[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fKxrVHMoaEjGcGNFJZ7R9J9XbJ3JAHEBOlViwPSChF2A":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2724,"Matkamuistelmia Persiasta, Mesopotamiasta ja Kaukaasiasta","Hedin, Sven",1865,1952,"2724-hedin-sven-matkamuistelmia-persiasta-mesopotamiasta-ja-kaukaasiasta","2724__Hedin_Sven__Matkamuistelmia_Persiasta_Mesopotamiasta_ja_Kaukaasiasta",null,"tietokirja",[],[],"fi",1887,1898,94177,655642,false,50684,[23,24,25],"Caucasus -- Description and travel","Iran -- Description and travel","Iraq -- Description and travel",[27],"Travel Writing","\"Matkamuistelmia Persiasta, Mesopotamiasta ja Kaukaasiasta\" by Sven Anders Hedin is a travelogue written in the late 19th century. The book recounts the author's adventures and observations during his journeys through Persia, Mesopotamia, and the Caucasus region from 1885 to 1886. Hedin provides a detailed exploration of the landscapes, cultures, and notable cities encountered along the way, reflecting both a personal narrative and a broader historical context.  The opening of the book introduces the author’s journey as he travels from St. Petersburg to Vladikavkas, noting the efficient railway system and vivid descriptions of the landscapes transitioning from monotonous plains to the Caucasus mountains. He shares observations about the regional populace, including details of dress, culture, and daily life as he approaches the mountainous territory. This section sets a tone of wonder and respect for the places and people he encounters and establishes Hedin's intent to capture the essence of these fascinating regions, promising readers a vivid portrayal of the rich cultures and histories waiting to be explored in the chapters to follow. (This is an automatically generated summary.)",[],246,"Ruotsalaisen tutkimusmatkailijan teos kuvaa matkaa halki Persian, Mesopotamian ja Kaukaasian vuosina 1885–1886. Kirja tarjoaa havaintoja alueiden maantieteestä, paikallisista kansoista sekä muhamettilaisesta kulttuurista ja historiasta.","Sven Hedinin 'Matkamuistelmia Persiasta, Mesopotamiasta ja Kaukaasiasta'\non Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2724. E-kirja on public domainissa\nsekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","MATKAMUISTELMIA PERSIASTA, MESOPOTAMIASTA JA KAUKAASIASTA\n\nKirj.\n\nSven Hedin\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKirjankustannus-liike,\n1898.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n     Esipuhe.\n  1. Matka Bakuun.\n  2. Apsheron niemimaa.\n  3. Naftateollisuudesta.\n  4. Tattarilaisista.\n  5. Kaspian meren yli.\n  6. Matka Elburs-vuoren yli.\n  7. Teheran.\n  8. Nasr-ed-Din ja hänen hovinsa.\n  9. Matka Ispahaniin.\n 10. Ispahan.\n 11. Matka Kyyron haudalle.\n 12. Persepolis.\n 13. Muutama päivä Shiratsissa.\n 14  Hautoja Shiratsissa.\n 15. Farsistanin vuoristossa.\n 16. Ratsastus Bushiriin ja matka Persian lahden yli.\n 17. Basra.\n 18. Matka Tigris virtaa ylös.\n 19. Bagdad.\n 20. Karavaanimatka.\n 21. Kirmandash.\n 22. Vieraita kansoja ja heimoja Persiassa.\n 23. Persialaisista.\n 24. Kieli, sivistys, uskonto ja lait.\n 25. Maantieteellinen katsaus. — Taide, kauppa ja teollisuus.\n 26. Matka Kaspianmeren rannalle.\n 27. Satu Zohakista ja Feridunista — persialainen sankarirunoelma.\n 28. Paluumatka Bakuun.\n 29. Kaspianmereltä Mustallemerelle.\n 30. Konstantinopeli.\n 31. Turkin kautta.\n 32. Vaunuilla Bulgarian kautta.\n     Viiteselitykset.\n\n\n\n\nESIPUHE.\n\n\nSuomenkielisiä matkakertomuksia on jo useista maista, ja ovatkin\nmatkakertomukset sangen tähdellistä ja suotuisinta kirjallisuutta\nkaikille, varsinkin nuorisolle. Tässä tarjotaan ensikertaa\nsuomenkielellä laveampi kertomus matkustuksista Aasiassa, kuuluisan\nruotsalaisen matkustajan Sven Hedin'in muistelmia matkastansa halki\nPersian, Mesopotamian ja Kaukaasian vv. 1885-86. Aina viime aikoihin\nasti on Persiasta ollut yleensä ainoastaan harvojen matkustajain kautta\nsaatuja tietoja, eikä suomenkielellä juuri mitään. Persia on yhä\nsäilyttänyt vanhat tapansa ja olonsa, ja ollen kolmelta puolelta\nluonnon muurien sulkema, on Persiassa enemmän kuin muissa Aasian\nsuurissa valtioissa säilynyt alkuperäinen muhamettilais-aasialainen\nsivistys. Vaan senjälkeen kun tällä vuosisadalla lähempi valtiollinen\nyhteys Euroopan ja Persian välillä on syntynyt, ja kun paremmat\nkulkuneuvot ovat liittäneet idän seutuja eurooppalaisten kansallisiin\nja taloudellisiin harrastuksiin, ei Persiakaan ole voinut päästä\ntekemisistä \"frengien\" (eurooppalaismuukalaisten) kanssa.\n\nMillaisia kuitenkin Persian olot olivat vielä vuosisatamme\njälkipuoliskon alkupuolessa, siitä antaa asiallisia tietoja kuuluisa\nunkarilainen Itämaan matkustaja professori H. Vámbéry (s. 1832), paitsi\nomissa matkakertomuksissaan, myös siinä esipuheessa, jonka hän on\nkirjoittanut tähän Sven Hedin'in matkakertomukseen. Näin kirjoittaa\nVámbéry: \"Kun minä vuosina 1861-64 vaeltelin Persiassa ristiin rastiin,\nhavaitsin aivan vähän jälkiä länsimaisesta vaikutuksesta. Irani\n(Persia) ja Iranilaiset näyttivät minun mielestäni valtiollisissa ja\nyhteiskunnallisissa asioissaan olevan sata vuotta jäljessäpäin\nTurkista, jota muka oli eurooppalaiseen tapaan päällin puolin uusittu.\nVilkas kansallisluonne, rohkea ajatussuunta ja yritteliäisyys kaupan ja\nteollisuuden alalla olivat tosin kaikkialla huomattavissa, mutta nämä\nkansalliset avut, vaikka kuinkakin loistavia, pääsevät ainoastaan\nvaikeasti kehittymään, kun hallinnon kaikissa haaroissa niin terävästi\nesiintyy tuo kauhea hirmuvaltaisuus, ja Persia kärsii ja nääntyy yhä\ntämän kamalan aasialaisen turmeluksen sorron alla.\n\n\"Vasta viimeisinä 25 vuotena on moniaita parannuksen oireita\nhuomattavissa. Sähkölennätinverkko leviää pitkin Irania, Persian\nlahdesta Kaspian merelle ja Khorasanista Turkin ja Venäjän rajoille,\njoten muutamassa minuutissa saadaan nyt ne tiedot, joiden\nkuljettamiseen ennen kului viikkoja. Rautatietä pääsee nyt Persian\nkynnykselle, Reshtiin, yhtä monessa _tunnissa_, kuin minä tarvitsin\n_päiviä_ päästäkseni Trapetsuntista, Mustanmeren rannalta,\nReshtiin. Viheliäisten karavaaniteitten, likaisten ja ränstyneitten\nkaravaani-asemien sijaan tulee vähitellen mukavia rautatienvaunuja\nravintoloineen; kurdilaisrosvot, tullirettelöt, itikat, auringonhelteet\nja hirmumyrskyt y.m.s. matkustajan rasitukset nyt pian jäävät\nunhotuksiin, ja ikäänkuin muistona muinaisuudesta näyttää vielä tie\nReshtin ja Kasvinin kaupunkien välillä olevan entisessä tilassaan,\nsillä Kasvinista pääsee pääkaupunkiin Teheraniin jo hyvää viertotietä.\nEi ihme siis, että Persiassa matkustavien luku enenee ja että Persiaa\nkosketteleva kirjallisuus yhä edistyy.\n\n\"Ja tällaista huomiota ansaitseekin Persia kaikin puolin. Matkailija\nlöytää siellä monessa katsannossa miellyttävän kuvan aasialaisen\nmaailman muinaisuudesta, niinhyvin valon kuin varjonkin puolelta\nkatsottuna. Elämä basareissa ja karavaani-asemilla, asukasten kirjavat\npoimuiset puvut, huoneitten ja palatsien ainoasti vähän nykyaikuistettu\nrakennustapa, julkisten menojen komeus ja omituisuudet ovat omiansa\nmuistuttamaan meille itämaalaisia satuja, joita olemme kuulleet tai\njoista olemme kuulleet puhuttavan. Ja joka on omin silmin nähnyt tätä\nomituista elämää Persian ikuisesti sinisen ja ihanan taivaan alla,\nhänen on helppo käsittää, kuinka nuoruuden innostus vaaroja, vaivoja ja\npuutetta pelkäämättä, saattaa viehättää Iranissa vaeltelemaan. Suuren\nmäärän tällaista rakkautta ja innostusta Itämaihin on Iranin matkoille\nmukaansa ottanut _Sven Hedin_. Pohjalaisen sitkeydellä on hän\nseikkailuissaan ja harhamaretkeilyissään osoittautunut yhtä\nmiehekkääksi kuin ystäväni t:ri Fagergren-vainaja. Varmaankin\nmielihyvästä loistaisivat tämän liian aikaisin kuolleen kunnon\nruotsalaisen silmät, jos hän olisi saanut lukea tämän kirjan, sillä\nHedin'in kuvaukset ovat niin luonnon-mukaisia, oivallisella\nkirjailijakyvyllä tehtyjä ja täynnä semmoisia sattuvia piirteitä\nitämaalaisesta elämästä, jotka nuoreen vaeltajaan syvästi koskevat.\n\n\"Mutta käytännöllisistäkin syistä kannattaa tarkata sitä kuvaa\nnykyaikuisesta Persiasta, jonka Hedin'in kirjasta saamme. Huolimatta\nPersian jyrkästi mielivaltaisesta hallitusmuodosta, siitä valheesta ja\npetollisuudesta piittaamatta, joka tyranniuden turvissa niin laajalti\nrehentelee, saa Persia kuitenkin kehua paremmin toimeen tulevansa kuin\nmuut muhamettilaiset maat, joiden luku tosin päivä päivältä vähenee.\nMaanlaadun hedelmällisyys, mineraalirunsaus, kasvi- ja eläinkunnan\nrikkaus tuottavat maan asukkaille verrattain vähällä työllä melkein\nkaikki elämäntarpeet, vieläpä suhteellisesti paljon luonnontuotteita\nnaapurimaihinkin vietäväksi. Persia, jota pohjoisessa rajoittaa Venäjän\njättiläissyli, käy tosin valtiollisessa suhteessa vaaroista rikasta\ntulevaisuutta kohden, mutta persoonallinen kokemus oikeuttaa meitä\narvelemaan, että Persian kansan hehkuva isänmaanrakkaus, sen\nvuosituhansia vanhan historian maine, ja ehkä myös kiistailu\neurooppalaisten kilpailijain kesken, voivat ja saavat nousta\naavistamattomaksi varustukseksi maan itsenäisyyttä suojaamaan.\nLausuttaessa tuota sanaa _Irani_, kohoaa persialaisen rinta, olkoon hän\nsitten heimoltaan kurdi, luri, balttialainen, turkkilainen j.n.e.; ei\nmikään taivas, ei mikään maa, ei mikään vesi, eikä mikään hedelmä koko\nmaan pallolla ole hänestä niin ihastuttavan kaunis ja viehättävä\nmissään muualla kuin _Iranissa_, ja se kunniakehys, jolla historia on\nseppelöinnyt Rustamin, Nushirvanin, tahi Abbas-shaahin pään, vaikuttaa\nItämaissa verrattomalla innostuksella Persian kahdeksaan eli yhdeksään\nmiljoonaan asukkaaseen.\n\n\"Matka sellaisessa maassa, sellaisen kansan kesken tarjoaa aina\nrunsaita aineita vieraalle, länsimaiselle vaeltajalle, ja viehättää\nennen kaikkia kylmään pohjolaan ja jäykkään Eurooppaan tottuneen\ntarkkaajan silmää. Sven Hedin on runsaassa määrin virvoittanut itseään\nnäitten eriskummallisten ilmiöitten lähteillä. Hän on innolla oppinut,\ntaidolla ja uskollisuudella kirjoittanut ja piirtänyt; hänen kirjaansa\notetut kuvat ovat kauniimpia ja parhaita, mitä tähän asti on Persiasta\njulkaistu. Hyvällä omallatunnolla saattaa sentähden suosittaa\nkatseltavaksi sitä kuvaa, jonka tämä voimallisen Pohjolan ihastunut\nnuori mies meille esittää tästä vielä vanhuuden heikkoudessaankin\nihantavaa loistoa kimeltävästä valtakunnasta. Retkeilyt ventovieraassa\nmaassa, kieleen perehtymätönnä, ja yhtymykset aina epäluuloisten\nitämaalaisten kanssa ovat tuottaneet lukemattomia vaivoja ja vaaroja,\nja se sitkeys, kekseliäisyys ja pelottomuus, jota Sven Hedin on\nosoittanut monissa arveluttavissa tilaisuuksissa, ovat todella minua\nhämmästyttäneet ja ihmetyttäneet. Toivoakseni Hedin ei pysähdy tähän\nensimmäiseen, niin loistavalla menestyksellä päättyneeseen yritykseen,\nvaan tutkii ja kertoo hän tulevaisuudessa muitakin Aasian osia!\"\n\nToteutunut onkin tämä Vámbéryn enne; sillä sittemmin on Sven Hedin,\nniinkuin seuraavasta lyhyestä elämäkerrasta näkyy, vaeltanut ja\ntutkinut Aasian eri seutuja, semmoisiakin, joissa ei ennen häntä ole\nkäynyt kukaan eurooppalainen, ei edes tuo nykyaikuisista Aasian\nmatkustajista Hedin'in ohessa kuuluisin tutkija venäläinen kenraali\nPrshevalski (s. 1839 k. 1888), joka vv. 1870-1888 teki nuo suuret\n\"Tutkimusretket Keski-Aasiassa\", mitkä sittemmin (v. 1891) Sven Hedin\non laajassa teoksessa (90 + 455) s. ruotsiksi kertonut.\n\nTohtori Sven Hedin on syntynyt Tukholmassa 19 p. helmikuuta 1865. Tässä\nkirjassa kerrotun matkansa perästä oli hän v. 1890 jäsenenä Ruotsin\nkuninkaan lähetystössä Persian shaahin luo, sekä jatkoi matkaansa\nTeheranista Khorasanin, Bukharan, Samarkandin, Kokanin ja Margelanin\nkautta Terekdavan-solan lävitse Kashgariin ja sieltä Prshevalskin,\nTashkentin, Kaukaasian ja Venäjän halki Ruotsiin. Kertomus tästä\n\"Khorasanin ja Turkestanin matkasta\" on v:lta 1892. Kolmannen ja\nsuurimman Aasian matkansa teki Hedin vv. 1893-97. Tämä matka on\nmerkillisimpiä, mitä nykyaikoina on tehty. Kaikin puolin\nvarustuttuansa, Venäjän, Turkin ja Persian kieliin perehdyttyänsä sekä\nsaatuansa melkoiset varat Ruotsin kuninkaalta ja yksityisiltä\npohatoilta, lähti Hedin 16 p. lokakuuta 1893 Orenburgista kirgiisien\naron poikki Tashkentiin ja Margelaniin, jossa varustettiin karavaani\ntalvimatkaa varten Pamirin, Karakulin ja Mustagatan yli Kashgariin.\nTehtyänsä v. 1894 tutkimusretkeilyjä Pamirin ylängöllä ja Mustagatan\njäätiköillä (n. 6,000 m yli meren pinnan) ja talvehdittuaan\nKashgarissa, lähti Hedin helmikuussa 1895 karavaaninensa, jossa oli 8\nkameelia, vaeltamaan pelätyn Taklamakanin hieta-aavikon poikki, josta\ntiettävästi ei kukaan ennen ole tutkimusmatkaa tehnyt. Matka erämaassa\nkesti lähes kuukauden, 13 ensi päivänä löytyi vettä, mutta sitten ei\nenää; karavaani nääntyi aavikolle ja ainoastaan Hedin, 2 miestä, ja 1\nkameeli pääsi kuolemaisillaan Khotandarja-virralle. Aksun j.n.e. kautta\npalasi Hedin Kashgariin.\n\nV. 1895 jatkoi hän etupäässä geoloogisia tutkimuksiaan Pamirissa ja\nHindukun jäätiköillä sekä Amudarjan ja Jarkentdarjan lähteillä. S.v.\njoulukuussa lähti hän taas Kashgarista Jarkentin kautta Khotaniin ja\nkameelikaravaanilla toistee Taklamakanin aavan halki Kerijadarjalle,\nseuraten sitten tätä virtaa, kunnes se hietikkoon loppui, ja siitä\nerämaita myöden Tarimiin. Tällä matkalla löysi Hedin kahden suuren\nbudhalaiskaupungin rauniot lentohiekkaan hautaantuneina ja niissä\nmaalauksia ja kipsikuvia tuntemattoman ajan ylön tarkasta taiteesta;\nmyös löysi hän Kerijavirran ääreisistä metsistä, tätä kartoittaissaan,\npaimenkansan, josta ei kiinalaisillakaan ollut mitään tietoa.\nKartoitettuansa Tarimin monimutkaisen vesistön aarniometsissä, saapui\nhän Korluun ja sieltä erämaiden poikki Lopnoor-järvelle, jonka\ntähänastiset salaperäisyydet Hedin nyt lopullisesti on kartoistaan\npoistanut. Palattuaan Tjertjenin ja Kerijan kautta Khotaniin, vaelsi\nhän v. 1896 Kuenlun vuoriston yli poikki Tibetin lännestä itään 56\nkameelin ja vastaavan miehistön y.m. kanssa. Sillä matkalla kuljettiin\n2 kuukautta 4,450 m. korkeudessa, ja eläimistä kesti ainoastaan 3\nkameelia ja 3 hevosta koko matkan Tsaidamiin; kaikki tämä alue\nkartoitettiin ja m.m. 23 ennen tuntematonta järveä, niistä yksi sisä\nAasian suurimpia, löydettiin. Matka jatkui Tsaidamista Kukunoorin ja\nLiangtseusta alkain Masjanin aavikon tuntemattoman osan kautta Ordos\ny.m. seutujen poikki Pekingiin 2 p. maaliskuuta 1897. Näin oli Hedin\nsamonnut lännestä itään koko Aasian halki. Kotimatka kävi sitten\nMongolian, Siperian ja Venäjän kautta Tukholmaan 10 p. toukokuuta 1897.\n— Berlinin, Lontoon ja Tukholman aikakauskirjoissa on hän tämän kuulun\nmatkansa tieteelliset tulokset esittänyt.\n\nSven Hedin on yksi aikakautemme suurmatkustajia, jonka matkustuksien\ntuloksista on tiede ja Aasian maanosan tuntemus rikastunut. Mutta hän\non samalla etevä kirjailija, jonka kuvaukset Itämailta välittömästi\nviehättävät ja opettavaista mielenkiintoa tarjoovat. Siinä myös on syy\ntämän kirjan suomalaisessa asussa ilmaantumiseen.\n\nPorissa marraskuussa 1897.\n\n                                             K. Jaakkola.\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\nMatka Bakuun.\n\n\nSuuren Venäjän valtakunnan eteläisimmässä päässä on Kaukasosvuoren\npohjoisrinteellä pieni kaupunki nimeltä Vladikavkas. Tähän päättyy se\näärettömän pitkä rautatielinja, joka yhdistää Pietarin Kaukaasiaan.\n\nEräissä tämän rautatien mukavissa vaunuissa matkustin minä elokuussa v.\n1885 sanottua kaupunkia kohden.\n\nVenäjän rautatiet ovat oivalliset ja rautatien vaunut paremmat kuin\nmonessa muussa maassa. Pääsee kulkemaan koko junan lävitse, vaunut ovat\nisot ja tilavat ja toisessakin luokassa on makuusijoja kaikille\nmatkustajille, vaunut ovat nim. hyvin korkeat ja sohvien yli on\nasetettu eräänlaisia pehmeitä makuuhyllyjä, joissa sopii mukavasti\nlevätä. Tupakkia saa polttaa kaikissa vaunuissa mielen mukaan ja\nrautatien palvelusväki on kohteliasta. Näissä mieluisissa oloissa\nmenevät ne neljä vuorokautta, jotka kuluvat matkalla Pietarista\nVladikavkasiin, verrattain pian.\n\nHeti Moskovan eteläpuolella alkavat etelä Venäjän yksitoikkoiset arot,\njotka silmän siintäminä leviävät joka taholle, niinkuin mainingissa\naaltoileva meri. Yksitoikkoisuutta keskeyttää ainoastaan kylät, joiden\nkeskeltä valkoinen kirkko viheriöine kattoineen kohottaa torniansa\nkorkeutta kohti, tahi hyvin viljellyt pellot, heinäsuovat ja\nlukemattomat tuulimyllyt.\n\nRostovin tykönä porhaltaa juna vinhaa vauhtia pitkää, katettua\nrautasiltaa myöden Donin yli ja 80 virstaa siitä etelässä sivuutetaan\nKoshovskoja, joka on ensimmäinen kylä Kaukaasian puolella. Rajana on\nnim. Jeja niminen joki, joka laskee Asovan mereen; yksitoikkoisia aroja\njatkuu kuitenkin vielä Kaukaasiassakin ja asemavälit käyvät yhä\npitemmiksi. Asematalot ovat erittäin somat ja melkein kaikki rakennetut\nsamaan malliin. Asemien lähellä on myymätelttoja, joissa saa ostaa\nvesimeluuneja, kurkkuja ja viinirypäleitä ja tänne kokoontuvat\nvenäläiset talonpojat punaisissa mekoissa, tahi pitkissä, harmaissa\ntakeissa, jotka muuten ovat ruumiin-mukaiset, mutta alhaalta väljemmät.\nJokaisella asemasillalla marssii kaksi poliisikonstaapelia valkoisissa\nlakeissa, messinkinappisissa takeissa, sapelit nahkatupessa sivulla.\nAroilla käy lukemattomia karjalaumoja laitumella. Matkan pituuden\nvirstoissa ilmoittavat meille rautatiekiskoista tehdyt virstantolpat.\n\nTuolla puolen Kuban jokea alkaa havaita, että lähestytään vuoristoa.\nMineralni Vadi on iso ja vilkas asema, josta lukuisat \"troikat\"\n(kolmivaljakot) kuljettavat matkustavaisia 20 virstan etäisyydessä\nsieltä sijaitsevaan Pjetigorsk nimiseen kaupunkiin ja terveyslähteille,\njoissa kesäisin paljon käydään voimakkaiden kivennäisvesien vuoksi.\nTäällä käy nousu yhä jyrkemmäksi. Yksityisiä keilan- ja pöydänmuotoisia\nvuoria kohoaa äkkijyrkästi sieltä täältä tasaisesta arosta. Vasemmalla\nnäkyy kaukana Georgievskin kaupunki samoin kuin Pjetigorsk Kuma-joen\nvarrella, joka laskee Kaspian mereen. Molemmin puolin leviää kenttiä,\njossa päivännoutoja viljellään ja radan sivua pitkin on ojittamaton\ntie, jota myöden silloin tällöin näkyy kasakoita ratsastavan.\nKasakoilla on pitkät, ruskeat tahi harmaat takit, patroonit neulotuissa\nkoteloissa rinnalla, matalat, mustat villalakit sekä vyössä tikareita\nja pistooleja. Usein kohtaa häkkirattaita, joihin toinen hevonen on\nvaljastettu \"dugan\" (luokan) alle, toinen kulkee nuora-aisoissa\nvieressä. Mitä enemmän Vladikavkasta lähestytään, sitä jyrkemmäksi käy\nnousu ja sitä hitaammaksi junan vauhti, viimeiset tunnit kuljetaan niin\nhitaasti eteenpäin, että voisi astua junasta pois, poimia kukkia tahi\nmarjoja tien vierestä ja kuitenkin ehtisi taas junaan.\n\nVladikavkas on pieni, soma, siisti ja terveellinen kaupunki Terek-joen\nvarrella, joka jakaa sen kahteen osaan, joista toinen, paljoa isompi\nosa, on oikealla rannalla. Näitä molempia kaupungin osia yhdistää\nnelikaarinen rautasilta kauniine käsipuineen ja lyhtyineen. Joki on\nsamea, matala ja täynnä laukuja hiekkäsärkkiä, jotka jakavat sen moneen\nhaaraan. Rannoilla uiskentelee kirkuvia poikia ja ajurit pesevät siinä\nhevosiansa ja ajokalujansa. Kaupungissa on useita puutarhoja ja\nsuuremmilla kaduilla on lehtokujia; sen merkillisyyksistä mainittakoon\nkadettikoulu ja jotenkin vahva linnaväki. Gruusian sotilastien\nvalmistuttua on Vladikavkas niitä venäläisiä kaupunkia, jotka\njättiläisaskelin edistyvät; hotelleista ei ole puutetta. Parhaita ovat\nGostinnitsa Jevrovpajski ja Gostinnitsa Frantsia. Katuelämä on sangen\nkirjavaa, sillä paitsi Venäläisiä asuu kaupungissa koko joukko\narmeenialaisia, kasakoita, gruusialaisia, tattarilaisia, näkeepä siellä\njonkun persialaisenkin. Vuohia, lampaita, sikoja, hanhia ja helmikanoja\nvaeltelee vapaasti pitkin katuja. Pitkät jonot kuormia vedätetään\nkaupungin läpi ylös vuorille ja joskus nähdään kaukaasialaisia vankeja,\njotka raskailla rautakahleilla ranteista toisiinsa sidottuina laahataan\nkaupungin läpi maanpakolaisuuteen vietäviksi. Etelässä kohoovat\nKaukason pilvenkorkuiset vuoret sinertävänä muurina, sekä Kasbekin\nhopealta hohtava kärki, ja kaukana lännessä siintää Elburksen huippu.\n\nNiitten, jotka aikovat matkustaa yli vuorten, tulee Vladikavkasissa\nhankkia itsellensä hevosia ja ajoneuvoja. Joka tahtoo kulkea oikein\nhelpolla, menköön venäläisellä omnibuksella joka määräaikoina lähtee\nVladikavkasista Tiflikseen ja jossa on sijaa seitsemälle hengelle,\nkolmelle etu-istuimella ja neljälle sisässä, jolloin matkakapineet\nasetetaan katolle. Omnibuksessa maksaa paikka sisässä 12 ruplaa ja\nulkopuolella 10. Hevosten luku vaihtelee seitsemän ja kahden välillä,\nriippuen tien noususta tahi laskusta. Kaikilla 11 asemalla vaihdetaan\nhevosia ja ajuri, jolloin viimemainitut saavat 20 kopeikkaa juomarahaa.\nKun matkustaa gruusialaista sotilastietä, täytyy olla varustettuna\npassilla, jota näytetään ja tarkastetaan joka asemalla.\n\nMutta jos tahtoo kulkea vapaammin ja mukavammin, tulee vuokrata\nyksityiset ajoneuvot. Kun minä Vladikavkasista sain seurakseni\nmaanmiehen, insinööri Juhani Sandgrenin, jota seuraavassa usein saan\nsyytä mainita, jouduin matkustamaan viimemainitulla tavalla.\n\n— 25 p. elokuuta 1885 lähdimme varhain aamulla Viadikavkasista. Tie on\nkaupungista ensimmäiselle asemalle, nimeltä Bolta, vielä jotenkin\ntasaista, mutta Lars'issa ollaan jo vuoristossa. Oikealla on korkeita,\njyrkkiä, metsäisiä vuoria, mutta vasemmalla on syvä rotko, jonka\npohjassa Terek monihaaraisena juoksee. Kasbekin keila häämöittää\nsilloin tällöin näkyviin.\n\nBoltasta alkaen on tie kivillä laskettu ja niin sileä kulkea kuin\nasfalttilattia. Kuljetaan vuorotellen laakson oikeata tai vasenta\npuolta ja Terekin yli mennään monasti pikku siltoja myöden. Joukko\npuolialastomia, kirkuvia lapsia seuraa vaunujamme; ne kurottavat\nkäsiään pyytäen ropoa, mutta jäävät pian jälkeen ja irvistelevät\nsilloin harmissaan meille. Vähä väliä tapaamme härkien tai puhvelien\nvetämiä heinäkuormia, aasinkuljettajia, paimenia lammas-, kuttu- ja\nhanhilaumoineen, ratsastavia kaukaasialaisia sotilaita harmaissa\npitkissä takeissa tahi mustissa lammasnahkaturkeissa, hampaita myöden\naseissa. Tien varrella on siellä täällä jokunen yksinäinen mökki. Tämä\nviehättävä tie tarjoo meille täten yhä uusia, kirjavia näköaloja,\njoille metsäiset lumihuippuiset vuorenseinämät muodostavat sopivan\ntaustan.\n\n_Kasbek_, jossa pysähdytään suurusta syömään, on iso asema. Se on,\nsamoin kuin muutkin asemat, moitteettomasti sisustettu matkustavaisten\nmukavuudeksi. Kaikilla asemilla on nim. hyvä ravintola ja\nvierashuoneita, ja etehisessä löytyy matkakarttoja ja tauluja, jotka\nilmoittavat ajan, etäisyyden virstoissa ja miten korkealla ollaan meren\npinnasta. Asemilla saa myös ostaa kristalleja ja muita kauniita\nvuorikiviä. Juuri ennen Kasbekiin tuloa kuljetaan Dariel-solaa, jonka\npohjassa Port Dariel muinoin suojasi ahdasta rotkoa. Tämä nelikulmainen\nlinnoitus, matalamuurinen ja neljä hammaspykeistä tornia, on vielä\njäljellä ja juuri sen yläpuolella näkyy korkealla kalliolla kuuluisan\nTamaras-kuningattaren linnanrauniot.\n\nMitä edemmäksi päästään, sitä suuremmoisemmaksi käy sotilastie. Se on\ninsinööritaidon mestariteos. Pitkät matkat on se hakattu pystysuoraan\nkallioon, joten raskaat vuorimöhkäleet riippuvat ikäänkuin holvit\npäämme yli. Siinä, missä tie kulkee kaltevia vuoren rinteitä alas, on\nmatkustavaisten suojaksi talven ja kevään laviineja vastaan,\nvaarallisimpiin kohtiin rakennettu tunneleita, joissa on lähes 2,5 m\npaksut muurit. Kun laviini vyörii tahi liukuu alas vuorta vinhaa\nvauhtia, harppaa se ikäänkuin hypinlaudalla tunnelin yli, ja jatkuu\nalaspäin toiselle puolelle. Olen kuullut henkilöitten, jotka ovat\ntäällä talvisaikana kulkeneet, kertovan, että laviinit usein ovat niin\njättiläissuuria ja kulkevat semmoisella vauhdilla, että ne työntyvät\npitkän matkan vastakkaista vuoriseinää ylös, vyörivat vielä kerran\nlaaksoon ja täyttävät sen. Laviineja vastustetaan toisellakin tavalla,\nnim. kaivamalla tahi puraamalla vaakasuoria uurteita vuorenseinämään.\nTämmöistä näkee usein Kaukasusvuorissa.\n\nTietä turvaa molemmin puolin luja, sementillä varustettu suojus. Tässä\non tuon tuostakin aukkoja, joista tielle vierinyt sora ja kivet\npoistetaan, mutta semmoisiin paikkoihin, joista laviinit veisivät tämän\nmuurin mukaansa, on sen sijaan pystytetty pylväitä maahan. Pienet\nkevättulvat tahi purot, joissa on kristallikirkasta, jääkylmää vettä\njuoksevat tien poikki leveissä, matalissa viemäriojissa.\n\nSiellä täällä on pieniä vartiakoppeja, niitä sotilaita varten, joiden\ntehtävänä on pitää teitä kunnossa — joka ei ole suinkaan mikään helppo\ntehtävä. — Kun lunta on vierinyt, tulee heidän ajaa pois lumen; kun\nsuojus jostakin paikasta on rikkunut, on se heti uudestaan muurattava,\nja kun laviini on vienyt jonkun sähkölennätin-pylvään, on se vietävä\npaikoilleen. Ettei sähkölennätin-pylväille näin kävisi, on niitä\nasetettu ainoastaan lujemmille paikoille, niinkuin esiinpistäville\nkallionkielille, tahi korkeille vuorenseinille, joissa laviinin voima\non vähin. Toisinansa kulkee sähköjohto sikin sokin laaksossa. Ja hyvin\nlystikkäältä näyttää, kun lanka N. ensin menee pystysuoraan alaspäin,\npyrkiäksensä sitte puoliympyräisessä mutkassa seuraavaan pylvääseen.\n\nGodaurin asemalle kuljetaan gruusialaisen sotilastien korkeimman\nkohdan poikki, 2,400 m. merenpinnan yli. Tässä on myös vedenjakaja\nvuorella ja heti Godaurin tuolla puolen alkaa Aragva, Kuran lisäjoki.\nKobin lähellä taas voi seurata Terekiä aina sen lähteelle asti, joka\nlirisee vuoresta. Vesi on tässä hyvin raudansekaista ja joen rannat\novat ihan tulipunaiset. — Vuorihuipuista sotilastien varrella on\nKasbek korkein: 5,043 m. korkea.\n\nYlikulkumme kesti 28 tuntia, ja kun tie on 20 Ruotsin penik. pitkä,\nkuljimme noin penikulman tunnissa, pysähdyksiä asemilla\nlukuunottamatta. Öisin oli meillä mitä ihaninta kuunvaloa, joka\nvaikutti omituisen ja juhlallisen valoilmiön: pikimustia vuoria\nhopeisine huippuineen. Dushet nimisen kaupungin luona laajenee laakso\nja kasvikunta käy rikkaammaksi. Mitshet'in luona sivuutetaan Batumista\nMustallemerelle vievä rautatie. Mitshet, jonka keskeltä kohoaa vanha,\nviehättävä kirkko, sijaitsee erittäin kauniisti Aragva'n varrella. Tämä\non viimeinen asema ja vielä kaksi tuntia kuljettuamme tulemme\nTiflikseen, joka on Kaukaasian pääkaupunki ja kenraalikuvernöörin\nasuinpaikka.\n\nKorkeitten, alastomien vuorien ympäröimänä sijaitsee Tiflis Kura-joen\nvarrella, Kaspian ja Mustanmeren keskivälillä, ja täten on sillä\nkaupanvälisessä suhteessa sangen edullinen ja tärkeä asema. Kun Batumin\nja Bakun rautatiet valmistuivat, kävi se vieläkin tärkeämmäksi, ja\nEuroopan ja Persian väliselle kaupalle on tie Tifliksen kautta\ntärkeimpiä. Kaupunki, joka ennen oli Georgian pääkaupunki, on,\nvenäläisten haltuun jouduttuaan, yhä enemmän eurooppalaistunut. Uuden\nTifliksen kadut ovat leveät ja suorat ja puilla istutetut. Talot,\nhienoine myymälöineen ovat usein erittäin kauniit. Kaksi holvisiltaa\nvie Kuran yli ja kaupungin tärkeimmillä kaduilla on raitiotie.\nYleisessä puistossa on joka ilta soittoa, jolloin Tifliksen hieno\nmaailma on siellä kävelyllä.\n\nKaupungin vanhoissa osissa on sitä vastoin ihan itämaalaista.\nKapeitten, mutkikkaitten ja likaisten katujen kulmissa istuu kerjääviä\ndervishejä ja rahanvaihtajia; siellä on vilkkaita myymälöitä, nälkäisiä\nkoiria, aasien ja muulien ajajia, jotka yksitoikkoisella äänellä\ntarjoovat tavaroitaan, vedenkantajia, jotka nahkasäkeissä tarjoovat\nKuran vettä ympäri kaupunkia, \"forgongeja\" (eräitä vaunuja)\nhoilottavine mustalaisperheineen, heinä-, hirsi-, ja hedelmäkuormia,\njoita levolliset mustakarvaiset puhvelit, sarvet taaksepäin\nkääntyneinä, vetävät, näkeepä siellä pieniä kameelikaravaanejakin —\nsanalla sanoen, kaupungissa on elämä niin vilkasta ja vaihtelevaista,\nettä pohjoismaalaisen pää käy pyörälle kaikista näistä hänelle oudoista\nja mieltä kiinnittävistä näkemyksistä. Tiflis onkin Kaukaasian suurin\nkaupunki, eikä sillä olekaan varsinaista kilpailijaa, sillä tässä\nmaassa ei ole monta kaupunkia. Kaupungin väestö, jonka luku nousee\npaljon yli 100,000, kuuluu niin moneen eri heimoon, että on melkein\nmahdotonta luetella niitä kaikkia. Paitsi venäläisiä, armeenialaisia,\ntattarilaisia, tserkessejä ja gruusialaisia eli georgialaisia, on\nkaikista niistä 50:stä heimosta, jotka asustavat Kaukason vuoristossa,\njäseniä Tifliksessä. Näillä on kaikilla erinkaltaiset puvut ja kaikki\nne puhuvat eri kieltä, mutta yhteistä niillä kaikilla on se, että\nniillä on erinomaisen soma vartalo ja sellainen kasvojen muoto, jota\npidetään inhimillisen kauneuden ihanteena. Kaukaasialaiset ovat pitkiä,\nhartiakkaita, sorjia; heidän käyntinsä en ryhdikäs ja uljas; pään\nasento on pysty ja mahtava. He ovat tumma-ihoisia ja heillä on suuret\nsilmäkulmat ja mustat silmät, kotkannenä ja vahva parta. Luonteeltansa\novat he, niinkuin tunnetaan, sotaisia, rohkeita ja ylpeitä.\n\nKaukaasian ja Armeenian vuorten välillä leviää pohjoisesta etelään\nMogan'in aro. Se on muinoin ollut veden peittämä, mutta nyt juoksee sen\nkeskellä ainoastaan leveä Kura joki hiljaksensa Kaspian-merta kohti.\n\nMogan'in aro on tasainen kuin lattia ja näyttää sanomattoman autiolta.\nSen harmaahtavalla pinnalla kasvaa harvassa ainoastaan eräs ohdakelaji,\njota Kaukaasiassa nimitetään kameeliruohoksi. Täällä ei näe\nelonmerkkiä, mutta etäällä, ensin oikealla, sitten vasemmalla ja heti\ntaas oikealla näkyy vehreä juova — pensaita Kuran rannalla.\nPohjoisessa kuvastuvat vuoret keveinä, vaaleansinisinä pilvinä\npäivänsavun läpi. Ilma on täynnä pölyä sekä tähän vuoden aikaan\ntukahuttavan kuumaa. Ajoimme kolmannen luokan vaunuissa, osaksi\nvälttääksemme kuumuutta, osaksi tutkiaksemme kansan elämää. Vaunuissa\noli melkein yksinomaan tattarilaisia. Näitä itämaan poikia nyt ensi\nkerran näimme, siinä he istuivat rahille kiivenneinä, jalat ristissä,\npolttaen pitkiä, hienoja piippujansa, levollisina, haaveksivaisina ja\nvälinpitämättöminä. Vaikka kuumuus oli sietämätön, oli heillä päässään\nmahdottoman suuret lammasnahkalakit ja huolimatta junan vinhasta\nvauhdista, toimittivat he auringon laskiessa, Mekkaa päin kääntyen,\niltarukouksensa, huutamalla: \"Bissmillah rahman errahim\" (O Jumala!\narmahda meitä!). Vaikka kuuluukin omituiselta, niin tekee se\njuhlallisen vaikutuksen kun näkee muhametilaisen, omituisessa nöyrässä\nasemassaan kurottavan käsiään ja kasvojaan taivasta kohti, tahi\nhiljaksellen laskeutuvan polvilleen suudellakseen maata.\n\nUdjeri nimisellä asemalla oli minulla pieni seikkailu. Minulla oli\ntapana joka asemalla, jossa juna pysähtyi, kirjoittaa joitakuita\nmuistiinpanoja, sekä piirtää muutamia kuvia. Kun minä Udjurissa olin\nparastaikaa tässä luvallisessa toimessa, tuli koko kolme santarmia,\nottivat muitta mutkitta sekä minut että piirustusvihkoni takavarikkoon.\nHe tiedustelivat kuljenko virallisissa toimissa ja koska päässäni oli\nruotsalainen ylioppilaslakki, epäilivät he minua englantilaiseksi\nvakoojaksi. He tutkivat kuvapiirroksiani jotenkin huolimattomasti ja\nkyselivät mitä kaikkia nämät kuvat merkitsivät. Tulkkina oli kaunis ja\niloinen armeenilaistyttö, joka puhui Ranskaa. Hän koetti vakuuttaa\nheitä minun rauhallisista aikeistani. Tämä ei kuitenkaan auttanut,\npäinvastoin yltyivät heidän epäilyksensä. Asemapäällikkö noudettiin ja\ntavaton väkijoukko ympäröi minua ja poliisia. Asemapäällikkö, joka\nmyöskin puhui ranskaa, kysyi mihin ja missä asioissa kuljin, tarkasti\nkuvapiirroksiani ja päästyänsä niistä selville, nauroi hän makeasti\nsantarmeille, koettaen saada heitä vakuutetuiksi siitä, ett'en\nmitenkään ollut vaarallinen keisarivaltion rauhalle. Kuitenkin\nseurasivat santarmit minua vaunuihin asti ja vasta junan lähtiessä\npääsin heistä. En ole koskaan ollut \"Siperiaa lähempänä\" kuin sinä\npäivänä.\n\nSillä aikaa oli ruvennut kovin tuulemaan. Tuuli kiihtyi sitä myöten\nkuin lähenimme merta. Adji Kabulin[1] tykönä yltyi se myrskyksi ja\nAjatin kohdalla merenrannalla oli jo hirmumyrsky.\n\nInsinööri Sandgren sanoi tämän olevan kovimman myrskyn koko tänä\nvuonna. Tomu tuoksui pilvinä, niin ettei voinut nähdä syltäkään aroa,\nja tunkeutui vaunujen raoista sisälle. Ilma oli paksua, raskasta ja\ntukehduttavaa. Tuntui siltä kun vaunut nousisivat raitiostaan ja\nlopuksi höyryveturi ei enää jaksaisi vetää junaa eteenpäin. Se pysähtyi\nmonasti kootakseen niin paljon höyryä kuin mahdollista. Kun sen lisäksi\nrata eräässä kohden hiljalleen nousi ja veturin voimat olivat kokonaan\nlopussa, pyörimme pitkän matkan takaisin.\n\nViimeinen väli kuljetaan ihan pitkin meren rantaa, ja sangen\nvirvoittavaa oli saada hengittää puhdasta, raitista meri-ilmaa. Vesi\noli kirkasta, vihertävää ja lakkapäät laineet olivat valkovaahtoisina\nharjuina. Naftanhaju kävi yhä väkevämmäksi ja vihdoin klo 7 illalla,\nsaavuimme, monta tuntia myöhästyneinä, Bakun komealle rautatieasemalle.\nOli pilkkopimeä ja sitä paitsi oli kaupunki tomu- ja savupilvien\npeitossa, jotta oli mahdotonta saada mitään käsitystä sen\nulkomuodosta. Otimme ajurin ja ajoimme Balakaniin, 1,5 pen. kaupungin\npohjoispuolella, jossa naftalähteet ovat, ja jossa minä jouduin olemaan\n7 kuukautta vapaaehtoisessa maanpakolaisuudessa.\n\nTällä matkalla tuntui tuuli vielä kovemmin. Saattoi tuskin silmiänsä\navata, eikä paljon puuttunut, ettei tuuli kaatanut vaunuja kumoon. Aro\noli sanomattoman autio; ei näkynyt ainoatakaan taloa, eikä ruohonpäätä,\nhiekkaa vaan, siellä täällä naftan lioittamana. Pari tuntia\nkuljettuamme saavuimme insinööri Sandgrenin suuremmoiseen taloon\nBalakaniin, jossa meitä odotti runsas illallinen.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nApsheron niemimaa.\n\n\nKaspian meren länsi rannalla pistäikse Kaukaasian vuorten kaakkois\npäästä Apsheron niemimaa, 8 pen. pituisena mereen. Ylipäänsä on se\nsamannäköinen kuin Mogan aro, mutta paljon mäkisempi, syystä, että\nKaukason loppuhaarat monena matalana harjuna risteilevät sen läpi.\nKasvullisuus on erittäin laihaa, varsinkin naftakenttien läheisyydessä,\njossa turhaan etsii kuivettunutta ruohonkortta, mutta niemimaan\nsisäosissa, tuulelta suojatuissa laaksoissa, viljelevät tattarilaiset\nviljaa, ja pohjoisrannikolla on laajoja puutarhoja, joissa kasvaa\nviinirypäleitä ja vesimeluuneja.\n\nMaa on sangen suolaperäistä, kaikki ne pienet järvetkin, joita on\nsiellä täällä niemimaalla, sisältävät siinä määrässä suolaa, että\nkesäisin, veden kuivettua, jääpi järven pohjalle lumivalkoinen\nsuojakerros. Merenrannikot ovat ylimalkaan matalat, täynnä pieniä\nsaaria, joista suurin on Pyhäsaari (Svjatoj ostrov) itärannikolla, ja\netelärannikolla Nargin, joka suojaa Bakin lahtea etelämyrskyiltä.\n\nIlmanala on terveellistä vaikkei juuri mieluisaa, sillä kesä on sangen\nlämmin ja kuiva, mutta talvi on kylmä, kostea ja uskomattoman tuulinen.\nApsheron niemimaa on nim. avoin pohjoismyrskyille, jotka esteettömästi\nkiitävät meren yli, taittuen pohjoisrannikkoa vastaan, ja vaikka\nlämpömäärä harvoin laskee alle -5° C, tuntuu ilma kumminkin,\nläpitunkevan tuulen vuoksi, paljon kylmemmältä. Tuuli tuo mukanansa ei\nainoastaan hiekkaa ja pölyä, vaan tuleepa vielä usein soraa ja someroa\nilman läpi tanssien ja välistä pääsee ainoasti suurimmilla\nponnistuksilla vastatuuleen kulkemaan.\n\nKaspian meri onkin tunnettu vaarallisista ja petollisista myrskyistään,\njotka silmänräpäyksessä nousevat ja yhtä nopeasti kääntyvät pohjoisesta\netelään.\n\nBaku on niemimaan ainoa kaupunki. Se sijaitsee sen avaran lahden\nlänsipuolella, jonka rajana idässä on Kap Sultan, lännessä Kap Shikov\nja etelässä Nargin. Lahden ankkuripohja on erinomainen ja kaupunkia\nsuojaa pohjatuulilta puoliympyräinen, matala vuorijono. Nämät luonnon\ntarjoomat edut sekä mukava asema meren kapeimmalla kohdalla\ntarjosivatkin mitä parhaimman paikan kaupungin muodostumiseen ja paljon\naikoja sitte perustettiinkin tänne Baku (s.o. \"tuulien kaupunki\".)\nViimeisinä vuosikymmeninä on kaupunki käynyt äärettömän paljon\ntärkeämmäksi, osaksi kukoistavan naftateollisuuden vuoksi, osaksi\nmukavampien kulkuneuvojen kautta Persian ja Turkmenian välillä, jossa\näskenperustettua rautatietä keski Aasian sisäosiin saattaa pitää\nBatum-Tiflis-Baku rautatien jatkona.\n\nKaupungissa on selvästi kaksi eri pää-osaa: venäläinen ja\ntattarilainen. Edellinen on tasaisella maalla alhaalla lahden rannalla,\njälkimmäisellä on pyöröteatterin muotoinen asema vuoren kunnailla\nlännessä. Venäläinen kaupunki muistuttaa tuon suuren valtakunnan muita\nkaupunkeja. Siistit talot, tasaiset, jotenkin leveät kadut, poliisi ja\nkatuvalaistus; aiotaampa juuri rakentaa sinne raitioteitäkin. Jos sitä\nvastoin tahtoo nähdä jotain aivan omituista, on tehtävä kävelyretki\nvanhaan, tattarilaiseen Bakuun. Vanhoista, suuren suurista\nrakennuksista tässä kaupungin osassa tahdon mainita ainoastaan\nmuinaisten kaanien komean palatsin, joka vielä on jotenkin ehjänä. Sen\nkeskellä on vahva, tornilla ja ampumareijillä varustettu linnanmuuri,\njoka ennen ympäröi koko Bakun, mutta nyt, kun kaupunki on joka\ntaholle levinnyt, on se ihan tämän keskellä. Vielä on huomattava\n\"Neitsyttorni\", jonka, tarun mukaan, on rakentanut mahtavan kaanin\ntytär, joka sen valmistuttua heittäytyi siitä alas ja musertui kalliota\nvastaan. Tästä, nykyään majakkana käytetystä tornista on ihanin näköala\nyli koko Bakun. Viimeksi tahdon mainita tattarilaisen basarin \"Kara\nBasaarin\" s.o. mustat markkinat, tahi niinkuin sitä myös nimitetään\n\"tumma rivi\", s.o. pitkä, pimeä ja ahdas käytävä, jonka molemmin puolin\non pieniä myymälöitä, tiheästi vieretysten. Näitten välistä käytävää\npeittää ikkunoilla varustettu puinen katto, joka antaa suojaa aurinkoa\nvastaan kesällä, sekä pakkasta, lunta ja sadetta vastaan talvella.\nKäynti Kara Basaarissa on sangen huvittava, siellä kun näkee ei\nainoastaan monta itämaalaista kansallismuotoa, vaan myös rikkaan\nvalikoiman tattarilaisia ja persialaisia käsitöitä, joita on nähtäviksi\nasetettu myymälöitten pöydille. Persialaiset kankaat ja matot ovat\nensimmäiset tavarat, joihin silmä kiintyy basariin astuessa. Eräässä\ntoisessa myymälässä valmistetaan tattarilaisia sukkia, yhäti\nvaihtelevissa, mutta väririkkaissa malleissa. Toisessa myymälässä taas\nvalmistetaan tohveleita, toisessa lakkeja. Tattarilaiset tohvelit ovat\nerittäin kauniita, koristetut kultanahalla, ruusukkeilla ja helyillä,\nmutta ne ovat niin pienet, että kantapää jää anturan ulkopuolelle.\nVarpaista ovat ne ylöskäännetyt hienoon huippuun. Lakit sitävastoin\njotka valmistetaan lammasnahasta, villapuoli ulospäin, ovat usein niin\nsuuret, että tulee ihmetelleeksi että ei kantaja horju niiden painosta.\nRuhtinailla (begheilla) on kumminkin pienemmät lakit kalliimmasta\nnahasta. Pohjoismaalaista ihmetyttää nähdä näin lämpymiä päähineitä\nkäytettävän keskellä kesää näin lämpimässä ilmanalassa. Mutta sekä\ntattarilaiset että persialaiset ja muut muhamettilaiset kansat ovat\ntottuneet pitämään pään lämpymänä ja jalat kylminä. Siten voivat he\nusein käydä keskellä talvea avojaloin lumisohjussa. Kun kulkee\neteenpäin \"tummaa riviä\", tulee myymäläjonoon, jossa kulta- ja asesepät\noleskelevat. Täällä saa tutustua sangen kauniiseen valikoimaan\ntattarilaisia kulta- tahi hopeakoristeita. Tärkeitä ovat myös\n\"kinsaalit\", pitkät, litteät tikarit, jotka tattarilaisten käsissä ovat\nvaarallisia aseita. Tupet ovat erittäin taidokkaasti koristetut ja\nvyöt, joihin ne on kiinnitetty, ovat virkatut hopea- tahi\nkultalangalla, sekä runsaasti koristetut kohokuvisilla hopealaatoilla.\n\nNiinkuin jo mainittiin, sijaitsee venäläinen kaupunki ihan Bakinlahden\nrannalla, jota reunustaa leveä, kivilaiturilla suojattu katu. Tämä on\nBakun suurin, vilkkain ja kaunein katu. Lahdella näkee lukemattomia\npurje- ja höyrylaivoja, joista toiset välittävät liikettä Astrakanin ja\nVolgakaupunkien, ja toiset Kaukaasian ja Persian rannikkojen välillä.\nSuoraan etelässä pistäikse kauvas ulos lahteen Kap Bailov, jota vastaan\naallot ja tuulet murtuvat. Bailov on itsekin pieni kaupunki. Tämä on\nVenäjän Kaspianmeren laivaston pää-asema ja täällä asuvat sen upseerit\nja merimiehet. Kaunis, viheriätorninen kirkko kohoaa niemekkeellä.\n\nKaakkoisessa näkyy nuo hiekkaiset kallioluodot Nargin, Vulf ja Petshani\nja idässä kajastaa rannikko laajana kaarena Kap Sultaniin asti.\n\nTämänkaltainen on näköala rantalaiturilta, jossa edestakaisin liikkuu\nkirjava ihmisjoukko: venäläisiä sotilaita, vihreissä, harmaissa tahi\nsinisissä puvuissa, kasakoita, gruusialaisia, armeenialaisia,\ntattarilaisia komeimmista \"begheistä\" — vaaleansinisissä tahi mustissa\nkauhtanoissa, kulta- tahi hopeavyöllä vyötettyinä, sivulla kalliit,\nkirjaellut kinsaalit ja korkeat lakit (papash) päässä — kurjimpiin\nkerjäläisiin asti, jotka joko itsepintaisesti vainoovat kävelijöitä,\ntahi puolialastomina istuvat kokoonkyyristyneinä kadunkulmissa ja\nkurottavat käsiänsä. Toisia tattarilaisia vaeltelee kaduilla, ansaiten\nelantonsa myymällä harvalukuisille ostajille hedelmiä tahi makeisia.\nRantakadulla ajaa sivutsemme katkeamaton jono vaunuja (faetoneja) ja\nrattaita (arboja). Edelliset muistuttavat meidän ajurivaunujamme, mutta\novat hienommat ja keveämmät sekä pidetään koko Venäjän parhaimpina\najokaluina: arbat ovat eräänlajisia puisia rattaita, joilla\ntattarilaiset kuljettavat tavaroita. Arbassa on kaksi korkeata pyörää,\njoita yhdistää rattaiden häkkiä kannattava pyörivä akseli. Kun arba on\nliikkeessä, kiertää siis akseli yhdessä pyörien kanssa, josta syntyy\nhirveä narina. Kesällä pystyttää tattarilainen telttakatoksen\nrattaankorien päälle, suojellakseen sekä itseään että tavaroitaan\nauringonsäteiltä.\n\nRantakadun varrella on monta huomattavaa rakennusta, niinkuin\nsuuremmoinen tehdas, jonka omistaa höyrylaivayhtiö \"Kavkas i Merkur\",\nvenäläinen tullikamari, kuvernöörin palatsi y.m. sekä useita\nmyymälöitä, joista tahdon mainita vaan yhden höyste- ja viinikaupan,\njonka omistaa eräs vanha valkohapsinen armeenialainen, nimeltä\nGrikonov. Kun hän muun muassa myy oikeata, hienoa Ruotsin punssia\n(Riiasta), ovat ruotsalaiset insinöörit antaneet hänelle tuon komean\nkunnianimen \"Ruotsin konsuli\".\n\nBakun asukasluku on noin 60,000. Enimmän on siellä venäläisiä,\ntattarilaisia ja armeenialaisia, mutta näitten ohessa on siellä paljon\nmuitakin kansoja, niinkuin georgialaisia, leskinejä, tjerkessejä,\npersialaisia ja kreikkalaisia. Eurooppalaisista kansoita on siellä\npaitsi venäläisiä, enimmän ruotsalaisia ja suomalaisia. Näitä on noin\n200 henkeä. Useimmat niistä ovat Nobel yhtiön palveluksessa, joko\ninsinööreinä, johtajina ja työmiehinä Balakanissa, tai \"Mustan\nkaupungin\" tehtaissa, taikka ovat he katteinina ja koneenkäyttäjinä\nNobelin tai Merkuryhtiön laivoissa. Niille insinööreille, jotka\ntyöskentelevät \"Mustan kaupungin\" tislauslaitoksissa, on Ludvig Nobel\nKaspian meren rannalle, vähän matkaa Mustasta kaupungista rakennuttanut\nkomean, mukavan huvilan, jossa on biljaardi, keilarata, tanssisali y.m.\nSen nimi on \"Villa Petrolia\".\n\nTattarilaiskylät, joita on koko joukko siellä täällä niemimaalla, ovat\njotenkin samannäköiset kuin Bakun tattarilainen kaupungin osa: ryhmä\nmatalia, litteäkattoisia kivirakennuksia, joita toisistaan erottaa\nahtaat, likaiset kadut. Jokaisessa kylässä on yksi tai useampia\nkirkkoja ja kouluja, sekä saunoja, tee- ja hedelmäravintoloita. Monessa\nkylässä näkee myös vanhojen linnojen, tornien ja muurien raunioita.\nNiin esim. suojasi Romana kylää muinoin sota-aikoina sangen suuri\nlinnoitus, jonka raunioita vielä näkee kylän edustalla jyrkällä\nrinteellä, jossa sillä on luja ja hallitseva asema.\n\nMutta Surakanissa on kuitenkin jotain, joka paljon enemmin kiinnittää\nmieltä kuin linnoitukset ja muurit, nim. vanha intialainen\ntulenpalvelijoitten rakentama temppeli. Temppeli, joka on pari sataa\naskelta kylän ulkopuolella, on pieni, neliporttinen ja kupukattoinen\nkivirakennus. Holvin alla paloi muinoin sisässä ikuinen tuli, jota maan\nsisustasta nousevat kaasut vireillä pitivät. Kaasua johtamaan oli tehty\nkapea putkenmuotoinen reikä, jonka suu oli temppelin lattiassa. Tätä\ntulta, joka yöt ja päivät paloi suurena, punakeltaisena lieskana,\npalveltiin jumalallisella kunnioituksella. Temppeliä ympäröi kultakin\nneljältä sivulta matala, yhtenäinen, temppelipihan muodostama rakennus;\nja keskellä tätä pihaa on itse temppeli. Huoneet ovat sisältä rapatut\nja varustetut seinään kiinnitetyillä kivipenkeillä. Jokaisen huoneen\nsisimmässä osassa on pieni, erityinen kamari, jonka lattiassa on\nalttarinmuotoinen ylönnys. Tähänkin johdettiin kaasua, joka sytytettynä\nvalaisi muuten pimeätä huonetta ja tätä palveltiin määrättyinä\nvuorokauden hetkinä. Temppelipihan yhdeltä puolelta johtaa iso portti\nulos arolle. Tämän portin päällä kohoaa hammaspykäinen torni, jossa on\nhuone, arvattavasti vahtia varten. Muurin ulkokyljessä on portin yli\npiirrettynä intiankielinen kirjoitus intialaisilla kirjaimilla. Tässä\nmuun muassa ilmoitetaan temppelin olevan 150 v. vanhan. Tämä kaikki on\nerittäin hyvin säilynyt. Lienee aikoinaan ollut soma näky, kun\nylimmäinen pappi yöllisen jumalanpalveluksen aikana astui tämän pienen\ntemppelin rappusille ja taikatulen valossa puhui ympärillä seisoville,\nhartaasti kuunteleville tulenpalvelijoille.\n\nHeti Surakanin ulkopuolella palaa vieläkin arolla ikuisia tulia.\nKaasuja tunkee täällä niin suuressa määrin maan sisustasta, että jos\nsauvalla pistää reiän maahan ja pitää palavan tulitikun sen kohdalla,\nniin kaasu syttyy ja palaa, kunnes reikä tukitaan, tahi tuuli sen\nsammuttaa. Näitten ikuisesti palavien tulien ympärille, joita on noin\n30 tahi 40, ovat tattarilaiset rakentaneet kivimuureja, joissa he\npolttavat kalkkia. Kuumuus on niin suuri, että monet kivistä ovat\nvalkoisen hehkuvia. Nämät suuret liehuvat, kovien tuulenpuuskien\nrepimät liekit, luovat öiseen aikaan arolle kummallisen, Bakuun asti\nnäkyvän valon.\n\nSurakanissa on myös iso, raa'an naftan tislauslaitos. Tämän omistaja,\nherra Kokerov, käyttää näitä tulia höyry- ja tislauskoneitten\nliikuntovoimaksi, tosiaankin halpaa ja helposti hoidettua\npolttoainetta! Tehtaan pihaakin valaistaan täten sytytetyllä kaasulla,\njota johdetaan korkeisiin, onttoihin kivipyramiideihin. Ikuiset tulet\novat siis saaneet ihan toisen tehtävän, kuin mikä niillä oli\ntulenpalvelijoitten aikana. Tämän omituisen lahon viimeiset jäsenet,\nn.s. kebrit, ovat vetäytyneet uskonheimolaistensa luo Bombaihin.\n\nEräs toinen ilmiö, joka on sangen tavallinen niemimaalla ja joka ehkä\non likeisessä yhteydessä voimakkaan kaasuvirtauksen kanssa, on\nliejutulivuoret. Dosentti H. Sjögren on laskenut 30 terävästi\nesiinpistävää tulivuorikeilaa Kaspian tulivuoriseudussa. Vähemmän\narvoisia tulivuoria taas on paljon enemmän. Viime aikoina useimmin\ntoimessa olleet tulivuoret ovat ennenmainitun Alijatin rautatieaseman\nlähellä, aivan meren rannalla, jossa dos. Sjögren on niitä tarkannut.\nja kertoellut monta niiden purkausta.[2]\n\nNiemimaalla löytyvistä tulivuorista mainitsen ainoastaan sen, joka on\n12 virstaa Balakanista länteen, juuri tattarilaiskylän Binagadin\nvieressä. Tämä, jonka venäläinen nimi on \"Grjäsni vulkan\", on\nsäännöllisesti muodostunut 160 m korkea keila.\n\nPurkautuessa nousee ja laskee lieju tulivuoren suussa ikäänkuin\nulos- ja sisäänhengittäessä, jolloin pinnalle muodostuu suuria, kaasun\ntäyttämiä kuplia. Minuutissa voi syntyä pari kuplaa, ja näitten\nhaljetessa roiskuu lieju laajalti ympäri; eräässä Grjäsni vulkanin\npurkauksessa viskautui liejua parin virstan päähän tulivuoren aukosta.\nKoko vuorikeilaa ympäröi harmaansininen savikerros, joka on juossut ja\nhyytynyt pitkin vuoren rinnettä. Savi on sitkeätä, mutta sen kuivettua,\nsyntyy siihen usein syviä rakoja. Näitä opin tuntemaan ratsastaessani\nylös Grjäsni vulkanille; hevosen jalka vajosi useat kerrat salaisiin\nrakoihin ja tämä teki nousun erittäin vaaralliseksi.\n\nLiejutulivuorten purkausta seuraa usein tuli-ilmiöitä, mustaa naftaa\nsekä ukkosenkaltaisia jyräyksiä sisästä ja täräyksiä tulivuoren\nseinämissä.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nNaftateollisuudesta.\n\n\nApsheron niemimaalla on siis mitä viehättävimpiä luonnon voimia\nvaikuttamassa ja harvoissa maan paikoissa löytynee näin ahtaissa\nrajoissa niin monta merkillistä ilmiötä kuin täällä. Niin, täällä on\nniin paljon ja niin omituista huomattavaa, että geoloogilla on täysi\ntyö monena vuonna, ennenkuin hän oppii kaikkea tuntemaan. Mutta eivätpä\nainoastaan nuo ikuiset tulet tahi maan tuliperäinen luonto tahi\nasfaltinrunsaus niin suuresti kiinnitä nykymaailman huomiota\nApsheroniin; paljon enemmän on siihen syynä tuo suuri naftarikkaus,\njoka viruu sen sisäisissä, maanalaisissa osissa. Vuosituhansia on\ntiedetty täällä naftaa löytyvän, sillä seutu on rikas luonnollisista\nnaftalähteistä ja pitkiä aikoja sitten on tätä kaivettu, mutta vasta\nviime aikoina on ymmärretty hyväksensä käyttää niitä suuria rikkauksia,\njotka ennen ovat olleet saavuttamattomissa. Moni venäläinen ja\ntattarilainen oli kauvan purannut naftaa, mutta vasta sitte kun Nobelin\nveljekset v. 1874 yhtiönsä perustivat, on naftateollisuus kasvanut\nsuuremmoiseksi.\n\nNaftakentät sijaitsevat puoli virstaa Balakanin kylän itäpuolella. 10\nneliökilometrin alalla on 870 öljykaivoa,[3] joista kuitenkin\nainoastaan 161 pumputaan, ne muut ovat joko hävitetyt taikka purauksen\nalaisina. Nobelyhtiön hallussa on 75 kaivoa, joista 42 antaa naftaa.\nAmeriikkalainen puraus, jota Nobel nykyään yksinomaan käyttää, tapahtuu\nlyhyesti seuraavalla tavalla. Noin 18 metriä korkea, tornimainen\npuukehys rakennetaan ensin sille paikalle, josta aiotaan naftaa hakea.\nTämän n.s. puraustornin huippuun on kiinnitetty iso rautainen\nväkipyörä, tässä kulkee köysi, jonka toinen pää on kiedottu puupyörään\npuraustornin lattialla. Pyörä pannaan liikkeelle höyrykoneen avulla,\njoka on eräässä vajassa, ja se taas on puraustornin yhteydessä. Tulen\nvaaran välttämiseksi on konehuone noin 50 tai 60 askeleen päässä\npuraustornista, ja höyry vaikuttaa koneeseen torvijohtoa myöden. Höyryn\nvaikutuksesta kiertää iso pyörä ja väkipyörässä juokseva köysi liikkuu\nylös tahi alas. Köyden toiseen päähän on kaikellaisia työkaluja\nkiinnitetty, sen mukaan kuin niitä puratessa tarvitaan, esim. soikea\nrautalieriö, joka nostaa puratessa irtaantunutta savea, santaa ja\nkiviä. Puraus toimitetaan suureen, vaakasuoraan puuhun kiinnitetyllä\ntaltalla, joka voimapyörän avulla pannaan ylös ja alas liikkumaan.\nTällä tavalla talttakin vähitellen tunkee maan sisälle. Sitä myöden\nkuin se tunkee alaspäin, täytyy sitä vääntää ympäri ja puun ja taltan\nvälistä köyttä täytyy jatkaa. Tämän toimittaa yksi tahi kaksi\ntattarilaista. Taltan alinomaisista iskuista syntyy ihan ympyriäinen ja\npystysuora reikä maahan. Reikä varustetaan rautatorvilla, jotka ovat\nnoin 45 senttiä läpimitaten; nämät vaipuvat, osaksi omasta painostaan,\nosaksi väkivivun vaikutuksesta siihen kohtaan, missä taltta\ntyöskentelee. Pian kuitenkin torvet istuvat kiinni maan painon\nvaikutuksesta sivulta päin ja silloin täytyy sovittaa näiden sisälle\nuusia torvia, joiden läpimitta on vaan 37 senttiä, sekä käyttää\npienempää talttaa. Kun tämä toinen torvijakso pysähtyy, upotetaan\nkolmas vielä hienompi. Tämmöisiä torvijaksoja on 6, joista viimeisen\nläpimitta on 15 senttiä. Vaikka yöt, päivät purataan, kuluu kuitenkin\nvuosikausia ennenkuin päästään siihen syvyyteen, missä naftaa on.\nJoskus löydetään naftaa vasta kolmanneksen- tai puolen vuoden purauksen\npäästä, usein vasta parin vuoden perästä. Syvin purausreikä koko\nKaukaasiassa kuuluu Nobelille ja on Zikh nimisen tattarilaiskylän\nvieressä. Kun ei siinä 500 metrin syvyydessä löydetty naftan\nmerkkiäkään, katsottiin olevan viisainta laata puraamasta, koska jo oli\nturhaan maahan kaivettu kokonainen pääoma. On toisia purausreikiä,\njotka ovat ainoastaan 80 à 90 m. syviä ja niistä saadaan kuitenkin\nnaftaa.\n\nKun vihdoinkin on löydetty naftaa, käytetään taas väkipyörässä\njuoksevaa köyttä, jonka päähän nyt on kiinnitetty \"shalonka\", eli\nsoikea rautalieriö. Shalonka hinataan alas naftaan, jossa se täyttyy,\nnostetaan taas ylös ja tyhjennetään. Tällä tavoin voidaan 24 tunnissa\npumputa 6,000 puutaa (1 puuta = 16,38 k.). Tällä tavoin saatu nafta\njohdetaan kanavia myöten suuriin \"ambareihin\", eli kaivettuihin\nkuoppiin, joista se sittemmin pumputaan suuriin säiliöihin. Neljään\ntämmöiseen säiliöön Balakanissa mahtuu 100,000 puutaa jokaiseen,\nerääseen toiseen mahtuu 300,000 puutaa; ne ovat kaikki Nobelin omia.\nSalakanista johtaa Mustan kaupungin tislauslaitoksiin 13 torvijohtoa,\njoista kaksi on Nobelin. Nämät viimemainitut ovat 15 senttiä\nläpimitaten ja voivat yhteensä 24 tunnissa viedä 240,000 puutaa raakaa\nnaftaa Mustaan kaupunkiin. Ennenkuin johtotorvia oli, kuljetettiin\nnafta nahkasäkeissä rattailla (arboilla) Bakuun. Katkeamaton jono\nnafta-arboja kulki silloin Balakanista merelle asti. Koko\nnaftakentiillä nostetaan vuosittain noin 100 miljoonaa puutaa naftaa.\nTästä määrästä tulee noin 20 milj. Nobelin purausreijistä.\n\nSaattaa laskea, että jokainen purausreikä antaa naftaa keskimäärin\nviisi vuotta. Tällä ajalla tapahtuu kuitenkin usein, että nafta\nitsestään viskaantuu ulos maasta, muodostaen suihkulähteitä,\n\"fontaaneja\". Tämän vaikuttaa ääretön kaasujen paino, mikä syntyy\nniissä maan sisäisissä suurissa onkaloissa, joissa naftan luullaan\nolevan. Geoloogit eivät vielä ole selvillä naftan synnystä ja\nnaftailmiöistä. Saattaa kuitenkin jotenkin varmasti otaksua, että tämä\nkallis neste viruu pitkissä käytävien muotoisissa onteloissa, eri\nsyvyyksissä maan sisässä. Löytyypä monta esimerkkiä siitä, että kaksi\npurausreikää on yhteydessä keskenänsä, niin että toisen antaessa\nnaftaa, toinen kuivuu ja päinvastoin. Tapahtuupa vielä että toistensa\nläheisistä purausreijistä, toinen antaa 100 m syvyydestä naftaa, kun\nsitä vastoin toista täytyy purata ehkä 300 m, ennenkuin naftaa löytää.\nEnnenmainittujen ontelojen olemassa oloa todistaa muun muassa ne\näärettömät vieremät, jotka keväällä v. 1886, minun vielä Balakanissa\nollessani, tapahtuivat erään puraustornin kohdalla, josta oli suuret\nmäärät naftaa pumputtu. Maahan painetut torvet taipuivat, puraustornien\nalle muuratut kiviaukot katosivat, ja osa puraustorneja upposi maahan.\n\nKun kaasut puristavat naftan ylös torvien lävitse, viskaantuu se\nhuumaavalla jyryllä puraustorvista ylös semmoisella voimalla, että\ntämän ylemmät osat usein menevät pirstaleiksi. Suuria kiviä ja\nsavimöhkäleitä lentää noin 300 metrin korkeuteen ilmaan, jotavastoin\nitse naftasuihku harvoin nousee 60 m korkeammalle. Nafta, joka hienona\nvihmana putoilee puraustorvien ympärille, kootaan niin tarkoin kuin\nsuinkin läheisiin \"kuoppiin\". Suuret määrät joutuvat kuitenkin\nhukkaan ja tuulien kuljetettaviksi. Jos naftasuihku on runsas\nja kauvan kestävä, muodostaa se puraustornin ympärille oikein\nsanta- ja savivallia, joitten poistamiseen kuluu kuukausia. Jotta\nylösviskaantunutta naftaa voitaisiin helpommin koota, käytetään,\nameriikkalaisissa puraustorneissa n.s. \"kalpakkia\" s.o. purausreiän\nsuuhun kiinnitettyjä polvitorvia, jotka pakottavat naftasuihkun\nheittäytymään sivullepäin. Vaikka nämät polvitorvet ovat 5 sentin\nvahvuisesta valinraudasta, voipi väkevä naftasuihku muutamassa\nminuutissa ne kokonaan kuluttaa, kun santa ja savi alinomaa hankaa\npolvitorven taivunta vastaan. Toistakin tapaa käytetään naftasuihkun\nsivullepäin taivuttamiseksi: sysätään taaja rivi rautatiekiskoja\nnaftasuihkun päälle. Eräänkaltaista laitosta käytetään sulkemaan ja\navaamaan naftasuihkua sen mukaan kuin naftaa tarvitaan. Tapahtuu\nkuitenkin sangen usein, että suihku on niin väkevä, että se rikkoo\nkaikki tämmöiset esteet ja heittää ne sivulle. Naftan suihkuminen\nsaattaa kestää koko vuoden ja antaa 20,000 puutaa tunnissa.\nVoimallisimpia naftasuihkuja Balakanissa olivat Nobelin n:o 25 ja n:o\n9. Edellinen, joka suihkusi kokonaisen vuoden, lyhyillä väliajoilla,\nantoi 400,000 puutaa naftaa 24 tunnissa. Jälkimmäinen suihkusi 6\nviikkoa, antaen voimallisimmin suihkutessaan puolen miljoonaa puutaa\nnaftaa yhtä lyhyessä ajassa. Edellisessä huomattiin sitäpaitsi\nerinomaisen väkevä kaasuvirta.\n\nKun koko Balakani on täynnä naftajärviä ja kanavia, ja kun maa, talot ja\npuraustornit ovat ihan naftan liottamia, on helposti ymmärrettävissä,\nettä täällä on sangen tulenarkaa, varsinkin lämpymänä vuoden aikana,\njolloin ilma on rasittavan kuuma ja helteinen. Tulipalot eivät\nolekaan Balakanissa harvinaisia. Kesällä on tuskin viikkoakaan, ettei\nolisi tulipaloa. Nämät ovat useinmitten ajattelemattomuuden tai\nvaromattomuuden seurauksia, mutta usein syntyvät ne myös räjähdyksistä\ntahi konehuoneiden kipinöistä. Niinkuin sanottu, purataan ja pumputaan\nuseimmat purausreiät höyryn avulla. Poikkeuksena tästä ovat\ntattarilaisten purausreijät. Niitä tehdään käsi- tahi hevosvoimalla.\nKun itse olen katsellut valkeanvaaraa Balakanissa, en saata olla\nlyhyesti kertomatta tätä sekä komeata että kauhistavaa nähtävää. Oltiin\nhelmikuussa v. 1886. Ilta oli hiljainen ja tyyni, kun äkkiä alkoi\nkuulua kamalia huutoja: \"pashar\" ja \"jango\", edellinen venäläisten,\njälkimmäinen tattarilaisten huulilta. Nämät molemmat sanat merkitsevät\ntulipaloa ja herättävät aina Balakanissa kauhua ja säikähdystä.\nKiirehditään ulos, sillä aavistetaan jotain tavatonta tapahtuvan.\nUlkona kohtaa silmiämme häikäsevä tulimeri. Koko aro on monen virstan\nalalla taikamaisessa, valahtavassa valossa. Läheiset ja etäiset\npuraustornit näyttävät vaaleata taustaa vastaan ikäänkuin\nyökummituksilta. Kaikki ne, jotka omistavat naftamaata ja puraustornia,\nkiirehtivät ensiksi tulenpaikalle, ei niin paljon estääksensä tulta,\nvaan enemmän suojellaksensa omaisuuttaan. Toiset kiirehtivät sinne\nuteliaisuudesta. Mitä lähemmäksi tulipaloa tullaan, sitä selvemmin voi\neroittaa noita tavattomia, valkoisia liekkiä, jotka oikullisina\nkiertelevät ylös ilmaan, levittäen savupilviä ylitsensä. Palopaikalle\ntultuamme huomattiin suuren, 100,000 puutaa sisältävän naftajärven sekä\npuraustornin olevan ilmiliekissä. Tuli oli päässyt valloilleen\nseuraavalla tavalla. Palavassa puraustornissa oli samana päivänä ollut\nväkevä suihkuvirta, jotta tornin lattia ja seinät olivat ihan naftalla\nvaletut, mutta tästä huolimatta oli armeenialainen työmies mennyt kello\nyhdeksän illalla sinne sisälle lyhtyineen, noutamaan joitakuita\ntyökaluja. Tultuaan puraustorniin, oli hän pudottanut lyhtynsä, sillä\nseurauksella, että rakennus silmäräpäyksessä oli liekissä. Itse oli hän\npaennut. Sillä välin kun turhaan koetettiin sammuttaa palavaa\npuraustornia, vei tuuli kipinöitä ja hehkuvia lastuja ihan vieressä\nolevaan naftajärveen, joka myös heti syttyi.[4]\n\nPian kukistuivat puraustornin hiiltyneet seinät, mutta purausreiästä\nnousi vielä kaasuja, jotka paloivat tavattomina liekkeinä. Kun monasti\noli koetettu sammuttaa näitä heittämällä kosteita turkkeja reiän\nsuulle, onnistui se vihdoinkin siten, että 20 tattarilaista asettui\npurausreiän ympäri, jokaisella käsissänsä lapiollinen kosteata multaa\njolla he annetun merkin mukaan tukkivat reiän. Mutta naurettavaa olisi\nollut koettaa sammuttaa nafta-ambaria. Nafta kiehui huumaavalla\nkohinalla ja maa oli yltympäri ihan kuumeentunut. Nobelin palokunta,\njoka tämmöisissä onnettomuustilaisuuksissa tavallisesti on ensimmäisenä\npaikalla, oli nytkin saapunut, mutta kun he huomasivat, että oli\nmahdotonta sammuttaa palavaa naftamerta muutamilla vesisuihkuilla,\njotka muuttuivat höyryksi, ennenkuin ne edes ehtivät ambariin, oli\nkäsketty pysymään alallaan. Täytyi antaa palaa, kunnes tuli vähitellen\nsammui. Jos tämmöistä tulipaloa saa rajoitetuksi vähempään alaan,\ntapahtuu se enemmän sattumuksesta, kuin läsnäolevien huomaavaisuudesta\nja toimenpiteistä.\n\nPuraustorni ja ambari oli erään venäläisen, herra Palashovskin oma,\njolle tuli 10,000 ruplan vahinko. Satatuhatta puutaa naftaa oli 4:ssä\ntunnissa palanut ja sitäpaitsi oli yksi puraustorni menetetty. Sitten\nkuin joka naftatippa oli haihtunut, kiehui jälellä oleva vesi vielä\nambarin pohjalla ja läpinäkymätön pimeys peitti taas aron.\n\nTuskin virstan päässä Bakusta itään näkee matkustavainen suuren ryhmän\nmustia huoneustoja sekä korkeita tehtaan savutorvia. Näitten yli\nleijailee aina raskas, pikimusta savupilvi. Tämä taloryhmä on \"Musta\nkaupunki\", ja savu, joka sen yli leijailee, tulee täällä olevista,\nlukemattomista tislauslaitoksista, joissa raaka nafta valmistetaan.\nTäällä on pitkä rivi tavattoman suuria tislauspannuja, joissa nafta\nkuumennetaan, saatetaan kaasunmuotoiseksi, tiivistetään taas\njättiläissuuruisissa jäähdytystorvissa, jotka ovat kiemuraisina vedellä\ntäytetyissä puu-ammeissa. Tislauksessa eroittuu toinen toisensa\nperästä: bentsiiniä, gasoliiniä, kerosiinia, solariöljyjä, voi-öljyjä\nja loput — venäjäksi \"astadka\" — käytetään höyrypannuissa\npolttoaineeksi. Sadasta osasta raakaa naftaa saadaan 25 osaa puhdasta\nkerosiinia. Bakusta viedään vuosittain noin 25 miljoonaa puutaa\nkerosiinia.\n\nNaftan kuljettamista varten on Nobelilla 12 Motalassa rakennettua\nhöyrylaivaa, joilla useimmilla on itämaalaiset nimet niink. Soroaster,\nBraama, Mooses j.n.e. Muutamia vuosia sitten paloi satamassa höyrylaiva\n\"Nordenskiöld\", jolloin usea tattarilainenkin menetti henkensä. Näitten\nlaivojen rungot käytetään suuremmaksi osaksi öljysäilyttiminä.\nJokaiseen laivaan mahtuu 45,000 puutaa. Ne vievät öljyn Astrakaniin,\njosta se kuljetetaan matalassa käyvillä aluksilla Zaritsyn'iin. Täältä\nse viedään rautatiellä erityisissä, sitä tarkoitusta varten\nrakennetuissa öljyvaunuissa, Venäjän valtakunnan kaikkiin osiin.\n\nSe, joka kerran on nähnyt Nobelin naftalaitoksen Balakanissa ja\nMustassa kaupungissa, ei voi muuta kuin ihmetellä sitä tarmoa ja\ntahdonlujuutta, jota on osoitettu näitten perustamisessa. Tämä työ\nolisi oikeastaan suuremmoista jo sivistyneessäkin maassa, jossa kaikki\nnykyajan teollisuuden apuneuvot ovat helposti käytettävissä, mutta mitä\non sanottava tämmöisestä yrityksestä kaukaisessa maan-osassa, johon\nkaikki koneet on kuljetettava satoja penikulmia ja jossa raaka ja\nsivistymätön kansa tietämättömyydessään ja kateudessaan koettaa\nmitättömiksi tehdä ja ehkäistä kaikki hankkeet. Tämän teollisuuden\nperustajat ovat ruotsalaiset veljekset _Roopertti ja Ludvig Nobel_. Kun\nensinmainittu eli vanhempi veli kerran oli matkalla Bakuun, johtui\nhänelle mieleen se onnellinen ajatus, että täällä epäilemättä löytynee\ntyhjentymättömiä aarteita kätkössä maan sisässä, ja näin hänestä tuli\ntämän toimen varsinainen alkuunpanija, mutta Ludvig Nobelin\nvoimakkaassa ja viisaassa johdossa tämä yritys yhä kasvoi, laajeten niin\njättiläismäiseksi, kuin se nyt on. V. 1874, kun tämä yritys pantiin\nalkuun ja sitä lähinnä seuraavina vuosina, saatiin taistella\nuskomattomia vaikeuksia vastaan. Murhat, murhapoltot ja varkaudet\nolivat tavallisia, ja sekä tattarilaiset, että venäläiset ja\narmeenialaiset koettivat kaikin tavoin vahingoittaa näitä uusia\nlaitoksia ja niitten omistajia. He kaivoivat maan alaisia kanavia\nnäitten nafta-ambareista, tyhjentääkseen ja varastaakseen naftaa\nniistä. He raastivat ylös pitkät mitat niitä torvijohtoja, jotka\nvievät naftan Balakanista \"Mustaan kaupunkiin\", mutta pelästymättä\ntästä, enensi Nobel vaan ponnistuksiaan. Hän asetti aseellisia\n\"karaolshik'eja\", eli yövartioita tehtaisiinsa ja hänen onnistui näin\nsuojella niitä. Näillä varokeinoilla voitti \"Öljykuningas\", joksi häntä\ntäällä yleisesti nimitetään, pian vastustajansa. Yritys kasvoi vuosi\nvuodelta, uusia puraustorneja rakennettiin, tehtaat laajennettiin,\nkonepaja ja naftasäiliöitä perustettiin sekä Balakanissa että \"Mustassa\nkaupungissa\", insinööri- ja työväenasuntoja, klubihuoneustoja,\npiirustuskonttooreja, laivatelakoita, siltoja, rautatievaunuja ja\nlaivoja rakennettiin ja näin on vähäisestä alusta maamiestemme\ntarmokkaisuudella Bakussa paisunut eräs maailman suurimpia\nteollisuuslaitoksia.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nTattarilaisista.\n\n\nVarmuudella ei osata määrätä aikaa, jolloin turkkilaiset ensiksi\nilmestyivät Kaukaasiaan, mutta sangen luultavaa on, jo ennen Kristuksen\nsyntymää, yksityisiä joukkoja eli heimoja oli tunkeunut maan\npohjoisosaan. Näitä joukkoja, jotka tulivat Kaspian meren\nluoteenpuolisilta aroilta ja Volgan rannikolta, tarkoittavat\nepäilemättä niissä vanhoissa persialaisissa sankaritaruissa, joissa\nturaanilaisia aina esitetään persialaisten vaarallisimpina vihollisina.\nVäestön suhteista uudempina aikoina on sitä vastoin paljon\nluotettavampia lähteitä ja muistotietoja ja ne tattarilaiset, jotka nyt\nasustavat Transkaukaasiassa, ovat epäilemättä tulleet Aderbeidshanista\nja Kaspian meren itärannalta. Aina Seldshukkien ilmestymisestä\nedellisen vuosisadan loppuun asti, ovat ne vähin erin tulleet maahan,\nensin jatkaneet nomaadielämäänsä, mutta sitten vähitellen asettuneet\npaikoilleen, muodostaneet pikku kyliä ja yhteiskuntia.[5] Päättäen\nniistä monista linnanraunioista, joita löytää tattarilaiskylissä, ovat\nne keskenänsä taistelleet monta tulista ottelua, mutta sitten kuin\nvenäläiset meidän vuosisatamme alkukymmeninä valloittivat\ntranskaukaasialaiset maakunnat, ovat ne rauhoittuneet, ja taistelut\novat loppuneet.\n\nTattarilaiset asuvat itäisessä Transkaukaasiassa, alueella, jonka\nrajana pohjoisessa on Kaukasus, lännessä Tiflis ja Erivan, etelässä\nAras ja Lenkoran, sekä idässä meri. Sitä paitsi muodostavat ne siellä\ntäällä Kaukaasiassa kansanryhmiä, joista suurimmat ovat Ahaltsik'in,\nDerbent'in ja Kuban kaupunkien ympäristössä, molemmat Apsheronin\npohjoispuolella; Derbent meren lähellä, Kuba sisämaassa. Lukuisimmin\nniitä kuitenkin on Shemakan, Nuhan (itä Kaukason etelärinteellä) ja\nBakun kaupunkien ympäristössä.[6]\n\nTattarilainen on vartaloltaan pikemmin iso kuin pieni, rakenteltaan on\nhän roteva ja vahva, kasvojen piirteet ovat löntteröiset, ilme yleensä\nraakaa ja välinpitämätöntä, löytyy kuitenkin monta, joitten kasvot ovat\nerittäin jalot ja kauniit. Näin on varsinkin naisten laita, jotka usein\novat hurmaavan kauniit. Heidän kasvonsa ovat soikeat, mantelinmuotoiset\nsilmänsä tummat, hiukset ja silmäkulmat mustat, huulet punaiset ja\nhipiä vaalea, seurauksena siitä, että he aina ovat hunnutetut. Miehillä\non vahva parrankasvu ja hyvin hoidetut viikset, suuret huulet,\nmuodostanut väkevämuotoinen, pitkä ja leveä alaleuka. Samoinkuin\npersialaiset ajavat tattarilaisetkin koko päälakensa paljaaksi, jättäen\nvaan korvien lähelle hiussuortuvan, josta syystä ne ovatkin lakki\npäässä huoneessa. Käsien ja jalkojen sisäpuolet sekä kynnet värjäävät\nhe hennah värillä rusokellertäväksi. He rakastavat koristeita ja helyjä\nja pukeuvat mielellänsä kirjaviin vaatteisiin.\n\nTattarilainen elää enimmäkseen yksiavioisuudessa, sillä harvassa on\nniitä, joilla on varaa pitää usiampaa kuin yhden vaimon. He asuvat\npienissä, matalissa, yhdenkertaisissa, litteäkattoisissa huoneissa,\njoissa melkein aina on kirjavaksi maalattu veranta pihanpuolella.\n\nHuoneita on tavallisesti kolme, joista naisten huoneeseen vieras ei\nkoskaan saa astua. Niissä ei ole huonekaluja, mutta lattioita peittää\npehmeät matot, ja yötä vietetään patjalla, joka päiväksi kääritään\nkokoon tyynyineen, peittoineen ja pistetään suuriin komeroihin.\nKalleuksia, niinkuin hopea-astioita ja koristeita, säilytetään muissa\npienemmissä, lukolla suljettavissa komeroissa. Näitten seinään\nkiinnitettyjen kaappien yläpuolella käy koko huoneen ympäri hylly,\njohon posliineja, laseja, samovaari (teekeittiö) y.m. asetetaan.\n\nTattarilaiset ovat kohteliasta väkeä; sille, joka käy heitä katsomassa,\nvaikka kuinka pienen ajan, tarjoovat he aina teetä, hedelmiä ja\ntupakkaa. Retkeillessäni Apsheron niemimaalla, ei minun koskaan\ntarvinnut ottaa mukaani evästä, sillä tattarilais-kylässä sain aina\nmitä minä tarvitsin. Sitä vastoin välttää tattarilainen aina visusti\njuomasta samasta lasista, tahi syömästä samasta vadista kuin kristitty.\nSiksipä, kun söin heidän kanssansa, oli meillä aina kummallakin eri\npöytäkalustomme. Niin vierasvaraiset ja kohteliaat kuin tattarilaiset\novatkin ystävillensä, niin julmat ja verenhimoiset ovat he\nvihollisilleen. Mitätönkin pikkuasia saattaa olla syynä leppymättömään\nvihaan; jos vieras tattarilainen puhuttelee naitua vaimoa, on tämä\nhengenvaarallinen loukkaus hänen miestänsä kohtaan, ja tälle riittävä\nsyy väijymään toisen henkeä. Balakanissa ei ole harvinaista, että, kun\nnaftaa jostakin suihkusta on vihmonut tahi juossut vieraalle alueelle,\nniin tästä syntyy verisimpiä tappeluja, jotka useimmiten päättyvät\nihmishengen hukalla. Pimeän tultua karataan usein yksinäisten\nvaeltajien kimppuun, olkootpa sitte venäläisiä, armeenialaisia, tahi\njohonkin muuhun kansallisuuteen kuuluvia, ja heidät tapetaan ja\nryöstetään. Tällöin käytetään aina kinsaalia, jonka lappeessa on kaksi\nsyvää juovaa, jotta veri helpommin syöksyisi ulos. Murhaaja ei tähtää\nsydämmeen, vaan pistää kinsaalin rintalastan alle, jossa se äkkiä\nväännetään ympäri.\n\nTattarilaisten elinkeinona on osittain kauppa, osittain karjanhoito ja\nmaanviljelys. Heidän kauppiaansa, jotka ovat viekkaita ja viisaita,\ntuottavat tavaroita Venäjältä ja vievät sinne persialaisia mattoja ja\nkäsitöitä, sekä hedelmiä. Maalaiskansan parhaimpana tulolähteenä ja\ntärkeimpänä ravintona on rasvahäntäinen lammas, jota elätetään suurissa\nlaumoissa. Paljon käytetään myös kalkkunoita, kanoja ja hanhia.\nKyläasukkaitten pääelinkeino on maanviljelys ja puutarhanhoito, jonka\ntärkeimpinä tuotteina ovat viinirypäleet ja vesimeluunit.\n\nVaikka olisikin houkuttelevaa kertoa kaikista niistä tattarilaisista\ntavoista, joita minä pitkänä olo-aikanani heidän luonansa opin\ntuntemaan, täytyy minun kuitenkin luopua siitä, kosk'en muussa\ntapauksessa pysyisi tämän teoksen rajoissa. Mutta erään kohdan\ntattarilaisten elämästä tahdon kuitenkin näytteeksi esittää, ja\nkiitollisena aineena pidän minä silloin heidän kosimisensa ja häittensä\nkertomisen.\n\nKun nuori tattarilainen rakastuu johonkin tyttöön, ei hän itse kosi,\nvaan jättää tämän tehtävän äidilleen. Tämä menee tytön vanhempien\nluokse kysymään, suostuvatko he naimiskauppaan. Jos he suostuvat,\nannetaan tytölle kultasormus ja kaulahuivi. Tavan mukaan vedetään huivi\nsormuksen lävitse ja solmitaan kiinni merkiksi, että liitto on\npäätetty. Tästä hetkestä on tyttö morsian, mutta sulhanen ei saa nähdä\nhäntä vilahdukseltakaan, ennenkuin hääpäivänä. Viikko tämän ensimmäisen\nsopimuksen jälestä pitävät pojan vanhemmat pidot, joissa kaikki heidän\nsukulaisensa ovat läsnä. Heitä kestitetään teellä, makeisilla\n\"shislikillä\" (joka on hiiloksella paistettu lampaanliha), \"plaffilla\"\n(riisiryyni ruokaa) y.m. Pidot loppuvat varhain, että vieraat ehtivät\nmennä tytön kotiin, jossa myös samana iltana on vieraita. Sulhanen ei\nkuitenkaan saa täällä olla mukana. Vieraitten kokoonnuttua kysytään\ntytön isältä, tahtooko hän antaa tyttärensä kosijalle. Kun hän tähän on\nantanut myöntävän vastauksen, annetaan tytölle toinen kultasormus,\njoten liitto nyt pidetään täydellisesti vahvistettuna. Sitte lähdetään\npois. Vieraat jakavat makeisten jäännökset keskenänsä ja vievät ne\nkotiinsa, jossa kaikkien perheenjäsenten, tavan mukaan, tulee niitä\nmaistaa.\n\nKaikkina juhlapäivinä, joita on kosimisen ja häitten välillä, tulee\nsulhasen antaa morsiamelleen joko uuden puvun, tahi koristeen. Kaksi\nkuukautta häitten edellä ostaa sulhanen kankaita, vaatteita, posliineja\nja talouskaluja uuteen kotiin. Kaikki pojan perheessä tutut naiset\ntulevat sitte neulomaan ostetuista kankaista vaatteita. Kun kaikki,\njota tytölle lahjoitetaan, on valmista, lähettää sulho kokeneen vanhan\nvaimon tytön luoksi viemään peilin lahjaksi. Häntä seuraa koko jono\npieniä lapsia, päällään kantaen tarjottimia, joissa on kaikki\nmorsiamelle lahjoitettavat vaatteet ja koristeet. Matkalla soitetaan ja\nlauletaan ja seuran saapuessa juoksee tyttö ulos, ottamaan heitä\nvastaan, huutaen \"hohgellsun\" (terve tuloa!) Kaikki käsketään\nhuoneeseen ja nyt tanssitaan ja lauletaan hetkinen. Sitte viedään vanha\nvaimo kunniasijalle ja ne muut asettuvat hänen ympärilleen. Hän ottaa\nnyt esille hyvin käärityn peilin, joka paljastetaan ja näytetään\ntytölle. Kun sitä on tarkoin katseltu, pannaan se pois ja nyt tuodaan\nyksi tarjottimista esille. Tässä on nyt esim. kankaita ja vaatteita,\njoita kaikki järjestänsä nostavat ja katselevat. Jokaista uutta\nesinettä näyteltäessä huutavat läsnäolevat naiset kaikki yht'aikaa:\n\"Allah mebarek ejlasun\", s.o. Jumala antakoon sinulle siunauksensa.\nSitte tuodaan esille uusi tarjotin, jossa on esim. koristeita niinkuin\nkorvarenkaita, rannerenkaita, kaulanauha y.m. Viimeisellä tarjottimella\non jo makeisia. Nämät asetetaan teevadeille ja tarjotaan läsnoleville.\nLopuksi vielä kerran tanssitaan ja soitetaan.\n\nKun sulhasen mielestä on aika pitää häitä, ei sovi hänen itse sitä\nilmoittaa isälleen, sillä sen katsotaan tuottavan onnettomuutta, vaan\nhän puhuu jollekin sisaruksistansa, tai hyvälle ystävälle, joka sitte\nesittää hänen pyyntönsä isälle. Kun hääpäivä on määrätty, menevät tytön\nsetä ja pojan eno mollan eli papin luo. On tapana, että poika siinä\ntilaisuudessa lahjoittaa tytölle kultarahoista tehtyjä koristeita ja\npappi kysyy sentähden, montako tämmöistä rahaa tahdotaan kustantaa.\nVastataan esim. 20, joka merkitään isolle paperille. Sitte kysyy pappi,\ntahtovatko nämät molemmat nuoret toden perästä ottaa toisensa, ja kun\nmyönnetään asian niin olevan, merkitään näitten sekä vanhempien nimet\nsamalle paperille. Kaikki mitä tyttö saa myötäjäisiksi, niinkuin\nlamppu, kello, matot, samovaari, posliinit y.m. merkitään listalle.\n\nHäitten edellisenä päivänä kirjoitetaan yljän kodissa kaikkien niitten\nnimet, jotka häihin käsketään ja molla toimittaa kutsumuksen. Häät\nkestävät kolme päivää. Ensimmäisenä iltana on yljällä pidot, mutta vaan\nomille ystävilleen ja tutuilleen. Toisena iltana kutsuu hän vaan\noppineita ja kokeneita miehiä, joita runsaasti kestitään, ja saavat\nkukin rahalahjan pois mennessään. Tytön kodissa on myös ensi iltana\ntanssipidot, mutta ainoastaan naisille. Toisena iltana menee hän\nystävättäriensä seuraamana saunaan. Kylvettäessä soitetaan ja lauletaan\nkoko ajan ulkopuolella. Morsiamen kodissa on yksi huoneista akuttimella\njaettu kahtia. Tämän taakse astuu tyttö yhden tai kahden läheisimmän\nystävättärensä kanssa. Toisella puolella istuvat kaikki muut naiset\nsoittaen ja laulaen hänelle. Kun soitto on loppunut, nostetaan\nakuttimet ylös ja tyttö astuu heidän joukkoonsa. Ensiksi he tervehtivät\nhäntä, sitten värjäävät he hänen jalkansa ja kätensä hennahvärillä.\n(Hennah on voimakasta, rusokellertävää väriainetta, joka sekä\ntattarilaisilla, että persialaisilla on erittäin tärkeänarvoista. Usein\nvärjäävät he hevosiansa ja aasejansa ihan keltaisiksi. Niinpä ovat\nshahin valkoisten hevosten hännät melkein aina värjätyt). Tämän\ntoimittaa sama vanha vaimo, joka toi peilin ja hän saa makson\nvaivastaan. Kolmantena hääpäivän iltana kokootuvat yljän kotiin kaikki\nne naiset, jotka ovat hänen perheensä tuttuja. Hän itse ei silloin saa\nolla kotona, vaan menee sen sijaan saunaan, läheisimpien ystäviensä\nkanssa. Kun hän on kylpenyt, vaatettaa molla hänet uusiin, puhtaisiin\nvaatteisiin. Hänen kylpiessään ovat ystävänsä soittaneet ja puhaltaneet\nhuilua ulkopuolella ja molla lukenut pitkät rukoukset koraanista.\nNäitten menojen jälkeen lähdetään yljän kotiin. Tänne kokoontuu taas 30\ntai 40 kokenutta ja viisasta miestä, joista yksi kello 12 yöllä menee\nnoutamaan morsianta. Tultuansa tämän kotiin, kiittää hän tytön\nvanhempia ja sitte lähdetään vanhan peilivaimon ja soittajien sekä\nsoihdunkantajien seuraamina äskennaitujen asuntoon. Tulevassa\nmakuuhuoneessa riippuu kaihdin ja sen takana seisoo morsian huntu\nkasvoilla yljän toimittaessa rukousta. Kun hän on lopettanut, käskee\nvanha vaimo hänet nostamaan kaihdinta. Hän tekee niin, astuu morsiamen\nluokse, ottaa häntä kädestä ja lausuu hänet tervetulleeksi. Kaiken\ntämän kestäessä peittää huntu morsiamen kasvoja, eikä hän vastaa\nsanaakaan. Ylkä antaa hänelle lahjan, mutta hän on yhä vaiti. Ylkä\nantaa hänelle muutamia kultarahoja ja sormuksen. Silloin hän vastaa, ja\nnyt ylkä saa ottaa pois hunnun ja nähdä hänen kasvonsa, joita hän ei\nole nähnyt siitä asti kuin hän kosi häntä.\n\nTämä on sanasta sanaan tehty käännös tattarilaisesta hääkertomuksesta,\njonka sain eräältä Balakanin tattarilaiselta. Hän oli siinä itse ollut\nylkänä. Vaikka tämä kertomus on pidettävä tattarilaishäitten mallina,\nniin on itsestään ymmärrettävä, että häät saattavat olla paljon\nyksinkertaisemmat, tai myös vielä juhlallisemmatkin, riippuen\nvarallisuudesta, asuinpaikasta ja perheoloista.\n\nTattarilaiset hautajaiset vietetään seuraavalla tavalla: Kun sairas\ntuntee kuoleman lähestyvän, kutsuu hän mollan luoksensa. Tälle hän\nsanelee testamenttinsa. Sitte lukee molla koraanista rukouksia\nkuolevaiselle, kunnes hän on viimeisen henkäyksensä vetänyt. Ruumis\npestään tarkoin ja kääritään kolmeen valkoiseen liinaan. Otsaan\nkiedotaan myös side. Kädet ovat suorina pitkin ruumista.\n\nSamana päivänä kutsutaan kuolleen kaikki sukulaiset, joille tarjotaan\nteetä ja makeisia, mollan yhä koraania lukiessa. Sitte viedään ruumis\nhautausmaalle, jossa se lasketaan lähes metrin syvyiseen hautaan, jonka\nseinät ovat muuratut, mutta lattia on sotkettua maata. Kasvot ovat\npaljaat ja Mekkaan päin käännetyt. Kuolleen miessukulaiset ja ystävät\ntulevat haudalle, onpa jokunen hunnutettu nainenkin läsnä, vaikka\nkauvempana. Kun hautaustoimitus ja rukoukset ovat päätetyt,\npannaan haudan suulle suuri litteä kivi, jonka lyhyeen sivuun on\nneliönmuotoinen syvennys hakattu, ja siihen sovitetaan pystysuora\nhautakivi. Korkokirjaimilla ilmoitetaan tässä kuolleen nimi, ikä,\nammatti ja kuolinpäivä. Alimmaisena on koraanista värssy, jossa\npuhutaan maallisen elämän katoavaisuudesta ja taivaallisen elämän\nkirkkaudesta. Kun hautajaisista on viikko kulunut, kokoontuvat\nsukulaiset taas pitoihin kuolleen kotiin ja 40 päivää tämän jälestä\npäätetään hautajaisjuhlallisuudet vielä lopullisilla pidoilla. Kolmena\nvuonna tulee kuolleen perheenjäsenten jokaisena juhlapäivänä rukoilla\nja itkeä hänen haudallaan. Monet täyttävät tämän velvollisuuden, monet\nsen laiminlyövät, eivätkä enää vuoden, tai vielä lyhyemmänkään ajan\njälestä tule haudalle.\n\nLopuksi tahdon tähän lyhyeen kansantieteelliseen kuvaelmaan liittää\nmuutaman sanan tattarilaisten kielestä, koska minulla, heidän luonansa\noleskellessani, oli tilaisuus jotenkinhyvin siihen tutustua. On\nitsestään selvää, ettei tässä sovi tehdä selkoa kielen rakennuksista;\nsiis vaan muutama sana sen suhteesta Turkin kieleen.\n\nKun tattarilaiset ovat turkkilaisia, on heidän kielensäkin turkin\nkieltä. Mutta etäisyys, erilaiset valtiolliset harrastukset ja eri\nelämänolot ovat vaikuttaneet, että nämät molemmat kielet vähitellen\novat toisistaan eronneet. Osmannit, jotka vaelsivat kauvemmaksi länteen\nja tulivat eurooppalaisten sivistyksen ja politiikin kanssa tekemiseen,\novat sekä tapoihin että kieleen ottaneet yhtä ja toista vierasta\nainesta. Heidän kielensä on kehittynyt ja niin sanoakseni hienontunut,\nkun sitä vastoin köyhempien ja sivistymättömien tattarilaisten kieli on\njäänyt ennalleen. Ainoa muutos, mikä siinä on tapahtunut, on se, että\nsiihen on tullut monta venäläistä sanaa, senjälkeen kuin venäläiset\nvalloittivat maan. Venäläisiä nimiä on varsinkin talouskapineilla,\naseilla y.m.s., joita venäläiset kaupassa ja seurustelussa ovat\ntattarilaisille tuoneet.\n\nNämät molemmat kielet eroavat toisistaan varsinkin siinä, että\nturkinkieli on paljon kehittyneempi, sanarikkaampi ja säännöllisempi\nkuin tattarinkieli. Kuitenkin ymmärtää Konstantinopolin turkkilainen ja\nApsheron niemen tattarilainen melkein täydellisesti toinen toistaan,\nsillä poikkeuksella vaan, että tattarilainen saa tutustua moneen uuteen\nsanaan, jota ei ole hänen kielessään. Sen minäkin tulin huomaamaan\nKonstantinopolissa, jossa minua hyvin ymmärrettiin ja minä taas\nymmärsin pääasiassa sen, mitä puhuttiin, kun taas monet sanat olivat\nminulle ihan vieraat, kun niitä ei koskaan tattarilaisten kesken\nkäytetty. Mainittakoon tässä muutama lyhyt lause, esimerkiksi näitten\nmolempien kielien yhtäläisyydestä:\n\n  _Turkin kieltä_: ewin byjyk-my — onko talosi suuri?\n  _Tattarin kieltä_: sennun övun böog-mi?\n\n  _Turkin kieltä_: ewet, efendim, ewim pek byjyk dyr — on, herraai,\n      taloni on sangen suuri.\n  _Tattarin kieltä_: bäli, mennim, oovim tjoek böög dur.\n\n  _Turkin kieltä_: pederim shehirde dyr — isäni on kaupungissa.\n  _Tattarin kieltä_: mennim attam shaharda dur.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nKaspian meren yli.\n\n\nEnnenkuin jätämme ikuisen tulen maan, ohjataksemme komeassa\nsiipilaivassa \"Imperator Aleksander III\", kulkumme Persian rannikkoa\nkohti, tulee minun lukijalle esittää nuori tattarilainen, joka on oleva\nseuralaiseni matkalla Persian erämaitten halki ja joka on poistava\nvaikeudet uskottoman tieltä uskonkiihkoisten muhamettilaisten joukossa.\n\nIsa Begh Baki Khanov on 25 v. vanha ja ennen hyvin rikkaan maan\nomistajan poika. Nimi ilmaisee tosin hänen olevan beghin, eli\nruhtinaan, mutta Isalla ei ole entisestä loistostaan paljon jälellä,\nsillä jo monta vuotta sitte pettivät kavalat veijarit hänen isäänsä ja\nryöstivät häneltä hänen omaisuutensa. Isan täytyy sentähden tehdä työtä\nja on muutaman vuoden ollut Nobelin palveluksessa, ansaiten 25 ruplaa\nkuussa. Hän on tukeva, hänellä on suuret, mustat silmät, kotkannenä,\nhyvin hoidetut, kastanjanruskeat viikset ja lumivalkoiset hampaat. Sen\nohessa on hän notkea kuin kissa ja niin taitava ratsastaja, että hän,\ntäyttä vauhtia nelistäen, voi ottaa esineen maasta kadottamatta\ntasapainoaan. Lopuksi on hän tehnyt toivioretken Meshediin\nKhorasanissa, ja siis ennenkin ollut tekemisissä persialaisten kanssa,\njoitten kieltä hän esteettömästi puhuu.\n\nKaikki nämät hyvät ominaisuudet vaikuttivat sen, että minä empimättä\nvalitsin hänet kumppanikseni, varsinkin kun hän, insinööri Sandgrenin\nerinomaisesta hyväntahtoisuudesta sai pitää palkkansa Balakanissa,\npäiväpalkkana matkalla. Hänellä oli itsellään suuret toiveet tästä\nmatkasta ja kävi jo ajatuksissaan pyhillä profeettain haudoilla. Pian\nsaamme kuulla miten nämät hänen toiveensa raukesivat.\n\nTiistai, 6 p. huhtikuuta, oli meidän lähtöpäivämme. Me olimme huonosti\nvarustetut; meillä ei ollut enemmän tavaraa kuin mitä voimme käsissämme\nkantaa. Paitsi vaaleanharmaita, kamelinkarvaisia matkavaatteita, oli\nminulla tattarilaisessa, kaksipohjaisessa matkalaukussani vielä toinen\nvaatekerta, talvikaapu ja matkapeitto. Isa Beghilla oli\npäällysvaatteena suuri tattarilaistakki. Aseina hänellä oli\nhopeahelainen turkkilainen pyssy ja kinsaali sivussa. Minulla oli\nrevolveri nahkalaukussa, jota kannoin olkahihnassa. Samassa laukussa\npiilyi myös piirustus- ja muistiinpanokirjoja sekä Persian karttoja.\nTämä oli koko meidän varustuksemme ja sen puutteellisuutta saimme pian\ntuntea Elbursin jääkylmissä vuoriseuduissa.\n\nMeidän oli määrä lähteä kello 9 illalla, mutta jo kello 7 alkoi\nerittäin tuima pohjoismyrsky puhaltamaan, ja sitä seurasi ankarat\nsadekuurat. Hyvin tietäen miten vaarallista oli lähteä merelle pimeässä\nja myrskyssä, oli katteini Danielssonin mielestä parempi odottaa\nraju-ilman taukoamista. Kaspian meren myrskyt eivät nimittäin ole\nsemmoiset, joihin me olemme tottuneet. Täydellisesti selkeän ja tyvenen\npäivän perästä saattaa muutamassa silmänräpäyksessä puhjeta rajuin\nhirmumyrsky.\n\nÄsken niin tyven meri alkaa kovin kuohuella, aallot ovat jyrkkiä\nvaahtopäitä ja hajaharjaisia. Usein lyhyemmässä kun 15 minutissa tuuli\nkääntyy pohjoisesta etelään — pohjois- ja etelätuulet ovat tavallisia\nKaspian merellä, kun sitävastoin itä- ja länsituulet ovat\nharvinaisempia eivätkä koskaan ylly erittäin koviksi — ja silloin saa\nhavaita, että aallokko vielä jatkuu toiseen suuntaan vaikka tuuli\npuhaltaa toisesta. Ne laivurit, jotka tämmöisissä myrskyissä ovat\nmerellä, koettavat niin pian kuin suinkin päästä tuulensuojaan Apsheron\nniemen tahi jonkun muun maan turviin. Jos he sattuvat olemaan niin\nkaukana merellä, ettei tämä heille onnistu, täytyy heidän korjata\nkaikki purjeensa ja olla tuuliajolla, kunnes meri tyyntyy. Myrskyn\ntauottua näkee usein enemmän tai vähemmän pahoin pideltyjä aluksia\ntulevan Bakun satamaan, ja haaksirikkoja tapahtuu hyvin usein. Kaspian\nmeri on sentähden tunnettu salakavalaksi ja vaaralliseksi\npurjehdusvedeksi.\n\nSaimme siis rauhoittua ei ainoastaan koko yöksi vaan koko seuraavaksi\npäiväksikin ja vasta 8 p. huhtik., aamulla irroitettiin köydet ja\nImperator vei meidät ulos satamasta. Välttääksensä erästä karia, joka\noli juuri Kap Bailowin edustalla, ohjasi laiva suoraan päin Nargin\nsaarta. Sitten muutettiin suunta, jotta Nargin jäi vasemmalle puolelle.\nTuuli oli nyt ihan tyyntynyt, mutta ilma oli kolea sateen jälestä ja\nvasta aamupäivällä se lämpeni ja selkeni. Bakun valkoiset talot ja\nNeitsyttornin harmajat muurit katosivat pian taivaanrannalta, kun\nImperator viilsi poikki sen lahden, joka on Apsheron niemimaan ja sen\netelän puoleisen rannikon välillä. Tässä on rannikkoa pitkin saaristo,\njossa on 8 tai 10 pientä kallioluotoa, joitten välistä laiva\nvarovaisesti liukuu. Ainoastaan parilla luodolla on vähän\nkasvullisuutta huomattavana, yleensä ovat ne paljaita ja autioita.\nUlommaiselle luodolle olivat muutamat kalastajat rakentaneet majansa\ntuulen suojaiseen laaksoon, ja äkkijyrkkien rantojen luona oli muutama\nalus vielä ankkurissa eilisen myrskyn jälestä.\n\nJätettyämme saariston, käy vesi ihan toisenväriseksi kuin ennen. Äsken\nvielä oli se heleän vihreätä ja läpikuultavaa, mutta nyt se on harmaata\nja sakeata.\n\nTämän tekee Kura joki, joka tähän laskee suurimman suvantonsa. Tämä\njoki, jonka oikea alku on länsi Armeenian ylängöllä, saapi myös paljon\nvettä Kaukasus vuorelta, juoksee läpi Transkaspian autioita aroja ja\nsaa lähellä laskuansa oikealta lisäksi Aras joen, joka nykyään on\nrajana Venäjän ja Persian välillä. Saljan kaupungin lähellä jakaantuu\njoki useampaan haraan, joista useimmat laskevat Kysylagatsh-lahteen,\nmutta eräs ja suurin niistä laskee tämän lahden pohjoispuolelle.\nKura on sangen kalarikas joki ja sen suulla oli koko laivue\nkalastaja-aluksia ankkurissa. Mutta kun hiekkasärkkä estää laivat\njoelle pääsemästä, tuodaan kalat niihin pienissä soutoveneissä.\nKalakauppa on täällä sangen vilkas ja Saljan on sen suurin\nvarastopaikka.\n\nImperator Aleksander III on Merkuri-yhtiön suurimpia laivoja. Se on\nnoin 2,5 metriä syvässä kulkeva siipilaiva, ilman talkaa, päästäksensä\nniin lähelle kuin suinkin noita usein sangen matalia rantoja ja\nvarsinkin Volgan suvantoa. Merkuriyhtiön tehtaat ja telakat ovat\nBakussa. Sen laivat, jotka ovat hienosti ja mukavasti sisustetut,\nhallitsevat yksinomaan Kaspian meren kauppaa. Miehistö on\ntattarilainen. Imperatorilla oli ainoastaan kaksi ensi luokan\nmatkustajaa, joista toinen, eräs venäläinen professori, oli koko matkan\nmerikipeä. Suuressa etusalongissa asusti joukko persialaisia ja\ntattarilaisia, edelliset palasivat Bakusta, myytyänsä siellä\nhuivejaan ja mattojaan, jälkimmäiset olivat matkalla Teheraniin,\nostamaan uusia tavaroita. Useimmat olivat kauppamiehiä. Abadulla\nBegh sitävastoin oli persialainen valtiomies, joka oli ollut\nvirallisissa asioissa Istambulissa. Hän oli roteva, kaunis mies,\nkeltaisessa silkkitakissa, hopeavyö uumalla. Ylimenon pitkinä hetkinä\nlyöttäytyivät muhamettilaiset yhteen, huvittaen itseään noppapelillä ja\najatusleikeillä. Viimemainittua toimitti kaksi henkeä siten, että\ntoinen lausui jonkun vanhan persialaisen runoilijan tekemän värsyn, ja\nheti tämän lopetettua, tuli toisen lausua toinen värsy, jonka piti\nalkaa edellisen värsyn viimeisellä äänteellä. Se, joka ensin tarvitsi\najatusaikaa enemmän kuin 15 sekuntia, pidettiin voitettuna. Eräs\ntämmöinen ajatusleikki kahden persialaisen kauppiaan välillä kesti yli\ntunnin. Toinen kertaus seurasi taukoamatta toista ja molemmat\nkilpailijat osoittivat ihmeellisen hyvin tuntevansa Persian\nkirjallisuutta.\n\nPari tuntia ennen kuin Lenkoraan saavuimme, sivuutimme pienen,\nyksinäisen saaren meressä. Tässä oli tattarilainen kalastaja-alus kolme\npäivää sitten ajautunut matalikolle, ja viime myrsky oli heittänyt sen\nkauvaksi maalle. Meidän lähestyessä antoivat haaksirikkoiset\nhätämerkkejä, joihin Imperatorin katteini vastasi kahdella\npyssynlaukauksella. Sinne lähetetty vene palasi pian, tuoden kolme\ntattarilaista, mutta kaksi jäi alukseen, jota he eivät millään ehdoilla\njättäneet, heidät täytyi sentähden heittää oman onnensa nojaan.\n\nLenkora on pieni venäläinen kaupunki, vihreine tai punaisiksi\nmaalattuine taloineen, puutarhojen ja poppelimetsikköjen ympäröimänä.\nKaupungin keskellä on kirkko ja tulimajakka. Tuolla takana näkyy Talysh\nvuoren korkeat, tummat ja metsäiset seinämät lumiharjuineen. Me\nankkuroimme vähän matkaa rannikolta ja silmänräpäyksessä ympäröi meitä\ntusina kömpelöitä, tattarilaisten soutamia veneitä. Näissä oli myös\nvenäläisiä tullivirkamiehiä, asiamiehiä ja kauppiaita. Jätettyämme koko\npaljon siirtomaantavaroita, lähdimme Lenkorasta, sivuutimme kahden\ntunnin päästä Astaran, joka on rajapaikkana Persian ja Venäjän välillä\nja saavuimme seuraavana aamuna kello 6 Enseliin. Ilma oli selkeä, meri\ntyyni, ainoastaan vähäisen mainingin röyheltämä, joka oli hyvä asia,\nsillä tuulisella ilmalla on ihan mahdotonta päästä Enseliin. Siinä\ntapauksessa jatkaa laiva matkaansa Asterabadiin ja menee sieltä\ntakaisiin Bakuun. Tällä tavalla on moni matkustaja tarvinnut pari\nviikkoa kulkeaksensa tuon 30 tunnin matkan Bakusta Enseliin.\n\nMeri on tässä jotenkin matalaa ja Imperator ankkuroi sentähden jo parin\nkaapelinpäässä rannasta. Heti tulla sohisi laineitten yli noin 50\nalusta, joitten soutajat huutaen ja meluten kilpaa tunkeusivat\nImperatorin rappusille. Tästä syntyi sanomaton rähinä. Siellä, täällä\noli oikeita tappeluja, yksi ja toinen kieri mereen, ja moni alus oli\nkaatua, taistellessaan kunniasta että saisi meitä matkustajaraukkoja\nkapineinemme haltuunsa. Silmänräpäyksessä olivat soutajat iskeneet\nkiinni laivaan ja juoksentelivat niinkuin nälkäiset sudet laivan\nkannella, vaikka miehistö kaikin tavoin koetti heitä pidättää. Katosipa\nyksi ja toinen myös etusalonkiin, anastaen muitta mutkitta niin paljon\nkapineita kuin hän sai aluksiin kannetuksi. On sentähden viisainta,\nensi sekamelskassa istua tahi seisoa kapineittensa päällä.\n\nMerkuri-yhtiöllä on kuitenkin Enselissä erityinen höyryvene, jolla ensi\nluokan matkustajat saatetaan maalle. Tässä minä lähdin Imperatorista ja\nkymmenen minutin päästä olimme niiden tyrskyävien salakarien ohitse,\njotka niin suuresti vaikeuttavat pääsöä Murdabin suvantoon. Höyryveneen\ntäytyi laidehtia kapeassa juovassa tyrskyjen välitse, kareja\nvälttääksensä. Persialaiset litteäpohjaiset alukset sitävastoin\nliukuvat ilman vaikeutta salmen läpi mistä hyvänsä. Kun tullaan salmen\nsuuhun, huomaa oikealla kädellä kahdeksankulmaisen, viisikerroksisen\ntornin verantoineen. Seinien ulkopuolet on koristettu kirjavilla\nmaalauksilla, esittäen Rustam sankaria taistelemassa velhoja ja\nmetsänhaltijoita vastaan, sekä väkevää Alia voittamassa paholaista,\njoka makaa verissään, kädet ja jalat poikkihakattuna, ruumis sapelin\nlävistämänä ja tavattomat haavat päässä, joista veri vielä purskuu.\nMuut kuvat esittävät shaahia jalopeuranjahdissa. Hän on juuri\nkeihäällänsä lävistänyt hevosen tallaaman jalopeuran sekä halkaisee\nparaikaa tuimimmassa vauhdissa toisen jalopeuran pään. Seinien\nsisäpuolia verhoo kipsiin painetut, pienet lasilevyt, muodostaen\nsateenkaaren värisiä koristeita. Päällimmäisessä huoneessa on mattoja\nja kullattuja huonekaluja. Tämä rakennus on shaahin huvilinna ja tässä\nhän asuu, kun hän Eurooppaan matkustaessaan saa odottaa höyrylaivaa\nEnselissä. Hän on asunut täällä ainoastaan kaksi kertaa. Rakennusta,\njoka on ihan rappeentumaisillaan, ympäröi ihana, kukista,\nappelsiineista ja sitrooneista rikas puutarha.\n\nHeti tämän huvilinnan takana on pieni Enselin kaupunki, jonka sillalle\nhöyryvene laskee meidät maihin. Täällä oli joukko kalastajaveneitä ja\nkirjava ihmisjoukko liikkui rannalla. Toiset olivat tulleet sinne\nkantamaan matkustavaisten tavaroita, saadakseen siitä juomarahaa,\ntoiset kerjäämään, mutta suurin osa vaan uteliaisuudesta. Pari\npersialaista tullimiestä otti heti selkoa meidän tavaroistamme, ja\npikaisen tarkastuksen perästä, joka maksoi kaksi krania (Persian hopea\nraha, noin 1 mk), pääsimme menemään.\n\n_Enseli_ on pieni, vilkas kaupunki mataline olkikattorakennuksineen. Se\non ikäänkuin Reshtin ja siis myös Teheranin satamakaupunkina. Suuret\nlaivanlastit eurooppalaista tavaraa jätetään tänne, karavaaneilla\nkuljetettavaksi sisämaahan.\n\nEnselissä vuokrasimme veneen, jonka neljä vahvaa soutajaa pian vei\nmeidät Murdabille. Tällä nimellä, joka merkitsee \"kuollut vesi\",\ntarkoitetaan suurta makeaveden suvantoa, jonka kaksi kapeaa maan\nkielekettä erottaa merestä. Enseli on lännemmällä niemekkeellä. Usea\npieni virta laskee suvantoon, ja kun nämät kuljettavat liejua ja\npuunoksia mukanansa, on luultavaa, että tämä aikaa myöden täyttyy ja\nkatoaa. Vesi onkin sakeata ja korkeintaan parin metrin syvyistä.\n\nLähestyessämme etelärantaa, lisäsi perämies vauhtia, sauvoen\nperämelalla, jossa samoinkuin muissa airoissa oli sydämenmuotoinen\nlapa. Persialaiset soutavat epätasaisesti eivätkä lepää aironvetojen\nvälillä. Heillä ei ole taipumusta merimiestoimeen, jota ei ole\nihmettelemistäkään. Rantoja pitkin kasvaa kaihlistoa tuuheana ja\nrehevänä, muodostaen suorsaparville erinomaisia piilopaikkoja. Ilmassa\nlenteli variksia ja kalalokkeja. Tiellä kohtaa meitä isokuormaisia\nkalastajaveneitä, joissa usein on sangen korkeat purjeet. Suurin osa\nGilanin maakunnan asukkaista elääkin kalastuksesta, ja siinä suhteessa\non Murdab tyhjentymätön aarreaitta. Kala on perin halpaa ja sitä\nmyydään täällä suuret määrät.\n\nSillä välin lähenemme etelärantaa ja joudumme pienelle kapealle joelle,\njonka vesi näyttää olevan ihan liikkumatonta. Tämä on Sefid Rudin[7]\nläntinen suistamo, jonka rannat kasvavat ihan täynnä kahilistoa ja\ntuuheita pensaita, joissa lukuisat metsäsiat oleskelevat. Vähän matkaa\nylöspäin kapenee joki. Soutajat astuvat silloin maalle ja vetävät\nvenettä mastonhuippuun kiinnitytetyllä köydellä. Vene kiitää\nvedenpintaa äänettömästi ja hyvää vauhtia; moniaita isoja kaloja on\nrannoilla mietteisiinsä vaipuneina, ne säikähtävät venettämme ja\nkatoavat veteen. Aamupäiväaurinko on polttava. Molemmin puolin jokea\nleviää reheviä niittyjä karjalaumoineen.\n\nKuljettuamme neljä tuntia soutoveneessä, saavuimme kello 1 pieneen\nPiribasarin kylään, joka on molemmin puolin jokea, uhkean\nkasvullisuuden peitossa. Rannassa on suuri, mutta vanha ja rappeutunut\nkaravaaniasema tavaramakasiinineen, tulleineen ja teepuotineen. Sen\nulkopuolella liikkui noin kolmekymmentä hevosta ja toisen sen verran\nmiehiä. Toisilla hevosilla oli ratsastussatulat, toisille oli\nkuormitettu raskaita Reshtiin vietäviä tavarakääröjä.\n\nOlimme tuskin päässeet maalle, kun meitä ympäröi joukko persialaisia,\njotka vilkkailla eleillä ja suurin sanoin kiittelivät hevostensa hyviä\nominaisuuksia. Pikaisesti valitsimme pari pientä, ei suinkaan kaunista,\nmutta vahvaa ja lihavaa hevosta ja näitten satuloitten taakse\nkiinnitettiin meidän tattarilaislaukkumme. Mutta ennen lähtöämme\nkävimme karavaaniasemalla, josta kuitenkaan ei saatu muuta kuin teetä\nja leipää, viimemainittu sangen naurettavaa laadultaan. Se on ohutta\nkuin paperi, tummaa, sitkeätä ja pehmeätä, ja kukin leipä niin iso,\nettä sitä hyvin sopisi käyttää huppuliinana tahi sadetakkina.\nPersialainen leipä kuuluu olevan vähemmän ravitsevaa, mutta hyvää se on\n— varsinkin kun on nälkä.\n\nSyötyämme nousimme odottavien hevostemme selkään ja sitte lähdettiin\nReshtiin. Tie oli kovin huono ja alkupuolelta täynnä suuria,\nepätasaisia mukulakiviä, loppupuoli oli paikoittain veden vallassa.\nTiessä on syvät, yhtämittaisten muulikaravaanien sotkemat korot; näitä\nkaravaaneja kulkee pitkinä jonoina Piribasarin ja Reshtin välillä.\nHevoset kompastuvat alinomaa syviin vesilätäkköihin. Seutu on\nsuoperäinen ja talot ovat kosteuden välttämiseksi rakennetut paaluille.\nTalvella sataa näet melkein taukoamatta Kaspian meren rantamailla\nGrilanin ja Masenderandin maakunnissa, ja laajoja maa-aloja on silloin\nsuurimmaksi osaksi veden alla. Talojen seinät ovat erästä kovaa putkea,\nvahvasti rapatut, ja päällä on tavaton olkikatto.\n\nPian saavuimme Reshtin pitkille, kapeille kaduille ja menimme suoraan\nVenäjän kenraalikonsulin Vlassovin taloon, joka on kaupungin laidassa,\nihanan puutarhan ja korkeitten kivimuurien ympäröimänä. Konsuli\nvastaanotti meidät oikein itämaalaisella vieraanvaraisuudella; meidän\nkäytettäväksemme annettiin pari persialaiseen tapaan kalustettua\nhuonetta, ja turkkilainen palvelija sai käskyn näytellä meille Reshtin\nmerkillisyyksiä. Hänen seurassaan menimme ensin basaareihin.\n\nKadulla kohtaamme joukottain raskaasti kuormitettuja hevosia ja aaseja,\njoita säälimättömät kuljettajat ajavat. Katujenkulmissa istuu kerjääviä\ndervishejä kokoonkyyristyneinä. Jo kaukaa latelevat he huimaavaa\nvauhtia liikuttavimpia rukouksia: \"Allah siunatkoon sinua ja antakoon\nsinulle pitkän iän. Anna minulle vaan yksi shej,[8] ainoastaan _yksi_\nshej! Ja, Ali. Ja Allah!\" Siellä täällä näkee kummallisia moskeita,\ntiilikattoisine tornineen. Itse rakennus on matala, varustettu\nristikkoakkunoilla ja korkealla katolla. Täällä on myös lukuisia\nkouluja, jotka melkein aina ovat avoimia kadulle päin. Molla[9] istuu\nsiellä keskellä lattiaa, pienten persialaispoikien ympäröimänä. Nämät\ntulevat toinen toisensa perästä mollan eteen lukeakseen läksynsä,\nuseimmiten värssyjä koraanista. Pitkin seiniä istuvat vanhemmat,\nedistyneemmät oppilaat kirjoittamassa. Kynä on leikattu kovasta\nruokoputkesta, vasemmassa kädessä paperi, jota nojataan päin vasenta\npolvea. Kirjoittaessa vääntävät he myös paperia, jotta kirjaimille\ntulisi pyöreä muoto. Kaunis käsiala pidetään suurena taitona ja korkean\nsivistyksen ilmauksena. Kirjainten tulee olla pyöreitä ja tasaisia,\nsamallaiset ihan samankokoisia, eikä viivan ala- tai yläpuolella saa\nolla mitään tarpeettomia mutkia.\n\nTällä välin olemme saapuneet basaareihin. Ajateltakoon joukko kapeita,\nmutkaisia, labyrinttimaisia katuja, jotka risteilevät joka suunnalle.\nJokaisen kadun kummallakin puolella on myymälöitä järjestettyinä siten,\nettä eräällä kadulla on ainoastaan hedelmäkauppiaita, toisella\nainoastaan kultaseppiä j.n.e. Huomioamme kiinnittää varsinkin kauniit,\ntaiteellisesti kokoonpannut mosaikkimatot, jotka korkeista hinnoista\nmyydään Kaukaasiaan ja Armeeniaan, sekä runsaat silkkivarastot. Suuri\nosa Grilanin ja Masenderanin väestöä saa nimittäin elatuksensa\nsilkkiteollisuudesta ja joka vuosi pidetään suuret markkinat Reshtissä,\njossa silkkitavarakauppa on suuremmoinen. Näistä hedelmällisistä\nmaakunnista viedään myös vuosittain suuret määrät riisiä ja pumpulia.\n\nBasaarilaitokset ovat persialaisille erittäin tärkeänarvoiset. Ne ovat\nkaiken liikkeen ja kaupan keskustana. Täällä suunnitellaan teelasin ja\nkaljanin[10] ääressä kaikki kauppa-asiat ja tehdään tärkeitä\nsopimuksia, jopa naimisliittojakin. Täällä liikkuu katkeamaton, kirjava\nihmisjoukko: araapialaisia kauppiaita pitkissä, valkoisissa\nsilkkitakeissa ja punaisissa lakeissa valkea turpaani ympärillä;\npersialaisia käsityöläisiä sinisissä mekoissa vyöt uumalla, korkea,\nmusta lakki päässä lörpötteleviä neekereitä ja parrakkaita\narmeenialaisia. Näitten välissä kulkee naisia, kokonaan käärittyinä\nkeveisiin, tummansinisiin kaapuihin, ainoastaan pienet, sievät\njalat vapaina. Jalat ovat pistetyt pieniin, korkeakorkoisiin\nsuipputohveleihin. Kasvoja peittää valkoinen, polviin ulottuva huivi,\njossa silmien kohdalla on lävet, mutta kuitenkin niin tiheä, ettei voi\nsaada aavistustakaan tämän omistajan ulkonäöstä. Usein kantavat he\npieniä, kirkuvia lapsia. Pysähtyessään johonkin myymälään ostaaksensa\nkangasta t.m.s. nostavat he huntunsa, paremmin nähdäkseen. Jos silloin\non varuillansa, saattaa nähdä hurmaavan kauniit, soikeat, valkoihoiset\nkasvot, mantelinmuotoiset pikimustat silmät, suuret, nenän yli\nkiinnikasvaneet kulmakarvat, suoran nenän ja punaiset huulet. Lähemmin\ntarkastaessa huomaa kuitenkin kulmakarvat olevan mustatut ja posket\nvalkoiseksi maalatut, sillä ilman valkoista ihoa ei ketään pidetä\nkaunottarena. Silmissä on kylmä ja arka orjan ilme. Mutta eipä usein\nnäin saakaan tarkastaa persialaisia kaunottaria, sillä niin pian kuin\nhe huomaavat jonkun olevan kyllin julkean tarkastamaan heitä, peittää\nhuntu taas heidät silmänräpäyksessä.\n\nVaikka basaarit ovat näin vilkkaat ja kirjavat, eivät ne kuitenkaan tee\nkatsojaan kaikin puolin miellyttävää vaikutusta. Ensiksikin on\nkauppiaitten koko päämääränä pettää toisiansa ja ostajia. Sitten on ilma\nepäterveellisten höyryjen myrkyttämä, varsinkin siinä basaarin osassa,\nmissä ruokatavaraa ja vihanneksia myydään. Mädänneitä hedelmiä ja\nlihapalasia heitetään näet keskelle katua kaivettuun ojaan,\njossa ne saavat olla, kunnes koirat ovat ne syöneet. Näkeepä\naasin- ja koiranraatojakin päivä päivältä makaavan ja löyhkäävän\npäivänpaisteessa, eikä kukaan vie niitä pois tahi kuoppaa niitä. Tämä\nei sovi meidän käsitykseemme puhtaudesta ja terveydestä. Kaupunki on\nsuoperäisellä maalla. Suot ja lammikot ympäröivät sitä kaikilla\ntahoilla ja näissä rehottaa mehuisia vesikasveja ja miljoonittain\nkurnuttavia sammakoita. Öisin kuljeksii sakaali- ja hyeenalaumoja\npitkin katuja raatojen haussa. Niitten valittavaa, kamalaa ulvontaa on\nkaikkea muuta kuin mieluista kuunnella eikä se juuri tee yölepoa\nsuloiseksi. Pakottaapa nälkä kuningastiikereitäkin talvisaikana Reshtin\nulkolaidoilta ankariin yrityksiin lampaita ryöstääkseen. Konsuli\nVlassovilla oli suuressa salissaan, joka oli persialaisilla\ntaideteoksilla runsaasti koristettu, kaksi aimon suurta tiikerinnahkaa.\nToinen näistä oli eräästä juuri konsulaatin edustalla tapetusta\neläimestä saatu.\n\nIlmanala Reshtissä ja sen ympäristössä on niin tappavaa, ei ainoastaan\neurooppalaisille, vaan myös itse maan asukkaillekin, ettei missään\nmuualla maan pallolla ole semmoista. Vuosittain käykin kuumeen musta\naave unohtumattomilla tervehdysretkillään asukkaitten luona. Siitä on\nnyt kuusi vuotta, kun tämä kulkutauti kaatoi 5,000 ihmistä kaupungissa.\nEi ehditty kuolleita hautaamaan, vaan ruumiit heitettiin moskeihin,\njoissa ne saivat kesänhelteessä mädätä. Kaikilla kaduilla makasi\nruumiita huolettomasti heitettyinä, rupisten koirien ja korppien sekä\nkotkien suureksi mielihyväksi ja öisin söivät sakaalit kylliksensä\nihmislihaa. Silloin muutti kymmenentuhatta henkeä Reshtistä pois.\nKuumetta vastaan lienee paras keino pitää kylmillä pesemisillä ihonsa\nhyvin puhtaana.\n\nReshtiä kohtasi kaksi vuotta sitten toinen onnettomuus, kun tuhannen\nmyymälää, viisitoista karavaani-asemaa ja kaksi moskeeta joutui\nliekkien saaliiksi. Tulen ehkäisemiseksi ei tietysti ole mitään\nkeinoja. Täytyy antaa palaa, kunnes tuli itsestään sammuu.\n\nAsukasluku nousee 60,000. Näistä on noin satakunta armeenialaista ja\nsuuri osa neekereitä, tahi neekerien ja persialaisnaisten jälkeläisiä.\nKun rikkaat persialaiset tekevät toivioretken Mekkaan, ostavat he\nnimittäin pyhässä maassa neekeriorjia — joka lienee Allahille\notollista — ja lähtiessään kotiin Persiaan, ottavat he nämät mukaansa,\nmutta päästävät heidät, kotiin tultuaan, vapaiksi. Neekerit, joiden on\nmelkein mahdoton yksinään lähteä tuolle pitkälle paluumatkalle,\nperehtyvät uuteen kotimaahansa, ryhtyvät johonkin elinkeinoon tai\nliikkeeseen ja menevät naimisiin persialaisnaisten kanssa. Neekerit\nnäyttävät hyvin viihtyvän persialaisten kesken ja pian unohtavan\nsynnyinmaansa. Heistä tulee yhtä hyviä muhamettilaisia, kuin heidän\nuudet veljensäkin eivätkä koskaan laiminlyö joka ilta rukoilla:\nBiszmillah rahman errahim.\n\nSamoillessamme kaduilla ja basaareissa oli päivä loppuun kulunut. Juuri\npäivän laskiessa kuului kirkas, hopeanheleä ääni hitaasti, mutta\nvoimallisesti ja sointuvasti laulavan juhlallista laulua. Se oli molla,\npappi, joka auringon laskussa nousee moskeen tornin penkereelle ja\nsieltä muutamalla koraaninvärsyllä muistuttaa kaikille oikeauskoisille\nAllahin ja Muhametin suuruutta, ihmisten viheliäisyyttä ja elämän\nlyhyyttä. Se, joka kerran on kuullut näitä vakavia säveleitä —\nhiljaisessa iltahetkessä — sillä liike Persian kaduilla lakkaa jo\nkello viiden aikana — hän ei varmaankaan koskaan niitä unhota. Tämä\nkaunis tapa on käytännössä kaikissa Persian kaupungeissa ja kylissä,\nniinhyvin auringon laskiessa kuin noustessakin.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nMatka Elburs-vuoren yli.\n\n\nAamulla varhain, 11 p. huhtikuuta, tuli konsuli Vlassovin turkkilainen\npalvelija ilmoittamaan, että hevoset ovat satuloittuina portilla.\nLaitoimme kiireesti kapineemme kuntoon, söimme vahvan aamiaisen, ja\nkiitettyämme vieraanvaraista isäntäämme, nousimme persialaisten\njuoksiamme selkään, jotka muutamassa minutissa veivät meidät suuren\nReshtin kaupungin näkyvistä. Meillä oli vaan kaksi hevosta, toinen\nminulla ja toinen Isa Beghilla, mutta hevosten omistajat, kaksi nuorta\npersialaispoikaa, seurasi meitä jalkaisin. Ne olivat avojaloin, pitkät\nsauvat kädessä, kumpikin kantaen reppunsa olalla.\n\nReshtin ja Teheranin välinen tie on tärkeimpiä koko Persiassa. Tätä\ntietä kulkevat melkein kaikki lähettiläät, matkustavaiset ja kauppiaat,\njotka pääkaupunkiin aikovat ja tämä on Venäjän ja Persian kaupan\nvaltatie. Liike onkin sangen vilkas, ja tie on Elburs-solaa\nlukuunottamatta jotenkin hyvä. Ne jotka matkustavat rannikolta\npääkaupunkiin, vuokraavat hevosia Reshtistä Kasviniin. Tämän kaupungin\nja Teheranin välillä on venäläiseen tapaan rakennettu mukava vaunutie.\n\nKoko väli rannikolta Teheraniin on 33 penikulmaa pitkä.\n\nPian saavumme oikeaan aarniometsään. Molemmin puolin tietä on maa\nrehevän ruohon, kukkien ja tuuhean pensaston peittämä. Näitten yli\nkohoaa korkeita, sorjia lehtipuita, joitten ulkomuoto selvästi\ntodistaa sen ilmaston kosteutta, jossa ne kasvavat, sillä ne ovat\nsammaltuneita ja välistäin ihan lehtevien loiskasvien peitossa, jotka\npaikoittain tunkevat maahan asti, muodostaen varmoja lymypaikkoja\nkuningastiikerille. Pieniä rappeutuneita kivisiltoja myöden kuljetaan\nuseiden keltavetisten purojen ja ojien ylitse, joissa kilpikonnia,\nsisiliskoja ja käärmeitä asustaa. Soilla käy härkä- ja lehmälaumoja\nlaitumella. Nämät ovat pientä, mutta voimakasta ja hyvin ruokittua\nrotua. Ilmassa lentelee varis- ja harakkaparvia ja sammakot öin päivin\nkurnuttaen säestävät tätä eloisaa ja heloittavaa näytelmää. Mutta\neurooppalaisen matkustajan huomio kiintyy kuitenkin enimmän elämään ja\nliikkeeseen maantiellä. Siellä tapaa koko joukon hienoja ratsastajia\najaen täyttä laukkaa, ja naisia, jotka ratsastavat kaksi samalla\nhevosella, istuen jonkinlaisissa katoksella ja uutimilla varustetuissa\npuukoreissa, yksi hevosen kummallakin puolella. Päästäkseen näihin\nkummallisiin kaappeihin, joissa persialaiset naiset aina pitemmillä\nmatkoilla, toivioretkillä y.m.s. kulkevat, täytyy heidän käyttää\ntikapuita. Näkeepä heidän usein ratsastavan hajasäärin miehensatulassa\nja silloin mieluimmin aaseilla.\n\nUseimmiten sivuutetaan pieniä kyliä, tahi yksinäisiä taloja, jotka ovat\nrakennetut kahdesta tahi kolmestakymmenestä nuoresta puunrungosta;\npuitten välit on palmikoitta ruohosta ja pajun oksista, jotka sitten on\nsivelty maasta ja peluista tehdyillä taikinalla. Niissä on korkea ja\nsuippo olkikatto, ruoteina paksut neljännekset. Näissä huoneustoissa on\nhedelmäpuoteja, pajoja y.m.s. Muut rakennukset, joissa on ainoastaan\nmuutamilla paaluilla lepäävä olkikatto, ovat joko karjasuojana tahi\nhedelmien ja viljan varastopaikkana.\n\nKl. 2 saavuimme Kodom nimiselle ensimmäiselle asemalle. Tämä oli suuri,\nvanha kivirakennus, jossa oli kylmät, likaiset huoneet, ihan tyhjät\nhuonekaluista — eipä siellä ollut sänkyäkään. Lattiana oli tallattu\nmaa, seinissä hometta ja sammalta ja kattoon oli lukemattomat pääskyset\nlaatineet pesänsä, joka seikka ei juuri lattian puhtautta lisännyt.\nMinusta tämä näytti kammottavalta ryövärinluolalta, mutta jouduttuani\nkauvemmaksi Persian sisämaahan, muistelin usein kaipauksen huokauksella\ntätä \"palatsia\" persialaisten asemahuoneitten joukossa. Isa Begh ja\nminä kotiuduimme kuitenkin ja käveltyämme neljä tuntia viidakoissa,\nsytytimme pääskysten suureksi mielipahaksi tulen savilattialle ja\nkeitimme munia ja teetä, joka paitsi leipää oli ainoata, mitä oli\ntäällä saatavissa. Mutta jos ateria oli heikko, korvasimme sen\njälestäpäin pitkien piippujen ääressä. Persialaisesta tupakasta tuleva\nhyvänhajuinen savu, joka vaaleansinisissä renkaissa kattoon kohosi,\ntuuditti meitä pian unelmien maahan — joka tapahtui sitä pikemmin,\nkuin minä, tottumattomana ratsastamaan kun olin, tunsin itseni ihan\nruhjoontuneeksi.\n\nVarhain seuraavana aamuna jätimme Kodomin aseman. Tie saa nyt ihan\ntoisellaisen muodon: se käy huonommaksi ja kiviperäisemmäksi. Suot\nhäviävät vähitellen; asuntoja on harvemmassa, mutta luonto muuttuu yhä\nkauniimmaksi. Nykelmäisten, loiskasvien peittämien puitten sijaan tulee\nkorkeita, terveitä koivuja ja leppiä ihanassa kevätvehreydessä.\nTaempana astuu korkea Elburs-vuoristo yhä selvemmin esille. Vasemmalla\non Derfakh huippu, kaukana oikealla mahtava Ramatabad päivänpaisteesta\nja lumesta hopeanhohtavine kukkuloineen. Parin tunnin matkan päässä\nKodomista kuljetaan ensimmäisiä, äkkijyrkkään alangosta kohoavia\nkunnaita. Eräällä näistä sijaitsee sangen kauniisti Imamtsadeh\nHashi-niminen kylä, joka on ryhmä olkikattoisia majoja, joko taajan\nmetsän suojassa tahi riippuvat ne ikäänkuin linnunpesät vuoren\nrinteillä.\n\nNyt ilmoittaa kaukainen kohina, että ollaan suuren joen lähellä ja pian\nsaavutaan _Sefid-Rudin_ luokse, joka nyt vastaa nimeänsä, tämä kun\nmerkitsee \"valkoinen joki\". Vesi on vaaleanharmaata liejusta, jota joki\nkuljettaa mukanansa. Tie kiertelee äkkijyrkkiä vuorenseinämiä myöten,\njoihin se on uurrettu, samoin kuin tie Kaukasos-vuoressakin.\nVasemmalla ammottaa huikaiseva kuilu, oikealla kohoovat vuoret\nrohkeasti pilviä kohti. Muutamissa paikoin näyttää ratsastaminen olevan\nhengenvaarallista. Jos hevonen vähänkään horjahtaisi, joutuisi sekä\nhevonen että ratsastaja suorastaan syvyyden pohjaan. Sefid Rud\njakaantuu tuolla alhaalla useaan pieneen haaraan, joitten väliin\nmuodostuu matalia, ruohoisia saaria. Niityt pitkin joen rantoja ovat\nvaaleanvihreät, kaukaisemmat kukkulat ovat haaleanvihertävät ja kaukana\nvaaleansinisiä vuoria, joitten huiput ovat liidunväriset.\n\nJuuri kun olimme päässeet eräästä vaarallisesta vuorensolasta, kuulimme\nkaukaa kellojen soivan eri äänilajeissa. Ensin ei voinut päättää mistä\nääni tuli, mutta hetken perästä pilkisti kallioitten välistä esiin\ntomupilveen peittynyt muulikaravaani. Kun ratsastimme sen ohi, näin,\nettä kellot riippuivat eläinten kupeilla, ja että useita erisuuruisia\nkelloja oli asetettu toistensa sisälle, joten pienemmät kellot olivat\nisompien kielinä. Karavaanin etupäässä kulkeva muuli kantoi parin\noikein \"kirkonkelloja\", jotka antoivat kumean, juhlallisen äänen. Tämä\non yleinen tapa koko Persiassa ja siitä on monta etua. Tämän kautta\nkaravaanit vuoriston sumussa ja lumituiskussa sekä öisillä\naroretkillään saattavat aikanaan huomata toisensa, samoin myös kellojen\nkilinä pitää miehet ja eläimet hereillä. Kellot kuuluvat tavattoman\nkauvaksi, ei ainoastaan yön hiljaisuudessa arolla, vaan erittäinkin\nylhäällä, korkeassa vuoristossa, jossa ilma on puhdasta ja kylmää.\nUsein kuulee karavaanin kokonaisen tunnin, ennenkuin pääsee sen ohi.\n\nSitä karavaania, jonka nyt kohtasimme, seurasi neljä miestä sinisissä,\nrepaleisissa mekoissa, vyö uumassa. Ne olivat kauniita parrakkaita\nmiehiä. Pitkillä paksuilla sauvoilla ajoivat he meluten ja huutaen\nnoita hitaita, unisia eläimiä, jotka kantoivat raskaita nahkaverhoisia\nlaatikoita täynnä rusinoita y.m. hedelmiä.\n\nIltapäivällä saavuimme Rudbariin kuljettuamme Rustamabad-nimisen vanhan\nkylän ohi. Nyt huomaa sekä tien jyrkästä noususta, että laskevasta\nlämpömäärästä, että tullaan yhä korkeampiin seutuihin. Tie kiemurtelee\nsikinsokin ylös äkkijyrkkiä kallionseinämiä. Kun joskus ratsastaa\nnenäkkään kalliokielikon ympäri, näkee juuri sivullansa vuorenseinän\njyrkästi laskevan laaksoon, joka ikäänkuin karttana leviää jalkaimme\nalla. Kylät ja talot käyvät mitättömän pieniksi, pellot ja niityt ovat\npostimerkkien kokoiset, ja ihmiset, jotka tuolla alhaalla kävelevät\nnäyttävät pienen pieniltä, mustilta pisteiltä. Kauhistuen katselemme\nalas syvyyteen. Paikoittain on tie niin jyrkkä, että hevosen täytyy\noikein kiivetä ylöspäin, toisin paikoin taas astui mieluummin alas\nhevosen selästä kävelemään. Syvässä jalkaimme alla kiitää joku\nyksinäinen pilvenhattara huimaa vauhtia laakson läpi, seuraten kaikkia\nmutkia. Siellä täällä leijailee yksinäinen maakotka liikkumattomin,\nlevitetyin siivin, kunnes se äkkiä vetää ne kokoon ja syöksyy niinkuin\nputoava kivi alas laaksoon jonkun peltohiiren tai metsäkyyhkyn\nkimppuun, jonka sen terävä silmä korkeudesta keksi. Mitä ylemmäksi\ntullaan, sitä köyhemmäksi käy kasvullisuus, ja sitä kylmemmäksi ilma.\nAniharvoin käy nyt tiemme jonkun harvan oliivimetsikön läpi ja nyt\nalkaa jo \"tuoksua\" lumelta. Päämme yli kuvastuvatkin yhä terävämmin\nvuoriharjujen paljaat, valkoiset laet. Olikin sentähden erittäin\nmieluista kuulla erään meidän persialaispojista mielihyvällä huutavan:\n\"ontja Mentjil äst, sa-ab\" s.o. \"tuolla on Mentjil, herra\", ja jo ennen\npimeän tultua olimme sijoittuneet Mentjilin tjaparkanehiin.\n\nJokaisella asemalla on hallituksen puolesta yksi tai kaksi miestä,\njoitten elämäntehtävänä on hoitaa hevosia ja kiskoa matkustajilta niin\npaljon maksua kuin suinkin. Näiltä me ostimme yhden kanan ja kymmenen\nmunaa. Sillä aikaa kuin nämät halutut ruokavarat katosivat meidän\ntyhjiin vatsoihimme, istuivat molemmat persialaiset katselemassa,\njolloin olivat kyllin ystävälliset kuorimaan likaisilla käsillään\nmunat, panemaan sokeria teehen ja täyttämään piippumme. Selvityksen\ntähän minun mielestäni liikanaiseen kohteliaisuuteen saimme aterian\nperästä, sillä silloin pyysivät he erityistä maksua näistä suurista\npalveluksista. Ahneus ja ansionhimo ovat koko Persian kansan yhteisenä\nominaisuutena. Pienimmästäkin syystä, niinkuin tässä munan kuorimisesta\ntahi piipun sytyttämisestä, seuraa aina: \"anom, sa-ab\" (juomarahaa,\nherra). Nämät molemmat miehet koettivat myös laulamalla alakuloisen,\nsoinnuttoman laulun ja näyttämällä minulle, miten muhamettilaiset\nkäyttäytyvät iltarukoustaan toimittaessaan, houkutella minulta\njuomarahoja.\n\nIllalla kävin persialaisella sähkölennätin-asemalla, joka oli siinä\nlähellä. Se oli surkeassa kunnossa. Huone oli pieni ja rappeutunut,\nkone ruosteinen ja pahoin pidelty. Virkamiehet joivat viinaa ja olivat\nhumalassa, mutta sähköittivät kaikessa tapauksessa, näyttääkseen\nminulle, miten se tapahtuu ja ollen täysin varmat siitä, etten\nmilloinkaan ennen ollut nähnyt sähkölaitosta. Isa Begh piti pienen\nesitelmän siitä, kuinka synnillistä juopotteleminen on. Profeetta oli\nkerran nähnyt kahden miehen juovan viiniä. Juovuksissa ollen olivat he\nsuuttuneet, joutuneet tappeluun ja lopuksi tappaneet toisensa, siitä\nsyystä Muhametti kielsi seuralaisiansa viiniä juomasta. Monet\npersialaiset, varsinkin ylhäiset, juovat kuitenkin aikatavalla. Ne\ntuumailevat, että koraanissa puhutaan viinistä, mutta ei viinasta.\n\nSähkölennätinvirkamies kertoi, että heillä ja koko Gilaväestöllä\nnykyään oli sangen mieluisa olo, koska maakunnan kuvernööri joku aika\nsitten oli kuollut eikä hänellä vielä ollut seuraajaa. Shaahi valitsee\nkuvernöörit vuoden ajaksi ja antaa tavallisesti viran sille, joka\nsitoontuu virka-ajallansa enimmän maksamaan valtiolle. Kun uusi\nkuvernööri saapuu maakuntaansa, määrää hän jo ennestään köyhälle\nväestölle niin suuria veroja, kuin hän itse hyväksi näkee. Vuoden\nlopussa maksaa hän valtiorahastoon sovitun summan, jäännöksen,\njoka usein on yhtä paljon, pistää hän omaan taskuunsa. Nyt\nsähkölennätinvirkamiehet juhlivat, iloissaan siitä, että olivat\ntämmöisestä verenimijästä vapaat. On jotenkin selvä, ettei väestö\ntämmöisissä oloissa voi edistyä varallisuudessa ja sivistyksessä.\n\nAamuhämärässä, seuraavana päivänä, 14 p. huhtikuuta lähdimme matkalle.\nPari tuntia ratsastettuamme saavuimme joelle, jonka laakso tässä levisi\nlaajoina niittyinä, missä karja- ja kuttulaumat laidunta pitivät.\nShah-Rud joen yli vei pitkä, kahdeksankaarinen kivisiltä, joka samoin\nkuin persialaiset sillat yleensä oli erinomaisen huono. Persian sillat\novat enimmäkseen ulkomaalaisten konsulien toimesta tehdyt, tahi\nrikasten hurskaiden persialaisten testamenttivaroilla rakennetut, mutta\nhallitus ei maksa \"kraaniakaan\" niitten ylläpidoksi, josta syystä ne\nesteettömästi saavat rappeentua. Persialainen sananlasku sanookin, että\nsillat ovat varoitusmerkkejä matkustajille kulkemasta niitten yli.\n\nPatjinar-nimisessä pienessä kylässä levähdimme juottaaksemme hevosia\nja saadakseni tilaisuutta piirtämään ihanata maisemaa. Taulun\nloistokohtana oli suuri, tulipunainen vuorimaisema, kaikin puolin\ntavattomien vuorihuippujen ympäröimänä, jotka vivahtelivat eri\nvärisinä, vaalean vihreinä, sinisinä, tummanvihreinä, keltaisina,\nruskeina y.m. Punainen väri tulee raudasta ja kuparista, joita\nmetalleja täällä selvästi on ja joita suuremmitta vaikeuksitta\nvoitaisiin hakata. Moni etevä eurooppalainen Teheranissa onkin\nshaahille kuvannut, mitkä äärettömät rikkaudet hänen vuorensa\nsisältävät, ja kuinka helposti niitä voisi irroittaa, mutta hallitsija\nepäilee kaikkia tämmöisiä ilmoituksia. Löytyypä monin paikoin Persian\nvuorissa kultaa ja hopeaakin. Kun tohtori Polak[11] kerran kysyi\nshaahilta, miksi hän ei piittaa näistä aarteista, vastasi hän: \"meidän\nei tarvitse kaivaa jaloja metalleja, me saamme alkemistisella tavalla\nhopeamme ja kultamme.\"\n\nTaas kiemurtelee tie tuhannessa mutkassa silmänkantamattomia\njyrkänneitä ylös. Päästyämme huipulle, hämmästyttää meitä tuo\nviehättävä taulu. Tie näyttää kapealta nauhalta, ratsastajat ja\nkuormajuhdat pieniltä pisteiltä. Pian ollaan ylhäällä lumen seassa.\nIlma oli jääkylmää ja heti ympäröi meitä sakea sumu. Se peitti kaikki,\npaitsi läheisimmät kallionhuiput jotka valkoista lunta vastaan\nnäyttivät mustilta, jättiläissuuruisilta aaveilta. Kello 5 pysähdyimme\nKarsan nimiseen vähäiseen kylään, jossa oli pieniä viheliäisiä\nsavimökkejä. Menimme erääseen tämmöiseen mökkiin ja pian ympäröi meitä\npersialaisia, jotka olivat uteliaita näkemään \"frengin\".[12] Eräs\nheistä oli vanha mies, pitkä ja valkopartainen ukko, jolle muut\nosoittivat erityistä kunnioitusta. Kun kyselin syytä tähän, vastattiin\nettä hän oli \"kentshoda\", eli kylänvanhin. Jokaisessa persialaisessa\nkylässä on tämmöinen, miesasukkaista valittu kylänvanhin. Kuka hyvänsä\nkylässä voi saada tämän luottamustoimen, mutta tapa vaatii, että tähän\nvalitaan joku vanhempi mies. Tämä toimi kestää kolme vuotta. Olkootpa\nkyläläiset kuinka tyytymättömät tahansa häneen, eivät he kuitenkaan voi\npanna häntä pois viralta, ennenkuin hän on aikansa palvellut. Mutta jos\nhe ovat häneen tyytyväiset, saattavat he valita hänet uudestaan\nkolmeksi vuotta. Kaikki kylän riidat alistetaan kylänvanhimman\nratkaistavaksi. Kun on tapahtunut varkaus, kuolema, hautaus t.m.s.\ntärkeitä tapauksia yhteiskunnassa, on hän toimitusmiehenä saatuvilla,\njota paitsi hän määrää, milloin on sovelias kylvö ja leikkuu-ilma ja\nmitä viljaa milläkin pellolla on viljeltävä. Tästä toimesta hän ei\nnauti palkkaa, mutta on veroista vapaa.\n\nNäistä tiedoista on minun kiittäminen Isa Beghiä, ja hän kertoi, että\nolot ovat samallaiset Apsheronniemen tattarilaisilla. Tätä\nyhtäläisyyttä on sangen helppo selittää: väestö on tässä seudussa\npohjois Persiaa suuremmaksi osaksi turkkilaista alkujuurta. Täällä\npuhutaankin tattarin kieltä ja täällä löytää tattarilaisia tapoja.\n\nMe jätimme Karsanin kello 6 seuraavana aamuna. Koko yön oli satanut\nlunta, ja pyrysi vieläkin tuimasti, niin että maa oli jalankorkuisten\nkinosten peittämä. Me nousimme yhä korkeammalle, mutta tie oli nyt ihan\nlumen peitossa, jotta ratsastaminen oli vaarallista. Hevonen melkein\nryömii eteenpäin ja tunnustelee tarkoin eteensä, ennenkuin tohtii\nastua. Mutta siitä huolimatta astuu hepo silloin tällöin niin kivien\nväliin, että pelkää sen taittavan jalkansa; toisinaan vaipuivat sekä\nhevonen että ratsastaja syvälle johonkin lumen peittämään onkaloon,\njosta vaivoin pääsee ylös. Kerran vaipui hevoseni satulaan asti lumeen\neikä sitten hankkinut liikahtaa paikalta. Silloin täytyi astua alas,\nkahlia lumessa ja piiskalla ajaa hevonen kinoksesta ylös.\n\nOn aivan mahdotonta saada selvää käsitystä maisemasta, sen vaan\nhavaitsee, että vuoret ovat käyneet pyöreämuotoisemmiksi. Lumi on\npeittänyt kaiken ja täyttänyt kaikki loukot ja epätasaisuudet. Lumi\nputoaa taajoissa höyteissä ja saattaa nähdä ainoastaan parikymmentä\nmetriä eteensä. Alhaalla laaksossa, jossa ilma oli vähän lämpeämpää,\nsuli lumi ruumiinlämmön vaikutuksesta, kastoi vaatteet ja jäähdytti\nruumiin, mutta täällä ylhäällä, aukeilla tuulisilla ylängöillä, jäätyy\nlumi heti jääksi, muodostaen tuulen puolella noin parin sentin\npaksuisen jääpeitteen, joka vaikeuttaa kaikki liikkeet. Vihdoin on\nmelkein kiinnijäätynyt satulaan. Lakki, kasvojen vasen puoli, korvat ja\nkaula ovat yhtenä lumimöhkäleenä, kädet jäätyvät vähitellen, niin\netteivät voi pitää ohjaksia, jotka sentähden jäävät hevosen kaulaan;\nnyt täytyy täydellisesti jättäytyä hevosensa haltuun, sillä ei enää voi\npitää silmiänsäkään auki, kun ne ovat arat lumituiskusta ja valkoisen\nmaan häikäisemät. Pian puutuvat jalatkin, mutta eivät irkene\njalustimista. Vihdoin rupesin kävelemään, etten paleltuisi. Jollen\nolisi pitänyt hevosen hännästä kiinni, olisin varmaan eksynyt sekä\nsiitä että seurastani, jota suoraan kasvoihin tupruava lumi esti\nnäkemästä. Toisinaan eksyimme kaikin ja meidän täytyi palata pitkät\nmatkat takaisin. Vihdoin kohtasimme erään muulikaravaanin johtajineen,\nnäihin me yhdyimme, koska etupäässä kulki kaksi, pitkillä keihäillä\nvarustettua sotamiestä, jotka tutkivat tietä ja osoittivat missä oli\nvaarallista ratsastaa. Äänettöminä ja puolisokeina seurasimme\nkaravaania joka hitaasti ja varovaisesti eteni kinosten halki.\n\nOlimme aikoneet tänään ratsastaa Kasviniin asti, mutta meidän täytyikin\nyhä kiihtyvän lumituiskun tähden pysähtyä jo kaksi kyytiväliä\ntännemmäksi Kasvinin kaupungista, pieneen Mäsräh nimiseen kylään. Herra\nVlassov oli varoittanut minua tästä paikasta, syöpäläisten tähden,\njoita täällä kuuluu olevan vielä enemmän kuin muilla persialaisilla\nasemilla. Kun ei nyt kuitenkaan ollut muuta valittavaa, sijoituimme\nnäitten elävien joukkoon, suuri tuli sytytettiin sitä varten lattian\nkeskelle kaivettuun kuoppaan ja koska kaikin olimme vilusta yhtä\nkangistuneita, muodostimme taajan kehän tulen ympäri. Meitä oli neljä\ntattarilaista, kaksi persialaista ja yksi eurooppalainen. Koska ajan\npitkään rupesi tuntumaan ikävältä istua kokonainen iltapäivä vangittuna\nmatalassa, ahtaassa ja savulla täytetyssä huoneessa likaisten\nmuhamettilaisten seurassa, jotka karsain silmin katselivat minua,\nuskotonta, tahdoin matkustaa eteenpäin. Mutta Isa Begh seuroineen esti\nminua, koska tuuli vielä vinkui ulkona. Jäimme siis kaikki seitsemän\nahtaaseen hökkeliin, jossa tuli pian sammui ja tukehuttavan kuumuuden\nperästä seurasi kostea kylmyys. Kädet ja kasvot kirvelivät ja olivat\npahasta säästä turvonneet, vaatteet olivat vielä märät, kiusanhenget,\njoista ennen olen puhunut, ahdistivat ja tämä kaikki teki, että yö ei\nsuinkaan ollut hauska.\n\nAamulla, 16 p. huhtik. jatkoimme matkaamme. Lumisade oli tau'onnut,\nmutta nyt oli aika kinoksia, joille oli muodostunut erinomainen hanki.\nNyt ratsastimme yhtämittaa alaspäin ja tulimme pian pois lumiseudulta.\n\nMaa kävi yhä enemmän arontapaiseksi ja alamaa muuttui pian\nsilmänkantamattomaksi, autioksi aavikoksi, jolla kaukana näkyi Kasvinin\nläntinen kaupunginportti. Lähempänä kaupunkia oli tuuheita\nviinitarhoja. Olimme jo parin tunnin ajan ajaneet näitten läpi,\nennenkuin saavuimme korkealle kaupunginportille, joka oli varustettu\npienellä tornilla ja se päällystetty vihreällä ja sinisellä fajansilla.\nPortista tulimme suoraan pitkälle, kapealle kadulle, jossa oli\nmyymälöitä molemmin puolin, mutta oli kauhean likainen eikä kiviytetty.\nMenimme heti Kasvinin mähmakanehiin (kestikievariin). Hämmästyin\nsuuresti huoneeseen astuessani, sillä siellä oli kaksi sänkyä\npatjoineen, yksi pöytä ja tuoleja — oikeita nelijalkaisia tuoleja,\nselkänojoineen ja vielä enemmän kummastuin kun \"hotellinisännältä\"\nkysyttyäni mitä hänellä oli tarjottavaa, tämä vastasi: viiniä, kahvia,\nteetä, munia, lientä ja kotletteja. Sanalla sanoen, tämä oli tavattoman\nsivistynyt mähmakaneh.\n\nPäivällistä syötyämme menimme, Isa Begh ja minä, katselemaan kaupunkia,\njoka oli, jos mahdollista, vielä likaisempi kuin Resht. Matalat talot\novat auringon kuivaamista tiilistä rakennetut, litteäkattoiset, ilman\nikkunoita päin katua. Siellä täällä näkyy keskellä kaupunkia rikkaläjiä\nja eläinten raatoja, joista leviää ilkeä löyhkä. Kävimme muun muassa\navaroissa basaareissa: joukko kapeita, likaisia, puukattoisia käytäviä,\njosta syystä niissä aina onkin pimeä.\n\nAinoat rakennukset, jotka yksitoikkoisuuden katkasivat, oli kuvernöörin\nkaunis linna ja korkea portaali eli pääportti vuorattu lasitetuilla\ntiilillä, komeissa, monivärisissä malleissa. Pääportin ylemmässä osassa\non eräs joka taholle avonainen huone; tässä persialainen soittokunta\nrummuilla, huiluilla ja torvilla joka ilta soittelee jyrisevää\nsoittoansa. Ensin alkavat huilut hiljaisessa tahdissa; hetken perästä\nyhtyvät rummut, joita lyödään raipoilla eikä rumpukapuloilla, ja\nviimeiseksi yhtyy pitkät torvet, joitten äänet pikemmin muistuttavat\nmylvivää lehmää kuin soittokonetta. Soittajat eivät soita mitään\nmäärättyä säveltä, vaan jokainen käsittelee konettaan oman mielensä\nmukaan. Mitä kauvemmin he jatkavat, sitä enemmän soitto heitä\nvirkistää. Sormet liitävät uskomattoman nopeasti huilun läpän yli,\nraipat värisevät nahalla, ja toinen torventoitotus seuraa taukoamatta\ntoistaan. Kun vihdoin on päästy loppusäveleeseen, lakkaavat ensiksi\ntorvet, sitten rummut ja viimeiseksi huilutkin väsyvät. Soittajat\nnäyttävät sangen rasiintuneilta: huilunpuhaltajat vetävät henkeänsä,\nhiki tippuu rummunlyöjän otsasta, torvensoittajien posket ovat\nturvoksissa, ja heidän silmänsä seisovat kaukana ulkona kuopistaan.\n\nTätä kummallista iltasoittoa kuulee jokaisessa Persian kaupungissa,\ntämä tapa on jäännös ajoilta ennen Muhamettia. Muhamettilaiset papit\nkoettivat alussa poistaa tätä tapaa, mutta kun se ei onnistunut, täytyi\nsen saada pysyä.\n\nSitten kävimme suuressa ja kauniissa moskeessa, jossa monta\noikeauskoista oli jumalanpalvelustaan harjoittamassa. Kun pappi huomasi\nminut, lopetti hän äkkiä, ja eräs persialainen tuli käskemään minut\npois.\n\nKasvin lienee perustettu kahdeksannella vuosisadalla ja on ennen ollut\npääkaupunkina, mutta Shaahi Abbas riisti siltä tämän arvon ja antoi sen\nIspahanille. Siitä ajasta on Kasvin paljon riutunut, siksi kun Venäjän\nkauppa suuremmassa määrässä suuntasi tiensä tämän kautta. Täten\nkaupunki taas elpyi, ja on tätä nykyä sangen tärkeä kauppapaikka ja\nluoteisen Persian karavaani-kaupan päävarastoasema.\n\nNiinkuin ennen mainitsin, ylläpitää hallitus Kasvinin ja Teheranin\nvälillä tarantassi eli kyyti-tien. Tarantassi on niinkuin tunnettu,\nsuuret, kömpelöt rattaat, ilman linjaaleja. Näitä käytetään Venäjällä\nja Siperiassa sekä nyt jo Persiassakin, mutta ainoastaan tällä 15\npenikulman pituisella matkalla. Tarantassia vetää 3 hevosta, joista\nkeskimmäinen on lujasti valjastettu luokkaan ja aisoihin kiinni,\nmolemmat sivuhevoset ovat vaunuihin kiinnitetyt vaan keveillä\nhihnoilla. Keskimmäinen juoksee täyttä ravia, sivuhevoset laukkaavat.\nPersialaiset ajurit ajavat jotenkin hyvin, vaikkei niitä sovi verrata\nvenäläisiin ajureihin, mutta piiska on alituisessa liikkeessä, ja jos\njoku hevosista osoittaa laiskuuden merkkiäkään, saa se heti tuntuvan\nmuistutuksen.\n\nTämmöisellä kolmivaljakolla ajoimme varhain aamulla, 17 p. huhtikuuta\nKasvinin itäisestä kaupunginportista ulos. Tämän kaupungin ja Teheranin\nvälisellä tiellä on viisi asemaa, joissa hevosia ja ajajia vaihdetaan,\njoten matka jakaantuu kuuteen yhtä suureen kyytiväliin. Tästä syystä\npääsee koko matkan yhdessä päivässä, tarvitsematta pysähtyä kauvemmaksi\naikaa kuin mitä tarvitaan uusien hevosien valjastamiseen. Tie on\nerinomaisen hyvä, vaikka se, vuorilta tulevien kevättulvien tähden,\npaikoittain on veden vallassa. Persialaiset nimittävät tätä Shahrah eli\nKuninkaantieksi.\n\nKun olimme lähteneet ensimmäiseltä, Kavanda nimiseltä asemalta,\nhuomasin että kintuillamme seurasi toinen tarantassi. Tässä ajoi kolme\ntattarilaista, jotka vilkkailla liikkeillä koettivat saada ajajansa\najamaan meidän ohitsemme. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, ja\ntoisellekin, Kislak nimiselle asemalle, pääsimme ensiksi ja saimme\nparhaat hevoset, joilla lähdimme kiukustuneitten tattarilaisten edelle.\nMutta päästyämme kappaleen matkaa Kislakista, kävi niin onnettomasti\nettä luokka meni rikki. Nyt täytyi meidän pysähtyä ja hihnoilla korjata\nvahinkomme. Meidän tätä toimiessamme, kiitävät tattarilaiset ohitsemme\nja olivatpa vielä niin häpeämättömät, että huusivat meille \"godahafis,\nsissyn jollyn jakshi olsa\". (Hyvästi, onnea matkalle) joka tietysti\nkiihoitti meitä. Tattarilaisten tarantassi näkyi tosin taivaan rannalla\nvaan pienenä pisteenä, ja kun saavuimme kolmannelle, Jeng-Imam\nnimiselle asemalle, olivat he jo kauvan sitten sieltä lähteneet, mutta\nme toivoimme vielä heidät saavuttavamme. Pidin kahden kraanin kappaleen\najajan nenän alla ja lupasin sen hänelle, jos me ensiksi pääsisimme\nHässäräkin neljännelle asemalle, muussa tapauksessa hän ei saisi niin\nmitään. Tästä odottamattomasta palkinnosta kiihottuneena, huimi hän\narmottomasti hevosiaan jotka pian olivat kyyristyneinä juoksusta. Me\npääsimme tattarilaisten sivutse, vaikka tosin vasta kestikievarin\nlikittyvillä. Nyt oli minun vuoroni nostaa hattua ja kiittää\ntattarilaisia heidän kohteliaisuudestaan, kun päästivät minut ensin ja\nantoivat minun saada parhaat hevoset.\n\nVähän matkaa neljännen aseman tuolla puolen menimme jotenkin vuolaan\nKärädj-nimisen virran yli, joka alkaa Elburs vuoresta, ja luultavasti\nhäviää suolakorvessa, Teheranin kaakkoispuolella. Yli tämän joen, joka\nKärädj-vuoren luona tekee äkkimutkan, kuljemme korkeata jotenkin\nkaunista tiilisiltaa myöten. Tämän oikealla puolen oli samanniminen\nkylä ja Aleksanteri Suuren rakennuttama iso karavaanimaja. Täällä kävi\nnäköala eloisammaksi ja levisi hymyilevämmäksi. Joen rannoilta oli\nverrattain rehevä kasvullisuus ja viljeltyjä ketoja. Me kohtasimme\nkameelikaravaaneja kilisevine kelloineen, sotamiehiä ratsastaen somasti\nkoristetuilla hevosilla, jalkamatkailijoita, dervishejä, ja maalaisia,\njotka pääkaupunkiin veivät tuotteitansa pienillä aaseilla, joitten\nsieramet olivat halkileikatut, että helpommin voisivat vaivalloisella\nmatkallaan hengittää. Pian ohi menevän raekuuron jäljestä tuli mitä\nihanin ilma. Laskeva aurinko kultasi Demavendin mahtavan keilan, joka\netäisessä kaukaisuudessa häämöitti iltasumun lävitse.\n\nKello 7 saavuimme viimeiselle asemalle, Shahabad. Teheranin kaupungin\nportit suljetaan jo kello 9, ja sen jälestä ei kukaan, erityisettä\nluvatta, pääse kaupunkiin. Jäimme sentähden Shahabadiin yöksi, ettei\ntarvitsisi nukkuamme taivasalla, joka muuten olisi osaksemme tullut.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nTeheran.\n\n\nSunnuntaina, 18 p. huhtikuuta lähdimme Shahabadista, kulkeaksemme sen\nviimeisen taipaleen, joka meitä vielä erotti Teheranista. Kaipaukseni\nja odotukseni oli ylimmillään. Kuvittelin vanhan Persian valtakunnan\npääkaupunkia mahdottoman komeaksi, mutta vaikka kuinka etsin ja\nhaeskelinkin taivaanrannalta, en saattanut nähdä kaupungista\nmerkkiäkään. Aro näytti yhtä tasaiselta kaikkialla. Ainoastaan\nlukuisammat viinitarhat ilmaisivat suuremman kansanjoukon läheisyyttä.\nVihdoin saattaa havaita tuon n.s. Kasvinportin tuolla kaukana, kaukana.\nLiike kävi vilkkaammaksi: pitkät karavaanit veivät elintarpeita ja\neurooppalaistavaroita pääkaupunkiin. Vielä hetkinen, ja nyt voi\nselvästi nähdä kaupungin portin, sypressimetsikköjä, ja muureja saattoi\nerottaa; lopulta oli kaikki silmäimme edessä, mutta ei niinkuin sitä\nolin kuvaillut: huimaavassa väririkkaudessa ja komeudessa, vaan kaikki\noli kuolettavan autiota ja paljasta. Muurit, joita olin ajatellut\nsuuriksi, majesteetillisiksi linnoituksiksi, olivat matalat ja mullasta\nrakennetut. Suurta yksitoikkoisuutta eivät mitkään sellaiset kupoolit\ntahi tornit katkaisseet, joita Konstantinopolissa näkee.\n\nAjoimme nyt Kasvinportista sisälle, pitkiä likaisia katuja myöten,\njoilla oli niin suuri jalkaihmisten ja ratsastajien tungos, että meidän\nmonta kertaa täytyi pysähtyä ja odotella kadunkulmassa. Vihdoin ei\najajamme enää ajanut eteenpäin: meidän täytyi astua alas, hankkia\nhammalin (kantajan) ja jatkaa matkaamme käyden.\n\nMe itse emme olleet juuri näyteltävässä kunnossa tänä ensimmäisenä\nsunnuntaiaamuna Teheranissa. Koko viikon aikana en ollut riisunut\nvaatteita yltäni, ja tuskin olin ollut tilaisuudessa edes peseytymään.\nPidin sentähden mahdottomana heti esittää itseäni maamiehelleni, t:ri\nHybennetille, jolle minulla oli suosituskirje. Mentiin siis ensiksi\nkylpyyn ja sen perästä lähdin maamieheni taloon, jonka, kauvan\nhaettuani, löysin.\n\nToht. Hybennet asuu pienessä hauskassa talossa Teheranissa. Sitä\nympäröi viehättävä puutarha, joka minun tullessani juuri loisti\nrunsaassa ja tuoreessa kevätvihannuudessa. Verannan edessä on pieni\nmarmoriallas, jossa on kiiltäviä kultakaloja. — Komeimpia kuitenkin\novat ruusut, jotka täällä kukkivat meille tuntemattomassa kauneudessa.\nTalon sisustus on yhtä soma kuin sen ulkopuolikin. Lattioita peittää\npersialaiset matot, ihanimmissa kuoseissa, tuolia ja sohvia verhoovat\nitämaalaiset kankaat, ovissa riippuu uhkeita oviverhoja; ja\nruokahuoneen seiniä peittävät persialaiset posliinivadit kaikissa\nsateenkaaren väreissä. Sanalla sanoin tämän kodin on mukavuus ja hieno\naisti tehnyt mitä viehättävimmäksi.\n\nMutta mikä mies sitten on tämän talon omistaja, jonka koti nyt muutaman\npäivän oli minunkin kotinani? Että t:ri Hybennet on Ruotsista, olen jo\nhuomauttanut eikä tarvitse pitkiä aikoja havaitakseen, että hän on\nsydämmensä pohjasta isänmaansa poika. Vaikka hän on neljätoista pitkää\nvuotta elänyt auringonnousun maassa, on synnyinmaa hänen rakkain\nmuistonsa, ja äidinkieltään puhuu hän sujuvasti.\n\nTohtori Bertrand Hybennet on syntyisin Göteborgista, jossa isänsä oli\nhammaslääkäri, ja jonka ammatin poikakin valitsi. Kehittyäkseen\nammatissaan, lähti hän ensin Saksaan, jossa hän lueskeli muutaman\nvuoden, ja sitten Parisiin, jossa hän viidessä vuodessa kehittyi sangen\neteväksi alallaan. Ollessansa täällä Ranskassa, tehtiin hänelle tuo\nloistava ja kunniakas tarjous rupeamaan henkilääkäriksi ja varsinkin\nhammaslääkäriksi Persian shaahille. Tohtori Hybennet suostui tähän\nvastuunalaiseen ja vaaralliseen toimeen, josta moni, kuinka\nhoukuttelevaiselta se näyttäneekin, olisi kieltäytynyt. Hankittuaan\nitselleen runsaasti koneita, jätti hän pitkät hyvästit kotiseudulleen\nja lähti, rohkeasti luottaen taitoonsa ja onneensa, uuteen isänmaahansa\nitään. Että hänen toiveensa ovat toteutuneet, tietää parhaiten se, joka\non käynyt tässä pohjolaisessa kodissa Teheranissa, ja monelta taholta\nsaanut todistuksia siitä, että harva eurooppalainen, niin täydellisesti\nkuin t:ri Hybennet, on voittanut shaahin luottamuksen ja kunnioituksen.\n\nMutta t:ri Hybennet ei ole hyödyksi ainoastaan shaahille: hänen\nmaineensa taitavana hammaslääkärinä on levinnyt koko pääkaupungin\nväestön kesken, jopa kauvaksi sisämaahankin. Shiratsissa, vieläpä\nPersian lahden rannallakin, tapasin, talonpoikia, jotka tunsivat t:ri\nHybennetin. Hän on hampaitten hoidosta kirjoittanut persiankielellä\nkirjan, joka on maassa laajasti levinnyt, ja oleskellessani\nTeheranissa, sain joka aamu nähdä sitä miesten ja naisten paljoutta\njoka odotti päästäkseen hänen vastaanottohuoneeseensa. Kun käy shaahin\nlinnassa, näkee monta ruotsalaista esinettä ja varsinkin kirjastossa on\nmoni ruotsalainen teos, sisältävä kuvia kaukaisen pohjolan kansasta ja\nluonnosta. Tohtori Hybennet onkin ymmärtänyt niin kiinnittää shaahin\nhuomion Ruotsinmaahan, että tämä kerran on julkisesti lausunut\nhaluavansa tulla tänne. Ruotsissa onkin säilyssä muistoja t:ri\nHybennetin auliudesta ja isänmaanrakkaudesta: Göteborgin museon\nitämaalaisessa salissa näkee lasikuuppien alla kallisarvoisia\npersialaisia esineitä, jotka t:ri Hybennet on lahjoittanut.\n\nOleskeltuani kymmenen päivää Teheranissa, tahdon kertoa minkä\nvaikutuksen kaupunki tekee muukalaiseen, joka siellä on ensikertaa.\n\nAamulla huhtik. 19 p. ajoin t:ri Hybennetin kanssa kaupungilla hänen\nupeissa vaunuissansa. Emme olleet kauvaksi ehtineet, kun me erään kadun\npäässä havaitsimme muutamia henkilöitä punaisissa, valkoreunaisissa\npuvuissa, päässä korkeat hopeaiset kypärit ja kirjavat höyhentöyhtöt.\nKun kysyin isännältäni, mitä tämä merkitsi, vastasi hän: \"shaahi tulee\"\nja ajoi heti eräälle poikkikadulle. Siellä astuimme vaunuista pois,\njätimme hevosemme ratsastavalle palvelijalle ja itse menimme\npääkadulle, johon ehdimme juuri parhaaksi näkemään, kun \"kaikkein\nkuningasten kuningas\" ajoi sivutse, Edellä juoksivat äsken mainitut\npalvelijat, \"ferrashit\" tulipunaisissa verkapuvuissa. Käsissä oli\nheillä runsaasti puolentoista metrin pituiset hopeasauvat, joita he\nheiluttivat edestakaisin, tyhjentääkseen kadun ihmisistä. Onneton se,\njoka ei hyvissä ajoin katoa johonkin porttikäytävään tahi kujaan. Joka\nhidastelee, saa aimo sivalluksen hopeasauvasta, sillä hänen kurja\nolentonsa pidetään liian halpana ja arvottomana lähestymään korkeata\nhallitsiaa lähemmäksi kuin pyssynkantamaan päähän. Katu tyhjentyikin\nsentähden silmänräpäyksessä. Kaikki ratsastajat kiirehtivät\npoikkikaduille, ja jalkaihmiset katosivat niinkuin taikaiskulla. Koska\nminä olin t:ri Hybennetin seurassa, sain kunnian jäädä kadulle hänen\nviereensä.\n\nFerrashia seurasi tulisilla hevosilla ratsastaen noin 50 sotamiestä,\nkomeissa virkapuvuissa, varustettuna aseilla ja pitkillä tikareilla\nsiselöidyissä hopeatupissa. Näitten jäljestä tuli shaahi itse, ajaen\nvehreissä, komeilla kultakoristuksilla varustetuissa vaunuissa, joitten\nneljässä kulmassa oli kultaiset kukkatertut ja ylinnä suuri\nkeisarillinen kruunu. Vaunuja veti kuusi sysimustaa oritta, joilla oli\nhopeaiset satulavaipat, kolmen vasemmanpuolisen hevosen selässä istui\nratsastaja. Shaahi istui yksin vaunuissa, sillä ei löydy ketään sen\narvoista, että saisi ajaa shaahin rinnalla. Hän oli kääritty mustaan\nvaippaan, päässä oli hänellä pieni, musta persialaislakki, ja siinä\nvalkoinen töyhtö. Me kumarruimme maahan asti, ja shaahi katseli minua\nerittäin tarkasti. Hänen huomionsa kiintyi niin jokaiseen vieraaseen,\nja kyselipä hän sitte myöhemmin t:ri Hybennetiltä, kuka minä olin, mitä\nminä tahdon ja mihin matkustin, sekä kuuluu pitäneen minua liian\nnuorena ja kokemattomana uskaltaakseni yksinäni lähteä niin pitkälle\nmatkalle.\n\nVaunujen jälestä ratsasti vielä noin 50 sotamiestä, ja viimeksi tuli\ntyhjät vaunut, samannäköiset kuin ne, joissa shaahi ajoi. Kysyin t:ri\nHybennetiltä, mitä varten ne olivat ja hän selitti niitten olevan\nvaravaunut, jotka heti olisivat valmiina käytettäväksi, jos ensimmäiset\nsärkyisiyät. Näitten takana oli sitäpaitsi muutamia valjastettuja\nvaunuhevosia, valmiina nekin vaunujen eteen pantaviksi, siinä\ntapauksessa, että joku hevosista kaatuisi tai vikaantuisi. Näitä\nvarokeinoja käytetään ei ainoastaan matkoilla Teheranin ympäristössä,\nvaan pienimmilläkin matkoilla kaupungissa, ja shaahilla on aina\ntämmöinen suuri seurue.\n\nKun kuninkaallinen retkikunta oli ohitsemme mennyt, jatkoimme matkaamme\nsuurelle linnanmuurille, joka ympäröi kaupunkia. Tämä on, niinkuin jo\nolen maininnut, höllästä mullasta tehty valli, niin kurja, että pitkinä\nsadeaikoina suuret kappaleet siitä lohistuvat alas viereiseen hautaan.\nTähän viimemainittuun heitetään sitäpaitsi basaareista kaikellaista\nroskaa, ja kaduille kaatuneet eläimet joutuvat myös siihen.\nPääkaupungin asukkaat uskovat kuitenkin täydellisesti, että muuri ja\nhauta suojelee heitä kaikista vaaroista. Polak kertoo sotaministerinkin\nkerran kysyneen itävaltalaiselta upseerilta, onko hän koskaan\nkotimaassaan nähnyt tämän linnoitusmuurin vertaista.\n\nSitte kävimme katsomassa Englannin lähettilään palatsia, jota\nsuuremmoinen puutarha ympäröi, poliisimestarin, kreivi Monte Forteksen\nlinnamaista taloa, joka patsaineen, koristuksineen, epäilemättä on\nTeheranin kauniin yksityisrakennus, sekä viimeksi sairashuonetta,\nranskalaista kirkkoa ja Ameriikan lähettilään taloa.\n\n20 p. huhtikuuta oli persialaisten suuri juhlapäivä, sillä Uudenvuoden\njuhla, josta sittemmin kerron, oli nyt lopussa ja nyt se piti suurella\njuhlallisuudella loppuun soitettaman. Tässä tarkoituksessa oli shaahi\njärjestänyt kello 10 aamulla kilpajuoksut kaupunginmuurin ulkopuolella.\nMe lähdimme sentähden tuntia aikaisemmin ja ratsastimme pitkiä, kapeita\nkatuja eräästä kaupunginportista ulos. Kilpakentälle johtavalla tiellä\noli lukematon joukko ratsastajia ja käveliöitä. Hevostungos tuntui\najoittain oikein vaaralliselta, varsinkin minulle, jolla oli hurja ja\nvikuri ratsu. Risteilimme eteenpäin väkijoukon läpi, kunnes oli\nmahdotonta päästä eteenpäin, jonkatähden astuimme alas, jätimme hevoset\nmeitä seuraavalle tallimiehelle ja jatkoimme matkaamme jalan, suurelle\npunaiselle teltalle, johon muutamat itävaltalaiset överstit olivat\nmeitä käskeneet.\n\nLähi tasangolle oli kokoontunut lukematon kansanpaljous, todellakin\nkirjava näkemys. Täällä oli kaikkia värejä, kaikki luokat, rikkaimmista\nherrasmiehistä sinisissä, vihreissä tai keltaisissa silkkitakeissa,\ntäynnä loistavia tähtiä aina kurjimpiin, repaleihin käärittyihin\ndervisheihin asti. Hurjilla hevosilla ratsastajat ajoivat\nhuolimattomasti täyttä laukkaa joukon läpi, ja shaahin palveliat,\nferrashit, pitivät kansaa sopivassa etäisyydessä kentältä kolmen metrin\npituisilla saitoilla, jotka alin-omaa koskettelivat liian\ntunkeilevaisten katsojien selkää.\n\nKilpakentän keskustan eteen oli komea huvimaja rakennettu shaahille ja\nhoville ja sen katosta liehui Persian keisarikunnan lippu: jalopeura ja\nnouseva aurinko vihreällä pohjalla. Keskelle majan pääsivua oli tehty\nsuuri, keltapuitteinen ikkuna, josta shaahi sai katsella kilpajuoksua.\nKuninkaalliset puolisot istuivat huvimajan oikeanpuolisessa\npäätyrakennuksessa, jonka ikkunoissa oli ohuet, läpikuultavat verhot,\njotta ulkoa ei voitu nähdä näitä ylhäisiä naisia, mutta he itse\nsaattoivat katsella päivän juhlaa.\n\nHetken perästä alkoi kansanjoukko tuimasti liikkua. Ihmiset juoksivat\nkummallekin taholle ja ferrashien pitkät saitat lakasivat joukon läpi\ntien. Shaahin seurassa oli useita satoja ratsumiehiä, koko hovi,\npuolisot, eunukit ja kamariherrat, kukin vaunuissansa. Shaahi itse ajoi\npuhtaalla kullalla silatuissa juhlavaunuissa, joita veti kahdeksan\nlumivalkoista hevosta, hopeaisissa valjaissa, korkeat, siniset töyhtöt\npäässä ja hännät sinipunaisiksi värjättyinä. Shaahi oli puettu\nvirkapukuunsa, joka on musta, pitkä takki ja siinä kultakuteiset\nolkalaput ja niissä kummassakin kolme suurta jalokiveä; rinnalla\nsäkenöitsi 42 suurta vesikirkasta timanttia kultapuitteissa; sivulla\noli juhlasapeli, jossa oli paljon erivärisiä jalokiviä; päässä oli\nhänellä musta, pienellä, valkoisella höyhentöyhtöllä koristettu lakki,\nja siinä ainakin 50 timanttia, joiden arvo lienee tavattoman suuri.\n\nShaahi nousi vaunuista ja astui seurueinensa paviljonkiin, jonka\nkeltaisista ikkunoista hänen piti katsella kilpa-ajoja. Seurue seisoi\nkäytävällä ikkunan ulkopuolella.\n\nKilparata oli farsakin (7 kilometrin) pituinen ja ympyrän muotoinen,\njonka sisäpuolella oli matala muuri estämässä hevosia liukumasta\nylitse. Rata piti kuljettaman kahteen kertaan, joten koko matka siis\noli lähes l,5 penik.\n\nEnsi kilpaan otti osaa 15 ratsastajaa, jotka järjestettiin riviin\nshaahin paviljongin eteen. Ne olivat somapukuisia, takit vihriäiset,\npunaiset, keltaiset tai siniset, köykäiset lakit päässä, ja\npitkävartiset saappaat jalassa. Hevoset ovat nälistyneitä, taitaaksensa\njuosta nopeammin. Merkin saatuaan lähtivät ne liikkeelle. Tuulen\nnopeudella kiitivät ne pois, katosivat tomupilveen ja muutaman minutin\nkuluttua palasivat lähtöpaikalle, jonka he nuolennopeudella\nsivuuttivat, kiertääkseen radan toistamiseen. Muutaman minutin kuluttua\nnäkyi taas tomupilvi muurin mutkassa. Raikuva riemuhuuto syntyi\nkansassa, joka tähän asti oli seisonut ääneti ja odottaen. Voittaja\najoi vaahtoisella hevosella kuninkaallisen paviljongin eteen, jonne\npalkintotuomarit olivat kokoontuneet ja jossa kultarahat pusseissaan\nodottivat saajaansa. Korkein palkinto oli 250 tomania.[13] Muutaman\nminutin päästä tulivat toisetkin ratsastajat, toinen toisensa perästä;\njotkut ajoivat suoraan väkijoukkoon ja tekivät siinä hirveätä\nhämminkiä, sillä ihmisiä joutui hevosten jalkoihin ja muuten\nvahingoittui pahasti. Kilpailuun otti osaa neljä eri osastoa, aina\nhevosten ja miesten laadun mukaan.\n\nPaljon vääryyttä sanotaan tapahtuvan persialaisissa kilpa-ajoissa.\nRatsastajat koettavat estää toistensa hevosia peloittamalla ja päähän\nlyömällä. Kilpailuun ottaa välistään osaa myös joku hevonen shaahin\ntallista. Näiden täytyy tietysti aina päästä ensiksi perille. Tätä\nvarten asetetaan vahteja pitkin rataa. Kun joku aikoo rohjeta ajaa\nshaahin hevosen ohitse, heittää vahti santaa ja savea sekä hevosen että\nmiehen silmiin, joten ratsastajan täytyy hillitä vauhtiansa. Muutamat\nratsastajat näyttävätkin tämän johdosta varsin kamalilta; eräänkin suu\nja nenä oli aivan verissä.\n\nKilpa-ajojen jälkeen seurasi toinen näky. Kaarttien piti kulkea shaahin\nohitse. Kaikki Teheraniin sijoitetut rykmentit samosivat vuorotellen\nshaahin paviljongin sivutse. Ensiksi tuli kenttätykistö, suuri paljous\nkullatuita kanuunia, keltaisilla laveteilla, kunkin edessä neljä\nhevosta. Sitte tuli vuoritykistö, pieniä köykäisiä kanuunia, joita\nmuulit kantoivat satuloissa. Tämä tykistö pääsee kulkemaan missä\nhyvänsä, vaikka kuinkakin raivaamattomilla poluilla Elburs vuoristossa.\nKanuunat eivät ole sen raskaampia, kuin että kaksi miestä voi yhden\nnostaa. Merkillisimmät minun mielestäni olivat kumminkin ne\nparikymmentä kanuunaa, joita kameelit kantoivat. Itse eläimet ovat nim.\nlavettina ja kanuunia, jotka ovat kiinni satuloissa, sopii kääntää\nmihin päin hyvänsä. Kanuunia käytettäessä pakoitetaan kameelit\nlaskeutumaan polvillensa. Jymisevä pauhu näistä kanuunoista oli jo\naamulla ilmoittanut shaahin lähteneen palatsista, ja silloin olin\nsaanut nähdä kuinka levollisina ja liikkumattomina eläimet makasivat,\ntulesta ja savusta huolimatta. Tykistön jälkeen tuli jalkaväki.\nSotamiehet olivat tummansinisissä, punareunaisissa univormuissa,\npäässä korkeat, pyöreät mustavillaiset lakit ja lakissa töyhtöt.\nPatruunivarasto oli vatsalla ja suuri pullo rinnalla. Lopuksi ajoi\nratsuväki uljailla hevosilla, hopeatamineet kaulassa ja rinnassa.\nUpseerien hevosilla oli kultailtu satulapeite. Ratsuväki oli tummissa\ntakeissa, punaiset viitat hartioilla, aseina on heillä kivääri ja\noikeassa kädessä paljastettu sapeli. Kullakin rykmentillä on oma\nlippunsa, joka lasketaan kaksi kertaa shaahin edessä. Joka rykmentin\netupäässä käy tahi ajaa soittokunta, mutta aivan toisellainen kuin mitä\nolin nähnyt Kasvinissa, sillä rykmentin soittokunta on järjestetty\naivan eurooppalaiseen tapaan, eversti Gebauerin johdossa, joka on\nitävaltalainen shaahin palveluksessa. Kun rykmentti on kulkenut shaahin\nohi, niin kenraalit ja everstit ratsastavat rivistä paviljongin tykö,\njossa he tervehtivät shaahia ja liittyvät sitten sotaministerin,\nruhtinas Kamrah Mirtsa Naib-us-Sultanehin seuraan. Vastapäätä tätä\nistui samalla tavoin ratsain kenraalipoliisimestari itaalialainen\nkreivi Monte Forte, poliisipäällystön ympäröimänä.\n\nSillä välin on kuninkaan henkivartiosto sangen komeissa univormuissaan\njo ehtinyt ratsastaa paviljongin tykö, samoin keltamekkoiset ulaanit\nvalkoisilla hevosillaan. Ne ovat säännötöntä kaartia, joka seuraa\nshaahia tai kuningattaria näiden ollessa ulkona. Lyhimmälläkin matkalla\ntäytyy nim. aina olla muassa näitä ratsastajia pari kolmesataa. Kun\nshaahi muutamia vuosia sitte teki toivioretken Meshedin kaupunkiin itä\nPersiassa, oli hänellä seuranaan monta tuhatta miestä.\n\nKaikkein viimeksi tulivat Donin kasakat kotimaansa univormuissa,\npitkissä mekoissa, patruunivarasto rinnalla. Ne ovat paraita\nratsastajia; tiheissä riveissä kiitävät ne nelistäen ja kuljettavat\nmuassaan sitä venäläistä tykistöä, jonka keisari kerran lahjoitti\nshaahille, hevosineen, miehineen ja kaikkineen. Kasakoitten soittokunta\nsoitti venäläistä kansallismarssia, nimeltä Kamarenski.\n\nOhikulku kesti kaksi tuntia. Se oli ulkonaisesti komea näkemys, mutta\nlähemmin tarkastaessa oli siinä paljon puutteita. Sotamiehet näyttivät\nveltoilta ja piittaamattomilta, eivät astuneet tahdissa, ja kun oli\nannettu komentosana, kulkivat monet rivissä lujaa puhuen ja ajatukset\nnähtävästi muualla.\n\nPersian armeija on 150,000 miestä, joista 80,000 on seisovaa\nsotajoukkoa (hisam) ja 70,000 miestä säännötöntä ratsuväkeä (tsherik).\nTykistöön kuuluu 8,000 miestä ja 200 kanuunaa. Armeijaa komentavat\neurooppalaiset, etenkin itävaltalaiset upseerit, ja armeija on\nmuutenkin järjestetty eurooppalaisella tavalla. Monet univormut ovat\nihan itävaltalaisia ja monet arvoasteet päällikkyydessä nimitetään\neurooppalaisilla nimillä. Persialaisia päällikkönimityksiä on esim.\n\"emirnisam\" sotamarski, \"sertib\" kenraali, \"serheng\" eversti, \"naib\"\nluutnantti ja \"serbas\" tavallinen jalkasoturi.[14]\n\nKun viimeiset joukot olivat kulkeneet ohitse, lähti shaahi puolisoineen\npaviljongista, väen paljous hajautui vähitellen ja vaelsi suurina\nlaumoina takaisin kaupunkiin, ja äsken niin eloisa aro oli taas autio\nja tyhjä.\n\nSeuraavana päivänä oli järjestetty sotaväenkatselmus shaahin korkeaksi\nhuviksi. Pitkin matalia kasarmia, jotka neljällä sivulla rajoittavat\nsuurta harjoituskenttää, asetettiin ratsastajia, rivit suljettuina.\nHetken päästä tuli sotaministeri Naib-us-Sultaneh, shaahin kolmas\npoika, ratsastaen seurueineen ja pian senjälkeen shaahi itse. Hän ajoi\nharjoituskentälle, astui sitten vaunuista ja nousi valkoisen hevosensa\nselkään. Tämän perästä ratsasti hän, korkeampi päällystö seurassaan,\nkentän ympäri tarkastamaan sotilaitansa, ja sitten suurelle punaiselle\nteltille, jossa oli virvokkeita, appelsiineja, teetä ja makeisia\nhopeamaljoissa.\n\nIstuen pienellä tyynyllä jalat ristissä allaan, katseli hän siitä\nkuinka sotaväki joukottain ratsasti kentän poikki ja oli tekevinänsä\nratsuväen hyökkäyksiä.\n\nTällaisia harjoituksia pidetään joka viikko ja ne ovat saahin\nsuurimpia huvituksia. Hänellä on suuret ajatukset sotajoukkonsa\nvastustamattomuudesta ja soturiensa urhollisuudesta ja hän luulee\nvakaasti olevansa maailman mahtavin yksinvaltias. Ja kuitenkin ovat\nnämät sotamiehet siihen määrään pelkuria, että jos vaan yksi heistä\nlähtee pakoon, niin kaikki muut seuraavat perässä niinkuin lammaslauma.\n\nTeheran, valtakunnan nykyinen pääkaupunki, on Irak Adshmin maakunnan\npohjoisosassa, kuivalla ja hedelmättömällä tasangolla, jota pohjoisessa\nrajoittaa Elbursin rinteet ja idässä matalat vuorijonot. Etelään ja\nkaakkoon päin levenee laaja suola-aavikko. Asema ei siis suinkaan ole\nluonnon suosima ja sitä paitsi pääkaupungille joksikin epäedullinen,\nsillä Teheran on liian kaukana eteläisistä ja itäisistä maakunnista.\nMuutamia etuja saatiin kuitenkin, kun nyt hallitsevan Kadjarsuvun\nperustaja muutti hallitustoimensa sille paikalle, jossa muinainen Rages\noli. Niimpä on matka Kaspian mereen nyt lyhyt, jotenka Venäjän kauppa\nkävi paljon helpommaksi, samoin ollaan nyt lähempänä Persian viljavinta\npeltomaakuntaa, Khamsea, Kasvinin itäpuolella.\n\nHelppo on huomata miksi pääkaupunki muutettiin Ispahanista Teheraniin.\nEi ollut ensikertaa, kun uuden kuningassuvun perustaja muutti\nhallituspaikkaa. Kun voimakas, mutta julma vallananastaja, shaahi Aga\nMuhametti Khan, Kadjarien heimosta, sata vuotta sitten valitsi tuon\nennen niin vähäpätöisen Teheranin kylän valtansa ja valtakuntansa\npääkaupungiksi, olivat jo ennen Tabris, Sultanieh, Kasvin, Ispahan,\nShiras y.m. kaupungit olleet hallituksen asemana ja sen johdosta\npäässeet kukoistukseen, jättääkseen taas seuraavassa hallituksen\nvaihdossa tilaa toiselle. Kaikkia hallitusvaihdoksia on nim. Persiassa\nseurannut taistelu hallitusistuimesta ja sisällinen sota ja\nmahdollisuuden mukaan näitä välttääksensä muuttaa uusi hallitsija\nvanhasta pääkaupungista, johon hän jättää edeltäjänsä ystävät ja\nneuvonantajat ja varustaa itsensä uudessa hallituspaikassaan joukolla\nluotettavia miehiä, joilla ei ole mitään yhteyksiä vanhan pääkaupungin\nkanssa.\n\nTeheran on, niinkuin sanottu sillä kentällä, jossa muinoin sijaitsi tuo\nTopiaksen kirjassa usein mainittu Rages. Rageksesta on Teheranissa\nvielä jäännöksiä ja Dariuksen aikana lienee siellä ollut miljoonan\nverran asukkaita, mutta sittemmin Tsingis-Khan ja Tamerlan sen\nperin-pohjin hävittivät. Kaunein ja parhaiten säilynyt näistä\nraunioista on 26 metriä korkea torni, joka ennen lienee ollut 40 metriä\nkorkea, mutta jonka yläosa on revitty kivien saamista varten. Nykyinen\nshaahi on kuitenkin antanut korjata tornin ja varustaa sen\nleikkauskoristeilla, mutta siten on tämän muinaismuiston arvo\nsuurimmaksi osaksi ollutta ja mennyttä. Läheisellä kalliolla on toinen\ntorni, josta vahdit arvattavasti tarkastivat seutua, antaakseen\naikanaan tiedon vihollisten tulosta. Muista muistomerkeistä\nmainittakoon \"Alin lähde\", kaunis ulkoneva veistokuva, jossa kuviot on\nluonnollisessa suuruudessa hakattu kallioon, missä kirkas lähde valuu\nvuoresta. Sitäpaitsi on seutu yliympärinsä täynnä vanhojen muurien\njäännöksiä, kovia kuin kallio, jonka päällä ne lepäävät. Siellä täällä\nnäkyy selviä merkkiä huoneista ja niiden pohjamuurista sekä\nluhistuneista kellareista.\n\nLähellä Rageksen raunioita on parsilaisten hautausmaa, korkealla\nsavimuurilla ympäröittynä. Haudat ovat erittäin inhoittavan näköisiä,\nsillä ne ovat tuskin 40 sentin syvyisiä, eikä ruumiita peitetä\nmullalla, vaan ne ovat paljaina, alttiina ilmalle, tuulille ja\nlinnuille, joita kunkin hautauksen perästä kokoontuu laumoittain.\nParsit pitävät tarkkaa huolta siitä, kumman silmän korppi tai kotka\nensin vie. He luulevat vainajan sielun vaeltavan paratiisin iloon, jos\noikea silmä ensin menee, mutta tuonelaan, jos vasen.\n\nTeheran on yksitoikkoinen ja ikävä kaupunki, joka ei rakennuksen eikä\nviheriöivän luonnon puolesta vedä vertoja Ispahanille. Kadut ovat\nkapeat, väärät ja säännöttömät, huoneet on rakennettu päivän\nkuivaamasta savesta ja ovat ulkoa kolkon näköisiä, sillä akkunoita ei\nole kaduille. Poikkeuksen tästä tekee kuitenkin eurooppalainen\nkaupunginosa, jonka kadut ovat leveät, suorat ja verrattain siistit.\nMuutoin pidetään puhtautta ja lakaisemista vallan tarpeettomana; kukin\nheittää huoneestansa laaseet ja jätteet kadulle. Kokonaisia roska- ja\nlikavuoria on siellä täällä ja elleivät maalaiset näitä veisi\npeltojensa lannoittamiseksi ja koirat söisi mätäneviä eläimen\njäännöksiä, olisi ilma kaupungissa varsin sietämätön. Erittäinkin\nkesäkuumalla vaikuttaa likaisuus ja saastaisuus tarttuvien tautien\nleviämistä, jonkatähden eurooppalaiset, niinkuin myös shaahi ja\nvarakkaammat persialaisetkin, muuttavat maalle, vuorikyliin, jossa ilma\non raitis ja terveellinen.\n\nKun ei mitään jokea tai puroa juokse kaupungin lävitse, johdatetaan\nvesi kaupunkiin maanalaisia kanavia myöten, pienistä järvistä ja\npuroista Elburs-vuoristosta. Kaupungin sisällä juoksee vesi osittain\navonaisissa, osittain umpinaisissa kanavissa. Sitä käytetään sekä\njuoma- että pesuvedeksi ja se lian ja roskan paljous, joka täten tulee\nkanaviin, sulkee ne toisinaan. Niiden puhdistamiseksi on umpinaisiin\nkanaviin tehty ympyriäisiä aukkoja, aina vähän matkan päähän\ntoisistaan. Kun nämät ovat keskellä katua, ovat ne ihan\nhengenvaarallisia jalkamiehille, varsinkin talvella, jolloin ne ovat\nlumen peitossa, sekä pimeän aikana, jolloin ne eivät näy.\n\nKatuvalaistus on sangen huono: öljylamppuja tolppien nokassa, pitkän\nmatkan päässä toisistaan. Ne, jotka myöhemmin liikkuvat kaduilla,\npitävät aina muassansa palvelian, joka kantaa suurta, valkoista\nsilkkipaperilyhtyä. Suurina juhlina, niinkuin paastokuun (ramatsan)\nlopussa tai kun shaahi ottaa uuden puolison, tapahtuu, että koko\nkaupunki kuninkaallisesta käskystä valaistaan. Valaistus on kuitenkin\naivan yksinkertainen: kaksi lamppua asetetaan joka kynnykselle,\nakkunoita kun ei ole; avonaiset paikat valaistaan silloin\nöljylampuilla, jotka järjestetään kuvioiksi maahan. Sellainen valaistus\nnäkynee kuninkaallisesta palatsista erittäin somalta.\n\nTeheranissa on avaroita basaaria, joissa saa erinomaisen\nyleissilmäyksen kaikesta Persian teollisuudesta, ei ainoastaan\npääkaupungissa, vaan myös tuon suuren valtakunnan kaikissa osissa.\nBasaarin käytävissä tapaa senvuoksi kauppiaita ja tehtailioita\nHamadanista tai Ispahanista, Jesdistä tai Kirmanista j.n.e. Kauppiaat\nja käsityöläiset ovat myös, samoinkuin Kasvinissa y.m. kaupungeissa,\njärjestetyt lajinsa ja elinkeinonsa mukaan. Kapeilla käytävillä ovat\nbasaarit yhteydessä karavaaniseraijien kanssa. Karavaaniseraiji ei\ntässä mielessä merkitse ainoastaan karavaani-asemaa, eli\nkestikievaritaloa, vaan makasiinia, eli tavaravarastoa. On selvä, että\nainoastaan rikkaampien kauppamiesten kannattaa pitää erityistä\nkaravaaniseraijia. Teheranin kauniimmat karavaaniseraijit ovat ne,\njotka ovat Emir-basaarin yhteydessä: ne ovat nim. koristetut muhkeilla\nfajanssi-maalauksilla ja korkokuvilla, niissä on myös kauniita pihoja\nja marmori-altaita.\n\nMainittavin Teheranin kouluista on eräs eurooppalaisesti järjestetty\nkorkeakoulu, jossa 200 oppilasta saattaa opinnoita harjoittaa. Melkein\nkaikki opettajat ovat eurooppalaisia; siinä opetetaan lääkitystaitoa,\nfysiikkaa, matematiikkaa, maantietoa, ranskaa, venäjää, englantia,\nsotatietoa, soitantoa ja maalausta. Tarkoitus on alun pitäen ollut hyvä\nja opettajat ovat parhaansa tehneet kiinnittääksensä persialaisia\nnuorukaisia näihin opintoihin ja tieteisiin, mutta heidän työnsä\nhedelmä on vähäinen. Tosin joku oppilas vuosien kuluttua menee\nParisiin, siellä omin neuvoin opinnoita harjoittaakseen, mutta\ntällaiset tapaukset eivät ole läheskään yleisiä.\n\nTeheranin moskeet eivät saata lukumäärän tai komeuden puolesta vetää\nvertoja Ispahanin moskeille, mutta sitä vastoin on Teheranissa suuri\npaljous teatteria (tekieli), joissa persialaiset muharrem-kuussa\nviettävät tuota surullista muistoa Alin ja hänen puoluelaistensa\nhäviöstä Kerbelan tappelussa, jossa jedsiläiset voittivat. Lavalla\nrakennuksen keskessä intoisat näyttelijät esittävät tuimilla\nliikkeillä, itkulla ja surulauluilla tätä onnetonta tapausta. Alin\nesittäjällä on irtonainen paperipää, täynnä punattua vettä. Murhaaja\nsyöksee, paljas sapeli kädessään, ja katkaisee yhdellä iskulla tämän\npään, joka vierii katsojien joukkoon, niin että verta valuu kaikkialle.\nSuurempaa näytelmä-luuloittelua ei saata pyytää. Tapahtuukin välistä,\nniinkuin olen kuullut kerrottavan, että katseliat näin elävän kuvan\nvaikutuksesta vaihettavat näkemänsä kuvauksen todellisuuteen ja siihen\nmäärin kiihtyvät vimmaiseen raivostukseen, että näytelmän lopussa\nahdistavat, jopa iskevät kuoliaaksi Alin murhaajana esiintyneen\nnäytteliän.\n\nKaunein, mitä Teheranissa on nähtävänä on kuninkaallinen palatsi. Tämä\nei ole, niinkuin Euroopassa on tavallista, yksi ainoa rakennus-ryhmä,\nvaan siihen kuuluu monta pienempää eri rakennusta, jolla kullakin on\neri tarkoituksensa. Niin esim. asuu shaahi talvella eräässä, toisessa\nsuvisin, kolmannessa hänen puolisonsa ja näiden orjat ja orjattaret,\nneljännessä on museo, taulukokoelma ja vastaan-ottosali, viidennessä\npitävät ministerit kokouksiansa, j.n.e. Kun ehkä huvittanee lukijaa\nsaada nähdä tätä merkillistä palatsia sisältä, ja kun minä sain\ntilaisuuden katsella sitä alusta loppuvin asti (paitsi naisten puolta),\ntahdon lyhyesti kertoa minkänäköisiä palatsin merkillisimmät huoneet\nolivat ja mitä ne sisälsivät.\n\nEri palatsit ovat niin sijoitetut, että niiden välille muodostuu\nneliskulmasia pihoja.\n\nJoka pihan keskellä on suuri vesiallas ja siinä kirkasta, puhdasta\nvettä, suihkukaivoja, joutsenia ja kultakaloja ja sivuilla on mitä\nihanimpia kukka-istutuksia. Pihoissa on aina raikasta ja viileätä,\nosaksi korkeiden kypressien ja poppelien tähden, jotka antavat suloista\nvarjoa, osaksi myös marmorilla päällystettyjen käytävien vuoksi, jotka\nkesällä aina pidetään kosteina.\n\nKun tulin palatsiin, jouduin ensiksi vastaan-ottosaliin, jonka\npihanpuolisena seinänä on ainoastaan kaksi mahtavaa pylvästä. Keskellä\ntämän salin lattiaa on suuri, kallisarvoinen marmorinen valtaistuin,\njossa shaahin on tapa istua Uudenvuoden päivänä, hopeakaljaania\npoltellen; tämän valtaistuimen toi Nadir shaahi valloitetusta Delhistä,\nIntiasta. Seinät ovat täynnä peiliä ja tauluja, joissa on kuvattuna\nshaahi Abbas, Nadir-shaahi, Feth Ali shaahi y.m. Persian kuninkaita,\nistuen valtaistuimella kuninkaallisessa komeudessaan. Viereisessä\nhuoneessa riippuu pari ranskalaista gobeliinimattoa, ne ovat kuningas\nLudvikki Fiilipin lahjoittamia. Taulukokoelmana on suuri sali, jossa on\nmosaikkilattia ja katossa seitsemän säkenöivää lasiruunua, katto muuten\non ihan peiliä. Täällä on paljon tauluja, joita Euroopan hallitsiat\novat shaahille lahjoittaneet, m.m. keisari Vilhelmin, Aleksanteri II,\nViktor Emanuelin ja Napoleon I kuva, sekä suuri mosaikkitaulu, joka\nesittää Rooman Kolosseumia. Sitten on useita meri- ja maisemamaalauksia\nsekä shaahin kuva eri painoksissa ja eri ikäkausilta. Eräällä pöydällä\non joukko keinotekoisia lintuja, jotka osaavat laulaa.\n\nEräässä salissa antaa shaahi syntymäpäivänään päivälliset prinsseille\nja eurooppalaisille lähettiläille. Näissä tilaisuuksissa ei hän itse\nole saapuvilla, mutta salin lyhyimmässä seinässä on suuri akkuna, joka\njohtaa pienempään huoneeseen. Täällä istuu shaahi puolisoineen ja\nkatselee vieraitaan päivällisten kestäessä.\n\nToinenkin valtaistuin on toisessa salissa, jonka lattia on täynnä\nkallisarvoisia mattoja. Se istuin on päällystetty paksuilla\nkultalaatoilla, joihin on upotettu ääretön paljous topaasia ja\nsmaragtia.\n\nMuuan pienempi sali, jossa on suuria lasiruunuja katossa, nimitetään\nshaahin työhuoneeksi. Täällä hänen on tapansa istua tyynyllä lattialla,\nmatalan pöydän ääressä ja kirjoittaa nimensä tärkeisiin asiakirjoihin.\nSiellä oli suuri hopeainen lipas kirjoitustarpeiden ja kirjepaperien\nsäilyttämiseksi, ja tämän vieressä moniaita persialaisia ja\nranskalaisia kirjoja. Muiden koristusten joukossa tässä huoneessa oli\nerittäin soma valokuva kuningas Oskari II:sta, amiraalinpuvussa.\n\nKaunein huone shaahin palatsissa on museosali, suuri kuin kirkko ja\nkatto holvimainen. Täällä on osittain lasikaapeissa, osittain pienillä\npöydillä kokoelma omituisimpia ja kallisarvoisimpia esineitä. Näistä\nmainittakoon tuo maankuulu maapallo, noin 75 senttiä läpimitaten, jonka\nshaahi on teettänyt ja jossa on tiheässä erivärisiä jalokiviä. Niimpä\nesitetään Afrikan polttavia erämaita rubiineilla, jotka ikäänkuin\nheijastavat kuumuutta, valtameriä kuvataan asuurisinisillä kivillä ja\njääseutuja valkoisilla kristalleilla. Museon muista merkillisyyksistä\nmainittakoon pari suurta Grönlannin vuorikristallia, joissa on\nNbrdenskjöldin nimi, sekä kokoelma valokuvia tämän matkustuksista\njäällä; ne on t:ri Hybennet lahjoittanut.\n\nSeiniä kaunistaa suuret vaakunakilvet, katosta riippuu suuren suuria\nlasiruunuja ja peilikirkkaalla mosaikkilattialla seisoo kaksi riviä\nkullatuita tuolia, keltaisella silkillä päällystettyinä. Verhojen\ntupsut ovat puhtaita helmiä ja äärettömän, kallisarvoisia. Komeus tässä\nsalissa on tosiaan hämmästyttävä. Luulee joutuneensa satujen\nloitsulinnaan. Eikä kuka hyvänsä pääsekkään museota katsomaan; kallis\npähkinäpuinen portti on varustettu lukulla ja shaahin sinetillä, jonka\nainoastaan hän itse tai ensimmäinen hovimarsalkki saa avata.\nKirjastossa on enimmäkseen persialaisia kirjoja, punaisissa kansissa,\nvalkoiset leimat selässä, mutta sitä paitsi on suuri joukko\neurooppalaisia loistoteoksia, varsinkin Persiasta; lisäksi\nkuva- ja karttateoksia, ompa myös pari vuosikertaa ruotsalaista\n\"Familjejournalia\", jotka t:ri Hybennet on lahjoittanut. Shaahia\nhuvitti tämän teoksen kuvat niin että hän antoi t:ri Hybennetin\nranskaksi kirjoittaa mitä kuvat merkitsivät.\n\nViimeiseksi mainittakoon maantieteellinen huone, jonka seinät olivat\ntäynnä Persian karttoja, osaksi englantilaista alkuperää, osaksi\nalkuperäisiä, osaksi persialaisia jäljennöksiä, myös on siellä kaunis\nkokoelma saksalaisia korkokarttoja koko maapallosta. Pienellä pöydällä\non kaksi maapalloa, joista toinen on lasinen. Tässä huoneessa oleskelee\nshaahi mielellään ja maantieto on hänen lempiharrastuksiaan.\nEpäilemättä onkin hän valtakunnassaan paras Iranin ja Keskiaasian\nmaantiedon tuntija.\n\nEri rakennuksessa on satulahuone, jossa kaikki kuninkaalliset satulat\novat asetettuina; sitte lintuhuone, suuri sali ja siellä kasvavia\npuita, joiden oksilla runsas paljous persialaisia lintuja lentelee.\n\nKuninkaan haaremi (persiaksi \"enderun\") jäi minulta näkemättä, enkä\nsiitä siis saata kertoa. Ulkopuolelta se on yksinkertainen, eikä taida\nsisäpuoleltakaan ensinkään olla niin ylellinen ja komea, kuin\nEuroopassa luulotellaan. Varovaisuuden vuoksi on sen ympärillä siellä\ntäällä vahteja.\n\nPalatsin ajoportista vie leveä lehtokuja tykistöpihaan, jonka neljällä\npuolella on kasarmia ja kanuunavajoja. Keskellä pihaa on lava ja\nlavalla ne kolme suurta kanuunaa, jotka shaahi Abbas otti\nportukaalilaisilta.\n\nMuista huomattavista rakennuksista Teheranissa on etupäässä mainittava\nulkoasiainministerin palatsi. Runsaasti koristetusta eteissalista\ntullaan ylös marmorirappuja myöten, jotka ovat punaisien mattojen\npeitossa, satumaisella komeudella koristettuihin salonkeihin.\nMerkillisin kuitenkin on se suuri moskee jota Jahija-Khan,\nulkoministeri, rakennuttaa ja joka kerran valmiiksi jouduttuansa on\noleva suurin Teheranissa. Sitä on rakennettu yhdeksän vuotta, mutta\nsuurellainen se onkin. Ylinnä on mahtava kupukatto, korkeiden\nminareettitornien ympäröimänä, ja suurta rukoussalia kannattaa 44\npylvästä. Kun ei se vielä ollut valmis, sain minäkin tulla sisälle,\nmutta jahka se kerran vihitään, ei yksikään uskoton saa sitä pyhää\nhuonetta jalallansa saastuttaa.\n\nViimeksi tahdon kertoa aivan omituisesta ja huvittavasta laitoksesta,\njonka näin Feth Ali shaahin vanhassa, puolittain riutuneessa\npalatsissa. Palatsin kellarikerroksessa on vesiallas, johon haaremista\nlaskee valkoisista marmorilevyistä tehty kalteva lattia. Kun\nkuninkaallisten puolisoiden teki mieli virkistävää aamukylpyä,\nlevitettiin soopaa marmorilevyille ja niin liukuivat he liukasta\nalamaata altaaseen. Ei kaiketi tarvitse sanoa, että shaahi seisoi\nalhaalla katselemassa. Hybennet ja minäkin koettelimme tätä laitosta ja\nhavaitsimme sen erittäin käytännölliseksi.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nNasr-ed-Din ja hänen hovinsa.\n\n\nNasr-ed-Din, Persian hallitsia, syntyi v. 1830 Tabriksessa. Hänen\nisänsä Mehmed Shaahi, heikko ja tahdoton valtias, joka kokonaan oli\nministeriensä johdettavana, ei paljo ensinkään kärsinyt tätä vanhinta\npoikaansa. Vaikka Nasr-ed-Din osoittautui viisaaksi ja selväjärkiseksi,\nlaiminlyötiin hänen kasvatuksensa kaikin puolin. Näin prinssi kasvoi\nomin päinsä, ainoastaan muutaman uskollisen ystävän seurassa, jotka\ntulevaisuudessa toivoivat hyötyvänsä hänen ylenemisestänsä. Hänen\ntulonsa olivat sangen niukat ja vähenivät vielä enemmän siitä, että se\nkuvernööri, jonka hallussa ne olivat, usein pisti puolet niistä omaan\ntaskuunsa eikä välistä antanut rahoja ensinkään. Kerrotaan prinssin\ntoisinaan olleen niin tyhjän, että hänen jokapäiväisiin menoihin täytyi\nlainata seuralaisiltaan.\n\nJokainen persialainen kruununprinssi nimitetään täysi-ikäisenä\nAderbeidshanin maakunnan kuvernööriksi, hallintopaikkana Tabris. Siellä\nvietti Nasr-ed-Dinkin nuoruudenikänsä ja siellä sai hän 15 p. lokak.\n1848 lennätin tuoman tiedon isänsä kuolemasta. Nyt oli kysymys, tuleeko\nNasr-ed-Dinistä hallitsia vai eikö, sillä monta kruunun pyytäjää oli jo\nilmestynyt, olipa jo eräskin Kasvinissa huudattanut itsensä\nkuninkaaksi. Saadakseen vaatimuksensa tunnustetuksi, vaadittiin\netupäässä sotajoukkoa, ja sen asettamiseksi tarvittiin varoja, mutta\nnäitäpä juuri prinssiltä puuttuikin. Tästä tukalasta tilasta pelasti\nprinssin eräs hänen ystävistään, nimeltä Mirtsa Tagi, mies tunnettu\nviisaudestaan ja rohkeudestaan. Hän oli ennen asunut Ertserumissa,\njossa hänellä oli monta ystävää, ja näitten puoleen kääntyi hän nyt,\npyytäen niin suuren summan lainaksi, että sillä voitiin varustaa pieni\nsotajoukko. Tämän kanssa prinssi nyt marssi Teheraniin, joka heti avasi\nporttinsa hänelle ja tunnusti hänet valtakunnan kuninkaaksi. Kun sitte\nne muut kruunun pyytäjät oli vangittu ja tieltä pois raivattu, näytti\nsiltä, kuin kruunu nyt pysyisi järkähtymättömästi nuoren kuninkaan\npäässä. Mutta hän ei osoittanut minkäänlaista kykyä hallitsiana tahi\nvaltiomiehenä. Kun ministerit esittivät valtakunnan tärkeitä asioita,\nistui hän usein puhellen ihan toisia asioita tahi nauroi tuon tahi\ntämän lausunnolle tai ulkonäölle. Tämän johdosta sai hän monta\nvihollista, ja kapina oli jo puhkeamaisillaan, kun hänet taas pelasti\nMirtsa Tagi, joka silloin oli suurvisiirinä, tämän onnistui tukehuttaa\nalkava kapinan henki. Kuningas alkoi sentähden yhä enemmän luottaa\nsuosikkiinsa tuhlaten hänelle suosionosoituksia ja naitti hänelle\nnuoren sisarensa Melik-tsadehin. Seurauksena tästä kaikesta oli\nkuitenkin se, että Mirtsa Tagin vihollisten luku kasvoi päivä päivältä;\nhäntä kadehdittiin yleisesti ja hänet päätettiin kukistaa. Nyt\nkerrottiin shaahille, että suurvisiiri salaa tavoitteli kruunua.\nShaahi, joka täydellisesti tajusi emiirin suuret ansiot, ei aluksi\ntahtonut uskoa tuota panettelua, mutta lopuksi onnistuivat kadehtiat\npuuhissaan. Erään kerran kun pelko ja epäilys valtasi Nasr-ed-Dininin\nantoi hän käskyn suurvisiirin kuolemasta 24 tunnin kuluessa. Tämän piti\nitse saada valita kolmesta kuolemantavasta yhden: mestauksen,\nmyrkytyksen tahi valtimon avaamisen. Emiiri Mirtsa Tagi, joka silloin\noli Kashanissa, istui shakkipelin ääressä, kun pyöveli äkkiä ilmestyi,\nkertoen shaahin lähettäneen hänet surmaamaan. Emiiri ei näyttänyt\nensinkään hämmästyneeltä, vaan pyysi sangen levollisesti saada ensin\nlopettaa pelin. Sitte hän nousi ja antoi lämpymässä kylvyssä avata\nvaltimonsa.\n\nTällä välin oli shaahin tunto herännyt. Hän oli muistellut emiirin\nhänelle osoittamia suuria palveluksia, hän katui väärää käskyänsä ja\nlähetti lennätin estämään pyövelin tointa. Mutta se oli jo myöhäistä;\nemiiri oli jo kuollut. Kerrotaan, että shaahi, tästä tiedon saatuaan,\noli katumuksesta ja toivottomuudesta ihan menehtyä, ja että hänen\nraivonsa kohdistui pyöveliin, joka heti mestattiin. Sittemmin taisi hän\naina katua tätä tekoa, eikä hänen suustaan koskaan kuultu emiirin\nnimeä. Kun joka muu sitä mainitsi, synkistyivät shaahin kasvot ja hän\nsiirsi keskustelun muille aloille.\n\nShaahin korkein pyrintö on aina ollut päästä Pietari Suuren, Kaarle\nXII:n tahi Napoleonin vertaiseksi. Näitten kolmen hallitsian historia\non käännetty Persian kielelle ja se oli ennen shaahin rakkainta\nlukemista. Hänen politiikansa tähtää valtakunnan rajojen laajentamista\nja valtiolle sen laveuden hankkimista, mikä oli Kyyroksen aikana. Tässä\ntarkoituksessa varustettiin, varsinkin aikaisempina hallitusvuosina,\nuseita sotaretkiä, joista retket Merviä ja Bender Abbasta vastaan\nolivat onnellisimmat. Samasta syystä uhrattiin suurempia summia\nsotavoiman vahvistamiseksi, kuin monelle muulle hankkeelle, joka olisi\nmaan hyvinvoinnille paljon tärkeämpi ollut.\n\nNasr-ed-Din shaahilla oli majesteetillinen ja kunnioitusta herättävä\nulkomuoto. Kasvon-piirteensä olivat terävät ja tarmokkaat, tummat\nsilmänsä vakoilevaiset ja valppaat, silmäkulmat tuuheat ja kotkannenä\nilmaisivat hänen turkkilaista alkuperäänsä; suu pieni ja suurimmaksi\nosaksi mustan alasriippuvan huuliparran peitossa. Kädet hienot ja sirot\nja koko vartalo sopusuhtainen ja voimakas. Sääret sitävastoin heikot ja\nkäynti sen vuoksi huonoa; mutta ratsunsa selässä oli hänen ryhtinsä\nmajesteetillinen ja vakava. Ymmärryksen puolesta oli shaahi hyvin\nlahjakas. Paitsi turkkia, joka on hänen äidinkielensä, puhuu hän myös\npersiaa, ja ranskaan on hän niin perehtynyt, että hän ei ainoastaan\npuhu ja kirjoita tätä kieltä, vaan hän on myös kirjoittanut\npersialais-ranskalaisen sanakirjan. Muista teoksista, jotka ovat\nshaahin kynästä lähteneet, mainittakoon kertomukset hänen\neurooppalaisista matkoistaan v. 1873 ja 1878. Kun minä olin\nTeheranissa, pisti yhtäkkiä shaahin päähän oppia saksaa. Erään\nsaksalaisen upseerin piti rupeaman hänen opettajaksensa. Kun tämä\nmäärätyllä ajalla saapui shaahin luo, saksalainen kielioppi kädessä,\nkysyi tämä lyhyellä tavallaan: \"mitä sinulla siinä on?\" \"Saksalainen\noppikirja, teidän majesteettinne\", vastasi upseeri. \"Anna tänne se\",\nhuudahti shaahi, avasi kirjan ja osoittaen erästä sanaa keskellä sivua,\nkysyi hän: \"mitä tuossa sanotaan?\" Upseerin vastattua sulki shaahi\nkirjan, antoi sen takaisin sanoen: \"kiitos, riittää täksi päiväksi,\nsaat mennä!\"\n\nRunojen kirjoittamisesta on shaahi erittäin huvitettu, ja siinä hän\nkuuluu kutakuinkin onnistuneenkin. Kun hän oli jotakin kirjoittanut,\nnäytti hän sen ministereillensä, joiden luonnollinen velvollisuus oli\nkehua sen älykästä sisällystä. Shaahi piirtää myös ja piirustuksensa\naiheeksi valitsee hän useimmiten ministerinsä, joitten ivakuvat sitte\nkiertelevät koko hovissa yleisen naurun esineinä.\n\nNasr-ed-Dinin laiminlyödyn kasvatuksen seuraukseksi luetaan se, että\nhän luotti ainoastaan itseensä ja harvoin antoi luottamustansa muille.\nOllen epäluuloinen ja varovainen, hän vieraissa kasvoissa näki\nsalamurhaajan, joka hänen henkeänsä vaani. Tämän epäluulon aiheena on\nmuuan tapaus hänen hallituksensa alkuaikoina.\n\nEräs seidi (profeetan jälkeläinen) nimeltä Babeddin oli ilmestynyt,\nkieltänyt koraanin ja kirjoittanut uuden uskonopin, joka oli saanut\nmonta tunnustajaa, varsinkin Masenderanissa ja Shiratsin tienoilla. Kun\ntuo lahko yhä enemmän levisi, katsoi shaahi sen aikaa myöden saattavan\nkäydä valtiollisesti vaaralliseksi ja päätti hävittää Babit, jolla\nnimellä uuden opin tunnustajia nimitettiin. Babeddin vangittiin ja piti\nammuttaman. Komppania sotamiehiä asetettiin riviin, ja kun he komennon\nmukaan olivat ampuneet, havaittiin, ettei yksikään luoti ollut\nsattunut, arvattavasti sentähden, että sotamiehet pitivät Babeddinia\npyhänä ihmisenä ja kaiketi tahallaan ampuivat sivutse. Ja kruutin\nsavussa katosi Babeddin maanalaiseen kanavaan ja hänet olisi varmaan\njulistettu pyhimykseksi, jos ei hän olisi ollut niin epäviisas, että\nkömpi kanavan toisesta päästä ylös ilmoille. Siinä hän otettiin kiinni\nja ammuttiin. Tästä suuttuneina päättivät babit kostaa profeettansa\nhäpeällisen kuoleman, ja kun shaahi eräänä päivänä oli retkeilyllä\nvuoristossa, muutama satakunta miestä muassaan, hyökkäsi kolme babia\nvuorenrotkosta. Yksi niistä ampui muutaman pistoolinlaukauksen shaahia\nvastaan, joka helposti haavoitettuna putosi hevosenselästä. Nämät kolme\nmiestä mestattiin, mutta tästä hetkestä kävi shaahi varovaisemmaksi.\nHän ei päästänyt ketään lähestymään ampumamatkan päähän, ja sentähden\nmuodostettiin ferrashi-joukko, jonka tehtävänä oli pitää kansaa\nkohtuullisen matkan päässä shaahista.\n\nNasr-ed-Din oleskeli talvikaudet palatsissaan Teheranissa, mutta\nleudomman ilman tultua jätti hän pääkaupungin helteisen ja\nepäterveellisen ilman, hengittääksensä puhtaampaa ilmaa jossakin\nTeheranin läheisissä huvilinnoissa. Ensiksi lähdettiin koko hovin\nkanssa muutamaksi viikoksi Kasr-i-Kadjariin tahi Niaveraniin,[15] ja\nsitten Dooshan Tepeen. Viimemainittu linna, jossa hän mieluimmin\noleskeli, on tunnin matkan päässä Teheranista itään, tasangolta\njyrkästi nousevalla kukkulalla, josta on laaja näköala yli koko\nseudun ja pääkaupungin. Kukkulan alapuolella leviää suuremmoinen\npuutarha, jossa on runsaasti kypressipuita ja kukkapenkkejä;\nsen läpi juoksee joukko muuratuita kirkasvetisiä kanavia. Puutarhan\nkeskellä on huvimaja, jonka lasitetussa kivilattiassa on runsaasti\nmosaikkikoristeita ja jonka seinät ja katto on koristettu tuhansilla\npienillä kolmikulmaisilla lasilevyillä; valon heijastus näistä on\nvarsin erinomainen. Tässä huvimajassa istueli shaahi usein tupakkia\npolttaen, teetä juoden tahi virvokkeita nauttien. Toisessa paikassa\npuistoa on eläintarha. Katsojan huomio kiintyy täällä varsinkin\nkymmenkuntaan suureen ruskeaharjaiseen Arabistanin jalopeuraan, sekä\ntavattoman suuriin kuningastiikereihin Masenderanin metsistä. Useat\nnäistä ovat ministerien tahi kamariherrojen lahjoittamia, jotka, kun\ntahtovat shaahilta jotakin pyytää tahi pyrkivät hänen suosioonsa,\nlahjoittavat hänelle jalopeuran tahi tiikerin, ja tämmöinen lahja\nkuuluu olevan itsevaltiaalle erittäin mieluinen. Itse hän ei suinkaan\npelkää tiikerijahdin vaaroja.\n\nKesäkuun lopussa matkustaa shaahi joka vuosi vuorille. Jo kuukautta\nennen tehdään suuria varustuksia ja valmistuksia tätä retkeä varten.\nToista tuhatta muulia tarvitaan vetämään kaikkia niitä tavaroita, jotka\nshaahi vie muassansa. Raudoitetuissa laatikoissa säilytetään\npöytäastioita, vaatteita ja mattoja; mukaan viedään myös telttoja\nshaahille ja hänen palvelioillensa. Retkeen ottavat osaa shaahin\nlääkärit, joista etevimmät ovat tohtorit Tholotsan ja Hybennet,\nkamariherroja ja kamaripalvelioita, juomanlaskija, pääkokki,\nhovirunoilia, historiankirjoittaja, valokuvaaja — jonka aina täytyy\nolla saatavissa, sillä kun shaahi ratsastaa kauniin maiseman ohi, antaa\nhän heti valokuvata sen — tähän tulee vielä lisäksi hovi\ntähtientutkia, tulkki, paasit ja ferrashit, jotka lepopaikoissa\npystyttävät teltan, sekä vihdoin nenäliinankantaja, jolla aina on\ntusina nenäliinoja varattuna, näistä hän tarpeen tullessa antaa yhden\nherrallensa, joka on liiaksi korkea kantamaan niin jokapäiväistä\nesinettä omassa taskussaan, eikä myös voi käyttää samaa nenäliinaa\nmuuta kuin yhden kerran. Puolisot sitävastoin eivät saa seurata muassa,\nkorkeintaan se, jolla sillä hetkellä on etusija shaahin\nhuikentelevaisessa sydämmessä.\n\nKun tämä pitkä retkikunta, jota Niaveran linnassa varustellaan,\nvihdoinkin on valmis, lähtee se vuorille päin liikkeelle, mutta se\ntapahtuu niin hitaasti, että harvoin ehditään kulkea enemmän kuin\npeninkulma päivässä. Matkan ensimmäinen päämaali on tavallisesti\nLar-niminen ihana laakso, jonka läpi juoksee samanniminen kalarikas\njoki. Tänne pysähtyy kuninkaallinen retkikunta pariksi viikkoa ja\njatkaa sitten matkaa toisinaan tähän, toisinaan tuohon suuntaan.\n\nEnsimmäisenä ratsastaa tavallisesti shaahi omaistensa ympäröimänä. Muu\nseurue tulee perästä sopivassa etäisyydessä, eivätkä saa pystyttää\ntelttaansa shaahin teltan lähelle. Jos shaahi esim. tahtoo puhutella\njotakuta lääkäriä, lähetetään lennätti käskemään tätä heti lähtemään\ntahi kiiruhtamaan matkaansa, joutuakseen määrätyllä ajalla shaahin\nluokse.\n\nShaahi määrää itse mihin leiriydytään ja nyt saavat ferrashit pitää\nkiirettä, sillä parissa minuutissa täytyy suuren punaisen teltan olla\npystyssä, lattian mattoinensa levitetyn sekä tyynyjen ja mattojen olla\nkunnossa. Jos seutu on viehättävä, viivytään samalla paikalla useita\nvuorokausia. Sateisella ja kostealla säällä ei käytetä telttaa, vaan\nsen sijaan pientä kahdeksankulmaista tolpilla lepäävää puumajaa maan\nkosteuden välttämiseksi.\n\nNäillä matkoilla on metsästys shaahin suurimpana huvituksena. Mukana\nseuraavat sotamiehet ja ferrashit tekevät ajoväen virkaa, ajamalla\notusta sille paikalle, jossa hallitsia ja metsästykseen kutsutut\nvieraat odottavat. Kun otus, olkoon se sitte karhu, argali tahi jänis,\njuoksee ylhäisten metsästäjien lymypaikan ohi, paukahtaa usea laukaus\nja eläin kaatuu. Tietysti se aina on shaahin luoti, joka osui.\nLinnustamassa ollessa ei saa kukaan muu ampua kuin shaahi itse. Mutta\nkoska olisi ennen kuulumatonta ja mahdotonta, että kuningas ampuisi\nharhaan, niin on aina myötäseuraavilla palvelioilla ennen ammutuita\nlintuja metsästyslaukuissaan, niin että jos kuninkaallinen pyssy on\nlaukaissut syrjään, tulee yksi palvelioista juosten pensastosta tuoden\ntuon muka ammutun linnun ja tämä antaa usein aihetta sangen\nnaurettaviin kohtauksiin. Tapahtuu esim. että shaahi on tähdännyt\nteertä ja että ferrashi, jolla ei ole muuta lintua käsillä, tulee\njuosten metsäkyyhkynen kädessä onnitellen shaahia onnellisesta\nlaukauksesta, tahi että laukauksen perästä tulee kaksi palveliaa\njuosten, kullakin lintu kädessä.\n\nLukuunottamatta tätä omituista metsästystapaa, on Nas-red-Din shaahi\ntaitava metsästäjä; varsinkin jos on kysymyksessä virmalla hevosella\nvainota pakenevaa otusta raivaamattomilla vuoripoluilla, on muulla\nmetsästysseuralla vaikea seurata häntä. Hän ratsastaa erittäin hyvin ja\nvarmasti eikä pelkää laukata ammottavan kuilun yli, mutta jos hevonen\nsattuisi kompastumaan tahi kaatumaan kuningasten kuninkaan kanssa, niin\novat sen päivät luetut — se teurastetaan paikalla ja shaahi istuu\nuudelle hevoselle, jota pidetään varalla. Jos hevonen sitä vastoin\nosoittautuu rohkeaksi ja vikkeläksi, saa se yhtäkyllin armonosoituksia.\nOlempa kuullut kerrottavan, vaikk'en tiedä taata kertomuksen\ntodenperäisyyttä — että eräs hevonen, joka oli ansainnut shaahin\nerityisen kiitollisuuden, nimitettiin kenraaliksi armeijassa,\njommoisena sillä aina oli neljä ajutanttia sivullaan, nautti erityistä\neläkettä ja söi hopea-astiasta, tulipa vielä auringon ja jalopeuran\nritariston komentajaksi. Kaikkiin juhlasaattoihin otti tämä\nhevos-kenraali osaa, ajutanttiensa ympäröimänä, mutta historia ei\nmainitse oliko se kenraalin univormussa.\n\nMetsästyksen loputtua jakelee shaahi saadut otukset ministereille ja\nmuille korkeille herroille ja lähettää joskus jäniksen jollekin\neurooppalaiselle lähettiläälle. Tämmöiset lahjat pidetään tosin\nerityisinä armon-osoituksina, mutta ne tulevat kalliiksi, jos niitä\nusein tulee, sillä vastaanottaja on velvollinen antamaan shaahille\npaljon kallisarvoisemman vastalahjan.\n\nPolak kertoo, että jos shaahi epäonnistuneen metsästyksen perästä on\nhuonolla tuulella, niin pannaan yhtäkkiä toimeen tekometsästys, häntä\nvirkistääkseen. Kerrotaan, että leopaarti on näyttäytynyt läheisessä\npensaikossa ja heti lähetetään kaikille suunnille metsästäjiä\nsaartamaan petoa. Shaahi varustaa itselleen ampuma-aseita ja kiirehtii\nmainitulle paikalle. Hetken kestäneen tekoajon perästä sanoo joku\nmetsästäjistä nähneensä leopaardin rikkoneen ketjun ja kadonneen\nlaaksoon päin. Tämmöiset petokset ovat niitä asioita, joita shaahi ei\nsaa huomata.\n\nKuvernöörit ja maakuntien kansa ovat sangen tyytymättömiä\nkuninkaallisiin matkoihin, sillä kun shaahi käy jossakin maakunnan\nkaupungissa, täytyy kuvernöörin olla häntä vastassa kaupungin portilla\nja ojentaa hänelle kukkurainen lautanen kultarahoja. Tämä rahasumma\nkerätään väestöltä. Kun sentähden jossakin maakunnassa saadaan kuulla\nshaahin aikovan tulla sinne vierailemaan, on pelästys yleinen ja väestö\nlahjoo shaahin ympäristön taivuttamaan häntä matkustamaan jollekin\nmuulle suunnalle. Nyt kerrotaan shaahille, että kysymyksessä olevassa\nmaakunnassa parastaikaa raivoo nälänhätä tahi koleera, ja että\nsentähden olisi parempi matkustaa muualle. Joku aika sitten antoi\nshaahi perustaa teariinikynttilätehtaan heti Teheranin ulkopuolelle.\nLiikettä hoidettiin kuitenkin huonosti ja se meni pian myttyyn, mutta\nkun kuningas ajoi ohi, asetettiin akkunoihin basaareista ostetuita\nkynttilöitä ja savupiipuissa sytytettiin kuivia olkia, jotta näyttäisi\nsiltä kuin tehtaassa työskenneltäisiin. Kerran sanoi shaahi johtajalle\nseuraavana päivänä käyvänsä laitosta katsomassa. \"Tervetuloa, teidän\nmajesteettinne\", vastasi tämä, mutta ennenkuin shaahi seuraavana\npäivänä oli jättänyt palatsin, sai hän sanoman, että eräs höyrypannu\ntehtaassa oli rikki räjähtämäisillään. Shaahi piti silloin viisaimpana\njättää koko käynnin. Katsokaamme nyt miten Persian shaahi viettää\ntalvipäivän pääkaupungissaan. Kello 9 tahi 10 jättää hän haareminsa\nhämärät huoneet ja astuu palatsin saleihin. Silloin hän käskee tuoda\nteetä. Tämä käsky annetaan eräälle kamariherralle, mutta koska hän on\nliiaksi korkea-arvoinen puhutellakseen kokkia, käskee hän vuorostansa\nkamaripalvelijaa, tämä taas antaa käskyn vielä alhaisemmalle henkilölle\nj.n.e. joten tämä käsky kulkee viiden, kuuden suun kautta, ennenkuin se\nsaapuu määräpaikkaansa, kokille, jolla tietysti jo on teekannu\nvalmiina, sillä ei hän saata tietää milloin hänen majesteettinsa\nsuvaitsee nousta. Kello 11 syöpi shaahi suurusta, jolla ajalla tohtori\nTholotsan lukee ääneensä viimeiset ranskalaiset ja englantilaiset\nsanomalehdet; erittäin on shaahin huomio kiintynyt siihen, mitä\nEuroopassa ajatellaan tahi puhutaan hänestä ja hänen valtakunnastaan.\nIltapäivällä lähtee hän ajelulle vaunuissa tahi ratsulla, tarkastaa\nsotamiehiä, katselee heidän ohikulkuansa, allekirjoittaa\nhallitusasiakirjoja y.m.s. tahi viettää hän aikaansa piirtämällä tahi\nshakin peluulla. Eräänä päivänä, kun lammikot palatsin puutarhassa,\nvastoin tavallisuutta, olivat jäätyneet, käski shaahi t:ri Hybennetin\nnäyttää, kuinka luistellaan. Hybennet luisteli edes takaisin shaahin\nsuureksi huviksi ja hetken perästä käski tämä suurvisiirin ottamaan\nluistimet jalkoihinsa ja koettelemaan niitä. Tämä ensin turhaan\nponnisteli pysyäkseen pystyssä, mutta se ei onnistunut, vaan hän heitti\nkuperkeikkaa jäälle. Tämä huvitti niin shaahia, että hän tarvitsi\npitkän ajan tointuakseen naurustaan.\n\nPäivällistään syö shaahi klo 7 i.p. Hän istuu silloin patjalla, jalat\nristissä. Ruokalajit, jotka asetetaan matalalle pöydälle, kannetaan\nsisälle kaikki yhtaikaa, paitsi kananpojat, jotka tuodaan viimeiseksi,\netteivät jähtyisi, jossa tapauksessa ne hyljätään ja tuodaan uusia.\nVateja peittää suuret sinetillä varustetut hopeakuvut ja ylikokki on\nitse pöydässä läsnä rikkomassa sinettiä ja maistamassa joka ruokalajia,\nennenkuin shaahi siitä syö, vakuuttaaksensa häntä siitä, ettei tarvitse\nmyrkytystä pelätä. Muuten ei katsota ketään niin korkeasäätyiseksi,\nettä saisi syödä shaahin rinnalla. Tavallisimmat ruokalajit ovat\nkanan-poikia, pillavia (erästä kokkaa riisisuurimoista, rusinoista,\nluumuista ja hienonnetusta lihasta ja tämä kaikki valettu voilla tahi\nlampaantalilla) lisäksi kebab eli vartailla paistettuja lihaviipaleita,\npiimää, hedelmiä, mieluummin appelsiinia ja viimeksi makeisia.\nPäivällisen jälestä tuodaan lämmintä vettä hopeakulhoissa käsien ja\nsuun pesemiseksi. Vaikka shaahi siis on yksin pöydässä ei tuoda ruokaa\npienissä annoksissa, vaan suuret kukkurapää vadit. Syynä siihen on se,\nettei hovilla, korkeimmista hoviherroista aina tallirenkeihin asti, ole\nerityistä ruuanlaitosta. Kun shaahi on syönyt, kannetaan vielä täydet\nvadit pois, matto levitetään johonkin käytävään tahi etehiseen ja\nkorkeat herrat syövät siitä, mitä shaahi jätti. Kun nämät ovat syöneet,\ntulee toinen arvoluokka, ja sen jälestä toinen vielä alhaisempi j.n.e,\naina tallirenkeihin asti. Tämäkin on yksi keino myrkyttämisen\nestämiseksi, sillä jos yksi ruokalaji olisi myrkytetty, olisi se koko\nhovin loppu.\n\nShaahin puolisot ovat osaksi prinsessoja ja osaksi kansan tyttäriä.\nEdelliset ovat laillisia, nimeltä \"akdi\", jälkimmäiset \"sighe.\"\nLaillisia puolisoita on neljä, polveutuen Feth Ali shaahista;\nlaittomien luku on sitä vastoin paljon suurempi. Ne valitaan, niinkuin\nsanottu, kansasta ja ovat suurimmaksi osaksi Teheranista ja\nTabriksesta. Muutamia on shaahi saanut lahjaksi Shiratsista.\n\nKuninkaallisten puolisojen asema on kaikkea muuta kuin kadehdittava. He\nelävät täydellisesti erotettuna ulkomaailmasta ja viettävät surullista\nja yksitoikkoista elämää haaremin helteisessä ilmassa; eivätkä he\nsielläkään ole vapaita, vaan heitä ympäröi orjatarjoukko ja\ntunkeilevaiset eunukit, jotka vakoilevat jokaista liikettä ja joka\nsanaa. Luulisi kuninkaan haaremin olevan oikean taikalinnan, täynnä\nkomeutta ja paratiisin ihanuutta, mutta niin ei liene ensinkään laita.\nPäinvastoin asuvat nämät onnettomat naiset sangen köyhästi,\nyksinkertaisesti ja se summa, joka kuukausittain määrätään heitä\nvarten, ei riitä läheskään, varsinkin jos ottaa lukuun, että Persian\nnaiset sangen mielellään käyttävät hienoja, kalliita pukuja,\nhelmineen ja jalokivineen sekä koristavat itsensä helminauhoilla,\nkultasormuksilla ja rannerenkailla. Sitä paitsi täytyy heidän itse\nylläpitää orjansa ja orjattarensa; kullakin on nim. palvelijansa\nvoidakseen olla jossakin yhteydessä ulkomaailman, varsinkin omaistensa\nja sukulaistensa kanssa. Sillä puolisolla, joka kulloinkin on shaahin\nsuosikki, on paljon paremmin kuin muilla; ja laillisista puolisoista on\nsillä, jolla on onni olla kruunun-perillisen äiti, omat huoneensa eikä\nhän ole niin riippuvainen haaremin ankarista säännöistä.\n\nSe puoliso, jolla ei ole lapsia, tahi jonka lapset ovat kuolleet, on\nmelkein varma siitä, että hän joutuu epäsuosioon ja pian poistetaan\nhaaremista. Ompa useita esimerkkejä siitä, että nainen, joka synnytti\nshaahille useita poikia, mutta sairauden kautta ne kadotti, syöstiin\nonnen kukkuloilta syvimpään kurjuuteen, tai tuli hänestä parturin tahi\npäiväläisen vaimo. Mutta ei kukaan saata olla varma hovin vakoilevista\nsilmistä; jokainen erityisesti kaunis nuori tyttö seisoo jo\ntoisella jalallaan haaremin kynnyksellä, eikä kukaan persialainen,\nolkoompa kuinka korkea hyvänsä, uskalla kieltää, kun shaahi pyytää\nhänen tyttärensä kättä. On kummallista, että muhamettilaista\nmustasukkaisuutta ei ole ollenkaan olemassa kun on kysymys kuninkaasta.\nPäinvastoin pitävät persialaiset erityisen lempeyden ja armon\nosoitteena sen, että shaahi on näyttänyt huomiota heidän puolisoilleen,\nja kun kuningattarilla on haaremijuhlia, kilpailevat sinne kutsuttujen\nvaimojen miehet koristaessaan kukin puolisoansa kalliimmilla kankailla\nja helyillä herättääksensä shaahin huomiota. Joka tällä tavalla joutuu\nshaahin pateisiin, hänellä on suorin tie valtion korkeimpiin virkoihin.\n\nPersian naisen kukoistusaika on lyhyt. Yhdeksän ensimmäistä vuotta ovat\nhänen elämänsä onnellisimmat, sillä silloin hän on vapaa, ja saa käydä\nhunnuttomana kaduilla. Yhdeksän vuotta täytettyään, kantaa hän huntua\nja yhdentoista vuotiaana on hän täyskasvanut ja valmis avioliittoon.\nViidentoista vuotiaana on hän täydessä kukoistuksessaan, joka kestää\nviidenkolmatta vuoteen, mutta sitten katoaa nuoruus ja kauneus, silloin\nalkaa kukka kuihtua ja jokainen seuraava vuosi jättää uuden rypyn\nnoihin ennen niin tasaisiin ja pyöreihin piirteisiin. Ennen niin\nviehättävä olento unhotetaan ja halveksitaan, ei häntä kukaan\npuhuttele, häntä ei kukaan katso, hän on täydellisesti jätetty\nitsekseen ja suuttuu pian elämäänsä. Moni persialainen nainen on\nkuollut mielipahasta ja surusta.\n\nShaahin pojat kasvatetaan haaremissa, kunnes ovat viiden vuoden vanhat.\nSitten joutuvat he kuvernöörin ohjattaviksi, jonka tulee opettaa heitä\nja ohjata heitä hienoon käytöstapaan. Useimmat prinssit eivät\nkuitenkaan joudu tähän ikään, vaan kuolevat jo ensi vuodella. Kun Polak\nlähti Persiasta (v. 1860 paikoilla) oli shaahilla ollut 34 lasta,\njoista oli vaan 9 elossa, ja toinen kruunun-prinssi toisensa perästä\noli kuollut, muutama koleeraan, muutama — myrkytykseen. Ei kuulu nim.\nolevan epätavallista, että se puolisoista, joka on joutunut monien\nprinssien äidiksi, siihen määrään herättää muitten kateutta ja\nmustasukkaisuutta, että he, kukistaaksensa tuota onnellista, tappavat\nmyrkyllä hänen lapsensa. Täten taistellaan haaremin muurien\nsisäpuolella moni taistelu elämästä ja kuolemasta, kamalimmat näytelmät\nja juonet taitavat siellä kuulua päiväjärjestykseen ja murheellisinta\non, ettei shaahi vähintäkään huoli siitä kuolevatko vai elävätkö hänen\nlapsensa, tahi elävätkö hänen puolisonsa sovussa vai riitelevätkö he;\nkuuluu päinvastoin huvittavan häntä nähdä heidän tappelevan ja\ntorailevan. Kun shaahi käy katsomassa jo ennen mainituita näytelmiä,\njoita näytellään Alin kuoleman muistoksi, huvittaa häntä paljon enemmän\nriidan nostaminen puolisojensa kesken kuin näytelmän katseleminen.\nKerrotaan, että hän joskus antaa jonkun eunukin viskellä papuja tahi\npähkinöitä jonkin naisen päähän, joka silloin, luullen jonkun hänen\nonnettomuuden sisaristaan tahtovan häntä loukata, alkaa säälimättömästi\nnaapureitaan muokata. Yhtäkkiä on tappelu täydessä vauhdissa ja\nshaahilla on mahdottoman hauskaa.\n\nShaahi ei erittäin rakasta kruunun-perillistä, Tabriksen\nkenraalikuvernööriä, Veliadia, joka onkin ymmärryksensä puolesta\nhuonolahjainen. Hänen vanhempi veljensä, Sel-i-Sultan, Ispahanin\nkenraalikuvernööri, on laittoman puolison poika, eikä hänellä sentähden\nole oikeutta kruunuun. Veliad ei olekaan juuri kansan suosiossa, mutta\nSel-i-Sultan on sekä kunnioitettu että pelätty, viisaan ja tarmokkaan\nhallituksensa tähden. Hän on syntynyt v. 1851, pieni ja paksu ja muuten\nisänsä näköinen. Ispahanin kuvernöörinä on hänellä melkein puolet\nsotaväestä komennossaan, ja on hyvin luultavaa, että hänestä tulee\nvaarallinen kilpailia Veliadille. Hänen likeisimmät seuralaisensa ovat\nenimmäkseen eurooppalaisia, hän ihailee eurooppalaisia keksintöjä ja\nlaitoksia, ja pukeutuu mieluummin preussilaiseen univormuun, kaski\npäässä.\n\n(Shaahi Nasr-ed-Din sai babeilta surmansa 1897 ja hänen jälkeensä tuli\nPersian hallitsiaksi shaahi Mutsoff-er-ed-Din, synt. 1853.)\n\nKolmas poika on tuo jo ennenmainittu sotaministeri, Neib-us-Sultaneh,\njota shaahi on kunnioittanut tuolla vaarallisella arvonimellä:\nprinssi-hallisija. Shaahin kuolema epäilemättä antaa aihetta katkeriin\nsisällisiin otteluihin, jotka luultavasti päättyvät siten, että se\nprinsseistä, jolla on suurin sotavoima puolellansa, pääsee voitolle ja\ntulee kuninkaaksi ja sittemmin tappaa, tai ajaa maanpakoon veljensä.\nVeliadilla on kuitenkin yksi suuri etu: Venäjä on häneen enimmän\nmieltynyt, juuri sentähden, että hän on heikko ja yksinkertainen ja\nhänestä luullaan saatavan helposti ohjattava ase venäläisten\nvaltiomiesten käsissä.\n\nShaahin valta on rajaton. Maan kohtalot ovat hänen käsissään ja hänen\noikkujensa ohjattavina, ja yksityisenkin vaiheet riippuvat hänestä,\nsillä hän on kaikkien persialaisten ensimmäinen perillinen. Kun joku\nhänen alamaisistaan kuolee, olkoonpa hän sitte ministeri tahi\nkäsityöläinen, on shaahilla ensin oikeus valita, mitä hän haluaa\nitsellensä vainajan omaisuudesta, ennenkuin jälkeenjääneet saavat\nvaatia oikeuksiansa. Joskus ei tarvitse rikkaan miehen kuollakaan, kun\nshaahi panee hänen omaisuutensa takavarikkoon; hän ei ole eläessäänkään\nvarma omaisuudestansa. Jos esim. shaahi on tervehtimässä jotakin\nministeriänsä ja sattuu näkemään parin kauniita vaaseja etehisessä,\nniin tarvitsee hänen vaan mennä katselemaan niitä läheltä, ja siitä\ntulee omistajan ymmärtää, että se merkitsee: \"minä tahdon ne\", Ja jos\nhänen katseensa jossakin salissa sattuu johonkin kauniiseen\nlasiruunuun katossa ja hän ihmettelee sen hienoa tekoa, niin on ruunu\nsilmänräpäyksessä lähetettävä palatsiin. Onneton se ministeri, joka\ntätä tavatonta tapaa ei noudata, hän ei tule pitkäikäiseksi virassaan.\nOn monta esimerkkiä siitä, että ministeri sangen vähäpätöisestä syystä\non lähetetty kaukaiseen maakuntaan, hoitamaan mitätöntä virkaa ja\nshaahi on anastanut koko hänen omaisuutensa valtionrahastoon.\n\nShaahin valta on siis kyllä rajaton, mutta oikeastaan ministerit\nhallitsevat, vaikka shaahin kuitenkin tulee hyväksyä heidän\npäätöksensä, ennenkuin ne saavat astua voimaan. Usein allekirjoittaa\nhän asetuksia, joita hän ei ole lukenutkaan. Neuvonantajilla ei ole\nmitään vaikutusta shaahiin, joka voi millä hetkellä hyväänsä kukistaa\nministeristön. Lukuunottamatta kaikkia näitä omituisuuksia ja jätteitä\nmuinaisaasialaisista tavoista, saattaa syyllä sanoa, että Nasr-ed-Din\nshaahin hallitus hänen lähimpiin edelläkävijöihinsä verrattuna on\nerittäin ansiokas. Sydämmestään harrastaa hän maan ja kansan\nvaurastumista ja edistystä. Hänen molemmat eurooppalaiset matkansa\nvarsinkin ovat avanneet hänen silmänsä huomaamaan tämän asian\ntärkeyttä. Enimmän harrastaa hän sotaväen uudestaan järjestämistä,\nuusien teitten perustamista ja pääkaupungin kaunistamista. Varsinkin\nElbursissa sekä Teheranin ja Meshedin välillä on uusia teitä\nrakennettu. Teheranissa on kadut järjestetty, laveita puutarhoja\nistutettu, ja siten on tästä kurjuuden ja myrkyllisyyden pesästä tehty\nverrattain siedettävä olopaikka. Shaahi tahtoo maan parasta, hän tahtoo\nsen edistyvän sekä sisällisessä hyvinvoinnissa, että suhteissaan\nulkomaisiin valtoihin, mutta hän on harrastuksissaan yksin, sillä häntä\nympäröi joukko juonittelevia hovimiehiä ja onnenonkijoita, jotka\najattelevat ainoastaan omia etujaan.\n\nTeheranissa löytyy kuitenkin mies, joka on shaahia paljon lähempänä\nkuin sekä ministerit että prinsit ja lähettiläät, ja se on hänen\nensimmäinen henkilääkärinsä, ranskalainen tohtori Tholotsan.\n\nTämä mies, joka ennen oli pataljoonanlääkäri ranskalaisessa armeijassa,\non palvellut shaahia 30 vuotta; tämä on todistus siitä suuresta\nluottamuksesta, jota hän korkealta potilaaltaan nauttii. Syystä saattaa\nsanoa, ettei shaahin jälestä kenelläkään ole enemmän sanottavaa\nPersiassa kuin t:ri Tholotsanilla, sillä hänen onnistuneet\nparannuskeinonsa ja leikkauksensa ovat vaikuttaneet sen, ettei\nshaahi enää voi olla ilman häntä, vaan tahtoo aina nähdä hänet\nläheisyydessään, niin ehkäpä uskoo shaahi että hänen elämänsä on t:ri\nTholotsanin käsissä, ja että hänen päiviensä luku riippuu tämän\ntahdosta. Mutta tutkijanakin on t:ri Tholotsan paljon aikaansaanut ja\nhänen tieteellisiä ja kirjallisia harrastuksiaan on helppo huomata, jos\nkäy hänen vieraanvaraisessa kodissaan Teheranissa, jossa tavallisesti\nlöytää vanhan miehen kirjoituspöytänsä ääressä, ympärillään koko kasa\nkirjoja, papereita ja karttoja. Olen syvimmässä kiitollisuuden velassa\nt:ri Tholotsanille ei ainoastaan niistä hauskoista tiedoista, joita hän\non persialaisista oloista minulle antanut, vaan myös niistä monista\nneuvoista, varoituksista ja tiedonannoista, joita sain häneltä, kun\njätin Teheranin, mennäkseni etelä Persiassa kohti tuntemattomia\nkohtaloita, sekä suosituskirjeestänsä, joiden johdosta hänen ystävänsä\nShiratsissa minun niin vierasvaraisesti vastaanottivat.\n\nMuita Persiassa vaikutusvaltaisia eurooppalaisia tahdo mainita\nainoastaan muutamia: kenraali Grasteiger Khan, eräs itävaltalainen,\njoka shaahin toimesta on tehnyt rohkean ja vaarallisen matkan\nTeheranista Balutshistanin länsirajalle, herra Brogly, saksalainen\nkauppias, suuren kauppahuoneen Ziegler ja kumpp. palveluksessa,\neverstit Felmer, Wedel, Geissler ja Gebauer, jotka kaikki menestyksellä\novat vaikuttaneet sotajoukon uudestaan järjestämisessä, joka on\nkohdannut vaikeimpia vastuksia, sekä ranskalainen kaivostyöinsinööri\nVauvillier, joka monivuotisella, uutteralla toimellaan maan eri osissa\nsangen ansiokkaalla tavalla on edistänyt Persian topograafillisten ja\ngeoloogisten olojen tuntemusta. Sittemmin on sanottava eräästä toisesta\nmiehestä, kenraali Houtum-Shindleristä, joka on työskennellyt samalla\nalalla ja jonka tiedonannot ovat tehneet käänteen Persian maantiedon\ntuntemisessa.\n\nKaikille näille herroille olen suurimmassa kiitollisuuden velassa ja\npidän velvollisuutenani lausua heille tässä hartaat kiitokseni.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nMatka Ispahaniin.\n\n\n27 p. huhtikuuta lähdin Teheranista, mutta yksinäni, kun Baki Khanov\noli saanut kuumeen ja täytyi jäädä lääkärin hoidettavaksi. Hän asui\npari viikkoa t:ri Hybennetin luona, ja palasi sitte Bakuun, samaa tietä\nkuin olimme tulleet. Mutta ennenkuin lähdemme matkalle Ispahaniin,\ntulee minun ehkä tehdä selkoa Persian kyytioloista.\n\nSaattaa kulkea kahdella eri tavalla maassa, joko seuraamalla\nkauppakaravaania, joka melkein joka päivä lähtee Teheranista eteläisiin\nmaakuntiin, tahi myös ratsastamalla yksin ja vaihettaa hevosia\nasemilla. Ensinmainitulla tavalla on monta etua: tulee paljon\nhalvemmaksi, on turvallisempi ja vähemmän väsyttävä, mutta sitävastoin\nmenee vähintäin kuukausi ennenkuin päästään Persian lahdelle.\nJälkimmäinen kulkutapa, persiaksi \"tjapari\", pikaratsastus, ansainnee\ntarkempaa selitystä. Asemat, persiaksi \"tjaparkhaneh\", ovat hyvin\nvanhat ja rappeutuneet. Ajateltakoon neliskulmainen talo, jonka\nkeskellä on piha hevosia ja muulia varten. Seinissä on pilttuita\neläimille, keskellä pihaa on ylennys, johon on tapana asettaa satuloita\nja tavaramyttyjä. Suuri portti johtaa pihaan, ja sen molemmin puolin on\nhuoneita, tallattuine multalattioineen. Paremmat matkustajat saavat\npienen huoneen portin yläpuolella, joka arolta katsottuna on matalan\ntornin näköinen. Tämän nimi on \"balakhaneh\"[16] ja on tosin varustettu\noviaukoilla ja ikkunareijillä, mutta siltä puuttuu tavallisesti ovia ja\nakkunoita. Luonnollisesti ei ole mitään sänkyä tahi makuupaikkaa\nlattian yläpuolella, kukin saa asettua lattiakivelle, likaläjien ja\ntomun sekaan, puhumattakaan siitä uskomattomasta syöpäläisten\npaljoudesta, jotka eivät suinkaan tee lepoa suloiseksi. Ensi alussa oli\nvähemmän mieluista katsella, kuinka persialaiset, ennenkuin lähtivät\nyöasemastaan, riisuivat vaatteensa ja tarkasti puhdistivat ne nurkassa,\npäästäksensä kaikellaisista pikkuelävistä, joita sitte muut matkustajat\nsaivat hyvänänsä pitää. Mutta tämä on välttämätöntä pahaa, johon pian\ntottuu.\n\nJoka asemalla on ylipäällysmies, pari tallirenkiä ja kuusi hevosta.\nEnsimainitulta saapi ostaa munia, leipää ja teetä, saapa joskus\nkanankin, harvoin kuitenkin Persian sisämaassa. Välistä tapahtuu, ettei\nsaa ensinkään mitään, vaan saa mennä maata syömätönnä. Vesi, jota\nasemilla tarjotaan, on enimmäkseen lämmintä ja likaista. Kun sitäpaitse\nnäkee miten persialaiset juovat, käy vielä vastenmielisemmäksi käyttää\ntuota kaikille yhteistä astiaa. Kun he ovat juoneet, viruttavat he\nsuutansa viimeisellä siemauksella, ja, säästääkseen vettä, purskahtavat\nsen takaisin astiaan. Yösijasta maksetaan kaksi kraania. Ennenkuin\nlähtee asemalta, täytyy maksaa seuraavan kyytivälin. Tulee aina olla\ntarkka tieto matkan pituudesta, sillä persialaiset ilmoittavat sen\nmielellään kaksi kertaa pitemmäksi saadakseen kahdenkertaisen maksun.\nKyytimaksu on yksi kraani farsahista (7 km) ja välit vaihtelevat 5-8\nfarsahin välillä hevosesta. Mies seuraa aina muassa oppaana sekä\nviedäkseen hevoset takaisin lähtöasemalle. Tätä miestä sanotaan\n\"tjapartjageriksi\", ja joka asemalla saadaan uusi. Hän saa yhden\nkraanin juomarahaksi.\n\nTämmöistä kyytilaitosta \"tjaparia\", ei kuitenkaan ole koko Persiassa;\nsitä ei ole katsottu tarpeelliseksi muualla kuin enimmin käytetyillä\nteillä ja nämät ovat: Tabriksesta Senganin ja Kasvinin kautta\nTeheraniin, Teheranista Simnanin ja Shahrudin kautta Meshediin, ja\netelään päin Teheranista Kumin, Kashahanin ja Ispahanin kautta\nShiratsiin; Kashanista Jesdiin ja Kirmaniin; Teheranista lounaaseen\nHamadanin ja Kirmanshahin kautta Arabian rajalle Khanekin luona;\nTeheranista Demanendiin, Askiin ja Barferushiin, sekä Shahrudista\nAsterabadiin. Parhaat asemahuoneet ovat Kasvin—Teheran—Kum reitillä,\nmutta sitte ne huononevat huononemistaan, mitä lähemmäksi tullaan\nPersian lahtea, ja länsimaakunnissa ovat asemat sanomattoman kurjia.\nShiratsin ja Busherin välillä sekä Arabian rajan sisäpuolella, jossa ei\nlöydy asemahuoneita, saapi tyytyä karavaaniasemiin, jotka ovat, jos\nmahdollista, vielä epämiellyttävämmät kuin tjaparkhanet. Myös\nyllämainittujen teitten varsilla on karavaaniasemia, mutta lyhemmillä\nvälimatkoilla toisistaan kuin asemahuoneet; raskaasti kuormitetut\nkaravaanit kulkevat nim. äärettömän paljon hitaammin kuin pari\nyksinäistä ratsastajaa. Karavaani, olkoompa siinä sitten kameeleja tahi\nmuuleja, kulkee päivässä harvoin enemmän kuin kaksi asemaväliä.\n\nUseimmat Persialaiset karavaaniasemat ovat Shaahi Abbas Suuren\nrakennuttamat, 17 vuosisadan alussa, josta ajasta ne ovat ehtineet\nsuuresti rappeutua. Monet ovat myös varakkaitten henkilöitten\nrakennuttamia, jotka tähän tarkoitukseen ovat testamentanneet\nomaisuutensa, estääkseen shaahin anastamasta heidän jälkeenjäänyttä\nomaisuuttaan. Karavaaniasema on paljon suurempi kuin tjaparkhaneh,\nmutta muuten jotenkin samaan tapaan rakennettu. Neliskulmainen piha on\nniin iso, että monta karavaania yhtaikaa mahtuu sinne. Isossa portissa\non tavallisesti myymälä, jossa saa ostaa teetä, leipää ja hedelmiä,\nmutta matkustavaisten mukavuudesta on vielä huonommin huolta pidetty\nkuin kyytiasemilla. Yönsä saa nim. viettää jos jonkinlaisissa suurissa,\nseiniin tehdyissä komeroissa.\n\nKoska nyt on puhe kyytioloista, lienee paikallaan myös mainita jotakin\npersialaisista hevosista.\n\nAlkuperäinen persialainen hevonen on pikemmin pieni kuin iso.\nUlkomuodoltaan on se vähäpätöinen, jopa ruma ja kömpelökin, mutta\nvahva, virma ja väsymätön. Ylhäällä vuorilla, vaarallisilla,\nniljakkailla poluilla, äkkijyrkkien rotkojen välissä on se tyyni ja\nvarma kuin muuli. Se on samassa varovainen ja viisas eikä astu,\nennenkuin se jalallaan koettelee epäiltävää kiveä, pysyykö se\npaikallaan vai luiskahtaako se. Kun se kerran on päässyt liikkeelle,\njuoksee se uskomattoman kauvan väsymättä ja piiskaa tarvitsematta.\nPersian hevoset ovat enimmäkseen tasa-astujia ja liikkuvat käydessään\nerittäin pehmeästi ja miellyttävästi, mutta samalla vikkelästi.\nAsemahevosia on sitävastoin harjoitettu juoksemaan lyhyessä ravissa\njoka on melkein välttämätöntäkin, kun kuljetaan kaksitoista tai\nviisitoista penikulmaa päivässä. Persialaiset eivät ole mitään\nkoulutettuja ratsastajia, ei koskaan sanota, että se tahi tuo ratsastaa\nhyvin tai huonosti, vaan taito on siinä, että jaksaa niin kauvan kuin\nsuinkin istua lujasti satulassa ja vahingoittua niin vähän kuin\nsuinkin, jos hevonen sattuisi kompastumaan.\n\nPersialainen hevosrotu on ilmanalan vaikutuksesta jakautunut kahteen\nhaaraan: ylämaan hevonen ja alamaan hevonen. Vuorilla kasvatettu\nhevonen ei siedä rannikko-ilmastoa, samaten alaniaanhevonen ei viihdy\nvuoristossa. Busherista Shiratsiin ratsastin koko matkan samalla\nhevosella. Se oli kasvanut vuoristossa, ja niin kauvan kuin kuljimme\nFarsistanin alpeilla oli se pirteä ja vilkas, mutta tultuamme matalalle\nrannikolle, kävi se veltoksi ja välinpitämättömäksi.\n\nPaitsi kotimaista hevosta, löytyy Persiassa muitakin hevosrotuja,\nniinkuin tuo kuuluisa arabialainen hevonen, joka tuodaan Bagdadista, ja\nturkmenilainen hevonen, joka tuodaan turkmenien maasta ja Khorasanista.\nViimemainittu lienee hevoslajeista nopein. Kasvaneena arolla ja jo\naikaisimmasta nuoruudestaan tottuneena paimentolais-elämään, kiitää se\nnopeasti kuin tuulen viima erämaitten halki. Sen korkeat, vahvat sääret\novat sille hyväksi avuksi. Ulkonäöltään on se sitä vastoin jotenkin\nruma. Sen pitkä, hoikka, harjaton kaula kannattaa suurta, kömpelöä\npäätä ja rinta on hyvin litistynyt.\n\nTämän lyhyen hevosjutun perästä jatkamme taas kertomusta ja pitkitämme\nmatkaamme etelään päin.\n\nErään persialaisen seurassa ratsastin siis ulos Teheranin\neteläportista, joka kantaa shaahi Abdul-Atsimin nimeä. Tohtori Hybennet\nsaattoi minua vaunuissa parin tunnin matkan kaupungista, jonka jälestä\nhän jätti hyvästi ja palasi takaisin, minä taas jatkoin matkaani kohti\ntuntemattomia vaiheita muinaismuistoista niin rikkaassa Farsistanissa.\nTeheranista etelään päin leviää silmän siintämättömiin yksitoikkoinen\nja hedelmätön hiekka-aro, jossa ainoastaan siellä täällä kasvaa harvaa\nkuivunutta ruohoa ja ohdaketta. Vasemmalla näkyy kaukana vanhan\nRageksen rauniot, läntisten rajavuorten juurella, ja edessä häämöittää\nkaukana kultainen kupooli. Tämän alla lepää shaahi Abdul-Atsim, ja\ntämän pyhänä pidetyn haudan ympärille on rakennettu savimuureilla\nvarustettu kylä. Leveä ja tasainen tie vie Teheranista kylään, jonka\nnimi myös on Shaahi-Abdul-Atsim. Tällä tiellä liikkuu, varsinkin\njuhlapäivinä, kirjava ihmisjoukko. Ylhäisiä persialaisia, virmoilla\nratsuilla, dervishejä ja jalkamatkailijoita, mutta enimmän hunnutettuja\nnaisia, jotka avojaloin retkeilevät pyhäkköön, kaikki nämät seuraavat\ntoisiansa katkeamattomassa jonossa Shaahi-Abdul-Atsimiin ja sieltä\npois.[17] Kylään ei päästetä ketään uskotonta. Muutamia vuosia sitten\nuskalsi eräs ranskalainen pujahtaa vitjojen läpi, jotka sulkevat\nlähinnä hautaa olevat kadut, mutta vaikka hän oli puettu persialaiseksi\ndervishiksi, tunnettiin hän ja piestiin niin pahasti, että hän\npuolikuolleena laahattiin pois kylästä. Tästä rääkkäyksestä tuli hän\nhulluksi ja semmoisena tuotiin hän Eurooppaan. Kun olin jättänyt\nKährsähr ja Hassanabad nimiset asemat, saavuimme, kuljettuamme yhä\nmäkisempää maata Hauts-i-Sultaniin. Hauts-i-Sultanin alapuolella on\nsamanniminen iso järvi, jonka ympäristöt ovat eurooppalaisille jotenkin\ntuntemattomat; luultavaa kuitenkin on, että järven muodostavat Kara-Su\nja Rud-Khane-Shur nimiset-joet, jotka alkavat vuoriharjanteilla\nlounaisessa Irak-Adshmissa ja juoksevat itään päin.\n\nMitä kauvemmaksi Teheranista etenimme, sitä autiommaksi ja tyhjemmäksi\nkävi tie: ainoastaan silloin tällöin sivuutimme yksinäisen ratsastajan.\nPari penikulmaa Hauts-i-Sultanista etelään tapasimme karavaanin, jossa\noli noin viisikymmentä Mekasta palaavaa pyhiinvaeltajaa, jotka\nnäyttivät erinomaisen väsyneiltä, laihoilta ja nälkäisiltä. Kulkiessaan\npitkät matkat erämaitten halki oli heidän kasvonsa ihan ruskeiksi\npaahtuneet ja vaatteet riippuivat repaleina ruumiilla. Mutta koska\nnämät hurskaat äskettäin olivat käyneet kaikista pyhimmässä kaupungissa\nja profeetan haudalla, niin ei minun persialainen matkakumppalini\nvoinut olla alasastumatta ja suutelemana heidän vaippansa lievettä sekä\npyytämättä parin arvokkaan ukon siunausta.\n\n29 p. aamulla saavuin viidennelle asemalle, nimeltä Mensäriäh, joka\nhallitsee laajaa umpilaaksoa ja jonka lähellä on tuo suuri,\npiirustusvihkoon ikuistettu karavaaniasema Emir-i-Su.tan, ja\nehtoopäivällä saavuimme kuudennelle asemalle, Pul-i-Dellak, s.o.\n\"parturin silta.\" Tähän oli pari karavaania leiriytynyt ja niitten\nläsnäolo antoi koko lailla eloisuutta tälle paikalle. Juuri\nkaravaaniaseman alapuolella juoksee suuri ja leveä Kara-Su joki s.o.\n\"musta vesi.\" Sen yli johtaa silta, joka suurimmaksi osaksi on\nkukistunut. Sillan toinen puoli on syössyt alas, josta syystä täytyy\nratsastamalla kahlata yli joen, joka on jotenkin vuolas, syvä ja samea.\n\nKuljettuani vielä kuusi tuntia, saavuin Kum-nimiseen pyhään kaupunkiin,\njoka sijaitsee tasaisella arolla Rud-Khane-Kum joen luona, mikä on\nKara-Sun lisäjoki. Kaupunki näyttää jo kaukaa sangen kauniilta, näkee\nviheriöitä kupooleja, kuusi korkeata tornia, pyhän haudan kullattu\nkupooli keskellä. Kum on sentähden pyhä, että \"saastuttamaton\" Fatima,\nIman Retsan sisar, on siellä haudattuna. Ollessaan toivioretkellä\nMeshediin, kuoli hän Kumissa ja haudattiin sinne, josta syystä\nkaupunki julistettiin pyhäksi paikaksi. Sitä paitsi lepää siellä\nneljäsataaneljäkymmentä muuta pyhimystä, ja lukemattomat hautakivet\nantavat meille käsityksen niitten hurskaitten paljoudesta, jotka ovat\nkaukaisilta seuduilta antaneet tuoda itsensä tänne lepäämään\nsaastuttamattoman Fatiman läheisyydessä. Kum'iin vaeltavat vuosittain\ntuhannet retkeilijät, varsinkin lapsettomat aviovaimot ja naimahaluiset\nnaiset, jotka pyytävät pyhimykseltä kauneutta, onnea ja perillisiä.\nSamoinkuin Shaahi-Abdul-Atsimissa ei täälläkään kukaan uskoton saa\nlähestyä hautaa määrätyllä etäisyydellä. Professori Vámbéry on\nluultavasti ainoa eurooppalainen, joka on ollut Fatiman haudassa, ja\nhänen sinne pääsemisensä riippui siitä erinomaisesta taitavuudesta,\njolla hän kantoi muhamettilaista valepukuansa. Kumarassa, nöyrässä\nasennossa astui hän verkalleen toivioretkeläisten seurassa\nmarmorirappusia, joita hänen täytyi suudella, ja toivioretkeläisten\nvirret täytyi hänen osata ulkoa ettei joutuisi ilmi. Hän kertoo että\narkkua ympäröi hopea-aita ja että sitä peittää kallis matto, jota vaan\nkerran vuodessa nostetaan.\n\nKun on ratsastanut Kumin laveitten basaarien läpi, tullaan taas\nkiviperäiselle tielle, joka vähitellen tekee nousua Kashaniin asti.\nTämä kaupunki, jossa on 70,000 asukasta, on kuuluisa teollisuudestaan\nja vilkkaasta kaupastaan. Kashanista tullee ehkä tulevaisuudessa sangen\ntärkeä paikka, ollen kahden ehdoitetun, sangen tärkeän rautatielinjan\nleikkauskohtana, nim. osaksi sen, joka Tabriksen on Jesdin kautta\naiottu yhdistämään Eurooppaa Intian kanssa, osaksi sen, joka\nTeheranista tulee kulkemaan halki maan Persian lahden rannikolle.\nKashanissa on pieni tulen-palvelijain eli guebrien asutus.\nTämän ikivanhan uskonnon tunnustajien varsinainen pääpesä on\nJesdin ja Kirmanin kaupungit. Edellisessä nousee niitten luku\n6,500 ja jälkimäisessä 1,500, ja koko Persiassa löytynee niitä\n8,500. Tulen palvelijat ovat suurimmaksi osaisi kauppiaita ja\nteollisuudenharjoittajia, mutta muhamettilaiset persialaiset sortavat\nheitä kovasti. Niinpä he eivät esim. saa käydä samalla tavalla\npuettuina kuin nämät viimemainitut[18] eivätkä saa ratsastaa hevosilla,\nvaan ainoastaan aaseilla.\n\nKashanin lakeus saa vetensä Kuhrudin vuorelta. Siellä on kahden kallion\nvälillä sulku, jota persiaksi sanotaan Boend-i-Kuhrud, eli \"vuorvirran\nsulku.\" Tämä sulku, jonka shaahi Abbas rakensi pakottamaan veden\nvirtaamaan kohti Kashan-lakeutta, muodostaa pienen erittäin viehättävän\njärven. Sulun yli syöksyy 40 metrin korkuinen vesiputous alas laaksoon.\nSamankaltaisia sulkuja löytyy muissakin paikoin Persiassa ja tohtori\nPolak sanoo, että voitaisiin saada koko Teheranin lakeus\nhedelmälliseksi sulkemalla jonkun solan Elbursissa.\n\nBoend-i-Kuhrud näytti erittäin kauniilta iltahämärässä. Ei pieninkään\ntuulenhenki väräyttänyt sen pintaa, joka selvään kuvasti vuorten\nrosuisia kylkiä. Pysähdyin tähän hetkeksi, osaksi nauttimaan kauniista\nnäköalasta, osaksi lepäyttämään uupuneita hevosia. Kaikki hevoset\nKashanin tjaparkhanehilla olivat nim. jo kerran samana päivänä\nkulkeneet Kuhrudista edestakaisin ja kun lähdimme edelliseltä paikalta,\noli minulle annettu erinomaisen kurja hevonen, kun sitä vastoin\nopastava persialainen oli saanut paljon paremman. Huomasin pian tämän\nkepposen ja vaihdoin hänen kanssaan hevosta. Muutaman tunnin matkan\nperästä näimme, että tuo huonompi hevonen oli ihan menehtymäisillään\nväsymyksestä, josta syystä mies astui alas ja rupesi kävelemään.\nTultuamme ylös äkkijyrkille vuoripoluille laski uupunut hevonen monasti\nmaata, mutta mies piiskasi ja löi sitä niin rautavitjalla, että veri\ntippui sen silmäkoloista. Sivumennen tahdon mainita, että kaikilla\npersialaisilla on yhteistä se, että he mitä raaimmalla tavalla\nkohtelevat kotieläimiä; ja kuitenkin nämät tekevät työnsä sillä välin\nkun heidän ankarat herransa laiskottelevat ja vetelehtivät. Meidän\ntäytyi nyt vähän väliä pysähtyä levähtämään, mutta kun oli jo iltaa\npaljon kulunut ja alkoi käydä hyvin pimeäksi, jätin seuralaiseni ja\njatkoin yksinäni matkaa Kuhrudia kohti. Neljä tuntia ratsastin kapeita\nvaarallisia polkuja pilkkopimeässä, jota vaan silloin tällöin leimuavat\nsalamat valaisivat. Hevonen pysähtyi monta kertaa. Luulin jo eksyneeni,\nja väsyneenä kun olin, aioin juuri seisahtua, sitoa hevosen puuhun\nkiinni ja maata taivasalla, kun näin kaukana valkean loistavan;\notaksuin että se oli Kuhrudin asema, mutta lähemmäksi tultuani,\nhuomasin valon tulevan eräästä paimentolaisteltasta. Ratsastin lähemmä\ntelttaa ja huusin ihmisiä. Sieltä ei kukaan vastannut, mutta tuon\ntuostakin näkyi varjoja teltankankaaseen kuvastuvan. Kun olin vielä\nkerran huutanut ja vielä kerran turhaan odottanut vastausta, astuin\nratsulta alas, sidoin sen erääseen telttatankoon, kiskasin teltanoven\nauki ja kysyin tietä Kuhrudiin. Paimentolaisten mielestä oli tämä\njotenkin hävytöntä, ja he toruivat siitä, etteivät saaneet yörauhaa,\nmutta selitettyäni, että olin \"frengi\", joka oli kulkenut eksyksiin,\ntuli vanha ukko ulos ja saattoi minut alas tielle. Siellä hän osoitti\nKuhrudia päin ja katosi sitten pimeyteen. Tie, jota nyt ratsastin, oli\noikeastaan joenuoma, jossa oli noin 30 sm vettä ja sen molemmin puolin\noli tiheä oliivimetsä. Kun olin pari tuntia näin ratsastanut, tuli\nvihdoinkin suuri ränstynyt talo näkyviin. Hevonen, joka tunsi oloja,\nmeni portin eteen. Tämä oli Kuhrudin tjaparkhaneh. Olin hyvin väsynyt\nja nälissäni, mutta olinkin ratsastanut viisitoista tuntia. Maistuikin\nsentähden erinomaisen hyvältä saada lasillisen lämmintä teetä, muutaman\nmunan ja palasen leipää, sekä aterian perästä saada polttaa piipun\ntuoksuavaa persialaista tupakkaa, mutta parasta kaikesta oli saada\noikaista itsensä kivilattialle, satula päänalukseksi ja muutamaksi\ntunniksi unohtaa päivän vaivat. Aamuyöstä tuli vihdoinkin persialainen\noppaani, joka oli saanut kävellä koko matkan ja ajaa väsymyksestä\npuolikuollutta hevoskonia.\n\nKuhrud on jotenkin suuri kylä, jossa on matalia savihuoneita ja\nrisumökkejä, jotka sijaitsevat pitkin vuoren rinteitä. Yltympäri on\nlaajoja puutarhoja ja ruohonurmikoita, jotka levittävät mieluisan ja\nraittiin tuoksun. Lunta oli vielä korkeimmilla vuorenharjuilla, jotka\npaikoittain olivat 6-7 tuh. metrin korkuisia. Englantilais-intialaisen\nsähkölennätinlinjan korkein asema Persiassa onkin juuri Kuhrudin kylän\nvieressä korkealla. Niinkuin tunnettu, kulkee englantilainen\nsähkölennätinlinja koko Persian poikki, Tabriksesta Teheranin,\nIspahanin ja Shiratsin kautta Busheriin. Silmäys kartalle näyttää tämän\ntien olevan hyvin mutkaisen, mutta välttämätöntä on, että\nsähkölennätinlanka seuraa suurta karavaanitietä, jotta sitä olisi\nhelpompi tarkastaa ja korjata ja jotta virkamiehet helpommin pääsisivät\nkulkemaan asemiensa välillä. Linjalla on kolme lankaa, joista\nyksi vie sähkösanomat suoraan Lontoosta Kalkuttaan; toinen on\nyhteydessä maailman muitten sähkölennätin-lankojen kanssa, ja\nkolmas vie paikallissähkösanomia asemien välillä. Langat riippuvat\nrautaisissa putkitolpissa. Virkamiehenä oleminen persialaisella\nsähkösanoma-asemalla mahtaa olla erinomaisen surkea ja yksitoikkoinen\ntoimi. Muutamalla sähkösanomavirkamiehellä on perheensä muassaan tässä\nvieraassa maassa, ja kun täällä voidaan elää hyvin helpolla, laskevat\nhe, että he vuosien kuluttua saattavat tulla takaisin Englantiin ja\nelää siellä säästöistään.\n\nTämä Kuhrudin vuori on unhoittumattoman ihana seutu. Raittiit\ntuulahdukset virvoittavat helteiseen, tomuiseen erämaailmaan\ntottunutta matkustajaa ja komeat, jylhät vuoret, joita jatkuu aina\nsiintävään kaukaisuuteen, hurmaavat hänen silmänsä lukemattomilla\nvärivivahduksillaan. Kristallikirkkaita puroja syöksyy alas laaksojen\nläpi ja nostattavat maasta jotenkin tuoreen vihannuuden. Etelärinteellä\nsijaitsee Soh-niminen kylä, mutta Bideshkin luona jouduin taas alas\ntasaiselle hiekka-arolle, joka leviää etelään päin Murshakan ja Grats\nkylien ohi Ispahaniin asti. Siinä kasvaa eräs ohdakelaji, jota\npersialaiset kokoovat, kuivaavat ja käyttävät polttoaineena. Mitä\netelämpään tullaan, sitä vilkkaammaksi käy liike ja vihdoin näkyy\ntuolla kaukana suuri kaupunki kupooleineen, minareetteineen, oikean\npuutarhametsikön sisällä: se on Ispahan, valtakunnan entinen\npääkaupunki.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nIspahan.\n\n\nSitä myöden kuin lähestyimme komeata Ispahania, kävi näkemys yhä\neloisammaksi. Muuleja ja kameeleja kulki katkeamattomassa jonossa\nsuurta kaupunkia kohti, alinomaa kohtasimme ratsastajia ja kävelijöitä,\nyksitoikkoiset arot vaihtuivat hedelmällisiin ja reheviin puutarhoihin.\nHetken perästä ratsastimme pitkälle, kapealle kadulle, jota rajoitti\nrappeutuneet muurit. Tämän läpi ratsastettuamme jouduimme leveään,\nplataanien varjostamaan lehtokujaan, jossa ei muistanutkaan iltapäivän\ntukehduttavaa kuumuutta. Sen jälestä ratsastimme Tsendeh-Rud joen yli\npitkin pitkää kivisiltaa, jonka suuremmoinen ja komea rakennustapa\nherättää matkustajan ihailun. Toisella rannalla johtaa tie viini- ja\nopiumipuutarhojen läpi ylös Djulfan esikaupunkiin. Kauvan haettuani ja\nkysyttyäni löysimme lopulta herra Geyerin talon; tälle saksalaiselle\nkauppiaalle oli minulla suosituskirje Teheranista. Erottuani oppaasta\nja hevosista, menin tuohon kauniiseen, aistikkaasti sisustettuun taloon\nja koetin parhain tavoin kotiutua yksinäisyydessä, sillä herra Geyer\noli kauppakonttoorissaan Ispahanissa. Kun parhaillaan olin vaatteita\nmuuttamassa ja peseytymässä, joka olikin sangen tarpeellista, tuli\nherra Geyer, nuori ja kaunis mies, ja hämmästyi aikatavalla nähdessään\nventovieraan miehen anastaneen hänen makuukamarinsa. Vähä liian\nkeveässä puvussa esittelin itseni, mutta minut lausuttiin\nsydämmellisimmästi tervetulleeksi. Vielä samana iltana teimme pitkän\nkävelyretken Djulfassa, ja seuraavana päivänä retkeilimme tuon vanhan\nkuningaskaupungin talosokkeloissa. Seuraavassa koetan kertoa tällä\nmatkalla tehtyjä havainnolta.\n\nIspahanin perustamista ja aikaisimpia vaiheita peittää sadun hämärä.\nPersialaiset ja arapialaiset aikakirjat ovat siitä erimieliä. Jotkut\nkertovat, että Noan pojan poika perusti kaupungin, toiset että eräs\ntarunomainen kuningas Djemshid sen rakensi, toiset taas kertovat, että\nNebukadneesarin toimesta maanpakoon ajetut juutalaiset Tsendeh-Rudin\nrannoille, Iranin sydämmeen, tämän kaupungin perustivat. Viimemainittua\nmielipidettä tukee se seikka, että Ispahanissa aina on ollut lukuisasti\njuutalaisia. Kun Omar oli kaliifina, ryöstivät Islamin uskolaiset\nkaupungin, ja samoin mongoolit Timur Lenkin hallitessa. Epäilemättä on\nIspahan kaukaisina aikoina ollut suuri ja mahtava; jo nimikin puhuu\ntämän otaksumisen puolesta. Se on nim. muodostettu persialaisesta\nsanasta _asp_ \"hevonen\" ja arapialaisesta sanasta _khan_ \"keskievari\"\ns.o. paikka, johon karavaaneja ja ratsastajia kokoontuu, ja\nvarmaankin on se menneinä aikoina ollut persialaisten sotajoukkojen\nkeskuspaikkana. Nimen johdon yhteydessä tahdon mainita, että moni\nkirjailia ja kartan tekiä kirjoittaa sen p:llä f:n asemesta. Siihen on\nsyynä se, että tämä äänne, jota on vaikea jäljitellä, on näitten\nmolempien kirjainten rajalla, se kuuluu kuitenkin enemmän f:ltä.\nStrabo, Plinius ja Ptolemeus kirjoittivat Aspadana. Jos Ispahan jo\nennen oli ollut suuri ja mahtava, paisui se vielä enemmän 16 vuosisadan\nlopulla, kun shaahi Abbas Suuri muutti hallitusistuimen Kasvinista\nTsendeh-Rudin rannoille. Tältä viisaalta, voimakkaalta ja\ntarkkanäköiseltä hallitsijalta ei jäänyt huomaamatta, että valtakunnan\nkeskipaikka, jossa karavaanitiet pohjoisesta ja etelästä, länsimaista,\nja kaukaisesta idästä toisiaan leikkasivat, oli ainoa paikka, joka\npääkaupungiksi sopi. Hallitusaikansa ensimmäisinä vuosikymmeninä (hän\nhallitsi 1587-1628) oli shaahi Abbas I alinomaa sodassa naapuriensa\nkanssa. Hän kukisti utsbegit, kurdit, ottamanit ja karkoitti\nportugalilaiset Persian lahden rannikoilta. Hän valloitti Kandaharin\nsekä nöyryytti kapinalliset kuvernöörinsä Khorasanissa, Gilanissa ja\nKirmanissa. Kun hän kuitenkin v. 1611 oli rakentanut pysyväisen rauhan\nvaltakunnassaan, asettui hän lepoon Ispahaniin ja rajattoman valtansa\nturvissa työskenteli hän nyt, rikaslahjainen kun oli, suunnitellen\npääkaupungin kaunistamista. Hän rakensi palatseja, moskeita ja siltoja,\njoita vielä tänäpäivänä länsimainen matkustaja ihmettelee ja ihailee.\nSeuraavien kuninkaitten: Sefin, Abbaksen, Soleimanin j.n.e. aikana oli\nIspahan vielä suuri ja ihana, mutta kuolemaniskun sai kaupunki sata\nvuotta sitten, kun, niinkuin jo mainittiin, Kadjarhallitsijasuvun\nesi-isä muutti hallitusistuimen Teheraniin. Meidän päivinämme on\nIspahan sentähden tuskin entisyytensä varjo. Chardinin[19] aikana oli\nkaupungissa enemmän kuin 600,000 asukasta, 162 moskeeta, 1,800\nkaravaani-asemaa, 12 hautausmaata ja 1,500 kylää juuri lähellä, ja sen\naikuiset persialaiset saattoivat siitä sanoa: \"Sefahaun nispe djihaun\"\n— \"Ispahan on puolet maailmaa.\" Kertoopa Chardin kaupungin olleen,\nniin laajan, että mattokauppiaan, jolta palveliansa oli varastanut osan\nvarastosta, täytyi hakea kymmenen vuotta, ennenkuin hän hänet löysi,\nvaikka varas oli pystyttänyt varastetun kauppakojunsa samaan\nkaupunkiin. Nyt sitävastoin on Ispahanista tullut toisen luokan\nkaupunki; asukasluku nousee ainoastaan 50,000 tahi esikaupunkineen\nkorkeintaan 120,000'. Mutta muinaisesta suuruudesta ja loistosta\npuhuvat vielä tänäpäivänä shaahi Abbaksen upeat rakennukset, jotka\nvielä seisovat koskemattomina ja joita me nyt lähdemme katselemaan.\n\nKaupungin sydämmessä sijaitsee eräs maailman suurimpia toria,\nMejdan-i-Shaahi eli Kuninkaantori, lähes 1000 metriä pitkä ja yli 300 m\nleveä. Sitä rajoittavat tasakorkeat, toisiinsa kiinni rakennetut talot,\njoissa on kasarmeja ja myymälöitä. Näitten edessä levittävät korkeat\nplataanit vilpoista siimestä. Shaahi Abbaksen aikana mahtoi\nMejdan-i-Shaahi tarjota viehättävän ja kirjavan kuvan itämaalaisesta\nelämästä. Silloin täällä yhtyi kauppiaita Itämaan kaikista eri\npaikkakunnista. Kuninkaallisesta käskystä olivat ne sijoitetut pitkin\ntorin neljää sivua myytäviensä erilaatuisten tavaroitten mukaan, jotta\nkukin tungoksessa ja sekamelskassa helposti löytäisi ostettavansa.\nNiimpä myytiin eräässä paikassa kameeleja, hevosia ja aaseja, toisessa\npaikassa hedelmiä, toisessa pumpulia, silkkiä, kulta- ja hopeateoksia,\naseita j.n.e. sitten seurasi saviastioitten tekijöitä, mattojen myyjiä,\ntohveli- ja lakkitehtailioita, puuseppiä, rahanvaihettajia ja\nkatkeamattomassa jonossa puoskareita, julkiset kirjurit y.m.s.\nAuringonlaskussa, kun kauppiaat olivat arkkuihin sulloneet tavaransa,\nmuuttui näyttämö, sillä silloin esiintyi suurella torilla\nsilmänkääntäjiä, käärmeenlumoojia, satujenkertojia ja hurskaita\ndervishejä, kaikki uteliaitten laumojen ympäröiminä. Illalla ja yöllä,\nkun nämätkin olivat poistuneet, pystytettiin suuria telttoja, joissa\niloiset leikinlyöjät viinilasin ja kaljanin ääressä katselivat\ntanssijattarien keveitä tansseja ja leikkejä. Taloin seinillä torin\nympärillä oli 50,000 lamppua, ja mainittu ranskalainen kertoo, että\nkomeampaa tulitusta tuskin saattoi ajatellakaan, kun oli kaikkien\nnäitten lamppujen palaessa. Tämmöistä ei kuitenkaan ollut useimmin\nkuin suurissa, uskonnollisissa juhlissa, tahi silloin kuin shaahi\nAbbas vastaanotti vieraan lähettilään. Keskellä toria juoksi\nporfyyri-kanavassa mitä puhtainta vettä ja Negareh khanesta eli\nsoittohuoneesta kuului joka aamu ja ilta räikeätä soittoa. Kaikki tämä\nkomeus on nyt jäljettömiin kadonnut. Niitten lukemattomien, kirjaviin\nja komeihin vaatteisiin puettujen, Intian ja Arapian, Egyptin ja Iranin\nkauppiaitten sijassa näkee nyt ainoastaan muutamia köyhiä kauppiaita,\njotka kuluneille matoille levittelevät tavaroitaan. Kirkkaasti\nloistavat lamput eivät enää pala ja porfyyrikanava on revitty, mutta\nNegareh khanesta kuuluu vielä tänäpäivänä soittajien jättiläistorvet.\n\nTorin toisella lyhyellä sivulla sijaitsee Mesdjed-i-Shaahir eli\nKuninkaan moskee, jonka shaahi Abbas v. 1612 rakensi ja joka tuli\nhänelle maksamaan 50,000 tomania eli noin 420,000 mk. Saadaksensa\naineita tähän uuteen rakennukseen, tahtoi hän repiä tuon vanhan,\nmelkein yhtä suuremmoisen Mesdjed-i-Djuman, joka on juuri vieressä,\nmutta Ispahanin papisto vastusti tätä, kuvaillen, että jos\nMesdjed-i-Djuma näin häpeällisesti tasoitettaisiin maan tasalle,\nvoisi sama kohtalo tulevaisuudessa myös kohdata Mesdjed-i-Shaahia.\nKuningas luopui aikeestaan ja Mesdjed-i-Djuma seisoo siinä vielä\ntänäpäivänä. Marmoria tuotiin sen sijaan Jesdistä, mutta toinen vastus\nkuningas-moskeen rakentamisessa syntyi siitä, kun sillä paikalla, jolle\nse aiottiin rakentaa, oli eräälle rikkaalle leskelle kuuluva iso\nviinitarha, eikä hän millään ehdolla tahtonut sitä myydä. Vasta sitten\nkun papisto uhkasi häntä Allahin ja Muhametin vihalla, suostui hän.\n\nSuuri, moskeesen vievä portti on asetettu tavattoman suuren\nporttaalimuotoisen komeron taustaan, jonka kummallakin puolen kapea,\nkorkea minareetti eli torni kohoaa korkeuteen. Koko etusivu on verhottu\nfajansilla mitä kirkkaimmissa väreissä ja tähän on emaljeeratuilla tahi\nkullatuilla toista metriä korkeilla kirjaimilla uurrettu koraanin\nlauseita. Moskeen sisälle johtava tie käy kahden etehisen ja yhden\nMekkaan päin sovitetun pihan kautta. Toisessa etehisessä on\ntarkoitukseensa vihitty porfyyrinen pesumalja, johon alinomaa juoksee\nkirkasta, raitista vettä, jota härkien kiertämällä nostolaitoksella\nnostetaan syvästä kaivosta. Moskeen päärakennuksen yli lepää\natsura-sinisellä fajansilla katettu kupooli. Moskeessa säilytetään\nseinäkaapissa, jonka aloepuinen ovi on kultalaatoilla päällystetty,\nkallista pyhäinjäännöstä: Imam Retsan omakätisesti kirjoittama koraani,\nja se verellä tahrattu paita, jossa Imam Hussein kuoli. Persialaiset\nuskovat, että jos tätä taistelussa kannetaan keihään kärjellä, niin\nkoko vihollisarmeija sen paljaasta näkemisestä, pakenee.\n\nMesdjed-i-Shaahin läheltä johtaa leveä holviportti tuohon tavattoman\nlaajaan Kaisserieb nimiseen basaariin, joka kiemuraisissa mutkissa\nkulkee torin ympäri ja haaraantuu kaikille ilmansuunnille. Se\neurooppalainen, joka ilman opasta uskaltaa mennä tähän basaariin, saa\ntotisesti kauvan tepastella ennenkuin hän jälleen löytää ulos. Sivulta\njohtaa tosin satoja portteja ulos, mutta vielä enemmän on umpikatuja ja\nkaravaaniaseman pihaan päättyviä katuja; on sentähden parasta,\nbasaariin mennessä, ottaa mukaansa luotettavan henkilön, joka tuntee\njokaisen käytävän tuossa verkkomaisessa labyrintissa. Basaari, joka\nmyös on Abbas Suuren rakennuttama, on erittäin kaunis. Pääkatu on\nkahdeksan askelta leveä ja korkeitten holvien peittämä, joitten katosta\nvalo tulee sisälle ympyräisistä aukoista. On mahdotonta kuvata siellä\nvallitsevaa elämää ja liikettä. Katkeamattomassa jonossa — tahi\noikeammin kahdessa — tuuppii ja tungeskelee siellä kaiken säätyistä\nkansaa. Hämärissä käytävissä kohtaa raskaasti kuormitettuja muuleja,\njotka kaikista esteistä huolimatta järkähtämättä kulkevat suoraan\neteempäin. Ratsastavia sotilaita ja hienoja herroja kullankirjailluissa\nsilkkivaipoissa, päässä turpaanit, silmäilevät ylpeällä ylenkatseella\nalas korkeilta hevosiltaan ja ajavat huolettomasti, täyttä laukkaa,\nmeluavan kansanjoukon läpi. Ylhäisten hevosten edellä juoksee usein\nhuutavia ferrasheja, jotka suoraapäätä nyrkeillään raivaavat tien\nihmisjoukon läpi. Kulkeepa täällä vielä äänettömänä ahdingon läpi\nkaravaanittain kameeleja, tavarakääröt selässä, ja nämät, jotka tuolla\nmahdottoman suurella Kuninkaantorilla ovat aivan mitättömän näköiset,\nnäyttivät täällä sisällä jättiläissuurilta. Köyhät kauppiaat, joilla ei\nole varaa pitää erityistä myymäläkojua, istuvat kulmissa tahi kävelevät\ntarjoten yksitoikkoisen laulavalla äänellä tavaroitaan; ja dervishien,\nItämaan kovanonnen lasten, alituinen huuto kaikuu kaikkialla yli\nmuitten äänien. Mutta mitä tämä kaikki on siihen verrattuna, kun näkee\nkenraalikuvernöörin, prinssi Sel-i-Sultanin monivaljakolla ajavan\nahtaan basaarin läpi; silloin täytyy sekä ihmisten että eläinten kadota\nmyymälöihin tai poikkikaduille. Tämän matkan basaarien läpi tekee\nprinssi, ajattelemattomasti kyllä, ainoastaan huvin vuoksi, mutta ei\nsuinkaan kauppiaitten hyödyksi, jotka eivät uskalla hiiskua sanaakaan\nkaikkivaltiaan kuvernöörin oikkuja vastaan. Sillä onneton se\nuhkarohkea, joka uskaltaa esiintuoda valituksia. Prinssi, joka on\näkkipikainen ja raaka, hirtättää usein alamaisiaan jaloista johonkin\ntalon päätyyn, tahi kaivattaa heitä maahan kurkkuja myöten, tai huutaa\nhän vihoissaan: \"tuo tänne hänen päänsä vadilla.\"\n\nMutta ei ainoastaan ostava yleisö melua, sillä basaarin muutamassa\nosassa pitävät itse kauppiaat ja käsityöläiset suurinta meteliä. Tämä\ntapahtuu varsinkin niillä käytävillä, joissa on puuseppien, levyseppien\nja kastrullintekijöitten myymälät. Sopii ajatella miltä kuuluu ahtaassa\nkivitunnelissa, jossa satoja työntekijöitä takoo ja paukuttaa\nläkkilevyjä, kastrulleja ja kaikellaisia talouskapineita. Ei täällä\ntarvitse koettaakaan puhua naapurilleen, sillä vaikka kuinka hänen\nkorvaansa huutaisi, ei hän kumminkaan voi kuulla sanaakaan. Kuuluu\nsiltä kuin kaikki manalan voimat ja henget olisivat liikkeellä; korvat\nmenevät lukkuun ja vielä pitkän ajan sen jälestä kuin olemme\npoistuneet, kuulee vain huonosti.\n\nIspahanin basaareissa saa hyvän yleiskatsauksen Persian\nkäsiteollisuuden parhaimmista tuotteista. Täällä valmistetaan suuret\nmäärät mattoja, silkkikankaita, korko-ompeluja, huppuliinoja,\nlakeeraustöitä, niinkuin kirjoitus- ja kynäkoteloita (tuo välttämätön\n\"kalemdan\", jota jokainen kirjoitusta osaava aina kantaa taskussaan),\nrasioita, kaljaanipesiä, fajanseja ja posliinia, joka hyvyydessä\nkilpailee Kiinan posliinin kanssa, sekä pronssiastioita riikinkukon tai\nelefanttien muodossa. Teollisuus on siis jotenkin korkealla kannalla,\nmutta on kaikissa tapauksissa alentunut sangen vähäpätöiseksi\nentisyyteen verrattuna.\n\nMejdan-i-Shaahin vastapäätä on myös porttikäytävä erääseen vanhaan Ali\nKapu eli \"korkea portti\" nimiseen linnaan. Shaahi Abbaksen aikana oli\ntämä linna komea ja ihana, mutta on nyt ränstynyt. Eräässä siihen\nkuuluvassa puutarhassa oli huvimaja nimeltä \"Talaar tavileh\"\n(tallisali). Sinne johtavaa plataanikujaa myöten vietiin ne\nulkomaalaiset lähettiläät, joitten oli mentävä kuninkaan luokse, ja\nsemmosissa tilaisuuksissa asetti shaahi Abbas 18 jalointa hevostaan,\nkultavitjoilla sidottuina pilttuisiin lehtokujan molemmin puolin ja\njalokivillä sälystettyinä. Ali Kapu oli Abbaksen komein linna, ja tämä\nmerkitsee paljon, kun hänellä oli 136 muuta linnaa Ispahanin muurien\nsisäpuolella.\n\nKun jatkaa kulkuansa yllämainitun linnan läpi Kuninkaantorilta päin,\ntullaan vielä erääseen shaahi Abbaksen rakennuttamaan laitokseen,\nnimittäin huvimajaan \"Tjehil Sutun\", eli \"neljänkymmenen pylvään\nlinnaan\". Tämä on keskellä suurta puutarhaa, joka on täynnä tuoksuvia\nkukkia, sireenejä, kypressejä ja plataaneja. Meidän käsityksemme mukaan\nei linna vastaa nimeänsä, sillä noita 9 m korkuisia kultapatsaita,\njotka kannattavat verannan kattoa, on vaan kahdeksantoista; tämä on\nselitettävä niin, että persialaiset neljälläkymmenellä tarkoittavat\nmäärätöntä paljoutta, samoinkuin me sadalla tahi tuhannella, ja jos\npeilikuvat lammikon edessä otetaan lukuun, nouseekin patsaitten luku\nlähes neljäänkymmeneen. Ulkoseiniä peittää lukemattomat pienet,\nmonikulmaiset peililasilevyt sekä moniväriset lasipalaiset, jotka\nkullatuissa puitteissaan muodostavat mitä kirjavimpia kuvioita. Linnan\nsuuren salin seiniä peittää tavattoman suuret maalaukset, joista monet\novat taideteoksia. Herra Geyerin persialainen palvelia, joka seurasi\nminua, koetti parhaansa mukaan selittää kuvien merkitystä. Eräässä\nnäkee shaahi Abbaksen voittavan utsbegit, toisessa kuvataan\nkuninkaallinen vastaanotto, jossa puvut, jopa eurooppalaisten\nlähettiläittenkin, ovat sangen tarkasti kuvatut, kolmannessa on\nkuninkaalliset pidot, joissa ei tanssijattariakaan puutu. Muut taulut\nkuvaavat tapauksia haaremielämästä t.m.s.\n\nIspahanin muista rakennuksista mainittakoon moskee, jossa on\nmessinkilattiainen torni, jonne sukulaiset kuljettavat ratsuilla\nlapsettomia ja äsken naituja rouvia. Nainen vie mukaansa luudan ja\nsaviruukun täynnä pähkinöitä. Astuessaan ylös torninrappusia, rikkoo\nhän joka askeleelle pähkinän, pistää sydämmen ruukkuun, mutta jättää\nkuoret kunnes hän palajaa, jolloin hän laudalla lakaisee ne pois.\nSitten menee hän kuoriin, käärii pähkinät huntunsa liepeeseen ja kotiin\nratsastaessaan tarjoo hän niistä vastaantulijoille.\n\nVanhat hautakammiot ovat kaikki rappeutuneet. Eräällä niistä luetaan:\n\"Olkoon tämä muistomerkki muistona muurari Husseinin kiitollisuudesta.\"\nAihe tähän on seuraava: Oli kerran muurari, jota hänen ammattiveljensä\nhalveksivat ja parjasivat. Eräänä päivänä, kun hän oli ansainnut\nainoastaan muutaman äyrin, osti hän niillä kynttilän ja meni sille\nhaudalle, jossa Harom, erään imamin poika lepäsi. Muurari polvistui\nhautakiven ääreen ja rukoili: \"vaikka ihmiset halveksivatkin sinua ja\nhautaasi, olen minä vakuutettu siitä, että sinä olet yhtä pyhä kuin\nmikään muu pyhimys hyvänsä. Olen samassa tilassa kuin sinäkin: minuakin\nhalveksitaan. Jos sentähden olet se, joksi sinut luulen, niin pelasta\nminut onnettomuudestani ja minä lupaan rakentaa sinulle suurimman\nhautapatsaan maan päällä.\" Eräänä päivänä oli shaahi Ismail kolmas\npuolisoineen ja hoviherroineen metsästämässä heti Ispahanin\nulkopuolella pienen kylän lähellä, jossa muurari Hussein asui. Silloin\nnousi äkkiä raju-ilma ja metsästysseura hajaantui. Shaahin lempipuoliso\ntuli muutaman eunukin seuraamana pieneen kylään. He ratsastivat katuja\nmyöden huutaen apua, mutta ei kukaan uskaltanut laskea heitä\nhuoneeseen, kun pelkäsivät shaahin mustasukkaisuutta. Muurari, joka\noli elämään kyllästynyt, rohkaisi itsensä, pyysi kuningattaren\nyksinkertaiseen mökkiinsä ja tarjosi hänelle, mitä talossa parasta oli.\nPalattuansa linnaan, kertoi hän shaahi Ismailille, kuinka köyhä muurari\noli hänen henkensä pelastanut, josta shaahi niin ihastui, että hän heti\nnimitti muurarin suurvisiiriksi. Saatuansa valtaa ja rikkautta, täytti\nmuurari lupauksensa, ja rakennutti Haromille komean muistomerkin.\n\nTsendeh-Rudin luona sijaitsee Tjahar Bagh eli \"neljät puutarhat\". Tämä\non pitkä, leveä lehtokuja, jonka molemmilla puolin on rappeentuneita\nlinnoja ja reheviä, mutta huonosti hoidettuja puutarhoja. Tämäkin\nlehtokuja on shaahi Abbas Suuren toimesta syntynyt, ja hän harrasti\nniin sen perustamista, että hän omakätisesti istutti plataanit ja\nasetti kultatomanin joka puun alle. Tämä on vielä tänäpäivänä, samaten\nkuin suuren shaahin aikana, Ispahanin kirjavan väestön kävelypaikkana.\nSiellä leikkivät lapset, siellä ratsastetaan edes takaisin ja\nkomeillaan upeasti varustetuilla hevosillaan, siellä astutaan jaloin,\nnauttimassa iltahetkien viileyttä, kun aurinko laskee läntisten vuorten\ntaakse ja mollan veisu moskeen tornista sekaantuu iltasoiton\nhuiluääniin ja torven toitotuksiin.\n\nTsendeh-Rudin toisella rannalla on armeenialainen etukaupunki Djulfa.\nMutta ennenkuin lähdemme sitä katsomaan mainitkaamme muutamia sanoja\nIrak Adshemin maakunnan suupimmasta joesta.\n\nTsendeh eli Sajendeh-Rud, s.o. \"elämän virta\", alkaa. Tsarda-Kuh\nvuorelta, Irakin siinä osassa, jota nimitetään Feridaniksi, jossa\nKhonsar niminen kaupunki sijaitsee. Joki, joka on leveä mutta matala ja\nsamera, juoksee kaakkoiseen suuntaan ja häviää tuolla puolen Ispahania\nerämaan hiekkaan, tahi uudempien otaksumisien mukaan erääseen järveen,\njoka kuuluu olevan kymmenkunta penikulmaa kaupungista kaakkoiseen.\nShaahi Abbas, joka käsitti \"elämänvirran\" olevan pääkaupungin elämän ja\nkukoistuksen alkulähteenä, ryhtyi erääseen työhön, jolla luultavasti ei\nole vastinetta historiassa. Lisätäksensä joen vesimäärää, muutti hän\nmonta peninkulmaa, vedenjakajan Mahmud Ker ja Tsendeh-Rud jokien\nvälillä, jotta edellinen pakotettiin ottamaan toisen suunnan ja\ntyhjentämään vetensä jälkimäiseen. Kun tavattomia rahasummia oli\nuhrattu, mahdottoman suuria lammikoita, vesisäiliöitä, sulkuja ja\nkanavia rakennettu, onnistui tämä hanke täydellisesti. Mutta toinen,\nsamaa tarkoittava tuuma, ei sitävastoin onnistunutkaan. Aikomuksena oli\nyhdistää Shat-el-Arabiin laskeva Karun joki Tsendeh-Rudiin. Abbas Suuri\nalkoi tämän työn, jota sitten Abbas II jatkoi, mutta kun oli\ntyöskennelty kaksikymmentä vuotta ja ajottain siihen käytetty\n40-100,000 työmiestä yhtaikaa, huomattiin asia mahdottomaksi ja yritys\njätettiin sikseen.\n\nTsendeh-Rudin yli vie kolme siltaa: Pul-i-Allah Verdi Khan,\nPul-i-Hassanabad ja Pul-i-Sheristan. Ensimmäisen rakennutti Allah Verdi\nKhan, joka Abbas I aikana oli Persian sotaväen ylipäällikkö. Silta\non joen leveimmällä kohdalla ja sitä kannattaa 34 holvikaarta.\nPul-i-Hassanabad on merkillinen kauniin rakenteensa puolesta. Siinä on\nkaksi käytävää, toinen toisensa päällä. Ylimmäisessä, joka on\navonainen, mutta sivuilta korkeitten muurien suojaamana, joissa on\nkaariportteja, kulkevat ratsastajat ja karavaanit; alimmainen, jonka\nyli on rakennettu 25 holvia, on vaan käveliöitä varten. Runsailla\nkevättulvilla nousee vesi alimmaisen käyttävän lattialle. Näin tapahtui\nminun siellä ollessani ja oli erittäin kaunista katsella kun vesi\njuoksi holvien läpi ja marmorirappuja myöten toiselle puolelle.\nSyyskesällä sitävastoin kun kuivuus alkaa, tulevat joenuomassa suuret\nhiekkasärkät näkyviin, ja näitten välitse pujottelee silloin vaan\nmitättömiä puroja. Pul-i-Sheristanista ei ole mitään erityistä\nmainittavaa. Se on rakennettu samalla tavalla kuin useimmat muut\npersialaiset sillat.\n\nHeti Ispahanin ulkopuolella on merkillinen rakennus, nimittäin\n\"vapisevien tornien moskee.\" Se on rakennettu samaan malliin kuin\nMesdjed-i-Shaahi, mutta on paljon pienempi, ja torneilla on merkillinen\nomituisuus, että jos nousee ylös toiseen ja voimallisesti pudistaa\nsitä, niin vapisee ei ainoastaan tämä vaan toinenkin torni.\nPersialaiset väittävät, että se on moskeen alla lepäävä pyhimys, joka\naikaansaa vapisemisen ja sointuvan lauluäänen, joka silloin tällöin\nsaattaa kuulua torneista. Vapiseminen riippuu kuitenkin ainoastaan\nrakennusmestarin kekseliäisyydestä, joka on antanut molempien tornien\nolla jonkillaisessa tasapainosuhteessa toisiinsa, ja laulavat äänet\nsyntyvät tuulen vinkunasta torniaukoissa.\n\nKun on ratsastanut Hassanabadin sillan yli, saavutaan puolentunnin\npäästä ennenmainittuun Djulfa nimiseen esikaupunkiin, jonka shaahi\nAbbas Suuri perusti. Kohottaaksensa Persian teollisuutta ja kauppaa,\nkutsui tahi oikeastaan ajoi hän Ispahaniin väkeä armeenialaisesta\nkaupungista, Djulfastar Arasjoen luona, jonka mukaan sitten väestön\nuusi kotipaikka nimitettiin Djulfaksi. Armeenialaiset kotiutuivat pian\nuuteen kotimaahansa, varsinkin kun shaahi myönsi heille monia vapauksia\nja oikeuksia. Mutta sitä huonommin kävi heille seuraavien hallitsijain\naikana, jotka kaikella tavalla nylkivät heitä ja anastivat rikkaitten\nkauppiaitten aarteita. Nämät siirtyivät sentähden joukottain Intiaan ja\nKiinaan tai palasivat he kotimaahansa. Djulfa joutui rappiotilaan, ja\ntässä esikaupungissa, jossa Abbaksen aikana oli 30,000 asukasta, asuu\nnyt ainoastaan 2,000 armeenialaista, jotka viettävät surullista elämää\nja ansaitsevat niukan elatuksensa viinin ja arrakin puhdistamisella\ntai opiumin viljelemisellä. Viinirypäleet tuodaan Ispahanin\nrikkaista puutarhoista, joissa niitä kasvaa 30 eri lajia; niistä on\nkishmishrypäle pienin mitä löytyy. Kaupungista viedään ulos myös\nvesimelooneja, persikoita ja jaloimpia aprikooseja.\n\nDjulfan kadut ovat pitkät, mutta epäsäännölliset. Jokaisen kadun\nkeskellä juoksee pieni puitten piirittämä puro tai kanava. Katu on siis\njaettu kahteen kapeaan katukäytävään, joita kanava erottaa toisistaan,\nmutta siellä täällä ovat ne kivisilloilla toistensa yhteydessä.\nArmeenilaiset ovat suurimmaksi osaksi köyhiä, eikä heillä ole varaa\npitää muuta kuin yksi huone. Kun tämä tavallisesti on iso, täytyy sitä\nankarana talvisaikana jollakin tavalla lämmittää ja saadaksensa niin\npaljon hyötyä kuin suinkin polttopuista, jotka Persiassa ovat sangen\nkalliita, käytetään tattarilaisissa ja muhamettilaisissa kansoissa\ntavallista tulensijaa eli \"kursinia\". Tämä on aivan yksinkertaisesti\nmaasta tallattuun lattiaan kaivettu kuoppa, jonka yli asetetaan\nneljällä matalalla jalalla lepäävä, pöydän näköinen laitos. Tämän\npöydän ympäri asettuu koko perhe patjojensa ja tyynyjensä päälle ja\njalat ojennetaan niin lähelle hehkuvia hiiliä kuin suinkin. Täällä\nistuvat armeenialaisnaiset päiväkaudet virkaten, ja täällä nukkuu koko\nperhe öisin. Kesällä peitetään kuoppa puukannella.\n\nNe eurooppalaiset, jotka osaksi sähkölennätinvirkamiehinä, osaksi\nkauppiaina työskentelevät Ispahanissa, asuvat kaikki Djulfassa.\nPerheineen on heitä 20 henkeä.\n\nDjulfa herättää erityisesti ruotsalaistenkin huomiota. Djulfan\naugustiinilaisluostarissa löysi nimittäin v. 1650 Niilo Matinpoika\nKjöping, silloinen Ruotsin soturi Persian palveluksessa, sittemmin\nkuninkaallinen ruotsalainen laivaston luutnantti, tuon tunnetun\n\"Matkustaja-Pentin\" nimen piirrettynä. Vapaaherra Pentti Oxenstjerna\noli laveilla Itämaan-matkoillaan jo v. 1617 saapunut Ispahaniin, jossa\nshaahi Abbas Suuri hänet erittäin hyvin vastaanotti. Otettuaan shaahin\nrinnalla osaa sotaretkeen turkkilaisia vastaan, kävi hän taas\nIspahanissa, joka silloin oli komeutensa ja suuruutensa kukkulalla.\nKerrotaan että \"Shaahi Abbas oli ollut sangen armollinen; Pentti\nherralle, niin että tämä usein oli päässyt kuninkaan luokse.\" Heidän\nkeskinäisestä seurustelustaan mainitaan seuraavaa, jonka tahdon kertoa\ntuon vanhan kertomuksen omilla sanoilla:[20]\n\n\"Sittekun kuningas oli Pentti herralle näytellyt harvinaisimpia ja\nkalliimpia kapineitaan, kuuluu hän kerran vieneen hänet puutarhaansa ja\noli siellä näyttänyt hänelle mitä harvinaisimpia kasveja, joita tämä\nmuukalainen suurimmalla kummastuksella katseli. Kuningas säästi\nkuitenkin harvinaisimman viimeiseksi, näyttäen keskellä puutarhaa\nerästä kasvia, jolle hän itse sanoi panevansa suurimman arvon. Tämä\nkuuluu olleen katajapensas, jota ympäröi puhtaasta kullasta tehty aita,\ntahi oli se lukittuna erityiseen taloon, ettei kukaan saisi sitä\nlähestyä tahi vahingoittaa. Muitten kertomusten mukaan olisi\nkuninkaalla ollut tämä pensas (epäilemättä pohjoismaisena kasvina\nviileyden tähden) rautaovella ja vahvoilla telkeillä varustetussa\nholvissa, johon hän lopullisesti vei vapaaherra Oxenstjernan\nnäyttääkseen hänelle tämän merkillisimmän harvinaisista aarteistaan.\nPersialainen majesteetti kuuluu silloin kysyneen häneltä, tunteeko hän\ntämän kasvin verrattoman voiman ja ominaisuudet? Mutta tämä, joka\nlapsuudestaan oli tottunut näkemään runsaasti näitä kasveja, ja ehkä\noli tietämätön sen lääkevoimasta, ei voinut pitää tätä harvinaisuutena\ntahi kallisarvoisena, vaan kerrotaan hänen äkkiä vastanneen: 'Teidän\nmajesteettinne, Ruotsissa on kaikki metsät ja mäet täynnä näitä\npensaita.' Kuultuansa tämän, ei kuningas enään puhunut siitä mitään,\neikä vapaaherra Oxenstjerna siis saanut tietää syytä miksi kuningas\npiti tätä kasvia niin suuressa arvossa, ja sitä seikkaa, kertomuksen\nmukaan, moni kuuluu katsoneen lääketieteelle suureksi vahingoksi.\"\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nMatka Kyyron haudalle.\n\n\nOtettuani jäähyväiset herra Geyeriltä ja kiitettyäni häntä suuresta\nvieraanvaraisuudestaan, jätin kello 8 aamulla, 6 p. toukokuuta, komean\nIspahanin. Vielä kerran ratsastin läpi Djulfan kapeita katuja,\nennenkuin pääsin maalle. Tie, tasainen ja hyvä, nousee vienosti\nviettävää mäkeä ylös, jonka kukkulalta kaupunki tarjoaa viehättävän\nnäkemyksen, ollen yhden ainoan, suuremmoisen, vihannan puutarhan\npeitossa, leveä joki keskellä. Korkeat sillat, moskeet monivärisine\ntornineen, tavattoman laajat poppeli- ja kypressilehtokujat ja\nrakennusten sekamelska — tämä kaikki on omiansa johtamaan mieleen\n\"tuhannen ja yhden yön\" satuja ehkä enemmän kuin mikään muu Itämaan\nkaupunki, jos ei oteta lukuun vanhojen kaliifien satukaupunkia.\n\nHeti Djulfasta etelään on maa hyvin mäkistä, mutta tasaantuu sitte\nvähitellen ja Marg ja Majar nimisten kylien kohdalla ratsastimme\ntäyttä laukkaa tiellä, joka oli sileä kuin asfalttilattia. Täällä\nkohtasin englantilaisen tohtori Scullyn Shiratsista, ensimmäisen\n_matkustavaisen_ eurooppalaisen, jonka Persiassa olen tavannut. Näissä\nkaukaisissa seuduissa ovat kaikki eurooppalaiset tuttuja, josta syystä\nmekin tervehdimme, astuimme hevosilta alas ja pysähdyimme hetkeksi,\njolloin t:ri Scully tarjosi viiniä ja sikaaria. Majarin majatalossa oli\nainoastaan yksi hevonen — kaikki muut olivat ulkona — ja oppaan\ntäytyi sentähden ottaa aasi itsellensä ja minun kapineilleni. Aasi,\njoka ei pitänyt laukkaamisesta, jäi pian jälkeen, ja minä jatkoin\nmatkaani yksinäni erinomaisella tiellä Ispe, Vajnan ja Germseh nimisten\nkylien läpi. Viimemainitussa kylässä oli eräs Imamtsadeh lukemattomine\nhautoineen, johon suuret ihmisjoukot tulivat Kumishehista,\nharjoittamaan iltajumalanpalvelustaan profeetan haudalla. Kumisheh on\njotenkin suuri kaupunki moskeineen ja tornineen. Tein pitkän\nkävelyretken katuja pitkin ja kävin basaareissa, poikajoukkojen minua\nseuratessa. Täällä sain tyytyä pieneen oppaaseen — muuten erittäin\nkaunis poika — joka oli ainoastaan kymmenvuotias ja jonka jalat eivät\nulottuneet jalustimiin, minkä tähden hän sai pistää ne parin\nnahkahihnan silmukkoihin. Hän rukoili mitä liikuttavimmilla sanoilla,\netten ratsastaisi hänen tyköänsä pois.\n\nKuusi tuntia kuljettuamme saavuimme Jesdekastin kylään. Tämä oli\nkummallisin kylä, mitä milloinkaan olen nähnyt. Arolta, joka muuten on\nihan tasainen, kohoaa tässä äkkijyrkkänä pieni kallio ja saviasunnot on\nrakennettu sen huipulle tahi sijoitettu pääskysen pesän kaltaisina\npitkin vuorenrinteitä. Talot ovat usein monikerroksiset, varustetut\npienillä parvekkeilla, joissa moni persialainen kaunotar viettää\npäivänsä ja joihin kirjava joukko vaatteita on ripustettu kuivumaan ja\ntuuleentumaan. Ylös kylään vie mutkikas polku, jota ei voi käyttää muu\nkuin se, joka on oppinut sen löytämään. Ei saata toivoa varmempaa\nlinnaa kuin Jesdekast on, ja luultava onkin, että se ennen muinoin on\nsemmoisena toiminut. Majatalo sijaitsee arolla, kylän alapuolella ja\nsinne oli asettunut parikymmentä Sel-i-Sultanin sotilasta, joten siellä\noli jotenkin ahdasta. Nämät olivat kuitenkin kunnon miehiä ja\ntarjosivat viinirypäleitä ja melooneja, josta syystä jäin kahdeksi\ntunniksi Jesdekastin majataloon vilkkaasti keskustelevain sotilaitten\nseuraan, jotka melkein kaikki olivat turkkilaisia.\n\nShulgistan'in, Abeden ja Surmekin kylien välillä on tie tasaista aroa,\njossa vilisee pieniä, harmaita sisiliskoja ja eräänlaisia suuria,\npunaisia hämähäkkejä. Abade on kukoistava kylä, ihanine tuoksuvine\npuutarhoineen ja puhtaine, tasaisine kattoineen. Suramekin likelle,\njossa vielä näkyy vanhan linnoituksen raunioita, oli noin parisataa\nkameelia käsittävä karavaani leiriytynyt. Eläimet kulkivat vapaasti\nympäri ja söivät erämaan ohdakkeita, sillä välin kun persialaiset\nkauppiaat söivät tai lepäsivät tilapäisissä teltoissa, joita aivan\nyksinkertaisesti valmistetaan siten, että purjekangas heitetään\nmuutamien toistensa viereen asetettujen tavaramyttyjen yli. Nämät\nteltat antavat kuitenkin riittävän suojan auringon polttavia säteitä.\nvastaan sinä lepopäivänä, jota karavaanit säännöllisesti pitävät kaksi\npäivää marssittuaan.\n\nJo Surmekin ja Khanikuran luona alkaa huomata, etteivät Farsistanin\nvuoriseudut ole kaukana. Ennenkuin viimemainitulta paikalta saapuu\nDehbidiin on seutu käynyt yhä mäkisemmäksi ja tie kiviseksi ja\nliukkaaksi. Dehbidissä menin heti sähkölennätintaloon, jota ympäröi\nkorkea muuri, sekä poppelit ja kukkapenkit. Englantilainen virkamies,\njoka sähkösanomalla oli saanut tietää tulostani, tuli minua jo pihalla\nvastaan. Hän oli ollut 12 vuotta Persiassa ja vaimonsa oli hänen\nmukanansa. Viivyin täällä useita tuntia, minulle tarjottiin teetä ja\naamiaista, joka maistui sitä paremmalta, koska en ollut moneen päivään\nsyönyt muuta, kuin munia ja persialaista leipää.\n\nEnglantilaisten sähkölennätinvirkamiesten tulee, paitsi varsinaista\nvirkatehtäväänsä, myös pitää ilmatieteellistä päiväkirjaa, mutta he\nmerkitsevät vaan jokaisen päivän korkeimman lämpömäärän Fahrenheitin\nmukaan, sekä muutamia yleisiä ilmatietoja, niinkuin tuulta, sadetta,\npilvistä, selkeätä j.n.e. Tänä päivänä, 9 p. toukok., oli korkein\nlämpömäärä +24° C. Tammikuussa ja helmikuussa on korkein lämpömäärä klo\n2 i.p. +3° C ja alin lämpömäärä laskee useita asteita jäähtymäpisteen\nalipuolelle. Dehbidissä alkavat yöhallat lokakuun keskipalkoilla ja\njatkuvat huhtikuuhun asti. Lunta sataa tavattomat määrät, ja jokaisena\ntalvena tapahtuu että lumi joskus katkaisee sähköjohdon. Englantilainen\nkertoi pakkasen usein olleen niin kovan, että vaikka oli kolmasti\npäivässä lämmitetty, oli vesi pesuastiassa kuitenkin aamulla ollut\njäässä. Mutta Dehbid siaitseekin korkealla, se on Kuhrudin jälkeen\nkorkein sähkölennätinasema Persiassa, ja ylätasanko, jonka keskellä se\nsiaitsee, on kaikin puolin korkeitten vuorten ympäröimä, joista\nmuutamilla on ikuista lunta korkeimmilla huipuillaan. Dehbidin ilmasto\non kuitenkin erittäin terveellistä, ilma on puhdas ja selkeä, ja\nsentähden tulevat vuorten eteläpuolella asuvaiset paimentolais- eli\nnomaadiheimot (persiaksi il) ylös näille seuduille ja asettuvat\nylätasangolle, jossa viipyvät vuoden neljänä lämpimimpänä kuukautena.\nHe tarvitsevat monta viikkoa päästäkseen Shiratsista Dehbidiin, kun\nkuljettavat mukanaan silmänkantamattomia lammas- ja kuttulaumoja, jotka\nkulkiessaan samoilevat siellä täällä laitumella. Nomaadit asuvat\nsuurissa, neliskulmaisissa mustissa teltoissa ja viettävät\nliikkuvaista, vaihtelevaista ja vapaata elämää, hauskempaa kuin\nkaupunkilaiset. Ollen luonnoltaan ylpeitä ja rohkeita, halveksivat he\ntilallista väestöä, ja nomaadi nai harvoin tytön, joka ei kuulu hänen\nheimoonsa, vielä vähämmän kaupunkilaistytön. He ovat yksiavioisia ja\nheidän naisensa käyvät hunnuttomina, ovat terveitä, vahvoja ja ahkeria.\nHeimon päällikkö, eli Ilkhani on hallituksesta ihan riippumaton ja\nhallitsee niinkuin kuningas omaisiaan. Hänen täytyy tuntea\neläinlaumojen luvun, ja pitää huolta siitä, etteivät ne vähene, sillä\nne ovat paimentolaisten rikkautena ja elatuksena. Telttojen ja\ntalouskapineitten kuljettamiseen käytetään aaseja ja kameeleja, itse\nratsastavat he hevosilla tahi kävelevät. Kaupunkeihin myyvät he maitoa,\njuustoa, voita, nahkoja ja villoja, joita tavaroita kaupassa vaihtavat\naseihin, kuuliin, ruutiin, astioihin ja talouskapineihin. Kaupungeissa\nkäyvät vaan toimittaessaan tämmöisiä asioita.\n\nNäin kumminkin parikymmentä tämmöistä heimoa, kullakin 10 tai 15\ntelttaa, ratsastaessani Dehbidista Murgabiin, johon saavuin illalla,\nTie oli koko ajan kierrellyt ylös vuoria, jotka nyt tarjosivat yhä\nkauniimpia näköaloja äkkijyrkkiä, holjuisia ylängöitä ja niitten\nvälissä viheriöiviä niittyjä. Eräällä tämmöisellä sijaitsee\nMeshedi-i-Murgab, suuri, Murgabjoen mukaan nimensä saanut kylä.\nMurgabjoki kastelee läheistä ylätasankoa ja tekee sen niin\nperusteellisesti, että tasanko on puolittain muuttunut suoksi, jossa\nmiljaardeja sammakoita iltasin kurnuttaa ja jossa mitä mehuisimpia\nvesikasveja viihtyy. Kylä on siis jotenkin vesiperäisellä ja kostealla\npaikalla, olivilehdon peitossa, mutta varallisuus näyttää olevan\nhyvällä kannalla; kumminkin oli liike vilkasta ja eläimet hyvässä\nlihassa. Kello 6 aamulla 10 p. toukokuuta lähdin Murgabista ja jouduin\npian yhä korkeampaan vuoristoon. Sitä myöten kuin vuoret kävivät yhä\njylhemmiksi ja jättiläismäisemmiksi, sitä myöten tiekin muuttui yhä\nhuonommaksi ja epätasaisemmaksi. Eräällä kohdalla oli tie sadan metrin\nmatkalla hakattu itse kallioon, jotta se oli avonaisen tunnelin\nnäköinen, ja niin kapea ja ahdas, että jalustimet koskivat molempiin\nsivuihin. Ei olisi ollut hauskaa kohdata siellä jotakin vastaantulijaa;\njommankumman olisi täytynyt peräytyä.\n\nParin tunnin matkan päässä Murgabista on tuon suuren, Pasargade nimisen\nkaupungin rauniot.[21] Pasargaden muinaismuistoista on Kyyron hauta\nparhaiten säilynyt. Niinkuin tunnettu, ovat oppineet kauvan kiistelleet\nsiitä, onko Kyyro kuningasta todellakin tänne haudattu, ja ovatko\nrauniot vanhan Pasargaden jätteitä. Epäiliät vetoovat Pliniukseen ja\nPtolemeukseen, jotka asettavat Pasargaden kaakkoiseen Persepoliksesta,\njotenkin sille paikalle, missä nykyinen Easa on, sekä siihen, että\nhaudan rakennustapa ilmaisisi naisen olevan sinne haudatun.\nPersialaiset nimittävätkin tätä hautaa \"Salomonin äidin haudaksi\"\n(Mader-i-Sulejman). Näitä väitteitä voidaan kuitenkin vastustaa\ntoisilla, ehkä enemmän todistavilla väitteillä. Hautapatsaan ulkomuoto\non nimittäin yksityiskohdissa semmoinen, joksi Aleksanterin\nhistoriankirjoittajat ovat sen kuvanneet, ja läheisissä raunioissa\nlöytää Kyyron nimen moneen paikkaan piirrettynä.\n\nHaudan rakenne on yksinkertainen. Kuusi tavatonta, valkoisesta\nmarmorista tehtyä rappua kannattaa itse hautakammiota joka on kahtaalle\npäin kaltevakattoisen rakennuksen näköinen. Kaikkiaan on se noin 10,5 m\nkorkea; hautakammion seinät ovat noin 1,5 m vahvat, sisältä on se noin\n3 m pitkä sekä noin 2 m korkea ja leveä. Sisälle johtaa noin l,5 m\nkorkea oviaukko, jota metallinen tahi marmorinen portti muinoin sulki.\nTänne kätkettiin suuren kuninkaan maalliset jäännökset kullalla\nsilattuun arkkuun. Seiniä peitti kalliit baabelilaiset verhot ja\nkultajalkaisella pöydällä lepäsi kuninkaan miekka, kilpi sekä hänen\nkaulavitjansa, korvarenkaansa ja juhlapukunsa. Nyt on kaikki tämä\nkomeus poissa, mutta haudan sisässä riippuu sen sijassa langoilla\npitkin seiniä lukematon joukko vaateriepuja, kirjavia tilkkoja ja\nkoraanista revityitä lehtiä. Hurskaat persialaiset, jotka käyvät\ntäällä, uhraavat nimittäin näitä pyhiä lahjoja Mader-i-Sulejmanille,\neikä suinkaan Kyyrolle, josta heillä ei ole aavistustakaan. Kuningas\nSalomolla on tärkeä sija Persialaisten mielikuvituksessa ja Pasargaden\nihanan palatsin rauniot, jotka nyt ovat hajallansa jättiläiskivilavalla\nhaudan vieressä, ovat persialaisilta saaneet nimen Taht-i-Sulejmanin\ns.o. \"Salomon istuin\". Hän on kaikkien henkien pääherra ja kuningas ja\nvoi lähettää uskolliset palveliansa lähettiläinä ympäri maailmaa ja kun\naaveet yöllä kiitävät ilmojen halki, ovat ne kuningas Salomon lähettiä\nja hänen käskyinsä toimittajia. Aaveitten varsinaisena olinpaikkana on\nKevir, suuri suolakorpi Teheranista ja Kumista itäänpäin Afganistanin\nja Seissanin rajoille, ja siksi ei moni persialainen uskalla astua\nKevirkorven rajan yli. Hiekkapyöröt ja pölypilvet, joita tuuli ajaa\nkorven sisämailla ylös vuorille, eivät ole muuta kuin haamuja ja\nhenkiä, jotka lähtevät retkeilyille.\n\nPalataksemme haudalle, on haudan ympäri kaikilla neljällä sivulla ollut\npatsaita. Nämät, jotka luultavasti myöhäisempänä aikana on sinne\nPasargadesta muutettu, ovat nyt ihan hajalla. Kymmenen minutin matkan\npäässä haudalta seisoo vielä 7 patsasta pystyssä tien vasemmalla\npuolella. Näistä on yksi jotenkin hyvin säilynyt, mutta sekin on jo\nkaatumaisillaan. Pasargaden patsaitten jalustat osoittavat selvää\nsukulaisuutta Samos saarella löytyvien patsaitten kanssa, ja otaksuttu\non, että Kyyros on kutsunut arkkitehtinsä ja rakennusmestarinsa\nKreikasta. Sitävastoin seisoo kolme ovenkamanaa valkoisesta marmorista\nvielä pystyssä ja niitten sivuihin on Persian, Skyytin ja Babyloonian\nkiilakirjoituksella uurrettu: \"Minä, Kyyros, kuningas, Akhemenilainen.\"\n\nPasargade sijaitsee Murgabeli Polvarjoen varrella, jonka kauniita\nrantoja nyt seurasin sangen raivaamatonta polkua myöten Kavamabadin\nkylään. Heti kylän tuolla puolen tuli näkyviin suuri valkoinen teltta\nvasemmalla puolen tietä sekä ratsupari, joka oli laitumella sen\nulkopuolella. Minä ratsastin ohi, enkä ollut pitkälle ehtinyt, kun\nenglantilainen tuli juosten ja nimeäni huutaen. Minua ihmetytti\ntietysti suuresti, käännyin ja ratsastin teltalle. Siinä oli\nsähkölennätinvirkamies Sivendin läheiseltä asemalta, ollen matkalla\njohtoa korjaamassa. Hänen muassaan oli vaimonsa ja viisivuotias\npoikansa ja he olivat asettuneet sinne 14 päiväksi. Minulle tarjottiin\naamiaista, viiniä ja tupakkia ja vietin muutaman erinomaisen\nhauskan tunnin englantilaisen perheessä. Syynä tähän suureen\nvieraanvaraisuuteen sekä siihen, että nimeni oli tunnettu,\noli se, että tohtori Hybennet oli sähköittänyt Shiratsin\nsähkölennätinasemapäällikölle, herra Fargues'ille, että tämä saattaisi\nodottaa erään ruotsalaisen matkustajan siellä käyntiä, ja Fargues oli\nvuorostaan antanut englantilaisille asema-virkamiehille tiedon\nkorkeasta tulostani.\n\nEdelleen kuljin Sivendiin ja Pusehiin, jossa yövyin mitä kurjimpaan\nkaravaaniasemaan; ei koskaan sitä ennen tahi myöhemmin, ole syöpäläiset\nminua niin kiusanneet kuin siellä. Mutta minä olin päivän vaivoista\nhyvin väsynyt, ja laskeuduin sentähden maata keskelle kivilattiaa ja\nnukuin pian, vaikka magneetin tavoin vedin luokseni pieniä, mustia\neläviä huoneen joka nurkasta.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nPersepolis.\n\n\nNe molemmat mahtavat vuoriharjanteet, jotka Pasargadesta asti ovat\nPolvarin jokilaaksoa rajoittaneet, jäävät yhä kauemmaksi toisistaan ja\nniitten välille leviää laaja Merdasht tasanko. Tämän länsiosan läpi\njuoksee Polvar oikullisissa mutkissa, etsien itselleen vuorten välitse\nlaskun Niris-järveen. Tasangon itäsivulla pistäikse päävuoresta\nRahmedin vuoriryhmä ja edessä on kalliotasanne, jonka kuningas\nDareio I valitsi linnansa paikaksi. Tasanteen sivuista poistettiin\nepätasaisuudet ja ne ympäröittiin jättiläismuureilla, joissa oli kolme\neri pengertä liitettynä toisiinsa marmorirapuilla; täten muodostui\nkolmenkertainen penkeristö. Eteläiselle muurille asetettiin\nmarmoritauluja, joissa oli Persian ja Assyriankielisiä kirjoituksia;\neräs näistä kuuluu seuraavalla tavalla: \"Suuri Auramatsda (Ormuts),\njoka on Jumalista suurin, on tehnyt Darajavuksen (Dareion) kuninkaaksi;\nhän on lahjoittanut hänelle valtakunnan; Auramatsdan armosta on\nDarajavus kuningas. Näin puhuu Darajavus, kuningas: Tämä Persian maa,\njonka Auramatsda minulle lahjoitti, joka on kaunis maa, rikas hevosista\nja väestä, se ei pelkää ketään vihollista Auramatsdan ja minun,\nkuningas Darajavuksen, armosta. Näin puhuu Darajavus, kuningas,\nAuttakoon minua Auramatsda ja kantajumalat ja varjelkoon Auramatsda\ntätä maata vihollisten sotajoukoista, katovuosista ja valheesta. Älköön\ntähän maahan tulko vihollista eikä vihollisjoukkoja, ei katovuotta eikä\nvalhetta. Tätä armoa rukoilen, minä Auramatsdalta ja kantajumalilta;\ntätä suokoon minulle Auramatsda ynnä kantajumalat.\" Eräs toinen\nkirjoitus kuuluu näin: \"Dareio, kuningas, sanoo: nämät suuret linnat\novat rakennetut tälle paikalle, jossa ei ennen ole mitään linnaa ollut.\nMinä olen ne rakentanut Auramatsdan armosta, ja Auramatsda sekä kaikki\nJumalat ovat suosiolla katselleet minun rakennuttamiani palatseja. Olen\nrakentanut ne merkiksi hänen mielisuosiostansa minua kohtaan.\"\n\nVarhain aamulla 11 p. toukokuuta ratsastin Pusehista raunioille, jotka\novat tuskin yhden farsahin päässä sieltä. Tie kulkee pitkin Rahmedin\nvuorta. Eräs persialainen tuli minun kanssani, mutta koska aioin jäädä\nsinne koko aamupäiväksi, lähetin sekä hänet että hevoset heti takaisin\nja jäin yksinäni noitten sanomattoman suuremmoisten raunioitten luokse.\nJo kaukaa valtaa katsojaa hämmästys ja ihmettely nähdessään nämät\nkadonneen suuruuden ikimuinaiset jäännökset. Viivyin siellä kauvan\npiirtääkseni patsaita ja korkokuvia, ja ainoa, joka huviani häiritsi\ntänä unhoittumattomana päivänä, oli tuo rasittava kuumuus ja\nmoskiittolaumat, jotka tuhansittain vainosivat minua, mihin ikinä\nmenin. Oli käsittämätöntä mistä ne tulivat ja mitenkä ne saattoivat\ntunkeutua korviin ja nenään, vaikka minulla oli suurin osa päästä\nkäärittynä nenäliinoihin ja sitäpaitsi poltin tupakkaa. Mutta yhden\npäivän viipyminen Persepoliksen raunioilla ei riitä niitten selvään\nkertomiseen; seuraan sentähden nytkin prof. Justin esitystä.\n\nTasanteen luoteisesta kulmasta johtaa jättiläisportaat alimmaiselle\npenkereelle. Portaat ovat valkoisista marmorilohkareista ja niin\nsuuret, että samasta lohkareesta on hakattu monta askelta; ne ovat niin\nleveät ja askeleet niin matalat, että niitä myöten mahtuu kymmenen\nratsastajaa vieretysten ajamaan ylös. Kun tullaan penkereelle ylös,\nhuomaa ensin Kserkseen etehisen, jonka läntiset ja itäiset pääkäytävät\nvielä ovat jälellä, sekä kaksi niistä pylväistä, jotka muinen\nkannattivat puista kattoa. Etehisen lattiana on tavattoman suuret,\nkiilloitetut marmorilevyt ja pääkäytävien sivuissa on neljä, kivestä\nhakattua sfinksiä. Ne ovat 6 metriä korkeat ja niiden voimakkaat\njänteet ja tarmokas ryhti osoittaa babyloonialaisten mestarien taitoa.\nSfinksien päätä on ihmiskäsi rumentanut, mutta ne kähärät, jotka\nkuvaavat partaa ja kylkikarvoja ruumiissa ja jotka ovat täydellisen\nmestarin veistämät, ovat vielä hyvin säilyneet. Sfinksien kaulassa\nriippuu somasti tehtyjä vitjoja ja koristeita.\n\nKserkseen pääkäytävän takana johtaa taas toiset portaat ylös toiselle\npenkereelle. Porraskäytävän sivumuurissa on moniaita korkokuvia. Siinä\nnäkee linnanvahteja pitkissä, meedialaisissa viitoissa, viinet selässä\nja pitkät miekat käsissä; härkää repivä jalopeura näkyy monin paikoin,\nedelleen näkyy edustajia kaikista Kserkseen valloittamista kansoista,\nkukin kansallispuvussaan, tarjoovan kuninkaalle antimiaan ja verojaan.\nTällä penkereellä sijaitsi Kserkseen linna. Siinä oli suuri sali, jonka\nkattoa kannatti 36 pylvästä, näitten häränpään muotoiset kapiteelit\nkannattavat kattohirsiä. Itä-, pohjois- ja länsipuolella oli\npylväskäytäviä, kussakin kuusi paria pylväitä. Luultavaa on, että nämät\npylväät kannattivat hirsiä, joista kalliita kankaita riippui, niinkuin\nEsterin kirjassa (1: 6) luetaan: \"siellä riippuivat valkeat,\nviheriäiset ja sinervät seinävaatteet, yhteensidotut kalliilla\nliinasilla ja purppuraisilla siteillä hopearenkaissa, marmorikivisten\npatsaitten päällä\", ja epäilemättä tarjosivat palatsin sisimmät salit\nsaman komean näön kuin kuningas Ahasveruksen palatsi Susanissa, jossa\n\"vuoteet olivat kullasta ja hopeasta, permanto oli laskettu\nviheriäisistä, valkeista, keltaisista ja mustista marmorikivistä.\"\n\nHeti tämän eteläpuolella on Dareion palatsi, jossa on suuri sali\nkeskellä ja kahdeksan sivuhuonetta, sekä avonainen pylväskäytävä.\nEräässä paikassa on marmoriin piirretty seuraava kirjoitus: \"Darajavus,\nsuurkuningas, kuninkaitten kuningas, Hystaspeen poika, on rakentanut\ntämän palatsin\", ja palatsin rappusessa, jonka Artakserkses III Okhus\nrakensi, on muun muassa näin piirretty: \"nämät kiviraput olen minä\nitselleni rakentanut.\"\n\nTästä Dareion palatsista, joka sijaitsee ylinnä muita penkereellä,\ntullaan Kserkseen toiseen palatsiin; tässä oli sali, jonka kattoa\nkannatti 36 pylvästä ja 12 pylväästä muodostettu pylväskäytävä. Sivulla\noli neljä huonetta. Täällä näkee taas vartiomiesten ja veronalaisten\nkansojen kuvia, ja kaakkoisen huoneen sisäseinässä on kuvattu\npalvelioita kantaen täysinäisiä vateja, viinipulloja ja teurastettuja\nlampaita, tästä sopii päättää, että nämät ovat palatsin vartiahuoneen\nja ruokasalin raunioita. Ovenkamanoissa on kuninkaan kuva ja seuraava\nkirjoitus; \"Khsajassa, (Kserkses) suurkuningas, kuninkaitten kuningas\",\nkuningas Darajavuksen poika, Akhemenilainen.\n\nKauvimpana idässä on Dareion rakentama 100 pylvään palatsi. Joka sivu\non yli 67 m pitkä, siinä on kaksi sisäänkäytävää, ja on sisältä\nvarustettu 9 komerolla. Pääkäytävien sisäsivuja kaunistaa runsaat\nkorkokuvat. Muun muassa näkee siinä kuningas Dareion istuvan\nvaltaistuimellaan, hovimiesten ja valloitettujen kansojen ympäröimänä,\ntahi on hän kuvattu taistelemassa ahrimanilaisen pedon kanssa.\n\nVuoreen, penkereen yläpuolella, on hakattu kolme kuningashautaa. Haudan\netusivu on muodostettu mahtavaksi koloksi kallioon ja se on ristin\nmuotoinen, jonka vaakasuorana osana on sirosti hakattu friisi ja sitä\nkannattaa neljä pylvästä kiinni seinämässä. Molempien keskimäisten\npylvästen välillä on portti, joka johtaa kalliohautaan; tämä on tilava\nrotko, jota persialaiset paimenet käyttävät varastohuoneenansa\npaimentaessaan laumojaan Merdashttasangolla. Ristin muotoisen fasaadin\nylimmäiseen koloon on hakattu kuvaryhmä esittäen kaksi riviä miehiä,\ntoinen toisensa ylitse, jotka jonkillaisella alustalla kannattavat\ntulialttarin edessä polvistuvaa ruhtinasta. Ylinnä leijailee ruhtinaan\nhenki, levitetyin siivin, noustakseen haudan pimeästä kammiosta\ntaivaalliseen asuntoon. Läheisessä Nakshi Rustam-vuoressa on neljä\nsamankaltaista kalliohautaa ja niissä lepäävät muun muassa kuningas\nDareio I, Kserkses ja Dareio Kodomanno. Ensimainituilta haudoilta on\nihana näköala Persepoliksen raunioille: oikealla on Kserkseen\npääkäytävä ja palatsi, vasemmalla Dareion palatsi ja lähinnä 100\npylvään palatsi. Koko penkereellä on ainoastaan 13 pylvästä paikallaan,\nmuut ovat maahan kukistetut, mutta pirstaleet näkyvät vielä ja jalustat\nosoittavat paikan, jossa ne kerran ovat seisoneet. Muutamia ovat\nmaanjäristykset kaataneet, toisia ovat myöhemmän ajan raakalais\nsukupolvet väkivaltaisesti raastaneet. Tuhannet sisiliskot ja käärmeet\nasustavat nyt näissä pylväistä, sfinkseistä ja rapuista muodostuneissa\nraunioissa, jotka ovat muinaisten upeiden palatsien jäännöksiä, missä\noli äärettömiä rikkauksia, ja joissa mahtavat kuninkaat elivät\nloistossa ja komeudessa, ja niissä kalliohaudoissa, joissa kerran\nylpeät hallitsiat lepäsivät kulta-arkuissa, ryömii nyt skorpiooneja\ny.m. matelevaisia. Kentällä, jossa Dareio ja Kserkses tarkastivat\nlukemattomia sotalaumojansa, paimentavat nyt köyhät paimenet\nkarjalaumojansa, ja missä Polvarvirta muinoin, järjestetyllä\nmaakastelemislaitoksella tuotti hedelmällisyyttä ja runsaita laihoja,\nsiellä kasvaa nyt ainoastaan erämaan kuivia ohdakkeita ja kuihtunutta\nruohoa. Mitä liikettä ja elämää olikaan silloin täällä, kukoistavan ja\nmahtavan valtakunnan sydämmessä, josta Kyyros ylpeillen saattoi lausua:\n\"minun isieni valtakunta ulottuu niin kauvaksi etelään, missä ei\nkuumuudelta voida asua, ja pohjoiseen päin hamaan jään kytkemiin\nseutuihin saakka; mitä niiden välillä on, tottelee satraappeja.\" Mutta\nnyt on toisin. Kuolon hiljaisuus vallitsee nyt tällä muistorikkaalla\npaikalla, haudan hiljaisuus, joka ehdottomasti saattaa kuuntelemaan\nmoskiittojen hyrinää ja säpsähtämään sannassa liikkuvaa sisiliskoa,\njoka vähän väliä ja varovaisesti, mutta uteliaasti vilkaisee kivien\ntakaa — ja tuo haalea, punakellertävä erämaanväri tekee tämän kuvan\nvielä autiommaksi ja juhlallisemmaksi. Mutta vaikka hävityksen\nkauhistus niin monta kertaa onkin kaupunkia kohdannut, tekevät\nPersepoliksen rauniot vieläkin mahtavan ja valtavan vaikutuksen\nyksinäiseen vaeltajaan. Ei ollut minunkaan helppo lähteä\nPersepoliksesta, vaikka illanvarjot jo laskeusivat vuorten kylkiin,\nsilloin vasta minäkin palasin jalkaisin Pusehin majataloon.\n\nOn ihmeellistä, ettei veden ja ilman hävittävä voima ole 2,400 vuodessa\nkuluttaneet pois kiilakirjoitusta ja noita hienoja korkokuvia. Sekä\nkirjoitus että kuvat näkyvät niin selvästi, kuin olisi kivenhakkaaja\nvasta muutamia päiviä sitte työnsä lopettanut. Täällä löydetyistä\nkirjoituksista onkin saatu moni tärkeä tieto Persian muinaisista\nvaiheista. Tekisi mieli epäillä historian todistusta nähdessään\ntämän aution ja kuolleen seudun, jos eivät kivet itse puhuisi ja\nselvin sanoin ilmoittaisi korkeata alkuperäänsä. Paikottain ei\nmarmorilohkareitten pinta ole kadottanut kiiltoansakaan, vaan se on\nniin kirkas, että se ikäänkuin peili heijastaa esineet, ja kuitenkin on\nPersepolis altisna pohjois-, länsi- ja etelätuulille, jotka 24\nvuosisataa ovat, ajaneet Merdasht-tasangon lentohiekkaa raunioita\nkohti. Kun ei voi huomata, että hiekka olisi millään tavalla hangannut\ntahi syövyttänyt veistokuvia, otaksutaan että muinaiset persialaiset\nosasi valmistaa ja karaista kiveä, työn päätettyään, suojellaksensa\nnäitä teoksia ilmoilta ja tuulilta, sekä siten säilyttääkseen suurten\nkuninkaitten muiston kauvaksi jälkimaailmalle. Toisen selityksen\nnäitten muistomerkkien säilyttämisestä saamme siitä, että tässä osassa\nmaata harvoin sataa, että tuulen voima siellä ei ole erittäin suuri, ja\nettä ohdakkeet ja ruoho jossain määrin sitovat Merdasht-tasangon pölyä.\n\nEnsimmäinen kova isku kohtasi Persepolista, kun Aleksanteri Suuri v.\n331 e.Kr. kulkiessaan Baabelista Susaan valloitti nuo nykyään rauniona\nolevat kuninkaanlinnat, sekä ryösti läheisen Istakr-kaupungin. Täällä\nanasti hän Kyyron ajoilta asti kokoontuneet aarteet, joitten arvo nousi\nnoin 8,400,000,000 markkaan ja talvehti sotaretkestä väsyneitten\nmiestensä kanssa Persepoliksessa, jossa elettiin täydessä humussa.\nKerran juovuspäissään poltatti hän kuninkaanlinnan, mutta kuuluu sitten\nkatuneen tätä tekoa. Tällä välin oli vihollinen Dareio Kodomanno\npaennut Ekbatanaan, jossa hän valmistelihe viimeiseen epätoivoiseen\ntaisteluun valtakunnan itsenäisyyden puolesta. Tähän ei hän\nkuitenkaan joutunut osaa ottamaan, sillä hänen omat satraappinsa\nsalamurhauttivat hänet. Ekbatana lankesi Aleksanterin käsiin, ja Dareio\nKodomannon ruumiin lähetti hän Persepolikseen, jossa se haudattiin\nAkhemenilais-kalliohautoihin.\n\nParthilaisen kuningassuvun aikana kadotti Persepolis merkityksensä, ja\nhallitusistuin muutettiin Seleukiaan, Tigris-virran varrelle, vaan\nSassaniidein aikana joutui vanha pääkaupunki taas kukoistukseen. Mutta\nkuoloniskun sai se kuitenkin arapialaisilta, jotka Jetsdegerdin\nhallitessa (v. 632-651) hävittivät peraialaissuuruuden ja loiston\nviimeisen jäännöksen. Vielä näkee Persepoliksen raunioilla jälkiä\nheidän hurjasta riehunnastaan, sillä he näkivät hyväksi rumentaa\nmelkein kaikkien kuvien ja sfinksien päät, koska sunniittien\nmuhamettilaisuus kieltää tunnustajiaan kuvaamasta ihmiskasvoja.\n\nMutta, kysynee joku, mitä Persian kansa ajattelee näistä kadonneen\nsuuruuden suuremmoisista muistomerkeistä? Kyyrosta, Dareiosta ja\nKserkseestä ei persialaisella talonpojalla ole aavistustakaan. Hän\nluulottelee sen sijaan Persepoliksen olevan sankarikuninkaan Djemshidin\ntyötä, tämän kuninkaan, josta Fideusi kertoo monta merkillistä\nsatua ja seikkailua suuressa sankarrunossaan \"Shahnameh\" eli\n\"kuningastenkirjassa\", ja Persepolis nimi on persialaiselle ihan\ntuntematon. Hän antaa paikalle nimen Taht-i-Djemshia, s.o. Djemshidin\nvaltaistuin.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nMuutama päivä Shiratsissa.\n\n\nIllalla lähdin Pusehin asemalta kahdella oivallisella hevosella.\nOppaani oli neekeri, vaikka ei ihan täysiverinen. Persepoliksen rauniot\nnäkyvät kauaksi ja viimeisen kerran käännyttyäni satulassa ja\nlähetettyäni sinne vielä jäähyväistervehdyksen, jatkoimme matkaamme\nhyvää vauhtia, kunnes jouduimme laajalle suomaalle, jonka yli käydään\nkapeata kivikatua myöden. Suuret kalat uivat vesikasvien ja levien\nvälissä, ja sammakot kurnuttelivat yksitoikkoisesti iltalauluaan. Suo\nsaa vetensä Polvar-joesta, jonka yli päästään korkeata, kivestä tehtyä\nkaarisiltaa myöden. Joki on tällä kohdalla jotenkin leveä; vesi on\nsakeata, mutta kalarikasta, ja juotettuamme siinä hevosemme, jatkoimme\nmatkaamme Sergunin kauniisti siatsevalle asemalle. Seuraavana päivänä\n12 p. toukok. lähdin aamuhämärässä Sergunista. Tie on täällä hyvin\nhuono, kiviperäinen ja liukas, ja seutu mäkistä, joten nousu on sangen\nvaivalloista. Lukemattomat karjalaumat käyvät laaksoissa laitumella ja\npaimentolaiset ovat pystyttäneet mustat telttansa vuorenrinteille.\nKaivetut kanavat, jotka johtavat korkeampien vuoriseutujen kirkkaita\nvesiä pitkin vuorten sivuja alas, ilmoittavat että olemme lähellä\nkaupunkia, ja tuuli tuo silloin tällöin suloisen ruusun- ja\nkypsien hedelmien tuoksun ylös laaksosta. Nyt kohtaa meitä monta\nmuulikaravaania, jotka raskaine tavarakääröineen jatkavat vaivalloista\nkulkuansa Farsistanin vuorten yli suuren valtakunnan sisämaihin.\nPersialaisia talonpoikia kuljettaa aaseilla maanhedelmiä, ja dervishejä\nistuu tiensivussa kuroitetuin käsin. Näin ratsastamme mutkielevaa tietä\nkiihkeästi odottaen, kunnes vihdoin saavumme jyrkästi esiinpistävälle\nkallioryhmälle. Vasemmalla avautuu nyt äkkiä laakso, ja taustassa,\nsyvällä jalkojen alla, leviää laaja tasanko, jonka keskellä on suuri\nkaupunki ja sen ympärillä puutarhoja ja kypressejä. Tämä on laulujen\nylistämä Shirats, valtakunnan eteläinen pääkaupunki. Persialaisella on\ntapana, tätä kaupunkia nähdessään, huudahtaa: \"Allah ekbär\" ja siksi\nonkin solalla nimenä \"Teng-i-Allah ekbär\" s.o. \"Jumala on suuri\"\nniminen sola, ja suuremmoinen ja unhoittumaton onkin todella se näky,\njoka tässä kohtaa matkustajan silmiä.\n\nShirats on epäilemättä Persian kaunein kaupunki. Kypressitarhat,\nviinit, vuoden umpeen kukoistavat ruusut, iäti sininen taivas ja\niloinen väestö, ne ovat tehneet tämän kaupungin niin kuuluisaksi koko\nmuhamettiläis-maailmassa. Sinne saapuukin paljon matkustajia\nkaukaisista maista käydäkseen siellä Saadin ja Hafiksen haudoilla.\nKaupungilla on erinomainen asema vuorten suojaamalla tasangolla.\nPuutarhat ovat kauneutensa ja rehevyytensä puolesta verrattavat\nainoastaan Ispahanin puutarhoihin. Viini kehutaan parhaimmaksi koko\nPersiassa; se on makeata, mutta tulista ja juovuttavaa, maultaan\nmuistuttaa se sherryä. Shirats on ruusujen kaupunki ja ruusuja onkin\nsiellä niin runsaasti, ja ne ovat niin suuria ja niin sulotuoksuisia,\nettä kauvan saanee hakea niitten vertaisia. Ilma on sanomattoman\npuhdasta ja kirkasta, ja harvoin on taivas siellä pilvessä. Hyvä\nilmanala onkin vaikuttanut sen, että Shiratsin asukkaat ovat\nvilkkaammat ja iloisemmat kuin minkään muun kaupungin väestö Persiassa.\nKun Shiratsissa valmistetaan paljon viiniä, ei siellä niin ankarasti\nnoudateta koraanin sääntöä, joka kieltää viininjuonnin. Päinvastoin,\nkaupunkilaiset kokoontuvat mielellään iloisiin seuroihin ja kuuluvat\nsilloin nauttivan suuret määrät tuota väkevää viiniä. Juopunut\nPersialainen ei kuljeskele kaduilla hoiperrellen ja laulaen, ei hän\nmyös itke, eikä ryhdy tappelemaan, vaan hän menee heti maata.\nShiratsilaiset rakastavat myös tanssia ja laulua, ja moni heistä\nviettää iltansa ja yönsä katsellen iloisten ja vallattomien\ntanssijattarien enemmän tai vähemmän somia taide-esityksiä.\n\nKuljettuamme kapeata laaksonsuuta, tulemme tasaiselle lakeudelle jonka\nläpi kulkee luotisuora tie ja sen sivulla yksityisiä taloja. Mitä\nenemmän kaupunkia lähenemme, sitä tiheämmässä on taloja, kunnes tie\nlopulta jatkuu Shiratsin suurimpana ja pisimpänä katuna. Niinkuin jo\nennen mainitsin, oli tohtori Hybennet sähköittänyt herra Farguesille\nminun tulostani ja sitäpaitsi oli minulla hänelle kaksi kirjettä,\ntoinen t:ri Tholotsanilta ja toinen Hybennetiltä. Menin sentähden\nsuoraan sähkölennätinasemalle, tämä oli suuri, muhkea rakennus,\nsotamiehiä portilla vartioimassa, ja pihalla pitkänlainen vesi-allas\nkultakaloineen; siinä kuvastuivat sen ympärillä olevan puutarhan\npoppelit ja ruusupensaat. Lähetettyäni pois miehen ja hevoset, astuin\nsähkölennätinasemaan, jossa herra Fargues itse tuli minua vastaan\nlausuen minut mitä kohteliaimmalla ja herttaisimmalla tavalla\ntervetulleeksi. Me menimme hänen upeasti kalustettuun salonkiinsa,\njossa joka askeleellaan melkein keinui pehmeillä matoilla ja jossa\nvanhat, kallisarvoiset pronssikalut koristivat seiniä. Mutta koska\nvielä olin tomuisissa ratsastussaappaissani ja kuluneissa\nmatkavaatteissani, enkä moneen päivään ollut likeisemmässä tekemisessä\nveden kanssa, vetäydyin huoneisiini, sillä niitä oli jo kaksi valmiina\nminua varten. Virkistävän kylvyn ja lyhyen levon perästä, söimme k:lo 8\npäivällisen, jossa jokaisella uudella ruokalajilla oli eri viininsä,\neipä edes Reini-viiniä eikä samppanjaa puuttunut. Jälkiruoan perästä\ntoi palvelija kukkuraisen vadin aprikooseja, viinirypäleitä,\nsaksanpähkinöitä ja kirsimarjoja. Viimeiseksi juotiin kahvia \"à la\nturka\", ja poltettiin kaljaania, vesipiippua, sanalla sanoen, tämä oli\npäivällinen, joka sai minut unhoittamaan edellisten päivien niukat\nateriat.\n\nHerra Fargues, joka on ranskalainen, on 50 vuotias, hän on tarmokkaan\nnäköinen, on vähäläntäinen, mutta vahvarakenteinen. Hän käyttäytyy\ntyyneesti ja arvokkaasti, mutta samalla herttaisesti, on iloinen ja\npuhelias ja sen lisäksi erinomaisen hienosti sivistynyt. Hän luki ennen\nlääketiedettä Pariisissa, mutta teki pienen huviretken Persiaan, jossa\nhän tuli viipyneeksi 20 vuotta. Hän tuntee Persian maantiedon kuin\nviisi sormeansa, lukee ja puhuu persiaa, turkkia ja arabiaa, sekä osaa\nmyös selitellä kiilakirjoituksen omituiset merkit ja taitaa\nsanskrittia. Erityisesti harrastaa hän muinaistieteellisiä tutkimuksia,\njoita hänellä heti Shiratsin lähellä on tyhjentymätön varasto, sekä\ntutkii babiitein pyhiä kirjoja. Niinkuin jo ennen olen maininnut, ovat\nbabit uskonlahko, joka perusti 40 vuosiluvulla eräs pyhä seidi,\n(profeetan jälkeläinen), joka nimitti itsensä Babeddiksi, eli \"uskon\nportiksi\". Kammottavia ovat kertomukset siitä väkivallasta, jota\nhallitus näki hyväksi käyttää tätä uutta lahkoa vastaan, jonka\ntunnustajien luku kasvoi päivä päivältä. Hirvittävimpiä kidutuksia\nkeksittiin tekemään heidän kuolontaistelunsa mestauspaikalla niin\npitkälliseksi ja tuskalliseksi kuin suinkin. He kaivettiin kurkkua,\nmyöten sammuttamattomaan kalkkiin; he ripustettiin jaloistaan,\nrakennusten päätyyn, josta kuolema joskus vasta usean vuorokauden\nperästä heidät vaivoista pelasti ja jossa odottavat kaarneet olivat\nvartioimassa, he käärittiin naftanliottamiin mattoihin, jotka sitte\nsytytettiin: heitä laahattiin katuja pitkin, kunnes ruumiinsa oli ihan\nrikkiraadeltu ja lihavien ruumiiseen leikattiin reikä ihoon ja siihen\nasetettiin palavia vahakynttilöitä — ja kun vaha oli sulanut, piti\nruumiin oma rasva kynttiläsydämen palamassa j.n.e. Babismia ei\nkuitenkaan ole saatu tukahutetuksi, vaan on sittemmin yhä kehittynyt\nsuurimmassa salaisuudessa. Sen tunnustajat ovat keksineet merkkipuheen,\njonka avulla he toisiaan ymmärtävät. Fargues osaa tätäkin ja hän on\nmitä tutunomaisimmalla kannalla babilaisten ja heidän ylimmäisen\npappinsa kanssa Shiratsissa.\n\nHänellä on hallussaan heidän pyhät kirjansa, jossa opin perusteet ovat,\nja hän aikoo julaista ne, jahka hän palaa Ranskaan. Sitä ennen hän ei\ntahdo sitä tehdä, sillä hallitus saattaisi karkoittaa hänet maasta\npois, se kun pelkää lahkon saavan tunnustajia myös Persian ulkopuolella\nja siten vahvistuvan. Pitkänä oloaikanansa Shiratsissa ei Fargues ole\nlaiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta kokoamaan aineksia tähän\nomituiseen ja mielenkiintoa herättävään uskontoon. Joutuessaan\njonkun babilaisen yhteyteen, tekeytyy hän ensin babismille ihan\ntuntemattomaksi ja vieraaksi mainiten tätä arkaa asiaa vaan ihan\nsivumennen. Babilainen vannoo silloin ettei hän koskaan ole kuullut\npuhuttavankaan semmoisesta opista, mutta kun Fargues merkkipuheella on\nvakuuttanut olevansa siinä yhtä perehtynyt kuin tämä vieraskin, käy\ntämä tavallisesti avonaiseksi ja puheliaaksi, ja Fargues saa tietää,\nmitä hän haluaakin.\n\nShiratsissa asuu toinenkin ranskalainen, herra Decroix, opettajana\nSel-i-Sultanin 18 vuotiaalle pojalle, prinssi Djellal-ed-Dauleh. Tämä\nasustaa nimittäin Shiratsissa, jossa hän, vaikka ainoastaan nimeksi, on\nkuvernöörinä. Herra Decroix hyväntahtoisesti esitti minut prinssille,\njoka vastaanotti minut eräänä iltana kello 8. Tullessamme aidattuun\npuutarhaan, vastasi kamariherra, että prinssi siliä hetkellä nukkui\npäivällisuntaan haaremissaan, jonkatähden me asetuimme eräälle\nsohvalle, johon heti tuotiin kynttilöitä, teetä ja sikaaria. Tunnin\nodotettuamme tuli prinssi, hieroen vielä unenpörröksissä silmiään. Hän\noli pieni, parraton, hyvin lihava nuorukainen, ystävällinen ja\nmiellyttävä ulkomuodoltaan. Kumarruin nöyrästi maahan asti, johon\nprinssi vastasi kuninkaallisesti päätään nyökäten, jonka perästä hän\nkätteli minua sanoen: \"bonjour, monsieur\" (hyvää päivää herrani). Sitte\nkäski hän meidän istua ja jatkaa sikaarinpolttoa, jolla aikaa hän\ntarkkaan kyseli matkastani, varoitti minua Busherin ilmastosta ja käski\nminun varomaan kuumetta tuottavaa vettä. Sitte kyseli hän, kaikki\nhyvällä ranskankielellä, puhuinko persiankieltä. Vastasin olleeni\ntilaisuudessa oppimaan ainoastaan matkaa varten tarpeellisimmat sanat\nja lauseparret, jolloin prinssi huudahti: \"mitkä ne ovat, luetelkaa!\"\nMinä latelin silloin niitä kysymyksiä, joita tavallisesti tein\nasemapaikoilla niinkuin: aja asb haser est? tjaj dared, tjaj haser kun!\nbalakhaneh khob est? sjend farsakh aes intja ta mensil est? j.n.e.[22]\nTämä huvitti prinssiä sanomattomasti, ja hän nauroi niin että hänen\nsuurella vatsallaan oli täysi vaiva seurata muassa. Epäilemättä olivat\nnämät lauseet hänen mielestään keisarillisessa palatsissa vähän liiaksi\njokapäiväisiä, mutta siitä huolimatta huudahti hän: \"kheili khob!\"\n\"sangen hyvin!\" Prinssin lempihuveja oli metsästäminen ja hän oli\ntänäpäivänä ollut metsästämässä gaselleja Shiratsin lähellä. Hän vihaa\nenglantilaisia ylön määrin, mutta itse on hän shaahin erinomainen\nsuosikki. Viimein käski hän minun seuraavana päivänä tehdä retken\nShiratsissa ja sen ympäristössä ja lupasi lähettää pari arapialaista\nhevosta ja tallirengin herra Decroixin taloon. Tunnin päästä hyvästeli\nhän meitä armollisesti päätään nyökäten.\n\nSeuraavana päivänä ratsastimme siis, herra Decroix ja minä, prinssin\nhevosella, seurassamme \"guhlam\" eli tallirenki. Ensin kävimme laajoissa\nbasaareissa, jotka ovat hirveän likaiset, mutta tilavammat ja\nkorkeammat kuin monessa muussa Persian kaupungissa. Keskellä on ojanne,\njota käytetään sekä rikkaläjien mukavuuspaikkana, kuin myös kuolleitten\nkoirien ja mätänevien jätteiden koontipaikkana, nämät heitetään sinne\nmyymälöistä ja niistä leviää sietämätön löyhkä noihin pitkiin\nkäytävänmuotoisiin myymälöihin. Siinä basaarin osassa, jossa\nhedelmänmyyjät olivat, löytyi uskomattoman paljon hedelmiä, enimmäkseen\nviinirypäleitä, sekä hilloja ja konvehteja. Eräässä toisessa osassa\nolivat läkkiseppien myymälät ja työpajat. Nämät käsityöläiset ovat\nsangen taitavia ammatissaan ja käyttävät vasaraa nopeaan ja varmasti.\nMuissa pienissä tehtaissa valmistellaan mattoja, lakkeja, huiveja,\ntohveleita y.m.s. ja likittyvillä keksimme myymälän, jossa puhdistetaan\nvilloja. Puhdistaminen tapahtuu sangen yksinkertaisella, mutta\nälykkäällä koneella; tämä on iso puukari eli jousi, jonka molempia\npäitä yhdistää vahva, pingoitettu seililanka. Lyömällä jännettä\npuukapulalla, saatetaan tämä väräjämään, ja kun se silloin viedään\nvillojen yhteyteen, saatetaan nekin liikkeeseen ja puhdistuvat silloin\ntomusta ja muusta liasta. Kun jännettä lyödään, syntyy kumea ääni,\njosta eräs ranskalainen nainen on saanut syytä matkakertomuksessaan\npuhua persialaisten alkuperäisistä \"harpuista.\"\n\nRatsastettuamme muutamia pitkiä, ahtaita ja mutkaisia katuja, tulimme\nmaaseudulle ja suuntasimme matkamme varsinaisen kuvernöörin Dillkahshah\nnimistä palatsia kohti, jota ympäröi suuremmoinen puutarha\nvesialtaineen ja putouksineen. Sitte katselimme Tjehel Tannia ja\nHaeft-Tannia, s.o. 40 ja 7 dervishin hautoja. Näitä molempia pyhiä\npaikkoja ympäröi korkeat muurit sekä kypressi- ja poppeliaidat.\nJokapäivä menee sinne joukottain dervishejä pitämään hartautta\nedesmenneitten veljien haudoilla. Molemmilla paikoilla tarjoaa eräs\ndervishi teetä ja kaljaania, ja rukouksen pidettyään nauttivatkin\nuseimmat pyhiinvaeltajat näitä.\n\nDervishiläisyys on laitos, joka on levinnyt kaikkialle Itämailla.\nDervishit ovat Islannin munkkia, sillä dervishit yhtyvät ja muodostavat\nveljeysliittoja, joitten \"pirillä\" eli päämiehellä on oikeus vaatia\njäseniltä ja oppilailta alamaisinta kuuliaisuutta. Itämaalaiset\npukeuvat dervishikaapuun osaksi uskonnollisesta haaveilusta, osaksi\nköyhyydestä ja laiskuudesta. Moni muinoin rikas ja mahtava\npersialainen, jonka kohtalon kovuus on kerjäläiseksi saattanut, rupeaa\ndervishiksi. Jokaisella dervishikunnalla on ohjeensa ja sääntönsä. Kun\ntoinen käskee jäsenensä alinomaa hiljaisesti miettimään maallisen\nelämän lyhyyttä ja epävakaisuutta verrattuna Jumalan loppumattomaan\nviisauteen ja kaikkivaltaan, käskee toinen tunnustajansa päivän\nnoususta sen laskuun asti huutaa: \"Allahum, Allahum!\" (o Jumala) tahi\n\"Ja hu, ja haki\" (Hän on vanhurskas.) Usein kuulee basaareissa ja\nkaduilla dervishejä, jotka tästä ijankaikkisesta huutamisesta ovat niin\nnäännyksissä, että äänet ovat enemmän puolitukehtunutta korinaa, kuin\noikeita sanoja. Toiset dervishikunnat määräävät veljiä tekemään\ntoivioretkiä profeettain haudalle, tahi lyömään oikealla kädellä\nrintansa vasenta sivua, tahi haavoittamaan olkapäitään rautavitjoilla.\nTämä itsensäkiduttaminen on dervishilaitoksen uskonvimman huippu. Olen\nnähnyt monta tähän viimemainittuun luokkaan kuuluvaa dervishiä. Ne ovat\nusein alastomat, paitsi lanteilla on heillä verho, ihonväri\nmustanruskea auringonpaahteesta ja liasta, parta ja hiukset pitkät ja\ntakkuiset ja olkapäät haavoja täynnä.\n\nDervishiä kaikki kunnioittavat ja käydessään kadulla tai basaarissa\nympäröi häntä aina hurskas kuuliakunta. Hänellä on vapaa pääsy\nniinhyvin alhaiseen mökkiin kuin rikkaan palatsiin ja se osoittaisi\nsuurinta jumalattomuutta jos käskisi dervishin pois, tahi kieltäisi\nantamasta hänelle rahaa. Sauva kädessä ja kokospähkinä-kuorinen\nsäästölaatikko nauhassa kaulan ympärillä vaeltaa hän kaupungista\nkaupunkiin, eikä hänen tarvitse koskaan ajatella huomispäivää, sillä\nhän saa ruuan ja asunnon mihin hän tulee. Näyttääkseni millä tavalla\ndervishit käsittävät asemansa, esitän tässä muutamia juttuja ja\nsääntöjä suurelta dervishiltä, ajattelialta ja runoilialta,\nSaadilta.[23] Eräs kuuluu näin: \"Joukko tyhjäntoimittajia moitti erästä\ndervishiä ja he puhuivat hänestä sopimattomia. Tästä loukkaantuneena\nvalitti hän dervishikunnan päällikölle, kertoen mitä oli tapahtunut.\nPäällikkö vastasi: 'oi minun poikani, dervishien munkkipuku on\nnöyryyden puku. Se, joka tässä viitassa ei voi kärsiä vastuksia,\nmielipahaa, on julkea, eikä ansaitse saada kantaa munkkipukua.' — Eräs\nkuningas katseli halveksien muuatta dervishijoukkoa. Joku heistä\nhuomasi tämän ja sanoi: 'oi kuningas, tässä maassa olemme sinua\nalhaisemmat vallassa, mutta me olemme onnellisemmat kuin sinä,\nsillä me olemme tyytyväiset, me olemme sinun vertaisesi kuolemassa, ja\nenemmän kuin sinä ylösnousemisessa.' Dervishien säännöt ovat:\nrukoileminen, hyvien töitten tekeminen, jumalanpalvelus, kuuliaisuus,\nhyväntekeväisyys, kohtuullisuus, yhden Jumalan tunnustaminen ja häneen\nluottaminen, itsensä kieltäminen ja kärsivällisyys. Jokainen, jolla on\nnämät ominaisuudet, on totinen dervishi, olkoon hän sitte puettu vaikka\nrikkaitten viittaan. Mutta jokainen, joka puhuu kevytmielisiä sanoja,\nhalveksii rukousta, on himojensa orja, joka viettää päivänsä huveissa,\nja yönsä aamunkoittoon asti unhotuksen unessa, joka syö kaikkea, mitä\nhän saa, ja puhuu kaikkea, mitä kielellensä tulee, se on irstas\nihminen 'vaikka hän olisikin puettuna köyhien kaapuun.' — Dervishin\nulkomuoto on paikattu puku ja kerityt hiukset, mutta todellinen\ndervishi on se, jonka sydän on elävä, ja jonka himo on kuollut.\"\n\nJatkaessa matkaamme, kuljimme useitten puutarhojen läpi, joissa oli\nrunsaasti appelsiinejä ja eräänlaisia kirsikoita, ja joita pienet\nkanavat kastelivat. Viimein jouduimme erääseen linnaan nimeltä\nBakh-i-Taht, s.o. \"valtaistuin puutarha\", joka on vaan 30 vuoden vanha,\nmutta kokonaan rappiolla ja raunioina; on vahinko, sillä se siaitsee\nihanimmasti mitä ajatella voi. Linna on rakennettu penkereissä,\nkorkealle kukkulalle ja sen balkongeilta on viehättävä näköala yli\nShiratsin, sen talojen, puutarhojen ja kupoolien yli; kupooleista\nhuomioon astuu se, joka on rakennettu sejd Mir Ahmedin haudalle.\nBagh-i-Tahtin alapuolella on suuri kypressitarha ja vesi-allas, jonka\nvesi nyt on kuivunut.\n\nUseita kilometriä Shiratsin ulkopuolella alkaa pieni, Kuh Rud-niminen\npuro, joka eräässä kohden muodostaa matalan putouksen. Tässä\npyydystelevät persialaiset suuret määrät kaloja, jolloin he\nmenettelevät seuraavalla viekkaalla tavalla. He kaivavat varsinaisen\njoen vuonan sivulle pienen kanavan, ja sen he siellä täällä\nlevittelevät altaiksi, joitten läpi vesi juoksee. Kun nyt mullot ja\nraudut suurissa parvissa nousevat jokea ylös ja hyppivät putouksen yli,\njoutuvat muutamat sivukanaviin ja altaisiin ja pyydystetään helposti\nsiten, että viimemainittujen suut tukitaan.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nHautoja Shiratsissa.\n\n\nMatkamme kävi eräälle hautausmaalle, joka erityisesti herättää\nmeikäläisen huomiota. Siellä on nimittäin haudattuna eräs ruotsalainen\nlääkäri, tohtori Fagergren, joka 30 vuotta harjoitti lääkärin tointa\nShiratsissa, jossa hän kuoli v. 1878. Tavatessani prof. Vámbéryn,\nkertoi tämä minulle monta hauskaa ja merkillistä seikkaa ruotsalaisesta\nlääkäristä, jonka tykönä Vámbéry asui kuusi viikkoa, ollessaan\nShiratsissa. En saata olla mainitsematta erästä niistä.[24] Vámbéry\nmatkusti, niinkuin tunnettu, Persian läpi turkkilaiseksi dervishiksi\npuettuna. Hänen ulkomuotonsa soveltuu hyvin valepukuun; hän oli antanut\npartansa kasvaa pitkäksi ja takkuiseksi kuin dervishin, ja käärittynä\nrepaleiseen viittaan, turpaani päässä lähti hän Fagergrenin asuntoon,\njossa hän, lausuttuaan tavanmukaisen dervishitervehdyksen: \"ja hu! ja\nhakk!\" sanoi olevansa Bagdadin shekin lähettämä käännyttämään tohtoria\nMuhametin oppiin. Fagergren, tottuneena tämmöisiin käännytystoimiin,\nantoi hänelle rahan ja käski hänet pois, mutta kun dervishi uudisti\npyyntönsä kysyi tohtori mitä todistuksia hänellä oli shekin ihmeitä\ntekevästä voimasta. \"Kyllä\", vastasi dervishi, \"sinä olet frengi\n(eurooppalainen), minä puhuttelen sinua millä kielellä haluat.\" Silloin\nkäski Fagergren hänen puhumaan vähän ruotsia, ja tohtorin suureksi\nihmeeksi, luki tämä repaleinen dervishi muutamia värsyjä Frithiofin\nsadusta. Vámbéry oli nim. jo nuoruudessaan tutkinut tuota Tegnérin\nrunoa alkukielellä. Sopii ajatella, minkä vaikutuksen tämä teki\nruotsalaiseen tohtoriin, joka ei ollut moneen vuoteen kuullut\nainoatakaan ruotsalaista sanaa! Naamioitus putosi heti, ja Vámbéry tuli\nFagergrenin vieraaksi.\n\nFagergrenillä oli pitkällä oloaikanansa Shiratsissa tilaisuus tutkia\npersialaisten tapoja paremmin kuin kellään muulla ja lääkärinä pääsi\nhän muuten salaisiin paikkoihin, jopa haaremiinkin. Hän on kirjoittanut\nkaikesta, mitä hän on kokenut, ja kuollessaan jäi häneltä paljon\nkäsikirjoituksia, joita hän epäilemättä olisi julaissut, jos hän olisi\nsaanut palata Ruotsiin, mutta jotka nyt makaavat unhotettuina\nShiratsissa. Sittemmin tapasin kumminkin tohtori Fagergrenin vävyn,\nkenraali Houtun-Shindlerin, joka tiesi, mistä nämät persialaisten\ntuntemiselle epäilemättä tärkeät paperit olivat löydettävissä, ja hän\nlupasi että hän, tullessaan ensi kerran Shiratsiin, ottaa niistä selvän\nja antaa ne minun käytettäväkseni.\n\nVámbéry kertoo Fagergrenin olleen erittäin rakastettavan, anteliaan ja\nauttavaisen miehen. Kuntoaan sai hän Persiassa osoittaa ei ainoastaan\nlääkärinä vaan myös sotilaana. Niinpä oli hän osallisena ja johti\nBender-Abbaksen rynnäkössä, Hormussalmen pohjoisrannalla helmikuussa\n1855. Tämä kaupunki ynnä siihen kuuluva alue oli annettu Maskatui\nimamille, ehdolla, että hän vuosittain maksaa shaahille rahasumman. Kun\nimami ei täyttynyt velvollisuuttansa, vaan sen sijaan koetti saada\npysyväistä jalansijaa Bendar Abbaksessa, päätti Persian hallitus\nväkisin ottaa saatavansa. Nyt lähetettiin sinne 5,000 miestä, mutta kun\npäälliköt, tavallisuuden mukaan \"keskinäisestä kateudesta\", eivät\nvoineet sopia, eivätkä sitäpaitsi tunteneet seutua, hyväksyttiin\nFagergrenin sotaretki-suunitelma. Kun sotajoukot asetettiin hänen\njohdatettavakseen, onnistui rynnäkkö täydellisesti; arapialaiset\nkadottivat 800 ja persialaiset 50 miestä. Tämä oli onnellisempia\ntaisteluita Nasr-ed-Dinin hallitusaikana. Tohtori Fagergren lausuu\neräässä kirjeessä tästä taistelusta muun muassa: \"persialaisten sodassa\nsaattaa sattumus tahi pikkuseikka vaikuttaa taistelun voittoon tahi\nhäviöön; yksi ainoa sotilas, johon on sattunut kuula, voi saattaa koko\narmeijan kauhuun tahi raivoon; jos vaan onnistuu saamaan kaksi tahi\nkolme liikkeeseen, niin seuraavat ne muut muassa — niinkuin lampaat,\njos on vaara tarjona, tai niinkuin jalopeurat, jos on saaliintoivoa.\nTaistelun päivänä ei ole komentoa eikä kuuliaisuutta, jokainen seuraa\nomaa mieltään... Tulin siihen vakaumukseen, että persialainen sotamies\nsaattaa olla hyvin urhollinen, jos vaan ymmärtää häntä viisaasti\nkäyttää ja herättää hänen intoansa\".[25]\n\nHeti Dillkoshah linnan tuolla puolen on pieni, kivimuurien ympäröimä\npuutarha, jonka kypressien, appelsiinien ja syreenien keskellä on suuri\ntalo ja tämän maakerroksessa suuri hautaholvi. Keskellä lattiaa on\ntäällä marmoriarkku, jossa on kirjoituksia ja sen ympäri metalliaita.\nTässä lepää runoilija Saadi.\n\nShekki Moslih-ed-Din Saadi Shiratsi syntyi, niinkuin nimi ilmoittaa,\nShiratsissa v. 1194 j.Kr., köyhistä vanhemmista. Hän oli dervishi sen\nsanan oikeassa merkityksessä; sillä 20 vuotta elämästään matkusti hän\nkaravaanien kanssa kaikkialla Itämailla, kootakseen elämänkokemustaan\nja aikoi sitten kirjoittaa mitä vaikutuksia hän oli saanut. Niinpä\nlienee hän tehnyt 14 toivioretkeä Mekkaan, käynyt Jerusalemissa ja\nSyyriassa, ja matkustanut itäänpäin aina Balkiin asti. Elämänsä\nloppuosan vietti hän Shiratsissa, kuninkaan hovissa, jossa hän\nsatavuotiaana kuoli. Hänen kirjoituksensa ovat kaikki siveysopillisia\nja ovat itämailla niin levinneet ja niin kuuluisat, että niitten\ntunteminen vielä tänäpäivänä pidetään hyvän kasvatuksen pääehtona.\n\nKuuluisin Saadin kirjoista on Gulistan, eli \"kukkatarha.\" Tämän kirjan\naihe selviää parhaiten kirjoittajan omista sanoista esipuheessa: \"olen\npitänyt esityksen lyhyyttä ansiona, niin että tämä mieluisa puutarha ja\nnäitten tuuheitten hedelmäpuitten tarha on satunaisesti jaettu\nkahdeksaan lukuun, niinkuin paratiisi, (jossa on kahdeksan porttia). Se\non lyhennetty, ettei kukaan ikävystyisi sitä lukiessa. Se puhuu\nkuninkaitten käytöksestä, dervishien tavoista, kohtuullisuuden eduista,\nvaiteliaisuuden hyödystä, rakkaudesta ja nuoruudesta, heikkoudesta\nja vanhuudesta, kasvatuksen vaikutuksesta, säädyllisyydestä\nseuraelämässä.\" Olen jo esittänyt muutamia näytteitä Gulistamin toisesta\nluvusta, tässä vielä yksi ensimmäisestä luvusta: \"Joku oli saavuttanut\ntäydellisyyden painiskelutaidossa. Hän tiesi 360 koukkua ja temppua,\njotka ovat kallisarvoisia tässä toimessa ja joka päivä harjoittelee hän\nniistä yhden. Sattumalta oli hän sydämensopukassaan mieltynyt erään\noppilaansa kauneuteen. Hän opetti tälle 359 temppua, mutta yhden\nkieltäytyi hän opettamasta. Nuori mies oli mainio tässä taidossa ja\nvoimassa. Ei kukaan voinut hänen kanssaan kilpailla ja hän meni niin\npitkälle, että hän sanoi sultaanille: opettajani etevyys minuun\nverrattuna tulee siitä kunnioituksesta, jota häntä kohtaan tunnen, ja\njohtajalle kuuluvasta etuoikeudesta; minä olen hänen vertaisensa tässä\nammatissa. Tämä elämänviisauden puute ei miellyttänyt kuningasta. Hän\nkäski heidän painiskella. Määrättiin avonainen paikka. Valtakunnan\nsuuret ja hovin ylhäiset miehet olivat läsnä. Nuori mies ryntäsi kuin\njuopunut elevantti sisään semmoisella kiivaudella, että jos hänen\nvastustajansa olisi ollut rautainen vuori, olisi hän sen paikaltaan\nreväissyt. Opettaja ymmärsi tämän nuoren miehen olevan häntä\nvoimallisemman. Hän lähestyi häntä sillä vieraalla tempulla, jonka hän\noli tältä salannut. Nuori mies ei osannut väistää. Opettaja nosti hänet\nmolemmin käsin maasta ylös päänsä yli, ja heitti hänet maahan. Huuto\nkuului katsojien joukosta. Kuningas käski antaa opettajalle\nkunniaturkit ja rahaa, mutta nuorta miestä hän nuhteli ja torui sanoen:\n'sinä olet tekeytynyt taitavaksi painimaan opettajasi kanssa, mutta et\nole onnistunut.' Hän vastasi: 'oi ruhtinas: Opettajani ei voita minua\nvoimassa, mutta painitaidossa oli pikkuseikka, jonka hän kieltäytyi\nminulle opettamasta. Tänään on hän, tämän pikku temppunsa tähden minut\nvoittanut.' Opettaja vastasi: 'Minä säästin sen tämmöistä päivää\nvarten, sillä viisaat ovat sanoneet: älä anna ystävällesi niin paljon\nvaltaa, että hän ruvetessansa viholliseksesi, saattaisi sinua\nvahingoittaa'.\"\n\nTässä seuraa näytteeksi ote luvusta: \"kasvatuksen merkityksestä\": \"Minä\nolen nähnyt rikkaan miehen pojan, joka istui isänsä haudalla, ja alkoi\nkiistellä köyhän miehen pojan kanssa sanoen; 'isäni hautapatsas on\nkivestä ja siinä kirjoitus on värillinen; sen päällä on valkoinen\nmarmorilevy ja siinä turkoosikiviä; onko sinun isäsi haudalla mitään\nsen vertaista? Sinne on haalittu 2 tahi 3 tiilikiveä ja sen ylitse on\nkylvetty kourallinen multaa.' Köyhän miehen poika sanoi, tämän\nkuultuansa: 'vaiti, sillä huomenna, ylösnousemuksessa, ennenkuin isäsi\non palannut takaisin itsensä luokse tämän raskaan kiven alle, on minun\nisäni jo paratiisissa.' Kertomusten mukaan on köyhien kuolema lepoa. He\neivät omista mitään, minkä kaipauksella jättäisivät.\"\n\nKääntykäämme nyt Hafiksen haudalle. Tämäkin on aidatun pihan\nsisäpuolella, mutta paljaan taivaan alla; sen ympärillä on koko joukko\nmuita hautoja, joissa runoilijan ihailijoita lepää. Sikin sokin olevien\nhautojen joukossa huomataan kuitenkin heti suuren runoilijan hauta,\njota peittää tavattoman iso valkoinen marmorilohkare Jesdistä, siinä on\nrunsaasti kirjoituksia korkokirjaimilla. Nämät kirjoitukset on Hafis\nitse sepittänyt. Siinä sanotaan muun muassa: \"Tulkaa tänne, minun\nrakkaani, hautani luo, viinillä ja laululla, ja ehkä iloiset äänenne ja\nsointuva soittonne herättää minut unestani ja minä nousen kuolleista.\"\n\nShemsed-Din Muhametti Hafis syntyi Shiratsissa 1318 (?), ja\nhänen laulunsa herättivät jo aikaisin erinomaista huomiota.\nKaikki senaikuiset itämaalaiset ruhtinaat tuhlasivat hänelle\nsuosionosoituksiaan, lähettipä suuri maailman valloittaja Timurkin\nhänelle runsaita lahjoja. Vaikka Hafis oli shekki, eli dervishikunnan\npäällikkö, ja ulema, eli lainoppinut, lauloi Hafis ainoastaan viinistä\nja rakkaudesta, ja kaikki hänen runonsa henkivät semmoista elämäniloa\nja värienrikkautta, ettei kaukaa saattaisi aavistaa niitten tekijäksi\nislamilaista munkkia. Hän on Itämaan Bellman, ja samoin kuin\nBellmannilla, on Hafiksellakin lukuisa ihailijajoukko, jotka menevät\nniinkin pitkälle, että asettavat hänen kirjoituksensa yhtä korkealle,\njopa korkeammallekin kuin koraanin ja pitävät Hafista profeettanansa.\nMonenkaltaisia toivioretkiläisiä vaeltaa hänen haudalleen —\nenimmäkseen juopporenttuja, sanoo Vámbéry — ja avaten neulalla\numpimähkään hänen runokokoelmansa, \"Divanan\", saattaa avatusta kohdasta\nsaada tiedon tulevasta kohtalostaan.\n\nKun Hafiksen Divana levisi kaikkialle Itämailla, kiellettiin\nosmanilaisessa valtakunnassa ankarasti sitä lukemasta, koska peljättiin\nsen saattavan itse koraanin varjoon. Kun hän kuoli 1333, julistettiin\nhän vapaa-ajattelijaksi ja kerettiläiseksi joka eksytti uskovaisten\nsielut kevytmielisillä lauluillaan, eikä luvattu hänelle kunniallista\nhautausta. Silloin ilmestyivät hänen ystävänsä häntä puolustamaan ja\nkerrotaan että hänen oma \"Divanansa\" sai ratkaista asian. Kirja\navattiin umpimähkään ja neulankärki sattui paikkaan, jossa Hafis sanoo\n\"panevansa kaiken toivonsa Jumalan laupeuteen.\" — Hän haudattiin\nkunniallisesti.\n\nPaikka, jossa Hafis lepää, sanotaan Mosellaksi, s.o. \"rukouspaikka\", ja\nsen lähellä virtaa pieni Roknabad niminen puro, josta runoilija\nkirjoituksissaan niin usein ja semmoisella ihastuksella puhuu. Syystä\nsanotaan siitä Mirtsa Shaifyn mainioissa lauluissa:\n\n    Miks' Shirats on niin kuuluisa,\n    Sen ruusut, viinit ennen muita mainittu?\n    Miks' ylistetty Roknabad?\n    Mosellan lehto miks' on mainio?\n    Ei niiden kauneus lie syynä siihen,\n    Maas' ompi kauniimpiakin,\n    Sun laulustas ne maineen sai\n    O, Hafis, sä ne saatit loistohon.[26]\n\nNäytteeksi rohkenen tähän kääntää Hafiksen runoudesta kappaleen eräästä\nhänen lauluistaan:\n\n    \"Jo aamu valkeneepi\n    Ja pilvet hunnuks' käy.\n    Mun aamuviinin' tänne!\n    Hei saakaa veikkoset!\n    On kirkas kastehelmi\n    Tulpaanin poskella:\n    Siis tänne mulle viini,\n    Jot' aina nautitaan!\n    Jo paratiisin pälve\n    Tuo niityn tuoksuja.\n    Smaragdi-istuimella\n    Kas ruusu lepäjää:\n    Siis hurmajuoman, tuokaa,\n    Rubiinisäihkyineen!\n    — — — — —\n    Rubiininväri suuri\n    Kyll' ompi vaatelijas:\n    Mutt' huolett' ollos, Hafis,\n    Jo nostaap' onnetar\n    Huntunsa varjoomasta\n    Kauniita kasvojaan.\"\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\nFarsistanin vuoristossa.\n\n\nSunnuntaina 16 p. Toukokuuta piti minun jättää muistorikas Shirats.\nHerra Fargues kirjoitti luetteloon kaikkien niitten karavaani-asemien\nnimet, joissa minun tuli käydä, niitten etäisyydet toisistaan\nkilometreissä ja muita huomioon otettavia paikkoja. Sitten varusti\nhän minut erinomaisilla eväillä: pari pulloa viiniä, muutama\nsardiinilaatikko, sekä läkkilaatikollinen eräänlaisia kirsikoita. Lihaa\nsitä vastoin ei sovi kuljettaa muassaan, sillä se ei pysy tuoreena\npolttavassa helteessä. Herra Decroix tuli toivottamaan minulle\nonnellista matkaa ja toi prinssiltä valokuvan. Kello 6 i.p. olivat\nhevoset satuloittuina sähkölennätintalon pihalla. Otin sentähden\nhartaat jäähyväiset herra Farguesilta, kiittäen häntä siitä\nerinomaisesta vieraanvaraisuudesta ja herttaisuudesta, jota hän näinä\nunhottumattomina päivinä oli minulle osoittanut ja läksin jälleen\nmatkalleni.\n\nShiratsista Bushiriin ratsastin samalla hevosella koko matkan. Eläimen\nomistaja, vanha, hyvin pieni ja kurttuinen ukko, ratsasti itse\nmuulilla. Kun olimme kulkeneet suuren \"meidanin\" eli tasangon poikki\nsähkölennätintalon ja kasarmien välillä sekä muutamia ahtaita,\niljettävän likaisia katuja, tulimme maalle ja sivuutimme verrattain\nhyvällä tiellä kolme puutarhaa: Retsaabad, Asisabad ja Bagh-i-Djennet,\njotka kaikki ovat laajat ja rehoittavat, viimemainittu on mainio\nkirsimarjojensa runsaudesta.\n\nMuutaman tunnin perästä saavuimme ensimmäiselle Tjenarrahdar nimiselle\nkaravaani-asemalle, noin penikulman päässä Shiratsista; se sijaitsee\nlaajalla Shiratsin tasangolla, rajavuorten juurella, josta syystä\nkaupunki vielä on näkyvissä. Karavaaniasema ei ollut juuri\nhoukutteleva. Niinkuin jo ennen olen maininnut, saa maata eräänlaisissa\navonaisissa komeroissa, jotka ovat täynnä likaa ja syöpäläisiä. Kun\nminulla sitä paitsi oli seurana kolme kissaa, jotka tappelivat ja\nkiljuivat koko yön ja kuu valaisi huonetta, niin tuntuu ihmeelliseltä,\nettä heti nukuin, ja heräsin vasta kello 4 seuraavana aamuna, jolloin\ntaas läksimme matkalle. Nyt kuljetaan pitkät matkat Deh Sheikh puroa\npitkin, joka on Kara Agatshin lisäjoki ja jossa on kirkasta, hyvää\nvettä. Kolmesta kohtaa mennään vesistön yli pieniä kivisiltoja myöten.\nMaa käy yhä mäkisemmäksi ja tie kiviperäiseksi. Molemmin puolin on\nkorkeita vuoria. Kasvullisuus käy rikkaammaksi. Vuorenrinteillä kasvaa\nruohoja, kukkia, suuria ohdakkeita, saksanpihlajan kaltaisia\npensaita ja yksityisiä puita. Siellä täällä ovat solat ihan täynnä\npaimentolaisten lammaslaumoja, jotka verkalleen siirtyvät kohti\nDehbidin ylämaata.\n\nSeuraava asema oli Khanehtsenian, johon pysähdyimme muutamaksi\ntunniksi, jatkaaksemme sitten matkaamme Kara Agatsh jokea pitkin,\njota seurataan noin puolen peninkulmaa. Kasvullisuus käy yhä\nrikkaammaksi, mitä ylemmäksi tullaan vuorille, joitten harjat kasvavat\nläpipääsemättömiä pensaita ja pieniä reheviä, paksurunkoisia puita;\nnämät kuitenkaan eivät seiso kyllin taajassa, jotta muodostaisivat\nmetsää. Eläinkuntakin käy rikkaammaksi. Jäneksiä juoksee silloin\ntällöin tien yli, ja kyyhkysiä ja kanalintuja lentää ylös viidakosta,\nkun ajamme ohi. Pian saavumme tavattoman suurelle, yksinäiselle\nvuoriryhmälle, jota persialaiset nimittävät Sin-e-Sefidiksi eli\n\"Valkoiseksi satulaksi\", ja syystäkin, sillä vuoren kivilaji on melkein\nvalkoista ja muodolleen on kallio todella satulan näköinen, suuri\nsyvennys keskessä. Tie kulkee ylimmällä vuorenharjulla ja tästä on\nsuuremmoisin näköala laaksojen yli puroineen ja vuorten yli pensaineen\nja puineen. Kalliot ja vuoriharjanteet ovat oikullisesti sikin sokin,\nja näyttää siltä, kun olisivat ne heitetyt umpimähkään toistensa\nkesken. Epäilemättä on tie Farsistanin vuoristossa vaivalloisimpia ja\nvaarallisimpia teitä koko maan päällä. Himalaijassa ja Kalliovuorissa\nmatkustaneet englantilaiset väittävät, että Shiratsin ja Bushirin\nvälinen tie on paljon rasittavampi. Siihen tulee vielä lisäksi tässä\nosassa maata vallitsevat epävarmat olot. Maantierosvot mellastavat\ntäällä jotenkin häikäilemättä. Itse sain olla niiltä rauhassa,\nmutta kuulin kerrottavan täällä tapahtuneen monta ilkeätä seikkaa.\nMonelta taholta varoitettiinkin minua lähtemästä vuoristoon ilman\nvartiajoukkoa. Syynä siihen että Farsin maakunnassa on enemmän ryöväriä\nkuin esim. Irak Adshmissa, on osaksi se, että asukkaat ovat\npaimentolaisia ja tottuneet vapaaseen, kuljeksivaan ja riippumattomaan\nelämään, osaksi se, että vuorten asukkaat ovat vilkkaammat ja\nrohkeammat kuin tasankolaiset, ja viimeiksi sekin, että ahtaat polut ja\nsolat kallioissa tarjoovat niin paljon lymypaikkoja ja muita etuja sekä\nverivainoojille että vainotuille.\n\nKello puoli 10 saavuimme Dasht-Ardjin nimiseen kylään. Täällä ei ole\nkaravaani-asemaa, josta syystä me sijoituimme kylän ulkolaitaan.\nEläimet kytkettiin ja syötettiin, minä levitin takkini maalle, riisuin\nsaappaani, ja oikoilin ratsastamisesta puuttuneita jäseniäni ukon\nmennessä läheisimpään maalaistaloon ostamaan munia ja leipää sekä\nnoutaakseen vettä. Hän palasi pian tuoden noita halutuita tavaroita, ja\nrisukimppu sytytettiin. Iloisesti räiskyvällä tulella keitimme munia ja\nteetä, ja herra Fargueksen kirsikat, viini ja sardiinit tekivät aterian\nniin rikkaaksi ja vaihtelevaksi kuin se näillä yksinäisillä vuorilla\nsaattoi tulla. Sitä höysti vilkas keskustelu, jolloin tuo hauska ukko\nerityisesti selitti tahtovansa runsaasti juomarahaa Bushiriin\nsaavuttuamme. Syötyämme sytytettiin tavallinen iltapiippu, ukko rupesi\npian nuokkumaan, unhoittaen hoitaa tulta, joten se sai sammua, ja pian\nminäkin nukuin Farsistanin puhtaan, tähtikirkkaan taivaan alla.\n\nKello puoli 5 ratsastimme Dasht-Ardjinistä. Kylä on tasangolla, jonka\nsuurin osa rajoittuu samannimiseen pieneen järveen. Tämä on\nlikistyksissä vuorten välissä, ja sen pohjoisrannalla on kapea käytävä\nmatkustajille. Siellä täällä pulppuaa vuoriseinästä kirkkaita lähteitä;\nmuutamat jotenkin korkealta, muodostaen pieniä vesiputouksia. Nämä\nalinomaa pulppuavat lähteet, ne ne pysyttävät järvessä veden.\nRannoilla, joissa suuret karjalaumat käyvät laitumella, kasvaa rehevää\nruohoa. Pian kuitenkin jätämme tasangon, nousemme vähitellen rinteitä\nylös, ja saavumme mutkaista, jyrkkää, kauhean kivistä tietä ylös\nPir-i-Tsen nimiselle huipulle, joka on 2,200 m korkea. Kasvullisuus on\npaikoittain rikas, ja joskus ratsastaa oikein metsikköjen läpi.\nPir-i-Tsenistä, joka merkitsee \"Vanha vaimo\", on viehättävä näköala\njoka taholle. Tuolla syvässä jalkojemme alla on jylhien vuorten välissä\npieni Dash-Ardjinin järvi, jonka me muutama tunti sitten jätimme.\nAurinko, joka ei vielä ole ehtinyt kauvaksi taivaalle, luo maisemalle\nomituisen, viehättävän värin. Alhaalla laaksossa on ihan äänetöntä, ja\nhiljaisuutta vaan silloin tällöin häiritsee lirisevä puronen tahi tien\nyli laukkaava jänis. Maakotka liitelee majesteetillisesti vuorten\nvälissä. Suuria viheriäisiä sisiliskoja pitkine mustine purstoineen\npilkistää kalliohalkeamista. Jalopeuroista me sitä vastoin emme nähneet\nmerkkiäkään, mutta Arnold[27] kertoo, että löytyy runsaasti jalopeuroja\njuuri Dasht-Ardjinin lähellä.\n\nPir-i-Tsenin tuolla puolen alenee tie yhtä jyrkästi, kuin se äsken\nyleni, ja meidän allamme on nyt syvä, ympyriäinen laakso, jonka\nkeskellä on yksinäinen, matalanpuoleinen vuoriryhmä. Tällä pienellä\nvuorella on karavaani-asema Mian-Kotel (Keskihuippu). Se näkyy pienenä\npisteenä tuolla alhaalla, monta tuntia ennenkuin päästään perille.\nKello 10 tulimme sinne ja viivyimme siellä kello 2:teen. Pitkin\nkaravaani-aseman katonrästästä ja komeroitten sisässä oli tuhansittain\npääskysenpesiä ja linnut liitelivät pilvinä pihan yli. Muuan\ntallimiehistä kertoi, että eräänlaiset käärmeet, jotka suurissa\njoukoissa asustavat vuorenrotkoissa ja karavaani-aseman muureissa,\nmatelevat ylös katolle ja pistävät päänsä rästään yli, ryöstääksensä\npääskysenpesistä munia tahi poikia. Hän näytti erään tämmöisen\nkäärmeen; se oli noin 90 senttiä pitkä ja väriltään harmaanvehreä.\n\nKun tullaan Mian-Katelista alas, leviää kahden yhtäsuuntaisesti\nkulkevan vuoriharjun välissä ruohoja ja puita kasvava Dasht-i-Bern\nniminen laakso. Suoraan meidän edessämme kohosi tasangolta äkkijyrkkä\nvuoriryhmä, joka näytti sulkevan tien. Se on Kotel Dohter\n(Tytärkallio), sen yli kulkeminen on vaivalloisimpia koko Persiassa.\nNouseminen käy sentään jotenkin, mutta vuoren länsipuolella jossa tie\nlaskee äkkijyrkkää vuorta alaspäin, on kulku erinomaisen hankalaa. Tie\non tässä muurattu, kivillä laskettu ja käsipuilla varustettu. Kun\nseisoin ylimmässä mutkassa ja katsoin jyrkännettä alas, saatoin laskea\n36 kääntömutkaa, polveketta. Todellakin surkuteltavia ovat ne\nmuuliraukat, joitten raskaine kuormineen täytyy ponnistella tätä\njyrkkää tietä ylös; ja kuitenkin ovat kaikki sisämaahan tuotavat\nenglantilaiset tavarat vedettävät Kotel Dohterin ylitse.\n\nKun tämä vuori on kuljettu, tullaan taas alas tasangolle ja vasemmalla\non nyt pieni, matala kahilistorantainen järvi. Sen läntisen osan poikki\nkäydään pitkää, Pul-i-Abguineh nimistä kivisiltaa myöden. Tämä silta on\nniin ränstynyt, että täytyy pitkät matkat ratsastaa noin 60 sentin\nsyvyisessä vedessä. Ensimmäisen sillan pään oikealla puolen on\nkivitalon rauniot ja kalliossa sen yläpuolella on pieni korkokuva,\njoka kuitenkin on ainoastaan parinsadan vuoden vanha. Se kuvaa\nvalta-istuimellaan istuvaa kuningatarta; palvelijatar tarjoo hänelle\njotain vadilla, hänen vieressään seisoo jalopeura ja kiinnikytketty\npapukaija ja valta-istuimen takana näkyy hovimies.\n\nSillan toisella puolen leviää taas silmän siintämättömiin ulottuva\nruohotasanko paimentolaisineen. Taivaan rannalla näkyy puutarhoja,\ntaatelipalmuja ja kupooleja. Se on Katserunin kaupunki, jonne saavuimme\nkello puoli 9. Minä menin suoraan sähhölennätin-asemalle, jonka\nvirkamies, Englantia puhuva armeenialainen, ystävällisesti otti minut\nvastaan, tarjosi viiniä, päivällistä, tupakkaa ja asuntoa. Herra\nFargues oli antanut hänellekin käskyn vastaanottaa minut.\n\nKatserunissa on 7-8,000 asukasta. Useimmat talot ovat valkoiseksi\nkalkitut ja jotenkin siistit, mutta suuri osa niistä on autiona ja\nrappeutunut. Katserun näyttää kuitenkin enemmän itämaalaiselta kuin\nmikään muu kaupunki mitä ennen olin nähnyt. Tähän on syynä osaksi\ntaatelipalmut, joita joka pihalla viljellään, ollen kansan tärkein\nruokakasvi, osaksi kuumuus, joka nyt, kun on tullut alas varsinaisilta\nvuorilta, tuntuu yhä tukahuttavammalta.\n\nTästä käy tie tasaisella tasangolla aina Shapuriin asti. Molemmin\npuolin on laajalti suuria harvaan kylvettyjä mutta suloisesti tuoksuvia\nviljelysmaita, joita niitetään puoli-ympyriäisillä käsisirpeillä. Puita\nsitä vastoin kasvaa yhä harvemmassa ja maisema kadottaa yhä enemmän\nsuuremmoisen kauneutensa.\n\nShapur on pieni kylä, jossa on vanha hyvin säilynyt linnoitus. Paikka\non tunnettu niistä kauniista korkokuvista, joita on hakattu\nkallioseinään sen pohjoispuolelle. Siellä tahdoin kaikin mokomin käydä.\nPalkkasin sentähden kylästä pojan saattamaan minua muinaisjäännöksille.\nVuori on runsaan penikulman päässä Shapurista ja sinne viepä tie käy\ntasaisen heinää ja pensaita kasvavan tasangon yli, jossa mateli\nlukemattomia käärmeitä ja jossa oli suuret joukot kyyhkysiä ja\nkanalintuja. Persialainen oli sentähden ottanut mukaansa pyssyn, ja oli\nkäyden, mutta vaikka hän useasti katosi viidakkoon ja ampui monta\nlaukausta, ei hänen kuitenkaan onnistunut saada muuta kuin pari\nkyyhkystä. Parin tuntisen ratsastuksen perästä tulimme kahden\nkohtisuoran kallioseinän luokse, joiden välissä on pieni sievä laakso\nja sen pohjassa kiitää jotenkin leveä puro Shapurin-tasankoa kohti. Sen\nrannoilla on taajoja, läpipääsemättömiä pensaita, ja laaksossa kasvaa\nrunsaasti rehevää ruohoa. Oikealla kallioseinällä on kaksi taulua,\njoista toinen taulu on jaettu moneen ruutuun ja ympärillä on\npuoliympyränmuotoinen komero. Jokaisessa ruudussa on erityinen\nkuvaryhmä, jossa on ratsastajia, sotilaita, pitkät keihäät käsissä y.m.\nKeskimmäinen ryhmä esittää kuningas Saporin hevosen selässä, hänen\nedessään on Roomalainen polvisillaan, ojennetuin käsin. Kuninkaan yli\nliitelee enkeli; tämä on luultavasti palkan ja voiton kuvaus. Toinenkin\ntaulu oikeassa seinämässä esittää kuningas Saporin hevosenselässä,\nTässä hän käskevästi ja majesteetillisesti ojentaa kätensä; hevosen\njaloissa on kuoleva roomalainen. Samoinkuin edellisessä polvistuu\ntässäkin kuninkaan edessä mies, paljain päin; eteenpäin ojennetut\nkädet, sisäpuolet ylöspäin käännettyinä osoittavat hänen armoa\nanovaksi. Se on roomalainen keisari Valerianus, jonka Sapor 3:nnella\nvuosisadalla j.Kr. Edessan luona voitti ja vangitsi.[28] Kun Sapor\nperusti tuon aikonaan niin kukoistavan ja kuuluisan Shapurin,\nikuistutti hän myös ympärillä oleviin kallioihin voittonsa\nroomalaisista. Monessa muussakin paikassa Persiassa, niinkuin Nakshi\nRustanin luona on samallaisia tauluja, joissa päähenkilöinä ovat Sapor\nja Valerianus. Ensimmäinen taulu vasemmalla seinällä on myös jaettu\nmoneen osaan ja siinä näkee ratsastajia ja sotilaita keihäineen ja\njousineen. Toisessa taulussa nähdään kuningas hevosen selässä kohtaavan\nkameleilla ajavia sotilaita, ja kolmannessa kaksi ratsastavaa\nkuningasta tulevan vastatusten. Nämät kolme viimemainittua korkokuvaa\novat jotenkin korkealla maasta, josta syystä niiden eteen on kallioon\nhakattu kapea käytävä. Vähän matkan päässä etempänä laaksossa on luola\nja sen lähellä on 7 m pitkä kuvapatsas. Sekin kuvaa kuningas Sapor'ia\nkruunu päässä.\n\nKun olin katsellut ja piirtänyt useimmat korkokuvat, sijoituimme\nkirkkaan, kalarikkaan puron rannalle ja lepäsimme tunnin ajan. Sitten\npalasimme Shapuriin, jossa söimme päivällistä.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\nRatsastus Bushiriin ja matka Persian lahden yli.\n\n\nKello 6 i.p. lähdimme Shapurista. Kuljetaan vielä muutama tunti\ntasangolla ja sitten tullaan yht'äkkiä vuorisolaan, jossa paikoittain\non syvä kuilu, ihan jalkojen vieressä. Toisella puolen leviää taas\ntasanko laajoine peltoineen. Täällä kohtasimme karavaanin, jossa oli\nsata arapialaista toivioretkeläistä, kaikki muulien selässä.\nRetkikunnassa oli ainoastaan kaksi naista, jotka menivät Meshediin.\nToivioretkeläiset eivät näyttäneet juuri paljon tietävän Persian\nmaantiedosta, päättäen siitä, että muutamat heistä kyselivät,\nluulemmeko että he jo huomenna tai ylihuomenna ehtivät Ispahaniin. Kun\nselitin heille, että he vasta viiden tai kuudentoista päivän perästä\nsaattoivat nähdä Ispahanin minareetteja, näyttivät he hyvin\nalakuloisilta.\n\nKello 10 illalla saavuimme Kemaredjin kylään ja karavaani-asemalle. Kun\nolin yhdellä karavaanilla saanut tavattoman suuren taatelikakun,\nsijoituimme porttikäytävään, sillä se oli karavaani-asemalla ainoa\npaikka asuttavassa kunnossa.\n\nKemaredjin seutu on pahassa maineessa ryövärien pesäpaikkana. Sentähden\nkäyvätkin kaikki, joilla vaan on siihen varoja, olkoonpa sitte paimenia\ntahi maanviljelijöitä, pyssyillä varustettuina.\n\nSeuraavana aamuna ratsastimme Kotel Kemaredjin yli; tämä on rikkinäinen\nvuoriryhmä, yhtä vaikea ja vaarallinen kuin edellinen. Tässä kompastui\nhevoseni äkkiä liukkaalla vuorennikamalla ja minä olisin vierinyt\njyrkännettä alas ja varmaankin pahasti loukkaantunut, jollen olisi\nviimeisessä silmänräpäyksessä saanut jalansijaa eräälle ulkonevalle\nkallionkärjelle. Tuolla alhaalla laaksossa juoksi pieni puronen, jossa\noli runsaasti kaloja, rapuja ja sammakoita. Vuorilla vilisi\nsisiliskoja, haapanäätiä ja kyyhkyisiä. Äsken kaatuneen muulin\nympärillä liiteli joukko korppikotkia.\n\nYhdentoista aikaan päivällä saavuimme Konar-Takteh nimiseen kylään,\njonka karavaani-asema oli raunioina ja sähkölennätinasema autio.\nAsetuin sentähden asumaan erään hyväntahtoisen persialaisen luokse,\njoka perheineen asui okaisista oksista rakennetussa kesämajassa.\nHänellä oli kaksi kaunista, reipasta ja hunnutonta vaimoa, jotka\nkyselivät minulta yhtä ja toista, erittäinkin montako vaimoa minulla\noli. Kolme, noin yhden, kahden ja kolmen vuoden vanhaa poikaa konttasi\nympäri mökissä. Minä sijoituin syöpäläisistä vilisevälle matolle, sillä\nvälin kun naiset hääräsivät ruuanlaitoksesa, lypsivät lehmät ja\nkantoivat vettä läheisestä kaivosta ja mies ajoi elukat mökkiä\nympäröivään riisiaitaukseen. Hän oli parhaassa sovussa vaimojensa\nkanssa ja näillä näkyi olevan enemmän sanomista kuin mitä kaupungeissa\non tavallista.\n\nKello 9 illalla jätimme tuon vieraanvaraisen perheen ja jouduimme pian\nviimeiselle korkealle, Kotel Malo nimiselle vuoriryhmälle. Ahtaassa\nlaaksossa juoksee leveä ja vesirikas Rud Khdneh Dalikin joki. Se\ntäyttää koko laakson pohjan, josta syystä tie on muurattu toiselle\nsivulle. Joen yli kuljetaan korkeata seitsenkaarista kivisiltaa jota\nkaunistaa neljä tornia.\n\nPian kuitenkin mahtavat vuoret alenevat, rinteet käyvät yhä\nloivemmiksi, nyt astutaan alas Farsistanin ylämaasta ja Dalikin luona\nollaan vaan noin 60 m merenpinnan yläpuolella. Dalikin on suuri kylä\nlukemattomine taatelipalmuineen, ja tänne saavuimme kello 4 aamulla.\nVarhaisesta aamuhetkestä huolimatta oli ilma jo tukehuttavan kuuma ja\nrasittava. Levähdettyämme kolme tuntia ratsastimme jylhän aron yli.\nKuumuus oli kauhea ja yhä se vaan lisääntyi. Tuntee pyörrytystä ja\njoutuu ikäänkuin horroksiin. Hevonenkin on kankea ja on mahdotonta\nsaada sitä vauhtiin. Harvoin tapaa kulkijaa. Koko luonto on vaiti ja\nkuollut tässä hirveässä kuumuudessa. Kello 11 pääsimme Borasjäniin,\njossa armeenialainen sähkölennätinvirkamies ystävällisesti otti minut\nvastaan ja tarjosi aamiaista ja limonaatia. Viivyin hänen luonansa koko\npäivän ja nukuin kello 6:teen huoneessa jossa lämpömittari osoitti\n39° C. Syötyämme vahvan päivällisen lähdimme taas matkaan kello 9. Nyt\noli pilkkopimeä ja oppaani kävi veltoksi ja uniseksi, josta syystä heti\nratsastin pois hänen luotaan. Hän huusi ja rukoili \"Allahien nimessä\",\nminua pysähtymään ja odottamaan häntä mutta turhaan. Ashmedin\nkaravaaniaseman luona, johon saavuin kello 2 aamulla, odottelin häntä\nja sitten jatkoimme yhdessä käyden tasaisella Messileh nimisellä\nrannikolla. Maa käy yhä kosteammaksi ja suolaisemmaksi. Paikottain on\nse lumivalkoinen. Päivän noustessa valaisi se säteillään Persianlahden\npeilikirkasta pintaa, ja Bushirin valkoiset talot alkoivat näkyä. Lahti\nlepäsi tuossa niin kuolleena ja hiljaisena, ei voinut huomata\nheikointakaan tuulenhenkeä, ei vedenpintaa ainoakaan laine röyheltänyt,\nmutta Arapian rannikolta heijastuva punakeltainen värivivahdus teki\ntämän taulun vielä autiomman näköiseksi. Pian joudutaan kostealle\nniemekkeelle, jota peittää paksu suolakerros. Tämän kautta on Bushir\nmantereen kanssa yhteydessä. Tie tekee sitten suorakulmaisen käänteen\nja nousee vähitellen ylös niemimaalle. Kun on astuttu tuota tuskin\nhuomattavaa ahdetta ylös, saa näköala ihan toisenlaisen muodon. Nyt\ntulee näkymään monta pientä kylää ja yksinäistä taloa, joita\ntaatelipalmut ympäröivät, jalkamatkailijoita, ratsastajia ja\nkameelikaravaaneja liikkuu kylien välillä ja edessään näkee Bushirin\nränstyneine, torneilla varustettuine muurineen ja sikin sokin\nrakennettuine taloineen. Rantoja pitkin on monenkaltaisia\nkalastajavenheitä kiinnitetty ja ulkona lahdella on komea laiva\nankkuroituna. Kello 4, 22 p. toukok. ratsastimme kaupunginportista\nsisälle. Ratsastus Persian läpi oli päättynyt: 150 penikulmaa oli\nkuljettu 29 matkapäivässä.\n\nOlen kiirehtinyt matkaa päästäkseni perille, jos mahdollista, ennenkuin\nhöyrylaiva lähti Bushirista; Basradin Borasjurissa kerrottiin sen\nlähtevän 22 päivän illalla. Ratsastin sentähden asioitsijan luokse\nostaakseni piletin, mutta sain suureksi mielipahakseni kuulla, että\nlaiva oli juuri muutama tunti sitten lähtenyt. Ei siis ollut muuta\nneuvoa kuin jäädä ikävään Bushiriin kokonaiseksi viikoksi odottamaan\nensimmäistä höyrylaivaa. Tämä oli jo senkintähden epämieluista, kun\nminulla ei ollut vähintäkään aavistusta mistä saisin kattoa pääni\npäälle, sillä minusta oli sekä vastenmielistä että vaaranalastakin\nasua 7 päivää karavaaniaseman komerossa. Tosin oli herra Fargues\nantanut minulle suosituskirjeen kenraali Houtum-Shindlerille, jonka\nnykyään piti olla Bushirissa, mutta sekä Katserunissa että Borasjurissa\nkertovat sähkölennätinvirkamiehet hänen juuri lähteneen Bombayhin. Minä\nen siis ensinkään ottanut tätä kirjettä lukuun, varsinkin kun tiesin\nerään varakkaan kauppiaan, herra Hotsin, jolta minun tuli nostaa 400\nkraania, ottavan minut hyväntahtoisesti vastaan. Kun matkustaa\nPersiassa, ei ole hyvä kuljettaa kaikkia matkarahojaan mukanansa, ja\nsitäpaitsi on se tuskin mahdollistakaan kun voi käyttää ainoastaan\nhopearahoja. Kun lähdin Teheranista, otin siis mukaani ainoastaan niin\npaljon rahaa, kuin tarvitsin Shiratsin matkaani. Siellä piti minun,\nkiitos tohtori Hybennetin huolenpidosta, saada nostaa 600 kraania herra\nFarguesin luona. Häneltä sain 200 kraania kilisevässä rahassa ja herra\nHotsilla nostettavan 400 kraanin vekselin. Menin sentähden tämän luokse\nja sain heti tuon summan, mutta mistä saisin asunnon, siitä ei hän\nensinkään näyttänyt välittävän.\n\nVanha opastaja-ukkoni auttoi minua siinä sekä työllä että neuvolla. Hän\nsanoi tuntevansa erään muukalaisille sangen hyväntahtoisen ja\nvieraanvaraisen armeenialaisen papin. Me siis lähdimme tämän luokse\npitkin ahtaita kujia myöden. Saavuttuamme taloon, nousin papin luokse\nylös ja tervehdin turkinkielellä, koska meillä ei ollut muuta yhteistä\nkieltä, ja minut otettiin sydämmellisimmästi vastaan. Sain heti\nhaltuuni vierashuoneen, ja kylvettyäni perinpohjaisesti, toi palvelija\ntarjottimella yksinkertaisen päivällisen. Sinä iltana menin aikaisin\nmaata, täydellisesti varmana siitä, että tämä viikko tulisi olemaan\nsangen ikävä ja yksitoikkoinen; kirjoja minulla ei ollut, eikä retkiä\nkaupungissa ja sen ympäristössä voitu tehdä ennenkuin auringon laskun\njälkeen, koska kuumuus sitä ennen lamautti sekä ruumiin että sielun\nvoimat.\n\nSeuraavana päivänä tuli papin poika huoneeseeni seurustelemaan\nkanssani. Minä \"ammensin\" hänestä yhtä ja toista, tiedustellen mitä\noli kaupungissa nähtävää. Puheenalaiseksi joutui silloin myös\nlahdella ankkuroittu \"Persepolis\" höyrylaiva. \"Sen pitäisi teidän\nvälttämättömästi nähdä, mutta minä kysyn ensin kenraali Shindleriltä\",\nsanoi poika. — \"Kenraali Shindler! Onko hän kaupungissa?\" \"On.\"\nEn saata selittää, miten se tapahtui, mutta parin minuutin päästä\nseisoin kenraali Shindlerin edessä, kädessäni herra Farguesin\nantama kirje. Tästä seurasi että kenraali heti lähetti palvelian\narmeenialais-papin luokse — jota minä sittemmin sain tilaisuuden\nkiittää hyväntahtoisuudestansa — tuomaan kapineeni ja käski minun\nkotiutua hänen luonaan; itse oli hän kuitenkin Amerikan konsulin\nMalkolmin vieraana, mutta tämäkin, synnyltään armeenialainen,\nvastaanotti minut suurimmalla kohteliaisuudella. Tänne minä jäinkin\nkunnes ensimmäinen höyrylaiva lähti. Kolme päivää asuimme Bushirissa ja\nkolme päivää Malkolmin huvilassa, peninkulma kaupungista etelään. —\nTahdon tässä puhua muutaman sanan Bushirista, sen läheisimmästä\nympäristöstä ja sen merkityksestä Englannille.\n\nBushirin asukasluku nousee 20,000, kirjava sekotus arapialaisia,\npersialaisia, armeenialaisia, hindulaisia ja neekereitä, jotka\nsuurimmaksi osaksi elävät kaupasta ja kalastuksesta. Sitäpaitsi\non täällä 40 eurooppalaista, enimmäkseen englantilaisia,\nkenraalikonsulinvirastossa ja sähkölennätinvirkamiehinä; muut kuuluvat\nsaksalaisiin, englantilaisiin ja hollantilaisiin kauppahuoneisiin,\njotka maahan tuottavat eurooppalaisia siirtomaantavaroita; persialaiset\nitse vievät ulos viljaa ja opiumia.\n\nBushir on suurin satamakaupunki Persianlahden rannalla ja tärkein\nvarastopaikka Englannin kaupalle sekä keskipiste sen vaikutukselle\ntässä maassa. Vahvistaaksensa vaikutustaan, koettivat englantilaiset v.\n1857 anastaa kaupungin. Kun englantilaiset olivat monta turhaa yritystä\ntehneet, rakennettiin persialaisten pelkurimaisuuden tähden rauha, joka\nei juuri ollut englantilaisille häpeällinen, mutta ei likimainkaan\nkunniallinenkaan. Silloin olisi ollut oikea hetki asettaa Venäjän\nenenevälle vaikutukselle maan pohjoisosassa vastapaino, siten että\nolisi otettu vakava jalansija etelä-Persiassa. Nyt koettavat kuitenkin\nenglantilaiset muulla tavalla, joskin vaan ehdotuksen muodossa parantaa\nvuosi vuodelta yhä vähenevää kauppaansa Persiassa. Suurimmat toiveensa\novat he nim. asettaneet Arabistanissa juoksevaan Karun jokeen, joka on\nShat-el-Arabin vasemmalta tuleva lisäjoki ja Persian ainoa\npurjehtimiselle sopiva joki. Kaksi estettä on kuitenkin tällä reitillä\navattavalle uudelle kauppatielle, nim. putoukset Ahuas kaupungin luona\nja Persian hallitus, jota tämmöiset hankkeet aina arveluttaa.\nVesiputouksia voisi kiertää kanavalla[29] ja Shushterista Ispahaniin\ntulisi rakentaa uusi karavaanitie vähemmän vaivalloiselle ja paljon\nlyhemmälle maa-alalle kuin Ispahan—Shirats—Bushir reitti. Tämä on\nerittäin hyvä tuuma ja kummallista olisi, jos se ei joskus toteutuisi.\nMutta ensin täytyisi saada baktiarien hurjia paimentolaisheimoja\nrauhoittumaan, näillä kun juuri on tyyssijansa Shushterin ja Ispahanin\nvälillä. Tulisipa tämä tie edullisemmaksikin kuin karavaanitie\nBagdadista Kirmanshahiin, koska turkkilaiset asettavat ihan\nsuunnattomia tulleja kaikille ulkomaan tavaroille, joita Bagdadiin\ntuodaan. Toinen ehdotus tarkoittaa Bagdadin ja Teheranin yhdistämistä\nrautatiellä, joka kulkisi Kirmanshahin ja Hamadanin kautta, mutta\ntavattomat esteet maaperässä, varsinkin viimemainitun kaupungin luona,\nhaittaavat tämänkin tuuman toteuttamista.\n\nTämän yhteydessä tahdon muutamin sanoin kosketella Englannin suhdetta\nVenäjään Persiassa.\n\nTiedämme venäläisten jo ammoisista ajoista tehneen valloituksia Persian\nkustannuksella. Venäjän valloitushimo, joka taudin tavalla voittaa alaa\nKeski-Aasiassa, on Auringon ja Jalopeuran maassakin edistynyt tasaisin\nvakavin askelin. Ensimmäiset valloitukset tehtiin v. 1723, jolloin\nvenäläiset joksikin ajaksi anastivat Kaspian meren koko länsirannan, ja\nv. 1828, jolloin persialaiset, kovassa rauhanteossa Turkomantshassa\n(Aderbeidshanissa) lopullisesti kadottivat Transkaukaasian. Tässä\nrauhanteossa kiellettiin myös persialaisia omilla laivoilla kulkemasta\nKaspian merellä.[30] Myöhemmin perustivat venäläiset Ashur Ade\nnimiselle saarelle sotasataman, voidaksensa tarkkaan vartioida\nnaapuriaan, ja pikemmin kuin viikossa saattaa nyt venäläinen sotajoukko\nmarssia Ashur Adesta Teheranin porteille asettamaan shaahille mitä\nehtoja hyvänsä. Venäläisille se olisi vaan suupala ottaa vielä jäljellä\noleva rannikko ja tehdä Kaspian meri sisäjärveksi, jopa koko Persiakin\nvenäläiseksi maakunnaksi. Ikivanha Persia olisi ehkä jo aikoja sitten\nlakannut olemasta itsenäinen valtio, jos eivät juuri englantilaiset\netelässä ylläpitäisi tasapainoa. Samaten kuin Kaspian meri on\nyksinomaan venäläinen, on Persian lahti englantilainen kulkuväylä\nedellisen ollessa vilkasliikkeinen reitti venäläisille ja\npersialaisille, on jälkimmäinen samoin avulijas välittäjä.\nMutta vanhastaan on tunnettu kuinka paljon järkevämpi Venäjän\nsiirtomaa-politiikka on kuin Englannin, ja sitä saa täälläkin huomata.\nSitäpaitsi on venäläisillä monta muuta etua, niinkuin välitön\nnaapuruus ja paljon lyhyempi tie Teheraniin, kun englantilaisten\nkauppakaravaanien sitävastoin, päästäkseen sisämaahan ja sieltä pois,\ntäytyy kiivetä noita äärettömän vaivalloisia Farsistanin vuoria, joista\näsken kerroimme. Näin on Venäjän valta voitolla pohjoisissa, Englannin\nvalta eteläisissä maakunnissa ja kilpailu näitten molempien valtioitten\nvälillä on perussyy, josta pohjiansa myöden mädännyt Persia saa kiittää\nepävakaista olemassa oloansa. Näyttää siis vaan olevan ajankysymys,\nkoska tuo ikivanha valtio, jolla on niin vanha sukuperä, kukistuu ja\njaetaan Venäjän ja Englannin kesken. Venäjä voittaa yhä enemmän alaa\nvaikutukselleen. Tämä tuntuu aina Ispahaniin asti. Englantilaisetkin\nsen huomaavat; he näkevät tuontitulojen vuosi vuodelta kutistuvan, ja\nparantaakseen tätä asioitten huonoa tilaa, tahtovat he nyt etsiä uuden\ntien Ispahaniin.\n\nKannas, joka yhdistää mannermaahan sen niemen, jossa Bushir sijaitsee,\non niin matala, että se ennen muinoin, veden korkealla ollessa joutui\ntulvan alle. Nyt se tapahtuu harvoin, mutta sitävastoin tapahtuu joskus\nettä korkean veden aikana itse kaupunkia kaikilla puolin ympäröi vesi.\nBushirin itäpuolisessa suuressa lahdessa, joka eroittaa niemen\nmannermaasta, on vaan noin 60 sent. syvältä vettä, mutta sitä leikkaa\nsyvempi juopa, jossa pienet matalassa uivat alukset välittävät\nliikettä. Borasjurista käy nim. karavaanitiestä lännempänä toinen tie\nja kun tätä tietä myöden tullaan rannikolle, ja siellä ottaa aluksen\nBushiriin, lyhenee väli jotenkin paljon.\n\nTässä useasti mainitun niemen pohjoisemmalla kärjellä sijaitsee itse\nkaupunki. Se on likainen ja kapeakatuinen niinkuin kaikki muut Persian\nkaupungit; talot eroavat muista kaupungeista siinä suhteessa, että\nne ovat kaksi- ja kolmikerroksiset. Ne rakennetaan nuoremman\ntertiärikauden huokoisesta kivilajista, joka muodostaa koko niemimaan\nja jossa löytää sellaisen näkinkengän ja raakuin kuoria, joka vielä\nelää Persianlahdessa. Kivi on niin huokoista ja pehmeätä, että se\nleikataan levynä suorastaan paadesta. Pitkin satamaa käy\nepäsäännöllinen katu koko meren-puolisen kaupungin ympäri ja tämä katu\non melkein aina täynnä purnuja ja tavaroita. Kun joku laiva tulee\nBombaysta tahi Adenista, tahi kun se lähtee Kiinaan, silloin on tällä\nsatamakadulla liikettä, sillä suuri osa köyhempää kansaa ansaitsee\nelatuksensa kantamalla tavaroita puolen peninkulman päässä rannikolta\nankkuroittuihin laivoihin ja sieltä pois. Rannikko on nim. hyvin\npitkälle matalaa ja päästäkseen puolen peninkulman läheisyyteen\nkaupungista täytyy etsiä väylän kapeata mutkikasta syvennystä myöden\nhiekkasärkkien välissä. On hullunkurista katsella noita satoja\narapialaisia ja persialaisia kävelevän vedessä rannan ja laivan,\nvälillä. Ainoastaan pää, käsivarret ja kannettava taakka ovat\nnäkyvissä.\n\nPeninkulman päässä Bushirista[31] etelään on niemimaalla, Reshir\nniminen kylä kauniine Imamtsadekineen eli pyhimyshautoineen.\nLäheisyydessä ovat useimpien kaupungissa asuvien eurooppalaisten\nkesäasunnot, josta Englannin edustajan talo on oikea palatsi. Edustajan\neli kenraalikonsulin vaikutusalaan kuuluu ei ainoastaan Bushir\nläheisimpine ympäristöineen, vaan myös kaikki muut paikat Persianlahden\nrannalla sekä Maskat. Reshirin muista merkillisyyksistä mainittakoon\nvanhan portugaalilaisen linnan rauniot kuudennentoista vuosisadan\nalkupuolelta. Niemimaan asukkaat luulevat näitten raunioitten olevan\nnoitien ja kummitusten tyyssijana, eivätkä sentähden uskalla lähestyä\nniitä muutakuin määrätyn matkan päähän. Reshirissa löytyy mitä\nihanimpia puutarhoja, jossa kasvaa oransseja, lemooneja ja taateleita.\n\nBushirin ilmasto on sangen epäterveellistä. Äsken tulleet,\nterveydeltään heikot ihmiset sairastuvat välttämättä punatautiin ja\nkuumeeseen.[32] Tulee välttää olutta ja viiniä ja ylipäätään\nkaikkea kiihoittavaa, niin vaikeata kun lieneekin olla nauttimatta\nEnglannin laivojen tuomia mieluisia tavaroita, joita ei ole nähnyt\nvilahdukseltakaan sisämaassa. Tee on parasta juotavaa. Kuumuus on\nrasittava, varsinkin kello 2 aikaan i.p. ja yöt ovat tukehduttavia.\nKymmenen kuukautta vuodessa tuulee vuorotellen siten, että kolme päivää\ntuulee pohjoisesta, jota vastoin kaksi seuraavaa päivää on tyyntä.\nHeinä- ja elokuussa on aina ihan tyyni ilma. Vilutautia ilmestyy myös\nusein, ja auringonpistoja vastaan täytyy jokaisen muukalaisen olla\nhyvin varoillaan. Alkuasukkaat käyvät ihan alastomina ja paljain päin,\neivätkä he siitä kärsi, mutta eurooppalainen on kuumuudelle sangen\narka. Arimpia paikkoja on niska. Jos on liian ohuissa vaatteissa,\npolttaa aurinko nahankin koko ruumiilta, ja tämä kirvelee hirveästi.\nYöt ovat niin tukehduttavia, että nukutaan katoilla, mutta tulee varoa\nmakaamasta silmänräpäystäkään auringonnousun jälkeen, sillä\nauringonsäteet ovat heti niin kuumat, että ne polttavat pieniä\nvalkoisia rakkoja kaulaan. Sen sain minäkin kokea. Kirventeli niin että\nainoastaan vaivalloisesti saatoin kääntää päätäni.\n\nTalvella ja varhain keväällä on niemimaa viheriän ruohon ja kukkien\npeitossa, ja silloin kuuluu ilmastokin olevan ihanaa, muistuttaen\nEuroopan kevättä.\n\nKaupungin kaikki juomavesi tuodaan maalta nahkasäkeissä, joita aasit\nkantavat. Näitä kulkee joukottain tavantakaa ajajineen kaupungin\nportista ulos ja sisälle. Vesi nostetaan syvistä kaivoista\nnahkasäkkeihin, joitten pohjat ovat järjestetyt siten, että ne, säkin\nylös tultua, avautuvat itsestään ja tyhjentävät veden puiseen kouruun.\nSäkki on kiinni köydessä, joka kulkee pyörän yli ja sitä vetää härkä.\nTämmöisiä kaivoja on kaikkialla Persiassa ja Kaukaasiassakin. Kun\nniemimaan suurin korkeus on 26 metriä, on ymmärrettävä, että muutamat\nkaivot ovat näin syvässä. Vesi on kuitenkin huonoa ja eurooppalaisten\ntulee juoda sitä kohtuullisesti. Elonkorjuun aika on huhti- ja\ntoukokuussa. Enimmän viljellään nisua, ohraa, hirssiä ja herneitä.\nTäällä, niinkuin koko Persiassa yleensä, puidaan eräänlaisella kahden\naasin vetämällä reellä ympyrään levitetty vilja.\n\nKesäpäivien korkein keskilämpö nousee 43,3° C. Kerran huomasin olevan\n45° C huoneessa ennen päivällistä. Siihen tulee lisäksi ilman kosteus,\njoka tekee kuumuuden vielä kiusallisemmaksi. Niinpä ovatkin Bushirin\nkadut ihan tyhjät ihmisistä päivän kuumimpina hetkinä. Talvisin sataa\njoskus lunta, mutta se ei pysy kauvaa. Kovat sateet eivät silloin ole\nharvinaisia.\n\nEläinkunta on köyhä. Tavallisimmat linnut ovat lokit ja peltokanat;\nnisäkkäistä löytyy kettuja, shakaaleja ja antilooppeja.\n\n27 p. toukok. tuli illalla Intiasta höyrylaiva \"Assyria\", jossa aioin\nmennä Basraan. \"Assyria\", jonka piti viipyä seuraavaan iltaan, liukui\nhiljalleen ja juhlallisesti hiekkasärkkien väliseen juopaan ja ankkuroi\nihan persialaisen \"Persepolis\" nimisen rekatin viereen. 28 p. aamulla\nheitin sentähden jäähyväiset konsuli Malkolmille ja joksikin ajaksi\nPersiallekin. Kenraali Shindler ja minä astuimme sentähden pieneen\nhöyryalukseen, joka puolessa tunnissa vei meidät komeaan \"Persepolis\"\nlaivaan.\n\nEnnenkuin astuimme tähän laivaan, tahdon mainita muutaman sanan siitä\nmiehestä, jonka seurassa nyt olin.\n\nAlbert Houtom-Shindlerin isä oli saksalainen ja hänen äitinsä\nenglantilainen. Hän lähti aikaisin Persiaan ja rupesi virkamieheksi\nenglantilaisessa sähkölennätinlaitoksessa. Eripuraisuuksien tähden\nerosi hän pian tästä paikasta, mutta määrättiin sen sijaan Persian\nsähkölennätinministerin apulaiseksi ja oikeaksi kädeksi kenraalin\nnimellä ja arvolla. Tässä virassa ollen, tulen hänen tarkastaa\npersialaiset sähkölennätinlinjat ja siitä syystä on harva, ehkäpä ei\nkukaan eurooppalainen, matkustanut niin paljon Persiassa kuin hän.\nNiinpä on hän ollut 7 eri kertaa Meshedissä ja yhtä monta kertaa\nBushirissa. Nyt oli hän täällä tarkastamassa äsken mainittua\n\"Persepolis\" laivaa. Yhtä paljon on hän matkustanut itä- ja\nlänsi-maakunnissa ja retkiltään on hän koonnut koko joukon tärkeitä ja\narvokkaita havainnoita Persian maantiedosta ja tilastollisista\nsuhteista, samoin ovat myös luotettavimmat kartat maan vähemmän\ntunnetuista osista hänen kädestään lähteneet.[33] \"Persepolis\" on\nPersian valtion ainoa sotalaiva. Se on iso, kaunis, kaksimastoinen\nlaiva, hienosti ja mukavasti sisustettu; laivaväkenä on 30 persialaista\nmiestä, paitsi kapteini ja 3 saksalaista upseeria. Vaikka \"Persepolis\"\nkäy rekatin nimellä, on sillä ainoastaan 3 pientä kruppilaista tykkiä.\nLaivan varsinaisena tehtävänä on Persian lahden ja varsinkin Bushirin\nsuojeleminen vierailta hyökkäyksiltä, mutta rauhanaikana on se\nkäytettävä kauppalaivana ja välittää liikettä lahden persialaisten\nsatamien ja Bombayn välillä, sitäpaitsi tulee sen olla shaahin\nhuvilaivana. Peräsalonki onkin kuninkaallisesti sisustettu vihreillä\nsamettisohvilla, peileillä ja kullatuilla laudoituksilla. On hyvin\nluultavaa, ettei shaahi koskaan tule astumaan jalkaansa huvilaivansa\nkannelle. Nyt oli laiva ollut 9 kuukautta toimettomana, eikä ollut\nminkäänlaista määräystä saanut hallitukselta; saksalaiset upseerit\nolivat hyvin tyytymättömät tähän toimettomuuteen ja olivat juuri\naikeessa palata Eurooppaan, kun katteini sairastui kuumeeseen. Hänen\ntilansa huononi päivä päivältä. Kun olin laivalla, makasi hän kannella\nihan tiedotonna tuijottavin silmin, pari persialaista istui hänen\nvieressään ajaen viuhkoilla pois kärpäsiä ja sääskiä. Hän oli kaunis,\näskennainut 30 vuotias mies, mutta näytti nyt kovin riutuneelta. Oltiin\nniin varmat hänen pikaisesta kuolemastaan, että oli jo kaivettu hauta\narmeenialaiseen hautausmaahan Bushirissa ja armeenialainen pappi oli jo\npuhuttu hautaamaan. Hän oli kuitenkin kestänyt Kongon ja Etelä-Afriikan\nilmanalan, ja kun hän 10 kuukautta sitte tuli Bushiriin, oli hän ollut\nihan terve ja elonhalua uhkuva sekä luvannut tällä ensimmäisellä\npersialaisella laivalla avata maalle uuden tulevaisuuden — nyt makasi\nhän tuossa kalpeana ja kuihtuneena, ja pian hän kätketään hautaan\nvieraassa maassa, jossa ainoastaan muhametinuskoisia lepää.[34]\n\n\"Persepolis\" on rakennettu Bremenissä ja on maksanut 500,000 mk. Näin\nsaattaa Persian hallitus uhrata suuret summat mitättömiin hankkeihin,\nsen sijaan, että se käyttäisi rahoja siltojen- ja teitten rakentamiseen\ny.m., mikä olisi välttämättömän tarpeellista, mutta jota hallitusmiehet\npitävät ihan liikanaisena ja turhana. Ei ymmärretty edes pitää laivaa\ntoimessa, eikä käyttää sitä hyödyksensä, kun se nyt kerran oli ostettu.\nUpseerit eivät saaneet säännöllisesti palkkojansa, eikä hallitus\nmäärännyt mitään summaa vuotuiseksi ylläpidoksi, sillä hallitus aprikoi\nettä kun laiva nyt kerran oli maksettu, tulee sen itse ylläpitää\nitsensä. Sen sijaan että se lähetettäisiin Intiaan, saa se maata\nhyödyttömänä Persianlahdessa. Oli surullista katsella tuota komeata\nlaivaa viruen niin juhlallisena ja liikkumattomana Bushirin edustalla,\njopa niinkin liikkumattomana, ettei vahvinkaan aallokko voinut saada\nsitä paikaltaan, sillä korallit olivat rakentaneet talonsa sen sivuja\npitkin niin tukevasti, että laiva oli ikäänkuin vuoreen kiinnimuurattu.\nUpseerit kertoivat, että he öisin maatessaan hytissään, saattoivat\nkuulla humisevan äänen, joka syntyi näitten lukemattomien pikkueläinten\ntaukoamattomasta työstä, ja että he laivan rungosta saattoivat havaita\nnousuveden ajan, joka täällä nousee aina l,19 metriä.[35] He kertovat\nettä kerran kun laivan piti lähteä merelle, saatiin monta viikkoa\ntyöskennellä, ennenkuin se saatiin merenpohjasta irti.\n\nVankan suuruksen syötyäni lausuin kello 2 jäähyväiset saksalaisille\nupseereille ja kenraali Shindlerille, joka vielä viime hetkessä antoi\nmonta hyvää neuvoa Mesopotamian vaarallisesta suo-ilmastosta ja\narapialaisista ryöväreistä, sekä menin taas höyryalukseen, joka 10\nminuutissa vei minut \"Assyrian\" rappusille. Tämä suurenmoinen laiva\nkuuluu \"British India Steam Navigation Company\" nimiselle yhtiölle ja\nvälittää liikettä Bombayn ja Basran välillä, poiketen välisatamiin\nniinkuin Karantshiin Indus-joen suulla, Gwadarin Balutshistanin ja\nPersian rajalla, Maskatiin Omanilaisella rannikolla, Ras Djaskiin, joka\non tärkeä asema englantilaisella sähkölennätinlinjalla Hormussalmen\nsuussa, Lingehiin Laristanin rannikolla ja Bushiriin. \"Assyria\" makasi\ntässä 5,34 m syvällä vedessä odottaen postia. Minä olin ainoa\nmatkustaja Bushirista ja ainoa eurooppalainen, kun emme ota lukuun\nkatteinia ja upseereja, jotka olivat englantilaisia. Ensi luokan\nmatkustajia oli paitsi minua pari rikasta persialaista; muuten vilisi\nkoko kansi itämaalaisia, jotka kaikki olivat kannella matkustajia,\nsiinä oli persialaisia, hindulaisia, arapialaisia, turkkilaisia,\nneekereitä, puolirotuisia portugaalilaisia, ja tusina neekeri\norjanaisia. Tämä oli kirjava ja eloisa näkemys. Kukin koetti parhaansa\nmukaan kotiutua; levitti mattonsa ja patjansa johonkin nurkkaan,\nloikoili vesipiippunsa tahi teekeittiönsä ääressä, silminnähtävästi\nnauttien huolettomasta olemuksestaan. Muutamat pelasivat shakkia ja\ntriktrakkia, jossa persialaiset usein ovat sangen taitavia. Kello 5\nsaapui posti laivaan. \"Assyria\" nosti ankkurin, liukui varovasti\nkanavan läpi särkkien välissä, ensin lounaiseen suuntaan, mutta\npäästyä väljemmille vesille koilliseen. Vihdoin keinui se vapaasti\nPersianlahden vaaleansinisillä laineilla, niin, se keinui todellakin,\nniin suuri kuin se olikin, jopa oikein tuntuvastikin, sillä oli noussut\nkova pohjoistuuli, josta seurasi, että eurooppalainen matkustaja\ntuntien vähäisiä meritaudin oireita kello 8 varovaisesti kömpi\nhyttiinsä, ja vaipui raskaaseen uneen. Seuraavana aamuna nousin kello 6\nylös kannelle, asetuin mukavaan rottinkiseen nojatuoliin ja särpien\nteetä sekä polttaen sikaaria nautin nyt täydelleen tyyneestä merestä.\nTuntia myöhemmin sivuutettiin muutamia hiekkasärkkiä, joita jo kaukaa\nsaattoi huomata veden keltaisesta väristä niiden läheisyydessä ja kello\n8 liu'uimme Shat-el-Arabin sameraisille laineille. Hiekkasärkät ovat\nliikkuvaisia ja muuttelevat paikkaa, josta syystä kulku on sangen\nvaarallista, mutta majakka virran suussa osoittaa tietä öisille\npurjehtijoille.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\nBasra.\n\n\nShat-el-Arab on leveä joki, mutta virrannopeus on vähäinen. Rannoilla\nkasvaa kokonaisia palmumetsiä, siellä täällä on vihertäviä niittyjä\nlaitumella käyvine karjalaumoineen sekä pieniä kyliä mataline\nmökkineen. Usein näkee kuljeksivia arapialaisia, valkeissa, keveissä\npuvuissa, päässä keltaisia, sinisiä tahi punaisia huiveja suojaksi\naurinkoa vastaan, sekä näitten yli ruskea turpaani. Laiva seuraa\noikeanpuolista rantaa, jossa joki on syvempi, vasemmanpuolista rantaa\ntukkii hiekkasärkät. Me kohtasimme lukemattomia purjeveneitä,\njokaisella suuri purje. Näin sivutettiin oikealla rannalla sijaitseva\nFao niminen kylä, jossa tullimiehet astuivat laivaan, sekä vasemmalla\nrannalla Mohammera, persialaisella alueella. Tällä paikalla on muutama\nyksinkerroksinen kivitalo ja eräs ulkomuodosta päättäen vähemmän\nvaarallinen linnoitus. Mohammeran asema on erinomainen, se kun on juuri\nArapian ja Persian rajalla, jossa kaksi purjehtimiseen kelpaavaa jokea\nyhtyy lähellä Persian lahden rantaa. Viisas hallitus saattaisikin tehdä\njotain Mohammerasta, ja englantilaiset ovatkin muutaman kerran\nkoettaneet valloittaa sitä, varsinkin ennenmainitussa onnistumattomassa\nsodassa v. 1857, kun he sekä Mohammerasta että Bushirista saivat\ntyhjin toimin palata takaisin. Ohikulkiessamme laukasi \"Assyria\"\ntykinlaukauksen, johon linnoituksesta vastattiin.\n\nShat-el-Arabin oikean, ja vasemman rannan erinkaltaisuus on\nsilmäänpistävä. Kun vasen, persialainen ranta näyttää tyhjältä ja\nautiolta, ja siinä ainoastaan siellä täällä kasvaa harva palmuviidakko,\nastuu oikea eli Arapian puoleinen ranta yhtenäisenä taatelipalmumetsänä\nesiin. Siellä täällä vilahtaa yksinäisiä olkikattoisia majoja puitten\nvälistä, ja rannalla makaa pieniä puhvelilaumoja niin syvässä liejussa,\nettä eläinten turvat ja sarvet tuskin näkyvät vedenpinnan yläpuolella.\nMatkan päässä jokea ylöspäin huomaa pian koko laivaston suurempia ja\npienempiä laivoja, kanootteja, ja purjeveneitä, ja niistä vasemmalle,\noikealla rannalla on muutamia suurempia taloja sekä joku englantilainen\ntahi turkkilainen lippu, tämä on Basran satama. Kun saavuimme tänne\nkello puoli 3, hiljensi \"Assyria\" vauhtinsa ja laski ankkurinsa; se oli\nnyt määräpaikallansa, ja rupesi purkamaan lastiansa, palatakseen parin\npäivän perästä Bombayhin uudessa lastissa. Satamassa oli jo ennen tätä\nkolme suurempaa höyrylaivaa, joista kaksi kulki Lontoon ja Basran\nvälillä, sekä moniaita pienempiä, joitten joukossa muutamia\nturkkilaisia jokialuksia, ja eräs turkkilainen sotalaiva, hullunkurinen\nkatsella, mutta sen tehtävä oli suojella kaupunkia ryöväreiltä.\n\nTuskin oli ankkuri laskettu, kun jo rannalta tuli noin 30 kanoottia\n(belems) viemään matkustajia ja tavaroita maihin. Kanootit ovat pitkiä,\nsoukkia, mutta samalla järeätekoisia veneitä, joita syvemmällä vedellä\nsoudetaan airoilla, airojen ympyriäiset lappeet ovat kirkuvilla\nväreillä maalatut. Rantoja pitkin, missä vesi on matalampaa, sauvotaan\nveneet pitkillä, nuppipäisillä bambusauvoilla. Kanootin partaat ovat\nkyllin leveät venemiesten käydä yksi kummallakin puolella, jolloin he\nruumiinsa koko painolla nojaavat joenpohjaan sysätyn bambusauvan nuppia\nvastaan ja siten lykkäävät kanootin eteenpäin. Käytyään pitkin koko\nkanootin parrasta, tempaavat he bambusauvan irti, ja palaavat taas\nkanootin etukeulaan, uudistaakseen saman tempun. Kun tämä on muutaman\nkerran toistettu, joutuu kanootti hyvään vauhtiin. Vaahto solisee\netukeulassa ja alus kiitää hyvää vauhtia eteenpäin ihan rantaa pitkin\nsekä pysyy kauvan vauhdissa kerran liikkeesen päästyään, sillä se on,\nniinkuin sanottu, soukka, pitkä ja raskas; viimemainittu ominaisuus on\nsille suureksi hyödyksi puristuksissa ja ahdingossa laivojen välissä,\njolloin heikompi pian menisi murskaksi. Muutamat kanootit ovat\nkoverretut yhdestä ainoasta puurungosta. Kun pitempiä matkoja\nkuljetetaan puita, hedelmiä, viljaa, siirtomaantavaroita y.m.s.\nkäytetään suurempia purjeveneitä, jotka ovat sangen lystikkään\nnäköisiä. Etukeula päättyy nim. kapeaan ylöspäiseen huippuun, ja samoin\nkorkea peräpuoli kannattaa leveätä peräsintä, jota pitää paikoillaan\nristiin rastiin asetetut seipäät, näitten yläpäähän on pitkä ruoritanko\nkiinnitetty. Mastossa on vaan yksi purje, mutta kun tämä on jotenkin\niso, kulkee vene sopivalla tuulella hyvää vauhtia.\n\nMinä astuin erääseen ensinmainittuun alukseen, jota kaksi vahvaa\narapialaista erinomaisen taitavasti souti ja sauvoi laivajoukon läpi.\nMe tarvitsimme puolen tuntia päästäksemme maihin, mutta saimmekin\nsoutaa vastavirtaa hyvän matkaa jokea ylös. Maihin laskiessamme olivat\narapialaiset kyllin hävyttömät pyytämään kaksi kraania kumpikin\nsoudosta. Selitin heille yhden kraanin olevan jo liikaa, mutta he\nkielsivät viemästä kapineeni maihin, jopa uhkasivatkin minua, josta\nsyystä minä, ajatellen heidän ylivoimaansa, katsoin viisaammaksi\nmyöntyä heidän vaatimuksiinsa.\n\nKenraali Shindleriltä oli minulla suosituskirje eräälle saksalaiselle,\nAshé nimiselle kauppiaalle, mutta kun en tietänyt hänen asuntoansa,\nmenin lähimpään taloon, jossa jouduin suurelle, koko taloa kiertävälle\nulkoparvekkeelle. Täällä istui eräs herra nojatuolissa, sanomalehteä\nlukien. Menin hänen luokseen ja kysyin herra Ashéta, jolloin sain\ntietää hänen asuvan tässä talossa, mutta nyt olevan kaupungilla, josta\nhän illalla palaa. Herra Ellis — niin oli tämän miehen nimi — kysyi\nsuurimmalla kohteliaisuudella enkö tahtoisi asua hänen luonaan sen ajan\nkun olin Basrassa. Kiitollisuudella otin tämän tarjouksen vastaan.\nHerra Ellis on englantilainen noin 30 vuotias kauppias, joka vaimonsa\nja kahden pikku poikansa kanssa on muutaman vuoden asunut Basrassa.\nKotiuduin ystävällisessä perheessä ja illalla saapui herra Ashé.\nIllallisen jälkeen istuimme jutellen herra Elliksen ulkoparvekkeella,\njosta oli viehättävä näköala yli Basran sataman, palmuistutuksien,\nlaivojen ja veneitten sekä ylpeän \"Arapian joen\" yli, joka kymmenkunnan\npeninkulman päässä kaupungin alapuolella laskee noin 6,700 kuutiometriä\nvettä sekunnissa Persianlahteen.\n\nHerra Elliksen talon ympärillä on kuusi samallaista, eurooppalaisten\nasumaa taloa. Niissä on makasiineja, kauppakonttooreja ja\nkonsulivirastoja. Näitten ympärille on viime vuosina rakennettu monta\nmuuta taloa ja luultava on, että siellä aikaa myöden kasvaa erityinen\nkaupunki. Varsinainen Basra on nim. kolmen kilometrin päässä joesta ja\non tämän yhteydessä kolmen \"kreeksin\" kautta, jotka laskevat satamaan\nja yhtyvät kaupungin toisella puolella. Nämät n.s. kreeksit ovat\nkaivettuja kanavia, joista kaikille suunnille, ristiin rastiin\nlähtee muita pienempiä, muodostaen koko kanavaverkon. Suurimmat\novat osaksi kulkuväylinä, osaksi vesihautoina rappeutuneitten muurien\nalla, ja pienemmät, jotka haarautuvat yhä hienompiin suoniin,\nkostuttavat palmuistutuksia. Basran ympärillä kanavat saavat vetensä\nShat-el-Arabista, ja niillä kulkemaan pääseminen riippuu luonnollisesti\nveden korkeudesta joessa, joka seikka taas vaihtelee vuodenaikojen\nmukaan. Sateen- ja lumensulamisaikana, s.o. syystalvella ja keväällä,\njoen ollessa vesirikkaimpana, tapahtuu joskus, että palmutarhat ovat\nihan veden alla. Kesän kuumuudesta kuivuvat sitävastoin muutamat\nsisemmistä kanavista usein melkein kokonaan, ja näin on laita\nvarsinkin luodeaikana. Luode ja vuoksi tuntuu nim. täälläkin, koska\nShat-el-Arabin pinta on melkein yhtä korkealla kuin Persianlahden.\n\nSunnuntaina, 30 p. toukok. aamulla astuimme, herra Ashé ja minä\nerääseen kanoottiin, jonka peräpuolelle asetuimme patjoille ja\ntyynyille punaraitaisen telttakaton alle, jossa oli alasriippuvia\nripsuja. Matkan päämääränä oli Basra. Kanava, jota kuljemme, lepää\ntyyneenä ja kirkkaana korkeitten, mehevien ihanasti kasvavien\ntaatelipalmujen välissä, näitä on rannalla niin taajassa, että\nohikulkiessa saattaa tuntea jonkun viileyden aavistusta. On tapana\nsanoa taatelipalmusta, ja syystäkin, ettei se luo mitään varjoa, mutta\ntähän se puheenparsi ei sopinut. Matkamme oli sangen soma ja yhtä\nmittaa kohtasimme muita kanootteja, joissa oli hedelmiä ja\nkauppatavaroita. Soudettuamme kolmeneljännestuntia, pilkisti vasemmalla\npalmujen välistä Basran ensimmäiset talot ja me astuimme maihin.\n\nSille, joka on lukenut \"Tuhat ja yksi yötä\", on Basra eli Bassorah\ntuttu nimi, sillä monet tässä mainiossa satukokoelmassa kerrotut\nseikkailut tapahtuvat juuri tässä kaupungissa. Se on rakennettu\nsuistamo-alueelle, joka ei ole niinkään vanha. Sen perusti Omar pian\nMuhametin kuoleman jälkeen, v. 636. Kaliifien loistoaikana\nBasra kukoisti, ollen yksi maailman suurimpia ja vilkkaampia\nkauppakaupunkeja; mitä olikaan muuta odotettavissa ihanan ja rikkaan\nBagdadin satamakaupungista? Mutta kaliifien valta hävisi, Bagdad\nrappeutui ja Bagdadin kanssa sen satamakin. Penikulman pituinen kanava,\njoka johti sinne Shat-el-Arabista meni umpeen ja kaupunki oli sitten\nmonta vuosisataa melkein unhoitettuna. Tästä vanhasta Basrasta löytyy\nnyt jälellä ainoastaan ränstyneitä muureja ja soraläjiä Sobeir\nlinnoituksen lähellä. Nykyisen kaupungin valloittivat turkkilaiset v.\n1668, persialaiset v. 1777 Sadik Khaliinin johdolla, kunnes\nturkkilaiset vuoden päästä sen taas valloittivat takaisin. Sitten\nkarkasivat Montefikarapialaiset Basraan, mutta olivat vaan lyhyen ajan\nsen herroina, sillä kun turkkilaiset kolmannen kerran olivat kaupungin\nvalloittaneet, jäi se heidän käsiinsä. Nyt on Basrassa korkeintaan\n15,000 asukasta.\n\nHerra Ashé ja minä teimme pitkän kävelyretken Basrassa. Kävimme\nhyvinvarustetussa ja vilkkaassa basaarissa, jonka pääosaa peittää\ntiilikatto, siellä täällä maalauksilla ja fajanseilla koristettuna on\nbasaari muuten avoin tahi palmulehti-matoilla suojattu. Täällä\nsamoin kuin Persian kaupungeissa oli kahviloita, jossa istui\nkaliaanin polttajia laveilla puusohvilla kyyristyneenä ja jossa\narapialaisia kauppiaita teelasin tahi kahvikupin ääressä suoritteli\nkauppa-asioitaan. Muita yleisiä rakennuksia ei ole kuin turkkilaisen\nkuvernöörin palatsi ja 40 moskeeta, joista yksi oli suuri ja kaunis.\nKadut ovat ahtaat ja äärettömän likaiset. Laihoja ja surkeita koiria\nkuljeksii tuhansittain ympäri ja öisin tulee läheisistä erämaista\njoukottain shakaaleja ja hyeenoja hakemaan ahtailta kujilta ruokaansa.\nNe auttavat suuressa määrin poistamaan kaupungista kuumetta tuottavia\naineksia.\n\nBasra muistuttaa Bushirista siihen nähden, että talot täälläkin ovat\nkaksi jopa kolmekin kerroksiset, mutta onpa suuria eroavaisuuksiakin,\nvarsinkin mitä akkunoihin koskee. Maakerroksessa ei ole akkunoita\nensinkään, mutta ylempiin kerroksiin on asetettu pieniä, häkinmuotoisia\nkaappeja, nämät ovat varustetut vehreillä tai ruskeilla ristikoilla,\njotka on tehty ohuista poikittain asetetuista riu'uista. Näillä\npienoisparvekkeilla istuu arapialaisia tai turkkilaisia naisia\ntyöskennellen, tupakkaa poltellen tahi virvokkeita nauttien ja sillä\nvälin katsellen elämää kaduilla. Itse ovat he ristikon suojassa\nnäkymättöminä maailman silmiltä. Mutta varsinaisesti eroavat nämät\nmolemmat kaupungit kuitenkin taatelipalmujen kautta, joita täällä on\nniin runsaasti, että Basra on ikäänkuin palmumetsän peitossa. Muutamat\ntalot ovat ihan palmujen varjossa ja vaikeata on saada yleiskatsauksen\nkaupungista. Ilma on täynnä hyvänhajuista taatelintuoksua, joka\nkuitenkin nousu- ja matalaveden aikana muuttuu ihan toisellaiseksi,\nsillä silloin nousee kuivatuista kanavista ja ympäriolevilta suomailta\nmyrkyllisiä, saastaisia ja tukehduttavia höyryjä. Ilmasto onkin paljon\nepäterveellisempää kuin Bushirissa ja kuume on vieras, joka aina\nkesäisin vaatii runsaasti ihmishenkiä. Kun Armeenian ja Kurdistanin\nvuorilla lumi sulaa, saapi Tigris ja Eufrat paljon vettä, ja tästä\nShat-el-Arab tulvii äyräittensä yli, mutta kun kanavat Basran luona\novat ränstyneet ja hoitoa vailla löytää vesi helposti tien läheisiin\nvainioihin. Kaupunki on täten kaikilta suunnilta veden ympäröimänä,\njoka tosin kesällä suureksi osaksi haihtuu, mutta kuitenkin lioittaa\nmaan ja muuttaa sen suoksi. Tästä tulee ilma täyteen kosteutta ja\nilloin sekä öisin lankee niin vahva kaste että tuolit ja pöydät ulkona\novat kuin kuurassa. Ihminen pökertyy ja käy nuopeaksi, heittäytyy\nsänkyyn voimatta nukkua. Yö vietetään kuitenkin ulkona katolla,\ntahi ulkoparvekkeella, sillä huoneissa tukehtuisi. Ei ole\nihmettelemistäkään, että kuume viihtyy tällaisessa ilmastossa. Ei\nkukaan, olkoon sitten kaupunkilainen tai siellä oleskeleva muukalainen\npääse siltä rauhaan. Jos ei kuumetta muusta saa, niin saapi olla varma,\nettä se tulee hiipien, jos on liiaksi juonut vaarallista ja\nepäterveellistä juomavettä, tahi jos on syönyt liiaksi hedelmiä tahi on\nkylmettynyt. Kaikkea tätä seuraa ensin kova ripuli, joka pian kääntyy\nkuumeeksi. Kuumeen tuntomerkit ovat: ensin jääkylmä puistutus, sitten\ntulinen kuumuus, unettomuus, vastenmielisyys ruualle, kalpeus,\nlaihtuminen ja erinomainen raukeus. Tauti kestää, helpompana ollen,\nainoastaan päivän tahi pari, muuten viikkokausia. Seikka joka vielä\ntekee ilmaston vaarallisemmaksi, on tuo kuuma ja epäterveellinen\nlänsituuli, viimeinen jäännös murhaavasta Saamum tuulesta. Mutta juuri\ntämä viimeinen viima on mitä runsaimmin täynnä tomua. Eräs\neurooppalainen Bushirissa kertoi kerran pohjois-Arapian erämaassa\nnähneensä muukalaisen — en muista mistä kansakunnasta, joka tuulen\ntullessa ei huomannut peittää kasvojansa, vaan tukehtui, kävi mustaksi\nkasvoiltaan, lankesi maahan ja kuoli paikalla.\n\nBasran väestö on sangen kirjavaa. Siinä on enimmäkseen arapialaisia,\nturkkilaisia ja persialaisia, mutta paljon on myös armeenialaisia,\nhindulaisia ja neekereitä. Siitä seuraa että uskontojakin on monta.\nTäällä löytyy sunniitteja, shiittejä, babiittejä, vahabiittejä,\narmeenialais- ja kaldealaiskristittyjä, juutalaisia, jetsiidejä y.m.\nSuvaitsevaisuus näitten eri uskon tunnustajien välillä on kuitenkin\nsuuri ja uskonnollisia eripuraisuuksia on harvoin.\n\nBasraan tuleva muukalainen saa heti sen käsityksen, että tämä lienee\nsangen vilkas ja väkirikas kauppakaupunki. Laivat ja veneitten\nmoninaisuus satamassa, suuret varastopaikat ja makasiinit, jotka\nalinomaa täyttyvät uusilla laivanlasteilla, jokihöyryt, jotka monasti\nviikossa käyvät Bagdadissa täynnä tavaroita — kaikki on omiansa\nantamaan tukea tälle luulolle. Mutta tuo näkyjänsä niin vilkas kauppa\nonkin vaan suuremmaksi osaksi kauttakulkutavaraa, paikalliskauppa ei\nole erittäin suuri-arvoinen. Seuraavia tavaroita tuodaan Basraan ja\nBasran kautta: silkkiä, muslimia, pellavakangasta ja verkaa, kultaa ja\nhopeata, santelipuuta ja indigoa Hindustanista; hedelmiä Bahreinista,\nkahvia Mokasta; huppuliinoja ja hedelmiä Persiasta; maustimia Jaavasta.\nYlellisyystavaroita, jotka suurimmaksi osaksi valmistetaan Bombayssä,\nviedään Basran kautta Bagdadin ja Mesopotamian sisäosiin. Basrasta\nviedään pääasiallisesti jaloja metalleja, kuparia, hedelmiä,\nraakasilkkiä, hevosia ja taateleita. Tärkeimpiä näistä tavaroista ovat\ntaatelit, joita suunnattomat määrät viedään osaksi Persiaan, Syyriaan\nja Nedshdiin, osaksi ja varsinkin laivoilla Indiaan ja Eurooppaan.\nSuetsin kanavan valmistuttua on Basran taatelien arvo noussut\nerinomaisesti, koska ne nyt helposti voidaan suurissa määrin viedä\nEurooppaan, ja syystä saattaa sanoa, että kaupungin olemassa olo\nsuureksi osaksi riippuu tästä arvokkaasta hedelmästä. Arapialaiset\nkerskailevat siitä, että ainoastaan Basrassa on 70 eri taatelilajia ja\neräs persialainen runoilija kertoo, että tätä kasvia saattaa käyttää\n363 eri tarkoitukseen. Toinen persialainen runoilija sanoo tämän\nsiunatun puun kasvavan ainoastaan niissä maissa, joissa Islamin uskoa\ntunnustetaan. Kansa käyttääkin sitä ruokaan ja juomaan, talojen,\nsiltojen ja veneitten rakennusaineeksi, siitä valmistetaan mattoja,\nköysiä, vasuja ja tuhansia muita kapineita. On sangen huvittavaa nähdä,\nkuinka tottuneesti ja taitavasti arapialaiset latoovat taatelit. Ne\nsotketaan kuution muotoisiksi möhkäleiksi, joita kääritään\nniinimattoihin ja palmun lehtiin. Muutamat ristiin rastiin asetetut,\nitse taatelipuusta otetut säleet tukevat ja pitävät koossa tätä\ntavarapakkaa, ja tämmöisenä on se valmis ulosvietäväksi.\n\nBasra on viime aikoina tullut huomatuksi siitä syystä, että on aijottu\nrakentaa rautatie Välimeren ja Persianlahden välille. Tällä linjalla\ntulisi tietysti Basra, Bagdad ja Aleppo olemaan tärkeimpiä paikkoja,\nsillä rautatie alkaisi Iskanderunlahdesta, tahi Antiokiasta Oronteen\nsuulla (pohjois Syyriassa) ja seuraisi joko Tigristä tahi Eufrat virran\nlaaksoa Persianlahdelle asti. Maaperä on erittäin kiitollinen ja matka\n1,400 km. Matka Brindisistä tahi jostakin muusta Välimeren satamasta\nBombayhin lyhenisi täten 10:llä päivällä. Tämä rautatierakennus on\nlaskettu maksavan noin 250 miljoonaa markkaa, tämän hinnan tuottaisi\nennemmin paikallisliike kuin kauttakulkukauppa, jolla Suetsin kanavassa\non niin vaarallinen kilpailija. Maan alkuasukkaat tulisivat varmaan\nahkerasti käyttämään kolmannen luokan vaunuja. Jos tämä tuuma\ntoteutetaan, olisi se kuoleman isku Syyrian ja Mesopotamian välisille\nsuurille karavaanikauppiaille.[36]\n\nTurkkilainen hallitus Basrassa on kurjimpia mitä ajatella voi. Sen\nsijaan että se huolehtisi alamaistensa menestyksestä, on se päin\nvastoin niille kiusaksi — ja samoin on laita monessa muussa\nkaupungissa, jossa on turkkilainen hallitus. Asukkaat puolestansa\nhalveksivat turkkilaista esivaltaa sydämensä pohjasta ja koettavat\npysyä siitä niin riippumattomina kuin mahdollista. Turvallisuus\nkaupungissa on huonolla kannalla. Beduiini- ja ryövärijoukkoja\ntunkeutuu kaupunkiin \"muurien\" yli rosvoamaan, kohtaamatta mitään\nmainittavaa vastarintaa. Annetaan kanavien ja muurien ränstyä, eikä\nkäytetä maan luonnollisia rikkauksia hyväksensä. Ja kuitenkin on\nmaanlaatu Basran tienoilla niin hedelmällistä, että voitaisiin\njärjestetyllä viljelys- ja kanavoimistavalla kehittää maanviljelystä\nerinomaisen korkealle kannalle. Nykyänsä, vaikka hoito on huonoa,\ntuottavat vainiot vuosittain rikkaita satoja riisiä, vehnää, ohraa,\naprikooseja, omenia, kranaattiomenia, viinirypäleitä, oliiveja, kaalia,\nsallaattia, sipulia, herneitä, papuja y.m.; jos näillä seuduilla olisi\nviisas hallitus, voisi se suuresti edistää hedelmien sekä laatua että\ntuotantoa.\n\n31 p toukok. kello puoli 5 i.p. lähdin kanootilla jokihöyrylaivaan\nnimellä Mejidieh jonka piti lähteä Bagdadiin. Herrat Ellis ja Ashé\nsaattoivat minut sinne, mutta palasivat rantaan samalla kanootilla,\nkuin Mejidiehin siipirattaat kello 5 alkoivat työskennellä\nShat-el-Arabin sekaisessa vedessä. Matka suunnattiin jokea ylös, ja\npian katosivat Basran satamarakennukset palmujen joukkoon.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\nMatka Tigris virtaa ylös.\n\n\nMejidieh oli hauska ja mukavasti sisustettu siipilaiva, rakennettu\nLontoossa ja erään englantilaisen yhtiön oma, joka sitä paitsi omistaa\ntoisen, Kalifah nimisen, laivan. Nämät molemmat laivat kulkevat kerran\nviikossa vuoroonsa Basrasta Bagdadiin ja takaisin. Turkkilaisia laivoja\nkäytetään sitä vastoin paljon vähemmän kuin englantilasia, koska ne\ntarvitsevat matkaa varten kaksi sen vertaa aikaa, sekä tulevat ja\nlähtevät, milloin heidän katteininsa hyväksi näkevät.\n\nJokilaivan kansi on ihan tasapintanen ja jatkuu vielä pari metriä\npartaitten ulkopuolelle valmistaakseen enemmän tilaa. Nämät parvekkeen\nnäköiset ulkorakenteet ovat aluksen lastissa ollen, tuskin 30 senttiä\nvedenpinnan yläpuolella. Tämän alikannen yläpuolella on \"ylempi\" kerros\nja siinä on kahdenkertaisia telttakankaita suojana aurinkoa vastaan.\nSalongit, kajuutannäköiset, mutta tilavat, sijaitsevat näitten\nmolempien \"kerrosten\" välillä. Ne ovat erittäin somasti ja hauskasti\nsisustetut ja varustetut suurilla ikkunoilla, josta näkyy joen molemmat\nrannat; käärekaihtimet estävät auringon liiaksi paahtamasta. Leveässä\nsohvassa, johon joka ilta huolellisesti tehdään sija, lepää erinomaisen\nhyvin ja yöpöydällä on huokoinen savipullo, jossa vesi pysyy jotenkin\nviileänä. Saattaako tuolla alhaalla kuumissa erämaissa olla paremmin?\nTakakannella joka on erityisesti varattu ensi luokan matkustajille, on\nrottinkisia nojatuoleja, joissa on tukea säärille. Istua tämmöisessä\ntuolissa ja vaan nähdä maan ohitsensa kulkevan on erinomaisen mukavaa,\nvarsinkin verrattuna siihen matkustustapaan, johon minä olin tottunut.\n\nKatteini oli pieni, paksu ja leikkipuheinen englantilainen, joka 21\nvuotta oli kulkenut Bagdadin ja Basran väliä. Komennettavana oli\nhänellä kolme upseeria, kaikki englantilaisia, muu miehistö oli\nturkkilaisia.\n\nPalmupuistoja on yhä harvemmassa, viimein ne ihan loppuvat, eikä mikään\nole silmän esteenä näköpiirissä. On mitä laajin näkö-ala yli silmän\nsiintämättömien tasankojen, jotka leviävät joen molemmin puolin.\nMaaperä on sanomattoman vetistä. Siellä täällä on se pikemmin\ntavattoman suuren järven, kuin mantereen näköinen.\n\nShat-el-Arab on keskimäärin 500 metriä leveä ja kuudesta kymmeneen\nmetriä syvä. Eräällä paikalla Basran satamassa kuuluu se olevan 20\nmetriä syvä. Veden nopeus on mitätön, mutta kuitenkin tarpeeksi suuri\nestämään suurimman osan tuosta hienosta liejusta, jota se kuljettaa\nmukanaan, laskemasta pohjaan, ennenkuin se on ehtinyt suistamoon. Tässä\nne laskeuvat kerroksittain ja muodostavat nuo vaaralliset hiekkasärkät\njoensuuhun. Vuosi vuodelta kulkee näin uutta liejua ulos suistamoon,\njoka täten kasvaa yhä kauvemmaksi ulos Persianlahteen. Rawlinson on\nlaskenut, että näin muodostuu koko 53 metriä maata vuodessa. Tähän\nkatsoen on otaksuttavaa, että koko Mesopotamia, ei kovinkaan kaukaisina\naikoina sitten, on ollut merenpohjana ja Persianlahden luoteisena\njatkona. Niin onkin asianlaita ollut. Kaukana sisämaassa Hillehin\n(Babylonin) luona ja vielä kauvempana ylhäällä löytyy runsaasti\nraakunkuoria ja jäännöksiä siitä eläinkunnasta, joka vielä tänään\nliikkuu Persianlahdessa. Tigris ja Eufrat ovat aikojen kuluessa\nkuljettaneet mukanansa soraa ja liejua Antitauruksesta, Armeenian ja\nKurdistanin vuorilta ja vähitellen täyttäneet entisen lahden\npohjoisosan. Maan muodostumista on yhä jatkunut. Joet, jotka muinoin,\nkukin suunsa kautta, laskivat lahteen, ovat lopuksi yhtyneet yhdeksi\njoeksi, muodostaen sitten kauvempana alhaalla laajan suistamon. Kerha\nja Karun nimisillä joilla oli myös muinoin omat suunsa, mutta ovat\nsittemmin joutuneet Shat-el-Arabin jokiväylään. Kerha noin 3,000 vuotta\nsitten (Rawlinsonin arvelu), Karun vielä myöhemmässä ajassa.\n\nMutta Mesopotamia on ollut vielä merkillisempien ilmiöitten näyttämönä.\nKaikella todenmukaisuudella saattaa nimittäin olettaa, että täällä on\ntapahtunut se mahtavin luonnonmullistus, minkä ihmiskunta on kokenut,\neli tuo tuhoava tulva jonka me tunnemme \"vedenpaisumuksen\" nimellä.\nProfessori Suess Wienissä on raamatullisen kertomuksen johdolla,\nverrattuna kiilakirjoitusmuistomerkeissä löydettyyn jokitaruun,\nälykkäällä ja luonnollisella tavalla selittänyt vedenpaisumukseen\nolleen syynä maanjäristysaallon, jota seurasi pyörremyrsky\nPersianlahdesta, sekä todistanut ettei ilmiö ollut käsittänyt koko\nmaailman mannerta, vaan rajoittunut Eufrat ja Tigrisvirtojen alempaan\njokilaaksoon.[37]\n\nKello 8 söin yhdessä Mejidiehin upseerien kanssa vankan päivällisen,\njossa oli neljä ruokalajia. Sitten meni katteini ylös komentosillalle,\nitse johtamaan laivansa vaikeata ja vaaranalaista kulkua hiekkasärkkien\nvälillä, nuoret upseerit, joilla ei näkynyt olevan juuri paljo\ntehtävää, jäivät minulle seuraa pitämään. Loikoen kukin nojatuolissamme\nnautimme — ainakin minä — suloisinta ja huolettominta elämää\niltakahvin ja sikaarin ääressä. Sääskien miljoonalaumat eivät\nsitävastoin tehneet oloamme mieluisaksi, varsinkin senjälestä kuin\nolimme polttaneet sikaarimme loppuun. Kello 10 menivät upseerit levolle\nja minä seurasin heidän esimerkkiänsä, mutta minun oli mahdotonta\nnukkua; mehän lähestyimme Eufratin suuta ja \"Paratiisia\"! Laiva\nvetääntyi nyt Shat-el-Arabin vasemmalle rannalle, jota Tigriksen aallot\nhuuhtelevat. Heti kello 11 jälestä kuljimme Kerhajoen suuta; tämä joki\nalkaa Ardilannin ja Luristanin rajalla, länsi Persian vuoriseuduissa ja\njuoksee sitten suoraan etelään, laskeaksensa sitten etäämpänä Shatin\nvasemmalla puolella.\n\nKello 12 puoliyön aikaan saavuimme Kornahiin. Nimi muistuttaa\nlatinalaista cornu (sarvi) sanaa ja Tigris ynnä Eufrat, joitten laineet\ntäällä yhtyvät, ovat todellakin häränsarvien näköiset. Tigristä ja\nEufratia onkin verrattu aviopariin. Eufrat on mies, Tigris vaimo, jotka\nKornahissa menevät avioliittoon. Onhan vertaus sattuva. Mutta on toinen\nseikka, joka on omiansa kiinnittämään paljon enemmän huomiota\nKornahiin, kuin nämät vertaukset ja matkustaja onkin pelkkänä silmänä\nniinä muutamina minuutteina, kuin laiva siellä viipyy. Tässä sijaitsi\nnimittäin paratiisi, jos saa uskoa alkuasukkaitten puheita. Eipä \"hyvän\nja pahan tiedon puutarhaa\" ole hävitetty: Kornahin arapialainen väestö\nsuojelee sitä vielä kiihkeällä huolella. Valitettavasti ei ollut\nminulla tilaisuutta astua maalle katsomaan tuota surullisen kuuluisata\npuuta, mutta sain katteinilta kuulla, että se saattoi olla korkeintaan\nkahdensadan vuoden vanha. Alkuasukkaat luulevat tämän kuitenkin elämän\npuuksi, ja onneton se, joka siitä taittaisi lehden tai oksan!\nAinoastaan syksyllä, kun muutama oksa ja lehti on varissut, sytyttävät\narapialaiset niistä paratiisillisen tulen. Mutta asukkaat harjoittavat\nkuitenkin sangen tuottavaa kauppaa myymällä pieniä palasia tiedon\npuusta herkkäuskoisille pyhiinvaeltajille. Tähän luonnollisesti ei\nkäytetä mainittua puuta, joka silloin suuren menekin tähden pian\nloppuisi — pyhiinvaeltajille on erityistä puuta varalla.\n\nJääköön sanomatta, onko paratiisi sijainnut sillä paikalla, jossa kurja\nKornah niminen arapialaiskylä nyt on, mutta jos asianlaita todellakin\nniin on ollut, on meillä syytä otaksua, että tämä seutu — meidän\nvanhimpain esivanhempiemme aikoina on ollut paljon viehättävämpi, kuin\nse nyt on. Muutamia matalia multakattoisia mökkejä, joita palmulehdet\nympäröivät, vetinen maa, joka kevättulvien aikana on veden alla, mutta\njossa nykyään pienet, lihavat lehmät käyvät laitumella (vatsaan asti\nliejussa) — astuen, onko tämä näky omiaan muistuttamaan kuolevaista\nihmistä paratiisista?\n\nKornahin luona yhtyvät, niinkuin mainittiin, nämät molemmat virrat\nyhteen. Tigrisvirran vesi on sakeata ja harmaanruskeata savesta ja\nmaasta, jota se tuo mukanaan Mesopotamian lakeuksilta; Eufratin vesi on\nkirkasta. Viimemainittu virta kyllä juoksee saviperäisen maan läpi,\nmutta sen vesi puhdistuu ruovikossa ja suokasveissa, joita on virran\nalajuoksussa. Tigris virran veden saattaa erottaa Eufratin vedestä\nmonen kilometrin päässä Kornahin alapuolella. Vasta alempana nämä vedet\ntäydellisesti sekaantuvat.\n\nLuokaamme nyt näitten molempien virtojen yhtymäkohdalle lyhyt silmäys\nniitten kulkuun.\n\nEufratin alkulähteinä on kaksi lähdevirtaa: Frat ja Murad Su. Frat\nalkaa Armeenian pääkaupungin, Ersirumin lähellä 2,000 metrin\nkorkeudella, juoksee ensin länttä kohti; seuraten Armeenian\nvuorijonojen laaksoja, mutta tekee Erginin kohdalla suoran kulman,\nyhtyäksensä lännestä päin tulevaan Murad Suuhun eli itäiseen Eufratiin,\njoka alkaa Araratin länsirinteillä ja on vesirikkaampi, kuin Frat.\nMalatien lähellä Kurdistanissa alkaa kokonainen koski- ja\nvesiputoussarja, joka ei lopu ennenkuin joki on murtautunut\nmahtavimpien vuorijonojen läpi Urfa (Edessa) nimisen kaupungin\npohjoispuolella. Malatien luona yhtyy siihen Tohma Su, tullen\nAntitauruksesta Vähässä Aasiassa. Tästä juoksee virta suuressa kaaressa\nitään, etelään ja länteen päin ja lähenee Biredshikin kohdalla\nVälimertä 150 km etäisyyteen. Kuljettuaan vielä jonkun matkan etelää\nkohti, tekee Eufrat mutkan kaakkoon päin ja pitää tämän suunnan aina\nPersian lahteen asti.\n\nBiredshik on tärkeä ylikulkupaikka kauppakaravaaneille ja\npyhiinvaeltajille, jotka tulevat Djarbekrista matkalla Aleppoon tahi\nVälimerelle. Kameelit viedään ylitse suurilla, litteäpohjaisilla\nlautoilla. Biredshikin alapuolella laskee joki Mesopotamian lakeudelle,\njonka kaltevuus on niin vähäinen, että se tuskin tekee desimetrin yhden\nkilometrin mitalle (Reclus). Vasemmalta saa Eufrat lisäjoet Nahr Belik\nja Shabur, Anahin kaupungin kohdalla on uusi, tärkeä ylikulkupaikka.\nBagdadin lähellä ovat Tigris ja Eufrat ainoastaan noin 50 km päässä\ntoisistaan. Eufratista, jonka pinta tässä on 5 metriä korkeampi\nTigris-joen pintaa, lähtee tällä paikoin monta haaraa viimemainittuun\njokeen, ja täten Eufrat kadottaa suuren määrän vettänsä. Vielä vähän\nalempana jakautuu joki kahteen haaraan, joista läntinen, Hindiah,\nmuodostaa suolajärven Nedshf. Järven toisella puolella yhtyy Hindiah\ntaas pääjokeen. Tämä seutu on historiallisessa suhteessa merkillisimpiä\nmaan päällä. Hillehin luona ovat Babylonin rauniot, Nedshfin luona\nKufan, Hindiahin luona on Birs Nimrod ynnä Baabelin torni ja heti siitä\npohjoiseen on pyhä Kerbela. Vielä alempana yhdistyvät joet monilla\npoikkihaaroilla ja kanavilla toisiinsa, kunnes ne lopulta juoksevat\nyhteen.\n\nSiinä paikassa, jossa Frat ja Murad Su muodostavat Eufratin, on\nvedenpaljous melkein yhtä suuri, kuin siinä missä Shat-el-Arab alkaa.\nVaikka nimittäin monta lisäjokea tulee Antitauruksesta ja niistä\nvuorista, jotka ovat pitkin Tigriksen oikeata rantaa, ei näitten\nvesirikkaus kuitenkaan riitä vastustamaan veden suurta haihtumista,\njoka käy yhä tuntuvammaksi, kun veden kulku joessa on erinomaisen\nhidas. Joen keski- ja alajuoksuun yhtyi muinoin useita suuria\nlisäjokia, niinkuin Wadi Ali ja Wadi Hauran, mutta meidän päivinämme\novat nämät enimmän osan vuotta kuivina. Näitten sangen syvään uurretut\nlaaksot osoittavat kuitenkin selvästi, että pohjois Arapian ilmanala\nmuinoin on ollut toisellainen, kuin nykyään.\n\nTigris-joki alkaa myös kahdella haaralla. Itäinen, Buhtan Su niminen\nhaara, tulee vuorilta Wan-järven eteläpuolella, toinen haara nimeltä\nDidshleh alkaa ihan Eufratin lähellä, mutta 400 metriä korkeammalla,\nkuin tämä. Keski- ja alajuoksuun yhtyy molemmilta puolilta monta\npienempää sivujokea ja Tigris (s.o. \"nuoli\") juoksee vilkkaasti\neteenpäin seuraten Kurdistanin ja länsi Persian vuorien suuntaa.\nYlä-Tigriksen varrella sijaitsevat nuo tärkeät Diarbekr ja Mosul\nnimiset kaupungit. Viimemainitun kaupungin alapuolella yhtyvät\nKurdistanin vuorista tulevat suuret lisäjoet Iso ja Pieni Sab.\nArdilanin vuorista tulee Dijalan joki, joka heti Bagdadin alapuolella\njuoksee Tigrikseen. Sitä osaa jokea, joka on Bagdadin ja Kornahin\nvälillä, saamme heti oppia lähemmin tuntemaan.\n\nEufratin ja Tigriksen välillä leviää Mesopotamian lakeus, tätä maata\nturkkilaiset ja arapialaiset nimittävät El-Djesirah s.o. \"Saari.\"\nMesopotamiaksi sanotaan historiallisessa merkityksessä oikeastaan sitä\nosaa maata, joka on näitten jokien keskimmäisen juoksun välillä, ja\ntämän jokilaakson kaakkoisimmalle kulmalle ovat persialaiset antaneet\nnimen Irak Arabi. Ilmanalan puolesta on Mesopotamia ihan erilainen,\nkuin naapurimaansa. Sitä ympäröivät idässä, pohjoisessa ja lännessä\nkorkeat vuorimaat ja etelässä Arapian kuivat erämaat, maa on itsestään\nalhaista ja kosteata. Maanlaatu on erinomaista, mutta viljelemätöntä.\nMuinoin, kun Babylon, Ninive, Seleukia ja Ktesifon olivat valtansa ja\nrikkautensa kukkulalla, viljeltiin maa huolellisesti ja sen läpi kulki\nristiin rastiin suuremmoinen kanavoimislaitos. Nyt ovat nuo muinoin\nrikkaat vainiot muuttuneet yksitoikkoisiksi, autioksi aroiksi ja\nuseimmat kanavat ovat jäljettömiksi hävinneet santaan. Tarvittaisiin\nvaan voimallinen ja tarmokas hallitus, muuttamaan vielä kerran olot\nparempaan päin. Bagdadin luona kuljettavat molemmat joet lähes\nseitsemäntuhatta kuutiometriä vettä sekunnissa. Tästä vesipaljoudesta\ntarvittaisiin vaan kymmenesosa koko Irak Arabin kanavoimiseen.\n(Dumont).\n\nMaassa asuu suurimmaksi osaksi puolivillejä arapialaisia\npaimentolaisheimoja, jotka kuljeksivat pitkin jokien rantoja, tahi\nelatuskeinonaan ryöstävät karavaaneja ja matkustajia. Valtiollisesti\nkuuluu maa Turkin vallanalaisuuteen ja sitä hallitsee jotenkin\nitsenäisesti turkkilainen pasha, joka asuu Bagdadissa. Mesopotamia on\nsiis erityinen turkkilainen maakunta, jota pohjoisessa rajoittaa\nDiarbekrin ja Kurdistanin maakunta, idässä Persia ja Persian lahti sekä\netelässä ja lännessä Arapia ja Syyria.\n\nPalaamme taas laivaan.\n\nAamulla kesäk. 1 päivänä saavuimme juutalaiseen kylään, jonka nimi on\nEsran hauta, siellä olimme puolen tuntia. Tämän kylän asukkaat ovat\nyksinomaan juutalaisia ja niitä tuli koko lauma kirkuvia miehiä ja\nnaisia rantaan, kun Mejidieh laski maihin. Kylä on kauniilla paikalla,\njokeen ulottuvalla niemellä. Se on palmu- ja lehtimetsän siimekkeessä,\nja Tigriksen tyyneeseen veteen kuvastuu se mausolee, jossa Esra\nprofeetan sanotaan lepäävän. Tämä on suuri, valkoinen kivirakennus,\njonka persialaiseen malliin rakennettu kupooli on fajanseilla\npäällystetty. Alapuolella on kivinen rantalaituri, jota Tigriksen\naallot huuhtelevat. Profeetta Esra vei, niinkuin tiedetään, juutalaiset\npois Baabelista takaisin Jerusalemiin, mutta itse lepää hän vankeuden\nmaassa. \"Ja näin on se kirja, jonka Artahsasta antoi papille Esralle,\nkirjanoppineelle, joka oli opettaja Herran käskysanoissa ja säädyissä\nIsraelin ylitse: Artahsasta, kuningasten kuningas Esra papille ja\nkirjanoppineelle taivaan Jumalan laissa: Minä olen käskenyt, että\nkenenkä ikänä kelpaa minun valtakunnassani Israelin kansasta, papeista\nja leviittoista mennä kanssasi Jerusalemiin, niin menköön.\" Esran hauta\non tärkeä pyhiinvaelluspaikka, ja monet juutalaiset vaeltavat\nvuosittain sinne, nähdäkseen profeetan viimeistä leposijaa. Ollessamme\nvielä kylän kohdalla, uiskenteli kymmenkunta alastonta juutalaispoikaa\nlaivan luo ja kiipesi sinne ylös, levähtääkseen hetkisen sen\nyläkannella, mutta kun taas pian lähdimme liikkeelle, hyppäsivät kaikki\nyhtäaikaa jokeen ja uivat takaisin rantaan hurjasti kirkuen. Esran\nhauta katosi pian näkyvistä, ja sen sijaan levisi taas ääretön, matala,\nkostea ja suoperäinen lakeus molemmin puolin. Siellä täällä kasvaa\nmehevää ruohoa ja siinä näkyy suuret laumat raavaita ja lampaita\nlaitumella. Joskus sivuutetaan kyliä, joissa on parikymmentä\nolkikattoista mökkiä viljelysmaiden keskellä, missä tumma-ihoiset\nmiehet kyntävät erinomaisen alkuperäisillä kahden härän vetämillä\npuu-auroilla. Paikoittain kasvaa jokivarsilla ruohoa ja laivan\nohikulkiessa lentää usein suuret suorsaparvet ylös vedenpinnalta.\n\nJoen vesi on tänä vuoden aikana vielä jotenkin korkealla, mutta alenee\nyhä enemmän, kunnes se syyskesällä on alimmillaan. Mejidiehillä, joka\ntäydessä lastissa ollen käy noin l,5 metriä syvässä, on silloin sangen\nvaikeata löytää tiensä hiekkasärkkien välitse. Laivakulkua vaikeuttaa\nvielä sekin seikka, että joen rannat pitkin pituuttaan ovat niin\nyksitoikkoiset, että laivanmiehet eivät voi saada mitään varsinaisia\nmerkkejä rannoilta. Muutamia pahamaineisia paikkoja on tosin merkitty\nkivillä tahi seipäillä, mutta näitten hyötyä vähentää se seikka että\njoen särkät ovat liikkuvaisia ja usein muuttavat paikkaa. Ei olekaan\nharvinaista, että höyrylaivat ja purjeveneet laskevat matalikolle.\nSemmoisissa tilaisuuksissa täytyy Mejidiehin purkaa koko lastinsa,\ntyhjentää vesilastinsa ja viedä matkustajat maihin. Kun on onnellisesti\npäästy matalikolta, täytyy taas noutaa matkustajat pikkuveneillä ja\nsälyttää lastin uudelleen. Tähän toimeen menee usein puoli päivää ja\nkun tämmöisiä esteitä tulee useita samalla matkalla, niin ei ole\nharvinaista, että laiva tarvitsee koko yksitoista päivää päästäksensä\nBagdadiin, jota vastoin veden korkealla ollessa menee vaan neljä\npäivää. Jokea alaspäin kulkiessa tarvitaan suotuisissa oloissa vaan 42\ntuntia.\n\nAsukkaat näillä seuduin ovat arapianheimoista paimentolaiskansaa.\nVaeltaessansa vievät he mukanaan suuret eläinlaumansa ja telttansa;\nnäitä he tilaisuuden mukaan kuljettavat purjeveneissä tahi vetävät he\nniitä kanooteissa pitkin joen rantoja. Luonteeltaan ovat he\nurhoollisia, puolivillejä ja sotaisia. Pukunsa on sangen\nyksinkertainen, sillä heillä on ainoastaan riepu lanteitten ympäri ja\nvalkoinen huivi riippuu turpaanin ympärillä suojaamassa päätä ja kaulaa\nauringolta; muuten ovat he alastomia. Ihonsa on kuparinruskea, tukka\npitkä ja takkuinen. Ahvettuneet ja tarmokkaat kasvonpiirteet ovat\nikäänkuin bronssiin valetut. He ratsastavat, useimmiten satulatta,\nmuhkeilla, virmoilla hevosilla, kädessä aina pitkät keihäät. Toisinaan\nmeidän ohi kulkiessamme juoksivat tai ratsastivat he pienissä joukoissa\npitkin rantaa, hirveästi kiljuen ja heiluttaen keihästään päänsä yli\ny.m. sotaisia liikkeitä tehden. Naiset ovat voimakkaan ja melkein\nmiehekkään näköisiä, heidänkin pukunsa on erittäin keveä. Nämät\nkukistamattomat arapialaiset, jotka asuvat pitkin Tigriksen\nrantoja, kuuluvat moneen eri heimoon, joista tärkeimmät ovat:\nMontefig, Abu Muhametti, Beni Lam ja Khamar. Muutamat heistä ovat\nvakinaisesti sijoittuneet joen rannoille, muodostaen kyliä, ja elävät\nmaanviljelyksestä, kun taas useimmat jatkavat paimentolaiselämäänsä.\nNämät viimemainitut ovat erämaan vapaimpia poikia, he eivät tottele\nmitään esivaltaa, eivät kärsi paikallansa olemista, he rakastavat vaan\nvaeltamista pitkin ja poikin Mesopotamian lakeuksia suunnattomine\nlammas- ja puhvelilaumoineen. Löydettyään hyvän laitumen, rakentavat he\ntelttansa sinne joksikin aikaa siten, että levittävät olkimattoja\nkaareksi käännettyjen tankojen päälle, joten tämä on lyhyen tunnelin\nnäköinen. Muutamain teltat ovat kankaasta tahi nahoista. Siihen aikaan,\njolloin minä Tigriksellä matkustin, oli näitä vaeltavia kyliä sangen\nrunsaasti pitkin rantoja, sillä alkava kesä ja sen tavaton kuumuus teki\nveden tarpeen niin paljoa tuntuvammaksi. Paimentolaisia oli siis niin\njoukottain kokoontunut virran rannalle saadaksensa runsaasti vettä.\nVesi oli yhä kuitenkin sameraa ja lämmintä. Tuon tuostakin kohtasimme\nkanootteja ja purjeveneitä, jotka virran tai vienon tuulen avulla\nliukuivat jokea myöden alaspäin; muutamia veneitä vetivät miehet\nköysillä käyden itse rantaa pitkin. Purjeveneet ovat erittäin\nkäytännöllisiä; niihin mahtuu paljon ja iso purje kokoaa pienenkin\ntuulen, jonka tiellä ei ole vuoria eikä metsiä. Höyrylaivat ovat\nkuitenkin vähitellen poistaneet käytännöstä nämät entiset\ntavarankuljettajat, niin että ne nykyään ovat jotenkin harvinaisia. Kun\nvirta kulussaan arojen halki tekee suuria mutkia, näyttää vastaantuleva\npurjevene kulkevan milloin meidän suuntaamme, milloin päinvastoin,\nmilloin taas olevan kaukana sisämaassa: ja tämä tuottaa monelle\nkatsojalle hupaista hämminkiä. Virtojen ylä-osassa kuljetetaan\ntavaroita lautoilla (\"kelek\"), jotka lepäävät ilmalla täytettyjen\nnahkalaukkujen päällä.\n\nKello 4 aikaan tulimme Amaran kaupunkiin, joka suureksi osaksi on\nTigriksen vasemmalla rannalla. Täällä on m.m. sähkölennätinasema,\nsuuri kahvila rannalla, valkoisia, hyvinrakennettuja savihuoneita ja\nmoskee. Parisataa kaupungin asukasta riensi heti rannalle, jossa\npitivät hirveätä meteliä, mutta tämä kirjava näkemys oli kuitenkin\nvilkas ja hupainen. Pari tuntia viivyttyämme, jolla aikaa villasäkkejä\nlastattiin laivasta maalle, jatkoimme matkaamme virtaa ylöspäin.\nMaisemat ovat yhä yksitoikkoisia, ainoastaan siellä täällä kasvaa\njokunen mehevä pensas rannalla. Kaukana oikealla siintää Kurdistanin\nvuoria kohoten jyrkkinä, vaaleansinisinä seininä. Yöllä näkyi sieltä\nkaksi tavatonta liekkiä, en tiedä, mistä ne olivat. Rannoilla\nleimusivat arapialaisten suuret telttatulet kaiken yötä; niitä\ntarvitaan arvattavasti ruoan laittamiseen ja hyttysten karkoittamiseen.\nLiekkien leimussa saattoi useinkin selvästi erottaa telttien sisuksen:\nlapset makaamassa, naiset ruoan laittopuuhissa ja miehet tupakoimassa\nja kahvia tai teetä juomassa. Poltinaineet ovat kuivia ohdakkeita ja\noksia, joita naiset kokoavat. Päivän koittaissa tulet hiljalleen\nsammuvat ja väistyvät uuden päivän valkean tieltä, joka Itämailla\nhehkuu pohjoismaalaiselle tuntematonta kuumuutta.\n\n2 p. kesäk. Elämä laivalla ei ole vaihtelevaa, vielä vähemmän maisema\nympärillämme. Rannoilla yhä vilisee paimentolaisia laumoineen. Teltat\novat enimmäkseen mustaa huopaa, miehenkorkuisten seivästen päässä.\nEräällä kohtaa oli suuri puhvelilauma virran poikki, ja ainoastaan\nkuono ja sarvet näkyivät vedenpäällä. Lauman edellä ui paimen, jota\neläimet taajoissa joukoissa seurasivat; laumaa pitivät koossa miehet,\nistuen pitkät piikit kädessä uivien hevosten selässä. Naiset ajoivat\nsamalla tavalla virran ylitse uivilla hevosilla, jotka töin tuskin\nsaivat päänsä pysymään vedenpinnan yläpuolella. Iltapuolella tuli meitä\nvastaan turkkilainen siipilaiva, matkalla Basraan, ja vähän myöhemmin\nsaavuimme Kot-el-Amaran kaupunkiin, Tigriksen vasemmalla rannalla.\nKaupunki on vasta muutaman kymmenkunnan vuoden vanha. Se on vilkas ja\nkukoistava kauppapaikka ja seudun arapialaisheimojen markkinapaikka.\nTäällä lastattiin laivaan villasäkkejä. Lampaanvillat näyttävät\nolevankin tärkeä kauppatavara, jota kuljetetaan Tigriksen rannalta\nBagdadiin, Mesopotamian kaupan pääpisteeseen, josta villat sitten\nviedään suurta Syyrian karavaanitietä myöden Välimeren rantamille.\nKot-el-Amaran tienoilla kadottaa Tigris osan vettänsä, joka Shat-el-Hai\nnimistä kanavaa myöden valuu etelään ja yhtyy Eufratiin. Eufrat ja\nTigris virtain suhde toisiinsa on hyvin monimutkainen. Bagdadin\npaikoilla Eufrat antaa Tigrikselle suuren osan vesiänsä, sillä Eufrat\njuoksee siellä Tigristä korkeammalla; Kot-el-Amaran kohdalla Tigris\ntaas maksaa velkansa Eufratille.\n\nKot-el-Amaran pohjoispuolella ylenevät virran rannat 2-4 m korkuisiksi;\nrantaviivat ovat sentähden hyvin selvät ja vedensyömät. Nevat ovat nyt\nloppuneet ja moskitoskärpäset vähenneet; mutta sitä vastoin suhisee\nilmassa miljaardittain suuria, vihriäisiä heinäsirkkoja. Rannoilla ne\nmuodostavat tiheitä, tummia pilviä, joista kuuluu kitisevää ääntä.\nNämät vahingolliset itikat kulkevat maan yli lukemattomissa parvissa ja\nhävittävät tieltään kaiken kasvullisuuden. Laivaammekin niitä tuli\nsuuret liumat, asettuivat hetkeksi teltan katolle, laivan kannelle, tai\nmatkustajien päälle, ja jatkoivat sitten levotonta kulkuansa. Oli täysi\ntyö irroittaessa niitä vaatteista, joihin ne iskivät kiinni terävillä\nkynsillään sekä suojellessaan niiltä kasvojansa. Hetken aikaa niiden\nkanssa oteltuani, menin hyttiini, mutta en sielläkään saanut olla\nheinäsirkoilta rauhassa: niitä oli kaikkialla, vuoteessa ja lattialla\nnuo paksut, viheriäiset jätkäleet matelivat, vaikka vaan ihan pieni\nakkuna oli ollut auki. Saatuani hytin jotenkin puhtaaksi noista\npedoista, suljin kaikki aukot; mutta arapialaiset eivät näyttäneet\npaljon piittaavan heinäsirkoista. Heitä oli joukko kiivennyt lastiksi\ntuotujen villakasojen korkeimmalle kukkulalle ja sieltä he\nläimähyttelivät kepeillänsä y.m. aseilla ohilentäviä itikoita, niin\nettä pian koko joukko näitä eläinraukkoja makasi räpystellen heidän\nympärillään. Savutorvenkin ympärillä, josta sakeita savupilviä nousi,\nmakasi niitä läjittäin puolikuolleina. Tämä kaikki oli kyllä\nhuomiota herättävää, mutta hauskuutta se ei lisännyt laivamatkan\nyksitoikkoisuudelle.\n\nTuskin saattaa ajatellakkaan kirjavampaa matkustajajoukkoa, kuin mitä\nMejidieh nyt kuljetti. Eurooppalaisessa höyrylaivassa saattaa kyllä\ntavata matkustajia erilaisimmista kansaluokista ja kansakunnista, mutta\nniitä niissä on katseltava verrattuna siihen mitä näkee itämaalaisen\nhöyrylaivan etukannella. Itämailla ei pidetä ensinkään sopimattomana\neikä köyhyyttä todistavana, jos \"paremmatkin ihmiset\" matkustavat\netukannella. Rikkaimmat kauppamiehet seurustelevat tuttavallisesti ja\nveljellisesti dervishien ja jätkien kanssa laivakannella. Tuon\ntuostakin pistäännyin minä katteinin luo komentosillalle, josta oli\nmukava katsella itämaalaista arki-elämää ja sen kirjavia kuvia tuolla\nalhaalla laajalla laivankannella. Kun itämaalaiset tekevät pitkiä\nhöyrylaivamatkoja, hankkivat he ensimmäiseksi itsellensä niin helpon\npaikan kun mahdollista. Siihen ne sitten sijoittuvat parhaimmalla\ntavalla: heillä on muassaan makuuvaatteet, peitteet, matot, keittimet\nja tarpeelliset talouskapineet. Ensin tulijat asettuvat parhaimmille\npaikoille, s.o. pitkin partaita ja seinämiä etu- ja peräkannen\nyhtymäkohdissa. Myöhemmin tulijat saavat parhaansa mukaan sijoittua\nkeskelle laivankantta. Kas tässä muutamia kuvia Mejidiehin etukannelta.\n\nTuossa istuu pari arapialaista pelaten noppapeliä melkein\nuskomattomalla näppäryydellä; jos he todellakin ehtivät yhtä pian\najatella, kuinka parhaiten nopan heittäisivät, kuin muuttavat kavut\npaikoilleen, niin täytyy myöntää, että he ajattelevat erinomaisen\nnopeasti. Tuossa istuu arkulla kaksi hindulaista piippua polttaen, ja\nihan lähellä heitä istuu matolla muutamia persialaisia kauppiaita,\njoista yksi pitää tulta vireillä samovaarissa, puhaltamalla sen pitkään\ntorveen, jolla aikaa toiset lausuvat kohteliaisuuksia toisilleen tahi\nkeskustelevat kauppa-asioista, aina sillä välin maistellen höyryävää\nteetään. Etäällä etukeulassa istuu dervishi kertoen satuja tarkkaavalle\nkuuliakunnalle, joka loikoo hänen ympärillään matolla. Omituisin\nkaikista mitä näimme oli erään persialaisen täydellinen haaremi, hän\nkun perheineen ja kaikkine kampsuineen oli muuttomatkalla Bagdadiin.\nHän oli levittänyt kolme suurta patjaa seinien viereen komentosillan\nalla ja ripustanut tummia kankaita keppien päähän matkakistujen väliin\nja näillä piirittänyt pienen alan laivan kantta, estääksensä kolmea\nvaimoansa näkymästä muille matkustajille. Mutta kun hän ei ollut\nmuistanut kattaa tätä piirikuntaansa, näkyi tuo väliaikainen haaremi\nkomentosillalle kokonansa; vaimot siellä kuluttivat aikaansa\nkäsitöillä, tupakoiden, teetä juoden ja maaten. Heillä näytti olevan\nhupainen matka Bagdadiin! — Joka perheellä oli saviruukkuja, joilla\nnostettiin vettä virrasta pesemisiin ja samovaariin.\n\nIlma käy yhä suloisemmaksi, jota ylemmäksi virtaa tulemme. Kuumat ja\nkosteat tuulet eivät nyt tunnu niin paljon. Ilmanala on Bushirissa\npaljon parempi kuin Basrassa. Kello 9 illalla kuljimme Baghilan\nlinnoitetun kylän ohi, jolloin pysähdyimme hetkeksi, kun laivaan\notettiin muuan arapialainen, jota kolme miestä saattoi pienellä\nveneellä laivan kylkeen. Kello 10 pysähtyi laiva äkkiä keskellä virtaa.\nOlimme ajaneet hietasärkälle ja siinä nyt pari tuntia tuumailtiin,\nsillä aikaa kun laivamiehet veteen mentyänsä, pitkillä riuvuilla\nmittailivat veden syvyyttä särkän reunoilla. Kun matalikon heikoin\nkohta oli löydetty, tyhjennettiin osa vesilastia ja ponnistamalla\nkaikki voimansa pääsi laiva taas pimeässä liikkeelle. Varmuuden vuoksi\nasetettiin kuitenkin eräs laivamies uloimmaksi etukeulaan, mitatakseen\ntuon tuostakin sylipuulla veden syvyyttä. Tigriksen nopeus on tässä 2,5\npenikulmaa tunnissa.\n\nKello 8 aamulla 4 p. kesäkuuta tuli vastaamme englantilainen siipilaiva\nKalifah, joka edellisenä iltana oli lähtenyt Bagdadista. Tuntia\nmyöhemmin saavuimme Ktesifonin ja Seleukian rannoille; tämä on\nvarmaankin huomattavin paikka keski Tigriksen varrella. Jo pari tuntia\nennenkuin sinne saavutaan näkee etusivun eräästä tavattoman suuresta\nrakennuksesta, joka terävissä piirteissä kohoaa matalasta tasangosta;\ntämä on Tak Kesra niminen palatsi. Ktesifonin rauniot ovat kapealla\nniemellä Tigriksen muodostamassa laajassa mutkassa.\n\nKun laiva tarvitsee kaksi tuntia kulkeakseen tämän mutkan, mutta käyden\npääsee niemen yli runsaassa puolessa tunnissa, pyysin katteinilta\npäästä maihin, saapuakseni taas niemen toisella puolella laivaan. Tähän\nsuostui hän kohteliaasti, vene ynnä siinä neljä arapialaista laskettiin\nvesille ja muutamassa minuutissa saavuimme rantaan. Kaksi arapialaista\nsoutivat takaisin veneen, joka taas vedettiin kannelle, jonka jäljestä\nMejidieh jatkoi matkaansa Tigristä ylöspäin ja minä ynnä molemmat\ntoiset miehet lähdimme astumaan Tak Kesraa kohden. Koko tasanko on\ntässä täynnä fajanssisirpaleita ja kivipalasia, ja minne silmänsä\nkääntää, näkee pelkkiä harmaankeltaisia, pyöristetyitä soraläjiä,\njoilla kasvaa kanervan näköisiä kasveja ja kuivaa ruohoa. Tässä oli\nkerran Ktesifonin kaupunki. Kaunein muinaismuisto sen suuruuden ajalta\non yllä mainittu suurenmoinen Tak Kesran linnan raunio, josta piirsin\nsiinä paikassa kuvan.\n\nTak Kesran, s.o. Khosron kaaren rakensi sassanilainen kuningas Khosra\nNoshirvan, joka hallitsi vv. 531-578 j.Kr. Nimensä on se saanut\nkeskisestä esisalista, kuninkaan vastaanottosalista, joka muodostaa\nkorkean puolikaaren, tämän molemmilla puolilla on joukko muita saleja\nja sivuhuoneita puolisoille ja palvelijoille. Näitä sekä ajan hammas\nettä myöhemmät sukupolvet ovat hävittäneet, käyttämällä kivet uusiin\nrakennuksiin. Etumaiset huoneet ovat vielä pystyssä, lujina ja\nkukistamattomina kuin kallio. Kun kaliifi Djaffar Al-Mansur (754-775)\nperusti uuden Bagdadin, toi hän kiviä Ktesifonista. Hän tahtoi myös\npurkaa Tak Kesran, käyttääksensä niitä mainioita kiviä, joista tämä\nlinna oli rakennettu, mutta koe ei onnistunut — saviruukki liitti\nkivet niin lujasti toisiinsa, ettei niitä saatu irti. Linnan\nkummassakin muurissa on neljä porttia, joista ainoastaan toinen,\nkeskeltä laskettuna, käy läpi koko muurin, ne muut kolme ovat\nainoastaan koristeina. Samoin on laita kaikkien neljän kerrosten\nakkunakaarten, jotka eivät ole muuta, kuin matalat syvennykset\nmuurissa. Porttien ja akkunien välillä kohoaa mahtavat puolipylväät,\nkaksittain toisensa vieressä. Nämät kaipaavat kuitenkin\npäällyskoristeita ja jalustoita. Akkunien ja porttien, samoin kuin\nsuuren keskietehisen yläpuolella näkyy kaaria ja koristeiden\njäännöksiä. Linna on rakennettu poltetuista tiileistä ja muurit ovat\nalhaalta noin 6 metrin ja ylhäältä lähes 3 metrin paksut.\nVastaanottosali, jonka sisimmät muurit myös ovat pystyssä, on lähes 30\nmetrin korkuinen ja noin 45 metrin syvä. Koko etusivu on yli 84 metrin\npitkä. On luultavaa, että etusivun muureja, jotka ovat poltetuista\ntiileistä sekä nyt harmaan ja rosoisen näköisiä, muinoin peitti\nvalkoiset marmoorilevyt. Näitä kalliita levyjä naapurikansat, kaupungin\nhäviöön jouduttua, ryöstivät. Arapialaiset kirjailijat tietävät myös\nkertoa, että pylväskoristeet olivat puhtaalla hopealla silatut. Jos\ntämä on totta, lienee Tak Kesra Noshirvanin aikana ollut erinomaisen\nkomea. Suuri vastaanottosali on, niinkuin kuvasta näkee, avonainen\nulospäin, mutta toden mukaista on, että kullan ja purpuranväriset\nverhot ja esiriput muinoin suojasivat salin sisäpuolta auringolta ja\ntuulelta. Näin on asianlaita esim. vielä shahin valtaistuinsalissa\nTeheran linnassa. Vastaanottosalista johtaa kaksi kaarevaa porttia\nnykyään hävinneisiin sivuhuoneisiin ja yksi portti johtaa takaseinästä\nulos. Salin katossa oli ennen metallirengas, joka äskettäin on sieltä\npoisotettu. Siinä riippui kuninkaallinen kruunu kuninkaan pään yli,\nhänen istuessaan kullasta ja norsunluusta tehdyllä valtaistuimellaan.\nKatossa näkee vielä useita ympyriäisiä reikiä ja luullaan ne sinne\nlaitetun sentähden, että ulkopuolelta voitaisi hoitaa kruunut, jotka\ntuhansilla lampuilla valaisevat ääretöntä salia. Holvia koristi sitä\npaitsi eläinrataa kuvaavat kultaiset tähdet. Linnan edessä oli ihana\npuutarha, mutta sen keskellä kasvoi eräällä paikalla pelkkää\nrikkaruohoa ja ohdakkeita. Eräs roomalainen lähettiläs kysyi, miksei\nkuningas antanut viljellä tätäkin maanpalstaa. Noshirvan sanoi sen\nkuuluvan eräälle köyhälle leskelle, joka ei tahtonut sitä myydä, ja\nettei hän tahtonut käyttää väkivaltaa, vaan antoi sen olla sillänsä.\nRoomalainen vastasi silloin kekseliäästi, että kauniin näköala\npalatsista oli juuri tämä viljelemätön vainio.\n\nKtesifonin perusti ensimmäisellä vuosisadalla Kristuksen syntymän\njälkeen parthilaiskuningas Vardanes. Kaupunki alkoi kukoistaa samassa\nmäärässä, kuin Seleukus I Nikatorin perustama kaupunki Seleukia alkoi\nrappeutua. Parthilaiskuninkaat käyttivät sitä talviasuntonaan ja\nsilloin tuli siitä valtakunnan pääkaupunki. — Parthilaisten kanssa se\nkukistui, mutta alkoi taas kukoistamaan sassanilaisten hallitsijasuvun\naikana, joka toisinaan asui siellä. Vuosina 232 otti roomalainen\nkeisari Severus 100,000 vankia Ktesifonista ja v. 263 piiritti sitä\nPalmyran kuningas, Odenathus. Kun Sapor II (309-379) asui Ktesifonissa,\nryntäsi makedoonilainen ruhtinas Thair sitä vastaan. Vuonna 637 jätti\nviimeinen persialainen kuningas Jetsdegerd III Ktesifonin arapialaisen\nsotapäällikön Sa'ad Ibn Vakkaksen käsiin, tämä kun viimeisen ratkasevan\ntappelun jälkeen Kadesian luona 160,000 miehellä tunkeutui Persiaan.\nJetsdegerd ynnä kaupungin asukkaat pakenivat ja niin saivat vallottajat\nKtesifonin helposti haltuunsa. Tästä kertoo ennen mainittu\nhistorioitsia Justi seuravaa: \"Kun arapialainen sotapäällikkö maalisk.\nv. 637 samosi tyhjään kaupunkiin, lausui hän koraanin 44 luvusta\nseuraavat sanat: 'kuinka monta yrttitarhaa ja kumpua, vainioita ja\nkauniita palatsia ynnä suloisia esineitä, joista he riemuitsivat, ovat\nhe jättäneet jälkeensä! Ja me olemme sen näin jättäneet perinnöksi\ntoiselle kansalle, ja ei taivas eikä maa ole heitä itkenyt!' Senjälkeen\nmeni Sa'ad Kobadin valtaistuinsaliin, joka oli 100 metriä pitkä\nmarmoori-rakennus pilarikäytävineen ja lausuen koraanin alkulukua\nlaskeutui kahdeksan kertaa maahan ja rukoili sitä voittorukousta, jota\nMuhametti oli rukoillut Mekkaa valloittaessa. Sitten ratsasti hän\nkaupungin lävitse ja astui Khosroksen linnaan, jonka huoneissa —\nniiden luvun tietää vaan Jumala kaikkiviisas — kultaa, hopeata,\njalokiviä, juhlapukuja, peitteitä ja aseita oli kasottain. Kun\nhistorioitsijat yksityisseikkoihin asti kertovat saaliista, näkyy siitä\nkuinka sangen ylellisiä ja hienotapaisia persialaiset olivat olleet ja\nkuinka mahtavan vaikutuksen tämä suuri kaupunki kaikkine elämän\nmukavuuksia tarkoittavine laitoksine lienee tehnyt arapialaisiin, sopii\nkuvaella, kun luemme historioitsia Tabarin kertomuksia, että Jetsdegerd\nsanoi niille lähettiläille, jotka vaativat häntä antautumaan: 'minä\nolen nähnyt monia kansoja, turkkilaisia, deilemiläisiä, slaavilaisia,\njuutalaisia y.m., mutta en minä koskaan ole löytänyt köyhempiä kuin te.\nHiiret ja käärmeet ovat teidän ruokanne ja lampaan ja kameelinnahat\novat teidän vaatteenne, kuinka te voitte vallottaa minun valtakuntani?'\nJa lähettiläät vastasivat: 'olet oikeassa; nälkä ja alastomuus olivat\nmuinoin meidän osamme, mutta Jumala on antanut meille profeetan, jonka\nuskonto on meidän voimamme.' Kerrotaan, että saaliinjaossa noin puolen\nyhdeksättätuhatta markkaa oli tullut jokaisen sotamiehen osaksi ja\nsotamiehiä oli 60,000. Suuri osa saaliista ei voitu jakaa, paljon oli\nsemmoista, jolle ei ymmärretty arvoa antaa. Löydettiin kameeli ja sen\nkuormana arkku, jossa Khosroksen vaatteet olivat; koruompeluille oli\nneulottu rupiinia helmien väliin, arkussa oli sitä paitsi vielä\nKhosroksen kultakankaisia vaatteita, hänen kruununsa, sinettinsä ja\nkorkokuvillisia kankaita. Khosroksen sota-asuna oli kultainen\nhaarniska, kypäri, sekä käsivarsi- ja säärivarustukset myös kullasta.\nAarreaitassa löydettiin kultainen hevonen, jolla oli jalokivillä\npeitetty hopeainen satula, sekä hopeainen kameeli ja kultainen\nkameelinvarsa. Kallisarvoinen oli eräs kullalla ja hopealla kudottu\nvaatekappale, noin 30 neliömetrin suuruinen, sen reunaan oli kudottu\nviheriäinen kukkasarka, jossa kukkina oli smaragdeja, beryllejä,\nrupiineja, turkooseja ja topaaseja. Kuninkaat käyttivät tätä vaatetta\ntalvisin muistutellakseen kevään kukkia. Otettiinpa talojen ovetkin\nKtesifonista, ja vietiin uusiin taloihin Kufaan.\"\n\nSitten rappeutui kaupunki yhä enemmän ja paikkaa nimittävät\narapialaiset meidän päivinämme \"Soliman Pakin haudaksi\" — Muhametin\nparran ajajan mukaan, jonka profeetta itse käänsi Islamin uskoon ja\njoka haudattiin Ktesifonin luona. Hänelle rakennettiin kupukattoinen\nmausolee, joka on tähän asti jotenkin hyvin säilynyt. Sitä käyvät\nkaikki ohikulkevaiset muhamettilaiset katsomassa.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\nBagdad.\n\n\nKun olin runsaan tunnin ajan ihaillut Tak Kesraa, jolla aikaa\narapialaiset minun huvikseni kiipeilivät ulkonevia tiiliä myöden holvin\nkatolle ja sieltä viskelivät alas kiviä, jotka omituisen kaijun\nsynnyttivät tuossa tavattomassa esisalissa, palasimme niemimaan\npohjoisrannalle, johon 10 minuttia käveltyä saavuimme. Kun siellä\nkatsoimme pitkin virtaa alaspäin, näkyi Mejidieh kaukaa pienenä\npilkkuna, jonka päällä oli musta savuluuta. Saimme odottaa koko tunnin\nennenkuin tuo pieni pilkku suureni ja vähitellen sai höyrylaivan näön\nja muodon. Odottaessamme tekivät arapialaiset pienen uimaretken\nTigriksen harmaassa, savensekaisessa vedessä. He pyysivät minunkin\nseuraa tekemään, mutta minun mielestäni nuo likaiset laineet ja vetelä\npohja enemmän tahrivat kuin puhdistivat ruumiista, enkä siis mennyt\nuimaan. Sen sijaan rantakivillä istuen tarkkaelin uimarien taitavia\nliikkeitä, auringon hehkuessa kuin kuuma rauta pääni päälle. Varjoa ei\nollut missään vähintäkään; takkuinen pensas tosin kasvoi rannalla,\nmutta kuin auringon säteet paistoivat \"seipään läpeen\", hävisi varjokin\npensaaseen. Vihdoin saapui Mejidieh meidän kohdallemme, ja annettuamme\nmerkin, noudettiin meidät veneellä \"astiaan\", jossa taas saatiin varjoa\nja vettä. Kun annoin seuralaisilleni kaksi kraania käyntipalkkaa,\nkiittivät he ja sanoivat siinä olevan liiaksi — ja se oli aivan\ntavatonta ja selittämätöntä. Kenties he laivamiehinä olivat saaneet\nkatteinilta kiellon juomarahoja ottamasta. Mejidiehin siivet alkoivat\ntaas loiskia vettä, rantamaisemat liitävät silmiemme ohitse, mutta\nentisen yhtätoikkoisina ja autioina. Hetken perästä kuljettiin\nDielajoen suun ohi; tämä virta on puolta kapeampi kuin Tigris, mutta\nsen vesi on yhtä sameraa. Tarun mukaan oli Kyyros Dialan yli\nkulkeissaan niin suuttunut virralle, joka vei yhden hänen paraita\nhevosiaan, että hän paloitteli sen 360 kanavaksi.\n\nAina sen mukaan kuin kuluvat ne hetket, jotka meitä eroittavat suuresta\nloistavasta Bagdadista, tuntee jännityksen, ja odotuksen kasvavan.\nTietämättänsä joutuu tuhannen ja yhden yön satuihin. Ajatuksissaan\nnäkee palatsin toisensa perästä kohoovan virran rannoilla.\nHarun-al-Rashidin loistoisa linna kuvastelee virran vedessä\nmarmooriseiniään ja holvatuita kaariakkunoitaan ynnä kullan\nkirjailtuja purpuraverhoja. Kullatut kupoolit ja sinertävät tai\nvalkoiset minareetit kohottavat sorjia päitänsä pilviin, ja komeiden\nrakennusten välissä vilisee ihmisvirta kirjavissa, kaunovärisissä\npuvuissaan. Muistoon astuu tuo ja tämä tapaus Bagdadin kukoistuksen\najoilta suuren kalifin päivinä, joista nuo unhoittumattomat sadut\nkertovat. Mutta, voi Allah! kuinka pettyykään kun päivänsavun paahtava\nhuntu on hajonnut viileämmän iltatuulahduksen tieltä ja paljas\ntodellisuus on selvänä silmäimme edessä! Kalifin palatsin siasta näkyy\npalmujen välissä oikealla rannalla sekainen ryhmä valkeaksi sivuttuja\nhuoneita. Kullatut kupoolit ovat hävinneet ja vielä säilyneet\nminareetit ovat vuoratut ei kullalla vaan valkoisella rappauksella,\njoka monin paikoin on virunut ja valunut pois, niin että vaan harmaa\nsavi on jälellä.\n\nKun tulee tätä tietä Bagdadiin, vetää ensinnä huomiota puoleensa\nTsobeidin hauta, jonka katteini jo kaukaa näytti minulle. Se on virran\noikealla rannalla (vasemmalla meistä) kahdeksankulmainen rakennus,\njonka torni on kynttilän sammuttajan kaltainen. Sen avaraa salia ennen\nvanhaan varkaat ja vorot käyttivät pakopaikkanansa, mutta, kun virastot\npitivät sitä pyhyyden häväistyksenä, jolla loukattiin tätä hautaa,\nmissä Harunin lempipuoliso lepää, he yksinkertaisesti muurauttivat\noviaukon umpeen. Vasemmalla rannalla on laajoja palmupuistoja,\njoissa on pienen matkan päässä toisistaan taidollisesti tehtyjä\nvedennostolaitoksia. On suuri pyörä, jonka kehässä on joukko sankoja\nkiinnitettynä. Pyörää pyöräyttävät koneiston avulla hevoset, ja vesi\nnostetaan suoraan virrasta, tyhjennetään puukouruihin ja valuu niitä\nmyöden puutarhaan. Nämät vedennostolaitokset ovat yhtämittaisessa\nliikkeessä pitääksensä palmujen viljelysmaan aina kosteana. Pitkin\nrantaa on rakennettu noin metrin korkuinen muuri estämään veden\nuudestaan virtaan juoksemasta.\n\nNyt hiljentää laiva vauhtiansa, ettei se törmäisi niihin moniin pikku\nvenheisiin, jotka täällä kuljettavat tavaroita ja väkeä edestakaisin.\nOikealla näkee Ranskan konsulin talon somine verantoineen ja\npuutarhoineen, sekä trikolori, jonka värit jyrkästi eroavat harmaasta\ntaustasta. Kello puoli seitsemän illalla ankkuroimme tullihuoneen\nportin edustalla, jonka lävitse kaikkien tavaroitten ja matkustajien\ntäytyy kulkea. Tästä paikasta oli hyvä näkyala kaupungin molemmille\npuolille ja näitä yhdistävälle ponttoonisillalle. Samassa\nsilmänräpäyksessä, kun pysähdyimme, tuli koko joukko sangen kummallisen\nnäköisiä pikkuvenheitä Mejidiehin luo viedäkseen matkustajia ynnä\nkapineita maihin. Nämät ovat pieniä, pyöreitä, korinnäköisiä aluksia,\n\"ilman etu- ja takakeulaa kilvenmuotoisia\" niinkuin Herodotos sanoo.\nRunko on palmikoitta pehmeistä oksista, ja näitten lomot on täytetty\ntoisilla oksilla ja kahiloilla. Nämät päällystetään sisältä ja ulkoa\nasfalttikerroksella, jotenka ne tulevat täydellisesti vedenpitäviä ja\nkannattavat uskomattoman paljon. Tällaisia veneitä näkee täpötäynnä\nmelooneja ja muita hedelmiä tullihuoneen laiturin edustalla, ja vaikka\nniihin on ahdettu niin ylönpaljon tavaraa, eivät ne tippaakaan vuoda.\nNiitä käytetään etupäässä tavaroiden kuljettamiseen rannalta toiselle,\nsekä maakylistä Bagdadiin. Usein niitä näkee kymmenittäin kytkettyinä\ntoisiinsa liukuvan alas Tigristä myöden ainoastaan muutamien miesten\nohjaamina. Mutta niiden sauvominen vastavirtaan on sen sijaan työlästä,\nsillä kun ne ovat ympyriäisiä, pyörivät ne helposti ympäri silloin kun\nairolla lykkää pohjasta. Kaksi miestä hoitaa niitä sentähden siten,\nettä kun toinen sauvoo niin toinen meloo. Keskellä virtaa, joka\nBagdaadin kohdalla on noin kuusi metriä syvä, soutaa mies kummallakin\npuolella airollansa. Ensi katsannossa näyttää kummalliselta, että\nkäytetään näitä raskassoutuisia aluksia, eikä kanoottia tai tavallisia\nveneitä, mutta tähän on luultavasti syynä se, että puu on täällä sangen\nkallista, se kun on tuotava aina Armeenian vuorilta ja Tauruksesta\nasti. Olen jo puhunut lautoista, jotka lepäävät ilmalla täytettyjen\nnahkasäkkien päällä. Kun kauppiaat ylävirran varsilta tuovat\ntavaroitaan tämmöisillä puulautoilla, myyvät he korkeasta hinnasta myös\nlauttapuut. Sitten tyhjentävät he nahkasäkit, kuormittavat niillä\nmuulinsa ja palaavat sitten koteihinsa, jokien alkulähteillä\nvarustautuaksensa taas uudelle matkalle. Tällä tavalla Bagdadissa\noikeastaan rakennuspuita saadaan ja sentähden saa veneen rakentamista\nvarten tyytyä siihen mitä paikkakunnalla on saatavissa. Paju- ja\ntamariskipuuta, sekä olkia ja kahilaa on runsaasti, ja maapihkaa löytyy\nsuurissa määrin Hitin lähellä Eufratin luona, ja siinä on kaikki, mitä\ntarvitaan ylläkerrottujen venheitten rakentamiseen. On lisättävä että\nnäitä on käytetty ikimuistoisista ajoista; vielä tänään näkee\ntämmöisten venheitten kuvia assyyrialaisissa korkokuvissa ja\nHerodotuksen kertomus niistä sopii ihan niitten nykyiseen ulkonäköön,\nsillä eroituksella vaan, että niitten ulkopuolta hänen aikanansa\nverhosi yhteenneulotut taljat.\n\nPian olivat kaikki matkustajat kimpsuineen kampsuineen Mejidiehistä\nsullotut tämmöisiin pieniin korivenheisiin, melu taukosi kannelta, joka\nnyt näytti tyhjältä ja autiolta, yön pimeys laskeusi kaiken yli ja\nlyhdyt sytytettiin Bagdadin kapeilla kaduilla. Mutta levon hetki ei\nollut vielä kaupungin asukkaille lyönyt, eikä teehuoneitakaan vielä\nsuljettu; nyt päinvastoin alkoi elämää ja liikettä kaikkialla:\njokapaikassa rannoilla näkyi ratsastajia ja käveliöitä suurine\npaperilyhtyineen, kaikkialla oli puhetta ja kaupantekoa ramasan yönä.\nMinä jäin laivaan yöksi, koska oli liian myöhäistä mennä maihin, mutta\nnukuin vasta parin tunnin päästä vähemmän siitä syystä, että tuntui\njuhlalliselta nyt olla tuossa vanhassa satukaupungissa, kuin siitä\nsyystä, että laivan aliupseerit pelasivat korttia ihan vuoteen\nvieressä, jonka olin kuumuuden vuoksi antanut tuoda ylös peräkannelle.\nJos olisivat pelanneet niinkuin tavalliset ihmiset, en olisi siitä\npiitannut, mutta kuumempaa peliseuraa en ole koskaan nähnyt. Miten\nolikaan niin yksi rautasohva lykättiin kumoon, eräs pelaajista pyörähti\nkannelle, mutta hyökkäsi silmänräpäyksessä taas ylös, kostaaksensa\nvastustajalleen ja nyt alkoi tulinen ottelu, jossa jaettiin aimo\nenglantilaisia nyrkiniskuja ja potkuja; kun eräs pelaajista vuoti\nverta, taukosi tappelu. Hetken perästä alkoivat he pelin uudestaan\nkirkuen ja toruen — huonoksi esimerkiksi muhamettilaisille\nlaivamiehille.\n\nSeuraavana aamuna kello kuusi lähdin maihin, Hilpernin luokse, jolle\nvein kirjeen Mr Ellikseltä. Hän vastaanotti minut mitä sydämmellisimmin\nja antoi minun käytettäväkseni kolme suurta, intialaisilla\nhuonekaluilla varustettua huonetta. Syötyäni vankan suuruksen,\nseurasin isäntääni hänen konttooriinsa, jossa hän käski erään\nviisikymmenvuotiaan sivistyneen ja rakastettavan turkkilaisen nimeltä\nVabib Shika viemään minua Bagdadia katsomaan. Seuraavaan kertomukseen\nkaupungista olen Vabib Shikalta saanut monta tietoa.\n\nNykyinen Bagdad on rakennettu Tigriksen molemmille rannoille. Itäinen\nkaupunginpuolisko, jossa eurooppalaiset asuvat, on paljon suurempi ja\najanmukaisempi kuin läntinen, jota sopii pitää esikaupunkina; tässä on\nhautuumaa ja Tsobeidin hauta. Molempia kaupunginosia yhdistää toisiinsa\nkaksi siltaa; toinen niistä, 30 ponttoonilla lepäävä silta, on enemmän\nkäytetty kuin toinen, joka sijaitsee korkeammalla. Kaupunkia ympäröi\nmuurit, jotka näyttävät olevan rakennetut ja korjatut eri aikoina. Ne\novat rakennetut tiilikivistä ja vanhimmat osat näyttävät vankimmilta.\nTiilet ovat kellertäviä ja suurella taitavuudella yhteenliitetyt.\nEräässä paikassa löysi Mebuhr kirjoituksen, joka ilmoitti, että sitä\nmuurinosaa oli rakentanut kalifi Nassr (1180-1225). Jyrkimmissä\nkulmissa on korkeita, pyöreitä torneja, ja niitten välissä pienempiä\ntorneja ja vähäpätöisiä tykkiä. Muurissa on kolme porttia, johtaen\nluoteeseen, koilliseen ja kaakkoon. Ensimmäistä näistä enimmin\nkäytetään. Muurin ulkopuolella käy yltympäri syvä, mutta kuiva hauta.\n\nBagdadin ympäristö on erinomaisen autiota. Niin pitkälle kuin silmä\nkantaa, pohjoista ja itää kohti näkee ainoastaan tasaisen erämaan, ei\nainoatakaan puuta, ei ainoata kylää. Koillinen kaupunginosa muurien\nsisäpuolella on samoin tyhjä ja autio, ainoana rikkautena on sillä\nsoraläjät ja talojen rauniot. Täällä olostaa vaan tyhjäntoimittajia ja\nkoiria. Enimmät ja suurimmat talot ovat ryhmässä joen rannalla\ntaatelipalmujen varjossa. Ne ovat rakennetut poltetuista, keltaisen\npunaisista tiilistä, joita useimmin on tuotu rauniokasoista. Talot ovat\nBasran talojen näköisiä. Niissä ei ole akkunia pohjakerroksessa, mutta\nsen sijaan on ulkoparvekkeita toisessa ja kolmannessa kerroksessa,\njotavastoin pihanpuolella on akkunoita ja verantoja alakerrassakin.\nBagdadin rakennuksissa on myös niin sanottuja serdabia eli\nkellarikerroksia, kokonaisia asumuksia, pari metriä maan alla. Kuuman,\npaahtavan ilman vuoksi täytyy sekä maan asujanten että eurooppalaisten\npysyä niin paljon kuin mahdollista poissa ulkoilmasta; silloin\noleskellaan siis noissa maanalaisissa, viileissä huoneissa. Yöllä\nmaataan rakennusten penkerillä, jotka ovat sitä varten varustetut\naitauksella ja kangaskatoksella; rikkaiden yösijat ovat tavallisesti\ntällaisissa paikoissa. Auringon noustessa noustaan ylös. Serdabit\npidetään raittiina kattoon kiinnitetyllä löyhyttimellä, joka on palanen\nkangasta ja sen alareunaan on neulottu puupuikko. Tämän puikon eli\nkepin keskikohtaan on sidotte kaksipäinen nuora, jota kaksi palveliaa\nvuorotellen tempoo. Herra Hilpernin serdabissa oli maan tasalla matalat\nakkunat ja ne oli varustettu ristikoilla ja ristikkojen välille oli\npistetty oksia ja lehtiä, joita aina tunnin päästä kastettiin ja niin\nlisättiin huoneen viileyttä. Helppo on huomata kuinka tärkeitä nämät\nvarakeinot ovat, kun saamme tietää, että ilma kesällä kello kahden\naikaan päivällä on keskimäärin 40° C lämmintä ja joskus nousee aina\n50° C. Yötkin ovat kuumat ja tukehduttavat. Kesän aikana puhaltelee\n40 päivää lämmin länsituuli nimeltä \"Sam\", jota peläten eivät\nrohkeimmatkaan arapialaiset uskalla lähteä erämaahan. Pohjoiset ja\nitäiset tuulet eivät ole vaarallisia, eteläiset herättävät\nlevottomuutta. Syksy on mieluisin vuodenaika. Silloin muuttaa moni\nBagdadin asukkaista pois, asettaaksensa telttansa Ktesifonin\nläheisyyteen, tahi ampuaksensa villisikoja tahi suorsia Tigriksen\näärillä. Talvi on kylmä ja sateinen. Pitkällisestä sateesta muuttuvat\nahtaat, likaiset kadut, jossa ei ole ojia eikä kivitystä, pieniksi\nlammikoiksi, joilla ei ole hyvä käydä eurooppalaisissa jalkineissa.\nAsukkaat silloin tavallisesti ratsastavat, tahi hiipivät varovaisesti\npitkin talon seinämyksiä. Sitäpaitsi lokaviemärit ja muut johtotorvet\nlaskevat sisälmyksensä suoraan kadulle, jotta kaikenmoinen törky\nkasaantuu talojen eteen. Vesijohtoja ja vesisäiliöitä ei ole\nensinkään, vaan juomavesi kannetaan ympäri kaupunkia jokaisen ovelle\nnahkäsäkeissä, joita miehet tai naiset kuljettavat. Kadut ovat täällä,\njos mahdollista, vielä säännöttömämmät, ahtaammat ja mutkasemmat kuin\nPersian kaupungeissa. Jos ei olisi noita jotenkin säännöllisiä\nbasaareja, toripaikkoja, ja moskeita, ikäänkuin lähtöpaikkoina, olisi\nihan mahdotonta selvitä näissä luikertelevissa labyrinteissa.\n\nBagdadissa on sata moskeeta, mutta ainoastaan kolmellakymmenellä on\nkupooli ja minareetti. Vanhin kaikista on Djama-el-Sok-el-Gatsel.\nJälellä on vaan minareetti ja osa muureista, mutta pylväskäytävät ja\nkomerot, stalaktit-kiven (tippukiven) näköisine koristeineen,\nosoittavat moskeen muinoin olleen erinomaisen kauniin. Eräs\npäällekirjoitus, jonka muuan arapialainen mollah (pappi) on Niebuhrille\nkopioinnut, todistaa, että moskeen rakensi kaliifi Mostansir v. 1235\nj.Kr. Muista moskeista mainittakoon Djama-el-Visir Tigriksen luona,\nBab-el-Jissrin eli siltaportin lähellä; viimemainitulla moskeella on\nkaunis kupukatto ja korkea minareetti. Toinen kaunis moskee on\nAl-Maidan nimisen torin varrella, luoteiselle portille vievällä tiellä.\n\nBagdadissa on noin kolmekymmentä vähäpätöistä karavaani-asemaa. Eräs\nniistä kuuluu olevan jo Harun-al-Rashidin ajoilta. Tämän suuren\nkaliifin palatsista ei sitä vastoin löydy jälkeäkään; siitä vietiin\ntiilet ja kivet suurissa määrin Al-Mansur kaliifin perustamaan uuteen\nBagdadiin. Kylpypaikat ovat huonommat kuin Persiassa, mutta basaarit\novat siistimmät. Varsinainen basaari on leveä ja korkea, ja sen\nholvikatto on maalattu. Hienoimman niistä omistaa eräs rikas\nintialainen ruhtinas. Muut basaarit eivät ole niin somia, kattona on\nniissä risuilla ja oksilla peitetyt seipäät. Sen, joka tahtoo nähdä\nkauniita esineitä, tulee käydä ensinmainitussa basaarissa, jossa on\nrunsaasti intialaista tavaraa, kotimaisen teollisuuden tuotteita.\nBagdadin basaarit ovat kuuluisat kultalangoilla kudotuista\nsilkkivöistään. Muutamin paikoin oli näitä vöitä suuret kasat,\ntodellakin kaunistöisiä! Ainoastaan niitten kallis hinta, noin 9,50 Smk\npidätti minua ostamasta jonkun.\n\nMuista huomattavista rakennuksista mainittakoon Omarin hauta, joka on\nsuuren hautausmaan keskellä, sekä pyhän Abdel-Kadersin mausolee\nvuodelta 1252, jota monet pyhiinvaeltajat käyvät katsomassa.\n\nSunnuntaina 6 p. kesäk. kävin Vabib Shikan seurassa katsomassa\nranskalaiskatolilaista kirkkoa; se oli jotenkin kaunis ja hyvin\nhoidettu. Eräs isistä siellä, harmaahapsinen ukko, jolla oli älykkäät\nkasvot ja syvät rypyt otsassa, vastaanotti meitä erinomaisella\nkohteliaisuudella ja näytti itse meille kirkon nähtävät. Hän oli\ninnokas ja oppinut kieltentutkia ja hän tutki minuakin tarkasti. Ukkoa\nhuvitti kovin kuulla minun puhuvan ruotsia ja hän oli väsymätön\nverratessaan ruotsalaisia, englantilaisia, saksalaisia, ranskalaisia ja\nlatinalaisia sanoja toisiinsa. Oli kovin vaikeata päästä hänestä\nerilleen puhuttuamme kaksi tuntia hänen kanssansa. Sitä ennen olimme\nnousseet kirkon torniin, josta oli ihana näköala yli koko Bagdadin —\nsikinsokin taloja pengermineen, sekä siellä täällä kupooleja,\nminareetteja ja taatelipalmuja. Silmin saattaa seurata Tigriksen kulkua\nmolemmin puolin ja luoteessa näkee Ghadimin kullatun kupoolin, jossa\nshiittiläinen martyyri ja imami Musa-lbn-Djaffar lepää. Ghadin on\nshiittiläinen kylä ja sitä yhdistää Bagdadiin puolen penikulman\npituinen rautatie.\n\nRanskalainen lähetys Bagdadissa ei suinkaan ole mikään uusi laitos; se\non ollut siellä monta vuotta ja näkyy viihtyvän erinomaisesti. Sen\ntehtävänä on paitsi kirkollisia toimituksia, Bagdadin nuorten poikien\nkasvattaminen ja opettaminen, varsinkin ranskankielessä. Niinpian kuin\nastuin jalkani isien kouluun, piiritti minua liuma turkkilaisia poikia,\njotka tervehtivät minua: \"bonjour monsieur\" (hyvää päivää herra) ja\nkiirehtivät näyttämään taitoansa ranskankielessä. Heidän ja isien\nkunniaksi sanottakoon, että tuskin saattaa Itämailla tavata\nkohteliaampia ja ystävällisempiä olentoja kun nämät olivat. Kaksi\nheistä seurasi meitä sitten koko aamupäivän, kilvan antaen meille\ntietoja jokaisesta talosta ja kadusta, jota kuljimme. Isien ohessa on\nsisarkunta, joka opettaa Bagdadin nuorille naisille perheenäidin\ntoimia: neulomista, silitystä ja pesua. Kävelymatkan jäljestä söin\nVabib Shikan luona suurusta ja sain silloin tuon suuren kunnian\npuhutella hänen hunnutonta vaimoaan. Hänen neljäntoistavuotias\npoikansa, joka kävi lähetyskoulua oli sangen taitava karttojenpiirtäjä.\nHänellä oli iso albumi, joka sisälsi kaikki mailman kartat. Kerrottuani\nhänelle, että minäkin huvikseni piirsin karttoja, repäsi hän\nkartastostaan Aasian Turkin kartan, jossa oli palainen tekstiä, ja\nlahjoitti sen minulle muistoksi. Vastalahjaksi piirsin minä hänen\nkuvansa luonnollisessa koossa; tästä hän suuresti iloitsi.\n\nTäältä lähdimme turkkilaisen linnan kasarmeihin, jotka ovat ihan\nTigriksen vasemmalla rannalla ja rakennetut eurooppalaiseen malliin.\nNeliskulmaisella pihalla on tykkejä ja iso kellotapuli. Linnassa\nkuuluu olevan neljä tahi viisituhatta miestä. Arapialaisissa ja\nkurdistanilaisissa piirikaupungeissa kuuluu olevan vähän suurempi\nsotajoukko. Nämät joukot eivät ole juuri erittäin lukuisat, jos\najatellaan, ettei pashakenraalikuvernööri sodan tahi kapinan syttyessä\nvoi saada mitään apua Konstantinoopolista.\n\nSitten katselimme me \"Oikeuden taloa\", siinä on oikeusistuin, jonka\ntuomionalaisia muutkin uskon tunnustajat ovat kuin muhamettilaiset.\n\nBagdadissa on noin yhdeksänkymmentätuhatta asukasta, mitä\nerilaisimmista kansakunnista. Kauppiaat ovat melkein kaikki\narapialaista sukuperää. Alemmat kansaluokat ovat sekoitus turkkilaista,\narapialaista, persialaista ja intialaista verta. Juutalaiset ja\nkristityt ovat säilyttäneet heidän kansalaisominaisuutensa;\njuutalaisia ovat noin neljäsosa koko kaupungin asukkaista, Bagdadissa\nlyhemmän ajan oleskelevia vieraita ovat kurdilaisia, persialaisia ja\nbeduiineja. Siviili- ja sotilasvirkoja toimittavat turkkilaiset\nKonstantinooppolista, ja sotaväki on melkein yksinomaan turkkilaista.\n\nBagdadia hallitsee pasha, joka valitaan neljäksi tai viideksi vuodeksi\njostakin hienosta osmanilaisesta perheestä Stampulissa. Hän hallitsee\nmaakuntaansa jotenkin itsevaltiaasti, eikä paljon välitä sulttaani\nherrastaan. Kun näitten molempien kaupunkien välillä on pitkä matka,\nniin Konstantinoopolin hallitus ei juuri voi tarkastaa tämän toimia.\nPashan ohessa on hallituksessa neuvoskunta, jossa on korkeampia\nupseereja ja hallitusosastojen päämiehet. Pashan herruus ulottuu\nBasrasta Mardiniin, Persiasta ja Kurdistanista Syyriaan ja\nPalestiinaan. Todellisuudessa ei hänen valtikkansa kuitenkaan uletu\nniin pitkälle, sillä monet kurdistanilaiset ja arapialaiset päälliköt,\nvarsinkin idässä ja lännessä, niskoittelevat häntä vastaan. Se vero,\nminkä tämä maakunta suorittaa valtiokassaan ei ole suuri, mutta\nBagdadin merkitys Mesopotamian sota-asemain keskuksena on sitä suurempi\nja semmoisena saattaa epäilemättä kaupunki tulevaisuudessa käydä sangen\ntärkeäksi. Se on Turkin rajakaupunki Persiata vastaan.\n\nBagdad on erittäin tärkeä paikka, se kun on Intian ja läntisen etu\nAasian kaupan keskuspaikka; ja vielä tärkeämmäksi se kävisi jos\nehdoteltu rautatie rakennettaisiin. Kauppatavara on pääasiallisesti\nIntian käsiteollisuutta, joka tuodaan Bushirin ja Basran kautta ja\nviedään Nedhsdiin, Syyriaan, Kurdistaniin, Armeeniaan ja Vähään\nAasiaan. Bagdadin persialainen kauppa on sitä vastoin vähentynyt ja\nruvennut kulkemaan oikotietä Ertserumin kautta Konstanttinoopoliin.\nTärkeitä vientitavaroita on: ohra, hirssi, maisi, riisi, seesami,\nmeloonit, aprikoosit, appelsiinit, omenat, päärynät, viikunat,\nviinirypäleet, oliivit, mausteet ja väriaineet; lisäksi uljaita,\narapianrotuisia hevosia sekä valkoisia aasia, joka on erityinen laji\nsuuria, vahvoja ja nopeajalkaisia. Bagdadissa nämä aasit ovat\nuseimmiten hennavärillä maalattuja keltaisiksi tai punaisiksi, ja niitä\nkäytetään ratsastaissa kaupungin toisesta päästä toiseen. Hevoskauppa\non kuitenkin tärkein kaikista. Kotimaisen teollisuuden tuotteista\nmainittakoon: kankaat, matot, silkkivyöt ja kengät, jotka tehdään\nkeltaisesta tai punaisesta nahasta ja ovat erittäin kelvollisia.\n\nMaakunnan eläinkuntaa edustavat etupäässä seuraavat eläinlajit: susi,\nhyeena, kettu, sakaali, villisika, jänis, hevonen, yksikyttyräinen\nkameeli, puhveli, nautaeläimet, aasi, muuli, lammas, kuttu ja kaselli.\nKäärmeet ja skorpioonit ovat yleisiä. Bagdad on äärettömän rikas\nkyyhkysistä. Sok-el-Gatselin minareetissa on niillä tuhansittain\npesänsä. Muista linnuista mainittakoon peltokana, pyy, rastas, varis,\nhaukka, jota käytetään kasellimetsästyksessä, sekä pelikaani.\nHyönteisiä on: kärpäset, hyttyset, moskiittokärpäset ja syöpäläiset,\njoitten paras aika on maaliskuusta huhtikuuhun.\n\nMineraalituotteista ovat paloöljy, hiilet ja rauta etevimmät.\n\nLopuksi saanen liittää tähän muutamia tärkeitä tapahtumia tämän vanhan\nkaupungin historiasta (pääasiallisesti prof. Müllerin \"Islamin\nHistorian\" mukaan.)\n\nBagdad, jota kansa nimitti \"Mansurin kaupungiksi\" ja kalifit\nDar-es-Salamiksi eli \"Rauhan asunnoksi\", perustettiin v. 762 j.Kr.\nTigriksen oikealle rannalle. Sen perustaja oli kalifi Abu\nDjaifar-al-Mansur. Nimen merkityksestä ollaan eri mieltä. Muutamat\narapialaiset historioitsijat selittävät Bagdadin merkitsevän Dadin\npuutarhaa koska Bag merkitsee puutarhaa ja Dad tarun mukaan oli erakko,\njoka asui palmupuistossa sillä paikalla, mihin kaupunki myöhemmin\nrakennettiin. Toiset taas arvelivat että Bagdad merkitsee \"annettu\npuutarha\", toisten mukaan \"Jumalan antama\", koska Bag oli vanha\nkaldealainen jumalan nimi. Ennen vuotta 762 oli Bagdad vähäpätöinen\nmarkkinakylä joka ei liene antanut Mansurille aihetta rakentamaan\npääkaupunkinsa juuri sinne. Pikemmin on Eufratin läheisyys ollut syynä\nkaupungin perustamiseen ja molemmat virrat yhdistettiinkin toisiinsa\noivallisilla kanavilla. V. 1848 löysi Rawlinson, veden ollessa erittäin\nalhaalla, vanhan tiililaiturin jäännöksiä virran oikealla rannalla, ja\nmonessa tiilessä luettiin Nebukadnesarin nimeä.\n\nMansur oli epäilemättä voimallisin ja jäntevin kaikista abbasilaisista\nkalifeista. Hänen aikanaan (754-775) oli yhtämittainen rauha Irakissa,\nja valtakunta kukoisti kaikin puolin. Hän järjesti säännöllisen\npostinkulun, voidaksensa helpommin hallita kaukaisia maakuntia. Hän\nperusti ja linnoitti toivioretkiläisten tien Mekkaan. Hän lisäsi\nkanavia liikkeen ja maan kastelemisen hyödyksi, ja hänen onnistui\nparemmin kuin kenenkään muun sovittaa seemiläiset ja indoeuroopalaiset\nkansansa ainekset, arapialaiset ja persialaiset. Hänellä oli apunaan\nerinomainen rahaministeri, persialainen Khalid.\n\nKirjallisuuskin kukoisti. Arapiankieli oli lakimiesten, tieteen ja\nvaltion virkakieli, koska Muhametti sanoo olevan synniksi jos kääntää\nkoraanin vieraalle kielelle. Mansurin hallituksen aikana käänsi\npersialainen Ratsbih-el-Mokaffa arapiaksi Persiaan tuodun intialaisen\nsatukokoelman, \"Ruhtinaankuvastin\", Kalila ja Dimna, josta sitten\nsukeutui \"Tuhannen ja yhden yön\" satukokoelma. Sama mies käänsi myös\narapiaksi persialaisen Shahnamehin, joka taas antoi aihetta Ferdusin\nsuureen Kuningasten kirjaan. V. 774 rakensi Mansur palatsinsa\nDar-el-Kholdin, \"Iankaikkisuuden talo\", Tigriksen oikealle rannalle.\nKolme pontoonisiltaa rakennettiin, esikaupunkeja syntyi ja Basrasta\ntuli Bagdadin satamakaupunki.\n\nHarun-al-Rashidin, \"oikeamielisen\", aikana nousi Bagdad korkeimpaan\nkukoistukseensa ja oli yhä taiteen ja tieteen keskuksena 1200-luvun\nkeskiväliin asti. Harun kaunisti kaupungin ja rakennutti vasemmankin\nrannan, mutta itse asui hän Ambarin linnassa Eufratin varrella syyttäen\nkaupungin tomun ja helteen olevan vahingollisen hänen terveydelleen,\nmutta todellisuudessa pelkäsi hän levotonta roistoväkeä. Ma'amunin\nhallitessa (813-833) oli tieteellinen sivistys korkeimmillaan. Vanhat\nkreikkalaiset kirjailijat, Euklides, Ptolemaios, Hippokrates,\nAristoteles y.m. käännettiin. Bagdadiin perusti Maamun kirjaston,\ntähtitieteellisen observatoorin, ja erään laitoksen, \"Tieteen talon\",\njossa luettiin lääketiedettä, matematiikkaa, fysiikkaa ynnä muita\nluonnontieteitä, filosofiiaa, tähtitiedettä ja astrologiiaa. Hänen\nkuolemansa jälkeen puhkesi Bagdadissa sisällisiä melskeitä ja riitoja\narapialaisten ja persialaisten välillä, josta syystä kalifi Motassim v.\n835 muutti hallitusistuimensa Samaraan, joka on mitätön paikka, ylä\nTigriksen varrella. Siihen se jäi, kunnes kalifi El-Motamid (870-892)\njälleen muutti istuimensa Bagdadiin. Ahmed-er-Rodin aikana (934-940)\nloppui kaliifien valta häpeällisesti ja v. 1055 marssi seldshukki\nTogrul-begh Bagdadiin ja hänestä tuli kalifikunnan hallitsija.\nSeldshukkien hallitusvallan täytyi kuitenkin pian väistyä\nfatimiidilaisvallan tieltä.\n\nKun Benjami Tudela v. 1173 lähti laajoille matkoilleen kävi hän myös\nBagdadissa, jota hän kertoo erinomaisen ihanaksi kaupungiksi. Kaliifin\npalatsi oli neljännespenikulman suuruinen ympärimitaten, sisältäen\nmetsästysmaita ja puutarhoja. Keskellä oli suuri järvi, johon tuli\nvettä Tigriksestä: metsästys ja kalastus kuului jokapäiväisiin\nhuvituksiin. Kun kaliifi ramasan-paastona lähti palatsistaan isoon\nmoskeeseen rukoilemaan, ratsasti hän muulilla ja oli kuninkaallisessa\npuvussa, mutta kallista turpaaniansa peitti musta harso; tämä oli\nvertauskuva siitä, että katoavaisuuden ja kuoleman varjot kerran\npeittävät kaiken sen suuruuden ja loiston, joka häntä nyt ympäröi.\nHäntä seurasi valtakunnan ylhäisiä herroja ja arapialaisten päämiehiä,\nkomeissa puvuissa, jalojen ratsujen selässä. Kaduilla liikkui taajoja\nihmisjoukkoja, jossa näkyi tanssijattareita, laulajattareita ja\nsoittajia. Kaikki tervehtivät häntä huudahtamalla: \"rauha olkoon\nsinulle, meidän herramme ja kuninkaamme\". Tähän kaliifi vastasi\nviemällä kätensä huulillensa ja otsallensa huudahtaen: \"salam alejkum\"!\nEi ole ihmeteltävää, että kaliifia näin kunnioitettiin juutalaisien\nrabbiinien aikana, sillä ainoastaan ramasanin aikana näyttäytyi hän\npalatsinsa muurien ulkopuolella.[38]\n\nV. 1258 valloittivat mongoolit Bagdadin Hulagu tattarin johdolla; nämät\nhävittivät ja ryöstivät monet abbasilaisten loistavista rakennuksista.\nV. 1392 hyökkäsi sinne Timur, ja v. 1477 Usum Kassim; hallittuaan 40\nvuotta, kukisti hänet Ismael I. Sitten joutui se taas persialaisilta\nottomanilaisten käsiin; Sulejman suuri valloitti sen, mutta v. 1624\njätti janitsaarien päällikkö Bagdadin Shahi Abbas suurelle. Tämä tapaus\nherätti suurta katkeruutta Konstantinoopolissa. Suuria sotajoukkoja\nlähetettiin Mesopotamiaan, mutta ilman menestystä ja sota loppui siten\nvähitellen. Eräänä päivänä kun sultaani Amurath neljäs rukoili\npolvillaan eräässä moskeessa, hyökkäsi rääsyihin puettu dervishi hänen\nluokseen huutaen kiukusta vapisevalla äänellä: \"Sinä profetan kunnoton\njälkeläinen, sinä piilout haaremissasi, sillaikaa kun nämät saastaiset\neläimet ryöstävät sinun perintöäsi! Tiedätkö että kirotut shiittiläiset\novat hävittäneet Abd-el-Kaderin haudan?\" Pelästyksissään ja\nvimmastuneena tästä puheesta, vannoi sulttaani Amurath koraanin kautta,\nuudestaan rakentavansa pyhimyksen haudan. Kuukauden kuluessa oli hän\nsotajoukkoineen Bagdadin muurien edessä, valloitti kaupungin lyhyen\npiirityksen jälkeen ja toimitti tavattoman verilöylyn shiittien\njoukossa. Talismin nykyään kiinimuuratun portin yläpuolella on seuraava\nkirjoitus: \"24 p. jouluk. v. 1638 tunkesi Amurath-sultani Bagdadiin\nTalismin portin kautta, piiritettyään sitä 40 päivää.\"\n\nSen jälestä on Mansurin kaupunki pysynyt turkkilaisten käsissä ja\nainoastaan yhden kerran ollut piiritettynä, nim. silloin kun Nadir\nShaahi teki onnistumattoman piirityksen sitä vastaan. Kaupunkia\npuolusti silloin erinomaisen urhoollisesti voimakas turkkilainen\nAhmed-pasha.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\nKaravaanimatka.\n\n\nHerra Hilpern oli sopinut erään Teheraniin aikovan\nkaravaaninkuljettajan kanssa, että minä saisin seurata häntä\nKirmanohahiin saakka ja siitä 30 Ruotsin penikulman matkasta, joka\neroitti minut tästä kaupungista, maksaa 50 krania. Karavaanin piti\nlähtemän kesäkuun 7 päivää vastaan yöllä, ja jo kello 10 tuli kaksi\narapialaista, muuli mukana noutamaan minua ja tavaroitani. Minä\nsanoin sen vuoksi jäähyväiset herttaiselle ja vieraanvaraiselle\nenglantilaiselle perheelle ja ratsastin sitten hiljaa ja juhlallisesti\nBagdadin ahtaita katuja kaupungin laidassa olevaan karavaaniseraijiin,\njonne matkueen jäsenet kokoontuivat ja jossa juhdat kuormitettiin.\nKaduilla oli eloa ja liikettä; erittäinkin basaareissa, joiden kautta\nminä kuljin päästä päähän, istui tuhansittain arapialaisia vilkkaasti\nkeskustellen, muutamat söivät, toiset polttivat kaliaania, ja käytävät\nolivat täynnä näistä vesipiipuista nousevia savupilviä. Syynä tähän\nrattoisuuteen ja tähän myöhäiseen virkeyteen oli se, että Ramazan kuu\nnyt oli alkanut ja tehnyt yön päiväksi ja päivän yöksi koko\nmuhamettilaisessa maailmassa. Muhamed kieltää tunnustajiaan tämän\nkuukauden aikana nauttimasta mitään, vieläpä polttamasta kaliaania,\nennen kuin aurinko on laskenut. Tämän kuukauden kestäessä nukkuvat he\nsen vuoksi suuremman osan päivää, sillä eihän voi tehdä työtä syömättä.\nMutta heti kun aurinko on vaipunut taivaanrannan alle, nousee pappi\nmoskeijan minarettiin (torniin) ja sinkahuttaa avaruuteen koraanista\nrukouksen, joka muhametinuskoisten korviin kaikuu kuin vapautuksen ääni\nja avaa heidän suunsa ottamaan vastaan odotettua illallista. Kiihkeästi\novat he, auringon alettua lähetä taivaanrantaa, odottaneet tätä\ntärkeätä iltarukousta saadakseen sen kaikuessa nälkäisten susien tavoin\niskeä kiinni ruokaan ja sytyttää kaliaanin, jonka savu sitten tupruaa\npitkälle aamupuoleen yötä. Useimmat käyttävät kuitenkin yönsä paremmin.\nSyötyään vankan suuruksen ja poltettuaan pari piipullista menevät he\ntyöhönsä, takovat, ompelevat ja nikkaroivat lampun valossa, kunnes taas\nvähää ennen auringon nousua syövät viimeisen vahvistavan aterian.\nAuringon noustessa pesevät he itsensä, rukoilevat ja laskeutuvat sitten\nlevolle pehmeälle divaanille, illalla jälleen herätäkseen uuden\niltarukouksen kaikuessa.\n\nSen vuoksi oli niin iloista tänä iltana Bagdadin basaareissa, sen\nvuoksi oli lamppujen luku niin tavattoman suuri, ja sen vuoksi leijaili\npaksu kaliaaneista lähtevä savupilvi oikeauskoisten päitten päällä.\nKadut sitä vastoin olivat huonosti valaistut; ainoastaan siellä täällä\nlekutti lyhty.\n\nTunnin aikaa ratsastettuamme väentungoksen lävitse, saavuimme me\nkaravaaniseraijiin, jonka pihalla muulit seisoivat synkän näköisinä ja\nodottivat, aavistaen mitä piti tuleman, sillä aikaa kuin arapialaiset\njärjestivät, sitoivat ja lukivat tavarapakkojansa. Saatuani kuulla,\nettä karavaani ei tulisi lähtemään ennen kuin k:lo 2 yöllä, heittäydyin\nminä pitkäkseni parin tavarapakan päälle ja nukahdin.\n\nK:lo 2 alkoi leikki. Eräs arapialainen herätti minut ja sanoi, että\nminä laittaisin itseni kuntoon, sillä nyt olivat kaikki koolla, ja nyt\nlähdettäisiin matkaan. Karavaanin muodosti viisikymmentä muulia,\nkuormitetut englantilaisilla siirtomaantavaroilla ja kymmenen hevosta,\njoilla arapialaiset kauppiaat ratsastivat; sitä paitsi oli kuusi\nKerbelasta palaavaa pyhiinvaeltajaa ja kaksi hadshia Mekkasta liittynyt\nmeidän matkueeseemme, johon vielä tuli lisäksi eräs kaldealainen\nkauppias ja minä. K:lo 2 lähdimme me liikkeelle, tulimme ulos\nkaravaaniseraijin suuresta portista ja jätimme tuon muistoista niin\nrikkaan kaupungin — minä epäilemättä ainiaaksi. Bagdadin vanhat muurit\nja Tigriin palmupeittoiset rannat katosivat pian näkyvistä,\nkatulyhtyjen valo kalpeni, palmulehdot kävivät yhä harvemmiksi, huoneet\nja talot yhä harvinaisemmiksi. Suuren kaupungin eloisien, vaihtelevien,\nitämaalaisten taulujen asemasta avautui nyt silmänkantamaton aavikko\nmatkustajan silmien eteen. Pitkä matkue kulki eteenpäin hiljaa ja\njuhlallisesti askel askeleelta pimeässä yössä. Hiljaisuuden katkaisi\nainoastaan ajajain kehoitushuudot, kulkusten kilinä ja kellojen\nyksitoikkoinen, kumea dong-dong, sillä muulit ovat täynnä kulkusia ja\nkelloja, ja jonon ensimäinen on lastattu kahdella todellisella\nkirkonkellolla, jotka saattoivat kuulua peninkulmankin päähän. Minä\nratsastin useimmiten ensimäisenä, hyräillen tuttuja säveliä, pitääkseni\nNukku-mattia etäällä, mutta välisti tuuditti kellojen ääni minut unen\nhorroksiin ja silloin minä jäin viimeiseksi.\n\nTie on tasainen kuin lattia ja vailla kaikkea kasvullisuutta. Vastaan\ntulee joku karavaani, ja että tie on sangen vilkasliikkeinen, voidaan\npäättää monista mätänevistä muulien, kameelien ja hevosten raadoista,\njotka makaavat sen varrella. Usein ympäröi niitä nälkäinen sakaali- tai\nhyeenajoukko, joka karavaanin lähestyessä pakenee hurjasti juosten\naavikolle, tai parvi korppikotkia, jotka tyyneesti ja juhlallisesti\nkohoavat korkeuteen ja liitelevät saaliinsa yläpuolella sillä aikaa\nkuin karavaani kulkee ohi. Kun hevoset ja muulit huomasivat tuollaisia\nkaatuneita uhreja tai vaaleita luurankoja, tekivät ne pitkän kaarroksen\nniiden ympäri, samalla kun ne korvat hörössä vauhkoina katselivat\nniitä. Näytti siltä kuin ne tietäisivät, että tämä oli se päämäärä,\njota kohden ne kulkivat, ja se palkka, joka niitä odotti, kun ne eivät\nenää jaksaisi kantaa sydämettömien herrojensa raskaita kuormia.\n\nKurdistanin vuoret näyttävät kaukaiselta, vaaleansiniseltä, matalalta\njuovalta, ja niiden yli nousi aurinko k:lo puoli 5, valaisten tätä\nautiota, hiljaista maisemaa, joka kuitenkin niin lumoavasti vaikuttaa\nlänsimaalaiseen matkustajaan. Todellakin, kun kerran on tehnyt\nkaravaanimatkan arapialaisen erämaan halki ja tutustunut yksinäisen\nkaravaanielämän vaivoihin ja hauskuuksiin, ikävöitsee vielä kerran\npääsevänsä samallaiselle matkalle.\n\nK:lo 9 saavuimme me Ben-i-Saidin karavaaniseraijiin, jossa juhdat\nriisuttiin, syötettiin ja juotettiin, sillä aikaa kun miehet\nlyöttäytyivät joukkoihin, joivat teetä ja pakinoivat. Sitten järjesti\nkukin tilapäisen vuoteensa ja lepäsi päivän kuumimman ajan, lähteäkseen\nk:lo 2 seuraavana yönä jälleen matkalle. Seitsemän tuntia kuljettuamme\nyksitoikkoisella arolla, saavuimme me Dijala[39] nimiselle virralle,\njonka yli kuljettiin kapeata hengenvaarallista puusiltaa myöten, jota\nlahoavat lotjat kannattivat. Virta on leveä, vesi sameaa, rannat veden\nhalkeamat ja matalat, nopeus vähäpätöinen. Heti sen toisella puolella\nnäkyi suuri Bakuban kylä todellisen taatelipalmumetsän ympäröimänä.\nAlussa ratsastimme me läpi katujen, joita reunusti alastomat\nsavimuurit, sitten basaarien kautta, jotka ovat laajat mutta likaiset,\nniinkuin tavallisesti, ja niiden toisella puolella saavuimme me\nmahdottoman suuren karavaaniseraijin luo. Sitten kun hevostemme satulat\noli riisuttu, menimme, kaldealainen kauppamies ja minä ulos katsomaan,\nkylää ja basaareja, pistäydyimme sen jälkeen erääseen turkkilaiseen\nkahvilaan, jossa me joimme teetä ja söimme \"kebabia\",[40] jonka\nkestäessä meidän ympärillemme kokoontui joukko uteliaita arapialaisia.\nMinä käytin tilaisuutta piirustaakseni muutamien heidän kuvansa; tämä\nheitä sanomattomasti huvitti ja seurauksena oli, että kokonainen lauma\nmuita arapialaisia keräytyi ympärillemme.\n\nPalattuamme karavaaniseraijiin, istuttuamme siellä ja puheltuamme\nhetkisen yhdessä sen komeroista, tulivat muutamat turkkilaiset\nsotamiehet ja vaativat passia. Kauppias näytti Bagdadista saamansa\nturkinkielisen passin, ja minä yritin puijata heitä eräällä\nsuosituskirjeellä, jonka olin saanut sisä-asiain ministeri Jahija\nKhanilta Teheranissa, ja joka kyllä sisälsi ainoastaan sen, että minä\npersialaisilla asemilla saisin parhaat saatavissa olevat hevoset, mutta\nkun turkkilaiset eivät osanneet lukea persiaa, niin olihan sisällys\nvähemmän arvoinen. Pääasia oli, että paperi näytti viralliselta, ja\nsilta se näyttikin, sillä Jahija Khan oli pannut sinettinsä sen alle.\nPaljon hyötyä ei minulla ollut papereista asemilla, sillä ani harvat\nosasivat lukea sitä, ja senvuoksi minä ajattelin, että se mahdollisesti\nkävisi passista täällä — mutta sepä ei kelvannutkaan. Turkkilaiset\nheittivät paperin luotansa ja sanoivat, että minä pääsisin menemään,\njos minä maksaisin yhden tomanin (10 mk) kullekin. Kun minä Allahin,\nMuhammedin ja Alin kautta vakuutin heille, etten minä kuuna päivänä\naikonut antaa heille ainoatakaan shejtä, ryhtyivät he väkivaltaan ja\nriistivät minun matkavaippani, jonka minä kuitenkin heti otin takaisin.\nSilloin meni hävyttömin heistä ja otti minun laukkuni, mutta nytpä\nloppui minun kärsivällisyyteni, minä hyökkäsin hänen kimppuunsa ja\nannoin hänelle aimo nyrkiniskun rintaan sillä seurauksella, että hän\njätti laukun; hän oli juuri ryntäämäisillään minun päälleni, kun pari\narapialaisista matkakumppaneistamme, jotka olivat katselleet\nkinastusta, astui väliin minun puolustuksekseni. Sotamiesten uhkaavat\nliikkeet ja ilkkuilevat naamat eivät kumminkaan ennustaneet hyvää,\njonka vuoksi minä päätin etsiä oikeutta paikan kuvernööriltä. Minä\nmenin hänen palatsiinsa, ilmoitin itseni portinvartialle ja pääsin\nhänen ylhäisyytensä puheille. Hän istui terrassilla ja joi kahvia\nuseiden korkeiden herrojen ympäröimänä. Minä tervehdin turkinkielellä,\nja armollisella kädenliikkeellä viittasi kuvernööri minua istumaan sekä\nkäski, että minulle tarjottaisiin kahvia ja kaliaani. Hän oli vanha,\nvalkopartainen ukko, Kaimeh-Khan, luonnollisesti liian korkea\nalentuakseen puhumaan minun kanssani, jonka vuoksi minä ilmoitin asiani\neräälle hänen kirjurilleen. Tämä lupasi minulle passin ja ehdotti, että\njos sotamiehet kolmella seuraavalla turkkilaisella pysäyspaikalla\nkäyttäytyisivät samalla tavoin kuin täällä, minä pistäisin neljä tai\nviisi krania heidän käteensä, sillä silloin he jättäisivät rauhaan —\nkouraan tuntuva todistus kuinka kurja turkkilainen hallitus on, joka ei\nedes kykene pitämään kurissa omia sotilaitaan. Kaukana siitä, että he\ntäyttäisivät velvollisuutensa, kuljeksivat he ympäri basaareissa,\njuovat ja panevat toimeen meteleitä, pettävät ja ryöstävät matkustajia,\njotka kulkevat garnisoonipaikkojen kautta. Kaupungin kuvernööri ja koko\nroskahallitus välittää vähän heidän käytöksestään, he eivät uskalla\nasettua heitä vastaan, ja vielä vähemmän huolehtivat he arapialaisten\nalamaistensa hyvinvoinnista. Kumminkin sain minä passin 6 kranista.\n\nKaikki tämä puuha oli vienyt neljä tuntia, ja karavaanin, joka aikaa\nsitten oli valmiina, oli täytynyt odottaa minua. K:lo 9 jätimme me\nsenvuoksi Bakuban ja jatkoimme matkaa ihanimmassa kuutamossa yhä\nedelleen täydellisen tasaisella arolla, jolla korkeintaan siellä täällä\nkasvoi matalaa aavikkoruohoa ja okaisia pensaita. K:lo 7 aamulla 9\npäivänä kesäk. tulimme me Sherabaniin, joka myös on suuri kylä\ntaatelipalmuineen. Täälläkin kuljettiin basaarien lävitse ennenkuin\ntultiin karavaaniseraijiin. Minä olin yöllisestä, pitkästä matkasta\nniin uninen ja väsynyt, että minä ehtimiseen nukahdin satulassa. Joko\nhevonen tunsi itsensä loukkaantuneeksi tästä, tai pelästyi se jotain\ntien varrella olevaa esinettä, sen se vaan teki, että se rajusti\nhyppäsi sivullepäin sillä seurauksella, että ratsastaja tavaroineen\nsilmänräpäyksessä viskautui mäkeen, ja hevonen vapautuneena kaikesta\nsälytyksestä kiiti uskomattomalla nopeudella eteenpäin aavikkoa.\nUseitten turhien yritysten perästä onnistui arapialaisten vihdoin\npiirittämällä ottaa se kiinni.\n\nUseimpien talojen katolla Sherabanissa oli mahdottoman suuria\nhaikaranpesiä ja karavaaniseraijin katolla kokonaista kuusi kappaletta.\nOli sangen omituista nähdä noiden komeitten lintujen käyskentelevän\nkatolla, tai tulevan sukeltaen ilman halki käärme tai sammakko nokassa.\n\nIllalla tuli yksi karavaanin omistajista Bagdadista ratsastaen\noikealla, täysiverisellä, arapialaisella hevosella. Kun minä näin tuon\njalon eläimen, syntyi mielessäni rohkea ajatus vuokrata hevonen ja\njättää koko karavaani, huolimatta siitä, että koko matka Kirmanshahiin\njo oli maksettu. Suunitelma tehtiin kaikessa hiljaisuudessa viimeksi\nsaapuneen arapialaisen kanssa eikä sitä tuntenut kukaan muu kuin\nkaldealainen kauppias, joka kovasti vastusti sen toteuttamista ja\nvaroitti minua lähtemästä epävarmalle taipaleelle. Toiset arapialaiset,\njotka pian saivat tietää mikä meidän sotatuumamme oli, eivät millään\nehdolla tahtoneet hyväksyä ehdotusta: yksi frengi (eurooppalainen)\nenemmän tai vähemmän ei merkinnyt mitään, mutta jos rosvot ottaisivat\nhevosen matkalla, olisi se korvaamaton vahinko. Vihdoin antoi vanha,\nkuusikymmenvuotias arapialainen suostumuksensa. Ehdot olivat kovat,\nsangen kovat minun viheliäiselle kassalleni, joka nyt sai surmaniskun,\nsillä viimeiset kranit helähtivät ukon taskuun. Lukuun ottamatta niitä\n50 krania, jotka minä olin maksanut Bagdadista lähdettäissä, piti minun\nmaksaa hänelle vielä lisäksi 25 krania päivältä arapialaisesta\nhevosesta ja muulista, jolla ukko itse oli seuraava minua. Minä\nvoitin kumminkin kokonaista viisi päivää kepposen kautta, minun\nkärsivällisyyteni ei olisi riittänyt koko yhdeksän päivää laahustamaan\nhitaasti etenevän karavaanin mukana. Tehdäksemme karkaamisen niin\nhuomiota herättämättä kuin suinkin, lähdimme me Sherabanista samalla\nkertaa kuin karavaanikin, ja kuljettuamme sen mukana tunnin ajan, eli\nsiksi kun kuu laski ja seudun taas peitti sysimusta pimeys, vetäydyimme\nme hiljalleen matkueen jälkipäähän, jossa minä sanoin jäähyväiset\nkaldealaiselle. Sitten poistuimme me verkalleen ja päästyämme\nsilmänkantoa edemmäksi, laskimme me hevoset hyvää ravia Iraanin\nylämaata kohden. Ennen pitkää vaikenivat kumeiden karavaanikellojen\nvalittava, juhlallinen ääni, ja aavikolla vallitsi hiljaisuus. Nyt minä\nolin riippumaton, saatoin pysähtyä missä ja milloin halutti, olematta\nsidottu karavaaniin.\n\nTunnin ajan perästä sivuutimme me erään ratsastajajoukon. Me luulimme\nniitä rosvoiksi, jonka vuoksi arapialainen piti kiväärinsä ja minä\nrevolverini saatavilla. He menivät kumminkin meidän sivutsemme\nsanomatta sanaakaan.\n\nMaa, joka tähän saakka on ollut tasaista aroa, alkaa nyt paikka paikoin\nmuuttua mäkiseksi. Vieläpä paikottain kuljetaan pienten ahtaitten\nsolienkin kautta, joita maasta kohoavat kalliomöhkäleet reunustavat.\nKuljetaan useiden pienien jokien poikki. Niiden rannat ovat aivan\numpeen kasvaneet paksua, korkeata ruohoa ja uhkeita pensaita. K:lo 4\nsaavuimme me Kisil-Robatin kylään, joka on hyvin suuri, palmuista rikas\nja hauskan näköinen. Täällä me söimme ja lepäsimme kaksi tuntia, jonka\njälkeen me jatkoimme matkaa. Aurinko nousi k:lo puoli 5, niin että\nkuuden aikaan jo oli sangen lämmin, mutta kumminkin koko lailla\nviileämpi kuin samaan aikaan päivästä Bushirissa tai Tigriin rannoilla.\nViiden aikaan yllätti meidät ankara kaatosade ynnä hirveän raju tuuli.\nSe oikein kiskoi maasta tomua, joka tiheinä pilvinä suhisi ohitsemme,\nja tunsi, että hevonen teki vastarintaa, jottei joutuisi tuulen\nvietäväksi. Myrskynpuuska kesti tuskin kahta minuuttia.\n\nMaa kohoaa nyt vähitellen, mutta huomattavasti. Ensinnä kuljetaan\nkolmen matalan vuoriharjanteen yli, jotka ovat yhdensuuntaisia\ntoistensa kanssa. Niiden välissä on lakeita ylätasankoja, jotka ovat\nmättäitten ja auringon ruuniksi polttaman ruohon peittämät. Ardilanin\nkorkeat vuoret näkyvät nyt yhä selvemmin taivaanrannalla.\n\nK:lo 11 saavuimme me Chanekinin kaupunkiin, joka sijaitsee erään\nDijalan syrjäjoen varrella. Niiltä kukkuloilta, joiden yli tie käy alas\nkaupunkia kohden, näyttää tämä erittäin kauniilta, levitessään virran\nmolemmille rannoille ja ollen niinkuin kaikki muutkin paikat tässä\nosassa maata taatelipalmumetsän peittämänä. Se on rajakaupunki Persian\nja aasialaisen Turkin välillä, ja täällä näkee viimeisen kerran,\nmatkalla Teheraniin, puolikuun lipun. Silta, joka ennen kävi virran\nyli, on hävinnyt, ja sen vuoksi täytyy ratsastaa vedessä, joka välisti\non niin syvä, että täytyy panna jalkansa ristiin satulan yli\nvälttääkseen kastumista.\n\nK:lo 3 j.pp. lähdimme me taas Chanekinista. Maa muuttuu yhä\nmäkisemmäksi ja eläinkunta rikkaammaksi. Erittäinkin tapaa sinivariksia\nja heinäsirkkoja uskomattoman suurissa parvissa. Vähän ajan kuluttua\nratsastimme me kahden pienen linnantornin ohi, jotka olivat aivan tien\nvieressä ja vallitsivat seutua. Muutamia pyssyjä riippui seinillä, ja\npari sotamiestä muodosti koko varustusväen. Vielä pari tuntia\njälkeenpäin kuljettiin erään sotilasleirin ohi. Me emme olleet\nennättäneet pitkälle tästä, ennen kuin kuusi aseellista persialaista\nsotamiestä tuli ratsastaen meidän perässämme. He seurasivat sitten ihan\nmeidän kintereillämme, ehtimiseen tehden useita sotaisia temppuja; niin\nesim. laukaisivat he pyssynsä kiivaimmassa vauhdissa, niin että kuulat\nvinkuivat korvissa, ratsastivat kilpaa tiellä niin lähellä minua kuin\nmahdollista ja ajoivat täyttä laukkaa alas äkkijyrkistä rinteistä, niin\nettä täytyi kummastella etteivät hevoset taittaneet jalkojansa. Kun me\ntunnin kuluttua tulimme toisen sotilasleirin luo, tulivat ratsumiehet\nminun luokseni ja pyysivät juomarahoja, mutta pyyntöön tuli jyrkkä\nkielto. Huomatessaan että heidän yrityksensä saada meitä taipumaan, ei\nhyödyttänyt mitään, ja kun minä sanoin, etten minä ensinkään ollut\npyytänyt heitä seuraamaan mukana, luopuivat he hävyttömyydestään ja\nkääntyivät takaisin, samalla kun kuusi muuta sotamiestä uudesta\nleiristä astui heidän sijaansa ja seurasi meitä Kasr-i-Shiriniin\nsaakka, jonne saavuttiin k:lo 8 illalla. Sittemmin sain minä tietää,\nettä näitten sotamiesten velvollisuus oli saattaa matkustavia yli\nrajan, koska tämä seutu on huonossa maineessa väijyspaikkojensa ja\npäällekarkaustensa takia.\n\nVasemmalla tiestä, ennen kuin tullaan Kasr-i-Shiriniin, näkyy vanhan\npalatsin rauniot. Tämä, jonka on rakennuttanut kuningas Khosro Parvez,\non saanut nimensä hänen lempikuningattarestaan Shirinistä. Kylä oli\njotenkin siivoton. Kaikilla kaduilla oli rikkaläjiä, jotka levittivät\nsietämätöntä löyhkää. Ahnaat koirat repivät kappaleiksi tuoretta\nhevosenraatoa. Kaduilla astuskeli komeita haikaroita. Eräs karavaani\noli jo ennen meitä asettunut kurjaan karavaaniseraijiin: kun niin\nmuodoin siellä oli hyvin ahdasta, lyöttäydyin minä muutamien\npersialaisten sotamiesten seuraan, jotka olivat siksi kohteliaita, että\nantoivat minun levätä matollansa ja vähäpätöisestä maksusta hankkivat\nminulle munia, leipää, teetä ja tupakkaa. K:lo puoli 3 lähti karavaani\nliikkeelle, ja varmuuden vuoksi seurasimme me sitä, kunnes päivä\nvalkeni; sitten erosimme me siitä. Hetken perästä kohtasimme me noin\nsata persialaista sotamiestä, jotka vinhaa vauhtia ratsastivat meidän\nohitsemme tulisilla nopeilla hevosillaan. Muutamat olivat puettuina\npitkiin, valkeasta, keveästä kankaasta tehtyihin viittoihin, kullalla\ntai hopealla kirjailtu vyö suolissa; toisilla oli vaaleansiniset\nsilkkiset ihotakit ja harmaat korko-ompeluksilla kaunistetut viitat\nhartioilla. Kaikki olivat varustetut pyssyillä ja väkipuukoilla.\n\nVieläkin hetkisen kuluttua ilmoitti kellojen ääni, että karavaani oli\nlähestymässä. Ratsastettuamme erään kallioryhmän ohi huomasimmekin\nkymmenkunta persialaista, jotka ratsastivat aaseilla. Minä kysyin minne\nhe matkustivat, ja yksi heistä vastasi suurella arvokkuudella: \"Me\nmatkustamme Mekkaan, herra.\" Bagdadin ja Damaskuksen kautta oli heidän\naikomuksensa matkustaa aavikon lävitse pyhään kaupunkiin. Yhtä katkera\nkuin ero kodista on, yhtä suloinen on se palkka, joka odottaa Mekkassa\nkäynyttä hänen takaisin palatessaan; hän on näet silloin Hadshi, ja\ntämä arvonimi hänen oman nimensä edessä avaa hänelle kaikki ovet. Se\non, sanoo Vámbéry hänen aateliskirjansa, jota hän eläessään kantaa\nsinetissään ja kuoltuaan hautakivessään. Muutamat tyytyvät matkustamaan\nKerbelaan tai Meshediin, tai vieläpä ainoastaan Kumiin ja\nShah-Abdul-Azimiin. Pyhiinvaeltajat, jotka ovat käyneet kahdessa\nensinmainitussa kaupungissa, kantavat arvonimiä \"Kerbelai\" ja\n\"Meshedi\", jotka myös ovat sangen kunniakkaat, mutta kumminkaan ei\nmitenkään Hadshi-nimityksen vertaiset. Pyhiinvaelluksen loistokohta ei\nole niin paljoa rukous Kaabassa tai tulo Muhammedin haudalle, kuin\nnouseminen Arafat vuorelle, joka voi tapahtua ainoastaan määrättynä\npäivänä vuodessa ja jossa vietetään Abrahamin uhrin muotoa. Noustuaan\nvuorelle huutaa pyhiinvaeltaja \"Lebeik Allahum\" (käske, Jumala) ja tämä\nsilmänräpäys kuuluu olevan juhlallisin muhamettilaisen elämässä;\nhän ei unhoita sitä milloinkaan ja vasta kun hän on elänyt tämän\nunohtumattoman hetken, on hän todellinen Hadshi.[41] Sangen monet\nniistä pyhiinvaeltajista, jotka kamelin selässä tai jalan uhmaavat\nerämaan vaaroja, jäävät ainiaaksi tielle, ja vaikka ystävät ja omaiset\nvuosikausia ovat turhaan odottaneet niitä, jotka aikoja sitten ovat\nmatkustaneet Mekkaan, mutta joista sitten ei ole mitään kuulunut,\nlähtee kumminkin uusia joukkoja matkalle suurimmalla rohkeudella,\nvaloisimmilla toiveilla. Useilla ei ole mitään käsitystä siitä\näärettömästä matkasta, joka heillä on kuljettavana; turhaan etsivät he\njoka ilta taivaanrannalla Mekkan torneja ja kupukattoja. Niin tapasi\nVámbéry Meshedissä Samarkandista tulevia pyhiinvaeltajia, jotka\nkysyivät joko he huomenna tai ylihuomenna olisivat perillä Mekkassa.\nMyöhempinä aikoina, sitten kun höyrylaivareitit ovat yhdistäneet\nitämaan eri osat, on kumminkin pyhiinvaellus Mekkaan kadottanut jonkun\nverran loistettaan. Varakkaat persialaiset matkustavat nykyään usein\nBushirista Adenin kautta Djiddahiin tai Teheranista ja Reshtistä Bakun,\nKonstantinopolin ja Suetsin kautta samaan paikkaan. Köyhät, joilla ei\nole varoja tähän, tekevät koko matkan aavikkojen kautta.\n\nSe tie, jota me nyt ratsastimme, oli sangen vilkasliikkeinen! Siellä\ntäällä näkyy pieniä linnantornia ylempänä olevilla kummuilla. Vuoret\nmuodostavat yhä enemmän ryhmiä eli vuorijaksoja, joiden välillä on\ntasankoja. Pieniä virtoja rientää alas vuorilta, ja miljoonittain\nheinäsirkkoja lentää suhisten ilman halki kaikkiin suuntiin, aikaan\nsaaden omituisen, narisevan äänen. K:lo 8 aamulla tulimme me Sär-i-Pul\nnimiseen kylään, jossa useita merkillisyyksiä oli nähtävänä: ensinnä\nkolme sotamiestä käsittävä varusväki ja tykistö, jonka muodosti neljä\nruostunutta kanuunaa, edelleen Imamgade, suuremmoinen puutarha, vanha\nkaravaaniseraiji ja teehuone, jossa minä join teetä ja söin munia ja\nleipää, tuota tavallista ruokaa. Sär-i-Pul siaitsee tasaisella\nlakeudella, joka puolelta korkeitten vuorenharjujen ympäröimänä. Me\nlähdimme sieltä k:lo 9 ja tulimme pian ahtaaseen vuorensolaan ja sen\njälkeen pitkään laksoon, jonka keskellä kulki pieni joki. Sen rannalla\nkasvoi tammia, öljypuita ja piilipuita, ja paikka oli niin miellyttävä,\nettä minä en malttanut olla siinä levähtämättä tunnin aikaa. Ratsut\npäästettiin irti, ja me asetuimme mahtavan suuren tammen alle, jossa\nluonnoskirjaa rikastutettiin muutamilla uusilla maiseman kuvilla.\nKappaleen matkaa levähdyspaikaltamme kohoaa tie jyrkkään vuoristoon,\njoka on oivallisesti muodostunut ja jonka rinteet ovat harvan metsän\npeitossa. Jota korkeammalle tullaan, sitä selvemmin huomaa, että ilma\nmuuttuu raikkaammaksi ja viileämmäksi. K:lo 3 saavuimme me pieneen\nköyhään kylään nimeltä Mian-Dag, jossa me levähdimme eräässä\npersialaisessa perheessä muutamia tunteja. Tästä kylästä Kirrindiin\nkuljetaan länteen ja etelään viettävää lakeutta myöden, jota\nlukemattomat pienet purot kostuttavat ja sangen rikas kasvullisuus\npeittää. Molemmin puolin kohosi mahtavia vuoria, ja niiden juurella\nnäkyi lukuisia kyliä ja paimentolaisleiriä. Tie, jonka täällä muodostaa\njoukko yhdensuuntaisia polkuja, on hyvä. Iltapuoleen kävi ilma oikein\nkylmäksi, ja kastetta lankesi. K:lo 11 saavuimme me sangen suureen\nKirrind nimiseen kylään. Tämän lähimpänä ympäristönä ovat uhkeat\npuutarhat, joita runsaasti kostuttaa kaikissa suunnissa kylän läpi\nristeilevät kanavat. Karavaaniseraiji on rappeutunut, jonka vuoksi me\nnukuimme paljaan taivaan alla nuotion ääressä, jonka arapialainen oli\nvalmistanut. Yö oli jäätävän kylmä, ja se vaikutti, että minä heräsin\nvilusta kangistuneena, jonka vuoksi minun täytyi juosta, polkea maata\nja voimistella hyvän aikaa sekä juoda useita kupillisia kuumaa teetä,\nennen kuin minä sain takaisin ruumiinlämpöni.\n\nK:lo 6 e.pp. 12 päivänä kesäk. lähdimme me Kirrindistä. Tie on nyt\nerinomaisen hyvä, sillä se käy tasaisen vihannan lakeuden poikki, joka\non hyvin kostutettu ja puutarhoista rikas. Se oli hedelmällisimpiä\npaikkoja mitä olin nähnyt Persian sisäosissa. K:lo 11 saavuimme\nHarunabadiin. Sangen leveä puro juoksee kylän lävitse, ja toisella\npuolella sitä siltaa, joka käy puron yli, tullaan suoraan basaareihin.\nTäällä oli eräs teemyymälä, johon me jäimme jälellä olevaksi osaksi\npäivää. Useampia persialaisia istui siellä juoden teetään ja polttaen\nkaliaanejaan. Eräs pappi näytti olevan erittäin ihastunut minun\nluonnonkirjaani, mutta kun minä olin piirustanut hänen kuvansa, pudisti\nhän päätään ja väitti, että hän todellisuudessa oli paljon paremman\nnäköinen.\n\nK:lo 12 yöllä lähdimme me liikkeelle yhdessä erään suuren\nkauppakaravaanin kanssa, joka kumminkin pian jäi jälkeen. Maisema\nmuuttaa muotoaan: aavikon siaan on edessämme sikin sokin kunnaita,\njotka ovat hyvin kostutetut ja runsaan kasvullisuuden peittämät.\nKuljettiin useitten paimentolaisleirien ja kylien ohi, ja me kohtasimme\nkaravaanin, jonka sadat kameelit näyttivät erittäin juhlallisilta\nselkeässä kuutamossa. Viiden aikaan kuljimme me vaarallisen solan\nlävitse, jossa täytyi käydä jalan ja taluttaa eläimiä. Vielä tunti, ja\nme saavuimme Mahidashtin karavaaniseraijiin, joka sijaitsee\nsilmänkantamattomalla tasangolla. Tässä liityimme me erääseen\nkaravaaniin, johon kuului sataviisikymmentä kamelia. Kuriositeetin\nvuoksi päätin minä ratsastaa yhdellä näistä Kirmanshahiin saakka. Minä\nannoin sen vuoksi hevoseni eräälle arapialaiselle, joka oli hyvin\ntyytyväinen saadessaan ajaa niin erinomaisella ratsulla, ja asetuin sen\nsijaan hänen kameelinsa selkään. Tämä saatiin laskeutumaan polvilleen\nlyömällä sitä vasemman etujalan polventaipeeseen. Kun se nousi ylös,\noli minulla täysi työ pysytellessäni istumassa, vaikka yksi\narapialainen piti minusta kiinni kummallakin puolella. Ilman tätä tukea\ntottumaton kamelillaratsastaja ehdottomasti viskautuisi eteenpäin\nkameelin kaulalle, kun se äkkinäisellä nykäyksellä ensin nousee\ntakajaloilleen ja sitten etujaloilleen. Sen kautta joutuu viskatuksi\nensinnä rajusti eteenpäin ja sitten yhtä rajusti taaksepäin. Kamelin\nkäynti on kumminkin pehmeä ja miellyttävä, mutta ajan pitkään väsyy\nvyötäisten kohdalta. Keinuvat liikkeet oikealta vasemmalle ja edes ja\ntakaisin, jotka ovat seurauksena sen tasakäynnistä, vaikuttavat myös,\nettä ratsastaja tulee uniseksi ja alkaa torkkua.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.\n\nKirmanshah.\n\n\nK:lo 3 saavuimme me Kirmanshahiin, joka on Ardilanin, Persian\nKurdistanin, pääkaupunki. Kaupunki sijaitsee viheriöivällä tasangolla,\njota mahtavat, vielä paikottain lumipeittoiset vuoret ympäröivät.\nYlt'ympärillä on laajoja sypressipuutarhoja, reunustaen pieniä kyliä.\nKirmanshah tekee miellyttävän vaikutuksen: basaarit ovat sangen puhtaat\nja tilavat, mutta rakennetut epätasaiselle maalle, jonka vuoksi\nkäytävät kohoavat ja laskeutuvat aaltomaisesti. Ja vilkasta oli niissä.\nelämä. Leipurit, kangas- ja hedelmäkauppiaat harjoittivat täällä\nsuuremmoista kauppaa, vaskisepät takoa kalkuttivat, paistinpannujansa,\npojat tarjoilivat laulavalla äänellä tavaroitansa, dervishit astelivat\njuhlallisina, ojentaen kookospähkinän kuoresta tehtyä säästölaatikkoa\nmilloin yhdelle milloin toiselle, ja kuormitettuja muuleja ja kameleja\ntunkeili liikkuvan ihmisjoukon täyttämillä käytävillä.\n\nKirmanshah, joka ennen oli vähäpätöinen paikka, on tämän vuosisadan\nalussa kasvanut suunnattomasti, niin että se nyt on sangen tärkeä\nkaupunki. Asukkaita on siinä 30- à 40,000. Täällä on nyt suuria\nkasarmeja varusväkineen ja kanuunoineen, ja teollisuus on kohonnut\nkorkealle.\n\nNyt piti kiireesti hankkia rahoja, sillä minun viimeinen kranini katosi\njuomarahojen muodossa arapialaisukon taskuun; minulla ei todellakaan\nollut sen vertaa rahaa, että olisin voinut vuokrata huoneen, saatikka\nsitte lähettää sähkösanoman tohtori Hybennetille. Minulla ei ollut\nmuuta neuvoa kuin jäädä toistaiseksi Kirmanshahiin ja uskoa\nkohtaloni sattuman varaan. Koska minä tissin, että itämaalaisten\nvieraanvaraisuudelta ja anteliaisuudelta harvoin on paljoa odottamista,\ntuntui tilani todellakin harmillisemmalta kuin voin kuvata. Silloin\ntulin minä onnellisella hetkellä ajatelleeksi erästä rikasta\narapialaista kauppiasta, josta minun arapialaiseni useampia kertoja oli\npuhunut. Hän oli kotoisin Bagdadista, nimensä oli Aga Muhammed Hassan\nja hänellä oli loistava arvonimi Wekil-et-Dovlete Inglis, eli Englannin\nvaltakunnan asiamies, ja sen kautta olivat hänen määrättömät\nrikkautensa turvatut shaahin omanvoitonpyynnöltä. Aga Hassan kuului\nsitä paitsi olevan vieraanvarainen, auttavainen ja hyväntahtoinen mies.\nHänen karavaaninsa vaelsivat itäänpäin aina Heraatiin saakka ja länteen\npäin Jerusalemiin ja Mekkaan. Minä lähdin siis hänen ruhtinaalliseen\ntaloonsa, ilmoitin itseni portinvartijalle, joka juoksi rappuja ylös ja\npian tuli takaisin tuoden sen tiedon, että \"Hänen korkeutensa\" otti\nvastaan. Kuljettuani useitten pienempien huoneitten kautta tulin minä\nhimmeällä verhottuun huoneeseen, jonka seinillä oli kasimirisaalit ja\nkomeroissa kalliit pronssiteokset. Siellä istui Aga Hassan keskellä\nlattiaa, puettuna kullalla kirjailtuun, valkeaan silkkiviittaan,\nturpaani päässä ja silmälasit nenällä, ympärillä kasottain\nkirjoja, papereita ja kirjeitä. Minä astuin esiin tomuisissa\nratsastus-saappaissani, piiska kädessä, enkä vielä ollut ennättänyt\nhänen luoksensa, kun hän nousi ja tuli minua vastaan, kohteliaasti\ntervehtäen, niinkuin sivistyneet muhamettilaiset aina tekevät, ja\npuhutteli minua turkiksi: \"Sabaschynys schejer ollsun eftendim. Misadji\nallinis ejji dur inschalla\".[42] Sen jälkeen hän kysyi mistä minä\ntulin, minne minä aioin ja mihinkä kansallisuuteen minä kuuluin.\nHänellä ei ollut oikein selvillä mikä Ruotsi oikeastaan oli, mutta\nmietittyään hetkisen valkeni asia hänelle, ja hän kysyi: \"Ettehän Te\nvaan ole Kaarle kahdennentoista maasta?\" Kun hän kuuli että niin oli\nasian laita, ei hänen ihastuksellaan ollut mitään rajoja, hän oli näet\nlukenut Voltairen kirjoittaman Kaarle XII:nnen historian, joka on\nkäännetty persiankielelle. Kirja, joka nykyään on sangen harvinainen,\nmahtaa olla koristettu eriskummallisimmilla kuvilla: niin esim. näkee\nkuinka kuningas pistää miekan neljän turkkilaisen läpi yht'aikaa.\n\nPuhuttuamme hetken aikaa sankarikuninkaasta, \"Rautapäästä\", ja Aga\nHassanin otettua tarkoin selkoa minun perheoloistani ja minun\ntuttavapiireistäni Teheranissa pyysi hän minua jäämään Kirmanshahiin\nhänen vieraakseen vähintään kuudeksi kuukaudeksi. Kun minä vakuutin\nhänelle, että aikani ei sallinut minun viipyä enempää kuin kolme\npäivää, tuli hän oikein pahoilleen ja pyysi minua miettimään asiaa.\nEpäilemättä luki hän kunniaksi kestitä kattonsa alla henkilöä, joka oli\ntuttu Kaarle kahdennentoista kanssa. Hän pyysi anteeksi, ettei hän itse\nvoinut viedä minua huoneisiini, sillä hänellä oli juuri posti\nlähetettävänä Bagdadiin, mutta hänen viittauksestaan tuli esille\npalvelija, joka saattoi minut toiseen, aivan vieressä olevaan\nrakennukseen. Koko tämä talo annettiin minun haltuuni, ja minun tuli\nvaan valita, missä huoneessa minä tahdoin viihtyä. Minä asetuin niin\nmuodoin asumaan suureen saliin, joka oli verhottu persialaisilla\nmatoilla ja jonka kaikissa nurkissa oli mustat silkkidivaanit. Keskellä\nlattiaa oli mosaikkipöytä ja kaksi tuolia, katossa riippui lasiruunuja\nja seinillä muotokuvia, muiden muassa Kaarle XV:nnen, leikattu jostain\nvanhasta venäläisestä sanomalehdestä, joka oli eksynyt tänne ties\nmiten. Edelleen näkyi siellä kymmenen kuvaa keisari Aleksanteri\nIII:nnesta sekä lopuksi pari shaahista ja sulttaanista. Täällä kaukana\nkaikesta eurooppalaisesta sivistyksestä ei voinut toivoa itselleen\nkomeampaa asuntoa ja — kuninkaallisempaa muotokuvakokoelmaa; minun\nnautintoni oli sitä suurempi kun minä olin tottunut nukkumaan paljaan\nmaan päällä tai monisatavuotisen karavaaniseraijin tomuisessa nurkassa.\nHyvinvointia ilmaisevalla huokauksella heittäydyinkin minä yhdelle\nsilkkidivaaneista, keisarien ja kuninkaiden katsellessa minuun kaikilta\nseiniltä.\n\nAga Hassan osoitti minulle erinomaista huomaavaisuutta, aivan kuin minä\nolisin ollut hyvin läheistä sukua Kaarle XII:nnelle; hän antoi näet\nkahdelle \"mirzoistaan\" eli kirjureistaan nimenomaisen käskyn\nalituisesti käydä minua tervehtimässä koko sinä aikana, kuin minä\noleskelin hänen talossaan. Yhdessä pikkuhuoneista istui päivät päästään\nkaksi palvelijaa, jotka tottelivat minun pienintä viittaustani,\nkattivat pöydän, kun minä kalusin syödä, antoivat minulle viiniä, kun\ntahdoin juoda, tarjosivat taateleita ja kananpoikasta, kun mieleni teki\nsellaisia herkkuja, satuloitsivat hevosen, kun minä mirzojen seurassa\nhalusin lähteä ratsastamaan kaupungille tai sen ulkopuolelle. Minä elin\nsanalla sanoen kun Nureddin Ali Tuhannen yhden yön saduissa, ja\nvaikealta tuntui, etten voinut noudattaa isäntäni kohteliasta pyyntöä\njäämällä tänne kuudeksi kuukaudeksi. Talon edustalla oli pieni\nhurmaavan kaunis puutarha kukkivine syreeneineen ja tuoksuvine\nruusuineen — ja kuinkapa toisin voisi ollakaan täällä syreenien ja\nruusujen maassa? Käytävät olivat marmorilevyillä lasketut ja penkkejä\noli asetettu kehään kristallikirkkaan vesipeilin ympäri, joka\nkultakaloineen oli tuossa kukkien keskellä, upotettuna liidunvalkeaan\nmarmorialtaaseen. Sen keskeltä nousi hiuksenhienoinen vesisuihku\nkorkeuteen, kimellellen kuin hämähäkinverkko auringonpaisteessa. Ja\nkaiken tämän yläpuolella kaartui puhdas, taivaansininen ilma päivällä\nja tähditetty taivaankansi yöllä, jolloin kuu antoi puutarhalle,\nkukille, marmorialtaalle ja vesilaitokselle vielä lumoavamman ja\nsatumaisemman loisteen.\n\nTänään piti kumminkin Aga Hassania mennä päivällisille kuvernöörin luo\nk:lo 8, ja toinen minua palvelevista herroista kertoi, että tuollaiset\nkestit harvoin loppuivat ennen kuin auringonnousun jälkeen, ja että\nvierailla silloin oli pää enemmän tai vähemmän epäselvänä. Päivällisen\njälkeen tyhjennetään näet toinen aarakkipikari toisensa perästä\narpapeliä pelatessa, samalla kun odaliskien keveä tanssi ja vallattomat\nliikkeet muistuttavat korkeita herroja paratiisissa odottavista\nriemuista. Hämmästykseni ei ollut vähäinen nähdessäni Aga Hassanin\nhienojen, kiillotettujen vaunujen keveästi ja mielyttävästi vyöryvän\npoispäin ahdasta, likaista katua myöten.\n\nIllalla kävin minä tervehtimässä Kirmanshahissa olevan persialaisen\nsähkösanomatoimiston päällikköä, josta Shindler oli puhunut. Hän oli\npieni, hieno, maailmaa nähnyt persialainen, joka oli viettänyt\nuseita vuosia Pariisissa ja puhui mallikelpoista ranskaa. Itse\nsähkölennätintoimisto oli sitävastoin vähemmän mallikelpoinen.\nVirkamiehet ja päällikkö istuivat lattialla, polttaen kaliaania ja\njuoden teetä, ja katsahtivat toisinaan itämaalaisella huolettomuudella\nsuuresta kaksoisikkunasta alas \"meidanille\" eli laajalle, avonaiselle\npaikalle, jossa oli sotilaita, kauppiaita ja matkamiehiä.\n\nKotiin tultua syötiin mitä ylellisin ateria, jossa oli paljaita\nitämaalaisia ruokalajeja ja jota höysti — keskustelu molempien\nturkkilaisten sihteerien kanssa. Toinen näistä oli osaavinaan\nenglanninkieltä ja tahtoi itsepäisesti näyttää tätä taitoaan, mutta\nhetkisen perästä pyysin minä häntä palaamaan turkinkieleen, joka\nhuomautus luonnollisesti ei ollut hänelle mieleen. Hän puolusti itseään\nsillä, että siitä oli kaksitoista vuotta kun hän oli puhunut englantia\nja että sen vuoksi monta sanaa oli mennyt mielestä; — mies saattoi\nkorkeintaan olla kahdenkymmenenneljän vuoden vanha. Päivälliseksi oli\nseuraavia ruokalajeja, jotka kaikki kannettiin sisään samalla\nkertaa: vartaassa paistettuja lihapullia (kebab), hienoja\nlampaanlihankappaleita (schislick), myös vartaassa paistettuja, kanaa,\npiimää, ynnä taateleita, piimää, ohuempaa ja ilman taateleita, sekä\njuustoa, jolla oli happaman suolainen maku (penir). Tämän lisäksi\njuotiin suurilla hienosti koristetuilla puulusikoilla jonkunlaista\nviiniä, jonka nimi on sherbet, joka ei oikeastaan ole mitään viiniä,\nsillä sitä valmistetaan vedestä, sokerista ja taatelinmehusta, mutta\nmuuten on sitä monta eri lajia. Ruokaseteli on täydellinen, jos minä\nlisään aarakin, persialaisen leivän ja hedelmät loppumattomiin. Sitten\njuotiin turkkilaiseen tapaan paksua, karvasta kahvia ilman kermaa\npienistä munakupeista. Päivällisen jälkeen tuotiin sisään jokaiselle\nkolmesta pöytävieraasta tuo välttämätön kaliaani, jota poltetaan pitkän\nhienon puuvarren kautta eikä sellaisen pitkäjuomuisen letkun kautta,\njota käytetään intialaisessa ja turkkilaisessa nargiléh'ssä. Vieraat\npitivät varmaankin tätä varsin onnistuneena juhlana, sillä he jättivät\nminut vasta aamupuolella yötä, jolloin palvelijat käskystä kantoivat\nyhden divaaneista ulos puutarhaan. Ei ole ihmeteltävää että vietettyäni\ntämän ensimäisen päivän Kirmanshahissa moni Tuhannen yhden yön kuva\nkulki aivojeni läpi enemmän tai vähemmän yhtenäisten eriskummaisten\nunien muodossa.\n\nSeuraavana päivänä, eli kesäkuun 14:ntenä, tuli toinen mirza jo\nauringon noustessa luokseni ja kutsui minua syömään suurusta ja juomaan\nteetä hänen kotonaan. Kun tämä oli tehty, kävimme me katselemassa noita\nerittäin suuremmoisia basaareita. Kokonainen läpikäytävä näissä,\nhienoin ja paras kaikista, on Aga Hassanin rakennuttama ja oma. Hän\nomistaa myös kaupungin useimmat ja komeimmat karavaaniseraijit. Minä\nkysyin mirzalta kuinka paljon tuo varakas kauppias oikeastaan omisti\nKirmanshahissa ja sain vastaukseksi: \"Älä kysy, herra, melkein koko\nkaupunki kuuluu hänelle.\" Niin usein kun kaupungin kauppiailla on\njotain riitoja ratkaistavana tai kun he joutuvat pulaan, kääntyvät he\nhänen puoleensa ja hän selvittää heidän asiansa. Aga Hassan tekee\nkauppaa enimmiten villalla, opiumilla ja gummilla, jotka hän Bagdadin\nkautta lähettää laivoilla Lontooseen ynnä muihin paikkoihin. Villa ei\nkumminkaan ole täysin yhtä hyvää kuin mesopotamialainen. Lisäksi\n\"afiun\", josta valmistetaan aarakkia ja jota suurissa vainioissa\nviljellään Kirmanshahin ympärillä. Kaksisataa arkullista tätä tavaraa\nlähetetään vuosittain Englantiin, kukin arvoltaan 2500 krania.\n\nAga Hassanin perheoloista kertoi mirza, että hän oli syntynyt\nBagdadissa, oli kansallisuudeltaan arapialainen, että hänellä oli kaksi\nvaimoa ja kaksi poikaa, joista vanhimmalla, Aga Hadshi Abdurrahimillä\noli ylhäinen asema Sel-i-Sultaanin hovissa. Jos Aga Hassan ei olisi\nEnglannin asiamies, olisivat shaahi ja Sel-i-Sultaani aikoja sitten\npanneet takavarikkoon hänen omaisuutensa, mutta nyt he eivät uskalla\nhänelle mitään Englannin hallitusta peläten. Muitten ansioittensa\njoukossa on Aga Hassanilla sekin, että hän on tehnyt pyhiinvaelluksen\nMekkaan. Hänellä on niin muodoin myös hadshin arvonimi. Mutta\njatkakaamme kävelyä.\n\nKatseltuamme basaareja ja oltuamme sisällä useissa\nkaravaaniseraijeissa, joissa englantilaisia siirtomaantavaroita ja\npersialaisia tuotteita oli läjittäin hyvästi pakkoihin kiedottuina\nmenimme me \"amaretiin\" eli siihen taloon jossa kuvernööri pitää\nkokouksiansa ja neuvottelujaan. Tämän ympärillä oli suuri puutarha.\nKuvernööri oli niin erinomaisen kohtelias, että hän itse näytti meille\namareetin uhkeat ja loistoisat huoneet. Sen jälkeen kävimme me\nkasarmeissa, joihin on sijoitettuna 2000 sotamiestä ja 14 kanuunaa.\nErään kasarmin katolla on \"balakhane\"; eli ylähuone joka on\nnelikulmainen, kupukattoinen ja jonka kaikilla sivuilla on tavattoman\nsuuret ovet. Soittokunta kajahuttaa siellä joka ilta auringon laskiessa\nyksitoikkoisia, rämiseviä, mutta vaikuttavia säveleitään.\n\nKello 2 alkoi mirzaa väsyttää, jonka vuoksi me lähdimme kotiin päin, ja\nhänen sijaansa astui nuorempi sihteeri mirza Mizak ja \"guhlam\" eli\npalvelija, joiden seurassa minä tein matkan merkilliselle Tag\nBostanille, joka sijaitsee vähän enemmän kuin Ruotsin penikulman päässä\npohjoiseen päin kaupungista. Me nousimme kolmen Aga Hassanin komean\njuoksijan selkään, ja tultuamme kaupungin ulkopuolelle ajoimme me\ntäyttä laukkaa aavikon yli vuorta kohden, joka pohjoisessa kohotti\nlumipeitteistä päätään taivasta kohti. Perille päästyä jätimme hevoset\nguhlamin haltuun ja katselimme jalan merkillisiä muinaisjäännöksiä.\n\nVuoren juurella nousee maasta runsas lähde, jonka vesi on aivan\npuhdasta ja läpikuultavaa. Tämän yli on tuo muinoin ihana Tag Bostanin\nhuvilinna rakennettu. Sen omisti Kirmanshahin entinen kuvernööri\nImat-Dovleh, joka kuoli kymmenen vuotta sitten ja joka vietti\nsuvikuukaudet siellä. Linna sijaitsee luonnollisessa syvennyksessä\nvuoren juurella. Eteisessä on nelikulmainen marmoriallas, jonka\npohjasta lähde kumpuaa. Näyttää siltä kuin vesi kiehuisi pinnalla, ja\nsitä pulppuaa niin runsaasti, että se voimakkaina koskina kuohuu altaan\nneljän reunan yli, täyttää eteisen jalan vahvuudelta ja muodostaa\nsitten tasaisen putouksen portin kynnyksellä, jonka jälkeen se kohisten\nsyöksyy alas toiseen hyvin suureen ja mahdottoman syvään altaaseen,\njoka on kaivettu palatsin eteen. Tämäkin täyttyy reunojaan myöten,\nmutta purkaa liian veden pois kuuden pienen putouksen kautta, jotka\nvaahdosta valkeina syöksyvät alas 25 jalan korkuista pengertä. Tämän\njuurella ne taas yhdistyvät pieneksi puroksi, joka juoksee kaupunkia\nkohden. Tämä kaikki muodostaa erittäin miellyttävän ja hurmaavan kuvan\nja todistaa suuressa määrässä, kuinka taitavia persialaiset ovat\njohtamaan ja ryhmittämään vettä sieviksi putouksiksi ja kanaviksi.\n\nItse kaupungissa juoksee vesi osaksi maan-alaisissa osaksi katetuissa\nja osaksi aivan avonaisissa kanavissa ja on joka pihalla johdettu\npieneen altaaseen, jota käytetään niin hyvin astioitten ja pyykin\npesuun, kuin juomaveden noutamiseksi. Kun nyt vesi kulkee koko\nkaupungin lävitse yhdestä altaasta toiseen, voi ajatella kuinka\npuhdasta sen täytyy olla, kun se käytettynä sadoissa pihoissa saapuu\nlaitakaupungille. Näkeepä usein jätteitä ja likaviemäriharvinaisuuksia\ntulla kelluttelevan kanavia myöten altaisiin. Jotta jossain määrässä\nvältettäisi tätä epäkohtaa, on paikka paikoin itse kanavaan kaivettu\nsyviä kaivoja, joiden tarkoitus on koota mutaa ja liejua. Aika ajoin\ntyhjennetään ja puhdistetaan nämä sangoilla, jotka lasketaan alas\nniiden pohjaan ja vedetään ylös lialla täytettyinä. Saattaa joskus\nnähdä kuinka sanko satakin kertaa lasketaan alas ja täytetään tummalla,\nhaisevalla loalla, jota luonnollisesti ei kuljeteta pois, vaan\ntyhjennetään kadulle, jossa se saa maata, kunnes ensi sade huuhtoo sen\ntakaisin kanavaan. Useissa paikoissa ovat kanavat johdetut\nhautausmaitten poikki, joka seikka ei juuri lisää veden puhtautta.\nMutta jatkakaamme tarkastustamme Tag Bostanin luona.\n\nKun astuu ulos linnasta ja poikkee oikealle, tapaa heti korkokuvan,\njoka esittää kolmea kuningasta. Vielä muutamia askelia oikealle\nastuttua tullaan vuorenseinään hakatulle luolalle, joka muodostaa\ntäydellisen tasaiseksi hakatun, kaarenmuotoisen holvin, joka on 12\njalkaa leveä ja 19 jalkaa syvä. Luolan peräseinällä on kohokuva,\nesittäen kahta luonnollisessa koossa olevaa henkilöä, jotka kohtaavat\ntoisensa ja tervehtävät. Niiden molemmilla sivuilla näkyy\npehleviskielisiä kirjoituksia, näin kuuluvia: \"Mazdajasnien kuninkaan\nShapurinkuva, kuninkaitten kuningas Iranissa ja Aniranissa,\ntaivaallista sukuperää, polveutuen jumalista, mazdajasnien kuninkaan\nAuharmazdin (s.o. Ormizd II, joka hallitsi 302 ja 309 välillä) poika,\nkuninkaitten kuningas Iranissa ja Aniranissa, taivaallista sukuperää,\npolveutuen jumalista, kuningas Narsahin (s.o. Narses, 293-302),\nkuninkaitten kuninkaan pojanpoika\".[43] Toinen kirjoitus kuuluu\nmelkein samalla tavalla, mutta se on Sapor III:nnesta, joka hallitsi\nv. 383-388.\n\nTaas astutaan muutamia askeleita samaan suuntaan pitkin kivitettyä\nkäytävää kallion alapuolella ja tullaan toiseen holviin, suurempaan\nkuin edellinen. Se on 25 jalkaa leveä, 20 jalkaa syvä ja 50 jalkaa\nkorkea. Siten muodostetun luolan yläpuolella, niin muodoin\nulkopuolisella kallioseinällä, liitelee kaksi heikosti hakattua enkeliä\nseppeleet ja kukkaisköynnökset käsissä. Niiden alapuolella on runsaasti\nsomia koristeita veistettynä. Luolan sisäseinällä nähdään kaksi\nkorkokuvaa otsikon toisistaan eroittamina. Ylimmäinen kuvaa kuningas\nSapor II:sta kypärä päässä. Hänen oikealla puolellaan näkyy nainen\npitkäliepeisessä puvussa ja kruunu päässä, pitäen seppelettä kädessään,\nja vasemmalla seisoo mies, samoin kruunu päässä. Otsikon alapuolella on\nratsastajan kuva erittäin hyvästi kohokuvaksi hakattuna. Se on satujen\nsankari Rustam,[44] oikeassa kädessä keihäs, jonka hän juuri on\nviskaamaisillaan, ja vasemmassa kilpi. Hevonen on runsaasti koristetun\npanssarin suojaama. Sen oikea etujalka, joka on aivan pois hakattu ja\nirrallaan, on tallella, mutta oikea takajalka ja osa päästä ynnä\nratsumiehen oikea käsivarsi ovat poissa. Molemmin puolin tätä\nratsastajan kuvaa on korinttilainen pylväs kalliosta hakattuna. Nämä\nneljä kuvaa ovat kaikki luonnollista kokoa vähän suuremmat.\n\nVasemmalla, kun tullaan sisään luolaan, on toinen korkokuva, joka\nluultavasti polveutuu myöhemmältä ajalta. Se on maalattu ja esittää\nmiestä, joka istuu valtaistuimella kolmen henkilön ympäröimänä.\nToverini sanoi, että se oli Mamdali Mirza, luultavasti joku muinainen\nKirmanshahin ylimys. Tämän alapuolella on sitä vastoin erittäin kaunis\nkohokuva saman ikäinen kuin luola. Se esittää Bahramia metsä-sikoja\najamassa. Hän seisoo itse pienessä soutuveneessä, joka ei ollenkaan\nvastaa hänen omaa kokoaan, ja veneessä olevilla neljällä soutajalla on\nvalitettavan vähän tilaa. Kädessä on sankarilla jännitetty jousi, ja\nhänen edessään tulee suuri, pyöreä karhu hyppien läpi ilman, pensaitten\nja puitten välistä. Hänen veneensä ympärillä näkyy toisia, vielä\npienempiä veneitä, muutamissa alastomia naisia, jotka soittavat\nharppua. Kaikissa suunnissa juoksee laumoittain villi-sikoja metsän\nlävitse, ja kokonaisia pataljoonia ratsuelefantteja astelee rannalla.\nEläinten kuvat ovat merkillisen hyvin tehdyt, muodot ovat hienot ja\nluonnolliset, mutta perspektiivi ja ryhmitys ovat käsittämättömät,\nkaikki on sikin sokin: metsäsiat juoksevat aivan häikäilemättä\nkorkealla ilmassa, muutamat veneet soutavat metsän sisään samalla kun\njotkut elefanteista käyvät veden päällä.\n\nOikealla seinällä näkee kuningas Saporin hevosen selässä ja Bahramin\najavan peuroja. Jälkimmäinen on kuvattu paljon kookkaammaksi kuin hänen\nsamoin ratsastavat seuralaisensa. Hän kiitää eteenpäin hurjaa vauhtia,\njousi jännitettynä ja miekka kupeella, ajaen peuralaumaa edellään,\njosta muutamat päättäen niistä kuperkeikoista kuin ne tekevät, jo\nnäyttävät olevan kuolleita tai haavoitettuja. Taulun reunoilla näkyy\ndromedaarilaumoja ratsastajineen. Myöskin tämän kohokuvan kuvat, jotka\nkeskimäärin ovat jalan korkuiset, ovat erinomaisen hyvin tehdyt.\n\nTehdäksemme täydelliseksi luettelon Tag Bostanin merkillisyyksistä\nmainittakoon viisi jalkaa korkea kuvapatsas, josta ainoastaan yläosa on\ntallella. Se ei ansaitsisi mainitsemista, jos se ei olisi yksi noita\nsangen harvalukuisia kokonaan irtonaisia kuvanveistoteoksia, jotka on\nlöydetty Persiassa.\n\nVuori, johon nämä huomattavat muistomerkit on hakattu, on, niinkuin\nsanottu, melkein pystysuora. Jyrkässä seinässä on kumminkin joukko\npieniä kyhmyjä ja kielekkeitä, ja näiden avulla kiipesi eräs\npersialainen, notkea kuin kissa, ylös kahdensadan jalan korkeuteen\nmaasta. Se näytti sangen uskalletulta ja vaaralliselta, mutta hän\nsuoritti temppunsa taitavasti ja tuli ehein nahoin alas jälleen.\nTarkoituksena tällä näöltään niin tarpeettomalla ponnistuksella oli\nluonnollisesti saada \"anom\" eli rahalahja. Mirza Mizak kertoi, että\nmies aina sovitti kiipeämisensä juuri siksi hetkeksi, jolloin joku\nmatkustaja tai kulkija tuli Tag Bostanille. Hän oli jo poikana alkanut\nharjoitella sitä, eikä kukaan muu voinut tehdä sitä hänen perässään.\n\nSen jälkeen nousimme me taas mainioitten hevostemme selkään, joista\nminun oli tavattoman taipuisa näyttämään juoksutaitoaan. Muutamat\npersialaiset sotamiehet, joiden ohi me ratsastimme, huomasivat tämän ja\npyysivät minua ratsastamaan kilpaa heidän kanssaan. Minä suostuin\nehdotukseen, kumarruin eteenpäin satulassa, annoin ohjaksien riippua\nhöllällään ja kohotin verkalleen ratsupiiskaa sillä seurauksella, että\nhevonen lähti kuin tuulispää kiitämään kaupunkiin päin. Sotamiehet\npysyivät mukana hetkisen, mutta kun minä lopuksi käännyin satulassa,\nnäin minä heidät kaukana tomupilveen peitettyinä. En tiedä varmaan,\nmutta arvelen, että he tulivat pahasti nolatuiksi.\n\nSeuraava käyntimme tarkoitti heti Kirmanshahin ulkopuolella olevaa\nImadieh nimistä huvilinnaa, joka käsittää kaksi erityistä rakennusta ja\nniiden välillä olevan suuremmoisen puutarhan. Linna, joka lienee\nainoastaan 20 vuoden vanha, mutta nyt on autio ja tyhjä ja raunioiksi\nmuuttumaisillaan, kuului ennen määrättömän rikkaalle kuvernööri Imat\nDovleh'ille.\n\nKello 7 tulimme me kotiin, ja tuntia myöhemmin söimme me illallista\niloisen ja hauskan armeenialaisen Khadtjick Efendin kanssa, joka on Aga\nHassanin oikea käsi. Vaihtelun vuoksi saimme me tällä kertaa lihalla\nhöystettyä hernekeittoa, paistettua munuaista, vasikanpaistia ynnä\npilaantuneita munia, taatelihilloa ja taatelin mehusta valmistettua\nlikööriä.\n\nSeuraava päivä, 15 p. kesäk., käytettiin useihin pieniin partioretkiin\nkaupungin sisäpuolella. Minä ilmoitin Khadtjick Efendille hädänalaisen\ntilani, kerroin, ettei minulla ollut edes kuparikolikkoa, ja että niin\nmuodoin en voinut jatkaa matkaa. Armenialainen ei voinut tämän\nkuollessaan pidättää nauruansa ja piti merkillisenä, että frengi oli\nuskaltanut tulla niin pitkälle maahan ilman rahaa, mutta lisäsi\nlohdulliset sanat: \"sitä tavaraa saatte niin paljon kuin haluatte Aga\nHassanilta.\" Tämä, joka koko päivän oli ollut tehtäviinsä sidottu, ei\nvoinut ottaa minua vastaan ennen kuin k:lo 12 yöllä, jonka vuoksi minä\ntällä myöhäisellä hetkellä menin hänen luoksensa kiittämään ja sanomaan\nhyvästi. Minä tapasin hänet nytkin kirjojen ja kirjeiden ääressä. Hän\noli kutsunut luoksensa muutamia ystäviään, ja kun minä tulin, osoitti\nhän minulle kunniapaikan.[45] Aga Hassan pyysi anteeksi, ettei hän itse\nollut voinut näyttää minulle kaupungin nähtävyyksiä, mutta kaksi asiaa\noli häntä estänyt siitä: Ramazan, joka pakoitti häntä lepäämään\npäivällä ja tekemään työtä yön aikana, sekä tärkeät kauppa-asiat, sillä\njuuri näinä päivinä piti hänen lähettää suuri kauppakaravanni\nBagdadiin. Kello 1 tuli postimies noutamaan Aga Hassanin Teheraniin\nmeneviä kirjeitä ja ilmoittamaan minulle, että hevoset nyt seisoivat\nvalmiina postiasemalla. Minä nousin sen vuoksi, astuin isäntäni luo ja\nkiitin häntä siitä suuremmoisesta vieraanvaraisuudesta, jota hän oli\nosottanut minulle. Hän vastasi toivoneensa, että minä olisin viipynyt\nhänen luonansa useita kuukausia, otti sitten esille valokuvansa, joka\noli otettu Konstantinopolissa, ja pyysi minua ottamaan sen muistoksi\nKirmanshahista. Kun minä lupasin hänelle, että tämä valokuva saisi\nsijansa siinä kirjassa, jonka minä aioin kirjoittaa matkastani, tuli\nhän erittäin hyvilleen ja pyysi minua lähettämään hänelle yhden\nkappaleen.\n\nTultuani jälleen huoneisiini astui mirza Mizak sisään nahkakukkaro\nkädessä. Mosaikkipöydälle laski hän rahasumman, joka oli riittävä\nTeheraniin saakka. Sitten menin minä postiasemalle, jossa kyllä viisi\nhevosta seisoi satuloittuna pihalla, mutta kumminkin sain minä odottaa\nk:lo 3:een, ennen kuin posti oli selvitetty ja valmis. Aga Hassanin\nhyväntahtoisen välityksen kautta olin näet saanut luvan seurata postia\nTeheraniin saakka. Tämä matkustamistapa oli kyllä paljon turvallisempi\nkuin ratsastaa yksin tjaparin kanssa, mutta sitä vastoin oli se paljon\nrasittavampi, sillä postimiehen täytyi, toimensa menettämisen ja kovan\nrangaistuksen uhalla, määrätyssä, hyvin lyhyessä ajassa suorittaa\nKirmanshahin ja Hamadanin välinen matka, joka kaikkine mutkineen ja\nkiemuroineen, joita tie tekee Elvendissä, nousee kahteenkymmeneen\nRuotsin peninkulmaan. Hamadanissa saa hän levätä päivän, mutta lopun\nmatkan Teheraniin täytyy hänen kulkea herkeämättä. Ennen Kirmanshahista\nlähtöänsä saa posteljooni nukkua vaikka koko viikon, mutta kun hän\nkerran on lähtenyt liikkeelle, täytyy hänen sanoa jäähyväiset kaikille\nmukavuuksille, ja samoin on laita sen matkustajan, joka tahtoo seurata\nhäntä.\n\nHeti k:lo 3 jälkeen aamulla 16:ntena päivänä, jolloin me lähdimme\nmatkalle postiasemalta, oli vielä aivan pimeä. Kirmanshahin kaduilla\noli tyhjää ja hiljaista, ainoastaan siellä täällä talojen nurkissa\nmakasi ryysyisiä dervishejä ja likaisia koiria uneen vaipuneina.\nBasaarit, jotka me kuljimme päästä päähän, olivat pilkko pimeät,\nvieläpä oli meillä se kova onni, että kun me tulimme sille suurelle\nportille, joka ulkoa päin johtaa näihin sisään, me huomasimme sen\nolevan lukossa, jonka vuoksi meidän täytyi palata koko matka\ntakaisin ahtaitten, sokkelomaisten katujen läpi etsimään toista\nulospääsypaikkaa. Meidän pieneen joukkoomme kuului viisi miestä:\npostinkuljettaja, kolme sotamiestä pyssyillä, pistooleilla ja\nväkipuukoilla varustettuina, sekä minä. Kun me vihdoinkin olimme\npäässeet ulos kaupungista sille tasaiselle tielle, joka vie Hamadaniin\npäin, lisäsimme me vauhtia ensinnä vahvaksi raviksi, sitten laukaksi,\njonka jälkeen me hajalla toisistamme ja täyttä neliä kuljimme sen\ntaipaleen, joka eroitti meidät Bisutunista. Kaukana vasemmalla näimme\nme Tag Bostanin vuoret ja edessämme lakeuden, joka kaupungin lähellä\nnäytti olevan sangen hyvin viljelty. K:lo 7 saavuimme me Bisutunin\nkylään, jossa me joimme lasin teetä sillä aikaa kuin uudet hevoset\nsatuloittiin. Entiset olivat aivan vaahdon ja hien peittäminä,\nseisoivat läähöttäen päät riipuksissa ja olivat väsymyksestä aivan\nnääntyneinä. Kylän takana on korkea, tylppämuotoinen kallioryhmä, jonka\nkyljessä, sangen korkealla maasta, on muutamia korkokuvia hakattuna. Ne\nsaattoi nähdä aivan selvästi, mutta valitettavasti ei aika myöntänyt\nlähempää tarkastusta.\n\nNiissä seuduissa, joissa minä nyt matkustin, kulkivat naiset\nhunnuttomina, joten saattoi nähdä yksinkertaisen ja mauttoman\ntatueerauksen (ihonvärjäyksen) kulmakarvojen välillä, poskilla ja\nrinnassa. Ennen oli tatueeraus Persiassa hyvin yleinen, mutta se alkaa\nnyt yhä enemmän joutua pois käytännöstä. Kirmanshahissa kantoivat\nuseimmat naiset pientä messinki- tai kultarengasta toisessa\nsieraimenreunassa.\n\nPuolen tunnin levähdyksen jälkeen hyppäsimme uusien hevosten selkään,\njotka seisoivat korvat pystyssä ja katselivat vauhkoina aavikolle päin.\nK:lo 10 saavuimme me suureen Sahna nimiseen kylään, jossa me levähdimme\nhetkisen ja saimme uudet hevoset. Tie on vielä hyvää; se nousee nyt\nvähitellen Iranin ylänköä kohden, mutta ei niinkuin ennen tasaisella\narolla, vaan sikin sokin sijaitsevain kunnaitten ja mäkien välistä.\nKuumuus on sietämätön. Kotkat, haikarat ja pääskyset ovat lintumaailman\ntavallisimpia edustajia, samalla kun sisiliskot ja heinäsirkat\nmatelevat maassa ja kilpikonnat uivat pienissä puroissa, joiden yli\nsiellä täällä kuljetaan kivisiltoja myöten. K:lo 2 saavuttiin Kängevar\nnimiseen pieneen kaupunkiin, joka sijaitsee vuorien ympäröimällä\ntasangolla. Tänne jätettiin muutamia kirjeitä. Oli todellakin\ntuskallista nähdä, kuinka postimies, löytääkseen nämä, varsin\nhuolettomasti tyhjensi koko laukun sisällyksen tjaparkhanen tomuiselle\nkivilattialle, jossa kirjeet menivät aivan sekaisin. Huolimatta\nsotilassaatosta olisi niin ollen vähemmän ihmeellistä, jos yksi tai\ntoinen kirje häviäisikin.\n\nMaisema muuttuu muuttumistaan vuoristoksi. Molemmin puolin tietä kohoaa\nkorkeita, lumipeitteisiä huippuja. Niiden välissä on tasankoja,\njotka laaksojen tai ahtaitten solien kautta ovat yhteydessä toistensa\nkanssa. Maanlaatu on viljavaa; pienten yksinäisten kylien ympärillä\non vainioita, joilla laiho joskus on leikattu. Persialainen\nsähkölennätinlanka, joka yhdistää Bagdadin ja Teheranin, kulkee tien\nvieressä lahonneitten pylväitten päässä, joista muutamat ovat kumossa.\nMissä lanka käy tien poikki, on se niin matalalla, että täytyy kumartua\nvoidakseen ratsastaa alitse, vieläpä se toisinaan makaa maassa itse\ntiellä.\n\nK:lo 1/4 8 saavuimme me Asadabad'iin, jossa aikomuksemme oli levähtää\nmuutamia tunteja. Me olimme näet tänään ratsastaneet 24 farsakia, eli\n17 Ruotsin peninkulmaa 16 tunnissa, joista me olimme levänneet kolme.\nNe neljä hevosta, joilla minä olin ratsastanut, olivat erinomaiset,\nverrattomasti paremmat kuin ne, joita tapaa suurella tiellä Teheranin\nja Shirazin välillä. Ensimmäinen oli pieni, notkea ja vahva, mutta\nnyrjäytti vierinkivessä jalkansa puolimatkassa Bisutuniin, jonka vuoksi\nsotamiehet väittivät että minä olin turmellut sen ja siitä syystä\nsaisin maksaa 700 krania vahingonkorvausta. On selvää, että tämä aluksi\nsangen julkea uhkaus ei saanut aikaan mitään mainittavaa vaikutusta.\nToinen oli suuri, ruskea ori, joka juoksi joutuisasti ja kestävyydellä.\nKolmas oli väriltään musta, ja runmiinmuoto näytti ilmaisevan\nturkmeenilaista syntyperää. Sotamiehet kehoittivat minua olemaan\nvaruillani, koska hevosta ei voinut hillitä, kun se kerran oli päässyt\nvauhtiin. Se juoksikin hurjan nopeasti ja jätti toiset kauas jälkeensä.\nNeljäs oli vahva ravaaja, jolla ratsastaminen kävi väsyttäväksi.\n\nTultuamme perille Asadabadiin olin niin uuvuksissa, että heti\nheittäydyin tjaparkhanen kivilattialle ja nukuin unohtaen tavanmukaisen\nteelasin ja piipunkin. K:lo 12 herätti minut postimies, ja tuntia\nmyöhemmin lähdimme me liikkeelle. Edellisen päivän ajosta olivat\npaikkani niin kankeat ja hellät, että minä vasta parin tunnin\nratsastuksen perästä tunsin jäseneni norjenevan. Matka kävi nyt ylös\nElvendin läntisiä ja pohjoisia rinteitä, ja maa muuttui taas karuksi ja\nepätasaiseksi, jonka tähden meidän melkein koko ajan täytyi ajaa\nkäyden. Nousimme verkalleen ylös mahtavaa, yksinäistä vuoriryhmää\nviheriöivien kumpujen ja pyöreitten vuorenkukkuloitten välitse.\nElvendin huiput ovat ikuisen lumen peittämät. Monet monituiset pienet\npurot ryöpsähtävät alas jyrkänteistä Hamadanin lakeutta kohti, joka\nlaajapintaisena avautuu matkustajan silmien eteen. Runsas kostuttaminen\nja terveellinen ilmasto on tehnyt, että monta pientä kylää on syntynyt\nHamadanin ympärille. Ne ovat kaikki laajojen puutarhojen ympäröimät.\nK:lo puoli 8 ratsastimme me sisään mainittuun kaupunkiin ja suuntasimme\nensinnä matkamme amerikkalaisten lähetyssaarnaajien talolle, mutta kun\nhe sattuivat olemaan Teheranissa, jatkoimme me karavaaniseraijiin,\njohon minä kotiuduin ja nukuin kuusi tuntia. Jälkeen puolenpäivän\nlähdin minä erään karavaaniseraijin tallimiehen seurassa katselemaan\nlaajaa ja verrattain siistiä Hamadania. Näkemistä ansaitsevin paikka on\nepäilemättä Esterin luultu hauta kupooleineen, jonka luo monet\njuutalaiset vuosittain tekevät pyhiinvaelluksen. Sen jälkeen menimme me\nEkbatanan raunioille, jotka sijaitsevat heti kaupungin ulkopuolella ja\nmelkein yksinomaan ovat epäsäännöllisiä soraläjiä. Rauniot ovat aivan\nElvendin juurella ja niitä ympäröi tiheät, rehevät viidakot.\n\nHamadan, jonka väestö nousee 15 à 20,000, sijaitsee puolikuunmuotoisena\n3,300 metriä korkean Elvendin pohjoisella juurella ja sen ympärillä on\njoka puolella puutarhoja ja kyliä. Viljalti löytyy vettä, joka pieninä\npuroina juoksee kaupungin kaikkien osien läpi. Niiden yli käy siellä\ntäällä pieniä siltoja, ja muutamin paikoin tapaa vesiputouksia, sillä\nmaa on mäkistä. Talot ovat rakennetut polttamattomista tiilistä, jotka\non yhteenliitetty oljensekaisella mullalla. Katot ovat laakeat, ja ne\non tehty siten että ensin on asetettu harva kerros paksuja pyöreitä\npalkkeja; poikittain näiden päällä on tiheämpi kerros ohuita lautoja,\nniiden päällä kuivaa ruohoa ja kaislaa, sekä ylinnä oljensekaista\nmultaa. Väestö on, persialaisia lukuunottamatta, turkkilaisia ja\narmeenialaisia. Turkinkieltä kuulee enimmän puhuttavan.\n\nK:lo 8 illalla ratsastimme jälleen eteenpäin, mutta silloin oli meitä\nainoastaan kolme miestä: postimies, minä ja eräs tjapar, sillä\nHamadanin ja Teheranin välistä tietä pidetään niin turvallisena, että\nsotilassaatto ei ole välttämätön. Ihanin kuutamo valaisi aron, joka nyt\njälleen astuu vuoriston sijaan ja tien, joka suorana viivana ulottui\nniin pitkälle kuin silmä kantoi, Teherania kohden. Me ratsastimme\nviiden kylän lävitse, kunnes k:lo puoli 3 aamulla 19 p:nä kesäkuuta\nsaavuimme ensimmäiselle asemalle, nimeltä Miladjirdt. Täällä viivyimme\nmuutamia minuuttia ja jatkoimme sitten matkaa, kunnes edelleen kolmen\ntunnin ratsastuksen perästä pysähdyimme Sährähissä, jossa me kolmannen\nkerran saimme uudet hevoset, joilla lähdimme matkalle Märäcksharaba'an\nkello 9. Tie on mainio ja erittäin kaunis, ylt'ympäri, sekä lähellä\nettä kaukana, näkee korkeita, siintäviä vuoria. Aro on ruohon\npeittämää, ja kylien läheisyydessä on laitumella tavattoman suuria\nlaumoja vuohia ja rasvahäntäisiä lampaita. K:lo 12 kuljettiin leveän\njoen poikki, jonka vesi nyt hirveän kuumuuden vaikutuksesta suureksi\nosaksi oli kuivunut. Se vähä mitä oli jälellä oli vetäytynyt kokoon\npieneksi ojaksi virranuoman keskelle. Kaunis uudesta rakennettu silta\nvei virran yli. Ali Ekbär — se oli postimiehen nimi — neuvoi minua\ntässä juomaan oikein tarpeekseni, sillä sen jälkeen emme tulisi\nlöytämään raikasta vettä ennen kuin seuraavana päivänä. Heti virran\ntoisella puolen sijaitsee sangen suuri Noveranin kylä. Sen ihana asema\nmuistuttaa elävästi Jesdekastia, sillä molemmat kylät on rakennettu\njyrkkien kukkuloitten rinteille.\n\nMatkatoveriani Ali Ekbäriä en voi muuta kuin lämpimimmin suosittaa\nkunnollisena ja kohteliaana miehenä. Oliko hän sellainen luonnostaan\nvai oliko hän saanut Aga Hassanilta ankarat käytösohjeet kohtelemaan\nminua hyvin, en tiedä, mutta varmaa on, että hän oli huomaavaisin ja\nkunnollisin persialainen minkä minä olen oppinut tuntemaan.\nRatsastuksen pitkinä ja väsyttävinä hetkinä kertoi hän pieniä\nseikkailuita, joita hän oli elänyt sinä kolmikymmenvuotisena aikana,\njonka hän oli palvellut postinkuljettajana Kirmanshahin ja Teheranin\nvälillä; joka kylän kohdalla, jonka läpi me kuljimme, oli hänellä uusia\njuttuja kerrottavana. Hän oli noin viidenkymmenen vuoden vanha, ja\nhänellä oli ominaisuus, joka Persiassa on sangen harvinainen, se\nnimittäin, että hän ei milloinkaan sanonut \"anom sa'ab\" — juomarahoja,\nherra!\n\nPuolen tuntia levähdettyämme läksimme me Noveran'ista. Kuumuus oli nyt,\nkahden aikaan, tuskastuttavan painava, ja ainoastaan nopea kulkumme sai\naikaan jonkunmoista ilmanvetoa. Idässä näkyi pari suurta kylää\nvalkoisine huoneineen ja sypressipuistoineen. Minä en ajatellut, että\nse voisi olla kangastus, ennen kuin Ali Ekbär sanoi minulle sen. Tuntia\nmyöhemmin aloin tuntea merkillistä hajua, joka teki hengittämisen vielä\nvaikeammaksi, kuin se jo oli kuumuuden tähden. Löyhkä tuli yhä\nvahvemmaksi, ja kun me vihdoin äkkäsimme \"ruumiskaravaanin\", johon\nkuului kymmenen muulia, selveni meille mistä haju lähti. Nimitys tuntuu\nomituiselta, mutta on kaikissa tapauksissa sattuva; ne ovat todellakin\nruumiit, jotka tällä tavalla tekevät karavaanimatkoja. Ne persialaiset,\njoilla on varoja siihen, antavat näet haudata itsensä pyhään Kerbelan\nkaupunkiin, jossa Jesidit voittivat Alin puolustajat. Shiitit, joihin,\nniinkuin ennen on mainittu, persialaiset kuuluvat, asettavat nimittäin\nAlin itse Muhammedin yläpuolelle. Kaukaa itäisestä Persiasta,\nSamarkandista, Kivasta ja Bukarasta, vieläpä kaukaisemmistakin\nseuduista Keski-Aasiasta kuljetetaan sen vuoksi ylhäisten ruumiita\nKerbelaan, jotta ne saisivat levätä marttyyri Imam Husseinin\nläheisyydessä. Ylösnousemisen päivänä saavat nämät hurskaat, jotka\nvielä kuolemankin jälkeen ovat tehneet pyhiinvaelluksen, seurata Iman\nHusseinia paratiisiin. Tämän muisto on persialaisille erittäin rakas,\nja hänen marttyyrikuolemansa muistoksi pannaan toimeen, etenkin\nMuharrem kuukauden ensimmäisinä kymmenenä päivänä, jonkullaisia\npiinaleikkejä, n.s. \"tazieh\", joissa kaikki uskovaiset ovat saapuvilla\nja jotka heidän silmistään pusertavat runsaita kyyneleitä.\n\nPersiassa on ruumiitten kuljettaminen Kerbelaan erityisenä ammattina.\nKuljettajat ottavat hyvän maksun, ja päästäkseen kulkemasta tuota\npitkää matkaa yhden ainoan ruumiin tähden, ei karavaaninkuljettaja\nlähde liikkeelle ennen, kuin hän on onnistunut saamaan kokoon noin\nkaksi- tai kolmekymmentä. Ruumiit, jotka sen tähden usein saavat\nkuukausia odottaa toisiaan, ahdetaan pitkähköihin, kapeihin arkkuihin,\ntai kiedotaan lautojen puutteessa köysillä huopapeittoihin sekä\nlastataan kaksittain kunkin muulin selkään. Mahdotonta on mielessään\nkuvitella sitä hirveätä löyhkää, jota sellainen karavaani levittää\nympärilleen. Jo ennen kuin näkee sen ja kuulee kellojen kilinän, tuntee\nhajun. Minä en voinut muuta kuin tuntea syvintä sääliä noita\nihmisparkoja kohtaan, joiden piti saattaa kuolleita, ja eläimiä\nkohtaan, jotka vielä suuremmassa määrässä kuin ihmiset olivat löyhkälle\nalttiina. Miehet koettivat näet pysytelläitä kohtuullisen matkan päässä\nkaravaanista ja kulkivat aina sillä puolella, jolta tuuli tuli, mutta\nvaikka heillä on suu ja nenä siteillä peitettynä, ovat he kasvoiltaan\nkumminkin harmaan kalpeat, laihat ja ryppyiset eivätkä kuulu\njaksavan monta vuotta harjoittaa tätä omituista tavarankuljetusta.\nKaravaaniretki Kerbelaan onkin monelle heistä viimeinen matka, sillä\nkuljetettuaan kuolleitten veljiensä mätäneviä ruumiita satoja\npenikulmia erämaitten halki pyhään kaupunkiin, tapahtuu usein, että\nkaravaanikuljettaja itse, uupuneena, riutuneena ja myrkytettynä,\ntäydytään laskea pyhitetyn maan poveen. Mutta, sanoo Vámbéry, heidän\nsilmissään, tai oikeammin nenässään, on hurskaitten pyhiinvaeltajain\nmätänevistä ruumiista lähtevä haju suloisinta taivaantuoksua.\nRuumiskaravaanin hiljainen ja juhlallinen kulku erämaassa on kumminkin\nliikuttava näky. Miehet, joiden tuijottava katse on maahan\nkiinnitettynä, näyttävät tylsiltä ja välinpitämättömiltä; he eivät\nvaihda montaa sanaa, mutta kaikkien ajatukset ovat suunnattuina\nkaukaiseen päämaaliin. Kun he kohtaavat jonkun karavaanin, ei sen\nnäkeminen tunnu saavan aikaan pienintäkään vaikututusta heidän\nvääntyneissä kasvonpiirteissään. He ovatkin suljetut kaikesta\nkanssakäymisestä elävien ihmisten kanssa: he eivät saa levätä\nkaravaaniseraijissa, vaan täytyy heidän asettua etäälle kaikista\nihmisasunnoista.\n\nK:lo puoli 7 illalla vaihdoimme taas hevosia, ja k:lo 1 yöllä kesäkuun\n20 päivää vastaan saavuimme me Saveh'in kylään, jossa on suuri\ntjaparshane. Täällä lepäsimme puolen tuntia, jonka jälkeen me nousimme\nmatalalle vuorijonolle, joka kuljettiin päästä päähän. Tämä yö oli\nhirveän tuskallinen. Tuntui kuin joka jäseneni olisi ollut\nrikkimurskattu. Ali Ekbär rohkaisi minua sillä tiedolla, että yksi ja\ntoinen eurooppalainen ennen oli seurannut häntä Kirmanshahista, mutta\nettei yksikään ollut jaksanut Teheraniin saakka, vaan olivat\npysähtyneet mikä minnekin lepäämään. Minä päätin kumminkin seurata\nhäntä perille asti. Klo 8 saavuttiin viimeisen edelliselle pysäkille\nnimeltä Chanabad, josta taas lähdettiin k:lo 9. Tämän jälkeen on\nhevosten laukattava pisin taival, eli 8 farsash'ia (5,5 ruotsin\npenik.). Tie käy jotenkin tasaisen aron poikki, joka on ruohomättäitten\npeittämä. Ei kohtaa ainoatakaan elävää olentoa, ei näy mitään huoneita,\nei mitään kyliä; seutu on aivan autio. Muutamat vanhojen linnoitusten\nrauniot olivat ainoat, jotka katkaisivat yksitoikkoisuuden. K:lo 4\ntulimme Robat Kerim nimiseen kylään. Me riisuimme satulat hevostemme\nselästä ja seisoimme paraikaa odottaen uusia, kun tallimies tuli ja\nsanoi, että ne kolme, jotka olivat kotona, aivan äskettäin olivat\npalanneet Teheranista ja sen tähden täytyi niiden hengähtää vähäsen.\nTämä oli minulle sangen tervetullut viivytys; minä heittäydyin\ntjaparshanen lattialle yrittääkseni levätä pari tuntia. Nukkuminen oli\nkumminkin mahdotonta, sillä siihen olin minä liian väsynyt ja\nruhjoutunut. Tuokion kuluttua jatkoimme me taas matkaa kulkeaksemme sen\ntaipaleen, joka vielä eroitti meidät Persian pääkaupungista. Pian alkoi\nhämärtää, taivas oli pilvessä, jonka vuoksi meillä ei ollut suurta iloa\nkuutamosta, mutta parin tunnin perästä hajaantuivat pilvet ja me\nsaatoimme ratsastaa nopeammin. Matkamme kävi nyt kostean, ruohoisen\naron poikki, jossa oli runsaasti pieniä jokia ja lampia kurnuttavine\nsammakoineen. Tämä seutu on sangen vaarallinen kulkea yön aikaan, sillä\nsaattaa tapahtua, että hevonen vajoo mahaa myöten liejuiseen ojaan, ja\nsilloin on sangen vaikeata saada sitä ylös jälleen. Se katkonainen ja\nvarovainen ratsastustapa, jota tämän vuoksi täytyi noudattaa, piti\nminut valveilla, ja siihen tarvittiin todella pakottava syy, sillä tämä\noli kolmas yö, jonka vietin satulassa, ja me olimme ratsastaneet yli\nviisikymmentä tuntia nukkumatta ja lepäämättä; muutamat harvat\nseisahdukset tuskin ansaitsevat mainitsemista. Mutta pian tulimme\njälleen kuivalle ja hyvälle maalle ja ratsastimme silloin lyhyttä\nlaukkaa, joka salli minun silloin tällöin vähäsen nukahtaa.\nPersialainen satula on nimittäin erittäin mukava ja siinä istuu\nvarmasti, ja kun siihen on tottunut pitää sitä tarkoituksenmukaisempana\nkun eurooppalaista. Se on lujasta kamelinkankaasta, joka lepää\npuurungon päällä; se on korkea hevosen selästä lukien, sivuilta\nkokoonpainettu ja syvä, niin että se tarjoo ratsastajalle paljon\nparempaa tukea, kuin meikäläiset satulat. Jalustimet ovat niin leveät,\nettä ne antavat tukea koko jalalle kantapäästä varpaisiin. Kaikki tämä\ntekee, että persialaisessa satulassa istuu kuin nojatuolissa. Vikansa\non kuitenkin silläkin. Yksi sellainen on, että se pehmeytensä vuoksi\nehdottomasti aikaansaa ratsastajassa ratsastushaavoja, jotka\nluonnollisesti kestävän ratsastuksen aikana aina pysyvät auki. Toinen\nepäkohta on se, että jos hevonen lankee, ratsastaja helposti voi\ntaittaa jalkansa, sillä hän istuu niin lujasti satulassa että hän ei\nsilmänräpäyksessä voi liukua pois siitä, ja vaikka tämä onnistuukin, on\nhänen vaikea vapautua noista kömpelöistä jalustimista. Neljä kertaa\nkoko ratsastuksen aikana olin minä kaatunut hevosineni, kuitenkaan\nsaamatta muuta kuin muutamia naarmuja. Kerran jouduin minä hevosen\nalle, jolloin jalkani likistyi sangon pahasti; toisen kerran lensin\nminä sen pään yli.\n\nLyhyt laukka salli minun, niinkuin sanottu, vaipua horroksiin, mutta\nkun minä tällä aikaa olin kadottanut sekä omani että postimiehen\nratsastusruoskan, englantilais-intialaisen hatun ja vaipan, katsoin\nminä viisaimmaksi pysyä valveilla, jotten hukkaisi vielä useampia\nmatkakapineita. Kun hattu putosi päästäni, heräsin minä onneksi ja\nlöysin sen jonkun aikaa etsittyäni, ja myöskin vaippa löysi\nomistajansa, koska Ali Ekbär oli huomannut, kun se lipui hihnoista\nsatulan takaa. Perille tultaessa Teheraniin, kun minä vielä luulin sen\nolevan poissa, antoi hän sen takaisin suurinta mielihyvää osoittava\nilme kasvoissa.\n\nJota enemmän lähestyy pääkaupunkia, sitä asutummaksi huomaa\nseudun ja sitä lukuisammiksi puutarhat, ja lopuksi kuljetaan\nyhden kylän läpi toisensa perästä. Elburs'in kookkaitten\njättiläisvuorien haahmot näkyvät selvästi pohjoisessa, ja Demavendin\nmahdottoman suuri lumivalkoinen huippu, persialaisten silmissä aina\nsalaperäisen satuloiston ympäröimää, seisoo tuolla niin tyynenä ja\nmajesteetillisena, kuin auringon ja leijonan maan korkeimman paikan\nsopiikin. Idässä kohoaa aamurusko kohoamistaan taivaalle, mutta aurinko\nei ole vielä noussut ylös Kevir'in suola-aavikosta. Itäinen\ntaivaanranta oli kumminkin kylläksi valaistu, jotta saattoi selvästi\neroittaa Teheranin sypressit, poppelit ja kupoolit vaaleasta taustasta.\nSe oli ylen määrin suloinen tunne, joka minut valtasi, tietäissäni nyt\nolevani onnellisesti palannut pitkältä, vaaralliselta ja ponnistuksia\nkysyvältä matkalta, jonka tein yksin vento vieraitten kansojen\nkeskuudessa; minä en voinutkaan pidättää itseäni helpotuksesta huoaten\nja kiitollisuutta tuntien nostamasta hattuani, kun me k:lo 3 aamulla\n21 p. kesäk. ratsastimme Teheranin lounaisesta kaupunginportista\nsisään. Sotamiehet tirkistelivät minuun hetkisen, mutta kun he näkivät,\nettä minä olin postin seurassa, pääsin esteettömästi menemään. Meillä\noli vielä puolen tuntia ratsastettava kaupungin katuja pitkin,\njotka näin varhaisena aamuhetkenä näyttivät kaikkea muuta kuin\nmiellyttäviltä. Katuojissa makasi dervishejä, raajarikkoja ja koiria\nnukkuen toinen toisensa vieressä; ja kokonainen lauma viimeksi\nmainituita ajoi meitä takaa hurjasti ulvoen. K:lo puoli 4 kolkutin\ntohtori Hybennetin portille, yksi sotamiehistä tuli ja avasi, me\nratsastimme sisään pihalle, jossa minun satulani ja tavarani riisuttiin\nhevosen selästä. Ali Ekbär ja hänen toverinsa saivat maksunsa, Ja\njuomarahoiksi annoin kaikki mitä minulla oli jälellä Aga Hassanin\nlahjasta. Se ei kyllä ollut paljon, mutta me erosimme molemmin puolin\ntyytyväisinä ja ilmaisten ystävällisimpiä tunteita; me kiitimme\ntoisiamme hyvästä toveruudesta, joka oli lujentunut 45 Ruotsin\npeninkulman pituisella ratsastusmatkalla.\n\nHetken perästä tuli tohtori Hybennet ulos ja lausui minut\ntervetulleeksi. Hän ällistyi, kun hän näki minut, sillä hän sanoi, että\nminä olin surkeasti laihtunut ja tullut tummanruskeaksi niinkuin hindu.\nJa millaisessa tilassa minä olinkaan ajanut sisään suureen Teheranin\nkeisarikaupunkiin! Minä olin niin rikkirevitty, repaleinen ja likainen,\nettä viheliäisin dervishi jollakulla kaupungin syrjäkadulla olisi ollut\nylpeä saadessaan lukea minut ystäviensä ja veljiensä joukkoon. Satula\noli niin kurjassa kunnossa, että palaset töin tuskin pysyivät koossa,\nhousuista ei ollut paljon enempää kuin puolet jäljellä, ennen valkea\nhattu oli muuttunut väriltään juhlallisen tummaksi, saappaat, joita ei\nollut harjattu sen jälkeen kuin me lähdimme Bagdadista, olivat rikki\nhankautuneet sisäsivulta ja lian ja tomun peittämät — ja mikä kurja\nfrengi olikaan ratsastaja itse! Vieläpä persialaisetkin nauroivat\nhänelle. Minä en ollut saanut tilaisuutta pestä itseäni sen jälkeen kun\nlähdimme Hamadanista, kädet olivat veriset ja jalat polvien alapuolelta\ntulipunaiset ja suoraan sanoen nyljetyt sekä kirvelivät aivan kuin\ntuhat nuppineulaa olisi ollut niihin pistettynä. Viisikymmentä viisi\ntuntia melkein yhtä mittaa ratsastettuani yhdeksällä eri hevosella,\nnukkumatta ja nauttimatta muuta ravintoa kuin pari lasia teetä ja neljä\nmunaa, olin minä niin uupunut ja jalkani niin kankeat, että ainoastaan\nvaivoin jaksoin kävellä eurooppalaiseen kylpyyn, jossa minä läpikävin\nperinpohjaisen puhdistuksen. Oli suloista sen jälkeen pukea puhtaat\nvaatteet yllensä ja saada pehmeässä vuoteessaan nukkua herkeämättä\nkaksitoista tuntia.\n\nTohtori Hybennetin talon edustalla oleva pieni puutarha oli nyt vallan\ntoisessa puvussa, kuin silloin kun jätin sen kaksi kuukautta sitten.\nOrjantappurat olivat täydessä kukassa, syreenit tuoksuivat riippuvine\nterttuineen ja puutarhan keskellä oleva lehtokuja oli saanut tuuhean\nlehtiverhon, joka muodosti tien yli auringon säteitä vastaan\nläpäisemättömän holvin. Itse rakennuksessa oli myös tapahtunut\nmuutoksia: se oli valkeaksi rapattu ja korjattu, ja neljä patsasta\nkannatti nyt balkongia.\n\nTattarilaisesta matkatoveristani Baki Khanov'ista sain minä tohtori\nHybennetiltä kuulla, että hän oli viipynyt viisitoista päivää kovaa\nkuumetta sairastaen ja voimatta nousta sängystä. Hän oli kumminkin\nsaanut hyvää hoitoa, sillä paitsi tohtori Hybennetiä hoiti häntä myös\nt:ri Tholozan. Eräänä aamuna, kun Hybennetin piti antaa hänelle\ntavanmukaisia lääkkeitä, ei häntä ollut huoneessa; myös hänen tavaransa\nolivat poissa. Portilla olevat sotamiehet kertoivat, että hän varhain\npäivän koittaessa oli lähtenyt sieltä tattarilainen laukku olkapäällä.\nSittemmin, palattuani Bakuun, kuulin minä häneltä itseltä, että hänet\noli vallannut niin kova koti-ikävä, että hän ei ollut odottanut\nparantumistaan, vaan suin päin rientänyt kotia kohden Resht'in kautta,\nsamaa tietä kuin olimme tulleet. Paljon iloa ei siis niin naudoin\nhänellä ollut matkastamme, josta hän oli niin paljon toivonut.\n\nKokonaista seitsemäntoista päivää viivyin minä Teheranissa\noikein levätäkseni ja asuin koko ajan edelleen t:ri Hybennetin\nvieraanvaraisessa kodissa. Hänen miellyttävässä seurassaan kului\nnopeasti moni hauska ilta, ja joka päivä oli meillä joku uusi työ, joku\nuusi retki tehtävänä. Nämä jälkimmäiset tarkoittivat etenkin\nZergandéh'in ja Gulahek'in kyliä. Nämä ovat siitä merkilliset, että\nedellinen on venäläistä, jälkimmäinen englantilaista omaisuutta.\nZergandéh'issa asuvat useimmat eurooppalaiset neljänä kesäkuukautena;\nGulahek'issa koko englantilainen siirtokunta. Kylät on pyynnöstä\nluovutettu mainituille kansoille. Sen persialaisen tai eurooppalaisen,\njoka tahtoo muuttaa jompaankumpaan niistä, täytyy ensinnä pyytää lupa\nasianomaisilta ministereiltä. Kun kylien persialaisilla asukkailla on\njoku riita välillään, kääntyvät he ministerin puoleen, joka on kylän\nkorkein hallitusmies ja tuomari. Sitä vastoin on tällä oikeus käyttää\nkylien asukkaita määrättyihin töihin, niinkuin teitten laittamiseen tai\nhuoneitten rakentamiseen y.m. Persialaisesta hallituksesta sen sijaan\novat he aivan riippumattomat eikä heitä voida alistaa persialaisen\nrikoslain määräysten alle. Zergandéh ja Gulahek eivät muuten ole\nsuuret, mutta kauniit ja terveelliset paikat, sijaiten Elbursin\njuurella. Kesällä ovat ne todellinen paratiisi, sillä tuuheat metsiköt,\njoiden ympäröimiä ne ovat, estävät polttavat auringon säteet pääsemästä\nläpi.\n\nEräänä päivänä olimme me kutsutut vieraisille Dshenger Khanin entisen\nylitykistönpäällikön luo. Virassa ollessaan lienee tämä ylimys elänyt\naivan kuin jokainen päivä olisi ollut viimeinen, ja oikein tuhlaamalla\ntuhlannut arsenaalin varoja. Tykistökartanolla valmistetaan paitsi\naseita myös portteja, säleaitoja, huonekaluja ja muuta sellaista\nraudasta, ja anteliaalla kädellä oli Dshenger Khan lahjoittanut\neurooppalaisille lähetystöille tällaisia esineitä. Ennen oli hän sangen\nrikas mies, mutta nyt virkaheitto ja köyhä. Hänen palatsinsa oli\nkuitenkin suuremmoinen, mutta rappiolle joutunut ja hoidon puutteessa.\n\nEräänä toisena päivänä kävimme me, shaahin omasta käskystä, katsomassa\nhänen huvilinnaansa Niaveran'ia, jossa hän asuu pari viikkoa joka kesä,\nennen kuin hän lähtee suurelle matkalleen Elbursille. Palvelusväki asuu\nteltoissa ympärillä. Siihen aikaan kun minä kävin Niaveranissa, oli\nsiellä sangen vilkasta, sillä Teheranin persialaisia asukkaita muuttaa\nsinne tuhansittain, kun kuumat päivät tulevat. Siellä on kokonainen\ntelttakaupunki. Huvilinnaan, joka on puolentoista penikulmaa pohjoiseen\npäin Teheranista, vie erinomainen lehtokujan varjostama ajotie. Tämä\ntie on vilkasliikkeinen, ja täällä tapaa monta eurooppalaista hienoissa\najopeleissä. Heti tien itäpuolella sijaitsee komea Kasr-i-Kadjar, eli\nkadjarien linna, jossa shaahi myös joka kevät viettää jonkun viikon.\n\nEnnen kuin jätämme Persian pääkaupungin ja lähdemme kulkemaan sitä\ntaivalta, joka vielä eroittaa meidät Kaspian merestä, tahdon minä tähän\nliittää lyhytpiirteisen kuvauksen persialaisista, heidän elämästään,\noloistaan ja tavoistaan, heidän elinkeinoistaan, toimistaan ja\nkielestään, sekä lopuksi yhtä lyhyen maantieteellisen yleiskatsauksen\nheidän maastaan, sen luonnollisista eduista, tuotteista ja\nkauppasuhteista.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.[46]\n\nVieraita kansoja ja heimoja Persiassa.\n\n\n\"Pahan katseen\" eli näkymättömän hengen rangaistuksen pelko, on\nuskonnollinen etuluulo, joka Persiassa näyttelee tärkeää ja\nturmiollista osaa. Tuhansissa eri tilaisuuksissa voi huomata tämän\nvaikutuksen iraanilaisten elämässä. Avioliitossa, lapsen syntyessä,\ntaudeissa ja hautajaisissa, kaikkialla täytyy olla varuillaan pahaa\nkatsetta vastaan. Eräät viikon päivät ovat sopimattomat kauppojen\ntekemiseen, toiset matkalle lähtemiseen, toiset taas matkalta\npalaamiseen. Eräs Ispahanissa asuva saksalainen kauppias kertoi\nminulle, että hän kerran oli joutunut pahimpaan pulaan sentähden, että\nhän sopiessaan eräästä kaupasta muutaman persialainen kanssa oli\nsattunut aivastamaan _kaksi_ kertaa. Toisen aivastuksen jälkeen oli\npersialainen katsellut häntä suuresti hämmästyneenä, ja kun kolmas jäi\ntulematta, oli hän aivan yksinkertaisesti selittänyt, että asian\nratkaiseminen nykyisissä olosuhteissa muka oli mahdotonta. Hän pelkäsi\npahaa katsetta. Myöskin lukua kolmetoista kohtaan on persialaisilla,\nniinkuin niin monella muulla kansalla, aivan erityinen kammo. Kun\npyytää persialaista laskemaan kahteenkymmeneen, hyppää hän mielellään\nkolmentoista yli ja sanoo sen sijaan kaksitoista, kaksitoista ynnä\nyksi, neljätoista j.n.e.\n\nMutta pahalla katseella on myös muita seurauksia, paljon\nvahingollisempia kuin tässä esimerkiksi mainitut, ja niiden joukkoon\nsaattanee lukea sen että Persiassa ei ole minkäänlaista tilastoa eikä\nväenlaskua. Riippuu näet epäilemättä paljaasta uskonnollisesta\nharhaluulosta että tähän maahan ei milloinkaan ole perustettu\ntilastollista virastoa. Lapsellinen tietämättömyys on vallalla itse\nTeheranin asukasluvusta. Ei tiedetä onko siellä sata- vai\nkaksisataatuhatta ihmistä. Vieläpä, jos kysyy persialaiselta, vastaa\nhän usein, että Lontoo tai Pietari ovat mitättömiä Teheranin rinnalla,\ntai myös että Teheranissa on niin paljon asukkaita, että on aivan\nmahdotonta laskea niitä. Tullin avulla tiedetään kyllä kuinka paljon\nteuraskarjaa, viljaa ja hedelmiä joka päivä tuodaan kaupunkiin, mutta\nne johtopäätökset, jotka tämän nojalla voidaan tehdä asukasluvun\nsuuruuteen nähden, ovat luonnollisesti perin horjuvia.\n\nSamoin on laita koko valtakunnan väkiluvun. Myös tässä kohden ovat\ntiedot sangen epävarmoja. Venäläiset arvioivat väkiluvun seitsemäksi ja\npuoleksi miljoonaksi; persialaiset itse kymmeneksi. Yhdeksän miljoonaa\nlienee lähinnä totuutta. Näistä on kumminkin ainoastaan kolme miljoonaa\noikeita persialaisia, muut kuuluvat toisiin kansanheimoihin, jotka\nosaksi ovat myöhempinä aikoina vaeltaneet naapurimaista, osaksi ovat\njäännöksiä muinoin mahtavista kansakunnista. Kaksi miljoonaa on\npaimentolaisia.\n\nEnnenkuin ryhdymme lähemmin tekemään selkoa varsinaisista\npersialaisista, tahdomme ensin luoda lyhyen katsauksen vieraisiin\nkansakuntiin, jotka ovat maahan sijoittuneet. Tässä katsauksessa\nlähdemme me valtakunnan pohjoisista maakunnista, sen jälkeen seuraavat\nläntiset, eteläiset ja itäiset rajaseudut ja viimeiseksi puhumme\npaimentolaisista. Tämän ohella neuvomme tarkastamaan karttaa.\n\nValtakunnan luoteisimmassa maakunnassa, Aderbeidshanissa, asuu melkein\nyksinomaan turkkilaistattarilaisia heimoja. Näitä asuu edelleen\nTranskaukaasiassa ja myös, vaikka hajanaisissa joukoissa ja heimoissa,\nIrakissa. Kulkiessani Elbursin yli tapasin usein kyliä, joiden väestö\noli yksinomaan turkkilainen. Nämät turkkilaiset kansat ovat suurimmaksi\nosaksi jäännöksiä niistä puolivilleistä laumoista, jotka Dshengis\nKhanin ja Timur Lenkin johdolla samosivat hävittäen Iranin halki\nvalloitusretkellään länsimaita kohden. Ne jakautuvat useampiin\nheimoihin, joista suurimmat ovat Kadarit ja afsharit. Kadjarien heimo\non tärkeä sen kautta, että nykyinen hallitsijasuku kuuluu siihen. Se\noli kadjariheimon khaani Shaahi Aga Muhammed, joka sata vuotta\ntakaperin anasti Persian hallitusistuimen. Hän tuhosi silloin monta\nvaarallista kilpailijaa, suoriutui voittajana taistelusta, kukisti\nlevottomat ainekset ja saattoi rauhan vastahankkimaansa valtakuntaan\nmuuten rauhattomana aikana. Sotapäällikkönä ja valtiomiehenä etsii hän\nvertaistaan Persian uudemmassa historiassa, mutta samalla oli hän julma\nja tunnoton hirmuvaltias. Kerrotaan että hän Kirmanin valloituksen\njälkeen antoi tuoda luoksensa vadissa useampien tuhansien asukasten\nsilmät. Nasr-ed-Din Shaahi on neljäs hallitsija kadjarilaisesta\nhallitsijasuvusta.\n\nAfsharit, suurin Persian turkkilaisista heimoista ansaitsevat\nmainitsemista sen vuoksi, että heidän keskuudessaan syntyi Nadir\nShaahi, joka on uudemman ajan suurimpia valloittajia.\n\nArdebilin ja Savelanin ympärillä olevassa seudussa itäisessä\nAderbeidshanissa asuu Shah-söven niminen urhoollinen ja ylpeä heimo,\njonka keskuudesta shaahi ottaa henkivartiansa, sata guhlamia. Hamadanin\nja Shirazin ympärillä asuu samoin turkkilaistattarilaisia heimoja.\nYksityisiä turkkilaisia perheitä tapaa vihdoin vähän siellä täällä maan\nsisäosissa.\n\nErotukseksi persialaisista ovat maahan muuttaneet turkkilaiset\nluonteeltaan miehekkäämpiä, rohkeampia ja päättäväisempiä. He pitävät\npersialaisia kurjina pelkureina ja kykenemättöminä, mutta ovat\nkumminkin omistaneet monta persialaista tapaa ja pitämystä,\nkatsantokantaa ja uskonnollista ennakkoluuloa. Suhteessaan hallitukseen\novat he täydellisesti yhdenarvoiset persialaisten kanssa, mutta\nsivistyksensä ja älyn lahjojen puolesta ovat he näistä paljon jälessä.\nTavoiltaan ovat he kömpelömpiä kuin persialaiset, mutta myös vähemmän\nviekkaita ja asioita punnitsevia. Persialainen voi helposti\nviekkaudella riistää turkkilaiselta hänen omaisuutensa, mutta\nturkkilainen puolestaan saattaa ilman mitään omantunnon vaivoja\nväkivallalla ja verenvuodatuksella vaatia takaisin menetetyn.\nRuumiinmuodolta on turkkilainen kookkaampi, voimakkaampi ja\nkarkeampirakenteinen kuin persialainen, ja hänen kasvoissaan ei ole\ntuota kaunista iraanilaista soikeata muotoa; poskipäät ovat ulkonevat,\nleuka iso ja voimakas, huulet lihakkaat, silmät pienenpuoleiset eivätkä\nkulmakarvat ole kaarevat eivätkä yhteenkasvaneet nenän yli.\n\nVähässä Aasiassa asuvien heimolaistensa kanssa on heillä\nuskonnollisessa suhteessa kireä väli. Niinkuin persialaiset ovat he\nnäet shiittejä, jota vastoin osmanit ovat sunniitteja. Heidän kielensä\non kovempaa kuin hieno ja pehmeä osmanliskieli. Melkein kaikki Iraanin\nturkkilaiset puhuvat tosin persiaa, mutta harvoin oikealla korolla.\nEdellisen shaahin hallituksen aikana oli turkkilaistattarin kieli\nhovikielenä, ja myös Nasr-ed-Din on saanut kasvatuksensa tällä\nkielellä, mutta välttää nykyään sen käyttämistä julkisissa\ntilaisuuksissa. Nyt on nimittäin persia hovin ja divaanin eli\nvaltioneuvoston kieli. Koska turkkilaiset ovat hyviä ratsastajia ja\nsotamiehiä, pestataan Persian sotaväki suureksi osaksi heidän\njoukostaan. Erittäinkin koskee tämä ratsuväkeä. Komentokielenä onkin\nturkki.\n\nAderbeidshanissa on myös muita kansoja kuin äsken mainitut. Maakunnan\npohjois- ja länsiosissa asuu nimittäin armeenialaisia. Tabriksessa,\nTeheranissa ja Kaspian meren rantakaupungeissa harjoittavat\narmeenialaiset kauppiaat tuottavaa kauppaa. Kauppamiehen ammattiin on\nheillä synnynnäinen taipumus, ja sangen sattuvasti sanotaan, että\nvaaditaan kymmenen juutalaista pettämään yhtä armeenialaista, mutta\nkymmenen armeenialaista pettämään yhtä kreikkalaista. Ispahanin\nesikaupungin Djulfan väestö on, niinkuin ennen on mainittu, yksinomaan\narmeenialainen. Shirazissa ja Bushirissa asuu myös muutamia\narmeenialaisia perheitä. Ylimalkaan voi sanoa, että armeenialaisilla\nPersiassa ei ole kadehdittavat olot. Persialaiset pitävät heitä\nsaastaisina eivätkä mielellään tahdo olla heidän kanssaan missään\ntekemisissä. He elävät niinkuin mainittiin kaupalla sekä viinin ja\naarakin valmistuksella. Koska tämä elinkeino on laillisesti kielletty\nPersiassa, täytyy sitä harjoittaa salassa ja mitä vaikeimmissa\nolosuhteissa. Usein ovatkin armeenialaiset kuvernöörien mielivallan\nalaisia. Nykyään muuttavat he mielellään maasta, ja harvat ovat ne\nperheet, joilla ei ole jotakuta sukulaista Intiassa tai Venäjällä.\nNaimisliitot persialaisten ja armeenialaisten välillä eivät suinkaan\nole tavattomia. Persialainen perimuoto (tyyppi) sulattaa helposti\nitseensä tummempaa armeenialaista tyyppiä. Armeenialaiset naiset\novat erinomaisen kauniita ja miellyttäviä. Heidän vartalonsa on\nkaunismuotoinen, heidän ihonsa valkoinen, silmät ja hiukset mustat.\nKristittyjä ollen eivät he kotimaassaan kanna huntua, mutta, sen sijaan\npientä ympyriäistä päähinettä, joka on kullalla ja hopealla kirjailtu,\nja josta riippuu alas pään sivuille läpinäkyvä harso. Niin pian kuin he\nsitä vastoin ovat tottuneet Persian ilmanalaan, noudattavat he maan\ntapaa ja pukeutuvat huntuun. Kun kumminkin on sula mahdottomuus saada\nsanaa persialaiselta naiselta, ovat armeenialaisnaiset vieraitakin\nkohtaan avomieliset ja kohteliaat; usein osaavat he lausua ajatuksensa\nranskaksi.\n\nUrumia ja Van järvien välillä asuu kolmekymmentätuhatta nestoriolaista\neli kaldealaista. Heidän kielensä on hyvin vanhan kaldean kielen\nkaltaista, ja he tunnustavat vanhan patriarkka Nestoriuksen oppia. He\nsaavat usein kestää naapuriensa kurdilaisten hyökkäyksiä ja hävityksiä.\nHeidän keskuudessaan on ameriikkalaisen lähetystoimen suurin\nvaikutusalue.\n\nLäntisessä ja eteläisessä Aderbeidshanissa, Ardilanissa ja Lunstaniasa,\nsekä pienellä alueella pohjoispuolella Meshediä Khorasanin maakunnassa\nasuu kurdilaisia. Heidän päämiehensä eli kuvernöörinsä nimi on vali ja\nhänet nimittää virkaansa shaahi. Heidän pääkaupunkinsa on Sähnä\nArdilanin maakunnassa. Kurdilaiset ovat kansatieteellinen arvoitus;\nheidän sukuperänsä on satujen hämärään verhottu. He puhuvat omaa\nkieltään, joka kuulunee iraanilaiseen kieliryhmään, samoinkuin\nheidän nimensäkin, kurdit, on persialainen sana, joka merkitsee\nväkevää eli mahtavaa. Kreikkalaiset kirjailijat kutsuivat heitä\nkardukeiksi, ja heidän maansa kautta kulki Ksenofon kymmenen tuhannen\nmiehensä kanssa. He ovat kaunista ja hyvinmuodostunutta ihmisrotua, he\novat korkeakasvuisia ja heillä on voimakkaat piirteet. Kenä on kaareva,\nsuu iso, silmäripset pitkät ja iho usein vaalea. He värjäävät\nmielellään hiuksensa ja partansa punaiseksi. Luonteeltaan he ovat\nvapautta rakastavia, rohkeita, urhoollisia ja saaliinhimoisia.\nYhteiskunnallisessa suhteessa voidaan he jakaa kahteen toisistaan\njyrkästi erotettuun luokkaan, nimittäin \"assiretas\" eli aateliset ja\n\"goran\" eli maalaisväestö. Edelliset ovat sotilaita, jota vastoin\njälkimäiset viljelevät maata ja ovat jonkullaisessa orjansuhteessa\nedellisiin. Goran ei milloinkaan voi päästä sotamieheksi, vaan hänen\ntäytyy nöyrästi totella herraansa ja isäntäänsä, kun sitä vastoin\nassiretas katsovat itselleen alentavaksi olla missään tekemisissä\nmaanviljelyksen kanssa.\n\nKurdilaiset elävät pääasiallisesti rosvoamisella ja ulottavat\nryöstöretkensä kauvas Persian, Arabian ja Mesopotamian sisäosiin. He\nratsastavat erittäin hyvin ja heidän pukunsa ovat väririkkaat: korkea\nturbaani tai lammasnahkalakki, kirjavat alusvaatteet, nahkaviitta\nheitettynä olkapäille, useita kertoja vyötäisten ympäri kiedottu vyö,\njohon on pistettynä kokonainen asevarasto pistooleja, puukkoja ja\ntikareita. Olkapäällä on heillä pienempi pyssy, pitkä bambuvartinen\nkeihäs ja kilpi.\n\nKurdilaiset naiset eivät ole kauniita, mutta lujarakenteisia ja hyvin\ntoimeliaita. He eivät arkaile miehen rinnalla ase kädessä ottaa osaa\ntaisteluun, ja tämä tulee usein kysymykseen, sillä ne eri heimot,\njoihin kansa jakautuu, ovat alituisessa sodassa keskenään. He käyvät\nhunnuttomina, ovat vapaampia ja itsenäisempiä kuin persialaiset naiset,\nmutta heillä on myös raskaampi työ ja huonommat olot.\n\nArabistanissa ja pitkin Persian lahden rannikkoa asuu arabialaisia.\nOsaksi polveutuvat he suuren valloituksen ajoilta, osaksi ovat\nhe meidän päivinämme muuttaneet Nedshdistä ja Omanista ja\nottaneet asuinsijansa Persian rantakaupungeissa ja Karun virran\nvarsilla. Persian sydänmaissa elää arabialaisia kauppiaita ja\npaimentolaisheimoja, jotka aikojen kuluessa ovat kokonaan kadottaneet\narabialaisen kansallisuutensa, omistaneet persialaiset tavat ja\npitämykset ja sulaneet yhteen iraanilaisen tyypin kanssa.\n\nValtakunnan kaakkoisosassa, Kirmanissa, Mekranissa ja riippumattomassa\nBalutshistanissa tapaamme balutsheja, jotka myös kuuluvat arjalaiseen\nkansaluokkaan, ovat uskonnoltaan muhamettilaisia ja samoinkuin\nkurdilaiset sunniitteja. Samoinkuin nämä elävät balutshitkin eri\nheimoissa, jotka viettävät kuljeksivaa, riippumatonta rosvoelämää.\n\nAfganistanin rajalla, itäisessä Khorasanissa, asuu harvalukuinen joukko\nafganeja. He ovat kiihkoisia sunniitteja ja muodostavat balutshien\ntavoin klaaneja eli heimoja, jotka keskenään kiistelevät ylivallasta.\nSuurimmat heimot Afganistanissa ovat sadusais ja barusais. Nykyinen\nemiiri Abdurrahman kuuluu edelliseen. Yhtämittaisten levottomuuksien\nkestäessä, jotka myöhempinä aikoina ovat tärisyttäneet Afganistania, on\nmonta jalosukuista paennut maasta etsiäkseen shaahin hovista turvaa,\njota myös on annettu heille. Komeata on nähdä afganilaisen ylimyksen\nseurueineen ratsastavan pitkin Teheranin katuja. He ovat kookkaat ja\narvokkaan näköiset, istuvat uljaasti hevosen selässä, käärittynä pään\nympäri on heillä turbaani, josta pieni nippu somasti riippuu\nolkapäälle, vyössä kannetaan aseet, joiden joukossa huomataan käyrä\nsapeli. He elävät shaahin armoleivästä, ovat juonikkaita ja heitä\nkutsutaan pilalla valtiovaraston rotiksi.\n\nPersian ja Afganistanin välit eivät aina ole olleet parhaimmat. Vielä\nmuistavat persialaiset kauhulla sitä päivää viime vuosisadan alussa,\njona Mahmud Afgani suuri sotajoukko muassaan hyökkäsi maahan, valloitti\nIspahanin ja ryösti sen perin pohjin. Moni loistorakennus revittiin\nsilloin maahan, moni äärettömän kallis taideteos hävitettiin tai joutui\nvoittajan saaliiksi. Ispahanin asukkaat ja Persian suurimmat\ntaiteilijat teurastettiin tai raastettiin vankeuteen. Mahmud Afganin\nkarkoitti urhoollinen Fadir Shaahi.\n\nPohjoisessa Khorasanissa, Atrekin, Gjurgenin ja Ala Daghin ympärillä,\nasuu Jomud, Goklan ja Tekke heimoihin kuuluvia turkmeeneja noin 20,000\nperhekuntaa. He ovat rohkeata ja voimakasta ratsastajakansaa, elävät\nkarjanhoidolla ja maanviljelyksellä, asuvat suurissa, mustissa\ntelteissä, joita nimitetään kibitkoiksi. Karjalaumoineen vaeltavat he\nlaitumelta laitumelle. Heillä on vahva ruumiinrakennus, kellahtava\niho, ulkonevat poskipäät, leveä otsa, pienet, vähän viistot tihrusilmät\nsekä harva parrankasvu ylähuulessa ja leuassa. Nimeksi ovat he shaahin\nalamaisia, mutta se lisä, minkä he suorittavat valtion rahastoon,\non sangen vähäarvoinen. Ennen venäläistä valloitusta elivät he\npääasiallisesti orjakaupasta. Järjestettyinä joukkoina tunkeutuivat he\npersialaisiin kyliin, ryöstivät niin monta asukasta kuin he voivat\nkuljettaa mukanaan, sitoivat heidät hevosten selkään ja kuljettivat nuo\nniin onnettomat orjamarkkinoille Khivaan ja Bukharaan. Vuosisatoja oli\ntätä orjakauppaa harjoitettu ja siinä määrässä, että vielä huomaa\nselviä jälkiä iraanilaisesta rodusta mainittujen kaupunkien asukkaissa.\nPersialaiset olivat liian pelkureita ja liian heikkoja puolustamaan\nitseään ja joutuivat niin muodoin helposti tunnottomien turkmeenien\nsaaliiksi. Jo Firdusi mainitsee turaanilaiset Iraanin vaarallisimmiksi\nja voimakkaimmiksi vihollisiksi. Sitten kun venäläiset ovat kukistaneet\nturkmeenit ja valloittaneet heidän maansa, on tämä orjakauppa,\nlakannut, ja orjamarkkinapaikat ovat nyt tyhjinä. Kun venäläiset\nsotilaat ottivat valtaansa Grök-tepen ja teurastivat sen asukkaat,\nikään tai sukupuoleen katsomatta, vapautettiin noin 25,000 persialaista\norjaa, jotka venäläisen sotilassaaton seuraamina vietiin takaisin\nmaahansa.\n\nJuutalaisia on Persiassa ainoastaan pari tuhatta. Heidän tärkeimmät\nolopaikkansa ovat Shiraz, Ispahan, Kashan, Teheran, Hamadan ja\nBarferush. Sorrettuina ja kurjina elävät he täällä surullista elämää.\nSivistynyt luokka puhuu hebreaa, samalla kun huono, sekoitettu persia\non alempien kielenä. Ammatiltaan ovat he enimmiten juveliseppiä ja\nlasinhiojia, mutta elävät myös viinin, paloviinan ja apteekkitavaroiden\nvalmistamisella. Muutamat ovat taitavia lääkäreitä. Heidän ainoa\npyhiinvaelluspaikkansa Persiassa on Esterin ja Mordekain hauta\nHamadanissa. Sinne vaeltaa vuosittain monta juutalaista, ja kaupungin\nulkopuolella näyttävät he vielä sitä kumpua, jolla kuningas\nAhasveruksen teltti muka on seisonut.\n\nPersiassa asuu myös vähäiset määrät mustalaisia, neekereitä,\nberberejä ja hindustanilaisia dervishejä. Lopuksi mainittakoon myös\neurooppalainen siirtokunta, joka korkeintaan nousee neljäänsataan\nhenkeen. Näistä asuu noin kolmesataa Teheranissa. He ovat osaksi eri\nkonsuli- ja lähettiläsvirastojen jäseniä (Venäjän, Englannin, Ranskan,\nTurkin, Itävallan, Saksan ja Ameriikan), osaksi ovat he upseereina\narmeijassa, kauppamiehinä tai englantilaisen sähkölennätinlaitoksen\nvirkamiehinä.\n\nPersiassa on, niinkuin jo on mainittu, noin kaksi miljoonaa\npaimentolaisia. Kolmas osa näistä on turkkilaista alkuperää ja asuu\nenimmiten maan pohjoisosissa. Suurimmat heimot ovat kadjarien heimo ja,\netelässä, kashkaiheimo. Jokaisen paimentolaisheimon (il) etunenässä on\nheimonvanhin (ilkhani), jolla on suurempi valta alamaistensa yli kuin\nitse shaahilla. Hänen virkansa on perheessä perinnöllinen, kuitenkin\nniin, että vanhin miehisistä perheenjäsenistä pääsee ilkhaniksi, kun\nedellinen kuolee. Jokaisen uuden ilkhanin asettaa shaahi virkaansa\nlähettämällä hänelle kunniapuvun. Paimentolaisten suhde hallitukseen on\nsangen höllä. Valtakunnan pohjoisissa maakunnissa, erittäinkin\npääkaupungin ympärillä olevassa seudussa, jossa hallitus pitää heitä\nsilmällä, on se vallan toisellainen kuin Etelä-Persiassa. Täällä täytyy\nheidän näet valtiolle maksaa määrätty kuukautinen vero joka eläimestä\nja sitä paitsi asettaa määrätty luku asestettuja ratsumiehiä,\njoiden katselmuksen shaahi pitää. Etelä-Persiassa on toisin.\nPaimentolaisheimot tässä osassa maata ovat sekä kylliksi suuret ja\nvahvat ylläpitääkseen itsenäisyyttään että sitä paitsi ylpeät, hurjat\nja vapautta rakastavat. Heilläkin on tosin lain mukaan määrättyjä\nvelvollisuuksia hallitusta kohtaan, mutta nämä laiminlyödään\ntavallisesti. Kumminkin tapahtuu usein, että jonkun maakunnan\nkuvernööri kukistaa alueellaan asuvat kapinalliset paimentolaisheimot.\n\nSyyt paimentolaiselämään ovat helposti löydettävissä. Ennen muinoin,\nvaltakunnan loistoaikoina, oli väestö luultavasti paljon lukuisampi\nkuin nyt ja nousi kenties viiteenkymmeneen miljoonaan; muistettakoon\nvain niitä silmänkantamattomia sotalaumoja, jotka Kserkses ja Dareio\nveivät Kreikkaa vastaan. Viljelyskelpoista maata ja metsiä hoidettiin\nsilloin vallan toisella tavalla: säännöllinen kastelemisjärjestelmä\nloihti maasta rikkaita satoja. Mutta valtakunta joutui rappiolle,\nvieraat valloittajat tunkeutuivat maahan, hävittivät sitä ja\nteloittivat väestöä. Metsät jäivät hoitoa vaille ja vähentyivät,\nkanavat saivat hävitä, ja ilmasto muuttui vuosisatojen vieriessä\nkuivemmaksi ja luonto karummaksi. Arabialaiset tunkeutuivat maahan ja\nheidän mukanaan Muhammedin oppi; Zoroasterin uskonto, joka oli\nsoveliaampi paikoillaan pysyvää elämää varten, joutui sitä vastoin\nhäviölle. Muukalaiset jäivät suurissa joukoissa valloitettuun maahan ja\njatkoivat siellä paimentolaiselämää, johon olivat lapsuudesta\ntottuneet. Sitten tulivat Dshengis Khan ja Timur äärettömine\nlaumoineen, jotka myös olivat paimentolaisia ja jäivät niiksi.\n\nToinen syy paimentolaiselämään on rajattomassa tyrannivallassa,\njoka tekee, ettei yksikään kansalainen ole varma hengestään ja\nomaisuudestaan. Paimentolaisilla on tässä suhteessa paljon paremmat\nolot kuin kaupunkilaisilla, jotka tämän huomatessaan yhä suuremmissa\nmäärissä jättävät kaupungit etsien vapaassa ja riippumattomassa\nkulkurielämässä turvaa despootillista esivaltaa vastaan.\n\nTalvella elävät paimentolaiset alankomailla asuen pienissä\nmultamökeissä, mutta kesällä muuttavat he karjoineen ylängöille.\nJokaisella heimolla on määrätyt laitumensa, jotka vaihtelevat\nvuodenaikojen mukaan. Heimon jäsenet asuvat kesäaikaan suurissa\nmustissa teltoissa, jotka ovat järjestetyt ilkhanin valkean teltin\nympärille. Miehet ratsastavat ulos koiriensa seuraamina vartioimaan\nkarjalaumoja, samalla kun naiset lypsävät eläimet, kutovat mattoja tai\nhoitavat taloutta teltassa. Paimentolaiset ovat luonteeltaan kopeita,\nhalveksivat valhetta ja varkautta ja pitävät niin suuressa arvossa\nsukuperäänsä, etteivät he milloinkaan mene naimisiin vieraaseen heimoon\nkuuluvien kanssa. He elävät yksiavioisuudessa, naiset käyvät\nhunnuttomina, mutta heiltä puuttuu kaikki ne paheet, jotka ovat esim.\nmustalaisnaisten tunnusmerkkinä; he ovat rehellisiä ja toimellisia.\nNiinkuin miehet ovat he iholtaan kuparinruskeita, ja nuorina sangen\nkauniita, mutta akkoina käyvät he hirveän ryppyisiksi ja näyttävät\nsilloin pikemmin muumioilta kuin ihmisolennoilta. He pukeutuvat\nheleihin väreihin, päässä ja kaulassa kalisee kulta- ja hopealevyjä;\nnenä- ja korvarusto ovat usein renkaitten lävistämät. Paimentolaiset\novat uskonnoltaan muhamettilaisia, mutta samalla kertaa ylenmäärin\ntaikauskoisia ja tietämättömiä. Käsitöissä ovat he usein sangen\ntaitavia, etenkin mattojen, liinojen ja muiden kutomatöitten\nvalmistamisessa. Heidän pääelinkeinonsa on karjanhoito; heidän\nkarjanansa ovat lampaat, vuohet, kamelit, hevoset, aasit, muulit ja\nvälisti nautakarja ja puhvelit. Jokaisen heimon ilkhani valvoo laumojen\nhoitoa. Nämät ovat näet paimentolaisen rikkaus ja voima. Kaupunkeihin\nmyy hän karjan, teurastettuna tai elävänä, sekä sen tuotteet, niinkuin\nvoin, juuston, maidon, talin, villan j.n.e. Itse elää hän melkein\nyksinomaan lampaanlihalla, maidolla, voilla ja juustolla. Maito\nnautitaan ainoastaan happamena ja valmistetaan monella eri tavalla.\n\nTuskin saattaa ajatella ihailtavampaa taulua kuin minkä vaeltava\npaimentolaisheimo tarjoo. Silmänkantamattomat lammaslaumat, jotka\nkoirain koossapitäminä tiheissä joukoissa kulkevat eteenpäin arolla,\nmiehet jalan sauva kädessä ja pyssy olkapäällä, kamelit kantaen\nselässään telttejä ja huonekaluja; naiset ja lapset ratsastaen aaseilla\nja muuleilla, ja ilkhani itse ohjaten jalorotuista arabialaista. Kaikki\novat puettuina kirjaviin pukuihin, iho on tummanruskea, ja kasvot\nloistavat terveydestä ja elämänhalusta.\n\nKumminkin voi usein olla enemmän vaarallista kuin huvittavaa sellaisen\nvaeltavan paimentolaisheimon kohtaaminen. Muutamat niistä ovat näet\ntunnetut julmuudestaan ja raakuudestaan ja ryöstävät armotta puti\npuhtaaksi jokaisen muukalaisen, joka kulkee heidän alueensa läpi. Eivät\nhe myöskään kärsi sitä, että vieraat heimot asettuvat heidän\nlaitumilleen; sen suuntaisia yrityksiä kohtaa heti julkinen\nvihollisuus. Myös verikosto on tavallinen näillä paimentolaisilla. Se\non koko heimon tai perheen pyhä velvollisuus eikä saa tyydytystään\nennen kuin toinen taistelevista puolueista on melkein sukupuuttoon\nhävitetty, jossa tapauksessa voittaja tavallisesti tarjoo sovinnon\nkäden.\n\nKaksi Persian mahtavinta ja suurinta paimentolaisheimoa ovat baktiarit\nja lurit, jotka asuvat Luristanissa, pohjois-Arabistanissa ja Irak\nAdshmin länsiosassa. Yhteensä tekee heidän lukumääränsä lähes puoli\nmiljoonaa, mutta baktiarien heimo on suurin. Juuri se osa maata, jossa\nhe asuvat, on vähimmän tunnettu, koska matkustus heidän keskuudessaan\non yhdistetty mitä suurimpiin vaaroihin. Heidän edellinen ilkhaninsa,\nvallanhimoinen ja ponteva ruhtinas, kuuluu asuneen palatsissa, joka\nloistoon ja rikkauteen nähden kilpaili persialaisten ylimysten\npalatsien kanssa. Tänne tuotti hän eurooppalaisia ylellisyystavaroita\nja eli sanalla sanoen ikään kuin itsenäinen kuningas alaistensa kaikin\ntavoin kunnioittamana ja kannattamana. Kun hän sillä välin alkoi\ntekeytyä yhä riippumattomammaksi Persian hallituksesta ja sitä paitsi\nsanottiin kokoovan aseita kotiinsa, alettiin epäillä, että hän jonain\npäivänä aikoi ilmestyä hyvin varustettu joukko mukanaan Ispahaniin tai\nTeheraniin, jossa hänellä olisi ollut sitä suuremmat voiton toiveet\nkuin persialaisen ratsuväen kelvollisimmat miehet juuri ovat\nbaktiareja. Prinssi Sel-i-Sulttaani päätti silloin torjua uhkaavan\nvaaran. Kutsuttuaan baktiarien ruhtinaan suurimman ystävyyden varjossa\nIspahanissa olevaan palatsiinsa, murhautti hän hänet salakavalasti, kun\nhän ei aavistanut mitään pahaa. Baktiarit ymmärsivät kyllä, kun heidän\nylipäällikköään ja johtajaansa ei enää kuulunut, kuinka hänen oli\nkäynyt, mutta eivät uskaltaneet ryhtyä kostamaan. Niin hirmuiselta kuin\nprinssin menettely tuntuukin, on se kuitenkin selitettävissä maassa\nsellaisessa kuin Persia, jossa asuu niin monta eri kansaa niin eriävine\nharrastuksineen. Jos mahtavat baktiarit olisivat tehneet kapinan,\nolisivat sen seuraukset olleet arvaamattomat; niin paljon vaan on\nvarmaa, että shaahi ja hallitus olisivat joutuneet suurimpaan vaaraan.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\nPersialaisista.\n\n\nNiinkuin edellisen luvun alussa jo on mainittu, asuu nykyään koko\nvaltakunnassa ainoastaan kolme miljoonaa muinaisten persialaisten ja\nmeedialaisten puhdasta jälkeläistä. Edellisten puhtaimpana perimuotona\neli tyyppinä voidaan pitää guebreja eli tulenpalvelijoita, Zoroasterin\nopin tunnustajia, jotka 8,500 luvultaan asuvat Jesdissä Kirmanissa;\nedelleen Kirmanshahin ja Kirmanin välisen ylätasangon asukkaita, sekä\nlopuksi valtakunnan eteläisen maakunnan Farsin väestöä. Sama maakunta\nonkin säilyttänyt sen nimen, joka ennen tarkoitti koko valtakuntaa;\nParsa ja Fars ovat näet itse asiassa sama sana. Farsilla ja\nFarsistanilla tarkoitetaan nyt ainoastaan yhtä maakuntaa, ja farsi on\nsen asukkaitten nimenä, jota vastoin koko maata nykyään nimitetään\nIraaniksi ja persialaisia yleisesti iraani. Persian kielen nimi sitä\nvastoin on vieläkin farsi — esim. \"farsi midani\", ymmärrätkö persiaa?\nTämän yhteydessä mainittakoon, että puhtaimpana persiana pidetään sitä,\njota puhutaan Farsistanin pääkaupungissa Shirazissa.\n\nPersialaiset eivät kumminkaan ole rajoitetut varsinaiseen Persiaan,\nvaan ovat myös muuttaneet naapurimaihin. Kauppamiehinä tapaa heitä\nkaikissa itämaan suuremmissa kauppakaupungeissa: Konstantinopolissa,\nBagdadissa, Kairossa, Nishnij Nowgorodissa j.n.e. Transkaukaasiassa\nelää suuri joukko persialaisia, samoin Keski-Aasian maissa ja\nAfganistanissa, joissa heitä kutsutaan sarteiksi eli tadjikeiksi.\n\nPersialaisella on sopusuhtainen ja jalomuotoinen ruumis. Keskisuuruus\non 1,50 metriä, mutta pitempiä ja lyhempiä tapaa yhtä usein, kuin\nlihavia ja laihoja ihmisiä. Luuranko on hienompi kuin eurooppalaisilla,\nmutta rintakehä on hyvin kehittynyt. Soikeaa päätä kannetaan korkealla\nja jalosti; ryhti on miellyttävä ja arvokas. Kädet ja jalat ovat\npienet, hienot ja hyvin taipuvat. Ihonväri on tummempi kuin\neurooppalaisten.\n\nIraanilainen rotu vastaa suuressa määrässä eurooppalaisten käsitystä\ninhimillisestä kauneudesta. Itse tyyppi on kaunis, ja sangen harvoin\ntapaa oikein rumaa persialaista, jollei oteta lukuun vanhoja\nnälkiintyneitä dervishejä tai kurttuisia paimentolaisämmiä. Kasvot ovat\nniinkuin mainittiin säännöllisen soikeat, otsa on matala, kulmakarvat\nmuodostavat kaksi suurta, korkeaa, tummaa kaarta, jotka usein ovat\nyhteenkasvettuneet nenän juuressa; silmät ovat suuret, silmäterä usein\nruskea, silmäripset pitkät ja ylöspäin kääntyneet; nenä on pitkä ja\nsuora, joskus vähäsen kaareva; suu on kaunismuotoinen, huulet ohuet,\nleuka kapea, kaula lyhyt ja hampaat liidunvalkeat. Persialaisilla on\nluonnostaan runsas tukankasvu. Erittäinkin parta on tiheä ja sitä\nhoidetaan huolellisesti, mutta päälaelta ajavat he pois hiukset niin\ntarkkaan ettei jää kuin pieni tupsu kummankin korvan viereen, joka\npistää esiin lakin alta ylöspäin taivutetun suortuvan muotoisena. Mikä\ntämän huolellisen ajamisen tarkoitus oikeastaan on, en tiedä, mutta\nsillä on uskonnolliset syynsä, kuin myös muutamia kieltämättömiä etuja.\nKesät talvet, niin hyvin sisällä kuin ulkona, käyttävät näet\npersialaiset paksuja päähineitä, jotka olisivat ikäviä ja liian\nlämpimiä, jos tukka saisi kasvaa. Toinen etu ajelemisesta on\nluonnollisesti se, että pää pysyy vapaana eräistä vastenmielisistä\npikku vieraista. Ne, jotka ovat oikein säännölliset ja puhtautta\nrakastavat, ajavat tukkansa joka päivä; parturin ammatti onkin tärkeä\ntoimi persialaisissa kaupungeissa. Mitään parturitupia ei ole, vaan käy\nparturi pitkin katuja tai istuu rauhallisesti jossain kulmassa ja\nodottaa työnantajiaan, jotka eivät suinkaan anna ohikulkevien häiritä\nitseään. Ylhäiset antavat ajaa itsensä kotonaan.\n\nPersialaisista naisista on jo ollut puhe edempänä. Eurooppalaisilla ei\nole usein tilaisuutta nähdä heitä. He ovat käärittyinä tuohon kaikki\npeittävään huntuun ja puettuina niin väljiin vaatteisiin, että kaikki\nmuodot ja kaikki ryhti häviävät. Ei voi päättää onko edessä nuori tyttö\nvai vanha akka. Basaareissa ja kaivoilla saattaa joskus nähdä\nhunnuttomat kasvot, sillä silloin heitetään huntu olkapään yli, jotta\nkantajatar voisi nähdä ja liikkua helpommin. Persialaisissa\nmaalauksissa on naisilla suuret, tummat silmät, tavattoman isot\nkulmakarvat ja punaiset, pyöreät posket. Ihoväriä käytetään paljon,\nkulmakarvat maalataan mustiksi ja huulet punaisiksi. Ennen oli leuan,\nposkien, kaulan ja rinnan värjäys tavallinen, mutta tämä tapa alkaa\nhäviämistään hävitä. Kaupungeissa ei sitä tapaa melkein milloinkaan,\nmutta jonkun kerran maaseudulla, etenkin kaakkoisissa osissa.\n\nPersialaiset lapset ovat sanomattoman herttaisia. He leikkivät,\nmellastavat ja kiistelevät aivan kuin eurooppalaiset, ovat hilpeitä,\npunaposkisia ja terveitä, mutta heidän lapsuudenaikansa ja\nviattomuutensa on lyhyt, sillä niin pian, kuin molla ja muhamettilainen\nuskonto kaikkine hullutuksineen ja luonnottomuuksineen on saanut heidät\nhuostaansa, on lapsellisuus ja luonnollisuus loppu.\n\nLuonteeltaan on persialainen epäluotettava, pelkuri, ahne ja\nepäluuloinen. Kauppa-asioissa tai muissa sopimuksissa esiintyy hän aina\nmitä kohteliaimmalla ja avuliaimmalla tavalla, on tyyni ja arvokas eikä\nanna kasvonjuonteiden tai eleiden ilmaista mitä hän ajattelee. Hän\nhillitsee itsensä, olipa hän sitten kiukkuisessa tai iloisessa\nmielentilassa. Hän lupaa kaikki, mutta ei pidä mitään. Hän valehtelee\nlähimmäiselleen päin silmiä, ja jos hän joutuu kiinni, ei hän tule\nvähintäkään hämilleen, vaan tunnustaa hymysuin, että hän ei ole puhunut\ntotta. Hänellä on kaikissa tilaisuuksissa ilmenevä rahanhimo ja hän ei\npane mitään huomiota siihen, ovatko keinot sen hankkimiseksi luvalliset\nvai ei: sangen ylhäisetkään henkilöt eivät pidä itseään liika hyvinä\nottamaan vastaan juomarahoja. Toiselta puolen saattaa persialainen olla\narmelias köyhille ja menee harvoin dervishin ohi heittämättä lanttia\nhänelle. Pidoissa tai perhejuhlissa ravitaan usein naapuriston köyhiä.\nIraanilainen rakastaa rauhaa, lepoa ja mukavuutta. Hän voi istua koko\npitkän päivän divaanilla pihanpuoleisessa kaari-ikkunassa, polttaen\nkaljanin toisensa perästä ja tyhjentäen teelasin toisensa perästä,\nmietteisiin vaipuneena nautinnolla katsellen taajoja savupilviä. Tämä\non hänen mieluisin toimensa. Mutta milloin asiat niin vaativat, voi hän\nmyös tehdä työtä uskomattomalla sitkeydellä ja kestää kaikkia vaivoja,\npakkasta ja kuumuutta. Minua on usein kummastuttanut nähdessäni kuinka\nsitkeitä persialaiset ovat, kun on käytävänä tai ratsastettavana pitkiä\nmatkoja. He voivat myös avojaloin ja polttavassa auringonpaisteessa\nseurata karavaaneja tai karjalaumoja päivän toisensa perästä,\nosoittamatta väsymyksen merkkiäkään. Samoin on heillä tavaton kyky\nmukaantua olosuhteisiin. Jos persialaisen on onnistunut alhaisesta\nasemasta kohota johonkin ylhäiseen ja tuottavaan virkaan, niin katsoo\nhän sen luonnollisimmaksi asiaksi maailmassa. Jos hän sitten kukistuu\nja menettää omaisuutensa, ei hän siitäkään hämmästy, vaan palaa\nsuurimmalla mielentyyneydellä päivätyöläisen tai kerjäläisen ammattiin.\nHän on kohtuullinen ruuassa ja juomassa sekä tyytyy ylimalkaan sangen\nkehnoon ravintoon. Sisämaassa ylätasangolla olen usein nähnyt\npostimiehiä ja karavaaninkuljettajia, joilla ei ole ollut muuta\nsyötävää kuin kurkkuja ja vähän leipää. Minua onkin kummastuttanut\nnähdessäni ne mahdottomat määrät edellistä tavaraa, jotka he ovat\nvoineet ahmia yhdellä kertaa ilman että he ovat voineet pahoin. Teetä\nja makeisia kohtaan on persialaisella erityinen mieltymys, mutta hän\npitää myös väkevistä juomista, joita hän koraanin kiellon tähden\nnauttii salaa. Hänellä on erityinen taipumus runouteen, lauluun,\ntanssiin ja näytelmiin.\n\nPersialaiset eivät tervehdi samalla tavalla kuin me. Kun ylempiarvoinen\nkohtaa alemman, tekee hän vain vähäisen liikkeen oikealla kädellä ja\nhitaan, arvokkaan nyykähdyksen päällään; sitä vastoin tervehtäessään\nhenkilöä, joka on korkeampiarvoinen kuin hän itse, nostaa hän vasemman\nkäden rinnalle ja kumartaa vasemmalle. Tervehdyslauselma on tuo\nmuhametinuskoisissa maissa tavallinen: \"salam aleikum\" s.o. \"rauha\nolkoon teidän kanssanne\", johon usein vastataan: \"U aleikum essalam u\nrachmet Ullah\", s.o. \"teidän kanssanne olkoon myös Jumalan rauha ja\nlaupeus\". Jos vieras tulee tervehtimään, niin otetaan hän vastaan\nsanoilla: \"Hosh amedid\", — ole tervetullut! Päähineellä ei ole mitään\nosaa tervehtimisessä; päin vastoin, jos sattumalta, kun vieras tulee\nkäymään, lakki olisi poissa päästä, on ensimäinen työ asettaa se\njälleen päähän. Persialaisessa perheessä vieraisilla käynti on\nmonimutkaisempaa kuin luullaan. Siihen vaaditaan kaikkien seuraelämän\nvaatimusten tunteminen, sillä jos unhottaa jonkun niistä, niin pidetään\nsivistymättömänä ja kömpelönä. Eurooppalainen voi vasta pitkän aikaa\nmaassa oleskeltuaan oppia kaikki nämä säännöt, ja kun tämä yleensä\ntunnetaan, ei sitä panna pahaksi, vaikka hän jättääkin yhtä tai toista\nhuomioon ottamatta. Jos persialainen tahtoo käydä tervehtimässä toista,\nniin lähettää hän ensin sanan ja kysyy, saako hän tulla ja milloin.\nTullessaan perille riisuu hän kengät jalastaan, jottei hän jalkojensa\ntomulla likaisi isännän mattoja. Sitten pysähtyy hän oven suuhun kunnes\nisäntä kädenliikkeellä kutsuu hänet astumaan lähemmäksi, johon vieras\nvastaa selittäen mitä nöyrimmän sanoin olevansa aivan liian matala ja\nvähäpätöinen lähestymään isäntää. Vasta sitten kun tämä toistamiseen on\nkutsunut vierasta astumaan lähemmä, asettuu hän osoitetulle paikalle,\njoka riippuu hänen arvoasemastaan isäntään ja mahdollisesti\nläsnäoleviin muihin vieraisiin nähden. Korkea-arvoiset henkilöt istuvat\nlähinnä isäntää, muut kauvempana. Sen jälkeen tiedustelee isäntä\nvieraansa ja hänen perheensä terveyttä ja lausuu hänelle ylen määrin\nimartelevimpia kohteliaisuuksia, sellaisia kuin: kaikki minun\nomaisuuteni kuuluu sinulle; sinä tulet tänne minun huoneeseeni, enkä\nminä ansaitse että sinä sirottaisit tomua pääni päälle; yksin se, että\nolen nähnyt sinut, on tehnyt minut terveeksi ja onnelliseksi. Vieras\npuolestaan ei suinkaan anna perää. Hän kutsuu itseään uhriksi,\npalvelijaksi ja orjaksi, toivoo että isännän varjo ei vähentyisi, että\nhän tulisi rikkaaksi ja mahtavaksi ja saisi elää kauan. Vasta sitten\nkun nämä kohteliaisuudet ovat vaihdetut, tervehtää vastatullut muita\nvieraita, kutakin arvon mukaan. Sitten tarjotaan teetä laseista tai\nturkkilaista kahvia pienistä kupeista sekä kaljani vuoron mukaan.\nKohteliaisuus vaatii, että vieras vetää ainoastaan kaksi savua ja\nsitten antaa piipun naapurillensa. Koko aika istutaan hiljaa ja\njuhlallisina, ja jokaista tarpeetonta tai äkkinäistä liikettä pidetään\nhienoon käytökseen soveltumattomana. Myös pitää asettua istumaan\nsievästi, niin että vaatteet laskeutuvat miellyttäviin poimuihin\nruumista myöten ja jalat täydellisesti peittyvät. Persialaiset eivät\nistu samoin kuin turkkilaiset jalat ristissä, vaan ruumis on polvien\nvarassa ja jalat suoraan taaksepäin. Tuolia ei koskaan käytetä; niiden\nvirkaa toimittavat pehmeät matot tai liinat. Keskustelun alkamista\nennen isäntää pidetään sopimattomana. Keskustelun kuluessa pitää hyvin\nvalita sanansa, välttää jokapäiväisiä puhetapoja sekä harrastaa\nhuolellisen ja kauniin kielen käyttämistä. Runoilijoilta lainaamista,\nsopivain sananlaskujen, vertausten ja sanansutkausten käyttämistä\npidetään hyvän kasvatuksen ja sivistyksen tunnusmerkkinä. Kun vieras\nkatsoo ajan olevan lähteä, pyytää hän ensin isännältä luvan siihen sekä\npyytää sitten anteeksi että hän niin kauvan on kuluttanut tämän\nkallista aikaa. Luonnollisesti ei eurooppalainen, joka käy\ntervehtimässä persialaista perhettä, tarvitse noudattaa kaikkia näitä\nsääntöjä. Myöskin muissa suhteissa mukaannutaan noudattamaan\nmuukalaisten tapoja ja tottumuksia. Kun ylhäiset henkilöt odottavat\neurooppalaisia vieraikseen, on heillä aina tuoleja saatavilla.\nMinisterit ja korkeammat upseerit, jotka tulevat tekemisiin\neurooppalaisten lähetystöjen kanssa, käyttävät sellaisissa\ntilaisuuksissa itsekin tuoleja. Keskustellessaan eurooppalaisten kanssa\nkoettavat persialaiset usein loistaa eurooppalaisten olojen\ntuntemisella ja puhuvat mielellään historiallisista henkilöistä.\nMinulla oli kerran kunnia t:ri Hybennetin seurassa päästä vieraisille\nministeri Jahija Khanin luo, joka on shaahin lanko ja Teheranin\nrikkaimpia ja mahtavimpia miehiä. Sitten kun vierailupäivä ja -tunti\noli määrätty, lähdimme me ruhtinaan komeaan palatsiin, jossa hänen\najutanttinsa univormuun puettuna otti eteisessä meidät vastaan. Meidän\nei tarvinnut, niinkuin ennen oli laita, riisua kenkiämme, josta saamme\nkiittää erästä Turkomantshai-rauhan artikkelia, niinkuin ennen on\nmainittu. Eräs kamariherra saattoi meidät useiden salien läpi, jotka\nolivat koristetut mitä ylellisimmällä loistolla. Sitten kun meidän\ntulomme oli ilmoitettu, pääsimme me heti puheille. Vastaanottohuone oli\nsuuri, himmeäverhoinen, eurooppalaiseen tapaan kalustettu sali.\nSäkenöivät lasiruunut riippuivat katosta, joka oli paljaista peileistä,\nja ikkunain edessä riippui raskaat, kallisarvoiset uutimet. Keskellä\nlattiaa seisoi mahonkinen pöytä keltaisten silkkituolien ympäröimänä,\njoissa oli kullatut jalat ja selkänoja. Siellä istui Jahija Khan ja\nkeskusteli parin venäläisen diplomaatin kanssa. Kun me astuimme sisään,\nnousi hän ylös ja otti meidät vastaan sangen kohteliaasti, käski meitä\nmiellyttävällä kädenliikkeellä istumaan alas, jolloin minä sain kunnian\nistua lähinnä häntä hänen oikealla puolellansa. Meille tarjottiin\nkahvia ja sikaretteja; itse poltti hän kaljania. Otettuaan selkoa minun\nmatkasuunnitelmistani, siirsi hän keskustelun Ruotsin historiaan ja\nkosketteli myös Ruotsin nykyoloja, erittäinkin sotalaitosta ja kuningas\nOskarin Konstantinopolinmatkaa. Mutta enimmän huvitti häntä\nNordenskiöld ja Veganmatka, joka hänellä oli merkillisen selvillä. Minä\nerosin Jahija Khanista se vaikutus mukanani, että olin tehnyt\ntuttavuutta tavattoman miellyttävän, herttaisen ja sivistyneen miehen\nkanssa.\n\nMyöskin perheen keskuudessa on noudatettavana monta ankaraa sääntöä.\nLapset eivät isän läsnä ollessa saa puhua tai istua, ennen kuin hän on\nantanut heille luvan. Vieraitten läsnä ollessa eivät he millään ehdolla\nsaa puhua, nauraa tai leikkiä, vaan heidän täytyy istua aivan hiljaa ja\nliikkumatta. Jos on useampia poikia perheessä, eivät nuoremmat saa\nistuutua, ennen kuin vanhin on sen tehnyt.\n\nPersialaisilla ei ole perhenimiä, ainoastaan ristimänimiä. He\nnimittävät itseään enimmiten profeetan ja hänen jälkeläistensä mukaan.\nMuhammed, Ali, Hassan, Hussein ovat tavallisia nimiä. Erottaakseen\nuseita samannimisiä henkilöitä toisistaan, liittävät he perään heimon\ntai synnyinpaikan nimen, esim. Mahmud Kadjar tai Hafis Shirazi, s.o.\nMahmud kadjarilainen ja Shirazista kotoisin oleva Hafis. Palvelijoita\nja lapsia puhuteltaessa käytetään sanaa _to_, sinä, korkeampiarvoisia\npuhuteltaessa _shuma_, te. Arvonimi pannaan nimen eteen; jos sitä ei\ntunneta, niin käytetään jotakuta sanoista aga, begh tai khan.\n\nAvioliittojen rakentamisessa tavalliset menot muistuttavat paljon niitä\ntapoja, jotka ovat vallitsevia tattareilla. Köyhillä vanhemmilla,\njoilla on kaunis tytär, on hänessä elävä pääoma. Persiassa ei näet\nanneta tyttärille myötäjäisiä, vaan sulhanen saa sen sijaan ostaa hänet\nvanhemmilta. Jos hän on erityisen kaunis ja hyvin muodostunut, saattaa\nhinta olla suunnattoman korkea. Tytöllä ei ole mitään sanomista miehen\nvalitsemisessa; tämän määräävät kokonaan vanhemmat, jotka siinä\ntoimessa käyttävät delálehia eli \"naisvälittäjää\", jonka tehtävänä on\naiotun vävyn värvääminen, tytön hyvien ominaisuuksien, kauniitten\nkasvonpiirteitten ja soman vartalon ylistäminen ja kiittäminen. Häät\nvietetään varakkaissa perheissä suurella komeudella ja loistolla ja\nkestävät kokonaisen viikon. Ensimäisenä hääpäivänä laskee sulhanen\nostosumman ja antaa sen tytön vanhemmille, sen jälkeen allekirjoitetaan\navioliittokontrahti mollan läsnä ollessa, ja vihkiminen toimitetaan.\nSeuraavina päivinä on pidot toisensa perästä, kumminkin aina niin että\nherrat ja naiset ovat erikseen, ja sulhanen ei saa koko aikana nähdä\nmorsiantaan, jota tapaa kumminkin salaa rikotaan. Viimeisenä hääpäivänä\nmenee morsian ystävättäriensä seuraamana kylpyhuoneeseen, jossa hän\nvärjää hiuksensa, käsien sisäpuolen sekä kynnet punakeltaisiksi\nhennah-värillä. Sen jälkeen muuttavat vastanaineet yhteiseen kotiin,\njonka vanhemmat ja ystävät sillä aikaa ovat järjestäneet. Yhdeksän\nvuoden vanhana pukeutuu tyttö huntuun ja kymmenenvuotiaana on hän\nnaimakelpoinen. Ylhäiset eivät naita tyttäriänsä ennen kuin\nkahdentoista tai kolmentoista vuoden ijässä. Pojat kasvatetaan\nhaaremissa seitsemän vuoden ikään saakka, jolloin he lähetetään kouluun\ntai annetaan yksityisopettajan johdettaviksi, jonka tulee opettaa\nheille hyviä tapoja ja valvoa heidän käytöstään. Avioliitot sukulaisten\nkesken ovat sangen tavallisia. Jos miehellä on serkkuja, pitää hänen\nensinnä ajatella heitä; muussa tapauksessa katsovat he itsensä\nloukatuiksi. Maassa on kahdellaisia avioliittoja: akdi, laillinen, ja\nsighe, laiton. Kullakin saa olla ainoastaan neljä laillista vaimoa,\nmutta niin monta laitonta kuin haluttaa. Vaimojen luku riippuu\nluonnollisesti etupäässä varallisuuden tilasta, koska naisia pidetään\naviomiesten suurimpana menolähteenä. Sighe on jonkullainen kontrahdin\nmukainen avioliitto, joka solmitaan määrätyksi, sovituksi ajaksi ja\nsitten lakkaa. Persialaisille, jotka ovat matkustajakansaa ja\nkaravaaneineen usein ovat kuukausmääriä kotoa poissa, saattaa siitä\nkieltämättä olla etuja. Joka kaupungissa, jonka läpi matka käy, menee\nhän niin muodoin naimisiin. Molla pitää aina saatavilla sighen. Ali\nEkbär, seuralaiseni matkalla Kirmanshahista Teheraniin, selitti\nkolmessa eri kylässä, jotka olivat kymmenen tai viidentoista\npeninkulman päässä toisistaan, että hänen piti käydä tervehtimässä\nvaimoansa. Että niin kummallisissa avioliitto-oloissa rakkaus ja\nperhe-elämä saavat aivan toisen luonteen kuin meillä on itsestään\nselvää. Edellinen korkeammassa ja jalommassa merkityksessä on\npersialaiselle tuntematon; hän katselee avioliittoa vaan aistilliselta\nnäkökannalta, ja perhe-elämää ei ylimalkain ole olemassakaan. Haaremi\non päinvastoin häpeällisimpäin, mustasukkaisuuden aikaansaamain\nvehkeilyitten temmellyspaikka, ja että tällainen epäterveellinen ilma,\njossa lapset kasvatetaan, vaikuttaa näihin turmiollisesti, on päivän\nselvää. Onneksi ei kaikilla ole varaa pitää useampia vaimoja;\nyksiavioisuus on niin muodoin sääntönä, moniavioisuus poikkeuksena,\nmuussa tapauksessa koko kansa pian joutuisi perikatoon.\n\nNaisen asema on niin muodoin täällä samoin kuin muissa\nmuhamettilaisissa maissa sangen surkuteltava. Ensimäiset yhdeksän tai\nkymmenen vuotta on hän vapaa ja riippumaton, mutta niin pian kuin hän\nnaidaan ja tulee haaremiin, on vapaus ja onni mennyttä. Jos hän on\nyksinään vaimona, on hänen tilansa tavallisesti verrattain hyvä, mutta\njos hän, huolimatta ponnistuksistaan sen estämiseksi, saa\nkilpailijattaren, muuttuu hänen kohtalonsa useimmiten toiseksi. Onhan\naivan luonnollista, että suhde useampien vaimojen välillä ei voi olla\nparas, varsinkin jos mies, niinkuin useimmiten on laita, pitää yhtä\nparempana ja hylkii muita. Riitoja ja juonitteluja lukuun ottamatta on\nhaaremielämä kaikkea muuta kuin vaihtelevaa. Mitään vasituista työtä ei\nnaisilla siellä ole. Harvoin tapaa Persiassa sivistyneen naisen. Naiset\nkuluttavat päivänsä istuen divaanilla tai lattiamatolla, polttaen\nkaljania, juoden teetä ja syöden makeisia; mennään saunaan, ei niin\npaljoa kylvyn vuoksi kuin värjäämään hiukset ja kädet ja maalaamaan\nkasvot, ja kun siellä tavallisesti kohtaa ystäviä, venyy kylpyaika\nusein useiksi tunneiksi; edelleen tehdään ja vastaanotetaan vierailuja.\nHaaremi on eunukkien valvonnan alaisena, mutta huolimatta siitä\nankaruudesta, jolla nämä vartioivat persialaisia naisia, eivät\nkumminkaan sangen merkilliset lemmen-seikkailut liene niinkään\nharvinaisia. Eunukeilla, jotka useimmiten ovat mustia orjia, on sikäli\nhyvät olot, kuin he nauttivat korkeata palkkaa, suurta arvoa ja suurta\nvaltaa, mutta ovat luonnollisesti muussa suhteessa perin onnettomat.\nLuonteeltaan ovat he katkeria, viekkaita ja kostonhimoisia, mutta myös\nleikillisiä ja pistelijäitä ja tekevät mielellään pilaa toisista.\nHeidän hallussaan on haaremin ja haaremin rahaston avaimet ja heillä\nitsellä on palvelijoita käskyläisinänsä.\n\nOrjuus Persiassa on viime aikoina melkoisesti vähentynyt, mutta sitä\ntavataan kumminkin vielä, vaikka se esiintyykin sangen lievässä\nmuodossa. Valkeat orjat ovat paljon harvinaisempia kuin mustat. Näitä\njälkimäisiä tuodaan Abessiniasta ja Sansibarista, Maskatin ja Bushirin\nkautta. Shirazissa ovat suurimmat orjamarkkinat, ja sieltä levitetään\ntätä kauppatavaraa sisämaahan. Usein tulevat ne jo lapsina Persiaan,\njossa he pian kotiutuvat, oppivat persian kielen ja persialaiset tavat.\nUsein antaa heidän omistajansa heille vapauden; silloin he menevät\nnaimisiin ja ryhtyvät johonkin käsityöhön. Jos sunniittilaiset orjat\nmenevät shiittien uskoon, saavat he samalla vapautensa. Orjia\nkohdellaan lempeästi; he ovat ylimalkain yhdenvertaiset vapaitten\npalvelijain kanssa. Suuren palvelijajoukon omistamista pidetään\nPersiassa mahtavuuden ja rikkauden todistuksena. Se hyöty minkä\npalvelusväki tekee ei kuitenkaan ole erittäin suuri; sitä käytetään\npikemmin jonain ylellisyystavarana. Kun herra menee ulos, seuraavat\npalvelijat hänen perässään; kun hän ratsastaa, käyvät he hänen\nhevosensa edellä. Ministereillä ja kenraaleilla on joukottain\npalvelijoita mukanaan, ja shaahilla, niinkuin ennen on mainittu,\nuseampia satoja. Myös palvelusväkeä kohdellaan hyvin, mutta sen\nylläpito tulee kalliiksi; sen lisäksi tulee että palvelija kaikista\nostoksista, jotka hän isäntänsä laskuun tekee, omaksi hyväksensä ottaa\nmäärätyn voiton. Tämä on tuo n.k. mutakkel eli \"toimituspalkkio\", jolla\non suuri merkitys koko kansan elämässä, sekä ylhäisten että alhaisten.\nMitä tällä ymmärretään, selviää paraiten muutamien esimerkkien kautta.\nJos kokin on ostettava 10 \"siresiä\" lihaa herransa laskuun, ostaa hän\nvaan 8, ja niistä hän sanoo maksaneensa 12 \"shahia\", vaikka kaikki 10\nitse asiassa maksavat vaan yhtä monta shahia. Kun nyt liha on\nkeitettävä, ottaa hän pois itseänsä varten vähintään 2 siresiä, jonka\nvuoksi hänen herransa itse asiassa saakin vaan 6, joista hän on saanut\nmaksaa saman hinnan kuin kahdestatoista. Kumminkaan ei saa luulla, että\nne ovat ainoastaan halvat palvelijat, jotka tällä tavalla ymmärtävät\nparantaa tulojansa; ei, jota korkeampi arvo, sitä suurempi \"mutakkel\".\nEräs shaahin kamariherroista näki eurooppalaisen kauppiaan luona kaksi\nkaunista kiinalaista vaasia, joista tämä pyysi kymmenen tuhatta krania.\nHän tarjoutui nyt myymään ne shaahille tästä hinnasta tuhannen kranin\ntoimituspalkkiota vastaan, jonka jälkeen vaasit vietiin palatsiin,\njossa shaahi heti osti ne kahdestatoista tuhannesta kranista.\nKauppiaalle sanoi kumminkin kamariherra, että shaahi oli tahtonut antaa\nvaan kahdeksan tuhatta, jota vastoin hän oli kyllä taipuvainen\nmyöntämään toimituspalkkion tinkimistä puoleksi; 4,500 krania oli\nkumminkin hovimiehen voitto kaupasta. Melkein samalla tavalla\nmenetellään, kun joku tahtoo jotain saada aikaan ministerien tai muiden\nkorkeampien virkamiesten avulla. Virkahakemuksia tai anomuksia oikeuden\nsaamiseksi täytyy aina seurata rahalahjat vastaten sitä etua, jota\ntahdotaan voittaa. Siten hankkivat virkamiehet itselleen \"mutakkelin\"\nkautta paljon suuremmat tulot kuin mitä heidän palkkansa tekee.\n\nPersialainen rakastaa hienoja, sieviä ja kallisarvoisia vaatteita.\nTärkeimmät vaatekappaleet ovat paita, alusnuttu eli liivi, takki, jonka\nleveät liepeet ulottuvat polviin, avarat housut sekä ennen kaikkia\npäähine. Kansallislakki eli \"kullah\" on valmistettu mustasta\nkaritsannahasta. Varakkaat käyttävät tähän tarpeeseen Bukaran nahkoja,\njoita pidetään hienoimpina. Ennen oli kullah hyvin korkea ja ylöspäin\nsuippeneva, mutta on aikojen kuluessa käynyt yhä matalammaksi ja on nyt\ntasapohjainen. Siitä puuttuu töyhtö, lappu ja röytä; ainoastaan\nshaahilla on oikeus lakin etupuolella kantaa valkoista töyhtöä.\nKullahin tulee olla pyöreä ja tasainen muodoltaan, ja sitä kannetaan\nerityisellä taidolla. Äskettäin antoi shaahi määräyksen, että kaikkien\nhänen palveluksessaan olevien eurooppalaisten tulee virassa ollessaan\nkäyttää persialaista päähinettä. Tämä herätti suurta tyytymättömyyttä,\nsillä kasvot joutuvat sen kautta ilman suojaa alttiiksi auringon\npolttaville säteille. Turbaania käyttävät arabialaiset, afganit,\nbelutshit ja kurdit, sekä lisäksi seidit, papit, koulunopettajat ja\nlääkärit. Ainoastaan seidit — s.o. ruhtinaat — ovat oikeutetut\nkantamaan siniviheriää turbaania, joka on tunnusmerkkinä siitä, että he\novat profeetan jälkeläisiä. Toinen tärkeä vaatekappale on nenäliina,\njota Persiassa käytetään vallan toiseen tarkoitukseen kuin Euroopassa.\nSitä näet ei suinkaan käytetä nenän puhdistamiseen, vaan sen sijaan\nkannetaan siinä kirjeitä, paperia, sormuksia, koristuksia tai\nruokatavaroita. Edelleen on huomattavana vyö, joka kiedotaan useampia\nkertoja vyötäisten ympäri. Varakkaat käyttävät tähän kashimirisaalia.\nSukat ulottuvat ainoastaan kehräluuhun saakka, mutta ovat paksut ja\ntavallisesti kauniisti kirjaillut. Ne tulevat näet enemmän näkyviin\nkuin meillä, koska persialaiset sisällä riisuvat kenkänsä. Nämä ovat\nsuippokärkiset ja korkeilla koroilla varustetut. Kun kantapää on\nvapaana kengän ulkopuolella, vaaditaan jonkun verran taitoa, jotta\nvoisi vakavasti kulkea persialaisilla jalkineilla. Tasapohjaisia\ntohveleita käytetään myös. Muun puvun päällä käytetään juhlatiloissa\nviittaa, joka meidän silmissämme enemmän näyttää yönutulta, mutta joka\npersialaisten mielestä on komein vaatekappale.\n\nNaisten puku on jo ennen kuvattu. Ulkona on naisten ainoa näkyvissä\noleva vaatekappale suuri, sininen pussimainen viitta, joka ulottuu\nkiireestä nilkkoihin saakka ja siten yhtenä kappaleena muodostaa\npäähineen, päällyskapan ja housut. Otsan kohdalta alkaa valkea huntu,\njoka ulottuu polviin. Silmien kohdalla on se varustettu läpinäkyvästä\nkankaasta tehdyllä ristikolla. Tuskin saattaa ajatella rumempaa pukua\nkuin tämä, ja sangen sattuvasti on joku sanonut, että persialaisen\nnaisen kävelypuku näyttää likaisten vaatteiden kääryltä, jota kannetaan\npesuun. Sisällä ovat naiset puettuina vallan toisellaiseen pukuun.\nKaulassa on kallisarvoinen silkkihuivi, hartioilla keveästä kankaasta\ntehty liivi, joka ulottuu vyötäisille saakka, edelleen valkea hame;\nulottuen polviin asti ja jättäen sääret aivan paljaiksi. Kun\npersialainen nainen sairaana ollessaan tässä kevyessä puvussa ottaa\nvastaan eurooppalaisen lääkärin, ovat kasvot aina ensimäiset, joita hän\nkoettaa peittää. T:ri Hybennet kertoi, että kun hänen kerran piti\npaikata erään kuninkaallisen puolison hammasta, tätä ei millään tavalla\ntahdottu saada kokonaan ottamaan pois huntua; hän painoi sen\nitsepintaisesti alas ylähuuleen saakka. Tohtori laski silloin työaseen\nkädestään ja sanoi, että hän ei voinut jatkaa operatsioonia. Vaikeuden\nratkaisi kumminkin eunukki, joka seisoi tuolin takana; yhdellä\nrepäisemällä tempasi hän hunnun pois ja viskasi sen huoneen toiseen\npäähän.\n\nKoristuksiin ja jalokiviin ovat persialaiset erityisesti mieltyneitä.\nKorkea-arvoinen mies ei esiinny milloinkaan ellei hän ole koristettu\nkellolla, sormuksilla, rukousnauhalla ja sinetillä. Etenkin ovat\nkoristukset naisten mielitekojen esineenä, ja haaremikesteissä\nkoettavat he voittaa toisensa rannerenkaitten ja kaulanauhojen\nkalleudessa ja jalokivien ja helmien paljoudessa. Erittäinkin turkoosit\novat suuressa arvossa. Kirkkaasta turkoosista maksetaan enemmän kuin\nEuroopassa. Se on valoisan tulevaisuuden vertauskuva. Persialainen voi\nistua pitkät ajat ja pitää turkoosisormustaan aurinkoa päin nauttien\nyksistään sen katselemisesta. Jalokivien tarkka tunteminen on yksi\nsivistyksen tuntomerkki. Smaragdeja ja rubiineja pidetään myös suuressa\narvossa. Jälkimäisillä uskotaan olevan lisäksi parantavia vaikutuksia.\nEräs baktiarien ilkhani nautti suojellakseen itseään vaaraa vastaan,\njoka aamu rubiinin, joka jauhettiin hienoksi ja leivottiin kakkuun.\nTämä varovaisuuskeino ei kumminkaan häntä paljoa auttanut, sillä hän\noli juuri se, jonka Sel-i-Sulttaani murhasi. Juhlatiloihin pukee kukin\nylleen niin monta koristusta ja kalleutta kuin mahdollista. Kun shaahi\non täydessä juhlapuvussa, kantaa hän rinnassaan neljäkymmentäkaksi\nsuurta jalokiveä, kolme kummallakin olkapäällä ja koko joukon\ntöyhdössä.\n\nLopuksi esitettäköön miten Persiassa toimitetaan hautaus, joka\nylimalkaan vietetään samalla tavalla kuin tattareilla. Kun sairaan\nriutuvat voimat ilmaisevat, että kuolema ei ole kaukana, kutsutaan\npaikalle molla, jonka läsnä ollessa testamentti tehdään. Jos kuoleva on\nrikas mies, määrää hän usein suuria summia hyväntekeviin tarkoituksiin.\nSen jälkeen lukee molla hyvin tunnetun rukouksen: \"la illaha illalah\",\n\"ei ole olemassa mitään Jumalaa ilman Jumalaa, Muhammed on Jumalan\nprofeetta ja Ali hänen sijaisensa\". Kun elonkipuna on sammunut, alkavat\nitkijättäret surkean voivotuksen lyöden samalla päähänsä. Sitten\nryhdytään heti hautajaishommiin, koska persialaiset erittäin\nvastenmielisesti pitävät ruumista talossa. Kuollut viedään paareilla\nsukulaisten ja ystävien saattamana imamzadehiin eli kirkkomaahan, jossa\nruumis pestään tarkoin ja puetaan. Sitten pannaan kamvertinkappale\nvainajan suuhun, jonka jälkeen hän lasketaan matalaan hautaan, niin\nettä kasvot ovat käännettyinä Arabian pyhiä kaupunkeja päin. Raskas\nkivi pannaan vihdoin haudan suulle, jotteivät sakaalit ja hyenat\nkaivaisi ruumista ylös, joka kumminkin usein tapahtuu. Mitään\nylellisyyttä hautakivissä ei tapaa. Vainajan nimi, ammatti ja ikä sekä\nkoraaninvärsy on ainoa, joka kaunistaa kiveä. Varakkaat persialaiset\nmääräävät tavallisesti testamentissaan jonkun summan hautapaikan\nostamiseksi jossakussa pyhistä kaupungeista, Kerbela, Kum,\nShah-Abdul-Azim tai Meshed. Sellaisessa tapauksessa viedään ruumis\njohonkin moskeijaan siksi kun ensi ruumiskaravaani lähtee, joka usein\nsaattaa kestää sangen kauvan, sillä seurauksella kuin ennen on\nmainittu. Ruumis kääritään silloin viltteihin, asetetaan kaksi salkoa\nsen sivuille ja ympäri sidotaan köydet, usein niin, jonka itse olen\nollut tilaisuudessa näkemään, että paljaat jalat riippuvat\nulkopuolella. Tässä yksinkertaisessa asussa lähdetään matkalle, ja kun\ntämä usein kestää kuukausia, saattaa kuvitella, missä tilassa tuo\nhajoava tomumaja vihdoin lasketaan siunatun maan poveen.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\nKieli, sivistys, uskonto ja lait.\n\n\nKuten Persiassa asuu useita eri kansakuntia, samoin myöskin puhutaan\nmaassa useita eri kieliä. Paitsi persiankieltä, joka on kirjallisuuden\nsamoinkuin hovin ja hallitusneuvostenkin kielenä, huomaamme\nturkinkieltä, arabiankieltä, kurdinkieltä, armeniankieltä ja\nkaldeankieltä, joista ensin mainittu kieli on enin levinnyt. Muutamissa\nosissa maata, erittäinkin pohjoisissa maakunnissa, kansa puhuu ja\nymmärtää ainoastaan turkinkieltä. Valtakunnan suuren laveuden ja\nasukkaiden tapojen ja elinehtojen eroavaisuuksien tähden jakautuu\npersiankieli useihin erilaisiin murteisiin, joista useat\neroavat melkoisesti, niin hyvin keskenään kuin varsinaisesta\nvaltakunnankielestä.\n\nPersiankieli kuuluu arialaiseen eli indo-europalaiseen kieliheimoon ja\nsen sukuisia ovat siis sanskritin-, latinan-, kreikan-, germanilainen\nja slavilainen kieli. Enin on se saksankielen kaltainen. Lausemuodostus\non melkein sama, vieläpä muutamat sanat ovat aivan yhtäläisiä\nkummassakin kielessä. Persiankieli, jota otaksutaan puhtaimmin\npuhuttavan Shirazissa, on hyvin sointuvaa ja miellyttävää kieltä,\npehmeää, mutta samalla kaikuvaa ja erittäin puhdasäänistä. Pikemmin\nkuuluu se laululta kuin puheelta ja on ikäänkuin muodostettu laulua ja\nrunoutta varten. Jokapäiväisen puhekielen oppii europalainen pian,\nmutta voidakseen syventyä runoilijoiden ja oppineiden kieleen,\ntarvitsee hänen kauvan tutkia; välttämätön ehto siihen on muiden muassa\narabiankielen taito, syystä että persiankieleen, aina islaminuskon\nmaahan leviämisestä asti, on sekoittunut paljon arabialaisia sanoja.\nVarsinkin sivistyneitten persialaisten kielessä on erittäin runsaasti\nsattuvia vertauksia ja sanansutkauksia, mutta myöskin turhanaikaisia\nliiallisuuksia ja luonnottomia, tarkoituksettomia puheenparsia.\nSananlaskuja ja vanhojen runoilijoiden runosäkeitä käytetään halusta;\nerittäinkin turvaudutaan silloin Saadisin ja Hansin kirjoituksiin.\nEsimerkkinä persialaisista sananlaskuista ja elämänohjeista\nmainittakoon seuraavat, prof. Brugshin kokoelmasta otetut, säkeet:\nVaras lähtee häpeissään köyhän huoneesta. — Vikansa tunnustaminen on\nparas anteeksipyyntö. — Kaikki ystävän kädestä saatu on hyvää. — Joka\nsalaisuutensa kätkee, hän haluamansa saavuttaa. — Ei mikään juoma ole\nmyrkytöntä. — Joka toiveiden vaunuissa matkustaa, hänellä on köyhyys\nseuralaisena. — Jokainen sultania miellyttävä pahe muuttuu hyveeksi.\n— Vaikeneminen on tyhmän vastaus. — Kärsivällisyys on iloisuuden\navain. — Kärsivällisyys on katkera yrtti, mutta sen hedelmä on makea.\n— Yhdellä kädellä ei voi ottaa kahta meluunia. — On helppoa päästä\nmollaksi, mutta vaikeata tulla ihmiseksi. — Viisas vihamies on\narvokkaampi kuin tyhmä ystävä. — Kulta ei puhu. — Kuninkaan käsky on\nkäskyjen kuningas.\n\nEsimerkkinä yhtäläisyydestä europalaisten kielien kanssa mainittakoon\nvain seuraavat tavalliset sanat: tytär on persiaksi _duschter_,\nsaksaksi Tochter; poika on _puser_, latinaksi puer; isä _puder_,\nlatinaksi pater; äiti, _mader_, latinaksi mater, veli, _birader_,\nlatinaksi frater; vesi on _ab_, ranskaksi eau, niinpä esim.\n_Pentschab_, viisvesistö (Induksen viisi alkujuoksua ja niiden välinen\nmaa) ja _germ-ab_, lämmin vesi eli terveyslähde. Kielteinen muoto\nilmaistaan sanalla _nist_, ja verbin pääte infinitivin presensissä on\n_-en_, siis tässäkin yhtäläisyys saksankielen kanssa.\n\nPersialaiset käyttävät arabialaisia kirjaimia ja eroittavat siinä kolme\neri kirjoitusmuotoa eli kirjoitustapaa: \"Nässch\" eli se kirjoitustapa,\njolla korani ja arabialaiset kirjat ovat kirjoitetut; \"Nästalik\", joka\non erinomainen aistikkaasti pyöristetyistä ja toisiinsa yhdistetyistä\nkirjaimista, käytetään ruonoja sisältävissä muistikirjoissa, kirjeissä\nja kaunokirjoitusnäytteissä; ja lopuksi \"Schikäste\", tavallinen\nkurrenttikirjoitus, jonka kirjaimet ovat niin läheisesti yhdistetyt\ntoisiinsa, että tuskin itse persialaisetkaan saavat niistä selvää,\nell'ei heillä ennakolta ole jotain käsitystä lauseen sisällöstä.\nKaunokirjoitusta pidetään Persiassa miltei taiteena, ja joka on tässä\ntullut hyvin taitavaksi, hän saavuttaa suurta huomiota. Jokaisella\nkirjoitustaitoisella on oikeus liittää nimensä eteen[47] arvonimi\nmirza. Kuitenkin tarvitsee uskomattoman paljon työskennellä ja joka\npäivä harjoitella useita vuosia, ennenkuin voi saavuttaa siihen\noikeuttavan taidon. Persialaiset sanovat, että jokaisen kirjaimen\noppimiseen tarvitaan vuoden harjoitus. Jotta harjoituksen voi pitää\nhyvin kirjoitettuna, tarvitsee rivien olla supisuoria, samojen\nkirjaimien kaikkialla, missä niitä löytyy, aivan yhtä suuria ja niiden\nmuoto tarkasti ja tasaisesti pyöristetty. Teheranissa on\nkirjoitustaitoisia, joita pidetään yhtä korkeassa arvossa kuin\nmeikäläiset etevimmät taidemaalarit ja kivenveistäjät. Jokaista heidän\nkirjoittamaansa sanaa pidetään taideteoksena ja maksetaan sellaisesta\ntoisinaan tavattoman paljon. Sellaiset pienet kirjoitusnäytteet, jotka\nuseimmiten sisältävät lyhyitä ivarunoja, sananlaskuja ja\nkoraninvärsyjä, kullataan, asetetaan lasin ja puitteiden väliin ja\nripustetaan seinälle, taikka käytetään niitä mallikirjoituksina\nkouluissa. Kun mirza kirjoittaa, ei hän istu kuten me, käsivarsillaan\npöytään nojaten, vaan asettautuu hän lattialle ja lepuuttaa vasenta\nkättään, jossa on paperi, polvea vasten. Samalla kun hän kirjoittaa\noikealla kädellä, kääntää hän vasemmalla paperia antaakseen kirjaimille\nasianmukaisen muodon ja pyöreyden. Voidakseen lukea persialaista\nkirjoitusta, täytyy välttämättömästi olla perin pohjin kieleen\nperehtynyt. Kirjoitus kulkee oikealta vasemmalle, mitään välimerkkiä ei\nole, ei isoa kirjaintakaan uuden lauseen alussa, ei uutta riviä siinä,\nmissä uusi aine eli uusi luku alkaa, ei yhtään tilaa sanojen välillä,\nvaan kaikki kulkee yhteen jaksoon. Kun sitäpaitsi ei merkitä vokaaleja,\nsaattaa helposti kuvitella mielessään, miten suuria vaikeuksia on\nolemassa oppiakseen lukemaan tätä kirjoitusta. Myöskin kuluu,\netevimmältäkin kaunokirjoittajalta, melkoinen aika saadakseen syntymään\nkirjeen eli kirjoitusnäytteen. Jotakin kirjoittaakseen, mihin meiltä\nkuluu pari minuuttia, tarvitsee persialainen tunnin-ajan.\n\nKirjoitustamineet eivät myöskään ole meikäläisten kaltaiset. Paperin\ntarvitsee olla liukasta ja sileää. Ell'ei se ole sellaista ennakolta,\nsilitetään sitä vahalla, ennenkun kirjoittaminen alkaa. Usein käytetään\npergamenttia, erittäinkin kun on tarvis kirjoittaa perustuskirjoja eli\ntärkeitä asiakirjoja. Kynän muodostaa putki, jossa on leveä ja hiukan\nhalaistu kärki. Ennenkuin mirza alkaa kirjoittaa, asettaa hän kynän\nvasenta etusormea vasten ja teroittaa tarkoin sen, sekä koettelee sitä\npaperilla hyvin usein. Teräskyniä ei hän suvaitse. Muste on sakeata,\njuoksevaa ja säilytetään, sienen sisään suljettuna, pienessä\nmetallimustepullossa, joka on sijoitettu erääseen soikean kynäkotelon\nkoloon. Kirjoittaessa painetaan putkikynän sisäpuoli sieneen, kunnes\nsiihen on tullut tarpeeksi paljon mustetta. Kynäkotelossa, joka on\ntehty papier-machésta, säilytetään, paitsi mustepulloa, joku määrä\nputkikyniä, vahaa ja raapeveitsi. Sen kansi ja laidat ovat enimmäkseen\nkaunistetut somatekoisilla kuvilla.\n\nKirjeenkirjoittamisella on Persiassa tärkeä asema. Joka ei kykene\nkirjoittamaan kirjettä, hän pidetään sivistymättömänä. He harrastavat\nsaadakseen sen niin somaa kuin mahdollista, koska vastaanottaja tarkoin\nsitä tutkii. Aletaan aina sanoilla: \"Laupiaan Jumalan nimeen\". Sitten\nseuraa kosolta imartelevia ja kukkaskielisiä lauseparsia ja vasta\nlopussa on se, mitä oikeastaan halutaan ilmaista, esitettynä\nsivu-asiana. Kirjeen tarkoitusta on asiantuntemattoman usein mahdoton\nkeksiä, koska se on punottu lauseparsiin ja taidokkaisiin vastauksiin.\nNimeä ei kirjoiteta alle, vaan asetetaan sen sijaan sinetti, joka\npainetaan mustalla värillä. Sinetti on niinmuodoin välttämätön kappale.\nSe kannetaan aina mukana vyötäsillä eli sinettisormuksessa, eikä mikään\nkirjoitus ole laillinen, ell'ei se ole sillä varustettu. Ylhäisillä\npersialaisilla on palveluksessaan kirjuri, joka aina heitä seuraa,\nkirjoituskaluilla varustettuna. Yleinen sivistys Persiassa on, kuten\nhelposti saattaa arvata, alhaisella kannalla. Tosin on kaupungeissa ja\nkylissä aina kouluja, mutta tieto, jota siellä nuorisolle annetaan, on\npintapuolista ja on melkein yksinomaan arabiankielen, kaunokirjoituksen\nja runojen lukemisen oppimista. Hallitus ei tee mitään sivistyksen\nhyväksi; kaikki koulut ovat yksityisiä. Korkeammat oppilaitokset\novat, paitsi Teheranin yliopistoa, n.k. \"madrasses\" eli seminareja,\njossa mollat ja tiedemiehet itämaisen käsityskannan mukaan\nopiskelevat. Täällä tutkitaan koraninselityksiä, jumaluusoppia,\nluvunlaskua, tähtitiedettä, kullantekemisen taitoa, lääketiedettä,\nlääkkeenteko-oppia, lakitiedettä, historiaa ja maantiedettä.\nTähtitieteellä on Persiassa suuri merkitys. Mihinkään tärkeään\nyritykseen ei ryhdytä ensin kysymättä neuvoa tähtien tutkijalta sen\nalkamiseen soveliaasta ajasta. Monet dervishit ovat olevinaan\nkullantekijöitä ja lääketieteilijöitä. Persialaisten historiallinen\ntieto on vähäinen. Viimeisten kuninkaiden elämänkohtaloista on heillä\ntosin sangen hyvä tieto, mutta ajanlasku on aivan sekanainen.\nHistoriallisista tapauksista ennen islamilaista aikakautta eivät he\ntiedä yhtään mitään, mutta Ferdusin vanhoja kuningastaruja he sokeasti\nuskovat. Heillä ei ole aavistustakaan, että heidän asumansa maa kerran\noli ollut mitä suurimpien historiallisten tapausten näyttämönä. He\neivät tiedä, että heidän viljelemänsä pellot kerran olivat kypsyttäneet\nmitä runsaimpia satoja. He eivät myöskään tiedä, että heidän esi-isänsä\nCyruksen, Xerxeen ja Dareiuksen johdolla olivat kreikkalaisten kanssa\ntaistelleet mitä ankarimpia taisteluja. Heidän maantieteelliset\ntietonsa supistuvat islamilaisen maailman rajojen tuntemiseen.\nEuropasta on heillä vain hämäriä käsitteitä, mutta sitä täydellisempi\non heidän tietonsa omasta isänmaastaan. Useat saattavat peninkulmissa\nmäärälleen ilmaista kaupunkien välimatkat.\n\nKirjapainotaito ei ole Persiassa samassa arvossa kuin Europassa, koska\nei painokirjaimilla voi saada aikaan yhtä täydellisiä kirjainmuotoja\nkuin hyvin teroitetulla kynällä ja harjaantuneella kädellä. Teheranissa\non kuitenkin useita kirjoja, enimmin koraneja, rukouskirjoja,\nrunoilijoiden teoksia, Tuhannen ja yksi yötä ja muita satukokoelmia.\nMyöskin on persian kielelle käännetty useita europalaisia kirjoja.\nKauvan aikaa sitten ilmestyi persian kielellä Kaarle kahdennentoista,\nNapoleonin, Pietari suuren ja keisari Nikolain elämäkerta. Kirjoja\nhalusta kuvitetaan värillisillä kuvilla. Nämät kuvat, kuten kaikki\nmuutkin persialaisen piirustus- ja maalaustaiteen tuotteet, tekevät\neuropalaiseen useimmiten naurettavan vaikutuksen. Kaikkien kasvot ovat\naivan toistensa kaltaisia, perspektiviä puuttuu kokonaan, ja värit ovat\nerittäin räikeät. Tosin ei saata kieltää taiteilijoilla olevan joku\nmäärä makua ja tarkkaa havaintokykyä; ja muutamat heidän piirustuksensa\novat todella sieviä ja miellyttäviä.\n\nTeheranissa ilmestyy kaksi sanomalehteä, yksi persiankielellä ja\ntoinen, \"Echo de Perse\", ranskankielellä. Sitä paitsi julaistaan siellä\nalmanakka, joka sisältää erilaatuisia tähtitieteellisiä huomioita.\nAjanlasku perustuu kahteentoista arabialaiseen kuukauteen, hedschranin\nkuuvuoteen.\n\nUskonnollisessa suhteessa jakaantuvat, kuten on tunnettua, Muhamedin\nuskolaiset kahteen suureen lahkoon, sunniteihin ja shiiteihin.\nTurkkilaiset, arabialaiset, afganilaiset y.m. ovat sunniteja, samalla\nkun persialaiset ovat shiitejä. Persian niin sanoaksemme uskonnolliset\nrajat ovat siis niinhyvin idässä kuin lännessäkin, sunnitein asustamat.\nVaikka näiden kummankin lahkon välinen eroitus pitäisi olla usealle\nlukijalle tunnettu, otan itselleni vapauden lyhyesti tässä mainita\nniitä peruspiirteitä, jotka ovat sen luonteelle ominaiset. Sunnitein\nmielipiteen mukaan siirtyi kalifin arvo profetalta Omarille ja häneltä\nAbu Bekrille ja Osmanille; shiitit sitä vastoin kieltävät noiden kolmen\nensimmäisen kalifin perimysoikeuden ja perintölaillisuuden, samoinkuin\nprofetan vaimon, Aishan, kunniallisuuden. Heidän ajatuksensa mukaan\nperi Kalifin arvon Ali, Muhamedin vävy, ja siirtyi se häneltä tämän\npojille Hassanille ja Husseinille, sen jälkeen näiden jälkeläisille,\nsekä edelleen noille kahdelletoista pyhälle imamille. Kahdestoista\nimami, Mahdi, ei ole vielä ilmestynyt, shiitit odottavat hänen tuloaan\nkuten juutalaiset messiaan tuloa. Tässä kohden ovat he samaa mieltä\nsunnitein kanssa, jotka myöskin odottavat Mahdin tuloa, sen profetan,\njoka on lahkot yhdistävä ja sovittava ne toinen toistensa kanssa.\nSunnitit eivät suvaitse minkäänlaisia ihmisolentojen kuvia, koska he\nsiinä havaitsevat rikotuksi koranin ankaran kiellon kaikellaisesta\nkuvainpalveluksesta. Sitä vastoin persialaiset, jotka luonnostaan ovat\ntaipuvaiset kuvien avulla ilmaisemaan vilkasta mielikuvitustaan,\nselittävät toisella tavalla kysymyksessä olevan koraninpaikan. Vieläpä\nhe kuvaavat itse Alinkin, havaitsematta siinä mitään pahaa, mutta\nesittävät hänen aina huntu kasvoilla, koska he arvelevat, ett'ei\ninhimillinen käsi saata kuvata Alin jumalallisia kasvonpiirteitä.\nMuhamedin uskon shiitiläisyydellä on hiukan yhtäläisyyttä kristinuskon\nprotestanttisuuden kanssa, koska se kieltäytyy tunnustamasta sunnaa,\neli traditioneja. Tämä on sunnitain mielestä kauheata jumalattomuutta.\nShiitit arvelevat Alissa ilmestyneen Jumalan lihaantulemisen maan\npäällä, ja pitävät häntä yhtä suuressa, jos ei suuremmassakin arvossa\nkuin itse profetaa. Kun sunnitit rukoilevat: \"La illaha illalah,\nMuhammede resol ullah\" (paitsi Jumalaa ei ole muuta Jumalaa ja Muhamed\non hänen profetansa), lisäävät shiitit: \"Ali val-i allah\" (ja Ali on\nJumalan sijainen). Tosin eivät he itse tunnusta, että he Alin\npitävät profetaa parempana, mutta tämä näyttäytyy aivan selvästi\njokapäiväisessä elämässä. Dervishin tavallinen huudahdus on aina \"Ja\nAli, ja Ali\", ja lauluissa ja vannottaissa kuullaan paljon useammin\nAlin nimi kuin profetan ja Allahin. Lähinnä Alia jumaloidaan tämän\npoikaa Husseinia, joka kaatui Kerbelan tappelussa ja on sen\nläheisyydessä haudattuna.\n\nVoidakseen olla oikea-uskoinen muhamedilainen, täytyy persialaisen\nottaa huomioon seuraavat uskonnolliset toimitukset: rukous, peseminen,\npyhiinvaellus, paastoaminen ja anteliaisuus köyhiä kohtaan. Rukoillaan\nviisi kertaa päivässä, muutamat rukoilevat vain kolme kertaa, nimittäin\nauringon noustessa, puolipäivän aikaan ja auringon laskun aikana. Eri\nrukoushetkien ajan ilmoittaa muezzin, eli rukousjulistaja, joka moskén\nminaretista taikka tavallisen huoneen katolta kutsuu kaikuvalla äänellä\nuskovaiset rukoukseen. Ennen tätä tapahtuu peseminen, jonka tarvitsee\ntoimittaa puhtaassa, kirkkaassa vedessä. Pesemättömänä ei saata kukaan\npersialainen odottaa rukouksen kuulemista, sillä likainen ruumis on\narvoton lähestymään Jumalan pyhiä kasvoja. Pestessään valaa hän vettä\npäälaelleen, kasvoihin, käsivarsiin, kyynärpäästä sormenpäihin, ja\njalkoihin. Kun tämä on tehty, ottaa hän päältään pois kaikki\nkoristukset, sormukset, jalokivet ja kallisarvoiset vaatekappaleet\ntoimittaakseen hartautensa nöyrässä ja vaatimattomassa pukineessa.\nRukoillessaan ei hän salli minkään hänen ympärillään tapahtuvan häiritä\nitseään; hän seisoo Mekkaan päin kääntyneenä, ja tietääkseen, missä\npäin tämä on, kantavat useat persialaiset aina mukanaan kompassia, n.k.\nkoebleh-noemah, eli Mekannäyttäjää.\n\nPapilliset arvot ovat: Imam-i-Djuma. Sheik-ul-islam, mushtehid ja\nmolla. Näistä on Imam-i-Djuma, eli Isfahanin ylipappi, ylhäisin. Häntä\ntäytyy usein itse kuninkaankin totella. Mushtehidit ovat oppineita\nteologeja, joita sivistyksensä tähden suuresti kunnioitetaan. Sitä\nvastoin on mollain lukematon joukko suurimmaksi osaksi teeskentelijöitä\nja pettureita, jotka käyttävät papillista pukua välikappaleena\nviekoitellakseen itselleen taika-uskoisten omaisuutta. He väärentävät\nlakia ja oikeutta, ja kykynsä avulla selittää korania omanvoittoisella\ntavalla, houkuttelevat he helposti kansaa pauloihinsa.\n\nTärkeimmät uskonnolliset juhlat ovat seuraavat: joka viikon perjantai,\njoka vastaa meidän sunnuntaita, uudenvuodenpäivä, uhrijuhla, Ramasan,\nprofetan ja Alin syntymäpäivät.\n\n\"No Ruz\" (s.o. uusi päivä) eli uudenvuodenjuhla on persialaisten suurin\njuhla. Se on jäännöksenä entisestä islamilaisesta ajasta ja on se\nvanhan persialaisen auringonvuoden alussa eli maaliskuun lopussa, kun\naurinko sattuu oinaksen tähtisikeröön. Koko kuukausia ennen sen\nalkamista nähdään laitoksia uudenvuodenjuhlan viettämistä varten.\nIsfahanista kuljetetaan pääkaupunkiin makeisia ja hedelmiä\nkaravanikuormittain. Vanhan vuoden viimeisenä päivänä mennään kylpyyn,\nja uudenvuodenpäivänä pukeudutaan uusiin, puhtaisiin pukimiin. Niinä\nkolmenatoista päivänä, jolloin juhlaa kestää, pidetään kaikki puodit\nsuljettuina ja kaikissa ammateissa ollaan toimettomina. Kun tutut\ntapaavat toisensa, pysähtyvät he, tervehtivät ja toivottavat toisilleen\n\"ajd mebarek\", eli hyvää juhla-aikaa! Maakuntain kuvernöörit ja\nvaltakunnan korkeat herrat lahjoittavat shaahille kalliita lahjoja,\nniinkuin koristuksia, isoja huiveja, arabialaisia hevosia, lejonia eli\nsenkaltaisia. Shaahikin antaa kallisarvoisia vastalahjoja,\nniinkuin kunniapukuja (chalat) ylhäisille ja muille rahalahjoja.\nUudenvuodenpäivänä on myöskin juhlallinen vastaanotto \"salam\" shaahin\nlinnassa. Tähän ottavat osaa vain papit, sejdit ja valtakunnan\nkorkeimmat virkamiehet, jotka juhlapukuisina kokoontuvat linnaan.\nVähää ennen uuden vuoden alkua astuu shaahi vastaanotto-saliin,\npuettuna keisarilliseen juhlapukuun, rinta peitettynä kimaltelevilla\nhohtokivillä. Kunniatervehdyksellä olijat tervehtivät häntä,\nhän istuutuu paikalleen ja kysäsee sitten muutaman kerran\npalkintoministeriltä, joka edeltäpäin valmistetussa, kukkaiskielisessä\nvastauksessaan lausuu, että kaikki Iranin siunatun valtakunnan onni ja\nmenestys, maan hedelmällisyys ja rauha naapurien kanssa, riippuu\nainoastaan hänen majesteetinsa lempeydestä ja armosta. Sinä\nsilmänräpäyksenä, jolloin uusi vuosi alkaa, jyrähtää kanuunanlaukaus,\nja ylin hovintähtientutkija astuu shaahin luo ja ilmoittaa, että tuo\nmerkillinen hetki on käsillä. T:ri Hybennet kertoi, että tuo mainittu\nkorkea virkamies suuresti ylpeili tästä kunniasta, ikäänkuin koko\ntapaus olisi yksinomaan riippunut hänen sanoistaan. Heti sen jälkeen\nhuudahtavat läsnäolijat \"mebarek bad\", eli \"olkoon se siunattu\".\nRahavarainministeri tuo sitten muutamia täysiä pussillisia äsken\nlyötyjä rahoja; shaahi avaa pussit ja tyhjentää niiden sisällyksen\nsuureen hänen edessään olevaan hopeamaljaan. Sen jälkeen kulkevat\nvalta-istuimen ohi, kukin järjestyksessään, papit, virkamiehet ja\nhoviherrat, ojentavat kätensä ja saavat, kukin ohikulkiessaan, käden\ntäyden rahoja. Joillekuille tekee shaahi muutamia hyväntahtoisia\nkysymyksiä, mikä kunnia tavallisesti tulee, muiden muassa, maanmiehemme\nt:ri Hybennetin osaksi. Hän kertoi, että kun oli hänen vuoronsa tulla\nshaahin luo, oli tämän tapana ystävällisesti hymyillen katsahtaa häneen\nja ottaa rahoja maljasta oikein kourallinen. Muille, jotka häntä\nvähemmin miellyttävät, ei hän anna niin paljon; kun he astuvat esiin\nlahjaansa saamaan, puistaa hän ensin kättänsä, niin että rahakappaleet,\njotka sormien lomasta esiin pistävät, putoavat maljaan takaisin. Kun\nsitten suurvisiiri ja sotaministeri ottavat vieraita vastaan, vetäytyy\nshaahi takaisin yksityisiin huoneisiinsa.\n\nKun sitten europalaiset lähettiläät ovat käyneet häntä tervehtimässä,\nalkaa suuri yleinen vastaanotto, joka on jo ennen mainitussa\nvalta-istuinsalissa. Tämä on erittäin komea huone, jonka\npeiliseinämillä riippuu valtavia maalauksia, jotka kuvaavat Persian\nsuuria kuninkaita. Se puoli salia, joka on tilavaan linnapihaan päin,\non aivan avonainen, jokseenkin kuin kahden mahtavan marmoripatsaan\npäällä, jotka Aga Muhamed Khan toi erämaiden ja vuorien kautta\nShirazista Teheraniin. Keskellä salia on valtava valta-istuin, jota\nnimitetään \"Salomon valta-istuimeksi\". Kun shaahi lähestyy, jyrähtää\nkanuunanlaukaus, ja soittokunta aloittaa huumaavan konserttinsa\nNegarehkhanesta, jolloin itsevaltias nousee valta-istuimelle, missä hän\nasettuu pientä tyynyä vasten. Merkin saatuansa tuo sen jälkeen\npalvelija kupin kahvia ja timanteilla varustetun nargilehin. Kun shaahi\non hetkisen puhellut suurvisiirin kanssa, esiintyy hovirunoilija ja\nlukee muutamia säkeitä herransa kunniaksi. Vastaan-oton loputtua\nalkavat julkiset huvitukset, joihin kuuluvat laulu ja tanssi,\npaininheitto, lejonien ja tiikerien näytteleminen. Muutamana\nNo Ruz-juhlan viimeisistä päivistä tapahtuu suuremmoinen kilpajuoksu.\n\nUhrijuhla, Kurban-bajram, vietetään Abrahamin uhrin muistoksi.\nKokonaisia laumoja uhrilampaita viedään silloin kaupunkeihin. Rikkaat\nostavat tusinoittain ja kymmenittäin sellaisia, voidakseen jakaa lihaa\nköyhille. Ei kukaan, olkoon hän kuinka köyhä tahansa, jää silloin\nosattomaksi, mutta jos juhla sattuu suvi-ajaksi, saattaa siitä tulla\nhirmuisia seurauksia, sillä katukoirat ja shakalit eivät ennätä syödä\nkaikkia sisälmyksiä ja perkeitä, joita silloin heitetään kaduille ja\npuotiloihin. Kaikki sellainen saa näet jäädä paikoilleen ja myrkyttää\nilmaa. Loistokohta uhrijuhlassa on kuitenkin kameliuhri. Shaahi\nlahjoittaa Teheranin asukkaille jättiläismoisen kamelin, joka\nkallisarvoisiin huiveihin puettuna ja kulta- ja hopeakoristuksilla\npeitettynä kuljetetaan katuja pitkin avonaiselle paikalle, johon\ntaajalukuinen kansa kokoontuu. Eläin pakoitetaan laskeutumaan\npolvilleen, jonka jälkeen eräs shaahin likimmistä sukulaisista tulee ja\nantaa sille kuolettavan keihäänpiston. Sen jälkeen ryntää kansa\nraivoavien villipetojen tavoin tuon eläinparan kimppuun, joka\nlukemattomilla puukoilla ja tikareilla paloitellaan. Jokainen koettaa\nsilloin anastaa itselleen, kuten hän luulee, onnea tuottavan\nlihapalasen. Tuskin on minuutti kulunut ensimmäisestä keihäänpistosta,\nkun kameeli on juuri kuin jäljettömiin kadonnut. Verilätäkkö on ainoa,\nmikä on jälellä. Kansajoukot hajaantuvat sitten, ja ne, jotka ovat\nonnistuneet anastaa itselleen palasen, ovat iloiset ja tyytyväiset.\n\nRamazan-kuukaudesta ja sen paastoista olen jo ennemmin aivan lyhyesti\npuhunut. Se on kieltäymyksien ja kohtuullisuuden aika Islamin\noikeauskoisille tunnustajille. Koko päivänä, auringonnoususta sen\nlaskuun asti, ei saa mitään nauttia, olkoon se mitä tahansa, ei\npolttaakaan. Heti aamurukouksen luettua, asettaudutaan makaamaan\niltapäivään asti, jolloin uudelleen syntyy hiukan liikettä puotiloissa\nja kaduilla. Samana hetkenä, kuin aurinko peittyy taivaanrantaan,\nlauvaistaan kaupungeissa kanuunanlaukaus, joka ilmoittaa vuorokauden\npaaston loppuneen. Silloin syntyy uudelleen elämää ja liikettä. Syödään\ntavattomalla ruokahalulla, ja teen tarjoilupaikoista kuuluu satojen\nkalianein soriseva ääni. Silloin valvotaan koko yö, jonka muutamat\nviettävät puotiloissa leikkiä laskien ja iloa pitäen, toiset\ntyöskennellen, toiset, oikeauskoiset, taasen korania lukemalla. Kun\naamu-aurinko jälleen näyttäytyy, alkaa uusi paasto, ja niin käy päivä\npäivältä aina kuukauden loppuun asti. Viimeisenä päivänä kohoavat\nkaikkien odottavat tunteet ylimmilleen. Auringon laskun jälkeen mennään\nhuoneiden penkereille eli muille korkeille paikoille, vieläpä useat\nteheranilaiset menevät aina Elbursin juurelle asti, että näkisivät niin\npian, kuin mahdollista, kuun. Kun se viimeisen päivän iltana on noussut\ntaivaan rannalle, on näet Ramazan loppunut, viimeinen kanuunanlaukaus\njymähtää, ja palataan uudelleen luonnonmukaisempaan elintapaan.\n\nRamazan on Islamin mielettömimpiä keksintöjä. Se maksaa suunnattomia\nsummia Persian valtiolle. Koko kuukauden ovat näet useimmat työt\nseisauksissa. Työvoimat lepäävät, eli oikeammin, väsyttävät itseään\nluonnottomalla elintavalla. Puusepät, metallityöntekijät ja muut\nkäsityöläiset eivät tee juuri mitään, kauppiaat sulkevat puotinsa,\nmattotehtaissa ovat kangaspuut liikkumattomina; on täydellinen\nseisahdus niin hyvin kaupassa kuin teollisuudessakin. Päivän\npaastoamisen ja suunnattoman syömisen kautta yöllä murtuu kansan\nterveys, ja työn keskeytyksen tähden menettää valtio melkoisia\nrahamääriä. Jos joku kysyy, mitä tämä paasto sitten oikeastaan\nhyödyttää, vastataan, että se on uskonnollinen tapa, jota on mahdoton\nperin pohjin poistaa. Useat persialaiset eivät kuitenkaan noudata\npaastoa niin tarkoin. He koittavat tosin maailman silmissä näyttäytyä\nlaihoilta ja nälkäisiltä ja valittavat tyhjää vatsaansa, mutta salaa\nsyövät he päivälläkin. Oikea-uskoiset pitävät tätä kauheimpana\njumalattomuutena.\n\nPersialaiset ovat erittäin uskonvimmaisia ja taikauskoisia. Usko\nloihtimiseen ja noituuteen sekä pahan silmään ilmenee ja vaikuttaa\nkaikkiin heidän töissään ja toimissaan. Loihtijoilla, kuljeksivilla\ndervisheillä, käärmeiden ja skorpionien kesyttäjillä ja sen sellaisilla\nroskaväellä on, kiitos siitä heidän kujeilleen, uskomaton valta raakaan\nja sivistymättömään rahvaaseen. Ei ryhdytä mihinkään tärkeään tekoon\nkysymättä ensin neuvoa tähtienselittäjältä eli, sellaisen puutteessa,\nkukin rukousnauhaltaan, jota aina kuljetetaan mukana, arpanappulalta,\nkoranilta eli Hafikselta. Arpanappuloissa ovat muutamat numerot\nonnekkaita, muutamat onnettomuutta ennustavia. Sitä heitetään —\npäällimmäisenä on onneton numero, huomataan siinä varoitus\npahansilmästä ja aijottu teko jätetään toiseen kertaan. Aijotaan lähteä\nmatkalle, mutta halutaan ensin neuvotella Hafiksen kanssa, onko aika\nsiihen sovelias. Otetaan käsille hänen runokokoelmansa, divani,\npistetään neulalla kirjaan, avautuu onnellinen paikka, ja matka\ntehdään.\n\nSuojaksi pahansilmää vastaan pidetään usein mukana amuletteja ja\ntalismaneja; jos se hukataan, peljätään jouduttavan jonkun\nonnettomuuden uhriksi. Toinen tapa, joka on Persiassa hyvin yleinen, on\nripustaa lahjaksi riepuja ja muita esineitä pyhiin paikkoihin. Niinpä\nnäin Cyruksen hautakammiossa oikean rääsykokoelman paljaita riepuja,\nmatonpätkiä, revityitä koranin lehtiä, messinginpalasia ja nauloja.\nUsko \"diws'iin\" eli pahoin henkiin ja \"djins'iin\" eli hyviin on maassa\nyleinen. Edelliset pysytteleivät erittäinkin luoksepääsemättömissä ja\nomituisissa paikoissa, niinkuin Demavendvuoren sisässä, suurella\nsuola-aavikolla Irakissa ja Khorasanissa, Persepoliksen raunioissa ja\nmuissa muinaisjäännöksissä, joiden syntyä persialaiset eivät saata\nselittää muulla tavoin, kuin että ne ovat pahojen henkien työtä ja\nniiden pesäpaikkana.\n\nYhtä syvästi kuin persialaiset vihaavat kristityitä ja ylönkatsovat\nsunniteja, yhtä julkeasti useat heistä rikkovat oman oppinsa käskyjä.\nTaikausko ja ulkokullaisuus on niin suuressa mitassa Persiassa, että se\nmenee naurettavaisuuteen asti. Olen jo edellisessä luvussa maininnut,\nkuinka kohteliaita ja teeskenteleväisiä persialaiset ovat keskinäisissä\nolosuhteissaan ja kuinka vähä he sillä tarkoittavat. Yhtenä hetkenä\nsaattaa persialainen luvata minulle kaikki omaisuutensa ja\nvakuuttaa, että hänen terveytensä ja onnensa riippuu vain minun\nhyväntahtoisuudestani, ja toisena hetkenä saattaa hän tehdä kaiken,\nmihin suinkin kykenee, viekoitellakseen minulta rahani. Jonakuna\nramazan-iltana saattaa hän kadulla tavata tuttavansa ja valittaa\nsietämätöntä nälkäänsä ja voimattomuuttansa, ja kuitenkin on hän\nrajusti syönyt kaiken päivää. Tapaamansa tuttava tekee luonnollisesti\nsamoin. Molemmat surkuttelevat toistensa kuihtunutta ulkonäköä, mutta\ntietävät varsin hyvin, että he pettävät toisiansa. Pahin ulkokullaisuus\non n.k. tekich eli valepuku. Persialainen, joka matkustaa sunnitein\nmaassa, ei näet pidä itseänsä ja lahkoansa alentavana, näyttäytyä\nolevansa sunniti. Niinpä, tehdessään pyhiinvaelluksen Mekkaan, on hän\nolevinaan myöskin sunniti, rukoilee rukouksiaan Kaaban ääressä samalla\ntavalla kuin tämäkin ja kaikissa noudattaa sunnitilaisen lahkon lakeja.\n\nEi missään tilaisuudessa ilmene shiitiläisten uskonvimma niin selvästi,\nkuin Moharrems-kuukauden kymmenenä ensi päivänä, jolloin vietetään\nKerbelan luona tapahtuneen alidien tappion surullista muistoa. Samalla\nmyöskin esitetään persialaista kiihkonäytelmää eli \"tazieh\"\nsirkuksentapaisissa teattereissa (tekieh). Teheranin kuninkaallisen\nteatterin pitäisi näissä tilaisuuksissa oleman kashmirhuiveilla\nkomeasti koristettu ja sen seinillä koristuksia. Pyöreällä näyttämöllä\nteatterin keskellä esiintyvät nuo uskonnolliset näyttelijät, jotka\nhyvin realistisesti esittävät Kerbelan kauheita kohtauksia. Suunnaton\nihmispaljous saapuu yhtä aikaa teatteriin, kokonaisia karavaneja\nkalliisti vaatetettuina kameeleineen, rautapaitaisia ja kypäreillä\nvarustettuja ratsumiehiä tulee ratsastaen jaloilla hevosillaan. Kun\nHusseinin murhaa ja alidein tappiota esitetään, yhtyy koko yleisö mitä\nsurkeimpiin valitushuutoihin ja itkuun. Kasvot peitetään käsiin,\nyläruumista heilutetaan edes takaisin ja viritetään sydäntäsärkevimpiä\nvalitushuutoja. Näyttämöllä esiintyy miesjoukkoja, jotka laulaen: Ja\nHussein, Ja Hussein! Ja Hassan, Ja Hassan! kaikin voimin lyövät\npaljastettuihin rintoihinsa, niin että se tulee tulipunaiseksi ja\nveriseksi. Kumean, tahdinmukaisen äänen, joka tästä syntyy, yhdessä\nsurulaulujen kera, sanotaan tekevän valtaavan vaikutuksen. Illoin ja\nöisin \"kiihko-ajan\" kuluessa vaeltaa kokonaisia kulkueita vimmaisia\nshiitejä pitkin Teheranin katuja huutaen ja valittaen. Muutamat\nriipovat käsivarsiansa vitjoilla, toiset terävillä tikareilla.\nSellaisissa tilaisuuksissa saattaa olla europalaiselle hyvin\nvaarallista oleskella ulkosalla, sillä uskonnollinen vimma on silloin\nkohonnut tavallista korkeampaan määrään, ja ajatellessaan Husseinin\nonnetonta kohtaloa on kansa valmis kohdistamaan raivonsa siihen, joka\nsen tielle sattuu.\n\nNäitä persialaisten kiihkonäytelmiä vastaava on tattarilaisilla se\njuhla, jonka nimi on Tjackschi Vackschi. Vuonna 1885 sattui tämä\nsyksyksi, heti minun tultuani Bakuun. Silloin oltiin tilaisuudessa\nnäkemään inhoittavimpia kohtauksia keskellä kaupungin muuten\nsiviliseerattuja katuja ja samoin Balakanin kylässä, sillä\ntattarilaisilla ei ole mitään erityisiä teattereita. Balakanin kylässä,\njonka läheisyydessä asuin, parveilivat he joukottain pitkin\nkylänkatuja. Petomaisesti he kiljuivat ja rääkyivät ja raatelivat\npaljaiksi ajeltuja päälakiaan sangen terävillä kinschaleilla. Tällöin\nkiihoittuivat he enemmän ja enemmän aina siihen määrään asti, ett'eivät\nhe tunteneet, kuinka kovasti he tikarillaan koskettivat päälakeen.\nKolme tattaria kaatui Balakanissa omista puukoistaan. Venäläinen\npoliisi oli jo useita viikkoja ennemmin kieltänyt tattarilaisia\ntoimeenpanemasta kaduilla minkäänlaisia levottomuutta tuottavia\nkohtauksia, mutta kun tämä kielto luonnollisesti rikottiin, päätti\npoliisipäällikkö yhdellä kertaa toistaiseksikin masentaa tattarilaiset,\nja tämän teki hän yhtä ankaralla kuin hävyttömällä tavalla. Venäläiset\nsotamiehet tunkeutuivat erääseen moskéeseen, johon tattarilaiset olivat\nkokoontuneet jumalanpalvelusta pitämään. Paukahti laukaus, jonka kaiku\nvastasi moskén holvista, kaksikymmentä tattarilaista kaatui ja moské\ntyhjennettiin. Valmistautumattomia kuin olivat, eivät tattarilaiset\nvoineet puolustaa itseään, mutta poliisipäällikkö, joka itse oli\nmukana, tuli sieltä toinen silmä murskattuna. Ystäväni, Baki Chanov,\njoka oli mukana moskéessa, kertoi, että kuulat korvissa vinkuivat, ja\nuseat vielä istuivat paikoillaan muureilla. Sen yön perästä tulivat\nBakun kadut hiljaisiksi ja rauhallisiksi.\n\nUskonnollisten sääntöjen joukossa, joita useat persialaiset\ntunnollisesti noudattavat, mutta myöskin useat laiminlyövät, ovat\ntärkeimmät kiellot juoda viiniä, syödä saastaista lihaa, niinkuin sian\nja itse kuolleiden eläinten, pelata uhkapeliä sekä kielto kaikesta\nlähemmästä seurustelusta kristittyjen ja muiden heidän silmissään\nsaastaisten uskontunnustajien kanssa. Viininjuomisesta olen jo ennen\npuhunut kuvatessani oloani Shirazissa. Julkisuudessa tosin varotaan\nnauttimasta väkijuomia, mutta sitä suuremmassa määrässä tehdään sitä\nsalassa. Siinä ei tyydytä helpompiin, kuin kiihottaviin ja\npäihdyttäviin Shiraz-viineihin tahi mieluimmin aarakkiin. Toista\nyllämainituista kielloista noudatetaan sitä vastoin tarkoin. Sianlihaan\non persialaisella tietty vastenmielisyys, samoin kuin itsestään\nkuolleiden eläinten lihaan. Jotta lihaa saattaisi syödä ilman\nomantunnon tuskia, täytyy se ensin ja ennen kaikkea olla saatuna\nsaastattomasta eläimestä, sitä paitsi ei tämä eläin saa olla, kuten jo\non sanottu, itsestään kuollut, ei myöskään niin teurastettu, että veri\non jäänyt ruumiiseen. Kun eläintä pistetään, asetetaan se sentähden\nsiten, että veri esteettömästi saattaa virrata ulos, sekä mieluimmin\nniin, että pää on Mekkaa kohden suunnattu. Samana hetkenä, kun\noikeauskoinen asettaa puukon teurasuhrin kurkkuun, huutaa hän\n\"Bissmillah\", eli Jumalan nimeen! Lihan ostaminen kristityltä on\nkielletty, sillä se on saastaista, joskin se on saatu muuten puhtaasta\neläimestä. Kaikki muukin, mikä joutuu yhteyteen kristityn kanssa, on\nsaastaista. Samasta maljasta syöminen, kuin joku sellainenkin, on mitä\nsaastaisinta. Kun söin yhdessä persialaisten kanssa, saatoin aina\nhuomata, miten he varoivat niitä astioita, joista minä olin ottanut.\nMuutamassa kylässä etelä-Persiassa ostin erään kerran puodista\ntaatelileivoksen. Kun aijoin maksaa, ojensi kauppias pienen\nmessinkiastian, johon minä panin kuparirahat. Mutta ei hän pitänyt\nvielä tätäkään varovaisuustoimenpidettä tarpeellisena, vaan otti\nvarmuuden vuoksi vesi-astiansa ja virutti rahat, ennenkuin hän piti ne\nkyllin puhtaina käsin kosketellakseen. Maan läpi matkustettaissa on\ntuhansia tilaisuuksia suuttumiseen sellaisista alhaisista\nennakkoluuloista. Yhtäläisesti on aivan mahdotonta kristitylle\njalkojensa tomulla saastuttaa shiitiläistä moskéeta. Ani harvat ovat ne\neuropalaiset, jotka ovat olleet tilaisuudessa näkemään ja kertomaan\npersialaisen pyhäkön sisustaa. Ainoa keino päästä huomaamatta sisälle,\non että kuten Vámbéry, pukeutuu muhamettilaiseksi. Yritys on\nvaarallinen, ell'ei olla täydellisesti perehdytty kieleen ja\nuskonnollisiin tapoihin. Kasvinissa rohkenin yhdessä Baki Chanowin\nkanssa asettua sen suuren moskéen käytävään, joka on kuvattuna tässä\nennemmin. Molla oli tuskin katsahtanutkaan minuun, ennenkuin hän\nlopetti saarnaamisen, ja minä tulin ulos-ajetuksi pikemmin kuin olin\nsinne tullut.\n\nYhtä vaarallista kuin europalaiselle on päästä persialaiseen\nmoskéeseen, yhtä pelokasta on persialaiselle mennä johonkin niistä\nkristittyjen kappeleista, joita on Teheranissa ja Isfahanissa.\nKristityt eivät luonnollisesti siitä erityisesti välittäisi, mutta\nhänen uskonheimolaisensa pitäisivät häntä uskottomana luopiona. Tätä\nasianlaitaa valaisee seuraava kasku, jonka Benjamin kirjassaan kertoo.\nHänen kuninkaallista korkeuttansa ruhtinas Sel-i-Sultania halutti\nerään kerran olla läsnä jumalanpalveluksessa englantilaisessa\nprotestanttisessa kappelissa Isfahanissa, jota kappelia hoitaa t:ri\nBruce. Muutamia päiviä jälkeenpäin oli ruhtinaan esimerkkiä seuraten\nkaksi persialaista jumalanpalveluksessa samassa kappelissa. Kun\nSel-i-Sultan sai siitä tiedon, kutsui hän heidät luoksensa ja määräsi,\nettä heidän päänsä piti siinä paikassa poikki hakattaman. T:ri Bruce,\njoka nuhteli prinssiä hänen epäjohdonmukaisuudestaan, sai vastaukseksi:\n\"minulla on oikeus mennä, mihin haluttaa; ja tulin teidänkin\nluoksenne, saadakseni tietää, käyvätkö persialaiset teidän\njumalanpalveluksissanne. Sillä jos he tulevat teidän kirkkoonne,\ntapahtuu se siinä aikomuksessa, että he muuttavat uskontoa, ja\nsellaista eivät meidän lakimme siedä\". Ja kuitenkin pidetään ruhtinas\nSel-i-Sultania vapaa-ajattelijana. Ei hän olekaan ainoa sellainen\nPersiassa. Päinvastoin on niiden luku hyvin suuri. Ani harvat\nylhäisistä uskovat koranin oppeihin, eivät he edes noudata paastoja\neikä rukoushetkiä. Hyvän käytöksen välttämättömimpinä vaatimuksina\npidetään sitä vastoin pyhiinvaellusmatkaa Kerbelaan, Meshediin eli\nMekkaan. Matka tapahtuu sentähden useimmiten, vähemmässä määrässä\nprofetain haudalla käymisen, kuin Meshedi-, Kerbelai- eli\nHadshi-arvonimen takia, jota aina seuraa määrätty kunnia.\n\nKuitenkin on tähän asti näyttänyt mahdottomalta saada Islamin lasten\nkeskuudesta kristittyjä uskonmuuttajia. Sitä on koetettu, mutta ilman\nmenestystä. Tosin työskentelevät amerikalaiset ja englantilaiset\nlähetyssaarnaajat maassa väsymättä, mutta heidän toimi-alansa rajoittuu\nnestorianeihin ja armenialaisiin, edelliset asuvat Urumia-järven\nympäristöllä ja Kirmanshahin seutuvilla, jälkimäiset Isfahanissa.\nSyystä saattaakin epäillä kristillisen lähetystoimen oikeutta\nsellaisessa muhamettilaisessa valtakunnassa, kuin Persia on.\nLukuunottamatta vaikeutta saada muslemi uskomaan kristin-uskon\ntotuuksia (hänen mielestään on kristin-usko sen ymmärtämiseen,\nperustotuuksiin ja kirkonmenoihin katsoen paljon alhaisemmalla kannalla\nkuin hänen silmissään kehittyneempi muhamedin-usko), tuottaisi\nuskonnonvaihdos \"masse\" poliitillisessakin suhteessa mitä\narveluttavimpia seurauksia. Maassa, jossa uskonto on niin läheisessä\nyhteydessä hallituksen kanssa, saattaisi uskonnollinen eripuraisuus\nepäilemättä aiheuttaa valtiollisenkin. Ylipäänsä on ihmeellistä, että\nuskonvimmaiset persialaiset lainkaan suvaitsevat kristittyjä\nlähetyssaarnaajia maan rajojen sisäpuolella. Nestorianit ja\narmenialaiset ovat kristittyjä. Lähetystoimi heidän keskuudessaan on\nsentähden aijottu enemmän ylläpitämään heidän uskontoaan ja estämään\nheitä huonontumasta. Olkoonpa niin, ett'ei nestorianeilla ja\narmenialaisilla ole siis mitään suoranaista tekemistä persialaisten ja\nheidän uskontonsa kanssa, niin ovat he kuitenkin Persian alamaisia, ja\njos kristinusko valtakunnassa voittaisi alaa ja valtaa, joutuisi\nhallitus ja valtiollinen yhteys suurimpaan vaaraan. Sentähden pitääkin\nhallitus kaikkia vanhempia ja uudempia lahkoja erittäin tarkasti\nsilmällä ja koettaa sekä hyvällä että pahalla niitä vastustaa.\nEdellisessä olemme jo nähneet, kuinka babismin uskolaisia kohdellaan.\n\nPuhuttaissa lahkoista, tahdon lopuksi mainita niistä tärkeimmät maassa\nlöytyvät. Aderbeidshanissa ja Kurdistanissa, Kaspianmeren ja\nPersianlahden luona, sekä pitkin valtakunnan itäistä rajaa tapaamme\nsunniteja, suurimmaksi osaksi turkkilaisia ja arabialaisia. Olemme jo\nennen puhuneet heidän oppinsa pääpiirteistä. \"Ali Allahi\" (s.o. Ali on\nJumala) on lahko, joka väittää Jumalan ilmestyneen välittömästi Alissa.\nHe eivät usko koraaniin, eivät toimita rukouksia, eivät paastoa\nRamazanina eivätkä pidä pahana syödä silavaa. Heidän pää-olinpaikkansa\non Kirmanshah. Ja babismin synnystä on jo ennen puhuttu. Sen perustaja\nja profeta, Bab-eddin (s.o. uskon portti), kirjoitti arabiaksi kirjan,\njossa hän esitti oppinsa pääperusteet. Tärkeimmät niistä on seuraavat:\nkoranin kieltäminen; omaisuuden tasajako ja erittäinkin naisten; sekä\nusko, että se, joka babismin asian puolesta sodassa kaatuu, on\nkuolematon ja ylösnousee elämään toisessa paikassa. Babeilla on siis\noma lakikirjansa, oma profetansa ja omat martyyrinsa. \"Schejcki\" on\nlahko, jonka tehtävänä on etsiä Imam Mahdin, kahdennentoista imamin,\nolemus ja luonne. Ylösnousemisessa on hän ilmestyvä ja yhdistävä kaikki\nlahkot yhteiseen uskoon.\n\nPersian valtakunnan laki käsittää kaksi eri alaa, maallisen ja\nhengellisen. Maallista lakia, _urf_, käyttää tuomioistuin,\ndivan-shaneh, jonka päätöksen shaahin täytyy hyväksyä ja\nallekirjoittaa; samoin maakuntien kuvernöörien ja kaupungeissa ja\nkylissä hakimsin eli ketschodasin. Urf ei oikeastaan ole samaa kuin me\nlailla tarkoitamme, sillä se ei ole kirjoitettu lakikirja, ei se\nmyöskään seuraa määrättyä ohjetta, vaan perustuu korkeintaan\ntraditioniin, mutta useimmiten mielivaltaan ja voitonhaluun. Maalliset\ntuomarit eivät tuomitessaan pane vähintäkään huomiota rikoksellisen\npersoonaan eli rikoksen suuruuteen, vaan ainoastaan niihin etuihin eli\nvahinkoihin, joita he itse saattavat päätöksestä odottaa. Jos syytetty\non rikas mies, voi hän lahjoilla ja rahalla lahjoa tuomarit tekemään\nhänelle edullisen tuomion. Jos hän sitävastoin on köyhä, niin on hän\nkokonaan heidän mielivallassaan: ainoa keino pelastua sellaisessa\ntapauksessa on, jos hänellä on laaja suku eli vaikuttavia omaisia\nhovissa, sillä silloin tuomarit pelkäävät tuomita hänet kovaan\nrangaistukseen, koska he siten joutuisivat suvun koston ja\nsalahankkeiden esineeksi. Ei siis voi odottaa persialaiselta\noikeus-istuimelta puolueetonta ja oikeudenmukaista tuomiota. Urfin\ntuomittaviksi joutuvat kaikki valtiolliset rikokset, uhmaileminen\nkuninkaallisia käskyjä vastaan, pilkka hallitsijaa ja hallitusta\nvastaan, kapinat, tottelemattomuus poliisia eli muita järjestyksen\nylläpitäjiä vastaan, sekä ylipäänsä kaikki rikosjutut. Vaikeat asiat,\njoita maalliset tuomarit voitonhalusta eli tuomion seurauksia peljäten\neivät tahdo käsitellä, jättävät he hengellisen lain, _scherietin_,\ntuomittaviksi. Oikeastaan ei ole mitään määräystä, jonka mukaan\nmuutamat oikeus-asiat tuomittaisiin urfin, toiset scherietin nojalla,\nsillä maalliset tuomarit saattavat jättää mitkä rikokset tahansa\nhengellisten tuomittaviksi, mutta säännöllisesti joutuvat kaikki\nrikosjutut urfin, kaikki riita-asiat scherietin tuomittaviksi. Scheriet\non, kuten on mainittu, hengellinen laki, joka perustuu koraniin ja jota\nmollat, mushtehidsit, Schejk-ul-Islams ja Imam-i-Djumas, sanalla sanoen\npapit selittävät. Maallisen lain päätökset ovat tosin itsestään\npäteviä, mutta mollat eivät tunnusta niitä, vaan pitävät ne\nlaittomina. Scheriet on niinmuodoin ylin oikeus: siitä ei ole mitään\nvetoomisoikeutta, ei edes itse shaahille. Sen ylin toimeenpanija ja\nsiis oikeuden päämies Persiassa on Hadschi Molla Ali, suunnattoman\nmahtava mies, jonka sanoja kaikkien, shaahinkin, on totteleminen.\nScheriet ainoastaan saattaa tehdä hallitukselle vastusta. Ell'ei tätä\nlakia olisi, niin Persiassa olisi ehdottomasti rajaton yksinvalta. On\nitsestään selvä, että maallisen ja hengellisen lain toimeenpanijat\neivät ole paraita ystäviä. Mollat koettavat kieltää ja vastustaa urfia,\nsillä jos tämä saa etusijan scherietin rinnalla, niin menettävät papit\nvaikutuksensa ja arvonsa kansan keskuudessa ja samalla tulonsa.\nHallituksen pyrintönä taasen on tehdä arvottomiksi mollat, joiden\nvaikutus ja voitonhaluinen menettely on hallitukselle kaikkea muuta\nkuin hyödyllistä.\n\nScheriet perustuu koraniin ja kahteentoista pyhään imamiin, sekä\nsisältää laajan kokoelman sääntöjä, sepitetyt silmällä pitäen kaikkia\nmahdollisia elämäntiloja. Kun tätä lakipykälien kokoelmaa aikojen\nkuluessa lisättiin ja siihen lisäksi tulivat imamien traditsionit,\nyhdistettiin ne ja järjestettiin lakikirjaksi, scheriet.[48] Se on\njaettu neljään kirjaan, jossa on monta ala-osastoa eli lukua.\nEnsimmäinen käsittelee uskonnollisia tapoja ja velvollisuuksia, toinen\nsuostumuksia ja välikirjoja, kolmas yksityisen oikeuksia ja neljännessä\npuhutaan metsästyksestä, ravinnosta, juomasta ja muusta senkaltaisesta,\noikeudenkäynnistä ja rangaistuksesta. Voidaan käsittää, kuinka\nkehittynyt ja täydellinen tämä lakikirja on, kun saadaan kuulla, että\navioliitosta ja avioerosta puhutaan aina 1,412 eri pykälässä. Seuraava,\ntämän kokoelman alusta otettu, käännöskoe olkoon näytteenä esittääkseen\nsen sisältöä ja turhan-aikaista tarkkuutta: \"Avioliitto on toimi, jota\non suositeltava niille, jotka eivät saata pidättää lihallisia\nhalujansa. Niiden yksilöiden suhteen, joilla on tarpeeksi luja tahto\nvastustaa intohimojansa, on useita miehiä. Kuitenkin on yleisesti\nyhtäpitävää puolustaa avioliittoa, sillä profeta on sanonut: 'mene\nnaimisiin ja perusta perhe. Jumalattomimmat kuolevaisten joukossa ovat\nne, jotka elävät naimattomina'. Lähinnä uskoa Muhamedin-oppiin ei\nihmisellä ole mitään suurempaa siunausta, kuin omistaa oikea-uskoinen\npuoliso, joka hurmaa hänen silmiänsä, tottelee häntä ja hänen poissa\nollessaan uskollisesti vartioi hänen kunniaansa ja omaisuuttansa.\nVastakkainen mielipide perustuu profeta Johannes Kastajan\nnaimattomuuteen, ja ne, jotka sitä suosivat, perustautuvat tähän\nesimerkkiin osoittaakseen naimattomuuden etuja avioliiton rinnalla. Jos\nkuitenkin muistamme, että toiset uskonnot kuin meidän kiistelevät\nnäistä eduista, ja että meidän pyhissä kirjoissamme ei ole mitään\nsellaista puolustusta, niin epäilemättä täytyy olettaa, että avioliitto\non toimi, jota on suosittaminen.\n\n\"Joka haluaa mennä naimisiin, hänen on etsiminen nainen, jolla on\nseuraavat neljä välttämätöntä ominaisuutta: kunniallinen syntyperä,\nneitseellisyys, hedelmällisyys ja siveys. Ei ole tyytyminen kauneuteen\neli rikkauteen. On vakavasti kielletty menemästä naimisiin vain näiden\nnäkökohtien perustuksella.\n\n\"Avioliittoon menosta ei saa päättää kuun ollessa skorpionin\ntähtisikerössä; ... ei myöskään kuun pimennyksen aikana; eikä auringon\npimennyksen aikanakaan; ei myöskään puolipäivän aikana; eikä hämyn\nlopussa: ei myöskään Elmohak kuukausien, jolloin kuu on taivaanrannan\nalapuolella, kolmena viimeisenä päivänä: eikä aamunkoiton ja\nauringonnousun välillä; ei myöskään joka kuun ensimmäisenä päivänä,\nlukuunottamatta Ramazania; eikä kuukauden keskimäisenä yönä; ... eikä\nmyöskään myrskyn eli maanjäristyksen aikana.\n\n\"Kahden todistajan läsnä-olo kaikessa, mikä avioliittoa koskee, ei ole\nvälttämätön ehto, ja salassa päätetty avioliitto on laillinen ja\npätevä.\n\n\"Neitseen vaikeneminen, kun hänelle tehdään ehdotus avioliitosta, on\nsama kuin myöntyminen.\n\n\"Lesken eli eroitetun suostumus on kuuluvasti lausuttava.\n\n\"Jokainen mies, olkoonpa vapaa eli ei, saa mennä niin monen kanssa\nsatunnaisiin naimisiin kuin häntä haluttaa.\n\n\"Jos mies haluaa, että joku hänen vaimoistaan seuraa häntä matkalla, on\nseuraajatar arvalla valittava\" j.n.e.\n\nEri rangaistuslait osoittavat varsin selvästi olevan sukua\nvanhoillispersialaisten tapojen kanssa. Aina viimeisiin aikoihin asti\non harjoitettu mitä kauheimpia kidutuksia, aikomuksella pidentää\nrikoksellisen kuolontuskia, vaikka nykyään hallitsevan shaahin\nkunniaksi on mainittava, että hän on useimmat niistä lakkauttanut.\nPienemmistä rikoksista tuomitaan raharangaistukseen, maanpakolaisuuteen\neli raipparangaistukseen. Viimeksi mainittu rangaistus on hyvin\ntavallinen ja käytetään kaikenkaltaisissa pienissä erehdyksissä.\nRikoksellinen asetetaan maahan selälleen jalat ylöspäin ojennettuina,\nniin että ne muodostavat ruumiin kanssa suoran kulaan. Sitten\nkierretään jalat lujasti puutukkiin ja jalkapohjat paljastetaan. Sen\njälkeen tulee n.k. \"mirkässäb\" ja alkaa lyödä uhria raipalla eli\nnahkahihnaisella piiskalla, joiden nahkahihnojen väliin on pujotettu\nhedelmänsydämiä. Lyöntien lukumäärä riippuu rikoksen laadusta, ja\nlyöntien kovuus mirkässäbenin sääliväisyydestä eli julmuudesta.\nRikoksellisen on kuitenkin tapana raipparangaistuksen aikana\nkeskustella pyövelin kanssa ja lahjoa hänet. Sellaisissa tapauksissa\nvoidaan kärsiä sata lyöntiä ilman erityisiä tuskia, kun vastakkaisessa\ntapauksessa kymmenen lyöntiä saattaa rikoksellisen tehdä raajarikoksi\neli ainakin seuraa siitä pitkällinen kärsimys.\n\nVarkaudesta rangaistaan leikkaamalla korvalehdet eli yksi tai\nuseampia sormia, vieläpä toisinaan koko käsi, mutta tämä tapa näyttää\nnyt jäävän yhä harvinaisemmaksi. Valheellisten tietojen levittämisen\ntakia kuninkaasta ja hallituksesta leikataan kieli poikki.\nKuolemanrangaistukset ovat monellaiset. Tavallisimmat ovat: kaulan\nkatkaiseminen miekalla ja kuristaminen. Ankaroista uskonnollisista\nrikoksista eli majesteetinrikoksista pidennetään kuolon tuskia.\nAvioliiton rikkoneet naiset kivitetään. Shiratsissa on suunnattoman\nsyvä kaivo, johon, kuten kerrotaan, sellaiset elävinä syöstään.\nSokeaksi tekemisen on Nasr-ed-Din lakkauttanut. Myöskin kidutuksen on\nshaahi kieltänyt, mutta kuvernöörit sitä kuitenkin käyttävät\nmaakunnissa, erittäinkin kun on kysymyksessä salattujen aarteiden\nilmisaaminen. Tavallisia kidutuskeinoja ovat uhrin kainalokuoppien\npolttaminen hehkuvilla hiilillä eli kuumien tiilikivien asettaminen\nsäärien päälle, rikoksellisen sitominen toisesta kädestään puun oksaan,\nniin että ruumis riippuu vapaana ilmassa, asettaminen hänet alastomana\njääpalaselle j.n.e.\n\nValtiolliset rikoksentekijät säilytetään usein sangen kauvan\nvaltionvankilassa Teheranissa. Se on maanalainen luola (ambar), kostea,\nepäterveellinen ja homeinen. Siellä nääntyvät nuo onnettomat uhrit,\nkäsistä ja jaloista sidottuina, elättäen itsensä laihalla ravinnolla,\njota he itse itselleen kustantavat. Vankien terveydentila tässä\nmyrkyllisessä luolassa ei luonnollisesti ole parasta. Kuume ja kolera\nraivoavat siellä esteettömästi, ja usein viruvat ruumiit useita päiviä,\nennenkun ne viedään pois. Yksitoikkoisuuden keskeyttää vain se, että\npyöveli silloin tällöin saapuu onnettomien joukkoon viedäkseen jonkun,\njoka on valmis hirsipuuhun. Kaikki sellaiset väärinkäytökset tapahtuvat\nshaahin tietämättä. Jos hän haluaa saada tietoa terveydentilasta\nvankilassa ja kysyy siitä pyöveliltä, vastaa tämä, että kaikki on\nhyvässä kunnossa ja että vangit voivat hyvin. Kuninkaallisina\nsyntymäpäivinä, häiden aikana eli muina juhlina on shaahin tapana\nvapauttaa joku määrä vankeja. Ne, jotka silloin veivät vanginvartialle\nmaksaa suurimman rahamäärän, pääsevät ensin pois.\n\nEstääkseen kaikkia väärinkäytöksiä kuvernöörien ja vallanpitäjien\npuolelta, ja saadakseen tietoa kansan asemasta, antoi shaahi kerran\nasettaa kirjelaatikoita maakuntakaupunkeihin, joihin laatikoihin kansa\nsaisi panna valituskirjoituksiaan ja anomuskirjojansa. Mutta\nkuvernöörit, jotka siinä huomasivat oman mahtinsa joutuvan vaaraan,\ntiesivät tehdä shaahin määräykset mitättömiksi. He panivat ulos\nvahdeiksi piiskoilla varustettuja miehiä kirjelaatikkojen viereen, ja\nheti kun joku tuli pannakseen sinne kirjeen, sai hän vaivastaan\nperinpohjaisen raipparangaistuksen. Kirjelaatikot eivät jääneet\npitkä-aikaisiksi.\n\nJo kauvemman aikaa on shaahi määrättynä viikon päivänä personallisesti\nvastaanottanut ja kuulustanut kansan valituksia ja syytöksiä. Silloin\nosoittautuu hän aina jalomieliseksi ja oikeudentuntoiseksi ja pitää\nkernaimmin heikomman puolta.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESVIIDES LUKU.\n\nMaantieteellinen katsaus. — Taide, kauppa ja teollisuus.\n\n\nPersian valtakunta on alaltaan 1,650,000 kuut. klm. ja on siis melkein\nneljä kertaa niin suuri kuin Ruotsi (243,000 kuut. klm.). Sen\ntäydellinen kansanpaljous on kaksi kertaa niin suuri kuin Ruotsin,\nmutta suhteellisesti nousee se vain puoleen. Persiassa on näet, kuten\nennen on mainittu, yhdeksän miljoonaa asukasta, kun Ruotsissa on neljä\nja puoli.\n\nMaa muodostaa maantieteellisessä suhteessa hyvin rajoitetun\nkokonaisuuden. Sitä rajoittaa etelässä Persianlahti, idässä\nMesopotamian alanko, pohjoisessa Kaspianmeri ja turkmenilaiset\nvuorijaksot. Tästä kohoaa penkerettäin Iranin ylänkö ja muodostaa\nkeski-osassaan ylätasangon, jonka keskikorkeus on 1,400-1,500 m. Tämän\nylätasangon läpi kulkee yhdensuuntaisia vuorijonoja, jotka kaikki\nkäyvät luoteesta kaakkoon, mikä suunta on päänänsä vallitseva ei\nainoastaan Persian ja rajamaiden vuorimuodostuksessa, vaan sentähden\nmyöskin näiden maiden vesistöllisissä olosuhteissa. Niiden\nvuorijaksojen joukossa, jotka kulkevat yllämainittuun suuntaan,\nhuomaamme kaikkein ensiksi Kaukasusvuoret, jotka Apsheron-niemimaan,\nmeren-alaisen karin, Tjeleken-saaren sekä Ison- ja Vähän-Balkanin\nkautta ovat yhteydessä Kopet Dagin, Ala Dagin ja toisten pohjois\nKhorasanin harjanteiden kanssa, sekä päälle päätteeksi Hindu Kuhin ja\nHimalagan kanssa. Yhdensuuntaisesti niiden kanssa kulkevat sitä paitsi\nElburs, Luristanin, Arabistanin ja Tarsistanin vuorijaksot, ja se\nloppumaton vuoriharja, joka kulmittain lävistää koko maan\nAderbeidshanista Mekraniin; vielä huomaamme samassa pääsuunnassa\nTigriin ja Eufratin, Persianlahden, Niris- ja Malugajärvet\nFarsistanissa, sekä lopuksi koko joukon virtoja, niinkuin Atrekin,\nGrjurgenin, Shahrudin ja Kysyi Usenin pohjoisessa ja Sajende Rudin\nsisämaassa. Sefid Rud sitävastoin kulkee Elbursin poikki, ja etelässä\njuoksevat useimmat virrat, jotka alkavat Persianlahdesta, kohtisuoraan\nvuorijonojen pituussuuntaa vastaan, kuten Karun, Kara Agatsh ja Polvar.\nMainittujen vuorijonojen väliin on muodostunut pitkämäisiä laaksoja,\nmissä harvassa asuva kansa elää maanviljelyksestä. Maaperä, joka\nmuodostukseltaan on lietteistä, on erinomaista ja tuottaisi mitä\nrunsaimpia satoja, jos sateentulo olisi suurempi. Keskusliike näissä\nlaaksoissa ei myöskään kohtaa mitään erityisen vaikeita esteitä, sillä\nne ovat välittömässä yhteydessä toistensa kanssa. Sitä vastoin on\npaljon vaikeampaa matkustaa kohtisuoraan laaksojen pituussuuntaa\nvastaan: ell'ei haluta matkustaa suoraan vuorenharjanteiden poikki,\nniin on seuraaminen pitkämäisten laaksojen suuntaa, kunnes niistä\nleikkaa jokin poikkilaakso, ja siinä mennä jakson poikki, mikä\nkuitenkin saattaa suuria mutkateitä. Yleensä ei kuitenkaan epäillä\nkulkea jyrkempää, mutta suorempaa tietä myöten, syystä että\npersialaiset hevoset ovat erinomaisen kestäviä ja vahvoja.\nLuiskahtamatta kiipeevät ne raskaine taakkoineen pahimpien jyrkänteiden\nyli ja voivat sitä tehdä sangen pitkät matkat. Myöskin aasit, muulit ja\nkameelit ovat laadultaan erinomaisia.[49] Viimeksimainittuja käytetään\nenimmin aavikoilla, jotka Persian pinta-alasta ottavat julman suuren\ntilan. Paitsi aavikkomaisia ylänkömaita eri vuoriharjanteiden ja\nalankokaistaleiden välillä pitkin etelärannikkoa ja läntisiä\nrajavuoria, mainittakoon seuraavat laajat aavikko-alueet: Kewir, eli\nsuuri suola-aavikko Irak Adshemissa ja Khorasanissa, sen eteläinen\npidennys, aavikko Lot, jonka nimi on jonkun mielikuvituksesta vilkkaan\nmatkustajan saattanut luulemaan, että täällä epäilemättä moni Sodoman\nja Gomoran asukas lienee haudattuna erämaan santaan, sekä lopuksi\nlaajat aavikot vuoriharjanteiden välissä Kirmanissa. Iranin aavikot\nmuodostaa osaksi sora, hieta ja savi, osaksi suola. Monen monituiset\npurot ja virrat, jotka alkavat vuorenharjanteilta, katoovat siihen\njärjettömästi. Persiassa ei ole montaa järveä. Suurimmat ovat: Urumia,\nNiris ja Maluga. Seistanissa, Afganistanin rajalla on suuri suolajärvi\nHamun, ja Kewirissäkin otaksutaan olevan suolajärviä.\n\nPersian ilmasto on eri osissa maata hyvin erilainen, riippuen\nmaan suuresta laajuudesta ja vaihtelevasta korkeudesta, eikä\npersialainen sananlasku sanokaan syyttä, että Iranissa on seitsemän\nilmastoa. Parhaiten saa tämän kokea matkalla Kaspian mereltä\nPersianlahdelle. Gilanin alankomaassa, uskomattoman hedelmällisessä\nrannikkokaistaleessa, on ilmasto kesällä lämmin, kostea ja kuumetta\nsynnyttävä. Kun sitten ratsastetaan pitkin Elbursin pohjoisia rinteitä,\ntuulahtelevat pian vastaan raittiit, terveelliset tuulet, jotta sitten\ntaas, kun on jouduttu eteläisille rinteille ja alas aavikkomaiselle\nylänkömaalle, kuiva ja kuuma ilmasto on ympärillä. Jos sitten jatketaan\nmatkaa etelään, huomataan ilma yhä yhtä tukahuttavaksi ja\npainostavaksi; ainoastaan vuoriharjanteilla, joiden yli aika ajoin\nkuljetaan, saadaan hengittää viileämpää ilmaa. Farsistanin alppimaassa\non ilmasto herttainen, mutta kun on matkustettu viimeisten penkereiden\nohi ja tultu Gärmsiriin eli lämpöiseen rannikkomaahan, saadaan tutustua\nkuumuuteen, jonka suuruutta europalainen edeltä käsin tuskin saattaa\nmielessään kuvitella. Suurimpana syynä vaikuttamassa tässä on kosteus.\nOleskelu on alituista hikoilemista, eikä voi öisin maata. Vasta\npuolipäivän aikaan, kun aurinko on hieman kuivattanut ilmaa, on tämä\nmahdollista, mutta ulkona nousee lämpömäärä silloin hyvin usein aina\n50° C. Niin vaihteleva on Persian ilmasto. Yhtenä päivänä, Elbursin\nharjanteilla, voidaan ratsastaa syvissä lumikinoksissa, jotka ulottuvat\nhevosen rintaan asti; toisena päivänä näännytään kuumuudesta alhaalla\naavikoilla. Milloin ratsastetaan läpipääsemättömissä aarniometsissä,\nmilloin alastomilla kallioilla, milloin aavikoilla, missä ei näe puuta,\nei ruohon kortta, ei yhtään olentoa niin pitkälle kuin silmä kannattaa.\nYleensä on Persian luonto erittäin yksitoikkoista. Terveydelle on\nilmasto yleensä edullinen maan sisä-osissa, mutta epäterveellinen,\nvieläpä surmaava niin hyvin pohjoisilla kuin eteläisilläkin\nrannikoilla. Sateentulo on, kuten helposti saattaa arvatakin, vähäinen.\nNe harvat sadekuurot, jotka tulevat alas, sattuvat kolmikuukautisen\ntalven ajaksi. Ylänkömailla ja vuorenharjanteilla sataa lunta tähän\nvuoden aikaan suuret määrät. Sateen paljouden suuri määrä on\nlounais-osassa maata 25 cm vuodessa.[50] Mitättömästä sateentulosta\nluonnollisesti seuraa, että maanviljelystä ei voida harjoittaa siinä\nmäärässä, kuin muuten pitäisi. Muutamissa seuduissa johdetaan vettä\nlähteistä, jotka pulppuavat vuorien juurella, peninkulmittain n.k.\n\"kennats\" eli maanalaisia kanavia pitkin, sillä ell'ei vettä\nsuojattaisi auringolta, haihtuisi se ilmaan, ennenkun se ennättäisi\nmääräpaikkaan. Persialaiset ovat oikeita mestareita laittamaan\nsellaisia kennatsia. Käyttämättä minkäänlaisia koneita eli laskuja\ntekemättä, ymmärtävät he johtaa vettä usein tuskin huomattavaa, mutta\naivan tasaista rinnettä pitkin määräpaikkaansa. Nämät kennatsit eivät\nkuitenkaan ole ensinkään riittäviä kastelemaan kaikkea viljelykseen\nkelpaavaa maata, ja suuret alat, täynnä mitä mainiointa multaa,\nodottavat sentähden vielä auraajaa. Mutta useissa paikoin huomataan\nselviä jälkiä muinaisesta viljelyksestä, hajonneista suluista ja\nsoralla täytetyistä kanavista. Nyt herää kysymys: eikö voitaisi\njärjestetyn kastelemismenettelyn avulla uudelleen elvyttää lepäävän\nmaan tuotantokykyä uuteen eloon? Epäilemättä, ja siihen on vain\nkäytettävä niitä keinoja, joita shaahi Abbas käytti. Tämä rakensi\nuseihin laaksoihin n.k. \"bänds\" eli sulkuja, jotka kokosivat vettä\nkeinotekoisiin säiliöihin, jotta se sieltä johdettaisiin ympärillä\noleville pelloille. Jo eräässä edellisistä luvuista olemme tutustuneet\ntuohon kuuluisaan Bänd-i-Kurudiin. Toinen keino olisi kaivaa artesisia\nkaivoja, eli tuulimyllyjen avulla nostattaa vettä joista, puroista ja\nlähteistä. Kuten tiedetään, käytetään sellaisia vedennostajamyllyjä\nHollannissa, vaikka toiseen tarkoitukseen. Persiassa olisivat ne\nerittäin sopivia, koska kautta maan puhaltaa jotensakin tasaisia\ntuulia.\n\nTämän lyhyen luonnon- ja maantieteellisen katsauksen jälkeen tahdomme\nnyt siirtyä puhumaan Persian tuotteista maanviljelyksen, karjanhoidon,\nvuorityön, teollisuuden ja taiteen aloilla, puhuaksemme sitten niistä\ntavaroista, joita tuodaan maahan ja erittäinkin niistä, jotka etupäässä\ntulisivat kysymykseen mahdollisesti tapahtuvassa kauppasopimuksessa\nRuotsin ja Persian kesken. Niistä tahdomme ensin pysähtyä\nmaanviljelyksen tärkeimpiin tuotteisiin.\n\nNisu ja riisi ovat Iranin asujainten paraimmat ravintoaineet. Edellistä\nviljellään pää-asiallisesti maan luoteisissa maakunnissa, ja siellä\nniin suuressa määrässä, että niitä viedään melkoiset määrät Venäjälle,\nIndiaan ja Englantiin. Leipä leivotaan yksinomaan nisusta. Riisiä sitä\nvastoin viljellään enin Masenderanissa ja Gilanissa, missä se suolatun\nkalan kanssa on asukkaiden tärkeimpänä elatus-aineena. Sitä paitsi\nsyövät sitä sekä rikkaat että köyhät koko maassa ja valmistetaan siitä\nmonellaisia ruokia. Paraiten pidetään putingista, pillaw, jossa riisiin\non sekoitettu rusinoita, hienonnettua lihaa ja muita sekotuksia, minkä\nkaiken päälle on kaadettu rasvaa. Köyhät käyttävät ohraa hevosen\nrehuksi. Kauraa ei ensinkään viljellä, ja ruis on harvinaista.\n\nMeluunia, joita on täällä monen monituisia eri muunnoksia ja lajeja,\nviljellään ylänkömailla Isfahanin ympäristöllä. Ylimalkaisesti\nvoidaan tästä hedelmälajista eroittaa kaksi eri ryhmää, nimittäin\nsokerimeluuneja ja vesimeluuneja. Edellä mainitusta ryhmästä eräs\npitkämäinen laji pysyy kauvan hyvänä ja viedään niitä sentähden\nnaapurimaihin. Aprikosit, persikat ja granaati-omenat ovat tunnetut\nerinomaisesta hyvyydestään ja ma'ustaan. Taateleja viljellään\neteläisessä Persiassa ja viedään laivoilla sieltä Indiaan, läntisien\nmaakuntain ottaessa nämät hedelmävarastonsa Bagdadista. Öljypuita\nviljellään Sefid Rudin luona, erittäinkin Rudbarin kylän ympäristöllä,\nmistä vuosittain lähetetään suuret määrät öljypuunöljyä Venäjälle ja\nKaukasiaan. Villinä eli metsistyneenä tavataan öljypuu hyvin korkealla\nElbursilla. Risiniöljyä käytetään, paitsi lääkkeinä, myöskin\nvalo-aineena. Se on ruskeata ja sakeata, mutta palaessa on siinä kirkas\nja valoisa liekki. Muista hedelmistä ansaitsevat seuraavat\nmainitsemista: orangit, sitruunit, mandariinit, omenat, päärynät,\nkirsikat, luumut, pistasipuun hedelmät, viikunat, mantelit, herneet,\npavut, kurkut, joita syödään raakoina, sekä pähkinät ja saksanpähkinät.\nJuurikasveista viljellään erittäinkin porkkanoita, joita syödään\npaistettuina, sekä löökiä, joka persialaisen kyökissä on välttämätön\ntavara ja jota lisäyksenä käytetään monenlaisiin ruokiin. Kuivatut\nhedelmät ovat tärkeänä ulosvientitavarana.\n\nViinirypäleitä viljellään koko Persiassa aina 2,000 metrin korkeudelle\nasti. Kuten meluuneista, on näistäkin montaa eri lajia. Joka\npiirikunnassa on luonnonmukaiset lajinsa, riippuen kosteudesta eli\nkuivuudesta, sen korkeudesta merenpinnasta ynnä muista seikoista.\nTärkeimmät viinialueet ovat Shirats, Isfahan, Hamadan ja Kasvin.\nMelkein kaikille europalaisille viinilajeille löytyy vastaavat\npersialaiset lajit. Persiassa on sherryn, portviinin, reiniläisen ja\nusean muun viinilajin kaltaista viiniä niin hyvää, ett'ei se suinkaan\nole europalaista huonompaa. Kun viinirypäle menestyy kaikkialla koko\nmaassa, on helppo käsittää, minkälainen tulo viiniviljelyksestä olisi,\njos sitä hoidettaisiin viisaasti ja suurenmoisessa määrässä. Kuitenkin\non viinin viljelyksen kehityksellä kaksi voittamatonta estettä,\nnimittäin huonot tiet, jotka kuljetuksen tekevät suunnattoman\nkalliiksi, sekä uskonnon kielto viinin juomisesta. Jo eräässä\nedellisistä kappaleista on mainittu, että etupäässä armenialaiset ja\njuutalaiset harjoittavat viininpusertamista ja aarakin valmistamista.\nHarvemmin persialaiset käyttävät hyväksensä rypäleiden mehua. He syövät\nhedelmät raakoina, kuivaavat niitä rusinoiksi ja korinttereiksi,\nvalmistavat niistä etikkaa eli keittävät siirappia niistä. Raa'oista\nrypäleistä he pusertavat mehua, jota ab-egurre nimisenä käytetään\n\"sherab'in\" valmistamiseen, joka sherab on makean hapanta\nvirvoitusjuomaa, jota juodaan viinin sijasta päivälliseksi.\nViininpuserruskoneet ovat hyvin alkuperäisiä. Rypäleet pannaan\nkivi-altaaseen, jossa niitä enemmän tahi vähemmän puhtaat jalat\nsotkevat. Allas on hiukan kalleen asetettu ja sen toisessa päässä on\nuurros, josta mehu juoksee saviruukkuun. Kun eri pusertamisien välillä\nallas harvoin puhdistetaan, ei siis ole mitään ihmeellistä, että viinin\nsuhteen on sen puhtauteen nähden hyvin paljon toivomista. Maan\nmuuttamattomasti kuivan ilmaston tähden tapahtuu harvoin, että\nviininkorjuu ei menestyisi. Usein on tilaisuus ihmetellä, että voidaan\nkasvattaa suuria, mehukkaita rypäleitä hietaisella penkereellä, missä\non saatavissa mahdollisimman vähin määrä vettä, ja ilman-alassa, joka\non kuivaa ja tukahuttavaa. Mutta juuri tämä seikka ja melkein\nkohtisuorien auringonsäteiden lämpö kasvattaa rypäleitä, jotka ovat\nniin uskomattoman suuressa määrässä sokerinpitoisia, että sellaista ei\nmillään tavalla voida tuottaa etelä-europalaisiin rypäleihin.\n\nTupakki on Persian tärkeimpiä ulosvientitavaroita. Siitä voidaan\neroittaa kaksi päälajia, nimittäin \"tämbaku\", eli vesipiipputupakki, ja\n\"tutun\", eli turkkilais-tattarilainen tupakki. Tämbakua, jota\nviljellään Laristanissa, Niris-järvestä etelään; pidetään koko\nitämailla hienoimpana tupakkana. Sitä viljellään myöskin Isfahanissa,\nKashanissa, Jesdissä, Kumissa ja Shahrudissa sekä viedään laivoilla\nTurkinmaalle, Venäjälle, Bagdadiin ja Indiaan. Polak laski 50-luvun\nlopussa, että Persiasta viedään tämbakua vuosittain muualle 3 miljoonan\nfrancin arvosta. Toukokuun alussa asetetaan siemenet maahan, ja\nsyksyllä lehdet kootaan, kuivataan ja puristetaan kimppuihin, jotka\nsitten kuljetetaan sisämaahan eli ulkomaille. Tämbakua poltetaan, kuten\nsanottu, vesipiipussa eli nargiléssa. Tämä sana on muodostettu sanasta\n\"nardjil\", kookos-pähkinä, syystä että vesipiipun pesä usein on tehty\nsellaisesta pähkinästä. Muuten on se sorvattu jostakin kovasta\npuulajista eli on se metallista. Tästä pyöreästä pesästä lähtee kaksi\nputkea, yksi sivulle päin ja yksi suoraan ylöspäin. Jälkimmäisen\nylipäässä on pieni metallikoppa, johon pannaan tupakki. Tupakan päälle\nasetetaan muutamia hehkuvia hiiliä. Pesä on puoleksi vedellä täytetty,\nja tupakki kostutetaan hyvin, että se palaisi hitaasti. Kun nyt\nensinmainitusta putkesta imetään, joka putki usein on tehty\nguttapergasta, menee tupakan savu pesän edustaa myöten alas pesään,\njossa siitä vesi puhdistaa suuren osan sen nikotiinipitoisuudesta,\njotta se sitten puhdistuneena jäähtyneenä putkea myöten matkaansa\njatkaisi. Kun veteen pian sekoittuu paljon nikotiinia, tarvitsee sitä\nhyvin usein muuttaa. Savua imetään keuhkoihin syvin siemauksin. Tämän\npolttotavan arvelee Polak olevan syynä siihen, että keuhkotauti on\nPersiassa niin harvinainen; sekä nuoret että vanhat, naiset ja miehet,\npolttavat nargiléta. Minusta näyttivät piintyneet tupakanpolttajat\nkalpeilta ja kuihtuneilta. Pitemmän aikaista polttamista seurasi usein\nkolea, kumiseva yskä. Tottumaton ihminen ei voi polttaa nargiléta. Kun\nensi kerran kokeilin vesipiipulla, tulin pyörräpäiseksi ja melkein\npäihtyneeksi. Kymmenen syvää siemausta ovat riittävät saattamaan\npolttajan suloiseen tajuttomuuden tilaan. Jos polttamista jatkuu\nliiallisuuteen asti, näyttäytyy toisia oireita. Polttaja tulee\nkalpeaksi, hänen suupieliinsä tulee vaahtoa, silmänsä pyörivät päässä\nja lopuksi vaipuu hän raskaaseen uneen. Nargilén eli kalianin poltto on\nhaareminaisten tavallisimpia toimia. Ramazanin aikana ei kukaan\noikea-uskoinen saa polttaa. Tulenpalvelijat sitä vastoin eivät polta\nmilloinkaan; heidän mielestään on se pyhän tulen, jumaluuden\nvertauskuvan, häpäisemistä. Ylhäisillä persialaisilla on aina erityinen\nkalianipalvelija, jonka tehtävänä on pitää vesipiippu järjestyksessä,\ntäyttää se, muuttaa vettä, pitää hiiliä saatavissa ja antaa se\nisännälleen, kun tämä huutaa \"kalian biar!\" Kun isäntä on ulkona\nratsastamassakin, seuraa kalianipalvelijansa häntä, ja kun hän haluaa\npolttaa, ojentaa tämä guttapergaputken isännälle, mutta pitää aina itse\npiipun. Tavallisesti on persialaisilla usein satulan etupuolella\nerityinen kalianikotelo, joka on pistoolikotelon kaltainen. On oikein\nomituista nähdä heidän polttavan ratsastaessaan. Nopeimmassakin\nnelistyksessä järjestävät he putket, täyttävät piipuu ja sytyttävät\nhiilet. Tämä tapahtuu erittäin näppärästi. Hiilet pannaan pieneen\nmetallilangasta tehtyyn koppaan, mihin ovat kiinnitetyt pitkät vitjat.\nPalava tulitikku pannaan hiilien keskelle, ja vitjoista heilutetaan\nkoppaa ympärinsä ilmassa, joten hiilet pian alkavat ilmanvedosta\nhehkua, jonka jälkeen ne pannaan tupakan päälle. Vesipiippua pidetään\nkiinni vasemmalla kädellä ja on se vasemmalla polvella; ohjaksia\nhoidetaan oikealla kädellä, ja ratsastusta pitkitetään keskeymättä.\n\nToista tupakkalajia, \"tutun\", viljellään pää-asiallisesti\nluoteisessa Persiassa ja erittäinkin Urumiajärven seuduilla.\nTurkkilais-tattarilaiset asukkaat pitävät sitä tämbakua parempana.\nTutun on väriltään keltaista, sitä ei polteta vesipiipussa, vaan,\nhienoksi jauhoksi pienennettynä, tavallisissa pitkävartisissa\npiipuissa, joiden nimi on tjibuk. Se ei ole likimainkaan niin\nnikotinpitoista kuin tämbaku, vaan on sillä hieno, kevyt ja miellyttävä\ntuoksu.\n\nOpiumia viljellään koko Persiassa, paitsi Kaspianmeren kosteilla\nrantaseuduilla. Isfahan on tärkein opiumiseutu, sen jälkeen Jesd ja\nKirman. Bushirissa olevan englantilaisen hallitusmiehen, översti\nRossin, lausunnon mukaan tuotti maasta viety opiumi vuonna 1880\nneljätoista miljoonaa kruunua. Persialaisen opiumin tärkeimpiä\nmyyntipaikkoja ovat Kiina ja Lontoo. Sitä paitsi nautitaan omassa\nmaassa suunnattomat määrät tätä vitkalleen tappavaa myrkkyä. Sitä\nnautitaan osaksi pieninä pillereinä, osaksi sekoitetaan sitä johonkin\njuomaan, ja viimeiseksi sitä poltetaan. Opiumipillerien syömistä ei\npidetä millään tavalla sopimattomana eli moitittavana, kuten on\nhashishen laita, vaan jokaisella, jolla siihen on varaa, on aina\nopiumilaatikko mukanaan ja ottaa hän siitä silloin tällöin yhden eli\nuseamman pillerin. Opiuminpolttamista sitä vastoin ei pidetä sopivana\nja harjoitetaan sitä sentähden salaisesti yön aikana. Opiumin\npolttaminen on paljon vahingollisempaa kuin sen syöminen. Paatuneet\nopiuminpolttajat näyttävät sangen surkeilta. Heidän kasvojensa väri on\ntuhkan harmaa ja heidän raukeat ja elottomat silmänsä ovat ulkona\nsilmäkuopistaan. Opiuminpolton vaikutukset ovat yleisesti tunnetut; se\nusein päättyy hulluuteen.\n\nMuutamat persialaiset ovat niin tottuneet määrätyllä ajalla nauttimaan\ntietyn annoksen opiumia, että he tulevat veltoiksi ja toimintaan\nmahdottomiksi, jos he jättävät sen tekemättä. Vieläpä muutamat antavat\nhevosilleenkin opiumia, saadakseen ne näyttämään komeilta ja virkeiltä.\nSeuraavasta kertomuksesta, jonka Sir John Malcolm kertoo tarinoissaan\nPersiasta (katso Polak, 2. 252), näkyy miten pitkälle persialaiset\nsaattavat mennä opiumin syömisessään: \"Minulla oli kerran hauskuus\ntavata vanha tuttavani Muhammed Hiza Khan Byat, joka oli tullut\nShiratsista. Nuorukaisen tavoin ratsasti hän reippaasti luokseni ja\nhuusi jo kaukaa minulle tervetuloa. Tuskin uskoin silmiäni, kun näin\nhänet edessäni nuorempana ja ketterämpänä kuin kymmenen vuotta\ntakaperin; sillä hän nautti jo silloin päivittäin niin paljon opiumia,\nettä se lääkärini mielestä oli riittävä tappamaan kolmekymmentä,\nopiumiin tottumatonta henkilöä. Vakuutettuna siitä, että tuo vanha\npäällikkö, jota suuresti kunnioitin, niin kohtuuttoman opiumin syömisen\nkautta ennen pitkää aiheuttaisi itselleen kuoleman, kehoitin lääkäriäni\nvakavasti varoittamaan häntä siitä. Ensi tervehdyksen jälkeen kysyi hän\nminulta heti, oliko minulla lääkäri mukanani. Vastatessani, että tämä\nnykyään oleskeli Hindostanissa, muistutti hän hymyillen: 'On mieleni\npaha; olisin halusta hänelle näyttänyt, että, vaikka kristityt lääkärit\nparannuskeinoillaan sokeiden ja rampojen kanssa tekevät ihmeitä, he\neivät kuitenkaan ole oikeita profetoja; hän ennusti minulle kymmenen\nvuotta sitten, että kuolisin, ellen jättäisi opiumia. No niin, sitten\nkun hän ennusti minun pian tapahtuvasta kuolemastani, en ole ainoastaan\nlisännyt jokapäiväistä annostani, vaan tehnyt sen neljä kertaa niin\nsuureksi; olen sillä välin tullut kahdeksankymmenen vuotiaaksi ja\ntunnen itseni niin terveeksi ja voimakkaaksi, kuin tässä ijässä on\nmahdollista. Näin sanottuaan otti hän rasian ja pani kouran täyden\nopiumipillereitä suuhunsa, samalla pilkallisesti huudahtaen: 'Ah jospa\nystäväni lääkäri olisi täällä!'\"\n\nHuonomman laatuista pumpulia viljellään Isfahanin, Jesdin, Shiratsin\nseuduilla ja pohjoisessa Persiassa. Kun pumpuli omassa maassa\nvalmistetaan käsin, tulevat kotimaiset pumpulikankaat kalliimmiksi kuin\nne, joita maahan tuodaan Englannista, joilla viimemainituilla sentähden\non puotiloissa suurempi menekki. Tärkeämpi on usein mainitun\nväri-aineen hennahan ulosvienti, jota hennahia valmistetaan Lawsonia\ninermis'in murskatuista lehdistä. Tätä räikeän punakellertävää ainetta,\njolla persialaiset värjäävät kyntensä, partansa, käsiensä sisäpuolen ja\nusein valkoiset hevosensa ja muulinsa, viedään kaakkoisesta Persiasta\nympärillä oleviin maihin. Muista viljelyskasveista, jotka suuremmassa\ntai vähemmässä määrässä levinneinä esiintyvät Persiassa, mainittakoon\npellava, hamppu, saframi, indigo ja sokeriruoko. Ruusuja viljellään\nGilanissa ja Shiratsissa ruusu-öljyn ja ruusuveden vuoksi, joita\nviedään Indiaan valmistamista varten.\n\nPuulajeista, joiden maasta vienti kannattaa, ovat tärkeimmät puksipuu\nja saksanpähkinäpuu. Puksipuita kasvaa niin runsaasti Elbursin\npohjoisilla rinteillä, että ne siellä muodostavat kokonaisia metsiä.\nAsukkaat kuitenkin hoitavat tätä kallis-arvoista metsää huonosti, puita\nkaadetaan valikoimatta, ja peljättävä on, että puksipuu ennen pitkää\naivan kokonaan häviää. Saksanpähkinäpuitakin viljellään Elbursin\npohjoisilla rinteillä ja viedään niitä Asterabadista Astrakaniin.\n\nMetsäviikunapuita viljellään Gilanissa, Masenderanissa, pohjoisessa\nKhorasanissa, Kashanissa, Kirmanissa ja Jesdissä silkin hoitoa varten.\nPersialaista silkkiä pidetään laadultaan erinomaisena ja viedään sitä\nKaspianmeren rannikolta Venäjälle, Turkinmaahan, Ranskaan ja\nEnglantiin. Benjaminin mukaan nousee persialaisen silkinvalmistamisen\nvuotuinen arvo noin 600,000 p. st. Gilanissa ja Masenderanissa kootaan\nsilkki toukokuun lopussa ja viedään syksyllä markkinoille Reshtiin ja\nBarferushiin. Jo keski-aikana oli silkinviljelys Iranissa korkealla\nkannalla, ja Marco Polo lausuu puhuessaan Kaspian merestä: \"Genualaiset\nkauppiaat alkoivat vähän aikaa sitten purjehtia siellä; täältä saadaan\nsilkkiä, jota sanotaan gheléksi (Gilan)\".[51] Kauvan aikaa sai\npersialainen silkkimato olla vapaana hävittävästä sairaudesta, jota\nkutsutaan muskardiniksi, mutta v. 1865 ilmaantui se maahan ensi kerran\nja on sitä sittemmin ollut mahdoton hävittää. Ulosvienti on sentähden\nvuodesta vuoteen ollut vähentymään päin.\n\nEläinkunnan tuotteista mainittakoon lampaan, vuohen ja kameelin villa,\njota viedään naapurimaihin, sekä karhun, ketun, näädän ja muiden\nvillieläinten nahkat. Joskin kalastus Kaspianmeressä on tärkeä\ntulolähde maalle, niin on kalastamis-oikeus mitättömästä maksusta\nvuokrattu venäläisille. Näissä toimii kokonainen joukkue persialaisia\nja tattarilaisia Asterabadin lahden luota alkaen aina Astaran luo ja\nvoittavat siitä melkoisesti, joka voitto jäisi Persiaan, jos asukkaat\nolisivat tarpeeksi tarmokkaita itse harjoittamaan mistään riippumatonta\nkalastusta. Tärkeimmät kalalajit ovat sampi, lohi ja rautu.\n\nHedelmienpyyntiä harjoittavat Persianlahdessa paraiten indialaiset\nkauppamiehet. Sen vuotuinen arvo arvostellaan yhdeksitoista miljoonaksi\nkruunuksi, ja tärkein myyntipaikka on India (Stolze & Andreas).\nHelmienpyynti, joka ennen tuotti paljon enemmän, on myöhempinä aikoina\nvähentynyt, luultavasti sentähden että kareja kohtuuttomasti riistetään\nvuodet läpeensä, sen sijaan kuin pidettäisiin sitä varten jokin\nmäärätty aikakausi.\n\nKääntykäämme nyt kivikuntaan. Persian vuorissa on runsaasti arvokkaita\nkivennäisiä, jotka useissa paikoin, esim. Elbursilla, ovat niin\nhelposti saatavissa, että niitä erityisettä vaivatta saattaisi käyttää\nhyväksensä. Tärkeimmät ovat seuraavat: turkaasit, tulikivi,\nkeittosuola, kiviöljy, rauta, kupari, lyijy, antimo, hiili, marmori,\nalabasteri, salpietari. Turkaasikaivokset Nishäpurin läheisyydessä\nKhorasanissa ovat erittäin runsas-aineisia ja tuottavat melkoisesti.\nTäällä tavattavat jalokivet ovat tummia taivaansinisiä ja pidetään ne\nsuuressa arvossa sekä omassa maassa että muualla. Kannattaisi ryhtyä\ngeologiseen tutkimusmatkaan Elbursilla ja Khorasanin vuorilla. Näistä\ngeologien harvoin käymistä seuduista saattaisi epäilemättä koota monta\nharvinaista ja kallis-arvoista mallikappaletta.\n\nNäin lyhyesti katsastettuamme maan tärkeimpiä luonnontuotteita,\ntahdomme lopuksi mainita käsityön paraimmat tuotteet. Persia on jo\nvanhastaan kuuluisa mattoteollisuudestaan, ja tähän on hyvin syytäkin,\nsillä harvoissa maissa on tällä teollisuudella niin etevä asema.\nSuurinta matonvalmistusta harjoitetaan Ferahanissa (Kumista\nlounaiseen), Kirmanshahissa, Kurdistanissa, Shiratsissa, Khorasanissa\nja Kirmanissa. Mattoja kudotaan käsin eräänlaisissa alkuperäisissä\nkangastuoleissa, jotka ovat suurien, pystysuorassa olevien puukehyksien\nkaltaiset. Koko perhe saattaa samalla kertaa työskennellä sellaisen\nmaton valmistamisessa. Pari henkeä istuu yhdellä ja pari henkeä\ntoisella puolen raamia ja pujottelevat kukin keskenään pitkiä, langalla\nvarustettuja puuneuloja kohtisuoraan pingoitetun varpin läpi. Kuosi,\njoka suorastaan työn aikana pannaan kokoon, minkätähden ei koskaan ole\nkahta aivan yhtäläistä mattoa, on tavallisesti sangen luonteen-omainen\nja värikäs; värit ovat hyvin pysyviä ja matot melkein kulumattomia. Ne\nmaksavat keskimäärin 25 à 30 kruunua (35 à 41 mk) kuutiometri. Suuruus\ntietysti vaihtelee. Löytyy vain parin metrin pituisia mattoja, ja\nlöytyy 15 à 25 metrin pituisiakin. Viimeksi mainitun laatuinen matto on\nerittäin kallis-arvoinen ja joutuu se harvoin raskautensa takia maan\nrajojen ulkopuolelle. Sellaista kuljettamaan tarvitaan viisitoista eli\nkaksikymmentä muulia. Pidetään sivistyksen merkkinä sitä, että saattaa\nmatosta nähdä, missä se on tehty ja minkä arvoinen se on. Tarvitaan\nkuitenkin pitkä-aikaista harjoitusta, että voi saavuttaa tämän taidon,\nsillä eri teosten erilaisuus ei ole niin suuri, ja tottumaton pettyy\nhelposti. Myöskin suurien huivien ja huopapeitteiden valmistus on\nPersiassa suuressa mitassa. Parhaimmat suuret huivit valmistetaan\nKirmanissa ja Meshedissä. Muutamat ovat niin erinomaisen hienoja, että\nniiden valmistamiseen vaaditaan yhden vuoden aikana koko perheen\nvoimat. Ne tehdään vuohen vatsavilloista, ovat harvoin kolmea metriä\npitemmät ja maksavat aina viiteensataan kruunuun (700 mk.). Reshtin\npuotiloissa on tilaisuus ihmetellä mitä komeimpia ja luonnikkaimpia\nkorko-ompeluksia ja silkkihuiveja. Näitä valmistetaan sitä paitsi\nIsfahanissa ja Kashanissa ja lähetetään Venäjälle.\n\nJos perinpohjin tekisimme selkoa kaikista persialaisen teollisuuden\ntuotteista, niin joutuisimme pois tämän teoksen tarkoituksesta, sillä\nne tuotteet eivät ole harvat. Sallittakoon sentähden minun tässä\nlopuksi vain mainita, että fajanssiteollisuus, metallityöt, aseiden\nteko ja pikku-esineiden valmistaminen papier-machésta ovat persialaisen\nteollisuuden tärkeitä haaroja. Joka kaupungissa eli kylässä, minkä ohi\nmatkustaja kulkee, jokaisessa puodissa, johon hän poikkee ja jokaisessa\nkupoolissa, jonka sivu hän menee, huomaa hän, kuinka pitkälle keraminen\ntaide on maassa kehittynyt ja kuinka taitavia persialaiset ovat\nvalmistamaan kiillotettua tiiltä. Moskeiden kupoolit häikäisevät silmää\npuhtailla, hohtavilla väreillään, kaupunginporteissa, puotiloiden\nholveissa ja kylpyhuoneissa tavataan mitä komeimpia kuvia, joihin aihe\non saatu sankarisaduista eli viimeisten persialaiskuninkaiden\nhistoriasta, kaikki kiilloitettuun tiiliin kuvattuina. Isfahanissa\nvalmistetaan mitä parhaimman laatuisia pronssisia maljoja,\nkynttiläjalkoja, haarakynttiläjalkoja, rasioita ja koristuksia. Näiden\npronssitavaroiden pinta koristetaan luonnikkailla ja taidokkailla\nkaavoilla. Papier-machésta valmistetaan kaikkia mahdollisia kaluja,\nkuten maljoja, kuppeja, rasioita, kynäkoteloita, laatikoita,\nkirjankansia ja sen sellaisia. Mosaikkiteosten valmistamisessa ovat\npersialaiset mestareita. Kuvat, joita muodostetaan tavattoman pienistä,\nerivärisistä olki- eli puupalasista puusta eli papier-machésta tehdylle\nalustalle, kuvaavat useimmiten metsästyskohtauksia, puutarhoja ja\nhaaremi-oloja. Nahkatöissäkin ovat Iranin asukkaat hyvin taitavia.\nNahkurit väittävät, että hienoin nahka, jotta se tulisi oikein hyväksi,\ntäytyy viedä korkeille vuorille ja asettaa se siellä määrätyksi ajaksi\nauringon säteille alttiiksi. Persialaiset tohvelit, jotka ovat\nsellaisesta nahasta tehdyt, ovat erittäin somia ja luonnikkaita. Vielä\nsaattaisi mainita monellaisia esimerkkiä persialaisen teollisuuden ja\nkäsityön tyhjentymättömistä aarteista, mutta sen kautta siirtyisimme\npois liian kauvaksi aineestamme; olkoon siinä tarpeeksi sanottu, että\nkokoilija saisi persialaisista puotiloista runsaimman saaliin mitä\nerimallisimpia talouskaluja, aseita, koristuksia, pukuja, mattoja,\nkalianeja: sanalla sanoen, hän saattaisi koota luonteen-ominaisen\nkokoelman esineitä, jotka katsojalle selvästi ja tarkasti osoittaisivat\nsen kannan, millä iranilainen teollisuus nyt on. Olkoonpa niin, että\ntämä kanta oli pari sataa vuotta takaperin paljon korkeampi, kuin nyt,\nettä teollisuus on taantunut ja tuotteet huonontuneet, mutta ei\nkuitenkaan voida kieltää, että persialaiset käsi- ja taideteollisuuden\nalalla ovat erittäin korkealla kannalla. Vanhan, hyvän ajan taidekalut\novat nykyään hyvin harvinaisia, syystä että englantilaiset,\nranskalaiset ja amerikalaiset kokoilijat niitä suuresti kyselevät;\nvanhemman mallisesta pronssimaljasta saa siten nyt maksaa aina kahteen\nja kolmeen sataan franciin. Göteborgin museossa on erittäin kaunis ja\nkallisarvoinen kokoelma t:ri Hybennetin lahjoittamia taidekaluja\nPersiasta.\n\nPersiaan tuodaan muiden muassa pumpulikankaita, puolivillaa,\nsiirtomaantavaroita, erittäinki teetä ja sokeria, ampuma-aseita,\nerilaisia talouskaluja, rautaa, kuparia, messinkiä,\nsteariinikynttilöitä ja tulitikkuja, maanviljelyskaluja y.m.\n\nJo edellisessä olen huomauttanut, että Persia voidaan kauppaa\nkoskevassa suhteessa jakaa kahteen suureen alueeseen, nimittäin\npohjoiseen ja eteläiseen. Näiden välisen rajan muodostaa lännestä itään\nkulkeva viiva, vedettynä jokseenkin läpi Isfahanin. Pohjoisessa\nalueessa on venäläinen kauppa hallitsevana, eteläisessä englantilainen.\nJo ennen olivat venäläiset Astrakanista Bakusta vallinneet kauppaa\nKaspianmeren persialaisissa satamissa, mutta sittenkun rautatie\nBatumista—Bakuun valmistui, lisääntyi tämä valta vielä enemmän.\nMuut europalaiset valtiot olivat ennen käyttäneet kauppatietä\nTrapezunt—Tabris—Teheran, mutta kaukasialaisen rautatien rakennettua,\nkiirehtivät nämätkin siitä hyötymään, ja venäläiset näyttivät alussa\nhyvin vapaamielisiltä. Kun he kuitenkin huomasivat, että heidän oma\nkauppansa tästä kärsi, säätivät he melkoisia tullia ei-venäläisistä\ntavaroista Batumissa, mistä seurasi, että pidettiin parempana kääntyä\ntakaisin entiselle tielle poikki Trapezuntin. Venäläiset jäivät\nniinmuodoin yksin herroiksi Kaspianmerelle ja hyötyvät nyt suuresti\nkaupasta pohjoisessa Persiassa.\n\nYlläolevassa tavaraluettelossa, joita tuodaan Persiaan, mainitaan muun\nmuassa rauta, tulitikut ja maanviljelyskalut. Silloinhan tullaan\nkysyneeksi: emmekö me, jotka mainituilla tavaroilla teemme muissa\nmaissa niin melkoista kauppaa, myöskin saattaisi ruveta kauppayhteyteen\nPersian kanssa? Vanhaakin tietä Trapezuntin yli käyttämällä,\nsaattaisimme epäilemättä ryhtyä kilpailemaan venäläisten kanssa. Toinen\nkeino olisi silloin tällöin lähettää laiva Bushiriin ja Bendar Abbasiin\nPersianlahden rannalla. Saattaisihan joka tapauksessa olla syytä\nulkomaalaisten esimerkkiä seuraten koettaa sitä tietä, ja sen johdosta\npäättää tulevaisuuden varalle.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.\n\nMatka Kaspianmeren rannalle.\n\n\nOlen tosin kauvan väsyttänyt lukijaa kertomalla alituisesti\nsamanlaisesta matkustustavasta auringonnousunmaassa, mutta kun meillä\nvain on jälellä hiukan yli kaksikymmentä ruotsinpeninkulmaa niin\nsuuresti ikävöimälleni Kaspianmerelle, ja kun matka sinne käy läpi\nerään maan hauskimmista laaksoista, niin toivon saavani anteeksi,\njoskin vielä kerran pyydän lukijaa seuraamaan minua ratsastusretkelle\nkautta aavikkojen ja vuoriseutujen.\n\nPerjantaina heinäkuun 9 päivänä löi lähdön ja eron hetki. Kello 1\nolimme molemmat t:ri Hybennet ja minä matkaan valmiina, hän\nseuratakseen kuningasten kuningasta kolmikuukautisella huvimatkalla\nElbursilla, minä palatakseni Europaan. Jätin sentähden hyvästi tuon\nrakastettavan lääkärin ja hänen vaimonsa, kiittäen heitä minulle\nosoittamastaan erinomaisesta vieraanvaraisuudesta, ja liikutettuina\nerosimme, kun postimies tuli hevosineen, ja minä nousin satulaan vielä\nviimeisen kerran ratsastaakseni läpi tuon raittiista sireeneistä ja\ntuoksuvista ruusuista täynnä olevan, pienen, soman puutarhan. Kuljimme\ntohtori Tholozansin asunnon ohi, ratsastimme meidanin yli ja pohjoisen\nkaupunginportin läpi, käännymme sitten itäänpäin, kuljimme sitten aivan\nläheltä Daoshan Tepen linnan ohi, jossa shaahin leijonat ja tiikerit\novat, ja ennen pitkää oli tuo suuri kaupunki takanamme, kietoutuneena\nauringonsavun läpäisemättömään huntuun. Vielä näkyi muutamia kupooleja\nja pohjoisen portin koristeltu torni, mutta pian häipyivät nämätkin\nnäköpiiristä, ja Teheran ihanuuksineen ja rikkauksineen, saastoineen,\nköyhyyksineen ja kurjuuksineen oli mielessäni vain muistojen maailmana.\n\nMies, joka minua seurasi, oli kotoisin Barferushista:[52] ja aikoi hän\nnyt palata tähän kaupunkiin; sattuma oli saattanut hänet\nseuralaisekseni. Koko matkalla Teheranin ja Meshed-i-Särin välillä\nkäytin samaa hevosta, aivan kuten Reshtin ja Kasvinin välillä.\n\nPari tuntia kestää ratsastus vielä Teheranin tasangon poikki, joka on\nhyvin hiekkainen ja sorainen. Tie on huonosti hoidettu, täynnä kiviä ja\nmätäneviä raatoja. Vastaan tulee yksi ja toinen kauppakaravaani. Ilma\non helteinen ja autero antaa vuorille punakellertävän, polttavan\nvärivivahduksen. Demavendistä ei näy jälkeäkään. Kello 4 sivuutimme\nSurshäsarin, joka on pieni linna karavaanikartanoineen. Täällä alkaa\npenger kohota, niin vähitellen tullaan vuorelle ja tie tulee yhä\nkivisemmäksi ja mutkikkaammaksi. Pian saavumme kivisillalle, joka\nviiden holvikaaren kannattamana johtaa kirkkaan puron yli, minkä\ntoisella puolella pienempi ylänkömaa levenee vuorien väliin. Näissä\nesiintyy toisin paikoin mitä rikkain värikomeus. Muutamat ovat\ntulipunaisia, toisien läpi kulkee kohtisuoria käytäviä, jotka väriltään\novat vaalean vihreitä. Pian pilkistää vuorien välistä Demavendin\nkartio. Kello 7 saavuimme Rudshaneh Tjandjerudiin, hauskaan ja\nsuhteellisesti siistiin tjaparshanehiin.\n\nSeuraavana päivänä jatkoimme matkaa tietä myöten, joka kulkee erästä\nsyvää ja kapeaa laaksonuomaa pitkin. Vuoren alemmat osat ovat täällä\npeitetyt multakerroksella, joka antaa ravintoa niukalle\nkasvullisuudelle, minkä muodostavat yksinäiset ruohomättäät ja kalseat,\npiikkiset kasvit. Silloin tällöin tulee vastaan ratsumiehiä ja\njalankävijöitä, sekä sangen usein muulikaravaaneja, jotka pääkaupunkiin\nkuljettavat pelto-aineita Masenderanin metsistä. Hiukan matkaa\nTjadjerudista kuljimme kylien Kähmär ja Hasseläck ohi, ja kello puoli\nkymmenen saavuimme karavaanikartanoon Bomähän, jota öljypuulehto\nympäröi. Kylien Rudehän ja Ah toisella puolella lähestytään yhä\nlähemmäksi Demavendin rinteitä, ja kulku on toisinaan niin vaikeata,\nettä täytyy käydä jalkaisin. Tie kiemurtelee sinne tänne ylös pitkin\nvuoren sivuja ja on hyvin kivinen ja nuljakas. Muutamassa kohden makasi\npoikki puolin tietä kuoleva aasi ja katseli meitä elottomin katsein,\nepäilemättä toivoen pian pääsevänsä parempaan maailmaan, missä ei ole\njyrkkiä mäkiä, raskaita taakkoja, piiskoja ja julmia ajajia.\n\nTie, joka siellä täällä on muurien varassa ja joka on varustettu\nkivisillä välilaipioilla, johtaa pian huimaaviin korkeuksiin, mistä on\nmitä ihanin näkö-ala seutuun. Se on kivettynyt jättiläismeri\njättiläsmoisine laineineen; suuret pelto-alat tuolla alaalla laaksojen\npohjukoissa kutistuvat pieniksi vihertäviksi pilkuiksi. Vuorella on\nkasvullisuus yhä edelleen heikkoa; ainoastaan jokien laaksoissa saattaa\nnähdä rehevämpää kasvullisuutta. Täälläkin kohtasin kaksi pienempää\nkaravaania, jotka kuljettivat ruumiita niiden viimeiseen lepokaupunkiin\nKumiin eli Kerbelaan.\n\nKello 4 tulimme muutamaan laakson rotkoon, joka oli niin kapea että sen\npohjalla virtaava pieni puro tuskin jätti tielle tilaa. Puro, jonka\nliituvalkoiselta nauhalta näyttävä alkujuoksu syöksyi pilvien peitossa\nolevalta vuorenhuipulta, virtaa pohjoista kohden. Olemme niinmuodoin\nkulkeneet Kaspianmeren ja aavikkojen välisen vedenjakajan ohi.\nLaaksossa oli vielä lumikinoksia, ja jota korkeammalle noustiin, sitä\nkylmempää tuli. Samalla puhalsi kylmä tuuli, joka, yltyen\nkaksinkertaiseksi voimaltaan tuossa kapeassa kulkuväylässä, oli aivan\nvastainen meille. Tämä ilmaus, jonka myöskin saattaa havaita Sefid\nRudin laaksokäytävässä, riippuu siitä, että mereltä puhaltava\npohjatuuli nousee pitkin Elbursin pohjoisia rinteitä, jonka kukkuloille\nse jättää runsaan kosteuspitoisuutensa, joka sitten kokoontuen pieniksi\npuroiksi ja jokiloiksi palaa takaisin mereen. Taasen nousimme\nvapaammille seuduille, ja kylmyys tuli nyt niin tuntuvaksi, että\nhalusta pani päällensä sen vähän, mitä oli mukana. Näky oli vieläkin\nsuuremmoisempi, vieläpä vaikuttava. Alaalla syvyyksissä liitelivät\nvalkoiset pilvet tuulen kiidättäminä huimaavaa vauhtia ja mukautuen\nlaakson mutkiin. Hämärässä olivat ne yöllisten kummitusten ja peikkojen\nkaltaisia, jotka toisinaan vainosivat raivokkaammassa paossa. Usein\nratsastimme aivan jäätävän kylmien pilvien läpi. Mahtavat kotkat\nleijailivat liikkumattomin siivin kaukana jalkojemme alapuolella.\n\nKello 6 saavuimme selittämättömän kehnolle Pullörin pysäyspaikalle,\njohon jo kaksi arabialaista oli ennen meitä asettunut asumaan. He\nmatkustelivat kauppa-asioissa, olivat asuneet 20 vuotta Jerusalemissa,\nmihin he nyt palasivat Bagdadin kautta — pieni, soma matka!\n\nTämä mähmashane, eli majatalo, oli, kuten sanon, erittäin\npuutteellinen, seinät olivat osaksi lohkeilleet, portissa ei ollut\nmitään ovi-puoliskoita eikä ikkunoissa mitään luukkuja, niin että tuuli\npuhalsi huoneisiin ja jääti luita ja ytimiä. Keskellä yötä tuli viisi\nratsastajaa, jotka myöskin halusivat asuntoa. He sitoivat hevosensa\nkiinni ulkopuolelle, astuivat itse jo täynnä olevaan huoneeseen, missä\nhe kiipesivät ylitsemme ja sotkivat meitä raukkoja, jotka makasimme\nnukkumassa laattialla. Nyt tuli tupaan elämää, eikä ollut enää\npuhettakaan mistään unesta sinä yönä, sillä sotilaat sytyttivät\nkeskelle laattiaa suuren tulen, jonka ympärille he asettautuivat,\njoivat teetä ja polttivat kaliania aina melkein aamunkoittoon asti,\njolloin jälleen lähtivät matkalle.\n\nKello 7 ratsastimme mekin. Ilma oli kylmä ja kostea; tuulemista yhä\nkesti. Kosteuden takia, joka kostutti maan läpikotaisin, menestyi\ntäällä ylhäällä sangen rehevä kasvullisuus. Syvällä alaalla vieläkin\npilvien peittämässä laaksossa virtasi pieni joki, jonka kohina selvästi\nkuului ylös luoksemme, vaikka se itse oli näkymättömissä. Pian\nsaavuimme sen juoksun varrelle, joka toisinaan leveni koko\nlaaksonpohjan leveydelle, toisinaan supistettiin kalliomöhkäleiden\nväliin, toisinaan taas katosi syvään halkeamaan. Monen monituisissa\npaikoissa kuljimme sen yli pieniksi hävinneitä siltoja myöten.\n\nSamoin kuin läntisellä Elbursillakin saattoi täälläkin havaita\nkallioita, jotka väriltään olivat tulipunaisia, merkkinä raudan eli\nkuparin olopaikasta. Nyt oli Demavendin kartio aivan vasemmalla\npuolellamme, sillä me ratsastimme vuoren itäisillä rinteillä, mutta\ntähän aikaan päivästä oli vuorenhuippu vielä läpinäkymättömien pilvien\nympäröimänä. Kello 9 kuljimme Askin kylän ohi, joka oli tien oikealla\npuolen syvällä jalkojemme alapuolella, missä eräs pitkämäinen ja\npoikittainen laakso risteytyivät keskenään. Lintuperspektiivissä\nkatsottuna näytti se sangen somalta, ollessaan siellä öljypuu- ja\nsypressimetsässä vuorien väliin likistettynä. Tuo pieni puro juoksi\nkylän läpi ja kostutti sen peltotilkkuja. Hiukan matkaa Askista,\nlähellä toisiansa, ovat kylät Rähnä, Nävär, Ahnä ja Mong, kaikki\nrunsaiden istutuksien, hedelmäpuiden, saksanpähkinäpuiden ja poppelien\nympäröiminä.\n\nNoin sadan jalan korkeudella maasta näkyi muutamassa kallioseinässä\nhakattuina pyöreitä ja neliskulmaisia koloja. Seuraajani kertoi, että\nnämät olivat hautoja, ja että täytyi antaa laskea itsensä köydellä alas\nkallion huipulta, jotta voisi päästä niihin. Useissa muissa paikoissa\nhuomasimme samallaisia hautoja.\n\nTie kulkee edelleen Demavendin rinteitä pitkin, ja oikealla puolen on\npohjaton syvyys. Toisin paikoin on ratsastus aivan hengen vaarallista.\nMilloin kukistuu tie itse jyrkänteellä kapeaksi jalkakäytäväksi,\nmilloin on se kokonaan peittynyt sorakasaan, milloin roikkuu melkoisen\nsuuri vuorenmöhkäle ratsastajan pään yläpuolella, uhaten musertaa\nhänet. Muutamien tuntien kuluttua tulimme taas ahtaaseen vuorensolaan,\njonka vasemmanpuolisessa kallioseinässä näkyi vereksellä päivämäärällä\nvarustettu korkokuva. Se kuvasi näet shaahi Nasr-ed-Diniä ratsain,\netupuolelta katsoen; hänen oikealla ja vasemmalla puolella seisoi kuusi\nministeriä. Kuviot ovat kolme jalkaa korkeat ja taulua ympäröi\nkirjoituksella varustettu kehys. Jokaisen kuvan yläpuolella on nimi ja\narvo. Nars-ed-Dinkin on siten, samoinkuin edeltäjänsäkin, Cyrus, Darius\nja Xerxes, hämärässä muinaisuudessa, tahtonut tällä tavalla ikuistaa\nnimensä ja kuvansa.\n\nKun on päästy pois tuosta kapeasta rotkosta, kuljetaan Shangullahin,\nBaijonin ja Kahrun kylien ohi. Kello 6 saavuimme Pandjabin\npysäyspaikalle, joka oli kuitenkin kehnompi kuin edellisen yön\nmajapaikka. Pysäystalon muodosti neljä kuutiometriä suuri olkikatto,\njoka nojasi neljään tolppaan. Paljas maa oli laattiana, ja tässä\npulskeassa vierashuoneessa vietettiin tuo jokseenkin kylmä yö.\n\nEnnenkuin poistumme liian kauvaksi Demavendistä, tahdon mainita\nmuutamia sanoja tästä huvittavasta vuoresta, joka on korkein Persiassa.\n\nDemavend on 5,630 metriä korkea, 2,000 metriä korkeampi kuin sitä\nympäröivät Elbursvuorijakson osat, se kohoaa 100,000 kuutiokilometrin\nsuuruisen näkö-alan yli, se näkyy Kaspianmerelle 30 ruotsinpeninkulmaa\nmatkalla rannasta, sekä näkee sen myöskin kirkkaalla ilmalla Kuhrudin\nvuorelta. Se on tulivuori ja on siis muodostunut eruptiivista\nvuorilajeista ja tuhkasta, ympäröivien vuorien ollessa sedimentäristä\nja kalkintapaisista muodostuksista. Nykyisen kartion ympärillä on\npuoliympyrän muotoinen somma. Ei ole luultavaa, että Demavendillä on\nollut historiassa mainittuna aikana mitään tulenpurkausta, mutta vielä\nvoi nähdä höyrypilviä, jotka sieltä täältä aukonseinämän halkeamista\nulos tunkeutuvat. T:ri Radde, jonka Bakussa tapasin väitti tulivuoren\nvielä olevan kuuman ja tämän olevan syynä, että siinä ikuinen lumenraja\non merenpinnasta korkeammalla, kuin muuten olisi laita.\n\nDemavend, eli Divbend, merkitsee Divsin eli paholaisen asuinpaikkaa.\nVuori on, persialaisen kansantarun mukaan, entisien sankarin urotöiden\nsuurellisin näyttämö. Täällä elivät kuningas Djemshid ja palevani\nRustam ja täällä kytki kuningas Feridun tuon ilkeän Zohakin vuoren\nsisään kiinni, missä hän vielä istuu ja ravistelee irti päästäksensä ja\nsiitä syntyy maanjäristyksiä. Vuoren salaisiin saleihin on koottuina\nsuunnattomia rikkauksia, mutta niiden luokse ei voi päästä, sillä niitä\nvartioivat kaksipäiset, myrkylliset käärmeet. Sitä paitsi on tie sinne\nylös sanomattoman pitkä — persialaiset sanovat olevan kolme à neljä\npeninkulmaa — ja näin ollen ei ole ihmeellistä, että he jättävät\nsikseen kaikki vuorelle nousut.\n\nOtan tässä vapauden sovittaa tähän väliin erään persialaisen\nsankaritarun, jonka näyttämönä osaksi on juuri monen ylistämä Demavend.\nSatu, joka vielä kaikuu kansan suusta, on saatu Abulkasim Firdusin[53]\nShahnamehistä, eli kuningastenkirjasta, jonka ranskaksi on kääntänyt\nprof. Mohl. Hänen käännöksestään lyhennys on seuraava kertomus.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.\n\nSatu Zohakista ja Feridunista — persialainen sankarirunoelma.\n\n\nOli kerran mahtava kuningas, jonka nimi oli Mardas. Hän oli\noikeamielinen, jaloluontoinen ja jumalaa pelkääväinen. Köyhille\nlahjoitti hän raavaita ja ruokaa. Hänen poikansa, Zohak, oli rohkea ja\nkunnianhimoinen, ja kutsuttiin häntä Peiveraspiksi, joka nimi pelevien\nkielellä merkitsee \"kymmenentuhatta\", sillä Zohakilla oli\nkymmenentuhatta arabialaista hevosta varustuksineen ja kultaiset\nsatulavaipat. Öin päivin ratsasti hän hevosillaan tullakseen\nvoimakkaaksi ja taitavaksi ratsastajaksi.\n\nEräänä päivänä tuli Ahriman paha henki, hurskaan miehen valepuvussa,\nZohakin linnaan, astui ruhtinaan luo, ja sanoi: \"jos vannot\nnoudattavasi minun neuvojani, niin opetan sinulle, mitä ei kukaan muu\ntiedä, opetan sinulle totuuden ja tien valtaan ja kunniaan.\" Zohak\nvannoi tottelevansa, ja Ahriman pakoitti hänet kaivamaan haudan, joka\npeitettiin ruohoilla ja oksilla, puutarhassa, missä kuningas Mardas\njoka aamu ennen auringon nousua rukoili yksinäisyydessä. Kun kuningas\nseuraavana aamuna tavallisuuden mukaan meni sinne, astui hän hautaan ja\nkuoli. Mutta Ahriman mietti uusia kavalia juonia Zohakia vastaan. Hän\npukeutui kokiksi ja esitti itsensä ruhtinaalle taitavimpana tässä\nammatissa koko maan päällä. Zohak otti iloisena hänet palvelukseensa,\nja hänen mieltymyksensä lisääntyi, kun Ahriman eräällä ruokalajilla,\njoka oli munanruskuvaisista valmistettu, tuotti hänelle lujan terveyden\nja voimia. Toinen ruokalaji, valmistettu hopeafasaaneista ja\npeltokanoista, ihastutti häntä niin, että hän sanoi Ahrimanille: \"pyydä\nminulta, mitä tahdot, ja olet saava sen.\" Ahriman vastasi: \"en halua\npyytää sinulta muuta, kuin saada suudella olkapäätäsi.\" Kun hän sai sen\nluvan, suuteli hän Zohakin molempia olkapäitä ja katosi maan\npäältä. Mutta, oi ihmettä, ruhtinaan olkapäistä kasvoi silloin\nsilmänräpäyksessä kaksi mustaa käärmettä, jotka kiertäytyivät hänen\npäänsä ympäri ja kiemurtelivat kaikille suunnille. Zohak kauhistui,\notti väkipuukkonsa ja katkoi ne, mutta heti kasvoi niiden sijaan kaksi\nmuuta, vielä suurempaa käärmettä. Ruhtinas kutsui silloin oppineet\nkaikista valtakuntansa osista ja kysyi heiltä parannusta ja lääkkeitä\nlumousta vastaan. He yrittivät kukin vuoronsa perään kaikenlaisilla\nmanauksilla ja salaperäisillä sanoilla, mutta ei mikään auttanut.\nVihdoinkin saapui ruhtinaan linnaan kuuluisa lääkäri, joka sanoi\ntietävänsä keinon kääärmeiden poistamiseen. Hän sanoi: \"älä katkaise\nniitä, niin kauvan kun näet niissä hitusenkin eloa. Kesytä ne, ja jos\njoka päivä ruokit niitä ihmis-aivoilla, niin ne vihdoinkin kuolevat\".\nSe oli Ahriman, joka uudessa valepuvussa antoi tämän ilkeän neuvon,\nperin pohjin hävittääksensä ihmiset maan päältä.\n\nSillä aikaa varustautui Zohak suurelle sotaretkelle. Hän tunkeutui\nkuningas Djemshidin maahan, valloitti hänen valtakuntansa ja otti\nvangiksi kuninkaan, joka sahattiin palasiksi useaan osaan. Djemshidin\nmolemmat tyttäret, \"kauniit kuin täysikuu\", teki hän orjattarikseen.\nHeidän nimensä oli Shehrinaz ja Arnewas, ja Zohak opetti heille\nkaikellaisia konsteja, sekä kasvatti heidät velhoiksi ja\nmurhapolttajiksi.\n\nKaiken aikaa tarvitsi Zohakin molempien käärmeiden päivittäin kunkin\nsaada ihmis-aivonsa. Mutta Zohakin valtakunnassa oli kaksi porsilaista,\njotka suostuivat joka päivä pelastamaan yhden niistä, jotka olivat\naijotut käärmeiden ruu'aksi. Irmail, hurskas, ja Guirmail,\nkirkaskatseinen, niin kuuluivat heidän nimensä, menivät kuningas\nZohakin keittiöön palvelukseen. Kun heidän piti valmistaa tavanmukainen\nruokalaji, ottivat he toisten ihmis-aivojen sijaan lampaan-aivot, ja\npelastivat siten joka päivä yhden uhrin, joka sai käskyn kiireimmiten\nja kaikessa hiljaisuudessa paeta aavikolle vainoa välttääkseen. Pian\nkasvoi pelastettujen luku useammaksi sadaksi; he kokoontuivat yhteen ja\nmuodostivat kansakunnan, joka kuljeskeli pitkin erämaissa ja vuorilla.\n\"Näistä\", sanoo Firdusi, \"polveutuu kurdein suku, jolla ei ole mitään\npysyväistä kaupunkia, joiden huoneina on teltti, kansa, jonka sydämessä\nei ole mitään Jumalan pelkoa.\"\n\nEräänä yönä, nukkuessaan haaremissaan näki Zohak unta. Hän näki kolme,\nkuninkaallista sukuperää olevaa, sotilasta seisovan edessään. Kaksi oli\nijäkästä, mutta heidän keskellään seisoi nuorukainen, jonka ruumiin\nmuoto oli sypressin kaltainen ja jonka kasvonpiirteistä kuvastui\nkuninkaallinen ylevyys. Kädessään piti hän härän päätä kuvaavaa\nsotanuijaa. Hän astui Zohakin eteen ja löi häntä otsaan sotanuijalla.\nSitten kietoi hän hänet nahkahihnoihin, sitoi hänen kätensä ja jalkansa\nja pani ikeen hänen kaulaansa, jonka jälkeen hän vei hänet Demavendiin.\nJuuri silloin heräsi Zohak unestaan ja huusi kauhealla äänellä, mikä\nkaikui linnan saleissa, niin että sen sata patsasta tärisi.\nPeljästyneenä heräsi Arnewas ja kysyi kuninkaalta, mitä hän uneksi. Kun\nhän oli tämän kertonut, neuvoi hän häntä kutsumaan kokoon valtakunnan\noppineet ja tietäjät ja kysymään heiltä unen merkitystä. Ei kukaan\noppineista rohjennut kuitenkaan sitä selittää; vasta kolmantena päivänä\nilmestyi eräs kuuluisa tietäjä nimeltä Zirek ja ilmoitti kuninkaalle\ntapahtuvasta onnettomuuskohtalosta. Zohak tuli varsin vihaiseksi ja\nkauhistui ja kysyi tietäjältä, minkätähden kaikki tämä paha tulisi\nhäntä kohtaamaan. Zirek vastasi: \"jos olisit viisas, niin ymmärtäisit,\nettei rankaisematta tehdä vääryyttä. Nuorukaisen isä on sinun kätesi\nkautta kuoleva, ja suru siitä täyttää hänen sydämensä vihalla sinua\nkohtaan. Jalosukuisen lehmänkin, joka on oleva hänen imettäjänsä, sinä\ntapat ja sentähden kohottaa nuorukainen sinua kohden sotanuijansa.\"\nSamassa katosi Zirek, mutta Zohak etsi koko maan löytääksensä\nnuorukaisen.\n\nSamaan aikaan oli Iranissa mies nimeltä Abtin, jonka vaimo, Firanek,\nsynnytti hänelle pojan, joka sai nimen Feridun. Vähän sen jälkeen\ntappoivat Zohakin vakoojat Abtinin, ja Firanek, joka pelkäsi saman\nkohtalon kohtaavan poikaa, etsi puutarhan ja linnan, missä tuo\nihmeellinen lehmä Purmajeh, asui. Tällä lehmällä oli muun muassa se\nominaisuus, että kaikki karvat hänen ruumiissaan olivat eriväriset.\nFeridun asui jonkun aikaa linnassa ja eli lehmän maidolla. Kun hänen\näitinsä arveli, että Purmajehin puutarha ei enää ollut tarpeeksi varma\nturvapaikka, muutti hän Feridunin Elbursvuorelle, jossa hän uskottiin\nerään hurskaan ukon huostaan. Vähän sen jälkeen tulivat Zohakin joukot\nPurmajehin puutarhaan, tappoivat lehmän ja hävittivät linnan.\n\nKun Feridun oli kuudentoistavuotias, tuli hän pois Elbursilta, etsi\näitinsä ja kyseli häneltä sukuperäänsä ja isänsä kohtaloa. Fiantek\nkertoi, miten Zohak oli tappanut Abtinin, että tämän aivot saataisiin\nkäärmeiden ravinnoksi, sekä että kuningas oli antanut tappaa\nPurmajeh-lehmän ja hävittänyt linnan. Silloin Feridun vannoi kostavansa\nja sanoi: \"leijona ei valppeudu ennenkuin se on koitellut voimiansa.\"\n\nSillä aikaa oli Zohak kutsunut kokoon ministerinsä neuvottelemaan\nsotajoukkojen lisäämisestä ja keinoista kaksinkertaisella innolla etsiä\nFeridunia. Silloin tuli keskelle neuvottelevia eräs seppä, jonka nimi\noli Kaweh. Hän kiirehti kuninkaan luo, pyysi armoa pojallensa ja\nhyvitystä kuudestatoista muusta, jotka kaikki olivat tapetut käärmeiden\ntakia. Kun Kaweh vastineeksi sai ylenkatsetta, syöksyi hän ulos\nlinnasta puotiloihin, missä hän kova-äänisesti kertoi hänelle\ntapahtuneesta vääryydestä. Ennen pitkää kokosi hän ympärilleen lukuisan\njoukon miehiä, jotka olivat halukkaat häntä seuraamaan, ja näiden\nkanssa lähti hän Feridunin luo. Kaweh kehoitti nuorukaista\nvarustautumaan ja nyt ryhtymään sotaan tuota raivoa Zohakia vastaan.\nFeridun laittautui kuntoon, otti äidiltänsä jäähyväiset ja antoi\neräässä puodissa tehdä nuijan, joka oli härän pään muotoinen. Sitte\nnousi hän urhoineen ratsaille ja ratsasti Zohakin pääkaupunkia kohden.\nKun ensimmäisenä yönä asettuivat leiriin, kävi Feridunin luona\nparatiisista enkeli, joka opetti hänelle loihtutemppuja. Sitten asettui\nhän erään kallion juurelle. Hänen molemmat veljensä, jotka kadehtivat\nhäntä ja tahtoivat käyttää tilaisuutta hyväkseen tappaaksensa hänet,\nnousivat vuorille ja vierittivät sen huipulta alas mahdottoman suuren\nkivimöhkäleen. Kun Feridun kuuli sen kolinan, turvautui hän saamaansa\nloihtuvoimaan, sillä seurauksella että kivimöhkäle hajosi aivan teltin\nedustalla tomupilveksi.\n\nSen jälkeen jatkettiin matkaa, ja pian saavuttiin Tigriksen rannoille\nja Bagdatin luo. Kun Feridun täällä huusi venemiehille, että tulivat\nnoutamaan heitä joen yli, kieltäytyivät nämät itsepäisesti, ja\nsanoivat, että kalifi oli kieltänyt heidän päästämästä yli ketään,\njolla ei ollut erityinen lupa häneltä. Silloin Feridun vihastui,\nkannusti hevostaan, syöksyi virtaan ja saapui urhoineen onnellisesti\ntoiselle rannalle. Täällä he näkivät Zohakin linnan, \"loistavan kuin\nJupitertähti ja niin korkean, että sen muurit ulottuivat aina\nSaturnukseen asti.\" Vartiat tapettiin ja tunkeuduttiin linnaan.\n\nKun Feridun sai nähdä Djemshidin molemmat tyttäret, meni hän heidän\nluoksensa ja istuutui heidän viereensä. Kenderev, yksi Zohakin\nushollisimpia palvelijoita, huomasi tämän, riensi nuolen nopeudella\nhallitsiansa luo, joka, peläten unen käyvän toteen, oli vetäytynyt\ntakaisin Hindustaniin. Kenderev kertoi, että muuan nuori ruhtinas oli\nanastanut linnan ja noussut Zohakin kulta-istuimelle, että hänen\nrinnallaan kulki kaksi vanhempaa miestä, ja että hän itse oli\nvarustettu sotanuijalla, joka kuvasi härän päätä. Zohak pelästyi\nsuuresti, sillä hän muisti unensa vielä liian hyvin, mutta kun Kenderev\nsamalla kertoi, että Feridun oli mennyt Zohakin haaremiin, jossa hän\nhyväili Djemshidin tyttäriä, raivostui tuo villi kuningas ja halusi\nkostaa, pukeutui rautavarustukseensa ja riensi divseista ja\nurhoista valittuine sotajoukkoineen maahansa ja tunkeutui sotilaineen\npalatsiin. Siellä syntyi tuima taistelu. Kaikki Zohakin urhot\nkaatuivat ennen pitkää, mutta kuningas itse syöksyi haavoitetun\ntiikerin tavoin haaremiinsa, jossa hän näki Feridunin istuvan\nkultaisella valta-istuimella Shehrinadz oikealla ja Arnewas vasemmalla\npuolellaan. Raivon ja mustasukkaisuuden sokaisemana, sinkahutti\nkuningas raskaan keihänsä linnan paksujen muurien läpi, mutta Feridun\nmeni häntä vastaan, kohotti mahtavan sotanuijansa hänen päänsä päälle\nja syöksi sen sitten voimakkaasti hänen otsaansa. Lyönti ei kuitenkaan\npuhkaissut tuota läpäisemätöntä varustusta, ja ennenkun Feridun ennätti\ntoisen kerran kohottaa nuijansa, riensi eräs uroista hänen luokseen,\nsanoen: \"älä tapa häntä, on parempi, että kytket hänet Demavendin\nsyvimpään rotkoon.\" Feridun huomasi tämän neuvon viisaaksi ja sitoi\ntuon julman Zohakin leijonan nahkaisilla hihnoilla \"niin lujaan\", sanoo\ntarun kertoja, \"ettei raivostunut elefantti saattaisi katkaista hänen\nsiteitään.\" Siten sidottuna laahattiin Zohak Demavendille, mistä\netsittiin pohjaton rotko. Syvällä eräässä sen sokkelomaisesta\nkäytävistä, missä oli kaksi vuorenseinämää aivan lähekkäin toisiaan,\ntaottiin Zohakin kädet ja pää lujilla rautanauloilla kallioon kiinni.\nSiellä, sanovat persialaiset, istuu hän vieläkin ja kärsii\nhelvetillisiä tuskia, sillä vuoren peikko ja pahat henget sihisevät öin\npäivin hänen ohitsensa, tehden hänestä pilkkaa. Usein koettaa hän\nepätoivoissaan päästä irti. Tämä ei kuitenkaan ole koskaan onnistuva,\nsillä rautanaulat pitävät häntä kiinni, mutta kun hän kaikin voimin\nravistaa kahleitaan, tärisevät rotkon haljenneet seinät, Demavend\nvapisee sisimpiä perustuksiaan myöden, ja savupilviä nousee vuoren\nsivujen halkeamista.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.\n\nPaluumatka Bakuun.\n\n\nKello 5 heinäkuun 12 päivänä ratsastimme Pandjubin siivottomalta\npysäyspaikalta, jossa olimme viettäneet kylmän ja kostean yön vapaassa\nilmassa. Kello 10 alkoi ankarasti sataa, jonkatähden levähdimme\nParaspin kylässä, kunnes taivas taasen kirkastui. Sitten pitkitimme\nmatkaa alaspäin pitkin Elbursin pohjoisia rinteitä, joiden vuorenmuoto\nyhä enemmän katoaa. Kasvullisuus sitä vastoin lisääntyy samassa\nsuhteessa runsauden ja kehityksen puolesta. Vielä kuljetaan yhden ja\ntoisen suuremman vuori-osan ohi, ja niin ollaan kerrassaan\naarniometsässä. Molemmin puolin tietä kohoavat yksinäiset kunnaat,\njoihin aina ylös asti on kasvanut tiheä, rehevä metsä; tämä vihdoin\nottaa voiton kokonaan, niin että tie näyttää tunnelilta, jonka holvin\nmuodostavat puiden oksat, mitkä yhtyvät yläällä päämme päällä. Jota\nsyvemmälle tunkeudutaan, sitä tiheämmäksi ja synkemmäksi tulee metsä,\nsitä läpipääsemättömämmäksi pensaikko, missä kuningastiikeri ja\npantteri asustavat. Köynnöskasvinen verkko tekee tämän kokonaan\nselittämättömäksi vyyhdeksi. Melkein kaikkien puiden runkoja peittää\nkerros tuoretta sammalta, joka siinä kosteassa ilmassa saavuttaa\ntavattoman rehevyyden. Seutu on myöskin erittäin hyvin kostutettu.\nSuurempia virtoja ja tuhansittain pieniä puroja virtaa kaikkiin\nsuuntiin merta kohden. Niiden juoksu on kuitenkin hyvin hidas\npenkereen huomaamattoman kaltevuuden tähden. Vesi on sekaista ja\nharmaankeitaista, mutta kuitenkin juotavaksi kelpaavaa. Harvoin tapaa\npieniä holveilla varustettuja kivisiltoja; useimmiten saa kahlata\nvesijaksojen yli. Tie näyttää käytävältä, joka kiemurteleikse pensaikon\nläpi ja haaraantuu useissa paikoin, minkä tähden ratsastimme muutamia\nkertoja harhaan. Toisinaan täytyi meidän ratsastaa vedekkäiden soiden\npoikki, missä hevonen on vaarassa tarttua kiini; toisin paikoin taasen\non tie kokonaan veden alla; kaikkialla estää kulkua kaatuneet\npuunrungot, juuret ja oksat. Itsestään on selvää, ettei sellaisissa\nolosuhteissa saata ratsastaa nopeasti, olletikin kun yhtenänsä vastaan\ntulee ratsastajia ja karavaaneja, jotka kuljettavat tavaroita\nMeshed-i-Säristä.\n\nPian harveni aarniometsä, ja me tulimme aukeille, hedelmällisille\nviljavainioille. Vähää ennen kun saavuimme Amoliin, yllätti meidät aimo\nsade, joka kasteli minut läpimäräksi aina paljaaseen ruumiiseen asti.\n\nKello 5, siis kahdentoistatuntisen ratsastuksen jälkeen, saavuimme\nyllämainittuun kaupunkiin, joka on metsikössä Harhasvirran varrella.\nTalot Amolissa ovat rakennetut samalla tavalla kuin Reshtissäkin,\ns.t.s. puusta ja varustetut viertävillä katoilla, joissa on päällä\npaanutiilit. Moskétkin ovat samallaiset, kuin näin siellä, ja niiden\nkattosuojuksilta antoi molla meidän nauttia soinnukasta lauluansa.\n\nVarhain seuraavana aamuna jätimme Amolin. Nyt ratsastetaan toisinaan\nviljavien vainioiden poikki, toisinaan tiheiden metsikköjen läpi.\nTäällä oli kyllin lihavaa ja uhkeata sarvikarjaa, kuten saattoi\narvatakin rehevästä ja voimakkaasta laidunmaasta. Kello 7 ratsastimme\nBarferushiin. Tämä kaupunki on suuri ja tärkeä kauppapaikka, jonka\nasukasluku nousee 50,000 henkeen. Se on Masenderanmaakunnan keskus, ja\nVenäjän kanssa käydyn kaupan pääpaikka ja yksi sisä-Persian paraimmista\nteistä kulkee sen kautta, osaksi sentähden että se on lyhin kulkureitti\nKaspianmeren ja pääkaupungin välillä, osaksi siitä syystä että laivat\nmyrskyn takia usein eivät voi laskea ankkuriin Enselin luo, vaan on\nniiden pakko jatkaa matkaa Barferushiin. Kun ratsastetaan Amolista\nBarferushiin ja on kuljettu niiden laajojen ja viljavien\nriisivainioiden ohi; jotka leviävät molempien kaupunkien väliin,\ntullaan tiheään metsään eikä voi aavistaa, että kaupunki on niin\nlähellä, ennenkun aivan arvaamatta näkee ensimmäisten talojen\npilkistävän puiden välistä. Itse kaupunki onkin metsään peittynyt, mikä\nvaikeuttaa saada jotakin käsitystä sen suuruudesta. Muutamat kadut ovat\noikeita puistokujia, ja talot ovat rakennetut samaan malliin kuin\nReshtissäkin. Ilmasto ei ole terveellistä; syksyin ja keväin sataa\nlakkaamatta, ja ilmankosteus on suuri.\n\nRatsastin ensin runsasvaraisten puotiloiden keskitse ja lähdin sitten\narmenialaiseen karavaanikartanoon, missä minun ottivat erittäin\nystävällisesti vastaan neljä armeenialaista, jotka kutsuivat minut\nyksityisiin huoneisiinsa, missä minulle tarjottiin yksinkertaista,\nmutta voimakasta aamiaista. Meidän paraillaan istuessa ja jutellessa,\ntuli sana eräältä turkkilaiselta, joka oli Asterabadissa olevan Venäjän\nkonsulin palveluksessa, mutta sattumalta vieraili Barferushissa. Hän\noli kuullut puhuttavan minun tulostani ja tahtoi välttämättömästi\ntavata minua, jonka tähden noudatin pyyntöä, ja minut otti hyvin\nystävällisesti vastaan tuo turkkilainen gentlemanni, joka sanoi\nmatkustaneensa koko Venäjän halki. Nyt oli hän yksin ja sentähden\niloinen, että sai tavata europalaisen. Hän tarjosi pieniä, makeita,\nhyvänmakuisia luumuja ja teetä.\n\nKello puoli 5 jätin Barferushin. Kun on ratsastettu hyvän matkaa\nkaupungin läpi, tullaan maaseudulle, missä rakennukset ja vaeltajat\ntulevat yhä harvinaisemmiksi. Maa-ala on ruoho- ja pensaspeitteistä\ntasankoa, joka huomaamatta viettää merta kohden. Tie on tasainen\nja kuiva. En saattanut kääntää katsettani pois pohjoiselta\ntaivaanrannalta, mistä kärsimättömänä ja odottaen tähystelin\nKaspianmeren tyyntä vedenkalvoa. Nyt alkoi hämärtää. Raittiita\nmerituulia suhisi masenderanilaisilla aroilla hitaasti noustakseen\nylös pitkin Elbursin jyrkänteitä. Lehdet värähtelivät niin\nsurunvoittoisesti, minusta tuntui, kuin olisi jokainen puu, jokainen\npensas kuiskannut jäähyväiset, ja kukahan ei olisi tuntenut mielensä\nkäyvän juhlalliseksi niin pitkän ja vaaran-alaisen matkan viimeisellä\npenikulmalla? Kehoitimme hevosiamme, jotka ripeästi juosten kiirehtivät\ntietä pitkin edelleen. Kahdessadas kahdeskymmenesviides peninkulma\nsatulassa tuntui loppumattoman pitkältä, vaikka seitsemäskymmenes\nviides hevonen, viimeinen persialainen juoksijani, tuotti suvullensa\nkaikkea kunniaa. Kaukainen kohina saapuu nyt korviimme — Kaspianmeren\nlaineet lyövät rantaan. Vielä hetki ja sulosointuisesti uuvuttava\nlaineen kuohuminen kuuluu selvästi, kimaltelevat valot vilahtavat\npuiden välistä, ja me olemme saapuneet Meshed-i-Särin kylään ja\nsatamapaikkaan. Oli ylenmäärin mieluista nähdä jälleen meri; tuntui,\nkuin olisin jo puoleksi kotona.\n\nMeshed-i-Sär on Barferushin satama. Molemmat nämät paikat ovat\nBabol-joen oikealla rannalla, joka joki juoksee ylöspäin Elbursin\npohjoisilla rinteillä, itään päin Demavendista, ja on sangen vesirikas\nsekä kelpaava pienempien kalastaja-aluksien purjehtia hyvän matkaa. Sen\nrannoilla ja suulla harjoitetaan tuottavaa kalastusta. Hyvän matkaa\nmerelle päin on virran muta muuttanut veden harmaankellertäväksi.\nItsestään on Meshed-i-Sär vähäpätöinen kylä, mutta tärkeä sen vilkkaan\nkaupan takia Venäjän kanssa ja Merkuriveneiden satamapaikkana. Se on\nhauskalla paikalla pienellä kummulla, jonka korkeimmalla kohdalla\nmajakkatorni levittää varoittavaa valoansa ulos merelle. Suuria\nmakasiineja ja karavaanikartano on Babolin suun varrella ja kokonainen\nvuori säkkejä ja tavarapakkoja on todistamassa tuosta vilkkaasta\nkaupasta. Edellisissä on villoja, joita Masenderanista viedään\nlaivoilla Venäjälle; jälkimmäisissä siirtomaantavaroita, paperia,\nsokeria ja sen sellaista, joita Venäjältä tuodaan maahan. Näitä\ntavaroita kuljetetaan laivoista ja niihin takaisin viisitoista kyynärää\npitkillä, kömpelötekoisilla, mutta matalalla kulkevilla veneillä, jotka\nesteettömästi kulkevat läpi kuohuvien tyrskyjen ulkopuolella joen\nsuuta. Joen rannalla nämät tavarat purjetaan ja kuormataan, mistä\nsyntyy sanomaton kirkuminen, juoksu ja meteli. Eräs venäläinen\nasioitsija on paikan kauppasuhteiden ylihoitaja. Sovittuani seuraajieni\nkanssa ja otettuani heiltä jäähyväiset ja viimeistä hevosta\ntaputettuani, menin karavaanikartanoon, söin illallista ja nukuin\nhyvin.\n\nSeuraavana aamuna lähdin pitkälle kävelylle pitkin rannikkoa kootakseni\nleväkasveja.[54] Etsimiseni oli kuitenkin turhaa, sillä rannikko on\nhienoa hietaa, joka on alituisessa liikkeessä ja jonkun matkaa maalle\npäin muodostaa korkeita hietasärkkiä. Ainoa mainittava, minkä saattoi\nhiedasta löytää, oli joukko pieniä valkoisia näkinkuoria ja muutamia\nvesi-ajolla olleita puun palasia.\n\nTorstaina heinäkuun 5 päivänä kello 4 aamulla tuli odottamani\nvenäläinen laiva. Se oli sama, Imperator Aleksander III, joka kolme ja\npuoli kuukautta sitten kuljetti minut ja Baki Chanowin Persian\nrannalle. Kello 5 olin pukeutuneena ja sulloin viimeisen kerran\ntattarilaisen kaksoislaukkuni valmiiksi. Kun olin karavaanikartanon\nisännän haltuun jättänyt kolme uskollista matkatoveriani: suitset,\nsatulan, joka matkalla oli ollut pään-aluksenakin, ja paksun viitan,\njoka oli ollut matrassinani, jätin helpotuksen ja kaihon tunteen\nvaltaamana Persian maan, astuin erääseen edellä mainituista veneistä,\njonka voimakkaat soutajat saattoivat minut neljännestunnissa\n\"Imperatoriin\". Tuolla komealla siipilaivalla ei ollut samaa kapteenia,\nkuin oli edellisellä kerralla. Nyt hoiti laivalla ylintä päällikkyyttä\nkapteeni Lindblad, erittäin miellyttävä ja vierasvarainen suomalainen,\njoka otti minut mitä ystävällisimmin vastaan.\n\nKello 7 jätimme Meshed-i-Särin, joka siten vähitellen katosi\nkaukaisuuteen. Mereltä katsoen esittää rannikko viehättävän näköalan:\ntaustalla kohonevat sinertävät vuoret, ja Demavendin hopeahohteinen\nlaki esiintyy nyt kaikessa loistossaan. Eivät mitkään pilvet\nhimmentäneet sitä, vain alaalla kartion juurella leijaili muutamia\nkevyitä, valkoisia pilviä. Kulku ohjattiin suoraan itäiseen suuntaan\npitkin rannikkoa. Ilma oli erinomaisen ihana ja meri tyyni. Vertailu\n\"Imperatorin\" ja englantilaisen Assyrialaivan välillä, joka kuljetti\nminut Persian lahden poikki, on varmasti edelliselle edullinen.\nVenäläinen laiva on mukavammin sisustettu ja siistimpi kuin\nenglantilainen. Me matkasimme edelleen jotenkin lähellä rannikkoa, ja\nkello puoli 6 laskimme Asterabadinlahteen ja ankkuroimme kilometrin\nmatkan päähän Gäsin satamapaikasta. Lahtea, joka on hyvin syvä ja\nvarmin satama Kaspianmeren etelärannalla, suojaa merta vastaan pitkä,\nkapea niemeke ja muistuttaa se siinä pohjoissaksalaisia hiekkasärkkiä\n\"haffen\". Niemekkeen pidennyksessä, juuri lahden suulla, on pieni\nAshuradén saari, jossa on venäläinen sotalaivasto-asema. Sekä saari\nettä niemeke ovat hienoa santaa. Gäs on vähäpätöinen kylä, jossa on\nnoin kaksikymmentä puutaloa, mutta Asterabadin satamana tärkeä. Sen\nkautta kuljetetaan kaikki tavarat, jotka Meshedistä ja pohjoisesta\nKhorasanista viedään Venäjälle, minkätähden Asterabad on vilkas\nkauppakaupunki. Asukasluku nousee noin 30,000, jos lisäksi luetaan\nlikimmässä ympäristössä olevat kylät. Täällä on Venäjän konsuli ja\njoukko persialaisia ja armenialaisia kauppamiehiä. Gäsissä oli\nvenäläisiä asioitsijoita ja armeenilaisia kauppamiehiä. Täällä oli\nuseita venäläisiä laivoja ja ottivat ne lastia erään ankkuroidun lotjan\nluona, joka oli laivasillan asemasta. Rannasta alkaen ylenee maa\npyöreäpäisinä kumpuina, joita peittää tiheä ja rehevä metsä, missä\npitäisi oleman sangen runsaasti kaikellaista metsänriistaa. Seutu on\nkostea ja epäterveellinen, ja kuume ei suinkaan ole harvinainen vieras\nsiellä. Seuraavana aamuna kello 5 jätimme Gäsin ja ohjasimme kulkumme\nsuoraan lahden poikki Ashuradéhen, johon saavuimme 40 minuutin\nkuluttua. Muutamia pieniä venäläisiä sotalaivoja, jotka olivat rannikon\nvartioimisen takia, oli saaren ulkopuolella ankkurissa. Täällä, kuten\nGäsissäkin, tuli laivaan muutamia venäläisiä upseereja ja osa lastia\nsälytettiin sisään. Ashuradé näytti taloineen ja istutuksineen,\nsotilaineen ja laivoineen hyvin hauskalta. Ennen oli saaren keskellä\npieni järvi, joka oli aiheena ankariin kuumetauteihin linnaväen\nkeskuudessa, mutta sitten kun se kuivattiin, ovat terveyssuhteet\nparantuneet. Itäänpäin tämän saaren edustalla on vielä muutamia\nmataloita hiekkasaaria, jonkatähden \"Imperator\", kun tunnin viipymisen\njälkeen jätimme paikan, niitä välttääkseen, kulki aivan läheltä\nAshuradén itäistä rantaa pitkin. Sitten suunnattiin kulku pohjoista\nkohden. Persian rannikko häipyi siten vähitellen etelään;\nmetsäpeitteiset kunnaat alenivat yhä syvemmälle Kaspianmeren pinnan\nalapuolelle; vielä kohottivat Elbursin kalliojättiläiset\nmajesteetillisiä vaalean sinisiä lakiaan näköpiirin yli, mutta pian\nnämätkin himmenivät; viimeiset huiput katosivat kaukaisuuteen, ja\nPersian maata ei enää näkynyt.\n\nMatala ja santainen Turkmenian rannikko, joka Persian rannikon kanssa\nmuodostaa melkein suoran kulman, näytti autiolta ja paljaalta.\nÄskettäin olimme jättäneet seudun, jossa troopillinen kasvullisuus\nkomeili, nyt levisi silmiemme eteen kolea hietikkoranta, jossa ei\nmerkkiäkään kasvullisuudesta, ei rakennusta, ei ihmistä ollut\nyksitoikkoisuutta keskeyttämässä. Punakellertävä hohde leijaili tuon\ntulikuuman aavikkohiedan yläpuolella. Kello puoli 12 e.p.p. saavuimme\nTjikishlariin, jossa laivaan otettiin postilähetykset ja tavaroita.\nNoin kuusi kaapelin pituutta rannasta, missä laiva ankkuroi, oli syvyys\nviisitoista jalkaa, ja keltaisen harmaa juova laivan vanavedessä\nosoitti, että merenpohja oli savea. Tjikishlarilla on erittäin\nepämiellyttävä asema tuolla kuivalla rannikolla, aivan aavikon\nreunalla, mutta saattaa se sodanjohtoa koskevissa asioissa tulla\ntärkeäksikin, syystä että sieltä käy tie Jomudturkmenilaisten maan\nkautta Atrekin laaksoon.\n\nVarhain seuraavana aamuna saavuimme Krasnowodskiin. Vasemmalla puolen\nohi kuljettaissa on pitkämäinen Ogurtshinskijin saari (\"Gurkan\"), jossa\non pelkkiä hiekkasärkkiä, ja oikealla puolella on Tjelekenin saari\nKrasnowodskilahden suulla. Jälkimmäisessä saaressa, jossa on\nuskomattoman runsaasti naftaa, on Nobelilla pari tuottavaa kaivoa,\njoita nykyään ei kuitenkaan pumputa, vaan pidetään varana, jos öljy\nBalakanilla uupuisi. Itään päin Tjelekinistä pistää hiukan matkaa maan\nsisään Mikailskij Salifin merenlahti, ja kauvimpana tässä lahdessa on\nMikailowsk, tuon sata ruotsinpeninkulmaa pitkän rautatielinjan\nlähtökohta, joka rata kulkee yhdensuuntaisesti Persian pohjoisen rajan\nkanssa, Mervin keitaan kautta Amu Darjan varrella olevaan Tjardjuiin.\nOn helposti ymmärrettävä, kuinka tärkeä tämä rautatie on venäläisille,\nja kuinka suuri tehtävä sillä kerran on oleva Keski-Aasian kysymyksen\nlopullisessa ratkaisussa. Krasnowodsk on yhteydessä Mikailowskin kanssa\nhöyryparkaasin kautta, joka puolessa päivässä matkaa lahden poikki. Kun\nrautatie, joka Kaukasuksen pohjois- ja itäpuolelta kulkien tulee\nyhdistämään Wladikawkasin Bakun kanssa, tulee valmiiksi, tulee\nVenäjä nopeaan ja mukavaan yhteyteen Keski-Aasiassa olevien\nmaakuntiensa kanssa. Turkmenilaisen rautatien saattaa silloin pitää\nWladikawkas—Baku—radan jatkona, sillä molempien ratojen loppukohdat,\nBaku ja Krasnowodsk, ovat nopeassa ja säännöllisessä yhteydessä\ntoistensa kanssa Kawkas-i-Merkurin höyryveneiden kautta. Sodan\nsattuessa voidaan kaukasialaiset joukot parissa päivässä silloin\nkuljettaa Transkaspiaan ja Afganin rajalle.\n\nKrasnowodsk, jossa on vain 500 à 700 asukasta, on siis kaikkien\nvenäläisten yrityksien alkupaikka Transkaspiassa ja heille sentähden\nerittäin suuri-arvoinen. Kaupunki, joka on aivan lähellä rantaa, on\nsiisti ja puhdas, talot ovat rakennetut kivestä ja muutamat sangen\nsieviä. Sen ympärillä oleva seutu on autiota - paljasta hiekkaa ja\nmatalia vuoria. Tehdäkseen olon Krasnowodskissa mieluisemmaksi, ovat\nsiellä palvelevat venäläiset laittaneet julkisen puutarhan ja\nperustaneet seuran. Pieni soma puukirkko on mäellä keskellä kaupunkia.\nEi saata toivoa mitään turvallisempaa satamaa, kuin Krasnowodsk on. Se\non suojassa kaikkia tuulia vastaan, länttä vastaan pitkän kapean\nKrasnowodskin niemen kautta, joka aallonmurtajan tavoin loittonee\nkaakkoiseen suuntaan, etelää vastaan suojaa sitä Tjeleken, itää vastaan\nrannikko ja pohjoista vastaan vuoret.\n\nKun viivyimme Krasnowodskissa lastaamassa kokonaista kuusi tuntia, oli\nminulla hyvää aikaa kierrellä pitkin tuossa pienessä tulevaisuuden\nkaupungissa, joka edistyy jättiläisaskelin, kuten niin monet toisetkin\nvenäläiset kaupungit. Sitten otin virkistävän kylvyn tuossa kirkkaassa,\nläpikuultavassa vedessä. Iltapuoleen puhalsi höyrypilli, kehoittaen\nmatkustajia jälleen tulemaan laivaan, köydet irroitettiin laiturissa\nolevista rautarenkaista, kinnunki nosti natisevilla rautavitjoilla\nsyvälle pohjaan tarttuneen ankkurin, ja \"Imperatorin\" siivet veivät\nmeidät taasen merelle. Ensin ohjataan kulku kaakkoiseen suuntaan\nKrasnowodskin niemekkeen ympäritse, sitten länsi-luoteiseen suuntaan\nBakua kohden. Meillä oli erittäin hauska matka. Ilma oli lenseä ja\nmiellyttävä, minkätähden haitatta saattoi maata ulkona kannella.\nAamupuoleen seuraavana päivänä varoitettiin edeltäpäin Shakowa Kosasta,\nApsheronin niemekkeen kaakkoisesta kärjestä, ja väkevä naftahaju tuntui\njo ennen kun näimme Bakua. Pian saattoi eroittaa Narginin, Vulfin ja\nPestshanijin saaret, sekä Kap Sultanin. Sitten laskimme Bakunlahteen.\nMuuttumaton savupilvi leijaili kuten ennenkin Mustanmeren päällä,\nlaivojen mastoista muodostunut metsä seppelöi lahden rantaa, ja\nNeitsyttornin vakavat muurit näkyivät vartioivan tuota vanhaa\nnaftakaupunkia. Laskimme Merkurilaiturin viereen. Kevyt kantamukseni\nvietiin maalle; muutamat venäläiset tullinuuskijat kopeloivat lumppuja\n— en saata muuksi sanoa ratsastuksen jälkeen mukaan ottamaani\nvaattehistoani — hankin itselleni vähäiset avoimet vaunut, jotka\nkahdesta ruplasta veivät minut tuon kolmetoista virstaa pitkän matkan\nBalakaniin. Ajoimme insinööri Sandgrenin taloon, ja eihän tarvitse\nmainitakseni, että minut siellä tälläkin kertaa otettiin\nvierasvaraisesti vastaan, jommoista vierasvaraisuutta tapaa vain\nmaanmiehissä ja tuttavissa. Pidän kalliina velvollisuutenani hänelle\ntässä lausua sydämellisen kiitokseni kaikista hänen minun hyväkseni\ntekemistään uhrauksista ja kaikista niistä hauskoista ja\nunohtumattomista hetkistä, joita olen viettänyt hänen seurassaan tuolla\nkaukana ikuisen tulen ihmeellisessä maassa. Kymmenen päivää lepäilin\nBalakanissa. Jätän tässä mainitsematta näiden päiväin tapahtumat;\nolkoon siinä kylliksi, kun sanon, ett'emme milloinkaan olleet\ntyöttöminä. Insinöörien Ludvig Nobelin, Sandgrenin ja dosentti\nSjögrenin seurassa kuluivat iltahetket nopeasti. Yhdessä insinöörien\nGyllenhammarin ja Fernströmin, sekä vanhan tuttavani Baki Chanowin\nkanssa teimme monta hauskaa ratsastusretkeä kaikkiin niemimaan osiin.\nViimemainittu ei ollut vielä oikein toipunut sairaudestaan ja oli vielä\nkalpea ja laiha. Kun hän sai kuulla minun olleen Kumissa ja Bagdadissa,\noli hän vähällä itkeä. Hän olisi niin halusta ollut mukana.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.\n\nKaspianmereltä Mustalle merelle.\n\n\nHeinäkuun 28 päivänä kello puoli 3 j.p.p. lähdin rautateitse Bakusta\nBatumiin. Noin 80 ruotsinpenikulman pituinen matka sinne kuljetaan\nkolmessakymmenessä kahdessa tunnissa; piletti maksaa kolmannessa\nluokassa 18 ruplaa. Kolmannessa luokassa matkustamisesta on se hyöty,\nettä sekä vaunuissa on vilkkaampi ilmanvaihto, joka on erittäin\ntervetullutta tähän vuoden aikaa, että silloin on oivallinen tilaisuus\ntarkastaa Kaukasian eri heimojen kirjavaa näytekarttaa. Toisen kerran\nsiis matkustin aroa ja sen läntistä jatkoa, yksitoikkoista erämaata\npitkin, joka leviää Kuran molemmille puolin. Kello 8 aamulla saavuimme\nTiflikseen. Valitettavasti saatan yhtä vähän nyt kuin edelliselläkään\nkerralla perusteellisesti kuvata tätä kaupunkia, joka näyttää\nerittäin ihailtavalta valkoisine taloineen, viheriöine kattoineen,\nkirjavakupaalisine kirkkoineen ja kadulla vallitsevine vilkkaine\nrahvaan eloineen. Yksi päivä Kaukasian pääkaupungissa ei ole tarpeeksi,\njotta saattaisi saada siitä selvän käsityksen: nyt, kun olin toisen\nkerran Tifliksessä, viivyimme asemalla vain kaksikymmentä viisi\nminuuttia. Täytyy niinmuodoin tälläkin kertaa supistaa kertomukseni\nsiihen, mitä itse vaunun akkunasta näin.\n\nTifliksestä jatkamme sentähden matkaa heti Mustanmeren rantaa kohden.\nRautatie on rakennettu Kuran vasemmalle rannalle. Seudun ja luonnon\nmuoto muuttuu nyt äkisti. Kasvullisuus tulee yhä runsaammaksi, maa\nmäkisemmäksi. Vasemmalla puolen näkyy joki, joka Kaspianmertä kohden\najelehtaa someata vettänsä. Sen toisella puolen, mutta juuri laaksossa,\nnäkyy Tiflikseen johtava leveä maantie. Erästä rautasiltaa myöten\nkuljetaan vesirikkaan syrjäjoen, Aragvan yli, ja Ksankan ja Kaspin\nasemien välillä vielä muutamien vasemmalta virtaavien syrjäjokien yli.\nSiellä täällä vuoristossa näkyy asemansa puolesta hallitsevilla\nkalliopenkereillä linnan- ja luostarinraunioita. Väki vaunussa on hyvin\nvaihtelevaista: venäläisiä upseereja, tattarilaisia, grusinilaisia\nherroja ja naisia, talonpoikia j.n.e. Suurin osa matkustajia kuului\nkuitenkin viimemainittuun kansakuntaan. Kuljimme nyt Grusian eli\nentisen Georgian kuningaskunnan kautta. Grusinilaisen muoto on erittäin\nkaunis. Jalot, tarmokkaat kasvonpiirteet, pystyisen pään kaunis muoto,\nleveät hartiat, hoikka uuma ja uljas ryhti ovat piirteitä, jotka ovat\nkaikkien varsinaisten grusinilaisten tunnusmerkkejä. Naisetkin ovat\nkauniit, heidän pukunsa kirjavia ja aistikkaita. Luonteeltaan ovat\ngrusinilaiset urhoollisia, kunniallisia, vieraanvaraisia, ylpeitä ja\nsuruttomia.\n\nTifliksen ja Kaspianmeren välillä toiselta puolen ja tämän kaupungin\nja Mustanmeren välillä toiselta puolen ilmenee luonnossa mitä\nsuurimpia erilaisuuksia. Ensin mainittu seutu on, kuten olemme nähneet,\npaljasta aroa, kuivaa ja autiota. Jälkimäinen maa sitä vastoin, Georgia\nja Mingrelia, on yhtenä ainoana puutarhana, jossa loistaa mitä rehevin\nkasvullisuus. Täällä on maaperä erittäin hedelmällistä, ja\ntänne muuttaa Kaukasian ja sen naapurimaiden eri osista useita\nuutis-asukkaita, he ostavat halpaa maata, rakentavat talon ja\nviettävät sitten surutonta elämää pellon tuotteista eläen. Vuorien\nrinteillä kasvaa täällä metsää, ja jokien rannoilla on kasvullisuus\npitkän tunnelin läpi, ennenkun se joutuu rannalle, jossa se kulkee\nvain muutaman metrin matkan päässä vedessä, niin että laineet loiskivat\nratapenkereen juurelle. Kello puoli 11 olimme perillä Batumin asemalla,\nmissä otin ajurin, joka muutamassa minuutissa vei minut hötel de\nl'Europehen.\n\nBatumin kaupungissa on noin 22,000 asukasta (heinäkuussa 1886). Tässä\nmäärässä esiintyvät niin hyvin Europan kuin Kaukasiankin tärkeimmät\nkansallisuudet. Suurin osa kansasta on kuitenkin venäläisiä. Sitä\nlähinnä ovat lasilaiset, turkkilaiset, tattarilaiset, grusilaiset,\nkreikkalaiset, sekä Kaukasian eri vuorikansojen useat edustajat. Sen\nlisäksi on suuri joukko saksalaisia sekä ranskalaisia, englantilaisia,\nitalialaisia ja pari ruotsalaista (Nobelin palveluksessa). Tästä on\nluonnollisena seurauksena, että kaupungissa vallitsee täydellinen\nkieltensekoitus, ja hyvin usein tapaa ihmisiä, jotka puhuvat viittä eli\nkuutta eri kieltä.\n\nKaupunki jakaantuu kahteen selvästi eroitettuun pääosaan, nimittäin\nvanhaan turkkilaiseen Batumiin ja uuteen venäläiseen. Edellisessä ovat\nkadut ahtaat ja likaiset, ja talot ovat rakennetut tiilistä ja\nristipuista, mutta niin huolimattomasti, että on ihmeellistä, että\nnämät talot ylimalkaan saattavat ensinkään pysyä pystyssä; näkeekin\nuseita, jotka ovat häviämään päin. Katot ovat peitetyt paamitiileillä\nja viettävät kaikille neljälle sivulle. Puuportaat johtavat alakerran\novista kadulle, ja ylemmissä kerroksissa on pieniä balkongeja.\nAkkunat ovat varustetut luukuilla. Alakerroksessa on enimmäkseen\nteenjuontipaikkoja ja puoteja akkunoissa olevine tavaranäytteineen ja\njulman suuria, houkuttelevia kylttejä portin päällä. Muutamilla\nkaduilla on vain puukatoksia ja kangaskojuja, niinkuin on esim.\nbasareissa, jonka käytävät kiemurteleivat kaikissa mahdollisissa\nkoukuissa. Reheviä lehtipuita kasvaa useimmissa pihoissa ja muutamilla\nkaduilla, jotka joko eivät ensinkään ole kivitettyjä taikka ovat\nlasketut hataroilla mukulakivillä. Hanhia, kanoja ja muita kotieläimiä\nkävelee ympäri nurkkia. Paitsi hevosia käytetään myöskin puhveleita ja\naasia tavaroita kuljettamaan. Kaikilla kaduilla on vedenmyyjiä,\njotka kantavat selässään suuria nahkasäkkejä, joiden ympäri on\nkääritty tukuttain kosteita lehtiä, jotta vesi pysyisi raikkaana.\nVenäläisessäkin kaupungin-osassa käyvät ne pitkin ja huutavat:\n\"shalodni vada\" eli \"soog so\", joka venäjäksi ja turkiksi merkitsee\n\"kylmää vettä.\" Sitä paitsi näkyy useita muita liikemiehiä kulkevan\npitkin katuja ja kimeällä äänellä tarjoovan kaupaksi tavaroitansa,\nniinkuin päärynöitä, luumuja, maissia ja muita hedelmiä. Siellä täällä\nturkkilaisessa Batumissa on moskeita, joissa on aina korkea puutorni,\nminkä katokselta molla ilmoittaa rukoushetkistä, aivan kuten\npersialaisissa kaupungeissakin. Parissa kadunkulmassa näkyy kaivoja,\nminkä luona basaarikauppiaat enimmästi seisovat rivissä ja tuuppivat\ntoisiansa saadakseen vettä saviruukkuihinsa. Toisinaan kaivojen\nluona oikein tapellaan, ja jouduin näkemään sellaisen, missä\nriitaveljet ensin heittivät saviruukkunsa toistensa päälle ja\nsitten tarttuivat katukiviin. Toisen kerran oli minulla huvi nähdä\nkolme turkkilais-naista, jotka jotensakin kevyesti puettuina\nottivat juuri satamassa vilvoittavan kylvyn.\n\nBatumin venäläisellä osalla on aivan toinen ulkonäkö. Täällä kadut ovat\nleveät ja siistit. Talot ovat rakennetut tavalliseen europalaiseen\nmalliin ja muutamat niistä ovat oikeita loistorakennuksia, joiden ei\ntarvitsisi puolestaan hävetä itse Pietarissakaan. Kevyitä vaunuja,\noikein komeita ajoneuvoja, on saatavissa kaikilla tärkeimmillä\npaikoilla. Ajuritaksa on suunnattomasti paljon halvempi, kuin meillä.\nJärjestystä hoitaa venäläinen poliisi. Tärkeimmistä rakennuksista\nravintolat, sitten venäläiset ja kreikkalaiset kirkot ja vanha\nturkkilainen moskea, joka on rakennettu kuusikulmion muotoon ja\ntiilikatolla varustettu, minkä harjalta kullattu puolikuu ilmoittaa\nuskonnosta, jota siellä sisällä tunnustetaan. Moskean yläpuolella\nkohoaa korkea, hoikka minaretti, joka aistikkaasti on muurattu noista\nkuudesta ulkomuurista sivuun aivan kiinni. Itse kärjessä, joka lännessä\nrajoittaa Batumin lahtea, on linnoitus, jonka muodostavat osaksi\nmaavallit osaksi matalat muurit, ja joka ei liene niin aivan mahdoton\nvalloittaa. Se on vanha turkkilainen rakennusteos, johon on rakennettu\nlisää ja joka on ajanmukaisesti parannettu sen jälkeen, kun venäläiset\nsen valtasivat. Heti linnoituksen edustalla on majakka. Kaupungissa on\nmuutamia teattereita, joissa venäläiset, armenialaiset ja grusinilaiset\nnäyttelijäseurueet esiintyvät kesä-aikana. Teaatterirakennukset eivät\nole niin erittäin erinomaisia, sillä ne ovat tavallisia puulatoja.\nMuutamassa niistä olin läsnä erään grusinilaisen seurueen antamassa\nnäytännössä, mihin seurueeseen kuului neljä näyttelijää ja yksi\nnäyttelijätär, jotka näyttelivät kappaleen, missä paukahteli useita\npyssynlaukauksia ja paljastettiin välkkyviä kinshaleja. En\nluonnollisesti käsittänyt sanaakaan, mutta näyttelijät elehtivät niin\nvilkkaasti, että kaikessa tapauksessa saatoin yhtyä kappaleen\nsisältöön, joka oli armeenialaisten pilkkaamista. Kappaleen loputtua\ntanssi yksi näyttelijöistä ja näyttelijätär grusinilaisen\nkansallistanssin. Tanssivat kiertelivät toistensa ympärillä harvakseen\nja miellyttävästi liikutellen ruumistaan ja käsiään. Tyttö kuljetti\njalkojaan äänettömästi ja sanomattoman nopeasti milloin eteen milloin\ntaaksepäin, niin että näytti, kuin olisi hän leijaillut lattialla; mies\nsitävastoin polki usein lattiaan kaikin voimin tahtia näyttääkseen ja\nteki mitä notkeimpia pantterihyppyjä. Tarvitaan suurta notkeutta ja\npitkällistä harjoitusta, jotta voi tätä tanssia esittää taiteen\nkaikkien sääntöjen mukaan. Muista Batumin huvipaikoista mainittakoon\nsirkus ja koko joukko enemmän tai vähemmän säädyllisiä kahviloita,\njotka ovat sivistyksen eroittamattomat seuraajat. Viimeiseksi\nmainittakoon posti- ja sähkölennätintalo, missä muun muassa saa tietää,\nettä erotus Batumin ja Pietarin ajassa on 57 minuuttia.\n\nKun likinnä rantaa on joksikin matalaa, käy rannasta useita hyvin\npitkiä siltoja. Satama on muuten sangen hyvä ja alttiina ainoastaan\npohjois- ja luoteistuulille. Kokonainen laivasto, jonka laivat\nkuuluvat kaikille mahdollisille kansallisuuksille, turkkilaisille,\nranskalaisille, venäläisille, saksalaisille, itävaltalaisille, on\ntäällä ankkurissa, ja vieras saa siitä sen käsityksen, että Batum on\nvilkas kauppakaupunki. Vieläpä Hampurikin on säännöllisessä\nhöyrylaivayhteydessä Batumin kanssa kerran kuukaudessa. Mitään\nsotalaivoja sen sijaan ei ole sinne määrätty. Sodan sattuessa saattaa\nnäet sellaisia lähettää sinne lyhyessä ajassa Sevastopolista.\nEnglannilla, Ranskalla, Saksalla, Amerikalla, Turkilla ja Persialla on\nkonsulit Batumissa.\n\nEnnen oli Batum vapaasatama, mutta tämä erikois-oikeus on nyt\nlakkautettu. Silloin ei päästetty ketään ihmistä kaupungista pois eikä\nkaupunkiin kello 6 jälkeen illalla. Sitä tarkoitusta varten ympäröi\nsitä koko sarja aseellisia sotilaita; siitä seurasi, että\nturvallisuuskin kaupungissa oli hyvä. Nyt sitä vastoin, kun tämä\nvartioiminen on lopetettu, peljätään, että asianlaita muuttuu toiseksi.\nBatumin ollessa vapaasatama, ei siellä saanut olla linnaväkeä eikä\nkanuuneja, mutta tätä kieltoa kierrettiin sillä tavalla, että sotilaat\nja kanuunat olivat valmiina kasarmeissa heti kaupungin ulkopuolella,\njonka linnoituksen siten saattoi asettaa puolustustilaan neljän tunnin\nkuluessa. Nyt on linnoituksessa sekä sotilaita että kanuuneja.\n\nKaupungin paraimmat vientitavarat ovat pumpulit, vilja, omenat ja\npalo-öljy. Nobelin yhtiö, jolla Batumissa on suuria tehtaita, säiliöitä\nja lastausasemia, lähettää kuukausittain 200,000 puutaa öljyä vaunuissa\nBakusta Batumiin. Jälkimmäisessä paikassa suljetaan öljy\nmetallitynnöreihin, jotka sitten kuljetetaan edemmäksi höyrylaivoilla,\nosaksi Itävaltaan Tonavaa myöten ja Etelä-Venäjälle Odessan kautta.\nJoka toinen kuukausi menee öljylaiva Antverpeniin. Ludvig Nobel on\nvalmistanut sen suuremmoisen suunnitelman, että yhdistetään Balakanin\nöljylähteet Mustanmeren kanssa torvijohdolla, joka kulkisi suoraan\nTranskaukasian halki, (noin 80 ruotsinpeninkulmaa!) Joukko\npumppulaitoksia, asetettuina eri matkan päähän toisistansa pitkin\nlinjaa, tulisivat painamaan öljyn asemalta asemalle tuota valtavaa\nputkijohtoa myöten merestä mereen. Kuinka suuremmoiselta yritys\ntuntuneekin, ei se kuitenkaan ensinkään kummastuta sitä, joka on nähnyt\nne ihmeteltävät tulokset, jotka Nobelin tarmo, nero ja luja tahto jo\novat aikaansaaneet. Linjan vaikeimpia esteitä on Suramin vuorensola,\nmissä tarvitaan sanomattomasti voimaa painamaan öljyä nousemaan tuosta\nkovasta mäestä. Voi aavistaa, kuinka suunnattomia rahasummia tarvitaan\ntämän tuuman toteuttamiseen, mutta on myöskin helppo huomata, mitä\ntavattomia etuja sen kautta voitettaisiin.\n\nBatumilla on suuremmoinen tulevaisuus. Sen jälkeen kun venäläiset\nvaltasivat sen viimeisessä turkkilaissodassa, on se edistynyt\nihmeteltävän ripeästi. Se on jo nyt suuruudessa ja merkityksensä\npuolesta satamapaikkana, Mustanmeren rannalla joutunut kilpailijansa\nPotin ohitse. Kaupunki on matalalla, rämeisellä tasangolla metsäisten\nvuorten juurella, mistä syystä ilmasto oli ennen hyvin epäterveellistä,\nerittäinkin keväällä ja syksyllä, jolloin kuume korjasi useita uhreja.\nSittenkun venäläiset ottivat kaupungin haltuunsa, ovat lammikot\nkuitenkin kuivatut ja terveyssuhteet parannetut. Sittenkin saanevat\nuseimmat muukalaiset, jotka tulevat Batumiin oleskellakseen siellä\njonkun aikaa, kuumeen ankarammassa eli lievemmässä muodossa. Tähän on\nsyynä epäilemättä varsinaisesti Tshorokvirta, joka länteen päin\nkaupungista muodostaa laajan, rämeisen suistomaan, joka vuodesta\nvuoteen etenee yhä pitemmälle merelle päin, sekä tuo sanomaton kosteus,\njoka Mustanmeren itäisellä rannikolla täyttää ilman. Suuret, tummat\npilvenlonkareet vierittävät mereltä raskaita joukkojansa, survaisevat\nkallioihin, tiivistyvät ja putoavat jälleen alas maahan ryöpeänä\nrankkasateena. Talvella kuitenkin sataa vähemmän. Kirkkaaalla ilmalla\nsaattaa silloin usein seurata silmillään Kaukasuksen vuoriharjannetta\nhyvin pitkälle luoteiseen suuntaan, aina Kershiin asti. Elburs,\nKaukasuksen korkein kukkula, näkyy silloin yhtä selvästi Batumista kuin\nWladikawkasistakin. Meri on useimmiten tyyni, mutta toisinaan tulee\nkauvaksi ulottuvia maininkia vyöryen lahteen. Noin kerran kuukaudessa\nlienee myrsky, ja joskus hyvin ankara. Mahtavat aallot ajelehtivat\nsilloin tuolle samaiselle ja kiviselle rannalle.\n\nViivyin kokonaista viisi päivää Batumissa, odottaessani suoranaista\nmatkatilaisuutta höyrylaivalla Konstantinopeliin. Aika ei kuitenkaan\ntullut pitkäksi, sillä oli paljon katsomista ja useita hauskoja retkiä\ntehtävänä kaupungin luonnonihanaan ympäristöön. Yhden näistä, joka\ntarkoitti Batumista itään päin olevilla vuorilla sijaitsevaa\nturkkilaista huvilaa, tein herra Olssonin, erään Nobelin palveluksessa\nolevan ruotsalaisen insinöörin, seurassa. Vuokrasimme sentähden pienet\nvaunut, ajoimme Nobelin ja Palaskowskin naftasäiliöiden ohi ja\nsaavuimme pian tiheimpään metsään, missä ransea ja kivinen tie yleni\nyhä ylemmäksi ja ylemmäksi. Parin tunnin matkan jälkeen tuli tie niin\nhuonoksi, että astuimme pois ajoneuvoista ja kuljimme jalkaisin. Siellä\ntäällä näkyi vanhojen kaukasilaisten linnojen raunioita. Vuoret ovat\nmuodostuneet enimmäkseen yksinäisistä, pyöreistä, mutta jokseenkin\njyrkistä kukkuloista. Sellaiselta kukkulalta näkee kaikille puolin\nsyvälle alas laaksoon, missä monessa paikoin pieni puro syöksyy alas\nvaahtoavan valkoisena suurien, pyöreiden kivien keskitse. Usein on\nlaaksonpohjukan yläpuolella vaaleaa sumua. Kukkuloita peittää\ntavattoman rehevä kasvullisuus, jonka muodostaa yksinomaan lehtimetsä,\njonka puut ovat niin suuria, että niiden ikä ilmaistaan useilla\nsadoilla vuosilla. Rungot ovat aivan lähellä toisiansa, ja niiden\nvälissä kasvaa pensaita ja joukko yrttejä ja ruohoa. Tuo kaikki on\nkiedottu sitkeiden, piikkisten köynnöskasvien läpipääsemättömään\nverkkoon. Sellainen aarniometsä peittää kaikkia näitä kukkuloita, ja\nuseimmissa paikoissa on aivan mahdotonta tunkeutua sen läpi. Erillään\nolevan kukkulan huipulta katsottuna näyttää seutu omituiselta ja\nvaikuttavalta. Alaalla laaksoissa on paikka paikoin pieniä\nniittykaistaleita, ja useimmilla huomattavammilla paikoilla\npilkistäikse yksi ja toinen turkkilaisen tupanen lehtimetsästä esiin.\nOllen aina kahdeksankin kyynärän korkuisien neljäkäskivisten\nperusmuurien päällä, ovat ne rakennetut itse vietoksen penkereelle ja\nympäröi niitä aitaus. Näyttää, kuin riippuisivat ne aivan jyrkänteellä\nja saattaisivat pudota milloin tahansa, mutta niiden asema on\nihastuttava. Itse talot ovat puusta, useimmiten varustetut balkongeilla\nja pitkälle ulottuvilla tiilikatoilla. Tavallisesti kulkee alaalla\nlaaksossa leveämpi ajotie ja tästä oikealle ja vasemmalle lähtee\npienempiä polkuja ylöspäin pitkin rinteitä. Nämät polut ovat\nenimmäkseen jyrkkiä kuin portaat, kivisiä, kosteita ja on niiden yli\nkasvanut holvi köynnöskasveista. Siellä puiden keskessä on aina\nviileätä ja raikasta, joskaan ei ole koskaan järin lämmintä ulkona.\nUseat turkkilaiset viettävät täällä idyllistä elämää ja elävät\nmetsälintujen metsästämisellä ja raudunkalastuksella. Ne näyttävät\nterveiltä, ovat rohkeita ja notkeita. Löytyy runsaasti fasaaneja, ja\nkaukasialainen karhu ei suinkaan ole harvinainen; sen liha sanotaan\nolevan mielehinen ruokalaji. Kotkia ja shakaaleja löytyy myöskin\nseudussa. Erittäin hauskan matkan jälkeen palasimme Batumiin takaisin\ntoista tietä, kuin tullessa olimme käyttäneet.\n\nTiistaina elokuun 3 päivänä, kello 8 illalla, lähdin Batumista suurella\nvenäläisellä tavara- ja matkustajahöyrylaivalla \"Rostow-Odessa.\"\nPiletti toisessa luokassa, ravinto siihen luettuna, ei maksa\nKonstantinopeliin enempää kuin 28 ruplaa. Ohjasimme suunnan heti\nTrapezuntia kohden ja oikasimme siten meren kaakkoisen kulman yli.\nVesi oli tyyntä ja kirkasta, mutta taivaanrannalla oli mustia\npilvenlonkareita. Varhain aamulla seuraavana päivänä saavuimme\nlähimpään määräpaikkaamme ja ankkuroimme Trapezuntin luona olevaan\npuoli-ympyränmuotoiseen lahteen. Kaupunkia ympäröivät kaikilta puolin\nkorkeat vuoret ja on se itse suurella rinteellä. Mereltä katsoen\nnäyttää se hyvin kauniilta, valkoisine taloineen ja niiden välissä\nolevine rehevine puutarhoineen. Ulompana niemellä on linnoitus\nmuutamalla erillään olevalla kallioryhmällä, joka pistäikse hiukan\nmatkaa lahteen ja jakaa tämän kahteen osaan. Erään upseerin seurassa\nlaivasta astuin soutuveneeseen, joka kuljetti meidät maihin viidessä\nminuutissa. Katujen halki, jotka ovat hyvin jyrkät, mutkaiset, kapeat\nja mukulakivillä lasketut, kulkee keskeltä leveä sivukäytävä, kuten\nPersian kaupungeissakin. Puhtaus on kuitenkin suurempi kuin Persiassa.\nBasaarit ovat sekä komeat että suhteellisesti siistit, ja talot\nenimmäkseen rakennetut saman mallisiksi kuin Batumissakin. Muutamat\novat luhistumaisillaan olevia puuhökkeleitä, toiset ovat hyvin kauniita\nja korkeita; erittäinkin ovat tässä suhteessa huomattavat konsulien\ntalot. Englannin konsulin luona, joka myöskin edustaa Ruotsia ja\nNorjaa, kävin vierailulla. Persian ja Venäjän konsuleilla on enimmän\ntyötä Trapezuntissa. Pieni joki, jonka yli siellä täällä kuljetaan\nkivisiltoja myöten, virtaa läpi kaupungin. Elämä kaduilla on hyvin\nvilkasta. Suuret tavarapaketilla sälytetyt kameeli- ja muulikaravaanit\nsaapuvat kaupunkiin eli lähtevät sieltä kaikkina aikoina päivästä\nmatkatakseen Erserumiin, Tabrikseen ja Teheraniin. Vielä saattaa sanoa,\nettä Trapezunt on vilkas kauppakaupunki, vaikka sen merkitys on\nsuunnattomasti vähentynyt Batumin—Bakun rautatien liikkeelle avaamisen\njälkeen. Ennen täytyi kaikkien tavaroiden, joita piti Europasta\nkuljetettaman pohjoiseen Persiaan, kulkea Trapezuntin kautta;\nnyt vallitsee basaareissa hiljaisuus ja useat, ennen vireät\nkaravaaninkuljettajat istuvat toimettomina ja turhaan odottavat\nsaapuvia laivanlasteja.\n\nViivyttyämme Trapezuntissa ja lastattuamme siellä kokonaista yhdeksän\ntuntia, nostimme ankkurin ja jatkoimme matkaa länttä kohden, yhäti\nollen vain parin kaapelipituisen matkan päässä Vähän-Aasian rannikolta,\nmistä syystä selvästi saattoi eroittaa esineet rannalla. Yöllä\nkuljettiin Kiresunin ja Ordon seutujen ohi, missä otettiin tavaroita\nlaivaan ja, kuten Trapezuntissakin, myöskin muutamia matkustajia, jotka\nkaikki olivat turkkilaisia, nousi laivaan.\n\nViidentenä päivänä oli ilma edelleen ihana ja meri tyyni; tuntui\nainoastaan vähäisen maininkia. Suuria merisikoja leikkii vedenkalvossa\nja vieläpä usein hyppii merenpinnan yläpuolellekin. Ne ovat vaaleat\nvatsapuolelta ja liikkeissään notkeita. Kello 12 saavuimme tärkeään\nSamsunin kauppakaupunkiin, joka on laajan lahden rannalla,\nkeskikorkuisten vuorten ympäröimänä, joiden pitkämäisillä rinteillä on\npeltoja ja kasvimaita. Täälläkin menin maihin. Mitä tulee\nrakennustapaan, katuihin ja basaareihin, niin muistuttaa kaupunki\nTrapezuntia. Merkillisistä rakennuksista huomataan: suuri osmanilainen\nmoskea kupooleineen, vanhat hävinneet linnanrauniot rannikolla, hyvin\nkaunis turkkilainen moskea, jonka läheisyydessä on muistomerkintapainen\nkaivo, sekä korkea kellopylväs, joka hiljattain rakennettiin eräälle\ntorille. Kun toinen perämies ja minä olimme olleet tervehtimässä\nvenäläistä asiamiestä, matkasimme takaisin \"Rostow-Odessaan.\"\n\nSamsunissa otettiin laivaan kokonaista kolmetuhatta tavarapakkaa, missä\noli maissia, jauhoja ja tupakkaa, joita piti vietämän Konstantinopeliin\nja Aleksandriaan. Kaupungin lähellä on suuria tupakkimaita, ja sen\ntupakki, jossa on erittäin hieno tuoksu, luetaan parhaimpien joukkoon\nkoko Itämailla. Todenmukaisesti tuodaan se suureksi osaksi\nkaravaaneilla Anatolian sisä-osista.\n\nLahtea, jonka rannalla Samsun on, rajoittaa idässä Jeshil Irmaks-joen\nsuistomaa ja lännessä Kysyl Irmaks. Erittäinkin on ensimainitun joen\nsuistomaa hyvin laaja ja ulottuu se kauvaksi mereen. Sorasta ja\nhiedasta, jota joki aikojen kuluessa on mukanaan kuljettanut, on\nmuodostunut sangen hedelmällinen alava maa, ja purjehdusvesi on matalaa\nhyvin pitkälle merelle päin, minkätähden laiva pysytteleikse\ntarpeellisen matkan päässä rannasta. Viivyimme Samsunissa kahdeksan\ntuntia ja jatkoimme illalla matkaamme. Yöllä kuljimme Sinobin (Sinope)\nohi.\n\nSeuraavana aamuna ankkuroimme laivan Inebolin edustalle, jolla on sievä\nasema eräässä lahdessa korkeiden vuorien ympäröimänä. Itse kaupunki on\nrakennettu matalalle vuoriryhmälle aivan lähelle rantaa, mutta heti sen\ntaustalla kohoavat jyrkät kukkulat, joiden juurta peittävät pellot ja\nniityt. Kerrottiin, että kaupunkia oli puoli vuotta takaperin\nhävittänyt tulipalo, joka oli tuhaksi tuhonnut useimmat talot. Enimmät\nnyt rannalla näkyvistä taloista olivat sentähden uusia ja siistiä.\n\nVähän-Aasian pohjoinen rannikko viettää kaikkialla jyrkästi mereen.\nPoikkeuksena tästä ovat vain suurempien jokien laskusuut, mihin on\nmuodostunut laajoja suistomaita. Vuoret ovat jotensakin tasakorkuisia\nja paikkapaikoin hyvän multakerroksen peittäminä, mikä asuttujen\nseutujen läheisyydessä on viljelty. Yleensä ovat vuoret kuitenkin\npaljaita, ja löytyvä metsä ei suinkaan saata rehevyydessä kilpailla\nBatumin läheisyydessä olevan metsän kanssa. Siellä täällä osoittavat\npienet uurrokset ja laaksot, että joku joki eli puro pyrkii mereen.\nSuorastansa meren rannalla on kallio paljas ja pohjoisesta tulevien\nmerenhyökyjen uurtama. Vesi on puhdasta, kirkasta ja kalasta ja näyttää\ntummemmalta kuin Kaspianmeren vesi. Rannikolla on useita paikkoja ja\nkaupunkeja, joista mainitut ovat suurimmat. Sisä-Anatolian kanssa ovat\nnämät yhteydessä karavaaniteiden kautta. Satamissa on usein joukko\njaaloja, ja yhteyttä rantaan saapuvien laivojen kanssa välitetään\njonkinlaisilla kömpelötekoisilla soutuveneillä.\n\nMatka Mustanmeren yli oli erittäin hauska ja mieluinen.\n\"Rostow-Odessan\" upseerit olivat yhtä rakastettavia, ystävällisiä ja\nhyvänlaisia, kuin venäläisten yleisesti tapa on. Illat vietin\nturkkilaisten upseerien ja kauppamiesten pienessä seurassa, jotka\nolivat sijoittuneet suureen, toiseksi luokaksi kutsuttuun yhteiseen\nsalonkiin, ja jossa minullakin oli sijani paljaiden turkkilaisten\nkeskuudessa. Ei ole juuri erittäin opettavaista keskustella\npuolisivistyneen turkkilaisen kanssa, mutta hupaista se on aina.\nSeuraavat houkkamaiset tiedot sain eräältä turkkilaiselta upseerilta,\njonka arvo mahdollisesti saattaisi vastata kapteenin arvoa ja jolla\nmuuten oli rinnassa Medjidjitähdistön ritarimerkki. Hän kertoi muun\nmuassa, että Trapezuntissa, jonka linnaväkeen hän kuului, oli viisi\nmiljoonaa asukasta, ja että Stambul olisi monta kertaa suurempi kuin\nLontoo. Vielä sanoi hän, että venäläiset olivat Europan mahtavin\nkansallisuus, sen jälkeen ovat turkkilaiset, sitten ranskalaiset,\nenglantilaiset ja lopuksi saksalaiset. Kun väitin, että Saksalla on\nsuuri ja mahtava sotajoukko, remahti hän ääneensä nauramaan ja sanoi,\nettä koko Saksan sotajoukko menisi nurin niskoin, jos se vaan\nkaukanakin saisi nähdä joitakuita turkkilaisia sotamiehiä. Hän kertoi\nmyöskin, miltä elämä taivaassa näytti. Siellä poltettiin paperossia,\nmatkustettiin höyrylaivoilla ja rautateitä myöten, aivan kuin\ntäälläkin, mutta leijailtiin kuitenkin ilmassa. Siellä oli enkeleitä,\njotka kirjoittivat suuriin kirjoihin kaikki, mitä ihmiset tekivät.\nNiinpä he olivat myöskin merkinneet, että me olimme maissa ja\nkatselimme Samsunia. Eräällä toisella turkkilaisella, jonka asunto oli\nStambulissa, ei ollut aavistustakaan siitä, missä Ruotsi oli, ei hän\nollut edes kuullut siitä puhuttavan, mutta kun kerroin, että kuningas,\njoka edellisenä vuotena oli Konstantinopelissa, oli meidän kuninkaamme,\nhuudahti hän: \"Ah, Oskari, joka kävi sulttaani Abdul Hamidin luona.\"\nHän oli usean kerran nähnyt kuninkaan Perakadulla.\n\nKuudennen päivän iltapuolella saavuimme Kara Agatshin kylään, joka on\nkorkeiden vuorien välisellä tasangolla. Paikka on tärkeä pähkinäpuun\nulosviennin takia. Me nostimme laivaan noin sata mahtavaa pölkkyä,\njotka piti vietämän Hampuriin ja käytettämän huonekalujen\nvalmistukseen. Puita, jotka ovat niin syvällä vedessä, että niitä\npinnalla tuskin näkyy, kuljettavat laivan luo vahvasti miehitetyt\nsoutuveneet. Muutamat ovat niin raskaita, että ne uppoavat, ja täytyy\nne sentähden sitoa ketjuilla kiinni veneeseen, ett'eivät mene pohjaan.\nPuut kasvavat kauvempana sisämaassa ja kuljetetaan niitä härillä\nrannikolle. Veneissä oli joukko naisia ja lapsia, jotka pitivät\nkauheata elämää, ja alastomat pojat ratsastivat hajareisin\nvedenkalvossa olevien tukkien päällä. Kara Agatshista matkustimme\nsuoraan Bosforiin, pysähtymättä missään kylässä eli kaupungissa\nrannikolla, ei edes tärkeässä Ereglissä. Pysyttelimme sentähden merellä\njotensakin loitolla. Seitsemännen päivän iltapuoleen alkoi\narveluttavasti tuuleta. Tuuli kiihtyi yhä enemmän ja enemmän, meri\nalkoi kuohuta ja aallot olivat korkeita, ja tuo suuri raskaassa\nlastissa oleva \"Rostow-Odessa\" keinui laineilla kuin pähkinänkuori.\nMeritauti alkoi raivota matkustajien keskuudessa, mutta kaikeksi\nonneksi ei ollut Bosforiin pitkältä matkaa, salmi näkyi jo selvästi\nEuropan ja Aasian rannikon välillä. Meri on tavallisesti Bosforin\nsuulla rauhaton, mihin syynä ei ole ainoastaan tuulet, vaan\nmerivirratkin. Sen suuren vedentulon takia, jonka Mustameri saa\nkaikista siihen laskevista melkoisen suurista joista, Donista,\nDnjeperistä, Bugista, Dnjesteristä, ja Tonavasta, on sen korkeuspinta\nhiukan ylempänä kuin Välimeren ja liika vesi virtaa kovaa vauhtia\nBosforin kautta. Virran voimasta Konstantinopelin luona saatoin itse\nsaada käsityksen eräällä venematkalla Bosibrissa. Soutajien\ntarvitsematta vähintäkään vaivata itseänsä, kulki vene hyvää vauhtia\nMarmaramerelle, mutta kun meidän oli tuleminen takaisin kaupunkiin,\nkävi se paljon hitaammin, huolimatta miesten ankarasta työstä.\nVirtaussuhteita saattaa parhaiten havaita oikeastaan keväällä ja\nalkukesästä, jolloin lumen sulaessa tulee suuriin jokiin runsaita\nvesimääriä. Ei tunnu ihmeelliseltä, että vedenpinta silloin nousee\nmelkoisesti tavallisesta vedenkorkeudesta, kun ajattelee, miten\nsuunnattoman laaja Mustanmeren vesialue on. Tähän vuoden-aikaan onkin\nBosforin virta paljo nopeampi kuin loppukesästä ja syksyllä,\njolloin molempien merien vedenkorkeus niin vähitellen tasaantuu.\nTasakorkuiseksi Välimeren kanssa Mustameri ei kuitenkaan koskaan joudu,\nsillä haihtuminen ja purkautuminen Bosforin kautta eivät ole riittäviä\nvastaamaan joista virtaavaa runsasta suolattoman veden paljoutta. Että\nMustanmerenvesi siitä huolimatta on suolaista, riippuu suureksi osaksi\neräästä vastavirrasta, joka, Dardanellein ja Bosforin pohjalla\ntunkeutuu sinne Välimerestä. Bosfori on keskimäärin viisikymmentä\nmetriä syvä, paikka paikoin aina sataan asti. Sen suun ja Krimin\nvälillä, on Mustassameressä aina kahden tuhannen metrin syvyistä. Meren\nkoko luoteisen osan on sitävastoin tehnyt matalaksi jokien kuljettama\nmuta ja santa.\n\nLähestymme kuitenkin rannikkoa, jonka määrätyt hahmoviivat yhä\nselvempinä ilmaantuvat. Aasian puolella, siis vasemmalla kädellä,\nhuomaamme Rivan linnoituksen ja kauvempana Anatoli Fenerin, eli\naasianpuoleisen majakan. Vastapäätä, Europan puolella, kohoaa Rumeli\nFener, europanpuoleinen majakka. Molemmat majakat luovat ikäänkuin\nmahtavan suuret silmät tietä osoittavaa valoansa Mustallemerelle ja\nilmaisevat purjehtijalle, että niiden välissä on Bosforin suu. Rumeli\nFenerin edustalla ovat Cyanéin eli Symplejadien vaaralliset\nkallioryhmät, jotka tarun mukaan olivat liikkuvaiset, toisinaan ne\nloittonivat toisistaan, toisinaan taas yhtyivät. Entis-aikaan\npeljättiin niitä sentähden suuresti, mutta satu sallii Jasonin kulkea\nonnellisesti niiden ohi matkallaan Kolshikseen. Kalliosaaret kohoavat\nvain hiukan vedenpinnan yläpuolelle ja ovat veden matalalla ollessa\nkapean niemekkeen kautta yhteydessä mannermaan kanssa. Veden korkealla\nollessa lainehtivat aallot tämän niemekkeen yli ja kalliot ovat silloin\neroitettuina rannikosta hiukan matkan päässä. Luultavasti tämä seikka\non antanut aihetta satuun, että ne kykenevät muuttamaan asemaansa.\n\nBosfori on 3 ruotsinpeninkulmaa pitkä, ja matkaan salmen kautta menee\nkaksi tuntia. Purjehdusväylä ei ole leveämpi, kuin että selvästi\nsaattaa eroittaa rannoilla olevat esineet. Levein on se Bujuk Derén\nluona, missä Europan ja Aasian välinen matka on 3,200 metriä, kapein\nAnatoli Hissarin ja Rumeli Hissarin välillä, missä rannikot lähestyvät\ntoisiaan vain 550 metrin matkan päähän.\n\n\"Rostow-Odessa\" liukuu kuitenkin juhlallisesti yhä kauvemmaksi jyrkkien\nrantojen välillä olevaan salmeen. Vasemmalla puolella näkyy vuoren\nhuipulla genualaisen linnan rauniot ja vuoren juurella Anatoli Kavak,\nmissä laiva pysähtyy muutamiksi minuuteiksi, pari turkkilaista\nvirkamiestä tulee laivaan tarkastamaan papereitamme ja tulemaan\nvakuutetuiksi siitä, ett'ei mitään tarttuvia tauteja tuoda\npääkaupunkiin. Ta'ustan muodostaa täällä Aasian puolella Josha Daghin\nvuori. Kauvempana laajenee salmi altaaksi, jonka europanpuoleisella\nrannikolla sijaitsee Bujuk Deré. Vielä vähä kauvempana kohoaa Therapian\nkomea talo, missä lähettiläillä on suvihauskuutensa. Matka Bosforin\nkautta on epäilemättä viehättävimpiä, kuin saattaa tehdä. Kuvaukset,\nmitkä täällä vierivät matkustajan nähtäviin, eivät varmaankaan\nmilloinkaan katoa hänen muististaan. Jännitetyllä huomiolla tarkkaa hän\nmilloin Europan milloin Aasian rannikkoa. Palatsi toisensa jälkeen\nkohoaa rannoilla ja viimeisellä matkan osalla on Bosfori ikäänkuin\nyhtenä ainoana venetialaisena kanavana, sillä kylät, huvilat ja\npalatsit seuraavat toisiansa keskeymättömässä jaksossa. Kun on kuljettu\nBeikoslahden ohi, tullaan pian kapeimpaan kulkupaikkaan, nimittäin\nRumeli Hissarin ja Anatoli Hissarin linnoitustornien väliseen salmeen.\nKapea kulkuväylä synnyttää tässä vesipyörteen, jota turkkilaiset\nkutsuvat Shejtan Akindisiksi, eli Paholaisenvirraksi. Lahdessa tulee\nyhä vilkkaampaa, palatseja on yhä tiheämmässä, ja tulevat ne yhä\nsuuremmiksi ja komeammiksi, kuta enemmän lähestytään vanhaa\nByzantiumia. Vastaamme tulee laiva toisensa perään, matkalla kukin\nMustallemerelle. Usein kuljemme noiden hyvin hauskojen höyryveneiden\nohi, jotka yhdistävät Konstantinopelin Bosforin rantojen kanssa. Niiden\nkannella parveilee lukuisa ja kirjava matkustajajoukko: turkkilaisia\nfetziä, kreikkalaisia pukuja, italialaisia ja juutalaisia\nkasvonpiirteitä näkyy, vaikka minne katsoisi. Salmen poikki liukuu\nristiin rastiint lukematon joukko pieniä veneitä, jonkinlaisia pitkiä,\nnotkeita ja hienoja aluksia, jotka loistossa epäilemättä saattavat\nkilpailla Venetian gondolien kanssa. Kuljemme Aasian puolella olevan\nKandilin kylän ohi. Taustalla kohoaa Bolgorlun vuori, jonka juurella\nBejlerbej sijaitsee. Kun olemme kulkeneet Europan puolella olevan Orta\nKöjin ohi, leviää silmäimme eteen mitä ihastuttavimman kaunis taulu.\nHän varmaan ei ole milloinkaan unohtava kuvia suuremmoisesta\nitämaisesta komeudesta, joka tässä leviää kummastelevan muukalaisen\nsilmien eteen.\n\nKerrattuamme niemekkeen, jossa turkkilainen kylä, Orta Köj, sijaitsee\nEuropan puoleisella rannikolla, esiintyy vasemmalla Skutari\nVähän-Aasian rannikolla. Sen mahtavan suuressa rakennusjoukossa näkyy\nkomeita moskeita hentoine minaretteineen ja kunnioitusta vaikuttavine\nkupooleineen, ja arvokkaan taustan muodostaa hautausmaa, jonka vakavat\nsypressit kohottavat vihertävät latvansa kohden korkeutta. Oikealla\npuolen näkyvät uhkeat Beshik-Tashin ja Dolma-Bagtshen palatsit, jossa\njälkimäisessä sulttaani asuu, ja kauvempana satamakatu, joka kulkee\npitkin Peran ja Galatan rantaa, Stambulin levittäessä eteemme\nlukemattomia valkoisia talojansa ja moskeitansa, joiden joukossa Aja\nSofia ensin ja ennen kaikkea kiinnittää huomion puoleensa. Keskellä\nsalmea kohoaa Leandertorni yksinäisellä kalliolla, ja sen takaa\npilkoittaa Marmorameren väräjävä vedenkalvo. Se oli kuvaamattoman ihana\nnäky. Mustallamerellä raivoavalla myrskyllä ei ollut mitään valtaa\ntäällä salmen korkeiden rantojen keskessä. Vain viileä iltatuuli\nliihoitteli kautta Bosforin, ja länteen laski aurinko, puoleksi\npeittyneenä veriruskeaan pilvipatjaan, mikä maisemaan levitti\nrusohohdettaan, joka on ihaninta valaistusta, kuin mitä saattoi\nsellaiseen tauluun toivoa. Laiva vähensi vauhtia ja kulki puolella\nkoneella, ett'ei sysäisi jotakuta venettä upoksiin. Laiva liukui\nhiljaa ja ääneti pitkin Peran satamaa Kultaiseen sarveen, jonka\nvilkasliikkeisen rannan ääressä kohoaa laivanmastoista metsä ja\nsekasotkusta pienemmät alukset tunkeilevat keskenään. Pian lakkasivat\nkoneet toimimasta, ankkurikiertimen ruosteiset ketjut kitisivät, ja me\nolimme liikkumatta Galatan edustalla. Silmänräpäyksessä tuli sadottain\nveneitä rannasta ja keräytyi laivan portaiden ympärille, joukko\nvenemiehiä valtasi laivan, säälimättä rynnätäkseen matkustajien ja\nheidän tavaroidensa kimppuun. Kävi aivan samoin kuin Kaspianmeren\nrantakaupungeissa eli Basrassa ja Bagdadissa. Sain käsiini erään\nvenemiehen, eli oikeammin hän sai minut käsiinsä, tavarani vietiin\nmuutamaan veneeseen, jonka Galatan satamaan neljä voimakasta käsivartta\npian souti. Siellä ottivat muutamat turkkilaiset tullipalvelijat\nkäsiinsä minun tavarani, jotka tulivat tyystin tarkastetuiksi, kalut ja\nkampsut kiskottiin auki, muistiinpano- ja piirustuskirjojanikaan\neroittamatta, ja päälliseksi sain maksaa kaksi francia siitä huvista,\nettä olin saanut kaikki tavarani epäjärjestykseen. Kun tästä pikku\nseikkailusta oli hyvin suoriuduttu, hankin itselleni kantajan, mikä ei\nollut erittäin vaikeata, sillä sellaisia oli rivissä ympärilläni\ntöllistelemässä minuun. Hän nosti leveille hartioilleen raskaan arkkuni\nja näytti minulle tietä Galatan jyrkkiä kujia pitkin ja yhden Peran\nosan kautta, joka on europalaista Konstantinopelia. Pestin ravintolaan,\njoka on la grande rue de Péran varrella.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENES LUKU.\n\nKonstantinopeli.\n\n\nKuinka erilainen on vaikutus, jonka vieras saa Konstantinopelista,\ntullessaan sinne Galatan kujia pitkin, sen sijaan, mikä hänellä oli,\nollessaan vielä Kultaisessa sarvessa! Silloin sai hän katsella maailman\nihaninta ympäristökuvausta, nyt sitä vastoin harhailee hän ahtaita,\nmutkaisia, likaisia katuja pitkin, jotka sokkelomaisesti risteilevät\ntoisiansa. Rupisia koiria, jotka ovat yhtä rakastettavia kuin\nsukulaisensakin Persian ja Mesopotamian kaupungeissa, hiiviskeli\ntäälläkin talojen kulmissa.\n\nViivyin Konstantinopelissa kymmenen päivää ja kävin sinä aikana\nkatsomassa hyvin montaa merkillistä rakennusta ja muinaisjäännöstä,\nmutta olen varma, että yhtä monta viikkoa olisi tarvittu kaikkea\nkatsomaan. Vieläpä laiminlöin vanhan seraljinkin. Syy tähän kiireeseen\noli se, että aloin tuntea itseni väsyneeksi vieraissa kaupungeissa\nretkeilemiseen, ja että koti-ikäväkin vaati osansa. Sallittakoon minun\nkuitenkin tehdä tässä muutamia vaatimattomia kuvauksia tuosta suuresta,\nkomeasta Konstantinopelista. On kirjoitettu kirjoja kaupungista\nja sen merkillisyyksistä — tässä on vain muutamia hajanaisia\nmatkailijatunnelmia.\n\nNouseminen Galatatorniin, jonka 150 metrin korkeudella olevalta\nrintavastineelta saa laajan ja selvän katsauksen Perasta, Galatasta,\nStambulista ja Skutarista, Kultaisesta Sarvesta, Bosforista ja\nMarmaramerestä, oli ensimmäinen tekoni ja on se ensimmäinen tehtävä,\nmikä muukalaisella on, tultuaan Konstantinopeliin. Torni on tärkein\npaikka genualaisten neljännellätoista vuosisadalla rakentamassa\nlinnoitusmuurissa. Kahtena ensimmäisenä päivänä jätin itseni erään\noppaan eli ciceronin johdettavaksi, joka kahdeksasta eli kymmenestä\nfrancista päivässä näyttelee vieraille kaupungin merkillisyyksiä. Joka\nei taida kieltä, sen on aivan välttämätöntä käyttää sellaista, mutta\nhäntä on aina pidettävä silmällä, sillä harvoin tapaa rehellistä väkeä.\nKun vertasin oppaani antamia tietoja niihin, jotka olivat eräässä\nranskalaisessa matkakäsikirjassa, ja huomasin, ett'eivät ne olleet\nyhtäpitäviä, päätin tulla toimeen omin päin jälellä olevana kahdeksana\npäivänä, mikä kävi mainiosti oivallisen kaupungin asemakartan ja\nBalakanissa oppimani tattarinkielen avulla.\n\nGalatatornin läheisyydessä on Mevleviluostari, missä \"tanssivat\ndervishit\", jotka kuuluvat Mevlevin munkkikuntaan, määrättyinä\ntunteina esittävät uskonnollisia tanssejaan. Katsojat, vieläpä\nei-muhamettilaisetkin, pääsevät näihin omituisiin hartausharjoituksiin.\nTullaan suureen saliin, jonka keskusta, missä dervishit esiintyvät, on\neroitettu katsojien paikasta matalalla välilaipiolla. Tähän istuuduin\njalat ristissä ja odotin, mitä tulisi. Pian saapuivat dervishit ja\netumaisena heidän joukossaan munkkikunnan päämies eli shejkki, joka\nhitaasti ja juhlallisesti istuutui keskelle käytävää. Sen jälkeen\ndervishit kumarsivat ja koskettivat huulillaan lattiaa, alkaakseen\nsitten hitaan vaelluksen ympäri salia vaappuvassa ja arvokkaassa\nhautaustahdissa. Järjestyksessään, sen mukaan kuin he kulkivat shejkin\nohi, kääntyi jokainen kokonaan ympäri ja kumarsi syvään häntä\nseuraavaa, joka myöskin vastasi kumartamalla, sitten heti itse ympäri\nkääntyäkseen ja kumartaakseen _omaa_ seuraajaansa. Kun dervishit sillä\ntavalla olivat tehneet kolme kierrosta, heittivät he päältään ruskeat\nviittansa, mutta pitivät päässä korkeat lakkinsa, ja alkoivat sen\njälkeen tanssin, jonka he esittivät seuraavalla omituisella tavalla.\nDervishi pyörii ympäri melkoisen nopeasti, niin että väljä hameensa on\nkuin pyörä hänen vyötäistensä ympärillä, kulkien samalla hitaasti\nlaattian poikki, pitää kätensä vaakasuoraan ojennettuina, oikean käden\nkämmenpuoli ylöspäin ja vasemman käden kämmenpuoli alaspäin\nkäännettynä, sekä pää hiukan kallellaan toista olkapäätä kohden. Kaikki\ntanssivat yht'aikaa, mutta toisistaan huolimatta. Huilun-äänet\nenenevällä voimallaan ihastuttavat tanssivia ja saattavat heidät\njonkinlaiseen innostuksentilaan. Jota taajempaan huilun-äänet\nseurasivat toisiaan, sitä nopeammin pyörivät dervishit ympäri. Kun joku\nheistä tulee tajuttomaksi, kannetaan hän pois. Jota kauvemman jaksaa,\nsitä ansiokkaampaa se on. Merkin annettua lakkaa kuitenkin tanssi aivan\näkisti, ja muutamien uusien kumarruksien ja juhlamenojen jälkeen\nmenevät dervishit pois.\n\nMuuan englantilainen kirjailija sanoo tuon pyörivän liikkeen\nmerkitsevän, että dervishit tunnustavat Jumalan kaikkialla\nläsnäolevaisuuden, ja että he kaikkialta koittavat häntä etsiä, samalla\nkun laattian poikki kulkeminen merkitsee ihmisen elämän vaellusta,\njoka ensin alkaa hiljaa ja hitaasti, sitten kiitää edelleen\nvastustamattomalla nopeudella, kunnes sen kuoleman käsi äkisti\npysähdyttää. Ojennettu oikea käsi ylöspäin käännettyine kämmenpuolineen\nmerkitsee halua saada Jumalan runsaita lahjoja, samalla kun vasen käsi\nalaspäin käännettyine kämmenpohjineen merkitsee, että dervishit antavat\nkaikki nämät lahjat toisille.[55]\n\nSieltä lähdin \"ulvovien dervishien\" luostariin. Minulle osoitettiin\npaikka parvekkeella. Vastapäätä oli galleria, jonka aitaussuojuksessa\njo istui ja keskusteli koko rivi hunnutettuja turkkilaisnaisia.\nParvekkeelta näki erinomaisesti, mitä tapahtui alahalla salissa.\nMuutamassa nurkassa oli seinään laitettu komerontapainen syvennys, ja\njoukko aseita riippui siellä ympärinsä. Siinä vieressä istui eräällä\nmatolla shejkki, joka oli valkopartainen, kunnian-arvoisa ukko. Sitten\nsaapui parikymmentä munkkikunnan jäsentä, jotka kukin järjestyksessään\nlaskeutuivat alas laattialle shejkin eteen ja suutelivat hänen\nkättänsä. Sen jälkeen istuutuivat he ympäri seinustalle ja alkoivat\nkimakan yksi-äänisen laulun, missä usein toistettiin sanoja, \"Ja Ali,\nja Allah\", \"Muhammed salomet\", \"Mostafa salomet\" j.n.e. Tällöin\nnyökäyttivät he päällään, ikäänkuin antaakseen tahdille enemmän painoa.\nKun tämä ensimmäinen juhlameno oli toimitettu, nousivat dervishit ja\nottivat pois viittansa päältään, sekä asettuivat pitkään taajaan riviin\npitkin yhtä salin poikkisivua. Merkin annettua lauloivat he tässä\nkoranin ensimmäisen säkeen: \"la Allaha, illalah\", mikä lukemattomia\nkertoja toistettiin: rajusti ja nopeasti taivuttaessaan yhä ruumistaan\nmilloin vasemmalle, milloin oikealle. Shejkki nousi tällöin ylös\nmatoltaan ja asettui rintaman eteen, missä hän aina toisinansa polki\njalallansa laattiaan antaakseen liikkeille suurempaa tarmoa ja\nvilkkautta. Kumarrukset seuraavat toisiansa yhä taajemmin, samoin\nensimmäisen säkeen tavut. Puolen tunnin kuluttua ovat useat jo\nväsyneet, ei voi enää eroittaa sanoja, korkeintaan \"il-la, il-la\"\nkuuluu vielä, ja lopuksi muuttuu laulu inhoittavaksi ulvomiseksi,\nliikkeiden herpaantuessa. Silloin astuu shejkki taasen esiin, polkee\nvoimakkaasti laattiaan, ja dervishit ikäänkuin virkoavat uusiin\nponnistuksiin. Useimpien kasvot ovat sinipunaiset, hiki valuu otsalta,\nja vastenmielinen haju täyttää salin. Lopuksi ei voi eroittaa muuta\nkuin puoleksi tukahutettua korinaa. Silloin kuuluu muutamia puhtaita,\nkirkkaita ääniä, jotka vaikuttavat sanomattoman suloisesti. Yksi\nmunkkikunnan jäsenistä laulaa säkeen koranista. Tasaisena ja hiljaisena\nkaikuu hänen äänensä salissa. Pian tulee yksi ja toinen dervisheistä\ntajuttomaksi ja hänet täytyy kantaa pois. Viimeinen kohta tässä\nuskonnollisessa esityksessä on se, että kymmenkunta pientä, sairasta\nlasta kannetaan shejkin luo, jolla luullaan olevan voima parantaa\ntauteja. Lapset asetetaan laattialle selälleen. Niiden päälle, jotka\novat jo seitsemän eli kahdeksan vuotiaita, nousee shejki koko\npainollaan, oikea jalka säärien ja vasen rinnan päällä. Sitten puhaltaa\nhän pyhän henkäyksensä lapsen kasvoihin ja sen rinnalle. Hentoja lapsia\nkoskettaa hän vain aivan hiljaa jalallaan. Mietin itsekseni, että olisi\nollut parempi, jos hän olisi suurempiakin lapsia polkenut samalla\ntavalla, sillä lujasti epäilen, että he olisivat tunteneet itsensä\nterveemmiksi, sen jälkeen kun hän oli seisonut heidän sairaan ruumiinsa\npäällä. Lapset näyttivät peljästyneiltä ja kummastuneilta, ja kukahan\nei olisi heidän ijässään kummastellut, jos suuri raskas mies olisi\nkiivennyt hänen rintansa päälle? Kaiken tämän kestäessä pitkittivät\ndervishit kiljumistaan ja itsensä vääntelemistä. En tiedä, miten kauvan\nhe tekivät sitä, sillä puolentoista tuntia kurjuutta katseltuani, menin\npois, täynnä inhoa tätä mieletöntä uskonvimmaa kohtaan.\n\nIltapäivällä kävelin Perakadulla, joka on hyvin kaunis ja jolla on\ntäysin europalainen leima. Tämän kadun varrella asuvat useimmat\neuropalaiset, ja täällä on joukko komeita puoteja, lisäksi ravintoloita\nja raitiotie, jota ei ole unohtaminen. Oli sunnuntai ilta, mikä\nvaikutti, että jono europalaisia ja siellä täällä turkkilaisia liikkui\nkadulla. Paraillaan joukossa kävellessäni, kuulin erään herran\nhuudahtavan muutaman askeleen päästä: \"mutta katsohan ruotsalaista\nylioppilasta!\" mitkä olivat ensimmäiset ruotsinkieliset sanat, kuin\nkuulin Batumista lähdettyäni. Luonnollisesti pysähdyin ja esitin\nitseni. Minun oli siis kiittäminen ylioppilaslakkiani siitä, että\ntutustuin tunnetun kirjailijan, kreivi C. G. Wrangelin kanssa, sillä\nhän minua puhutteli. Konstantinopelissa oleskellessani sain melkein\njoka päivä nauttia hänen erinomaista vieraanvaraisuuttaan ja\nherttaisuuttaan, minkä tähden pyydän tässä saada esittää hänelle\nlämpimän kiitokseni.\n\nSeuraavana päivänä tein, oppaan seuraamana, pitkän kävelymatkan\nStambulissa. Matkustimme höyryraitiovaunulla viettävän tunnelin läpi,\njoka kulkee Galatan alla, ja kävelimme jalkaisin suuren Validé sillan\npoikki, joka yhdistää tämän Stambuliin. Kumpaankin sillan päähän on\nasetettu seisomaan muutamia valkeapukuisia miehiä, ottamaan ohi\nkulkijoilta maksua, joka vaikka onkin mitättömän pieni, kuitenkin\nvahvan liikkeen takia lienee valtiolle tärkeä tulolähde. Jos haluaa\nsaada hyvän katsauksen Konstantinopelin kirjavasta kansasta, niin on\nkulkeminen muutamia kertoja tämän sillan yli, sillä se on epäilemättä\nkaupungin tärkein kulkureitti. Stambulin puoleisen sillanpään luona on\nBaluk-Basar-Kapun tori, missä taasen voi astua raitiovaunuun, joka\nkulkee koko Stambulin läpi, aina muurin luo asti. Jos seuraamme tätä\ntietä, niin tapaamme ensin komean Jeni Validé-moskean ja vasemmalla\npuolella rautatieaseman, edempänä Seraljin suurine puutarhoineen ja\noikealla puolella Korkean Portin palatsin, vasemmalla puolella S:t\nIrénen moskean, jonka Konstantin suuri rakensi neljännen vuosisadan\nalussa, mutta jota nyt käytetään ase- ja taidevarastohuoneena, ja\nvihdoin saavumme suurelle torille, jonka koilliseen päähän on\nsijoitettu Sofian moskea. Tämä kuuluisa rakennus antaa ulkoapäin\nenemmän omituisen kuin mieluisen vaikutuksen, sillä se on paraiten\nyhteen sökerrettyjen rakennusten kaltainen, joiden keskeltä kohoaa\nkorkea kupooli, neljän korkean, valkoisen minaretin ympäröimänä. Paljon\nvaltavamman vaikutuksen saa, kun astuu sisään pyhäkköön. Mahtavan\nsuuret arkadit porfyripatsaista kannattavat gallerioita, joiden\nloppupäistä riippuu jättiläismoisia kilpiä, joissa kultakirjaimilla\nkirjoitettuina on luettavana koranin pyhimpiä lauseita. Kupoolin\nkorkeus laattiasta on 65 metriä, ja siinä riippuu joukko kruunuja,\njoissa Ramazan-öinä lukemattomat lamput palavat. Kun sulttaani, koko\nhovinsa seuraamana, tulee sellaisena yönä Aja Sofiaan, säteilee moskean\nsisusta kaikessa loistossaan. Sofian-moskeassa säilytetään useita\nkummallisuuksia, muun muassa matto, jonka päälle Muhammed lienee\npolvistunut rukoilemaan, vielä möhkäle punaista marmoria,\njonka turkkilaiset väittävät olevan Kristuksen seimen. Muista\nmerkillisyyksistä mainittakoon patsas, joka hikoilee; se on pronsilla\npeitetty, mutta tässä vuorauksessa olevasta aukosta saattaa tuntea,\nettä marmoripatsas on aina kostea; vielä \"raitis akkuna\", josta viileä\nlöyhkä aina suhisee kirkkoon; tarun mukaan ovat Islannin paraimmat\nsaarnaajat joka kerta, kun heidän oli saarnattava, ensin menneet\ntämän akkunan luo ja raittiista tuulahduksista saaneet uutta\ninnostusta. \"Loistavan akkunan\" muodostaa ohut marmorilevy, jonka\nkristallintapainen pinta heijastaa itsestään kimaltelevan hohteen, kun\naurinko paistaa siihen. Kupoolin alapuolella on mosaikista muovaeltu\nmuuriin neljä ihmeellistä enkelinkuvaa. Nämät kuvat lienevät jäännöksiä\nkristittyjen ajasta. Näkyy jälkiä siitä, mitenkä turkkilaiset ovat\nraapinraudoilla ja muilla aseilla turhaan koettaneet poistaa näitä\nkristittyjen muistomerkkiä.\n\nMuutamassa patsaassa, moskean erään pääkäytävän läheisyydessä, näkyy\nporfyrissä jotensakin korkealla maasta syvä iskunjälki. Kerrotaan, että\nMuhammed valloittaja, Konstantinopelin valloituksen jälkeen toukokuun\n29 päivänä 1453, oli tulisella hevosellaan ratsastanut Sofiankirkkoon,\nnoussut seisaalleen satulassa ja miekallaan iskenyt tämän merkin\npatsaaseen. Muuan kreikkalainen legenda kertoo, että kun turkkilaiset\nverisin miekoin ryntäsivät pyhään temppeliin, muuan kristitty pappi oli\nlukemassa viimeistä messua joukolle naisia ja lapsia, jotka olivat\ntänne paenneet. Kun turkkilaiset aloittivat verilöylyn, astui pappi\nehtoolliskalkki kädessä alttarilta pois ja katosi erään gallerian\nportin kautta. Hänen takanaan sulki kiviseinä käytävän. Mutta, näin\nkertoo kreikkalainen legenda, kun \"pyhä Sofia kerran jätetään\nkristinuskon tunnustajien haltuun, on portti jälleen aukeneva, pappi\ntuleva pois ja lopettava keskeytetyn messunsa\".\n\nKoilliseen päin Aja Sofiasta on Seraj Meidan eli Seraljitori. Sen\nkeskellä on Achmedin suihkulähde, pronssinen ja marmorinen\nmuistomerkki, jossa on mitä kauneimpia veistokuvia. Täältä näkee\nmyöskin Bab-i-Humajunin, eli tärkeimmän seraljiin johtavan portin.\nKaakkoon päin moskeasta on Sofiantori, jonka pidennyksen nimi on\nAt-Meidan, \"hevostori\", mihin vanha bysantinilainen hippodromi oli\nsijoitettu. Sofiantorin varrella on oikeusministeristön talo, ja\nAt-Meidanin varrella on Achmedié Djamin moskea. Tämän torin keskellä\nkohoaa kolme patsasta, joista ensimmäinen on Theodosiuksen obeliski,\njonka mainittu keisari on tuonut Heliopoliksesta Egyptistä ja\npystyttänyt Hippodromolle. Se on 30 metriä korkea, yhdestä punaisesta\ngranitikivestä tehty muistopatsas; marmoriseen patsaan jalustaan on\nkaiverrettu kuvia, jotka kuvaavat Theodosiusta, hänen perhettään ja\nhoviaan. Toinen on käärmepatsas, niin kutsuttu sentähden, että se kuvaa\nkolmea käärmettä, jotka ovat kietoutuneet toistensa ympäri; siitä on\njälellä enää vain viisi metriä korkea palanen. Kolmas on \"muurattu\npyramidi\", joka ennen lienee ollut peitetty kullatulla pronssilla.\n\nSen jälkeen kävin katsomassa 1001 patsaan vesisäiliötä, joka on\nmahtavan suuri, maan-alainen holvi, minkä kattoa kannattaa 212\npatsasta. Tämä vesisäiliö, joka rakennettiin Konstantin suuren\nhallituksen aikana, on nyt kuiva eikä sitä käytetä muuna kuin\nsilkinkehrääjien työhuoneena.\n\nBezesten, eli suuri basaari, on huvittavinta, kuin Stambulissa saattaa\nnähdä. Se käsittää kokonaisen kaupungin-osan, ja on siinä katuja ja\nkapeita käytäviä, jotka eroavat muista vain sen kautta, että niissä on\nkatto. Tänne ei pidä mennä ilman opasta, sillä on mahdotonta osata\npois, kun sokkeloihin ensin on joutunut. Kuten, persialaisissa\nbasaareissakin, niin on täälläkin jokaisella ammatilla erityinen\npaikkansa. Kauvimmin oleskelin niissä osastoissa, joissa maton- ja\nhuivinmyyjillä, kultasepillä ja asekauppiailla oli puotinsa. Täällä oli\npöydille levitettyinä mitä somatekoisimpia ja hienoimpia huivia ja\npeitteitä; kallisarvoisimpia kulta- ja hopeakoristuksia näkyi\nlasisäiliöiden alla ja vanhoja väkipuukkoja ja sapeleita korukuvilla\nvarustetuissa huotrissa, puukkoja, kiväärejä, kilpiä ja kypäriä, jotka\nkaikki olivat mitä taitavimmin valmistetut.\n\nBasaarissa virtailee suunnattomasti ostajia ja ostajattaria.\nJälkimmäiset ovat hunnutettuja, kuten Persian kaupungeissa.\nPersialainen ja turkkilainen huntu eroavat kuitenkin suuresti\ntoisistaan. Turkkilainen on nimittäin vain läpinäkyvä harso, joka\npeittää ainoastaan kasvojen alapuolen, silmien, osan nenästä ja otsan\nollessa aivan paljaina. Huntu on niin ohut, että poskien ja suun\npiirteet näkyvät sen alta selvästi. Muuten ovat ylhäisemmät\nturkkilaisnaiset puetut kallisarvoisiin pukuihin, silkkisiin\nviittoihin, sormuksiin ja koristuksiin ja esiintyvät halusta kaduilla\nkomeissa ajoneuvoissa.\n\nSitten käytiin Seraskierattornissa, jonka Mahmud II on rakennuttanut\nsuureksi osaksi Marmoran marmorista. Tästä tornista on yhtä ihastuttava\nnäkö-ala kaupungista ja sen ympäristöistä, kuin Galatatornistakin.\n\nSeuraavana päivänä tein venematkan kautta koko Kultaisen Sarven erään\nmaanmieheni valokuvaaja G. Berggrenin seurassa, joka jo useita vuosia\non asunut Konstantinopelissa. Matka oli itsestään huvittava ja\nmieluinen, mutta vielä hupaisemmaksi sen teki herra Berggrenin seura,\nsillä hän on kuin kotonaan tuon suuren Stambulin joka kulmassa ja\nnurkassa. Matkamme tarkoitti Ejubia, erästä kaupungin-osaa, joka on\nkaukana Kultaisen Sarven oikealla rannalla. Ejubin korkealla\nsijaitsevasta kirkkotarhasta näkyy kaupunki toisellaiselta, kuin\nkummastakin tornista. Suoraan edessä näkyy Kultainen Sarvi, täynnä\nlaivoja ja veneitä, ja vasemmalla rannalla sotasatama sotalaivoineen.\nOikealla puolella on Stambul, sen lukemattomat moskeat ja valtava\nmuuri, joka maanpuolelta suojaa kaupunkia; vasemmalla on Pera ja\nGalata, ja hyvin kaukana eroittaa Skutarin minaretit ja Beget Bolgurlon\nWähan-Aasian rannikolla.\n\nKävisi liian pitkäksi laskea ja kertoa kaikki Konstantinopelissa\nnäkemäni merkillisyydet. Mainitsen vain, että seuraavat päivät\nkäytettiin yhtä hyvin kuin ensimmäisetkin. Niinpä kävin kreivi\nWrangelin seurassa Bujuk Deressä, Therapiassa ja Belgradinmetsässä\nBosforin europanpuoleisella rannikolla, erään toisen kerran tein\njalkamatkan tuota kaksinkertaista linnoitusmuuria pitkin, Kultaisesta\nSarvesta Marmoramerelle. Ihastuttavimmat paikat ovat \"Seitsemän tornia\"\nMarmorameren luona, ja Top Kapu, jonka portin luona raitiotie loppuu.\nNimensä (kanuunaportti) on se saanut siitä syystä, että turkkilaiset\nolivat 1453 vuoden piirityksen aikana asettaneet jättiläismoisen\nkanuunansa, \"Orbanin\", aivan tämän portin eteen. Vielä mainittakoon S:t\nRomanusportti, mikä on merkillinen sentähden, että täällä ulko- ja\nsisämuurin välissä, miekka kädessä kaatui Konstantin XI,\nbysantinilaisen valtakunnan viimeinen keisari. Kun keisari näki, että\nkaikki toivo kaupungin puolustamisesta oli loppunut, kun turkkilaiset\njo olivat räjähyttäneet portin rikki ja alkaneet syöstä kaupunkiin,\nheitti hän keisarillisen kaapun pois yltään ja sekaantui taajimpaan\ntappeluntuohinaan portilla, missä hän pian sai kunniakkaan kuoleman\nkukistuvan valtakuntansa pirstaleiden joukossa.\n\nErään toisen kerran kävin Skutarissa, katselin sen etevimpiä moskeoita\nsekä kävelin Bolgurlon vuorelle, josta minulla oli yhtä ihana näkö-ala\nkaupungin yli kuin ennen mainituista paikoistakin. Skutarin rannalta\nvuokrasin veneen, jota kaksi turkkilaista kuljetti. Tuuli puhalsi hyvin\nnavakasti, minkä tähden heti Leandertornin luona nostimme purjeen.\nLujassa myötätuulessa ja virran voimasta kiiti tuo kevyt, kapea alus\nerinomaisen nopeasti Seraljinniemen ohi Marmoramerelle. Kun olimme\ntulleet tarpeeksi pitkälle, käskin kääntämään ympäri, ja kulku\nohjattiin Makri Köjin kylää kohden, joka on luoteiseen päin Stambulista\nrannikolla, sieltä sousimme Psammatian luo, joka on kaupungin muurien\nsisällä oleva rautatie- ja höyrylaiva-asema. Siellä luovuin\nvenemiehistä ja vuokrasin sen sijaan hevosen, joka nopeasti kuljetti\nminut Stambulin ahtaita, mutkaisia katuja pitkin. Useissa paikoin\nkaupungeissa vuokrataan näet valmiiksi satuloittuja hevosia; hevosen\nomistaja juoksee itse perässä jalkaisin.\n\nViimeiseksi kävin Marmorameressä olevilla Prinssisaarilla, joista\naikoinaan meilläkin puhuttiin, syystä että kuningasperheemme asui\ntäällä, prinssi Kaarlen toipuessa siitä kuumetaudista, joka oli häneen\ntarttunut hänen matkallaan Itämaissa. Ryhmän suurin ja tärkein saari on\nPrinkipo, jossa on saman niminen huvilakaupunki, missä useat\npääkaupunkilaiset viettävät kesäänsä. Ilmasto Prinkipolla on\nherttainen, ja näköala tuosta amfiteaterintapaisesta kaupungista\nihastuttava. Tein kaksi tuntia kestävän ratsastusretken saaren\nmetsäisiä jyrkänteitä pitkin kreikkalaiseen S:t Georgin luostariin,\njoka on 200 metrin korkeudella merenpinnasta. Näkö-ala täältä on\nPrinssisaariin ja Konstantinopeliin, jonka moskeat kaukaisuudesta\nhäämöttävät, yhtä ihana kuin unohtumaton.\n\nPerjantaina elokuun 13 päivänä lähdin ruotsalais-norjalaisen\nlähettilään luo, noutamaan, sen virkapukuisen kavassin, eli\nturkkilaisen palvelijan, jonka seurassa minun piti näkemän päivän\n\"selamlikin\", s.t.s. sulttaanin matkan moskeaan. Syystä että sulttaanit\nviime aikoina ovat olleet murha-yrityksien ja salamurhien esineinä, ei\nole ihmettelemistä, että Abdul Hamid II hyvin haluttomasti ja mitä\nvarovaisimmin näyttäytyy julkisesti. Ainoastaan kerran viikossa,\nperjantaina, on mahdollista saada nähdä sulttaania. Hän käy nimittäin\njoka perjantai rukoilemassa pienessä moskeassa, Medjidieh Djamissa,\njoka on aivan palatsin lähellä. Kavassien seuraamat europalaiset\npääsevät pienelle penkereelle, josta on mitä parhain näköala. Minäkin\nlähdin sinne. Penkereelle oli sitäpaitsi kokoontunut viisi muuta\neuropalaista ja parikymmentä turkkilaista upseeria, jotka olivat\nrunsaasti tähdillä ja nauhoilla koristetut. Palatsin puutarhan luota\naina moskean portille asti seisoi kahdessa rivissä sotilaita, joilla\noli siniset nutut ja väljät polvihousut, fezi päässä ja olivat ne\nkivääreillä ja sapeleilla varustetut. Tuon pienen, vähäpätöisen moskean\nedustalla on yhtä mitättömän näköinen avoin paikka, jonka moskeanportin\npuoleiseen päähän nyt siroitettiin hienoa santaa. Pian tulla vierivät\npenkereen luo kattovaunut. Kaksi virkapukuun puettua poikaa, joita\nkaksi kenraalia seurasi, astui ulos vaunuista ja katosi erääseen\nsyrjähuoneeseen. Ne olivat sulttaanin poikia. Kun he kulkivat penkereen\nohi, jossa upseerit seisoivat, kumarsivat nämät nöyrästi, ja nuoret\nruhtinaat vastasivat armollisesti heidän tervehdykseensä. Kello 11\nhuomattiin selvästi levottomuutta kansajoukossa. Kuiskailtiin,\nosoitettiin sormilla ja kuroiteltiin, jotta olisi paremmin voitu nähdä\npitkin katua, mistä sulttaanin piti tulla. Joukot komennettiin tekemään\nkunniaa, kansassa syntyi äänettömyys, ja pian kuului vaunujen ratina,\njotka tulivat yhä lähemmäksi. Ne olivat mitättömän näköiset ajoneuvot,\njoita veti kaksi mustaa hevosta. Takana ratsasti ylin eunukki. Kuomi\noli puoleksi ylösnostettu, mutta puolihämärässä eroitti kuitenkin\nselvästi miehen, joka oli puettu pitkään, mustaan, aina leukaan asti\nnapitettuun nuttuun, ja jolla oli päässä tavallinen punainen fezi,\nmutta joka oli ilman kaikkia muita erityismerkkejä. Kasvot olivat\nelottomat, ehkä pikemmin lempeyttä osoittavat, kuin jäykkyyttä; mutta\nposket olivat sisäänpainuneet ja hipiä kellertävä; leukaa peitti tiheä,\nsinimusta parta. Tämä mies oli sulttaani Abdul Hamid II. Hänen\nvieressään istui sotaministeri, tuo viimeisessä venäläis-turkkilaisessa\nsodassa hyvin tunnettu Osman Pasha, pieni lujarakenteinen ja\nharmaapartainen mies.\n\nVaunut vierivät moskean portin eteen. Sulttaani, Osman Pashan\nseuraamana, astui pois ja riensi kiirein askelin moskean portaita\npitkin, joiden ylimmällä astuimella hän kääntyi, tervehti\nystävällisesti kansajoukkoa ja kumarsi erityisesti europalaisten\npenkereelle päin, minkä jälkeen hän kiirehti moskeaan. Mahtanee\nhuvittaa sulttaania tieto, kuinka monta ja mitkä europalaiset ovat\nolleet selamlikissä läsnä, ja sentähden on erään upseerin tehtävänä\npyytää heidän nimikorttinsa, jotka annetaan sulttaanille, kun hän on\ntullut kotiin yksityisiin huoneisiinsa. Vajaan puolentunnin\njumalanpalveluksen jälkeen palasi sulttaani takaisin, astui kiireesti\nvaunuihin, jotka yhtä nopeasti vierivät palatsiin takaisin. Sulttaani\non hartaasti jumalinen mies, joka tarkoin noudattaa koranin määräyksiä.\nAnteliaasta kädestä jakaa hän runsaita lahjoja tarvitseville\nalamaisilleen. Mutta hänen elämänsä mahtanee olla sangen surullista,\nkun häntä ympäröivät ahnaat, uskottomat hovimiehet, eunukit, orjat ja\npuolisot ja joka hetki saa epäillä salamurhaa ja myrkytystä. Paitsi\nmoskeassa käyntiään perjantaina, ei hän tee milloinkaan pitempiä\nmatkoja kuin aidattuun ja vartioittuun palatsinsa puutarhaan, missä hän\ntapaa kävellä, jonkun suosikkipuolisonsa seuraamana.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.\n\nTurkin kautta.\n\n\nElokuun 18 päivänä lähdin rautateitse Konstantinopelista Adrianopoliin.\nRautatien-asema on Stambulissa, heti itään päin Validé sillan\neteläisestä päästä. Rata kulkee aivan Marmarameren rantaa pitkin, ja\nkulkee se muurin ohi \"Seitsemän tornin\" luona ja on siten tullut\nkaupungin ulkopuolelle tuolle mäkiselle, kasvullisuudesta köyhälle ja\nautiolle maaseudulle. Vasemmalla kädellä näkee vielä Marmarameren,\njonka pinta on ikäänkuin marmoroittu, mihin on syynä se, että erilaiset\nvirtaukset ja pyörteet johtavat sinne kirkkautensa ja värivivahduksensa\npuolesta erinkaltaista vettä. Muutamia kalastajaveneitä purjehti pitkin\nrannikkoa. Maan puolelle päin sitä vastoin oli näköala vähemmän\nvaihtelevainen. Puita ja pensaita näkyi vain kylien, asemahuoneiden\nlähellä ja purojen uomissa. Rautatie luikertelee, tehden mitä\nihmeellisimpiä mutkia. Usein ovat käänteet niin lähekkäin toisiansa,\nettä juna muodostaa kirjaimen S. Siellä täällä kuljetaan niitettyjen\nvainioiden ja peltojen ohi, joissa laitumella on puhvelilaumoja,\nhevosia, lehmiä ja härkiä. Kiidetään kahden suuren suistomaan ohi,\njotka ulottuvat hyvin syvälle maahan. Ensimmäisen niistä ja\nMarmarameren välillä on Kytjyk (pieni) Tshekmedjen kylä ja toisen luona\non Böjyk (iso) Tshekmedje. Vielä kuljetaan vasemmalla puolen\nTshataldjan ja Tshorlun kylien ohi, jonka jälkeen rata kulkee Ergenen\nvirran laaksoon, missä kasvullisuus on runsaampi. Ergenen yli, joka on\nMaritzan syrjäjoki, kuljetaan useissa paikoissa rautasiltoja pitkin.\nSen laaksossa sijaitsevat sangen suuret Lyle Bergasin ja Usun Köpryn\nkylät, joka jälkimmäinen merkitsee \"Pitkä silta\", mikä nimi on johtunut\nsiitä, että Ergenen yli johtaa täällä pitkä silta. Molemmin puolin\nrataa on mäkisiä kenttiä, missä kasvaa niukkaa ruohoa. Silloin tällöin\nsyöksähtää juna jotensaki tiheän pensasmetsän läpi. Kuleli Bergasin\nluona, joka on Marizan varrella, haaraantuu rata kahtia, joista\npohjoinen haara jatkuu Adrianopeliin, eteläinen kulkee Demotikan kautta\nmerelle. Tähän vuoden aikaan oli Maritza puoli kuivunut, mutta uoman\nleveydestä saattaa päättää, että virran vesipaljous keväällä mahtanee\nolla sangen melkoinen. Missä pohja, jonka muodostaa santa, savi ja\nsora, on paljaana, siellä saattaa selvästi eroittaa virrankulun\nmuodostamat hietasärkät.\n\nKaukaa näkyvät pian Adrianopelin moskeat, ja k:lo puoli 7 vieri juna\ntämän kaupungin rautatienasemalle, mihin oli kokoontunut kirjava\nkansanpaljous. Ennenkuin juna on kelvolleen pysähtynytkään, on kolme\neli neljä hammaalia (kantajaa) jo vaunussa ottaakseen haltuunsa\nmatkakalut. Odotussalin ovella seisoo pari poliisikonstaapelia, jotka\ntarkastavat matkustavaisten passit.\n\nKun asema on puolentunnin ajomatkan päässä kaupungin ulkopuolella,\nvuokrataan korkeat roskat, joissa on neljä pyörää, katto ja akuttimet,\nja kuljetaan siten leveää, pölyistä, harvassa olevilla mukulakivillä\nlaskettua tietä pitkin. Pölyää niin paljon, ett'ei voi eroittaa heti\nedessä eli takana olevia ajoneuvoja, ja vielä vähemmin kaupungin\ntaloja. Väli-aikaisesta kivityksestä on seurauksena, että ajoneuvot\nhyppivät ja heippuvat niin, ett'ei voi sytyttää paperossia vielä\nvähemmin keskustella tuon paksun turkkilaisen kanssa, jonka kanssa on\nsaanut kunnian seurustella. Sillä välin lähestytään kaupunkia, ajetaan\nsen katuja pitkin ja kuljetaan Maritzan poikki pitkää kivisiltaa\nmyöten, missä saa maksaa siltarahoja. Pian käännyimme eräälle\nsuurimmista kaduista, vaikka täytyy sanoa, että se oli hyvin maalaista;\nvaunut pysähtyivät kurjannäköisen talon edustalle, missä ajuri kääntyi,\nja ilmoitti, että olimme perillä Hötel de Bulgarien luona, joka oli\nkaupungin paras ravintola.\n\nMinua kuljetettiin pimeitä puuportaita myöten, tulin erääseen\nkäytävään, jonka lasi-akkunoiden verhoama toinen puoli oli pihalle\npäin. Toisella sivulla oli pienien pimeiden huoneiden ovet, joiden\nhuoneiden akkunat olivat käytävään päin, ja oli huoneissa siis\nhuononpuoleinen valaistus. Niin pian kun olin kotiutunut yhteen näistä\nhuoneista, menin heti hotellin ravintolaan ja tilasin kupin kahvia,\njoka maistui katkeralta ja pahalta; kermaa ei ollut pisaraakaan.\nParaillaan tätä nauttiessani, tuli eräs virkapukuinen mies, istuutui\npöytäni ääreen ja esitteli itsensä ranskan kielellä, sanoen kuuluvansa\nAdrianopelin poliisikuntaan. Hänkin tilasi kupin kahvia, ja ennen\npitkää olimme kiintyneet mitä vilkkaimpaan keskusteluun, jolloin hän\nosottautui todelliseksi herrasmieheksi. Keskustelumme jatkui pitkälle\niltapuoleen, ja ennen kun erosimme, pyysi äsken saamani ystävä, että\nhän saisi seuraavana päivänä kello 11 tulla noutamaan minua,\nnäyttääkseen minulle kaupungin merkillisyyksiä, johon ehdotukseen\nluonnollisesti halusta suostuin.\n\nKello 9 seuraavana päivänä, kun yksikseni olin syönyt aamiaiseni, menin\ntuolle isolle kadulle, jonka varrella hotelli oli, ja joka näytti\nulottuvan hyvän matkaa kaupungin ulkopuolelle. Kummallakin puolella on\nbasaareja, makasiineja ja rahanvaihtajien puodit, ja keskusliike ja\nvälitys niiden välillä on vilkasta ja kirjavaa. Vastaan tuli\npuhvelikuormia, tavaroilla sälytettyjä muuleja, dervishejä ja\nratsastavia turkkilaisia; sanalla sanoen, monta hauskaa kohtausta\nsattui tielleni, minkä tähden asetuin erään talon nurkalle ja otin\nluonnoskirjani käsille. Silmänräpäyksessä kokoontui ympärille joukko\nihmisiä. Kun paraillaan tutkin katu-elämää, laskettiin olkapäälleni\nraskas käsi, muuan poliisikonstaapeli seisoi edessäni ja käski minun\nseuraamaan itseänsä. Kun kysyin, mitä hän oikeastaan tahtoi, vastasi\nhän: \"senhän saat nähdä, kun tulet poliisikonttooriin\". Ei siis ollut\nminulla muuta neuvoa, kuin jättää piirros kesken-eräiseksi ja lähteä\nkonstaapelin kanssa. Luonnollisesti seurasi perässämme joukko\nkatupoikia. Pian poikkesimme muutamaan taloon ja astuimme erääseen\nkonttooriin, missä istui joukko santarmia kahvia juomassa. Asian laidan\nkerrottuaan, jätti poliisi minut komisariuksen huostaan, joka paljain\njaloin ja sääret allansa ristissä istui ryönnyssään sohvalla, ajan\nhampaan pahoin kolhiman kirjoituspöydän takana. Mies otti minulta\nkirjan, tutki tarkasti jokaista piirustusta ja kysyi, mitä kukin\nmerkitsi. Kun tarkastus turkkilaisten tapaan kirjan lopusta sen alkuun\noli loppunut, alkoi uusi tarkastus alusta loppuun, jotta mahdollisesti\nvoisi löytää joitakuita osmanilaiselle keisarikunnalle ehkä\narveluttavia luonnoksia. Puolinaista katukohtausta ja muutamia\nskematisia aluepiirroksia Stambulin ja Adrianopelin välisestä seudusta\ntarkastettaissa, meni hänen otsansa joka kerta syviin ryppyihin, jota\nvastoin viimeinen, persialaisen hevosen kuva tuotti yleistä hauskuutta\npoliisikunnassa joka oli ryhmittynyt päällikkönsä ympärille. Sitten\nalkoi kiusallinen kuulustelu kansallisuudestani, ijästäni, nimestäni,\nmistä tulin ja mihin matkustin, kuinka kauvan aijoin viipyä\nAdrianopelissa, minkätähden piirustin juuri sen kadun, jonka varrella\nkaupunginvankila oli j.n.e. Tuomio kuului, että minun oli jääminen\npoliisikonttoorin muurien sisälle, kunnes poliisimestari saapuisi, ja\ntätä odotettiin kahden tunnin kuluttua. Luonnoskirja ja passini\ntyönnettiin tuon kuluneen kirjoituspöydän laatikkoon, ja pyyntööni,\nettä heti saisin ne takaisin, vastattiin tuimasti: \"javach, javach,\neffendim!\" — hiljaa, hiljaa, herra! Istuuduin sentähden muutamalle\npenkille ja odotin kärsimättömänä poliisimestarin tuloa. Niin kului\npuoli tuntia, mutta kuka saattaa kuvailla komisariuksen ja santarmien\nkummastusta, kun yksi heidän päälliköistään tulee kiirehtien kädet\nylhäällä, juoksee suoraan luokseni ja huudahtaa: \"bonjour mon cher ami,\nje suis heureux de vous voir, est-ce que vous avez bien dormi?\" Se oli\nsama kunnianmies, jonka olin edellisenä iltana tavannut Hötel de\nBulgarien kahvilassa, ja joka niin äkkiarvaamatta ilmestyi minun\npelastavaksi enkelikseni.\n\nKerroin hänelle seikkailun, mikä houkutteli hänen huuliltaan kaikuvan\nnaurun; hän antoi minulle heti sekä luonnoskirjani että vapauteni.\nKomisarius ja hänen arvoisat herrat virkaveljensä näyttivät\nhölmistyneiltä ja veivät kunnioittavasti kätensä rinnalleen ja otsalle.\nEpäilemättä arvelivat he, että olin tavattoman sukkela veitikka, joka\njo ensi päivänä olin tullut hyväksi ystäväksi yhden poliisipäällikön\nkanssa. Asetuin erittäin arvokkaan näköiseksi, kun astuin\npoliisikonttoorin kynnyksen yli.\n\nVapauttajani oli erittäin rakastettava mies. Hän seurasi sitten minua\nkoko päivän, kuin opas. Sellaisista hirviöistä erosi hän kuitenkin\nkahdessa varsinaisessa kohdassa: hän ei ottanut palveluksistaan maksua,\nja hänellä näytti olevan selvillä synnyinkaupunkinsa asiat ja paikat.\n\nSiten kävimme ensin basaareissa, jotka tässä kaupungissa ovat\nsangen siistit ja hyvin järjestetyt, mutta vähemmän on niissä\noikein alkuperäisiä turkkilaisia tavaroita ja töitä, kuin\nyksinkertaisia pikku-esineitä, joita on tuotu Saksasta ja Itävallasta.\nYleensä loistivat poissa-olollaan koirat ja lika, ja arvostelu\nkokonaisuudessaan ei saata olla muu kuin hyvä. Sen jälkeen ohjasimme\naskeleemme vanhaan Eski Djamin moskeaan, missä kuunneltiin valtavaa ja\njuhlallista puolipäivä jumalanpalvelusta. Persialaisiin moskeoihin ei\nyksikään kristitty saa jalallaan astua; turkkilaiset eivät hetikään ole\nniin tarkkoja. Huomaamatta yhtäkään vihastunutta katsetta, saatoin\nesteettömästi kuunnella ja katsella koko juhlallisuutta. Oli omituista\nkuulla papin kirkkaan äänen saarnatuolista ja nähdä nuo oikeauskoiset\naika ajoin, kaikki yht'aikaa, laskeutuvan polvilleen lattiata\nsuutelemaan.\n\nSieltä lähdimme ruotsalais-norjalaiseen konsulaatiin, joka on pieni\nrappeutunut huone satavuotiaassa karavaanikartanossa. Konsuli oli sillä\nhetkellä Konstantinopelissa, mutta tapasin hänen molemmat italialaiset\napulaisensa; heidän tehtävänään oli tyhjän toimittaminen, jos ei kahvin\njuomista ja paperossien polttamista saata pitää työskentelynä. Turhaan\ntähystelin Ruotsin valtiovaakunaa eli kuninkaan valokuvaa; seinät\nolivat tyhjät, olivat melkein kuin satavuotiaassa sammalessa, joka\nkosteudessa rehoitti. Kun minulle oli tarjottu kuppi kahvia, otin\njäähyväiset tältä kaistaleelta isänmaata.\n\nKomein rakennus, mikä tällä alalla niin köyhällä Adrianopelilla on\nnäyttää, on Sultani Selimin moskea, jossa viivyimme pari tuntia. Neljä\nminarettia ympäröi tätä valtavaa kupoolia; sisusta on laitettu\nsiniseksi, valkoiseksi ja punaiseksi. Keskellä laattiaa on jonkinlainen\nparveke marmoripatsaiden päällä. Yhteen näistä on hakattu tuo kuuluisa\nruusu, Terslale, jonka jokaisen kävijän tarvitsee tuntea, jos hän\ntahtoo tulla uskotuksi, kertoessaan olleensa moskeassa. Eräällä\nseinällä riippuu kilpi, jossa on Sultani Mahmudin nimi; muuten\nkoristavat muureja useat kallis-arvoiset turkkilaiset pyhäinjäännökset\nja mosaikit. Minaretit ovat huimaavan korkeita ja on niissä kolme\nrintavastinta, toinen toisensa yläpuolella. Omituisinta on kuitenkin,\nettä jokaisella osastolla on omat portaansa, jotka kierumaisesti\nluikertelevat ylös tuota kapeata minarettia pitkin. Jos siis tahtoo\nmennä ensimmäiseltä penkereeltä toiselle eli kolmannelle, niin on ensin\nlaskeutuminen uudelleen alas minaretin juurelle, jotta sitten taasen\npääsee toista käytävää myöten ylä-ilmoihin. Korkeimpaan osastoon johtaa\nenemmän kuin kolmesataa askelta, ja ylösnousua vaikeuttaa vielä enemmän\nse seikka, että käytävä on niin kapea ja matala, että siinä voi kulkea\nainoastaan kumarassa. Jos nojautuu rintavarustusta vastaan ja katsoo\nalaspäin, niin näyttää minaretti perspektivisyyden vaikutuksesta\nkapenevan alaspäin; luulee tuntevansa, miten tuo hento rakennus huojuu.\n\nTästä korkeasta paikasta on laaja näkö-ala koko Adrianopelin yli ja sen\nlähimpään ympäristöön. Katselijan silmäykset kiintyvät erittäinkin\nDjama-Ytjsherefeliin, eli kolmen tornin moskeaan, Sultan Bajasidin\nkadun varrella; vielä näkyvät kasarmit, heti kaupungin ulkopuolella,\nvanha seralji, armenialaisten kirkko, armenialainen koulu, sotakoulu,\nkoraki, eli kenraalikuvernöörin palatsi, ja sikin sokin moskeoita ja\nbasaarirakennuksia, minkä kaiken keskitse virtaa kolme jokea, Maritza,\njoka juoksee kaupungin lounaisessa kulmassa, Tundja, joka jakaa sen\nkahteen osaan, ja Arda, joka laskee Maritzaan. Hiukan matkan päässä\nnäkyy Jilderimin etukaupunki kreikkalaisine kirkkoineen. Adrianopelin\nympärillä oleva seutu on kasvullisuuden suhteen hyvin laihaa, paikka on\nmäkistä, läntislounaisessa suunnassa näkyvät Despoto Dagin\nvuorenseinämät ja pohjoisessa Balkanin rinteet.\n\nViimeiseksi kävimme vanhassa seraljissa, jonka venäläiset viimeisessä\nsodassa hävittivät, ja joka nyt on raunioina. Sen läheisyydessä näkyy\nihana puisto, jossa on mahtavan suuria tammia, missä puistossa\nkaupungin asukkaiden on tapana juhlapäivinä olla kävelemässä.\n\nAdrianopelissa, europalaisen Turkin toisessa kaupungissa, nousee\nväkiluku aina 90,000:teen, ja kuuluu siihen turkkilaisia,\nkreikkalaisia, juutalaisia, bulgarilaisia, armenialaisia, neekereitä\ny.m. Kaupunkia suojelee linnoitus, viisikymmentä patteria ja melkoinen\nsotavoima, jaettuna neljään, kaupungin suoranaisessa lähistössä olevaan\nleiriin. Turvallisuus kaupungissa ei liene erittäin suuri. Poliisivoima\nnousee 150 mieheen, joilla mahtanee olla täysi työ, kun ajattelee, että\nvankilassa oli silloin yht'aikaa 500 vankia. Niin ainakin kertoi\nystäväni santarmi-upseeri.\n\nMatka Adrianopelista Filippopeliin on yhtä yksitoikkoista, kuin äsken\nkulkemani matka. Rata kulkee kaiken matkaa Maritzan laaksossa, joen\noikeanpuolista rantaa pitkin. Puhvelit ja härkälaumat, jotka ovat\nlaitumella joen hedelmällisillä rannoilla, satoisat maissivainiot ja\nvirranveden käyttämät myllyt ovat ainoat, jotka keskeyttävät\nyksitoikkoisuuden. Myllynrattaiden hitaasta pyörinnästä saattaa\npäättää, että virrannopeus on vähäinen. Maritzassa kulkee tähän vuoden\naikaan hyvin vähä vettä, ja pitkät matkat on pohja aivan näkyvissä.\nSuurimmat kylät, joiden ohi kuljetaan, ovat: Tshirmen, Mustafa Pasha,\nHarmanly, Tirnova ja Papazly. Tirnovan luona jakaantuu rata kahteen\nhaaraan: toinen menee Filippopeliin, toinen kääntyy pohjoiseen päin ja\nkulkee Saslyn laakson kautta Jamboliin Tundjan luona.\n\nFilippopelissa, Itärumelian pääkaupungissa, on noin 25,000 asukasta, ja\non sekin Maritzan varrella. Kaupunki on rakennettu kolmelle\näkkijyrkälle kunnaalle, jotka kohdastansa kohoavat tasangosta, ja\nniiden ympärille. Rautatienasemalla, joka kuten Adrianopelinkin asema\non pari kilometriä kaupungin ulkopuolella, tutkittiin \"teskereni\" eli\nmatkapassini, jonka jälkeen sälytin itseni ja tavarani eräisiin\nvuokra-ajurin vaunuihin, jotka viidestä piasterista kuljettivat minut\n\"hotell Bulgarieen\". — Sivumennen tahdon mainita, että joka toisella\nhotellilla on tässä osassa Turkkia tämä komea nimi. — Filippopelin\nhotelli Bulgarie oli kuitenkin paljon siistimpi kuin Adrianopelin, ja\nitse kaupunki tekeekin muukalaiseen hauskemman vaikutuksen. Suuremmat\nkadut ovat lohkotuilla kivillä lasketut ja sivukäytävillä varustetut.\nSaadakseni yleiskatsauksen Filippopelista, lähdin heti Nepe Fepelle,\nyhdelle äsken mainituista kolmesta kunnaasta, mistä katsoen sai\nkaupungista erittäin hauskan katsauksen: näkyi kuvernöörin palatsi,\nvanhat moskeat, ottomanilaisen pankin talo, silta ja yleiset, suoraan\nkaupungin halki virtaavan Maritzan varrella olevat puutarhat. Joen\nrannoilla näkee kaiken päivää ajurien ja talonpoikien uittavan\nhevosiaan ja pesevän vaunujaan ja vedenmyyjien täyttävän\nnahkasäkkejänsä tuolla samealla vedellä.\n\nTatar-Basardjikiin kulkee rata yhä Maritzan laaksoa pitkin. Oikealla\nkädellä alkavat yhä selvemmin näkyä Balkaninvuoret ja vasemmalla\nDespoto Dag. Tunnin kuluttua ollaan perillä tuossa mainitussa pienessä\nkaupungissa, joka on tasaisen tasangon keskellä puulehdon ympäröimänä.\n\nTatar-Basardjikissa on 14,000 asukasta, joista 8,000 on bulgarialaisia.\nMitään katsottavia paikkoja ei siinä kuitenkaan ole. Täälläkin oli yksi\n\"hotel de Bulgarie\", mutta kun tämä näytti olevan kaatumaisillaan,\npidin parempana asua Maritzan hotellissa, joka ulkonäöltään oli hyvin\nsiisti. Kuitenkin sain pian kokea, ett'ei sisällinen hauskuus vastannut\nulkopuolista; yleensä eivät turkkilaiset ravintolat näytä likaisuudessa\nja siivottomuudessa antavan perää persialaisille karavaanikartanoille.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESTOINEN LUKU.\n\nVaunuilla Bulgarian kautta.\n\n\nTatar-Basardjikistä jatkuu tosin rautatie jonkun matkaa Surambergin\nkylästä (1886) poispäin, mutta kun tie Sofiaan kulkee Maritzan toista\neli vasemmanpuoleista rantaa pitkin, on välttämätöntä hankkia itselleen\nkyyti jo ensinmainitussa kaupungissa. Tatar-Basardjikin Tonavan\nvarrella olevaan Lom Palankaan yhdistävä alue on 25 ruotsinpeninkulmaa\npitkä ja kulkee Itärumelian yhden osan kautta ja Bulgarian halki.\n\nElokuun 22 päivänä kello puoli 8 aamulla olivat nelivaljakkovaununi\nhotellin portin edessä valmiina. Ajuri, jonka nimi oli Arristo, oli\nlujarakenteinen bulgarialainen, puhui tattarinkieltä, oli kohtelias,\nystävällinen ja hilpeä, mitkä olivat hyviä ominaisuuksia, kun meidän\nnyt piti kahden matkata Bulgarian seutujen läpi. Nuo neljä hevosta,\njotka olivat valjastetut rinnatusten, olivat pienet ja rumat, mutta\nväkevät ja kestävät. Mitä vaunuihin tulee, niin saattoi sen\nlukemattomista vikaumista käsittää, että se oli monta vuotta ollut\nkäytännössä. Ne olivat tavattoman kömpelötekoiset, kuomilla sekä\netu- ja taka-istuimella varustetut. Matkalaukkuni kiinnitettiin\netu-istuimelle, ja minulla oli erinomaisen mukava paikka avaralla\ntaka-istuimella. Tie oli tosin suurimmaksi osaksi kivistä ja\nkuoppaista, mutta vaunujen lujat vieterit ja pehmeät patjat huojensivat\nsysäyksiä.\n\nKun kaikki oli järjestyksesssä, istuuduin vaunuihin, otin hotellin\nisännältä jäähyväiset, annoin merkin Airistolle, joka lujalla\npiiskan-lyönnillä saattoi vilkkautta hevosiin. Vaunut vierivät nopeasti\nTatar-Basardjikin kapeita katuja pitkin; matkustajat, joita kohtasimme,\npysähtyivät töllistelemään, kauppiaat kurkistivat puotinsa akkunoista,\njoukko repaleisia pikkupoikia juoksi hurraten perässämme, ja sieltä\ntäältä nurkan takaa tähysteli salaisesti joku bulgarialainen kaunotar.\nKuljimme basaarien ja erään turkkilaisen moskean ohi ja olimme pian\nkaupungin ulkopuolella soraisella tiellä, jonka sivuilla olivat pitkät\nojat ja viljavat maissivainiot. Aivan kaupungin ulkopuolella kuljetaan\nTopolnitzan joen yli puusiltaa myöten. Viljavainioiden välissä kasvoi\ntasangolla niukasti pensaita ja puita, mutta ylöspäin pitkin\nvuorenrinteitä on puukasvullisuus hyvin runsas.\n\nKello puoli 12 ajoimme suureen Wjetrenan kylään, joka on mäen\nvierteellä ja jonka kummallakin puolella on mataloita vuoria. Tie\nmuodostaa samalla kylän paraimman kadun. Talot ovat hyvin\nyksinkertaisia, rakennetut puusta ja varustetut olki- eli tiilikatolla.\nKylän asukkaat, jotka ovat bulgarialaisia, näyttävät voimakkailta ja\nhyvinvoivilta. Naiset ovat puetut kauneihin, räikeävärisiin pukuihin.\nKahden tunnin levähdyksen jälkeen jatkoimme matkaamme ja saavuimme pian\nkapeaan laaksonpidennykseen, missä vasemmalle tiestä virtasi pieni\npuro. Kasvullisuus alkaa käydä rehevämmäksi, ja pieniä, sieviä\nmaamaisemakuvauksia sattuu silmiimme, mutta tie on surkean epätasaista.\nKun laakso taasen levenee, näkee kaukana Ishtimanin kylän, joka on\nlähellä Bulgarian rajaa. Ensin kuljetaan kirkkotarhan läpi ja sitten\ntullaan kurjannäköisille kaduille, joiden varsilla on raihnaisia\ntaloja. Näiden joukossa näkee taasen \"grand hötel de Bulgarien\", jonka\npihalla hevoset riisuttiin vaunujen edestä ja ruokittiin, sillä aikaa\nkun minä menin tuohon sanomattoman kurjaan kestikievaritaloon. Kapeat,\npimeät ja puolilahonneet portaat johtivat parempiin huoneisiin, joista\nlöyhkäsi ummehtunut ilma. Minun huoneeni laattiana oli tallattu maa,\nseinillä kasvoi hometta; ja sammalia, ja lubiseva pöytä, yksi tuoli ja\nkolme sänkyä muodostivat huonekaluston. Jokainen vuode maksaa 1\nfrancin, mutta jos haluaa olla yksin huoneessa, saa maksaa kaikista\nkolmesta vuoteista. Kun muutamia bulgarialaisia ja pari juudalaista\nkulkukauppiasta, jotka olivat enemmän maantierosvojen kuin\nkunniallisten ihmisten näköisiä, myöskin olivat asettuneet ravintolaan,\npidin jälkimmäisen ehdon parempana. Perinpohjin käveltyäni pitkin kylää\nja syötyäni kummallisen aterian, jossa oli munia, leipää, kahvia,\nviiniä ja yksi kana, koetin kotiutua edellämainittuun huoneeseen.\nSavuava talikynttilä levitti liekuttavaa valoa kukoistaville seinille.\nPaneuduin kuitenkin levolle ja nukuin pian vuoteelle, jonka patjat ja\npeite näyttivät siltä, kuin olisivat ne olleet käytännössä satoja\nvuosia. Yön seutuvissa heräsin siitä, että ovi kävi. Se aukeni, ja\npimeässä näkyi pitkä haamu. Se kulki hiljaa ja varovasti eräälle\ntyhjistä vuoteista, mihin laskeutui ja nukkui. Huomasin heti, että\nisäntä tahtoi puijata minulta 3 franciani, suomatta minulle etua olla\nyksinäni, mutta hänen juonensa ei onnistunut, sillä laskua\nsuorittaessani kerroin hänelle yöllisestä vierailusta, ja\nhotellinisännän täytyi myöntyä.\n\nIshtimanin ja Vakarelin kylien välillä kuljetaan Itärumelian ja\nBulgarian välisen rajan yli. Kuljetaan edelleen mataloita kunnaita\npitkin, mitkä yhdistävät Balkanin ja Despoto Dagin. Kasvullisuus on\nvieläkin niukkaa, mutta tie tasaisempaa. Vaunut kiitävätkin nopeasti,\nhevoset juoksevat ahkerasti, eikä Arristo anna niille hetkeksikään\nlepoa. Itsessään miellyttävä kulkustenkilinä tulee ajan pitkään\nnukuttavaksi, varsinkin kun on melkoinen kuuma. Heti Vakarelista\npäästyä tullaan korkealle kunnaalle, mistä on laaja näköala\nSofiankentälle, viljeltyine vainioineen, mataline puroineen ja\nyksinäisine kylineen. Kuljettuamme Iskerjoen yli, joka laskee Tonavaan,\nsaavuimme kello 6 illalla Bulgarian pääkaupunkiin.\n\nSofia, jossa on asukkaita 25:stä aina 30:neen tuhanteen henkeen, on\ntasaisella, autiolla ja yksitoikkoisella tasangolla, mikä levenee\npohjoiseen päin Witoshin vuoriryhmästä, joka synkkänä kohoaa etelässä\nmuurin tavoin. Kaupunki jakaantuu kahteen, toisista selvästi\neroitettuun osaan, nimittäin turkkilaiseen ja uuden-aikaiseen Sofiaan.\nEdellinen kaupunginosa on kaikkien toisten ottomaninvaltakunnan\nkaupunkien kaltainen: siellä on kaatumaisillaan olevia, tiilikatolla\nvarustettuja puutaloja, kapeita, likaisia katuja, joitakuita ijäkkäitä\nmoskeoita ja kirjavaa, mutta repaleista kansaa. Uuden-aikanen Sofia on\nsuurimmaksi osaksi kasvanut ruhtinas Aleksanderin hallituksen aikana.\nTässä kaupungin osassa on monta hyvin kaunista rakennusta, kuten\nkonsulaatit, ministerien hotellit ja ennen kaikkia ruhtinaan palatsi,\njonka ulko-asu tekee erittäin miellyttävän vaikutuksen. Palatsin\nedustalla on julkinen puutarha, joka on hyvin hoidettu ja jossa on\nmusiikilava. Katsottavista paikoista on kaupunki sangen köyhä. Vanhan\nSofiankirkon rauniot, turkkilaiset moskeat ja lämpimät kylpylät, joissa\nveden lämpömäärä nousee aina 50° C,[56] ovat ainoat, mitkä herättävät\nmuukalaisen mielenkiintoa. Yleensä on mieliala Sofiassa raskasta ja\nsynkkää, ja on selvää, että se oli sellaista vielä suuremmassa määrässä\nsiihen aikaan, kun minä olin siellä, sillä olin siellä vain pari päivää\nmurha-yrityksestä ruhtinas Aleksanderia vastaan. Passini ja tavarani\ntutkittiinkin mitä tarkimmasti. Joukkoja aseellisia sotilaita ratsasti\npitkin katuja ja marssi kokonaisia riviä isänmaanmielisiä ja\nvenäjänystäviä. Monessa talossa liehui Venäjän lippu.\n\nKaksi päivää, Sofiassa oleskeltuani, jatkoin matkaa saman Arriston\nkanssa ja samoilla neljällä hevosella Tonavalle. Jätimme kaupungin\nelokuun 25 päivänä iltapäivällä. Ensin kuljetaan turkkilaisten katujen\nkautta ja niin ollaan taasen tasaisella kedolla. Täällä on tyhjää ja\nautiota, ei ole yhtään kylää, ei yhtään taloa eikä huonetta, ainoastaan\nsilloin tällöin tapaa pari ratsastajaa eli vaeltajaa. Illaksi tuli\nkylmä, ja kostea sumu levisi tasangolle. Pian muuttuu alue kuitenkin\nmäkisemmäksi muuttuakseen sitten vähitellen loivaksi nousuksi, jotka\novat Balkanin eteläisiä etuvartioita. Oli aivan pimeä, mutta kuitenkin\njatkoimme matkaamme joutuaksemme yöksi Batshinin kylään. Kuljimme erään\nleirin ohi; minkä näkeminen tuntui hyvin omituiselta. Kymmenkunta\nraskasta hedelmillä täytettyä vaunua oli asetettu ympyrään ja tämän\nvarustuksen sisäpuolella paloi suuri valkea, minkä ympärille nuo\nbulgarialaiset kauppiaat olivat asettuneet. Puhvelit lepäsivät\nympärillä.\n\nAamunkoitteessa 26 päivänä lähdimme Batshinista. Tie muuttuu jälleen\nhuonoksi ja kiertelee poikittaisissa käänteissä laaksojen kautta.\nMaaseutu saa nyt kokonaan toisen muodon. Mitä ihanin tammimetsä levenee\ntien molemmilla puolilla. Jota ylemmäksi noustaan, sitä kauniimmat ovat\neteemme leviävät taulut. Suurenmoisessa luonnonkauneudessa ei Balkan\nkuitenkaan voi kilpailla Kaukasuksen eli Elbursin kanssa. Varhain\niltapäivällä saavuimme pieneen, ihanalla paikalla sijaitsevaan\nKlissuran kylään, joka on eräässä laaksossa vuorien pohjoisella\nrinteellä Brzia puron varrella, mikä käyttää joukon myllyjä.\nViivyttyämme neljä tuntia Klissurassa, jatkoimme matkaa pitkin Balkanin\npohjoisia rinteitä Berkowitzan ja Katlowitzan kylien kautta. Toisissa\noloissa olisi tämäkin osa matkasta epäilemättä ollut hauska ja\nmielyttävä, mutta hauskuuden karkoittivat kokonaan mitä ankarin\nsade-ilma, ukkonen ja salamat. Seutu näytti synkältä, tie oli muuttunut\npehmeäksi savivelliksi, mihin pyörät uurtivat syviä jälkiä, kura\nräiskyi hevosen kavioista, ja sade räikkyi kuominkatolle. Sen alla oli\nminulla kuitenkin jotensakin hyvä olla. Vietettyämme yön Zarowinassa,\nsaavuimme elokuun 27 päivänä kello 9 e.p.p. Tonavan varrella olevaan\nLom Palankaan. Saavuttuamme erään kunnaan harjulle, näki aivan\naavistamatta tuon pienen kaupungin alaalla joen rannalla. Ajoimme\nhotelli Bellvuen luo, missä Arristo sai maksunsa ja kiitokset\nosoittamastaan ystävyydestä matkalla Bulgarian kautta. Sen jälkeen\nsälytin itseni ja tavarani tuohon pieneen hotelliin, myrskyn\nulkopuolella ulvoessa ja sateen ikkunaruutuja pieksäessä.\n\nSeuraavana aamuna lähti höyrylaiva \"Tegetthoff\", joka on yksi Itävallan\nLloydin höyrylaivoista, ja tällä saavuin Belgradiin, sieltä rautateitse\nmatkustaakseni halki Unkarin, Itävallan ja Saksan ikävöittyyn\nisänmaahan. Ihanaa oli Stralsundissa astua _ruotsalaiseen_ laivaan ja\nnähdä ympärillään paljaita maanmiehiä, ja vielä hauskempaa oli nähdä\nillalla Falsterbon majakan loistavan pimeässä. Tunteitani saattaa\nkäsittää se, joka on kauvan ollut poissa isänmaastaan; ne sisältyvät\nkaikki tuohon yksinkertaiseen, mutta paljo merkitsevään sanaan —\nkotona!\n\n\n\n\nViiteselitykset:\n\n\n[1] Adji Kabul lähellä Kuraa on kaupunki, jolla tulevaisuudessa, kun\nrautatie Bakun, Tabriksen ja Teheranin välillä valmistuu, on suuri\nmerkitys. Sen lähellä on pieni järvi, jonka rannoilla menestyksellä\nmetsästetään metsäsikoja, ruovonpäristäjiä ja flamingoita. Heti\nkaupungin pohjoispuolella juoksee pieni joki, nimeltä Pirsagat, joka\nalkaa Shemakhan läheltä, mutta häviää rannan hiekkaan. Ainoastaan\ntalvisin ja keväisin on siinä vettä.\n\n[2] \"Om slamvulkanerna i Baku\" Geol. fören. förhandl. 1886, 5:416.\n\n[3] Kaikki nämät tiedot ovat v. 1885-86, jolloin oleskelin Balakanissa.\n\n[4] Muutamat näistä naftajärvistä ovat niin suuret että varsin hyvin\nsopii niissä soudella. Kun Kaukaasian kuvernööri, Dondukov-Korsakov,\noli Balakanissa, oli hänen kunniakseen rakennetta pieni vene ja\nankkuroittu se erään naftajärven rannalle. Ruhtinaan ihastus oli\nrajaton, kun venonen liukui väräjävien ja hehkuvien öljylaineitten yli.\n\n[5] Katso Hermann Vámbéry: Das Türkenvolk, sivu 571.\n\n[6] Tässä mainitut kaupungit sijaitsevat: Ahaltsik Bakumin lähistössä,\nDerbent Kaspian meren rannalla, Kuba sisämaassa ja Nuha itä Kaukason\netelä rinteellä.\n\n[7] Sefid Rudin muodostaa kaksi muuta jokea: läntinen, nimeltä Kysyl\nUtsen, alkaa Aderbeidjanin ylängöltä, ja itäinen, Shah Rud eli\n\"kuninkaanjoki\", tulee Elburs vuorelta.\n\n[8] Persialainen kupariraha.\n\n[9] Persialainen opettaja tai pappi.\n\n[10] Vesipiipun.\n\n[11] Itävaltalainen; shaahin henkilääkäri vv. 1851-60.\n\n[12] \"Frengi\" merkitsee oikeastaan ranskalaista, mutta persialaiset\nantavat tämän nimen kaikille muillekin eurooppalaisille.\n\n[13] Tomani = 10 kraania, 1 kraani lähes 1 markka.\n\n[14] Katso Brugsh-pashan kirjaa: \"Im Lande der Sonne\" s. 266-267, josta\nnämä tiedot on otetta.\n\n[15] Kadjarien linna on heti pohjoispuolella Teherania. Niaveran on\nvähän kauvempana.\n\n[16] Sana balkonki taitaa johtua tästä persialaisesta sanasta.\n\n[17] Ranskalainen yhtiö kuuluu aikovan rakentaa rautatien Teheranista\nShaahi-Abdul-Atsimiin. Ihan tasainen maa ja erittäin vilkas liike\ntekisi epäilemättä tämän yrityksen erittäin tuottavaiseksi.\n\n[18] Kenraali Hotttum-Shindlerin mukaan (Zeitschrift der Deutschen\nmorgenländ. Ges. 1882).\n\n[19] Ranskalainen Chardin, synt. 1648, teki laveita matkoja Itämailla,\nvarsinkin Persiassa ja itä Intiassa. Koko kuusi vuotta asui hän\nIspahanissa shaahi Abbas II:n hovissa, ks. hänen kirj. Voyages en\nPerse.\n\n[20] Loenbomin \"Kaskuja mainioista ja merkillisistä ruotsalaisista\nmiehistä\" vihko 2. s. 13 Tukholmassa 1773.\n\n[21] Useat tässä esiteltyjä, historiallisia tosiasioita olen lainannut\nprof. Ferd. Justin ansiokkaasta kirjasta \"Vanhan Persian historia.\"\n\n[22] Onko hevonen valmiina? onko teetä, onko huone hyvä? montako\nfarshakia on tästä majataloon?\n\n[23] Nämät jutut ovat Saadin Gulistamista, jonka ranskaksi on kääntänyt\nSemelet, 1834 s. 191 ss.\n\n[24] Sama tapaus kerrotaan myös Vámbéryn \"Matkustus Persiassa\"\nnimisessä kirjassa.\n\n[25] Katso Polak: \"Persien, das Land und seine Bewohner!\" II s. 12 ss.\njossa on F:n koko kirje.\n\n[26] Tämä ote on eräästä kirjasta: \"Der Divan des grossen lyrichen\nDichters Hafis\", von V. Ritter v. Rosen Zwieg-Schwannau, Band I s. 746.\n\n[27] A. Arnold: \"Through Persia by karavan.\" II, 172.\n\n[28] Katso Justi: \"Die Geschichte des alten Persien\" s. 133.\n\n[29] Katso: On the various means of Communication between Central\nPersia and the Sea. By Colonel B. Champain. (Geographical Proceedings\n1883).\n\n[30] Tässä rauhassa on monta omituista kohtaa, m.m. että eurooppalaiset\nlähettiläät saisivat tulla shaahin luokse, tarvitsematta riisua\nkenkiään.\n\n[31] Nimi kirjoitetaan myös Busher, Abusher tahi Bender Busher. Se on\nnäet muodostettu sanoista abu, isä, ja sheher, kaupunki, s.o.\nkaupunkien isä. Bender merkitsee satama ja on tapana asettaa se monien\netelä-Persian kaupunkien nimien eteen.\n\n[32] Kotiin tultuani sain kenraali Shindleriltä kirjeen, jossa hän\nkertoo, että koko 6 eurooppalaista kuoli Bushirissa jälkikesällä samana\nvuonna kuin minä siellä olin.\n\n[33] Enimmät hänen havainnoistaan ovat julaistut \"Zeitschrift für\nErdkunde\" nimisessä aikakauskirjassa Berliinissä.\n\n[34] Teheranissa sain sittemmin kuulla hänen kuolleen 3 päivää sen\njälestä kun minä lähdin Bushirista.\n\n[35] Hormuksen luona nousee se l,78 m.\n\n[36] Sur un projet de chemin de fer de la côte de Syrie au golfe\nPersique par A. Dumont. (Comptes Rendus de l'académie des sciences\n1886. 15.)\n\n[37] Eduard Suess: Das Anlitz der Erde. Band I. Erster Theil, erster\nAbschnitt.\n\n[38] Buckingham: Travels in Mesopotamia. Sivu 505-6.\n\n[39] Dijala alkaa Ardilanin ja Kurdistanin vuoriseuduista, juoksee\nlounaiseen ja eteläiseen suuntaan ja laskee kolmen tunnin matkan\npäässä, Bagdadin alapuolella Tigriiseen.\n\n[40] Vartaassa paistettuja lihapullia.\n\n[41] Katso Vámbéry, Skizzen aus Mittelasien, siv. 13.\n\n[42] Hyvää päivää, herrani. Minä toivon, että Te voitte hyvin.\n\n[43] Katso Justi: \"Die Geschichte des alten Persiens.\" Siv. 193.\n\n[44] Niin kertoo seudun rahvas: todennäköisempää on kumminkin, että\nratsumies kuvaa jotain kuningasta, esim. Saporia.\n\n[45] Teelasin ja kaliaanin ääressä puhelimme me sitten tunnin ajan.\n\n[46] Neljää seuraavaa lukua kirjoittaissani olen, missä omat\npersoonalliset kokemukseni ja Teheranissa saamani tiedot eivät\nriittäneet, useissa kohdin käyttänyt apunani seuraavia ansiokkaita\nteoksia: T:ri J.E. Polak: Persien, das Land und seine Bewohner. II\nBand. — T:ri F. Stolze ja F.C. Andreas: Die Handelsverhältnisse\nPersiens, Petermanns Mitteilungen, Ergänzungsheft N:o 77. — Ministeri\nS.G.W. Benjamin: Persia and the Persians. — Prof. Heinrich Brugsch\nPascha: Im Lande der Sonne, Wanderungen in Persien.\n\n[47] Sama sana nimen jäljessä merkitsee ruhtinas.\n\n[48] Katso Benjamin \"Persia and the Persians\" (sivu 443).\n\n[49] Hevonen ja muuli kantavat 150 kg, ja niiden päivämatkan pituus\nnousee yleisesti 4 à 5 ruots. penink. Kameelit kantavat 200-350 kg.\n\n[50] Katso Stolze ja Andreas: \"Die Handelsverhältnisse Persiens\".\n(Petermaims Mitteilungen Ergänzungsheft Nr. 77).\n\n[51] Benjamin, Persia and the Persians (sivu 414).\n\n[52] Nimi kirjoitetaan myöskin Balferush eli Balafrash.\n\n[53] Syntyi vuonna 1010 j.Kr. Tosin kylässä Khorasanissa.\n\n[54] Kokosin jo syksyllä ja talvella Bakussa yhden osan sellaisia,\njotka kotiin tultuani annoin prof. Wittrokille.\n\n[55] Katso Zschockea: Konstantinopel, sivu 179.\n\n[56] Kun tarkempi kuvaus matkasta Balkaninniemimaan kautta ei kuulu\ntämän kirjan suunnitelmaan, huomautan sille, jota huvittaa tutustua\nKonstantinopelin ja Lom Palankan väliseen alueeseen, kreivi C. G.\nWrangelin sattuvia kuvauksia hänen pienessä teoksessaan: \"Från\ncivilisationens utkanter.\" (Stockholm 1885).\n\n\n\n"]