Teatteri siveellisenä laitoksena
Friedrich von Schiller (1759–1805)
Schillerin essee tarkastelee teatterin merkitystä yhteiskunnallisena ja siveellisenä kasvattajana. Teksti rinnastaa näyttämötaiteen lakiin ja uskontoon korostaen sen kykyä sivistää kansaa ja tarjota henkistä ravintoa viihteen muodossa.
Friedrich Schillerin 'Teatteri siveellisenä laitoksena' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2719. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.
TEATTERI SIVEELLISENÄ LAITOKSENA.
Kirj.
Friedrich Schiller
Suomennos
Viipurissa, Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura, 1876.
Yleinen, vastustamaton taipumus uuteen ja erinomaiseen, jokaisen halu tuntemaan itsensä liikutetuksi on, Sulzellin väitteen mukaan, teatterin synnyttänyt. Uupuneena jalommista hengen ponnistuksista, väsyneenä yksitoikkoisen, usein rasittavankin työ-alansa askareista ja kyllästynyt aineelliseen nautintoon, täytyy ihmisen mielessään tuntea jonkunlaista tyhjyyttä, joka hänen alinomaista vaikutushaluansa vastustelee. Yhtä soveltumatonna eläimen kannalla kauan elämään, kuin ymmärryksen ylevämpää työtä lakkaamatta jatkamaan, kaipaeli luontomme semmoista välitilaa, joka yhdistäisi nämä vastakkaisuudet, lievittäisi ankaraa mielen jännitystä suloiseksi sopusoinnuksi ja helpoittaisi vuoroittelevaa muuttumista tilasta toiseen. Tätä vaikuttaa ylipäätään ainoastaan kaunotaiteellinen aisti eli kauneuden-tunto. Mutta koska viisas lainsäätäjä on velvollinen kahdesta vaikuttimesta jalompaa valitsemaan, niin hän ei tyydy siihen, että on saattanut kansansa taipumukset vahingoittumattomiksi, vaan hän käyttää niitä mahdollisuuden mukaan korkeampien tarkoitusten välikappaleiksi koettaen niistä tehdä onnen lähteitä, ja siksipä valitsee hän ennen kaikkia teatterin, joka toimintoa haluavaiselle hengelle avaa äärettömän alan, antaa jokaiselle sielunvoimalle ravintoa, liiaksi ainoatakaan jännittämättä, ja yhdistää ymmärryksen ja järjen viljelemisen ylevimpään ajan-vietteesen.
Joka ensiksi huomautti siitä, että valtion vakavin tue on uskonto — jota paitsi laitkin kadoittavat voimansa, hän on tietämättänsä puolustanut teatteria sen kenties ylevimmältä kannalta. Juuri tämä riittämättömyys, tämä valtiollisten lakien epävakaisuus, joka tekee uskonnon valtiolle välttämättömäksi, määrää samalla teatterin siveellistä vaikutusvoimaa. Laki, tahtoi hän sanoa, teroittaa velvollisuuksia ainoastaan kieltämällä — uskonto vaatii todellisia toimia. Laki ainoastaan ehkäisee yhteiskunnan elämää häiritseviä vaikutuksia — uskonto sitä vastaan velvoittaa semmoisiinkin toimiin, jotka sitä edistävät. Edellinen hallitsee ainoastaan tahdon näkyväisiä ilmauksia, teot yksistänsä ovat sen käskylle alttiina — jälkimäinen levittää tuomiovaltansa aina sydämen salaisimpiin sopukoihin, seuraten ajatuksia niiden alkulähteesen saakka. Lait ovat imartelevaisia ja muuttuvaisia, kuten ihmisten luonteet ja lumot — uskonto sitä vastaan sitoo ankarasti ja ijäti. Mutta jos nyt otaksuisimmekin asian laidan semmoiseksi, jommoisena se ei kuitenkaan ole, — jos myönnyttäisimme uskonnolle semmoisen vallan jokaisen ihmisen sydämessä, voikohan se sen sittenkään täydelliseksi muodostaa? Uskonto (eroitan tässä sen jumalallisen ja valtiollisen puolen) vaikuttaa ylipään enemmän aistin-alaiseen kansanluokkaan — ehkäpä juuri aistillisuuden kautta niin tenhokkaasti. Jos tämän siltä riistämme, on se voimaton ja minkä kautta vaikuttaa teatteri? Suurimmalle osalle ihmiskuntaa ei uskonto ole enää mistään arvosta, jos kuvaannollisuus ja vertaukset siltä poistetaan, tahi jos riistämme pois sen kuvaukset taivaasta ja helvetistä — ja paljaita mielikuvituksiahan nuo kuitenkin ovatkin, arvoituksia ilman selitystä, hirmukuvia ja viehätyksiä kaukaisuudesta. Mikä tue siis uskonnolle ja laille, jos ne liittyvät teatterin kanssa yhteen, jossa on havainto ja elävä nykyisyys, jossa pahat ja hyvät tavat, onnellisuus ja kurjuus, hulluus ja viisaus tuhansina selvinä ja todellisina kuvina tulevat toinen toisensa perästä näkyviin, jossa sallimus selittää arvoituksiaan, kehittelee vyyhtiään meidän nähden, jossa ihmissydän himojen kidutuspenkillä tunnustaa vienompiakin tunteitaan, naamarit putoavat, poskimaali haihtuu ja totuus tuomitsee, lahjomattomia kuin Ithadamantus.
Teatterin tuomiovalta alkaa, missä maailmallisten lakien voima päättyy. Kun rehellisyys kullan sokaisemana puheitten palveluksessa mässäilee, kun mahtavain ilkityöt pilkkaavat sen voimattomuutta ja ihmispelko sitoo esivallan kädet, silloin ottaa teatteri miekan ja vaa'an haltuunsa, kutsuen paheita peljättävän tuomioistuimensa eteen. Mielikuvitteen ja historian, entisyyden ja tulevaisuuden kaikki vallat ovat sen viittaukselle alttiina. Runouden kaikkivaltias ääni kutsuu esille ammoin mullaksi maatuneita riettaita pahantekiöitä uudistamaan ilkeätä elämäänsä opiksi kauhistuvalle jälkimaailmalle. Voimattomina, kuten ontevan peilin luomat kuvat, vaeltavat vuosisatojen peljätykset silmiemme ohitse, ja kauhistuen kiroamme heidän muistoansa. Kun ei enää siveysoppia opeteta, ei uskontoa uskota eikä lakiakaan ole olemassa, on meitä vielä Medea kauhistava, palatsin portaita alas kun hän astua horjuelee, lapsen murhattuansa. Jokainen tuntee terveellistä kauhistusta, kiittäen mielessään hyvää omaatuntoansa, kun Lady Macbeth, hirveänä unissa kävelijänä, pesee käsiään ja koettaa kaikilla Arabian hyvillä hajuilla poistaa pahaa veren lemua. Yhtä varmaan, kuin silmin-nähtävä kuvaus vaikuttaa kuollutta puristavia ja laimeata kertomusta voimakkaammin, yhtä varmaan vaikuttaa teatterikin syvemmin ja kestävämmästi kuin siveysoppi ja laki. Mutta tässä se ainoastaan auttaa maallista oikeutta, vaan onpa sillä toinen, paljoa laveampikin ala avoinna. Tuhansia paheita, joiden edellinen sallii olla rankaisematta, tämä rankaisee; tuhansia hyviä tapoja, joista toinen ei virka mitään, käskee teatteri noudattaa. Tässä se kulkee viisauden ja uskonnon jälkiä. Näiden puhtaista lähteistä ammentaa se opetuksiaan ja esikuviansa, pukien ankaran velvollisuuden ihanaan, viehättävään asuun. Niillä ihanilla tunteilla, päätöksillä, tuskilla se täyttää rintamme, mitä taivaallisia perikuvia asettaakaan se meidän harrastuksillemme! — Kun Augustus, lempeäluontoinen, jalo kuin ne jumalat, joita hän kunnioitti, ojentaa kätensä petturille Chinalle, joka jo luuli lukevansa kuolemantuomion hänen huulillaan, ja sanoo: "olkaamme ystäviä, China! —" kukapa katsojista ei sellaisella hetkellä, ollakseen jalon roomalaisen kaltainen, mielellänsä tahtoisi puristaa verivihollisensa kättä? Kun Franz von Sickingen matkatessaan ruhtinasta kurittamaan ja taistelemaan vieraan oikeuden puolesta, äkkiarvaamatta taaksensa katsahtaen näkee savun nousevan linnastaan, johon hänen vaimonsa ja lapsensa jäivät avuttomiksi, ja hän — sanaansa pitääkseen, jatkaa matkaansa — kuinka suuri on silloin ihminen — kuinka pieni ja halpa tuo peljätty, vastustamaton sallimus!
Yhtä miellyttävinä kuin hyvät avut näkymällä kuvautuvat, yhtä ilkeiksi paheet sen pelottavassa peilissä näyttäivät. Kun avuton heikkomielinen Lear kuningas tuona myrskyisenä yönä turhaan kolkuttaa tyttärensä asunnon ovea, repii valkeita hiuksiaan, ripotellen niitä tuuleen, kertoo raivostuneille elementeille, miten julma hänen oma Regan on ollut, ja kun hän lopulta tuskan vimmassa puhkeaa näihin kauhistaviin sanoihin: "minä olen antanut teille kaikki!" kuinka inhottavalta näkyy meistä kiittämättömyys silloin, miten juhlallisesti vannommekaan lapsellista kunnioitusta ja rakkautta!
Vaan vieläkin avarammalle ulontaa teatteri vaikutuspiirinsä. Missä uskonto ja laki pitävät ihmistunteiden tarkastamista itsilleen halventavana, siinä työskentelee teatteri vielä sivistykseksemme. Yhteiskunnan menestystä haittaavat yhtä usein hullumaisuudet kuin rikoksetkin. Kokemus, yhtä vanha kuin maailmakin, opettaa, että ihmiselämässä usein suurimmat tapaukset riippuvat hienoimmista, vähimmin huomattavista asianhaaroista ja että meitä, tekojen syitä tutkiessamme, kymmenin kerroin naurattaa, ennenkun kerrankaan kauhistumme. Luetteloni pahanilkisistä ihmisistä lyhenee päivä päivältä ja hullujen lukumäärä kasvaa kasvamistaan. Kun jonkun sukupolven koko siveellinen turmelus on alkuansa yhdestä ja samasta lähteestä, kun kaikki rajattomiksi kypsyneet paheet, mitkä sitä ikänänsä häväisevät, ovat ainoastaan jonkun ominaisuuden eri muotoja tahi korkeampia asteita, jota ominaisuutta kaikki lopulta yksimielisesti nauramme ja rakastamme, niin miks'ei luonto toisessakin sukupolvessa samoin kehkeytyisi? Minä tiedän vaan yhden ainoan salaisen keinon, jolla estäisi ihmisiä pahenemasta, ja se on varjella hänen sydäntänsä heikkouksista. Tätä vaikutusta voimme odottaa paljon teatterilta. Se se on, joka hullujen edessä pitää peiliä ja saattaa niiden tuhansia eri ilmiöitä terveellisen pilkan voimalla häpeämään. Mitä se edellisen mukaan liikuttaen ja kauhistuttaen vaikutti, saa se täällä (kenties pikemmin ja varmemmin) pilalla ja ilkulla aikaan. Jos tahtoisimme arvostella huvi- ja murhenäytelmiä niiden vaikutuksen suuruuden mukaan, niin ehkäpä kokemus antaisi edellisille etusijan. Pilkan ja halveksimisen loukkaava vaikutus ihmisen ylpeyteen on tuntuvampi, kuin inhon herättämä mielipaha omassatunnossa. Meidän pelkurimaisuutemme piileksen sitä, mikä kauhistaa, mutta juuri sama pelkurimaisuus antaa meidät pilkan tutkaimille alttiiksi. Narrien parantelemiseen vaaditaan omituista hienompaa aistia, jota ei missään niin paljon kuin näyttämöllä harjoiteta. Kenties annamme jollekin ystävällemme luvan hätyyttämään tapojamme ja sydäntämme, mutta vaivalla suomme hänelle ainoankaan pilkkanaurun anteeksi. Rikoksemme sallivat tarkastajan ja tuomarin, pahat tapamme tuskin todistajaakaan. — Teatteri yksin saattaa leikkiä laskea heikkouksistamme, koska se säästää arkatuntoisuuttamme, eikä huoli siitä, kuka tässä oikea narri on. Punastumatta näemme naamarimme putoavan ja olemme mielessämme kiitolliset tuosta lempeästä muistutuksesta.
Vaan teatterin suuri vaikutus ei ole tähän vielä läheskään päättynyt. Enempi kuin mikään muu valtion julkinen laitos, on teatteri käytännöllisen viisauden koulu, kansallisen elämän opas ynnä pettämätön avain ihmissydämen salaisimpiin pohjukoihin. Myönnän tosin, että itserakkaus ja omantunnon paatumus useinkin tekevät mitättömiksi sen parhaimmatkin vaikutukset, että vielä tuhannet paheet häpeämättä julkeavat rehennellä sen peilin edessä, tuhannet hyvät tunteet kimmoavat voimattomina takaisin katsojain kylmiltä sydämiltä, luulenpa vielä lisäksi, ettei Molièren Harpago vielä ole yhtään koronkiskuria parantanut, että itsemurhaaja Beverley lienee harvoja virkaveljistään palauttanut hirveästä pelin-himosta, ettei Karl Moor'in kamala ryövärihistoria tee maantiellä kulkemista paljoa turvallisemmaksi — mutta jos supistammekin tätä teatterin suurta vaikutusta, jos olisimme kyllin kohtuuttomat sitä kokonaan kieltämäänkin — kuinka äärettömän paljo voimaa sillä kuitenkin vielä on jälellä! Jos ei se paheitten määrää voi lopettaa eikä vähentääkään, niin saattaahan se kuitenkin meitä niitä tuntemaan. — Näiden riettaiden, näitten hullujen kanssahan on meidän eläminen. Meidän täytyy heitä välttää taikka vastustaa; meidän pitää heidät hävittää taikka sorrumme itse. Mutta nyt he eivät enää voi äkkiarvaamatta karata päällemme. Me olemme valmiit heidän hankkeitaan vastustamaan. Teatteri on meille ilmoittanut salaisuuden, miten voimme heidät huomata ja tehdä vain ilmoittamattomiksi. Sepä riisti ulkokullatulta taidokkaan naamarin, näyttäen meille verkot, joihin kavaluus ja viekkaus olivat meitä kietoa. Se tuopi ilmiin petoksen ja vääryyden niiden mutkikkaista sokkeloista, paljastaen näitä hirvityksiä päivän valolle. Mahdollista on, ettei kuoleva Saara himojen orjaa peljätäkään, etteivät rangaistun viettelyksen kuvat voi hänen hehkuansa kylmettää ja että joku juonikas vehkeilijätär mielii todenperään tämän vaikutusta vastustaa — onpa kuitenkin onnellista, että pahaa aavistamaton vilpittömyys jo tuntee hänen kujeensa, että teatteri opetti epäilemään hänen valojaan ja vapisemaan hänen hyväilyksistänsä.
Ei ainoastaan ihmisiä ja ihmisluonnetta, vaan kohtaloakin saattaa teatteri meidät tarkkaamaan, opettaen meille tuota suurta onneemme tyytymisen taitoa. Elämämme juoksussa on sattumuksella ja suunnitelmalla yhdenarvoinen osa; jälkimäistä me ohjaamme, edellisen alaisiksi täytyy meidän ehdottomasti antautua. Kylliksi siis voittoa meillä, kun välttämättömät kohtaukset eivät tapaa meitä hämmästyneinä, koska rohkeutemme ja neromme ovat semmoisissa ennestään harjaantuneet ja sydämemme on karaistu iskua vastaan. Teatteri esittää meille ihmisellisten tuskain moninaisia kohtauksia. Taitavasti se vie meidät outoihin ahdistuksiin ja palkitsee meitä hetkellisestä tuskastamme suloisilla kyyneleillä ynnä oivallisella rohkeuden ja kokemuksen kasvaimella. Siinä seuraamme hyljättyä Anadnea Naxon läpi, laskeumalla hänen kanssaan Ugolinon nälkätorniin ja astumme hirveälle mestauslavalle kuuntelemaan hänen seurassaan kuolon juhlallista hetkeä. Siinä kuulemme luonnon julkisesti ja vastustamattomasti todeksi vakuuttavan, mitä sielumme hiljaisena aavistuksena tunsi. Toverin holvissa petetty lemmikki tuntee kuningattarensa suosion itseltään kadonneeksi. — Nyt, kun kuolema on silmäin edessä, kadottaa tuskaantunut Moor koko kavalan sonatillisen viisautensa. Ijankaikkisuus laskee erään vainajan ilmoittamaan salaisuuksia, joit'ei kenkään elävä voi tuntea, ja huoleton pahantekijä kadottaa viimeisetkin kauheat juonensa, kun jo hautakin rupeaa kielittelemään.
Mutta teatteri ei ainoastaan saata meitä tuntemaan ihmisten kohtaloita, vaan se opettaa meitä vielä kohtuullisiksi onnettomia kohtaan ja lempeiksi heitä tuomitessamme. Ainoastaan koko hänen tuskansa syvyyden mitattuamme, saamme lausua hänestä päätöksen. Ei liene ilkeämpää rikosta kuin varkaan — vaan tuomitessammekin vuodatamme sääliväisyyden kyyneleen, kun näemme sen hirveän ahdistuksen, jonka vallassa Edvard Ruhberg täytti tekonsa! — Itsemurhaa inhoamme yleisesti rikoksena; mutta kun näemme, miten Marialle raivoisan isän uhkauksilla kiusattuna, rakkauden ahdistamana ja luostari-muurien hirmuisuutta peljäten tyhjentää myrkkymaljan, kukapa meistä silloin tahtoisi tuomita nurjan perusaatteen surkuteltavaksi uhriksi joutuneen? Ihmisyys ja kärsivällisyys alkavat kohota aikamme vallitseviksi perusaatteiksi; niiden säteet ovat tunkeuneet aina oikeussaleihin ja vielä edemmäksi — meidän ruhtinastemmekin sydämiin. Kuinka suuri osu tästä taivaallisesta työstä lieneekään luettava teatterin ansioksi? Sehän saattaa ihmiset ihmisen tuntemaan ja ilmaisee sen salaisen konehiston, joka käyttää hänen toimiansa.
On eräs omituinen ihmisluokka, jolla on suurempi syy kiittää teatteria, kuin kellään muulla. Siellähän maailman suuret saavut kuulla, mitä eivät koskaan tahi ani harvoin kuulevat — totuuden; täällä he näkevät, mitä eivät koskaan muuten näe — ihmisen.
Niin suuret ja moninaiset ovat hyvän teatterin ansiot siveellisestä valistuksesta; eivätkä ne ole pienemmät koko ymmärryksen kehityksenkään suhteen. Näillä korkeammillakin aloilla osaa vasta mielevä järjen mies ja innokas isänmaan rakastaja sitä oikein hyödykseen käyttää. Hän silmäilee ihmiskuntaa, verraten kansat keskenään sekä vuosisadat toistensa kanssa ja havaitsee, miten suurempi kansanluokka on vaipunut ennakkoluulojen ja arvelujen kahleisin, jotka aina vastustavat sen onnellisuutta — miten totuuden puhtaammat säteet valaisevat ainoastaan muutamia yksityisiä, jotka ovat tuon pienen voiton kenties koko elämänsä kustannuksella ostaneet. Millä tavalla voi viisas lainsäätäjä tehdä koko kansan niistä osalliseksi?
Teatteri on yhteinen valtasuoni, johon kansan ajattelevista, paremmista jäsenistä virtailee viisauden valo, leviten sieltä suloisina säteinä koko yhteiskuntaan. Oikeampi käsitystapa, valistuneemmat periaatteet, puhtaampi tunto virtaavat siitä koko kansan suoniin; raakuuden, pimeän taikauskon sumu hajoaa, voittavaa valoa pakenee yö. Näistä monista paremman teatterin oivallisista hedelmistä tahdon ainoastaan kahteen viitata. Kuinka yleisesti on muutamina viimeisinä vuosina ruvettu sietämään eri uskontoja ja kirkkokuntia. — Jo ennenkun juutalainen Nathan ja Saladin sarasenilainen saattoivat meidät häpeämään, saarnaten sitä taivaallista oppia, ettei tyytyväisyys Jumalassa riipu yksistään siitit, mitä me arvelemme hänestä — jo ennenkun Joseph II vastusti hurskaan vihan peljättävää lohikäärmettä, istutti teatteri ihmisyyttä ja laupeutta meidän sydämiimme, kammoittavat kuvaukset pappein pakanallisesta julmuudesta opettivat meitä uskonnollista vihaa välttämään — ja tämänpä kauhean kuvastimen edessä pesi kristillisyys itsensä puhtaaksi häpeäpilkuistansa. Yhtä onnellisella seurauksella voisi teatteri vastustaa kasvatuksellisiakin erhetyksiä; on vielä odotettavana näytelmäkappale, jolla olisi sisältönä tämä merkillinen aine. Mikään seikka ei ole seurauksiltansa valtiolle tärkeämpi kuin tämä, ja kuitenkaan ei yksikään ole niin alttiiksi annettu, niin rajattomasti hairausten ja kansalaisten kevytmielisyyden saaliiksi jätetty. Ainoastaan teatteri voipi oikein liikuttavasi! kuvailla meille leväperäisen kasvatuksen surkuteltavia uhria; siinä isämme oppisivat luopumaan itsepintaisista menetystavoistansa, äitimme järjellisemmin lapsiansa rakastamaan. Väärät käsitykset eksyttävät parhaimmankin kasvattajan sydämen; paljoa pahempi sitä, jos he vielä menetystavallansa rehentelevät ja perusohjeittensa mukaisesti saattavat heikot kasvajansa, ihmisrakkauden laitoksissa ja ansarissa perikatoon.
Samalla menestyksellä voi teatteri — jospa tämän tajuaisivat ruhtinaat ja valtion esimiehet — ojentaa kansan harhaluulot hallituksen ja hallitsijan suhteen. Lainsäätävä valta puhuu siinä vertauksissa alamaisille, puhdistaen itsensä heidän syytöksistään jo ennenkun ne ilmi tulevatkaan ja tukahduttaen heidän epäilyksensä varsin huomaamattomasti. Yksin teollisuus ja keksintö-aistikin vilkastuisivat teatterin vaikutuksesta, kun vaan runoilijat pitäisivät velvollisuutenaan olla isänmaanystäviä ja valtio alentaisi itsensä heitä kuulemaan.
En voi mitenkään olla huomauttamatta siitä, miten mahtavasti hyvä vakinainen teatteri vaikuttaa kansallishenkeen. Kansallishengeksi nimitän jonkun kansan mielipiteitten ja taipumusten yhtäläisyyttä ja sopusointua niissä asioissa, joista toinen kansa ajattelee ja tuntee eri tavalla. Ainoastaan teatterin on mahdollista tämmöistä yksimielisyyttä synnyttää suuremmassa määrässä, koska se liikkuu kaikilla ihmistiedon eri aloilla, näyttää elämän erilaiset asemat ja valaisee sydämen syvimpiä kammioita; koska se yhdistää itseensä kaikki säädyt ja kansan-luokat, vaikuttaen siten suoranaisesti ymmärrykseen ja sydämeen. Jos kaikissa teatteri-kappaleissa vallitsisi sama pääjuoni, jos runoilijamme olisivat keskenään yksimieliset ja yhdistyisivät vahvaan liittoon tämän tarkoituksen saavuttamiseksi — jos heitä kirjoittaessaan johtaisi ankara valinta ja he käyttäisivät kynäänsä ainoastaan kansallisten asiain esittämiseen — sanalla sanoen, jos näkisimme sen päivän, jolloin meillä olisi kansallisteatteri, silloin me olisimme oikea kansa. Mikä sitoi kreikkalaiset niin vahvasti toisiinsa? Mikä veti kansaa niin vastustamattomasti teatteriin? Ei mikään muu kuin näytettävän kappaleen isänmaallinen sisältö, kreikkalainen henki, yli kaiken käyvä harras osanotto valtion toimiin, teatterista lähtevä korkeampi ihmisyys.
Teatterilla on vielä eräs ansio, jonka sitä mieluummin otan puheeksi, koska arvelen, että vastustajat jo ilman sitä ovat voitetut. Mitä tähän asti on sanottu sen todistukseksi, että näytelmälaitos suuresti vaikuttaa tapoihin ja sivistykseen, oli epäiltävää — vaan että se kaikista ylellisyyden keksinnöistä, kaikista seuraelämän huvituksista ansaitsee etusijan, ovat itse sen vastustajatkin myöntäneet. Mutta tämän suhteen toimittaa se enemmänkin kuin tavallisesti luulemme.
Luonnollisesti ihmiset eivät kestä lakkaamatta ja ijäti askareittensa piinapenkillä, aistimien kiihoitus kuolee, saatuansa tyydytystä. Ylenmäärin aineellisilla nautinnoilla ravittuna, väsyneenä pitkästä ahkeroimisesta, alinomaisen vaikutushalun kiihoittamana haluaa ihminen korkeampaa, valittua virkistystä, taikka vaipuu hän hillittömänä raakoihin huvituksiin, jotka jouduttavat hänen turmiotansa ja rikkovat yhteiskunnan rauhaa. Hurjaa mässäämistä, turmelevia peliä, tuhansia joutilaisuuden siittämiä mielettömyyksiä ei voi välttää, ellei lainsäätäjä tiedä ohjata kansansa taipumusta. Virkamies, jalosti uhrattuaan elämänsä valtiolle, on vaarassa joutua surkean ikävä-taudin valtaan — oppinut alentuu tylsistyneeksi pedantiksi, alhaiso eläimeksi. Teatteri on silloin laitos, jossa hauskuus liittyy opetukseen, lepo ahkeroimiseen, ajanviete kehitykseen, joss'ei yhtä sielun voimaa jännitetä toisten kustannuksella, eikä huvitus kokonaisuuden sopua häiritse. Kun murhe kalvaa sydäntä, kun alakuloisuus myrkyttää yksinäisiä hetkiämme, kun maailma askareillensa näyttää meistä inhoittavalta, kun tuhannet paheet painavat mieltämme, uhaten työtä tehdessämme tukehduttaa tunteellisuuttamme, silloin ottaa teatteri meitä vastaan — siinä teko-maailmassa uneksimme todellisen pois, palajamme taas omaan itseemme, tunteellisuutemme herää, terveelliset kiihkot järkyttävät nukkuvaa luontoamme, saattaen veren suonissamme kuohahtamaan. Tässä kurja, toisen surua itkien, samalla lievittää omaansakin. — Ilosta hurmautunut selviää ja huoleton huolestuu. Tunteellinen vennokas karaistuu mieheksi, tunteet elähdyttävät täällä julmurinkin raakaa mieltä ensikerran. Ja vihdoin, mikä loistava voitto sinulle, luonto! — sinulle, niin usein maahan tallatulle, niin usein jälleen nousseelle! — kun ihmiset kaikista maista ja ilman-aloista ja säädyistä, riisuttuansa kaikki teeskentelyn ja muodin kahleet, vapautetuina kaikista kohtalon ahdistuksista ja veljistyneinä kaikkia yhdistävän myötätuntoisuuden kautta sekä yhdeksi sukukunnaksi jälleen kokouneet, unhoittavat itsensä ja maailman ja lähestyvät taivaallista alkuperäänsä. Jokainen yksityinen nauttii kaikkein riemusta, mikä voimakkaana ja jalostuneena sadoista silmistä häneen loistelee, ja hänen rintaansa kohoittaa yksi ainoa tunne — hän tuntee olevansa ihminen.