[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fC9NsHvEOMk6yj91Q4x9jnTK-tlW3_PSZbBHIc_ZQL_k":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2727,"Transhimalaja I","Hedin, Sven",1865,1952,"2727-hedin-sven-transhimalaja-i","2727__Hedin_Sven__Transhimalaja_I",null,"tietokirja",[],[],"fi",1909,1910,53960,366744,false,50729,[23,24],"Hedin, Sven Anders, 1865-1952 -- Travel -- China -- Tibet Autonomous Region","Tibet Autonomous Region (China) -- Description and travel",[26,27,28],"Archaeology & Anthropology","Religion/Spirituality","Travel Writing","\"Transhimalaja: Löytöjä ja seikkailuja Tibetissä. 2\" by Sven Anders Hedin is a travel narrative written in the early 20th century. The book documents Hedin's adventures in Tibet, focusing on his explorations, encounters with local cultures, and interactions with significant figures like the Tashi lama. Through vivid descriptions and personal experiences, it provides insights into Tibet's rich spiritual and geographical landscape.  At the start of the volume, Hedin recounts his arrival in the sacred city of Shigatse, accompanied by former guides and monks. He details his ascent to Tashi-lunpo Monastery, where he awaits an audience with the Tashi lama. The opening narrative paints a picture of the monastery's architectural beauty and the rituals surrounding Hedin's visit, which includes gift exchanges and conversations covering a range of topics from local customs to broader geopolitical issues. This introduction sets the stage for Hedin's continued exploration of Tibet, interweaving his personal journey with the cultural and religious significance of the region. (This is an automatically generated summary.)",[],291,"Ruotsalaisen tutkimusmatkailijan matkakuvaus suuntautuu Tiibetin tuntemattomille seuduille 1900-luvun alussa. Teos kuvaa Transhimalajan vuoriston ylittämistä, kohtaamisia paikallisten asukkaiden kanssa sekä retkikunnan kokemia ankaria olosuhteita ja maantieteellisiä löytöjä.","Sven Hedinin'Transhimalaja I' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2727.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TRANSHIMALAJA I\n\nLöytöjä ja seikkailuja Tibetissä\n\n\nKirj.\n\nSVEN HEDIN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nSuomalainen Kustannusosakeyhtiö Kansa.\n1910.\n\n\n\n\n\n\nEnsimäisen osan sisällys:\n\n     Alkulause.\n  1. Simla.\n  2. Lehin tie.\n  3. Lähtö Tibetiin.\n  4. Tibetiläisen sisämaan reunalle.\n  5. Lake Lightenilla.\n  6. Suoraan susien suuhun — tai haaksirikkoon!\n  7. Suuria tappioita.\n  8. Tuntemattomassa maassa.\n  9. Kovanonnen päiviä.\n 10. Kuumesairaana villin jakin maassa.\n 11. Ensimäiset ihmiset.\n 12. Mitä saimme kokea matkalla Bogtsang-tsangpohon.\n 13. Kymmenen päivää Ngangtse-tson jäällä.\n 14. Takaisin ajetut!\n 15. Transhimalajan yli.\n 16. Salakähmää Shigatseen.\n 17. Tashi-laman luona.\n\n\n\n\nAlkulause.\n\n\nTekijä lausuu tämän Intian varakuninkaalle _Minton_ jaarlille\nomistamansa teoksen esipuheessa ensinnäkin kiitoksensa edesmenneelle\nRuotsin kuninkaalle _Oskari II:lle_, joka tätäkin nyt kuvailtua matkaa\nkohtaan osotti ainaista lämmintä harrastustaan ja tuki sen\nsuorittamista kaksinkertaisella anteliaisuudella.\n\nHän oli laskenut kulut n. 80,000 kruunuksi, ja tuon erän merkitsivät\nyhdessä viikossa hänen vanha ystävänsä _Emanuel Nobel_ sekä suosijansa\n_Frederik Löwenadler, Oscar Ekman, Robert Dickson, William Olsson_ ja\nlontoolainen pankkiiri _Henry Ruffer_. Intiassa kohdanneiden\npoliittisten vaikeuksien vuoksi, jotka pakottivat tekijän suuriin\nkierroksiin, nousivat kulut vielä 50,000 kruunulla, jotka olivat omista\nvaroista uhrattavat.\n\nRuotsalainen ja saksalainen \"Transhimalajan\" painos käsittää hiukan yli\n800 suomalaisen painoksen sivua; koko teokseen on tekijä käyttänyt\nainoastaan 107 päivää, monen muun hankkeen lomassa, apunansa hyvänä\nneuvonantajana leipzigiläinen kustantaja _Albert Brockhaus_.\nViimeksimainittu on myöskin toiminut välittäjänä suomalaisen painoksen\nasuun nähden, joka tekijän luvalla on lyhennelty alkuperäisestä,\nsamaten kuin — mikä missäkin määrin — hollantilainen, ranskalainen,\nunkarilainen, englantilainen, böömiläinen ja italialainen painos.\n\nT:ri Hedinin aikomuksena on julkaista kolmantena teoksensa osana useita\ntärkeitä matkansa vaiheita, jotka on nyt ilmestyneistä alkuperäisistä\npainoksista täytynyt tilan ahtauden vuoksi jättää pois, sekä muistelmia\nihanasta Japanista ja Koreasta. Kun toisen osan käsikirjoitus valmistui\nvasta marraskuussa, on suomalaisen painoksen kustantaja jouluksi 1909\njulkaissut ainoastaan ensimäisen osan, voidakseen toisen osan lopussa\nottaa lukuun jatkossa esiintyviä lisäyksiä; toinen osa siten\nluultavasti paisuu jonkun verran laajemmaksi ensimäistä, ilmestyen\nkevättalvella 1910, mutta kaikessa tapauksessa ilmestyy suomalainen\n\"Transhimalajan\" painos ainoastaan kaksi-osaisena.\n\nTähän painokseen liittyvät kuvat [eivät sisälly tähän e-kirjaan] ovat\nkaikki Brockhausilla Leipzigissä painetut — tosin sellaisena aikana,\njolloin niiden paikkaa teoksessa ei vielä oltu määrätty, joten käy\ntarpeelliseksi toisen osan loppuun liittää luettelo, joka lähemmin\nmainitsee kutakin kuvaa tekstissä vastaavat kohdat.\n\nKustantaja pitää varmana, että naapurimaamme suuren tutkimusmatkailijan\nväsymätön työ tuntemattomien alueiden valtaamiseksi tieteelle herättää\nmeilläkin mitä suurinta mielenkiintoa. Matkakertomukset ovat etenkin\nkoulu- ja lainakirjastoissa parhaita kasvatusvälineitä.\n\n_Kustantaja_.\n\n\n\n\nEnsimäinen luku.\n\nSimla.\n\n\nKeväällä 1905 pyöri mielessäni alituiseen ajatus uudesta\nTibetin-matkasta. Kolme vuotta oli kulunut isänmaahan palaamisestani;\ntyöhuoneeni alkoi jo käydä minulle liian ahtaaksi; kun iltaisin kaikki\nkävi hiljaiseksi ylt'ympärillä, olin kuulevinani tuulen huminassa\nkehotuksen: \"Tule jälleen takaisin erämaan hiljaisuuteen!\" Ja aamuisin\nherättyäni kuuntelin väkisinkin, eivätkö ulkona jo karavaanikellot\nkajahdelleet. Aika vieri, suunnitelma kypsyi ja pian oli kohtaloni\nratkaistu; minun täytyi palata aavikoitten avaraan vapauteen ja päästä\nTibetin lumipeitteisten vuorten välisille väljille tasangoille. Ellei\nnoudattaisi tätä sisällistä ääntä, kun se puhuu voimakkaasti ja\nselvästi, niin antautuisi häviöön ja turmioon; täytyy heittäytyä tämän\nnäkymättömän käden ohjattavaksi, uskoa sen jumalalliseen alkuperään ja\nmyöskin itseensä, ja alistua siihen kalvavaan kaihoon, jota tuottaa\nuusi ero kodista niin pitkäksi aikaa ja epätietoisiin vaiheisiin.\n\nEdellisen matkan tuloksista julkaisemani tieteellisen teoksen lopussa\n(\"Scientific Results\") lausuin mahdottomaksi antaa perusteellista\nkuvausta Tibetin sisäosasta, sen vuoristoista ja laaksoista, sen joista\nja järvistä silloin kun vielä kovin suuria alueita maasta pysyi tyyten\ntuntemattomina. \"Näin ollen\", sanoin siinä, \"pidän parempana lykätä\nsellaisen selonteon täydentämisen kunnes palaan matkalta, jolle\ntuotapikaa olen lähtemässä.\" Sen sijaan että olisin eksynyt\nolettamuksiin tahi hämmennyttänyt tuloksia aineksien puutteessa,\ntahdoin mieluummin omin silmin nähdä nuo tuntemattomat Pohjois-Tibetin\ntienoot ja ennen kaikkea sen laajan alan aivan tutkimatonta maata, joka\nleviää ylemmästä Brahmaputrasta pohjoiseen ja jonka kautta eivät\nole kierrelleet europalaiset eivätkä intialaiset \"punditit\",\nmaassasyntyneet tutkimusmatkailijat. Sen verranhan oli jo ennakolta\nvarmaa, että juuri tämä ala käsitti muutamia kaikkein suurimpia ja\nhauskimpia ongelmia, mitä vielä oli jäänyt Aasian fysillisessä\nmaantieteessä ratkaisematta. Siellä täytyi löytyä yksi tahi useampia\nvuoristojonoja, jotka kulkivat yhdensuuntaisesti Himalajan ja\nKarakorumin kanssa; siellä täytyi löytyä huippuja ja harjanteita, joita\ntutkijan katse ei ollut konsanaan kohdannut; turkoosisiniset\nsuolajärvet kuvastelivat sen laaksoissa ja syvyyksissä monsuunipilvien\nherkeämätöntä lentoa koillista kohden ja sen eteläisiltä reunoilta\ntäytyi solua vesirikkaita jokia milloin koskina vaahdoten, milloin\nrauhallisina uomassaan lipuen. Siellä epäilemättä asusteli\nnomadiheimoja, jotka keväisin jättivät talvilaitumensa ja kesäisin\nkuljeskelivat ylätasangoilla, kun uusi ruoho oli alkanut rehottaa\nkarusta maaperästä. Mutta asuiko siellä vakinainen väestö, oliko siellä\nluostareita, joiden katolta joka päivä lama täsmällisesti kuin aurinko\nhuusi munkkeja rukoukseen puhaltamalla simpukankuorta, sitä ei tiennyt\nkukaan.\n\nTurhaan selailtiin uudemman ja aikaisemman ajan tibetiläistä\nkirjallisuutta selitysten saamiseksi; ei nähty mitään muuta kuin\njoitakuita mielikuvituksen luomia arveluita valtavan vuoriselänteen\nolemassaolosta, aivan arvottomia, koska ne eivät vastanneet\ntodellisuutta eivätkä voineet nojautua mihinkään tosiseikkoihin. Sitä\nvastoin olivat juuri jotkut matkailijat kulkeneet tuntemattoman maan\nohitse pohjoisessa ja etelässä, idässä ja lännessä; niitä olin itsekin.\nMutta jos tarkasteli karttaa, joka osotti matkustusreitit Tibetin\nhalki, niin saattoi melkein johtua luulemaan, että me kaikki olimme\ntahallamme karttaneet sitä suurta valkeata täplää, jota äskettäin\njulkaistussa englantilaisessa kartassakin peittää ainoastaan sana\n\"Unexplored\", \"tutkimaton.\" Siitä saattoi päättää, ettei tämän maan\nhalki kulkeminen voinut olla helppoa, koska muutoin aikojen kuluessa\ntietenkin joku olisi sinne joutunut.\n\nTeoksessani \"Aasian erämaissa\" olen seikkaperäisesti kertonut, millaisia\nepätoivoisia ponnistuksia tein syksyllä ja talvella 1901 tunkeutuakseni\nmatkustusreitiltäni Selling-tson ja Panggong-tson välillä etelään.\nHalusin muun muassa saada tilaisuuden päästä tutkimaan jotakuta tahi\njoitakuita niistä suurista järvistä, jotka intialainen punditi Nain\nSina 1874 oli löytänyt Keski-Tibetissä ja joita sen koommin ei ollut\nnähnyt kukaan muu kuin alkuasukkaat. Jo edellisellä matkallani olin\nuneksinut Induksen lähteen löytämisestä; mutta minulle ei ollut silloin\nsallittua sitä saavuttaa. Tämä salaperäinen piste ei yhä vieläkään\nollut saanut oikeata paikkaansa Aasian kartalla — mutta jossakinhan sen\ntoki täytyi olla löydettävissä! Siitä päivästä asti, jona suuri\nmakedonialainen Aleksanteri (v. 326 e.Kr.) voitokkaine joukkoineen\nkulki tuon valtaisen virran yli, on kysymys virran lähteen\nmääräämisestä aina pysynyt maantieteellisen tutkimustyön\npäiväjärjestyksessä.\n\nOli niin mahdotonta kuin tarpeetontakin ennakolta laatia\nyksityiskohtaista suunnitelmaa matkaa varten, jonka kulku ja\nkehittyminen olivat epätietoisempia kuin koskaan ja näyttivät riippuvan\nolosuhteista, joita ei mitenkään voinut hallita. Piirsin tosin Tibetin\nkartalle edessäni olevan matkani todennäköisen suunnan, jotta\nvanhempani ja sisarukseni suunnilleen tietäisivät missä oleskelin. Jos\ntätä karttaa vertaa todelliseen matkustusreittiini, niin havaitsee\nkyllä kumpaisessakin tapauksessa samat alueet kosketelluksi. Mutta\nkehitys ja yksityiskohdat ovat olleet kokonaan toisenlaiset.\n\nKirjotin Intian silloiselle varakuninkaalle, lordi Curzonille, ilmotin\nhänelle suunnitelmani ja pyysin kaikkea sitä tukea, mitä pidin\nvälttämättömänä saavuttaakseni suotuisia tuloksia epävarmassa,\nhiljakkoin sotatilaan joutuneessa Tibetissä.\n\nPian sain seuraavan kirjeen, jonka painatan lähettäjänsä luvalla:\n\n                 Varakuninkaan palatsi, Simla, 6. p. heinäk.\n\n    Hyvä Tohtori Hedin!\n\n    Kuulen suurella mielihyvällä, että seuraatte neuvoani ja\n    tahdotte ennen ihmeellisten matkojenne päättymistä tehdä\n    vielä yhden suuren retken Keski-Aasiaan.\n\n    Olen ylpeä saadessani niin kauvan kuin vielä olen Intiassa\n    suoda Teille kaiken sen kannatuksen, mitä vallassani on, ja\n    pahottelen ainoastaan, että tulen paljoa ennen suuren retkenne\n    päättymistä jättäneeksi nämät seudut, sillä aikomukseni on\n    palata kotimaahan huhtikuussa 1906.\n\n    Mutta nyt suunnitelmaanne! Näen että Te tulette Intiaan vasta\n    ensi keväänä; kenties minulla silloin vielä on onni tavata\n    Teitä. Olen huolehtiva siitä, että kunnollinen maassasyntynyt\n    topografi on valmiina liittymään seuraanne, ja samaten olen\n    asettava käytettäväksenne tähtitieteellisiin havaintoihin\n    perehtyneen miehen, sekä toisen, joka pystyy suorittamaan\n    sääopillisia töitä. Molemmat tulevat olemaan valmistuneita\n    Teidän saapuessanne.\n\n    En osaa arvata mille kannalle Tibetin hallitus tulee\n    asettuneeksi siihen aikaan kun Te Intiaan tulette; jos se\n    pysyy jatkuvasti ystävällisenä, niin yritän luonnollisesti\n    hankkia Teille tarpeellisen luvan, passin ja luotettavan\n    saattueen.\n\n    Vakuutan että minulle on mitä suurin ilo kaikin tavoin\n    tukea suunnitelmianne.\n\n                                       Ystävyydellä Curzon.\n\nOn helposti käsitettävää miten tärkeäksi minulle koituisi tämä toimekas\nsuojelus ja apu varakuninkaan taholta. Erityisesti ilahutti minua se,\nettä saisin ottaa mukaani maassasyntyneitä topografeja, jotka olivat\nharjaantuneita mittaustöihin; sillä heidän työskentelynsä kautta\ntulisi laadittava kartta arvatenkin verrattomasti arvokkaammaksi. Minä\nitse taasen vapautuisin näistä kovin paljon aikaa vaativista\nmoninaisista puuhista ja voisin häiriintymättömästi omistaa työni\nfysillis-maantieteellisiin tutkimuksiin.\n\nTämä suosiollinen kirje suosituksenani läksin viidennelle matkalleni\nAasiaan. Lordi Curzon oli kylläkin Intiaan saapuessani jo jättänyt\npaikkansa, ja Englannissa piti piakkoisin päästä peräsimeen uusi,\npääministeri Sir Henry Campbell-Bannermanin johtama hallitus. Mutta\nlordi Curzonin lupaukset oli annettu Englannin kuninkaan nimessä, enkä\nvähääkään epäillyt, että vapaamielinenkin ministeriö pitäisi ne\narvossa.\n\nLokakuun 16. p:nä 1905, samana päivänä, jona kaksitoista vuotta\naikaisemmin olin lähtenyt matkalleni \"Seikkailuihin Keski-Aasiassa\",\njätin jälleenkin rakkaan vanhan kotini Tukholmassa. Paljoa\nepätietoisemmalta kuin silloin tuntui minusta nyt, näkisinkö jälleen\nkaikki omaiseni; kerranhan täytyy meitä ympäröivän ketjun kuitenkin\nkatketa! Suotaisiinko minun vieläkin löytää kotini muuttumattomana?\n\nMatka kävi Konstantinopolin ja Mustanmeren kautta turkkilaiseen\nArmeniaan, suoraan Persian halki Seistaniin ja Belutshistanin\naavikoitten poikki Rushkiin asti, missä saavutin intialaisen\nrautatieverkon läntisimmän haaran. Belutshistanin kaiken pölyn ja\npaahteen perästä tuntui minusta Ouetta raikkaalta, ihanalta keitaalta.\nToukokuun 20. p:nä 1906 läksin tästä kaupungista, kuljin neljässä\ntunnissa 1680 m korkeudelta alas ainoastaan 100 m merenpinnan\nyläpuolella olevaan seutuun ja sain jo Sibissä illalla kokea 38° C\nhellettä. Seuraavana päivänä jatkui matka Industa ja Satledshia pitkin\nSamasatan ja Batindan kautta Umbalaan; ja minä olin nyt, vuoden\nkuumimpana aikana, ainoa europalainen junassa. Lämpömäärä nousi aina\n41,6°, siis samaan astelukuun, jonka olin vähää ennen havainnut\nBelutshistanissa; mutta täällä siimeisissä rautatievaunuissa se oli\npaljoa helpompi sietää. Koko vaunua suojellaan auringon välittömältä\npaahteelta alasriippuvien varjostimien katoksella; kuitenkin on paras\nvälttää vähääkään koskettamasta vaunun ulko-osia — ne ovat nimittäin\nhehkuvan kuumat. Kaksi ikkuna-aukkoa on katettu hienoista\njuurisäikeistä punotulla kudoksella, jota vesi automatisesti valelee,\nja ilmatorvesta syöksyy tuuli tuon kostean ristikon läpi sisälle.\nSellaisen ikkunan ääressä oli minulla keskipäivälläkin vain 28,5°,\njoten minulla ei siinä suhteessa ollut mitään valittamista. Muutamissa\npysähdyspaikoissa tapaa oivallisia ravintoloita, ja alkuasukkaita\nkulkee mukana junassa kaupiten matkan varrella limonadia ja\nlasikirkasta jäätä.\n\nSilti kaipaa Intian helteisiltä, kuivuneilta tasangoilta ylös vuorille\nja niiden raikkaaseen, puhtaaseen ilmaan. Kalkasta vie pieni\nkapearaiteinen rata 6,5 tunnissa 2160 m korkeuteen, Simlaan,\nvarakuninkaan kesäkaupunkiin ja englantilais-intialaisen armeijan\npääkortteriin. Tie on viehättävimpiä ja suuremmoisimpia, mitä maan\npäällä löytyy. Mitä uhkarohkeimpina mutkina kapuaa pikku rata ylös\njyrkkiä seinämiä, alas rotkojen rinteitä, pistäytyy ahtaisiin, syviin\nnotkoihin, kohoaa huimaaville vuori-ulkonemilIe, joiden äärimäiseltä\nkielekkeeltä juna miltei näyttää tahtovan syöksähtää ilmaan,\njohtaa yli siltojen, jotka painonsa alla narskuvat ja notkuvat,\npiiloutuu sysimustiin tunneleihin ja ilmestyy jälleen häikäisevään\npäiväpaisteeseen. Kuljetaan laakson sivua, jonka pohja häämöttää\nsyvällä jalkojemme alla, sitten yli harjanteen, joka suo vapaan\nnäköalan molemmin puolin, ja taaskin pitkin jyrkän seinämän pengertä,\njonka korkeudesta näkee tuon ihmeellisen polvittelevan radan useampia\nkerroksia alapuolellansa. Melkein joka toinen minuutti vaihtuu maisema,\nuudet kuvat ja perspektivit, uudet näkökulmat ja valaistukset seuraavat\ntoisiansa, pitäen matkustajan huomiota herkeämättä jännityksessä.\nTohiseva kulku käy 102 tunnelin kautta; enimmät ovat aivan pieniä,\nmutta pisin on 1406 m mittainen.\n\nSiirrymme toisesta kasvillisuusvyöhykkeestä toiseen. Tasangon kasvisto\njäi jo aikaa sitten jälkeemme; nyt tapaa katse uusia muotoja\nilmanalojen muuttuessa, muotoja, jotka ovat ominaisia Himalajan\netelärinteitten eri tasanteille, ja lopulta ilmestyvät vielä etempänä\nylhäällä tummat deodar-metsät, kuninkaalliset himalajaseeterit, joiden\nvehmaassa rehevyydessä Simlan talot päilyvät vaaleitten pääskysenpesien\nnäköisinä. Tenhoava on tämä kuva, mutta vielä paljoa valtavammaksi\ntulee se brittiläisen valtakunnan voiman vertauskuvana! Täällä pesii\nkotka, ja ryteiköstään luo se vaanivia katseita yli Intian tasankojen.\nTäällä keräytyy kimppu lukemattomia lennätinlankoja brittiläisen\nkuningaskunnan joka sopesta ja kolkasta, ja tästä paikasta annetaan\npäivittäin epälukuisia käskyjä ja määräyksiä \"in His Majesty's service\nonly\"; täältä käsin ohjataan hallintoa ja komennetaan armeijaa, ja\nnäiden lankojen kiehtomana on joukko maharadshoja, intialaisia\nsuuriruhtinaita, kuin saalis hämähäkin verkossa.\n\nLähestyin Simlaa jonkunlaisella epäröimisellä. Lordi Curzonin kirjeen\nperästä eivät Intian vallanpitäjät olleet sen enempää hiiskahtaneet.\nYhä isommaksi kasvaa tuo omituinen kaupunki puolikuun muotoisella\nselänteellään, yhä selvempinä ilmenevät yksityiskohdat, nyt puuttuu\nenää pari mutkaa, ja sitte vierii juna Simlan asemalle. Neljä\nulkoasiain viraston tulipunaiseen puettua lakeijaa sieppaa\nmatkakapineeni, ja Grand Hotelissa vastaanottaa minut vanha ystäväni,\neversti Sir Francis Younghusband — 1890 vietimme Kashgarissa joulua,\nja hän oli vielä yhtä komea, ystävällinen ja hyväntuulinen kuin\nsilloinkin. Päivällisellä olin hänen vieraanansa United Service\nClub'issa. Puoleksi yöksi viehätyimme vanhoihin muistoihin Aasian\nerämaista, tarinoitsimme Kashgarin kaikkivaltiaasta venäläisestä\nylikonsulista Petrovskista, englantilaisesta Lhasan retkikunnasta,\njonka johtajana Younghusband oli ollut, Simlan elämästä ja lähestyvistä\nkesäkauden juhlimisista — mutta minun toiveistani ystäväni ei\nvirkkanut halkaistua sanaa! Enkä minäkään häneltä kysynyt; saatoinhan\narvata, että hän olisi minulle heti ilmaissut, jos kaikki olisi ollut\nselvää ja kunnossa. Mutta hän vaikeni kuin kivi, eikä minun tehnyt\nmieleni kysyä, vaikka sydäntäni poltteli kärsimättömyys saada kuulla\nedes jotakin.\n\nToukokuun 23 p:n aamuna astuessani ulos kuistilleni tuntui minusta kuin\ntuomiotansa odottavasta vangista. Alapuolellani hohtivat Simlan talot\npäivänpaisteessa, ja minä seisoin seeterien latvojen tasalla; ihanaapa\noli täällä tasangon ummehtuneen helteisen ilman yläpuolella!\nPohjoisessa läikkyi vehmaitten puitten aukosta verrattoman kaunis\nkuva. Siellä kimaltelivat lähimmät Himalajajonot, ikuisen lumen\nkattamat. Häikäisevän valkoisena kuvastui harjanteen reuna\nturkoosisinistä taivaanlakea vasten. Ilma oli niin säihkyvän kuulakka,\nettä välimatka näytti mitättömältä; vain moniaat päivämatkat erottivat\nminut noista vuorista, ja niiden takana avautui salaperäinen Tibet,\nkielletty maa, unelmien maa! Myöhemmin, puoleltapäivin, kävi ilma\nautereiseksi ja ihana kuva häipyi; eikä se enää näyttäynyt kertaakaan\nniinä viikkoina, jotka Simlassa vietin. Oli kuin olisi Tibetin ja minun\nvälille laskeunut esirippu, ja kuin olisi minulle ollut sallittu vain\nyhden ainoan kerran nähdä etäältä vuoret, joitten yli johti tie\nluvattuun maahan!\n\nSiitä syntyi samea päivä; kello kahdeltatoista piti minun kuulla\ntuomioni. Younghusband kävi minut noutamassa ja me läksimme yhdessä\nulkoasiain virastoon. Sir Louis Dane vastaanotti minut mitä\nherttaisimmin, juttelimme Persiasta sekä Intian ja Seistanin välisestä\n\"kauppatiestä.\" Sitte hän äkkiä mykistyi; mutta tuokion kuluttua hän\ntokaisi:\n\n\"Parempi on Teidän kuulla se heti: lontoolainen hallitus kieltää Teiltä\nluvan tunkeutua intialaisen rajan yli Tibetiin.\"\n\n\"Murheellinen viesti! Mutta mistä syystä?\"\n\n\"Sitä en tiedä; luultavasti tahtoo nykyinen hallitus karttaa kaikkea,\nmikä mahdollisesti voisi synnyttää kihnausta rajalla. Anomukseenne\nsuostuminen merkitsisi meille vastuuta siinä tapauksessa, että Teille\nehkä jälkeenpäin sattuisi jotakin. Niin, tämä on vahinko kerrassaan.\nMitä ajattelette nyt tehdä?\"\n\n\"Jos olisin Teheranissa moista aavistanutkaan, niin olisin valinnut\ntieni Venäjän Aasian kautta, sillä minulle ei ole milloinkaan\nilmaantunut vaikeuksia venäläisten taholta.\"\n\n\"Niin, me täällä olemme tehneet kaikkemme avittaaksemme Teidän\nsuunnitelmianne. Ne kolme maassasyntynyttä kenttämittaajaa, jotka lordi\nCurzon on Teille luvannut, ovat olleet harjoteltuja jo kuusi kuukautta\nja oleksivat Dehra Dunissa matkavalmiina. Mutta todennäköisesti\nperuutetaan tämäkin Lontoosta käsin. Emme kuitenkaan ole menettäneet\nkaikkea toivoamme vielä ja odotamme vasta kesäkuun 3. p:nä lopullista\nvastausta.\"\n\nMinusta tuntui sietämättömältä joutua odottamaan lopullista ratkaisua\nyksitoista päivää. Kenties voisi omakohtainen asiaan viihtyminen\nvaikuttaa edukseni. Lähetin sen vuoksi Englannin pääministerille\nseuraavan sähkösanoman:\n\n    \"Ne ystävälliset sanat, jotka Teidän ylhäisyytenne kaksi vuotta\n    takaperin on parlamentissa lausunut matkastani ja teoksestani,\n    antavat minulle rohkeutta kääntyä suoraan Teidän puoleenne ja\n    maantieteellisen tieteen nimessä anoa Teiltä hallituksen lupaa\n    tunkeutua Tibetiin Simlan ja Gartokin kautta. Aikomukseni on\n    tutkia Tsanpon pohjoispuolella olevaa enimmäkseen asumatonta\n    aluetta ja sen keskessä löytyviä järviä, sitte palatakseni\n    Intiaan. Olen täysin perehtynyt Intian ja Tibetin nykyisiin\n    valtiollisiin väleihin, ja kun olen yksikolmattavuotiaasta\n    asti sovussa seurustellut asialaisten kanssa, niin olen nytkin\n    käyttäytyvä kauttaaltaan varovasti, noudattava annettuja ohjeita\n    ja katsova kunnia-asiakseni välttää kaikkia riitaisuuksia rajalla.\"\n\nJa nyt odottelimme edelleen; päivät kuluivat, kolme maassasyntynyttä\napulaistani pysyttelivät matkavalmiina Dehra Dunissa, ylipäällikkö\nlordi Kitchener vakuutti mielihyvällä asettavansa käytettäväkseni\nkaksikymmentä hampaisiin asti aseestettua gurkhaa jahka vain saapuisi\nanottu lupa Intian valtiosihteeriltä Sir John Morleylta. Tällä\nnimittäin oli käsissään rajan avain, ja hänestä yksistään riippui\nkaikki. Lordi Minto, Intian uusi varakuningas, teki kaiken voitavansa.\nHän kirjotteli pitkiä, seikkaperäisiä mietintöjä ja lähetti\nsähkösanoman toisensa perästä. Mikään hylkäävä vastaus ei voinut häntä\nlannistaa, hän lähetti yhä jälleen uuden viestin, joka alkoi sanoilla:\n\"Pyydän Hänen Majesteettinsa ministeriötä ottamaan vielä kerran\nharkintansa alaiseksi, että\" j.n.e. Kun Lontoosta käsin vakuutettiin,\nettei kieltävä vastaus mitenkään koskenut suoranaisesti minua, vaan\nettä oli menetelty samoin useampiin brittiläisiin upseereihin nähden,\npyysi lordi Minto viimeisessä sähkösanomassa minulle lupaa saada\nseurata sitä englantilaista upseeria, jonka piti kesällä matkustaa\nGartokiin tarkastamaan sikäläistä varusväkeä. Mutta valtiosihteerin\nvirasto piti nytkin vääjäämättömästi päätöksensä, ja minä itse sain\nsähkösanomaani seuraavan vastauksen — valtiosihteerin kirjelmänä\nvarakuninkaalle kesäkuun 1. p:ltä 1906:\n\n    \"Pääministeri haluaa, että Te ilmotatte Sven Hedinille tämän\n    sanoman: 'Pahoittelen vilpittömästi, että minulle on syistä,\n    jotka Intian hallitus epäilemättä Teille selitti, mahdotonta\n    myöntää pyytämäänne tukea matkalle Tibetiin ja oleskelulle\n    siellä. Tämä tuki on evätty myöskin Lontoon Kuninkaalliselta\n    Maantieteelliseltä Seuralta sekä Intian hallituksen\n    palveluksessa olevilta brittiläisiltä upseereilta.\"\n\nViimeisen sähkösanoman sisältö merkitsi siis, että minulta kiellettiin\nkerrassaan kaikki. Intian hallituksen ja varakuninkaanhan ei\nedelleenkään auttanut muu kuin noudattaa lontoolaista käskyä. Hehän\n_tahtoivat_ tehdä parhaansa ja harrastivat suunnitelmiani mitä\nlämpimimmin, mutta he eivät saaneet minua auttaa. He eivät saaneet\nhankkia minulle mitään lupakirjaa eikä passia Lhasasta, he eivät\nsaaneet suojata minua epävarmassa Tibetissä liiankin välttämättömällä\nsaattueella, ja minulta riistettiin sekin suuri etu, että olisin voinut\nottaa mukaani kolme kunnollista topografia ja apulaista tieteellisiin\nhavaintoihini. Eikä siinä ollut vielä kaikki! Jos minä asianhaarain\npakosta alistuisin kohtalooni ja lähtisin omin päin yksinäni\nalkuasukasparven keralla rajan yli, niin oli Intian hallituksella käsky\nestää yritykseni. Intian puolelta oli Tibet minulta siis suljettu ja\nenglantilaiset, s.o. Sir John Morley, sulkivat sen vähintäinkin yhtä\ntiukasti kuin tibetiläiset itse olivat konsanaan sulkeneet. Älysin\npian, etteivät tällä matkalla minua kohtaavat suurimmat vastukset\nkoituisi Tibetistä, sen kolkosta ilmanalasta, sen ohuesta ilmasta, sen\nvaltavista vuorista ja villeistä kansoista, vaan — Englannista! Kunhan\ntulisin tolkulle Sir John Morleysta — jotenkutenhan toki jo sitte\nTibetistä suoriutuisin!\n\nToivosta luopuu viimeiseksi, ja niinpä minäkin yhä vielä toivoin, että\nkaikki lopulta kävisi hyvin. Huono menestykseni kannusti kunnianhimoani\nja jännitti voimani äärimäisillensä. Koettakaapas minua estää, jos\nvoitte, ajattelin; minäpä näytän teille, että olen Aasiassa paremmin\nkotiutunut kuin te! Yrittäkäähän vain teljetä tämä suunnaton Tibet,\nyrittäkää salvata kaikki ne laaksot, jotka rajalta johtavat sen\nylätasangoille, niin saatte nähdä, että tämä on tuiki mahdotonta! —\nSen vuoksi tuntui minusta todelliselta helpotukselta, kun viimeinen\nsäälitön ja jokseenkin lyhytsanainen epäys saapui ja peruuttamattomasti\nkatkaisi kaikki sopimuksen hieromiset. Minusta tuntui kuin olisin äkkiä\njoutunut ympäristöstäni erilleni ja kokonaan itsenäisesti jatkamaan\nhankkeitani. Elämäni ja kunniani olivat pelissä kahden lähivuoden\najaksi — antautuminen ei tietysti voinut tulla kysymykseenkään. Tämän\nviidennen matkan olin alottanut raskaalla sydämellä, en juhlimisten\nriemulla ja remulla kuten edelliset. Mutta nyt siitä yht'äkkiä sukeusi\nlempilapseni. Menipä vaikka henkeni, tästä matkasta piti kuitenkin\nkoitua elämäni loistokohta! Siitä tuli kaikkien unelmieni ja\ntoiveitteni esine, sitä koskivat rukoukseni, ja sieluni sisintä myöten\nikävöitsin hetkeä, jolloin ensimäinen karavaani olisi valmiina — ja\nsitte piti jokaisen päivän muodostua eheäksi soinnuksi voitonlauluun!\n\nEn voi ryhtyä sanallakaan arvostelemaan sitä politikaa, joka silloin\nkasasi tielleni näköjään voittamattomia esteitä. Joka tapauksessa se\noli viisas. Tulevaisuudessa se käy välttämättömäksi. Jos olisin ollut\nbrittiläisessä suojeluksessa, pitänyt seurueessani brittiläisiä\nalamaisia ja sitte joutunut surmatuksi, niin olisi luultavasti täytynyt\nlähettää maahan suuria kuluja kysyvä rangaistus-retkikunta väestön\npelottimeksi; tässä tapauksessa ei olisi ollut eroa sillä, olinko\nruotsalainen tai englantilainen. Miten englantilainen valtiosihteeri\nitse käsitti asian, se käy ilmi hänen vastauksestansa lordi Percyn\nvälikysymykseen kuukautta myöhemmin kuin minä olin saanut ratkaisuni:\n\"Sven Hediniltä on valtiollisista syistä kielletty lupa tunkeutua\nTibetiin; samoilla perusteilla evätään brittiläisetkin alamaiset\nkäymästä siinä maassa. Intian hallitus suosii taattujen tutkijain\nretkiä; mutta Britannian hallitus on määrännyt toisin ja pitää\ntarpeellisena pysyttää Tibet edelleenkin siinä eristystilassa, jossa\nedellinen hallitus sitä huolellisesti pysytti.\"\n\nNäinä päivinä sain paljon myötätunnon ja ystävyyden osotuksia. Intiassa\nminulla oli pelkkiä ystäviä, ja heistä oli katkeraa, kun eivät voineet\nminua auttaa. Sir Louis Dane oli minulle ilmottanut, että jos\nanomukseeni kuitenkin lopulta suostuttaisiin, minun olisi\nallekirjotettava eräs sopimus — mutta mitä tämä olisi sisältänyt,\nsiitä en ole koskaan saanut selvää. Kenties oli kysymyksessä\njonkunlainen vastuu minua seuraavista miehistä, lupaus olla käymättä\nmuutamilla määrätyillä seuduilla, ja sitoumus jättää matkani tulokset\nIntian hallituksen käytettäväksi — tuosta kaikesta en tiedä mitään.\nMutta nyt olin erilläni kaikista sitoumuksista; vapaus on kuitenkin\nkaikkein paras, ja voimallisimmassa asemassa on se, joka seisoo\nyksinään. Olisi sentään liioteltua väittää, että minä niinä päivinä\nnimittelin Sir John Morleyn toimintaa kiitollisin sanoin. Miten\nolisinkaan silloin voinut aavistaa, että vielä lukisin hänet\nparhaimpiin ystäviin enkä ajattelisi häntä ilman lämpöä, kunnioitusta\nja ihailua!\n\nEnsimäisen kerran käytyäni ulkoasiain virastossa saattoi minut\nYounghusband varakuninkaan palatsiin — minun piti liittää nimeni lordi\nja lady Minton vierasluetteloon. Younghusband on ritarillinen mies,\nesikuva jaloimmalle, mitä mistään kansasta voi puhjeta. Häntä kaiveli\nenemmän kuin minua itseäni hallituksen epäys, mutta hänellä oli samalla\nvielä muita ja katkerampia ikävyyksiä — hänen retkikuntansa Lhasaan,\njonka piti liittää Tibet tieteellisen tutkinnan alaan, oli ollut turha.\nHän vei minut nyt ohimennen lordi Minton yksityissihteerin eversti J.R.\nDunlop-Smithin luo, ja hänestä sain elin-aikaisen ystävän; hän on\nhienoimpia, jaloimpia, ylevimpiä ja tietorikkaimpia miehiä mitä\nkonsanaan olen tuntenut, hän on syvämielinen, monipuolisesti oppinut\nmies ja perinpohjainen Intian tuntija, asuttuansa siellä neljäkolmatta\nvuotta. Kun näkee moisia miehiä tärkeimmissä viroissa, niin käsittää\nettä hallitseva rotu tarpeen tullen pystyy kestämään vielä monta tuimaa\nmyrskyä Intian kolmensadan miljoonan keskessä.\n\nElämäni oli siihen aikaan kerrassaan täynnä vastakohtia. Vähänpä oli\nSimlassa oloni niitten yksinäisten ja hiljaisten vuosien kaltainen,\njotka minua odottivat häämyisiin pilvijoukkoihin häipyvien vuorten\ntuolla puolen! En voi olla kiintymättä muutamiin muistelmiin noista\nihmeellisen hauskoista päivistä.\n\nNiinpä vietiin minut ensimäisille \"hovipäivällisille\" toukokuun 24.\nP:nä 1906. Pitkin erään ison vierashuoneen seiniä seisoo varakuninkaan\npalatsissa koolla kai satakunta vierasta, kaikki paraatipuvuissa, upean\nkirjavissa univormuissa, joita säihkyvät ritarimerkit koristavat. Muuan\nheistä ulottuu päätänsä pitempänä toisten yli. Hän seisoo hyvin\nsuoraryhtisenä ja näyttää kylmäveriseltä, tarmokkaalta ja levolliselta.\nHän ei puhele kenenkään kanssa, tähystelee vain tutkivasti\nympäristöänsä kirkkailla, sinisenharmailla silmillään. Hänen\nkasvonpiirteensä ovat järeät, mutta mieltäkiinnittävät, totiset,\nliikahtamattomat ja ahavoittuneet; näkee että hän on paljon kokenut ja\ntulikasteessa käytetty soturi. Hänen univormunsa on tulipunainen ja\nvasemmalla puolen rintaa säihkyy aimo omaisuus timantteina. Hänellä on\nmaailmankuulu, kuolematon nimi: _lordi Kitchener_ Khartumista, Afrikan\nvoittaja ja intialaisen armeijan ylipäällikkö.\n\nEräs herrasmies astuu luokseni ja kysyy minulta, vieläkö muistan meidän\nolleen pöytäkumppanuksia eräillä päivällisillä lordi Curzonin luona.\nPundschabin kuvernööri Sir Charles Rivaz kuuluu samaten vanhoihin\ntuttaviini, ja lisäksi esittelee minut Sir Louis Dane oikealle ja\nvasemmalle. Airut astuu saliin ja julistaa varakuninkaan saapuvaksi.\nEsikuntansa saattamana kiertää lordi Minto saliin, tervehtii kutakin\nyksityistä vierasta, minua ainoastaan sanoilla: \"Tervetuloa Simlaan!\"\nHänen sanojensa kaihoksiva sointu ei välttänyt korvaani; tiesihän hän,\netten voinut tuntea itseäni niin \"tervetulleeksi\", kuin hän ja minä\nolisimme suoneet. Pöytämusiikin raikuessa siirrymme ruokasaliin, missä\nmeille tarjotaan tanskalaisen keittiön oivallisimpia laitoksia;\naterioimme hopeaisista astioista ja nousemme pöydästä ottaaksemme osaa\nhoviseurueeseen, jolloin valta-istuimen portailla seisovalle\nvarakuninkaalle esitellään viisisataa herrasmiestä. Kunkin nimi\nhuudetaan, ja he astuvat nopeana jonona valta-istuimen ohitse. Jokainen\nheistä seisahtuu ja kääntyy päin, ja varakuningas vastaa heidän syvään\nkumarrukseensa; hän kumartui tänä iltana yhdeksänsataa kertaa! Kun\nohitse kulkee intialaisia ruhtinaita tai afganilaisia lähettiläitä,\nniin hän ei kumarra, vaan koskettaa kädellään vieraan miekankahvaa\nystävyyden ja rauhan merkiksi.\n\nSeuraavana päivänä kutsuttiin minut siirtymään varakuninkaan palatsin\nasukkaaksi, ja siitä lähtien olin lordi ja lady Minton vieraana.\nUnohtumaton on aika jonka heidän seurassaan vietin, ja nämä viikot\ntuntuvat minusta nyt kuin unelta ja tarulta. Lordi Minto itse on\nbrittiläisen gentlemanin ihanne, ylimys jalointa rotua ja samalla\nyksinkertainen ja vaatimaton. Intiassa hän pääsi väleen suosituksi\nystävällisen käytöksensä ja kaikkia kohtaan osottamansa suopeuden\nvuoksi, eikä hän katso asemaansa liian korkeaksi ollakseen lausumatta\nsydämellistä sanaa kenelle tahansa hänen hallintoonsa uskotun\njättiläisvaltakunnan lukuisten kansanheimojen jäsenelle. Lordi Minto\noli jo aikaisemmin palvellut Intiassa ja ottanut osaa sotaretkeen\nAfganistania vastaan; koettuansa vaihtelevia kohtaloita kolmessa\nmaanosassa hänet nimitettiin Kanadan kenraalikuvernööriksi. Vuonna 1904\nhän palasi skotlantilaiselle maatilallensa Mintoon takaisin aikoen\nviettää siellä lopun ikäänsä; silloin antoi Englannin kuningas ja\nIntian keisari hänelle Intian varakuninkaan ja kenraalikuvernöörin\nviran.\n\nHän ei ole ensimäinen tässä virassa ollut Minton jaarli; jo hänen\niso-isänsä isä oli sata vuotta takaperin brittiläisen valtakunnan\nkenraalikuvernöörinä Intian niemimaalla. Siihen maailman aikaan\npurjehdittiin hindujen maahan vielä Hyväntoivonniemen ympäri, ja se oli\npitkä, vaivaloinen matka. Sen johdosta jätti ensimäinen lordi Minto\nperheensä kotiin. Hänen ja hänen puolisonsa toisilleen lähettämät\nkirjeet ovat vielä tallella ja ilmaisevat suorastaan ihanteellista\nrakkautta ja uskollisuutta. Kun hänen palvelus-aikansa Intiassa vihdoin\noli päättynyt, astui hän laivaan, joka vei hänet kotiin tuon pitkän\ntaipaleen, ja kiirehti ensimäisessä postivaunussa suoraa päätä Mintoa\nkohti. Siellä odotteli puoliso; hän tähysteli ikävöitsevin katsein\npitkin tietä; aikaa oli jo kulunut paljon yli määrän, mutta vaunua ei\nnäkynyt. Lopulta saapui odotetun asemasta pölypilven peittämä ratsumies\ntuoden viestin: Lordi Minto on kuollut yhden ainoan postiaseman päässä\nkotoansa! — Kirjeet on sidottu yhteen kääröksi, jonka kyljessä pikku\nlappu sisältää sanat: \"Poor fools!\" (Meitä hupsuparkoja!) Ensimäisen\nlady Minton käsi on ne kirjottanut.\n\nMutta nyt kukoistaa elämä uudessa Minto-perheessä. Mieltymys,\nkoruttomuus ja onni vallitsevat tässä viehättävässä kodissa, jossa\njokainen jäsen on kokonaisuuden kaunistuksena. Varakuninkaalla on aina\nkädet täynnä työtä Intian hyväksi, mutta lordi Minto säilytti aina\njärkähtämättömän levollisuutensa ja omisti joka päivä muutamia tunteja\nperheellensä. Me tapasimme toisemme päivittäin aterioilla;\npuolipäivällisille oli tavallisesti pyydetty joitakuita vieraita, mutta\npäivällisellä olimme monasti yksinämme, ja silloin oli mieliala\nkaikkein hauskin. Silloin kertoili lady Minto oleskelustansa Kanadassa,\nmiten hän oli rautateitse ja höyrylaivoilla matkannut 116000\nenglantilaista penikulmaa, ollut puolisonsa mukana kaikilla\nvirkamatkoilla, ottanut osaa aarniometsien metsästysretkiin, kulkenut\nkanootilla alas vuolaita virtoja ja yhtynyt vaarallisiin vaelteluihin\nKlondikessa. Selailimme hänen päiväkirjojansa niiltä ajoilta; ne olivat\npaksuja nidoksia, täynnä valokuvia, karttoja, leikkeleitä ja\nnimikirjotuksia, ja niitä höysti erinomaisen mielenkiintoiset kuvat ja\nkuvaukset. Ja kuitenkin tulee siitä päiväkirjasta, jota lady Minto\npitää Intiaan saapumisestansa asti, vielä jännittävämpi ja\nmerkillisempi; sillä sille antaa värityksen itämainen loisto ja idän\nupeus ja prameus, jalokivien verhoamat maharadshat, eri valtioissa\ntapahtuneet vastaanotot, kulkueet ja paraatit, punaisessa ja kullassa\nloistelevat elefantit ja kaikki se suuremmoinen ja komea, joka ei ole\nerotettavissa Intian varakuninkaan hovista ja edustuksesta. Kolme\nnuorta lumoavaa tytärtä, ladyt Eileen, Ruby ja Violet, täyttävät tämän\nkodin päiväpaisteella ja ylpeydellä, ja ovat äitinsä ohella\ntanssiaisten ja loistavien juhlien kuningattaria. Isänsä tapaan hekin\nrakastavat urheilua ja istuvat ratsun seljässä kuin valkyriat.\n\nOnko kummeksittavaa että vieras viihtyy tässä talossa, keskellä\nherttaisinta vieraanvaraisuutta? Minun kamarini olivat varakuninkaan\nyksityis-asunnon yläpuolella. Pohjakerroksessa ovat valtiosuojamat,\nloisteliaan upeat isot vierashuoneet, ruokasali ja tavattoman avara\nvalkoisen ja kullan värinen tanssisali. Tilavasta mattojen kattamasta\neteisestä, joka on kaunistettu vaakunoilla ja raskailla seinäverhoilla,\nsaavutaan noihin eri saleihin ja suojamiin; siellä on juhlina mitä\nkirjavinta vilinää. Pitkin pohjakerroksen enintä osaa kulkee avoin\nlehteri, kivinen veranda, jolla kuhisee vieraissa kävijöitä, kuriireja,\ntshaparasseja ja dshamadareja, joiden pukuna on varakuninkaalliset\npunaiset univormut ja valkeat turbanit. Takana on piha, jolla tulee ja\nmenee vaunuja, kantotuoleja ja ratsastajia, ja huolella hoidetut tiet\njohtavat aistikkaille pengermille, jotka on rakennettu lady Minton\npiirustusten mukaan. Näiden pengermien tuolla puolen alkaa metsä\nkallioseinien siimestämine kävelyteinensä.\n\nRakennuksen keskessä sijaitsevasta isosta suojamasta pääsee mattojen\nverhoamia portaita myöten toiseen huonekertaan, missä varakuninkaan\nperhe on saanut asunnon, joka aistikkuudessa ja komeudessa voittaa\nkaikki. Seuraavassa huonekerrassa ovat vierashuoneet. Sisälehteriltä on\noivallinen näköala isoon suojamaan, jossa punatakkiset lakeijat\näänettöminä vilahtelevat portaita ylös ja alas. Kamarini ulkopuolella\noli kuisti, jonka rintasuojan takaa joka aamu turhaan tähystelin\nnähdäkseni Tibetin rajavuorten häämyä.\n\nSimlassa tapasin useita henkilöitä, jotka aina luen parhaisiin\nystäviini; joukossa oli moniaita vanhojakin tuttaviani. Otin osaa\nmuutamiin tunnelmarikkaisiin vieraspitoihin ja pariin virallisiin\ntanssiaisiin, jotka maan tapaan osataan järjestää kaikella\nmahdollisella loistolla ja upeudella. Lordi Kitchenerin asunto on\nSimlan kaupungin toisessa päässä ja nimeltään Snowdon. Tulija saapuu\nensin isoon eteissuojamaan, joka aistikkaan sisustuksensa ja\nkoristelunsa kautta pikemmin tuntuu vastaanottosalilta tai\nvoitonmerkkien näyttämältä kunniasuojamalta. Telineellä on kaunis\nmuotokuva Gordon pashasta; vastapäätä ovat Aleksanterin ja Cesarin\nrintakuvat. Porraskäytävään on koristeen tapaan liitetty ukko Krügerin\nPretoriassa käyttämän presidentintuolin selkämys, ja pöydillä,\nseinähyllyillä ja reunuksilla on kallisarvoisia kiinalaisia maljakkoja\nKang-hin (1662-1722) ja Kien-lungin (1736-1795) aikakausilta. Sillä\nlordi Kitchener on kiihkeä vanhan kiinalaisen porsliinin kerääjä, mutta\nainoastaan kaikkein hienoin saa armon hänen silmissään. Enimmin\nkuitenkin tehoavat vieraaseen tässä merkillisessä suojamassa, ennen\nkaikkea kiinnittäen hänen huomiotansa, voitonmerkit ja liput lordi\nKitchenerin taisteluista Sudanissa ja Etelä-Afrikassa. Eräältä\nylemmältä lehteriltä ne riippuvat alas kuin kulissit tangoissaan,\nniiden joukossa Mahdin sekä Omduramin ja Omdebrikatin dervishien viirit\nja useampia Transvaalin ja Oranjevaltion buurien lippuja. Sisemmissäkin\nsaleissa tapaamme yhtä ylellisesti käytetyn koristuksina kiinalaisia\nporsliinimaljakkoja ja harvinaisia kansatieteellisiä esineitä, joista\nmuutamilla puuhun veistetyllä tibetiläisten temppelien harjakoristeilla\non suuri arvo; ne toi mukanaan Younghusbandin Lhasa retkikunta.\nPöydillä on albumeja täynnä valokuvia lordi Kitchinerin lukuisilta\ntarkastusmatkoilta Intiassa ja hänen matkaltaan kylmän Pamirin halki.\nJuhlallisissa tilaisuuksissa koristaa pöytiä kalliit ja tukevat\nkultaiset astiastot, englantilaisten antamat kansallislahjoiksi Afrikan\nkukistajalle.\n\nOleskeluni Simlassa päättyi; oli hyödytön viipyä enää kauvemmin,\nsaatuani viimeisen ehdottoman epäyksen Lontoosta. Kesäkuun 9. p:nä\nlausuin jäähyväiseni varakuninkaalle ja hänen nuorimmalle\ntyttärellensä, jotka halusivat ratsastaa Mashrobaan ollakseen siellä\nsunnuntaita. En voi kuvata tätä eroamista, niin lämmin ja sydämellinen\nse oli. Lordi Minto toivotti, että minulle kaiken uhalla onnistuisi\nhankkeeni, ja häntä ilahutti toivo saada vielä kerran tavata minut\nIntiassa. Minulle ei ollut mahdollista ilmaista eronhetkenä sieluni\nkaikkea tulvivaa kiitollisuutta. Hän oli tehnyt kaiken voitavansa minua\nauttaakseen ja itse antautunut ikävyyksiin minun tähteni. Hän oli\nryhtynyt käsiksi elämänkohtalooni aivan erikoisella tavalla, ja minä\ntiesin myös, että olin hänessä voittanut itselleni ainiaaksi ystävän.\nSunnuntai-aamuna läksivät myöskin lady Minto ja hänen molemmat\nvanhemmat tyttärensä Mashrobaan, ja minä lausuin heille viimeiset\nhyvästelyni, kiittäen siitä rajattomasta vieraanvaraisuudesta, jota\nolin saanut osakseni varakuninkaallisessa palatsissa.\n\nKun sitte jälleen astuin huoneeseeni, tuntui kuninkaallinen palatsi\nminusta kuolleelta ja autiolta, enkä enää saanut rauhaa pitempään\njääpymiseen. Sulloin tavarani matkavalmiiksi, riensin kaupunkiin, tein\nkiireesti pari hyvästelykäyntiä, annoin määräykset runsaista\nmatkatarpeistani ja olin pian varustettu lähtöön. Kolmantenatoista\npäivänä tapahtui lähtö. Kolmetoista-luvulla on tässä matkassa\njonkunmoinen osa; marraskuun 13. p:nä jätin Trapetsuntin Mustanmeren\nrannikolla, joulukuun 13. saavuin Teheraniin, Persian pääkaupunkiin, ja\nkesäkuun 13. matkustin Simlasta; mutta minä en ollut taikauskoinen!\nYounghusband oli ensimäinen toivottamassa minut tervetulleeksi, ja hän\nviimeisenä minut hyvästeli; minun piti piakkoin jälleen tavata hänet\nSrinagarissa. Sitte porhalsi juna jälleen noiden sadankahden tunnelin\nläpi alaspäin. Eräästä mutkasta näin vielä kerran varakuninkaallisen\npalatsin ylpeine tornineen ja korkeine muurineen, paikan johon liittyi\nmonta iloista muistoa ja rauennutta toivetta.\n\n\n\n\nToinen luku.\n\nLehin lie.\n\nManuel oli veikeä mies. Hän oli madrasilainen hindu, pienoinen siro ja\nmusta, puhui hyvää englantia ja oli vanhempinensa kääntynyt\nroomankatoliseen uskoon. Hän oli viime hetkessä pistäytynyt luokseni\nvaltainen kimppu todistuksia kainalossa ja julistanut terhakasti: \"Jos\nherra aikoo tehdä pitkän matkan, niin Herra tarvitsee kokkia, ja minä\nosaan keittää.\" Hänen todistuksiinsa vilkaisematta otin hänet\npalvelukseeni. Hän käyttäytyi hyvin, oli rehellinen ja tuotti minulle\nenemmän iloa kuin närkästystä. Hänen pahin kepposensa oli hävitä\nsalaperäisellä tavalla Tibetissä, minun tähän hetkeen saakka\nkuulemattani hänestä sen enempää.\n\nIstuimme osastossamme sulloutuneina kuin sillit tynnyrissä. Ilma kävi\nyhä kuumemmaksi; ylängön ihanasta viileydestä jouduimme jälleen Intian\ntasangoilta nousevaan painostavaan helteesen. Kalkan, Umbalan ja\nLahoren kautta kulki matka Ravalpindiin, missä yövyin mukiinmenevään\nhotelliin. Mutta huone oli hiostava ja tunkainen, ja vaikka punka,\nlaesta riippuva iso viuhka, oli kaiken yötä liikkeessä, niin tekivät\nhyttyset silti sangen tungettelevia vierailuja vuoteeseeni.\n\nKesäkuun 15. p:nä saapui hotellin eteen tonga ja kolme ekkaa;\nedelliseen asetuin minä, jälkimmäiseen köytimme tavarat ja — Manuelin.\nKohtisuoraan käy tie vehmaitten lehtokujien lomassa vuoriston juurelle.\nLiikenne on vilkas: karavaaneja, ratsastajia, vaeltajia ja\nmieronkiertäjiä. Edessämme kuvautuvat Himalajan alemmat ylänteet ja\ntaampana sen korkeammat vuoret. Ovatko ne vihamielisten jumalain\ntielleni kasaamia muureja vai seisovatko ne tuolla tuloani odotellen?\n\nMalepurin tuolla puolen pistäikse kahden rivakan hevosen vetämä tonga\nensimäisten kunnaitten rakoon, missä rehevä kasvisto hohtaa vaalein ja\ntummin vivahduksin; tie polvittelee niiden suojassa, matkaaja ilahtuu\nsaatuansa jättää taaksensa tasangon paahteen. Aurinko kyllä tosin vielä\npolttelee, sillä ilma on kirkas eikä lounasmonsunin pilviröykkiöstä\nvielä ole ensimäisiäkään airueita näkyvissä. Niin sivuutamme\npysähdysaseman toisensa perästä. Useasti täytyy meidän edetä hitaasti,\nsillä vastaamme tulee suurina kulkueina khaki-univormuihin puettuja\nalkuasukassotureita muona- ja työkaluvankkureineen, joita kutakin\nvetämässä on muulipari — miten halusta olisinkaan omistanut tusinan\nnoita sitkeitä juhtia! Raikkaat tuulet puhaltelevat vastaamme ja\nlehtimetsään ilmestyy havupuita. Jätämme taaksemme Murreen kesäaseman,\nja nyt sukeltavat näkyviin Gulmargin lumihuippuiset vuoret. Murreen\nluona solatie lähtee kulkemaan jälleen alaspäin. Vandin takana\nsaavutamme Jehlumin oikean äyrään, mutta virta on vielä syvällä\nallamme; maisema on viehättävä ja suuremmoisen komeine taustoineen\nmahdoton kuvata. Yhä syvemmä painautuu tie, etenemme ihan virran\nvarteen ja jäämme yöksi \"dakbungalow'iin\", Kohalan majataloon.\n\nSeuraavana päivänä kuljemme sillan toisella puolella verkalleen ylös\nvasemman rannan rinteitä. Aamu on säihkyvän kaunis, kunnaitten\nniukanlaisestakin kasvullisuudesta lähtee hieno kesäinen tuoksu.\nVasemmalla kohisee joki, useasti valkeana vaahdoten, mutta kuohu kohtaa\nkorviamme ainoastaan silloin kun levähdämme; muulloin sen voittaa\ntongan ratina kovalla maalla. Jännittyneellä huomiolla tulee\nseuranneeksi näkyjen vaihtelua tässä ihmeellisessä seudussa. Tie\nlävistää joitakuita vuoriston haaranteitä leveinä holvattuina\ntunneleina. Viimeinen näistä on pisin ja ammottaa vastaamme kuin musta\nvuoren onkalo. Sen sisustassa huokuu ihana viileys; merkkitorven lyhyet\nvarotustörähdykset kajahtavat soinnukkaasti vuoren uumenista.\n\nGuhrissa nautitaan dakbungalowissa aamiainen ja levähdetään\nneljännestunti mukavassa nojatuolissa kuistilla. Siellä olin neljä\nvuotta takaperin viettänyt unohtumattoman hetken Sir Robert ja lady\nHarveyn seurassa. Samoissa poppeleissa, jalavissa ja halavissa humisi\ntuuli tänään kuin silloinkin. Mieleni kävi kaihoksivan alakuloiseksi;\nsilloin oli minulla suuri matka takanani, nyt näytti minusta\ntulevaisuus tavattoman synkältä! Edessäni kohoaa kuin taustan\nkoristuksena oikeanpuoleisen laaksonkaltaan metsäisten vuorten\npehmeästi pyöristäytynyt, mutta jyrkkä ulkonema, ja syvällä pohjukassa\non virran molemmilla rannoilla Guhrin kylä. Ilma on lauha, johtaen\nunelmoimaan ijäistä kevättä ja unohtamaan huolensa.\n\nTjinarin takana kohoaa jälleen kallioseinämillä korkearunkoisia\nhavupuita. Ajurini, joka puhuu persiankieltä, osottaa valtavaa\nkivenlohkaretta, joka on painunut tien pientareeseen; se oli\nvierähtänyt alas kymmenen päivää takaperin, surmaten miehen ja kaksi\nhevosta. Vaarallisiin paikkoihin, missä on vieremiä peljättävissä, on\npystytetty pieniä valkeita lippuja. Vuoristomaisema käy yhä\nkolkommaksi, ja illan syvistä varjoista pistäikse sen jyrkät\nreunapiirteet vain selvemmin esille. Sivuutamme Urin ja Rampurin ja\nkuljemme usein tiheätä metsää. Baramulaan saapuessamme olemme 14\ntunnissa taivaltaneet 171 km.\n\nKesäkuun 17. p:nä satoi virtanaan, mutta me tahdoimme siitä huolimatta\npäästä kuuden viimeisen aseman ohitse perille Srinagariin. Nelistäen\njoutuu matka pitkin loppumattoman poppelikujan suoraa solaa. Sota\nläiskii ja räiskii, sade pieksää tongan kattoa, raskaat pilvet luovat\nsynkeän puolihämärän ja vuorista ei ole jälkeäkään näkyvissä. Ilma\nsoveltuu hyvin siihen mielialaan, jossa saavun Srinagariin, Dshihlamin\nrannalla sijaitsevaan Kashmirin \"pyhään kaupunkiin\". Siellä odotti\nminua suunnaton määrä valmisteluja matkalle — Turkestaniin, niin sitä\njulkisuudessa nimitettiin; Tibetistä ei enää ollut puhetta, Ne\nhenkilöt, joita tänä ensimäisenä päivänäni maharadshan pääkaupungissa\ntavottelin, olivat matkoilla; mutta lopulta tapasin kuitenkin vielä\nSrinagarin lähetyssairaalan johtajan, t:ri Arthur Neven. Hän oli\nv. 1902 hoitanut sairasta kasakkaani Shagduria ja tehnyt minulle monia\nmuitakin palveluksia, jotka olivat saattaneet minut rajattomaan\nkiitollisuudenvelkaan häntä kohtaan. Eräs parhaita ystäviäni Intiassa\noli neuvonnut minua yrittämään taivutella mukaani Arthurin veljeä t:ri\nErnst Neveä. Mutta nyt sain kuulla, että hänkin oli tehnyt anomuksen\nsaada käydä Länsi-Tibetissä, etupäässä järjestelläkseen lähetystyötä\nRudukin ympäristöllä, ja samaten saanut epuun; hän oli parast'aikaa\npaluumatkalla Tibetin rajalta Lehin yläpuolelta. T:ri Arthur Neve on\nniitä miehiä, joita minä enimmin ihailen. Hän on omistanut elämänsä\nkristilliselle lähetystyölle Kashmirissa, ja hänen sairaalansa on\nparhaita ja runsaimmin varustettuja koko Intiassa. Siellä työskentelee\nhän väsymättömästi yötä ja päivää, ainoana palkintonansa tietoisuus\nsiitä, että kykenee lieventämään lähimäistensä kärsimyksiä.\n\nTänä päivänä tuntui minulle kaikki menestyvän nurjasti. Alakuloisena\npalasin Neboun hotelliin, juuri kun gongi kajautti kello kahdeksaa.\nIstuuduin pitkään pöytään kolmisenkymmenen herrasmiehen ja naisen\nsekaan, jotka olivat minulle kaikki yhtä vieraita kuin minä heille.\nMutta joissakuissa ryhmissä puheltiin minusta.\n\n\"Oletteko jo kuullut, että Hedin on Srinagarissa?\"\n\n\"Oikeinko totta? Milloin sitte hän on saapunut?\"\n\n\"Tänään! Hän varmaankin aikoo Tibetiin.\"\n\n\"Mutta sehän on häneltä kielletty, ja hallituksella on käsky estää\nhäntä menemästä rajan yli.\"\n\n\"Niin kyllä, mutta voihan hän kiertää Tibetiä ja tunkeutua maahan\npohjoisesta.\"\n\n\"Kyllä, sen hän on jo ennenkin tehnyt ja löytää kai varmasti tien.\"\n\nOli kerrassaan epämieluista joutua kuulemaan tätä keskustelua ja minä\nolin vähällä hukkua liemilautaseeni. Saatoin tuskin käsittää mitenkä\nniin minusta puhe oli. Minusta tuntui kuin olisivat nuo otteet sieluni\nunelmia ja harhakuvia erittelemässä ja yksitellen nimilapuilla\nvarustelemassa, ruumiini istuessa ruokapöydässä lientä lusikoiden!\nOnnellisesti päästyämme kahviin katosin äänettömästi, ja siitälähtien\naterioitsin aina kamarissani. Asemani oli ja pysyi tosiasiassa\nsellaisena, että minun täytyi karttaa kaikkea kosketusta\nenglantilaisiin; he eivät saaneet osottaa minulle mitään palvelusta,\nenkä mitenkään tahtonut ilmaista todellisia suunnitelmiani. Mikä erotus\nedellisiin matkoihini verraten, joille olin aina lähtenyt venäläiseltä\nalueelta, missä jokainen, tsaarista alimpaan tshinovnikkaan asti, oli\ntehnyt kaikkensa matkani helpottamiseksi!\n\nSeuraavana päivänä puhuttelin maharadshan yksityissihteeriä, punditi\nDeia Kishen Kaulia, komeata hienon näköistä herrasmiestä, joka\nvirheettömästi kirjottaa ja puhuu englantia. Hän luki tarkkaavasti\nsuosituskirjeeni ja lupasi ystävällisesti huolehtia kaikesta niin\nnopeasti kuin madollista. Puhelun aikana hän teki muistiinpanoja: vielä\nsamana päivänä saisivat hänen asiamiehensä käskyjä, muuleja\nhankittaisiin, neljä sotamiestä määrättäisiin saattueeksi koko\nmatkalleni, muonavaroja, telttejä ja kuormasatuloita ostettaisiin, ja\nhän täyttäisi mielihyvällä kaikki toivomukseni. Kukaan ei saisi\naavistustakaan siitä, että puuhailu koski minua; kaikki voisi huveta\nsiihen mutkikkaaseen koneistoon, jolla olin nimenä \"maharadshan\ntalous.\" Ja Deia Kishen Kaul piti sanansa ja tuli ystäväkseni.\nJoutuisasti ei homma kehittynyt, mutta valmistui se kuitenkin.\nTibetistä ei puhuttu sanaakaan, varustauduinhan matkalleni\nItä-Turkestaniin; mutta hänen merkitsevä hymyilynsä ilmaisi minulle,\nettä hän älysi aikeeni.\n\nSellaisellakaan toiminta-asemalla, missä saa täydellisen vapauden, ei\nole varsin helppoa sonnustaa karavaania matkavalmiiksi, saati sitte\ntäällä, missä joka taholla oli tielläni juonitteluja ja valtiollisia\nsaivarteluja. Srinagarissa riitti vastuksia ja viivytyksiä yllin\nkyllin, jo kirjeenvaihtokin pidätteli pitkän aikaa. Mutta viranomaisten\noli mahdoton asettaa eteeni selviä esteitä, matkani saatua toisen\nnimen, ja osittaisella karavaanilla läksin Lehiä kohti, mistä\nvarsinaisen matkani piti alkaa, heinäk. 16. p:nä 1906.\n\nMyöhään päättyivät ensimäisen päivän puuhat, myöhään herätettiin minut\naamulla, ja aurinko oli jo kiivennyt korkealle, ennen kuin olimme\nvalmiit ensimäiselle varsinaiselle päivämatkalle Lehin tiellä.\n\nPitkä kulkue lähtee liikkeelle, ryhmä toisensa jälkeen katoaa puiden\nlomaan. Molemmin puolin tietä kuultaa maalaistaloja ja kyliä halava-,\nsaksanpähkinä- ja aprikoosipuiden välistä, ja pikku kanavia sorisee\nhiljalleen riisikenttien välissä, joilla parhaillaan toimitetaan\nkitkemistä; työntekijät astelevat rivissä ja laulavat tahdikkaasti\ninnostavaa säveltä; laulu keventää työtä, sillä määrätyn loppukerrannon\nkohdalla nykäistään rikkaruoho irti eikä kukaan tahdo jäädä jälkeen\ntoisesta.\n\nSilta vie Sindin yli, jonka harmaansininen vesi kuohuen ja kohisten\nvirtailee useampina valtaisina haaroina. Nyt kulkee tie ylös\njokilaaksoa, sillä me poikkeamme itää kohti, ja pian häipyy taaksemme\nKashmirin laaja laaksoaukeama tasaisine mainensa. Nousu on jo\nhuomattava, ja se ilahduttaa mieltä, päivä kun on lämmin. Puut käyvät\nharvalukuisemmiksi, me ratsastamme yhä isompia taipaleita auringon\nhehkussa, mutta kaikkialla on viheriää ja vehmasta, lauha ilma uhkuu\nelämää ja synnyttävää voimaa, ja koko laakson täyttää virran kohu ja\nsen herättämä kaiku. Jo kahdesti olen matkannut tätä tolaa, mutta\nkummallakin kerralla oli Sind-laakso lumen verhoama: nyt vallitsee kesä\nniin rotkoissa kuin kukkuloillakin.\n\nKanganissa pystytimme telttimme tiuhaan metsikköön. Tällä kertaa sujui\nleirin rakentaminen ja järjestely kortteleiksensa ja kaduiksensa\njokseenkin joutuin. Kylän numberdar hankki meille kaikki mitä\ntarvitsimme — omiin varastoihimme emme tahtoneet koskea niin kauvan\nkuin vähänkin saimme paikkakunnallista muonitusta. Niiden neljän kulin\nsijaan, jotka olivat kantaneet venettä, astui neljä muuta, joiden piti\nkantaa se edelleen Guntiin asti. — Niin oli meillä jälleenkin yksi\npäivämatka takanamme; kaikkia virkisti liikkuva, vapaa elämä.\n\nAstuessani ulos viileään aamu-ilmaan oli muu karavaani jo aikoja\nlähtenyt matkaan, ja leiri näytti autiolta ja hyljätyltä. Uusi päivä\nalkoi uhkaavana, vuolas sade valeli maata ja ukkonen jyrisi kumeasti\nvuoristossa. Mutta ilmassa tuoksui aamulta ja kesältä, metsältä ja\nkostealta ruoholta, ja vankan aamiaisen jälkeen alotti kulkunsa\nminunkin osastoni, johon Robert ja Manuel kuuluivat.\n\nPian pistäysi esille aurinko, mutta lämmön mukana saapui suuria\nkärpäsparvia, jotka kiusasivat juhtiamme ja tekivät ne rauhattomiksi.\nTie johti alas virralle ja edelleen pitkin sen oikeanpuoleisen äyrään\nlehtipuumetsää. Vasemman laaksonrinteen harjalla uhmasivat vielä jotkut\nlumipilvet kesäaurinkoa, ja metsä olikin siellä paljoa tiheämpi kuin\nmeidän puolellamme. Siellä täällä kohotti havupuu tummaa latvaansa\nvaaleampien lehtipuiden yli. Gandjevanin kohdalla siirryimme virran yli\nkolmea notkahtelevaa siltaa myöten. Monasti täytyi karavaanimme\npysähtyä, kun joku muuli oli viskannut tiepuoleen kuormansa; mutta\ntänään kulkivat elukat jo säyseämpinä, ja minä aavistelin\nhuolestuneesti sitä aikaa, jolloin ne koituisivat lakeiksi kuin lammas,\nniin, mahdottomiksi saada millään kehotushuudoilla käymään eteenpäin.\n\nLeiri oli jo saatu Guntissa kuntoon sinne päästessämme. Ensimäiseksi\npidän aina huolta nuorista koirista. Aamun ensimäisenä taivallustuntina\nne vinkuvat ja pitävät muulin liikkeitä kovin tukalina, mutta pian\nnukuttaa ne keinuva käynti. Tuskin on ne päästetty valloilleen\npajukoristaan, kun ne jo tarraavat toistensa turkkeihin, ja sitte ne\nteuhaavat kaiken iltaa telttikujissa, kaluavat ja repivät kaikkea.\nKolme penikkaa olin ottanut matkalleni.\n\nVaikka yöllä oli +11,2 astetta, tuntui se tasankojen helteen jälkeen\nniin vilustavalta, että siihen täytyi herätä varustautuaksensa\nturkeilla. Aamulla oli vesi virrassa vain +6,8 astetta. Mitä ylemmäs\nedettiin laakson pohjukkaa kohti, sitä kauniimmaksi kävi näköala.\nMilloin ratsastimme kapeiden solarotkojen kautta, milloin\näkkijyrkkiä kallionreunoja myöten, milloin yli pelloiksi muokattujen\nlaaksoaukeamien. Mutta sitte vetäysivät kohtisuorat kallioseinämät\narveluttavasti lähekkäin, ja paju- ja leppäpensaikoissa levitti tiheä\nsiimes viileyttänsä. Virran putouksien pauhu teki kaikki muut äänet\nkuulumattomiksi. Sen uoma oli nyt kavennut, jätettyämme taaksemme monet\nsivujoet, mutta sitä mahtavammalta se vain tuntui hurjassa\nhillittömyydessään ja vaahtoavien vesipaljouksien vilskeessä;\nvihreänsinisenä ja valkeana, kuohuvana ja tyrskivänä kiehui ja meurusi\nvesi tummanvihreiden liuskakivilohkareiden lomissa.\n\nLaakso laajeni jälleen, ja ainoastaan havupuu verhosi sen reunoja. Me\nleiriydyimme Sonamargiin, jonka dakbungalowista olin joitakuita vuosia\ntakaperin talvisena yönä lähtenyt lyhtyjen ja soihtujen avulla\nuhittelevalle vaellukselle Sodshi-la-solan laviinikeilojen yli.\n\nKashmirin kuvernööri oli antanut matkaani \"tshaprassin\", ja tämän\nvallanpitäjän sana sai kaikki paikalliset viranomaiset seisomaan\npäällänsä edessämme. Mutta karavaanimme jäseniä ei ollut helppo saada\ntaipuisiksi. Afghanit Das Ghul ja Khairullah osottausivat\nrehentelijöiksi, jotka tekivät riitaa toistensa kanssa milloin ikinä\ntilaisuus sattui. Das Ghul piti ilmeisesti päätehtävänänsä taltuttaa\njoku kuli personalliseen palvelukseensa, ja Khairullah katsoi itsensä\naivan liian ylhäiseksi auttamaan kuormituksessa. Toiset valittivat joka\npäivä kärsivänsä kiusaa afghanien taholta, ja pian älysin, että tämä\n\"suojelussaattue\" tuottaisi enemmän haittaa kuin hyötyä. Mutta\ntoistenkin joukossa, kashmirien ja pundshilaisten, oli pikku voroja,\nnoin kotitarpeeksi, ja radshputit saivat käskyn pitää silmällä, ettei\nmeidän tavaroistamme mitään \"hukkuisi\". Kerran joutuivatkin\npundshilaiset palvelijani kiinni varkaudesta ja saivat korvata vahingon\nasianomaisille, jotka olivat Sonamargin asukkaita.\n\nRaskaasti kuormitettu karavaanimme saapui vihdoin louhikkoista rinnettä\nmyöten Sodshi-la-solan suulle, ja siitä oli päästävä kulkemaan läpi.\nVerkalleen ja varovasti marssii kulkueemme ylös pitkin kovia ja\nlikaisia, mutta samalla sileitä laviinikeiloja, joihin liikenne on\nkaivanut kapean, mutkittelevan polun. Huokoisessa sohjussa tihkuu ja\ntippuilee vesi, jopa pulppuilee sieltä täältä pikku purojakin\nlumiholveista. Kuljettuamme kappaleen hyvää tietä tulee eteemme jyrkkä\nulkonema pitkin erästä kallioseinämää, oikeat portaat, poikittaisia\npölkkyjä astuimina; otti lujalle saada kuormajuhtia ponnistelemaan\ntästä ylös. Tuontuostakin luiskahtelikin joku elukoista, ja muuan muuli\noli ihan vähällä syöksyä reunalta alas — putoaminen jyrkältä rinteeltä\nalhaalla syvässä rotkossa kohisevaan Sindiin olisi tuottanut\ntäydellisen tuhon: tapaturman kohtaamasta ei olisi voitu löytää\njälkeäkään; korkealta paikaltamme näytti virta rihmalta. Sitte kun\nmuutamia maissisäkkejä oli vierähtänyt syvyyteen, talutti kutakin\nelukkaa kaksi miestä eteenpäin.\n\nHitaasti solui kulkue ylöspäin. Lakkaamatta kajahteli kimakoita\nhuutoja, kun jotakuta juhtaa uhkasi perikato. Mutta vihdoinkin pääsimme\npahasta solasolmusta ja samosimme nyt lujassa lumessa tasaista maata\nmyöten. Eräästä eteläpuolella olevasta valtaisesta vyörykeilasta juoksi\nsulanut vesi osaksi Sindiin, osaksi Drasiin. Jälkimäinen paisui\nhämmästyttävän nopeasti vesirikkaaksi virraksi, jonka äyrästä myöten\nkapea ja niljakka polkumme johti. Hillittömänä vaahtoavan sivujoen yli\nvei vaappera silta. Yksi muuli rusahti läpi ja ihan viime hetkessä\nsaatiin sen kuorma pelastetuksi. Sitte korjattiin silta laakakivillä\njälkeenpäin matkustavaisia varten.\n\nDras on mahtava virta; sen vesipaljous syöksyy virran uomaan\nlohjenneiden lukuisten paasien yli, siitä virran kumea, jauhava tohina.\nJa tämä suuremmoinen virta on vain yksi Induksen tuhansista sivujoista.\n\nRankassa sateessa saavuimme Matajuniin ja olimme tuskin pystyttäneet\nleirimme, kun karavaanimiehet joutuivat tukkanuottasille. Me saavutimme\nsiellä ennakolta vuokratun 30 hevosen lisäerän muonavaroinensa; niiden\nkuljettaja oli saanut käskyn lähteä mahdollisimman joutuin Lehiin,\nmutta nyt kävi selville, että kulkue oli virunut asemillaan useampia\npäiviä ja vielä tahtoi tästä ylimääräistä maksua. Srinagarin\nviranomaiset olivat kyllä tehneet parhaansa, helpottaaksensa matkaani\nLehiin, mutta Kashmirissa ei ollut mistään järjestyksestä tietoa.\nEurasialaisesta Robertista oli mainio apu; hän teki kaikkensa\nrauhoittaakseen miehiä. Minä itse älysin jo nyt, että ainoastaan jyrkkä\nmenettely tuottaisi tässä parannuksen, ja kärsimättömästi vain odotin\nsopivaa tilaisuutta. Pundshilaisista ilmottausi noin kolme neljännestä\nsairaiksi, he tahtoivat ratsastaa, siinä koko tauti. Muulien oli\nmuutoin määränä kulkea kuormittamattomina, jotta niiden voimia\nsäästettäisiin; juuri senhän vuoksi olimme Srinagarissa vuokranneet\nhevosia. Moniaat miehet olivat myös saaneet eloisilta aaseiltamme\npotkuja ja tulivat nyt hakemaan lääkettä.\n\nMatka jatkui edelleen Drasiin ja Karduun. Ylängöllä Drasin yläpuolella\nkulkee tie kuuluisien kivisten Buddha-patsaiden ohi ja sitte alas\nkapeaan, kauniiseen laaksoon kohti Kardua. Virta paisuu yhä leveämmäksi\nja avaa silmien eteen suuremmoisia näkyjä; pieniä sivuhaaroja\nsyöksähtelee hopeisina nauhoina kallioiden ohitse, laajeten alhaalla\nsomeropartaille päästyänsä. Orapihlajan kukat nuokkuvat rusottavina ja\nherttaisina tuulessa, joka päivän muutoin helteisinä hetkinä\nleyhyttelee meille viileyttä. Oikeanpuoleista äyrästä koristavat komeat\ntummat katajapensaat kypressien korkuisiksi kasvaneina.\n\nKardun asemalla ilmottausi seuraavana aamuna eräs matkustavainen\nedelliseltä asemalta valittamaan, että pundshilaiset olivat häneltä\nvarastaneet lampaan. Kun nämä kielsivät, niin annoin kantajan tulla\nmukana Kargiliin, missä seuraavana päivänä viranomaisten keskessä kävin\noikeutta tuohon sieltä täältä haalittuun joukkioon nähden, joka jo\nmatkan ensimäisenä viikkona oli saanut aikaan kovin paljon hämminkiä.\nEnsiksi erotettiin kaikki kashmirilaiset ja heidän johtajansa Aziza.\nSitte tuli niiden heidän maamiestensä vuoro, jotka olivat sinne asti\nkuljettaneet vuokrahevosilla meidän juhdillemme hankitun maissin ja\nohran, ja lopuksi kaikkien pundshilaisten. Lampaanvarkaudesta käytiin\nseuraavalla tavalla tuomiolle. Epäillyt köytettiin pariin puuhun, mutta\nvaikka siimes oli viileä, kävi heille kuitenkin aika liian pitkäksi, ja\nkolme tuntia turhaan odoteltuansa pelastavaa enkeliä he kiertelemättä\ntunnustivat ja tuomittiin suorittamaan lampaan kaksinkertainen arvo.\nNyt astui Khairullah esiin ja rukoili ystävänsä Azizan puolesta; kun\npyytelyt eivät auttaneet, ähmistyi hän ja kieltäysi suoraan ottamasta\nyövartiota toimekseen. Nyt sai hänkin matkapassin ja vielä seurakseen\ntoisen afghanin, Das Ghulin, joka ajoittain oli mielenviassa ja päälle\npäätteeksi vintiö. Jouduinpa todella rauhalliselle mielelle, kun pääsin\nerilleni näistä karavaanimme suojelusvartion ritareista. Alkuperäisestä\nSrinagarin väestöstä oli nyt enää neljä miestä jäljellä, nimittäin\nRobert ja Manuel, radshputit Ganpat Sing ja Bikon Sing.\n\nHeinäkuun 26. p:nä lähtiessämme Kargilista otimme mukaamme 77\nvuokrattua hevosta kuljettajinensa, ja elukkain muonavarasto muodosti\n161 pientä kekoa. Matkassamme piti pysyä kotimaisen eläinlääkärin\nvalvomassa, että muuleja hoidettaisiin hyvin. Ostettuamme kaikki\nsaatavissa olevat ohrat oli karavaanimme kunnossa, ja Kargilissa\ntapahtunut karsinta saattoi seuraavat päivämatkat Lehin tiellä paljoa\nmiellyttävämmiksi kuin edelliset olivat olleet.\n\nShirgulissa sivuutimme ensimäisen tämän matkan varteen osuneen\nlamatemppelin; mutta Mullben yläpuolella kävivät nämä temppelit yhä\nlukuisemmiksi. Joka askeleella havaitsee olevansa laman maassa;\nhaikaranpesien kaltaisina vilkkuivat nuo pienet tibetiläistyyliset\nvalkeat temppelit kallioittensa kärjillä tahi ulkonemilla, halliten\nlaaksoja ja allansa leveneviä kyliä. Mutta vain harvoin on nähtävissä\nmunkki punaisessa kauhtanassaan; temppelit tuntuvat autioilta\nja kuolleilta. Maan kaikki ääriviivat esiintyvät nyt paljoa\nilmehikkäämpinä kuin talvella, jolloin yhtenäinen lumipeite pyyhkii\ntieltään kaikki muodot.\n\nHeinäkuun 28. p:nä kuljimme jokseenkin tukevaa siltaa myöten virran\nyli, ja nousimme yhä korkeammalle laaksoa myöten, jonka pohjukkana on\nPotu-la. Heti solan tuolta puolen tuli meitä vastaan Lama-jurun\nviranomaisia, kantaen kukkia ja hedelmiä, ja kukin tarjosi maan tavan\nmukaan yhden rupiin rahaa, jota kuitenkin on tapana vain kädellä\nkoskettaa. Taipaleen tuonnempana pistäikse näkösälle ensimäinen\ntshorten, jota seurasi pitkä rivi toisia samanlaisia; nuo kivikummut\nviittailivat kuuluisaan Lama-jurun luostariin päin. Vielä oli\nkierrettävä eräs ulkoneva kulmake, ja nyt avautui näkyviin pieni\nkorkeiden vuorien rakoon sulloutunut laakso, ja siellä kohosi se\nkohtisuora someropenger, jonka kukkulalle luostari on rakennettu. Vain\nmuutamia valkeita temppelirakennuksia nousi tuolla ylhäällä jyrkästi\nijankaikkista harmajaa taustaansa vasten, ja laakson syvyydessä\npilkotti vainioita niukkojen puurykelmien keskessä.\n\nOitis kun seurueemme joutui näkyviin laaksossa helähteli soiton remu ja\ntemppelien katoilta kajahtelivat pitkät messinkipasuunat jyhkeästi ja\njuhlallisesti kuin urkujen pauhu. Suuremmoisena kohisi soitto\nvuorenseinämien säestämänä. Tervehtisivätkö minua milloinkaan Tibetin\nlamaluostarit noin ystävällisesti? Kylään tullessamme seisoi siellä\nkolmisenkymmentä naista parhaissa puvuissaan, turkiksilla\nreunustetuissa kirjavissa kaavuissaan, palmikkoihin punottuine\nneitsytlevyineen ja longille kiinnitettyine turkoosikoristeineen. Kylän\nkaikki asujamet olivat ulkosalla kerääntyneinä sieväksi ryhmäksi\nsoittokunnan ympärille, jonka huilut ja rummut pauhasivat korvia\nhuumaavasti.\n\nEhtoopäivällä kapusimme temppeliluostariin, jonka pääkäytävällä priori\nja munkit olivat meitä vastaanottamassa. He veivät meidät vanhojen\nrakennusten, tshortenien ja viiritankojen ympäröimään aukeaan\nluostaripihaan. Sieltä on suuremmoinen näköala yli laakson, joka painuu\nalas Indus-virralle. Synkkien pisariröykkiöiden hämyssä ja hienossa\ntihkusateessa tanssi nyt seitsemän munkkia loitsutanssia; he olivat\nsitoneet kasvoilleen kamalia naamioita, jotka esittivät petoja,\nhornanhenkiä ja kummituksia suu naurussa, torahampaat irvissä ja silmät\nhurjasti tuijottelevina. Kirjavat mekot kieppuivat tanssissa\nsuppilomaisina, ja kaiken aikaa soitti tuo eriskummallinen soittokunta.\nKuinka pitkästyttävää täytyykään munkkien elämän olla täällä\nvapaaehtoisessa vankilassaan! Ilmeisesti on heidän ainoana hupinansa\nesittää ohi matkaavien uteliaisuudelle uskonnollista kiihkoiluaan.\n\nHeti kylän takana painuu maa äkkijyrkästi kapeaksi ja karuksi\nlaaksorotkoksi, joka johtaa Indukselle. Syvään leikkautuneen Drasin yli\nviepi pieni, sievä puusilta, ja parin tunnin kuluttua tulee kuin\nveräjän kautta ratsastaneeksi Induksen laveaan, valoisaan laaksoon ja\nsaa tuon kuulun virran silmiensä eteen. Näky on majesteettinen ja minä\npysähdyn kelpo toviksi huojuvalle puusillalle katselemaan suunnattomia\nvesipaljouksia, jotka valtaisella painollaan ja huimalla vauhdillaan\nkovertavat uomaansa yhä syvemmäksi. Nurlan asemahuone on ihan virran\näyräällä, pauhu ja kohina jymisee akkunain alla.\n\nPäivä oli ollut hehkuvan helteinen; tuntuu siltä, kuin tämän harmajan,\nhedelmättömän laakson kalliot ja kamara säteilisivät lämpöä kaksin\nverroin, ja yölläkin oli vielä 16 astetta. Virrankin vesi oli ollut\npäivällä 12 astetta, ja likaisen harmaanakin kuin kaurakeitto kelpasi\nkuitenkin ihanaksi juomaksi paahteessa.\n\nSaspuliin asti ratsastetaan virran oikeata vartta, ihan äyrästä myöten.\nTie on useasti hyvin vaarallinen, se kun on hyllyn tavoin hakattua\njyrkkään kallioseinään, ja tuntee olonsa turvalliseksi vasta sitte kun\nkaikki arvokas kuormasto on saatu onnellisesti perille. Vaara on siinä,\nettä kuormahevonen pyrkii kallion kyljessä tunkeutumaan toisen ohitse\nja työntää siinä tämän alas reunalta, niin että voi käden käänteessä\nmenettää koneensa, valokuvauskojeensa tai rahasäkkinsä.\n\nElokuun 1. päivä oli viimeinen matkalla Lehiin. Säihkyvä, hiljainen\naamu; aprikoosipuiden lehvien raoista puikkelehtivat auringon säteet\nystävällisinä ja lämpöisinä, heittäen vihreitä heijastuksia\nBasgho-gumpan asemahuoneeseen. Me ratsastimme Induksen lähellä aina\nsiihen paikkaan asti, missä Spittokin luostari kohoaa kukkulallansa;\nsitte poikkeaa tie virralla ja suuntautuu suoraa latua Lehiin, joka jo\nsiintää kaukana kesäisen vihreitten puutarhojen ympäröimänä. Mohanlal,\nlehiläinen kauppias, joka oli ottanut toimittaakseen suuren osan\nlopullisesta varustelusta, tuli meitä vastaan, ja ratsastaessamme\nmuutaman rehevän, aidatun apilamaan sivutse kertoi hän ostaneensa sen\nmuulejani varten.\n\nErään suuren puutarhan veräjällä nousemme ratsailta ja käymme sisälle.\nPuutarhan keskessä kohoaa poppelien ja halavain piirittämä\nkivirakennus; muulloin asuu siinä _vesir vesarat_, Kashmirin edustaja\nLadakissa — nyt piti sen olla minun pääkortteerinani kahdentoista\npäivän ajan. Siellä oli minulla viimeksi kaksi pitkää vuotta asuntoni,\nja minusta tuntui erinomaisen viihdyttävältä päästä toisessa\nhuonekerrassa sijaitsevaan työhuoneeseeni. Eräässä toisessa kamarissa\nasui Robert, ja muuan avoin, varjoinen kuisti oli järjestetty\nsäätieteelliseksi havaintoasemaksi. Maakerrassa hallitsivat Manuel ja\nmolemmat radshputit; pihalla kuhisi alituiseen tavaranhankkijoita ja\nuusia palvelijoita, ja puutarhan reunassa oli tallimme, missä äsken\nhankitut hevoset seisoivat paljaan taivaan alle aseteltuina.\n\nLeh on viimeinen siisti paikka, jonka tulee sivuuttaneeksi matkalla\nTibetiin. Siellä pitikin viimeisen varustelun tapahtua. Mitään ei\nsopinut lyödä laimin; jos unohdimme jotakin, niin emme voineet sitä\nenää myöhemmin hankkia. Niinpä vierikin siellä kolikkojen hopeainen\nvirta keskeytymättömänä, mutta minä lohduttelin itseäni sillä, että\npian joutuisimme seutuihin, missä ei pysty parhaalla tahdollansakaan\npenniäkään menettämään. Iso karavaani imee rahaa kuin vampyyri verta,\nniin kauvan kuin oleksii ihmisten asumasijoilla; mutta kaiken yhteyden\ntultua katkaistuksi inhimillisestä kulttuurista täytyy sen kuluttaa\nomaa itseänsä; sen vuoksi näivettyy se vähin erin ja käy tuhoansa\nkohti. Niin pitkään kuin suinkin mahdollista annetaan sen tähden\njuhtien ahmia mitä vain voivat; täytyy hankkia parhainta apilasta, ja\nsekä hevosia että muuleja hoidellaan niin, että ne jälkeenpäin\nkuluttavat omaa rasvaansa vielä kauvan ja kykenevät kestämään edessä\nolevia vaivoja.\n\n\n\n\nKolmas luku.\n\nLähtö Tibetiin.\n\n\nKapteeni Patterson oli nyt Ladakin maakunnan \"joint commissioner\" eli\nv.t. kuvernööri; hän vastaanotti minut ensi hetkestä asti mitä\nsuurimmalla vieraanvaraisuudella ja herttaisuudella, antaen minulle\npitkin aikaa mitä tärkeimpiä neuvoja ja ohjeita.\n\nSir Francis Younghusband oli suosittanut minulle erästä hyvin tunnettua\nkaravaaninjohtajaa, Muhamed Isaa. Minä tunsin hänet Kashgarista ja\nSrinagarista asti ja tiesin, että hän oli ollut näkijä ranskalaisen\ntutkimusmatkailijan Dutreuil de Rhinsin surmaamisessa kesäkuun 5. p:nä\n1894. Kolmisenkymmentä vuotta oli hän kierrellyt kutakuinkin\nläpikotaisin koko Keskis-Aasian ja tunsi myös isoja aloja Tibetistä.\nPaitsi lukuisia pienempiä matkoja, joihin hän oli ottanut osaa\nyksityisten sahibien palveluksessa, oli hän ollut myöskin Careyn ja\nDalgleishin karavaaninjohtajana heidän suurella retkellänsä Keski-Aasian\nhalki ja palvellut pari vuotta Dutreuil de Rhinsin väessä. Hän oli\nmukana Younghusbandin kuuluisalla retkellä Mustagh-solan yli 1887 ja\ntämän karavaaninjohtajana sotaretkellä Lhasaan 1903-4. Ryderin ja\nRawlingin matkalla Brahmaputran ylävarrelle ja sieltä Gartokiin oli\nhänellä ollut heidän kuormastokaravaaninsa valvonta. Kaikilla näillä\nmatkoilla oli hän kerännyt kokemuksia, jotka saattoivat olla suureksi\nhyödyksi suunnitelmilleni, joten minä noudatin kiitollisesti\nYounghusbandin ehdotusta, etenkin kun kapteeni Pattersonillakaan, jonka\npalveluksessa Muhamed Isa oli, ei ollut mitään sitä vastaan. Päälle\npäätteeksi puhui Muhamed Isa sujuvasti turki-tibetiä ja hindostania\neikä itse halunnut mitään kiihkeämmin kuin päästä seurueeseeni.\n\nHänen isänsä oli jarkandi, äitinsä taasen Lehin lamalainen. Sellaisesta\nliitosta syntyvää sekarotua nimitetään argoniksi ja sen tunnusmerkkeinä\novat yleensä ruumiillinen voimakkuus ja erinomaisen kehittynyt rakenne.\nMuhamed Isa olikin todella muhkea mies, kookas ja väkevä kuin karhu,\nkestävä, luotettava ja rehellinen, ja jo muutamien yhteisten\npäivämatkojen perusteella huomasin, etten olisi voinut uskoa\nkaravaaniani parempiin käsiin. Että ensimäinen matka Tibetin halki\nonnistui niin hyvin, se olikin suureksi osaksi hänen ansiotansa. Hän\nylläpiti miesten kesken moitteetonta kuria, ja jos hän toisinaan olikin\nankara muita kohtaan, niin tapahtui se vain karavaanin parhaaksi, eikä\nhän sietänyt mitään velvollisuuksien laiminlyöntiä. Muhamed Isa parka!\nKuinka vähän aavistimmekaan yhdessä matkalle lähtiessämme, ettei hän\nkonsanaan palaisi kotiinsa puolisonsa luokse!\n\nTuskin olin astunut uuteen asuntooni, kun Muhamed Isa saapui\ntyytyväisenä ja ystävällisenä tervehtien: \"Salam, sahib\".\n\n\"Rauha kanssasi!\" vastasin minä. \"Etpä ole paljoakaan muuttunut,\nMuhamed Isa, kaikkina näinä vuosina Kashgarissa tapaamisestamme asti.\nHaluttaako sinua tulla mukaan kaksivuotiselle retkelle vuoristoon?\"\n\n\"En halua mitään sen paremmin, ja commissioner sahib on sallinut minun\nilmottautua palvelukseenne. Mutta kernaasti tietäisin, minne päin on\nmatkan määrä.\"\n\n\"Lähdemme pohjoiseen Itä-Turkestania kohti; minne sitten edelleen\nmennään, sen saat tietää jätettyämme viimeiset kylät taaksemme.\"\n\n\"Mutta jo valmistelujen vuoksi pitäisi minun tuntea suunnitelmanne\nyksityiskohtaisesti.\"\n\n\"Sinun tulee ottaa mukaan kolmen kuukauden muonavarat ihmisille ja\nelukoille, sillä voi sattua, ettemme tapaa ihmisiä niin pitkään\naikaan.\"\n\n\"Sittepä lieneekin aikeena tunkeutua Tibetiin — sen maan minä tunnen\nyhä tarkoin kuin oman pihani Lehissä.\"\n\n\"Mitkä ovat ehtosi?\"\n\n\"Neljäkymmentä rupiita kuussa ja kaksisataa rupiita etumaksua, jonka\njätän lähtiessä vaimolleni.\"\n\n\"Hyvä! Minä otan sinut palvelukseeni, ja ensimäiseksi tehtäväksesi\nannan: osta noin kuusikymmentä vantteraa hevosta, täydennä muonavarat\nkolmea kuukautta varten ja hanki kaikki karavaanin tarpeet.\"\n\n\"Tiedän tarkalleen mitä tarvitsemme ja toimitan karavaanin kymmenessä\npäivässä lähtövalmiiksi. Mutta rohkenenpa vielä esittää, että\npalvelijainkin hankkiminen annettaisiin tehtäväkseni, sillä minä tunnen\ntäkäläiset miehet ja tiedän kuka kelpaa pitkälle, rasittavalle\nmatkalle.\"\n\n\"Kuinka monta tarvitset karavaanin palveluskunnaksi?\"\n\n\"Viisikolmatta miestä.\"\n\n\"Hyvä, pestaa ne, mutta oletkin vastuussa siitä, että palvelukseeni\njoutuu ainoastaan kelvollisia ja rehellisiä miehiä.\"\n\n\"Voitte luottaa minuun\", vakuutti Muhamed Isa.\n\nSeuraavat päivät oli Muhamed Isa herkeämättä liikkeellä hevosien\nhankinnassa. Tuntui monista syistä epäviisaatta ostaa niitä\nsummamutikassa, ei vähimmin siitä syystä, että hinnat siten menetellen\nnousisivat; ostimme sen vuoksi päivittäin ainoastaan viisi tahi kuusi.\nKaikkiaan ostettiin 58 hevosta, ja Robert teki niistä luettelon: 33 oli\nladakilaisista kylistä, 17 Itä-Turkestanista, 4 Kashmirista ja 4\nSanskarista. Sanskarilaiset ratsut käyvät parhaimmista, mutta ovat\ntyöläät hillitä. Hyviä ovat ladakilaishevosetkin, ne kun vuoristossa\nsyntyneinä ovat tottuneet ohueen ilmaan ja niukkaan laitumeen; ne ovat\npienikasvuisia ja sitkeitä. Turkestanilaiset hevoset ovat yleensä\nhuonompia kestämään, mutta paremman puutteessa täytyi meidän ne ottaa\nja juuri nämä ostamamme olivat kertaalleen tai useammin kulkeneet\nKarakorum-solan yli. Jarlandilaishevosia kuoli matkan varrella aluksi\nenimmin, mutta eipä koko joukosta yksikään ainoa päässyt palaamaan\nTibetistä; nuo korkeat vuoret eivät luovuttaneet rahtuakaan\nsaaliistansa takaisin. \"Morituri te salutant!\" virkahti kapteeni\nPatterson aavistelevana, kun ensimäinen karavaani lähti Lehistä.\n\nKaravaaniin kuului siis 30 muulia ja 58 hevosta. Lopullinen matkalle\nlähteminen on aina vaikea päättää; jo muutamien päivien kuluttua\ntulisimme olemaan seuduilla, missä ei voinut saada mitään muuta kuin\nmitä kedolla kasvoi. Vuodenaika tosin oli otollisin, kesänurmi oli nyt\nvehmaimmillansa, mutta pian kävisi luonto karummaksi ja noin kymmenen\npäivän kuluttua saapuisimme siksi korkealle, että laitumista tulisi\nloppu. Senpä vuoksi oli otettava mukaan maissia ja ohria niin runsaasti\nkuin ikinä mahdollista, ja juuri tästä koitui vaikeus: ei nimittäin\nsovi raskauttaa juhtia liian painavilla kuormilla, sillä silloin murtuu\nkaravaanin voima jo ensimäisenä kuukautena ja se menehtyy toisena,\njolloin kaiken todennäköisyyden mukaan ollaan hedelmättömillä\nseuduilla. Ja päivien kuluessa kutistuvat muonavaratkin, ollen juuri\nsilloin lopussa, kun niitä kipeimmin tarvitaan. Ensimäisten viikkojen\ntehtävänä oli meillä edessämme nousu raja-alueelta tibetiläiselle\nylätasangolle, joten meitä ihan matkamme alussa odottivat suurimmat\nkulkuvaikeudet. Heti lähtömme jälkeen olivatkin päivämatkat siis\nlyhyet, etenkin kun kuormat silloin olivat raskaimmat. Kaikki tuo on\njokseenkin mutkallista laskentoa.\n\nMuhamed Isan kanssa neuvoteltuani päätin sen vuoksi vuokrata Tanksesta\nkolmenkymmenen hevosen suuruisen apukaravaanin, jonka piti saattaa\nmeitä ensimäisenä kuukautena ja sitte pyörtää takaisin. Näiden\nomistajat seurasivat itse mukana ja kuljettivat tarvitsemansa\nmuonavarat seitsemällä jakilla. Ensimäisenä kuukautena käytettävät\nmuonavarat vähennettäisiin omien elukkaimme kuormista niiden voimien\nsäästämiseksi, sillä hevonen tai muuli väsyy aina jo matkan alussa ja\ntarvitsee kohdittelua. Mutta jos vuokratuista hevosista joku\nveltostuisi, niin oli sen omistajalla oikeus lähettää se kotiin jo\nennen määrä-aikaa.\n\nKoska rehu ja laidun olivat kalliita Lehissä, niin lähetimme jo elokuun\n10. p:nä 35 muulia ja 15 hevosta kuorminensa sekä 15 miehen ja yhden\ntshaprassin keralla ennakolta Muglibiin, joka sijaitsee Tanksen\nyläpuolella ja tarjoaa hyviä laidunpaikkoja. Tämän karavaanin\njohtajaksi valittiin Sonam Tsering, jota kapteeni Rawling oli minulle\nlämpimästi suosittanut. Hän sai karavaanin kuluja varten 100 rupiita.\nJo muutamien päivien kuluttua esitti minulle Muhamed Isa palvelukseeni\nvalitsemansa 25 miestä. Heidän kuukausipalkakseen vahvistettiin 15\nrupiita, ja kaikki saivat puolen vuoden palkan etukäteen perheillensä\njaettavaksi. Lopuksi lupasin kullekin 50 rupiin lahjapalkkion hyvästä\nkäytöksestä ja sitouduin suorittamaan ja hankkimaan heille kotimatkan\nLehiin siitä paikasta, missä aikanaan joutuisimme erkanemaan\ntoisistamme.\n\nKertomukseni varrella tulee minulle vielä riittävästi aihetta esittää\nlukijalle nämä miehet. Paitsi jo mainittua Sonam Tseringiä, joka oli\npalvellut Deasyn ja Rawlingin väessä, mainitsen tässä ensinnäkin vain\nvanhan Guffarun, pitkäpartaisen harmaantuneen ukon, joka oli 33 vuotta\ntakaperin saattanut Forsythin lähetystöä Kashgarista Jakub Jakub\nBekiin. Hän oli nähnyt suuren Bedauletin (\"Onnellisen\") kaikessa hänen\nloistossansa ja voimassansa ja kertoili paljon Forsythin kuuluisalla\nmatkalla saamiansa kokemuksia. Minua ensinnäkin arvelutti ottaa mukaan\ntuota kahdenseitsemättä ikäistä vanhusta, mutta hän pyyteli hartaasti\npäästä matkaan, selitti olevansa Muhamed Isan ystävä ja niin köyhä,\nettei voisi muutoin saada elatustaan. Hän oli kuitenkin siksi\nvarovainen, että otti tamineihinsa käärinliinan, saadakseen siistin\nhautauksen, siltä varalta että hänet taipaleelta  tuoni korjaisi. Jotta\ntässä tapauksessa kaikki kävisi oikein ja hänen mahdollisesti vielä\nnostamatta oleva palkkansa jäännös tulisi varmasti maksetuksi hänen\nperheelleen, otti hän vielä kumppanikseen poikansa Kurbanin. Mutta\nGuffaru jakseli varsin oivallisesti koko palvelusaikansa.\n\nToinen, jota muistelen suurella myötätunnolla ja ystävyydellä, oli\nnimeltään Suffur ali. Minä tunsin hänet Kashgarista vuodelta 1890,\njolloin hän oli Younghusbandin väessä, ja hän tiesi minun kerran\npiirtäneen kuvansa viimemainitun teltissä. Hän oli siinä määrin ja\naivan tahtomattaan koomillinen, että toinen pyrki jo pakahtumaan\nnauruun, kun hän vain avasi suunsa ja hän oli tässä enemmän tai\nvähemmän koeteltujen asialaisten parvessa vanhin tuttavani. Hän oli\nottanut osaa Wellbyn matkaan ja kertoili meille mitä kamalimpia\nkuvauksia niistä kärsimyksistä, joihin tuo buurisodassa kaatunut\nkapteeni oli karavaaninsa keralla joutunut Pohjois-Tibetissä, kun\nkaikki muonavarat oli käytetty ja kaikki juhdat lopetettu. Vuotta\nmyöhemmin hän oli mukana venematkoillani Mansarovarin pyhällä järvellä,\nollen minulle siellä yhtä suureksi hyödyksi kuin huviksikin. Shukkur\nAli oli ripeä kelpo mies, teki työnsä käskemättä, ei koskaan\nkinastellut kenenkään kanssa ja oli aina aulis kaikkiin palveluksiin.\nHerkeämättä pysyi hän loistavan hilpeällä tuulella, pahimmassa\nmyrskyssäkin keskellä järveä, ja vain kahdesti näin hänen itkevän kuin\nlapsi: Muhamed Isan haudalla ja viimeisen kerran lausuessamme\ntoisillemme jäähyväiset.\n\nNämä kolme olivat muhamettilaisia, kuten jo nimetkin ilmaisevat.\nKaikkiaan oli karavaanissa kahdeksan Islamin poikaa; johtaja Muhamed\nIsa oli yhdeksäs. Muut seitsemäntoista olivat lamalaisia. Lisäksi oli\nhinduja kaksi, Manuel katolilainen sekä Robert ja minä protestantteja.\nVanhin seurueessani oli kahdenseitsemättä ikäinen Guffaru, nuorin\nkahdenkolmatta vanha Adul. Vain yksi oli ulkolainen, gurkha Rub Das\nNepalin rajalta; hän oli hiljainen ja uskollinen, miesten parhaita.\nMitäpä sillä väliä, ettei hänellä ollut nenää; tuimassa ottelussa\nLhasassa oli hänen vastustajansa puraissut häneltä tämän sekä tärkeän\nettä koristavan elimen!\n\nSonnustuksestamme voin puhua lyhyeen; sehän on aina sama. Miehille\notettiin suurin joukoin mukaan riissiä, jauhoja, talkania eli\npaahdettuja jauhoja, joita syödään veteen hämmennettyinä, ja\ntiiliteetä, minulle itselleni useampia satoja säilykelaatikoita, teetä,\nsokeria, tupakkaa ja sen sellaista, kaikki kauppias Mohanlalilta,\njonka lasku nousi 1700 rupiihin. Uudet kuormasatulat, ohjakset,\nkarvapeitteet, hevosenkengät, lapiot, piilukirveet ja sorkkaraudat,\npalkeet, padat, vaskikattilat ja miehistön koko keittokalusto ja muut\ntamineet maksoivat tuhannen rupiin vaiheille. Srinagarissa olimme\nostaneet niin kehnoja kuormasatuloita, että meidän täytyi valmistuttaa\nuusia, ja Muhamed Isa haali sen vuoksi kokoon parikymmentä\nsatulaseppää, jotka päiväkausia ompelivat puutarhan katveessa.\nKuitenkin valmistui kaikki oikeaan aikaan, ja kaikki oli lajiansa\nparasta.\n\nKapteeni Patterson vakuutti, ettei Lehistä ollut vielä lähtenyt\nparemmin varustettua karavaania. Srinagarissa vaivalla hankitut tarpeet\nsitä vastoin olivat joko suhteettoman kalliit tahi kelpaamattomat,\nainoastaan muulit olivat hyvät.\n\nEräänä päivänä vei kapteeni Patterson minut vierailulle rikkaan\nkauppiaan Hadshi Naser Shahin luo. Isossa ensimäisen huonekerroksen\nsalissa, jonka valtainen ikkuna suopi näköalan Induksen laaksoon, istuu\nvanhus pehmeillä patjoilla seinän vierellä, ja hänen ympärillään pojat\nja lastenlapset. Kaikkialla näkyy kirstullisia hopeaa ja kultahietaa,\nturkooseja ja koralleja, kankaita ja tavaroita, joita myydään Tibetiin.\nOn jotakin vaikuttavan patriarkallista Hadshi Nasev Shahin mahtavassa\nkauppahuoneessa, kun sitä yksinomaan johtaa hän itse suuren perheensä\nkanssa. Tähän kuuluu satakunta jäsentä, ja Lhasan, Shigadsen, Gartokin,\nJarkandin ja Srinagarin haaraosastoja johtavat kaikkia hänen poikansa\ntahi jo pojanpoikansa. Kolmesataa vuotta takaperin muutti perhe\nKashmirista Ladakiin.\n\nHeidän varallisuutensa varsinaisena lähteenä on niin sanottu\nLoptihak-lähetys, joka on heillä yksinoikeutena. Noin 200 vuotta vanhan\nsopimuksen mukaan lähettivät Ladakin kuninkaat joka kolmantena vuonna\ndalai-laman luokse erikoisen lähetystön viemään lahjoja, jotka olivat\ntunnuksena ainakin henkisestä Tibetin herruuteen alistumisesta. Mutia\nsille kun Gula Singin sotapäällikkö Sorava Sing 1841 vallotti Ladakin\nja yhdisti isomman osan tätä maata Kashmiriin, sitoutui Kashmirin\nmaharadsha täyttämään Loptshak-lähetyksen määräykset ja uskoi sen aina\njonkun Ladakin ylhäisimpiin sukuihin kuuluvan haltuun. Noin\nviisikymmentä vuotta on tämä luottamustoimi ollut Naser Shahin suvulla,\nkoituen suureksi tulolähteeksi etenkin sen kautta, että lähetykselle on\nasetettava ilmaiseksi käytettäväksi useampia satoja kuormajuhtia\nLehistä Lhasaan asti. Lhasastakin lähetetään vuosittain senlaatuinen\nkauppa-asioitsija Lehiin, ja hänellä on kuljetukseen nähden sama etu.\n\nHadshin erään pojan, Gulam Razulin, piti syyskuulla lähteä Gartokiin,\nmissä hän on mahtavin mies. Minä kysyin häneltä leikilläni, enkö voisi\npäästä mukaan, mutta Hadshi Naser Shah vastasi, että hän menettäisi\nyksinoikeuden, jos veisi europalaisia salaa Tibetiin. Gulam Razul\ntarjosi kuitenkin palveluksiansa siltä varalta, että sattuisin Gartokin\nlähistölle, ja jälkeenpäin sain kokea, ettei hän ladellut tyhjiä\nkohteliaisuuksia. Hän näyttelee tässä kertomuksessa vielä erinomaisen\ntärkeätä osaa. Intiaan palattuani oli minulla puolestani tilaisuutta\nkääntää ylempien viranomaisten huomiota siihen, että hänellä oli suuri\nmerkitys Englannin kauppasuhteille Tibetissä, ja minä suositin\nlämpimästi häntä soveliaana ehdokkaana suuresti haluttuun khan\nbahadurin arvoon, jonka hän eversti Dunlop Smithin suosiollisella\npuoltolauseella saikin.\n\nNytkin hän antoi minulle paljon apua; tärkeintä ehkä oli se, että\nhän vaihtoi minulle melkoisen summan intialaista paperirahaa\nmetallikolikoiksi, joista pari säkkiä tibetiläisiä \"tengoja\" neljä\nkuukautta myöhemmin oli varsin hyvään tarpeeseen.\n\nYlängöllä kapteeni Pattersonin bungalowin takana on hautuumaalla viiden\neuropalaisen hauta; meidän huomiotamme kiinnittävät siellä erityisesti\nnimet Stoliczka ja Dalgleish. Stoliczkan haudalla kohoaa suuremmoinen\ngraniittipatsas; hautakirjoitus lausuu hänen syntyneen kesäkuussa 1838\nja kuolleen kesäkuussa 1874 Murgoossa Karakorum-solan seudussa. Intian\nhallitus pystytti patsaan vuonna 1876 kunnioituksen ja kiitollisuuden\nosotukseksi niistä palveluksista, joita Stoliczka oli tehnyt Forsythin\nlähetystöretkellä. Dalgleishin hautapatsas on yksinkertaisempi, mutta\nsekin koristettu valurautaisella muistokirjotuksella. Hän oli syntynyt\n1853 ja murhattiin 1888 Karakorum-solassa. Molemmat päättivät maallisen\nretkensä samalla seudulla korkealla muun maan yläpuolella, ja molemmat\nuinuvat viimeistä untansa samojen poppelien ja halavain siimeksessä.\nNyt kultasi ilta-aurinko vuoriston harjanteita, kellanpunainen valo\nkirkasti hautoja ja poppelien runkoja, lauha tuuli humisi hiljaa puiden\nlatvoissa ja muistutteli kaihoisin kuiskein kaiken katoavaisuutta; ja\nhetkistä myöhemmin, kun lamput oli sytytetty hallitusrakennuksessa,\npaukahtelivat samppanjakorkit läksiäispäivällisillä, jotka kapteeni\nPatterson antoi toiselle sellaiselle toivioretkeläiselle, joka ei vielä\nollut päättänyt yksinäisiä vaeltelujansa Aasian avarassa erämaassa.\n\nElokuun 14. p:nä klo 4 läksi Muhamed Isa liikkeelle, ja muutamia\ntunteja myöhemmin seurasin minä pienemmällä saattueella, kaikkien\nystävien herttaisesti hyvästelemänä. Robert on ihastunut hevoseensa, ja\nminullakin on täysi syy olla tyytyväinen omaani, isoon, tanakkaan\njarkandilaiseen papurikkoon, joka kesti neljä kuukautta ja kuoli\npyhäinmiesten päivänä. Jo toisena matkapäivänämme erkanemme\nIndus-virrasta viimeisen kerran. \"Hyvästi, sinä historiassa niin ylpeä,\nmuistorikas virta! Olkoonpa elämänikin kysymyksessä, niin löydän toki\nkerran lähteesi tuolla ylhäällä kielletyssä maassa\", ajattelin minä,\nkun muutamien Kashmirin valtion jamadarien ja tshaprassien sekä\njoidenkuiden omien miesteni seurassa käännyin kalliokulmauksen ympäri\nsivulaaksoon, jonka kautta tie kulkee Karun ja Dshimren luostarien ohi\nTshang-la-solaan. Tie käy nyt kehnommaksi; se huononee joka\npäivämatkalla ja muuttuu pian useasti tuskin tunnettavaksi\njalkapoluksi, lopulta kokonaan häipyäkseen. Olihan meiltä suljettu se\nsuuri valtatie, joka johtaa pitkin Industa Gartokin kautta Lhasaan.\n\nDshimressä olemme 3651 metrin korkeudella, ja matka käy ylöspäin sieltä\nkoko päivän Singruliin asti, missä olemme 4898 metriä merenpinnan\nyläpuolella. Singrulin pengermäisellä lepopaikalla leijailee\njakinlannalla ylläpidettyjen nuotioiden siniharmaa savu yläpuolella\nniukkaa ruohoa kasvavan kamaran, jonka halki lirisee kristallikirkas\npuro. Yläalppien kolkko ja karu maisema ympäröitsee meitä. Muhamed Isa\nhallitsee kuin pasha arkkujen ja muonasäkkien muodostamassa linnassaan,\njokailtainen lammas teurastetaan ja palotellaan, joutuakseen sitte\nvatsoineen, suolineen ja kaikkineen yhteiseen kattilaan. Pää ja sorkat\npaistetaan laakakivillä hiilostalla. Muutamat miehet ottavat nahan ja\nkäyttävät iltansa sen muokkaamiseen — luultavasti tehdään siitä\nvuodepeite.\n\nMolemmat radshputit istuivat hiukan erillään toisista oman pikku\npatansa ääressä ja nauttivat, kuten huomasin, hyvin keveäksi\npäivällisekseen spinaattia, leipää ja riissiä. Ohut ilma ei näkynyt\nheihin vähääkään tehoavan eikä myöskään kylmä; sitä vastoin olivat\npikku koirat suuresti nurpeillaan siitä, että lämpömittari osotti\nillalla ainoastaan 7 astetta: ne ulisivat surkeasti ja ryömivät\ntelttisänkyni alle yhdeksi rykelmäksi. Venettä kantaneet neljä kulia\nkulkivat vielä Singrulin yli erääseen luolaan, missä sanoivat saavansa\nparempaa suojaa yökylmältä. Illempänä tulvi puro ja muuan sen haara\nvalui suoraan telttiäni kohti; se oli torjuttava tilapäisellä padolla.\nLadakit istuivat ylempänä ja särpivät punaista, voilla sekotettua\nteetänsä, ja useammassa kohti loimosi nuotioiden punakeltainen lieska.\n\nLämpö aleni -6,1 asteeseen, ja olo kävi todella tukalaksi karulla\nylängöllä, missä tuulet tuivertavat esteettömästi eikä aurinko vielä\nole kaikkea lumen valtaa voittanut; vielä on jokseenkin isoja nietoksia\njoka taholla, ja niiden reunoilta lorisee alas kirkkaita puroja, joiden\nvieriltä versoo sammalta ja ruohoa. Intian lämpöön tottunut tuntee\nvilun pahimmin herätessänsä, kun lumirakeet pieksävät telttiä hienojen\nsokerikekojen muotoisina. Sinisenmusta korppi istuu kivenlohkareella,\nlennähtää monasti alas tutkimaan mitä olemme jättäneet jäljelle,\nmaiskuttelee ja nieleskelee äänekkäästi ja näyttää olevan tyytyväinen\naamusaaliiseensa.\n\nTyöläästi ja vitkallisesti taivaltavat hevoset ja muulit polvitelien\nylös tuota ijankaikkisen harmaata graniitti-onkaloa isojen paasien\nlomitse. Joukkomme on melkoisesti karttunut, sillä juhdat tarvitsevat\npahimmissa paikoissa apua, jotta kuormat eivät luisu alas. Voidakseen\nmeidän kuliemme tavoin kavuta tuollaisia nousuja raskaat taakat\nseljässä tarvitaan erityisesti harjaantuneita keuhkoja, tukevaa\nrintakehää ja voimakasta sydäntä. Yhä ylemmä käy kulku kohti sen\nmajesteetillisen vuorijonon solaa, joka erottaa Induksen isosta\nsivujoestansa Shedshokista. Vielä näemme alhaalla laakson syvyydessä\nvihreät vainiot, ja yhä selvempänä ja kaikilta piirteiltään näkyvämpänä\nesiintyy taaksemme jäävä maisema. Viisikymmentä Rudokissa suolalla\nlastattua muulia uhkaa sulkea meiltä tien, mutta miehemme häätävät ne\nsyrjään. Tuon tuostakin seisahdumme lepuuttamaan elukoita. Sitte\nedetään taas kappaleen matkaa; yhä tiheämmin on levähdettävä; hevoset\npärskyvät, laajentavat sieramiansa ja läähättävät nopeasti. Ja sitte\ntaas taival lähimpään lepopaikkaan.\n\nVihdoinkin olemme ylhäällä, 5360 metriä merenpinnan yläpuolella. Tosin\nosotti lämpömittari 5,2 astetta yläpuolella nollan, mutta tuuli\npuhalteli pohjoisesta, taivas peittyi sankkoihin pilviin, jotka\nlakaisivat vuoriston harjoja, ja pian pitelee meitä tuima pyry\nterävissä kourissaan. Tshang-la-soIan laella on kiviröykkiö täynnä\nuhritankoja, joissa liehuu tuulen repimiä viirejä; kaikissa viireissä\non tibetinkielellä pyhien kuuden kirjaimen rukous; kirjavina ja\nkauhtuneina lepattavat ne tuulessa, kuin tahtoisivat kohottaa rukouksia\nyhä korkeampiin seutuihin saadakseen ne kohoamaan tuntemattomia teitä\njumalien korville. Sarvet ja pääkallot koristavat jylhää uhripaikkaa.\nSiellä pysähtyvät kaikki ladakimme vuoronsa jälkeen, huutavat hurraata,\ntanssivat, heiluttavat lakkejansa ja riemuitsemat siitä, että ovat\ntapaturmitta päässeet tähän tärkeään käänteeseen.\n\nLaskeutuminen solasta alas idän puolelle on kuitenkin vielä tukalampi;\npelkkää louhikkoa, paatereita kaiken kokoisia, teräväsärmäisiä\ngraniittilohkareita ja niiden välissä tuo ikuinen sohju, jossa hevosien\njokainen askel luisuu ja läiskii. Toisinaan muistuttaa polku paremmin\ntilapäisiä portaita, joista on päistikkaa painuttava alas, mutta\nmeidän hevosemme ovat varmoja jaloiltaan ja tottuneet täpärään kulkuun;\nkylmää, autiota, karua ja harmaata, tuulista ja kolkkoa on kaikki —\nperäti toisin kuin vast'ikään jättämillämme aurinkoisilla, kesäisen\nlämpimillä seuduilla!\n\nDrugub, jonne seuraavana päivänä saavuimme, on 3900 metriä korkealla ja\nlyhyellä taipaleella Tankseen asti nousemme ainoastaan 91 metriä; mutta\nsiitä alkaen nousee maa taas verkalleen, kunnes lopulta ollaan isoilla,\naukeilla ylätasangoilla, missä korkeussuhteet monikuukautisella\nmatkalla vain vähäisen vaihtelevat. Tanksen yläpuolella kohoaa\ntaustalla mahtava, kaunispiirteinen vuori; sen molemmin puolin ammottaa\nsyviä laaksoja; eteläisen kautta kulkee tie Gartokiin, jota sain\nmyöhemmin oppia tuntemaan; pohjoisen kautta taasen Muglibiin, ja sitä\nkautta olin jo aikaisemmin kulkenut; tämän sain nyt nähdä jälleen ja\nkäyttää kahden päivämatkan ajan minulle tuttua taivalta.\n\nTankse-virta on jokseenkin vesirikas; me kahlasimme sen yli eräästä\nleveästä, matalasta kohdasta, missä juoksu on hyvin hiljainen; vesi on\nmelkein ihan kirkasta, sinisenvihreää väriltään ja lipuu äänettömästi\nkuin öljy pitkin uomansa someropohjaa. Koko kylä oli jalkeilla\nkatselemassa telttini pystyttämistä pieneen pajupensaikkoon, joka oli\nkäynyt sitkeään taisteluun ilmamalan tuimuutta vastaan. Mutta ne\nolivatkin viimeiset kunnolliset puut, mitä sitte puoleen vuoteen saimme\nnähdäksemme.\n\nTanksessa lepäsimme yhden päivän ja selvitimme välimme niiden miesten\nkanssa, jotka odottelivat kolmenkymmenen vuokratun hevosensa keralla.\nEnsimäisillä päivämatkoilla tulee aina saavuttaneeksi kaikenlaisia\nkokemuksia, ja vielä nytkin oli yhtä ja toista parsittavaa. Niinpä pani\nMuhamed Isa karavaanimiehiä varten kuntoon ison tibetiläisen teltin,\njonka laessa oli leveä räppänä. Pitkin teltin sisäreunaa kasattaisiin\nmuonasäkit muuriksi tuulta vastaan ja olisivat siinä itse suojassa\nsateelta. Sitäpaitsi ostettiin miehille paahdettuja jauhoja, mausteita\nja tupakkaa, sekä lisäksi kaikki ohra, mitä seudulta oli saatavissa.\nTanksen ja Pobrangin päälliköt tarjoutuivat huvikseen saattamaan meitä\nmuutamiksi päiviksi, pitääkseen silmällä, että kaikki kävisi hyvin.\n\nIltamyöhällä valaisivat loimuavat nuotiot Muhamed Isan leirissä seutua,\nja meluava soitanto kajahteli vilkkaampana kuin konsanaan.\nKaravaanimiehet jättivät kekkereillä jäähyväiset \"sivistykselle\" ja\nolivat kutsuneet kylän arvohenkilöt ja tanssijattaret teenjuontiin ja\nlaulajaisiin. Iloistapa olikin remu; ohraolut \"tshang\", Ladakin\nkansallisjuoma, sai vieraat ja isännät parhaalle päälle, ja vielä uneen\nvaipuessani kuulen naisten laulua, huilun säveliä ja säkkipillin\npiipatusta, kaiun kerratessa niitä vuorenseinämistä.\n\nElokuun 21. p:nä läksimme jälleen liikkeelle; lähtiessämme oli koko\nTankse ja vielä lisäksi naapurikylistä keräytyneet alku-asukkaat\nystävällisesti viimeistä kertaa huutelemassa meille \"dshole'a\" ja\n\"onnea matkalle\".\n\nNyt aloin piirustaa ensimäistä karttalehteä, pannen siten alulle työn,\njoka sitte enemmän kuin kaksi vuotta piti tarkkaavaisuuttani tähdättynä\njokaiseen taipaleeni kilometriin ja kaikkeen mitä tolaltani oli\nhavaittavissa. Samalla alkoi kivinäytteiden keruu; kerrostuma n:o 1 oli\ntiiviisti laskeutunutta kristalliliusketta, laaksonpohjan yhä pysyessä\nisojen ja pienien graniittilohkareiden kattamana.\n\nPysytellen Muglib-puron oikealla puolen saavuimme sen ylärinteen\nhyville laidunmaille, missä lihomassa olleet 130 juhtaamme kiireimmiten\ntarkastettiin. Sonam Tsering sai tehdä tiliä isännöimisestään, jota hän\nolikin hyvin hoitanut, ja muulimme olivat nyt viiden vapaapäivänsä\njohdosta lihavia ja pulskeita. Leirimme oli nyt ensi kertaa\ntäydellisenä koolla ja näytti neljine telttineen ja lukuisine eri\nleiritulien ääreen kertyneine miesryhmineen varsin komealta. En ollut\nmilloinkaan saanut olojani järjestymään niin mukaviksi enkä omistanut\nniin suurta ja hyvin varustettua karavaania.\n\nMuglibin pikku kylän tuolla puolen käy tiemme kuudesti puron yli; se on\naivan kapea, ja sen vesimäärä tuntuu nyt aina pysyvän samana, sillä se\njuoksee pienestä järvestä, jonka itärannalla olin pitänyt leiriäni\njoululuussa 1891. Liputettu kiviröykkiö ja mani-keko osottavat sen\nhydrografisessa suhteessa tärkeän kohdan, joka on vedenjakajana\nPanggong-tson ja Intian valtameren välillä; se on 4327 metriä\nmerenpinnasta. Sieltä laskeutuu laakso verkalleen merelle päin, ja me\nratsastamme kourussa, jota myöten se aikoinaan juoksi Shedshokiin ja\nIndukseen. Nyt on Panggong-tso erillään Induksesta ja sen johdosta\nmuuttunut suolaiseksi, sinisenvihreäksi ulapaksi.\n\nMatka suuntautuu yhä pohjoiseen ja koilliseen. Olemme alueella, jolta\nei mitään vesiä virtaile merelle päin; olimme jo kulkeneet kolmen\nhuomattavan kynnyksen yli, nimittäin Sodshi-la'n, Tshang-la'n ja\nparhaillaan pikku Panggong-solan, mutta vielä oli kaksi jättiläismoista\nsolaa edessämme, ennen kuin lopullisesti saapuisimme ylämaan avaralle\ntasangolle. Ensimäisen takana täytyisi meidän jälleen laskeutua\nInduksen virta-alueelle, mutta toisen takana odotteli joeton aavikko,\nkunnes aikanaan saapuisimme niihin seutuihin, joista Brahmaputran\nylemmät laaksot noruvat vetensä valtamereen.\n\n\n\n\nNeljäs luku.\n\nTibetiläisen ylämaan reunalle.\n\n\nPobrangin kylässä vieraili teltissäni viimeinen europalainen, mitä\nkahteen vuoteen näin: englantilainen urheilumetsästäjä Lucas Tooth,\njoka oli varsin tyytyväinen vuoristossa saamaansa antilopisaaliiseen.\nSiellä myös sain viimeisen postin maailmalta, ja hoidin\nkirjeenvaihtoni, postinkuljettaja kun jo seuraavana aamuna palasi\nLehiin.\n\nOstimme eläväksi muonavarastoksi kolmekymmentä lammasta, sillä enempää\nemme luulleet tarvitsevamme, koska metsästyksenkin piti jotakin tuottaa\nja jotkut mieheni olivat kelpo pyyntimiehiä.\n\nMuhamed Isan ehdotuksesta korotettiin Sonam Tseringin palkka\nkahdeksikymmeneksi rupiiksi ja hänestä tehtiin muulien karavaanibashi.\nVanha Guffaru oli hevoskaravaanin johtaja, ja Tsering, kuten aivan\nyksinkertaisesti nimitimme Muhamed Isan nuorempaa veljeä, sai\nvalvoaksensa pikku karavaanin, joka kuljetti päivätamineitani sekä\nRobertin ja minun teltit ja keittiöt. Molemmat tshaprassit, Razul ja\nIshe, saivat nyt eron palveluksestaan; viimeiseksi saivat jäädä\nvuokratut hevoset ja niiden kymmenen kuljettajaa.\n\nJoka ilta oli tapanani neuvotella Muhamed Isan kanssa; tavallisesti oli\nmyös saapuvilla Robert, ensimäinen palvelijani, joka johti karavaanin\ntaloutta ja piti kirjaa menoistamme. Me päätimme nyt luovuttaa veneen\nmuutamien vuokraamiemme jakhärkien laahattavaksi ja palauttaa takaisin\nviimeiset kulikantajamme. Sitte laadimme laskelman muonavaroistamme.\nMaissin ja ohran piti riittää 68 päiväksi; kolmeakymmentä miestämme\nvarten ostettuja jauhoja oli hyvin 80 päiväksi; riissivarasto ei\nvoisi loppua ennen neljää tai viittä kuukautta. Mutta laskipa ja\nsuunnittelipa miten tahansa, koko Tibetin halki samoaminen on aina\narvaamaton seikkailu. Voi olla varma siitä, että menettää juhtiansa\njoukoittain; voipipa käydä niinkin pahoin, että kuormat käyvät eloon\njääneille elukoille liian raskaiksi, jolloin osa tavaroita on\nheitettävä tiepuoleen. Mutta sattuu sitäkin, että muonavarat tuhoutuvat\nnopeammin kuin elukat; silloin on näiden tyytyminen suuriin\nsupistuksiin rehussaan ja lopulta saaminen ravintonsa vain maan\nantimista.\n\nPääasiana oli minulle nyt, että saisin karavaanin ylläpidetyksi siihen\nasti, kunnes Bogtsang-tsangpon pohjoispuolella tapaisimme ensimäiset\npaimentolaiset; jos onnellisesti pääsisimme sinne saakka, niin\nkylläpähän jo joku keino keksittäisiin. Jo nyt tein tilapäisen\nsotasuunnitelman, etupäässä päättäen pysytellä riippumattomana ajasta\nja välimatkoista, pitäen vain laidun- ja vesipaikkoja silmämääränä,\npäivämatkan pituuden määrää silloin noiden väittämättömien apuneuvojen\nesiintyminen, ja jo yksituntinenkin taivallus riittää kokonaiseksi\npäiväksi, kunhan se vain viepi välttävälle laitumelle. Missä taasen maa\non ihan karua, siellä voi edetä mielin määrin.\n\nElokuun 24. p:nä läksimme Pobrangista ratsastamaan ylös laaksoa.\nLunkariin leiriytyessämme alkoi aamupuoleen asti kestävä lumisade\npihistä yhdeksään nuotiotuleemme. Jäätynyt lumi narskui aamulla\njalkojen alla, koko maisema oli peittynyt talvipukuunsa, ja paksuja\npilviä leijui kaikilla harjanteilla. Ostettuamme minulle maidon\ntuottajiksi kymmenen vuohta, läksi valtava kulkue mustan\njättiläiskäärmeen kaltaisena kiemurtelemaan ylös solatietä. Tukevimmin\nmarssivat raskaimmin sälytetyt juhtamme, seitsemän vuokraamaamme jakia;\nnuo isot mustat otukset eivät tuntuneet piittaavan solan korkeasta\nasemasta eivätkä taakkansa painosta, vaan pysyivät päivän pitkän muiden\ntasalla. Pian sitävastoin tuupertui se hevonen, joka oli luettelossa\nn:o 52:na; se oli Sanskarista ja maksoi 90 rupiita. Edellisenä päivänä\nse ei ollut enää syönyt; nyt se ponnisteli turhaan, sieraimista tippui\nverta, maha oli turvonnut, turpa kylmä. Yksinäisenä ja hyljättynä näkyi\nse vielä jälkeenpäin solan korkeimmalta laelta mustana pisteenä\nlumihangessa. Sola oli vienyt veronsa.\n\nTämä sola, Marsimik-la, oli leiripaikkaamme näyttänyt helpolta ja\nvaarattomalta, mutta väleen osottausi sen kiipeäminen hankalaksi\nyritykseksi. Ensimältä täytyi hevosten pysähtyä joka viides minuutti\nhengähtämään, sitte jo aina puolentoista minuutin kuluttua, lopulta ne\njaksoivat tunata vain minuutin kerrallaan, huohottaaksensa toisen\nminuutin. Lunta oli nyt lähes jalkaa paksulta; väliin poltteleva\naurinko loi sen pinnasta silmiä vihlovan kiillon.\n\nEdessämme näyttää karavaani juuttuneen ihan paikoilleen, niin\nvitkalleen edistyy kulku tässä kovin ohenneessa ilmassa. Kuitenkin\nliikkuu se eteenpäin, sen kuulee ajajien alinomaisesta hoilotuksesta.\nJotkut ladakit laulavat yksiäänisesti ja soinnukkaasti, keventääkseen\nomaa ja juhtain työtä. He ovat hilpeitä ja tyytyväisiä kuin\ntalkoomatkalla. Tuon tuostakin mörähtää Muhamed Isan ääni kuin jyrisevä\nukkonen, kajahutellen kehotushuutoja \"tshavas\" ja \"tshabardar\". Näemme\nhänen seisovan korkealla ylhäällä viimeisessä mutkassa solan suussa\njakelemassa käskyjänsä karavaanin nyt muodostaman puolikehän\nkeskuksessa. Hänen tottunut haukansilmänsä näkee jok'ainoan hevosen;\nkun joku kuorma uhkaa luisua alas, huutaa hän lähimmän miehen sitä\ntukemaan; kun syntyy tukkeutuma tai aukko, jonkin elukan poiketessa\npolulta, äkkää hän sen oitis. Kädet taskuissa ja piippu suussa astelee\nhän levollisena perässä päin jalkaisin Marsimik-lan yli.\n\nNyt saapuu ensimäinen muuli-osasto solan kynnykselle. Huikea riemuhuuto\nkajahtaa vuorilla; se kuuluu heleänä ja puhtaana, mutta sanomattoman\nohuena ja ihan kaiuttomana näin keveässä ilmassa. Jokaiselta uudelta\nosastolta pääsee solaan saapuessaan sama riemuhuuto. Keventynein mielin\nnäen viimeisen hevosen katoovan solan valkean harjareunan taakse.\n\nLaskeutumisen tekee ilkeän tukalaksi louhikkoinen niin sanoakseni\nliejussa uiskenteleva pohja, jossa on vaihteluna vesikuoppia,\nlukemattomia noruvia puroja ja tasaisin paikoin petollisia hetteitä.\nJyrkkenevää rinnettä myöten pääsemme paatereiseen, hedelmättömään\nlaaksoon, kohiseva virta pohjanansa, ja seuraavana päivänä kohosi\nedessämme näkyviin mahtava musta jono, joka on Tshang-shenmo-laakson\npohjoispuolella. Polkumme johti tähän komeiden lumihuippujen ja\nterävien kärkien ympäröimään laaksoon, ja me leiriydyimme sen\nhalki juoksevan Kograng-sanspo-joen vasemman rannan kapealle\nkasvullisuusvyöhykkeelle. Itään päin on sieltä viiden päivän matka\nLanek-la-solalle, joka kuuluu koko Tibetin poikki kulkevan Karakorum\nvuoriston mahtavaan selänteeseen. Jotkut englantilaiset matkustajat\nolivat kulkeneet sen solan yli. Minulta oli se oikotie suljettu; olin\nluvannut lordi Mintolle, etten toimisi Englannin hallituksen\ntoivomuksia vastaan, vaikka kukapa minua nyt olisi estää voinut.\n\nElokuun 28. p:nä läksimme tuosta rauhallisesta ja hauskasta paikasta,\nyhä edemmäksi etääntyäksemme ihmis-asumuksista ja -teistä. Pitkään\naikaan emme joutuisi niin matalalle merenpinnasta, kuin tässä\npohjukassa.\n\nPäivä oli helottavan lämmin; matka kulki pitkin virran kallioista\näyrästä. Maanvieremän muodostama railo on lapioin ja kuokin muokattava\nkuntoon erään pikku solan laella ja samassa on edessämme kaalamo, josta\nmeidän on mentävä toiselle rannalle. Vesi kyllä vaahtosi hevosien\nlautasille, niitä pitkänä rivinä ylitse vietäessä, mutta syvyys ei\nollut millään kohdalla yli 70 cm ja kaikki pääsivät onnellisesti\nrantaan. Jakeille oli kylpy ilmeisesti mieluisa; ne kahlasivat niin\nverkalleen kuin suinkin ja veneeni lipui oman elementtinsä yli sitä\nhipaisemattakaan. Vaikeinta oli saada lampaat ja vuohet mukaan. Koko\nlauma ajettiin alas veden partaalle, siellä napattiin muutamia sarvista\nkiinni ja heitettiin virtaan, vaikka ne rynnistivät hurjasti vastaan.\nMutta toiset havaitsivat aseman ylen ankeaksi, pyörsivät pois ja\npelastausivat hurjalla paolla lähimmälle penkereelle. Toistamiseen\najettiin koko parvi rantaan, miehet muodostivat ketjun ja tuuppivat ne\nveteen; kun ensimäiset nyt päättivät kahlata, niin seurasivat niitä\nmuutkin, urheasti taistellen veden voimaa vastaan.\n\nHeti pikku Mankogh-la-solasta päästyä tekee laakso jyrkän mutkan ja\njouduimme harjanteiden ja sivuhaarojen yli uudestaan alas jokirantaan.\nLeiripaikallamme oli jokseenkin hyvä laidun; paikan nimi oli Gogra.\nSieltä pääsee kahtakin laaksoa myöten Karakorum-jonon pääselänteelle:\nTshang-lung-bormaa ja Tshang-lung-dshogmaa eli \"keskimäistä ja alempaa\npohjoislaaksoa\" pitkin. Kumpainenkin laakso tietenkin veisi meidät\npahanlaiseen solaan; me valitsimme jälkimäisen. Jollakinhan tavoin\nkyllä pääsisimme ylitse, ja vaarallisimmissa paikoissa voisivat miehet\npahimpaan hätään kanniskella arvokkaimpia kapistuksia.\n\nPaljoa ylemmä emme seuraavan päivän ponnistuksilla oikeastaan tulleet,\nmutta matka kulki niin monia jyrkänteitä ylös ja alas, että päivämatka\noli yhtä rasittava kuin useittenkin solien samoaminen. Virta oli nyt\nmelkoisesti kutistunut, koska jo olimme jättäneet taaksemme useita sen\nsivujokia. Kuitenkin oli kahlaaminen työläämpää kuin edellisellä\nkerralla, sillä koko vesimäärä käytti yhtä ainoata uomaa ja virtasi\nvuolaammin. Paimenilla oli melkein mahdottomana työnä saada lampaat\naamukylmään vesiryöppyyn.\n\nTshutan seuduilla, missä jälleen olemme laakson pohjalla, on\nrikkipitoisia lämpimiä lähteitä. Eräs niistä on muodostanut kolmen\nmetrin korkuisen pyramiidin, joka näöltään muistuttaa kärpässientä;\nkeskellä sen hattua tiukkuu vesi pisaroina sivulle, keräten hatun\nröytääseen stalaktiittikiehkuran. Lähteensilmästä heruva vesi oli 51\nastetta lämmintä. Toinen lähde, jonka suihku syöksyi virtaan suoraan,\noli vain 42 astetta lämmin. Useissa kohti rannassa ja uomassakin\nporisee vesi kuin kiehuen.\n\nJylhän seudun ylitse pääsemme vihdoin Tshang-lung-dshogma-laaksoon\nhyväiseen lumisateeseen. Välttämätöntä oli pitää päivän lepo, sillä\nmeitä odotti se korkea sola, joka on vedenjakajana Induksen ja\nylätasangon välillä. Auringon vuoroin paistaessa, vuoroin lumen\ntuprutessa kävimme Robert ja minä penkomaan arkkujani; talvitamineet ja\nturkit otettiin esille, telttisänky pantiin syrjään; vuoteeni\ntehtäisiin tästälähtein maahan, alustanansa vahapeite ja karvamatto,\ntällä tavoin kun pysyy paljoa lämpimämpänä.\n\nElokuun viimeisenä päivänä jatkettiin matkaa yhä korkeammalle\nvuoristoon. Maisema oli liituvalkeana lumesta, mutta jo keskipäivällä\noli maa jälleen paljaana. Minä ratsastin nyt pienellä, valkealla,\nvirkeällä ladakilaisponilla, joka asteli varmasti — meistä sukeutui\nväleen mitä parhaat ystävykset. Erääseen mutkaan kasattu pikku\nkiviröykkiö osottaa ihmisiä käyneen siinä paikassa, mutta siitä\nkäynnistä on ehkä jo vuosikymmeniä kulunut. Kaikki on hedelmätöntä;\nvillejä jakeja kuitenkin näkyy siellä äskettäin oleskelleen.\n\nPoikkeamme päälaaksosta pieneen sivulaaksoon. Pikku puro, jota\nseuraamme ylöspäin sen lähteelle, pääselänteelle asti, on viimeinen\nlähde Induksen virrastosta, mutta se on kuitenkin Induksen kautta\nviestin viejänä näiltä yläviltä tienoilta merelle. Eräässä pikku\nnotkelmassa tapasimme runsaasti dshapkak-kasveja, kovia kuin puu, mutta\nolimme jo siksi kaukana, ettei tätäkään laihaa laidunta käynyt\nhalveksiminen. Sinne pystyttämämme leiri ristittiin n:o 1:ksi, sillä me\nolimme jo maantieteellisten nimien ulkopuolella.\n\nSyyskuun 1. päivä otti lujalle. Läksimme aikaisin liikkeelle, ja\nastuessani satulaan näin koko ahtaan laaksonkourun edessäni\nsulloutuneeksi täyteen karavaanin eri osastoja. Jonkunlaisella\njännityksellä jätimme leirin n:o 1, sillä nyt lähenimme todenperään\nvillejä seutuja ja joutuisimme kulkemaan ensiluokkaisen solan yli, jota\nyksikään miehistäni ei tuntenut ja josta ne tiesivät ainoastaan, että\nsen nimi oli Dshang-lung-dshogma; se sijaitsee hiukan itään siitä\nsolasta, jonka näkee isolla englantilaisella Koillis-Ladakin kartalla\nmainittuna, ja minun tietääkseni ei sitä vielä ole yksikään matkustaja\nkäyttänyt.\n\nRinteet molemmin puolin ovat pelkkää kuohkeata, erinomaisen hienoa\nkosteata multaa, jonka pinnassa risteilee jalan syvyisiä vakoja.\nMuutamien ulkonemien reunoissa kulkevat nuo vaot samantapaisesti kuin\njäätikkökielekkeen pyöröuurrot. Se on maanvieremäkamaraa; rinteet\njoutuvat luisumaan ja lipuvat omalla painollaan, ne kun ovat läpeensä\nkosteat ja kun muraa ei ole mitkään juuret sitomassa; ne ovat\nliikkeessä, ja maiseman tylpästi pyöristyneet piirteet ovat tämän\nilmiön tuloksia.\n\nErämaan äänettömyys vallitsee näissä ihmisjalan astumattomissa\nseuduissa; silloin tällöin vain kuuluu karavaanimiesten varotus- ja\nkehotushuutoja. Laakso käy ihan kapeaksi; sen sorakamarasta tiukkuu\nvettä, joka hädin kykenee muodostamaan puron. Mutta tuohon soraankin,\njoka ei edes sammalta kasva, juhdat vajoavat kuin liejuun. Työläs\npäivätyö päättyy 5780 m korkeudessa 1 asteen lämmössä vietettyyn yöhön,\nja aamulla alamme verkalleen laskeutua solan pohjoisrinnettä alas pikku\nkourua myöten. Seuraavalla leiripaikallamme ei ollut rahtuakaan\nlaidunta eikä nuotion aineksia. Siitä läksimme puron parrasta pitkin\nkulkemaan korkeiden vuorien onkalossa; maisema oli kuollutta, ei\nruohonkortta näkynyt, ei edes eksyneestä antiloopista jälkeä; kaikki\nelimellinen elämä näytti karkotetulta.\n\nSää oli aito tibetiläinen. Raekuuro toisensa jälkeen kylmäsi meitä,\nmutta aurinko silti aina pysyttelihe jossakin päin näköpiirissämme.\nToisina päivinä taasen saimme tuntikausia hapuilla sokaisevassa\nlumipyryssä. Vasta leirissä n:o 6, syyskuun 5. p:nä, saimme jälleen\nkäytettäväksemme laidunta, joskin niukkaa, ja polttoaineita. Syysk. 7.\np:nä palautettiin kuusi viheliäisiksi kulunutta vuokrattua\nhevosluuskaa, kuormiensa tyhjennyttyä, kahden viejän keralla takaisin;\nmuuleista kuoli leiripaikkaan yksi, samaten sitte päivämatkan varrella\nmuuan iso Jarkenthevonen.\n\nVirralta poikettuamme maisema kävi enemmän avoimeksi, vuorten keskessä\nsolui aukeita laaksoja pohjoisille suunnille. Veden puute alkoi\ntehdä haittaa. Olimme saapuneet Luoteis-Tibetin _Aktsai-tshinin_\nomistajattomalle alueelle: sitä ei väittäne omistavansa Kashmirin\nmaharadsha, ei dalai-lama, eikä se Kiinan-Turkestaniakaan liene.\nKartoilla ei ole mitään rajoja mainittu ja kivipyykkejä hakee turhaan.\nVilliaasit, jakit ja nopsajalkaiset antiloopit eivät moisista\nrajakivistä piittaa. Täältä käsin saatoin siis tunkeutua itää kohti,\nloukkaamatta Englannin hallituksen toivomuksia.\n\nItää kohti käänsimmekin pian kulkumme, käyttäen saavuttamaamme tasaista\nylätasankoa maantienämme. Vasemmalla näyttäytyi nyt Aktsai-tshinin\njärvi, jonka Crosby on v. 1903 sivuuttanut, sen helakansininen pinta\npoikkesi räikeästi muulloin vallitsevista sameista väreistä.\nItään päin oli maa näköpiirin rajaan asti avoin; useampia päiviä saimme\njatkaa tätä vaivatonta taivallusta, ja odotin tässä aukeassa\npitkittäislaaksossa tapaavani Wellbyn, Deasyn ja Rawlingin matkoilta\ntunnetut _Lake Lightenin, Dsheshil-kölin ja Pul-tson_ (tso = järvi).\nKamara oli kauttaaltaan ketohiirien kaivelemaa; nuo dshapkak-kasvien ja\nruohojen juurista elävät kiusalliset nakertelijat kompastuttelivat\nhevosia tuon tuostakin.\n\n\n\n\nViides luku.\n\nLake Lightenilla.\n\n\nMielihyvän tuntein jätimme aivan lähelle Aktsai-tshinin rantaa\npystyttämämme leirin n:o 9 (4929 m), sillä niin kauvas kuin silmä\nkantoi, pysyi maa yhä aivan tasaisena; sen nousu järven rannasta oli\nniin vähäpätöinen, ettei sitä voinut ollenkaan havaita ilman\npunnituskojeita. Leiriin jäi jälleen yksi menehtynyt hevonen.\n\nKauvan ratsastimme muinaista järven pohjaa, kovettunutta saviliejua\npitkin. Sitte muuttui maaperä hienosoraiseksi ja kovaksi, kuin\nviertotiejyrällä puserretuksi. Ainoastaan virrattomassa ontelossa voi\nsyntyä valtaisien vuorten väliin tuollaisia tasaisia ketoja.\nRapautuminen, rajusateet, juokseva vesi, tuulten tuiverrus\ntyöskentelevät yhdessä maiseman tasottelemiseksi; kaikki ylänteet ja\nharjut siten alenevat, kaikki syvänteet täyttää lieju, hieta ja mura.\nAntiloopeja ja kulaaneja näyttäysi arkoina parvina.\n\nHeinää alkoi esiintyä runsaammin; se rehotti parhaiten hietaisessa\nmaaperässä — pikku tukkoina, jotka olivat vain keskeltä vihreät ja\nmehukkaat, reunoilta taasen yökylmäin kellastuttamat ja kovettamat.\nLänsituuli kohahteli heinikossa mieltä viihdytellen. Kuka olisi osannut\naavistaa ruohoaroa täällä pohjois-Tibetin ylätasangolla! Paikotellen\noli kamara valkeana suolasta, toisin paikoin alkoi ohut karkean\nkvartsihiekan kerros muodostella nietoksia.\n\nMe aloimme päivä päivältä menettää jonkun hevosistamme, etenkin sitte\nkun kylmä itätuuli räntäsateineen kävi koko oloamme kohmetuttamaan.\nKolmen harjanteen yli kavuttuamme saimme vihdoin Wellbyn karttaa\nseuranneina näkyviimme Lake Lightenin laajan järven. Kuuden päivän\nsamoaminen oli saattanut meidät 5273 m korkealla olevalle\nsolakynnykselle, jonka alla ulappa kohtasi katseemme. Juhdat olivat jo\nniin uupuneita, että meidän täytyi kaikin mokomin etsiä hyvää laidunta\nja levähyttää elukoita muutama päivä. Leiri n:o 15 pystytettiin\nrannalle.\n\nTärkeä muutos tapahtui nyt retkessäni kiellettyyn maahan. Tuskin olimme\nasettuneet leiriin, kun viimeiset kahdeksan pestattua tankselaista\nnöyrästi rukoilivat saada palata kotiin, vaikka olivatkin sopineet\nsaattavansa minua Dsheshil-kölille asti. Heidän hevosiansa oli enää 19\njäljellä, niistä vain kahdeksan kunnossa; he pelkäsivät pitemmälle\nsamoamalla tekevänsä palaamisensa mahdottomaksi. Muonavaroja heillä oli\nkymmeneksi päiväksi; siinä ajassa he luottivat pääsevänsä järven\neteläpuolisen vuorijonon yli Arport-tson ohitse Lanek-la-solalle.\n\n\"No, valmistautukaahan siis\", myönnyin minä, ja jatkoin Muhamed Isaan\nkääntyen: \"Manuel ja molemmat radshputit eivät voi kestää ilmanalaa;\nlienee parasta, että hekin saavat lähteä talven tieltä.\"\n\nMuhamed Isa oli valtioviisas ja koetti salata tyytyväisyyttään,\nvastatessaan: \"Niin, jos otamme ne mukaamme talven selkään, niin ne\npaleltuvat. Jo nyt hytystelevät ne nuotion ääressä kylki kyljessä kuin\nmurmelit ja loukuttavat silti hampaitaan ja tärisevät turkeissaan.\"\n\n\"Tulemme helposti toimeen ilman heitä.\"\n\n\"Tähän asti ne eivät ole vielä tehneet enempää kuin koirampenikkamme,\npikemmin vähemmän, sillä ne ovat joko liian laiskoja tai liian ylhäisiä\nkeräämään polttoaineita omaan nuotioonsa; kahden ladakin on niitä ja\nniiden hevosia palveltava. Olisi suuri voitto päästä niistä eroon.\"\n\n\"Jos annamme heidän mennä, niin on meillä myös apua heidän hevosistaan,\nsillä voinhan vuokrata heille muutamia poistuvista tankselaishevosista,\njotka sitte ovat heidän käytettävänänsä matkalla Ladakiin.\"\n\n\"Niin, herra, niillä on kolme ratsua ja vielä tamineitansa varten kaksi\nkuormahevosta. Menetämme nyt tankselaishevoset, joista jotkut tosin\novat kantaneet vain polttoainetta, mutta niiden lähtö lisää kuitenkin\nomia hevosiamme kohti viisitoista uutta kuormaa. Ovatpa siis mustien\nmiesten hevoset meille mitä tarpeellisin lisä.\"\n\nSeuraavana päivänä sälytettiin levyt ja kivinäytteet, jotka voitiin\nlähettää Srinagariin, ja minä kirjottelin kirjeitä kotipuoleen ja\nIntiassa asuville ystävilleni. Pyysin eversti Dunlop Smithiä\nvarakuninkaan luvalla lähettämään minulle sillävälin saapuneet kirjeet\nDangra-dshum-tson tienoolle. Ne oli lähetettävä Giangtsen ja Shigatsen\nkautta; tashi-lama, joka äskettäin oli Intiassa saanut niin\nsydämellisen vastaanoton, epäilemättä kernaasti toimittaisi postilaukun\nminulle. Ajattelin, että jos Tibetin sisämaassa kiellettäisiinkin\nminulta edemmä tunkeutuminen, minulta toki ei evättäisi postiani —\npahimmassa hädässähän voisin puolestani tehdä postilaukun\nperilletoimittamisen heidän omiin vaatimuksiinsa suostumisen ehdoksi.\n\nSyyskuun 17. p:n aamuna makasi kolme omaa hevostani kuolleina telttien\nvälissä. Seuraavana yönä kuoli iso täplikäs Jarkent-hevonen, joka oli\nkantanut venettäni. Ja kun aurinko nousi 19. p:nä, oli edellisiin\nyhtynyt vielä kaksi uhria, maaten kaula ja koivet ojossa ja -18,4\nasteen yöpakkasen kivikoviksi jäädyttäminä! Kutsuin puheilleni Muhamed\nIsan.\n\n\"Montako juhtaa meillä vielä on?\"\n\n\"Meillä on 83: hevosia 48, muuleja 35; kuollut on 10 hevosta ja yksi\nmuuli.\"\n\n\"Olisi paha, jos kuoleminen jatkuisi viimeisten kolmen päivän\nvauhdilla!\"\n\n\"Sitä en usko, sahib. Heikoimmat ovat menehtyneet, vantterimmat\njääneet.\"\n\n\"Mutta täällä on heittänyt henkensä kuusi hevosta. Se merkitsee\neloonjääneille kuutta kuormaa lisää, puhumattakaan tankselaishevosten\n15 kuormasta!\"\n\n\"Kuolleet kuusi eivät viime päivinä ole olleet laisinkaan\nkuormitettuja.\"\n\n\"Mutta kuormat käyvät nyt kaikessa tapauksessa liian raskaiksi.\"\n\n\"Tänne leiriydyttyämme olen myöntänyt juhdille kaksinkertaiset\nmaissi- ja ohra-annokset, sekä vahvistaakseni niitä että keventääkseni\nkuormia. Ensi päivinä täytyy meidän sitte pitää päivämatkat lyhyinä ja\nmieluummin antaa elukkain syödä tukevasti, kuin heittää pois\nainoatakaan ohrasäkkiä.\"\n\n\"Hyvä. Tästä on matkaa Dangra-dshum-tsolle 510 engl. penikulmaa; 16\npenikulman päivämatkoja pitäen se taival viepi 51 päivää. Jos vielä\nlisäämme lepopäiviä 15, niin täytyy meidän marraskuun 25. p:ksi ehtiä\ntuolle järvelle. Muulit näyttävät minusta vastustuskykyisemmiltä kuin\nhevoset; meidän täytyy yrittää pelastaa edes kantajoukko tukevia\nmuuleja; myöhemmällä kyllä joku keino keksitään, kun tapaamme\nensimäiset paimentolaiset.\"\n\n\"Kyllä kaiketi. Pahimmassa tapauksessa voivat ladakimme kantaa\nvälttämättömintä, meidän kaikkien kulkiessa jalkaisin.\"\n\nNeljä hevoskuormaa maissia ja ohria oli kulutettu tässä leirissä;\ntästälähtein kuluisi päivittäin yksi kuorma, miesten muonavaroja\nlukuunottamatta. Mutta luultavasti menettäisimme myös päivittäin yhden\njuhdan, useasti ehkä kaksikin tai enemmän. Kuitenkin saatoimme aina\ntoivoa löytävämme parempaa laidunta, jolla elukat pääsisivät jälleen\nvoimistumaan, käännyttyämme kaakkoa kohti. Meillä ei vielä ollut mitään\nvalittamisen syytä. Vuokratuista tankselaishevosista oli minulle ollut\nerinomainen apu. Saatoimme lähteä Lake Lightenin länsirannalta\nmukanamme 83 täysin kuormin sälytettyä juhtaa. Vene kojeinensa tarvitsi\nkaksi hevosta kuljetukseensa, mutta ajattelin säästää niitä pari päivää\nja käyttää venettä omana kuljettajanansa yli ulapan.\n\nSyyskuun 19. p:nä lähti seurueemme kotiinpalaava osa. Intialaisia\nminun tuli surku; eihän ollut heidän vikansa, etteivät kelvanneet\nilman-alaan, eikä heillä ollut muuten vielä ollut tilaisuutta millään\ntavoin kunnostautua. Muonavaroikseen he saivat jauhoja, sokeria, teetä\nja riissiä sekä lampaan. Manuel sai ottaa mukaansa koiranpenikoista\nyhden, johon hän oli kiintynyt. Muhamed Isa oli ommellut heille\ntyhjistä säkeistä teltin, suojaksi yökylmiltä. Sen koommin en ole\nheistä mitään kuullut. Puolentoista vuoden kuluttua tiedusti Manuelin\nisä minulta kirjeellisesti, minne hänen poikansa oli jäänyt, mutta minä\nsain vain sen verran selville, että hän oli Lehiin tullut ehein nahoin.\nToivon kuitenkin, että hän jo on kotiutunut harhailuiltaan.\n\nLähteneet herättivät todellista kaipuuta, mutta minä viihdyttelin\nmieltäni puuhailemalla venettä kuntoon; se pantiin kokoon rannalla.\n\nSäteilevän kirkas päivä 16,8 asteen pakkasen jälkeen! Leirillämme oli\nlähde jäätynyt kiiltäväksi viiruksi, joka kiemurteli alas rantaan, ja\nvesirajassa loiski kahden metrin levyinen riitereunus aallokossa.\nJärven vesi kelpaa hätätilassa juotavaksi; sen suolapitoisuutta\nvähentävät luultavasti meidän rantamme lisät, siinä kun järveen laskee\nsolasta soluva joki ja lukuisia lähteitä. Pohjahiedan hieno\npoimuuntuminen on aaltoilun huojuvasta liikunnasta käynyt hyvin\nselväpiirteiseksi; vesi on ihan kristallikirkas.\n\nNyt sälytettiin raskaat kuormat juhtiemme selkään, jotka olivat\njälleenkin menettäneet yhden tovereistaan. Karavaanilla oli määränä\nsamota pitkin pohjoisrantaa ja asettua leiriin soveliaalle paikalle\nliki järveä. Robertin piti laatia tilapäinen karttaluonnos\nrantaviivasta; Tsering, Muhamed Isan veli, sai pyynnöstään seurata\nminua veneretkelleni. Kaksin läksimme sitten yht'aikaa ja huojennuksen\ntuntein tuolta autiolta paikalta, missä olimme lausuneet hyvästit\nmonelle matkatoverillemme ja menettäneet seitsemän hevosta. Erämaan\nhiljaisuudessa makasivat ne siellä rantalaineitten laplatuksen\ntuudittamina — jumalien ja ihmisten unohtamassa kalmistossa.\n\nTsering piteli airoja pian taidokkaasti, ja jälkeenpäin tuli länsituuli\napuumme. Kuljimme viistoon järven luoteisen kulman poikki ja\ntaipaleemme oli siten paljoa lyhyempi kuin karavaanin. Ensi hetkestä\nihastuin englantilaiseen veneeseeni, joka oli yhtä tukeva ja mukava,\nkuin helppo ohjatakin. Mutta kun taas leiriydyttyämme piti seuraavana,\nsyyskuun 21. p:nä, pitkittää matkaa, niin siitäpä koituikin muistettava\npäivä kronikassani.\n\nItään päin näytti järvi aivan pieneltä, eikä sen itärannalle voinut\nolla pitkää matkaa; karavaanihan saattaisi siellä päin leiriytyä liki\njärveä missä tahansa vain välttävääkin laidunta löytyisi. Jos ehättäisi\npimeä ennen kuin minusta mitään kuuluisi, niin voisivathan miehet\nsytyttää rannalle merkkitulen. Mutta kylläpä me saapuisimme ajoissa!\nPidimme yritystä pikku seikkana emmekä ajatelleetkaan ruokavaroja,\njuomavettä, polttoaineksia ja lämpimiä vaatteita matkatarpeiksi. Olin\npukeutunut tavalliseen asuuni, nahkaliivit yllä ja kauhtana mukana, ja\nainoastaan perätuhdon pehmikkeeksi oli sille levitetty turkit.\n\nNiin, kevytmielisiäpä olimme! Aamupäivällä tarkastin tapani mukaan\nkaikki juhdat ja opetin sitte Rehim Alille soututaitoa, sillä tällä\nkertaa piti hänen tulla mukaan, ja hän menestyi niin vireästi, että\nhänet juhlallisesti nimitettiin \"kemi-bashiksi\", laivaston päälliköksi.\nHeti lähtiessä päätin ensin soudattaa suoraan järven poikki tehdäkseni\nluotauksia ja mitatakseni sen leveyden. Välimatkat tahi oikeammin\nnopeuden sain selville Lythin tukholmalaisella virtamittarilla, ja\nsyvyys oli mitattava kunkin neljännestunnin kuluttua. Kello 11 oli\nveden lämpö 6,2 astetta ja jälkeenpäin se vielä nousi joitakuita\nasteita. Päivä oli säihkyvän kirkas ja tyven, kello 1 oli 11,7 astetta\nlämmintä. Otin määräkseni erään rantapengermän mustan suistoholvin,\nsitä kohti ohjaisin tarkalleen. Juomavedettä saatoimme olla; areometri\nosotti järvessä 1000, se ui siis yhtä syvällä kuin suolattomassa\nvedessä.\n\nRannikkomme lautaita kalloi sentimetrin vahvuinen jää. Pohjoisten\nvuorten juurella liikkui kuusi villiä jakia. Järvi levisi lumoavan\nkirkkaana kuvastimena, jossa oli havaittavissa vain heikko, verkallinen\nmaininki kuoleutuneen yötuulen toiminnasta. Ei pilven hattaraa, ei\nhienoisintakaan henkäystä, viime päivien myrskyämisestä ei merkkiäkään.\nTaivaan helakkaa turkoosisineä vasten hohti järvi etelään katsoessa\nniin heleänvihreänä kuin kevään hennot koivunlehdet.\n\nMuutaman minuutin ajan kuulimme vielä loittonevien muulien kellojen\nkilinää, mutta pian häipyivät karavaanin mustat reunapiirteet\nrantakunnaitten sekaan. Rehim Ali souti kuin parahin ammattimies. Jo\ntoisessa luotauksessa oli syvyys 35,1 metriä ja kolmannessa 49. Kun\nsoutajani seuraavalla kerralla pidätti aironsa, ei 65 metrin pituinen\nluotausliina enää tavannutkaan pohjaa; valitettavasti ei meillä ollut\nvaranuoraa, kun en ollut koskaan ennen havainnut tibetiläisiä järviä\nniin syviksi.\n\n\"Tällä järvellä ei kerrassaan pohjaa olekaan\", huoahti Rehim Ali.\n\n\"Tietysti sillä on pohja, mutta meillä ei ole nuoraa lisää.\"\n\n\"Eikö sahib pidä vaarallisena pitkittää matkaa, kun järvi on niin\npohjaton?\"\n\n\"Vaaraa ei ole vähintäkään; me soudamme rantaan päin, sehän ei ole enää\nkaukana, ja silloin on meillä vain pikku matka leirille.\"\n\n\"InshalIah! Mutta rantaan voipi olla taivalta enemmän kuin näyttää.\nBismillah!\" huudahti hän ja kävi jälleen käsiksi airoihin.\n\nKello kahdelta oli järvi ihan kirkas kuin lasilevy; vuoret toivat\nsiihen ihmeellisiä, sekavia kuvaisia. Ihan päätä pyörrytti, järven väri\noli nyt sama kuin taivaan, tuntui kuin olisi oltu leijumassa\nheleänsinisessä eetterissä keskellä haaveellista renkaanmuotoista\nkiertotähteä. Pohjoisessa oli takanamme avautunut mahtavan\nvuorenharjanteen kuvasarja, ikuisen lumen kattamine latuskaisine,\nkorkeine sukkuloineen. Aurinko poltteli hehkuvan kuumana, Rehim Ali\npyyhkieli otsaansa, paperossini haiku pysyi liikkumattomana ilmassa,\nvain vene ja aironvedot nostattivat veden pinnalle kareita — kaikki\noli hiljaista ja rauhallista kuin vuoristoon viivästynyt jälkikesän\npäivä.\n\n\"Luoja meitä hämärältä varjelkoon\", tuumi Rehim Ali, \"on vaarallista\nolla järvellä vielä auringonlaskun jälkeen.\"\n\n\"Älähän murehdi!\"\n\nNyt tapasi luotausliina 29 metrin päässä pohjan ja seuraavalla kerralla\n10 metrin. Neljännestunnin kuluttua hyppäsimme maihin.\n\nPiirsin pohjoisista vuorista panoraman, Rehim Alin järsiessä\nleivänkannikkaa, jonka oli varovaisuudessaan ottanut mukaansa.\n\nNeljännestä vailla neljä lykkäsimme veneen jälleen vesille. Kahden\ntunnin kuluttua täytyisi hämärän olla käsillä, mutta silloinhan\nnäkisimme rannalta leirinuotion loimon. Järven itäpää näytti aivan\nlikeiseltä; mutta siinä helposti pettyi kangastuksen takia. Soudimme\njonkun aikaa itäkoillista kohti rantaa pitkin. Olisihan toki\nmerkillistä, jos tänään ei tulisikaan länsituulta; ehtimän takaa\nkysäisin Rehim Alilta, jolla oli läntinen taivaanranta edessään, oliko\nsiellä päin taivas sees vai eikö jo näkynyt länsimyrskyn oireita.\n\n\"Ei, ei ole myrskyä tekeillä\", vastaili hän levollisesti.\n\n\"Mutta nyt se sentään tulee\", arveli hän tuokion kuluttua, \"ja pahanapa\ntuleekin!\"\n\nMinä käännyn katsomaan ja näen lännessä sen solan yläpuolella, jonka\nyli olimme muutamia päiviä takaperin kavunneet, korkeita,\nvaaleankeltaisia tomu- ja hietakasautumia, jotka pian paisuvat 30\nasteen kohdalle yli taivaanrannan; ne nousevat nopeasti, sulautuvat\nsynkeäksi pilveksi ja peittävät näkyvistä lännen vuoret. Tosiaan on\nlänsimyrsky lähenemässä.\n\nMutta vaara ei ole meille suuri, sillä pääsemmehän poikkeamaan maihin\nmissä tahdomme; tulitikkuja meillä on, nuotion saadaksemme, ja\ndshapkak-kasveja saa kaikkialla polttoaineksiksi; emme siis kärsi\nvilua, vaikkapa olisikin 16 astetta kylmää, ja ilman ruokaahan voisimme\nkerran olla.\n\n\"Vielä emme mene maihin; kenties on leiri ihan lähellä; soutelehan\npois, Rehim Ali — ei, maltas, pystytä masto ja vedä purje pingolle\nennen kuin myrsky joutuu, niin saamme apua lopputaipaleelle. Jos tuuli\ntuimenee liiaksi, niin laskemme maihin.\"\n\nVielä vallitsee kuolonhiljaisuus. Mutta nyt ilmestyy ensimäinen airut,\nvedenpintaa pitkin kiitää väre, tuuli tarttuu purjeeseen, pullistaa sen\npalloksi ja tasottaa sen kaikki poimut; vene syöksyy eteenpäin ja\nvanavesi kiehuu pyörteenä. Pysyttelemme eteläisen rannan puolella;\nsiellä on joukko lantaita sekä hieta- ja somerikkoniemekkeitä. Eräällä\ntuollaisella kielekkeellä istuu pari mustia hanhia; ne tirkistelevät\nmeihin kummissaan, viilettäessämme niemen nenitse, pitäen meitä kai\nvaltaisena vesilintuna, joka ei kykene ainoalla siivellänsä lentämään.\nNousee jo aallokkoa; kiidämme erästä koillisessa kuvastuvaa nientä\nkohti — voi kiusan paikkaa, vettä on kölin alla vain metrin verran.\nMutta jos joudumme karille, niin vene pirstoutuu; sen öljytty\npurjekangas on pingotettu kuin rummun nahka; minä käyttelen sen vuoksi\nperäsintä mikäli irti lähtee ja hipaisen niemekettä riehuvan\nhyökyaallokon keskessä — yritys onnistuu ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä olemme ulohtaalla, avoimella ja syvällä vedellä, joka\nlainehtii tasaisemmin.\n\nNyt näyttäikse itäkoillisessa kauvas järveen pistäytyvä niemeke; mutta\nsinne on pitkä taival, ja me olemme vaahtoavalla ulapalla, missä\nlakkapäät myrskyävät yhä rajumpina, yhä voimakkaammin pauhaten. Koko\njärvi kiehuu hurjana vilskeenä; jos vain eheinä ja onnellisesti\nsaavutamme tuon niemekkeen, niin pääsemme tuulensuojaan ja voimme\nlaskea maihin. Niin, meidän täytyy laskea maihin, jos vain suinkin\nmahdollista! Sillä myrsky on nyt niskassamme; se yltyy yltymistänsä,\nmasto nauskuu; en uskalla enää pitkittää kulkua kiinnisidotuin\nskuutein. Meillä on mitä mainioin peräntakainen, keulapäässä roiskii ja\ntohisee, takanamme kiehuu ja viuhuu, silmät on pidettävä auki: jos\nkatkee masto, joka jo taipuu kaarena, niin vene keikahtaa kumolleen,\ntäyttyy heti vedellä ja pulahtaa upoksiin pohjalastinsa painamana.\nÄärimäiseen hätään on meillä kaksi pelastusrengasta.\n\nRehim Ali istuu veneen etu-osassa. Hän pitelee kiinni mastosta, nousee\nseisaalleen, tähystelee eteenpäin ja ilmottaa, että tuon keltaisen\nhiekkaniemekkeen takana on järvi yhtä aukea kuin länsipuolellakin!\nKaikki on ollut pelkkää näköhäiriötä, me emme voi saavuttaa itärantaa\nennen kuin meidät hämy kokonaan kietoo. Eikö olisi parempi laskea\nmaihin ja odottaa päiväntuloa? Kyliä, me laskemme maihin ja haemme\nsuojaa tuon niemekkeen takaa!\n\nAurinko laskee, myrsky kiihtyy, sen vonkuna kajahtelee etelän jylhistä\nrotkoista, hieno vaahto lentelee aaltojen yllä kuin pyrstötähden häntä,\nhetki on peräti arveluttava ja jännittävä. Tomupilvet ovat hälvenneet,\nläntinen taivaanranta kajastaa epäselvänä. Aurinko lähestyy sitä kuin\nsula kultakuula, ja koko seutua kirkastaa kaamean aaveellinen hohde.\nKaikki punertaa paitsi mustansininen, valkoreunainen järvi. Idässä\nnousee yö, tummanvioletteja varjoja kohoaa vuorten takaa, mutta ylimmät\nvuortenhuiput ja kaiken yli ulottuva kärki T häikäisevine\nlumikenttineen hohtavat tulipunaisina synkkää taustaansa vasten, kuin\nlasiset tulivuorenkeilat, joiden sisustaa hehkuvat laavavirrat\nvalaisevat; pari pilvenriekaletta ajelehtii itään päin, kilpaillen\nheleällä rusollansa altaan välkkyvien lumikenttien ja jäätikköjen\nkauneuden kanssa. Purje hohtelee kaikin punavivahduksin, ja aaltojen\nlatvoilla väräjää purppurainen kuohu, kuin halkoisimme verimeren\npintaa.\n\nAurinko laskee; nyt palajaa purjeen ja vaahdon väri valkeaksi, ja\npiankin hiipuu korkeimmiltakin lumikentiltä häipyvän iltaruskon\nviimeinen hengähdys. Yö hiipii edemmä länttä kohti ja sitten ei ole\nenää missään päivästä merkkiäkään.\n\nRehim Ali istuu kyyristyneenä veneen pohjalla, meidän keinuen, kiikkuen\nja mutkitellen kiitäessämme eteenpäin niemekettä kohti. Vielä erotamme\nkaikki piirteet tarkkaan ja selvästi. Minä ohjaan veneen ulos\ntyrskyistä, niemekkeen ympäri, mutta epäröin sitte tuokion; helppoa\nolisi päästä tyvenen puolelle; mutta ei — nyt käy kaikki hyvästi —\nkuu paistaa niin kirkkaasti, ja ennen kuin se laskee olemme ehkä\nsaavuttaneet uuden niemekkeen.\n\nPihisevässä pyörteessä ja tohisevassa vaahdossa kiidämme ohi nokan, ja\nsilmänräpäyksen perästä oli jo liian myöhäistä painaa tyvenen puolelle,\nvaikka kuinka mielellämme sinne olisimme yrittäneet, sillä tyrskyn\npauhina kuoli äänettömiin takanamme, ja edessämme oli meillä uudestaan\navoin, sysimustana ammottava ulappa, jota kaukana paarsi tuskin\nhuomattava maansuikale, eteläisen rannan monilukuisista murakummuista\nulos puikahtava uusi niemeke.\n\nNiin piirrämme eteenpäin myrskyistä selkää. Silloin kavahdamme kauhun\nlyöminä pystyyn, sillä me kuulemme takanamme mahtavain, toisiaan\npiekseväin aaltojen kohun. Tuo jynkkä jylinä lähenee, minä käännyn\nympäri — meidän täytyi armotta hautautua hyökyaaltojen vyöryväin ja\nvaahtoisten harjojen alle. Lännessä näen vielä viivästyneen, heikon\nkajastuksen pakenevasta päivästä; sen valjut säteet tunkeutuvat\nlähenevän aaltovuoren lävitse värjäten sen smaragdinvihreäksi. Myrsky\npieksää vaahtoa ja antaa meille vilvoittavan huuhteen. Jo saavuttaa\nmeidät aalto — mutta se nostaa veneen lempeästi ylös, ja sitte\nvyörymme jälleen eteenpäin kohti itäistä rantaa, jota Rehim Ali ei enää\nusko meidän saavuttavan.\n\nNyt on purje liidunvalkea kuutamossa, sen pinnalla liikkuu varjoni ylös\nja alas veneen liikkeiden mukaan. Rehim Ali on puolikuoliaana pelosta,\nhän on käpertynyt kokoon kuin siili veneen pohjalle ja kaivanut\nkasvonsa matkavaippaani, jottei näkisi hurjistunutta järvenselkää. Hän\nei sano enää mitään, hän on altistunut kaikkeen ja odottaa nyt vain\nviimeistä hetkeään. Mahdotonta oli määritellä matkaa itärannalle, eikä\nsille laskeminen varmaankaan käynyt päinsä ilman haaksirikkoa. Jos\nrannalla oli kallioita ja kareja, niin murskautuisimme hitusiksi\ntyrskyssä, ja jos taas ranta laskeutuisi matalasti, niin täytyisi\nmeidän mennä kumoon ja viskautua kuin korkkipalanen valtavien\nvyörylaineiden kera maalle.\n\nTässä epämääräisessä yöllisessä sekasorrossa hohti niemekkeen kärjen\nympärillä valkea tyrsky; se on rajumpi kuin edellinen, sillä aallot\novat sitä suuremmat mitä avarammaksi ulappa käy takanamme. Minä koetan\npäästä tyvenen puolelle, mutta myrsky ajaa meidät takaisin ulos\nselälle, ja ennen kuin olemme ehtineet ajatellakaan, olemme jälleen\nkaukana maasta. Nyt käy yhä kylmemmäksi, mutta minua ei vilusta,\nkiihotus on liian suuri, onhan henki kysymyksessä! Turhaan tähystelen\nväkeni tulimerkkiä; eivätkö he ole totelleet käskyäni, vai olemmeko\nniin kaukana rannasta, ettei tulta enää voi erottaa? Saan onneksi\ntakatuhdon irti ja istun pohjalle, missä edes vähän olen suojassa\nläpikylmäävältä puhurilta. Takanamme kuun rikkonainen ura ulapalla\ntekee aallot entistä vielä kamalamman näköisiksi; nyt niistä on tullut\njättiläisiä, ja etumainen peittää nyt silmistämme kaikki muut.\n\nYön hetket matavat edelleen; kuu laskee. Nytkös vasta on sysipimeätä;\ntähdet vain kimaltelevat kuin tulisoihdut korkealla yllämme, muuten on\nmustaa kuin seinä. Oikea käteni lepää kohmettuneena peräsimellä;\nluulisi veneen lentävän itää kohden, mutta aallot vyöryvät ohitsemme,\nne ovat meitä vielä joutuisammat. Tavantakaa kysäisen Rehim Alilta,\neikö hänen kissansilmänsä kanna aina itärannikon tyrskyyn saakka. Hän\nkatsahtaa pikimältään laidan yli, sanoo sen olevan vielä määräämättömän\nkaukana, ja kätkee kasvonsa jälleen vaippaani. Jännitys kasvaa,\ntapahtuipa mitä hyvänsä, niin lähenemme joka tapauksessa hetkeä,\njolloin vene voimatonna viskautuu rannalle. Toivon järven olevan niin\nsuuren, että hurja kulkumme voisi kestää aina päivänkoittoon asti;\nmutta se on mahdotonta, niin suuria järviä ei Tibetissä ole; meillähän\non vielä koko yö edessämme, ja tällaisella huimaavalla kiiruulla\nennättää hirvittäviä matkoja.\n\nOn jotain kammottavaa ja samalla mahtavaa moisessa vauhdissa, kun\naallonharjoja voi pimeästä eroittaa vain siinä silmänräpäyksessä\njolloin ne kohottavat venettä, sitte seuraavassa sekunnissa kohisten\nvyöryäkseen edelleen. Ei muuta kuule kuin niiden pauhun, kuulen\nulvonnan ja vaahdon sihinän etuvantaita vastaan.\n\n\"Pidä varasi, Rehim Ali\", huudan, \"jos huomaat veneen käyneen pohjaan,\nniin hyppää paikalla ulos ja vedä sitä kaikista voimistasi rantaan!\"\nMutta hän ei enää vastaa yhtään mitään, hän on kuin kivettynyt\nkauhusta! Minä puolestani sullon muistiinpano- ja luonnoskirjojani\npieneen laukkuun.\n\nMutta, mitä se on? Kuulen jylisevää pauhua, joka voittaa yksin myrskyn\nmylvinänkin, ja läpi sysimustan pimeyden erotan jotakin vaaleamman\nreunan tapaista aivan lähellä. Sen täytyy olla rantatyrsky. \"Purje\nalas!\" huudan niin kovaa, että äänijänteeni miltei katkeavat, mutta\nRahim Ali on kuin halvattu, hän ei hievahda paikaltaan. Päästän touvin\nirti ja purjeen lepattamaan ja lyömään samassa silmänräpäyksessä kuin\nvene jysähtää pohjaan ja istuu kiinni kuin naulattu.\n\n\"Hyppää veteen ja vedä vene rantaan\", karjaisen, mutta hän ei tottele;\nläimäytän häntä selkään, mutta hän ei huomaa sitä. Silloin isken häntä\nkaulukseen ja viskaan hänet yli laidan, juuri kun lähin hyökyaalto\nvyöryy ylös, täyttää veneen, paiskaa sen kumoon ja kastelee minut ihoon\nsaakka. Silloinhan voin minäkin yhtähyvin hypätä ulos, ja vasta nyt\ntajuaa Rehim Ali asemamme ja auttaa minua kiskomaan venettä tyrskyn\npyörteestä ylös rantaan. Turkit ja vaippa ovat yhtä läpimärät kuin me\nitsekin, ja pitkän etsiskelyn jälkeen löysimme kaikki tavarat, jotka\nolivat seilanneet omia teitään.\n\nOlimme puolikuolleita uupumuksesta ja jännityksestä; sellaisessa\nrasituksessa tässä ohkaisessa ilmassa hengästyy vallan piloille.\nNousimme muutamalle hiekkakummulle ja istuuduimme, mutta jäinen,\nläpitunkeva tuuli ajoi meidät jälleen pystyyn. Eiköhän vene tarjoisi\nmeille suojaa? Meidän täytyi vain kiskoa irti pultit, jotka pitivät sen\nmolempia puoliskoita koossa, ja se vihdoin onnistuikin. Yhteisin voimin\nnostimme toisen puoliskon pystyyn, laskimme sen vinoon yhtä teljolautaa\nvastaan ja kyyristyimme sen taakse. Olimme peräti jäykistyneet; eikä\nihmekään, sillä vesi jäätyi vaatteissamme, niin että ne ritisivät, kun\nvain vähänkin liikahti. Voi kuulla, kuinka vesi veneen pohjalla muuttui\njääksi; turkkini oli kankea kuin lauta ja mahdoton käyttää. Käteni ja\njalkani olivat aivan turrat; meidän oli pakko jälleen kohennella\nitseämme, jottemme peräti jäätyisi. Muu ei tässä auttanutkaan.\nVeneenpuoliskon turvin kiskoin jaloistani kashmirsaappaani ja sukkani,\nRehim Alin täytyi hieroa jalkojani; mutta vasta kun hän avasi\ntshapaninsa ja hyvän aikaa lämmitti jalkaparkojani paljasta ihoansa\nvastaan, tunsin niissä jälleen eloa. —\n\nEi elon merkkiäkään missään! Tyrskyn pauhinan takia meidän täytyi\nhuutaa, jotta ymmärtäisimme toistemme puhetta. Miten voisimme yöpyä\ntäällä 16 asteen pakkasessa ja vaatteet läpimärkinä, jääpanssareiksi\njäykistyneinä? Oliko meissä hengen riepuakaan, kunnes päivä vihdoin\nkoittaisi? Rehim Ali häviää pimeyteen etsimään polttoainetta, mutta\npalajaa tyhjin käsin. Ilokseni huomaan, että paperossikoteloni ja\ntulitikkuni vielä ovat käyttökelpoisessa kunnossa; minä olin seissyt\nvedessä vain rintaan asti, silloinkin kun viimeinen hyökyaalto oli\ntehnyt parhaansa kastellakseen minut ihoa myöten. Sytytän siis\npaperossin ja annan Rehim Alillekin yhden, jotta hän sillä virittäisi\nitseään henkiin.\n\n\"Eikö täällä sitte ole niin hituistakaan, jota voisimme polttaa? Ahaa,\nodotappas, onhan meillä luotiliinan puutela ja kehä, johon tela on\nkiinnitetty. Noudappa ne heti tänne.\"\n\nSäälittä kävimme särkemään tätä Muhamed Isan nikkaritaiteen\nmestariteosta ja pilkoimme sitte puukoillamme kehän palasiksi; märät\nlastut panimme syrjään, sisemmät kuivat hidut käytimme polttopuuksi.\nNiistä tuli vallan vähäinen kasa. Vain pari kerrallaan uskalsimme\nuhrata, ja repäisemällä jonkun tyhjän lehden muistikirjastani saan ne\npalamaan. Nuotiomme on pieni ja mitätön, mutta lämmittää juur'\nihanasti, ja kätemme sulavat taas. Aivan valkean yli kuuristuneina\nkökötämme siinä ja pidämme sitä mitä säästeliäimmin vireillä, vain\nsilloin tällöin laskien lastun lisää. Riisun vaatteet päältäni,\nkiertääkseni niistä veden ja nipin näpin kuivatakseni niitä; Rehim Ali\npaahtaa vaippaani, joka on toivoni yön varalle; turkit saavat olla\nomilla oloillaan. Kuinkahan pitkältä onkaan vielä aamun sarastukseen?\nAh, vielä useita tunteja! Tela ja kampi on meillä vielä varalla, mutta\npitkälle ei tälläkään vähäisellä puuvarastolla päästä, ja väristen\najattelen hetkeä, jolloin pakkanen pakottaa meidät uhraamaan mastonkin\nja teljot. Minuutit matelevat niin vitkaan; me emme puhele paljoa\nkeskenämme, odotamme vain aurinkoa. Kunpa nyt vain vaatteemme edes\nvähänkin kuivaisivat, niin voisimme keittää äimärissä vettä,\nsaadaksemme hiukkasen lämmintä ruumistamme piristämään.\n\nJa kuitenkin oli meillä täysi syy iloita siitä, että niinkin hyvin\nolimme selviytyneet. En ikinä tule unhottamaan Lake Lightenia, Wellbyn\nja Deasyn järveä! Se oli pitänyt meille seuraa monen päivän ajan, sen\nranta oli riistänyt meiltä seitsemän hevosta ja nähnyt ystäväimme\nlähtevän viime postin kera kotio. Loistavan ihanana oli tämä järvi\nilmautunut eteemme, kirkkaissa keveissä väritunnuissa kylpien, mutta\nmyöskin sysipimeänä kuin hauta yön syleilyssä. Kuvastelevana ja\nkirkkaana oli se päilynyt hehkuvan kesäpäivän loistossa; mutta oli se\nnäyttänyt meille hampaitansakin, huikaisevan valkeita vaahto- ja\ntyrskehampaitaan. Tuonaan olimme miltei paistua auringon helteessä\nsen mittaamattoman syvillä, kristallikirkkailla, keväänvihreillä\nvesillä keinuessamme; nyt olimme paleltua sen rannalla purevassa\ntalvipakkasessa. Tuonaan se oli päilynyt niin tyvennä, että tuskin oli\nuskaltanut puhua, jottei sen rauhallista lepoa olisi häirinnyt, nyt\nriehui riihattomalla raivolla! Sen rannat olivat meille tarjonneet\nheinää, lähdevettä ja polttoainetta, mutta yöllisistä purjehtijoista\noli järvi tuntunut miltei loppumattomalta; itäranta oli koko päivän\nmittaan paennut edestämme, olimme nähneet päivän nousevan, laskevan ja\nsammuvan purppuraliekkiseen mereen, jopa nähneet kuunkin kulkevan\nlyhyen uransa, ennen kuin saavutimme matkamme määrän, missä tyrsky\njylisi ja sulki meidät märkään syleilyynsä. Suurenmoisen purjehduksen\nolimme tehneet, vaiherikkaan ja jännittävän; kolmasti oli henkemme\nriippunut hiuskarvasta, kun olimme tehdä haaksirikon hiekkaisilla\nsärkillä; sillä jos olisimme niillä ankkuriin käyneet, niin tuskinpa\nolisimme rantaa saavuttaneet, ennen kuin kätemme olisivat\npelastusrenkaisiin käpristyneinä halvautuneet jääkylmässä vedessä.\nIhmeellinen järvi! Vain jak-härät, villiaasit ja antiloopit löytävät\nturvapaikan rannoillasi; vain jäätiköt, lumiaukeat ja ikuiset tähdet\nkuvastuvat pinnallasi, ja hiljaisuuttasi häiritsevät vain omat\naaltolaulelmasi ja ne voitonriemuiset sotahymnit, joita länsimyrsky\nsoittelee smaragdinvihreillä vesikielilläsi!\n\nNyt toki olimme sentään vielä hengissä ja ehjin jäsenin maalla,\nikävöimme vain aamunsarastusta, kitsastelimme valkeaamme ja syötimme\nsitä vain joskus uudella lastulla, jottei se tyyten sammuisi. Unesta ei\nvoinut olla puhettakaan, muuten olisimme paleltuneet kuoliaiksi.\nMonesti torkahdimme kotvaseksi, siinä lepattelevan valkean ääressä\nkykkiessämme, ja Rehim Ali hyräili vaihteluksi jotakin laulun pätkää,\njotta aika vinhemmin kuluisi.\n\nJuuri istuin syvissä mietteissä, että kuinkahan suloiselta lasi kuumaa\nteetä nyt maistuisi, kun Rehim Ali hätkähtää ja parkaisee:\n\n\"Tuli tuolla kaukana!\"\n\n\"Missä?\" kysyin hiukan uskomattomana.\n\n\"Tuolla, pohjoisessa päin, rannalla\", hän vastaa ja osottaa jotakin\nhimmeästi loistavaa pilkkua.\n\n\"Sehän on tähti\", sanon minä, hetkisen tirkisteltyäni kiikarilla yön\npimeyteen.\n\n\"Eikä ole, se on vuorenharjanteen tällä puolen.\"\n\n\"Kuinka emme olisi tulta ennen nähneet? Keskellä yötä ei nyt toki\nkukaan sytytä merkkitulia.\"\n\n\"Se ei olekaan mikään tuli, se on lyhty; näenhän miten se liikkuu\nedestakaisin.\"\n\n\"Niin aivan, se on valonheijastus, joka vaihtelee paikkaa.\"\n\n\"Nyt se on poissa.\"\n\n\"Ja sitte sitä ei enää näykään; ehkäpä se oli vain näköhäiriö.\"\n\n\"Eipäs, tuollahan se taasen on.\"\n\n\"Ja nyt se on jälleen kadonnut.\"\n\nJa kadoksiin se jäi niin kauvan, että jälleen menetimme kaiken toivomme\nja kuuristuimme pikku roviomme viimeisten lastujen yli.\n\n\"Eikö sahlb kuule mitään?\" kysähti Rehim Ali äkisti.\n\n\"Kyllä, se kuulostaa kavioitten töminältä!\"\n\n\"Niin, ja äänten sorinalta.\"\n\nSeuraavassa silmänräpäyksessä kuvastui viiden ison hevosen ja kolmen\nratsastajan jättiläisvarjot taivasta vasten. Ratsastajat astuvat maahan\nja lähenevät meitä hilpeästi ja ystävällisesti tervehtien. Nehän ovat\nMuhamed Isa, Rabsang ja Adul! He istuutuvat viereemme ja kertovat, että\nleiri 18 on tunnin matkan päässä pohjoiseen päin hiukan etempänä\nrannasta. Heti kun olivat asettaneet leirin kuntoon, olivat he\nlähettäneet väkeä meitä tähystelemään, mutta luopuneet etsiskelyistä,\nkun nämä eivät olleet nähneet jälkiämme eikä vilahdustakaan mistään\ntulesta. Yömyöhänä oli Robert, jota myrsky pelotti, noussut eräälle\nkankaalle ja sieltä nähnyt meidän nuotiomme! Heti oli hän lähettänyt\nnuo kolme miestä meitä etsimään. Itse he olivat omien sanainsa mukaan\nkoko yön pitäneet suurta merkkitulta vireillä, mutta todennäköisesti\nolivat maan epätasaisuudet peittäneet sen meidän silmiltämme; emme\nolleet voineet nähdä sitä järveltä käsin.\n\nMinä lainasin miehiltä kaksi vyötä kääriäkseni ne jalkojeni ympärille.\nSitte nousimme satulaan, ja lyhty oppaana lähti pieni ratsueemme\ntaivaltamaan pohjoiseen leiriä kohti, aaltojen yhä väsymättömästi\nrynnistäessä rantaa vasten.\n\n\n\n\nKuudes luku.\n\nSuoraan susien suuhun — tai haaksirikkoon!\n\n\nMatkatessamme syyskuun 22 päivänä järven vanhain töyrästen yli\nitään päin ja sen solan kynnystä kohti, joka eroittaa uomansa\nDsheshil-kölistä, urkeni takanamme näköala Lake Lightenille päin yhä\navarammaksi mitä korkeammalle kohosimme, ja vihdoin levisi koko suuri\nsininen selkä kaikessa loistossaan eteemme lumivuoriston juurella.\nLaidun oli kaikkialla erinomainen, eivätkä pantholops-antiloopit\nuseinkaan ymmällään ja päättämättöminä tienneet minne päin pakoon\nsamota, vaan tulivat uteliaisuuden kiihottamina päin meitä.\n\nSolakynnys on 5,301 metriä korkealla. Tuskin olimme ottaneet muutamia\naskeleita sen toiselle puolen, niin maisemassa tapahtui täydellinen\nnäyttämönmuutos. Oli kuin isossa kirjassa olisi käännetty uusi lehti.\nKuvat, jotka juuri olivat kiehtoneet silmäämme, katosivat ainiaaksi, ja\nedessämme meillä on uusia vuoria, uusi uoma ja uusi turkoosisininen\njärvi, _Dsheshil-köl_. Järven etelä- ja kaakkoispuolella levisi suuria\nliidunvalkeita suolalakeuksia; samakeskiset renkaat ja ylöspäin\navartuvat kuljut, jotka ovat yhtä siniset kuin järvi, todistavat\nDsheshil-kölinkin olevan kuivumassa.\n\nSeuraavana päivänä leiriydyimme seudussa, missä laidun oli hyvä, mutta\njuomavesi lievästi suolapitoista. Suurella lakeudella, joka leviää\njärven länsipuolella, huomaa pitkiä rivejä kivipatsaita, maakumpuja\ntahi rykämiä, jotka ovat ladotut parin metrin päähän toisistaan. Ne\nnäyttivät rajapyykeiltä, mutta olivat todellisuudessa tshangpa-heimon\nantilooppienpyydystäjäin pystyttämiä. Ne ovat tibetiläisiä\npaimentolaisia, pohjoisen Tshang-tang-vuoriston alkuperäisiä asukkaita,\njotka tällä tapaa ajavat riistaansa maahan viritettyihin ansoihin.\nAntiloopit ovat nimittäin perin haluttomia hyppäämään sellaisten\npatsasrivien yli ja juoksevat mieluummin niitä pitkin, kunnes pääsevät\npäähän. Mutta jo sitä ennen on varmasti joku niistä onnettomuudekseen\nkäynyt ansalla varustettuun kuoppaan. Ainoastaan aavikon poika, joka\nitsekin villien eläinten tavoin viettää koko elämänsä luonnon helmassa,\nvoi keksiä sellaisen pyyntikeinon. Ladakilaiseni vakuuttivat, että\ntshangpalaiset olivat lakanneet metsästämästä täällä, peljäten\nitä-turkestanilaisia, jotka useita kertoja olivat esiytyneet\nvihamielisesti heitä kohtaan.\n\nSyyssuun 24. oli jälleen muistettava päivä — järvimatkani\nTibetissä päättyivät merkillistä kyllä melkein aina seikkailuilla!\nLadakilaisistani oli viisi ollut Deasyn tai Rawlingin palveluksessa, ja\nkaksi heistä vakuutti, että muuan loistava kohta itäkaakossa päin oli\nse lähde, jonka reunalta kapteeni Deasy heinäkuussa 1896 oli pitänyt\nleiriä kymmenen päivää ja jota hän matkakertomuksessaan kutsuu\n\"Kuumelähteeksi\". Tämä tieto piti muuten yhtä hänen karttansakin\nkanssa; Muhamed Isa sai senvuoksi käskyn lähteä karavaanin kera sinne,\nsytyttää pimeän tullen suuren merkkitulen lähimpään kohtaan rannalle ja\npitää kahta hevosta matkavalmiina.\n\nTuumani oli lähteä itäkoilliseen suuntaan pohjoisrannalle ja sieltä\njälleen etelään päin merkkitulta kohti. Rehim Ali sai tällöin\napulaisekseen Robertin, josta aikaa myöten tuli oivallinen merimies.\nJärvi lepäsi miltei aivan tyynenä; sen vesi on mataluuden takia\nvihertävämpää, mutta yhtä kirkasta kuin läntisen naapurinsa. Se on niin\nsuolaista, että kaikki, mikä tulee sen kanssa tekemisiin, kädet,\nvene, airot j.n.e., kimaltelevat suolakiteistä. Järven rannat ja pohja\novat enimmäkseen savea, joka yhdessä kiteytyvän suolan kanssa on\nleipoutunut kivikoviksi paateroiksi ja möhkäleiksi, niin että saa olla\nvarovainen työntäessään venettä vesille, sillä näillä paateroilla on\nveitsenterävät reunat ja nurkat. Järvi on jotenkin soikilomainen\nsuola-uoma hyvin mataloine rantoineen; vuoret eivät missään ulotu\nrantaan saakka. Metrin syvyys on 100 metrin päässä maalta; mutta vielä\n600 metrin päässä kaukana selällä on järvi ainoastaan 4,6 metriä syvä.\n\nMe laskimme ensimäisen luotauslinjan mitä suurimmassa rauhassa suoraan\njärven halkaisijan suuntaan, ja minä meloin peilattua maalia kohti.\nKlo 1 oli veden lämpö 9,5 astetta ja ilman lämpö 10,3 astetta. Syvyys\nkasvoi sangen säännöllisesti, sen suurin määrä oli lähellä\npohjoisrantaa 16,1 metriä. Robert oli hyvin huvitettu hauskasta\nmatkasta ja pyysi vastakin aina päästä mukaan, minkä lupasin hänelle\nsitä mieluummin, kun hän aina oli hilpeä ja hyvällä tuulella ja minä\nsitäpaitsi todella tarvitsin häntä avukseni kaikissa mittauksissani.\nPienen poukaman pohjoisella rannalla valitsimme maallenousupaikaksemme.\nKatselimme ympäristöä ja nielaisimme sitte nopeasti aamiaisemme,\njona oli voita, appelsiinimarmelaatia, hanhenmaksaa ja vettä.\nMatkatovereillani oli mukanaan sokeria, teekannu ja emaljipikari, mutta\nteen ne penteleet olivat unohtaneet; tämä unohdus kuitenkin vain\nkorotti hyvää tuultamme.\n\nJa sitte lykkäsimme veneen taas vesille lähteäksemme kaakossa olevaa\nlähdettä katsomaan. Maallenousupaikastamme lähtien kulki jono\nkiviröykkiöitä ja suolakumpareita itäkaakkoon päin, ja vesi oli täällä\nniin matalata, että meidän täytyi sauvoa venettä hyvin varovasti\neteenpäin. Juuri kun olimme sivuuttaneet viimeisen kiviröykkiön, josta\notimme näytteen mukaamme, nousi länsituuli, järvenpinta kareili, ja jo\nparin minuutin kuluttua kohosivat suolaiset laineet vaahtopäisinä.\n\n\"Purje ylös!\"\n\nEdessämme järvi hohti punasinertävänä, kuvastaen savipohjan väriä;\nsiellä täytyi olla hyvin matalaa, mutta ehkäpä siitä yli pääsisimme.\n\n\"Näettekö tuolla lounaassa noita pieniä valkeita pilvenhattaroita? Ne\nennustavat myrskyä, joka pyörryttää suolatomun ilmaan\", sanoin.\n\n\"Jos myrsky käy äkäiseksi, niin murskautuu vene teräväsärmäiseen\npohjaan ennen kuin pääsemme maihin,\" huomautti Robert.\n\n\"Ei ne mitään suolapilviä ole\", puuttui Rehim Ali puheeseen, \"se on\ntulien savua.\"\n\n\"Mutta Muhamed Isanhan pitää leiriytyä Deasy sahibin lähteelle; se on\nlounaassa!\"\n\n\"Ei sieltä näy mitään savua\", vastasi Robert, jolla kiikari oli,\n\"ehkäpä ei järven eteläpäässä olevan suolalakeuden yli voi päästä\nlainkaan.\"\n\n\"Sitte ne ovat heidän merkkituliaan mitä näemme; mutta tällä veneellä\nemme voi risteillä myrskyssä.\"\n\n\"Master\", arveli Robert, joka aina käytti tätä puhuttelusanaa, \"eikö\nolisi viisainta käydä jälleen maihin, ennen kuin myrsky paisuu?\nKiviröykkiöiden takana olemme turvassa ja voimme vielä ennen\nauringonlaskua kerätä kasan polttoaineita.\"\n\n\"Niin, se lienee parasta; tämä järvi on myrskyllä paljoa vaarallisempi\nkuin Lake Lighten. Meillä ei tosin ole turkkeja, mutta ehkäpä tässä\nmenettelee ilman niitäkin. Irrottakaa purje ja soutakaa kiviröykkiöiden\ntaa. — Mitä sinä siellä niin tirkistelet?\" kysyin Robertilta.\n\n\"Master! Minä näen kaksi isoa sutta, eikä meillä ole pyssyjä\nmukanamme!\"\n\nAivan oikein, siellä tepasteli rannalla kaksi vaaleata, melkein\nvalkoista kiljukitaa! Ne juoksentelivat niin, että voivat aina vainuta\nveneen sisällyksen; tuore, elävä liha tuoksui varmaankin niiden nenään.\nKun seisautimme, jäivät nekin seisomaan, ja lähtiessämme liikkeelle\nkulkivat nekin ravata aivan vedenreunassa. Ennemmin tai myöhemmin\ntäytyy teidän kuitenkin nousta maihin, niin kai ne ajattelivat! Rehim\nAli piti niitä kokonaisen susilauman vakoojina ja arveli vaaralliseksi\njoutua niiden yöllisten rynnäkköjen esineeksi. Hänellä oli itsellään\nvain saranaveitsi mukanaan, Robertilla ja minulla ainoastaan\nkynäveitset taskussa; toiveemme voitollisesta puolustautumisesta olivat\nsiis perin vähäiset! Robert puolestaan piti myrskyävää järveä\nmiellyttävämpänä kuin susien naapuruutta. Minä olin jo niin monesti\nennen maannut aseetonna ulkona luonnossa, etten niitten takia\nsuurestikaan hätäytynyt. Mutta kesken sotaneuvotteluamme olimme\nyht'äkkiä pakotetut ajattelemaan muutakin. Vinkuen tuli myrsky selän\nyli!\n\nTuuli tapasi purjeen, kokassa alkoi kohista ja sivutuulen mukana\naloimme kiitää nopeasti etelään päin. Robert veti helpotuksen\nhuokauksen. \"Kaikkea muuta pait ei susia\", hän sanoi. Annoin Robertin\nja Rehim Alin soutaa aikaa voittaaksemme, ja pian olimme kadottaneet\nmolemmat kiljukidat näkyvistämme. \"Ne varmaankin juosta hölppäsevät\nympäri koko järven, ne tietävät että meidän on jossakin pakko laskea\nmaihin\", arveli Robert.\n\nHän ei ollutkaan vallan väärässä, asemamme oli tosiaan mitä\nvaarallisin: ei ollut valittavana muuta kuin joko myrsky tahi sudet.\nMaalla oleviin miehiin emme enää luottaneet; olimme ilmeisesti\nsuolanevain heistä erottamat, joihin vain henkensä kaupaksi pannen voi\nuskaltaa. Tahdoimme sen vuoksi yrittää vielä ennen pimeän tuloa\nsaavuttaa sopivan maallenousukohdan etelärannalla.\n\nMutta tunnit kuluivat, ja aurinko vaipui palavan keltaisena vuorien\ntaa. Kahden tunnin ajan pidimme suuntaa Deasyn leiripaikkaa kohti,\nmutta kun enenevässä hämärässä merkkitulet alkoivat yhä selvemmin\nnäkyä, muutimme suuntaa ja painoimme etelään päin, päästäksemme\nlähemmäksi miehiämme. Oli kuitenkin toivottoman pitkältä heidän\nluokseen; sieltäpä päin juuri myrskykin tuli, ja kuun kimalluksen\nsärkyneessä, oikullisessa hohteessa näyttivät aallonharjat molskivilta\npyöriäisiltä. Muutaman kerran voin vielä tehdä nopeita luotauksia; ne\nosottivat 10 ja 11 metrin syvyyttä. Kohtalomme oli nyt yhtä epävarma\nkuin edellisellä kerralla Lake Lightenilla; me kuljimme kohti rantaa,\nmutta emme tienneet miten etäällä se oli: Rehim Ali päätti kuun\nkuvaisen pituudesta, että se oli hyvin etäällä. Jälleen kului kaksi\ntuntia! Nyt puskivat aallot suoraan sivulta; jollen väistänyt päälle\nhyökkääviä vaahtoharjoja, niin ne ehdottomasti täyttäisivät ja\nupottaisivat veneen; meidän täytyi siis laskea suoraan päin niitä.\n\nAsema oli sangen jännittävä, mutta kaikki kävi kuitenkin onnellisesti.\nVene halkaisi laineita hyvästi, vain joskus saimme pienen suihkeen\npäällemme. Se valui alas kaulaa myöten, vaikutti viillyttävästi ja\nmaistui suolalle. Jälleen tein muutamia luotauksia. Robert tarkkasi\nmittaa: kymmenen metriä, sitte kahdeksan ja viimein kuusi.\n\n\"Nyt ei eteläranta enää voi olla etäällä\", minä sanoin, mutta\nseuralaiseni istuivat hiljaa ja kuuntelivat. \"Mitä nyt?\" kysyin.\n\n\"Ankara myrsky lännestä\", vastasi Rehim Ali, laskien aironsa.\n\nKuultiin etäistä, tasaista suhinaa, joka yhä läheni. Se oli myrsky,\njoka kahta vertaa voimakkaammaksi kiihtyneenä kulki järven yli ja\npieksi laineet vaahtopäiksi.\n\n\"Me emme pääse rantaan, ennen kuin se meidät saavuttaa! Yhdessä\nminuutissa se on täällä! Kuulkaahan kuinka se puhisee! Master, me\nkaadumme, jos aallot kasvavat kahta korkeammiksi.\"\n\nTarumaisen nopeasti aallot paisuivat, kuun kuvaisen käärmerenkaat yhä\nsuurenivat, me keinuimme kuin jättimäisessä riippuverkossa. Ja juuri\noli luotausnauha osottanut vain kuusi metriä. Kuinkahan kauvan\nkestäisikään, ennen kuin vene törmäisi kovaan suolapohjaan, ollessaan\nkahden aaltovuoren välisessä laaksossa! Tuossa paiskautuu hirvittävä\naalto päällemme kuin kaikki nielevä kummitus, mutta vene sujahtaa\nkevyesti sen yli, ja seuraavassa silmänräpäyksessä keinumme taas niin\nsyvällä aallon pohjalla, että lähin harjake peittää meiltä näköpiirin.\nMutta tätä uutta aaltoa emme kerinneet ajoissa väistämään; se kulki\npitkin veneen laitaa ja antoi meille kelpo jalkakylvyn.\n\n\"Master, pahalta näyttää!\"\n\n\"Niin, eihän se hädältäkään näytä, mutta tässä on oltava levollisia.\nTällaisella aaltoilulla on meidän mahdotonta päästä rantaan. Meidän\ntäytyy kääntyä ja palata avoimelle selälle. Sydänyön aikaan myrsky kai\nasettunee; silloin voimme laskea maihin.\"\n\n\"Jos vain jaksamme soutaa niin kauraan.\"\n\n\"Autamme itseämme purjeella.\"\n\n\"Vielä en ole väsynyt.\"\n\n\"Etelärantaan laskeminen on varma haaksirikko; me kastumme kaikki ihoon\nasti, ja tänä yönä se on hengenvaarallista, kun emme voi toivoa\nvähintäkään apua karavaanista. Paleltuisimme kuoliaiksi ennen\npäivänkoittoa! Ei ole ajattelemistakaan löytää polttoainetta ennen kuun\nlaskua, sillä suola-aukeat etelässä ovat aivan kasvuttomia. Ei, me\nkäännymme.\"\n\nSamassa silmänräpäyksessä tunsimme ankaran sysäyksen, joka pani veneen\ntärähtämään. Taka-airo, jota Rehim Ali käytti, oli käynyt pohjaan ja\nlensi kilahtaen irti ruuvista, jolla se oli veneeni laitaan kiinnitetty.\nRehim Ali voi sen vielä tavottaa viimeisessä silmänräpäyksessä; samalla\nhän huusi: \"On vain kiven heitto rantaan.\"\n\n\"Mitäs se sitte tietää — tässähän on järvi melkein tyyni?\"\n\n\"Tässä käy särkkä ulos järveen, master, me saamme siitä suojaa!\"\n\n\"Hyvä, silloin olemme pelastetut; soutakaa hitaasti, kunnes vene tarttuu\nkiini!\" Se tapahtuikin pian, purje laskettiin alas ja masto otettiin\nirti. Riisuimme saappaat ja sukat jalasta, astuimme veteen ja vedimme\nveneen kuivalle. Mutta suolaisessa ja aina 5 asteeseen jäähtyneessä\nvedessä kuoleutuivat jalkani niin, etten enää jaksanut seistä, vaan\nolin pakotettu istumaan ja käärimään ne vaippaani. Olimme löytäneet\nverraten kuivan kohdan, tosin läpeensä kostean, mutta sittenkin parhaan\npaikan mitä saatavissa oli. Sillä ylt'ympäri oli vettä, ja ranta oli\ntavattoman matala. Miten pitkältä todella kuivalle oli, sitä ei käynyt\npäättäminen; vielä kauvas maalle päin ulottui heikosti kimalteleva kuun\nkuvainen.\n\nMinun koetellessani hieromalla herättää jaloissani jälleen eloa,\nlaahasivat toiset tavaramme kurjaan suolasaareemme. Sitte pantiin vene\nkahtia ja molemmat puoliskot asetettiin suojaksemme. Kello 9 oli\nmeillä -0,5 astetta ja sydänyön aikaan -8 astetta; kuitenkin oli täällä\nlämpimämpää kuin edellisinä päivinä, sillä järvivesi säilyttää vielä\nhiukan kesä-ilman lämmöstä. Muhamed Isa oli tyhjästä arkusta\nvalmistanut uuden telan telineineen ja kehineen luotausnauhaa varten;\nse tietysti nyt käytettiin polttopuuksi.\n\nJälleen kaivoimme esiin eväslaukun ja vesikannut, joimme pikarin\ntulikuumaa sokerivettä toisensa jälkeen ja koetimme kuvitella\nmielessämme, että se oli teetä. Niin kauvan kuin tulta oli, emme\npalelleet — mutta sitte, millinen yö! Kello 10 tienoissa oli tuuli\ntauvonnut — nyt tuli yöhalla. Me sijotimme allemme pelastusrenkaat,\njottei tarvinnut istua pelkän suolapohjan päällä; Robertilla oli\nturkit, minulla vaippa, ja Rehim Ali sai kietoa purjeen ympärilleen.\nHän nukkui kyyrysillään, kuten muhamettilaisten tapa on, ja hän nukkui\ntodellakin! Robert ja minä kierimme itsemme kerälle, mutta mitäpä se\nauttoi? Vilukuolema silmien edessä ei saa unta! Minun jalkani olivat\ntosin aivan turrat, mutta tämäkin lohdutus oli enemmän hirtehisen\nhuumoria. Nousin pystyyn, tömistin suolapintaa ja koetin marssia\n\"paikalla\", sillä tilaa oli sangen niukalta. Lauloin, viheltelin,\nhyräilin laulunpätkää ja matkin susien ulvontaa koetellakseni,\nvastaisivatko ne. Mutta ympäristö pysyi mykkänä. Kerroin Robertille\nkaskuja, mutta ne eivät häntä huvittaneet. Kerroin seikkailuista,\njoihin ennen olin joutunut susien ja myrskyjen kanssa, mutta nykyisessä\nasemassamme ei niistä ollut rohkaisemaan. Turhaan tähystelimme tulia;\nei millään äärillä näkynyt mitään. Kuu läheni taivaanrantaa. Tuuli oli\ntyyten kuollut. Vähitellen vaikeni lepoon asettumien suolalaineiden\nsoinnukas sipinä rantaa vasten — epätoivon synnyttävä hiljaisuus\nvallitsi kaikkialla. Meitä paleli niin, ettemme joutaneet susiakaan\nmuistelemaan, pari kertaa korotimme huikean huudon, mutta äänemme\nkatkesivat siihen paikkaan synnyttämättä kaikua; kuinka ne silloin\nolisivatkaan voineet kuulua karavaanin leiripaikkaan saakka!\n\n\"Nyt on sydänyö, Robert, neljän tunnin perästä on jo päivä.\"\n\n\"Master, näin en vielä ole ijässäni palellut! Jos pääsen elävänä\ntakaisin Intiaan, niin en unohda tätä kauheata kuutamoyötä\nDsheshil-kölillä ja nälkäisiä susia rannalla, en vaikka eläisin sadan\nvuoden ikään!\"\n\n\"Mitä joutavia! Sinä muistat niitä kaihoten ja iloitset mielessäsi,\nettä olet saanut olla mukana!\"\n\n\"Perästäpäin kyllä kaikki tuntuu hauskalta, mutta nyt olisi suloista,\njos olisi lämpimässä vuoteessa teltassa nuotion ääressä.\"\n\n\"Ilman seikkailuja on elämä Tibetissä liian yksitoikkoista. Mutta ensi\nkerralla otamme teetä ja puita mukaan!\"\n\n\"Aijotteko vielä tehdä paljon tällaisia järvimatkoja, master?\"\n\n\"Aivan varmasti, jos vain tilaisuutta sattuu, mutta pelkään\ntalvipakkasten tekevän niistä pian lopun.\"\n\n\"Tuleekos sitte vielä kylmempi kuin nyt on?\"\n\n\"Kyllä, tämä ei ole mitään kahden kuukauden perästä tuleviin pakkasiin\nnähden!\"\n\n\"Paljonko kello on, master?\"\n\n\"Kaksi; kohta olemme maanneet kuusi tuntia tässä nevassa.\"\n\nTorkahdimme taas pikkusen, mutta saamatta minuutiksikaan unesta kiinni;\ntavantakaa Robert ilmottaa minulle, montako varvasta häneltä on\npaleltunut. Klo 3 aikaan hän tovin vaijettuaan huutaa: \"Nyt ei yhdessä\nainoassakaan varpaassa enää ole tuntoa.\"\n\n\"Kohta tulee aurinko!\" — Neljännestä yli 4 alkaa heikosti valjeta. Me\nolemme niin paleltuneet, että tuskin voimme enää päästä pystyyn. Mutta\nvähitellen sentään kohoamme jalkeille ja tömistelemme jaloillamme.\nSitte kyyristymme uudelleen illallisen nuotiomme jäätyneen tuhkan yli.\nHerkeämättä tähystämme itään päin ja odotamme uutta päivää, joka\nhitaasti kurkistaa vuorten takaa, ikäänkuin ensin tahtoisi katsella\nympärilleen. Klo 5:ltä alkavat korkeimmat vuorenhuiput hohtaa\npurppuraisina, me luomme jo itsestämme vaaleat varjot veneen pohjaan,\nja sitte nousee aurinko kylmänä, kirkkaana ja huikaisevan keltaisena\nidästä vuorijonon yli. Nyt piristyvät elämän voimat meissä jälleen\nhitaasti. Rehim Ali on hetki sitten kadonnut, mutta nyt näemme hänen\nlaahaavan suurta puusylystä suolanevan halki, ja kohta on meillä\nrätisevä, kipunia viskelevä nuotio. Riisumme kosteat ja kylmät vaatteet\nyltämme, lämmitämme ruumiitamme tulta vasten, ja pian ovat jäsenemme\njälleen notkeat.\n\nSilloin näyttäytyy etäältä Muhamed Isan komea vartalo ratsain. Hän\nsitoo ohjakset heponsa etujalkojen ympäri, jättää sen seisomaan nevan\nreunaan ja jatkaa jalkaisin matkaa. Silloin kun minua pahimmin paleli,\nolin sepittänyt mielessäni kelpo ripityksen hänen varalleen,\npidettäväksi ensi tapaamisessa. Mutta kun nyt näin oivallisen\nkaravaaninjohtajani edessäni, unohdin koko saarnan, sillä minun täytyi\nmyöntää hänen viivästymisensä syyt perustelluiksi. Karavaania oli\nvetelä maaperä viivyttänyt niin kauvan, ja miesten oli tarvinnut kantaa\nkaikki tavarat. Lähdimme nyt yhdessä Deasyn leirille, minne\nkaravaanikin saapui. Kun aurinko puolenpäivän aikaan oli saavuttanut\nkorkeimman asemansa, tapasi se minut vielä unettaren helmassa.\n\nSyyskuun 26. päivän aamulla menetimme vielä kaksi hevosistamme; ne\neivät enää jaksaneet nousta jaloilleen ja olivat senvuoksi\nlopetettavat. Yksi oli kuollut edellisellä leiripaikalla ja yksi kulun\naikana. 58 hevosestamme olimme nyt menettäneet 15, mutta 36 muulistamme\nvain yhden ainoan; nämä luvut puhuvat selvää kieltä muulien\netevämmyydestä tällaisilla matkoilla.\n\nRatsastimme nyt valtavan laakson-uoman pohjaa myöten, jonka suotuisa\nmaanlaatu oli meitä auttanut eteenpäin jo leiristä n:o 7 lähdettyämme,\nja sivuutimme muutaman miltei tyyten kuivaneen suolalammikon, jonka\nsilmää ympäröivät kuivamisrenkaat yhtä säännöllisesti kuin penkkirivit\npyöröteatterissa. Erään kunnaan juurella näyttäytyi susia; ehkäpä ne\nolivat eiliset ystävämme! Meidän täytyi jättää vasten tahtoamme niille\nviime leiriin pulska päivällinen hevosraatoina, joiden kimppuun heti\noli iskenyt kuusi korppia.\n\nMuuan ylimmistä penkkiriveistä, joka oli n. 50 metriä lammikon silmän\nyläpuolella, oli meille oivallisena ratsastustienä. Kaikkialla oli maa\nliidunvalkeana suolasta. Oikealla kädellämme kohosi matala,\nruskeanpuna-sinervä harjanne, pian saavutin tavallisten seuralaisteni,\nRobertin ja Rehim Alin kera väsyneen hevosen. Se ei lainkaan näyttänyt\nlaihalta, mutta oli jo useita päiviä ollut ajosta vapaana; toivoimme\nvoivamme sen vielä pelastaa. Mutta sen ohjaaja ilmautui illalla\nyksinänsä leiriimme ja ilmotti suojattinsa matkalla lysähtäneen maahan\nja heittäneen henkensä. Maanlaatu on jotenkin kumpumaista, mutta vain\nharvassa tapaa esillepistäyvää kiveä, ja silloin on se kalkkikiveä ja\nvaaleanviheriäistä saviliusketta.\n\nTämänpäiväinen leiripaikkamme n:o 22 oli erityistä huomiota herättävä.\nIkimuistoisella matkallaan Länsi-Tibetin ja Itä-Turkestanin halki\nvuosina 1896-1899 oli kapteeni _H.H.P. Deasyn_ kestettävä suuria\nvaikeuksia ja hän oli menettänyt niin monia eläimiään, että hänen\ntäytyi, pelastaakseen retkikuntansa ja sen saavuttamat tulokset, jättää\njälelleen suuri osa matkatavaroistaan ja ruokavaroistaan, sanalla\nsanoen kaiken mitä ilman juuri voi tulla toimeen. V. 1903 teki kapteeni\n_Cecil Rawling_ yhtä ansiokkaan matkan samojen Tibetin-osien halki, ja\nkun hänkin ruuanpuutteen takia oli joutunut pahaan pulaan, päätti hän\netsiä käsiinsä Deasyn varaston, jonka piti kartan mukaan olla jossakin\nlähellä. Kaksi Rawlingin miehistä, Ram Sing ja Sonam Tsering, olivat\nsaattaneet Deasyakin, ja Sonam Tsering oli myös osannut näyttää sen\npaikan, missä tavarat ja ruokavarat oli haudattu maahan.\n\nNiiden riisi-, jauho- ja ohravarojen avulla, jotka siellä löydettiin\nkeskellä aavikkoa, voi Ravling pelastaa hevosensa, jotka muuten\nolisivat menehtyneet, ja tulipa myöskin löydetty pieni säkillinen\nhevosenkenkiä ja nauloja hyvään tarpeeseen niiden kavioille.\n\nSamainen Sonam Tsering oli nyt mukana minunkin matkueessani; olin\naamulla käskenyt hänen ensin seisottamaan Deasyn ja Rawlingin\nleiripaikalla, ja siitä syystä tänään kuljimme muulijono etupäässä.\nReitilleni oli tietysti hyvin tärkeätä koskettaa niin tarkasti\nmäärättyä kohtaa.\n\nPaikkaa ei ollut lainkaan vaikea löytää, ja kun panimme leirimme\nkuntoon pienelle avoimelle kohdalle pehmeästi kaareutuvien kunnasten\nkeskellä, — oli Muhamed Isa jo ennättänyt kaivaa esiin seitsemän\narkkua. Yksi niistä oli täynnä jauhoja, jotka jo kauvan sitte olivat\ntyyten pahenneet; ainakin olivat ne olleet kelvottomat käytettäväksi jo\nsilloin, kun Rawling kolme vuotta sitte oli täällä. Vain yksi arkuista\noli tibetiläistä työtä, sillä Rawling oli, kuten Sonam Tsering minulle\nilmotti, vaihtanut muutamia rikkoutuneista kashmirilaisista arkuistaan\nDeasyn turkestanilaisiin arkkuihin, jotka olivat paljoa paremmat. Mutta\nRawlinginkin arkut olivat paremmat kuin minun Lehistä ostetut helposti\nsärkyvät puiset lippaani, joissa säilytimme kynttilöitä ja säilykkeitä.\nSenvuoksi anastimme niistä muutamia ja käytimme omamme polttopuuksi.\n\nMuuten oli Rawling niin perusteellisesti raastanut varastoa, ettei\nsiitä minulle ollut suuriakaan jäänyt — mutta minullepa eivät nuo\ntavarat olleetkaan niin kipeään tarpeeseen kuin hänelle. Jotkut\nsäilykerasiat, joissa oli amerikalaista naudanlihaa, olivat koirille\nhyvin tervetulleet, mutta miehet niitä halveksivat, niin kauvan kun\nmeillä vielä oli tuoretta lampaanlihaa. Kuutiomaisia läkkirasioita,\njoissa oli ollut intialaisia jauhoja, virui sinne tänne sirotettuina.\nJoissakuissa arkuissa oli joukko tyhjiä patruunankuoria, mutta niitä ei\nnäytty lainkaan käytetyn; Sonam Tsering luuli senvuoksi, että pari\nvuotta Deasyn jälkeen oli täällä ollut tshangpalaista, jotka olivat\nkaristaneet niistä ruudin omiksi huvikseen; hän näytti minulle myöskin\npari nuotiosijaa, jotka näyttivät paljoa vereksemmiltä. Eräästä\ntoisesta arkusta löysimme laivakalenterin ja muutamia karttalehtiä\nYIä-Birmasta — Deasyn aikomuksena oli ollut mennä siihenkin maahan,\nmutta taudit ja kuolemantapaukset hänen karavaaninsa keskuudessa olivat\ntulleet esteeksi. Imupaperikääre, jonka tapasimme, tuli meille hyvään\ntarpeeseem kun Robert oli ruvennut kuivaamaan minulle kasveja, ja\nMuhamed Isa keksi muutamia vioittumattomia köysiä. Muuten otin\nsen lisäksi ainoastaan pari romaania ja Doverin kertomuksen\nTibetinmatkastaan v. 1891 tervetulleeksi lisäksi peräti laihaan\nkirjastooni.\n\nOlimme nyt siis seudussa, jossa useat matkustajat ennen minua olivat\nkäyneet. _Wellbyn_ ja _Malcolmin_, jotka keksivät Lake Lightenin,\ntuon jo _Crosbyn_ 1903 kosketteleman järven, olen jo maininnut.\n_Dsheshil-kölillä_ ovat käyneet _Dutreuil de Rhins, Wellby ja Malcolm,\nDeasy, Rawling_ ja itävaltalainen luonnontutkija _Zugmayer_.\nViimemainitun reittiä tulin leikanneeksi jo paria kuukautta hänen\nmatkansa jälkeen; hän on samoin kuin edellämainittu ranskalainen sekä\nenglantilaiset tutkijat kirjottanut sangen ansiokkaan teoksen\nhuomioistaan. Hänen teistään en silloin vielä voinut mitään tietää,\nmutta nyt huomaan, että olin leikannut hänen reittiään ainoastaan\nyhdessä kohdassa! Myöskin Wellbyn ja Dutreuil de Rhinsin tietä olen\nvain kerran, mutta Deasyn tietä kahdesti leikannut. Lähimmin seuraavana\naikana oli vaikeampi välttää niitä tienoita, joilla Wellby ja Rawling\nolivat olleet ja joista varsinkin jälkimäinen maassa syntyneiden\nmaanmittariensa avulla oli tehnyt niin tarkan ja luotettavan kartan,\nettä minun ei ollut mahdollista koettaa sitä enää parantaa.\n\nHalusin senvuoksi seuduille, joissa ei kukaan matkustaja ennen ollut\nkäynyt. Leirini n:o 22 oli ollut samalla paikalla kuin Rawlingin leiri\nn:o 27, mutta hänen retkikuntansa oli välttänyt _Pul-tsoa_, joka nyt\noli päivämatkan päässä meistä, niin hyvin pohjois-, kuin eteläpuolelta.\nVoidakseni täälläkin välttää hänen reittiään, kuljin tuon harvinaista\nkyllä pohjasta etelään ulottuvan järven keskustaa kohti.\n\nKun iso karavaani illan tullen lastataan tavaroilla ja lähtee matkaan,\non leiri tavallisesti täynnä melua ja liikettä. Koska milt'ei joka\npäivä olemme menettäneet kuormajuhtia, täytyy kantamukset alati lastata\ntoisella tavoin; mutta kun kuormasto vihdoin on lähtenyt matkaan, käy\nkaikki jälteen hiljaiseksi, rautainen hiilipannu kaivetaan esiin, ja\nkohta on teltassani, jonka aukko vallitsevan länsituulen takia alati on\nitäänpäin, yhtä kuuma kuin höyrysaunassa. Tämä lämpö houkuttelee\npukeutumaan kevyemmin kuin muuten, mutta sitä saa pian katua, sillä\nulkona on aina kylmä. Ja sitte käy matka uudestaan siihen autioon\nseutuun, jossa kolme retkikuntaa on sattumus vallan samaan kohtaan.\n\nMaaperä on tiilinpunainen, laidun joka paikassa hyvä, etelässä\nkumartavat matalat kunnaat kaareutuvia selkiään, pohjoisessa päin\nmeistä kohoaa _Kven-lunin_ mahtava vuorijono useine jykevine, ikuisen\nlumen peittämine huippuineen, itäkaakossa, suoraan vastassamme\nsukeltaa pilvistä esiin se valtava, kupumainen, samoin ikuisen lumen\nverhoama vuoristo, jonka Rawling on ristinyt \"_Deasyn ryhmäksi_\", jo\nDheshil-köliltä olemme nähneet tämän vuorijättiläisen, joka nyt useiden\npäivien ajan oli oppaanamme.\n\n_Pul-tson_ rannalle, erään pienen kalkkikivisaaren läheisyyteen,\nkaravaanimme asettui leiriin. Tundup Sonam, sen \"ylihovijahtimestari\",\npyysi päästä metsästämään ja sai neljä patruunaa. Muutaman tunnin\nperästä hän palasi takaisin kolme patruunaa mukanaan ja näytti meille\njak-härän häntää todisteeksi siitä, että oli kaatanut mahtavan sonnin,\njonka oli tavannut yksin ja kaikessa rauhassa käyvän laitumella\neteläisten kunnaiden takana. Nyt oli karavaanilla tuoretta lihaa noin\nkymmeneksi päiväksi, ja \"kun se on syöty, niin ampuu Tundup meille\njälleen jak-härän\", vakuutti Muhamed Isa, joka aina oli ylen\ntyytyväinen, kun hänen valitsemansa väki toimitti asiansa\nkunnollisesti. Päivälliseksi sain jak-härän luista ytimen, joka oli\noikein herkullinen atria.\n\n\n\n\nSeitsemäs luku.\n\nSuuria tappioita.\n\n\nTuskin olimme leiriytyneet _Pul-tson_ länsirannalle, kun Muhamed Isa\npyysi yhtä levähdyspäivää. Laidun oli hyvä, polttoainetta runsaasti\nsaatavana ja eläinten oli saatava huoahtaa. Suostuin hänen pyyntöönsä\nsitä mieluisemmin, kun se sopi hyvin yhteen oman suunnitelmani — uuden\njärvimatkan — kanssa. Seuraavana aamuna aivan varhain tahdoin Robertin\nja Rehim Alin kera matkata vinoon tämän järven yli erään ulospistävän\nvuoren suuntaan, jonka asema oli Pohj. 56° It.; sieltä ajattelin\npurjehtia jälleen etelärannalle ja olla yötä erään vuoren juurella,\njonka asema oli Et 62° It. Seuraavana aamuna aijoin saavuttaa järven\nkoillisen poukaman, missä karavaanin piti odotella meitä sielläpäin\nkellanvihreänä siintävällä laidunmaalla. Tarvitsin siis järvellä kaksi\npäivää matkan tekemiseen, jonka karavaani suoritti yhdessä päivässä.\nMutta nyt oli meidän otettava mukaan ruokavaroja sekä lämpimiä pito- ja\nvuodevaatteita ynnä polttoainetta, jottemme enää olisi niin avuttomina\nkuin viime kerralla. Vettä ei ollut tarvis ottaa; järven vesi kelpasi\njuotavaksi, vaikka siinä olikin lievä sivumaku.\n\nMiellyttävänä ja idyllimäisenä järvi illalla välkytti aivan kirkasta\npintaansa ikuisen lumen peittämäin vuorten hämärässä unelmoivassa ja\nhiljaisessa helmassa. Suuria, savuavia lantarovioita palaa lepatteli\nhilpeästi telttojen välillä, miehet varustelivat illallistaan tahi\npaikkailivat innokkaasti tarinoiden satuloitaan; yltympäriinsä vallitsi\nillan tyyni rauha, ja kuu liukui hopeanhohtavana ja kylmänä\nruusunpunaisten pilvien lomitse.\n\nSilloin kuulen kaukaa idästä kohisevan hälyn, joka kasvaa nopeasti\nvoimassa, tulee lähemmäksi, muuttuu ukkosen tapaiseksi jylinäksi, ja\ntuossa tuokiossa pieksää mitä hirvittävin myrsky meidän rantaamme.\nHuudan miehiä sitelemään telttani oviaukkoa kiinni, kuulen Robertin\npäästävän intiaani-ulvonnan, kun hänen kevyt asumuksensa näyttää\nuhkaavan hajota rääsyiksi. Mutta tusinan verta miehiä kiinnittää sen\njälleen pystyyn. Sitten lujitetaan minun telttani hiekkavalleilla ja\narkuilla; olen teljetty hiiliastiani kanssa sen sisään, mutta olen\nvarannut itselleni pienen tähystysreijän sen aukossa. Kuutamo välkkyy\nheleästi rantaa vasten ryntäävien hyökyaaltojen tyrskyssä; ihana\nnäytelmä, villi, tavaton, melkeinpä teatterimaisen komea.\n\nEnsi luokan hirmumyrsky se oli, joka noin riihattomasti iski niskaamme.\nKuului kuminaa, kuin pikajunain jyristessä umpinaisten asemahallien\nhalki, läiskinää, ulvontaa ja kohinaa, ja säännöllisessä tahdissa löi\ntyrsky jyminällä rantaa vastaan. Äsken vielä niin ystävällisesti\nroihuavat nuotiomme sammuvat, kekäleet lentelevät ympäriinsä kuin\nraketit; Muhamed Isan teltan kuulen lepattavan kuin irtipäässyt purje;\nsitte ei enää kuule inhimillisiä ääntä, ainoastaan myrskyn mylvinä ja\nranta-aaltojen jylinä häiritsevät aavikon rauhaa. Kun vain yritänkään\nkatsella ulos tähystysreijästäni, olen miltei tukehtua valtavasta\npaineesta. Ainoastaan jakeja sellainen ilma miellyttää, ne röhkivät ja\nmylvivät mielihyvästä, kun niiden pitkät, mustat kylkiäiskarvat\nliehuvat tuulessa.\n\nSyyskuun 28. päivä valkeni kumminkin kirkkaana, myrsky oli jouduttanut\nmatkaansa länteen päin, ja vain mainingin alakuloinen loiskina rannalla\nmuistutti sen riehunnasta. Ennen kuin olimme päässeet puoliväliin\nensimäistä luotauslinjaamme, oli järvi jälleen peilityyni; sitä vain\nomituisesti koristivat vähäiset, myrskyn synnyttämät vaahtotäplät. Vesi\nei ollut selkeää, oltuaan niin rajun myllerryksen alaisena. Emme\ntarvinneet juuri tuntia kauvempaa saavuttaaksemme kallion nokan,\nsaatuamme sinne mennessä suurimmaksi syvyydeksi lähes 17 metriä.\nPohjoispäähän olimme jättäneet jälellemme melko suuren lahdelman, jonka\nympäri karavaanin tuli kulkea.\n\nLevättyämme lyhyen hetken soudimme edelleen kaakkoon päin ja saimme\nheikosta pohjoisvihurista hyvää apua purjeeseemme. Tällä kertaa\npääsimme rantaan ilman sen suurempia seikkailuja jo ennen\nauringonlaskua. Menimme maihin kiluinemme kaluinemme, Rehim Ali kokosi\nkasan kuivaa lantaa, Robert järjesti leiripaikan kuntoon, ja itse\nristeilin vielä sinne tänne iltavihurissa, kunnes hämärä tuli ja viileä\npimeys laskeutui Robinson Crusoe-elämämme yli. Istuuduimme nuotion\nympärille, pakinoimme ja keitimme itsellemme illallista. Paistetut\nlampaan-aivot ja munuaiset maistuivat luonnon helmassa oivallisesti.\nLännessä päin voimme nähdä karavaanin tulet leirissä n:o 23.\nIltamyöhällä nousi uudelleen tuima iltatuuli, ja vajaan kahden metrin\npäässä meistä loiskivat aallot rantaa vasten. Me kääriydyimme\nturkkeihimme ja tirkistelimme tuleen — ei konsanaan ole pää niin\ntäynnä suunnitelmia ja toiveita, kuin katseen seuratessa lepattelevia,\nsinisiä liekkejä ja loimosta syntyviä tulikuvia!\n\nMutta myrsky se vain paisui, tulta tuskin enää taisimme varjella, vaan\nryömimme pian veneen alle, joka tällä kertaa sai kokonaisena tarjota\nmeille suojaa. Kaikin kolme makasimme tässä tilapäisessä teltassa ja\nvankensimme sitä vielä purjeella ja kahdella tervatulla suojakatteella,\njoihin veneen puoliskot maamatkaksi kääritään, mutta jotka nyt olimme\nottaneet mukaan varjellaksemme huonolla säällä yöpukujamme ja\nvuoteitamme. Katossa riippui lyhty, jonka sammutimme heti kun olimme\npäässeet tiloillemme; nyt valaisi kuutamo purjeen, myrsky ulvoi ja\nvaikeroi veneen ympärillä, mutta rantatyrskyt uuvuttivat meidät pian\nuneen.\n\nMinimi-lämpömittari osotti -10,2 astetta; järvien läheisyydessä on aina\nleudompaa. Ani varhain olimme jo jalkeilla, muhkea nuotio elvytti\nmeidät uuteen virkeyteen, ja sen liekeissä valmistimme aamiaisemme,\njonka nautimme auringon katsoessa päältä. Yömajamme siirrettiin jälleen\noikeaan elementtiinsä, tavarat sälytettiin kokoon, me nousimme\nveneeseen ja viiletimme itää kohti erään salmen suulle päin, joka jakaa\nPul-tson uoman kahteen syvänteeseen.\n\nLeveys oli näillä vain n. 60 metriä; eteläisessä syvänteessä oli vesi\npienistä äyriäisistä monesti värjäytynyt milt'ei punaiseksi. Kulkea\nmutkittelimme lounaaseen päin emmekä tavanneet 14 metriä suurempaa\nsyvyyttä. Nyt nousi luoteesta aika vankka puhuri, joka pani aallot\nhilpeästi väplättämään ja kohisemaan veneemme laitoja vastaan. Jospa\nvain saisimme lounattuulen, niin kelpaisipa sitä lasketella herroiksi\nsovittuun yhtymäkohtaan. Saatammepa kotvan aikaa varrota rannalla! Se\non somasti kaartunut ja sillä on neljä pengertä, kukin noin 2 metriä\nkorkea.\n\nPaluumatkalla kaakkoa kohti luodattiin uudella linjalla, jonka suurin\nleveys oli lähes 19 metriä. Nytpä meillä oli suotuisa laitatuuli, me\nlaskimme airot veneeseen, vedimme purjeen mastoon ja kulkea viiletimme\nsalmea kohti. Meidän juuri lipuessamme sen itänokan editse pistihe\nrannalta näkyviin ratsasmies muutamien vapaitten ratsujen sekä\nuseampien jalankulkijain kera. Se oli Muhamed Isa, joka oli kiirehtinyt\nvastaamme. Nyt sai Rabsang yrittää soutaa Rehim Alin asemesta; mutta\nhän liikutteli airoja niin taitamattomasti, että otin vanhan soutajamme\njälleen armoihin. Sanoimme hyvästi pelastusseuralle ja ohjasimme\nkulkumme järven pohjoiseen syvänteeseen, jonka syvyys oli korkeintaan\nkolme metriä. Sen pahempi kääntyi tuuli nyt pohjoiseen ja tuli niin\nkylmä, että niinä kahtena tuntina, jotka meidän vielä piti kulkea\npohjoisrannalle päästäksemme, palelimme kuin koirat.\n\nMuhamed Isa oli tuonut meille sen ikävän sanoman, että leiristä n:o 23\noli jälleen kuollut kaksi hevosta ja yksi muuli; illalla kuoli sitten\nvielä kolmas hevonen. Muuten oli karavaani leirissä n:o 25 tervennä ja\nhyvällä tuulella.\n\nKello kuudelta olimme jälleen \"kotona\". Syötyäni nälkääni kelpo\nillallisen, haastoin Muhamed Isan ja Sonam Tseringin puheilleni.\n\n\"Kuinka monta hevosta meillä vielä on?\"\n\n\"Neljäkymmentä.\"\n\n\"Entä muuleja?\"\n\n\"Neljäneljättä.\"\n\n\"Ovatko ne mukiinmenevässä kunnossa?\"\n\n\"Ei, sahib, eivät kaikki; neljä minun hevosistani ja kuusi Sonamin ovat\nhenkihieverissään, samaten muuleista viisi.\"\n\n\"Saamme siis lähipäivinä odottaa yhä lisää tappioita?\"\n\n\"Kyllä, sen pahempi! Mutta pelastaaksemme minkä pelastaa voi, annamme\nnykyään vain vankimmille eläimille maissia ja ohria; kuolevata tekevät\nsaavat itse pitää huolta itsestänsä niinkuin taitavat, kunnes loppunsa\ntulee. Ne ovat joka tapauksessa mennyttä kalua!\"\n\n\"Se on raakalaistapa; anna niille ainakin vähän. Ehkäpä niistä jotkut\nvielä ovat pelastettavissa.\"\n\n\"Meidän täytyy säästellä muonaa, sahib.\"\n\nKaravaaninjohtajan menettelytapa oli viisas, mutta julma.\n\nKello seitsemältä alkoi taas myrsky — se oli jo kolmas ilta, jolloin\nmeillä oli ankara itätuuli, Tibetissä muuten mitä harvinaisin\ntuulensuunta. Se tuli kuin lyömällä ja teki rauhastamme pikaisen lopun,\nlopetti hauskat tarinat, häiritsi kaikkea hommaa, sammutti nuotiomme,\nriepoitti hiekkaa ja polypilviä telttaani ja ajoi väsyneet eläinparat\nruokansa äärestä. Myrskyn aikana ne nim. eivät syö ruokaa laitumelta.\nNe asettuvat häntä tuuleen päin, pitävät kaikki neljä jalkaansa niin\nyhdessä kuin suinkin ja riiputtavat päätä. Siinä asennossa ne vartovat,\nkunnes jälleen tyyntyy. Nyt ne saivat vartoa koko yön ja uneksivat\nvarmaankin, puoli nukuksissa ja pää raskaana, kovien miesten\nsydämettömyydestä ja rauhallisista, päivänpaisteisista rantaäyräistä\nTanksen ja Lehin luona.\n\nIllalla tarkastelin niitä Muhamed Isan kanssa. Kuu helotti kirkkaana,\nmutta sen kylmän sinertävä valo teki läpitunkevan tuulen entistäkin\nhyisemmäksi. Hämärien kummitusten tavoin seisoivat eläimet yössä, niin\nliikkumattomina, että niiden olisi voinut luulla jo muuttuneen\njääpatsaiksi. Ei pakkanen, vaan tuuli se tappaa meiltä eläimemme, niin\nsanovat kaikki mieheni; tuuli tunkee kaikella väellään ja voimallaan\nvuoristoomme. Mutta pahimmaksi kaikista koitunee kuitenkin ilman\noheneminen ja laitumien laihuus.\n\nTuuli vinkui valittaen nurkissa, kun vihdoin nukahdin, ja sama ääni\ntunki korvaani, kun paksuun talviturkkiin kääriytynyt Tsering aamulla\nkantoi hiiliastian telttaani. Synkeä aamu! Teltassa peittyivät kaikki\nesineet paksun pöly- ja lentohiekkakerroksen alle, ja minä olin aivan\nturta vilusta, ennen kuin vielä olin päässyt vaatteisiini. Muulit ja\nhevoset olivat painuneet etemmäksi itään päin, mutta minä lähdin\nliikkeelle vasta kello 9:ltä raivoisan myrskyn käsiin! Aivan leirin\nedustalla virui viimeksi koipensa ojentanut hevonen, kylmänä ja kovana\nkuin jää. Tsering kertoi olleensa vajaan kivenheittämän päässä\nraadosta, kun jo sudet olivat hiipineet luo panemaan sen parempiin\nsuihin.\n\nMaaperä on hyvä, hiekkaa, pölyä ja hienoa soraa; myöhemmin se käy\nvoimakkaasti tiilenkarvaiseksi. Ei voi nähdä pitkälle, sillä ilma on\nusvainen ja taivas pilvessä, mutta niin kauvas kuin silmä kantaa,\nnäemme vain matalia vuoria, pienistä sivulaaksoloista pohjoisessa päin\ntulee pari umpeen jäätynyttä puroa. Hitaasti nousemme eräälle rotkon\nkynnykselle (5,209 metriä korkealle), jonne tultuamme näemme idässä\nolevan maan aivan yhtä lakeana ja kulullemme suotuisana kuin tähänkin\nasti. Tässä satutan Rawlingin tietä; hänen karttansa vastaa\npienimmissäkin yksityiskohdissaan todellisia oloja.\n\nOn vallan toista ratsastaa korkenevalla maalla suoraan myrskyä vastaan,\nkuin vuorta alaspäin mennen saada myrsky selkäänsä. Me aurasimme\nitsellemme tien eteenpäin halki tuulen, joka tunkee yksin turkkienkin\nläpi, ja olemme jo kymmenen minuutin perästä aivan jäykistyneet. Enpä\nenää tahdo voida käyttää käsiäni kartoitustyöhön; tavantakaa työnnän ne\nturkinhihoihin, kumarrun eteenpäin niin paljon kuin voin ja annan\nhevosen yksinänsä löytää tien. Ennen iltaa kuoli meiltä vielä kaksi\nhevosta; kolmas vietiin leirin läheisyyteen; se näytti paksulta ja\nlihavalta, mutta kykeni vain horjahtelemaan eteenpäin.\n\nKun ratsastin sisään leiriin, olin saanut enemmän kuin kyllältäni tästä\nkamalasta päivästä. Ladakilaisten muonalinnassa paloi oivallinen\nnuotio, jonka ääressä me Tseringiä odotellen vietimme hetken\npakinoiden. Leirilinnamme kutistui päivä päivältä huolettavassa\nmäärässä kokoon, mutta juhdat kuolivat niin nopeasti toisensa\njälkeen, että taakat siitä huolimatta olivat niille liian raskaat.\nMuhamed Isa luuli kuitenkin, että muulimme sentään vielä kestäisivät\nDangra-dshum-tso'hon asti, ja ettei taakkoja tarvitsisi lainkaan jättää\njälkeen. Pahimmassa tapauksessa voisimme uhrata veneen ja pari telttaa.\nTyhjät muona-arkut käytettiin heti polttoaineeksi. Ei ollut enää\nepäilemistäkään — meidän täytyi saavuttaa tuo kaukainen järvi mitä\nsurkeimmassa avuttomuuden tilassa. Jollemme sitten saaneet apua, emme\nvoineet päästä enää mihinkään! Silloin oli tibetiläisten helppo pitää\nmeitä kiinni. Olimme senvuoksi äärimäisesti kiihottuneita, ja tämä tila\njännittyi päivä päivältä.\n\n\"Jos eläimet kuolevat yhtä nopeaan kuin nyt, emme pääse edes\nensimäisten paimentolaisten luo!\"\n\n\"Sahib, vankimmat niistä elävät vielä.\"\n\n\"Niin, sepä se on aina sinun lohdutuksesi; mutta muutaman päivän\nperästä jotkut niistäkin ojentavat koipensa.\"\n\n\"Tuuli ne tappaa; olisipa meillä edes jokunen päivä tyventä'\"\n\n\"Sitä ei tänä vuodenaikana käy toivominenkaan. Tätä myrskyä on nyt\nkestänyt seitsemänkolmatta tuntia. Mutta sitte tulevat talven\nlounatmyrskyt!\"\n\nLokakuun 1. päivänä kirjotin päiväkirjaani: \"Mitähän saammekaan kokea\ntänä uutena kuukautena! Kello 8 aamulla myrsky yhä vielä kävi, ja\ntämänpäiväinen ratsastus oli vielä pahempi kuin eilinen.\"\n\nAukeita lakeuksia. Vain pari kumpua, muodostuneet punaisesta\nhiekkakivestä, sekä vihreän liuskeen louhikkoja, muuten ei mitään kovaa\nkivilajia. Kaakon valtias, \"Deasyn ryhmä\", tulee yhä lähemmä.\nJäätyneessä verilätäkössä makaa hevosemme n:o 27 kylmänä ja paljaana,\nsitte kun siitä oli heinien vuoksi otettu sen kantamus. Yöllä karkasi\nkolme hevosta, ja Muhamed Isa ynnä kolme ladakilaista lähti niitä\netsimään. Kaksi he löysivätkin, kolmatta etsi Rabsang edelleen. Tyhmät\nelukat, kun niin tarpeettomasti väsyttävät itseään! Selittämätön\nrauhattomuus näytti karkottavan ne tiehensä siltä paikalta, missä\nniillä taakat kirvotettiin. Eläinparat varmaankin luulivat itse\nlöytävänsä parempata ruohoa, kuin mitä me kovasydämisyydessämme voimme\nniille tarjota.\n\nLähestymme nyt aivan pientä suolatonta järveä, jonka partailla niin\nhyvin Wellby kuin Deasykin jo olivat levähtäneet. Neljäs osa sen\npinnasta oli jäätynyt, ja länsirannalle oli myrsky kasannut jalan\nkorkuisen vallin särkynyttä jäätä. Kimalteleva jäätynyt puro tuli\nDeasyn ryhmästä alas järveen. Järven vesi oli jäähtynyt aina\njäätymäpisteen alapuolelle; ollapa vain muutama tunti aivan tyventä,\nniin jäätyisi koko järvi. Rannalta löysi Sonam Tsering kolme vanhaa\ntelttatankoa, joissa vielä oli rautaiset renkaat jäljellä. Hän ei\nvoinut muistaa Rawlingin niitä jättäneen; todennäköisesti ne olivat\nmuistoja Wellbyn täällä-olosta.\n\nTundup Sonam oli ampunut antiloopin, ja päivälliseksi sain lemuavan\nvartaassa paistetun \"shishlikin\". Tsering ymmärsi hyvin toimensa; hän\noli ollut kokkina Beachilla ja Lennartilla, jotka 1890 tapasin\nKashgarissa, ja oli taitavampi kuin \"musta mies\", joksi Muhamed Isa\nhalveksien oli Manuelia nimittänyt.\n\nSaman-uskolaiset ladakilaisistani tunnustivat minulle salaisuudessa\nrukoilevansa joka ilta jumaliltaan meille matka-onnea. He toivoivat\nyhtä hartaasti kuin minä itse, että saavuttaisimme Shigatsen ja\nTashi-lunpon pyhän luostarin, jossa tashi-lama hallitsee. Siellä sitte\nhe saisivat kunnianimen, niinkuin muhamettilaiset Mekkassa käytyään\n\"hadshin\" nimen. Kernaasti he tahtoivat maksaa Pietarin-penninkinsä,\n7 rupiita rasvan ostamista varten alttarilamppuihin, jopa uhrata hänen\npyhyydelleen tashi-lamalle lahjaksi kokonaisen kuukausipalkankin.\nHeidän päämääränään siis oli saada pyhiinvaellusmatkansa onnellisesti\nloppuun; minun päämääräni tutkia mahdollisimman monia valkeita paikkoja\nTibetin kartalla. Sen _täytyy_ meille onnistua! Oi Jumala, suo meille\nonnea!\n\nEttei meillä ollut yhtään ainoata miestä suojelusjoukkoa sitä ei\nkenkään tullut ajatelleeksi. Kuitenkin me joka päivä lähenimme asuttuja\nseutuja ja tunkeuduimme maahan, joka äskettäin (1904) oli ollut sodassa\nmahtavan eteläisen naapurinsa kanssa. Tibetiläiset olivat aina\nvihamielisiä europalaisia kohtaan; mutta Gurun ja Tunan verilöylyjen\njälkeen täytyi heidän kaiken todennäköisyyden mukaan olla sitä vielä\npaljoa suuremmassa määrässä. Minulla ei ollut passia eikä lupakirjaa\ntunkeutua \"kiellettyyn maahan\"! Mitenkähän meidän kävisikään?\nJännitykseni eneni yhä. Otettaisiinkohan meidät vastaan vihollisina, ja\ntulisimmekohan lopulta vielä ikävöimään takaisin Dsheshil-kölin\nrannalle susien luo!\n\nLokakuun 2. p. Yöllä 20,2 asteen pakkanen — eikä Rabsangista kuulu\nmitään! Onkohan hänelle tapahtunut jotain? Shukkur Ali lähetetään\nkaravaanin jälille, mukanaan lihaa, teetä ja leipää. Leirissä\nlopetetaan muuli, joka ei enää jaksa nousta pystyyn, Kun tuuli välistä\nvaimenee, tulee ihmeellisen hiljaista. Maisema pysyy yksitoikkoisena,\nloppumattomana, hitaasti ylenevänä tasankona. Pohjassa ja etelässä\njatkuvat molemmat lumiharjaiset vuoristot. Kaikkialla kasvaa ruohoa ja\ndshapkakia.\n\nTunnin toisensa jälkeen me ratsastamme itäkoillista kohti, maiseman\npysyessä muuttumattomasti samana. Minä ikävöin sitä hetkeä, jolloin\nvoimme kääntyä kaakkoon päin, mutta siihen on vielä pitkältä, sillä\nensin on minun kierrettävä koko Rawlingin tutkima alue. Juhtiemme\nkohtalo käy silloin vielä raskaammaksi, sillä meidän on kuljettava\nmonien solien halki. Vuorijonot ulottuvat idästä länteen päin; tätä\nnykyä matkaamme niistä vielä vain kahden välillä, mutta myöhemmin on\nmeidän noustava niiden kaikkien ylitse! Suuresti jännittyneenä\ntarkastelen joka päivä juhtiani ja panen toivoni vankimpiin niistä,\nvaliojoukkoon, jonka pitää kestää loppuun saakka. Miten suurta\nahdistusta tunnenkaan, kun niistä taas joku heittää henkensä!\n\nVeripunaisena nousee tänään täysikuu itäisten vuorten yli. Se valjistui\nnopeasti yhä korkeammalle kohotessaan, ja lumivuoret hohtivat valkeina\nkuin höyrylaivan valkoisin savu. Ilta tuli tuuleton ja leirissä n:o 28\nvoitiin teltat helposti lämmittää. Pakkanen yhä koveni — 22,2\nasteeseen: eikä Rabsangia vielä kuulunut! Olisivatkohan sudet hänet\nrepineet? —\n\nMutta seuraavana aamuna hän kuitenkin palasi Shukkur Alin seuraamana,\nkumminkin ilman hevosta, jota oli lähtenyt etsimään. Hän oli seurannut\nsen kierteleviä kaartelevia jälkiä ja oli sitten ennenmainitun pienen\njärven rantahiekasta voinut lukea miltei draamallisesti vaikuttavan\nkuvauksen niillä kohdin tapahtuneesta murhenäytelmästä. Jäljet\nosottivat hevosen laukanneen kuin mieletön molemmilta puolilta\nsusilauman ahdistamana. Pedot olivat ajaneet uhrinsa kapealle\nmutasärkälle, joka päättyi terävään kärkeen. Hevosesta oli nähtävänä\nvain yksi jälki, joka hävisi niemen kärjestä verkalleen laskeutuvaan\njärvenpohjaan. Mutta sudet olivat jättäneet kahdet jäljet, ne olivat\npalanneet! Ne olivat toivoneet saavansa hevosen käsiinsä särkän\nkärjeltä, josta se ei enää päässyt mihinkään juoksemaan, mutta siinä\nlaskussaan ne olivat erehtyneet. Rabsangin mielestä niiden takaisin\njohtavat jäljet olivat näyttäneet aivan hölmistyneiltä! Avuton\nhevosparka, takanaan verenhimoisten susien vaahtoiset kidat, oli\nepätoivossaan mieluummin tahtonut itsensä hukuttaa kuin joutua niiden\nkynsiin. Ei verenpisartakaan ollut nähtävissä. Jos hevonen olisi\nyrittänyt uida järven poikki, niin täytyi sen olla kuollut\nsuonenvetokohtaukseen; jos se taas olisi kääntynyt takaisin rannalle,\nolisi se joutunut siellä odottelevien susien saaliiksi. Se oli oikea\nsankari, ja minä kaipasin sitä nyt kaksin verroin; se oli karavaanin\nparhaita eläimiä, syntyperältään sanskarilainen, ja kauvan kantanut\nraskaimpia hopearupioilla täytettyjä arkkuja. Kuva sen uljaasta hypystä\njärven tuntemattomiin syvyyksiin ja sen mielipuolisesta tuskasta\nkummitteli vielä kauvan mielessäni, kun iltasin makasin valveillani, ja\ntulin silloin ajatelleeksi sitä ratsua, jolla roomalainen Marcus\nCurtius teki kuolinhyppynsä pohjattomaan kuiluun. —\n\nMe jatkamme matkaamme itäkoillista kohti, maan laadun muuttumatta\nvähintäkään; matkaaja tuntee halua verrata itseään kiekolla pyörivään\nhäkki-oravaan: vaikka kuinka kulkisi eteenpäin, ei samasta ympäristöstä\npääse minnekään; maisema on alati samanlainen, pohjassa ja etelässä\nyhäti samat huiput, ainoastaan niiden näkökulma verkalleen\nsiirtyy. Tätä suurta, lakeata pitkällistä laaksoa Deasy nimitti\n\"Antilooppi-aukeaksi\". Sen lounaisessa osassa on Rawling kulkenut\nkahteen suuntaan, ja niiden molempien välitse käy minun tieni laakson\nsangen leveän, mutta nyt aivan kuivuneen lasku-uoman länsirantaa\npitkin. Itäkoillisessa aavistamme löytyvän sen suolajärven, jonka\netelärantaa myöten Wellby kulki, mutta sitä ei vielä näy. Kellastunutta\nruohoa on taasen tiemme molemmin puolin, ja erään pienen ihanavetisen\nlähteen-uoman partaalle me pystytämme leirimme. Heti kun taakat on\njuhdilta kirvotettu ja ne päästetty vapauteen, voi arvata, että\nkolmasosa niistä käy ruohoa syömään, toinen kolmasosa lepää pää\nriipuksissa matkan vaivoista ja viimeinen kolmannes heti paiskautuu\npitkäkseen maahan. Ensimäiset ovat karavaanin paraat ja vankimmat\neläimet, viimeiset enimmän menehtyneet. Viimemainittujen joukossa oli\nmyös hevonen n:o 10, joka seuraavana aamuna oli lopetettava;\nkuolleitten luettelossa sen numero oli 25!\n\nMuhamed Isa ei nyt aamuisin pura leiriä ennen puoli yhdeksää; sillä hän\non huomannut eläinten syövän paremmalla ruokahalulla ensimäisinä\naamuhetkinä auringonnousun jälkeen. Leveä, kova virran-uoma\non meille oivallisena tienä, oikeana viertotienä, joka sangen\npienellä kaltevuudella laskeutuu alaspäin. Viime päivinä ovat\naneroidi-ilmapuntarin viisarit pysyneet melkein liikahtamatta samojen\nnumerojen kohdalla. Pohjoisessa on yhä vastassamme _Kven-lun_,\nmilloin mustina vuoriröykkiöinä, milloin lumiharjaisina laakeina\nhuippuina.\n\nKello 1 pidän aina Robertin ja Rehim Alin kera pienen lepoajan\nlukeakseni ilmatieteellisten koneitteni ilmotuksia. Robert pitää niistä\nkirjaa mitä suurimmalla huolella. Itse piirrän näköaloja ja teen\npeilauksia, hevostemme käydessä heinikolla ruohoa syömässä. Mutta\nruokaa ei silloin anneta, sillä me syömme vain kahdesti päivässä, kello\n8 aamulla ja 6 illalla. Sittenkin on tuo lyhyt päivällisrupeama meille\ntervetullut. Sitä ennen olemme tuiki vilustuneita; alhaalla maassa voi\nparemmin pitää itseänsä lämpimänä kuin satulassa, jossa on alttiina\nkaikille taivaan tuulille.\n\nLokakuun 6. päivän aamulla olemme hädin tuskin ennättäneet lähteä\nleiripaikaltamme, kun sitä saapuu susilauma tarkastamaan, joka taas\nvainuaa hevosen lihaa; mutta tällä kertaa ovat hukat erehtyneet. Ne\nseuraavat meitä uskollisesti kuin korpit ja vetävät mahdollisesti\nlisäjoukkojakin peräänsä. On annettu ankarat määräykset, että yövartija\non vastuullinen eläimistä ja saa rangaistuksen, jos sudet tekevät\nmeille vahinkoa. Samaten seuraa meitä yhä nuo kuusi korppia. Ne istuvat\nmaahan, kun me rupeamme leiriin, lähtevät taas yht'aikaa meidän\nkanssamme ja vainoavat meitä käheällä kirkunallaan päivät umpeen.\n\n24,8 pakkas-astetta lokakuun 7. päivän vastaisena yönä! Se lie ollutkin\nsyynä, että näin niin kamalaa unta: kokonainen sotajoukko mustia\ntibetiläisiä ryntäsi vastaamme ja karkotti meidät takaisin pohjoiseen.\nVesimalja ja mustepullo ovat jääkimpaleita.\n\nNyt olemme jättäneet Rawlingin tien kauvas taaksemme, ja nyt on Wellbyn\nja Malcolmin käyttämä tie ainoa reitti, mitä tässä seudussa on\nkonsanaan kuljettu. Me seuraamme edelleen samaa laaksoa kuin edellinen\nretkikunta.\n\nPaksussa harmaassa talvipuvussaan käy Muhamed Isa, piippunysä\nsuupielessään, edellä ja ohjaa karavaania juuri töyräitten lomitse\nylöspäin, kun heidät saavutamme. Tulemme töyräitten huipulle. Edessämme\nnäemme valkean reunan ja sen alla sinivihreän viirun, joka yhä\nsuurenee. Muutaman minuutin kuluttua on ikävöimämme suolajärvi suoraan\njalkaimme alla, missä kalliotöyräät jyrkkinä laskeutuvat alas järven\netelärantaan. Nyt virittävät ladakilaiset sulavin, pehmein äänin erään\nkauneimmista matkalauluistaan; he ovat iloissaan päästyään tämän järven\nrannalle, josta heille olen pitkät päivät puhellut, ja he ajattelevat\nkuten minäkin, että olemme saavuttaneet uuden levähdyspaikan pitkällä\nmatkallamme Dangra-dshum-tsohon. Luoteessa käsin avautuu komea maisema\nlumihuippuisine ja jäätikköisine tunturineen. Järven läntisellä\npitennyksellä on lakeus suolasta liidunvalkeana, ja autiolla rannalla\ntanssivat valkeat haikarat.\n\nItäkoilliseen päin tämä pitkittäinen laakso on yhtä avoin kuin tähänkin\nasti; sitä myöten on Wellby kulkenut. Nyt siis voimme me, milloin\ntahdomme, poiketa kaakkoon päin, enää satuttamatta Rawlingin reittiin.\nSiellä odottaa meitä uusi maa, tuo suuri, Wellbyn, Doverin, Dutreuil de\nRhinsin reittien rajoittama kolmikulma. Olihan ollut kiihkeimpiä\ntoiveitani kulkea ainakin yhteen suuntaan sen suuren valkoisen alan\npoikki, jolle ei suurella englantilaisella Tibetin-kartalla anneta\nmuuta nimeä kuin \"_Unexplored_\"! (Tutkimatonta.)\n\n\n\n\nKahdeksas luku.\n\nTuntemattomassa maassa.\n\n\nKeskellä yötä minut herätti seitsemän muulia, jotka seisoivat aivan\ntelttani vieressä ja polkivat sen kiinnitysnuoria. Minä menin ulos\najamaan niitä tiehensä, mutta nähdessäni miten surkeasti ne palelivat\nja miten ne pakkautuivat aivan kiinni toisiinsa lämmitelläkseen siten,\nannoin niiden olla aloillaan. Yksi niistä virui aamulla muodottomasti\npöhöttynein vatsoin kuolleena telttani vieressä.\n\nLepopäivän aattoiltana täyttää mielen sama tunne kuin koulupojan, jolla\non lauvantai-ilta käsissä eikä huomenissa surua kouluunmenosta.\nLokakuun 9. päivän tahdoimme viettää leirissä n:o 34; en ollut 17\npäivään sallinut yhtään lepopäivää. Kaikki iloitsivat siitä, ja\nladakilaiset toimeenpanivat lepopäivää odotellessaan ulkoilmajuhlan\nsuuren leirinuotion ympärillä. Kestitys oli sama kuin aina muulloinkin,\nteetä puukulpoissa, paahdettuja jauhoja ja paistettua antiloopinlihaa\n— väkijuomia ei karavaanissani suvaittu missään muodossa. Mutta siitä\nhuolimatta mieliala oli hilpeä; miehet tanssivat tulen ympärillä ja\nlauloivat iloista laulua, jonka toisintosäe päättyi barbaariseen,\nhuikeasti helähtävään naurahdukseen. He iloitsivat siitä, että\nolimme tulleet näin pitkälle ja että jaksoimme kestää vielä kovempia\nvaivoja. Kara-korumilta lähtien olimme kulkeneet 533 kilometriä,\nDangra-dshum-tso'hon on jäljellä 660; mutta me olemme järveä lähempänä\nkuin Lehiä ja olemme siten itse teossa jättäneet enemmän kuin puolen\nmatkaa jälkeemme.\n\nYöllistä 23 asteen pakkasta seurasi lokakuun 10. päivänä heleän kirkas\nja tuuleton päivä. Hevosemme n:o 3 oli karavaanin marttyyriluettelossa\nn:o 26; se makasi kuolleena laitumella. Toisen tapasimme tiellä; se oli\nlaiha kuin luuranko eikä enää jaksanut käydä leiriin saakka. Me\nsuuntasimme kulkumme itäkaakkoon, ja nyt oli meidän jättäminen\nse pitkittäinen laakso, jota myöten Wellby oli matkannut koko\nPohjois-Tibetin läpi. Pienenlaisen notkon yli kuljettuamme asetuimme\nleiriin sen eteläpuolelle kalliotöyräitten väliin.\n\nPunaiset ja kellanharmaat töyräät paarsivat tietä, joka meidät kolmessa\ntunnissa vei pienelle lakealle kalliokynnykselle, josta itään avautuva\nnäköala näytti aivan rajattomalta. Jos aikomukseni olisi ollut jatkaa\ntähän suuntaan, niin emme moniin päivämatkoihin olisi tavanneet\ntiellämme minkäänlaisia liike-esteitä, mutta minun järkähtämätön\npäätökseni oli saavuttaa Dangra-dshum-tso, ja senvuoksi oli meidän\nkäännyttävä kaakkoa kohti. Sielläpäin ilmautui pian musta vuorijono\nhammaslaitaisine, epäsäännöllisine harjoineen. Sen huippujen välillä\nnäkyi syviä, satulanmuotoisia laskeumia; mutta niiden suhteen pettyi,\nne olivat vaikeampia kulkea kuin miltä ne näyttivät; karavaanille, joka\noli niin rasittunut kuin meidän, tuntui vähäisinkin kiipeäminen\ntukalalta.\n\nNyt nousimme jälleen eräälle pienenlaiselle kalliokynnykselle (5,253\nmetriä korkealle). Karavaanin kulkemalla tiellä näimme mustan pilkun;\nse oli kuollut muuli, joka kantamus vierellään avoimin silmin nukkui\nviimeistä untaan. Erään töyrään takana yllätimme suuren kauniin ketun,\njoka sai aika kiireen meidän lähetessämme. Mutta se ei kuitenkaan\nmalttanut olla alinomaa vilkuilematta taaksensa; kaiketikaan se ei\nollut vielä koskaan nähnyt ihmistä.\n\nLeirissä n:o 36 ei löytynyt pisaraakaan vettä, mutta sittekään emme\njaksaneet matkata sillä kertaa etemmäksi. Kaksi jäillä täytettyä\nvuohennahkaa oli meillä mukanamme, ja se riitti meille teevedeksi,\nmutta eläinten täytyi paastota janoisina. Emme kuitenkaan saaneet\nvalittaa, sillä sitte Lehistä lähdettyämme tämä oli ensi kerta, jolloin\nkärsimme veden puutetta.\n\nTavaton näky hämmästytti meitä lokakuun 12. päivän aamuna: koko maa oli\nlumen peittämä. Mutta tuskinpa oli aurinko kohonnut taivaalle, niin oli\nmaa jo taas lumeton ja kuiva. Karavaani lähti varhain liikkeelle\nhankkiakseen eläimille vettä. Nyt pidimme järjestään kaakkoista suuntaa\nja jätimme järven, jonka Rawling oli keksinyt ja kutsunut Lontoon\nmaantieteellisen seuran entisen monivuotisen ja erittäin ansiokkaan\npresidentin nimen mukaan \"Lake Markhamiksi\", vallan syrjään\nnäköpiiristämme.\n\nJälleen tapaamme hevosen, jonka kaula on puhkaistu; se on väriltään\npunaruskea ja erottautuu räikeästi harmaasta hiekkakamarasta. Sen\nsilmät ovat jo kalunneet nuo kuusi korppia, jotka kuin mitkäkin\nsotarosvot kykkivät raadon ympärillä. Vähän etempänä näkyy jälleen\njotakin epäiltävää karavaanin jälillä — se on kuudes muulivainaja. Se\non lysähtänyt maahan kesken kulkuaan eikä enää tarvinnut armomiskua; se\non vielä pehmeä ja lämmin, eivätkä sen silmät ole vielä kadottaneet\nloistettaan; mutta pianpa ovat korpit tännekin osanneet; ne seuraavat\nkaravaania kuten pyöriäiset laivaa sen vanavedessä. Jokaiselta\nkaatuneelta juhdalta joutuu loimi vapaaksi, ja se tulee jonkun toverin\nhyväksi. Eloonjääneet tarvitsevat sitä, kun ankarat talvipakkaset\ntulevat. Molemmat tämänpäiväiset uhrit olivat jo kauvan olleet\nvapautetut taakan kantamisesta, mutta niiden piti sentään hölkytellä\nkaravaanin mukana kunnes kaatuivat, sillä minä toivoin — vaikka\nturhaan — että niistä vielä olisi tullut kalua.\n\nJälki vie meidät erään laakson suulle, jossa pian saavutamme karavaanin\n— kaikki eläimet pitävät päätään purossa, olivathan ne saaneet niin\nkauvan kärsiä janoa. Laakson täytyy johtua jostakin ylemmästä solasta,\nja senvuoksi me kiipesimme sitä ylös. Se käy yhä kapeammaksi eikä\nlopulta ole muuta kuin ainoastaan neljä metriä leveä käytävä\npystysuorien liuskakiviseinämien välillä. Purossa oli kaunissarvisen\nammon-lampaan valjennut pääkallo. Muutaman jyrkän kallioseinän juurella\nlaakson vasemmalla kyljellä saimme turvaa jäätävää tuulta vastaan ja\npystytimme sinne telttatankomme. Muhamed Isa nousi kiikari kädessä\ntähystelemään eräälle vastapäätä olevalle kukkulalle. \"Pelkkä sokkelo\npikku vuoria\", oli hänen kaikkea muuta kuin mieluisa tiedonantonsa. Me\nolimme nyt menettäneet jo 29 hevosta ja 6 muulia, ja jäljellä oli vain\n29 hevosta ja 30 muulia. \"Vankimmat eläimet elävät vielä\", lohdutti\nMuhamed Isa.\n\nLokakuun 13 p. Viimeöinen 21,8 asteen pakkanen vei meiltä jälleen\nhevosen ja muulin! Niiden luut valkenevat leirissä n:o 37 ja ilmottavat\nsiinä seudussa olostamme. Vaikea kulku aaltoilevalla maanpinnalla!\nMeidän täytyi kavuta kolmen pienen, väsyttävän solan lävitse. Oikealla\npuolella kohosi punainen vuorenharjanne, ja muutamassa kuilussa oli\nvesiputous jääkimpaleeksi jähmettynyt. Muhamed Isa oli kasannut kolme\nkivipyykkiä merkitäkseen meille perässä tuleville tien semmoisissa\npaikoissa, missä karavaanin jälki oli soraikossa häipynyt\nnäkymättömiin. Ensimäisestä solasta avautuva näköala oli perin\nlohduton, pelkkiä punaisia sinipunervia ja keltaisia kallioita.\nPohjoisessa vallitsivat maisemaa yhä edelleen Turkestanin vuoret\nmajesteetillisine huippuineen, jotka olivat kuin jono keisarinkruunuja,\ntoinen toistaan korkeammat. Ilmansuunnassa Pohj. 50° It. luulimme\nnäkevämme ison järven, mutta se voi yhtä hyvin olla avara lakeuskin,\njolla kangastus leikitteli. Monet kunnaat ja korottumat tässä seudussa\novat syntyneet liikkuvasta maaperästä, joka on jähmettynyt viime\nliikkeensä mukaisiksi kuvioiksi ja ympyriäisiksi renkaiksi. Kolmas\nsolakynnys kohoaa aivan hedelmättömästä maasta. Siellä Tsering\njättiläisponnistuksin pystytti kivipyykin, joka kuitenkin oli vallan\ntarpeeton, kun meidän jälkeemme ei enää kukaan tullut; mutta se oli\nhänen vuoriston jumaluuksille tarjooma kunnioituksenosoituksensa,\nharras pyyntö, että nämä sallisivat meidän terveinä kulkea ohitsensa.\n\nVihdoinkin saavuimme alas lakealle maalle, nimittäin erääseen\npäälaaksoon, joka ulottui itään päin, missä etäällä välkkyi keltaista\nruohoa. Tundup Sonam ampui kaksi ammon-lammasta, joiden liha pitensi\nmeidän 18 lampaamme ikää.\n\nTällaisella kylmällä, tuulisella säällä ei oikeastaan koskaan tule\noikein lämpimäksi. Istuessani näköaloja piirustamassa tahi\ntarkastamassa auringon asemaa saan aina pitää hiilipannua vierelläni\nlämmittääkseni käsiäni sen verran, että kykenen niitä käyttämään.\nAinoastaan Muhamed Isa, Tsering, Sonam Tsering ja Guffaru ovat\nvapautetut yövartion toimesta; muuten täytyy kaikkien toisten\nvärjötellä ulkona kylmässä, pimeässä talvi-yössä. Pimeän puhjetessa\nmuovailen päivällä tekemiäni muistiinpanoja, tutkistelen karttoja,\nluen joko kevyempisisältöisiä kirjoja tahi Supanin \"Fyysillistä\nmaantiedettä\" ynnä paria buddhalaisuutta ja lamalaisuutta käsittelevää\nteosta. Kello 9 Robert tekee ilmatieteellisiä vaarinottoja ja panee\nkuntoon kiehumalämpömittarin, jonka itse tarkastan teltassani. Sen\njälkeen pakinoimme vielä hetkisen ja käymme sitte levolle. Vuoteeni\non laitettu kautsukkialustalle ja parille kokoonkääritylle\nturkestanilaiselle huopapeitteelle; viimemainittujen päälle on viskattu\nsuureksi neliöksi yhteen-neulottuja vuohennahkoja. Neliön toisen\npuoliskon sovitan alleni ja toisen puoliskon vedän peitteekseni,\njonka jälkeen Tsering tukkii nahkojen reunat niin tiiviisti huopien\nalle, että makaan jonkunlaisessa säkissä. Vihdoin hän levittää vielä\nkaksi huopaa, matkavaippani ja turkkini minun päälleni! Päässä\nminulla on karvalakkini ja huupani (bashlik), mutta muuten riisuudun\nkuten tavallisesti. Myrskysäällä ei aamukylpy tunnu oikein\nmiellyttävältä; päällysvaatteeni ovat yön kuluessa tulleet jääkylmiksi.\nLadakilaisillani ei ole puhtaudesta käsitystäkään ja kuljettavat he sen\ntakia vierasvaraisesti kokonaisia siirtoloita pikkuloisia vaatteissaan,\njoita minä en voi käyttää mihinkään tieteelliseen tarkotuksiin. Mutta\nne heistä, jotka laittamat ja panemat kokoon vuoteeni sekä muuten\npalvelevat minua teltassa, antavat niitä tahtomattaan minullekin sangen\nauliisti omasta yltäkylläisyydestään, niin että alusvaatteeni täytyy\nhyvin usein pestä kiehuvassa vedessä. Minun arkuuteni tässä asiassa\nherättää ladakilaisissa sanomatonta iloa; minä kuulen heidän\npurskahtavan sydämelliseen nauruun joka kerta kun ilmaisen kauhuni\nverenhimoisten syöpäläisten seurasta. Sanon heille senvuoksi, että vain\nsilloin tunnen hyvinvointia, kun aivan yksin asustan omissa\nvaatteissani!\n\nTalvi-illat kävivät yhä pitemmiksi, ja elämämme kului yksinäisesti\nja yksitoikkoisesti. Mutta pahinta oli, että kevyempi luettavani\nloppui. Joutohetkieni kuluksi annoin ladakilaisten sitte kertoa\nsatuja ja tarinoita omasta maastaan ja kirjotin joitakuita niistä\nmuistiin. Annoin myös jokaisen palvelijoistani kertoilla omista\nelämänvaiheistaan, mutta niistä tekemäni muistiinpanot eivät ole\nerittäin merkillisiä, sillä näillä ihmisillä ei ole juuri paljoa\nkerrottavaa ja kaikki on heidän mielestään niin luonnollista ja\nmerkityksetöntä. Heiltä täytyy kysellä ja lypsää, kuitenkaan saamatta\nmitään heiltä ulos. Ani harvoin he edes tietävät sen europalaisen\nnimeäkään, jota vuosikausia ovat palvelleet, ja omaa isäänsä he eivät\nosaa sanoa. Mutta sen he tietävät tarkoin, montako eläintä kulloinkin\noli ollut karavaaneissa, joita he vuosikausia sitten olivat saatelleet,\nja minkä väriset eri hevoset olivat olleet. Muuan ladakilaisista, joka\non matkustanut Länsi-Tibetin asuttujen alojen läpi, voi mainita minulle\njokaisen leiripaikan nimen, kuvata sen tarkasti ja sanoa, oliko laidun\nsiellä hyvä tai huono. Kaikesta mikä koski maasuhteita, oli heillä siis\nkerrassaan uskomattoman hyvä muisti.\n\nTämän matkakertomuksen koko ei tosin salli minun ryhtyä laveisiin\nhenkilökuvauksiin, mutta tarpeen on kumminkin, että edes aivan lyhyeltä\nesittelen lukijalle pienen joukkoni. Alkakaamme siis _Rabsangista_,\nhänestä joka etsi susien ahdistamaa hevosta. Hän on \"bod\", s.o.\nbuddhalainen, tai oikeastaan lamalainen; hänen isänsä nimi on Pale ja\näitinsä Rdugmo, kotoisin Ladakin Tshushutdshoqman kylästä. Ammatiltaan\nhän on \"semindar\", maanviljelijä, viljelee ohraa, vehnää ja herneitä,\nomistaa kaksi hevosta ja kaksi jakia, muttei lainkaan lampaita, ja\nmaksaa veroa 23 rupiita vuodessa maharadshalle, muttei sen sijaan\nmitään maksuja lamoille. Kerran vuodessa hän afghanilaisten kauppiasten\npalveluksessa matkustaa Jarkentiin ja saa koko matkasta 50 rupiita\npalkkaa. Kauppiaat vievät kankaita, koralleja, teetä, indigoa y.m.s.\nJarkentiin, missä asuvat hindulaisten karavaaniseraissa ja viipyvät\nsiellä 20 päivää myydäkseen tavaransa ja ostaakseen sijaan\nsilkkikankaita, huopa- ja tavallisia mattoja j.n.e., jotka sitte myyvät\nPeshawarissa. Rabsang oli etupäässä palvellut muuatta rikasta Kabulin\nkauppiasta, hadshi Gibar Khania. Kuutisen vuotta sitte hänellä oli\nmuuan seikkailu Suget-davanin solassa, missä hänen karavaaniaan vastaan\nsattui 12 Badakshanin miestä, jotka olivat velkaa hadshille. Mutta nuo\n12 olivat hurjailleet Jarkentissa eivätkä senvuoksi nyt voineet maksaa\nvelkaansa. Afghanit, joita oli vain viisi miestä, karkasivat heidän\nkimppuunsa, ja siitä syntyi ankara tappelu, jossa oikein verta vuoti.\nSe oli Rabsangin pahin seikkailu. Kapteeni Deasya hän oli palvellut\nviisi kuukautta ja erästä toista englantilaista yhtä kauvan. Hänen\nitsensä ollessa matkoilla viljelivät hänen vaimonsa ja veljensä hänen\npeltonsa ja hoitivat hänen asioitaan.\n\n\"Voitko niin kauvan poissa ollessasi luottaa vaimosi uskollisuuteen?\"\nkysyin häneltä.\n\n\"En\" hän vastasi, \"mutta Ladakissa ei siitä välitetä.\"\n\n\"Mitäs tapahtuu, jos hän sinut pettää toisen miehen kanssa?\"\n\n\"Silloin täytyy tämän antaa minulle lammas sovitussakoksi.\"\n\nNäin pitkälle tultuamme en enää saanut Rabsangista sanaakaan\npuserretuksi.\n\nKaravaanissamme hän on välittömästi Tseringin käskynalainen ja\ntaluttaa niitä neljää hevosta, jotka kantavat telttaani, vuodettani,\njokapäiväisiä tarvearkkuja ja keittiökalustoa. Hän on ylikokin\napulainen ja huolehtii koko illan tulen vireillä pitämisestä\nhiilipannussani. Hän tuo Tseringille polttoainetta ja vettä keittämistä\nvarten ja on muuten erinomaisen väkevä ja kelpo mies.\n\nVuotta myöhemmin hänellä tuli olemaan erikoinen osansa karavaanissamme.\n\nMuhamettilaisesta _Rehim Alista_ olen jo puhunut. Hän on apulaiseni\npäivämatkoilla. _Guffaru_ on seurueen vanhin ja hevoskaravaanin\npäällysmies; niinmuodoin hänen tehtävänsä yhä vähenevät hevosten\nkuollessa. Hadshi _Gulam Rafve_ on käynyt kahdesti Mekkassa; hän on\nMuhamed Isan kokki. _Shukkur Ali_ on tehnyt paljon merkillisiä matkoja,\njotka vaatisivat erikoisen lukunsa: meillä hän on erään hevoskaravaanin\nosaston johtaja, mutta hoidokkaita on hänellä enää vain kaksi. _Gaffar_\non nuori muhamettilainen, joka seuraa hevosia, kokoo polttoainetta ja\nkantaa vettä. Samat toimet on nuorella _Tseringillä, Ishe Tundupilla ja\nAdulilla_; viimemainittu, uuttera ja kelpo mies, tuli palvelukseeni\nansaitakseen niin paljon rahaa, että voi ostaa talon Lehissä ja ottaa\nvaimon. _Islam Ahun_ on hevosten hoitaja. _Bolu_ kuuluu karavaaniini\nja on Tseringin apulainen. _Galfan_, joka on paljon matkustellut\nLänsi-Tibetissä, on muulinajaja. _Ishe Tundup_ kaitsee lammaskarjaamme.\n_Lobsang Rigdal_, leikillä lamaksi kutsuttu, on hevoshoitajia. Hän on\ntullut mukaan ansaitakseen rahaa, jonka aikoo antaa isälleen ja\nvanhemmille veljilleen, koska nämä aikaisemmin ovat hänestä huolta\npitäneet. Hän on matkueen leikinlaskija ja näyttää hyvin koomilliselta.\n_Tashi_, myöskin hevosmiehiä, on paraita miehiämme. _Tundup Sonam_\nylläpitää karavaanin luikun käyttökunniaa ja varustaa pöytäämme aina\ntuoretta lihaa. Hän ei juuri koskaan ammu harhaan ja on niin levollinen\nja vakava kuin viilikulho. Hän oli jo kerran ennenkin palvellut minua,\nv. 1902, kun matkustin Lehistä Jarkentiin. _Gartshung_ kuuluu\nmuulikaravaaniimme ja tuli palvelukseeni parantaakseen raha-asioitaan.\nMuuan pieni, hintelä, mustapartainen, 50-vuotias mies tuntee nimen\n_Tashi Tsering_; \"ennen oli nimeni Islam Ahun,\" sanoo hän, ja on siis\nvaihtanut uskontoa, vaikka harvoin sattuu, että muhamettilainen kääntyy\nlamalaisuuteen. Hänkin on erään hevososaston ohjaaja. _Rub Das_ on\ngurkha-heimoa ja kotoisin Sitangista; hän on meidän \"kaikkemme\nkaikessa\", hiljainen mies ja työteliäs kuin orja, joka ei tarvitse\nvähintäkään kehotusta. _Tundup Galfan_ on satujen kertoja, jonka kieli\nvielä kauvan laulaa päivätyön päätyttyä; sen ohessa hän on ylikokki\nladakilaisten mustassa teltassa. _Namgjal_ on aasin-ajaja ja paraita\nmiehiämme, _Sonam Tsering_ muulien päällikkö, _Kurban_ ei ole muuta\nkuin isänsä Guffarun poika, ja _Tsering_ on minun ylikokkini.\n\nSiihen päättyy luettelo. Jokaisen näistä miehistä oli suoritettava\nvelvollisuutensa, kaikki olivat alttiita ja hyväluontoisia, eikä\nkoskaan kuultu riitaa ja toraa; mutta niinpä ymmärsivätkin Robert ja\nMuhamed Isa erinomaisesti kurinpitotaidon. Kullakin miehellä oli lämmin\nlammasnahkaturkkinsa; sen lisäksi he tekivät itselleen vuodealusia\nteurastettujen lampaiden tai kaadetun riistan taljoista; talvipakkasten\nlientyessä he käyttivät tyhjiä muonasäkkejä peitteikseen. Kun kaikki\nkävivät jalan, kuluivat heidän pehmeät ladakilaissaappaansa pian, ja\nheidän oli yhäti pantava niihin uudet anturat; niiksi he käyttivät\nnahkapalasia, joiden villaisen puolen käänsivät sisäänpäin.\n\nLokakuun 14. päivänä kuljimme useiden suurten joki-uomain yli, jotka\nleikkaavat harjanteen etelässä lakeiksi laaksoiksi. Kulaaneja ja\nantiloopeja käy täällä laitumella suurina laumoina. Leirin luona, joka\nsijaitsi orapihlajanmarjain väristen kunnaiden keskellä, oli laidun\nhyvä. Matkasuuntamme kävi itäkaakkoon päin. Yöllä kuoli taas hevonen.\n\nMaaperä säilyttää nyt luonteensa miltei muuttumattomana: sen muodostaa\njoukko pieniä harjanteita, jotka kulkevat idästä länteen ja joiden yli\nkulkeminen vie paljon aikaa; niiden välillä on pitkittäisiä laaksoja.\nUseinkin voimme etelään päin laskea 3-4 sellaista harjua, ja kaikkien\nniiden yli on meidän kuljettava! Olemme hukkuneet mereen, jonka\njättiläislaineet ovat jähmettyneet; olemme kuin laiva, joka on\nkadottanut peräsimensä ja pian uppoo; ei missään pelastavia saaria, ei\nvastaan tulevia laivoja, kaikkialla vain rannaton ulappa! Tahtoisimme\nvalaa öljyä tähän myrskyävään mereen, ikävöimme päästä tyynille\nvesille, mutta niin kauvan kuin meillä on laudanpalakin tiedossamme,\ntakerrumme siihen epätoivon vimmalla. Leirissämme n:o 40 on hyvä\nlaidun, ja tarvittavan veden voimme jäästä sulattaa. —\n\nYhä syvemmälle tunkeudumme tuohon tuntemattomaan maahan. Lokakuun 16.\np., Tukholmasta lähtöni vuosipäivänä, oli meillä Dangra-dshum-tsohon\nvielä 609 kilometrin matka, mutta nytpä emme kyenneetkään kuin harvoin\nmatkaamaan päivässä 12 kilometriä enempää. Leirissä n:o 41 hyljättiin\nmatkasta kantamuksen keventämiseksi joitakuita vähemmin välttämättömiä\ntavaroita, m.m. useita jo läpilukemiani kirjoja ynnä Doverin\nmatkakertomus, jonka merkitys matkakirjastossani nyt jo oli loppunut.\nTundup Sonam oli rientänyt edeltä ja yllättänyt 4-vuotiaan jakin, joka\npaistatti päivää muutamalla rinteellä. Kunnaan turvin metsästäjä oli\npäässyt aivan lähelle sitä ja laskettanut ensimäisen luotinsa sen\nperäosiin. Niin häijyllä tavalla mietteistään herätetty jaki oli\nkavahtanut pystyyn ja saanut toisen luodin lapaansa. Silloin se oli\nvyörynyt hengettömänä rinnettä alas laakson pohjaan, minne tästä syystä\nleirimme pystytettiin. Meidän saapuessamme se oli jo nyljetty ja\npaloiteltu, ja tummanpunainen, luuston kohdalla sinipunervaan vivahtava\nliha loisteli auringonpaisteessa. Sen vatsa oli valtaisen iso ja täynnä\nruohoa, oksansilmuja ja sammalta, niin ettei ollut ihmettä että se\nsellaisen herrastelun jälkeen tarvitsi ruokalepoa. Sen pää asetettiin\ntaiteellisesti muutaman vuorentöyränteen juurelle, ja ampuja\nvalokuvattiin tämän voittosaaliin kera. Ladakilaiset käskettiin\ntäyttämään vatsansa lihalla minkä jaksoivat, jottei tarvinnut ottaa\nylimääräistä kantamusta. Kaikki läski lyötiin kuitenkin mukaan, ja minä\nsain ytimen. Matkaan lähtiessämme ei jakista enää ollut suuria\njälellä, ja minä epäilen ladakilaisten salaa panneen yksityisiin\neväslaukkuihinsa kauniit paistit.\n\nErään kotkan seurassa istuivat korppimme makostelemassa jakin verisiä\nluita. Nyt niitä on jo yksitoista, ja niiden siivet loistavat\nauringossa kuin sininen teräs. Ne tuntevat karavaanissa olevansa kuin\nkotonaan ja ovat jo puoleksi kesyjä. Koirat eivät niistä ole\ntietävinäänkään ja saavat korpeilta osakseen ivallista ylenkatsetta.\n\nLokakuun 17. oli rasittava päivä; lännestä kävi ankara tuuli, eikä\nlämpö jaksanut kohota -5,1 astetta ylemmä. Klo 9:ltä oli -12,6 astetta,\nja teltassani sain lämmön nousemaan ainoastaan -4,2 asteeseen, sillä\nhiilipannusta hohtavan vähäisen lämmön tuuli heti puhalsi ulos.\nMinimi-lämpömittari näyttikin 28,2 asteen pakkasta — alinta\nlämpömäärää mitä siitä tähän asti olin lukenut! Muuan valkea muuli,\njoka jo kymmeneen päivään ei ollut jaksanut kantaa taakkaansa, paleltui\nkuoliaaksi. Nyt meillä enää oli vain 27 muulia, 27 hevosta ja 27\npalvelijaa karavaanissa. 57 päivään emme olleet nähneet ainoatakaan\nihmistä; pysyisimmeköhän kaikki vielä hengissä, ensimäiset\npaimentolaiset tavatessamme?\n\nLokakuun 19. päivän vastaisena yönä meiltä jälleen paleltui kaksi\nhevosta ja lammas. Viimemainituita meillä on enää ainoastaan 16;\nkaasujen turvottamina nuo kolme vainajaa viruivat rinteellä ja\ntuijottivat meihin tummilla, verisillä silmäkuopillaan; korpit olivat\njo olleet niiden kimpussa. Maaperä oli kovin tukala, mäkeä ylös ja\nmäkeä alas. Karavaanin näimme me jälkijoukko kapuavan muuatta rinnettä\nylös, mutta sen takana kohosi toinen, vielä korkeampi, jota paikoin\nlumi peitti. Vuoriharjanteet näyttivät näillä tienoin yleensä kulkevan\nitäkoilliseen päin. Noin 20-40 kilometrin päässä oli etelässä muuan\njärvi, mutta se jäi kauvas oikealle suunnastamme.\n\n\n\n\nYhdeksäs luku.\n\nKovanonnen päiviä.\n\n\nLokakuun 20. päivä 1906 oli paha päivä. Lunta oli kolmen tuuman\npaksuudelta, kaikki hohti valkoiselta päivänpaisteessa, vain lännessä\noli rinteillä sinisiä varjoja. Tuossa ikuisessa valkeudessa välimatkat\nnäyttivät lyhyiltä, mutta karavaanimme ei ollut kulkenut vielä\npuoltakaan matkaa, kun se jo pilkotti etäisyydessä kuin mikäkin\nhaihtuvan pikkuinen, musta, liikkumaton pilkku. Maahiiret olivat vielä\nhereillä ja hyppelivät reikiensä välillä edestakaisin lumessa, jonka\npaksuus yhä kasvoi rinteen jyrketessä. Kohta sitä oli jalan verran, ja\nmeidän täytyi huolellisesti pysyä karavaanin jälillä, jottemme\nsyöksyisi lumikuoren peittämiin rotkoihin. Verijälkiä näkyi; joku\neläimistä varmaan oli loukannut jalkansa teräväreunaiseen iljanteeseen.\nVain askelittain pääsemme ratsastamaan ylöspäin, takanamme patoutuu\nuhkaavia sinisen mustia lumipilviä kokoon; kuiva, jauhomainen lumi\nlentelee kuin kiertotähden pyrstö perässämme sihisevää ääntä pitäen.\nSitä kasautuu maahan nummen tapaisiksi laskoksiksi, peittäen karavaanin\njäljet aivan umpeen, emmekä me enää voi nähdä, pitkältäkö vielä on\ntuohon turmiolliseen vuorensolaan.\n\nTiellä makaa kuollut hevonen, silminä vain veriset aukot — nuo\npahuuksen korpit ne aina rakastavat eläinten silmiä niiden vielä\npehmeinä. Tuuli on tupruuttanut lunta sen selkään ja kaulalle,\nikäänkuin hienoksi käärinliinaksi. Eläinparka makaa siinä kuin\nruumisvuoteellaan, valkeihin lakanoihin käärittynä ja mustat\nkalmankorpit kuni vartionaan — sepä onkin ainoa kiitos sille pitkästä\npalveluksestaan.\n\nSolaan tultuamme pysähdymme kuten tavallisesti mitataksemme korkeutta;\nse on 5611 metriä, lumipyrypakkanen on -10 astetta. Kaakossa voi\nkuitenkin arvata sen solansuun olevan, jota Robert eilen kävi\ntutkimassa ja jonka pitäisi viedä laakealle tasangolle. Mutta Muhamed\nIsa on kulkenut omia teitään ja tunkeutunut koillista kohti ulottuvaan\nlaaksoon, ja sepä seikka oli meille turmioksi. Vaikka hän on niin\nkaukana edellämme, on meidän pakko, joskin vastenmielisesti, seurata\nhänen jälkiänsä, ettemme eroaisi toisistamme. Jos niin sattuu käymään\nsemmoisella seudulla ja semmoisessa lumituiskussa, niin on varman\nperikadon oma.\n\nSeuraamme siis häntä alas laaksoon. Takanamme sola näyttää\nsuunnattomalta lumivalkoiselta satulalta, taustana mustan siniset\nlumipilvet kuin mitkäkin tukahuttavat, tupruavat nuotiosauhut. Tsering\nkahden miehensä ja neljän hevosensa kera saavuttaa solan ja tervehtii\nsitä kaikuvalla \"salaamilla\". Kamalien jäätyneiden lähteen-uomien yli\nkuljetaan, ne ovat kovat kuin lasi ja liukkaat kuin saippua, niin että\nratsumme tavan takaa kompastuvat ja liukuvat. Vain harvassa pienet\nliuskakivikummut kohottavat lumesta mustia päitään.\n\nKun laakso painuu vallan liiaksi pohjoista kohti, aavistaa karavaani\nerhettyneensä, kääntyy itäänpäin ja hukkuu sukkulasokkeloon, jossa ei\nkasva ruohonkorttakaan. Me ratsastamme lauman ohi, jossa on 16 lammasta\nja vuohi; valkoinen pentuni tekee niille koirankuriaan kuten\ntavallisesti, kunnes muuan urhea oinas antaa sille lähtökyydin. Vuohet\novat merkillisen kestäviä eläimiä; ne voivat mainiosti ja hankkivat\nminulle joka aamu ja ilta maitokupillisen.\n\nToisen solakynnyksen takana tapasimme karavaanin. Se oli asettunut\nleiriin, mutta erittäin epäystävälliseen paikkaan; siellä ei ollut\nruokaa eikä dshapkakia, ei lantaa eikä vettä: sanalla sanoen ei\nmitäkään, eläimet seisoivat mustana kihermänä, joka räikeästi pisti\nesiin valkeasta lumesta. Niin saivat ne hiljaa ja kärsivällisesti\nviettää koko yön ja karvaasti tuta, kuinka hitaasti aika kului, kuinka\njano ja nälkä kasvoi ja pakkanen yhä koveni; seisten ne saivat odottaa\naamusarastusta, jota ehkä ei tullutkaan, sillä yhä vielä peittivät\nmustat lumipilvet taivaan.\n\nRobert ja minä etsimme suojaa ladakilaisteltasta, missä sauhusi\narkunpalasista ja antiloopinlannasta viritetty pieni tuli. Vettä saimme\nsentään lunta sulattamalla; päivälliseksi söin paahdettuja jauhoja,\nleipää ja kahvia, muuta ei ollut tarjona. Hämärissä tuli Rabsang ja\npyysi minua ulos. Erään lähikukkulan huipulla seisoi kaksi isoa villiä\njakia töllistellen ihmeissään leiriämme. Me jätimme ne kuitenkin\nrauhaan, sillä emme nyt tarvinneet niiden lihaa emmekä tahtoneet suotta\nsuurentaa kuormiamme. Ne painuivat hitaasti matkoihinsa, nähtyään\nettemme olleet niiden heimoa. Yö oli pilkkosen pimeä, niin että minun\noli lyhdyn valossa tarkastettava väsyneitä juhtiamme.\n\nAamuvarahissa lähdimme tästä kovan onnen leiristä, jossa vieläkin yksi\nmuuleistamme oli heittänyt henkensä. Illalliset jäljet leiripaikan\nlumessa oli veres lumi jo peittänyt, ja uusi kulkusuunta oli\nkeksittävä. Tuskin parinkaan minuutin matkan päässä leiristä virui\nkuollut hevonen, joka eilen vielä oli kantanut kuormaansa, välttämätön\nmusta kuolinvartio vierellään. Myöskin löysimme kuolleen sorsan\nlumesta. Oliko siis järvi läheisyydessä? Ei, sorsat tulevat kaukaa;\ntämä oli kaiketi eksynyt suunnastaan.\n\nMilloin paistaa päivä, milloin sulkee meidät lumimyrsky\njauhovaippaansa, vuoroon paistumme, vuoroon palellumme — oikea Tibetin\njää, ennakolta arvaamaton ja oikullinen. Taaskin kuollut hevonen!\nLopettaakseen sen vaivat olivat miehet katkaisseet siltä kurkun;\npakkasessa jäätyneen verivirran peitti pian tupruava lumi. Me\nponnistelemme vaivoin uuden solan huipulle ja painumme sitten muuatta\nharjua pitkin, mutta maaperä on kavala ja uhreja väijyvä. Lopuksi\nlaskeudumme lakeaan laaksoon, joka vähitellen taipuu pohjoista kohti;\netelässä kohoaa valtainen vuorijono. Muhamed Isaa oli käsketty\nkulkemaan niin paljon koilliseen päin kuin mahdollista; mutta kun ei\nollut tiestä varma, oli hän laakson taipeessa antanut karavaanin\nasettua leiriin itse kahden miehen kanssa lähtien eteenpäin tietä\ntähystelemään. Kello 4 tienoissa hän palasi takaisin ilmottaen, että\nvajaan kolmen tunnin matkan päästä päästäisiin lakealle maalle. Ensi\najatukseni oli heti lähteä matkaan, sillä tässä leirissä n:o 46 ei\ntaaskaan ollut ruohon hivenettäkään ja eläinrukat olivat niin\nnälissään, että koettivat pureksia toistensa häntiä ja satuloita.\nMuutamalla hevosella ei todellakaan enää ollut ainoatakaan jouhta\nhännässään, mutta se oli kuollut edellisenä yönä. Seuralaisistani\nkuitenkin vanhat ja kokeneet pitivät parempana lähteä vasta\naamuvarahissa.\n\nKäskin senvuoksi säilyttämään niin paljon riisiä kuin tarvitsimme 40\npäiväksi, mutta antamaan eläimille lopun, ohrilla ja maissilla\nsekotettuna. Eläinten paraikaa popsiessa ruuhistaan tuli väkeni jälleen\ntoiselle mielelle ja Muhamed Isa kysyi, emmekö sittekin voisi lähteä\nmatkaan.\n\n\"Kyllä kernaasti, mutta tunnin perästä on pilkko pimeä.\"\n\n\"Minä löydän tien, meidän on vain seurattava jälkiä lumessa.\"\n\nNiinpä alkoi jälleen matkaanlähdön hälinä ja nariseva poljeksiminen\nlumessa, mutta tavalliset matkalaulut olivat nyt jäätyneet huulille.\nOli 15 asteen pakkanen ja lännestä kävi kova tuuli. Kaikki pantiin\nkaravaanin matkaan, paitsi minun ja Robertin tavarat ynnä\nkeittiötarpeet. Muuan muuleista, joka tappeli matkaanlähtöä vastaan,\nsai jäädä meidän pariimme. Ei valaisseet mitkään valkeat tummaa jonoa,\njonka etupäässä astuivat hevoset ja loppupäässä lampaat. Se eteni\nverkalleen, ja miesten hädistyshuudot kaikuivat yhä heikommin\nkorviimme, kunnes karavaani viimein hävisi kalpeassa kuutamossa\nnäkyvistämme. Aivan kontistuneena vilusta palasin telttaani.\nNeljännestunnin kuluttua tuli muuan mies tuoden vielä yhden muulin\ntakaisin, joka ei ollut enää jaksanut kulkea. Meillä oli siis kaksi\nkalmankokelasta kaittavanamme.\n\nJa sitte tuli yö. Ilma oli selkeä ja kirkas, tähdet tuikkivat kuin\ntimantit sähkövalossa, ja pakkasaallot tunkeutuivat terävinä kuin\nveitsenterät telttaamme. Ulkona olivat Tsering, Rabsang, Rehim Ali ja\nBolu lyyhistyneet koko kamansa alle yhdeksi rykelmäksi. Niin kauvan\nkuin olin hereillä, kuulin väsymättömän Tseringin turkkiluolansa\npohjalta kertovan tovereilleen ryövärijuttuja, joille toiset tavan\ntakaa päästivät maanalaisen naurunremahduksen. Merkillistä väkeä nämä\nladakit! Ei purevinkaan pakkanen näytä heihin pystyvän, kun minä\nsitävastoin en teltassani saanut unesta kiinni moneksikaan minuutiksi\nyhtä perää.\n\nKaamea, hirvittävä yö Tibetin yksinäisissä vuoristoissa! Pakkanen aleni\n-27,4 asteeseen, ja se oli jo liikaa molemmille jäljelle jääneille\nmuuleille. Toinen heitti jo keskiyön aikaan henkensä; se oli sama\neläin, jonka Sonam Tsering jo ensimäisenä päivänä oli kelpaamattomana\ntahtonut lähettää takaisin Lehiin. Silloin koetimme vaihtaa sen\nhevoseen, mutta kun kukaan ei huolinut muulista, sai se lopulta tulla\nmukaan. Se oli tottunut kulkemaan hevosten parissa ja jäi myöhemmällä\naina niiden seuraan. Yleiseksi ihmetykseksi se kuitenkin virkoutui ja\nkulki aina karavaanin etunenässä, hevosille hyvää esimerkkiä näyttäen.\nNyt se makasi kylmänä ja jäykkänä kuin puu, sääret ilmassa; jos sen\nolisi nostanut pystyyn, olisi se jäänyt seisomaan. Sonam Tsering itki,\nkun sai kuulla muuliparan kohtalosta.\n\nToisen muulin kuultiin yöllä vielä käyskentelevän ympärinsä ja\nnapertelevan jakiheinää, joka kuitenkin on muille eläimille kuin\njakeille liian lyhyttä; tämän kieli on nim. varustettu sarvimaisilla\nnystyröillä, jotka veitsen tavoin katkovat sametinpehmeää jakiheinää.\nAamulla kuulin aasin hirnuvan, ja olin mielissäni että ainakin yksi\nniistä vielä eli. Mutta auringon noustessa sen voimat olivat lopussa,\nja kun Tsering minut herätti, ilmotti hän eläimen tekevän kuolemaa. Se\nnäytti tosin terveeltä ja hyvin syöneeltä, mutta kun turhaan olimme\nkoettaneet nostaa sitä pystyyn ja antaa sille maissia, uhrattiin se\ntämän kalmanlaakson jumalille. Se ei liikuttanut jäsentäkään, ei\nsilmiänsäkään edes väräyttänyt, kun punainen verivirta suihkusi sen\nkurkusta lumeen; se näytti tuntevan ainoastaan sanomattoman rauhan ja\nalistumisen hyvinvointia, silmäin kirkkaasti suuntautuessa aurinkoon\npäin.\n\nMeidän juuri tehdessä lähtöä tältä kauhealta leiripaikalta tuli uusi\nJobin sanoma. Tundup Sonam ilmaantui luoksemme meille tietä näyttämään\nja kertoi, että hevoskaravaani oli eksynyt liiaksi vasemmalle käsin,\nMuhamed Isan ohjatessa muuleja aivan vastakkaiseen suuntaan;\nviimemainittu oli, erehdyksensä huomattuaan, laskeutunut lähimpään\nlaakselmaan siellä päivänkoittoa odottaakseen. Lammaskatraasta Tundup\nSonam tiesi ainoastaan, että se aluksi oli seurannut hevosten jälkiä,\nmutta sitte mennyt harhaan. Kaikkialla vallitsi mitä suurin sekaannus;\nmutta pahimman sanoman ilmoitti Sonam Tsering vasta ihan viimeksi:\nyöllä oli kuollut vielä neljä muulia!\n\nAsemani oli epätoivoinen. Kauvan ei voinut näin jatkua; me lähenimme\nperikatoamme. Maaperä, ilma ja pakkanen olivat vihollisiamme, eläimiä\nkuoli joukottain, ja lähimpäin paimentolaisten luo näytti vielä olevan\nlohduttoman pitkältä. Mitäpä minua enää liikutti, olivatko tibetiläiset\nmeille ystävällisiä vai vihamielisiä; nyt oli kysymyksessä vain:\nkykenimmekö ylipäänsä enää hoipertelemaan asutuille tienoille? Sillä\njos tämmöisiä vahingoita vielä jatkui muutaman päivän, niin olimme pian\npakotetut heittämään koko kuormastomme jälkeemme ja jatkamaan matkaa\njalan. Mutta jaksoimmeko itse kantaa niin paljon ruokavaroja, kuin\nnäissä asumattomissa seuduissa tarvitsimme? Tulisimmeko yksi toisen\nperään nujertumaan kokoon näillä Tibetin ylänkömaan jäisillä\nvuoriaavikoilla? Ja kun lopulta sitten tässä kurjassa tilassa,\npuolikuolleina tapaisimme tibetiläisiä, voisivat he tehdä meille mitä\ntahtoivat. Missään tapauksessa emme saavuttaisi vapaata läpikulkua\nShigatseen ja tuota Tsangpon pohjoispuolella olevaa tuntematonta maata,\njoka oli ikävöiväin unelmaini esine!\n\nTundup Sonamin opastamina lähdimme matkaan, ja pian kävikin ilmi,\nettemme hänen avuttaan ikinä olisi tietä löytäneet. Ylös ja alas,\nkunnaiden yli ja laaksojen läpi kävi kulkumme tässä oikullisessa\nsokkelossa, jossa korkea lumipeite tasotti kaikki epätasaisuudet ja\njohti aivan harhaan jyrkkien rinteiden etäisyyden arvostelemisessa.\nHevosten jäljet olimme jättäneet vasemmalle kädelle; siellä päin\ntörötti muuan jälelle jätetty maissikantamus, mutta Tundup Sonam\nvakuutti, että kyllä se vielä käydään perimässä! Oikealla kädellä\nkohosi se ylävä lakeus, jolla muulit edellisenä yönä olivat eksyneet ja\nneljä niistä suotta surmansa saanut. Vielä nytkin puhalsi jäinen\nlounattuuli lumikenttien yli. Tuontuostakin Tundup Sonam pystytti\nliuskakivilohkareen tiemerkiksi Tseringille, joka ilman opasta kulki\nviimeisenä.\n\nNyt leikkasimme muulien jäljet ja näimme laakson, jossa ne yönsä olivat\nviettäneet. \"Tuolla rinteellä on kuolleista muuleista yksi\", sanoi\nTundup Sonam, \"ja tuolla kunnaan takana kaksi sekä vielä etempänä\nyksi.\" Tieltämme emme voineet niitä nähdä, mutta korpit, jotka\nuneliaina ja kylläisinä istua kyyhöttivät kunnaalla, vahvistivat\nläsnäolollaan ilmotuksen oikeaksi.\n\nVihdoin saavuimme solaan, josta näimme Muhamed Isan mainitseman\nlakeuden sekä kaakossa pienen järven. Solan korkeus oli 5501 metriä!\nKello 1 oli 10 asteen pakkanen; kävi ankara tuuli ja niin tiheä tuisku,\nettä taas kadotimme näköalan. Emme jääneet silmänräpäystäkään\nkauvemmaksi tänne ylös, kuin mittausten tekemiseen tarvitsi, ja\nratsastimme sitte jyrkkää rinnettä alas. Ensimäisellä vastaantulevalla\nruohikolla annoimme eläinten syödä; hevoset olivat kuin hullut sen\nnähdessään; niiden vatsat olivatkin aivan tyhjät.\n\nMuutamalla kunnaalla näimme nyt viisi miestä. Ne olivat Muhamed Isa ja\nhänen neljä seuralaistaan, jotka olivat lähteneet etsimään harhaan\neksyneitä: 14 hevosta, 8 miestä, 16 lammasta ja 2 koiraa! Me voimme\nheille ilmottaa, että jäljet johtivat paljon koillisempaan; ja\nmainittuaan meille muulileirin paikan hävisivät he jälleen lumipyryyn.\nEtsittyämme kauvan turhaan jälkiä ja leirinuotion savua pysähdyimme\nlakealle pengermälle, koska siellä oli laidun hyvä, ja kokosimme lantaa\nvalkean laittamista varten — jopa olikin aika, sillä Robert ja minä\nolimme vilusta puoli kuolleita.\n\nAsemamme oli kerrassaan surullinen. Emme tienneet missä muulien\nleiripaikka oli, eikä meillä ollut aavistusta minne hevoset olivat\njoutuneet. Lampaat olivat todennäköisesti menneet meiltä ijäksi\npäiväksi tässä susista siunatussa seudussa. Tsering oli jäänyt peräämme\nja voi mokomassa tuiskussa helposti kadottaa jälkemme. Itse emme\nvoineet muuta tehdä kuin sulatella jäseniämme. Tunnin verran\nistuttuamme tulen ääressä ja hiukan virkistyttyämme tuli \"lama\" aukean\nyli ja vei meidät Sonam Tseringin luo, joka muuliparvensa kera oli\nleiriytynyt muutamien kunnaiden taa. Tämä kelpo mies itki suuresti\ntappioitamme: Muhamed Isa oli tällä kertaa ollut kehno opas! Yhdeksän\nmuuliaasia oli meiltä mennyt muutaman harvan tunnin aikana tässä\nhirveässä vuoristossa, joka todennäköisesti on sen vuorijärjestelmän\nläntinen jatko, jota idempänä asuvat mongolit nimittämät Buka-magnaksi,\n\"Villin jakin pääksi\". 20 muulia oli siellä vielä jäljellä, mutta\nniistäkin oli kaksi jo tuomittu kuolemaan. 25 eloon jääneestä hevosesta\noli yksi kantamuksineen jätetty muutamaan rotkoon ja oli kaiketi jo\nkuollut. Iltamyöhään saakka oli vasta yksi kaivatuista osastoista, nim.\nTsering antanut elonmerkkiä itsestään.\n\nItsestään selvää siis oli, että meidän leirissä n:o 47 täytyi pitää\nlepopäivä. Aamun sarastaessa minut herätti lampaitten määkinä! Niiden\npaimen oli kyllä aluksi seurannut hevosten jälkiä, mutta luopunut\nniiltä huomatessaan muulien puuttuneen hevoskatraasta sekä alkanut omin\nuhin etsiä muulien jälkiä. Pimeässä hän oli joutunut kokonaan harhaan,\nja eräässä solassa oli lampaista yksi kieltäytynyt seuraamasta mukana.\nHän oli sitä kantanut jonkun matkaa, mutta pian huomattuaan sen\njäykistyvän ja kylmenevän viskannut sen kuolleena jäljelle. Ennen\npimeän ja susien tuloa oli hän laumansa kera paennut vuorenrotkoon,\nsitonut vuohet ja lampaat piiriksi ja itse asettunut sen keskelle\nlämpimänä pysyäkseen ja susia tähystelläkseen. Nämä eivät kuitenkaan\nolleet uskaltaneet hyökätä hänen kimppuunsa. Aamuhämärissä hän oli\nlöytänyt yhdet monista leiriin n:o 47 johtavista jäljistä.\n\nAamupäivällä saapui leiriin sitte vielä kaksi kaivatuista miehistä\narkkuja kantaen. Yksi hevonen siis oli jätetty jälkeen. Islam Ahun,\nhevoskaravaanin johtaja, oli kuitenkin ollut kylliksi viisas\nkulkeakseen lyhintä tietä ennen mainitun pienen järven rannalle, missä\noli leiriytynyt hyvälle laitumelle. Muhamed Isa ja hänen seuralaisensa\nolivat eksyneet yöllä ja nukkuneet nuotion ääressä, saamatta muuta kuin\nlunta syödäkseen ja juodakseen. Mutta hekin pian osasivat luoksemme, ja\nniin olivat karavaanimme sirpaleet jälleen yhtyneet.\n\nTäällä nyt pantiin syrjään kaikki, mikä ei ollut välttämätöntä\nmatkalla: säkkejä, nuoria, hevosenkenkiä, työkaluja ja keittiötarpeita;\narkkuja poltettiin, sitten kun olimme purkaneet niiden sisällyksen\ntoisiin. Täten hyljätyt tavarat muodostivat aika korkean kasan, ja\nsiten vapauduimme kahdesta hevoskantamuksesta. Sitte laskimme jäljellä\nolevat tavarat ja huomasimme, että meillä veneen kera oli 32\nkantamusta. Meillä oli 20 muulia, joista kaksi henkihieverissä, ja 21\nhevosta, niistä samoin kaksi kuolemaa tekevätä, siis kaikkiaan 37\nkäyttökuntoista juhtaa; ainoastaan Robert ja minä saimme ratsastaa;\nmeillä oli siis vielä kolme vapaata hevosta, mutta kantamukset\nkasattiin illalla niin että kaikki juhdat, paitsi nuo neljä loppuaan\ntekevää, saivat jotakin kannettavakseen. Neljä niistä lastattiin\nmaissilla ja ohrilla, riisiä oli vielä seitsemän kantamusta, jauhoja\nviisi, leipää yksi, mutta voita, jota ladakilaiset käyttivät teehensä,\nenää vain puoli kantamusta. Luulimme jauhoilta vielä tulemamme toimeen\nkuukauden päivät; riisivarastosta piti eläinten saada viisi kantamusta,\nja minä varotin väkeäni olemaan vaivaisten eläinten suhteen mitä\nsäästäväisimpiä. Tundup Sonam ampui kolme antiloopia, juuri kun\nlihavarastomme loppui. Jotkut ladakilaisista saivat nylkeä ja palotella\nriistan, ja kuu he illalla saaliin kera palasivat leiriin, kuultiin\nheidän vetelevän vuorolauluaan — samaa, jota he kotona Ladakissa\nlaulavat, kantaessaan \"dandya\", tavallista taakkaa. Yhden antiloopeista\nolivat kuitenkin pistäneet tyyten poskeensa, ennen kun palottelijat\nolivat paikalle tulleet.\n\nSeuraavassa leirissä päätimme levätä pari päivää, ja Tundup Sonam otti\nviedäkseen meidät eräälle edempänä olevalle järvelle, jossa kasvoi\nmainion hyvää ruohoa.\n\nLokakuun 24. päivän vastaisena yönä kuoli vielä hevonen ja kaksi\nmuulia, niin että meillä oli nyt enää vain 38 juhtaa. \"Vankimmat ovat\nvielä elossa\", sanoi Muhamed Isa tapansa mukaan!\n\nPohjoisessa kutistui kokoon se korkea vuorijono, joka meille oli niin\nmonia kärsimyksiä aiheuttanut; sen harjanteiden näki jatkuvan itään\npäin. Erään tasangon yli kuljettuamme saavutimme pian tuon pienen\njärven, jonka lujasti jäätynyttä pintaa ympäröi keltaisina hohtavat\nruohikot. Vettä saimme lähteestä, joka muodosti pienen, umpeen\njäätyneen altaan; sen jäähän hakatusta avannosta saivat eläimet juoda\nminkä jaksoivat; nepä eivät kolmeen päivään olleet saaneet vettä\nmaistaakaan. Hiekkamaa oli jäätynyt niin kovaksi, että rautaiset\ntelttaseipäät mutkistuivat, kun niitä siihen iskettiin. Taivas oli\npilvessä ja kova tuuli kävi, mutta itäkaakossa päin maaperä näytti\nsuotuisalta. Neljä telttaa seisoi yhdessä rivissä, mutta minun tuulen\npuolella, jottei minun tarvinnut kärsiä toisten savusta.\n\nLeirissä n:o 48 viivyimme kokonaista kolme päivää, ja lounattuuli ulvoi\nlakkaamatta: \"kärsivällisyyttä, kärsivällisyyttä!\" Minulta päivät\nkuluivat aika hitaasti, mutta eläimille lepo oli tarpeen. Ensimäisen\npäivän aamulla virui hevosemme n:o 39 kuolleena laitumella, ja\nmerkittiin samalla numerolla kuolleitten luetteloon!\n\nSudet olivat hävyttömiä ja ullittivat aivan leirimme vieressä, mutta\noppivat kohteliaisuutta, kun Tundup oli kaatanut yhden kiljukidan, joka\njuoksi jäälle ja kallistui kuolemaan keskelle järveä. Se lurjus sai\npian toverikseen korpin, joka oli jo siihen määrään roistoutunut, että\nnyppi elävien hevosten harjoja ja teki niille kiusaa laitumella. Jo\nillalla kello 9 aikaan oli meillä -21,1 astetta ja yöllä -28,1 astetta!\n\nMitä rajuimman lounatmyrskyn raivotessa lähti karavaani lokakuun 28.\npäivänä taivaltamaan itäkaakkoa kohti. Yöllä oli taas kuollut muuli;\nmeillä oli siis enää 36 juhtaa, mutta viime katselmuksen jälkeen olivat\nruokavaramme vähentyneet lähes kolmella kantamuksella. Ja tässä\nleirissäkin hyljättiin jälleen liikatavaroita. Itse lennätin menemään\nBlicher-Clausenin \"Sonjan\". Istuin Robertin kanssa aamunuotion ääressä\nmiesten satuloidessa hevosia ja huvittelin itseäni sillä, että revin\nkirjasta lehtiä toisensa perään ja viskasin sitte koko kourallisen\ntuulen vietäviksi. Kymmenen korppiamme vaivasivat päätänsä miettimällä,\nmitä kummanlaisia uusia lintuja ne olivat, mutta vetäytyivät vain vähän\nniiden tieltä syrjään; koiratkin pian luopuivat lehtiä takaa-ajamasta.\nVain yksi Tseringin kuormahevosista siitä pillastui ja lähti häntä\nsuorana kiitämään ylös kukkuloille, mistä se sitte vasta runsaan puolen\ntunnin perästä takaisin saatiin. Sillä aikaa liiteli \"Sonja\" edelleen\nvuorien ja laaksojen yli, ja sen lentolystin soin sille kernaasti,\nsillä koko edellisen illan olin harmitellut, että hän oli jättänyt\nsiivoluontoisen puolisonsa. Varmaankin harvoin on mikään kirja \"niin\nlavealle levinnyt\"!\n\nAlavain vuorten välillä olevassa avoimessa lakeassa laaksossa\nseurasimme karavaanin jälkiä. Ratsastettuamme moniaan tunnin olimme\nniin läpeensä vilustuneita, että oli pakko muutamalla rotkotiellä\npysähtyä ja rakentaa nuotio, pieni valkoinen ladakilaishevoseni oli\nmainiossa tilassa; pakkasta samoin kuin muitakin vaikeuksia se kohtasi\nylevällä tyyneydellä. Iso papurikkoni jolla Lehistä lähdettyämme olin\nratsastanut, nautti tavallisesti virkavapautta, koska osotti\nmenehtymisen merkkejä. Tämänpäiväisessä leirissämme ei ollut vettä,\nluntakin vain eräässä kuilussa. Sittekin olimme mitä hilpeimmällä\nmielellä, sillä mieheni olivat kahdessa kohdassa havainneet tulisijan\njälkiä: kolme kulmittain asetettua kiveä, jotka nähtävästi olivat\ntarkotetut kattilaa kannattamaan. Mutta niiden käyttämisestä täytyi\nolla vierähtänyt jo aikoja, sillä kivien välissä ei keksitty tuhkaa\neikä hiiliä. Myöskin löydettiin rautainen valinkauha tibetiläistä\ntyyliä. Niinmuodoin oli siinä aikoinaan majaillut metsästäjiä tahi\nryöväreitä!\n\n\n\n\nKymmenes luku.\n\nKuumesairaana villin jakin maassa.\n\n\nVietettyämme yön 27,2 asteen pakkasessa lähdimme lokakuun 29. päivän\naamulla aivan varahin matkaan, löytääksemme niin pian kuin suinkin\nvettä janoisille eläimillemme. Muuan pieni järvi ja kaksi lähdettä,\njoiden ohi kuljimme, olivat jäätyneet pohjaa myöten; niistä yhden\nrannalla oli jakin kallo, joka nähtävästi oli veitsellä rungosta\nkatkaistu; myöskin näimme jälleen pari tulisijaa sekä leirissä n:o 50\npolun, jonka kuitenkin villit jakitkin olivat voineet astua. Lähenimme\nilmeisesti toisia ihmisiä ja tähystelimme sen johdosta tahtomattamme,\nnäkyisikö missään mustia telttoja.\n\nSeuraavana päivänä myrsky koveni, ja minun piti ponnistaa koko\ntahdonvoimani voidakseni käyttää käsiäni kartan piirustamiseen. Olin\nkuin halvattu ja lakkasin selvästi ajattelemasta. Olimme kuin\nmaahiiret, jotka juoksevat kolosta toiseen löytääkseen suojaa tuulelta\nja kylmältä.\n\nLähteelle tultuamme valuttauduin veltosti satulasta ja luulin\nmenehtyväni viluun, ennenkun tuli saatiin tehdyksi. Myöskin Muhamed Isa\nja neljä muuta olivat sairaita eivätkä voineet auttaa teltan\npystyttämisessä. Kun minun telttani oli vihdoin kunnossa, ryömin sisään\nja kävin vaatteineni, saappaineni ja mitä muuten asuuni kuului\nvuoteeseeni. Robertin ja Tseringin minua lämpimiin peitellessä valtasi\nminut paha kylmänkouristus, hampaani tärisivät ja tunsin kauheata\npäänpakotusta. Robert, joka tri Arthur Neven koulussa oli paljon\noppinut sairashoitoa, osottihe nyt olevansa oivallinen lääkäri ja kävi\nminua kaikin tavoin parantelemaan. Tuskin katon alle päästyään hän jo\nsyventyi Burroughs Welcomen lääkeopasta tutkimaan. \"Tabloid Brand\nMedicine Chest\" oli, kuten usein ennenkin, avattuna teltassani.\nStanley, Emin Pasha, Jackson, Scott ja monet muut matkustajat ovat tätä\naivan ihanteellista matka-apteekkia pitäneet yhtä suuressa arvossa kuin\nminäkin; minun varastoni oli kokoonpantu erityisesti Tibetin ilmanalaa\nsilmälläpitäen.\n\nKello 10 illalla Robert ja Tsering minut riisuivat. Yö toi taaskin 26,6\nastetta pakkasta, myrsky ulvoi kamalasti. Joka toinen tunti Robert\nkoetteli lämpömäärääni, joka jo oli noussut 41,5 asteeseen — siis\nkorkea kuume. Hän aprikoi, kuten minulle myöhemmin kertoi, mitä hänen\noikeastaan olisi tehtävä, jos ainiaaksi jäisin leiripaikkaan n:o 51.\nUnta en saanut, mutta Robert ja Tsering valvoivat vuorotellen vuoteeni\nääressä; koko yön läpeensä tuotiin hehkuvia hiiliä ja kynttilä paloi\narkun suojassa. Hourailin lakkaamatta, ja mieheni olivat peräti\nhuolissaan, kun eivät vielä koskaan ennen olleet nähneet minua kipeänä.\n\nSeuraavana aamuna kuume oli vähän alentunut, kun Muhamed Isa hiljaa\nhiipi telttaani tiedustelemaan, miten sahibin laita oli. Hän kertoi\nTundup Sonamin keksineen ja ampuneen haavotetun jakin, ja että sen\nruumista paloteltaessa oli löydetty kaksi tibetiläistä luotia, joista\njaki oli jäänyt henkiin. Myöskin oli jälleen löydetty kolmella kohtaa\ntulisijoja, jotka voivat olla korkeintaan kaksi kuukautta vanhoja,\nkoskapa vielä oli tuhkaa kivien välissä. Täällä oli siis ollut tänä\nsyksynä metsästäjiä, ja hän oli varmasti vakuutettu, että kohta\ntapaisimme ensimäiset paimentolaiset.\n\nYlt'ympärinsä oli haudan hiljaista, myrsky vain ulisi ja vonkui.\nLeirissä ei kenkään tahtonut häiritä minua, kunnes illalla käskin\nmiesten laulamaan tavallisia iltalaulujaan nuotion ääressä. Avutta en\nkyennyt nostamaan käsivarttani, makasin vuoteellani tunnin toisensa\nperään, tirkistellen omituista valaistusta teltassani. Sisällä tuikki\nsteariinikynttilän himmeä liekki, ulkoa paistoi leirivalkean\nkellertävän punainen loimo ja sinertävä kuutamo. Alakuloisesti ja\nkaihoavana helisi laulu, ja myrskyn kohina oli sen säestyksenä.\n\nVielä marraskuun 2. päivänä jatkui myrskyä, siis jo kuusi päivää\nyhtä mittaa! Olin nukkunut muutamia tuntia, vaikka pakkanen oli\nyltynyt -29 asteeseen. Nyt voin jo vähän paremmin, mutta olin vielä\naivan voimaton. Robert luki minulle muuatta niistä romaaneista, jotka\nolimme varastaneet Deasyn varastosta; hän oli kovin murheissaan, sillä\nhänen ratsuhevosensa oli yöllä kuollut. Ja Tsering ja Rehim Ali\nhieroivat minua aasialaiseen tapaan, jotta voimani palaisivat. Siten\ntuli neljäs ilta. Kahdeksanviidettä tuntia olin jo ollut vuoteeseen\nkytkettynä; Tibetin maaperä näytti tahtovan pitää minusta kiinni;\ntuntui siitä, kuin olisi minun sallittu vain etäältä uneksia etelän\n\"luvatusta maasta\"!\n\nMarraskuun 3. päivänä sanoi kai tuulien jumala länsimyrskylle: \"kuusi\npäivää pitää sinun työtä tekemän — mutta seitsemäntenä muuttua\nhirmumyrskyksi!\" Tomua ja hiekkaa satoi ohuen liinakankaan läpi\ntelttaan peittäen kaiken. Miehet, jotka olivat käyneet eläimiä\nlähteellä juottamassa, olivat saaneet tomurenkaat silmiensä ympäri, ja\nheidän kasvonsa olivat tuhkaharmaat. Oma mieleni oli kuin jonkun\nrasittuneen hevosparkamme, joka ei tiedä jaksaako se enää seuraavaan\nleiripaikkaan. Silloin päätin jäädä muutamien miesten ja vähäisten\nruokavarojen kera tänne ja lähettää Robertin ja Muhamed Isan etsimään\ntuntemattomia ihmisiä noutamaan minua täältä pois. Ei sentään, tahdoin\nyrittää pysytellä satulassa, sillä tälle viheliäiselle sairasvuoteelle\nen enää tahtonut jäädä. Päälleni kiskoin koko talvellisen\nvaatevarastoni: useampia pareja housuja, nahkatakkini, matkavaippani,\nturkit, nahkalakin ja huupan (bashlikin); siinä oli jo koko tuntuva\npaino, kun heikoilla, horjuvilla jaloillani kävelin hevoseni luo ja\nannoin nostaa itseni satulaan.\n\nSeurasimme leiriämme lähellä olevan pienen järven rantaa. Mutta nopeaan\ntunsin, yritettyäni jo useaan kertaan pudota maahan, että rasitus\nsittenkin oli liian suuri; pidimme sen vuoksi rupeaman lepoa ja\nsytytimme tulen. Hetkisen levättyämme ratsastimme jälleen ja näimme\nvihdoin iloksemme erään kunnaan takaa nousevan karavaanimme\nnuotiosavuja, joka oli leiriytynyt avonaiselle lähteen partaalle ja\nsielläkin löytänyt viimekesäisiä tulisijoja, joiden ympärillä virui\nkesyjen lampaiden kalloja ja sarvia. Jakinlantaa oli runsaasti\nsaatavissa; lähde oli siis villijakien juomapaikkoja. Kolmas osa\nväestäni oli samaten sairaana, useimmilla oli päänkipuja ja kaikki\ntunsivat pahoinvointia. Robert yksin oli terve ja hoiteli meitä.\n\nMarraskuun 5. päivänä ihmisjälkiä yhä enemmän ilmautui. Muutamalla\nleiripaikalla oli jakin luuranko, ja kivien väliin kasautunut tuhka voi\nolla vasta eilen kylmettynyt. Kapusimme ylös tukalien kunnaiden\nhuipuille, joilta taas kävi tie jyrkkänä laakson-uomaan, mikä\nvuorostaan päättyi suureen, tulipunaisten kukkulain paartamaan\nlaaksoon. Lähistöltä pisti silmäämme joukko kuoppia, joista jokaisen\nvieressä oli hiekkakasa! Hiekassa oli nimittäin kultaa, eikä ne siis\nolleet mitään tavallisia paimentolaisia, vaan kullankaivajia, jotka\njoka kesä saapuivat tänne kultaa kaivamaan.\n\nErään laakson alaosassa kuohui maasta esiin lämpimiä lähteitä, joiden\nlämpömäärä oli +14 astetta, niin että vesi tuntui oikein kuumalta.\nMutta muutamien metrien päässä se jo muodosti suuria jääiljanteita.\n\nSeuraavassa laaksossa, jossa kulki jylhien, pengermäisten rinteiden\nsaartama rotkotie, virui valtaisen iso villi jaki ammuttuna maassa, ja\nsen ympärillä oli tusina meidän miehiämme. Tundup Sonam oli täällä\nyllättänyt kokonaisen jakilauman, joka oli laskeutunut juomaan\nlaaksoon. Muut eläimet olivat hurjasti paeten laukanneet laaksoa\neteenpäin, mutta tämä, johon luoti oli käynyt, oli syössyt ampujan\nkimppuun, ja ihan viime silmänräpäyksessä oli Tundupin onnistunut\nkiivetä erään pengermän reunalle. Sen juurelle oli jaki jäänyt\nneuvottomana seisomaan ja saanut toisen kudin sydämeensä.\n\nEnnenkun se laahattiin pois, valokuvasin sen useilta puolilta. Sitäpä\npoikaa ei ollutkaan helppo saada \"asentoon\", koko miestusina sai\njännittää kaikki voimansa! Tuo korppimusta eläin painoi räikeästi\npunaista maaperää vastaan; sen pitkät sivutupsut ovat sille maatessa\npatjana.\n\nMarrasluun 7. päivänä kuljimme pitkin järven rantaa; oikealla\npuolellamme kohosi jyrkkiä vuoria teräväreunaisine huippuineen. Kaksi\nparvea komeita ammonlampaita, toisessa 9, toisessa 5 eläintä, teki\nuljaita ilmahyppyjä sileillä, huimaavan jyrkillä kallioilla. Jäniksiä\nnähtiin joukottain, ja monin paikoin murmelien reikiä, joiden asukkaat\nvielä nukkuivat talvi-untansa. Kaksi tibetiläistä kivipyykkiä todisti\nmeidän löytäneen oikean tien, s.o. sen, jota kullankaivajat käyttivät.\n\nNyt jätimme tämän vuoristonhaaran oikealle kädelle ja matkasimme järven\nlakeudeksi avartunutta etelärantaa kohti. Siellä kävi laitumella suuri,\nainakin 50 päätä käsittävä jakilauma. 20 antiloopia, jotka karavaani\nvarmaankin oli peljästyttänyt, kiirehti siroin hypyin tiehensä,\nmuistuttaen maata pitkin kiitäviä pilvien varjoja. Kohta ilmautui\nsilmiemme eteen aivan selvinä leirin n:o 50 teltat ja muut\nyksityiskohdat, ja me olimme siitä vain muutaman minuutin matkan päässä\n— mutta tämäkin vähäinen etäisyys olisi voinut tulla meille aivan\nliian pitkäksi, jos kohtalo niin olisi päättänyt!\n\nSillä vallan telttain vierellä näyttäytyi, aivan eläintemme kanssa\nruohoa syöden, suuri musta jaki. Rehim Ali, joka kävi edellä jalkasin,\nosotti meille sitä, mutta me emme siihen kiinnittäneet huomiotamme.\nMinä peilasin viime piirteitä teltan asemasta ja piirustin juuri\nmaaperän luontoa karttalehdelle, kun Muhamed Isan teltasta kajahti\nlaukaus ja jaki, johon se silminnähtävästi oli sattunut, hyökkäsi aivan\nhurjana pohjoiseen päin. Me seurasimme sitä katseillamme ja odotimme,\nmilloin se lysähtäisi maahan. Mutta eipäs, se kääntyi ympäri ja tuli\nhurjaa kyytiä suoraan meitä kohti! Rehim Alin naama vääristyi\nmielipuolisesta pelosta, hän ojenteli käsiään taivasta kohti ja parkui:\n\"Allah, Allah, me olemme hukassa!\" Pöly tuprusi pedon ympärillä, sen\nsivutupsut hulmusivat tuulessa ja se painoi sarvensa alas puskeakseen.\nVielä pysyin levollisena, sillä luulin ettei se olisi ollut huomannut\nmeitä ja että se jälleen kääntyisi takaisin, mutta se pitikin yhä samaa\nsuuntaa ja kasvoi huomattavasti silmissäni. Rehim Ali juoksi parkuen\nteltoille päin, mutta kääntyi samalla äkisti ympäri ja kävi —\nhevostemme peljästyessä hirviötä ja pillastuessa — kiinni Robertin\nkaakin häntään, toivoen sen lentolystin avulla pääsevänsä luoksemme.\nYhä vinhemmaksi kävi hurja meno lakeudella, jaki käänsi vähitellen\nsuuntaansa kaaren muotoon, mutta tuli yhä lähemmäksi meitä ja näytti\nolevan hulluna raivosta. Hengitys kävi kuin höyrypilvet sen sieramista,\nturpa melkein viisti maata — se oli valmis sieppaamaan uhrinsa\nsarviinsa, lennättämään ne taivasta kohti ja sitten polkemaan ne\netukavioillaan mäsäksi.\n\nYhä lähempänä kuulin sen purskunan ja läähätyksen kuin höyrysahan\npuhkinan. Kääntyen satulassani ympäri näin sen olevan minusta enää vain\nnoin 20 metrin päässä, näin sen pienten, villien silmien säkenöivän\nvimmasta ja hullusta vihasta, se pyöritti niitä, niin että veristävä\nvalkuainen tuli näkyviin. Tässä oli hukka silmänräpäyksen asia! Minä\nratsastin niin paljon oikealle kuin mahdollista, koska jaki ensiksi\nottaisi minut ja hevoseni sarviinsa! — Nyt jännittivät hevoset\nkoipiaan kuin viulunjänteitä. Tempasin punaisen huuppani päästä ja\nheilutin sitä taapäin, jotta jaki sen nähtyään pysähtyisi, mutta sepäs\nsitä ei huomannutkaan. Silloin repäisin vyöni irti riisuakseni turkkini\nja viskatakseni ne jakin silmille, sokaistakseni sen oikeana hetkenä,\nsilloin juuri kun se pinnistäisi niskansa alas antaakseen hevoselleni\naltapäin kuoliniskun. Vielä silmänräpäys, ja jaki tempaisi hevosen\nkoholle, katkaisisi selkärankani ja tallaisi rintakehäni mäsäksi —\nluulin jo kuulevani luitteni rauskuvan ja ritisevän —, silloin kajahti\nsydäntä särkevä epätoivon huuto! Nopeasti kääntyessäni katsomaan näin\nRehim Alin kohotetuin käsin tajuttomana syöksevän maahan ja jakin\nkääntyvän suoraan häntä kohti! Elottomana lihakasana miesparka jäi\nsiihen makaamaan, ja minä näin vielä, miten jaki taivutti sarvensa alas\nja, sinertävä kieli pitkällä suusta roikkuen, pölypilven sisällä kävi\nsen kimppuun. Nyt karkasivat kaikki hevoset mikä minnekin, ja vähältä\npiti, etten pudonnut papurikkoni selästä. Mutta kun muutaman\nsilmänräpäyksen jälkeen jälleen katsahdin taakseni, juoksi jaki yhä\nvielä pölypilven ympäröimänä laaksoa alaspäin.\n\n\"Takaisin katsomaan, onko Rehim Alissa vielä hengen hituistakaan ja\nvoiko hänet vielä pelastaa!\" huusin.\n\n\"Master, se on liian vaarallista, jaki on vielä lähellä ja voi palata.\nMuhamed Isa ja kaikki muut juoksevat jo leiristä Rehim Alia katsomaan.\"\n\nMutta minä olin jo kääntynyt ja ratsastin kaatuneen luo. Kurotetuin\nkäsin hän makasi hengettömänä kasvot maata vasten — Robert ja minä\nainakin luulimme hänestä hengen lähteneen. Mutta kun olimme likelle\ntultuamme nousseet satulasta, käänsi hän hitaasti päätänsä ja\nkauhistunein katsein teki liikkeen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:\n\"Elkää minusta välittäkö, minä olen jo kuollut kuin pölkky!\" Emme\nvoineet pidättää hymyämme, kun kääntelimme häntä kuin paistia, tutkimme\nhänen luitaan ja niveliään ja huomasimme silloin, että poika parka\nvielä oli käytettävässä kunnossa, vaikka olikin kelpo tavalla ruhjottu.\nJaki oli häntä tallannut vasemman lanteen etupuolelle, johon kavio oli\njättänyt verisen jäljen.\n\nKaksi vankkaa miestä kantoi kaatuneen uroon Muhamed Isan telttaan,\njossa Robert häntä hyvästi hoiteli. Hän oli vielä useita päiviä kuin\nhuumattuna, niin että jo pelkäsimme hänen seikkailunsa vahingoittaneen\nhänen järkeään. Hän ei syönyt mitään, ei puhunut, matkalla hänen täytyi\nratsastaa ja saada eräs maanmiehensä sairaanhoitajakseen. Muutaman ajan\nkuluttua, kun hänen päänsä jälleen selveni, voi hän kertoa meille\ntarkemmin tuosta vaarallisesta kohtauksesta. Nähtyään jakin varustauvan\nhyökkäämään minun hevoseni kimppuun, oli hän kääntynyt takaisin ja\nheittäytynyt pitkäkseen maahan. Ehkäpä hänen sinipunervan, tuulessa\nliehuvan tshapaninsa ärsyttämänä oli jaki heittänyt minut rauhaan,\ntehnyt odottamattoman rintamakäänteen ja hyökännyt alas taivutetuin\nsarvin kaatuneen kimppuun. Tämä oli puoleksi tiedottomasti nopeasti\nvetäytynyt syrjään, ja silloin olivat sarvet, sen sijaan että olisivat\nsattuneet ruumiiseen, suhahtaneet niin likeltä Rehim Alin päätä maahan,\nettä tämä oli tuntenut jakin purskuvan huohotuksen aivan kasvoissaan.\nSilloin hän oli menettänyt tajunsa, joka oli palannut vasta meidän\nhäntä lähestyessämme, ja silloin hän oli luullut jakin jälleen olevan\nkimpussaan! Luullen voivansa tempullaan pelastaa oman rakkaan itsensä,\nhän olikin tullut meidän pelastajaksemme. Näitten seikkailujen jälkeen,\njoissa hänellä viime aikoina oli tahtomattaan ollut erikoinen osansa,\ntunsi hän rajatonta pelkoa Tibetin järviä ja villejä jakeja kohtaan!\n\nMarraskuun 8. päivänä -27 astetta yöllä! Luulisi lämpömäärän alenevan\ntalven yhä lähemmä tullessa, mutta sepä pysyikin samana, mikä suuressa\nmäärässä johtui siitä, että me matkustimme etelään päin. Pienen solan\npoikki mentyämme saavuimme nyt uuteen pitkittäiseen laaksoon, missä maa\noli avoinna kaakkoon päin. Seutu oli rikas riistasta; kaikkialla\nristeili sen jälkiä maassa, ja kaksi tiellemme sattunutta rohkeata\njakia herättivät meissä suurempaa kunnioitusta kuin koskaan ennen.\nKuudessa kohdassa näimme suuria villiaasilaumoja, ja lakeuksilla\nkävivät antiloopit laitumella. Täällä menetimme taas muulin, niin että\nmeillä kumpaakin lajia juhtiamme oli enää vain 16.\n\nVielä päivämatka, ja me saavuimme tasaiselle maalle. Kuljettuamme\nsuuren valkean kappaleen tuntematonta maata lähenimme Doverin reittiä\nterävässä kulmassa, vaikka vielä olimmekin koko lailla idempänä sitä.\nVilli jaki juoksi tiemme poikki, ja me kysyimme itseltämme, mahtoiko se\nolla eilinen vihollisemme. Paikalla, johon pystytimme leirin n:o 58,\nlöysimme jälleen muutamia tulisijoja, jotka voivat olla vasta parin\npäivän vanhoja. Jännityksemme ja ikävämme kasvoi päivä päivältä, nyt ei\nasutun Tibetin äärimäinen raja enää voinut olla kovin kaukana. Kun\ntelttani ovelta annoin katseeni liitää näiden epätasaisten punaisten\ntai mustain, lumiharjaisten tai lumettomain vuorenhuippujen yli, luulin\nnäkeväni kokonaisen armeijan kysymysmerkkejä tanssivan niiden päällä,\nmitkä narrinpuvussa ivaten minua siitä, että ilman vartiojoukkoa olin\nuskaltanut kielletyn maan sydämeen, mitkä kutsuen ja maanitellen, mutta\nkaikki epäröiden ja tutkivasti katsellen. Askel askeleelta, päivä\npäivältä lähenimme yhä heikkenevin voimin näiden kaikkien kysymysten\nratkaisevaa vastausta. Joka silmänräpäys voi se taivaanrannalla ottaa\naseellisen ratsasjoukon hahmon, joka toisi meille devashungin, Lhasan\nhallituksen, käskyn lähteä heti maasta ja palata takaisin pohjoiseen.\n\nMinä olin vielä heikko tautini jälkeen, menin jo kello 7:ltä maata ja\nnukuin hyvin, saamatta siitä kuitenkaan sanottavaa apua, sillä yhäti\ntunsin itseni surkean vähävoimaiseksi. Tsering oli aivan onneton, kun\nhänen ruuilleen niin vähän kunniaa osotin. \"Kuinka sahib voi jälleen\nvoimistua, kuu ei syö\", koetti hän minua tavan takaa kehottaa. Se oli\nveikeä mies tuo Tsering päiväkaudet marssiessaan keppi kädessä\nitsetietoisena ja juhlallisena kuin kukko pienen osastonsa etunenässä.\n\nMyöhään illalla kuulimme kaameaa pitkällistä sudenulvontaa läheltä.\nVilleistä, valittavista äänistä voi arvata nälän tehneen pedot yhä\nrohkeammiksi ja että tuoreen lihan haju niitä kiihotti. Ne olivat\nlähteemme toisella puolella, ja sinne hiipi Tundup Sonam ampuakseen\nparveen ja siten säikyttääkseen ne matkoihinsa, vaikkei hänellä\npimeässä ollutkaan suuria toiveita satuttaakseen. Pedot tosin\nvetäytyivät taapäin, mutta olivat yön kuluessa kuitenkin hyökänneet\nhevostemme kimppuun, jotka olivat paenneet pohjoiseen päin kuin olisi\nniillä ollut ruutia hännässä. Sieltä ne kuitenkin, hyvän päivämatkan\npäässä leiristämme, löysivät perään lähteneet miehet, niiden jälkiä\nseuraten.\n\nMarraskuun 10. päivänä meillä jälleen oli hyvä maaperä ja me näimme\nitäkaakossa järven, joka keskeltä oli syvänsininen, mutta muuten näytti\nhohtavan valkoiselta renkaalta. Tämänpäiväisen leirimme, n:o 59,\nläheisyydessä huomattiin selvästi miehen jäljet, joka oli ajanut viittä\nkesyä jakia järveen. Jäljet voivat olla korkeintaan kolmen päivän\nvanhoja ja synnyttivät mitä suurinta jännitystä karavaanissa. Me olimme\nehdottomasti aivan lähellä ihmisasumuksia, ja minä muistelin miltei\nsurkutellen sitä lähes 3-kuukautista aikaa, jolloin meidän ei tarvinnut\npeljätä vihamielisiä ihmisrotuja. Pidimme nyt sotaneuvottelua: pitikö\nmeidän vielä mahdollisimman kauvan välttää kosketusta ihmisten kanssa\nja väistää heidän telttejään, jottei meidän ainakaan olisi pakko palata\ntakaisin ennemmin, kuin jokainen yritys tunkeutua etelään kävisi\nmahdottomaksi? Vai pitikö meidän etsiä ensimäiset paimentolaiset\nkäsiimme niin nopeasti kuin suinkin ja pyytää heiltä apua? Juuri tässä\nsilmänräpäyksessä tuli Tundup Sonam juosten miltei läkähtyneenä: hän\noli tietä tarkastellessaan nähnyt lännessä käsin mustan teltan! Heti\nlähetin hänet kahden muun kanssa sinnepäin ja annoin heidän ottaa\nmukaansa kourallisen rupioita.\n\nMutta erityisen huvittavia tietoja tästä ensi kohtauksestamme ihmisten\nkanssa ei heillä kuitenkaan ollut tuotavana.\n\nTeltassa asusti vain vaimo kolmen lapsensa kera. Hän oli kotoisin\n_Gertsen_ piiristä lounaassa käsin ja oli hän tullut sieltä tänne 25\nlyhyessä päivämatkassa. 17 päivää sitten hän oli saapunut molempain\nmiestensä kanssa, mutta kummatkin olivat muutamia päiviä sitte\npalanneet takaisin Gertseen, täytettyään hänen telttansa villiaasin\nlihalla. Hän odotteli joka päivä vanhempiaan, joiden oli määrä tulla\nkolmeksi kuukaudeksi hänelle seuraa pitämään, jolla aikaa he eläisivät\nmetsäriistan, jakin, kiangin ja antiloopin lihasta. Hänellä oli\nmuutamia kesyjä jakeja ja pieni lammaskatras, joita hänen ja vanhimman\nlapsen oli määrä kaita ja lypsää. Teltan sisustus oli hyvin kurja,\nmutta sen keskellä kuitenkin paloi lämmittävä valkea. Hänen tietämänsä\nmukaan oli eräässä naapurilaaksossa vielä neljä muuta telttaa. Tundup\nSonamin kerrottua, että me olimme ladakilaisseurue, jonka oli määrä\nvaeltaa pyhiin paikkoihin, arveli hän meidän valinneen huonon tien ja\ntehneen paremmin, jos olisimme kulkeneet etelämpää, missä asui ihmisiä.\nHänen maantieteelliset tietonsa olivat hyvin vähät. Seutua, jossa me\nnyt olimme, hän kutsui _Gomo-selungiksi_. Kullanlöytöpaikat, joiden ohi\nolimme kulkeneet, sijaitsivat _La-shungin_ maassa, ja leirin n:o 55\nvieressä olevaa järveä hän kutsui _La-shung-tsoksi_. Palvelijani, jotka\nennen olivat olleet Länsi-Tibetissä, pitivät näitä tietoja\nluotettavina, koska olivat jo kuulleet nuo nimet.\n\nNyt siis jää oli murrettu. Oltuamme 79 päivää kokonaan erotettuina\nulkomaailmasta, olivat ainakin jotkut miehistäni nähneet ihmisiä. Mutta\ntämän yksinäisen naisen, tämän aavikon tyttären, tämän oikean \"_lady 07\nthe mountains'in_\", vuorien neidon jälkeen täytyi tulla hyvinkin pian\nmuita heimolaisia. Ja jälleen neuvottelimme toimenpiteistä, joihin oli\nryhdyttävä. Tuo nainen asui yksin, hänen kauttaan ei etelään voinut\nlevitä tietoa lähestymisestämme. Toistaiseksi voimme siis ajatella\nasiaa yhtä levollisesti kuin tähänkin asti, ja vasta sitte, kun\nolisimme joka puolelta paimentolaisten ympäröimät, joiden keskuudessa\nhuhu pian leviää, täytyisi meidän miettiä matkamme jouduttamista.\n\nEnsi työksemme saimme eläimille lepopäivän, sillä laidun oli hyvä. Ja\nihanata oli saada viettää tämä päivä teltan seinien sisällä. Myrsky\nvihelsi ja ulvoi ruohokossa ja kivien ympärillä. Kaikki, mikä oli\nirrallaan ja kevyttä, lensi tuulen mukana, ja maaperä näytti\njälkeenpäin kuin nuohotulta. Taivas on selkeä ja pilvetön, tuo hurja\nmeno käy vain aivan lähellä maanpintaa, ja siitä voi käsittää, mikä\ntärkeä merkitys tuulella on maan ulkopinnan uudestamuodostamisessa;\njokaisessa sellaisessa myrskyssä muuttavat suunnattomat määrät\nkiinteitä aineksia paikkaa.\n\nMutta yöllä myrsky katkesi yhdellä iskulla, ja äkkiä kävi niin\ntyveneksi että siitä heräsin. Tuntui aivan kuin olisimme leiriytyneet\nvesiputouksen rannalle, joka äkkiä olisi tauonnut kohisemasta. Ihminen\nvavahtaa ja kysyy itseltään mitä on tapahtunut, mutta tottuu pian\nhiljaisuuteen ja tuntee kohinan ja vedon puutteen virkistävän itseään.\n\n\n\n\nYhdestoista luku.\n\nEnsimäiset ihmiset.\n\n\nMarraskuun 12. päivän aamulla taas surusanoma: jälleen oli kaksi\nparasta hevostamme kuollut ja kolmas, joka jo Lehistä saakka oli\nkantanut kahta Tukholmassa valmistettua arkkua, oli kuolemaisillaan.\nKaikki kolme olivat edellisenä iltana vielä olleet terveet ja kuolivat\naivan samanlaisiin oireisiin. Niitä rupesi pyörryttämään, jalat eivät\nniitä enää kannattaneet, ne horjuilivat ja hoippuilivat sinne tänne\neivätkä kaaduttuaan enää kyenneet nousemaan pystyyn. Yhä vielä toivoin\nvoivani pelastaa karavaanin rippeet, ja kuvittelinpa jo voivani viedä\neläimet Shigatsessa tuoksuvalta apilaalla täytettyjen soimien luo — ja\nnyt murtuivat juuri ne, joita olimme pitäneet kaikkein väkevimpinä! Nyt\noli meillä enää ainoastaan 13 hevosta jäljellä; kohta kävisivät taakat\nliian raskaiksi eloon jääneille.\n\nNiin pitkälle eivät asiat sentään kehittyneet, sillä näin surkealla\ntavalla alkanut päivä oli meille vielä ennen laskuaan tuova ilonkin\naihetta. Karavaanin jälkiä seuraten ratsastimme kunnaita kierrellen,\nkunnes syvällä jalkaimme juuressa olevassa laaksossa näimme leirin n:o\n60. Olin juuri teltassani, kun Muhamed Isa ilmoitti, että laakson\nalapäästä Tundup Sonam astui luoksemme kahden tibetiläisen, jalkamiehen\nja ratsastajan seuraamana. Hitaasti ja arastellen, aivan kuin peljäten\nTundup Sonamin houkuttelevan heitä rosvojen luo, laskivat tibetiläiset\npitkät, kömpelöt tuliluikkunsa maahan ja lähenivät varovasti. Tundup\noli saanut käyttää kaiken kaunopuheliaisuutensa, ennen kuin oli\nonnistunut taivuttamaan heidät lähtemään mukaansa. Hän oli kertonut\nheille meidän olevan pyhiinvaeltajia, jotka saattoivat ylhäistä lamaa\nLadakista pyhille paikoille. Silloin olivat he ilmottaneet tahtovansa\ntulla osottamaan kunnioitustaan \"hänen pyhyydelleen\" sekä tuoda\nhänelle rajattoman kunnioituksensa ja hartautensa todisteeksi\nlampaanmahallisen voita ja toisen vuohenmaitoa. Muhamed Isa, joka oli\ntottunut seurustelemaan tibetiläisten kanssa, rauhotti heitä siten,\nettä pakinoi ja naljaili teltassaan heidän kanssaan. Sitte saatettiin\nheidät minun luokseni, he laskivat lahjansa maahan, lankesivat\npolvilleen, työnsivät kielensä pitkälle suusta ja kumarsivat syvään.\nPyhän miehen asentesta he tapasivat europalaisen, mutteivät näkyneet\nolevan lainkaan tyytymättömiä tähän vaihtokauppaan. Muhamed Isa oli\ntulkkina. Ensiksi piti heidän kertoa seudun maantieteellisistä\nseikoista ja sen maan laadusta, jonka halki tiemme kävi. Heidän\nantamansa tiedot vahvistivat joka suhteessa \"vuorten neidon\" antamia;\nmolemmat tibetiläiset sanoivat meille, ettemme vielä useihin päiviin\ntulisi lainkaan näkemään ihmisiä, mutta että joka päivä sivuuttaisimme\nmustia telttoja.\n\nVieraittemme ikä saattoi olla 50 ja 40 vuotta. Vanhempi oli suuressa\nmäärin tyypillinen, enemmän apinan kuin ihmisen näköinen; nuorempi\nnäytti monia seikkailuja kokeneelta ja voi yhtä hyvin olla\nrosvopäällikkö kuin mitä muuta hyvänsä.\n\nKeskustelu, joka nyt syntyi heidän ja minun välillä, ei itsessään\nsuurtakaan hauskutusta tarjonne. Mutta meidän asemassamme oleville se\noli jännittävä kuin taru — koskihan se meidän pelastustamme!\n\n\"Kuinka pitkältä on lähimmälle Shigatseen vievälle tielle?\" kysyin.\n\n\"Neljä pitkää eli viisi lyhyttä päivämatkaa.\"\n\n\"Tahdotteko johdattaa meidät sille?\"\n\n\"Miksikäs ei, jos saamme maksun.\"\n\n\"Paljonko siitä tahdotte?\"\n\n\"Sen bombo thsimbo (suuri päällikkö, nim. minä) itse määrätköön.\"\n\n\"Onko teillä hevosia, jotka voisitte meille myydä?\"\n\n\"Meillä on kaksi, mutta niitä emme myy.\"\n\n\"Onko teillä ehkä jakeja, jotka olisivat ostettavina?\"\n\n\"Kyllä, voimme myydä viisi, jos saamme kaksikymmentä rupiita\nkappaleesta.\"\n\n\"Annatteko meille muutamia lampaistannekin?\"\n\n\"Kuusi voitte saada, jos annatte neljä rupiita lampaasta.\"\n\n\"Hyvä. Tuokaa nyt minulle kaikki eläimet, jotka voitte myydä, ja jos\nolen niihin tyytyväinen, niin saatte hyvän maksun.\"\n\n\"Mutta bombo tshimbon on jäätävä tänne huomiseen saakka, jos meidän\nnämä kaikki on hankittava.\"\n\nSovittiin siis, että me jäisimme. Mutta minä tunsin tibetiläiseni ja\ntiesin, että he lupaavat paljon ja pitävät vähän. Pidätin senvuoksi\nmiehet yön luonamme ja heidän täytyi maata Muhamed Isan teltassa.\nSiellä heitä iltapuhteen hetkinä hauskutettiin huilujemme äänillä, ja\npian he kotiutuivatkin niin hyvin, että heidän kielensä alkoivat laulaa\nja surista kuin rukousmyllyt. Vielä uneen vaipuessani kuulin heidän\nsorinansa.\n\nJa tänä yönä minä nukuin hyvästi! 80 päivää kestäneen täydellisen\nyksinäisyyden perästä oli minulla jälleen ihmisiä vieraina\nteltoissamme; olin saanut ihanata rasvaista vuohenmaitoa ja huomenna\nsaisin pistellä poskeeni lihavata lammasta; olin saanut tietoja maasta\nynnä päivämatkoista, jotka meillä vielä oli jäljellä matkallamme\nkaukaiseen päämääräämme. Ja mikä parasta: sotavanhuksemme,\nkaravaanijuhtamme saisivat apua! Ja tämä apu oli todellakin kuin\ntaivaasta lähetetty, sillä juuri tänään olivat, sitte kun yhdellä\niskulla olimme menettäneet vielä kolme hevosta ja Rehim Ali\nvalitettavasti vielä oli laskettava kuormastoon, taakat käyneet liian\nraskaiksi eläimillemme. Tulevaisuus paistoi yht'äkkiä minulle\nrusottavassa hohteessa. Tosin ei Samoma-saktshä-vuoriston harja täällä\njärven rannalla iltaruskon purppurahohteessa ollut sen purppuraisempi\nkuin ne vuoret, joiden niin monina yksinäisinä iltoina ennen olimme\nnähneet komeassa väriloistossa palavan, tosin ei leirivalkeain sininen\nsauhu ollut ruohoarojen keijukaistanssia sen enempää muistuttava kuin\ntähänkään asti, tosin nousi yö yhtä kaameana ja kylmänä itäisten\nvuorien yli kuin ennenkin — mutta minusta näytti tänään kaikki\nleppoisammalta, riemukkaammalta ja toivehikkaammalta!\n\nTuskin oli uusi päivä koittanut, kun molemmat tshangpamme lähtivät\nmuutamien ladakilaisten seuraamina kotiaan, varustautuakseen suureen\nkaupantekoon. Jo pari tuntia myöhemmin olin viiden komean jakin\nonnellinen omistaja; ne voivat, tibetiläisten sanojen mukaan, helposti\nkantaa kukin neljä arkkua, kun meidän hevosemme ja muulimme olivat\nkantaneet vain kaksi. Yksi jakeista sai veneen kannettavakseen, ja\nhevonen, joka sitä oli kiskonut aina Lake Lighteniltä saakka,\njulistettiin nyt virkavapautta nauttivaksi — hengähdinpä oikein\nsyvään, nähdessäni tuon kelpo eläimen ilman kuormaa. Sille ostimme\nneljä lammasta à 4 rupiita kpl ja vaihdoimme viimeiset kolme\nlammastamme kahteen uuteen, maksaen väliä 2 rupiita. Täällä\n_Gomo_-järven rannalla pääsivät myös viimeiset kahdeksan vuohtamme\nhyvin ansaittuun lepoon ja vaihdettiin yhtä moneen tibetiläiseen,\njolloin meidän oli maksettava rupii vuohta kohti välirahaksi. Illalla\nsain kolme vertaa niin paljon maitoa kuin tavallisesti, ja rasvaisempaa\nja parempaa kuin mitä menehtyneet vuohiparkani olivat kyenneet\nantamaan. Kumpikin vaihtopuoli oli kauppaan erinomaisen tyytyväinen.\n\nNuo kelpo tshangpat! Kuten aavikon vaeltavat ritarit he saapuivat\ntykömme, hurjan komeina mustine, pörröisine hiuksineen, jotka\nriippuivat alas hartioille ja selkään, tahraten turkit rasvallaan;\npitkät, mustat haarukkapyssyt olalla, kömpelötekoiset kalvat ja veitset\nvyössä, ratsastaen pienillä, sitkeillä, pitkäkarvaisilla hevosillaan.\nVaikka villiä ja likaisia, olivat he kuitenkin ystävällisiä ja\nhyväntahtoisia, ja ikivanhoissa, täitten kansoittamissa turkeissaan ei\nheitä suinkaan mahtanut vilustaa. Vanhemmalla oli pieni, pyöreä\nnahkatakki, nuoremmalla turkishuuppa, joka paitsi kasvoja peitti koko\npään. He olivat ahtanneet eväänsä ja kaikellaiset matkalla tarvittavat\nkapineensa turkinpoveen, ja vyössä, joka turkkeja uumilta kiristi,\nriippui veitsi, naskali, tulukset, tupakkikukkaro ja piippu, mitkä joka\naskeleella heiluivat ja kalahtivat yhteen. Jaloissa heillä oli\nhuopasaappaat, alkuaan valkoiset, mutta nyt mustat ja nukkavierut,\nmuttei housuja lainkaan — mahtoipa tuntua raittiilta istua 20 asteen\npakkasessa housuttomana satulassa!\n\nKoska he olivat kotoisin Gertsestä, lounatmaasta, eivät he tunteneet\nsitä maata, jonka halki meidän tiemme tuli mennä, kuin vähän tai ei\nlainkaan, mutta luulivat, että me tarvitsimme Shigatseen tullaksemme\nvähintäin 50 päivää! Talven he viettävät Gomon alueella ja elävät\nsiellä metsästyksellä. He voisivat helposti kattaa pienen\naamiaispöydän, josta vaativaisinkin herkkusuu voisi olla tyytyväinen.\nTai eikös miellytä teitä ehkä seuraavanlainen ruokalista:\n\n    Pikarillinen vuohenmaitoa rasvaisen keltaisen kerman kera. —\n          Jakin munuaisia kullankeltaisiksi paistettuina. —\n          Ydintä jakin luista hiilivalkealla käristettynä. —\n    Hienoja, pieniä, pehmeän, mehuisan lihan palasia antiloopin\n      selkänikamain kohdalta, tulessa hitaasti pyöritellen\n      kypsennettyinä. —\n    Antiloopinpäätä, nahkoineen karvoineen liekeissä pidettynä,\n      kunnes on käynyt mustan-karstaiseksi.\n\nMutta yleensä on heillä aivan toinen maku kuin meillä. Villiaasin\nkaadettuaan he palottelevat sen ja säilyttävät palat teltassaan, jossa\nne ladotaan renkaan muotoon mahdollisimman kauvaksi tulesta. Mitä\nkauvemmin ne siinä ovat saaneet maata, sitä paremmalta pitäisi niiden\nmaistua. Shangpain mielihalu on syödä lihaa raakana, kovana, kuivana ja\nvanhana. Heidän näkee turkkinsa povesta vetävän esiin jakin rintaluun,\njoka pikemmin näyttää mustuneelta puupalaselta kuin miltään syötävältä.\nPuukko esiin tupesta, ja sillä sitte kiskotaan kovaa lihaa palasina tai\nsuikaleina. Kiinalainen tiilitee se kumminkin on heidän korkein\nnautintonsa, ja mitä paksumpaa ja likaisempaa se on, sitä paremmalta se\nnäyttää heille maistuvan. He sekottavat sitä voikimpaleella.\n\nVillihanhien tavoin he ovat perityn kokemuksen kautta oppineet\ntietämään, missä paraat leiripaikat ovat löydettävissä. Saa olla varma\nsiitä, että heidän telttansa on aina pystytetty sellaiseen paikkaan,\nminne tuuli vain vähän tai ei ollenkaan pääse; että lähistöllä on hyvää\nlaidunmaata heidän kesyille jakeilleen, lampailleen, vuodilleen ja\nhevosilleen — jos heillä niitä on; ettei heidän teltastaan ole\npitkältä anteliaille metsästysmaille, ja että vettä sieltä on alati\nsaatavissa. _Gomo_-järven luona heillä oli mainiota ruokasuolaakin\nilmaiseksi. Kun heidän kotieläimensä ovat kalunneet ruohon lähistöstä\ntyhjiin ja riista on loppunut, siirtävät he leirinsä toiseen seutuun.\nTeltat pystytetään aina samoihin paikkoihin, minne heidän esi-isänsäkin\nikimuistoisilta sukupolvilta ne ovat pystyttäneet ja missä usein vielä\nseisoo vanhoja uhripyykkejä, jotka ovat kivistä kasattuja raunioita,\ntarkotetut taivuttamaan vuoren ja laakson haltioita heille\nsuosiollisiksi.\n\nTshangpaille, \"pohjan asukkaille\", jotka talvensa viettävät\npohjoisessa, on metsästys pääasia, karjanhoito sivuasia. Gertsessä ja\nSenkorissa, Bogtsang-tsingpon varsilla tahi Maktsangissa asuvat\ntibetiläiset, joilla on suuria karjalaumoja, eivät talveksi\nsiirry pohjoiseen, sillä heille jälleen metsästys on sivuasia.\nMetsästäjäheimot ajavat jakia, kiangia ja antiloopia. Epätasaisella\nmaalla he hiipivät tuulta vastaan. Alituinen elämä luonnon helmassa on\nteroittanut aivan uskomattomasti heidän aistejaan. He tuntevat jakin\nominaisuudet ja tavat yhtä hyvin kuin nämä itsekin, ja tietävät, miten\npitkälle he voivat mennä, siirtymästä sen aistimien tarkkuuden rajan\nyli. He tietävät, ettei sen näkö ja kuulo ole erityisen hienosti\nkehittyneet, mutta että se pian vainuaa metsästäjän, joten hyökkäys on\ntehtävä tarkkaan tuulta vasten. Vaikka lähteekin metsälle paksuun\nturkkiinsa kääriytyneenä, hiipii metsästäjä kuitenkin niin äänettömästi\nja notkeasti kuin pantteri maata pitkin, kunnes on tullut saaliistaan\npyssynkantaman päähän. Sitte hän laskee tuliluikkunsa haarukan nenään,\nlyö teräksellä kipenen piikivestä, sytyttää sillä taulan, koskettaa\nsytytysnuoran päätä kytöön ja pitää varansa, että hana vie tulen juuri\noikeassa silmänräpäyksessä ruutireikään. Kaikki käy niin levollisesti,\nkylmäverisesti ja varovasti, että metsästäjä huoletta saattaa toivoa\notuksensa kaatuvan.\n\nToisen kerran hän väijyy tuntikausia ampumavallin takana, jonka hän\nitse tai esi-isänsä, ehkäpä jo hänen isoisänsä isoisä, on rakentanut\njonkun lähteen reunalle, ja odottaa enkelimäisellä kärsivällisyydellä\nvilliaasilaumaa, joka illan tullen saapuu juomaan. Mutta antiloopit,\nvillit lampaat ja gasellit ovat liiaksi valppaita, antaakseen\ntaitavimmankaan metsästäjän pettää itseään. Sittekään ei antiloopin\naina onnistu välttää hänen kavalia väijyksiään. Hän panee\nvanhuudestaan tunnetuille antiloopipoluille ansoja; sisäisen Tibetin\nmetsästäjä-paimentolaisten luona joutuu aivan ihmetyksiinsä nähdessään\nne runsaat määrät antiloopinlihaa, jotka rengasmaisesti reunustavat\nteltanseinämiä.\n\nMiesten ollessa näissä hommissa hoitavat naiset jakeja ja lampaita, ja\nkun metsästäjä päivänlaskun aikaan palaa kotiin, näkee hän edellisten\nmakaavan märehtien teltan edustalla, jälkimäisten ollessa teljettyinä\nkivisiin karsinoihin. Jakit jäävät yöksi telttojen luo; siitä on se\netu, ettei tarvitse kaukaa hakea lantaa, tuota paimentolaisten ainoata\npolttoainetta. Pimeän tullen kaikki istuvat nuotion ääreen, jonka\npäällä teekeittiö porisee. Mikä paikkaa anturoitaan jänteiden ja\nnaskalin avulla, mikä muokkaa nyrkillään jakinnahkaa, mikä taas leikkaa\nremmejä villiaasin taljasta. Heidän elämänsä tuntuu niin tyhjältä ja\nsisällyksettömältä, mutta he itse eivät kaipaa mitäkään — he eivät\ntunne sen parempaa oloa. He saavat taistella kovaa taistelua siitä\nkohtalon suosiosta, että saavat elää tässä maapallon karussa osassa,\njota nimitetään _Tshang-tangiksi_ eli Pohjoislakeudeksi ja jonne\nSallimus on antanut heidän syntyä. Köyhyyttä ja vaaroja kärsien elävät\nhe kuitenkin voitollista ja suurta elämää Jumalan vapaassa luonnossa;\nmahtavat myrskyt ovat heidän veljiään, laaksojen herruuden he jakavat\nainoastaan aavikon eläinten kanssa, ja öisin kimaltelevat ikuiset\ntähdet heidänkin mustain telttainsa päällä. Vaikkapa heille alhaalla\netelässä annettaisiinkin kauniita majoja pähkinäpuiden siimeksessä,\nniin ikävöitsisivät he kuitenkin tähän suureen yksinäisyyteensä\nvuoristojen kohdussa, jäätäviin pakkasiin ja lumituiskuihin ja\nhiljaisten Tibetin talviöiden valkeaan kuutamoon.\n\nTuleepa sitte jonain kauniina päivänä kuolema ja tirkistää sisään\nteltan oviraosta; turhaan lausutaan silloin ijäinen rukous \"_Ommani\npadme hum_\", turhaan koetellaan manata tai sovittaa pahoja henkiä,\njotka ihmislapselle ovat nurjamielisiä. Kyyryisenä, harmaana ja\nryppyisenä päättää vanha metsämies elämänjuoksunsa, ja vahvat hartiat\nkantavat hänet johonkin matalaan rotkoon läheisen vuorenharjun\nrinteellä — susille ja haaskalinnuille suupalaksi! Isoiksi kasvettuaan\nhänen lastensa lapset eivät tiedä minne hänet silloin kannettiin;\nelämässään hänellä ei ollut pysyväistä asuinsijaa, eikä kuoltuaan\nhautaa. Ei kenkään kysy missä vainajan luut valkenevat, sillä siellä\nvallitsevat pahat henget.\n\nMarraskuun 14. päivä. Tuuleton päivä! Tosin oli meillä koko yön ollut\njälleen 27,1 astetta, mutta ratsastettaessa etelään, aurinkoa kohden,\nse sittenkin tuntui lämpöiseltä. Tibetiläisten hevoset olivat\nkaranneet. Mutta jos se oli heidän oma keksimänsä temppu, saadakseen\nverukkeen itse karatakseen, niin siinäpä he pahasti pettyivät!\nSillä minä lähetin toisen heistä kahden mieheni kera karkureita\netsimään, mutta toisen pakotin seuraamaan meitä ja sanomaan\nminulle läpikulkemaimme seutujen nimet. Emme vielä tunteneet\npappenheimiläisiämme emmekä senvuoksi uskaltaneet päästää heitä\nnäkyvistämme, kun he muuten olisivat voineet ratsastavien lähettien\nkautta toimittaa Gertsen viranomaisille sanan meistä. Silloin olisi\nminulle huudettu \"seis!\" aikaisemmin kuin minulle mieluista oli. Nyt\nvoin olla levollinen, ainakin seuraavaan telttaan saakka. Hevoset\nlöytyivät, ja vanhus saapasteli, molempia ohjaksista taluttaen, meidän\nluoksemme. Sitte ratsastimme yhdessä kukkulain välitse eteenpäin, tavan\ntakaa kavuten pienten solain yli. Näilläkin paikoin esiytyi kultaa\nkahdessa kohdin. Joka kesä saapuu tänne väkeä kaivamaan kultapitoista\nhiekkaa, viskaamaan sitä ilmaan ja kokoomaan raskaammat kultahituset\nlevitetyille vaatteille. Jos saalis on ollut runsas, tulee\nkullankaivajia seuraavana kesänä kaksinkertainen määrä.\n\nYhä syvemmälle tunkeuduin nyt tähän salamyhkäiseen Tibetiin.\nSeuraavalla päivämatkalla sivuutimme sarjan hyljättyjä leiripaikkoja ja\nmuutamin paikoin näimme kivipyykkirivejä, joilla antiloopeja ansaan\nhoukutellaan. Sitte tulimme laaksoon, jossa vähäinen jäävyö\nvähitellen leveni kokonaiseksi jäätiköksi, joka täytti kiinteiden\nviherkivijärkäleiden välisen tilan. _Seodshynna_ esiintyy, muuan musta\nvuori etelässä, jonka näemme yhtä mittaa parin päivän ajan.\n\nTibetiläisemme ovat nyt jo niin perehtyneet meihin ja oloihimme,\nkuin olisimme lapsuudentuttavia. — He vakuuttavat, etteivät koskaan\nole tavanneet niin potra väkeä kuin me olemme. Vanhemman nimi on\n_Puntsuk_, nuoremman Tsering Dava. Istumme tuntikausia Muhamed Isan\nteltassa valkean ääressä ja pakinoimme tuttavallisesti, ja heidän\nseikkaperäisesti kuvaillessaan minulle kaikki tiet, mitkä Tibetissä\ntuntevat, teen minä muistiinpanojani. Tsering Dava on ollut mukana\npyhiinvaelluksella Tsorinpotsheen, pyhälle Manasarovar-järvelle, joka\non jo kauvan ollut kaihoni ja unelmaini esine! Nyt piti molempain\nsaattaa meitä enää kolme päivämatkaa; heidän oli täytynyt jättää\njakinsa ja lampaansa vaimojen ja lasten turvaan, ja sielläpäin oli\ntavattomasti susia; muuten he olisivat mielellään saattaneet meitä\nvaikka kuinka kauvas. 19 päivää sitte he olivat saapuneet Gertsestä ja\naikoivat oleskella täällä kuusi kuukautta; 40 tai 50 telttakuntaa tulee\nvuosittain Gertsestä näille seuduille.\n\nIllalla virui kuollut hevonen, laiha ja kurjassa tilassa, keskellä\njäätä laaksossamme. Olin ostanut sen Lehin kauppiaalta, joka minulta\n1901 oli ostanut viimeiset yhdeksän kameeliani, 70 rupiin hinnasta. Se\noli kuin haamu tuolta ajalta! Yhtä odottamatta kuoli seuraavana aamuna\nmuuan muuleistamme. Se näytti terveeltä ja reippaalta ja antoi\nkuormittaa itsensä kuten tavallisesti, mutta ei ollut astunut vielä\nsataakaan askelta, kun jo kuolleena lysähti kokoon. Molemmat pienet\ntibetiläiset hevoset, jotka meitä seuraavat, koettavat hieroa\ntuttavuutta sukulaistensa kanssa karavaanissamme; niille ei vain näy\noikein selviävän, että moiset laihat ja surkeat kaakit todella ovat\noikeita hevosia. Tämänpäiväisessä leirissämme n:o 63 näimme niiden\nterhentelevän isäntänsä ympärillä ja kerjäävän näiltä kaksi isoa\nkimpaletta kovasti jäätynyttä antiloopinlihaa, jotka ne söivät ahnaasti\nkädestä kuin sokeripalasia ikään. Samoin ne mielellään syövät jakin- ja\nlampaanlihaa; tibetiläiset vakuuttavat tällaisen ravinnon niitä vain\nkaraisevan. Väkisinkin mieltyy näihin pieniin pörröisiin poneihin; ne\nelävät suurimmalta osalta metsänriistan jätteistä, ovat vuoristossa\nkuin kotonaan ja kestävät ilman ohentumista erittäin helposti; niiden\nkeuhkot ovatkin mukaantuneet sen mukaan niinkuin villiaasien. Pakkanen\nei niihin pysty; ilman loimenriekalettakaan ne ovat yöt järjestään\nulkona, eikä edes -30,4 asteen pakkanenkaan, jollainen meillä oli\nmarraskuun 17. päivän vastaisena yönä, haitannut niitä lainkaan.\nVaikkei niillä olekaan kenkiä, kipuavat ne jyrkkiä rinteitä ketterästi\nylös ja alas — ja silloin näyttävät niillä ratsastavat miehet\nisommilta kuin hevoset. Me näemme naurusuin, miten iloisesti ne\ntervehtivät toisiansa jokaisessa leiripaikassa. Puntsuk, joka näyttää\ntietä Muhamed Isalle, ratsastaa pienellä ruosteen värisellä ponilla,\njoka on jo laitumella meidän vasta sinne saapuessamme. Äkättyään\nharmajan toverinsa, jolla Tsering Dava ratsastaa, se heti hilpeästi\nhirnahtaa, pystyttää korvansa ja juoksee sen luo; harmo raastaa yhtä\niloisesti. Niiden luonne on aivan toisenlainen, kuin koiriemme, jotka\ntoisensa nähtyään heti hulluina karkaavat toistensa turkkiin\nhampaillaan.\n\nNyt käy kulku ylös jyrkälle _Tshakt-tshom-lan_ solalle. Dave Tsering\nratsastaa edellämme. Sen pieni pony kiitää ylös jyrkänteen huipulle!\nOllessamme itse vielä hyvän matkan päässä, näemme miehen ja ratsun jo\nkuvastuvan kuin mitkäkin varjokuvat solankynnyksellä terävästi taivasta\nvasten. Siellä ylhäällä, missä 5,433 metrin korkeudessa useita\nkullankaivajain teitä risteilee, seisoo graniittimöhkäleistä pinottu\npyykki. Istuen valkean ääressä, jonka pakkanen ja tuuli tekivät tuiki\ntarpeelliseksi, katselin etelään päin avautuvaa suunnattoman laajaa\nnäköalaa, joka on oikea sokkelo keltaisia, punertavia ja mustia\nvuorenhuippuja. Niitten välillä näkyy tasangoita, ja minä aavistan\nhyvin tukalan maaperänmuodostuksen odottavan meitä matkustajia.\nAinoastaan aivan lähellä eteläkaakossa muodosti suuremman osan maisemaa\nlakea laaksonuoma ja pienoinen järvi. Hyvin karua polkua pitkin\nratsastimme alas leiriin, jossa tibetiläiset ostettujen jakien takia\nvaativat lepopäivää.\n\nSen kuluessa selvitimme laskumme oppaittemme kanssa, jotka olivat\nolleet niin ystävällisiä ja avuliaita meitä kohtaan ja jotka nyt\npalasivat kaljuille, kylmille vuorilleen, missä tuulet ulvovat kilpaa\nsusien kanssa. He saivat kumpikin kolme rupiita päivältä hyvitystä,\nedelleen kumpikin kashmirilaisen puukkonsa sekä sitä paitsi kokonaisen\nläjän tyhjiksi poltettuja läkkisiä paperossikoteloita, joista he\nnäkyivät iloitsevan vielä enemmän kuin rahasta. Sitte he katosivat\nnopeaan ja keveästi kuin tuuli lähimpäin kunnaitten taakse — ja me\nolimme jälleen yksin.\n\n20 asteen pakkasessa yhdeksän muhametin-uskolaistamme viettivät tänään\nRamadan-juhlaa seuraavaa \"aidiansa\" huilunsoitolla, laululla ja\ntansseilla sekä makostellen vastateurastettua lammasta. Yöllä\nlämpömäärä aleni -30,6 asteeseen! Muste jäätyi lakkaamatta kynään,\nvaikka istuinkin kyyrysilläni hiilipannun yli; vesimaljassani oli\nmuutaman minuutin perästä vain jääkimpale.\n\nAamulla seurasimme, kuten tavallisesti, karavaanimme jälkiä. Mutta\njoitakuita tuntia kuljettuamme näin eräästä solasta edessäni 22\nlaitumella käyvää hevosta, 300 lammasta ja muutamia aivan varmasti\nkesyjä jakeja, ja kaikki erään teltan lähistöllä! Etempänä lännessä\nkävi laitumella vietä 500 lammasta ja joukko jakeja. Syvässä\nlaakson-uomassa tuulensuojassa seisoi vielä viisi telttaa, joista\nriehahti vastaamme parvi äkäisiä koiria. Miehiä, naisia ja lapsia\nsäntäsi teltoista ulos katsomaan mistä meteli. Karavaani oli\nleiriytynyt lähelle _Dundtsa-tso_ järven länsirannalle ja sai pian\nvieraakseen neljä uutta tibetiläistä. Hekin olivat Gertsestä, olivat\nsaapuneet 10 päivää sitten ja aikoivat olla täällä kolmisen kuukautta.\nNoissa kuudessa teltassa asui 40 henkeä, jotka yhteensä omistivat 1,000\nlammasta, 60 jakia ja 40 hevosta. Vanhin näistä uusista ystävistä oli\nhalvattu, n. 53-vuotias mies nimeltä _Lobsang Tsering_. Hän lahjoitti\nminulle vadillisen paksua maitoa ja kimpun päreitä, jommoisia\ntemppeleissä käytetään. Hän oli valmis myymään minulle kolme suurta\njakia 23 rupiista, ja minä ostin ne hetkeäkään aprikoimatta.\n\nKun karavaani huomenissa oli lähtenyt matkaan, saapui luokseni kaksi\nuutta tibetiläistä, jotka olivat hyvin kärkkäät myymään minulle vielä\nkaksi jakia. Kun sanoin että rahani olivat menneet karavaanin myötä,\npyysivät he saada seurata minua seuraavalle leirille saakka, missä\nkaupat voitaisiin tehdä. Illalla olimme siis kymmenen oivallisen jakin\nonnelliset omistajat, ja niiden päämieheksi ja ohjaajaksi nimitettiin\nTundup Sonam. Viimeisillä muuleillamme ja hevosillamme oli nyt vain\naivan vähäiset kantamukset, ja minä olin hyvin iloinen, että voimme\nsäilyttää ne kaikki hengissä. Mutta juuri täälläpä meiltä 32,9 asteen\npakkasessa paleltui vielä yksi muuli kuoliaaksi.\n\nSeuraava päivämatka vei meidät järven ympäri ja leveään laaksoon, joka\nulottui kaakkoiseen suuntaan. Paimentolaisten kesyjen jakien keskellä\nkävi täällä laitumella aivan rauhallisesti puolisentoista sataa\nkulaania! Karavaanin oppaana oli muuan nuorukainen ja vanha Lobsang\nTsering ratsasti komealla keltaisella hevosella, jota hän ei tahtonut\nmyydä mistään hinnasta, edelläni kuin mikäkin airut. Hän mutisi\nratsastaessaan uskomattoman nopeasti rukouksia — se kuulosti\nhyttysparven surinalta lehmuksen ympärillä jonain kesäiltana. Itse\nratsastin jälleen isolla jarkentilaisella päistärikölläni, kun pieni\nvalkoinen ladakilaisratsuni tarvitsi parin päivän levon.\n\nLeiri pystytettiin erään makeavetisen noron partaalla, jonka kiinteästä\njäästä kuulimme koko yön mitä ihmeellisimpiä ääniä; paukkui ja pärähti,\nkurisi ja huohotti kuin olisi kameeli- ja jakilauma ollut lähettyvillä;\nolisi voinut luulla kokonaisen vedenhaltija-armeijan pitävän\ntanssiaisia jääkaton alla. Koirat haukkuivat jakia kuin riivatut,\nkunnes vihdoin käsittivät, että nämä hälyt kuuluivat leirielämän\nnautintoihin.\n\nLobsang Tsering johdatti meidät toisille teltoille, antoi tietoja\nBogtsang-tsangpohon vievästä tiestä ja tiesi kertoa koko joukon muita\nhauskoja asioita. Niinpä hän sanoi, että vuosittain käytetään liki\n4,000 lammasta ja useita satoja jakeja kuljettamaan suolaa järvien\nrannoilta Shigatseen ja Lhasaan. Näistä kaupungeista tulivat myöskin\nuseimmat kullankaivajat, ja pohjassa päin oli vielä paljon\nkullanlöytöpaikkoja, joita emme lainkaan olleet nähneet.\n\nHuomasimme piankin Lobsangin olevan ylhäisen miehen. Sillä\nkaikki osottivat hänelle mitä suurinta kunnioitusta, ja hänen\ntelttavarustuksistaan voimme päättää, että hän oli rikaskin. Hän puhui\narvokkaasti, ja hänen äänessään oli sivistynyt, hieno sävy.\nUlkomuodoltaan hän muistutti rappiolle joutunutta näyttelijää,\nvaskenkarvaisista, likaisista ja aivan parrattomista kasvoista kuvastui\nvaihtelurikas vilkkaus. Päinvastoin kuin toiset, joilla päähineenä oli\nvalkea lammasnahkalakki, komeili hän punaisella turbaanilla, ja hänen\nturkkinsakin oli päällystetty punaisella villakankaalla. Turkkiensa\npoveen hän oli työntänyt kaikenlaisia kauniita esineitä, niinkuin\ninhottavan nenäliinan, yhden noita paksuja, kirjavia, neliskulmaisia\nvaatelappuja, joita alati käytetään, muttei koskaan pestä. Siellä hän\nmyös säilytti nuuskasarveaan, jota hän jonkunmoisella taidolla osasi\nkäytellä tuulessakin. Hienoksi jauhettua, keltaista nuuskaa kapistetaan\nmm. etusormen nenälle peukalonkynnen suojaan pieneksi röykkiöksi ja\nsiitä nopealla tempulla ja melkoisella melulla saatetaan lopulliseen\nmääräpaikkaansa.\n\nJoka ilta toi Muhamed Isa minulle raporttinsa. Tänään hänellä oli\nesitettävä seuraavaa: \"Sahib, Rehim Alin laita on vielä huonosti; hän\npyytää saada uhrata Allahille lampaan.\"\n\n\"Kyllä minun puolestani, jos hän vain siitä paranee.\"\n\n\"Kyllä, aivan varmaan, Sahib.\"\n\n\"Minä pidän sitä hullutuksena, mutta huonommaksikaan hän ei siitä\nsuinkaan käy, saavathan muhamettilaiset ylimääräisen herkkupalan. Minä\nuhraan siis lampaan.\"\n\n\"Ei, Sahib, se ei käy laatuun, silloin uhri kadottaa tehonsa.\"\n\n\"Soo-o. No, saanko minä huomenna munuaiset päivälliseksi?\"\n\n\"Ei, Sahib, ainoastaan muhamettilaiset saavat syödä uhrilampaasta.\"\n\n\"Jaa-ha, aivan niin, olenhan minä teidän mielestänne kafir (uskoton).\"\n\nSilloin hän naurahti vastalauseeksi, mutta vaihtoi puheenaihetta: \"Nyt\non meillä enää 13 muulia ja 11 hevosta eli kaikkiaan 27 eläintä\njäljellä alkuperäisestä karavaanista.\"\n\n\"13 ja 11 tekee ainoastaan 24.\"\n\n\"Soo? Sitte pitää minun ne vielä kerran laskea\", virkkoi rehellinen\nkaravaaninjohtajani ja näki vielä paljon turhaa päänvaivaa, kunnes\nlaskut lopulta kävivät yhteen. Viimein tuli selville, että meillä\njakeja lukuunottamatta vielä oli 25 juhtaa.\n\n\n\n\nKahdestoista luku.\n\nMitä saimme kokea matkalla Bogtsang-tsangpohon.\n\n\nViiden viime päivän kuluessa olimme matkanneet 67 kilometriä suuntaan\nEt. 33° It. ja jatkoimme marraskuun 22 p. vielä pienen taipaleen samaan\nsuuntaan. Olimme nyt suurella, selvästi huomattavalla tiellä, joka\nmuistutti noin 50:tä rinnakkain kulkevaa jalkapolkua; suolakaravaanien\nlampaat ja kullankaivajain jakit olivat ne polkeneet. _Kebetshungussa_,\nmissä paimentolaisten leiripaikat olivat, kääntyivät uudet ystävämme\ntakaisin. Tässä Tibetin osassa ei tapaa samaa jyrkkäpiirteistä\nvuorijärjestelmää kuin edempänä idässä, missä pitkittäiset laaksot\nvuorottelevat yhdenmukaisten vuorijonojen kanssa. Täällä saa kulkea\npäiväkaudet yhteensullottujen, matalain kumpujen keskellä, ja niiden\nväliltä löytää pienen tasaisen aukean. Tästä myllerryksestä ei kohoa\nmitään korkeita, seutuja vallitsevia vuorijyrkänteitä ja turhaan silmä\netsii niitä saarentapaisia jäätikköharjuja, jommoisia Itä-Tibetissä\nnäimme.\n\nAnkarana pakkaskautena oli ollut aivan tuuletonta, mutta kun yöllä\nmyrsky jälleen puhalsi, nousi lämpömäärä -20,4 asteeseen. Seuraavana\npäivänä ratsastaminen oli peräti vaikeata. Me ratsastimme eteläkaakkoon\nja saimme kylkeemme kovan lounatmyrskyn, niin että olimme melkein\ntukahtua sen maata pitkin pyörittämiin pölyaallokkoihin. Se oli koko\nkova koettelemus; käsiä ei voinut käyttää mihinkään, kartanlehdet\nrepesivät riekaleiksi, ja ehdottomasti tuli kysyneeksi itseltään, tokko\ntässä enää elävänä pääsee seuraavaan leiripaikkaan. Kasvot vääristyvät\nja saavat aivan toisen ilmeen, sillä riihattomassa tuulessa\ntahtomattaan puristaa kasvojen lihakset kokoon silmiä suojellakseen,\nsyntyy joukko liikanaista ryppyjä, jotka valkaisee ja täyttää hieno\npöly. Silmät ovat veristyneet ja vetiset, kyyneleet valuvat alas\nposkipäitä, jäätyvät ja imevät pölyä itseensä. Huulet turpoavat ja\nsärkyvät, ja kynsien alla nahka repeää, niin että sormenpäät ovat\nveriset.\n\nVihdoin pääsen, pikemmin kuolleena kuin elävänä, leiriin, missä väki on\nmitä suurimmin ponnistuksin pannut Muhamed Isan teltan pystyyn ja\nkauvan aikaa puuhattuaan ja puhallettuaan saanut nuotionkin\nviritetyksi, joka kerran sytyttyään riehahtaa hulmuaviin liekkeihin ja\nsyytää säkeniä tuulispäiden niitä vinhasti piiskatessa. Kiiruhdan\nvalkean ääreen saadakseni vereni jälleen virtaamaan, mutta se vaatii\nrunsaan aikansa. Vähitellen kasvojen lihakset jälleen sulavat, eikä\nsuupielistä kisko enää niin paljon nauraessa, vaikkapa nauruun onkin\nnyt niin vietävän vähän aihetta. Lämpimän houkuttelemina saapuu\nnuotiolle puolisen tusinaa viimeisiä muulejamme. Sonam Tsering tahtoo\najaa ne pois, mutta minä armahdan viluissaan värjötteleviä\neläinparkoja. Mitä vähemmäksi niiden luku käy, sitä huolellisemmin\nhoidamme eloonjääneitä, ja minä yhäti vielä toivon, että ainakin\nmuutamat niistä pääsevät ystävällisempiin seutuihin. Suuria toiveita ei\nsiitä tosin ole, sillä ohra ja maissi on miltei tyyten syöty, ja\nriisiäkin on vain säkillinen.\n\nMarraskuun 24. päivä. Kuukauden päästä jouluaatto. Vieläköhän siihen\nasti pysymme yksissä? Viime leirissä ei eläimille ollut pisaraakaan\nvettä, emme täälläkään löytäneet muuta kuin kovaa jäätä erään hyvin\nahtaan laaksorotkon suulta, niin että yöllä jälleen kuoli kaksi muulia\nja aamulla kolmas. Minun papurikkonikin oli surkeassa tilassa; minä\nratsastin nyt suurella keltaisella konilla, joka ennen oli kantanut\nvenettä ja sitte keittiökalustoa. Viimemainittu sälytettiin nyt yhden\nparhaan muulimme selkään, mutta se kuoli ennen kuin seuraavalle\nleiripaikalle päästiin, ja yksi karavaanin hevosista sai käydä\nnoutamassa sen kantamat arkut.\n\nNeljä muulia mennyt yhtenä päivänä! Nyt minulla oli niitä enää vain\nkahdeksan. Koko kuormastoamme kantoivat jakit, nuot uljaat jakit!\nErotessamme kuolleiden luota hiipi kohta susiparvi rotkoista niiden\nluo. Islam Ahun, joka seurasi minua ja Robertia Rehim Alille\ntapahtuneen onnettomuuden jälkeen, koetti niitä hätistää pois, mutta\nturhaan. Yhtä raadoista oli neljä isoa korppikotkaa jo pahoin pidellyt;\nne lienevät saapuneet jo varhemmin, sillä ne olivat jo kylläisiä ja\nhyppelehtivät vain vaivoin syrjään meidän ohi ratsastaessamme. Korpit\nodottivat jonkun matkan päässä vuoroaan.\n\n58 hevosesta ja 36 muulista oli meillä enää jäljeltä 12 hevosta ja 8\nmuulta. Eloonjääneiden suhdeluku oli siis jotenkin sama kuin\nalkuperäinen suhdeluku. Olisi kuitenkin hätiköityä päättää tästä, että\nhevoset olisivat yhtä kestävät Tibetin ylämaalla kuin muulit. Jos\nmeillä jarkentilaishevosten sijasta olisi ollut pieniä, sitkeitä\nsanskarilaisponeja, niin olisi tulos varmaan langennut hevosten\npuolelle. Mutta toiselta puolen oli meillä ainoastaan Poonchin muuleja.\nJos meillä niiden asemesta olisi ollut tibetiläisiä, niin olisivat nämä\ntodennäköisesti kestäneet paremmin kuin hevoset. Mutta Ladakissa tapaa\naniharvoin tibetiläisiä muuleja.\n\nNeljä päivää kävi nyt kulku kohti puolipäivän aurinkoa, hitaasti halki\nsolien ja mutkittelevain laaksojen, poikki pienten aukeiden, joilla\nkiangit elivät ihanaa, vapaata elämäänsä, yli koviksi jäätyneitten\njokien ja ohi lähteiden, joiden reunoilla jää auringossa hohti\nsmaragdivihreänä, ohi lammaskatraan ja neljän teltan ja vihdoin päätyen\navoimelle, vuorten sulkemalle lakeudelle, joka painui tuntuvasti\netelään päin ja jonka keskellä miltei tyhjiinkuivunut suolajärvi\nkipsi- ja suolakiteittensä avulla säteili kuulakkata hohdetta, johon\nvain vastasataneen lumen loistetta voi verrata.\n\nTämän seudun nimi oli _Mogbo-dimrop_; punaisten vuorten juurella näimme\nkuusi kivimuurien ympäröimää mustaa telttaa. Niissä Ramgjal ja Tundup\nSonam löysivät vain kahdeksan asukasta, lapsia, poikia ja ukkoja, sillä\ntyöhön kykenevät miehet ja naiset olivat lähteneet karjan kera ulos.\nNämä paimentolaiset olivat _Naktsangin_ maakunnasta; he kuuluivat siis\nLhasan devashungin vallan alle eivätkä niinmuodoin voineet antaa meille\nmitään tietoja Dangra-dshum-tson kaltailla olevasta maasta, jonka\npaimentolaisia hallitaan Tashi-lunposta käsin. Jakeja ja lampaita he\nkyllä kernaasti olisivat myyneet, jos olisimme suvainneet jäädä tänne\nvielä huomiseen saakka.\n\nNyt käveli Muhamed Isa teltasta telttaan ja palasi takaisin mieli\ntäynnä synkkiä aavistuksia. Eräästä lähettyvillä olevasta telttakylästä\noli saapunut vanhanpuoleinen mies, joka oli toisia varottanut.\nJyrkällä, käskevällä äänellä hän oli lausunut: \"Me tiedämme, että\nteillä on matkassanne europalainen, ja niille on maa suljettu. Estää\nemme nyt voi kulkuanne, mutta varomme kyllä myymästä teille jakeja ja\nlampaita, ja mitään tietojakaan emme voi teille antaa. Parasta olisi\nteille kääntyä mitä joutuisimmin takaisin, muuten käy teidän huonosti!\"\n\n\"Me olemme matkalla tashi-laman luo, joka odottaa meitä.\"\n\n\"Täällä ei tashi-lama meitä liikuta, me olemme suoranaisesti Lhasan\nhallituksen alamaisia.\"\n\nTundup Sonam, joka oli mukana, oli huomannut että kaksi nuorukaista nyt\npuuttui, ja hän oli vakuutettu että nämä olivat pikalähetteinä\nlähteneet lähimmän \"bombon\" eli päällikön luo etelään. Meidän\ntäytyi siis niin kiiruusti kuin mahdollista päästä alueelle, jota\nTashi-lunposta käsin hallittiin.\n\nJoulukuun 1. päivänä lähdimme senvuoksi aivan varahin matkaan 31,2\nasteen pakkasessa, joka taas maksoi yhdelle muulille hengen. Sen repi\npaikalla palasiksi viisi sutta, jotka olivat niin rohkeita, etteivät\nedes väistyneet syrjään meidän ohi ratsastaessamme. Saavuttuamme\npuoliväliin päivämatkaamme näimme teltan, jonka ainoina isäntinä näkyi\nolevan kaksi äkäistä, vaaleankeltaista koiraa. Mutta varmaan olivat sen\nvarsinaiset asukkaat liian arkoja meille näyttäytyäkseen ja katselivat\nmeitä vain tähystelyreijistä. Tämänpäiväisen leirimme lähettyvillä oli\njälleen telttoja, joista tavalliset kaupantekijäni ostivat kaksi jakia,\nkolme lammasta ja kannun likaista maitoa. Ennen kuin tibetiläiset\nryhtyivät kauppoihin, olivat he ensin tiedustaneet, eikö matkassamme\nollut \"peling\", europalainen, ja sanoneet tahtovansa käydä leirissämme\nottamassa asiasta selvää. Mutta heille oli vastattu, että seurueemme\nylhäisin mies oli \"kalun\", eräs Ladakista kotoisin oleva korkea\nvirkamies, ja että meillä oli useita raivoisia koiria. Silloin he\nolivat luopuneet vierailustaan. Mutta kun jälleen läksimme matkaan,\nsaapui heistä kaksi, ja Muhamed Isa otti toisen oppaaksi. Toinen jäi\nseisomaan meidän luoksemme ja katseli minua tarkastelevasti, että\nmahdoinko minä tosiaan olla \"peling\" vaiko \"kalun\". Selväksi ei asia\nlie hänelle käynyt, sillä hän näytti erinomaisen huolestuneelta meidän\npoistuessamme.\n\nLeiri n:o 77 oli sijoitettu erään sivulaakson korkeampiin kerroksiin,\nmissä muuan lähde oli jäätynyt valtaisiksi jääpatsaiksi. Nuotion\nääressä tapasimme kaksi vierasta miestä, jotka olivat käärineet kaljun\npäälakensa peitteeksi punaisen turbaanin ja sen ympärille\nhiuspalmikkonsa; edelleen heillä oli punaisin ja vihrein nauhoin\nkirjaillut turkit ja sen päällä heilumassa norsunluisia renkaita ja\nhopeisia jumalankuvia; vyöllä heillä oli kalvat, jotka olivat pistetyt\nhopeahelaisiin ja runsaasti kehnoilla koralleilla ja turkiiseilla\nkoristettuihin huotriin; jaloissa uudet kirjavat huopasaappaat ja olan\nylitse kantoremmissä mustat musketit. He kuuluivat Naktshusta tulevaan\npyhiinvaeltajain joukkoon. Ladakilaisemme kuitenkin olivat varmat\nsiitä, että vieraat olivat tulleet meitä vakoilemaan. Jos me\nolisimme heitä vahvemmat, niin he vain — kuten sitte kävikin —\ntiedustelisivat, olisiko meillä mitään myytävänä mutta päinvastaisessa\ntapauksessa varastaisivat hevosemme. Joka tapauksessa he esiytyivät\nhyvin kohteliaasti, olivat erinomaisen ystävällisiä ja lupasivat\nhuomenissa palata mukanaan muutamia jakeja ja lampaita, jotka me\nvoisimme heiltä ostaa.\n\n\"Me jäämme teidän luoksenne hämäriin asti ja palaamme ennen päivän\nnousua. Sillä jos joku näkisi meidän tekevän kauppaa pelingin kanssa,\nniin kävisi se meille liian kalliiksi!\"\n\n\"Olkaa huoletta, minä en teitä anna ilmi,\" minä sanoin.\n\n\"Vaikka meidät antaisittekin ilmi, bombo tshimbo, ei meikäläisten\nkäsistä niin helposti pääse pakoon pujahtamaan. On niin paljon\npyhiinvaeltajia Raktshusta matkalla Kang-rinpotshen pyhälle vuorelle.\"\n\n\"Menkää rauhassa ja tulkaa takaisin eläintenne kanssa, niistä saatte\nhyvän maksun.\"\n\n\"Hyvä. Mutta sanokaas, ettekö ole sama peling, joka viisi vuotta sitte\ntuli kahden seuralaisen kanssa Naktshuun ja jonka kuvernööri pakotti\nkääntymään takaisin?\"\n\n\"Kyllä, se olin minä.\"\n\n\"Me itse emme ole teitä ennen nähneet, mutta koko maakunta puhui\nteistä, ja teillä oli Shereb lama oppaananne. Teillä oli myös\nsuuri karavaani, jossa oli kameeleja, sekä useita venäläisiä\npalveluksessanne.\"\n\n\"Miten voitte vielä kaiken niin hyvin muistaa?\"\n\n\"Ah, siitä puhuttiin paljon: olisipa ihme, jos nyt osaatte välttää\nryöväreitä.\"\n\nTästä sangen vähän imartelevasta kuuluisuudesta minä kohta huomasin,\nettä kun kerran tavallisilla ihmisillä oli niin tarkkoja tietoja\nminusta, niin kävisi viranomaisille perin helpoksi seurata jälkiäni.\nNyt _tiesivät_ siis tibetiläiset jo, että juuri minä, eikä kukaan muu,\ntunkeuduin kielletyn maan sydämeen! Kuinka nopeaan tämä tosiasia\nlentäisikään huhun siivillä alas etelään! Kuinka pian tulisikaan\ndevashung kieltämään minua jatkamasta matkaani! Missä murtuisikaan\nylpeä aaltomme, kajahtaisi säälimätön \"tähän asti, mutta ei etemmäksi!\"\n— taustana suustaladattavat kiväärit ja kiiltävät kalvat? Niin, missä\nsärkyisivät unelmani _jälleen_ pirstoiksi ja toivojeni valtimo lyömästä\nlakkaisi?\n\nAamulla, kun pyhiinvaeltajat olivat palanneet, herätettiin minut hyvin\nvarhain ja menin ulos katsomaan markkinoita, jotka kuin taikaiskusta\nolivat loihditut esiin aavikon sorasta. Aurinko ei vielä ollut noussut\nvuoriston reunan yli, leiri oli jääkylmässä varjossa, ja ilma oli umpea\nja raaka. Nuotioista kohoava savu kiemurteli tukahuttavan paksuina\nrenkaina, joitten lävitse äkkäsin kuusi oivallista jakia selkäänsä\nsälytettyine puusatuloineen. Tibetiläiset ihantavissa puvuissaan,\nsapelit, puukot ja kelluttimet kupeilla kilisten, tekivät vilkkaita\neleitä ja ylistivät valitulla sanatulvalla röhkähärkiensä erinomaisia\nominaisuuksia. Laulun loppu oli, että kaikki kuusi jakia siirtyivät\nminun huostaani ja että minä sen lisäksi ostin kaksi käärettä\ntiiliteetä, säkin Bhutan-tupakkaa ja pari lampaanmahallista voita.\nRobert latoi kirkkaat hopeakolikot telttani ovelle houkutteleviin\nriveihin, ja tibetiläisten silmät loistivat heidän nähdessään niin\npaljon rahaa ja kuullessaan hopean heleän helinän. Jotkut tyhjät\nläkkirasiat ja paperossilaatikot vaelsivat nytkin tavallisuuden mukaan\nheidän turkkiensa poveen.\n\n\"Tunnetteko etelään johtavaa tietä?\" kysyin.\n\n\"Kyllä, sen tunnemme.\"\n\n\"Jos haluatte seurata meitä, niin saatte kolme rupiita päivässä.\"\n\n\"Haluaisimme kyllä, mutta emme uskalla.\"\n\n\"Mitäs pelkäätte?\"\n\n\"Olemme kuulleet, että tämän solan eteläpuolella maa nostetaan aseihin\nja että sotureja kootaan estämään teitä jatkamasta matkaanne. Meidän\ntäytyy lähteä nopeasti pohjoiseen. Meikäläiset ovat jo lähteneet\nedellä.\"\n\n\"Missä luulette soturien meitä vartoovan?\"\n\n\"Sitä ei tiedä kukaan, mutta että niitä kootaan, se on varmaa.\"\n\n\"Mitä luulette, omasta mielestänne, niiden yrittävän meidän suhteen?\"\n\n\"Ne tulevat estämään teitä matkaamasta etemmäksi etelään päin, mutta\neivät tee teille mitään pahaa.\"\n\n\"Mistä sen tiedätte?\"\n\n\"Koska bombo tshimbo edellisellä kerralla oli niin ystävällinen eikä\nkieltäytynyt lähtemästä länteen päin, kun sitä häneltä vaadittiin.\"\n\n\"Mitähän tietä ne nyt koettavat saada minut kulkemaan?\"\n\n\"Arvatenkin samaa kuin silloinkin, Ladakiin vievää.\"\n\nHopeakolikot helisivät läkkirasioissa heidän noustessa satulaan ja\nkarauttaessa laaksoa alaspäin, jonka jälkeen me, nyt kahdeksantoista\nkomean jakin onnelliset omistajat, vaivaloisesti kapusimme ylös sille\npienelle, mutta jyrkälle solakynnykselle, jonka satula kohosi leirimme\nn:o 77 yläpuolelle. Etelään päin avautui laaja näköala sivuharjujen\nyli, joita leveät laaksot erottivat toisistaan. Mutta ei kestänyt\nkauvan, ennen kuin ankara lumituisku ajoi meidät sieltä. Kylmästä\nkohmettuneina ratsastimme alas tasaiselle maalle.\n\nJoulukuun 4. päivänä jätimme taaskin yhden muulin jälkeemme. Maa oli\nlumiverhon peittämä, ja ratsastaminen pakkasella kauheata; jääpuikkoja\nsyntyi viiksiini, ja oikea jalkani vallan turtoutui. Satamääriä\nantiloopeja ja kiangeja kävi laitumella tiemme vasemmalla puolella;\nkoirat törmäsivät niiden kimppuun, mutta palasivat pian häntä koipien\nvälissä takaisin, kun ne eivät hievahtaneet paikaltaan. Ihmisiä ei\nnäkynyt; me uskoimme, että varsinainen vastarinta tapahtuisi vasta\nBogtsang-tsangpossa, siis juuri siellä, missä minut viime kerrallakin\npakotettiin kääntymään länttä kohti.\n\nMutta ei edes _Bogtsang-tsangpossakaan_, jonka seuraavana päivänä\nsaavutimme ja sivuutimme, näyttäytynyt mitään epäiltävää. Rauhoituimme\njälleen ja lepäsimme täällä vielä joulukuun 6. päivänä, 4,767 metrin\nkorkeudessa. Riisi- ja maissivarastomme olivat loppuun syödyt,\nainoastaan minua varten oli vielä sen verran jäljellä, että joka aamu\nja ilta sain tuoreen valkoleipäkakkuni. Mutta toiset saivat elää\nyksinomaan lampaanlihasta, niin että päivittäin kului siihen vähintään\nyksi lammas.\n\nJuuri kun Tundup Sonam kahden muun miehen kera palasi\ntähystelymatkalta, jonka saaliina toivat meille kuusi lihavata\nlammasta, näimme taaskin kuusi miestä jalkaisin saapuvan leiriimme.\nSuurvisiirimme Muhamed Isan täytyi ensin ottaa heidät vastaan, ennen\nkuin heidät saatettiin minun tyköni. Mutta heidän päämiehensä esitteli\nitse itsensä:\n\n\"Minä olen tämän seudun _gova_ (piiripäällikkö) ja olen pohjoisesta\nsaanut sanan, että te olette matkalla etelään. Viisi vuotta sitten te\nkuljitte tästä ohitse 25 kameelilla. Minä tulen nyt kysymään teiltä,\nmikä on nimenne, montako palvelijaa ja kuormajuhtaa teillä on ja minne\nyritätte.\"\n\n\"Miksi teette nämä kysymykset?\"\n\n\"Siksi että minun pitää antaa teistä tietoa _Naktsangin kuvernöörille_;\nmuuten hän leikkaa kaulani poikki!\"\n\nHän sai haluamansa tiedot, ja jatkoi sitte:\n\n\"Tahtooko bombo tshimbo olla niin ystävällinen ja odottaa täällä,\nkunnes vastaus tulee?\"\n\n\"Missä Naktsangin kuvernööri on?\"\n\n\"Shansa-dsongissa Ktsharing-tson rannalla.\"\n\n\"Kuinka kauvan tarvitsee lähetti hänen luokseen mennessään?\"\n\n\"Kymmenen päivää.\"\n\n\"Vastaus olisi siis täällä kahdenkymmenen päivän perästä. Ei, kiitos,\nniin kauvan ei minulla ole aikaa vartoa.\"\n\n\"Mutta teidän täytyy ainakin jäädä tänne kolmeksi päiväksi, kunnes olen\nhankkinut itselleni kirjoitustaitoisen miehen.\"\n\n\"En, minä lähden huomenna.\"\n\nTähän asti oli siis kaikki käynyt hyvin. Sen sijaan että olisin\ntörmännyt yhteen sotavoiman kanssa, oli maa minulle vielä\navoinna kaksikymmentä päivää. Mutta perästäpäin kaikki tämä\nmuuttuisi; Naktsangin kuvernööri ei sallisi minun astua askeltakaan\netelämmäksi, minä tunsin hänet vuodelta 1901 ja tiesin hänen olevan\njärkähtämättömän. Kaikkein parhaimmassa tapauksessa hän pidättäisi;\nmeitä siksi kunnes hallituksen vastaus saapuisi; minun täytyisi kuten\nDutreuit de Rhinsin ja Grenardin odotella kuukausi, jollei kaksikin.\n\nMutta tämä päällikkö ajoi samalla omaa yksityispolitiikkaansakin ja\nsanoi, että devashungin ja Intian välit olivat hyvät ja että hän\nkohtelisi meitä kuten ystäviä ainakin. Hän ei tosin uskaltanut myydä\nmeille kuormajuhtia eikä antaa meille opasta ilman kuvernöörin käskyä,\nmutta antaisi kyllä kernaasti kaikki haluamani tiedot. Hän mainitsikin\nmeille muutamia nimiä, jotka kävivät yhteen Nain Singin mainitsemain\nkanssa ja todistivat, miten tunnollisesti tämä kuuluisa punditi oli\nsuorittanut tehtävänsä. Leiristämme pohjoiseen päin olevaa keilaa hän\nkutsui _Tugu-lhamoksi; Gobrang_ on nimeltään muuan siitä koilliseen\npäin oleva vuorenseljänne, ja erään sivulaakson nimi _Ragok_. Nain Sing\nkutsuu samoja paikkoja nimillä _Dubu Lhamo, Gobrong ja Ragu_. Hän laski\nmatkan _Dagtse-tsolle_, sitte suolajärvelle, jonka luona minä v. 1901\nleiriydyin Bogtsang-tsangpon suulle, yhdeksäksi päivämatkaksi.\nEttä Nain Sing tässä kohden on erehtynyt ja panee joen laskemaan\nTshargut-tsohon, on helposti selitettävissä, kun hän ei itse ole ollut\nsiellä ja on luottanut liiaksi päälliköiden usein epäluotettaviin\ntiedonantoihin.\n\nIllan kuluessa päällikkö kävi vieläkin suopeammaksi ja oli sillä\ntekosyyllä, että hänen täytyi pitää meitä silmällä, ehdottanut että hän\nseuraisi meitä kolme päivämatkaa. Hän kuitenkin pysyttelisi jonkun\nmatkan päässä meistä eikä — huuhkajan tavoin — ennen liittyisi\nseuraamme, kunnes tulisi aivan pimeä. Yöksi hän pystytti ylhäältä\nvalkoisen, alhaalta vihreän päälliköntelttansa meidän telttojemme\nviereen.\n\nViidessä ja puolessa lyhyessä päivämatkassa kuljimme nyt itäänpäin\npitkin _Bogtsang-tsangpon_ vartta osaksi aivan lähellä virtaa, osaksi\nsen eteläsivun kanssa yhdensuuntaisia laakson-uomia. Yöllä meillä\nenimmäkseen oli 30 pakkasastetta, jopa joulukuun 12. päivänä -31,5\nastetta. Karavaanissa oli nyt, paitsi 18 jakia, enää ainoastaan 11\nhevosta ja neljä muulia. Jakit eivät ole tottuneet pitkiin\npäivämatkoihin, niin että kuljimme hyvin hitaasti itää kohden. Emme\nvoineet jouduttaa kulkua, vaikka kuinka olisimme tahtoneet. Miehistäkin\nmonet sairastelivat, ja apteekkia uutterasti käytettiin. Varsinkin\nkärsi Muhamed Isa ankaria pääkipuja, ja monta monituista kertaa meidän\nohi ratsastaessamme makasi hän seljällään maassa. Hän sai antipyriiniä\nja kiniiniä, ja minä neuvoin häntä kulkemaan jalkasin niin vähän kuin\nsuinkin.\n\nPäällikkö kotiutui joukkoomme yhä enemmän eikä enää välittänyt\ntähänastisista varovaisuustoimenpiteistään. Monesti hän matkalla\npuhutteli paimentolaisia, mutta hänen telttansa pystytettiin aina\nmeidän telttaimme keskelle. Joka päivä hän kuljetti luokseni yhden tai\npari paimentolaista; nämä antoivat tietoja maastaan ja möivät meille\nmaitoa ja lampaita.\n\nJoulukuun 12. päivänä me erosimme Bogtsang-tsangposta ja painuimme\nkaakkoa kohden. Illalla nousi tuima myrsky ja lämpömäärän minimi\nlaskeusi vain -10,3 asteeseen; edellisenä yönä meillä oli ollut vielä\n31,5 pakkasastetta.\n\nKun yöllä vielä yksi muuli oli heittänyt henkensä ja jäljellä olevia\neläimiä oli tavattoman rohkeiden susien vuoksi pitänyt huolellisesti\nvartioida, läksimme joulukuun 13. päivänä kohti _Laghdshandshakin_\nsolaa (5,161 metriä korkea), missä keilamainen kivipyykki merkitsee\nvesijakoa _Bogtsang-tsangpon ja Dangradshum-tson_ välillä. Virran näkee\nmutkittelevan laaksossaan aina sen päätejärveen _Dagtse-tsohon_ asti;\nDangra-dshum-tsota ei vielä näy, mutta kahden valtavan vuoristosarjan\nvälillä voi aavistaa sen altaan löytyvän. Siellä on tuo pyhä järvi,\njoka niin kauvan oli ollut päämääräni ja jonne olin pyytänyt eversti\nDunlop Smithin lähettämään postini. Kaakossa kohoaa vuoriaaltojen\nmerestä kaksi muita vallitsevaa lumihuippua, ja samalla suunnalla näkyy\npieni pyöreä järvi, _Tang-dshung-tsaka_ nimeltään, jonka jo Nain Sing\noli nähnyt, mutta kutsunut Tang-nshung-tsoksi. Maa tekee aution,\nihmisistä tyhjän vaikutuksen; ei karauta ratsastajia sen laaksojen\nhalki meiltä tietä katkaisemaan. Etemmäksi tultuamme kuljimme kahden\nteltan ohitse, joiden asujamet sanoivat meidän olevan väärällä tiellä,\njos Dangra-dshum-tsohon mielimme, koska sinne pääsi neljässä lyhyessä\npäivämatkassa suoraan eteläiseen suuntaan. _Koko Naktsang tiesi_, kuten\nhe väittivät, että eräs \"peling\" lähestyi — huhu, joka kuitenkin oli\ntodennäköisesti levinnyt pohjasta eikä etelästä. Jos postintuoja\ntodellakin oli saapunut järvelle, niin täytyi hänen saada kuulla meidän\nolevan lähettyvillä, ja hän tulisi meitä silloin etsimään.\n\nEräältä perin luotettavan vaikutuksen tekevältä tibetiläiseltä Karma\nTamdingilta ostin kolme jakia ja sain oppaan, joka saatti meidät kahden\nvaikeasti kuljettavan solan yli itään päin _Raran_ seutuun, ja\njoulukuun 16. päivänä Pike-lan (5,169 metriä) yli, muutaman\npitkittäisen laakson kynnyksen yli, joka kulkee yhdensuuntaisesti\nBogtsang-tsangpon kanssa. Sitte matkasimme itää kohden, painuimme\nvähitellen etelään päin ja kiersimme siten vuorijonon, joka tähän asti\noli ollut oikealla puolellamme.\n\n\n\n\nKolmastoista luku.\n\nKymmenen päivää Ngangtse-tson jäällä.\n\n\nVietettyäni joulujuhlaa, jonka aattona suureksi mielipahakseni menehtyi\nuskollinen jarkandilaisratsuni, kuljimme eteläistä suuntaan kahden\nsolan yli, joista toinen on nimeltään _Laän-la_ ja muodostaa vesijakaan\n_Dubok-tson ja Ngangtse-tson_ välillä. Suurta järveä ei vielä näe, mutta\nkyllä eteläisenä, sinertävänä taustana sille sen vuorijonon, joka\nkohoaa järven etelärannalla. Menetimme yhden jakeistamme; se ei ollut\nmenehtynyt, mutta sen etukaviot olivat särkyneet, niin että se oli\njuossut jalkansa haavoille. Me jätimme sen joukostamme ja lahjoitimme\nsen alkuasukkaille, jotka olivat lähimpiä leirinaapureitamme. Mutta\njakeista monet ja samaten vielä elävistä Lehin veteraaneistamme\ntarvitsivat kunnolla levähtääkseen, niin että päätin viipyä puolen\nkuukauden ajan tuon suuren järven rannalla. Tosin oli uskallettua pysyä\nniin kauvan yhdellä kohtaa Naktsangissa, jossa v. 1901 olin kohdannut\nniin voimakasta vastusta, sillä sen kauttahan annoimme viranomaisille\naikaa järjestää menettelynsä meidän suhteemme. Mutta meidän _täytyi_\nlevähtää, muu keino siinä ei auttanut.\n\nKestettyämme yöllä -31,2 asteen pakkasen laskeusimme Laän-laaksoa alas\nerääseen aivan järven rannalla olevaan kohtaan saakka, missä laakso\nlevenee järvitasangoksi, ja leiriydyimme kuusi taloutta käsittävän\ntelttakylän lähettyville. Koko maaperä on täällä rotanreikien kalvama,\nvälistä niitä näkee kerroksittain toistensa päällä. Jos Keski-Tibetissä\narvioisi vaikkapa vain kymmenennen osan rottaa neliömetriä kohti, niin\nsaisi tarumaisia lukuja! Leirissä n:o 97 esim. oli mahdotonta asettaa\nvuodettani niin, ettei se olisi joutunut useamman reijän päälle, ja\naamulla heräsin siitä, että rotat mekastivat ja vikisivät vuoteeni alla\nja olivat aika lailla ihmeissään, kun eivät enää päässeet ulos\nasuntojensa ovista.\n\nSeudun paimentolaiset olivat meitä kohtaan ystävällisiä ja möivät\nmeille lampaita, voita ja maitoa. He sanoivat että Shigatseen vievä\nsuuri tie kulki pitkin järven itärantaa; toinen Ngangtse-tson\nlänsipuolta kaartava tie oli paljon pitempi ja hankalampi. Iso valtatie\nLhasaan kulkee itään Shansa-dsongin kautta. Tähän asti oli sitä\nkäyttänyt Nain Sing, jonka reittiä juuri nyt leikkasin, sillä\n_Marku-tsolta_, pieneltä pohjoisrannalla olevalta vesialtaalta, käy\nhänen käyttämänsä tie länsiluoteeseen. Monet paimentolais-yhdyskunnat\ntalvehtivat järvenrannan lakeilla aukeilla, varsinkin eteläsivulla.\nPaimentolaiset eivät koskaan kulje järven ylitse, vaikkapa sen kautta\nsäästäisivät aikaa, sillä he eivät luota jäähän, ja uusin oppaamme ei\ntahtonut millään mokomin saattaa meitä järven yli, vaan varotti meitä\nheikosta jäästä. Hänen tiedonantonsa tuntuivat minusta sitä\ntodennäköisemmiltä, kun hän sanoi järven olevan suolaisen, ettei sen\nvettä voi juoda ja etteivät siinä elä kalat eikä vesikasvit.\n\nMutta jollain tapaa oli pitkää lepoaikaa hyväksi käytettävä. Yhtenä\nalkuperäisen matkasuunnitelmani tarkotuksista olikin ollut tutkia sitä\nmaata, joka ympäröi Nain Singin v. 1873 löytämiä keskusjärviä sekä\ntoimittaa luotauksia yhdessä tai useammassa järvessä niiden syvyyden\nmittaamiseksi. Jos jää kesti, niin voin kulkea järven yli ja luodata\navannoista. Kaksi miestä siis lähetettiin tutkimaan jäätä; 100 askeleen\npäässä rannasta se oli 28 sentimetrin vahvuista, 200 askeleen päässä 26\nsentimetriä ja 300 askeleen päässä vielä 25,5 sentimetriä. Päätin sen\njohdosta alkaa lähimmässä kohdassa pääkortteeristamme lähtien.\n\nLeiriin jäivät Robert ja Muhamed Isa valvomaan omaisuuttamme ja\nhoitamaan eläimiä. Tosin lienee ollut uskallettua jakaa juuri nyt\nkaravaani kahteen osaan, mutta minä en voinut olla toimetonnakaan\npuolta kuukautta. Pääkortteerissa oli kaikkea mitä tarvitsimme:\npaimentolaisia, laidunta, vettä ja polttoainetta; paikalla näkyi olevan\njonkunlainen merkitys, sillä laaksossa oli pyöreä mani-keko ja\nmuutamalla vuorenharjanteella Robert löysi \"sankangin\" eli\nerakkoluolan, jonka eteen oli rakettu pieni kivimuuri. Siellä asui lama\n_Togldan_ tavallisesti kesät, saaden elatuksensa lähistössä olevilta\npaimentolaisilta korvaukseksi siitä, että mutisi taikalukuja pahojen\nhenkien manaamiseksi ynnä rukouksia karjan menestymiseksi.\nPohjoisrannalle oli meillä puolentoista tunnin matka, ja siellä\ntodistivat lukemattomat leirisijat paimentolaisten kesävierailuista.\nSiellä sijaitsevat heidän telttansa mainioitten laidunmaitten keskellä,\npäin etelän aurinkoa ja suoraan edessään tuo suuri järvi, jota ankarat\nmyrskyt monesti myllertävät.\n\nMe varustimme mukaamme muonaa kymmeneksi päiväksi minulle ja puolelle\ntusinalle ladakilaisia. Kaksi elävää lammasta otettiin mukaan; miesten\npiti ottaa Robertin pieni teltta, mutta minä tahdoin maata toisen\nveneenpuoliskon alla; veneeseen sälytettiin koko muonavarasto, vuode,\nturkit ja koneet, ja sitä piti lykätä, kuin rekeä jäätä pitkin. Veneen\npiti myöskin olla turvanamme, jos jolloinkin uskaltaisimme ohuelle\njäälle. Valkoinen penikka sai tulla mukaan minulle seuraksi. Minun\npoissaollessani asui Robert minun teltassani, missä barografi ja\ntermografi tikittivät arkkujeni päällä.\n\nIltapäivällä joulukuun 29. päivänä ratsastin siis Ngangtse-tson luo,\nmissä leiri n:o 98 pystytettiin rantavallin suojaan muutaman altaan\npartaalle. Itäkaakkoon päin on maa avoin, mikäli silmä kannattaa;\njärven itäranta häipyy miltei näkymättömiin, länsirantaa ei ylipäänsä\nnäe ollenkaan; lounaassa kohoaa lumivuoria, joiden aavistaa olevan Nain\nSingin \"Targot Lhan lumihuippujen\" nimellä ristimän vuoriston. Rabsang\noli kamaripalvelijani, Bolu kokkini; he panivat tilapäisen majani\nkuntoon; rakennusaineeksi käytettiin veneen toinen puolisko,\nvalokuvauskoneeni jalka ja huopapeitto. Päivälliseksi sain\nlampaanlapaa, hapanta maitoa, leipää, appelsiinimarmelaadia ja teetä,\npoltin sitte intialaisen Chevot-sikarin ja katselin järvelle, jota oli\nmäärä perusteellisesti tutkia seuraavien päivien kuluessa.\n\nJoulukuun 30. päivä, sunnuntai, valkeni pakkasyön jälkeen (-25,1\nastetta) säteilevän kirkkaana. Pesemiseen ja pukeutumiseen oli majani\njotenkin ahdas, mutta viimein valmiiksi tultuani voin ilahuttaa\nmieltäni ja ruumistani istumalla nuotion ääressä päivänpaisteessa ja\nkatselemalla suurta järvenpintaa. Kuormasto pantiin pian lähtötuntoon,\nvene saatettiin alas jäälle ja pidettiin kahden jalaksen avulla\ntasapainossa, kuuden miehen lykätessä sitä sivuilta ja takaa. Mutta jää\nteki meille suurta kiusaa. Jäätyessä irtautunutta suolaa oli\nkokoontunut jäälle kuin kuivaa perunajauhoa, välistä muodostaen\nyhtenäisiä kenttiä, välistä kasaittuen valleiksi ja harjanteiksi,\njoihin jalakset ja köli takertuivat kiinni. Sitä säikkymättä me\nuurastimme eteenpäin suuntaan Et. 9° It., missä olin pienen mustan\nkalliokielekkeen määrännyt maamerkiksemme. Ensimäinen avanto hakattiin\njäähän; tämä oli 21,5 sentimetrin vahvaa, ja järven syvyys jään\nyläreunasta mitattuna ainoastaan 4 metriä.\n\nHetken vielä kuljettuamme neuvottelimme — minä huomasin, ettemme\ntällaisella menolla mihinkään päässeet. Irrotimme jalakset veneen alta\nja laitoimme itsellemme kolme yksinkertaista kelkkaa, joille kullekin\nsälytettiin kolmas osa kuormasta. Ja sillä tapaa suoritettiin jälleen\nlyhyt taival, minun astuessani jalkasin. Seuraavassa avannossa syvyys\noli 5,7 metriä — todennäköisesti allamme oli yksi noita tavattoman\nmatalia suolajärviä, jommoisia niin usein olin tullut tuntemaan\nKoillis-Tibetissä. Jälleen pidettiin neuvottelu; telttamme kulkivat\nniin hitaasti, ettemme voineet päästä lainkaan järven yli, saatikka\nkulkea sen poikki useampaan kertaan. Sittekun molemmat kauvas\ntaaksepäin jääneet kuormakelkat olivat saavuttaneet meidät, lähetin\nyhden miehen Robertin luo noutamaan meille enemmän väkeä sekä kaikki\nvanhojen arkkujen puuaineet, mitä karavaanissa vielä oli jäljellä.\n\nSillävälin irrotimme molemmat veneen laitaan kiinnitetyt sinkkiset\nanturalevyt, joiden väliin mastotuhto oli ollut kiinnitettynä. Ne\nköytettiin nyt kahden yhteensidotun tuhtolaudan anturoiksi; tämän\nmerkillisen ajopelin kylkiin kiinnitettiin kaksi pitkää aisatankoa,\nniin että ne muodostivat terävän kulman, johon vetoköysi solmittiin.\nTuhdoille levitettiin useampaan kerrokseen Trapetsuntissa ostamani\nkaukasolainen \"burkha\". Luotauskonetta, kaukoputkea ja kaikenlaisia\nmuita tarvekaluja varten kiinnitimme aisojen väliin riippumaton.\nValmiiksi tultuaan koje herätti yleistä ihailua; siitä kun tätä\nomaperäistä rekeä vain hiukankin tyrkkäsi, juoksi se itsestään hyvän\nmatkaa eteenpäin. Nyt sai vene ylenkatseelliset jäähyväiset, ja\nRabsangin yksin hinatessa vetoköyttä olkansa yli katosi vene pian\npienenä pilkkuna näkyvistämme. Toiset miehet saivat käskyn seurata\nhiljalleen perästä; hehän saisivat piankin apua, kun leiristä\ntoimittamani väki saapuisi.\n\nSuureen lammasnahkaturkkiini kääriytyneenä istuin jalat ristissä\nreessä, joka tuntikausia kulki hilpeää kyytiä jään yli, eikä Rabsangin\ntarvinnut rasittaa itseään. Se leikkasi suolaharjanteitä kuin ilmaa, ja\nhypähti hauskasti, kumeasti helähtäen rosopaikkojen yli, yli halkeamien\nja aukkojen, joiden reunoilla jää kiilteli kirkkaana ja vihertävänä\nkuin lasi, ja kiisi liukkailla pinnoilla aivan äänettömästi, niin että\nsen kokka iski Rabsangin sääriin, jollei tämä köyden höltyessä osannut\nnopeasti hypätä syrjään.\n\nVaaran paikkaa ei tällä jäällä tosiaankaan ollut; ohuimmissa kohdin se\noli vielä 18 sentimetrin vahvuista. Tibetiläisten pelko jäihin\nhukkumisesta oli siis liioiteltua. Mutta heillä on aina suuri\nkunnioitus vetehisiä kohtaan ja kiertävät mieluummin järven ympäri kuin\nuskaltavat sen yli, epäillen karjupäitä laineita yksin niiden\nhiljaisessa talvilevossaan ollenkin.\n\nUseampia harvinaisia jäätymäilmiöitä voi havaita, jotka vaihtelevat\nvyöhykkeittäin. Välistä näkee aivan kirkkaassa, tummahkossa jäässä\nlukemattomia, pystyssä olevia valkoisia kuvioita, jotka sivuilta\nkatsellessa näyttävät tammenlehdiltä, mutta ylhäältä katsellessa\ntähdiltä, joissa on neljä paperinohutta sakaraa. Toisin paikoin näkee\nkirkkaassa jäässä valkean, huokoisen jään muodostamia murskautumia; ne\novat myrskyn seurauksia, joka on särkenyt alkutalven ensimäisen jään,\nniin että murskautumat ovat ummistuneet lopullisen jäätymän sisään.\nPitkistä kapeista repeämistä on vettä pursunut jäälle ja hyhmettynyt\nusein metrinkorkeiksi väliseiniksi, jotka muodostavat merkillisiä\nholveja ja seinämiä, reunojen ja huippujen toisinaan ollessa teräviä\nkuin veitsen terä. Rabsangin tarvitsi niitä vain puhkaista saadakseen\nreelle tilaa; mutta nämä jääaidat ovat perin harhaanviepiä ja\nvaikeuttavat etäisyyksien määrittelemistä.\n\nLuotasimme kahdeksassa avannossa, ja suurin syvyys oli vain kurja 9,8\nmetriä. Järvenpohja on mustaa savimutaa. Avannon hakkaaminen kirveillä\nja tuurilla vei aina hyvän neljännestunnin ajan. Heti kun viimeinen\nisku on puhkaissut jääkatteen, pursuaa tummanviheriää, kirkasta, kylmää\nvettä ylös ja täyttää jääkuopan, ja sitten lasketaan luotauspaino\nnuoransa päässä alas syvyyteen.\n\nEnsimäinen luotauslinja oli vienyt meiltä kohtuuttoman paljon aikaa,\netupäässä alituisten keskeytysten ja kuormain alinomaisen purkamisen ja\nuudestaan pakkaamisen vuoksi, ja vielä oli jälellä hyvä matka toiselle\nrannalle, kun aurinko jo teki laskuaan punaisten ja palokeltaisten\npilvien taa. Mutta taivaalla helotti täysikuu, kallionkieleke häämötti\nterävänä ja helposti huomattavana, ja niinpä kiiruhdimme minkä voimat\nsallivat. Jää oli tukalan epätasaista, niin että sain pitkiä matkoja\nkäydä jalkaisin. Kylmänä, valkeana ja autiona järven jääkansi ulottui\nkaikille suunnille; kaikki oli hiljaista ja äänetöntä, me kuulimme\nainoastaan omain askeltemme rapinan sillä. Jos paimentolaisia oli\nleirissä sillä rannalla, jota kohden kiiruhdimme, niin mahtoivat ne\nolla hyvin ällistyksissään heitä lähenevistä mustista pilkuista. Mutta\nyötä ei valaissut yksikään nuotio, eikä susien ulvontaakaan kuulunut.\nVielä viime avannon kohdalta katsottaessa ei kallionkieleke ollut\nsanottavasti suurentunut; emmekä pimeässä muutenkaan voineet päätellä,\nmiten pitkältä meiltä oli vielä kuljettavana. Niinpä tallustimme sitte\nherkeämättä, kunnes Rabsang yht'äkkiä pysähtyi ilmottamaan, että olimme\nenää vain muutaman sadan askeleen päässä kuivasta rannasta.\n\nSinne jätimme reen seisomaan ja matkasimme edelleen etumaista vuoristoa\nkohti, jonka juurella makasi hajallaan useita alassyösseitä\nkallionlohkareita. Sitte kokosi Rabsang niin paljon polttoainetta kuin\nlöysi — meidänhän täytyi virittää merkkituli toisten varalle. Vihdoin\nnämä tulivatkin täyttä ravia, Tashi, Ishe, Bolu ja Islam Ahun, kaikilla\nraskaat kuormat kannettavanaan, sillä he olivat pitäneet parempana\nheittää reet jäljelle ja itse kantaa tavaramme. Kaksi tuntia myöhemmin\nhavaittiin muutamia mustia pilkkuja jäällä; ne olivat luoksemme saapuva\napujoukko, niin että minulla nyt oli luonani kymmenen miestä. Jäältä\nkäsin he olivat huomanneet tulta neljästä kohden; meitä ympäröi siis\npaimentolaisia joka haaralla, mutta me emme tarvinneet niitä emmekä\nniistä sen enempää välittäneet.\n\nKokemuksesta viisastuneina järjestimme kulkumme seuraavana päivänä niin\nkäytännöllisesti kuin suinkin. Islam Ahunin oli määrä palata\npääkortteeriin, koota talteen kaikki tielle jättämämme tavarat ja\nhuolehtia siitä, että vene noudettaisiin. Rabsang ja Tashi vetivät\nrekeäni ja muut seitsemän kantoivat kuormastoamme. He seurasivat\nensinnä muuatta rantatietä, ennen kuin tulivat jäälle ja lähtivät\npainaltamaan tämänpäiväiseen luoteiseen suuntaamme. He olivat koko\npäivän näkyvissämme, kulkien hanhenmarssissa, hoippuen, keinuen ja\nlaulaen, väliin istahtaen huoahtamaan, käyttäen silloin taakkaansa\nselkänojanaan. Mutta omin apuinsa he eivät pääse ylös; kuudelle se\nkyllä käy helposti, mutta seitsemännelle, s.o. sille jonka ensin on\nnoustava pystyyn, on se vaikeampaa. Hän vyöryttelee vatsallaan maassa\nja kohottautuu sitte sauvan avulla koholle, ja kun se hänelle viimein\non onnistunut, auttaa hän toisetkin jalkeille.\n\nJää oli nyt mainiossa kunnossa, paljoa parempi kuin edellisellä\nluotauslinjalla. Myöskin sen suolapitoisuus oli vähempi, mikä\nriippui siitä, että länsimyrskyt olivat ajaneet suolaa itäänpäin.\nPitkät matkat oli jää puhtaana ja kirkkaana edessäni, päilyen miltei\nmustan-vihertävän värisenä. Aluksi en tiennyt, mitä minun oli\nsanottava, liikkuessamme näiden tummain pintojen yli. Oliko ehkä\npohjassa lämpimiä lähteitä, jotka eivät salli järven paikoittain\njäätyä? Mutta siihen näköön pian tottuu, jää kestää kulkijan ja on\nvähintäin 17 sentimetrin vahvuinen, järven suurimman syvyyden ollessa\n9,68 metriä. Minä istun kuin mikäkin Buddhanpatsas pienessä reessäni,\njalat ristissä allani, tupakoin, teen havaintoja ja muistiinpanoja\nja iloitsen siitä, että saan viettää uudenvuodenaatto-iltaani\nNgangtse-tson jäällä. Puolipäivän aikaan nousi lounaistuuli, joka\npakotti minut istumaan takaperin, jotten paleltuisi. Uudenvuodenpäivänä\njatkoimme taas työtä.\n\nMuuan keilanmuotoinen vuorenhuippu etelään päin leiristämme n:o 99\nhalkaisee majakkatornin tavoin koko järveä. Nain Sing, joka on\nkoskettanut Ngangtse-tson pohjoisrantaa, on piirtänyt järven\nreunapiirteet yleensä oikein, mutta varsin kömpelösti järven\nlounaisosan. Siellä nimittäin vesiallas on saanut kaidan puolikuun\nmuodon kuten itärannallakin. Samaten hän on piirtänyt sangen\nvirheellisesti järven eteläpuolisen vuoriston, mutta se ei olekaan\nmikään ihme, koska hän on nähnyt sen vain kaukaa eikä niinmuodoin\nkyennyt saamaan oikeaa käsitystä sen laadusta. Yhtä vaikeaa on saada\nkäsitystä jostakin järvestä, jos sen on nähnyt vain lakealta rannalta;\nnäköala on mahdollinen ainoastaan jostakin solasta tahi joltakin\nvuorenhuipulta.\n\nMe kysyimme toisiltamme, voisimmeko päästä etelärannalle vielä ennen\nhämärän tuloa, sillä matka sinne näytti vielä määrättömän pitkältä.\nPuolipäivän aikaan rupesi tuulemaan aika ankarasti, kuiva suola pölysi\nilmaan valkeina pilvinä, päätyi jäälle ja peitti meiltä näköalat.\nReessä istuen minä olin myrskylle aivan alttiina ja sain varoa suutani\naukaisemasta. Paikoin oli jäällä pieniä aaltomuodostumia, kuten se\nolisi syntynyt kesken järven lainehtimista; nämä jääpallot lankeavat\njyrkimpinä itäkoilliseen päin, aivan tuulen suuntaan. Niiden\nlaaksokohtiin on kokoutunut tuulen pyryttämää suolatomua, josta jää on\nsaanut omituisen, moaree-silkin näköisen muodon. Koko järven\nitäpuolisko peittyy näkyvistämme niiden kallioryhmittymien taa, joiden\nläheisyyteen olemme asettuneet leiriimme n:o 99. Täältä kuljimme yhä\neteenpäin järven eteläpoukamaan päin. Vuortenrinteillä kävivät\nlaitumella jakit, jotka illan tullen muuan mies ajoi alas laaksoon.\nEtelässäkin päin näimme telttoja, jakeja ja kokonaisia kiangi-laumoja.\nAlangolta niitä katsellessamme näytti siltä, kuin olisivat ne\nkäyskennelleet keskellä järven jäätä. Viimeisessä luotaus-avannossa sai\nkirvestä ja tuuraa iskeä yhä syvemmälle jäähän, voimatta sen läpi\ntunkeutua. Vasta murskattuamme sitä 44 sentimetrin syvyydeltä pulppusi\nvesi voimalla ylös, tuoden mukanaan tavallisia pieniä punaisia\näyriäisiään — järven suolapitoisuus ei niinmuodoin ollut kovin vahva.\nVähän etempänä voi nähdä jään lepäävän savipohjan päällä, ilman\nvesikerrosta välillä; sitten saavuimme kaljulle rannalle ja olimme\niloiset päästessämme kerrankin irti kaikesta kasvullisuudesta.\nPolttoainetta löysimme tarpeeksi ja samoin vettä, sulattamalla muutamia\njääkimpaleita. Järven suurin syvyys oli näillä kohdin 9,4 metriä, siis\nhiukan pienempi kuin toisella rannalla.\n\nTammikuun 2. päivänä -22,2 astetta. Tänään piti käydä neljäs\nluotauslinjamme; — myrskyssä; tuskin viisi tuntia sitä tosin vain\nkesti, mutta kuitenkin —! Meidän tuli pyrkiä lounaiseen päin, siis\ntuulta vasten. Lisäksi oli jää joka paikassa perin vaikea kulkea, —\narvatenkin seurauksena järven melkoisesta mataluudesta näillä paikoin.\nSuurin syvyys täällä nimittäin oli 3,23 metriä. Päiväkirjassani on\nmainittuna, että tämä oli pahimpia, jollei aivan kaikkein pahin päivä\nkoko matkallani. Mutta aina johtuu ajattelemaan, että nykyhetki on\nkaikista pahin, ja unohtaa, mitä ennen oli pahimpana pitänyt. Myrsky\nvyörytti suolaa paksuiksi pilviksi, jotka suhisten kiitivät jäätä\npitkin vasten meidän silmiämme. Huutaessani, että molempain \"hevosteni\"\npiti pitää ennakolta määrätty kurssi, sain suuni täyteen suolaa, jonka\nmausta sitä vähemmin pääsin irti, kun sitä sain sieramenikin täyteen.\nSilmät mokomasta veristyvät, vettyvät ja kirpelöivät. Käyttäessä\nluotausliinaa useamman päivän ajan kädetkin peittyvät suolalla; ja jos\nniitä joka luotauksen jälkeen pyyhkii, niin särkyy niissä nahka aivan\nverille asti. Mutta pian käyvät kädet sinisiksi, jäykiksi ja turroiksi,\nja mitä tukalimmin voin — kynää kuten mitäkin talttaa koko kourani\nvoimalla käyttäen — tehdä muistiinpanoja; muut merkitsemiset olivat\nmahdottomia. Rabsang ja Tashi ainakin pysyvät lämpiminä, sillä tänään\nheidän on ponnistettava voimiaan viimeiseen asti, vetäessään rekeä\nvasten myrskytuulta. Missä jää on paljas, kompastuvat he ja lankeevat;\nkerran syöksyi Tashi syliini aivan myllerryksissään. Usein on\ntuulenpaino niin vahva, että reki vetäjineen käy vallan takaperin eikä\nsaa tukea, jolleivät miehet jäykkinä nojaudu suolakokoa vasten. Minäkin\nolen niin jäykistynyt ja turtunut, etten kykene kohottautumaan pystyyn,\nvaan istua törötän paikallani koko sen ajan, jolloin avantoa isketään\nauki.\n\nErään avannon kohdalla, joka tehtiin peilikirkkaaseen jääkenttään,\nsieppasi myrsky minut rekineni valtoihinsa ja kiidätti kuin mitäkin\njääpurtta järven yli. Koetin jarruttaa vastaan jaloilla, mutta niissä\nei ollut hituistakaan väkeä, ja pehmeät huopasaappaani liukuivat\nhuikeasti jääkenttää pitkin, kykenemättä lainkaan vastaan panemaan.\nVihdoin rekeni kuitenkin onneksi — ennen kuin pääsin vallan lähelle\neilistä leiripaikkaa — kääntyi kyljelleen ja minä kiepsahdin siitä\nulos, liidin vielä vähän matkaa samassa vauhdissa jäätä pitkin ja\npäädyin viimein muutamaan suolakokoon. Rabsang tulla viiletti\nluistellen perässäni, saattoi reen ja minut jälleen pystyyn ja vei\nmeidät ehjin nahoin takaisin avannolle.\n\nNäytimmepä silloin mokomilta, että olisimme voineet säikähtää\ntoisiamme. Olimme kuin mitäkin pöhöttyneitä, haudasta kaivettuja,\nauringonpaisteessa kuivattuja ja valkealla öljymaalilla siveltyjä\nkoleraan kuolleita raatoja! Kasvot, kädet ja vaatteet olivat suolasta\nvalkoisina. Lammasnahkaturkkiani en enää koskaan voinut pitää ylläni;\nse jäykistyi, repesi neuleistaan ja sai monien muiden vaatekappaleiden\nkera jäädä virumaan tien oheen.\n\nVielä emme kuitenkaan olleet päässeet matkamme puoliväliinkään. Miehet\nponnistivat voimiaan, aivan kuin olisi heidän pitänyt kahlata\nmetrinsyvyisessä vedessä. Monestikaan en voinut nähdä heitä\nsuolapilvien lävitse, eikä jäätäkään juuri voinut nähdä reen edessä;\nminusta tuntui siltä, kuin pysyisimme me paikallamme ja vaahtoava,\nliidunvalkea hyrsky meidät nielaisisi kitaansa. Jopa heräsi minussa\narvelu, tokko enää hengissä pääsisimme toiselle rannalle. Ei ollut\nminussa paljon henkeä jälellä, kun vihdoin tulimme maihin. Reki\nankkuroitiin, jottei myrsky saisi sitä valtoihinsa, ja sitte kapusimme\nviiden rantapenkereen yli, päästäksemme viimein suojaan erään\nlammasnavetan seinän taa, joka oli rakennettu kuudennelle pengermälle.\nOnneksi löysimme sieltä kuivaa jakinlantaa aika paljon ja saimme pian\nviritetyksi savuavan nuotion, jonka lämmössä sain paistatella hyvän\nhetken, ennen kuin edes johonkin määrin sain jäseneni sulatetuiksi.\n\nLeiristä n:o 102 oli 3,260 askelta järven eteläisimpään poukamaan.\nSiellä kävi laitumella suuria karjalaumoja, ja laakson suuhun oli\npystytettynä kuusi telttaa. Kello 5 tienoissa myrsky taukosi yhtä äkkiä\nkuin oli noussutkin, ja ilma tuli vallan kammottavan hiljaiseksi. Kun\nkello 9 aikaan tein ilmatieteelliset havaintoni, makasivat mieheni jo\nyhdessä rivissä seinää vasten, kasvot maata vasten, polvet pystyssä ja\nkyljet kiinni toisissaan kuin sardiinit rasiassa. Mutta uni heillä oli\nhyvä, sen tiesi heidän hirsien vetelemisestään.\n\nRannalla oli suolattoman veden äyriäisten kuoria ja muutamassa\nmätäneväin levien muodottomassa läjässä paljon hanhenhöyheniä.\nNykyään järven vesi on juomavedeksi kelpaamatonta, mutta ennen on\nNgangtse-tso ollut suolaton vesi, silloin nimittäin, kuin sillä vielä\noli laskunsa erääseen naapurijärveen.\n\nEdellisen päivän ponnistusten uuvuttamina me nukuimme pitkään, ja ylös\npäästyämme lähdimme jälleen taivaltamaan koilliseen suuntaan, kohti\npunaista porfyyrivuoristoa, joka häämötti järven vastakkaisessa päässä.\n\nEnnen sinne tuloamme leiriydyimme eräässä syvässä rotkossa, jossa\nsaimme suojaa tuulelta. Muuan paimen kaitsi lampaitaan vuorenrinteellä\nja yritti meidät nähtyään puittaa matkoihinsa, mutta Rabsang sai hänet\nkiinni. Hän luuli meidän olevan rosvoja; eikä hänellä, toisen\npalveluksessa ollen, ollut meille mitään myötävääkään. Mutta Rabsang\nvaati häntä saattamaan meidät hänen isäntänsä luo. Sillävälin olivat\ntoisetkin miehistämme saapuneet, mutta ilman Isheä, joka oli\nsairastunut ja jäänyt makaamaan keskelle jäätä; illalla hänet nouti\npari toveriansa. Kaikki olivat vallan nääntyneet väsymyksestä ja\npyysivät tammikuun 4. päiväksi vain lyhyttä päivämatkaa. Se meille\nsopikin hyvin, sillä äskenmainitun paimenen isäntä saapui sillävälin ja\nmöi meille lampaan, voita, hapanta maitoa ja pussillisen tupakkaa.\nSattuipa tämä tosiaan hyvään aikaan, sillä ruokavarastomme oli jo\nloppuun kaluttu. Tupakka varsinkin miehille oli tervetulleinta, sillä\nviime aikoina heidän oli ollut pakko sauhutella jakinlantaa!\nIsäntävanhus antoi minulle paljon hyödyllisiä tietoja Ngangtse-tsosta\nsekä kertoi järven etelärannalla nykyisin olevan 50-60 telttaa. Tähän\nasti oli siis kaikki käynyt hyvästi — mutta päiväpä ei vielä\nollutkaan päättynyt!\n\n\n\n\nNeljästoista luku.\n\nTakaisin ajetut!\n\n\nSynkeä, vento päivä oli tämä tammikuun 4:s v. 1907! Puolipäivän aikaan\nsaapui Islam Ahun leiriimme, puoli kuoliaana väsymyksestä. Hän oli\nlähtenyt pääkortteerista tammikuun 2. päivänä ja etsinyt minua ristiin\nrastiin järveltä, oli käynyt sekä läntisellä että eteläisellä rannalla\nja nyt viimein osunut notkoomme rekeni vereksiä jälkiä seuraten. Hän\ntoi minulle seuraavan kirjeen Robertilta: \"Eilen, tammikuun 1. päivänä,\ntuli leiriin kuusi aseellista miestä, tekivät meille muutamia\nkysymyksiä ja lähtivät sitte tiehensä. Mutta tänään, toisena päivänä,\nhe palasivat takaisin vielä enempien miesten kera ja sanoivat\nNaktsangin kuvernöörin antaneen käskyn, ettemme saisi enää jatkaa\nmatkaamme, koskei meillä ollut devashungin passia; meidän täytyisi siis\npysähtyä sinne, mihin olimme ennättäneet. Miehet tahtoivat myöskin\nvastausta masterilta saattaakseen sen kuvernöörille, joka heti paikalla\nilmottaisi meistä Lhasaan! He odottavat vastausta kärsimättöminä, jonka\nvuoksi lähetän tämän kirjeen.\"\n\nSitten kun Islam Ahun oli levähtänyt ja syönyt vatsansa kylläiseksi,\nsai hän palata takaisin leiriin n:o 97 ja viedä kirjeeni Robertille.\nTämän käskin sanomaan lähettiläille, etten antaisi mitään vastausta\nennen kuin itse tapaisin heidät; mutta jos heille oli niin kovin\ntärkeää saada minulta vastaus, niin piti heidän saapuman iltapäivällä\ntammikuun 5. päivänä järven pohjoisrannalle, kolmen engl. penikulman\nmatkan päähän leiristä n:o 98. Jolleivät sinne tulisi, saisivat itse\nvastata seurauksista. Muhamed Isan piti tulla mukaan tulkiksi.\n\nNyt siis asemani kärjistyi. Ei ollut enää kysymys mistään väärästä\nhälyytyksestä. Matkastamme oli viesti viety Lhasaan, ja me olimme\njoutuneet Naktsangin kuvernöörin käsiin. Robertille lähettämälläni\nkirjeellä olin koettanut voittaa aikaa, jotta ennättäisin suorittaa\nvielä ainakin yhden luotauslinjan. Jollen Naktsangista saisi lupaa\njatkaa matkaani, niin tahdoin ainakin vallata Ngangtse-tson tieteelle.\nSitte saisi suuri paluumatka alkaa. Tuo ääretön jännitys, jota\nviime kuukauden ajan olin tuntenut, oli nyt tullut huippuunsa:\nNgangtse-tsosta piti siis tulla Tibetin-matkani käännekohta. Minä\nvallan kuulin korvissani niiden saranoiden narahtavan, joilla pyhien\nkirjain maan, etelän kielletyn maan portit edessäni lyötiin kiinni.\n\nViimein me lähdimme kohti leiriä n:o 104, joka oli etelärannalla itään\npäin leiristä n:o 99.\n\nTammikuun 5. päivä oli ihana, tuuleton ja melkeinpä lämmin, kun varahin\nlähdimme matkaamaan jäätä pitkin suuntaan Pohj. 19° It. Jokohan tuli\nkevät? Saapuiko se ehkä tänne eteläisempiin seutuihin näin aikaisin? Se\noli meistä tuntunut vielä niin etäiseltä, ettemme edes joutuneet\nkaipaamaankaan sen lauhkeita tuulahduksia, tuntiessamme ruumiissamme\nTshang-tangin kaikki talvikylmät. Me tarvitsimme sulaaksemme paljoa\nenemmän lämpimyyttä. Jää paukkui, rätisi ja halkeili kuin riivattu,\nmutta se ei ollut syynä huonoon uneeni!\n\nJääkentät olivat täällä pitkiä aaltomaisia muodostumia; joka hetki\ntapasimme ylöspursuneesta ja sitte jähmettyneestä vedestä muodostuneita\nväliseiniä, jotka olivat hauraita kuin lasi. Suurimman syvyyden, 10,03\nmetriä, tapasimme 10,7 kilometrin päässä lähtöpaikastamme; se oli syvin\nkohta, minkä koko Ngangtse-tsossa mittasimme. Järvi on siis syvempi\nidässäpäin; länsituuli täyttää sen läntisen puoliskon paljoa\ntuntuvammin hiekalla ja pölyllä.\n\nPuolivälissä matkaamme näimme jäällä vastaamme tulevan pienen mustan\npilkun Laän-laaksosta päin. Se oli hadshi, joka kiidätti minulle\nkirjettä. Lähetit olivat saaneet uusia käskyjä Naktsangin\nkuvernööriltä. Neljän päivän perästä tämä tahtoi itse omassa korkeassa\npersoonassaan saapua luokseni; siihen asti piti hänen miestensä tarkoin\nvalvoa minua. Sen vuoksi nämät jäivät karavaaniin, mutta sallivat\nRobertin ja Muhamed Isan siirtää leirin edemmäksi leiristä n:o 97,\nmissä oli parempi laidun. Pari päivää oli siis minulla vielä vapautta.\nNaktsangin kuvernööri! Sama mies, joka v. 1901 oli katkaissut etelässä\nmatkani Selling-tson rannalla. Häneltä ei minun käynyt armoa\nodottaminen. Päinvastoin olin minä edellisellä kerralla tuottanut\nhänelle niin paljon harmia ja ikävyyksiä, että hänen täytyi olla vallan\nraivoissaan siitä että jälleen olin rohjennut palata hänen\nmaakuntaansa.\n\nTammikuun 6. päivänä oli Ishen laita niin huono, että hadshin täytyi\nottaa hänet mukaansa pääkortteeriin. Nyt kuljimme taasen jäätä pitkin\nsuuntaan Pohj. 49° It. Mutta tuskin olimme päässeet toiselle\nluotausavannolle asti, kun takanamme tuli näkyviin kolme miestä, jotka\nseurasivat jälkiämme. He viittoivat meitä pysähtymään; oli siis tullut\nuusia viestejä. Ennätimme vielä hakata avannon auki ja luodata siinä,\nennen kuin he juoksujalkaa saavuttivat meidät. Ne olivat Muhamed Isa ja\nkaksi muuta miestäni, hengästyksissään ja hiestyneitä.\n\n\"Mitä uutta kuuluu pääkortteerista?\" kysyin.\n\n\"Sahib, 25 tibetiläistä on pystyttänyt telttansa meidän telttaimme\nympärille. Tänä aamuna me yritimme siirtää pääkortterin rannalle,\nollaksemme teitä lähempänä. Kaikki juhdat olivat jo kuormitetut ja me\ntahdoimme juuri lähteä matkaan, kun ne ryömivät ulos teltoistaan ja\npakottivat jälleen purkamaan kuormat ja käskivät meidän pysyä\npaikoillamme.\"\n\n\"Oletteko kuulleet mitään uutta kuvernööristä?\"\n\n\"Hänen pitäisi tulla kolmen päivän perästä. Ratsastavia lähettejä tulee\nja menee joka päivä, monesti useampia päivässä, ja he tuntuvat\nratsastavan aika nopeasti. He ovat alituisessa yhteydessä kuvernöörin\nkanssa ja lähettävät hänelle ilmotuksia.\"\n\n\"Mitä he sanovat siitä, että pysyn näin kauvan poissa?\"\n\n\"He ovat siitä kovasti ihmeissään ja kyselevät meiltä lakkaamatta,\nminkä takia sahib noin kuljeskelee ympäri jäätä. Heillä on vakoilijoita\nrannoilla, ja luulevat he sahibin nostavan avannoista kultaa\njärvenpohjasta.\"\n\n\"Minkä luulet olevan heillä tarkotuksena, Muhamed Isa?\"\n\n\"Hm, mikään hauska se ei liene. Heidän aikomuksensa on aivan varmaan\nkatkaista meiltä edemmäs kulku ja pakottaa meidät kääntymään takaisin\npohjoiseen.\"\n\n\"Siitä saamme kiittää sitä riivatun Bogtsang-tsangpon miestä, joka\nlähetti meistä pikaviestin Naktsangiin! Mutta jos meillä täällä käy tie\npystyyn, on niiden vietäväin hankittava meille uusi karavaani, ja sitte\nlähdemme Pekingiin! Sieltä nyt totisesti hankin itselleni Kiinan\nhallitukselta luvan Tibetin halki kulkemiseen. Miten on karavaanin\nlaita?\"\n\n\"Kaikki hyvin. Toispäivänä kuoli yksi muuli ja eilen minun musta\nratsuni. Kahdeksan hevosta ja yksi muuli on vielä jäljellä. Jakit\njaksavat mainiosti.\"\n\n\"Tämän järven rannalla ne saavat aikaa huoahtaakseen. Sillä jos meidän\npitää keskustella Lhasan viranomaisten kanssa, niin kestää se parisen\nkuukautta. Lähde nyt takaisin toisten luo ja tervehdä heitä minulta.\"\n\nMe aloimme jälleen luodata ja saimme suurimmaksi syvyydeksi 8,35\nmetriä. Rannoilla voi selvästi erottaa vanhat rantavallit — täällä\npäin ne ovat länsimyrskyjen nostattamain tyrskyjen jyrkentämät. Korkein\nniistä oli ainakin 15 metriä. Eräässä kohden käveli yksinäinen susi,\ntoisaalla söi 25 kiangia nurmea; ne katselivat meitä kauvan ja\nuteliaasti, mutta ottivat sitte lipetin vinhaan kuin tuuli.\nKantajamiehistämme emme nähneet vilahdustakaan, ja rannalla, missä\nkuljimme korkeinta vallinharjaa pitkin, emme huomanneet heidän\njälkiään. Mikseivät he antaneet meille tulimerkkiä? Vihdoin hoksasimme\nheidät aika kaukana pohjoisessa päin. Väsyneinä he olivat käyneet\nnukkumaan heti maalle päästyään. Minä en heitä torunut, mutta Rabsang\nkävi kiinni ensimäiseen, jonka tapasi, ja löylyytti jokaista vuoron\nperään — mikä ei lainkaan estänyt heitä illalla laulamasta yhtä\nhilpeästi kuin ennenkin.\n\nNyt olin saanut päätetyksi työni Ngangtse-tson järvellä, kuljettuamme\n106 kilometriä edestakaisin sen jäällä 4,690 metriä korkealla!\n\nTammikuun 7. päivänä piti kantajien lähteä viemään kaikkia tavaroitamme\n— telttaani lukuunottamatta — pääkortteeriin; minä jäin odottamaan\nratsuani, en antanut minkään häiritä mielenrauhaani enkä pitänyt\nlainkaan kiirettä joutua Tibetin sotilasviranomaisten käsiin — noiden\ninhottavain, mustain ratsurien, jotka jo niin usein ennen olivat\nnostaneet minulta tien pystyyn. Shigatsesta ei tullut mitään tietoja,\nIntiasta ei mitään postia! Olin tingannut ne marraskuun 25. päiväksi\nDangra-dshum-tsohon, ja nyt oli jo tammikuun 7:s! Olisiko Ganpat Sing\nsittekin hukannut postin, vai eikö hän lainkaan ollut saapunut Lehiin?\nOlisiko ehkä valtiollisista syistä ollut mahdotonta lähettää postiani\nminulle Intiasta? — —\n\nLeirin n:o 107 me havaitsemme vasta aivan sen luokse saavuttuamme; se\non syvässä vieremänotkelmassa, joka kulkee järven suuntaan. Sen\noikealla, itäisellä rinteellä ovat meidän neljä telttaamme, niitä\nvastapäätä tibetiläisten kolme telttaa. Kädet taskuissa ja piippu\nsuussa seisoo Muhamed Isa nuotionsa ääressä. Kaikki muut säntäävät ulos\nteltoistaan; tibetiläiset tirkistävät oviraoistaan kuin maahiiret\nreijistään. Robert ilmottaa asiaintilan: \"kaikki levollista Shipkan\nsolassa!\" Hevosemme vain olivat eilen illalla susien hätyyttäminä\nlähteneet karkuun ja vieneet tiibetiläistenkin hevoset muassaan, mutta\nne oli löydetty alhaalta järven rannalta.\n\nMinä kävin Muhamed Isan telttaan; painettuani puuta kutsuttiin\ntibetiläisten ylimmät miehet sisään puheilleni. He saapuivatkin heti,\nkumarsivat syvään ja työnsivät kielensä ulos niin pitkälle kuin\ntaisivat — tällä kertaa tuo omituinen tervehtimistapa teki minuun\naivan ivallisen vaikutuksen. Eräs heistä, jolla oli punainen turbaani,\ntummansiniset turkit ja vyössä sapeli, oli v. 1901 ollut Hladshe\nTseringin leirissä Tshargat-tson itärannalla, kun minäkin samalla\nkertaa siellä leiriäni pidin, ja hän muistutti minulle niistä päivistä.\n\n\"Vieläkö Hladshe Tsering on Naktsangin maaherra?\" kysyin minä.\n\n\"Kyllä, hän se juuri saapuu tänne ylihuomenna.\"\n\n\"Onko hänellä mukanaan yhtä suuri seurue kuin edellisellä kerralla?\"\n\n\"Ei, hän huomasi että ratsasjoukot eivät säikäytä teitä, ja nyt hän\nluottaa siihen, että te noudatatte hänen toivomuksiaan.\"\n\nTammikuun 8. päivänä kuormasto järjestettiin uudelleen ja 9. päivänä\ntibetiläiset pystyttivät uuden teltan, josta piti tulla kuvernöörin\nkeittiö. Illan hämärtyessä saapui kaksi ratsumiestä, jotka toivat\nminulle kuvernöörin anteeksipyynnön, ettei hän voinut saapua\nmääräaikaan. Hän oli vanha mies, oli saanut matkalla myrskyn vastaansa\nja voi sen vuoksi kulkea vain verkalleen, mutta saapuisi aivan varmasti\n12. päivän illalla.\n\nSilloin kutsutin tibetiläisten päämiehet luokseni ja lausuin heille,\nettä he nyt viimeistä kertaa näkisivät minut, jolleivät sanoisi suoraa\ntotuutta.\n\n\"Bombo tshimbo\", he vastasivat, \"jollei kuvernööri ole täällä kolmen\npäivän perästä, saatte katkaista kurkkumme.\"\n\n\"Se ei ole minulle tarpeen; riittää ainoastaan, että annatte minulle\nkirjallisen sitoumuksen siitä, että suoritatte sakkona kymmenen\nhevosta, ellei kuvernööri vielä ole saapunut kolmen päivän perästä.\"\n\n\"Me annamme teille vaikka kaksikymmentä hevosta.\"\n\n\"Ei, kymmenen riittää.\" Ja nyt laadittiin ja allekirjotettiin sitoumus.\n\n\"Tiedättekö vielä jotain uutta?\"\n\n\"Kyllä, sen että kuvernööri on ottanut mukaansa vain 12 omaa\npalvelijaansa. Hän tietää bombo-tshimbon palanneen tänne takaisin,\nsillä hän on saanut Bogtsang-tsangposta kirjeen, jossa sanotaan saman\nherran, joka viisi ja puoli vuotta oli siellä kameelikaravaanin kera,\nuudelleen olevan täällä. Silloin hän heti lähetti pikaviestin Lhasaan\nja odotti vastausta kymmenen päivää, mutta päätti sitte itse tulla\ntänne.\"\n\nJälleen joutui kärsivällisyyteni koetukseen, niinkuin en sellaisesta\nmuka jo olisi saanut tarpeekseni. Vihdoin, tammikuun 11. päivänä,\nerotimme pienen ratsasjoukon kunnailla, ja pian oli sinivalkea teltta\npystytetty tibetiläisten leiriin, niin että heillä niitä nyt oli\nkaikkiaan seitsemän. Sitte saapui vielä parvi ratsumiehiä, joista yksi\nistui hyvin kumarassa ja oli puettuna punaiseen puuhkaan ja muuten\naivan turkisten sisään. \"Se on hadshi Tsering\", ilmotettiin minulle.\nSaattojoukolla oli kiväärit, joissa lepatteli pienet punaiset liput.\nMiehet näyttivät perin vilustuneilta ja katosivat heti telttoihinsa,\nemmekä sinä päivänä enää nähneet heitä sen enempää.\n\nTammikuun 12. päivänä. Liian varahin saapui lähetti tiedustamaan\nminulta, tahdoinko saapua kuvernöörin telttaan vai oliko tämän ensin\ntultava minun luokseni. Annoin vastata, että lähetän kuvernöörille\ntiedon, milloin voin ottaa hänet vastaan. Kurja, monissa myrskyissä\nrepeytynyt telttani pantiin nyt niin oivalliseen kuntoon kuin\nolosuhteet sallivat; enempää kuin kahta vierasta ei siinä voinut\nvastaanottaa, mutta näitä varten levitettiin maahan huopapeitteitä ja\npatjoja, ja näiden istuinpaikkojen ja minun sänkyni väliin pantiin\nmahtava hiilipannu, jotta vanhus saisi lämpöä. Viestini oli juuri\nlähtenyt, kun sinivalkean teltan eteen tuotiin kaksi hevosta, joiden\nselkään vanhus sekä eräs nuori lama nousivat; hevosia talutettiin\nsuupielistä, muut tibetiläiset astuivat jalan, ja niin läheni koko\nsaattue hitaasti meidän telttojamme kohti.\n\n_Hladshe Tsering_, sillä se oli todellakin tämä vanha ystäväni, tuli\npuettuna kiinalaiseen paraatipukuun, kiinalaiseen lakkiin, joka oli\nkoristettu kahdella ketunhännällä ja valkoisella lasinupilla, ja\nsaappaisiin, jotka olivat sametilla päällystetyt ja varustetut\npaksuilla valkoisilla anturoilla. Avarilla riippuhihoilla varustetun\nsilkkikauhtanansa päällä hän kantoi lyhyttä saukonnahkakaulusta ja\nvasemmassa korvalehdessä isoa kultaista rengasta, joka oli koristettu\npyöreillä turkoosikivillä. Hänen ilmautuessaan telttani ovesta sisään\nastuin hänelle vastaan tervehtiäkseni häntä. Me tunsimme toisemme heti\nkohta ja tervehdimme toisiamme sydämellisesti, milteipä syleilimme\ntoisiamme, ja puhuimme siitä miten merkillinen sattuma se oli, että nyt\nkohtaisimme toisiamme uudestaan viiden vuoden perästä täällä keskellä\naavikkoa. Kädestä pitäen vein hänet vaatimattomalle kunniasijalle ja\npyysin lamaa, hänen sihteeriään, joka oli v. 1901 tuntemaan oppimani\nDshunduk Tseringin poika, myöskin \"painamaan puuta\". Itse istuin jalat\nristissä vuoteellani, Robert ja Muhamed Isa asettuivat oven suuhun,\njonka aukon pian täytti täydellinen mosaikki-kuva tibetiläisiä kasvoja.\nMuhamed Isa, tulkkini, oli puettuna eversti Younghusbandilta Lhasassa\nsaamaansa kunniapukuun; se oli paksua, kirsikanpunaista tibetiläistä\nvillakangasta; uumilleen hän oli kietonut kirjavan vyön ja päähänsä\npystyttänyt korkean, kultakuteisen peshawarilaisen turbaanin.\nLoistollaan hän löi meidät muut aivan varjoon.\n\nAsetettuani esille laatikollisen egyptiläisiä paperosseja ja Hladshe\nTseringin hetkisen katseltua telttani sisustusta, lausui hän totisen ja\nhuolestuneen näköisenä:\n\n\"Naktsangin käskynhaltijana en voi sallia teidän jatkaa matkaanne\ntäältä Shigatseen tahi mihinkään muuhun Naktsangin rajojen sisäpuolella\nolevaan paikkaan. Olen personallisesti saapunut luoksenne pyytämään\nteitä, että mitä joutuisimmin lähdette pois maakunnastani. Kohta\nenglantilaisen Lhasan-retkikunnan jälkeen sain devashungilta käskyn,\netten sallisi europalaisten enempää kuten ennenkään liikuskella\nNaktsangissa. Ohjeeni sisältää sen, että virkavelvollisuuteni on,\nyhdenkään europalaisen tunkeutuessa Naktsangiin, pidättää hänet ja\npakottaa palaamaan takaisin.\"\n\nMinä vastasin: \"Ei ole mahdollista, että olosuhteet nytkin vielä\nolisivat samat kuin viisi vuotta takaperin, jolloin viidelläsadalla\nsotamiehellä pidätitte karavaanini. Sen jälkeenhän on Intian hallitus\ntehnyt devashungin kanssa Lhasassa sopimuksen, ja nyt ovat kummatkin\nhallitukset aivan ystävällisissä väleissä keskenään.\"\n\n\"Hedin sahib, te muistatte miten asia kävi edellisellä kerralla. Olitte\nsilloin niin ystävällinen että noudatitte vaatimustani, mutta ette\ntiedä miten minun sitte kävi. Minä sain omasta kukkarostani suorittaa\nkoko teitä vastaan lähetetyn retkikunnan kustannukset, ja devashung\nvaati sen lisäksi minulta vielä 2,000 rupiita. Minä jouduin puille\npaljaille, sillä aikaa kun virkaveljeni Dshunduk Tsering rikastui\nväestön nylkemisestä ja nyt elää äveriäänä miehenä Lhasassa. Me olemme\nvanhoja ystäviä, mutta minä en teidän takianne voi enää antautua\nuusille ikävyyksille alttiiksi.\"\n\n\"Se on totta, Hladhse Tsering, että olemme vanhoja ystäviä; mutta\nettehän voi vaatiakaan, että minä teidän takianne alistuisin tekemään\nuuden matkan Tshang-tangin läpi! Minulla oli 130 juhtaa, kun kuusi\nkuukautta sitten läksin Ladakista. Nyt minulla niitä on, kuten itse\nnäette, enää yhdeksän. Minä en anna taivuttaa itseäni palaamaan tuota\ntietä takaisin, eikä teillä Lhasan sopimuksen jälkeen ole mitään\nmahtikeinoja europalaista pakottaaksenne!\"\n\n\"Lhasan sopimus tehtiin Englannin kanssa. Te ette ole mikään\nenglantilainen, te olette sved-peling (ruotsalais-europalainen).\"\n\n\"Sitä enemmän on teillä syytä osottaa minulle vierasvaraisuutta.\nVastoin omaa tahtoanne ja toivomuksianne on Englanti pakottanut teidät\nsotaan; minun maani ei niin ole milloinkaan tehnyt!\"\n\n\"Olette oikeassa, teidän kansanne ei ole koskaan tuottanut meille\nvahinkoa. Mutta minun ohjeissani ei tehdä mitään erotusta eri\nkansallisuuksien suhteen. Minä en tietystikään pakota teitä palaamaan\nLadakiin samaa pitkää, kehnoa tietä pitkin, jota olette tulleet tänne;\ntiedän että se on mahdotonta ilman suurta, hyvästi varustettua\nkaravaania. Minulle onkin aivan yhdentekevää, onnistuuko teidän päästä\nShigatseen vai ei, mutta minun maakuntani läpi ette saa sinne kulkea!\nNaktsangissa on teille vain yksi ainoa tie avoinna, se nimittäin, jota\nmyöten tänne tulittekin. Mitä tietä sitte käytätte, se ei minua\nliikuta. Ja jos voitte tunkeutua Shigatseen Dangra-dshum-tson\npohjois- ja länsipuolitse, niin se on minulle samantekevä!\"\n\n\"Te tiedätte tashi-laman vuosi sitten käyneen Intiassa, ja tiedätte\nmyös, miten hyvin hänet siellä vastaanotettiin. Hän odottaa minua\npääkaupungissaan, eikä kellään muulla kuin hänellä ole oikeutta estää\nminua matkustamasta hänen luokseen.\"\n\n\"Naktsang on devashungin vallan alla eikä tashi-laman.\"\n\n\"Dalai-lama lähti pakoon, kun englantilaiset joukot lähenivät Lhasaa.\nTashi-lama on senvuoksi nyt Tibetin etevin suurlama.\"\n\n\"Aivan oikein, me emme käsitä emmekä hyväksykään dalai-laman\nmenettelytapaa. Hänen olisi täytynyt olla se, joka puolusti maata sen\nvihollisia vastaan. Mutta se ei kuulu tähän; minä saan ohjeeni\nyksinomaan devashungilta.\"\n\n\"Ja minä puolestani en lähde Naktsangista, ennen kuin tashi-lama on\nvahvistanut teidän sananne, että tieni on katkaistu. Minä lähetän\nkirjeen Intian hallituksen edustajalle Gyangtsessa, majuri\nO'Connorille, ja jos hän vastaa minulle, että valtiollinen asema estää\nminua jatkamasta matkaani, sitte vasta lähden Tibetistä. Ja siihen on\nminulla toinenkin syy. Minä odotan Intiasta kirjeitä, jotka majuri\nO'Connorin on määrä toimittaa minulle. Ymmärrättehän kai, miksi en\ntahdo lähteä Naktsangista ennen postini tuloa, joka epäilemättä\ntashi-laman käskystä toimitetaan edelleen minulle.\"\n\n\"Kaikki olisi hyvin, mutta onko teillä todistusta siitä, että\ntashi-lama ottaa vastatakseen postinne teille lähettämisestä? Teillä ei\nole passia devashungilta? Onko teillä ehkä tashi-lamalta? Minulle ei\nole annettu toimeksi teitä palvella. Jos minä omin uhin lähettäisin\nkirjeenne Gyangtseen, niin menettäisin pääni.\"\n\n\"Minä lähetän kaksi omista ladakilaisistani kirjettä viemään.\"\n\n\"Ei, maa on suljettu niiltä yhtä jyrkästi kuin teiltä. Ja miten\nkauvan aikaa muuten luulette täytyvänne täällä viettää vastausta\nodottaessanne? Useampia kuukausia?\"\n\n\"Ah ei, Gyangtseen on 165 engl. peninkulmaa, ja lyhyilläkin\npäivämatkoilla ei se kestäisi kauvempaa kuin 20 päivää.\"\n\n\"Minä en lähde tästä paikasta, ennenkuin te olette lähtenyt tiehenne ja\njatkanut matkaanne pohjoiseen päin Naktsangin rajan yli.\"\n\n\"Ja minä en ennen lähde matkaan, kuin olen saanut Gyangtsesta\nvastauksen kirjeeseeni.\"\n\n\"On mahdotonta jäädä tänne niin kauvaksi asti. Te ette voi elättää\nväkeänne; täällä ei ole lainkaan paimentolaisia, ja lähettyvillä asuvat\novat rutiköyhiä.\"\n\n\"Etelärannalla näin sangen paljon telttoja ja suuria karjalaumoja.\nPahimmassa tapauksessa voimme elää metsästyksellä, riistaa täällä on\nrunsaasti. Kun en muuta vaadi, kuin että annatte minun täällä odottaa\nvastausta, niin täytyy teidän se ainakin minulle myöntää.\"\n\n\"Siinä erehdytte; minun asemassani olevalle miehelle ei Shigatsella\neikä Gyangtsella ole mitään merkitystä. Englantilaisten lähdettyä\nTibetistä lähetti devashung jokaiseen dsongiin (kuvernööri-kaupunkiin)\nkoko Tibetissä kirjelmän, jossa sanottiin että tosin olimme tulleet\nlyödyiksi, mutta ettemme olleet menettäneet yhtään osaa maastamme, vaan\nsiinä yhä vielä olimme herroja, samoin kuin että europalaisten\nmatkustajain suhteen vanhat määräykset pysyvät voimassa. Minä itse\npuolestani tahdon olla teitä kohtaan niin huomaavainen kuin voin, ja\npalajan nyt lähinnä omaan telttaani ja neuvottelen miesteni kanssa.\" —\n\nSamaan aikaan pidin minäkin sotaneuvottelua Robertin ja Muhamed Isan\nkanssa. Oli päivän selvää, ettemme voineet jatkaa matkaamme etelään\npäin. Sitä vastoin näytti siltä, kuin voisimme tunkeutua kiertotietä\nDangra-dshum-tson ympäri sen länsipuolella olevaan maahan, jota, kuten\nHladshe Tsering oli sanonut, hallittiin Saka-dsongista käsin. Jos\nmeidät sieltäkin karkotettaisiin, niin lähtisimme Pekingiin. Minkä\nvuoksi? Minä tosin olen yleensä suuri optimisti, mutta minussa asui\nvankkana ajatus, että miksen minäkin voisi yhtä hyvin kuin aikoinaan\nMarco Polo siihen määrään hurmata Kiinan keisaria, että hän antaisi\nminun jonkin erityisen tehtävän varjolla matkustella vapaasti\nTibetissä! Muhamed Isa arveli, että Pekingiin oli suunnattoman\npitkältä, mutta Robert oli aivan haltioissaan matkan johdosta. Meidän\ntuli vain ottaa mukaan paraat miehemme; muille voisi kyllä helposti\nhankkia luvan palata Ladakiin Gartokin kautta. Itsellemme tosin alussa\ntulisi sangen tukala matka, mutta Etelä-Mongoliassa sitten\nkarauttaisimme baktrialaisilla kameeleilla aron halki kuin sen omat\nvillit pojat juuri siihen aikaan, jolloin kevätkukkaset ihanimmin\ntuoksuvat. Millään ilmeellä en tahtonut palata kotiin voitettuna\nmiehenä. Minä koetin valaa molempiin toisiin omaa innostustani ja\nkuvasin heille kameeliratsastustamme kuin mitäkin satua tahi romaania.\n\nNyt ilmoiteltiin kaksi Hladshe Tseringin miestä, jotka toivat minulle\nherraltaan lahjaksi vadillisen riisiä ja kimpaleen voita. Sihteeri-lama\nlahjoitti myös nipullisen riisiä. Vastalahjaksi lähetin Muhamed Isan\nmyötä kokonaisen kappaleen pashmina-kangasta ja srinagarilaisveitsen\nkuvernöörille sekä samanlaisen veitsen ynnä turbaaninauhan sihteerille.\n\nRobertin ja Muhamed Isan seuraamana lähdin kello 3 vastavierailulleni.\nHladshe Tseringin teltta oli tilava ja sievästi sisustettu, ja kaikki\nhänen sihteerinsä ja palvelijansa istuivat valkean ympärillä, joka\nlieskasi korkealle ylempää teltanaukkoa kohti. Teltan seinävierustoilla\noli riisi- ja tsambasäkkejä ja useita kokonaisia teurastettuja\nlampaita; kaikki näytti siltä, kuin aikoisi vanhus jäädä tänne\npitemmäksi aikaa. Haarukoilla ja lippusilla varustettuja kiväärejä,\nkalpoja ja peitsiä, valjaita, suitsia, satuloita ja satulaloimia;\nkaikki koristivat päälliköntelttaa samalla ihantavasti ja\nsotilaallisesti. Lyhyelle seinälle oviaukkoa vastapäätä oli ladottu\nkorkeita patjoja, joita peittivät pienet Lhasan matot ja joille\nselkänojiksi oli asetettu pyöreitä tyynyjä. Tänne käskettiin minun\nkäymään istumaan Hladshe Tseringin viereen; eteemme asetettiin pieni,\npunaiseksi kiillotettu pöytä. Oikealla puolella seisoi alttariarkku,\njolla oli kullatuita jumalankuvia ja \"gaos\" — pieniä, Buddhankuvilla\nvarustettuja hopeakoteloita, joita matkustaessa kannetaan olan yli\nkulkevassa punaisessa nauhassa. Niiden edessä palaa lekotteli\nrasvasydämiä loistavissa messinkilampuissa.\n\nMuuan palvelija toi kiinalaisia porsliinikuppeja, joilla oli vaskiset\nvadit ja hopeakannet. Toinen kaasi niihin hauskasti kuvitetusta\nteekannusta tuota paksua, voilla sekotettua teetä, jota tibetiläiset\nniin rakastavat ja jota minäkin nyt join teeskennellyllä ihastuksella,\nvaikka se suussani maistuikin inhottavalta — mutta olihan Hladshe\nTseringkin äsken ylistänyt minun englantilaista teetäni!\n\nKeskustelu sujui täälläkin levollisesti, leikillisesti ja hauskasti\nkuten minun teltassani. Mutta neuvotteluissamme emme edistyneet sen\npitemmälle, pikemminkin vastakkaiseen suuntaan, sillä nyt sanoi Hladshe\nTsering:\n\n\"Dangra-dshum-tsolle en voi antaa teidän millään ehdolla mennä, järvi\non pyhä, ja muuten onkin jo sinne vartiojoukkoja asetettu.\"\n\n\"Tie itäänkin on siis meiltä suljettu?\"\n\n\"Niin, etelään, länteen ja itään päin on maa teiltä täydellisesti\nsuljettu, ja pohjoiseen en, kuten nyt huomaan, voi teitä palauttaa.\"\n\n\"Pitääkö minun sitte nousta taivaaseen tai vajota alas manalaan?\"\n\n\"Ei, mutta teidän täytyy odottaa täällä.\"\n\n\"Ja te lähetätte kirjeeni Gyangtseen?\"\n\n\"En, sitä en tee; mutta en myöskään estä teitä lähettämästä omalla\nvastuullanne sinne kaksi miestänne.\"\n\n\"Tahdotteko myydä minulle heitä varten muutamia hevosia?\"\n\n\"En, sillä silloin sanottaisiin minun olevan teidän kanssanne yksissä\njuonissa ja että olisin antanut lahjoa itseni.\"\n\n\"Tepä olette kaunis kuvernööri, Hladshe Tsering, ette voi myydä edes\nparia hevosta minulle! Minun täytyy niinmuodoin lähettää mieheni\njalkasin, ja se vie kaksin verroin aikaa.\"\n\n\"No hyvä, minä nukun sen asian päälle; huomenna saatte sitte tiedon\npäätöksestäni.\"\n\nIllalla saivat Rub Das ja Tundup Galfan määräyksensä. Heidän piti\nlähteä viemään kirjettä majuri O'Connorille ja saivat matkaa varten\nrahasumman, joka heidän oli neulottava vyöhönsä, sitä paremmin\nsäilyttääkseen. Vasta seuraavana iltana heidän piti lähteä\nseikkailumatkalleen.\n\n\n\n\nViidestoista luku.\n\nTranshimalajan yli!\n\n\nTammikuun 13. päivä! Sillä nyt oli meillä taasen tämä kovanonnen luku,\njota niin monet pitävät turmaa ennustavana ja jota ympäröi taikauskon\nkutoma ilmakehä! Tulisikohan 13. päivä meillekin onnettomuudenpäiväksi?\n\nAurinko oli tuskin vielä noussut, kun Hladshe Tsering ilmotti tulostaan\nluokseni. Yksityissihteerinsä, lama Lobsang Shuntänin, ja kaikkien\nmuiden seuraamana astui h. ylh. Naktsangin käskynhaltija jalkasin\nteltalleni. He istuivat jälleen samoilla patjoilla, Hladshe Tsering\navasi suunsa ja lausui seuraavat muistiinpainuvat sanat:\n\n\"Hedin sahib, meillä kummallakaan, teillä ja minulla, ei ole aikaa\nvirua täällä viikkoja ja kuukausia ja odotella Gyangtsesta tulevaa\nvastausta. Auttamaan teitä postiyhteyteen Gyangtsen kanssa en voi\nsuostua. Olen perusteellisesti punninnut asiaa ja neuvotellut sen\njohdosta sihteerieni kanssa, jotka samoin kuin minä ovat devashungille\nvastuunalaisia. Me olemme sitä mieltä, että ainoa mitä voitte tehdä on\nseuraava: te jatkatte matkaanne Labrengin alueelle, Tashi-lunpoon. Minä\npyydän teidän jo ylihuomenna lähtemään.\"\n\nMitä merkitsi tämä mitä odottamattomin käänne? Eilen en olisi saanut\nastua askeltakaan etelään päin, ja tänään pyydettiin minun\nmahdollisimman pian painamaan kohti kiellettyä maata! Oliko Hladshe\nTsering saanut salaisen käskyn Lhasasta? Oliko hän saanut tiedon, että\ntashi-lama minua todellakin odotti? Siitä hän ei virkkanut sanaakaan,\nja minä olin liiaksi viisas sen enempää kyselläkseni. Vai olimmeko me\nsotajuonen uhreja, jonka tarkotuksena oli saattaa meidät mahdollisimman\npian Gyangtseen, missä minut sitten pakotettaisiin palaamaan\nDardshilingin yli Intiaan? Sillä siellä voi devashung vedota siihen\nsopimukseen, jossa nimenomaan sanotaan, että vain niillä on oikeus\nkulkea maassa, joilla on passi Lhasasta. Siten saisi matkani\nlyhyen lopun. Ehkäpä oli parempi kääntyä tuntemattomaan maahan\nDangra-dshum-tson länsipuolella, joka juuri oli matkan etevin päämäärä?\nHladshe Tseringin rintaman muutos oli niin täydellisesti vierasta\nkaikelle, mitä ennen olin nähnyt ja kokenut Tibetissä, ettei käänne\nminua oikein miellyttänyt, ja minä kysyin itseltäni, pitikö minun\ntodellakin syöstä suoraan englantilaisten, kiinalaisten ja\ntibetiläisten virastojen kitaan, joutuakseni lyhyen armonajan perästä\nriippuvaiseksi niiden armosta ja mielivallasta.\n\nEi sittenkään, tätä tilaisuutta ei millään ehdolla saanut laiminlyödä!\nNgangtse-tson ja Shigatsen välillähän juuri on Tsangpon pohjoispuolella\nsen _suuren, valkean alan_ itäinen osa, jolle ei yhdenkään europalaisen\neikä punditin jalka vielä ollut astunut, sen maan, josta vielä ei ollut\ntunkeutunut edes hämäriä, tarumaisia kuulopuheitakaan maantieteellisiin\nkäsikirjoihin! Vaikkapa minulla olisi tilaisuutta vallata vain tämä\nainoa linja, niin eivät uhraukseni sittekään olisi turhat. Nain Sing on\nsaanut kartalleen kaksi jokea, jotka juoksevat itään ja koilliseen\npäin Kjaring-tsohon yhtyäkseen; niiden yläjuoksun hän sijoittaa\nNgangtse-tsosta etelään olevaan maahan. Niistä en vielä tiennyt mitään,\nmutta tulisin tietämään kaikki, jos otin vastaan Hladshe Tseringin\ntarjouksen. Olinhan sitäpaitsi jo huomannut niiden vuorijonojen, jotka\nNain Sing oli sijoittanut karttaansa järven eteläpuolelle, olevan aivan\nmielivaltaisesti ja mielikuvituksellisesti piirretyt. Mutta missään\ntapauksessa en saanut nyt antaa aavistaa ihastustani, ja sen vuoksi\nsanoin sangen levollisesti ja arvelevaisesti:\n\n\"Hyvä, minä lähden ylihuomenna etelään päin, jos te minulle siksi\nvoitte hankkia hevosia.\"\n\n\"Minä olen lähettänyt seudun kaikkiin laaksoihin miehiä ja käskenyt\nniiden toimittaa tänne kaikki saatavissa olevat hevoset. Täältä vie\nkaksi tietä Shigatseen. Jos kuljette järven eteläsivua, niin olette\nneljän päivän päästä Labrangin alueella; mutta järven itäsivua kulkien\nolette siellä jo kahden päivän perästä. Voitte itse valita kumman tien\nhaluatte, mutta minulle olisi mieluisempaa, jos päättäisitte käyttää\nitäpuolista. Sillä minullehan on tärkeintä, että niin pian kuin suinkin\njoudutte pois maakunnastani!\"\n\n\"Ei, minä valitsen länsipuolisen tien, voidakseni pistäytyä\nDangra-dshum-tsolIe. Sillä minä tahdon itse nähdä tämän järven, ja\nsinne täytyy minun senkin vuoksi, että sen mainitsin postiosotteekseni\nja siellä minua vartoo tashi-laman pikalähetti.\"\n\nTämä ilmoitus oli kaikkea muuta kuin valtioviisas, ja olisin kyllä\nvoinut välttää suunnitelmiani paljastamasta! Hladshe Tsering\nkuohahtikin heti paikalla: \"Dangra-dshum-tsolle? Ei ikinä! Järvi on\npyhä; vuori Targo-gangri sen etelärannalla on pyhä, siellä on suuri\nSershik-gumpan luostari, jossa asuu mahtavia, juonittelevia munkkeja;\nteidän menostanne järvelle seuraisi ikäviä selkkauksia. Ei, jos teillä\non sellaisia aikeita, niin jätän teille vain yhden ainoan tien, sen\nnimittäin, joka kulkee Ngangtse-tson itäpuolitse. Minä en voi enkä\ntahdo pakottaa teitä, mutta minä pyydän teitä, antakaa minulle\nkunniasananne, ettette mene Dangra-dshum-tsolle.\"\n\nSiten kadotin pyhän järven toistamiseen. Mutta etten vietä kadottaisi\nsitä tärkeätä tietä, joka minulle oli vapaana annoin kunniasanani.\nLiian hätiköivä avomielisyyteni harmitti minua kovin, mutta pianpa olin\nsaava tilaisuutta iloitakin siitä, sillä jos minulla olisi ollut\ntilaisuutta nyt käydä pyhällä järvellä, niin olisin ehdottomasti tullut\nvangituksi sen rannalla — mutta se on toinen juttu, joka kuuluu\nmyöhäisempään lukuun.\n\n\"Sanokaas minulle, Hladshe Tsering, luuletteko että minut tullaan\npidättämään Labrangin alueella?\"\n\n\"Kun teitä kerta ei vangita täällä Naktsangissa, niin tuskinpa teille\nniin käynee sielläkään. Miten _minun_ tulee käymään, sitä en tiedä,\nmutta minä olen ollut seitsemän vuotta käskynhaltijana ja minun\nvirka-aikani loppuu jo viiden kuukauden päästä; silloin ei minua\nsuuresti liikuta, vaikka virkani menettäisinkin. Devashung on jo\nnylkenyt minua niin perinpohjaisesti, että minulta enää on vain vähä\nomaisuutta ja karjaa perittävänä. Nyt esim. matkustan maakunnassa\nkansan kustannuksella; paimentolaisten täytyy hankkia minulle ja\nseuralaisilleni koko ajan vetojuhtia ja ruokavaroja.\"\n\n\"Teidän devashunginne tuntuu olevan kelpo kapine. Teidän pitäisi olla\nmielissänne siitä, että virka-aikanne pian päättyy.\"\n\n\"Niin, mutta minun täytyy asettua paikkaan, jossa voi elää huokealla.\"\n\n\"Tietääkö devashung minun olevan täällä?\"\n\n\"Vielä en ole kuullut siitä mitään; mutta minä olen eilen teidän\nasioittenne johdosta jälleen lähettänyt viestin pikalähettien myötä.\nMiten teitä tullaan kohtelemaan, en tiedä; mutta minä itse olen mennyt\nvanhan ystävyytemme takia niin pitkälle, kuin minulle suinkin oli\nmahdollista.\"\n\nJos jo tammikuun 13:s oli merkkipäivänä aikakirjoissa niin piti 14:nä\nsattua vieläkin ihmeellisempiä tapauksia! Elämäni oli viime kuukausina\nkulunut jotenkin yksitoikkoisesti, mutta nyt elin joka päivä asioita,\njotka olivat kuin romaaneista otettuja.\n\nNiin kaunista päivää ei meillä vielä ollut koko talvena. Telttain\nläheisyyteen oli universalikone asetettuna kolmijalalleen ja kädessä\nminulla oli kronometri, aneroidi-ilmapuntari ja lämpömittari. Seisoin\nsiinä ainakin kolmisen tuntia tarkastellen _auringonpimennyksen_\nkehitystä. Se käsitti likimäärin yhdeksän kymmenettäosaa\nauringonkehästä. Vähää ennen sen maksimia oli ilman lämpö -8,5 astetta\nja kohta maksimin jälkeen -11,4 astetta. Termografin violetti juova\nlaskeutui nopeasti, ja kevyt leyhkäys puhalsi pitkin maan pintaa.\nMuutamia tibetiläisiä oli tullut Muhamed Isan teltan luo tekemään\nkanssamme hevoskauppoja, mutta kun alkoi niin merkillisesti pimetä,\nolivat he pudistelleet päätänsä ja menneet takaisin telttoihinsa.\nLadakilaiset ovat ulkosalla, istuvat nuotioittensa ääressä ja mutisevat\nrukouksia. Korpit ovat hiljaa eivätkä liikahdakaan. Kotka lentelee\nraskain siivin aivan maanpinnan rajalla. Lampaamme palaavat itsestään\nlaitumelta kuten niiden tapana on iltasilla — ja kuitenkin on sammuva\naurinko puolipäivän korkeudessaan. Koiranpennut lopettavat leikkinsä,\nryömivät noloina telttaan ja paneutuvat vuoteelleni. Ainoastaan hevoset\nhaukkaavat nurmea eivätkä näy ollenkaan ihmettelevän päivän lyhyyttä.\nKaikki on puistattavan hiljaista ja tyventä.\n\nMutta sitte suurenee jälleen pieni päivänsirppi, joka ei ollut sammunut\nmaailman yössä. Käy valoisammaksi, ja himmeät varjot, joilla äsken\nvielä oli kaksinkertaiset reunat, tulevat jyrkemmiksi. Lampaat seisovat\nvielä hetken epäröiden, mutta käyvät sitte takaisin laitumelle. Koirat\nalkavat uuhelleen kisailunsa, ja tibetiläiset kurkistavat yksi toisensa\njälkeen telttainsa ovista. Korpit pyristelevät itseään ja lentävät\nraakkuen muutamalle kunnaalle. Ladakilaisten rukoukset vaikenevat, ja\nsuhahtavin siivin kohoaa kotka ylös aurinkoa kohti, joka taasen\nnäyttäytyy koko hehkuvassa loistossaan.\n\nNyt lähdin molempien tukipylväitteni kera h. ylh. Hladshe Tseringin\npateille. Hän istui kiillotetun pöytänsä ääressä, hörppi teetä ja\nsauhutteli pitkästä kiinalaisesta piipustaan.\n\n\"Tiedättekös, mistä syystä äsken niin pimeni?\" kysyin.\n\"Dangra-dshum-tson jumalat ovat vihoissaan siitä, ettette sallineet\nminun käydä heidän järvellään!\"\n\n\"Ei toki, varjelkoon siitä. Taivaalla kävelee suuri koira, joka välistä\npeittää meiltä auringon. Mutta minä ja lama Lobsang olemme rukoilleet\nalttarin ääressä ja polttaneet suitsutuslastuja jumalankuvien edessä.\nTeidän ei tarvitse enää peljätä, koira on mennyt tiehensä.\"\n\n\"Mainiota!\" huudahdin ja tein nyt epätoivoisen yrityksen selittää\nilmiötä. Robert sai pitää alustaan, joka esitti aurinkoa, yläällä;\nminä otin kaksi rupiin kolikkoa, jotka kuvasivat maata ja kuuta\nkiertokulussaan. Hladshe Tsering kuunteli tarkkaavasti selitystäni\nMuhamed Isan käännöksestä, myhäili, nyökytti hyväksyvästi päätään ja\narveli lopuksi — että tuo kaikki saattoi meille hyvin kelvata, mutta\nei pitänyt lainkaan Tibetissä paikkaansa!\n\nSamassa silmänräpäyksessä teltan ovikieleke temmattiin auki, Rabsang\nastui hengästyneenä sisään ja huusi minulle:\n\n\"_Posti on tullut_!\"\n\nMuhamed Isa ja Robert hypähtivät pystyyn, kuin olisi heillä ollut tulta\njalkainsa alta, ja huusivat: \"Meidän täytyy kiiruhtaa ulos!\" Minä\nistuin aivan hiljaa ja ponnistin lujasti jalkojani lattiaa vastaan,\njotten näyttäisi vavahtelevani jännityksestä. Oliko se mahdollista?\nKirjeitä kotoa, Intiasta, Gyangtsesta ja ehkäpä tashi-lamaltakin.\n\n\"Kuka on postin tuonut?\" kysyin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\n\"Eräs mies Shigatsesta, jolla on kaksi muuta seurassaan\", vastasi\nRabsang.\n\n\"Missä hän on? Antakaa hänen tuoda postilaukku tänne!\"\n\n\"Sen olemme hänelle jo sanoneet, mutta hän vastaa saaneensa ankaran\nkäskyn jättää postin sahibille itselleen hänen omassa teltassaan. Hän\nkieltäytyy tekemästä sitä kuvernöörin teltassa.\"\n\n\"Mitä nyt on tapahtunut?\" kysyi Hladshe Tsering, joka oli ihmeissään\nyleisestä mieltenkuohusta.\n\n\"Minulla on tietoja _tashi-lamalta_\", vastasin hyvin levollisesti.\nNyt oli Hladshe Tseringin vuoro näyttää ällistyneeltä. Uutinen teki\nhäneen hyvin syvän vaikutuksen. Hän antoi nopeasti käskyn, kaksi\nhänen miehistään kiiruhti ulos ja toivat sanoman ilmotukseni\ntodenperäisyydestä. Silloin hän taputti minua ystävällisesti olkapäälle\nja virkkoi myhäillen:\n\n\"Hedin sahib, tämä on minulle paljoa suurempi ja tärkeämpi uutinen kuin\nteille! Minä viis siitä mitä sanomia te olette saanut, mutta postin\ntulo tashi-lamalta on minulle jo sellaisenaan todistuksena siitä, että\nhänen pyhyytensä tosiaankin vartoo teitä, että Labrangin alue on teille\navoinna ja että minä olen menetellyt oikein kun sanoin, että voitte\njatkaa matkaanne. Jollen jo eilen olisi antanut lupaa siihen, olisin\nsen tänään aivan varmasti teille antanut.\"\n\n\"Mutta olenhan aina sanonut saavani postini tashi-lamalta.\"\n\n\"Totta, mutta vasta nyt minulla on kouraantuntuva todistus siitä, nyt\nolen aivan rauhoittunut enkä aijo enää edes odottaa lähtöönnekään\nsaakka. Minä matkustan ylihuomenna Shansa-dsongiin.\"\n\nMutta nyt en enää jaksanut hillitä itseäni. Otin kiiruusti jäähyväiset\nja riensin telttaani, jonne postintuoja huudettiin. Se oli nuori\njäntevä tibetiläinen nimeltä Ngurbu Tundup, joka palveli Kung Gushukia,\nerästä hyvin ylhäistä virkamiestä Shigatsessa ja tashi-laman nuorempaa\nveljeä. Intiasta tulleen käskyn mukaan oli luutnantti _Bailey_, joka\nedusti lomalla olevaa majuri O'Connoria Gyangtsessa, lähettänyt\nerittäin huolellisesti suojatun postilippaan tashi-lamalle, pyytäen\ntämän toimittamaan sen minulle. Olipa tibetinkielinen osote merkitty\njuuri kielletyn _Dangra-dshum-tson_ nimelle. Tashi-laman käskystä oli\nmies varustettu avoimella passilla Labrangista, Tashi-lunpon\nVatikaanista, joka oikeutti hänen ottamaan koko matkalla sinne hevosia\nja ruokatarpeita ilmaiseksi. Hänen mukanaan tulleet miehet olivat\nviimeiset paimentolaiset, jotka olivat Dangra-dshum-tson luona antaneet\nhevosia käytettäväksi eivätkä nyt, kun juomarahoja varmasti tuli\ntippumaan, olleet tahtoneet hänestä erota. Hän oli tarvinnut 18 päivää\npyhälle järvelle tullakseen ja oli siellä vielä kolmen päivän ajan\netsinyt minua, kunnes sattumalta oli saanut kuulla meidän leiriytyneen\nNgangtse-tson luo. Sitte hän oli kiirehtinyt minun tyköni suorittamaan\nhänelle pannun tehtävän. Mutta miten oli hän saattanut niin viivästyä?\nMinähän olin kuitenkin sopinut marraskuun 25 päivästä! Aivan oikein,\nmutta Kung Gushuk oli antanut lippaan virua Shigatsessa 40 päivää, ja\nKung Gushuk on pässinpää! Mutta tämäkin oli onni. Jos Kung Gushuk olisi\ntehnyt velvollisuutensa, niin olisi posti saapunut ajoissa — mutta\nminä tulin vasta joulukuun lopussa sovitulle paikalle. Korkeampi\nsallimus oli ohjannut asiat käymään niin, että kaikki sopivat\nerinomaisesti toistensa kanssa.\n\nNytpä lipas avattiin. Mikä jännitys! Se sisälsi kirjekääröjä\nvanhempaini kotoa, Kalkuttan _Governement Housesta_, eversti Dunlop\nSmithiltä ja monilta muilta ystäviltä. Ensiksi vakuuttauduin viime\nkirjeestä, että kotona kaikki olivat terveitä, ja luin sitte kaikki\naikajärjestyksessä ja mitä suurimman jännityksen valtaamana. Kirjeet\nolivat minulle sitä tervetulleemmat, kun ne sisälsivät pelkästään hyviä\ntietoja. Ja Ruotsin lehtiä sain tukuttain — ne tosin olivat vanhoja\nkuin Methusalem, mutta luettavasta ei nyt ollut puutetta Shigatsen\nmatkalla.\n\nKoko 15. päivän minä yhä vielä luin ja luin sitte vielä edelleen. 16.\npäivänä tuli Hladshe Tsering jäähyväisvierailulleen. Me tarinoimme\nvallan hauskasti keskenämme, laskimme leikkiä ja kysyimme toisiltamme,\ntokko kohtalo vielä kerran veisi meitä eläessämme yhteen. Sitte\nseurasin häntä ulos odottavan hevosen luo, joka oli lumivalkea sekä\nkoristettu vadelmanpunaisella satulaloimella, kimaltelevilla\nmessinkikoruilla ja rintavaatteella, jossa helisi pieniä tiukuja. Hän\nnousi satulaan, ojensi minulle viimeisiksi jäähyväisiksi molemmat\nkätensä ja katosi sitte pienen ratsasjoukkonsa kera kunnaiden taa.\nSitte uudelleen palasin kirjeitteni pariin, mutta huomasin sittekin\nolon muuttuneen täällä aika tyhjäksi ja autioksi Naktshangin\nrakastettavan käskynhaltijan poislähdettyä.\n\nTammikuun 17. p. Mitäpä nyt huolin siitä, että vastasatanut lumi\npeitti meitä ympäröiviä vuoria ja että raskaita, siniharmaita\npilvenlonkareita vyöryi järven yli, kun minä nyt sain luoda niihin\nviimeisen jäähyväissilmäyksen. Kaikki tuntui niin valoisalta, hilpeältä\nja ystävälliseltä. Mahtava kuvernööri oli tullut estämään minua\nmatkaani jatkamasta, ja kuitenkin oli nyt tie edessämme etelään yhtä\navoimena, kuin äskettäin asumaton Tshang-tang. Mutta täällä oli olo\npaljoa parempaa kuin siellä. Joka päivä tulisimme sivuuttamaan mustia\ntelttoja, voimme ostaa kaikkea mitä tarvitsimme, eikä ollut kauvemmin\nhuolena ajatus, että meillä enää oli ruokavaroja vain viideksi\npäiväksi. Me nautimme rajattomasta vapaudesta, vaikkei meillä\nkuitenkaan ollut ainoatakaan miestä turvajoukkonamme. Edessäni avautui\nmaa, josta maantieteellisessä mielessä voi sanoa, että se oli _koko\nmaapallon kaikkein mieltäkiinnittävimpiä_, ja jossa joka päivämatkalla\nsaattoi tehdä mitä tärkeimpiä havaintoja ja keksintöjä. Mitäpä huolin\nsiitä, että ilma oli raaka ja kylmä — kerranhan kuitenkin piti kevään\ntulla! Kolmesta syystä voimme nyt luottaa lämpimämpien säiden\nsaamiseen: me kuljimme eteläisempiä leveysasteita kohti, voimme pian\npäästä alavammille seuduille ja jokainen päivä vei meidät askeleen\nlähemmäksi kevättä. Ja kolmesta syystä piti _Ngangtse-tson_ järven\npysyä alati loistokohtana muistelmaini päiväkirjassa: sen varrella oli\nminulle odottamatta annettu vapaus, siellä olin jälleen päässyt\nulkomaailman kanssa yhteyteen, ja siellä oli minulla ollut tilaisuus\nmääritellä ensi kertaa järven syvyys täydellisten luotausten avulla ja\npiirtää sen rajat kartalle.\n\nOlimme jotenkin huokealla ostaneet kolme uutta hevosta, joiden selkään\nRobert, Muhamed Isa ja Tsering nousivat, minun yhä käyttäessäni pientä\nladokilaiskimoani. Postintuojan ja hänen molempain toveriensa seurassa\nratsastimme kaakkoiseen suuntaan alas järvelle päin ja kuljimme pitkin\nsen itärantaa, jonka eteläisimmällä kohdalla leiriydyimme kahden\nmustan teltan läheisyydessä. Kiangeja ja susia näyttäytyi usein. Yhden\nkiangin olivat sudet repineet; sen raadon ääreen jäivät valkea Puppy ja\nmusta pobrangilaiskoira ihanata kestinkiä pitämään. Olimme 21,2\nkilometriä pitkän päivämatkan aikana kärsineet vilua aika lailla, ja\nyöllä lämpömäärä aleni aina 34,0 asteeseen; pahin pakkanen koko talven\nkuluessa!\n\nSeuraava päivämatka vei meidät erään sen vuoriston halki kulkevaan\npoikittaiseen laaksoon, joka kohoaa Ngangtse-tson etelärannalla. Sen on\nmelkoisen kapea, ja pieni lähdepuro pulppuaa jääkautensa alla. Me\nseuraamme muuatta selvästi huomattavaa puroa, jätämme taaksemme pari\ntelttaa ja kuljemme lammaskatraiden, nurmiketojen ja mustain kohtain\nohi, joilta kesyt jakit ovat maatessaan kalvaneet kaiken ruohon; kaikki\non mustaa: teltat, tibetiläiset, puolialastomat lapset ja koirat.\nLopuksi laaksonuoma johtaa meidät länttä kohden; juuri käänteessä\nnäemme erään maidonvalkeaksi jähmettyneen vesiputouksen. Ylhäällä\nlaakson korkeimmalla kohdalla leiriydyimme muutamalle tasangon\ntapaiselle laajennukselle, jolta minulla oli hyvin mieltäkiinnittävä\nnäköala koilliseen päin. Sieltä näki melkein koko sen järven, jonka\nNain Sing oli sijoittanut jonkun matkan päähän etelään ja jota hän\nkutsuu _Daru-tsoksi_. Minä en voi väittää tätä nimeä vääräksi, mutta\nyksikään tibetiläinen, jolta sitä kysyin, ei ollut järveä koskaan\nkuullut niin nimitettävän; he sanoivat sitä _Martshar-tsoksi_, ja sillä\nnimellä sen merkitsinkin nyt karttaani. Mutta usein kylläkin sattuu,\nettä eri paimentolaisheimot samalle järvelle antavat eri nimiä.\nLeirissä n:o 109 (5,189 metriä korkealla) ollessamme se lepäsi suoraan\nallamme kuten jollakin kartalla; sen hahmo ei ole niin yksinkertainen\nkuin Nain Singin kartassa, vaan rikas niemekkeistä ja poukamista, ja\nkeskeltä se on erinomaisen kapea, Ngangtse-tson ja Martshar-tson\nvälinen maakangas on vain muutamia kilometrejä leveä; korkeimmilla\nkohdin koskettavat toisiinsa molempain järvien muinaiset\nrantapenkereet. Marishar-tson pitäisi olla yhtä suolainen kuin\nnaapurinsa, mutta sen jää oli kirkas ja sininen, emmekä sen yläpinnalla\nnähneet mitään irtautuneen suolan muodostamia kenttiä.\n\nSiitä lähtien, kun olimme jättäneet valkean pennun ja mustan\npobrangilaiskoiran lampaanraadon kimppuun, emme ollut niitä enää\nnähneet; lähetin sen vuoksi Hadshin takaisin järvelle. Mutta hän\npalasi, näkemättä jälkeäkään koirista. Sille tielle ne menivät, ja minä\nkovin kaipasin valkeata pentuani, joka oli ollut uskollinen teltta- ja\nmatkatoverini. Joko ne olivat joutuneet kahakkaan susien kanssa,\nkuollen sankarikuoleman, tahi olivat kadottaneet jälkemme ja joutuneet\npaimentolaisten hoitoon. Edellinen tapaus oli todennäköisempi, sillä\nHadshi oli järveltä palatessaan nähnyt susiroikan samoavan jäälle.\n\nTammikuun 19. päivänä kävimme yli läheisen _Tshapka-lan_ solan (5,356\nmetriä), jolta kohoaa kivipyramiidi jumalain kunniaksi. Vedenjakajana\nsillä on vain toisarvoinen merkitys, sillä sen kummaltakin puolen\nlaskee vesiä Ngangtse-tsohon. Alaspäin painuva laaksomme muodostaa\netelää kohden jännitetyn jousen; Lamb-lungin solassa meillä oli\nnaapureinamme yksitoista telttaa ja voimme paikalla niistä varustaa\nmukaamme useampien päivien tarpeet. Alue kuuluu vielä Naktsangiin,\nmutta paimentolaiset olivat Labrangin alamaisia ja maksoivat veronsa\nTashi-lunpoon.\n\nSiellä viivyimme kaksi päivää. Siihen ei ollut syynä raju lumimyrsky,\njoka olisi pakottanut meitä uhraamaan 48 tuutia, vaan Ngurbu Tundup,\npostimme tuoja. Minä olin nim. aikonut pidättää häntä luonamme niin\nkauvan kuin mahdollista, sillä selvää oli, että meille oli vain\nhyödyksi ja kohotti arvoamme se seikka, että erään Shigatsen\nylhäisimmän virkamiehen palvelija kulki karavaanimme mukana. Hän oli\nmeille elävänä passina; jos häntä ei enää ollut luonamme, voitaisiin\nmeitä ehkä taasen pitää seikkailijoina, jotka joku vallastaan kopea\npäällikkö voi panettaa kiinni. Mutta Ngurbu Tundup ei antanut taivuttaa\nitseään, vaan selitti, että häntä oli käsketty heti tehtävänsä\nsuoritettuaan palaamaan takaisin siitä ilmottamaan. Nyt hän oli ollut\nkäskyä tottelematta ja useampien päivien ajan, mutta suostui kuitenkin\njäämään luoksemme sillä aikaa kun levähdimme Lamb-lungin solassa. Minä\ntarvitsinkin aikaa laittaakseni valtavan postini kuntoon. Tammikuun\n20. päivänä kirjotin yhtä mittaa 16 tuntia, ja seuraavan päivän\niltapuolella oli postilähetyksemme valmis ja matkakunnossa. Ngurbu sai\noivallisesta palveluksestaan lahjaksi 82 rupiita, ja jos hän\nkunnollisesti jättäisi postikääreen Gyangtsen brittiläiselle\nkauppa-asiamiehelle, saisi hän vielä erityisen palkinnon, kun\nShigatsessa jälleen tapaisimme toisemme. Mutta hänen piti joutua ja\nvaihtaa hevosta monta kertaa päivässä.\n\nKun Ngurbu oli ratsastanut rinteen taa, olimme me taasen täydellisesti\nerotetut ulkomaailman yhteydestä ja jätetyt omiin turviimme. Seuraavana\naamuna kävi kulku edelleen vuorista rinnettä ylöspäin itäiseen ja\nkaakkoiseen suuntaan saman laakson halki, jossa olimme leiriä pitäneet.\nAlituisia myrskyjä ja suunnattomia pilvivuoria joko lumen kera tai\nlumettomia — ne olivat tammikuun sään luonteenomaisimmat tunnusmerkit.\n\nTammikuun 28:s oli suuri päivä tämän retkikunnan aikakirjoissa. Me\ntiesimme, että edessämme oli tukala tie, ja läksimme sen vuoksi varahin\nmatkaan. Hevonen, jonka harjaan oli solmittu numerolappu 22, virui\nkivikovaksi jäätyneenä koivet suorina edessä; se oli palvellut meitä\nuskollisesti lähes puoli vuotta. Seitsemän hevosta ja yksi muuli oli\nsiis meille enää eloon jäänyt. Niillä oli kannettavanaan ainoastaan\nhuopapeitteensä, jotka niitä yöllä suojelivat kylmältä. Uudet\ntibetiläiset hevoset voivat mainiosti; vanhojen pokujemme rinnalla,\njotka koko talven olivat olleet jättämässä Tshang-tangia taaksensa,\nuudet näyttivät lihavilta ja hyvinvoinnista kiiltäviltä.\n\nSitte kiipesimme hitaasti ylöspäin, kunnes yht'äkkiä tiemme oikealla\npuolen tuli näkyviin syväksi leikkautunut vieremälaakso. Se ei kuulunut\nNgangtse-tsohon! Olin siis jättämässä taakseni tuon laskujuoksuttoman\nsyvänteen ja vaivasin päätäni miettimällä mitähän kaikkia yllätyksiä\ntässä vielä saa odottaakaan. Laakson nimi on _Sangra-palhe_, se kulkee\nkaakkoon päin ja yhtyy _Pablan_ yhtä syväuomaisiin eteläisempiin\npoikittaislaaksoihin. Kaakossa näimme edelleen erään Pablan\nsivuharjanteen kärjen, josta lähtien tämä mahtava emälaakso ynnä sen\nvirta painuvat enemmän etelään päin, jatkaakseen matkaansa etemmäs —\nmutta minne? Siitä ei opas voinut antaa minulle mitään tietoa, sen\ntulimme vasta myöhemmin tietämään. Edelleen saavumme erääseen\npohjoiseen päin kulkevaan laaksoon, joka siis kuuluu Naong-tsangpoon.\nPohjaiseen päin maa hitaasti alenee, mutta etelään päin nousee jyrkästi\npystyyn, ja me päädymme itse sille lakealle solanharjulle, joka\nmuodostaa vedenjakajan. Heti _Säredingin_ huipun takana, jolla seisoo\nyksinäinen lammaspaimenen maja, tämä kohoaminen jyrkistyy keilavuorta\n_Särpo-tsungea_ kohti, jonka myöhemmin sivuutamme aivan tiemme oikealla\npuolella. Sen läntiseltä ja itäiseltä sivulta, samaten kuin siitä\nsolankynnykseltä jolla nyt olemme, lähtee joukko melkoisen syviä\nvieremälaaksoja alas Sangra-palhea kohden. Tiemme vasemmalta\npuolen laskee muuan laakso luoteiseen päin, mutta se kuuluu vielä\nNaon-tsangpon piiriin. Me liikumme siis vesiä toisistaan erottavilla\nhuipuilla. Särpo-tsunge töröttää niiden joukossa kuin mikäkin\nmaantieteellinen rajapyykki osottamassa, missä Ngangtse-tson herruus\nloppuu. Koko suuremmoinen vuoriharjanne vaikuttaa kuin sangen\nmerkillinen, monimutkainen korkokuva.\n\nVielä hiukan korkeammalle, niin pääsemme varsinaiselle solakynnykselle,\njonka tuntee kiviröykkiöön pystytetystä riu'usta, jonka huippuun\nkiinnitetyt viiririhmat tuulessa lepattavat, paukkuvat ja\njännittyvät. Olipa jo täpärä aika päästä pienen nuotion ääreen, sillä\nolin puolikuolleena vilusta. Mutta helppoa ei ollut saada\nkiehumalämpömittaria kiehumaan. Maassa istuen täytyi Robertin\nmuutamista turkeista ja huopapeitteistä rakentaa tilapäinen teltta\nkoneen ympärille, sillä aikaa kun minä tuulenvastaisella puolella\nmakasin vatsallani ja koetin pienestä raosta lukea lämpömittarin\nilmotusta. Se osotti vain 9,5 asteen pakkasta, mutta n:o 8:n vahvuista\nlänsilounattuulta, s.o. puolta myrskyä. Alaspäin johtava laakso,\n_Sele-Nang_, oli nyt iltapäivällä syvässä varjossa. Sen suu-aukeaman\nläpi näkee kokonaisen jättiläismeren jähmettyneitä vuoriaaltoja,\njyrkkiä kallioita syvien laaksojen erottamina, ei missään\ntasaisia paikkoja eikä kasvullisuutta, vuoristosokkeloita, paljon\nvoimallisempana, ilmeikkäämpänä ja villimpänä korkokuvana kuin\nTshang-tangissa koskaan olin nähnyt. Lännessä päin sulkevat\nPadla-harjanteen läheiset osat kaiken näköalan.\n\nSola, jonka kukkulamaisella satulalla nyt olimme, on nimeltään\n_Sela-la_ ja saavuttaa 5,506 m korkeuden merenpinnasta tukien. Minä\nnäin selvästi, että sen täytyi sijaita sillä pääjonolla, jolla edempänä\nidässä kohoaa tunnettu huippu _Niem-tshen-tang-la_ Nam-tson eli\nTengri-norin etelärannalla ja jonka yli jotkut harvat europalaiset ja\npunditit jo ovat käyneet. Se on maapallon etevimpiä ja suuremmoisimpia\nvedenjakajia, sillä sen pohjoisrinteiltä valuu vesiä ylätasangon\nlaskujuoksuttomiin järviin — mutta etelärinteiltä Intian\nvaltamereen. Mihin suuntaan tämä vedenjakaja kulkee ja millaiset\nvuoristojärjestelmät ovat siinä maassa, jonka matkareittini\nNgangtse-tson ja Je-shungin (Tsangpon luona) välillä leikkaa halki, se\nkaikki oli siis valkean rodun maantieteentutkijoille jäänyt aina tähän\ntammikuuhun 1907 saakka yhtä tuntemattomaksi kuin kuun maanpallosta\npoispäin kääntynyt puolisko! Mutta ne meret ja vuoristot, joita\ntäysikuu meille näyttää, tunsimme jo vanhana aikana paljoa paremmin\nkuin sitä maapallon pinnan osaa, jonne minulle nyt on suotu johtaa\nlukijani. Minä olen sallinut itseni kutsua _tätä maantieteellistä\narvoitusta_, jonka onnistuin ratkaisemaan, _yhdeksi kauneimmista,\nehkäpä kaikkein suurenmoisimmaksi_, mitä maaemomme pinnalla vielä oli\nratkaisematta.\n\nKun mitä kiiruimmin sinisiksi paleltuneilla käsilläni olin piirtänyt\ntämän panoraaman ja merkinnyt muistiin ne nimet, jotka opas minulle\nkykeni ilmottamaan, riensimme solan eteläpuolella olevia osittain lumen\npeittämiä mukurakivirinteitä alas. Jääpatsaiden peittämällä\nlaaksonpohjalla nousimme jälleen hevostemme selkään ja kohtasimme kolme\nratsastavaa tibetiläistä, jotka ajoivat kahdeksaa hevosta edellään.\nHeti kun olivat meidät huomanneet, ne kääntyivät toiseen suuntaan ja\ntekivät suuren kierroksen meitä välttääkseen. Arvatenkin ne kuuluivat\njohonkin rosvojoukkoon, joka koetti saaliinensa kadota näkemättömiin\nnäitä korkeita raivaamattomia teitä pitkin.\n\nTammikuun 29. päivänä oli kulkumme hauska. Syvässä laaksossa tuulelta\nturvissa me taivalsimme kohti päivää ja tunsimme sen lähestyvän kevään\nensimäiseksi enteeksi. Juuri tämän laakson tehdessä mutkan aukeaa\nsiihen _Tumsang_-laakso, jonka perällä näimme osan sitä suurta\nvuoristojonoa, minkä yli Sela-lan kohdalla olimme käyneet. Tämän\nyhtymisen kautta muodostunut laakso on leveämpi, ja sen keskellä\nkiemurtelee _Sele-nangin_ jääkate. Erääseen _Selin-do_ nimiseen\nlaakson-avartumaan me pystytimme leirimme n:o 118.\n\nViime päivien kuluessa olimme usein puhelleet, miten tärkeätä olisi\nsaada paimentolaisilta vuokratuksi muutamia jakeja. Omamme olivat\nmenehtyneet, pidättivät kulkuamme ja saivat niillä ylävillä soraisilla\nseuduilla, joiden läpi nyt kuljimme, jalkansa joka päivä yhä\nkipeämmiksi. Niin kauvan kuin maa oli avoinna edessämme, täytyi meidän\nkiirehtiä minkä ennätimme, vitkastelu voi tulla turmiolliseksi, mutta\njakit ne marssivat, kuin olisi niillä pölkyt jalkojen sijasta.\nSelin-dossa emme nähneet yhtään telttaa, mutta hämärässä palasi Namgjal\nleiriin mukanaan kaksi tibetiläistä, jotka oli tavannut eräästä\npoikittaislaaksosta. Ne suostuivatkin antamaan käytettäväkseni 25\njakia, jos saisivat n. 60 pennin vuokran joka päivämatkalta; he\nlaskivat matkan Je-shungiin Tsangpon luona kahdeksaksi matkapäiväksi.\nItse he tahtoivat seurata meitä vain yhden päivämatkan, mutta\nvakuuttivat vahvasti, että uutta väkeä kyllä saataisiin heidän\ntilalleen, kun he kääntyivät takaisin. Parempata onnenpotkausta en\nolisi saattanut toivoakaan: me voimme säästää omia eläimiämme ja tehdä\npitempiä päivämatkoja, saisimme päälle päätteeksi vielä hyviä johtajia.\n\nIllalla saapui luoksemme seitsemän kiireestä kantapäähän aseestettua\nratsuria; ne olivat etsimässä rosvojoukkoa, joka oli varastanut heiltä\nuseita hevosia. Me voimme kertoa heille eilen vastaamme tulleesta\nseurueesta, ja hyvin kiitollisina he ratsastivat laaksoa ylöspäin.\n\nTammikuun 30. p. aamulla saapuivat uudet ystävämme jakeineen; sitte kun\nkantamukset oli siirretty viimemainittujen selkään, kävi ilmi, että\nkoko siitä suuresta kuormastosta, jonka olimme ottaneet mukaamme\nLehistä lähtiessämme, oli jäljellä enää vain 18 kantamusta. Molemmat\nviime oppaat saivat palkkansa ja lähtivät heti patikoimaan Sela-lata\nkohden.\n\nHeti leirimme n:o 118 alapuolella yhtyi Selin-do-laaksomme\n_Porung_-laaksoon, jossa taasen saatiin ruveta kiipeämään kaakkoon\npäin. Minua ihmetytti, että uudet oppaamme uudelleen hinasivat meitä\nylös korkeuksiin, mutta he seurasivat selvästi huomattavaa tietä, ja\nyhtynyt laakso, jonka jätimme oikealle, näytti laskeutuvan\nlänsilounaaseen ja lounaaseen päin. He sanoivat sen laskevan alas\n_My-tsangpohon_, joka on _Dshere-tsangpon_ (ylemmän Brahmaputran)\npohjoisesta tuleva haarajoki; myöhemmin minulla oli tilaisuus havaita\nheidän ilmotuksensa todeksi. Nyt kuitenkin ensi kerran tämän maan läpi\nkulkiessani tuntui minusta moinen vuorijonojen ja vesitiehyeiden\njärjestely selittämättömältä ja yllättävältä. Joka leirissä tiedustelin\nasianlaitaa luotettavilta tibetiläisiltä ja annoin heidän piirtää\nsormellaan hiekkaan pieniä karttoja, jotka sitte jäljensin\npäiväkirjaani. Mutta jok'ikinen päiväkartta näytti erilaiselta,\nsilloinkin kun pääpiirteet olivat samat.\n\nSivulaaksoista näkyi pieniä jalkapolkuja yhtyvän tiehemme, joka jo on\naika leveä ja todisti melkoisesta liikenteestä. Kaikki oppaamme\nsanoivatkin, että tämä on Shigatseen vievä suuri maantie; mutta samalla\nse on myös osa siitä valtaväylästä, joka yhdistää Tshoktshun maan\npääkaupungin kanssa. Jo täällä muodostaa tien joukko rinnakkain\nkulkevia jalkapolkuja; kun nämä kohoavat kumpujen ja jyrkkien rinteiden\nsivuille, näyttää maaperä juovikkaalta.\n\nYhä korkeammalle kohoaa tie eteläkaakkoon päin; me olemme jo noin 30\nmetriä laaksonpohjan yläpuolella, jonka täyttää aika mahtava, joka\npaikasta yhtä leveä jäävyöhyt, joka on ison virran näköinen; voisipa\nluulla joutuneensa Indus-laaksoon, sellaiselta kuin se talvisaikaan\nSaspulista ylöspäin kohoten näyttää. Mutta se on vain harhakuva, sillä\nsivuutettuamme vielä monia melkoisen avaria haaralaaksoja tulemme\nvihdoin _Mense-tsakan_ rikkaille lähteille, joissa kesällä on 48 asteen\nlämpöistä ja suolatonta vettä ja jotka alempana laaksossa muodostavat\nlammikoita, missä pieniä kaloja uiskentelee limaisten levien välillä.\nMutta vähitellen vesi jäähtyy ja muuttuu jääksi, jonka yli se sitte\nvaluu edemmäksi, kunnes, kuten nyt tammikuun lopulla, on täyttänyt koko\nlaaksonpohjan yhden vuoriseinän juuresta toiseen.\n\nEteemme ilmaantuu solansuu; ympärillään kehä mykeviä vuorenharjanteita,\njoiden ylimmällä huipulla karavaanimme kuvastuu taivasta vastaan,\nnäyttää sola kiusoittavan jyrkältä. _Shib-la-jilungin ja\nTshugge-lungin_ laattojen yläpuolella kapuaminen alkaa meille maistua\nyhä karvaammalta, hevoset jäävät usein seisomaan sorarinteille. Mutta\nvihdoin viimein olemme päässeet ylös välttämättömän solapyykin luo,\njota merkitsee kiviröykkiöön pystytetty viiritanko pienempäin\nkivipyramiidien ympäröimämä. Tämä on _Shib-la_, jonka korkeus on 5,349\nmetriä. Näköala on suuremmoinen ja vapaa miltei kaikille suunnille, kun\nsitä ei missään ole mikään läheinen vuorenhuippu sulkemassa. Alhaalla\nlaaksoloissa oli meillä ollut tuulen suojaa, mutta täällä ylhäällä se\npieksää esteettömästi tätä valtavain vuoriharjanteiden aaltoilevaa\nmerta.\n\nLounaassa näyttää oppaamme meille lähintä solaa, jonka yli meidän on\nmentävä. Sen ja Shib-lan väliin on leikkautunut syvä laaksokuilu, joka\nlaskeutuu länsilounaaseen päin. Sen virta, tai oikeammin jääkate, yhtyy\nkaikkiin niihin vedenjuoksuihin, jotka tänään jo sivuutimme, jopa\nkaikkiin, mitä sitte Sela-lasta lähdettyämme olemme oppineet tuntemaan.\nMe käymme siis kokonaisen haarajokisarjan yli, mutta jäävirta, joka ne\nsulkee valtaiseen syliinsä, jää länteen päin tiestämme eikä sitä voi\nainoastakaan kohdasta tältä huomata. Tuota päävirtaa tunnetaan nimillä\n_My-tshu, My-tsangpo_ tahi myös _My-tshu-tsangpo_.\n\nNeljä virkavapautta nauttivista jakeistamme olivat taas tykkänään\nmenehtyneitä ja tarvitsivat levähdyspäivänsä — olisinpa silloin\ntiennyt, mikä takanamme oli tulossa, niin olisin huoletta heittänyt ne\ntänne ja seuraavana aamuna pitänyt joutua päästäkseni matkaan. Mutta\nmitäpäs minä osasin aavistaa, vaan vietin tammikuun viimeisen päivän\nrauhallisesti leirissä n:o 119. Pakkanen kiristyi -34,6 asteeseen;\nkolmannen kerran jo tänä talvena luin lämpömittarista tuon astemäärän.\n\nLevähdyspäivän vietin tutkimalla valmistamiani karttoja ja koettamalla\nmuodostaa siitä vuori- ja laaksosokkelosta, johon olimme eksyneet,\nitselleni selvää kuvaa. Niin paljon oli ainakin varmaa, että tuo suuri\nvedenjakaja Tshang-tangin juoksulaskuttomien järvien ja Intian\nvaltameren välillä kulki pääharjanteen Pablan sivua ja — että\ntämä oli välitön läntinen jatko mahtavasta _Nien-tshen-tang-lan_\nharjanteesta. Me olimme käyneet Pabla-vuoriston yli Sela-lassa ja\nolimme nyt _My-tshun_ avaralla, sokkeloisella jokialueella. Miltei\nyhdensuuntaisesti My-tshun kanssa juoksee itään päin _Shang-tshu_,\njonka laakson halki olivat kulkeneet punditi Krishna (A. K.) v. 1872 ja\nkreivi de Lesdain v. 1905. My-tshun ja Shang-tshun välillä täytyy siis\nvielä olla toisarvoinen vedenjakaja ja melkoinen vuoripaisuma,\njoka ei itse teossa ole muuta kuin haarautuma Pablan pääharjanteesta.\nSela-lasta lähtien juoksevat kaikki ylikulkemamme vesitiehyeet\nlänteenpäin, mutta se toisarvoinen vedenjakaja, josta niiden juoksu\nalkaa, oli itään päin reitistämme. On kuitenkin mahdollista, että\nMy-tshun ja Shang-tshun välillä on vielä joku tai ehkä useampiakin\nsivulaaksoja, jotka ovat samanarvoisia näiden jokien kanssa.\n\nPabla on siis vain osa \"_Taka-Himalajan_\" pääharjannetta, ja\nTaka-Himalaja ei ainoastaan ole ensiluokan vedenjakaja, vaan\nfyysillis-maaantieteellinen raja, jonka merkitys on vielä valtavampi!\nTosin olin joskus ennenkin eksynyt kammottaviin vuoriseutuihin, mutta\nmoista maata kuin täällä Taka-Himalajan eteläpuolella en ollut vielä\nnähnyt. Tshang-tangissa ovat maisemain vallitsevat viivat matalasti\naaltomaisia ja vaakasuoria; nyt olimme saapuneet niihin samankeskisiin\nalueisiin, jotka viettävät mereen, ja kohta kävivät pystysuorat viivat\nvallitseviksi. Taka-Himalajan eteläsivulla ovat laaksot siis\nleikkautuneet paljon pontevammin kivivuoriin, kuin missään tuolla\nkorkealla ylänkömaalla. Ja minkä vuoksi? Koska monsuunipilvien sateet\nTaka-Himalajan eteläisellä sivulla ovat verrattomasti runsaammat kuin\nsen pohjoisella rinteellä. Laita on sama kuin Himalajalla, missä\nlounaismonsuuniin päin oleva eteläsivu saa sateista osalleen suurimman\nosan, jotka huuhtelevat sen rinteitä paljon kauemmin ja taajemmin\npohjoista. Niinpä näimmekin kaikissa laaksoissa lähteitä, puroja ja\njokia, kun sitävastoin vielä vähän aikaa sitte olimme olleet vallan\npulassa vedettömyyden vuoksi. Siis ilmatieteellisessäkin suhteessa on\ntaka-Himalaja rajalinja, jonka veroista valtavuudessa ja tärkeydessä ei\nmaan päällä monta ole.\n\nOdotukseni ja jännitykseni kasvoivat alinomaa; joka päivä aavistin\nsuuren uskonnollisen pääkaupungin läheisyyttä. Hartauspatsaat,\nmani-keot, pyhiinvaeltajat, karavaanit, — kaikki julistivat sitä.\nLadakilaiset olivat joutuneet saman kiihtymyksen valtaan, jota Islamin\npyhiinvaeltajat tuntevat lähestyessään Ararat-vuorta ja hokiessaan\nitselleen, että he sen huipulta ensi kertaa ovat näkevät pyhän Mekkan.\n\nVarhain iltapäivällä tuli tibetiläisiä leiriimme tuoden uusia jakeja,\njoiden selkään kuormastomme helmikuun 1. päivänä sälytettiin. Minusta\noli käsittämätöntä, että paimentolaiset olivat vähimmittäkään\nvastaväitteittä kernaat palvelemaan minua. Suuri sotatie on tosin\njaettu asemiin, joissa on saatavana kuormaston ja tavarain kantamiseen\ntarvittavia virkeitä jakeja, mutta nämät tietysti olivat tarkotetut\nainoastaan tibetiläisille, eivätkä suinkaan europalaiselle\nkaravaanille, jolla ei edes ollut passiakaan. Joka tapauksessa oli\nNgurbu Tundupista ollut meille hyötyä; kaikkialla tiedettiin minun\ntulostani ja että hän oli ollut tashi-laman pikalähettinä minun\nluokseni. Että paimentolaiset niin mielellään antoivat jakejaan\nkäytettäväksemme, johtui tietysti paljon siitäkin, että he aina saivat\nmeiltä hyvän maksun ja ystävällisen kohtelun. Nyt astuivat omat jakimme\nilman kuormia, samaten kuin seitsemän ladakilaishevostamme ja viimeinen\nmuulimme. Mutta minä olin valmistunut kaiken varalle. Oli sovittu, että\njos emme sattuisi saamaan uusia kuormajuhtia, minä Muhamed Isan ja\nRamgjalin kanssa ratsastaisimme kolmella tibetiläishevosellamme\npikamarssissa Shigatseen, mutta karavaani Robertin johdolla seuraisi\nhitaasti perässä.\n\nMeillä oli yöllä ollut 32,5 asteen pakkanen, ja aamu oli surkean kylmä,\nsumuinen ja myrskyinen. Eräässä uudessa laaksossa nousimme seuraavaan\nsolaan. Emme olleet vielä pitkällekään päässeet, kun jo olimme\npuolikuolleita vilusta; Robert oikein itki, niin häntä paleli.\nLämpimilläänkin ollessa oli vielä 15,3 asteen pakkanen ja entä se\njäinen terävä tuuli vasten kasvoja! Ne varmasti paleltuisivat,\nvarsinkin nenä, jollei koko ajan hengittäisi avaraan turkinhihaan,\nmutta sielläkin hengitys hyytyy pian jääksi, että viikset jäätyvät\nkiinni hihaan. Silloin ei totisesti ole helppo tehdä kartoitustyötä.\nEnnen kuin olen saanut peilaukseni suoritetuksi ja katson kelloon, on\nvasen käteni aivan turta: ja miten kiirettä pidänkin, en ole vielä\nsaanut muistiinpanojani kirjaan merkityiksi, ennen kuin oikea kätenikin\non turta. Jalkasinkin astuminen myrskyä vastaan on sellaisessa\nkapuamisessa ja niin ohuessa ilmassa aivan mahdotonta, jos tahtoo\nsydämestään vähääkään lukua pitää. Me ryömimme muutamaan rotkoon ja\nistuimme kokoonkyyristyneinä tuulelta suojatulla seinämällä; työnsimme\nkätemme hevosen ja satulavyön väliin, jotta edes vähän sulaisivat;\ntömistimme jaloillamme ja näytimme sanomattoman surkeilta, varsinkin\nkun kasvot jähmettyivät niin, ettemme edes kyenneet puhumaankaan. \"Ei,\nlähtekäämme taas mieluummin matkaan, ylhäällä sytytämme itsellemme\nvalkean!\" Ja niin me jälleen kapuamme teräväreunaisessa rapakivisorassa\nja kalliolohkareiden välillä vaivalloisesti solanhuipulle.\n\nVihdoinkin olemme ylhäällä, _Thesang-lan_ lakealla kaarella 5,474\nmetrin korkeudessa. Tämä sola on siis vielä korkeampi kuin Sela-la,\nmutta siitä huolimatta on se vain toisarvoinen sola, koska se sijaitsee\nharjanteella, joka erottaa toisistaan kaksi My-tshun sivujokea. Solaan\ntullessamme oleskeli siellä kolme isoa harmaata sutta, mutta ne ottivat\noitis lähdön. Täällä pauhasi myrsky koko villissä vapaudessaan, niin\nettä tuskin tahdoimme pysyä jaloillamme. Robert ja minä kyykistyimme\nerään suuren viiripäisen kivipyykin vierelle tuulen suojaan aivan\nmaahan asti, Rabsangin ja tibetiläisen oppaamme kootessa kuivaa\njakinlantaa. Tulusten avulla saimme sen syttymään, ja sitte\nkyykistyimme kaikki neljä sen tuulen pieksämän liekin yli. Avasimme\nturkkimme laskeaksemme vähän lämpöä ruumiiseemme, ja vedimme saappaat\njalasta lämmittääksemme jalkojammekin, mutta siinä saimme istua\npuolitoista tuntia, ennen kuin taas tunsimme itsemme eläviksi\nihmisiksi. Sitte kiiruhdimme etelälounatta kohti alaspäin ja\nleiriydyimme _Sham_-laaksoon lähelle muutamia kurjia kivihökkeleitä.\n\n\n\n\nKuudestoista luku.\n\nSalakähmää Shigatseen.\n\n\nSham-laakso kapenee päärynän muotoisesti, ja tämän suppilon suulla on\nkolmessa kohden majoja; vuorenrinteillä käy suuria karjalaumoja\nlaitumella. Eräs mani-muuri oli 45 metriä pitkä ja 1,5 metriä korkea\nsekä peitetty multapaakuilla, joiden piti suojata rukouskiviä.\nLopuksi päätyy Sham-laakso idästä tulevaan mahtavaan laaksoon,\njolla on korkeampi arvo tässä jokijärjestelmässä. Sen läpi virtaa\nBup-tshu-tsangpo, joka oli suurimpia tähän asti näkemistämme joista.\nHeti sen paikan alapuolella, missä nämä laaksot yhtyvät, liittyy niihin\nkolmaskin joki; se on _Dangbä-tsangpo_ ja tulee laaksosta. Siten yhtyy\nkolme melkoista vedenjuoksua tässä vähäisessä laakson-avartumassa.\nOppaani selitykset selvittivät nyt minulle koko _My-tshu-tsangpon_\nihmeen sokkeloisen jokijärjestelmän. _Bup-tshu-tsangpon_ lähteet ovat\nkahden pitkän päivämatkan päässä idempänä, ja ovat tietysti etsittävät\nsiitä Pabla-vuoriston valtavasta haaranteesta, joka on My-tshu-tsangpon\nvedenjakajana idässä. Yhtymiskohdasta, jossa nyt seisomme, juoksee\n_Bup-tshu_ kahden päivämatkan päähän lounaaseen päin, laskeakseen\nLingan luostarin kohdalla My-tshu-tsangpoon, jonka lähteet vuorostaan\novat Pablan pääharjanteessa.\n\n_Bup-tshu-tsangpoa_ peitti nyt valtaisa jääkate, mutta sen keskellä\nkulki avoin raide. Keskeltä juoksua, missä jää oli luonut sillan koko\nuoman yli, pääsimme kuivin jaloin yli ja matkasimme sitte kaidassa\n_Dangbä_-laaksossa kaakkoiseen suuntaan.\n\nLeirissä n:o 121 helmikuun 3. päivänä jätin Tundup Sonamin ja Tashin\nomien jakiemme kera jäljelle, koska viimemainitut olivat niin\nmenehtyneet, että nyt vain perin hitaasti pääsivät eteen päin. Muun\nkaravaanin kera lähdin sitte varahin matkaan hyvällä päällä ja\nlämpömittarin osottaessa ainoastaan -11,5 astetta.\n\nHelmikuun 6. päivän matka kuuluu niihin, joita en koskaan unhota. Sillä\nnyt laskeuduimme jättiläisportaita, Tshan-tangin reunaa, alas siihen\njotulihautaan, jonka pohjalla ylempi Brahmaputra virtaa. Se on leiristä\neteläkaakkoon päin ja leikkaa vuoristoon syvän holvitien, yhtyäkseen\n_Runng-tshuhun_. Kulku _La-rockin_ solalle on yhtä keveä kuin lyhyt;\nennen kuin aavistaakaan, on ylhäällä pienten kivikasojen väliin\npystytetyn korkean muistopatsaan luona, josta kohoaa \"tarpotshe\"\n(rukoustanko), jo ijästä harmaa, haljennut, tuulten ja säiden pahoin\npitelemä. Moniaat kalliolohkareet, joita makaa joukottain maassa solan\nitäsivulla, olivat pystysuorilta kyljiltään valkeiksi sivutut. On\nkuitenkin kuljettava vielä kahden pienemmän solan yli, ennen kuin\nnäköala tulee vallan vapaaksi ja avoimeksi. Se on suuremmoinen ja\nmuistuttaa maisemaa, jonka näkee Lehin palatsista. Huomasi aivan\nselvästi _Himalajan_ pohjoiset huiput, mutta raskaat pilvet kattivat\nsen latvoja. Sen vuoksi ei voinut nähdä Mount Everestiäkään, maapallon\nkorkeinta vuorta. _Tsangpo_ eli ylinen Brahmaputra kuvastui aivan\nhienona, valoisana nauhana, ollen meistä vielä melkoisen matkan päässä.\nAllamme virtaa _Rung-tshu_, jonka voimme nähdä siltä kohdalta, missä se\ntulee esiin vuorista. Mahtavimmat ovat kuitenkin vuorten jättimäiset\nhaarautumat ja kielekkeet, jotka ovat edessämme itään ja länteen päin\nulottuvina ja lankeavat kuin loppumaton rivi kurotettuja tiikerinkynsiä\njyrkästi Brahmaputran laaksoon.\n\nTasanko, joka leviää allamme ja joka on sangen laaja avartuma\nBrahmaputran laaksosta, on nimeltään _Dshe eli Dshe-shung_, ja virran\nnimenä on tällä kohdalla Dshere-tsangpo. Sen varret ovat tiheään\nasutut; lukuisat mustat pilkut, jotka näemme, ovat pelkkiä kyliä.\nOikealla kädellä, muutaman vuoriniemekkeen juurella, kohoaa suuri\n_Tashi-gemben_ luostari, joka valkeiksi kalkittuine rakennuksineen\nmuistuttaa jotakin Italian rantakaupunkia. Siitä vie tie _Sekdshan_\nkuuluisaan luostariin. Hieno, kaakkoon päin kiemurteleva viiva on\nShigatseen, Tashi-lunpoon ja Lhasaan vievä valtatie.\n\nVihdoin pääsemme alas sille suurelle tasangolle, jolle kaikki laaksot\naukenevat. Me ratsastamme ohi _ohrapeltojen, poppelilehtojen,\nkarjatalojen ja valkotaloisten kylien_, joiden katoilla tuulessa liehuu\npunaisia ja sinisiä viirejä ja lippuja! _Tugdänin_ luostari jää meistä\nvasemmalle; vähän etemmäksi, muutaman vuoriniemekkeen juurelle, on\nMuhamed Isa pysähtynyt. Satakunta tibetiläistä, jokaista ikää ja\nsukupuolta, ympäröi telttoja, uskomattoman likaisina ja mustina, mutta\nerittäin ystävällisinä; he möivät meille lampaita, kanoja, maitoa,\nretikoita ja mallasolutta (tshang), ja väsyneet eläimemmekin saivat\nrunsaasti heiniä ja ohria. Naiset, joilla niskakoristeena oli pyöreä\nluokki, kantoivat pajukoreissa lantaa nuotioillemme eivätkä väsyneet\nistumasta luonamme ja töllistelemästä meitä itseämme ja ihmeellisiä\ntoimiamme. Tänne saapui myöskin _Ngurbu Tundup_ tuoden meille sen\nilahuttavan tiedon, että Kung Gushuk, hänen herransa, toimittaa\npostimme edelleen menemään. Hän sai nyt vain osan palkkiostaan, lopun\nperisi hän vasta sitte, kun saisin kuulla postin todella saapuneen\nGyangtseen. Herraltansa hän toi minulle \"kadahin\", tervehdyshuivin, ja\nsanoi tämän käskeneen hänen seuraamaan meitä ja olemaan kaikin tavoin\navulias matkalla Shigatseen! Ja se se oli minusta kaikkein paras\nuutinen. Se tiesi, ettei meitä tulisi kohtaamaan minkäänlaiset esteet\nmatkalla.\n\nJa sitte sammuivat valkeat ensimäisessä leirissäni Brahmaputran\nvarrella! Kuormaosastomme, joka 7. päivän aamulla kokoutui telttain\neteen, oli hyvin sekalainen. Hevoset, aasit ja lehmät saivat kantaa\ntavaroitamme, sillä jakeja ei täällä ollut. Lounatmyrsky puhalsi, kun\nrunsaan tunnin perästä lähdin matkaan ja seudun koko väestö oli\nkokoutunut katselemaan lähtöäni. Monet saattoivat minua parvessa,\nnauraa kiherrellen ja lörpötellen aina Shigatseen vievälle maantielle.\nSirot temppeliluostarit katosivat näkyvistämme tien kumminkin puolin,\nja me matkasimme erään _Dsundi_-kylän osan läpi, jossa asuu pelkkiä\nseppiä, ohi erään lämpimän terveyslähteen, jonka yli on rakennettu\nkylpylä — valitettavasti siellä juuri oli muutamia sairaita, niin\nettemme päässeet sisään; katosta, seinistä ja ovista huurusi valkeita\nhöyrypilviä ulos. Ja yhä etemmäksi käy kirjava kulkueemme, läpi uusien\nkylien ja ohrapeltojen, ohi uusien luostarien, kallionkärkien ja\nlaaksonsuiden, kunnes tie erään hedelmättömän lakeuden kuljettuaan\npainuu yhä enemmän etelään, kohti _Brahmaputraa_ — aivan samoin, kuin\nIndusta lähetessä Lehistä käsin, ja samaten kuin siellä on täälläkin\nirtaimet kivet korjattu tieltä ja viskattu sen kumminkin puolin.\n\nSiellä missä laakso kapenee, on meillä _Tarting-gumpan_ suuri luostari\nkallioperustallaan vasemmalla kädellämme, ja oikealla eli virran\netelärannalla _Rokdson_ kylä lauttauspaikkoineen, ja nyt kuljemme\nensimäisen graniittiniemekkeen ympäri, joka ulottuu aivan virran\nlähelle. _Kam_-kylän peltojen ja pikku puutarhoin taitse ratsastamme\n4 metriä syvän holvitien läpi, joka on kuin jonkinlainen keltaisesta\nsavesta rakennettu käytävä; siellä täällä puhkaisevat sitä poikittaiset\nkourut, ja aukoista näkee, kuten kalterikäytävän reijistä, suuren _Son_\nsivulaakson, joka etelästä laskee Tsangpoon. Sade on savesta\npaikoittain muovaillut metrejä korkeita pyramiideja, jotka muistuttavat\njättimäistä sienimetsää. Me kohtaamme mustia, paljaspäisiä talonpoikia,\njotka ajavat edellään kuormitettuja hevosia ja aaseja, ja vaimoja ja\nlapsia, seljässä korit, jotka sisältävät polttoainetta tai nauriita.\nMuuan vanha vaimo istui miesten tapaan hajareisin aasinsa selässä\ntärähdellen vuoron perään ylös ja alas, eräs ylimys seurasi hevosella\nratsastaen puolisoaan, jotkut maamiehet astelivat vihellellen lehmiensä\nperässä, parvi miehiä ja naisia värikkäissä puvuissaan oli\npyhiinvaellusmatkalla suurille uudenvuodenjuhlille Tashi-lunpoon,\njoille ladakilaisenikin jo niin kauvan olivat toivoneet pääsevänsä.\nKaikki liike käy itään päin, ja vastaamme tulee vain ihmisiä, joilla on\nasiaa kylästä toiseen.\n\nTie kulkee nyt tulvista kärsineen maan yli, joka kesällä on tykkänään\ntulvaveden alla ja joka pakottaa kulkijan painautumaan vuoririnteiden\njuurille. Nytkin on Tsangpo valtaisen vaikuttava; me levähdämme hetken\nsen rannalla, jota nyt tiemme ensi kertaa koskettaa. Ensi kerran\nijässäni juon _Brahmaputran_ pyhästä vedestä. Sinivihreänä, melkein\nkirkkaana se valuu äänettömästi ja hitaasti yhdessä ainoassa uomassaan\nitää kohden, kalojen siellä täällä molskiessa sen pinnalla. Vain\nerinomaisen ohut jääkate pitää rannoilla vettä kahlittuna, mutta\nmonesti ajelehtii vuorikristallin tavoin kimalteleva jääpaatere\nohitseni. Ohralla lastattu lautta ui juuri ohi vastakkaiseen suuntaan,\nse on matkalla Shigatsen suurille markkinoille ja katoo pian\nseuraavassa taipeessa, jossa ohjaajain täytyy olla hyvin taitavia\npitkäin sauvoimiensa käyttelemisessä.\n\nKahdeksan tuntia ratsastettuamme tulimme erään pienen, 30 taloa\nsisältävän kylän kohdalle nimeltä _Rungma_, missä telttamme\npystytettiin jälleen poppelien ja laidunmaiden välille. Miten ihanalta\nmusiikilta tuntuikaan meistä, jotka olimme eläneet puolisen vuotta\nTshang-tangin autiolla ylätasangolla, nyt jälleen saada kuulla tuulen\nsuhinaa puiden lehdettömissä oksissa! Nyt ei nuotioita enää rakettu\nkuivuneesta lannasta, kuivat puuhalot rätisivät telttojen välillä ja\nloivat häikäisevää loimoaan puitten rungoille ja tibetiläisiin.\n\nMyöskin helmikuun 8. päivänä teimme pitkän ratsastusmatkan. Ngurbu\nTundup valitti muulinsa karanneen; hänen täytyi sen vuoksi muka jäädä\ntänne, ja hän pyysi saada lopun minun lupaamastani palkkiosta. Kuje oli\nkuitenkin liian läpinäkyvätä laatua. Minä epäilin, ettei posti ehkä\nsittekään ollut kunnolla saapunut Gyangtseen. Emme olleet kuitenkaan\nkerinneet kauvaksi kylästä, kun Ngurbu tulla nelisti perässämme\nkilisevin kulkusin lainahevosella. Seuraavaan leiriin astuttuamme hän\nsai rangaistukseksi lähteä paikalta painamaan Shigatseen, ilmottamaan\nKung Gushukille, että minä huomenissa saapuisin sinne ja että minulle\nvarattaisiin säädyllinen tulo. Se oli ajattelemattomasi tehty. Sillä\njos Kung Gushuk olisi kertonut tietonsa jollekin kiinalaiselle, niin\nolisin voinut tulla pidätetyksi vielä viime hetkessä kaupungin\nulkopuolella.\n\n_Lamo-tangin_ luona virta huuhtelee vasemman rannan vuorista juurta, ja\ntäällä johtaa kapea ja hengenvaarallinen polku mutkitellen jyrkkää\nrinnettä ylös. Sitä kuitenkin tarvitsee käyttää ainoastaan tulvan\naikaan. Nyt kuljemme vuoren juurta pitkin muurattua tietä. Virta\nnäyttää nyt aivan toiselta kuin eilen; sen pinta on puoleksi täynnä\nhuokoisia jäälohkareita, mutta niinpä olikin yöllä 18,8 asteen\npakkanen. Hypellen ja kolisten ne ajautuvat virtaa alaspäin ja\nsipaisevat maassa vielä kiinni olevaa jääreunaa, jolle pinovat pieniä\nvalkeita jäävalleja. Ne seuraavat vahvinta virtausta ja jäävät\ntoisiinsa istumaan kiinni hiekkamatalikoille, jotka ruskean punaisina\nhohtavat selkeän, vihertävän veden läpi. Se on suuuremmoinen maisema\nsinisen taivaan ylhäällä kaartuessa ja jykeväin, pirstautuneiden\nvuoriröykkiöiden sivuilta kaulatessa! Iltapäivällä väheni jo ajojäiden\nmäärä, ja illalla leirissä istuessamme ne olivat vallan kadonneet.\n\nNäillä paikoin virran nimenä oli milloin _Sangtshen_, milloin\n_Tsangpo-tshimbo_, s.o. \"suuri virta\". Tsangpo on ennen muita Tibetille\nominainen virta. Waddell mainitsee tätä nimeä välistä kirjotettavan\nniin, että se on suoranainen käännös Brahmaputrasta, joka merkitsee\n\"Brahman poikaa\". Nimen _Dshere-tsangpo_ olemme jo oppineet tuntemaan,\nja edempänä etelässä tulemme kuulemaan vielä useampia nimiä. Kun se\npuhkaisee itselleen tien Himalajan läpi, on sen alisen läpikulun nimenä\n_Dipong_, ja vuoristosta erottuaan ja Assamin tasangoita kastellessaan\nomaksuu se _Brahmaputran_ nimen.\n\nValkeni helmikuun 8:s, tuo suuri päivä, jona meidän nyt\nhurskasmieliseksi pyhiinvaeltajaparveksi muuttuneen karavaanimme piti\nsaavuttaa unelmainsa päämäärä. Aamu oli ihana, ja koko päivä pysyi\ntuulettomana. Jo ani varahin täytyi Sonam Tseringin ja muutamain\nladakilaisten viedä osa kuormastosta kahteen veneeseen, Muhamed Isan ja\nTseringin johtaessa karavaania edelleen maantietä pitkin. Sen\nsotajuonen olimme viisaaksi huomanneet. Sillä jos viime hetkessä vielä\njoku ilmautuisi meitä pidättämään, niin kohdistuisi kielto vain Muhamed\nIsaan ja karavaaniin, kun sen sijaan minä seuralaisineni voisin virtaa\npitkin huomaamatta hiipiä Shigatseen.\n\nKaikki muut olivat jo matkalla, kun Robert, Rabsang ja minä liuvuimme\nmuuatta jyrkkää, kuiluntapaista kourua myöten penkerettä alas ja\nnousimme siihen erinomaiseen alukseen, jonka piti kantaa meitä pyhällä\nvirralla. Nämä Tsangpo-veneet ovat yhtä yksinkertaisia kuin\nkäytännöllisiä. Ajateltakoon runkoa tahi pikemmin telinettä, joka on\nyhteenliitetty ohuista, sitkeistä oksista ja kaarista ja jonka ympäri\non pingotettu neljä yhteen neulottua jakinnahkaa, jotka puristetaan\nkokoon puukehällä, mikä samalla on reuna — ja vene on valmis. Se on\nkömpelö, miltei neliskulmainen, mutta edestä hiukan kapeampi kuin\ntakaa. Raskas se ei ole, onhan tavallinen miehenkantamus. Kaikki\nveneet, jotka nyt veivät pyhiinvaeltajia uudenvuodenjuhlaan, ja ne,\njoilla maanviljelystuotteita tahi polttoaineita kuljetetaan Sigatseen\nja Tashi-lunpoon, kantavat niiden omistajat jälleen takaisin joenrantaa\npitkin. Suuri osa _Hlindug-lingin_ asukkaita, missä viimeinen leirimme\noli ollut, elättää itseään lauttausammatilla. Mutta kantavuutta on\nnäillä veneillä; minun käyttämässäni oli meitä neljä miestä, ja se\nolisi voinut kantaa vielä paljoa suuremmankin painon.\n\nSoutaja istuu ohuella laudalla ja soutaa koko ajan, mutta\nnurinpuolisesti, niin että peräpuoli on edellä, sillä hänenhän täytyy\nvoida nähdä vesireitti virtaa alaspäin. Airot ovat alhaalta haarukan\ntapaan halaistut, mutta molempien sakaroiden väliin on neulottu\nnahkapalanen, niin että ne muistuttavat sorsan uimaräpylöitä.\nSoutajamme on itsetietoinen miekkonen ja vastaa neuvoihini vain\nylevämmyyden hymyllä, heti kun koetan pöyhistellä kokemuksellani\nvirtojen kulkemisessa. Virta se vie enemmän kuin hän vie venettä\neteenpäin, mutta pitääkseen venettä vallassaan käyttää hän lakkaamatta\natrojaan.\n\nMinä voin häiritsemättä katsella virtaa, laskin aikamääriä, tein\npeilauksia, mittasin nopeutta ja piirsin kartan joen juoksusta.\nKatarakteja emme tavanneet, mutta kyllä kapeissa yhteenpuristetuissa\nkohdissa joitakin kohtia, joissa vesi muodosti pieniä koskipaikkoja ja\nkohisi rannan mutkauksissa. Se oli herttainen matka, ihanin millä\nkoskaan olen ollut. Viimeistä päivämatkaamme emme olisi voineet sen\nloistavammin päättää; Tibetissä, missä luonto tähän asti oli tiellemme\nasettanut pelkkiä esteitä, kuljimme nyt eteenpäin luonnonvoiman avulla.\nYksi maapallon suurimpia vieremälaaksoja levitti ympärillemme mahtavan\npanoraamansa, ilma oli niin tyven, ettei edes vähäisintäkään värettä\nnäkynyt Tsangpon pinnalla.\n\nErään kallionkielekkeen juurella vallitsi eloa ja liikettä; monet\nohralla, heinillä, polttopuilla ja lannalla lastatut veneet yrittivät\njuuri laskea maihin, ja toisista purettiin kuormat kirkuen ja laulaen.\nKokonaisia venerivejä oli vedetty ylös rannalle ja viruivat siellä\npohja ylöspäin, kuten mitkäkin karvaiset kilpikonnat. Laivurimme sai\nnelinkertaisen maksun ja uskoi tuskin silmiään — nyt hänen kannatti\nkustantaa itselleen huomenna lepopäivä.\n\nTämän omituisen \"laivasillan\" luona odotti Guffaru hevostemme kera;\nminä nousin jälleen pienen ladakilaishevoseni ja Robert punaruskean\ntibetiläishevosensa selkään, ja auringon tehdessä laskuaan lähdimme\nratsastamaan, Rabsang edeltäjuoksijana, Niang-laaksoon. Pian eksyy\nmaisemassa, joka on pelkkiä keltasavesta muodostuneita holvipolkuja ja\nkouruja. Opasta emme kuitenkaan tarvitse, sillä monia vaeltajia ja\naasinajajia on vielä kulkemassa; he antavat meille tarvittavia tietoja,\neikä yksikään ole nurjamielinen. Hiukan vasempaan tiestämme juoksee\n_Njan-tshu_, Gyangtsen joki ja Tsangpon etelästä tulevia suurempia\nhaaroja, jonka rannoilla nähdään useita kyliä. Alkaa hämärtää; tunnen\nsydämeni kiivaasti sykkivän; jokohan tässä todellakin onnistutaan?\nTulee pimeä; suuri valkoinen tshorten kohoaa aavemaisena aivan tiemme\noikealla puolella. Rabsang kysyy eräältä yölliseltä vaeltajalta,\npitkältäkö vielä on matkaa, ja saa vastauksen: \"seuratkaa vain tietä,\nsilloin tulette kohta jollekin kadulle.\" Oikealla kohoaa kumpu, ja sen\nhuipulla kuvastuvat _Shigatse-dsongin_, raatihuoneen, piirteet heikosti\ntaivasta vastaan. Nyt olemme valkeitten talojen keskellä ja seuraamme\nmuuatta kapeaa katua, jolla on vieläkin pimeämpi. Etäällä avoimella\npaikalla seisoo moniaita kiinalaisia, jotka silmäävät meitä. Äkäisiä\nkoiria tulee pihoista haukkumaan meitä. Mutta muuten nukkuu kaupunki,\neikä missäkään ole väkijoukkoa sisääntulomme todistajana. Mutta missä\novat miehemme? Emmehän tiedä, minne he ovat majoittuneet. Mutta kas\ntuollahan jo seisoo Ramgjal näyttämässä meille tietä, ja vie meidät sen\nmuurin portille, jonka takana sijaitsee Kung Gushukin puutarha.\n\nTäällä tulevat Muhamed Isa ja kaikki toiset vastaan ja tervehtivät\nmeitä, aivan kuin tahtoisivat minua onnitella riemuvoittoni johdosta.\nMe laskeudumme satulasta ja astumme pihan poikki siihen rakennukseen,\njonka Kung Gushuk on antanut käytettäväksemme. Mutta se on kylmä ja\nkolkko kuin vankila, ja minä pidän puiston poppelien alle pystytettyä\ntelttaani parempana. Odotellessamme Tseringiä istumme ison risuvalkean\nympärillä, ja pian saapuu sinne useita tibetiläisiäkin. Minä en luo\nheihin lainkaan huomiota; olen liiaksi syventynyt omiin ajatuksiini.\nOnnistuttu oltiin, ja minä olin kuusikuukautisen matkan jälkeen koko\nTibetin halki saavuttanut ensimäisen päämääräni! Myöhemmin illalla\nvalmistui päivälliseni — se olikin minulle sangen tervetullut, sillä\nvenematkalla ei meillä ollut ruokaa lainkaan mukana. Ja sitte oli\nminulla vielä kaksi runsasta tuntia aikaa valmistaa päivän kuluessa\ntekemäni muistiinpanot.\n\nKun seuraavakin päivä kului, eikä kukaan, hengellinen tai maallikko,\nmeistä vähintäkään välittänyt, lähetin Muhamed Isan _Tashi-lunpoon_,\njonka kultaiset katot eräällä aivan puutarhamme lähellä — joka oli\nShigatsen eteläisessä etukaupungissa — sijaitsevalla vuorenrinteellä\nkimaltelivat ilta-auringon hohteessa kuin tulenloimot. Oivallinen\nkaravaaninjohtajani etsi käsiinsä erään korkea-arvoisen laman, joka\nantoi vastata, että hän huomenissa lähettäisi jonkun ottamaan tarkempaa\nselkoa minusta ja aikeistani, ja että hän sitte antaisi enempiä\ntietoja. Samassa tuokiossa tuli vieras, eräs ylhäinen kiinalainen\nnimeltä Ma. Hän esitti itsensä minulle \"lansan\" eli 140-miehisen\nkiinalaisen sotaväenosaston päälliköksi, joka oli Shigatsen\nvarusväkenä. Ma, joka oli dungani ja tunnusti Islamin oppia, tuli ensi\nhetkestä lähtien aivan erikoiseksi ystäväkseni, joka suopeudesta ja\nhyvätuulisuudesta lakkaamatta myhäili. Hän oli tullut viisi päivää\nsitte Lhasasta ja tulisi viipymään täällä niin kauvan, kunnes amban,\nLien Darinin kenraalikuvernööri, hänet jälleen kutsuisi pois.\n\n\"On käsittämätöntä\", sanoi Ma, \"mitenkä teidän on onnistunut päästä\ntunkeutumaan Shigatseen kenenkään estämättä.\"\n\n\"Niin, suoraan sanoen olinkin odottanut kaikellaisia rettelöitä, ja\njollei ennen, niin ainakin ollessani vain yhden tai parin päivämatkan\npäässä täältä.\"\n\n\"Minä en ole kuullut sanaakaan teidän tulostanne; mutta jos olisin\ntiennyt teidän lähenevän kaupunkia, niin olisi virkavelvollisuuteni\nvaatinut minua pidättämään teidät.\"\n\n\"Sittehän on minulle onni, että te vielä olette vieras täällä.\"\n\n\"Niin, mutta ikävintä on se, että minun tulee käymään huonosti, jos\namban saa tietää teidän aivan asuvan täällä Shigatsessa! Mutta nyt se\non liian myöhäistä, sitä ei voi enää korjata.\"\n\n\"Sanokaas minulle, Ma daloi, luuletteko että tashi-lama tulee\npäästämään minut puheilleen?\"\n\n\"Sitä epäilisin. Heti tänne tuloni jälkeen pyysin päästä suurlaman\npuheille, mutta hän ei ole edes nähnyt hyväksi lähettää minulle mitään\nvastausta. Ja kuitenkin olen kiinalainen virkamies.\"\n\nTämä kuulosti sangen vähän rohkaisevalta minun korviini, joka olin\nmuukalainen, tullut tänne ilman lupaa pohjoisesta käsin, ja jonka\npersonasta ja aikeista ei kukaan täällä tiennyt rahtuakaan. Ja sitte on\nhuomenna uudenvuodenjuhla, jonne voin sitä vähemmän ilman muuta mennä,\nkun tashi-lama itse on juhlassa läsnä. Mutta jotakin täytyi hänen\nsentään minusta tietää, miten muuten voin selittää Ngurbu Tundupin\nlähettämisen minulle postia tuomaan?\n\nOdotimme kuitenkin tapahtumain kehitystä ja lähdimme paperilyhdyt\nkädessä ulos katsomaan yhtä hevosistamme, joka pilttuussaan oli\nheittänyt henkensä ja sen vuoksi oli saatettava pois. Miksi se ei enää\nvoinut eloon jäädä, kun soimet olivat niin täynnä ohria, heiniä ja\nhakkelusta kuin ei vielä koskaan ennen, ja eläimet saivat seista\npilttuissaan muurin vierellä, suojassa pakkaselta ja tuulelta, ja\nlepoaika niitä nyt odotti? Viisi veteraania ja viimeinen Poonchissa\nostettu muuli olivat enää hengissä! Siinä rippeet siitä uljaasta\nkaravaanista, joka kuusi kuukautta takaperin oli lähtenyt Lehistä!\nKaikki muut viruivat Tshang-tangissa, myrskyjen kohistessa ylitsensä.\n\nPuutarhassamme oli meidän nyt kaikinpuolin hyvä olla. Minun telttani\nkummallakin puolella seisoivat Robertin ja Muhamed Isan teltat, vähän\nedempänä ladaklilaisten teltta, ja molempain viimemainittujen edustalla\nroihusi tavallisuuden mukaan valtava rovio. Muuan mies ja vaimo Kung\nGushukin väestä asuivat kurjassa hökkelissä portin vierellä, ja he\nhankkivat meille kaiken mitä tarvitsimme. Vaimo oli vanha ja raihnas,\nmustaksi maalattu, mutta vallan ylitse vuoti ystävällisyyttä.\nLakkaamatta hän tuli telttaani, kumarteli ja kikatteli ja vivisteli\npelkästä hyväntahtoisuudesta.\n\nHelmikuun 11. päivänä herätettiin minut jo puoli 7:ltä sillä tiedolla,\nettä kaksi herraa heti paikalla tahtoi päästä puheilleni. Hiilipannu ja\nlämmintä vettä tuotiin ja minä puin itseni kaikella kiiruulla, telttaa\nsiivottiin, ja sitte pyydettiin vieraita käymään sisään. Toinen heistä\noli korkea-arvoinen ja kookasvartaloinen lama nimeltä _Lobsang\nTsering_, ja oli hän tashi-laman sihteerejä, toinen, _Duan Suän_, oli\nnuori kiinalainen, jolla oli hienot ja jalot kasvonpiirteet. Molemmat\nolivat erinomaisen kohteliaita, osottivat maailmanmiehen tapoja.\nJuttelimme kaksi tuntia yhtä mittaa kaikesta mahdollisesta; merkillistä\nkyllä, näytti tuloni Shigatseen olleen molemmille herroille aivan\ntietymätön asia. He kyselivät uudelleen nimeni, kulkemaani tietä ja\ntarkotustani, pienestä Ruotsi-parasta eivät he luonnollisestikaan\nolleet koskaan kuulleet, mutta kirjoittivat sen muistiin sen\nruotsalaisen, englantilaisen ja kiinalaisen nimen.\n\n\"Aijon tänään olla läsnä uudenvuodenjuhlassa\", sanoin. \"En voi lähteä\nShigatsesta, näkemättä suurinta kirkollisista juhlista.\"\n\n\"Europpalainen ei vielä koskaan ole ollut läsnä juhlissamme, jotka\novat tarkotetut ainoastaan tibetiläisille ja meidän uskoisille\npyhiinvaeltajille, eikä europpalainen siihen koskaan lupaa saisikaan.\"\n\n\"Pantshen Rinpontshen ('pyhä opettaja', tashi-lama) täytyy kuitenkin jo\nkaksi kuukautta sitten olla kuullut minun tulostani! Hänen pyhyytensä\non myöskin tiennyt, miltä taholta tulisin, sillä muuten hän ei olisi\nvoinut lähettää postiani Dangra-dshum-tsohon.\"\n\n\"Pantshen Rinpontshe ei milloinkaan sekaudu maallisiin asioihin; niitä\nhoitaa kaikkia hänen veljensä, herttua (Kung Gushuk).\"\n\n\"Mutta sittekin täytyy minun saada nähdä pyhä isä itsensä; minä tiedän,\nettä hän odottaa minua.\"\n\n\"Vain pienelle joukolle kuolevaisia on sallittu näyttäytyä pyhän\nkasvojen edessä.\"\n\nSilloin muistui mieleeni kiinalainen passini. Kun se sinisine\nkehyksineen ja punaisine leimoineen levitettiin nuoren kiinalaisen\nkasvoin eteen, tuli hän hyvin tarkkaavan näköiseksi, ja mitä pitemmältä\nhän sitä luki, sitä suuremmiksi kävivät hänen silmänsä. Hän luki sen\nvielä uudelleen läpi ja käänsi sitten sisällön hitaasti Lobsang\nTseringille.\n\n\"Miksikä\", kysyivät sitte molemmat, \"ette heti kohta näyttäneet meille\ntätä paperia? Se olisi säästänyt kaikki päänvaivat!\"\n\n\"Sen vuoksi, että passi on osotettu Itä-Turkestania eikä Tibetiä\nvarten\", vastasin niinkuin asianlaita oli.\n\n\"Se nyt on vallan sama juttu, kuu kerran jo olette täällä. Teillä on\nhyvin hieno kiinalainen passi ja olette sen vuoksi Kiinan suojeluksen\nalainen!\"\n\nNuori kiinalainen otti passin ja katosi se mukanaan, ja Lobsang Tsering\nkyseli minulta vielä sekä katseli aseitamme ja muita esineitä. Mutta\nviimein kysyin häneltä, eikö hän tahtoisi katsella puutarhaammekin, ja\nsöin hänen poissa ollessaan aika kiiruulla aamiaiseni. Sitte\nkiinalainen palasi ja selitti lyhyesti, että minä saan tulla juhlaan,\nettä minulle ja kahdelle miehelleni varataan erityiset paikat, ja että\nkamariherra Tashi-laman hovista tulee noutamaan meidät, kun aika on!\n\nSiunasinpa minä nyt kiinalaista passiani, jonka aikanaan suurella\najanhukalla olin Srinagarissa ollessani hankkinut kreivi Wrangelin\nkautta, kiinalaiselta lähettiläältä Lontoossa, hänen hallituksensa\nmyönnytyksellä.\n\nTällainen oli nyt tuloni Shigatseen ja tällaiset ensi kokemukseni\nsiellä. Ei kissakaan ollut minua estänyt, ei yhtään uteliaita ollut\nkokoutunut kaduille meitä töllistelemään. Mutta nyt, kun jo olimme\nalkaneet kotiutua kaupungissa, herätti läsnäolomme siellä niin yleistä\nihmetystä, kuin olisimme pudonneet suoraan taivaasta! Että tämä temppu\noli niin hyvin onnistunut aivan ilman minun ansiotani, se riippui\n\"erityisistä asianhaaroista\". Hladshe Tsering oli selittämättömistä\nsyistä päästänyt minut kynsistään ja itse avannut säkin, johon oli\nmeidät työntänyt. Ne päälliköt taasen, jotka asuivat etelään päin\nNgangtse-tsosta, olivat kai arvelleet: \"Kun kerran Naktsangin\nkuvernööri on ne päästänyt menemään, emme mekään voi niitä pidättää.\"\nOnnenpotkaus oli myöskin minulle, että moniaat näistä päälliköistä\nolivat lähteneet Tashi-lunpoon uudenvuodenjuhlaan, ja että me itsekin,\nsuurelle maantielle tultuamme, hävisimme muiden pyhiinvaeltajain\nsekaan. Sillä uudenvuoden päivinä tibetiläiset ovat kuin ukkometsot\nkiiman aikaan, jotka eivät näe mitään eivätkä kuule mitään! Ja vihdoin\nolin minä, karavaanin ainoa europpalainen, hiipinyt kaupunkiin vasta\nsitte, kun yö jo oli levittänyt tumman huntunsa maan yli.\n\n\n\n\nSeitsemästoista luku.\n\nTashi-laman luona.\n\n\nPaitsi jokakuukautisia juhlia on lamalaisella kirkolla neljä suurta\njuhlaa vuosittain, ja suurin niistä on uudenvuodenjuhla _losar_, jota\nvietetään muistoksi siitä, miten Shakja Muni Buddhan pääsi voitolle\nkuudesta harhaopista, oikea usko voitolle uskottomuudesta. Se jatkuu\naina helmikuun alkuun ja on sen vuoksi samalla kevään ja valon juhla.\nTästä kaksinkertaisesta syystä on losar erinomaisen suosittu juhla,\nirrottaen päiväpalkkalaiset kerrassaan 15 päiväksi työstä,\npaimentolaiset jakeistansa ja kauppamiehen myymäläpöytänsä äärestä —\nriemun ja huvin aika, mässäysten ja tanssien, vierailujen ja\nvastakäyntien, lahjojen ja vastalahjojen, kotien ja temppelien\nsuursiivouksen ja koristelun kausi, uskonnollinen hartaus kaiken muun\nlomassa säestyksenä.\n\nSuuriin temppelijuhliin on kaikilla vapaa pääsy; losar on koko kansan\njuhla, lamalais-opin karnevali, kuten vanhassa Roomassa luperkali- ja\nsaturnali-juhlia pidettiin. Minulla oli onni sattua saapuville\njuuri lamalais-opin suurimman juhlan viettoon. Tashi-lunpon\nluostarikaupungissa. Puoli-yhdeltätoista saapui \"Vatikaanin\" nuori\nkamariherra _Tsaktserkan_ erinomaisen hienossa keltaisessa\nsilkkikauhtanassaan hänen pyhyytensä käskystä noutamaan minua juhlaan,\nilmoittaen lama Lobsang Tseringin keralla olevansa määrätty minun\npersonalliseksi saattueekseni Shigatsessa oleskeluni ajaksi. Mutta hän\npyysikin minua pukemaan ylleni mitä minulla vain hienointa oli\npäällepantavaa, koska joutuisin istumaan julkisesti suurlaman palatsin\nnähtävissä. Olipa minulla pohjimmaisena eräässä arkussani vanha\nhännystakki, useampia silitettyjä paitoja ja kiiltokengät, jotka olin\nottanut mukaani vasiten tashi-laman tähden, ja kun sitte Robert oli\ntoisesta arkusta penkonut esille parranajovehkeeni, niin esiinnyinpä\nTibetin karussa vuorimaassakin täytenä europalaisena herrasmiehenä. En\nsentään tulkkini Muhamed Isan prameutta voittanut; hänen kullalla\nkirjailtu turbaaninsa sai varjoon kaikki. Toisista saivat minua saattaa\nainoastaan Robert, Tsering, Rabsang ja Namgjal.\n\nRatsastimme uusilla Ngangtse-tsolta tuoduilla hevosillamme luostariin,\njoka oli vain kahdentoista minuutin matkan päässä. Shigatse-dsong jää\noikealle. Huikea väen paljous kuhisee luostariin päin, muistuttaen\nsuuria markkinoita. Kohotessaan muuttuu tie varsinaiseksi kaduksi,\njonka varrella munkeilla on kammionsa korkeissa valkeissa rakennuksissa.\nLaskeudumme maahan erään ison portin edustalla; korkealle ylitsemme\nkohoaa eräs tiilipunainen temppelirakennus, _Tsogla-kang_ nimeltään, ja\nkaikkein ylimpänä loistaa Labrangin valkea julkipuoli, jonka\nyläreunassa on musta viiru ja ikkunain edessä valkeat katoskaihtimet.\nTulee hämmästelleeksi sen uljasta, omaperäistä rakennetta, joka\nesiintyy kaikkine yksityispiirteineen ja tekee hyvin yhtenäisen,\njyhkeän vaikutuksen. Mutta kenties johtuukin minun rakkaudestani\nTibetiä kohtaan se, että pidän tässä ihmeellisessä maassa kaikkea niin\nviehättävänä ja suurenmoisena.\n\nNyt käy nousu melkoisen jyrkäksi, pyhiä asuinsijoja kohti, pitkin\nkäytäväntapaisia, kivilevyillä laskettuja kujia, kunnes taaskin tukevan\nportin alitse kuljettuamme joudumme katon alle ja saamme samota\npuolihämäriä, hämäriä ja pilkkosen pimeitäkin käytäviä myöten, jotka\nvilisivät punakauhtanaisia lamoja, joutuaksemme valtaisten puupilarien\nkannattamalle lehterille, lopulta asettuen istumaan sen kapealle,\npuukaiteen reunustamalle kuistille, jonka erottavat lehteristä mustat,\nraskaat, jakinvillasta kudotut, alhaalta vaakasuorasti valkeiksi\nsivellyt uutimet. Minulle oli varattu europalaiseen tapaan nojatuolikin,\nja olihan se hyvään tarpeeseen kolmetuntisten juhlamenojen aikana.\nSiinä siis istuimme kuin katottoman teatterin toisella rivillä, saaden\nkerrassaan oivallisen kuvan kaikesta mitä alhaalla kartanolla\nesitettiin.\n\nKaikkialle, altaaneille ja katoille, oli kirjavapukuinen väkijoukko\nahtautunut; vanha korkea-arvoinen lama, joka on osottanut meille\npaikkamme, arvioitsee yleisön 6,000:ksi. Vastapäätä sijaitsevalla\nylimmällä altaanilla istuu etumaisena Nepalin konsuli, nuori\nluutnantti, päässä pyöreä kultaviiruinen musta lakki. Hän puhaltelee\nsavurenkaita paperossistaan ja on ainoa, joka sillä tavoin halveksii\npaikan pyhää luonnetta. Pitkinä riveinä istuu sitte kaupungin\nvirkakunta, lehterillä alempana taasen vallassäätyiset naiset\nloistavissa, helyisissä tamineissaan, kerrankin juhlan kunniaksi kaikki\nkasvonsa pesseitä, jotta joutuu ihmeeseen näkemään vaaleita kasvoja\nkuin meilläkin. Meidän kuistimme alle altaanille taasen on sulloutunut\nsuloiseen sopusointuun kaikenkarvainen rahvas, mikä hörppien teetä\nmukana tuoduista puukupeista, mikä tuttavansa päästä täitä hävitellen\ntai itse vuorostaan laskien sitä varten päänsä naapurin syliin.\n\nKuten kumpaisenakin edellisenä vuonna oli uudenvuodenjuhlalla nytkin\ntavallista juhlallisempi leima, houkutellen yhä runsaammin\ntoivioretkeläisiä paikalle, sillä dalai-lama oli englantilaisten\nLhasaan samotessa paennut, ja tämä pelkuri paavi oleskeli nyt\nhalveksittuna Urgassa, Mongoliassa, jättäen maansa tunkeilevien\nnaapurien saaliiksi. Moni pyhiinvaeltaja valitsi nyt Lhasan asemesta\nTashi-lunpon, missä pantshen rinpotshe, Tshangin paavi, oli pysynyt\npaikallaan maan ollessa vaarassa. Tashi-lama oli nyt Tibetin korkein\nprelaatti, Lhasan paavin harhaillessa kodittomana pakolaisena,\nsyöstyänsä tuhansia kansalaisiaan surman suuhun, ensin vakuuttaen\nheidät haavottumattomiksi.\n\nYlimmiltä kattosilloilta kajahti kumeita, pitkällisiä\ntorventoitotuksia; pari munkkia siellä puhalteli eriskummallisia\nmerisimpukoita, kutsuen juhlaan \"gelugpan\", keltaisten munkkien\nveljeskunnan. Vinoon oikealta alkaa kaihtimien verhoamalta lehteriltä\nkuulua näkymättömien laulajien kuoroveisuu, luoden mitä juhlallisimman\ntunnelman. Lehterin yläpuolella on toinen, kartanolle päin avoin;\nainoastaan keskustaa kaihtaa punaviiruinen, keltaisesta silkistä tehty\nesirippu, jonka alareunassa riippuu raskaita kultahetuleita. Esiripun\ntaakse ottaa paavi sijansa; hän on liian pyhä joutumaan täydellisesti\nväkijoukon näkyviin; mutta jotta hän voipi itse katsella juhlamenoja,\non esiripussa pieni suorakulmainen aukko.\n\nYlhäisten lamain kulkue astuu lehterille, kantaen tashi-laman\nylipapillisia arvomerkkejä. Kunnioittava suhina valtaa kumartavan\nyleisön, kun hänen pyhyytensä sitte verkalleen astelee paikalleen ja\nistuutuu jalat ristissä parille pielukselle, jättäen vain kasvonsa\nnäkyviin esiripun aukosta. Hän näyttää nuorelta mieheltä; päässä on iso\nkeltainen hiippa, joka kuitenkin muodoltaan enemmän muistuttaa kypärää,\nyllä keltainen silkkikauhtana, käsissään hän pitelee rukousnauhaa.\nHänen oikealla puolellaan istuu nuorempi veli, herttua Kung Gushuk,\nisäntäni, kolmen muun maallisen herran keralla, vasemmalla taasen\nvaltioministeri Lobsang Tsundo Gjamtso, pikkuinen, pyylevä, kaljupää\nkardinaali, ja tashi-laman opettaja sekä hänen kuuromykkä äitinsä, jota\nolisin ajellun päänsä takia pitänyt miehenä, ellei minulle olisi toisin\nsanottu. Heidän takanaan näkyy hämärässä suuri ryhmä ylhäisiä lamoja,\nkaikki keltaisissa kauhtanoissa — arkiväri on punainen. Heidän\nryhtinsä ja esiintymisensä on kauttaaltaan hienon ylimyksellistä.\n\nMeidän katseemme kohtaavat toisensa usein; hänen pyhyytensä näyttää\ntuntevan suurta harrastusta vieraitansa kohtaan. Jo ennen juhlamenojen\nalkua oli hän lähettänyt puutarhaani erään laman tuomaan minulle\n\"tadahiksi\" pitkän kaistaleen hienoa valkeata silkkiä, hänen\ntervehdyksenänsä ja kohteIiaisuuden-osotuksenansa. Nyt useammat munkit\nhiljaisesti kattoivat taakseni pöydäntapaiselle rahille herkullisen\nvalikoiman hedelmiä ja makeisia kukkuraisiin messinkikulhoihin ja\ntarjoilivat paksua voiteetä, ilmottaen virkistykset pantshen rinpotshen\nlähettämiksi. Kohdatessani hänen katseensa nousin nyt kumartamaan,\nhänen nyökäyttäessään minulle ystävällisesti myhäillen.\n\nUskonnollisiin juhlamenoihin kuului useampia merkillisiä\nnaamiotansseja. Yhdentoista pääjumalan lipuilla tervehdittiin\nsuurlamaa, kukin niistä oman kantajansa pitelemänä; munkkien kulkue\nkantoi saattueessa pyhiä temppeliastioita suitsutuksinensa,\njättiläismoinen soittokunta muokkasi vaskipasuuniansa, huilujansa,\nrumpujansa ja symbaalejansa. Jäännöksenä muinaisen ajan ihmisuhreista\nlienee ollut se meno, että arghamiksi nimitetty naamioittu olento\njuhlallisen salaperäisen tanssin jälkeen valoi lehterin kiviportaille\nmaljallisen vuohenverta — vaikka buddhalainen käsky kieltää\n\"sammuttamasta ainoatakaan elonkipinää\". Tämä käsky ei kuitenkaan estä\nmunkkeja syömästä lihaakin, mutta silloin käyttäen tavallisia\nteurastajia.\n\nBagtsham on nimeltään hirvittävään paholaisnaamioon kätkeytynyt\ntanssija, joka ohjaa muuatta piiritanssia, ennen kuin korvia huumaavan\npärrytyksen lomissa sekä erään naispuolisen henkiolennon esittäjä että\nkamaloiksi kummituksiksi pukeutuneet lamat suorittavat numeronsa,\ntehden katselijoihin varsin valtaavan vaikutuksen. Toivioretkeläisten\nkeskessä tarjoilevat alemman luokan munkit ilmaiseksi teetä. _Panem et\ncircenses!_ Munkit tietävät, miten heidän on vaaliminen lampaitansa.\nMitäpä merkitsee haaskata joku jakinkuormallinen tiiliteetä kerran tai\nkahdesti vuodessa, kun he itse elävät yksinomaan kansan kustannuksella\nja siitä pietarinpenningistä, mikä ehtymättömästi heruu temppeleihin\ntoivioretkeläisten masseista.\n\nLopuksi sytytettiin nuotio, jossa juhlallisin taikamenoin leimautettiin\ntuhaksi pitkä paperisuikale. Tälle paperille oli kirjoitettuna kaikki\npaha, mistä tahdottiin alkavana vuonna vapautua, kaikki häijyjen\ndemoonien kartettavat juonet ja vehkeet, samalla kun se edusti menneen\nvuoden kärsimyksiä ja syntejä. Seisalleen nousseet katselijat puhkeavat\nloppumattomaan riemuhuutoon — nyt on paha voitettu ja mielissä rauha.\nKartanolle ahtautui sitte lamoja niin paljon kuin tanssimaan mahtui, ja\nviimein yleisö hälisemättä ja tungeksimatta purkautui alas Shigatseen\ntakaisin.\n\nPuutarhassa odottivat jo Lobsang Tsering ja Tsakiserkan. He olivat\ntuoneet kokonaisen aasinkaravaanillisen muonavaroja hevosillemme —\nkerrassaan kuukauden varaston, sekä paperiin käärittyinä 46 hopeatengaa\n(noin 25 markkaa), jolla meidän heidän nähdäkseen piti ostaa lihaa,\nkoskapa tashi-lama tietenkään ei voisi olla missään suhteissa\nelonkipinän sammuttamiseen. Ja lähettiläät ilmoittivat myös, että hänen\npyhyytensä odotti minua seuraavana aamuna kello yhdeksän! Illemmällä\nsaapui luokseni eräs virkamies huomauttamaan, että minua ei hakisi\nkukaan audienssille; minun tuli vain itsestään saapua ison pääkäytävän\neteen — sillä kiinalaiset voisivat muutoin saada epäilyksiä.\n\nValikoitsin Burroughs Wellcomen isosta matkarohtolasta erilleen kaikki\nne lääkkeet, joita saatoimme vielä itse tarvita; aluminiumista\nvalmistetut lääkelokerot monine hienoine sairaanhoitotarpeineen\nkiillotettiin ja pullistettiin, ja koko komeus käärittiin Muhamed\nIsan ostamaan keltaiseen silkkikankaaseen, aamulla ollakseen\nystävyydenlahjanani pantshen rinpotshelle.\n\nMutta tuo käyntini helmikuun 12. p:nä Labrangissa ja sitä seurannut\npäivittäin uudistuva syventyminen 3,800 munkin luostarikaupungin\nmerkillisyyksiin ansaitsee oman lukunsa.\n\n\n\n\n"]