[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fL2Fox8MqA-4dnF3TWhJ4P2KQCqPoI1m4tTIoU9HNmqw":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2722,"Juttuja","Vallinmäki, Aaro",1878,1932,"2722-vallinmaki-aaro-juttuja","2722__Vallinmäki_Aaro__Juttuja",null,"novelli",[],[],"fi",1910,4581,28102,false,70940,[22,23],"Finnish literature","Finnish wit and humor",[25],"Short Stories","\"Juttuja\" by Aaro J. Vallinmäki is a collection of narratives written in the early 20th century. The book explores themes of friendship, love, and personal struggles, blending humor with deeper reflections on life. Each story presents a unique slice of life, capturing the complexities of human relationships against various backdrops.  In \"Juttuja,\" the author presents an array of interconnected stories, beginning with a childhood friendship that faces the trials of illness and emotional turmoil as the friends grow older. The narrative weaves through their experiences—such as the impact of love, the struggle against societal expectations, and the ability to confront one's inner demons. Vallinmäki illustrates the poignant moments of life, from comical misadventures to searing realizations, ultimately inviting readers to reflect on their connections with others and the inevitability of change. Each tale resonates with a blend of warmth and melancholy, leaving an imprint of the human experience that is both relatable and thought-provoking. (This is an automatically generated summary.)",[],194,"Vallinmäen novellikokoelma sisältää kuusi humoristista kertomusta, jotka on alun perin tarkoitettu huviohjelmien esitelmiksi. Lyhyet tarinat käsittelevät arkisia sattumuksia, ystävyyttä ja avioliiton kiemuroita hyväntahtoisen ironian kautta.","Aaro J. Vallinmäen 'Juttuja' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2722. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","JUTTUJA\n\nKirj.\n\nAaro J. Vallinmäki\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1910.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nKummallinen tauti.\nHyvään alkuun.\nMinun vihittyni.\nPerintö.\nRatsastaja.\nApteekki.\n\n\n\n\nKummallinen tauti.\n\n\nMe olimme kuin kaksoisveljekset, hän ja minä.\n\nÄidit kertoilivat että meitä molempia oli samalla kertaa\nnimensaanti-retkellä kuletettu ja että samasta kupista oli kumpasenkin\npäähän vettä kaadettu.\n\nSen jälkeen oli heillä — nimittäin hänen äidillään ja minun äidilläni\n— ollut ikäänkuin jonkunlainen kilpailu siitä, että kumman poika —\nsillä poikia me molemmat olimme — että kumman poika kasvannassa voiton\nottaisi; mutta ei ollut kumpikaan voittanut. Toisinaan kun pojat\nolivat vaakaan pistetty, oli toinen painanut muutaman luodin enemmän,\ntoisinaan taas saman verran vähemmän.\n\nEmme me myöskään kumpanenkaan sattuneet kauneuden puolesta olemaan\nmitään enkeli-lapsia, — niinkuin kertomusten pienet lapset tavallisesti\novat, — joten meistä ei siinäkään suhteessa syntynyt kellekään mitään\nkinaa.\n\nMe kasvoimme ja vahvistuimme; — en tietysti voi väittää että se nyt\nniin erityisesti olisi tapahtunut hengessä, mutta ruumiillisesti tuli\nmeistä koko lihavia pullikoita.\n\nMeidän lapsuusvuosiltamme, tai toisin sanoen niiltä ajoilta kun me\nolimme \"punasen vasikan\" kokoisia ja ikäisiä, ei ole aivan erikoista\nkerrottavaa.\n\nSiksipä sivuutammekin muutamia vuosia kertomuksessa ja tulemme siihen\najanjaksoon jolloin me molemmat tulimme aikamiehiksi.\n\nKuten sanoin oli tähän saakka kaikki käynyt hyvin, mutta nyt tapahtui\nkäänne meidän onnessamme: ystäväni sairastui.\n\nSe oli kevät-talvi kun hänessä ensikerran tuon salakavalan taudin\noireet huomasin. Lie jo kauankin tauti ruumiissa piillyt, vaikka\nterveelle mies näyttänyt oli. Koville nyt vaan otti ja kova oli\ntaistelu. Joskus näytti siltä että järjen kanssa ei kaikki ollut\nniinkuin olla olisi pitänyt. — Tauti kiihtyi; se valtasi voimakkaine\ntunteineen ystäväni koko olemuksen, jokaisen hiuskarvankin. —\n\nJoskus tunsin minäkin ruumiissani omituisia nykäyksiä, aivan kuin tauti\nolisi jo minussakin alostellut.\n\nMutta ystäväni!\n\nMiehuutensa parhaimmassa ijässä, elämänsä kukkeimpana aikana... Tunnen\nettä silmäni kyyneltyvät enkä tahdokaan liikutustani salata; sillä\nminä pidin hänestä, minä rakastin häntä ja me olimme mitä parhaimmat\nystävät. Äkkiä tulimme me erilleen temmatuiksi ja muistoksi vaan\njälelle jäi se aika, minkä olimme lapsina ja nuorukaisina yhdessä\neläneet.\n\nVähitellen näytti enemmän ja enemmän järki hänestä katoavan. Ja\nviimein... Selvästi muistan vielä sen päivän ja tunnen väristyksen koko\nruumistani karsivan, kun sitä ajattelen. Me olimme kaikki ystävät ja\nomaiset, kokoontuneet hänen luokseen. Pappi oli myöskin kutsuttu; sillä\nme olimme kaikki vakuutettuja siitä, että hän on mennyt mies, että hän\non sillä tiellä jolta ei enää ehjin nahoin palata. — Paitse sitä, oli\nhän myöskin itse halunnut pappia luokseen saada.\n\nMe olimme kaikki hiljaa, liikkumattomina, häntä vaan katsoimme. — Ja\nhän kokosi viimeisetkin voimansa, avasi suunsa ja... Herra varjele sitä\nhetkeä!\n\nHikikarpalot putoilivat suurina alas hänen kasvoiltaan. Kaikkien\nläsnäolijain silmissä näin suurinta liikutusta ja osanottoa,\nmyötätuntoa. — Meistä tuntui että hän ikäänkuin näki vierellään koko\nelämänsä ristin ja kärsimyksen ja että hän käsillänsä tunsi sen\nläsnäolon. — —\n\nRatkaiseva hetki oli tullut. Mustassa puvussaan, vakava ilme\nkasvoillaan, evankeliumikirja kädessään läheni pappi ystävääni.\n\nJa ystäväni!?\n\nSuonenvedon tapaisesti aaltoili hänen miehekäs rintansa, kun hän\nmatalalla, sisäisten voimain väräjyttämällä äänellä hiljaa kuiskaten\ntoisti papin sanat: — — — _otan sinut_ —— —— — _minun avio-vaimokseni,\nrakastaakseni sinua myötä- ja vastoin-käymisessä_.\n\nJa rakkaudentauti, jota ystäväni niin pahoin oli sairastanut, että me\nhänen järkensä normaalikuntoa epäilimme, alkoi tästä hetkestä kiireellä\nparantua.\n\nMutta ehjin nahoin ei hän ole siltä tieltä palannut.\n\n\n\n\nHyvään alkuun.\n\n\nArvoisat kuulijat!\n\nMinun pitäisi teille kertoa nuoruuteni vaiheista ja erityisesti juuri\nsiitä päivästä — taikka ilta se oikeastaan olikin — siitä illasta kuin\nminä ensikerran näin rakkaan Karuliinani.\n\nSe on merkillistä! Ja minun pitäisi todellakin kertoa teille siitä,\nmutta on niin helkkarin vaikeata päästä hyvään alkuun. Kyllähän sitä\nvoisi päästä kertomuksessa eteenpäin, mutta kun hyvä alku puuttuu, niin\nsilloin on kertomuksen syntyminen sangen epävarmalla pohjalla.\n\nTe, jotka ette koskaan ole suutanne avannut kertoaksenne jotakuta\nkertomusta, ette sitä — suokaa anteeksi — te ette sitä ymmärrä; mutta\nminä sen ymmärrän ja tunnen. Minä sen tiedän, ymmärrän ja tunnen,\nkuinka välttämätön ja tuiki tarpeellinen hyvä alku — ja alku yleensä —\non kertomukselle. Minä tunnen tämän asian niin erinomaisen hyvin juuri\nsenvuoksi että minä olen päättänyt ruveta kertomusten kertojaksi.\n\nNiin!\n\nJa minä olen jo koettanut kertoa muutamia kertomuksia, mutta kun en\nsyystä tai toisesta osannut niitä oikein alottaa, niin luonnollinen\nseuraus oli, että loppu tuli samankaltainen, tai, — niinkuin useimmin\ntapahtui — loppua ei tullut ensinkään. Tapahtui usein niinkin että\nkertomukselleni ei tullut alkua eikä loppua ja kertomuksen keskikohta\njäi aivan tyhjäksi — olemattomaksi, minä tarkoitan. Ja sellaiset\nsattumat vievät nuorta taiteilijan alkua kaikkein hitaimmin eteenpäin.\n\nArvoisat kuulijani!\n\nMinun aivokopassani myllertää tällä kertaa kaksikymmentäviisi miljoonaa\nkysymysmerkkiä, huudahdusmerkkiä, sulkumerkkiä, ajatusmerkkiä,\nmyrskymerkkiä ja mitä he kaikki nimeltään lienevätkin, sillä minä\najattelen tämän kertomuksen alkua sanomattomilla huokauksilla.\n\nJos minä esimerkiksi alottaisin kuten äsken jo alotin, niin te jokainen\nolisitte valmiit takanapäin sanomaan että: siinä jutussa oli vasta\nhelkatin tyhmä alku. Mutta sellainen arvostelu ei mitenkään olisi\nterveellinen minun na... ei vaan minun maineelleni.\n\nJos minä taas koettaisin alottaa kertomukseni näin:\n\nOli helteinen kesäkuun aamu. Linnut lauloivat ilmassa ja kukkaset\ntuoksuivat kedolla. Ylhäällä, korkeassa kaaressa, siinsi ihana taivas.\nKummulla tuolla seisoi viheriä koivikko ja alhaalla laakson pohjalla\nliristen luikerteli pieni, kirkas, herttainen, pehmeä puro. Puron\nreunamalla kasvoi tuhansia kukkasia, jotka olivat ihanat nähdä ja hyvät\nsyö... ei, vaan: joista seudulle levisi suloinen, hurmaava tuoksu.\nMutta juuri siinä kasvoi kukkasia kaikkein eniten missä he kaksi\nistuivat. Ne kaksi olivat neitonen ja nuorukainen, jotka tulisesti\nrakastivat toisiaan. Neitonen tunsi nimen: Karuliina, ja nuorukainen\ntunsi nimen: Isitoori. Karuliina oli kauniimpi kuin mitkään kertomusten\nimmet. Ja Isitoori? hän oli uljas kuin sydänvertaan vuotava hirvi,\npitkä ja solakka kuin honka kankahalla, leveäharteinen ja voimakas kuin\nmetsien kontio. Kaunis kuin — — ——. Ja kun hän lauloi, niin — — -.\n\nJa noin yhä edelleen minä voisin jatkaa. Mutta vaikka se minun\nmielestäni olisikin runollinen alku, niin voisi joku tehdä tätä\nkaunista alkua vastaan sen ystävällisen muistutuksen että se on\nlainattua.\n\nPaitse sitä, niin en itsekään ole aivan varma siitä että olen\nonnistunut pannessani naiselle nimeksi Karuliina ja nuorukaiselle\nnimeksi Isitoori. Karuliina nimeä vastaan ei minulla ole paljoakaan\nmuistuttamista; mutta Isitoori!\n\nKun minä ajattelen Isitooria, niin minusta tuntuu, ettei koskaan\nole sen nimistä nuortamiestä ollut niin tavattoman kaunista, niin\nmahdottoman uljasta, niin hirmuisen väkevää, niin helkkarin hyvää\ntenoria ja niin tuiki runollista kuin mitä minun kertomukseni sankari\ntulee olemaan; niin ja oikeastaan jo on — minun päässäni.\n\nTämä kertomus on jo todellakin minun päässäni aivan valmiina ja minä\nsen teille kerron, kunhan vaan pääsen hyvään alkuun.\n\nSiis mielipiteeni näiden kahden nimen suhteen on se, ettei Isitoori\nnimi sovi tämän kertomuksen sankarille. Mutta niinpian kun pääsen\nparempaan alkuun mietin myöskin paremman nimen.\n\nKerroin myöskin äsken että: \"Oli yksi helteinen kesäkuun aamu.\" Se ei\nole oikein, sillä aamut eivät tavallisesti ole niinkään helteisiä.\n\nMyöskin mainitsin äsken että: siinä missä he kaksi istuivat, kasvoi\nkukkasia kaikkein eniten.\n\nSekin oli virheellinen, eli oikeammin aivan yliluonnollinen ajatus,\njonka todenperäisyyttä en voi ketään saada uskomaan; en edes itse usko.\nSillä kun kukkasen päälle istuu niinkin raskas olento kuin rakastunut\nihminen, niin saa olla jokseenkin varma ett'ei kukkanen sen jälkeen\nole kaikkein elinvoipaisin. Ja mikä voima niitä juuri sille kohdalle,\njossa heidän painonsa maata kosketti, olisi niin erityisen runsaasti\nkasvattanut?\n\nAinoa mitä itsekään voin täydellisesti hyväksyä ja mielihyvällä\nomakseni tunnustaa, on tuossa äskeisessä alussa seuraavat katkonaiset\nlauseet: \"Kaunis kuin...\" \"Ja kun hän lauloi, niin...\"\n\nNuo kaksi lausetta olivat verrattomia. Ja niiden verrattomuus oli juuri\nsiinä, että lauseet olivat puolinaisia. Kuulijat nimittäin voivat\nnoiden lauseiden täytteeksi ajatella niin mahdottoman runollista, ja\nniin siintävän kaunista kuin kunkin kuulijan runollinen kyky sallii ja\nkeksii. Ja minä vakuutan että minä olen jokaisen kuulijani ajatusten\nkanssa aivan samaa mielipidettä.\n\nSiitä tulisi uusimuotista osuustoimintaa.\n\nMinä kun en voi kertomustani noinkaan alottaa, niin koetan toista —\noikeammin kolmatta tietä.\n\nOli siis kerran nuori mies, joka rakasti tulisesti nuorta naista.\nNainen... — — Mies... — —\n\nEräänä päivänä... — — He tahtoivat... — — — Nainen tunsi... —— — —\n\n(Kertoja joutuu hämilleen. Avaa suunsa kertoakseen, mutta ei löydä\nalkua. Näyttää hyvin hätääntyneeltä.)\n\nHyvä isä sentään! Tuolla tavoin en pääse eteen enkä taakse.\n\nMutta anteeksi; pieni välikysymys: Katsokaapas onko minun nokkani\npunaisena?!\n\n(Ääni joukosta: Se on jo sinisenä!)\n\nSen se teki! — — —\n\nArvoisat ihmiset!\n\nÄlkää milloinkaan antautuko tälle alalle. Ja minä itse olisin\nensimäinen tätä neuvoa seuraamaan, mutta kun olen niin varmasti\npäättänyt, oikeastaan vannonut rupeavani kertojaksi, niin tahdon olla\nuskollinen valalleni ja senvuoksi koetan vielä. Ja nyt minä alotan näin:\n\nSe sattui synkkänä sysimustana syyskuun sydänyönä. Vesi valkeassa\nvaahdossa voihkien valitteli, varmoja, vapisevia, vantteroita\nrantakallioita vasten hyökätessään. Eikä tuikannut tänä tapahtuma-yönä\ntuhansien tulisien tähtien taivaisista taajoista tarhoista tiukat\ntulet. — —\n\nTuollaisessa puvussa minun kertomukseni; sehän olisi jotain\nsuuremmoista. Tuohan heläjäisi kirkkaasti kuin latinan kieli. — En\nminä latinaa kuullut ole, vaan olen kuullut sen, että se helisee.\nMutta minä tunnen, ettei minussa ole miestä tällä tavalla koko juttua\nheläjyttämään ja tähän tapaan en siis voi jatkaa.\n\nNyt alan minä viimeisen kerran. Minä valitsen nyt yksinkertaisen\nsuunnan, eli tyylin, miten sitä sanoisin. Ja jos en nyt vie sitä\nloppuun, niin minä pelkään, että tämä kertomus jää minulta kertomatta.\nMinä kuitenkin vakuutan, että se on aivan valmiina minun aivoissani ja\nminä tunnen miten kaunis, liikuttava ja jännittävä se on.\n\nSe on kummallinen tarina. — Minä olin silloin nuori mies ja hän oli\nnuori nainen. Me molemmat rakastimme toisiamme. Mutta sitten eräänä\niltana kun me taasen istuimme iltaa viettäen hänen kammarissaan, niin\nyhtäkkiä... — —\n\n(Kertoja joutuu hämilleen.)\n\nNiin tapahtui, että... — — —\n\nSilloin he näkivät miten...!! —\n\nSilloin he molemmat...!! — —\n\n(Kertoja hätääntyy yhä enemmän)\n\nMutta...!!! — — —\n\n(Aikoo lähteä. Palaa ikäänkuin alun löytäneenä.)\n\nNiin silloin...!!!! — — —\n\n(Lähtee. Mennessään melkein itkien. \"Sittenkään\" sanalle painoa.)\n\nSe ei _sittenkään_ alkanut oikein!!\n\n\n\n\nMinun vihittyni.\n\n\nMenin eräänä iltana toverini luo. Jo tervehtiessäni huomasin hänessä\njotain erikoista; hän näytti suuttuneelta.\n\nTein puhetta ja kysyin ensimäiseksi leikkiä lasketellen: Miksi hahmos\nmuuttui Kain?\n\nMutta sitä minun ei olisi pitänyt kysyä, sillä se saattoi ystäväni\nvallan raivoon. Hän alkoi mittailla lattiaa edes ja takaisin ja siinä\nkulkiessaan piti hän minulle seuraavan saarnan, jonka saarnan kestäessä\nminulle ei tullut tilaisuutta ainoankaan sanan lausumiseen: — Tunnetko\nhäntä? alotti hän. Minä onneton olen häneen katkaisemattomilla siteillä\nvihitty.\n\nEi siinä ollut pappia ei lukkaria, eikä siinä luettu eikä laulettu,\nmutta sittenkin. —\n\nJo nuoruudestani minä häntä tulisesti rakastanut olen, sillä se on\nsuloinen ja hyvä.\n\nNiin, todellakin hyvä, mutta minulle on se muuttunut pahaksi, sillä\nminä rakastan häntä yli kaiken. Hänen tähtensä minä kalleimman\naarteeni; ajan, hukkaan; hänen tähtensä.\n\nHänelle minä kammarini somistan ja vuoteeni valmistan, sillä minä olen\nvihitty häneen.\n\nHänen kanssaan minä irstaimmat mielikuvani synnytin ja hänen\nsyleilyssään niitä ihailin.\n\nHänen sylissään minä ontoimmat iloni tunsin, tyhjimmät nauruni nauroin,\nsynkimmät hetkeni elin. Ja hänen tähtensä minä karvaimmat itkuni itkin.\n\nHänen kanssaan minä nuoruuteni kalliin viettänyt olen ja hänen kanssaan\ntyhmimmät unelmani unelmoinut.\n\nHänen helmassaan minä löyhimmät tuulentupani rakensin. Ja hänen\nhelmaansa minä helminauhani kalleimmat helmeni, yhden toisensa jälkeen\npirstoiksi pusersin.\n\nJa hänen kanssaan minä nyt, pakosta, päivää ja yötä vietän, sillä minä\nolen tottumuksen orja.\n\nHänen kanssaan minä paljon olen mailmaan saattanut: valehtelijoita,\nvarkaita, tylsämielisiä, hulluja, kaatuvatautisia, mykkiä, sokeita,\nkuuroja, ontuvia, kädettömiä, jalattomia ja satojen tautien runtelemia.\nMoni niistä kuoli, mutta usea eloon jäi — minulle itselleni taakaksi ja\nmuille harmiksi ja syväksi inhoksi.\n\nJa mitä minä pahaa tein ja ajattelin, sen minä yksinäisinä hetkinä\nhänen kanssaan valmiiksi sommittelin.\n\nEttä hän sellainen on, sitä ei moni tiedä, mutta minä sen tiedän, että\nminä huonoon vihitty olen.\n\nMinä muistan ajan, jolloin häntä jumaloin; se oli lempemme ensi aika.\nSilloin me hulluissa haaveissa elimme ja silloin me enimmät rammatkin\nelämään saatoimme. Onneton aika! Tyhjää, tyhjää täynnä, sun kaamea\nmuistosi on.\n\nMutta nyt! Nyt minä sydämeni syvimmästä sitä vihaan, johon minä vihitty\nolen. Ja jos minulla olisi voimaa, jos minulla olisi tahdon-lujuutta,\njos olisin kylmäverisempi kuin olen, niin tyynenä minä myrkkymaljan\nsekoittaisin ja iloiten hänelle sen ojentaisin. Ja silmää räpäyttämättä\nminä hänen kuolintaisteluaan katselisin; niin rakas ja hyvä kuin hän\nminulle onkin.\n\nMutta minä olen tunteen-lapsi, haaveen lapsi ja minä olen tahdoton\nraukka. Ja tahtoni voiman minä olen nälkään näännyttänyt, liittomme\nmonina, pitkinä vuosina.\n\nSilloin kun minä työtä tehdä tahdon, lähenee se minua viekkaana, hyvänä\nja hymyilevänä. Se kiertää näkymättömän kätensä yli kaulani, se suikkaa\nnäkymättömillä huulillaan minulle hekumallisen suudelman, se kuiskaa\nkorvaani lepoa ja autuaallista lempeä ja minä olen voitettu. Ja silloin\nminä joutavuuksiin, hullutuksiin, haaveiluihin ja mihin hyvänsä valmis\nolen; odotan vaan hänen oikullisia määräyksiään.\n\nMinä hoidan sitä hellästi kuin äiti sairasta lastaan. Minä syötän sitä\nja hellin niinkuin ruttoa povellani; sillä samalla kuin minä sitä\nintohimoisesti rakastan, samalla minä sitä tulisesti vihaan.\n\nMinä olen sille liian suuren vallan antanut, ja nyt se minussa joka\nhermon hallitsee. Se kiertää voimakkailla käsillään ympäri minut,\nniinkuin humala tukiseipäänsä. Ja vaikka minun järkeni, minun parempi\nminäni, sitä syvästi vihaa, niin irti minä en pääse, sillä minä olen\ntottumuksen orja.\n\nKun minä joskus hänen viekotuksistaan huolimatta koetan työtäni jatkaa,\nniin silloin se parhaan taitonsa liikkeelle panee. Se kuiskuttaa\nminulle korvaani tuhansia esimerkkejä siitä, miten liiallinen työnteko\non monenkaltaisiin sairauksiin syynä ollut ja paljon muuta se kertoo.\nJa kun minä kotvan hänen laverruksiaan kuuntelen, niin tunnen minäkin\ntodella milloin piston rinnassani, milloin muuta tuskaa ja työni minä\nheitän.\n\nSenjälkeen kiusaajani minut milloin minnekin viekoittaa, useimmin hänen\nlempipaikkaansa joka on — vuode.\n\nKun minä ensin hänet tuntemaan opin, niin silloin hän silmissäni\nkauniille näytti ja suloisilla kuvilla minun sydämeni hänen\nläheisyydessään täyttyi. Ja minä hänen suutelevien huuliensa mehusta\njuovuin. Ja minä häntä syleilin illoin ja aamuin, päivin ja öin ja aina\nminun lempeni oli muuttumaton, sillä en minä hänessä mitään rumaa, enkä\nmitään pahaa nähnyt.\n\nMutta nyt?!\n\nNyt minä kauhulla näen tuon entisen jumaloimani koko alastomuudessaan.\nNyt minä sen alasti näen, sillä minä olen sen alasti riisunut. Ja minua\npuistattaa syvä inho, sillä nyt minä vasta nuo hämmästyttävät haavat ja\nmätäpaiseet näen, joita rakastettuni ruumis ylt'yteensä täytenä on.\n\nJa tuon inhoittavan näyn keralla, tulee mieleeni loppumaton katkerain\nmuistojen sarja, joissa minä nyt ymmärrän hänen, tuon vihittyni,\npää-osaa näytelleen.\n\nJa minun vihani nousee ja inhoni kasvaa ja aivoissani varmistuu ajatus:\nminä tahdon hänestä vapaaksi päästä!\n\nMutta minulla on valittavana vain yksi ainoa keino ja se on: että minä\nmyrkytän hänet. Ja sen minä vannon tekeväni, niin totta kuin minä jo\nmyrkyn häntä varten varannut olen!\n\nTässä pidätti ystäväni sanatulvaansa ja oli hetken vaiti. Minä\nkäytin tilaisuutta hyväkseni ja lausuin epäilykseni hänen henkisestä\nterveydestään, sekä kehoitin häntä rauhoittumaan. Sillä minä olin\nhänen puhuessaan tullut aivan varmasti vakuutetuksi siitä, että hän on\ntullut mielenvikaiseksi. Mutta puheelleni huomiotaan lainaamatta jatkoi\nystäväni:\n\n— Ja sen myrkyn nimi on _ahkeruus_.\n\nMutta sen nimi, johon minä vihitty olen, ja jonka minä ahkeruudella\nmyrkyttää päättänyt olen, ja jota minä jumaloiden rakastanut olen, sen\nkiusaajan nimi on: _laiskuus_; ja sen minä myrkyttää tahdon.\n\nMinun pelkoni haihtui ja ymmärsin ystäväni.\n\n\n\n\nPerintö.\n\n\nNeiti X kertoi:\n\n— Minä olin silloin mustalaispojan kokoinen. Tuo määrittely ei ole\ntietystikään kaikkein tarkimpia. Mutta miksikäs te siitä tulisitte,\nvaikka tietäisitte minun silloisen ikäni paremmin kuin viisi sormeanne!\nMinä nyt olin siis täsmälleen \"mustalaispojan\" kokoinen siihen aikaan.\n\nMinä tapasin sen eräänä päivänä aivan äkkiarvaamatta edessäni; sen\nnimittäin josta minä kertoa tahdon. Ja se oli omituista että me\nmolemmat heti ensi näkemällä mielistyimme toisiimme. En minä nyt\nsentään hänen tunteitaan voi niin varmaan taata, mutta omat tunteeni\nminä kyllä tiedän.\n\nEn muista enää mitä me ensi tapaamisemme hetkenä oikeastaan\nkeskustelimme, mutta ehk'ei se ollut tärkeää, eikä se ainakaan ollut\ntähän kuuluvaa.\n\nYstävyytemme alkuaikoina minä kävin häntä usein tapaamassa, joskus\nmoniaita kertoja päivässä. Hän ei kylläkään tullut minua koskaan\ntapaamaan, mutta siihen oli kait aivan yksinkertaisesti syynä se, että\nhän oli saattamaton; hän ei voinut liikkua.\n\nTämä ystäväni omasi erinomaisen kyvyn luoda ihmisestä ulkonaisen kuvan,\nja asettaa se ihmisen itsensä katseltavaksi. Ja juuri se ominaisuus\nveti, ainakin minua, yhä lujemmin hänen yhteyteensä.\n\nMuuten on se aivan tavallinen luonnonilmiö, että tuommoiset\nsaattamattomat, paikoillaan-olijat, saavat jonkun erityisen\nomituisuutensa, jonka taidon, tai erikoisuuden näytteleminen heille\ntuleekin tavallisesti oikein elämän tehtäväksi; niin oli tässäkin\nkäynyt. — Mitä vanhemmaksi minä tulin, sitä vahvemmaksi meidän\nystävyytemme muodostui.\n\nOlin sitten jo suuri tyttö, kun eräänä maanantaiaamuna tunsin erityisen\nvoimakasta halua tavata ystävääni. Minä olin edellisenä iltana ollut\nmuutamassa tanssi-tilaisuudessa ja rakastunut erääseen nuorukaiseen\noikein \"silmittömästi\", niinkuin sanotaan, kun tästä asiasta tahdotaan\noikein vaikuttavasti ja voimallisesti puhua.\n\nYstäväni oli vähitellen muuttunut semmoiseksi neitosten — jopa\nnuorukaistenkin — ystäväksi, joilla välistä on hyvinkin suuri osa\nnäyteltävänä, rakastuneihin ihmisten jokapäiväisessä elämässä. Minä\nluonnollisesti myöskin kapusin ensimäisenä hänen luokseen. Minä\njuttelin hänelle sydäntäni polttavat asiat ja hän vaieten kuunteli.\nEnkä minä häneltä muuta selvitystä saanutkaan kuin että: kyllä hän muka\nluuli pojan minusta pitävän, näytinhän minä muka niin nuorekkaalta\nja kauniiltakin. Ja minä palasin hyvin lohdutettuna hänen luotaan.\n\"Kaunis\", \"nuorekas\", ne ystäväni arvostelut hivelivät niin suloisesti\nsydäntäni. Saman mairittelevan lausunnon olin häneltä monasti ennen jo\nottanut ja se kai se ystävyyttämme lujittikin.\n\nSiitä on kulunut jo pitkät ajat, kun ensikerran ystäväni luona\nkävin, rakkaus-asiaini pakottamana. Meidän perheemme on senjälkeen\nhajaantunut, vanhusten kuoleman ja sisaren ja veljen naimisiin menon\nkautta. Minä yksin olen vielä naimaton ja elän rahaini koroilla, sillä\nme joka lapsi saimme periä joltisenkin summan.\n\nPerinnönjaossa pyysin minä, ja sain myöskin hoitooni tuon\n\"saattamattoman\". Minä rakastin häntä suuresti ja täytyihän minullakin\nolla joku jolle lempeäni tuhlasin.\n\nKyllä se minulta itseltäni hoitamatta jäisi, mutta palvelijani hoitaa\nhäntä erityisellä hellyydellä, pesten, pyyhkien ja puhdistaen. Näyttää\nettä ystäväni on voittanut palvelijanikin suosion.\n\nMonien vuosien kuluessa on ajanhammas, niin kuin näette, tehnyt työnsä\nminun kanssani täällä toukkien ja matojen pesässä. Minun käyntini\nystäväni luona on alkanut harventua. Syy meidän väliemme kylmenemiseen\nlienee siinä, että ystäväni on alkanut vähitellen muuttua suorastaan\nhävyttömäksi, väittäen että minä vanhenen ja rumenen arveluttavalla\nvauhdilla.\n\nTaasen viime maanantaina menin hänen luokseen, samanlaiselle asialle\nkuin monta vuotta sitten, josta olen maininnut. Minä olin taasen\nrakastunut muka; sitä voipi vielä näinkin vanha olento hupsia. Menin\nsiis ystäväni luokse, niinkuin rakastunut ainakin. Minä esitin hänellä\nkysymykseni niin nuorekkaan ja reippaan näköisenä kuin taisin. Minä\nkysyin häneltä suoraan, että mitä hän arveli minun ulkonäöstäni\nnykyjään? Ja minä kysyin: luuliko hän, että joku nuorimies voisi vielä\nminuun kiintyä:\n\n— \"Sinä olet jo vanha ja ruma!\" oli ystäväni suora ja jäädyttävä\nvastaus.\n\nMinä koetin puolustautua rahoillani, mutta tulos oli sama. — Kyllä\nminä olin ennenkin jo saanut häneltä suoria vastauksia, mutta nyt minä\nen ollut siinä mielen-tilassa että olisin voinut olla tyyni. Ja niin\nhävyttömältä kuin se kuuluukin, kohotin minä nyrkkiin puristetut käteni\nylös, aikomuksessa antaa tuolle saattamattomalle, puolustautumaan\nkykenemättömälle ystävälleni iskun, joka varmasti olisi ollut hänelle\nviimeinen. Ilettävä aikomukseni tuli kuitenkin ehkäistyksi, sillä minä\nkuulin avainta väännettävän ja huoneeseen astui palvelijani ja minä\nhäveten luikin toiseen huoneeseen.\n\nMietin sitten että varmaan huoneeseen tulijalla oli myöskin ystävältäni\njotain kysyttävää itsensä suhteen. Voisihan ystäväni nyt siellä jutella\nkoko äskeisen hävyttömyyteni häntä kohtaan. Olin minä kuitenkin\nvakuutettu siitä, että hän ei sitä tee; sillä hän oli niitä, jotka\neivät koskaan puhu mitään näkemistään ja kuulemistaan, yhtävähän kuin\nmuustakaan.\n\nVähän ajan kuluttua, kun tiesin ystäväni taas olevan yksin, menin\nuudelleen hänen luokseen. Nyt astuin hänen eteensä melkein vaatien\nitselleni tunnustusta. Tuskin olin kuitenkin siihen ehtinyt, kun sain\nnähdä loppumattoman sarjan puutteellisuuksia niin kasvoillani kuin\nruumiissanikin. Ja hän lopetti kuvatulvansa hävyttömämmin kun olin\nosannut odottaakaan: \"Sinä olet niin ruma ja ryppyinen, että sinä olet\nsuorastaan ilettävä.\"\n\nSilloin minun kärsimykseni mitta oli täysi. Käteni pusertuivat\nnyrkkiin, kohoutuivat. Ja vihasta punaisena työnsin minä koko nyrkkini\nhäneen.\n\nSe oli hänen viimeinen hetkensä. —\n\nJa salin nurkassa seisoneen vanhan perintöpeilin lasi sälähti silloin\nnyrkkini voimakkaasta iskusta sadoiksi pieniksi sirpaleiksi, jotka\niloisina helisten putoilivat salin permannolle.\n\nKun minä sitten lattialta kokoilin ystäväni palasia, niin jokainen pala\ntoisti minulle saman minkä isopeili äsken oli sanonut. Se suututti\nminua siihen määrään, että kokosin palat säkkiin, menin ulos, asetin\nsäkin kivelle ja hakkasin toisella kivellä säkin päälle kauvan. Vasta\nsitten kun arvasin, ettei palasista enää yksikään kykenisi minun\nnaamaani kuvastamaan, lopetin työni.\n\nOnneksi ei minua kukaan tavannut työssäni, sillä palvelijanikin sattui\nolemaan poissa kotoa; muuten minä nyt ehkä istuisinkin Niuvanniemessä.\n\nKun ystäväni senjälkeen kyselivät peilini kohtaloa, selitin heille,\nettä olin vahingossa kaatanut tuolin peiliä vasten sillä seurauksella,\nettä lasi putosi sirpaleina lattialle.\n\nOlen jälleen hankkinut uuden peilin; ostinkin sen parhainta, puhtainta\nlasia. Mutta kun ensikerran tämän uuden eteen asetuin, niin huomasinpa\nsuuresti erehtyneeni siinä, että olin parhaan valinnut, sillä varmana\nja itsetietoisena vakuuttaa nykyinen edeltäjänsä tuomiot tosiksi. Ja\nminä onneton en voi nyt edes lohdutella itseäni peilini huonoudella.\n\n\n\n\nRatsastaja.\n\n\nOli kerran nuorukainen, joka ratsasti valkealla ratsulla läpi ihanan,\nmetsäisen seudun. Se hevonen oli niin raju ja se laukkasi eteenpäin\nilman suitsia. Mutta eipä tahtonut nuorukainenkaan hevosta suitsittaa,\nei tahtonut sen juoksua hillitä eikä päämaalia sille määritellä.\n\nEteenpäin vaan! sama sitten minne! loisti sen nuorukaisen sinisistä\nsilmistä.\n\nSe seutu oli niin ihana, ja se valkea hevonen niin nopea ja mieli sillä\nnuorukaisella niin täytenä iloa ja riemua, että se tunnelma sanoiksi\npyrki:\n\n— Suuri, suuri ja mahtava on elämä! Kaunis, kirkas ja ääretön on\nriemu! En tiedä minä minne menen, enkä tunne kusta tulen. Mutta lennä\nratsuni, lennä! kiidä villinä, hulluna yli viheriöitseväin kenttäin.\nKuleta minut kauas yhä ihanimpiin oloihin, sillä tämä on minun elämäni,\ntämä ijankaikkinen autuuteni. Ja minä tunnen, että tuolla jossain\nkaukana varttoo minua vielä suurempi onni, sellainen, jota ei kukaan\nvielä ennen minua tuntenut ole. — Kiidä eteenpäin valkea hevoseni, vie\nminut, vie onneni maahan! Siellä, siellä mun elämäni kulukoon ja siellä\nkuolemakin tulkoon — jos tulee.\n\nJa yhä korkeammalle kohosi selvällä taivaalla kulkeva kultainen\naurinko, sillä se oli aamuhetki.\n\nJa riemun hurmaamana huuteli ratsastaja puille ja pensaille, linnuille\nja kukkasille, kannustaen villiä, nelistävää ratsuaan.\n\nSe nuorimies muisti kulkeneensa jo kauan, vain ei ennen näin ihanaa\ntavanneensa. Ja puut huojuttelivat hänelle vihreitä oksiaan, linnut\nvirittivät laulujaan ja pienet kukkaset kumarsivat hänelle pieniä\npäitään kuin sadun prinssille ikään. Ja pehmyt sammal, jonka helmaan\nsen valkean ratsun kavio syvälle vajosi, riemuitsi onnestaan. Metsän\nSinipiika ja muut Tapiolan jumalten ihanat tyttäret liehuivat hänen\nvierellään. Vuoroin heistä yksi, vuoroin toinen satulassa istuvan\nnuorukaisen syliin nousi, kädet kaulaan kiersi, suuta suikkasi ja poven\npovea vasten painoi. — Eikä tietänyt nuorukainen ääriä onnelleen.\n\nMutta kerran, kun päivä ylimmilleen ehti ja kuumimmin lämmitti, tunsi\nnuorukainen itsensä väsyneeksi ja hiljentynyt oli valkean ratsunkin\nankara vauhti. Silloin laskeusi nuorukainen alas satulasta ja\nlevähdytti itseään ja valkeata ratsuaan.\n\nLevon jälkeen satuloi hän uudelleen ja kiisi pois, mutta vain harvoin\nvauhti enää entiselleen kohosi. Seutukin, ennen ihana, nyt vähitellen\nyksitoikkoisen kolkoksi vaihtui. Ja tuo ennen niin virkku hevonen\nkompasteli nyt usein ja suinpäin joskus ratsastajakin satulasta alas\nsuistui.\n\n— Mikä on tämä tie, jota ei minun hevoseni kulkea voi? huusi tuskaisena\nnuorukainen.\n\nJa ääni jostain kaukaa vastasi hänelle:\n\n— Se on elämä! Se on tosi-elämä, ja sitä ei sinun ratsullasi kuleta.\n\nSilloin loppui tyysten sen valkean ratsun voimat; se kompastui, kaatui,\neikä noussut enää.\n\nSyvän liikutuksen valtaamana seisoi mies kuolleen ratsunsa ruumiin\nvieressä ja kysyi ikäänkuin itseltään:\n\n— Mikä se oli tuo hevonen?\n\nJa taas kuului jonkun näkymättömän vastaus:\n\n— Se oli \"Unelma\".\n\nOli omituista ettei nuorukainen ollut ennen koskaan tuota kysymystä\ntehnyt. Mutta silloin kun hän tuolla ratsullaan kiidätteli\ntuntemattomia teitä, silloin hän nimitti tuota ratsuaan \"Elämäksi\". Ja\nhän todella niin luuli, että se, jonka satulassa hän huoletonna istui,\noli itse elämä.\n\nJa mies kaivoi kuolleelle haudan ja hautasi \"Unelmansa\", sen hyvän,\nvillin juoksijan, jonka selässä hän niin monta ihanaa seutua\nsivuuttanut oli. Ja kun hän multia ripotteli hautakummulle, tunsi hän\nsielussaan omituisia tunteita, sellaisia joita ei hän koskaan ennen\ntuntenut ollut; ja hän kysyi taasen: — Mitä minä tunnen?\n\nJa taas vastasi joku näkymätön ääni hänelle:\n\n— Kaipausta.\n\n— Mitä minä kaipaan? kysyi nuorukainen. Ja se näkymätön vastasi:\n\n— Sinä kaipaat mennyttä joka oli valhe.\n\nNiin kysyi nuorukainen:\n\n— Mikä sen menneen, sen jumalallinen, suloisen ja ihanan valheen nimi\noli?\n\nJa ääni vastasi:\n\n— Se oli sinun nuoruutesi.\n\nSilloin itki vaeltaja, itki kauan ja katkerasti, itki niin että\nvavahteli voimakas mies; sillä hän oli jo todellakin mieheksi muuttunut.\n\nKauan viipyi hän \"Unelmansa\" haudalla ja peitti sen silaamattoman\nkummun muistojen kukkasilla.\n\nMutta \"Unelman\" haudalle kasvoi toivon-tammi. Vihdoin nousi vaeltaja,\ntaittoi sauvan itselleen toivon elinvoimaisesta tammesta ja läksi\ntaipaleelle.\n\nToivon tammisauvaan ruumistaan nojaten hän nyt tietään astuu. Eikä\ntunne hänen elämänsä tarinaa vieras, eikä tiedä mistä hän tulee eli\nminne hän menevä on.\n\n\n\n\nApteekki.\n\n\nIhmisen luonne on hyvin varustettu apteekki, jonka peitetyillä\nhyllyillä on rohtoja makeimmasta hunajasta tappavimpaan myrkkyyn asti.\n\nMutta kun me jokainen omistamme tällaisen apteekin lääkevarastoineen,\nniin on luonnollista, että kauppa käy huonon puoleisesti. Kukapa niitä\nostaisi toiselta kun itselläkin kyllin on. Mutta kaupan täytyy käydä\nja varaston vaihtua. Sitä varten olemmekin me ihmiset, apteekkien\nomistajat, keksineet auttavan keinon: me annamme lääkkeitä ilmaiseksi\nystävillemme ja etenkin vihamiehillemme.\n\nSe tapahtuu seuraavasti: Minä tarkastan lähimmäistäni. Ja niin pian kun\nluulen keksineeni hänessä jonkun vian tai puutteellisuuden, kieritän\nminä pillerit ja lähetän ne apteekissani palvelevan \"Kieli\"-nimisen\njuoksupojan, keralla lähimmäiselleni. Usein \"Kieli\" kulettaa pillerit\nlähimmäiseen apteekkiin, josta ne tarpeellisten lisäysten kanssa toisen\njuoksupojan ohella lähetetään seuraavaan apteekkiin. Ja niin jatkuu\nkierto apteekista apteekkiin, kunnes ne viimein saapuvat osotetulle\nhenkilölle, asiallisten lisäyksien kanssa.\n\nJoskus sattuu niinkin, että asianomainen potilas ei saa lääkkeitä\nkäsiinsä ensinkään. Mutta ei niiden häviämisestä ole kellekään mitään\nvahinkoa; ennemmin voisi sanoa että siitä on hyötyä, sillä lääkkeitähän\non niin tuskastuttavan paljon.\n\nMutta silloin kun lääke kunnialla saapuu perille tekee se kumman\nvaikutuksen. Jos ei lääkkeiden saaja saa tietoonsa kuka on lähettäjä,\nniin joutuu hän ikäänkuin jonkunmoiseen pienen raivohulluuden\nvaltaan. Lääke vaikuttaa, sillä se on voimakasta. Mutta kohta kun\nhän saa tietoonsa lähettäjän, tyyntyy hän jonkunverran ja alkaa\nmyös vuorostansa pyöritellä pillereitä; sillä onhan hänkin apteekin\nomistaja. Hän käärii siis suurella huolella kokoon tipat, pillerit,\npulverit ja laastarit ja lähettää juoksupoikansa niitä kulettamaan. Ja\nnäin matkaan lähtenyt lähetys kulkee samoja teitä ja saa lisäyksiä ja\ntäydennyksiä aivan kuin äskeinenkin. Ja näin jatkuu tavarain vaihetus\nherkeämättä.\n\nSe on vielä niin omituista, että jokaisessa apteekissa tuo paketti\notetaan vastaan, tutkitaan ja lisätään. Ja kun juoksupoika jättää\nkäärönsä toisen apteekin tiskille on hänen tavallinen sanansa: \"Ei\nvain jumalan tähden pidä sanoa kuka sen on toimittanut\", tai jotain\nsen tapaista. Se osottaa lähettäjän vaatimattomuutta ja sitä, että\nhän tahtoo pysyä salassa siltä huomaavaisuudelta, jota hän pelkää. Ja\nkäärö, joka alussa oli pieni ja vaatimaton, kasvaa nopeasti kun vyöryvä\nlumipallo nuoskeassa lumessa.\n\nJokaisessa apteekissa on oma palvelijakuntansa. Muiden mukana kuuluu\npalvelijakuntaan muuan \"Omatunto\"-niminen neiti.\n\nAlkuperäisiltä taipumuksiltaan on tämä neiti niin hyvä, että hän\ntahtoisi kaikki myrkyt hävittää ja ainoastaan hunajaa lääkkeenä\nkäyttää. Mutta proviisori \"Vanhan-Aatamin\" mahtava, pöyhkeilevä\npersoona saa usein tuommoiset esitykset ja ajatukset kuoletetuksi\nennenkun neiti Omatunto on niitä ennättänyt täydelleen edes ajatella,\nvielä vähemmin julkilausua. Silloin neiti saa vetäytyä syrjään ja\nproviisori itse valmistaa lääkeannokset. Onni on kuitenkin, että\ntohtori \"Järki\", käy niin useasti tarkastelemassa noita Vanhan-Aatamin\nseoksia. Näillä tarkastusmatkoilla särkee hän usein jo valmiiksi\nkäärittyjä lähetyksiä. Tempaapa vielä usein pois paketit, joita\njuoksupoika jo käsissään pitelee, pois tempaa ja hävittää.\n\nUsein syntyy näiden kahden herran, proviisorin ja lääkärin välillä\ntappeluitakin lääkeopillisista kysymyksistä ja usein sattuu niin, että\nVanha-Aatami voittaa.\n\nMuutamissa apteekeissa ovat Järki ja Omatunto, Vanhan-Aatamin\nvaanimisista huolimatta päässeet niin pitkälle toistensa kanssa,\nettä ovat perustaneet rakkausliittoja. Kun vanha proviisori on tämän\nkeksinyt, on se riehunut kuin hullu. Usein se onkin liiton rikki\nsaanut; mutta niinkin on käynyt, että Vanha-Aatu on pistetty vahvojen\nkalterien taakse. Sieltä sen on sitten voimatonna täytynyt katsella\nmiten hänen rakkaita seoksiaan hävitetään.\n\nMutta usein tekivät liiton myöskin lääkäri Järki ja provisori\nVanha-Aatami. Siitä on vasta syntynyt, veijariliitto. Ja neiti Omatunto\non sellaisten liittojen hallitessa saanut venyä ja vanua. Omantunnon\novat nämä kaksi ystävystä tahtoneet muodostaa oman mielensä, halunsa\nmukaiseksi.\n\nUseimmiten tämä harjoitus päättyykin siihen, että Omatunto kuolee,\neli oikeammin valekuolee. Silloin ne toiset sitovat tuon valekuolleen\nOmantunnon käsistä ja jaloista ja ottavat hänen kasvoistaan\njäljennöksen. Jäljennöksen avulla laittavat he sitten naamarin\nja peli on huipussaan. Nyt heistä vuoroin toinen, vuoroin toinen\nasettaa päähänsä Omatunto-vainajan naaman jäljennöksen, pukeutuu\nhänen hameisiinsa ja alkaa esiintymään Omanatuntona. Parhaiten ja\nerehdyttävimmin osaa Järki matkia. Ja silloin valmistelee hän niin\nviekkaita sekotuksia, että Vanha-Aatamikin nöyränä tunnustaa järjen\netevämmyyden ja tottelee hänen määräyksiään.\n\nSääli sitä jolle tällaisesta apteekista lääkelähetys lähetetään.\n\n\n\n"]