[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFVY3L1r_C6oakT9_7OvAOSoeiyq9NQl2jd2nXA0QUTk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2725,"Aasian erämaissa","Hedin, Sven",1865,1952,"2725-hedin-sven-aasian-eramaissa","2725__Hedin_Sven__Aasian_erämaissa","Kuvauksia matkoilta Keski-Aasiassa ja Kiinassa","tietokirja",[14],"seikkailu",[],"fi",1898,1900,59655,397230,false,50722,[24],"Asia, Central -- Description and travel",[26,27],"Adventure","Travel Writing","\"Aasian erämaissa: Kuvauksia matkoilta Keski-Aasiassa ja Kiinassa\" by Sven Hedin is a travel narrative written in the late 19th century. The book chronicles the author's ambitious journey across Central Asia and into China, detailing his exploration of the little-known regions of Upper Asia, including vast steppes, deserts, and high-altitude mountain ranges. Hedin's observations capture the landscapes, cultures, and peoples he encounters, sharing both the beauty and the dangers of his adventurous expedition.  The opening of the narrative sets the stage for Hedin's journey, beginning with the initial train ride from Petersburg to Orenburg. As he travels through an expansive and largely unknown landscape, he engages with fellow travelers who express surprise at his destination: Peking. Hedin reveals his intention to travel across all of Asia, not just to reach Peking but to explore the interior highlands and deserts of Central Asia. He highlights the various modes of transport he plans to utilize during his expedition, from camels to canoes, and depicts his excitement and anticipation for the adventures and challenges that await him in the vast and mysterious regions of the East. (This is an automatically generated summary.)",[],273,"Ruotsalaisen tutkimusmatkailijan teos kuvaa vaarallista retkeä halki Keski-Aasian ja Kiinan vuosina 1893–1897. Matkakertomus sisältää havaintoja Pamirin vuoristosta, Taklimakanin autiomaasta ja muinaisista raunioista matkalla kohti Pekingiä.","Sven Hedinin 'Aasian erämaissa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2725.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","AASIAN ERÄMAISSA\n\nKuvauksia matkoilta Keski-Aasiassa ja Kiinassa\n\n\nKirj.\n\nSVEN HEDIN\n\n\nSuomensi\n\nUuno Helve\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1900.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\n  1. Pekingiin.\n  2. Kirgiisien aron yli.\n  3. Pamirin poikki.\n  4. Jakin selässä Mus-tag-ataa ylös.\n  5. Vesillä pähkinänkuoressa.\n  6. Aavikolle lähtö.\n  7. Kuolonhiljaisuuden koti.\n  8. Vedetönnä.\n  9. Vettä.\n 10. Kaksi viikkoa lehtimajassa.\n 11. Viimeiset kameelit.\n 12. Vaarallisia kulkupaikkoja.\n 13. Muuan haudattu kaupunki.\n 14. Kuoleva joki.\n 15. Villin kameelin kotimaan poikki.\n 16. Lopultakin Tarimin rannalla.\n 17. Kuinka minä hankin Islamille hyvitystä.\n 18. Muuan kanoottimatka Lop-vesillä.\n 19. Muuan tyly herra.\n 20. Muuan jälkilasku.\n 21. Karkaus ja käräjät.\n 22. Poikki villiaasin ja villijakin maiden.\n 23. Tapaamme taas ihmisiä.\n 24. Tanguuttilais-rosvoja.\n 25. Määrän päässä.\n 26. Kotoisille rannoille.\n\n\n\n\n1.\n\nPEKINGIIN.\n\n\nElokuun loppupäivinä 1893 istuin junassa, joka kulkea jyryytti\nPietarista itään päin. Vaunun ikkunain ohi vilahteli rajattomia aroja,\nparrakkaita talonpoikia, joilla oli päässä karvareuhkat ja yllä\nsarkakauhtanat, valkosia kirkkoja, joissa jokaisessa oli vihreä\nlyökkikupooli, kyliä ja tuulimyllyjä. Lakkaamatta, päiväkausia vieri\nsama taulu matkustajan silmäin ohi.\n\nKun oli päästy tuolle puolelle Moskovan, väheni ahdinko vaunuissa.\nItsekukin sijoittui nurkkaansa niin mukavasti kuin taisi, pantiin\ntupakaksi ja alettiin pakinoida. \"Minne matka?\" kyseltiin toisiltaan.\nUseimmat aikoivat lähiseudun kaupunkeihin. Tuli sitten minunkin\nvuoroni.\n\n\"Entä minnekkä teillä on matka?\" kysyi muuan matkatoveri vastapäiseltä\nsohvalta.\n\n\"Pekingiin\".\n\nKysyjä ei nähtävästi ollut kuullut sitä nimeä koskaan ennen.\n\n\"Pekingiin? Enpä ole kuullut sen nimistä asemaa. On kai jossain\ntoisessa kuvernementissa\".\n\nPari muuta matkustajaa, jotka kuulivat vastauksen, hymähtivät.\nNähtävästi he pitivät sitä hyvänäkin pilana.\n\nMutta, lukijani, ei se pilaa ollut, vaan täyttä totta. Minä todellakin\nolin menossa Kiinan pääkaupunkiin, sinne Keltaisen meren rannalle,\nhyvinkin tuhannen ruotsin peninkulman päähän niiltä seuduilta, missä\nnyt kulimme.\n\nOlin tehnyt rohkean suunnitelman matkustaa halki koko Aasian, pitkin\npituuttaan, Kaspianmereltä Tyynelle valtamerelle saakka.\n\nPeking oli oleva tämän matkan loppupäänä, vaikkei varsinaisena määränä.\nOikea matkani määrä oli se mahtava ylänkö, joka kohoo tämän maanosan\nkeskustassa, jota kannattavat ja ristiin rastiin halkovat maailman\nkorkeimmat vuoriselänteet ja jonka harjalla leviää avaroita aroja ja\nhiekka-aavikoita. Monet osat tätä Ylä-Aasiaa ovat vielä hyvin vähän\ntunnettuja tai aivan tuntemattomia. Näitä seutuja oli tarkoitukseni\ntutkia, uusilla löydöillä rikastuttaakseni tietoja maapallomme\npinnasta.\n\nEi siis ollut tarkoitukseni matkustaa kuin sananlennättäjä,\nmahdollisimman suoraan, mahdollisimman lyhyessä ajassa. Päinvastoin,\naijoin kulkea ristiin rastiin, tehdä lukemattomia mutkia, kiipeillä\nvuorien yli, vaeltaa tasankojen halki, milloin vesirikkaita,\nhedelmällisiä seutuja, milloin vedettömiä aroja ja aavikoita.\n\nMonta eri kulkuneuvoa olin tällä retkelläni käyttävä. Kameelilla oli\nminun ratsastettava hiekka-aavikoiden halki, hevosella yli Pamirin ja\nTibetin ylätasankojen, röhkijähärällä pitkin Mus-tag-atan jäätöyräitä,\netuhevosten ja -kameelien vetämänä oli samottava yli arojen, kanootilla\nmelottava Lop-järvien kaislametsien läpi ja vihdoin kantotuolissa\nsuoritettava viimeinen osa pitkästä matkastani. Monenmoisiin\nseikkailuihin ja vaaroihin olin varmaankin joutuva, olin tuleva\ntekemisiin moniin kansallisuuksiin kuuluvien ihmisten kanssa, olin\nnäkevä villin kameelin vapaana harhailevan Kerijan aroilla ja löytävä\nkaupunkien jäännöksiä, joissa on kerran ollut hyvätaitoinen asutus,\nmutta jotka ehkä jo vuosituhansia sitten ovat hautautuneet aavikkomeren\nhiekkavyöryihin; ja vasta kolme ja puolivuotisen retkeilyn suoritettua\nolin näkevä isänmaani.\n\nAasia ei minulle muutoin ollut tuntematon maa. Olin jo kahdella\nedellisellä matkallani tutkinut melkoisia osia sen läntisestä\npuoliskosta, käynyt _Isfahanissa_ ja _Bagdadissa_, noissa\nitämaisten satujen kuuluisissa kaupungeissa, kavunnut korkean\n_Demavendin_, persialaisten pyhän vuoren yli, taivallettuani Venäjän\nLänsi-Turkestanin keitaiden ja arojen yli yllättänyt sen pääkaupungin\n_Tashkentin_, ja lopuksi olin pitkin äärettömän jyrkkää vuoren solaa,\njoka täältä johtaa Ylä-Aasiaan, kohonnut Kiinan Itä-Turkestanin\nläntisimpään kaupunkiin, _Kashgariin_.\n\nTäältä olin nähnyt laidattoman aron, joka ulottui itään päin aavikon\nrajaan asti, ja tänne häämöittivät etelästä valtavat vuorijättiläiset,\njotka, päälaellaan ikuinen lumi ja hartioilla ja kylillä teräs kirkas\njääpantsari, vartioivat salaperäisen _Tibetin_ portteja.\n\nMutta tässä, aivan Ylä-Aasian kynnyksellä, minä olin kääntynyt takaisin\nsaatuani niin sanoakseni vain kurkistaa sisälle minulle tuntemattoman\nmaailman ovesta, joka siinä avautui.\n\nKolmen vuoden kuluttua oli minulla nyt kuitenkin oleva tilaisuus ryhtyä\ntutkimuksiani jatkamaan aivan samasta kohti, missä ne olin lopettanut;\nja niinpä mainittuina lokakuun päivinä istuin junassa, joka kiidätti\nminua hyvää kyytiä itään _Orenburgia_ kohti.\n\n\n\n\n2.\n\nKIRGIISIEN ARON YLI.\n\n\nOrenburgissa ollessa on jo toinen jalka Aasiassa. Kirgiisejä ja\ntataareja vilisee kadut kirjavanaan ja tataareilla on siellä oma\nkaupunginosansakin, missä aasialaisia tavaroita kaupitellaan. Useita\nkertoja viikossa saapuu sinne Länsi-Turkestanista suuria karavaaneja\ntavaroineen, jotka siellä vaihdetaan eurooppalaisiin. Eikä kaupunki\nolekkaan kaukana molempien maanosien rajalta.\n\nTäällä astuin junasta, joka jatkoi matkaa itään päin Uralinvuorten yli,\nkun minun taas oli mentävä etelään päin aron poikki. Siellä ei ole\nrautatietä, ja matkustajan, jos ei tahdo ratsastaa hevosella tai\nkameelilla, täytyy käyttää aron tavallisia ajoneuvoja: _tarantassia_,\nnelipyöräisiä, linjaalittomia vaunuja, joita vetää kolme hevosta tai\nkameelia.\n\nPietarista Orenburgiin on 225 peninkulmaa, Orenburgista _Tashkentiin_\n206 peninkulmaa, joten minun oli nyt ajettava vaunuilla melkein yhtä\npitkältä kuin neljän vuorokauden rautatiematkallani -- kaksisataa\npeninkulmaa tarantassilla, marraskuussa, kivikovaa, liottunutta tai\nlumista tietä, aro- ja erämaaseutujen poikki! Puistatti minua hieman\ntuo ajomatka, joka on yhtä pitkä kuin Tukholmasta Roomaan. Mutta tunsin\njo ennestään rautatiematkankin Samarkandiin ja halusin sen vuoksi\nkäyttää tilaisuutta nähdäkseni äärettömän Kirgiisien aron ja\nkirgiisiläisen Kara-kum-aavikon (\"Mustan hiekan\").\n\nKen tahtoo, voi ajaa postilaitoksen vaunuissa, mutta sitten saakin\nmuuttaa ajoneuvoja joka asemalla, ja kun asemia on koko 96, saattaa\nkäsittää, kuinka paljon vaivaa ja ajanhukkaa uudestaan pakkaamisesta\non. Mieluummin sen vuoksi matkalle lähtiessä ostaa oman tarantassin,\njärjestää siihen kerran kaikkiaan matkakapineensa, panee pohjalle\nheiniä, huopapeitteitä ja mattoja, laittaa sen patjoilla ja turkeilla\nniin mukavaksi ja pehmeäksi kuin suinkin -- tarantassissa ei näet ole\nistuinta eikä linjaaleja -- ja sitten ei tarvitse muuta kuin asemilla\nhevoset muuttaa.\n\nEnnen lähtöä täytyy hankkia joukko tarpeellisia tavaroita, etenkin\nruokavaroja, sillä asemilla useimmittain ei ole mitään syötävää\nsaatavissa. Edelleen täytyy olla varana köyttä, purjelankaa, nauloja,\nmuttereja ja muuta semmoista, joilla pahimmat ajoneuvoja kohdanneet\nvahingot on korjattava, sekä vaunun voidetta, sillä joka kolmannella\nasemalla pitää pyörän akselit voitaa, jotteivät kuumentuisi.\nOrenburgista lähdettyään matkustaja sanalla sanoen jättää kaiken\nsivistyksen taaksensa, painautuu sitten yhä jylhempiin seutuihin ja on\nviimein kokonaan oman onnensa nojassa.\n\nOrenburgissa minä ostin aivan uuden tarantassin, suuren ja\nlujatekoisen, pyörissä paksut rautakiskot, 75 ruplalla. Myödessäni sen\nsittemmin Margelanissa sain siitä vielä 50 ruplaa. Helposti mahduin\nsiihen matkakaluineni (noin 300 kg) ja siinä oli minun nyt 19\nvuorokautta yhtämittaa oleiltava.\n\nMarraskuun 14 p. riehui Orenburgissa talven ensimäinen _buraani_\n(lumimyrsky). Kun kaikki oli kuitenkin järjestyksessä, en tahtonut\nlykätä lähtöä tuonnemmaksi. Matka-arkut ja ampumatarvelaatikot\nommeltiin niinimattoihin ja nuorittiin lujilla köysillä kiinni\ntarantassin taakse ja kuskilaudan etupuolelle, kun taas kapsäkit, joita\nusein tarvitsi avata, valokuvauskoneet ja ruokatavaralaatikot ynnä\nmatot, patjat ja turkit pakattiin vaunuun sisälle, pyörän akselit\npantiin hyvään voiteesen, ja ensimäinen troikka valjastettiin. Vasta\nhämärän tullen oli kaikki kunnossa.\n\nRaskaat vaunut vierivät talon portista ulos, ja kulkusten kilinä kaikui\niloisesti Orenburgin kaduilla. Ennenkuin pimeä meidät yllätti, olimme\njo asumattomilla seuduilla. Myrsky ulvoi ja vinkui kuomin ympärillä ja\ntuprutti sankkoja lumipilviä vastaamme. Vähitellen tuuli kuitenkin\ntaukosi ja tähdet valasivat kaikkialla maata peittävää ohutta\nlumivaippaa.\n\nUraljoen, Kaspianmeren, Araljärven, Sir-darjan ja Irtyshjoen välillä\navautuu valtava, tasainen _Kirgiisien aro_. Tällä arolla asuu harvassa\nkirgiisien paimentolaiskansaa ja hyvin harvat kasvi- ja eläinlajitkaan\nsiellä viihtyvät. Sudet, ketut, antiloopit, jänikset y.m. harhailevat\nympäriinsä laidattomissa erämaissa ja okaiset arokasvit kamppailevat\ntylyä luontoa vastaan. Missä maaperä on kostea, rehoittaa\n_kamishiruoko_ läpipääsemättöminä viidakkoina ja kuivimmillakin\nhiekka-aavikoilla kasvaa _saksaoli_ takkuisina pehkoina, jotka monesti\novat parin metrin korkuisia. Sen luukovia, tavattoman pitkiä juuria\nkirgiisit käyttävät polttoaineenaan, jonka vuoksi niitä syksyllä\nkerätään talojen tarpeeksi. Jokaisessa _äidissä_ (telttakylässä) tietää\nvarmasti tapaavansa näistä juurista tehtyjä kokonaisia pyramiideja, ja\nmatkalla kohtaa tuon tuostakin niillä lastattuja karavaaneja.\n\nAron halki kulkee siellä täällä vesistöjä, jotka tähän vuoden aikaan\novat tavallisesti kuivillaan. Ne laskevat pieniin suolajärviin, joiden\nrannoilla lukemattomat muuttolinnut lepäävät keväällä ja syksyllä.\nPurojen rannoille kirgiisit laittavat aulinsa: mustia huopatelttoja,\n\"ujta\" eli \"yjtä\" ja kamishikatoksia. Talviasunnokseen he sitäpaitsi\nrakentavat mökkejä savesta tai mullasta. Kesällä he suurine\nkarjalaumoineen siirtyvät pohjoiseen paetakseen painostavaa hellettä;\nsiellä on laidunmaita, joita aurinko ei polta. Monella on 3,000\nlammasta ja 500 hevosta ja pidetään silloin hyvin rikkaana. Talvella\ntässä seudussa, pohjois-_Turgajssa_, vallitsee pureva pakkanen ja\ntammi- ja helmikuulla pohjoismyrskyt alinomaa riehuvat. Kirgiisit\nsilloin palaavat vanhoihin talvileireihinsä ja suojelevat lampaitaan\ntarhoissa ja ruokoaituuksissa.\n\nKirgiisit ovat puolivilliä, mutta kunnollista, tervettä ja säyseätä\nkansaa. He rakastavat nimittää itseään _kaisakiksi_, urhoolliseksi ja\nsotakelpoiseksi mieheksi, ovat tyytyväisiä yksinäiseen aroelämäänsä,\njumaloivat vapautta, eivät siedä mitään esivaltaa ja halveksivat niitä,\njotka asuvat kaupungeissa tai elävät maanviljelyksestä. Taistelu\nolemisesta on heille hyvin ankara. Heidän paras omaisuutensa on karja,\njoka varustaa heitä elatuksella ja vaatteilla; köyhästä kasvimaailmasta\nja maanmullasta he saavat rakennusaineensa, ja saksaolin kauvan\nhehkuvat juuret suojelevat heitä talvipakkaselta.\n\nHe rakastavat hurmaantuneina aukeata aroa, missä esi-isät elivät\nvapaata elämäänsä; heistä se on kaunis ja vaihteleva, ja vieras siitä\nkuitenkin turhaan etsii esinettä, jossa voisi katsettaan lepuuttaa.\nTotta on että aro on suurenmoinen, samalla tavoin kuin meri, mutta\näärettömän yksitoikkoinen se on. Ajoin yötä päivää huimaavaa\nvauhtia, mutta aina pysyi maisema samana. Aina pysyi tarantassi\nsuuren maaympyrän keskipisteessä, jonka ranta näytti olevan\nsaavuttamattomissa, ja tuolla kaukana oli silmä erottavinaan maan\npallon muodon.\n\nVain keväällä saattaa vieraskin nauttia näillä seuduilla käynnistään.\nSuloinen kukkastuoksu täyttää silloin ilman, kasvit kehittyvät\nuskomattoman nopeasti käyttääkseen mahdollisimman tarkasti lyhyen\nelinaikansa, ennenkuin hehkuva kesäaurinko taas kuivaa ja polttaa\nkaikki.\n\nOlin nyt niin tottunut tarantassiin, että saatoin vähimmättäkään\nvaivatta nukkua yöni turkkien ja huopapeittojen keskessä vaunun\npohjalla ja heräsin vain, kun troikka (kolmivaljakko) pysähtyi uuden\nasematalon eteen, missä uudet hevoset neljännestunnissa pantiin\nvaljaisiin. 15 asteen pakkasessa havahtuminen on kuitenkin semmoisen\nyön perästä kaikkea muuta kuin miellyttävää; tuntee olevansa kuin\npieksiäisistä päässyt, kankea ja kohmettunut, ja ikävällä odottaa\nteetä. Viimeinkin aurinko nousee taivaanrannasta, valaa kultiaan yli\naron, sulattaa huurteen, joka yöllä on härmännyt ruohon valkoisella\nuntuvallaan, ja karkoittaa arosudet postitieltä.\n\nJa sitten mennään taas neliä. Viiden tienoilla laskeutuu aurinko.\nHimmeä purppuraloiste valautuu arolle, kun päivän tähti, tulipunaisena\nkuin hehkuva tykinluoti, tuokion viivähtää etäisellä taivaanrannalla.\nOmituisia valoilmiöitä syntyy auringon laskiessa; silmä tekee mitä\nhullunkurisimpia erehdyksiä arvioidessaan välimatkaa ja kokoa, kun ei\nole mitään, johon esinettä voisi verrata. Pari viatonta varista, jotka\ntarinoivat vähän matkan päässä tiestä, näyttää kameelin kokoisilta, ja\njalan korkuinen aromätäs kasvaa lehteväksi puuksi. Auringon kadottua\npurppura muuttuu punasinerväksi ja vaaleansiniseksi, sitten muutamissa\nminuuteissa yhä tummemmiksi vivahduksiksi ja lopulta häipyy yön\nvarjoihin. Pimeys ei kuitenkaan pääse aivan synkäksi, sillä ilma on\npuhdas ja kirkas, tähdet tuikkivat kuin sähkölamput ja kuun valo\nväreilee yli kirgiisien kotimaan.\n\nKulettuamme kuusi virstaa Tereklistä pohjoiseen, saavuimme _Kara-kumin_\n(Mustan hiekan) aavikolle. Kasvullisuus yhä harvenee, ja vähän ajan\npäästä meitä ympäröi paljas hiekka. Olemme seudussa, jota muinoin\nAralin ja Kaspianmeren vesivyöryt huuhtelivat. Kuutamoyönä saavuin\nkeskellä hiekkamertä sijaitsevalle Konstantinovskajan pikku pysäkille,\nmissä matkustajani \"huoneena\" oli kirgiisiläinen kibitka, joka tähän\nvuoden aikaan oli vähemmän miellyttävä. Täältä lähtien Kamishli-bashiin\nsaakka, 12 peninkulman matkalla, käytetään baktrilaisia, kaksiryhäisiä\nkameeleja, koska hevoset ovat liian heikkoja vetämään raskaita\najoneuvoja hietikossa, joka monesti muodostaa pienempiä, lainemaisia\nsärkkiä.\n\nEn ollut monta minuuttia odottanut Konstantinovskajassa, kun jo kuului\nhyvin tuttua mylvinää ja kurlutusta, ja kolmen majesteetillisen\nkameelin haaveelliset varjot kuvautuivat kuutamossa. Ne valjastettiin\ntroikkaan tarantassin eteen ja lähtivät tasaisesti juosta\nhölkyttelemään jämshtshikan viheltäessä. Tasaista ja nopeaa juoksuaan\nne sitte jatkoivat, mutta aina väliin puhaltuivat neliseen.\n\nYleensä kameelit olivat sävyisiä ja kilttejä, ja jämshtshikka saattoi\nistua silloin kuskipukilla; mutta pari kertaa kameelivaljakot\njuonittelivat ja tahtoivat myötäänsä kammeta omille teilleen, jonka\nvuoksi ajaja silloin asettui keskimäisen selkään. Ohjakset on\nkiinnitetty ylähuulen läpi pistettyyn puikkoon, ja tällä julmalla\ntavalla nuo suuret konit pakotetaan tottelemaan.\n\nVaikka olikin ollut huvittavaa ajaa kameeleilla, tuntui kuitenkin\nturvalliselta, kun taas kolme hevosta valjastettiin tarantassiin. Ilo\nkatkesi kuitenkin lyhyeen, sillä emme olleet puolitiessä seuraavaa\nasemaväliä, kun vaunut tarttuivat kiinni suolalampeen, josta niitä ei\nsaatu hievahtamaan eteen- eikä taaksepäin. Ajaja huusi ja läiskytti\npiiskallaan, hevoset kampesivat taaksepäin, nousivat pystyyn ja\nkiskoivat valjaat rikki. Ei ollut lopulla muuta neuvoa kuin lähettää\nmies selkähevosella asemalta apua hakemaan. Odotettuani pari tuntia\nsateessa, tuulessa ja pilkkopimeässä ja kummailtuani mikseivät seudun\nsudet pistäytyneet tuttavuutta tekemään, saapui kaksi kirgiisiä\nkahdella uudella hevosella; hevoset valjastettiin entisten lisäksi\ntroikan eteen, josta nyt tuli \"pätjorkka\" eli viisivaljakko.\nYhteisvoimin hevoset onnistuivat saamaan ajoneuvot ylös liejusta, johon\nne olivat vajonneet yhä syvemmälle, ja kitkuen kieri sitten pyörien\nympäri isoja savi- ja hiekkaköntäleitä, kun matkaa jatkettiin aroa\npitkin.\n\nTie oli useampia kyytivälejä kulkenut oikeata erämaata, missä vain\njokunen harva saksaoli jaksoi kitua, mutta nyt se kulki seutua, joka\noli äskettäin ollut tulvan alla ja jossa kasvoi pitkää ja hyötysätä\nkamishia. Aina Fort Perovskista, Sir-darjan rannalla, Tjumen-arikin\nasemalle saakka on kasvullisuus hyvin rehevä. Siellä kasvaa kamishi,\nsaksaoli ja okaisia pensaskasveja, jotka ovat paisuneet tiheiksi\nviidakoiksi, joiden välitse tie suikertaa kapeana kujana. Täällä on\ntiikereillä, metsäsioilla ja gaselleilla lempi-tyyssijansa, ja hanhia,\nsorsia ja varsinkin fasaaneja on siellä suuret laumat. Viimeksi\nmainitut ovat niin kainostelemattomia, että tien reunasta katselevat\nohi kulkevia vaunuja, mutta niin pian kuin pysähtyy ampumaan, ne\npyrähtävät lentoon suhisevin siivin ja viheltäen. Varsin tervetullutta\nruokaa oli muutoin fasaanin hieno ja valkoinen liha loppumatkaksi,\netenkin kun ruokavarat olivat kohtsillään lopussa.\n\nOn totta tosiaan mukavampaa ajaa rautatievaunussa kuin tarantassilla.\nEdellisen laatuisessa kulkuneuvossa ei tavallisesti tarvitse pelätä\npyörien varistumista eikä akselien taittumista; mutta tarantassilla\najaessa saattaa kumpikin sattua, ja tuon tuostakin täytyy tutkia\nvaunuja. Ajateltakoonpa hämmästystäni, kun eräänä päivänä vaunuja\ntarkastaessani havaitsin, että etuakseli oli mennyt keskeltä poikki ja\nvain mutterit pitivät sitä kiinni. Asemapäälliköltä (starestalta) sain\nsen tuskin ilahduttavan tiedon, että Turkestanissa, 18 peninkulman\npäässä, tapaisin sepän; mutta hän arveli laitoksen kyllä pysyvän\nkoossa, jos kuskit vain ajoivat ihmisiksi.\n\nViimeinkin näkyvät Turkestanin puutarhojen korkeat poppelit ja pitkät\nharmaat savimuurit, osaksi uusia, osaksi ja enimmäkseen ikivanhoja ja\nraunioiksi rauenneita, ja niin ajamme tänään, perjantaina (jouluk. 1\np.), tyhjien ja hylättyjen myymälöiden läpi asematalolle, missä\nkirgiisiläinen seppä heti saa ryhtyä parantelemaan rikkinäistä\ntarantassiamme.\n\nIltahämyssä saavuimme Tjimkentin kaupunkiin, ensi paikkaan, minkä\ntunsin edelliseltä matkaltani. Se näytti äänettömältä ja autiolta;\nkaikki elämä oli tauoksissa, mutta ikkunoista loistivat lamput ja\nkynttilät.\n\nMutta nyt lähestyimme kenraalikuvernöörin asuinpaikkaa; vielä pari\nhankalata kyytiväliä ja sitten on vain viimeinen enää jälellä. Se venyi\nminusta äärettömän pitkäksi, vaikka tie olikin varsin hyvää, mutta olin\njo saanut tarantassissa ajosta kyllikseni ja mielihyvää tuntien\npyörähdin heti puoliyön jälkeen jouluk. 4 p. vaunusta Tashkentin\nkadulle.\n\n19 vuorokaudessa olin ajanut 206 peninkulmaa, sivuuttanut 11,5\nleveysastetta ja 96 asemaa. Minua oli ollut kyyditsemässä 111\njämshtshikkaa ja vetämässä 317 hevosta sekä 21 kameelia. Olin huomannut\nkuinka päivät pitenivät, vaikka keskitalvi lähestyi. Olin lähtenyt\nseudusta, jota lumimyrskyt tuhosivat ja jossa täysi talvi vallitsi, --\nlähtöpäivänä oli ollut 19 asteen pakkanen -- ja nyt joutunut maahan,\nmissä kevät jo teki tuloaan, leppoinen ja ihana ilma teki ulkona\noleskelun nautinnoksi ja lämpömittari osoitti 10 à 12 pykälää lämmintä.\n\n\n\n\n3.\n\nPAMIRIN POIKKI.\n\n\nTashkentissa viivyin lähes kaksi kuukautta tehden valmistuksia uutta\nmatkaa varten. Aikomukseni oli ensin ollut lähteä täältä suoraan\nKashgariin, jota olin aikonut Ylä-Aasian matkojeni lähtökohdaksi. Mutta\ntämän suunnitelmani nyt muutin. Päätin sen sijaan tehdä suuren mutkan\netelään ja kaakkoon, _Pamirin_ jylhään ja hyvin vähän tunnettuun\nvuorimaahan, josta sitten tehden suuren polven pohjoiseen saapuisin\nItä-Turkestanin pääkaupunkiin.\n\nPamiri on mahtava vuorijoukko, joka suunnattomana niemenä äkkijyrkin\nseinin pistää Ylä-Asiasta Länsi-Turkestanin alatasankoihin. Se on\nsekasotku lumipeitteisiä, jäälakisia vuoria, kaljuja ylätasankoja ja\nsyviä laaksoja. Täällä yhtyy myöskin, kuin jossain jättiläissolmussa,\nkokonaista viisi korkeata vuorijonoa, niiden joukossa molemmat maailman\nkorkeimmat: Himalaja ja Kvenlun. Ylä-aasialaiset nimittävät Pamiria\n\"maailman katoksi\", josta taivasta tavottavat vuorijättiläiset\nkatselevat koko muuta maailmaa.\n\nUseimmat Venäjän upseereista Tashkentissa kyllä kielsivät minua\nlähtemästä nyt, keskellä talvea, tuohon vuorimaahan, jonka vaarat he\nomasta kokemuksestaan hyvin tunsivat. Jyrkät polut kuuluivat olevan\niljangolla, laaksoissa lunta syvältä, ja solissa sanoivat he myötäänsä\näärettömäin lumivyöryjen, \"laviinien\", uhkaavan haudata alleen ne\nuskalikot, jotka näille kukkuloille yrittelivät.\n\nMinä pysyin kuitenkin lujasti päätöksessäni, jota myöskin koko lailla\nkannatti itse kenraalikuvernööri pitäen suunnitelmani toteuttamista\nmahdollisena ja luvaten kaikin tavoin auttaa minua. Niissä kylissä\nasuvat kirgiisit, joiden kautta aijoin kulkea, saivat käskyn aukaista\nminulle tietä lumikinosten läpi ja pitää huopatelttaa, \"jurttia\",\nvalmiina minun yökortteerikseni. Kenraalikuvernööri antoi minulle\nmyöskin suosituskirjeen _Pamirskij Postin_, erään Pamirinmaan\nkeskustassa olevan venäläisen linnoituksen komentajalle.\n\nEnnen matkalle lähtöäni tarkastin matkatarpeeni perinpohjin. Kaikki\nolivat mitä parhaimmassa kunnossa paitsi elohopea-ilmapuntari, joka oli\nmennyt murskaksi tarantassimatkalla; observatoorion mekaanikot saivat\nsen kuitenkin korjatuksi. Aivan piloille ei tarantassin ainaisesta\ntärinästä ollut turmeltunut muuta kuin ampumatarpeet. Avattuani\nkummatkin arkut oli siinä kamala näky edessäni. Parisataa\nhaulipatruunan pahvituppea oli survoutunut jauhoiksi ja läkkilaatikot,\njoissa niitä olin kulettanut, olivat rutussa kuin paperi. Ihmettelin\nsuuresti, etteivät laatikkojen terävät särmät olleet sattuneet\nnalleihin niin, että ne olisivat räjähtäneet. Tieni olisi silloin\näkisti noussut pystyyn. Ampumatarpeet täytyi kuitenkin korjata, hankkia\nlisää ja pakata uudelleen.\n\nLopuksi oli minun tehtävä suuria ostoksia Tashkentissa. Hankin\nruokavaroja: säilykkeitä, teetä, keksiä, juustoa, tupakkaa j.n.e.\npitemmäksi ajaksi, ostin suuren varaston kaikenlaisia pikku esineitä\nkuten revolvereja ampumatarpeineen, kelloja, soittorasioita,\nkompasseja, tähystimiä, kaleidoskopeja, mikroskopeja, hopeamaljoja,\nkoristeita ja kankaita y.m., kaikki aijottuja lahjoiksi kirgiiseille,\nkiinalaisille ja mongooleille. Sisä-Aasiassa kankaat käyvät melkein\nrahasta; muutamalla metrillä puuvillakangasta voi ostaa hevosen tai\nruokavaroja koko karavaanille moneksi päiväksi. Kenraalikuvernöörin\nerikoisesta käskystä sain lopuksi viimeiset ja parhaat Pamirin kartat.\n\nNuo seitsemän viikkoa olivat Tashkentissa vierähtäneet mitä\nmiellyttävimmällä tavalla. Suurta ja sydämmellistä vierasvaraisuutta\noli minulle osoittanut kenraalikuvernööri, vapaaherra Vrevskij, jonka\ntalossa sain viettää mitä iloisimmat joulu- ja uudenvuodenpyhät.\n\n_Tammik. 25 p._ 1894 läksin, taasenkin tarantassilla, Tashkentista ja\nmatkustin _Margelaniin_, Pamirin kanssa rajatusten olevan Fergana\nmaakunnan pääpaikkaan. Täällä tehtiin viimeiset varustukset ja\ntarantassin huopavuoteelta muutettiin ratsastussatulaan.\n\nEräältä vanhalta sartilaiselta [_sarteiksi_ nimitetään Turkestanissa\nasuvia djaggatai-turkkilaisia] kauppiaalta vuokrasin ratsuhevosen ja\nseitsemän kuormahevosta, joista oli maksettava vuokraa rupla päivältä\nkultakin. Olisi tullut huokeammaksi ostaa hevoset ja myydä ne sitten\nKashgarissa; mutta sillä tavoin kuin asia nyt järjestettiin en\ntarvinnut vastata niistä enkä huolehtia niiden hoidosta ja ruokinnasta.\nKaksi miestä sekä kolme hevosenmuonaa kulettavaa hevosta tuli\nsaattueesen kaupan päälliseksi. Pienen, pirteän, ahavoittuneen ja\npaljon matkustelleen djigitin (sananlennättäjän), _Rehim Bajn_, joka\nlisäksi oli oivallinen kokki ja osasi venättä, otin lähimmäksi\nmiehekseni; hän sai 25 ruplaa kuukaudessa, vapaan ruuan ja \"asunnon\",\nmutta hevonen ja lämpimät vaatteet oli hänen itsensä pidettävä. Hän oli\nvähällä jäädä hengestään tällä retkellä ja seurasi minua ainoastaan\nKashgariin.\n\nToinen hevosmiehistä oli sitä kestävämpi ja täytti loistavalla tavalla\nRehim Bajn paikan tämän ollessa sairaana. Hänen nimensä oli _Islam\nBaj_, kotoisin Oshista. Koko tämän pitkän matkan hän oli paras\npalvelijani. Hänen pitäisi jo nyt saada mainelauseensa, mutta\nseuraavilla lehdillä lukija itse huomaa kuinka suuressa kiitollisuuden\nvelassa minä olen tälle miehelle, joka uskollisesti seurasi minua\nkaikilla ilmoilla ja kaikissa vaaroissa. Hän ei tuntenut minua, kun\nensi kerran tavattiin eikä hänellä ollut aavistustakaan matkan\nsuunnasta, mutta yhtä kaikki hän jätti rauhaisen kotinsa ja perheensä\npelotta antautuen samoihin seikkailuihin, jotka meitä sisimmässä\nAasiassa odottivat.\n\nYhdessä me kestimme Gobierämaan hiekkamyrskyjä, yhdessä olimme kuolla\njanoon, ja hän se muiden kaaduttua pelasti muistiinpanoni ja karttani.\nHän oli aina ensimäinen mies korkeita lumituntureita nousemaan, hän\njohti karavaanini varmalla kädellä yli kuohuvien virtojen ja pysyi\nuskollisena paikallaan, kun tangutit yrittivät hyökätä kimppuumme. Hän\nteki minulle lukemattomia palveluksia eikä ilman häntä matkani olisi\nniin onnellisesti päättynyt kuin se päättyi. Hän kantaa nyt kunnialla\nja mielihyvällä kuningas Oskarin hänelle antamaa kultamitalia.\n\nMargelaniin jätin joukon tarpeettomia tavaroita, m.m. vanhan,\nkunnianarvoisen, Orenburgista tuomani tarantassin ja eurooppalaiset\nmatka-arkkuni, ja niiden sijaan ostin nyt sartilaisia \"jakhtaaneja\",\nnahkapäällyksisiä, puusta tehtyjä laatikoita, joita helposti voi\nsijoittaa parittain hevosen selkään. Satuloita, turkkeja, huovasta ja\nnahkasta tehtyjä pamirisaappaita ostettiin ja muonavaroja lisättiin.\n\n_Helmikuun 22 p._ läksivät karavaani ja djigitit Utj-kurgania kohti.\nYhdellä hevosella oli kuormana kaikki valokuvauskompeet kahdessa\njakhtanissa, toisella muut kone-, kirja- ja lääkearkut, neljännellä ja\nviidennellä ruokavarat, kuudennella ja seitsemännellä aseet ja muut\ntavarat, jonon viimeisenä kulki kolme hevosta rehu- ja ohrasäkkeineen\nja yksi niistä aivan katosi kahden suunnattoman olkisäkin alle.\n\nMolemmat karavaaninohjaajat kulkivat jalan ja hoputtivat eläimiä,\ndjigitit ratsastivat. Joukkueesta muodostui pitkä, komea karavaani, ja\nylpeillen minä katselin sen lähtöä kuvernöörin palatsin pihasta. Itse\njäin Margelaniin yöksi ja sain siis vielä heittää viimeiset hyvästit\neurooppalais-sivistykselle, sillä koko Margelanin hienosto kokoontui\nsinä iltana kuvernöörin luo. Kuinka erilaista seuraaviin iltoihini\nverraten! Puhuttuani viimeiset ruotsin sanat kenraali Matvejeffin ja\nluutnantti Kivekkään kanssa, iloisia suomalaisia molemmat, ja\nvierasvaraisen kuvernöörin ja hänen rakastettavan perheensä minua\nsydämmellisesti hyvästeltyä, läksin helmik. 23 p. aamupuhteella\nMargelanista ja yhdyin Utj-kurganissa karavaaniini. Matkaa on vain 35\nvirstaa, mutta sillä alalla maanpinta jo kohoaa 335 m, ja hieman yli\n900 m korkeudessa täällä jo ollaan.\n\nMargelanista lähtiessä olin kiireessä unohtanut hankkimatta koiraa\nvartijaksi jurtin ulkopuolella; mutta tämä puute tuli odottamatta\nautetuksi. Matkalla lyöttäytyi näet eräänä päivänä iso keltainen\npitkäkarvainen kirgiisiläiskoira itsestään mukaamme ja seurasi meitä\nsitten uskollisesti koko matkan Kashgariin, seisten joka yö valppaasti\nvahtina teltan ulkopuolella. Sille annettiin nimi _Jolltji_ eli \"tieltä\nlöydetty\".\n\nSivuutettuamme kaksi ensimäistä asemaa tulimme Isfairanjoen laaksoon.\nJoen yli mentiin kerran toisensa perään notkuvia puusiltoja myöten.\nYhdellä niistä oli kuvaava nimi \"Syvä silta.\" Kun sitä katsoo korkealta\nkallion laelta, jonka kuvetta pitkin polku laskeiksen, näyttää se\nolevan kuin kapea puikko tämän ylen ahtaan laaksorotkon pohjassa. Polku\nvie sillalle aivan suin päin ja suikertaa yhtä jyrkästi rotkon toista\nkuvetta ylös. Hevoset tenäävät ja pärskyvät ja seisattuvat joka\nkymmenennen askeleen päästä henkäsemään. Kantamuksia täytyy myötäänsä\nkorjata kohdalleen, ne kun soluvat milloin eteen-, milloin taaksepäin.\nMiesten kimakat hoputushuudot kaikuvat helakasti pystysuoria\nkalliopaasia vastaan ja jono kulkee hitaasti ja varovasti eteenpäin\njalanlevyistä, hengenvaarallista polkua pitkin.\n\nVähän matkan päässä sillasta oli tie iljanteella ja vietti lumen\npeittämää jyrkännettä kohti, joka alempana oli suora kuin seinä ja\njonka juurella pisti lumesta esiin liuskakivikon terävät särmät.\nEnsimäistä hevosta, jolla oli selässään rehusäkit ja minun\ntelttasänkyni, talutti varovasti muuan tien tunteva kirgiisi. Siitä\nhuolimatta hevonen lipesi, koki turhaan saada jalan sijaa, liukui\npitkin jyrkännettä, huiskahti pari kertaa ilmassa, putosi laakson\npohjalla melkein pystyssä olevaan liuskakivikkoon ja suistui lopuksi\njokeen.\n\nHevonen oli mennyttä kalua. Siltä oli selkäranka taittunut pudotessa\nkivikkoon. Ei ollut muuta neuvoa kuin käydä kirvein ja lapioin\nvaarapaikan kimppuun, hiekoittaa sitä ja kulettaa kutakin hevosta\ntaluttamalla -- en tarvitse lisätä, että minä tulin jalkasin.\n\nHämärä yllättää meidät äkkiä, yön varjot kietovat ahtaan laakson\nsynkkiin vaippoihinsa, ja ainoastaan vilkkaasti tuikkavat tähdet\nvalaisevat tietämme valjulla loisteellaan. Olen kokenut Aasiassa\nmontakin seikkailua, mutta nuo kolme tuntia, jotka vielä olivat jälellä\nLangariin päästessä, olivat ehkä vaikeimmat mitä tähän saakka olin\nkestänyt.\n\nEnsimäinen iljanne ei ollut kuin esimakua siitä, mitä tuleva oli. Niitä\noli nyt vähän väliä ja yksi toistaan vaarallisempia. Kulimme\nverkalleen, joskus nelinkontin ja laahautuen saalista odottavien\nsyvänteiden yli. Myötäänsä täytyi pysähtyä hakkaamaan astimia jäähän ja\nniitä hiekoittamaan. Kutakin hevosta kuletti kaksi miestä; toinen\npiteli päitsistä, toinen hännästä käydäkseen tanakasti kiinni, jos\nhevonen lipesi. Useat hevoset kaatuivat, mutta pääsivät taas\njaloilleen. Muuan luisui hyvän matkan lunta pitkin, mutta heittäytyi\najoissa pitkälleen; kuorma riisuttiin pois ja nuorittiin taas polulla\nuudelleen kiinni. Minä konttasin käsin jaloin satoja metrejä; jälessäni\nkulki kirgiisi pitäen minusta kiinni, kun vaarapaikkojen yli mentiin.\nOlisinpa pudonnut tuonne rotkoon, varmaankin olisin siitä surmani\nsaanut.\n\nSanalla sanoen se oli toivoton taival, ja kamala, pimeä ja kylmä oli\nolla Isfairanin laaksossa. Äänettömyyttä katkaisi vain silloin tällöin\nmiesten kirkaisu, kun oli hevonen kaatunut, tai heidän varotushuutonsa,\nkun oli astuttava vaaralliseen paikkaan, sekä yltäänsä vaahdonvalkoisen\nja kuohuisan virran pauhu. Olimme kulkeneet lumessa yli kaksitoista\ntuntia, kun viimeinkin uupuneina, kohmettuneina ja nälissämme saavuimme\nLangarin laaksoon, missä kaksi kaunista jurttia odotti meitä loimuavine\ntulineen. Lähestyimme nyt melkein eteläiseen suuntaan _Tengis-bajn_\nsolaa.\n\n_Helmikuun 26 p:n_ yönä lähetimme kahdeksan kirgiisiä lapioiden,\nrautakankien ja kirveiden kera etukäteen solalle raivaamaan tietä.\nVarhain aamulla seurasi karavaani jälessä. _Karakijan_ luona tulimme\nensimäiseen pahaan paikkaan, missä kirgiisit vielä olivat hakkaamassa\nastimia jäähän, jota yöllä muodostaa ylempänä olevasta lumesta sulanut\nvesi. Nuo pienet vuorihevoset, joista jokainen kantoi noin viisi puutaa\n(80 kg), ovat ihailtavia. Ne luisuvat pitkät matkat rinnettä alas,\nkiipeävät notkeasti kuin kissat ylös jyrkänteitä ja keikkuvat\nuskomattoman varmasti kapeilla, liukkailla kivillä, usein jään\npeittämillä ja syvänteesen viettävillä.\n\nKara-kija (Musta rotko) on sopiva nimi. Mustat, pystysuorat\nkallioseinät muodostavat kaidan käytävän, missä syvät varjot\nvallitsevat ja mihin ei ainoakaan auringon säde ylety. Kaksi siltaa\nmenee tässä Isfairanin yli, joka ylemmän luona muodostaa jymisevän\nvesiputouksen. Ihania, samalla kertaa kamaloita ja ihastuttavia\nmaisemakuvia seuraa toinen toistaan, mitä eriskummallisimpia näköaloja\nsekä ylös- että alaspäin avautuu laaksossa: se on jylhää ja\nsuurenmoista luontoa.\n\nJoen yli mentiin taas neljää pikku siltaa myöten, joista viimeinen oli\nniin kehno, että miehet tuskaisina tarkkasivat jokaista sen lahojen\npölkkyjen yli vaappuvaa hevosta. Edempänä oli lumivyöry täyttänyt koko\nlaakson haudaten joen ja tien alleen. Joki porisi kuin tunnelista sen\nreunasta, tien korvaukseksi luotiin polku lumivuoreen. Onneksi\ntapasimme täällä tusinan kirgiisejä, jotka olivat Margelaniin työn\nhakuun menossa. He auttoivat meitä tien teossa. Polku oli kuitenkin\nniin jyrkkä, että jokaista hevosta täytyi viiden miehen olla ylös\ntyöntämässä.\n\nLaakso kapenee, sen pohja kohoaa suunnattoman jyrkäksi ja sulaa\nvähitellen yhteen vuoren rinteiden kanssa. Viimeinen osa tiestä oli\nvaikein ja vei meidät toisen lumivyöryn yli toisensa perästä. Melkein\nkaikki hevoset lankesivat yhden tai pari kertaa, ja kun ne eivät\nlumessa päässeet kuormineen pystyyn, täytyi kuorma purkaa ja sitten\ntaas uudelleen sälyttää, joten viivykkejä tuli tuhkatiheään. Viimeisen\nvyöryn yli oli niin vaikea päästä, että suuri osa tavaroita oli\nkannatettava kirgiiseillä pieneen, kivestä ja palkeista tehtyyn\nkaravaanivajaan asti, joka antoi laaksoon päin, ja siinä oli myöskin\njurtti.\n\nOlin käynyt jalkasin suurimman osan matkaa ja olin kovasti väsynyt.\nOlimme 2,850 m korkeudessa. Yöllä alkoi jo vuoritauti tuntua\nja seuraavana päivänä se kiihtyi ankaraksi päänsäryksi ja\nsydämmentykytykseksi. Korkeuden äkillinen muuttuminen se synnyttää nämä\nkärsimykset, jotka kuitenkin parissa päivässä häviävät jälettömiin.\n\nTietä raivaamassa olleiden kirgiisien palattua seuraavana aamuna\nläksimme vakavan mielialan vallitessa solalle, joka nyt yltäänsä oli\npaksun lumen peitossa. Tavattomien vaivojen ja ponnistusten perästä\njouduimme altaan muotoiseen loveen Alaijonon harjassa, missä lunta oli\nlähes kahta metriä syvältä. Kaitanen, syvä polku oli polettu hangen\npoikki ja sen luja pohja oli kuin hetteen päällitse käyvä notkuva\nporras. Askel sivulle, ja hevonen upposi kokonaan lumeen ja oli taas\naikaa hukaten ja yhteisvoimin kiskottava portaalle.\n\nLounaasta näkyy nyt yksinäinen vuoriryhmä, _Kara-kir_, joka ilman ja\ntuulen kuluttamine harjoineen pistää ylös ikuisesta lumesta ja kuin\nmerimerkki näyttää tietä itse solaankin. Sadoissa mutkissa kaarrellen\npolku luikertaa pitkin viimeistä harjaa. Hevosten saatua ponnistaa\nvoimansa mitä tiukimmalle, saavuimme viimein ehein nahoin ja kaikki\nkapineet mukana pelättyyn Tengis-bajhin. Lepäilimme siinä tunnin ajan\nihaillen hurmaavata maisemaa.\n\nHengitettyämme mahtavan vedenjakajan ohutta, kevyttä ilmaa,\nlaskeuduimme hiljalleen laaksoon. Rinne oli yhtä jyrkkä kuin\npohjoispuolella; lumivyöryjä tavattiin tuon tuostakin. Muutamat niistä\nolivat pudotessaan kiskoneet maata ja soraa mukaansa eikä niitä\nhuomattu ennenkuin hevoset mahaansa myöten vajosivat löyhään,\npetolliseen pohjaan. Muuan suurimmista vyöryistä oli 400 m leveä ja\nlähes 20 m syvä ja oli edellisenä päivänä pudonnut. Kirgiisit sanoivat,\nettä saatoimme ylistää itseämme onnellisiksi, kun niin nipin napin\nolimme päässeet sen kynsistä. Kun laviini, lymivyöry, syöksyy laaksoon\nvaltavalla voimalla ja painolla, sen alin kerros muuttuu painosta\njääksi, ja onnettomat, jotka joutuvat sen alle, jäätyvät lasikovaan\njääröykkiöön, josta on mahdoton millään tavoin pelastua. Eivät\nluultavasti ehdi ajatellakkaan, ennenkuin iskun huumaamina jäätyvät.\n\n_Maaliskuun 4 p._ satoi lunta koko päivän ja maisema oli sankan sumun\npeitossa, joten sitä ei vähääkään näkynyt. Kaikki oli valkoista; maa ja\ntaivas sulivat yhteen. Ainoana lepokohtana silmälle oli karavaani,\ntumma viiva, jonka alkupää näytti yhä harmaammalta ja loppu katosi\nsumuun. Etunenässä ratsastettiin kahdella kameelilla. Niiden ajajat\netsivät lujaperäisimpiä paikkoja ja ratsastivat sen vuoksi jos\njonkinlaisia mutkia tehden kohopaikkojen yli. Lumi oli kuitenkin niin\nsyvää, että kameelit usein aivan odottamatta upposivat melkein\nkokonaan, jonka vuoksi täytyi muuttaa suuntaa.\n\nHevoset kahlaavat kameelien jälkiä myöten, kantamukset ja jalustimet\nlaahaavat. Äänettä ja raskaasti jono kulkee eteenpäin lumen poikki.\n\nSaadakseen ne onnellisesti syvimpien lumipaikkojen yli, kirgiisit\nottivat huovan kappaleita jurtista ja levittivät niitä lumelle, ja\nnäiden päällitse talutettiin sitten hevoset pitkässä jonossa.\nJärestänsä siirrettiin sitte takimaiset huopapeitteet eteen, ja monien\nvaivojen perästä onnistuimme taas saamaan karavaanimme lujalle\npohjalle.\n\nIlmastolla näissä seuduissa on omituisuutensa. Aurinko paahtaa\nkasvoihin toiselta puolen, mutta varjopuolella on paleltua. Tuntuu\nhehkuvan helteiseltä, kun on tyyni ja taivas on kirkas keskipäivän\naikaan, ja silloin heitetään lammasnahkaturkki pois; mutta ei tarvitse\nenempää kuin pilven tai vuoren siimeksen joutua auringon eteen, kun on\ntaas aivan jäätyä. Kasvojen hipiä käy kuivaksi ja kovaksi kuin\npergamentti, sittenkuin nahka on pari kertaa kesiytynyt. Siinä leikissä\npaahtuukin ruskeaksi kuin hindu.\n\nMentyämme Suuren Kara-kul järven yli, missä minä useina päivinä tein\nsyvyysmittauksia, ja vielä yhden solan, _Ak-Bajtalin_ poikki, tulemme\ntasaisemmalle maalle. Meillä on nyt enää pikkuinen matka jälellä\nlähimpään päämääräämme. Kaukaa näkyy pieni venäläinen linnoitus; sen\nluoteisessa nurkassa liehuu Venäjän lippu \"maailman katolla\". Tulemme\nlähemmä: 160 soturia ja kasakkaa seisoo muurilla rivissä hurraten\nlujasti. Portilla tervehtii minua sydämmellisesti komentaja, kapteeni\n_Sajtseff_, ja hänen kuusi upseeriansa. Upseerien rakennuksessa on\nhuone ollut minun varallani jo viikon valmistettuna ja väelleni on\nlaitettu jurtti.\n\nSaatuamme kaikki kuntoon kävin mainiossa saunassa. Sitten kokoonnuttiin\npäivällisille upseerien kasinoon. Kerrotaan terveisiä Margelanista,\ntuhansia kysymyksiä tehdään vaaranalaisesta talviratsastuksesta Pamirin\nyli, ja kun viimein tulista Turkestanin viiniä tarjotaan, esittää\nkomentaja juhlallisin sanoin kuningas Oskarin maljan. Jos koskaan on\nkelpo harjannostojuhlaa vietetty ja jos koskaan ilo on korkealle\nkattoon kiivennyt, niin varmasti ainakin täällä, \"maailman katolla\",\n3,610 metriä yli merenpinnan, kaukana maailman melusta, keskellä\nAasiaa, seudussa, jossa lähimpinä naapureinamme olivat kallioiden\nvuorivuohet, erämaan sudet ja taivaan kuningaskotkat.\n\nVieraasen tekee Pamirskij Post erittäin miellyttävän vaikutuksen.\nPitkän, väsyttävän matkan suoritettuaan läpi asumattomien, jylhien\nvuoriseutujen matkustaja saapuu tähän suuren Venäjän pienen\nkaistaleesen, jossa hänet pikemmin oman maan miehenä ja vanhana tuttuna\nottaa vastaan upseeriseurue, niin rakastettavia, kohteliaita ja\nvierasvaraisia miehiä kuin suinkin voi ajatella. Minun odottamaton\ntuloni tuotti vaihetusta yksinäiseen ja yksitoikkoiseen elämään\nPamirskij Postissa, sillä menneen vuoden syyskuusta ei linnaväestö\nollut tavannut muita ihmisolentoja kuin kirgiisejä. Siitä päivästä kun\nupseerit ratsastavien sananlennättäjien kautta olivat saaneet tietää\nettä minä olin tulossa, he tähystelivät kaikilla linnan kiikareilla\npohjoiseen päin, ja kun minä sitten ratsastin portista sisään, tervehti\nkoko linnaväki minua mitä sydämmellisimmällä tavalla.\n\nPamirskij Post muistuttaa elävästi laivasta. Muurit ovat sen partaat,\nlaaja, aukea Murghablaakso sen meri ja linnanpiha kansi, missä usein\nkävelimme ja mistä oivallisilla tähystimillä tarkastelimme näköpiirin\netäisiä rajoja, aina yhtä äänetöntä ja elotonta taivaanrantaa,\nmistä ainoastaan tiistaisin yksinäinen ratsastaja lähestyy. Se on\nposti-djigiti, joka tuo kaikkien kaivatuimman postin Venäjältä.\n\nHänen tulonsa on tärkeä tapahtuma. Kun hän ratsastaa linnanpihaan, ovat\nkaikki häntä vastassa. Komentajan adjutantti avaa postilaukut; kaikki\nseisovat jännitettyinä ympärillä ja vastaanottavat kirjeitä,\nsanomalehtiä ja paketteja ystäviltään ja omaisiltaan. Se on oikea\njouluilta ja sääliksi käy se, joka jää osattomaksi joululahjoista, kun\nmuut ovat tyytyväisiä. Niin kävi minulle kolmena postipäivänä\nmuuttuneen matkasuunnitelmani vuoksi. Postini meni etukäteen Kashgariin,\nminkä vuoksi en neljään kuukauteen saanut ainoatakaan kirjettä kotoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n_Huhtikuun 7 p._ läksin Pamirskij Postista ja sen vierasvaraisten\nupseerien luota matkalle Kashgariin. Matka kävi Itä-Pamirin läpi,\nsuurimmaksi osaksi Kiinan alueella.\n\nRehim Baj oli sairastunut ja oli koko loppumatkan Kashgariin mennessä\nkykenemätön toimiinsa. Hänet täytyi kulettaa kollina kameelin selässä.\nIslam Baj sai hoitaakseen hänen tehtävänsä, ja juuri tällä matkalla\nminä opin tuntemaan ja arvossa pitämään tämän oivallisen miehen\nominaisuuksia.\n\nTiemme kulki ensinnä itään, mutta kääntyi vähitellen koilliseen. Ei\nkestänyt kauvan ennenkuin etäältä kohosi näkyviimme mahtava vuoren\nhuippu, jonka otsa oli lumen peitossa ja kylkiä pitkin riippui\njäävirtoja (glasieereja) jyrkkinä rinteinä. Se oli _Mus-tag-ata_,\nJäävuorten isä, Kvenlunjonon korkeimpia huippuja, ja ylipäänsä\nkorkeimpia maan pinnalla. Se on nimittäin lähes 25,000 jalan korkuinen.\nLähenemme sitä yhä enemmän. Jättiläisen pohjoisjuurella on syvällä\nlumipeitteisten vuorijonojen välissä alppijärvi _Pieni Kara-kul_, jonka\nsamalla kertaa suurenmoinen ja ihastuttava luonto yhdessä mahtavan\nnaapurinsa, Jäävuorten isän kanssa kerran toisensa perästä oli\nhoukutteleva minut näille seuduille.\n\nLähistössä kulkee Venäjän ja Kiinan Pamirin raja. Kiinalainen\nrajavartijaväki koetti kaikin mokomin tehdä matkalleni esteitä. Mutta\nsen hyväntahtoisempia ja avuliaampia olivat seudun kirgiisit. Heidän\npäällikkönsä, _Togdasin Bek_, kutsui minut telttakyläänsä ja hänestä\nsain yhden parhaita aasialaisia ystäviäni. Hän ja seudun muut bekit\nosoittivat minulle jos jonkinlaista ystävyyttä, kutsuivat minut\nluokseen ja toimeenpanivat kunniakseni kirgiisiläisen ratsasleikin,\n_bajgan_, joka suoritettiin siten, että kilpailevat ratsastajat hurjaa\nneliä ajaen koettivat temmata maasta teurastetun vuohen, jonka muuan\nratsastajista oli kentälle heittänyt. Täällä tutustuin erääsen\n111-vuotiaasen bekiin, joka korkeasta ijästään huolimatta vielä suorana\nja muhkeana istui satulassa.\n\nKirgiiseihin minä miellyin vähitellen yhä enemmän. Neljä kuukautta\nasuin heidän keskuudessaan ja vaikka koko ajan olin yksinäinen\neurooppalainen, ei tämä yksinäisyys tuntunut minusta rasittavalta,\nsillä kirgiisit hoitelivat minua aina samalla ystävyydellä ja\nvierasvaraisuudella. He ottivat osaa kuljeksijaelämääni ja muutamat\nheistä seisoivat sivullani joka ilmalla. Läheltä ja kaukaa tuli\nkirgiisejä vieraisille leiripaikoilleni ja lahjoittivat minulle\nlampaita, sorsia, peltopyitä, leipää, jakin maitoa ja kermaa, ja kun\naulia lähenin, olivat ratsastajat minua vastaanottamassa, saattoivat\nminut bekin jurttiin, osoittivat minulle kunniapaikan tulen ääressä ja\ntarjosivat \"dastarkhania\".\n\nLapset minua enimmän huvittivat, ja monet heistä olivat niin somia\njuoksennellessaan ympärilläni, päässään värillinen patalakki eikä\nvaateriepua yllä tai puettuina isiensä suunnattomiin nahkasaappaihin,\nettä minun monesti oli vaikea heistä erota. Ensi kerran silmättyään\noutoa ilmiötä, jolla oli silmälasit ja kummalliset vaatteet, he\npuittivat tavallisesti pakoon ja piiloutuivat äitiensä taa tai jurtin\nnurkkiin; mutta ei tarvittu enempää kuin sokeripala voittaakseen heidän\nluottamuksensa.\n\nKirgiisit huomasivat pian, että minäkin puoleltani katsoin heidät\nystävikseni ja viihdyin heidän parissaan. Asuin myötäänsä heidän\njurteissaan, söin samaa ruokaa kuin hekin, ratsastin heidän jakeillaan\nseudusta seutuun, sanalla sanoen minusta tuli lopuksi täysiverinen\nkirgiisi. He mielistelivätkin usein minua sanoen: \"_siss iudi kirgiss\nbo olldiniss_, nyt teistä on tullut kirgiisi\".\n\nKirgiisien luona sain toisenkin uskollisen ystävän. Eräänä päivänä oli\nmatkaamme lyöttäytynyt viheliäinen kirgiisiläiskoira ja mieheni olivat\nsitä vaalineet. Pian se meihin perehtyi. Nimitimme sitä _Jolldashiksi_\n(matkatoveriksi). Olimme tavanneet sen muutamien kiinalaisten\nratsastajien seurasta, jotka silminnähtävästi parhaansa mukaansa olivat\nkoettaneet näännyttää sitä niin nälkään kuin suinkin. Meidät nähtyään\nkoira kai ajatteli, että mitä väkeä lienemmekin, me varmasti olisimme\nkiinalaisia parempia; se pyörsi sen vuoksi takaisin ja seurasi meitä\nuskollisesti.\n\nMinusta elukka näytti niin laihalta ja surkealta, että olisin ajanut\nsen heti tiehensä, mutta miehet rukoilivat uuden toverin puolesta, ja\nniin se sai jäädä joukkoon. Hyvin se jaksoi meidän luonamme, sai\nsyödä niin paljon kuin halutti ja yksinään pitää hyvänään kaikki\nruokaverojemme jätteet. Kohta se tointuikin ja koheni tavattoman\nkauniiksi ja hauskaksi koiraksi, erinomaiseksi vartijaksi ja mitä\nparhaaksi toveriksi, ja kun myöhemmin kävimme Venäjän Pamirissa,\nherätti _Jolldash_ hilpeydellään oikein upseerien huomiota. Siitä tuli\nvähitellen minulle seura, jota ilman en voinut olla, ja katkerata oli\nero, kun se aavikkomatkalla kuoli janoon.\n\nJolldash oli siis matkassani toisellakin retkelläni Pamirin yli, kesti\npahimmat rasitukset nurkumatta, piti mitä tarkinta yövahtia\nleiripaikoissamme ja oli aina erinomaisella tuulella. Eikä se ollut\narkalasta kotoisin. Kun me milloin tahansa marssiessamme lähenimme\naulia, kiiti Jolldash nuolena etukäteen ja oli heti kinassa aulin\nkoirien kanssa. Vaikka se ihailtavan ketterästi iski oikeaan ja\nvasempaan, tuli kuitenkin aina selkään, mutta ei se siltä vähän vähää\nhätkähtänyt kymmenenkertaisenkaan ylivoiman edessä.\n\nKun sen nyt rientomarssissa täytyi juosta Pamirskij Postiin, lyöttyi\nsiltä takakäpälät. Miehet ompelivat sen vuoksi sille parin nahkasukkia,\njotka tekivät sen saapasjalkaisen mestarikissan näköiseksi. Äärettömän\nhullunkuriselta se näytti ylen varovasti koetellessaan näitä\nihmeellisiä kojeita. Ensinnä se käytti vain etukäpäliä ja laahautui\nistuallaan eteenpäin. Sitten se juoksi kolmella jalalla nostaen\nvuorotellen toista takajalkaa. Viimein se kuitenkin älysi että saappaat\nolivat käytännölliset ja suojelivat käpäliä haavoittumasta.\n\n\n\n\n4.\n\nJAKIN SELÄSSÄ MUS-TAG-ATAA YLÖS.\n\n\nJo ensi kerran silmätessäni Mus-tag-ataa oli minut vallannut vilkas\nhalu kiivetä sen kukkuloille, ja kun nyt olin sitä niin lähellä, päätin\nyrittää. Kirgiisit neuvoivat luopumaan aikeestani. Metsästäjiä, jotka\nolivat harhaantuneet melkoisen korkealle, oli ruvennut pyörryttämään,\nja kun eräällä metsästysretkellä oli ahdistettu metsävuohia ylös\njyrkkiä jääseiniä vastaan, olivat yksin nämäkin notkeat ja nopeat\neläimet peräytyneet. Kotkankin siivet väsähtävät ennenkuin se yllättää\nkorkeimmat paltaat. Kirgiisit pitävät Mus-tag-ataa pyhänä vuorena,\njonka laella heidän pyhien miestensä henget pitävät asuntoaan.\nNäkymättömät olennot vartioivat linnaa ja syöksevät alas ne ylen\nrohkeat, jotka uskaltavat nousta sen valleille.\n\nMinä pysyin kuitenkin lujasti päätöksessäni ja eräänä aamuna seisoi\nvuorikaravaani odottamassa telttani ulkopuolella. Siinä oli kuusi\nahavoittunutta kirgiisiä lämpimissä lammasnahkaturkeissa ja sauvat\nkädessä, yhdeksän jakia, isoja mustia otuksia, ja kaksi lammasta.\nJakeille sälytettiin tarpeelliset ruokavarat sekä lapioita, vartaita,\nkirveitä, köysiä, turkkeja, huopapeitteitä, valokuvauskoneita j.n.e.\nArimpia kojeita ja tähystimiä saivat kirgiisit kantaa laukuissa.\n\nMuut jakit satuloitiin, noustiin ratsaille, heitettiin hyvästit\nTogdasin Bekille ja lähdettiin verkkaisessa marssissa nousemaan vuorta\nkaakkoon päin. Jakia ohjataan nuoralla, joka on pujotettu nenäruston\nläpi; se tallustaa muutoin, vaikka kuinka panee vastaan, enimmäkseen\noman päänsä mukaan, turpa maassa, ja sen puhkutus kuuluu kuin etäisen\nsahan jyske.\n\nIllan suussa yllätimme lumettoman paikan, joka oli tuulen suojassa\nja 4,439 metrin korkeudella. Olimme siis nousseet lähes 700 metriä\nSu-bashin aulista, joka oli 3,756 metrin korkeudella. Pysähdyimme\ntähän ja panimme pystyyn yksinkertaisen leirimme. Huopamattojen,\nalppisauvojen ja köysien avulla miehet pystyttivät suojavarjostimen\nnavakkaa etelätuulta vastaan. Teurastettiin toinen lammas kirgiisien\nrukoillessa: \"Allahu ekbär, bismilla errahman errahim\", eikä liha\nehtinyt jäähtyä ennenkuin se pistettiin pataan, jossa lumivesi kiehui\njakin lannasta tehdyllä tulella.\n\nIllalla tuli muuan kirgiisi vielä kahden jakin kera, kuormana\ntereskejä. Viritettiin komea tuli, jonka ympärille asettauduimme\npiiriin syömään. Pirteä loimu heittelihe huolettomasti kuin\nkeveämielinen tanssijatar milloin sinne milloin tänne, suudellen\nkatsojiaan ja kärventäen parran yhdeltä tai toiseltakin viluiselta\nkirgiisiltä, mikä sai koko joukon hilpeälle tuulelle. Kuu nousi\nMus-tag-atan takaa loistavan kehän ympäröimänä; tuli sai vähitellen\nsammua, ja paljaan taivaan alla nukuimme rauhassa Hasrett-i-Musan\nvuorella.\n\nSeuraava päivä, _huhtikuun 18 p._, oli ikävä. Taivas oli pilvessä, ilma\noli kolea ja tuulla porotti, mutta päätimme kuitenkin koettaa. Vain\nkolme jakia otettiin mukaan, kirgiisit näet pitivät parempana käydä\njalan. Jyrkkiä polvekkeita tehden etenimme verkalleen pitkin rinteitä,\njotka yhä jyrkkenivät. Jakit kulkevat erinomaisen varmasti, mutta\nlepäävät usein. Kun pilvet joskus raottuivat, avautui nähtäviimme mitä\nihanimpia tauluja.\n\nTultuamme _Jam-bulak-jäätikön_ kalliosolaan pysähdyimme lepäämään.\nOlimme täällä 4,850 metrin korkeudella, joten kaikki Euroopan vuoret\nolivat meitä matalammalla. Jäätikkö on tästä syväksi uurtamastaan\nkaivannosta lähtiessä uhkea kuin kuningas, joka astuu ulos linnansa\nportista; mutta päästyään vuoren solasta aukealle, se levenee kahta\njopa kolmea kertaa väljemmäksi ja ohenee sitä mukaa.\n\n5,336 metrin korkeudella yllätti meidät lumimyrsky niin raivoisa, että\nmeidän täytyi pysyä aloillamme useita tunteja ennenkuin suurimmalla\nvarovaisuudella uskalsimme lähteä paluumatkalle vereksien kinosten\npoikki, jotka kätkivät salakavaloita kuoppia ja kivilouhia. Kun monien\nvastuksien ja seikkailujen perästä palasimme leiripaikkaan, tapasimme\nsieltä jurtin, jonka Togdasin Bek ystävyydessään oli meille lähettänyt,\nsekä lisiä ruoka- ja polttoaineita hänen aulistaan.\n\n_Huhtikuun 19 p._ riehui lumimyrsky sillä vuoren korkeudella, jossa oli\nleiripaikkamme, ja kun oli ilmeistä, että saisimme hyvää säätä\nkauvankin odottaa, lähetin erään kirgiisin noutamaan laaksosta\nruokavaroja useammaksi päiväksi. Itse tein Islam Bajn ja kahden\nkirgiisin kanssa pienen retken; muut, joita vaivasi päänsärky ja\nsydäntä ellosteli, saivat levätä.\n\nTeimme hyvin hauskan ja opettavan kävelyretken Jam-bulak-jäätikön\nkielekkeesen. Köysien, kirveiden ja sauvojen avuin kulimme jäätikköä\n320 metriä sen reunasta lähtien, mutta siinä 18 jalan syvyinen halkeama\nmeidät seisautti. Lähistössä olevista 30 m korkuisista jääpylväistä\npäättäen lienee jäätikkö täällä vähintäin 50 m paksuinen. Tällä\nvaarallisella matkallamme olimme hypänneet useiden ammottavien railojen\nyli, mutta käytimmekin silloin kaikkia varokeinoja.\n\nIllalla tehtiin suunnitelma seuraavaksi päiväksi; päätettiin, jurtti\nmukana, lähteä vuoren etelärinteelle koettaakseemme sieltä päin kiivetä\nylös. Silloin tuli esteeksi, kuin mikäkin paha henki, vanha\nsilmätulehdukseni (iritis) aikaansaaden ankaran säryn. Rohtovaroistamme\nei lähtenyt apua, ja seuraavana päivänä kivistys oli niin kova, että\nminun oli jätettävä väkeni jälelle ja ratsastettava Su-bashiin. Ylväs\nsuunnitelma raukesi, niin suurella vaivalla järjestetty retki meni\nmyttyyn. Kirgiisit saivat palkkansa ja Mus-tag-ata, joka nyt välkkyi\nmitä loistavimmassa auringon valossa, -- ihana näky niille, jotka\nsaattoivat pitää silmiänsä auki -- sai tällä kertaa jäädä rauhaan.\n\nKun silmät yhä huononivat, pidin viisaimpana kokonaan poistua näiltä\nkorkeilta seuduilta loistavine lumikenttineen ja lähteä Kashgariin,\njohon vaivaloisen matkan suoritettua toukokuun keskipaikoilla saavuin.\nTäällä sain venäläisen pääkonsuli _Petrovskijn_ vierasvaraisessa\ntalossa nauttia hyvin tarpeellista lepoa. Olin alkuaan aikonut lähteä\ntäältä suoraan matkalle itään päin. Mutta painostavan kuuma kesä teki\ntuloaan ja jos sen kuluessa olisin lähtenyt aavikkomatkalle, olisi se\nollut \"hehkuvien hiilien keräämistä pääni päälle\". Pidin parempana\nsuunnata kulkuni etelään päin palaten Mus-tag-atan ja Pienen\nKara-kulin viileisiin seutuihin ja Su-bashin laaksossa asuvien\nkirgiisiläisystävieni luo.\n\nTäältä kiipesin useita kertoja uudelleen jättiläisvuorelle ja sen\njäätiköille eli jäävirroille, joita vuoren laella -- \"firnissä\",\nniinkuin sitä nimitetään -- olevilta lumikentiltä virtaa joka suuntaan\npitkin vuoren kupeita. Halusin tutkia näiden jäätikkövirtojen paksuutta\nja liikkumisnopeutta, samoinkuin vuoren rakennetta yleensä.\n\nKahden kirgiisiläisoppaan seuraamana ja ratsastaen komealla mustalla\njakilla läksin _heinäk. 27 p:nä_ itään päin ensimäiselle tutkittavalle\njäätikölle, _Gorumdehille_. Ajelimme hiljalleen tutkittavalle\npohjoiseen päin viettävää vuoren kylkeä, jonka halki virtaa kolme\npientä jääpuroa. Oikealle puolen jää Mus-tag-atasta esiinpistävä\njyrkkäpiirteinen, nokimusta kallioryhelmä, ja sen ylitse välkkyy pieni,\nlyhyt jäätikkö, jonka yläosa on äärettömän jyrkkä ja päättyy suppeaan\nlakeen.\n\nUseita kertoja ratsastuksen kestäessä ihmetytti minua vuorikasviston\nväriloisto. Kukat, jotka usein viihtyivät keskellä itaroita moreeneja\n[moreeneiksi nimitetään sora- ja kiviharjuja, joita muodostuu\njäätiköiden eteen ja sivuille], olivat aina merkillisiä melkein\nhäikäisevistä väreistään. Kuta ylemmä tulimme, sitä puhtaammilta ja\nkirkkaammilta niiden värit näyttivät.\n\nMuutamalta ruokoiselta harjulta läksimme jakeilla ratsastamaan\ntavattoman hankalaa moreenikenttää pitkin, missä möhkäleitä oli\nmöhkäleen vieressä ja missä jakit usein polkivat näiden välissä oleviin\nkoloihin, kuitenkaan kompastumatta.\n\nJoka askelella on aihetta ihailla jakin taitavuutta päästä etenemään\npahimmissakin paikoissa. Mutta täytyy olla jonkun verran tottumusta\nennenkuin tuntee itsensä turvalliseksi sen satulassa istuessaan. Raskas\neläin milloin keikkuu kivimöhkäleen terävällä syrjällä, milloin hyppää\nketterästi mustan, ammottavan kolon yli ja saa heti jalansijan\nseuraavalla möhkäleellä, milloin luisuu liikkumattomin, jäykin säärin\npitkin äkkijyrkkää soratöyrästä, missä kaksijalkainen olento\nehdottomasti kaatuisi.\n\nAinoa, mikä jakilla ajaessa kärsimystä koettelee, on eläimen jörömäinen\nhitaus, sillä liian usein pitää se matkan jatkamista tarpeettomana, ja\nsilloin täytyy sitä karahkalla muistuttaa velvollisuuksistaan.\nRatsuvitsasta jaki ei ole tietääkseenkään ja pitää sivallusta\njonkunlaisena ystävyyden osoitteena, johon vastaa tyytyväisesti\näyhkien. Vain tanakka karahka saa sen vakuutetuksi, ettemme ole\nhuviksemme kuleksimassa, ja tohisevasti röhkien se jatkaa sitten\nkulkuaan hiljaa hölkytellen.\n\nKun moreenit etempänä olivat paljaita möhkälekasoja, joten kulkumme\nkävi yhä tukalammaksi, jätimme jakit jälkeen ja menimme jalkaisin\njäätikölle. Lähdettyämme viimeiseltä rantamoreenilta, joka yhtenään on\nmuodostumassa, tulemme lujalle jäälle, joka kuitenkin alussa melkein\nkaikkialla on kiviröykkiöiden ja soran peitossa ja vain siellä täällä\npistää esiin kirkkaina jääpyramiideina. Jäätikön synnyttämä\nrantamoreeni on täältä 450 m levyinen ja loppuu jotenkin äkkiä siihen,\nmissä valkoinen jää alkaa.\n\nSiinä on sikin sokin pyramiideja ja kartioita, ei kuitenkaan\nteräväsärmäisiä, pikemmin hyvin pyöreitä ja hohkaisen, kostean\njääkerroksen peittämiä, joka loistaa liituvalkoisena kuin lumi. Tämä\njohtuu luonnollisesti nyt kaikkialla tapahtuvasta sulamisesta, ja joka\npaikassa kuulee kuinka sulanut vesi, möhkäleitten ja kivien välissä,\ntihkuu ja tippuu rakoihin tai jään pinnassa oleviin lätäköihin.\nJäätikkö paukahtelee ja ritisee, siellä täällä kuulee pienemmän\nmöhkäleen ja sorapaakun helisten putoavan ammottavaan halkeamaan ja\netäämpänä kohisee jäätikköpuro, johon nyt auringon hellittäessä\nviljalti karttuu vettä joka haaralta.\n\nOlin nyt tutkinut ja kartoittanut näitä jäätiköitä yhden toisensa\nperään; yöllä lepäsimme pienessä jurtissa, jonka olimme pystyttäneet\nsuojaiseen paikkaan alemma vuoren rinteelle.\n\nSillä ajalla, minkä olimme viettäneet tällä korkeudella, jota ei monen\nalppihuipun korkeus voita, olimme usein niin sanoakseni väijyneet\nvuorta odottaen sopivaa tilaisuutta kiivetä sen kukkuloille. Mutta ilma\nnäytti yhä laittavan meille voittamattomia esteitä. Milloin satoi lunta\nja rakeita, milloin porotti jäinen pohjoinen, joka vei meiltä kaiken\nhalun pyrkiä noihin korkeihin seutuihin, missä tuuli ryöpyttää lunta\nkuin pölyä sankkoina pilvinä.\n\nHetkisen saattoi aurinko heloittaa mitä poutaisimmalta taivaalta,\nseuraavana rajuilma jo raivosi ehkäisten päivän aikeet. Parilla\nkerralla meillä jo oli jakitkin sälytettyinä, kantamukset jaettuina\nkantajilleen ja oltiin juuri taipaleelle lähtemäisillään, kun samassa\nnouseva myrsky pakotti meidät odottamaan ja jottei päivä menisi hukkaan\ntekemään vain lyhemmän jäätikköretken.\n\nNiin elettiin _elokuun 5 p:vään_ ja kun olimme liiankin hyvin\nhuomanneet, että talvi tällä kukkulalla oli aikainen vieras ja ettei\nmeillä ollut pitkää aikaa hukattavana, päätimme huomiseksi varustautua\nlähtöön. Päivä käytettiin muuten lepoon, ja jurtissa vallitsi\njuhlallinen hiljaisuus. Viime aikojen paljosta liikkumisesta\nrasittuneet jakit hylättiin ja saivat omistajineen palata kotiinsa.\nMolla Islam oli hankkinut sijaan uusia levänneitä ja muhkeita eläimiä.\nSatulat, rautakärkiset sauvat, köydet, eväät ja tutkimuskojeet\ntarkastettiin ja pantiin kuntoon illalla.\n\nPäivä oli ollut kaunis, mutta hämärissä alkoi sataa rakeita ja tuulla\nkuten tavallisesti. Vuori, joka valkoisine lumi- ja jääkenttineen äsken\noli säteillyt hohtavan kirkkaana, peittyi taas sankkaan pilveen, ja\nillan suussa tuulen jumalat pistivät hurjaksi piiritanssiksi tämän\nkorkean valtaistuimensa ympärillä.\n\nJätettyäni Islam Bajn leiriä vartioimaan, läksin _elokuun 6 p._ klo\npuoli 7 Jehim Bajn, Molla Islamin ja kolmen muun kirgiisin sekä\nseitsemän muhkean jakin kera matkaan.\n\nPäivä oli loistavan kaunis ja aivan sees, niin että pienimmätkin\nesineet saattoi huomata jo vuoren juurelta ja huiput näyttivät olevan\naivan lähellä. Rinteiden tautta eivät nimittäin korkeimmat huiput\nnäkyneet, ja tämä oli syynä siihen, että yhtenään pettyi. Ei tuulen\nleyhkää tuntunut eikä pilven hattara taivaan puhdasta sineä\nhimmentänyt.\n\nRatsastimme ensiksi Jam-bulak-bashin verkalleen kohoavaa rinnettä\nauringon noustessa, kulimme sitten jyrkänteitä pitkin varjossa, kunnes\naurinko oli niin ylhäällä, että paistoi suoraan kasvoihimme.\n\nPainettiin reippaasti eteenpäin ja klo 7.10 olimme päässeet 4,500 m\nkorkeuteen. Jyrkkiä rinteitä peitti joka paikassa rapautunut sora. Sitä\noli niin sakeassa, ettei ainoakaan kasvi ollut päässyt juurtumaan. Jo\nnyt jätimme jälelle kaksi jakia, jotka myötäänsä seisattuivat ja\nviivyttivät meitä. Niillä ratsastaneet kirgiisit läksivät jalkasin\ntaluttaen vuoron perään minun isoa, oivallista jakiani, joka ilman\nhuomattavaa ponnistusta kiipesi sorassa ylös.\n\nKlo 8 olimme Mont Blancin korkeudella ja heti sen perästä, 4,950 m\nkorkeudessa tapasimme lumirajan. Alussa oli lunta pienempinä täplinä\npaljaiden soraläjien välissä, sitten tasaisena kenttänä, josta vain\nsiellä täällä joku yksinäinen kivi pisti näkyviin; lumi oli tiivistä ja\nhienorakeista, mutta ei ollut hangella. Vasta pari sataa metriä\nylempänä peitti lumikenttää ohut hangen kuori, niin kova, ettei siihen\nmiesten pehmeistä nahkasaappaista jäänyt mitään merkkiä, ainoastaan\njakien terävien sorkkien alla se narskui kovasti, mutta jakit eivät\nkoskaan livenneet.\n\nLumikerros kävi paksummaksi kuta ylemmä nousimme, muodostamatta\nkuitenkaan mainittavimpia kinoksia. Muutamista sentimetreistä se\nlisääntyi desimetriin ja korkeimmassa kohdassa, mihin pääsimme, oli se\nvasta 35 cm paksuinen. Lumen pinta kimmelsi aurinkoa vastaan tuhansina\nloistavina särminä, ja vaikka minulla oli kahdet silmälasit, rasitti\nsilmiäni tuo häikäisevä valkonen lumikenttä, joka nyt levisi\nkaikkialla. Miehet, joiden silmät olivat aivan suojattomat, valittivat,\nettä koko maailma näytti pyörivän ja että välistä löi silmät aivan\nmustaksi.\n\n5,100 metrin korkeudella Molla Islam ja kaksi muuta kirgiisiä jättivät\njakinsa oman onnensa nojaan lumeen väittäen jalan paremmin pääsevän. He\neivät jaksaneet kuitenkaan nousta 200 m enempää, kun kaatuivat\nväsymyksestä ja päänsärystä ja nukkuivat kuolon raskaasti kinoksiin.\n\nKahden jälellä olevan kirgiisin ja kahden jakin kanssa jatkoin matkaa.\nToinen miehistä talutti aina jakiani ja toisella jakilla saivat he\nratsastaa vuorotellen. Hekin valittivat ankaraa päänsärkyä ja olivat\nmiltei tukehtua hengenahdistukseen. Minua ei kumpikaan erikoisesti\nvaivannut, kuitenkin tuntui päätäni jonkun verran kivistävän, mikä\nlisääntyi ylemmä tullessa; mutta hengenahdistusta en muulloin tuntenut\nkuin mennessäni havaintoja tekemään. Mutta kun taas piti nousta\nsatulaan, rupesi sydämmeni mitä kiihkeimmin tykyttämään ja olin\nmokomasta ponnistuksesta tukehtua henkihätään. Jakin yhä\nvastahakoisemmat ja reutovammat liikkeet sitä vastoin eivät minua\nollenkaan rasittaneet.\n\nPaljoa matalammilla kukkuloilla Demavendissa Persiassa olin vaivautunut\npaljoa enemmän; mutta siellä kulinkin jalan ja koko salaisuus on siinä,\nettä on niin vähän kuin mahdollista rasitettava ruumistaan, esim.\nratsastettava. Jos ratsastaminen käy laatuun, saattaa ilman\npahoinvoinnin tunnetta kohota melkoisen korkeille kukkuloille. Nytkin\nolivat kaikki kirgiisit sairaina, selittipä pari heistä olevansa\nkuoleman kielissä, kun minä taas olin verrattain ripsas koko ajan.\nMutta kirgiisit olivatkin ymmärtämättömyydessään vasten neuvoani\njättäneet jakinsa ja taksineet lumessa ja pitkin jyrkänteitä, siten\nlopettaen voimansa, jotka niin tyystin olisi tarvittu vastustamaan\nilman ohenemisen heikontavaa vaikutusta.\n\nSillä välin alkoi tuulla lounaasta aika navakasti; jauhon hienoinen\nlumi, joka täällä ei ollut hangella, ryöppysi pieninä pyörteinä ja\ntaivas meni sakeaan pilveen. Olimme kaikki niin uuvuksissa, että\npäätimme levätä. Otettiin esiin leipää ja teetä sekä polttopuita; mutta\nkun vain katsoimme niihin, alkoi sydäntä ellostella, eikä kellekään\nruoka kelvannut. Meitä vaivasi vain jano ja imeksimme myötäänsä lunta;\njakitkin nuoleksivat suuria lumipaakkuja.\n\nTäytyi käydä neuvottelemaan. Päivä alkoi olla lopussa ja tuuli alkoi\nvilulla puistatella. Kirgiisit olivat niin riutuneita, etteivät\njaksaneet lähteä liikkeelle ja jakit läähättivät kielet pitkällä.\nOlimme juuri kupoolinmuotoisen töyryn juurella, joka yläpäästään\ntasoittui lakeaan päälakeen. Sen rinteillä oli yhä paksumpia\nlumikerroksia, joihin oli ilmestynyt rakoja ja halkeamia, mistä\nlumivyöryjä helposti saattoi muodostua.\n\nKirgiisit varoittivat menemästä tälle jyrkälle, putoamaan valmiille\nlumipaltaalle, missä jakit painollaan helposti saattavat panna\nlumivyöryn liikkeelle, jossa tapauksessa olisimme päässeet vuoren\njuurelle pikemmin kuin halusimme, mutta surkuteltavassa tilassa. He\nkertoivat, että laaksosta joskus näki lumivyöryjä syöksyvän tältä\nrinteeltä. Valtavina pilvinä kuului silloin lumi tupruavan, pyörivän ja\nkierivän jyrkänteitä pitkin ja paiskautuessaan laakson pohjaan\nmuuttuvan osittain jääksi.\n\nKirvelevin sydämmin päätin kääntyä ja aimo vauhtia kiiruhdimme alas\nomia jälkiämme myöten, tulimme yhä lämpimämpiin ja tyynempiin\nilmakerroksiin, haimme käsiin molemmat miehet ja jakit, jotka vielä\nolivat samassa paikassa, mihin ne olimme jättäneet, ja saavuimme\nseitsemän aikaan onnellisesti leirille, missä muutamat ystävämme\nsyötävine antimineen meitä odottivat.\n\nMutta meidän oli vielä tutkittava kolme suurta jäätikköä, jonka vuoksi\nmuutimme leirin _elokuun 8 p. Tergen-bulakiin_.\n\nMolla Islamin kera tein kierroksen pitkin vuoren läntistä juurta.\nTahdoimme ensiksi nähdä Jam-bulakin jäätikköuoman siinä kohdassa, missä\nsiihen kaikki lisävirrat ovat yhtyneet. Kummallakin rannalla kohoaa\nsuunnattomat moreenipenkereet. Missä kymi kohisten kiitää eteenpäin, on\nse huuhdellut irti suuremmat möhkäleet, niin että ne uomaan\nkasautuneina synnyttävät putouksia ja koskia.\n\nEi ole sen vuoksi helppoa kahlata yli jakeilla, sillä vesi on niin\nsameata, etteivät ne näe, mihin jalkansa sovittavat ja usein tuntee\neläimen ikäänkuin häviävän altaan, kun se on sattunut polkemaan\npetollisten möhkäleitten väliin, joiden ympärillä vesi kiehuu ja\nsähisee. Helpotusta tuntien ratsastaa toiselle rannalle. Komea\nnäköpiiri avautuu tästä itään päin, missä valkoinen jäätikkökieleke\nlepää jättiläismäisten moreenivallien välissä vuoren juuressa.\n\nTämän gneissimöhkälesokkelon läpi ei ole helppo päästä. Jakienkin\nkulettavaksi ne olivat liian suuria ja Molla Islamin täytyi sen vuoksi\ntehdä niiden kanssa kierros ja yhtyä minuun moreenin juurella.\n\nYksinäni uskollisen Jolldashin kera jatkoin matkaa, milloin kontaten,\nmilloin keikkuen möhkäleillä, joita erotti toisistaan ammottavat,\npimeät, kylmät halkeamat, joiden pohjalla sulavesi helkki kiviä\nvastaan. Kerran luisuin kahden möhkäleen väliin, jolloin täytyi päästää\ntoinen kenkä, joka oli tarttunut niin kovasti kiinni, etten saanut sitä\njalan kanssa irti kiskotuksi. Parissa paikassa pidin mukavampana käydä\nvedessä möhkäleitten alla ja välissä ja helpoituksesta huokasin, kun\nviimein onnistuin pääsemään pois näistä vaarallisista ja synkistä\nsokkeloista, missä kompassitta helposti eksyy.\n\nMutta monien seikkailujen perästä tultuani moreenin juuressa olevalle\nmäelle, näin Jolldashin vielä seisovan korkealla möhkäleellä, ulvovan\nja uikuttavan surkeasti eikä se päässyt eteen- eikä taaksepäin. Viimein\nse kuitenkin katosi möhkäleen taa. Kuulin sen ulvovan ja molskahtavan\nveteen, ja niin se tuli moreenin alapuolelle nähtävästi tyytyväisenä,\nmutta myös suutuksissaan siitä, että olin peijannut sen mokomiin\nloukkuihin, sekä kepeästi liikaten toista jalkaansa.\n\nKulettuamme vähän matkaa viettävää niittymaata, jonka läpi juoksi\nraikas puro, lähestyimme Tjal-tumak-jäätikön kielekettä, jonka vietto\non kokonaista 24,9°. Sen pinta on mustan soran peittämä, josta\nyksinäisiä valkoisia pyramiideja pistää esiin, mutta jäätikön reuna on\nkirkas kuin teräs.\n\nHämärässä saavuimme uuteen leiriin, missä kaikki oli järjestyksessä.\nLähistössä on Tjal-tumakin agili (auli eli telttakylä), jossa on neljä\nujta. Päällikkö _Togda Baj Bek_, kaunis, ylhäisen näköinen tadjikki,\ntuli heti tervehtimään ja ilmoitti, että kylässä oli kaikkiaan 25\nasukasta, että yhdessä teltassa asui tadjikkeja (aarilainen heimo,\npuhuva persialaista murretta), mutta kolmessa muussa neimankirgiisejä,\nsekä että he vuoden läpeensä asuivat tässä seudussa. Talvella kuului\nolevan kamalan kylmä, lunta viljalti, joten lampaiden on vaikea käydä\nlaitumella. Pitkällisen sateen jälkeen tavallisesti liukuu suunnattomia\nlumimääriä pitkin vuoren kupeita lumivyöryinä vetäen kiviä ja soraa\nmukaansa.\n\nVanha, ystävällinen beki lahjoitti meille lampaan ja pytyn jakin maitoa\nja sanoi olevansa valmis hankkimaan kaikki mitä tarvitsimme, valittaen\nvain ettei hän itse vanhuutensa vuoksi voinut seurata meitä\nvuoriretkillämme. Istuimme pitkän aikaa jutellen uusista\nsuunnitelmista, ja vasta iltamyöhällä ukko palasi moreenien keskessä\nolevaan yksinäiseen kotiinsa.\n\nIlma on tavallista leudompi, kirkas ja tyyni ja lumikentät loistavat\nliituvalkoisina ja ihanina kuutamossa. Moreenikummut heittävät tummia\nvarjoja, mutta allamme katsoo laakso kuin pohjaton syvyys yön usvaan.\n\nSeuraavana päivänä kävimme vuorostamme Togda Baj Bekin luona, joka\nkutsui kokoon kylän ylhäisemmät miehet ja tarjosi dastarkhania. Auli\noli jäätikköjoen rannalla ja sitä ympäröi niittymaat, missä bekin\njakit, kameelit ja hevoset söivät naisten lypsäessä lampaita. Useammat\nnäistä tadjikkivaimoista olivat kauniita, näyttivät iloisilta ja\nystävällisiltä ja touhusivat jos jotakin saadakseen vilaista vieraasen.\n\nNäköala itään on suurenmoisimpia mitä saa nähdä. Edessämme kohoaa koko\nsuunnaton vuoripaljous huimaavia korkeuksia kohti, missä huippujen lumi\nkehrää ne kankaat, jotka vuoren juurella tarjotaan uhrilahjoina\nauringolle, missä tuulet tuivertavat hillittömän rajuina ja missä\nkuolonrauha tasaa herruusvallan pakkasen kanssa.\n\nNäemme jäätikön hiljaa ja juhlallisesti astuvan ulos vuoresta kuin\nkuningas salistaan ja moreenien kohoavan kuin vallituksina tämän\nvalloittamattoman linnan ympärillä. Auringon paisteessa kimmeltää samea\njäätikköpuro, joka iloisin hypyin karkelee kivien lomassa uomassaan,\nvirmana ja ylen iloisena kuin koulupoika loma-aikana, onnellisena että\non päässyt vapaaksi jään kahleista ja saadessaan kiitää lämpimämpiin ja\nhedelmällisempiin seutuihin.\n\nMutta Mus-tag-atan jäätikköjä tutkiessani en ollut vielä luopunut\naikeesta koettaa vielä kerta nousta sen huipulle. _Elokuun 11 p._\nvarhain aamulla läksimme leiripaikasta. Ilma oli erittäin suotuisa\nnousemiseen, ei näkynyt ainoatakaan pilveä ja heikko tuulikin, mikä\npuhalsi, taukosi kohta tykkänään. Meillä oli aikomus nousta noin 6,000\nm korkeuteen, viettää siellä yö ja seuraavana päivänä jatkaa\nmahdollisimman ylös. Otettiin sen vuoksi mukaan pikku jurtti, jonka\nTogda Baj oli minulle hankkinut, neljä suurta nippua tereskiä\npolttoaineeksi, sauvoja, köysiä, kirveitä, turkkeja ja ruokavaroja,\njoita kaikkia yhdeksän jakia kantoi.\n\n\"Bismillah, Jumalan nimeen!\" kaikui kun kaikki oli valmiina kuuden\nmusleemin huulilta, ja verkkaista vauhtia alettiin nousta vuorta ylös.\nOlin päättänyt rasittaa itseäni niin vähän kuin suinkin säästääkseni\nvoimiani kunnes ne olivat parempaan tarpeesen seuraavana päivänä,\njolloin varsinaisen nousemisen keveillä varustuksilla ja mukana noin\nkolme miestä piti tapahtua.\n\nSen vuoksi kohdeltiin minun jakiani jo matkan alusta kuin vetojuhtaa.\nMuuan kirgiisi jalan tai ratsain talutti sitä koko ajan nenäruston läpi\npistetystä nuorasta ja toinen hoputti takaa päin karahkalla, kun jaki\nnäytti pitävän minun tuumiani liian korkealle pyrkivinä, seisattui ja\nrupesi miettimään, ihmetellen, mitä apua tästä ijankaikkisesta\nkapuamisesta mahtoi lähteä. Näin ollen minä en tarvinnut edes hoputtaa\njakia, toimi, joka muutoin on hyvin rasittava, vaan saatoin istua\nrauhassa kädet taskussa.\n\nPieni karavaanimme ponnistaa pitkiä ja vitkallisia mutkia tehden pitkin\nTjal-tumak-jäätikön vasenta sivuvuorta, joka viettää pienenä\ntasajyrkkänä harjuna. Jakit läähättävät ja ähkyvät ja niiden siniset\nkielet riippuvat vetisinä turvasta.\n\nSama soraharju tämä oli, jossa olimme 9 p. käyneet. Siinä kohti, mihin\nsilloin olimme pysähtyneet, lepäsimme nyt ensi kerran. Klo 1 olimme\nnoin 5,200 m korkeudella. Lunta oli täällä joku täplä maakuopissa ja\nainoastaan suurempiin syvänteihin ja kalliohalkeamiin oli sitä kertynyt\nsuuremmat määrät.\n\nViimein kapenee alaston vuoriharju kiilaksi, joka katoaa pantsarijään\nalle. Se on reunasta aivan ohutta, joten me helposti pääsimme nousemaan\ntuolle hienosen lumivaipan peittämälle jäälle. Jakit lipesivät tuon\ntuostakin, mutta kohta oli lunta siksi syvältä, että ne astuivat siinä\nyhtä varmasti kuin äsken somerikolla.\n\nÄkkiä kuului oikealta kallioseinältä Tjal-tumak-jäätikön toiselta\npuolen huumaava jyrinä ja ryske. Jäätikkölaviini siellä vyöryi alas\nylhäällä riippuvasta pantsarijäästä. Isot siniset jäämöhkäleet\nsyöksyivät reunasta, murtuivat ja pirstautuivat kallion ulkonemaa\nvastaan hienoksi valkoiseksi jauhoksi ja hajosivat viimein jauhona\npääjäätikön pinnalle. Jyrisi kotvan aikaa niinkuin ukkosen lähellä\nollessa, ja kaiku kierteli monta kertaa pystysuorissa kallioseinissä,\nennenkuin kuoli ja tavallinen äänettömyys taas seurasi.\n\nNäimme täällä neljän kijikin jälet, jotka olivat juosseet vuorta ylös\nkahta sinistä jääkumpua kohti, ja lumesta pisti eräässä kohti esiin\nsemmoisen eläimen luuranko.\n\nEdessämme ja yläpuolellamme leveni nyt pantsarijää hohtavan valkoisena.\nTiesimme kyllä sen kestävän, mutta kuitenkin tuntui kuin olisimme\nyksiöiselle jäälle uskaltaneet astuessamme tälle tuntemattomalle\nalueelle, jota ihmisjalka ei koskaan ennen ollut tallannut ja jossa\nmonet jääseudun tavalliset vaarat meitä ehkä uhkasivat.\n\nKohta tulimmekin jäärailojen verkkoon, jotka kuitenkaan eivät\ntavallisesti olleet kuin yhden jalan levyisiä. Mutta meidän täytyi\nkulkea sinne tänne niitä kierrellen, kun ne tavallisesti ulottuivat\nmolemmille tahoille. Välistä kulimme niiden yli lumisiltoja myöten tai\nsaattoivat jakit helposti harpata niiden poikki. Kirgiisit vaativat,\nettä meidän piti noudatella kijikin jälkiä ollaksemme turvassa. Teimme\nniin ja usein sillat kestivät, mutta yhtä usein jakit upota hurahtivat\nlumeen, mikä kyllä oli kestänyt kevyen, nopsajalkaisen metsävuohen.\n\nEtempänä kulimme tunnin ajan alueella, joka oli täynnä railoja ja jossa\nusein kompastuttiin; tavallisesti meidän oli jakeja kiittäminen, että\nmeni niinkin hyvin kuin meni. Kun jakin jalat uppoavat lumeen ja se\nkaatuu väijyvään halkeamaan, varaa se näet turvallaan toiseen\njääreunaan ja kämpyröi taas ylös.\n\nJäätä peitti nyt 20 cm syvä lumi, mutta kohta sitä oli 40 ja 50 cm ja\neläimet hyppivät ja kaaloivat kinoksissa. Halkeamat sitä vastoin\nvähenivät. Kulimme kauvan verrattain sileätä kenttää, joka ylemmä\nvuorella näytti tasaisesti pyöristyvän kuin patalakki.\n\nPantsarijäässä oli täällä paljon myhkyröitä ja kumpuja. Samosimme\nyhdeltä toiselle ja olimme juuri erään semmoisen verrattain tasaisella\nlaella, kun Molla Islamin jaki, jota omistajansa talutti jonon\netumaisena, äkkiä katosi, niin ettei siitä näkynyt muuta kuin oikea\ntakajalka, sarvet ja tereskikimput.\n\nSe oli pudonnut metrin levyiseen lumen peitossa olevaan halkeamaan ja\nriippui ammottavan kuilun yli. Siinä se nyt makasi ähkyen ja\npuuhkuttaen, mutta liikahtamatta osoittaen siten täysin käsittävänsä\nvaaran, sillä jos se olisi hievahtanutkaan, olisi alaspäin kapeneva\nhalkeama sen nielaissut, ja mennyttä kalua se silloin olisi ollut.\n\nSiinä meni pitkä aika touhutessa. Ylen varovasti kirgiisit punoivat\nköysiä jakin sarviin ja ruumiin ympäri, nämä kiinnitettiin toisiin\njakeihin, miehet kävivät niihin kiinni kaikin voimin ja siten\nonnistuimme saamaan tuon painavan konin ylös surman suusta. Vähän\nmatkan päässä kohtasi sama onnettomuus, mutta silloin jaki seisattui\najoissa ja pääsi itse pälkäästä. Seuraavalla kerralla yksi kirgiisi\nsuistui alas jääden käsivarsistaan riippumaan halkeamaan. Silloin\npidimme viisaimpana pysähtyä ja tutkia tuota pauloja ja loukkuja täynnä\nolevaa jäätä.\n\nHavaittiin, että koko se jäätynyt töyräs, jolla olimme, oli ristiin\nrastiin halkeillut, joten tiemme oli kaikille tahoille pystyssä.\nPahinta oli, että huomasimme halkeaman, joka oli 3:sta 4:n m levyinen\nja 6 m syvä ja jonka pohjalla oli suuria lumikasoja. Kurkistimme\nvarovasti sen reunalta ja huomasimme sen ulottuvan molemmille tahoille\nmahtavan kaivannon tapaisena, pohjoisessa aina Tjal-tumak-jäätikön\nuomaan, kaakossa muutaman korkeimman jääpilarin juurelle. Sen yli meno\ntai kiertäminen oli sula mahdottomuus. Pysähdyimme ja pidimme\nneuvottelua.\n\nLunta oli täällä 20 cm paksuisena peitteenä jäällä. Se oli\npingoitettuna kuin tavarapeite halkeamien päälle; ainoastaan leveämpäin\nkohdalla se oli murtunut tai sisään pudonnut. Missä jakit olivat\npuhkaisseet lumikuoren syntyi suuria mustia läpiä, joiden pohja aluksi\nnäytti sysimustalta; mutta silmän totuttua pimeään havaitsi sen\nkuumottavan siniseltä, ja pohjan olevan lumen peitossa, mutta seinät\nkirkkaan sinistä jäätä, sekä että lumipeitteestä tihkuva vesi oli\nmuodostanut pitkiä jääpuraita, jotka riveissä riippuivat kuiluun päin.\nSyvin näistä halkeamista oli 6,8 m.\n\nIlta alkoi olla käsissä, ja minun täytyi vielä kerran päättää kääntyä\npaluumatkalle, sillä vaikka jo seuraavana päivänä olisin koettanut\nlöytää toista kulkupaikkaa, ei siitä olisi ollut mitään hyötyä. Tästä\nkohti taas oli ilmeisesti mahdotonta nousta Mus-tag-atan laelle ilman\napuneuvoja, joita meillä ei ollut käytettävänämme. Yläpuolellamme\nkaartui vuoren korkein huippu, jonka jyrkkiä sivuja pitkin huippujää\nliukuu alas, osaksi virratakseen jäätikköjen säiliöihin, osaksi\npinoutuakseen suunnattoman suuriksi todellisiksi jäämuureiksi,\n-torneiksi ja -kuutioiksi. Näiden ohi pääsemään eivät nähtävästi\nihmisvoimat riittäneet.\n\nNoustessamme Jam-bulakin oikean puolista kallioseinää oli meillä\nmolemmilla kerroilla ollut parempi onni. Sieltä käsin päätimme nyt\nvielä kerran koettaa ennenkuin jätimme vuoren omaan nojaansa.\n\nSunnuntaina _elokuun 12 p._ lepäsimme. Sää näytti retkelle lähtiessä\nepäsuotuisalta: ilma oli samea, tuuli kovasti ja vuori oli paksujen\npilvien peitossa. Kaikilla miehillä oli lomaa; heidät oli kutsuttu\nvieraisiin Togda Baj Bekin luo. Minä yksin Jolldashin kera olin kotona\nja nautin rauhaisaa lepoa, joka ei koskaan tuntunut ihanammalta kuin\nmilloin ulkona myrsky myllersi ja tuuli vinkui ja vihelsi\nmoreenimöhkäleitten välissä. Näissä etäisissä jäätiköissä, missä yksi\npäivä ylimalkain oli niin toisensa kaltainen, en toki koskaan tuntenut\nyksinäisyyttä.\n\nEikä ollut siihen suurin aikaakaan; minulla oli enemmän kuin tarpeeksi\ntekemistä, ja se vain huolestutti, että kesä kului niin nopeaan, jotten\nnähnyt mitenkään mahdolliseksi suorittaa laatimaani suunnitelmaa.\nPäivät tuntuivat minusta liian lyhyiltä.\n\nSaatuani vaatteet aamulla ylleni oli ensi tehtäväni katsoa\nilmatieteellisiä kojeitani, sillä aikaa kun Islam Baj laittoi kuntoon\nteetarjotinta, joka päivät päästään \"nääntyi\" samojen ruokalajien alla:\n\"tjisslikkaa\" (vartaassa tulisilla hiilillä paahdettua lampaan lihaa)\n\"ashia\", riisivanukasta ja leipää, jota osaksi saimme kirgiiseiltä,\nosaksi itse leivoimme. Minä kyllästyin kuitenkin pian tjisslikkaan\nniin, etten viitsinyt katsoakaan siihen, vaan söin yksinomaan riisiä ja\nleipää ja sitä samaa ruokalistaa minä seurasin vielä kaksi ja puoli\nvuotta, aina Pekingiin saakka.\n\nJonkun kerran avattiin uusi säilykerasia, mutta varasto oli pieni ja\naika pitkä, jonka vuoksi minun piti säästäen nauttia semmoisia\nherkkuja. Onneksi minä en koskaan kyllästynyt riisiin ja teehen ja\npysyin hyvissä voimissa yksinkertaista ruokajärjestystä seuratessani.\nTeetä juotiin aina jakin maidon tai kerman kanssa, eikä meidän\ntarvinnut sen parempi näitä mainioita tavaroita säästellä. Tupakkaa\nolin Tashkentista ottanut runsaasti mukaan, vähän sikareja, mutta sitä\nenemmän piippu- ja paperossitupakkaa, ja tunnustanpa heikkouteni, että\nkoko lailla köykäseksi olisin itseni tuntenut, jollei minulla olisi\njäätikköretkillä ollut piippua toverina.\n\nNiinä päivinä, joina sää pakotti meidät \"sisällä\" pysymään, oli minulla\naina jälkitöitä suoritettavana: kartanluonnoksia, muistiinpanoja y.m.\n\nJurtin sisusta oli niin hauska, että siellä tunsi olevansa kuin\nkotonaan. Keskellä \"lattiaa\" paloi tereskistä ja jakin lannasta tehty\ntuli, muutoin oli maa peitetty huopamatoilla. Sisäänkäytävän vastapäätä\noli sänkyni, jona oli kaksi kankea, joiden päät oli nahkasilmukoilla\narkkuihin kiinnitetty. Niiden väliin oli pingoitettu säkkikangas. Muut\ntavarat oli järjestetty pitkin seiniä. Siinä oli laatikkoja ja\nruokatavara-arkkuja, astioita, aseita, satuloita, tieteellisiä kojeita\ny.m. Söin vain kahdesti päivään. Illallisella oli ruokalista sama kuin\naamiaisellakin.\n\nPaneuduttuani vuoteelle luin tavallisesti hetkisen steariinikynttilän\nvalossa jotain ruotsalaista sanomalehteä, vanhaa kuin taivas; mutta\ntäällä loitolla näyttivät minusta kaikki otsakkeet äärettömän\nmieltäkiinnittäviltä ja semmoisetkin kohdat, joiden yli silmä muutoin\nvälinpitämättömästi kiitää, minä luin mitä suurimmalla halulla. Ja\nsitten minä vaivuin uneen ja makasin kuin pölkky kunnes Islam Baj tuli\nherättämään seuraavana aamuna -- tuulipa kuinka kovasti tahansa ja\nulvoipa Jolldash kuinka surkeasti hyvänsä vuorilla kuleskelevia susia.\n\nVarustettuna kahden päivän eväillä ja kerallani kymmenen jakia sekä\nkuusi kirgiisiä ja mielipalvelijani Islam Baj, koetin siis _elokuun\n16 p._ neljännen kerran nousta Mus-tag-atan laelle, samasta kohti mistä\nkapusimme huhtik. 18 p. ja elok. 16 p. Päästyämme lumen rajaan\nnoudattelimme vanhoja jälkiä. Tie näkyi selvään. Jyrkkiä vinkuramutkia\ntehden se suikersi vuorelle jäätikön oikean puoleisen kallioseinän\nvieressä.\n\nKun lumivaippa alussa oli ohut, olivat meidän jälkemme sulaneet jättäen\nsuuria ympyröitä, joiden pohjassa oli rapautunutta soraa paljaana.\nYlempänä taas oli kaikki jälet sinisen vihreän jään täyttämiä ja yhä\nylempänä lumikerroksen peittämiä, joka oli ohutta kuin paperi. Muutamin\npaikoin oli pyry ummennut polun, ei kuitenkaan niin tukkoon, ettei sitä\nolisi voinut erottaa. Kymmeneen päivään ei täällä siis ollut ollenkaan\nsatanut lunta.\n\nIslam Bajn ja erään kirgiisin kera yllätin paikan, jossa olimme 6 p.\npysähtyneet; toiset tulivat hiljalleen, Jehim Baj etumaisena. Kaikkien\nsaavuttua paikalle pidimme neuvottelua ja päätimme viettää yön tällä\npaikalla, missä muutamia pieniä kivisaaria pisti lumimerestä. Jakit\nsidottiin irtonaisiin liuskakivimöhkäleihin, ja terävään soraan, joka\nyltäänsä oli enemmän tai vähemmän lumen peitossa, kirgiisit lapioivat\nniin hyvin kuin mahdollista puhtaan pälven, mihin jurtti pystytettiin.\nSe oli hyvin pieni, vain kolmelle makuusijalle oli tilaa. Siinä ei\nollut savuhormia, vaan tangot yhtyivät käressä ja pistettiin ne\nyksinkertaisesti köysi- ja ryysymyttyyn, joka piti niitä koossa.\n\nVaikka lapioilla koetimme mikäli mahdollista tasoittaa maata, seisoi\njurtti kuitenkin hieman viettävällä pohjalla, jonka vuoksi se\nkytkettiin vahvoilla kameelinvilla-köysillä kahteen kivimöhkäleesen.\nIllalla puhalsi tunnin ajan heikko tuulenviuhka, joka silloin tällöin\ntuiskutti hienoja lumipilviä jurtin ympärille ja sen monien reikien ja\nrakojen läpi sisään. Kirgiisit loivat sen vuoksi lumivallin jurtin\nulkosivujen ympäri.\n\nAlussa kaikki voivat hyvin. Viritimme tereskistä ja jakin lannasta\nsuuren tulen, mikä lämmitti hyvästi ja verrytti kohmettuneet jäsenemme,\nmutta työnsi jurtin täyteen tukehduttavaa savua, joka kirveli silmiä ja\nvain hitaasti otti mennäkseen ulos auki pannusta sisäänkäytävästä. Lumi\nsuli teltassa, mutta kun tuli alkoi sammua, muuttui kaikki taas\njääköntäksi.\n\nKirgiisit alkoivat perästä päin valitella päänsärkyä ja kaksi heistä\noli niin pahassa pulassa, että pyytelivät päästä paluumatkalle, joka\nsitä kernaammin myönnettiin, kun he silminnähtävästi eivät kyenneet\nenempiin ponnistuksiin. Muista oireista mainittakoon alinomainen\nkorvien sointi, lievä kuurous, valtimon lyöntien kiihtyminen ja\nalhaisempi ruumiin lämpömäärä kuin tavallisissa oloissa, täydellinen\nunettomuus, nähtävästi enimmän päänkivistyksen seurauksena, joka aamun\nlähetessä kävi sietämättömäksi, sekä silloin tällöin vähäiset\nhengenahdistus-puuskat.\n\nKirgiisit valittivat koko yön lakkaamatta. Turkit tuntuivat kauhean\nraskailta ja painavilta, makaava asento vaikeutti hengitystä, ja\nselvästi tuntui sydämmen kiihkeästi jyskyttävä lyöminen. Tee ja leipä\neivät kelvanneet ollenkaan, ja kun yö yllätti, oli kirgiiseissä\nhavaittavissa hillittyä nyreyttä, sillä he olivat yhtä vähän kuin\nminäkään tottuneita viettämään yötään yli 20,000 jalkaa meren pintaa\nkorkeammalla, mikä on yhtä kuin 21 Eiffeltornia päällekkäin eli enemmän\nkuin kolme kertaa Sulitelman korkeus.\n\nSuurenmoisempaa yösijaa minulla ei ole koskaan ollut; vuori, jonka\nlumipeitteiselle rinteelle olimme sijoittuneet, oli maapallon\nkorkeimpia, alhaalla sen juurella olivat jäätikkökielekkeet, purot ja\njärvet pimeän peitossa, ja olimme aivan jäävirran vierellä, jonka\nvertaista tuskin missään vuoristossa löytynee. Jos siis olisimme\nastuneet muutaman askeleen etelään päin, olisimme suistuneet 400 m\nsyvyiseen kuiluun teräskirkasta, sinisenä välkkyvää jäätä vasten.\n\nAurinko laski pilviin, jotka hohtivat punakeltaisilta vielä kauvan\nauringon mentyä näkyvistä ja jota vasten Pamirin vuoret muodostivat\njyrkän vastavärin. Koko Sarik-kol-laakso lepäsi kotvasen varjossa, kun\nauringon viimeiset säteet vielä heloittivat Mus-tag-atan huipulla.\nMutta kohta leirimmekin peittyi synkkiin, kylmiin varjoihin, vuoren\nhuippu kimmelsi tuokion kuin tulipunainen tulivuoren kartio, kunnes\ntuota pikaa sekin pimeni.\n\nMenin yöllä ulos nähdäkseni täysikuun nousun. Ääretön maailman avaruus\nei ollut meistä etäällä, ja yön valtias esiintyi täällä sen vuoksi niin\nhäikäisevässä loistossa, että sitä vain vaivoin saattoi katsoa. Hiljaa\nja majesteetillisesti se kohoaa mustan kallioseinän yli jäätikön takaa.\nAlhaalla syvyydessä jäätikkö on varjossa. Välistä sieltä kuuluu kumea\npamaus, kun uusi halkeama syntyy, tai möhkäleitten jyrinää, kun ne\nvierevät alas pantsarijäästä.\n\nKuu valaa hopeitaan yli majapaikkamme loitsien esiin lumoavia\nvaikutteita. Jakit seisovat tuossa mustina valkoista lunta vasten päät\nriipuksissa, yhtä äänettöminä kuin kivet, joihin heidät on sidottu,\nvain jonkun kerran kirskuttaen hampaitaan yläleuvan rustoon tai\nnarisuttaen lunta sorkkainsa alla asentoa muuttaessaan. Kolme\nkirgiisiä, jotka eivät ole jurttiin mahtuneet, on virittänyt tulen\nkahden suurehkon möhkäleen väliin ja sen sammuttua kyykistynyt\npolvilleen pää maassa, kääriytyneinä turkkeihinsa ja kokoonkutistuneina\nsurkastuvan hiiloksen ympärille kuin yölepakot talvella.\n\nKaunein on näköala kuun puoleiseen suuntaan. Sen näyn valtaamana seisoo\naivan kuin paikkaansa naulattuna. Se on loitsunäytelmä, jonka\nsuurenmoisuutta ei kynä eikä sivellin pysty selittämään. Tuossa lepää\njäätikkö mustien, jää- ja lumikenttien pantsaroimain kallioseiniensä\nvälissä; tuolla kohoaa viisipäinen vuorijättiläinen korkealle taivasta\nkohti. Vastassamme oleva kallioseinä on niin synkässä varjossa, että\nvaivoin erotamme, missä sen harjalla oleva läpinäkyvä jää loppuu ja\nmusta vuori alkaa.\n\nVasemmalla näemme, muutamia satoja metrejä yläpuolellamme, jäätikön\nhuipun kuutamossa kylpevän. Kaakkoisella pimeällä harjalla karkeloivat\npienet valko-harsoihin puetut keijut päänkaupallista kierto-karkeloaan\njäätikön huipun ympäri. Nuo keveät pilvet, heikon etelätuulen ajamina,\nmuodostavat kuun eteen sateenkaaren värisiä renkaita, kuunkehiä ja\nmuita nopeasti vaihtuvia kuvioita.\n\nPakkasesta välittämättä seison yhdessä kohti lumessa ja hämmästyneenä\nja ihmetellen seuraan tuota kirjavaa, haaveellista sekasotkua, joka\ntuhansina muotoina vilahtelee ohi.\n\nHiljaista yltympäri; kaikua ei saa vastaamaan toisella puolen olevasta\nkalliomuurista. Ohut ilma ei värähtele, jollei kerrassaan lumivyöry\nsaata sitä liikkeelle. Jakien hengitys näkyy, mutta hengenvetoa ei\nkuulu. Niistä ei kuulu mitään eivätkä ne liikahdakkaan. Outo tunne\nvaltaa mielen. Meidän on vaikea käsittää, että neljä maanosaa on\njalkaimme alla. On kuin seisoisimme rajalla, josta alkaa äänetön,\nkylmä, laidaton maailman avaruus.\n\nTeltassa istuivat palatessani Islam ja Jehim Baj turkkeihinsa\nkyyristyneinä niin lähellä savutulta kuin mahdollista, virkkamatta\nsanaakaan. Meitä paleli kaikkia kolmea niin että hampaat kalisivat,\nja kun tuli uudelleen viritettiin, tuprahti teltta täyteen\nkirvelevää savua. Teimme iltahavainnot, peittäydyimme turkkeihin ja\nhuopapeitteisiin, tuli sai sammua ja kuu uteliaasti kurkistaa teltan\nkaikista raoista sisään.\n\nYö oli kolkko ja pitkä, ei tuntunut loppuvankaan. Vaikka millä lailla\nkyyristyimme loukkoihimme ja vedimme polvet ihan leukaan asti, oli\nruumiinlämmön mahdoton saada joka paikasta sisään tunkeutuvaa pakkasta\nnöyrtymään. Yhä tuntuvammaksi se kävi, kun lounastuuli alkoi tunti\ntunnilta yhä vihaisemmin porottaa. Ei kukaan voinut silmänräpäystäkään\nnukkua. Vasta aamupuoleen minä vaivuin jonkinlaiseen horrokseen, mutta\nheräsin myötäänsä ilman puutteessa ja tuskaisesti haukkoen henkeä.\nMiehet vaikeroivat kuin piinapenkillä, vähemmän kylmän kuin yhä\nkiihtyvän päänkivistyksen tautta.\n\nLopultakin aurinko nousi, mutta nyt koittanut päivä oli kaikkea muuta\nkuin onnekas. Melkein hirmumyrskyn tapainen lounastuuli riehui vuoren\nsivuja pitkin, ryöpyttäen sankkoja pilviä jauhon hienoa lunta\nympärillemme. Kolme kirgiisiä, jotka olivat yönsä ulkosalla viettäneet,\nlaahautui puolikuolleina pakkasesta vaivoin jurttiin, missä iso tuli\nviritettiin. Kaikki olivat sairaita ja synkkiä, ei kukaan puhunut, ei\nkukaan tahtonut syödä, ja kun tee, joka ei päässyt kunnolleen\nlämpimäksi, oli juotavissa, saatoin tuskin sitä huulien päillä\nmaistella. Jakit seisoivat liikkumattomina kuin kuvapatsaat samassa\npälvessä kuin edellisenä iltana.\n\nHuippua peitti läpipääsemättömät pyrylumipilvet. Jos olisi\najatellutkaan tänä päivänä jatkaa nousemista, olisi se ollut Jumalan\nkiusaamista. Tuntemattomalla jääkentällä, joka ehkä oli täynnä jään\nhalkeamia, meidän olisi ollut taisteltava lumimyrskyn kaikkia hirmuja\nvastaan, joutuaksemme lopuksi, näihin vieraita kammoviin seutuihin\neksyneinä, varmaan perikatoon. Huomasin heti että oli mahdotonta olla\nolevinaan vuorta pelkäämättä. Ensin koettelin kuitenkin miehiäni\nkäskien heidän laittautumaan kuntoon huippuun lähtöä varten. Ei kukaan\nvirkkanut tyytymättömyyden sanaa; kaikki nousivat ylös yhdellä kertaa\nja kävivät touhuun, mutta tulivat nähtävästi iloisiksi kuullessaan\nperuutuskäskyn.\n\nJos teltan aukosta kurkisti ulos puolen minuutin verran, teki heti\nmieli ryömimään takaisin. Olihan siellä sisällä ainakin tuulen\nsuojassa, joka tunkeusi turkkien, nahkavaatteiden ja huopasaappaitten\nläpi. Minä kuitenkin yhä toivoin, että myrsky asettuu puolipäivään\nmennessä, jotta silloin pääsemme matkaan. Mutta se kävi päin vastoin\nyhä rajummaksi ja 12 aikaan oli selvä, että päivä oli mennyttä. Kolme\nkirgiisiä sai jäädä ottamaan jurttia alas ja sälyttämään kuormia jakien\nselkään. Islam, Jehim ja minä käärimme ympärillemme kaikki mitä meillä\noli, istuuduimme jakin selkään ja alas mentiin tuimaa vauhtia kinosten\nläpi. Jakit heittäytyivät ihan suinpäin menemään pitkin jyrkänteitä,\nsukelsivat kuin saukot lumen läpi ja huolimatta raskaista ruumiin\nmöhkyröistään eivät livenneet eivätkä kompastuneet kertaakaan.\n\nSatulassa istuu kuin korkeilla aalloilla keikkuvassa venosessa ja omaa\nhuonouttaan saa syyttää, jolleivät polvet pidä kutiaan. Usein saa\nheittäytyä selälleen, niin että makaa selätysten jakin kanssa, ja\nheilua koko ruumis tahdissa jakin odottamattomien, mutta notkeiden ja\nkekseliäiden temppujen kanssa.\n\nIhanaa oli, jätettyämme viimeiset lumipilvet yläpuolellemme, taas\nkatsella leiripaikkaa, joka oli alhaalla syvyydessä, mutta vielä alpin\nhuipun korkeudella. Siellä syötiin hyvin hyvään tarpeesen oleva\npäivällinen kiehuvan teen kera ja elinvoimien näin tultua taas\nliikkeesen vaivuimme kukin nurkkaansa hyvää tekevään ja raskaasen\nuneen. Mutta vielä koko seuraavan päivän tuntui meistä kuin olisimme\nolleet parhaallaan tervehtymässä pitkällisestä taudista.\n\n\n\n\n5.\n\nVESILLÄ PÄHKINÄNKUORESSA.\n\n\nNeljä onnistumatonta yritystä tehtyäni luovuin nyt tuumastani nousta\nMus-tag-atalle ja läksimme Su-bashiin taas. Siellä viivyimme vähän yli\nviikon. Osaksi olimme levon tarpeessa eikä meidän pitänyt korkeahkoilta\nkukkuloilta heti kiiruhtaa itäpuolella oleviin laaksoihin, osaksi\ntahdoin syvyysluojauksien kautta tutkia järven muodostumistapaa.\n\nAivan lähistössä oli kuusijurttinen auli. Sen miesasukkaiden, Togdasin\nBekin ja muutamien muiden ystäviemme kanssa neuvottelimme ensimäisenä\npäivänä luojaustavasta. Venhettä ei luonnollisesti ollut, vain yksi\nainoa koko kirgiiseistä oli ylimalkaan venhettä nähnytkään. Muilla ei\nollut hämärintä aavistustakaan mikä kummitus venhe on eivätkä voineet\nkuvitellakkaan, miten semmoinen kalu oli tehtävissä. Koko Sarik-kolin\nlaajassa laaksossa on ainoastaan kuusi pientä koivua Kajindehmasarin\npyhimyshaudalla ja niiden liikuttamista olisi pidetty pyhän ryöstönä.\nMuutoin oli meillä noin 15 peninkulmaa lähimäiseen metsikköön.\n\nLähitienoilla ei ollut muita tekoaineita kuin \"okia\" eli lievästi\nväännettyjä tankoja, jotka kannattavat jurtin kupukan muotoista\nhuopakattoa, sekä nahkoja. Mutta kuinka tästä aineesta sai venheen\nkyhätyksi, sitä eivät kekseliäimmätkään kirgiisit saaneet päässään\nselville. Minä tekasin silloin puutikuista ja öljytystä palttinasta\npienen mallin mastoineen, purjeineen, peräsimineen ja emäpuineen, ja se\nliikehti vedessä kirgiisien suureksi kummastukseksi ja iloksi erittäin\nhyvin.\n\nMutta Togdasin Baj sanoi suoraan, että moinen \"rakkine\" suurikokoiseksi\ntehtynä varmaan maksaisi minulle henkeni, ja hän neuvoi minua\nkernaammin odottamaan kunnes järvi menee jäähän, minkä hänen\nluullakseen piti tapahtua kuudessa viikossa.\n\nNiinä kymmenenä päivänä, jotka Kara-kulin rannalla vietimme, lensi\naamusta iltaan täysihöyhenisiä etelämyrskyjä irtonaisin siivin järven\nyli ja oli niillä kauheasti kiire Bulun-kuliin. Mutta me emme olleet\npeloissamme. Olin ennen kuullut aaltojen sähinää ja pidin nyt parempana\nuhmata hilpeätä Eolusta kuin odottaa järven jäätymistä.\n\nOlin laitattanut jurtin tuskin kahden metrin päähän rannasta voidakseni\nläheltä kuunnella aaltojen laulua, ja \"veistämö\", missä venhe piti\nrakentaa, oli teltan vieressä. Siellä laitettiin emäpuu, sitkeät rimat\npunottiin lujilla köysillä yhteen ja parissa tunnissa oli kehä valmis,\nainoastaan kahta metriä pitkä ja yhtä leveä.\n\nEdellisenä päivänä kaatuneelta hevoselta saimme nahan ja kun yksi\nlammaskin oli avustanut omalla nahallaan, oli runko valmis. Masto\ntulipunaisine puuvillapurjeineen nostettiin, kummallekin puolelle\nnuorittiin kaksi ilmalla täytettyä vuohennahkaa ja yksi perään, mikä jo\narveluttavasti osoitti alaspäin. Airot tehtiin okista, toinen pää\nhalaistiin ja haaroihin kiinnitettiin vuohennahka; peräsimenä oli\nyksinkertaisesti perään nuorittu lapio.\n\nHullunkurinen alus se oli, joka _lokakuun 3 p._ laskettiin veistämöstä.\nSe ei tuottanut totta puhuen kunniaa Ruotsin laivanrakennustaidolle ja\npuuttui siltä kokonaan noita kauniin luontevia muotoja, jotka ovat\nruotsalaisten kuttereiden merkittäviä omituisuuksia. Päinvastoin se oli\njoka puolelta yhtä kiero ja kulmikas kuin romuksi joutunut\nsardinirasia, ja kun tämä mainio jaala, joka nyt viikkokauden tuli\npurjehtimaan pienellä Kara-kulilla, keinui rannassa pullakoiden\nvuohennahkojensa varassa, muistutti se jostain tuntemattomasta\neläimestä ennen vedenpaisumuksen aikoja, maaten siinä muniaan hautoen.\n\nAluksen vesille laskeminen oli tässä seudussa merkkitapaus. Henkeään\npidättäen kirgiisit seurasivat sen liikkeitä ja kummastelivat\nsuurenmoisesti, kun minulla oli päätä astua siihen ja tehdä sillä\nlyhempi purjehdusmatka, vaikka tuuli kovasti. Mutta venhe pysyi hyvästi\nveden päällä viiden vuohennahkasäkkinsä varassa, ja Togdasin Bek\nilostui tämän nähdessään niin kovin, että tuli mukaan.\n\nKoskaan eivät puhtaat, siniset ja vilppaat aallot ole huuhtoneet\nränstyneempää venhettä kuin tämä, joka näytti vesillä likipitäin yhtä\nnololta kuin uimasille erehtynyt kissa tai kana. Se ei näyttänyt\nollenkaan pöyhkeilevän siitä, että oli ensimäinen purjehtija\nKara-kulilla ja niin paljoa ylempänä valtamerta. Hätäpäissään se\nkiikkui iloisilla aalloilla, jotka näyttivät siitä pilkkaa tekevän.\nVaikka sen runko oli liitetty yhteen pelkistä hevosen, lampaan ja\nvuohen nahoista, se kuitenkin myötäänsä teki \"lehmänkäännöksiä\" s.o.\nkääntyi myötätuuleen, silloinkin kun sitä vähimmän odotti.\n\nOi, voi tätä Sven Dufvaa venheiden joukossa, joka \"tek' oikeaan ja\nvasempaan, päin mäntyyn aina vaan\", joka ei välittänyt vähääkään\nmistään purjetempuista ja oli ymmärtävinään että vettä satoi, kun\ntoinen riuhtoi peräsintä kuin mikäkin kaleeriorja! Minne tahansa\nyritimme, pohjoiseen tai etelään, se piti tiettynä asiana että me aina\nlaskimme myötätuuleen, ja kun koetimme hieman risteillä, kampesi se\naina takaisin, piirrätti rauhaisesti myötätuuleen, oli sanalla sanoen\nitsepäinen kuin jaki.\n\nKun etelätuuli puhalsi yhtenään, ei meillä ollut muuta neuvoa kuin\njokaista purjehdusta varten vetää venhe etelärannalle ja sitten\nmyötätuuleen laskea järven yli ja suorittaa luojaukset. Tähän\nmenettelytapaan ryhdyttiin _lokakuun 4 p:nä_, jolloin hevonen hinasi\nvenheen rantamatalaa myöten etelärannalle, mistä minä _Muhammed Turdun_\nkanssa siihen nousin. Ei tuullut kovasti, mutta kylmä oli, jonka vuoksi\nminulla oli vankat turkit ylläni.\n\nOlimme vielä lähellä rantaa, kun hirmumyrskyn tapainen vihuri etelästä\nkiiti järven yli pannen aallot pahasti myllertämään. Käärimme purjeet\nja pysyttelimme partaista kiinni, sillä venhe hyppeli kuin äksy\nhevonen. Keskijärvelle se ajelehti -- rantaan oli pitkä matka.\n\nMinä istuin \"perää pitämässä\", kun äkkiä perä painui veteen, hyökyaalto\nloiskahti sisään, venhe meni vettä puolilleen ja me kastuimme pahan\npäiväisesti. Perää kannattava vuohennahkasäkki oli irtautunut ja ajeli\nnyt omin päin järvellä. Jokainen meidät yllättänyt hyökyaalto valeli\nmeitä uudelleen, vaikka minä lapiolla koetin nujertaa niitä ja kirgiisi\nloi vettä henkensä edestä.\n\nTilamme oli toden perään vakava, etenkin kun kummatkin oikean puoliset\nvuohennahkasäkit äkkiä kutistuivat. Ilma sirisi näet pois niistä ja\nvenhe oli nyt tälle sivulle kallellaan. Aallot iskivät joka taholta ja\nhyppivät ympärillämme kuin hurjat, salavihaiset meren haltijat\nvalkoiset lakkipahat päässä.\n\nNiin ajelehdimme kuohuvien aaltojen selässä tuntemattomien syvyyksien\nyli. Minua pelotti että nuo toisetkin neljä pussia pääsisivät\ntuuliajolle tai kokonaan menettäisivät kantovoimansa ennenkuin rantaan\npäästäisiin. Tuon tuostakin mittailin silmämäärällä, jaksaisinko uida\njälellä olevaa matkaa.\n\nMielialaa ei kohentanut se, että Muhammed Turdu oli merikipeänä. Hän\nolisi ollut valkoinen kuin palttina, jollei olisi ollut päivettynyt\nkuin mustalainen. Miesparka ei kuuna päivänä ollut venheessä istunut\neikä kuullut meritaudista puhuttavan ja luuli sen vuoksi, nyt ensi\nkerran tautiin tutustuttuaan, viimeisen hetkensä olevan käsissä.\n\nKirgiisejä keräytyi mikä hevosella mikä jalan rannalle ja odottivat\nvain näkevänsä aluksen vajoavan. Me onnistuimme kuitenkin pitämään sitä\nvesivarassa ja tunsimme selittämätöntä helpotusta, kun lopultakin\npääsimme matalaan veteen. Onnellisesti, mutta märkinä kuin uitetut\nkoirat, saavuimme vihdoin maihin, riensimme leiriin ja viritimme suuren\nroihun, jonka ääressä kuivailimme vaatteitamme.\n\nSeuraavina päivinä saimme seikkailuitta kolme luojaussuuntaa valmiiksi\nja 8 p:nä läksimme vesille etelärannan länsiosasta. Olimme tahallamme\nalkaneet myöhään jotta tuuli ehtisi hieman laimeta. Kulimme hiljallensa\njärven yli käyttämättä purjetta saadaksemme mahdollisimman tarkat\nluojaukset. Tunti kului tunnin perästä; ilta hämärtyi ja pimeni\nennenkuin ehdimme matalalle, josta rantaan oli vain enää pari sataa\nmetriä.\n\nTuokion oli rasvatyyni, mutta sitten riehahti pohjoinen tuulemaan ajaen\nvenheen kuin pähkinänkuoren taas järvelle. Koko järvi ja koko yö oli\nnyt edessämme. Ei auttanut vaikka me tenäsimme airoilla kaikin voimin\nvastaan: tuuli pääsi voitolle ja ajoi meidät keskelle järveä. Oli\npilkkosen pimeä kunnes kuu nousi ja leirillä Islam Baj, joka oli\nhuolissaan meidän viipymisestämme, teki ison tulen muka majakaksi\nmeille. Pohjoistuuli taukosi kuitenkin ja soutamalla saavuimme puoliyön\naikaan leiriin.\n\nKun nyt olen tehnyt oivan aluksemme naurun alaiseksi, sanottakaan\nkuitenkin lopuksi joku sana sen kunniaksikin. Olin kovasti pahoillani\nsiitä että ylväs huvipursi, sittenkuin purjehdus loppuun suoritetun\ntyön ja epäsuotuisain ilmojen takia lopetettiin, piti särkeä ja aineet\nantaa omistajalleen takaisin sen sijaan että se olisi lähetetty\nkokonaisuudessaan Pohjoismaiden museoon, missä se varmaan olisi\nherättänyt huomiota. No niin, se oli opettanut kirgiiseille mikä laitos\nvenhe oikeastaan on, mutta mitään ylenmäärin suuria luuloja\nruotsalaisten purjehdustaidosta ei se kyllä ollut heissä herättänyt.\n\n\n\n\n6.\n\nAAVIKOLLE LÄHTÖ.\n\n\nLokakuun lopulla olin taas Kashgarissa ja lepäilin jonkun ajan vanhan\nystäväni pääkonsuli Petrovskijn luona. Tällä ajalla en suinkaan ollut\ntoimetonna. Järjestelin Pamirista saamiani kokoelmia, valmistin kartan\nluonnoksia ja ottamiani valokuvia ja valmistauduin lopuksi matkalleni\nitään päin, jota en tahtonut kauvemma lykätä.\n\nHelmikuulla 1895 tälle matkalle lähdettiinkin. Tuiki välttämättömän\nIslam Bajn seuraamana matkustin Itä-Turkestanin arojen poikki\n_arbassa_, kuomilla katetuissa kärryissä, joita veti neljä hevosta,\nniistä yksi valjastettuna aisoihin ja muut kolme rinnakkain nuoriin sen\neteen. Matka kävi ensiksi Kashgar-joen varrella olevaan Maral-bashiin,\njosta toivoimme saavamme ostaa kameeleja aavikkomatkalle. Mutta kun\nniitä ei ollut siellä saatavissa, läksimme lounasta kohti pitkin\nJarkent-darjaa, muuatta noista suurista joista, jotka Kvenlunin jää- ja\nlumikentiltä virtaavat pohjoiseen ja koilliseen päin.\n\nLajlikissa joen vasemman puoleisella rannalla pysähdyttiin ja siellä\nkäännytettiin arba-kuskit takaisin. Sillä vähän matkan päässä\ntoisesta rannasta alkaa suuri hiekka-aavikko _Takla-Makan_, mahtavan\nGobi-erämaan länsiosa, ja tämän hiekkameren poikki minä aijoin kulkea\naina Khotan-darjaan, erääsen toiseen etelästä tulevaan jokeen saakka,\njoka virtaa erämaan halki. Mutta tätä matkaa varten tarvitsin\nehdottomasti kameeleja, ainoita vetoeläimiä, jotka pitemmän aikaa\nvoivat sietää aavikon polttavaa kuumuutta. Lähetin sen vuoksi Islamin\nja erään toisen mieheni Jarkentiin ja Kargalikiin, kahteen ylempänä\njoen varrella olevaan kaupunkiin, ostamaan niitä. Heidän poissa\nollessaan muutatin leirimme _Merket_ kylään Jarken-darjan itärannalle.\n\nNiinä viikkoina, jotka minun piti siellä viettää miehiä ja kameeleja\nodotellen, hankin kyläläisiltä kaikki tiedot aavikosta mitä saatavissa\noli. Vain harvat olivat siellä olleet, etsimässä kultaa, jota siellä\nvanhojen tarinain mukaan piti viljalti löytyä. Mutta he eivät olleet\nkoskaan urenneet kauvemmaksi kuin missä hietikkoon kaivoja kaivamalla\nsaivat vettä. Aavikon sydänseudusta heillä ei ollut pienintäkään\ntietoa. Mutta kaikki he tunsivat tarinan, että aavikon perällä löytyisi\nhyvin vanhan kaupungin rauniot, nimitetty myöskin Takla-makaniksi, joka\nisot ajat sitten oli hautautunut hiekkameren aaltoihin.\n\nMutta mistä kaikki nämä tarinat olivat peräisin? Kuinka olivat\nselitettävissä nämä yhtäpitävät tiedot hautautuneista kaupungeista ja\nnuo kirjavat sadut muinaisajan suuresta Takla-makanin kaupungista,\njonka hiekka oli niellyt? Vain sattumaltako nämä tarinat kulkivat\nsuusta suuhun, Khotanista Jarkentin ja Maral-bashin yli Ak-suun, ja\ntämä vanha kaupunki aina mainittiin samalla nimellä? Vierastako vain\nhuvittaakseen alkuasukkaat tarkoin kuvailivat hylättyjä taloja, joita\nsanoivat nähneensä, ja vakuuttivat ennen muinoin erämaan syvyydessä\nlöytyneen suuria metsiä, tuoksupeuran ja muiden otusten asuinpaikkoja?\n\nEi, satunnaista se ei voinut olla; näillä tarinoilla _täytyi_ olla joku\nalku ja synty; niillä löytyi varmasti todellinen pohja, -- kuinka\nsyvällä se sitten lienee ollutkaan -- jolle ne perustuivat, eikä niitä\nollut halveksittava.\n\nNäin minä kuuntelin kuin lapsi noita tarumaisia satuja, jotka joka\npäivä yllyttivät vaaralliselle retkelle, jolle aijoin uskaltautua. Ne\nlumosivat minut, sokesin kaikille vaaroille, tuo kamala aavikko minut\ntenhosi; yksin hiekkamyrskytkin, joilla on juurensa aavikkojen\nsyvyydessä, näyttivät minusta komeilta ja ihastuttavilta.\n\nJa tuolla loitolla taivaanrannassa pinoutuivat korkealle jalomuotoiset\nhiekkasärkät, joita minä en väsynyt katselemasta, ja niiden takana\nlepäsi kuolonhiljaisuuden rauhassa tuntematon, loihdittu maa, jonka\nolemisesta ei edes vanhimmilla aikakirjoillakaan ole aavistusta, tuo\nmaa, johon minä olin ensimäisenä astuva.\n\nViimeinkin Islam ja Jakub palasivat _huhtikuun 8 p:nä_. Kauvan kauppaa\nhierottuaan ja vaivaa nähtyään he olivat onnistuneet Kargalikissa\nostamaan kahdeksan komeata ja suurella huolella valittua uroskameelia\n180 markasta kappaleen.\n\nNiiden nimet ja ijät olivat:\n\n_Ak-tuja_ (Valkoinen kameeli) 8 vuotias, _Boghra_ (Uros) 4 vuotias,\n_Näär_ (Korkea) 2 vuotias, _Babaj_ (Ukko) 15 vuotias, _Tjong-kara_ (Iso\nMusta) 3 vuotias, _Kitjick-kara_ (Pikku Musta) 2 vuotias, _Tjong-sarik_\n(Iso Kimo) 2 vuotias, _Kitjick-sarik_ (Pikku Kimo) 1,5 vuotias.\n\nEmme mitenkään silloin aavistaneet, että vain yksi näistä kameeleista,\nnimittäin Tjong-sarik oli jäävä eloon matkan loppuun asti. Ak-tuja\nkulki kyllä aavikon poikki, mutta kuoli rasituksista. Se oli kaunis,\nvalkoinen kameeli ja kulki etunenässä kantaen kaulassaan nuoran päässä\nroikkuvaa suurta vaskikelloa, jossa oli raskas rautakieli. Boghra oli\ntavattoman siroruumiinen, kestävä ja säyseä ja sillä minä ratsastin.\nNäär oli torantekijä, koki purra ja potkia heti kun joku tuli sitä\nlähelle. Babaj, joukon vanhin ja väriltään harmaa, kaatui ensimäisenä.\nMuut kolme olivat nuoria, hilpeitä eläimiä, jotka olivat levänneet\nkauvan ja näyttivät nauttivan siitä, että taas pääsivät liikkeelle.\n\nKameeleilla oli juuri villankarisemisaika ja paksuja, lämpimiä\ntalvivilloja karisi nyt suuret tukut päivässä, minkä vuoksi ne\nnäyttivät hankaantuneilta ennen koko turkin vaihtumista. Kaikilla oli\nhyvät, pehmeät, heinillä ja olilla täytetyt kuormasatulat, ja Islam Baj\noli myös ostanut sylyyksellisen \"arkkania\" (kameelinvillanuoraa)\nmatka-arkkujen nuorimista varten sekä kolme suurta karavaanikelloa.\n\nIsolle pellolle bekin talon kohdalla pantiin kameelit kammitsaan ja\nsaivat syödä kyllältään rehevää heinää, herkkua, jota ne täällä\nviimeisen kerran maistoivat. Ihanaa oli katsella omain komeiden\nkameeliensa makaavan pureskellen tuoksuvaa heinää ja nähdä niiden\nsuurten, ruskeiden silmien hyvinvoinnista loistavan. Molemmat koiramme,\nJolldash ja Hamra, olivat kuitenkin toista mieltä. Etenkin\nensinmainittu ei sietänyt kameeleja; se haukkui äänensä käheäksi,\nhyökkäsi niiden kimppuun ja oli hyvin iloissaan saadessaan niistä\nvillatukun kiskaistuksi.\n\nJarkentista oli Islam Baj ottanut palvelukseen kaksi luotettavaa\nmiestä: _Muhammed Shakin_, 55 vuotiaan harmaapartaisen ukon, joka oli\ntottunut hoitamaan ja kulettamaan kameeleja ja ainoa, joka saattoi\nlähestyä Nääriä ilman että se häntä puraisi. Hänellä oli vaimo ja\nlapset Jarkentissa eikä hän pelännyt aavikkoa ollenkaan. Rehellinen ja\nrehti mies hän oli. Näen hänet vielä edessäni aivan kuin eilen olisimme\neronneet. Tyyneytensä ei pettänyt häntä koskaan ja silloinkin, kun\nonnettomuuden pilviä kokoontui kuolevan karavaanimme ympärille, hän\naina pysyi hyvällä tuulella. Niin, vieläpä etäisellä aavikolla hourien\nmaatessaan hänen silmistään loisti suurenmoinen tyyneyden ilme ja rauha\nlevisi hänen kokoonkuivuneille, kuparinruskeille kasvoilleen.\n\n_Kasim Akhunin_, joka oli 48 vuotias, naimaton, syntynyt Ak-sussa,\nasuva Jarkentissa, karavaaninohjaaja ammatiltaan, oli oltava apuna\nkameelien hoidossa. Hän oli keskikokoinen, mustapartainen,\nlujaruumiinen, vakava, ei nauranut koskaan, oli aina ystävällinen ja\nkodikas, mutta häntä täytyi vähän väliä muistuttaa velvollisuuksistaan.\n\nMutta yhden miehen vielä tarvitsimme ja Merketin beki hankki meille\nsiksi _Kasim Akhunin_ Jangi-hissarista. Hän oli yhtaikainen Muhammed\nShahin kanssa, oli kuutena vuotena joka kevät tehnyt kymmenestä\nneljääntoista päivään kestävän matkan aavikolle etsiäkseen kultaa ja\nsilloin aina aasilla kulettanut leipää mukanaan eikä mennyt loitomma\nkuin missä sai kaivamalla vettä. Matkalla ollessa nimitimme häntä\nosaksi Jolltjiksi (Oppaaksi), osaksi Kumtjiksi (Aavikkolaiseksi)\nerottaaksemme hänet toisesta Kasimista. Hänellä oli vaimo ja\ntäysikasvuiset lapset Merketissä, mihin hän oli muutamia vuosia sitten\nmuuttanut.\n\nHänen vikansa se osaksi oli, että matkamme meni niinkuin meni. Hän oli\nraaka ja kiivas ja toimi niin, etteivät toiset miehet, joita hän koetti\nkannustaa, häntä kärsineet. Aavikon tuntemisensa nojalla hän käyttäytyi\nhyvin kopeasti eikä sietänyt varsinkaan Islam Bajta sen takia, että\ntämä oli nimitetty \"karavaaninbashiksi\" eli karavaaninohjaajaksi ja\nmuiden täytyi häntä totella. Monet Merketin asukkaat varoittivat meitä\nhänestä kertoen että häntä monet kerrat oli rangaistu varkaudesta.\nMutta se oli liian myöhään. Me luulimme sitä paitsi saaneemme hänessä\narvokkaan löydön, ainoassa koko kylän väestä, joka omasta\nkokemuksestaan tunsi aavikkoa.\n\nPaitsi kameeleja ja koiria oli meillä vielä kolme lammasta, jotka\nmyöhemmin aijottiin teurastaa, kymmenen kanaa ja kukko, joka herätti\nmeidät aamuisin. Ensi päivinä löysimme yhden tai pari munaa\nkanakopista, jotka komeilivat ylinnä kameelin kantamuksen päällä, mutta\nkun veden saanti väheni, lopettivat kanat munimisensa. Kukko oli\noikeastaan aika hulivili eikä sitä miellyttänyt ollenkaan kameelilla\nratsastaminen. Kulkiessa se veitikka pujottelihe myötäänsä kopsan\nristikkokatosta ulos, seisoi vaappuen tuokion ylhäällä, ennenkuin\nkimakasti laulaa heläyttäen räpiköi maahan. Lepopaikoissa kanat\nlaskettiin aina irti ja vilkastuttivat ne jossain määrin autiota\nympäristöä. Muutamia pivollisia ohria sirotettiin niille hietikkoon\nnokittavaksi.\n\nIslam oli Jarkentista tuonut yhtä toista aavikkomatkalla tarpeellista\nkalua: rautaisia vesisäiliöitä, leipää, riisiä, köyttä, joukon\ntyöaseita kuten lapioita ja kirveitä sekä sesamiöljyä (jaghia) ja saman\nhedelmän puserrettuja kuoria (kyntjyr) j.n.e. Öljyä käytetään kameelien\nelatukseen aavikolla. Jos kameeli saa puoli litraa öljyä päivään, ei se\nkuukauteen kaipaa muunlaista ruokaa. Edullista on tietysti aina, jos\nmatkalla tapaa kasvullisen seudun, missä eläimet voivat hieman\nvirkistäytyä. Maalis- ja huhtikuulla ei niiden lasketa hyvästi voivan\nkulkea yli kolmea päivää ilman vettä, mutta talvella ja tasaisella\nmaalla kuusi päivää, vieläpä enemmänkin, jos tarve vaatii.\n\n_Huhtikuun 9 p._ tehtiin viimeiset valmistukset. Pariin säkkiin\nsullottiin leivät, jotka oli edeltä käsin tilattu, ja neljä\nrautasisterniä täytettiin raikkaalla jokivedellä. Ne vetivät 80, 86, 87\nja 122 litraa, jonka lisäksi tuli 80 litraa vuohennahoissa, siis\nyhteensä 455 litraa, jonka pitäisi riittää 25 päivän matkalle. Näitä\nsoikeita, nelikulmaisia sisternejä käytetään hunajan kuletukseen\nIntiasta Jarkentiin ja ympäröi niitä luja puuristikko suojellakseen\nohutta rautalevyä kuhmuilta. Ristikkoihin miehet pistivät ruohoja ja\nkaisloja lämpiminä päivinä pitääkseen sisternit viileinä.\n\nJo kauvan ennen auringon nousua seuraavana päivänä oli pihalla\nelämää ja liikettä. Miehet kulettivat kaikki matkatavara- ja\nruokavara-arkkumme ulos järjestääkseen ja punnitakseen ne tasaisiin\ntaakkoihin ja sitoakseen nuorilla. Ne asetettiin sitten parittain\nmaahan niin kauvas toisistaan, että kameeli voi astua niiden väliin.\nSiihen pakotettiin se sitten paneutumaan polvilleen ja taakat\nkiinnitettiin kuormasatulaan. Kameelin ylös noustua sidottiin\nvarmuuden vuoksi vielä köysi ristiin rastiin koko kantamuksen ympäri,\njoten se sopi niiden vaakasuorien tankojen väliin, jotka ovat\nkuormasatulan kehyksenä.\n\nMeillä oli suuret varustukset: ruokavaroja useammaksi kuukaudeksi,\nvarsinkin riisiä ja leipää, säilykkeitä, sokeria, teetä, vihanneksia,\njauhoja y.m. Olimme myöskin ottaneet mukaan joukon talvitamineita,\nturkkeja ja mattoja, aikomuksemme näet oli jatkaa Khotan-darjasta\nmatkaa Tihettiin. Minulla oli kerallani tieteellisiä kojeita, kaksi\nvalokuvauskonetta, lähes tuhat levyä niitä varten, muutamia kirjoja,\nkokonainen vuosikerta erästä ruotsalaista lehteä, jota aijoin lukea\nyhden numeron joka ilta, keittolaitokset, metalli- ja posliniastioita,\nkolme pyssyä ja kuusi revolveria ampumatarpeineen kahdessa raskaassa\narkussa sekä joukko muita kaluja. Kun meillä sitä paitsi oli vettä\nkahdeksikymmeneksi viideksi päiväksi, olivat kameelien tarakat koko\nlailla raskaat.\n\nKameelit sidottiin nelittäin köysillä, joiden toiset päät kiinnitettiin\nnenäruston läpi pistettyyn puikkoon, ja toinen oli silmukkana löyhästi\nsolmittu edellä kulkevan kameelin häntään, siten että jos eläin kaatuu,\naukeaa silmukka itsestään. Puikon toisessa päässä on puupalli, joka\nestää sitä luisumasta irti.\n\nNeljä nuorta kameelia kulki etumaisina, sitten tulin minä Boghralla ja\njälestäni Babaj, Ak-tuja ja Näär. Muhammed Shah talutti aina Boghraa,\njoten minun ei tarvinnut vähääkään huolehtia kameelin kulusta, vaan\nsaatoin yksinomaan pitää huolta kompassista ja kellosta, jotka\nilmaisivat suunnat ja matkan pituuden, sekä tehdä havaintoja\nmaanlaadusta.\n\nIslam Baj oli oivallisella tavalla järjestänyt kameelini kantamuksen.\nBoghralla oli kannettavana molemmat arkut, jotka sisälsivät arimpia\ntieteellisiä kojeita ja semmoisia tavaroita, joita minä joka\nleiripaikassa tarvitsin teltassani. Kyttyröiden väliin ja molemmille\narkuille oli levitetty mattoja, huopapeitteitä ja patjoja, ja minä\nistuin kuin nojatuolissa jalat etumaisen kyttyrän molemmin puolin.\n\nKevät oli tulossa ja sen merkit olivat viime päivinä käyneet yhä\nlukuisemmiksi. Lämpömäärä nousi vähin erin joka päivä. Ilma tuntui\npäivällä lämpimältä, kevättuulet suhisivat, kentät olivat veden alla,\nkärpäset ja muut hyönteiset surisivat ilmassa. Keskellä tätä ihanaa\naasialaista kevättä, toiveiden aikaa, aloimme matkamme maahan, missä\nkaikki elämä nukkuu tuhatvuotista untaan, missä jokainen hiekkasärkkä\non hautakumpu ja mihin verraten tuiminkin talvi olisi meistä\nhymyilevältä keväältä näyttänyt.\n\nTyynesti ja majesteetillisesti, ryhdikkäin päin kameelit kulkivat\npitkässä jonossa kylän ahtaita kujia, missä väkeä seisoi taajat joukot.\nHetki oli juhlallinen, kaikki mukaansa tempaava, ja kyläläiset\nseisoivat äänettöminä kuin hautajaisvieraat. Ajatellessani nyt tuota\nlähtöä en voi matkuettamme verrata muuhun kuin ruumissaattoon. Vielä\ntälläkin hetkellä kuulen karavaanikellojen kumean, kammottavan\nkalkatuksen verkkaisessa ja juhlallisessa tahdissa, soiden kuin\nkaravaanin omiin hautajaisiin. Mikäpä muu meitä useampia tosiaan\nodottikaan tuolla loitolla kaukaisen idän aavikolla kuin äänetön hauta,\ntehty ikuiseen hiekkaan!\n\nMentiin niin rauhallisesti ja hiljaa puoli tuntia, kun äkkiä kamala\nrytäkkä syntyi. Kaksi nuorinta kameelia pillastui, katkoi\nturpanuoransa, pudisti pois kuormansa ja alkoi hurjasti koiveta pitkin\npeltoa jotta pöly tuprusi. Toisella oli kuormassa kaksi vesisäiliötä;\nnäistä toinen rupesi vuotamaan, ei kuitenkaan vuotanut kuin reunaa\nmyöten, joten vaara oli helposti torjuttu. Karkurit vangittiin kohta ja\nkuormitettiin uudelleen. Hetkisen perästä raastautui kaksi muuta\nkameelia; osa kapineista hankautui irralleen ja ruutiarkku roikkui\npitkin kameelin lanteita. Muhammed Shah sanoi minulle, että kameelien,\noltuaan yhdessä kohti jonkun aikaa, aina tarvitsee oikoa koipiaan ja\nsen vuoksi äksyytyvät, mutta jonkun päivän ponnisteltuaan ne käyvät\nlauhkeiksi kuin lampaat. Varmuuden vuoksi sai nyt kuitenkin mies\ntaluttaa kutakin kameelia, kunnes ne talttuivat.\n\nMinä itse istuin valtiaana melkoisen korkealla maasta ja minulla oli\nerinomainen näköala kaikille tahoille. Alussa siinä kyllä melkein\nhirvittää, mutta pian niihin yhtäläisiin edes ja takaisin ja sivuille\nvaappuviin liikkeisiin tottuu. Minulla niistä ei ollut mitään\nhaittaa, mutta meritautiin arasta henkilöstä ne varmaan tuntuvat\nvastenmielisiltä.\n\nJätettyämme kylän viimeiset talot ja istutukset taaksemme tulimme\ntasaiselle arolle (\"däshtille\"), missä kasvoi takkuisia pensaita ja\nviitametsää jotensakin yleiseen ja siellä täällä poppelilehdikkökin\nnäkyi. Tuuli kävi länsiluoteesta ja korkeita keltasenharmaita\nhiekkapatsaita ajelehti itään päin, yläpäät vähäsen kaarevina\ntuulen suuntaan. Maa on osaksi hienon, pehmoisen tomun, osaksi\nsuolakerrostumain peittämä; mutta sitten alkaa pelkkä hiekka pieninä,\nmataloina särkkinä. Se oli kuitenkin vain hiekkavyö, sillä sen takana\noli taas viitametsää ja kamishi- ja poppelilehdikköä, ja siellä me\nvesiuurroksen luona pysähdyimme.\n\nPuolessa tunnissa oli kuormat purettu ja kameelit sidottu piiriin,\njotteivät pääsisi pitkäkseen, niiden jalat kun siinä asennossa kuuluvat\njäykistyvän, ja niin saivat ne seistä pari tuntia ennenkuin päästettiin\nirralleen kamishiviidakkoon. Leiripaikka kaikkine esineineen ja\neläimineen näytti aika somalta.\n\nAstuin ensi kerran poppelin juurelle pystytettyyn telttaani, samaan\nintialaiseen upseerintelttaan, jonka olin saanut ystävältäni Englannin\nasiamieheltä Kashgarissa hra Macartneyltä. Miehet virittivät tulen,\njonka ympärille asettuivat laittamaan päivällistä: riisivanukasta ja\nmunia, joita meillä oli suuri varasto. Lampaat päästettiin laitumelle\nja kanat ripostelivat kuin kotosalla ruuvan jätteitä tulen luona.\nKoirat saivat lihapalansa ja ajoivat sitten toisiaan. Kokonaisuudessaan\nsiis ylen hupaisa maalaiskuva.\n\nJos kuormain purkaminen ja teltan nostaminen kävi nopeaan, niin\nlähtöpuuhiin sen sijaan hupeni koko seuraava aamu ja tavaroiden\nsijoittelemiseen hyvinkin kaksi tuntia, aamiaisen syöminen siihen\nluettuna. Kameelit juonittelivat kuormatessa, mutta käyttäytyivät\nmatkalla siivosti. Kasvullisuus väheni taas ja me harhailimme\nhiekkasärkkäsokkelossa, jonka 5-6 metrin korkuiset särkät olivat\nmuodoltaan aivan säännöttömiä, enimmäkseen kuitenkin suuntautuen\npohjoisesta etelään päin.\n\nKoetimme kierrellä niitä mikäli mahdollista, mutta sittenkin oli\nmentävä parin vaikean harjun yli, joilla molemmat vesikameelit\nkaatuivat. Ne kaatuvat kuitenkin aina koreasti etujaloilleen, mutta nyt\nniiden kuormat täytyi riisua ja sitten taas panna paikoilleen.\nSemmoisen harjun toista sivua ne luisuvat taitavasti alas tenäten\nvastaan jäykiksi ojennetuilla takakoivillaan.\n\nKolmannessa leiripaikassa ryhtyi kaksi miestä kuten tavallisesti kaivoa\nkaivamaan. 178 cm kaivettuaan he eivät enää huolineet jatkaa;\nodotettiin pari tuntia ja sillä aikaa tihkui vettä esiin pieni\nlätäköllinen kaivon pohjaan. Kaivaessa koirat ja kanat katselivat\ntarkasti vieressä; niiden oli aina kauheasti jano.\n\nVielä siis oli kaikki hyvin ja saatoimme säästää varastoamme. Kameelin\nruokavaroihin ei oltu koskettukaan, eläimet saivat tyytyä kamishiin ja\nsuolaveteen; koirille annettiin leipää, kanat saivat jyviä ja\nmunankuoria. Ensimäisenä päivänä ne munivat kolme, toisena päivänä\nkaksi, kolmantena päivänä yhden munan; sitten se kävi yhä\nharvinaisemmaksi, mutta meillä oli suuri joukko munia silppuihin\npakattuna vasussa.\n\nPoppeleja näkyi neljäntenä päivänä sangen yleiseen. Kevätvesat olivat\nalkaneet monessa puheta ja tuore vihanta saattoi veden valahtamaan\nkameelien kielelle. Useimmissa tapauksissa hiekkasärkät näyttävät\nkarttavan poppeleja, joiden ympärille ne muodostavat pyöreän vallin.\nKuopan keskellä seisoo poppeli ja tuulen suojaan on sinne kuivia oksia\nja kellastuneita lehtiä kasautunut.\n\nPäivä oli lämmin. Koirat etsivät turhaan vettä ja juoksivat kaikkiin\nkuoppiin, jotka olivat samannäköisiä kuin ne, joihin miehet\ntavallisesti kaivoivat kaivojansa. Paremman siimespaikan puutteessa ne\nlepäsivät kaikkien poppelien varjossa, joiden ohi kulettiin. Raapasivat\nsiitä päällimäisen auringon lämmittämän hiekkakerroksen pois ja\npaneutuivat pitkäkseen alemmalle, joka vielä tuntui viileältä.\n\nIslam Baj ratsasti ensimäisellä kameelilla, jota talutti Jolltji,\noppaamme. Mutta kun Islamilla oli parempi näköala kuin tällä, oikaisi\nhän monesti opasta ehdottaen toista suuntaa. Tämä suututti\nrajuluontoista aavikkolaista ja pari kertaa hän hujahdutti\ntalutusnuoran kädestään, heittäytyi hietikolle sanoen että siinä\ntapauksessa Islam saa itse johtaa karavaanin.\n\nYöpaikassa yltyivät molemmat miehet kovaan riitaan. Jolltji tuli\ntelttaani sanoen että kun Islam yhtenään ojenteli häntä, vieläpä itaroi\nvettä ja leipää antaessaan, hän tahtoi kääntyä pois. Vaan kerrassaan\nmies ällistyi, kun minä aivan tyynesti ilmaisin suostuvani siihen,\nmutta ehdolla että hänen oli ensin annettava takaisin kuukauspalkkansa,\n100 tengehiä, jotka hän oli etukäteen saanut. Silloin hän mitä\nnöyrimmällä äänellä pyysi saada pysyä paikoillaan, mikä myönnettiinkin\nehdolla, että hänen tästä lähtien oli vastaan sanomatta Islamia\ntoteltava.\n\nMinua pelotti että tuommoisia riitoja etemmä päästyä syntyisi tuhka\ntiheään yksinäisyyden ja yksitoikkoisen elämän villittyä mielet. Mutta\nkaikki meni sitten rauhallisesti. Jolltji oli vaiti, mutta kantoi yhä\nyltyvämpää kaunaa Islamia vastaan. Hän kulki aina yksinään, ei puhunut\nmuiden kanssa ja makasi yksinään muista erossa. Leiritulelle hän ryömi\nvasta toverien maata mentyä. Syystä tai syyttä nämä uskoivat, että hän\ntahallaan vei meitä harhateille. Siinä tapauksessa hän itse lankesi\nomaan kaivamaansa kuoppaan, sillä hänkin kuoli aavikolla janoon.\n\n1,15 m syvältä löysimme tänään vettä, 10,4° lämmintä. Koirat olivat\nniin janoissaan, että kokivat pakkautua kaivoon, jonka vuoksi ne\nsidottiin kiinni.\n\nSeuraavana päivänä ne olivat hyvin levottomia ja juoksivat kaukana\nkaravaanista. Kerran ne viipyivät neljännestunnin poissa ja palatessaan\nolivat mahaansa myöten märkinä ja siis ilmeisesti löytäneet vettä.\nKulettuamme vain 18,5 km jouduimme mekin sattumalta lätäkölle. Käskin\nKasimin koettamaan miltä vesi maistui. \"Makeata kuin hunaja!\" vastasi\nhän otettuaan aimo kulauksen. Siihen me sitten telttamme pystytimme.\nMiehet, koirat, lampaat ja kanat kiiruhtivat janoansa sammuttamaan.\n\nVesi oli hopeankirkasta, ihan suolatonta ja pulppusi lähteestä 80 m\npituiseen ja 4 m levyiseen uomaan. Vesihämähäkkejä ja kuoriaisia oli\nviljalti. Jälkimäisiä surisi ympäriinsä ilmassa maata pitkin ja niitä\nkanat puhaltuivat hurjasti ajamaan. Täällä teurastettiin nyt ensimäinen\nlammas juhlallisilla menoilla ja koirat saivat hyvän atrian verta ja\nsisälmyksiä.\n\nMiellyttävä leiripaikka houkutteli pitämään lepopäivän, joka oli yhtä\ntarpeen miehille kuin eläimille. Kaikki nukkuivat kauvan ja päivän\nkuluessa tehtiin yhtä ja toista pikku askaretta. Vesisäiliöt täytettiin\nuudelleen, vaatteita pestiin, korjattiin satuloita ja hihnoja. Päivä\noli lämmin, hiekka kuumeni 44,6° lämpöiseksi, mutta pohjoiskoillisesta\nsilloin tällöin kulkeva tuulispää vilvotti ihanasti, ja joutumatta\nomantuntomme kanssa käräjiin saatoimme nyt juoda niin paljon kuin\njaksoimme. Kameelit ja koirat joivat niin utakasti, että ihan näki\nniiden pullistuvan. Kanat käyttivät tilaisuutta hyväkseen muniakseen\nneljä munaa levähdyspäivänä.\n\n_Huhtikuun 16 p._ painumme yhä etemmä tuntemattomaan aavikkomereen. Ei\nmitään eloa näy, ei kuulu ääntä muuta kuin kameelin kellojen\nyksitoikkoinen kalkatus. Pikku levähdyksiä tulee välistä, kun olemme\nepävarmat oikeasta suunnasta. Miehet syövät silloin aamiaista. Se on\nihan yksinkertainen: pari kourallista \"talkania\" (ruskeaksi paahdettuja\njauhoja) veteen sotkettuna; tätä velliä särpivät he puumaljoista. Minä\nsivuutin aina aamiaisen ja tyydyin kahteen ruokaveroon päivässä.\n\n_17 p:nä_ näimme, pohjoisen taivaan puolella jotenkin korkean vuoren\nkuvastuvan heikkona, pilventapaisena varjostuksena. Monta tuntia\nratsastimme sitä kohti, vaan vuori ei käynyt sitä selvemmäksi emmekä me\nnäyttäneet sitä lähestyvän. Hiekkaharjut olivat 5 metrin korkuisia ja\nusein hyvin haitallisia, mutta niiden välissä leveni nyt yhä rehevämpiä\nkamishiaroja, missä joku pelästynyt jänis koikki pakoon karavaanin\nlähestyessä.\n\n_Huhtikuun 18 p._ koitti navakan koillistuulen kera. Taivas pysyi\nharmaana, joten pääsimme puolipäiväpaahteesta. Päätimme kulkea suoraan\nvuorelle, jonka toivoimme yllättävämme iltaan mennessä, mutta painuimme\nmetsään ja vuorta emme muutenkaan olisi nähneet tomuisen ilman vuoksi.\n\nEdessämme oli sankka metsä; maassa oli läjittäin kuivaneita lehtiä,\nkuivia runkoja, oksia ja rytöjä. Aavikon luonne oli kokonaan hävinnyt.\nKaravaani kierteli puiden välitse, ja silmänsä täytyi pitää auki oksien\nalla ratsastaessaan.\n\nNiin yllätimme pitkän lammen, joka oli yleensä kamishien peitossa. Sen\nrannalla poppelit olivat tuoreempia ja vehreässä lehtipuvussa.\nKummaksemme näimme täällä ihmisten ja hevosten jälkiä ja tulesta\njäänyttä tuhkaa ja hiiliä.\n\nTiemme sulkivat pian pitkät kaidat lammesta lähtevät lahdekkeet, joiden\nyli täytyi mennä. Yksi miehistä astui paljain jaloin edeltä näyttäen\ntietä. Lahdekkeissa oli kova, kameelin kannattava savipohja. Etempänä\nhuomasimme lammen yhtyvän pitkään järveen, joka levenee pohjoiseen\npäin; noudattelimme nyt sen rantaa. Jotenkin korkeita hiekkasärkkiä\nlaskeutui täällä puhtaasen, siniseen, mutta matalaan veteen, jossa\nhanhia uiskenteli suurissa joukoin.\n\nMetsä oli yhä sankka ja sen läpi pääseminen kävi yhä hankalammaksi.\nSaatoimme kuitenkin pysytellä lähellä rantaa, josta kevätvihreiden\npuiden lomitse avautui ihania näköaloja merensiniselle järvelle.\nEtempänä maisema katosi harmaasen sumuun.\n\nJärven jätämme nyt vasemmalle kädelle ja harhailemme suunnattoman\nsankassa, miehenkorkuisessa kamishikossa. Kameelien ympärillä kohisee\nja ruskaa, kun ne tunkeutuvat eteenpäin kuivan, hauraan viidakon läpi;\nvain ratsastavilla on täällä vapaa näköala.\n\nTaas tulimme metsään, niin sankkaan, että minun täytyi laskeutua alas\nsatulasta, poppelinoksien pari kertaa yritettyä raapaisemaan minut\nmaahan. Muuan kuivanut vesakko meidät aivan seisautti. Miesten täytyi\nkirveillä raivata tie ja hukattuamme paljon aikaa ja vaivaa pääsimme\nlopulta taas tasaiselle arolle, missä pystytimme leirin yksinäiselle\nhiekkasärkälle, jonka laidat olivat etelään ja lounaasen päin.\n\n19 p:nä kulimme vain 12,4 km aroa, missä vesiuomat ja lammet\nvaikeuttivat kulkua. Mutta nyt kävi vuori yhä selvemmäksi; sen\nmurentunut rosoinen pinta kuvastui tarkoin piirtein ja sen\npohjoisrinteillä hiekkasärkät kohosivat melkoisen korkealle. Vuoren\npohjoisjuurella oli useampia pieniä, makeavesisiä järviä, joita\ntoisistaan erotti pitkät niemet. Suurimpaan järveen laskeva kanava\nosoitti niiden saavan vetensä joesta; epäilemättä paisuvat ne kesällä\nyhdeksi järveksi.\n\nJärvien kannakselle pystytimme leirimme muutamien tuuheiden poppelien\nalle. Huomasimme että vuori oli aivan yksinäinen. Teurastettiin toinen\nlammas, ja koirat, jotka olivat kauvan paastonneet ja saaneet tyytyä\nleipään, saivat taas hyvän atrian. Muuan haukka, joka risteili kanojen\nympärillä, pelotettiin laukauksella pois.\n\nLeiripaikka oli siksi miellyttävä, että meidän piti suoda itsellemme\nvieläkin yksi lepopäivä. Lämmin päivä se olikin, vaikka koko yön ja\naamupuolen puhalsi navakka koillistuuli. Janottaa lakkaamatta ja juoda\ntäytyy pari kertaa tunnissa. Pitääksemme vettä rautakannussa raikkaana,\nkäärimme astian kostealla liinalla ja ripustimme sen varjoon\npuunoksalle tuulenkäypään paikkaan.\n\nMuutaman pienen järven rannalla näimme ihmisen jälkiä. Olipa rannalla\nhylätty ruohomajakin ja kun _huhtikuun 21 p:nä_ jatkoimme matkaa itään\njärven ja vuoren välitse, löysimme muutamien korkeiden hiekkasärkkien\ntoiselta puolen tien, jossa oli arbain jälkiä kulkien harvan\npoppelimetsän poikki. Tämä havainto kummastutti kaikkia. Miehet\nluulivat, että se oli juuri sama tie, jonka he olivat kuulleet\nnoudattavan Khotan-darjan länsirantaa; mutta minä otaksuin että se oli\njoku tähän saakka tuntematon tie vieden Masar-tagia myöten viimeksi\nmainitulle joelle. Päästäksemme varmuuteen päätimme kulkea tietä veipä\nse mihin tahansa, eikä kauvan kestänyt, kun arbain jälet katosivat ja\ntie päättyi. Metsäkin pian loppui.\n\nErään idässä näkyvän yksinäisen vuorenharjun ja eilen näkemämme vuoren\nvälitse jatkoimme nyt matkaa kaakkoon. Edessämme oli tasainen ja kova,\nharvapuinen aro, missä kulku oli tavattoman mukavaa. Kameelit astuivat\ntasaisessa tahdissa ja kellot soivat säännöllisesti. Itäisen vuoren\njuurella oli pitkä, kaita järvi, jonka rannalta löysimme kummaksemme\nkolme hevosta syömästä.\n\nNyt oli saatava selvä hevosten omistajasta. Niinpä läksi pari miestäni\nnoudattelemaan tuoreita jälkiä, jotka hiekkasärkkien välitse veivät\nläntiselle vuorelle. He palasivat kohta, kerallaan _Maral-bashista_\noleva mies. Mies kertoi tuon tuostakin käyvänsä täällä keräämässä\nsuolaa, jota on viljalti vuoressa ja joka näytti varsin oivalliselta.\nMies möi sitä Maral-bashin myymälöihin ja sanoi liikkeen hyvin\nkannattavan.\n\nHän osoitti luoteesen näyttääkseen kaupungin asemaa ja sanoi sinne\nolevan kaksi lyhyttä päivänmatkaa. Koillista seutua hän ei tuntenut\neikä hänellä ollut tietoa pitkäkö matka oli Khotan-darjaan, mutta sanoi\nkuulleensa, että etelään päin on paljasta hiekkaa, jossa ei löydy\npisaraakaan vettä, ja sen hän tiesi, että aavikkoa nimitetään\nTakla-makaniksi.\n\nHeitimme hyvästit yksinäiselle kuleksijalle ja jatkoimme matkaa etelään\nja kaakkoon päin kovan, hedelmättömän, poluttoman tasangon yli. Vuori\noikealla puolellamme aleni vähitellen etelään päin ja muuttui särkän\nharjaksi, joka painui aavikkoon.\n\nKun aavistimme että tämä oli viimeinen paikka, missä voimme saada\nraikasta vettä, käytettiin _huhtikuun 22 p._ lepoon. Kameelit ja\nviimeinen lammas saivat viimeisen kerran ahmia kylläkseen rannalla\nkasvavia ruohoja. Minä kapusin vuoren laelle, jonka juurella järvi oli,\nja sieltä oli laaja näköala yli seudun.\n\nVuori katoaa kaakkoiseen päin kuin niemi aavikkomereen. Sen jatkona\nkohoaa vain vähäpätöinen kalliosaari maasta; muutoin ei näy jälkeäkään\nvuoresta. Olimme siis pienen vuorenselänteen kaakkoisimmassa päässä.\nKaakkoon, etelään ja lounaasen aukeni niin kauvas kuin silmä kantoi\naavikon kolkko meri ja tällä suunnalla taivaanranta muodosti tasaisen\nviivan.\n\nPäivän kuluessa neuvottelimme. Jolltji vakuutti, että Khotan-darja oli\ntäältä neljän päivämatkan päässä itään. Parhaiden venäläisten karttojen\nmukaan mitä minulla oli, piti matkaa olla 120 virstaa, joten 20 km\npäivässä kulkien tulisimme joelle kuudessa päivässä; mutta jo kahden\npäivämatkan päässä arveltiin saavamme kaivamalla vettä kuten olimme\nJarkent-darjan luona tehneet. Käskin miesten kuitenkin ottaa vettä\nkymmenen päivän varalle, niin että vesisäiliöt täyttyivät vain\npuolilleen, jottei kameelit liiaksi rasittuisi syvässä hietikossa.\n\nNäin varustettuna arvelin täysin turvallisesti voivamme lähteä\naavikolle. Vettä piti riittää kaksi kertaa kameeleillekin juottaa\nkuutena päivänä. Kaikki laskut näyttivät niin selviltä ja\nyksinkertaisilta. Jolltjin ja Kasimin tehtävä oli täyttää sisternit.\nIllan he siinä hääräsivät; kuulin kallisarvoisen nesteen hölkkävän\nsäiliöissä. Illalla pantiin kaikki kuormatkin kuntoon voidaksemme\nvarhain seuraavana aamuna lähteä matkaan.\n\n_Huhtikuun 23 p._ oli helteinen päivä, mutta eläimet olivat levänneet,\nja me kulimme 27,5 km. Alussa samosimme vähäpuisen pölyaron yli, järven\nkaakkoispuolella. Kaikkialla näkyi pieniä savikartioita ja hylättyjen\ntalojen näköisiä pengermiä. Puolitoista tuntia kulettuamme muuttui\nmaisema. Hiekka alkoi keräytyä pieniksi särkiksi ja kymmenen minuutin\nmatkan päässä ne muodostivat loppumattoman sekasotkun, jonka jyrkät\nrinteet viettivät etelään, lounaasen ja länteen päin.\n\nNe olivat 6-7 metrin korkuisia ja niiden yli oli usein äärettömän\nhankala päästä. Sellaista miehet nimittivät \"jaman-kumiksi\" (kamalaksi\nhiekaksi), \"tjong-kumiksi\" (isoksi hiekaksi) tai \"igis-kumiksi\"\n(korkeaksi hiekaksi).\n\nEdessämme oli koko selänne mahtavia särkkiä, korkeampia kuin kaikki\nnäköpiirissä olevat. Tämän harjan yli oli vaikea päästä. Kameelit\nkapusivat kuitenkin ihmeellisen varmasti jyrkkiä rinteitä pitkin, missä\nmies vain kovasti ponnistellen pääsee ylös ja joka askeleella liukuu\nvähän matkaa taaksepäin.\n\nSen huipulta oli laaja näköala. Ihmeellistä kyllä, en kuitenkaan\nkauhusta kalvennut katseeni liidellessä meitä kaikkialla ympäröivän\nmeren yli, joka oli täynnä hienon keltaisen hiekan muodostamia\njättiaaltoja. Kaiketi se johtui siitä, etten luullut onneni tähden,\njoka aina oli niin kirkkaasti pääni päällä loistanut, nytkään sammuvan.\nEi, aavikkomeri näytti minusta äärettömän kauniilta: siellä vallitseva\näänettömyys ja rauha vaikutti ylentävästi mieleeni. Valtava näky se\noli, majesteetillinen maisema.\n\nHalu tuntemattomaan oli se taikavoima, joka vastustamattomasti veti\nminua aavikkokuninkaan linnaan, missä kunniakkaat löydöt ja satujen\nkätketyt aarteet minua odottivat. Uskalla voittaa, uskalla hävitä, oli\nminun tunnussanani. Ei ollut epäilystä eikä pelkoa. Eteenpäin! kuiskasi\naavikkotuuli; eteenpäin! lauloi karavaanikellojen vaski. Tuhannen\ntuhatta raskasta askelta päämaalia kohti, mutta ainoatakaan ei\ntaaksepäin!\n\nMutta särkät kävivät äkkiä yhä korkeammiksi; korkeimpien harjojen\nkorkein kohta oli usein 18-20 metriä maata ylempänä. Oli toivottoman\nvaikeata päästä eteenpäin. Kameelit luisuivat kuitenkin taitavasti\njyrkänteitä pitkin ja vain yksi vesikameeli kaatui niin pahasti, että\nkuorma oli purettava. Kun joskus äkkijyrkät rinteet sulkivat meiltä\ntien, täytyi meidän pysähtyä lapioilla kaivamaan ja polkemaan tietä\neläimille.\n\nNyt ovat särkät 25-30 m korkuisia. Semmoisen juurella eteenpäin\nsamotessaan karavaani näyttää aivan pieneltä. Koetamme mikäli\nmahdollista niiden rinteitä kulkiessamme pysytellä samalla korkeudella\npäästäksemme särkän laaksoihin laskeutumasta. Tämän vuoksi meidän\nluonnollisesti täytyy kulkea polvitellen. Käytämme hyväksemme loivia\nharjoja siirtyäksemme yhdeltä toiselle, mutta usein on pakko mennä alas\njyrkkääkin rinnettä, jota emme voi kiertää. Kaikki miehet valvovat\nsilloin kameelien liikkeitä, kun ne hieman epäröityään luisuvat\njuoksevaa hiekkaa pitkin, joka vieree heidän jälestään ja ylettyy\npolveen.\n\nHiekassa ei täällä ole noita pieniä kovia savipilkkuja, joita useasti\ntapasimme ensimäisinä päivinä aavikkoseudulla: täällä on kaikki\nhiekkaa. Jälellemme ovat jääneet viimeiset tamariskit, jotka vielä\nuhmailivat aavikon kuumaa huountaa. Ei näy kortta, ei lehteä: hiekkaa,\nhienoa keltaista hiekkaa vain. Kokonaisia hiekkavuoria levenee\näärettömän laajoina niin kauvas kuin silmä kenttätähystimen avulla\nkantaa. Eivät luo linnut eloa ilmapiiriin ja gasellien ja hirvien jälet\novat aikaa sitten kadonneet. Yksin Masar-taginkin, äsken mainitun\nvuoren, korkein huippu on kadonnut ilmakehän autereesen.\n\nPaksuturkkisia koira raukkoja helle pahimmin vaivasi; varsinkin Hamra\nhaukkui ja ulvoi ja jäi myötäänsä jälelle. Etsittyämme turhaan yli\npuolen tuntia sopivaa leiripaikkaa löysimme hämärissä ihan pienen\nsavipälvekkeen, missä kaksi viimeistä tamariskia kasvoi. Kameelit\nkuorivat ne heti. Muuta laidunta ei tietysti ollut ja eläimet saivat\ntyytyä öljyyn ja sesaminkuoriin. Alotettiin kaivoa, mutta kun maa oli\naivan kuiva aina 70 cm syvyyteen, heitettiin kaivaminen sikseen.\n\nHamra oli poissa. Vihelsimme ja huusimme, mutta koira oli ja pysyi\nteillä tietymättömillä. Muhammed Shah oli noin puolivälissä nähnyt sen\nraappivan hiekkaa viimeksi näkemäimme tamariskien alla ja paneutuvan\nsiihen varjoon pitkäkseen. Miehet luulivat koiran saaneen\nauringonpiston ja kuolleen. Arvattavasti viisas koira oli kuitenkin\nkyllästynyt juosta retkasemaan hietikossa, saanut vainua että täällä\nvain yksi ainoa aavikko ammotti edessämme ja aavistanut että hänen käy\npahoin, jos meitä etemmä seuraa.\n\nAivan varmaan se oli sen vuoksi harkittuaan asiaa katsonut omaa\nhyväänsä ja pyörtänyt takaisin viimeiselle järvelle juodakseen ja\nkylpeäkseen taas ja sitten jatkanut matkaa Maral-bashiin. Sinne\npäästäkseen sen oli uitava Jarken-darjan yli. Kashgariin palattuani\nminä kyselin koiraa, mutta se oli ja pysyi sillä tiellään. Jolldash\nseurasi meitä yhä uskollisesti, mutta uskollisuutensa maksoi hänelle\nhengen.\n\nOmituisin ja selittämättömin tuntein nostimme nyt ensi kerran telttamme\ntällä maapallon kolkoimmalla aavikolla. Eivät miehet paljoa pakisseet,\nnauranut ei kukaan; oli tavattoman äänetöntä tamariskin juurista\nlaitetun tulen ympärillä. Kameelit pantiin yöksi kammitsaan aivan\nlähelle, jotteivät pääsisi takaisin järvelle, missä tiesivät hyvän\nlaitumen olevan.\n\nHaudan tapainen hiljaisuus vallitsi seudussa. Kellotkaan eivät\nkilahtaneet; kuului vain kameelien pitkäveteinen, raskas ja määräkäs\nhengitys. Kynttiläni ympärillä teltassa liiteli vielä pari eksynyttä\nyöperhosta, mutta ne olivat luultavasti tulleet karavaanin mukana.\n\n\n\n\n7.\n\nKUOLONHILJAISUUDEN KOTI.\n\n\nIslam Baj oli nyt oppaana ja verraton hän siinä toimessa olikin. Hän\nastui kevein askelin pitkät matkat edellä itään päin, aina kompassi\nkädessä. Hän katosi särkkien taa, mutta kohosi tuokion perästä toiselle\nharjalle. Karavaani noudatteli verkalleen hänen jälkiään, jotka\nmuodostivat kiemurtelevan väärän viivan laaksojen poikki ja harjojen\npainanteiden yli, missä särkkien sivut olivat loivia ja harjanteita\nyhdisti pienet poikkisärkät, joissa oli jotenkin välttäviä\nkulkupaikkoja.\n\nTeki mieltä lannistavan vaikutuksen, kun hän joskus seisattui, meni\npyramiidin muotoiselle särkän harjalle ja käsi silmillä tähysti itään\npäin etsiäkseen kulkupaikkaa. Ymmärsimme siitä, että maa kävi yhä\nhankalammaksi. Välistä tuli hän alakuloisena takaisin huutaen: \"hetj\njoll jock\", mahdoton päästä eteenpäin! \"Her taraf jaman kum\": häjyä\nhiekkaa joka paikassa! tai \"kum-tag\": hiekkavuori! Silloin täytyi\nmeidän tehdä suuria kierroksia pohjoiseen tai etelään sivuuttaaksemme\nvaikean paikan.\n\nMiehet astuvat kaikki jalan, paljain jaloin, äänettöminä, väsyneinä,\nhelteestä torroksissa, synkkinä. Usein he seisattuvat juomaan, mutta\nvesi on lähes 30° lämpöistä alituisen läiskymisen takia\nrautasäiliöitten kuumentuneihin seiniin, joita ei kamishikimput enää\nsuojusta, kun kameelit jo ovat syöneet viimeisenkin ripun. Juodaan\nkuitenkin ylenmäärin, sillä se edistää hikoilemista, mikä taas\nvilvoittaa ruumista tuulessa.\n\nSeuraamme nyt kaikki toisiamme ja jono liikkuu verkalleen kuin etana.\nKorkeimmalta huipuilta aina tähystetään, mutta kaikkiin ilmansuuntiin\nlevenee sama yksitoikkoinen, lohduton maisema. Yhden harjan yli ja\ntakana kohoaa aina toinen; koko rannaton meri täynnä summattomia\nhiekkamääriä, oikeita pelkän hienon, keltaisen hiekan muodostamia\nvuoren selkiä.\n\nKameelit kulkevat vielä ihailtavan varmasti rinteitä ylös ja pitkin,\nmissä meidän kuitenkin usein täytyy polkea niille tietä. Tukalissa\nkulkupaikoissa ovat mielet vähän nyreitä, mutta käytettyämme hyväksemme\nhyvän matkan särkän laaksoa tulevat kaikki taas hyvälle tuulelle,\nkäyvät virkein voimin työhön ja huutelevat: \"Khoda kallesa\" (Jumala\nantakoon), \"inshallah\" (jos Jumala tahtoo) ja \"bismillah\" (Jumalan\nnimessä). Valitettavasti emme ehdi kauvas, kun jo uusia harjoja nousee\ntiellemme ja uusia huippuja pinoutuu eteemme silmän siintämättömiin.\n\nPysähdymme lepäämään korkealle särkälle tiedustelemaan ja juomaan taas.\nYksin poloinen Jolldash ja lammaskin, jotka hiutuvat janoon, saavat\nkyllänsä. Jolldash ihan villiytyy, kun vedestä tulee kysymys. Kun joku\ntarttuu vain vesisäiliöön, on se heti ääressä häntäänsä heiluttamassa.\nViimeinen lammas seuraa meitä uskollisesti ja kärsivällisesti kuin\nkoira. Miehet ovat ihan kiintyneet siihen, sanovatpa kernaammin\nkuolevansa nälkään kuin teurastavansa lampaan.\n\nKameelit väsyivät kuitenkin ja kompastuivat pahasti yhä useammin.\nKaaduttuaan jyrkälle rinteelle ne eivät päässeet auttamatta pystyyn.\nEräältä, joka oli kaatunut lähelle harjaa, täytyi kuorma kokonaan\npurkaa ja se itse yhteisvoimin vierittää 20 m syvyiseen painanteesen\nsärkkien väliin, ennenkuin se kykeni nousemaan jaloilleen.\n\nOlimme kulkeneet vain 13 km, kun jo olimme saaneet tarpeeksi ja\nleiriydyimme palaselle kovaa maata, joka oli niin kuiva, ettemme\nyrittäneetkään kaivoa kaivamaan. Nyt olivat kaikki elonmerkit lopussa.\nEi liidellyt yöperhosia enää kynttiläni ympärillä, ei katkaissut edes\nkellastunut, tuulen ajama lehti toivotonta yksitoikkoisuutta. Kameelit\nsidottiin ja saivat yksinkertaisen illallisensa.\n\nAamulla tein surullisen havainnon. Olin huomannut, että vesi tuntui\nhölkkävän ontosti rautasäiliöissä ja päätin sen vuoksi tarkastaa niitä.\nNiissä oli vettä vain kahdeksi päiväksi! Kysyin miehiltä, miksi eivät\nolleet totelleet käskyäni ja panneet vettä kymmeneksi päiväksi. He\nvastasivat Jolltjin määränneen minkä verran vettä otetaan.\nNuhdellessani häntä tästä törkeästä huolimattomuudesta hän vakuutti,\nettä voimme olla aivan huoletta, sillä viimeiseltä järveltä oli vain\nneljän päivän matka seutuun, missä saatoimme vettä kaivaa.\n\nHänen tietonsa piti yhtä karttojeni kanssa ja minä luotin siihen sitä\nenemmän, kun hänen ilmoituksensa tähän saakka aina olivat pitäneet\npaikkansa. Olimme vakuutetut, ettei vesipaikoille ollut pitempi matka\nitään kuin länteen päin eikä sen vuoksi ollut kysymystäkään viimeiselle\njärvelle palaamisesta. Ja kuitenkin, mitä kärsimyksiä, häviöitä ja\nsuruja olisimme säästäneetkään itseltämme ja muilta, jotka huolehtivat\nmeidän kohtalostamme, jos olisimme palanneet omia jälkiämme!\n\nPäätimme kuitenkin säilyttää vettä kuin kultaa. Kahden kesken sanoin\nIslam Bajlle, että hänen oli aina pidettävä silmällä molempia\nsäiliöitä, joissa oli vielä vähän tuota kallisarvoista nestettä.\nKameelit eivät enää saaneet janoaan tyydyttää.\n\nHiekkaa oli nyt joka paikka; kaikkien kuoppienkin pohjaa peitti hiekka.\nOlimme nähtävästi erämaan pahimmassa osassa ja arveluttava asemamme\nkidutti meitä.\n\nMinä astuin koko päivän jalkasin osaksi säästääkseni oivallista\nBoghraa, osaksi miehiä rohkaistakseni. Babaj kameeli pysähtyi\nlakkaamatta. Nuora katkesi vähän väliä; sen ylähuuli tuntui olevan\naivan tunteeton. Viimein se paneutui pitkäkseen eikä ottanut\nlähteäkseen enempää ponnistelemaan. Vasta sitten kuin kuorma oli\npurettu, nousi se ylös, jolloin kuorma taas pantiin selkään. Se asteli\nkuitenkin yhä veltommin, seisattui yhä useammin ja sitä täytyi\ntaluttaa. Lopulta kuorma pantiin toisten kameelien kannettavaksi ja\nBabajta hinattiin yksinään kaukana karavaanin jälessä. Kauheata on\nnähdä erämaan laivan, joita ilman on hukassa, hylyksi joutuvan.\n\nTähystimme kärsimättöminä itään päin. Turhaan! Aina vain särkkävuoria\nniin kauvas kuin silmä kantaa. Vaan muuta ei tarvittu kuin että paarma\näkkiä ilmestyi iloisesti suristen kameelien ympärillä, kun jo toivo\nheräsi ja taas uskoimme että \"maa\" oli lähellä. Mutta luultavasti se\nolikin vain petturi, jota emme ennen olleet huomanneet ja joka kaikessa\nrauhassa oli istua jokottanut jonkun kameelin turkkiin piiloutuneena.\n\nBabaj viivytti meitä myötäänsä, jonka vuoksi päätimme seisattua\ntunniksi antaaksemme sen hieman levätä. Sille annettiin litra vettä ja\nsylyys heiniä omasta kuormasatulastaan, jotka se ahnaasti pisti\nposkeensa. Kuormasatulan pois otettua loisti kameelin selästä avonainen\nhaava, missä keltaiseksi märättynyt liha oli hierautunut satulassa\nolevaan ryhmyyn. Sen koivet vapisivat ja kieli oli valkoinen. Oli\ntuskallista nähdä tuota eläin raukkaa. Karavaani jatkoi matkaa, mutta\nMuhammed Shah sai jäädä Babajn luo, jonka mölinä etäältä vielä kotvan\nkuului.\n\nKorkeimmat särkät olivat 50-60 m korkuisia, mutta etempänä ne alenivat\n30 ja 35 m.\n\n\"Karga, karga!\" kuului Islam Baj huutavan osoittaessaan korppia, joka\nkaarteli muutamia kertoja karavaanin yli, hypähti särkän harjalle ja\nkatosi. Se herätti yleistä riemastusta, luulimme näet sen tietävän\nKhotan-darjan läheisyyttä -- eihän se omiksi iloikseen olisi\nuskaltautunut näin kauvas aavikolle.\n\nOlimme kulkeneet 20 km, kun Tjong-kara, suuri musta kameeli, kieltäytyi\neteenpäin lähtemästä, ja tämän vuoksi täytyi meidän pystyttää\nkolmastoista leirimme. Täällä saivat kameelit syödä Babajn satulan\nheinänjäännökset. Varana oli vielä seitsemän muuta, jotka myöskin oli\ntäytetty heinillä ja olilla.\n\nIllalla neuvottelimme. Kaikki olivat sitä mieltä, että meillä oli enää\nkorkeintaan kolmen päivän matka joelle, mutta toivoimme jo sitä ennen\nsaapuvamme johonkin poppelimetsikköön. Kaksi hyttystä piti minulle\nteltassa seuraa. Olivatko ne tulleet kerallamme vai olivatko\ntuuliajolla jostain läheisestä metsästä?\n\nSeuraavana aamuna miesten järjestäessä karavaania ja purkaessa telttaa\nminä läksin yksin jalkapatikassa itään päin etsiäkseni kulkupaikkaa\nsärkkien välistä. Astuin sitten koko matkan Khotan-darjaan enkä siis\nvoinut enää kameelien käynnin mukaan määrätä matkan pituutta. Sain sen\nnyt selville laskemalla omat askeleeni, toimi, joka koko lailla minua\nmiellytti. Jokainen satalukuinen jälellepäin jäänyt askel tuntui\nvoittomaalta ja uudet tuhat askelta tekivät pelastuksen toivon\nvaloisammaksi.\n\nKompassi ja tähystin kädessä minä riensin suoraan itään päin, missä\nvirran piti olla lähinnä. Leiri ja kameelit katosivat pian särkän\nharjain taa; vain kärpänen, jota minä katselin tavattoman lempein\nsilmin, piti minulle seuraa. Muutoin olin yksinäni haudan tapaisen\näänettömyyden ja särkkämeren keskellä, joka väikkyi yhä keveämpinä\nhäiveinä itäisellä taivaanrannalla. Syvempi sunnuntairauha ei voi\nkirkkotarhassa vallita; täällä puuttuivat vain hautaristit.\n\nSärkät näyttivät hieman matalammilta kuin tavallisesti. Noudattelemalla\nja kiertämällä niitä koetin mikäli mahdollista pysyä yhdessä suunnassa,\nsillä kameelien tiesin polkevan monta raskasta askelta jälissäni.\n\nTilamme oli epätoivoinen. Särkät kohosivat taas pian 40 ja 50 metrin\nkorkuisiksi. Semmoisen jättiläisaallon harjalta näytti varjopuolen\njuurella oleva laakso huimaavan syvältä. Noissa särkissä surmamme meitä\nlähestyi hitaasti, mutta varmasti. Ne sulkivat meiltä tien, ja meidän\n_täytyi_ päästä niiden ohi, siitä ei mikään armahtanut.\n\nPuolenpäivän aikaan olin nääntymäisilläni väsymykseen ja janoon ja\naurinko hellitti päälläni kuin uuni. En jaksanut käydä etemmä; mutta\nsilloin pyrähti kärpänen lentämään; surisi niin hilpeästi ja minä\nvirkosin taas. \"Koeta vielä vähän matkaa!\" kaikui korvissani; \"laahusta\nvain ensimäiselle harjalle, jätä vielä tuhat askelta jälellesi! Tulet\nsiten lähemmä Khotan-darjaa, missä raikkaat vedet vyöryvät Lop-noria\nkohti ja missä leikkivät aallot laulavat lauluaan elämästä, keväästä ja\nelämän keväästä.\"\n\nMinä jätin nuo tuhat askelta jälelleni ja kaaduin erään särkän laella\nselälleni valkoinen lakki kasvoille solahtaen. Hellittävä aurinko,\nriennä kernaammin länteen päin Mus-tag-atan lumituntureita sulattamaan\nja anna meille vain pikarillinen sitä hopeankirkasta vettä, joka\nkuohuvana jokena sen terässinisiltä jäätiköiltä alas syöksyy!\n\nOlin astunut 13 km; ihanaa oli levätä siinä särkän harjalla. Vaivuin\nhorroksiin ja unohdin surullisen tilamme. Unelmoin lepääväni vilppaassa\nheinikossa lehtevän hopeapoppelin varjossa, jonka lehdet hento tuulen\nleyhkä pani lepattamaan, ja kuulin kuinka laineet loiskivat järven\nrantaan, joka ulettui aina poppelin juurelle. Puun latvassa lintu\nhelkytti lauluaan, jota minä en ymmärtänyt.\n\nOli ihana unelma se. Kauvan olisin sen kangastuksesta nauttia tahtonut\nja kaukana, hyvin kaukana minä olin, kun kameelin kellojen kumea\nkalkatus herätti minut kammottavaan todellisuuteen. Kohosin puoleksi\nistuvaan asentoon. Pääni oli lyijyraskas ja silmiäni häikäsi ikuisesti\nkeltaisen hiekan kirpeä heijastus.\n\nTuolla tulivat kameelit vaappuvin askelin. Niiden raukeista silmistä\nloisti sammuva loiste. Katse oli tylsä ja välinpitämätön eikä näyttänyt\nenää laidunmaita katselevan. Niitä oli vain kuusi ja niitä johti Islam\nBaj ja Kasim; muut miehet olivat pysähtyneet Babajn ja Tjong-karan\nkera, joiden koivet jo matkan alussa olivat horjuneet. He tulisivat\nleiriin niin pian kuin molemmat sairaat kameelit liikkeelle kykenivät.\n\nUupumus ja jano hivutti kaikkia; kulimme vain kaksi ja puoli kilometriä\nenää. Väsyneinä, janoissaan ja matkasauvoihinsa tukien Muhammed Shah ja\nJolltji saapuivat leiriin vasta hämärässä. He tulivat yksinään:\nmolemmat kameelit oli jätetty oman onnensa nojaan, kun ne eivät\nottaneet eteenpäin lähteäkseen. Yöilmassa ne kuitenkin voimistuivat ja\ntulivat puoliyön aikaan leiriin minun lähetettyäni miehen niitä\nnoutamaan.\n\nTavattoman iloinen mieliala vallitsi tänä iltana, olimme näet\ntähystimellä katsellessamme itään päin havainneet, että hiekka kävi\nmatalammaksi tällä taholla ja että leirin luona särkät olivat vain\n10-15 m korkuisia. Huomenna olisi korkea hiekka jo selkämme takana ja\npystyttäisimme ehkä telttamme Khotan-darjaan metsiin. Se oli ihana\najatus, rohkaisi meitä kaikkia.\n\nTelttaani ei pystytetty enää; meidän piti säästää viimeiset voimamme\ntärkeämpiin ponnistuksiin. Kaikki nukkuivat paljaan taivaan alla.\nAinoastaan Jolltji pysyttelihe erossa eikä puhellut, jollei häntä\nsuorastaan puhuteltu. Hän näytti salavihaiselta, ja turvalliselta\ntuntui, kun hän ei ollut nähtävissä.\n\nKuuden aikaan illalla heräsi minussa äkkiä ajatus: eikö meidän\nsittenkin pitäisi ainakin koettaa kaivaa kaivoa? Islam ja Kasim\ninnostuivat heti asiaan ja sillä välin kuin edellinen laittoi minun\npäivällistäni, ryhtyi jälkimäinen kaivamaan. Hän kääräsi hihansa,\nsylkäsi kouraansa ja tarttui \"ketmeniin\", sartilaiseen suippoteräiseen\nkuokkaan. Kuiva savi narisi ja Kasim lauloi tahdissa kuokan työntämänsä\nkanssa.\n\nJälkeen jääneiden miesten saavuttua leiriin kaivoivat kaikki kolme\nvuoron perään. Jolltji hymähteli kyllä pilkallisesti ja vastasi\nkysymykseeni, että kyllä siellä on vettä alhaalla, mutta se on\nkolmenkymmenen \"gulatjin\" (sylen) päässä. Mutta hän häpesi ja kaivoi\nkahta kovemmin, kun hiekan sekainen savi metriä syvällä kävi kosteaksi.\n\nTämä vaikutti kovin elähdyttävästi meihin kaikkiin. Söin hätäisesti\nyksinkertaisen päivälliseni ja kiiruhdin Islam Bajn kera kaivoon. Nyt\nolimme kaikki viisi työssä. Kasim kaivoi niin että suhisi kuokan\nympärillä. Kohta katosi kaivaja maan pinnan alle eikä jaksanut heittää\nylös hiekkaa. Silloin sidottiin nuora sangon korvaan ja tällä\nnostettiin savea ylös. Kolmas mies tyhjensi sangon. Reunan ympärille\nkohosi vähitellen korkea ympärysvalli, jonka minä sitten loin syrjään\nsaadakseni paremmin tilaa.\n\nMukavata oli paneutua pitkälleen ylösluodulle hiekalle; se vilvotti\nkoko ruumista. Vesi viimeisessä rautasäiliössä oli vielä 29,4°\nlämmintä, mutta kun vesikannu haudattiin hiekkaan, kävi vesi raikkaaksi\nja virkistäväksi.\n\nHiekka tuli vaikka verkalleen yhä kosteammaksi. Selvää oli että siinä\nlöytyi vettä, mutta Jolltji luuli sen olevan pitkän matkan päässä. 2 m\nsyvällä hiekka oli niin märkää, että sen saattoi puristaa palloksi ja\nkädet kastuivat sitä liikuttaessa. Ihanaa oli painaa kuumentunut\notsansa sitä vastaan.\n\nNiin meni pari tuntia. Miehet olivat uuvuksissa. Hiki valui heidän\npaljaista selistään, yläruumis oli heillä paljaana. Yhä useammin he\nlepäsivät ja vahvistivat voimiaan ottamalla siemauksen vettä silloin\ntällöin. Tänä iltana joimme ilman omantunnon nuhteita, sillä kaivo oli\nkyllä täyttävä uudelleen tyhjät vesisäiliömme.\n\nSillä välin oli tullut pilkko pimeä ja kaksi kynttilän pätkää pantiin\npieniin koloihin kaivon seinään. Vaisto ajoi kaikki eläimet kaivoksen\nsuulle. Kameelit seisoivat siinä kaulat ojolla saaden vainua viileästä\nkosteasta hiekasta, missä Jolldash makasi mahallaan. Yksinpä kanatkin\ntulivat kaivoon kurkistamaan.\n\nEpätoivon voimalla kaivettiin tuuma tuumalta henkemme edestä.\nPelastuksen toivo antoi uusia voimia. Emme aikoneet antaa perään. Me\njäämme tähän huomiseksi päiväksi, jos niiksi tulee, mutta vettä meidän\ntäytyy saada.\n\nPuhuimme juuri tästä, seisoimme piirissä ammottavan kaivoaukon\nympärillä ja katsoimme Kasimia, joka kynttilän heikosti valaisemana ja\nalastomana näytti aivan haaveelliselta tuolla syvyydessä, -- -- kun hän\näkkiä pysähtyi, antoi kuokan huolimattomasti pudota, päästi puoleksi\ntukahtuneen huudon ja seisoi kuin ukkosen iskemänä. \"Mikä nyt on, mitä\non tapahtunut?\" kysyimme kaikki hämillämme. -- \"Kurruk kum\", hiekka on\nkuiva, kaikui ääni haudasta.\n\nPari velttoa kuokan iskua saattoi meidät vakuutetuiksi, että hiekka\naivan äkkiä taas oli käynyt kuivaksi kuin taula. Petollinen kosteus oli\nalkuaan mahdollisesti jostain talvellisesta lumisateesta tai\nsadekuurosta. Todellista syytä emme tienneet eivätkä hiekkasärkät\nsalaisuuksiaan ilmaisseet.\n\nVasta nyt tunsimme olevamme väsyksissä ja turhaan kuluttaneemme\nkalliita voimiamme kolmena viime tuntina. Me ihan kokoon lyyhistyimme,\nhervottomina ja tahdottomina; syvä ja katkera nyreys oli kaikkien\nkasvoilla huomattavissa. Mutta me kartoimme toistemme katseita ja\nitsekukin hoiperteli makuupaikkaansa raskaasen ja pitkään uneen\nunohtaakseen tämän päivän kamalat pettymykset.\n\nMutta ennen maata rupeamistani haastattelin Islam Bajta kahdenkesken.\nEmme salanneet pelkoamme toisiltamme, mutta päätimme viimeiseen saakka\npitää rohkeutta yllä toisissa. Khotan-darjaan ei meillä karttojen\nmukaan saattanut olla pitkältä, mutta meidän täytyi odottaa pahintakin.\n\nToiset kolme jo nukkuivat, kun me tarkastimme vesisäiliöitä. Vielä oli\nvettä yhdeksi päiväksi. Sitä oli vartioitava kuin kultaa. Jospa\nolisimme voineet ostaa vettä vielä yhdeksi päiväksi kaikella Kiinan\nhopealla mitä meillä oli, olisimme sen tehneet.\n\nMutta viimeinen tilkka oli jaettava tipoittain. Sen täytyi riittää\nvielä kolmeksi päiväksi. Siitä tulisi kaksi pikarillista mieheen\npäivässä. Kameelit eivät olleet viime päivinä saaneet tippaakaan\neivätkä enää saaneetkaan. Jolldash ja lammas saivat kuppinsa joka päivä\nja olivat vielä voimissaan.\n\nJa niin kävimme mekin levolle, vaan kameelit kärsivällisinä ja\nsävyisinä kuin uhrikaritsat yhä turhaan odottelivat ammottavan kaivon\nympärillä.\n\n\n\n\n8.\n\nVEDETÖNNÄ!\n\n\nAuringon noustessa _huhtikuun 27 p._ uhrattiin kameeleille mitä\nuhrattavissa oli pitääksemme jos mahdollista vielä jonkun ajan niiden\nvoimia yllä. Otimme yhdestä satulasta heinätäytteen ja panimme niiden\neteen. Ne ahmivat heinät ahvakasti ja jäivät sitten odottelemaan\njuomavettä. Kostutimmekin niiden huulia muutamilla pisaroilla\nvirkistääksemme niitä; jälisteeksi annettiin kokonainen säkki vanhoja\nleipiä sekä öljyä. Leiripaikalle jätettiin uuni, minun telttasänkyni,\nmatto ja joukko vähemmän tärkeitä tavaroita.\n\nMinä riensin edeltä käsin, mutta katosin taas pian korkeiden tukalien\nsärkkien sekaan, yhtä ylinäkemättömien kuin tähänkin asti. Jyrkät\nrinteet olivat itään ja etelään päin. Ei elämän merkkiä, ei yksinäistä\ntamariskia taivaanrannassa, ei mitään ilmaisemassa \"maan\" läheisyyttä!\nMinä tähystelin kenttätähystimellä jokaiselta korkealta särkän harjalta\naina toivoen kaukaa idästä näkeväni sen tumman viivan, jonka\nmuodostavat Khotan-darjan metsät; mutta mitään ei näkynyt.\n\nKulkiessani muutaman rinteen yli näin pienen esineen, joka näytti\njuurakolta. Kumarruin ottamaan sitä, kun se äkkiä piipersi tiehensä. Se\noli sisilisko, yhtä keltainen väriltään kuin hiekka. Se katosi pieneen\nsärkän kovassa syrjässä olevaan koloon. Mistä se eli? Eikö se tarvinnut\nkoskaan vesipisaraa ruumistaan kosteana pitääkseen?\n\nPäivä oli ihana, taivas keveässä pilvessä, helle ei rasittanut eikä\nhiottanut niin kovasti kuin tavallisesti. Kolmen ja puolen tunnin\nperästä yllätti minut karavaanini, joka koko päivän kulki hyvin.\nMuhammed Shah ja kaksi sairasta kameelia olivat poissa nytkin, mutta\nkuuluivat kyllä tulevan hiljalleen jälelläpäin.\n\nNäimme kaksi hanhea, jotka melkoisen ylhäällä lensivät luoteesen päin.\nNe virittivät meissä uudelleen toivon kipinän, kun otaksuimme niiden\ntulevan Khotan-darjasta ja olevan matkalla tuolle vuoren juurella\nolevalle järvelle. Tämä oli oikeastaan itsensä pettämistä, sillä kun\nhanhet lentävät ylhäällä, ovat ne tavallisesti pitkällä matkalla, ja\nmitä merkitsee heille 30 peninkulman levyinen erämaa!\n\nHetkeksi istuuduin taas pulskan Boghrani selkään, joka nurkumatta otti\ntämän kuorman lisäyksen vastaan. Minua tuntui nyt kauheasti väsyttävän,\nmutta nähdessäni kameelin koipien joka askeleella vapisevan, laskeuduin\nkuitenkin astumaan.\n\nSärkät kävivät tänä päivänä korkeimmilleen: kokonaista 60 metriä.\nTämmöisillä jättiaalloilla ei kulkeminen käynyt nopeaan. Meidän täytyi\nmyötäänsä tehdä aikaa viepiä mutkia kiertääksemme niitä; menimmepä\njoskus kappaleen matkaa länteen, joten monta askelta meni hukkaan.\n\nJolldash ulvoo ja haukkuu pysytellen aina säiliöiden läheisyydessä,\nmissä viimeiset vesipisarat laulavat kuolinlauluaan rautalevyä vastaan.\nEpäröiden pysähtyessämme muutamiksi minuuteiksi se nalkuttaa ja\nuikuttaa ja raappii hiekkaa, ikäänkuin muistuttaakseen meitä kaivon\nkaivannasta ja saadakseen meidät ymmärtämään, että hänen on kauheasti\njano.\n\nLevätessäni koira tuli ja asettui eteeni ja saattoi kotvan aikaa katsoa\nminua suoraan silmiin aivan kuin kysyäkseen oliko enää mitään toivoa.\nHyväilin sitä, näytin tyyneltä ja osoitin itään saattaakseni hänet\nymmärtämään, että _siellä_ oli vettä. Hän heristi korviansa ja juoksi\nsille taholle, mutta tuli kohta takaisin yhtä alakuloisena ja\npettyneenä.\n\nPyramiidin muotoisella särkän huipulla, johon Islam Baj vaivoin kapusi,\nlevähdimme tutkiaksemme tähystimellä taivaanrantaa. Ei aukkoa särkkien\nlomassa, johon voisimme kulkumme ohjata! Aina vain samaa jähmettynyttä\nmerta jättiaaltoineen! Aina vain olemme saman kuolonhiljaisen seudun\nkeskipisteenä!\n\nPäätimme kuitenkin jatkaa matkaa niin kauvas kuin kuusi kameeliamme\nsaatiin kulkemaan. Mutta sitten sattui äkkiä arveluttava seisahdus. Se\ntapahtui kuuden aikaan muutamalla pohjoiseen verkalleen viettävällä\nharjalla, mihin _15:s leiri_ \"pystytettiin\" ja missä meitä kaikilta\npuolin ympäröi tukalat paikat.\n\nKohta sen perästä tuli Muhammed Shah. Hän ilmoitti että molemmat\nkameelit heti alkumatkasta olivat tehneet tenän, jonka vuoksi hän oli\nne hylännyt. Toisen kannettavana oli pari tyhjää vesisäiliötä, jotka\nmyös jätettiin sinne; toisella ei ollut kuormaa. Jos minä olisin ollut\nmukana, olisi ne ammuttu, sillä ukko sanoi, että niillä korkeintaan oli\nkaksi päivää elettävänä. Mutta hän oli siinä uskossa, että jos iltaan\nmennessä saamme vettä, ne voitaisiin pelastaa. Nyt olivat ne kuitenkin\nvarmaan mennyttä kalua. Kunpa kuolema olisi rutosti tullut, jotteivät\nkovin kauvan olisi saaneet odottaa pelastustaan!\n\nBabaj oli ollut pitkällään Muhammedin lähtiessä, mutta musta kameeli\noli seissyt pystyssä horjuvin säärin, sieramet sorhollaan ja silmät\nloistaen, ja luonut surullisen, ikävöivän katseen karavaaniin, joka\nkuitenkin kohta hävisi sen näköpiiristä.\n\nIltapuolella näimme lännestä paksuja terässinisiä sadepilviä. Siellä\noli vettä ja elämää, täällä kuivuus ja kuolema. Ne laajenivat ja\ntihittyivät. Tämä näky kerrassa lumosi meidät, kiinnittäen koko\nhuomiomme puoleensa.\n\nToivoimme sadetta yhä enemmän. Asetimme pystyyn pari tyhjää säiliötä,\nlevitimme telttakankaan maahan ja kaikki miehet olivat valmiina\ntarttumaan sen nurkkiin. Odotimme ja odotimme, mutta pilvet vetäytyivät\nvähitellen etelään eivätkä kastuttaneet meitä pisarallakaan.\n\nIslam Baj leipoi minulle leipää viimeisen kerran. Muhammed Shah\nselitti, että olimme joutuneet \"telesmatiin\", s.o. meidät oli noiduttu,\nluulipa ettemme ilmoisna ikänä pääse aavikolta. Islam Baj sanoi\ntyynesti, että nyt tulevat kameelit ensinnä kaatumaan, yksi toisensa\nperästä, ja sitten on meidän vuoromme. Se oli hänestä luonnollisin\njuttu koko maailmassa. Vastasin hänelle olevani vakuutettu, _ett'emme_\nkuolisi.\n\n_Huhtikuun 28 p._ heräsimme äärettömän rajun pohjoiskoillisen myrskyn\nriehuessa, joka tuiskutti hiekkaa läpitunkemattomat pilvet leirin\nympärille. Harmaan keltaiset tuulen pyörteet syöksyivät hurjaa vauhtia\nsärkkien huipulle ja sieltä suinpäin heittäytyivät alamäkeen, seuraten\ntoisiaan huimassa tanssissa.\n\nIlma oli täpösen täynnä pölyä ja hiekkaa, ei edes lähimpiä särkkiä\nnäkynyt. Tänään olisi ollut mahdoton kulkea auringon mukaan: ei edes\nseijastus taivaan kannella ilmaissut sen paikkaa. Tämä oli pahin\nmyrsky, mikä meitä tapasi koko aavikkomatkalla, yksi noita\nkaraburaaneja, \"mustia myrskyjä\", jotka muuttavat päivän yöksi.\n\nKulkeminen kävi tukalaksi, sillä ympäristöämme emme nähneet vähääkään\nemmekä tienneet, mihin meidän olisi mentävä. Mutta ilma tuntui\nviileältä ja tuulen tautta unohdimme janon.\n\nTänään en luonnollisesti voinut kulkea oppaana, sillä jälet olivat\ntuokiossa ummessa. Piti vain pysytellä aivan yhdessä. Jos toiset\nhäipyivät näkyvistä, ei huuto eikä pyssyn laukaus voinut kuulua myrskyn\nyli; joutui eksyksiin ja oli auttamattomasti hukassa. Ei nähnyt muita\nkuin lähimäisen kameelin; toiset katosivat läpinäkemättömään usvaan.\n\nKovaa marssia se oli. Keskellä päivää oli usein pilkko pimeä. Muutoin\nvallitsi himmeä, punakeltainen tai harmaa valaistus ympärillämme.\nOlimme usein tukehtua, kun kokonaisia sylyyksiä hiekkaa tuprahti\nvastaamme. Myötäänsä täytyi meidän pysähtyä, kun rajuimmat tuulen\npuuskat iskivät meitä. Kyyristyimme silloin alas kasvot jonkun kameelin\nsuojanpuolta kohti; kameelitkin paneutuivat pitkäkseen häntä tuulta\nkohti ja kaulat kurotettuina maata pitkin.\n\nSärkät eivät tulleet matalammiksi: niitä kasautui tiellemme emmekä\nolleet yhden harjan yli päässeet, kun jo uusi häämöitti usvan läpi.\nMuuan nuorimpia kameeleja riutui päivän kuluessa. Näkee hyvin milloin\nniistä alkaa tulla loppu. Ne astuvat hoiperrellen vapisevilla\nkoivillaan, silmiin ilmestyy raukea, lasimainen loiste, alahuuli\nriippuu ja sieramet laajenevat.\n\nHilauduimme juuri muutaman harjan yli, missä myrsky tuntui riehuvan\nkahta kauheammin. Kuolevata kameelia talutti Jolltji viimeisenä\njonossa. Itään päin vietti rinne laaksoon, missä hiekka vähän matkaa\noli tasaista. Täällä tuli Jolltji kiireen vilkkaan jälestämme, jottei\npäästäisi meitä näkyvistään. Kameeli ei ollut jaksanut käydä viimeisen\nsärkän yli; se oli kaatunut lähellä harjaa, heti paneutunut kylelleen\neikä ollut noussut millään neuvolla ylös.\n\nKomensin karavaanin pysähtymään ja lähetin pari muuta miestä katsomaan,\nkuinka kameelin laita oli. He hävisivät muutamiksi minuuteiksi\npölyusvaan, mutta palasivat kohta kertoen, ettei jälkiä enää näkynyt ja\netteivät he olleet uskaltaneet poistua karavaanin luota. Niin meni tämä\nkolmas matkueemme jäsen hukkaan.\n\nVähitellen karaistuimme näiden eroamisten tuottamaa katkeruutta\nvastaan. Nyt oli kysymyksessä vain oman henkemme pelastaminen.\nSemmoisissa kovissa kohtaloissa tulee välinpitämättömäksi ja\ntunteettomaksi. Lähtiessämme aamulla liikkeelle tahdoin mielelläni\ntietää kenen vuoro oli päivän kuluessa lähteä viimeiselle matkalle.\n\nKlo 6 pysähdyimme 20,6 km samottuamme. Hetkisen neuvoteltua päätimme\njättää pois kaikki, mitä ei välttämättömästi tarvittu, ja Islam Bajn\nkera minä tarkastin kaikki matkatavarat. Suuri ruokatavaravarasto, joka\noli laskettu kolmeksi kuukaudeksi: sokerit, jauhot, hunajat, riisit,\nperunat ja muut vihannekset, makaroonit sekä pari sataa rasiaa\nsäilykkeitä purettiin pois. Useita turkkeja ja huopapeitteitä,\npieluksia, muutamia kirjoja, tukku sanomalehtiä, keittolaitos\nfotogeenivarastoineen, keittoastiat, posliinit y.m. jätettiin jälelle.\n\nKaikki nämä kalut sullottiin arkkuihinsa, jotka peitettiin parilla\nmatolla ja pantiin kahden särkän väliin. Lähimmälle korkealle särkän\nharjalle, joka näkyi kauvas, lyötiin sauva ja sen nenään kiinnitettiin\nruotsalainen sanomalehti lipun muotoisena. Aijoimme palata tavarat\nkorjaamaan, jos saamme vettä. Tätä varten valmistettiin illalla eräästä\narkusta parikymmentä keppiä, ja niiden ympärille käärittiin\nsanomalehti. Seuraavana päivänä aijoimme lyödä niitä korkeille särkän\nharjoille opastamaan meitä, kuten meriviitat tuntemattomalla\npurjehdusvedellä, takaisin leiriin _n:o 17_, mihin arkut jätettiin.\n\nSäilykkeistä valitsin kaikki, mitkä sisälsivät vähänkään vettä, kuten\nherkkusienet, hummerit ja sardiinit. Otettuaan selvän ettei rasioissa\nollut sianlihaa nauttivat miehet näitä herkkuja hyvällä halulla. Loput\notettiin mukaan ja syötiin seuraavana päivänä.\n\nJälellä olevaa vettä, tuskin kaksi litraa, säilytettiin kahdessa\n\"kunganissa\" (rautakannussa). Viimeiset pari rautasisterniä säilytimme\nsiltä varalta, että löytäisimme vielä vettä. Kameeleille annettiin\nvielä yhden kuormasatulan heinät, mutta ne eivät syöneet halulla, sillä\nniiden nielu oli kokoon kuivunut. Minä sain viimeisen kerran teetä ja\nnautin vankan atrian kosteita säilykkeitä.\n\nAuringon laskiessa läksimme viimeisten viiden kameelin kera, jotka\npysyivät vielä jaloillaan. Islam Baj tuli surullisena ilmoittamaan\nminulle tavanneensa toisen rautasisternin tyhjänä ja että hän sekä muut\nmiehet epäilivät Jolltjia, joka yöllä oli ryöminyt ympäriinsä ja\nhamuillut pimeässä. Ei voitu kuitenkaan todistaa häntä syylliseksi.\n\nMutta epäilyksemme kasvoivat hänen tullessaan ryömien luokseni itkien\nja valittaen tuskia rinnassa ja mahassa. Luulimme sen olevan\nteeskentelyä. Mutta velvollisuuteni oli näyttää hyvää esimerkkiä ja\npitää rohkeutta toisissa vireillä ja niin annoin hänelle puolet omasta\nosastani. Sitten hävisi hän näkyvistämme ja vasta seuraavana aamuna\nyhtyi karavaaniin.\n\nKulkumme oli toivotonta harhailemista, turhaa \"maan\" tähystämistä. Ei\nelämän merkkiä näkynyt. Aavikkomeri näytti meistä äärettömältä.\nSärkkäin harjat olivat nyt pohjoisesta etelään päin ja niiden jyrkät\nsivut länsipuolella, mikä vielä enemmän vaikeutti kulkua.\n\nKun korkealta harjalta katsoo itään, sattuvat silmään kaikki nuo jyrkät\nsivut ja näyttää kuin edessä olisi hiljalleen kohoava porraspengermä.\nLänteen päin sitä vastoin katse liukuu yli loivien nousulaineiden ja\nhietikko näyttää sinne päin melkein tasaiselta. Tämä näköhäiriö saattaa\nkatsojan melkein epätoivoon. Edessä tuntuu hietikko kohoilevan yhä\npystymmiksi, yhä hankalammiksi laineiksi.\n\nKoko päivän kulimme syvässä hietikossa. Hiljalleen eestyttiin; kellot\nsoivat yhä verkkaisemmin. Kameelit olivat puolikuolleita väsymyksestä,\nmutta jatkoivat vielä majesteetillisen arvokasta ja tyyntä käyntiään.\nNiiden lannassa oli vain joku korsi, sillä ne elivät nyt enimmäkseen\nlihansa kustannuksella ja laihtuivat sen takia nopeasti. Ne näyttivät\nsurkeilta ja kylkiluut olivat koholla sivuissa. Jälelle jätettyjä\nkolmea kameelia pidettiin nyt jo kuolleina; kaikissa tapauksissa oli\nniitä myöhä pelastaa, vaikkapa \"maa\" ja vesi olisi ollut lähellä.\n\nPäiväksi tyyntyi, mutta ilmassa oli vielä pölyä. Miehet sanoivat,\nsyystäkin, Jumalan armoksi, että ilma viime päivinä oli ollut niin\nraikas ja ettei meidän ollut tarvinnut kärsiä auringon paahdetta,\nmuutoin olisivat kaikki kameelit varmasti menehtyneet ja me itse liki\npitäen joutuneet saman kohtalon omaksi.\n\nAstuin kaksitoista ja puoli tuntia yhteen menoon ja 27 km kulettiin\nennenkuin leiriydyimme. Idästä päin ei ollut helpotusta havaittavissa:\nsärkkämeri leveni taivaanrantaan saakka eikä näkynyt ainoatakaan\nesinettä, jossa olisi katsetta voinut lepuuttaa.\n\n_Huhtikuun 30 p._ tuntui aivan kylmältä aamulla. Hienoa pölyä häälyi\nvielä ilmassa, mutta se alkoi kevetä siksi paljon, että kajastuksesta\nvoimme päättää auringon aseman. Kameelit saivat vielä yhden\nkuormasatulan sisällyksen ja luultiin niiden kestävän tämänkin päivän.\n\nKaksi lasia oli vettä jälellä rautakannussa. Toisten miesten\nkuormatessa kameeleja Islam Baj äkkiarvaamatta tapasi Jolltjin\nseisomassa selin tovereihin ja kannu suulla. Syntyi tuommoinen\nvastenmielinen ja tuskallinen kohtaus, jotka ovat tämmöisissä\ntilaisuuksissa tavallisia. Islam Baj ja Kasim syöksyivät raivosta\nkiehuen Jolltjin kimppuun, runttasivat hänet maahan, potkivat häntä ja\nsiihen paikkaansa olisivat tappaneet, ellen minä ankarasti olisi\nkäskenyt heitä herkeämään.\n\nPuolet, noin puoli litraa, oli jälellä. Puolipäivän aikaan aijoin sillä\nkostuttaa miesten huulia ja jäännös oli sitten illalla jaettava viiteen\nyhtä suureen osaan. Ihmettelimme kuinkahan monta päivää sitten\nkestettäisiin. Muhammed Shah muisti kerran monta vuotta sitten\nTibetissä kontanneensa ja hamuilleensa kolmetoista päivää vedetöntä\npolkua pitkin.\n\nSoivat sitten taas kellot ja matkue läksi liikkeelle itään päin.\nAlussa särkät olivat vain 8 m korkuisia, mutta kohta harhailimme taas\n\"tjong-kumissa\" (isossa hietikossa). Pieni västäräkki lenteli visertäen\nkaravaanin kohdalla ja sytytti meissä uuden toivon kipinän. Islam Baj\ntästä niin elpyi, että tarjoutui rientämään rautakannujen kera itään\ntullakseen kiireimmän kautta veden kera takaisin. Mutta minä vastasin\nkieltävästi: tarvitsin häntä nyt paremmin kuin koskaan, ja yhdessä taas\nmentiin eteenpäin.\n\nJo marssin alussa oli Jolltji poissa. Toiset luulivat, ettei hän\njaksaisi tulla perästämme pitemmälle, vaan kuolisi jälellemme. Kaikki\nolivat häneen vihastuneet. Hänhän se oli viimeisellä järvellä\nvakuuttanut meidän tarvitsevan ottaa vettä vain neljäksi päiväksi ja\nsen ajan kuluessa uskotellut löytävänsä kaivovettä. Luulivatpa he hänen\ntehneen suunnitelman meitä vastaan, että hän tahallaan oli vienyt\nmeidät seutuun, missä meidän täytyi joutua hukkaan, että hän oli\najatellut varastaa vettä pysyäkseen itse elossa ja sitten kiiruhtaa\nasuttuihin seutuihin rosvotakseen muutamien toisten \"kullanetsijäin\"\nkera meidän arkkumme. Eihän se ole helposti tiedettävissä eikä siitä\nperästä päinkään selvää tullut.\n\nVielä olin joka ilta tehnyt seikkaperäisiä muistiinpanoja musteella\npäiväkirjaani, ja ne ne ovat tämän kauhean matkan kuvauksen perusteena.\nViimeiset rivit, jotka olivat vähällä olla viimeiset ylimalkaan,\nkirjoitettiin _huhtikuun 30 p._ ja kuuluivat näin:\n\n\"Levähdimme korkealla särkällä, mihin kameelit uupuivat. Tähystimme\nkiikarilla itään: hiekkavuoria joka taholla, ei kortta, ei elämää.\nJolltjia ei kuulunut illalla eikä yöllä. Luultiin hänen palanneen\njälelle jätettyjen tavaroiden luo elääkseen siellä säilykkeillä kunnes\napua saapuisi. Islam luuli hänen kuolleen.\"\n\n\"Noin lasin verta vettä, viimeiset pisarat, oli vielä aamulla jälellä.\nPuolella siitä kostutettiin puolipäivän aikaan miesten huulia. Kun\njäännös piti illalla jakaa, havaittiin että Kasim ja Muhammed Shah,\njotka olivat johtaneet karavaania, olivat juoneet nämä pisarat. Kaikki,\nniin hyvin miehet kuin kameelit, ovat äärettömän heikot. Jumala meitä\nauttakoon!\"\n\nSeuraavina päivinä minä tein aivan lyhyitä muistiinpanoja lyijykynällä\nkokoon taitetulle paperiarkille. Mutta milloinkaan en jättänyt\nmerkitsemättä kompassisuuntia ja joka suuntaan otettujen askelten\nlukumäärää sekä tapausten menoa. Viho viimein saavuttuani Khotan-darjan\nrannalle täydensin ensi työkseni muistin tuoreena ollessa nämä\nmuistiinpanot.\n\nYö _toukokuun 1 p:vää_ vasten oli kylmä. Mutta puhdaspa oli ilmakin ja\ntähdet tuikkivat verrattoman loistavasti. Päivällä oli helottavan\nkaunis ja tyyni ilma: ei pilkkua näkynyt taivaalla, ei tuulen leyhkää\nliikkunut särkillä. Heti auringon noustua tuntui kuumalta.\n\nVarhain aamulla tuli kuolleena pidetty Jolltji leiriin. Hän oli taas\ntoipunut ja uskalsi lausua että tänään varmasti löytäisimme vettä. Muut\nmiehet eivät häntä enää puhutelleet. Istuivat äänettöminä ja\nsurumielisinä ja joivat jälellä olevan kameelien eltaantuneen öljyn\nlämmittäen sen ja sekottaen siihen vanhaa leipää.\n\nMinä en ollut edellisenä päivänä saanut pisaraakaan vettä ja janon nyt\näärettömästi vaivatessa join noin juomalasillisen inhottavaa\nkiinalaista viinaa, jota muutoin käytettiin keittolaitokseen. Se\nkirveli kuin rikkihappo kurkussa, mutta mitäpä siitä! Kostuttihan se\nedes hieman ruumista.\n\nNähtyään minun juovan Jolldash tuli luokseni häntäänsä heiluttaen.\nOsoitettuani hänelle, ettei se ollut vettä, luikki se nyrpeissään\nhaukkuen tiehensä. Miehet eivät onneksi tahtoneet viinaa. Sinkahutin\ninhoen pullon eräälle särkälle.\n\nVoimani heikontuivat kuitenkin tällä tavoin eivätkä jalkani ottaneet\nminua kantaakseen karavaanin kulkiessa verkalleen itään päin. Kellot\nsoivat tavallista helakammin tyynessä ilmassa. Kolme hautaa oli jäänyt\ntaaksemme: kuinkahan monta oli vielä matkan varrella?\n\nIslam Baj kulki edellä kompassi kädessä; viittä kameelia johti Muhammed\nShah ja Kasim; Jolltji astui viimeisen kameelin jälessä ja kiirehti.\nUpi uupuneena ja polttavan janon hivuttamana minä konttasin ja hamuilin\netäällä karavaanin jälkiä pitkin. Se katosi yhden harjan taakse\ntoisensa perästä, mutta pistäysi joskus harjalla näkyviin. Kellot\nkalkattivat yhä heikommin, yhä loitompana, kohta niitä ei kuulunut\nollenkaan.\n\nLaahauduin muutamia askelia eteenpäin taas kaatuakseni, nousin ylös,\npyrin edelleen ja kaaduin, ja niin jäpi järestänsä. Nyt oli äänetöntä\netäällä, ei kuulunut kelloja, mutta jälet olivat nähtävissä ja niitä\nminä uskollisesti noudattelin, yhä laskien raskaat askeleeni.\n\nLopultakin näin särkän harjalta karavaanin, joka oli pysähtynyt.\nKameelit olivat paneutuneet pitkäkseen aivan voimattomina. Vanha\nMuhammed Shah makasi suullaan maassa, mutisi rukouksia ja Allahilta\napua anoi. Kasim istui erään kameelin varjossa kädet kasvoilla ja\nhenkeään haukkoen. Hän sanoi vanhan miehen olevan mennyttä miestä eikä\njaksavan liikahtaa askeltakaan. Hän oli astuessaan houraillut ja koko\najan haastanut vedestä.\n\nIslam oli pitkän matkaa edellä. Huusimme häntä. Hän oli nyt vahvin ja\ntarjoutui taas jalan rientämään itään käsin rautakannujen kera. Hän\nluuli voivansa kulkea 50 virstaa yön aikaan. Mutta nähtyään kuinka\nriutunut minä olin hän jäi yhteen joukkoon.\n\nOlimme hetkisen levänneet, kun Islam Baj teki toisen ehdotuksen. Meidän\npitäisi etsiä pälvi kovaa maata kaivaaksemme jälellä olevilla\nvoimillamme kaivon. Hän opastaisi karavaania.\n\nVaivoin saatoin istua valkoisen kameelin selkään, sitten kuin sen\nkuorma, molemmat ampumavara-arkut, kaksi eurooppalaista satulaa ja\nmatto, oli pois otettu. Islam auttoi minut ylös, mutta kameeli ei\nottanut noustakseen.\n\nKäsitimme nyt, että auringon paahteessa oli mahdoton eteenpäin\nhapuroida, varsinkin kun Muhammed Shah houri, hymähteli, itki, jokelsi\nja leikki hiekalla, jota siivilöi sormiensa välissä. Hän ei kyennyt\nastumaan emmekä me raaskineet häntä jälelle hylätä.\n\nPäätimme sen vuoksi jäädä siihen päivän kuumimpain tuntien ajaksi ja\njatkaa sitten iltaviileässä ja yöllä. Kameelit saivat levätä aloillaan,\nmutta kuormat purettiin pois.\n\nIslam ja Kasim pystyttivät vielä kerran teltan, jonka sisässä meillä\nolisi hieman siimestä. Viimeinen matto ja pari huopapeitettä\nlevitettiin sisälle ja säkki oli päänalaisena. Minä aivan konttasin\nsinne, riisuuduin ilko alastomaksi ja paneuduin vuoteelle. Islam ja\nKasim seurasivat esimerkkiäni ja myöskin Jolldash ja lammas etsivät\nvarjoa teltasta. Jolltji jäi teltan ulkopuolelle varjoon, mutta\nMuhammed Shah makasi siinä mihin oli kaatunut. Vain kanat pysyivät\nrohkeilla mielin. Ne tarsivat ympäriinsä auringon paahteessa nokkien\nkuormasatuloita ja ruokavarasäkkejä.\n\nKello oli vasta puoli 10 aamupuolella. Emme olleet kulkeneet kuin 4,5\nkm ja edessämme oli äärettömän pitkä päivä. Eipä ole kukaan ikävöinyt\nenemmän auringon laskua kuin me toukokuun 1 p:nä 1895.\n\nTunsin olevani aivan väsymyksestä nääntynyt ja kykenin tuskin vuoteella\nkäännähtämään. Vain nyt -- en ennen enkä myöhemmin -- minä epäilin\ntuokion. Koko entinen elämäni liihoitteli muistini ohi kuin unelma.\n\nNiin viruin minä valveilla koko päivän silmät sepo selällään ja\ntuijottaen teltan valkoiseen kankaasen kuitenkaan lepuuttamatta\nkatsetta missään varmassa kohdassa: se harhaili sikin sokin.\n\nVain pari kertaa katse himmeni ja veltostui, ajatukset kävivät\nsekaviksi ja minä vaivuin puoleksi tiedottomaan horrokseen. Silloin\nlepäsin taas vilpoisella nurmella hopeapoppelin varjossa. Kuinka\nkatkerata olikaan herätä todellisuuteen!\n\nKuka meistä kuolisi ensimäisenä, kuka olisi kylliksi onneton jäämään\nviimeiseksi? Kunpa heti kuolisimme, ettei meidän kovin kauvan\ntarvitsisi kärsiä näitä kauheita henkisiä ja ruumiillisia tuskia!\nTunnit seurasivat toisiaan äärettömän hitaasti. Katsoin usein kelloa ja\njokainen tunnin kierto tuntui minusta ijäisyydeltä!\n\nMitä tämä oli! Soma ja suloinen viileys valautui ruumiini ympäri.\nTelttakankaan ylös käännettyjen päärmeiden alatse kävi puolenpäivän\ntienoissa heikko tuulen leyhkä aavikolta. Se oli kylliksi\nvaikuttaakseen herkkätuntoiseen ruumiisen. Leyhkä kävi yhä\nvilkkaammaksi ja kolmen aikaan se tuntui niin raittiilta, että minä\nvedin huopapeitteen ylleni.\n\nNyt tapahtui seikka, mikä näytti minusta melkeinpä ihmeeltä. Voimani\nelpyivät sitä mukaa kuin aurinko lähestyi taivaanrantaa, ja kun se\npunaisena hehkuvan tykinkuulan tapaisena lepäsi muutamalla särkän\nharjalla lännessä, olin minä täysissä voimissani. Ruumiini oli saanut\ntaas entisen joustavuutensa. Tunsin pystyväni vaeltamaan jalan yötä\npäivää. Hehkuin kärsimättömyydestä matkalle lähtöön, minä en _tahtonut_\nkuolla.\n\nPäätin seuraavina päivinä ponnistaa voimiani viimeiseen asti, kulkea,\nei muuta kuin kulkea, laahautua, kontata suoraan itää kohti sittenkin,\nkun muut jo ovat aikoja sitten sortuneet. Kun on kuolonväsyksissä, on\nlepo suloinen. Vaipuu pian horrokseen ja nukkuu tuskia tuntematta\npitkään ja raskaasen uneen, josta ei herää. Tuntee kovaa kiusausta\nheittäytyä tämän suloisen horroksen valtaan; mutta nyt tuo kiusaus oli\nomaisiani ajatellessa menettänyt kokonaan valtansa minun suhteeni.\n\nIslam Baj ja Kasim elpyivät myös auringon laskeutuessa. Kerroin heille\npäätökseni ja he olivat yhtä mieltä siitä. Muhammed Shah makasi yhä\nsamassa paikassa, mihin oli kaatunut; Jolltji makasi selällään;\nmolemmat hourivat eikä kumpikaan vastannut puhutteluumme, vaan\nhaastoivat puuta heinää.\n\nVasta hämärässä alkoi Jolltji liikkua ja elinvoimien palatessa petokin\nhänessä heräsi. Hän ryömi luokseni, pui minulle nyrkkiä ja huusi\nviiltävän kaamealla ja uhkaavalla äänellä: \"Vettä, vettä, antakaa\nmeille vettä, herra!\" Sitten hän alkoi itkeä, lankesi polvilleen eteeni\nja pyysi mitä vaikuttavimmalla äänellä edes muutamaa pisaraa vettä.\n\nMitä minun piti hänelle vastata? Huomautin hänelle että hänhän se oli\nvarastanut viimeiset pisarat, juonut viimeksi ja enimmän ja sen vuoksi\nhänen pitäisi viimeiseksi pystyssä pysyä. Puoleksi tukahdutetusti\nnyyhkyttäen hän ryömi pois.\n\nEikö ollut mitään neuvoa, jolla voisimme ennen tästä kamalasta paikasta\npoistumista kostuttaa edes yhdellä pisaralla ruumista? Meitä vaivasi\nkaikkia tavaton jano, miehiä kuitenkin enemmän kuin minua.\n\nKatseeni sattui kukkoon, joka mahtavasti tepasteli kameelien välissä.\nJoisimme sen veren. Yksi ainoa veitsen sivallus katkasi siltä kaulan ja\nverta tihkui vitkaan ja pienin erin. Liian vähän sitä oli. Me\ntarvitsimme enemmän. Vielä yksi viaton henki piti uhrata: lammas.\nKauvan miehet epäröivät, ennenkuin ryhtyivät puukolla koskemaan\nuskolliseen matkatoveriimme, joka koiran tavoin oli uskollisesti\nseurannut meitä kaikkien vaarojen läpi. Mutta minä sanoin, että tässä\noli kysymyksessä omat henkemme, joita vielä voimme hieman pitentää, jos\njoimme sen veren.\n\nKirvelevin sydämmin Islam talutti lampaan vähän syrjään, käänsi sen\npään Mekkaa kohti ja silpasi veitsen, Kasim sitoi lampaan jalat, ja\nvoimakkaalla painaisulla veitsen terä upposi kaulasuonien poikki\nluuhun.\n\nPaksuna, punaisen ruskeana suihkuna veri virtasi ulos ja otettiin se\nsankoon, jossa se melkein heti paikalla hyytyi. Siitä ei ollut vielä\nruumiinlämpö kadonnut, kun jo olimme lusikkain ja veitsen kärin\nmaistelemassa. Maistoimme varovasti: se oli vastenmielistä. Inhottava\nhaju löyhkäsi leppärieskasta.\n\nOlin saanut sitä teelusikallisen, mutta en voinut nauttia enempää.\nMiehistäkin se oli ylen vastenmielistä, jonka vuoksi antoivat osansa\nJolldashille. Tämä nuolasi sitä kerran, mutta meni kohta matkaansa.\nKaduimme että olimme tappaneet uskollisen ystävämme, mutta myöhäistä se\noli.\n\nHavaitsin nyt, että jano saattaa tehdä ihmisen puolihulluksi. Islam ja\nmuut miehet säästivät kastrulliin kameelin virtsaa, ylen paksua ja\nkeltapunaisen väristäkin. Sitä he kaatoivat rautapikariin, panivat\nsekaan sokeria ja etikkaa, pitelivät nenäänsä ja tyhjensivät pikarin\nilettävän sisällyksen. Tarjosivat minullekin, mutta paljas haju jo\noksetti minua. Kasim yksin ei juonut ja viisaasti hän siinä teki, sillä\nhetkisen perästä toisia alkoi ankarasti oksettaa, mikä aivan turmeli\nheidät.\n\nLaihtuneena, mielipuolen näköisenä ja tuijottavin silmin Jolltji istui\nteltan vieressä pureskellen lampaan kosteita keuhkoja. Hänellä oli\nkädet ja naama veressä. Sanalla sanoen hän oli kamalan näköinen.\n\nMinä ja Kasim olimme nyt ainoat, joista oli johonkin. Islam Baj toipui\nhieman saatuaan oksentaa, ja hänen kanssansa tarkastin nyt viimeisen\nkerran tavarat. Enimmät piti heittää pois. Panin eri kasaan ne tavarat,\njotka pidin korvaamattomina ja välttämättömän tarpeellisina:\nmuistiinpanoni, kartat, työkalut, kynät, paperia ja joukon muita pikku\nkaluja sekä raamatun ja ruotsalaisen virsikirjan.\n\nIslam sai valita mitä hän piti tuiki tarpeellisena: ruokavaroja\nkolmeksi päiväksi (jauhoja, teetä, sokeria, leipää ja pari rasiaa\nsäilykkeitä). Minä olisin jättänyt jälelle kaikki Kiinan hopeammekin,\nmitä oli puoli kameelin kuormaa eli noin 7,500 markkaa, sillä minun\nmielestäni nyt oli kysymyksessä vain henkemme pelastaminen. Minä\ntoivoin että jos löydämme vettä, voimme tulla takaisin korjaamaan\ntavaroita.\n\nMutta Islam Baj tahtoi välttämättömästi, että hopeat piti ottaa mukaan,\nja sitten osoittautuikin, että hän oli oikeassa. Hän korjasi myös pari\nlaatikkoa sikareja ja paperosseja, muutamia keittoasteita, jotka vielä\noli otettu 17:nestä leiristä, sekä kaikki aseet ynnä pienen määrän\npatruuneja ja lopuksi joukon muita pikku kaluja, kuten lyhdyn,\nkynttilän, sangon, lapion, nuoraa y.m.\n\nJälelle jätettiin m.m. kaksi raskasta ampumavara-arkkua, teltta\nviimeisine mattoineen ja vuoteineen, useita arkkuja kaikenlaista pikku\ntavaraa, vaatteita, lakkeja ja khalateja, jotka oli aijottu\nlahjoiksi alkuasukkaille, muutamia tärkeitä käsikirjoja, molemmat\nvalokuvauskoneet ynnä niihin kuuluvat tuhatkunta levyä, satuloita,\nmatka-apteekki, piirustusaineet, käyttämättömiä muistiinpanokirjoja,\nkaikki vaatteeni, talvisaappaat, hatut, käsineet j.n.e.\n\nTavarat sullottiin sitten kahdeksaan arkkuun, jotka asetettiin telttaan\nsisäänpäin käännetylle kankaalle, jotta ne pitäisivät sitä\nmyrskyilmalla pystyssä. Arvelimme nimittäin, että jos palaamme\npaikalle, niin valkoinen, kauvas näkyvä telttakangas on oivallinen\nmerkki korkealta paikaltaan särkän harjalla.\n\nTuiki tarpeelliset tavarat pakattiin viiteen sartilaiseen \"kurtjiniin\",\npurjekankaasta tehtyihin kaksoislaukkuihin, ja nämä sidottiin kameelien\nselkään, joilta kuormasatulat oli päästetty pois. Yksi kameeleista\nkantoi suurimmat kalut: pyssyt, lapiot ja semmoiset, kaikki nuorittuina\n\"kigiisiin\" (huopamattoon).\n\nAvasimme vielä pari säilykerasiaa, mutta vaikka sisällys oli kosteata\nsolui se vain kovasti ponnistaen kokoonkuivaneesta kurkusta alas.\n\nKameelit olivat maanneet päivän siinä, mihin ne oli aamulla jätetty, ja\nniiden kuoleva, raskas hengitys yksistään kuului haudan tapaisessa\näänettömyydessä. Ne näyttivät välinpitämättömiltä; niiden suuret nielut\nolivat valkosiniset ja kuivaneet. Vaivoin saimme ne pystyyn.\n\nKello 7 illalla kellot soivat viimeisen kerran. Voimiani säästääkseni\nminä ratsastin valkoisella kameelilla, joka oli vahvin. Islam Baj, jota\nnauttimansa inhottava juoma oli heikontanut, johti karavaania hitaasti\nsärkkien välitse. Kasim kulki jälessä hoputtaen. Ja niin vaelsimme pois\nkuolonleiristä itää kohti, suoraan itään, missä Khotan-darja virtaa\nmetsäisten rantainsa välissä.\n\nLähdettyämme tuosta kamalasta paikasta oli Jolltji madellut telttaan ja\nottanut vuoteeni huostaansa. Hän pureskeli vielä lampaan keuhkoja,\njoiden mehua hän mielihyvällä ja ahvatisti särpi sisäänsä.\n\nVanha Muhammed Shah makasi vielä siinä, mihin oli kaatunut. Ennen\nlähtöämme menin häneen luokseen, sivelin hänen otsaansa ja huusin hänen\nnimeään. Hän katsoi minuun silmät sepo selällään ja sekavin katsein,\nmutta hänen kasvoillaan oli horjumattoman rauhan ilme ja kirkastuksen\nhohde, aivan kuin hän olisi odottanut seuraavassa tuokiossa saavansa\nastua paratiisin yrttitarhaan.\n\nTuo unelmoitu Bibesht, jonka riemuista hän niin monta kertaa oli\nkoraanista lukenut, se nyt vihdoin oli avautuva hänelle, ja sen\najatteleminen epäilemättä huojensi kuolinhetkellä hengen vapautumista\nruumiista. Hän näytti paneutuneen lepäämään raskaan päivätyönsä\npäätyttyä. Nyt hänen ei tarvinnut rähjätä kameelien kanssa, ei vanhalla\nijällään vaeltaa karavaanien saattomiehenä Itä-Turkestanin kaupunkien\nväliä. Hän näytti riutuneelta ja kokoon painuneelta ja oli kutistunut\npieneksi ukoksi; vain kasvojen kuparinruskea väri näytti terveeltä.\n\nHän hengitti hyvin verkkaan ja tuon tuostakin kuului kuolonkorahduksia\nja huokauksia. Sivelin taas hänen kuivaa, ryppyistä otsaansa, panin\nhänen päänsä mukavampaan asentoon ja sanoin niin tyynellä äänellä kuin\nliikutukseltani saatoin, että me nyt riensimme itään päin etsimään\nvettä kääntyäksemme sitten heti takaisin täysien kannujen kera. Hänen\nitsensä piti maata paikallaan, kunnes voimat palaisivat ja noudatella\njälkiämme lyhentääkseen välimatkaa.\n\nHän koetti nostaa toista kättään ja mutisi jotain, josta vain Allah\nsanan saattoi kuulla. Ymmärsin liian hyvin ja niin ehkä hänkin teki,\nettemme koskaan enää tapaisi. Hänellä ei saattanut olla enää monta\ntuntia jälellä. Hänen katseensa oli himmeä ja heikko ja hänen\nuinailunsa muuttui vähitellen horrokseksi, josta hän oli nukahtava\ntuhatvuotisessa rauhassa, suuren hiljaisuuden ympäröimänä, missä särkät\njatkoivat selittämätöntä vaellustaan tuntematonta päämääräänsä kohti.\nSäretyin sydämmin ja syytellen itseäni tämän elämän hukkaamisesta minä\npoistuin kuolevan vierestä.\n\nHeitin Jolltjillekin hyvästit ja kehotin häntä seuraamaan karavaanin\njälkiä, koska hän ainoastaan sillä tapaa saattoi pelastaa henkensä.\n\nSurullisen hupaista oli katsella kuutta kanaamme, jotka yhtä hilpeinä\nkuin aina kaakattivat ja nähtävästi tyytyväisinä pitivät kestiä\nteurastetulla lampaalla. Luultavasti ne eivät olleet vielä tulleet\nkukkoa kaivanneeksi, mutta kyllä kai hänen sijansa sitten tuntui.\n\nJättäessämme kameelit olimme aina heikossa toivossa, että tulemme\ntakaisin veden kera ja pelastamme ne. Ja mitä kanoihin tulee, aavistin\nminä niistä olevan meille hyötyä, jos tulemme takaisin telttaa\netsimään, ja luulin niiden vielä kauvan pysyvän lampaanhaaskalla\nhengissä. Tämä aavistus olikin enemmän kuin vuosi sen perästä käyvä\ntoteen. Mutta enpä tahdo käydä tapausten edelle.\n\nLäksimme verkalleen liikkeelle. Jolldash seurasi meitä yhä\nuskollisesti, mutta laihana kuin luuranko. Ensimäisellä särkän harjalla\nminä pysähdyin ja katsahdin jäähyväisiksi kuolonleiriin, missä kaksi\ntoveriamme vetivät viimeisiä hengenvetojaan. Teltta näkyi selvästi\nlännen valoisaa taivasta vasten ja sitten katosi se näkyvistämme.\nTunsin helpoitusta tietäessäni että se oli näkymättömissä, enkä enää\ntaakseni kääntynyt.\n\nEdessämme oli pimeä yö ja petollinen hiekkameri. Mutta nyt minä tunsin\nylenmäärin elämän iloa ja halua. Minä en _tahtonut_ kuolla aavikolle,\nolin liian nuori, minulla oli liian paljon kadotettavissa ja liian\npaljon vielä elämältä odotettavaa. Koskaan ennen en ollut tuntenut sen\narvoa niinkuin nyt.\n\nMatkani Aasiassa ei saanut tällä tavoin päättyä. Tahdoin kulkea tämän\nmantereen ristiin rastiin, tahdoin ratkaista monta kysymystä ennen\nkaukaisen päämaalini, Pekingin, yllättämistä. Elinvoimat eivät koskaan\nolleet näin valveilla kuin nyt, ja niin kauvan minä ne tahdoin\nsäilyttää kuin jaksaisin mataa kuin mato hietikossa.\n\nHitaasti, tuskastuttavan hitaasti kävi matka, mutta muutamia särkän\nharjoja jäi kuitenkin taaksemme. Yhdellä niistä kaatui muuan\nkameeleista ja paneutui heti pitkäkseen kuolon kamppailuun, koivet ja\nkaula ojolla. Sen laukku nuorittiin Ak-tujan, valkoisen kameelin\nselkään, joka tuntui olevan vahvin. Nenärustoon pistetystä puikosta\nirroitettiin nuora, jonka toinen pää oli solmittu lähinnä edellä\nkulkevan kameelin häntään, vaan kellon se sai pitää kaulassaan. Ja niin\nse jätettiin pimeään, ja neljän kameelin kera kävimme seuraavata särkän\nharjaa kohti.\n\nKameelien voimat olivat loppuneet, ei edes yönviileys voinut elvyttää\nniitä. Pysähtyivät alinomaa. Milloin yksi milloin toinen jäi jälkeen.\nJoskus emme huomanneet nuoran irtautumista ja yhden tai parin kameelin\npoissa oloa ennenkuin hyvän matkan päässä; täytyi silloin pysähtyä,\nkääntyä takaisin ja kulettaa ne joukkoon.\n\nIslam Baj oli aivan hukassa. Hänellä oli kovat tuskat, seisattui usein\näärettömän kovien ja suonenvedontapaisten oksennuskohtausten\nyllättäessä, jotka voivuttivat häntä sitäkin enemmän kuin vatsa oli\ntyhjä. Hän kärsi kauheasti noista tuskista, heittäytyi maahan ja\nvääntelihe kuin mato.\n\nNiin matelimme eteenpäin kuin etanat pimeässä. Oli selvää ettemme\nsaattaneet tällä tavoin melkein umpimähkään jatkaa hamuilemistamme\njättisärkkien välissä. Minä laskeusin satulasta, sytytin lyhdyn ja\nläksin edellepäin etsimään helpoimpia kulkupaikkoja. Kompassi opasti\nminua itään ja lyhty valaisi himmeästi hiekkajyrkänteitä. Mutta minä\nsain myötäänsä pysähtyä odottamaan toisia, ja viimeinen kello kuului\nhyvin kaukaa.\n\nYhdentoista aikaan lakkasi kellon kalkatus kuulumasta, pilkkosen pimeä\nyö ja haudan tapainen äänettömyys ympäröi minua joka taholla. Asetin\nlyhdyn särkän harjalle, paneuduin lepäämään hiekkaan, en saanut\nvähääkään nukahdetuksi, kuuntelin henkeäni pidättäen jotain ääntä\nkaukaa. Tähystelin itään nähdäkseni eikö mistään näkynyt paimentulta,\njoka olisi tietänyt Khotan-darjan luona olevaa metsää. Mutta ei! Kaikki\noli äänettä ja pimeää, ei mikään ilmaissut elämää missään muodossa.\nNiin hiljaista oli, että minä selvään kuulin oman sydämmeni tykytyksen.\n\nLopultakin kuului kellon kalkatus. Se kävi yhä harvemmaksi, mutta\nläheni kuitenkin, ja kun karavaani yllätti minun särkän harjani,\nhapuroi Islam Baj lyhdyn luo, kaatui ja sähisi, ettei hän jaksanut\nkäydä askeltakaan: hänen voimansa olivat aivan lopussa.\n\nHuomatessani että nyt oli käsissä aavikkoretken loppunäytös ja että\nsekin pian oli päättyvä, päätin minä heittää kaikki oman onnensa nojaan\nja rientomarssissa kiiruhtaa itään päin, niin kauvas kuin voimat\nriittivät. Islam kuiskasi tuskin kuuluvalla äänellä, ettei kyennyt\nseuraamaan. Hän pyysi saada jäädä kameelien luo kuolemaan siihen\npaikkaansa.\n\nHeitin hyvästit hänelle, rohkaisin häntä sanoen, että olin vakuutettu\nhänen voimainsa palaamisesta, kun oli levännyt pari tuntia yöviileässä.\nMutta voimistuttuaan hänen piti jättää karavaani ja kaikki kantamukset\noman onnensa nojaan ja seurata yksinään minun jälkiäni. Hän ei\nvastannut enää, makasi vain selällään, haukotteli ja tuijotti\navaruuteen luullen elämän kipinänsä kohta sammuvan.\n\nKasim oli vielä vallan ripsas, sillä hän kuten minäkin oli ollut niin\nviisas, ettei maistanut tuota ilettävää juomaa. Otin nyt mukaani vain\nmolemmat kronomeetterini, kellon, kompassin, kynäveitsen, lyijykynän ja\npalasen paperia, laatikon tulitikkuja, nenäliinan, rasian\nsäilykehummeria, pyöreän läkkirasian suklaata ja -- enemmän\nkoneellisesti kuin tarkoituksella -- kymmenen paperossia.\n\nKasimilla oli kannettavana lapio, sanko ja nuora, kaikki kaivon\nkaivamista varten. Sangossa oli hänellä lampaan rasvahäntä, pari\nleipäpalasta ja kappale hyytynyttä verta. Mutta kiireessä hän unohti\nottamatta lakkia ja sai sen vuoksi lainata minulta nenäliinan, jonka\nkääri päänsä ympäri suojellakseen itseään auringonpistolta.\n\nRuokatavaroista ei meillä ollut paljon iloa, sillä kidan limakalvo oli\nkuivanut kokoon, jonka vuoksi nieleminen oli mahdotonta. Jos koetimme\nsyödä jotain, tarttui se kaulaan. Tuntui kuin olisin tukehtumaisillani\nja kiireen kautta työnsin ulos sen, mitä turhaan koetin alas soluttaa.\nNäläntunne sitä paitsi häviää kokonaan janon rinnalla.\n\nKello oli juuri 12 yöllä, kun jätimme äsken niin uhkean karavaanimme\nviimeiset pirstaleet oman onnensa nojaan. Olimme kärsineet haaksirikon\nkeskellä meren selkää ja nyt läksimme hylyksi joutuneesta erämaan\nlaivastamme. Yli tuntemattomien hiekka-aaltojen meidän oli etsittävä\nrannikkoa, mutta sitä emme tienneet, kuinka kaukana se oli.\n\nTuossa makasivat neljä kameeliamme, yhä nöyrinä ja kärsivällisinä kuin\nuhrikaritsat. Ne hengittivät raskaasti ja olivat ojentaneet kaulansa\nhietikolle. Islam Baj ei katsonut jälkeemme lähtiessämme, mutta\nJolldash loi meihin ihmettelevän katseen; se kai luuli meidän kohta\npalaavan, ehkä vettä tuoden, sillä olihan karavaani vielä jälellä, ja\nsiitä emme tavallisesti koskaan eronneet. En nähnyt sen koommin tuota\nuskollista koiraa, ja paljon minä sitä kaipasin.\n\nLyhty paloi vielä Islamin vierellä ollen meille hetkisen majakkana.\nOsaksi se auttoi meitä arvioimaan pitenevää välimatkaa, osaksi\nnäyttämään tietä. Mutta kohta sen kalpea loiste painui etäisten särkän\nharjojen taa ja meitä ympäröi joka taholla synkkä musta yö.\n\n\n\n\n9.\n\nVETTÄ!\n\n\nLähdettyäni kuolevan karavaanin luota tunsin itseni täydellisen\nvapaaksi ja sitomattomaksi, ja nyt piti vain rientää, astua\nmahdollisimman suorinta tietä. Kaksi tuntia astuimme pysähtymättä.\n\nKulimme yhä yhtä korkeaa ja tukalaa hietikkoa, mutta nyt meitä rupesi\nniin kovasti nukuttamaan, että täytyi paneutua hetkeksi pitkälleen.\nMeillä oli yllämme kepeä puku, Kasimilla vain yksinkertainen mekkonen,\nväljät housut ja saappaat, minulla villaiset alusvaatteet, ohut,\nvalkoinen puuvillapuku, valkoinen venäläinen lippuniekka lakki ja\npitkävartiset saappaat. Yökylmä ajoi meidät sen vuoksi taas kohta ylös;\nastuimme jonkun matkaa kunnes taas olimme saaneet lämpimän, mutta\nsilloin nukutti meitä niin kovasti, ettei auttanut kuin ruveta\npitkäkseen, ja tuokiossa tuli uni.\n\nJo neljän aikaan heräsimme aamukylmään, joka aivan kangisti meidät,\nnousimme ylös ja astuimme rivakasti viisi tuntia yhteen kyytiin eli\nyhdeksään asti, jolloin täytyi tunti levähtää.\n\nAlkoi puhaltaa aika navakka länsituuli pitäen ilman viileänä, joten\nsaatoimme kulkea vielä vähän matkaa. Mutta puoli kahdentoista tienoossa\nkuumuus kävi niin sietämättömäksi, että löi silmämme mustiksi ja upi\nuupuneina vaivuimme hiekalle. Siinä täytyi meidän levätä koko päivä\nsärkän pohjoisenpuolisella jyrkällä rinteellä, missä hiekka ei ollut\nvielä ehtinyt lämmetä.\n\nKasim kaivoi lapiolla syvennyksen harjan alle luoden sieltä\nyöllisestään kylmää hiekkaa. Riisuuduimme ilko alastomiksi,\nhautauduimme hiekkaan ja ripustimme vaatteet lapion varaan\npäivänvarjoksi. Vilpoista ja ihanaa oli siinä olo, välistä tuntui\nkylmänlaiselta.\n\nMutta ruumis ja ilma lämmittivät sitten hiekan. Pudistimme sen\npäältämme ja Kasim kaivoi uutta kylmää hiekkaa valellen sitä päälleni.\nSe oli suloista! Tuntui kuin kylmän suihkukylvyn olisi saanut keskellä\npolttavaa auringon paahdetta. Päät vain pistivät ylös hiekasta ja ne me\nsuojelimme tarkoin auringonpistolta. Hyttynen ja kaksi kärpästä piti\nmeille seuraa; olivat kai tuuliajolla etäisestä maasta.\n\nNiin makasimme hiekkaan hautautuneina sanaakaan virkkamatta ja voimatta\nnukkua. Vasta kuuden aikaan nousimme ylös, pukeuduimme ja jatkoimme\nmatkaa verkalleen ja raskaasti, sillä nähtävästi oli ruumis heikontunut\nkuivasta hiekkakylvystä. Mutta eteenpäin sentään painettiin, kompassi\nkädessä, suoraan itää kohti, kello yhteen asti yöllä, jolloin väsyneinä\nnukuimme muutamalle särkälle.\n\n_Toukokuun 3 p._ läksimme liikkeelle kello puoli 5 vahvistavaa unta\notettuamme. Ennen auringon laskua oli aina paras kulkeaksemme, sillä\nsilloin voimme raittiissa ilmassa käydä pitkät matkat pysähtymättä.\n\nTämä päivä toi uutta virikettä sammuvalle toivollemme ja saimme taas\nrohkeutta. Äkkiä pysähtyi Kasim, tarttui olkaani ja osoitti tuijottaen\nitään päin sanaakaan lausumatta. Katsoin katsomistani tuohon suuntaan,\nmutta en erottanut mitään tavatonta. Mutta kotkansilmillään Kasim oli\nitäiseltä taivaanrannalta keksinyt vehreän tamariskin. Tähän keskittyi\nnyt koko pelastuksemme toivo.\n\nKulimme suoraan tamariskia kohti ja kartoimme kadottamasta sitä\nnäkyvistämme. Ollessamme särkän laaksoissa se katosi, mutta seuraavalta\nharjalta se taas näkyi. Tulimme sitä yhä lähemmäksi. Päästyämme sen luo\nkiitimme Jumalaa, nautimme sen tuoreesta vihannuudesta ja pureksimme\nkuin eläimet sen meheviä neulasia.\n\nSe oli todellakin elävä kasvi. Sen juuret ylettivät nähtävästi\npohjaveteen, ja avoin vesi oli mahdollisuuden rajain sisäpuolella.\nHiekkasärkän harjalla se komeili eikä lähistössä näkynyt tasaisia\npilkkuja kovaa maata. Ihmeellistä elämää nämä tyytyväiset tamariskit\nvarmaan elävät, joiden korkeintaan kahden metrin korkuisiin, sitkeihin\nja nuorteihin varsiin ja oksiin aurinko päivät päästään hellittää, kun\ntaas juuret suikertavat tuntemattomaan syvyyteen imeäkseen imupillin\nlailla ravintoa pohjavedestä kasviin, joka ulpukan tavoin kelluu\nhiekkameren liikkuvalla, aaltoilevalla pinnalla.\n\nTamariskin katseleminenkin jo oli nautintoa, ja hekumaa oli hetkeksi\nojentaa väsyneet, kuivuneet jäsenemme sen ohueen varjoon. Se oli tuo\ntamariski öljypuun oksa, joka ennusti, että aavikkomerellä kuitenkin\noli jokin raja, se oli ulkosaari, joka haaksirikkoisille ilmaisi\nrannikon olevan lähellä! Otin kokonaisen vihon sen havun tapaisia oksia\nja vedin sitten mielihyvällä sisääni niiden tuoretta tuoksua. Toivoni\noli nyt lujempi kuin koskaan ja rohkein mielin ponnistimme nyt itään\nkäsin.\n\nSärkät olivat nyt käyneet matalammiksi kuin tähän saakka: tuskin\nkymmentä metriä, ja kahden semmoisen välistä löysimme kaksi pientä\nharvaa kamishikasvia, joiden varsia pureskelimme. Tällä kertaa ei toivo\nollut meitä pettänyt: kello puoli 10 tapasimme vielä yhden tamariskin\nja idässä näkyi useampia.\n\nMutta päivän helle oli hervaissut voimamme ja me näännyimme\nvoimattomina tamariskin varjoon. Samoin kuin edellisenä päivänä\nkaivoimme taaskin kuopan hiekkaan ja hautauduimme alastomina siihen.\nKokonaista yhdeksän tuntia makasimme kuin kuolleet, Kasim tuskin jaksoi\nvalella päälleni uutta vilvakkaa hiekkaa. Hämärissä, seitsemän aikaan\nläksimme horjuvin askelin liikkeelle. Kolme tuntia taivallettua Kasim\näkkiä pysähtyi huutaen: \"tograk\" (poppeli)! Jotain tummaa häämöitti\nparin särkän takaa ja siellä kasvoi todellakin kolme komeata\nmehevälehtistä poppelia. Lehdet ovat kuitenkin niin karvaita, ettei\nniitä mielellään pure; mutta me hieroimme niillä ihoamme, kunnes se\nkostui.\n\nTuiki uupuneina viruimme sitten pari tuntia ennenkuin ryhdyimme paikkaa\nlähemmin tutkimaan. Juurien viereen aloimme kaivaa lapiolla kaivoa,\nmutta voimat väsähtivät, lapio hervahti käsistämme. Hiekka oli tuskin\nhuomattavasti kostea, vesi oli tietenkin hyvin syvällä. Kuitenkin\npysyimme yhä toivossa ja kuoputtelimme käsillämme, mutta peräti\nuuvuksissa luovuimme pian koko yrityksestä.\n\nSen sijaan keräsimme kokoon kaikki poppelien juurelle kasautuneet\nkuivat oksat ja viritimme suunnattoman, loimuavan roihun, joka levitti\nhurjaa loistettaan särkän harjain ympäri. Joka taholla särkät nyt\nhäämöittivät kuin mitkäkin aaveet.\n\nTällä merkkitulella tahdoimme osaksi antaa tietoja Islamille, jos hän\nvielä eli, mitä minä suuressa määrin epäilin, osaksi tahdoimme herättää\nhuomiota idässä, jos sattumalta olisi ihmisiä ollut tiellä, jonka\ntiesimme kulkevan Khotan-darjan vasenta rantaa pitkin. Tarkoitus oli\nsiis tärkeä ja tulta pidettiin epätoivon rohkeudella kaksi tuntia\npalamassa. Sitten se sai sammua omia aikojaan.\n\nKasim paahtoi viipaleen lampaan rasvaista häntää, jonka hän onnistui\nkovasti ponnistaen syömään; paremmin ei käynyt minun hummerin syöntini.\n\"Ruokavarojen\" tähteet jätettiin siihen, kun emme tarpeettomasti\ntahtoneet rasittaa niillä itseämme; mutta tyhjän suklaarasian minä otin\nmukaani, sillä siitä _minä tahdoin juoda Khotan-darjan vettä!_ Sitten\nnukuimme hiilloksen ääreen, joka esti yökylmää tuntumasta.\n\nKolmen aikaan olimme jalkeilla, klo 4 läksimme liikkeelle ja\nhoipersimme turtunein voimin ja horjuvin jaloin, myötäänsä pysähtyen\nkello 9 asti. Taasen ammotti aavikkomeri autiona edessämme näyttäen\nvahingonilolla vain odottavan hetkeä, jolloin saisi meidät niellä.\n\nMuita poppeleja ei ollut kuin nuo kolme ja tamariskeja oli niin\nharvassa, että tuskin toisen luota toista näki. Mielemme kovin\nmasentui, sillä pelkäsimme sivuuttaneemme vain jonkinmoisen notkon,\njota taas seuraisi ijankaikkinen hietikko. Yhdeksän aikaan lankesimme\nhervottomina yhden tamariskin siimekseen ja viruimme kymmenen tuntia\npolttavassa auringon paahteessa.\n\nKasim oli nyt loppumaisillaan eikä kyennyt kaivamaan tavanmukaista\nhiekkakuoppaa, ei edes ripottamaan kylmää hiekkaa päälleni, jonka\nvuoksi kuuma hiekka minua kovasti vaivasi. Emme puhelleet koko päivänä\nja mistäpä olisimme puhuneetkaan? Meillä oli samat ajatukset ja sama\npelko. Emmekä ylimalkaan kyenneetkään puhumaan, korkeintaan kähisemällä\nkuiskimaan.\n\nMissä nyt olivat hiekkamyrskyt, jotka viikko sitten olivat antaneet\nmeille niin suojaavaa varjoa? Turhaan tähystelimme taivaanrannalta\nmustaa muuria, noita läpipääsemättömiä pilviä, jotka olisivat\nvapauttaneet meidät päivän paahteesta. Aurinko ja aavikko olivat nyt\nliittoutuneet tuhoamaan meidät.\n\nPäättyi kuitenkin tämäkin raskas päivä ja aurinko painui vielä kerran\nläntiselle taivaanrannalle. Epätoivoisesti ponnistaen nousin ylös,\npudistin hiekan ruumiistani, jota tuntui peittävän vaskenruskea\npergamentti, pukeuduin ja kehotin Kasimia lähtemään kerallani. Hän\nkähisi ettei jaksanut kauvemma, ja tuskaisella liikkeellä hän ilmaisi\nminulle pitävänsä kaikki menetettynä.\n\nLäksin silloin yksin matkaan läpi yön ja hietikon. Oli äänetöntä kuin\nhaudassa ja pimeys näytti minusta tavallista synkemmältä. Lepäsin\nmuutamilla särkillä. Vasta nyt minä olin oikein yksin, yksin tähtien\nkanssa, jotka tuikkivat kirkkaina kuin sähkölamput. Vain ne pitivät\nminulle seuraa, vain ne minä tunsin ennestään, ja ne vakuuttivat\nminulle, etten minä kuoleman varjon laaksossa vaeltanut. Ilma oli aivan\ntyyni ja kylmä ja pieninkin ääni olisi pitkän matkan päähän kuulunut.\nPainoin korvani maata vasten ja kuuntelin, mutta en kuullut muuta kuin\nkronomeetterin nakutuksen ja sydämmen hitaan ja heikon tykytyksen.\nMuutoin ei ainoakaan ääni ilmaissut muita eläviä olentoja lähistössä\nlöytyvän.\n\nSytytin nyt mielihyvällä viimeisen paperossin. Muut olimme edellisinä\npäivinä polttaneet ja ne olivat niin kauvan kuin niitä riitti jossain\nmäärin tukahduttaneet janon tuskia. Itse olin silloin aina polttanut\nensimäisen puolen ja antanut Kasimille lopun. Hän tuprutteli savua ja\nimi pitkältä paperi-imuketta selittäen sen tekevän hänelle hyvää sieluun\nasti. Mutta tänä iltana minä sain yksin lopettaa paperossini.\n\nNiin ponnistelin eteenpäin yön hämyssä kunnes klo puoli 1 uuvuin\ntamariskin viereen, jota turhaan koetin saada tuleen. Siihen nukuin\nsitten.\n\nMutta mitä nyt! Hiekka narahteli loitolla. Kuulin askeleita ja\nihmisvartalo häämöitti pimeässä. \"Oletko se sinä, Kasim?\" kysyin minä.\n\"Minä, herra\", vastasi hän. Hän oli yöviileässä voimistunut ja\nseurannut jälkiäni. Yhdyntä elähdytti meitä ja jatkoimme taas hetkisen\ntaivallustamme pilkko pimeässä.\n\nHorjuvin voimin ja vapisevin jaloin taistelimme väsymystä ja unen halua\nvastaan. Särkkien jyrkät rinteet olivat nyt enimmäkseen idän puolella.\nLuisuin niitä pitkin ryömien pitkät matkat nelinkontin. Olimme\nvälinpitämättömiä ja velttoja, mutta ponnistimme vielä henkemme edestä.\n\nAjateltakoon siis hämmästystämme, kun muutaman särkän loivalla pinnalla\nnäimme jalan jälkiä hiekassa! Suin päin tarkastimme niitä. Ilmeisesti\ntäällä oli ihmisiä liikkunut, emmekä nyt voineet olla kaukana joesta;\nsillä mitä näillä kulkijoilla olisi hietikolla ollut tekemistä? Tuossa\ntuokiossa olivat unet karisseet silmistä. \"Mutta jälet näyttävät\nmerkillisen tuoreilta\", huomautti Kasim. Niin, arvelin minä, eihän se\nollut ihmeellistä, eihän ollut tuullut moneen päivään. Ehkä ne olivat\njonkun paimenen jälkiä, joka metsästä oli nähnyt tulemme toissa iltana\nja poikennut aavikolle ottaakseen selkoa mitä se oli.\n\nNoudattelimme jälkiä särkän harjalle, missä hiekka oli kovaa ja missä\nniistä paremmin sai selvän. Kasim horjahti maahan virkkaen tuskin\nkuultavasti: \"Omia jälkiämme!\"\n\nKumarruin alas ja tulin vakuutetuksi että hän oli oikeassa. Omien\nsaappaittemme merkit olivat painuneet hiekkaan ja siellä täällä pienet\nkuopat ilmaisivat lapiota, johon Kasimin aina oli tapana nojata. Se oli\nsurullinen havainto. Kuinka kauvan olimme tällä lailla kulkeneet\nympäri? Koetimme lohduttautua sillä, ettei sitä ollut kauvan kestänyt,\nkun minä vain viime tunnilla olin ollut niin uninen, että olin\nunohtanut katsoa kompassia. Olimme kuitenkin saaneet tarpeeksemme\nhetkiseksi ja nukuimme jälille klo puoli 3.\n\nPäivän sarastaessa heräsimme ja retustimme eteenpäin; kello oli silloin\nkymmenen minuuttia yli 4. Kasim oli kamalan näköinen. Kieli oli\npöheissä, valkoinen ja kuiva, huulet sinervät, posket kuopalla,\nsilmät raukeat ja niissä lasimainen loiste. Häntä vaivasi nyt\nsuonenvedontapainen nikotus, mikä tärisytti koko ruumista, jonkunlainen\nkuolemannikotus. Vaivoin hän saattoi pysyä pystyssä, mutta seurasi\nminua kuitenkin.\n\nKurkkujamme poltti sietämätön kuivuus. Olimme kuulevinämme, kuinka\nnivelet kitisivät ja olivat varistumaisillaan, ja silmät tuntuivat niin\nkuivilta, että tuskin saatoimme niitä avata ja sulkea.\n\nAuringon noustessa kuvastui itäinen taivaanranta teräväpiirteisenä\nviivana. Hätkähdimme tuon viivan nähdessämme. Se oli toisen muotoinen\nkuin tavallisesti. Se ei ollut noita sahan teriä, joita lukemattomat\nsärkän harjat muodostavat, vaan melkein tasainen, vaakasuora viiva.\nHetkisen perästä havaitsimme taivaanrannalla mustan juovan. Mikä ilo,\nmikä onni! Se _oli_ Khotan-darjan rantametsä, joka ei nyt enää päässyt\nmeiltä pakoon!\n\nKello 5 tienoissa yllätimme erään \"därän\", notkon hietikossa, ja minä\nolin kohta vakuutettu, että se oli vanha joen uoma. Sen pohjalla kasvoi\nrunsaasti poppeleja, ja täällä täytyi pohjaveden olla lähellä. Vielä\nkerran tartuimme lapioon, mutta emme jaksaneet kaivaa, vaan jatkoimme\nmatkaa itään päin.\n\nNyt seurasi kaita vyö matalaa hiekkaa, mutta jo puoli 6 aikaan tulimme\nsankkaan metsään. Siinä oli pimeitä varjoja lehtevien latvojen alla,\njotka juuri nyt kukoistivat täydessä vihannuudessaan. Emme mekään siis\njääneet osattomiksi keväästä, toivojen ajasta.\n\nKäsi otsalla minä pysähdyin, tämän ihmeellisen näyn lumoamana. Minun\ntäytyi koota ajatuksiani, tunsin vielä olevani huumeuksissa kuin\nkauhean unen, tuskallisen painajaisen jälkeen. Emmekö olleet äsken\nviikkokausia, verkalleen kuolemaa lähestyen, retustaneet tulikuumassa\nhietikossa, läpi kuolemanvarjojen laakson -- ja nyt!\n\nMihin katsoimme, sulaa elämää ja kevättä, linnunleikkiä, metsäkukkia,\nvihannuutta kaikissa vivahduksissa ja varjoa. Tuolla puiden ijäkkäiden\nrunkojen välissä näkyi lukemattomia villien eläinten jälkiä: tiikerien,\nsusien, repojen, hirvien, antilooppien, gasellien ja jänisten! Ilmassa\nsurisi kärpäsiä ja hyttysiä, kuoriaiset hurahtivat nuolennopeasti\nohitsemme ja niiden siivistä lähtevä ääni muistutti urkusäveleitä, ja\nlinnut lauloivat suurissa joukoin aamulaulujaan.\n\nMetsä yhä sankkeni. Köynnöskasvit siellä täällä somistivat poppelien\nrunkoja. Välistä pysähdytti meidät läpipääsemätön, kuolleista puista,\nmurrokoista ja risukasoista muodostunut tiheikkö ja yhtä monesti\nokaiset ja tiheät pensaat.\n\nKymmenen minuuttia yli 7 harveni metsä ja puiden välissä näimme selviä\nihmisten ja hevosten jälkiä sekä hevosen lantaa. Oli kuitenkin\nmahdotonta päättää miten vanhoja ne olivat, sillä synkässä metsässä ne\nolivat hiekkamyrskyiltä suojassa. Mikä ihastus! Olin selvillä, että\nolimme pelastetut.\n\nEhdotin että kulkisimme metsän poikki edelleen itään päin, sillä\nsielläpäin joki ei saattanut olla kaukana. Mutta Kasim luuli jälkien,\njotka epäilemättä merkitsivät tietä, vähitellen johtavan joen rantaan,\nja kun niitä oli mukava seurata ja ne koko ajan kulkivat varjossa,\nhyväksyin minä ehdotuksen.\n\nHorjuen ja heikkoina kävelimme siis polkua etelään päin; mutta jo\nyhdeksän aikaan näännytti kova kuumuus meidät, niin että kaaduimme\nparin poppelin varjoon. Käsilläni kaivoin kuopan juurien väliin,\nmakasin siinä koko päivän vääntelehtien lämpimässä enkä saanut koko\naikana silmää ummistetuksi. Kasim makasi liikkumatonna selällään,\nsilmät ja suu sepo selällään, houri, mutisi ja vaikeroi eikä vastannut\nkun häntä puhuttelin, ei edes ravistaessani häntä.\n\nLoppumattomalta tuntui tämä päivä ja kärsivällisyyteni joutui mitä\ntiukimmalle, sillä tunsin itsessäni, että virta varmasti oli aivan\nlähitienoossa, ja sinne minä ikävöin.\n\nVasta 7 aikaan kykenin pukeutumaan ja kehoitin Kasimia tulemaan veden\nluo. Mutta hän oli nyt loppumaisillaan, pudisti päätään, teki\nepätoivoisen liikkeen ja viittasi käsillään täysin tajuttavasti, että\nminun piti mennä yksinäni, juoda ja sitten tulla takaisin hänen\nluokseen vettä tuoden; muutoin hän kuolisi siihen, missä makasi.\n\nOtin lapion huostaani. Vartta käytin sauvana ja aseena, mutta\nrautaterän ripustin muutamalle metsäpolun yli riippuvalle oksalle\nlöytääkseni helposti kohdan, missä olimme metsään tulleet. Toivoin näet\nnyt taaskin, että vastedes voimme pelastaa jälelle jätetyt tavaramme,\njos tästä kohti kulemme suoraan länteen päin. Noita kolmea miestämme\npidin sitä vastoin kuolleina.\n\nSamosin metsän läpi itään päin; omat haittansa oli sielläkin. Pari\nkertaa olin puuttumaisillani okaiseen varvikkoon, vaatteeni repeytyivät\nrikki ja käsiini tuli veripiirtoja. Kannoilla ja kaatuneilla puun\nrungoilla lepäsin yhtenään ja tunsin itseni kamalan väsyneeksi. Hämärsi\nja tuli pimeä ja vain kovasti ponnistaen minä onnistuin pysymään\nvalveilla.\n\nSitten metsä äkkiä loppui, aivan kuin olisi poltettu, ja itään päin\nleveni ylinäkemätön tasanko, tasainen kuin lattia, ollen kovaa\nhiekka- ja savimaata. Kun se oli noin 2 metriä alempana metsämaan\npintaa eikä siinä näkynyt särkistä jälkeäkään, käsitin minä heti,\nettei se voinut olla muu kuin Khotan-darjan jokiuoma.\n\nTätä vahvisti sekin, että tapasin kuivaneita poppelin runkoja ja\nhaaroja, jotka vain puoleksi pistivät ylös maasta, sekä\nteräväreunaisia, jalan syvyisiä vakoja, jotka ilmeisesti olivat\njuoksevan veden muodostamia. Mutta hiekka oli yhtä kuivaa kuin aavikon\nsärkillä, uoma oli tyhjä ja odotti kesätulvaa vuoristosta.\n\nEn kuitenkaan luullut olevani tuomittu itse joen uomassa sortumaan,\ntulin ajatelleeksi kuinka Jarkent-darja oli ollut taipuvainen kulkemaan\nitäpuolta uomassaan. Ehkä asian laita oli täälläkin sama ja ehkä\ntämänkin joen vesijoukot etupäässä vierivät oikeata rantaa myöten,\nmissä siis saatoin odottaa tapaavani joen pohjan syvimmät kohdat.\nPäätin sen vuoksi kulkea sen yli, ennenkuin jätin kaikki toiveet\nhukkaan.\n\nNyt kulin kuitenkin suoraan lounaasen. Miksen itään, kuten tähän\nsaakka? Enpä tiedä. Ehkä kuu opasti minut tälle taholle, sillä se\nloisti kapeine sakaroineen tässä ilmansuunnassa levittäen himmeätä,\nsinikalpeata valoaan yli hiljaisen seudun.\n\nLujin askelin ja lapion varteen nojaten minä astuen suoraan tähän\nsuuntaan, vastustamattomasti, aivan kuin minua olisi näkymätön käsi\nohjannut. Mutta välistä minut valtasi petollinen unen halu, jonka\nvuoksi lepäsin. Valtimo oli hyvin heikko, sitä tuskin huomasi, ja minun\ntäytyi ponnistaa kaikki tahdonvoimani etten nukkuisi. Pelkäsin\nnukkuvani niin sikeästi, etten enää heräisikään.\n\nAstuessani katsoin värähtämättä kuuhun, odottaen sen alla saavani nähdä\njoen veden hopeahohteen. Mutta ei näkynyt mitään, ja idässä seudun\npeitti kylmä yösumu.\n\nKahden ja puolen kilometrin päässä häämöttää kuitenkin toisen rannan\ntumma metsäjuova. Se käy yhä selvemmäksi. Tuossa erotan jo pensaikkoja\nja tiheitä ruohostoja, ja puoleksi kaatunut poppeli on kallellaan joen\npohjassa olevan syvänteen yli. En ole monen askeleen päässä metsän\nrajasta, kun siitä pyrähtää sorsa lentoon nuolennopeasti ja\npelästyneenä, siivet havisten. Kuulen molskahtavan äänen ja seuraavassa\ntuokiossa seison pienen, tuskin 20 metrin pituisen pataman reunalla,\njossa on raikasta, kylmää, suloista vettä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTutkin valtasuontani, joka löi 49 kertaa. Sitten otin läkkirasian\ntaskustani, täytin sen ja join, ja miltä se juoma maistui, ei kukaan\nvoi ajatella, ken ei ole ollut janoon kuolemaisillaan. Kohotin pikarin\ntyynesti, aivan tyynesti huulilleni ja join, join, join! Mikä hekuma,\nmikä nautinto! Koskaan ei ole jaloin viini, jumalaisin jumalien juoma\nparemmalta maistunut. Toivoni ei ollut pettänyt: onneni tähti loisti\nyhä yhtä kirkkaana kuin ennenkin.\n\nEn liioittele sanoessani, että kymmenessä minuutissa join kolme litraa.\nLäkkirasiaan ei mahtunut täyttä tavallista juomalasia, ja minä\ntyhjensin sen kaksikymmentä yksi kertaa. Tällä hetkellä en ajatellut\nsitä, että on vaarallista pitkällisen janon jälkeen juoda niin\nkiihkeästi. Mutta se ei tehnyt minulle ollenkaan pahaa. Päinvastoin\nminä tunsin, kuinka elämä palasi tuon suloisen, kylmän, kirkkaan veden\nkera, kun se tunkeutui ruumiin kaikkiin tiehykkeihin ja kudoksiin,\njotka kuivan pesusienen tavoin imivät itseensä eloa antavaa nestettä.\n\nRauvenneet valtimot tykyttivät taas voimakkaasti. Veri, joka äsken oli\nollut niin jäykkää ja sakonutta, että se tuskin pääsi hiustiehykkeissä\nkulkemaan, virtasi taas keveästi tiehykkeissään. Kokoonkurtistuneet,\nkuivat ja puukovat kädet pullistuivat taas. Pergamentilta näyttänyt iho\nkävi taas kosteaksi ja nuorteaksi ja otsa alkoi kohta vilkkaasti\nhikoilla. Tunsin sanalla sanoen, kuinka koko ruumis sai uutta eloa ja\nuusia voimia -- se oli juhlahetki!\n\nJuotuani kylläkseni ja mietittyäni ihmeellistä pelastustani ja ruumiin\nsaatua vähitellen koota uusia voimia, palasivat ajatukseni\ntodellisuuteen ja huomioni lähimpiin ympäristöihin. Patama oli jäännös\nviime kesäisestä virran vuolteesta, joka oli tässä syvemmässä uomassa\noikeanpuolisen rantapenkereen vieritse virrannut. Tuo vähäinen\nvesiläikkä oli siis syvänteessä, enkä minä sitä havainnut ennenkuin\naivan äärestä.\n\nSilloin alkoi kuulua rapsetta viidakosta aivan läheltäni, kuulin\nhiipiviä askeleita ja kuinka ruohot taipuivat sivulle. Se saattoi olla\ntiikeri, mutta en tuntenut laisinkaan pelkoa saatuani nyt elämän toisen\nkerran lahjaksi. Mutta askeleet ja rapse etenivät taas. Olkoonpa se nyt\nollut tiikeri tai joku muu metsän elävä, joka oli tullut patamalle\njuomaan, kaiketi oli se pitänyt viisaimpana pysyä loitolla niin kauvan\nkuin paikka oli ihmisen vallassa.\n\nMutta nyt lensi ajatus kuolevaan Kasimiin, joka makasi metsässä\ntaistellen kuoleman kanssa, saattamatta liikkua paikaltaan, sitä\nvähemmän retustaa kolmen tunnin matkaa veden luo. Hän tarvitsi pikaista\napua. Läkkirasia oli liian pieni; siitä olisi hän päässyt vain\nhätäiselti veden makuun. Mitä oli tehtävä? Kuinka saattaisin viedä\nhänelle tarpeellisen määrän vettä?\n\nSaappaat! Tietysti Ruotsissa tehdyt vedenpitävät saappaani. Ne olivat\nyhtä hyvät ja yhtä varmat kuin mikään muu astia. Molskahtaen ne\nhurahtivat veteen ja niin pujotin minä vedikkeet lapion varren päihin,\nkannoin sitä kuin iestä oikealla olallani ja astuin kiireisesti ja\nkevein askelin takaisin omia jälkiäni.\n\nKuu heitti vielä vaisua valoaan joen uoman yli ja minä näin helposti\nomat jälkeni hiekassa. Ei tuntunut nyt käynti rasittavan; väsymys oli\nkadonnut, minä melkein lensin vasemman rannan metsää kohti. Siellä oli\nsen sijaan vaikeampi kulkea. Minulla oli jotenkin ohuet sukat, joten\nmyötäänsä pisteli jalkoihini. Mutta pahempi juttu oli, että kuun eteen\nkohosi sankka pilvenhattara, jonka arvatenkin ylös nouseva sumu oli\nmuodostanut, niin että tuli pilkko pimeä ja minä häivyin jäliltä.\n\nRaapasin tulitikulla tulen ja koetin vaikka turhaan käyttää kompassia\nja huusin Kasimia äänellä, joka kuoli loitolla poppelien välissä, mutta\nen saanut vastausta. Jatkoin sitten hetkisen kulkuani umpimähkään\nhuudellen pitkin matkaa palvelijani nimeä niin selvään kuin keuhkoni\nsaattoivat. Mutta lopulta havaitsin tämän harhailemisen päättömäksi;\nsotkeusin yhä etemmä synkkään, äänettömään metsään, ja päätin lopulta\npysähtyä odottamaan päivän koittoa.\n\nEtsin läpipääsemättömän tiheikön, missä oli kasoittain pärtöjä, oksia\nja kuivaneita runkoja, ja sytytin ne tuleen. Tuokiossa hulmahtivat\nliekit ylös. Kuivat risukot ruskivat, räiskyivät ja paukkuivat, tuulen\nveto pihisi ja vinkui, ja paksu savupatsas nuoleksi poppelien runkoja.\nOli valoisata kuin keskipäivällä, ja hirvittävä punakeltainen hohde\nvalaisi metsän äsken aitomustat komerot.\n\nKasimin täytyi nähdä tämä tuli ja kuulla sen räiskinä, sillä hyvin\nkaukana hän ei saattanut olla. Huusin taas, etsin valon opastamana\njälkiä, mutta en löytänyt ja paneuduin sitten suin päin pehmoiselle\nhietikolle nauttiakseni liekkien räiskeestä. Sitten nukuin\nrauhallisesti ja hyvin pari tuntia paikassa, missä tuli ei saattanut\nminua yllättää, mutta kuitenkin siksi lähellä sitä, että tunsin olevani\nturvassa tiikereiltä ja muilta pedoilta.\n\nKun heräsin, sarasti jo päivä, tuli oli melkoisesti alennut, saamatta\nsyttymään ympärillä olevia tuoreita poppeleita, joiden runkoja se oli\nvain mustannut ja kärventänyt, ja paksu, musta savupatsas kohosi taas\nyli metsän. Saappaista, jotka seisoivat muutaman puun juurella, ei\nollut vesi ollenkaan vähentynyt, maa niiden alta ei ollut edes märkä.\nOtin siemauksen vettä ja aloin taas etsiä jälkiä, jotka kohta löysin.\n\nKasim makasi hänen luoksensa tullessani yhä samassa asennossa kuin\nhänet jättäessäni. Hän katsoi minuun ensin hurjasti tuijottaen ja\nmielipuolen katsein; mutta tunnettuaan minut hän ponnisti voimiaan,\nkonttasi luokseni ja kähisi: \"Minä kuolen!\"\n\n\"Tahdotko vettä?\" kysyin minä tyynesti. Hän pudisti vain päätään ja\npainui kokoon. Hän ei aavistanut mitä saappaissa oli. Otin silloin\ntoisen saappaan ja loiskautin vähän vettä. Hän nytkähti, päästi\nmerkityksettömän äänen, ja asetettuani saappaanvarren hänen huulilleen\nhän joi yhdellä henkäyksellä kaikki ja seuraavassa tuokiossa tyhjensi\ntoisenkin.\n\nKasimin muututtua samalla tavoin kuin minä edellisenä iltana ja päästyä\ntaas järkiinsä neuvottelimme hetkisen ja tulimme siihen tulokseen, että\nmeidän pitäisi mennä patamalle, levätä sen läheisyydessä, juoda ja\npeseytyä, ylellisyys, josta meidän oli viime viikkoina täytynyt\nkieltäytyä.\n\nHän oli kuitenkin vielä niin heikko, ettei kyennyt minua seuraamaan,\nastui kuin juopunut ja istuutui vähä väliä. Kun hän kaikissa\ntapauksissa oli oikeilla jälillä tullakseen veden luo enkä minä voinut\ntehdä hänelle enempää kuin minkä olin jo tehnyt, riensin minä etukäteen\npatamalle, missä join, kylvin ja odotin hyvinkin tunnin. Kasimia ei\nvain kuulunut.\n\nNyt alkoi nälkä tuntua ankarasti. Tärkeintä oli minun siis niin pian\nkuin mahdollista hakea ihmisiä käsiin osaksi heidän avullaan\nkoettaakseni palata aavikolle auttamaan Islamia ja korjaamaan\ntavaroita. Sen vuoksi jätin Kasimin toistaiseksi oman onnensa nojaan ja\nastuin nopeasti oikeata rantaa noudatellen suoraan etelään. Saappaat\nolivat vielä niin likomärät, etten saanut niitä jalkaani ja astuin sen\nvuoksi paljain jaloin.\n\nKäytyäni kolme tuntia yhteen kyytiin alkoi jano taas vaivata. Siihen\noli apuna kuuma juoksuhiekka ja myrsky, joka oli minut läkähdyttää.\nPoikkesin metsään oikealle rannalle ja hain suojaa tiheiköstä, missä\nistuin hetken aprikoiden. Silloin pälkähti päähäni, että likimäiselle\nvesipaikalle saattoi olla kokonaisia päivän matkoja ja että\nymmärtämätöntä olisi jättää ensimäinen, jonka niin ihmeellisellä\ntavalla olin löytänyt. Sitä paitsi tuntui hauskalta tavata taas\nKasimia.\n\nPyörsin siis takaisin ja noudattelin nyt pohjoiseen päin menevää\nrantaa, mutta en ollut kulkenut kuin puoli tuntia, kun sattuma toi\nminut tuskin metrin suuruiselle patamalle, jossa oli sekaista, heikosti\nsuolanpitoista vettä. Minä join tavattomasti. Väsymys valtasi minut nyt\nja olin epäselvillä siitä mitä oli viisainta tehdä. Tässä oli vettä ja\nKasimitta tulisin kyllä toistaiseksi toimeen. Etelään päin en jaksanut\nkäydä. Pidin parhaana odottaa myrskyn taukoamista antaakseni tulen\navulla merkin vasemman rannan metsäpolulla ehkä kulkeville ihmisille.\n\nAivan läheltä patamaa etsin metsästä sankan viidakon, joka oli hyvin\ntuulen suojassa. Siihen paneusin pitkälleni saappaat ja lakki\npäänalaisena ja nukuin sikeästi ja raskaasti. Toukokuun 1 p:stä en\nollut muulloin kunnollisesti nukkunut. Herätessäni oli jo pimeä ja\nmyrsky ulvoi vielä metsässä. Kello oli 8 illalla. Juotuani patamasta\nviritin kokkovalkean ja istuin kauvan liekkejä katsellen.\n\nNälkä vaivasi minua nyt kauheasti, kokosin sen vuoksi vähän ruohoja ja\nruovon vesoja sekä sammakon poikasia patamasta niillä pettääkseni\nvatsaani. Sammakot olivat karvaan makuisia, mutta minä nipistin niitä\nniskasta ja nielin kokonaisina. Syötyäni \"illallisen\" hilasin kokoon\nkuivia oksia ja tein niistä yöksi nuotion.\n\nOlisipa vain Jolldash ollut mulla seurana! Ehkä se oli vielä elossa ja\noli saapunut virralle jälkiämme myöten. Vihelsin niin kimakasti kuin\ntaisin ja vihelsin taas, mutta Jolldash oli ja pysyi poissa, ja sitten\nminä taas nukuin.\n\n_Toukokuun 7 p._ asettui myrsky, mutta ilmakehä oli vielä tomun\nvallassa. Tämä musta buraani oli minussa herättänyt hirveän ja synkän\najatuksen. Tämä oli ensimäinen myrsky, mikä oli riehunut karavaanin\njouduttua häviöön. Se oli heittävä ensimäiset lapiolliset multaa\nkuolleiden palvelijaini ja kameelieni päälle. Se oli myöskin pyyhkivä\nkaikki jälet hiekasta, niin ettei Islam Baj, jos hän vielä oli elossa,\nehkä koskaan meitä löytäisi, vaikkapa hänellä olikin kompassi. Jos\ntapaisimmekin ihmisiä, jotka olisivat halukkaita seuraamaan meitä\naavikolle, olisi nyt ylen vaikea löytää telttaa, kun meillä ei enää\nollut jälkiä oppaanamme.\n\nSitten tulin ajatelleeksi toista asiaa. Tämä seutu näytti aivan\nihmisettömältä; täällä ei ollut edes tuoreita ihmisten jälkiä. Ehkei\ntätä tietä kulettukaan kuumana vuodenaikana. Jos jään apua odottamaan,\nsaan ehkä maata nälkään kuollen. Katsoessani viimeisen kerran karttaan\nolin laskenut, että meidän piti yllättää virta _Buksemiksi_ nimitetyssä\nseudussa, joka sijaitsi 25 peninkulman päässä Khotanista. Jos astun\nhyvin, pitäisi tuo matka olla suoritettu kuudessa päivässä.\n\nPuoli 5 aikaan läksin matkalle. Niin suoraan kuin mahdollista kulin\nkeskellä joen uomaa ja varovaisuuden vuoksi otin nyt vettä mukaan\nsaappaissa. Muutamia tunteja astuttuani jalat heltyivät ja tulivat\nrakoille; koettelin suojella niitä panemalla sukat kaksinkerroin\njalkaani sekä sitomalla ne pitkillä paidasta otetuilla kaistaleilla.\n\nMuutamalla pikku patamalla vaihdoin suolapitoisen veden makeaan.\nNoudattelin sitten vasenta rantaa ja löysin siellä ilokseni risuista\nkyhätyn lammastarhan. Tutkin sitä tarkoin, mutta huomasin vain sen,\nettei sitä oltu käytetty pitkään aikaan. Sen alapuolella näkyi itse\njoen uomassa kaivon jälkiä.\n\nHelle ja väsymys ajoivat minut puoli 12 aikaan metsään. Siellä\npysähdyin, kokosin ruovon päitä ja ruohoja, jotka leikkelin ja sekotin\nveteen: tämä oli aamiaiseni.\n\nIltapäivällä kävelin taas tuntikausia, kunnes 8 aikaan en jaksanut\npitemmälle, vaan \"leiriydyin\" metsään tavanmukaisen tulen ääreen.\n\n_Toukokuun 8 p._ läksin liikkeelle ennen auringon nousua ja seurasin\nvasenta rantaa, joka täällä kulki lounaasen. Kummallista ettei ihmisiä\nnäkynyt! Mutta ehkäpä tie kulki metsässä, ja jos jotain matkamiehiä\nkulki sitä myöten, saatoimme mennä toistemme sivu siitä tietämättä.\n\nSaadakseni asiasta selvän kävin kilometrin levyisen metsän poikki\nlänteen päin. Kun se loppui, avautui uudelleen eteeni kamala, keltainen\naavikkomeri, joka nyt minua kauhistutti. Tunnin matkan päässä metsä\nkapeni, niin että aavikkomeri ulottui aivan joen rantaan.\n\nTäällä kasvoi poppeleja yksitellen ja pitkien matkojen päässä\ntoisistaan. Muutaman poppelin siimekseen minä kaaduin helteen\nuuvuttamana. Matkalla tähän kohti olin sivuuttanut kokonaista kahdeksan\npikku patamaa, joista useimpien vesi kuitenkin oli hieman\nsuolanpitoista.\n\nPari tuntia levättyäni jatkoin yksinäistä vaellustani etelää kohti. Jos\ntietä oli olemassa, ei se ilmeisesti saattanut noudatella vasenta\nrantaa, sillä hiekkasärkkien poikki ei kai kukaan kulkenut, kenen ei\nollut pakko sitä tehdä. Sen vuoksi oli oikeankin rannan metsä\ntutkittava. Joen uoma oli täällä 2 kilometriä leveä, mutta tietä en\nlöytänyt oikealtakaan rannalta. Pysyttelihen sen takia uomassa, aivan\nrantapenkereen ja metsän rannan vieressä.\n\nNoin 300 m päässä siitä oli kuivassa uomassa kaksi pientä, pensaita ja\npoppeleja kasvavaa saarta, ja eteläisimmän saaren ja rannan väliltä\nminä havaitsin ennen auringon laskua kahden paljasjalkaisen miehen\ntuoreet jälet, jotka päinvastaiseen suuntaan, s.o. pohjoiseen, olivat\najaneet neljää aasia.\n\nIhmisten jälkiä! Se oli elähdyttävä näky. En ollut siis aivan yksinäni\ntässä autiossa seudussa. Jälet olivat tuoreet, jalan pienimmätkin osat\nolivat painaneet kuvansa hiekkaan. Saattoi olla korkeintaan päivä\nsiitä, kun nämä miehet olivat tästä kulkeneet. Kumma etten heitä\ntavannut, kun kulimme päinvastaiseen suuntaan; mutta ehkä he ovat\nlevänneet päivällä ja kulkeneet yöllä.\n\nMistä he tulivat ja mihin he menivät? Missä he olivat viimeksi olleet\nyötä? Ehkä ihmisasunnossa tai ehkä vain jonkun pataman vierellä? Heidän\nseuraamisestaan ei ollut mitään hyötyä, sillä he olivat siksi edellä,\netten heitä tapaisi. Minulla ei ollut siis muuta neuvoa kuin noudatella\njälkiä päinvastaiseen suuntaan, ja tarkasti ja mielenkiinnolla minä\npidin silmällä näitä ihmisjälkiä. Niiden opastamana riensin etelää\nkohti pitkin Khotan-darjan oikeata rantaa.\n\n\n\n\n10.\n\nKAKSI VIIKKOA LEHTIMAJASSA.\n\n\nHämärä alkoi jo levitä äänettömän seudun yli, kun minä kulkiessani\nmuutaman pitkän niemekkeen päitse olin kuulevinani omituisen äänen.\nPysähdyin äkkiä ja kuuntelin henkeäni pidättäen. Mutta kun ei sen\nenempää kuulunut, ajattelin että se lienee ollut vain huutajalintu tai\nrastas, jotka niin monesti olivat saaneet minut hätkähtämään ja\npysähtymään.\n\nMutta ei! Tuokion perästä kuulin selvästi huudon ja sitten lehmän\nammuntaa, mikä ääni minun korvissani soi kauniimmin kuin kaunein laulu.\n\nKiireen kipakassa vetäsin märät saappaat jalkaani, jotten aivan\nhullulta näyttäisi, ehätin sydän kintaan peukalossa siihen suuntaan,\nmistä ääni oli kuulunut, tunkeusin okaisten pensaiden läpi, hypin\nkaatuneiden runkojen yli, kompastuin usein, mutta kiidin eteenpäin\nsankkojen kamishitiheikköjen ja rutisevien murrosten poikki.\n\nKuta etemmä tulin, sitä selvemmin kuulin miesten puhelun ja lampaiden\nmääkinän, ja muutaman aukeaman luona häämöitti metsälaitumella kulkeva\nlauma, jota paimen kaitsi pitkä sauva kädessä. Taisipa hän hämmästyä\naika lailla nähdessään minun ryysyisissä vaatteissa ja siniset\nsilmälasit päässä murtautuvan tiheikön läpi.\n\nLuultavasti hän piti minua näkösälle tulleena metsänhaltijana tai\njonakin aavikon pahana henkenä, joka oli tänne eksynyt. Hän seisoi kuin\nkauhistuksen kiinni kytkemänä ja katsoi vain minuun. Tervehdin häntä\nystävällisellä \"salam alejkum'illa\" (rauha olkoon teille)! ja aloin\nlyhyin piirtein kertoa, kuinka olin sinne tullut. Mutta silloin hän\npyörähti kantapäillään ja katosi lähimpään tiheikköön jättäen lampaat\noman onnensa varaan.\n\nHetken perästä hän tuli kuitenkin takaisin vanhemman paimenen kera,\njoka ei ollut niin kovin arka antautumaan puheisiin kanssani, ja\ntällekin minä lausuin \"salam alejkum'ini\". Kerroin heille\nseikkaperäisesti kohtalomme, ja sanottuani, etten ollut kahdeksaan\npäivään syönyt ja pyydettyäni leivän muruista he veivät minut lähellä\nolevaan majaan, joka oli tehty muutamista oksista ja oli tuskin 1,5 m\nkorkea.\n\nIstuuduin repaleiselle huopamatolle ja nuorempi paimen otti esiin\npuukaukalon, jossa oli tuoretta maissileipää. Kiitin, taitoin palasen\nja söin, mutta en ollut syönyt puolta nyrkillistä enempää, kun tunsin\nitseni aivan kylläiseksi. Sitten he tarjosivat minulle kehlon lampaan\nmaitoa, joka maistui mainiolta. Olivat sitten hetken poissa. Vain kaksi\nkoiraa jäi majalle haukkuen minua hellittämättä.\n\nPimeän tultua he tulivat kolmannen paimenen kera takaisin majalle,\nsillä sen lähellä oli tarha, johon lampaat kytkettiin yöksi, suojaan\ntiikereiltä ja susilta. Makasimme kaikki neljä suuren nuotion vieressä\npaljaan taivaan alla, eikä minun nyt tarvinnut pelätä kuolevani janoon\neikä nälkään.\n\nJo päivän koittaessa paimenet hävisivät laumoineen. Pikku maja oli\nkyhätty kummulle metsän rantaan ja puiden välistä oli näköala\nKhotan-darjan uoman yli. Aivan majan ääreen suikersi joen lahdelma, ja\nsiinä oli kirkasvesinen patama. Saadakseen raikasta kylmää vettä olivat\npaimenet sitä paitsi kaivaneet kaivon joen uomaan.\n\nPuolenpäivän aikaan he tulivat takaisin laumoineen, joka kuumimman\npäiväsydämmen ajan lepäsi kaivon ympärillä. Nyt minulla oli tilaisuus\ntutustua lähemmin isäntiini. Heidän nimensä olivat _Jussuf Baj, Togda\nBaj_ ja _Pasi Ahkun_ ja paimensivat täällä 170 lammasta ja vuohta sekä\n60 lehmää, kaikki erään khotanilaisen \"bajn\" omia.\n\nKesät talvet he ovat metsässä eläinten kanssa saaden yksitoikkoisesta\ntyöstään vain 20 tengehia (= 12 mk) yhteensä kuukaudessa sekä\nmaissijauhoja leiväksi. Laitumen jossain paikassa loputtua vaeltavat he\ntoiseen ja kyhäävät kuhunkin uuteen paikkaan pienen majan, jollei\nsemmoista jo löydy joltain edelliseltä vuodelta. Viisi päivää he olivat\nolleet siinä, mistä minä heidät tapasin, mutta kohdakkoin he aikoivat\nsiirtyä parempaan paikkaan. Metsäseutua nimitettiin Buksemiksi\n(\"sankka, takkuinen metsä\").\n\nVaikka heidän elämänsä varmasti oli äärettömän ilotonta ja toinen päivä\ntoisensa lainen näyttivät he kuitenkin iloisilta ja tyytyväisiltä.\nTogda Baj oli naimisissa, mutta hänen vaimonsa asui Khotanissa;\nkysyttyäni miksei hän pitänyt vaimoaan mukanaan metsässä hän vastasi,\netteivät tätä tietä joskus kulkevat kiinalaiset antaisi alkuasukasten\nnaisten olla rauhassa, jonka vuoksi he pitivät parempana olla yksin.\nKerran tai kahdesti vuodessa hän kuitenkin saattoi käydä kaupungissa\nvaimoaan tervehtimässä.\n\nMinun saapumiseni oli tosin vaihtelua heidän yksitoikkoiseen elämäänsä,\nmutta vielä he katsoivat minuun aroin katsein ja selvästi pitivät minua\nepäiltävänä henkilönä. Se seikka että minä puhuin heidän kieltään\nvaikutti kuitenkin rauhoittavasti ja keskustelu oli aina vireillä.\n\nHe elävät yksistään maissileivällä, vedellä ja teellä, jossa oli väkevä\npippurin sivumaku. Kahdesti päivään he leipovat ison leivän, joka\njaetaan. Suolalla ja vedellä sekoitettuna maissitaikina alustetaan ja\nmuodostetaan pyöreässä puumaljassa litteäksi kakuksi, joka pannaan\nhiillokseen ja peitetään lämpimällä tuhkalla. Kolmen neljänneksen\nkuluttua on leipä kypsi ja maistaa oivalliselta. Söin sitä ihastuneena\nja he olivat erittäin antelijaita, vaikka olivat kyllä havainneet,\nettei minulla ollut pennin pyörähtävää heille antaa.\n\nHeidän irtaimistonsa ei ole suuri. Siihen kuuluu etupäässä heidän\nvaatteensa: ryysyinen \"tjapan\" ja \"telpek\" eli Iammasnahkahattu, jonka\nvillatupsut töröttävät joka haaralle, edelleen \"belbag\" kuvevyö, johon\nteevarasto on kääritty. Jaloissa on heillä pari punoksilla varustettua\nlampaannahkan kappaletta ja säärien ympärille he käärivät pitkiä\nsiteitä.\n\nMuutoin heillä ei ollut muuta kuin muutamia puukuppeja, vaskipata,\npumpun kuori \"kapak\", veden säilyttämistä varten, iso kauha,\nkonstittomasti koverrettu ontoksi poppelin juuresta, huopamatto ja\nkolmikielinen kitara.\n\nTärkein heidän tarvekaluistaan on kuitenkin kirves, \"balta\", varustettu\nvarrella, joka on suorassa kulmassa terää vastaan, sillä tällä aseella\nhe eivät yksistään kyhää majojaan, vaan vieläpä raivaavat tietä\nlaumoilleen tiheikköön. Keväällä he hakkaavat baltalla nuoria oksia ja\nvesoja lampaiden ja vuohien ruuaksi.\n\nTuiki tarpeellinen kalu on myöskin tulirauta. Mutta tulen kerran\ntehtyään, johon käyttävät kuivattua eläimen lantaakin, he eivät päästä\nsitä sammumaan niin kauvan kuin paikalla viipyvät. Hiilloksen he\npeittävät tuhkalla ja tultuaan illalla takaisin puhaltavat helposti\ntulen kuiviin oksiin. Maissijauhot, joita he säilyttävät säkissä, he\npanevat muiden tavaroiden kera majan katolle suojellakseen niitä\nkoirilta.\n\nIltapäivällä paimenet taas katosivat eläimineen, ja yksinäni olin, kun\nkulki ohi karavaani, jossa oli lähes sata aasia vieden riisiä\nKhotanista Ak-suun. Karavaaninkulettajat eivät minua huomanneet, vaan\njatkoivat matkaansa pohjoiseen, mutta Pasi Akhun oli puhutellut heitä.\n\nOlin taas mennyt majaan levolle, kun kuulin outoja ääniä ja jalustinten\nkolinaa ja riensin ulos. Kolme hyvinvoipaa kauppiasta siinä tuli\noivallisilla hevosilla Ak-susta matkalla Khotaniin. Ensiksi mainitusta\nkaupungista he olivat lähteneet yksitoista päivää sitten, jälkimäiseen\ntoivoivat pääsevänsä kuuden päivän päästä.\n\nHe ratsastivat nopeata ravia metsän poikki suoraan majalle. Siellä he\nlaskeutuivat kiireisesti alas, tervehtivät kohteliaasti ja tulivat\nepäröimättä luokseni, aivan kuin olisivat etsineet minua ja tienneet\nminun siellä olevan.\n\nPyydettyäni heitä istumaan rupesi toinen, hyvin puettu, mustapartainen\nmies, puhumaan ja kertoi minulle uutisen, joka täytti minut suurimmalla\nilolla. Päivän matkan päässä Buksemista pohjoiseen he olivat eilen\nratsastaneet vasenta rantaa, kun näkivät miehen, kuolleen enemmän kuin\nelävän, makaavan valkoisen kameelin vieressä, joka söi ahnaasti metsän\nrannassa.\n\nKuten laupias samarialainen he olivat pysähtyneet ja tiedustaneet mikä\nhäntä vaivasi. Hän oli vain kähissyt: \"Su, su!\" Vettä, vettä! He olivat\nheti lähettäneet ratsastajan lähimmälle patamalle \"kunganin\" kera, ja\nmies, joka ei saattanut, kuten heti käsitin, olla kukaan muu kuin Islam\nBaj, oli tyhjentänyt sen yhdellä kertaa.\n\nHän oli sitten saanut pähkinöitä, rusinoita ja leipää, toipunut ja\nkertonut, kuinka hän oli sinne tullut.\n\nSen jälkeen hän oli pyytänyt heitä ottamaan minusta selvää, vaikka hän\nei tiennyt olinko kuollut vai hengissä, kun hän pari päivää sitten oli\nhäipynyt jäliltäni, sekä jos minut löytävät, lainaamaan minulle hevosen\nvoidakseni päästä Khotaniin saamaan siellä lepoa ja hoitoa. He\nolivatkin etsineet minua kunnes löysivät minut majasta. Hevosta\ntarjosivat he nyt minulle voidakseni lähteä heidän kerallaan Khotaniin.\n\nMinä en epäröinyt kuitenkaan silmänräpäystäkään päätöksessäni jäädä\ntänne odottamaan Islamia. Kun hän oli onnistunut tuomaan yhden kameelin\nmukanaan joelle, oli hän ehkä myös pelastanut osan tavaroistamme, ehkä\npäiväkirjani ja karttani aavikkomatkalta. Kukaties voisimme laittaa\ntaas uuden karavaanin.\n\nNyt kangasti taas tulevaisuus valoisana edessäni. Aamulla olin\najatellut kärsimäämme haaksirikkoa ja miettinyt itsekseni, kuinka\njärjestäisin jälkimäisen osan matkaani, jotta sen tulos olisi niin\nrikas kuin asianhaarat myöten antoivat. Olin ajatellut mennä minkä\ntahansa tapaamani kauppiaan kera Khotaniin ja edelleen Kashgariin,\nmistä voisin sähköteitse Euroopasta pyytää uusia tieteellisiä kojeita\nja varustuksia. Sitten matkustaisin Kashgariin jättämäni matkakassani\njäännöksellä Lopnoriin, mistä Siperian poikki palaisin kotiin.\n\nMutta kuultuani nyt Islam Bajn olevan elossa ja että yksi kameeli oli\npelastettu, olin täysin vakuutettu, että uskaltaisimme nyt lähteä\netsimään telttaa ja häviölle joutuneen karavaanin kuormia, ja ollenkaan\nsupistumatta tuumani sen sijaan laajenivat.\n\nNuo kolme kauppiasta saivat siis ratsastaa edelleen oltuaan siksi\nystävällisiä, että antoivat minulle kokonaisen sylyyksen vehnäleipää ja\nlainasivat minulle 18 tengehiä hopeaa. Khotanissa, jossa sovimme\nyhtyäksemme, aioimme sitten tehdä asioista selvän. Paimenet uskoivat\nnyt kertomukseni kokonaan todeksi ja saivat aihetta toivoa, etteivät\njäisi aivan hyvityksettä tekemistään palveluksista.\n\n_Toukokuun 10 p._ täytti kova koillismyrsky ilman tomulla minun\nmaatessani koko päivän majassa. Aavikkomatkan viimeisellä taipaleella\nkartuttamani ruumiillinen väsymys otti nyt osansa, ja oloni tuntui kuin\nvuoden kestäneestä taudista toipuvan potilaan.\n\nAuringon laskiessa herätti minut kameelin mylvinä. Riensin heti ulos.\nSiellä tuli Pasi Akhun taluttaen Ak-tujaa, valkoista kameelia, ja Islam\nBaj ja Kasim tulivat jälestä. Heltyneenä heittäytyi oiva Islamini\nääneensä itkien jalkoihini hyväillen niitä käsillään. Nostin hänet heti\nylös tyynnyttäen häntä. Itse asiassa hän oli yhtä vähän kuin minäkään\ntoivonut jälleennäkemistä.\n\nValkoisella kameelilla oli kantamuksena kaksi kurtjinia. Toisessa oli\nuseimmat tieteelliset kojeet, paitsi kaikkia korkeusmittareita,\nmuistiinpanoni, paperia ja kyniä y.m., toisessa kiinalaiset hopeamme,\nlyhty, teekannu, paperosseja y.m. Sitä paitsi oli kaksi Husqvarnan\npyssyä pelastettu ja ne kääritty huopaan.\n\nToinnuttuaan ja saatuaan palan leipää Islam kertoi seuraavaa.\nJätettyämme hänet toukokuun 2 p:n yönä hän oli maannut aloillaan\nmuutamia tunteja, mutta sitten verkalleen seurannut jälkiämme neljän\nviimeisen kameelin kera, jotka vastahakoisesti tulivat mukana. Myöhään\ntoukokuun 3 p:n iltana: hän oli etäältä nähnyt suuren merkkitulemme\nkolmen poppelin luona, ja tämä näky oli antanut hänelle uusia voimia ja\nsaanut hänet vakuutetuksi, että me olimme elossa ja päässeet metsän\nrantaan, ehkäpä löytäneet vettäkin.\n\nAamupuoleen toukokuun 4 p. hän oli saapunut samalle paikalle ja nähnyt\nturhaan kaivamamme kaivon jälkiä. Mutta kun päivä oli painostavan\nkuuma, oli hän pysynyt siimeksessä, kirveellä iskenyt poppelin kylkeen\nja siitä imenyt pikarillisen mahalaa, mikä oli vahvistanut ja\nvirkistänyt häntä. Tähän jätti hän yhden kameelin kuorman.\n\nToukokuun 5 p. hän oli jatkanut matkaa meidän jälkiämme myöten ja\nseuraavana päivänä yllättänyt kuiville käyneen entisen joen uoman,\njossa hän taaskin oli tavannut myttyyn menneen kaivomme. Siinä oli\nmuuan kameeli, kun siltä kuorma oli purettu, raastautunut irti ja omin\npäin lähtenyt itää kohti. Sinne asti oli Jolldash kuolemaa tehden\nretustanut mukana, mutta sitten kadonnut, jonka vuoksi Islam otaksui\nkoiran kuolleen.\n\nToukokuun 7 p. oli ratsukameelini Boghra kaatunut kuormineen ja\nhetkisen perästä Näär, jolla oli kannettavana kaikki korkeusmittarit,\nsikarit, tee, sokeri, kynttilät ja vähän makarooneja. Vihdoin Islam\npääsi valkoisen kameelin kera joen rantaan. Mutta kun hän näki sen\nkuivaneeksi eikä jaksanut etemmä, oli hän joutunut epätoivoon ja\npaneutunut pitkälleen tyynesti odottaakseen kuolemaa.\n\nSe oli toukokuun 8 p:n aamuna. Puolenpäivän aikaan samana päivänä\nolivat aivan kuin ihmeen kautta nuo kolme kauppiasta kulkeneet ohi ja\nantaneet hänelle vettä ja leipää. Kohta sen perästä hän oli tavannut\nKasimin, joka oli kertonut minun voivan oivallisesti, mutta minne minä\nolin mennyt, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Tuo kunnon mies\nKasim oli ollut siksi yksinkertainen, että oli luullut minun menneen\npohjoiseen päin Ak-suun. Onneksi Islamilla kuitenkin oli ollut enemmän\nälyä ja hän oli päättänyt etsiä minua Khotanista päin. Pasi Akhun,\njonka olin lähettänyt häntä vastaan, oli antanut hänelle tarpeelliset\ntiedot, ja nyt hän oli täällä.\n\nIslam Baj oli kuten näkyy suorittanut todellisen sankarityön.\nPäinvastoin kuin Kasim ja minä hän ei ollut ajatellut yksistään\nitseään, vaan tehnyt kaikki koettaakseen pelastaa matkatavaroista ne\nosat, mitkä tiesi kalliimmiksi, ja sen vuoksi vähitellen pannut nämä\ntavarat valkoisen kameelin kannettavaksi, joka oli vahvin. Saatoimme\nnyt jatkaa vuoden työtä.\n\nTulen ympärillä paimenmajan vieressä laitoimme illalla oikeat kemut.\nKauvan epäröityään antoi Pasi Akhun houkutella itsensä myömään meille\nlampaan 32 tengehistä. Se teurastettiin heti. Minä sain hiilloksella\npaistetut munuaiset, ja miehet keittivät padassa muutamia makupaloja.\nNyt oli valtimoni lyönti kohonnut 60:neen; vasta kolmea päivää\nmyöhemmin tarpeellisen levon ja hyvinvoinnin jälkeen se oli 82:ssa.\n\nLaidun oli nyt lopussa tässä seudussa ja paimenet aikoivat siirtyä\ntoiseen paikkaan, joka oli vain peninkulman päässä jokea alaspäin\noikealla rannalla. Me astuimme jalkasin, kun taas Ak-tuja kantoi\nmatkatavaramme. Pienelle joen rannalla olevalle kummulle, jota ympäröi\nkamishitiheiköt ja jonka huipulla oli ijäkkäitä poppeleja, rupesimme\ntoistaiseksi asumaan. Kahden poppelin väliin miehet kyhäsivät minulle\nlehtimajan, jonka kehä tehtiin puiden oksista ja katoksi sekä seiniksi\npalmikoitiin tiiviitä lehdeksiä. Majassa oli ihanan viileätä, jota\nvielä ympärillä olevat puut lisäsivät. Sen permantona oleva maa\ntasoitettiin ja peitettiin huopamatolla. Päänalaisena oli minulla\npurjekangaslaukku, jossa säilytin hopeat, pöytänä pieni puinen\npaperossilaatikko.\n\nTieteelliset kojeet, karttasalkut, muistiinpanokirjat ja\nkirjoitusneuvot olivat mukavassa epäjärjestyksessä toisen poppelin\nrungon luona. Meidän oloissamme en parempaa saattanut toivoakkaan.\nMinulla oli oikein hauska tuossa lehtimajassani enkä olisi paremmin\nlukukammarissanikaan Tukholmassa viihtynyt.\n\nIslam ja Kasim asettautuivat kolmannen poppelin viereen, mihin he\nvirittivät \"ikuisen tulen\". Paimenet ja heidän karjansa makasivat\nvierellä olevassa ruovostossa. Kaksi kertaa päivässä sain Pasi\nAkhunilta pytyn rasvaista maitoa ja palan maissileipää, ja tupakkaakin\nriitti vielä pariksi viikoksi. Hilpeinkään hyvänpäivänelostelija ei ole\nnauttinut enempää elämästä kuin minä näinä päivinä, ja kuitenkin\nyksinäinen olomme metsässä muistutti aika lailla Robinson Crusoesta.\n\nVähän yli kello 1 toukokuun 12 p:nä näimme kaukaa pienen karavaanin\npohjoisesta päin lähestyvän leiriämme joen uomaa myöten. Odotimme\nkärsimättöminä sen tuloa. Islam ja Kasim riensivät huutamaan sille ja\nopastamaan sen miehiä lehtimajalle. Ne havaittiin olevan neljä\nkhotanilaista kauppiasta, jotka kolmetoista päivää sitten olivat\nlähteneet _Kutjar_ kaupungista; sinne he olivat joku aika sitten\nvieneet viinirypäleitä Khotanista ja niiden sijaan olivat sieltä\nostaneet kymmenen hevosta, muutamia aaseja ja lehmän myydäkseen ne\nKhotanissa, jossa semmoiset eläimet olivat hyvissä hinnoissa.\n\nIskimme kuin haukat näiden kauppiasten kimppuun ja puolessa tunnissa\nostimme heiltä 750 tengehillä kolme erinomaista hevosta, jotka\nKutjarissa olivat maksaneet 600 tengehiä (yksi khotanilainen\ntengeh = 2 kashgarilaista tengehiä = 40 penniä.) Ostimme vielä kolme\nkuormasatulaa, suitset, säkin maissia hevosille ja pussin vehnäjauhoja\nitsellemme, parin saappaita Islamille, joka kuolonleiristä asti oli\nastunut paljain jaloin, hyppysellisen teetä, kunganin ja pari\nposliinimaljaa -- kaikki 65 tengehillä. Nyt meidän ei tarvinnut olla\nKhotanista saatavan avun varassa ja katsoimme hevosten ja valkoisen\nkameelin avulla voivamme pelastaa viimeksi kaatuneitten kameelien\nkuormat.\n\nIllalla saimme vieraiksi kaksi nuorta metsästäjää, joilla oli olallaan\npitkät haarukkaniekka pyssyt. He olivat äsken saapuneet Buksemin\nmetsiin ampumaan hirviä, joiden sarvia kiinalaiset lääketarpeiksi\nhalulla ostavat. Heidät otettiin heti palvelukseen, ja kun he tunsivat\nseudun tarkoin, sovittiin että he läksisivät Islamin ja Kasimin kera\nkuolonleiriä etsimään.\n\n_Toukokuun 13 p._ kauppiaat läksivät Khotania kohti. Nuoret metsästäjät\nkatosivat viidakkoon, ja kun he palasivat puolen tunnin päästä, oli\nheillä kantamuksenaan hirvi, jonka olivat edellisenä iltana ampuneet.\nHirvi nylettiin ja paloitettiin ja Islam valmisti sen hienosta,\nhyvänmakuisesta lihasta mainion keiton.\n\nTänään saapui metsästäjäveljesten isä _Ahmed Mergen_ (mergen merkitsee\nmetsästäjä), muhkeamuotoinen suurinenäinen ja pujopartainen, kookas,\nsoleva ja hartiakas ukko. Hän oli hyvin ystävällinen ja seikkailumme\nhäntä kovasti huvittivat; innokkaasti otti hän osaa tuumailuihin\npelastusmatkasta. Kukaan ei ollut halukkaampi kuin hän lähtemään\naavikolle, olipa oikein onni että hänet tapasimme. Muistelipa hän\nkerran metsästysretkillään joutuneensa niiden kolmen poppelinkin luo,\nmissä Kasim ja minä olimme virittäneet merkkitulen.\n\nAamupäivällä järjestettiin retkikunta ja kello yhden aikaan sen jäsenet\nläksivät metsäleiriltä. Ne olivat: Islam Baj, Kasim, Ahmed Mergen ja\nhänen poikansa. Karavaanissa oli kolme hevosta ja kameeli, ruokavaroina\nleipää, jauhoja, lihaa, kolme kapakia ja vuohennahka täynnä vettä.\n\nEhtiäkseen ennen iltaa sille kohdalle metsätiellä, mihin minä olin\npannut lapion tien viitaksi, läksi retkikunta ratsain leiriltämme.\nAhmed yksin kulki jalan pyssy selässä. Oli oikein kaunista nähdä hänen\nkatoovan viidakkoon, jonka läpi hän mahtavan Nimrodin lailla tunki\nkevein, melkein kiitävin askelin. Ja nyt minä olin taas yksin kolmen\npaimenen kera ja sain varustaida kärsivällisesti odottamaan ehkä koko\nviikkokauden. Ystävieni yösijat olivat muutaman sadan askeleen päässä\nlehtimajasta, mutta Pasi Akhunin piti nukkua läheisyydessäni pitääkseen\nyötulta vireillä. Kolme kertaa päivässä hän toi minulle leipää ja\nmaitoa; vettä oli joen uomaan kaivetussa kaivossa.\n\n_Toukokuun 14 p._ heräsin viiden aikaan. Ilma oli paksussa sumussa,\ntaivas pilvessä ja hienosti sataa tuhutti vähän aikaa. Vaikkei maa\nsiitä sateesta huomattavasti kastunut, oli se kuitenkin erinomaisen\nvirkistävää -- ihana ja harvinainen ilmiö. Klo 7 nousin ylös. En\nsuinkaan ollut toimetonna näinä yksinäisinä ja pitkinä päivinä,\nviimeistelin näet nyt muistiinpanojani aavikkomatkan viimeiseltä\ntaipaleelta ja tein joukon karttoja.\n\nSeuraavat päivät kuluivat levossa ja rauhassa ja minä toivuin\nvähitellen aavikkomatkan ylenmääräisten rasitusten perästä.\nKärsivällisyyttä oli kuitenkin tarpeen, sillä yksitoikkoiseltapa alkoi\najan oloon tuntua istuminen yksikseen päivät päästään lehtimajassa.\nMutta olihan minulla kaikkea mitä tarvitsin, terveyteni oli hyvä,\nnautin metsäilmasta ja koillistuulen huminasta poppeleissa. Helle ei\nollut milloinkaan painostava, sillä ilma oli tavallisesti tomun\nvallassa, ja varjo oli suojaava ja viileä. Täällä oli äänetöntä ja\nrauhaisaa kuin asumattomalla saarella. Ainoastaan Pasi Akhun tuli\npuolenpäivän aikaan ja illalla tuoden hengenpidintä minulle sekä\ntulelle. Seitsemän aikaan nousin ylös, mutta silloin paimen oli poissa\nja maitopytty ja leipä odottivat vierelläni.\n\nHuhu matkastamme ja ihmeellisestä pelastuksestamme levisi kuin\nkulovalkea sekä Ak-suun että Khotaniin, ja muuan viimeksi mainitusta\nkaupungista tullut kauppias kertoi, että se oli yleisenä puheenaineena\nbasaareissa, joissa tuloamme odotettiin kärsimättömästi. Minä ikävöin\nnyt Khotaniin, missä aijoin viipyä muutamia päiviä pannakseni kuntoon\nuuden karavaanin ja sillä lähteäkseni Pohjois-Tibettiin.\n\nIltahämärässä toukokuun 21 p. palasivat Islam ja muut miehet. Heidän\ntuomansa tiedot eivät olleet erikseen ilahduttavia. He olivat kulkeneet\nsuoraan länttä kohti metsästä, mutta eivät olleet uskaltautuneet\nteltalle asti, päivät kun kävivät yhä kuumemmiksi. He eivät olleet\nlöytäneet muuta kuin kolmen poppelin luo jätetyn kuorman, jossa\nkuitenkin oli yleensä vähemmän tähdellisiä tavaroita. Boghran raato oli\nopastanut heitä, sillä siitä levisi kamala löyhkä ympäristöön.\n\nMerkillisintä kuitenkin oli, etteivät he löytäneet Nääriä, jolla oli\nkannettavana kolme aneroidia, keittolämpömittareita, kenttätähystimiä,\nkaksi revolveria (toinen Ruotsin armeijan upseerirevolveri), 200\nsikaria, 50 patruunaa y.m. Paikan, mihin Islam oli Näärin jättänyt, he\nlöysivät sitä helpommin, kun hän oli sitonut siihen kohti tamariskiin\nvyönsä tien viitaksi. Tamariski kyllä seisoi särkällään, mutta vyön\nasemesta he löysivät oksiin sidottuna valkoisen huopapalasen. Pensaan\nympärillä näkyi miehen jälkiä, jolla, päinvastoin kuin Islamilla, oli\nollut saappaat. Kameeli kallisarvoisine kuormineen oli sitä vastoin\npoissa, ja vaikka kuinka kuleksittiin ristiin rastiin ympäristössä, ei\nlöytynyt eläintä eikä sen jälkiä. Mutta kukahan oli tuo mies, joka oli\nottanut vyön ja jättänyt huoparepaleen sijaan? Kysyin Islamilta,\nluuliko hän, että se olisi saattanut olla Jolltji, joka mahdollisesti\nolisi voimistunut sen perästä kun läksimme teltalta. Mutta tätä hän\npiti mahdottomana, kun hän, vaikka kulki niin hitaasti, ei ollut nähnyt\nJolltjia kuolonleiristä lähdettyään.\n\nSaattoiko se olla joku noista kolmesta kauppiaasta, jotka olivat\nIslamille antaneet vettä ja lainanneet minulle 18 tengehiä. Ei,\nolivathan he Islamin tavattuaan lähteneet suoraan Buksemiin etsimään\nminua, ja kuinka he muutoin olisivat löytäneetkään aavikolle jätettyä\nkameelia?\n\nOlimme kovin ymmällä, mutta emme voineet tehdä asialle mitään. Jos\njoku, olipa kuka tahansa, oli Näärin löytänyt elävänä ja vienyt sen\nvesipaikalle ja laitumelle, olisi hän kai, jos rehellinen mies oli,\ntuonut eläimen meille takaisin. Mutta jos hän oli kameelin ja sen\nkuorman varastanutkin, ei hän missään tapauksessa olisi mennyt jälkeä\njättämättä, ja kaksi tietä hänellä vain oli valittavana, joko\npohjoiseen päin Ak-suun tai etelään Khotaniin. Mutta jälkimäiselle\ntaholle paimeneni aina tähystivät. Ainoa mahdollisuus siis oli Ak-sun\ntie, ja epäilyksemme, että petos oli tässä tehty, eneni jälestä käsin.\n\nAhmed Mergen oli metsässä nähnyt kameelin jälet ja seurannut niitä.\nSiten hän oli löytänyt sen nuoren kameelin, joka oli poppelien luona\nryöstäytynyt irti ja kulkenut omin päin metsään. Se oli nähtävästi itse\nlöytänyt vettä, ja oleskeltuaan viime päivät metsässä se nyt oli mitä\nparhaissa voimissa. Ahmed oli töin tuskin onnistunut saamaan sen\nkiinni. Kahdessatoista päivässä se oli niin arkiutunut, että töytäsi\npakoon niinkuin ei olisi ihmistä koskaan nähnyt.\n\nTibetin matkani, jota ennemmin olin ajatellut, oli nyt mahdotonta, kun\nolin menettänyt kaikki korkeusmittarit. Varustuksemme olivat nyttemmin\nylimalkaan niin kehnot, että meidän täytyi palata Kashgariin asti\nkorvaamaan häviöitä. Vaikka tie Ak-sun kautta on pitempi, valitsimme\nnyt kuitenkin sen.\n\n_Toukokuun 23 p._ heräsin klo puoli 4 aamulla äärettömän rajuun\nlänsiburaaniin, joka uhkasi kiskoa puut juuriltaan ja kokonaan\ntuhosi surkeasti kokoon kuivaneen lehtimajani. Poppelien latvoissa\nhumisi ja vinkui. Tuuheiden puitten rungot taipuivat melkein\nsuorakulmaisiksi ja uhkasivat joka hetki taittua. Ruovot kumartuivat\nnöyrästi myrskyn hirmuvaltaisen valtikan edessä. Kuivat oksat ruskivat\nja paukkuivat pudotessaan puusta alas, ja metsän pimensi läpinäkymätön\njuoksuhiekkapilvi, jota tuprusi Khotan-darjan tasaista uomaa myöten.\nBuraani kesti vain puoli tuntia ja sitä seurasi kuten ennen sen\nalkamista aivan tyyni ilma.\n\nKlo puoli 8 oli karavaani valmiina lähtemään tästä pitkällisestä\nlepopaikasta, joka kuitenkin minulle oli niin muistorikas ja johon\najatukseni vielä usein kaihomielin ja kiitollisina palaavat. Täällä\nminä olin uudelleen alkanut elää, jättänyt taakseni hirvittävän\naavikon. Täällä olin taas löytänyt ihmisiä, jotka olivat minua\nystävällisesti kohdelleet ja parhaimman mukaan vaalineet, ja täällä\nminä olin tarpeellista ja vahvistavaa lepoa nauttinut kauniissa\nvarjoisassa metsässä.\n\nPaimenet saivat kolmekymmentä tengehiä mieheen ja olivat ylen\nonnellisia, ja niin läksimme matkoihimme kahdella kameelilla ja\nkolmella hevosella ja viimeinen kello helähteli taas kimakasti ja\nkirkkaasti, mutta ei enää kuin hautajaisiin, vaan niinkuin\nylösnousemukseen ja toivoon.\n\n\n\n\n11.\n\nVIIMEISET KAMEELIT.\n\n\nIltasella pääsimme tuolle pienelle patamalle, joka oli henkeni\npelastanut. Siinä seisoivat ruovot kuten ennen ja poppelin runko makasi\nkoholla veden yli, joka oli laskeutunut 11 cm toukokuun 7 p:stä.\nPatamaila oli kuitenkin entinen muotonsa. Lepäilin sen ääressä tunnin\nverran osaksi odottaakseni Islamia ja Kasimia, mutta erikseen\nsaadakseni kerran vielä juoda suloista, siunattua vettä. Ahmed Mergen\nnimitti tuon pikku pataman _Khota- verdi- kölliksi_, Jumalan antamaksi\njärveksi.\n\nKymmenen tuntia ratsastettuamme tulimme metsäseutuun, _Kujundehlikiin_\n(jänispaikka), missä oli useita lammaspaimenia. Islam ei ollut tavannut\njälkiä metsässä, ja jos niitä olisi ollutkin, oli myrsky kyllä\npyyhkinyt ne pois.\n\n_Kesäkuun 3 p._ meillä ei ollut pitkä matka muhammettilaiseen _Ak-sun_\nkaupunkiin, missä länsiturkestanilaisten kauppiasten \"aksakal\"\n(valkoparta, päällikkö), _Muhammed Emin_. otti meidät erinomaisen\nystävällisesti vastaan. Saimme asunnonkin hänen hauskassa ja siistissä\ntalossaan, kun taas kameelit ja hevoset majoitettiin muutamaan\nnaapuritaloon.\n\n_Kesäkuun 4 p_. Kolmena viimeisenä marssipäivänä oli _Ak-tuja_,\nvalkoinen kameeli, riutunut, ei ollut tahtonut syödä heinää, vaan\nvälinpitämättömästi pureskellut vehnäleipää. Eilen se kuitenkin kulki\npysähtymättä pienen matkan uuden ja vanhan kaupungin välillä; mutta\nperille päästessään se mylvi kärsivällä äänellä, aivan kuin olisi\npelännyt itselleen pahaa tehtävän. Yöllä se ei syönyt mitään. Kun Kasim\ntänä aamuna surullisen näköisenä kertoi Ak-tujan olevan sairaana,\nriensin majatalon pihaan. Tapasin sen siellä makaamasta kylellään,\npolvet koukussa ja kaula oikona. Se hengitti raskaasti, vetäsi vielä\nmuutamia syviä hengenvetoja ja kuoli.\n\nTämä kameeli se oli pelastanut koko kantamustemme kallisarvoisimmat\ntavarat. Oli aivan luonnollista, että minä katselin Ak-tujaa, joka niin\nloistavasti oli täyttänyt paikkansa, säälivin katsein. Jokaisessa\npysähdyspaikassa tänne tullessamme olin muistanut sitä taputtaa. Mutta\nse käänsi pois päänsä ja mylvi äkeissään luullen minun tarttuvan hänen\nohjausnuoraansa ja ikäänkuin aavistaen, että minä se olin hänelle\nkaikki nuo viimeiset kärsimykset tuottanut.\n\nKun se nyt kuoli mairamjuhlan aamuna, oli karavaanimajalan pihalla\näänetöntä ja hiljaista. Oli pyhä päivä, jolloin ei karavaaneja tule\neikä lähde ja arkipäivän askareet ovat tauoksissa. Kaikki ovat ulkona.\nKadut ja tori vilisevät kirjavia, uusia, loistavia halaatteja. Minne\nkatsookin, pelkkiä hohtovärisiä suippolakkeja ja huikaisevan valkeita\nturbaaneja. Kaikki kulkijat näyttävät iloisilta. Yksin halvin\npalvelijakin saa tänään isännältään lahjan \"ajd mubarekin\", siunatun\njuhlan kunniaksi, ja minaretin käytävältä kaikuvat selvemmin kuin\nmuulloin \"muezzinin\" rukoukset Ijankaikkisen kiitokseksi.\n\nKuinka vastakkaista näille kirjaville kuville ja näille ilosta ja\nhurmaantumisesta loistaville katseille muhammettilaisten suurimpana\njuhlapäivänä olikaan näky majatalon äänettömällä pihalla! Yhtä\nmajesteetillisesti ja varmasti kuin \"valkonen kameeli\" äsken oli\nvaeltanut murhaavan hiekkameren poikki, Khotan-darjan kuivan joen uoman\nja lehtevien metsien läpi, yhtä arvokkaasti se nyt päätti maallisen\naavikkomatkansa; kärsimysten, puutteiden ja raskaan työn retken,\nhirmuvaltaisen ihmisen palveluksessa. Se sortui aavikkomatkan\nponnistusten vuoksi keskellä yltäkylläistä laidunta ja vettä.\n\nSen matkatoveri, nuori _Tjong-sarik_, sukunsa jättiläinen, läksi\nsoimeltaan ja astui vaistonsa ohjaamana valkoisen kameelin luo\ntarkkaavin ja kummastunein silmin katsellen sitä. Sitten se palasi\nrauhallisesti soimelleen ja oivallisella halulla pureskeli viheriätä,\nmehevää rehua. Se oli viimeinen noista kahdeksasta. Minulla ei ollut\nsydäntä myödä sitä tietämättä kenen käsiin se joutui; muutoin majalan\nmiehet arvelivat senkin pian menehtyvän kärsimäinsä raskaiden\nponnistusten takia. Lahjoitin sen kuitenkin Muhammed Eminille, joka\naikoi syöttää sitä koko kesän Tengri-khanin juurella olevilla\nniityillä.\n\nViivyimme Ak-sussa kolme päivää, joina panimme kuntoon uuden karavaanin\nKashgariin palausta varten.\n\nAksakali on jonkunlainen konsuli; kaikissa itä-turkestanilaisissa\nkaupungeissa on Venäjän alamaisilla semmoinen, kuuluva Kashgarin\nkonsulin piiriin. Ystäväni Muhammed Emin oli parhaita muhammettilaisia\nmitä olen tavannut, 60-vuotias, valkopartainen, iloinen ja hauska ukko,\njoka tunsi maan hyvin ja antoi minulle parhaita tietoja. Jo ennen\nkaupunkiin tuloani oli hän tehnyt minulle suuren palveluksen\nkoettamalla kaikilla etelästä Ak-suun johtavilla teillä tiedustella\nvarasta, jonka jälillä epäilimme kadonneen kameelimme olevan, --\nkuitenkin menestyksettä. Mutta myöhemmin hän teki minulle vielä yhden\nhyväntyön: hän läksi kerallani Kashgariin, jonne hän monta kertaa ennen\noli matkustanut.\n\nKashgariin oli neljäkymmentäviisi peninkulmaa; mutta meillä ei ollut\nkiirettä ja päätimme sen vuoksi lähteä hätiköimättä tälle matkalle.\n_Kesäkuun 7 p_. oli kaikki lähtövalmiina. Muhammed Emin oli hankkinut\nuusia sartilaisia jakhtaneja sekä tarpeelliset ruokavarat: sokeria,\nteetä, riisiä, vihanneksia, hunajaa y.m., lampaanlihaa oli saatavissa\npitkin matkaa.\n\nIslam Baj ja Kasim saivat kummatkin rahapalkan palveluksistaan sekä\nuudet vaatteet päästä jalkoihin asti. Omat vaatteeni olivat kaikki\nrepaleina; hankin sen vuoksi kiinalaisesta ja sartilaisesta pukineesta\nyhdistetyn puvun, ainoan kerran jolloin uhrasin eurooppalaisen puvun\naina mukanaan tuovan arvon. Eräältä \"karakeshiltä\" vuokrasimme 4\nhevosta, 55 tengehillä kappaleen, Kashgariin. Kesäkuun 7 p:n illalla\nläksimme Ak-susta.\n\nJottei tämä matkakertomukseni venyisi kovin pitkäksi, riennän niiden\n8 marssipäivän edelle, jotka vielä erottivat meitä Kashgarista. Ne\nveivät meidät Taushkan-darjan laakson kautta, tätä jokea etelässä\nrajoittavien matalien vuorien yli, ja sitten lounaasen arojen ja\nerämaiden poikki Kiinan läntisimpään kaupunkiin.\n\nTulimme tekemisiin kirgiisien ja djaggataiturkkilaisten kanssa, saimme\naavikkomatkan helteen perästä nauttia raikasta vuori-ilmaa, jota juuri\nnyt sadekautena vieläkin vilvotti usein aika runsas sade, sekä\nlänsi- ja itämyrskyt, jotka laaksosta syöksyvät ylös mylleröiden aivan\nkuin pyssyn suusta.\n\nKesäkuun 21 p:n iltana saavuttiin ikävöityyn Kashgariin. Ne kolme\nviikkoa, jotka viivyin Kashgarissa, menivät tuhansia hommia\nsuorittaessa. Vanha ystäväni Petrovskij, joka nyt oli saanut\nkunnianimen pääkonsuli ja jolle kuningas Oskar heti sen perästä antoi\nVaasan ritarikunnan rintatähden hänen minulle osoittamistaan\narvaamattomista palveluksista, vastaanotti minut liikutettuna ja\niloisena ja auttoi minua kaikin tavoin uusien matkavarustusten\nhankkimisessa.\n\nSaatuaan Khotanin aksakalilta tiedon onnettomasta aavikkomatkastamme\nhän oli heti mennyt korkeimman paikalla olevan Kiinan virkamiehen, Dao\nTajn luo ja saanut tämän ymmärtämään, että jollei hän heti ryhdy\ntiedustelemaan kadonnutta kameelia, hän joutuu tekemisiin hallituksen\nkanssa Pekingissä. Dao Taj teki velvollisuutensa, ja arvelkaapa kuinka\nhämmästyimme, kun hän eräillä päivällisillä, joille oli meidät\nkutsunut, asetti pöydälle ruotsalaisen upseerirevolverin, joka oli\nollut Näär kameelin kuormassa! Aseen oli muuan tuntematon ratsastaja\nlahjoittanut eräälle talonpojalle Tavek-kelin kylässä. Tiedusteluja\njatkettiin kahta innokkaammin, mutta kiinalaiset mandariinit eivät\nonnistuneet koskaan pääsemään varkaan jälille, enkä minä sitten\nvälittänyt koko jutusta, uusiin suunnitelmiini kun olin kiintynyt.\n\nEnsi päivänä Kashgariin tultuani lähetettiin sananlennättäjä Oshiin.\nMinulta hän sai viedäkseen koko pinkan kirjeitä ja tärkeitä sanomia,\nm.m. opettajalleni ja ystävälleni vapaaherra von Richthofenille\nBerliiniin, jolta pyysin uutta varustusta meteoroloogisia kojeita,\naneroideja ja keittolämpömittareja y.m. Tashkentista pyydettiin\nsähköteitse vaatteita, ruokavaroja ja tupakkaa. Kashgarin\nkasakkavartijakunnalta saimme patruuneja ja ruutia.\n\nKuitenkaan eivät Euroopasta tilatut tarpeet saattaneet joutua\nKashgariin ennenkuin kolmen kuukauden päästä, ja toimettomana viruen\nniiden odottaminen ei tietysti juontunut mieleenikään, etenkin kun\nkesäkuuma saattoi minut ikävöimään korkeille vuorille.\n\nAinoa, mikä minua vielä viivytti, oli poissa ollessani Kashgariin\nsaapunut Ruotsin posti, jonka kenraalikuvernööri pyynnöstäni oli\nlähettänyt Kerijaan. Tässäkin teki Dao Taj minulle suuren palveluksen\nantaessaan pikasananlennättäjän noutaa postin, joka tuli Kashgariin\n12 päivän kuluttua. Edestakaisin on matka 145 peninkulmaa ja\nsananlennättäjät olivat siis ratsastaneet 12 peninkulmaa päivässä.\n\nParissa viikossa olivat ensimäiset varustukset valmiina. En koskaan\nunohda sitä alttiutta ja rakastettavuutta, jota minulle siinä\nosoittivat hra Petrovskij, hra Macartney ja ruotsalainen\nlähetyssaarnaaja Högberg, jotka kaikki kilvalla minua auttoivat.\n\nMolemmilta ensin mainituilta sain lainaksi aneroideja ja hypsomeeterin,\nmaanmieheltäni useita käytännöllisiä tarvekaluja. Muuan kashgarilainen\nräätäli valmisti kiinalaisista kankaista vaatteita, turkkeja ja\ntelttoja. Hevosia, satuloita ja ruokavaroja ostettiin basaareista, ja\nkun _heinäkuun 10 p._ läksimme liikkeelle, saatoin tuskin huomata pari\nkuukautta sitten kärsineeni häviön, joka silloin oli näyttänyt minusta\nkerrassaan tuhoavalta.\n\n\n\n\n12.\n\nVAARALLISIA KULKUPAIKKOJA.\n\n\nPäätin käyttää kesäni uuteen Pamiriretkeen, mutta tällä kertaa Pamirin\neteläosiin tutkiakseni suuren Jarkentjoen lähteitä. Tästä ei kuitenkaan\ntullut mitään; sillä joki oli niin tulvillaan, että oli aivan\nmahdotonta päästä tälle taholle, joten minun täytyi kääntyä tyhjin\ntoimin takaisin. Tällä matkalla minulla oli kuitenkin pari ylen\nvaarallista seikkailua, joita en malta olla kertomatta.\n\nIslam Bajn ja kahden muun palvelijan kera läksin heinäkuun 10 p.\nkuudella hevosella Kashgarista. Aavikkomatkaystäväni Kasim jäi\nporttivahdiksi konsulinvirastoon. Hevosista oli muuan pieni papuri ori\nollut mukana koko matkan Khotan-darjan lehtimajasta asti. Se oli aina\nhilpeä ja hauska ja kesy kuin koira. Itseäni varten olin ostanut ison\noivallisen ratsun, joka oli yli vuoden ajan kantava minua Aasian\naavikoilla. Nuo viisi uutta hevosta maksoivat vain 124 ruplaa. Hevoset\novat huokeita Kashgarissa.\n\nNeljä solaa johtaa näillä tienoin Mus-tag-atan eli Kashgar-jonon yli,\njoka idässä on Pamirin kanssa rajakkain. Valitsimme _Ullug-artin_\n(Suuren solan).\n\nTie solaan kulkee verkalleen nousevaa, kolkkoa aroa, jota leikkaa syvät\nja leveät vesi-uurrokset, joiden pohjalla lammaslaumat syövät rehevillä\nniityillä. Niin ratsastimme laakson suuhun. Vielä yhden päivän matkalla\nolivat kataja, paju ja poppeli yleisiä, mutta lakkasivat sitten.\nLaakson läpi juoksi hopeakirkas puro, joka oli kovertanut uomansa\nvuoren pohjaan.\n\n_Heinäkuun 14 p:n_ illalla pimenivät ylemmät seudut. Ukkonen alkoi\njyristä vuoristossa. Länsituulen mukana tuli paksuja sadepilviä laakson\nsuusta, ja vettä, kylmää ja ilkeää, alkoi valua kuin korvosta kaataen.\nTurkkeihimme kääriytyneinä jatkoimme matkaa yhä jyrkemmin kohoavaa\nlaakson pohjaa myöten Ullug-artin auliin, joka oli ylhäällä laakson\noikealla puolella. Illalla satoi lunta viljalti ja maa kävi valkoisen\nvaipan peittoon. Suuria, hiljalleen putoavia hiutaleita karkelehti\nilman läpi, ja paksut, lumiset pilvet peittivät koko maiseman.\n\nSaattoi luulla olevansa keskellä talvea eikä heinäkuun keskivaiheilla.\nKylässä arveltiin yleisesti että kolmepäiväisen lumisateen\nperästä sola tulee olemaan ummessa, ehkä tukossa koko vuoden,\njos lumentuloa jatkui. Kirkkainakin päivinä sattui usein hevosia\njoutumaan Ullug-artilla hukkaan. Meillä ei ollut muuta neuvoa kuin\nkärsivällisesti odottaa hyvää säätä. Eikä meillä hätää ollutkaan, sillä\nkylässä oli kaksi muhkeata \"ujta\". Laidunta oli hevosille ja\nisänniltämme ostimme lampaan. Nämä kirgiisit samoin kuin muutaman vielä\nylempänä olevan aulin asukkaat viettävät vain kesät ylemmissä\nseuduissa, mutta siirtyvät talvella laakson suuhun ja tasangolle.\n\n_Heinäkuun 16 p._ aijoimme juuri lähteä Ajag-artiin, erääsen toiseen\nsolaan, mihin kirgiisit tunsivat oikotien, jota pitivät melkoista\nhelpommin kulettavana, kun saapui muuan mies ylemmästä aulista\nvaroittamaan meitä Ajag-artiin menosta. Itse solan läpi kyllä mukavasti\nkuului pääsevän, mutta toisella puolen olevan _Markan-su_ joen yli oli\nmahdoton kulkea ja siitä meidän muka oli pakko kääntyä takaisin tyhjin\ntoimin.\n\nKirgiisi vastasi takaavansa, että ehein nahoin pääsisimme Ullug-artin\nyli, ja jos hän saisi 150 tengehiä, lupasi hän kymmenen miehen kera\nkulettaa matkatavaramme, joita oli kannettava, koska hevoset ilman\nkuormiakin vain vaivoin saattoivat kiivetä jyrkänteitä. Ratsastimme\nsiis tuskin tunnin matkan ylä-aulin kuuteen jurttiin, missä olimme\nyötä.\n\nPuoli 6 aikaan _heinäkuun 17 p._ oli ilma kirkas ja tyyni, vaikka\npienempiä pilviä kokoontui solan kohdalle, jonka itä-rinteiltä eilisen\npäivän auringon paiste oli lumijoukkoja hieman huventanut.\n\nTuntia myöhemmin läksimme liikkeelle kymmenen kirgiisin kera, joilla\nitseään varten oli mukana kaksi hevosta, ruokavaroja ja kirves. Polku\nkulki kaitaa ja jyrkkää solatietä, jonka pohjassa pieni kirkas puro\nsolisi pyöreäksi tahkoutuneitten gneissi- ja liuskakivipalaisten\nvälissä. Molemmin puolin kohosi usein pystysuorat kallioseinät. Niiden\npyöreillä kukkuloilla kameelit ja lampaat söivät nurmikoilla, joita\npiti kosteina yläpuolelta sulava lumi.\n\nVielä ylempänä oli mustia kallion huippuja ja lumipeitteisiä harjoja.\n9 aikaan peittyi sola toden teolla paksuun pilveen ja sitten satoi\nlunta koko päivän. Ilma oli sanalla sanoen ylen epäsuotuisa ja\nkirgiisit pudistelivat päitään.\n\nVasemmalta näimme kaksi pientä jäätikkökielekettä jyrkkine penkerineen,\npieniä loppumoreeneja ja puroja, jotka yhtyivät pääpuroon. Ratsastimme\npuroa pitkin. Rinne kävi kauhean jyrkäksi. Hevoset seisattuivat usein\nja haukkoivat henkeä. Viimeinkin pääsimme itse solan juurelle, josta\nsatoja mutkia tehden ponnistelimme jyrkänteitä ylös. Lunta oli jalan\nsyvältä ja hevoset kompastuivat usein piilossa olevaan soraan.\n\nViimeinen tienpätkä oli tukalin. Kirgiisien täytyi kantaa kaikkia\nmatkatavaroitamme, vuorotellen he ottivat raskaan taakan selkäänsä.\nKutakin kirstua kantoi mies toisen tukiessa alta- ja takaapäin. Hevoset\nvietiin ylös yksitellen.\n\nKlo 11 aikaan pääsin jalkaisin solan kukkulalle, missä kohoo Pyhän\nUllug-artin hautapatsas (masari) -- pieni kiviläjä, jota koristi\nmuutama tanko ja riepu. Kirgiisit uskovat pyhimyksen täällä vallitsevan\nsolaa ja ilmoja, kulkijain onnea ja onnettomuutta, ja sen nimi on sen\nvuoksi alituiseen heidän huulillaan, etenkin pahoissa kohdissa.\n\nKirgiisien rehkiessä arkkuineen ja tutkiessa länsirinnettä viivyin minä\npuolitoista tuntia tuolla ylhäällä. Korkeusmittarit ilmoittivat 5,150 m\nja lämpömittari näytti -0,6°.\n\nJos nouseminen oli ollut vaikeata, niin laskeutuessamme me olimme\nkerrassaan päätämme kaupalla. Kulettuamme vain hieman viettävää\nrinnettä länteen olimme syvänteen reunalla, jossa oli jylhiä lumesta\nesiin pistäviä kallion ulkonemia, joiden välitse meidän täytyi kavuta\nja laahautua käsin ja jaloin, selällään ja mahallaan.\n\nLunta oli 2 jalkaa syvältä ja hankeen kirgiisit hakkasivat kirveellä\npolun, jota myöten hevoset sitten taitavasti laskettiin alas, kukin\nkahden miehen johdolla. Toinen piti hännästä tarrautuakseen kiinni, jos\nhevonen lipesi. Ne pääsivät onnellisesti ensimäisestä ja pahimmasta\njyrkänteestä alas. Sitten tuli arkkujen vuoro. Pitkiä köysiä sidottiin\nniihin ja niin saivat ne omalla painollaan liukua lunta pitkin kahden\nmiehen pitäessä köyden päistä ja ohjatessa vauhtia.\n\nKallioiden juurelta alkoi 35,5° jyrkkä sorarinne, jossa hevoset saivat\nkulkea itsekseen. Khotan-darjasta tuotu papuri ori lipesi ja vieri\nmuutamia satoja metrejä syvyyteen, selkäranka meni siltä murskaksi ja\nsiihen paikkaansa se kuoli. Ullug-art on hengenvaarallinen ja\nvertaamatta hankalin sola, minkä yli olen kulkenut.\n\nOli oikea koiran ilma ja lounastuuli tuprutti ympärillemme sankkoja\npyrypilviä. Vasemmalta puolen näkyi pitkän matkan päästä komea\njäätikkö, jonka pintaa peitti lumi.\n\nSen oikealta reunalta näkyi pieni kolmisoppinen järvi, jonka muodosti\npienestä, kahden mustan kallion välisestä jäätiköstä juokseva puro.\nNiiden juurelta vietti sorakartio järven rantaan asti. Viime päivien\nkovat sateet olivat liottaneet koko tämän sorakartion epävarmaksi ja\najaneet ylimmän kerroksen alas, niin että polku oli hävinnyt.\n\nMarssiessamme nyt irtonaista pintaa soluimme me vähitellen 50 m\nsyvemmällä sijaitsevaa järveä kohti ja oli meillä pystyssä\npysyttelemistä. Kulkupaikka oli vaarallinen, ei vähimmän sen vuoksi,\nettä useammat, korkealla jyrkänteellä olevat möhkäleet olisivat voineet\nlähteä vierimään. Hevosilta täytyi sen tähden taas kuormat riisua ja\nkantaa kaikkia tavaroita puolen kilometriä.\n\nSuunnaton Ullug-artin jäätikkö täyttää, keskeltä hieman kuperana,\nyläosan laaksoa vuoren seinien välissä. Kulimme laakson oikeanpuolista\njyrkkää reunaa pitkin ja tulimme vielä järvelle, jonka väri vivahti\nvaaleanvihreään ja jossa uiskenteli suuria alas pudonneita\njäämöhkäleitä. Jäätikön pystysuora kylki laski suoraan veteen, kuvastui\nsen pintaan ja näytti läpinäkyvältä lasilta.\n\nKolmannen, suurimman järven luona, joka oli 3 kilometriä pitkä, tapasi\nmeidät taas läpipääsemätön lumituisku -- näimme tuskin mihin menimme.\nVasta tunnin päästä jyrkkien rinteiden loputtua seestyi ilma, mutta\nyläpuolellamme korkeammissa seuduissa tuiskusi yhä.\n\nNyt laskeuduttiin nopeasti läntisen Ullug-artin laakson kautta. Laakso\nyhä leveni ja lumikenttä ympärillä olevilla vuorilla yhä väheni.\nNeljätoista tuntia ratsastettuamme pysähdyimme lopuinkin parin kummun\nväliin, lähellä sitä paikkaa, missä laakso päättyy Sarik-kolin leveään\nalankoon. Laidunta puuttui kokonaan, mutta vettä saimme suojatussa\nonkalossa olevasta lumikinoksesta. Kirgiisimme olivat jo kääntyneet\npaluumatkalle, kun oli päästy vaarallisten paikkojen ohi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän matkakuvaukseni aikana olen jo niin kauvan viivyttänyt lukijaa\nPamirin eri seuduissa, ettei kirjani koko salli minun enää yhtä\nseikkaperäisesti palata näihin seutuihin. Meillä on vielä pitkä taival\nedessämme, ennenkuin ehdimme Pekingiin, ja meidän täytyy joutua.\n\nKulemme vielä yhdessä Takla-makanin aavikon poikki, sen hiekkamerestä\nlöydämme tähän saakka aavistamattomia merkkejä ikivanhasta\nsivistyksestä ja hautautuneista kaupungeista. Käymme sitten katsomassa\nvillin kameelin autiota kotimaata, ja löydämme jäännökset _Lop-nor_\njärvestä. Sieltä samoamme rientomarssissa sata peninkulmaa, ennenkuin\npalaamme Khotaniin.\n\nTibetin pohjoisten ylätasankojen ja alppimaan yli tunkeudumme sitten\n_Tsajdamin_ purolle ja tutustumme mongoleihin, tanguutteihin ja\ntibettiläisiin, villiaasiin ja villiin jakiin, kunnes vihdoin\nviimeinkin _Ordosin_ ja Pohjois-Kiinan halki kolme ja puoli vuotta\nkestäneitten retkeilyjen perästä saavumme matkan loppumäärään\nPekingiin.\n\nMatkan varrella poikkesin tervehtimään erästä komissioonia, johon\nkuului ylempiä englantilaisia ja venäläisiä upseereja ja joka juuri nyt\noli Victoria-järvellä vetämässä tarkkaa rajaa Englannin ja Venäjän\nPamirin välille. Sieltä läksin paluumatkalle itään päin Kashgariin. Tie\nkävi kokonaista neljän korkean vuorijonon yli, jotka kohosivat toinen\ntoisensa takaa ja joiden solatkin olivat ylen tukalia. Viimeiseltä\nlaskeutui karavaanini eräänä päivänä syyskuun loppupuolella\nJarkent-joen avaraan laaksoon.\n\n_Syyskuun 22 p._ ratsastimme kahdeksan kylän läpi; niissä oli kussakin\nvain muutamia taloja, joita ympäröi pellot ja puutarhat, missä\nsaksanpähkinöitä, aprikooseja, persikkoja, omenia, meloneja y.m.\nviljeltiin. Vastaleikatun viljan tuoksu tekee miellyttävän vaikutuksen\nmatkustajaan, joka on kulkenut hedelmättömiä ylämaita. Jakeja ei ole,\nei kameelejakaan, vain lehmiä, aaseja, hevosia, lampaita ja vuohia\nnäkee.\n\nKaunein kylä on _Tong_, jonka upeat puutarhat näyttävät ihanilta,\npaljaiden kallioseinäin vastakohtina. Kylän päällikkö, _Hassan Bek_,\noli hupainen ukko, tavattoman hajamielinen ja haasteli herkeämättä\npuoliääneen itsekseen. Vähän matkaa loitompana olevassa _Kandalakshin_\nkylässä poikkesimme \"minbashin\" (tuhannen miehen päällikön) luo ja\nasetuimme levähtämään hänen ulkoparvelleen.\n\nTästä oli vain pari kilometriä Jarkent-darjalle, jota Tongissa\nyksinkertaisesti nimitetään \"Darjaksi\" (joeksi). Kesällä joki on niin\ntulvillaan, ettei sen yli mitenkään pääse, sen vuoksi vain syksyllä ja\nkeväällä käydään Jarkentissa, jonne mennäkseen ratsumies tarvitsee\nkolme päivää. Kauppiaita saapuu silloin sinne kaupungista myömään\nkankaita, sokeria, teetä y.m. Hassan Bek ja hänen miehensä arvelivat,\nettä jo nyt saatoimme päästä joen yli, mutta pyysi meitä odottamaan\nhuomiseen ehtiäkseen järjestää kaikki ylimenoa varten.\n\n_Syyskuun 23 p._ ratsastimme Jarkent-darjalle. Vuoren seinässä olevat\nmerkit ilmaisivat, että joki nyt oli 3,5 m alempana kuin kesätulvan\naikaan, mutta kuitenkin kuului ilmassa kumeata pauhinaa, joka\nomituisesti kaikui kallioseinissä, kun valtava kymi vieritteli sameita,\nvihreältä vivahtavia vesiänsä syvässä uomassaan.\n\nTuon tiemme sulkeneen joen yli oli nyt yritettävä. Rannalla tapasimme\nkuusi \"sutjia\" (vesimiestä) väljissä uimahousuissa ja \"tulum\" (ilmalla\ntäytetty vuohennahka) sidottuna rinnalle. He olivat kyhänneet \"salin\"\n(lautan), joka ei näyttänyt varsin tukevalta -- tavallinen paari, jota\nkannatti kaksitoista \"tulumia\". Hevosilta riisuttiin kuormat. Ensiksi\nasetettiin lautalle muutamia ruokatavara-arkkuja. Yksi hevosistamme\nvaljastettiin hännästään lautan pitempään puoleen ja muuan sutji ohjasi\nsen ulos rannasta virran pyöreäksi sorvaamain rantakivien välitse.\nToiset pitivät lauttaa kohdallaan kovassa aallokossa.\n\nKohta ei kuulunut pohjaa hevosen jalkain alla, ja se katosi päätään\nmyöten veteen. Sutji punaisi silloin oikean kätensä sen kaulaan, vaan\nvasemmalla hän ui ja ohjasi suuntaa. Koko seurue joutui virran\nvietäviin ja liukui huimaavaa vauhtia sitä pitkin vesimiesten pitkin\nmatkaa uidessa kaikin voimin.\n\nVastassamme oikealla rannalla oli äkkijyrkkiä kallioita, joita vasten\nvesijoukot murskautuivat mielettömän raivoisesti; mutta niiden\nalapuolella oli suvannossa pieni poukama, jossa oli loiva hiekkapohja;\nsinne nyt hevoset ja vesimiehet varovasti nousivat maihin.\n\nKilometrin päässä lossipaikan alapuolella joki muodosti mutkan, missä\nvesijoukko painui vasemmalle rannalle muodostaen kuohuvia putouksia;\nsen vuoksi piti päästä joen yli ennenkuin virta veti pyörteesen, missä\nvarmasti olisimme ruhjoutuneet palasiksi kallioiden ja kivimöhkäleitten\nväliin.\n\nSittenkuin kaikki matkatavarat oli neljässä erässä viety yli, oli minun\nvuoroni. Olin odottanut kärsimättömästi, mutta kuitenkin likipitäen\nsamanlaisella tunteella kuin poikanen, jonka pitäisi vedessä kylpeä\neikä vielä osaa uida. Sillä lautta keikkui pahasti ilmalla täytetyillä\nnahkoillaan ja varsinkin missä vesimäärät pahimmin kuohuivat, uhkasivat\nne kaataa sen joka hetki, olisivatpa tehneetkin sen, jolleivät sutjit\nolisi pitäneet tasapainoa.\n\nMinä pidin parempana olla käyttämättä hevosta, vaan annoin miesten\ntarttua kuhunkin lautan nurkkaan. Tuokiossa tempasi virta meidät\nvaltoihinsa ja hurjaa vauhtia syöksyimme alaspäin.\n\nToisella rannalla olevat kalliot näyttävät kiitävän virran matkassa,\nkatsantoala muuttuu alinomaa, aivan kuin näköala pikajunan ikkunasta.\nVoimakkaasti käsillään ja jaloillaan ponnistaen miehet kiskovat lautan\nvuolteesta, ja viimeinkin olemme verrattain tyynessä lahdelmassa ja\nnousemme maalle.\n\nPaluumatkalla vasemmalle rannalle painoi virta lauttaa vielä hyvän\nmatkan jokea alas, jonka vuoksi se täytyi rannalla olevalla hevosella\nvedättää lähtöpaikalle. Toiset hevoset vietiin uittamalla yli, kukin\nsutjinsa ohjaamana.\n\nIslam Bajkin piti parempana mennä joen yli tällä tavoin. Mutta hänen\npäätään rupesi pyörryttämään, hän ei tuntenut enää paikkoja, pyöri\nkeskellä kymiä ympäri useita kierroksia, unohti minnepäin hänen piti\nmennä ja oli hukuttaa hevosensa, jota hän ahdisti liian kovasti. Hän\nkatosi joen alapuolelle ja minä olin kovin peloissani, että vuolle\npainaisi hänet koskiin, joissa hän ruhjoutuisi.\n\nMutta lopulta hänkin pääsi maalle, ja hauskalta tuntui, kun koko\nkaravaani kimpsuineen, kampsuineen oli onnellisesti Jarkent-darjan\noikealla rannalla. Sutjit saivat 100 tengehiä palkakseen, heidän\njohtajansa sitä paitsi lakin ja veitsen, ja enemmän kuin tyytyväisiä he\nolivat.\n\nTultuamme kaikki yli kuormitettiin taas karavaani ja lähdettiin\njatkamaan matkaa oikeata rantaa alas. Mutta kohta sulki tien\nkallioryhelmä, joka laskeutui pystysuorasti veteen. Täällä olivat\ntadjikit, luultavasti hyvin kaukaisena aikana, itse kallion seinään\nhakanneet syvennyksen, jonka pohjaa pitkin polku kulki. Tämän\nkalliopolun ulkoreuna oli jo rapautunut, niin että se alaspäin\nviettää äkkisyvänteesen ja kuohuvaan kymiin. Salkojen, oksien ja\nliuskakivipaasien avulla on sitä tasoitettu. Mutta parissa kohti on se\nniin kaita, etteivät hevoset pääse siitä kulkemaan tavara-arkkuineen,\njotka myötäänsä raappivat oikeanpuoleisiin kallion seiniin.\nHiuskarvasta riippui, ettemme menettäneet yhtä kuormahevosta, joka\nkaatui kapeimmalla kohdalla ja ehdottomasti olisi syöksynyt jokeen,\njollei Islam Baj olisi oikeana hetkenä heittäytynyt sen päälle ja\npitänyt sitä kiinni meidän toisten yhteisvoimin päästellessä arkkuja\nirti. Kaikki tavarat oli sitten kannettava vaarallisten paikkojen\nkohdalla.\n\n_Lokakuun 3 p_. olin taas Kashgarissa. Täällä vallitsi vielä lauha\nilma. Äkkinäinen ilmanalan muutos tuotti minulle kuitenkin kovan\nkuumeen, josta en tointunut ennenkuin marraskuun puolivälissä.\n\nOnnettomalla aavikkomatkalla karsimani häviöt oli nyt korvattu.\nBerliinistä oli minua vastassa arkku sisältävä erinomaisia tieteellisiä\nkoneita, kaikki parhaassa kunnossa, kiitos huolen, millä nämä hauraat\nesineet oli pakattu Berliinissä ja Ruotsin konsuli Batumissa sitten ne\ntoimittanut edelleen.\n\nTashkentista oli saapunut 3 laatikkoa sisältäen useita tarpeellisia\ntavaroita: vaatteita, säilykkeitä ja tupakkaa y.m. ja minulla oli taas\nyhtä hyvät varustukset kuin pitkää matkaa alkaessani.\n\n\n\n\n13.\n\nMUUAN HAUDATTU KAUPUNKI.\n\n\nToinnuttuani kuumeesta ja saatuani uuden karavaanini kuntoon läksin\njoulukuun 14 p. 1895 Kashgarista uudelleen matkaan. Karavaanissa\noli 6 miestä ja 12 hevosta, ja \"karavaanibashina\" oli kuten\naavikkomatkallakin vanha kokenut Islam Bajni.\n\nMatkani suuntautui lähinnä Khotaniin, ylisen Khotan-darjan varrella\nolevaan kauppakaupunkiin, jonka lukija jo tuntee kevään vaaralliselta\nmatkalta. Tällä kertaa varoin kuitenkin lähtemästä suoraan itään\nItä-Turkestanin hiekka-aavikon poikki, vaan kulin ensin pitkin\nJarkent-darjan rantaa etelään päin Itä-Turkestanin suurimpaan\nkaupunkiin Jarkentiin ja jatkoin sieltä Kargalikiin Kvenlunin\npohjoispuolella; matkaa oli lähes 50 ruotsin peninkulmaa.\n\nKulimme läpi hedelmällisten, hyvin kasteltujen maa-alueiden --\nkosteikkojen -- mutta suuri aavikkomeri ammotti aivan lähellä\npohjoisessa, kun taas Kvenlunin lumipeitteiset harjat kohosivat\netelässä.\n\n_Tammikuun 5 p_. suoritimme viimeisen päivänmarssin, mikä meitä vielä\nerotti Khotanista. Tie kulki komeata poppelikujaa, joka oli 15 m leveä,\nja kastelukanavia ja peltoja sen molemmilla puolilla. Ennen kaupunkiin\ntuloa ratsastimme suurten kylien halki.\n\nAmbani oli jo aamulla lähettänyt tulkkinsa länsiturkestanilaisten\nkauppiasten aksakalin seurassa minua vastaan. He saattoivat meidät nyt\nisoon, kauniisen ja tyynessä ja rauhaisessa kaupungin osassa\nsijaitsevaan taloon, siistimpään mitä koko maassa olin nähnyt.\n\nKymmenen päivää viivyin Khotanissa, jonka ambani, _Liu Darin_, otti\nminut vastaan todellisen vieraanvaraisesti; joka kerran kun ratsastin\nsisään tai ulos hänen jamistaan, hän kunnioitti minua kanuunan\nlaukauksella. Kävin usein ja mielelläni Liu Darinin luona ja opin kohta\ntuntemaan hänessä miehen, joka eurooppalaisenkin käsityksen mukaan oli\njalo, rehellinen ja oikeudenpitävä, ja välillämme kehittyi todellinen\nystävyys. Hän oli seitsemänkymmenvuotias kookas mies, jolla oli\npäättävät kasvojenpiirteet, pienet viisaat silmät, harvat valkoiset\nviikset ja hyvin ohut kankipalmikko.\n\nKhotanissa oleskelu oli kaikin puolin mieluisa, enkä suurin\nhuolehtinut, joskaan en onnistunut saamaan aavikkomatkalla hävinneestä\nkameelista tietoja, sillä olihan minulla kaikki varustukset mitä\ntarvitsin. Arkkuni olivat isossa ja komeassa huoneessa, missä iloinen\ntakkavalkea myötäänsä paloi, ja ulkopuolella olevissa tuvissa oleilivat\nmieheni.\n\n_Tammikuun 14 p. 1896_ läksin Khotanista pienen oivallisen karavaanin\nkera, jossa oli neljä miestä ja kolme kameelia. Otin sitä paitsi mukaan\nkaksi aasia koetellakseni niiden sopivaisuutta pikaiseen\naavikkomarssiin. Miehet olivat molemmat oshilaiset Islam Baj ja _Kerim\nDjan_ sekä kaksi metsästäjää Ahmed Mergen ja Kasim Akhun, jotka\nedellisenä vuonna auttoivat meitä aavikko-haaksirikon perästä.\n\nKokemus tältä kovalta matkalta oli opettanut meidät ottamaan mukaan\nniin keveät varustukset kuin mahdollista. Sen vuoksi otettiin nyt\nainoastaan mikä oli tuiki tarpeellista, yhteensä kolme kevyttä kameelin\nkantamusta. Jos nyt olisi tullut pakko jättää karavaani oman onnensa\nnojaan, olisivat häviöt olleet melkoista pienemmät. Suurin osa\ntavaroitamme ja Kiinan hopeastamme jätettiin aksakalin taloon\nKhotaniin, johon meidän siis ennemmin tai myöhemmin oli palattava.\nRuokavaroja otettiin vain viideksikymmeneksi päiväksi, mutta kun olimme\npoissa neljä ja puoli kuukautta, täytyi meidän pitkän aikaa pitää\nhyvänämme mitä maa tarjosi.\n\nEnsimäinen suunnitelmani oli matkustaa erämaan halki itään\n_Kerija-darjalle_, joka yhtä rinnan Khotan-darjan kanssa, Kvenlunista\nlähtien, aavikon poikki virtaa pohjoiseen. Tämän matkan varrella olisin\nkäynyt katsomassa erään vanhan kaupungin raunioita, joista olin kuullut\nKhotanissa puhuttavan. Paluumatka taas olisi käynyt etelään päin\nKerija-darjan uoman ja _Kerijan_ kaupungin kautta takaisin Khotaniin.\nKuinka tästä kainosta suunnitelmasta muodostui suuri tutkimusmatka,\nrikas odottamattomista ja tärkeistä löydöistä, on lukija seuraavasta\nhavaitseva.\n\nPahin juttu oli, etten ottanut mukaani kiinalaista passiani; sen vuoksi\nkerran olin joutua pahaan pulaan, mutta tämäkin seikkailu päättyi\nonnellisesti. Tehdessämme suunnitelmaamme emme osanneet edes uneksia\njoutuvamme kiinalaisten mandariinien kanssa tekemisiin.\n\nMinun tavaroilleni ja kojeilleni piti olla arkku, kyökkikaluille\ntoinen, ja lisäksi tuli useita kurtjineja sisältäen jauhoja, leipää,\nriisiä, kuivattuja vihanneksia, makaroonia, kattilan ja kastrulleja,\nsokeria, teetä, lyhtyjä, kynttilöitä y.m. Lopuksi otimme turkkeja ja\nsuuren vuohennahkasta ommellun makuupussin minua varten, muutamia\nhuopamattoja, kaksi kirvestä, kaksi lapiota sekä aseita ja\nampumatarpeita.\n\nSemmoisia ylellisyyslaitoksia kuin telttaa ja sänkyä ei huolittu\nmukaan. Minä nukuin kuten miehenikin koko tämän matkan kestäessä\nturkkeihin kääriytyneenä paljaalla maalla, talvisaikaan 22°\npakkasessakin. Mutta polttoaineiden puutteessa ei meidän tarvinnut\nkoskaan olla ja kevät lähestyi.\n\nIstuuduin komean ratsukameelini selkään ja kellojen soidessa läksimme\nmatkalle pohjoista kohti. Neljä päivää samosimme autioita seutuja ja\nhajanaisia metsäpalstoja viimeisille ihmisasunnoille. _Tavek-kelin_\nkylässä Khotan-darjan oikealla rannalla annoimme kameelien levätä yhden\npäivän ja teimme viimeiset matkavalmistukset. Edessämme avautui itään\npäin ikuinen autio hietikko, mutta nyt vain puoleksi niin leveä kuin\nse, jonka yli viime vuonna olimme kulkeneet, ja lisäksi paljoa vähemmän\nvaarallinen. Tiesimme hiekan olevan matalampaa, tiesimme että joka\npaikassa saattoi kaivaa kaivon pohjaveteen, ja että siellä täällä\ntapaisimme tamariskin ja poppelin.\n\nKylästä otimme kaksi opasta, jotka useita kertoja olivat käyneet\nhietikkoon hautautuneessa kaupungissa haeskelemassa kultaa ja muita\nkalleuksia ja nyt luvanneet kunniallista palkintoa vastaan saattaa\nmeidät sinne.\n\n_Tammikuun 19 p._ läksimme joelta ja kulimme suoraan itää kohti\nhiekkasärkkien välitse. Ensi päivinä ne olivat aivan vähäpätöisiä, vain\nparin metrin korkuisia, ja harvaa kasvullisuuttakin vielä huomasi.\nKolmantena päivänä ne kohosivat 5 ja 10 metrin korkuisiksi.\n\nKulimme tavallisesti vain viisi tai kuusi tuntia päivässä, jotteivät\neläimet rasittuisi. Asetuttuamme yömajalle oli aina samat askareet\nsuoritettavana. Pari miestä ryhtyi heti kaivoa kaivamaan, pari muuta\nkaivoi esiin tamariskin juuria leirituliksi, Islam laittoi\npäivälliseni, ja Kerim Djan puuhasi kameelien ja niiden\nkuormasatuloiden kanssa.\n\nEnsi päivinä tapasimme juotavaksi kelpaavaa vettä 2,41, l,81 ja 1,67\nmetrin syvältä, sen lämpömäärä vaihteli 0 ja 12° välillä. Maa oli\njäässä 22 sentimetriä syvältä. Tämän syvyisessä kaivossa oli vesi aivan\nyhtä makeaa kuin jokivesi. Omituista kyllä, havaitsimme niin hyvin\ntäällä kuin Jarkent- ja Ugen-darjalla, että kuta lähemmä suurta jokea\nkaivo kaivettiin, sitä suolapitoisempaa sen vesi oli.\n\nOn helppo oppia päättämään, maksaako vaivan kaivoa kaivaa vai ei. Jos\nlähistössä kasvaa elävä tamariski tai poppeli ja jos maa on pelkkää\nhiekkaa, joka on kosteata aina pinnan läheisyyteen, saattaa olla varma,\nettä makeaa vettä kumpuaa noin kahden metrin syvältä. Asetuimme yöksi\nainoastaan semmoisiin paikkoihin, ja kun päivänmarssi alkoi olla\nlopussa, lähetettiin aina joku mies etukäteen etsimään edullisinta\npaikkaa.\n\n_Tammikuun 23 p._ kohosivat särkät 15 m korkuisiksi. Muutamasta\nalanteesta tapasimme kaksi poppelia, joiden rungot olivat kuivaneet ja\nhalkeilleet. Oksat olivat kuitenkin vielä elossa ja rupesivat juuri\nlehtiä tekemään. Sitä iloa ei niille kuitenkaan oltu suotu, sillä\nkameelit ja aasit söivät ne halulla suuhunsa. Eläimille tämä matka\nmuutoin oli oikea nälkäkuuri, ja onni oli, että kameeleilla juuri oli\nkiima-aika, jolloin ne syövät vähän, mutta ovat sitä innokkaampia\ntappelemaan. Parin päivän matkan perästä ne kuitenkin talttuivat ja\nrauhoittuivat. Puolen päivän tienoossa tulimme notkoon, jossa oli\nrunsaasti \"köttekiä\", kuollutta metsää. Matalat rungot ja kannot,\nharmaita ja hauraita kuin lasi, oksat, kuivuuden vääntämiä kuin\nkorkkiruuvit, ja auringon vaalentamat juuret ovat ainoat, mitä on\nentisajan metsästä jälellä. Se on noudatellut etelästä pohjoiseen\nmenevää notkoa, joka tuiki selvään osoittaa kuivaneen joen, täällä\nnähtävästi Kerija-darjan uomaa.\n\nKuten jo edellä olemme havainneet, pyrkivät itä-turkestanilaiset joet\nyleensä itään päin. Vielä oli kuitenkin jälellä pari elävätä poppelia,\nviimeiset kuolevasta suvusta, äärimäiset etuvartijat murhaavaa hiekkaa\nvastaan, ikäänkuin unohtuneina jälelle, kun rannoilla kasvava metsä\nitse joen kera siirtyi itään päin. Meille tämä kuollut metsän kaistale\noli suuriarvoinen, sillä oppaani tiesivät hyvin, että tuo vanha\nkaupunki, jota he nimittivät _Takla-makaniksi_, sijaitsi sen\nitärannalla. Ja kun nyt maa-alasta näimme, että meidän piti olla sitä\nlähellä, ja kun sitä paitsi löysimme poltettujen saviastiain siruja,\npysähdyimme, kaivoimme vettä 2,02 metrin syvyydeltä ja lähetimme oppaat\nottamaan rauniopaikasta selkoa.\n\nSillä välin toiset ottivat yhden kameelin ja palasivat hetkisen perästä\ntuoden ison kantamuksen polttoaineita kuolleesta metsästä. Illalla\nsytytimme pari aimo nuotiota, jotka olivatkin hyvään tarpeesen, sillä\nlämpömäärä tavallisesti laskeutui 15 ja 20 asteesen nollan alapuolelle.\n\n_Tammikuun 24 p._ jätettiin leiri paikoilleen ja lähdettiin miehissä\nrauniopaikalle, lapioita ja kirveitä muassa, minä oivallisen kameelini\nselässä. Meidän ei tarvinnut kauvan kulkea: paikka oli aivan lähellä.\n\nItä-Turkestanissa näkemistäni rauniopaikoista ei ainoakaan ollut\nsamanlaatuinen kuin se omituinen kaupunki, jonka jäännöksiä meillä\ntässä oli edessämme. Yleensä näet tässä maassa rauniot ovat muureja ja\ntorneja, tehdyt auringon kuivaamasta tai parhaassa tapauksessa\npoltetusta savesta. Mutta täällä olivat kaikki talot olleet puisia\n(poppelista), eikä kivi- tai savitaloista ollut jälkeäkään\nlöydettävissä.\n\nAinoat mitä oli jälellä olivat muutoin 2-3 metrin korkuiset patsaat,\nsuippoja ylöspäin, tuulen ja hiekan syövyttämiä, halenneita, kovia,\nmutta siitä huolimatta hauraita kuin lasi ja helposti särkyviä, kun\nniitä löi.\n\nSemmoisia huonerivejä täällä oli sadottain. Niiden keskenäisestä\nasemasta ei voi kuitenkaan päättää entisen kaupungin pohjasuunnitelmaa\neikä löytää katuja, myymälöitä tai avonaisia paikkoja. Se riippuu\nsiitä, että koko kaupunki, joka sijaitsee laajalla alalla, 3-4\nkilometriä poikkimitaten, on hautautunut korkeihin hiekkasärkkiin.\nAinoastaan niistä taloista, jotka ovat olleet töyryillä tai särkän\nlaaksoissa, pistää raunioita esiin hiekasta.\n\nKuivan hiekan kaivaminen on tuskallista työtä. Hiekka vieree alas ja\ntäyttää kuopan uudelleen. Koko särkkä täytyisi siirtää pois, jos mieli\nnähdä mitä se sisältää, eikä tuo ole ihmisvoimain tehtävissä. Vain\nburaanit saattavat täällä jotain aikaan saada. Kuitenkin onnistuin\ntekemään kylliksi löytöjä saadakseni käsityksen tuon vanhan kaupungin\nyleisestä ulkomuodosta.\n\nMuutamassa talossa olivat seinät patsaiden välissä noin metrin\nkorkeuteen saakka jälellä. Ne olivat kamishipuuta, jota oli lujasti\nsidottu pieniksi kimpuiksi kaitojen seipäiden viereen ja sivelty\nruumensekaisella savikerroksella. Siitä syntyi sitkeä, luja ja kestävä\nrakennusaine. Sekä ulkoa että sisältä olivat nämä varsin ohuet seinät\nvalkoisiksi rapatut.\n\nTähän rappaukseen oli mestarin kädellä laadittu useita maalauksia,\njotka esittivät jotenkin keveästi puettuja naisia, polvistuneina, kädet\nliitettyinä kuin rukoukseen, hiukset mustassa solmussa päälaella,\nkulmakarvat yhteenkasvaneina ja nenän juuressa samanlainen merkki kuin\nhinduilla tänäkin päivänä.\n\nEdelleen löytyi mustapartaisia mieskuvia, joista ensi silmäyksellä\nhuomasi aarilaisen tyypin, samanlaisissa pukimissa kuin persialaiset\nmeidän päivinämme. Edelleen koiria, hevosia, laineilla kiikkuva laiva\n-- kuva, joka tekee omituisen vaikutuksen täällä keskellä\nhiekkaerämaata. Lopuksi koristemalleja, ovaalinmuotoisia, joiden\njokaisen kehyksessä oli istuvan naisen kuva rukousnauha kädessä, sekä\nennen kaikkia lotuskukkia viljalti.\n\nKaivaessamme näkösälle näitä seiniä löysimme paperipalan, jossa oli\nhyvin säilyneitä kirjoitusmerkkejä jollain meille tuntemattomalla\nkielellä. Löysimme myöskin kipsiin kaavaillun ihmisen jalan,\nluonnollisessa koossa ja yhtä taitavasti tehtynä kuin maalauksetkin.\n\nKun tämä seinä oli tutkittu, kävimme toisen talon kimppuun. Sen seinän\npinta oli hajallaan ja patsaista oli vain muutamia harvoja jälellä.\nParissa niissä, muita pitemmissä, oli yläpäässä neliskulmaisia reikiä,\njotka samoin kuin muutkin merkit osoittivat, että talo oli ollut\nkaksinkertainen. Hiekassa, joka tässä kohti oli matalaa, ohjasi sattuma\nlapioomme 1-2 desimetrin korkuisia kipsikuvioita, joilla oli sileä\ntakapuoli, osoittaen niiden olleen seinäkoristuksia.\n\nVielä muutamista taloista saatiin pienempiä löytöjä. Niinpä löysimme\npitkän, veistellyn puupienan, silkkikoteron, pyörän akselin, joka\nnäytti kuuluneen rukkiin, saviruukun kappaleita, hyvin säilyneen\npuuvääntiön ja porfyyrikivisen myllynkiven, jonka juokseva vesi kerran\noli pannut liikkeesen.\n\nUseimpain särkkien välissä näkyi vielä puutarhain jälkiä. Tavallisten\npoppelien kantoja oli pitkät rivit osoitteena siitä, että täällä on\nmuinoin ollut varjokkaita lehtikujia. Aprikoosi- ja luumupuillekin oli\ntämä maa kerran antanut mehua ja ravintoa.\n\nTämä aavikkohiekkaan hautautunut kaupunki oli siis kerran ollut jonkun\njoen -- Kerija-darjan -- rannalla ja sen talojen ja temppelien ohi oli\nvesi virrannut lukuisia kanavia myöten. Kaupungin lähellä ja joen\nrannoilla kasvoi silloin komeita metsiä, kuten nykyisen Kerija-darjan,\nja kuumina kesäpäivinä asukkaat nauttivat vilpoista varjoa\naprikoosipuiden tuuheiden latvojen alla. Siellä oli löytynyt niin\nvoimakkaita vesipuroja, että ne olivat saattaneet pyörittää raskaita\nmyllynkiviä, silkinviljelys, puutarhanhoito ja teollisuus oli\nkukoistanut, ja siellä oli elänyt kansa, joka oli maukkaalla ja\ntaiteellisella tavalla ymmärtänyt koristaa kotinsa ja temppelinsä.\n\nMihin aikaan tämä salaperäinen kaupunki oli ihmisten asuntona? Milloin\nsen viimeiset aprikoosit kukkivat ja milloin sen poppelien lehdet\nkellastuivat ainaiseksi? Milloin lakkasi soimasta ijäiseen yöhön tuon\npuron solina, joka pani myllynkiven liikkeelle, ja milloin asukkaat\njättivät nämä talonsa aavikkokuninkaan valtaan?\n\nMitä kansaa täällä asui, mitä kieltä se puhui, mistä nämä ihmiset\ntulivat, kuinka kauvan heidän kotiseutunsa kukoisti, ja mihin he\nmenivät huomattuaan, ettei heillä täällä ollut pysyväistä asuinsijaa?\nNe ovat kysymyksiä, jotka vielä odottavat vastausta.\n\nOppaani nimittivät tätä kaupunkia Takla-makaniksi. Sen olemassa olosta\nei kellään siihen saakka ollut edes etäistä aavistusta. Kukapa olisi\nuneksinut, että Gobi-erämaassakin, vieläpä siinä osassa sitä, joka on\nkolkoin kaikista maapallon erämaista, tavattaisiin suurten kaupunkien\nraunioita ja kukoistavan sivistyksen jälkiä!\n\nJa tässä minä nyt seisoin ja ympärilläni oli noiden talojen\npirstaleita, missä nyt ainoastaan hiekkamyrsky päivätyötään suorittaa!\nSeisoin siinä kuin prinssi lumotussa metsässä ja olin herättänyt\ntuhatvuotisessa levossaan uinuvan kaupungin uuteen elämään.\n\nVanhassa kaupungissa annoin nyt eron tarpeettomille oppaille, jotka\npalasivat jälkiämme myöten aikoen levähtää kaivamillamme kaivoilla.\n\n25 p. kulimme kahdeksan \"davanin\" yli; davani on suunnaton\nsärkkäröykkiö ja voi kohota toisinaan 25 metrin korkuiseksi; kuitenkin\nlöysimme illalla vettä 1,87 metrin syvältä.\n\nSeuraavana päivänä kävi hiekka yhä hankalammaksi. Hilauduimme taas\nkahdeksan davanin yli. Kahdeksannen takana tapasimme muutamassa\nnotkossa joukon tamariskeja ja kuolevan kamishin. Se meitä viehdytti\npysähtymään, vaikka emme olleet kauvan kulkeneet. Idässä kohosi\nsuunnaton davani, joka usvan läpi näytti etäiseltä vuorelta.\n\nNeuvoteltiin ja päätettiin katsoa mitä tuon davanin toisella puolen\noli. Se oli 40 metrin korkuinen ja rasittavin kaikista. Miehet olivat\nallapäin, kameelit kulkivat kankeasti ja hitaasti, ja aasit jäivät\nkauvas jälkeen.\n\nVihdoin kohosimme harjalle. Mikä hämmästys! Ei yhtään davania ollut\nenää nähtävissä. Emme kuitenkaan nähneet kauvas, sillä ilma oli tomua\ntäynnä viimeisen myrskyn perästä. Kohta kulimme ketun jälkien ohi,\nlöysimme kuolleen sorsan, tamariskit ja muut aavikkokasvit kävivät yhä\nlukuisemmiksi. Havaitsimme ihastuen että hiekkakerrokset kävivät yhä\nohuemmiksi, näimme hevosten ja ihmisten jälkiä, tulimme tasaiselle\nmaalle, missä poppelimetsää kasvoi, löysimme hylätyn, avaran majan,\njossa oli katto muutamien patsaiden varassa, ja asetuimme täksi yöksi\nleiriin paksussa jäässä olevan Kerija-darjan rannalle.\n\n\n\n\n14.\n\nKUOLEVA JOKI.\n\n\nOlimme niin muodoin onnellisesti kulkeneet tämän aavikkokaistaleen\npoikki ja yllättäneet joen. Rantavyön rehevyys ihastutti silmiämme,\njotka kahdeksaan päivään eivät olleet nähneet muuta kuin keltaista\nhiekkaa. Joki oli leirin kohdalla 32 m leveä ja nyt tanakan jääpeitteen\nkattamana, johon hakkasimme paremman kaivon kuin mitä äsken olimme\nhiekkaan kaivaneet. Kameelit saivat nyt juoda kylläkseen jääkylmää\njokivettä.\n\nViimeinen lammas teurastettiin, tehtiin isoja nuotioita ja kaikki\noltiin mitä parhaimmalla tuulella. Majassa oli nähtävästi vielä eilen\nasuttu, päättäen tuskin hiiltyneestä leiritulesta ja tuoreista jälistä,\njoita tuuli ei vielä ollut ehtinyt pois pyyhkiä. Mutta nyt ei näkynyt\nyhtään ihmistä.\n\nLähtiessämme sitten _tammikuun 27 p._ pohjoista kohti joen vasenta\nrantaa pitkin oli ensi ajatuksenamme mitä pikimmin saada opas. Häneltä\ntoivoimme myös saavamme tietoja tästä joesta, jolla eurooppalaisia tätä\nennen ei ollut koskaan käynyt ja jonka suuntaa Kerijan kaupungin\npohjoispuolella karttamme sen vuoksi osoittivat vain pilkutetulla\nviivalla.\n\nMutta ainoatakaan ihmisolentoa ei näkynyt. Samosimme tuntikausia\nmilloin sankkaa poppelimetsää milloin tiheikköä, murrokkoa ja sankkaa\nkellastunutta kamishikenttää. Joskus meidän taas täytyi kiertää\nsärkkiä, jotka jonkun kerran ulettuivat aina joen rantaan.\n\nJoen kirkas jääpeite suikertaa pohjoista kohti jyrkkiä mutkia tehden;\ntuon tuostakin se on niin tulvillaan, että näyttää järveltä, jonka\nvastakkainen ranta katoo sumuun. Monesti kulimme polkujen yli, jotka\nkohta taas katosivat tiheikköön, näimme lukemattomia metsäsian,\njäniksen, ketun, villipetojen, hirven, kesyn lampaan jälkiä, jonkun\nkerran paljaan ihmisjalankin kuvauman, mutta seutu pysyi äänetönnä ja\nhiljaisena: ei ääntä kuulunut.\n\nIhmisten ja lampaiden jälet olivat kaikki suunnatut etelään päin, ja\nmeitä pelotti, että paimenet mahdollisesti tähän vuoden aikaan\nmuuttivat lähemmä Kerijaa ja ettemme tapaisi ihmisiä. Päivänmarssit\nlähenivät loppuaan, kun kappaleen matkan päässä joesta kulimme\nkamishikentän poikki, jota kaikkialla ympäröi aarniometsä. Äkkiä\nkuulimme lampaan määkinää. Suuri lammaslauma oli syömässä kamishikossa.\nTäällä oli siis varmasti ihmisiäkin. Huusimme ja vihelsimme, mutta\nvastausta ei kuulunut eikä ketään näkynyt.\n\nNeljä miestä lähetettiin eri tahoille metsään, ja minä odottelin\nhyvänkin puolituntia kameelien luona ennenkuin Ahmed Mergen palasi\npaimenen ja hänen vaimonsa kera. Kauhistuneina tulostamme he olivat\nsydän kintaan peukalossa huippineet vesakkoon ja kätkeytyneet. He\ntyyntyivät kuitenkin pian ja näyttivät meille tien lähellä olevaan\n\"satmaan\" (kamishimajaan), jossa me kaikki olimme yötä. Paimenelta\nkyseltiin jos jotakin, koko hänen niukanpuolinen tietovarastonsa\nseudusta tyhjennettiin pohjiaan myöten ja siirrettiin minun\npäiväkirjaani. Hussein -- se oli paimenen nimi -- kertoi, että pitkin\nkoko joen rantaa, niin kauvas kuin se ulettui pohjoiseen, oli pitkien\nvälimatkojen päässä toisistaan paimenleirejä ja lammaslaumoja, joita\nomistivat Kedjan bait. Laumoissa oli 300-2,000 lammasta. Kullakin\npaimenella oli määrätty metsäalueensa, jonka yli hän ei saanut mennä.\nTäällä hän eleli ympäri vuoden kuleksien yhdestä metsäseudusta toiseen\nja oleksien kymmenestä kahteenkymmeneen päivään kunkin \"agilin\"\n(tarhan) tienoilla. Laitumen loputtua yhdessä kohti hän siirtyy\ntoiseen. Ystävämme Husseinin käytettävänä oli enemmän kuin kolmetoista\nagilia sijaiten kahden päivän matkan päässä toisistaan.\n\nLauman omistaja asui Kerijassa ja tuli tavallisesti keväisin ja syksyin\nmetsään keritsemään ja lukemaan lampaitaan. Hän toi silloin mukanaan\nmaissijauhoja paimenille ja mitä nämä muutoin tarvitsivat, sillä\nHussein itse matkusti vain kerran joka toinen vuosi kaupunkiin, johon\nsiitä kohti, Kotjkor-agilista (Pässitarhasta), missä saavuimme joelle,\non vain neljän päivän matka. Alempana joen varrella kuului olevan\npaimenia, jotka vain kerran eläissään olivat käyneet Kerijassa,\ntapasimmepa erään 35-vuotiaan miehen, joka ei ollut käynyt siellä\nkoskaan eikä saattanut muodostaa itselleen mitään käsitystä kaupungista\neikä basaareista.\n\nKerija-darjan metsissä kaupungin alapuolella elää noin 150 ihmistä\nmuodostaen oman maailmansa, erillään kaikesta kanssakäymisestä muiden\nkanssa, loitolla kaikista valtateistä, kaiken esivallan tapaamattomissa\nja kuolonäänettömän aavikkomeren ympäröiminä.\n\nPaimenet eivät näe muita ihmisiä kuin lähimpiä naapurejaan ja baita,\njotka jonkun kerran kulkevat heidän leiriensä ohi käydäkseen alempana\nolevilla agileilla. He ovat sen takia puolivillejä ja äärettömän\narkoja, syntyneitä ja kasvaneita kun ovat aarniometsän syvyydessä.\nAinoa mitä he osaavat on lampaiden hoitaminen ja kaitseminen, niiden\nkeritseminen, hyville laitumille vieminen, nuorien puiden ja oksien\nkassaroiminen niille, niiden lypsäminen, vuohien vieroittaminen\naikanaan emistään. Vielä he osaavat paistaa maissileipää, laittaa\nsatmoja, kaivaa kaivoja, kun joki kuivuu tai he ovat loitolla siitä,\nynnä muita yksinkertaisia taitoja. \"Ketme\" (lapio) ja \"balta\" (kirves)\novat sen vuoksi heidän tärkeimmät työkalunsa. Viimeksi mainittua he\nkantavat aina selässään kuvevyöhön pistettynä.\n\nHussein jatkoi sitten kulkuaan etelään, me pohjoiseen erästä uomaa\npitkin, jonka joki oli hylännyt viisitoista vuotta sitten etsiäkseen\nkolmea kilometriä etempänä idässä uuden, jota se noudattaa puolentoista\npäivän matkan. Tämäkin joki osoittaa siis taipuvaisuutta siirtymään\nitään päin.\n\n_Tammikuun 28 päivän_ iltana tapasimme _Kurruk-akinin_ (Kuivan uoman)\nluona taas paimenia. Niitä oli kolme ja heillä oli paimennettavana 400\nlampaan suuruinen lauma. Heiltäkin urkittiin tiedot tuiki tarkkaan.\nLevättyämme päivän matkasimme taas yhä etemmä pohjoiseen, kerallamme\nopas, joka ohjasi meitä metsien läpi. Usein ratsastimme mahtavissa,\nsankoissa aarniometsissä, missä kameelien oli tukala selviytyä\ntiheiköstä ja minun tarkasti pidettävä varani, etteivät riippuvat oksat\nsaaneet kiskaista minua maahan.\n\n_Helmikuun 1 p._ joki alkoi osoittaa yhä huomattavampaa taipuvaisuutta\nkääntymään koilliseen. Mietiskelin jo lähteä kulkemaan poikki koko\ntämän osan Gobi-erämaata etelästä pohjoiseen ja koettaa pyrkiä\n_Tarimille_, suurelle lännestä itään juoksevalle joelle, jonka\nmuodostaa Kashgar- ja Jarkent-darjan yhteenjuoksu ja johon etelästä\nvielä liittyy Khotan- ja Tjertjen-darja. Kerija-darja sitä vastoin, se\njoki, jota nyt noudattelimme etelästä, ei ulotu Tarimille asti, vaan\nkuivuu hiekkaan. Hieman levottomuutta tuntien tarkastelimme sen vuoksi\nsen kääntymistä oikeaan, mikä ehkä kävisi yhä jyrkemmäksi kuta etemmä\ntulimme. Kukaties joki lopulta, yhtä rinnan Tarimin kanssa, kääntyikin\n_Lop-noriin_ päin. Kukin uusi päivänmatka tuli yhä jännittävämmäksi.\nOnnistuisiko matka vai täytyisikö meidän palata samaa tietä takaisin?\n\nKuitenkin oli tämä joki, joka tähän saakka oli ollut meille verraton\nopas aavikolla, kerran kuivuva ja sortuva taistelussa aavikkohiekkaa\nvastaan. Yllätettyämme _helmikuun 7 p._ Katakin metsäseudun saimme\ntietää joen ulottuvan vain puolitoista päivänmatkaa pohjoiseen ja että\nsitten ikuinen aavikkohiekka levisi joka taholle. Levähdimme täällä\npäivän ijäkkään metsänasukkaan _Muhammed Bajn_ luona, joka koko ikänsä\noli elänyt metsässä eikä tiennyt, että seutu oli kiinalaista aluetta.\nNämä ihmiset ovatkin verovapaita eikä heillä ole siis mitään tekemistä\nkiinalaisten viranomaisten kanssa.\n\n_Helmikuun 9 p._ mentiin taas pohjoista kohti. Joki, joka vielä Katakin\nlähellä oli ollut 84 m leveä -- kuitenkin vain muutaman järven tapaisen\nlevenemän kohdalla -- kutistui nyt 15 m ja suikersi empien jyrkkiä\nmutkia tehden läpipääsemättömien metsien välitse.\n\nIllalla asetuimme taas salolle leiriin, sillä viimeisetkin paimenet\nolivat jääneet kauvas jälellemme. Tällä kohdalla joki näytti 5 m\nlevyiseltä purolta, jossa kulki tuskin kuutiometriä vettä sekunnissa.\n\nViimeisen oppaan seuraavana päivänä käännyttyä takaisin\nnoudattelimme tätä surkastuvaa vesisuonta, milloin niin tiheiden\ntamariskipensaikkojen läpi, että tietä täytyi kirveellä raivata,\nmilloin yli pienten kamishikenttien tai vähän pensaita kasvavien\nhiekkasärkkien.\n\nSydämmeni hätkähti mennessämme sen paikan ohi, missä joki ehtyi\nhietikkoon jääpeiton alle ja auttamattomasti sortui epätoivoisessa\ntaistelussaan erämaata vastaan. Oli meillä kuitenkin vielä yhtenä\npäivänä suurta hyötyä tuosta kuivasta uomasta, mihin vain kesän\ntulvavesi ylettää. Se oli täällä kaita ja syvä, ja rannoilla rehotti\naarniometsä niin sankkana, että vain tuli olisi saattanut siihen tien\naukaista. Siellä täällä oli tiheikössä tunneleja, joita myöten\nmetsäsiat kulkevat uomalle raappiakseen ylös ruovon juuria.\n\n_Helmikuun 10 p._ laitoimme leirimme vedettömään joen uomaan, missä\nkaivoimme vettä 1,85 m syvältä ja viime kerran pitkiksi ajoiksi\nkuulimme tuulen kahistelevan keltaisia, kuivia viimesyksyisiä poppelin\nlehtiä. Ijäinen hiekka ympäröi meitä taas joka puolelta, ja meidän oli\nvielä kerran käytävä taisteluun sitä vastaan.\n\n\n\n\n15.\n\nVILLIN KAMEELIN KOTIMAAN POIKKI.\n\n\nHuvimatkoillani unelmien maahan olin monesti toivonut saavani nähdä\nvilliä kameelia. Mutta että minulla olisi tilaisuus lähemmin tutustua\ntähän merkilliseen eläimeen, kuten nyt kävi, sitä en ollut uskaltanut\nuneksiakkaan.\n\nKun me nyt kuitenkin lähestyimme sen lempi-tyyssijaa, Gobi-erämaan\nsisimpiä ja luoksepääsemättömimpiä osia, en tietysti tahtonut\nlaiminlyödä tilaisuutta hankkia villin kameelin nahkaa, jonka toivoin\nkerran joutuvan Tukholmaan.\n\nOmat puutteeni metsästystaidossa tulivat autetuiksi täydelleen sillä,\nettä Islam Baj ja molemmat Khotan-darjan miehet olivat oivallisia\npyssymiehiä ja nyt kiihkeästi halusivat nähdä tätä eläintä, josta\nolivat kuulleet vain puhuttavan. Vaeltaessamme Kerija-darjan metsissä\noli villi kameeli mieluisimpia keskusteluaineitamme.\n\nTonkus-bastessa kuulimme _helmikuun 1 p._ ensi kerran puhuttavan\nKerija-darjan villeistä kameeleista. Seudun paimenet eivät kyllä olleet\nniitä itseään nähneet, mutta jonkun kerran kyllä niiden jälkiä\nhietikossa metsän laidalla. Sitten ei mennyt päivääkään, jottemme\nkuulleet tuosta merkillisestä eläimestä yhä uutta kerrottavan.\n\nMonet paimenet alempana joen varrella olivat nähneet kameeleja,\nyksinerin tai viisi ja kuusi kappaletta karjassaan. Ne olivat\nsäntilleen kesyn heimolaisensa näköisiä, sama koko, liikkeet ja tavat\nniillä oli kuin tälläkin. Kiima-aika oli molemmilla lajeilla samaan\naikaan, tammi- ja helmikuulla, niiden jalkain jäletkin hiekassa olivat\naivan yhtäläiset.\n\nMinulle kerrottiin että villi kameeli on hyvin arka ja että se nähtyään\nitseään takaa ajettavan katoaa kuin tuuli eikä pysähdy kahteen kolmeen\nvuorokauteen. Mitään se ei kuitenkaan pahemmin pelännyt kuin\nleiritulien savua, ja paimenet vakuuttivat, että jos se saa vainua\npoltetusta puusta, se kaikkoaa pitkiksi ajoiksi niiltä mailta.\n\nKerran oli pidetty paria kesyä kameelia loitolla joen varrella, ja\nvaikka näillä ei ollut selässä kuormasatuloita, olivat villit kameelit\nkuitenkin kammoneet niitä kuin ruttoa ja niissä nähneet yhtä\nvaarallisia vihollisia kuin tiikeri ja sudet.\n\nPaimenet vakuuttivat että villi kameeli tuossa tuokiossa huomaa sen\nnenärustoon puhkaistun reijän sekä puikon ja nuoran, joilla kesyä\nkameelia ohjataan. Se muka heti vainuaa, että heimolaiset ovat\nkantaneet kuormia, olipa sitten jauhoja, lihaa, lampaan villaa tai\nmuuta, ja huomaa että kuormasatula on niiden kyttyröitä litistänyt.\n\nVanha metsän- ja aavikonasukas Muhammed Baj, viimeinen joen varrella\ntapaamamme paimen, tunsi villien naapuriensa tavat yhtä hyvin kuin\nlampaiden. Hänen pienen agilinsa kymmenkunta henkilöä elivät\nenimmäkseen villin kameelin lihalla talvikuukausina. Niinpä oli hän\ntänä vuonna ampunut niitä kolme kappaletta.\n\nKuitenkin oli hänellä huono pyssy, jonka laukaus vasta 50 askeleen\npäästä kävi maaliin. Hänellä oli sen vuoksi tapana maata tuulen alla\nkärsivällisesti kameelia odottaen. Jos tämä huomaa vihollisensa,\nsyöksyy se hurjaan neliseen, eikä sitä maksa vaivaa takaa ajaa, se kun\nei pysähdy yhteen eikä kahteenkaan päivään.\n\nViime vuonna ukko oli onnistunut saamaan kiinni poikasen, korkeintaan\nviikon vanhan. Se oli sitten koko kevään ja kesän aivan vapaana käynyt\nlammasten kanssa laitumella ja perehtynyt ihmisiin yhtä paljon kuin\nkesykin. Valitettavasti se oli kuollut.\n\nVillistä kameelista saimme kuulla vielä, että se asustaa syvimmällä\nhiekka-aavikolla ja siellä olevissa notkoissa, jotka se hyvin tuntee ja\njoissa kasvaa poppeleja ja tamariskeja siellä täällä. Kesällä juoksee\njoen tulvavesi hyvän matkan päähän viimeisistä ihmisasunnoista\naavikolle päin. Silloin tulee tuon tuostakin kameelikarjoja joelle\njuomaan ja samalla syömään tanakan veron kamishia. Talvella se ei juo\nollenkaan, mikäli Muhammed Baj minulle vakuutti.\n\nSe kammoo metsää eikä mene koskaan vesakkoon, missä näköala on ahdas ja\nmissä se ei kylliksi nopeasti voisi pelastua, jos kimppuun käytäisiin.\nSe rakastaa hietikon avoimia lakeuksia.\n\n_Helmikuun 9 p._ havaitsimme ensi kerran sen olevan lähitienoilla, kun\nlöysimme villatukon pensaasta. Vaan jo seuraavana päivänä kulimme\nkuivassa joen uomassa paikan ohi, missä oli paljon tuoreita jälkiä ja\nlantaa. Metsämiehet tästä entistä enemmän innostuivat, tekivät pitkiä\nmutkia hietikolle, mutta palasivat pian nähtyään koko karjan, seitsemän\notusta, otaltavan aavikolle.\n\n_Helmikuun 11 p._ samosimme seudun läpi, missä joen uomaa oli yhä\nvaikeampi erottaa, metsä vähitellen loppui, tamariskit kävivät yhä\nharvinaisemmiksi ja hiekka yhä korkeammaksi, kuitenkaan tuottamatta\nmeille mitään vaikeuksia. Vielä kasvoi siellä täällä pitkin entistä,\nnyt hiekan valtaamaa uomaa joku yksinäinen poppeli. Mutta tiheään oli\nhietikossa ijäkkäitä kantoja, hauraita kuin lasi, osoittaen uraa, mitä\njoki oli noudatellut silloin, kun se vielä jollain menestyksellä\ntaisteli hiekkaa vastaan.\n\nSemmoista maata kulimme enimmäkseen koko päivät, ja kameelin jälet\nolivat niin tavallisia, ettemme niistä välittäneet enää mitään.\n\nNiin olimme eräänä iltapäivänä juuri päässeet seutuun, missä vanha uoma\noli selvemmin huomattavissa ja tamariskeja lukuisemmin kuin ennen.\nSilloin Kasim, joka aina pyssy olalla kulki edellä etsien parhaita\nkulkupaikkoja, pysähtyi äkkiä kuin salaman iskemänä, kyyristyi kokoon\nkuin kissa, viittasi meitä pysähtymään ja hiipi sitten kuin pantteri\nkuulumattomasti tamariskin juurelle.\n\nNäimme nyt kaikki karjan noin kahden sadan askeleen päässä. Minulla oli\nkuten aina tähystin käsillä ja saatoin sen vuoksi varsin hyvin seurata\nkoko metsästystä. Kasimilla oli aseenaan piilukkoinen pyssy, Islamilla,\njoka seurasi häntä, oli venäläinen Berdankivääri.\n\nKun Kasimin laukaus pamahti, säpsähtivät kameelit, silmäsivät pari\nsekuntia vaaralliselle taholle, pyörähtivät ympäri ja läksivät\njuoksemaan pohjoista kohti, ei kuitenkaan erikoisen nopeaan, kun\nluultavasti eivät olleet vielä tointuneet hämmästyksestään tai saaneet\nselville mistä oli kysymys.\n\nSekin kameeli, jota Kasim oli ampunut, juoksi hölkytellen, raskaasti ja\nhitaasti, niin että me neliä ajaen tapasimme sen juuri kun se oli\nkaatunut. Se oli vielä elossa, mutta kerran puukolla sivallettua\nkaulaan loppui siltä kärsimykset.\n\nOli sinä iltana tarinoimista ja touhua! Olimmehan melkein luopuneet\ntoivosta saada edes nähdä villiä kameelia, ja tuossa se nyt maata\nmojotti -- olin vähällä sanoa -- ilmi elävänä edessämme!\n\nNyt tarkastettiin otusta puolelta ja toiselta. Se havaittiin olevan\nnoin kaksitoista vuotias uros, saman kokoinen kuin meidän kesyt. Mutta\nvilla oli, lukuunottamatta kaulan alapuolta, niskaa, päälakea,\nkyttyröitä ja lapojen ulkopuolia, lyhyttä, ja meidän kameeleihimme\nverraten se sen vuoksi näytti paljaanlaiselta.\n\nKyttyrät olivat pienemmät ja näyttivät säännöllisiltä, suoraan pystyssä\nolevilta kartioilta, kun taas kesyn kameelin kyttyrät sen työn ja\nrunsaamman rasvanmuodostumisen takia ovat vinossa. Väri vivahti hieman\npunasen ruskeaan ja oli vähän vaaleampi kuin kesyjen. Villa oli\nerinomaisen hienoa, pehmoista ja tasaista.\n\nMutta nyt ei ollut aikaa hukattavana. Aurinko laski yhä enemmän ja\niltakylmä alkoi tuntua. \"Meidän täytyy korjata nahka\", selitin minä.\nMutta Islam huomautti aivan oikein, että siitä tulisi vielä yksi\nkameelin kuorma, ja juuri nyt piti eläimet olla niin keveästi\nkuormitetut kuin mahdollista, koska edessämme oli hiekkameri ja vettä\npiti ottaa mukaan. Kun siinä tuokio oltiin kahden vaiheella, ratkaisi\nKasim, joka otuksen oli ampunut, asian sanoen, että mukaan se nahka on\notettava, vaikka hän itse sitä kantamaan selviäisi.\n\nNyt jaettiin taas työt. Islam ja Ahmed nylkivät kameelia, Kasim kaivoi\nsopivimmalle paikalle lähistöön kaivon, Kerim Djan laittoi leirin ja\nruokki kameeleja, joita tänä yönä pidettiin kytkettyinä, jotteivät\npääsisi heimolaisiaan etsimään. Minä laitoin itse illalliseni, tein\nkuten tavallisesti muistiinpanoja ja piirsin päivän matkasuunnan.\n\nMyöhään illalla olivat kaikki taas koolla tulen ympärillä. Vuota oli\nniin raskas, että kolmen miehen oli vaikea kiskoa sitä leirille; pää ja\njalat olivat kuitenkin vielä nylkemättä. Työtä jatkettiin sitte tulen\nääressä, mutta monta tuntia kului ennenkuin koko vuodan saattoi\nlevittää maahan. Sen päälle ripoteltiin nyt lämmintä hiekkaa, jota\nmonta kertaa yössä muutettiin ja joka imi vuodasta kosteuden, niin että\nse tuli melkoista keveämmäksi.\n\nKaivon kaivanta sitä vastoin antoi vähemmän ilahduttavan tuloksen.\nKasim kaivoi hellittämättä, mutta vielä 3,20 m syvällä oli hiekka niin\nheikosti kosteata, että hän luopui koko hommasta.\n\nPäätimme sen vuoksi viipyä paikalla koko seuraavan päivän, sillä\nkokemus oli meille opettanut, että hukkaan joutuu, jos urkenee liian\nloitos hietikolle ilman vettä. Olimme nyt yhtä mieltä siitä, ettemme\nmene kauvemma kuin että paluumatka vesivaraston puolesta aina on\nturvattu. Jos vesi jossain paikassa tykkänään loppui, aijoimme kääntyä\ntakaisin, vaikkakin tuntui kiusalliselta ajatellakkin palaamista samaa\ntietä.\n\nEi lähtenyt apua, vaikka kuinka koetimme 12:nnen p:n aamuna etsiä\nlupaavampaa kaivon paikkaa. Kasim jatkoi sen vuoksi uljaasti alkamansa\nkaivon kaivamista ja 4,16 m syvästä alkoi vettä todellakin kihota.\nKaivon pohjaan oli tikapuut, ja vettä, jota nyt verkalleen tihkui\nkahden savikerroksen välisestä hiekkakerroksesta, nostettiin sangossa\nylös.\n\nEnsin saivat kameelit ja aasit juoda minkä jaksoivat. Sitten täytettiin\npäivän kuluessa neljä vuohennahkaa, ja _helmikuun 13 p._ saatoimme taas\nlähteä keveällä sydämmellä. Kameelin vuota oli lämpimällä hiekalla\nkäsiteltynä käynyt niin keveäksi, että yksi aasi, joka kyllä aina jäi\njälkeen, saattoi kantaa sitä.\n\nKuolleen metsän halki ja yksinäisten kuivaneiden poppelien ohi kulimme\nsiis edelleen pohjoista kohti pienehköjen hiekkasärkkien yli. Vielä\npuolen päivänmatkaa saatoimme selvästi erottaa vanhan joen uoman, johon\nvettä ei nyt enää ulottunut. Hiekkasärkät kävivät kuitenkin\nkorkeammiksi, 4:stä 6:teen ja 8:aan metriin, metsä harveni yhä, ja\nidässä ja lännessä oli aivan lähellä korkea hietikko, jonka särkät\nkohosivat kuin vuoren harjut.\n\nKohta sen perästä, kun olimme lähteneet selvältä virran uomalta, näimme\nvasemmalla kädellä osaksi syömässä osaksi lepäämässä karjan, jossa oli\nkuusi kameelia: iso uros ja kaksi poikasta, muut naaraita. Ihmeellistä\nkyllä pääsimme niitä miltei 200 askeleen päähän sekä voimme tarkoin\nnähdä eläimet ja niiden kaikki liikkeet, sitä paremmin, kun aurinko oli\nkorkealla ja ilma oli kirkas. Iso uros makasi rauhallisena poppelin\njuurella; toiset seisoivat katsellen meitä sangen tarkkaavasti ja\nkummastuneina, mutta ollenkaan aikomatta meitä paeta.\n\nVerkalleen jatkaessamme marssiamme niiden sivu saattoi Islam sen vuoksi\nkaarroksen tehden hiipiä 50 askeleen päähän niistä. Sillä välin eläimet\nalkoivat epäillä vaaraa. Pitkällään oleva uros nousi ylös ja karja\nläksi verkalleen juoksemaan kaakkoon päin käyden tiemme poikki ja\nmennen sen tamariskin ohi, jossa Islam oli piilossa.\n\nLaukaus pamahti, uros kaatui kolme askelta otettuaan ja oli jo kuollut,\nkun pari minuuttia myöhemmin ehdimme paikalle. Luoti oli mennyt kaulaan\nja tehnyt aivan pienen reijän, jota vaivoin saatoimme havaita syystä\nettä verivirta oli pysähtynyt turkkiin.\n\nSe oli komea otus; mutta meillä oli aavikkomatka edessämme emmekä\nvoineet hukata aikaa tämänkin nahkan korjaamiseen. Miehet leikkasivat\nvain kyttyröistä rasvan, jonka sittemmin havaittiin olevan mainion\nsopivaa riisivanukkaasemme. Villaa kerittiin hyvä joukko; siitä\npunottiin nuoraa, jota tarvitsimme.\n\nTähteet saivat jäädä paikalleen ja olivat varmaan tervetullut\n\"dastarkhani\" susille ja ketuille. Ensiksi ammuttu ja nyletty kameeli\noli yöllä jäätynyt kovaksi kuin jääkurikka. Epäilemättä elossa olevat\nkameelit sitten pitkät ajat karttoivat niitä paikkoja, missä kuolleet\nsukulaisensa makasivat.\n\nMeidän kokemuksemme villistä kameelista ei siis käynyt yhteen sen\nkanssa mitä paimenet olivat sen arkuudesta kertoneet. Emme olleet\nnähneet sen olevan ollenkaan erikoisen varovainen tai nopea, vaan\nolimme päässeet sitä aivan lähelle. Olimme lisäksi havainneet, että se\noli hyvinkin helposti ammuttavissa ja kaatui ensi luodista, kävi se\nmihin kävikään: selkään, kaulaan tai sääreen.\n\nSeuraavina päivinä näimme useita parvia, välistä yksinäisiäkin eläimiä.\nTotuimme lopulta niihin niin, ettemme niistä sen enempää välittäneet.\nNe söivät kuivia poppelin lehtiä ja tamariskeja, ja paetessaan ne aina\nkävivät korkealle hietikolle, jonka särkän harjoja pitkin ne juoksivat\nihmeteltävän keveästi.\n\nNiiden hölkkäjuoksu on kuitenkin melkein yhtä kömpelöä kuin kesyjenkin\nkameelien, ja pitkiä koipiaan ne heittivät samalla tavoin kuin nämäkin.\nMutta kun kesyjen kyttyrät vaappuvat ja kiikkuvat kuin höyhentöyhdöt\neläimen juostessa, pysyivät ne villillä liikkumattomina ja suoraan\npystyssä. Sen mölinä loppui samalla valittavalla loppusäveleellä kuin\nmeidänkin kameelien.\n\n13 p:vän iltana meidän tarvitsi kaivaa vain 1,53 m saadaksemme kirkasta\nja makeaa vettä.\n\n\n\n\n16.\n\nLOPULTAKIN TARIMIN RANNALLA!\n\n\nHelmikuun 14 i.p. kulimme pitkän matkan. Hiekka kävi hieman\nkorkeammaksi, elävät poppelit ja tamariskit yhä harvinaisemmiksi, mutta\nkuollutta metsää näkyi pitkin päivää niinkuin ennenkin. Välistä oli\nkovia, valkosia kantoja niin tiheässä kuin hautapatsaita kirkkomaalla,\nja me risteilimme hitaasti niiden välitse. Kun kameelien kuormat niitä\nraapasivat, menivät ne rikki helisten kuin lasi.\n\nMatkamme etenee verkalleen pohjoista kohti. Joka päivä lasketaan\nsuoritettu matka tarkoin ja joka ilta se matka, jonka otaksutaan vielä\neroittavan meidät Tarimista, jonka rannalle ikävöimme vaaralliselta\naavikolta. Aamupuolella hiekka oli matalampi kuin eilen, ja\nkärsimättöminä tähystelimme pohjoiselta taivaanrannalta Tarimin\näärimäisiä metsiä.\n\nMuuan keidas, jossa kasvoi 70 tuoresta poppelia, houkutteli meitä\nlevähtämään, mutta kun Ahmed metsästäjä täällä löysi pantterin jälet ja\nselitti, ettei tämä eläin arvatenkaan etäänny veden tienoilta päivää\nkauemma, jatkoimme matkaa, sillä ei pantteri tietenkään ollut etelästä,\nKerija-darjasta, tullut.\n\nHiekkasärkät kuitenkin kohosivat taas 15 m korkuisiksi, maisema oli\nkuollutta kuten tavallisesti ja vain pari kertaa näimme villin kameelin\nlantaa. Kun alkoi hämärtää, asetuimme yksinäisen poppelin ympärille,\njonka oksia kameelit riipivät. Aasit elivät tällä osalla aavikkomatkaa\nenimmäkseen villin kameelin lannasta.\n\nOli liian myöhäistä ruveta kaivoa kaivamaan, mutta vuohennahkassa oli\nmeillä vielä hieman vettä. Polttoaineita oli, ja kohta istumme\npakinoiden iloisesti loimuavan roihun ympärillä sinisen mustan taivaan\nalla, missä tähdet säkenöivät. Miehet ovat mainiolla tuulella ja\ntoivovat parasta huomiselta päivältä. Kerim Djan vaalii viittä\neläintämme, Ahmed ja Kasim ovat lähistöstä keränneet kuivia juuria ja\noksia, Islam istuu kyykistyneenä hämmenellen kapustalla pataa, missä\nriisivanukas sipulin, rusinan ja porkkanan kera porisee kameelin\nkyttyröistä saadussa rasvassa. Itse makaan minä suin päin matollani\npiippu hampaissa ja kirjoitan tulen valossa päiväkirjaani.\n\nYit'ympärillämme häämöttävät hiekkasärkkien korkeat harjat. Poppeli,\ntulen kirkkaasti valaisemana, seisoo tuossa yksinäisenä ja hylättynä,\nja tähdet näyttävät katselevan meitä terävin katsein, ikäänkuin\nihmetellen, olemmeko joitain muinaisten kaupunkien asukkaita, jotka\novat nousseet uuteen elämään.\n\nParin poppelin luona pysähdyimme, koska maa siinä lupasi vettä. Sitä\nrupesi tulemaan 1,63 m syvällä. Löytö oli sitä tervetulleempi kuin\neilen olimme lopettaneet varastossa olleen vetemme.\n\n_Helmikuun 18 p._ Vettä oli tihkunut niin hitaasti, että olimme saaneet\nvain yhden \"tulumin\" (vuohennahkan) täyteen, kun läksimme matkaan\naamulla. Maa-ala kävi yhä pahemmaksi. Muuan davani oli hyvinkin 40 m\nkorkea. Nousimme verkalleen noille kasaantuneille särkille ja yllätimme\nlopultakin korkeimman kohdan. Täältä kuitenkin tuskin saattoi havaita\npohjoista taivaanrantaa äärettömän kaukaa. Yltyleensä oli hietikko\nhedelmätöntä ja näytti Takla-makanin länsiosan kaltaiselta.\n\nSopivalla paikalla levähdimme ja kaivoimme kaivon. 1,5 m kaivettua\nkostui hiekka, mutta niin kovin vähän, että herkesimme kaivamasta.\nVuohennahkassa säilytetty vesi ei riittänyt kuin illaksi ja aamuksi.\nKameelit olivat nälissään ja saivat syödä kuormasatulainsa sisällyksen.\n\nRohkeuttamme piti oiva lailla vireillä se seikka, että päivän kuluessa\nolimme kahdesti tavanneet ketun jälet; se oli käynyt kurkistamassa\naavikolle ja sitten palannut suoraan pohjoiseen. Mitä ihmeitä sillä oli\ntäällä tekemistä? Oliko se jäniksiä etsimässä? Luultavasti, mutta\nolisihan sen pitänyt löytää niitä lähempääkin. Korpin olimme myös\nnähneet matkalla samaan ilmansuuntaan. Ahmed oli siinä uskossa, että se\noli ollut haistamassa ammuttuja kameeleja ja nyt oli paluumatkalla\nTarimiin kulettaakseen muitakin tuttaviaan herkkujen ääreen. Ehkä,\nmutta viime päivinä oli tuuli käynyt pohjoisesta.\n\nNiin, lopussa oli nyt vesi eikä kaivosta lähtenyt uutta.\nOdottiko meitä taas yhtä hirveä aavikko ja yhtä kamala kohtalo kuin\nLänsi-Takla-makanissa? Ei, tällä kertaa me aijoimme olla viisaita.\nNeuvottelimme ja päätimme uskaltaa vielä yhden päivänmarssin\npohjoiseen. Eihän kettu ollut urennut kovin kauvas Tarimista; mutta\nviekas veitikka se on, vaarallinen lietsari, emmekä me antaisi sen\nitseämme nenästä vetää.\n\nJollemme huomenna löydä vettä, palaamme 27:nen leiripaikan kaivolle.\n\n_Helmikuun 19 p._ särkät olivat 8-10 metrin korkuisia. Muutaman paljaan\ndavanin harjalta näimme viimeinkin loitolla aivan pienen kamishikentän;\nsiellä levähdimme kameelien vuoksi, jotka pistelivät yöllä poskeensa\nsen vähän mitä löytyi. Kaivosta herui vettä 1,57 metrin syvältä, mutta\nse oli kitkerän suolaista, niin etteivät eläimetkään juoneet sitä.\n\nAhmed oli aivan levollinen, hän näet oli tehnyt saman havainnon kuin\nminä, että jokien lähellä kaivovesi aina on suolapitoista. Minä olin\nkaikissa tapauksissa saanut sopivan nimipäivälahjan, sillä nyt tiesimme\nTarimin varmasti olevan lähellä. Illalla täytimme kuitenkin muutamia\nastioita vedellä ja sulatimme aamulla sen jäätä, jolloin melkoinen\nmäärä suolapitoisuutta hävisi. Mutta vaivoin vain saatoimme niellä\nmuutamia siemauksia sitä teeksi keitettynä.\n\nRepo oli tehnyt meille vain yhden päivän \"jutkosen\". Hiekkasärkät\nalenivat jo aamupäivällä 5:n ja 2:n metrin korkuisiksi. Niitä oli yhä\nharvemmassa, vain paikka paikoin tasaisella kovalla maalla. Tamariskeja\nja poppeleja kasvoi taas harvassa ja viimein näimme etäältä Tarimin\nmustan metsäviivan.\n\nMikä ihana näky! Ei vaaroja mitään enää! Nyt alkoi näkyä tavallisia\nselviä merkkejä: kaisloja, metsäsian jälkiä, ratsastajan jälkiä,\narvatenkin jonkun metsästäjän, joka vastikään oli ajanut tiemme poikki,\nsekä paljasjalkaisen miehen, luultavasti jonkun paimenen askeleita.\nMerkillisimmät jälet, mitä näimme, olivat kuitenkin villin kameelin.\nEhkäpä, kun asiata tarkemmin miettii, nämä eläimet elävätkin Tarimin\nitäpuolella olevassa kaistaleessa, pitkin koko sen alista juoksua? En\nsitä tiedä.\n\nMaa kävi tasaisemmaksi, avonaisemmaksi, kasvullisuus yhä lisääntyi, ja\nhiekkasärkkiä oli yhä harvemmassa. Menimme sitten kuivan, itään päin\nkulkevan joen uoman yli; se oli luultavasti joku tulvahaara Tarimista.\nSen pohjalla oli vielä jäätynyt lammikko, jolle johti äsken polettu\npolku. Meidän olisi ollut pysähdyttävä tähän, mutta jatkoimme, kun\npidimme varmana, että pääjoelle oli vain jonkun tunnin matka.\n\nMetsä tiheni, mutta siellä täällä oli aukeamia. Meitä ihmetytti, että\nkaikki lampaanpolut menivät itään ja länteen, samoin kuin muuan\nsuurempikin tie, jolla oli arban pyörien merkkejä. Tuntikausia kulimme\npohjoiseen. Kaikki oli äänetöntä, ei mitään elämää näkynyt. Hämärä oli\nkäsissä, mutta me kulimme vain suoraan eteenpäin. Tuli pimeä, mutta\nturhaan etsimme jokea, kunnes iltamyöhällä ihan takerruimme\nläpipääsemättömään metsätiheikköön.\n\nVäsyneinä leiriydyimme hylätyn lammastarhan luo, jonka aidan käytimme\npolttoaineiksi. Mutta nyt olimme jo toista iltaa vedettä ja jano\nvaivasi meitä. Miehet tutkivat tiheikköä joka taholta, mutta\nmenestyksettä, ja lopulta päätimme lykätä etsimisen seuraavaan aamuun\npäivänkoittoon.\n\nTarim näytti meitä pakenevan. Koko päivänä emme tavanneet vettä, mutta\nnäimme kyllä joka suuntaan lukemattomia ihmisten ja hevosten jälkiä.\nJoskus mentiin synkkien aarniometsien halki, missä minun täytyi sauvan\navulla taivutella syrjään oksia, jotka uhkasivat repiä kasvojani,\ntoisinaan taas hyötysäin kamishiarojen, tai taas kuivien erämaiden\nläpi, joissa oli harvassa mättäitä ja aavikkokasveja.\n\nSilloin kuului Islam Baj, joka oli kulkenut edellä, äänekkäästi\nhuutavan: \"su, su!\" Syvässä, suikertavassa uomassa oli todellakin\nsangen suuri lammikko, paksun jään peitossa. Nyt kovennettiin marssia\nja päästyämme paikalle miehet riensivät kirveet ja lapiot kädessä\njäälle ja hakkasivat parissa minuutissa avannon, jonka reunalle kaikki\nasettuivat pitkälleen juomaan.\n\nLaitoimme heti leirimme vanhoja, komeita poppeleja kasvavaan lehtoon.\nMiehet kiskoivat yhdessä kasaan polttopuita ja tekivät niistä kaksi\nsuurta nuotiota.\n\nHyväpä oli taas ollaksemme, mutta yhä parempi vielä, kun kuulimme\netäällä koiran haukuntaa. Ahmed ja Kasim riensivät sinnepäin ja tulivat\nkotvasen perästä takaisin kolmen miehen kera, joilta urkittiin tiedot\njuurta jaksain. Muun muassa he ilmoittivat, että ensimäisen joen\nuoman, jonka sivu olimme eilen kulkeneet, nimi oli _Atjik-darja_\n(Suolainen joki) ja että metsäseutua, jossa nyt olimme, nimitettiin\n_Kara-dashiksi_ (Mustaksi lammeksi). Paimenia on täällä useammissa\npaikoissa ja on niillä paimennettavana neljä tuhatta lammasta, jotka\nkuuluvat _Shah-jarin_ baille.\n\nSeuraavana päivänä kulimme oppaan kera edelleen kaakkoon mennen\n_Teressin_ kohdalla Jarkent-darjan (Tarimin) yli, joka täällä oli 156 m\nleveä. Jää oli jotenkin lujaa, mutta notkui ja natisi kameelien\npainosta. Niitä talutettiin sen vuoksi yksitellen, ja itsekin ne\npelkäsivät kylmää kylpyä. Jakaakseen painon suuremmalle alalle ne\nlevittivät vaistomaisesti koipensa niin loitos kuin mahdollista ja\npitivät päänsä aivan jään lähellä, jotteivät loukkaisi itseään, jos jää\nmurtuisi.\n\n_Tjimenin_ kylässä olimme taas katon alla kehnossa hökkelissä. Ahmed ja\nKasim saivat suurista palveluksistaan riittävän hyvityksen ja aikoivat\nKhotan-darjan uoman kautta palata täältä kotiinsa Tavek-keliin. Olin\nniin kiintynyt näihin kunnon metsämiehiin, että aivanpa haikealta\ntuntui erota heistä.\n\nPaitsi Kiinan hopeaa lahjoitin heille myöskin molemmat aasit ja\nruokavaroja koko matkaksi Tavek-keliin. He saivat viedäkseen Khotaniin\nvillin kameelin nahkan ja tämänkin tehtävän he suorittivat kuin\nrehelliset miehet konsanaan. Tarvitsimmehan nyt kaikissa tapauksissa\nuusia oppaita, jotka tunsivat Tarimin metsät ja joen uomien sekaiset\nsuunnat.\n\nMarssiessamme _helmikuun 23 p. Shah-jariin_ olimme 41 päivässä\nsamonneet Takla-makanin aavikon poikki ja suorittaneet matkan, joka oli\njohtanut moniin odottamattomiin löytöihin. Jos ensimäinen matka\nTakla-makanin poikki oli ollut onneton, oli tämä yhtenäistä menestystä.\nJos siellä turhaan olimme etsineet muinaismuistoja, olimme täällä sitä\nvastoin tulleet vakuutetuiksi, ettei noita lukemattomia tarinoita\nhaudatuista aarteista ja maan nielemistä kaupungeista ollut\nhalveksittava.\n\n\n\n\n17.\n\nKUINKA MINÄ HANKIN ISLAMILLE HYVITYSTÄ.\n\n\nShah-Jarissa pälkähti päähäni suuri tuuma: mennäänkin suoraan\n_Lop-noriin_, sen sijaan että palaisimme Khotan-darjan kautta, jonka jo\ntunsimme, ja siten suoritetaan yhdellä tiellä tämä matka Lop-noriin,\njoka oli yksi matkan päämääriä.\n\nMonia vaikeuksia oli kyllä tuuman toteuttamista ehkäisemässä.\nKhotanissa en ollut tullut ajatelleeksikaan tämän suunnattoman, 200\nruotsin peninkulmaa pitkän mutkan tekemistä, jonka vuoksi olimme\nvarustautuneet vain viidenkymmenen päivän marssille. Pahinta oli, etten\nollut ottanut mukaani ainoatakaan Lop-norin karttaa ja että iso Kiinan\npassini virui Khotanissa.\n\nSen ambani oli kuitenkin onneksi antanut minulle pienen\npaikallispassin, joka oli voimassa Khotanin maakunnassa; tätä paperia\nolin silloin pitänyt arvottomana, aijoimmehan näet kulkea vain aavikon\npoikki, mutta sittenkin se osoittautui verrattomaksi. Näihin puutteihin\nverraten oli vain pikku seikkoja se, että meillä oli mukanamme vain\ntalvivaatteita ja huovikkaita ja että piirustus- ja kirjoituskirjani,\nteräskynäni, tee ja tupakka alkoivat olla lopussa.\n\nMutta hätä keinon keksii. Suuren venäläisen matkustelijan Prshevalskijn\nLop-norin kartan minä osasin ulkoa. Välttäisin joutumista tekemisiin\nkiinalaisten mandariinien kanssa, joille saattaisi juohtua mieleen\nkysyä multa passia. Keveitä kesäpukuja voimme itse ommella _Koriassa_,\nmistä saisimme nahkasaappaitakin basaarista. Shah-jarissa oli saatavana\nvain huonoa paperia, mutta olivathan siihenkin tehdyt muistiinpanot ja\nluonnokset siitä huolimatta yhtä tärkeät.\n\n\"Kok-tjajta\" eli viheriätä teetä oli myös saatavissa, ja kiinalaista\ntupakkaa, joka on tuhrittu öljyllä ja muutamalla Kiinan vuorelta\ntuodulla savella, joka muka antaa sille erikoisen maun, saattoi\nhätätilassa nauttia kiinalaisesta vesipiipusta. Vehnäjauhoja, riisiä,\nleipää, munia ja sokeria hankki Islam, kameelien kuormasatulat\nkorjattiin, ja pari päivää levättyämme Shah-jarissa tunsimme\nkykenevämme uudelle matkalle.\n\n26 p. läksimme Shah-jarista kolmella kameelilla; miehiä oli neljä.\nKaupungin tiluksilta tullaan laajoille aroille, missä karjoja ja\npaimenia on suuret joukot. Aluksi menimme kaakkoon päin ja lähestyimme\nsitten Tarimia, jota täällä nimitetään _Ugen-darjaksi_; mutta sitten\nkävi matkamme useita päiviä melkein suoraan itään.\n\nAina Atjik-darjasta lähtien olimme joka päivä nähneet villihanhia\nsuuret joukot, mutta _helmikuun 28 p:nä_ niitä oli leirimme,\n_Tuppe-teshdin_ aukealla aholla olevan hylätyn satman luona enemmän\nkuin tavallisesti. Joka kolmas tai neljäs minuutti lentää huristi\nohitsemme suoraan itää kohti parvi, jossa niitä oli kolmekymmentä tai\nviisikymmentä kappaletta, luultavasti Lop-nor matkan määränä.\n\nNe ovat ihailtavia nuo villihanhet, jotka tuntevat maan maantiedon yhtä\nhyvin kuin niillä olisi oivallisimmat kartat ja kompassit käytettävänä.\nNe lensivät aina rivissä ja noudattivat samaa linjaa, huristivat\nsamojen poppelien ohi ja samaan suuntaan. Kuullessaan loitolta niiden\nkirkunan tiesi tarkoilleen, minkä puun haaran kohdalta jonon johtaja\ntulisi näkyviin.\n\nNiiden paikan tunto on kerrassaan hämmästyttävä. Niillä on varmaankin\npitkin matkaa matkan merkkejä. Kauan ennen maahan laskeutumistaan ne jo\npainuvat alemmaksi, ne kun älyävät, ettei leiripaikka ole kaukana.\nKerran vuoteen ne tekevät matkan Intiasta Siperiaan edes takaisin,\nmatkan, johon ihmiseltä kuluisi vuosi ja hänelle maksaisi paljon\nvaivaa.\n\nKovin hauskaa olisi tutkia villihanhen ja muiden muuttolintujen suuria\nvaltateitä, ja näitä teitä osoittava kartta olisi erinomaisen\nmieltäkiinnittävä.\n\nYhteisellä nimellä nimitetään koko sitä seutua, jonka läpi nyt\nmatkasimme, _Ugeniksi_. Mutta kullakin \"satmalla\" ympärillä olevine\nmetsineen ja laitumineen on erikoinen nimensä.\n\nYleensä talot on tehty savesta ja niissä on tasainen lautakatto. Mutta\nmuutoin on asukkailla myös keveitä, ilmavia katoksia, joissa on\nulkoneva katto pylväiden päällä, ja niissä he asuvat kesällä.\nRetkeillessään metsissä ja aroilla nämä paimenet elävät samaa\npaimentolaiselämää kuin heidän vertaisensa Khotan- ja Kerija-darjan\nvarrella. Eivät he kuitenkaan ole yhtä rauhallisia ja hyväluontoisia\nkuin nämä, katselivatpa meitä usein suuresti epäillen. Taloja vartioi\npuoli tusinaa hurjia ja vihaisia koiria.\n\nEi ole helppoa päästä näiden sankkojen metsien ja kenttien läpi, missä\nkasvoi kolmen metrin korkuista ruokoa. Mutta onneksi oli meillä\nshah-jarilainen _Islam Akhun_ luotettavana oppaana.\n\n_Maaliskuun 10 p._ ratsastimme _Koriaan_. Kolme kameeliamme, jotka\nolivat tottuneet erämaan hiljaiseen rauhaan, kammoivat häärinää ja\nmelua ahtailla kaduilla, missä joukko pojanviikareja nauraen ja\nhoilaten seurasi meitä aivan kintuilla, pitäen ilonaan minua, joka\nepäilemättä näytin hieman lystikkäältä istuessani ylhäällä korkean\nkameelini selässä.\n\nBasaareissa oli muutamia Venäjän turkestanilaisia kauppiaita, ja heidän\naksakalinsa, _Kul Muhammed_ Margelanista, otti minut vastaan\nerinomaisen kohteliaasti ja antoi käytettäväkseni kaksi isoa huonetta,\nmissä minulla vain oli seurana lukemattomat rotat, joita yöllä juoksi\nja hipsutteli lattialla vuoteeni ympärillä.\n\nKoria on Pekingin ja länsimaiden välillä käyvän suuren karavaani- ja\nkauppatien varrella, ja sen ohi ratsastaa sen vuoksi usein ylhäisiä ja\nrikkaita kiinalaisia. Erikseen minua siellä viehätti se, että se on\nerään joen, _Kontje- eli Korla-darjan_ varrella, joka tulee sisimmän\nAasian suurimmasta järvestä, _Bagrash-köllistä_, johon verraten Lop-nor\non vain ummehtunut lampi.\n\nTutkiakseni tuon suuren järven lisävesiä tahdoin tehdä Koriasta retken\nsiellä kaakon puolella sijaitsevaan _Kara-sharin_ kaupunkiin, eikä se\nseikka että siellä hallitsi mahtava ambani ja ettei minulla ollut\npassia saanut minua säikähtämään.\n\n_Maaliskuun 12 p._ ratsastin sinne ainoastaan Kul Muhammedin kera Islam\nBajn ja Kerim Djanin jäädessä Koriaan pitämään huolta kameeleista ja\ntavaroista. Suoritimme nuo 6 peninkulmaa lujaa ravia ajaen yhtä monessa\ntunnissa.\n\nKara-shar, \"Musta kaupunki\", ansaitsee nimensä, sillä sille on\nominaista suurempi määrä likaa kuin muissa sisimmän Aasian\nkaupungeissa. Sen asema sileällä, hedelmättömällä arolla joen\nvasemmalla rannalla on aivan jokapäiväinen. Mutta suuri kaupunki se on,\nmonta kertaa Koriaa suurempi. Muurit ympäröivät lukemattomia\nviheliäisiä mökkejä ja taloja, basaareja ja mongolilaisia telttoja. Se\non sitä paitsi paikalliskaupan pääpaikka tässä osassa maata. Asukkaat\novat suurimmaksi osaksi mongoleja ja kiinalaisia.\n\nKatsoin kohteliaisuuden vaativan, että minun oli käytävä vieraisilla\nKara-sharin ambanin, _Hven Darinin_ luona, ja astuin Khotanissa käypä\npassi kädessä aivan tyynesti ja yksin hänen \"jameniinsa\". Hän oli\npieni, kuusikymmenvuotias, hymyilevän näköinen mies, otti minut vastaan\nerittäin ystävällisesti ja kohteliaasti ja tarjosi tupakkaa, leivoksia\nja piipun. Kerroin hänelle tulkin avulla kuinka olin sinne tullut, ja\nvalittaessani ettei minulla ollut passia mukanani hän sanoi yhtä\nrakastettavasti kuin ranskalainen: \"Olettehan ystävämme ja vieraamme;\nette te mitään passia tarvitse; olette itse oma passinne.\" Luultavasti\nminä en Hven Darinin mielestä näyttänyt erikoisesti vaaralliselta maan\nrauhalle. Sitten hän valmistutti minulle maakunnassa käyvän\npaikallispassin.\n\nVielä muutaman sattuman näissä seuduissa olostani tahdon kertoa.\nPalattuamme maaliskuun 15 p. matkaamme tyytyväisinä Koriaan kertoi\nIslam Baj pari päivää sitten istuneensa jonkun basaarin kauppakojun\nvieressä ja puhelleensa erään länsi-turkestanilaisen kauppiaan kanssa,\nkun ohi ratsasti viisi kiinalaista sotilasta, joiden päällikkö tangon\nnenässä kantoi keisari Kuang Tsyn vallan ja mahdin vertauskuvaa. Nyt on\nasianlaita semmoinen, että kun tätä kapinetta kannetaan basaarin ohi\ntai missä hyvänsä, täytyy kaikkien nousta ylös, kaikkien ratsastajien\nlaskeutua maahan ja tehdä kunniaa siten osoittaakseen alamaista\nkuuliaisuuttaan.\n\nMutta Venäjän alamaisena Islam arveli, ettei hänen pidä eikä tarvitse\nnousta, jonka vuoksi jäi istumaan. Soturit pysähtyivät silloin,\nlaskeutuivat alas, tarttuivat häneen kiinni, vetivät hänellä pois\n\"tjanit\" ja neljän pitäessä häntä kiinni viides suomi häntä ruoskalla\nselkään kunnes veri virtasi.\n\nHankkiakseni uskotulle palvelijalleni hyvitystä minä kirjoitin heti\nKoriaan saavuttuani seuraavan sisältöisen kirjeen soturien päällikölle,\nLi Dalojlle.\n\n\"Poissa ollessani ovat soturinne antaneet selkään palvelijalleni, joka\non Venäjän alamainen. Jos voitte näyttää minulle Venäjän ja Kiinan\nvälisen sopimuksen, joka myöntää Kiinan sotureille semmoisen oikeuden,\nannan asian raueta, enkä vaadi teitä vangitsemaan väkivallantekijöitä\neikä julkisella paikalla tässä kaupungissa antamaan rangaista heitä.\nJos tämänkin laiminlyötte, sähkötän minä Kara-sharista tapahtumasta\nsekä Venäjän konsulille Urumtjissa että myös Fu Tajlle (Itä-Turkestanin\nkenraalikuvernöörille, joka asuu Urumtjissa).\"\n\nVaikutus näkyi heti ja suurenmoisesti. Li Daloj tuli nöyränä ja itkua\ntehden lupasi noudattaa vaatimuksiani. Sitten hän katosi, mutta palasi\nkohta ilmoittaen, ettei syyllisten jälille päästy ja ettei kukaan ollut\ntietääkseen koko jutusta. Islam sai silloin näyttää selkäänsä ja\nkertoi, että sillä, joka ruoska kädessä oli liehunut, oli ollut syvä\narpi vasemmassa poskessa.\n\nMinun vaatimuksestani komennettiin nyt koko \"lansan\" sen\nkaravaanimajalan pihalle, missä me asuimme. \"Tässäpä hän on!\" huusi\nIslam arpiniekan miehen kulkiessa ohi, ja hän tarttui miestä kaulukseen\nja pyöräytti hänet Li Dalojn luo. Nyt esiintyi tämän ihailtava\npontevuus ja hän komensi kuin salama. Sitä kohtausta, joka nyt\nsuoritettiin, eivät korlalaiset hevin unohda. Heitä tuppausi piha täpö\ntäyteen, asettuivatpa läheisten talojen katoillekin.\n\nPahantekijä pantiin pitkälleen maahan, kaksi hänen toveriaan tarttui\nhäntä käsivarsiin, kaksi jalkoihin ja viides vapautti hänen olemuksensa\nalaosan peitteestä, jonka perästä miestä rangaistiin samalla tavoin\nkuin hän oli Islamia kohdellut. Tätä hetkisen suoritettua minä selitin,\nettä hän oli saanut tarpeeksi ja että rangaistus täysin hyvitti\nrikoksen.\n\nEihän tämä mylläkkä tietenkään ollut miellyttävä. Minä rakastan\nkuleksia rauhallisesti ja hiljaa matkoillani, mutta en saattanut\nummistaa silmiäni näkemästä, kun erästä miehistäni syyttömästi pahoin\npideltiin.\n\nMennessäni päivemmällä Li Dalojn luo kiittämään häntä avustuksestaan\nminä olin jonkunlaisen huomion esineenä. Minulle tehtiin tilaa kaduilla\neivätkä pojan viikarit uskaltaneet enää minulle nauraa.\n\n\n\n\n18.\n\nMUUAN KANOOTTIMATKA LOP-VESILLÄ.\n\n\nKorlassa lisäsimme karavaania kahdella hevosella, täytimme taas\nruokavara-arkut ja tapasimme kaksi oivallista opasta, jotka veivät\nmeidät _Tikkenlikiin_, pieneen kylään sillä paikalla, missä\nKontje-darja laskee pieneen Maltakjärveen.\n\nHilpein mielin läksimme _maaliskuun 31 p._ Tikkenlikistä ja kulimme\nsuoraan itään. Seuralaisinani olivat Islam Baj, Kerim Djan ja kaksi\nseutuun hyvin perehtynyttä miestä. Jo Tikkenlikissä olivat nämä\nkertoneet loitolla idässä löytyvän kokonaisen ketjun järviä.\n\nOlimme nyt täällä keskellä jokien ja järvien sekasotkua. Huomattavimmat\nnäistä joista olivat Tarim ja sen syrjäjoki _Kontje_ sekä _Hek_,\nKontjen jatko etelään päin. Hek juoksee pohjoisesta etelään läpi\nkokonaisen sarjan pieniä, pitkälle ulottuvia järviä. Vanhempien\nkiinalaisten karttojen mukaan ne ovat _Lop-norin_ jäännöksiä, jonka\nvesi kerran peitti suuria maa-alueita, mitkä nyt suurimmaksi osaksi\novat erämaana.\n\nKovin olin hyvilläni, kun _huhtikuun 4 p._ kolme päivää noudateltuamme\nHekin vasenta rantaa havaitsimme sen laskevan pitkään järven\nsuikaleesen, jonka itäistä rantaa noudattelimme vielä kolme päivää.\n\nJärvi on nyt melkein yltäänsä kamishikkona, mutta muutamia vuosia\ntakaperin olivat lopilaiset vielä kalastelleet siellä. Järven eri\nosille he ovat antaneet eri nimet ja jakavat sen neljään selkään.\nTodellisesti se on vain yhtä järveä, jota pitkät niemet muutamin\npaikoin halkovat.\n\nTämä pitkähkö järvi on epäilemättä entisen Lop-norin jäännöksiä.\nSen etelä-osasta lähtee taas Hek tehden mitä hurjimpia mutkia ja\nkiemuroita etelään päin. Sitten joki muodostaa taas ketjun pienempiä\njärventapaisia. _Shirge-tjapganin_ luona se yhtyy Tarimiin. Vain\nyhdeksän vuotta sitten koko tämän järviketjun täyttivät vedellä\nTarimista tulevat haarajoet. Ennen se oli aavikkona. Mutta silloinkin\nolivat olemassa kaikki nuo järven pohjat ja joen uomat, joiden\nsyvimmissä osissa oli suolalammikoita, mistä villit kameelit joivat.\n\n_Huhtikuun 4 p._ keksimme sen osan vanhaa Lop-noria, jota erään\nlopmiehen mukaan nimitetään _Avullu-kölliksi_, ja noudattelimme sitten\nsen itärantaa kolme päivää. Maa-ala oli pitkin matkaa erittäin vaikea:\n10-15 metrin korkuiset hiekkasärkät kohosivat tavallisesti suoraan\nveden rannasta.\n\nMissä hiekka siellä täällä pysytteli vähän etäämpänä, kasvoi rannalla\npoppelimetsää, ja missä taas hiekkasärkät olivat matalia, siellä oli\nsijassa tamariskeja, kaikki komeillen valtavan kartion huipulla, jonka\nkehän kasvin omat juuret muodostivat. Näitä tamariskikartioita oli\nusein niin tiheässä, että me samosimme todellisissa labyrinteissä ja\ntuon tuostakin pidimme parempana tehdä pieniä mutkia hiekka-aavikolle.\n\nJärvet kasvoivat niin korkeata ruovokkoa, että ainoastaan korkeimmilta\nhiekkasärkiltä näki avoveden niiden keskestä. Muutamia kertoja koetimme\ntunkeutua matalamman tai aivan kuivaneen ruovokon läpi, vaikka se oli\nkaksi kertaa kameelin korkuista ja yhtä tiivistä kuin alkuasukkaiden\nmökkien seinissä.\n\nYksi oppaistamme kulki silloin etumaisena ja tutki maata. Sitten miehet\ntaluttivat kameeleita, jotka suurilla, raskailla ruumiillaan väänsivät\nruokoja syrjään ja polkivat niitä jalkainsa alle, niin että ruski ja\npaukkui. Tuntui kuin olisi kadottu pimeään käytävään ja oltiin iloisia\npäästessämme ulos ja saadessamme vapaasti silmätä yli koko alueen.\n\nMarssiessaan tämän sankan kamishimetsän poikki kameelit uupuivat niin,\nettä meidän täytyi suoda niille lepopäivä, _huhtikuun 6 p_. Asetuimme\nleiriin kuten tavallisesti paljaan taivaan alle korkealle\nhiekkasärkälle, missä joukko ijäkkäitä poppeleja, juuri helottaen\ntuoreimmassa kevätpuvussaan, levitti varjoa hiekalle.\n\nEnemmän kuin mikään muu vaivasivat meitä näinä tyyninä päivinä\nhyttyset. Ratsastaessamme ajoi meitä takaa kokonainen pilvenpatsas\nnäitä vastenmielisiä hyönteisiä. Mutta asetuttuamme leiriin ja auringon\nlaskettua ne olivat pahemmat kuin koskaan. Niitä surisi ympärillämme\nmiljardittain laumassaan, yhtä ujostelematta kuin olisimme tulleet\nvarta vasten tarjoomaan heille illallista. Kirjoittaminen on melkein\nmahdotonta, kun tuhat otusta tähtää pistimiään käteeni ja toisen käden\ntaukoomatta täytyy huiskuttaa niitä vaaterievulla poikemmas. On kaikkea\nmuuta kuin hauskaa helteessä ympäröidä majapaikkaansa nuotioilla,\njoiden savu on aivan tukehduttaa sisässäolijan.\n\nKara-köllissä keksimme kuitenkin keinon päästäksemme kokonaan\nhyttysiltä rauhaan. Auringon laskiessa pistimme viimevuotisen kuivan\nruohon tuleen, tuli levisi kuin preeriapalo yli suuren osan järveä, ja\nsavu laskeutui keveäksi verhoksi leirimme ympärille. Minä viruin\nvalveilla puoleen yöhön nauttien komeiden liekkien raivosta ja\nkostonhimoisesta ajatuksesta, että saipa nyt lukematon hyttysparvi\nnokena lentää maailman ääreen.\n\nÖisin täytyi minun muutoin suojellakseni poloista nahkaani käyttää\nmuuatta vähemmän mieluisaa puolustuskeinoa: voitelin käteni ja kasvoni\ntupakkaöljyllä. Ja mitkä määrät minä poltinkaan tupakkaa saadakseni\ntarpeellisen määrän öljyä! Khotanista tuomani ja viideksikymmeneksi\npäiväksi laskettu varastoni oli jo aikoja sitten haihtunut savuna\nilmaan, ja Shah-jarista ostamani kiinalainen tupakka oli vain\nhätätilassa nautittavaa. Edellistä korvatakseni olin Koriasta ostanut\nkahdellatoista aasialaisella killingillä pienen tynnyrillisen maan\nkarvasta ja hapanta tupakkaa, johon verraten Geflen vaappeni olisi\ntuoksunut aito havannalta.\n\nSeitsemään päivään emme olleet nähneet ainoatakaan ihmistä, kunnes\nviimein _huhtikuun 9 p._ asetuimme leiriin Kumtjekken luo, missä kolme\nkalastajaperhettä asui Lop-norin jäänöksiltä lähteneen Hekjoen\nrannalla. Syvää uomaa myöten virtaa täältä hopeankirkas, tummansininen,\njärvien kamisheissa siivilöity vesi etelää kohti taas yhtyäkseen\nTarimiin kahden runsaan päivän matkan päässä tästä, muodostettuaan\nvielä kerran ketjun pienempiä järviä.\n\nTäältä lähetin Islam Bajn johtamaan karavaania etukäteen\njokien yhtymäkohtaan, vaan itse läksin kahden soutajan kanssa\nkanoottimatkalle, joka kahdeksassa päivässä lepopäivää lukuunottamatta\nvei minut n.s. Uuden Lopnorin äärimäiseen päähän.\n\nIhanaa se matka oli. Koskaan ei ole alus kiitollisempaa matkustajaa\nkantanut. Kuinka suloisen rauhallista verrattuna vaivaloisiin,\nraskaisiin ja kuumiin marsseihin ikuisella hiekalla.\n\nAsukkaat sekä Vanhan että Uuden Lopnorin tienoilla nimittävät itseään\n\"loplikeiksi\" ja kanoottejaan \"kerneiksi\", sana joka yleensä merkitsee\nvenhettä, lauttaa, alusta. Kanootteja on luonnollisesti monta eri\nkokoa. Suurin minun näkemäni oli lähes 8 m pitkä ja 2 m leveä. Se,\njolla nyt teimme matkamme, oli tuskin 6 m pitkä eikä paljoa enempää\nkuin 0,5 m leveä.\n\nTervesydämmisestä ja eheästä poppelin rungosta saattaa kolme miestä\nviidessä päivässä kovertaa merikelpoisen kanootin, jos osaavat tehdä\nhyvin työtä. Purjetta he eivät koskaan käytä, mutta käsittelevät sitä\nvastoin voimakkaasti ja taitavasti airoa. Siinä on ohut, leveä terä,\njota nimitetään \"gädjekiksi\" (sama sana, joka merkitsee muodoltaan\nmelkein samanlaista viulua). Selvällä vedellä soutaja istuu\ntavallisesti polvillaan, mutta sankassa ruohokossa hän seisoo\nnähdäkseen paremmin, kääntää kasvonsa kokan puolelle ja pitää airoa\npystysuorasti vedessä. Kussakin kanootissa on tavallisesti kaksi\nsoutajaa, joista perässä oleva seisoo, koska etumainen muutoin estäisi\nhäntä näkemästä eteensä.\n\nTehtyämme muutamana levähdyspäivänä moniaita koematkoja keskinopeutta\nnähdäksemme astuimme _huhtikuun 10 p._ alukseen. Toinen soutumies\nasettui kokkaan, toinen perään ja minä keskelle, missä minä yhtä\nmukavasti kuin jollain leposohvalla istuin kahden huopapeitteen ja\npäänalasen päällä, matkansuuntakirja, kompassi ja kynä kädessä.\nTyökojeet, solmuinen luojauslanka, mittanauhat ja pariksi päiväksi\nvaratut eväät oli ahdettu niihin kolkkiin ja nurkkiin, joita ei muuhun\ntarvittu.\n\nMieluisana seurana oli minulla kiinalaiskoirani _Jolldash III_.  Se oli\npieni punakeltainen penikka lähtiessämme Koriasta, ja kun se ei\njaksanut seurata karavaania tämän pitkillä marsseilla, sai se ratsastaa\nkameelin selässä eri vasussa. Ensimäisenä päivänä se kävi\nmerisairaaksi, mutta pian se tottui ratsastukseen ja väsyttyään\njuoksemaan se vain paneutui makuulle jonkun hiekkamättään kupeesen ja\nodotti kunnes joku miehistä tuli sitä noutamaan ja nostamaan taas\nkoriin.\n\nTämä koira oli koko jälellä olevalla matkallani Aasian poikki paras\nseurani eikä se minun luotani ollut milloinkaan poissa. Nytkin se oli\nkanootissa ja havaitsi kohta mielihyvällä kuinka mukavata oli tällä\ntavoin matkustaminen. Ja mukana se oli sitten pitkällä paluumatkalla\nKhotaniin, matkoilla Tibetin, Tsajdamin, Kiinan Mongolian ja Siperian\nhalki. Suurimman osan näistä suunnattoman pitkistä matkoista Jolldash\nsuoritti juosten, ja mainioissa voimissa se oli vielä, kun viimeinkin\nsaavuimme Pietariin.\n\nValitettavasti on koirien tuonti Ruotsiin kielletty ja minun täytyi sen\nvuoksi viime hetkessä hylätä uskollinen matkatoverini. Mutta vielä\ntälläkin hetkellä on tuo paljon matkustellut Jolldash mitä parhaassa\nvoinnissa valtioneuvos Backlundin luona Pulkovassa, missä siltä\naasialaiset tavat heti otettiin ja missä se kärsimätönnä odottaa uutta\nmatkaa suuriin erämaihin.\n\nKun kaikki oli kunnossa, tarttuivat miehet airoihin ja kanootti lipui\nnopeasti ja notkeasti kuin ankerias tumman sinistä, suikertavaa jokea\npitkin.\n\nMutta nyt oli ilman tasapaino lopussa. Juuri tänä yönä oli kova \"musta\nmyrsky\" noussut idästä, himmentänyt taivaankaaren ja pannut vanhat\nmajesteetilliset poppelit nöyrästi taivuttamaan latvojaan. Niin kauvan\nkuin olimme joella, ei ollut hätää mitään, se näet on uurtanut\nitselleen syvän, kapean uoman, jota vielä ympäröi kamishitiheikkö ja\nmetsä, jotka taltuttavat myrskyä.\n\nMutta tätä riitti vain pariksi tunniksi, ja sitten oli meillä aukeita\njärviä melkein koko matka. Näitä soutumieheni pelkäsivät ja minulla oli\npaljon vaivaa saadessani heidät vakuutetuksi, että pelko oli turha.\nOsasimme muutoin kaikki uida, Jolldash myös. Minuun nähden myrsky\npikemmin lisäsi kuin vähensi tämän matkan viehkeyttä, sillä lämpömäärä\nnousi klo 1 vain 20,7 asteesen ja buraani lauloi poppeleissa hyvin\ntuttua, valittavaa lauluaan, joka ei kuitenkaan koskaan väsytä ja aina\nherättää uusia unelmia.\n\nKuitenkin läksimme ensimäisille järville, missä kohisevat aallot\nkorkein vaahtoisin harjoin vyöryivät länttä kohti. Uskallettua oli\nlähteä ulapalle haipperalla kanootilla, sillä järvet olivat hyvin\nmatalia, ja jos kanootti olisi törmännyt paljasta hiekkapohjaa vastaan,\nolisi se ehdottomasti kaatunut myrskyn ja aaltojen puskiessa\nalahangasta. Pysyttelimme sen vuoksi mikäli mahdollista itärannalla,\nmissä olimme korkeiden hiekkasärkkien suojassa.\n\nViho viimein pääsimme onnellisesti _Sadak-köllin_ alkupäässä olevaan\nnimettömään kylään, jossa oli useampia kamishimökkejä. Asukkaat ottivat\nminut mitä ystävällisimmin vastaan, laittoivat syötäväksi vasta saatua\nkalaa, sorsan munia, nuoria, pehmeitä kamishin vesoja ja leipää.\nNauttiessani tätä yksinkertaista, mutta kovin hyvältä maistavaa\nillallista oli ympärilläni kokonainen parvi iloisia ja puheliaita\nloplikeja, eri sukupuolta ja ikää. Nuoret naiset eivät häikäilleet\nlaisinkaan osoittaessaan minulle kukoistavia, mutta tuskinpa kauniita\nkasvojaan.\n\nHelposti sain selityksen siihen, minkä vuoksi he eivät minua ollenkaan\npelänneet eikä kainostelleet. He eivät olleet milloinkaan nähneet\neurooppalaista, mutta saaneet aivan toisen käsityksen semmoisesta. He\nolivat nimittäin kuulleet puhuttavan \"Tjong-turasta\", suuresta\nherrasta, Prshevalskijsta, joka oli tullut heidän etelässä olleiden\nheimolaistensa luo kahdeksankymmenen kasakan kera, aseissa hampaita\nmyöten, mukana pitkät rivit kameeleja ja ylellisyyttä kaikkialla.\n\nNähdessään nyt minut aivan yksinäni, ilman palvelijoita ja karavaania,\nvenhematkalla heidän kahden veljensä kera, puhuen heidän kieltään,\nsyöden heidän ruokaansa ja melkein yhtä köyhänä kuin he, arvelivat he,\nettei erotus loplikin ja eurooppalaisen välillä itse asiassa olekkaan\nmikään suuri.\n\n_Huhtikuun 12 p._ oli myrsky niin kova, ettemme voineet lähteä matkaan.\nMutta seuraavana päivänä se oli hieman asettunut, niin että taas\ntyönsimme kanoottimme vesille. Kun purtta ei käytetä, vedetään se näet\naina maalle, käännetään kumoon sekä huuhdellaan silloin tällöin\nvedellä, jottei se halkeilisi. Kymmentä vuotta kauvempaa kanootti\nharvoin kestää. Ennen auringon laskua olimme taipaleella ja matka\nolikin meillä mitä ihanin osaksi paljaita osaksi kamishia kasvavia\njärviä pitkin. Puolenpäivän aikaan myrsky riehahti taas valloilleen\nyhtä tuimasti, ja loppuosa päivänmatkasta oli kerrassaan vaarallinen.\nUsein meidän täytyi päästä suurten aukeiden vesien ohi, joita yhdisti\nkaidat salmet. Tullakseen seuraavalle salmelle ei ollut muuta neuvoa\nkuin soutaa suoraan aukeiden selkien poikki.\n\nKuinka miehet osasivat ohjata purtensa oikeaan, oli minulle arvoitus,\nsillä rantaviiva on äärettömän epäsäännöllinen lukemattomien lahtien,\nniemien ja saarien vuoksi, jotka sitä pyältävät, eikä salmen suita\nnäkynyt ennenkuin oltiin aivan niiden sisällä. Lisäksi vielä tuprusi\nitärannalla olevista hiekkasärkistä lentohiekkapilviä levittäen\nkeltaisen vaippansa järvien yli, joiden rannat monesti kokonaan\npeittyivät sumuun.\n\nVesi myllersi kovasti. Aallot sähisivät kanootin ympärillä kastellen\nmeidät likomäriksi, ja vaahto ryöppysi huimasti jok'ikisen aallon\nharjalla. Tarkasti siinä oli varansa pidettävä. Olimme riisuneet\nyltämme useita vaatteita voidaksemme uida sitä helpommin, jos niiksi\ntulisi. Meidän täytyi ruumiilla ja airoilla pitää venhettä tasapainossa\naalloilla ja tarkoin katsoa, ettei mikään petollinen hiekkamatalikko\nollut meitä väijymässä.\n\nKaikki kävi kuitenkin onnellisesti. Kulimme selän yli toisensa perästä.\nAinoastaan keskellä suurta Nias-kölliä täytyi meidän pitää tunnin aika\ntuulta pienen hiekkaluodon suojassa. Mutta sitten järvet kävivät yhä\nkapeammiksi ja muuttuivat lopulta Hek-joeksi. Sen tyyniä vesiä pitkin\nsoudimme _Shirget-jappganin_ (lopliki Shirgen kanavan) kylään, jossa\nasuu puoli tusinaa perheitä ja missä Islam Baj ja karavaani levottomina\nmeitä odottivat.\n\nPari päivää levättyä sai karavaani jatkaa matkaa maata myöten\nTjeggelik-ujhin Tarimin varrelle, kun minä taas sousin suurta jokea\npitkin sinne kanootissa.\n\nKun myrsky nyt riehui kahta kauheammin, olivat mieheni varovaisuuden\nvuoksi sitoneet kaksi kanoottia yhteen. Ne pantiin vieretysten jättäen\njalan verran väliä, ja kaksi salkoa sidottiin molempien laitoihin.\nTähän niin sanottuun kaksoiskanoottiin astui neljä soutajaa, joiden\nvastatuulessa täytyi ponnistaa lihaksiaan viimeiseen saakka, kun taas\nlänteen päin kääntyvissä mutkissa tuuli kiidätti venhettä huimaavaa\nkyytiä rantojen ohi.\n\nNyt loppuu metsä vähitellen kokonaan ja asumattomia aavikkoseutuja\navautuu itään ja länteen.\n\nTjeggelik-uj on aito aasialainen kalastuspaikka. Rannalla kohoo rivi\nkeltaisia kamishimajoja, parikymmentä kanoottia on kumollaan maalla,\nnuotat on ripustettu kuivamaan korkeihin tankoihin ja vastaan\ntuoksahtaa äikeä kalan haju.\n\nKahdeksan perhettä asuu täällä ympäri vuotta, mutta talvella tulee\nlisäksi viisitoista, jotka ovat kylvy- ja leikkuuajan Tjarkhlikissä,\nmissä he viljelevät maata, ja niin muodoin vain puoleksi ovat\npaimentolaisia.\n\nKaravaani sai kulkea yhä edelleen maitse Abdalliin, ja minä menin\nvesitse Kara-buranin pieniä jäännöksiä pitkin, jotka kaksitoista vuotta\nsitten vielä olivat olleet suurenmoisia.\n\nMyrsky oli nyt asettunut vähäksi aikaa, mutta sen sijaan sataa\nrapisutti koko päivän _huhtikuun 18 p:nä_. Pahimpien kuurojen aikana\ntäytyi meidän olla pari tuntia _Tokkus-attamin_, \"Kymmenen isän\"\nkylässä, jota joka puolella ympäröi vesi.\n\nJärvet olivat kaikkialla hyvin matalat, ne kun olivat täynnä lietettä\nja hiekkaa, pitkiä matkoja ne olivat tuskin desimetriä syvät, niin että\nsoutumiesten täytyi astua veteen ja vetää kanoottia nuorasta kuten\nkelkkaa.\n\nOltuamme yötä _Tjain_ kylässä soudimme seuraavana päivänä kokonaista 60\nkm (suorimmiten vain 39,5 km), kauniita seutuja hyvällä ilmalla Tarimia\npitkin, joka nyt tekee jyrkän mutkan itään.\n\nSaapuessamme illalla _Abdalliin_ oli koko kylän väki rivissä rannalla,\nja kun minä osoittaen pientä ukkoa, jota en ennen ollut nähnyt,\nhuudahdin: \"Tuossahan on _Kuntjekkan Bek_!\" hämmästyivät he aikalailla.\nMutta hänen omituiset piirteensä minä helposti tunsin Prshevalskijn\nneljännessä matkakertomuksessa olevan muotokuvan mukaan. Hän ottikin\nminut vastaan vanhana ystävänä vieden minut suuressa kamishimajassaan\nolevaan puhdistettuun \"saliin\".\n\n_Huhtikuun 21 p._ poikkesimme jokea myöten aika suureen\n_Kum-tjappganin_ kylään, ja ukko Kuntjekkan Bek, \"Nousevan auringon\npäällikkö\", liikutteli silloin toista airoa yhtä voimakkaasti ja\nvarmasti kuin hän arvattavasti oli tehnyt jo 65 vuotta sitten.\nAbdallissa oli minulle kerrottu, ettei jokea myöten voitu kulkea\nKum-tjappgania kauemma, sillä siinä se jakautui ja hupeni järviin ja\nlampiin. Koko vesitie Kara-koshuniin, jossa Prshevalskij oli käynyt,\noli muka nyt umpeen kasvanut, ja asukkaat olivat kymmenen vuotta sitten\nmuuttaneet sieltä.\n\nKum-tjappganissa oli kuitenkin kaksi miestä, jotka ottivat soutaakseen\nminua kaksi päivänmatkaa kaakkoon päin tai siihen kohti, mistä ei\nloitomma kanootilla päässyt. En tahtonut mistään hinnasta laiminlyödä\nmahdollisimman täydellisen kartan tekemistä näistä järvistä ja päätin\nsen vuoksi matkustaa. Mutta kun emme olleet ottaneet ruokavaroja\nmukaan, täytyi meidän ensiksi palata Abdalliin.\n\n_Huhtikuun 22 p._ astuin kolmen soutumiehen kera kanoottiin, Islam Baj\nkeittiön ja kahden soutajan kanssa toiseen, kun taas kolmannen,\nkolibrikanootin vanhan tottuneen _Tusunin_ kera oli raivattava ja\nnäytettävä tietä kamishikon läpi.\n\nMitä ihanimmalla ilmalla riensimme Kum-tjappganin ohi, missä joki\njakautuu, ja sitten joen vasenta, mahtavinta haaraa pitkin, jonka\nkuitenkin kohta peitti sankka ruohikko. Tämä ruohikko muodostaisi aivan\nläpipääsemättömän sulun, jolleivät loplikit pitäisi kapeita kanavia\nsiinä avoinna. Mutta nämä niin sanotut \"tjappganit\" kasvaisivat yhdessä\nvuodessa umpeen, jollei joka kevät juurineen nyhdettäisi niiden\npohjasta kohoovia kamishin vesoja.\n\nTjappgani on tavallisesti korkeintaan metrin levyinen, ja molemmilla\npuolin seisoo kamishi kovana ja läpipääsemätönnä kuin puuseinä sekä\nviidenkin metrin korkuisena. Usein on se kuitenkin sidottu kupoihin tai\nlyöty sivulle, jottei kaatuisi alas ja tukkisi kanavaa.\n\nTjappganin päätarkoituksena ei kuitenkaan ole suinkaan olla vain\nvesitienä. Siihen lasketaan verkot, ja matkallamme me kiisimme satojen\nverkkojen yli, missä me kirkkaassa vedessä selvästi kuin lasisäiliöstä\nnäimme lukemattomia kaloja, joista ohi mennessä otimme muutamia\nsaadaksemme tuoretta syötävää.\n\nKullakin perheellä on määrätyt tjappganinsa, mihin kellään muulla ei\nole oikeutta laskea verkkojaan. Nuo ahtaat käytävät kulkevat ristikkäin\njoka suuntaan muodostaen sokkeloita, missä vieras olisi hukassa.\n\nEi voi mitenkään käsittää kuinka miehet osaavat eksymättä liikkua\nnäissä sokkeloissa. Usein kanava laskee pieneen, pyöreään, avoimeen\nallikkoon, jota joka taholta ympäröi kamishi, ja samaan keskustaan\nyhtyy vielä puoli tusinaa muita tjappganeja joka puolelta.\n\nTullessa semmoiseen vesiaukeamaan, jonka vastakkaisella puolen ruohikko\nnäyttää seisovan yhtä läpipääsemätönnä kaikkialla, soutajat ottavat\nmitä hurjimman vauhdin, kanootti suhisee toiselle puolelle niin että\nvesi kokassa kuohuu ja tuossa tuokiossa luulee päänsä murskaksi menevän\nkuin puuseinään. Ja kuitenkin, seinä väistyy syrjään päästäen\nviheltävän äänen, kamishin varret taipuvat kuin uutimet sivulle, ja\nniin kiidetään seuraavaan tjappganiin.\n\nNiin sitä mennä viiletettiin koko päivä. Siellä täällä näkyi kuoleva\nTarim vielä selvästikin. Joskus menimme oikein isojen järvien yli.\nIllan suussa porhalsimme suurimmalle järvelle. Siinä oli senkin\nseitsemän vaivaa nähtävänä ennenkuin saimme purtemme kiskotuksi\npohjoisrannalle, missä viimeinkin tapasimme mannermaata, tässä kohdassa\nkosteata liejua.\n\nSeuraavana päivänä soudimme edelleen samaa isoa järveä. Kerran syvyyttä\nmitatessamme loikkasi Jolldash, jonka mielestä venheessä oli liian\nkuuma, sen laidalta veteen. Mutta havaittuaan rantaan olevan pitkän\nmatkan se tuli takaisin tehtyään pitkän kaarroksen ja otettuaan\nvirkistävän kylvyn. Ensimäisenä kulki pikku kanootti, sitten\nruokavarakanootti ja viimeisenä tulin minä, jotta muut ehtisivät\nraivata väylää, jos niin tarvittiin. Nautin kanootissa istuen\nyksinkertaisen aamiaiseni, leipää ja munia. Ruokatavaravenheestä sain\neväsvarani siten, että Islam pani ne puumaljaan, jonka jätti tyynen\nveden pinnalle, ja lipuessamme ohi otettiin se siitä ylös.\n\nJärven poikki kulkee leveä vyö tavattoman vahvaa kamishia, aina 8 m\nkorkuista ja 6 cm ympärimitaten veden rajassa. Loplikit itse harvoin\ntänne urkenevat, ja kaikki tjappganit olivat sen vuoksi umpeen\nkasvaneet. Pieni kaita kanootti pääsi kuitenkin jotenkin helposti läpi,\nmutta meidän suuria, raskaampia aluksiamme täytyi tuuma tuumalta\ntyöntää eteenpäin. Soutajat panevat airot pois, istuvat polvilleen ja\ntekevät oikeita uimaliikkeitä ponnistaen ruohikkoa vastaan työntääkseen\nkanoottia eteenpäin.\n\nTuntee olevansa aivan sulettuna tuommoisessa väylässä. Vettä ei näy\npisaraakaan: sen peittää venhe ja ruohikko. Ei auringon sädettäkään\ntunkeudu tähän tunneliin; ilma siinä on pimeätä, lämmintä ja hiostavaa.\nPääsee helpoituksen huokaus, kun tuo ahdas solakko on takapuolella ja\nvenhe kiitää viimeiselle aukealle järvelle, missä kevyt tuulen leyhkä\non alkanut veden pintaa liikkeelle ajella.\n\nPuolenpäivän aikaan yllätimme aukeiden järvien äärimäisen pään, missä\nkamishi on kerrassaan läpipääsemätöntä. Siihen ei voi raivata tietä\nkanootilla eikä talvellakaan saata käydä jalkasin jäätä myöten.\nKamishit seisovat näet tiiviinä kuin puupaalutus, ja siellä täällä on\nmyrsky vanuttanut ne niin lujiin kimppuihin, että saatoimme kävellä\nniiden päällitse huomaamatta, että allamme oli kolme metriä vettä.\n\nEnnenkuin käännyimme takaisin tunkeuduimme vielä kerran pohjoisrantaan,\nmissä muutamia tamariskeja kasvoi korkeilla hiekkakartioilla. Niiden\nhuipulta oli mainio näköala joka haaralle. Itään päin ei näkynyt\nneliömetrin vertaakaan avovettä: koko maa-ala sinnepäin näytti\nhyötysältä kamishikentältä. Lännessä näkyi vain se kapea vesiväylä,\njota olimme noudatelleet, näyttäen siniseltä nauhalta keltaisessa\nruohikossa, josta vain siellä täällä pisti esiin kevään vihreitä nuoria\noraita. Niinpä käännyimme taas takaisin Abdalliin samaa tietä, jota\nolimme tulleet.\n\n\n\n\n19.\n\nMUUAN TYLY HERRA.\n\n\nHuhtikuun 25 p. läksimme kolmella kameelilla ja kahdella hevosella\nAbdallista heitettyämme sydämmelliset hyvästit vanhalle Kuntjekkan\nBekille.\n\nSuloiselta tuntui olla matkalla länteen päin, sillä Khotaniin saavuttua\noli minulla jälellä vain viimeinen suuri kohta matkaohjelmassani:\ntuntematon Pohjois-Tibetti. Ja Khotanissa -- sen tiesin pääkonsuli\nPetrovskijn Kara-shariin lähettämästä ilmoituksesta -- odotti minua\npaksu posti Ruotsista. Mitä kaikkea oli saattanutkaan tapahtua kotona\npitkänä poissaoloaikanani!\n\nNämä kirjeet vetivät minua kuin jättiläismagneetti länteen. Kun kestävä\nitämyrsky siis riehahti taas puhaltamaan juuri Abdallista lähtiessämme\najaen hiekka- ja tomupilviä edessään, tuntui minusta kuin olisi itse\ntaivas tahtonut auttaa meitä matkalla. Annoin sen puskea ja mietin\nhiljakseen mielessäni: \"Puhalla päälle vaan, tuulen akka, kuta enemmän,\nsen parempi!\" _Huhtikuun 27 p:vän_ illalla saapuessamme _Tjarkhlikiin_,\npieneen \"kaupunkiin\", jossa oli satakunta perhettä, tyyntyi ilma, mutta\nleirissä syntyi levottomuutta. Ensinnäkin täytyi meidän täällä erota\nnoista kolmesta kameelista, jotka aina Khotanista lähdettyämme olivat\ntehneet meille niin suuria palveluksia. Mutta me olimme liian paljon\nkäyttäneet niiden voimia. Nekin tarvitsivat nyt levätä ja niiden\nottaminen Khotaniin saakka olisi ollut raakalaisen tekoa, sillä\nkameeleita ei pidetä milloinkaan kesällä työssä, vaan saavat ne silloin\nhäiritsemättä käydä laitumella vuoristossa.\n\nHaikeinta oli ero ratsukameelistani, muhkeasta, kymmenvuotisesta\nuroksesta. Niinkuin villistä kameelista puhuttaessa olen maininnut, ei\nkameeli rakasta ihmistä eikä tule koskaan niin kesyksi kuin hevonen.\nMutta tämän kameelin kanssa minä olin mitä tuttavallisimmissa väleissä.\nKun palvelijani, jotka tavallisesti taluttivat sitä turpanuorasta,\nlähestyivät sitä, mölisi se vihaisesti ja syleksi. Mutta havaittuaan\netten minä koskaan nuoraa liikuttanut, se kohteli minua aivan toisella\ntavoin. Minä saatoin taputtaa sen turpaa ja silittää sen otsaa sen\nosoittamatta pienintäkään vastenmielisyyttä. Joka aamu minä annoin\nsille kaksi suurta maissileipäpalasta, ja se tottui lopulta niin tähän\n\"palasteluun\", että määrätyllä kellonlyönnillä aina tuli leirimattoni\nluo ja huomautti mistä oli kysymys. Välistä se herätti minut\nnykäsemällä minua aika vankasti turvallaan.\n\nMutta nyt oli meidän erottava näistä kolmesta sotavanhuksesta, jotka\nniin kauvan olivat olleet mukana joka ilmalla ja tuulella. Muuan\nIänsi-turkestanilainen kauppias osti ne lähes puolesta hinnasta, minkä\nne minulle olivat maksaneet, ja niiden sijaan me hankimme vielä neljä\nhevosta. Tunsin itseni aivan yksinäiseksi, kun hän talutti ne pois.\nPiha näytti tyhjältä ja kolkolta.\n\nOnneksi oli minulla Jolldash, joka uskollisesti makasi vierelläni\nsamassa hökkelissä, missä minä asuin. Eräänä päivänä istuessani\nhuopamatolla kirjoittaen syöksyi koira ylös ja alkoi murista ja\nhaukkua, turpa maassa. Alussa en ollut siitä millänikään, mutta sitten\nse tuli vähitellen luokseni ja näytti kovin levottomalta.\n\nAloin katsoa mikä oli hätänä ja näin äkkiä aivan läheltä jalkaani paria\ntuumaa pitkän skorppioonin, keltaisen vihreän ja inhottavan,\npäristellen myrkyllistä häntäänsä puolustautuakseen koiraa vastaan,\njonka vaisto varotti sitä elukkaa puremasta. Skorppiooni tapettiin heti\npaikalla, mutta Jolldash sai suuren lihapalan ja ystävällisiä\nhyväilyjä, joista se käsitti esiintyneensä kuin aika mies konsanaan.\n\nTjarkhlikissa hallitsi kiinalainen ambani, _Li Darin_.\nKiinalaiset olivat tänne sijoittaneet linnaväen, jossa oli 265\nsotilasta, varustetut vanhoilla hylätyillä englantilaiskivääreillä\nkuuskymmenluvulta. Kuten tavallisesti ja kun kohteliaisuus niin vaati,\nlähetin heti saavuttuani kiinalaisen käyntikorttini Li Darinille sekä\nHven Darinin Kara-sharissa minulle antaman pienen paikallispassin ja\nkäskin kysyä, milloin persoonallisesti saisin tulla tervehdykselle.\n\nTähän Li Darin antoi tulkkinsa kautta vastata, että hän ensiksi vaati\nnähdäkseen suuren, näissäkin seuduissa käyvän passin, ennenkuin saattoi\nminua vastaanottaa. Pyysin tulkin, joka oli siivo muslemi beki,\nselittämään, että suuret Pekingistä ja Kashgarista saamani passit\nolivat Khotanissa, syystä että sieltä lähtiessäni en ollut edes\najatellut matkustaa näin kauvas, mutta että paras olisi, jotta itse\npuheille päästen saisin tehdä selkoa asiain tilasta.\n\nVastaus kuului, että henkilöä, jolla ei ollut edes paikallista passia,\nehdottomasti täytyi kohdella epäluulon alaisena miehenä, ettei ambani\nottaisi minua vastaan, että Khotaniin menevä eteläinen tie oli minulta\nsulettu, mutta että minä pienen paikallispassin nojalla armosta ja\nsuosiosta saisin palata Kara-shariin ja sitten samaa tietä, jota olin\ntullut, Khotaniin. Sepä oli hupaista! Kolme ja puoli kuukautta\naavikkojen poikki ennestään tutkittua tietä, kesäkuumalla, kun\neteläistä tietä Tjertjenin kautta pääsisimme Khotaniin kuukaudessa!\nPyysin tulkin sanomaan ambanilleen, ensiksi että minä halveksin häntä,\nja toiseksi että minä joka tapauksessa, ja jo huomispäivänä, aijoin\nlähteä Tjertjeniin.\n\nLyhyt vastaus oli tämmöinen: \"Matkustakaa, mutta siinä tapauksessa minä\nvangitsen teidät ja vien teidät kymmenen soturin avulla takaisin\nKara-shariin!\"\n\nNyt olivat auttavat neuvot hyvään tarpeesen. Kohta olin tehnyt\nkuitenkin päätökseni. Seuraavana päivänä, huhtikuun 29 p:nä, aijoimme\nlähteä matkalle Tjertjeniä kohti. Li Darin sai tilaisuuden vangita\nminut ja viedä Kara-shariin. Sieltä jatkaisin matkaa Urumtjiin Venäjän\nkonsulin avulla hankkiakseni vapaan pääsyn Tjertjeniin ja Khotaniin,\nvieläpä tarpeelliset nuhteet Li Darinille sekä hyvityksen siitä\nvahingosta, minkä hän koukkuilemisellaan oli minulle tuottanut.\n\nSovittiin siis mainitun kauppiaan kanssa, että hän ottaisi huostaansa\nmatkatavaramme ja hevosemme. Vain Islam Baj seuraisi minua, ja se vähä\nmitä tiellä tarvitsimme sopi hyvästi hihnojen väliin satuloiden taakse.\n\nKuitenkin minun onnen tähteni oli mahtavampi kuin Li Darinin,\nTjarkhlikin ambanin. Myöhään illalla saapui luokseni muuan 50-vuotias\nhienopiirteinen mandariini esittäen olevansa _Shi Darin_, seudun\nvarustuskunnan päällikkö. Hän ilmoitti minulle saaneensa käskyn vangita\nminut seuraavana päivänä, ja oli nyt tullut valittamaan Li Darinin\nhalpamaista käytöstä sekä lupasi koettavansa taivuttaa tätä olemaan\njärkevä.\n\nShi Darin oli sivistynyt ja vapaamielinen kiinalainen. Keskustelimme\nkauvan yhteisistä tutuistamme ja matkastani, jonka tuloksista hän oli\nkovasti huvitettu. Meistä tuli kohta hyvät ystävät ja hän jäi luokseni\nmyöhään yöhön asti. Seuraavana päivänä minä kävin hänen luonaan\nvastavieraisilla ja minut pyydettiin silloin päivällisellekin.\n\nPäivällistä syödessä arvelin olevan ajan kysyä miten vangitsemisen\nlaita oli. Shi Darin kertoi silloin koko aamun olleensa ambanin\npakeilla, mutta tämä oli pysynyt taipumatonna sanoen itsellään olevan\nkäskyn dungani-kapinan [dunganeiksi nimitetään muhammettilaisia\nkiinalaisia. He tekivät suuren kapinan 1894] aikana sulkea Tjertjeniin\nja Khotaniin menevä tie. Hän, Shi Darin, oli vastannut, ettei ollut\nollenkaan mistään dunganista kysymystä, vaan rauhallisesta\neurooppalaisesta. Mutta ambani ei ollut niin tarkoin voinut tietää mikä\nminä olin miehiäni, minulla kun ei ollut passia.\n\n\"No, sitten kai minun on lähdettävä Urumtjiin\", vastasin minä.\n\n\"Urumtjiin? Oletteko hullu!\" huudahti Shi Darin pyrskähtäen äänekkääsen\nnauruun. \"Ei, matkustakaa huoletta Tjertjeniin, minä vastaan\nseurauksista! Ambani on kyllä antanut käskyn vangita teidät,\nmutta minä olen varustuskunnan päällikkö, ja semmoisiin hommiin en\nlaske ainoatakaan sotilasta. Jos Li Darin koettaa vangita teidät\nalkuasukas-bekien avulla, annan minä turvaksenne sotilasvartijaväen.\"\n\nSaattaako suurempaa onnea ajatella! Samat sotilaat, joiden äsken kopean\nLi Darinin uhkauksen mukaan piti vangita minut, jos tarve vaatii,\nväkivallalla, tulisivat nyt suojaamaan minua!\n\nSeuraavana päivänä oli kaikki valmiina matkalle lähtöä varten.\nIkäänkuin hän ei vielä olisi tehnyt minulle tarpeeksi suuria\npalveluksia, lähetti Shi Darin minulle nyt runsaan varaston sokeria ja\ntupakkaa, juuri sitä mitä tarvitsin, ja sai vastalahjaksi muutamia\npikku kaluja ja karttoja, joita ilman tulin toimeen.\n\nJa niin lähdettiin länttä kohti. Eräässä puistossa Tjarkhlikin\nulkoreunalla seisoi kolme kameeliamme syöden lehtiä alas riippuvista\noksista. Lähetimme niille kaihomielisen jäähyväistervehdyksen, mutta ne\neivät kunnioittaneet meitä edes yhdellä silmäyksellä, söivät vain\ntyynesti meheviä oksia.\n\nMutta nyt täytyy minun taas ahdasalaisen tilan vuoksi melkein lentää\nniiden yhdeksänkymmenen peninkulman yli, jotka vielä erottivat meidät\nKhotanista. Ja kuitenkin olisin kovasti mielelläni tahtonut\nseikkaperäisesti kertoella näistä seuduista, missä keräsimme runsaan\nmäärän kokemuksia.\n\n_Toukokuun 27 p._ ratsastimme Khotaniin, terveinä, mutta väsyneinä ja\nselittämätöntä mielihyvää tuntien saadessamme nyt ruveta joksikin aikaa\nlepäämään.\n\n\n\n\n20.\n\nMUUAN JÄLKILASKU.\n\n\nLukija muistaa epäilemättä, kuinka meidän onnettomalla\naavikkomatkallamme huhtikuun lopussa ja toukokuun alussa 1895 täytyi\nhiekkasärkille jättää teltta ynnä melkein kaikki matkatavarat,\narvoltaan lähes 7,500 markkaa, sekä kaksi miestä, jotka kuolivat\njanoon. Heidän leskensä tulivat sitten itkien ja valittaen Kashgariin\nminun siellä oleskellessani ja pyysivät saada kuolleet takaisin. Annoin\nheille niin paljon hopeata kuin kassani myönsi. Uusia varustuksia\nlaittaessa ja uusia seikkailuja ajatellessa koko juttu sitten melkein\nunohtui.\n\nKun kuitenkin jo, kesällä 1895 ruotsalainen upseerin revolveri, joka\noli kuulunut Näär kameelin kuormaan, odottamatta joutui käsiimme\nKashgarissa, heräsi meissä epäluuloja. Sekä pääkonsuli Petrovskij että\nKiinan kuvernööri käskivät Khotanissa toimeenpanna tutkimuksia, joista\nkuitenkaan ei ollut mitään hyötyä.\n\nTammikuun alussa 1896 tulin itse Khotaniin ja läksin taas sieltä täysin\nvarmana, että teltta, matkatavarat ja kuolleet miehet aikoja sitten\nolivat hautautuneet hiekkaan. Arvelkaa sen vuoksi hämmästystäni, kun\nLiu Darin samana päivänä kuin palasin Khotaniin, toukokuun 27 p:nä,\nlähetti suuren osan noita tavaroitani, joita en ollut vuosikauteen\nnähnyt, asuntooni!\n\nTuo kauppias, Jussuf, joka oli antanut kuolevalle Islam Bajlle\nvettä, oli Khotaniin palattuaan jättänyt ruotsalaisen revolverin\nlänsi-turkestanilaisten kauppiasten aksakalille, _Sejd Akhram Bajlle_,\nilmeisesti tarkoituksella voittaa hänen luottamuksensa ja vaitiolonsa.\n\nMutta aksakali, jota herra Petrovskij oli aikanaan varottanut,\nei ollut jättänyt asiaa siihen. Hän oli kuulustellut Jussufia\nankarasti, ja tämä oli lopulta tunnustanut saaneensa revolverin _Togda\nBekilta_, Tavek-kelin päälliköltä. Aksakali antoi revolverin sitten Liu\nDarinille, joka Dao Tajn kautta toimitti sen minulle. Huomattuaan asian\nherättävän jonkunlaista huomiota Jussuf oli pitänyt viisaampana lähteä\nUrumtjiin. Kun hänestä ei sen enempää kuulunut, alkoi aksakali epäillä\nja lähetti ovelan vakoojan Tavek-keliin pitämään silmällä Togda Bekiä\nja tämän taloa. Ryysyihin pukeutuneena vakooja meni sinne ja suoritti\nosansa niin hyvin, että Togda Bek otti hänet palvelukseensa pannen\nhänet lammaspaimeneksi. Niin samoili hän ympäriinsä seudussa bekin\nlaumojen kanssa ja hoiti toimensa isäntänsä täydelliseksi\ntyytyväisyydeksi.\n\nHänen palkkansa ei ollut suuri, mutta eräänä päivänä hän meni bekin\ntaloon saadakseen itselleen sen vähän mikä hänellä oli vaadittavana.\nHän aikoi juuri käydä sisään, kun beki syöksyi ylös ja ajoi hänet\npellolle. Mutta enempää hänen ei tarvinnut tietääkkään. Hän oli ehtinyt\nnähdä, että beki sekä hänen seurassaan kolme metsästäjäämme: Ahmed\nMergen, Kasim Akhun ja Togda Shah, sekä Jakub Shah, joka oli opastanut\nmeidät ensimäisen kaupungin raunioille aavikolla, istui kyykistyneenä\nmuutamien arkkujen ympärillä. Useita tavaroita, jotka olivat saattaneet\nkuulua vain eurooppalaiselle, oli otettu niistä ulos ja syydetty\nmatoille.\n\nVakooja pysyi tyynen näköisenä, sai palkkansa ja tallusteli hitaasti\nmatkaansa. Mutta parhaiksi päästyään näköpiiristä hän heittäytyi\nparhaan hevosen selkään, minkä tapasi ja ajoi täyttä karkua Khotaniin\nilmoittamaan aksakalille mitä oli nähnyt. Tämä ilmoitti heti asian Liu\nDarinille, joka lähetti kaksi virkamiestä ja muutamia sotilaita\nTavek-keliin tutkimaan bekin taloa ja panemaan tavarat takavarikkoon.\n\nMutta beki oli kohta kaivannut paimentaan, ja kun yksi hevonenkin oli\nkateissa, aavisti hän pahaa ja lähetti ratsastajan täyttä laukkaa\najamaan karkuria takaa. Tämä oli kuitenkin siksi paljon edellä, ettei\nhäntä enää yllätetty, ja käsitti sitä paitsi hyvin, että henki riippui\nensimäisenä joutumisesta.\n\nNyt oli beki pahassa satimessa; mutta hän suoriutui kuin valtioviisas,\nlatoi tavarat paikoilleen ja vei ne Khotaniin. Sinne hän saapui Liu\nDarinin lähettien seurassa ja jätti koko roskan ambanille sanoen\ntavarain vasta pari päivää sitten joutuneen hänen huostaansa.\n\nMetsästäjätkin menivät kaupunkiin, missä kaikki liittolaiset asettuivat\nsamaan karavaanimajalaan asumaan. Mutta sielläkin oli aksakalilla\nvakooja, ja tämä saattoi heti kertoa, että beki illoin opetti\nmetsästäjille mitä heidän pitäisi vastata Liu Darinille, kun hän\nepäilemättä kohta kuulustelisi heitä.\n\nSitten aksakali kuulusteli metsästäjiämme, samoja miehiä, jotka Islam\nBajn kera vähää ennen haaksirikkoamme aavikolla turhaan olivat etsineet\ntelttaa. Nyt he kertoivat viime talvella palanneensa noiden kolmen\npoppelin luo ja muutaman päivänmatkan siitä noudatelleensa ketun jälkiä\nsuoraan länttä kohti. He olivat lopulta löytäneet paikan missä kettu\noli pysähtynyt ja kuoputtanut syvältä hiekkaa, joka siinä oli\nliituvalkoista. Se havaittiin olevan jauhoja.\n\nMetsästäjät olivat silloin alkaneet kaivaa ja viimein löytäneet teltan,\njota nyt peitti jalan korkuinen hiekka yli teltan seipäiden. Siitä he\nsitten olivat nostaneet tavaran toisensa perästä ja vieneet ne aaseilla\njoelle.\n\nTämä kertomus oli itsessään oikein mieltäkiinnittävä. Se osoitti näet,\nettä hiekkasärkkä, jolle teltta oli pystytetty, oli kasvanut kaksi\nmetriä. Saattoihan sellaista tapahtua, sillä teltta tietysti pidätti\ntuulen lennättämää hiekkaa. Kesällä 1895 oli nähtävästi tuullut paljon,\nmutta talvi oli kuten tavallisesti ollut melkein tyyni, ja ketun jälet\npysyivät sen vuoksi selvästi näkyvissä.\n\nLuultavasti ketut olivat jo kesällä saaneet vainua kanoista ja\nruokatavaroista ja lähteneet aavikolle kokeilemaan. Yhden kanan\nluurangon metsästäjät olivat löytäneet muutamalta hiekkasärkältä kaukaa\nleiristä, mutta kuolleiden ihmisten ruumiita he eivät olleet nähneet.\nMahdollisesti kuolleet olivat toukokuun 2 päivän yönä kontanneet\nkappaleen matkan loitommaksi.\n\nAksakali teki heti johtopäätöksensä asiassa. Mikseivät he olleet heti\nvieneet tavaroita Liu Darinille ennenkuin vakooja sekaantui asiaan?\nNiin, se oli Togda Bekin syy; (tämä mies oli aikoinaan ollut jus-bashi\nJakub Bekin sotaväessä ja jo silloin tunnettu ja kammottu julmana ja\nhuonona miehenä), hän oli saanut tiedon asiasta ja houkutellut\nitsessään rehelliset ja hyväsydämmiset metsästäjät piiloittamaan\nkaikki, sittemmin perästäpäin myymään tavarat ja pitämään sen mitä\nsaattoi käyttää.\n\nSen vuoksi sainkin nyt takaisin vain semmoisia kaluja, joilla\nalkuasukkaat eivät mitään tehneet, kuten osan tieteellisiä kojeita,\nvalokuvauskoneen jalustan, apteekin, sikareja, mittalaudan,\npetroolikeittiön ja kaksi valokuvauskonetta. Viimeksi mainituista ei\nollut kuitenkaan paljon iloa, Tavek-kelin asukkaat kun olivat\nanastaneet levyt käyttääkseen niitä ristikko-ikkunainsa ruutuina. Minun\ntäytyi sen vuoksi edelleen tyytyä tekemään kynäpiirroksia.\n\nMetsästäjät olivat suostuneet Togda Bekin ehdotukseen ja ehtineet jo\nhävittää tavaroita 3,000 markan arvosta. Ahmed Mergen ja Kasim Akhun,\njotka olivat olleet matkassamme Kerija-darjan tienoilla, olivat koko\nmatkan pysyneet hyvin viattoman näköisinä. Luultavasti heillä kuitenkin\noli paha omatunto, koska aina, kun puhe sattui koskemaan aavikkomatkaa,\nvakuuttelivat, että kadotetut tavarat kyllä löydettäisiin ja että he\nkotimatkalla _Tjimenista_ etsisivät niitä.\n\nNiinikään ymmärsin nyt minkä vuoksi beki oleskellessani Tavek-kelissä\noli pitänyt minua tavallisessa talossa eikä milloinkaan ollut kutsunut\nomaansa. Varastetut tavarat olivat näet siellä kätkettyinä mattoihin ja\nhuopapeitteisiin ja olisi ne mahdollisesti voinut huomata.\n\nMyöskin Liu Darin oli kuulustellut miehiä, ja havaittuaan että\nlukitsemani arkut oli murrettu auki hän oli kysynyt miehiltä, kuinka he\nolivat uskaltaneet tehdä semmoista, ja eivätkö he tienneet, että niin\nhyvin Kiinan laki kuin muhammettiläisten \"sherie\" kieltää väkivallan\nteon toisen omaisuudelle. Arkut olivat olleet niin raskaat, olivat he\nselittäneet, että sisällys täytyi kantaa pikku osissa.\n\nKaikki tämä tapahtui pari kuukautta ennen Khotaniin palaamistani.\nMetsästäjiä oli kidutettu pakottaakseen heidät tunnustamaan, heille oli\nannettu selkään ja sitten viety vankilaan. Vaan ovela beki oli vapaalla\njalalla.\n\nMinun palattuani Khotaniin ruvettiin asiaa taas tutkimaan. Aksakalilla\noli vakooja \"jamenissa\" ottamassa selkoa mitä siellä tapahtui.\nOlimme kuitenkin vakuutetut, että Liu Darin menettelisi täysin\noikeudenmukaisesti eikä antaisi itseään ostaa.\n\nMutta varkaiden kohtalo oli kokonaan minun vallassani, sillä\nkiinalainen kidutus tekee rangaistavista raajarikkoja, ja ne päivät,\njotka vanki poloiset olivat viettäneet tuomiotaan odottaen, olivat\ntuskin kadehdittavia. Alun pitäen oli tietysti aikomukseni päästää\nheidät paljaalla säikäytyksellä ja kohdella heitä lempeästi.\n\nNyt rupesi Liu Darin tuomariksi ja esiintyi pontevasti ja mahtavasti.\nHän pyysi tietoa arkuissa olleista tavaroista ja niiden arvosta. Ne\nsaatuaan hän läksi itse etäiseen Tavek-keliin, missä jutun\nkäsitteleminen uudelleen alkoi, sittemmin Khotanissa jatkettavaksi.\nTiedot olivat hyvin ristiriitaisia. Liu Darin tahtoi sen vuoksi käyttää\nkiristyspenkkiä ja tulikouria. Mutta kun minä mitä lujimmin vastustin\nsitä, tahtoi hän ainakin käyttää raipparangaistusta, ja piiskaajat\nraippoineen olivat koko kuulusteluajan läsnä. Minä selitin silloin,\nettä minun, jos semmoinen tuomio pannaan toimeen, täytyy poistua, sillä\nmaani tavan mukaan pidetään vääränä rikollisenkin pahoin pitelemistä.\nHän lupasi täyttää toivomukseni.\n\nKun metsästäjät yksimielisesti väittivät jättäneensä kaikki tavarat\nTogda Bekille ja että, jos jotain puuttui, vain hän saattoi antaa\ntietoja, mutta hän puolestaan piti kiinni siitä, että metsästäjät\nolivat varastaneet kaikki mitä oli kateissa, julisti Liu Darin\nseuraavan Salomonin tuomion: \"Toinen asianosainen valehtelee, mutta\nkuulustelusta ei käy selville kumpiko. Minä tuomitsen siis molemmat\nasianosaiset kahden päivän kuluessa vieraallemme maksamaan hävinneiden\ntavarain arvon 5,000 tengehillä (3,000 markalla).\"\n\nHeti sen perästä ja rikoksellisten läsnäollessa minä selitin pitäväni\nkyllä tuomiota täydellisesti oikeana, mutta en tahtovani ottaa\nsyytteenalaisilta rahoja vastaan, olivatpa he kuinka rikoksellisia\ntahansa.\n\nLiu Darin vastasi mitä päättävimmin, että vaikka summa olisikin minulle\nyhdentekevä, oli sangen tärkeätä Kiinan viranomaisille opettaa\nalamaisilleen, etteivät he rankaisematta saaneet rosvota eurooppalaista\nvierasta, sillä siinä tapauksessa uudistuisi ryöväys heti ensi\nkerralla, kun joku matkustaja näille tienoille saapui.\n\nKun minä kuitenkaan en katsonut täysin todistetuksi, että siltäkin\nkameelilta, joka oli jätetty joelle, oli kuorma rosvottu, ja kun\nmetsästäjät olivat vakuuttaneet, ettei kaikkia tavaroita oltu otettu,\nvaan osa oli jätetty telttapaikalle, onnistuin minä saamaan summan\ntingityksi 1,000 tengehiin (600 mk.). Jollen minä asiasta muuta\nhyötynyt, voitin ainakin kaikkien hyväksymisen ja pahantekijäin\nkiitollisuuden.\n\n\n\n\n21.\n\nKARKAUS JA KÄRÄJÄT.\n\n\nMutta aika kului. Kuukautta enempää emme saattaneet uhrata lepoon, ja\nkohta ikävöimme taas päästä liikeliepeelle. Kesäkuun lopulla oli kaikki\nvalmiina lähtöön. Islam Baj, joka yhä nautti rajatonta luottamustani,\noli hankkinut uusia palvelijoita ja täyttänyt arkkumme uusilla eväillä.\nMuuan basaarin purjeentekijä ompeli ison teltan miesten varalle. Itse\npuolestani olin nyt saanut takaisin vanhan, surullisessa muistossa\npysyvän aavikkotelttani.\n\nJo auringon noustessa _kesäkuun 29 p:nä_ olimme kaikki jalkeilla.\nHevoset valjastettiin kuormasatuloilla, ja arkkumme sälytettiin niiden\nkannettaviksi. Muutamat niistä olivat pitkänä lepoaikana käyneet\näksyiksi ja aroiksi, jonka vuoksi niitä ensimäisenä päivänä piti\nkutakin miehensä taluttaa.\n\nSillä aikaa kuin miehet laittoivat karavaania kuntoon ratsastin\nminä jäähyväiskäynnillä Liu Darinin luona ja lahjoitin hänelle\nkultakellon, jonka olin ostanut rikkaalta ladakilaiselta kauppiaalta.\nSotilaskuvernööri, joka oli antanut minulle oivallisen telttamaton, sai\nkaikki liikenevät ampumatarpeemme sekä revolverin. Alim Akhun,\nisäntämme, sai kellon ja levätin, ja kaikille miehille, jotka jollain\ntavalla olivat palvelleet meitä, jaettiin juomarahoja.\n\nTattari _Rafikof_ oli ottanut kotiin lähettääkseen muinaiskokoelmani,\nkameelin nahkan ja joukon Khotanista ostettuja mattoja. Ja kiitos hänen\nja herra Petrovskijn huolenpidon, saapuivat kaikki nämä tavarat eheinä\nmääräpaikkaansa.\n\nVasta klo 10 oli kaikki kunnossa, ja pitkä karavaani, jossa oli 20\nhevosta ja 30 aasia ja jota ohjasi kokonainen joukkue palvelijoita\njalan tai ratsain, läksi liikkeelle itää kohti.\n\nHankkeeni oli erään Kven-lun-ketjussa olevan solan kautta nousta\nPohjois-Tibetin ylätasangoille, joiden yli aijoin kulkea varsinaiseen\nKiinaan. Mutta tälle matkalle tarvitsimme varmoja oppaita ja kameeleja,\nja _Parpi Baj_, muuan parhaita miehiäni, sai sen vuoksi etukäteen\nlähteä Mölldjan joelle, jonka ylisen kesäuoman varrella kuului olevan\nkameeleja suuret määrät, omistajainsa kaitsemina. Parpi suoritti\nasiansa oivallisesti, ja levähtäessämme _heinäkuun 28 p:nä_ Mölldjan\nvarrella oli hän siellä meitä vastassa 15 hyvän kameelin ja niiden\nomistajan kera.\n\nHyvissä ajoin olimme lähettäneet sananlennättäjän Kopan bekin, _Togda\nMuhammed Bekin_ luo, joka nyt saapui ja auttoi meitä kaupanteossa ja\npiti hintaa kohtuullisen huokeana. 1,275 tengehillä (715 mk.) ostimme\nkuusi levännyttä uros-kameelia, vuoriston matkoihin tottunutta rotua.\n\n_Leiri Mitt'in_ luona oli ensimäinen kokonaan asumattomassa seudussa.\nTuntematon ja asumaton Pohjois-Tibetti oli nyt edessämme, ja kaksi\nkuukautta nyt kului ennenkuin tulimme ihmisten ilmoille. Täällä jätimme\nulkonaiselle maailmalle jäähyväiset, ja miellyttävältä tuntui olla\nkiinalaisten mandariinien kynsistä loitolla. Mutta meidän täytyikin\ntästä puoleen jouduttaa kulkua ja levätä vain semmoisissa seuduissa,\nmissä oli eläimille laidunta.\n\nVuoristolaisilta (taglikeilta) tässä suhteessa saamamme tiedot olivat\nkuitenkin tuskin rohkaisevia. Ne vakuuttivat yksimielisesti, että maa\netelään päin oli aivan hedelmätöntä, ja minä ajattelin jo valmiiksi\nsenkin mahdollisuuden, että karavaanieläimet vähitellen uupuisivat ja\nnääntyisivät. Mutta itseämme en luullut minkään vaaran odottavan, kun\ntoivoin pahimmassa tapauksessa jalan voivamme päästä asuttuihin\nseutuihin, joko sitten pohjoiseen tai etelään päin.\n\nLama-tjimenin luona söivät eläimemme tyynesti ja rauhallisesti\nviimeistä kertaa aavistamatta odottavaa kohtaloaan. Kaksi kuukautta\nmyöhemmin makasivat useimmat niistä kuolleina Pohjois-Tibetin\nylätasangoilla, eikä karavaanimme tälle matkalle lähtiessä ollut\nsuinkaan pieni. Meillä oli mukana 17 hevosta, 12 aasia ja 6 kameelia,\nlukuunottamatta moniaita tilapäisesti vuokrattuja eläimiä. Mutta\nSarik-kolissa lisättiin karavaania 4 hevosella ja 17 aasilla. Aaseja\nkäytettiin kantamaan säkkejä, joissa oli maissia eläimille.\n\nKaikkiaan oli meillä siis 56 eläintä, ja jos mainitsen, että ainoastaan\n3 kameelia, 3 hevosta ja 1 aasi nääntyneinä ja puolikuolleina saapui\n_Tsajdamin_ reunavuorelle eli toisin sanoen 90 % kaatui, saattaa\nkäsittää kuinka rasittavia ponnistuksia näiden eläin raukkojen oli\nkestettävä. Itsessään ei se niin suuria tehnyt, että vähin erin\nmenetimme ne, sillä tämä tapahtui ylipäänsä sitä mukaa kuin\nruokavaratkin vähenivät, mutta niiden kärsimysten näkeminen oli\nsurkeata.\n\nSarik-kolin aulista olimme ostaneet 12 lammasta ja 2 vuohta liikkuviksi\nruokavaroiksi, jotka vuoronsa mukaan tulivat teurastettaviksi. Minä\nolin tahtonut ottaa 20, mutta palvelijani selittivät, että tavattomilla\nkorkeuksilla, missä tästä puoleen tulisimme kulkemaan, liharuoka ei\nmaistu ja mieluummin syö riisiä. Osoittautui kuitenkin, että mukaan\notetut lampaat olivat hyvään tarpeesen, ja niitä riitti vain puolelle\nmatkalle, jonka vuoksi sitten ajoittain saimme pitää villin jakin lihaa\nhyvänämme.\n\nKuleksivaan menaseriiaamme kuului lopuksi 3 komeata koiraa. Ensinnäkin\nuskollinen korlalainen Jolldashini, joka aina nukkui vieressäni ja\nvartioi telttaa niin innokkaasti, ettei kukaan muu kuin Islam Baj\npäässyt sisään. Edelleen _Jollbars_ (Tiikeri) Kara-sajsta, iso,\nkeltainen, pörheä koira, sekä musta ja valkoinen _Buru_ (Susi)\nDalai-kurganista. Kaksi viimeksi mainittua pysyttelivät aina miesten\ntelttojen luona, missä ne pitivät hirveätä melua öisin, haukkuivatpa\nkaravaanieläimiäkin, jos nämä poistuivat kovin kauvas leiriltä.\n\nMarssiessa seurasivat kaikki koirat leikkien ja toisiaan ajaen\nkaravaania, josta kuitenkin urkenivat pitkät matkat nähdessään joitain\notuksia vuorilla. Hauskoja matkatovereita ne aina olivat ja\nvilkastuttivat suuresti yksinäistä vaellustamme sekä muutoin äänetöntä\nleiriämme. Matkalla ylätasankojen yli koirat tulivat parhaiten koko\nseurueestamme toimeen. Ilman oheneminen ei tuntunut rasittavan niitä\nollenkaan, ja syödä saivat ne kyllältään, sillä niiden osaksi tuli\nteurastettujen lampaiden perkeet, vasta ammutut jakit ja khulanit sekä\nparemman puutteessa kaatuneet hevoset ja aasit, joista etempänä yksi\ntai useampia jäi joka leiripaikalle.\n\nMinulla oli 8 vakinaista palvelijaa: Islam Baj, karavaaninbashi, Fong\nShi, kiinan tulkki, Parpi Baj Oshista, Islam Akhun Kerijasta, _Hamdan\nBaj_ Tjertjenistä, _Ahmed Akhun_, puoleksi kiinalainen, _Roslak_\nKara-sajsta ja _Kurban Akhun_ Dalai-kurganista. Viimeksi mainitusta\npaikasta otimme sitä paitsi 17 taglikia, heidän aksakalinsa johdolla.\nHeidän oli autettava meidät vain pahimpien solien yli ja parin viikon\nperästä palattava. Taglikit, joiden piti näyttää meille helpoimmat\nKvenlunin poikki johtavat solat eteläisille ylätasangoille, veivät\nmeidät tahallaan harhaan. He pelkäsivät nimittäin Kiinan viranomaisten\nvihaa, jos osoittavat vieraille oikean solan. Lopulta heidän\naksakalinsa tunnusti vieneensä meidät harhaan, ja hänen johdollaan\ntulimme kyllä helposti ylätasangoille.\n\nSe ulottui laidattomana arona pohjoisen puolelta Kvenlunin ja etelässä\n_Arka-tagin_ myös lumipeitteisen jonon välissä. Alussa kyllä löysimme\neläimille hyvää laidunta, mutta se kävi kohta yhä niukemmaksi; lopulta\noli kasvullisuus vain kankeita pensaita ja arokasveja.\n\nPahinta oli, että väkeni alkoi kovasta ilman ohenemisesta noilla\nkukkuloilla sairastua vuoritautiin. Fong-Shi, kiinan tulkki, kävi niin\nhuonoksi, että minun täytyi päästää hänet pyynnöstään paluumatkalle, ja\npaitsi muita sairastui itse Islam Baj niin kovin, että minä jo\nmuutamana hetkenä pelkäsin hänet kokonaan menettäväni. Hänen luja\nluontonsa ja antamani lääke pelastivat hänet kuitenkin ja neljäntenä\npäivänä hän oli taas täydessä touhussa.\n\nVielä toinenkin huoli oli minulla tällä aromarssilla. Taglikit, jotka\nolivat seuranneet karavaania ylä-Kerijan varrella olevilta\nvuoriseuduilta asti, rupesivat ikävöimään kotiaan, ja joukko heitä\nkarkasi eräänä yönä.\n\nElokuun 18 päivän iltana tehtiin seuraava sopimus muiden taglikien\nkanssa. Kolmelle heistä maksettiin palkka palvelusajastaan, ja he\nsaivat nyt palata samaa teitä, mitä olimme tulleet. Muista oli kahden\nseurattava Arka-tagin toiselle puolelle, jonne tultua hekin pääsisivät\npaluumatkalle. Mutta jälellä olevien oli vakinaisten länsi- ja\nitäturkestanilaisten palvelijaini kanssa seurattava karavaania, kunnes\nsaapuisimme asuttuihin seutuihin, tapahtui se sitten missä tahansa.\n\nJälelle jääneet taglikit pyysivät saada puolet palkastaan etukäteen ja\nminä katsoin voivani huoletta suostua heidän pyyntöönsä. Muutamat\nitäturkestanilaiset, joilla oli perheet Kerijassa ja Khotanissa,\nlähettivät melkoisen suuria summia palkastaan palaavien taglikien\nmyötä, joiden ennen lähtöään seuraavana aamuna oli annettava\nkirjallinen todistus siitä, että olivat vastaanottaneet rahat, ja siinä\nmyös sitoutua toimittamaan ne määrätyille henkilöille.\n\nKaiken tämän suoritettua menimme levolle. Taglikit makasivat kuten\ntavallisesti paljaan taivaan alla, rakennettuaan suojaksi vallituksen\nmaissisäkeistä, satuloista ja muista tavaroista.\n\nPalvelijani olivat sen vuoksi kuin puusta pudonneet viiden aikaan\nseuraavana aamuna, _elokuun 19 p:nä_, havaitessaan että kaikki taglikit\nlukuunottamatta sihteeriäni Emin Mirzaa -- olivat karanneet. Islam\nherätti minut heti ja ilmoitti asianlaidan. Rupesimme neuvottelemaan.\n\nMiehet olivat nukkuneet kuin pölkyt koko yön eivätkä olleet kuulleet\nmitään epäiltäviä ääniä. He luulivat taglikien karanneen jo puoliyön\naikaan; ja kun nämä olivat päässeet siksi paljon edelle, olivat he\nluultavasti uskoneet pääsevänsä kaikesta takaa-ajosta. He tiesivät\nhyvin, että jokainen päivä oli meille kallis näissä laitumista niin\npolonalaisissa seuduissa.\n\nTarkastaessamme karavaania havaitsimme, että kymmenkunta aasia, kaksi\nhevosta ja runsas varasto leipää, jauhoja ja maissia oli poissa.\nPahinta kuitenkin oli, että he olivat saaneet palkkaansa etukäteen ja\nveivät toisille miehille kuuluvat rahat jättämättä kirjallisia\nsitoumuksia.\n\nPako oli nähtävästi suunniteltu edeltä käsin ja ovela oli epäilemättä\ntuo tuuma hankkia mahdollisen suuret palkkarahat etukäteen. Mutta se\nmeitä kaikkia ihmetytti, että he olivat niin äänettömästi päässeet\npakoon. Joku miehistä oli kyllä kuullut koirien haukkuvan kiukkuisesti\npuolissaöin, mutta luullut niiden haukkuvan vain kameeleja, jotka\ntavallisesti läksivät leiristä liikkeelle ja tarsivat ohi kuin varjot\npimeässä.\n\nMutta niin hevin emme olleet petettävissä. Tutkimme leirin lähimmät\nympäristöt jälistä nähdäksemme minnepäin karkurit olivat lähteneet, ja\nhavaitsimme heidän eri suuntiin ja hajaryhmissä menneen pohjoisen\nvuorijonon juurella olevaan yhtymäpaikkaan alusta pitäen eksyttääkseen\nmeidät. Pari varkaista oli käynyt jalan, pari ratsastanut hevosella,\nmuut aasilla.\n\nKun useimmat jälkimäisistä olivat kuitenkin melkoisesti riutuneita, ei\nhätäisesti kuntoon pantu karavaani varmaankaan ollut ehtinyt kovin\nkauvas. Käskin siis, että karkureja oli lähdettävä takaa-ajamaan ja\ntuotava heidät hinnalla millä hyvänsä kimpsuineen kampsuineen takaisin\nleiriin. He olivat pettäneet meitä niin hävyttömästi, että ansaitsivat\nrangaistuksensa. Parpi Baj, joka oli vanha mies, määrättiin johtajaksi\nja sai seuralaisiksi Hamdan Bajn ja Islamin Kerijasta. Pyssyillä ja\nrevolvereilla varustettuna he hyppäsivät parhaiden ratsujen selkään ja\nläksivät nelistä ajaen matkaan solan yli meneviä jälkiä noudatellen,\nmissä he heti katosivat näkyvistä. Jos karkurit kieltäytyivät mukaan\nlähtemästä, oli näiden kolmen ammuttava muutamia laukauksia, mutta\nankarasti oli heitä kielletty haavoittamasta ketään.\n\nMeillä ei ollut muuta neuvoa kuin kärsivällisesti odottaa. Päivä meni\nja yö kului heistä mitään kuulumatta. Aloin pelätä heidän ratsastaneen\nharhaan, jonka vuoksi toinen hämmennys tulisi ensimäistä pahemmaksi.\nKlo 5 seuraavana iltana he palasivat viimeinkin melkein kuoliaiksi\nuupuneilla hevosillaan ja kertoivat nyt seuraavaa.\n\nRivakkaa ravia ajaen he olivat noudatelleet jälkiä ja keskeyttämättä\nratsastaneet koko päivän ja illan. Kun heillä ei ollut kuormaa ja\nhevoset olivat jotenkin levänneet, oli heillä matka hyvästi eistynyt.\nKulettuaan leiripaikkojemme n:o 7 ja 6 sivuitse, he olivat puolenyön\naikaan heti jälkimäisen takaa etäältä havainneet tulen, jota kohti\nolivat heti lähteneet ajamaan.\n\nPerille tultuaan he näkivät muutamia miehiä istumassa tulen ympärillä.\nSiinä ne karkurimme olivat. Heidän kaksi hevostansa ja kaksitoista\naasiansa olivat laitumella. Miehistä oli viisi asettunut tulen\nympärille, toiset jo menneet levolle. Kaikki, niin hyvin miehet kuin\neläimet olivat nähtävästi tuiki uuvuksissa pitkän päivänmarssin\nperästä. Heillä oli kuitenkin ollut etuna se, että kaikki olivat\nlähtiessä olleet levänneitä ja matka kävi alamäkeen. Pysähtymättä\nolivat he voineet sen vuoksi kulkea. Mutta kun useimmat heistä olivat\nkulkeneet jalan, täytyi ratsastajaimme toki heidät lopulta yllättää.\n\nKun Parpi Baj kahden seuralaisensa kera ajaa karautti tulen luo, olivat\nkaikki hypänneet pystyyn ja puhaltuneet pakoon eri tahoille. Mutta hän\nläksi ajamaan takaa, ampui yhden laukauksen ilmaan ja huusi, että\njolleivät he heti paikalla tule takaisin, ampuisi hän heidät joka\nkynnen. Karkurit heittäytyivät silloin suin päin ja rukoilivat armoa.\nHeiltä sidottiin kädet selän taakse ja Parpi otti heiltä pois kaikki\nrahat mitä olivat saaneet.\n\nPari tuntia nukuttua lähdettiin paluumatkalle varhain aamulla. Vain\neronsa saaneet kolme miestä saivat jatkaa matkaa edelleen. Karkurien\njohtaja, muuan neljäkymmenvuotias tagliki, jonka hyvää työtä pako oli,\npakotettiin varkaan tavoin käymään koko matkan kädet selän taakse\nsidottuina.\n\nVasta klo 10 illalla saapuivat sidotut pakolaiset Islamin johdolla\nleiriin. Minulle annettiin nyt kaikki mitä heiltä oli saatu takaisin.\nMutta he olivat hukanneet meiltä kaksi kallista päivää, jotka eivät\nolleet korvattavissa, johtaja tuotiin telttani luo ja muut saivat\nasettua puoliympyrään hänen ympärilleen.\n\nOsoitin hänelle, että hän oli varas ja lisäsin, että jos kiinalainen\nambani olisi saanut hänet kiinni samoissa oloissa, olisi hänet paha\nperinyt. Jottei hän eikä hänen kumppalinsa luulisi rankaisematta\nsaavansa kohdella eurooppalaista niin kuin hän nyt oli tehnyt, sai hän\nkuusi paria lieviä raippoja, vaikka uskolliset palvelijani vaativat,\nettä hänelle piti antaa vankka selkäsauna.\n\nTuomiossa määrättiin lisäksi, että varkaiden täytyi hyvittää petollinen\nmenettelynsä työllä ja öisin olla kahleissa siksi kunnes olimme heidän\nsuhteensa varmat. Edelleen he saivat suorittaa Parpille, Hamdan Bajlle\nja Islamille Kerijasta kolmen hukkaan menneen päivän palkan sekä oli\nheidän seurattava meitä niin kauvas kuin tahdoimme, ja kun heille\nviimein ero annettaisiin, riippuisi heidän palkkansa minusta ja heidän\nvastedes osoittamastaan käytöksestä.\n\nTuomiota julistaessa miehet seisoivat turkkeihinsa puettuina,\näänettöminä teltan aukon edessä, kuun ja kynttiläin loisteen heikosti\nvalaisemina. Eihän ollut huvittavata heitä rangaista, mutta itsehän he\nsen olivat ansainneet, ja hyvää se näytti heille tehneen, sillä heidän\nkäytöksensä oli sen perästä moitteeton.\n\nEpärehelliset taglikit pidettiin sitten sidottuina. He nukkuivat paksun\nhuopapeitteen alla, joka oli pantu eläinten ruokavarasäkkien päälle,\nsillä saatoimme milloin hyvänsä odottaa heiltä uutta pakoyritystä.\nHeidän johtajansa pyysi muutamien päivien perästä hartaasti päästä\nkotiinsa, ja kun emme häntä enää tarvinneet, suostuttiin pyyntöön.\nMinua pelotti, ettei hän jaksaisi käydä pitkää matkaa kotiinsa, mutta\nhän sanoi aikovansa etsiä käsiinsä muutamia Arka-tagin pohjoisrinteellä\nolevia kullankaivajia. Hän sai riittävästi leipää, jauhoja ja rahaa ja\noli erittäin tyytyväinen.\n\nToiset taglikit pitivät parempana seurata meitä Tsajdamiin sieltä\npalatakseen Tjimen-tagin kautta. Kun he olivat viime päivinä\nkäyttäytyneet tyydyttävästi, päästettiin heidät kahleistaan ja saivat\nnukkua vapaasti.\n\nLähtiessämme elokuun 21 p:nä itää kohti sai eron saanut matkalle\nlähtijä vielä aasin, jonka kannettavaksi hän sälytti neljäksitoista\npäiväksi laskemansa ruokatavarapussit, ja tallusteli sitten aivan yksin\njälkiämme länteen päin ajaen aasia edellään. Minun tuli surku tuota\nmies poloista, jonka yksinään piti kulkea pitkä taival, mutta hän oli\nitse ylen tyytyväinen päästessään meistä eroon. Hän oli itse käynyt\nmeille virittämäänsä ansaan, eikä meitä ollut niin helppo rosvota kuin\nhän oli luullut.\n\nJoka ilta on meillä erikoinen ilo kameeleista, kun ne auringon\nlaskiessa juhlallisina kuin jumalat, hitaasti ja vaappuvin kyttyröin\nastuivat teltalle syömään joka päivä annettavaa maissikappaansa. Se\nkaadetaan purjekangaspalaselle maahan. Kameelit paneutuvat ympärille\npitkälleen ja syövät ahvatisti.\n\n\n\n\n22.\n\nPOIKKI VILLIAASIN JA VILLIJAKIN MAIDEN.\n\n\n_Elokuun 23 p._ kulimme helppopääsyistä solaa myöten Arka-tagin,\ntuon korkean etelässä olevan vuorijonon yli, joka sulki meiltä tien\nSisä-Tibettiin. Mutta tultuamme sen laelle tapasimme vielä muutaman\nylätasangon, jota sitäkin etelässä rajoitti lumipeitteinen vuorijono\nkorkeine huippuineen. Tämän valtavan ylänkölaakson poikki ulottui\nlänteen ja itään pitkä rivi pieniä järviä, joissa oli suolapitoista\nvettä.\n\nMaa oli tasaista ja kuormaeläintemme oli siinä helppo kulkea, laidunta\nlöytyi ja juontiveden luo oli hyvä pääsy. Sitä lisäsi koko lailla\nsadekuurot sekä rae- ja lumimyrskyt, jotka melkein joka päivä\npyyhkäsivät paljaan tasangon yli. Raekuurot tulivat melkein joka päivä\nsamalla kellon lyönnillä. Näistä vastenmielisyyksistä ja rasituksista\nhuolimatta jaksoivat karavaanieläimet kuitenkin jotenkin hyvin.\n\nNäissä ylävissä seuduissa on lempi-tyyssijansa villiaasilla,\n\"khulanilla\" ja villijakilla.\n\nKhulaneja olimme jo nähneet joukottain, mutta ne pysyttelivät siksi\nloitolla, ettei metsästyksestä tullut kysymystäkään. Jolldashilla oli\nkuitenkin toinen mielipide. Se ajoi niitä takaa ja oli äärettömästi\nhyvillään karkoittaessaan ne pakoon. Tämän temppunsa se uudisti monet\nkerrat, mutta kuitenkin ajan perästä se tuli uskollisesti takaisin\nkaravaanin luo läähättäen ja kieli pitkällä riippuen. Hullunkuriselta\nse näytti huomatessaan khulaneja. Korvat pystyssä ja säkenöivin silmin\nse ensin istui hetkisen katsellen niitä taukoamatta. Sitten se meni\nverkalleen niitä kohti ja puhaltui lopulta nuolena kiitämään.\n\nHeti kun arat villiaasit näkivät koiran, karkasivat ne tuulen\nnopeudella pakoon ja olivat muutamassa silmänräpäyksessä jättäneet sen\nkauvas jälkeensä. Mutta se ei viisastunut kokemuksesta, vaan alkoi ajaa\nuudelleen niin pian kuin näki jonkun uuden khulanin, ja väsytti niin\nmuodoin turhaan itseään.\n\nKun nyt tulimme lepopaikkaan oli koira poissa. Luulin ensin sen\nuupuneen ja seuranneen kameelikaravaania, mutta sekin saapui perille\nilman Jolldashia. Miehet olivat nähneet sen viimeisen kerran, kun se\nmuutamien khulanien kinterillä oli kadonnut vuorien taakse oikealle\npuolen tietä. Pelkäsimme sen jatkaneen ajoaan niin kauvan, että lopulta\noli häipynyt karavaanin jäliltä ja eksynyt.\n\nMuuan mies lähetettiin takaisin sille paikalle, missä koira viimeksi\noli nähty ja minkä lähelle muuan raihnas aasi oli jätetty. Mutta hän\npalasi näkemättä koiran jälkiä, ja aasin oli hän jättänyt kuolemaa\ntekemään oman onnensa nojaan. Parin hevoskuluja, jotka niinikään olivat\näksyytyneet, toi hän sitä vastoin kerallaan. Kameelit ne nyt parhaiten\ntulivat toimeen.\n\nJa niin tuli taas ilta. Sain teeni, leipäni ja riisivanukkaani ja\npoltin pari piipullista valmistellessani päivän havaintoja. Ruvettuani\nmaata tuntui aivan tyhjältä Jolldashin takia, joka aina oli paras\nseurani ja joka söi ja nukkui vierelläni.\n\n3 aikaan aamulla heräsin siihen, että joku painautui vuodettani\nvastaan. Siinäpä se kelpo Jolldash seisoikin ihastuksesta haukkuen,\nhäntäänsä heiluttaen ja kasvojani ystävällisesti nuollen. Poloinen oli\nvarmaan juossut koko illan ja yön ennenkuin meidät löysi, ja nyt se oli\nniin uuvuksissa, ettei kyennyt syömäänkään, vaan hyvästä mielestä\nhuoaten painautui tavalliseen paikkaansa nukkumaan.\n\nKoko tässä seudussa oli runsaasti laitumia (jejlakeja) ja khulanit\nolivat sen vuoksi yleisiä. Niitä oli pikkukarjoissaan 3 ja 4\nkappaletta. Muuan yksinäinen khulani, kauniin harmaankeltainen ja\nruskea, pieni aasinhäntänsä paetessa suoraan pystyssä, juoksenteli\nedessämme lähes pari tuntia. Milloin pyyhkäsi se ravia, milloin neliä,\npää ylhäällä ja uljasryhtisenä, ja pysyttelihe aina tarpeellisen\nvälimatkan päässä karavaanista.\n\nVähän väliä se seisattui, kääntyi takaisinpäin ja katseli meitä\npäästäen omituisen käheän äänen, mikä muistutti aasin kiljuntaa. Mutta\nheti kun tulimme sitä liian lähelle, juoksi se taas kappaleen matkaa ja\nniin jäpi järestään, aivan kuin meille tietä näyttääkseen.\n\nIso, pörheä Jollbars läksi nyt sitä ajamaan, mutta merkillistä kyllä\nkhulani ei sitä säikähtänyt, vaan pysähtyi nähdessään koiran, joka\naivan tyrmistyneenä seisattui siihen paikkaansa. Tämä näytti huvittavan\nkhulania, joka rohkasi mielensä ja porhalsi suoraan koiran päälle.\nTulipa koiralle vuorostaan kiire lähteä käpälämäkeen ja häntä koipien\nvälissä se oikasi karavaanin luo.\n\nHarvaa ruohoa kasvavassa, kahden vuorenselänteen välillä olevassa\nlaakson notkossa yllätimme taas kauniin khulanin, joka kuten\ntavallisesti juoksi kappaleen matkaa kerrallaan karavaanin edellä,\nkoirien takaa ajamana, niistä kuitenkaan sen enempää huolimatta. Sitä\nvastoin se katseli joka kerran seisattuessaan karavaania ylen tarkasti\nja kummastuksissaan, heristi korviaan, sieramet torvella ja pää\npystyssä. Islam Baj sai siten tilaisuuden kierroksen tehden hiipiä sitä\naivan likelle. Parin kummun välisessä vesiuurroksessa hän laskeutui\nratsultaan, meni kyykyllään pyssyn kantaman päähän ja pamahdutti kaksi\nlaukausta khulania kohti. Niistä se ei ollut milläänkään. Siirtäytyi\nvaan muutamia askelia, nuuhki ja heitti ihmetteleviä ja uteliaita\nkatseita meihin.\n\nKolmannen laukauksen pamahdettua se kääntyi ja juoksi verkalleen itään\npäin, mutta ontui nyt nähtävästi, ja kun jouduimme sen jälille,\nhuomasimme niissä verta. Se oli siis haavoittunut, ja meidän täytyi\nmihin hintaan hyvänsä saada nahka. Khulani oli nyt oppaamme, mutta vei\nmeidät etemmä pohjoiseen kuin halusimme. Sen oikea takajalka oli poikki\nammuttu ja roikkui irrallaan. Mutta khulani oli kuitenkin koko joukon\nedellä, vaikka koirat \"torvesivat\" perästä melkein maasta koholla.\n\nTasaisella hiekkamaalla oli suo ja sen keskelle kaatui khulani. Islam\nja Parpi, jotka silloin olivat sitä lähellä, laskeutuivat alas ja\nsitoivat sen. Tuossa se nyt makasi ilmi elävänä luontevimmassa\nasennossaan ja katseli meitä ilman huomattavaa pelkoa. Joskus se koki\nnousta ylös, otti pari askelta, mutta lyyhähti heti takaisin, kun\netukoivet olivat siteissä. Oikea takajalka oli kavion yläpuolelta\npoikki ja veressä, ja osa sääriluuta näkyi haavasta. Komea eläin se\noli, lihava ja vankka ori, nähtävästi sen karjan vartija, jonka vähää\nennen olimme nähneet. Sitä varoittaakseen ja tutkiakseen mistä oli\nkysymys se oli kai uskaltanut niin kauvas. Hampaat osoittivat noin 9\nvuoden ikää.\n\nYlimalkaan khulani muistuttaa enimmän muulia, se näyttää toisin sanoin\nolevan hevosen ja aasin rajalla, kuitenkin viimeksi mainittua\nlähempänä. Korvat ovat pitemmät kuin hevosella, pienemmät kuin aasilla,\nhäntä näyttää aasin hännältä ja alapäässä on vain jouhia. Harjakin on\nsamanmuotoinen kuin aasilla. Se on näet suoraan pystyssä ja siinä on\nnoin desimetrin pituiset karvat. Muutoin se on musta, harva ja kulkee\npitkin selkärankaa melkein mustana juovana, joka jatkuu häntään.\n\nSelän väri on ruskean punainen, mahan valkoinen. Kupeilla ruskea\nmuuttuu vähitellen valkoiseksi. Turpa on harmaa, korvat tummat, mutta\nsisästä valkoiset. Koivet vaalistuvat alaspäin valkoisiksi. Vahvat, ei\ntäysin kovat kaviot ovat yhtä suuret kuin hevosella. Silmät ovat\nruskeat, suuri musta silmäterä aivan yhdenmuotoinen kuin hevosella ja\naasilla.\n\nSe pysyi aloillaan sitä mitatessa ja siitä kuvaa piirtäessä eikä\nnäyttänyt tuntevan tuskia haavastaan. Sen kuonoa saattoi silitellä eikä\nse sitä tuntunut pelkäävän.\n\nKun komea eläin näin oli tutkittu, annettiin sille vapauttava puukon\npisto. Sitten miehet nylkivät nahkan, joka hyvin varovasti päästettiin\nirti ja levitettiin maahan kuivamaan. Lihasta otettiin parhaat osat\ntalteen. Jäännöksellä saivat koirat herkutella.\n\n_Syyskuun 1 p:nä_ kävi marssimme ensiksi yli matalan, tasaisen\nharjanteen, jonka kova maaperä olisi ollut oivallista eläinten kulkea,\njollei se olisi ollut kuin näkkileipä täynnä kuoppia, joita oli\nkaivanut muuan pieni nakertaja, \"teshikani\", jonka joskus nähtiin\nkatoovan niihin. Näihin kuoppiin hevoset myötäänsä kompastuivat.\n\nEtäältä näimme usein pieniä laumoja \"jurge\"-antilopeja, 5 tai 6 aina\nkarjassaan, joita tibettiläiset nimittävät \"orongoiksi\". Niillä on\npitkät, kaidat, lyyryn muotoiset sarvet. Emme koskaan onnistuneet\npääsemään niitä lähelle, vaikka kuinka kiihkeästi Islam olisi koettanut\npäästä pyssyn kantaman päähän.\n\nVarhain aamulla syyskuun 3 p:nä oli Islam Baj nähnyt jaki-lehmän, joka\nkahden vasikan kera söi sen järven vastakkaisella rannalla, jonka\nvierellä leirimme oli. Pyssy olalla läksi hän ratsain sinne. Puolen\npäivän aikaan hän tuli takaisin kertoen hieman ylväästi, että olipa\njaki-lehmä kellistynyt saatuaan kaksi luotia, joista toinen oli\ntunkeutunut selkärangan alle. Hevosensa hän oli sitonut tarpeellisen\nmatkan päähän ja sitten hiipinyt otuksen lähelle. Vasikkahölmöt eivät\nolleet aavistaneet vaaraa, ja emä, joka oli juossut niitä varoittamaan,\noli sen takia helposti joutunut saaliiksi. Mutta sen kaaduttua olivat\nvasikat töytänneet lähimpien kukkuloiden taakse.\n\nIltapäivällä minä menin paikalle tehdäkseni pari mittausta ja\npiirustusta jaki-lehmästä. Kaasut olivat sen jo silloin pullistaneet\nmuodottomaksi ja kovaksi kuin rumpunahka. Väri oli nokimusta, hännän\ntupsu muhkea, sorkat vahvat. Pitkin eläimen kupeita riippui kuin\nverhona tiheitä, mustia villarimsuja. Mahassa niitä taas ei ollut\nollenkaan. Alaleuvassa oli kahdeksan vinossa olevaa etuhammasta,\nyläleuvassa leveä sarveiskovettuma. Kieltä peittävät kitaan suunnatut\nsarveisvä'ät, joilla se repii ruohoa, jäkälää ja sammalta, joten kieltä\nkäytetään syödessä enemmän kuin etuhampaita ja sarveiskovettumaa.\n\nHuomattuamme, että seudussa oli runsaasti jakeja, emme huolineet ottaa\ntätä nahkaa, vaan päätimme odottaa kunnes tapaisimme kauniin sonnin.\nMiehet hakkasivat kuitenkin kirveillä parhaat palat lihasta sekä koko\nkielen, jota minä sitten useina päivinä sain aamiaisekseni ja joka\nmaistui erinomaisen hyvältä.\n\nLiha oli sitä vastoin sitkasta ja huonoa ja sitä täytyi keittää moneen\nkertaan saadakseen vähänkään pehmiämään. Pääsyynä tähän oli ohennut\nilma, missä vesi kiehuu jo kahdeksankymmenen kahden asteen\nlämpömäärässä. Häntä ja villarimsut otettiin myös mukaan. Niistä miehet\npunoivat nuoraa ja narua, käyttivätpä otsallaankin otsatukkana lakin\nalla suojellakseen silmiä auringolta.\n\nKatsastaessamme vielä kaatunutta tuli toinen jaki-lehmä noin 150\naskeleen päähän, pysähtyi ja katseli meitä kummastuneena. Jahtiin\ntottumattomat koiramme kyyditsivät sen pakoon, ja hyvää kyytiä se\nhölkytteli kumpujen taakse.\n\nIllansuussa näimme mahtavan sonnin, joka käyskenteli yksin laitumella\neikä näyttänyt välittävän mitään hevosista, jotka söivät myöskin\nlähellä. Islam, joka paloi metsästysinnosta, hiipi kuin pantteri sitä\nkohti tuulta vasten ja alkoi sopivan matkan päästä pommittaa otusta.\n\nVasta kolmannen luodin saatuaan se kaatui, mutta oli tuokiossa taas\npystyssä, syöksyi vimmastuneena vainoojaansa kohti, sai vielä lisäksi\nluodin, joka saattoi sen pyörtämään takaisin, mutta vain vielä kerran\nuudelleen hyökätäkseen. Kaaduttuaan useat kerrat, mutta aina\npyörähdettyään jaloilleen, se lopultakin kellistyi pitkälleen\nseitsemännen luodin saatuaan ja jäi liikkumatonna makaamaan.\n\nIslam palasi riemuiten leiriin selittäen, ettei tätä komeampaa nahkaa\nole kuuna päivänä saatavissa. Kun sen lisäksi ammuttu sonni oli\nsielläpäin, minne huomenna oli päätetty marssia, päätimme ohimennessä\njättää muutamia miehiä sitä nylkemään ja yhden kameelin kantamaan\nnahkaa seuraavaan leiripaikkaan, vähän matkan päähän itään päin.\n\nSamosimme siis _syyskuun 4 p:vän_ aamuna eteenpäin. Islam muisti\ntarkoilleen, mihin jaki oli kaatunut parin kummun väliin. Ajatelkaapa\nhänen ja meidän kummastusta, kun paikalle tultua näemme, ettei otus\nsiellä olekkaan.\n\nIslam siitä niin hölmistyi, ettei saanut pitkään aikaan sanaa suustaan.\nMutta sitten hän vakuutti, että jaki _oli_ kuollut hänen lähtiessään\nillalla. Nyt havaitsimme kuitenkin jotenkin pehmeässä ja kosteassa\nmaassa olevista jälistä sen vironneen henkiin ja menneen matkoihinsa,\nmonista haavoista huolimatta. Jälistä näkyi kuitenkin, että se oli\nyhtenään laukeillut, mutta sitten taas noussut ylös ja ottanut muutamia\naskelia. Ei se toki liene kovin etäälle päässyt, ja seuratessamme sen\njälkiä näimmekin aivan oikein eräältä kummulta sen tyynesti kulkevan\nlähdeallikon reunaa turpa maata nuuhkien.\n\nPäästyämme siitä noin 100 askeleen päähän se kääntyi päin, seisattui ja\nkatseli meitä pää koholla. Taas livahti luoti sen turkkiin, mutta sai\nsen vaan semmoiseen raivoon, että se puhaltui suoraan päällemme. Näimme\nparhaaksi kääntyä pakoon, mutta tuskin olimme saaneet hevosemme\nliikkeelle, kun se jo oli noin 20 askeleen päässä. Siinä se onneksemme\näkkiä pysähtyi, hurjasti röhkien, mulkoillen kamalasti silmiään,\npuuhkuttaen ja ähkien, samalla tonkien hiekkaa pilveksi ilmaan\nturvallaan ja sarvillaan ja huiskuttaen ankarasti häntäänsä.\n\n30 askeleen päässä se taas sai luodin, mikä pani sen pyörimään ympäri\nuseita kertoja yhdellä paikallaan. Jo syöksähti Jolldashkin sen\nkimppuun, mutta loikki heti pakoon, kun kiukkuinen sonni sarvet maassa\nja häntä suorana ähkyen karkasi sen perästä täyttä neliä.\n\nKymmenes luoti kävi vasempaan sorkkaan, niin että luuntynkä huiski sen\nympärillä, kun se epätoivoisen raivoisena tanssi vielä pari kierrosta.\nLyhyeltä matkalta ammuttiin viimein yhdestoista laukaus, jonka luoti\ntunkeutui lavan taakse sattuen arempiin paikkoihin ja teki lopun sen\ntuskista.\n\nJaki kaatui oikealle kylelleen. Tultuamme sen luo koki se viimeisen\nkerran nousta ylös, ja kuoli sitten kuolemanvärähdyksittä.\n\nYhteisvoimin käännettyämme sen luonnolliseen makuuasentoon piirsin minä\nsiitä kuvan kahdelta puolelta. Komea otus se oli. Etuhampaat, jotka\nolivat kuluneet melkein ikenien tasalle, osoittivat että se oli vanha\nsonni. _Iskender_, muuan taglikeistamme, joka oli ollut mukana monilla\njaki-jahdeilla, sanoi sonnin olevan noin kaksikymmenvuotiaan, ja että\nvillijaki elää keskimäärin kuutta vuotta vanhemmaksi kuin kesy, jota\nkahdenkymmenen ikäisenä pidetään ikäloppuna.\n\nTurkki oli muhkea, tiheä ja tasainen, ja alasriippuvat kylkiripsut niin\npaksut, että muodostivat todellisen alustan jakin ollessa pitkällään ja\ntuntuivat riittävän suojaamaan Tibetin tuimilta talviltakin. Väri oli\naito musta, mutta selän kupeet vivahtivat hieman tummanruskeaan. Sarvet\novat tavattoman vankat ja pelottavat terävien kärkiensä vuoksi. Tiheät\nvillaripsut viiltävät maata eläimen seistessä ja muodostavat, kuten\nsanottu, pehmeän alustan sen ollessa pitkällään.\n\nOn itsestään selvää, että tuommoinen eläin on kuulumattoman raskas.\nVain vaivoin saimme päätä nostetuksi, ja kun nyletty nahka piti hilata\npitkällään olevan kameelin selkään, tarvittiin siihen neljä miestä. Pää\nsai olla nahassa kiinni, leirissä kun paremmin joudettiin sitä\npäästelemään.\n\nAivan hämmästyttää, että niin suunnaton eläin saattaa elättää itseään\nja kehittyä niin väkeväksi näiden ylämaiden kurjilla laitumilla,\nlaitumilla, joilla heinä talvella on kuollutta ja kuivettunutta ja\nkesälläkin niin kovaa ja karvasta, että karavaanieläimemme vain nälän\npakosta söivät sitä.\n\nTämä kuninkaallinen eläin ei herätä huomiotamme yksin kokonsa, vaan\nsenkin vuoksi, että se yksinään kuolevaisista uhmailee kaikkia maan\nkorkeuksia, alimpia pakkasasteita, ankarinta ilmanalaa, rajuimpia\nlumi- ja raemyrskyjä. Villijaki pitää kaikkia näitä pikkuseikkoina,\naivanpa tuntuu nauttivan, kun rakeet sen selkää ruoskivat. Tyynenä se\nsyö laitumella aivan kuin ei mitään olisi hätänä, kun lumimyrsky kietoo\nsen valkoisiin pilviinsä. Ainoa mikä ei ole sille mieleen on kesän\npäivänpaiste. Jos päivä tuntuu siitä liian lämpimältä, kylpee se\nlähimmässä purossa tai kiipee ylös jäätikkö-alueelle ja ijäisten\nlumikenttien raikkaille lakeuksille. Siellä tuottaa sille erikoista\nmielihyvää jauhonhienossa firnilumessa piehtaroiminen ja lepääminen.\n\n\n\n\n23.\n\nTAPAAMME TAAS IHMISIÄ.\n\n\nMatka suuren järvi-ylätasangon poikki kävi hyvin pitkäksi ja hyvin\nonnettomaksi karavaanillemme. Marssittiin yhä itää kohti. Suolajärvi\ntoisensa jälkeen aukeni tiemme vierellä eikä niistä näyttänyt loppua\ntulevankaan. Laidun yhä niukkeni ja yksi karavaanieläin toisensa\nperästä kaatui voimattomana.\n\nNyt tarkastettiin eväsarkkuja. Tuloksena oli, että meidän oli tästä\npuoleen säästellen elettävä. Jauhot, leipä ja tee mahdollisesti vielä\nriittivät kuukaudeksi, mutta meitä oli yksitoista miestä, emmekä\ntienneet kuinka pitkältä oli lähimpiin ihmisasuntoihin. Vain yksi\nlammas oli jälellä. Pahimmassa tapauksessa saisimme elää jakin lihasta.\nPuolitoista kuukautta oli kulunut siitä, kun läksimme asutuilta\nseuduilta, ja kaikki ikävöivät nähdä ihmisiä, olivat ne sitten minkä\nnäköisiä hyvänsä. Marssiessamme _syyskuun 12 p._ menetimme yhden aasin.\nKeltainen hevonen, joka oli suorittanut tehtävänsä hyvin ja kantanut\nmolempia tieteellisiä kojeita sisältäviä arkkujani aina Koriasta asti\nLop-norin kautta Khotaniin ja sieltä tänne saakka, kuoli leiripaikassa\nja kaksi aasia samoin. Poloisista eläimistämme alkoi tulla aivan loppu.\nEi sitä päivää mennyt jottemme olisi kadottaneet paria niistä ja niiden\nruumiit, jotka ylätasangon ohuessa, puhtaassa, kylmässä ilmassa eivät\nmätäne, vaan ainoastaan kuivuvat kokoon, viruvat nyt siellä osoittaen\ntietä mistä olimme kulkeneet.\n\nTilamme alkoi käydä vähän arveluttavaksi eläinten surkastumisen vuoksi.\nSe muistutti paljon 1895 vuoden aavikkomatkastamme. Kuten silloin,\nhupeni nytkin karavaani kokoon. Kuten silloin, tähystelimme nytkin joka\npäivä itään keksiäksemme huojennusta epäsuotuisissa maasuhteissa. Mutta\nvedestä meillä ei nyt ollut ollenkaan puutetta, ja vaikka kaikki\neläimet nykertyisivät, tokihan itse pääsisimme ihmisten ilmoille.\nParissa kohti oli laidun melkoisen hyvä. Päätimme sen vuoksi uhrata\nvielä päivän eläinten vuoksi. Nytkin sopi levähdys hyvin, sillä\nvarhaisesta aamusta saakka satoi rakeita, lunta ja tuuli kovasti.\nMiehet istuivat kuten tavallisesti piirissä tulen ympärillä ja\npaikkailivat ryysyisiä vaatteitaan ja satuloita Emin Mirzan lukiessa\nheille ääneen. Huonoimmalla kameelilla oli suuret lyöttöhaavat\ntakakoipien polkutyynyissä. Sille tehtiin sen vuoksi khulanin nahkasta\npari sukkia, jotka ommeltiin kiinni ja kävivät sille mainiosti.\n\nMeillä oli nyt vain 8 käyttökuntoista hevosta, kaikki nälkääntyneitä ja\nlaihoja. Ainoastaan minä sekä Islam ja Parpi Baj ratsastimme, muiden\ntäytyi astua. Kameeleista oli pari huonoa. Muut kestivät hyvästi.\nKoirat jaksoivat mainiosti ja pitivät hyvänään kaatuneiden eläinten\nlihaa.\n\nVain viisi kameelia yllätti _syyskuun 23 p:n_ leirin. Se, jolla oli\nkhulanisukat, oli kaatunut. Miehet olivat silloin teurastaneet sen ja\nottaneet huostaansa parhaat palat, jotka olivat hyvin tervetulleet\nlisänä ruokavaroihimme. Eläimet olivat niin näännyksissä, että meidän\ntäälläkin täytyi päivä pysähtyä.\n\nAstuessani aamulla ulos näin suureksi mielipahakseni ratsuhevoseni\nmakaavan kuolleena teltan vieressä. Kuusitoista kuukautta se oli ollut\nkerallani, ei ollut koskaan kompastunut eikä kaatunut ja oli sen vuoksi\nollut erinomainen karttatöihini nähden. Khotanissa se oli saanut levätä\nneljä kuukautta Liu Darinin tallissa ja näytti sen \"kuurin\"\nsuoritettuaan englantilaiselta täysiveriseltä hevoselta. Mutta nyt se\noli viime aikoina laihtunut, käynyt surkeaksi, takkuiseksi ja tylsäksi.\nSen perästä minä ratsastin eräällä pienellä mustalla hevosella, jonka\nolimme ostaneet Koriasta ja joka oli ollut kerallamme Lop-norissa.\n\nJäniksiä koikki yleiseen leirin lähistössä ja muutamia ammuttiin\nsyötäväksi.\n\nLevähdimme seuraavan päivän lumimyrskyssä. Karavaanissa oli nyt\n5 kameelia, 9 hevosta ja 3 aasia sekä 11 miestä. Useimmat eläimistä\ntekivät kuoleman kanssa tuttavuutta. Taglikeista oli Iskender sairaana\nja oli hänellä yksin oikeus ratsastaa aasilla. Emin Mirza sai sitä\nvastoin astua, kun hevosensa ei kyennyt häntä kantamaan. Leirissä n:ro\n30 saivat hevoset viimeisen kerran maissia. Sen perästä ne saivat joka\naamu annoksen vanhaa leipää ja mitä itse saivat irti kehnosta\nlaitumesta. Minulle ja miehille paistettiin leipää kahdesti päivään,\neikä meillä polttoaineista ollut puutetta: jakin lantaa oli yhä\nviljalti.\n\n_Syyskuun 27 p:nä_ kulettu taival _leiriin n:ro 35_ asti oli 27,5 km.\nTänään odotimme mieltäkiinnittävää päivämatkaa, sillä nyt oli taas\nmentävä Arka-tagin yli ja jätettävä taaksemme Pohjois-Tibetin ylänkömaa\nhedelmättömine, kupinmuotoisine suolakenttineen. Tiesimme että\nkoillisessa oli läpipäästävä sola; olin näet levähdyspäivänä lähettänyt\ntiedustelijan, joka oli palannut ilmoittaen, että maasuhteet olivat\nmukavat.\n\nLaskeutuessamme eräänä päivänä vuoren solasta tasaiseen laaksoon näimme\ntavattoman suuren jakikarjan laitumella vuoren juurella. Islam ajaa\nkarautti sinne ja ampui karjaan, joka samassa hajaantui. Useimmat\npakenivat vuorille, toiset törmäisivät taajassa ryhmässä suoraan minua\nja Emin Mirzaa kohti. Meillä ei ollut asetta minkäänlaista ja olipa jo\nsydän vähän kuin kintaan peukalossa, kun hirviöt näyttivät aikovan\nkäydä päälle. 47 niitä oli ja etumaisena ryntäsi kaunis sonni. Pieni\nvasikka ja viisi vanhaa sonnia hölkkäsi perästä minkä jaksoi.\nViimeisenä tuli Islam nelistä laskien. Karja oli tomupilven peitossa.\nNiiden sorkkien kapse kävi yhä lujemmaksi. Tuokion näytti kuin koko\njoukko tuossa paikassa olisi päällämme kuin lumivyöry.\n\nEivät ne kuitenkaan näyttäneet meitä vielä huomanneen. Vasta sadan\naskeleen päässä johtaja meidät älysi ja pyörsi koko pataljoonan kera\ntoiseen suuntaan. Täten sai Islam tilaisuuden heittäytyä hevosen\nselästä ja pistäytyä väijyksiin. Voiton ja tappion kaupalla laski hän\nluodin keskelle rypäjästä. Luoti kävi muutaman sonnin etujalkaan.\n\nEläin syöksyi raivosta mieletönnä suoraan ampujaa kohti. Islam ponnahti\nsatulaan ja karkuutti pakoon niin kovasti kuin hänen tuiki uupunut\nhevosensa pääsi. Vaikka jaki juoksi vain kolmella jalalla, niin se\nkuitenkin parissa minuutissa tavotti vihollisensa. Mutta juuri kun se\naikoi ottaa hevosen miehineen sarviinsa keikkumaan, kääntyi Islam\nsatulassa päin ja tähtäsi, siinä hädässä kuitenkaan ehtimättä pidellä\npyssyä kyllin tyynesti. Mutta jaki oli siksi lähellä, että tuskinpa\nsaattoi syrjään ampua, ja luoti, käyden sydämmen tienoille, teki\nkerralla lopun vaarallisesta leikistä.\n\nNoin 8 vuotias sonni se oli. Sen kieli ja liha olivat sitä\ntervetulleemmat arkkuihimme, kun jauho- ja riisivarastomme alkoi olla\nlopussa. Jollei luoti olisi sattunut, olisi Islam varmasti ollut mennyt\nmies. Villijakin metsästys ei aina ole yhtä onnellista.\n\nKäännyimme nyt koillista kohti, menimme taas Arka-tagin yli ja tulimme\nmongolien asumaan Tsajdamin maakuntaan. Merkkejä ihmisten olosta\nlähitienoilla alkoi nyt näkyä yhä enemmän. Laskeuduimme avaraan\nlaaksoon, jossa oli runsaasti hyviä laitumia ja jonka poikki juoksi\npieniä puroja; viljalti oli siellä myös khulaneja. Näimme laumoja,\njoissa oli eläimiä 80:stä 200:teen. Ne liikkuivat kuin armeijat pitkin\nvuoren rinteitä.\n\nKeskipäivän tienoossa tehtiin löytö, joka oli sitäkin merkillisempi:\n3 kameelin ja 6 hevosen jälet, siis koko karavaanin, joka oli mennyt\nluoteesen. Hetkisen perästä tapasimme yksinäisen matkamiehen jälet,\njotka menivät päinvastaiseen suuntaan. Jälet saattoivat taglikien\npuheiden mukaan olla korkeintaan 5 päivän vanhat. Kaikissa tapauksissa\nei meillä pitänyt olla pitkältä ihmisten asunnoille. Olimme saaneet\nuutta virikettä, miehet tähystelivät uusia jälkiä ja milloin tahansa\nsaatoimme odottaa tapaavamme mongoleja tai karjalaumoja.\n\nJännityksellä odottaen tarkastelimme kulkiessamme _lokakuun 1 p._\nkaikkia ihmisten lähellä oloa osoittavia merkkejä. Näimme tulisijan,\nmuutamia teltan kapuloita ja kameelin lantaa. Mutta sitten Islam Baj\nhuomasi muutamia jakeja, jotka söivät vastassa olevan kallioseinän\njuurella. Hän hiipi varovasti kantaman päähän. Kolmannen laukauksen\npamahdettua tyhjiin tuli suureksi hämmästykseksemme ja iloksemme, vanha\nmummo juoksujalassa hoilottaen ja huiskuttaen käsiään. Ymmärsimme heti,\nettä ne olivatkin kesyjä jakeja ja että nyt lopultakin 55 päivän\nyksinäisyyden perästä olimme yllättäneet ihmisten olinpaikkojen\näärimäiset reunat.\n\nVähän matkan päässä näkyi mummon teltta. Sen lähelle asetuimme nyt\nleiriin.\n\nLähitienoilla olivat hänen jakinsa, vuohensa ja lampaansa laitumella,\nja varsinkin viimeksi mainitut saattoivat veden valahtamaan\nkielellemme.\n\nKeskustelumme ämmän kanssa oli voimannäytös kaunopuheliaisuudessa. Hän\nei tiennyt luonnollisesti olimmeko lintuja vai kaloja, eikä meistä\nkukaan ymmärtänyt mongoliankieltä. Parpi Baj muisti yhden sanan, \"bane\"\n(oli), ja minä osasin kolme kartoilla tavallista sanaa \"ula\" vuori,\n\"gol\" joki ja \"nor\" järvi.\n\nMutta eipä ollutkaan helppo saada mummoa näiden neljän sanan avulla\nkäsittämään, että me ennen kaikkea halusimme ostaa lampaan. Minä aloin\nsen sijaan määkiä kuin pässi ja näytin hänelle kiinalaista\nkahdenliangin rahaa, ja hän ymmärsi minut. Saimme todellakin tuoresta\nlampaan lihaa illaksi.\n\nMieheni loistivat riemusta. Nyt oli loppunut tuo yksinäinen ja raskas\nelämä korkeilla ylätasangoilla, nyt ei meidän enää tarvinnut elää\nnäppiä nuollen ja sitkeällä jakin lihalla. Ehkäpä voisimme täällä\npaikkailla kerran niin upean karavaanimme pirstaleita.\n\nViittomapuheen avulla saimme selville, että mummon mies oli mennyt\n\"ulalle\" (vuorille) \"bokia\" (jakeja) ampumaan, mutta tulisi kotiin\nennen \"närin\" (auringon) laskua.\n\nAhmustaessamme illalla tuoretta, maukasta lampaan lihaa tuli ukko\nkotiin ammuttua jakia kiskoen. Hämmästyi hän hieman vieraita teltassa\nnähdessään, mutta hän oli järkevä mies ja otti asian tyynesti. Hänen\nnimensä oli _Dortje_.\n\nDortje oli aito mongolin perikuva, pieni päivettynyt ukko, jolla oli\nkasvoissa tuhansia ryppyjä, pienet silmät, ulospäiset posket, parta ja\nviikset ohuet ja suorrukkeiset. Yllään oli hänellä turkki ja\nnahkahousut ja jalkoihin oli kääritty huovan kappaleita; päässä oli\npieni huopainen patalakki.\n\nViivyimme ensimäisten mongolien luona koko seuraavan päivän, mutta ei\nmeidän siltä tarvinnut toimettomina olla. Ensinnäkin ostimme kolme\npientä hyvässä lihassa olevaa hevosta sekä kaksi lammasta matkalle.\nHuonoimmat eläimistämme, niiden joukossa kaksi laihtunutta kameelia,\nerotettiin pois. Vuohen maito oli ainoa mitä mongoleilla oli\ntarjottavana, mutta se olikin erittäin tervetullutta. Itse ihastuivat\nhe ikihyviksi saadessaan vähäsen määrän teetä ja leipää.\n\n\n\n\n24.\n\nTANGUUTTILAIS-ROSVOJA.\n\n\n_Lokakuun 3 p._ läksimme taas matkaan koillista kohti vanha Dortje\noppaanamme. Matka kävi Tsajdamin aavikon tapaisten arojen ja\nrämeikköjen poikki, usein hengenvaarallisia polkuja äkkijyrkänteiden\nsivuitse. Tapasimme tiellä mongolilaisen ratsastajaparven, joka oli\nmatkalla Dortjen kodin luona oleville vuorille ampumaan jakeja talven\nvaralle.\n\nPitemmän aikaa levätessämme muutamassa mongolileirissä, mikä oli ylen\ntarpeellista sekä meille että kuormaeläimillemme, saivat Hamdam Baj ja\nkaikki taglikit pyynnöstään eron ja aikoivat mitä pikimmin palata\nTjimen-tagin yli taas maahansa.\n\nKestämiensä vaivojen vuoksi ja moitteettomasta palveluksestaan he\nsaivat palkkamääränsä kahdenkertaisena, suuren varaston ruokavaroja,\nmuutamia lampaita sekä hylätyt eläimemme, joiden piti saada toipua\nvähän ennen lähtöä.\n\nToinen puuha, mikä kysyi sekä aikaa että huolta, oli uuden karavaanin\nkuntoonpano. Mongolien käsitettyä että tarvitsimme hevosia tuli heitä\njoka päivä myötäänsä tarjoomaan hevosiaan telttani aukolle. Eivätkä he\nkohtuuttomia hintoja pyytäneet. Ratsastaessamme edelleen itään päin oli\nmeillä 20 uutta, tervettä ja uhkeata hevosta.\n\nMutta useimmille niistä piti olla kuormasatulat. Vanhat olivat tietysti\njääneet sinne, minne kaatuneet eläimemmekin -- Pohjois-Tibettiin. Parpi\nBaj oli mestari tässä ammatissa, tarveaineita hankittiin mongoleilta ja\nmiesten teltan edusta muuttui satulamaakarin työpajaksi.\n\nMinä puolestani tutkin päivät päästään kieltä ja tiedustelin\nmongoleilta seudun maantietoa, ilmanalaa, elämäntapoja, uskontoa j.n.e.\nUseimmat heistä olivat olleet _Hlasassa_ (Lassa) ja tiesivät kertoa\nmonta huvittavaa juttua tästä kaupungista ja sinne menevästä tiestä.\n\nIltahämyssä tulee kiire, kun eläimet on vaalittava. Naiset avaroine\nhuopahattuineen ja pitkine palmikoineen juoksevat hyörien ympäriinsä\nlihavien tammojen ja määkivien uuhien joukossa, ja miehet ajavat\nkarjoja kylään pitkäkarvaisten mustien koirien pitäessä kauheata melua.\nPalvelijani lopettavat päiväntyönsä, kokoontuvat tulen ympärille\nsyömään, ja Emin Mirza lukee ääneen heille _Imam Djafer Sadikin_\n\"teskerehiä\" (aikakirjaa).\n\nKokonaisuudessaan se oli koko lailla miellyttävä kuva mongolien\nkotielämästä. Tulet loistivat puoliavoimissa teltoissa. Nautimme täysin\nsiemauksin hyvää tekevää lepoa ja meistä tuntui kuin olisimme palanneet\nkesäntapaiseen ilmanalaan matkoiltamme äänettömillä, paljailla\nvuorilla. Saatoimme nyt liikkua tässä ohuessa ilmassa tuntematta\nhengenahdistusta. Mutta korkeus meren pinnasta olikin vain 2,815 m.\n\nVaikka seurassani olevat muslemit sydämmensä pohjasta halveksivat\nmongoleja ja pitivät heitä metsäläisinä ja pakanoina, sopivat molemmat\npuoluelaiset kuitenkin mainiosti ja kokivat ymmärtää toisiaan. Saattoi\nnauraa katketakseen nähdessään Dortjen aivan vakavana mitä\nhullunkurisimmilla kasvojen sävyillä ja eleillä koettavan saada\nmuhammettilaisia käsittämään mitä hän tarkoitti. Hän kirkui kuin\nkuuroja olisi haastatellut, väänsi kasvojaan aivan kuin ne olisivat\nguttaperkasta olleet, lenteli ja hyppäsi kuin hullu. Ja kun asia\nlopultakin valkeni kuulijoille, oli hänen ihastuksensa rajaton. Hän\nseisoi nauraa hohottaen ja nyykyttäen pitkän ajan kuin kiinalainen\nposliiniukko.\n\nAuringon noususta saakka vallitsi _lokakuun 12 p._ leirissä sama\nhäärinä, huuto ja juokseminen kuin tavallisesti uutta karavaania\njärjestäessä. Taakkoja punnittiin ja ryhmitettiin parittain\nhevosilleen. Arimpia arkkuja kantoivat tyynet hevoset, karkeampia\nkaluja, telttoja ja ruokavaroja rajut. Koko auli, päällikkö etunenässä,\noli liikkeellä, ja kun tarvitsimme lisää nuoraa, toimittivat mongolit\nsitä, ja naiset antoivat meille maitoa kahdeksi kuukaudeksi.\n\nHyvältä se karavaani näytti. Nopeasti mentiin taas itää kohti Dortjen\ntottuneesti johtaessa, ja mielihyvää minä tunsin nähdessäni ympärilläni\nvain lihavia, terveitä ja levänneitä hevosia, joiden nyt tuli auttaa\nmeitä hyvä matka eteenpäin.\n\nSaavuttuamme _lokakuun 16 p._ Togde-golin mongolikylään sai vanha\noppaamme Dortje palata yksinäisille vuorilleen ja villien jakiensa luo,\nsillä hän oli peloissaan, että eukko alkaisi kotona käydä vähän\nlevottomaksi hänen viipymisensä takia. Hänen sijaansa otin erään\nnuoren, kookkaan ja vankkarakenteisen mongolin, _Loppsenin_, joka useat\nkerrat oli ollut Lassassa ja Sining-fussa ja tunsi seudun tarkoilleen.\nHän oli parhaita palvelijoita mitä minulla koskaan on ollut, oli aina\niloinen ja hilpeä ja elvytti minun mongoliankielen tietojani.\n\nLoppsen kertoi, että Koko-norin, suuren järven luona, jonka ohi meidän\nkohta oli kulettava, asui tanguutteja, jotka olivat tunnettuja rosvoja\nja varkaita ja että meidän heidän maassaan myötäänsä piti olla\nvaroillamme. Hän halusi tietää olimmeko hyvästi asestetut, ja\nnähdessään kolme pyssyämme ja viisi revolveriamme, rauhoittui hän\nmelkoisesti.\n\nNäissä tienoissa elävät mongolit kuuluivat _Tadjenur_-heimoon. Heillä\non aina yllään suuret nahkaturkit kuvevöineen, mutta he vetävät turkin\nvyöllä niin ylös, että se riippuu kuin pussi kupeilla. Semmoisena sitä\npidetäänkin. Sivulla on heillä kannike veitsineen, piippuineen,\ntupakkamassineen ja pienine näpittimineen, joilla he kiskovat\npartakarvoja, kun nämä yrittävät kasvaa liian tiheiksi. Saappaat ovat\nsuippokäret.\n\nPäässään he pitävät suippoja tai pyöreitä lakkeja, usein kuitenkin vain\notsalle asetettua ja niskaan sidottua huopapalaa, tai ovat aivan\navopäin. Tukka on tavallisesti lyhyeksi leikattu, sankka, ruskea tai\nmusta. Kankipalmikot ovat Tsajdamissa paljoa harvinaisemmat kuin\nKhalkamongoleilla varsinaisessa Mongoliassa.\n\nIhonväri on kuparinruskea alituisesta ulkoilmassa olosta, on siinä\nkuitenkin hyvä joukko likaakin; hampaat keltaiset ja pienet, mutta\ntuntuvat kauvan kestävän. Poskipäät ovat ulkonevat, nenä jotenkin\nlitteä ja pieni, pää pallopyöreä, edestä litteä, parrankasvu hidas, ja\nhienot haivenet kehittyvät vasta neljännellä ikäkymmenellä usein hyvin\nharvaksi parraksi.\n\n_Oova-tögörukissa_ saimme ostaa pari säkkiä ohria, jotka olivat sitä\nmieluisempia, kun meidän oli pari päivää matkattava aavikkoseutuja.\nNiitä kulettamaan otettiin nuori tamma. Levähdyspäivänä toimitti Islam\ntarpeellisen puhdistuksen ja keittiöarkkujen tarkastuksen ja löysi\nsilloin pussin kahvinpapuja ja pullon siirappia. Kahvi oli mieluinen\nvaihetus teen kera ja siirappi kelpaa jälisteeksi päivällisen perään.\n\n_Lokakuun 23 p._ kääntyi tiemme koilliseen ja meidän oli nyt mentävä\nTsajdamin keski-aavikkovyön yli. Kasvisto harveni ja taukosi kohta.\nMaa, paljas ja autio, nyhermäinen ja kostea, loisti usein valkoisena\nsuolasta, ja taas leveni eteemme kolkko aavikkomeri.\n\nKhara-ussu joki (Musta joki), jonka yli meidän piti mennä, oli niin\ntulvillaan ja sen liejupohja niin petollinen, että meidän täytyi kolme\npäivää olla yhdessä kohti veden laskeutumista odottaen.\n\nMinkä vuoksi tämä este piti tulla tielleni! Aloin käydä\nkärsimättömäksi, sillä nyt ikävöin kotiin, ja jokaisen päivänmatkan,\nminkä jätimme jälkeemme, minä laskin voittomaaksi, askeleeksi eteenpäin\ntiellä, joka vei isänmaahan. Puoleen vuoteen en ollut saanut mitään\ntietoja sieltä. Olin yksinäni enemmän kuin kolme vuotta, aina yhtä\nyksinäni tämän rajattoman mannermaan sydänseudussa, jonka rannikot\ntuntuivat minusta yllättämättömiltä.\n\nMinua huvitti nyt erikseen joka ilta laskea, kuinka monta kilometriä\nolimme päivän kuluessa kulkeneet, ja sitten vähentää ne niistä\ntuhansista, jotka vielä erottivat meidät etäisestä päämaalistamme --\nPekingistä. Kara-ussusta oli meillä vielä 2,025 km sinne. Kuinka\näärettömän paljon kärsivällisyyttä tarvittiinkaan voittaakseen tätä\nmatkan pituutta, mitkä kohtalot meitä odottivatkaan ennenkuin\nuupuneilla hevosillamme olimme ratsastavat porttien läpi äärimäiseen\nIdän pääkaupunkiin!\n\n_Lokakuun 25 p:vän_ aamuna oli vesi viimeinkin laskeutunut siksi\npaljon, että saatoimme mennä yli. Arkut sidottiin mahdollisimman ylös\nja kutakin hevosta talutettiin erikseen. Lieju kävi yhä vetelämmäksi\nkunkin eläimen yli mennessä, ja viimeiset vajosivat syvimmälle. Mutta\nkaikki kävi kuitenkin onnellisesti. Oikealla rannalla pantiin kuormat\ntaas kuntoon. Polku kulki melkein suoraan koillista kohti autioita\nseutuja.\n\nMaa-ala ei ollut erittäin ratsastajaa miellyttävä. Maa oli enimmäkseen\nkuivaa, ruskeanharmaata savea, suolasekaista, kovaa ja haurasta kuin\ntiili, ja lukemattomine kuoppineen ja pikku myhkyröineen se näytti\nnäkkileivältä. Lentohiekkaa ei sitä vastoin ollenkaan ollut.\n\nTsajdamin erämaa on jokseenkin kaita ja 25 kilometriä ratsastettuamme\ntapasimme seutuja, joissa oli kasvullisuutta. Vettä ei kuitenkaan ollut\nleiripaikalla, jota nimitettiin _Tsakhatsakiksi_. Loppsenin\nkehotuksesta olimme kuitenkin siltä varalta ottaneet mukaan muutamia\nvedellä täytettyjä vuohennahkoja.\n\nMeillä oli nyt 200 ruotsin peninkulmaa jälellä Pekingiin.\n\n_Lokakuun 28 p._ noudattelimme Kurlyk-norin rantaa. Olimme yksinämme\nnäissä erämaissa. Ei elämää minkäänlaista näkynyt. Vain siellä täällä\nilmaisi hevosen luuranko, että tie oli käytetty. Aina Tengelikistä\nlähtien emme olleet tavanneet edes ratsastavaa mongolia, ja Loppsen\nsanoi, että kuta etemmä tulemme itään, sitä enemmän tanguuttilaiset\nrosvot maata häiritsevät.\n\nPolku kulki _lokakuun 30 p._ hiekka-aavikolla, jossa oli pieniä\nhiekkasärkkiä vaihdellen soiden ja arojen kanssa. Loppsenin iloinen\nluonne oli nyt kokonaan hävinnyt. Äänetönnä ja synkkänä hän istui\nsatulassaan, katseli herkeämättä tietä eteenpäin ja höpisi koko\npäivän rukousta \"on mane padme hum\". Tiedusteltuani syytä hänen\nsynkkämielisyyteensä hän puisteli päätään sanoen nyt lähestyttävän\nvaarallisia seutuja. Pari mongolia, joita hän oli tavannut viimeisessä\nlevähdyspaikassa, oli kertonut, että tanguuttilais-rosvot muutamia\npäiviä sitten olivat olleet Kurlyk-norissa ja varastelleet hevosia.\n\nHän pyysi meitä pitämään kaikki tuliaseet saapuvilla, sillä vaikkapa\nemme tanguutteja tapaisi tiellä, olisi niitä vuorilla, mistä voisivat\nnähdä meidät ja yönuotioittemme ohjaamana parhaimmassa tapauksessa\nvarastaa hevosemme. Kolme kivääriä ja viisi revolveria pantiin sen\nvuoksi latinkiin ja jaettiin ne ynnä riittävä määrä patruuneja\nmiehille.\n\n_Sorgotsun_ luona oli seutu kuitenkin äänetön ja autio. Ei näkynyt\ntulia arolla eikä vuoren juurella, ei ihmisten jälkiäkään. Tunsimme\nitsemme täysin rauhallisiksi, mutta hevoset tuotiin hämärässä takaisin\nleiriin ja aijottiin ne vasta päivän koittaessa laskea taas laitumelle.\nKoiramme olivat muutoin oivallisia yövartijoita ja varoittivat\npienimmänkin epäluulon alaisen äänen kuullessaan.\n\nIllat ja yöt olivat nyt säkenöivän kirkkaat, tyynet ja kylmät. Jo\nneljän aikaan jääti musteen kynässäni ja minun täytyi huokumalla\nsulattaa sitä. Vanha kashgarilainen turkkini, joka oli maannut\nkäyttämättä lähes vuosikauden, otettiin taas esiin. Kiehuva tee oli\ntervetulleempaa kuin koskaan, ja joka ilta sai Islam paistaa minulle\nvehnäpullan.\n\nPieni rautapeltinen kamiini, joka huopaan ommeltuna oli ollut mukana\nkoko matkan, tuli nyt hyvään tarpeesen. Koettelimme nyt sitä ensi\nkerran. Se asetettiin maahan telttaan. Putki nuorittiin teräslangalla\nkiinni etumaisen telttatangon vaskihaarukkaan, niin että se kurkisti\nulos teltan aukosta. Ja nyt viritti Islam alle tulen kuivista oksista\nja risuista, niin että paukkui ja ratisi laitoksen ympärillä. Ihana\ntuuma!\n\nLämmintä, suloista ja hauskaa oli nyt sisällä. Viihdyin siellä yhtä\nhyvin kuin kammarissani Tukholmassa. Jolldashkin piti tuumasta, vaikka\nse alussa höristeli korviaan, kun kuivat oksat ratisivat niin että\nkamiinin pelti helisi.\n\nYöllä sai tuli sammua itsekseen, jolloin telttaan taas tunkeutui\njäätävää kylmää. Mutta mitäpä siitä! Minä nukuin jo turkkeihini\nkääriytyneenä, joista vain nenä pisti esiin. Illallisesta oli minulla\naina teekuppi päänalukseni vieressä, mutta mitä siitä jäi jälelle, oli\naamulla jääkönttänä.\n\n_Lokakuun 31 p._ tulimme vedettömään seutuun. Ainoassa kaivossa minkä\nlöysimme oli vesi suolaista. Toinen vaara uhkasi täällä hevosiamme.\nAuhdossa, pehmeässä maassa näkyi lukuisia karhun jälkiä; karhut\nkuuluvat näet tulevan tänne vuorilta marjoja syömään. Loppsen kehotti\nmeitä pitämään hevosia silmällä, sillä karhuilla oli tapana olla\nlymyssä pensaiden takana ja käydä hevosten kimppuun. Täälläkin\npidettiin sen vuoksi hevoset kammitsassa telttojen välissä, sitten kuin\nolivat muutamia tunteja syöneet.\n\nMeillä oli nyt muutoin joka yö kaksi vartijata, joita joka toinen tunti\nvaihdettiin. Pysyäkseen valveilla ja vakuuttaakseen meitä toisia,\netteivät he olleet nukkuneet, oli heillä käsky tuon tuostakin rummuttaa\nparia kastrullia sopivamman kalun puutteessa. Laulaa saivat he niin\npaljon kuin tahtoivat estääkseen unta, ja monesti herätessäni keskellä\nyötä kuulin heidän yksitoikkoisen, alakuloisen muhammettilaisen\nlaulunsa. Mutta kun päivä koitti, käsittivät he asian tyyneltä kannalta\nja uskoivat koirien valppauden riittävän meitä suojelemaan.\n\nYö kului levossa ja rauhassa. Ei tanguutteja eikä karhuja kuulunut, ja\npyssyt olalla jatkoimme matkaa koilliseen. Kohta katosi järvi näkyvistä\nja me tulimme jotenkin leveään laaksoon, joka verkalleen nousi tien\nsuuntaan. Molemmilla puolillamme oli nyt keskikorkeita vuoren harjoja\nsärmikkäine, lumettomine huippuineen. Keskellä laaksoa kulki polku\npensaiden ja viidakkojen välitse, pitkin nyt kuivilla olevaa uomaa,\njoka on seudun laskukanavana.\n\nPolulla näkyi aivan tuoreet karhun jälet, ja kun se oli juosta\nhölkyttänyt samaan suuntaan kuin me, pyysivät Islam ja Loppsen päästä\najamaan sitä ja katosivat niin pensaikkoon.\n\nKaravaani kulki oikealla olevan vuoren vieritse. Kun tie pyörähti erään\nkallion kielekkeen ympäri, pysähdyin minä Emin Mirzan kanssa tekemään\nhavaintoja. Sitten me ajoimme kilpaa karavaanin luo ja lähestyimme\njuuri laakson keskikohtaa, kun noin tuntia myöhemmin hieman hämmästyen\nnäimme Islamin ja Loppsenin tulevan hurjinta neliä meitä kohti pyssyt\npään yli ja huutaen: \"Tanguuttilais-rosvoja, tanguuttilais-rosvoja!\"\n\nHe ajaa karkuuttivat luoksemme, kintereillään 12 ratsastavaa\ntanguuttia, tomupilveen peittyneinä. Komensin tuokiossa karavaanin\nseisattumaan. Kuormahevoset pantiin muutamien tamariskipensaiden taakse\nvain yhden miehen vartioitaviksi. Aseet reilaan, patruunat varalle!\nIslamin, Parpin ja Loppsenin kera minä asettausin savikummun harjalle.\n\nOlimme kaikki laskeutuneet ratsuilta ja heittäneet turkit pois.\nMuslemit olivat niin hädissään, että vapisivat. Parpi oli ollut mukana\neräässä hyökkäyksessä ennen, sillä hän palveli Dutreuil de Rhinsin\nluona, kun tämän päälle kaksi ja puoli vuotta sitten hyökättiin ja\nhänet murhattiin _Tam-buddan_ luona. Prshevalskijllakin oli ollut\nnäissä seuduissa samanlaisia seikkailuja, ja minä olin sen vuoksi\ntäysin selvillä aseman vakavuudesta.\n\nTanguutteja oli kuten äsken sanottiin kaksitoista, ja Loppsen vakuutti,\nettä heillä epäilemättä oli yhtä monta pyssyä kuin miestä. Meillä oli\nvain 3 pyssyä ja 5 revolveria, ja vihollisen ylivoima oli siis\nilmeinen. Islam ja Loppsen olivat meidän parhaat ampujamme. Mutta\ntanguutit ovat kaikki varmoja ampujia, tähtäävät kauvan ja\nkylmäverisesti haarukan yli eivätkä laukaise ennenkuin ovat vakuutetut\nsiitä, että laukaus sattuu.\n\nKuinkahan meidän tämmöisissä oloissa kävisi? Revittäisiinkö karavaani\nrikki ja koko viimeisen matkan työt menisivät hukkaan?\n\nEi toki! Ei tässä hätä ollut niin suuri kuin näytti. Kun rosvojoukko\nnäki meitä olevan useampia ja kirkkaiden aseidemme välkkyvän auringon\npaisteessa, pysähti se äkkiä noin 150 askeleen päähän.\n\nNäimme tanguutit selvään tomupilven laskeuduttua. He vaihtoivat\nvilkkaasti ajatuksia, liikehtivät ja kirkuivat. Tuloksena heidän\nsotaneuvottelustaan lienee ollut se, ettei heillä ollut syytä hyökätä\nennenkuin olivat saaneet selville meidän lukumme ja aseemme. Sillä\nvälin odotimme kummulla. Minä polttelin tyynesti piippuani, mikä\nnähtävästi rauhoitti miehiäni.\n\nTarkkasin tanguutteja tähystimelläni, joka aina oli käsillä. Muutaman\nminuutin neuvoteltuaan parvi pyörähti suoran kulman tehden oikeaan\neteläisten vuorten juurelle, missä se jakaantui. Toinen puoli ratsasti\nkallioiden välissä kulkevaa solatietä, kun toinen taas jatkoi matkaa\nkahden pyssyn kantaman päässä yhtä rinnan meidän kanssamme noustessamme\ntaas ratsuille ja tiheässä joukossa ratsastaessamme eteenpäin.\n\nKuitenkin laakso kapeni ja tie kävi ahtaan kallioportin läpi. Tänne\nolivat tanguutit, pelkäsi Loppsen, kiiruhtaneet edeltä käsin\nasettuakseen kallioiden taa väijyksiin ja ampuakseen meidät maahan.\nToista tietä ei ollut valittavana; takaisin kääntyminen ei tullut\nkysymykseenkään.\n\nOli siis, jos mahdollista, ehdittävä ensimäisenä portille tai ainakin\nkulettava sen läpi ennenkuin tanguutit olivat ehtineet ottaa edulliset\nasemat. Heillä oli kuitenkin puolellaan se etu, että tarkoin tunsivat\nvuoren rotkonsa, salatiensä ja piilopaikkansa. Meidän hevosillamme\nmuutoin oli raskaat kuormat, kun taas tanguutit olivat keveästi\nvarustetut. He ennättivätkin nähtävästi edellemme, lähenivät vähitellen\ntietä, mutta katosivat sitten kallioiden joukkoon.\n\nRiensimme kallioporttia kohti niin nopeasti kuin hevosemme pääsivät,\nkaravaanin oikea kylki ampujien suojaamana. Näimme sitten taas\ntanguutit. He olivat pysähtyneet eikä heillä näyttänyt olevan\naikomuksena tehdä hyökkäystä. Ilman seikkailuja riensimme pyssyt\nvireessä hyvin ahtaan solan läpi tähystellen oikeanpuolisille vuorille.\n\nToisella puolella laakso taas avartui ja miellyttävältä tuntui taas\navoimelle maalle pääseminen. Loppsen oli siinä uskossa, että tanguutit\nolivat oikotietä menneet vuorten yli ajaakseen meitä takaa. He olivat\nnähtävästi olleet matkalla Kurlyk-noriin varastamaan hevosia, mutta\nkääntyneet takaisin luullen meiltä voivansa paremman saaliin siepata.\n\nLaakso kävi lopulta leveäksi kuin tasanko, ja 14 km marssittuamme\nasetuimme leiriin paikalle, jossa oli hyviä laitumia ja avonainen makea\nvesiallikko, johon vettä kumpusi lähteestä. Ruohokkokentän laidassa\nhevoset päästettiin irti ja ne saivat juoda kyllältään allikosta, mutta\nloitos ei niitä laskettu ja koko ajan vartioivat niitä _Kurban_ ja\n_Ahmed_, kaksi muslemia.\n\nHeti kun pimeni pantiin hevoset kammitsaan teltan lähelle ruohokkoon.\nTuli, jolla päivällistä valmistettiin, pidettiin matalana ja kätkössä,\njottei loimo kovin selvästi meitä ilmaisisi. Loppsen pelkäsi yötäkin,\nsillä tanguutit saattoivat helposti havaita meidät ollessaan itse\nheinikossa piilossa.\n\nPilkkopimeässä kuulimme taas heidän äänensä. Yltympäri leiriä kuului\njoka taholta heidän kamala ulvontansa, muistuttaen hyeenojen tai susien\nulvonnasta. Tässä oli viekkaus mielessä, mutta Loppsen tunsi sen.\nHeillä oli tapana, sanoi hän, tällä tavoin vaania, oliko heidän\nuhreikseen aijotuilla vahtikoiria vai ei.\n\nJos tämä oli heidän tarkoituksensa, niin vastausta vaille he eivät\njääneet, sillä koiramme haukkua säentivät vihaisesti koko yön ja\nsyöksyivät allikolle, jonka läheisyyteen tanguutit nähtävästi olivat\nsitoneet hevosensa. Loppsen ei saattanut kylliksi voimakkain sanoin\nilmaista vihaansa tanguutteja kohtaan yleiseen. He eivät olleet itse,\ntuumi hän, hituistakaan koiria parempia. Turkin helmat käännettyinä ja\npyssy oikeassa kädessä he hiipivät kuin kissat kyyryssä pitkin maata.\n\nMutta me pidimme varamme. Syöttöpaikan molemmille puolille pantiin\nvartijoita, jotka myötäänsä löivät rumpua ja lauloivat. Vain pari\nmiestä sai nukkua kerrallaan. Melkein joka viides minuutti Parpi huusi:\n\"khabärdar?\" (onko vartija valveilla?), mutta Loppsen istui äänetönnä\nja lämmitteli käsiään tulella.\n\nSinä yönä ei ollut levosta sanottavaksi asti. Miehet tarsivat edes\ntakaisin, hevoset polkivat tannerta ja hirnuivat, rummutusta\nkastrullilla ja huutoja kuului säännöllisten väliaikojen perästä, ja me\nolimme täydellisessä piiritystilassa. Mutta tanguuttien suunniteltu\npäällekarkaus meni myttyyn; he eivät saaneet meiltä yhtään hevosta\nvarastetuksi.\n\nTämmöinen oli siis tulomme khara-tanguuttien maahan. Olimme alun pitäen\nsaaneet huomautuksen, että täällä piti liikkua silmät auki. Tanguutit\novat tunnetut rosvoiksi ja varkaiksi ja rosvoovat erikoisella\nmieltymyksellä rauhallisempia mongolilaisia naapurejaan. Kun nämä\nlähtevät temppelijuhlaan Kumbumin luostariin, ratsastavat he\ntavallisesti suurissa, hyvin aseilla varustetuissa joukoissa, sillä\nheidän täytyy pakosta kulkea tanguuttien alueen läpi.\n\nLuulen että mieheni pysyivät valveilla enemmän pelon kuin\nvelvollisuuden tunnon vuoksi. Heidän oli käsky herättää minut, jos\ntanguutit alkavat ampua, ja pari kertaa herätessäni kuulin heidän\nijankaikkisen \"khabärdar'insa?\" Pitempien väliaikojen syntyessä\nvartijahuutojen välillä, joihin kaikki muut miehet vastasivat,\nvirittivät tanguutit hurjan konserttinsa.\n\nAuringon noustessa kyhäydyimme lähtemään. Tanguutit olivat silloin\ntaas vetäytyneet tarpeellisen välimatkan päähän. Mutta heti kun\nkaravaanimme läksi liikkeelle itää kohti, ratsastivat he meidän\nleiripaikallemme. Tyhjistä tulitikkulaatikoista, kynttilän paloista ja\nsanomalehtipapereista saivat he siinä selville, etteivät he olleet\nyksistään mongolien kanssa tekemisissä. Senpä vuoksi he luopuivat\nenemmästä takaa-ajosta.\n\nMuutamia päiviä sen jälkeen tapasimme erään ylhäisen\ntanguuttipäällikön, jolla oli punainen viitta valkoisine\nnahkareunuksineen, ratsastajaparven seuraamana. Hän kertoi että\n_Ten-karissa_ (Donkhurissa) on yksinäinen \"venäläinen\" (orus) rouva ja\nSi-ning-fussa kaksi tai kolme venäläistä. Aavistin heti, että hän puhui\nenglantilaisista lähetyssaarnaajista, sillä kaikkia eurooppalaisia\nnimitetään Sisä-Aasiassa venäläisiksi.\n\nKappaleen matkaa etempänä tapasimme suunnattoman _Dsun-sassak_-heimoa\nolevan mongolikaravaanin. Se oli ollut kymmenen päivää Ten-karissa\ntalviostoksilla ja palasi nyt samaa tietä, jota me olimme tulleet.\nNähtävästi on syksymyöhä sopivin aika pitkälle matkalle, sillä\nkesäaikaan sulkevat tien usein Bukhain-gol, Jike-ulan-gol y.m. joet.\n\nLuimme lähemmä 300 ratsastajaan, useimmat miehiä, monet varustetut\npyssyillä, kaikki miekoilla. Mutta naisiakin kirjavissa tummansinisissä\nja punaisissa puvuissa sekä puoleksi aikaisia lapsia oli jonossa.\nHeidän matkatavaroitaan: jauhoja, makaroonia, vaatteita, astioita,\nsaappaita y.m. oli kulettamassa vähintäin 1,000 hevosta ja 300\nkameelia. Eläimet kulkivat taajoissa joukoissa ja nostivat liikkeelle\nläpipääsemättömiä tomupilviä. Kokonaisuudessaan se oli vilkas ja\nväririkas taulu. Meiltä meni kotvan aikaa ennenkuin saimme heidät\nsivuutetuksi. Alinomaa kuului huuto: \"orus\", kun he näkivät minut.\nHyvinkin 150 pyssyä oli joukolla, todistus siitä kuinka epävarma\ntanguuttien maan läpi kulkeva tie itse asiassa on, kun niin vankka\nsuojusväki täytyy olla eläinten ja tavarain vuoksi.\n\nLähestyimme nyt ensimäistä kaupunkia, jonka olimme matkallamme\nKhotanista lähdettyä tavanneet. Sen nimi oli _Ten-kar_. Kyliä oli nyt\nyhä tiheämmässä, poppelien ja koivujen, lehtikuusten ja kuusten\nvarjostamina, missä tuuli suhisi suloisesti ja tuttavallisesti. Liike\nvilkastui yhä enemmän, kiinalaisia, mongolilaisia, tanguuttilaisia\nratsastajia tavattiin vähän väliä. Pieniä aasikaravaaneja, jotka\nkulettivat maaseututavaroita, kulki ohitsemme. Muulien vetämiä\nkaksipyöräisiä kärrejäkin nähtiin menevän samaan suuntaan. Rinteillä\nkävi sarvikarjoja laitumella ja kallion kielekkeillä komeili moni\ntemppeli. Kaikki osoitti meidän lähestyvän kaupunkia. Kohta puolen\npäivän jälkeen vetäytyivät talot yhteen kadun ympärille, jolle me\nratsastimme, ja sen toisessa päässä kohosi edessämme Ten-karin kivestä\ntehty kaupungin portti.\n\nRatsastimme kaupunkiin, jonka pääkatua kohti talot suuntasivat\nomituisia etusivujaan. Mikä liike ja hälinä! Siihen tottumattomia kun\nolimme, löi se meiltä miltei korvat lumpeesen.\n\nParpi Baj oli varhain aamulla saanut ratsastaa etukäteen kaupungin\nkuvernöörille viemään minun passiani. Hän oli nyt meitä vastassa\nkaupungin portilla tuoden lipun \"venäläiseltä rouvalta\", joka pyysi\nminun olemaan tervetullut hänen taloonsa. En pitänyt oikein sopivana\nlentää kuin pommi yksinäisen naisen luo, mutta päätin kuitenkin, ehkä\nenimmän uteliaisuudesta, käydä siellä vieraisilla.\n\nHauskan kiinalaisen talon portilla tuli paljaspäinen nuori nainen,\njolla oli silmälasit ja kiinalainen puku, minua vastaan ja kysyi mitä\nsuurimmalla ystävyydellä: \"Puhutteko englanninkieltä?\" Kohta kun hän\nsai kuulla niin olevan laidan, oli keskustelu käynnissä. Hän esitti\nitsensä rouva _Reinhardiksi_, amerikkalaisnaiseksi; oli lääketieteen\ntohtori ja naimisissa hollantilaisen lähetyssaarnaaja Reinhardin\nkanssa, joka kuukaus takaperin oli matkustanut Pekingiin.\n\nRouva Reinhard oli tavattoman vierasvarainen ja rakastettava. Minun ei\ntarvitse mainita, kuinka mieluisaa oli tavata henkilö, jonka kanssa\nsaattoi puhella muistakin asioista kuin laitumista, hengenvaarallisista\nsolista, villeistä jakeista ja kesystä karjasta. Se minua vain\nihmetytti, että hänen miehellään oli ollut niin paljon rohkeutta, että\noli jättänyt hänet yksin raa'an kansan keskeen Ten-kariin. Mutta\nlääketieteellisten tietojensa avuin hän oli onnistunut hankkimaan\nitselleen monta ystävää kansan seassa. Minä viivyin kaksi päivää\nTen-karissa antaakseni hevospoloisten levätä.\n\n_Marraskuun 18 p._ sanoin hyvästit hyvälle emännälleni ja jatkoin\nmatkaa \"Kymmenen tuhannen kuvan temppelin\" ohi Si-ning-fuun,\nensimäiseen Kiinan tässä osassa olevaan kaupunkiin. Täällä oli\nkaravaani kokonaan toisin muodostettava Kiinan olojen mukaan ja täältä\npiti uskollisten itä-turkestanilaisten palvelijaini palata kaukaisiin\nkoteihinsa. Heidän tuli ratsastaa takaisin länteen päin valtatietä\n_Khamin_ ja _Korlan_ kautta.\n\nKutsuin heidät huoneeseni ja tein tilin heidän kanssaan. Saatua\nselville kuinka paljon kullakin oli vaatimista lisäsin minä heidän\npalkkansa kahta suuremmaksi, mikä tietysti herätti yleistä\ntyytyväisyyttä. Mutta ei se liian paljon ollutkaan, sillä ilman heitä\nolisi matkani mennyt myttyyn. Sitä paitsi lahjoitin heille kaikki\nmongolilaiset hevoseni paitsi kahta, jotka me Islamin kanssa\ntarvitsimme, sekä ruokavaroja koko matkalle. Parpi Baj, joka oli\nsuorittanut matkan ennen, tuli karavaanin johtajaksi ja sai hyvän\nrevolverin sekä ampumatarpeita. Kaikki olivat tyytyväisiä ja\nkiitollisia, ja me erosimme hyvinä ystävinä niin monien yhdessä\nkestettyjen vaarojen ja seikkailujen perästä. Sitten he läksivät\nmatkaan, ja minä toivon ja uskon, että he ovat päässeet kotiinsa yhtä\nonnellisesti kuin minä. Ystävämme Loppsen oli jo Ten-karissa sanonut\nmeille jäähyväiset.\n\nTämän kassaani tulleen syvän loven perästä laskettiin ja punnittiin\njälellä olevat hopeaharkot. Ne tekivät 770 liangia ja piti niiden\nhyvästi riittää Pekingiin asti. Mutta meillä oli vielä pitkänlainen\ntaival matkan päähän. Postikuriirit suorittivat sen 28 päivässä: meidän\noli oltava matkalla 3 kuukautta.\n\n\n\n\n25.\n\nMÄÄRÄN PÄÄSSÄ!\n\n\n_Joulukuun 1 p:nä_ minä läksin uskollisen Islam Bajn kera Si-ning-fusta.\nUudessa karavaanissa oli 6 muulia ja 3 miestä. Arkut nuorittiin kerta\nkaikkiaan taivutettuihin puukehyksiin, jotka sitten yksinkertaisesti\nnostettiin kuormasatuloihin, ja ainoastaan ne tavarat, joita joka ilta\ntarvitsimme, olivat helposti saatavissa. Mutta muulit juonittelivat ja\näksyilivät ja muuan viskoi myötäänsä kuormaansa kunnes puukehys meni\nmurskaksi.\n\nPahimmat olivat kuitenkin miehet itse, jotka koko matkan jankuttivat ja\nnoituivat, ja hyvilläni minä olin, etten ollut ottanut heitä\npalvelukseeni kuutta päivää kauvemmaksi. Tämän ajan kuluttua erotin\nsekä muulit että muulien omistajat ja vuokrasin kahdet suuret kärrit,\nsaman muotoiset ja näköiset kuin itä-turkestanilaisetkin. Niihin\nladottiin kaikki matkatavarat, laitettiin tunnelikatto ja pantiin\npohjalle olkia ja mattoja. Kärrejä veti aisoihin valjastettu muuli ja\nkaksi hevosta nuorasta tämän edellä. Ajajina oli kaksi siivoa\nkiinalaista, jotka olivat käsittäneet, että jos hyvin asiansa\nsuorittavat, saavat he runsaasti juomarahoja. Tämä oli sitä tärkeämpää,\nkun olin nyt ilman tulkkia ja minun täytyi tulla toimeen mitättömällä\nsanavarastolla, jonka olin ehtinyt koota.\n\nKuusi päivää ajoimme mäkiä ylös ja alas, yli mukuraisten solien,\njäätyneiden tai sulien purojen, päänkaupallisten siltain, ja ahtaita\nsolateitä. Rattaat tärisivät ja rämisivät, hytkyivät ja vaappuivat, ja\naivan kidutusta oli tämmöinen matkustus. Miehet astuivat eläimiään\nhoputtaen, ja joka kylään, jonka ohi ajoimme, oli heidän poikettava\nsanoakseen jotain jollekin tuttavalle tai ostaakseen ainakin\nleipäpalasen, jota sitten matkalla söivät.\n\nTällä tavoin ehdimme viho viimein _Liang-tsheo-fuun_, erääsen Kiinan\nsuurimpia kaupunkeja. Täällä, kuten useammassa paikassa ennen ja\nmyöhemminkin tällä osalla matkaa, ottivat eurooppalaiset ja\namerikkalaiset lähetyssaarnaajat, niissä useita nuoria naisia, minut\nmitä vierasvaraisimmin vastaan.\n\nTaas oli aavikkomatka edessäni. Päästäkseni _Ning-shaan_, lähimpään\nPekingin tien varrella olevaan suureen kaupunkiin, oli minun kulettava\nAla-shanin aavikon yli. Kameeleja täytyi sen vuoksi taas hankkia ja me\nonnistuimmekin, vaikka vasta kaksitoista päivää kauppaa hierottuamme,\nsaamaan niitä.\n\nLiang-tsheo-fussa on sananlennätin-asema ja minä käytin tilaisuutta\nShanghain kautta lähettääkseni sähkösanoman kuningas Oskarille\nilmoittaen tulostani edelliseen kaupunkiin, ja oli minulla ilo itse\njoulunaattona saada onnentoivotusvastaus kuninkaalta.\n\nLiang-tsheo-fu on melkoinen kaupunki ja on siinä läheisine kylineen\nlähemmä satatuhatta asukasta. Kaupunkia ympäröi paksut muurit ja siihen\njohtaa neljä komeata porttia. Pääkadut ovat leveät, elämä niillä\nvilkasta ja kirjavata, rattaita, karavaaneja ja kauppiaita teuhaa joka\nnurkassa.\n\nTein koko joukon ostoksia Tien-tsin-makasiinissa, joka oli kokonainen\npasaasi komeine myymälöineen. Muun muassa ostin kaksi \"shooloota\" eli\nkäsiuunia, jotka olivat pyöreän teekannun muotoisia ristikkokansineen.\nNe täytetään tuhkalla ja niihin haudataan muutamia hehkuvia hiiliä,\njotka pitävät shooloon lämpimänä vuorokauden. Ilman tätä käytännöllistä\nlaitosta minä olisin matkalla Pekingiin useammassa kuin yhdessä\ntilaisuudessa palelluttanut käteni.\n\nLiang-tsheo-fussa vietin neljännen joulunaattoni tällä pitkällä\nmatkalla ja iloitsin ajatellessani saavani ensi joulunaattoa viettää\noman lieden ääressä syntymämaassa. _Joulukuun 24 p._ oli aina vaikea\npäivä. Ikävöin silloin enemmän kuin koskaan kotiin. Tänä vuonna se\nkului yhtä huomaamattomasti kuin tavallisetkin päivät. Minä olisin\nhaetuttanut vuorelta joulukuusen, mutta lähetyssaarnaajat pitivät sitä\npakanallisena tapana. Sen sijaan istuimme tarinoiden kamiinin ääressä\nkunnes minä aikaiseen ryömin turkkiloukkaaseni kylmään kirkkosaliin,\njoka minulle oli osoitettu asunnoksi ja missä lämpö jouluyönä\nlaskeutui -15,8°.\n\n_Joulukuun 16 p._ saimme viimeinkin 3 miestä ja 8 kameelia. Vielä\nkerran ladottiin taakat pitkää matkaa varten. Meillä oli 465 km\nNing-shaan.\n\n_28 p._ varhain aamulla läksimme matkaan, mutta emme olleet ehtineet\netemmä kuin pohjoisen kaupungin portin ulkopuolella olevalle avoimelle\npaikalle, kun kaksi ryysypukuista kiinalaista tuli meitä vastaan alkaen\nvilkkaasti keskustella kameelinajajaimme kanssa. Toinen miehistä\nkääntyi sitten Islam Bajn puoleen ja tarjoutui sujuvalla turkinkielellä\nviemään meidät Ning-shaan viidestäkymmenestä taelista. Hän kertoi\nolleensa Kashgarissa ja Aksussa useita vuosia ja itsellään olevan\nyhdeksän komeata kameelia, paljon parempia kuin meidän.\n\nTämä tilaisuus samalla kertaa saada oivallinen tulkki oli liian kallis\nantaaksemme sen mennä läpi käsiemme. Levähdimme keskellä tietä. Uudet\nmiehet tulivat yhdeksän kameelinsa kera ja tunnissa oli kuormat\nmuutettu.\n\nTiemme Ning-shaan kävi laajan kierroksen tehden Ala-shanin aavikon\npoikki kaakkoon. Kameelit olivat mainiot, kulkivat tyynesti ja\nvarmasti, ja miellyttävältä tuntui taas tuommoisella kestävällä ja\nmuhkealla eläimellä ratsastaminen. Mutta hyvä oli tiekin kulkien kovaa,\ntasaista, ruohoista maata. Seudun asutus väheni kuitenkin vähitellen,\nkylät harvenivat, mutta vielä tapasimme aasikaravaaneja ja\nhärkärattaita, jotka kulettivat maalaistavaroita kaupunkiin. Jo nyt\nleveni oikealle matalia hiekkasärkkiä: siinä oli aavikon reuna.\n\nPienessä _Tjing-Janin_ kaupungissa viivyimme päivän, sillä\nkameelinajajat tahtoivat ostaa evästä itselleen ja eläimilleen\naavikkomatkalle. Kuvernööri koki taivutella minua lähtemään suurta,\neteläistä tietä Ning-shaniin. Siellä on ihmisiä, kaupunkeja ja\nmajataloja. Pohjoisella tiellä en sitä vastoin olisi tapaava muuta kuin\nhiekkaa, olisinpa vielä vaarassa joutua mongolilaisten rosvojen\nhyökkäyksen esineeksikin. Mutta minä annoin vastata hänelle, että\nmatkallani minua kohdanneet harmit olivat juuri Kiinan viranomaisten\naikaansaamia ja että parempana pidän levähtää teltassani aavikolla kuin\nKiinan majatalojen syöpäläisten seassa.\n\nKun minä _tammikuun 1 p. 1897_ olin lähdössä Tjing-faniin, ei kai\nmandariini luullut voivansa laskea minua saamatta mielihyvikseen\ntuottaa minulle harmia. Kaksi kiinalaista, joiden piti seurata minua\n_Vang-je-fuun_, tulivat selittäen, etteivät he ole valmiit hevosineen\nja eväineen ennenkuin parin päivän päästä. Minä vastasin heille, etten\nkuuna päivänä ollut pyytänytkään mitään saattuetta ja ettemme\ntuntiakaan odottaisi heidän vuokseen, annoin käskyn että karavaani oli\nkuormitettava ja läksin niin matkaan. Portin ulkopuolella pysähdytti\nmeidät joukko miehiä palatsista (jamenista) selittäen, että meidän\ntäytyi viipyä vielä yksi päivä, koska Mongolian passi ei ollut valmis,\nja että heillä oli käsky pidättää meidät väkisin, jos kieltäydyimme.\n\nKaravaani sai odottaa portilla, kun minä moisesta julkeudesta\nsuuttuneena läksin jameniin. Kuvernööri ei ottanut vastaan: hän oli\n\"sairas\". Roskaisessa hökkelissä ympäröi minut tusina oopiumia\npolttavaa kirjuria, jotka huusivat ja teuhasivat kaikki yhtaikaa. Kun\nhe hetkeksi vaikenivat, viittasin minä Pekingistä saamaani passiin ja\nsanoin, että jos mandariini uskaltaa viivyttää minua täällä, ilmoitan\nminä Venäjän ministerin kautta hänen käytöksestään hallitukselle\nPekingissä ja hän olisi menettävä arvonsa ja asemansa.\n\nSe naula veti. Tulkki tuli takaisin ja pyysi minut mandariinin luo\npäivälliselle, mutta sai vastauksen, että vaikka hänen herransa tulisi\nmadellen maantietomussa karavaanin luo, niin minä en välittäisi hänestä\nniin paljoa, että sinnepäin katsoisin. Hänen oli silmänräpäyksessä vain\ntoimitettava minulle passi ja molemmat ratsastajat.\n\nKirjurit herkesivät nyt kohteliaiksi ja panivat oopiumipiippunsa pois.\nTuota pikaa minä sain passin sekä ratsastajat ja esteettömästi\nsaatoimme taas lähteä matkaan.\n\nMuutamia yksinäisiä taloja jätimme jälellemme ennenkuin tulimme\nerämaahan. Täällä tapasimme kuitenkin paljon rattaita, lastattuja\neläinten lannalla, mitä kerätään tieltä ja on tässä seudussa asukasten\nainoa polttoaine. He kuivaavat sen auringon paisteessa ja lämmittävät\nsillä \"kangerejaan\", savitiloja, joilla nukkuvat.\n\n_6 p._ painuimme taas hiekka-aavikolle, missä oli 10 m korkeita\nhiekkasärkkiä. Vain siellä täällä näkyi joku ohdake tai kuivanut,\nokainen pensas. Maisema loitsi mieleen sekä surullisia että iloisia\nmuistoja kahdelta viimeksi kuluneelta vuodelta, ja kun Jolldash juoksi\nsärkän harjalle eikä itään päin nähnyt muuta kuin hiekkaa, ulvoi se\nsurkeasti ja muisti varmaan raskaita marssejamme Lop-norin rannoilla.\n\nEi täällä kuitenkaan ollut niin vaarallista kuin Takla-makanissa.\n_Ala-shanin_ aavikot eroavat läntisestä Gobista siten, että ne ovat\nhajallaan olevia kaistaleita, joiden välillä avautuu aroja ja lampia.\nTie on kuitenkin usein hankala ja vaivaloinen; ainoastaan kameelit\nsaattavat täällä kulkea.\n\nEttä aavikkotietä siitä huolimatta kuitenkin käytettiin, sen\nhavaitsimme joka päivä. Nyt kohtasimme kiinalaisen karavaanin, jossa\noli 50 kameelia, vieden Bao-tosta kaikenlaisia tavaroita Ala-shanin\nmongoleille. Se oli ollut matkalla 40 päivää. Kiinalaiset\nkameelinajajamme olivat oivallisia miehiä, hoitivat yhdeksän\nkameeliansa ja tavaramme ravakasti ja kulkivat varmasti ja tyynesti,\njankuttamatta ja nurisematta.\n\nSeuraava päivänmatka kävi pelkkää aavikkoa myöten. Matkalla tapasimme\nvain yksinäisen mongolin, puettuna koreaan siniseen turkkiin, tikari\npistettynä hopeahelaiseen tuppeen sivulle ja ratsastaen uhkealla\npitkäkarvaisella uroskameelilla hyvää kyytiä.\n\nKeskellä yötä kuului taas kellot, ja suuri karavaani asettautui kaivon\nympärille, missä meillä oli leirimme. Tavarapaaleja ja kuormasatuloita\nladottiin päällekkäin, kameelit päästettiin laitumelle, teltta\npystytettiin, tulia viritettiin, kiinalaiset huusivat ja rähisivät.\nKokonaisuudessaan se oli vilkas taulu erämaan yöpimeässä.\n\nKameelikaravaanit Ning-shan ja Liang-tsheo-fun välillä käyttävät pitkää\npohjoista aavikkotietä kernaammin kuin eteläistä, paljoa lyhempää\najotietä pääasiassa päästäkseen tullihuoneista ja majatalo-maksuista\nynnä muista kustannuksista, joita tulee kulkiessa asutuissa seuduissa.\nPohjoisella tiellä he ovat vapaat kaikista näistä maksuista ja\nkulettavat kerallaan evästä minkä tarvitsevat, enimmäkseen suuria\nleipäkakkuja. Kameelit hoitavat itse itsensä ja syövät erämaan kuivia,\nkovia kasveja. Karavaani ei lähde liikkeelle ennenkuin kolmen aikaan\niltapäivällä, jotta kameelit saisivat syödä niin kauvan kuin on\nvaloisa, ja matkaavat sitten yöllä. Kaivolla laitetaan illallinen, jona\non \"mieniä\", kuivatusta lihasta ja vihanneksista sekä murennetusta\nleivästä keitettyä soppaa, ja teetä.\n\nOivallista, leveätä ja kovaa tietä kulkien, joka keltaisena nauhana\nsuikersi arojen yli, saavuimme _tammikuun 12 p._ pieneen _Vang-je-fun_\nkaupunkiin, missä lepuutimme kameeleja yhden päivän.\n\nOli meillä muitakin asioita toimitettavana. Molemmat tjing-fanilaiset\nmiehet saivat eron ja pari uutta otettiin palvelukseen, joiden oli\nseurattava meitä Ning-shaan. Hankimme lisää eväsvaroja ja ostimme\njoukon mongolilaisia koristeita. Minä kävin vieraisilla mongoliruhtinas\n_Norvon_, erään \"vang'in\" eli Kiinan keisarin alle kuuluvan\nvasallikuninkaan luona. Hän oli samalla kaupungin päämies ja asui\ntavallisessa kiinalaisessa jamenissa kaupungin muurin sisäpuolella.\nUseiden ylhäisten, kiinalaisessa puvussa olevien mongolien ympäröimänä\nhän otti minut hyvin ystävällisesti vastaan suuressa, yksinkertaisessa\npaljasseinäisessä huoneessa. Hän oli valkoviiksinen vanha mies puettuna\naito valkeaan puseroon.\n\nKeskustelu kävi vilkkaaksi ja luisti sujuvasti ilman tulkin apua.\nErittäin huvitti häntä tietää minkä maan miehiä minä olin, ja siinä\ntarkoituksessa minä sain isolle paperiarkille piirustaa Ruotsin ja\nosoittaa missä se oli Kiinaan nähden. Muuan sihteeri lisäsi\nvaatimattomaan karttaan kaikki tarpeelliset nimet kiinankielellä.\n\n_Tammikuun 18 p._ saavuimme viho viimein Ning-shaan ja menimme suoraan\nlähetyssaarnaajien taloon.\n\nSuuri ilo oli minulle tavata täällä kansalaiseni, _herra ja rouva\nPilquistit_, kahden mies- ja yhden naisapulaisensa kera, ja heidän\nvierasvaraisessa talossaan levätä kaksi päivää. Mikä nautinto saadessa\nnukkua hyvin lämmitetyssä huoneessa ja kunnollisessa sängyssä,\ntarvitsematta pinota päälleen turkkivuorta, jottei paleltuisi\njääkurikaksi! Olipa kuin olisi ruotsalaisella pohjalla maannut tuolla\netäisessä maassa.\n\nNing-shassa tehtiin lähetystyötä voimakkaasti ja menestyksellä.\nSiellä oli 30 kristittyä kiinalaista käsittävä seurakunta ja\nraamatunselityksiä pidettiin aamuin ja illoin. Evankelisia kirjasia\nkiinankielellä jaettiin lentolehtinä kaduilla ja ne olivat houkutelleet\nmonta kiinalaista, joskin vain uteliaisuudesta, lähetystalolle.\nKaupungin huomattavimman valtasuonen varrelta oli herra Pilquist\nvuokrannut huoneen, ja siinä pidettiin jumalanpalveluksia, joissa\nohikulkijat kävivät.\n\nRouva Pilquist kertoi minulle kiinalaisnaisista. Ylen harvoin hän sanoi\ntavattavan kaksikymmenvuotiasta naista, joka ei olisi naimisissa. Usein\nhe menevät miehelään kahdentoista tai viidentoista vuoden ijässä, ja jo\npikku tyttöinä ollessaan he pyytävät vanhempiaan silpomaan heidän\njalkansa ja ikävöivät sitä, sillä he tietävät, ettei kukaan mies\nkatsoisi heihin, jollei heillä ole pienet jalat.\n\nLeikkaus suoritetaan heidän ollessa viiden tai kuuden vuoden ikäisiä.\nIson varpaan ja sen lähimmän naapurin väliltä leikataan jalka halki,\nneljä varvasta väännetään käsivoimalla kyrsäksi jalkaterän alle, ja\nsitten kääritään jalka vahvoilla siteillä, joka tekee, että tuo pakolla\naikaansaatu muodottomuus jää semmoiseksi. Kengät täytyy tehdä erikseen\nkumpaankin jalkaan eikä niitä sen vuoksi ole koskaan myymälöissä\nvalmiina. Kantapää keikkuu käydessä hyvän matkaa maan yläpuolella ja\npoloinen nainen tukee ruumiinpainoaan isoon varpaasen, joka on kengän\nkeskellä ja toisten varpaiden selkäpuolella.\n\nEi saata käsittää noita tämän mielettömän kidutuksen tuottamia tuskia.\nTyttöraukat eivät usein vuosikausiin leikkauksen suoritettua pääse\nsängystä ja ruikuttavat ja itkevät yöt tuskissaan, jotka tuntuvat\nseitsemätä kertaa pahemmilta vähänkään liikahtaessa. Ja kun kynnet\nusein kasvavat lihaan, saattaa ajatella, että kiinalaisten naisten\nkäynti on kaikkea muuta kuin sulokasta. He käyvät kuin ankat, hitaasti\nja varovasti, käyvät kuin paljain jaloin nuppineulojen päällä tai\nviholaispehkossa. Kun he jalottelevat mitättömän vähän, ovat heidän\nsäärensä hoikat kuin tikut. Ja kaikki tämä kidutus, tämä suunnaton\nkärsimys, ainoastaan naimisiin pääsemisen takia!\n\nVielä yksi aavikko avautui tiellemme ennenkuin pääsimme varsinaiseen\nKiinaan, ja tämä matka _Ordosin_ erämaiden poikki oli vaikeimpia osia\nmatkastani Aasian halki. Olin nyt väsynyt ja saanut tarpeekseni\nyksinäisyydestä ja vaivoista, ja jälellä olevat 111 peninkulmaa\ntuntuivat paremmin kiireiseltä paluumatkalta sivistyneisiin oloihin ja\nlepoon.\n\nNing-shasta menee useita teitä Bao-toon Keltaisen meren rannalla.\nKesällä on mukavinta kulkea venheellä jokea, ja kylmänä vuodenaikana\nvoi valita sen tien, joka noudattelee joen vasenta rantaa, tai jonkun\nniistä monista teistä, jotka käyvät Ordos-maan halki, missä asuu\nmongoleja ja joka on Keltaisen joen pohjoisen mutkan ja Kiinan muurin\nvälillä. Jos valitsee jälkimäisen näistä teistä, voittaa 5 päivää,\nmutta saa antautua aavikkomatkan kaikkien vaivojen alaiseksi.\n\n_Tammikuun 21 p._ läksimme liikkeelle, ja ystävälliset\nlähetyssaarnaajat seurasivat meitä kotvan matkaa. Neljä ensimäistä\npäivänmatkaa kävi läpi kylärivien, jotka sijaitsivat Keltaisesta joesta\njohdettujen kastelukanavien varsilla. Joen yli menimme _tammikuun 25 p.\nShi-tsue-tsan_ kylän kohdalla. Hvang-ho oli paksussa jäässä, joka ei\nedes ritissyt yhdeksän raskaan kameelimme alla, samojen, jotka olivat\nkantaneet minua ja tavaroitani Liang-tsheosta saakka. Joki oli 342 m\nleveä ja aution maiseman ympäröimä. Kun seisoo keskellä jäätä, näyttää\njoki suunnattoman avaralta kadulta, joka yhtyy taivaanrantaan\npohjoiskoillisessa.\n\nTie oli pitkin matkaa mainio, kova, tasainen ja suora, kulkien melkein\nmäetöntä tai merentasaista maata. Siinä oli vilkkaan liikkeen jälkiä;\nse, että me tapasimme vain muutamia karavaaneja, johtui siitä, että\nuseimmat tähän aikaan pysytteleivät kotonaan viettämässä kiinalaisten\nuudenvuodenjuhlaa.\n\nMaan pohjoisosissa asuu ylen harvassa mongolilais-paimentolaisia ja\nvain pari kertaa näimme heidän leirejänsä, jotka oli pystytetty\nseutuihin, missä oli laitumia. Suuret alat pohjoista Ordosia ovat\nmuutoin aavikkomaata ja monet päivänmatkamme kävivät poikki kokonaan\nhedelmättömien seutujen.\n\nEi tämän matkan vaivaloisuuteen kuitenkaan ollut syynä ihmisasuntojen\npuute, sillä niistä me olimme jotenkin riippumattomat, kun meillä oli\nmukanamme tarpeellinen määrä riisiä, leipää ja lampaan lihaa. Ei, vaan\nilma se synnytti tuon vastenmielisyyden, se kun koko ajan oli\ninhottava, sillä melkein joka päivä riehuivat luoteismyrskyt, jotka\npakkasen kera melkein olivat jäätää meidät.\n\nEikä vain tuuli tavallisessa merkityksessä, vaan todelliset\nhirmumyrskyt täällä Ordosin avonaisilla tasangoilla tuiversivat. Usein\ntuntui kuin seuraavassa silmänräpäyksessä lentäisi ilmaan satulasta tai\nkuin kameelit kadottaisivat jalansijansa. Turkit ja pukineet eivät\npaljoa auttaneet: tuuli tunkeusi joka paikasta ihoon. Kuinka monesti\npysähdyimmekään tavatessamme matkalla kuivia arokasveja pannaksemme ne\nohimennessä tuleen ja lämmitelläksemme kohmettuneita, turtuneita\njäseniämme!\n\n_Tammikuun 31 p._ riehui ankarin länsimyrsky, mihin tähän saakka olin\nyhtynyt, eikä silloin ollut viisasta lähteä taipaleelle. Olimme silloin\nleirissä _Khara-mooren_ (Mustan hevosen) luona, ja yltympärimme oli\nmaisema aukea, niin että myrsky estämättä saattoi rynnistää aron yli.\nTelttani se puski nurin ja oli repiä sen riekaleiksi.\n\nMiehet olivat laittaneet piirinmuotoisen linnan kuormista, joita\npeittivät huopamatoilla, ja niiden alla he istuivat kyykistyneinä koko\npäivän. Ruumiinlämpöä on mahdoton säilyttää. Kaikki on kylmää kuin jää.\nJa jos kaataa pari tippaa teetä turkilleen, hyytyy se heti kuin\nsteariini. Muste on jääkönttänä ja muistiinpanot täytyy tehdä\nlyijykynällä.\n\nTuima vihuri keskipäivän lämpömäärän ollessa -17° (_helmikuun 1 p._)\nsaattaa olla hyvin vaarallista, ja varansa täytyy pitää, jollei tahdo\npaleltua. En tiedä kuinka käsieni olisi käynyt, jollei minulla ollut\ntuota kiinalaista käsikamiinia, joka aina pidettiin lämpimänä. Päivällä\npidin sitä polvillani kameelinselässä, illalla maata pantuani se\npistettiin vuoteen sisään. Ei ole myöskään mieluisata pestä silmiään,\nkun vesi jäätyy poloiseen nahkaan, jollei liiku rivakasti.\n\nAlimmillaan oli pakkanen helmikuun alussa: alin määrä yöllä helmikuun 2\npäivää vasten -30° ja yöllä 3 päivää vasten -33°. Teltassa laskeutui\nlämpö silloin -26,8 asteesen.\n\n_Helmikuun 6 p._ yllätimme _Hoo-dji-toon_, ensimäisen kylän aavikon\npohjoisreunalla. Seuraavana päivänä menimme taas täällä 385 metriä\nleveän Hvang-hon yli, ja 8 p. olimme _Bao-tossa_, missä ruotsalaiset\nlähetyssaarnaajat, herra ja rouva _Helleberg_, ottivat minut\ntavallisella vierasvaraisuudella vastaan. Heillä oli pieni seurakunta,\njohon kuului kymmenen kastettua kiinalaista, ja koulu poikia varten, he\ntekivät työtään innokkaasti ja olivat rakastettavimpia ihmisiä mitä\nkoskaan olen tavannut. He kuuluivat amerikkalaiseen _Christian\nAlliance_ lähetysseuraan, jolla on Bao-tosta Pekingiin kokonainen ketju\nasemia, missä 61 ruotsalaista lähetyssaarnaajaa toimii.\n\nMutta nyt on kärsivällisyyteni lopussa, pelkäänpä että tämän\npitkän matkan kuvaaminen on koettanut liian paljon lukijankin\nkärsivällisyyttä.\n\nUskottuani karavaanini ja Islam Bajn hyviin käsiin minä kiiruhdin\nyksinäni vain yhden kiinalaisen kera pienillä kaksipyöräisillä muulien\nvetämillä rattailla _helmikuun 12 p._ edelleen itää kohti _Sa-la-tjin,\nDör-tjin_ ja _Be-sia-tjin_ kautta Kvei-hva-tshungiin eli Koko-Khotoon\nja oli minulla kussakin näistä kaupungeista ilo tavata kansalaisiani.\nViimeksi mainitussa tapasin kahdeksantoista ruotsalaista, yhden\nnorjalaisen ja yhden tanskalaisen, kaikki kuuluvia äsken mainittuun\namerikkalaiseen lähetysseuraan. _Kvei-hva-tshung_ on lähetystön\nkeskipiste, ja täällä opettelevat tulokkaat kiinankieltä ennenkuin\nheidät lähetetään asemilleen.\n\nSieltä minä ajoin kahdeksassa päivässä _Djan-dja-khuun_ eli\n_Kalganiin_, missä Kiinan muuri suikertaa niiden vuorien huipulle,\njotka kohoutuvat kaupungin molemmilla puolilla. Täälläkin oli\nlähetyssaarnaajia, ruotsalaisia ja amerikkalaisia. Mutta nyt minulla ei\nollut aikaa lepäillä. Vain neljän päivän matka erotti minut Pekingistä.\n\nKalganissa vuokrasin \"too-djoon\" (kantotuolin) ja kahden muulin\nkantamana matkasin Nan-kho-laakson poikki, menin yli vuorijonojen,\njotka puolipiirissä rajoittavat Pekingin ympärillä olevia tasankoja ja\nerottavat ne mongolilaisesta ylätasangosta.\n\n_Maaliskuun 2 p._ olimme alamaalla ja kulimme läpi lukemattomien\nkylien, ohi temppelien ja kanavien yli sekä tapasimme matkustajia\njoukottain. Minut valtasi juhlallinen tunne tänä päivänä, joka oli\nviimeinen matkallani Aasian halki. Tunnit tuntuivat minusta äärettömän\npitkiltä eivätkä muulit liene koskaan kulkeneet näin hitaasti. \"Kohta\nollaan perillä\", sanoi usein kiinalainen palvelijani rauhoittavasti,\nmutta yhä vain tuli uusia kyliä, uusia temppelejä ja puutarhoja ja yhä\nme vain hävisimme pitkille, mutkikkaille kylänkujille.\n\nTuhannessa ja yhdessä yössä minä olin kulkenut mannermaan läpi, mutta\ntämä viimeinen marssipäivä tuntui minusta edellisiä pitemmältä.\nViimeinkin loisti jotain harmaata etäältä parin puuryhmän välistä.\n\"Siinä se on Pekingin muuri!\" selitti palvelijani. Niin, Pekingin\nkaupungin muuri se olikin.\n\nPeking oli Aasianmatkani loppukohta, ja lukija saattaa ehkä ajatella\nmillä tunteilla minä ajoin sen eteläportista sisään. Toista tuntia\nolivat muulit tepsutelleet kivettyä tietä kaupungin muurin läntistä ja\neteläistä sivua ennenkuin kiinalaisen kaupungin osan läpi kulettuamme\nsaavuimme _Taivaan portille_ tunnelin tapaisine holvineen, missä\nihmisiä, vaunuja ja eläimiä kuhisi kuin muurahaisia kekonsa luona.\n\nPortilta ei ollut pitkältä eurooppalaisten lähettilästen kadulle, jonka\nvarrella tiesin muutaman ranskalaisen hotellin olevan. Vaatteeni olivat\npitkällä matkalla käyneet koko lailla nukkavieruiksi, ja ulkoasuni oli\nsemmoinen, että katsoin olevani pakotettu pysymään muutamia päiviä\nhotellissa kunnes ehdin saada siistin puvun.\n\nKantotuoli ei ollut kuitenkaan kiikkunut kauvas Lähettilästen kadulla\nennenkuin minä näin ison valkoiseksi rapatun portin, missä pari\nvenäläistä kasakkaa oli vartioimassa. Huusin heille kysyen mikä talo\ntämä oli ja sain vastaukseksi, että se oli Venäjän lähettikunnan talo.\nNäillä sanoilla oli metsistyneissä korvissani niin lumoova sointu, että\nminä hyppäsin alas kantotuolistani ja astuin sisään. Tässä tuokiossa ei\nminua ollenkaan häikäilyttänyt se, että minä kasakoihin verrattuna\nnäytin kovin yksinkertaiselta. Sivelin hieman siistimätöntä partaani,\npudistin pahinta tomua itsestäni ja astuin eteenpäin.\n\nPortilta meni kivetty käytävä puutarhan yli, jonka vastakkaisessa\npäässä oli lähettikunnanhotelli. Täällä soitin kelloa. Muuan\nkiinalainen avasi oven ja kysyi venäjäksi ketä minä etsin. Kysyin,\nottiko herra _Pavloff_ vastaan, sillä ministerin, kreivi Cassinin,\ntiesin äskettäin lähteneen Pekingistä ja herra Pavloffin hänen\npoissaollessaan hoitavan hänen paikkaansa. Ja niin minut ilmoitettiin.\n\nSuurempaa rakastettavuutta kuin mitä herra Pavloff minulle osoitti\ntullen heti minua vastaan ja pyytäen minua astumaan sisään ei voi\najatellakkaan. Kauvan oli hän jo minua odottanut, sillä hänelle oli\nPietarista ilmoitettu minun tulostani, ja pari huonetta oli jo\nkuukauden ajan ollut valmiina minun käytettäväkseni.\n\nMinut vietiin somasti kalustettuun salonkiin, jossa oli kallisarvoisia\nmattoja lattialla, kiinalaisia silkkikirjailuompeluksia seinillä, ja --\nparas kaikesta -- vuode, missä en uneksinutkaan viime päivien kehnoista\nmajataloista.\n\nHuoneeni pöydällä oli kokonainen vuori kirjeitä ja sanomalehtiä kotoa,\njoista vanhimmat olivat 13 kuukautta vanhoja ja joita minä nyt\nverrattomalla mielihyvällä lukea ahmin englanninkieltä puhuvan\nkiinalaisräätälin laittaessa kuntoon uusia vaatteitani.\n\nSitten kävin vieraisilla lähettilästen luona ja otettiin minut\nkaikkialla erinomaisen vierasvaraisesti vastaan ja kaikki osoittivat\nkilvan minulle ystävyyttään ja toivottivat onnea suorittamani matkan\njohdosta. Täällä sain myös tervetulosähkösanoman kuningas Oskarilta.\n\nMutta villien ja puolivillien aasialaisten heimojen keskuudessa\nvietetyt yksinäisyyden vuodet eivät mene jälkeä jättämättä\neurooppalaiseen. Minä väsyin pian noihin hienoihin juhliin, tunsin\nitseni kömpelöksi noissa loistavissa piireissä, jotka minua ympäröivät,\nja havaitsin siirtymisen Tibetin, Tsajdamin ja Gobin erämaista\neurooppalaisiin salonkeihin liian jyrkäksi.\n\n\n\n\n26.\n\nKOTOISILLE RANNOILLE!\n\n\nKaksitoista päivää viivyttyäni ja herra Pavloffin otettua huostaansa\nmatkatavarani, jotka maksutta aijottiin lähettää kotiin Siperian\nkautta, heitin jäähyväiset uusille ystävilleni ja suuntasin kulkuni\nkotia kohti. Kolme tietä Eurooppaan oli minulla valittavana. Suorin\nkulkee itään Pohjois-Amerikan länsirannalla olevan Vancouver-saaren\nkautta ja pohjoista Pacific-rataa New-Yorkiin, mukavin postilaivalla\nIntian ja Suezin kautta. Mutta aikaan nähden pisin ja vaivaloisin on\nMongolian ja Siperian poikki kulkeva maantie.\n\nMinä valitsin viimeksi mainitun, joka siis vielä kerran, kuitenkin\naivan toisissa oloissa, vei minut halki Aasian. Kaksipyöräisillä\nkiinalaisilla rattailla, joita veti mongolilaiset hevoset ratsastajat\nselässä, minä ajoin huimaa vauhtia Oobin laidattomien tasankojen,\naavikoiden ja arojen poikki Urgan kautta _Kiakhtaan_.\n\nTäällä opin siis tuntemaan uuden kulkutavan. Aisojen yläpäässä on\nkiekkurat, joiden läpi poikkitanko pistetään. Kaksi ratsastajaa ottaa\nsen polvilleen satulaan, kaksi muuta kiertää vyötärönsä ympäri tangon\npäihin kiinnitetyn nuoran ja niin mennä vilistävät he aron poikki\nrattaineen, jotka tärisevät ja hetkuvat niin että selkä siinä leikissä\npahanpäiväiseksi pehmenee.\n\nSananlennättäjä lähetetään etukäteen viemään sanaa, että tietävät pitää\nhevoset varalla, ja kaksikymmentä ratsastajaa seuraa rattaita kunkin\nparin aseman välin. Kun ne neljä hevosta, jotka ovat olleet vetämässä,\nväsyvät, otetaan niiden sijaan neljä uutta, ja vaihto käy niin helposti\nja nopeaan, ettei vaunuihin sulettu matkustaja sitä huomaa, jollei hän\nkurkista ulos vaunun etumaisesta ikkunasta.\n\nTietä ei ole eikä asemiakaan. Tuoreet hevoset ja miehet odottavat\nmongolien telttakylissä ja tietämistä on sen vuoksi missä noita\npaimentolaisia tapaa. Senpä takia me emme voineet noudatella mitään\nerikoista tietä. Miehet karkuuttavat karujen arojen, vesiuurrosten ja\nkumpujen poikki suoraa tietä päästäkseen seuraavaan telttakylään.\nPohjois-Mongoliassa oli meillä muutamilla taipaleilla syvää lunta ja\npiti käyttää kameeliratsastajia.\n\n_Urgassa_ täytyi minun erota vanhasta uskotusta palvelijastani Islam\nBajsta, joka oli seurannut minua eri rattailla. Katkerata oli jättää\nhänet, mutta niin paljon kuin halusinkin en kuitenkaan saattanut ottaa\nhäntä kerallani kotiin. Konsuli Luba Urgassa otti hänestä huolta\npitääkseen ja lähetti hänet hänen oman varmuutensa vuoksi venäläisenä\npostikuriirina _Uljassutajhin_, mistä hän Urumtjin kautta meni\nKashgariin ja Oshiin. Huokasin helpotuksesta saatuani viho viimein\nkapteeni Saitseffiltä tiedon, että hän oli onnellisesti saapunut\nvaimonsa ja lastensa luo isäinsä kaupunkiin Oshiin Ferganassa.\n\nHerra Pavloffin ystävällisyyden avuin oli minulla Pekingistä saakka\nkasakkavartijasto, joka seurasi minua aina Kiakhtaan asti. Sieltä\njatkoin matkaa tarantasseilla, reellä ja telegoilla Baikalin ja\nIrkutskin kautta Kanskiin. Sitten matkustin rautateitse yhdeksässä\nvuorokaudessa Pietariin.\n\nToukokuun 10 päivänä 1897 näin Tukholman tornin huippujen ja talojen\nkohoovan eteeni, ja ihanata, selittämättömän ihanata oli taas astua\nruotsalaiselle maaperälle samoiltuani kolme vuotta ja seitsemän\nkuukautta suuren Aasian erämaissa.\n\n\n\n"]