukuisia poikasia ja nämä viittoilivat jatkuvasti, kuten olivat\naikaisemmin viittoilleet lentokoneen kellukkeilta.\n\nMutta pian alettiin viittoilla ja huiskuttaa myöskin Golden Starista.\nTäällä alotti viittoilun Willy, joka oli ensin tarkastellut kiikarilla\nheitä kohti saapuvaa venettä, mutta joka sitten hihkui:\n\n— Ettekö näe, että siellä on Alice ja Beth?\n\nPari minuuttia myöhemmin olivat kaikki selvillä, että niin oli laita,\nja vielä parin minuutin kuluttua olivat miehenpukuihin pukeutuneet\ntytöt nousseet moottoriveneeseen sekä heidän mukanaan myöskin heidän\ntoverinsa, univormupukuinen englantilainen lentäjä.\n\nKonsuli oli aluksi niin hämmästynyt, että hän tuskin kykeni\ntoivottamaan tulijat tervetulleiksi. Mutta hänen tervehdystään tuskin\ntarvittiin. Sekä Kurt että Willy esittivät kokonaisen raekuuron\nkysymyksiä, mutta Alice veti isänsä mukanaan salonkiin, jota käytettiin\nmyöskin ruokasalina, lausuen kerran toisensa jälkeen onnellisena:\n\n— Jumalan kiitos, että se onnistui.\n\nMutta konsuli tunsi, miten tytön käsi vapisi hänen kädessään.\n\nPaljon enemmän ei saatu irti Bethistäkään, joka oli jäänyt kannelle.\nHän ei voinut vastata juuri mitään, niin että kukaan ei tullut hullua\nviisaammaksi. Paljon enemmän ei saanut tietää Pat O’Brien, joka oli\nkääntynyt lentäjän puoleen. Niin paljon kuitenkin kävi selville, että\nmolemmat tytöt olivat aivan onnellisen sattuman kautta välttäneet\njonkin uhkaavan vaaran. Sattumalta oli käynyt niin, että lentäjä\noli ollut lähdössä tiedustelulennolle juuri niille seuduille, mihin\nmajuri Brown oli komennettu. Hädässään oli neiti Alice kääntynyt\nhänen puoleensa ja rukoillut, että lentäjä ottaisi heidät mukanaan\nKaifongiin, joka oli juuri hänen kulkureittinsä varrella. Lentäjä\nolikin suostunut tytön pyyntöön ja hankkinut tytöille myöskin puvut,\njotka nyt olivat heidän yllään, sekä sitten noussut ilmaan heidän\nkanssaan.\n\nMyöhemmin hän vielä kertoi kahdenkesken konsulille lisää. Juuri, kun\nhänen koneensa nimittäin oli ehtinyt nousta ilmaan Tshinkiangissa,\nammuttiin sitä kohti useita kovia laukauksia. Eräät kuulat sattuivatkin\nkoneeseen, mutta onneksi säilyivät koneessa olevat ihmiset\nvahingoittumattomina eivätkä koneenkaan tärkeät osat vioittuneet. Mutta\ntilanne oli joka tapauksessa ollut hyvin vakava, selitti lentäjä,\nja hänen oli täytynyt mahdollisimman nopeasti pyrkiä niin korkealle\nkuin suinkin ja lopulta hänen olikin onnistunut päästä suojaan\njonkin matalalla kulkevan pilven taakse. Tapauksesta pitäisi tehdä\nilmoitus lähetystölle, jotta tämä voisi ryhtyä vaatimaan rangaistusta\nasianomaisille. Ampujat olivat olleet kiinalaisia, joita joukko oli\nhyökännyt paikalle juuri, kun kone oli nousemassa ilmaan.\n\nLentäjälle tarjottiin korvausta hänen tekemästään kelpo palveluksesta,\nmutta sitä hän ei suostunut ottamaan vastaan. Sen sijaan hän kehoitti\nhartaasti konsulia kääntymään lähetystön puoleen asianmukaisten\ntutkimusten toimittamiseksi, jotta rikolliseen ampumiseen syypäät\nsaisivat ansaitsemansa rangaistuksen.\n\nGolden Starissa olevat ihmiset lepäsivät vielä pari tuntia. Ja\nkieltämättä varsinkin tytöt tarvitsivatkin lepoa paljon ponnistuksia\nkysyneen ilmamatkansa jälkeen, mikä oli ensimäinen lentoretki, mitä\nkumpikaan oli tehnyt.\n\nKaifongilainen kauppias, jonka kanssa konsuli jo oli saanut aikaan\nalustavan sopimuksen varastojensa ja laitostensa luovuttamisesta, oli\nnimeltään Jieng Wu. Hänen kanssaan piti neuvotteluja lopullisesta\nkaupasta nyt jatkettaman. Mies oli hyvin varakas ja comprador Tsi\nTshuang oli saattanut hänet ja konsulin kosketuksiin keskenään.\nMatkallaan Kaifongiin oli konsuli tullut entistä suurempaan varmuuteen\nsiitä, että hän nykyisinä levottomina aikoina ei juuri voinut tehdä\nparempaa kauppaa kuin luovuttaa ainakin Shenissä olevat varastonsa\nJieng Wulle. Kun hän nyt oli Kaifongissa, päätti hän käyttää\ntilaisuutta hyväkseen ja käydä tätä henkilökohtaisesti tapaamassa.\nSitäpaitsi oli täytettävä veneen bensiinisäiliöt siltä varalta, että\njotakin erikoista tapahtuisi.\n\nYöllä sattunut salaperäinen tapaus, jolloin vene oli menettänyt\nankkurinsa, oli kehoittanut tehostamaan varovaisuutta. Asema virralla\noli kaikesta päättäen uhkaavampi kuin mitä konsuli oli otaksunut.\nHän ei kuitenkaan tahtonut panna kaikkea yhden kortin varaan. Siten\nmenetelläkseen hän oli viettänyt liian suuren osan elämästään\nrauhattomilla alueilla. Muutamia vuosia aikaisemmin olivat rosvot\nriistäneet mukaansa erään hänen ystävänsä suurelta tavaralautalta.\nTällaiset lautat uivat vedenpinnalla suurten, oljilla täytettyjen\nnahkasäkkien varassa ja niitä käytetään hyvin paljon Kiinan virroilla.\nNe eivät ui kovin syvässä ja siksi ne on helppo kuljettaa siellä täällä\nolevien, hyvinkin matalien paikkojen yli. Mutta virroilla kulkijoita\nvaanivat muutkin vaarat kuin matalikolle tarttuminen. Siellä väijyvät\nhunguusit aluksineen, joiden avulla he hyökkäävät rauhallisten ihmisten\nkimppuun ja ryöstävät, mitä vain käsiinsä saavat. Tällöin he ampuvat\narmotta jokaisen, joka yrittää vastarintaa, mutta he ottavat myöskin\nvankeja, jotka eivät pääse vapauteen muuten kuin runsaita lunnaita\nvastaan. Jollei lunnaita makseta määrättynä aikana, odottaa vankeja\nkamala kohtalo, ja loppujen lopuksi he menettävät henkensä, kun eivät\nenää jaksa kestää elämää jokirosvojen orjina.\n\nNiin oli käynyt konsulin ystävälle. Lunnaat tulivat liian\nmyöhään, mutta rosvot pitivät ne kuitenkin hyvänään. Kiinan\njärjestysviranomaiset eivät voineet tehdä asialle mitään, mikä\noli Kiinassa hyvin tavallista. Paikalle lähetetty sotilasosasto\nei onnistunut pyrkimyksissään sen paremmin. Tällainen on aivan\njokapäiväistä Kiinassa ja esimerkkejä samanlaisista tapauksista voisi\nesittää joukottain. Siksi oli konsuli päättänyt ryhtyä erikoisiin\nvarokeinoihin, kun ryhdyttäisiin kulkemaan vielä ylemmäs jokea pitkin,\nmissä kaikenlaisia vaaroja saattoi olla uhkaamassa sekä päivällä että\nyöllä.\n\nMyöskin irlantilainen Pat O’Brien tunsi nämä vaarat ja kiinalaisten\nrosvojen metkut. Mutta aikaisemmin hän ei koskaan ollut kokenut\nsellaista, että hänen joella ankkurissa olevasta aluksestaan olisi\nriistetty ankkuri. Ei hän myöskään voinut käsittää, miksi konsuli oli\nvastustanut moottoriveneen konekiväärin käyttämistä, sillä sellainen\nkapine olisi ainakin herättänyt lurjuksissa terveellistä pelkoa. Tämän\nkäsityksensä hän ilmaisi sekä Kurtille että Willylle, mutta vielä\nsuorasukaisemmin veneen perämiehelle ja koneenkäyttäjälle. Hän toivoi\nhartaasti pääsevänsä ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa osoittamaan,\nettä konekivääriä ei suinkaan oltu otettu mukaan vain koristukseksi,\nvaan että se pystyi myöskin puremaan niitä asiaankuulumattomia, jotka\npistivät nokkansa liian lähelle.\n\nKonsuli taas, jonka piti mennä tapaamaan rikasta kauppiasta Jieng\nWuta taivuttaakseen tämän mahdollisimman suopealle tuulelle, oli sitä\nmieltä, että ei ollut soveliasta esiintyä kovin sotaisesti aivan\nlähellä näin huomattavaa satamakaupunkia. Tämä hänen käsityksensä oli\nvain vahvistunut, kun hän oli saanut suureksi kummastuksekseen kuulla\ncompradorinsa perin tahdittomasta kosinnasta ja niistä uhkauksista,\njoita Tsi Tshuang oli tässä tilaisuudessa lausunut hänen tyttärelleen.\nTytön päätös yrittää päästä pakoon Tsi Tshuangin lähettyviltä oli\nhänen mielestään täysin oikeutettu, samoin kuin sekin, että hän oli\nottanut ystävänsä mukaansa. He olivat nyt päässeet niin pitkän matkan\npäähän uhkaavasta vaarasta, että konsuli tässä suhteessa saattoi\ntuntea itsensä täysin rauhalliseksi. Mutta kun hän tiesi, että Jieng\nWu oli compradorin hyvä ystävä, teroitti hän kaikkien veneessä olevien\nmieleen, että tyttöjen paosta ei saanut hiiskua sanaakaan, jos Jieng\nWu sattuisi tulemaan laivalle. Samoin hän määräsi, että konekivääri\noli toistaiseksi piiloitettava, jotta se ei pistäisi uteliaan\nkiinalaisen kauppiaan silmiin, ja hän lähti maihin vasta sitten, kun\ntämä määräys oli täytetty. Mikään ei saanut viitata siihen, että\noltiin valmiit taisteluun. Mikään ei myöskään saanut osoittaa, että\nkonsulin suhde compradoriin oli viimemainitun salakavalan menettelyn\njälkeen tavalla taikka toisella muuttunut. Muuten oli uhkaamassa\nvaara, että suunnitelluista kaupoista ei tulisikaan mitään — ja\nettä konsuli väkineen ei voittaisi mitään muuta kuin että tilanne\nedelleen kärjistyisi, mistä saattaisi olla perin kohtalokkaat ja\nvaaralliset seuraukset, semminkin kun otettiin huomioon, että oltiin\nparhaillaan matkalla Sheniin, toisin sanoen yhä syvemmälle merirosvojen\nvaikutusalueelle.\n\nMutta rauhoittaakseen kotonaolevia oli konsuli kohta Kaifongiin\nsaavuttuaan antanut määräyksen sähköttää, että molemmat tytöt olivat\nsaapuneet Kaifongiin ja että he voivat kaikin puolin hyvin. Samanlainen\nilmoitus oli lähetettävä myöskin Sheniin.\n\nKonsuli oli myöskin antanut nimenomaisen määräyksen, että Alice ja Beth\neivät saaneet näyttäytyä kannella veneen ollessa Kaifongin satamassa.\nErikoista painoa hän pani siihen, että Jieng Wu ei näkisi heitä, koska\nhän muuten kohta tietysti ilmoittaisi näkemästään compradorille, joka\ntaas ei voinut olla tarkoin selvillä tyttöjen olinpaikasta. Tämähän\nsaattoi uskoa, että lentokone oli tuhoutunut tai että joku tai jotkut\nsiinä olevista olivat saaneet surmansa tai haavoittuneet kiinalaisten\nampumista luodeista.\n\nMutta varsinkin Alice oli perin tyytymätön siihen, että hän ei\nsaanut oleskella kannella. Sitäpaitsi hän olisi mielellään käyttänyt\ntilaisuutta hyväkseen katsellakseen ystävänsä kanssa Kaifongin\nkaupunkia, jossa hän ei aikaisemmin ollut käynyt. Kun hänellä nyt oli\nympärillään varmat suojelijat, ei hän pitänyt tällaista kiertokäyntiä\npienimmässäkään määrässä vaarallisena. Hänhän saattoi ottaa, jos\nniin tarvittiin, mukaansa sekä Kurtin että Willyn. Kurtiin hän aivan\nerikoisesti luotti. Tämä oli reipas ja valpas kuten ennenkin, mutta\nWilly oli alkanut vaikuttaa surumieliseltä ja vaiteliaskin hän oli,\nsillä hän saattoi istua pitkät ajat puhumatta mitään ja katsellen\nhäntä, Alicea — salaa, kuten tyttö oli huomaavinaan. Eipä ihme, että\nhänen seuransa oli vähitellen alkanut tuntua Alicesta ikävältä, kun hän\nnäytti juhlalliselta ja huokaili ilman mitään aihetta. Willy ei liioin\ntuntunut osoittavan mielenkiintoa mitään muuta kuin Alicea kohtaan ja\nhän puhui usein, miten hauskaa olisi, jos hän voisi palata Englantiin\nja alottaa upseerikurssin. Mihin Alice useammin kuin kerran terävästi\nhuomautti, että sotilaaksi hän sopi oikeastaan kaikkein vähimmin.\nPaljon paremmin hän sopisi esimerkiksi uneksivan runoilijan osaan. Mitä\nmieltä myöskin Alicen ystävä Beth oli ja mitä hän — salaisesti — toivoi!\n\nNiin, kuten sanottu, Kurt miellytti Alicea paljon suuremmassa määrässä.\nKurt oli rohkea poika ja yleensä sellainen, kuin poikien piti ollakin.\nEi hän liioin koskaan uneksinut eikä ollut surumielinen, vaan pirteä\nja toimintahaluinen, joka tahtoi aina olla siellä, missä jotakin\ntoimitettiin. Varmastikin hän aina selviäisi, joutuipa hän mihin\ntahansa. Hänestä epäilemättä tulisi sellainen mies, jollaisia aika\nvaati ja jolle kaikenlainen uneksiminen ja hentomielisyys oli vierasta.\nSitä mieltä hän oli itse ja samaa hän oli kuullut isänsäkin sanovan\nKurtista puhuessaan. Mutta Willystä ei konsuli ollut koskaan puhunut\nmitään.\n\nNiin istuivat nuoret myöhemmin iltapäivällä kannen alla eräässä hytissä\njutellen keskenään. Kurt ei kuitenkaan ehtinyt ottamaan keskusteluun\nsuurestikaan osaa, sillä hänen täytyi vähän väliä pistäytyä kannelle\n\"tähystämässä\", kuten hän sanoi, etteivät vain jotkut hunguusien\nvainukoirat pääsisi heidän veneensä läheisyyteen. Eikä kauan\nkestänytkään, kun hän huomasi, miten irlantilainen ajoi pois jonkun\nkiinalaisen hedelmäkauppiaan, joka koreineen kaikkineen pyrki nousemaan\nveneeseen. Kurt ei ehtinyt näkemään vinosilmästä muuta kuin selän,\nmutta se riittikin. Mies ei varmasti ollut kukaan muu kuin höyrylaiva\nKantonista Port Saidissa karannut keittiöapulainen Ming Tsu!\n\nMuutamalla pitkällä hyppäyksellä Kurt oli maissa, mutta hänen\nhuomaamansa mies oli jo saanut liian pitkän etumatkan. Mies riensi\nnopeasti eteenpäin ja pääsi lopullisesti pakoon heittäydyttyään\nmuutamaan dshonkkiin, joka kohta lähti liikkeelle ja katosi sataman\nvilinään.\n\nKurt ei tosin ollut aivan varma, oliko mies Ming Tsu, sillä hän\nei ollut nähnyt miehestä muuta kuin selän. Hänen kasvojensa\nluonteenomaista tuntomerkkiä, oikean silmän yläpuolella olevaa punaista\narpea Kurt ei ollut ehtinyt näkemään. Mutta kun hän pääsi takaisin\nveneeseen, tiedusteli hän asiaa ystävältään Patilta.\n\n— Sama mies, totesi tämä kohta. — Hänellä oli ruma, punainen arpi,\nnähtävästi puukoniskun aiheuttama.\n\nKun hän nyt sai tietää, mitä äskeinen hedelmäkauppias oikeastaan oli\nmiehiään, ja kun Kurt ihmetteli, miten Ming Tsu oli ehtinyt aina\nKaifongiin asti, puristeli Pat nyrkkejään ja sanoi:\n\n— Pian saadaan odottaa mitä tahansa. Enpä ensinkään ihmettelisi,\nvaikka joku kertoisi minulle, että hänkin on tullut tänne lentämällä!\nMutta pitäköönpä tuo ukkeli varansa. Jos hän vielä kerran joutuu minun\nläheisyyteeni, on hän kyllä kiinni kuin ruuvipenkissä. Luuleeko master\nKurt hänen tietävän, että tämä vene kuuluu konsulille?\n\n— Enpä osaa sanoa. Mutta jos hän näki minut, osaa hän kyllä vetää omat\njohtopäätöksensä.\n\n— Sitäpä minäkin ajattelen. Kaikki nämä keltanaamat ovat perin ovelaa\nväkeä eikä ensinkään niin tyhmiä kuin miltä he näyttävät. Tuonkaan\nmiehen en huomannut kertaakaan kääntyvän katsomaan taakseen, mutta\njoskus epäilenkin, että heillä on ylimääräinen silmäpari myöskin\nniskapalmikon suojassa. Toisinaan näet tuntuu melkein siltä.\n\nHän katsahti yli laivanpartaan ja huudahti samassa:\n\n— Siinähän meidän konsulimme palaakin. Toivottavasti saamme jälleen\npian lähteä liikkeelle. Minusta nimittäin tuntuu, että olemme\nvetelehtineet täällä riittävän kauan. Mutta katsokaa! Hänellähän\non keltanaama mukanaan — ja oikein mahtava pamppu onkin komeista\nvaatteista päätellen. Olisi melkein parasta komentaa miehistö\nraakapuille, jos meillä olisi raakapuita.\n\nKonsuli tulikin pian veneeseen ja hänen mukanaan kiinalainen kauppias\nJieng Wu.\n\nKurt toimi jälleen nopeasti ja vaistomaisesti. Hän ryntäsi alas\nja lukitsi muitta mutkitta oven hyttiin, jossa tytöt ja Willy\nistuivat juttelemassa. Sisälläolijat saivat ajatella hänen teostaan,\nmitä tahtoivat. Kiinalaisen silmäillessä veneessä ympärilleen hän\nehti kuiskaamaan konsulille, mitä oli tehnyt, ja konsuli kuiskasi\nvastaukseksi:\n\n— Aivan erinomaista! Voit sopivan tilaisuuden tullen ilmoittaa heille\noven läpi, että olet toiminut minun määräyksestäni.\n\nMutta asiasta ei selvittykään niin helpolla. Jieng Wu silmäili\nympärilleen hyvin tarkasti ja käytti kaikesta päättäen yhtä ahkerasti\nmyöskin korviaan. Mutta Kurt oli vartioimassa käytävässä, josta\npäästiin suljettuun hyttiin puuhaillen yhtä ja toista, sillä onhan\nveneessä aina jos jotakin tekemistä. Tuskin konsuli oli saanut\nympärilleen pälyilevän kiinalaisen hyttiinsä, jossa heidän piti jatkaa\nkeskustelujaan kaupan päättämisestä, kun Kurt käytti tilaisuutta\nhyväkseen kehoittaakseen oven läpi hytissä olijoita pysymään hiljaa\nsekä lisäsi omalla vastuullaan sanat:\n\n— Tsi Tshuangin vakoilija!\n\nKurt nyt ei ollut aivan täysin varma, oliko niin asianlaita, mutta\nainakin hän uskoi noiden sanojen tehoavan, kuten todella tapahtuikin.\nKäytävään ei nyt kuulunut minkäänlaista ääntä paitsi konsulin hytistä,\nja yhtä hiljaista oli käytävässä silloinkin, kun vieras poistuessaan\njälleen sivuutti suljetun oven.\n\nMutta oliko hän sittenkin aavistanut jotakin? Näytti melkein siltä.\nSillä kun hän toisen kerran kulki oven ohi, niin hän osoitti sitä\nsormellaan, jopa pysähtyikin sen kohdalle ja sanoi:\n\n— Tämä hytti on kai tarkoitettu vieraille?\n\n— Aivan oikein, vastasi konsuli säilyttäen malttinsa. — Vaikka\noikeastaan sitä käyttävät minun vaimoni ja tyttäreni, milloin he\nsattuvat olemaan mukana jollakin matkalla. Mutta vaimoni on nyt\nShanghaissa, kun tyttäreni taas on Tshinkiangissa hoitamassa sikäläistä\nkonttoria.\n\nJieng Wun kasvoista ei saattanut nähdä, uskoiko hän tuohon selitykseen\nvaiko ei. Mutta juuri ollessaan poistumassa aluksesta hän virkkoi:\n\n— Kaupungilla kuulin, että teillä on ollut vieraina lentäjiäkin.\n\n— Niin on ollutkin, myönsi konsuli ollen tällä kertaa vähällä paljastaa\nitsensä. — Täällä kävi todellakin muuan englantilainen lentäjä ja kaksi\nnuorukaista. Viimemainitut ovat jo junassa matkalla Pekingiin.\n\n— Saavatko siviili-ihmiset jo matkustaa junissa? kysyi kiinalainen\nväijyvin katsein.\n\n— Eivät kylläkään kaikki, mutta näillä oli Englannin lähetystön antamat\nsotilasliput.\n\n— Ehkäpä he olivatkin vakoojia?\n\n— Siitä en osaa sanoa mitään. Tänne he kuitenkin toivat ainoastaan\nterveisiä Shanghaista ja minun vaimoltani.\n\nSilloin kiinalaiseksikin harvinaisen utelias Jieng Wu vaikeni ja\npoistui lopullisesti kumarrettuaan vielä kerran syvään konsulille.\nMutta veneeseen jääneet saattoivat panna merkille, miten hän\npoistuessaan kerran toisensa jälkeen kääntyi katsomaan taakseen.\nMolempia, pojanpukuihin verhoutuneita tyttöjä hän ei kuitenkaan saanut\nnähdä edes vilaukselta. Nämä olivat edelleen suljettuina hyttiin.\n\nKurt oli hoitanut asiansa hyvin.\n\nTältä osalta asiat olivat konsulin mielestä niin kuin niiden piti\nollakin. Mutta vastoin toiveitaan ei hänen ollut onnistunut saada\nlopullista sopimusta aikaan ovelan ja vaikutusvaltaisen Jieng Wun\nkanssa. Tämä oli pannut parastaan voittaakseen aikaa ja lykätäkseen\nratkaisun. Lopulta hän oli selittänyt, että hän ei voinut yksin\nratkaista näin suurta ja laajakantoista kauppaa, vaan että hänen täytyi\nneuvotella liikekumppaninsa kanssa. Tämä liikekumppani taas asui\nPekingissä ja Jieng Wu sanoi matkustavansa sanottuun kaupunkiin parin\npäivän kuluttua. Sitten häntä voitiin milloin tahansa odottaa Shenissä\noleville konsulin laitoksille.\n\nAsian näin saama käänne vain lisäsi konsulin huolia. Edelleen näitä\nhuolia lisäsi se seikka, että hänen compradorinsa Tsi Tshuang\noli menetellyt Alicea kohtaan sillä tavalla kuin aikaisemmin on\nkerrottu. Siitä, että Alice oli, vieläpä ase kädessä, torjunut hänen\nlähentelynsä, saattoi koitua perin vaarallisia seurauksia. Tsi Tshuang\noli nimittäin osannut hankkia itselleen vaikutusvaltaisia ystäviä\nja auttajia kautta Kiinan. Konsuli oli varsin hyvin selvillä, että\nJieng Wu oli muuan näitä. Hän katui nyt katkerasti, että hän ei ollut\njättänyt Alicea tämän äidin luo Shanghaihin. Mutta nyt oli mahdoton\nkaikessa kiireessä lähettää tyttöä sinne takaisin, mikäli hän itsekin\nei halunnut palata mainittuun kaupunkiin.\n\nVieläkin muuan seikka huolestutti konsulia. Tämä seikka oli pelko, että\nväitteessä, jonka mukaan Tom Clarkin nimellä tunnettu seikkailija olisi\nollut mukana Tsung Mingin saarelle tehdyssä rosvoretkessä, sittenkin\nolisi perää ja että mainittu herrasmies siis olisi yhteistoiminnassa\nsekä valkoihoisten että kiinalaisten kanssa. Loppujen lopuksi oli\nkonsuli kirjeestä, joka Kurtin oli onnistunut siepata höyrylaiva\nKantonin kannelta, saanut selville, että Clarkilla oli yhteisiä\nhämäräperäisiä harrastuksia mainitussa laivassa matkustaneiden\nitalialaisten sekä myöskin maailmaa kiertävien ranskattarien kanssa.\nHän toivoi nyt, että hänen ystävänsä majuri Brown olisi saapuvilla,\njotta hän voisi neuvotella tämän kanssa. Ehkäpä tämä olisi voinut\ntoimittaa hänen turvakseen osaston englantilaisia sotilaita. Mutta\nasioiden ollessa nykyisellään hän ei edes tietänyt, missä majuri Brown\ntällä hetkellä oleskeli.\n\nKaikki nämä asiat eivät suinkaan olleet omiaan rauhoittamaan mieltä.\nSiksi olikin konsuli Willnerin mieli kaikkea muuta kuin kevyt,\nkun hänen moottoriveneensä Golden Star muutamaa tuntia myöhemmin\nsuuntasi keulansa virralle ja ohjasi kulkunsa kohti kaukaista Shenin\npikkukaupunkia ja Keltaisella virralla odottavia tuntemattomia\nkohtaloita.\n\n\n\n\nXII.\n\nKOHTALOKAS VIERAILU JA VIIMEINEN OTTELU.\n\n\nKun moottorivene irtautui rannasta ja lähti satamasta, ei sen miehistö\nsaattanut havaita mitään epäilyttävää. Ei voitu havaita, että\nmistään satamassa olevista epälukuisista kiinalaisaluksista olisi\nosoitettu erikoista mielenkiintoa laiturista poistuvaa englantilaista\nmoottorivenettä kohtaan. Ei liioin mikään muu alus poistunut satamasta\nsamanaikaisesti. Kaikki näytti niin rauhalliselta kuin konsanaan\nsaattoi toivoa. Kuitenkin konsuli, joka oli riittävän kauan oleskellut\nnäillä seuduilla, tiesi, että tämä rauhallisuus oli vain tyyntä\nmyrskyn edellä. Ja hän oli toiminut sen mukaan. Kohta, kun hän pääsisi\nSheniin, päätti hän hankkia palvelukseensa turkkilaisia lauttureita,\njotka yleisesti kuljettavat tavaroita sikäläisillä virroilla joko\nhirsilautöilla taikka sitten tärkeämmissä tapauksissa lautoilla, jotka\nuivat oljilla täytettyjen nahkasäkkien varassa. Tällaisia täytettyjä\nnahkoja on usein toistasataakin ja tuollaiset lautat kannattavat hyvin\npaljon. Lautturit seisovat kokassa ja perässä ohjaten lauttoja pitkillä\nairoilla.\n\nSellaisen lautan ja siihen muhamettilaisen miehistön konsulikin päätti\nhankkia sekä varustaa sen lisäksi ampumatorneilla, joihin vartijat\nvoisi sijoittaa. Vartijoiksi hän taas päätti ottaa miehiä, jotka olivat\nliikkuneet virralla ennenkin ja tiesivät, mistä oli kysymys. Olivathan\nrosvot pari vuotta aikaisemmin — vuonna 1926 — uskaltaneet anastaa\nsatakunta hevosta kiinalaisilta sotilailta, jotka oli lähetetty muuatta\nrosvojoukkoa kurittamaan. Sama rosvojoukko oli vuonna 1925 vanginnut\ntunnetun lääkärin, tohtori H.J. Howardin, ja raahannut hänet mukanaan,\nvaikka lääkärin onnistuikin aivan sattuman kaupalla päästä pakenemaan.\nJa samanlaista, jopa pahempaakin, voi sattua yhä vieläkin, jollei\najoissa ollut varuillaan ja ryhtynyt tarvittaviin toimenpiteisiin\nsuojellakseen itseään ja tavaroitaan.\n\nNyt hänen oli ennen muita koetettava suojella Alicea. Suuri onnettomuus\noli jo se, että tuo onneton comprador oli iskenyt silmänsä tyttöön.\nSillä olihan selvää, että avioliitosta Alicen ja Tsi Tshuangin välillä\nei saattanut koskaan olla puhettakaan, uhkailipa viimemainittu sitten\nkuinka paljon tahansa. Jollei muu auttaisi, olisi Alicen turvaksi\npyydettävä sotilaita.\n\nKonsuli antoi alaisilleen ohjeet kaikkien mahdollisuuksien varalta.\nVeneen asevarastoista otettiin esiin kaikenlaisia aseita, jotka\nsijoitettiin niin, että ne milloin tahansa olivat helposti saatavissa.\nMatka päämäärään ei ollut erikoisen pitkä, mutta joki oli niin matala,\nettä ylöspäin ainakaan ei voinut kulkea lautoilla, vaan kaikki tavarat\noli kuljetettava maata pitikin ja vahvojen suojelusvartiostojen\nsaattamina. Mutta moottorivene ei kulkenut kovin syvässä ja sillä\nkävi eteneminen vastavirtaankin mahdolliseksi. Toisin paikoin saattoi\nvene kulkea täyttä vauhtiakin, mutta paikotellen sen taas oli pakko\nsuorastaan ryömiä eteenpäin.\n\nTällaisissa paikoissa täytyi vartijoiden olla erikoisesti varuillaan.\nJuuri sellaisissa kohdin merirosvot tekivät parhaat kaappauksensa ja\nniissä he tavallisesti olivat väijyksissä hyvin miehitettyinä ja hyvin\naseistettuina sampaaneineen ja dshonkkeineen.\n\nMutta mitään ei tapahtunut. Ilman seikkailuja seurue saapui Shenin\npikkukaupunkiin, jonka yläpuolella kaksi suurta lisäjokea tuo vettä\ntuhansia kilometrejä pitkään Hoanghoon. Sanottiin, että joukottain\nhunguuseja oli asettunut näiden lisäjokien rannoille, kuten Kaifongin.\nmahtava ja ovela kauppias Jieng Wu oli konsulille kertonut. Mutta hän\noli yhtä hyvin voinut sanoa näin pelottaakseen europalaista.\n\nVarastopaikalla ei ollut sattunut mitään levottomuutta herättävää.\nSen päällysmies, kookas skotlantilainen nimeltä Clan, ei ollut\nhuomannut mitään tavatonta maalla paremmin kuin vesilläkään. Saamansa\nmääräyksen mukaisesti oli hän alaisineen, joiden joukossa oli myöskin\nmuutamia turkkilaisia, ryhtynyt pakkaamaan valmiiksi kallisarvoisimpia\nsilkkitavaroita sekä suurta ooppiumivarastoa, mikä aine on kiinalaisten\nsuurin nautintoaine, mutta myöskin heidän pahin vitsauksensa. Juuri\ntämän ooppiumivaraston halusi myöskin Jieng Wu erikoisesti saada\nhaltuunsa ja yhtä innostunut oli konsuli pääsemään siitä eroon.\nOli nimittäin säädetty erikoinen laki, joka kielsi oöppiumikaupan\nharjoittamisen. Ooppiumivaraston omistajaa uhkasi siis kaksinkertainen\nvaara — toiselta puolen hunguusien, toiselta puolen taas viranomaisten\npuolelta. Siksi konsuli halusikin myydä koko roskan Jieng Wulle niin\npian kuin mahdollista.\n\nKonsulin Shenissä omistama talo oli rakennettu melkein linnoituksen\ntapaan. Se olikin todellinen, paksuista tukeista rakennettu\npaaluvarustus, jonka ikkunat olivat hyvin pienet. Kukaan ei voinut\nilman hengenvaaraa tunkeutua sisään noista ikkunoista. Rantaan johti\nkorkea rintavarustus, joka ympäröi lähellä vedenrajaa olevaa suurta\nvarastomakasiinia, tallia ja erinäisiä muita ulkohuonerakennuksia.\nRintavarustuksen jatko ulottui kauas jokeen ja sen päässä olivat\nkonsulin alukset ankkurissa. Sen turvin voitiin rauhassa rakentaa\nmillainen lautta tahansa ja sitten lastata tälle lautalle ne tavarat,\njotka tahdottiin siirtää turvallisemmille seuduille.\n\nKaifongilaista ostajaa odoteltaessa seurasi nyt muutamia työteliäitä\npäiviä. Myöskin Kurt otti osaa tähän työhön, mutta kaipasi paljon\nenemmän lakkaamatta ilmassa tuntuvaa jännitystä, joka ennen pitkää\nmuuttaisi hiukan yksitoikkoisen elämän kokonaan toisenlaiseksi ja\nsellaiseksi, joka enemmän sopisi hänen luonteelleen.\n\nKesken näitä touhuja sattui Alicen kahdeksastoista syntymäpäivä. Sitä\ntäytyi luonnollisesti juhlia ja ennen kaikkea hänen itsensä tuli\npukeutua sopivampaan pukuun kuin mitä oli se pojanasu, jollaisissa hän\nja Beth olivat aina Kaifongista lähtien esiintyneet. Niin muuttui Alice\nsellaiseksi nuoreksi, hienoksi naiseksi, jollaista hänen isänsä asema\nvaati, ja päivää aiottiin viettää mahdollisimman juhlallisesti. Willy\nhieroi älynystyröitään voimiensa takaa luodakseen päivän kunniaksi\nrunon ja siten osoittaakseen, että häneltä ei suinkaan puuttunut\nniitä runoilijan lahjoja, joita päivän sankaritar oli monta kertaa\nkehoittanut hänen vaalimaan sen sijaan, että antautuisi sotilasuralle\nkuten hänen isänsä ja isoisänsä ennen häntä.\n\nOhjelma, jonka suoritukseen jokseenkin kaikkien piti tavalla tai\ntoisella ottaa osaa, oli suurin piirtein selvillä, kun torniin\nsijoitettu vartija saapui konsulin luo ilmoittamaan, että joukko\nkiinalaisia lähestyi tietä pitkin, joka johti kaupunkiin sitä\nympäröiviltä vuorilta.\n\nKonsuli kiiruhti itse torniin ja tarkasti sieltä kauan aikaa kiikarin\navulla tulijoita. Hänen ei tarvinnut katsella kovinkaan kauan, kun hän\ntuli vakuutetuksi, että sieltä saapui odotettu kaifongilainen kauppias\nseurueineen osaksi kantotuoleissa, osaksi taas aaseilla ratsastaen.\nLisäksi kuului joukkoon ainakin viisitoista palvelijaa, mahdollisesti\nenemmänkin.\n\nSeurue ei olisi mitenkään voinut saapua sopimattomampaan aikaan.\nEnsiksikin kävisi hyvin vaikeaksi selittää Jieng Wulle, mistä\njohtui, että molemmat tytöt olivat täällä, vaikka hänelle muutamia\npäiviä aikaisemmin oli uskoteltu, että he olivat Tshinkiangissa.\nTämän johdosta mahtava kiinalainen pääsisi voitolle konsulista ja\nkauppaneuvottelujen tulos olisi sen mukaisesti huonompi. Loppujen\nlopuksi oli mahdollista, että Jieng Wu voisi tavalla taikka toisella\nilmoittaa ystävälleen compradorille, missä Alice nykyisin oleskeli.\n\nTäten voitiin joutua ojasta allikkoon. Varsin hyvin voisi käydä\nniinkin, että rakastunut kiinalainen turvautuisi hunguuseihin\nsaadakseen Alicen käsiinsä. Kaikki oli mahdollista — paitsi se\nliiketoimien rauhallinen lopettaminen, jota konsuli oli kuvitellut\nmahdolliseksi.\n\nAluksi täytyi molemmat tytöt jälleen sulkea huoneeseensa. Myöskin\nAlicen syntymäpäivän viettäminen täytyi siirtää toistaiseksi. Mutta\njotta päivä ei olisi aivan toisten kaltainen, saattoivat nuoret\nolla yhdessä ja heille voitiin tarjoilla parasta, mitä talossa oli,\njotta heidän pakollinen vankeutensa muodostuisi mahdollisimman vähän\ntuskalliseksi. Mikäli konsuli saattoi päätellä, lähtisivät vähän\ntoivotut vieraat ennen pitkää matkoihinsa ja elämä palaisi jälleen\nentisille raiteilleen.\n\nAlice käsitti varsin hyvin, että moisia ikävyyksiä ei voinut\nmitenkään välttää. Hänen ei tosiaankaan sopinut mitenkään näyttäytyä\nkiinalaisille, jotka joka tilanteessa pitivät silmänsä auki. Hänen\nystävänsä Beth oli samaa mieltä. Ei Willylläkään tuntunut olevan\nmitään tuollaista vankeutta vastaan. Hänellä oli siihen omat syynsä,\njoista hän ei puhunut kenellekään, mutta jotka saivat aikaan, että\nhän oli hyvinkin tyytyväinen tällaiseen pieneen, ahtaassa huoneessa\njärjestettyyn juhlaan.\n\nMutta Kurtin laita oli kokonaan toinen. Vaikka hän olikin oppinut\npitämään suuresti Alicesta, ei häntä silti haluttanut tulla teljetyksi\nahtaaseen huoneeseen. Hänellä oli aavistus, että hänestä olisi päivän\nsankarittarelle enemmän hyötyä, jos hän saisi liikkua missä tahtoi.\nTätä mielipidettä hän ei salannutkaan, kun \"vankeuden\" piti alkaa,\ntahtomatta silti mitenkään loukata toisia nuoria. Siksi hän ilostuikin\nsuuresti, kun hän nyt kuuli Alicen iloisesti huudahtavan:\n\n— Voit kernaasti sanoa noille toisille, että kukaan ei sure niin\nsuuresti kuin sinä minun poissaoloani. Ja varsin hyvin voit lisätä,\nettä minä olen lähtenyt Kiinasta ainaiseksi. Sitten voi kukin tulkita\nsinun surusi, miten tahtoo.\n\nNauraen veitikkamaisesti Alice paiskasi sitten \"vankilanoven\" kiinni\naivan Kurtin nenän edessä ja sulkeutui siten huoneeseen Bethin ja\nWillyn kanssa. Että hänen äskeisillä sanoillaan saattoi olla jokin\nsalainen tarkoitus, ei Kurt aluksi ensinkään ajatellut. Päinvastoin hän\noli iloinen, että sai mennä mihin tahtoi. Hyvin vartioidusta portista\npihaan saapuvien kiinalaisten tarkastelu tuotti hänelle enemmän huvia\nkuin mikään muu tänä päivänä. Ja hän lupasi itselleen pitää silmänsä\nsekä korvansa mahdollisimman auki.\n\nKun portti avattiin ja kiinalaiset saapuivat pihamaalle, ei mikään\nviitannut siihen, että täällä oli hetkistä aikaisemmin varustauduttu\nviettämään nuoren tytön syntymäpäivää. Kaikki, joita ei tarvittu\nvieraita vastaan otettaessa, olivat täydessä työn touhussa ja konsuli\nitse sanoi tervehtiessään ensimäistä vierasta — rikasta ja mahtavaa\nJieng Wuta — että tämä ei mitenkään olisi saattanut saapua sopivampaan\naikaan. Oltiin nimittäin juuri punnitsemassa ja uudelleen pakkaamassa\nooppiumivarastoa, joka sitten aiottiin lautoilla kuljettaa paikkaan,\nminkä korkeasti kunnioitettu ostaja itse saisi suosiollisesti määrätä.\n\nMikään vieraan kasvoissa ei liioin osoittanut hänen huomaavan, että hän\nei juuri tänä päivänä ollut erikoisen tervetullut. Että ateria ehkä oli\nherkullisempi ja runsaampi kuin mitä hän kenties oli odottanut saavansa\ntällaisella paikalla, voitiin laskea hänelle osoitetun erikoisen\nkohteliaisuuden tiliin. Joka tapauksessa hän antoi ruokien maistua,\nsamoin kuin myöskin ne hänen ystävistään, jotka olivat saaneet kunnian\nistua juhlavieraalle katettuun pöytään.\n\nKurt, joka oli sijoitettu sivupöytään, minkä ääressä myöskin joukko\nvähemmän merkitseviä kiinalaisia aterioi, huomasi piankin, etteivät\nnämä, enemmän kuin pääpöydässäkään istuvat kiinalaiset, näyttäneet\nvähääkään välittävän heille tarjotuista ooppiumipiipuista. He polttivat\nkuten konsulikin joko savukkeita taikka sitten tavallista tupakkaa\npiipuissa, vaikka he kaikki, kuten useimmat muutkin kiinalaiset, muuten\nharrastivat ooppiumin polttamista, mikäli eivät olleet sen orjia. Kurt\nei tietänyt, tuliko konsuli kiinnittäneeksi huomiota tähän seikkaan,\nmutta omasta puolestaan hän piti asiaa niin tärkeänä, että hän alkoi\naavistaa sen takana piilevän jotakin muuta.\n\nPöydässä keskusteltiin etupäässä levottomista ajoista. Kaikki\nihmettelivät, kuinka kaikki vihdoin päättyisi, sekä koettivat arvailla,\nkuka keskenään kilpailevista kenraaleista lopuksi pääsisi voitolle.\n\nPääpöydän ääressä istuva rikas kiinalainen tuntui olevan hyvin\nhuolestunut suunnitellun ooppiumivaraston oston suhteen. Voittoa\nsiitä tuskin tulisi mitään, mutta sen sijaan oli mahdollista, että\nhän kärsisi suuren tappion. Konsulin pyytämän hinnan maksamista hän\nei saattanut ajatellakaan. Mutta jos konsuli alentaisi vaatimuksensa\npuoleen, antaisi hän vastauksensa seuraavana päivänä.\n\nKurt oli kuullut tämän ja hän kysyi itseltään kohta, missä seurue\noli aikonut viettää yönsä. Ainakaan ei mikään viitannut siihen,\nettä he olivat suunnitelleet yöpymistä johonkin muuanne. Kolmen\nnuoren pakollinen eristäminen saattoi siten kestää kauemmin kuin oli\najateltukaan ja vieraiden saapumisesta olisi paljon enemmän haittaa,\nkuin mitä ensin oli otaksuttu. Kurt käyttikin ensimäistä sopivaa\ntilaisuutta puhuakseen huolistaan ystävälleen irlantilaiselle, samoin\nkuin siitäkin havainnostaan, että kiinalaiset eivät koskeneetkaan\nooppiumipiippuihin. Pat O’Brien vastasi puolestaan:\n\n— Heillä on jotakin koiruutta mielessä, poikaseni. Täällä voi pian\nalkaa kokonaan toisenlainen tanssi kuin mitä me aamulla kuvittelimme.\nMutta tiedätkö, mitä meidän on tehtävä? Toimitettava hiukan\ntiedusteluja myöskin rintavarustuksen ulkopuolella. Minusta tuntuu,\nettä siellä on paljon enemmän kuin mitä saatamme aavistaakaan. Tule,\nniin menemme ensin katsomaan, miltä joella näyttää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn yö.\n\nKeltainen virta on jälleen verhoutunut läpinäkymättömään huntuun.\nVarastopaikalla ovat kaikki menneet levolle.\n\nKonsuli istuu yksinään huoneessaan ja näyttää kaikkea muuta kuin\ntyytyväiseltä. Viereiseen huoneeseen on järjestetty vuoteet rikkaalle\nkiinalaiselle kauppiaalle ja tämän kahdelle lähimmälle ystävälle. Muut\nkiinalaiset on heidän arvonsa mukaisessa järjestyksessä sijoitettu\nnukkumaan lähellä olevaan siipirakennukseen. Heidän palvelijansa\nkantotuoleineen ja aaseineen on majoitettu joen rannalla olevaan\ntallirakennukseen. Ja nyt vallitsee kaikkialla hiljaisuus — siltä\nainakin näyttää.\n\nKonsuli on tiedustellut O’Brieniä, mutta saanut kuulla, että tämä ei\nole tavattavissa. Hän on itse käynyt tarkastamassa vartiotornin, missä\nskotlantilainen Clan nyt on ryhtynyt pitämään vartiota moottoriveneen\nperämiehen jälkeen. Täälläkään ei ole nähty irlantilaista.\n\nÄkkiä konsuli kysyy, missä Kurt on. Tätäkään ei ole, sanotaan, näkynyt\npimeäntulon jälkeen. Minkä vastauksen saatuaan konsuli entistäkin\nrauhattomampana vetäytyy huoneeseensa, jossa hän jännittyneenä\nkuuntelee pienintäkin ääntä. Ulkona olevat vartijat ovat kaikessa\nhiljaisuudessa saaneet määräyksen, että heidän tulee olla valmiina\nkaiken varalta.\n\nSitäpaitsi konsuli on antanut määräyksen, että moottorivene on\nlaitettava kuntoon, jos sitä nopeasti jouduttaisiin tarvitsemaan.\nVeneen konekivääri on jo pari päivää aikaisemmin asetettu\ntoimintavalmiiksi.\n\nTuntien melkein katumusta sen johdosta, että on päästänyt tämän\nkiinalaisjoukkueen alueelleen, konsuli sytyttää piipun rauhoittaakseen\nhermojaan. Hän vetää muutamia rintasavuja, mutta nousee äkkiä\nkuullessaan äänen, joka tuntuu tulevan leveältä joelta, omituisen\nhuudon, joka muistuttaa pelästyneen korpin kirkaisua, ja johon maalta\nkäsin vastaa samanlainen ääni.\n\nNuo äänet tuntuvat konsulista jollakin tavoin merkillisiltä. Ainakaan\nhän ei ole aikaisemmin kuullut tällaisia ääniä eikä hän liioin ole\nnähnyt mitään korppeja lähistöllä.\n\nVarmastikin nuo äänet olivat sellaisten ihmisten merkinantoja, joilla\noli jotakin pahaa mielessään varastopaikkaa sekä sen omistajaa ja\nhänen henkilökuntaansa vastaan ja jotka mahdollisesti jo valmistuivat\nyölliseen hyökkäykseen. Mutta oliko jo nyt aika hälytyksen\ntoimeenpanemiseen?\n\nKonsuli ei voi heti vastata tähän kysymykseen. Kun ihminen on\nhermostunut, näkee hän kaikki asiat kokonaan toisessa valossa kuin\nsilloin, kun hän pitää päänsä kylmänä. Kiihtyneet aivot ovat syynä\nuseimpiin ihmisten tyhmyyksiin.\n\nMutta konsuli avaa varovaisesti oven ja kurkistaa pitkään käytävään,\njosta johtaa ovia eri makuuhuoneisiin ja jonka päässä, rakennuksen\npohjoisella sivustalla, on pieni ikkuna. Hänestä tuntuu kummalliselta,\nettä sähkölamppu, joka tavallisesti yötä päivää palaa katossa käytävän\nkeskikohdalla, nyt on sammunut. Ja hän hiipii lähemmäksi ottaakseen\nselon, miksi niin on tapahtunut. Silloin hän toteaa, että lamppu on\n— ruuvattu irti ja viety pois. Tarkoituksena on tietysti, että joku\nhaluaa pimeyden vallitsevan käytävässä. Mutta mistä syystä? Onko tämä\nseikka ehkä jollakin tavalla yhteydessä kiinalaisten vierailun kanssa?\n\nKonsuli oli omasta puolestaan taipuvainen hyväksymään tämän selityksen,\nja tämä havainto oli omiaan lisäämään hänen muutenkin kasvavaa\nlevottomuuttaan. Hän pysähtyi kuuntelemaan, mutta kaikkialla oli\nhiljaista. Erikoisesti hän kuunteli Jieng Wun huoneen ovella, mutta\nsieltäkään ei kuulunut mitään epäilyttäviä ääniä. Äänettömästi kuin\naave hän hiipi alakerrassa olevaan huoneeseen, johon kolme nuorta oli\npäivällä lukittu, mutta ehdittyään huoneen ovelle hän oli vähällä\nhuudahtaa pelästyksestä.\n\nHuoneen ovi oli nimittäin raollaan. Huoneessa ei ollut ainoatakaan\nihmistä. Alicesta ja Bethistä, enemmän kuin Willystäkään, ei näkynyt\njälkeäkään... Mutta mitä tuo oli? Tuollahan häämötti jotakin. Konsuli\nvalaisi huonetta paremmin taskulampullaan ja näki — Willyn... Hän\nnäytti nukkuvan kuin tukki — vai oliko hän jo kuollut?\n\nEi sentään, kyllä hän tuntui vielä olevan elossa. Hän hengitti, mutta\nhyvin raskaasti eikä näyttänyt näkevän eikä kuulevan mitään. Mutta\ntytöt olivat, kuten sanottu, tipotiessään, kadonneet jäljettömiin\nkenenkään huomaamatta, ääntäkään päästämättä.\n\nSe, mitä konsuli oli eniten pelännyt, oli siis tapahtunut huolimatta\nkaikesta hänen varovaisuudestaan.\n\nMissä oli Kurt, tuo muuten aina niin reipas ja nokkela poika? Entä\nmissä oli Pat O’Brien, joka ei liioin tavallisesti ollut hidas\nliikkeissään ja jonka järki juoksi nopeasti? Heitä molempia olisi ennen\nkaikkea tarvittu ja nyt kai ei ollut muuta neuvoa kuin ensin ryhtyä\nottamaan selkoa näistä kadonneista.\n\nKylläpä hän todella oli menetellyt tyhmästi, kun ei ollut jättänyt\ntyttöjä Shanghaihin, soimasi konsuli itseään. Mikä oli uskottavampaa,\nkuin että compradorin sormet olivat mukana pelissä? Mutta mitä seuraisi\nnyt? Ryöstettäisiinkö varasto? Vai tehtäisiinkö yleinen rynnäkkö, jonka\ntarkoituksena oli kaikkien heidän tuhonsa?\n\nKonsuli riensi jälleen toiseen kerrokseen ja pukeutui nyt\ntäydellisesti. Hän aseistautui myöskin ja otti mukaansa kokonaista\nkolme revolveria sekä suuren joukon panoksia. Siten varustettuna hän\npalasi alas ja astui rakennuksen pihamaalle. Kaikkein ensinnä hän\ntällöin tapasi pihamaalle asetetun vartijan, joka makasi portaiden\nvieressä syvässä unessa kuten Willykin, mutta vielä hengissä.\n\nHänen yrittäessään parhaillaan herättää miestä, pamahti laukaus.\nSe kuului rintavarustuksessa olevan suuren portin suunnalta ja\nsiihen vastattiin kohta ulkopuolelta, kuten tuntui, kokonaisella\nyhteislaukauksella. Aivan poissa suunniltaan konsuli ryntäsi sinne\nja ylös vartiotorniin. Kuulat vihelsivät tornin ympärillä ja iskivät\nsen seiniin, kun taas kolme miestä yritti kaikin voimin pönkittää\nporttia sisäpuolelta ja kaksi muuta torninvartijan lisäksi ampui tornin\nluukuista, minkä kukin kerkisi. Taistelu oli äkkiä leimahtanut täyteen\nliekkiin ja vastustajien lukumäärä oli ampumisesta päättäen varsin\nhuomattava.\n\nSilloin kantautui konsulin korviin pihamaalta huuto: Hunguuseja...\nhunguuseja...\n\nKuka huusi?\n\nKonsuli tyhjensi pari revolverin makasiinia umpimähkää pimeyteen\nhyökkääjiä kohti ja ryntäsi sitten alas kootakseen harvat miehensä\nneuvottelemaan. Hän joutui melkein suoraan Jieng Wun ja hänen\nystäviensä syliin, jotka kaikki huutavat täyttä kurkkua:\n\n— Hunguuseja! Hunguuseja!\n\n— Ei siellä voi olla ketään muita, vakuuttaa Jieng Wu, joka näköjään on\nyhtä kauhistunut kuin hänen toverinsakin. — Heitä on kokoontunut useita\nsatoja ja he ovat nousseet maihin joelta. He tahtovat selvästi päästä\nkäsiksi teidän ooppiumivarastoonne. Tässä ei ole muuta mahdollisuutta\nkuin paeta.\n\n— Paeta? Eipä suinkaan! Me päinvastoin tappelemme viimeiseen mieheen!\nhuutaa konsuli, joka tiukan paikan tullen on urhoollinen mies. — Eikä\nteilläkään ole muuta mahdollisuutta kuin ottaa osaa tappeluun.\n\n— Me tahtoa olla neutraali, sanoo kiinalainen kauppias, me tahtoa\nväistyä syrjään.\n\nJa hän laskee käsivartensa mahtavasti ristiin rinnalleen.\n\nJa varjojen tavoin he häviävät pimeyteen hoippuen rakennusta kohti,\nmutta tallirakennuksesta ilmestyy äkkiä joukko samanlaisia haamuja. Ne\novat kiinalaisten palvelijoita, jotka kuin käskyn saatuaan seuraavat\nherrojaan.\n\nKonsuli sai käsiinsä niiden turkkilaisten päällysmiehen, jotka hän\nmuutamia päiviä sitten oli ottanut palvelukseensa käyttääkseen heitä\nsuunnittelemiensa lauttojen kuljetukseen.\n\n— Urfah, sanoi hän turkkilaiselle, kerää miehesi ja asetu tähän\nportaiden luo! Ampukaa sitten armotta maahan jokainen vinosilmä, joka\naikoo pyrkiä ulos, ja pysykää täällä niin kauan kuin minä annan uudet\nohjeet.\n\nNäin menetellen konsuli tahtoi ainakin suojata selkäpuolensa\nmahdollisesti siltä taholta tehtävän hyökkäyksen varalta ja nyt hän\ntahtoi kerätä jäljellä olevat miehensä puolustamaan porttia. Tosin\nhänellä ei ollut käytettävissään monta miestä, mutta he olivat\nkauan aikaa olleet hänen palveluksessaan sekä osoittautuneet hyvin\nluotettaviksi. Kukaan heistä ei liioin ensi yrityksessä lähtisi\nkäpälämäkeen. Näiden miesten johtajaksi olisi irlantilainen ollut\nomiaan. Mutta tämä makasi ehkä parhaillaan jossakin samassa kunnossa\nkuin Willy ja ulko-oven eteen asetettu vartija.\n\nMoottorivene oli viimeinen pelastumisen mahdollisuus.\n\nVain siihen voitiin myös turvautua, jos tahdottiin saada sotilaita\navuksi. Englantilaisen joukko-osaston piti näet majailla Singonissa,\nnoin kymmenen Englannin penikulman päässä. Saattoipa olla niinkin,\nettä majuri Brown parhaillaan majaili mainitulla paikkakunnalla\nsuorittamassa hänelle annettua tehtävää.\n\nPäättäen turvautua tähän keinoon konsuli suuntasi askeleensa kohti\nGolden Staria. Venettä oli mahdoton nähdä pimeässä, mutta konsuli\ntiesi, että miehistön tuli olla veneessä ja että kaiken täytyi olla\nvalmiina lähtöön millä hetkellä hyvänsä.\n\nOdottamatta hän tällöin törmäsi — Kurtiin! Tämä oli omalla vastuullaan\nparin miehen avulla nostanut konekiväärin veneestä laiturille.\n\n— Mitä ihmettä sinä nyt puuhaat! huudahti konsuli hämmästyneenä.\n\n— Aion lakaista puhtaaksi portin edustan, vastasi Kurt, aivan kuin\nkysymyksessä olisi ollut maailman luonnollisin asia.\n\nAjatus ei ollutkaan tyhmä. Konsuli hyväksyi sen. Konekivääri\nkuljetettiin yhteisvoimin ylös ja asetettiin portin eteen sekä\nsuunnattiin porttia kohti. Kaikki kävi kuin tanssi ja portti avattiin\näkkiä sepposen selälleen. Kurt, joka matkan kestäessä oli perinpohjin\nperehtynyt konekiväärin laukaisemiseen, tähtäämiseen ja muuhun\nhoitoon, suuntasi nyt porttiin kuularyöpyn, johon pimeästä vastasi\nhurja kiljunta. Kiljuntaan sekaantuivat haavoittuneiden ja kuolevien\nvalitushuudot, sillä yllätys tuli niin äkkiä, että kukaan ei ollut\nehtinyt hakea suojaa.\n\nMuutaman minuutin kuluttua huudot kuitenkin vaikenivat ja tuli\ntäydellinen hiljaisuus. Ei kuulunut minkäänlaista ääntä, ei huutoja\neikä laukauksia. Mutta sitten keskeytti hiljaisuuden Kurtin riemuitseva\nhuudahdus:\n\n— Jopa sai rosvojoukko äkkilähdön! Mutta miten on rakennuksessa olevien\narvoisien vinosilmien laita? Eikö olisi parasta antaa heillekin hiukan\nvoidetta, koska kerran olemme alkaneet?\n\nKonsuli selitti tilanteen ja mainitsi, että olisi parasta lähettää\nkohta joku noutamaan apua Singonista.\n\n— Siitä on jo huolehdittu, setä. Master Patin pitäisi näihin alkoikin\njo olla perillä. Me järjestimme asian sen puolen heti, kun huomasimme,\nmitä oli tekeillä. Tämän kavalan päällekarkauksen on järjestänyt sedän\nystävä Tsi Tshuang ja hänen kaifongilainen kätyrinsä Jieng Wu on pannut\nsuunnitelman täytäntöön.\n\n— Ja ryöstänyt tytöt, sanoi konsuli ja huokasi syvään. — Mutta nyt\nmeidän täytyy viedä konekivääri takaisin veneeseen, sillä emme voi enää\nkauemmaksi jäädä tänne. Mutta miten me saamme Willyn mukaamme? Hän\nmakaa huoneessaan täysin tajuttomana.\n\nKurt ei vastannut mitään. Sen sijaan hän muutamalla hyppäyksellä riensi\nsuurille portaille ja sai erään miehen mukaansa. Heitä kohti ammuttiin\nlaukaus ja kuula iski ovipieleen. Kurt vastasi ja ampuminen sisältä\ntaukosi. Kurt veti vartijan mukanaan ja heidän onnistui saada ulos\nWilly, joka nukkui koko ajan — vielä silloinkin, kun hänet nostettiin\nveneeseen.\n\nSiellä heidät kohtasi konsuli, joka tervehti heitä riemuhuudoin! Ei sen\njohdosta, että Willy oli saatu pelastetuksi vaan sen johdosta, että hän\nGolden Starissa oli tavannut sekä Alicen että Bethin täysin terveinä ja\nvahingoittumattomina. Kumpikin toivoi vain, että Shenistä lähdettäisiin\nniin pian kuin mahdollista!\n\n— Minä ja muuan mies saimme ulos Willyn, kertoi Kurt. — Koko huone oli\ntäynnä jotakin omituista savua. Willy oli kuin huumautunut, vaikka hän\nväittikin kykenevänsä kävelemään itse. Todellisuudessa hän kuitenkaan\nei voinut ottaa askeltakaan ilman toisten apua. Jollei meitä olisi näin\nkovin vähän, niin me ottaisimme kaikki nämä kiinalaiset vangeiksi.\nMutta tuon Jieng Wun minä ainakin merkitsen niin, että hänet tuntee\nvastakin ja...\n\nJa Kurt katosi pimeään välittämättä konsulin huudoista. Kun hän\nmuutaman minuutin kuluttua palasi oli hän — täysin kiinalaisen\nnäköinen! Hän oli vetänyt ylleen erään kaatuneen kiinalaisen vaatteet\neikä häneltä puuttunut edes hiuspalmikkoakaan, jonka hän oli leikannut\npoikki ja kiinnittänyt neulalla lakkinsa reunaan.\n\n— Nopeasti! Työntäkää vene irti laiturista! huusi hän hypäten veneeseen\nja asettui konekiväärin ääreen. — Koko joukko on pian niskassamme\nlukuunottamatta Jieng Wuta, joka on saanut laillisen esteen. On\nparasta, että he eivät saa nähdä tyttöjen olevan veneessä. He ovat\nkyllä nuuskineet kaikkialta, mutta veneeseen ei kukaan ole päässyt\npistämään nenäänsä. Hei, pojat! Täysi häkä päälle!\n\nJa Golden Star suuntasi keulansa vielä kerran Keltaiselle virralle.\nValonheittäjä valaisi reittiä ja tarkoitus oli pyrkiä joen mutkaan,\njohon Pat O’Brien Kurtin sanojen mukaan jo tällä välin oli ehkä ehtinyt\nhankkimaan apujoukkoja kymmenen mailin päässä olevasta Singonista.\n\nMutta seikkailut eivät vielä olleet lopussa. Tuskin oli oltu\nliikkeellä puoli tuntia, kun havaittiin, että oli jouduttu kahden\nsuuren merirosvosampaanin väliin! Valonheittäjän valossa saattoi\nselvästi havaita, että hunguusit olivat päättäneet todenteolla ryhtyä\ntaisteluun. Kumpikin sampaani oli tungokseen asti täynnä hyvin\naseistettuja miehiä, jotka näyttivät valmistuvan ottelemaan viimeiseen\nsaakka. Ehkäpä heitä suututti se lämmin vastaanotto, jonka heidän\ntoverinsa olivat äsken maissa saaneet äkillistä päällekarkausta\nyrittäessään.\n\n— Täyttä vauhtia! komensi konsuli, joka aikoi selviytyä niin pienin\nvahingoin kuin mahdollista.\n\n— Täyttä vauhtia, toisti koneenkäyttäjä, mutta jo seuraavassa\nsilmänräpäyksessä tuntui kova tärähdys!\n\nMoottorivene oli ajanut hiekkasärkälle. Ei voitu päästä sentimetriäkään\neteenpäin...\n\nSiinä sitä oltiin! Keltaisen virran merirosvoilla oli nyt ehdoton\nyliote.\n\nTaistelu alkoi ja laukaustenvaihto yltyi yltymistään. Aluksi kuitenkin\nGolden Starin konekivääri kykeni pitämään hunguusit loitolla. Taistelua\nkäytiin laukausten leimahdusten valossa, sillä yö verhosi virran\nvaippaansa ja pimeys tuntui suorastaan ahdistavalta. Kurt oli kahakan\nkeskeisimpiä henkilöitä ja hän hoiti konekivääriä tottuneesti ja\ntaitavasti ja muut avustivat häntä parhaansa mukaan kivääreillään ja\nrevolvereillaan. Hunguusit olivat ensin kohdistaneet hyökkäyksensä\nkarille ajaneen veneen keulaa kohti, mutta perän puolella sen sijaan\noli verrattain rauhallista. Mutta Kurt, joka hetkistä aikaisemmin oli\nluovuttanut konekiväärin veneen koneenkäyttäjän hoidettavaksi, huusi\näkkiä:\n\n— Miehet, tulkaa perään! Rosvot ovat päässeet veneeseen!\n\nNiin olikin käynyt.\n\nPimeyden suojassa oli parin dshonkin, joissa oli kokonainen\nliuta hunguuseja, onnistunut päästä kenenkään huomaamatta aivan\nmoottoriveneen viereen. Ainakin kymmenen vinosilmää oli jo ehtinyt\nnousta veneeseen, ennen kuin heitä ruvettiin työntämään takaisin.\nSekasorron keskellä Kurt äkkiä näki näyn, joka olisi saanut vähemmän\nrohkean sydämen jäätymään kauhusta.\n\nJättiläiskokoisen jokirosvon oli onnistunut päästä aina tyttöjen\nhyttiin asti. Nyt hän tuli sieltä ulos Alice sylissään ja alkoi\nyrittää perää kohti. Hän oli päässyt jo melkein partaalle asti, kun\nkonsulin ampuma kuula kaatoi hänet maahan. Mutta samassa toinen, yhtä\ninhoittavan näköinen rosvo sieppasi tytön syliinsä ja alkoi saamansa\nmääräyksen mukaisesti raahata häntä dshonkkiin.\n\nNyt katsoi Kurt, jolla edelleen oli yllään kaatuneen kiinalaisen\nvaatteet, että hänen oli aika puuttua tapahtumien kulkuun. Melkein\nsuinpäin hän heittäytyi toisen dshonkin vieressä olevaan moottoriveneen\nsoutuveneeseen, johon jo muuan jokirosvo oli asettunut — kaikesta\npäättäen vartijaksi ja niin joutui Kurt ottamaan vastaan Alicen,\njonka jälkeen hän revolverilla uhaten pakoitti veneessä olleen miehen\ntarttumaan airoihin.\n\nMutta samassa tapahtui ihme. Kurt oli päättänyt irroittaa soutuveneen\nja sen avulla yrittää saattaa Alicen maihin, mutta hän ei ollut vielä\nehtinyt katkaista köyttä, kun Golden Star, jonka moottori koko ajan oli\nkäynyt taaksepäin, odottamatta irtautui hiekkasärkältä. Ja seuraavassa\ntuokiossa se täyttä vauhtia kiiti sampaanien välitse veden vaahtona\npärskyessä veneen kokan kummallekin puolen. Kurt istui sen perään\nkiinnitetyssä soutuveneessä ja piteli polvillaan pyörtynyttä Alicea.\nMutta jokirosvo, jonka oli pitänyt ryhtyä soutamaan, oli kadonnut.\nKurtin ampuma kuula oli auttanut hänet nopeasti Keltaisen virran\naaltoihin. Mutta Alice oli pelastunut vain sen johdosta, että Kurt oli\nottanut ylleen kiinalaisen vaatteet. Muussa tapauksessa olisi kumpikin\nmenettänyt henkensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLoppujen lopuksi kaikki kävi, kuten oli toivottukin.\n\nVaarallisessa joen mutkassa oli vastassa Pat O'Brien ja hänen mukanaan\nviisikymmentä sotilasta, joita johti juuri majuri Brown. Mutta vielä\nenemmän. Sotilaat olivat vanginneet Kantonin kokin keittiöapulaisen\nMing Tsun, aseiden salakuljettajan Tom Clarkin sekä molemmat Kantonissa\nmatkustaneet italialaiset. Näiden seurassa olleet ranskalaiset naiset\ntaas olivat joutuneet hunguusien käsiin, jotka olivat — vieneet heidät\nmukanaan.\n\nVankeja kuljettavien sotilaiden kera seurue vielä samana yönä palasi\nSheniin. Matkalla kohdattiin vielä kerran hunguusien molemmat\nsampaanit. Hunguusit näyttivät kuitenkin jo saaneensa kyllikseen\ntaisteluista ja yrittivät pakoon, mutta sotilaiden mukana olevalla\ntykillä ammuttiin heitä kohti muutamia hyvin osuneita laukauksia. Juuri\nnousseen auringon säteiden valossa voitiin nähdä, miten jokirosvojen\nalukset vaipuivat yhä syvemmälle ja syvemmälle auringon säteissä\nvälkkyvän Keltaisen virran salaperäisiin aaltoihin...\n\nMyöhemmin sattuneet tapaukset ovat oikeastaan tämän tarinan\nulkopuolella. Mainittakoon kuitenkin lyhyesti, että konsulin lopulta\nonnistui kuin onnistuikin myydä varastonsa kiinalaisille ja että hän\nsitten matkusti kotiin Pekingin kautta poiketen välillä Shanghaihin,\nmissä hänen vaimonsa kaikin puolin hyvässä kunnossa liittyi häneen.\nMajuri Brown, hänen poikansa Willy ja veljentyttärensä Beth palasivat\nsamalla kertaa Europaan.\n\nEntä Kurt?\n\nHän jäi Kiinaan ja hänen luokseen jäi nuoren Alicen sydän. Nuoret\nolivat menneet salakihloihin. Kurtin piti seikkailujen maassa, yhä\nkonsulin palveluksessa ollen, vähitellen luoda heille mahdollisuudet\nyhteisen kodin perustamiseen. Mutta sitä ennen hän ehti vielä kerran\njos toisenkin joutua tekemisiin Keltaisen virran merirosvojen kanssa.\n\n\n\n"]