[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f439dWRcrcQsYp12b4ZJcQ4eQfVi5xfBa4Sdtb72u9t8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},2719,"Teatteri siveellisenä laitoksena","Schiller, Friedrich von",1759,1805,"2719-schiller-friedrich-von-teatteri-siveellisena-laitoksena","2719__Schiller_Friedrich_von__Teatteri_siveellisenä_laitoksena",null,"tietokirja",[],[],"fi",1784,1876,2550,18648,false,[],[],[],"Schillerin essee tarkastelee teatterin merkitystä yhteiskunnallisena ja siveellisenä kasvattajana. Teksti rinnastaa näyttämötaiteen lakiin ja uskontoon korostaen sen kykyä sivistää kansaa ja tarjota henkistä ravintoa viihteen muodossa.","Friedrich Schillerin 'Teatteri siveellisenä laitoksena' on Projekti\nLönnrotin julkaisu n:o 2719. E-kirja on public domainissa sekä\nEU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TEATTERI SIVEELLISENÄ LAITOKSENA.\n\nKirj.\n\nFriedrich Schiller\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nViipurissa,\nViipurin Suomalainen Kirjallisuusseura,\n1876.\n\n\n\n\n\n\nYleinen, vastustamaton taipumus uuteen ja erinomaiseen, jokaisen\nhalu tuntemaan itsensä liikutetuksi on, Sulzellin väitteen mukaan,\nteatterin synnyttänyt. Uupuneena jalommista hengen ponnistuksista,\nväsyneenä yksitoikkoisen, usein rasittavankin työ-alansa askareista\nja kyllästynyt aineelliseen nautintoon, täytyy ihmisen mielessään\ntuntea jonkunlaista tyhjyyttä, joka hänen alinomaista vaikutushaluansa\nvastustelee. Yhtä soveltumatonna eläimen kannalla kauan elämään,\nkuin ymmärryksen ylevämpää työtä lakkaamatta jatkamaan, kaipaeli\nluontomme semmoista välitilaa, joka yhdistäisi nämä vastakkaisuudet,\nlievittäisi ankaraa mielen jännitystä suloiseksi sopusoinnuksi ja\nhelpoittaisi vuoroittelevaa muuttumista tilasta toiseen. Tätä vaikuttaa\nylipäätään ainoastaan kaunotaiteellinen aisti eli kauneuden-tunto.\nMutta koska viisas lainsäätäjä on velvollinen kahdesta vaikuttimesta\njalompaa valitsemaan, niin hän ei tyydy siihen, että on saattanut\nkansansa taipumukset vahingoittumattomiksi, vaan hän käyttää niitä\nmahdollisuuden mukaan korkeampien tarkoitusten välikappaleiksi koettaen\nniistä tehdä onnen lähteitä, ja siksipä valitsee hän ennen kaikkia\nteatterin, joka toimintoa haluavaiselle hengelle avaa äärettömän\nalan, antaa jokaiselle sielunvoimalle ravintoa, liiaksi ainoatakaan\njännittämättä, ja yhdistää ymmärryksen ja järjen viljelemisen\nylevimpään ajan-vietteesen.\n\nJoka ensiksi huomautti siitä, että valtion vakavin tue on uskonto\n— jota paitsi laitkin kadoittavat voimansa, hän on tietämättänsä\npuolustanut teatteria sen kenties ylevimmältä kannalta. Juuri tämä\nriittämättömyys, tämä valtiollisten lakien epävakaisuus, joka tekee\nuskonnon valtiolle välttämättömäksi, määrää samalla teatterin\nsiveellistä vaikutusvoimaa. Laki, tahtoi hän sanoa, teroittaa\nvelvollisuuksia ainoastaan kieltämällä — uskonto vaatii todellisia\ntoimia. Laki ainoastaan ehkäisee yhteiskunnan elämää häiritseviä\nvaikutuksia — uskonto sitä vastaan velvoittaa semmoisiinkin toimiin,\njotka sitä edistävät. Edellinen hallitsee ainoastaan tahdon näkyväisiä\nilmauksia, teot yksistänsä ovat sen käskylle alttiina — jälkimäinen\nlevittää tuomiovaltansa aina sydämen salaisimpiin sopukoihin, seuraten\najatuksia niiden alkulähteesen saakka. Lait ovat imartelevaisia ja\nmuuttuvaisia, kuten ihmisten luonteet ja lumot — uskonto sitä vastaan\nsitoo ankarasti ja ijäti. Mutta jos nyt otaksuisimmekin asian laidan\nsemmoiseksi, jommoisena se ei kuitenkaan ole, — jos myönnyttäisimme\nuskonnolle semmoisen vallan jokaisen ihmisen sydämessä, voikohan\nse sen sittenkään täydelliseksi muodostaa? Uskonto (eroitan tässä\nsen jumalallisen ja valtiollisen puolen) vaikuttaa ylipään enemmän\naistin-alaiseen kansanluokkaan — ehkäpä juuri aistillisuuden kautta\nniin tenhokkaasti. Jos tämän siltä riistämme, on se voimaton ja\nminkä kautta vaikuttaa teatteri? Suurimmalle osalle ihmiskuntaa ei\nuskonto ole enää mistään arvosta, jos kuvaannollisuus ja vertaukset\nsiltä poistetaan, tahi jos riistämme pois sen kuvaukset taivaasta ja\nhelvetistä — ja paljaita mielikuvituksiahan nuo kuitenkin ovatkin,\narvoituksia ilman selitystä, hirmukuvia ja viehätyksiä kaukaisuudesta.\nMikä tue siis uskonnolle ja laille, jos ne liittyvät teatterin kanssa\nyhteen, jossa on havainto ja elävä nykyisyys, jossa pahat ja hyvät\ntavat, onnellisuus ja kurjuus, hulluus ja viisaus tuhansina selvinä\nja todellisina kuvina tulevat toinen toisensa perästä näkyviin, jossa\nsallimus selittää arvoituksiaan, kehittelee vyyhtiään meidän nähden,\njossa ihmissydän himojen kidutuspenkillä tunnustaa vienompiakin\ntunteitaan, naamarit putoavat, poskimaali haihtuu ja totuus tuomitsee,\nlahjomattomia kuin Ithadamantus.\n\nTeatterin tuomiovalta alkaa, missä maailmallisten lakien voima\npäättyy. Kun rehellisyys kullan sokaisemana puheitten palveluksessa\nmässäilee, kun mahtavain ilkityöt pilkkaavat sen voimattomuutta ja\nihmispelko sitoo esivallan kädet, silloin ottaa teatteri miekan ja\nvaa'an haltuunsa, kutsuen paheita peljättävän tuomioistuimensa eteen.\nMielikuvitteen ja historian, entisyyden ja tulevaisuuden kaikki\nvallat ovat sen viittaukselle alttiina. Runouden kaikkivaltias ääni\nkutsuu esille ammoin mullaksi maatuneita riettaita pahantekiöitä\nuudistamaan ilkeätä elämäänsä opiksi kauhistuvalle jälkimaailmalle.\nVoimattomina, kuten ontevan peilin luomat kuvat, vaeltavat vuosisatojen\npeljätykset silmiemme ohitse, ja kauhistuen kiroamme heidän muistoansa.\nKun ei enää siveysoppia opeteta, ei uskontoa uskota eikä lakiakaan\nole olemassa, on meitä vielä Medea kauhistava, palatsin portaita\nalas kun hän astua horjuelee, lapsen murhattuansa. Jokainen tuntee\nterveellistä kauhistusta, kiittäen mielessään hyvää omaatuntoansa, kun\nLady Macbeth, hirveänä unissa kävelijänä, pesee käsiään ja koettaa\nkaikilla Arabian hyvillä hajuilla poistaa pahaa veren lemua. Yhtä\nvarmaan, kuin silmin-nähtävä kuvaus vaikuttaa kuollutta puristavia ja\nlaimeata kertomusta voimakkaammin, yhtä varmaan vaikuttaa teatterikin\nsyvemmin ja kestävämmästi kuin siveysoppi ja laki. Mutta tässä se\nainoastaan auttaa maallista oikeutta, vaan onpa sillä toinen, paljoa\nlaveampikin ala avoinna. Tuhansia paheita, joiden edellinen sallii\nolla rankaisematta, tämä rankaisee; tuhansia hyviä tapoja, joista\ntoinen ei virka mitään, käskee teatteri noudattaa. Tässä se kulkee\nviisauden ja uskonnon jälkiä. Näiden puhtaista lähteistä ammentaa se\nopetuksiaan ja esikuviansa, pukien ankaran velvollisuuden ihanaan,\nviehättävään asuun. Niillä ihanilla tunteilla, päätöksillä, tuskilla\nse täyttää rintamme, mitä taivaallisia perikuvia asettaakaan se meidän\nharrastuksillemme! — Kun Augustus, lempeäluontoinen, jalo kuin ne\njumalat, joita hän kunnioitti, ojentaa kätensä petturille Chinalle,\njoka jo luuli lukevansa kuolemantuomion hänen huulillaan, ja sanoo:\n\"olkaamme ystäviä, China! —\" kukapa katsojista ei sellaisella hetkellä,\nollakseen jalon roomalaisen kaltainen, mielellänsä tahtoisi puristaa\nverivihollisensa kättä? Kun Franz von Sickingen matkatessaan ruhtinasta\nkurittamaan ja taistelemaan vieraan oikeuden puolesta, äkkiarvaamatta\ntaaksensa katsahtaen näkee savun nousevan linnastaan, johon hänen\nvaimonsa ja lapsensa jäivät avuttomiksi, ja hän — sanaansa pitääkseen,\njatkaa matkaansa — kuinka suuri on silloin ihminen — kuinka pieni ja\nhalpa tuo peljätty, vastustamaton sallimus!\n\nYhtä miellyttävinä kuin hyvät avut näkymällä kuvautuvat, yhtä ilkeiksi\npaheet sen pelottavassa peilissä näyttäivät. Kun avuton heikkomielinen\nLear kuningas tuona myrskyisenä yönä turhaan kolkuttaa tyttärensä\nasunnon ovea, repii valkeita hiuksiaan, ripotellen niitä tuuleen,\nkertoo raivostuneille elementeille, miten julma hänen oma Regan on\nollut, ja kun hän lopulta tuskan vimmassa puhkeaa näihin kauhistaviin\nsanoihin: \"minä olen antanut teille kaikki!\" kuinka inhottavalta näkyy\nmeistä kiittämättömyys silloin, miten juhlallisesti vannommekaan\nlapsellista kunnioitusta ja rakkautta!\n\nVaan vieläkin avarammalle ulontaa teatteri vaikutuspiirinsä. Missä\nuskonto ja laki pitävät ihmistunteiden tarkastamista itsilleen\nhalventavana, siinä työskentelee teatteri vielä sivistykseksemme.\nYhteiskunnan menestystä haittaavat yhtä usein hullumaisuudet kuin\nrikoksetkin. Kokemus, yhtä vanha kuin maailmakin, opettaa, että\nihmiselämässä usein suurimmat tapaukset riippuvat hienoimmista,\nvähimmin huomattavista asianhaaroista ja että meitä, tekojen syitä\ntutkiessamme, kymmenin kerroin naurattaa, ennenkun kerrankaan\nkauhistumme. Luetteloni pahanilkisistä ihmisistä lyhenee päivä päivältä\nja hullujen lukumäärä kasvaa kasvamistaan. Kun jonkun sukupolven koko\nsiveellinen turmelus on alkuansa yhdestä ja samasta lähteestä, kun\nkaikki rajattomiksi kypsyneet paheet, mitkä sitä ikänänsä häväisevät,\novat ainoastaan jonkun ominaisuuden eri muotoja tahi korkeampia\nasteita, jota ominaisuutta kaikki lopulta yksimielisesti nauramme\nja rakastamme, niin miks'ei luonto toisessakin sukupolvessa samoin\nkehkeytyisi? Minä tiedän vaan yhden ainoan salaisen keinon, jolla\nestäisi ihmisiä pahenemasta, ja se on varjella hänen sydäntänsä\nheikkouksista. Tätä vaikutusta voimme odottaa paljon teatterilta. Se\nse on, joka hullujen edessä pitää peiliä ja saattaa niiden tuhansia\neri ilmiöitä terveellisen pilkan voimalla häpeämään. Mitä se edellisen\nmukaan liikuttaen ja kauhistuttaen vaikutti, saa se täällä (kenties\npikemmin ja varmemmin) pilalla ja ilkulla aikaan. Jos tahtoisimme\narvostella huvi- ja murhenäytelmiä niiden vaikutuksen suuruuden\nmukaan, niin ehkäpä kokemus antaisi edellisille etusijan. Pilkan ja\nhalveksimisen loukkaava vaikutus ihmisen ylpeyteen on tuntuvampi, kuin\ninhon herättämä mielipaha omassatunnossa. Meidän pelkurimaisuutemme\npiileksen sitä, mikä kauhistaa, mutta juuri sama pelkurimaisuus\nantaa meidät pilkan tutkaimille alttiiksi. Narrien parantelemiseen\nvaaditaan omituista hienompaa aistia, jota ei missään niin paljon kuin\nnäyttämöllä harjoiteta. Kenties annamme jollekin ystävällemme luvan\nhätyyttämään tapojamme ja sydäntämme, mutta vaivalla suomme hänelle\nainoankaan pilkkanaurun anteeksi. Rikoksemme sallivat tarkastajan ja\ntuomarin, pahat tapamme tuskin todistajaakaan. — Teatteri yksin saattaa\nleikkiä laskea heikkouksistamme, koska se säästää arkatuntoisuuttamme,\neikä huoli siitä, kuka tässä oikea narri on. Punastumatta näemme\nnaamarimme putoavan ja olemme mielessämme kiitolliset tuosta lempeästä\nmuistutuksesta.\n\nVaan teatterin suuri vaikutus ei ole tähän vielä läheskään päättynyt.\nEnempi kuin mikään muu valtion julkinen laitos, on teatteri\nkäytännöllisen viisauden koulu, kansallisen elämän opas ynnä pettämätön\navain ihmissydämen salaisimpiin pohjukoihin. Myönnän tosin, että\nitserakkaus ja omantunnon paatumus useinkin tekevät mitättömiksi sen\nparhaimmatkin vaikutukset, että vielä tuhannet paheet häpeämättä\njulkeavat rehennellä sen peilin edessä, tuhannet hyvät tunteet\nkimmoavat voimattomina takaisin katsojain kylmiltä sydämiltä, luulenpa\nvielä lisäksi, ettei Molièren Harpago vielä ole yhtään koronkiskuria\nparantanut, että itsemurhaaja Beverley lienee harvoja virkaveljistään\npalauttanut hirveästä pelin-himosta, ettei Karl Moor'in kamala\nryövärihistoria tee maantiellä kulkemista paljoa turvallisemmaksi —\nmutta jos supistammekin tätä teatterin suurta vaikutusta, jos olisimme\nkyllin kohtuuttomat sitä kokonaan kieltämäänkin — kuinka äärettömän\npaljo voimaa sillä kuitenkin vielä on jälellä! Jos ei se paheitten\nmäärää voi lopettaa eikä vähentääkään, niin saattaahan se kuitenkin\nmeitä niitä tuntemaan. — Näiden riettaiden, näitten hullujen kanssahan\non meidän eläminen. Meidän täytyy heitä välttää taikka vastustaa;\nmeidän pitää heidät hävittää taikka sorrumme itse. Mutta nyt he eivät\nenää voi äkkiarvaamatta karata päällemme. Me olemme valmiit heidän\nhankkeitaan vastustamaan. Teatteri on meille ilmoittanut salaisuuden,\nmiten voimme heidät huomata ja tehdä vain ilmoittamattomiksi. Sepä\nriisti ulkokullatulta taidokkaan naamarin, näyttäen meille verkot,\njoihin kavaluus ja viekkaus olivat meitä kietoa. Se tuopi ilmiin\npetoksen ja vääryyden niiden mutkikkaista sokkeloista, paljastaen\nnäitä hirvityksiä päivän valolle. Mahdollista on, ettei kuoleva Saara\nhimojen orjaa peljätäkään, etteivät rangaistun viettelyksen kuvat voi\nhänen hehkuansa kylmettää ja että joku juonikas vehkeilijätär mielii\ntodenperään tämän vaikutusta vastustaa — onpa kuitenkin onnellista,\nettä pahaa aavistamaton vilpittömyys jo tuntee hänen kujeensa,\nettä teatteri opetti epäilemään hänen valojaan ja vapisemaan hänen\nhyväilyksistänsä.\n\nEi ainoastaan ihmisiä ja ihmisluonnetta, vaan kohtaloakin saattaa\nteatteri meidät tarkkaamaan, opettaen meille tuota suurta\nonneemme tyytymisen taitoa. Elämämme juoksussa on sattumuksella\nja suunnitelmalla yhdenarvoinen osa; jälkimäistä me ohjaamme,\nedellisen alaisiksi täytyy meidän ehdottomasti antautua. Kylliksi\nsiis voittoa meillä, kun välttämättömät kohtaukset eivät tapaa meitä\nhämmästyneinä, koska rohkeutemme ja neromme ovat semmoisissa ennestään\nharjaantuneet ja sydämemme on karaistu iskua vastaan. Teatteri esittää\nmeille ihmisellisten tuskain moninaisia kohtauksia. Taitavasti se\nvie meidät outoihin ahdistuksiin ja palkitsee meitä hetkellisestä\ntuskastamme suloisilla kyyneleillä ynnä oivallisella rohkeuden ja\nkokemuksen kasvaimella. Siinä seuraamme hyljättyä Anadnea Naxon läpi,\nlaskeumalla hänen kanssaan Ugolinon nälkätorniin ja astumme hirveälle\nmestauslavalle kuuntelemaan hänen seurassaan kuolon juhlallista\nhetkeä. Siinä kuulemme luonnon julkisesti ja vastustamattomasti\ntodeksi vakuuttavan, mitä sielumme hiljaisena aavistuksena tunsi.\nToverin holvissa petetty lemmikki tuntee kuningattarensa suosion\nitseltään kadonneeksi. — Nyt, kun kuolema on silmäin edessä, kadottaa\ntuskaantunut Moor koko kavalan sonatillisen viisautensa. Ijankaikkisuus\nlaskee erään vainajan ilmoittamaan salaisuuksia, joit'ei kenkään elävä\nvoi tuntea, ja huoleton pahantekijä kadottaa viimeisetkin kauheat\njuonensa, kun jo hautakin rupeaa kielittelemään.\n\nMutta teatteri ei ainoastaan saata meitä tuntemaan ihmisten kohtaloita,\nvaan se opettaa meitä vielä kohtuullisiksi onnettomia kohtaan ja\nlempeiksi heitä tuomitessamme. Ainoastaan koko hänen tuskansa\nsyvyyden mitattuamme, saamme lausua hänestä päätöksen. Ei liene\nilkeämpää rikosta kuin varkaan — vaan tuomitessammekin vuodatamme\nsääliväisyyden kyyneleen, kun näemme sen hirveän ahdistuksen, jonka\nvallassa Edvard Ruhberg täytti tekonsa! — Itsemurhaa inhoamme yleisesti\nrikoksena; mutta kun näemme, miten Marialle raivoisan isän uhkauksilla\nkiusattuna, rakkauden ahdistamana ja luostari-muurien hirmuisuutta\npeljäten tyhjentää myrkkymaljan, kukapa meistä silloin tahtoisi tuomita\nnurjan perusaatteen surkuteltavaksi uhriksi joutuneen? Ihmisyys ja\nkärsivällisyys alkavat kohota aikamme vallitseviksi perusaatteiksi;\nniiden säteet ovat tunkeuneet aina oikeussaleihin ja vielä edemmäksi —\nmeidän ruhtinastemmekin sydämiin. Kuinka suuri osu tästä taivaallisesta\ntyöstä lieneekään luettava teatterin ansioksi? Sehän saattaa ihmiset\nihmisen tuntemaan ja ilmaisee sen salaisen konehiston, joka käyttää\nhänen toimiansa.\n\nOn eräs omituinen ihmisluokka, jolla on suurempi syy kiittää teatteria,\nkuin kellään muulla. Siellähän maailman suuret saavut kuulla, mitä\neivät koskaan tahi ani harvoin kuulevat — totuuden; täällä he näkevät,\nmitä eivät koskaan muuten näe — ihmisen.\n\nNiin suuret ja moninaiset ovat hyvän teatterin ansiot siveellisestä\nvalistuksesta; eivätkä ne ole pienemmät koko ymmärryksen kehityksenkään\nsuhteen. Näillä korkeammillakin aloilla osaa vasta mielevä järjen\nmies ja innokas isänmaan rakastaja sitä oikein hyödykseen käyttää.\nHän silmäilee ihmiskuntaa, verraten kansat keskenään sekä vuosisadat\ntoistensa kanssa ja havaitsee, miten suurempi kansanluokka on vaipunut\nennakkoluulojen ja arvelujen kahleisin, jotka aina vastustavat sen\nonnellisuutta — miten totuuden puhtaammat säteet valaisevat ainoastaan\nmuutamia yksityisiä, jotka ovat tuon pienen voiton kenties koko\nelämänsä kustannuksella ostaneet. Millä tavalla voi viisas lainsäätäjä\ntehdä koko kansan niistä osalliseksi?\n\nTeatteri on yhteinen valtasuoni, johon kansan ajattelevista, paremmista\njäsenistä virtailee viisauden valo, leviten sieltä suloisina säteinä\nkoko yhteiskuntaan. Oikeampi käsitystapa, valistuneemmat periaatteet,\npuhtaampi tunto virtaavat siitä koko kansan suoniin; raakuuden, pimeän\ntaikauskon sumu hajoaa, voittavaa valoa pakenee yö. Näistä monista\nparemman teatterin oivallisista hedelmistä tahdon ainoastaan kahteen\nviitata. Kuinka yleisesti on muutamina viimeisinä vuosina ruvettu\nsietämään eri uskontoja ja kirkkokuntia. — Jo ennenkun juutalainen\nNathan ja Saladin sarasenilainen saattoivat meidät häpeämään,\nsaarnaten sitä taivaallista oppia, ettei tyytyväisyys Jumalassa riipu\nyksistään siitit, mitä me arvelemme hänestä — jo ennenkun Joseph II\nvastusti hurskaan vihan peljättävää lohikäärmettä, istutti teatteri\nihmisyyttä ja laupeutta meidän sydämiimme, kammoittavat kuvaukset\npappein pakanallisesta julmuudesta opettivat meitä uskonnollista vihaa\nvälttämään — ja tämänpä kauhean kuvastimen edessä pesi kristillisyys\nitsensä puhtaaksi häpeäpilkuistansa. Yhtä onnellisella seurauksella\nvoisi teatteri vastustaa kasvatuksellisiakin erhetyksiä; on vielä\nodotettavana näytelmäkappale, jolla olisi sisältönä tämä merkillinen\naine. Mikään seikka ei ole seurauksiltansa valtiolle tärkeämpi kuin\ntämä, ja kuitenkaan ei yksikään ole niin alttiiksi annettu, niin\nrajattomasti hairausten ja kansalaisten kevytmielisyyden saaliiksi\njätetty. Ainoastaan teatteri voipi oikein liikuttavasi! kuvailla\nmeille leväperäisen kasvatuksen surkuteltavia uhria; siinä isämme\noppisivat luopumaan itsepintaisista menetystavoistansa, äitimme\njärjellisemmin lapsiansa rakastamaan. Väärät käsitykset eksyttävät\nparhaimmankin kasvattajan sydämen; paljoa pahempi sitä, jos he vielä\nmenetystavallansa rehentelevät ja perusohjeittensa mukaisesti saattavat\nheikot kasvajansa, ihmisrakkauden laitoksissa ja ansarissa perikatoon.\n\nSamalla menestyksellä voi teatteri — jospa tämän tajuaisivat\nruhtinaat ja valtion esimiehet — ojentaa kansan harhaluulot\nhallituksen ja hallitsijan suhteen. Lainsäätävä valta puhuu siinä\nvertauksissa alamaisille, puhdistaen itsensä heidän syytöksistään\njo ennenkun ne ilmi tulevatkaan ja tukahduttaen heidän epäilyksensä\nvarsin huomaamattomasti. Yksin teollisuus ja keksintö-aistikin\nvilkastuisivat teatterin vaikutuksesta, kun vaan runoilijat pitäisivät\nvelvollisuutenaan olla isänmaanystäviä ja valtio alentaisi itsensä\nheitä kuulemaan.\n\nEn voi mitenkään olla huomauttamatta siitä, miten mahtavasti hyvä\nvakinainen teatteri vaikuttaa kansallishenkeen. Kansallishengeksi\nnimitän jonkun kansan mielipiteitten ja taipumusten yhtäläisyyttä\nja sopusointua niissä asioissa, joista toinen kansa ajattelee ja\ntuntee eri tavalla. Ainoastaan teatterin on mahdollista tämmöistä\nyksimielisyyttä synnyttää suuremmassa määrässä, koska se liikkuu\nkaikilla ihmistiedon eri aloilla, näyttää elämän erilaiset asemat\nja valaisee sydämen syvimpiä kammioita; koska se yhdistää itseensä\nkaikki säädyt ja kansan-luokat, vaikuttaen siten suoranaisesti\nymmärrykseen ja sydämeen. Jos kaikissa teatteri-kappaleissa vallitsisi\nsama pääjuoni, jos runoilijamme olisivat keskenään yksimieliset ja\nyhdistyisivät vahvaan liittoon tämän tarkoituksen saavuttamiseksi —\njos heitä kirjoittaessaan johtaisi ankara valinta ja he käyttäisivät\nkynäänsä ainoastaan kansallisten asiain esittämiseen — sanalla sanoen,\njos näkisimme sen päivän, jolloin meillä olisi kansallisteatteri,\nsilloin me olisimme oikea kansa. Mikä sitoi kreikkalaiset niin vahvasti\ntoisiinsa? Mikä veti kansaa niin vastustamattomasti teatteriin?\nEi mikään muu kuin näytettävän kappaleen isänmaallinen sisältö,\nkreikkalainen henki, yli kaiken käyvä harras osanotto valtion toimiin,\nteatterista lähtevä korkeampi ihmisyys.\n\nTeatterilla on vielä eräs ansio, jonka sitä mieluummin otan puheeksi,\nkoska arvelen, että vastustajat jo ilman sitä ovat voitetut. Mitä\ntähän asti on sanottu sen todistukseksi, että näytelmälaitos suuresti\nvaikuttaa tapoihin ja sivistykseen, oli epäiltävää — vaan että se\nkaikista ylellisyyden keksinnöistä, kaikista seuraelämän huvituksista\nansaitsee etusijan, ovat itse sen vastustajatkin myöntäneet. Mutta\ntämän suhteen toimittaa se enemmänkin kuin tavallisesti luulemme.\n\nLuonnollisesti ihmiset eivät kestä lakkaamatta ja ijäti askareittensa\npiinapenkillä, aistimien kiihoitus kuolee, saatuansa tyydytystä.\nYlenmäärin aineellisilla nautinnoilla ravittuna, väsyneenä pitkästä\nahkeroimisesta, alinomaisen vaikutushalun kiihoittamana haluaa ihminen\nkorkeampaa, valittua virkistystä, taikka vaipuu hän hillittömänä\nraakoihin huvituksiin, jotka jouduttavat hänen turmiotansa ja rikkovat\nyhteiskunnan rauhaa. Hurjaa mässäämistä, turmelevia peliä, tuhansia\njoutilaisuuden siittämiä mielettömyyksiä ei voi välttää, ellei\nlainsäätäjä tiedä ohjata kansansa taipumusta. Virkamies, jalosti\nuhrattuaan elämänsä valtiolle, on vaarassa joutua surkean ikävä-taudin\nvaltaan — oppinut alentuu tylsistyneeksi pedantiksi, alhaiso eläimeksi.\nTeatteri on silloin laitos, jossa hauskuus liittyy opetukseen, lepo\nahkeroimiseen, ajanviete kehitykseen, joss'ei yhtä sielun voimaa\njännitetä toisten kustannuksella, eikä huvitus kokonaisuuden sopua\nhäiritse. Kun murhe kalvaa sydäntä, kun alakuloisuus myrkyttää\nyksinäisiä hetkiämme, kun maailma askareillensa näyttää meistä\ninhoittavalta, kun tuhannet paheet painavat mieltämme, uhaten työtä\ntehdessämme tukehduttaa tunteellisuuttamme, silloin ottaa teatteri\nmeitä vastaan — siinä teko-maailmassa uneksimme todellisen pois,\npalajamme taas omaan itseemme, tunteellisuutemme herää, terveelliset\nkiihkot järkyttävät nukkuvaa luontoamme, saattaen veren suonissamme\nkuohahtamaan. Tässä kurja, toisen surua itkien, samalla lievittää\nomaansakin. — Ilosta hurmautunut selviää ja huoleton huolestuu.\nTunteellinen vennokas karaistuu mieheksi, tunteet elähdyttävät täällä\njulmurinkin raakaa mieltä ensikerran. Ja vihdoin, mikä loistava voitto\nsinulle, luonto! — sinulle, niin usein maahan tallatulle, niin usein\njälleen nousseelle! — kun ihmiset kaikista maista ja ilman-aloista\nja säädyistä, riisuttuansa kaikki teeskentelyn ja muodin kahleet,\nvapautetuina kaikista kohtalon ahdistuksista ja veljistyneinä kaikkia\nyhdistävän myötätuntoisuuden kautta sekä yhdeksi sukukunnaksi jälleen\nkokouneet, unhoittavat itsensä ja maailman ja lähestyvät taivaallista\nalkuperäänsä. Jokainen yksityinen nauttii kaikkein riemusta, mikä\nvoimakkaana ja jalostuneena sadoista silmistä häneen loistelee, ja\nhänen rintaansa kohoittaa yksi ainoa tunne — hän tuntee olevansa\nihminen.\n\n\n\n"]