[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYIXtwEhFMVGs09_192vP6JWtvfqYzulGqAa-nE8YIXM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":17,"yearPublished":18,"yearPublishedTranslation":19,"wordCount":20,"charCount":21,"usRestricted":22,"gutenbergId":23,"gutenbergSubjects":24,"gutenbergCategories":28,"gutenbergSummary":33,"gutenbergTranslators":34,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},2726,"Kuninkaan miekkamies","Sabatini, Rafael",1875,1950,"2726-sabatini-rafael-kuninkaan-miekkamies","2726__Sabatini_Rafael__Kuninkaan_miekkamies","Historiallinen seikkailuromaani","romaani",[14],"seikkailu",[16],"brittilainen","fi",1904,1921,52263,332587,false,70960,[25,26,27],"Adventure stories","Great Britain -- History -- Charles I, 1625-1649 -- Fiction","Historical fiction",[29,30,31,32],"Adventure","British Literature","Historical Novels","Novels","\"Kuninkaan miekkamies: Historiallinen seikkailuromaani\" by Rafael Sabatini is a historical adventure novel written in the early 20th century. The story revolves around Sir Crispin Galliard, a brash and roguish knight, who finds himself embroiled in the turmoil of the English Civil War. With a mix of humor and danger, the plot promises intrigue and action as Crispin navigates a world filled with political strife and personal conflict.  The opening of the novel introduces us to a dimly lit tavern where Sir Crispin, described as a 'krouviritari' (a tavern knight), displays his boisterous personality through song and bravado, annoying a young man named Kenneth Stewart. Their interaction reveals a tension between Crispin's cavalier attitude and Kenneth's sense of propriety. Suddenly, the atmosphere shifts when a desperate Irishman named Hogan bursts in, seeking refuge after committing murder. Crispin reluctantly agrees to help Hogan escape, leading Kenneth into a morally complicated situation. This initial encounter sets the stage for themes of loyalty, honor, and the chaos of war, creating an intriguing premise for readers to delve deeper into the ensuing adventures. (This is an automatically generated summary.)",[],250,"Historiallinen seikkailuromaani sijoittuu 1600-luvun puolivälin Englannin sisällissotaan ja Skotlantiin. Tarina seuraa kyynistä sotilasta, Krouviritaria, joka tempautuu mukaan poliittisiin juonitteluihin ja taisteluihin kuningas Kaarle I:n kannattajien ja kovenanttien välillä.","Rafael Sabatinin 'Kuninkaan miekkamies' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2726. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.","KUNINKAAN MIEKKAMIES\n\nHistoriallinen seikkailuromaani\n\n\nKirj.\n\nRAFAEL SABATINI\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1921.\n\n\n\n\n\n\nEnsimmäinen luku\n\n\nKrouviritarilta — sillä nimellä hän kulki — pääsi ruma nauru,\nsellainen, jonka sielunvihollinen päästää ilmoille pilkallisina\nhetkinään.\n\nHän istui kahden tyhjiin pulloihin pistetyn talikynttilän kelmeässä\nvalossa ja katseli halveksivasti mustiin puettua nuorta miestä,\njoka seisoi matalan huoneen nurkassa kalpeana ja huulet vapisten.\nHän purskahti uudelleen nauruun ja alkoi sitten laulaa äänellä niin\nkäheällä, että se elävästi toi mieleen tyhjissä pulloissa olleen\nnesteen.\n\nHän heittäytyi rennosti taaksepäin nojatuolissaan ja oikaisten laihat,\npitkät säärensä löi kannuksillaan tahtia säveleen, jonka sanat\nkuuluivat seuraavasti:\n\n    Hän suukon vei huulilta tyttösen\n    ja ratsulla matkaansa kiis.\n    Oli aika nyt viinin ja keväimen,\n    sulo aika tuo lempiväin sydänten.\n    Malja pohjaan siis!\n\n    Maljan tyhjensi poika ja ratsullaan\n    riensi maan yli nelistäin\n    tytön hurmaava suudelma huulillaan.\n    Mut pian se on ihana muisto vaan.\n    Malja pohjaan näin!\n\nNuorukainen syöksyi esiin nurkastaan väristen tuskasta.\n\n»Lopettakaa toki», huudahti hän inhon sekaisella äänellä, »tai jos\nteidän välttämättömästi täytyy rääkyä, niin valitkaa edes hieman\nsiivompi laulu.»\n\n»Heh». — Öykkäri pyyhkäisi takkuista tukkaansa korkealta otsaltaan\nja leimahteleva silmäpari sinkosi salamoita nuorukaiseen. Sitten\nsilmät painuivat raolleen — ne olivat viekkaat kuin kissan — ja niiden\nomistaja nauroi taas.\n\n»Jumaliste, master Stewart, teillä on rohkeutta niin kosolti, että\nsen pitäisi pelastaa teidät harmailta hiuksilta! Mitä se teitä\nliikuttaa, minkä laulun minä suvaitsen valita. Saakelin mies, kolmen\nkokonaisen kuukauden ajan olen hillinnyt sisuani ja laulanut kurkkuni\nkuivaksi Zebaotin kiitosta, kolmen kuukauden ajan olen esittänyt\nelävää hartauden ja jumalisuuden kuvaa kovenanttien joukossa ja nyt,\nkun vihdoin olen pudistanut kurjan Skotlantinne tomut jaloistani,\nalatte te, sietämättömin piimäsuu, mikä ikänä on äitinsä sylistä\nlähtenyt, alatte moittia minua siitä, että laulan estyäkseni tulemasta\nsurumieliseksi katsellessani tyhjyyttä, joka noista pulloista paistaa.»\n\nNuorukaisen kasvoilla elehti sanomaton halveksunta hänen kääntyessään\npoispäin.\n\n»Kun liityin Middletonin ratsuväkeen ja sotapalveluksessa jouduin\nteidän alaiseksenne, luulin, että te ainakin olitte gentlemanni», oli\nhänen rohkeanlainen vastauksensa.\n\nHetkeksi välähti äskeinen vaarallinen leimahdus hänen toverinsa\nsilmissä. Sitten ne painuivat taas raolleen kuten äskenkin ja hän\nnauroi entiseen tapaan.\n\n»Gentlemanni!» pilkkasi hän. »Sieluni kautta, se ei ole pahasti\nsanottu. Mitähän tekin tiedätte gentlemanneista, herra skotti?\nLuuletteko te, että gentlemanni on mikään presbyteeriläis-Taavetti tai\njoku kirkkoneuvostonne kuhnus, joka tepastelee kuin varis rapakossa.\nSaakeli, poika, kun minä olin teidän ikäisenne ja George Villiers vielä\neli...»\n\n»Oh, lopettakaa jo», keskeytti nuori mies hänet. »Sallikaa minun jättää\nteidät pullonne seuraan rääkymään ja muistojanne verestelemään, sir\nCrispin.»\n\n»Ah, menkää menojanne, sir, kuolleellekin olisitte kurjaa seuraa,\nkurjin mitä eteeni ikinä on sattunut. Tuolla on ovi, ja jos satutte\ntaittamaan pyhän niskanne rappusissa, niin se olisi suuri helpotus\nmeille kummallekin.»\n\nLopetettuaan heittäytyi sir Crispin taas nojatuoliinsa ja ryhtyi\njatkamaan keskeytynyttä lauluaan:\n\n    Mut kuolemaa kaivaten tyttönen\n    hän riutui ja lakastui niin.\n    Tuli joulu, mut tyttö se itkien\n    vain uotti ja ...\n\nKova kolkutus, joka pahaenteisesti kajahti viheliäisessä huoneessa,\nkumahti ovella, ja hätäinen läähättävä ääni huusi:\n\n»Avaa ovi, Cris! Jumalan tähden, avaa ovi!»\n\nSir Crispinin balladi katkesi siihen paikkaan ja nuori mies pysähtyi\naikeessaan lähteä huoneesta ja kääntyi ikään kuin neuvoa kysyen hänen\npuoleensa.\n\n»No, master», tiedusteli Galliard, »mitä te odotatte?»\n\n»Teidän käskyänne, sir», vastasi nuori mies nyrpeästi.\n\n»_Minun_ käskyäni! Tottavie, tuolla ulkopuolella on mies, jonka toiveet\neivät siedä senkään vertaa viivytystä. Avatkaa, hölmö!»\n\nTuikeaa komennusta noudattaen avasi nuorukainen selkosen selälleen\noven, joka johti suoraan kadulle. Huoneeseen kompuroi kookaskasvuinen,\nrepaleisesti puettu mies. Hän hengitti raskaasti ja hänen\nränsistyneillä kasvoillaan kuvastui pelko. Hetkeksi hän pysähtyi\nsulkeakseen oven jäljessään ja kääntyi sitten Galliardin puoleen, joka\noli noussut seisomaan ja katseli tulokasta ihmettelevin silmin.\n\n»Piilota minut johonkin, Cris», läähätti mies, jonka ääntäminen\nilmaisi, että hän oli irlantilainen. »Hyvä Jumala, piilota minut,\nmuuten olen kuoleman oma tänä iltana!»\n\n»Hitto vieköön, Hogan! Mitä nyt on tekeillä? Onko Cromwell yllättänyt\nmeidät?»\n\n»Cromwell, joutavia! Kunpa taivas soisi, ettei se olisi sen pahempaa.\nOlen tappanut miehen.»\n\n»Jos hän on kuollut, niin mitä syytä sinulla sitten on piileskellä?»\n\nIrlantilainen teki kärsimättömän liikkeen.\n\nOsasto Montgomeryn jalkaväkeä on kintereilläni. He ovat panneet\nliikkeelle koko Penrithin sen asian vuoksi ja jos he saavat minut\nkäsiinsä, niin — sieluni kautta — kurkkuni ei enää kastiketta kaipaa.\nKuningas on menettelevä minun suhteeni samalla tavalla kuin muutama\npäivä sitten Kendalin luona Wrycraft-paran suhteen. »Neitsyt Maria!»\nhuudahti mies, kun hänen herkistyneisiin korviinsa kuului jalkojen\nkopse ja äänten sorina ulkopuolelta. »Onko sinulla mitään sellaista\nkoloa, johon voin kätkeytyä?»\n\n»Portaita ylös ja minun huoneeseeni, äkkiä!» sanoi Crispin lyhyesti.\n»Koetan eksyttää heidät jäljiltäsi. Pian nyt, mies, he ovat jo täällä.»\n\nKetterästi noudatti Hogan käskyä ja katosi huoneesta. Sir Crispin\nkääntyi sitten nuorukaisen puoleen, joka oli seisonut äänettömänä\ntapauksen todistajana.\n\nNukkavierun asetakkinsa taskusta hän veti likaisen korttipakan ja sanoi\nlyhyesti:\n\n»Pöydän ääreen!»\n\nNuori mies, joka ymmärsi, mistä oli kysymys, vetäytyi taaksepäin aivan\nkuin olisi nähnyt jotakin saastaista.\n\n»Ei koskaan!» alkoi hän. »En tahdo saastuttaa käsiäni...»\n\n»Pöydän ääreen, houkka!» jylisi Crispin sellaisella äänellä, että harva\nolisi pystynyt sitä vastustamaan. »Onko nyt aikaa presbyteerisiin\nomantunnon kysymyksiin? Pöydän ääreen heti ja auttakaa minua pelaamaan\npelini loppuun, taikka minä jumaliste...»\n\nPäättämättä uhkaustaan hän tuli niin lähelle nuorukaista, että tämä\ntunsi kasvoillaan hänen viininlöyhkäisen henkäyksensä. Hänen ääntään,\nasentoaan ja ennen kaikkea hänen silmäystään säikähtäen nuori mies veti\ntuolin pöydän ääreen mutisten selityksiä, jotka olivat tarkoitetut\nhänelle itselleen jonkinlaiseksi lohdutukseksi heikkoudessa — koska\nmuka oli kysymys ihmishengestä.\n\nGalliard istuutui häntä vastapäätä niin pilkallinen hymy huulillaan,\nettä nuori mies hätkähti.\n\nOtettuaan kortit esille hän heitti osan niistä nuorukaiselle ja omat\nkorttinsa hän levitti viuhkan muotoon käteensä. Kenneth noudatti ääneti\nesimerkkiä.\n\nYhä lähempänä ja selvempinä kuuluivat saapuvien askelet, valo välähti\nikkunan edessä ja molemmat miehet muka pelaten korttia istuivat ja\nodottivat.\n\n»Pitäkää varanne, master Stewart!» murisi Crispin happamesti ja\nhuomattuaan ikkunassa kasvot, jotka pitivät heitä silmällä, hän lisäsi\nkovaäänisesti: »Minä lyön patakuninkaan!»\n\nOvessa kuului isku ja sen säestyksenä: »Avatkaa kuninkaan nimessä!»\nSir Crispin kirosi puoliääneen. Sitten hän nousi ja viitaten viimeisen\nvaroituksen Kennethille meni avaamaan ovea. Samoin kuin hän oli\ntervehtinyt äsken Hogania, tervehti hän nytkin kynnyksen yli astuvia\ntulokkaita.\n\n»Hyvät herrat, mistä tämä hoppu? Onko sulttaani Oliver hyökännyt\nkimppuunne?»\n\nToisessa kädessä hän piteli yhä korttejaan ja nojasi toista\novenpieleen. Nuori vänrikki astui joukosta esiin vastatakseen\nkysymykseen.\n\n»Eräs Lordi Middletonin upseereista on puoli tuntia sitten ottanut\nhengiltä erään miehen. Hän on irlantilainen — kapteeni Hogan nimeltään.»\n\n»Hogan — Hogan?» toisteli Crispin ikään kuin muistiaan virkistääkseen.\n»Ah, niin, irlantilainen, harmaapäinen ja tulinen. Ja hän on kuollut,\nsanoitte?»\n\n»Ei, vaan hän on tehnyt murhatyön.»\n\n»No sen minä paremmin saatan ymmärtää. Se ei ole ensimmäinen kerta,\nvoisin sen vaikka vannoa.»\n\n»Mutta se on viimeinen, sir Crispin.»\n\n»Arvatenkin. Kuningas on ankara tällä puolen rajaa.» Sitten hän\nlisäsi reippain ottein: »Kiitän teitä ilmoituksesta ja valitan,\nettei köyhä taloni voi tarjota teille mitään, millä voisitte juoda\nHänen Kuninkaallisen Majesteettinsa terveydeksi, ennen kuin jatkatte\netsiskelyänne.»\n\nJa vetäytyen askelen taaksepäin hän ilmaisi toiveensa saada vetää ovi\nkiinni ja päästä heistä eroon.\n\n»Me ajattelimme», sammalsi nuori upseeri, »me arvelimme, että te ehkä\nsuvaitsisitte avustaa meitä...»\n\n»Avustaa teitä!» jyrisi Crispin ollen vihastuvinaan. »Avustaa teitä\nmiehen kiinniotossa? Saakeli, sir, teidän täytynee tietää, että olen\nupseeri enkä mikään vankinihti!»\n\nVänrikki punastui tuntiessaan verhotun loukkauksen.\n\n»Sir Crispin, onpa eräitä, joilla on teillekin nimi.»\n\n»Mahdollista kyllä, kun en itse ole saapuvilla», virnisteli Crispin.\n»Maailma on täynnä rumakielisiä korpinpäitä. Mutta, hyvät herrat, öinen\nilma on kylmä ja te olette tulleet sopimattomaan aikaan, sillä kuten\nnähnette, pelaan parhaillaan korttia. Suvainnette, että suljen oven!»\n\n»Hetkinen, sir Crispin. Meidän täytyy tutkia tämä talo. Hänen luullaan\ntulleen tänne.»\n\nCrispin haukotteli.\n\n»Säästän teiltä sen vaivan. Uskonette minua kun sanon, että hän ei\nole voinut tulla tänne minun tietämättäni. Olen ollut tässä huoneessa\nviimeiset kaksi tuntia.»\n\n»Se ei riitä», vastasi upseeri itsepintaisesti. »Meidän täytyy saada\nvarmuus asiasta.»\n\n»Varmuus?» tiuskahti toinen syvästi ihmeissään. »Voitteko vaatia\nparempaa varmuutta kuin minun sanani. Jumaliste, herrat narrit», lisäsi\nhän sellaisella ukkosäänellä, että vänrikki lensi askelen taaksepäin\nikään kuin olisi saanut iskun kasvoihinsa, »täytyykö minun selittää\nasia niin, että koko juttu on keksitty päästäksenne loukkaamaan minua?\nEnsin tarjoatte minulle vankinihdin virkaa, sitten annatte minulle\nvihjauksia siitä, mitä ihmiset minusta sanovat, ja nyt päätätte\nasian epäilemällä sanaani! Vai täytyy teidän saada varmuus asiasta!»\njylisi hän äänen kasvaessa joka sanalla. »Viipykää vielä hetkinen\nminun kynnykselläni, niin perhana vieköön, herrat, minä annan teille\nsellaisen varmuuden, joka maistuu. Mars matkaan!»\n\nMoisen raivonpuuskan edessä vänrikki vavahti vasten tahtoaankin.\n\n»Ilmoitan asiasta kenraali Montgomerylle», hän uhkasi.\n\n»Ilmoita vaikka pirulle! Jos olisitte tulleet tänne siivolla tavalla,\nniin olisitte tavanneet taloni oven ammollaan kohteliaisuudesta ja minä\nolisin lausunut teidät tervetulleiksi. Mutta nyt on minulla valituksen\nsyytä ja sen tulen myös tekemään. Saammepa nähdä, salliiko kuningas,\nettä kaikenlaiset hävyttömät, vasta munasta kuoritut kukonpoikaset\ntulevat ivaamaan vanhaa sotilasta, joka kahdeksantoista vuoden ajan on\nliittänyt kohtalonsa kuninkaan perheen kohtaloihin.»\n\nNuori upseeri oli ymmällä. Hiljaisia vastalauseita kuului joukosta.\nSitten hän peräytyi pari askelta ja kääntyi neuvottelemaan erään\nvieressään seisovan vanhemman ratsumiehen kanssa. Tämä oli sitä\nmieltä, että pakenevan oli täytynyt mennä toista tietä. Sitä paitsi,\nhän arveli, ei Hogan sir Crispinin puheista päättäen ollut voinut\ntulla taloon. Näin ollen ja huomioon ottaen sen harmin ja ajan hukan,\nminkä sir Crispinin vastahakoisuus aiheuttaisi, jos he väkivalloin\ntunkeutuisivat taloon, ja kun sitä paitsi ei kukaan saattanut tietää,\nkuinka hyvissä väleissä tuo koppava öykkäri saattoi olla lordi\nMontgomeryn kanssa, vänrikki päätti peräytyä ja jatkaa etsiskelyä\ntoisaalla.\n\nMyrkyllisin katsein hän siis heitti hyvästit uhaten vielä lähtiessään\nsaattaa asian kuninkaan tietoon. Vastaukseksi jymähytti Galliard oven\nkiinni jo ennen kuin mies oli viimeisen sanansa sanonut.\n\nVeikeä hymy huulillaan asteli Crispin hitaasti pöydän luo ja istahti\nentiselle paikalleen.\n\n»Master Stewart», kuiskasi hän levitellessään korttejaan uudelleen,\n»ilveily ei ole vielä loppuun näytelty. Tuolla näkyy ikkunassa naama\nparhaillaan ja minä olen varma siitä, että meitä pidetään silmällä\nainakin pari tuntia vielä tänä iltana. Tuo sievä hempukka oli kuin\nluotu etsiväksi.»\n\nNuorukainen heitti toveriinsa paheksuvan silmäyksen. Hän ei ollut\nliikkunut paikaltaan Crispinin ollessa ovella.\n\n»Te valehtelitte heille», sanoi hän vihdoin.\n\n»Hiljaa! Ei niin äänekkäästi, teidän suloutenne», tuli vastaukseksi,\nja vaikka se lausuttiin kuiskaamalla, ei siitä silti puuttunut uhkaa.\n»Huomenna, jos suvaitsette, vastaan teille siitä, että olen teidän\nhienotunteisuutenne läsnäollessa rohjennut lievästi valehdella.\nMutta tänä iltana on meillä ihmisen henki pelastettavana ja siinä on\nmielestäni kylliksi puuhaa. Kas niin, master Stewart, käydäänpä taas\njatkamaan peliämme.»\n\nHänen katseensa oli niin käskevä, että nuorukaisen täytyi ryhtyä\njatkamaan teeskenneltyä peliä huolimatta siitä, ettei hänellä ollut\nvähintäkään halua auttaa Hogania. Hän oli kasvanut ylhäisessä,\nuskonnollisessa suvaitsemattomuudessa, ja Hogan oli hänen mielestään\nraakalainen, tappelupukari. Sellaista miestä hän kauhistui, ja mies oli\nhänen mielestään häpeäksi mille armeijalle hyvänsä, mutta varsinkin\nsille, joka Pyhän liigan ja kovenanttien merkeissä oli marssinut\nEnglantiin. Hogan oli tehnyt raa'an teon, hän oli tappanut miehen,\neikä Kenneth voinut pitää itseään paljonkaan parempana auttaessaan\nhäntä pakenemaan, kun hän mielestään oikeastaan olisi ollut velvollinen\nilmiantamaan hänet. Galliardin tuiman katseen edessä suli kuitenkin\nkaikki arvelu, ja hän istui nöyränä ja tottelevaisena, mutta itsekseen\nhän vannoi huomispäivänä ilmoittavansa asian lordi Middletonille\ntoivoen siten sovittavansa syntisen vaiteliaisuutensa ja samalla\npääsevänsä sir Crispinin saastaisesta seurasta, sillä hän oli varma\nsiitä, että tämä saisi maksaa tekonsa hirsipuussa.\n\nNäissä mietteissään istuen hän jätti vastaamatta niihin kompiin, joita\nhänen toverinsa silloin tällöin lasketteli. Kadulla liikuskeli miehiä,\nlyhtyjä vilahteli ehtimiseen ja aika ajoin painautui joku kypärän\nreunustama naama ikkunanruutua vasten.\n\nSiten kului tunti ja parikin Hogan-paran istuessa ylhäällä\nyksinäisyydessään onnettomana ja levottomana.\n\n\n\n\nToinen luku\n\n\nPuolen yön aikaan heitti sir Crispin vihdoin korttinsa pöytään ja\nnousi. Hoganin tulosta oli kulunut täsmälleen kaksi tuntia. Kadulla\nolivat äänet ja askelet vähitellen häipyneet, ja rauha näytti taas\npalanneen Penrithiin. Siitä huolimatta oli sir Crispin varovainen —\nelämä oli opettanut hänet varovaisuuteen ja epäluuloisuuteen.\n\n»Master Stewart», virkkoi hän, »on jo myöhä, luulenpa, että haluatte\nmennä makuulle. Toivon teille hyvää yötä.»\n\nNuori mies nousi, jäi arvelemaan ja alkoi vihdoin:\n\n»Huomenna, sir Crispin...» Mutta Crispin keskeytti hänet heti.\n\n»Jättäkää huominen aamun koittoon, ystäväni. Hyvää yötä. Ottakaa toinen\nnoista rätisevistä kynttilöistä ja menkää.»\n\nSynkän äänettömänä otti nuori mies toisen pulloista kynttilöineen ja\nmeni ullakolle johtavasta ovesta ulos.\n\nHetkeksi jäi Crispin seisomaan pöydän ääreen, ja silloin\nhänen kasvojenilmeensä sulivat hieman pehmeämmiksi. Hän katui\nkäyttäytymistään nuorukaista kohtaan. Piimäsuu tämä oli mieheksi,\nmutta Crispin piti häntä sentään rehellisenä ja tunsi yhtäkaikki\nhäntä kohtaan jonkinlaista hellyyttä. Hän meni lattian poikki ikkunan\nluo ja avattuaan sen selkoselleen kumartui siitä ulos ikään kuin\nhengittääkseen yön viileää ilmaa, ja hyräili mahdollisen ohikulkijan\nvaralta huolettoman näköisenä äskeistä lauluaan.\n\nPuolisen tuntia hän viipyi siinä ja antoi sillä aikaa ajatustensa\nlentää asiasta toiseen, mutta silmillään hän seurasi pienintäkin\nliikehtimistä kadulla. Tultuaan vihdoin vakuuttuneeksi siitä, ettei\nhänen asuntoaan enää pidetty silmällä, vetäytyi hän pois ikkunasta ja\nsulki sen.\n\nMentyään ullakolle hän tapasi irlantilaisen istumasta allapäin\nvuoteella.\n\n»Sieluni kautta», huudahti Hogan murheellisena, »enpä liene koko\nelämässäni ollut näin peloissani.»\n\nCrispin naurahti hiljaa vastaukseksi ja pyysi häntä kertomaan, mitä oli\ntapahtunut.\n\n»Se on vallan yksinkertainen juttu», vastasi Hogan tyynesti. »Tuolla\n_Enkelin_ ravintolanpitäjällä on tytär — ehkäpä hän nimittääkin\nkapakkaansa hänen mukaansa — jolla on viekoittelevin silmäpari, mitä\nmiehinen mies konsanaan lienee turmiokseen katsellut. Hänellä on sitä\npaitsi taipumusta pieneen armasteluun, ja minun reipas ulkonäköni ja\nuljas asuni teki häneen saman vaikutuksen kuin hänen silmänsä minuun.\nMeistä oli juuri tulossa mitä sulimmat ystävät, kun hänen sulhasensa\nkuin ruumiillistunut paholainen, senkin hölmömäinen narri, yllätti\nmeidät ja arvatenkin enemmän mustasukkaisuudesta kuin järkisyistä löi\nminua — löi _minua_, Harry Hogania! Perhana vie, Cris, ajattelehan!» Ja\nkertoja tuli punaiseksi suuttumuksesta muistellessaan sitä. »Otin häntä\nkurjan takkinsa kauluksesta ja paiskasin hänet katuojaan — sopivin\npaikka muuten, missä hän lienee ikänään maannut. Jos hän olisi pysynyt\nsiellä, niin hänen olisi ollut hyvä olla, mutta tuo hupakko, arvatenkin\npitäen itseään loukattuna, tuli vaatimaan hyvitystä. Minä annoin\nhänelle hyvitystä ja — piru vieköön — hän on kuollut.»\n\n»Ruma juttu», huomautti Crispin katkerasti.\n\n»Ruma, ehkäpä», vastasi Hogan levitellen käsiään, »mutta muutakaan\nmahdollisuutta ei ollut. Se hölmö hyökkäsi kimppuuni miekka kädessä ja\nminun oli pakko puolustautua.»\n\n»Mutta ei tappaa, Hogan!»\n\n»Se oli tapaturma. Hitto vie, sitä se oli! Koetin pistää häntä\nkäsivarteen, mutta hämärässä miekka lävistikin hänen rintansa.»\n\nHetken seisoi Crispin synkkänä, sitten hänen otsansa kirkastui, aivan\nkuin hän ei olisi asiaa enää ajatellutkaan.\n\n»No niin», sanoi hän, »koska hän on kuollut, niin asia on päättynyt.»\n\n»Taivas antakoon rauhan hänen sielulleen», mutisi irlantilainen ristien\nitsensä hurskaasti. Sillä hän suoriutui suuresta pahanteosta, jonka\noli hurjapäisyydellään aikaansaanut — menettämällä ihmishengen turhan\nvuoksi ja myrkyttämällä naisen elämän ehkäpä elinaikaisessa katumuksen\ntuskassa.\n\n»Tarvitsemme kaiken kekseliäisyytemme saadaksemme sinut onnellisesti\nPenrithistä», sanoi Crispin. Kääntyessään sitten päin ja nähdessään\nirlantilaisen suuret, hyväntahtoiset kasvot hän lisäsi:\n\n»Olen pahoillani, Hogan, kun sinun täytyy erota meistä.»\n\n»Mutta minä en ole», vastasi Hogan olkapäitään kohauttaen. »Tällainen\nsodankäynti ei ole minun makuuni. Hyi! Kaarle Stuart tai Oliver\nCromwell merkitsevät minulle juuri yhtä vähän. Mitä se minua\nliikuttaa, kumpi heistä on vallassa? Tuleeko Harry Hogan paremmaksi\ntai rikkaammaksi kummankaan hallitessa? Saakeli, Cris, minä olen\nkantanut keihästä ja heilutellut miekkaa miltei jokaisessa Euroopan\narmeijassa. Minä tiedän enemmän sodankäynnin jalosta taidosta kuin\nkaikki kuninkaan kenraalit yhteensä. Luuletko sinä niin ollen,\nettä minä saatan tyytyä yhteen komppaniaan kurjaa ratsuväkeä, kun\nryöstäminen on kielletty ja muutenkin mitätön palkka on vaarassa jäädä\nsaamatta. Jos siis asiat alkaisivat käydä hullusti, joka on hyvinkin\ntodennäköistä pappien johtamalle armeijalle, niin hyvitykseksemme\njäisi nopea lähtö joko taistelussa tai hirressä tai ehkäpä kituva\nelämä rangaistussiirtoloissa, kuten kävi niille raukoille, jotka Noll\ntoi Dunbarin taistelun jälkeen Englantiin. Tällaista en, tottavie,\nollut odottanut, kun Perthissä astuin armeijaan. Minä odotin saalista,\nrunsasta ja rikasta saalista, sellaista, joka sopii sotilaalle ja\njota voi odottaa palkintonaan vaivalloisista marsseista ja vaaroista,\njotka on läpäissyt. Sellaisena minä sotaa tunnen ja sen vuoksi\nolen sitä ammattia viimeiset kaksikymmentä vuotta harjoittanut.\nSen sijaan meitä täällä marssitetaan tappeluun yhtä teeskentelevän\nkainoina ja juhlallisina kuin olisimme joukko kirkon palvelijoita\nPyhän Kolminaisuuden kulkueessa. Skotlannissa ei vielä asia ollut\nniin hullusti — ehkäpä sen vuoksi, että siellä ei ollut mitään, jota\nolisi maksanut vaivaa ryöstää, mutta rajan tälle puolen päästyämme,\njumaliste, sinut hirtetään, jos vain rohkenet ryöstää suutelonkin\ntytöltä ohimennessäsi.»\n\n»Se on totta», nauroi Crispin. »Kaarle toisella on ylenpalttisen\narka vatsa siinä suhteessa. Hän ei tahdo myöntää, että olemme\nvihollismaassa. Hän pitää itseään itsepäisesti Englannin kuninkaana\nunohtaen kokonaan sen seikan, että hänen täytyy ensin valloittaa maa\nja...»\n\n»Eikö se ollut hänen isänsäkin valtakunta?» keskeytti tulinen Hogan.\n»Mutta ajat ovat surullisesti muuttuneet sen jälkeen, kun me yhdistimme\nkohtalomme marttyyrin kanssa. Siihen aikaan saimme mielin määrin\nanastaa itsellemme syöttökukon, hevosen, tytön tai muuta sellaista\nvähäpätöistä tavaraa ilman että sitä kukaan kyseli tai esti. Niin,\nsiitä ei ole kuin kaksi päivää, kun Hänen Majesteettinsa antoi hirttää\nerään miesrukan siitä, että tämä oli anastanut kananpoikasen. Rutto\nvieköön, Cris, oikein vatsaani vääntelee ajatellessani tällaista menoa!\nKun näin poloisen riippuvan hamppuköydessä, päätin ensimmäisessä\nsopivassa tilaisuudessa jättää koko seuran, ja nyt tekee tämäniltainen\njuttu lähdön pakolliseksi.»\n\n»Ja miten aiot suoriutua matkaan?» kysyi Crispin.\n\n»Sota on ammattini eikä mikään ajanviete, kuten Wilmotille,\nBuckinghamille ja muille seuramme hienoille herroille. Ja kun kerran\nkuninkaan armeija ei näy tarjoavan minulle mitään tuloja, niin tottavie\nminä menen parlamentin puolelle. Jos pääsen hengissä Penrithistä, niin\najan partani ja leikkaan tukkani säädylliseen ja jumaliseen kuosiin,\npukeudun tornin korkuiseen hattuun ja mustaan takkiin ja tarjoan\njollakin raamatunlauseella miekkani Cromwellin käytettäväksi.»\n\nSir Crispin vaipui mietteisiin. Huomatessaan tämän ja arvaten oikean\nsyyn siihen Hogan jatkoi:\n\n»Otaksun, Cris, että olet jotenkin samaa mieltä kuin minäkin?»\n\n»Milteipä vain», vastasi Crispin huolettomasti.\n\n»Kas niin, sittenhän meidän ei tarvitsekaan erota», huudahti Hogan.\nHänen ääneensä tuli äkkiä innostus, joka pohjautui siihen suureen\nihailuun, jota tuo raaka ammattisotilas tunsi samaa kovaa ammattia\nharjoittavaa toveriaan kohtaan.\n\nMutta Galliard vastasi hänelle kylmästi:\n\n»Sinä unohdat, Harry.»\n\n»Päinvastoin! Cromwellin puolella sinun aikeesi varmaan...»\n\n»Hiljaa! Olen tarkoin punninnut asiaa. Minun kohtaloni on sidottu\nkuninkaaseen. Ainoastaan hänen voittonsa voi hyödyttää minua. Ei\nsotasaaliilla, Hogan, vaan niiden laajojen maa-alueitten takaisin\nsaamisessa, jotka kohta kaksikymmentä vuotta ovat olleet väärissä\nkäsissä. Se hyöty, jota minä odotan, on siinä, että pääsen takaisin\nisännäksi Marleigh-linnaan, ja se käy mahdolliseksi ainoastaan siinä\ntapauksessa, että Kaarle saa valtakuntansa takaisin. Ellei kuningas\npääse valtaan, jonka taivas suokoon, silloin ei minulla enää ole muuta\ntehtävää kuin kuolla. Minulla ei ole siinä tapauksessa enää mitään\nodotettavaa elämältä. Näet siis, hyvä Hogan», lopetti hän pahoilla\nmielin, »että minun tulemisestani kanssasi ei saata uneksiakaan.»\n\nIrlantilainen koetti kuitenkin yhä saada häntä muuttamaan mieltään,\nmutta huonolla tuloksella. Huomattuaan vihdoin yrityksensä turhuuden\nhän huokasi syvään ja liikahteli tuolillaan levottomasti surun ilme\nleveillä ahavoituneilla kasvoillaan. Crispin näki sen ja lähestyen\nhäntä pani molemmat kätensä hänen olkapäilleen.\n\n»Olin ajatellut, että sinä olisit ollut minulla apuna selvittäessäni\nAshburnit Marleigh'n linnasta ja olisit avustanut minua vaikeassa\ntehtävässäni kun aika olisi täyttynyt. Mutta jos nyt menet...»\n\n»Tottavie, ehkä voin auttaa sinua siitä huolimatta. Kukapa tietää?»\nSitten tuon karaistuneen peitsenkantajan ääni sai syvästi huolestuneen\nsävyn, kun hän jatkoi: »Luuletko, että itsellesi koituu vaaraa\njäädessäsi tänne?»\n\n»Vaaraa? Minulle!» huudahti Crispin.\n\n»Niin, siitä, että olet pitänyt minua täällä. Tuo nulikka Montgomeryn\njalkaväestä epäilee sinua.»\n\n»Epäilee! Olenko minä sellainen olkiukko, jonka epäluulon henkäyskin\nvoi kaataa?»\n\n»Mutta siinä oli myös sinun luutnanttisi Kenneth Stewart läsnä.»\n\n»Joka on ollut mukana auttamassa sinua pakoon ja jonka ainoa keino oli\npitää suunsa kiinni, ellei tahdo silmukkaa omaan kaulaansa! Tulehan,\nHarry», sanoi hän sitten rivakasti, »aika kuluu ja meidän täytyy saada\nsinut turvaan.»\n\nHogan nousi huoahtaen.\n\n»Anna minulle hevonen», sanoi hän, »ja jumaliste, huomispäivä on\ntapaava minut Cromwellin leirissä. Taivas auttakoon ja palkitkoon\nsinua, Cris.»\n\n»Meidän täytyy saada sinulle sopivammat vaatteet kuin nuo, varsinkin\npuritaanien leiriin paremmin käypä takki, koska sinä aiot näytellä\nsellaista osaa.»\n\n»Mistä me sellaisen löydämme?»\n\n»Minun luutnantillani on sellainen. Hän on presbyteerisestä\nSkotlannista kotoisin ja komeilee oikein pappismustassa.»\n\n»Mutta minä olen puolta kookkaampi kuin hän!»\n\n»Parempi ahdas takki selässä kuin tiukka nuora kaulassa, Harry.\nOdotahan!»\n\nOttaen kynttilän hän poistui huoneesta palatakseen hetkisen kuluttua\ntakaisin Kennethin takki kädessään. Hän oli ottanut sen nukkuvan\nnuorukaisen huoneesta.\n\n»Asetakki pois», komensi hän ja tyhjenteli puhuessaan Kennethin takin\ntaskuja. Nenäliinan ja muutamia papereita hän niistä löysi ja heitti ne\nhuolettomasti vuoteelle. Sitten hän auttoi irlantilaista pujottautumaan\ntakkiin.\n\n»Herra antakoon minun syntini anteeksi», vaikeroi mies tuntiessaan\ntakin ahdistavan selkäänsä ja puristavan jäseniään. »Antakoon hän\nminulle anteeksi ja auttakoon minut onnellisesti Penrithistä ja\nCromwellin leiriin, niin en koskaan enää kadu sitä, että pahoittelin\nerään narrin kohtaloa, jonka tyttöstä tulin lähennelleeksi liian\nrohkeasti.»\n\n»Ota tuo sulka hatustasi», sanoi Crispin.\n\nHogan noudatti käskyä huoahtaen:\n\n»Totta puhuu Raamattu mainitessaan, kuinka monenlaista osaa ihminen\nelämässään joutuu näyttelemään.»\n\n»Ellet paranna tietojasi Raamatun tuntemisessa, niin et luultavasti\nkovinkaan kauan näyttele osaasi», sanoi Crispin katsahtaen häneen. »Kas\nniin, mies, sinä olet varsin hyvä nyt. Takki on tosin hieman kireä\nselästä ja helmastaan lyhyt, mutta ei kuitenkaan niin kireä eikä niin\nlyhyt, ettei se olisi käärinliinaa parempi. Ja se on kuitenkin toinen\nvaihtoehto, Hogan.»\n\nHogan vastasi kiroamalla sekä takkinsa lyhyyttä että huonoa onneaan.\nSen tehtyään — eikä se suinkaan ollut mikään pieni annos — hän ilmoitti\nolevansa lähtövalmis, jonka jälkeen Crispin johdatti hänet ulos ja\nsiellä erääseen vajaan, jota käytettiin tallina.\n\nKäsilyhdyn valossa hän satuloi toisen pienistä ratsuhevosista ja vei\nsen pihalle. Hän avasi portin, joka vei edessä olevalle kedolle,\nja käski Hogania astumaan satulaan. Hän piti hänelle jalustinta ja\nkeskeyttäen Hoganin vuolaan kiitostulvan toivotti lähtijälle onnellista\nmatkaa ja kehoitti tätä järjestämään mahdollisimman paljon maantietä\nitsensä ja Penrithin välille aamun koittoon mennessä.\n\n\n\n\nKolmas luku\n\n\nSyvästi alakuloisena palasi Crispin kamariinsa ja istuutui väsyneenä\nmakuutilalleen. Kyynärpäät polvia vasten ja kädet poskilla hän tuijotti\nsuoraan eteensä. Hänen teräksenharmaat silmänsä, jotka tavallisesti\nloistivat kirkkaina, olivat epätoivon sumentamat ja hänen hienolla\notsallaan näkyi syviä vakoja.\n\nHuoahtaen hän vihdoin nousi ja hypisteli sattumoisin Kennethin taskusta\nottamiaan papereita. Silloin sattui hänen katseensa erääseen niissä\nolevaan allekirjoitukseen. »Gregory Ashburn» oli siinä.\n\nTuhkanharmaaksi kävivät hänen kasvonsa, kun hän näki tuon nimen, ja\nhänen kätensä, joita ei mikään vaara vielä ollut saanut vapisemaan,\nvärisivät kuin haavan lehdet. Kuumeentapaisesti hän levitti paperin, ja\nsilmiin, jotka äsken olivat olleet sameat, tuli nyt julma ja raivoisa\nkatse hänen lukiessaan paperin sisältöä.\n\n Rakas Kenneth. — Kirjoitan sinulle taas siinä toivossa, että saisin\n sinut jättämään Skotlannin ja sellaisen kuninkaan palvelemisen,\n jonka aikeet eivät menesty eivätkä voi menestyä. Cynthialla on\n ikävä, ja jos sinä yhä pysyt poissa Marleigh'n linnasta, täytyy\n hänen väkisinkin pitää sinua nahjusmaisena sulhasena. Koska minulla\n ei ole muuta voimakasta keinoa, jonka avulla saisin sinut vedetyksi\n Perthistä Sheringhamiin, niin arvelin tämän auttavan siinä, missä muut\n keinot ovat pettäneet. Me odotamme siis sinua tulevaksi ja juomme\n terveydeksesi joka päivä. Cynthia pyytää sulkeutua muistoosi, kuten\n veljenikin, ja toivotamme sinut tervetulleeksi Marleigh'n linnaan,\n rakas Kenneth.\n\n                                         _Sinun Gregory Ashburn_.\n\nKahdesti Crispin luki kirjeen. Sitten hän hammasta purren ja silmät\ntuimina vaipui ajatuksiinsa.\n\nMerkillinen sattuma! Tämä poikanen, jonka hän oli tavannut Perthissä ja\nmerkinnyt komppaniansa luetteloihin, oli Ashburnien ystävä — Cynthian\nsulhanen. Kuka mahtoi Cynthia olla?\n\nPitkään ja syvästi hän mietti kohtalon leikkiä, sillä hän uskoi, että\nkohtalo oli nyt käynyt työhön auttaakseen häntä ilmaisemalla itsensä\ntuon allekirjoituksen kautta juuri samalla hetkellä, kun hän oli\nmenettämäisillään toivonsa. Mielessään hän kertasi tapaamisensa nuoren\nmiehen kanssa Perthin linnanpihalla kaksi viikkoa sitten. Jokin hänen\nkäytöksessään, olennossaan oli kiinnittänyt hänen huomiotaan. Hän oli\nensin katsonut häntä yli olkain, mutta sitten oli hän lähestynyt häntä\nja kysynyt tylysti hänen nimeään ja millä asioilla hän liikkui. Nuori\nmies oli vastannut hänelle varsin kohteliaasti sanoen olevansa Kenneth\nStewart Bailienochystä ja että hän oli tullut tarjoamaan kuninkaalle\npalvelustaan. Nuorukainen oli kiinnittänyt Crispinin mieltä ja hän\nsai hankituksi hänelle luutnantin paikan omassa komppaniassaan. Häntä\nällistytti sangen suuresti se seikka, että nuorukainen, jota hän ei\nkoskaan ennen ollut nähnyt, veti häntä niin voimakkaasti puoleensa. Nyt\nnäytti hänestä asia selvältä. Se oli kohtalon keinoja.\n\nTämä poika oli taivaan lähettämä, taivaan, joka vihdoinkin näytti\nsäälivän häntä, veristä vääryyttä kärsinyttä. Taivas oli lähettänyt\nhänet avaimeksi, jolla hän tarpeen tullen saattoi avata portit\nMarleigh'n linnaan.\n\nPitkin askelin hän mitteli lattiaa ja punnitsi asioita puolin ja\ntoisin. Hänhän saattoi käyttää poikaa hyväkseen, jos tarve vaati.\nMitäpä omastatunnosta! Eihän hän nuoren miehen puolelta ollut saanut\nosakseen muuta kuin halveksuntaa ja pilkkaa!\n\nPäivä oli jo nousemassa, ennen kuin Crispin paneutui levolle, ja\naurinko oli jo noussut ennen kuin hän vaipui levottomaan uneen vannoen\nmuuttavansa rajut tapansa ja koettavansa pyrkiä nuorukaisen suosioon,\njotta ajan täyttyessä saisi hänestä apua.\n\nKun hän myöhemmin palautti Kennethille paperit selittäen, mihin\ntarkoitukseen oli hänen takkiaan tarvinnut, hän pidättyi kyselemästä\nmitään Gregory Ashburnista.\n\nHänen sävyisyytensä siinä tilaisuudessa sai Kennethin hämmästymään,\nmutta nuorukainen selitti sen siten, että sir Crispin tahtoi\nsuostutella häntä vaiteliaisuuteen Hoganin asiassa. Samassa yhteydessä\nosoitti Crispin tyynesti ja selvästi, että Kenneth ei voinut ilmoittaa\nasiasta mitään sekaantumatta siihen itse varsin vaarallisessa määrässä.\nJa osaksi tästä pelosta, osaksi Crispinin suostuttelemisesta taipui\nnuori mies pitämään asian omina tietoinaan.\n\nPerästäpäin hänellä ei ollutkaan siinä mitään katumista, sillä\nvaivalloisen marssin aikana kohteli hänen mellastava toverinsa\nhäntä erityisen ystävällisesti ja miellyttävästi. Hän näytti vallan\nmuuttuneelta mieheltä. Hänestä hävisi kaikki entinen pöyhkeily ja\nsuurisanainen kerskuminen. Hän joi vähemmän, kiroili vähemmän ja\nkuohahteli vähemmän kuin ennen pysähtymistä Penrithin luona. Hän\nvain ratsasti hiljaisena, mietiskelevänä, itsensä hillitsevänä ja\nniin jumalisen näköisenä, että se olisi ilahduttanut äkäisimmänkin\npuritaanin sydäntä. Huima poikamaisuus oli kokonaan kadonnut, ja\nkrouviritarin liikanimi oli menettämässä merkityksensä.\n\nKenneth tunsi oikein kiintyvänsä esimieheensä ja ajatteli, että hän\nvihdoinkin oli tullut katumukseen huomattuaan erheellisen vaelluksensa.\nTällaisena jatkui asiantila aina miltei riemukulun tapaiseen\nWorcesterin kaupunkiin tuloon saakka kolmantenakolmatta elokuuta.\n\n\n\n\nNeljäs luku\n\n\nViikon ajan kuninkaan tulon jälkeen Worcesteriin parani Crispinin suhde\nKennethiin yhtä mittaa. Mutta onnettomuudeksi juuri taistelupäivän\naattona tapahtui jotakin, joka nostatti nuorukaisen jo miltei\nvaimenneen vihamielisyyden entistä voimakkaammaksi.\n\nTapauksen näyttämönä — ainakin sen, joka siihen johti — oli Mitre\nInn-ravintola Worcesterin pääkadun varrella.\n\nYhteisessä huoneessa istui sinä päivänä iloisin joukko juomaveikkoja,\nmikä ikinä on ilahduttanut poikamaista mieltä. Nuoria luutnantteja\nLesleyn skotlantilaisesta ratsuväestä, jotka eivät vähintäkään\nvälittäneet Pyhästä liigasta tai kovenanteista, kilisteli Lordi\nTalbotin komppanian nauhaniekkojen kavaljeerien kanssa. Iloiset nuoret\ntalonpojat Pittscottien vuoristokylärykmentistä muistamatta vähääkään\nkirkon ankaria raittiusmääräyksiä istuivat kaulakkain Dalzellin\nprikaatin huimapäisten upseerien kanssa ja joivat kuninkaan maljoja\nlukemattomissa tuopeissa kanarianviiniä ja yhtä lukuisissa kannuissa\nMarchin väkevää olutta.\n\nJoka taholla raikui riemu ja nauru kaikui katossa milloin jonkun\nnaapurin kompasanan johdosta, milloin taas nautitun viinin omasta\nvoimasta.\n\nEräässä pöydässä istui Faversham-niminen herrasmies, joka oli ollut\nmukana siinä onnettomassa yöllisessä hyökkäyksessä, joka olisi\npäättynyt Cromwellin vangitsemiseen Spetchleyssä, ellei yritys petoksen\nvuoksi — ja milloinpa joku Stuarteista olisi säästynyt petokselta tai\nlahjuksilta — olisi epäonnistunut. Hän kertoi paraikaa seuralleen\ntapauksen yksityiskohtia.\n\n»Jumaliste, herrat», huudahti hän, »vakuutan teille, että ilman tuota\nkarjuvaa otusta, sir Crispin Galliardia, olisi koko Middletonin\nrykmentti tullut hakatuksi palasiksi. Me seisoimme Red Hillin luona\nniinkuin kalat nuotan sisällä, ympärillämme koko Lilburnen miehistö\nkuin maan sisästä nousseena, valmiina tuhoamaan meidät. Se oli kuin\nelävä teräsvyö, ja joka puolelta kuului kehoitus antautumaan. Kauhu\ntäytti sydämeni ja voinpa vannoa, että niin oli jokaisen muunkin miehen\nlaita, ja olen varma siitä, ettei olisi tarvittu paljoakaan lisää,\nkun olisimme kaikki heittäneet aseemme ja antautuneet. Siinä määrin\nsäikähdimme yllätystä. Silloin kaikui äkkiä yli aseidenmelskeen ja\npuritaanien huutojen kirkas ja voimakas: 'Eläköön kavaljeerit!'\n\nKäännyin päin, ja sielläpä seisoikin hurjapää Galliard satulassaan\nheiluttaen miekkaansa ja pitäen komppaniaansa koossa tahtonsa voimalla,\nrohkeudellaan ja valtavalla äänellään. Hänen näkemisensä oli meille\nkuin viini verelle. 'Päälle vain, gentlemannit, seuratkaa minua',\nkarjui hän. Ja sitten hän syöksyi komppanioineen kuin pyörremyrsky\nja sadatellen kuin paholainen piikkimiesten kimppuun. Hyökkäys oli\nvastustamaton ja melskeen seasta kuului yhä: 'Eläköön kavaljeerit.\nLyökää nuo heittiöt mäsäksi!' Keropäät väistyivät, ja niinkuin sulkunsa\nsärkenyt joki virtasimme aukosta ulos, takaisin kohti Worcesteria.»\n\nKun Faversham oli lopettanut, kohosi ilmoille valtava eläköönhuuto, ja\n»Krouviritari» jäi pitkäksi aikaa ainoaksi puheenaiheeksi pöydässä.\n\nSillä välin oli puolisen tusinaa ilonpitäjiä viereisessä pöydässä\njuonut itsensä aivan tolkuttomiksi ja kiusoitteli erästä\nkalpeakasvoista, mustapukuista nuorukaista, joka näytti sangen huonosti\nsopivan tähän villiin seuraan ja olisi varmaan tehnyt viisaammin, jos\nolisi pysynyt siitä poissa.\n\nAsia oli saanut alkunsa siitä, että eräs vänrikki Tyler Masseyn\nrakuunoista oli leikkiä lyöden tehnyt erinäisiä vihjauksia naisen\nkäsialalla kirjoitetun paperin johdosta, jonka Kenneth oli pudottanut\nja jonka Tyler oli nostanut lattialta ja antanut hänelle takaisin.\nKompa oli seurannut kompaa, kunnes leikki oli ylittänyt kaiken\nsäädyllisyyden. Kalpeana vihasta ja voimatta kestää enempää oli Kenneth\nhypähtänyt pystyyn.\n\n»Kirous!» leimahti hän ja löi nyrkkinsä pöytään. »Vielä yksikin ruma\nkompa, niin sen lausuja saa vastata siitä minulle.»\n\nHänen odottamaton tuimuutensa ja äänensä sävy, joka muuten sopi sangen\nhuonosti hänen hentoon vartaloonsa ja kirkolliseen asuunsa, sai hänen\nseuransa hetkeksi ällistymään sanattomaksi. Sitten sai hän osakseen\nhillittömän naurunpuuskan, jonka seasta hänen puoltaan pitävän Tylerin\nkimeä ääni koetti päästä kuuluville ilonkyynelten vieriessä pitkin\nhänen poskiaan.\n\n»Oh, hyi, hyi, master Stewart!» huohotti hän naurun lomassa. »Mitä\narvelettekaan kunnianarvoisain vanhempainne sanovan, jos kuulisivat\npoikansa sotaiset eleet ja rumat sanat.»\n\n»Ja mitä luulette, että kuningas sanoisi teidän humalaisesta\nraukkamaisuudestanne», kuului tulinen ja varomaton vastaus.\n»Raukkamaisuutta, sanon minä», kertasi hän ja sulki silmäykseensä koko\nseuran.\n\nNauru taukosi heti, kun Kennethin loukkaus oli selvinnyt heidän\nsameissa aivoissaan. Hetken vallitsi hiljaisuus, aivan kuin myrskyn\nedellä luonnossa. Sitten hyökkäsi kuin yhteisestä sopimuksesta koko\ntusina miehiä Kennethin kimppuun.\n\nHe tekivät ruman työn, mutta he olivat juoneet runsaasti,\neikä Kennethillä ollut ainoatakaan ystävää heidän joukossaan.\nSilmänräpäyksessä olivat he vetäisseet hänet lattiaan ja purivat ja\npotkivat häntä. He repivät hänen asetakkinsa raa'asti auki ja Tyler\notti hänen povitaskustaan saman kirjeen, joka oli aikaansaanut koko\ntämän häpeämättömän näytöksen.\n\nMutta ennen kuin hän ehti edes aukaista sitä, kaikui huoneessa\nkäskevästi ja kovasti: »Seis!»\n\nTemmellys taukosi, ja kaikki kääntyivät katsomaan puhujaa. Pitkä,\nlaiha, nahkatakkiin ja leveälieriseen, sulkatöyhtöiseen hattuun\npukeutunut mies astui hitaasti esiin.\n\n»Krouviritari», huudahti eräs, ja »eläköön Red Hillin sankari»\nkohosi ilmoille. Sillä huolimatta hänen karskista ulkomuodostaan\nja vastenmielisistä tavoistaan ei armeijassa ollut ainoatakaan\nelostelijaa, jolle hän ei olisi ollut rakas. Kun hän nyt lähestyi\nheitä, sai hänen kylmä ja käskevä käytöksensä heidät heti vaikenemaan.\n\n»Antakaa minulle tuo kirje», hän sanoi ankarasti Tylerille.\n\nHämmästyneenä epäröi Tyler hetken Crispinin odottaessa käsi ojolla.\nTurhaan katseli edellinen ympärilleen hakien apua tai neuvoa. Sitä\nei kuulunut mistään, sillä jokainen hänen mellastustovereistaan oli\nvetäytynyt äänettömänä taaksepäin.\n\nNähdessään, ettei saanut apua mistään, ja koska hänellä ei ollut\npienintäkään halua joutua riitaan Crispinin kanssa, hän antoi kirjeen\npyytäjälle pahasti irvistäen. Kumartaen miellyttävästi ja kiittäen\npilkallisin katsein kääntyi Crispin kantapäillään ja poistui kapakasta\nyhtä nopeasti kuin oli tullutkin.\n\nKapakasta kuulunut melu oli herättänyt hänen huomiotaan hänen\nollessaan menossa piispan palatsiin, jossa osalla hänen komppaniaansa\noli vahtivuoro. Sinne hän nyt jatkoi matkaansa vieden mukanaan\nniin sopivasti käsiinsä joutuneen kirjeen, josta toivoi saavansa\nlisävalaistusta Kennethin suhteeseen Ashburneihin.\n\nMutta saavuttuaan palatsin luo hän kuuli takanaan nopeita askeleita ja\nkäsi painautui hänen käsivarrelleen. Hän kääntyi.\n\n»Ah, tekö se olettekin, Kenneth», mutisi hän ja yritti jatkaa\nmatkaansa, mutta nuorukainen tarttui hänen hihaansa.\n\n»Sir Crispin», sanoi hän. »Tulin kiittämään teitä.»\n\n»En ole tehnyt mitään, mikä ansaitsisi kiitostanne. Hyvää yötä», ja hän\nliikahti taas lähteäkseen. Mutta Kenneth pidätti häntä yhä.\n\n»Te unohditte kirjeen, sir Crispin», sanoi hän rohkeasti ja ojensi\nkätensä.\n\nGalliard näki eleen ja hetkisen hän tunsi sisäistä moitetta alhaisesta\naikeestaan. Hän epäröi vähän aikaa. Pitikö hänen antaa takaisin kirje\nlukematta sitä ja taistella edelleen asiansa puolesta ilman sitä apua,\nminkä kirje mahdollisesti hänelle tarjoaisi? Sitten hän ajatteli\nAshburneja ja kärsimäänsä hirvittävää vääryyttä, ja se vei voiton hänen\njalomielisestä puolestaan. Hän muuttui kylmäksi kuin jää vastatessaan\nnuorelle miehelle.\n\n»Tästä kirjeestä on ollut liian paljon melua, jotta minä niin helposti\nsiitä luopuisin. Ensin tahdon saada varmuuden siitä, etten tietämättäni\nauta valtiopetosta. Saatte kirjeenne takaisin huomisaamuna, Master\nStewart.»\n\n»Valtiopetosta!» huudahti Kenneth. Ja Crispinin kylmän syytöksen\njohdosta muuttui hänen sovinnollisuutensa taas vihamielisyydeksi,\nvihamielisyydeksi kohtaloa kohtaan, joka oli saattanut hänet\nkiitollisuuden velkaan tuolle miehelle.\n\n»Vakuutan teille kunniani kautta», sanoi hän koettaen hillitä\ntunteitaan, »että se on vain kirje eräältä naiselta, jonka toivon\nkerran tulevan vaimokseni. Varmaankaan, sir, ette niin ollen tahdo\nlukea sitä.»\n\n»Varmastikin teen sen.»\n\n»Mutta, sir...»\n\n»Master Stewart, olen päättänyt tehdä sen ja vaikka te puhuisitte\ntuomiopäivään asti, niin ette saisi aiettani peruutetuksi. Hyvää yötä\nsiis.»\n\n»Sir Crispin», huudahti nuorukainen ääni vavisten raivosta, »niin kauan\nkuin elän, ette tule lukemaan tuota kirjettä.»\n\n»Hölynpölyä; sir! Suuria sanoja vain! Suurenmoista urheutta — ja siten\nte luulette saavanne vakuutetuksi minut siitä, että kirje muka olisi\nviaton!»\n\n»Yhtä viaton kuin sen kirjoittajan käsikin, ja kun siis koetan estää\nteitä lukemasta sitä, se on minun velvollisuuteni häntä kohtaan.\nUskokaa minua, sir», lisäsi hän pyytävällä äänellä, »ettei se sisällä\nmuuta kuin mitä nainen tavallisesti kirjoittaa sulhaselleen. Luulin,\nettä käsititte asian oikean laidan vapauttaessanne minut noiden\nraakalaisten käsistä Mitre Innissä. Luulin tekoanne jalomieliseksi ja\nhienoksi teoksi. Sen sijaan...» Nuori mies vaikeni.\n\n»Jatkakaa, sir», pyysi Galliard kylmästi. »Sen sijaan...?»\n\n»Ei mitään 'sen sijaan', sir Crispin. Ettehän tahtone pilata hyvää\ntyötänne. Annattehan kirjeeni takaisin.»\n\nVaikka olikin kova, alkoi Crispin taipua. Varhempien päivien kasvatus —\nvalitettavasti niin kovin hukkaan mennyt! — nousi ankaraan vastarintaan\nsitä valhetta vastaan, että hän teeskenteli epäilevänsä tuota naisen\nkirjettä valtiopetokselliseksi. Jo ammoin vaimentunut jalomielisyys ja\nhienotunteisuus heräsi uudelleen eloon ja omatunto tehosti sitä. Hän\noli voitettu.\n\n»Kas tuossa kirjeesi, poika, äläkä kiusaa minua enää», murisi hän ja\nojensi kirjeen Kennethille. Ja odottamatta vastausta tai kiitosta\nhän äkkiä kääntyi ja meni palatsiin. Mutta hän oli taipunut liian\nmyöhään jättääkseen hyvän vaikutuksen, ja kun Kenneth kääntyi\nlähteäkseen, kirosi hän Galliardin ja joka askelella tuntui hänen\nvastenmielisyytensä tätä kohtaan kasvavan.\n\n\n\n\nViides luku\n\n\nSyyskuun kolmannen päivän aamuna — tuon päivän, joka oli Cromwellille\nniin onnellinen ja Kaarlelle tuhoisa — oli Crispin komppaniansa\nkeskellä Mitre Innissä. Tunnussanaksi hän antoi heille: »Kuolema\nkeropäille.»\n\n»Herrat», hän sanoi, »suokoon Jumala, että ilta on näkevä meidät yhtä\niloisina kuin nytkin olemme.»\n\nHänellä ei kuitenkaan ollut onnea saada olla mukana päivän\nensimmäisissä sotatoimissa. Iltapäivään saakka hänen täytyi värjötellä\nWorcesterin muurien sisällä mieli kuohuksissa siitä, ettei saanut\nolla mukana siellä, missä tulisimmat ottelut oteltiin — Montgomeryn\nkanssa Powich Bridgen luona tai Pittscottien kanssa Bunns Hillissä.\nMutta hänen täytyi hillitä mieltään ja odottaa, kunnes Kaarle ja hänen\nneuvonantajansa suvaitsivat ryhtyä yleiseen hyökkäykseen.\n\nSekin hetki tuli vihdoin, mutta samalla tulivat surulliset tiedot\nMontgomeryn tuhoutumisesta, Pittscottien peräytymisestä, Dalzellin\nantautumisesta ja Keithin valtaamisesta. Silloin kuninkaan armeijan\npäävoimat järjestäytyivät uudelleen Sidburyn luona ja Crispin oli\nkeskustassa, jota Kaarle itse komensi. Loistavassa hyökkäyksessä,\njoka sitten seurasi, kaikuikin Crispinin ääni uljaimpana kehoitellen\nja rohkaisten miehiä. Ensi kerran väistyivät sinä päivänä Cromwellin\nrautakyljet kuninkaallisten rynnätessä ja vastustamattomasti\npyyhkäistessä tieltään kaiken, kunnes pääsivät Perry Woodin pattereille\nja olivat karkottaneet keropäät pakosalle.\n\nSe oli kunniakas hetki, jolloin päivän työn tulos riippui hiuskarvan\nvarassa.\n\nCrispin oli ensimmäisten joukossa, jotka pääsivät tykkien luo, ja\nhuutaen »Eläköön kavaljeerit» hän oli lyönyt maahan kaksi tykkimiestä,\njotka vielä olivat jääneet tykkiensä luo. Hänen huutoonsa vastasi\nhuumaava »eläköön», kun kuninkaalliset havaitsivat olevansa tilanteen\nherroina. Kuningasta auttaakseen ahdistivat Hamiltonin herttua ja\nDerbyn kreivi vihollista kummallakin puolen kukkulaa. Puuttui vain\nLesleyn skotlantilainen ratsuväki, jonka piti seurata perässä ja\ntäydentää parlamenttilaisten tuho. Jos he olisivat lähteneet liikkeelle\ntärkeimmällä hetkellä, kukapa osaisikaan sanoa, mikä Worcesterin\ntaistelun lopputuloksena olisi ollut. Mutta he eivät liikahtaneet\naskeltakaan, ja kuninkaalliset odottelivat Perry Woodin luona ja\nkirosivat Lesleytä, joka oli pettänyt kuninkaansa.\n\nKatkerin mielin he huomasivat suurten ponnistustensa raukeavan tyhjiin,\nvaltavan hyökkäyksensä turhaksi. Ilman tukea tuli heidän asemansa\nkestämättömäksi. Heti kun Cromwell oli koonnut uudelleen hajaantuneet\nrautakylkensä, ajoi hän tuon uljaasti taistelevan vastustajansa\nmäkeä alas ja aina Worcesterin linnan suojaan saakka. Keropäiden\nahdistaessa heitä tulisesti he pääsivät aina Sidburyn portille asti,\nmutta huomasivatkin, että sen sulki valtava ammusvaunu. Hädissään ja\nyrittämättäkään siirtää vaunua tieltä katsoivat he parhaaksi jäädä\nsiihen ja yrittää viimeistä vastarintaa.\n\nKaarle oli heittäytynyt satulasta ja kiipesi esteen yli muiden\nseuratessa perässä. Joukossa oli myös Crispin.\n\nPääkadulla tapasi Galliard taas kuninkaan toisen hevosen selästä\npuhuttelemassa erästä skotlantilaista jalkaväkirykmenttiä. Sotilaat\nolivat heittäneet maahan aseensa ja seisoivat synkkinä hänen edessään\nkieltäytyen noudattamasta hänen kehoitustaan ottaa ne uudelleen\nkäteensä ja auttaa häntä edes viimeisellä hetkellä kääntämään taistelun\ntuloksen suotuisaksi. Crispin katseli näkyä pilkan ja inhon ilme\nkasvoillaan. Hänen raivonsa, jonka Lesleyn toimettomuus oli herättänyt,\nei tarvinnut enää muuta noustakseen ilmi liekkiin. Ja se, mitä hän\nsanoi miehille itselleen heidän maastaan ja kirkkokomiteasta, joka oli\ntehnyt heistä määkiviä lampaita, oli niin katkeraa ja halveksivaa,\netteivät muut kuin kurjimmat ja säälittävimmät raukat olisi sellaista\nsuvainneet.\n\nHän haukuskeli heitä vielä silloinkin, kun eversti Pride ratsasti\nkaupunkiin parlamenttilaisjoukon etunenässä muserrettuaan viimeisenkin\nvastustuksen Sidbury Gatella. Kuultuaan tämän uutisen hän yritti\nviimeisen kerran kehoittaa jalkaväkeä.\n\n»Aseisiin, senkin skotlantilaiset roistot!» jylisi hän. »Vai annatteko\nennemmin hakata itsenne palasiksi siihen paikkaan? Ylös, senkin koirat,\nja koska ette kerran osaa elää, niin näyttäkää edes, että osaatte\nkuolla!»\n\nMutta hän raivosi turhaan. Synkän rauhallisina pysyivät miehet\npaikoillaan aseet edessään maassa. Ja kun Crispin sitten kääntyi\netsiäkseen omaa pelastustaan, ratsasti kuningas uudelleen esille ja\nkoetti virvoittaa eloon skotlantilaisten rohkeutta, joka oli heidän\nsydämissään kuollut. Elleivät he tahtoneet liittyä häneen, huudahti\nhän vihdoin, niin tappakoot hänet siihen paikkaan, jottei hän joutuisi\nvangiksi kuollakseen sitten mestauslavalla.\n\nHänen koettaessaan heitä vielä kehoitella tarttui Crispin muitta\nmutkitta hänen hevosensa suupieliin.\n\n»Aiotteko jäädä tähän, sire, kunnes he ottavat teidät vangiksi?» huusi\nhän. »Jättäkää heidät ja pitäkää huolta omasta turvallisuudestanne.»\n\nKaarle kääntyi hämmästyen katsomaan päättäväistä, taistelun\ntahrimaa miestä, joka häntä sillä tavalla puhutteli. Hän hymähti\nsurunvoittoisesti.\n\n»Olette oikeassa, sir», vastasi hän. »Seuratkaa minua!» ja kääntyen\nympäri hän ratsasti eräälle sivukadulle Galliardin seuratessa hänen\nkintereillään.\n\nAikoen piilottaa aseensa ja muuttaa asuaan hän lähti ratsastamaan\nNew Streetin varrella olevalle talolle, jossa hän oli asunut. Kun ne\ntulivat portaiden eteen, sattui Crispin katsahtamaan olkansa yli ja\nkirosi karkeasti.\n\n»Joutukaa, sire», huudahti hän, »tuolla tulee osasto eversti Priden\nhevosväkeä.»\n\nKuningas katsoi taakseen ja nähdessään parlamenttilaiset mutisi\ntoivottomana. »Se on loppu.»\n\nMutta Crispin oli jo hypännyt satulasta.\n\n»Satulasta, sire», karjui hän ja auttoi kuningasta niin väkivaltaisesti\nkuin suinkin, jotta näyttäisi siitä, kuin Crispin väkisin olisi vetänyt\nhänet alas.\n\n»Mitä tietä?» kysyi Kaarle katsellen avuttomasti oikealle ja\nvasemmalle. »Mitä tietä?»\n\nMutta Crispinin sukkela järki oli jo tehnyt suunnitelman. Käyden\nkuninkaalliseen käsipuoleen — kukapa sellaisissa oloissa olisi\nmuistanut hovimenoja — hän työnsi kuninkaan kynnyksen yli ja seuraten\nitse perässä sulki oven ja työnsi sen ainoan salvan eteen. Mutta huuto,\njonka puritaanit nostivat, osoitti, että heidät oli huomattu.\n\nKuningas kääntyi Crispiniin päin ja kapean käytävän hämärässä sai\nCrispinin synkkä katse kuninkaankin kulmat rypistymään.\n\n»Entä nyt?» kysyi Kaarle miltei moitetta äänensävyssään.\n\n»Nyt lähtekää, sire», vastasi ritari, »lähtekää ennen kuin he tulevat!»\n\n»Lähtekää?» huudahti Kaarle ihmeissään. »Mutta minne, sir? Minne ja\nmiten?»\n\nHänen viimeiset sanansa hukkuivat ulkopuolella olevaan meluun\nkeropäitten saapuessa talon eteen.\n\n»Takateitse, sire», kuului kärsimätön vastaus. »Oven tai ikkunan\nkautta, mistä vain parhaiten pääsette. Takaoven täytyy olla Vehnätoria\nvastaan, ja se on teidän tienne. Mutta kiiruhtakaa — Jumalan nimessä —\nkiiruhtakaa, ennen kuin he huomaavat sen ja sulkevat teiltä tien.»\n\nHänen puhuessaan vavahti ovi voimakkaasta sysäyksestä.\n\n»Nopeasti, teidän majesteettinne», pyysi Crispin mielettömänä.\n\n»Entä te, sir? Ettekö te tule mukaan?»\n\nCrispin polki jalkaansa ja kääntyi kasvot kalpeina kärsimättömyydestä\nkuninkaan puoleen. Sinä hetkenä unohtui kaikki säätyero.\n\n»Minun täytyy jäädä», sanoi hän nopeasti. »Tuo kurja ovi ei kestä\nminuuttiakaan, jos kookas mies panee hartiansa sitä vasten. Oven\ntällä puolen he tapaavat minut ja teidän vuoksenne toivon, että\nminä näyttäytyisin lujemmaksi aineeksi. Hyvästi, sire», hän lisäsi\nlempeämmällä äänellä, »ja Jumala varjelkoon teidän majesteettianne ja\nantakoon teille onnellisempia päiviä kuin tämä.»\n\nJa polvistuen painoi Crispin kuumat huulensa kuninkaan kädelle.\n\nSarja jymähdyksiä kaikui ovea vasten ja musketin tukki puhkaisi yhden\nsen laudoista. Kaarle näki sen ja mutisten jotakin, mitä Crispin ei\nkuullut, hän totteli ritaria ja pakeni.\n\nTuskin hän oli hävinnyt näkyvistä, kun ovi antoi perään kokonaan ja\nkaatui rytisten maahan. Sen jäännösten yli juoksi nuori puritaani —\ntuskin enempää kuin poikanen — huutaen: »Sotajoukkojen Jumala!»\n\nMutta ennen kuin hän ennätti ottaa kolmea askelta, oli Crispinin miekan\nkärki pysäyttänyt hänen etenemisensä.\n\n»Seis! Sinä et voi tulla tätä tietä.»\n\n»Pois tieltä, Moabin poika!» vastasi keropää. »Jos estät minua, niin\nkuolet!»\n\nHänen takanaan ovensuussa tunkeili toisia, jotka kehoittivat häntä\nlyömään maahan amalekilaisen, joka asettui nuoren miehen ja Kaarle\nStuartin väliin. Mutta Crispin nauroi kylmästi vastaukseksi ja piti\nupseeria kurissa miekkansa kärjellä.\n\n»Pois tieltä tai lyön sinut maahan», uhkasi keropää. »Etsin\npahantekijää, Kaarlea.»\n\n»Jos noilla jumalattomilla sanoilla tarkoitat hänen pyhää\nmajesteettiaan, niin tiedä, että hän on siellä, minne sinä et koskaan\ntule — Jumalan huomassa.»\n\n»Hävytön koira», huusi poika rynnätessään. »Pois tieltä!»\n\nHeidän miekkansa yhtyivät ja hetken he mittelivät miekkojaan, kunnes\nCrispinin miekka välähti kuin salama sivulle ja upposi vastustajan\nkaulaan.\n\n»Sinä tahdoit niin, hupsu hätikkö», hän sanoi ikään kuin anteeksi\npyytäen.\n\nPoika lensi takana olevien syliin ja pudotti kaatuessaan miekkansa,\njoka vieri aivan Crispinin jalkoihin. Ritari kumartui, ja kun hän taas\nseisoi suorana vihollisiaan vastassa, oli hänellä miekka kummassakin\nkädessä.\n\nSyntyi hetken hiljaisuus, mutta sitten näki Crispin kauhukseen,\nkuinka musketin piippu kohosi häntä kohti hänen lähimmän ahdistajansa\nolan yli. Hän puri hammasta ajatellessaan mitä oli tulossa ja\nrohkaisi itseään sillä ajatuksella, että kuningas ehkä oli jo päässyt\nonnellisesti pakoon. Loppu oli käsissä, hän arveli, ja sopiva loppu,\nsillä hänen viimeinenkin toivonsa hyvityksen saamisesta oli mennyt —\nkokonaan tuhoutunut tämän onnettoman päivän tappiossa.\n\nMutta äkkiarvaamatta kajahti ääni, jonka raivo ja suru teki\npelottavaksi, ja samalla lensi musketin piippu syrjään.\n\n»Ottakaa hänet elävänä!» kuului ääni. »Ottakaa hänet elävänä!» Se oli\neversti Pride itse, joka raivattuaan tiensä sotilaiden välistä nyt\npiteli Crispinin tappaman pojan veristä ruumista sylissään. »Ottakaa\nhänet elävänä», karjui vanha mies. Sitten hänen äänensä muuttui\ntuskallisen helläksi. »Poikani, oma poikani», voihki hän.\n\nCrispin tajusi heti tilanteen, mutta vanhan puritaanin suru ei häntä\nliikuttanut.\n\n»Vai pitäisi teidän saada minut elävänä!» nauroi hän pilkallisesti.\n»Jumaliste, se kunnia tulee teille kalliiksi. Kuka teistä on arvokkain\nensimmäisenä kuolemaan gentlemannin miekanpistosta?» ivaili hän.\n»Tulkaa nyt, senkin koiranpenikat!»\n\nMiehet ryntäsivät heti eteenpäin. Enemmän kuin kaksi ei voinut\nyhtä aikaa ahdistaa häntä kapeassa käytävässä. Taas kalahti teräs\nterästä vastaan. Crispin kyyristyi notkeana kuin pantteri ja tarjosi\nkummallekin miekkansa yhtä aikaa.\n\nHän väisti helposti syöksyn ja piston ja kääntäen rannettaan hän\npainoi hetken ajan toisen vastustajansa miekan lapetta. Ja ennen kuin\nmies ennätti vapauttaa miekkansa, oli Crispin sivuiskulla lyönyt\nhäntäkin kaulaan. Samalla oli hänen toinen vastustajansa tehnyt\nsyöksyn ja pistänyt. Crispinin täytyi turvautua rintapanssariinsa,\nvaikka se olikin uskallettua. Mutta hänen toivonsa ei pettänyt häntä,\nja hevosmiehen miekka solui vahinkoa tekemättä syrjään, samalla kun\nmies itse menettäen ankaran syöksynsä johdosta tasapainonsa horjahti\navuttomasti eteenpäin. Ennen kuin hän taas pääsi varoasentoon, oli\nCrispin pistänyt miekkansa hänen rintansa läpi rinta- ja selkäpanssaria\nyhdistävien hihnojen välistä.\n\nMolempien miesten kaatuessa pääsi heidän tovereiltaan raivon huuto ja\nhe ryntäsivät joukolla esiin. Mutta krouviritari piti paikkansa, ja\nhänen miekkansa kärki tanssi vaarallista tanssiaan kahden lähimmän\nsilmien edessä. Hätääntyneinä nämä huusivat takanaan oleville, että he\nantaisivat heille enemmän tilaa miekkojensa käyttämiseen, mutta liian\nmyöhään. Crispin oli huomannut etunsa ja käyttänyt sitä hyväkseen.\nKahdesti hän pisti ja taas vaipui kaksi miestä verisinä maahan.\n\nSilloin syntyi hiljaisuus, ja jossakin ulkona pyydettiin eversti\nPridelta, että he saisivat ampua tuon murhanhimoisen pahantekijän\npistooleilla. Mutta surun murtama isä oli itsepintainen. Hän tahtoi\namalekilaisen elävänä käsiinsä, jotta taisi tappaa hänet sata kertaa\nyhden sijasta.\n\nNiin lähetettiin taas kaksi miestä mittelemään miekkoja järkkymättömänä\nseisovan Galliardin kanssa. He kävivät työhön varovaisemmin. Vasemmalla\noleva väisti Crispinin lyönnin ja nostaen ritarin miekkaa teki syöksyn\nja tarttui hänen ranteeseensa huutaen takanaan olevia tulemaan\navuksi. Mutta juuri hänen sitä tehdessään lähetti Crispin toisen\nvastustajansa huutaen ja väännellen lävistetyin käsivarsin takaisin\nja käänsi koko huomionsa häneen tarrautuneeseen mieheen. Häneltä ei\nmennyt sekuntiakaan hukkaan, ja se olisikin ollut hänen turmionsa.\nVaistomaisesti hän tiesi, että vetäessään asettaan hiemankin taaksepäin\nhän saisi koko joukon kimppuunsa. Sen vuoksi hän väännettyään ranteensa\nirti iski miekan kahvalla miestä keskelle naamaa.\n\nPelottavan lyönnin sokaisemana mies horjahti taaksepäin toisten syliin.\n\nTaas syntyi hiljaisuus. Silloin koetti eräs keropää keihästää hänet\nsotakirveellään. Crispin hyppäsi ovelasti syrjään ja kuolettava isku\nmeni sivuun. Väistäessään hän heitti toisen miekoistaan pois ja tarttui\nkirveeseen. Ponnistaen koko voimansa hän veti peistä pitävän miehen\naivan lähelleen ja lävisti hänet miekallaan.\n\nYltä päältä veressä — toisten veressä — seisoi Crispin nyt heidän\nedessään. Hän hengitti raskaasti ja hiki virtasi joka huokosesta, mutta\nsittenkin hän seisoi siinä lujana ja uhmaavana. Hän huomasi, että\nvoimat alkoivat nopeasti huveta. Mutta hän pudisti päätään ja kysyi\npiloillaan, eikö olisi parasta, että he ampuisivat hänet.\n\nKeropäät pysäyttivät taas hyökkäyksensä. Taistelu oli kestänyt\nvain tuokion, mutta viisi heistä makasi jo kuolleina ja kuudes oli\nkykenemätön jatkamaan. Krouviritarin olennossa ja hänen hirvittävässä,\nveren tahrimassa ulkonäössään oli jotakin, mikä pelotti heitä.\nRuudinsavun mustaaman otsan alta leimahtivat hänen silmänsä uhkaavasti,\nja pirullisen pilkallinen hymy karehti hänen suupielissään. Mikä mies\nhän oli laatuaan, joka saattoi sellaisella hetkellä nauraa? kysyivät he\nitseltään. Taikausko lisäsi heidän levottomuuttaan heidän nähdessään\nhänen pelottomat kasvonsa ja he sanoivat itselleen, ettei se ollut\nmikään ihminen, jota vastaan he taistelivat, vaan itse pääpaholainen.\n\n»No, herrat», pilkkasi hän heitä taas, »kuinka kauan minun täytyy\nodottaa teitä?»\n\nHe murahtivat vastaukseksi, mutta epäröivät, kunnes eversti Priden\nääni pani heidät toimimaan. Yhtenä ryhmänä he nyt hyökkäsivät hänen\nkimppuunsa niin äkkiä ja tuimasti, että hänen täytyi väistyä.\nTaitavasti hän käytteli miekkaansa heitä vastaan, mutta tuloksetta.\nHe noudattivat nyt uutta taistelutapaa ja painaen varovasti miekkansa\nhänen miekkaansa vasten toimivat puolustautuen, mutta edeten hitaasti\nja pakottivat hänet vähitellen peräytymään.\n\nSir Crispin huomasi vihdoin heidän tarkoituksensa ja koetti turhaan\nsäilyttää paikkansa. Hän hidastutti ehkä peräytymistään, mutta se\noli kuitenkin peräytymistä, eikä heidän puolustautuva menettelynsä\ntarjonnut hänelle minkäänlaisia mahdollisuuksia toimintaan. Vaikka\nhän mestarillisesti hallitsikin miekkailun kaikki temput, koetti hän\nturhaan viekoitella kahta ensimmäistä ryhtymään hyökkäykseen. Lujasti\nhe pysyivät aloittamassaan menettelytavassa ja koko ajan pakottivat\nhäntä taaksepäin.\n\nVihdoin hän saapui portaiden luo ja huomasi, että olisi\nperuuttamattomasti hukassa, jos vielä peräytyisi. Aina kauemmaksi hänen\ntäytyi peräytyä huolimatta lujasta vastarinnastaan, kunnes vihdoin\nhänen oikealla puolellaan tila laajeni niin suureksi, että mies saattoi\nsiitä livahtaa ohi ja ahdistaa häntä sivulta. Kahdesti yrittivät hänen\nvastustajansa ohi ja kahdesti torjui Crispinin kuolettava miekankärki\nyrityksen. Mutta kolmannella kerralla mies pääsi läpi, toinen astui\nhänen tilalleen ja täten sai Crispin kahden lähimmän ahdistajan sijaan\nkolme.\n\nHän käsitti, että loppu oli lähellä, ja huitoi raivoisasti ympärilleen,\nmutta turhaan. Ja silloin se mies, jonka oli onnistunut livahtaa\nportaille, hyppäsi äkkiä hänen kimppuunsa sivulta ja tarttui hänen\nmiekkaa käyttävään käteensä. Ennen kuin Crispin ennätti pudistaa miehen\nirti itsestään, oli kaksi hänen edessään olevaa tarttunut hänen toiseen\nkäteensä. Hän taisteli vastaan kuin vimmattu — vain tappelun halusta —\nmutta he pitivät hänestä lujasti kiinni.\n\nKolmesti he kaatoivat hänet taistelun tuoksinassa maahan ja kolmesti\nhän nousi taas pystyyn koettaen pudistaa heitä itsestään irti kuin\nkoiraparven. Mutta he pitivät hänestä lujasti kiinni ja saivat hänet\ntaas maahan. Toisia juoksi apuun, ja sitten ei krouviritari enää\npäässyt nousemaan.\n\n»Ottakaa siltä koiralta aseet pois», huusi eversti Pride. »Riisukaa\nhäneltä aseet ja sitokaa hänet käsistä ja jaloista.»\n\n»Herrat», vastasi Crispin huohottaen, »ei tarvitse. Minä antaudun.\nOttakaa miekkani. Olen vallassanne.»\n\nHän oli taistelunsa taistellut ja hävinnyt, mutta se oli ollut\nsankarillinen voimainmittely ja hän miltei iloitsi siitä, että esirippu\noli laskemassa hänen elämälleen niin loistavan näytöksen jälkeen,\nsekä toivosta, että hän viivyttäessään vihollisiaan oli voinut auttaa\nkuninkaan pakoon.\n\n\n\n\nKuudes luku\n\n\nKeropäät laahasivat sir Crispiniä Worcesterin katuja pitkin ja vaikka\nhän oli niin kova ja tunteeton kuin konsanaan haarniskaa kantava\nmies saattoi olla, niin kaduilla näkemänsä kauhunkuvat saivat hänet\nuseammankin kerran värisemään.\n\nKaupungista oli tullut teurastamo, ja katuojatkin olivat verta\ntulvillaan. Kuninkaallisten häviö oli nyt lopullinen. Cromwellin\nhurmahenkiset teurastajat tunkeutuivat kaupunkiin ja suorastaan\nkilpailivat julmuudessa ja raivoisassa murhanhimossa. Talot murrettiin\nauki ja ryöstettiin ja asukkaat — aseistetut ja aseettomat, vastusta\ntekevät ja vastusta tekemättömät, miehet, naiset ja lapset — kaikki\nhe joutuivat yhtä säälimättömästi miekan uhreiksi. Worcesterin ilma\noli täynnä hirvittävää teurastuksen meteliä. Särkyvän puun rätinä, kun\novet lyötiin sisään, sekoittui miekkojen kalskahteluun, muskettien\npaukkeeseen, aseiden kalinaan ja ihmisten ja hevosten töminään tuona\nkauhun hetkenä.\n\nJa kaiken yllä kuuluivat murhaajien käheät sadattelut ja uhrien\nvoivotukset, huokaukset, rukoukset ja kiroukset.\n\nNähdessään tämän kurjuuden unohti sir Crispin miltei kokonaan oman\nonnettoman tilansa eikä tuntenut edes sitä keihäänkärkeä, jolla hänen\ntakanaan kulkeva puritaani häntä pakotti eteenpäin.\n\nHe pysähtyivät vihdoin kohtalaisen ison talon eteen Crispinille\ntuntemattomassa kaupunginosassa. Sen ovet olivat avoinna ja niistä tuli\nja meni yhtenä virtana upseereja ja sotamiehiä.\n\nTuokioksi pysähtyivät Crispin ja hänen vartijansa suureen halliin.\nSitten hänet kuljetettiin kovakouraisesti erääseen siihen rajoittuvaan\nhuoneeseen. Hänet vietiin erään keskikokoisen, punakan ja suurinenäisen\nmiehen eteen, joka seisoi keskellä huonetta täysissä varusteissa. Hän\noli lakitta päin ja pöydällä hänen vieressään oli hänen kypäränsä.\nHän kohotti silmänsä heidän tullessaan huoneeseen ja katsoi hetken\najan happamen näköisenä hoikkaa, rohkeakatseista vankia, joka kylmästi\nvastasi hänen katseeseensa.\n\n»Kuka meillä tässä on?» kysyi hän vihdoin, kun ei hänen tutkiva\nkatseensa pystynyt asiaa selvittämään.\n\n»Eräs, jonka rikos on niin kauhea, ettei hän ansaitse sotilaan\nkuolemaa, mylord», vastasi Pride.\n\n»Siinä sinä valehtelet, kirottu kapinoitsija», huudahti Crispin.\n»Jos kerran syytät, niin sano totuus. Kerro master Cromwellille —\nsillä hän oli arvannut kenen edessä seisoi — että minä ypö yksinäni\npidin puoliani sinua ja tusinan vertaa samanlaisia koiria vastaan ja\nettä vasta sitten jouduin vangiksi, kun olin lyönyt maahan seitsemän\nkappaletta teistä. Kerro hänelle se, master Virrenvinguttaja, ja anna\nhänen päättää, valehtelitko vai etkö. Kerro hänelle myös, että sinä,\njoka...»\n\n»Riittää jo!» huusi Cromwell vihdoin polkien jalkaa. »Ole vaiti tai\npanetan sinulle suukapulan. No, eversti, mistä te syytätte häntä?»\n\nPitkään ja loppumattomiin sovelluttaen raamatunlauseita puheeseensa\nkertoi Pride, kuinka tämä jumalaton pahantekijä oli ollut nuoren\nmiehen, Kaarle Stuartin välikappaleena, jonka avulla tämä oli päässyt\npakoon ollessaan juuri joutumaisillaan vangiksi. Hän syytti häntä\nmyös poikansa ja neljän muun uljaan, jumalaapelkäävän ratsumiehen\nmurhaamisesta ja pyysi Cromwellilta lupaa saada menetellä pahantekijän\nsuhteen hänen ansioittensa mukaan.\n\nPääkenraalin vastaus ei oikein sopinut puritaaniseen henkeen, mutta\nsitten hän hillitsi itsensä.\n\n»Hän on jo toinen», sanoi hän, »joka on tuotu eteeni viimeisten\nkymmenen minuutin kuluessa syytettynä samasta rikoksesta. Toinen on\nse nuori hupakko, joka antoi hevosensa Kaarle Stuartille St. Martinin\nportilla. Hänen sijaansa otettiin tuo nuori mies vangiksi.»\n\n»Kuningas on siis päässyt pakoon!» huudahti Crispin. »Jumala olkoon\nkiitetty!»\n\nCromwell tuijotti häneen tuokion ilmeettömänä.\n\n»Parasta kiittää Jumalaa omasta puolestanne, sir», sanoi hän\nhappamesti. »Mitä herraanne, tuohon nuoreen Baalin mieheen tulee,\nniin älkää vielä iloitko hänen pelastumisestaan. Samasta armosta,\njosta Herra on sallinut meidän voittaa tänä päivänä, on hän antava\ntuon rikollisen nuoren miehenkin meidän käsiimme. Osanottonne hänen\nvangitsemisensa viivyttämiseen saatte te, sir, maksaa hengellänne.\nPäivän koittaessa teidät hirtetään yhdessä tuon toisen rikollisen\nkanssa, joka auttoi häntä St. Martinin portilla.»\n\n»Minähän kiikun sitten hyvässä seurassa», sanoi Crispin iloisesti, »ja\nsiitä pyydän kiittää teitä, sir.»\n\n»Te vietätte yönne yhdessä tuon toisen pahantekijän kanssa», jatkoi\nCromwell välittämättä hänen keskeytyksestään. »Ja minä pyydän, että\nvietätte sen lopullenne sopivissa mietteissä. Viekää hänet pois!»\n\n»Mutta, mylord», huudahti Pride astuen askelen lähemmäksi.\n\n»Mitä nyt?»\n\nCrispin ei kuullut hänen vastaustaan, mutta hänen puoliksi kuiskaamalla\npuhutut sanansa olivat vakavia ja rukoilevia. Cromwell pudisti päätään.\n\n»En voi suostua siihen. Tyydyttäköön teitä tieto, että hän kuolee.\nValitan tappiotanne, mutta sellaista on sota. Olkoon se seikka\nlohdutuksenanne, että poikanne kuoli Jumalan asian puolesta. Muistakaa,\neversti Pride, että Aabraham ei epäillyt uhrata poikaansa Jumalalle.\nJääkää siis hyvästi.»\n\nEversti Priden kasvot vääntyivät oudosti, ja hänen häijy,\nkostonhimoinen katseensa viivähti hetkisen krouviritarin jäykässä ja\nliikkumattomassa olennossa. Sitten hän lähti kohautellen hartioitaan,\nvastenmielisesti tyytyen kohtaloonsa, ja samassa vietiin Crispin pois.\n\nHallissa viivyttiin toistamiseen, kunnes sinne ilmestyi eräs upseeri,\njoka käskettyään Crispiniä seuraamaan vei hänet vartiohuoneeseen.\nTäällä häneltä riisuttiin rinta- ja selkäpanssari, ja kun se oli tehty,\nlähti upseeri taas edellä Crispinin seuratessa perässä kahden rakuunan\nvälissä. He veivät hänet kolme kerrosta ylemmäksi ja hoputtivat häntä\nahdasta käytävää pitkin eräälle ovelle, jolla seisoi sotilas vahdissa.\nUpseerin määräyksestä sotilas kääntyi, irrotti raskaan salvan ja avasi\noven. Raa'asti käski upseeri Crispiniä astumaan huoneeseen ja astui\nitse syrjään, jotta toinen pääsisi ohi. Crispin noudatti käskyä ääneti\nja astui kynnyksen yli matalaan, synkkään kammioon ja kuuli samassa\nraskaan oven sulkeutuvan ja salvan kolahtavan paikalleen. Hänen uljasta\nsydäntään ahdisti hieman hänen ajatellessaan, että suljettu ovi erotti\nhänet maailmasta ainaiseksi. Kerran hän vielä astuisi sen kynnyksen yli\nastuakseen vielä suuremman kynnyksen yli iankaikkisuuteen.\n\nSilloin liikahti jokin huoneen pimeässä nurkassa, ja hän hätkähti\nhuomatessaan, ettei ollutkaan yksin, mutta muisti samassa Cromwellin\nsanoneen, että hän saisi toverin viimeisiksi hetkikseen.\n\n»Kuka te olette?» kuului synkkä ääni, joka kaunopuheisesti ilmaisi\npuhujan surkeuden.\n\n»Master Stewart!» huudahti Crispin tuntiessaan toverinsa. »Se olitte\nsiis te, joka annoitte hevosenne kuninkaalle St. Martinin portilla!\nTaivas palkitkoon teitä! Jumaliste», lisäsi hän, »enpä olisi luullut\ntapaavani teitä enää tällä puolen haudan!»\n\n»Kunpa taivas olisi suonut, ettei näin olisi tapahtunut!» kuului\nsurullinen vastaus. »Mikä teidät tänne toi?»\n\n»Suosiollisella luvallanne ja avullanne lupaan olla niin iloinen\ntoveri kuin konsanaan mies, jonka hiekka on juossut miltei loppuun.\nPääkenraali — jonka piru aikanaan korventakoon — aikoo tehdä minusta\nheilurin aamunkoitteessa ja antaa minulle tämän yön valmistusaikaa.»\n\nNuori mies astui päivän valoon ja katseli surumielisenä sir Crispiniä.\n\n»Olemme siis onnettomuustovereita», sanoi hän.\n\n»Tokkopa me juuri olemme muuta olleet ennenkään? No, sir, reippaampi\nmieli! Koska tämä nyt oli oleva viimeinen iltamme tässä kurjassa\nmaailmassa, niin viettäkäämme se niin hauskasti kuin suinkin.»\n\n»Hauskasti?»\n\n»Tietenkin se on vaikeata», vastasi Crispin nauraen. »Jos olisimme\nkristillisten ihmisten vankeina, niin he varmaankaan eivät kieltäisi\nmeiltä viinimaljaa, jolla voisimme höystää viimeistä leikinlaskuamme ja\nlieventää hieman yökylmää, joka tässä pesässä varmaankin on sietämätön.\nMutta nämä keropäät...» Hän pysähtyi kurkistaakseen pöydällä olevaan\ntuoppiin. »Vettä! Hyi! Rupista joukkoa nuo psalmien mongertajat!»\n\n»Armias taivas! Ettekö te ensinkään ajattele lähestyvää loppuanne?»\n\n»Paljonkin, nuori mies, sangen paljon, ja minä tahtoisinkin\nvalmistautua huomista tanssia varten paljon hauskemmalla ja\nperinpohjaisemmalla tavalla kuin vanha Noll näkyy antavan tilaisuutta —\npiru hänet periköön!»\n\nKenneth vetäytyi kauhistuneena kauemmaksi. Crispinin rivot puheet\nsellaisella hetkellä herättivät eloon hänen vanhan vastenmielisyytensä\nhäntä kohtaan. Ajatus viettää viimeinen yönsä hänen seurassaan voitti\nkaameudessa senkin kauhun tunteen, jonka vallassa hän oli ollut\nhuomispäivänä tapahtuvan hirttämisensä vuoksi.\n\nHuomatessaan liikkeen Crispin nauroi rumasti ja meni ikkunan luo. Se\noli pieni aukko, jonka eteen asetettu rautaristikko esti täydelleen\npaon. Sitä paitsi Crispin huomasi katsoessaan ulos, että ikkunan\nkorkeus maasta oli vieläkin varmempi paon este kuin ikkuna itse. Talo\nsijaitsi joen rannalla. Se oli rakennettu noin kolmenkymmenen jalan\nkorkuiselle penkerelle ja sen ympärillä, noin neljäkymmentä jalkaa\nikkunan alapuolella, kiersi kapea, rautakaiteella varustettu käytävä.\nMutta käytävä oli niin kapea, että mies, joka hyppäsi ikkunasta,\nsaattoi yhtä hyvin pudota seitsemänkymmentä jalkaa alempana olevaan\njokeen. Crispin kääntyi huoahtaen. Hän oli mennyt ikkunaan toivon\nkipinä sydämessään ja lähti sieltä aivan toivottomana.\n\n»No niin», sanoi hän, »me kiikumme huomenna ja sillä hyvä.»\n\nKenneth oli mennyt entiselle paikalleen nurkassa ja istui vaippaansa\nkääriytyneenä syvissä mietteissä, kauniit, nuoret kasvot tuskan\npoimuissa.\n\nKun Crispin katsahti häneen, heltyi hänen sydämensä aivan samalla\ntavalla kuin hänelle oli käynyt heidän ensi kerran tavatessaan Perthin\nlinnan pihalla.\n\nHän muistutteli mielessään kohtauksen yksityiskohtia. Hän muisti,\nkuinka voimakkaasti poika oli vetänyt häntä puoleensa ja kuinka\nKennethkin alussa näytti vastaavan samalla tavalla hänen tunteisiinsa,\nkunnes hän oppi tuntemaan tämän siksi hurjastelevaksi ja jumalattomaksi\nöykkäriksi, mikä hän oli.\n\nPoika oli oikeamielinen ja jumalaapelkäävä, totuutta rakastava ja\nraitis, täynnä vakavia aatteita, joiden mukaan hän koetti elämänsä\njärjestää. Hän oli arvostellut Crispiniä tämän hillittömyyden\nmukaan ja Crispin, halveksien häntä piimäsuuna, oli vastannut tähän\nvastenmielisyyteen pilkalla ja samalla tuntenut pirullista iloa\nonnistuessaan lisäämään tuota vastenmielisyyttä joka käänteessä.\n\nKun Crispin tänä iltana katseli nuorta miestä ja muisti, että heidän\noli yhdessä kuoltava aamulla, tunsi hän kohdelleensa häntä väärin,\ntunsi, että hänen käytöksensä nuorukaista kohtaan oli vain sitä hurjaa\nmellastelijaa, joka hänestä oli tullut, eikä gentlemannia, jona hän\nkerran oli pitänyt itseään.\n\n»Kenneth», sanoi hän vihdoin ja hänen äänessään oli niin tavattoman\nlempeä sointi, että nuorukainen katsahti häneen hämmästyneenä. »Olen\nkuullut sanottavan, ettei ole vallan tavaton ilmiö, että ihmiset, jotka\nseisovat aivan iankaikkisuuden kynnyksellä, koettavat saada korjatuksi\nedes jotakin siitä pahasta, mitä he elämänsä aikana ovat tehneet.»\n\nKennethiä värisytti. Crispinin sanat muistuttivat hänelle taas\nlähestyvää loppua. Crispin oli vaiti hetken, ikään kuin odottaen\nvastausta tai rohkaisevaa sanaa. Kun ei mitään kuulunut, jatkoi hän\nsitten:\n\n»En ole mikään katuva syntinen teidän makunne mukaan, Kenneth. Olen\nelänyt elämäni — Jumala, mitä elämää! — ja samoin kuin olen elänyt,\naion kuoliakin, pelkäämättä, vaihtamatta karvaa. Rohkeneeko kukaan\nväittää, että muutama tunti vietettynä ruikuttavassa rukouksessa\nkorvaisi koko elämän kestäneen häikäilemättömän hurjastelun? Se on\nraukkojen oppia, sellaisten, joilla ei ole ollut voimaa elää elämäänsä\nomantuntonsa käskyjen mukaan ja joilta kuolemassa puuttuu rohkeutta\npuolustaa tekojaan. Minä en toki kavalla itseäni. Jos elämäni on ollut\nhuono, niin ovat kiusauksenikin olleet vaikeat ja muun jätän Jumalan\nhaltuun. Mutta eläessäni olen rikkonut monta ihmistä vastaan, monen\nsorjan miehen olen kevytmielisesti surmannut, minkä turhan vuoksi,\nminkä taas vihapäissäni. He eivät nyt ole tässä, ja vaikka olisivatkin,\nen sittenkään nyt voisi korjata tekemääni vääryyttä. Mutta te olette\ntäällä ja niin vähän kuin anteeksipyyntöni merkinneekin, teen sen\nkuitenkin. Kun ensi kerran näin teidät Perthissä, oli aikomukseni saada\nteistä ystävä — tunne, jota en kahteenkymmeneen vuoteen ole kokenut\nketään ihmistä kohtaan. Erehdyin, ja kuinkapa muuten olisi voinut\nkäydäkään? Kyyhkynen ei pesiydy haaskalinnun kanssa.»\n\n»Älkää sanoko enempää, sir», huudahti Kenneth todellakin liikuttuneena\nja vielä enemmän ihmeissään merkillisestä nöyryydestä ihmisessä, jota\nhän ei koskaan ollut nähnyt muuta kuin ylvästelevänä ja pilkallisena.\n»Pyydän teitä, älkää sanoko enempää, sillä sen vähäpätöisen pahan, mitä\nminulle olette tehnyt, annan yhtä mielelläni anteeksi kuin jos minä\nolisin teidän sijassanne pyytämässä sitä. Eikö niin ole kirjoitettu\nsanassakin?» ja hän ojensi kätensä.\n\n»Hieman lisää täytyy minun kuitenkin sanoa, Kenneth», vastasi toinen\ntarttumatta ojennettuun käteen. »Sama tunne, joka valtasi minut\nPerthissä, valtaa minut taas. Ehkäpä se pohjautuu tietoon siitä, kuinka\nerilaisia me olemme. Ehkäpä näen teissä heijastuksen siitä, millainen\nminäkin kerran olin — kunnioitettava ja tosi. Mutta antakaamme sen\nolla. Aurinko menee tuolla jo mailleen emmekä me sitä toistamiseen\nnäe. Se on minulle pieni asia. Minä olen väsynyt. Toivo on kuollut\nja kun se on kuollut, mitä merkitsee silloin ruumiin kuolema? Mutta\nnäinä viimeisinä hetkinä, jotka yhdessä olemme joutuneet viettämään,\ntahtoisin kuitenkin nauttia teidän arvonantoanne. Tahtoisin, että\nunhottaisitte entisen tylyyteni ja sen vääryyden, minkä ehkä olen\nteille tehnyt aina tuohon surkeaan juttuun saakka morsiamenne\nkirjeasiassa. Tahtoisin, että tietäisitte, että jos olenkin paha,\nniin olen sitä siinä määrin kuin paha maailma on minut siksi tehnyt.\nJa huomisaamuna, kun lähdemme yhdessä pois, tahtoisin, että näkisitte\nminussa miehen, jonka seurassa kuoleminen ei ole häpeä.»\n\nTaas nuorukainen värisi.\n\n»Kerronko teille elämäkertani, Kenneth? Minulla on voimakas halu\nkerrata mielessäni onneton elämäni, ja antaessani ajatusteni puhjeta\nsanoiksi luulen niiden saavan enemmän eloa. Sitä paitsi kuluttanee\npuheleminen hieman jäljellä olevaa aikaamme, ja kun olette kuullut\nloppuun kertomukseni, niin teidän täytyy sanoa arvostelunne minusta,\nKenneth. Mitä sanotte siihen?»\n\nHuolimatta surkeasta tilastaan, johon pelko huomisesta päivästä oli\nhänet saattanut, vaikutti Galliardin uusi puheensävy nuorukaiseen siinä\nmäärin, että hän oli miltei innostunut pyytäessään Crispiniä kertomaan.\nJa siihen krouviritari ryhtyi.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku\n\n\nSir Crispin astui ikkunan luota, missä oli seisonut tähän saakka,\nkarkean vuoteen ääreen ja heittäytyi sille pitkin pituuttaan.\nKenneth istui ainoalla tuolilla, joka tuossa synkässä huoneessa oli\nkäytettävissä. Galliardilta pääsi ruumiillisen tyydytyksen huokaus.\n\n»Pyhä Yrjö, enpä tiennyt, että olin näin väsynyt», mutisi hän. Ja\nsitten hän painui äänettömäksi, otsa rypyssä kuin sillä, joka kokoo\najatuksiaan. Vihdoin hän alkoi, puhui tyynesti ja äänellä, jossa ei\ntuntunut liikutusta mutta jossa ehkä oli sitä enemmän lämpöä.\n\n»Kauan sitten — kaksikymmentä vuotta — olin, kuten olen maininnut,\nkunniallinen nuorukainen, jonka silmissä maailma näytti kauniilta\nyrttitarhalta, täynnä aukeavia ruusuja, täynnä ihania toiveita.\nSellaisia olivat ihanteenikin, Kenneth. Ne kuuluvat nuorille, ne ovat\nnuoruus itse, sillä kun ihanteemme ovat kadonneet, on nuoruutemmekin\nmennyt, olimmepa minkä ikäisiä tahansa. Pitäkää kiinni ihanteistanne,\nKenneth, pitäkää ne aarteenanne, säilyttäkää ne tarkkaan niin kauan\nkuin te...»\n\n»Uskallan vannoa, sir», vastasi nuorukainen katkera iva äänessään,\n»että säilytän ne ihanteet, jotka minulla on, kautta elämäni. Te\nunohdatte, sir Crispin.\n\n»Saakeli, minä unohdin todellakin. Olin ajatuksissani kaksikymmentä\nvuotta takanapäin, ja huomispäivä ei ollut ensinkään lähellä.» Hän\nnauroi hiljaa, aivan kuin muistierehdys olisi huvittanut häntä.\n\nSitten hän jatkoi:\n\n»Olin jaloimman gentlemannin, mitä konsanaan on elänyt, ainoa poika,\nvanhan kunnioitetun nimen, Englannin ylpeimmän linnan ja laajimpain\nalueiden perijä. Ne, jotka sanovat, että aamusta voi päättää päivän\ntavat, valehtelevat. En voi ajatella ihanampaa aamua kuin minun elämäni\noli, en niin hukkaan mennyttä päivää enkä niin synkkää ehtoota. Mutta\nse sikseen.\n\nMeidän maa-alueemme rajoittui pohjoispuolella toisen talon alueisiin,\njonka kanssa olimme eläneet vihamielisissä väleissä ainakin parisataa\nvuotta. He olivat puritaaneja, ankaria ja ylpeitä jumalattomassa\npyhyydessään. He pitivät meitä irstaina sen vuoksi, että nautimme siitä\nelämästä, jonka Jumala oli meille antanut, ja minulle kerrottiin,\nettä viha oli saanut alkunsa juuri tästä. Kun olin teidän ikäisenne\nnuorukainen, Kenneth, eli kartanossa — meidän oli linna ja heidän oli\nkartano — kaksi nuorta vesaa, jotka eivät juuri paljoa ylläpitäneet\nkartanon vanhaa mainetta. He elivät siellä äitinsä kanssa — naisen,\njoka oli liian heikko pitääkseen heitä kurissa ja joka ei itsekään\nliene ollut mielipiteiltään äärimmäisen puritaaninen. He hylkäsivät\nesi-isiensä vuosisatoja käyttämät mustat puvut ja koreilivat\nkavaljeerien iloisissa pukimissa. He antoivat kiharainsa kasvaa,\npanivat sulkia majavannahkaisiin lakkeihinsa ja jalokiviä korviinsa.\nHe joivat reippaasti ja räyhäsivät rohkeasti ja kaunistivat puhettaan\nvoimakkailla kirouksilla, sillä kenenkään huulille eivät herjaukset\ntule niin helposti kuin sellaisten, joita nuoruudessa on liian paljon\npakotettu hartaudenharjoituksiin. Minua he välttivät kuin ruttoa, ja\nkun me silloin tällöin tapasimme toisemme, oli tervehdyksemme yhtä\nvakava kuin kaksintaisteluun käyvien. Minä halveksin heitä raakoina ja\nheittiöinä luopioina enemmän kuin isäni koskaan oli halveksinut heidän\nisäänsä tekopyhänä, ja he taas puolestaan — tuntien vaistomaisesti\nmitä heistä ajattelin — vihasivat minua vielä hartaammin kuin heidän\nesi-isänsä olivat vihanneet minun esi-isiäni. Ja vielä loukkaavamman\nja suututtavamman syyn vihaansa he luulivat löytävänsä siinä, että\ntiesivät maakunnan pitävän meitä parempina kuin heitä. Se oli heidän\nkunnialleen kova isku, mutta heidän kostonsa oli pian tuleva.\n\nSattui, että heillä oli serkku — tyttö, joka oli yhtä suloinen ja\npuhdas kuin he olivat vastenmielisiä ja rumia. Me tapasimme toisemme\nkedolla — tyttö ja minä. Silloin oli kevät — hyvä Jumala! Se on\nkuin eilispäivä! — emme muistaneet perintövihaa emmekä nimiä. Ensin\ntapasimme toisemme sattumalta, mutta sittemmin sopimuksesta, ei kerran\neikä kahdesti, vaan monta kertaa. Jumala, kuinka suloinen hän olikaan!\nKuinka ihana olikaan koko maailma! Miten suloista oli elää ja olla\nnuori!\n\nMe rakastimme toisiamme. Miten olisi muuten voinut ollakaan? Mitä\nmeille merkitsivät perimätiedot, mitä vuosisataiset sukuvihat? Meidän\ntehtävämme oli sovittaa kaikki.\n\nMenin isäni puheille. Hän kirosi minut ensin luonnottomana poikana,\njoka ei kuullut verensä ääntä. Mutta pyydettyäni ja polvillani\nrukoiltuani häntä nuorukaisen kaunopuheisella innolla — nuorukaisen,\njoka rakasti — ei hän enää kironnut. Ehkäpä hän muisti omaa\nnuoruuttaan, sillä hän käski minun nousta ja mennä kosimaan ketä\nhalusin. Ei, hän teki enemmän. Ensimmäisenä kymmenessä polvessa astui\nhän kartanon kynnyksen yli. Hän meni minun puolestani pyytämään heidän\nserkkunsa kättä.\n\nSilloin oli heidän vuoronsa tullut. Heidän luokseen, jotka olivat\nsaaneet sen nöyryyttävän opetuksen, että olivat meitä huonompia, tuli\nnyt meikäläinen kosimaan. Heillä, joiden maakunnan mielestä piti vaieta\nsilloin, kun joku meikäläisistä puhui, oli nyt tilaisuus sanoa ei.\nJa he sanoivat sen myös. Mitä isäni heille vastasi, sitä en tiedä,\nmutta hyvin kalpea hän oli, kun tapasin hänet linnan portailla hänen\npalatessaan asialtaan. Tulisin sanoin kertoi hän loukkauksesta, jonka\nalaiseksi oli joutunut, ja viittasi sitten äänettömänä toledolaiseen\nmiekkaan, jonka hän kaksi vuotta sitten oli tuonut Espanjasta ja\nantanut minulle. Mutta minä ymmärsin. Hiljaa vedin neitseellisen\nterän huotrastaan ja luin siinä olevan espanjankielisen kirjoituksen,\njoka raivon ja häpeän kyynelten vuoksi näytti aivan epäselvältä.\nKirjoitus oli ylpeä, vaistomainen ilmaus uljainta espanjaa —\n'Aiheetta älä paljasta minua; kunniatta älä pane minua huotraan.'\nAjattelemisen aihetta siinä oli yllin kyllin. Vannoin, että kunniaa ei\ntulisi puuttumaan, ja tuo uljas miekka vyölläni lähdin ensimmäiseen\ntaisteluun.»\n\nSir Crispin pysähtyi ja häneltä pääsi huokaus, jota seurasi katkera\nnauru.\n\n»Sen miekkani menetin vuosia sitten», sanoi hän miettivänä. »Miekka\nja minä olemme elämäni aikana olleet läheisiä ystäviä, mutta se on\nollut karkeampitekoinen eikä siinä ole ollut mitään kirjoitusta, joka\nmuistuttaisi miehen omaatuntoa ja estäisi häntä tulemasta epäkelvoksi.»\n\nHän nauroi taas ja unohtui miettimään, kunnes Kenneth jälleen herätti\nhänet siitä.\n\n»Kertomuksenne, sir», hän muistutti.\n\nHämärän varjot alkoivat jo laskeutua heidän komeroonsa, ja kun\nCrispin kääntyi nuorukaiseen päin, ei hän saattanut nähdä hänen\nkasvojaan, mutta hänen äänensä oli ollut innokas ja Crispin huomasi,\nettä hän kurkotti päätään eteenpäin ja että hänen silmänsä loistivat\nkuumeentapaisesti.\n\n»Juttu kiinnostaa mieltänne, vai kuinka? Ah niin, päätä pahkaa\nlähdin kartanoon ja tulisin sanoin vaadin noilta koirilta hyvitystä\nloukkauksesta, jonka he olivat aiheuttaneet meidän huonekunnallemme.\nUskotteko, Kenneth, että he kieltäytyivät siitä? He pelastivat kurjan\nhenkensä pakoilemalla pilkkasanojen taakse. He eivät tahtoneet\ntaistella poikasen kanssa, sanoivat he ja käskivät minun kasvattaa\npartani kyllin pitkäksi, ennen kuin kallistaisivat korvansa\nvaatimuksilleni.\n\nSata kertaa katkerampi oli häpeäni ja raivoni palatessani sieltä kuin\nsinne mennessäni. Isäni kehoitti minua säilyttämään muiston siitä\nkypsyneempään ikään, jolloin voisin pakottaa heidät kuulemaan minua,\nja minä vannoin tekeväni sen niin totta kuin taivas minua auttakoon.\nHän kehoitti minua myös karkottamaan mielestäni ajatuksen ja toivon\nliiton rakentamisesta heidän serkkunsa kanssa, ja vaikka en silloin\nvastannutkaan mitään, lupasin kuitenkin sydämessäni noudattaa hänen\nneuvoaan. Mutta minä olin nuori — tuskin kahtakymmentä. Oltuani\nviikon näkemättä tyttöäni tulin miltei sairaaksi epätoivosta. Vihdoin\ntapasin hänet kalpeana ja itkusilmin eräänä iltana ja rohkeuden ja\ntoivottomuuden puuskauksessa heittäydyin hänen jalkoihinsa ja rukoilin\nhäntä pysymään minulle uskollisena ja odottamaan, ja hän, tyttöparka,\nvannoi sen omaksi turmiokseen. Te rakastatte itse, Kenneth, voitte\nsiis käsittää sen kärsimättömyyden, joka minut silloin valtasi. Kuinka\nvoisin odottaa? kysyin häneltä.\n\nNoin viidenkymmenen mailin päässä linnasta oli aivan keskellä maitamme\npieni maatila, jonka olin saanut äitini sisarelta. Sinne minä pyysin\nhäntä tulemaan kanssani. Hankkisin papin, joka vihkisi meidät, ja\nsiellä me sitten eläisimme jonkin aikaa onnellisina rakkaudessa kahden.\nRakastavan kekseliäisyydellä kuvasin tulevan elämämme niin ihanaksi,\nettä hän sen lumoamana meni ansaan. Me pakenimme kolme päivää myöhemmin.\n\nMeidät vihittiin eräässä kylässä, joka kuului linnalle, ja sen\njälkeen matkustimme nopeasti ja esteettä pieneen kotiimme. Siellä,\nyksinäisyydessä, ainoastaan kahden palvelijan seurassa, joihin saatoin\nluottaa, elimme ja rakastimme vuoden, lyhyen kuten onni ainakin, mutta\nautuaan. Hänen serkkunsa eivät tienneet mitään maatilan olemassaolosta,\nja vaikka he etsivät maat ja mannut monen mailin laajuudelta, eivät\nhe löytäneet mitään. Isäni tiesi asiasta — kuten myöhemmin totesin\n— mutta ajatellen, ettei tehtyä saa tekemättömäksi, hän rauhoittui.\nSeuraavana keväänä meille syntyi lapsi, ja onnemme teki kodistamme\ntaivaan. Kuukauden kuluttua lapsen syntymästä tuli onnettomuus.\nOlin poissa kotoa, yksin nauttien metsästyksen huvista. Palvelijani\noli matkalla lähimmässä kaupungissa, josta hänen piti palata vasta\nseuraavana päivänä. Olen usein kironnut ajattelemattomuuttani, joka sai\nminut ottamaan pyssyni ja menemään metsään jättämättä vaimolleni muuta\nsuojelijaa kuin heikon naisen.\n\nPalasin kotiin aikaisemmin kuin olin aikonut, ehkäpä jonkun enkelin\ntoimesta, joka koetti saada minut ajoissa kotiin. Mutta tulin liian\nmyöhään. Portilla näin kaksi hevosta, joilla juuri oli ratsastettu,\nsynkät aavistukset rinnassani kiiruhdin avonaisesta ovesta sisään.\nSiellä — Jumala, miten tuskallista — näin rakastettuni makaavan\npitkällään lattialla, ammottava miekanhaava rinnassaan ja veri\nlammikkona ympärillään. Hetken seisoin tyrmistyneenä, kauhun\nvaltaamana, sitten seinän vierestä kuuluva liikehtiminen herätti minut\nja näin hänen murhaajiensa kyyristelevän siinä paljastetut miekat\nkädessään.\n\nTuona hirveänä hetkenä, Kenneth, koko luonteeni muuttui. Oltuani\naina ennen ystävällinen ja jalo minusta tuli nyt se hillitön,\nintohimoinen olio, jollaisena minut tunnette. Kun näin hänen serkkunsa,\ntunsin veren kiehuvan suonissani, purin hampaani yhteen, lihakseni\npuristuivat kokoon, käteni tarttui vaistomaisesti pyssyn piippuun\nraivoisasti kuin peto, joka aikoo hyökätä ahdistajansa kimppuun.\nHetken seisoin heiluttaen pyssyäni, ja katsoen heihin tiukasti pidin\nnoiden kurjimusten katseet lumottuina. Sitten hypähdin karjahtaen\nheidän kimppuunsa, pyssyn piippu korkealla pääni yläpuolella. Ja niin\ntotta kuin Jumala elää, Kenneth, olisin lähettänyt heidät suoraa päätä\nhelvettiin, ennen kuin he olisivat ennättäneet nostaa kättään tai\nhuutaa estääkseen minua. Mutta hypätessäni lipesi jalkani rakastettuni\nvereen ja kaatuessani jouduin aivan hänen viereensä. Lintupyssyni\noli pudonnut kädestäni ja lentänyt rämähtäen seinään. Tuskin tiesin\nmitä tein, mutta maatessani siinä hänen vieressään valtasi minut\näkkiä ajatus, että en enää halunnut nousta siitä ja että olin jo\nelänyt liian kauan. Johtui mieleeni, että nuo raukat nähtyään minun\nkaatuvan ehkä tekisivät lopun minunkin elämästäni. Toivoin sitä hetken\nmielettömyydessä, sillä en yrittänytkään nousta enkä puolustautua.\nSen sijaan puristin rakastettuni syliini ja hänen kylmää poskeaan\nvasten painoin kasvoni, jotka olivat miltei yhtä kylmät. Siten\nmakasin, eikä minun tarvinnut odottaa heitä kauan. Miekka tunkeutui\nruumiini läpi, selästä rintaan, ja se, joka sen työnsi, kirosi minua\nrumalla kirouksella. Huone kävi hämäräksi, pian se heilahteli ja\nseinät näyttivät kaatuvan, korvissani suhisi oudosti ja sitten kuulin\nlapsen itkua. Sen kuullessani tunsin epämääräistä toivoa saada voimia\nnoustakseni pystyyn. Aivan kuin kaukaa kuulin toisen teurastajista\nhuutavan. »Kiiruhda, katkaise tuolta kirkuvalta sekasikiöltä kaula!» ja\nsilloin lienen mennyt tiedottomaksi.\n\nKenneth värisi kauhusta.\n\n»Hyvä Jumala, kuinka kauheaa!» huudahti hän. »Mutta tehän saitte\nkostaa, sir Crispin. Saittehan kostaa!» toisti hän innokkaasti.\n\n»Kun tulin tajuihini», jatkoi Crispin aivan kuin ei olisi kuullut\nKennethin huudahdusta, »oli talo tulessa, heidän sytyttämänään, jotta\nheidän ruma tekonsa olisi jäänyt todistamattomaksi. En tiedä varmaan\nmitä tein. Olen koettanut muististani urkkia sitä, mutta turhaan.\nMinkä ihmeen voimalla ryömin ulos, en voi sanoa, mutta aamulla löysi\npalvelijani minut pihamaalta pitkälläni muutaman jalan päässä talon\nmustuneista raunioista.\n\nJumala tahtoi, että jäisin eloon, mutta meni kokonainen vuosi, ennen\nkuin olin kutakuinkin ennallani, ja silloinkin olin niin muuttunut,\nettä oli vaikea tuntea minua samaksi iloiseksi, voimakkaaksi\nnuorukaiseksi, joka vuosi sitten eräänä kauniina aamuna oli lähtenyt\npyssy olalla metsästämään. Tukassani oli yhtä paljon harmaita hiuksia\nkuin siinä nytkin on, vaikka olin vain kahdenkymmenen ikäinen. Kasvoni\nolivat yhtä arpiset ja kuluneet kuin olisin elänyt kaksi sen vertaa.\nPalvelijani pelasti minut elämälle, mutta tänä iltana tekee mieleni\nkysyä, olenko oikeastaan hänelle paljonkaan kiitollisuuden velassa.\n\nHeti kun olin saanut kylliksi voimia, menin salaa kotiin toivoen, että\nihmiset yhä pitäisivät minua kuolleena. Isäni oli paljon vanhentunut\nsurusta, mutta hän oli sanomattoman hellä ja ystävällinen minua\nkohtaan. Häneltä kuulin, että vihamiehemme olivat lähteneet Ranskaan.\nNäytti siltä kuin he olisivat pitäneet viisaimpana pysyä poissa vähän\naikaa. Isäni oli saanut tietää, että he olivat Pariisissa; ja sinne\npäätin minä oikopäätä seurata heitä. Turhaan koetti isäni estellä\nminua, turhaan hän koetti kehoittaa minua ennemmin valittamaan\nkuninkaalle Whitehallissa ja pyytämään häneltä oikeutta. Olisin ollut\nviisas, jos olisin noudattanut hänen neuvoaan, mutta minä paloin\nhalusta saada omin käsin kostaa heille ja sen vuoksi lähdin Ranskaan.\nKaksi päivää tuloni jälkeen Pariisiin satuin onnettomuudekseni\nsekaantumaan erääseen katumellakkaan ja tulin vahingossa surmanneeksi\nmiehen — hän oli ensimmäinen niistä monista, joiden seuraan itsekin\nhuomenna lähden. Juttu oli vähällä maksaa henkeni, mutta toinen\nnoista ihmeistä, jotka ovat pidentäneet elämääni, lähettikin minut\nkaleeriorjaksi Välimerelle. Se puuttui vielä kaiken sen jälkeen, mitä\njo olin kärsinyt!\n\nKaksitoista pitkää vuotta uurastin airon tyvessä ja odotin. Jos saisin\nelää, oli aikomukseni palata Englantiin. Ja jos pääsisin sinne, niin\nvoi niitä, jotka olivat tuhonneet elämäni — ruumiini ja sieluni. Minä\nelin ja tulin takaisin. Kansalaissota oli juuri syttynyt ja minä\ntarjosin miekkani kuninkaan käytettäväksi. Tulin myös kostaakseni,\nmutta se sai odottaa. Sillä välin oli kostettavani kasvanut. Menin\nkotiini, mutta havaitsinkin, että linna oli anastajien käsissä —\nvihamiesteni käsissä. Isäni oli kuollut; hän kuoli muutamia kuukausia\nsen jälkeen kun olin lähtenyt Ranskaan. Murhaajat olivat esittäneet\nvaatimuksen, että koska olin nainut heidän serkkunsa, joka oli kuollut\nsamoin kuin minäkin, he olivat lähimmät sukulaiset, siis ainoat\nlailliset perilliset. Parlamentti hyväksyi heidän vaatimuksensa ja he\nsaivat omistusoikeuden linnaan. Mutta kun minä tulin kotiin, olivat he\npoissa tarjoamassa apuaan parlamentille, joka heille oli tehnyt niin\nsuurenmoisen palveluksen. Sen vuoksi päätin antaa kostoni odottaa,\nkunnes sota olisi loppunut ja parlamentti hävinnyt. Sadoissa otteluissa\nkunnostauduin häikäilemättömyyteni avulla samoin kuin herätin muina\naikoina huomiota elostelullani.\n\nAh, Kenneth, te olette ollut kova minulle vikojeni vuoksi, lasin\nväärinkäytön ja muun vuoksi. Mutta voitteko vielä olla kova minulle,\nkun tiedätte mitä olen kärsinyt ja minkä kuorman kurjuutta kannan\nhartioillani? Minä, jonka elämä tuhoutui niin perin pohjin, ettei\npelastusta ollut ajateltavissakaan, joka elin vain saadakseni\nkatkaista niiden kurkut, jotka niin korvaamattomasti olivat minua\nvastaan rikkoneet. Ajatteletteko vieläkin, että oli kovin kehnoa,\nniin anteeksiantamaton loukkaus, että etsin siunattua lievitystä\nviinilasista, taivaallista unhotusta, jota sen väärinkäyttö minulle\ntarjosi? Onko kumma, että sain kuninkaan ratsumiehistä villeimmän\nhuimapään maineen? Mitäpä minulla muutakaan oli?»\n\n»Kokemuksenne ovat todellakin surulliset», sanoi nuorukainen äänellä,\njoka tuntui osaaottavalta. Mutta siinä oli kuitenkin jotain pidätettyä,\njoka loukkasi krouviritaria. Hän kääntyi toveriinsa päin, mutta ei\npimeyden vuoksi saattanut nähdä hänen kasvojaan.\n\n»Kertomukseni on valmis, Kenneth. Lopun voitte arvata. Kuningas ei\nmenestynyt ja minun oli pakko paeta Englannista muiden kanssa, jotka\npelastuivat niiden teurastajien käsistä, jotka sitten tekivät Kaarlesta\nmarttyyrin. Astuin suuren Condén alaisena Ranskan palvelukseen ja\nnäin monta uljasta taistelua. Tuli sitten Bredan neuvottelu ja\nKaarle Toiselle kutsu takaisin Skotlannin valtaistuimelle. Lähdin\ntaas ottamaan osaa hänen kohtaloihinsa, samoin kuin olin tehnyt\nhänen isäänsä nähden, sillä arvelin siten parhaiten edistäväni omia\ntarkoituksiani. Jos Kaarlella olisi ollut menestystä, olisin saanut\nomaisuuteni takaisin ja koston hetki olisi ollut lähellä. Tämä päivä on\ntuhonnut viimeisenkin toivon kipinän. Huomenna tähän aikaan ei sillä\nenää ole mitään merkitystä. Sittenkin antaisin paljon, jos saisin\nmahdollisuuden kuristaa nuo kaksi koiraa ennen kuin pyöveli kuristaa\nminut.»\n\nSyntyi äänettömyys, ja molemmat miehet istuivat raskaasti hengittäen\nhämärässä.\n\n»Olette kuullut kertomukseni, Kenneth», sanoi Crispin vihdoin.\n\n»Olen kuullut sen, ja Jumala tietää, että säälin teitä, sir Crispin.»\n\nSiinä kaikki, mutta Galliard tunsi, että se oli vähän. Hän oli\nrääkännyt sieluaan vanhoilla muistoillaan saadakseen ystävällisemmän\nosanoton. Hän oli miltei odottanut, että nuorukainen pyytäisi anteeksi\nkovaa arvosteluaan hänestä. Omituista oli, kuinka voimakkaasti hän\nkaipasi nuoren miehen osanottoa. Hän, joka kaksikymmentä vuotta oli\nelänyt rakastamatta ja olematta rakastettu, koetti nyt viimeisellä\nhetkellään saada osakseen kanssaihmisensä ystävällisyyttä.\n\nJa niin hän istui hämärässä odottaen ystävällisempää sanaa nuoren\nmiehen puolelta, ja niin suuri oli hänen kaipauksensa, että kun se jäi\ntulematta, alkoi hän sitä pyytämällä pyytää.\n\n»Ettekö nyt, Kenneth, käsitä, miten jouduin luisumaan niin alas?\nEttekö nyt ymmärrä elosteluani, joka sai ihmiset kutsumaan minua\nkrouviritariksi sen jälkeen kun kuningas kunnioitti minua ritarin\narvolla toimintani vuoksi Fireshiren luona? Teidän täytyy käsittää»,\nhän pyysi miltei säälittävästi, »ja teidän täytyy arvostella minua\nlempeämmin kuin tähän saakka.»\n\n»Minun asiani ei ole käydä tuomiolle kanssanne. Säälin teitä kaikesta\nsydämestäni, sir Crispin», vastasi nuorukainen tavalla, josta ei\npuuttunut ystävällisyyttä.\n\nMutta ritari ei tyytynyt.\n\n»Teidän täytyy arvostella, kuten kukin arvostelee kanssaihmistään.\nTe tarkoitatte, ettette tahdo langettaa tuomiotani. Mutta jos teidän\ntäytyisi se tehdä, mitä silloin sanoisitte?»\n\nNuorukainen mietti hetken ennen kuin vastasi. Presbyteerinen, tekopyhä\nkasvatus oli häneen syvästi juurtunut, ja vaikka hän, kuten hän\nsanoi, sääli Galliardia, eivät hänen mielestään — hänhän oli täyteen\nahdettu valmiita elämänohjeita, eikä hän vähääkään tuntenut niitä\nvaikeita koettelemuksia, joita elämä muutamille tarjoaa, eikä niitä\nviettelyksiä, joihin on miltei epäinhimillistä olla lankeamatta kun ne\nkohdalle sattuvat — onnettomuudet saattaneet lieventää syntiä. Säälistä\nhän sen vuoksi vaikeni ja olipa jo vähällä rohkaista vankitoveriaan\nvalheellakin, mutta muistaessaan sitten, että hänen oli aamulla\nkuoltava ja ettei sellaisella hetkellä ollut hyvä panna valheen vuoksi\nalttiiksi autuuttaan, vaikka kuinka säälittävissä olosuhteissa, hän\nvastasi hitaasti:\n\n»Jos minun täytyisi langettaa teistä tuomio, kuten pyydätte, niin\nkohtelisin teitä säälien onnettomuuksienne vuoksi. Mutta siitä\nhuolimatta, sir Crispin, painaisi teidän irstailunne ja se paha, minkä\nelämässänne olette aikaansaanut, vaakalaudalla sangen paljon.»\n\nJos tuo tahraton tekopyhä, tuo piimäsuu mieheksi olisi ollut yhtä suora\nitselleen kuin hän oli Crispiniä kohtaan, olisi hänen täytynyt havaita,\nettä ne olivat pääasiassa Crispinin loukkaukset häntä itseään kohtaan,\njotka kaivelivat hänen mieltään paljon syvemmin kuin oikeastaan sopi\nniin ahkeralle »Isä meidän» viljelijälle.\n\n»Teillä ei ollut oikeutta», lisäsi hän painavasti, »saastuttaa\nsieluanne ja panna sitä alttiiksi iankaikkiselle kadotukselle sen pahan\nvuoksi, minkä toiset olivat teille tuottaneet elämänne aikana.»\n\nCrispin veti syvään henkeä kuten kärsivä konsanaan, ja hetken vallitsi\ntäydellinen hiljaisuus. Sitten häneltä pääsi katkera nauru.\n\n»Uljaasti vastattu, teidän pyhyytenne», huudahti hän purevan\nkatkerasti. »Ihmettelen, että olette vaihtanut saarnastuolin miekkaan,\nettä olette heittänyt papin kauhtanan ja pukeutunut sotisopaan. Tässä\non teille tekstien teksti, uljas presbyteeriläis-Taavetti — älkää\ntuomitko, ettei teitä tuomittaisi, olkaa sääliväisiä niinkuin tekin\ntoivoisitte, että teitä kohtaan oltaisiin — märehtikää sitä, kunnes\npyöveli saapuu huomisaamuna. Hyvää yötä.»\n\nJa heittäytyen pitkälleen vuoteelle koetti Crispin hakea lohtua unesta.\nHänen jäsenensä olivat väsyneet ja hänen sydämensä oli kipeä.\n\n»Te käsitätte minut väärin, sir Crispin», huudahti nuorukainen miltei\nhäveten Crispinin moitetta ja peläten myös hieman sitä, että hänen oma\narmahduksensa saattoi käydä kyseenalaiseksi puuttuvan säälin vuoksi\nkanssasyntistään kohtaan. »En puhunut omasta puolestani, vaan kuten\nkirkko opettaa.»\n\n»Ellei kirkko opeta sen paremmin, olen iloinen, etten ole kuulunut sen\nmiehiin», murahti Crispin.\n\n»Omasta puolestani», jatkoi nuorukainen välittämättä epäkunnioittavasta\nkeskeytyksestä, »kuten olen sanonut, säälin teitä kaikesta sydämestäni.\nEnemmänkin. Niin voimakkaan pahan mielen, niin suuren inhon tunnen\nrinnassani, että jos nyt pääsisimme vapauteen, niin mielelläni yhtyisin\nkanssanne kostamaan pahantekijöillenne.»\n\nSir Crispin nauroi.\n\nHän arvosteli miestä äänensävyn eikä sanojen mukaan ja edellinen\nkuulosti ontolta.\n\n»Minne on järkenne paennut, oi viisastelija?» huudahti Crispin\npilkallisesti. »Missä on teidän kirkon oppinne? Kosto on minun, sanoo\nHerra! Häh!»\n\nViimeisen, halveksuntaa ja katkeruutta täynnä olevan huudahduksensa\njälkeen hän paneutui nukkumaan.\n\nHän oli kirottu, vakuutti hän itselleen. Hänen täytyi kuolla yksinään,\nkuten oli elänytkin.\n\n\n\n\nKahdeksas luku\n\n\nLuonto otti omansa ja huolimatta epätoivoisesta tilastaan Crispin\nvaipui uneen. Kenneth istui kyyryssä tuolillaan ja kuunteli\npelonsekaisella ihmetyksellä toverinsa säännöllistä hengitystä.\nHänellä ei ollut Galliardin hermoja eikä hänen välinpitämättömyyttään\nkuolemaan nähden, joten hän ei voinut seurata hänen esimerkkiään eikä\nedes saattanut käsittää, kuinka ihminen niin lähellä iankaikkisuuteen\nastumista ensinkään saattoi nukkua.\n\nHetken ajan hänen ihmettelynsä läheni vaarallisesti ihailua. Sitten\nhänen uskonnollinen kasvatuksensa vei voiton ja hänen vanhurskautensa\ntunsi miltei halveksumista miestä kohtaan, joka saattoi olla niin\nvälinpitämätön sielustaan. Hän tunsi samaa kuin fariseus publikaania\nkohtaan.\n\nPian tuli säännöllinen hengitys hänelle kiusalliseksi. Se oli liian\nselvä todistus heidän sieluntilojensa vastakkaisuudesta. Kun Crispin\noli kertonut elämäntarinansa, oli herännyt mielenkiinto ollut omiaan\nkarkottamaan pelon kummituksen, jonka huominen päivä oli loihtinut\nesille. Nyt, kun Crispin oli hiljaa ja nukkui, palasi tuo peikko, ja\nnuorukainen tunsi itsensä synkäksi ja kauhistuneeksi.\n\nAjatus seurasi ajatusta hänen istuessaan tuolillaan pää rintaa vasten\npainuneena ja kädet yhteen puristettuina polvien välissä, ja ne\nkoskivat suurimmalta osalta Skotlannin tapahtumista köyhiä aikoja ja\nCynthiaa, hänen rakastettuaan. Saisiko Cynthia kuulla hänen lopustaan?\nItkisikö tämä häntä? — ikään kuin se mitään merkitsisi! Jokainen\najatus, joka hänen mieleensä juolahti, johti aina huomiseen aamuun!\nKauhistuen hän puristi käsiään tiukemmin ja hänen paljaalle otsalleen\nkihosivat hikikarpalot.\n\nVihdoin hän heittäytyi polvilleen, ei niinkään paljoa rukoillakseen\nkuin lausuakseen ilmi hentomielisen surunsa Luojalleen. Hän tunsi\nolevansa raukka — kaksin verroin raukka kuullessaan halveksimansa\nsyntisen tasaisen hengityksen — ja hän koetti puhua itselleen, ettei\ngentlemannin sopinut arkaillen mennä kuolemaan.\n\n»Huomenna olen rohkea. Olen oleva rohkea», mutisi hän itsekseen ja\noli täysin tietämätön siitä, että turhamaisuus sellaisia saneli ja\nturhamaisuus häntä huomenna tukisi, koska paikalla tulisi olemaan\nmuitakin, vaikka hänen mielensä nyt olikin masentunut. Sillä aikaa\nCrispin nukkui. Kun hän heräsi, pisti lyhdyn valo hänen silmiinsä\nja hänen vieressään seisoi sitä pitelevä mustakaapuinen mies, jonka\nleveälierinen hattu esti kasvoja näkymästä.\n\nPuoleksi unissaan ja kurkistellen kuin huuhkaja hän nousi vuoteeltaan.\n\n»Olen aina pitänyt poltettua viiniä kylläkin hyvänä, mutta...»\n\nHän lopetti äkkiä, vihdoinkin täysin hereillä ja muistaen missä oli, ja\nluuli, että häntä oli tultu noutamaan.\n\nHän vetäisi syvään henkeään ja kysyi niin välinpitämättömästi kuin\nsuinkin:\n\n»Mitä kello on?»\n\n»Yli puolen yön, kurja raukka», kuului syvä, hymisevä vastaus.\n»Viimeinen päiväsi, jonka aurinkoa et ole näkevä, on tullut. Viisi\ntuntia on sinulla enää jäljellä.»\n\n»Ja sitäkö kertoaksesi olet herättänyt minut?» kysyi Galliard\nsellaisella äänellä, että mustakaapu astui askelen taaksepäin aivan\nkuin olisi pelännyt, että ääntä seuraisi lyönti. »Oletpa kaikkia tapoja\nvailla oleva rakki, kun häiritset gentlemannin lepoa.»\n\n»Tulen», vastasi toinen hymisevällä äänellään, »ottamaan vastaan\nkatumuksesi.»\n\n»Älä kiusaa minua», vastasi Crispin haukotellen. »Tahdon nukkua.»\n\n»Muutaman tunnin kuluttua saat nukkua tarpeeksesi. Ajattele tilaasi,\nkurja syntinen.»\n\n»Sir», huudahti krouviritari, »minä olen niitä miehiä, joilla on\nihmeellisen vähän kärsivällisyyttä. Ja pankaa mieleenne, että teidän\ntienne taivaaseen ei ole sama, jota minä aion vaeltaa. Ja jos\ntaivas on täynnä sellaisia raakkujia kuin te, niin olen hyvilläni,\njos en pääsekään sinne. Siis menkää, ystäväni, ennen kuin tulen\nepäkohteliaaksi.»\n\nPappi seisoi hetken ääneti. Asetettuaan sitten lyhtynsä pöydälle hän\nkohotti kätensä ja silmänsä huoneen matalaa kattoa kohti.\n\n»Suvaitse, oi Herra, vielä liikuttaa tämän kovan, paatuneen syntisen\ntunteetonta sydäntä, tämän häijyn valapaton, jumalanpilkkaajan...»\n\nPitemmälle hän ei päässyt.\n\nCrispin ryntäsi jaloilleen, karkeat kasvot aivan papin kasvoissa kiinni\nja silmät tulta iskien.\n\n»Ulos», jylisi hän osoittaen ovea. »Ulos, heti, sillä minä en\ntahdo saada viimeisellä hetkelläni tuollaisen kolttuniekan elämää\nomalletunnolleni. Mutta mene, niin kauan kuin vielä jaksan sitä\najatella! Mene ja vie rukouksesi mennessäsi helvettiin.»\n\nPappi vetäytyi niin intohimoisen purkauksen edessä taaksepäin. Hetken\nhän näytti epäröivän, mutta kääntyi sitten Kennethiin päin, joka seisoi\nheidän takanaan äänettömänä. Mutta nuorukaisen presbyteerinen kasvatus\noli opettanut häntä vihaamaan lahkolaisuutta yhtä voimakkaasti kuin\npaavinuskolaista tai itse paholaista eikä hänkään tehnyt muuta kuin\nuudisti Crispinin sanat, joskin ystävällisemmässä äänilajissa.\n\n»Minä pyydän, menkää», hän sanoi. »Mutta jos tahdotte tehdä armeliaan\ntyön, niin jättäkää meille lyhtynne. Tästä lähin tulee muutenkin\nolemaan kyllin pimeää.»\n\nPappi katsoi tutkivasti nuorukaista ja hänen nöyryytensä voittamana\nasetti lyhdyn pöydän päähän. Mennessään sitten ovea kohti hän pysähtyi\nja kääntyi Crispinin puoleen.\n\n»Minä menen, koska väkivalloin estätte minua tehtävääni toimittamasta.\nMutta minä rukoilen puolestanne ja tulen vielä takaisin, kun kuoleman\nläheisyys ehkä saa sydämenne sulamaan.»\n\n»Sir», sanoi Crispin kyllästyneenä, »te väsyttäisitte naisväenkin\nlörpötyksillänne.»\n\n»Kas niin, kas niin», sanoi pappi kiiruhtaen ovea kohti. Kynnyksellä\nhän vielä pysähtyi.\n\n»Jätän teille lyhdyn», sanoi hän. »Toivon, että se valollaan saisi\nmielenne hurskaammaksi.» Sen sanottuaan pappi poistui.\n\nCrispin haukotteli äänekkäästi hänen mentyään ja ojenteli itseään.\nViitaten sitten makuusijaansa hän sanoi:\n\n»Kas niin, nuori mies, nyt on teidän vuoronne.»\n\nKennethiä värisytti.\n\n»Minä en voi nukkua», huudahti hän. »En voi!»\n\n»Kuten tahdotte.» Ja olkapäitään kohautellen istuutui Crispin vuoteen\nreunalle.\n\n»Kolkkoja lohduttajia nuo keropäiset suunsoittajat», mutisi hän. »Heitä\non opetettu pitämään huolta vain sielusta, ihmisen ruumiin tarpeista\nhe eivät välitä mitään. Täällä olen jo istunut kymmenkunta tuntia\nsaamatta ruokaa tai juomaa. Ei sen vuoksi, että ruoasta niin paljoa\nvälittäisinkään, mutta jumaliste, kurkkuni on yhtä kuiva kuin tuon\nkeropään saarna, ja antaisin ilomielin neljä tuntia jäljellä olevista\nviidestä, jos saisin maljan poltettua viiniä. Kurjaa joukkoa he ovat,\nKenneth, ajatellessaan, ettei mies, jonka täytyy aamulla kuolla,\ntarvitse ryyppyä illalla. Hohoi! Joku suuri valehtelija on sanonut,\nettä joka nukkuu, hän syö. Jospa minä koettaisin nukkumalla unhottaa\njanoni.»\n\nHän oikaisihe makuutilalle ja vaipui heti uneen.\n\nKennethin vuoro oli herättää hänet seuraavalla kerralla.\n\nCrispin aukaisi silmänsä ja näki, että nuorukainen vapisi kauhusta. Hän\noli tuhkanharmaa kasvoiltaan.\n\n»No, mikä nyt hätänä? Saakeli soikoon, mikä teitä vaivaa?» huudahti hän.\n\n»Eikö ole mitään keinoa, sir Crispin? Ettekö voi tehdä mitään?» valitti\nnuori mies.\n\nSilmänräpäyksessä oli Galliard pystyssä.\n\n»Poikaparka, pelottaako hirttonuoran ajatteleminen teitä?»\n\nKenneth nyökkäsi äänettömänä.\n\n»Se on kurja kuolema, myönnän sen. Katsokaahan, Kenneth, minulla on\nmiekka saappaanvarressani. Jos teitä miellyttää kylmä teräs enemmän,\nniin asia on selvä. Se on viimeinen palvelus, jonka teille voin tehdä\nja olen niin helläkätinen kuin nainen. Juuri tähän, sydämen kohdalle,\nja te ette tiedä mistään mitään ennen kuin olette paratiisissa.»\n\nKääntäen saappaansa vartta alaspäin hän työnsi kätensä oikeata säärtään\npitkin siihen. Mutta Kenneth ponnahti taaksepäin huudahtaen:\n\n»Ei, ei», ja peitti kasvonsa käsillään. »Ei sitä, te ette ymmärrä. Se\non itse kuolema, jota en halua. Samapa se millä tavalla se tapahtuu!\nEikö ole mitään keinoa päästä siitä? Eikö mitään mahdollisuutta, sir\nCrispin?» pyysi hän kädet ristissä.\n\n»Kuoleman lähestyminen tekee teistä raukan, sir», puhui toinen, johon\nnuoren miehen surkea käytös teki syvästi vastenmielisen vaikutuksen.\n»Eikö ole mitään keinoa, kysytte te. Tuossahan on ikkuna, mutta se on\nseitsemänkymmentä jalkaa maasta, ja tuossa on ovi, mutta se on lukossa\nja vartija sen toisella puolella.»\n\n»Minun olisi pitänyt tietää se. Minun olisi pitänyt tietää, että teette\nminusta pilkkaa. Mitäpä on kuolema teille, jolle elämällä ei ole mitään\ntarjottavana. Teille sen ajatus ei tuota mitään kauhua. Mutta minulle\n— ajatelkaa sir, minä olen tuskin kahdeksantoistavuotias», hän lisäsi\nnyyhkyttäen, »ja elämä on täynnä kauniita lupauksia. Oi Jumala, sääli\nminua!»\n\n»Totta, totta, poikani», vastasi Crispin hellemmällä äänellä. »Unohdin,\nettä kuolema ei tule teille samanlaisena siunattuna vapauttajana kuin\nminulle, ja kuitenkin, kuitenkin», mutisi hän hiljaa »kuolenhan minäkin\ntäyttämättä tehtävääni — toimittamatta kostoani. Ja sieluni kautta,\nen tiedä mitään, joka sen voimakkaammin kannustaisi ihmistä pitämään\nkiinni elämästä kuin kosto. Ah», huokasi hän hartaasti, »jospa todella\nkeksisin jonkin keinon!»\n\n»Ajatelkaa, sir Crispin, ajatelkaa», huudahti nuorukainen kiihkeänä.\n\n»Mitäpä se hyödyttää. Tuossa on ikkuna. Mutta vaikka saisinkin\nkiskotuksi ristikon irti, mikä mielestäni näyttää mahdottomalta,\non seitsemänkymmenen jalan hyppäys vielä jäljellä. Mittasin sen\nsilmilläni heti kun tulin tänne. Mutta ei ole mitään köyttä. Teidän\npäällystakkinne kahtia reväistynä ja palat yhteensidottuina ei\nriittäisi kuin kymmenen jalan matkan. Haluaisitteko hypätä jäljellä\nolevat kuusikymmentä jalkaa?»\n\nSitä ajatellessaankin nuorukainen vapisi, ja sen huomatessaan Crispin\nnauroi hiljaa.\n\n»Siinäpä se. Ja kuitenkin, poikaseni, tarjoutuisi siinä hypyn\nonnistuessa elämän jatkuminen ja päinvastaisessa tapauksessa paljon\nvapaampi lähtö kuin se minkä hirttonuora konsanaan voi antaa.\nJumaliste», huudahti hän hypähtäen jaloilleen ja tarttuen lyhtyyn,\n»katsokaamme tuota ristikkoa.»\n\nHän astui huoneen poikki ikkunan luo ja asetti lyhdyn siten, että sen\nvalo kohdistui parhaiten ristikon pystysuoran tangon alapäähän.\n\n»Se on hyvin ruosteen syömä, Kenneth», mutisi hän. »Tämän ainoan\nrautatangon irrottaminen», ja hän kosketti ristikon alaosaa, »antaisi\nmeille pääsyn vapauteen. Hm! Kukapa tietää!»\n\nHän meni takaisin pöydän luo ja asetti lyhdyn entiselle paikalleen.\nVavisten seurasi Kenneth hänen jokaista liikettään, mutta ei sanonut\nmitään.\n\n»Joka heittää noppaa», sanoi Galliard, »sen täytyy asettaa panoksensa\nesille. Minä panen elämäni — joka jo oikeastaan on menetetty — ja\nheitän arpaa vapaudesta. Jos voitan, niin voitan kaikki, jos taas\nhäviän, niin en häviä mitään. Jumaliste, monesti olen lyönyt arpaa\nkohtalostani, mutta koskaan eivät mahdollisuudet vielä ole olleet näin\nsuurenmoiset. Kas niin, Kenneth, tässä on ainoa keino, ja me yritämme\nsitä, jos vain saamme rautatangon irti.»\n\n»Te aiotte hypätä?» kauhisteli nuorukainen.\n\n»Jokeen tietenkin. Se on ainoa keino.»\n\n»Hyvä Jumala, minä en uskalla. Se on kauhea hyppäys.»\n\n»Pitempi kyllä, sen tunnustan, kuin se, jonka he tunnin perästä teille\nvalmistavat, jos jäätte tänne. Mutta se viekin aivan toisaalle.»\n\nNuorukaisen suu oli kuiva. Hänen silmänsä hehkuivat ja jäsenensä\nvärisivät kylmästä, mutta ei syyskuun kylmästä.\n\n»Minä koetan sitä», mutisi hän hampaat kalisten. Sitten hän ikkunaan\nviitaten tarttui lujasti Galliardin käsivarteen.\n\n»Mikä teitä nyt vaivaa?» kysyi Crispin ärtyisenä.\n\n»Päivä, sir Crispin. Aurinko nousee.» Crispin katsoi. Taivaan\ntummuuteen oli ilmestynyt valoisa juova.\n\n»Nopeasti, sir Crispin, nyt ei ole hukattava aikaa vähääkään. Pappihan\nsanoi tulevansa päivännousun aikaan uudelleen.»\n\n»Antakaa hänen tulla», vastasi Galliard julmasti mennessään ikkunan luo.\n\nHän tarttui alempaan poikkirautaan laihoilla, mutta jäntevillä\nkäsillään ja asettaen polvensa muuria vasten pani kaikki mahtavat\nvoimansa käytäntöön — sen pelottavan voiman, jonka hän kaleeriorjana\nollessaan oli hankkinut ja jota ei edes hänen hurjasteleva\nelämänsäkään ollut voinut vähentää. Hän tunsi, että hänen lihaksensa\nolivat jännityksestä katketa, hiki nousi hänen otsalleen ja hänen\nhengityksensä kävi korahtelevaksi.\n\n»Se liikkuu», ähki hän vihdoin. »Se liikkuu.» Hän keskeytti\nponnistuksensa ja irrotti kätensä.\n\n»Minun täytyy henkäistä hieman. Toinen samanlainen rynnistys, niin asia\non selvä. Pyhä Yrjö, ensi kerran elämässäni on vesi ystäväni, sillä\nsade oli pahoin ruostuttanut raudat.»\n\nUlkopuolella käveli heidän vartijansa. Hänen askelensa tulivat\nlähemmäksi, menivät ohi ja poistuivat, kääntyivät, tulivat takaisin\nja poistuivat uudelleen. Kun ne taas häipyivät kuulumattomiin, kävi\nCrispin jälleen käsiksi rautatankoon ja uudisti yrityksensä.\n\nSillä kertaa olikin jo helpompaa. Vähitellen tanko antoi perään\nGalliardin voiman edessä.\n\nLähenivät taas vartijan askelet, mutta innokkaassa puuhassa ollen ei\nGalliard niitä kuullut, eikä myöskään hänen toverinsa, joka sykkivin\nsydämin seurasi hänen ponnistustaan. Rautakanki irtautui — irtautui\nvähitellen, kunnes se äkkiä rytinällä katkesi.\n\nKuin pistoolin laukaus jymähti se irtautuessaan. Molemmat miehet\npidättivät henkeään ja seisoivat hetken kyyristyneinä ja kuunnellen.\nVartija oli pysähtynyt heidän ovelleen.\n\nGalliard oli ripeä mies, nopea ajattelemaan ja nopea panemaan tuumansa\ntäytäntöön. Häneltä meni vain pari silmänräpäystä työntäessään\nKennethin erääseen nurkkaan, sammuttaessaan lyhdyn ja heittäytyessään\nitse vuoteelleen.\n\nAvain narahti lukossa ja Crispin vastasi siihen kaikuvalla\nkuorsauksella. Ovi avautui ja kynnykselle ilmaantui keropää ratsumies\npitäen lyhtyään päänsä yläpuolella, joten valo heijastui välkkyen hänen\nkirkkaasta kypärästään. Hän katseli vuoteellaan makaavaa Crispiniä,\njolla oli silmät kiinni ja suu ammollaan ja joka kuorsasi valtavasti.\nHän näki Kennethin istuvan rauhallisena lattialla, selkä seinää vasten\nja hämmästys kuvastui hänen kasvoillaan.\n\n»Kuulitteko jotakin?» hän kysyi.\n\n»Kuulin kyllä, se kuulosti pyssyn laukaukselta, tuolta päin», vastasi\nKenneth.\n\nLiike, jonka hän vastatessaan teki, oli kohtalokas.\n\nVaistomaisesti oli hän viitannut peukalollaan akkunaan päin ja veti\nsiten sotilaan huomion siihen suuntaan. Miehen katse osui katkaistuun\nristikkorautaan ja häneltä pääsi hämmästyksen huudahdus.\n\nEllei hän olisi ollut hölmö, olisi hän heti arvannut, miten se oli\ntapahtunut, ja havaittuaan sen olisi hänen pitänyt ajatella kahdesti,\nennen kuin uskaltautui sellaisen miehen ulottuville, joka sillä tavalla\npystyi käsittelemään rautakankia. Mutta hän oli hidastuumainen tyhmyri\nja sen vuoksi ei hän hämmästykseltään päässyt ajattelun alkuun.\nHän astui huoneeseen ja sitten ikkunan luo tutkiakseen tarkemmin\nkatkennutta tankoa.\n\nKenneth seurasi häntä kauhun ja epätoivon katsein. Heiltä oli nyt\nviimeinenkin toivo mennyt. Sitten hän yhtäkkiä oli näkevinään, että\nCrispin voimakkaalla loikkauksella oli makuultaan hypännyt sotilaan\nkimppuun.\n\nLyhty kirposi miehen kädestä ja vieri Kennethin jalkoihin. Sotilas oli\nalkanut huutaa, mutta se muuttui äkkiä korahteluksi, kun Galliardin\nsormet puristuivat hänen henkitorvensa ympäri. Mies oli suurikokoinen\nja raivoisasti vastustaessaan hän vei Galliardia sinne tänne huoneessa.\nYhdessä he törmäsivät pöytään, joka olisi rämähtäen mennyt nurin, ellei\nKenneth olisi saanut siitä kiinni ja hiljaa työntänyt sitä seinän\nviereen.\n\nMolemmat miehet olivat nyt vuoteella. Crispin oli arvannut, että\nsotilaan tarkoituksena oli heittäytymällä kovalle lattialle aikaansaada\naseistuksellaan niin kova kolina, että se olisi herättänyt alla olevien\nhuomion ja siten ehkä tuonut apua. Estääkseen tämän oli Galliard\nkääntänyt hänet vuoteeseen päin ja paiskannut hänet sille. Siinä hän\npainoi polvellaan miehen rintaa vasten ja puristaen keropäätä kurkusta\npainoi peukaloaan hänen henkitorveaan vasten.\n\n»Ovi, Kenneth!» käski hän kuiskaten. »Ovi kiinni!» Turha oli\nratsumiehen yritys vapautua tukehduttavasta otteesta. Hänen\nponnistuksensa kävivät jo heikommiksi. Hänen kasvonsa punoittivat ja\nverisuonet pullistuivat kuin köysi hänen ohimoillaan ja näyttivät\nolevan ratkeamaisillaan, hänen silmänsä olivat putkahtaa päästä ulos\nkuin hummerilla ja hänen suunsa oli kauhun irveessä. Sittenkin takoivat\nhänen kantapäänsä makuusijaa ja sittenkin hän yhä yritti. Sormillaan\nhän repi kurkkuaan puristavia käsiä ja raapi niitä kynsillään, kunnes\nniistä tihkui veri. Mutta Galliard piteli häntä lujasti ja hymysuin —\npirulliselta hymyltä se näytti puoleksi tukehtuneesta miesparasta — hän\nkatseli uhriaan.\n\n»Joku tulee!» läähätti Kenneth äkkiä. »Joku tulee, sir Crispin!»\nkertasi hän väännellen käsiään mielettömästi.\n\nGalliard kuunteli. Askeleita kuului lähestyvän. Sotilas kuuli ne myös\nja ryhtyi uudelleen ponnistamaan.\n\nSilloin Crispin puhui.\n\n»Miksi seisotte siinä kuin hölmö?» murahti hän. »Sammuttakaa valo — ei,\nehkäpä tarvitsemme sitä. Heittäkää päällystakkinne sen päälle! Pian,\npian, mies!»\n\nAskelet tulivat lähemmäksi. Nuorukainen oli noudattanut hänen käskyään\nja he olivat nyt pimeässä.\n\n»Asettukaa oven luo», kuiskasi Crispin. »Hyökätkää hänen päälleen heti\nkun hän tulee, ja pitäkää huoli siitä, ettei hän päästä mitään ääntä.\nOttakaa häntä kurkusta, ja jos teille on elämänne kallis, niin älkää\nantako hänen päästä livistämään.»\n\nAskelet pysähtyivät. Kenneth hiipi hiljaa paikalleen. Sotilaan\nvastus loppui äkkiä, ja Crispin päästi otteensa hänen kurkustaan.\nVetäen sitten tyynesti sotilaan miekan tupesta hän tunnusteli miehen\nhaarniskan hihnoja ja alkoi leikellä niitä poikki. Hänen sitä\ntehdessään ovi avautui. Käytävässä palavan lampun valoa vasten he\nnäkivät kynnyksellä mustan olennon, jolla oli korkea hattu päässä.\nSitten tervehti pappi heitä laulavalla äänellään.\n\n»Hetkenne on lyönyt», ilmoitti hän.\n\n»Onko jo aika?» kysyi Galliard vuoteeltaan ja kysyessään hän siirsi\nvarovasti sotilaan rintavarustuksen syrjään ja asetti kätensä hänen\nsydämelleen. Se löi vielä hiljaa.\n\n»Tunnin kuluttua teitä tullaan hakemaan», vastasi pappi, ja Crispin\nihmetteli kärsimättömänä, mitä Kenneth teki.\n\n»Katukaa siis syntejänne, kurjat pahantekijät, niin kauan kuin...»\n\nHän keskeytti äkkiä ja heräsi uskonnollisesta hartaudestaan outoon\nhuomioon, että oli pimeä ja että vartija oli poissa.\n\n»Mitä on...», aloitti hän. Sitten Galliard kuuli lyhyen hengenvedon\nja sitä seuraavan mätkähdyksen, kun kaksi miestä kaatui kieritellen\nhuoneen lattialle.\n\n»Hyvin tehty, poika!» huudahti Crispin miltei iloisesti. »Pidä lujasti\nkiinni, Kenneth! Vielä pari sekuntia!»\n\nHän hypähti vuoteelta ja käytävästä tulevan heikon valon opastamana\njuoksi ovelle ja sulki sen hiljaa. Sitten hän kulki seinää pitkin\npaikalle, missä oli nähnyt Kennethin peittävän lyhdyn viitallaan. Hänen\nkulkiessaan törmäsivät molemmat ottelevat miehet häntä vastaan.\n\n»Pidä lujasti kiinni, poikani!» kehoitteli hän Kennethiä »Pidä vielä\nhetkinen, niin tulen avuksi.»\n\nHän pääsi vihdoin lyhdyn luo ja vetäen viitan sen päältä asetti sen\npöydälle.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku\n\n\nLyhdyn keltaisessa valossa Crispin näki molemmat miehet — vääntelevän\nja kiskovan mytyn vartaloita ja nousevia ja laskevia sääriä. Kenneth,\njoka oli päälläpäin, piteli tarkoituksellisesti pappia kurkusta.\nMolempien kasvot olivat yhtä vääntyneet, mutta nuorukaisen hengittäessä\nläähättämällä ei toisen hengitystä kuulunut ensinkään.\n\nCrispin meni huoneen poikki makuusijalle ja veti tiedottoman miehen\npistomiekan tupesta. Hän jäi hetkeksi tutkimaan miehen kasvoja. Sotilas\nhengitti heikosti ja Crispin tiesi, että hän ennen pitkää tulisi\ntajuihinsa. Crispin hymyili julmasti nähdessään, kuinka taitavasti oli\ntoimittanut työnsä kuristamatta sotilasta kuoliaaksi asti.\n\nMiekka kädessä palasi hän Kennethin ja papin luo. Puritaanin sätkyttely\noli enää vain suonenvedon tapaista nytkähtelyä. Hänen kasvonsa olivat\nyhtä aavemaiset kuin sotilaan äsken.\n\n»Laskekaa hänet irti, Kenneth», sanoi Crispin lyhyesti.\n\n»Hän rimpuilee vielä.»\n\n»Laskekaa hänet irti, sanon minä», huudahti Crispin ja otti kumartuen\nKennethin käsivarresta kiinni ja pakotti hänet päästämään otteensa.\n\n»Hän huutaa», sanoi Kenneth pelokkaana.\n\n»Tuskinpa vain», nauroi Crispin. »Ei ainakaan vähään aikaan. Pitäkää\nhuolta sotilaasta.»\n\nSuu ammollaan makasi pappi lattialla haukkoen ilmaa kuin vasta vedestä\nnostettu kala. Vaikka hänen kaulansa oli aivan vapaa, sai hän otella\nvielä hetkisen, ennen kuin sai hengityskykynsä takaisin. Sitten hän\nnieli ilmaa läähättäen, kunnes näytti tukehtuvan sen ylenpalttisuuteen.\n\n»Pyhän Yrjön nimessä», virkkoi Crispin, »tulinpa parhaaseen aikaan.\nVielä sekunti, niin hänkin olisi ollut tiedottomana. Kas niin, nyt hän\njo virkoo.»\n\nVeri väheni taas papin pään pullistuneista laskimoista ja hänen\nkasvonsa alkoivat saada tavallisen kalpean värinsä. Äkkiä ne kalpenivat\ntavallisuuttaan kalpeammiksi, kun Crispin ojensi miekkansa hänen\nkaulaansa kohti.\n\n»Jos liikut tai äännät, niin seivästän sinut lattiaan kuin\nkovakuoriaisen. Jos tottelet, niin sinulle ei tapahdu mitään pahaa»,\nsanoi Crispin kylmästi.\n\n»Tottelen teitä», vastasi pappi käheästi kuiskaten. »Vannon\ntottelevani. Mutta, hyvä herra, ottakaa armollisesti miekka kaulaltani.\nSe saattaa livahtaa sormienne läpi, sir», vaikeroi hän kauhun ilme\nsilmissään. Missä olikaan nyt hänen jymisevä bassonsa ja entinen\nhyminänsä? Missä olikaan hänen naurettava majesteettisuutensa ja\nmahtipontiset eleensä, joilla hän edellisellä kerralla oli julistustaan\nsäestänyt?\n\n»Miekka saattaa pudota kädestänne, sir», vaikeroi hän taas.\n\n»Se voi, ja jumaliste, se tekeekin sen, jos vielä kuulen äänenne.\nMutta jos olette viisas ja tottelette, niin ei teidän tarvitse kättäni\npelätä...» Sitten hän kääntyi Kennethin puoleen yhä pitäen pappia\nsilmällä. »Hoitakaa tuota miekkosta tuolla makuutilalla, Kenneth.\nHän tointuu kohta. Tukkikaa hänen suunsa vuodevaatteilla ja sitokaa\nsuukapula hänen kaulahuivillaan. Katsokaa tarkkaan ja tehkää se hyvin,\nmutta jättäkää nenä vapaaksi, jotta hän voi hengittää.»\n\nKenneth suoritti Galliardin käskyn nopeasti ja tarkasti ja Galliard\njäi siksi aikaa seisomaan lattialla makaavan papin luo. Vihdoin,\nkun Kenneth ilmoitti suorittaneensa tehtävän, hän käski puritaania\nnousemaan.\n\n»Mutta olkaa varovainen», varoitti hän, »muuten saatte maistaa sen\nparatiisin iloja, josta saarnaatte. Kas niin, herra pastori, nyt ylös!»\n\nPelon valtaamana, joka vaati ehdottomasti tottelemaan, pappi nousi\nvikkelästi pystyyn.\n\n»Seisokaa siinä, sir, kas niin!» komensi Crispin pitäen miekkaansa\ntuuman päässä papin kauluksesta.\n\n»Ottakaa nenäliinanne, Kenneth, ja sitokaa hänen kätensä selän taakse.»\n\nSen tapahduttua Crispin käski nuorukaisen aukaista papin vyön ja ottaa\nsen pois. Sitten hän käski saarnamiehen istuutua heidän ainoalle\ntuolilleen ja samaisella vyöllä hän käski sitoa hänet tuoliin. Kun\npuritaani sitten oli varmasti sidottu, laski Crispin miekkansa ja\nistuutui pöydän laidalle hänen viereensä.\n\n»Nyt, herra pastori, juttelemme hieman. Jos yritättekään huutaa, niin\nlähetän teidät kiireesti siihen maailmaan, johon te virkanne puolesta\njohdatte toisten sieluja. Ehkäpä te mieluummin saarnaatte siitä kuin\nasutte siellä, joten siis oman parhaanne vuoksi tottelette minua.\nTeidän kunniantuntoonne, teidän viisauteenne ja papin luontaiseen\nvalheenkammoon nähden voinen odottaa, että vastaatte totuudenmukaisesti\nniihin kysymyksiin, joita aion teille tehdä. Jos mahdollisesti\nhavaitsen, että petätte minua, sir, niin olen pitävä huolen siitä, että\nmyös vastaatte valheestanne.» Ja kohottaen miekkansa kärkeä hän näytti\nkaunopuheisesti ja tarkkaan tapaa, jota aikoi käyttää. »Kas niin, sir,\nkuulkaa nyt mitä sanon. Kuinka pian arvelette ystäviemme huomaavan\nkommelluksemme täällä ylhäällä?»\n\n»Kun he tulevat noutamaan teitä», vastasi pappi nöyrästi.\n\n»Ja kuinka pian, oi profeetta, he tulevat?»\n\n»Tunnin kuluttua, tai niillä vaiheilla», vastasi puritaani katsoen\nikkunaan puhuessaan. Galliard seurasi hänen katsettaan ja huomasi, että\npäivänvalo oli huomattavasti lisääntynyt.\n\n»Niin», huomautti hän, »tunnin kuluttua on kyllä tarpeeksi valoa, jotta\nhe näkisivät hirttää meidät. Eikö ole mahdollista, että joku tulee\ntänne aikaisemmin?»\n\n»Ei, mikäli voin arvata. Ainoat talossa asuvat ovat ne puolitusinaa\nratsumiestä, jotka ovat vahtihuoneessa alhaalla.»\n\n»Missä on pääkenraali?»\n\n»Poissa — en tiedä missä. Mutta hän tulee tänne auringon noustessa.»\n\n»Entä vartija, joka oli ovemme edustalla — eikö vaihdosta tapahdu tämän\nja meidän hirttoaikamme välillä?»\n\n»En voi sanoa varmasti, mutta en luule, sillä vaihto tapahtui juuri\nminun tänne tullessani.»\n\n»Entä miehet vartiohuoneessa — vastatkaa minulle totuudenmukaisesti, oi\nElia — miten he pitävät vahtia?»\n\n»Valitettavasti, sir, he ovat juopotelleet kylliksi saattaakseen\nurhoollisen kavaljeerin häpeään. Kävin äsken nuhtelemassa heitä.»\n\nKennethin irrottaessa puritaanin vyötä sieltä oli pudonnut\npienikokoinen Raamattu, jollaista hänen ammattikuntansa tavallisesti\nkäytti. Kenneth oli asettanut sen pöydälle. Galliard otti sen nyt\nkäteensä ja pitäen sitä papin edessä katsoi häntä suoraan silmiin.\n\n»Vannotteko tämän kirjan kautta, että ette ole puhunut minulle muuta\nkuin totta?»\n\nHetkeäkään arvelematta pappi vannoi parhaan tietonsa mukaan puhuneensa\nniinkuin asia oli.\n\n»Hyvä on, sir. Ja nyt, vaikka minua surettaakin suuresti, että minun\ntäytyy aiheuttaa teille pienintäkään epämukavuutta, on minun saatava\nteidät varmasti vaikenemaan.»\n\nLaskettuaan miekkansa pöydälle hän meni papin taakse ja otti miehen\noman kaulahuivin sitoen sen tukevasti hänen suunsa eteen.\n\n»Nyt, Kenneth», sanoi hän kääntyen nuorukaiseen. Sitten hän keskeytti\näkkiä, aivan kuin hänen mieleensä olisi juolahtanut uusi ajatus.\n»Äsken», jatkoi hän sitten, »muistan teidän sanoneen, että jos saisitte\nvapautenne jälleen, niin olisitte valmis yhtymään minuun kostaakseni\nniille pahantekijöille, jotka ovat turmelleet elämäni.»\n\n»Niin tein, sir Crispin.»\n\nHetken aikaa oli ritari vaiti. Hän oli tekemäisillään ruman teon, puhui\nhän itselleen, ja kun hän huomasi, _kuinka_ ruma se oli, ei hän aikonut\njatkaa, vaan hylkäsi äkkiä tekemänsä suunnitelman aikoen turvautua\nomiin käsiinsä ja järkeensä. Mutta kun hän taas ajatteli, kuinka suuri\nhyöty hänelle nuorukaisesta saattoi olla — tämähän oli kihloissa\nCynthia Ashburnin kanssa — hän päätti, ettei asia ollut niinkään\nhelposti ratkaistavissa eikä hylättävissä. Huolellisesti hän punnitsi\nasiaa puolin ja toisin. Toisella puolen oli varma tieto siitä, että jos\nheidän pakonsa onnistuisi, niin Kenneth painuisi tietenkin ystäviensä\nAshburnien — Marleigh'n linnan anastajien — suojaan. Mikä olisikaan\nluonnollisempaa kuin että hän silloin ottaisi mukaansa pelastajansa!\nKuinka helposti kävisikään hänen kostonsa, kun hän niin erinomaisen\nsyyn varjolla pääsisi Marleigh'n linnaan. Hän saattaisi ensin päästä\nheidän suosioonsa ja sitten...\n\nHän näki sielunsa silmillä suuren koston, joka oli hänen arvoisensa ja\nsopusoinnussa sen ruman rikoksen kanssa, joka sitä vaati.\n\nToiselta puolen painoi vaa'assa raskaasti se petollinen sävy, joka\nhänen suunnitelmassaan oli. Hän aikoi sitoa nuorukaisen lupaukseen,\njonka laadun hän aikoi salata — lupaukseen, jonka nuorukainen\nmielellään antaisi, mutta ehkäpä kuolisi ennemmin kuin täyttäisi\nsen, jos vain aavistaisi, mitä sen täyttäminen tiesi. Hänhän aikoi\nviekoitella nuorukaisen pettämään ystävänsä, tulevan vaimonsa omaiset.\nCrispinille saattoi tulos olla epävarma, mutta luultavaa oli, että\nKennethin aikomus naida Cynthia menisi myttyyn sen teon vuoksi, johon\nGalliard hänet kietoisi hänen tietämättään.\n\nVaaka painui vuoroin toiselle, vuoroin toiselle puolelle Galliardin\nmiettiessä asiaa. Mutta hänen epäilyjään vastaan nousi muisto siitä,\nmillä tavalla nuorukainen viime yönä oli häntä kohdellut, hänen\narvostelunsa kovuus ja se peruuttamaton halveksunta, jota tuo heikko\npiimäsuu oli häntä kohtaan niin selvästi osoittanut. Kaikki tämä\nnostatti nyt hänen vihansa ja kovetti hänen sydämensä kunnian käskyjä\nvastaan. Mitä merkitsi tuo poika hänelle? kysyi hän itseltään. Estikö\nhän häntä täyttämästä tehtäväänsä? Oliko tuo poika millään tavalla\nansainnut mitään hänen puoleltaan. Oliko hän hänelle mitään velkaa? Ei\nmitään. Sittenkään hän ei tahtonut päättää harkitsematta.\n\nOli luonteenomaista miehelle, jolta Kennethin mielestä puuttuivat\nkaikki kunnioitusta ansaitsevat ominaisuudet, että hän keskellä\nvaaroja, kun jokainen ohikiitävä sekunti vähensi heidän pelastumisensa\nmahdollisuutta, saattoi tyynesti ja maltillisesti punnita\nkäyttäytymistään. Intohimossaan oli Crispin hillitön ja vihassaan\nkiivas, mutta kaikessa muussa hän oli harkitseva.\n\nSiitä oli Kennethillä nyt näyte, joka pani hänet vapisemaan\nkärsimättömästä pelosta. Hätäisenä, kädet nyrkissä ja kasvot kalpeina\nhän katseli toveriaan, joka kulmiaan rypistäen ja harmaat silmät\nlattiaan luotuina seisoi mietteissään. Vihdoin hän ei enää voinut\nkestää tätä käsittämätöntä, mieletöntä viivytystä.\n\n»Sir Crispin», kuiskasi hän vetäen toista hihasta. »Sir Crispin.»\n\nRitari loi häneen miltei vihaisen katseen. Sitten liekki hänen\nsilmistään sammui; hän huokasi ja puhui. Hän oli nähnyt pojan kasvot.\nPelko ja kärsimättömyys, joka niissä kuvastui, vaikutti häneen\nvastenmielisesti ja sai aikaan, että vaakalauta äkkiä ja lopullisesti\nkallistui nuorukaista vastaan.\n\n»Mietin, miten suorittaisimme pakomme», hän sanoi.\n\n»Ei ole muuta kuin yksi keino», huudahti nuorukainen.\n\n»Päinvastoin, niitä on kaksi, ja minä tahdon valita huolellisesti.»\n\n»Jos viivyttelette valintaanne vähän kauemmin, niin ei jää kumpaakaan\njäljelle», huusi Kenneth kärsimättömästi.\n\nHuomatessaan nuorukaisen kasvavan pelon ja tehtyään päätöksensä ryhtyi\nCrispin sen mukaan toimimaan niin, että nuori mies muuttuisi vahaksi\nhänen käsissään.\n\n»Niin puhuu kokemattomuus», sanoi hän säälivä hymy huulillaan. »Kun\nolette elänyt niin kauan kuin minä ja kärsinyt yhtä paljon ja kun\nteidät on pakotettu käyttämään järkeänne henkenne pelastamiseksi yhtä\nusein kuin minut, niin opitte huomaamaan, että hätäileminen on kaikissa\nuhkayrityksissä vaarallisinta. Epäonnistuminen merkitsee aina jonkin\nmenettämistä, tänään se tietäisi henkemme menettämistä, ja olisi\nvahinko, jos kaksi noin hyvää tulosta», siinä hän viittasi molempiin\nvankeihinsa, »menisi hukkaan.»\n\n»Sir», huudahti Kenneth miltei suunniltaan, »ellette tule kanssani,\nniin lähden yksin.»\n\n»Minne?» kysyi Crispin kuivasti.\n\n»Täältä ulos.»\n\nGalliard kumarsi hieman.\n\n»Voikaa hyvin, sir. En tahdo viivyttää teitä. Tienne on selvä ja omaksi\nasiaksenne jää päättää, menettekö ovesta vai ikkunasta.»\n\nSen sanottuaan Galliard käänsi selkänsä hänelle ja meni lattian poikki\nvuoteen luo, jolla ratsumies makasi mykkänä raivosta. Hän kumartui ja\navasi sotilaan vyön, johon hänen tuppensa oli kiinnitetty, ja pani sen\nvyölleen. Nostamatta silmiään ja seisoen yhä selin Kennethiin, joka oli\nhänen ja oven välillä, hän meni pöydän luo ja otti sille jättämänsä\nmiekan sekä painoi sen tuppeen. Kun kahva kalahti tupen helaan, sanoi\nKenneth:\n\n»No, sir Crispin, oletteko valmis?»\n\nGalliard pyörähti äkkiä ympäri.\n\n»Mitä, ettekö vielä ole mennytkään», kysyi hän pilkallisesti.\n\n»En uskalla», myönsi nuori mies. »En uskalla lähteä yksin.»\n\nGalliard nauroi hiljaa, sitten hän äkkiä tuli totiseksi.\n\n»Ennen kuin menemme, master Kenneth, tahdon uudelleen muistuttaa teille\nvakuutuksestanne, että jos pääsemme vapaiksi, niin autatte minua\nkostotyössä, joka minulla on edessäni.»\n\n»Olen jo kerran vastannut teille myöntävästi.»\n\n»Pyydän kysyä, oletteko vielä samaa mieltä?»\n\n»Olen, olen! Vaikka mitä, kun vain lähdette.»\n\n»Ei niin kiirettä, Kenneth. Lupausta, jota pyydän teiltä, ei anneta\nkevytmielisesti. Jos pääsemme vapauteen, niin voinen kai sanoa\npelastaneeni teidän henkenne sekä siihen nähden, mitä jo olen tehnyt,\nettä siihen nähden, mitä vasta teen?»\n\n»Myönnän sen!»\n\n»Siis, sir, palkakseni pyydän teidän apuanne siinä työssä, joka\nminun täytyy suorittaa, tehtävässä, jonka täyttämisen toivo on ainoa\nvapautumisyritykseni kannustin?»\n\n»Olen jo luvannut sen!» huudahti nuorukainen.\n\n»Älkää antako lupaustanne kepeästi, Kenneth», sanoi Crispin vakavasti.\n»Se saattaa aiheuttaa teille paljon tuskaa, ja saattaapa elämännekin\nolla vaarassa.»\n\n»Minä lupaan.»\n\nGalliard nyökkäsi. Kääntyen sitten pöytään päin hän otti siltä Raamatun.\n\n»Vannokaa käsi tällä kirjalla kunnianne, uskonne ja autuuden toivonne\nkautta, että jos minä vien teidät elävänä tästä talosta, niin\npalvelette minua ja minun asiaani, kunnes se on suoritettu tai minä\nkuolen. Vannokaa, että jätätte kaikki henkilökohtaiset pyyteet ja\nhalut auttaaksenne minua silloin, kun minä teitä kutsun. Vannokaa se,\nja vastapalvelukseksi panen minä, jos tarve vaatii, henkeni alttiiksi\ntänä päivänä pelastaakseni teidät, jossa tapauksessa te vapaudutte\nvalastanne ilman muuta.»\n\nNuorukainen vaikeni hetken.\n\nCrispin oli niin juhlallinen, vala niin vakava, että hän alkoi\nepäröidä. Hänen varovainen, arka luontonsa alkoi kuiskailla hänelle,\nettä hänen ehkä olisi hyvä tietää hieman enemmän tästä asiasta, ennen\nkuin hän peruuttamattomasti sitoutuisi siihen. Mutta Crispin, joka\nhuomasi nuoren miehen epäröimisen, tukahutti sen heti käyttämällä\nhyväkseen hänen pelkuruuttaan.\n\n»Päättäkää», huudahti hän äkkiä, »valkenee jo, ja nyt on aika\nkiirehtiä.»\n\n»Minä vannon!» vastasi Kenneth pelon valtaamana. »Vannon kunniani,\nuskoni ja autuuden toivoni kautta auttavani teitä milloin ja miten\nvaatinettekin sitä, kunnes kostonne on suoritettu.»\n\nCrispin otti Raamatun Kennethin kädestä ja pani sen takaisin pöydälle.\nHänen huulensa olivat puristuneet tiukasti yhteen ja hän vältti\nnuorukaisen katsetta.\n\n»Omalta osaltani en ole kaupassamme laiminlyövä mitään, sen olette\nnäkevä», mutisi hän ottaessaan sotilaan viitan ja lakin. »Tulkaa, ja\nottakaa papin korkea hattu ja hänen viittansa.»\n\nHän meni ovelle ja avattuaan sen kurkisti käytävään. Hetken hän\nkuunteli. Kaikki oli hiljaista. Sitten hän kääntyi taas. Huoneeseen\ntulvehtiva aamun sarastus teki lyhdyn entistä kellertävämmäksi.\n\n»Voikaa hyvin, herra pastori», hän sanoi. »Älkää panko pahaksenne\nsitä pientä epämukavuutta, johon minun on ollut pakko alistaa teidät,\nja rukoilkaa pakomme onnistumisen puolesta. Pyydän lausua terveiseni\npunanokkaiselle Oliverille. Voikaa hyvin. Tulkaa, Kenneth!»\n\nHän piti ovea auki, jotta nuorukainen menisi siitä ensin. Kun he\nseisoivat hamarassa käytävässä, sulki hän oven hiljaa ja väänsi sen\nlukkoon.\n\n\n\n\nKymmenes luku\n\n\nHiljaa ja kuulo jännittyneenä miehet laskeutuivat alakertaan. He eivät\nmennessään kuulleet mitään levottomuutta herättävää ja vasta sitten kun\nhe pysähtyivät ensimmäiselle portaalle uudelleen kuunnellakseen, he\nerottivat heikkoa puheensorinaa vahtihuoneesta. Niin hiljaiselta kuului\npuhe, että Crispin heti oivalsi, miten asiat olivat, ennen kuin hän\nedes oli kaiteen yli kurkottaen katsonut alapuolella olevaan halliin.\nHarmahtava aamuvalaistus oli ainoa valo, joka pääsi tunkeutumaan sinne.\n\n»Kohtalo on meille suopea, Kenneth», kuiskasi Crispin. »Nuo hullut\nistuvat suljettujen ovien takana. Tulkaa.» Mutta Kenneth pani kätensä\nGalliardin käsivarrelle.\n\n»Mitä jos ovi avautuisi meidän sivuuttaessamme sen?»\n\n»Siinä tapauksessa joku kuolee», mutisi Crispin. »Mutta rukoilkaa\nJumalaa, ettei se tapahtuisi. Meidän täytyy koettaa.»\n\n»Eikö ole muuta tietä?»\n\n»Miksikä ei, voimmehan me viipyä täällä niin kauan, että he vangitsevat\nmeidät uudelleen, vastasi Crispin pilkallisesti. »Mutta, jumaliste, se\nei ole minun tarkoitukseni. Tulkaa.»\n\nPuhuessaan hän veti nuorukaista perässään.\n\nHänen jalkansa oli ylimmällä portaalla, kun talon hiljaisuus äkkiä\nhäiriytyi ja joku koputti kovasti katuovelle. Silmänräpäyksessä, aivan\nkuin he olisivat odottaneet sitä, kuului jalan liikettä ja kumoon\npotkaistun tuolin ryskettä alhaalta. Sitten välähti pitkä keltainen\nvalojuova poikki hallin, kun vartiohuoneen ovi avautui.\n\n»Takaisin!» murahti Galliard, »takaisin, mies!»\n\nMutta he ennättivät ajoissa.\n\nKurkistaessaan kaiteen yli he näkivät kahden ratsumiehen tulevan\nvartiohuoneesta ja menevän hallin poikki ulko-ovelle. Salpa nousi ja\nketju ratisi, sitten seurasi saranoiden narina, ja kivisellä lattialla\nkilisivät kannukset ja kolisivat askelet tulijain astuessa eteiseen.\n\n»Onko kaikki kunnossa?» kuului ääni, josta Crispin tunsi eversti Priden.\n\nKysymystä seurasi myöntävä vastaus.\n\n»Onko pappi käynyt pahantekijäin luona?»\n\n»Master Toneleigh on paraikaa heidän luonaan.»\n\nHallissa saattoi Crispin sitten erottaa eversti Priden hahmon sekä\nkolme muuta miestä, jotka olivat tulleet hänen kanssaan. Mutta hänellä\nei ollut paljoakaan aikaa katsella heitä, sillä everstillä oli kiire.\n\n»Menkäämme, hyvät herrat», kuuli Crispin hänen sanovan, »viekää minut\nheidän koppiinsa. Tahtoisin nähdä heidät, ainakin toisen heistä, ennen\nkuin hän kuolee. Heidät hirtetään siinä, missä moabiitit hirttivät\nGivesin toissa päivänä. Jos minulla olisi valta — mutta — valaise\ntietä, mies!»\n\n»Hyvä Jumala», äännähti Kenneth, kun sotilas astui ensimmäiselle\nportaalle. Sisimmässään lausui Crispin pelottavan kirouksen. Ensi\nsilmäyksellä näytti hänestä siltä kuin ei olisi ollut enää muuta\nkeinoa jäljellä kuin antaa vangita itsensä uudelleen. Hänen mielessään\nvälähti, että noita toisia oli viisi ja että hän oli yksin, sillä\nhänen toverinsa oli aseeton. Ajatuksen nopeudella hän punnitsi\npakomahdollisuudet. Hän huomasi, että jos hän jäisi paikalleen, olivat\nne sangen pienet, ja ajatellessaan hän katseli koko ajan ympärilleen.\nValaistus oli heikko, mutta hänellä oli tarkka näkö, ja vaaran\nläheisyys terästi sitä yhä. Osaksi hänen silmänsä ja osaksi hänen\nvaistonsa sanoivat hänelle, että tuskin kuuden jalan päässä täytyi\nolla oven, ja jos taivas sen sallisi, niin se oli auki ja sen takaa\nheidän täytyi hakea suojaa. Sekin mahdollisuus iski hänen suunnitelmien\nmyllertämiin aivoihinsa, että huoneessa saattoi olla asukkaita. Mutta\nsekään ei saanut häntä pelottaa. Siinä oli kuitenkin pienempi vaara,\nja muuta valinnan varaa hänelle ei jäänyt. Hän oli päättänyt kaiken\njo ennen kuin sotilas oli jalallaan astunut kolmannelle askelmalle\nja ennen kuin eversti oli alkanut nousunsa. Kenneth seisoi pelon\njärkyttämänä, katsellen kuin noiduttu vaaran lähestymistä.\n\nSilloin hän kuuli tuiman kuiskauksen:\n\n»Tulkaa kanssani niin hiljaa kuin elämänne on teille kallis.»\n\nKolmella pitkällä loikkauksella ja hiljaa kuin kissa oli Crispin oven\nluona, jonka olemassaolon hän oli pikemminkin arvannut kuin nähnyt. Hän\nkuljetti kättään ovea myöten kunnes tapasi säpin. Hiljaa hän koetteli\nsitä, se antoi perään ja ovi avautui. Kenneth oli hänen vieressään. Hän\npysähtyi katsomaan taakseen. Vastakkaiselle seinälle valoi ratsumiehen\nlyhty kirkasta valoa. Vielä sekunti, niin hän olisi tullut portaitten\nmutkaan ja hänen kääntyessään olisi hänen valonsa paljastanut heidät.\nMutta juuri ennen sitä hetkeä oli Crispin vetänyt toverinsa huoneeseen\nja sulkenut oven yhtä hiljaa kuin oli sen avannutkin. Huone oli\nasumaton ja melkein kokonaan huonekaluja vailla, ja sen huomatessaan\nCrispin huokasi helpotuksesta.\n\nHe pysähtyivät ja kuulivat kuinka miehet nousivat portaita ja kuinka\nmiekat kalahtelivat kaidetta vasten. Heitä suojelevan oven alta\npilkisti keltainen valojuova, se kasvoi ja hiipi kauemmaksi huoneessa,\nkunnes pysähtyi ja alkoi taas vähetä lyhdyn kantajan kääntyessä ja\nalkaessa astua toista osaa portaista. Hetki vielä, niin se katosi\nkokonaan niiden miesten taakse, jotka seurasivat lyhdyn kantajan\nvanavedessä.\n\n»Ikkuna, sir Crispin!» sanoi Kenneth hätääntyneenä kuiskaten. »Ikkuna!»\n\n»Ei», vastasi Crispin tyynesti. »Hyppäys on korkea ja me joutuisimme\nsiten vain kadulle eikä se auttaisi meitä vähääkään. Malttakaa.»\n\nHän kuunteli. Askelet olivat kääntyneet ja kuuluivat jo toisesta\nkerroksesta. Crispin raotti ovea, ensin vähän ja sitten kokonaan.\nHetken hän kuunteli tarkkaavasti. Askelet kuuluivat selvästi, pian\nmiehet astuivat viimeiselle astimelle ja sitten he huomasivat heti\nasianlaidan.\n\n»Nyt», sanoi Crispin ainoastaan ja vetäen miekkansa astui nopeasti\nmutta varovasti vielä kerran portaille. Mennessään hän vilkaisi kaiteen\nyli. Vartiohuoneen ovi oli raollaan ja hän kuuli sieltä tulevan\nhiljaisen puheensorinan. Mutta hän ei pysähtynyt. Vaikka ovi olisi\nollut selällään, ei hän sittenkään olisi pysähtynyt. Sekuntiakaan ei\nollut varaa hukata, odotus olisi merkinnyt vain uhkaamassa olevan\nvaaran suurentamista. Varovasti ja nojaten vankkaan kaiteeseen hän\nalkoi laskeutua portaita. Kenneth seurasi häntä koneellisesti kasvot\nkuolemankalpeina ja tuntien olevansa tukehtumaisillaan.\n\nHe pääsivät kulmaukseen ja siitä alkoi heidän matkansa vaarallisin osa.\nViisi, kuusi askelta sitä vain oli, mutta sitten tuli vartiohuone ja\nsen oviaukosta sattui valo juuri viimeiselle portaalle. Kerran porras\nnarahti pahasti ja heidän korvissaan se kajahti kuin pistoolin laukaus.\nYhtä äänekkäältä tuntui Crispinistä Kennethin vetäisemä henkäys, joka\nsitä seurasi. Hän oli miltei pysähtyä kirotakseen nuorukaista, mutta\najatellessaan, kuinka tärkeä joka hetki oli, hän jatkoi matkaansa.\nHeillä oli jäljellä vain kolme askelta ja he saattoivat melkein kuulla,\nmitä huoneessa puhuttiin, kun Crispin pysähtyi ja vetääkseen Kennethin\nhuomion puoleensa kääntyi päin ja viittasi hallin toisella puolella\nhäämöttävää ovea. Se vei siihen huoneeseen, johon hänet oli tuotu\nCromwellin kuulusteltavaksi. Sen asema oli pälkähtänyt hänen päähänsä\nmuutama hetki sitten ja hän oli silloin päättänyt käyttää sitä tietä.\n\nNuorukainen seurasi viittausta ja nyökkäsi merkiksi, että oli\nymmärtänyt. Galliard astui askelen alemmaksi. Silloin kuului\nvartiohuoneesta äänekäs haukotus, joka lähetti nuorukaisen\nkauhistuneena kaidetta vasten. Haukotusta seurasi sitten liike, joka\nmuistutti tuolilta nousua, tuolin jalat rasahtivat lattiaan ja yleistä\nliikehtimistä kuului huoneesta. Jos Kenneth olisi ollut yksin, olisi\npelko jähmettänyt hänet siihen paikkaan.\n\nMutta tyyni, järkähtämätön Crispin jatkoi matkaansa niinkuin ei\nmitään olisi tapahtunut. Hän laski, että vaikka joku olisi noussutkin\nlähestyäkseen ovea, ei pysähtyminen kuitenkaan olisi hyödyttänyt\nmitään. Heidän ainoa mahdollisuutensa oli mennä ohi ennen kuin ovi ehkä\navautui kokonaan.\n\nRohkean miehen kanssa kulkeminen vaaranalaisissa paikoissa ei voi\nolla aiheuttamatta luottamusta hänen tyyneyteensä ja sen kautta hänen\nmenestykseensä. Niin oli Kennethinkin laita nyt. Pitkän solakan\nmiehen järkähtämätön eteneminen veti nuorukaisen vastustamattomasti\nperässään huolimatta pelosta, jota hän tunsi. Ja onnellista oli\nKennethille, että niin oli. He pääsivät vihdoin portaita alas, olivat\nvartiohuoneen oven luona ja menivät onnellisesti sen ohi. Sitten he\nhiipivät hitaasti, kiusallisen hitaasti — välttääkseen askeltensa kaiun\nkivisellä lattialla — hallin poikki ovelle, joka tiesi heille vapautta.\nHitaasti, askel askelelta he kulkivat, ja joka askelella Crispin\nkatsahti taakseen valmiina hyökkäämään heti kun heidät olisi keksitty.\nMutta se oli turhaa. Ääneti ja turvallisesti he pääsivät ovelle.\nCrispinin iloksi se oli lukitsematon. Rauhallisesti hän avasi sen ja\ntyynen ritarillisesti kehoitti hän kohteliaalla viittauksella toveriaan\nastumaan sisään ensin pitäessään ovea auki ja samalla sekä silmin että\nkorvin huolehtiessaan turvallisuudesta.\n\nTuskin oli Kenneth astunut huoneeseen, kun ylhäältä kuului äänekästä\nja kiihkeätä puhetta, joka selvästi ilmaisi, että heidän pakonsa oli\nhuomattu. Sitä seurasi jalkojen kolina alhaalta vartiohuoneesta, ja\nCrispin ehti tuskin loikata huoneeseen toverinsa perässä ja sulkea\noven, kun ratsumiehet syöksyivät halliin ja siitä ylös portaita huutaen\nja meluten.\n\nHuoneessa, jossa he nyt olivat turvassa, Crispin nauroi hiljaa\nitsekseen ja vieden kättään pitkin oven sivua löysi salvan ja telkesi\nsillä oven.\n\n»Saakeli», mutisi hän, »sepä oli tiukka paikka! Huutakaa vain, senkin\nkeropäät», jatkoi hän sitten, »huutakaa itsenne käheiksi, senkin\nvarikset! Vai piti teidän hirttää meidät samaan paikkaan, johon\nGiveskin vedettiin!»\n\nKenneth veti häntä takin, hihasta ja kyseli: »Mitä nyt?»\n\n»Nyt menemme ikkunasta, jos suvaitsette», vastasi Crispin.\n\nHe menivät huoneen poikki ja hetkistä myöhemmin olivat laskeutuneet\nkapealle, käsipuulla varustetulle polulle, joka kulki joen rantaa\npitkin ja jonka Crispin oli edellisenä iltana huomannut vankilansa\nikkunasta. Hän oli myös huomannut, että saman polun vieressä, noin\nsadan askelen päässä oli ollut vene, joka oli kiinnitetty rantaan\nvieviin portaisiin, ja sitä kohti hän nyt kiiruhti Kennethin seuratessa\nkintereillä. Polku kulki sinnepäin alamäkeä, joten heidän saapuessaan\npolun päähän ei vesi ollut kuuttakaan jalkaa alempana. Muutamalla\naskelella he olivat veneen kiinnityspaikalla, jossa vene onneksi yhä\noli.\n\n»Nyt veneeseen, Kenneth», komensi Crispin. »Kas niin, minä otan airot\nja pysyttelen rantapenkeren suojassa siltä varalta, että nuo hölmöt\nsattuisivat katsomaan vankilan ikkunasta joelle päin. Jumaliste,\nKenneth, olen nälkäinen kuin susi ja niin kuiva — oh, yhtä kuiva kuin\nGives oli pyytäessään viimeistä ryyppyään. Kunpa taivas sallisi, että\nsattuisimme johonkin taloon, jossa kristillinen ihminen saisi aterian\nja tuopin olutta. Ihme, että minulla oli voimia tulla portaita alas.\nSaakeli, kuinka huono toveri tyhjä vatsa on uhkarohkeassa yrityksessä.\nHei! Poika, ole varuillasi! No tottavie, nyt on piru, eikös tuo\npiimäsuu olekin pyörtynyt!»\n\n\n\n\nYhdestoista luku\n\n\nGregory Ashburn työnsi tuolinsa taaksepäin ja aikoi nousta pöydästä,\njonka ääressä hän veljineen oli juuri syönyt päivällistä.\n\nHän oli pitkä, raskasrakenteinen mies, jolla oli punakat, raa'at kasvot\nja suorana valuva punainen tukka. Tukan väri oli ainoa, josta saattoi\npäättää, että miehet olivat veljeksiä. Josef oli muuten hintelä ja\nveljeään huomattavasti lyhempi. Hän oli kalpeakasvoinen, ohuthuulinen\nja hänellä oli ovela ilme, joka saattoi muuttua sangen häijyksi, kun\nhän omalla tavallaan välähdytti värittömiä silmiään.\n\nAikaisemmassa elämässään ei Gregory Ashburn ollut suinkaan ollut\nruma, mutta juopottelu ja laiskuus olivat turvottaneet ja raaistaneet\nhänen olemuksensa. Josefia sitä vastoin ei koskaan voinut sanoa onnen\nsuosimaksi siinä suhteessa.\n\n»Worcesterin taistelusta on jo kulunut viikko», mutisi Gregory heittäen\npuhuessaan laiskan sivusilmäyksen korkeisiin ikkunanpuitteisiin, »eikä\nsanaakaan kuulu pojasta.»\n\nJosef kohautti olkapäitään ja puhui pilkallisesti. Hänen tapoihinsa\nkuuluivat pilkalliset eleet ja hän höysti niitä asiaan kuuluvilla\nsanoilla.\n\n»Huolestuttaako sinua uutisten puute?» kysyi hän katsahtaen pöydän yli\nveljeensä.\n\nGregory nousi vastaamatta hänen katseeseensa.\n\n»Totta puhuen se huolestuttaa», hän myönsi.\n\n»Ja kuitenkin», virkkoi Josef, »se on luonnollisin asia maailmassa. Ei\nole vallan tavatonta, että taistelussa kuolee miehiä.»\n\nGregory meni hitaasti ikkunan luo ja katseli puiston puita, joita syksy\nalkoi ripeästi riipiä.\n\n»Jos hän olisi kaatuneitten joukossa — jos hän olisi kuollut — silloin\nolisi asia ratkaistu.»\n\n»Niin ja ratkaistu hyvin.»\n\n»Sinä unohdat Cynthian», moitti Gregory veljeään.\n\n»Unohdan! En ollenkaan, hyvä mies. Kuulehan.» Hän viittasi peukalollaan\nväliseinään.\n\nMarleigh'n linnan upeaan huoneeseen kuului — välimatkan vaimentamana —\ntytön iloinen laulu. Josef nauroi halveksivasti.\n\n»Tuntuuko tuo sellaisen tytön laululta, jonka sulhasta ei kuulu sodasta\npalaavaksi?» hän kysyi.\n\n»Mutta ajattele toki, Josef, lapsukainen ei arvaa kuvitellakaan, että\npoika olisi saattanut kaatua.»\n\n»Jumaliste, sir, jos sinun tyttäresi ajattelee poikaa vähääkään,\nniin hänen täytyy olla levoton. Kokonainen viikko jo tappelusta\neikä sanaakaan pojasta. Uskallanpa vannoa, Gregory, ettei siinä ole\npaljoakaan laulamisen aihetta.»\n\n»Cynthia on niin nuori — oikeastaan lapsi vielä. Hän ei ajattele\nniinkuin sinä ja minä eikä hae syitä pojan poissaoloon.»\n\n»Ei _välitä_ hakea syitä», korjasi Josef.\n\n»Olkoon miten hyvänsä», virkkoi Gregory kärsimättömästi. »Minä\ntahtoisin kuitenkin tietää.»\n\n»Vaikka emme aina tiedäkään, saatamme kuitenkin arvata joskus. Minä\narvaan, että hän on kuollut, ja sillä hyvä.»\n\n»Entäpä jos hän ei olekaan kuollut?»\n\n»Siinä tapauksessa, pöllöpää, hän olisi täällä.»\n\n»Ei ole sinun tapaistasi tehdä ajattelemattomia johtopäätöksiä. Entä\njos hän on vankina?»\n\n»No, silloin suorittaisivat vankisiirtolat sen, minkä taistelukenttä on\njättänyt tekemättä. Niin että kuolleena tai vankina, samantekevää.»\n\nHän nosti lasiaan valoa kohti ja sulki toisen silmänsä nähdäkseen\nparemmin viinin ihanan värin. Ei sen vuoksi, että Josef vähääkään\nvälitti väristä, mutta hän oli ilveilijä luonteeltaan eikä keksinyt\nsillä kerralla mitään parempaa keinoa, jolla olisi osoittanut\näärimmäisen välinpitämättömyytensä keskustelun kohteesta.\n\n»Josef, sinä olet väärässä», sanoi Gregory kääntäen selkänsä ikkunaan\nja katsoen veljeensä. »Siinä ei ole vielä kaikki. Entäpä jos hän\njonakin päivänä palaa?»\n\n»Oh, entäpä jos, entäpä jos —!» huusi Josef kiusoitellen. »Gregory,\nmikä mainio filosofi sinusta olisi tullutkaan, ellei luonto olisi\ntehnyt sinusta roistoa. Olet niin täynnä _entäpä josia_ kuin muna\nravintoa. No, entäpä jos hän jonakin päivänä palaisi? Minä paiskaan\nkysymyksen takaisin sinun vastattavaksesi. Entäpä jos?»\n\n»Herra tietää!»\n\n»Jätä se sitten Herralle», kuului sukkela vastaus, ja Josef tyhjensi\nlasinsa.\n\n»Ei, veljeni, se olisi liian uskallettua. Minun täytyy ja minä tahdon\ntietää, elääkö Kenneth vielä vai ei. Jos hän on vankina, täytyy meidän\nponnistaa kaikkemme saadaksemme hänet vapaaksi.»\n\n»Hiisi siitä välittäköön», ärähti Josef. »Miksi niin paljon puuhaa\ntyhjästä. Miksi sinä ensinkään toit koko penikkaa Skotlannin kankailta\ntänne.»\n\nGregory huokasi kohtaloonsa alistuvan kärsivällisyydellä.\n\n»Minulla on useampiakin syitä», hän vastasi hitaasti. »Jos minun\ntäytyy ne sinulle selittää uudelleen, niin säälin sinun järkeäsi.\nKatsohan, Josef, sinä osaat paremmin vaikuttaa Cromwelliin kuin minä —\npaljon, paljon paremmin, ja jos tahdot, niin voit tässä auttaa minua\nmenestyksellisesti.»\n\nJosef teki kärsimättömän liikkeen.\n\n»Etkö voisi jättää sitä kohtalon ratkaistavaksi?»\n\n»Luuletko, ettei minulla ole omaatuntoa ensinkään, Josef?» huudahti\ntoinen odottamattomalla voimalla. »Pyh. Sinä olet akkamainen.»\n\n»Ei, Josef, minä olen vanha. Elämäni syyspuoli on käsissä ja minä\ntahtoisin nähdä nämä molemmat vihittyinä ennen kuin kuolen.»\n\n»Ja sinusta on tullut määkivä, hellämielinen raukka», lisäsi Josef.\n»Ah, teet minut aivan sairaaksi.»\n\nSyntyi hetken äänettömyys, jonka aikana veljekset silmäilivät toisiaan.\nGregoryn katseessa oli sellaista lujuutta, että Josefin pilkallisen\nkatseen täytyi lopulta väistyä.\n\n»Josef, sinun täytyy lähteä pääkenraalin luo.»\n\n»No niin», sanoi Josef heikosti, »sanokaamme, että lähden. Mutta jos\nKenneth on vankina, mitä sitten?»\n\n»Sinun täytyy pyytää Cromwellilta hänen vapauttamistaan. Hän ei kiellä\nsitä sinulta.»\n\n»Eikö? En ole niinkään varma siitä?»\n\n»Mutta sinähän voit yrittää ja ainakin saamme varmuuden siitä, miten\npojan on käynyt.»\n\n»Se varmuus ei minusta näytä ensinkään tarpeelliselta. Sitä paitsi,\nGregory, ajattelin, ilma on muuttunut ja tuuli puhaltaa niin\nvihaisesti, että se kutsuu esille jok'ikisen reumatismi-paholaisen\nriehumaan luissani. Minä en ole mikään poikanen, Gregory, eikä\nmatkustaminen ole leikin asia tähän vuodenaikaan viisikymmenvuotiaalle.»\n\nGregory lähestyi pöytää ja nojasi kättään siihen.\n\n»Lähdetkö?» kysyi hän katsoen veljeään suoraan silmiin.\n\nJosef kävi miettiväiseksi. Hän tunsi Gregoryn mieheksi, jolla oli omat\ntuumansa, hän tiesi, että jos hän nyt kieltäytyisi, niin hän saisi joka\nhetki kiusaantua kuuntelemalla Gregoryn mietteitä pojan kohtalosta ja\nhuomautuksia omasta itsekkyydestään. Toiselta puolen häntä pelotti\nmatkaanlähtö. Hän ei juuri ollut niitä miehiä, jotka uhrasivat\nmukavuuttaan toisten hyväksi, ja ajatellessaan, että se tapahtuisi\nainoastaan toisen oikun vuoksi, hän tunsi suurta halua kieltäytyä.\n\n»Koska asia kerran on niin lähellä sydäntäsi», sanoi hän vihdoin, »niin\neikö mieleesi ole pälkähtänyt, että sinä voisit paljon palavammin\nanoa pojan puolesta ja että sinulla sen vuoksi myös olisi suurempi\nmahdollisuus menestymiseen?»\n\n»Sinä tiedät, että Cromwell mieluummin kuuntelee sinua kuin minua\n— ehkäpä sen vuoksi, että sinä niin taitavasti osaat sovitella\nraamatunlausevarastoasi puheesi lomaan», hän lisäsi pilkallisesti.\n»Lähdetkö siis, Josef?»\n\n»Ajattele toki, että emme tiedä, missä hän oleksii. Ehkäpä saisin\nmatkustaa viikkokaupalla Englantia ristiin rastiin.»\n\n»Lähdetkö?» uudisti Gregory.\n\n»Oh, piru vie», tiuskaisi Josef nousten äkkiä. »Minä lähden, koska\nmikään muu ei näy sinua rauhoittavan. Lähden huomisaamuna.»\n\n»Josef, olen hyvin kiitollinen. Olisin kuitenkin vielä kiitollisempi,\njos lähtisit tänä iltana.»\n\n»En, tottavie, en lähde.»\n\n»Kyllä, tottavie, sinä lähdet», vastasi Gregory. »Sinun täytyy, Josef.»\n\nJosef puheli taas ilmoista. Taivas, sanoi hän, oli synkkä ja sadetta\nlupaavan näköinen. »Mitä merkitsee yksi päivä asiassa?» ruikutti hän.\n\nMutta Gregory piti päänsä, kunnes Josef miltei itsesuojeluksesta\nsuostui lähtemään niin pian kuin vain joutuisi matkakuntoon.\n\nAsian päätyttyä Josef jätti veljensä ja kiroten master Stewartin hänen\naikaansaamastaan rasituksesta, jota hänen nyt oli kestettävä, lähti\nvarustautumaan matkalle.\n\nGregory viipyi vielä huoneessa, jossa he olivat syöneet, ja istui\ntuijottaen synkkänä eteensä. Vihdoin, naurahtaen puoliääneen\nhalveksivasti, hän kaasi lasinsa täyteen muskottiviiniä ja joi sen\npohjaan. Hänen pannessaan lasin takaisin pöydälle ovi avautui ja\nkynnyksellä seisoi kaunis tyttö, joka ei saattanut olla kahtakymmentä\nvuotta vanhempi. Gregory katseli hänen raikkaita, kapeita kasvojaan\nja hänen matalan otsansa yllä lainehtivaa ruskeaa tukkaa ja sanoi\nitselleen, että hänellä oli täysi syy olla ylpeä tyttärestään. Hän\nkatsoi uudelleen ja sanoi taas itselleen, että hänen veljensä oli\noikeassa. Tyttö ei näyttänyt siltä, joka kaipasi sodasta palaavaa\nsulhoaan. Tytön huulet hymyilivät ja silmät — pitkäripsiset ja\ntaivaansiniset — aivan säteilivät ilosta.\n\n»Miksi istut täällä noin synkkänä?» hän huudahti, »sillä aikaa kun\nsetä, kuten minulle kerrottiin, aikoo lähteä matkalle?»\n\nGregory päätti panna tytön tunteet koetukselle.\n\n»Kenneth», vastasi hän merkitsevästi korostaen ja tarkaten tyttöä.\n\nIlo katosi tytön silmistä ja ne saivat vakavan ilmeen, joka vain\nkorosti niiden kauneutta. Gregory oli odottanut, että niissä olisi\nkuvastunut pelkoa, ainakin huolta, mutta siinä hän pettyi.\n\n»Mitä hänestä?» kysyi tyttö lähestyen isäänsä.\n\n»Ei mitään, siinä juuri asian ydin. On jo aika saada hänestä tietoja,\nja kun ei mitään ole kuulunut, lähtee setäsi tiedustelulle.»\n\n»Tuuletko, että hänelle on tapahtunut jotakin pahaa?»\n\nGregory vaikeni hetken punniten vastaustaan. »Toivon, ettei olisi,\nkultaseni», sanoi hän. »Mahdollisesti hän on vankina. Viimeksi saimme\ntietoja häneltä Worcesterista, ja siitä on jo viikko ja toistakin,\nkun taistelu suoritettiin siellä. Jos hän on vankina, on sedälläsi\ntarpeeksi vaikutusvaltaa saadakseen hänet jälleen vapaaksi.»\n\nCynthia huokasi ja siirtyi ikkunan luo. »Kenneth-parka», puhui hän\nosaaottavasti. »Ehkäpä hän on haavoittunut.»\n\n»Pian saamme tietää», vastasi isä.\n\nHänen pettymyksensä kasvoi. Siinä, missä hän oli odottanut surua, ei\nhän tavannut muuta kuin säälivää huolenpitoa. Eikä hänen pettymyksensä\nsuinkaan vähentynyt, kun tyttö pitkän vaitiolon jälkeen alkoi puhua\nlinnan edessä olevan puutarhan puiden tilasta.\n\nGregorylla oli aikomus moittia tytärtään hänen puuttuvasta\nmielenkiinnostaan tulevaisuuttaan kohtaan, mutta hän jätti sen\nkuitenkin tekemättä. Joka tapauksessa, jos Kenneth eli, oli heidän\nmentävä naimisiin. Tähän saakka oli tyttö ollut tottelevainen ja\nmielellään antautunut isänsä johdettavaksi. Olipa hän osoittanut\nystävällisyyttäkin Kennethiä kohtaan. Epäilemättä hän oli osoittava\nsitä jälleen, kun Josef palaisi hänen kanssaan — ellei hän ollut\nWorcesterin luona kaatuneiden joukossa, jossa tapauksessa ehkä oli\nnäyttäytyvä onnellisemmaksi, ettei nuorukaisen kohtalo sen enempää\naiheuttaisi tytölle surua.\n\n»Taivas on pilvinen, isä», sanoi Cynthia ikkunasta. »Setäparka. Hänellä\non paha ilma matkalla.»\n\n»Onpa hauska, että edes joku säälii setäparkaa», murisi Josef, joka oli\npalannut sisään, »setää, jonka sinun isäsi ajaa tällaiseen koiranilmaan\nhakemaan tyttärensä velvollisuutensa laiminlyövää sulhasta.»\n\nCynthia hymyili hänelle.\n\n»Se on sankarillista, setä.»\n\n»Kas niin, kas niin!» mutisi Josef. »Olen tekevä parhaani löytääkseni\nsen kuhnurin, jotta eivät kauniit silmäsi itkisi koreuttaan piloille.»\n\nGregory moitti silmäyksellään Josefin pilkkaa ja vetäytyi lähemmäksi\nveljeään.\n\n»Sydän murtunut, eikö niin!» mutisi hän, mutta Gregory ei vastannut\nsanaakaan.\n\nTuntia myöhemmin, kiivettyään satulaan, Josef kääntyi taas veljensä\npuoleen katsahtaen samalla tyttöön, joka hyväili hänen ratsunsa\nkiiltävää kaulaa.\n\n»Näet nyt, että asia on kuten olen sanonut», hän sanoi.\n\n»Ja sittenkin», vastasi Gregory totisena, »toivon, että palaat poika\nmukanasi. Niin on parempi.»\n\nJosef kohautti olkapäitään halveksivasti. Otettuaan sitten jäähyväiset\nveljeltään ja veljentyttäreltään hän ratsasti pois kahden palvelijan\nseuraamana. Hän lähti eteläistä tietä.\n\n\n\n\nKahdestoista luku\n\n\nOli puolenpäivän aika seuraavana päivänä, kun Gregory Ashburn\nnauttiessaan raittiista ilmasta Marleigh'n linnan upealla pengermällä\nkuuli nopeasti lähestyvää kavioiden kapsetta puistotieltä. Hän pysähtyi\nja koetti kääntyen sinnepäin saada selvää, keitä tulijat olivat. Ensin\nhän ajatteli veljeään, sitten Kennethiä. Puoleksi lehdettömien puiden\nvälistä erottui kaksi ratsastajaa, jotka ratsastivat vierekkäin. Siitä\nseikasta, että heitä oli kaksi, hän päätti, ettei se voinut olla Josef.\n\nHänen odottaessaan tuli Cynthia hänen luokseen, jäi hänen viereensä ja\nteki hänelle saman kysymyksen, joka hänen omassakin mielessään liikkui.\nMutta hänen isänsä ei voinut vastata muuta kuin että hän toivoi toisen\nratsastajista olevan Kenneth.\n\nRatsastajat tulivat puiden suojasta pengermän edessä olevalle\naukeamalle ja Ashburnin ja hänen tyttärensä odottavien silmien eteen\nilmestyi merkillinen, likainen ja huonosti yhteen sopiva pari. Toinen,\njoka ratsasti hieman edellä, näytti talonpoikaiselta puritaanilta\nkorkeassa kolhiintuneessa hatussaan ja mustassa viitassaan. Toinen\noli pukeutunut tiukkaan punaiseen viittaan, jonka takaa pisti esiin\nsuunnattoman pitkä miekka, ja paitsi että hänen hatussaan ei ollut\nainoatakaan koristesulkaa, se oli pantu niin elostelevan hurjaan ja\nhuimapäiseen asentoon, ettei hän mitenkään sopinut hurskaspukuisen\nnuorukaisen toveriksi.\n\nMutta urhean viitan alla, kuten kohta näkyi hänen hypättyään satulasta,\noli surkean näköinen gentlemanni. Hänellä oli nahkatakki, joka oli\nniin revitty ja tahriintunut, että mikä renki hyvänsä olisi sitä\nhalveksinut. Hänen vihreät housunsa olivat äärimmilleen kuluneet ja\nhänen parkitsemattomasta nahasta tehdyt saappaansa olivat huonoa\nvalmistetta ja niitä koristivat ruostuneet kannukset.\n\nGregory pysähtyi pengermälle kutsuakseen palvelijansa auttamaan\nvastatulleita, sitten hän astui portaita alas tervehtiäkseen Kennethiä\nmeluisin ilonvuodatuksin. Hänen takanaan tuli Cynthia hitaasti ja\narvokkaasti kuin olisi ollut kaksi kertaa ikäisensä. Tyynesti hän\ntervehti sulhastaan, lausui kohteliaasti ilonsa siitä, että näki hänet\nterveenä, ja salli hänen suudella sormiaan.\n\nTaempana seisoi sir Crispin, tumma pää paljastettuna naisen kunniaksi,\nväsyneenä, kasvot kalpeina, suu hieman auki ja harmaat silmät palavina,\nkun hän taas vuosien kuluttua katseli kotitalonsa kiviseiniä — linnaa,\njonne hän oli tullut lakki kädessä suojaa pyytämään.\n\nGregory puhui, kädet Kennethin olkapäillä.\n\n»Olemme olleet hyvin huolissamme sinusta, poikani», hän sanoi.\n»Pelkäsimme miltei pahinta, ja eilen lähti Josef hakemaan tietoja\nsinusta suoraan Cromwellilta. Missä olet viipynyt?»\n\n»Heti, sir, heti saatte kuulla. Se on pitkä juttu.»\n\n»Se on totta. Sinä olet väsynyt ja tahdot ehkä ensin levätä. Cynthia\npitää huolen siitä. Mutta mikä variksenpelätin sinulla on kanssasi?\nMikä rääsyniekka tuo on?» hän sanoi viitaten Galliardiin. Hän oli\nluullut tätä palvelijaksi, mutta tumma puna, joka levisi sir Crispinin\nkasvoille, osoitti, että hän oli erehtynyt.\n\n»Toivoisin, että te tietäisitte sen, sir», aloitti Crispin hieman\ntulisesti, mutta Kenneth keskeytti hänet.\n\n»Täällä oloni, sir, on kokonaan tämän gentlemannin ansiota. Hän oli\nminun vankilatoverini ja ilman hänen sukkelaa järkeään ja voimakasta\nkäsivarttaan olisin minä nyt jäykkänä. Kohta, sir, saatte kuulla koko\njutun, ja uskallan vannoa, että se huvittaa teitä. Tämä herra on sir\nCrispin Galliard, entinen ratsuväen kapteeni, jonka kanssa palvelin\nMiddletonin prikaatissa.»\n\nCrispin kumarsi syvään tietoisena ankaran tutkivasta katseesta, jonka\nGregory häneen loi. Sisimmässään hän pelkäsi, ettei hän sittenkään,\nvuosien takaa, ollut tarpeeksi muuttunut.\n\n»Sir Crispin Galliard», sanoi Ashburn ikään kuin muistutellen\nmielessään jotakin. »Galliard — Galliard — ei suinkaan sama, jota\nkutsuttiin 'Hurjapää-Galliardiksi' ja joka aiheutti meille niin paljon\nhuolta entisen kuninkaan aikana?»\n\nCrispin hengähti helpotuksesta. Ashburnin tutkivan katseen syy selveni\nhänelle.\n\n»Sama mies», vastasi hän hymyillen ja kumartaen uudelleen.\n»Palvelijanne, sir, ja teidän, madam.»\n\nCynthia katseli solakkaa, sotilaallista miestä mielenkiinnolla.\nHänkin oli kuullut — ja kukapa ei olisi — tämän miehen hurjista\nedesottamisista. Mutta mikään hänen kuulemistaan jutuista ei ollut\nWorcesterista paon arvoinen.\n\nJa kun Kenneth sitten samana iltana kertoi sen heidän illallista\nsyödessään, suurenivat hänen pitkäripsiset silmänsä hänen katsoessaan\nCrispiniin, ja mielenkiinnon sijaan oli tullut ihailua.\n\nHänen sydäntään vallitsi romantiikka, kuten on useimpien naisten laita.\nHän rakasti runoilijoita ja heidän laulujaan suurista sankariteoista.\nTässä oli yksi, joka siinä valossa, missä hänelle oli miehestä\nkerrottu, oli kuin jonkin kertojan ruumiillistunut sankari itse.\n\nKennethiä hän ei koskaan ollut arvostanut liian korkealle. Mutta äkkiä,\ntämän karkeakasvoisen sotapukarin, tämän tuimasilmäisen mellastajan\nläsnäollessa nuorukainen painui, huolimatta kasvojensa ja muotonsa\nsomuudesta, aivan mitättömän merkityksettömäksi. Ja kun Kenneth sitten\ntyperästi kertoi, kuinka hän veneessä oli pyörtynyt, nauroi neitonen\nsuorastaan pilkallisesti.\n\nNiin halveksivan mielenilmaisun kuullessaan katsahti isä tyttäreensä\nnopeasti ja levottomasti. Kenneth pysähtyi ja lopetti kertomuksensa\nsiihen. Hän katsahti tyttöön moittivasti, tuli ensin punaiseksi, sitten\nkalpeaksi, aivan sen mukaan tunsiko harmia vai vihaa. Galliard seurasi\nnäytelmää tyynellä tavallaan ja hyvillään. Tytön naurussa oli ilmennyt\nsama tunne, jonka hän jo kauan oli tuntenut sydämessään. Hän tyhjensi\nmaljansa hitaasti eikä yrittänytkään lieventää outoa äänettömyyttä,\njoka seurassa nyt vallitsi.\n\nTotta puhuen hänen mielessään liikkui tarpeeksi tunteita, jotka saivat\nhänet — joka aina oli tottunut olemaan sieluna joka pöydässä, jossa hän\nistui — vaiteliaaksi, vieläpä synkäksikin.\n\nTäällä, vanhassa kodissaan, hän oli taas kahdeksantoista pitkän vuoden\nkuluttua. Mutta miten hän oli palannut? Väärällä nimellä esiintyen\npyytämään ryöstäjiltä suojaa oman kattonsa alla. Kerjäläisenä pyytämään\ntoisilta sitä, mikä oikeastaan oli hänen omaansa ja minkä olisi pitänyt\nolla hänen vallassaan joko antaa tai kieltää — muilta. Kostajana oli\nhän tullut. Oikeutta hän tuli etsimään, kosto aseenaan. Sanomaton\nvihanlieska paloi hänen sydämessään, se vaati elämää — ei vähempää —\nniiltä, jotka olivat hävittäneet hänen elämänsä. Kuitenkin oli hänen\npakko istua kuin kerjäläismunkki pöydän ääressä, jonka kunniapaikka\ntäysin oikeuksin kuului hänelle, istua ja hillitä mielensä, antamatta\nvähintäkään vihiä siitä tulivuoresta, joka kiehui ja raivosi hänen\nsielussaan, kun hänen katseensa osui Gregory Ashburnin sileään,\nhymyilevään naamaan ja hänen kookkaaseen, hyvin ravittuun ruhoonsa.\nSillä aika ei ollut vielä koittanut. Hänen täytyi odottaa. Odottaa\nsiksi kunnes Josef palaisi, jotta hän voisi kostaa molemmille yhtä\naikaa.\n\nKärsivällisenä hän oli elänyt kahdeksantoista vuotta luottaen siihen,\nettä oikeudenmukainen ja armollinen Jumala antaisi hänelle sen, minkä\nvuoksi hän oli elänyt ja odottanut. Ja kuitenkin, nyt kun tuo hetki oli\nkäsissä, tuo kauan kärsivällisesti odotettu, nyt hänet valtasi mieletön\nkärsimättömyys.\n\nHän joi vahvasti sinä iltana ja mitä enemmän hän joi, sitä sulavammaksi\ntuli hänen käytöksensä — sillä humalassa hän ei haastanut riitaa\nystävän eikä vihamiehen kanssa. Pian Cynthia poistui. Sitten lähti\nKenneth etsimään häntä. Mutta Crispin istui yhä juoden ulkonaisesti\nisäntänsä terveydeksi, mutta sydämessään hänen tuhokseen. Gregory,\njoka ei vielä ollut tavannut voittajaansa pullon ääressä, alkoi käydä\ntahmeaksi ja uniseksi ja istui tuijottaen kynttilöihin.\n\nPuoliyöhön saakka he istuivat pöydässä puhuen kaikenlaista, mutta\nkäsittäen sangen vähän siitä, mitä toinen sanoi. Kun hallista kuului\nvuorokauden viimeisen tunnin kumahdus, puhui Gregory levolle menosta.\n\n»Missä minä nukun tämän yön?» kysyi Crispin.\n\n»Pohjoisessa siipirakennuksessa», vastasi Gregory nikotellen.\n\n»Ei, sir, minä panen vastalauseeni», huudahti Crispin nousten pystyyn\nja heilahdellen hieman seisoessaan. »Tahdon nukkua kuninkaan huoneessa\nenkä missään muualla.»\n\n»Kuninkaan huoneessa?» huudahti Gregory ja hänen kasvoiltaan kuvastui\nhänen aivojensa ankara työskentely. »Mitä te tiedätte kuninkaan\nhuoneesta?»\n\n»Että se on itään päin ja järvelle ja että pidän siitä huoneesta\neniten.»\n\n»Mitä te siitä voitte tietää, koska, kuten arvaan, ette koskaan ole\nnähnyt sitä?»\n\n»Enkö ole?» alkoi Crispin äänellä, joka oli kaamea tyynessä uhassaan.\nMutta malttaen sitten mielensä ja pudistaen itsestään humalan\nvähemmäksi hän mutisi:\n\n»Vanhoina aikoina, kun Marleighit olivat täällä isäntinä, oleskelin\nusein näiden seinien sisäpuolella. Roland Marleigh oli ystäväni.\nKuninkaan huone oli aina minun käytettävänäni ja siellä tahdon tänäkin\nyönä, vanhojen muistojen vuoksi, lepuuttaa vanhoja raajojani.»\n\n»Olitteko Roland Marleigh'n ystävä?» änkytti Gregory. Hän oli\naivan harmaa kasvoiltaan ja hiki valui hänen otsaltaan. Tuon nimen\nmainitseminen oli tehnyt hänestä miltei selvän. Oli aivan kuin\nRoland Marleigh'n haamu olisi seissyt hänen edessään. Hänen polvensa\nnotkahtelivat ja hän vaipui takaisin tuoliinsa, josta juuri oli noussut.\n\n»Niin, olin hänen ystävänsä», myönsi Crispin. »Roland-parka! Hänhän\nnai teidän sisarenne, eikö niin, ja koska hänellä ei ollut perillistä,\njoten suku sammui häneen, Marleigh'n linna siirtyi teidän haltuunne.»\n\n»Hän nai meidän serkkumme», korjasi Gregory. »Se oli huono-onninen\nperhe.»\n\n»Huono-onninen todellakin, ja kertomus siitä on tosi», vastasi Crispin\nsurkealla äänellä. »Roland-parka! Niin, vanhojen muistojen vuoksi\ntahdon nukkua kuninkaan kamarissa, master Ashburn.»\n\n»Saatte nukkua missä tahdotte, sir», vastasi Gregory, ja he nousivat.\n\n»Aiotteko kunnioittaa meitä täällä olollanne kauankin, sir Crispin?»\nkysyi Gregory ennen kuin he erosivat.\n\n»En sir, luultavasti lähden huomenna», vastasi Crispin välittämättä\nmitä vastasi.\n\n»En usko sitä», sanoi Gregory helpotuksella, joka selvästi kuulsi läpi.\n»Roland Marleigh'n ystävä on aina tervetullut taloon, joka kerran on\nollut Roland Marleigh'n oma.»\n\n»Talo, joka kerran _oli_ Roland Marleigh'n», mutisi Crispin. »Niin,\nniin, elämä on yhtä epävarmaa kuin nopan heitto, parhaimmillaankin\nkovin lyhytaikainen juttu. Tänä iltana voit sanoa, että talo oli Roland\nMarleigh'n, pian saattavat ihmiset sanoa, että se oli se talo, jossa\nAshburnit elivät ja — kuolivat. Hyvää yötä, master Ashburn.»\n\nHän horjui pois ja kompuroi ylös leveää porraskäytävää, jonka päässä\npalvelija odotti kynttilä kädessä viedäkseen hänet siihen huoneeseen,\njohon hän halusi.\n\nGregory seurasi häntä katseellaan, jossa kuvastui hämärä pelko.\nGalliardin katkonaiset, epäselvästi lausutut sanat soivat hänen\nkorvissaan kuin ennustus.\n\n\n\n\nKolmastoista luku\n\n\nSeuraavan päivän tultua ei sir Crispin näyttänyt merkkiäkään siitä,\nettä olisi aikonut toteuttaa yöllisen päätöksensä lähteä talosta.\nHän ei edes viitannut asiaan, vaan käyttäytyi kuin hänen oleskelunsa\nkestäisi loppumattomiin.\n\nGregory ei saattanut panna vastaan. Sen vuoksi, että Galliard oli\npelastanut Kennethin, olivat he hänelle suuressa kiitollisuuden\nvelassa, ja koska hän sen lisäksi oli pakolainen, jota\nparlamenttilaiset vainosivat, olisi huonosti sopinut Gregorylle, jos\nhän olisi kiirehtinyt toisen lähtöä. Sitä paitsi Gregory muisti sangen\nvähän tai ei mitään siitä keskustelusta, joka heidän välillään oli\nollut juomapöydässä. Ainoa, mitä hän hämärästi muisti, oli se, että\nCrispin oli sanonut kerran tunteneensa Roland Marleigh'n.\n\nKenneth oli hyvillään siitä, että Galliard oli toimetonna eikä vaatinut\nhäntä lähtemään auttajaksi siihen työhön, johon hän oli tarvittaessa\nlupautunut. Hän ihmetteli, miksi Galliard näytti unohtaneen koko\ntehtävänsä eikä ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin. Se huolestutti\nhäntä yhtäkaikki sangen vähän, sillä Cynthian päivittäin lisääntyvä\nkylmäkiskoisuus häntä kohtaan antoi hänelle kylliksi huolta. Niin\nhienosti kuin hän koettikin puhua tytölle, hän näytti puhuvan\nkuuroille korville, ja milloin tyttö ensinkään vastasi, tämä teki sen\nvain keskeyttääkseen hänet nenäkkäästi tai sanoakseen hänelle, että\nhänen puheensa olivat suurenmoiset, mutta tekonsa mitättömän pienet.\nKaikki mitä Kenneth oli tehnyt, oli tytöstä huonosti toimitettu,\nja hän sanoikin sen hänelle vasten kasvoja. Hänen tumma, jumalinen\npukunsa tarjosi tytölle parhaan aseen haavoittaa häntä pilkallaan. Hän\nsanoi nuorukaista varikseksi, sievisteleväksi, virsiä vinguttavaksi\ntekopyhäksi ja nimitti häntä kaikilla häpäisevillä nimityksillä, mitä\nvain saattoi keksiä. Kenneth kuunteli hämmästyen.\n\n»Sopiiko sinun, Cynthia», huudahti hän kummissaan, »jumalaapelkääväisen\ntalon tyttären, pilkata minun uskoni ulkonaisia merkkejä.»\n\n»Uskon, joka ei ole mitään muuta kuin ulkonaisia merkkejä», nauroi\ntyttö. »Pelkkää raamatunlauseiden vatvomista, itkua ja nenän niistoa!»\n\n»Cynthia!» huudahti Kenneth kauhuissaan.\n\n»Mene matkoihisi, sir», vastasi Cynthia puoleksi piloillaan, puoleksi\nvakavissaan. »Mitä ulkonaisia merkkejä tarvitsee tosi usko? Se on\nJumalan ja sinun välisesi asia, ja Hän tahtoo nähdä sydämesi eikä\ntakkiasi. Miksi siis, tulematta paremmaksi Hänen silmissään, teet\nitsesi iljettäväksi ihmisten silmissä?»\n\nKennethin kasvot punoittivat vihasta. Pengermältä, jolla he kävelivät,\nhän loi katseensa puistokäytävälle, joka jakoi puiston kahtia. Sitä\nmyöten tuli samalla hetkellä, vähääkään komeilematta, Galliard\nverkalleen heitä kohti. Hän oli pukeutunut punertavaan, hopeareunaiseen\nasetakkiin ja harmaaseen hattuun, jossa kaareili pitkä, punainen\nhöyhen — vaatetus, jonka kuten muunkin, mitä hänellä oli yllään, hän\noli ottanut Gregory Ashburnin vaatevarastosta. Hänen tulonsa tarjosi\nKennethille vastauksen, jota tämä tarvitsi. Viitaten Crispiniin hän\nhuudahti tulisesti:\n\n»Tahtoisitko mieluummin, että minä olisin sellainen kuin tuo mies?»\n\n»Miksikä ei», kiusoitteli tyttö. »Ainakin sinä silloin olisit mies.»\n\n»Jos, madam, mielestäsi irstailija, juopottelija ja jumalanpilkkaaja on\nmiehen oikea kuva, niin en todellakaan halua, että pidät minua miehenä.»\n\n»Ja mikä sinä, sir, sitten mieluimmin haluaisit olla?»\n\n»Gentlemanni, madam», vastasi Kenneth komeasti.\n\n»Minä luulen», sanoi tyttö rauhallisesti, »että sinä olet yhtä vähän\nvaarassa tulla kummaksikaan. Gentlemanni ei puhu pahaa toisen selän\ntakana, varsinkaan jos hän saa kiittää toista elämästään. Kenneth, minä\nhäpeän puolestasi.»\n\n»Minä en puhu pahaa», väitti nuori mies tulisesti. »Sinä tiedät itse,\nmillaisella juopottelulla hän vietti toissailtana tuloaan Marleigh'n\nlinnaan. En myöskään unohda, mitä olen hänelle velkaa, ja tulen sen\nmaksamaan tavalla, jota et aavistakaan. Jos sanoin hänestä sen mitä\nsanoin, se oli vain vastaus sinun pilkantekoosi. Luuletko, että\nminä voisin kärsiä vertailua tuohon mieheen? Tiedätkö, minkä nimen\nrojalistit ovat hänelle antaneet? He kutsuvat häntä krouviritariksi.»\n\nTyttö katsoi hänen ohitseen rauhallisen ivallisesti.\n\n»Ja miksi he, sir, kutsuvat sinua? Saarnaritariksiko? Vaiko valkoisen\nhöyhenen ritariksi? Herra Stewart, sinä ikävystytät minua. Minä\nhaluaisin miehen, jolla miehen vikojen ohella olisi miehekästä,\nsovittavaa kunniallisuutta, ritarillisuutta ja rohkeutta ja sitä paitsi\nsarja uljaita tekoja, mieluummin kuin sellaisen, jolla ei ole muuta\nmiehekästä kuin takki — tuo ulkonainen merkki, johon sinä panet niin\nsuuren painon.»\n\nNuorukaisen kauniit, naiselliset kasvot olivat raivosta tulipunaiset.\n\n»Koska asia on niin, madam», sopersi hän miltei tukehtumaisillaan,\n»niin jätän sinut kopeilevan ja elostelevan ritarisi huomaan.»\n\nJa edes kumartamatta hän kääntyi kantapäillään ja meni pois. Nyt oli\ntytön vuoro suuttua, ja hyvä olikin, ettei nuori mies viivytellyt.\nTyttö mietti halveksien nuorukaisen lähtiessään lausumaa pilkkaa ja\nmyönsi itselleen, että hän todella oli liioitellut Galliardin ansioita.\nHänen tunteensa tuota jumalatonta miestä kohtaan olivat yksinomaan,\nsäälin eikä minkään muun sanelemia. Hän tiesi, että hän oli uljas ja\nsukkelajärkinen mies — sekä siitä päättäen, miten hän Worcesterista\npaetessaan oli toiminut, että siitä tunnusta, joka hänen olemuksessaan\noli huolimatta hänen pöyhkeilystään, ja hän valitti sitä, että niin\njaloilla ominaisuuksilla varustettu mies kuin Crispin oli langennut\nniin syvälle paheen tiellä. Ehkäpä Cynthia jonakin päivänä, kun\nolisi paremmin tutustunut häneen, koettaisi johtaa häntä parantamaan\nelämäntapojaan.\n\nNäitä ajatuksia, joita hän mielessään hautoi, hän koetti — odottamatta\nheidän tuttavuutensa kypsymistä — miltei heti jouduttaa keskustelun\nalaisiksi. Mutta Crispin käänsi keskustelun aina yhtä väsymättömästi\njokapäiväisempiin asioihin. Joka kerta kun tyttö aloitti siihen\nsuuntaan, sulkeutui Crispin kylmän välinpitämättömyyden varustuksen\ntaakse eikä antautunut. Hänen omatuntonsa oli kovalla koetuksella.\nCynthia oli pahana esteenä hänen suorittaessaan kostosuunnitelmaansa,\njota varten oli tänne tullut. Hän näki hänet niin puhtaana, suloisena\nja raikkaana, että hänen oli vaikea uskoa häntä Gregory Ashburnin\ntyttäreksi. Hänen omaatuntoaan vaivasi ajatus, että tyttö viattomana\njoutuisi kärsimään rikollisten kanssa ja että hänen täytyisi aiheuttaa\ntälle niin paljon tuskaa ja surua. Siitä johtui se omituinen jännitys,\njossa hän tunsi olevansa tytön seurassa, eikä hän sen vuoksi uskaltanut\nesiintyä muuta kuin jäykkänä ja kylmänä, jotta hänen ei sitten\ntarvitsisi pitää itseään Juudas Iskariotina.\n\nEnsimmäisinä päivinä Marleigh'ssa olonsa aikana hän oli kärsimättömästi\nodottanut Josef Ashburnin kotiinpaluuta. Nyt hän huomasi joka päivä\ntoivovansa, ettei tämä saapuisi vielä sinä päivänä. Windsorista tullut\nlähetti toi Gregorylle kirjeen, jossa hänen veljensä ilmoitti, että\nkoska pääkenraali ei ollut linnassa, hän oli lähtenyt Lontooseen\ntätä tapaamaan. Ja koska Gregorylla ei ollut käytettävänään mitään\nkeinoa, jolla olisi tiedoittanut kaivatun Kennethin paluusta, täytyi\nhänen kärsivällisesti odottaa, kunnes veli palaisi kotiin saatuaan\nCromwellilta kuulla sen, mitä tämä asiasta tiesi.\n\nJa niin kuluivat päivät toisensa jälkeen, niin että viikko vierähti\nrauhan merkeissä Marleigh'n linnassa kenenkään aavistamatta, millaisen\ntulivuoren kupeella he olivat. Joka ilta istuivat Crispin ja Gregory\nKennethin ja Cynthian poistuttua maljan ääressä, ja joivat kumpikin\npaljon, toinen juomisen vuoksi ja toinen kuten hän aina oli tehnyt,\netsiäkseen unohdusta.\n\nHän tarvitsi sitä nyt enemmän kuin koskaan, sillä hän pelkäsi, että hän\nCynthian vuoksi ei jaksaisi pysyä lujana. Jos Cynthia olisi kohdellut\nhäntä halveksien tai välttänyt häntä — ja hän ihmetteli suuresti,\nettei niin tapahtunut hänen elintapojensa vuoksi — ei hänen olisi\ntarvinnut siinä määrin ottaa häntä lukuun koston hetken lyödessä. Tyttö\npäinvastoin haki hänen seuraansa eikä näyttänyt välittävän siitäkään,\nettä Crispin selvästi vältti häntä. Kaikin puolin osoitti tyttö hänelle\nystävällisyyttä, niin että Crispin suorastaan oli epätoivoinen ja\nmiltei vihasi tyttöä.\n\nKenneth, joka ei tiennyt mitään tytön naisellisista tarkoituksista\neikä nähnyt muuta kuin niiden ulkonaiset merkit, selitti ne\nmustasukkaisuudessaan väärin ja suurenteli niitä sekä tuli äreäksi ja\ntöykeäksi tyttöä ja Crispiniä, vieläpä Gregoryakin kohtaan.\n\nTuntikausia hän kuljeskeli tylsänä hautoen itsekseen mustasukkaisia\najatuksiaan, ikään kuin hän sellaisilla klovnin tempuilla olisi\nasiaa parantanut. Jos Cynthia puhutteli Crispiniä, rypisteli hän\notsaansa, jos Crispin vastasi hänelle, puri hän hampaitaan sille\nsalatulle merkitykselle, minkä hänen aivonsa luulivat keksineensä\nhänen äänenpainossaan. Jos sattui joskus, että he yhdessä naurahtivat\n— tapahtuma, joka onneksi oli harvinainen — vääntelehti hän raivosta.\nHän oli kauttaaltaan muuttunut, ja murha väikkyi hänen mielessään. Jos\nhän olisi ollut keskinkertaista taitavampi miekan käsittelijä ja olisi\nuskaltanut mitellä voimiaan krouviritarin tapaisen miehen kanssa, olisi\nMarleigh'n linnan puistossa varmasti jommankumman veri vuotanut.\n\nVihdoin näytti siltä kuin hänen mieletön mustasukkaisuutensa olisi\nkohottanut pinnalle kaikki hänessä uinuneet huonot puolet voittaen\nhänen hyveensä, jos nyt hyveitä, joiden isänä on ollut tekopyhyys,\nvoidaan sillä nimellä nimittää.\n\nHän heitti pois — ei äkkiä, vaan pala palalta — ulkonaiset merkkinsä,\nsynkän vaatetuksensa. Ensin hän vaihtoi hattunsa vaaleampaan,\nsulkatöyhtöiseen majavannahkalakkiin. Sitten hävisi hänen pyhyyttä ja\nmessua kärähtävä kaulanauhansa ja tilalle tuli hieno, koruompeleinen\nkaulus. Seuraava muutos tapahtui takissa. Se sai hopeisen reunuksen\nmaallista mallia. Ja niin tapahtui askel askelelta niin täydellinen\nmuodonvaihdos, että hän viikon lopulla esiintyi kuin loistava perhonen,\nhienona, häikäisevänä kavaljeerina. Ankarasta, vastenmielisestä\nkovenantista oli muutaman päivän kuluessa tullut mitä turhamaisin\nkeikari. Hän kulki ainaisessa myskin hajussa ja hänen vaalea tukkansa,\njoka vastikään oli riippunut suorana ja yksinkertaisena, oli nyt\nmahdottomissa kiharoissa, joista osa oli vaaleansinisen nauhan avulla\nkoottu oikealle korvalliselle suureksi tukoksi.\n\nGalliard huomasi ihmeekseen muutoksen, mutta tietäen mihin hullutuksiin\nkosiskeleva nuori mies saattaa tehdä itsensä syypääksi, hän pani kaiken\nCynthian laskuun ja nauroi vain pilkalliseen tapaansa, jolloin nuori\nmies sekä suuttui että punastui. Gregorykin katseli häntä nauraen,\nmutta pani samaten kaiken tyttärensä syyksi. Mutta kun Cynthiakin\nnauroi, pani se krouviritarin miettimään.\n\nHovimiehen puvun ohessa Kenneth alkoi viljellä myös hovitapoja. Hänen\npuheensa alkoi käydä teennäiseksi ja sievisteleväksi ja hän, joka\nennen aina sovitteli raamatunlauseita puheensa lomaan, lasketteli nyt\nGalliardin karkeimpia kirouksia.\n\nKoska kerran Cynthia halusi elostelevaa rakastajaa, niin Kenneth\nvannoi, että hän sen myös saisi. Hänellä ei ollut kyllin järkeä\nnähdäkseen, että hänen nauhansa, narrimaisuutensa ja keikistelemisensä\nolivat vain omiaan tekemään hänet naurettavaksi tytön silmissä. Sen hän\nkuitenkin huomasi, että huolimatta muutoksesta hänen menestyksensä ei\nvähääkään parantunut.\n\n»Ovatko nuo rääsyt nyt paremmat kuin entiset siistit vaatteesi?» kysyi\ntyttö eräänä päivänä. »Vai ovatko nekin joitakin ulkonaisia merkkejä?»\n\n»Pidä niitä minä tahdot, madam», vastasi Kenneth jörönä. »Sinähän et\npitänyt minusta sellaisena kuin olin...»\n\n»Ja pidän sinusta vielä vähemmän tällaisena.»\n\n»Cynthia, sinä pilkkaat minua», huusi mies vihaisena.\n\n»Taivas varjelkoon! Minä panen vain merkille muutoksen sinussa»,\nvastasi tyttö ilakoivasti. »Sinun tuoksuvat vaatteesihan ovat vain\nilveilyä, samoin kuin musta takkisi ja raamatunlauseesikin olivat.\nSilloin sinä teeskentelit jumalisuutta, nyt olet olevinasi taivas tiesi\nmitä. Mutta nyt, kuten silloinkin, se oli paljasta teeskentelyä, kuva\nsiitä, mitä sinä et ole.»\n\nKenneth lähti suutuksissaan ja meni etsimään Gregorya, jolle valitti\nsuruaan, johon Cynthian epäystävällisyys oli syynä. Siitä aiheutui\nmyrskyisä kohtaus Cynthian ja hänen isänsä välillä, jonka kuluessa\nCynthia vihdoin selitti, että hän ei tahtonut mennä vihille narrin\nkanssa.\n\nGregory kohautti olkapäitään ja nauroi kyynillisesti vastaten, että\nnuorten miesten tapana oli olla hupakoita ja että juuri sen kautta\nkulki tie viisauteen.\n\n»Olkoon miten hyvänsä», vastasi tyttö tarmokkaasti, »mutta tämä\nhöperyys menee jo yli kohtuuden rajojen. Master Stewart saa minun\npuolestani palata takaisin Skotlannin kankaille. Marleigh'n linnassa\nhänen aikansa kuluu turhaan.»\n\n»Cynthia!» huudahti isä.\n\n»Isä», pyysi tyttö, »älä ole vihainen. Sinä et tahdo, että menisin\nnaimisiin vastoin sydämeni ääntä. Ethän tahdo naittaa minua miehelle,\njota halveksin?»\n\n»Millä oikeudella sinä häntä halveksit?» kysyi isä otsa synkkänä.\n\n»Naisen ainoalla oikeudella. Ajatusvapauteni oikeudella. Muutenhan\nnainen kuuluu vain irtaimistoon, jota mies käsittelee kuten härkiään\ntai aasejaan, joiden joukkoon Raamattukin hänet asettaa, annettavaksi\ntai otettavaksi, ostettavaksi ja myytäväksi, miten milloinkin muut\nmääräävät.»\n\n»Lapsi, lapsi, mitä sinä vielä tiedät niistä asioista?» huudahti\nGregory. »Sinä olet vain ärtynyt liiaksi, kultaseni.» Ja luvaten\nodottaa, kunnes hänen mielensä tyyntyisi ja hän suopeammin kuuntelisi,\nmitä isällä vielä oli asiasta sanomista, hän jätti tytön yksin.\n\nCynthia lähti ulos etsimään yksinäisyyttä puiston alastomien puiden\nalta, mutta tapasikin siellä sir Crispinin istumassa kaatuneen puun\nrungolla syviin mietteisiin vaipuneena.\n\nTullessaan näki Cynthia hänet puiden välistä, kun taas Crispin huomasi\nhänet hameiden kahinasta. Crispin nousi tytön tullessa lähelle ja\npaljastaen päänsä yritti sivuuttaa hänet.\n\n»Sir Crispin», sanoi tyttö. Crispin kääntyi.\n\n»Pelkäättekö minua, sir Crispin?»\n\n»Kauneus, madam, on pikemminkin omiaan synnyttämään rohkeutta kuin\npelkoa», vastasi Crispin hymyillen.\n\n»Se on, sir, pikemmin välttelyä kuin vastaus.»\n\n»Jos se tulkitaan oikein, mistress Cynthia, niin se käy myös\nvastauksesta.»\n\n»Että ette siis pelkää minua?»\n\n»Se ei kuulu tapoihini.»\n\n»Miksi sitten olette vältellyt minua näinä päivinä, joina olette ollut\ntäällä?»\n\nVasten tahtoaankin Crispin tunsi hengityksensä käyvän nopeammaksi —\nsyitä hän ei koettanut tutkia — havaitessaan, että hänen poissaolonsa\ntytön lähettyviltä oli huomattu.\n\n»Sen vuoksi, että vastakkaisessa tapauksessa ehkä te alkaisitte välttää\n_minua_. Minä olen ylpeä mies, mistress Cynthia.»\n\n»Saatana oli ylpeä, sir, mutta ylpeys vei hänet turmioon.»\n\n»Samoin saattaisi minunkin käydä», vastasi hän hanakasti, »koska se\nloitontaa minua teistä.»\n\n»Ei, sir», nauroi tyttö, »tehän vetäydytte minusta kovinkin\nmielellänne.»\n\n»En mielelläni, Cynthia. Oh, en mielelläni», alkoi hän. Sitten hän\nvaikeni ja kysyi itseltään, mitä hän oli aikeissa sanoa. Puoleksi\nnauraen ja hovimiehen kohteliaisuudella hän sitten jatkoi: »Kahdesta\npahasta, madam, täytyy meidän valita vähemmän paha.»\n\n»Madam!» kertasi tyttö jättäen ottamatta huomioon kaiken muun, mitä\nmies oli sanonut. »Se on ruma sana ja vasta äsken te kutsuitte minua\nCynthiaksi.»\n\n»Se oli vain vapaus, jonka luulin sopivan harmaille hiuksilleni ja\njosta teidän olisi pitänyt minua moittia.»\n\n»Teillä ei ole siihen kylliksi harmaat hiukset, sir Crispin», vastasi\ntyttö taitavasti. »Mutta entäpä jos en minä katso sitä miksikään\nvapaudeksi?»\n\nCynthia nosti raskaita silmäluomiaan, ja kun niiden katse kohtasi\nCrispinin katseen, mies vapisi. Sitten hän kohteliaasti hymyillen\nkumarsi.\n\n»Kiitän teitä kunniasta.»\n\nHetkeksi jäi Cynthia katsomaan häntä hämmästyneenä ja astui sitten\nhänen ohitseen, ja seistessään siinä suorana ja solakkana ja\nkatsoessaan tytön suloista olemusta luullen hänen menevän menojaan\nCrispin oli oikein iloinen siitä. Mutta tuskin tyttö oli ottanut viittä\naskelta, kun hän kääntyi ja puhutteli häntä uudelleen.\n\n»Sir Crispin», sanoi hän. »Olen menossa kallioille.»\n\nTuskinpa miestä koskaan on pyydetty selvemmin sanoin seuraan. Mutta\nCrispin ei ollut ymmärtävinään sitä. Surullinen hymy karkeilla\nkasvoillaan hän vastasi:\n\n»Ilmoitan sen Kennethille, jos tapaan hänet.»\n\nTyttö rypisti otsaansa.\n\n»Mutta minä en halua häntä mukaani», vastusti hän. »Ennemmin menen\nyksin.»\n\n»No niin, madam, sitten en sano sitä kenellekään.»\n\nEnpä ole mokomaa tylsimystä nähnyt, ajatteli Cynthia itsekseen.\n\n»Kallioilta on kaunis näköala», sanoi Cynthia.\n\n»Olen aina ollut samaa mieltä», myönsi Crispin.\n\nCynthia olisi mielellään sanonut häntä höperöksi, mutta hillitsi\nitsensä. Hän oli aikeissa lähteä ilman seuraa, mutta halusi Crispinin\nmukaansa ja oli tottumaton siihen, ettei hänen mielihalujaan\nnoudatettu. Huomatessaan siis, ettei Crispin ymmärtänyt viittauksia,\nhän kysyi vihdoin suoraan:\n\n»Ettekö tahdo tulla kanssani?»\n\n»Tietenkin, jos niin haluatte», vastasi mies hätäilemättä.\n\n»Jääkää sitten siihen, sir.»\n\nCynthian loukkaantuneesta äänestä hän huomasi olevansa epäkohtelias.\nKatuvaisena hän oli silmänräpäyksessä Cynthian vieressä.\n\n»Luvallanne, mistress, lähden kanssanne. Minä olen ikävystyttävä\nihminen ja tänään en ymmärrä itseäni ensinkään. Olen niin alakuloinen,\nettä pelkäsin olevani ikävystyttävä seuralainen. Mutta jos siedätte\nminua, teen parhaani ollakseni mielenkiintoinen.»\n\n»Ei millään muotoa», vastasi Cynthia kylmästi, »Minä en välitä ikävästä\nseurasta.»\n\nHän meni menojaan.\n\nSir Crispin jäi seisomaan paikalleen ja huokasi mitä epäritarillisimmin\nkiitollisuudesta. Sitten hän nauroi hiljaa itsekseen, naurua, joka oli\nkatkeran surullinen.\n\n»Pyhän Yrjön kautta!» mutisi hän, »se vielä puuttui!»\n\nHän istahti uudelleen puunrungolle miettimään ja toteamaan, että hän,\ntunteeton sotapukari, joka oli tullut Marleigh'n linnaan sellaiselle\nasialle kuin oli tullut, oli ajatellessaan tehtäväänsä tulossa\npehmeäksi kuin vaha vain tyttöletukan vuoksi, joka aikoi tehdä hänestä\nleikkikalun itselleen. Hänen mieleensä juolahti jo lähteä pakoon,\nunohtaa kärsimänsä vääryydet ja heittää vannomansa kosto suorittamatta.\nKiroten hän keskeytti ajatuksensa.\n\n»Jumaliste, olenko minä parraton nulikka», kysyi hän itseltään.\n»Olenko uudelleen tullut seitsentoistavuotiaaksi, jonka pari kauniita\nsilmiä saa unohtamaan kaiken muun?» Sitten hän lausui hartaasti:\n»Kunpa taivas olisi sallinut minun jäädä jäykistyneenä Worcesterin\ntaistelutanterelle.»\n\nHän nousi äkkiä ja lähti kulkemaan umpimähkään, kunnes hän samassa\neräässä tien käänteessä osui suoraan Cynthian eteen. Tyttö nauroi.\n\n»Herra kuhnustelija, minä tiesin, että te tahtoen tai tahtomattanne\nseuraisitte minua», hän sanoi. Eikä Crispin hämmästyksissään voinut\nmuuta kuin hymyillä vastaukseksi ja tunnustaa, että tyttö oli laskenut\noikein.\n\n\n\n\nNeljästoista luku\n\n\nRinnatusten kulki merkillinen pari eteenpäin — tyttö, jonka sielu\noli puhdas ja raikas kuin tuuli, joka mereltä puhalsi heitä\nvastaan, ja mies, jonka elämää vuosikaudet oli painanut suru, jonka\nunohtamisen tarve oli johtanut hänet suunnattomaan synnin saastaan.\nTyttö, kypsyyden kynnyksellä, koko elämä tahrattoman sielunsa\nsilmissä iloisena ja työteliäänä edessään, mies onnettoman elämänsä\nkeskijuoksussa, kaikki toiveet sammuneina, paitsi synkän koston,\nainoan, joka sai hänet vielä viipymään elämässä — jonka hän oli\nhavainnut arvottomaksi ja rumaksi ja jonka hän ilman tuota ainoata\ntoivoa olisi jo aikoja sitten jättänyt.\n\n»Sir Crispin», sanoi tyttö arasti heidän kävellessään, »te olette\nonneton, eikö niin?»\n\nHätkähtäen tytön sanoja ja hänen äänensävyään käänsi Galliard päätään\nnähdäkseen hänet.\n\n»Minäkö onneton?» nauroi hän, ja hänen naurunsa ilmaisi pikemminkin,\nettä kysymys oli oikeutettu kuin että hän olisi kieltänyt asian,\nkuten oli tarkoittanut. »Olenko minä sellainen narri, Cynthia,\nettä myöntäisin olevani onneton tällaisena vuodenaikana ja kun te\nkunnioitatte minua seurallanne?»\n\nTyttö suipisti suutaan vastalauseeksi.\n\n»Te olette siis onnellinen?» kiusoitteli hän.\n\n»Mitä on onni?» kysyi Galliard samaan tapaan kuin Pilatus aikoinaan\ntotuutta. Sitten hän kiiruhti lisäämään ennen kuin tyttö ennätti\nkeskeyttää: »En ole moneen vuoteen ollut niin onnellinen kuin nyt.»\n\n»En puhu nykyhetkestä», vastasi Cynthia moittien, sillä hän käsitti\nmiehen sanat vain imarteluksi, »vaan koko elämästänne.»\n\n»Mistress Cynthia», sanoi Galliard ikään kuin ei olisi kuullutkaan\nkysymystä, »tahtoisin puhua kanssanne muutaman sanan Kennethistä.»\n\nTyttö kääntyi happamen näköisenä Crispiniin.\n\n»Mutta minä tahtoisin, että te puhuisitte itsestänne. Ei ole kaunista\nolla noudattamalta naisen tahtoa. Sitä paitsi on master Stewart minusta\nhyvin vähän mielenkiintoinen.»\n\n»Liian vähäinen mielenkiinto tulevaa miestänne kohtaan ennustaa pahaa\nsille ajalle, jolloin hän on teidän miehenne.»\n\n»Luulin, että ainakin _te_ ymmärtäisitte minua. Kenneth ei koskaan tule\nolemaan minun mieheni, sir Crispin.»\n\n»Cynthia!» huudahti Crispin.\n\n»Oh, pitäisikö minun mennä naimisiin nuken kanssa?» kysyi tyttö. »Onko,\nonko hän sellainen mies, jota nainen saattaisi rakastaa, sir Crispin?»\n\n»Tietysti. Jos olisitte nähnyt puoletkaan siitä, mitä minä olen elämää\nnähnyt», sanoi hän ajattelemattomasti, »niin te hämmästyisitte,\nmillaisia miehiä naiset saattavat rakastaa tai ainakin mennä naimisiin\nheidän kanssaan. Cynthia, mitä vikoja te hänessä näette?»\n\n»Kaikki viat.»\n\nCrispin nauroi epäuskoisesti.\n\n»Ja kuka on syypää siihen, että te näette hänessä niin paljon vikoja?»\n\n»Kuka sitten?»\n\n»Te itse, Cynthia. Te kohtelette häntä huonosti. Jos hänen\nkäytöksessään on moittimista, niin moite lankeaa teihin. Te olette\nliian ankara ja hän — innokkaassa halussaan esiintyä teidän mieliksenne\n— on menettänyt arvostelukykynsä kokonaan.»\n\n»Onko isäni pyytänyt teitä sanomaan tämän minulle?»\n\n»Minulla ei ole kunniaa nauttia isänne luottamusta siinä määrin. Ei,\nei, Cynthia. Minä puhun pojan puolesta sen vuoksi, että — en tiedä\noikein minkä vuoksi.»\n\n»On väärin puhua jonkun puolesta, kun ei tiedä minkä vuoksi se\ntapahtuu. Jättäkäämme urhea Kenneth. Minulle on kerrottu, sir Crispin»\n— ja tyttö loi loistavat silmänsä mieheen tavalla, joka olisi saanut\nkuvapatsaankin vastaamaan — »että te olitte kuninkaallisessa armeijassa\ntunnettu krouviritarin nimellä.»\n\n»Se on kerrottu totuudenmukaisesti. Mitä siitä?»\n\n»Mitäkö siitä? Punastutteko ajatellessanne sitä?»\n\n»Minäkö — punastuisin?» Hän räpäytti silmiään ja ne olivat täynnä\nhuumoria, kun ne kohtasivat tytön vakavan, miltei surullisen katseen.\nSitten hän purskahti räjähtävään nauruun ja pelotti lentoon lokkiparven\nSheringhamin kalliolta heidän altaan.\n\n»Oh, Cynthia! Te tapatte minut!» huohotti hän naurun lomassa.\n»Kuvitelkaahan mielessänne Crispin Galliard punastumassa ja tirskumassa\nkuin koulutyttö ensimmäisen rakastettunsa ahdistamana. Kuvitelkaa\nmielessänne sitä, sanon minä. Yhtä helposti voitte kuvitella\nvanhan Lusiferin visertämässä litaniaa jonkin keropään pastorin\nylösrakennukseksi.»\n\nTytön silmät kävivät ankaran moittiviksi.\n\n»Tuollainen te olette aina. Te nauratte, laskette leikkiä ja pilkkaatte\nkaikkea. Uskon, että te alusta pitäen olette ollut sellainen ja sen\nvuoksi olette nyt siinä asemassa kuin olette.»\n\nTaas Crispin nauroi, mutta nyt katkerasti.\n\n»Ei, suloinen neiti, olette väärässä, kokonaan väärässä. Oli kerran\naika — ah, se on niin raukkamainen sana, tuo oli kerran aika! Jättäkää\nminulle menneisyys, Cynthia. Se on kuollut ja kuolleista ei saa puhua\npahaa», hän laski leikkiä.\n\n»Mitä teidän menneisyydessänne on», tiedusteli tyttö itsepintaisesti,\n»mikä siinä on, joka on vienyt siinä määrin vinoon luonteen, josta olen\nvarma, että se oli kerran — ja vieläkin on ylevä ja jalo? Mikä teidät\non saattanut sille tasolle, jolla nyt olette — teidät, joka olette\nsyntynyt johtamaan, joka...»\n\n»Lopettakaa, lopettakaa jo, lapsi», pyysi Crispin.\n\n»Ei, kertokaa minulle se. Istukaamme tähän.» Ja vetäen häntä hihasta\ntyttö istuutui kivelle ja tarjosi miehelle paikan vierellään nurmella.\nPuoleksi nauraen ja huoahtaen Crispin totteli häntä ja istahti hänen\nviereensä kalliolle syysauringon iltahohteeseen.\n\nHiljaisuus vallitsi heidän ympärillään ja sitä korosti pikemmin\nkuin häiritsi verkkojaan paikkailevan kalastajan hiljainen laulu\nlahdenpoukamassa, laineitten säännöllinen loiskinta rannan kiviä vasten\nja lokkien huuto heidän päänsä yllä. Crispinin ruumiillisten silmien\nedessä oli laaja erämaa vettä ja taivasta ja hänen sielunsa silmissä\nkuvastui kolmenkymmenenkahdeksan vuoden lohduton erämaa.\n\nHän oli suuressa kiusauksessa puhua. Tytön myötätunto viekoitteli\nhäntä, sillä se oli hänelle kuin janoon kuolevalle vesi. Voimakas,\nepämääräinen kaipaus houkututti häntä kertomaan saman kertomuksen,\njonka oli kertonut Kennethille, päästäkseen siten tytön silmissä\nparempaan valoon ja saadakseen hänet näkemään, että hän olikin\nvajonnut syvälle, ei se ollut niinkään paljon hänen omaa syytään kuin\ntoisten. Kiusaus veti häntä järjettömään tekoon, mutta hän pidättyi\nsiitä muistaessaan vihdoin, että ne, jotka olivat syypäät hänen\nalennustilaansa, olivat tytön omia sukulaisia. Mielihalu meni ohi. Hän\nnauroi hiljaa ja pudisti päätään.\n\n»Siinä ei ole mitään, jota voisin kertoa teille, lapsi. »Puhukaamme\nmieluummin Kennethistä.»\n\n»En tahdo puhua Kennethistä.»\n\n»Niin, mutta teidän täytyy. Tahtomattannekin teidän täytyy. Luuletteko,\nettä ainoastaan sodan raaistama, juopotteleva ja kerskuva elostelija\nsaattaa tehdä syntiä. Ettekö ole ajatellut, että hento ja hellä nuori\nneitokin voi yhtä hyvin rikkoa?»\n\n»Mitä pahaa minä olen sitten tehnyt?» kysyi tyttö hämmästyen.\n\n»Suuren vääryyden tätä nuorta miestä kohtaan. Ettekö huomaa, että hänen\nainoa halunsa, nimittäin päästä suosioonne, on varsin kiitettävä?»\n\n»Hänen halunsa ilmenee siinä tapauksessa eriskummallisessa muodossa.»\n\n»Hän on vain erehtynyt keinojen valinnassa. Siinä kaikki. Sydämessään\non hänen ainoa tarkoituksensa saavuttaa teidän kunnioituksenne, ja\nloppujen lopuksi on mielen laatu pääasia, eikä sen ilmenemismuoto.\nMiksi olette siis hänelle epäystävällinen?»\n\n»Mutta minähän en ole hänelle epäystävällinen. Vai onko se\nepäystävällistä, jos annan hänen nähdä, etten pidä hänen\nkeikistelystään? Eikö olisi paljon epäystävällisempää, jos olisin\nolevinani huomaamatta niitä ja kehoittaisin häntä jatkamaan samaan\ntapaan. Minä en kärsi häntä!»\n\n»Mitä hänen narrintemppuihinsa tulee, niin koetan näyttää, että itse\nolette niihin syypää.»\n\n»Sir Crispin, te alatte olla ikävä.»\n\n»Niin», sanoi mies, »tulen ikävystyttäväksi, mutta vain sen vuoksi,\nettä saarnaan teille velvollisuuksistanne. Naimisiinmeno on todellakin\nikävä puheenaihe.»\n\n»Mistä velvollisuuksista? Mistä te puhutte?» Ja nousevan harmin puna\nlevisi tytön kauniille kasvoille.\n\n»Tahdon puhua selvemmin», sanoi Crispin järkkymättä. »Nuorukainen oli\nkihloissa kanssanne. Hän on sydämeltään hyvä poika, kunniallinen ja\nkunnioitettava nuori mies — toisin ajoin ehkä hieman liian kunniallinen\nja kunnioitettava — mutta olkoon. Tyydyttääksenne hetken mielijohdetta,\noikkua, alatte te häntä pilkata, kuten teidän sukupuolenne tapa on, kun\nolette saaneet miehen suorastaan orjaksenne. Tästä tekee poikaparka,\njoka on kokonaan tietämätön naisten oikuista, sen päätelmän, ettei hän\nenää ole teidän suosiossanne, ja voittaakseen sen takaisin, ainoan mikä\nhänelle maailmassa on jonkin arvoinen, hän käyttäytyy hölmömäisesti.\nTe pilkkaatte häntä uudelleen — juuri tämän vuoksi. Hän on teistä\nmustasukkainen kuin kana poikasistaan.»\n\n»Mustasukkainen?» kertasi Cynthia.\n\n»Niin juuri, mustasukkainen, ja niin pitkälle hän menee siinä, että on\nmustasukkainen minullekin», huudahti Crispin äärimmäisen pilkallisella\näänellä. »Ajatelkaa — hän on mustasukkainen _minulle_ — miehelle, jota\nsanotaan krouviritariksi!»\n\nTyttö ajatteli kuten häntä oli kehoitettu.\n\nJa ajatellessaan hän kompastui löytöön, joka sai hänet pidättämään\nhenkeään.\n\nKummallista, kuinka me usein kannamme sydämessämme tunnetta\naavistamattakaan sen olemassaoloa, ennen kuin sattumalta lausuttu sana\nherättää sen niin eläväksi, että sen selvyydestä ei saata erehtyä.\nCynthiassa tuo herääminen alkoi epämääräisellä ihmetyksellä sen ivan\njohdosta, jolla Crispin oli höystänyt sanojaan puhuessaan Kennethin\nmustasukkaisuudesta häntä kohtaan. Oliko se, kysyi hän itseltään, niin\nhirvittävän luonnotonta? Sitten tuli vastaus kuin salama. Ja se sisälsi\nsen, että asia ei ollut vähääkään pilkan arvoinen, sillä Kennethiltä ei\nsuinkaan puuttunut aihetta mustasukkaisuuteensa.\n\nSillä hetkellä Cynthia tiesi, että Kenneth juuri Crispinin, tuon\nmiehen vuoksi, joka puhui niin ivallisesti itsestään, oli tullut hänen\nsilmissään niin mitättömäksi ja arvottomaksi. Cynthia oli tuskin\nkoskaan rakastanut häntä, hän oli korkeintaan sietänyt häntä — ehkäpä\nKennethin kosinta oli ollut mairittelevaakin hänelle. Verratessaan\nhäntä nyt Crispiniin Cynthia oli ruvennut häntä halveksimaan. Hänen\nheikkoutensa, arkuutensa ja miehuuden puutteensa näkyivät niin selvästi\nCrispinin voimakasta, ylpeää olemusta vastaan.\n\nNiin helposti saattavat mielipiteemme muuttua, että yksinpä kasvojen\nja vartalon kauneus, joka Kennethissä oli aikaisemmin miellyttänyt\nhäntä, näytti nyt naiselliselta — ja epävakaiselle ja päämäärää\nvailla olevalle mielelle kuuluvalta. Paljon enemmän kauneutta\nhän näki tuossa karkeakasvoisessa palkkasoturissa, joka oli yhtä\ntietoinen päämäärästään kuin hän oli suoraryhtinenkin, synkkä, ylpeä\nja uhkarohkea, nuori vielä, vaikka olikin sivuuttanut parrattoman\nnuorukaisiän.\n\nAina hänen saapumispäivästään saakka Marleigh'iin oli Cynthia nähnyt\nhänessä sankarin, joka oli noussut niistä kertomuksista, joita\nhän salaa oli lukenut. Häntä ympäröivä salaperäisyys, viittaukset\nentisyydestä, joka ei ollut kaunis mutta jonka pahuuden mittoja hän\npuhtaassa viattomuudessaan ei osannut arvata, hänen surumielisyytensä,\nhänen onnettomuutensa ja ne teot, joita hänen kerrottiin suorittaneen,\nkaikki ne olivat olleet omiaan herättämään hänen mielikuvituksensa\nvilkkaaseen toimintaan — ja vielä enemmänkin, vaikka hän ei siitä ollut\ntiennyt mitään ennen kuin vasta nyt.\n\nAlitajunnassa oli tämä kaikki jo kauan ollut hänen mielessään. Ja nyt\noli Crispinin itseään ivaava puhe tehnyt hänet täysin tietoiseksi sen\nolemassaolosta ja merkityksestä.\n\nCynthia rakasti häntä. Se seikka, että ihmiset sanoivat, että hänen\nelämänsä ei ollut ollut puhdas, että hän oli palkkasoturi, siis\nhieman parempi kuin seikkailija, ja ettei hänellä ollut mitään\nhuomattavaa asemaa maailmassa, ei merkinnyt mitään Cynthialle. Hän\nrakasti Crispiniä. Hän tiesi sen nyt, kun Crispin oli pilkallisesti\nkäskenyt häntä ajattelemaan, oliko Kennethillä syytä mustasukkaisuuteen\nhänen vuokseen. Ja kun hän nyt ajatteli sitä, niin hän huomasi, että\nKenneth tiesi, mitä hänen sydämessään liikkui ja että hänellä siis oli\nenemmänkin syytä siihen.\n\nCynthia rakasti Crispiniä sillä harvinaisella rakkaudella, joka\npakottaa naisen mihin uhraukseen hyvänsä, jota mies häneltä pyytää. Se\noli rakkautta, joka vain antaa ja aina vain antaa eikä pyydä mitään\nvastineeksi; joka panee naisen seuraamaan miestä, vaikka hänen tiensä\nmaailmassa kulkisi ohdakkeisimpia polkuja, riippumaan hänessä kiinni,\nvaikka kaikki muut hänet hylkäisivät ja vaikka hänen osansa olisi\nkuinkakin vaikea, eikä se pyydä Jumalalta muuta kuin saada jakaa se\nhänen kanssaan.\n\nJa sellaiselle rakkaudelle oli Crispin sokea — sokea suorastaan sen\nolemassaololle, niin sokea, että nauroi ajatukselle, että tuollainen\nhento piimäsuu mieheksi saattoi olla hänelle mustasukkainen. Ja\nniinpä hän, jolle sellainen rikkaus oli tarjolla, jatkoi ikävää\ntehtäväänsä kosiessaan toisen puolesta tyttöä, sillä aikaa kun tämä\nistui havaintonsa herpaisemana, kasvot kalpeina ja hiljaa pelkästä tuon\najatuksen pelosta.\n\n»Te olette huomannut — teidän on täytynyt huomata tuo mieletön\nmustasukkaisuus», jatkoi Crispin, »mutta kuinka olette koettanut\nlieventää sitä? Ette ensinkään. Päinvastoin olette sitä kiihottanut\njoka tavalla. Te kiihotatte sitä nytkin houkuttelemalla minut —\nuskallan vannoa, ettei teillä ollut muuta tarkoitusta — kävelemään,\nistumaan täällä kanssanne ja saarnaamaan teille velvollisuuksistanne.\nJa kun hän mustasukkaisuudesta taas ryhtyy uusiin hullutuksiin,\nkadutteko silloin käytöstänne ja sen aikaansaannoksia? Säälittekö\nsilloin poikaa ja koetatteko ystävällisesti saattaa häntä järkiinsä?\nEtte. Te pilkkaatte häntä ja ivallanne johdatte hänet yhä pahempiin\nkommelluksiin. Ja noiden kommellusten vuoksi, jotka itse olette\naiheuttanut — vaikka ette ehkä ole tullut sitä ajatelleeksi — te\npäätätte, että hän ei ole sopiva puoliso teille, ja siitä on tuleva\nsydämen tuskaa ja vuosien kuluttua toinen krouviritari, jonka nimi ei\nole Crispin Galliard.»\n\nTyttö oli kuunnellut pää rinnalle vaipuneena. Hän oli niin havaintonsa\nlumoissa, että oli kuullut vain puolet siitä mitä Crispin oli sanonut.\nÄkkiä hän katsahti ylös.\n\n»Vai senkö vuoksi olette se, mikä olette?» hän kysyi.\n\n»Ei, en ole; mitä sillä on tekemistä Kennethin asian kanssa?»\n\n»Ei mitään. Olin vain utelias. En ajatellut Kennethiä.»\n\nCrispin katsoi häneen ällistyneenä. Hän oli puhunut Kennethistä\nsellaisella innolla ja niin kaunopuheisesti — ja tyttö saattoi tyynesti\nsanoa hänelle, ettei ollut Kennethiä ajatellutkaan.\n\n»Teidän täytyy ajatella häntä, Cynthia», sanoi hän. »Ja teidän täytyy\najatella sitä, mitä olen teille puhunut, ja olemalla häntä kohtaan\nystävällinen ja suvaitsevaisempi teette hänestä miehen, josta vielä\nvoitte olla ylpeä. Kohdelkaa häntä oikein, lapsi, ja jos vielä kerran\nhuomaatte, että ette voi häntä rakastaa, niin sanokaa se hänelle\nystävällisesti ja suoraan, älkääkä kohdelko häntä siten kuin tähän\nsaakka olette tehnyt.»\n\nTyttö oli ääneti hetken ja hän oli vähällä vihastua.\n\n»Tahtoisinpa, sir Crispin, että kuulisitte hänen puhuvan teistä», hän\nsanoi.\n\n»Epäilemättä hän puhuu minusta pahaa ja siihen hänellä on kyllä syytä.»\n\n»Mutta tehän pelastitte hänen henkensä.»\n\nSanat herättivät Crispinin, rakkausfilosofin, taas todellisuuteen.\n\nHän muistutteli mielessään Kennethin pelastumista ja sitä hintaa,\njonka nuori mies saisi maksaa siitä, ja hän huomasi äkkiä, että oli\nhukkaan mennyttä vaivaa puhua Kennethin puolesta Cynthialle, koska\nhän vastaisilla toimenpiteillään jotenkin varmasti oli tuhoava\nnuoren miehen viimeisenkin toivon naida Cynthia. Ironia asiassa oli\nhämmästyttävä ja hän nousi äkkiä. Aurinko oli jo pyöreänä, punaisena\npallona miltei taivaan rannassa.\n\n»Tämän jälkeen hänellä on sangen vähän syytä kiitollisuuteen», mutisi\nhän. »Tulkaa, mistress Cynthia, alkaa jo tulla myöhä.»\n\nTyttö nousi koneellisesti totellen ja he palasivat yhdessä äänettöminä.\nSilloin tällöin he vaihtoivat jonkin merkityksettömän sanan.\n\nMutta Galliard ei ollut turhaan puhunut Kennethin puolesta, vaikka ei\nollutkaan välittänyt siitä, mikä hänen todellinen syynsä siihen oli\nollut ja mitä vaikuttimia hän oli käyttänyt saattaakseen tytön tekemään\nsovinnon nuoren miehen kanssa. Cynthian valtasi nyt surumielinen\nhaluttomuus kaikkeen. Crispin ei tiennyt eikä koskaan saisikaan tietää,\nmitä hänen sydämessään liikkui. Cynthia ei saisi elää elämää, jolla oli\njotakin arvoa, ja sen vuoksi ei hänen mielestään ollut väliä sillä mitä\ntapahtui.\n\nNiinpä, kun hänen isänsä seuraavana aamuna palasi asiaan, hän oli\nvälinpitämättömän nöyrä ja alistuvainen ja Gregoryn mielestä hän näytti\nmielellään kuuntelevan, mitä tällä oli puhumista pojan eduksi. Samoin\nkohtasivat Kennethin nöyrät rukoukset ja hänen kasvojensa masentunut\nja surullinen ilme samaa välinpitämätöntä alistuvaisuutta, ja Cynthia\nsalli hänen myöhemmin suudella kättään ja uskotella itselleen, että oli\nuudelleen hänen suosiossaan.\n\nMutta mistress Cynthian poski kävi kalpeaksi ja sydän surulliseksi. Hän\noli miettiväinen ja huokaili joka askelellaan, kunnes hänestä, kuten\nniin monesta nuoresta naisesta, näytti siltä kuin hänen täytyisi koko\nelämänsä turhaan huokailla miehen tähden, jolla ei ajatuksissaan ollut\nvähintäkään sijaa hänelle.\n\n\n\n\nViidestoista luku\n\n\nOmasta puolestaan koetti Kenneth seuraavina päivinä hartaasti korjata\nasiaansa Cynthian silmissä. Mutta koska hän lähti vääristä perusteista,\nolivat hänen yrityksensä niin mielettömiä, että hän heti ampui yli\nmaalin lausuessaan alentavan sanan Crispinistä ja koettaessaan\nvierittää kaiken syyn muuttumisestaan hänen syykseen ja hänen\nvaikutuksensa aiheuttamaksi.\n\nCynthian katse muuttui kovaksi hänen puhuessaan, ja Kenneth olisi\ntehnyt viisaammin jos olisi puhunut jostakin muusta asiasta. Mutta\nrakkaus ja mustasukkaisuus olivat siinä määrin sotkeneet hänen heikot\naivonsa, jotka Herra oli hänelle antanut, että hän ummessa silmin\njatkoi samaan henkeen eikä huomannut varoittavaa merkkiä. Vihdoin\nCynthia pani häpäisylle sulun.\n\n»Enkö ole sinulle jo sanonut, Kenneth, että gentlemannin ei sovi\nhäpäistä sitä, joka on pelastanut hänen henkensä? Kuinka voikaan\ngentlemanni tehdä pilkkaa sellaisesta teosta?»\n\nSamoin kuin ennenkin Kenneth vastasi, että hän ei puhunut pahaa\nCrispinistä. Ja nöyryytettynä ja raivoissaan siitä, millä tavalla\nCynthia häntä kohteli ja mistä hän katkerasti häntä nyt moitti, hän oli\nitkemäisillään aivan kuin pieni koulupoika.\n\n»Ja mitä velkaan tulee, madam», huusi hän lyöden nyrkillään tammiseen\npöytään, »niin se on velka, joka maksetaan aikanaan, velka, josta se\n_gentlemanni_, jota sinä puolustat, ei sallinut tehdä sopimusta, ennen\nkuin minä olin luvannut korvauksen siitä. Niin, Pyhän Yrjön kautta ja\nkoron kanssa, sillä siinä voin menettää henkenikin.»\n\n»Minä en näe siinä mitään korkoja, koska sinä et pane alttiiksi enempää\nkuin itse olet velkaa hänelle», vastasi tyttö ylenkatseella, joka nosti\nkyynelet nuorukaisen silmiin. Mutta vaikka häneltä puuttuikin miehuutta\npidättää niitä, oli hänellä kuitenkin sen verran häpyä, että kääntyi\npoispäin estääkseen niitä näkymästä. »Mutta kerro minulle, sir», lisäsi\nCynthia uteliaisuuden ahdistamana, »minkä luonteinen tuo sopimus oli.»\n\nKenneth oli vaiti hetkisen ja astui pari kertaa edestakaisin\nhallissa koettaen saada puhekykynsä jälleen. Hänellä oli kädet selän\ntakana ja silmät luotuina kiihkeästi lattiaan, johon ilta-aurinko\nmaalattujen ikkunoiden läpi valoi punaisia läiskiä sinne tänne. Tyttö\nistui suuressa nahkatuolissa pöydän päässä ja odotti seuraten hänen\nliikkeitään.\n\nKenneth mietti sitä, oliko hän velvollinen pitämään asian salassa,\nmutta tuli vihdoin siihen päätökseen, ettei niin ollut laita. Sitten\nhän pysähtyi Cynthian eteen ja kertoi lyhyesti Crispinin Worcesterissa\nkertoman tarinan, tarinan suuresta vääryydestä, jota ei kukaan muu kuin\nkurja raukka voisi jättää kostamatta. Hän ei lisännyt siihen mitään\neikä ottanut pois mitään, vaan kertoi sen semmoisena kuin se hänelle\nkerrottiin tuona hirvittävänä yönä, jonka muisto sai hänet vieläkin\nvärisemään.\n\nCynthia istui suu puoleksi avoinna ja silmät intoa loistaen kuunnellen\nliikuttavaa kertomusta kärsimyksistä, jotka tuntuivat pikemminkin\njonkun romaanin tekijän tuotteelta kuin tositapaukselta, jonka\nihmislapsi on saanut kestää. Milloin suru ja sääli, milloin taas viha\nja inho sydämessään ja kasvoillaan hän kuunteli kunnes Kenneth lopetti,\nja kun nuorukainen oli lopettanut kertomuksen ja istahti lähimpään\ntuoliin, Cynthia istui vielä kauan äänettömänä.\n\nSitten hän äkkiä käänsi leimuavat silmänsä nuorukaiseen ja puhui\näänellä, joka oli täynnä sanomatonta halveksuntaa.\n\n»Kuinka sinä uskallat», huusi hän, »puhua tästä miehestä niinkuin\nolet puhunut, vaikka tiedät kaiken tämän? Vaikka tiedät, mitä hän on\nkärsinyt, rohkenet _hänen poissaollessaan_ moittia häntä synneistä,\njoihin hänen onnettomuutensa on hänet johtanut! Miten luulet, että\nsinun olisi käynyt, jos olisit ollut tuon onnettoman miehen kengissä?\nOlisitko sinä langennut kurjille polvillesi ja kiittänyt Jumalaa siitä,\nettä sait pitää mitättömän henkesi? Olisitko sinä alistunut kohtalon\niskuun raamatunlause huulillasi? Kuka sinä olet», jatkoi hän nousten\nseisomaan ja hengittäen raskaasti vihassaan, joka sai nuorukaisen\nhätkähtämään, »kuka sinä olet ja mikä sinä olet, joka tuntien tämän\nmiehen elämäntarinan rohkenet käydä arvostelemaan hänen tekojaan ja\ntuomitsemaan niitä? Vastaa minulle, mieletön!»\n\nMutta sanaakaan ei Kenneth keksinyt vastaukseksi sellaiseen ryöppyyn\nvihaisia, halveksivia kysymyksiä. Sitä vastausta, joka oli niin\nvalmiina hänen huulillaan sinä yönä, jona kapakkaritari teki hänelle\nsaman kysymyksen, hän ei nyt uskaltanut antaa. Vastausta, että sir\nCrispinillä ei niiden pahantekojen vuoksi, jotka olivat turmelleet\nhänen elämänsä, ollut kyllin syytä panna itseään alttiiksi ikuiselle\ntuomiolle, ei hän enää uskaltanut lausua.\n\nHyvinkin liukkaasti hän oli sanonut sen tuolle totiselle miehelle,\nmutta vielä totisemmalle kaunottarelle hän ei sitä rohjennut sanoa.\nMahdollisesti oli pelko tehnyt hänet mykäksi, mutta ehkäpä hän\nvihdoinkin oivalsi, kuinka mitätön hän oli sen miehen rinnalla, jonka\nvikoja hän niin sydämensä pohjasta oli halveksinut.\n\nPeräytyen Cynthian vihan edessä hän turhaan kiusasi tyhjiä aivojaan\nlöytääkseen sopivan vastauksen. Mutta ennen kuin hän sen löysi, kuului\nhalliin johtavasta käytävästä raskaita askeleita ja hetkistä myöhemmin\nastui Gregory Ashburn halliin. Hänen kasvonsa olivat aavemaisen kalpeat\nja hänen otsallaan oli syvät ryypyt.\n\nCynthia loi isäänsä nopean silmäyksen, mutta ei huomannut hänen\nmielenliikutustaan. Kennethillä taas oli liian paljon tekemistä omien\nasioittensa kanssa.\n\nGregoryn sisääntulo sai heissä aikaan omituisen painostuksen tunteen,\neikä Gregorykaan puhunut mitään tullessaan halliin.\n\nHän pysähtyi pitkän pöydän alapäähän ja nojaten kättään siihen näytti\nsiltä kuin olisi aikonut sanoa jotakin, kun äkkiä ulkoapäin kuuluva\nääni veti hänen huomionsa puoleensa. Se oli pyörien ratina ja piiskan\nsivallus.\n\n»Se on Josef!» huudahti hän keventyneellä äänellä, joka oli niin\nilmeinen, että Cynthiakin sen huomasi. Huudahtaen hän kiiruhti heidän\nohitseen vastaanottamaan veljeään, joka oli palannut niin sopivaan\naikaan.\n\nHän pääsi juuri pengermälle, kun ajopelit tulivat siihen ja Josef\nAshburnin hoikka olemus astui niistä alas.\n\n»Kas, Gregory», mutisi hän tervehdykseksi. »Kyllä sinä lähetit minut\nyhtäkaikki hullulle asialle. Lähettisi, senkin veijari, tapasi minut\nvasta Lontoossa, kun olin jo saanut kestää Whitehallin vastaanoton.\nMutta jumaliste, mies», huudahti hän huomatessaan veljensä kalpeuden,\n»mikä sinua vaivaa?»\n\n»Minulla on sinulle uutisia, Josef», vastasi Gregory vapisevalla\näänellä.\n\n»Koskeeko se Cynthiaa?» kysyi Josef. »Ei, sillä tuollahan hän seisoo —\nja sievä sulhasensa rinnallaan. Perhana, millainen keikari pojasta on\ntullut!»\n\nNiin sanoen hän kiiruhti suutelemaan veljensä tytärtä ja onnittelemaan\nKennethiä sen johdosta, että hänen morsiamensa oli saanut hänet\ntakaisin.\n\n»Kuulin siitä Lontoossa, poika», puhui hän ivallinen ilme\nharmahtaneilla kasvoillaan. »Kuulin, että joku tappelupukari nimeltä\nGalliard auttoi sinua, pani suukapulan eräälle papille ja sotamiehelle\nja vei sinut vankilasta juuri vähän ennen hirttämisaikaa.»\n\nKenneth punastui. Hän tunsi Josefin sanojen pilkan kuin lyönnin\nvasten kasvojaan. Hänen sanansa sisälsivät sen, että toinen oli hänen\npuolestaan tehnyt sen, jota hän ei itse olisi uskaltanut tehdä, ja\nKenneth tunsi, että se oli sanottu pahassa tarkoituksessa juuri\nCynthian läsnäollessa.\n\nHän oli oikeassa. Osaksi se johtui siitä, että Josefin tapana oli olla\npilkallinen ja myrkyllinen missä suinkin tilaisuutta sattui, osaksi\nsiitä, että hän oli erityisen huonolla tuulella vaivalloisen matkansa\nvuoksi, jonka aihe häntä ei vähääkään miellyttänyt, nimittäin liitto,\njonka Gregory tahtoi solmittavaksi Cynthian ja Kennethin välillä.\n\nHänen ohuilla huulillaan oli häijy hymy ja hänen ovelat silmänsä\ntähyilivät kiusoittavasti Kennethiä. Hänen myrkyllisellä kielellään\noli valmiina uusi letkaus, kun Gregory veti häntä hihasta ja vei\nhänet sivuun. He menivät samaan huoneeseen, missä olivat viimeksi\nkeskustelleet ennen Josefin lähtöä Kennethiä tiedustelemaan.\nSalaperäisen näköisenä Gregory sulki oven ja kääntyi sitten veljensä\npuoleen. Hän esti toisen aikeet irrottaa miekka vyöltään.\n\n»Odota, Josef!» huudahti hän kuin näyttämöllä. »Nyt ei ole aika riisua\naseita. Pidä miekka vyölläsi, sillä nyt tarvitset sitä kipeämmin kuin\nkoskaan ennen!»\n\nHän pysähtyi, vetäisi syvään henkeä ja kertoi uutisensa.\n\n»Roland Marleigh on täällä.» Ja sitten hän istahti kuoleman väsyneenä.\n\nJosef ei hätkähtänyt. Hän ei huudahtanut eikä edes muuttanut kasvojen\nilmettään. Pieni vavahdus silmäluomissa oli ainoa ulkonainen merkki\nhämmästyksestä, jonka veljen ilmoitus aiheutti. Käsi, joka oli ollut\nmiekan kantimella, laskeutui rauhallisesti hänen sivulleen ja hän astui\nlevollisesti aivan Gregoryn luo, katse tutkivasti kohdistuneena hänen\nkalpeisiin, velttoihin kasvoihinsa. Äkillisen epäluulon valtaamana hän\notti veljeään hartioista ja pudisti häntä lujasti.\n\n»Gregory, senkin hullu, sinähän olet juonut liikaa minun poissa\nollessani.»\n\n»Niin olen, niin olen», vaikeroi Gregory, »ja hän oli minun\npöytäkumppaninani ja minulle hyvänä esikuvana.»\n\n»Riittää jo», vastasi Josef nauraen halveksivasti. »Gregory-parka,\nviini on vihdoinkin sekoittanut sinun heikot aivosi niin, että ne\nmanaavat peikkoja oman pöytäsi ääreen. Kuule, mies, mitä akkaväen\njuttuja sinä oikein kerrot? Ole mies, hupsu.»\n\nGregory huomasi Josefin ajatuksen juoksun.\n\n»Itse olet hullu», vastasi hän vihaisesti ja nousi jaloilleen uhkaavan\nnäköisenä. »Se ei ollut mikään peikko, joka istui kanssani, vaan Roland\nMarleigh, omassa lihassaan ja suuresti muuttuneena. Niin muuttuneena,\nettä en tuntenut häntä enkä tuntisi nytkään, ellen kymmenen minuuttia\nsitten olisi saanut kuulla sitä.»\n\nHänen vakavuutensa oli niin vakuuttava ja hänen täysjärkisyytensä niin\nilmeinen, että Josefilta katosi kaikki epäilys.\n\nHän otti Gregorya ranteesta niin kovasti, että tämä kiemurteli\ntuskasta, ja pakotti hänet takaisin tuolilleen.\n\n»Jumaliste, mies, mitä sinä tarkoitat?» kysyi hän hammasta purren.\n»Kerro!»\n\nJa Gregory kertoi, miten Kenneth oli tullut Sheringhamiin ja Marleigh'n\nlinnaan erään Crispin Galliardin seurassa, saman, jota mielettömien\ntekojensa vuoksi viime sodassa oli sanottu Hurjapää-Galliardiksi ja\nnyt kuningasmielisten keskuudessa krouviritariksi elostelevan elämänsä\nvuoksi. Crispinin puhe Roland Marleigh'stä tulonsa iltana muistui nyt\nelävästi Gregoryn mieleen ja hän kertoi sen lopettaen kertomuksensa\nsiihen, mitä juuri samana iltana oli kuullut Kennethin kertovan\nCynthialle.\n\n»Ja tämä Galliard on siis sama hävytön penikka, Roland Marleigh, josta\non tullut tappelupukari?» kysyi Josef.\n\nHän oli tyyni, kummastuttavan tyyni, vaikka kuuli sellaisen uutisen.\n\n»Sitä ei saata epäillä.»\n\n»Ja sinä näit hänet ilta illalta ja päivät päästään kirotun viinisi\nääressä etkä tuntenut häntä. Saakelin mies, missä sinun silmäsi olivat?»\n\n»Ehkäpä olin sokea. Mutta hän on suuresti muuttunut. Ja uskallanpa\nväittää, ettet sinäkään olisi tuntenut häntä.»\n\nJosef teki pilkallisen eleen, ja hänen silmänsä välähdyksestä saattoi\nnähdä, kuinka halpana ja ala-arvoisena hän piti veljensä arvostelukykyä.\n\n»Älä luule, Gregory. Minulla on kyllä aihetta muistaa hänet», sanoi\nJosef naurahtaen epämiellyttävästi. Mutta sitten hänen äänensä muuttui\nlevottoman jännittyneeksi.\n\n»Mutta poika, aavistaako hän, luuletko?»\n\n»Ei vähääkään. Siinä onkin miehen pirullinen viekkaus. Saatuaan tietää\nKennethin suhteesta meihin hän käytti hyväkseen kohtalon suomaa\ntilaisuutta Worcesterissa ja sai pojan valan velvoituksella auttamaan\nitseään silloin kun hän sitä vaatisi, ilmaisematta niiden nimiä,\njoita vastaan hänen tuli toimia. Poika odottaa joka hetki määräystä\nlähteä hänen kanssaan kostoretkelle vähääkään aavistamatta, että tuo\nmurhenäytelmä on suoritettava täällä.»\n\n»Tämä johtuu sinun hienosta naimasuunnitelmastasi», mutisi Josef\nmyrkyllisesti. Hän nauroi taas vastenmielistä nauruaan ja hetken\nvallitsi äänettömyys.\n\n»Ajattelehan, Gregory», sanoi hän vihdoin, »että mies on ollut\nkaksi viikkoa tämän katon alla ja että sinä et koko tänä aikana ole\nkeksinyt mitään keinoa toimittaa tehokkaammin sitä, mikä tehtiin niin\nhuolimattomasti kahdeksantoista vuotta sitten.»\n\nHän puhui niin kylmästi kuin asia olisi koskenut jokapäiväisintä asiaa.\nGregorya puistatti ja hän katsoi veljeensä hätääntyneenä.\n\n»Mitä nyt, hullu?» huusi Josef pilkallisesti. »Oletko sinä yhtä\nraukkamainen kuin sokeakin? Piru vie, onpa hyvä, että tulin kotiin.\nMinä en tahdo, että kukaan Marleigh vaivaa minua vanhoilla päivilläni.»\nHän pysähtyi hetkeksi ja jatkoi sitten tyynemmin, mutta äänellä, joka\noli sanomattoman uhkaava.\n\n»Huomenna olen keksivä keinon, jolla lähetän tuon tappelupukarin\nvarmempaan talteen. Minulla on hieman taitoa», hän jatkoi koskettaen\nkädellään päälakeaan, »sitä paitsi täytyy sinun auttaa.» Ja hän hymyili\nsynkästi.\n\n»Eikö ole mitään muuta keinoa?» kysyi Gregory tuskissaan.\n\n»_Olisi ollut_», vastasi Josef. »Parlamentissa. Whitehallissa tapasin\nerään miehen, erään eversti Priden, verenhimoisen vanhan puritaanin,\njoka antaisi oikean kätensä, jos saisi nähdä Galliardin hirtettynä.\nGalliard kuuluu tappaneen hänen poikansa Worcesterin taistelussa. Jos\nvain olisin tiennyt», lisäsi hän valittaen, »jos sinun järkesi olisi\nollut terävämpi ja jos olisit tuntenut hänet ja lähettänyt minulle\nsanan — niin olisi minulla ollut keino auttaa eversti Pridea. Asian\nollessa nykyisellään» — hän nosteli hartioitaan — »ei siihen enää ole\naikaa.»\n\n»Mutta ehkä...» alkoi Gregory, mutta pysähtyi äkkiä huudahtaen, niin\nettä Josef kääntyi koroillaan ympäri. Ovi oli avautunut ja kynnyksellä\nseisoi sir Crispin Galliard kunnioittavasti hattu kädessään.\n\nJosef katsoi häneen hetken hämmästyneenä.\n\n»Kuka piru te olette?» tokaisi hän sitten.\n\nHuolimatta levottomuudestaan Gregory nauroi hiljaa kysymykselle.\n\nKrouviritari astui eteenpäin.\n\n»Olen sir Crispin Galliard, palvelijanne», sanoi hän kumartaen.\n»Minulle kerrottiin, että Marleigh'n isäntä oli tullut kotiin\nja että tapaisin hänet täällä, ja kiiruhdan, sir, kiittämään\nvieraanvaraisuudesta, jota olen nauttinut tämän katon alla viimeiset\nkaksi viikkoa.»\n\nPuhuessaan hän katsoi Josefia, ja hänen katseensa oli yhtä vihamielinen\nkuin hänen sanansa olivat kohteliaat. Josef oli suunniltaan\nhämmästyksestä. Siitä Roland Marleigh'sta, jonka hän oli tuntenut,\nei ollut paljoa jäljellä. Sitä paitsi oli hän odottanut näkevänsä\nvanhemman miehen unohtaen, että Rolandin ikä ei saattanut nousta yli\nkolmenkymmenenkahdeksan vuoden. Lisäksi lievensi lisääntyvä hämärä\nhänen kasvojensa kuihtuneisuutta ja lisäsi hänen suoran vartalonsa\nsoreutta tehden hänet siten paljon nuoremman näköiseksi kuin hän olisi\nollut päivän valossa.\n\nJosef toipui heti hämmästyksestään ja huolimatta pahoista\naavistuksistaan — häntä kiusasi epätietoisuus siitä, tiesikö Crispin,\nettä he olivat tunteneet hänet — hänen hymynsä oli kirkas ja äänensä\ntyyni ja ystävällinen, kun hän vastasi.\n\n»Sir, olette hyvin tervetullut. Te olette urhealla teollanne antanut\nmeille takaisin rakkaan olennon, ja meidän vaatimattoman talomme\nantimet ovat heikko vastalahja teille, niin kauan kuin teitä vain\nmiellyttää kunnioittaa sitä täälläolollanne.»\n\n\n\n\nKuudestoista luku\n\n\nSir Crispin ei ollut kuullut mitään siitä, mitä veljekset olivat\npuhuneet suunnitellessaan toimenpiteitään, ja hän ei aavistanutkaan,\nettä hänet oli tunnettu. Hän oli vain kiiruhtanut suorittamaan sen,\nmikä tavallisissa oloissa on varsin luonnollinen velvollisuus talon\nisäntää kohtaan. Häntä kannusti myös kärsimätön halu saada nähdä Josef\nAshburn, mies, joka oli hänelle kahdeksantoista vuotta sitten antanut\nmurhanhimoisen piston. Hän silmäili häntä tarkkaavasti ja arvellen\ntutkimuksensa tuloksena, että tässä oli vaarallinen, ovela mies, perin\ntoisenlainen kuin hänen tylsäjärkinen veljensä, hän päätti toimia heti.\n\nKun hän sitten ilmestyi halliin illallisaikaan, tuli hän täysin\naseistettuna ja saappaissa, varustettuna kuin matkalle lähtöön.\n\nJosef seisoi yksin valtavan takan edessä, kasvot loimuaviin halkoihin\npäin ja nojaten toisella jalallaan takan ristikkoon. Gregory ja hänen\ntyttärensä keskustelivat erään ikkunan aukeamassa. Toisen ikkunan\nääressä, hallin toisella puolella seisoi Kenneth, yksin ja lohduttomana\nkatsellen tihkusateeseen, joka vastikään oli alkanut.\n\nGalliardin astuessa sisään käänsi Josef päätään ja hänen kulmakarvansa\nkohosivat ja otsa rypistyi hänen nähdessään ritarin asun.\n\n»Mitä nyt, sir Crispin?» sanoi hän. »Oletteko lähdössä matkalle?»\n\n»Olen jo liiankin kauan nauttinut Marleigh'n linnan kestiystävyyttä»,\nvastasi Crispin kohteliaasti astuessaan loimuavan takan luo. »Tänä\niltana, herra Ashburn, lähden täältä.»\n\nUtelias ilme välähti Josefin kasvoilla. Seuraavassa hetkessä, otsa\nvieläkin rypyssä koettaessaan selvittää syytä niin äkilliseen lähtöön,\nhän mutisi kohteliaisuuden vaatimia muodollisia valituksiaan. Mutta\nvaikka tuo omituinen ilme oli vain hetken viipynyt Josefin kasvoilla,\noli Crispin kuitenkin huomannut sen ja hänen mieleensä juolahti ajatus,\nettä Josef tunsi hänet. Ja astuessaan Cynthian ja hänen isänsä luo hän\nkiitti taivasta siitä, että oli ryhtynyt niihin toimenpiteisiin, jotka\noli katsonut viisaiksi ja tarpeellisiksi viedäkseen päätöksensä perille.\n\nSeuratessaan katseellaan Crispiniä Josef kysyi itseltään, oliko\nCrispin jo huomannut, että hänet tunnettiin, ja oliko hän sen vuoksi\npäättänyt lähteä siirtäen kostonsa sopivampaan aikaan. Vastaukseksi\nhän sanoi itselleen, että niin oli, sillä hän ei tuntenut sen miehen\nmenettelytapoja, jonka kanssa oli tekemisissä. Tultuaan tähän\njohtopäätökseen hän päätti, ettei Crispin pääsisi lähtemään vapaasti\npalatakseen toisen kerran heitä vaivaamaan. Koska Galliard ei tahtonut\nsaattaa asiaa päätökseen, tekisi hän sen itse tänä iltana ja ratkaisisi\nsen samalla ainaiseksi. Ennen istuutumistaan illallispöytään hän piti\nsen vuoksi huolta siitä, että hänen miekkansa oli hänen tuolinsa takana\npöydän päässä.\n\nAteria kului rauhallisesti. Kenneth istui jörönä Cynthian puolelta\nsaamansa huonon kohtelun vuoksi, Cynthia puolestaan oli totinen ja\nääneti. Sir Crispinin kärsimystarina antoi hänelle paljon ajattelemisen\naihetta, samoin kuin hänen lähtönsäkin, ja monta kertaa Galliard\nhuomasi, että tytön silmät olivat kohdistuneet häneen puoleksi säälin\nilmein ja puoleksi kätkien jotakin muuta, jota hän ei pystynyt\nselittämään.\n\nGregoryn ääntä ei paljon kuulunut. Synkkä katse hänen veljensä silmissä\nteki hänet pelokkaaksi ja levottomaksi. Hänenkin mielestään aika oli\nkuin synnytystuskissaan ja ilmeisesti oli tapahtumassa merkillisiä\nasioita, mutta ei puoleksikaan siinä määrin kuin Crispinistä ja\nJosefista, jotka kumpikin olivat päättäneet viedä asiat ratkaisuun\nennen kuin olivat nousseet pöydästä. Ja kuitenkin olisi ateria kulunut\nikävässä äänettömyydessä, ellei heitä olisi ollut. Josef teki parastaan\nkarkottaakseen vieraastaan kaiken epäluulon ja siinä tarkoituksessa\npuheli iloisesti yhtä ja toista ja kertoi pikku juttuja äskeisen\nmatkansa varrelta tai tapauksia, joiden näkijäksi oli Lontoossa\njoutunut, höystäen kaikki pikku asiatkin sellaisilla sukkeluuksilla,\nettä niitä mielellään kuunteli.\n\nJa Galliard, saman kannustimen ajamana, muisteli muinaisia, ja joka\nkerta kun Josef vaikeni, huvitti hän läsnäolijoita lystikkäillä\njutuilla.\n\nHän joi vankasti, ja sen huomasi Josef tyydytyksekseen. Mutta siinä\nhän taas laski väärin. Kennethillä, joka söi vähän, näytti myös olevan\nsuunnaton jano, ja Crispin tuli vihdoin levottomaksi, kun pojan malja\naina oli tyhjä. Hänhän tarvitsi nuorta miestä aivan lähihetkinä ja\nsuorastaan pelkäsi, että jos tämä tällä tavalla jatkaisi, niin hänestä\nei olisi mitään apua. Jos Kenneth olisi istunut pojan vieressä, hän\nolisi voinut kuiskata tälle varoittavan sanan, mutta nuorukainen istui\ntoisella puolen pöytää. Kerran luuli Crispin huomanneensa, että Josef\nloi Gregoryyn merkitsevän katseen, ja kun Gregory heti sen jälkeen\nkaatoi sekä hänelle että Kennethille viiniä, hän huomasi epäluulonsa\naiheelliseksi ja tuli valppaaksi ja varovaiseksi.\n\nPian nousi Cynthia pöydästä. Samalla nousi Galliard. Hän saattoi tytön\nporraskäytävän luo ja sanoi:\n\n»Sallikaa, mistress Cynthia, minun sanoa teille jäähyväiset. Tunnin\nkuluttua tai niillä vaiheilla ratsastan Marleigh'n linnasta.»\n\nTyttö katsoi maahan, ja jos Crispin olisi tarkannut häntä paremmin,\nniin hän olisi nähnyt, että tyttö kalpeni hieman.\n\n»Jääkää hyvästi, sir», sanoi hän matalalla äänellä. »Olkoon onni\nmatkassanne.»\n\n»Madam, kiitän teitä. Jääkää hyvästi.»\n\nHän kumarsi syvään. Tyttö niiasi hieman ja nousi portaita ylös.\nTultuaan perille hän kääntyi vielä ympäri. Galliard oli palannut\npaikalleen pöydän ääreen ja täytti juuri maljaansa.\n\nPalvelijat olivat poistuneet ja puoli tuntia istuivat pöytäkumppanit\nvielä juoden viiniä ja keskustellen. Crispin joi maljan toisensa\nperästä ja tuli joka hetki meluavammaksi, kunnes hänen puheensa menetti\nkaiken yhtenäisyyden. Hänen silmäluomensa kävivät raskaiksi ja leukansa\nvalahti silloin tällöin rintaa vasten.\n\nKenneth, punaisena viinistä, mutta kuitenkin järjissään katsoi häntä\nhalveksien. Tuollaista miestäkö Cynthia piti parempana kuin häntä!\nHalveksuntaa loistivat myös Josefin silmät, tyydytyksen ohella. Hän ei\nollut osannut arvata, että hänen tehtävänsä olisi niin helppo. Vihdoin\nhän katsoi ajan tulleen.\n\n»Kuulin veljeltäni, että te olitte kerran tuntenut Roland Marleigh'n»,\nsanoi hän.\n\n»Kyllä», vastasi Crispin sopertaen. »Minä tunsin sen koiran. Iloinen,\nhäikäilemätön sielu, piru vieköön. Häikäilemättömyytensä vuoksi hän\nkuolikin, miesparka, ja teidän kätenne kautta, herra Ashburn, niin\nkerrotaan.»\n\n»Mitä kerrotaan?»\n\n»Mitäkö kerrotaan?» huusi Crispin. »Sitä, mitä kuulin. Sanotteko\nminua valehtelijaksi?» ja heiluen tuolillaan hän koetti olla vihaisen\nnäköinen.\n\nJosef nauroi tavalla, joka sai Kennethin veren jähmettymään.\n\n»No niin, en kiellä sitä. Se tapahtui rehellisessä kaksintaistelussa.\nSitä paitsi hän aiheutti itse kaksintaistelun.»\n\nCrispin ei vastannut sanaakaan, vaan nousi horjuen, niin epävarmasti,\nettä tuoli kaatui kolisten hänen takanaan. Hetken hän katsoi sitä\nhumalaisen tavoin naurahtaen, sitten hän meni huojuen hallin poikki\nsille ovelle, joka johti palveluskunnan puolelle. Muut kolme miestä\nistuivat paikoillaan katsellen hänen hoippumistaan uteliain,\nhalveksivin ja nauravin silmin. He näkivät hänen pääsevän raskaan\ntammioven luo ja sulkevan sen. He kuulivat salvan solahtavan reikäänsä\nja näkivät Crispinin vetävän avaimen lukosta ja panevan sen taskuunsa.\n\nKylmä hymy karehti vielä Josefin huulilla, kun Crispin kääntyi heihin\npäin, mutta samainen hymy pakeni hänen huuliltaan hänen nähdessään\nCrispinin seisovan edessään suorana ja solakkana, humala kuin\npoispyyhittynä, silmät terävinä ja raivoisina ja ääni kirkkaana kuin\nmetalli.\n\n»Sinä valehtelet, Josef Ashburn. Se ei ollut rehellinen ottelu. Se ei\nollut mikään kaksintaistelu. Se oli katala murhaisku, jolla sinä aioit\nteurastaa hänet, samoin kuin teurastit hänen vaimonsa ja poikansakin.\nMutta on olemassa Jumala», jatkoi hän yhä yltyvällä äänellä, »ja\nminä jäin eloon. Kuten salamanteri pääsin liekkien läpi, joilla sinä\nkoetit hävittää kurjan tekosi kaikki jäljet. Minä jäin elämään ja minä\n— Crispin Galliard, tuo juoppo krouviritari, joka kerran oli Roland\nMarleigh — olen täällä vaatimassa tiliä.»\n\nHän oli kuin itse ruumiillistunut kosto seisoessaan uhkaavana heidän\nedessään, kasvot kalmankalpeina raivosta, johon hän puhuessaan oli\njoutunut, leimuavat silmät katsellen heitä puoleksi suljettuina,\njollainen hänen tapansa oli hänen ollessaan vaarallinen. Ja kuitenkin\noli Kenneth ainoa, joka oli vaipua maahan kauhusta, sillä hänelle oli\näkkiä selvinnyt totuus kauhistuttavassa alastomuudessaan.\n\nJosef tointui pian hämmästyksestään Crispinin äkillisen selvenemisen\njohdosta. Hän ymmärsi ovelan kepposen, jolla Galliard oli sulkenut\nheiltä pakotien ainoalta suunnalta, jolta he saattoivat odottaa apua,\nja hän kirosi ajattelemattomuuttaan. Mutta silti hän ei hätääntynyt.\nHänen miekkansa oli käden ulottuvilla, ja Gregory oli aseistettu.\nJos hätä tulisi, olisi heitä kaksi tyyntä ja taitavaa miestä\npuolihumalaista poikaa ja miestä vastaan, jonka raivo hänen arvelunsa\nmukaan alentaisi hänen vaarallisuutensa ainakin puoleen. Mahdollisesti\nmyös nuorukainen asettuisi valastaan huolimatta heidän puolelleen. Sitä\npaitsi ei hänen tarvinnut muuta kuin korottaa äänensä, niin palvelijat\nrientäisivät apuun, sillä hän ei epäillytkään, ettei hänen äänensä\nkuuluisi paksun oven läpi, jonka Crispin oli sulkenut.\n\nPilkallinen huolettomuuden hymy palasi hänen huulilleen, ja hän vastasi\nkylmästi ja nasevasti.\n\n»Tilin, jota olette tullut vaatimaan, olette varmasti saava, sir.\nHuimapää-Galliard on kyllä monen rohkean tarinan sankari, mutta ellei\narvostelukykyni petä minua, niin on tämä oleva hänen viimeisensä.\nJumaliste, sir, oletteko niin mieletön, että tulette yksin uhmaamaan\nleijonaa sen luolassa?»\n\n»Pikemminkin roistoa kopissaan», ivasi Crispin. »Tulta ja tulikiveä,\nmaster Josef, luuletteko pelottavanne minua sanoilla?»\n\nYhä hymyili Josef luullen olevansa tilanteen herra.\n\n»Jos tarvitsen apua, niin ei minun tarvitse muuta kuin korottaa\nääntäni. Mutta se on turhaa. Meitä on kolme yhtä vastaan.»\n\n»Te laskette väärin. Master Stewart kuuluu tänä iltana minulle. —\nValansa velvoituksella, jonka rikkominen saattaisi hänen sielunsa\nturmioon, on hänen autettava minua, missä ja milloin sitä vaadin. Ja\nminä vaadin sitä nyt, Kenneth. Miekka esille!»\n\nKenneth voihki seistessään siinä sulkien ja aukoen käsiään.\n\n»Jumala teidät kirotkoon», puhkesi hän sanomaan. »Te olette saattanut\nminut ansaan, olette pettänyt minua.»\n\n»Muistakaa valanne», vastasi Crispin kylmästi. »Jos katsotte, että olen\ntehnyt teille vääryyttä, niin on teillä tämän jälkeen oikeus vaatia\nminulta mitä hyvitystä tahansa. Mutta tehkää ensin se, minkä olette\nvannonut tekevänne. Miekka ulos, mies!»\n\nYhä Kenneth epäröi. Ja ellei Gregory tällä kohtalokkaalla hetkellä\nolisi ratkaissut asiaa, on mahdollista, että hän olisi rikkonut\nvalansa. Sillä Gregory pelkäsi, että nuorukaisen epäröinti olisi voinut\npäättyä toisin, ja sen vuoksi hän päätti heti tehdä sen mahdottomaksi.\nVetäen miekkansa tupesta hän hyökkäsi rajusti nuorukaisen kimppuun\nkoettaen pistää häntä rintaan. Kenneth väisti hyppäämällä syrjään,\nmutta Gregory juoksi heti hänen jälkeensä, ja ollessaan toisen\nahdistamana Kennethin täytyi vetää miekkansa suojellakseen itseään.\n\nHe seisoivat pöydän ja hallin pengermän puoleisen osan välillä, ja\nvastapäätä heitä, sulkemansa oven luona, seisoi Crispin. Josef istui\nyhä pöydän päässä tyynenä, itseensä luottavana, vieläpä huvittuneenakin.\n\nHän oivalsi, että Gregory oli liian aikaisin ryhtynyt ahdistelemaan\nmiestä, joka mahdollisesti olisi saatu taipumaan heidän puolelleen,\nmutta hän oli myös varma siitä, että muutama pisto tekisi lopun pojan\nvastustuskyvystä, ja sen vuoksi hän ei käynyt välittämään. Sitten hän\nnäki Crispinin lähestyvän hitaasti miekka kädessä, joten hänen täytyi\npitää huolta omasta turvallisuudestaan. Hän sieppasi takanaan olevan\nmiekan ja hypähtäen jaloilleen astui eteenpäin kohdatakseen tuiman\nvastustajansa. Galliardin silmät välähtivät ilosta, hän kohotti aseensa\nja heidän miekkansa kalahtivat vastakkain.\n\nHeidän miekkojensa kalskahteluun vastasi samanlainen kalahdus pöydän\ntakaa.\n\n»Seis, sir», oli Kenneth huudahtanut, kun Gregory hyökkäsi hänen\nkimppuunsa. Mutta Gregoryn vastaus oli ollut pisto, jota pojan\ntäytyi väistää. Ottaen tämän vastarinnaksi pisti Gregory uudelleen\nvielä rajummin. Kenneth väisti läheltä, miekan kärki aivan\nahdistajaansa kohti. Hän huomasi tilaisuuden, ja sekä vaisto että\nhalu vastata Gregoryn hyökkäykseen sai hänet koettamaan pistoa, joka\npakotti Gregoryn taaksepäin, kunnes hänen hartiansa koskettivat\nseinälaudoitusta. Samalla nuorukaisen jalka sotkeutui siihen tuoliin,\njonka Crispin oli kaatanut, ja hän kompastui. Hän tiesi tuskin\nitsekään, miten kaikki tapahtui, mutta hänen kaatuessaan liukui hänen\nmiekkansa toisen miekkaa myöten ja meni Gregoryn oikean hartian läpi\nnaulaten hänet seinään.\n\nJosef kuuli putoavan miekan kilahduksen ja luuli, että se oli\nKennethin. Hänellä oli myös sillä kertaa niin paljon tekemistä,\nettei hän uskaltanut hetkeksikään kääntää katsettaan Crispinistä.\nNäihin saakka oli Josef Ashburn pitänyt itseään mestarillisena\nmiekanmittelijänä sekä kelvollisena kenen kilpailijaksi hyvänsä muissa\naselajeissa. Mutta Crispinissä hän tapasi sellaisen meikkailijan, ettei\nollut koskaan moista nähnyt. Joka valehyökkäykseen ja lyöntiin, mitä\nhänen tiedossaan vain oli, oli Crispin vastannut silmänräpäyksessä\nja aina samalla tuloksella. Hänen miekkansa kärki oli aina työntynyt\nsyrjään ja syöksy väistetty.\n\nVimmatusti hän nyt otteli pistäen miekallaan puoleen ja toiseen, ylös\nja alas, milloin vähäisinkin tilaisuus tarjoutui, mutta hän tapasi aina\nCrispinin miekan pehmeän väistön. Hän jatkoi taistelua ja ihmetteli\nminuuttien kuluessa hitaasti, miksi Gregory ei tullut hänen avukseen.\nSitten kauhistuttava ajatus, että Gregory ehkä oli voitettu, välähti\nhänen mieleensä. Siinä tapauksessa hänen täytyi luottaa vain itseensä.\nHän kirosi liiallista itseluottamustaan, joka oli johtanut hänet tähän\nvaaralliseen erehdykseen, nimittäin vastustajansa aliarviointiin. Hänen\nolisi pitänyt tietää se. Se, jolla oli sir Crispinin maine, ei ollut\nmikään tavallinen mies, vaan mies, joka oli tottunut vaaroihin ja\nniistä suoriutumaan. Hänpä huutaisi apua. Hän ihmetteli ajatellessaan,\nettei aseiden kalina ollut herättänyt hänen palvelijainsa huomiota. Yhä\ntaistellen hän korotti äänensä ja huusi...\n\n»Hei siellä! John, Stephen!»\n\n»Säästäkää keuhkojanne», mutisi ritari. »Vannon, että niitä vielä\ntarvitsette. Huutakaa niin paljon kuin haluatte, mutta kukaan ei teitä\nkuule. Minä annoin teidän neljälle palvelijallenne ruukun viiniä, jotta\nhe saisivat juoda lähtömaljani. He ovat tyhjentäneet sen jo, sitä\ntuskin epäilen, ja yksikin lasi sitä kellistäisi vankimmankin juopon\nnukkumaan kellon ympäri.»\n\nKirous oli Josefin ainoa vastaus — kirous, joka kohdistui hänen omaan\ntyhmyyteensä ja liikavarmuuteensa. Vähän aikaa sitten hän oli luullut\nvetäneensä tiukan verkon tuon roiston ympärille, ja tässä oli hän nyt\nomassa ansassaan, miltei lopen väsyneenä ja vastustajansa vallassa.\n\nHänen mieleensä juolahti, että Crispin pidätti kättään, että hän\nainoastaan puolusti itseään, ja hän ihmetteli, mitä mies sillä\ntarkoitti. Hän tunsi olevansa huonompi miekkailija ja että Galliard\nmilloin tahansa saattaisi pistää miekkansa hänen lävitseen. Hän oli\npäästä kantapäihin hiessä, joka johtui sekä ponnistuksesta että\nepätoivosta. Hänet valtasi mieletön kiihko. Ehkäpä hän vielä saattaisi\nkääntää hyväkseen Crispinin epätietoisuuden ja antaa lopullisen piston!\n\nHän kokosi voimansa viimeistä ponnistusta varten ja kääntäen rannetta\nvalepistosta ensi asemassa hän vei miekkansa toisen alitse ja ojentaen\nkäsivartensa hyökkäsi tulisesti päin. Ojentaessaan käsivartensa hän\ntunsi äkkiä tärähdyksen ranteessaan. Miekka oli lennähtänyt hänen\nkädestään ja hän seisoi aseettomana Crispinin armoilla.\n\nKoriseva huudahdus pääsi häneltä vastoin tahtoaankin ja hänen\nsilmänsä laajenivat kauhusta, kun hän näki ritarin tuhoa ennustavan\nkatseen. Seinä ei ollut kuin kolmen askelen päässä hänestä ja siinä\nriippui monta voittoisaa asetta aivan käden ulottuvilla. Mutta pelko\nvaltasi hänet siinä määrin, että se tylsytti hänen ajatusvoimansa ja\nlamaannutti hänen jäsenensä hänen ajatellessaan, että hänen pamppaileva\nsydämensä saattoi seuraavassa hetkessä lyödä viimeisen kerran. Tyyni,\nvääjäämätön rohkeus, joka oli ollut Josefin ainoa hyve, oli paennut,\nja hänen rautainen tahtonsa, joka tähän saakka oli pitänyt hänen\nomantuntonsakin aisoissa, suli pehmeäksi kuin vesi hänen katsoessaan\nkuolemaa silmiin.\n\nAikakausia näytti hänen mielestään kuluneen siitä hetkestä, kun\nhänen miekkansa oli pudonnut hänen kädestään, ja sittenkään ei\nhänen odottamaansa iskua kuulunut. Crispin seisoi yhä uhkaavana ja\näänettömänä hänen edessään katsellen magneettisella lumousvoimalla\nhäntä — samoin kuin käärme lintua. Josef ei voinut kääntää katsettaan\ntoisen silmistä, joiden edessä hän tunsi vapisevansa ja kutistuvansa\nolemattomiin.\n\nKynttilät paloivat jo matalina jaloissaan ja salaperäiset varjot\ntäyttivät suuren, synkän hallin nurkan. Ne muodostivat sopivan\nkehyksen sille julmalle kuvalle, jota nuo kaksi miestä esittivät —\ntoinen ankaran uhkaavana ja kostavana, toinen kyyristyneenä, pelon\nlamauttamana ja kuolonkalpeana.\n\nPöydän takana, haavoitettu Gregory tiedottomana ja verta vuotavana\nedessään seisoi Kenneth katsoen tapahtumain kulkua äänettömänä,\nihmettelevänä ja kauhuissaan.\n\nHänestäkin siinä seistessään tuntuivat sekunnit minuuteilta siitä\nhetkestä, kun Josef oli joutunut aseettomaksi, siihen hetkeen, jolloin\nCrispin nauraen — lyhyesti ja äkkiä kuin laukaus — heitti miekkansa\nlattiaan ja tarttui uhrinsa kurkkuun.\n\nNiin suunnaton kuin Crispinin viha olikin, oli hän sen tähän saakka\npitänyt aisoissa. Mutta nyt se vihdoin puhkesi äkkiä raivoksi,\njoka valtasi hänet kokonaan sysäten syrjään järjen, ja hän leiskui\nhillitönnä pelkästä raivoamisen halusta. Aivan kuin hiilloksesta\nleimahtava lieska nousi hänen mieletön raivonsa muuttaen hänen kasvonsa\nja koko hänen olemuksensa toiseksi. Uusi, lannistumaton voima valtasi\nhänet, hänen suonensa sykkivät nopeasti, mielettömästi hänen verensä\ntulisen kierron mukaan ja hänen sielunsa täyttyi julmalla hekumalla —\nhekumalla, jota peto tuntee alkaessaan repiä saalistaan.\n\nHänet valtasi halu musertaa hitaasti ja omin käsin häviölle joutunut\nvihollisensa. Miekan pisto tämän lävitse olisi ollut liian nopea\nteko. Mies olisi kuollut, eikä Crispin olisi tiennyt mitään hänen\nkärsimyksistään. Mutta ottaa häntä näin kurkusta, saada hitaasti\npuristaa hänestä viimeinen elonkipinä, tuntea hänen toivoton,\nkiemurteleva sätkytyksensä, tuntea joka tuskan värähdys hänen\njäsenissään, katsella hänen yhä punehtuvia kasvojaan ja paisuvia\nverisuoniaan, katsella kuinka hänen pullistuvat silmänsä täyttyivät\nmykällä kuoleman kauhulla, pitää häntä sillä tavalla, käsissään,\nkunkin sekunnin muuttuessa selväksi, tuntuvaksi ajankohdaksi ja\nsiten tekemällä tili menneistä, menetetyistä vuosista selväksi hänen\nkanssaan, sen Crispin tunsi olevan jotakin koston tapaista.\n\nSillä välin oli hämmästys niin odottamattomasta liikkeestä taas\nherättänyt Josefissa eloon miehen mielen. Hetkeksi kolkutti toivokin\nhänen sydämessään. Hän oli jäntevä ja sukkela, ehkäpä Galliard vielä\nsaisi katua sitä, että heitti miekkansa. Hän luuli syyn siihen olevan\nniissä halveksivissa sanoissa, jotka Crispin silloin oli lausunut...\n\n»Jalo teräs olisi liian suuri kunnia teille, herra Ashburn.»\n\nJa Crispinin puhuessa tiukkeni hänen hoikkien, jäntevien sormiensa ote,\nniin että se pusersi Josefista sekä hengityskyvyn että vastanousseen\ntoivon voittaa toinen uudessa kamppailussa. Josef ei ollut ottanut\nlukuun Crispinin kaleeriorjuudessa saavuttamaa voimaa, ja hänestä\ntuntui ilmiömäiseltä, kun hän huomasi miltei kohoavansa maasta ja\nheilahtelevansa puoleen ja toiseen kuin pieni lapsi aikamiehen käsissä.\nTurhaa oli hänen ponnistelunsa. Hänen voimansa vähenivät nopeasti.\nVeri, joka liian kauan oli viipynyt hänen päässään, alkoi jo himmentää\nhänen näköään, kunnes vihdoin luja ote heltisi ja hän hengitti taas\nvapaasti. Saatuaan näkönsä jälleen hän huomasi istuvansa tuolissaan\npöydän päässä ja hänen vieressään seisoi sir Crispin nojaten vasenta\nkättään pöytään ja pitäen taas miekkaa kädessään sekä silmäillen\npilkallisesti ja häijysti uhriaan.\n\nKenneth ei voinut pidättää vavistusta. Hän oli tuntenut Crispinin\nrajuksi mieheksi, joka helposti vihastui, ja hän oli usein nähnyt vihan\ntekevän hänen muotonsa pelottavaksi. Mutta hän ei ollut milloinkaan\nnähnyt mitään tähän verrattavaa. Hänen tuhoa ennustava katseensa oli\nsaatanallinen ja hänen hirvittävä hymynsä täynnä vihaa ja pilkkaa\nhänen seisoessaan siinä voimattoman saaliinsa edessä, jota oli\nkahdeksantoista vuotta odottanut saadakseen musertaa hänet maahan.\n\n»Toivoisin», sanoi Crispin karkeasti ja tyynesti, »että teillä olisi\nkymmenen elämää, master Josef. Siitä huolimatta olen tehnyt parhaani.\nKaksi kuolemantuskaa olette jo kokenut, ja minä tahdon olla armollinen.\nLoppunne on käsissä. Jos haluatte rukoilla, niin tehkää se, master\nAshburn, vaikka luulenkin, että se on hukkaan mennyttä ilmaa — olette\nliiankin kypsä helvettiin.»\n\n»Te aiotte tappaa minut?» ähki Josef tullen vieläkin kalpeammaksi.\n\n»Oletteko voinut epäillä sitä?» nauroi Crispin. »Ja kuitenkin olen jo\nkaksi kertaa antanut teidän tuntea kuoleman esimakua. Luulitteko minun\nvain laskevan leikkiä?»,\n\nJosefin hampaat kalahtivat yhteen päättävästi. Crispinin pilkka\nvaikutti häneen kuin lyönti — mutta lyönti, joka nostatti kostonhalun\neikä masentumista. Hän kokosi taas voimansa uuteen rynnistykseen, ei\nruumiilliseen, jonka hän huomasi turhaksi, vaan henkiseen viisasteluun.\n\n»Te teette murhan», hän huudahti.\n\n»Ei, minä teen oikeutta. Se on tosin kauan viipynyt matkallaan, mutta\nse on vihdoinkin tullut.»\n\n»Miettikää tekoanne, herra Marleigh...»\n\n»Älkää kutsuko minua sillä nimellä», huusi Crispin käheästi. »En ole\nkäyttänyt sitä näinä kahdeksanatoista vuotena, ja koska te olette\ntehnyt minut siksi mikä nyt olen, ei sitä nimeä voi nytkään käyttää.»\n\nSyntyi hetken äänettömyys. Sitten puhui Josef taas hyvin tyynesti ja\nvakavasti.\n\n»Ajatelkaa, sir Crispin, mitä olette tekemäisillänne. Se ei voi\nhyödyttää teitä millään tavalla.»\n\n»Jumaliste, niinkö luulette? Ettekö luule, että merkitsee mitään se,\nkun saan nähdä teidän maksavan viimeisetkin velkanne rippeet?»\n\n»Te voitte saada kalliisti maksaa siitä, mikä teille tuottaa vain\nhetkellisen tyydytyksen.»\n\n»Se ei ole hetkellinen, Josef», nauroi Crispin. »Pelkkä muistokin\nsiitä tarjoaa minulle iloa ne vuodet tai päivät, mitä minulla vielä on\njäljellä. Se on tyydytys, jota olen odottanut kahdeksantoista vuotta,\nvaikka heti sen perästä makaisin kylmänä ja jäykkänä.»\n\n»Sir Crispin, te olette parlamentin vihollinen, miltei henkipatto.\nMinulla on jonkin verran vaikutusvaltaa, paljonkin. Käyttämällä sitä...»\n\n»Vaiti, sir», huusi Crispin vihaisesti. »Te puhutte turhaan. Mitä\nmerkitsee minulle elämä tai kaikki mitä elämä voi minulle antaa? Kun\nolen näin kauan kestänyt sen kuorman, niin se on tapahtunut vain sen\nvuoksi, että saisin nähdä tämän hetken. Luuletteko, että mitkään\nlahjukset, joita te voisitte minulle tarjota, saattaisivat järkyttää\nminua päätöksessäni?»\n\nGregoryn valitus hänen alkaessaan tulla tuntoihinsa veti Crispinin\nhuomion puoleensa.\n\n»Sitokaa hänet, Kenneth», käski hän viitaten pitkällään olevaan\nmieheen. »Mitä? Epäröittekö? Nyt, niin totta kuin Jumala elää, minä\ntahdon, että tottelette, tai muuten tulee vannomanne vala olemaan\nteille ikävänä muistona.»\n\nHalveksiva ilme kasvoillaan laskeutui nuorukainen polvilleen. Sitten\nhän sanoi äkkiä: »Minulla ei ole mitään välineitä.»\n\n»Pöllöpää, eikö hänellä ole miekan hihna ja kaulahuivi? Käyttäkää\nniitä.»\n\n»Miksi pakotatte minut tekemään tämän?» vastusteli poika yhä\nkiihkeästi. »Te olette pettänyt minua ja sittenkin olen pitänyt valani\nja antanut teille sen avun, jota tarvitsitte. He ovat nyt teidän\nvallassanne, ettekö itse voi suorittaa loppua?»\n\n»Sieluni kautta, master Stewart, minä olen liian kärsivällinen teitä\nkohtaan. Täytyykö meidän väitellä joka askelesta, minkä otatte. Minä\nhaluan teidän apuanne, kunnes tämä asia on suoritettu loppuun. Sitokaa\nheti tuo mies ja lopettakaa lörpöttely.»\n\nHänen tuimuutensa voitti pojan vastustuksen... Kennethillä oli\ntarpeeksi järkeä nähdäkseen, ettei Crispinin mielentila sietänyt\nenempää vastustamista, ja niin hän kiroten ja huokaillen kävi sitomaan\nGregoryn käsiä.\n\nSitten Josef puhui taas.\n\n»Punnitkaa tarkoin tekoanne, sir Crispin», hän sanoi. »Te olette\nvielä nuori, teillä on vielä pitkälti elonaikaa. Älkää turhan vuoksi\nhävittäkö sitä teolla, joka ei voi korjata mennyttä.»\n\n»Mutta se voi kostaa sen, Josef. Mitä elämääni tulee, niin te\nturmelitte sen vuosia sitten. Tulevaisuudella ei ole minulle mitään\ntarjottavana. Nykyisyydellä on tämä.» Ja hän vetäisi takaisin miekkansa\npistääkseen.\n\n\n\n\nSeitsemästoista luku\n\n\nPelko kuvastui taas Josefin silmissä Crispinin liikkeen johdosta, ja\nkolmannen kerran sinä iltana hän sai maistaa, miltä kuoleman tulo\ntuntui. Mutta vieläkin Galliard pidätti iskuaan. Hän piti miekan\nkärkeä Josefin rinnan kohdalla ja tarkkasi jokaista pelon aiheuttamaa\nvärähdystä hänen kuolonkalpeilla kasvoillaan. Hän ei tahtonut iskeä,\nsillä se olisi lopettanut sen erinomaisen kidutuksen, jonka alaiseksi\nhän Josefin pakotti.\n\nJosef oli ollut murtunut ja toivoton. Nyt hän äkkiä taas virkosi, mutta\ntoisella tavalla. Hän heittäytyi polvilleen Crispinin eteen ja rukoili\nhäntä säästämään hänen kurjan henkensä.\n\nCrispin katseli häntä pilkan ja kylmän vihan sekaisin silmäyksin.\nTällaisena oli hän tahtonut nähdä Josefin, murtuneena ja hätääntyneenä,\nkärsien edes jonkin osan siitä, mitä hän itse oli toivottomina\nvuosinaan kärsinyt. Tyydytyksellä hän näki uhrinsa tuskan. Hän katseli\nsitä myös ivan ja inhon katsein, sillä raukka oli hänen silmissään\nruma nähtävyys, ja Josefista oli todella sinä hetkenä tullut niin\ninhottava raukka, ettei hän koskaan ollut sellaista nähnyt. Hänen\npergamentinkarvaiset kasvonsa olivat harmaat ja pilkalliset ja otsa\nhikihelmiä täynnä. Hänen huulensa olivat siniset ja vapisevat, hänen\nsilmänsä veristivät, ja kyynelet olivat tulemaisillaan esille.\n\nCrispin seisoi hiljaa kuin odottaen, kuunnellen tyynenä ja kovana,\naivan kuin hän ei olisi tajunnut mitään, kunnes Josefin valittavat\nrukoukset päättyivät korvauksen tarjoamiseen.\n\n»Mitä korvausta te voitte tarjota, murhaaja? Voitteko antaa minulle\ntakaisin vaimoni ja lapseni, jotka teurastitte kahdeksantoista vuotta\nsitten?»\n\n»Voin antaa teille ainakin lapsenne takaisin», vastasi toinen. »Minä\nvoin ja tahdon palauttaa teille lapsenne, jos vain pidätätte kätenne.\nSen ja paljon muuta tahdon tehdä korjatakseni menneet.»\n\nTietämättään laski Crispin kätensä ja kokonaisen minuutin hän tuijotti\nJosefiin. Hänen leukansa painui alas, tuimuus katosi hänen kasvoiltaan\nja sen sijaan astui hämmästys, sitten se muuttui kysymykseksi ja\nepäuskoksi vaihdellen uudelleen ja uudelleen. Hänen kasvojensa kalpeus\nnäytti lisääntyvän ja vihdoin hän purskahti kovaan nauruun.\n\n»Mitä valheita te minulle syötätte? Jumaliste, mies, ettekö te pelkää?»\n\n»Se ei ole valhe», huudahti Josef niin vakavana, että osa Crispinin\nepäuskoa katosi hänen kasvoiltaan. »Se on totta, Jumalan totuus. Teidän\npoikanne elää.»\n\n»Helvetin koira, se _on_ valhe. Tuona julmana iltana, jolloin menin\nteidän iskustanne tainnoksiin, kuulin teidän huutavan veljellenne\nkäskien häntä katkaisemaan vikisevän sekasikiön kaulan. Juuri ne olivat\nteidän sananne, master Josef.»\n\n»Myönnän, että käskin häntä tekemään sen, mutta hän ei totellut. Hän\nvannoi antavansa pojan elää. Poika ei koskaan saisi tietää kenen hän\noli, sanoi veljeni ja minä suostuin. Me veimme pojan mennessämme. Hän\non elänyt ja vaurastunut.»\n\nRitari vaipui tuolille kuin voimansa menettäneenä. Hän koetti ajatella,\nmutta ei voinut tehdä sitä yhtenäisesti.\n\n»Kuinka voin tietää, ettette valehtele? Mitä todistuksia voitte näyttää\nminulle?» hän kysyi vihdoin käheällä äänellä.\n\n»Vannon puhuneeni totta. Vannon sen Vapahtajamme ristin kautta!»\nvakuutti Josef niin juhlallisesti, että se ei voinut olla vaikuttamatta\nCrispiniin. Sitten Galliard nauroi pilkallisesti.\n\n»Minä tahdon todistuksia enkä valoja, mies. Mitä todistuksia teillä on?»\n\n»Mies ja nainen, jotka ovat kasvattaneet pojan.»\n\n»Ja mistä saan heidät käsiini?»\n\nJosef avasi jo suunsa vastatakseen, mutta sulki sen uudelleen.\nInnoissaan hän oli vähällä ilmaista tiedon, jolla aikoi ostaa elämänsä.\nHän sai Crispinin äänensävystä ja kysymyksistä uudelleen rohkeutta ja\nniistä hän myös päätteli, että mies olisi taipuvainen uskomaankin, jos\nhänelle vain esitettäisiin pätevä todistus. Hän nousi seisomaan, ja kun\nhän taas alkoi puhua, hänen äänensä oli saanut takaisin paljon entistä\nharkitsevaa tyyneyttä.\n\n»Sen», sanoi hän, »ilmoitan teille sitten, kun ensin olette luvannut\nlähteä täältä ja jättää Gregoryn ja minut koskematta. Varaan teille\nniin paljon rahaa kuin tarvitsette ja annan teille kirjeen noille\nhenkilöille vietäväksi, niin kokoon pantuna, että se, mitä he sen\njohdosta teille kertovat, on vahvistava minun puheeni todeksi.»\n\nKyynärpäihinsä nojaten ja käsi otsalla, niin että se varjosti hänen\nsilmiään, Crispin istui pöydän ääressä ja mietti, vuoroin liikuttuneena\nepäillen, mielentilassa, jota hän ei kirjavassa elämässään vielä\nkoskaan ollut kokenut. Valehteliko Josef hänelle? Siinä kysymys, joka\nalinomaa nousi hänen eteensä, ja omituista kyllä — vaikka hän niin\nvähän luotti Josefiin, hän oli kuitenkin taipuvainen uskomaan hänen\näänensävynsä todeksi. Josef katseli häntä mielessään suuri levottomuus\nja hieman toivoa.\n\nVihdoin otti Crispin kätensä silmiltään, jotka näyttivät raukeilta, ja\nnousi.\n\n»Tahdon nähdä, millainen kirjeenne on. Tuossa on kynä, mustetta ja\npaperia. Kirjoittakaa.»\n\n»Lupaatteko?» kysyi Josef.\n\n»Sanon sen sitten, kun olette kirjoittanut.»\n\nVapisevalla kädellä Josef kirjoitti muutaman rivin. Sitten hän antoi\nsen Crispinille luettavaksi.\n\n»Tämän tuoja on Sir Crispin Galliard ja hän on läheisissä suhteissa\nsiihen asiaan, josta meidän kesken on sovittu. Minä pyydän, että\nvastaatte totuudenmukaisesti ja niinkuin asia on niihin kysymyksiin,\njoita hän asian yhteydessä teille tekee.»\n\n»Ymmärrän», sanoi Crispin hitaasti. »Niin, se kelpaa. Nyt\nallekirjoitus.» Ja hän palautti Josefille paperin.\n\nAshburn oli taas oma itsensä. Hän tajusi olevansa voiton puolella eikä\naikonut enää antautua.\n\n»Panen nimikirjoitukseni siihen, jos vannotte lähtevänne uhkaamatta\nmeitä enää.»\n\nCrispin mietti hetken punniten tarkoin asemaansa. Jos Josef nyt\nvalehteli hänelle, hän oli keksivä keinon palata uudelleen, tuumi hän\nja vannoi valansa.\n\nJosef kastoi kynänsä ja pysähtyi miettiväisenä katsomaan mustepisaraa,\njoka liian täydestä kynästä venyi pulloon. Se oli lyhyt hetki, mutta se\nei suinkaan ollut mikään sattuma, jolta se näytti.\n\nTähän saakka Josef oli ollut aikeissaan yhtä rehellinen kuin vakavakin\najatellen ainoastaan pelastustaan hinnalla millä hyvänsä ja unohtaen\nhetken pelossa sen vaaran, millä tulevaisuus saattaisi uhata häntä,\njos Crispin Galliard saisi olla vapaalla jalalla. Mutta sinä hetkenä,\njolloin hän kastoi sulkansa varmana siitä, että vaara oli tällä kertaa\nvältetty, piru kuiskasi hänen korvaansa viekkaan ja ruman ajatuksen.\nKatsoessaan kynästään valuvaa pisaraa hän muisti äkkiä, että _Ankkurin_\nmajatalossa Lontoossa, Thames-kadun varrella, asui eräs eversti\nPride, jonka pojan Galliard oli tappanut ja joka ei hevin laskisi\nhäntä käsistään, jos vain saisi hänet kiinni. Sekunnissa oli ajatus\nnoussut ja päätös tehty, ja sulkiessaan kirjeen ja kirjoittaessaan\npäällekirjoituksen Josef tunsi, että hän mielellään olisi huutanut\nihastuksesta voittaessaan vihamiehensä niin ovelalla tavalla.\n\nCrispin otti kirjeen ja luki siitä:\n\n»Herra Henry Lane. Majatalo Ankkuri. Thames-katu. Lontoo.»\n\nSe oli tehty nimi, jonka Josef hetken mielijohteesta oli kirjoittanut\naikoen lähettää jonkun lähetin, joka joutuisi perille ennen Crispiniä\nja ilmoittaisi eversti Pridelle hänen tulostaan.\n\n»Hyvä on», oli Crispinin ainoa huomautus. Hänkin oli tyyntynyt ja\nhillitsi itsensä täydellisesti. Hän pani kirjeen huolellisesti takkinsa\nsisäpuolelle.\n\n»Jos olette valehdellet minulle, jos tämä on vain keino pelastaa kurja\nelämänne, niin olkaa varma siitä, master Ashburn, että kosto ei siirry\nmonta päivää tuonnemmaksi.»\n\nJosef oli jo vastaamaisillaan, että ei meistä kukaan ole kuolematon,\nmutta hän ajatteli, ettei aika ollut oikein sopiva pilanteolle, ja\nkumarsi vain ääneti.\n\nGalliard otti lakkinsa ja viittansa tuolilta, johon hän oli ne pannut\nhalliin tullessaan. Sitten hän taas kääntyi Josefin puoleen.\n\n»Puhuitte rahoista hetki sitten», sanoi hän äänellä, joka vaati\nomaansa, äänellä, jolla herrasmies puhuttelee palvelijaansa. »Otan\nkaksisataa karolusia. Enempää en mukavasti voi kantaa.»\n\nJosef hätkähti summaa. Juolahtipa hänen mieleensä panna vastaankin\nniin suurta vaatimusta. Sitten hän muisti, että hänen lukuhuoneessaan\noli pari pistoolia. Jos hän saisi ne käsiinsä, hän selvittäisi asian\npaikalla, ilman eversti Priden apua.\n\n»Käyn hakemassa rahat», sanoi hän koettaen peittää aikeitaan ripeydellä.\n\n»Luvallanne, master Ashburn, tulen mukaanne.»\n\nJosefin silmissä leimahti vihan tuli.\n\n»Kuten tahdotte», sanoi hän sangen vähän kohteliaasti.\n\nHeidän mennessään ulos kääntyi Crispin Kennethin puoleen.\n\n»Muistakaa, sir, että olette vielä minun palveluksessani. Pitäkää\nhuolellisesti vahtia.»\n\nKenneth taivutti päätään vastaamatta. Mutta master Gregory ei tarvinnut\npaljoakaan vahtimista. Hän makasi avuttomana lattialla, joka oli\ntahraantunut hänen haavastaan vuotavalla verellä. Hän olisi ollut\ntäysin vaaraton sitomattakin.\n\nSen lyhyen ajan kuluessa, minkä he olivat kahden, ei Kenneth edes\nyrittänytkään puhutella Gregorya. Hän istuutui lähimmälle tuolille\nja käsi poskella ja kyynärpää polvea vasten mietti sitä surkeaa\nasemaa, johon Crispin oli hänet saattanut. Sinä hetkenä oli hänen\nvihamielisyytensä ritaria kohtaan entistä katkerampi. Se seikka, että\nCrispin oli saamaisillaan takaisin poikansa ja elävässä elämässä\njatkoa Worcesterissa kertomaansa tarinaan, ei häntä liikuttanut\nvähääkään. Galliard oli särkenyt hänen välinsä Ashburnien kanssa. Hän\nei enää koskaan voinut toivoa saavansa Cynthian kättä, jonka vuoksi\noli ollut valmis näyttelemään sekä konnan että narrin osaa, niin, hän\noli nyt kumpaakin. Hänellä ei ollut enää muuta jäljellä kuin palata\nisänsä köyhään majaan saadakseen siellä osakseen niiden ivan, jotka\nepäilemättä olivat kuulleet hänen lähteneen etelään naimaan rikasta\nenglantilaista perijätärtä. Että hän sellaisella hetkellä saattoi\najatella tällaista, osoittaa vain hänen mielensä mataluutta. Hänen\nrakkautensa pohjautui yksinomaan ansaitsemiseen ja turhamaisuuteen, se\nei todella ollut rakkautta ensinkään. Se, mitä hän luuli rakkaudeksi\nCynthiaa kohtaan, ei ollut muuta kuin itserakkautta, jota hän Cynthian\nkautta koetti tyydyttää.\n\nHän kirosi huonoa onneaan, joka oli johtanut Crispinin hänen elämäänsä.\nHän kirosi Crispinin sen pahan vuoksi, mitä oli hänen puoleltaan saanut\nkärsiä, unohtaen, että hän ilman Crispiniä olisi ollut ruumiina jo\nkuukausi sitten.\n\nKatkerat olivat hänen mietteensä, kun ovi taas avautui ja Josef\nCrispinin seuraamana astui sisään. Ritari tuli hallin poikki ja\nkumartui katsomaan Gregorya.\n\n»Voitte vapauttaa hänet siteistä, Kenneth, kun olen mennyt», hän sanoi.\n»Ja neljännestunnin kuluttua tästä olette vapaa valastanne. Jääkää\nhyvästi», lisäsi hän tavattoman ystävällisesti ja katsoi nuorukaiseen\nmiltei pahoilla mielin.\n\n»Ei ole luultavaa, että tapaamme jälleen, mutta jos niin kävisi, niin\ntoivon, että se tapahtuisi onnellisemmissa olosuhteissa. Jos olen\nvahingoittanut teitä tässä asiassa, niin muistakaa, että minun täytyi\nse tehdä. Jääkää hyvästi.» Ja hän ojensi kätensä.\n\n»Menkää helvettiin, sir», vastasi Kenneth kääntäen selkänsä hänelle.\n\nHieman häijy hymy karehti Josefin huulilla hänen katsellessaan heitä.\n\n\n\n\nKahdeksastoista luku\n\n\nHeti kun Crispin oli lähtenyt ja kun hänen hevosensa kavion kapse vielä\nkuului ulkona raivoavan myrskyn ja sateen läpi, kiiruhti Josef hallin\npoikki palvelijain puolelle. Siellä hän tapasi neljä palvelijaansa\nsyvässä unessa, kasvot kalpeina ja tahmeina ja jäsenet velttoina\noudoissa asennoissa.\n\nTurhaan satoi heidän päälleen potkuja ja kirouksia, heitä oli mahdoton\nsaada hereille horrostilastaan.\n\nVihdoin hän otti lyhdyn ja meni talliin, mistä Crispin juuri oli\nottanut hänen parhaan ratsuhevosensa, ja satuloi omin käsin toisen.\nHänen huulensa olivat omituisessa hymyssä, kun hän palasi siihen\nhuoneeseen, jossa hänen veljensä oli Kennethin kanssa.\n\nHänen poissaollessaan oli Kenneth sitonut Gregoryn haavan. Hän oli\nsaanut haavoittuneen ottamaan hieman viiniä ja oli asettanut tämän\ntuoliin, jossa hän nyt istui puoleksi makaavassa asennossa, kalpeana ja\nuupuneena.\n\n»Neljännestunti on kulunut, sir», sanoi Josef kylmästi astuessaan\nsisään.\n\nKenneth ei näyttänyt kuulevan. Hän istui kuin unessa. Hänen silmänsä,\njotka eivät nähneet mitään, olivat suunnatut Gregoryn kalpeisiin,\nvelttoihin kasvoihin.\n\n»Neljännestunti on kulunut, sir», kertasi Josef kovemmalla äänellä.\n\nKenneth nosti päätään, nousi ja huokasi vieden kättään väsyneesti\notsansa yli.\n\n»Ymmärrän, sir», vastasi hän hiljaisella äänellä. »Tarkoitatteko, että\nminun täytyy lähteä?»\n\nJosef odotti hetkisen, ennen kuin vastasi.\n\n»On jo yli puolenyön», sanoi hän hitaasti,» ja ulkona on paha ilma.\nTe voitte olla täällä huomiseen, jos tahdotte. Mutta sitten teidän on\nlähdettävä», hän lisäsi ankarasti, »minun tarvinnee tuskin sanoa, että\nmistress Cynthian kanssa ette enää saa puhua, ettekä enää Marleigh'n\nlinnaan jalallanne astua.» —\n\n»Ymmärrän, sir, ymmärrän. Mutta te kohtelette minua liian ankarasti.»\n\nJosef nosti kysyvästi silmäkulmiaan.\n\n»Olin valan sitoma, jonka olin tehnyt tietämättä, ketä vastaan\nolin käteni nostava. Oh, sir, täytyykö minun kärsiä koko elämäni\nerehdyksestä, joka ei ollut oma aiheuttamani? Te, master Gregory»,\nhuudahti hän kääntyen innokkaasti Cynthian isän puoleen, »te olette\narmollisempi. Te käsitätte asemani — minut pakotettiin siihen.»\n\nGregory avasi väsyneet silmänsä.\n\n»Piru teidät vieköön, master Stewart», ähki hän. »Minä käsitän, että\nte olette antanut minulle haavan, jonka parantamiseen menee ainakin\nkuukausi.»\n\n»Se oli tapaturma, sir. Vannon, että se oli tapaturma.»\n\n»Vannominen sinne ja vannominen tänne näkyy olevankin teidän\npääasiallisin tehtävänne elämässä», murahti Gregory vastaukseksi.\n»Parasta, kun lähdette. Me emme aio ruveta kuuntelemaan teidän\nselityksiänne.»\n\n»Jos te todella voitte tarjota jotakin korvausta, niin me ehkä saatamme\nkuunnella teitä», sanoi Josef tyynesti.\n\nKenneth kääntyi ympäri ja katsoi häneen toivon välähdys silmissään.\n\n»Onko olemassa mitään korvausta? Miten voin tehdä tekoni\ntekemättömäksi? Osoittakaa minulle keino, olen valmis vaikka mihin.»\n\nSellaista vastausta Josef odotti ja hän oli vähällä paljastaa\ntyytyväisyytensä. Hän oli vähän aikaa ääneti, miettivinään.\n\n»Kenneth», sanoi hän vihdoin, »te voitte jossakin määrin korjata pahan\ntekonne, ja jos olette valmis kestämään hieman rasitusta, niin minä\npuolestani tahdon unohtaa tämän illan.»\n\n»Sanokaa minulle millä tavalla, sir, ja maksoi mitä maksoi, minä teen\nsen.»\n\nHän ei tullut ajatelleeksikaan sitä tosiasiaa, että Crispinin\nnurjamielisyys Ashburneja kohtaan oli täysin oikeutettua, että he\nolivat hävittäneet Crispinin elämän sekä koettaneet tappaa hänet,\nsamoin kuin he tappoivat hänen vaimonsakin kahdeksantoista vuotta\nsitten. Kenneth ajatteli ainoastaan Cynthiaa. Hänen ainoa toivonsa oli\nomistaa hänet. Hänen rinnallaan ei kunnia eikä oikeus merkinnyt mitään.\n\n»Se on vallan helppo tehtävä», vastasi Josef. »Tehtävä, jonka voisin\nantaa jollekin palvelijoistanikin.»\n\nJosef ei puhunut mitään siitä, että koska hänen kaikki palvelijansa\nmakasivat unijuoman nukuttamina, asia oli niin tärkeä, että hänen\nsananviejänsä täytyi lähteä samana yönä matkaan.\n\n»Toivoisin, sir», vastasi nuorukainen, »että tehtävä olisi suuri ja\nvaikea.»\n\n»Aivan niin», vastasi Josef purevan ivallisesti, »mehän tunnemme sekä\nteidän urhoollisuutenne että neuvokkuutenne.» Hän istui vähän aikaa\nvaiti ja miettiväisenä ja sanoi sitten katsahtaen äkkiä nuorukaiseen\nkiinteästi:\n\n»Saatte nyt koettaa sovittaa välinne kanssamme.» Sitten hän lisäsi:\n»Menkää panemaan itsenne kuntoon matkaa varten. Teidän täytyy tunnin\nkuluessa lähteä Lontooseen. Ottakaa mitä tarvitsette ja aseistakaa\nitsenne ja tulkaa sitten takaisin luokseni.»\n\nGregory aavisti tylsyydestään huolimatta ainakin puoleksi mitä oli\ntekeillä, ja hän aikoi sanoa jotakin. Mutta veljen silmäys sai hänet\nvaikenemaan.\n\n»Menkää», sanoi Josef nuorukaiselle, ja sanaakaan sanomatta Kenneth\nnousi ja meni.\n\n»Mitä aiot tehdä?» kysyi Gregory, kun ovi oli sulkeutunut.\n\n»Tehdä tuon roiston kaksin verroin vaarattomaksi», vastasi Josef\nkylmästi. »Eversti Pride saattaa olla poissa, kun hän saapuu perille,\nja hän voi päästä selville siitä, että ei ketään Lane-nimistä asukaan\n_Ankkurissa_ Thames-kadun varrella. Voisi olla kohtalokasta herättää\nhänessä epäluuloja ja saada hänet tänne takaisin.»\n\n»Mutta voisihan Richard tai Stephen toimittaa asiasi.»\n\n»He voisivatkin, elleivät olisi siinä määrin unijuoman uuvuttamia,\netteivät voi nousta ylös. Saattaisin lähteä itsekin, mutta näin on\nparas.» Hän nauroi hiljaa. »Siinä on myös hieman komediaa. Kenneth\nratsastaa verenhimoisen ritarimme ohi varoittamaan Pridea hänen\ntulostaan, ja kun Crispin saapuu, niin hän joutuu suoraan pyövelin\nkäsiin. Siitä tulee hänelle pieni yllätys. Lupaukseni, joka koski hänen\npoikaansa, aion myös pitää. Hän saa kuulla hänestä Pridelta, mutta\nliian myöhään, että tieto olisi enää minkään arvoinen.»\n\nGregorya puistatti.\n\n»Jumaliste, Josef, se on ruma teko», huudahti hän. »Mieluummin en\nnäkisi poikaa enää koskaan. Anna hänen mennä matkoihinsa kuten aioit.»\n\n»Sellaista aikomusta minulla ei koskaan ole ollut. Voisinko saada\nluotettavampaa sanan viejää kuin hän, nyt kun olen hänen intoaan\nlisännyt pelolla. Voimme luottaa siihen, että hän Cynthian voittaakseen\ntekee sen, missä toinen ehkä ei onnistuisi.»\n\n»Josef, sinä joudut vielä korvennettavaksi helvetissä.»\n\nJosef nauroi pilkallisesti.\n\n»Mene sänkyyn, senkin uikuttava tekopyhä. Haavasi tekee sinut\nheikkopäiseksi.»\n\nMeni puoli tuntia ennen kuin Kenneth palasi saappaat jalassa, vaippa\nharteilla ja valmiina matkaan. Hän tapasi Josefin yksinään ahkerassa\nkirjoitustouhussa ja noudattaen viittausta istuutui odottamaan.\n\nMuutama minuutti kului, kunnes Josef mutisten itsekseen ja vetäistyään\nviimeisen vetonsa laski kynän kädestään. Hiekkarasia koholla, ikään\nkuin noppaa heittääkseen, hän katsoi nuorukaiseen.\n\n»Et saa säästää kannuksia etkä piiskaa, kunnes tulet Lontooseen, master\nKenneth. Sinun täytyy ratsastaa yötä päivää, sillä asia on erittäin\ntärkeä.»\n\nKenneth nyökkäsi merkiksi siitä, että ymmärsi, ja Josef ripotteli\nhiekkaa paperille.\n\n»En osaa sanoa, milloin joudut Lontooseen ennättääksesi ajoissa»,\njatkoi hän ja taivuttaen paperia kaatoi liian hiekan takaisin rasiaan,\n»mutta noin puolen yön aikaan huomenna pitäisi kirjeen olla perillä.\nNiin», hän jatkoi vastaukseksi pojan hämmästyneeseen ilmeeseen, »se\non tiukka ratsastus, tiedän sen, mutta jos tahdot saada Cynthian,\nniin täytyy sinun siitä suoriutua. Älä säästä rahaa äläkä hevosta\nja pysyttele satulassa, kunnes olet Thames-kadulla.» Hän sulki\nkirjeen, sinetöi sen ja kirjoitti osoitteen: »Eversti Pride, Ankkuri.\nThames-katu.» Hän nousi ja antoi kirjeen Kennethille, jolle osoite\nei merkinnyt mitään, koska hän ei ollut nähnyt sitä kirjettä, jonka\nCrispin oli saanut viedäkseen.\n\n»Sinun täytyy antaa tämä avaamattomana ja omin käsin eversti Pridelle\neikä kenellekään muulle. Jos hän sattuisi olemaan poissa tullessasi,\nniin etsi hänet käsiisi viipymättä, olipa hän missä tahansa. Muista,\nettä sinun tulevaisuutesi riippuu siitä, miten uskollisesti noudatat\nnäitä määräyksiä. Jos tulet ajoissa perille, kuten luulen ja uskon\nvoivasi tehdä, niin voit pitää itseäsi Cynthian tulevana miehenä. Jos\nepäonnistut, niin — niin sinun ei tarvitse palata tänne.»\n\n»En tule epäonnistumaan, sir», huudahti Kenneth.»Sen mitä ihminen\nsaattaa tehdä suorittaakseen matkan neljässäkolmatta tunnissa, sen aion\ntehdä.»\n\nHän olisi tahtonut kiittää Josefia tästä erinomaisesta tilaisuudesta\nkorjata rikkomuksensa, mutta Josef keskeytti hänet.\n\n»Ota tämä kukkaro», huudahti hän kärsimättömästi. »Hevonen on valmiiksi\nsatuloituna tallissa. Se vie sinut ainakin Nortoniin saakka. Siellä\nsaat toisen hevosen ja kun se on lopussa, niin tulee kolmannen vuoro.\nMene nyt.»\n\n\n\n\nYhdeksästoista luku\n\n\nKun krouviritari jätti Marleigh'n linnan portit taakseen lokakuisena\nmyrsky-yönä, painoi hän kannuksensa syvälle hevosen kylkiin ja\npakotti sen vaaralliseen neliin Norwichiin johtavaa tietä. Hän toimi\npikemminkin vaistomaisesti kuin harkinnan mukaan. Myllertävissä\naivoissaan oli hänellä ainoastaan yksi ajatus selvänä — tieto siitä,\nettä hänen poikansa eli ja että hänen tuli mennä Lontooseen saadakseen\nhänestä tietoja. Hän ei edes ruvennut ajattelemaan, millainen mies\nhänen lapsestaan oli kasvanut eikä mihin elämäntehtävään hänet oli\nkasvatettu. Hän eli, hän oli jossakin tässä maailmassa ja se riitti\nhänelle sillä kertaa. Ashburnit eivät näköjään olleet hävittäneet aivan\nkaikkea, mikä saattoi tehdä elämän hänelle siedettäväksi, elämän, jonka\nhän niin usein oli turhan päiten pannut alttiiksi.\n\nHänen poikansa eli, ja Lontoossa hän saisi kuulla hänestä. Lontooseen\ntäytyi hänen siis kiiruhtaa ja hän vannoi, ettei lepäisi ennen kuin\nolisi perillä. Ja siinä varmassa päätöksessä hän kannusti hevostaan\nja kiiti läpi pimeän yön. Sade piiskasi hänen kasvojaan, mutta hän\ntuskin huomasi sitä painaessaan taaskin vaistomaisesti kasvonsa viitan\npoimuihin.\n\nMyöhemmin sade taukosi ja taivas kaartui selvempänä tien yli, missä\nhänen hevosensa kiiti vinhaa vauhtia. Puolikuu pilkisti silloin tällöin\nmyrskyn repimien pilvien lomitse.\n\nElostelijaparka oli painunut mietteisiinsä eikä huomannut, että hänen\nhevosensa miltei käveli. Hän heräsi äkkiä eräässä viiden mailin päässä\nNorwichistä olevassa alamäessä ja havaitessaan hevosensa haluttomuuden\nhän suuttui ja kannusti sitä voimalla. Teko oli kohtalokas. Mäki oli\nmuuttunut pehmeäksi savivelliksi, eikä hän ollut huomannut sitä, että\nhänen hevosensa epäröi juosta niin pettävällä tiellä. Kannukset saivat\neläimen hypähtämään eteenpäin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä\nCrispiniltä pääsi kauhea kirous, kun hevonen suistui polvilleen.\nNiinkuin kivi heittokoneesta lensi Crispin sen pään yli ja vieri loput\nmäkeä alas saviseen rapakkoon.\n\nSamaa mäkeä alas tuli parikymmentä minuuttia myöhemmin Kenneth\näärimmäisen varovaisesti. Hänellä oli kiire, paljon kiireempi kuin\nCrispinillä. Mutta hänen luonteessaan ei ollut mitään Galliardin\nhäikäilemättömyydestä, eivätkä hänen aivojaan häirinneet sellaiset\nuutiset kuin Crispin oli sinä yönä kuullut. Hän tajusi, että jos tahtoi\nolla nopea, täytyi myös olla varovainen öiseen aikaan. Sen vuoksi hän\najoi varovasti, kädet lujasti ohjaksissa ja antaen hevosen itse löytää\ntiensä. Hän oli jo päässyt tasaiselle maalle ja oli aikeissa hoputtaa\nhevostaan juoksuun, kun hänelle äkkiä pensaikon pimeydestä huudettiin\näänellä, joka sai hänet kauhistumaan.\n\n»Sir, te tulette erinomaisen sopivaan aikaan, kuka lienettekin. Minulle\non sattunut tapaturma tuossa kirotussa mäessä ja hevoseni on katkaissut\njalkansa.»\n\nKenneth piti päällysviittaansa suunsa edessä toivoen, ettei hänen\nääntään tunnettaisi.\n\n»Minulla on kiire, master. Mitä haluatte?»\n\n»Kiire on minullakin. Minä tahdon teidän hevosenne, sir. Oh, minä en\nole mikään ryöväri. Minä maksan siitä runsaasti. Mutta minun pitää\nsaada se. Ei ole suurtakaan vaivaa teille, jos kävelette Norwichiin.\nSen matkan teette yhdessä tunnissa.»\n\n»Minun hevoseni, sir, ei ole myytävänä», vastasi Kenneth. »Hyvää yötä.»\n\n»Seis mies! Veri ja helvetti, seis! Ellette myy hevostanne auttaaksenne\nkunniallista herrasmiestä, niin ammun sen altanne. Valitkaa siis!»\n\nKenneth huomasi pistoolin piipun, joka oli ojennettuna häntä kohti,\nja vapisi. Mitä nyt tehdä? Joka hetki oli kallis. Äkkiä välähti hänen\naivoissaan, että sir Crispin myös oli matkalla Lontooseen, mutta hänen\nitsensä täytyi olla siellä aikaisemmin. Nopeasti hän punnitsi asiaa ja\npäätti nelistää sir Crispinin ohi luottaen pimeyteen.\n\nMutta juuri kun hän oli tehnyt päätöksensä, pilkisti kuu pilvien\nvälistä ja sen valo lankesi suoraan hänen kasvoilleen, jotka olivat\nCrispiniin päin. Hämmästyksen huudahdus pääsi sir Crispiniltä.\n\n»Jumaliste, master Stewart, en tuntenut ääntänne. Minne te ratsastatte?»\n\n»Mitä se teihin kuuluu? Ettekö ole jo tehnyt tarpeeksi pahaa minulle.\nEnkö koskaan pääse teistä vapaaksi? Marleigh'n linnan ovet», lisäsi hän\nhyvin teeskennellen suuttumusta, »ovat minulta suljetut. Mitä teille\nsaattaa merkitä, minne olen menossa? Antakaa minun edes jatkaa matkaani\nhäiriintymättä.»\n\nKennethin intohimoiset moitteet sattuivat kipeästi Galliardiin. Hän\npiti itseään suorastaan roistona vetäessään nuorukaisen kostotoimiinsa\nja siten turmellessaan hänen elämänsä. Hän haki sanoja selittääkseen\nnuorelle miehelle mitä tunsi, mutta tajusi sitten, kuinka kuluneilta ja\nturhilta sanojen täytyi tuntua, ja heilautti vain kättään tien suuntaan.\n\n»Menkää, master Stewart», mutisi hän, »tienne on selvä.»\n\nJa Kenneth, odottamatta toista käskyä, lähti ja jätti Crispinin\nmaantielle. Hän ratsasti kiitollisena Kaitselmusta kohtaan, joka oli\nauttanut häntä pääsemään niin helposti esteestä, jota oli ensin luullut\nylipääsemättömäksi. Yhä voimakkaammaksi kasvoi hänessä vakaumus, että\nsuorittaakseen Josefin antaman tehtävän hänen täytyi olla Lontoossa\nennen sir Crispiniä. Tieto siitä, että oli hänestä edellä ja että hän\nGalliardin onnettomuuden johdosta sai suuren etumatkan, lämmitti häntä\nkuin viini.\n\nPäästyään täten mielenahdistuksestaan hän välitti vähät väsymyksestä\nja ratsasti niin erinomaisen taitavasti, että oli Newmarketissa tuntia\nennen päivännousua.\n\nHän viipyi siellä tunnin ja söi aamiaista. Sitten hän lähti taas\njatkamaan matkaansa toisella hevosella, joka oli voimakas ja virma\neläin.\n\nPuoli kolmen aikaan hän oli Newportissa, mutta niin kovasti hän oli\nratsastanut, että sekä mies että hevonen valuivat hikeä. Hän oli\nitse väsynyt ja sairas ja hevonen oli niin loppuun ajettu, ettei\nsiitä enää ollut matkan jatkajaksi. Puoli tuntia hän lepäsi siellä ja\ntilasi itselleen aterian, jonka pääaineksena oli paloviina! Sitten hän\nkolmannella hevosella lähti viimeiselle osalle taivaltaan.\n\nTuuli oli kostea ja läpitunkeva, tiet todellisia mutasoita ja\nyläpuolella liikuskeli hitaasti tummanharmaita pilviä, joiden läpi\ntunkeutuva valo antoi seudulle kalpean ja surumielisen leiman.\nVäsyneessä tilassaan Kenneth joutui pian sen vaikutukselle alttiiksi.\n\nHänen kymmenkunta tuntia sitten kokemansa mielihyvä oli mennyt\nmenojaan, eikä nyt enää tieto siitäkään, että hän oli miltei tehtävänsä\nsuorittanut, kyennyt häntä ilahduttamaan. Lisäksi alkoi noin neljän\naikaan vihmoa vettä, joten kun hän pari tuntia myöhemmin ratsasti\nWalthamin suuntaan tehtyä metsäistä mäkeä kulkevaa tietä, hän oli\nmuuttunut veltoksi ja miltei elottomaksi.\n\nHän ei huomannut eräitä ratsumiehiä, jotka varovasti ratsastivat\ntiheässä metsässä molemmin puolin tietä. Oli tulossa pimeä, joten\nesineitä ei erottanut selvästi. Ja niinpä tapahtui, että kun hän äkkiä\nheräsi surumielisistä mietteistään kavion kapseeseen ja nosti päätään,\nhän näki kahden ratsumiehen vain kymmenen askelen päässä sulkevan\ntien. Heidän aikomuksestaan ei saattanut jäädä epätietoiseksi, ja\nKenneth-paran aivoissa välähti ajatus, että hän oli joutunut rosvojen\nkäsiin. Mutta seuraavassa tuokiossa hän huomasi heidän punaiset\ntakkinsa ja teräksiset kypäränsä ja hän tunsi heidät Yhteishyvän\nsotilaiksi.\n\nKuullessaan kavion kapsetta takanaan hän kääntyi katsomaan sinnepäin\nja näki neljän muun ratsumiehen sulkevan tien hänen takanaan. Hän oli\nilmeisesti heidän huomionsa esineenä. Hän oli ollut hölmö, kun ei\naikaisemmin ollut huomannut sitä, ja oli turhan päiten pelännyt, sillä\nhänellä ei asiaa ajatellessaan ollut mitään pelättävää, ja tässä oli\nvarmaankin tapahtunut jokin erehdys.\n\nSeis!» jylisi kersantin syvä ääni hänen edessään. Kenneth pysähtyi\naskelen päähän heistä huomatessaan, että miehen mustat silmät\ntarkkasivat häntä terävästi kypärän alta.\n\n»Kuka te olette, sir?» kysyi bassoääni.\n\nVoi ihmiskääpiönkin turhamaisuutta! Kenneth, joka ei vielä koskaan\nollut saanut aikaan mitään sille asialle, jonka palveluksessa oli\nollut, oli äkkiä jähmettyä ajatellessaan, että kersantti mahdollisesti\nmuisti hänen nimensä jonkin kuninkaan hyväksi suoritetun teon\nyhteydessä.\n\nTuokion hän epäröi.\n\n»Blount», änkytti hän sitten. »Jasper Blount.»\n\nHän ei aavistanutkaan, että hänen turhamaisuutensa hedelmä oli tuleva\nhänen turmiokseen.\n\n»Aivan totta?» kysyi kersantti pilkallisesti. »Näytti siltä, kuin\nolisitte unohtanut nimenne.» Ja tuosta ivasta Kenneth päätteli\nuudelleen pelästyen, että kersantti epäili häntä.\n\n»Mistä tulette, master Blount?»\n\nTaas oli Kenneth kahden vaiheilla. Muistaen sitten Ashburnien hyvät\nvälit parlamentin kanssa ja ajatellen, että totuus tässä tapauksessa\nsaattoi olla hänen asialleen vain eduksi, hän vastasi:\n\n»Marleigh'n linnasta.»\n\n»Aivanko totta? Te näytätte vieläkin epäröivän. Minne olette menossa?\n\n»Lontooseen.»\n\n»Mille asialle?» Kersantin kysymykset putoilivat kuin miekan iskut.\n\n»Minulla on kirje eversti Pridelle.»\n\nVastaus, jonka Kenneth lausui rohkeammin kuin tähän asti, ei jäänyt\nvaikutusta vaille.\n\n»Keneltä kirje on?»\n\n»Herra Josef Ashburnilta, Marleigh'n linnasta.»\n\n»Näyttäkää se.»\n\nVapisevin käsin Kenneth noudatti käskyä.\n\nKersantti huomasi sen ottaessaan vastaan kirjeen.\n\n»Mikä teitä vaivaa, mies?» hän kysyi.\n\n»Ei mikään, sir. Kylmä.»\n\nKersantti tutki kirjettä ja sen sinettiä.\n\nJossakin määrin kävi kirje passista ja hänen oli myönnettävä itselleen,\nettä mies todella oli sanansaattaja, kuten väitti. Hänen käytöksensä ja\nulkonäkönsä ei myöskään vastannut sitä, jota he hakivat, ja kersantti\narveli, ettei hänen etsimänsä olisi varustanut itseään typerällä\nkirjeellä sellaiselle matkalle lähtiessään. Kuitenkaan ei kersantti\nollut oikein varma. Jos hän antoi miekkosen jatkaa matkaansa, saattoi\ntämä saada aikaan harmia myöhemmin. Toiselta puolen taas, jos hän\npidätti tämän, niin hän tiesi, että eversti Pride ei ollut kaikkein\nkärsivällisimpiä miehiä. Hän oli yhä kahden vaiheilla ja kääntyi\ntoverinsa puoleen.\n\n»Mitä luulet, Peter?» kysyi hän, kun Kenneth hätäilemisellään hävitti\npienen mahdollisuutensa päästä jatkamaan matkaansa.\n\n»Pyydän, sir, kun nyt tiedätte asiani, niin laskekaa minut menemään»,\nsanoi Kenneth.\n\nHänen äänensä vapisi innosta, ja kersantti käsitti sen peloksi.\nHän huomasi sen ja muistaen, kuinka epäröivä Kenneth oli ollut\nvastauksissaan, teki päätöksensä.\n\n»Emme viivytä teidän matkaanne, sir», sanoi hän katsoen Kennethiin\ntiukasti, »ja koska teidän matkanne käy Walthamin kautta, niin teidän\ntäytyy alistua siihen, että ratsastamme kanssanne sinne, jotta siellä\nvoitte vastata niihin kysymyksiin, joita kapteenimme teille asettaa,\nennen kuin jatkatte matkaanne.»\n\n»Mutta, sir...»\n\n»Ei sanaakaan, master sanansaattaja», murahti kersantti. Viitaten\nsitten erään ratsumiehen luokseen hän kuiskasi tälle jonkin käskyn.\n\nMiehen lähdettyä he käänsivät hevosensa ja tiukan komennuksen kuultuaan\nKenneth lähti ratsastamaan kersantin ja ratsumiehen välissä.\n\n\n\n\nKahdeskymmenes luku\n\n\nMusta ja läpinäkymätön yö oli tullut, kun Kenneth ja hänen saattajansa\nkopisten ratsastivat Walthamin pääkadun likaisella kiveyksellä ja\npysähtyivät majatalo _Ristiretkeilijän_ eteen.\n\nOvi oli auki ja lämmin valovirta valui kadulle pannen märät kivet\nkiiltämään. Välttäen yleistä salia kersantti vei Kennethin pihan\npuolelta majatalon sisähuoneisiin. Hän kuljetti tätä hämärästi\nvalaistua käytävää pitkin. Sen päässä olevaan oveen hän koputti ja\nnostaen salvan työnsi Kennethin suureen, tammella laudoitettuun\nhuoneeseen.\n\nHuoneen toisessa päässä paloi suuri roihu iloisesti takassa ja selkä\nsiihen käännettynä ja sääret hajallaan seisoi sen edessä voimakas,\nkeskimittainen mies, jonka nuorekkaat kasvot ja suora ryhti huonosti\nsopivat yhteen hänen harmaan tukkansa kanssa. Hän näytti olevan\nkokonaan puettu nahkaan, sillä siinä, missä hänen takkinsa loppui,\nalkoivat hänen saappaansa. Haarniska ja sulkatöyhtöinen lakki olivat\nnurkassa ja pöydällä Kenneth näki suuren miekan ja parin pistooleja.\n\nKun nuoren miehen katse taas suuntautui rehevään olentoon takan\nääressä, hämmästyi hän miehen tuttua ulkonäköä.\n\nHän pinnisti muistiaan saadakseen selville, missä oli viimeksi miehen\nnähnyt, kun tämä, hämmästyneenä nostellen silmäkulmiaan ja hieman\nulkonevissa silmissään jälleentuntemisen ilme, huudahti:\n\n»No sieluni kautta, master Stewart, niin totta kuin elän!»\n\n»Stewart!» huudahtivat sekä kersantti että ratsumies rynnäten eteenpäin\nkatsoakseen vankinsa kasvoja.\n\nSilloin rehevä kapteeni purskahti nauruun.\n\n»Ei hän ole nuori mies Charles Stuart», sanoi hän. »Ei teidän\nvankinne ole niin kallisarvoinen. Hän on vain master Kenneth Stewart\nBailiennochysta.»\n\n»Sitten hän ei ole meidän miehemme», murisi ratsumies.\n\n»Mutta eihän hän sanonut nimekseen Stewart», huudahti kersantti. »Hän\nsanoi nimensä olevan Jasper Blount. Näyttää siltä kuin sittenkin\nolisimme ottaneet kiinni pahantekijän ja että teimme viisaasti, kun\ntoimme hänet tänne.»\n\nKapteeni teki ylenkatseellisen eleen. Silloin Kenneth tunsi hänet. Hän\noli Harry Hogan, sama mies, jonka hengen Crispin pelasti Penrithissä.\n\n»Joutavia, arvoton saalis, Beddoes», sanoi kapteeni.\n\n»Enpä usko sitä», vastasi kersantti. »Hänellä on mukanaan papereita,\njoiden hän sanoo olevan Marleigh'n linnasta eversti Pridelle\nLontooseen. Eversti Priden nimi on kyllä kuoressa, mutta eiköhän se\nvain ole ovela juoni. Miksi hän muutoin olisi sanonut nimekseen Blount?»\n\nHoganin otsa rypistyi.\n\n»Se on totta, Beddoes, voitte olla oikeassa. Ottakaa häneltä miekka ja\ntutkikaa hänet.»\n\nKenneth salli tyynesti heidän tehdä käskyn mukaan. Viivytys harmitti\nhäntä äärettömästi ja hän kirosi tyhmyyttään sanottuaan tarpeettomasti\nitseään Blountiksi. Mutta sen vuoksi olisi Hoganin pitänyt laskea hänet\nheti menemään. Hän rohkaisi itseään ajatuksella, ettei häntä kauan\npidätettäisi. Kun he olisivat tutkineet hänet eivätkä löytäisi muuta\nkuin tuon kirjeen Ashburnilta, niin he varmaankin vapauttaisivat hänet.\n\nMutta he tutkivat hänet perin pohjin. He vetivät saappaat hänen\njaloistaan ja riisuivat hänet melkein alasti ja tutkivat joka kappaleen\nhänen puvustaan huolellisesti. Vihdoin se oli tehty, ja Hogan piteli\nAshburnin kirjettä käännellen sitä miettiväisenä kädessään.\n\n»Tietysti sallitte minun nyt lähteä, sir», sanoi Kenneth, »vakuutan\nteille, että asia on mitä tärkein, ja ellen ole Lontoossa ennen\npuoliyötä, tulen liian myöhään.»\n\n»Mihin liian myöhään?» kysyi Hogan.\n\n»Minä — minä en tiedä.»\n\n»Oh.» Irlantilainen nauroi epämiellyttävästi. Eversti Pride ja hän\neivät olleet parhaita ystäviä. Eversti tiesi, että hän oli jumalaton\npalkkasoturi, joka oli liittynyt parlamentin puolelle vain palkan\nvuoksi, ja ollen itse intoilija eversti Pride oli useita kertoja sangen\nepämiellyttävällä tavalla näyttänyt, mitä hän Hoganista ajatteli. Hogan\nei pelännyt häntä, koska sellainen ei kuulunut hänen luonteeseensa.\nMutta hän tajusi, että hänellä oli syytä siihen, ja nyt juolahti hänen\npäähänsä, että oli sopiva hetki saada pieni halkeama vanhan puritaanin\nvarustukseen. Jos taas kirje oli viatonta laatua, niin hänellä oli\nvirkansa nojalla oikeus aukaista se. Siten hän tuumi ja päätti murtaa\nsinetin ja saada tietoonsa kirjeen sisällön.\n\nHoganin epämiellyttävä nauru sai Kennethin vavahtamaan. Se tiesi, että\nhänen pidättämisensä ei ehkä vielä ollutkaan lopussa. Hän tunsi, että\nHogan epäili häntä jostakin, mutta ei voinut ajatella mitä se oli.\n\nYhtäkkiä hän sai päähänsä uuden ajatuksen.\n\n»Voinko puhua hetken kanssanne yksityisesti, kapteeni Hogan?» kysyi hän\nniin tärkeästi, miltei käskevästi, että irlantilainen hämmästyi. Hän\nvainusi heti paljastusta.\n\n»Tottakai, jos teillä on jotakin kerrottavaa minulle», ja hän viittasi\nBeddoesta ja tämän toveria poistumaan.\n\n»No, master Hogan», alkoi Kenneth päättävästi, niin pian kuin he olivat\nkahden. »Pyydän päästä lähtemään häiriintymättä. Teidän miestenne\ntyhmyys on jo liian kauan oikeudettomasti pidättänyt minua. Minulle on\nerittäin tärkeää päästä Lontooseen ennen puoliyötä, joten teidän täytyy\nlaskea minut menemään.»\n\n»Sieluni kautta, master Stewart, olettepa te sitten viime tapaamisemme\nsaanut sisua.»\n\n»Teidän sijassanne jättäisin mieluummin viime tapaamisemme\nmainitsematta, master tappelupukari.»\n\nIrlantilaisen silmäkulmat kohosivat korkealle.\n\n»Jumaliste, nuori kukonpoika, enpä oikein pidä äänensävystänne.»\n\n»Teillä saattaa olla syytä kammoon vielä suuremmassa määrässä, jos\nvain pidätätte minua kauemmin.» Kenneth oli oikein vihainen. »Mitä\nsanoisivatkaan teidän pyhät, keropäät ystävänne, jos tietäisivät\nmenneisyydestänne yhtä paljon kuin minä.»\n\n»Se riippuu asianhaaroista», vastasi Hogan toisen mieliksi.\n\n»Miten luulisitte heidän ottavan vastaan tiedon remuavasta\nelostelijasta ja juoposta, joka karkasi kuningas Kaarlen armeijasta sen\nvuoksi, että hänet olisi hirtetty murhasta?»\n\n»Niin, miten?» huokasi Hogan.\n\n»Millaisen maineen luulette olevan sellaisella kapteenilla Yhteishyvän\njumalisessa armeijassa?»\n\n»Huonon, todellakin», mutisi Hogan nöyrästi.\n\n»Ja nyt, herra Hogan», jatkoi Kenneth kopeasti, »on parasta, että\nannatte minulle takaisin kirjeeni ja päästätte minut vapaaksi,\nennen kuin aiheutan teille niin paljon vahinkoa, että riiputte\nhamppuköydessä.»\n\nHogan katsoi nuorukaisen punoittavia kasvoja veitikkamaisen\nhämmästyneenä, ja nyt seurasi kotvan äänettömyys. Sitten kapteeni yhä\nkatsoen Kennethiin veti miekan hitaasti tupesta. Nuorukainen vetäytyi\nhuudahtaen taaksepäin. Hogan päästi oikein hirnuvan naurun ja pujotti\nmiekan kärjen kirjeen sinetin alle.\n\n»Älkää pelätkö, suur'uhkailija», sanoi hän ystävällisesti. »Minulla\nei ole vähääkään aikomusta käydä kimppuunne, ei ainakaan vielä.» Hän\nkeskeytti sinetin rikkomisen. »Jotta ette hautoisi vahingollista\nitsepetosta, rakas master Stewart, niin sallikaa minun muistuttaa\nteille, että olen irlantilainen enkä mikään hölmö. Pidättekö mainettani\nniin vähäpätöisenä, että jättäessäni Kaarle-kuninkaan kerjäläisarmeijan\nliittyäkseni Yhteishyvän armeijaan en olisi oivaltanut joka hetki\nkohtaavani jonkun, joka oli kuullut minun urotöistäni ja saattaisi\nantaa minut ilmi? Te ette tapaa minua väärällä nimellä kulkevana. Olen\ntäällä sir Harry Hoganina, entisenä irstailevana Egyptin faaraona,\nKaarle Stuartin alamaisena, paatuneena, sokeana amalekilaisten\narmeijan soturina, erehtyvänä syntisenä, mutta Ylimmän armosta\nkääntyneenä, intomielisenä ja uskollisena Israelin sotilaana. Siinä oli\npyhittelemistä ja kohentelemista ja piru tiesi mitä, ennen kuin tämä\nkadonnut lammas saatiin takaisin tarhaan.»\n\nHän lausui sanansa nenä-äänellä ja koirankurinen ilme silmissään\nkatsoen Kennethiin.\n\n»Niin, master Stewart, kertokaa heille mitä haluatte, niin he\nkertovat teille takaisin vielä enemmän osoittaakseen teille, kuinka\nihmeellisesti armon aurinko on minulle paistanut.»\n\nHän nauroi taas ja mursi sinetin. Kenneth katsoi hänen toimiaan nolona\nja masentuneena, yrittämättä enää puuttua puheeseen. Mitä hyötyä siitä\nolisi!\n\n»Olisitte tehnyt viisaammin, nuori mies, jos olisitte ollut vähemmän\nhätäinen. Se on paha vika nuorisossa, eikä sitä voi korjata mikään\nmuu kuin elämä — jos nimittäin elätte niin kauan. Teidän erinomainen\nhuolenpitonne kirjeestä saa minut avaamaan sen.»\n\nKenneth nyrpisti nenäänsä miehen päätelmälle ja kohautellen hartioitaan\nkääntyi poispäin.\n\n»Ehkäpä, master viisastelija, kun olette lukenut kirjeen, olette\nhuomaava, miten itsekkyyskin saattaa viedä ihmisen kohtalokkaisiin\nerehdyksiin. Toivottavasti pystytte myös antamaan tyydyttävän\nselityksen sekaantumisestanne eversti Priden kirjeenvaihtoon.»\n\nMutta Hogan ei kuullut, mitä toinen sanoi. Hän oli avannut kirjeen ja\nheti ensimmäiset sanat luettuaan rypisti otsaansa. Hänen lukiessaan\neteenpäin rypyt syvenivät ja hänen luettuaan kirjeen kokonaan pääsi\nkirous hänen huuliltaan.\n\n»Jumaliste!» hän huudahti, oli vähän aikaa ääneti ja jäi sitten\nseisomaan pää alaspäin. Vihdoin hän nosti silmänsä ja katsoi kauan ja\ntutkivasti Kennethiin, joka nyt huomasi sen säikähtäen.\n\n»Mitä — mitä se on?» kysyi nuorukainen epäröiden.\n\nMutta Hogan ei vastannut. Hän meni Kennethin ohitse ovelle ja aukaisi\nsen selkosen selälleen.\n\n»Beddoes!» huusi hän. Askeleita kuului käytävästä, ja Beddoes astui\nsisään. »Onko teillä joku ratsumies siellä?»\n\n»Siellä on Peter, joka tuli kanssani.»\n\n»Anna hänen vartioida tätä miestä. Sano hänelle, että hän panee miehen\ntelkien taakse, kunnes tarvitsen häntä, ja sano vielä, että hän saa\nvastata hengellään tästä herrasta.»\n\nKenneth astui levottomuudesta askelen taaksepäin. »Sir — kapteeni Hogan\n— selittäkää...»\n\n»Varmasti ennen huomista päivää saatte selityksiä enemmän kuin\ntarpeeksenne, tai minä olen hölmö. Mutta älkää pelätkö, emme me aio\ntehdä teille pahaa», lisäsi hän ystävällisemmin. »Viekää hänet pois,\nBeddoes, ja tulkaa sitten minun luokseni tänne.»\n\nTultuaan takaisin Beddoes tapasi Hoganin istumasta nahkaisessa\nnojatuolissa, Ashburnin kirje levitettynä edessään pöydällä.\n\n»Olinko oikeassa epäillessäni häntä, vai?» rohkeni Beddoes kysyä\ntyytyväisenä.\n\n»Olitte enemmänkin kuin oikeassa, Beddoes, te olitte oikein taivaan\nneuvoma. Ne eivät ole mitään valtion asioita, vaan se koskee erästä\nmiestä, jota kohtaan tunnen suurta mielenkiintoa.»\n\nKersantin silmät olivat kysymysmerkkeinä, mutta Hogan ei käynyt\npitempiin selityksiin.\n\n»Te ratsastatte heti takaisin vartiopaikallenne, Beddoes», komensi hän,\n»ja jos lordi Oriel joutuu käsiinne, kuten toivon, niin tuotte hänet\nminun luokseni. Mutta teidän täytyy jatkaa vartioimistanne tiellä ja\nvaatia passi jokaiselta. Haluaisin saada pidätetyksi erään Crispin\nGalliardin, jonka pitäisi kulkea siitä ennen pitkää, ja saada hänet\ntänne. Hän on pitkä, hoikka mies...»\n\n»Tunnen hänet, sir», keskeytti Beddoes. »He kutsuvat häntä\nkrouviritariksi kuninkaan armeijassa — hurjapää, elosteleva reuhaaja.\nNäin hänet Worcesterissa, kun hänet oli vangittu taistelun jälkeen.»\n\nHogan rypisti otsaansa. Oikeauskoinen Beddoes tiesi liian paljon.\n\n»Sama mies», vastasi hän rauhallisesti. »Menkää nyt ja pitäkää huolta\nsiitä, ettei hän ratsasta ohi. Tarvitsen häntä välttämättömästi.»\n\nBeddoesin silmät lensivät hämmästyksestä selkoselleen.\n\n»Hänellä on erikoisen tärkeitä tiedonantoja», selitti Hogan. »Ja nyt\nmatkaan, mies.»\n\nJäätyään yksin käänsi Hogan tuolinsa sivuttain takkavalkeaan. Sitten\nhän täytti piippunsa — hän oli ulkomaisilla sotaretkillään oppinut\nkäyttämään tupakkaa — oikaisi jäntevät säärensä toiselle tuolille ja\nasettui miettimään. Tunti kului. Isäntä käväisi katsomassa, tarvitsiko\nkapteeni jotakin. Toinen tunti kului ja kapteeni nukahti.\n\nHän heräsi hätkähtäen. Valkea oli palanut loppuun ja suuren seinäkellon\nosoittimet näyttivät puoliyötä. Käytävästä hän kuuli raskaita askeleita\nja vihaista ääntä.\n\nEnnen kuin Hogan ehti nousta, avautui ovi ja pitkä, hoikka mies tuli\nkahden sotamiehen työntämänä sisään. Hän oli lakittapäin ja tukka oli\nmärkä ja epäjärjestyksessä. Hänen asetakkinsa oli revitty ja olkapää\nverissä ja hänen tyhjä miekantuppensa heilui hänen takanaan kuin\nliehuva häntä.\n\n»Olemme tuoneet hänet, kapteeni», ilmoitti toinen miehistä.\n\n»Niin, senkin keropäät, virren vinguttajat, roistot, te olette tuoneet\nminut — piru teidät vieköön», karjui sir Crispin ja pyöritteli\npelottavasti silmiään.\n\nKun hänen silmänsä kohtasivat Hoganin miellyttävät kasvot, hän\npysähdytti äkkiä uuden herjaustulvan, joka jo oli hänen huulillaan.\n\nIrlantilainen nousi ja katsoi hänen ohitseen ratsumiehiin. »Jättäkää\nmeidät», hän komensi lyhyesti.\n\nHän jäi seisomaan takan ääreen, kunnes sotilaiden askeleita ei enää\nkuulunut. Sitten hän meni huoneen poikki Crispinin ohi sanaakaan\nsanomatta ja lukitsi rauhallisesti oven. Sen tehtyään hän kääntyi\nystävällinen hymy ahavoituneilla kasvoillaan Crispiniin päin ja ojensi\nkätensä.\n\n»Vihdoinkin, Cris, saan kiittää sinua ja palkita siitä palveluksesta,\njonka teit minulle tuona yönä Penrithissä.\n\n\n\n\nYhdeskolmatta luku\n\n\n»Hämillään tarttui Crispin vanhan juomatoverinsa ojennettuun käteen.\n\n»Saakeli», karjui hän. »Jos sinun tapasi osoittaa kiitollisuutta on\nantaa noiden koiranpoikiesi, roistojoukkosi ottaa minut vangiksi, vetää\nminut satulasta ja haavoittaa minua, niin olisi ollut parempi antaa\nminun mennä kiittämättä.»\n\n»Ja kuitenkin, Cris, uskallan vannoa, että kiität minua ennen kuin\ntuntikaan on kulunut. Oh, mies, miten kylmä sinä olet. Tuolla on pullo\npaloviinaa...»\n\nSitten Hogan sanomatta lausettaan loppuun haki pullon ja kaatoi sen\nsisällön lasiin tarjoten Crispinille.\n\n»Juo, mies», sanoi hän lyhyesti ja Crispin totteli häntä mielellään.\n\nHogan veti vieraansa päältä revityn ja likaisen asetakin, työnsi tuolin\npöydän luo ja pyysi häntä istuutumaan. Taas noudatti Crispin mielellään\nkäskyä. Hän oli pitkästä ratsastuksesta jäykistynyt ja istahti\ntyydytyksestä huoahtaen ojentaen pitkät säärensä suoriksi.\n\nHogan istuutui verkalleen vastapäätä olevaan tuoliin ja yskäisi.\n\nHän ei oikein tiennyt, miten alkaisi keskustelun, miten ilmoittaisi\nCrispinille hämmästyttävän uutisen, joka sattumalta oli joutunut hänen\nkäsiinsä.\n\n»Jumaliste, Hogan», nauroi Crispin uneliaasti. »En osannut vähääkään\narvata, että nuo keropäät toivat minua sinun luoksesi sellaisella\nvimmalla. En todella odottanut näkeväni sinua enää. Mutta sinä olet\npulskistunut sitten Penrithin yön, sinä veitikka.»\n\nJa hän käänsi päätään nähdäkseen paremmin irlantilaisen.\n\n»Niin, minä olen pulskistunut», myönsi Hogan. »Minun elämäni on\nverrattavissa syötettyyn poikaan ja tuhlaajavasikkaan. Minulle on\nkerrottu, että taivaassa on suurempi ilo katuvasta syntisestä kuin —\nkuin, piru vieköön! Miten se olikaan?»\n\n»Kuin pyhimyksen lankeemisesta?» ehdotti Crispin.\n\n»Vannon sinulle, etteivät tekstin sanat kuulu niin, mutta minun\nratsumiehistäni osaa kuka tahansa sen sanoa. Jokainen heistä on lihaksi\ntullut taisteleva kirkko.» Hän pysähtyi ja Crispin nauroi hiljaa.\nSitten hän sanoi äkkiä: »Ja sinä olit matkalla Lontooseen?»\n\n»Miten sinä sen tiedät?»\n\n»Tottavie, minä tiedän enemmänkin — paljon enemmän. Voin sinulle\nmyös kertoa, mihin taloon sinä olit matkalla ja millä asialla. Sinä\nolit menossa _Ankkuriin_, Thames-kadun varrelle, kuulemaan uutisia\npojastasi, jonka Josef Ashburn sanoo elävän.»\n\nCrispin oikaisihe, ihmetyksen ja epäilyksen sekainen katse silmissään.\n\n»Teille on tarkasti tiedoitettu, te parlamentin herrat», hän sanoi.\n\n»Sinun asiasi laadusta on minulla paljon paremmat tiedot kuin\nitselläsi», jatkoi Hogan rauhallisesti. »Kerronko sinulle, kuka asuu\n_Ankkurissa_ — ei se, jonka sinulle on sanottu asuvan siellä, vaan se,\njoka talossa todellisuudessa asustaa?» Hogan vaikeni hetken ikään kuin\nvastausta odottaen. Sitten hän hiljaa vastasi omaan kysymykseensä:\n»Eversti Pride» — ja istuutui odottamaan tulosta.\n\nSitä ei kuulunut. Sillä hetkellä ei nimi herättänyt mitään muistoja, ei\nmerkinnyt mitään Crispinille.\n\n»Kuka eversti Pride mahtaa olla?» kysyi hän kotvan kuluttua. Hogan oli\nilmeisesti pettynyt odotuksissaan.\n\n»Eräs mahtava ja kostonhimoinen häntäparlamentin jäsen, jonka pojan\nsinä tapoit Worcesterissa.»\n\nTällä kertaa osui laukaus maaliin. Galliard hypähti tuoliltaan, hänen\notsansa synkistyi ja hänen poskensa tulivat tavallista kalpeammiksi.\n\n»Perhana, Hogan, tarkoitatko, että Josef Ashburn petoksella johtaa\nminut tuon miehen käsiin?»\n\n»Sinäpä sen sanoit.»\n\n»Mutta...»\n\nCrispin pysähtyi äkkiä. Kalpeus hänen kasvoillaan kasvoi, ne kävivät\nmiltei tuhkanharmaiksi ja hänen silmänsä kiiluivat aivan kuin hänellä\nolisi ollut kuumetta. Hän vaipui takaisin tuoliinsa ja pannen molemmat\nkätensä pöydälle katsoi Hogania suoraan silmiin.\n\n»Mutta poikani, Hogan, minun poikani?» vaikeroi hän niin murtuneella\näänellä, ettei vielä kukaan ollut sitä sellaisena kuullut. »Oh, Jumala\ntaivaassa!» huudahti hän äkkiä mielettömänä. »Mitä helvetillistä työtä\ntämä kaikki on?»\n\nSinertävien huulien takana hänen hampaansa kalisivat. Hänen kätensä\nvapisivat hänen pitäessään niitä nyrkissä edessään. Sitten hän sanoi\nsynkällä äänellä:\n\n»Hogan, minä tapan hänet tämän tähden. Hullu, mikä surkea hullu minä\nolenkaan!»\n\nSitten, kasvot intohimon vääristäminä, hän puhkesi latelemaan\nkirouksia, jotka Hogan keskeytti.\n\n»Odota, Cris», sanoi hän pannen kätensä toisen käsivarrelle, »kaikki\nei kuitenkaan ole valhetta. Josef Ashburn koetti, se on totta, saattaa\nsinut eversti Priden käsiin lähettämällä sinut _Ankkuriin_, vakuuttaen,\nettä siellä saisit kuulla uutiset pojastasi. Se oli valhe, mutta ei\nkokonaan. Sinun poikasi _elää_ ja on luultavaa, että _Ankkurissa_\nolisit voinut saada tietoja hänestä. Mutta nuo tiedot olisivat tulleet\nliian myöhään ollakseen sinulle minkään arvoisia.»\n\nCrispin koetti puhua, mutta ei voinut. Koettaen sitten hillitä itseään\nsanoi hän oudon pelokkaalla äänellä:\n\n»Hogan, mikä on sitten summa sinun tiedoistasi?»\n\nVihdoin otti irlantilainen esille Ashburnin kirjeen eversti Pridelle.\n\n»Minun mieheni», sanoi hän, »vartioivat tietä saadakseen käsiinsä erään\npahantekijän, joka on joutunut parlamentin epäsuosioon. Me tiedämme,\nettä hän on matkalla Harwichiin, jossa eräs alus odottaa häntä\nviedäkseen hänet Ranskaan, ja me arvelimme, että hän matkustaisi tätä\ntietä. Kolme tuntia sitten ratsasti eräs nuori mies, joka ei pystynyt\ntyydyttävästi tekemään selvää itsestään, meidän verkkoomme ja tuotiin\ntänne. Hänellä oli kirje Josef Ashburnilta eversti Pridelle. Hän oli\nilmoittanut kersantilleni väärän nimen ja osoitti muutenkin niin suurta\nintoa päästä eteenpäin, että minä katsoin hänen olevan epäilyttävillä\nasioilla ja rikoin sinetin. Voit kiittää Jumalaa, Galliard, joka ilta\nelämässäsi siitä, että tein sen.»\n\n»Oliko tuo nuori mies Kenneth Stewart?» kysyi Crispin.\n\n»Oikein arvattu.»\n\n»Kirottu poika», alkoi hän raivokkaasti. Sitten hän hillitsi itsensä,\nhuokasi ja jatkoi pehmeämmällä äänensävyllä. »Ei, ei», sanoi hän.\n»Olen tehnyt hänelle paljon vääryyttä, olen turmellut hänen elämänsä —\nainakin hän ajattelee nyt niin. Tuskinpa voin moittia häntä siitä, että\nhän koettaa maksaa samalla mitalla.»\n\n»Poika mahtaa olla hyvin herkkäuskoinen. Hän ei voi tietää, millaisella\nasialla hän on. Minäpä luen kirjeen sinulle, se selvittää kaiken.»\n\nHogan veti kynttilän lähemmäksi ja levittäen paperin pöydälle silitteli\nsitä ja luki:\n\n»Kunnioitettava sir. Tämän tuojan pitäisi, jos hän ratsastaa nopeasti,\najaa erään toisen sanantuojan edelle, jonka olen lähettänyt valeasialle\nosoitteella M. Lane, Ankkuri. Sen tuoja ei ole kukaan muu kuin kuuluisa\npahantekijä sir Crispin Galliard, joka tappoi poikanne aivan silmienne\nedessä Worcesterissa ja jonka vangitsemista vastaan ette varmaankaan\nole — sekä tiedätte epäilemättä miten menetellä hänen suhteensa. Meille\nhän on ollut suurena harmin lähteenä ja hänen vapaalla jalalla olonsa\non todella meille hengenvaarallista. Tämä Galliard on kahdeksantoista\nvuoden ajan luullut poikaansa, jonka meidän serkkumme hänelle\nsynnytti, kuolleeksi. Tiedot hänen pojastaan, jonka hänelle ilmoitin\nelävän, kuten hän todella tekeekin, ovat syöttinä, jolla olen saanut\nhänet tulemaan teidän luoksenne. Varoitettuna etukäteen toivon, että\notatte hänet sopivalla tavalla vastaan. Mutta ennen kuin hän saa\nrangaistuksensa joko Tyburnissa tai Tower Hillillä, tahtoisin, että\nte antaisitte hänelle ne tiedot pojastaan, jotka lähetän tässä myötä.\nIlmoittakaa hänelle, sir, että hänen poikansa Jocelyn Marleigh...»\n\nHogan pysähtyi ja katsahti Galliardiin. Ritari istui kumarassa silmät\nsuurina, otsa märkänä hiestä ja hengitti raskaasti.\n\n»Lue eteenpäin», pyysi hän käheästi.\n\n»Hänen poikansa, Jocelyn Marleigh», luki Hogan uudelleen, »on tämän\nkirjeen tuoja, sama mies, jolle hän on tehnyt suuren vääryyden ja\njoka inhoaa häntä sen vuoksi, nuorukainen, jonka kanssa hän omituisen\nsattuman kautta on joutunut hyvin läheisiin suhteisiin ja jonka hän on\ntuntenut Kenneth Stewartina.»\n\n»Jumalani», huokasi Crispin. Sitten hän huusi äkkiä voimakkaasti: »Se\non valhe, se on noiden valehtelevien aivojen uusi keksintö rääkätä\nminua.»\n\nHogan kohotti kättään.\n\n»Tässä on vähän vielä», sanoi hän ja jatkoi:\n\n»Jos hän epäilee, niin käskekää häntä tarkkaavasti katsomaan pojan\nkasvoja ja kysymään häneltä, kenen kuvan muiston ne hänessä herättävät.\nJos hän vieläkin epäilisi arvellen, että yhdennäköisyys, jota hän ei\naikaisemmin ole huomannut, saattaa olla satunnainen, niin käskekää\nhäntä riisumaan pojan oikea jalka. Siinä on merkki, jonka luulen saavan\nhänet vakuutetuksi. Muuten, kunnioitettava sir, pyydän, että ette\nilmoita pojalle itselleen mitään hänen vanhemmistaan, sillä minulla\non siihen omat painavat syyni. Parin päivän kuluttua tämän saatuanne\non minulla kunnia odottaa teiltä tietoja. Siihen mennessä olen,\nkunnioitettava sir, nöyrin palvelijanne _Josef Ashburn_.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKapean pöydän poikki yhtyivät molempien miesten katseet, Hoganin\ntäynnä sääliä ja huolta, Crispinin hämmästystä ja kauhua. Kotvan he\nistuivat siten, sitten Crispin nousi hitaasti seisomaan ja hoippuvin\naskelin kuin juopunut hän astui ikkunan luo. Hän työnsi sen auki\nja antoi jäähdyttävän ilman puhaltaa kasvoihinsa ja päähänsä. Meni\npitkä aika, minkä kuluessa ritari eli levottoman elämänsä pari\nviimeistä kuukautta uudelleen, aina siitä saakka, kun ensi kerran\nkohtasi Kennethin Perthissä. Hän muistutteli mielessään, kuinka hän\nniin merkillisellä ja selittämättömällä tavalla tunsi voimakasta\nvetovoimaa nuoreen mieheen ensi kerran hänet nähdessään linnan pihalla\nja kuinka hän, tuon tunteen johtamana, jota ei voinut selittää, koska\nnuorukaisen luonteessa ei tuntunut olevan mitään, mikä suosittelisi\nhäntä Crispinin tapaiselle miehelle, oli toimittanut niin, että Kenneth\nsai palvella hänen komppaniassaan. Hän muisteli, kuinka hän alussa —\nniin, ja monta kertaa jälkeenpäinkin — oli koettanut voittaa pojan\nmyötätunnon puolelleen huolimatta siitä, ettei pojassa ollut mitään,\njota hän olisi voinut ihailla, vaan päinvastoin paljon, jota hän\nhalveksi. Saattoiko olla mahdollista, että luonto hänen tietämättään\nsaneli hänen tunteensa? Sen täytyi olla niin, ja Josef Ashburnin\nkirjoittamat sanat olivat siis tosia. Kenneth oli hänen poikansa, hän\noli vakuuttunut siitä. Hän koetti uudelleen muistutella mielessään\npojan ulkonäköä ja häneltä pääsi hämmästyksen huudahdus. Kuinka sokea\nhän oli ollutkaan, kun ei ollut huomannut hänessä Alicen näköä, Alicen,\nhänen tyttöpuolisoraukkansa, joka teurastettiin kahdeksantoista vuotta\nsitten. Kuinka tylsä hän oli ollutkaan, kun ei aikaisemmin ollut\nhuomannut, että juuri yhdennäköisyys oli vetänyt häntä pojan puoleen.\n\nHän oli nyt tyyni ja koetti tyynesti selvitellä ajatuksiaan ja hän\nhämmästyi havaitessaan, etteivät ne olleet iloisia. Hän ikävöi,\nsamoin kuin oli tehnyt Worcesterissakin, pojan myötätuntoa, mutta\nikävöimisestään huolimatta hän havaitsi, että samalla kun oli varma\nsiitä, että Kenneth oli hänen poikansa, hän tunsi myös synkkää\npettymystä. Kenneth ei ollut sellainen poika, jota rajupääritari olisi\ntoivonut itselleen. Hän hylkäsi nopeasti ajatuksen. Ne raukkamaiset\nkädet, jotka olivat kasvattaneet pojan, olivat turmelleet tämän\nluonteen. Hän tahtoi itse johtaa pojan kasvattamista tästedes. Hän\ntahtoi muovailla kaiken jalompaan asuun. Sitten hän hymähti katkerasti.\nMikä mies hän oli kasvattamaan nuorta miestä ylvääksi ja jaloksi? —\nHän, juoppo reuhaaja, jolla oli haukkumanimikin sen mukainen, nimi,\njota hänen olisi pitänyt punastua, jos hänellä olisi ollut hitunenkaan\nhäpyä! Taas hän muisti pojan mielialan häntä kohtaan. Mutta sen hän\nuskoi, toivoi, tiesi varmasti voittavansa.\n\nHän sulki ikkunan ja kääntyi katsomaan toveriaan. Hän oli jälleen oma\nitsensä. Hän oli tyyni, vaikka hänen kasvonsa olivatkin tavallista\nkalpeammat.\n\n»Hogan, missä poika on?»\n\n»Olen lukinnut hänet majataloon. Tahdotko nähdä hänet nyt?»\n\n»Heti, Hogan. Minä uskon nyt.»\n\nIrlantilainen meni lattian poikki ja avaten oven huusi käskyn vartiossa\nolevalle ratsumiehelle.\n\nHe odottivat muutaman minuutin puhumatta sanaakaan. Vihdoin kuului\naskeleita käytävästä ja hetkistä myöhemmin Kenneth työnnettiin raa'asti\nhuoneeseen. Hogan viittasi vartijalle, joka sulki oven ja poistui.\n\nKennethin tullessa sisään Crispin astui askelen häntä kohti. Hän\npysähtyi ja hänen silmänsä sananmukaisesti ahmivat poikaa. Vastaukseksi\nhän sai silmäyksen, joka oli täynnä häijyyttä.\n\n»Minun olisi pitänyt tietää, sir, että te ette saattanut olla kaukana»,\npoika huudahti katkerasti, unohtaen, että edellisenä yönä oli\njättänyt hänet taakseen maantielle. »Minun olisi pitänyt arvata, että\npidätykseni oli teidän työtänne.»\n\n»Kuinka niin?» kysyi Crispin tyynesti, silmät yhä kärsivän näköisinä\npoikaan luotuina.\n\n»Koska on teidän tapaistanne, en tiedä miksi, kääntää turmioksi\nkaikki aikeeni. Te ette tyydy siihen, että saitte minut vedetyksi\ntuohon Marleigh'n linnan jupakkaan, teidän täytyy taas olla tielläni\nkoettaessani korjata tekoni — ja hävittää viimeinenkin mahdollisuuteni.\nJumalani, sir, enkö koskaan pääse teistä erilleni? Mitä pahaa olen\nteille tehnyt?»\n\nTuska värähteli ritarin tummilla kasvoilla.\n\n»Jos vain ajattelet, Kenneth», sanoi hän puhuen hyvin rauhallisesti,\n»niin sinun täytyy nähdä, että olet väärässä. Mistä alkaen on Crispin\nGalliard astunut parlamentin palvelukseen, jotta hänen keropäät\nsotilaansa noudattaisivat hänen käskyjään, kuten viittasit! Ja mitä\ntulee tuohon jupakkaan Sheringhamissa, niin olet liian ankara minua\nkohtaan. Se oli sopimus, jonka olit tehnyt, ja ilman sitä olisit ollut\nruumiina jo kolme viikkoa.»\n\n»Kunpa taivas olisi sen suonut», huudahti poika, »ennemmin sen, kuin\nniin suuren hinnan elämästä!»\n\n»Mitä minun täällä olooni tulee», jatkoi Crispin välittämättä\nnuorukaisen huudahduksesta, »niin sillä ei ole mitään tekemistä sinun\npidättämisesi kanssa.»\n\n»Te valehtelette!»\n\nHogan veti kuuluvasti henkeään, ja nyt seurasi kuolonhiljaisuus.\nSe herätti Kennethissä pelkoa. Hän katsoi Crispiniä, jonka silmien\nilmettä hän ei voinut selittää, ja hän olisi maksanut paljon voidakseen\nperuuttaa ne kaksi sanaa, jotka hän oli lausunut äsken vihan\npuuskauksessa. Hän muisti sen miehen häikäilemättömän, pelottavan\nluonteen, jolle hän oli nuo sanat lausunut ja raukkamaisessa mielessään\nhän näki jo rangaistuksen uhkaavan. Hän kuvitteli jo makaavansa kylmänä\nja kankeana Walthamin kadulla, miekan haava rinnassaan. Hänen kasvonsa\nkalpenivat ja hänen huulensa vapisivat.\n\nSilloin Galliard vihdoin puhui, ja hänen äänensä lempeys aiheutti\nKennethissä yhä suuremman pelon. Kokemuksensa mukaan hän piti Crispinin\näänen lempeyttä kaikkein vaarallisimpana merkkinä.\n\n»Sinä erehdyt», sanoi Crispin. »Minä puhuin totta. Se on tapani — ehkä\nainoa gentlemannin tapa, mikä minulla vielä on jäljellä. Toistan vielä,\nettä minulla ei ole ollut mitään tekemistä pidätyksesi kanssa. Saavuin\ntänne puoli tuntia sitten, kuten kapteeni voi sinulle vakuuttaa, ja\nminut tuotiin tänne väkisin, hänen miestensä vangitsemana, kuten\nsinutkin. Ei», lisäsi hän huoahtaen, »ei se ollut minun käteni,\njoka sinut pidätti, vaan kohtalon.» Sitten hänen äänensä muuttui\ntiukemmaksi. »Tiedätkö, millä asialla kuljit Lontooseen?» kysyi hän.\n»Saattaaksesi petoksella isäsi hänen vihamiestensä käsiin, antaaksesi\nhänet pyövelin armoille.»\n\nKennethin silmät lensivät suuriksi. Hänen suunsa oli auki ja hänen\notsansa rypistyi. Tylsästi, käsittämättä mitään hän katsoi Crispiniin.\n\n»Minun isäni», sanoi hän vihdoin. »Herran tähden, sir, mitä te\ntarkoitatte? Minun isäni on kuollut jo kymmenen vuotta sitten. Tuskin\nmuistan häntä.»\n\nCrispinin huulet liikahtivat, mutta hän ei sanonut sanaakaan. Sitten\nhän kääntyi äkkiä epätoivoisin elein Hoganiin, joka seisoi taempana,\näänettömänä todistajana.\n\n»Hyvä Jumala, Hogan», huudahti hän. »Miten kerron sen hänelle?»\n\nVastaukseksi kysymykseen kääntyi irlantilainen Kennethin puoleen.\n\n»Te erehdytte, sir, mitä vanhempiinne tulee. Allan Stewart\nBailienochysta ei ollut isänne.»\n\nKenneth katsoi vuoroin kumpaakin miestä.\n\n»Sir», sanoi hän punastuen, »te laskette leikkiä.» Huomatessaan vihdoin\nheidän totisuutensa hän vaikeni. Crispin tuli aivan hänen eteensä ja\npani kätensä hänen olkapäilleen. Nuorukainen tunsi ilmeistä inhoa\nkosketuksen johdosta, ja Crispinin kasvoilla kuvastui taas tuska.\n\n»Muistatko, Kenneth», puhui hän hitaasti, miltei surunvoittoisesti,\n»tarinan, jonka kerroin sinulle Worcesterissa istuessamme odottamassa\npäivännousua ja pyöveliä?»\n\nNuorukainen nyökkäsi päätään ilmeettömänä.\n\n»Muistatko yksityiskohtia siitä? Muistatko, että kerroin sinulle, että\nkun menin tajuttomaksi Josef Ashburnin miekan iskusta, viimeiset sanat,\nmitkä silloin kuulin, olivat ne, joilla hän käski veljeään katkaisemaan\nkätkyessä olevan pienokaisen kaulan. Sinä olit itse läsnä toissa yönä\nMarleigh'n linnassa, kun Josef Ashburn kertoi minulle, että Gregory\noli ollut armelias, että minun lapseni ei ollut kuollut ja että jos\nsäästäisin hänen elämänsä, niin hän antaisi poikani minulle jälleen.\nMuistatko?»\n\nTaas Kenneth nyökkäsi. Epämääräinen, turruttava pelko hiipi hänen\nsydämeensä, hänen verensä tuntui jähmettyvän ja hänen sydämensä\npysähtyvän. Lumottuna hän tarkkasi ritarin uupuneita ja surullisia\nkasvoja.\n\n»Se oli ansa, jonka Josef Ashburn minulle asetti. Kuitenkaan hän ei\nkokonaan valehdellut. Gregory oli todella säästänyt lapsen, ja sen\nmukaan, mitä olen viimeisen puolituntisen aikana saanut tietää, hän\nnäkyy uskoneen lapsen kasvatuksen Allan Stewartille Bailienochyssä\nkoettaen sittemmin naittaa hänet tyttärensä kanssa, jotta, jos kuningas\ntaas tulisi valtaan, heillä olisi Marleigh'ssa suoja, koska poika oli\npalvellut kuningasta.»\n\n»Te tarkoitatte», kysyi nuorukainen miltei kuiskaten, ja hänen\näänessään oli niin selvä kauhun tuntu, ettei sen suhteen saattanut\nerehtyä, »te tarkoitatte, että minä olen teidän — ah, hyvä Jumala, en\nvoi uskoa sitä!» huudahti hän niin halveksien ja intohimoisesti, että\nCrispin astui askelen taaksepäin aivan kuin olisi saanut lyönnin vasten\nkasvojaan. Tumma puna nousi hänen kasvoilleen vaihtuakseen kalpeuteen,\njoka oli vielä entistäkin pelottavampi.\n\n»En usko sitä, en usko sitä», kertasi nuorukainen, ikään kuin\nkarkottaakseen sillä uskonsa asian totuuteen. »En tahdo uskoa sitä»,\nhuudahti hän vielä kerran ja hänen äänensä oli nyt menettänyt\ntulisuutensa ja sanat tulivat miltei huokauksena hänen huuliltaan.\n\n»Vaikea oli minunkin uskoa», vastasi Crispin ja hänen äänessään\noli katkera tuntu. »Mutta minulla on tässä todistus, joka näyttää\nvastaansanomattomalta, vaikka minulla ei olisi sinun kasvojasikaan\ntodistuksena, jolle olen ollut sokea näinä kuukausina. Ainakin\nruumiillisilla silmilläni. Sieluni silmät näkivät ja tunsivat sinut\nheti, kun ensi kerran näin sinut Perthissä. Veren ääni käski minua\nsinun rinnallesi, ja vaikka kuulin sen kutsuvan, en käsittänyt, mitä\nse tarkoitti. Lue tämä kirje, poikani — sama kirje, jota olit viemässä\neversti Pridelle.»\n\nKatsoen yhä hämmästyneenä Galliardiin Kenneth otti paperin. Sitten hän\nhitaasti, miltei vasten tahtoaan käänsi katseensa siihen ja luki. Hän\nluki kauan, aivan kuin sisällys olisi ollut hyvin vaikeatajuista, ja\nhänen molemmat toverinsa tarkkasivat häntä ja odottivat. Vihdoin hän\nkäänsi paperia ja tutki osoitetta ja sinettiä ikään kuin epäillen, että\nse oli väärennetty.\n\nMutta jollakin eriskummallisella tavalla — ehkäpä se oli veren ääni,\njohon Crispin oli viitannut — hän tunsi alkavansa uskoa. Koneellisesti\nhän astui lattian poikki pöydän luo ja istuutui. Sanaakaan sanomatta\nja yhä pitäen rutistunutta kirjettä nyrkkiin puristetussa kädessään\nhän asetti kyynärpäänsä pöydälle, painoi kätensä ohimokaan vasten ja\nistui mykkänä. Hänessä raivosi todellinen tulivuori ja sen liekkejä\nruokki inho, inho miestä kohtaan, jota hän aina oli vihannut, mutta ei\nkoskaan niin paljoa kuin nyt, tietäessään hänen olevan isänsä. Tuntui\nsiltä, kuin Crispin ilmaisemalla isyytensä hänelle olisi lisännyt uuden\nja pahimman kaikista niistä pahoista teoista, joita hän heidän lyhyen\ntuttavuutensa aikana oli tehnyt häntä kohtaan.\n\nKenneth istui ja mietti ja hänen sielunsa täyttyi inholla. Hän\netsi jotakin poispääsyä, jotakin erehdystä, joka mahdollisesti oli\nsattunut. Ja kuitenkin, mitä enemmän hän mietti, mitä enemmän hän\najatteli nuoruuttaan Skotlannissa, sitä voimakkaammin hän tunsi,\nettä Crispin oli puhunut totta. Vakuuttavin todistus oli hänestä se\nseikka, että Ashburnit tahtoivat, että hän naisi Cynthian. Hän oli\nusein ihmetellyt, että he, rikkaina ja vaikutusvaltaisina, itsekkäinä\nja kunnianhimoisina, olivat valinneet hänet, köyhän ja tuntemattoman\nskotlantilaisen talonpojan, tyttärensä sulhaseksi. Nyt saamiensa\ntietojen valossa asia näytti hänestä selvältä, niin, muuta syytä, muuta\nselitystä ei saattanut keksiä. Hän oli Marleigh'n linnan perijä, ja\nsen anastajat koettivat varustautua sen päivän varalta, jolloin uusi\nvallankumous saattoi ajaa heidät talosta ja palauttaa sen oikealle\nomistajalleen.\n\nHänen pintapuolinen sielunsa tunsi pientä ylpeyttä asian johdosta,\nmutta se oli lyhytaikaista. Sen murskasi kokonaan ajatus, että tämä\nelostelija, tämä juoppo, kiroileva ja karjuva krouviritari oli hänen\nisänsä. Sen musersi tieto, että niin kauan kuin parlamentti oli\nvallassa, saattoivat Ashburnit kieltää hänet, vieläpä tuhota hänet\nkokonaan, jos saisivat tietää, mitä hän tiesi. Vielä lisäksi mursi sen\nse muisto, että Cynthia, jota hän omalla itsekkäällä tavallaan rakasti,\noli ainaiseksi häneltä mennyttä.\n\nJa tässä, kulkien kuin ympyrän kehässä, hänen ajatuksensa palasivat\nkaiken tämän aiheuttajaan — Crispin Galliardiin, mieheen, joka oli\npetoksella saanut hänet eilisillan rumaan työhön ja tuhonnut häneltä\nkaikki onnen mahdollisuudet, mieheen, jota hän vihasi ja jonka hän,\njos hänen rohkeutensa olisi ollut yhtä suuri kuin hänen halunsa, olisi\ntappanut, mieheen, joka nyt ilmoitti olevansa hänen isänsä.\n\nSitä ajatellessaan hän istui äänettömänä, kostotuumissa.\n\nHän hätkähti tuntiessaan käden olkapäällään ja kuullessaan Crispin\nGalliardin ilmeisesti puhuttelevan häntä, vaikkakin nimellä, joka\nhänelle oli outo.\n\n»Jocelyn, poikani», värisi Crispinin ääni. »Olet ajatellut ja huomannut\nasian olevan toden, eikö niin? Minäkin olen miettinyt ja se varmisti\n_minut_ siitä, että tämä paperi puhuu totta.»\n\nEpämääräisesti poika muisti, että häntä oli kirjeessä sanottu\nJocelyniksi. Hän nousi äkkiä ja pyyhkäisi hyväilevän käden\nolkapäältään. Hänen äänensä oli kova. Ehkäpä tiedot, jotka hän oli\nsaanut, vakuuttivat hänelle, että hänellä ei ollut mitään pelättävää\ntämän miehen puolelta ja siinä tietoisuudessa hänen raukkamainen\nmielensä tuli rohkeaksi ja ylpeäksi.\n\n»En ole todennut mitään muuta kuin sen, että en ole kiitollisuuden\nvelassa teille mistään muusta kuin onnettomuudestani ja turmiostani.\nViekkaudella, alhaisella petoksella, sidoitte minut palvelukseenne,\njoka on vienyt minut turmioon. Se, joka pettää kerran, pettää aina.\nMitä luottamusta niin ollen voin tuntea tuon paperin sisältöä kohtaan?»\nhuusi hän hillittömästi. »Minä en usko sitä, enkä tahdo uskoa sitä,\nsillä vaikka se olisi tottakin, niin mitä sitten? Mitä sitten?» toisti\nhän raivoisalla äänellä.\n\nSuru ja hämmästys vuorottelivat Galliardin kasvoilla ja samalla siinä\nehkä oli hieman moitettakin.\n\nHoganin, joka seisoi hajasäärin takan ääressä, valtasi voimakas halu\npotkaista Kenneth eli master Jocelyn kadulle. Hänen huulensa vääntyivät\nsanomattoman halveksivaan hymyyn, sillä hänen terävä silmänsä huomasi\npojan alhaisen sielun ja näki siellä selvästi syyn pojan rohkeuteen\nloukata miestä, jonka hän varmasti tiesi isäkseen. Seisoessaan\nsiinä hän vertasi molempia miehiä toisiinsa ja ihmetteli, että he\nsaattoivat olla isä ja poika. Hän näki heissä nyt yhdennäköisyyden,\njoka oli vain omiaan korostamaan heidän erilaisuuttaan. Toinen karkea,\npäättäväinen ja miehekäs huolimatta häikäilemättömästä elämästään\nja onnettomuuksistaan, toinen taas heikko, naisellinen, tekopyhä ja\nepävakaa. Hän ei nähnyt sitä yksinomaan heidän kasvoiltaan, vaan\njoka viivasta heidän olemuksessaan, ja sydämessään hän kirosi sitä,\nettä oli joutunut olemaan välikappaleena heidän sukulaisuussuhteensa\nilmitulemiseen.\n\nNuorukaisen häpeämätöntä kysymystä seurasi äänettömyys. Crispin ei\nvoinut uskoa kuulleensa oikein. Vihdoin hän ojensi kätensä kuin\nrukoukseen — hän, joka ei kolmenkymmenenkahdeksan vuotensa aikana\nkoskaan ollut, onnettomuuksistaan huolimatta, taipunut pyytämään\nkeneltäkään mitään.\n\n»Jocelyn», huudahti hän ja tuskan hänen äänessään olisi pitänyt\nsulattaa teräskin, »sinä olet kova. Oletko unohtanut surullisen elämäni\ntarinan, tarinan, jonka kerroin sinulle Worcesterissä? Etkö voi\nkäsittää, miten kärsimykset saattavat hävittää kaiken ylevän ihmisessä,\nkuinka unohdus viinilasin ääressä saattaa tulla hänen ainoaksi\nlohduttajakseen, koston toivo ainoaksi elämän ylläpitäjäksi, ainoaksi,\njoka estää häntä itsensä tuhoamisesta? Etkö voi kuvitella sellaista\nelämää, etkö voi sääliä ja antaa anteeksi paljon siitä pahasta, jonka\npaljon kärsinyt mies, joka kerran oli kunniallinen ja hyvä, on tehnyt?»\n\nPyytävänä hän katsoi pojan kasvoihin. Ne pysyivät kylminä ja\ntunteettomina.\n\n»Minä käsitän», jatkoi hän murtuneena, »etten ole sellainen isä, jota\nnuori mies toivoisi isäkseen. Mutta sinä, joka tiedät, millaista\nelämäni on ollut, Jocelyn, sinä osaat varmasti sitä sääliä. Minulla ei\nollut mitään, joka olisi ollut elämisen arvoista, Jocelyn, ei mitään,\nmikä olisi pitänyt aisoissa synkkiä mielialojani, jotka pakottivat\nminua etsimään unohdusta ja kostoa. Mutta tästä illasta lähtien,\nJocelyn, on elämäni sinussa löytävä uuden kannustimen, uuden arvon.\nSinun vuoksesi, Jocelyn, tahdon koettaa tulla uudelleen samaksi, mikä\nkerran olin, ja sinulla ei ole oleva syytä punastua isäsi takia.»\n\nYhä seisoi poika ääneti.\n\n»Jocelyn! Jumalani, puhunko sinulle turhaan?» huusi onneton mies. »Eikö\nsinulla ole sydäntä, sääliä, poikani.»\n\nVihdoin poika puhui.\n\nHän ei ollut liikuttunut. Tuon voimakkaan miehen tuska, hänen\nrukouksensa ja pyyntönsä eivät pystyneet liikuttamaan hänen alhaista,\nitsekästä mieltään, jossa aina vain pyöri ajatus hänen omasta\nonnettomuudestaan — satakertaiseksi paisutettuna — jonka tämä mies oli\naiheuttanut.\n\n»Te olette turmellut elämäni», oli kaikki mitä hän sanoi.\n\n»Minä rakennan sen uudelleen, Jocelyn», huudahti Galliard innokkaasti.\n»Minulla on ystäviä Ranskassa, vaikutusvaltaisia ystäviä, joilta ei\npuutu keinoja eikä halua auttaa minua. Sinähän olet sotilas, Jocelyn.»\n\n»Yhtä paljon sotilas kuin minä pyhimys», ivasi Hogan itsekseen.\n\n»Yhdessä saamme varmasti paikan Ludvigin armeijassa», jatkoi Crispin.\n»Lupaan sen. Palvelusta, jossa sinulla on tilaisuus kohota kunniaan\nja maineeseen. Siellä odotamme, kunnes Englanti pudistaa niskoiltaan\nkapinallisen painajaisensa. Sitten kun kuningas taas on vallassa, on\nMarleigh'n linna omamme uudelleen. Usko minua, Jocelyn.» Taas hän\nojensi kätensä rukoilevasti: »Jocelyn — poikani.»\n\nMutta poika ei yrittänytkään tarttua ojennettuun käteen, ei merkkiäkään\nmielen pehmenemisestä.\n\nHän hautoi vain vihaansa, hän oikein helli sitä.\n\n»Entä Cynthia?» hän kysyi.\n\nCrispinin kädet putosivat hänen sivulleen. Ne puristuivat nyrkkiin ja\nhänen silmissään välähti.\n\n»Anna anteeksi, Jocelyn. Minä unohdin! Ymmärrän sinut nyt. Niin, minä\ntein pahoin, ja sinulla on täysi syy vihaasi. Mitäpä minä sittenkään\nolen sinulle — mitäpä voin olla verrattuna häneen, jonka kuva täyttää\nsielusi! Mitä merkitseekään mikään maailmassa miehelle naisen rinnalla,\njohon hänen sydämensä on kiintynyt! Enkö minä sitä tietäisi? Enkö ole\nsaanut kärsiä siitä kyllin?»\n\n»Mutta huomaa, Jocelyn», ja hän oikaisi itsensä äkkiä — »senkin\nlupaan korjata, mitä tässä olen rikkonut. Jos olen rosvonnut sinulta\nmorsiamen, niin tuon hänet myös takaisin sinulle. Vannon sen. Ja kun se\non tehty, kun siten kaikki paha, minkä olen tehnyt, on korjattu, sitten\nJocelyn, ehkä sinä sitten tunnet vähemmän vastenmielisyyttä isääsi\nkohtaan, tunnet vähemmän vihaa häntä kohtaan.»\n\n»Te lupaatte paljon, sir», sanoi poika huonosti peitetty iva\nhuulillaan. »Miten aiotte suoriutua?»\n\nHogan rykäisi äänekkäästi. Crispin oikaisihe komeaksi, ryhdikkääksi,\nmieheksi, johon epätoivoisinkin olisi luottanut. Hän asetti voimakkaan,\njäntevän kätensä pojan olkapäälle ja hänen otteensa sai pojan\nvääntelemään tuskasta.\n\n»Vaikka isäsi onkin syvälle langennut, ei hän vielä ole koskaan\nrikkonut lupaustaan», sanoi hän ankarasti. »Olen antanut sinulle sanani\nja huomenna lähden toimittamaan sen, minkä olen luvannut. Tapaan kai\nsinut ennen kuin lähden. Sinähän nukut täällä, eikö niin?»\n\nJocelyn kohautti olkapäitään.\n\n»Yhdentekevä, missä minä nukun.»\n\nCrispin hymyili surumielisesti ja huokasi.\n\n»Sinä et luota minuun vielä. Mutta minä aion ansaita luottamuksesi tai»\n— hänen äänensä laski äkkiä — »tai sitten vapauttaa sinut inhottavasta\nisästä. Hogan, voitko hankkia hänelle yösijan?»\n\nHogan vastasi, että poika saattoi nukkua samassa huoneessa, jossa oli\nollut pidätettynä. Ja arvellen, ettei odotuksesta ollut mitään apua,\nhän vei pojan huoneesta käytävään. Portaiden yläpäässä Hogan pysähtyi\nja nosti kynttilän niin korkealle, että se hyvin valaisi pojan kasvoja.\n\n»Jos minä olisin sinun isäsi», sanoi hän vihaisesti, »niin potkaisisin\nsinut Walthamin toisesta päästä toiseen opettaakseni sinulle\nkunnioitusta vanhempiasi kohtaan! Ja jos sinä _et_ olisi hänen\npoikansa, niin antaisin sinulle tänä iltana sellaisen opetuksen, että\nsinun ei koskaan tarvitsisi käyttää sitä hyväksesi. Minä panisin sinut\nnukkumaan Walthamin katuojaan unta, joka ei hevin loppuisi. Mutta koska\nsinä olet — niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin — hänen jälkeläisensä\nja koska minä rakastan häntä enkä sen vuoksi tahdo tehdä sinulle pahaa,\ntäytyy minun tyytyä siihen, että sanon sinua kurjimmaksi olennoksi,\nmikä maan päällä ilmaa hengittää. Sinä halveksit häntä sen vuoksi, että\nhän on elostelija ja että hänellä on huonoja tapoja. Minäpä, joka olen\nnähnyt toisenkinlaisia ihmisiä ja joka tänä iltana olen nähnyt sinun\ninhottavan sielusi pohjasakkoja myöten, minäpä sanon sinulle, että\nverrattuna sinuun hän on suorastaan jumala. Tule», lopetti hän äkkiä,\n»senkin valkomaksainen roisto, minä valaisen sinulle tietä huoneeseesi.»\n\nKun Hogan palasi Crispinin luo, tapasi hän krouviritarin — tuon\nrautaisen miehen, jossa ei vielä kukaan ollut nähnyt pelon tai\nheikkouden hiventäkään—istumasta kädet edessään pöydällä ja kasvot\nniihin painettuina nyyhkimässä kuin onneton, heikko nainen.\n\n\n\n\nKahdeskolmatta luku\n\n\nPitkän lokakuisen yön he istuivat edelleen menemättä levolle. Crispinin\nvikkelät aivot — pääsyään surunpuuskauksensa ohi — olivat heti\npäättäneet tavan, jolla hän aikoi lupaamansa tehtävän suorittaa.\n\nYksi vaikeus hänellä oli edessään, ja ennen kuin hän oli maininnut\nsen Hoganille, se näytti ylipääsemättömältä — hän tarvitsi laivan.\nTässä irlantilainen osasi auttaa häntä. Hän tiesi Greenwichissä\nerään aluksen, jonka omistaja oli hänelle velkaa, ja sen piti sopia\ntarkoitukseen. Mutta rahaa tarvittaisiin. Kun Crispin ilmoitti, että\nhänellä oli noin kaksisataa karolusia käytettävänään, ilmoitti Hogan\nkättään heilauttaen, että asia oli selvä. Vähemmällä kuin puolella\nhän saisi laivan vuokratuksi. Kun asia oli päätetty, ilmoitti Crispin\nHoganille suunnitelmansa. Hogan nauroi sen yksinkertaisuutta, mutta\nkirosi sitä uhkapeliä, johon Crispin antautui niin arvottoman miehen\nvuoksi.\n\n»Jos tyttö rakastaa häntä, niin on asia miltei jo selvä.»\n\n»Tyttö ei rakasta häntä. Sitä ainakin pelkään.»\n\nHogan ei hämmästynyt.\n\n»Siinä tapauksessa on asia vaikea, miltei mahdoton suorittaa», ja\nirlantilainen tuli vakavaksi.\n\nMutta Crispin nauroi epämiellyttävästi, vuodet ja onnettomuudet olivat\ntehneet hänestä kyynikon.\n\n»Mitäpä naisen rakkaudesta?» sanoi hän pilkallisesti. »Päähänpisto,\noikku, jonka voi johtaa, jättää ja pakottaa, aina tilaisuuden mukaan.\nTilaisuus on rakkauden isä, Hogan, ja kun sattuu, voi tyttö rakastaa\nketä tahansa. Cynthia on rakastava minun poikaani.»\n\n»Mutta jos hän osoittautuu kapinoivaksi? Niitä oli sellaisiakin naisia.»\n\n»Mitä sitten? Enkö minä ole väkevämpi? Sellaisessa tapaillessa jää\nminun osakseni pakottaa hänet siihen. Kun tapaan hänet, vien hänet\nmukanani. Se on kuitenkin oleva pieni kosto Ashburneille.» Hänen\notsansa synkistyi. »Mutta ei sellainen, jota uneksin, jonka olisin\nsuorittanut, ellei Josef olisi minua pettänyt. Koston unohtaminen\nnyt — niin monen vuoden odotuksen perästä — on toinen uhraus, jonka\nteen Jocelynin tähden. Jotta voisin auttaa häntä, täytyy minun olla\nvarovainen. Potkikoon ja raivotkoon Cynthia miten paljon tahansa, mutta\nmyöten tai vastoin tahtoaan tuon hänet mukanani. Kun hän kerran on\nRanskassa, yksin ja ystävittä, en epäile ensinkään, ettei hän huomaisi\nedullisemmaksi rakastaa Jocelynia — ainakin mennä naimisiin hänen\nkanssaan — ja siten olen enemmänkin kuin korjannut sen vääryyden, jonka\nolen pojalle tehnyt.»\n\nIrlantilaisen leveät kasvot olivat sangen vakavat. Hänen huolettomat,\niloiset silmänsä tulivat miltei surullisiksi katsoessaan Crispiniä,\nja tämä harmaatukkainen, syntinen palkkasoturi, joka ei koskaan ollut\ntiennyt mitään omastatunnosta, puhui hiljaa.\n\n»Se ei ole vallan sievä asia, jota sinä suunnittelet, Cris.»\n\nVasten tahtoaan Crispin vavahti ja vältti Hoganin katsetta. Tuokiossa\nhän näki asian oikeassa valossa ja horjui päätöksessään. Sitten hän\nnaurahti ja sanoi:\n\n»Peijakas, sinä olet hellämielinen, Harry!»\n\nSitten hän lisäsi vakavammin: »Kyseessä on poikani, ja se on ainoa tie\nhänen sydämeensä.»\n\nHogan ojensi kätensä pöydän yli ja laski sen Crispinin käsivarrelle.\n\n»Onko hän sen tahran arvoinen, joka siitä koituu sinun kunniallesi,\nCrispin?»\n\nSyntyi äänettömyys.\n\n»Eikö ole hieman myöhäistä, Hogan, sinulle ja minulle lörpötellä\nkunniasta?» kysyi Crispin katkerasti yhä katsoen toisaalle. »Jumala\ntietää, että minun kunniani muistuttaa yhtä paljon tosi kunniaa kuin\nkerjäläisen rääsyt kärpännahkaista kauhtanaa. Mitä merkitsee tahra\ntai repeämä lisää sellaisessa, joka on niin tahrainen, ettei siinä\nalkuperäistä enää tunne ensinkään?»\n\n»Kysyin sinulta», intti irlantilainen, »tokko sinun poikasi ansaitsee\nsellaista uhrausta, joka sisältyy suunnittelemaasi tekoon.»\n\nCrispin vapautti kätensä toisen otteesta ja nousi äkkiä. Hän meni\nikkunan luo ja veti uutimen syrjään.\n\n»Päivä nousee», sanoi hän lyhyesti. Sitten hän kääntyi ja katsoi\nhuoneen poikki Hoganiin. »Olen antanut sanani Jocelynille», hän sanoi.\n»Keino, jonka olen valinnut, on ainoa mahdollinen, ja minä aion koettaa\nsitä. Mutta jos sinun omatuntosi puhuu sinua vastaan, Hogan, niin en\nvaadi lupaamaasi avustusta, vaan toimin yksin. Niin olen tehnyt koko\nikäni.»\n\nHogan kohautti mahtavia hartioitaan ja tavoitti viinipulloa.\n\n»Jos kerran olet päätöksesi tehnyt, niin asia on selvä. Omatuntoni ei\nole minua vaivaava siitä avusta, jonka olen luvannut, ja siitä, mitä\nlisäksi voin tehdä hyväksesi, voit olla huoletta. Juon yrityksesi\nonnistumisen maljan.»\n\nSitten he keskustelivat aluksesta, jota Crispin tarvitsi, ja sopivat\nkeskenään, että Hogan lähettäisi sanan kipparille kutsuen hänet\nHarwichiin, jotta hän siellä odottaisi ja asettuisi sir Crispin\nGalliardin käytettäväksi. Hogan arveli, että hän viidestäkymmenestä\npunnasta sitoutuisi viemään Crispinin Ranskaan. Lähetin piti lähteä\nhetimmiten ja _Lady Janen_ tuli olla Harwichissa kaksi päivää myöhemmin.\n\nHeidän päättäessään näistä alkoivat talon asukkaat nousta, ja majatalon\npihalta kuului jo askartelua ja valmisteluja uutta päivää varten.\n\nPian he lähtivät huoneesta, jossa he niin kauan olivat istuneet,\nja pihakaivon ääressä toimitti krouviritari yksinkertaisen\naamupukeutumisensa. Sitten he söivät vaatimattoman aamiaisen, johon\nkuului pääasiassa silliä ja ruskeata olutta. Ennen kuin he olivat\nsen päättäneet, tuli Kenneth kalpeana ja riutuneen näköisenä, mustat\nrenkaat silmien ympärillä, yleiseen saliin ja istuutui synkkänä\nerilleen. Mutta kun Hogan sitten meni huolehtimaan lähetistä, nousi\nCrispin ja meni nuorukaisen luo.\n\nKenneth katsoi häntä salaa keskeyttämättä syöntiään. Hänellä oli\nollut viheliäinen yö hänen miettiessään tulevaisuuttaan, joka näytti\nsynkältä, ja tuumiessaan — unohtaen ja jättäen huomioon ottamatta sen,\nmitä oli tapahtunut — palatako kotinsa kainoon köyhyyteen Skotlantiin,\nvaiko ottaa vastaan sen miehen tarjoama palvelus, joka oli ilmoittanut\nolevansa ja jonka hän nyt uskoi olevankin hänen isänsä. Hän oli\nmiettinyt, mutta oli vielä kaukana päätöksestään — Ranska, vaiko\nSkotlanti — kun Crispin nyt häntä tervehti jonkin verran jäykästi.\n\n»Jocelyn», sanoi hän puhuen hitaasti ja miltei väsyneesti. »Tunnin\npäästä lähden Marleigh'ta kohden täyttämään viimeöisen lupaukseni\nsinulle. Kuinka siinä suoriudun, osaan tuskin sanoa, mutta sen täytyy\nonnistua. Olen järjestänyt niin, että laiva odottaa minua, ja kolmen\ntai korkeintaan neljän päivän kuluttua arvelen purjehtivani Ranskaan\nmorsiamesi mukanani.»\n\nHän pysähtyi vastausta odottaen, mutta sitä ei tullut. Poika istui yhä\nilmeettömänä, silmät pöytään luotuina, mutta mielessään vilkkaasti\nseuraten sitä, mitä hänen isänsä hänelle kertoi.\n\nCrispin jatkoi heti.\n\n»Sinä et voi kieltäytyä tekemästä sitä, mitä minä nyt käsken, Jocelyn.\nMinä aion korjata täysin mitoin sen vahingon, jonka olen sinulle\naiheuttanut, jos vain noudatat määräyksiäni. Sinun täytyy niin pian\nkuin mahdollista lähteä täältä ja jatkaa matkaasi Lontooseen. Siellä\nsinun täytyy hankkia laiva, joka vie sinut Ranskaan, ja sinä odotat\nminua _Auberge du Solei'ssa_ Calais'ssa. Sovitaanko niin, Jocelyn?»\n\nSyntyi lyhyt äänettömyys, ja Jocelyn teki päätöksensä, joskin synkin\nilmein.\n\n»Minulla on varsin vähän valinnan varaa, sir», vastasi hän, »ja sen\nvuoksi minun täytyy myöntyä. Jos teette sen, minkä olette luvannut,\nniin myönnän, että olette korjannut pahat tekonne ja olen pyytävä\nanteeksi teiltä eilisiltaista uskon puutettani. Odotan teitä\nCalais'ssa.»\n\nCrispin huokasi ja hetkeksi hänen kasvonpiirteensä kovenivat. Vastaus\nei ollut sellainen, jonka hän katsoi ansaitsevansa, ja tuittupäisen\nmiehen suussa olivat jo valmiina sanat, joilla hän aikoi vetäytyä\ntakaisin ja antaa pojan, jota hän nyt alkoi halveksia, kulkea omaa\ntietään, joka varmasti oli vievä hänet perikatoon. Mutta sekunnin\najatus riitti tukahuttamaan hänen halunsa.\n\n»Minä en ole pettävä sinua», sanoi hän kylmästi. »Onko sinulla rahaa\nmatkaa varten?»\n\nPoika punastui muistaessaan, kuinka vähän hänellä enää oli jäljellä\nJosefin antamia rahoja. Crispin näki sen ja arvasi oikein sen\nmerkityksen. Hän veti taskustaan kukkaron, jota oli kantanut, ja laski\nsen tyynesti pöydälle. »Siinä on viisikymmentä karolusia. Sen pitäisi\nriittää matkaasi varten Ranskaan. Jää hyvästi tapaamiseemme asti\nCalais'ssa.»\n\nJa antamatta tilaisuutta pojalle lausua vastenmielistä kiitosta, hän\nlähti nopeasti huoneesta.\n\nTunnin kuluttua hän oli satulassa ja hänen hevosensa pää oli\nkäännettynä vielä kerran pohjoiseen.\n\nHän ratsasti Newportin läpi noin kolme tuntia myöhemmin, pysähtymättä.\n_Korpin_ majatalon oven edessä seisoivat matkavaunut, joihin hän ei\nedes vilkaissut.\n\nAivan hiuskarvan varassa riippuu toisinaan ihmisen koko tuleva elämä.\nYhtä paljon saattaa riippua katseestakin, sillä ellei Crispin sinä\naamuna olisi tarkannut edessään olevaa harmaata maantietä, vaan olisi\nsattunut vilkaisemaan sivulleen ratsastaessaan _Korpin_ ohi Newportissa\nja nähnyt Ashburnien kilven ajopelien kyljessä, hän olisi varmasti\npysähtynyt. Ja jos hän olisi sen tehnyt, olisi hänen kohtalonsa\nkulkenut aivan toisia latuja, kuin mihin hän sitä itse tietämättään\nparhaillaan oli ohjaamassa.\n\n\n\n\nKolmaskolmatta luku\n\n\nJosefin Lontoon-matkan aiheuttajana oli luonnollinen halu saada varmuus\nsiitä, että Crispin oli joutunut sen verkon pauloihin, jonka hän niin\novelasti oli laskenut, ja ettei hän enää häiritsisi heitä Marleigh'n\nlinnassa. Siinä tarkoituksessa hän lähti Sheringhamista Crispinin\nlähdön jälkeisenä päivänä.\n\nCynthia ei ollut niinkään vähän hämmästynyt siitä sekasorrosta,\njossa hän seuraavana aamuna oli tavannut isänsä talon. Kenneth oli\nlähtenyt. Hän oli lähtenyt keskellä yötä ja ilmeisen kiireesti ja\näkkiarvaamatta, sillä edellisenä päivänä ei ollut ollut mitään puhetta\nhänen lähdöstään. Hänen isänsä oli vuoteessa haavan vuoksi, joka\naiheutti hänelle kuumeen. Heidän palvelijansa olivat kaikki sairaita\nja kuljeskelivat tylsinä ja tolkuttomina talossa, kasvot kalpeina\nja silmät sameina. Cynthian tullessa alas oli hallissa täydellinen\nsekamelska ja yhden seinälaudoista hän huomasi olevan vasta halkaistun.\n\nHitaasti kypsyi hänessä ajatus, että hallissa edellisenä iltana oli\ntaisteltu, mutta syytä siihen hän ei saattanut keksiä. Hän tuli vihdoin\nsiihen päätökseen, että miehet olivat juoneet vankasti ja humaltuessaan\ntulleet riitaisiksi ja että riidan ratkaisijana oli käytetty miekkaa.\n\nHän koetti sitten saada Josefilta selitystä asiaan ja Josef,\nsukkelapäinen roisto kun oli, valehteli hänelle vallan taitavasti.\nHän keitti kokoon varsin uskottavan jutun, jonka hän perusti Cynthian\ntuntemaan sopimukseen Crispinin ja Kennethin välillä.\n\n»Et ehkä tiedä», sanoi hän — hyvin tietäen, että tyttö tunsi asian —\n»että kun Galliard pelasti Kennethin hengen Worcesterissa, niin hän sai\nKennethiltä lupauksen auttaa häntä jossakin kostoasiassa, joka hänellä\noli suoritettavana.\n\nCynthia nyökkäsi päätään osoitukseksi siitä, että ymmärsi tai tiesi, ja\nJosef jatkoi liukkaasti:\n\n»Viime yönä, juuri lähdön hetkellä, muistutti Crispin, joka oli juonut\nylenpalttisesti, kuten hänen tapansa on, Kennethille lupauksestaan ja\nvaati poikaa heti lähtemään kanssaan. Kenneth vastasi, että oli liian\nmyöhäinen aika lähteä matkalle, ja pyysi Galliardia odottamaan tähän\npäivään, jolloin hän olisi valmis täyttämään lupauksensa. Mutta Crispin\nvastasi, että Kenneth oli valallaan sitoutunut lähtemään silloin, kun\nhäntä vaadittiin, ja vaati taas poikaa lähtemään. Sana seurasi toistaan\npojan itsepäisesti pyytäessä lykkäystä seuraavaan päivään ja Crispinin\nyhtä itsepäisesti vaatiessa, että hän hakisi saappaansa ja viittansa\nja lähtisi tuossa paikassa mukaan. Yhä kuumemmaksi kävi kiista, kunnes\nGalliard aivan suunniltaan tempaisi miekkansa ja olisi varmasti\nkeihästänyt pojan, ellei isäsi olisi käynyt väliin saaden siinä\nhaavan olkapäähänsä. Sitten meni Crispin niin pitkälle humalaisessa\nraivossaan, että ylimielisesti halkaisi tuon laudan näyttäessään\nKennethille, mikä häntä odotti, ellei hän totellut. Silloin menin minä\nväliin ja käyttäen vaikutusvaltaani kehoitin Kennethiä lähtemään hänen\nkanssaan, kuten hän vaati. Haluttomuudestaan huolimatta suostui Kenneth\nvihdoin lähtemään ja niin he nyt ovat menneet.»\n\nYlen liukkaasti ja yksityiskohtaisesti kerrottu juttu sai Cynthian\nuskomaan. Tosin hän kysyi syytä siihen hämmästyttävään tilaan,\njossa kaikki palvelijat olivat, mutta siihen vastasi Josef puoleksi\ntotuudenmukaisesti:\n\n»Sir Crispin lähetti heille hieman viiniä ja he joivat hänen\nlähtömaljojaan niin perusteellisesti, etteivät vielä ole selvinneet\nsiitä.»\n\nTyytyen tähän selitykseen Cynthia lähti isänsä luo.\n\nGregory ei ollut tullut sopineeksi Josefin kanssa siitä, mitä he\nCynthialle kertoisivat, sillä hänen tylsiin aivoihinsa ei ollut\njohtunut ajatuskaan, että hallissa vallitseva epäjärjestys ja Kennethin\npoissaolo hämmästyttäisivät tyttöä. Ja kun Cynthia sitten kosketteli\nkysymystä hänen haavastaan, niin hänen, hölmö kun oli, täytyi keittää\nkokoon juttu, joka, joskaan ei vähemmän mielikuvituksellinen kuin\nJosefin, oli paljon kehnompi uskottavuudessa ja poikkesi sitä paitsi\nkokonaan aiheeltaan siitä.\n\n»Helvetin piina sille koiralle, sinun sulhasellesi, Cynthia»,\nmurisi hän pielusvuoren sisästä. »Jos hän tulee kosimaan tytärtäni\nkeihästettyään minut seinää vasten omassa hallissani, niin olkoon\nikuinen kirous osani.»\n\n»Mitä?» kysyi tytär. »Sanoitko, että Kenneth sen teki?»24 i\n\n»Niin, hän sen teki. Hän hyökkäsi päälleni ennen kuin ennätin\nvetää miekkani, senkin raukka, piru hänet periköön, ja pisti minua\nsilmänräpäyksessä olkapäähän.»\n\nTässä oli jotakin käsittämätöntä, jotakin, jonka miehet salasivat\nhäneltä! Cynthia päätti ottaa selvän asiasta ja teki isälleen toisen\nkysymyksen:\n\n»Miten jouduitte riitaan?»\n\n»Miten! Se — se koski sinua, lapsi», vastasi Gregory sattumalta,\nosaamatta keksiä parempaakaan syytä.\n\n»Mitä? Koski minua?»\n\n»Jätä minut, Cynthia», ähki isä epätoivoisena. »Mene, lapsi. Minä olen\npahasti haavoittunut. Minussa on kuumetta, tyttöseni. Mene, anna minun\nnukkua.»\n\n»Mutta kerro minulle, mitä on tapahtunut, isä.»\n\n»Luonnoton lapsi», ruikutti Gregory heikkona, »aiotko kiusata sairasta\nmiestä kysymyksillä? Tahdotko kieltää häneltä unen, joka tietää hänen\nparantumistaan.»\n\n»Isä rakas», mutisi tyttö hiljaa. »Jos uskoisin mitä sanoit, niin\njättäisin sinut heti. Mutta sinä tiedät, että koetat salata jotakin\nminulta, jotakin, joka minun pitäisi tietää, joka minun täytyy tietää.\nAjattele, että sinä olet puhunut minun sulhasestani.»\n\nSuunnattomalla ponnistuksella hahmotteli Gregory jutun, joka hänestä\ntuntui käyvältä.\n\n»No niin, koska sinun täytyy saada tietää se», vastasi hän, »niin\nse tapahtui näin: olimme kaikki juoneet liian paljon — häpeäkseni\ntunnustan sen — ja tultuani hellämieliseksi sinua ajatellessani ja\najatellessani sinun vastenmielisyyttäsi Kennethiä kohtaan sanoin\nhänelle, että niihin tuloksiin nähden, jotka ilmeisesti ovat hänen\nsaavutettavissaan Marleigh'n linnassa, olisi parasta, että hän tekisi\nCrispinille seuraa tämän lähtiessä sieltä. Hän tulistui tästä ja vaati\nselitystä. Tottavie, niinä annoin sen hänelle sanomalla hänelle,\nettä meidän on pikemminkin odotettava lumisadetta juhannuksena kuin\nettä hänestä tulisi sinun miehesi. Puheeni suututti häntä siinä\nmäärin, viinin sokaisema kun oli ja miltei kypsä sänkyyn pantavaksi,\nettä hän tuossa tuokiossa sieppasi miekkansa ja hyökkäsi päälleni.\nToiset koettivat tulla väliin, mutta hän oli liian sukkela, ja ennen\nkuin ennätin nousta pystyynkään pöydän äärestä, oli hänen miekkansa\ntunkeutunut hartiani läpi ja vielä seinälaudoituksenkin. Sen jälkeen\noli selvää, ettei hän voinut jäädä tänne enää, ja minä vaadin häntä\nlähtemään heti. Hänellä ei itselläänkään ollut mitään sitä vastaan,\nsillä hän oivalsi mielettömyytensä ja pelkäsi Josefin silmien ilmettä\n— sehän saattaa toisinaan olla ihmeen häijy. Niin, ilman minun\nväliintuloani olisi Josef kyllä oikaissut hänet pitkäkseen.»\n\nCynthia ei epäillytkään, että sekä hänen setänsä että isänsä olivat\nvalehdelleet hänelle, toinen ovelasti, toinen tyhmästi, ja hänet\nvaltasi epämääräinen levottomuus, joka vaati totuuden selville\nsaamista. Myöhemmin päivällä oli linnassa täysi touhu Josefin lähdön\njohdosta ja se oli taas asia, joka hämmästytti Cynthiaa.\n\n»Minne olet lähdössä, setä?» kysyi hän, kun Josef oli menossa ulos\nastuakseen odottaviin ajoneuvoihin.\n\n»Lontooseen, suloinen tyttöseni», vastasi Josef ripeästi. »Minusta\nnäyttää tulevan oikea vaeltaja vanhoilla päivilläni. Onko sinulla\nmitään asiaa toimitettavana?»\n\n»Mitä aiot tehdä Lontoossa?»\n\n»Siitä ei tällä kertaa. Kerron ehkä kun palaan. Ovi, Stephen!»\n\nTyttö katseli sedän lähtöä levottomin silmin ja levottomuus\nsydämessään. Hänet valtasi pelko, että kaikessa, mitä oli tapahtunut\nja mitä oli parhaillaan tapahtumassa, piili jotakin, joka tarkoitti\nCrispinin tuhoa. Ei hänellä ollut syitä eikä todistuksia päätelmälleen.\nSe ei ollut muuta kuin vaisto, jonka ääni joskus ilmoittaa vaaran\nuhasta ja joka usein pakottaa meidät jännittämään huomiotamme paljon\nsuuremmassa määrässä kuin selvät todistukset konsanaan.\n\nCynthian pelko pakotti häntä hakemaan tietoja joka puolelta, mutta\nilman tulosta. Ei keltään hän saanut pienintäkään apua. Mutta\nseuraavana aamuna hän sai tietoja yhtä runsaasti kuin odottamatta — ja\ntaholta, jolta hän niitä vähimmin odotti — isältään.\n\nKyllästyneenä toimettomuuteen ja tuntiessaan tuskiensa asettuvan\nteki Gregory sen varomattomuuden, että nousi vuoteestaan ja tuli\nalas syömään illallista tyttärensä kanssa. Hän joi runsaasti, kuten\nhänen tapansa oli ollut vuosikausia. Hänen omatuntonsa alkoi puhua ja\nkoettaessaan hiljentää sen äänekästä hälytystä hän joi yhä enemmän,\nniin että hänen palvelijansa Stephenin oli viimein kannettava hänet\nvuoteeseen.\n\nStephen oli harmaantunut Ashburnien palveluksessa, ja monen muun\nhyödyllisen tiedon ohella, jotka oli koonnut, hänellä oli taito hoitaa\nhaavoja ja saada ne nopeasti paranemaan. Hän oivalsi, kuinka typerästi\nGregory oli menetellyt juopotellessaan sellaisessa tilassa, ja hän\npudisti surumielisesti päätään nähdessään isäntänsä perinpohjaisen\nhumalan.\n\nStephen oli vakavasti huolissaan isännästään ja hänen aavistuksensa\ntoteutui, kun Gregory seuraavana aamuna heräsi kovassa kuumeessa.\nHe kutsuivat lääkärin paikalle Sheringhamista ja antaakseen enemmän\npontta parannusmenetelmälle, jota aikoi Gregoryyn sovittaa ja joka ei\ntodellisuudessa ollut ensinkään vaikea, tämä ovela vekkuli pudisti\npäätään pahaenteisen vakavana ja luvaten tehdä kaiken voitavansa puhui\njotakin papista, joka olisi hyvä olemassa paikalla, jotta Gregory voisi\ntehdä sovinnon Jumalan kanssa. Sillä lääkäri ei osannut epäilläkään,\nettä tuollainen sovinnonteko olisi ollut ylivoimainen työ koko pyhälle\nkolleegiolle.\n\nGregoryn valtasi kauhea pelko. Kuinka hän voisi kuolla sellainen\ntaakka omallatunnollaan! Ja huomatessaan, miten hänen toimenpiteensä\nvaikuttivat potilaan mielentilaan, lääkäri koetti, vaikka liian\nmyöhään, rauhoittaa häntä vakuuttamalla, ettei hän todellakaan ollut\nkuolemaisillaan ja että hän oli maininnut papin vain sen vuoksi, että\nGregory kaiken varalta saisi tilaisuuden valmistautua.\n\nMutta myrskyn kerran puhjettua ei sitä niinkään helposti käynyt\nvaientaminen, ja Gregorylle jäi vakaumus, että hänen hietansa oli\nloppuun vuotamaisillaan ja että loppu saattoi tulla minä päivänä\nhyvänsä.\n\nTietäessään, kuinka runsaassa mitassa hän oli ansainnut iankaikkisen\ntuomion, hänet valtasi mieletön kauhu ja koko päivän hän väänteli ja\nkäänteli itseään vuoroin sadatellen, vuoroin rukoillen ja itkien.\n\nHänen elämänsä oli todella ollut pitkä sarja pahoja tekoja, ja moni\nmies ja moni nainen oli joutunut kärsimään Gregoryn syntien vuoksi.\nMutta samoin kuin tähdet vaalenevat ja katoavat auringon noustessa\ntaivaalla,-niin kävi myös hänen pienempien rikostensa, jotka\nviitoittivat hänen maallista vaellustaan synnin tiellä, sen suuren\nrikoksen rinnalla, jonka hän oli tehnyt Roland Marleigh'ta vastaan,\nrikoksen, jonka teko ei vieläkään ollut päättynyt vaan jota Josef oli\njuuri lähtenyt suorittamaan loppuun. Jospa hän edes voisi pelastaa\nCrispinin nyt yhdennellätoista hetkellä! Kunpa hän jollakin tavalla\nvoisi varoittaa häntä menemästä _Ankkuriin_ Thames-kadun varrella!\nHänen sekavassa päässään ei ollut sijaa selviölle, että Galliardin jo\ntähän aikaan täytyi olla Lontoossa.\n\nJa niin kävi sitten, että hän, tunnustamisen kaipuun valtaamana ja\nhaluten vieläkin torjua viimeisen pahan, johon hänkin osaksi oli syypää\nhyväksyessään vaitiolollaan Josefin suunnitelman, kutsui tyttärensä\nluokseen.\n\n»Cynthia», huudahti hän pelon ja surun sekaisella äänellä, »Cynthia,\nlapseni, olen kuolemaisillani.»\n\nTyttö tiesi sekä lääkärin että Stephenin puheista, että asianlaita ei\nollut ensinkään sellainen. Siitä huolimatta oli hänen tyttärellinen\nhuolenpitonsa sillä hetkellä liikuttava näky. Hän kohenteli isänsä\npieluksia hellin käsin ja hänen pelkkä kosketuksensa oli hyväily,\nkuten hänen miellyttävä äänensäkin. Hän otti isänsä käden omaansa ja\npuhui hänelle hellästi koettaen lieventää hänen mielensä synkkyyttä ja\nvakuuttaen hänelle lääkärin kertoneen, että hän huolellisella hoidolla\nja pysymällä rauhallisena pääsisi vuoteesta muutaman päivän kuluttua.\n\nMutta Gregory torjui epätoivoisena kaikki lohduttamisyritykset.\n\n»Olen kuolinvuoteellani, Cynthia», väitti hän, »ja kun olen lähtenyt,\nen tiedä kuka sinua on lohduttava ja ilahduttava elämäsi polulla. Sinun\nsulhasesi on poissa Josefin asialla ja voi hyvinkin tapahtua, ettei hän\nenää koskaan astu Marleigh'n linnan kynnyksen yli. Vaikka saattaakin\ntuntua luonnottomalta, kultaseni, niin kuolinvuoteellanikin toivoisin,\nettä niin kävisi.»\n\nCynthia katsahti häneen hämmästyneenä.\n\n»Isä, jos siinä on kaikki, mikä sinua surettaa, niin voin tyynnyttää\nsinua. Minä en rakasta Kennethiä.»\n\n»Sinä käsität minut väärin», vastasi isä kuivasti. »Muistatko sitä\nkertomusta sir Crispin Galliardin elämästä, jonka Kenneth kertoi\nsinulle samana iltana, jolloin Josef palasi kotiin?» Hänen äänensä\nvapisi.\n\n»Muistan hyvinkin. En luule unohtavani sitä koskaan, ja joka ilta\nrukoilen», jatkoi tyttö varomattomasti paljastaen tunteensa Crispiniä\nkohtaan, »että Jumala rankaisisi niitä murhamiehiä, jotka hävittivät\nhänen elämänsä.»\n\n»Hiljaa, tyttö», kuiskasi Gregory vapisevin äänin. »Tiedätkö mitä\npuhut?»\n\n»Tietysti tiedän, ja niin totta kuin on olemassa oikeudenmukainen\nJumala, niin rukoukseni on täyttyvä.»\n\n»Cynthia», vaikeroi isä. Hänen silmissään oli hurja ilme ja hänen\nkätensä vapisi rajusti Cynthian kädessä. »Tiedätkö, että sinä pyydät\nJumalan kostoa isällesi ja isäsi veljelle?»\n\nCynthia oli ollut polvillaan isänsä vuoteen ääressä. Mutta Gregoryn\nlausuessa äskeiset sanansa hän nousi hitaasti jaloilleen ja seisoi\nhetken äänettömänä etsien kauhistunein silmin isänsä katsetta, jota\ntämä ei rohjennut nostaa.\n\n»Oh, oletko sinä», vastusti hän, »se on vain kuume...»\n\n»Ei, lapsi, pääni on selvä, ja se minkä sanoin, _on_ totta.\n\n»Totta?» toisti tyttö kuiskaten ja hänen silmänsä laajenivat kauhusta.\n»Totta, että sinä ja minun setäni ovat ne teurastajat, jotka murhasivat\nserkkunsa ja koettivat murhata hänetkin — jättäen hänet siihen,\nluullen häntä kuolleeksi? Totta, että te olette ne varkaat, jotka\ntuon naimakaupan nojalla tekeydyitte sukulaisiksi ja olette pitäneet\nhallussanne hänen maatilansa ja tämän linnan kaikkina niinä vuosina,\njoina hän kuljeksi koditonna, henkipattona ja köyhänä? Senkö tahdot\nsaada minut uskomaan?»\n\n»Juuri sen», myönsi Gregory heikosti nyyhkyttäen.\n\nCynthian kasvot olivat huulia myöten kalpeat ja hänen siniset\nsilmänsä leimahtivat tummien silmäripsien takana. Hän pani kätensä\nsydämelleen, sitten otsalleen ja pyyhkäisi ruskeaa tukkaansa taaksepäin\nkoneellisella liikkeellä, joka puhui selvää surullista kieltään. Hakien\ntukea hän nojasi seinään isänsä vuoteen päässä. Ääneti hän seisoi siinä\npitkän aikaa. Sitten hän ilmaisi äkkiä sen voimakkaan vihan ja surun\ntunteen, joka hänen sielussaan raivosi.\n\n»Miksi», huudahti hän, »Jumalan nimessä, kerrot tämän minulle?»\n\n»Miksikö?» Isän puhe oli epäselvää ja hänen silmänsä, jotka olivat\ntulleet synkiksi kuin käärmeen, katsoivat suoraan eteenpäin\nuskaltamatta kohdata tyttären katsetta. »Kerron sen sinulle sen vuoksi,\nettä olen kuoleva mies.» Ja hän toivoi, että sanat pehmittäisivät\nhänen tyttärensä sydämen ja että sääli ajaisi hänet uudelleen hänen\ntyttärekseen — sillä hän ymmärsi menettäneensä hänet.\n\n»Kerron sen sinulle sen vuoksi, että olen kuoleva mies», kertasi hän\nvielä. »Kerron sen sinulle sen vuoksi, että tällaisella hetkellä\ntahtoisin tehdä tunnustukseni, katua, jotta Jumala armahtaisi minun\nsieluani. Kerron sen myös sen vuoksi, ettei sitä murhenäytelmää, joka\nkahdeksantoista vuotta sitten alkoi, vielä ole näytelty loppuun ja\nettä minun vielä olisi suotu muuttaa loppu, jonka me olimme sille\nsuunnitelleet — minä ja Josef. Siten ehkä armollinen Jumala antaisi\nminun edes hieman korjata sitä pahaa, minkä olen tehnyt. Kuule,\nlapseni. _Meitä_ vastaan, kuten ehkä olet arvannut, oli Galliard\nviekkaudella saanut Kennethin avustamaan itseään, ja samana iltana,\njona Josef palasi, hän vaati poikaa täyttämään lupauksensa. Poika ei\nvoinut muuta kuin totella, niin, minä pakotin hänet siihen hyökkäämällä\nhänen kimppuunsa ja pakottamalla hänet paljastamaan miekkansa, jolloin\nsain tämän haavan. Crispin olisi varmasti tappanut Josefin, ellei\nsetäsi olisi huomannut kertoa hänelle, että hänen poikansa elää.»\n\n»Setäni pelasti siis henkensä valehtelemalla! Se oli todella hänen\narvoistaan», sanoi Cynthia ivallisesti.\n\n»Ei, lapseni, hän puhui totta, ja tarjoutuessaan antamaan hänelle\ntakaisin poikansa hänellä oli tosi mielessä. Mutta kirjoittaessaan\nosoitetta siihen kirjeeseen, joka Crispinin piti viedä kasvattajille,\nJosef keksi ruman juonen Crispinin lopulliseksi tuhoamiseksi. Ja niin\nhän on lähettänyt hänet Lontooseen, erääseen taloon Thames-kadun\nvarrella, jossa asuu muuan eversti Pride, jolla on paljon kaunaa sir\nCrispiniä kohtaan ja jonka käsiin hän täten joutuu. Voimmeko, Cynthia,\ntehdä mitään estääksemme tämän, pelastaaksemme sir Crispinin Josefin\nansasta?»\n\n»Yhtä hyvin voinet yrittää saada kuolleen miehen hengittämään», vastasi\nCynthia, ja hänen äänensä oli niin oudon kylmä, että Gregorya puistatti.\n\n»Älkää pettäkö itseänne», lisäsi tyttö. »Sir Crispin on ollut Lontoossa\njo kauan ennen tätä, ja nyt on Josef matkalla pitämään huolta siitä,\nettei mitään erehdyksiä tapahtuisi ja että sen miehen elämä, jonka te\ntärvelitte toivottomaksi vuosia sitten, lopullisestikin on häneltä\nviety. Armollinen Jumala! Olenko minä todella teidän tyttärenne?»\nhuudahti hän. »Onko minun nimeni todella Ashburn ja olenko minä elänyt\ntilalla, joka on rikoksellisesti anastettu? Tila, jota pidätte yhä\nrikollisesti hallussanne, on hänen. Jokainen kivi, jokainen lastu,\njoka siihen kuuluu, on hänen, ja nyt hän on mennyt kuolemaan teidän\ntoimestanne.»\n\nCynthialta pääsi tuskainen valitus ja hän peitti kasvonsa käsillään.\nHetken hän seisoi siinä horjuen, suloinen, notkea vesa, sanomattoman\nmielenliikutuksen runtelemana. Sitten näytti hänen henkensä poistuvan\nhänestä yhdessä ainoassa syvässä huokauksessa ja Gregory, joka ei\ntohtinut katsoa häneen, kuuli hänen vaatteittensa kahisevan ja sitten\nseurasi jysähdys, kun tyttö lysähti kokoon ja makasi pyörtyneenä\nlattialla.\n\nNiin järkyttynyt oli Gregoryn mieli sillä hetkellä, että hän unohti\nhaavansa, kuumeen ja kuoleman, jonka oli luullut olevan ovella, hypähti\nvuoteeltaan ja työntäen oven selälleen huusi kaikin voimin Stepheniä.\nSäikähtäneenä tuli hänen palvelijansa sellaisen huudon kuultuaan ja\nmeni heti Gregoryn käskemänä takaisin hakemaan Catherinea, Cynthian\npalvelijaa. Yhdessä he kantoivat tiedottoman tytön tämän omaan\nhuoneeseen ja jättivät Gregoryn kiroamaan typeryyttään annettuaan\nhoukutella itsensä tekemään tunnustuksia, jotka hänestä nyt näyttivät\nvarsin tarpeettomilta. Hän oli näet juuri kokemansa elinvoiman tunnossa\nhavainnut, että kuolema ei ollut ensinkään niin lähellä kuin tuo\nroistomainen hölmö lääkäriksi oli saanut hänet uskomaan.\n\n\n\n\nNeljäskolmatta luku\n\n\nCynthian tiedottomuus oli kuitenkin lyhytaikainen. Herätessään taas\ntietoisuuteen hän ensi työkseen lähetti palvelijansa pois. Hänen\ntäytyi saada olla yksin — sama tarve, joka on eläimelläkin. Tultuaan\nhaavoitetuksi se ryömii pesäänsä ja piiloutuu. Yksin Cynthia istui\nsurunsa kanssa koko sen päivän.\n\nHän tiesi, että puhe hänen isänsä huonosta tilasta ei ollut totta,\njoten Cynthia ei tuntenut isään nähden edes sääliä, jota kyllä\nolisi tuntenut, jos isä, kuten oli koettanut uskotella, olisi ollut\nkuolemaisillaan.\n\nAjatellessaan kauhistuttavaa paljastusta, jonka hänen isänsä oli\ntehnyt, Cynthian sydän koveni ja kuten hän oli kysynyt, oliko hän\ntodella hänen tyttärensä, hän vannoi nyt, ettei enää tahtonut olla\nsitä. Hän lähtisi pois Marleigh'n linnasta, jotta ei koskaan enää\nnäkisi isäänsä, ja hän toivoi, että hän niinä parina, kolmena päivänä,\njotka hänen vielä täytyi siellä viettää, säästyisi näkemästä isää, jota\nkohtaan kunnioitus oli kuollut ja jonka näkeminen aiheutti hänessä\nsaman kauhuntunteen kuin minkä miehen tahansa, joka tunnusti olevansa\nmurhamies ja varas.\n\nHän päätti lähteä Lontooseen äitinsä sisaren luo. Siellä hän kuolleen\näitinsä vuoksi varmaan saisi rauhan sataman.\n\nIllalla hän vihdoin tuli ulos huoneestaan. Hän tarvitsi raitista ilmaa,\nsitä luonnon antamaa lääkettä, jota se voi tarjota haavoitetulle\nihmissielulle yksinäisyydessä.\n\nIlta oli lauha ja aurinkoinen muistuttaen pikemmin elokuuta kuin\nlokakuuta, ja mistress Cynthia kuljeskeli päämäärää vailla kallioita\nkohti, joilta näki Sheringhamin lahden. Siellä hän istui surullisen\nalakuloisena nurmikolle ja katseli mietteissään merelle ajatusten\nkulkiessa milloin siinä surullisessa asiassa, joka hänen mielensä oli\nkahlehtinut, milloin taas muistoissa, joita paikka herätti hänessä.\n\nTällä samalla paikalla istuessaan, aava kimalteleva meri silmiensä\nedessä ja lokkien leikitellessä hänen päänsä yläpuolella, hänessä oli\nherännyt tietoisuus siitä, että hän rakasti Crispiniä. Niinpä hänen\najatuksensa vaelsivat mieheen ja siihen kohtaloon, jonka hänen isänsä\noli tälle valmistanut. Siitä ne taas johtuivat hänen isäänsä ja siihen\npahaan, mitä tämä oli aikaansaanut. Voi olla kyseenalaista, olisiko\nCynthian tuntema inho Gregorya kohtaan ollut yhtä suuri, jos joku\ntoinen kuin Galliard olisi ollut hänen uhrinsa.\n\nCynthian elämä näytti loppuun eletyltä hänen istuessaan tuona lokakuun\niltana kalliolla. Ei ainoakaan harrastus liittänyt häntä elämään.\nHänellä ei — siltä ainakin näytti — ollut enää mitään toivoa ennen\nloppuaan, ja se viipyi varmaankin kauan, sillä odottavan aika on pitkä.\n\nSurumielisenä hän istui ja mietti, ja jokaista ajatusta säesti syvä\nhuokaus, kun hänen takanaan kuului äkkiä — tai ehkäpä hänen korvansa\npettivät — metallinkirkas ääni:\n\n»Miksi olette niin mietteissänne, mistress Cynthia?»\n\nTyttö pidätti henkeään kääntyessään katsomaan taakseen. Hänen poskensa\nlehahtivat punaisiksi. Sitten ne muuttuivat kalmankalpeiksi ja tuntui\nkuin aika, elämä ja koko maailma olisi pysähtynyt uupumattomassa\nkulussaan iankaikkisuutta kohti. Sillä siinä seisoi hänen ajatustensa\nja huokaustensa esine, äkkiä ja arvaamatta tulleena, aivan kuin maa\nolisi syössyt hänet uumenistaan pinnalle.\n\nSir Crispinin huulet olivat avautuneet hymyyn, joka pehmensi\nihmeellisesti hänen kasvojensa karkeutta, ja hänen silmänsä näyttivät\nCynthiasta itse ystävällisyydeltä. Syntyi hetken äänettömyys, jonka\naikana Cynthia koetti saada takaisin äänensä ja kun hän sen vihdoin\nsai, hän voi sanoa ainoastaan:\n\n»Sir, kuinka te olette tullut tänne? Sanoivat teidän ratsastaneen\nLontooseen.»\n\n»Niin teinkin. Mutta tiellä satuin pysähtymään ja pysähdyttyäni\nhavaitsin, että minulla oli syytä palata takaisin.»\n\nHän oli havainnut syyn. Tyttö kysyi henkeään pidättäen itseltään, mikä\ntuo syy mahtoi olla, ja kun hän ei itse löytänyt siihen vastausta, hän\njätti sen Crispinin vastattavaksi. Mies tuli lähemmäksi tyttöä, ennen\nkuin vastasi.\n\n»Saanko istua kanssanne hetken, Cynthia?»\n\nTyttö väisti hieman antaakseen hänelle tilaa ikään kuin kallio olisi\nollut kapea penger, ja huoahtaen kuin väsynyt ihminen löytäessään\nvihdoin lepopaikan Crispin istahti hänen viereensä.\n\nCrispinin äänessä oli sellainen hellyys, että se pani tytön sydämen\nrajusti sykkimään. Oliko hän arvannut oikean syyn miehen matkan\nkeskeytykseen ja tämän paluuseen? Siitä, että mies oli tehnyt sen,\nolkoonpa syy sitten mikä tahansa, hän kiitti Jumalaa sydämensä\nsisimmässä kuin ihmeestä, joka oli pelastanut tämän turmiosta, joka\nLontoossa odotti.\n\n»Olenko julkea, lapsi, jos otaksun, että mietteenne, joissa tapasin\nteidät niin syvään vaipuneena, koskivat erästä, tosin arvotonta, joka\nmuutama päivä sitten lähti täältä?»\n\nKaksinainen kysymys lakaisi kaikki mietteet tytön mielestä täyttäen\nsen Crispinin läsnäolon aiheuttamalla äärimmäisellä hyväntunteella ja\ntoivolla, että oli oikein arvannut syyn hänen palaamiseensa.\n\n»Olenko arvannut oikein?» kysyi Crispin, koska tyttö oli vaiti.\n\n»Ehkäpä olette», kuiskasi tyttö vastaukseksi ja itsekin ihmetellen\nrohkeuttaan — punastui. Crispin katsoi häntä tarkkaan siristäen\nsilmiään. Hän ei ollut odottanut sellaista vastausta.\n\nKuten isä hän otti tytön hennon käden omaansa, ja tyttö, lapsiparka,\nerehtyen teon vaikuttimen suhteen, antoi kätensä jäädä hänen lujaan\notteeseensa. Kääntäen päänsä poispäin hän katseli alapuolellaan istuvaa\nmiestä, kunnes kyynelsumu peitti häneltä näön. Tuuli tuntui henkivän\nsäveliä ja iloa. Jumala oli hyvä lähettäessään hänelle, hädän hetkenä\nniin suuren lohdutuksen, lohdutuksen, jonka olisi pitänyt pyyhkiä pois\nkuinka suuri tuska hyvänsä.\n\n»Nyt, suloinen lady, on tehtäväni, jonka luulin olevan vaikeuksia\ntäynnä, tullut minulle helpoksi.»\n\nJa kuullessaan hänen pysähtyvän tyttö kysyi innokkaana auttamaan:\n\n»Mikä tehtävä se on, sir Crispin?»\n\nMies ei heti vastannut. Hänen oli vaikea muovailla vastaustaan. Ei\nollut helppo sanoa tytölle suoraan, että hän oli tullut viemään tämän\npois, myöten tai vasten tahtoaan, toisen puolesta. Se oli todella\nmahdotonta, ja hän oli iloinen siitä, että tytön myötämielisyys, josta\nhän ei ollut uneksinutkaan, teki sen tarpeettomaksi.\n\n»Minun tehtäväni, mistress Cynthia, on viedä teidät täältä. Pyytää\nteitä jättämään tämä rauhallinen elämänne, tämä rauhan maja kaukana\nmaailmasta ja lähtemään elämän kovuutta kokemaan miehen kanssa,\njolla, niin suuret kuin hänen vikansa ovatkin, on se kaikki sovittava\nominaisuus, että hän rakastaa teitä yli kaiken muun maailmassa.»\n\nHän katsoi kiinteästi tyttöön puhuessaan, ja tytön silmät välttivät\nhänen katsettaan. Hän huomasi lämpimän, punaisen veren nousevan tytön\nposkille, otsalle, vieläpä kaulallekin ja hän olisi voinut nauraa\nääneen ilosta havaitessaan tehtävänsä, jota oli pelännyt, olevan\nniin helppo. Arvaamatta hiipi hänen sydämeensä säälin tunne, jonka\nisänä varmaankin oli hänen heikko luottamuksensa Jocelyniin. Jos\ntyttö nyt olisi vastustanut häntä, olisi Crispin tullut raa'aksi ja\nväkivaltaiseksi, mutta myöntymisellään tyttö otti häneltä aseet kädestä\nkokonaan, ja Crispin tapasi itsensä miltei varoittamasta häntä.\n\n»Se on paljon pyydetty», hän sanoi. »Mutta rakkaus on itsekäs ja se\nvaatii paljon.»\n\n»Ei, ei», vastusti tyttö hiljaa, »se ei ole paljoa pyydetty. Se on\npikemminkin uhraus.»\n\nCrispin ällistyi. Mutta hän jatkoi kuitenkin:\n\n»Ajatelkaa, mistress Cynthia, olen palannut Sheringhamiin pyytääkseni\nteitä tulemaan kanssani Ranskaan, missä poikani odottaa meitä.»\n\nHän unohti sillä hetkellä, että Cynthia ei tiennyt mitään hänen\nsukulaisuussuhteestaan siihen mieheen, jota hän piti Cynthian\nsulhasena, eikä tyttökään sillä hetkellä juuri huomannut pojan\nmainitsemista, jonka olemassaolosta hän oli kuullut isältään. Hetki oli\nliian täynnä muita asioita, jotka koskivat häntä lähemmin.\n\n»Minä pyydän teitä jättämään Sheringhamin rauhan ja levollisuuden ja\nvaihtamaan sen sotilaan morsiamen elämään, joka saattaa muodostua\nkovaksi ja vaaranalaiseksi joksikin aikaa, mutta, totta puhuen, minulla\non suhteita Luxemburgiin ja ystäviä, joiden apuun voin varmasti luottaa\nkoettaessani hankkia miehellenne kunniallisen viran ja ohjatessani\nhäntä tielle, joka vie pitkälle. Ja mitä hän voisikaan muuta noin\nsuloisen pyhimyksen seurassa kuin kohota kunniaan ja maineeseen.»\n\nTyttö ei puhunut sanaakaan, mutta hänen Crispinin kädessä lepäävät\nsormensa puristivat tiukasti vastaukseksi.\n\n»Uskallanko siis pyytää niin paljon?» huudahti Crispin. Ja ikään kuin\nkaksinaisuus hänen kysymyksissään ei vielä olisi riittänyt, hänen\ntäytyi innoissaan kumartua niin paljon tytön puoleen, että ruskeat\nkiharat koskettivat hänen otsaansa. Oliko siis kumma, että Cynthia\ntulkitsi innon, jolla Crispin ajoi toisen asiaa, siten kuin hänen oma\nsydämensä toivoi.\n\nCynthia pani kätensä miehen olkapäille ja kohtasi Crispinin\nintomielisen katseen rohkeasti, kuten tyttö, joka luottaessaan mieheen\nei pelkää antautumista. Hän sanoi hiljaa:\n\n»Koko elämäni ajan olen kiittävä Jumalaa siitä, että rohkenitte tehdä\ntämän.»\n\nOudolta tuntui vastaus Crispinistä, mutta ajatellessaan asiaa hän\notaksui Cynthian ajatuksen olleen sen, että koska Jocelvnilta puuttui\nrohkeutta kosia omakohtaisesti, hän oli iloinen siitä, että mies oli\nlähettänyt sellaisen asiamiehen, joka oli vähemmän arka.\n\nSyntyi äänettömyys, jonka kuluessa Crispin mietti seuraavaa\nkysymystään. Cynthia taas oli onnellinen ja tyytyväinen saadessaan\nistua hänen luonaan.\n\nHän ihmetteli hieman Crispinin omituista kosimatapaa, joka oli aivan\ntoisenlainen kuin hän romaaneistaan oli lukenut, mutta sitten hän\najatteli, kuinka erilainen hän oli muutenkin toisiin miehiin verraten,\nja siinä hän tapasi selityksen asiaan.\n\n»Toivoisin», sanoi Crispin, »että asiat olisivat toisin, jotta voisin\nylpeästi pyytää kättänne isältänne, mutta se ei käy laatuun. Vaikkapa\ntapaukset eivät olisi kehittyneetkään siihen suuntaan kuin ne ovat\ntehneet, ei se sittenkään olisi ollut helppoa. Nyt se on mahdotonta.»\n\nTaas oli hänen sanontansa epäselvä ja puhuessaan tytön käden\npyytämisestä hänen isältään ei hänen mieleensäkään tullut lisätä, että\nhän pyytäisi sitä poikansa puolesta.\n\n»Minulla ei ole isää», vastasi Cynthia. »Juuri tänä päivänä jäin ilman\nisää», ja huomatessaan Crispinin katsovan häneen kysyvänä hän jatkoi:\n»Pitäisikö minun tunnustaa isäkseni varas ja murhaaja?»\n\n»Te tiedätte siis?» huudahti Crispin.\n\n»Tiedän», vastasi tyttö surullisesti. »Tiedän kaiken, mitä siinä\non tietämistä. Sain tietää sen tänä aamuna. Koko päivän olen\najatellut asiaa ja tullut siihen päätökseen, että minun on lähdettävä\nSheringhamista. Olin aikonut lähteä Lontooseen äitini sisaren luo. Te\ntulitte sopivaan aikaan.» Hän hymyili kyyneltensä läpi. »Te tulitte\njuuri, kun olin epätoivoon sortumaisillani.»\n\nSir Crispin ei enää kummastellut hänen nopeaa myöntymistään. Tässä\noli selitys siihen. Puhtaan sielunsa pakottamana valmiina hylkäämään\nisänsä, jonka hän nyt vasta oli oppinut tuntemaan, tyttö riemuiten\nhyväksyi Crispinin tarjoaman turvapaikan. Hän oli jo ennen Crispinin\ntuloa päättänyt lähteä Marleigh'n linnasta, joten miehen tarjoama\nkeino päästä elämästä, joka oli käynyt mahdottomaksi, tuli erinomaisen\nsopivaan aikaan. Crispinin sydämen täytti syvä sääli. Cynthia\nmyi itsensä, ajatteli hän, hyväksyessään hänen poikansa puolesta\nsuorittamansa kosinnan, jonka hän toisissa oloissa olisi varmaan\ninholla hylännyt.\n\nHänen säälinsä kuvastui nyt hänen kasvoillaan, ja huomatessaan sen\njuhlallisuuden ja käsittäen sen väärin nauroi Cynthia oikein sydämensä\npohjasta. Crispin ei kysynyt, miksi hän nauroi, eikä hän edes sitä\nhuomannut. Hänen ajatuksensa olivat jo muualla.\n\nKun hän taas puhui, selitti hän sen paikan aseman maantiellä, jossa\nhän lähtönsä yönä Marleigh'n linnasta oli paiskautunut hevosen\nselästä. Cynthia tunsi paikan, kertoi hän, ja sinne hän tulisi\nseuraavana päivänä hämärissä. Cynthian palvelijan täytyi tulla mukaan\nja huolimatta siitä, että Crispin pelkäsi sellaisen lisän matkueessa\nhidastuttavan heidän pakoaan hän ei voinut vastustaa Cynthian päätöstä.\nCrispin sai tietää Cynthialta, että tämän setä ei ollut kotona. Hän oli\nneljä päivää sitten lähtenyt Lontooseen. Isälleen hän jättäisi kirjeen,\nja siinä asiassa Crispin kehoitti häntä olemaan varovainen ja jättämään\nmainitsematta, minnepäin he suuntaisivat matkansa.\n\nKaikessa, mitä hän puhui, nyt kun asiat olivat selvillä, Crispin oli\ntyyni, käytännöllinen ja kaikkea muuta kuin rakastajan tapainen, ja\nvaikka Cynthia olisi toivonut, että mies olisi ollut vähemmän hillitty,\nkasvoi hänessä luottamus hänen ajatellessaan, että kaikki johtui vain\njännityksestä. Mutta kun heidän erotessaan Crispin ei tehnyt muuta\nkuin kohteliaasti kumarsi hänelle ja suuteli hänen kättään, kuten\nmikä hymyilevä liehittelijä tahansa olisi tehnyt, oli tyttö miltei\nsuuttua, ja jotta hän ei olisi joutunut tappiolle kylmyydessä, hän tuli\njäykäksi. Se jäi kuitenkin Crispiniltä huomaamatta. Hänellä ei ollut\nrakastajan tarkkanäköisyyttä, jonka tutkiva silmä huomaa pienimmänkin\nohimenevän muutoksen naisen kasvoilla.\n\nHe erosivat siten ja mistress Cynthian sydämeen hiipi sinä yönä\nepäilys, joka karkotti unen hänen silmistään. Oliko hän viisas\nheittäytyessään niin täydellisesti miehen armoille, josta hän tiesi\nniin vähän, ja kun sekin vähä, mitä hän oli kuullut, ei ollut hyvää!\nMutta tuskinpa hänen epäilyksensä johtuivat siitä. Pikemminkin siihen\noli syynä miehen tyyni harkinta, joka tytön mielestä ei todistanut sitä\nsuurta rakkautta, jonka hän kuvitteli miehessä asuvan.\n\nLohdutuksekseen hän muistutteli erästä säettä, joka sanoi, että suuret\nliekit palavat nopeasti, ja hän koetti vakuuttaa itselleen, että\nCrispinin rakkauden liekki, vaikkakaan se ei ollut kaikenkuluttavaa\nlaatua, palaisi kirkkaana ja kestävänä elämän loppuun saakka. Ja niin\nhän vaipui uneen pelon ja toivon välimailla, mutta varmasti päättäneenä\nlähteä huomenna.\n\nAamulla hän uskoi aikeensa salaisuutena palvelijalleen ja pelotti\nhänestä sen vähäisen järjen, mikä hänellä muuten oli. Cynthia puhui\nhänelle kuitenkin sillä tuloksella, että illalla, kun Crispin odotti\nmäen alanteessa hankkimiensa ajoneuvojen vieressä, hän näki kookkaan,\nkeski-ikäisen naisen lähestyvän matkalaukku kädessä. Se oli Cynthian\npalvelija, ja itse hän tuli pian perässä pitkään mustaan viittaan\nkietoutuneena.\n\nCrispin tervehti tyttöä lämpimästi, miltei hellästi, mutta ei\nsellaisella ihastuksella kuin Cynthia katsoi ansaitsevansa pienenä\npalkkiona siitä, mitä oli jättänyt taakseen.\n\nKohteliaasti auttoi Crispin ajoneuvoihin hänet ja sitten hänen\npalvelijansa. Nähdessään, että Crispin aikoi sulkea oven, Cynthia\nhuudahti:\n\n»Mitä, ettekö matkustakaan yhdessä meidän kanssamme?»\n\nCrispin osoitti tien vieruksella seisovaa satuloitua hevosta, jota\nCynthia ei ollut huomannut.\n\n»Näin on parempi. Teillä on parempaa tilaa ajoneuvoissa, kun en minä\nole niissä. Sitä paitsi ne kulkevat kepeämmin ja nopeammin ja nopeus on\nnyt paras ystävämme.»\n\nHän sulki oven ja astui taaksepäin käskien ajajaa lähtemään. Piiska\nvingahti ja Cynthia heittäytyi selkänojaa vasten miltei nyrpeissään.\nMillainen rakastaja tämä on, kysyi hän itseltään, ja millainen nainen\nhän, joka antoi sellaisen miehen viedä itsensä pois, joka ei ensinkään\ntuntenut rakastuneiden suloisia kujeita ja metkuja? Ei kukaan muu\nkuin mies, josta tällainen matka tuntui vastenmieliseltä, olisi ollut\ntulematta hänen viereensä. Cynthia ihmetteli sitä suuresti ja vielä\nenemmän hän ihmetteli itseään, ettei ollut jättänyt sikseen tätä\nmieletöntä askeltaan.\n\nAjoneuvot lähtivät liikkeelle ja pakomatka Sheringhamista alkoi.\n\n\n\n\nViideskolmatta luku\n\n\nLäpi yön he ajaa kolistelivat vauhdilla, jonka kehnous sai Crispinin,\njoka ratsasti muutaman askelen vaunujen takana, hartaasti kiroilemaan\nhänen pitäessään silmällä, ettei kukaan mahdollisesti ajanut heitä\ntakaa. Mutta ketään ei näkynyt, eikä hänen olisi tarvinnut sellaista\npelätäkään, sillä heidän matkatessaan maantietä kylmässä yössä Gregory\nAshburn nukkui niin rauhallisesti kuin ihminen suinkin kuumeessa ja\npahan omantunnon vaivaamana saattoi ja otaksui kuuliaisen tyttärensä\nolevan turvallisesti sängyssään.\n\nEnsimmäisten teräksenharmaiden päivänsäteiden mukana tuli hieno sade\nlisäämään Crispinin rasituksia, sillä viime aikoina hän oli istunut\nliian paljon satulassa, ja vaikka hän olikin voimakas, hän oli\nkuitenkin lihaa ja verta ja siis altis sateen seurauksille. Kymmenen\nmaissa ajoivat he Denhamin läpi.\n\nSieltä selvittyä Cynthia pisti päänsä vaununikkunasta. Hän oli nukkunut\nhyvin ja hänen mielialansa oli kepeämpi ja onnellisempi. Ratsastaessaan\nparin kolmen askelen päässä takana Crispin näki tytön raikkaat,\nhymyilevät kasvot, ja se vaikutti häneen omituisesti.\n\nSama hellyys, joka oli hänet vallannut kaksi päivää sitten hänen\npuhellessaan Cvnthian kanssa kalliolla, hiipi hänen sydämeensä nytkin,\nja ajatus, että Cynthia pian olisi sidottu häneen sukulaisuuden\nsiteillä, oli hänelle erittäin mieluisa. Cynthia lausui hyvän\nhuomenensa miellyttävästi, ja Crispin kannusti hevostaan ajopelien\novelle kuulustellakseen innokkaana hänen vointiaan. Ja ennen Staffordia\nhän ei enää jättäytynyt askeltakaan taaksepäin. Täällä he pysähtyivät\nja söivät puolenpäivän aikaan aamiaiseksi parasta, mitä talo tarjosi.\n\nCynthia oli iloinen ja niin oli Crispinkin, mutta Cynthia huomasi yhä\ntoisen kylmäkiskoisuuden, jota hän arveli itsehillinnäksi, ja hänen\nmielensä painui jälleen.\n\nCrispinin harmiksi ei talosta enää ollut hevosia saatavissa. Joku oli\njuuri ennen heitä hyvin kiireesti ajanut samaa tietä ja ottanut mitä\nmajatalossa oli jäljellä jättäen talliin neljä uupunutta konia. Näytti\nsiltä kuin heidän olisi täytynyt jäädä siihen huomiseen, ja se koetteli\nkovasti Crispinin mielenmalttia.\n\n»Miksi panna sitä niin pahakseen», huudahti Cynthia ilmeisesti\nmoittien, »kun minä olen teidän kanssanne?»\n\n»Tulta ja tulikiveä, madam», karjui Galliard. »Juuri sen vuoksihan\ntapaus koskee minuun. Mitäpä jos isänne saavuttaa meidät täällä?»\n\n»Isäni on vuoteessa, sir, haavoitettuna ja kuumeessa», vastasi tyttö ja\nCrispin muisti silloin, että Kenneth oli pistänyt Gregorya hartian läpi.\n\n»Sittenkin», vastasi Crispin, »hän oli huomannut pakonne, ja uskallan\nvannoa, että hänen verikoiransa ovat meidän kantapäillämme. Jos he\ntapaavat meidät, niin he ovat tuskin ystävällisempiä meitä kohtaan kuin\nhän itsekään.»\n\nCynthia kalpeni, ja hetken vallitsi äänettömyys. Sitten hänen kätensä\nhiipi hiljaa Crispinin käsivarrelle ja hän katsoi mieheen uhmaavasti ja\nhuulet tiukasti yhteenpuristettuina.\n\n»Mitä sitten, jos he tulevatkin? Olettehan te minun luonani!»\n\nKuningas oli ylistänyt Crispinin rohkeutta ja lyönyt hänet ansioittensa\nvuoksi ritariksi taistelukentällä». Mutta se kunnianosoitus ei ollut\nnostattanut hänessä sellaista ylpeyttä kuin Cynthian sanat, jotka\nilmaisivat ylintä luottamusta häneen ja hänen urhoollisuuteensa. Matkan\nviivytys ei häntä enää vaivannut.\n\n»Madam», nauroi hän, »koska ajattelette niin, en huolehdi enää, tulkoon\nmitä tahansa. Itse Cromwell ei saisi teitä minulta ryöstetyksi.»\n\nNe olivat ainoat lähellä intohimoa olevat sanat, mitkä hän oli lausunut\nsitten Sheringhamista lähdön, ja ne miellyttivät Cynthiaa. Mutta\nlausuessaan ne oli Crispin seisonut ainakin kahden askelen päässä\nhänestä, eikä se miellyttänyt häntä ensinkään.\n\nPyytäen Cynthiaa lepäämään Crispin jätti hänet. Cynthia seurasi\nhäntä silmillään ja katsellen hänen suoraa, hoikkaa vartaloaan, joka\nniin kaunopuheisesti ilmaisi voimaa, ja hänen kättään, joka niin\ntutusti lepäsi miekankahvalla, hän tunsi itsensä todella ylpeäksi\nsiitä, että kuului hänelle ja oli turvassa hänen suojeluksessaan.\nHän istuutui ikkunan ääreen Crispinin mentyä ja odotellessaan tämän\npaluuta hyräili hiljaa itsekseen iloista laulunpätkää. Hänen silmänsä\nloistivat ja hänen poskensa punoittivat. Hän ei voinut tänä iltana\nnähdä mitään rumaa edes märällä, likaisella maantiellä. Mutta kun hän\nodotti ja minuutit muuttuivat tunneiksi, niin puna hävisi ja silmien\nloiste samentui. Laulu, jota hän oli hyräillyt, vaimeni ja hänen\nkaunismuotoinen suunsa sai nyrpeän ilmeen, joka yhä tiukkeni, mitä\nkauemmin hän odotti.\n\nMistress Cynthian otsa rypistyi, ja hänen ajatuksensa olivat jotenkin\nsamansuuntaiset kuin iltaa aikaisemmin, ennen kuin hän oli lähtenyt\nMarleigh'n linnasta. Missä mies oli? Hän otti pöydällä olevan\nnäytelmäkirjan ja koetti sitä lukemalla kuluttaa aikaansa. Iltapäivä\ntummeni hämäräksi, eikä Crispiniä vieläkään kuulunut. Cynthian\npalvelija ilmestyi ovelle kysymään, joko hän tahtoisi valoa, ja silloin\noli Cynthia jo suuttua.\n\n»Missä sir Crispin on?» hän kysyi.\n\nJa naisen vapisevan vastauksen johdosta, ettei hän tiennyt, hän käski\nvihaisesti tätä tiedustelemaan asiaa.\n\nPahalla tuulella käveli Cynthia huoneessa sillä aikaa, kun Catherine\noli hänen asiallaan. Pitikö mies häntä leikkikalunaan, jonka kanssa\nvietti aikaansa vain silloin, kun ei löytänyt hauskempaa huvitusta,\njättääkseen hänet kuolemaan ikävästä, kun jotakin muuta oli tarjolla?\nOliko hänen suostumuksensa lähteä vieraaseen maahan hänen kanssaan niin\nvähäpätöinen asia, ettei mies ymmärtänyt sitä kunniaa, jota hänelle\nsiten osoitettiin.\n\nSenkaltaisilla kysymyksillä hän kiusasi itseään ja kun hän ei löytänyt\nniihin vastausta tai kun niihin aina oli vastattava myöntävästi, hän\noli jo päättänyt jättää koko majatalon ja lähteä Lontooseen etsimään\ntätiään, kun ovi avautui ja Catherine astui sisään.\n\n»No?» huudahti Cynthia huomatessaan, että Catherine oli ainoa tulija.\n»Missä on sir Crispin?»\n\n»Alhaalla, madam.»\n\n»Alhaalla?» toisti Cynthia. »Ja mitä hän alhaalla tekee?»\n\n»Hän pelaa noppaa erään lontoolaisen herrasmiehen kanssa.»\n\nLokakuinen hämärä esti naista näkemästä sitä äkillistä kalpeutta,\njoka levisi hänen emäntänsä kasvoille, mutta hän kuuli hänen\ntuskanhuokauksensa, joka oli miltei kuin huuto. Nöyryytyksessään olisi\nCynthia saattanut itkeä, jos olisi antanut tunteilleen vallan. Ja\nmies, joka oli kehoittanut häntä karkaamaan kanssaan, istui pelaamassa\nnoppaa lontoolaisen herrasmiehen kanssa! Ah, se oli hirviömäistä!\nAjatellessaan sitä hän puhkesi kovaan nauruun, joka sai hänen\npalvelijansa kauhistumaan. Voittaen sitten hermostuneisuutensa hän teki\näkkinäisen päätöksen.\n\n»Kutsu isäntä tänne», hän sanoi, ja pelästynyt Catherine totteli häntä\njuoksujalkaa.\n\nMajatalonpitäjä tuli lyhty mukanaan taivutellen vanhaa selkäänsä\nnöyrästi.\n\n»Onko teillä satulapatjaa?» kysyi Cynthia muitta mutkitta. »No, hölmö,\nmitä te tuijotatte? Onko teillä satulapatjaa?»\n\n»On, on madam.»\n\n»Entä renkiä, joka voisi ratsastaa kanssani Denhamiin, ja paria muuta\nmiestä seuralaisiksi?»\n\n»Ehkä voin hankkia ne, mutta...»\n\n»Kuinka pian?»\n\n»Puolen tunnin kuluttua, mutta...»\n\n»Menkää sitten hankkimaan ne», keskeytti Cynthia polkien jalkaansa\nkärsimättömästi.\n\n»Mutta, madam...»\n\n»Menkää, menkää!» huusi hän yhä kiihtyvällä käskevällä äänellä.\n\n»Mutta, madam», vastusteli isäntä epätoivoisena ja puhuen nopeasti\nennättääkseen sanoa sanottavansa, »minulla ei ole levänneitä hevosia\nkymmenen mailin matkalle.»\n\n»Lähden vasta viideltä», vastasi Cynthia nopeasti ajatellen vain\nhevosten saantia, olkoot ne sitten millaisia hyvänsä. »Menkää nyt\nälkääkä tulko takaisin, ennen kuin kaikki on valmista. Käyttäkää\nlähettejä, minä maksan kyllä hyvin ja ennen kaikkea: ei sanaakaan sille\nherrasmiehelle, joka tuli kanssani tänne.»\n\nSuunnattomasti hämmästynyt isäntä lähti toimittamaan käskyjä hyvän\npalkkion toivossa.\n\nCynthia istui puoli tuntia turhaan ylläpitäen toivoa, että Crispin\nmuistaisi häntä ja tulisi ennen kuin isäntä palaisi ilmoittamaan\nvalmistustensa tuloksia. Mutta Crispiniä ei näkynyt tulevaksi, ja\nyksinäisyydessään tyttöparka vuodatti muutamia kyyneleitä, joitten\nlähde oli pikemminkin viha kuin suru. Hän kutsui palvelijansa ja käski\ntätä tulemaan seuraavana päivänä postin mukana perässä. Isännän hän\npalkitsi sormuksella, joka oli ainakin kaksikymmentä kertaa arvokkaampi\nkuin hänen tekemänsä palvelus, ja meni hänen johdattamanaan sivuoven\nkautta majatalon pihalle.\n\nTäällä hän sai kolme hevosta, joista yksi oli varustettu\nsatulapatjalla, jolla hänen piti ratsastaa lihavan tallipojan takana.\nMolempien toisten selässä istui kaksi kookasta ja hyvin aseistettua\nmiestä, joista toinen oli varustettu suurella musketilla, jota hän\npiteli pöyhkeilevän lupaavasti.\n\nViittaansa kääriytyneenä nousi Cynthia tallipojan taakse ja seurue\nlähti Denhamiin päin. Cynthian unelma oli lopussa.\n\nMaster Quinn, majatalonpitäjä, katsoi heidän lähtöään epäilevin ja\nhuolestunein silmin.\n\nSulkiessaan tallipihan porttia Cynthian mentyä hän pudisti\npahaenteisesti harmaahapsista päätään ja mutisi itsekseen nöyrää\nkievarifilosofiaansa miesten kummallisesta menettelystä naisten kanssa\nja naisten vielä kummallisemmasta menettelystä miesten suhteen. Ottaen\nsitten lyhtynsä hän astuskeli hitaasti ruokasäiliön puolelle, missä\nhänen vaimonsa odotti häntä.\n\nHihat käärittyinä korkealle punoittavien ja syväkuoppaisten\nkyynärpäittensä yläpuolelle seisoi mistress Quinn muovailemassa\npiirakkaa miehensä astuessa sisään ja asettaessa huoahtaen lyhtynsä\nmaahan.\n\n»Tullakin sillä tavalla kiusatuksi», murisi majatalon isäntä. »Antaakin\ntuollaisen tytönletukan nolata itsensä perin pohjin — tyttö oli\nniinkuin ainakin hienon herran naikkonen, eleiltään ja hajultaan kuin\nylhäinen lady konsanaan! Olenko minä sellainen hölmö, että sallin sen\ntapahtua?»\n\n»Varmasti olet hölmö», vastasi hänen vaimonsa vaivaten ahkerasti\ntaikinaa, »mitä sitten lienet sallinutkin.»\n\nIsännän lihavat kasvot menivät tuhansiin ryppyihin. Hänen pienet\nsilmänsä katsoivat hieman häijysti emäntää, kuten kauan kärsineen\nainakin.\n\n»Sinä olet vaimoni», sanoi ukko paljonpuhuvasti, ikään kuin olisi\ntahtonut sanoa: siinä näette minun hölmöyteni! Mutta huomatessaan, että\nväite ei ollut tarkoitettu kiisteltäväksi, mistress Quinn vaikeni.\n\n»Oh, se oli pahasti tehty!» puhkesi isäntä hetken perästä puhumaan.\n»Häpeä minulle siitä tulee, se oli pahasti tehty.»\n\n»Jos sinä olet tehnyt sen, niin se varmastikin on pahasti tehty ja\nhäpeä jo hyvän sään aikana — mutta minkä vuoksi?» tokaisi hänen\nvaimonsa.\n\n»No, kun lähetin nuo väsyneet eläinrukat maantielle.»\n\n»Mitkä eläimet?»\n\n»Mitkä eläimet? Olenko minä kyyhkysiä pitänyt? Hevoset, ihminen.»\n\n»Ja minne sinä olet lähettänyt ne?»\n\n»Denhamiin, tuon letukan kanssa, joka tuli tänne aamulla sen tuiman\nherrasmiehen seurassa, joka oli niin pahalla tuulella, kun ei meillä\nollut antaa hänelle hevosia.»\n\n»Missä _hän_ on?» kysyi emäntä.\n\n»Nopan ääressä noiden kaupungin herrojen kanssa.»\n\n»Noppaa pelaamassa? Ja tyttö on lähtenyt, sanoit?» kysyi rouva Quinn\nkeskeyttäen työnsä ja katsoen ukkoaan suoraan silmiin.\n\n»Niin», vastasi tämä.\n\n»Tyhmeliini!» sanoi hänen oppivainen puolisonsa suuttuneena hänen\nlyhyistä vastauksistaan. »Tarkoitatko, että tyttö on karannut?»\n\n»Sen kai jokainen ymmärtäisi siitä, mitä olen sinulle puhunut», vastasi\nmies lauhkeasti.\n\n»Ja sinä olet antanut hänelle hevosesi ja auttanut häntä matkaan ja\njättänyt hänen miehensä pelaamaan noppaa tuolla sisällä?»\n\n»Olet kai nähnyt heidän avioliittokirjansa, vai mitä?» ivasi mies.\n\n»Tomppeli! Jos tuo herrasmies piiskaa sinut, niin olet sen hyvin\nansainnut.»\n\n»Häh — mitä?» kysyi ukko hämmästyneenä, ja hänen punoittavat poskensa\nmenettivät hieman väriään. Sillä siinä oli jotakin, jonka hän oli\njättänyt pois laskelmistaan. Mutta mistress Quinn ei jäänyt vastaamaan.\nHän oli jo menossa ovea kohti pyyhkien mennessään esiliinaansa\ntaikinaisia käsiään. Epäluulo hänen aikeisiinsa nähden välähti hänen\nmiehensä aivoissa.\n\n»Mitä sinä aiot tehdä?» kysyi hän hermostuneena.\n\n»Kertoa herrasmiehelle, mitä on tapahtunut.»\n\n»Ei, sitä sinä et tee», huudahti ukko asettuen päättävästi hänen\ntielleen. »Aiotko sinä saattaa minut perikatoon?»\n\nEmäntä katsahti häneen halveksivasti ja välttäen hänen otettaan pääsi\novelle ja siitä puoleenväliin käytävää, kun hänen miehensä tavoitti\nhänet ja otti häntä vyötäisistä kiinni.\n\n»Oletko sinä järjiltäsi, nainen?» hän huusi. »Aiotko saattaa minut\nperikatoon?»\n\n»Aiotko sinä saattaa minut perikatoon?» sanoi emäntä koettaen irrottaa\nhänen käsiään. Mutta ukko puristi häntä epätoivon vimmalla.\n\n»Sinähän et mene», vannoi hän. »Tule takaisin ja anna herrasmiehen\nitse huomata, mitä on tapahtunut. Uskallanpa vannoa, ettei se hänelle\npaljoakaan kipua tuota. Hän on laiminlyönyt tyttöä pahanpäiväisesti sen\njälkeen kun he saapuivat tänne, ei ole epäilystäkään siitä, että hän\non kyllästynyt tyttöön. Ainakaan hänen ei tarvitse tietää, että minä\nannoin hänelle hevoset. Anna hänen luulla, että tyttö pakeni jalkaisin,\nkun mies sen huomaa.»\n\n»Minä _menen_», vastasi emäntä itsepintaisesti vetäen miestään pari\nkolme askelta lähemmäksi ovea. »Herraa täytyy varoittaa. Ei käy päinsä,\nettä nainen karkaa miehensä luota minun talossani ilman että siitä\nmiehelle ilmoitetaan.»\n\n»Minä lupasin hänelle sen», alkoi mies.\n\n»Mitä minä sinun lupauksistasi!» sanoi eukko. »Minä kerron sen hänelle,\njotta hän voi lähteä karkulaisen jälkeen ja tuoda hänet takaisin.»\n\n»Mutta sinä et tee sitä», intti ukko ottaen eukkoa vielä lujemmin\nvyötäisistä. Mutta silloin he kuulivat herttaisen ivallisen äänen\npuhuttelevan heitä.\n\n»Peijakas, olipa kerrassaan hauska kuunnella teitä», sanoi ääni.\nHe katsahtivat taakseen ja näkivät yhden majataloon pysähtyneistä\nkaupungin keikareista seisomassa kädet lanteilla kapeassa käytävässä\nilmeisesti odottamassa ohipääsyä. »Liikuttava näky, sir», sanoi\nhän purevasti isännälle. »Ihmeellisen liikuttava näky nähdä teidän\nikäisenne miehen vielä kuhertelevan rakkaan eukkonsa kanssa kuin\nmikäkin linnunpoikanen. Mieleni on paha, kun minun näin epähienosti\ntäytyy häiritä kuherteluanne, mutta jos annatte minun mennä tästä ohi,\nniin voitte jatkaa rauhassa siveätä syleilyänne, sillä lupaan, etten\nkatso taakseni.»\n\nHäpeissään erosivat aviopuolisot silmänräpäyksessä. Mutta ennen\nkuin herrasmies ennätti ohi, livahti mistress Quinn todellisena\nopportunistina käytävää pitkin yleiseen saliin, ennen kuin hänen\nmiehensä ennätti pidättää häntä.\n\nCrispin istui _Suffolk Armsin_ yleisessä salissa vastakkain erään\nsievän miekkosen kanssa, joka oli yhtä haisevaa myskiä ja koreaa\nnauhaa, ja heitä ympäröi puoli tusinaa herrasmiestä, jotka matkalla\nLontooseen olivat pysähtyneet Staffordiin lepäämään.\n\nSievä herrasmies kiroili leveästi ja tekeytyi hirvittävän elostelevaksi\nvakuuttuneena siitä, että kaikki ympärillä olevat uskoivat hänen olevan\nsamanlainen raisupää kaupungissakin.\n\nPakollisen viipymisen aiheuttaman ikävän poistamiseksi he olivat\nalkaneet pelata kruunulla, mutta panokset olivat kasvaneet\nhirvittäviksi summiksi. Onni oli alussa suosinut nuorta miestä, mutta\nsitä mukaa kuin panokset suurenivat, huononi hänen onnensa, ja silloin\nkun Cynthia ratsasti ulos tallipihasta, heitti herra Harry Foster\nviimeisen kultakolikkonsa kiroten pöytään.\n\n»Piru vieköön», huokasi hän, »siinä oli viimeinen satasesta.»\n\nHän hypisteli surumielisenä mustassa tukassaan heiluvaa nauhaa, ja\nnähdessään, ettei uutta panosta kuulunut, Crispin alkoi nousta. Mutta\nnuori keikari pidätti häntä.\n\n»Odottakaa, sir», hän sanoi. »Ei minulta vielä kaikki ole mennyt.\nJumaliste, me teemmekin tästä vielä yön.\n\n»Hän vetäisi sormuksen sormestaan ja ylhäisen välinpitämättömin elein\ntyönsi sen pöydän poikki.\n\n»Paljonko panette?» ja sitten hän huusi yhteen hengenvetoon: »Poika,\ntuoppi olutta!»\n\nCrispin katseli kalleutta huolettoman näköisenä.\n\n»Kaksikymmentä karolusia», mutisi hän.\n\n»Perhana, sir, teidän nenänne ilmaisee, että olette juutalainen,\nenempään puuttumatta. Sanokaa kaksikymmentäviisi, niin minä heitän.»\n\nSuvaitsevaisesti hymyillen ja hartioitaan kohauttaen kuin mies, jolle\nkaksikymmentäviisi tai sata on yhdentekevää, Crispin myöntyi. He\nheittivät. Crispin sai enemmän ja voitti.\n\n»Paljonko panette?» kysyi herra Foster, ja toinen sormus seurasi\nensimmäistä.\n\nEnnen kuin Crispin ennätti vastata, lennähti majatalon sisäosiin\njohtava ovi auki ja rouva Quinn tuli juosten saliin ponnistuksesta ja\nkiihkosta läähättäen. Oven pielessä seisoi isäntä epäröiden ja pelon\nvallassa. Kumartuen Crispinin korvan juureen rouva Quinn ilmoitti\ntietonsa kuiskaamalla niin äänekkäästi, että useimmat ympärillä\nolevista sen kuulivat.\n\n»Mennyt?» huudahti Crispin äärimmilleen hämmästyneenä.\n\nVaimo osoitti sormellaan isäntää, ja käsittäen, että nainen kehoitti\nhäntä kääntymään isännän puoleen, Crispin kutsui häntä luokseen.\n\n»Mitä te tiedätte asiasta, isäntä?» hän huusi. »Tulkaa tänne ja\nkertokaa, minne hän lähti.»\n\n»En tiedä», vastasi isäntä ja kuvasi sitten yksityiskohdittain Cynthian\nlähdön sekä ilmoitti, että lady näytti sangen vihaiselta.\n\n»Satuloikaa minulle hevonen», sanoi Crispin isännälle, nousi seisomaan\nja heitti herra Fosterin sormuksen pöydälle, niinkuin sillä ei\nolisi ollut mitään arvoa. »Sanoitte hänen lähteneen Denhamiin päin?\nSukkelaan, mies!» Ja isännän poistuessa hän kokosi pöydältä rahat ja\nvoittamansa sormuksen taskuihinsa ja yritti lähteä.\n\n»Hei, hei!» huudahti herra Foster. »Minne nyt niin äkkiä kiire?»\n\n»Valitan, sir, että onnetar on ollut teille epäsuopea, mutta minun\ntäytyy mennä. Asianhaarat vaativat, että...»\n\n»Helvettiin asianhaarat!» karjui herra Foster nousten seisomaan. »Te\nette jätä minua näin!»\n\n»Luvallanne, sir, minä teen sen.»\n\n»Mutta te ette saa minun lupaani!»\n\n»Sitten täytyy minun onnettomuudekseni mennä ilman sitä. Mutta minä\npalaan».\n\n»Sir, se on vanha satu!»\n\nCrispin kääntyi epätoivoisena. Jos hän nyt joutuisi selkkauksiin,\nsaattoi kaikki mennä piloille, ja ikään kuin ihmeen kautta hän hillitsi\nitsensä. Hänellä oli vielä hetkinen aikaa niin kauan kuin hänen\nhevostaan satuloitiin.\n\n»Sir», hän sanoi, »jos teidän sievyydellänne on koristeita muassanne\npuolenkin arvosta siitä, mitä olen voittanut teiltä, niin panen kaiken\nsitä vastaan yhdellä heitolla ja sen jälkeen, olkoon tulos mikä\nhyvänsä, lähden. Suostutteko?» Ihastuksen hyminä kuului läsnäolevien\ntaholta heidän kuullessaan niin häikäilemättömän ja jalomielisen\nehdotuksen, ja herra Fosterin oli pakko suostua. Hän veti esiin kaksi\nkoristetta, timantin kaulaansa koristavista röyhelöistä ja helmen\nkorvastaan. Hän pani ne pöydälle, ja Crispin heitti voittavan heiton\njuuri kun isäntä astui sisään ilmoittamaan, että hevonen oli valmis.\n\nCrispin otti koristeet ja kohteliaasti valittaen jätti herra Harry\nFosterin tuumimaan hevosensa panttaamista asuntonsa vuokrasta.\n\nJa niin kävi, että ennen kuin Cynthia oli ratsastanut kuuttakaan mailia\nDenhamiin johtavaa tietä, toinen hänen saattajistaan kuuli nopeaa\nkavionkapsetta takanaan ja huomautti siitä Cynthialle arvellen, että\nheitä ajettiin takaa. Cynthia kehoitti heitä rientämään, mutta joka\naskelella läheni takaa-ajaja. Uudelleen huomautti seuralainen vaaran\nuhasta ja ehdotti, että he pysähtyisivät ja ottaisivat takaa-ajajan\nvastaan asiaankuuluvalla tavalla. Musketti antoi hänelle luottamusta\ntulokseen. Mutta Cynthia kauhistui ajatusta ja luvaten runsaasti\npalkita heidät kehoitti heitä vain kiiruhtamaan. Vielä he ratsastivat\nmailin eteenpäin, mutta joka hetki toi takaa-ajajan kavionkapseen\nlähemmäksi, kunnes vihdoin kuului huuto heidän takanansa. He tiesivät\nsilloin, että matkan jatkaminen oli turhaa.\n\nYö oli pimeä, mutta kyllin valoisa, että esineen saattoi erottaa\ntaivaanrantaa vasten, ja äkkiä näkyi heidän takanaan noin sadan askelen\npäässä musta varjo. Huolimatta Cynthian kiellosta kohotti muskettimies\naseensa pimeän turvin ja laukaisi lähestyvää varjoa kohti.\n\nCynthia huusi kauhusta, hevoset nousivat takajaloilleen ja sir Crispin\nnauroi ääneen nelistäessään heidän kimppuunsa. Musketin käyttäjä\nkuuli miekan suhisevan ilmassa ja näki sen terän välähtävän pimeässä.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä hän tunsi voimakkaan sysäyksen, kun\nCrispinin hevonen törmäsi hänen hevoseensa, ja otsassaan musertavan\niskun, jonka Crispin antoi miekkansa hamaralla ja joka lennätti hänet\npitkän matkaa satulasta. Hänen toverinsa painoi silloin kannukset\nhevosensa kylkiin ja painalsi kilpaa öisen tuulen kanssa Denhamia kohti.\n\nEnnen kuin Cynthia arvasikaan, mitä oli tapahtunut, oli satula hänen\nedessään tyhjä ja hän itse ratsasti takaisin Staffordiin päin Crispinin\nvieressä tämän pitäessä hänen hevosensa suitsista kiinni.\n\n»Pikku hupakko!» sanoi Crispin puoleksi vihaisena, puoleksi pilkaten,\nja sitten he ratsastivat ääneti — Cynthia liian nöyryytettynä ja liian\nvihaisena rohjetakseen puhua mitään.\n\nMatka takaisin Staffordiin kävi nopeasti, ja pian he olivat taas\ntallipihassa, josta olivat tunti sitten lähteneet. Välttäen yhteistä\nsalia johdatti Crispin hänet sivuovesta sisään samaa tietä, jota\nCynthia oli talosta lähtenytkin.\n\nIsäntä tuli heitä vastaan käytävässä ja nähdessään Crispinin kalpeuden\nja tuiman ilmeen vetäytyi takaisin sanaakaan sanomatta.\n\nYhdessä he sitten menivät samaan huoneeseen, jossa Cynthia oli\nviettänyt koko päivänsä yksinäisyydessä.\n\nCynthian tunteet olivat jotenkin samanlaiset kuin lapsen, joka on ollut\ntottelematon ja tavattu itse teossa, ja hän oli vihainen itselleen ja\nheikkoudelleen, että asian niin piti olla. Mutta huoneeseen tultuaan\nhän seisoi allapäin eikä katsonut toveriinsa, jonka silmissä oli harmin\nja hämmästyksen ilme.\n\n»Miksi te karkasitte?» kysyi Crispin vihdoin tyynellä, tasaisella\näänellä.\n\nKysymys oli Cynthian vihastuneelle mielelle kuin tuulenpuuska\nhiipuvalle hiillokselle. Hän vetäisi päätään uhmaten taaksepäin ja\nkatsoi Crispiniin tuimasti.\n\n»Sanon teille», huudahti hän, mutta vaikeni sitten äkkiä. Tuli sammui\nhänen silmistään ja ne laajenivat hämmästyksestä hänen nähdessään\nsuuren, punaisen läikän laajenevan Crispinin vasemman olkapään\nkohdalla. Hänen ihmetyksensä muuttui kauhuksi hänen huomatessaan, mitä\nlaatua tahra oli, ja muistaessaan, että toinen hänen saattajistaan oli\nampunut Crispiniä kohti.\n\n»Oletteko haavoittunut?» hän sammalsi.\n\nVäsynyt hymy levisi Crispinin kasvoille ja se vain lisäsi hänen\nkalpeuttaan. Sitten, ikään kuin hän olisi hymyynsä ponnistanut\nviimeiset voimansa, hän horjahti äkkiä seistessään. Hän lähti astumaan\ntavoitellakseen tuolia, mutta kompastui jo toisella askelella ja\nkaatui ilman muuta pitkälleen, vasen käsi sydämellä ja oikea suorana\neteenpäin. Veren menettäminen ja viime aikojen nukkumattomuuden\naiheuttama väsymys oli tehnyt tehtävänsä, niin rautaisen luja kuin mies\nolikin.\n\nSilmänräpäyksessä Cynthian viha katosi. Hirvittävä pelko, että Crispin\noli kuollut, valtasi hänet, ja hänen kauhuaan lisäsi tieto, että\nhän itse oli aiheuttanut hänen kuolinhaavansa. Tuskan huokaus pääsi\nhäneltä hänen laskeutuessaan polvilleen Crispinin viereen. Hän nosti\nCrispinin pään syliinsä ja puhutteli häntä nimeltä ikään kuin äänen\nolisi pitänyt riittää palauttamaan hänet taas elämään ja tietoisuuteen.\nVaistomaisesti hän aukaisi miehen takinkauluksen ja koetti vetää takin\nhänen päältään nähdäkseen hänen haavansa laadun ja mahdollisesti\ntukkiakseen verenvuodon, mutta hänellä ei ollut voimaa siihen ja hän\njätti yrityksensä voimatta tehdä muuta kuin kuiskata miehen nimeä.\n\n»Crispin, Crispin, Crispin!»\n\nHän kumartui suutelemaan miehen valkeata, tahmeaa otsaa, sitten hänen\nhuuliaan, ja silloin kulki värähdys Crispinin ruumiin läpi ja hän avasi\nsilmänsä. Hetken ne näyttivät elottomilta ja tylsiltä, mutta muuttuivat\nsitten kysyviksi.\n\nHetki sitten olivat he molemmat katsoneet toisiinsa vihaisin ilmein,\nnyt oli Crispinin pää äkkiä Cynthian sylissä, hänen huulensa Cynthian\nhuulilla. Miten hän tässä oli? Mitä tämä merkitsi?\n\n»Crispin, Crispin», sanoi Cynthia. »Jumalan kiitos, te vain pyörryitte.»\n\nMiehen ruumiillista havahtumista seurasi pian hänen sielunsa\nherääminen. Hän makasi siinä unohtaen haavansa, tehtävänsä, poikansa.\nHänen ajatuksensa olivat vielä puoleksi nukuksissa ja hänen\nymmärryksensä tylsä, mutta hänen sielunsa oli jo valveilla ja hän\nmakasi äärimmäisen onnellisena, niin onnellisena, ettei hän koskaan\nollut sellaista kokenut onnettoman elämänsä aikana.\n\nHeikolla äänellä hän kysyi:\n\n»Miksi karkasitte?»\n\n»Unohtakaamme se», vastasi tyttö hiljaa.\n\n»Ei, kertokaa minulle ensin.»\n\n»Minä ajattelin — ajattelin», sammalsi Cynthia. Rohkaisten sitten\nitsensä hän jatkoi: »Minä ajattelin, että ette minusta todella\nvälittänyt, että piditte minua vain leikkikalunanne. Kun minulle\nkerrottiin, että te istuitte pelaamassa noppaa erään lontoolaisen\nherrasmiehen kanssa, suututti minua se, että siten laiminlöitte minut.\nJos kerran rakastaisitte minua, ajattelin, niin ette kohtelisi minua\nsillä tavalla ja jättäisi minua yksin ikävään.»\n\nHetken antoi Crispin silmiensä ahmia Cynthian punastuneita kasvoja.\nSitten hän sulki ne ja mietti, mitä Cynthia oli sanonut, ja silloin\nhänelle selvisi kaikki. Se välähti hänelle huikaisevana, mutta samalla\nkaikki selvittävänä. Sadat asiat, jotka häntä viimeisenä kahtena\npäivänä olivat oudoksuttaneet, kirkastuivat äkkiä ja täyttivät hänet\nsanomattomalla ilolla. Hän uskalsi tuskin uskoa olevansa valveilla ja\nettä Cynthia oli hänen lähellään ja että hän oli kuullut oikein hänen\nsanansa. Kuinka sokea hän oli ollutkaan, kuinka tietämätön itsestään!\n\nAjatusten kulkiessa sitten väärinkäsityksen syihin hän muisti poikansa,\nja oli kuin kylmä käsi olisi pantu hänen ohimoilleen, se jäähdytti\nhänet läpikotaisin. Maatessaan siinä silmät kiinni häneltä pääsi\nvalittava huokaus. Onnellisuus oli vihdoinkin hänen ulottuvillaan. Hän\nsaattoi taas saada rakkautta, jos vain pyysi sitä, ja lisäksi vielä\ntytön, joka oli suloisin ja puhtain, minkä Jumala konsanaan oli miehen\nelämän puhdistamiseksi lähettänyt. Hänet valtasi ääretön hellyys ja\nvoimakas kiusaus unohtaa kokonaan vannotut valat, panna uskollisuus\npilkanalaiseksi, nauraa kunnialle ja ottaa tämä nainen omakseen.\n\nCynthia rakasti häntä — hän tiesi sen nyt, ja se tieto oli hänelle\näkkiä selvinnyt. Mitä saattoi siihen verrattuna hänen uskollisuutensa,\nkunniansa ja valansa hänelle antaa? Mitä merkitsi hänelle tuo kurja\nolio, hänen poikansa, joka oli ylenkatsonut häntä?\n\nHän taisteli siinä suurimman taistelunsa maaten pitkänään maassa, pää\nCynthian sylissä.\n\nJos hän olisi taistellut sen silmät kiinni, niin olisivat ehkä kunnia\nja vannottu vala voittaneet sinä päivänä, mutta hän avasi silmänsä ja\nne tapasivat Cynthian katseen.\n\nHetken he siten katsoivat toisiinsa, miehen nälkäinen katse tunkeutui\nCynthian kirkkaansinisiin syvyyksiin. Noihin syvyyksiin hukkui hänen\nsielunsa ja tukehtui hänen kunniansa.\n\n»Cynthia», huudahti hän. »Jumala minua armahtakoon, minä rakastan\nsinua!» Ja hän meni taas tajuttomaksi.\n\n\n\n\nKuudeskolmatta luku\n\n\nHuudahdus, jota Cynthia ei käsittänyt muuta kuin puoleksi, kaikui vielä\nhänen korvissaan, kun ovi lensi auki ja kynnyksen yli astui nopeasti\nkeikarimaisesti puettu nuori herrasmies ja aivan hänen kintereillään\nestelevä isäntä.\n\n»Minähän sanoin sinulle, senkin valehteleva koira», sanoi nuori mies,\n»että näin hänen ratsastavan tallipihaan, ja hänen täytyy antaa minulle\ntilaisuus paikata tappioni. Mene hiiteen, sinä pirun jälkeläinen.»\n\nCynthia katsahti ylös hätääntyneenä ja hänet huomatessaan iloinen\nkeikari pysähtyi hämillään.\n\n»Piru vieköön, madam, en tiennyt — en osannut arvata...» Hän vaikeni\nhavaitessaan vihdoinkin sopimattoman puhetapansa ja kumarsi syvään.\n\n»Palvelijanne, madam», sanoi hän, »palvelijanne, Harry Foster.»\n\nCynthia tuijotti mieheen silmät kysyvinä, mutta ei puhunut mitään, ja\nsillä aikaa sievä herrasmies korjaili ja kohenteli koreata pukuaan ja\ntoivoi olevansa vaikka missä muualla.\n\n»En tiennyt, madam, että miehenne oli loukkaantunut.»\n\n»Hän ei ole mieheni, sir», vastasi Cynthia tuskin tietäen mitä sanoi.\n\n»Peijakas, ja kuitenkin karkasitte hänen luotaan!» huudahti hän.\n\nCynthian posket tulivat tulipunaisiksi.\n\n»Ovi, sir, on takananne.»\n\n»Niin, madam, ja myös isäntä», vastasi nuori mies vähääkään\nhämmästymättä. »Tule tänne, senkin syöttiläs, tämä herrasmies on\nhaavoittunut.»\n\nKohteliaasti kutsuttuna laahusti isäntä eteenpäin ja herra Foster\npyysi Cynthialta lupaa saada tämän kanssa hoitaa Crispinin haavaa.\nHe asettivat Crispinin rahille ja kaupunkilaiskeikari kävi työhön\nsellaisella taidolla, jota ei hänen kaltaiseltaan kekkulilta olisi\nvoinut odottaa. Hän sitoi olkapäässä olevan haavan, joka ei ollut\nvaarallista laatua itsessään, mutta runsas verenvuoto oli aiheuttanut\ntilan, joka oli vakavampi. He kohottivat Crispinin pään pielusten\nvaraan ja heti hän huokasi syvään ja avaten silmänsä valitti janoa sekä\noli äärimmäisen ihmeissään nähdessään keikarin seisovan vieressään.\n\n»Tulin hakemaan teitä jatkamaan peliä», selitti herra Foster, »ja Pyhän\nYrjön kautta, olen kovin pahoillani tavatessani teidät tällaisessa\ntilassa.»\n\n»Oh, sir, minun tilani ei ole ensinkään huono — pieni naarmu vain — ja\nvaikka olisin saanut kuulan sydämeni läpi, niin ei se merkitsisi mitään\nsiihen tietoon nähden, jonka juuri...» Hän pysähtyi äkkiä. »Mutta,\nsir», lisäsi hän sitten heti, »olen äärimmäisen kiitollinen teille\nsiitä, että hoiditte minua, ja jos lisäätte velkataakkaani teille\nsallimalla minun vielä levätä vähän aikaa, niin olen antava sille\nsuuren arvon.»\n\nHänen katseensa kohtasi Cynthian katseen ja hän hymyili. Isäntä\nyskäisi merkitsevästi ja tallusteli ovea kohti. Mutta master Foster ei\nnäyttänyt mitään lähdön aikeita, vaan seisoi yhä Galliardin vieressä\nilmeisesti kahden vaiheilla.\n\n»Tahtoisin sanoa teille pari sanaa, ennen kuin menen», sanoi hän\nvihdoin. Kääntyessään sitten ja nähdessään isännän seisovan ovella\nodottavan näköisenä, puhkesi hän tälle puhumaan.\n\n»Menkää matkoihinne. Saakeli, eikö herrasmies saa enää puhua toisen\nkanssa olematta teidän uteliaiden korvienne ulottuvilla? Suokaa\nanteeksi tulisuuteni, madam, mutta, jumaliste, tuo likainen konna\nkoettelee sisikuntaani liiaksi.»\n\n»Nyt», jatkoi hän isännän lähdettyä, »minun asemani on seuraavanlainen:\nOlen hävinnyt teille tänään rahasumman, joka ehkä jonkun mielestä on\nhuomattavan suuri mutta joka itse asiassa on varsin mitätön.\n\nMutta minä olen sangen pahoillani siitä, että hävitin muutamia\nkalleuksia, jotka minulle ovat erityisen arvokkaita ja jotka totta\npuhuen panin peliin epätoivon hetkellä. Toivoin, sir, tänä iltana\nsaavani pelata ystävällisen pelin kanssanne voittaakseni takaisin\nosan, sillä minulla on vielä panna peliin vaunut ja neljä hevosta,\nhienoimmat mitä Englannista voi saada, piru vie. Teidän haavanne,\nsir, tekee mahdottomaksi vaatimukseni väsyttää itseänne noudattamalla\npyyntöäni. Pyydän sen vuoksi, että luovuttaisitte minulle nuo koristeet\nvelkakirjaa vastaan, joka vastaa sitä summaa, jonka silloin panin\npeliin. Olen hyvin tunnettu kaupungissa», kiiruhti hän sanomaan, »ja\nteidän ei tarvitse olla levoton...»\n\nCrispin keskeytti hänet heilauttamalla kättään.\n\n»En ole ensinkään levoton mistään tässä yhteydessä, sir, ja teen\nmielelläni pyyntönne mukaan.» Hän työnsi kätensä taskuunsa ja veti\nesille voittamansa sormukset, rintaneulat ja korvarenkaat. »Kas tässä,\nsir, ovat koristeenne.»\n\n»Sir», sanoi herra Foster hämmentyneenä Galliardin arkailemattomasta\njalomielisyydestä. »Olen äärettömän kiitollinen, piru vieköön,\ntodellakin kiitollinen. Te saatte velkakirjan aivan heti. Kuinka suuri\nosapuilleen?»\n\n»Odottakaahan, herra Foster», sanoi Crispin keksien äkkiä tuuman.\n»Tehän mainitsitte hevosistanne. Ovatko ne hyvässä kunnossa?»\n\n»Erinomaisessa.»\n\n»Ja te palaatte Lontooseen, eikö niin?»\n\n»Aivan niin.»\n\n»Milloin aiotte lähteä?»\n\n»Huomenna.»\n\n»No, sir, minulla on ehdotus, joka tekee velkakirjan tarpeettomaksi.\nLainatkaa minulle hevosenne, sir, Harwichiin asti. Haluaisin lähteä\nheti.»\n\n»Mutta sinun haavasi?» sanoi Cynthia. »Sinä olet vielä heikko.»\n\n»Heikko! En ensinkään. Minä olen täysin tajuissani ja voimakas. Minun\nhaavani ei ole mikään haava, sillä naarmulle ei voi sitä nimeä antaa.\nKas niin, kultaseni.» Hän nauroi ja vetäen Cynthian päätä luokseen\nkuiskasi: »Sinun isäsi!» Kääntyen sitten taas herra Fosterin puoleen\nhän jatkoi: »No, sir, tallissa on minulla neljä varsin siedettävää\npostihevosta, joilla voitte seurata meitä huomenna Harwichiin, ja\nsiellä vaihdatte ne omiinne, jotka odottavat teitä _Garter_-majatalon\ntallissa. Tästä palveluksesta, joka olisi minulle arvaamattoman\narvokas, annan mielelläni hetaleenne teille takaisin.»\n\n»Mutta piru vieköön, sir», sanoi Foster ymmällä, »se on liian\njalomielistä, kunniani kautta, sitä se on. En voi suostua siihen. Ei,\npiru vie, en voi.»\n\n»Sanoin teille jo, kuinka suuren hyväntyön te minulle sillä teette.\nUskokaa minua, sir, minulle se oli kaksin-, kolminkertaisesti noiden\nkoristusten veroinen.»\n\n»Te saatte hevoseni, sir, ja velkakirjani myös», sanoi Foster varmasti.\n\n»Teidän velkakirjanne ei ole minulle niinkään arvoinen, sir. Aion\nlähteä Englannista huomenna enkä tiedä milloin palaan.»\n\nJa niin kaupasta vihdoin sovittiin. Cynthian palvelija herätettiin ja\nhänen käskettiin nousta. Hevoset valjastettiin Crispinin ajoneuvojen\neteen ja Crispin, nojaten Harry Fosterin käsivarteen, laskeutui\nalakertaan ja sieltä ajoneuvoihin.\n\nLontoon keikarin jäätyä kiroilemaan, vannomaan, sadattelemaan ja\nnoitumaan Crispinin suurenmoisuutta vierivät tämän vaunut yön\npimeydessä Ipswichia kohti.\n\nKello kymmenen aikaan aamulla he pysähtyivät _Garter_-majatalon ovelle.\nMutta ajopelien heittely oli vaivannut Crispiniä niin ankarasti, että\nhänet oli kannettava majataloon. Hän oli hyvin levoton _Lady Janesta_,\nkoska ei päässyt satamaan sitä kuulostamaan, kun häntä äkkiä tuli\ntiedustelemaan rehevä, punanaamainen olio, joka kysyä tokaisi jotenkin\nsuoraan, oliko hän sir Crispin Galliard. Ennen kuin tämä ennätti\nvastata, mies ilmoitti olevansa Thomas Jackson, _Lady Janen_ kapteeni,\nja Crispin olisi mielellään huutanut ilosta kuullessaan tämän uutisen.\n\nMutta hänen maatessaan vihdoin kuunarin hytissä hänen mietteensä\nmuuttuivat pian miellyttävistä katkeriksi. Hän oli lähtenyt\ntuomaan Cynthiaa poikansa luo ja oli antanut kunniasanansa työn\nsuorittamisesta. Miten hän nyt täytti lupauksensa? Niinä hetkinä,\njolloin oli yksin, hän kiroili epätoivoissaan sitä Cynthian\nseuralaista, joka kömpelyydessään oli haavoittanut häntä eikä ollut\ntähdännyt hieman alemmaksi, jotta olisi siten ratkaissut hänen elämänsä\nonnettoman arvoituksen ainiaksi. Turhaan hän koetti lohduttaa itseään\nja vähentää poikaansa kohtaan tekemäänsä vääryyttä sillä ajatuksella,\nettä juuri hän oli se mies, jota Cynthia rakasti, eikä hänen poikansa,\nettä hänen poikansa ei merkinnyt Cynthialle mitään ja että Cynthia ei\nkoskaan olisi lähtenyt hänen kanssaan, jos oli tiennyt hänen kosineen\ntoisen puolesta.\n\nEi. Teko oli ruma ja tuli vielä rumemmaksi siksi, että hän oli tehnyt\nsen toisia pahoja tekojaan sovittaessaan. Kotvan aikaan hän oli miltei\nraukkamainen. Hän oli pyytämäisillään kapteeni Jacksonia purjehtimaan\nCalais'n ohi johonkin muuhun satamaan Ranskan rannikolla. Mutta hän oli\nheti halveksien hylännyt raukkamaisen paon ajatuksen ja päätti, kävi\nmiten tahansa, kohdata poikansa, esittää hänelle totuuden ja jättää\nhänen arvosteltavakseen, kuinka voimakas kohtalo oli ollut.\n\nMaatessaan kuumeisena ja ärtyisenä laivan hytissä hän miltei joutui\nvihaamaan Kennethiä. Hän muisti hänet ainoastaan onnettomana\nalhaisena olentona, milloin tekopyhänä, milloin keikarina,\ntoisinaan virrenvinguttajana ja toisinaan elostelijana, mutta aina\nteeskentelevänä, aina raukkamaisena eikä koskaan miehenä, jonka hän\nylpein mielin voisi tunnustaa pojakseen.\n\nHeillä oli myötäinen tuuli ja illan tullen tuli Cynthia, joka vähän\naikaa oli ollut poissa hänen vuoteensa äärestä, ilmoittaen, että\nRanskan rannikko oli jo näkyvissä.\n\nCrispinin vastaus oli syvä huokaus, ja kun Cynthia kiusoitteli\nhäntä sen vuoksi, koetti Crispin hymyillä, mutta hymy oli vieläkin\nsurullisempi. Hetken hän jo aikoi uskoa tytölle kaiken, kertoa\nhänelle, millaisessa asemassa hän oli, ja siten jakaa taakan kahden\nkannettavaksi. Mutta hän ei tohtinut tehdä sitä. Cynthia ei saisi sitä\nkoskaan tietää.\n\n\n\n\nSeitsemäskolmatta luku\n\n\nErääseen _Auberge du Solei'n_ majatalon ensimmäisen kerroksen\nhuoneeseen tuli talon isäntä kysymään, oliko Crispin mylord Galliard.\nKysymyksen kuullessaan vetäisi Crispin syvään henkeään epätietoisuuden\nvallassa ja tunsi kalpenevansa. Mitä se merkitsi? Hän mietti, ja\ntoivo, jota hän saapumisestaan asti oli ylläpitänyt, alkoi kadota,\nsillä hän ei ollut tavannut poikaansa satamassa eikä majatalossa. Hän\nei uskaltanut tehdä mitään kysymyksiä peläten, että vastaus saattoi\nhävittää hänen toivonsa, joka vasten hänen tahtoaankin yhä nosti\npäätään.\n\nHän huokasi ennen kuin vastasi ja pyyhkäistessään hermostuneella\nkädellään otsaansa huomasi sen märäksi.\n\n»Nimeni on Crispin Galliard. Mitä uutisia teillä on?»\n\n»Eräs herrasmies — maalaisenne — on odottanut teitä täällä kolme\npäivää.»\n\nHetken istui Crispin aivan hiljaa viimeisenkin toivonkipinän\nmenettäneenä. Äkkiä hän sitten karkaisi itsensä ja huolimatta\nheikkoudestaan nousi seisomaan. »Tuokaa hänet luokseni. Tahdon tavata\nhänet heti.»\n\n»Tout à l'heure, monsieur», vastasi isäntä. Tällä hetkellä hän ei ole\nkotona. Hän meni ulos hengittämään raitista ilmaa pari tuntia sitten\neikä ole vielä palannut.»\n\n»Taivas suokoon, että hän olisi kävellyt mereen», tokaisi Crispin\nintohimoisesti. Sitten hän taas hillitsi itsensä. »Ei, ei, hyvä Jumala\n— eihän toki! Sitä en tarkoittanut.»\n\n»Tahtooko monsieur syödä?»\n\n»Heti, ja tuokaa tänne valoa.»\n\nIsäntä meni palatakseen hetken perästä tuoden kaksi palavaa kynttilää,\njotka hän asetti pöydälle.\n\nHänen mennessään kuului portaista raskaita askeleita ja miekan\nkolahtelua kaidetta vasten.\n\n»Täällä tulee mylordin maanmies», ilmoitti isäntä.\n\nKatsoessaan ylös Crispin näki Harry Hoganin kookkaan ruhon ovessa.\n\nCrispin kohottautui suoraksi istuessaan ja tuijotti tulijaan kuin\naaveeseen. Hogan lähestyi surullisesti hymyillen ja pani kätensä\nhellästi Crispinin olkapäille.\n\n»Tervetuloa Ranskaan, Crispin», sanoi hän. »Vaikkei se, jota odotat,\nolekaan täällä, niin on sinulla kuitenkin uskollinen ystävä vastassasi.»\n\n»Hogan!» huudahti ritari. »Mikä sinut tänne on tuonut? Mitä sinä täällä\nteet? Ja missä Jocelyn on?»\n\nIrlantilainen katsoi häntä hetken vakavana, sitten hän huokasi ja\nvaipui tuolille.\n\n»Oletko tuonut ladyn?» hän kysyi.\n\n»Hän on täällä. Hän tulee kohta luoksemme.»\n\nHogan huokaili ja pudisti surullisena harmaata päätään.\n\n»Mutta missä on Jocelyn?» tiedusti Crispin uudelleen ja hänen riutuneet\nkasvonsa näyttivät kovin kalpeilta hänen kääntäessään ne Hoganiin.\n»Miksi hän ei ole täällä?»\n\n»Minulla on ikäviä uutisia.»\n\n»Ikäviä uutisia?» mutisi Crispin, ikään kuin ei olisi käsittänyt\nsanojen merkitystä. »Ikäviä uutisia», toisteli hän yhä. Sitten hän\nkysyi äkkiä: — »Mitä ne ovat?»\n\n»Ja sinä olet lisäksi tuonut ladyn tänne!» valitti Hogan. »Tottavie,\nminä toivoin, että ainakin siinä olisit epäonnistunut.»\n\n»Jumaliste, Hogan», huudahti Crispin, »kerro heti uutisesi!»\n\nHogan mietti hetkisen ja sanoi sitten:\n\n»Kerron sinulle tarinan alusta alkaen. Noin neljä tuntia lähtösi\njälkeen Walthamista toivat mieheni sen pahantekijän, jota olivat\netsineet. Lähetin kersanttini ja sotamiehet heti Lontooseen vangin\nkanssa ja jäin sinne vain kahden ratsumiehen kera. Noin tunti sen\njälkeen tulla rämistivät ajopelit pihaan ja niistä astui lyhyt, hoikka,\nmustiin puettu mies, jolla oli häijyn näköiset kasvot ja kierot silmät\nja joka karjui olevansa Josef Ashburn Marleigh'n linnasta ja vaati\npääkenraalin ystävänä itselleen heti hevosia jatkaakseen matkaansa\nLontooseen. Satuin olemaan silloin pihassa ja kuullessani hänen komean\nilmoituksensa arvasin heti, millä asioilla hän liikkui. Hän meni\nmajataloon ja minä seurasin häntä sinne. Ensimmäinen ihminen, johon\nhänen katseensa osui, oli sinun poikasi. Hän hätkähti nähdessään\npojan siellä ja toinnuttuaan hämmästyksestään lasketti huuliltaan\nhävyttömimmän kiroustulvan, minkä ikänäni olen puritaanin suusta\nkuullut. Kun se oli loppunut, huusi hän: 'Mitä sinä hullu täällä\nteet?' Nuorukainen sammalsi jotakin ja meni hämilleen. Vihdoin hän sai\nsanotuksi, että hänet oli pidätetty. 'Pidätetty', jylisi Ashburn, 'ja\nkenen toimesta?' 'Isäni, sinä murhanhimoinen roisto!' vastasi poika\ntulisesti.\n\nSilloin master Ashburn kalpeni ja tuli hyvin häijyn näköiseksi. 'Vai\nniin', sanoi hän leikkisällä äänellä.' 'Vai olet sinä saanut tietää\nsen jo! Mutta jumaliste, siitä tiedosta ei tule sinulle enempää hyötyä\nkuin roistomaiselle isällesikään. Minun täytyy alkaa sinusta, senkin\nvietävä.'\n\nJa niin sanoen hän sieppasi suuren oluttuopin pöydältä ja kaatoi\nsen sisällön pojan kasvoille. Sieluni kautta! Poika osoitti silloin\nsellaista sisua, etten ikänäni olisi hänestä sitä odottanut. 'Ulos',\nhuusi hän tarttuen toisella kädellään miekkaansa ja osoittaen toisella\novea. 'Ulos, sinä koira, jotta siellä voin tappaa sinut!' Ashburn\nnauroi ja kirosi häntä, ja yhdessä he painuivat ohitseni pihalle.\nSiellä ei sattumalta ollut näkijöitä, ja siinä, ennen kuin he edes\nolivat mitanneet välimatkan, oli teko tehty — Ashburn oli pistänyt\nmiekallaan Jocelynin sydämen läpi.»\n\nHogan pysähtyi, ja Crispin istui kalpeana ja hiljaa, sielu tuskan\ntäyttämänä.\n\n»Entä Ashburn?» kysyi hän sitten äänellä, joka oli omituisen matala ja\nkäheä. »Miten hänen kävi? Eikö häntä vangittu?»\n\n»Ei», vastasi Hogan synkästi. »Häntä ei vangittu. Hänet haudattiin.\nEnnen kuin hän ennätti pistää miekkaansa tuppeen, astuin minä hänen\neteensä ja syytin häntä siitä, että hän oli murhannut parrattoman\npojan. Muistin, mitä hän oli velkaa sinulle, muistin, että hän oli\nlähettänyt sinut kuoleman kitaan, näin pojan ruumiin viruvan maassa\nvielä lämpimänä ja verta vuotavana ja löin miestä nyrkillä vasten\nsuuta. Kurja raukka kun oli, hän koetti pistää minua heti, ennen kuin\nedes olin ehtinyt vetää miekkani tupesta. Vältin piston hädin tuskin,\nja sitten kävimme työhön.\n\nIhmisiä syöksyi paikalle ja he koettivat estää meitä, mutta minä\nkirosin heille taistellessani ja vannoin tappavani jokaisen, joka\nyritti meidän välillemme, ja he pysyivät poissa ja odottivat. Kauan en\nantanut heidän odottaa. Minä en ollut mikään vastamunittu keltanokka\nSkotlannin vuorilta. Pistin miekkani kärjen Josef Ashburnin kaulaan\npari minuuttia temmellettyämme.\n\nSeisoessani teurastuspaikalla katsellen kätteni työtä muistui mieleeni\nse suosio, jota master Ashburn nautti parlamenttilaisten keskuudessa,\nja minä aloin tulla levottomaksi seurauksien vuoksi. Välttääkseni niitä\nhyppäsin heti satulaan ja ratsastin suoraa päätä Greenwichiin toivoen\ntapaavani _Lady Janen_ vielä siellä. Mutta lähettini oli jo lähettänyt\nsen Harwichiin sinua varten. Minulla oli hyvä etumatka takaa-ajon\nvaralta, ja niin jatkoin matkaa Doveriin, tulin sieltä meren poikki ja\nsaavuin tänne kolme päivää sitten.»\n\nCrispin nousi ja meni Hoganin luo.\n\n»Viimeksi kun tulit minun luokseni tapettuasi miehen, Hogan, saatoin\nolla sinulle vähäiseksi avuksi. Tällä kertaa toivon voivani olla\nsinulle ainakin yhtä suureksi hyödyksi. Sinähän lähdet Pariisiin minun\nkanssani?»\n\n»Mutta lady?» huomautti Hogan hämmästyneenä Crispinin\nmuistamattomuudesta.\n\n»Kuulen hänen askelensa portaissa. Jätä minut, Harry, mutta pyydä\nmennessäsi, että isäntä lähettäisi hakemaan tänne papin.»\n\nÄärimmäisen hämmästyneenä Hogan tuijotti sir Crispiniin ja ensi kerran\nei hänen liukas irlantilainen kielensä saanut ulos muuta kuin:\n\n»Sieluni kautta, Cris!»\n\nHän puristi Crispinin kättä ja kiiruhti sanomattoman hämmästyneenä\nhuoneesta toimittamaan Crispinin pyyntöä.\n\nCrispin seisoi hetken aikaa ikkunassa ja katsoessaan ulos pimeyteen\nkiitti Jumalaa kaikesta sydämestään siitä ratkaisusta, jonka hänen\nelämänsä hirvittävä arvoitus oli saanut.\n\nVaatteiden kahina veti hänen huomionsa puoleensa, ja käännyttyään hän\nnäki Cynthian hymyilevänä seisovan kynnyksellä.\n\nCrispin meni häntä vastaan ja pannen kätensä hänen olkapäilleen piti\ntyttöä käsivarsiensa etäisyydellä ja katsoi häntä silmiin.\n\n»Cynthia, oma Cynthiani!» hän sanoi. Ja murtaen Crispinin käsivarsien\nmuodostaman esteen Cynthia painautui hänen rintaansa vasten huoahtaen\nsuloisesti tyytyväisyytensä yltäkylläisyydessä.\n\n\n\n"]