[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fuD0_hnXuGDT7bPWPt8LpPCv05ScyfrkFVYV323PXM4s":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2728,"Transhimalaja II","Hedin, Sven",1865,1952,"2728-hedin-sven-transhimalaja-ii","2728__Hedin_Sven__Transhimalaja_II",null,"tietokirja",[],[],"fi",1909,1910,66439,452195,false,50729,[23,24],"Hedin, Sven Anders, 1865-1952 -- Travel -- China -- Tibet Autonomous Region","Tibet Autonomous Region (China) -- Description and travel",[26,27,28],"Archaeology & Anthropology","Religion/Spirituality","Travel Writing","\"Transhimalaja: Löytöjä ja seikkailuja Tibetissä. 2\" by Sven Anders Hedin is a travel narrative written in the early 20th century. The book documents Hedin's adventures in Tibet, focusing on his explorations, encounters with local cultures, and interactions with significant figures like the Tashi lama. Through vivid descriptions and personal experiences, it provides insights into Tibet's rich spiritual and geographical landscape.  At the start of the volume, Hedin recounts his arrival in the sacred city of Shigatse, accompanied by former guides and monks. He details his ascent to Tashi-lunpo Monastery, where he awaits an audience with the Tashi lama. The opening narrative paints a picture of the monastery's architectural beauty and the rituals surrounding Hedin's visit, which includes gift exchanges and conversations covering a range of topics from local customs to broader geopolitical issues. This introduction sets the stage for Hedin's continued exploration of Tibet, interweaving his personal journey with the cultural and religious significance of the region. (This is an automatically generated summary.)",[],291,"Ruotsalaisen tutkimusmatkailijan Sven Hedinin matkakuvaus Tiibetin-retkeltä, jolla hän kartoitti Transhimalajan vuoristoa. Teos kertoo retkikunnan vaiheista, Tiibetin luonnosta sekä kohtaamisista paikallisten asukkaiden ja uskonnollisten johtajien kanssa.","Sven Hedinin 'Transhimalaja II' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2728.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TRANSHIMALAJA II\n\nLöytöjä ja seikkailuja Tibetissä\n\n\nKirj.\n\nSVEN HEDIN\n\n\n\n\n\nHelsingissä,,\nSuomalainen Kustannusosakeyhtiö Kansa,\n1910.\n\n\n\n\n\n\nToisen osan sisällys:\n\n 18. Pyhässä kaupungissa.\n 19. Oleskeluni Shigatsessa.\n 20. Raga-tsangpoa pitkin.\n 21. Erakkomunkkeja.\n 22. Targo-gangri ja Shuru-tso.\n 23. Muhamed Isan kuolema.\n 24. Kiertoteitä Tradumiin ja pikimältään Nepaliin.\n 25. Brahmaputran lähteillä. Ero.\n 26. Manasarovar.\n 27. Sotledshin lähde ja Pyhä vuori.\n 28. Toiselle matkalle.\n 29. Maailman katolla.\n 30. Kolmikymmenpäiväinen myrsky.\n 31. Buptsang-tsangpo, Sisä-Tibetin isoimpia virtoja.\n 32. Ilmisaatu!\n 33. Seitsemännen kerran Transhimalajan yli.\n 34. Uusi matka \"valkean täplän\" yli.\n 35. Transhimalaja.\n\n\n\n\nKahdeksastoista luku.\n\nPyhässä kaupungissa.\n\n\nParhaissa tamineissani ratsastin aamulla entisten oppaitteni saattamana\nylös Tashi-lunpon pääkäytävää kohti, missä Tsaktserkan, Lobsang Tsering\nja jotkut munkit minua odottelivat. Heidän seurassaan jatkui nyt matka\nylempiin seutuihin, synkkien kujasokkeloiden ja ahtaiden, hämärien\nluostarikäytävien kautta Labrangiin, tashi-laman Vatikaniin, joka\nvalkeine julkipuolineen, siroine isoine ikkunoineen ja pienine jyhkeine\nkuisteineen kohoaa korkealle yli tämän temppelikaupungin.\n\nOppaamme ohjaavat meidät hämäriin, kylmiin kamareihin ja pitkin\ntavattoman jyrkkiä porrasjaksoja. Porras-astuimiin ovat munkkien\njalkapohjat jo hivuttaneet syviä kouruja; niiden etureunat on lujitettu\nrautaheloilla; porraskaiteet ovat kiilloittuneet lukemattomissa\nkäsissä. Sitte tulee valoisaa, kun hetkeksi joudumme avoimeen\nsuojamaan, mutta jälleen tunkeudumme porraskäytävien sisukseen. Minua\npyydetään odottamaan eräässä kamarissa, jonka lattialle on aseteltu\npunaisia pieluksia. Ennen pitkää ilmotetaan, että valtioministeri,\npieni pyylevä lama, oli valmis vastaanottamaan minut. Hänen\nvierashuoneensa, eli kai oikeastaan hänen yksityinen munkkikammionsa,\noli aivan pienoinen kamari, mutta sen ikkunasta sai ihmeenkauniin\nnäköalan Shigatsen temppelikaupunkiin ja ympäristön vuoriseutuun.\nKamari oli sisustettu oikeaan lamalaiseen tapaan, aistikkaalla\nloistolla, joka ei tuntunut räikeältä.\n\nKunnianarvoisa prelaatti istui jalat ristissä punaisilla pieluksilla\nkatetulla, seinään kiinnitetyllä lavitsalla, edessään pieni keltainen,\nveistoksilla kaunisteltu pöytä, jonka levyyn oli vajotettu silkkiä. Hän\nkiilsi lihavuuttaan, sisäistä tyytyväisyyttään ja suopeuttaan kuin\nkardinaali ainakin; kasvot olivat hienopiirteiset, silmät ilmaisivat\nsuurta älyä. Hän nousi kohteliaasti myhäillen tervehtimään minua,\npyytäen minua istuutumaan tuolille pöydän ääreen, jolle tuotiin nuo\nvälttämättömät teevehkeet. Yhtä ehdoton välttämättömyys vaatii\nvaihtamaan \"kadah'eja\" ja lahjoja. Minä annoin hänelle kashmirilaisen\nkaiverrellun tikarin ja hän minulle kullatun jumalankuvan. Tunnin\nverran pakisimme siinä yhtä ja toista, kun pantshen rinpotshe kuului\nolevan mietiskelyyn vaipunut ja jokapäiväisissä rukouksissaan, joten\nhäntä ei sopinut häiritä ennen kuin hän itse suvaitsi antaa merkin.\n\nMutta sekin hetki saapui; muuan lama kuiskasi kardinaalille, että minua\nodotettiin. Yhä korkeammalle käy matka jälleen pitkin sileitä, jyrkkiä\nportaita avoimien suojamien läpi uusille porrasjaksoille, yhä\nkorkeammalle kohti Tashi-lunpon luostaritemppelin kaikkeinpyhintä.\nPuhelu hiljenee kuiskeiksi, käytävissä seisoskelee pikku ryhminä\nlamoja, jotka tähyilevät minua mykkinä kuin kuvapatsaat. Lobsang\nTsering kuiskaa minulle, että olemme joutuneet perimäiseen eteiseen,\njossa voin vetää mustat kengät jalkaani. Sinne käsketään palvelijani\njäämään, vain Robert ja Muhamed Isa pääsevät tulkeiksi mukaan,\nvaikkakin hänen pyhyytensä olisi mieluummin tahtonut tavata minut\nkahden kesken.\n\nJuhlallisin tuntein astumme sisälle. Oven suussa kumarran syvään,\nja sitte vielä pariin kertaan, ennen kuin seison hänen edessään.\nTashi-lama istuu lavitsalla ikkunakomerossa, edessään pieni pöytä,\njolla on teekuppi, kaukoputki ja moniaita painettuja lehtisiä. Hän on\npukeutunut ihan yhtä yksinkertaisesti kuin mikäkin munkki, yllään\ntavallisen kuosinen kirsikkapunainen vaatetus, takki, liivit, alusnuttu\nja pitkä kangaskaistale, joka togan tavoin heitetään olan yli ja\nkierretään uumille; sen poimujen välistä pistäytyy näkyviin keltaiset,\nkullalla kirjaellut alusliivit; molemmat käsivarret ovat paljaat.\n\nKasvojen vaaleassa värissä kuultaa keltainen vivahdus. Hän on pikemmin\npienenläntä kuin keskikokoinen, sopusuhtainen, terve ja tärveltymätön\nnäöltään, ja tuntuu pitkittävän vasta täyttämänsä 25 vuotta korkeaan\nikään. Pienissä sievissä, pehmeissä käsissään hän pitelee punaisista\nkuulista pujoteltua rukousnauhaa. Lyhyeksi leikattu tukka on musta,\nylähuulta varjostaa juuri hiukan parranalku, huulet eivät ole paksut ja\ntäyteläiset kuten muilla tibetiläisillä, vaan hienot ja suhdalliset,\nsilmät ovat kastanjanruskeat.\n\nYstävällisesti nyökäyttäen ojentaa hän minulle molemmat kätensä ja\npyytää minua istuutumaan nojatuoliin vierelleen. Huone, jossa hän\nviettää enimmän osan päivää, on hämmästyttävän yksinkertainen\nverrattuna ala-ilmoissa olostavan kardinaalin asuntoon. Se on pieni ja\nkahteen osastoon jaettu — ulompi on jonkunlainen katoton eteinen,\nkaikille taivaan tuulille, talven lumituiskuille kuten syksyn\nsadesäillekin altis; sisempi on askelmaa korkeammalla ja vielä jaettu\nristikkoseinäksi päättyvällä sulkukaiteella, jonka takana hänellä on\nmakuuhuoneensa. Ei ainoatakaan jumalankuvaa, ei seinämaalauksia tai\nmuita koristuksia, ei huonekaluja, paitsi jo mainittuja, ei maton\npalaakaan, paljas kivipermanto vain — ja ikkunasta liitää hänen\nkaihoksivan haaveellinen, mutta kirkas ja avoin katseensa yli\nkultaisten temppelinkattojen, yli niiden alapuolella leviävän syntisen\nja saastaisen kaupungin, yli aution vuoriston, jotka sulkevat hänen\nmaallisen näköpiirinsä, kauvas avaraan etäisyyteen kautta tummansinisen\ntaivaankuvun meille näkymättömään Nirvanaan, jossa hänen henkensä\nkerran saapi rauhan. Nyt laskeusi hän taivaastansa alas, hetken ajaksi\ntullakseen ihmiseksi. Kaiken aikaa pysyi hän ihmeellisen rauhallisena,\nhienon ja herttaisen kohteliaana ja arvokkaana, ja puheli lumoavalla,\nhennolla ja hillityllä äänellä, vaatimattomana, melkeinpä arkana; hän\npuhui nopeasti ja lyhyin lausein, mutta hyvin hiljaa.\n\nMistä me haastelimme? Niin, kaikesta maan ja taivaan välillä\nmahdollisesta, alkaen hänen omasta uskonnostaan, aina Tshang-tangissa\nvilleinä kiertäviin jakeihin asti. Hän osotti valppautta ja kaiken\nharrastusta, sekä älykkäisyyttä, joka minua hämmästytti —\ntibetiläisessä. Milloinkaan ei minua ole haastateltu niin sävyisästi ja\nsamalla niin perinpohjaisesti. Ensiksi kyseli hän, olinko paljon\nkärsinyt kylmää ja vastuksia Tshang-tangissa, ja pyysi sitten anteeksi\nsitä, että minut oli vastaanotettu niin huonosti muka; olin saapunut\nhiljaisesti ja huomaamattomasti, eikä kukaan ollut tiennyt minua\nsamaksi, jonka oletettavasta tulosta oli Intiasta käsin tieto saatu.\nMutta nyt järjestettäisiin kaikki minun mukavuudekseni, ja hän toivoi,\nettä saisin hänen maastansa mieluisan muiston.\n\nSain tehdä selvää omista oloistani ja kotimaastani, Europan maista ja\nhallitsijoista, Venäjän ja Japanin sodasta, suurista meritaisteluista\nja uponneista panssarilaivoista, sodan mahdollisesta merkityksestä\nItä-Aasialle, Japanin ja Kiinan keisareista — jälkimäistä hän\nilmeisesti piti mitä suurimmassa kunniassa. Mielellään puheli hän\nIntiassa vuotta aikaisemmin saamistansa vaikutelmista, isoista upeasti\nrakennetuista kaupungeista, intialaisesta armeijasta, rautateistä,\nkaikkialla vallitsevasta loistosta ja rikkaudesta, suuresta\nvieraanvaraisuudesta, jota lordi sahib (varakuningas) oli hänelle\nosottanut. Erittäinkin oli häntä ilahuttanut se, että pääsi käymään\npyhissä paikoissa, jotka ennakolta hyvin tunsi kuvauksista ja\ntemppelimaalauksista ja joilla oli tärkeä sija suuren uskonluojan\nBuddhan elämässä. Tashi-lamalle oli Intianmatka siten koitunut\ntoivioretkeksi, vaikka englantilaisten kutsumuksella olikin ollut\netusijassa valtiollinen tarkotus.\n\nMinä en ole ensimäinen europalainen, jonka Tubdän Tshöki Nima Gelég\nRamgjal, seitsemäs avaran buddhalais-uskon valtakunnan tashi-lama, on\nottanut vastaan Tashi-lunpon Labrangissa. Younghusbandin retkikunnan\nmaassakäynnin jälkeen oli syksyllä v. 1904 majuri _W. F. O'Connor_\npäässyt hänen puheilleen Intian hallituksen edustajana, mukanaan neljä\nupseeria Gartokista. O'Connor, joka on oppinut tibetinkielen, oli\nYounghusbandilla tulkkina Lhasassa ja tashi-lamalla Intiassa, ja\nhän joutui englantilaisena kauppa-asiamiehenä useasti tekemisiin\nTashi-lunpon paavin kanssa. Heti kotimaahansa v. 1906 palattuaan\nvastaanotti tashi-lama myöskin lordi Kitchenerin ajutantin Fitzgeraldin\nja hra David Fraserin.\n\nVarpaisillaan hissuttelevat ja varjoiksi mykistyneet lamat tarjoilivat\nmeille kaiken aikaa teetä ja hedelmiä. Tashi-lama itse joi siemauksen\nkupistaan yht'aikaa kuin minäkin, ikäänkuin näyttääkseen, ettei\nhän katsonut itseänsä liian pyhäksi istumaan uskottoman kanssa\nsamassa pöydässä. Minä käytin tilaisuutta pyytääkseni muutamia\nsuosion-osotuksia. Sain ensinnäkin luvan tulla valokuvaamaan hänet,\nkierrellä vapaasti koko Tashi-lunpossa ja luostarikaupungissa\npiirustellen ja valokuvia ottaen, vieläpä taattiin minulle _lupakirja\nvastaiselle matkustelulle hänen maassaan_ sekä saattueeksi yksi\nLabrangin virkamies ja joitakuita luotettavia miehiä. Kaikki lupaukset\ntäytettiinkin säntilleen, ja ellei Kiina juuri siihen aikaan olisi\npuristellut Tiberiä lohikäärmeenkynsissään tiukemmin kuin konsanaan,\nniin olisi tashi-lama varmasti ollut kyllin mahtava avaamaan minulle\nkaikki portit. Mutta hänen toivioretkeläisten kautta kaikkialla\ntunnetuksi tullut ystävällisyytensä oli minulle sittemmin mitä\noivallisimpana suosituksena, pelastaen minut monesta vaikeasta\nasemasta. Vielä puoltatoista vuotta myöhemmin sattui, että päälliköt ja\nmunkit sanoivat: \"Bombo tshimbo, me tiedämme teidät tashi-laman\nystäväksi, me palvelemme teitä.\"\n\nKaksi tuntia pakinoittuamme tein lähtöä, mutta tashi-lama painoi minut\ntakaisin tuolille ja virkkoi: \"Ei, viipykäähän vielä hetkinen.\" Ja tämä\ntoistui, kunnes oli kulunut kokonaista kolme tuntia. Mutta nyt oli aika\ntullut ystävyydenlahjani luovuttamiselle; loistava englantilainen\nrohtola avattiin silkkikääreestään ja levitettiin esille, herättäen\nhänessä suurta hämmästystä ja vilkasta mielenkiintoa. Kaikki piti\nselittää hänelle; morfium-ruisku aistikkaine aluminiumkoteloineen\nja kaikkine tarpeineen miellytti häntä erityisesti. Kaksi\nlääketieteellisen osaston munkkia kävi sitte monena päivänä peräkkäin\nleirissäni tibetiksi kirjottamassa muistiin rasiain sisältöä ja\nlääkkeiden käyttöä.\n\nTästälähtein kohtelivat minua kaikki vielä suuremmalla kunnioituksella\nkuin ennen, ja oli ilmeistä, että jo samana iltana koko Shigatsen\nkaupunki tiesi minun viettäneen kolme tuntia hänen pyhyytensä luona.\nMinä itse kykenin tuskin ajattelemaan muuta kuin tashi-lamaa ja sitä\nvaltaista vaikutusta, minkä hän oli minuun tehnyt. Shigatsessa\noleskellessamme sain Tashi-lunpon munkeista monta ystävää, jotka\nauliisti antoivat minulle kaikkia haluamiani selityksiä. Eräs kertoi\nminulle, että kunkin tashi-laman, tuntiessaan kuoleman lähestyvän,\ntulee pyhän lain määräyksestä pysyä istuvassa asennossa, jalat ristissä\nja kädet sylissä kämmenet ylöspäin — mietiskelevän Buddhan asennossa.\nHänen viimeisiä hetkiänsä viihdyttelee joukko munkkeja, jotka\nympäröivät häntä joka taholta, täyttävät ilman rukoustensa sorinalla,\nlakkaamatta painavat kämmenensä ja otsansa lattiaan hänen edessään ja\nsuovat hänelle ja hänen erkanevalle sielullensa jumalallisen\npalvomisen.\n\nKun hän menettää tajuntansa eikä enää voi hallita ruumistansa, vaan\nlyyhistyy kokoon, tuetaan häntä, ja kuoleman tultua pidellään ruumista\nniin, että se jäykistyy tuohon pyhään asentoon. Vainaja puetaan\npapilliseen ornaattiin — jokainen vaatekappale on uusi ja ihan\nkäyttämätön —, sitte asetetaan päähän korkea hiippa. Kuolinrukouksia\nhymistään, mystillisiä menoja toimitetaan, ja niin pian kuin\nmahdollista asetetaan ruumis istuvassa asennossaan metalliastiaan, joka\nsitte täytetään suolalla ja ilmanpitävästi suljetaan. Sitte laitetaan\nhänen hautakammionsa kuntoon; kun tämän täytyy olla jyhkeässä\nkivirakennuksessa sekä komeasti ja taiteellisesti sisustettu, niin\nsaattaa kulua pitkiä aikoja ennen kuin hänen tomunsa pääsee lopulliseen\nlepoon.\n\nTadshi-lama on Dhyani-Buddhan nykyisen maailmankauden\nruumiillistumismuoto, Amitabha, ja kuoleman jälkeen Amitabha siirtyy\njonkin vastasyntyneen pojan ruumiiseen; on vain vaikea saada tietää.\nmissä tämä on. Kirjeellisesti tiedustellaan koko Tibetistä ja\nkaikkialta lamalaisista naapurimaista, onko ilmestynyt ketään\nhengenlahjoiltaan harvinaisen etevää poikalasta. Lukuisia vastauksia\nsaapuu. Vähitellen valikoittuu pienempi ryhmä, jossa oikean täytyy\nvarmasti olla. Poikien nimet kirjotetaan paperisuikaleille, jotka\nkokoonkäärittyinä asetetaan kannelliseen astiaan, ja suurin\nuskonnollisin juhlatoimituksin arvotaan sieltä uusi pantshen rinpotshe.\n\nMonia niteitä tarvittaisiin Tashi-lunpon laisen luostarin\nseikkaperäiseen kuvailemiseen — eikä se kävisi päinsä ilman\nelinaikaista innokasta tutkintaa vaativaa perusteellista lamalaisen\nkirkon tuntemusta. Minä tyydynkin senvuoksi mainitsemaan vain omia\nnäkemiäni.\n\nTashi-lunpoa älköön kuviteltako yhdeksi ainoaksi jättiläismoiseksi\nrakennusryhmäksi, vaan muurin ympäröimäksi luostarikaupungiksi, jossa\non vähintäinkin sata taloa, ne hyvin säännöttömästi rakennettuja ja\nryhmitettyjä. Sen perusti v. 1445 Ge-dun-dup, Tsongkapan veljenpoika,\njoka oli v. 1439 nimitetty gelugpa-lahkon ensimäiseksi suurlamaksi,\nvaikkei hänellä vielä ollut dalai-laman arvonimeä. Nykyinen Lhasan\nsuurlama, Nga-vang Lobsang Tubdän Gjaumtso, joka on nyt ollut 34 vuotta\nvirassa, on järjestyksessä kolmastoista. Roomalaisten paavien isolle\nlukumäärälle eivät he siis ollenkaan voi vetää vertoja. Tashi-lunpon\nensimäinen pantshen rinpotshe oli nimeltään Pantshen Lobsang Tshöki\nGjaltsan ja hoiti paavinvirkaansa vuodesta 1569 vuoteen 1662, siis\nkokonaista 93 vuotta - varmaankin maailmanennätys!\n\nHänen hautakappelinsa on _Tshukang-shär_ eli itäinen hauta. Sen\njulkipuoli on juhlaleikkien nelikulmaiselle kartanolle päin; oviholvi\non ylimmän katsojalavan tasalla, katto on tehty kullatuista\nvaskilevyistä. Hautakappelin sisus saa valjunkeltaisen valonsa\nhopeaisissa kupeissa ja messinkimaljoissa palavista voisydämistä.\nNäiden voilamppujen ohella näkee kammiossa vertauskuvallisten esineiden\nlisäksi joukon jykeviä kultaisia ja hopeaisia maljoja ja pikareita,\nrikkaiden pyhiinvaeltajien lahjoja. Niissä on puhdasta vettä, jauhoja,\nohria, riisiä ja muita syötäviä uhrilahjoja. Hautamuistomerkki itse on\ntshorten, joka muistuttaa porras-askelmilla, kaiteilla ja siltamilla\nvarustettua pyramiidia; se on 6-7 metriä korkea. Koko etupuoli on\nkoristettu kullalla ja hopealla — veistoksilla ja arabeskeilla sekä\nlukuisilla vajotetuilla jalokivillä. Ylimpänä on metrin korkuinen\n\"gao\", jossa istuu vainajan patsas, päässään se tavallinen hiippa,\njossa Tsongkapa aina kuvataan ja jota runsaasti näimme juhlaleikeissä.\nPatsaan kohotettuihin käsiin on asetettu joukko pitkiä, silkkisiä\n\"kadah'eja\", jotka laskeutuvat muistomerkin molemmin puolin\nsäteettäisesti ja kiehkurana kuin ohut, kepeä verho. Muistomerkkiä\nmuuten ympäröitsevät lukuisat \"tankat\", temppeliliput, jotka ovat\nmaalatut Lhasassa ja Tashi-lunpossa ja esittävät kohtauksia uskonnon\nperustajan ja kirkko-isien elämästä.\n\nToisen ja kolmannen ylipapin, pantshen Lobsang Iishen (1663-1737) ja\npantshen Lobsang Palden Iishen (1737-1779) hautakappelit ovat\nrakennetut tarkoin yllämainittujen mukaisesti, mutta kolmannen\nholvipilarien välissä riippuu kyltti, johon on korkein kirjaimin\npiirretty keisari Kien Lungin nimi. _Koeppen_ antaa mieltäkiinnittäviä\ntietoja tämän suuren mandshu-keisarin suhteista kolmanteen\ntashi-lamaan. Kien Lung oli moneen kertaan kirjeellisesti kutsunut\nsuurlamaa Pekingiin, mutta tämä vainusi pahaa ja koetti kaikin tavoin\nkieltäytyä kunniasta. Mutta keisari ei ennen hellittänyt, kuin\nprelaatin lopulta oli lähteminen matkalle heinäkuussa v. 1779.\nKolmikuukautisen matkan jälkeen hän pääsi Kum-bumin luostariin.\nKaikkialle pyhän karavaanin tien varrelle keräytyi joukoittain\ntoivioretkeläisiä, jotka palvoivat suurlamaa ja toivat hänelle lahjoja.\nKum-bumissa hän vietti talvea, ja siellä hänen piti joka päivä\npainaa useampia tuhansia kätensä jälkiä paperiin, saaden näistä\npyhänjäännöksistä hyvän maksun. Yksi ainoa äveriäs päällikkö kuuluu\nhänelle lahjottaneen 300 hevosta, 70 muulia, 100 kameelia, 1,000\nkirjailtua kangaskappaletta ja 150,000 hopeamarkkaa. Saattueenaan\nprinssejä, ruhtinaita, virkamiehiä ja sotureita sekä lopuksi myöskin\nkeisarin ylihovilama Tshantsha Khutuktu, saapui hän jälleen kaksi\nkuukautta matkustettuansa Kien Lungin kesäkaupunkiin, missä hänet\nvastaanotettiin suuremmoisella loistolla ja komeilla juhlilla, jotka\nsitte pitkittyivät hänen myöhemmin joutuessaan Pekingiin. Mutta siellä\näkkiä päättyi surullisesti kaikki tämä maailmallinen uhkeus. Tashi-lama\nsairastui ja kuoli, ja väitettiin mahtavan keisarin myrkyttäneen hänet,\nkoska epäili hänen aikoneen Intian englantilaisen kenraalikuvernöörin\navulla vapautua Kiinan yliherruudesta. Mutta keisari tekeysi\nlohduttomaksi, antoi palsamoida ruumiin ja luetutti enemmän kuin kolme\nkuukautta kuolinrukouksia kultaisen sarkofagin ääressä, kunnes vainaja\nhartioilla kannettiin koko tuo seitsemän kuukauden jalkamies-taival\nTashi-lunpoon.\n\nTänä ensimäisenä päivänämme kävimme m.m. myöskin n.s.\n_Namgjal-lhakangissa_, Tsongkapan temppelissä, isossa pylvässalissa,\njossa on tuon suuren uskonpuhdistajan jättiläismoinen kuvapatsas.\nTsongkapan nimi on lamalaisessa kirkossa yhtä kuuluisa ja kunnioitettu\nkuin itse Buddhan; en muista hänen kuvansa puuttuneen ainoastakaan\nTibetissä näkemästäni temppelistä. Hän syntyi v. 1355 Amdossa,\ntietenkin monenmoisissa yliluonnollisissa olosuhteissa. Kolmen vuoden\nikäisenä päätti hän kääntyä pois tästä maailmasta, ja siinä mielessä\nleikkasi häneltä äiti hiukset; näistä versoi Kum-bumin (\"sadantuhannen\nkuvapatsaan\" temppelin) kuuluisa ihmepuu, jonka lehdissä Pater Huc omin\nsilmin on lukenut pyhiä kirjaimia. Valitettavasti osui oma käyntini\nKum-bumissa v. 1896 talviseen aikaan, jolloin pyhä puu oli lehdetön.\n\nPerinpohjaisten opiskelujen jälkeen kypsyi Tsongkapassa päätös\nuudistaa kovin tärveltynyt lamaismi, ja useammissa julkisissa\nväittelytilaisuuksissa hän kumosi kaikki vastustajansa, aivan kuten\nLuther. Hänen oppilastensa lukumäärä kasvoi nopeasti, ja v. 1407\nperusti hän Lhasan tienoolle Galdanin luostarin, tullen sen ensimäiseksi\napotiksi, ja sittemmin molemmat yhtä suuret ja kuuluisat Drepungin ja\nSeran luostarit. Tsongkapa sääti lahkonsa munkeille naimattomuuden,\nnimittäen lahkonsa \"gelugpa'ksi\", \"hyve-lahkokst\"; sen tunnusmerkiksi\ntuli keltainen myssy, vanhojen buddhalaisten munkkien pyhä väri.\nKeltamyssyt ovat Tibetissä nykyään paljoa lukuisammat kuin punamyssyt.\nTsongkapa kuoli v. 1417 ja on haudattu Galdaniin, missä hänen\nsarkofaginsa eli \"tshorten'insa\" leijuu vapaasti ilmassa. Häntä\npidetään Amitabhan ruumiillistumismuotona, joten hän elää edelleen\nystävässäni, nykyisessä tashi-lamassa, aikaisemmin elettyänsä niissä\nviidessä tashi-lamassa, joiden hautoja olimme parhaillaan katselemassa.\n\nNeljännen tashi-laman, pantshen Tenbe Niman (1781-1854) hautakappeli,\nhänen kuolinvuonnansa rakennettu, muistuttaa edellisiä. Viidennen,\npantshen Tenbe Bangtshukin (1854-1882), näyttää tietysti uudemmalta ja\npuhtaammalta; se on sekä sisältä että ulkoa erinomaisen rikkaasti ja\nupeasti koristeltu. Hänen tshorteninsa etupuoli hohtelee kultaa,\nturkooseja ja koralleja; mutta räikeänä vastakohtana puhtaalle\nlamalaiselle luostarityylille ovat eräs intialainen lasi-kattokruunu\nja muutamat tavalliset lasipallot, viimeksimainitut sinisestä lasista\nja peililasista tehtyjä — halpaa taiderihkamaa, jota näkee\nmaalaispuutarhoissa ja kyläravintolain edustalla. Alttaripöydällä on\ntavanmukaiset uhriastiat, niistä monet ihan erityisen hienoja ja\naistikkaita. Tämä hauta saapi yleisöltä osakseen runsaammin lahjoja\nkuin muut, monet kun ovat itse nähneet vainajan. Jokaisessa\ntshortenissa on suurlama haudattu ihan ylös pyramiidiin oman kuvansa\ntaakse.\n\nPaitsi parissa kansanhuveissa käyntiäni käytin Shigatsessa asianhaarain\npakosta viettämäni 47 päivää parhaastapäästä vierailuihin luostarissa,\npiirrellen ja valokuvaten mielenkiintoisia yksityiskohtia, tarkaten\nmunkkien jokapäiväistä elämää ja tapoja, ollen saapuvilla lueskeluissa\nja lausuntaharjotuksissa ja yhä enemmän syventyen kirkkopääkaupungin\nelämään.\n\nNykyään on Tashi-lunpossa 3800 munkkia; juhla-aikoina karttuu heidän\nlukumääränsä naapuriluostareista viideksituhanneksi. Heistä on\nkaikkiaan 400 kotoisin Ladakista ja muista läntisen Himalajan maista;\njotkut harvat ovat mongooleja, muut tibetiläisiä. Kirkkomusiikista\nhuolehtii 240 munkkia, tanssimisesta 60. Tanssia on vain kahdesti\nvuodessa; väliaikoina talletetaan arvokkaita tanssipukuja sinetityissä\narkuissa \"ngakang'issa\", varastohuoneessa, joten ne kestävät\nvuosisatoja. Helmik. 16. p:nä tapasin loppumattoman jonon nunnia, jotka\nolivat naapuritemppeleistä tulleet pyytämään tashi-laman siunausta\nuudelle vuodelle. Kaikki ikäkaudet olivat edustettuja, vanhoista\nkurttuisista vaimoista ihan nuoriin tyttöihin asti. Hirveän rumia ja\nlikaisia olivat he kaikki; koko parvessa huomasin ainoastaan kaksi\nvälttävän sievää. Tukka oli lyhyeksi leikattu, vaatetus muistutti\nmunkkien pukua; joitakuita olisi otaksunut miehiksi, ellei olisi toisin\ntiennyt.\n\nViimeksimainittuna päivänä pääsin jälleen tashi-laman puheille,\nvalokuvausvehkeet mukanani. Tällä kertaa oli seurassani ainoastaan\nMuhamed Isa. Kohtauksemme tapahtui samassa puoli-avoimessa huoneessa\nkuin edelliselläkin kerralla. Hän oli yhtä herttainen kuin silloinkin\nja johti puheen-aineen jälleen etäisiin maihin, kauvas pois tästä\nsuljetusta Tibetistä. \"Mikä on Jarkantista länteen?\" kysyi hän.\n\n\"Pamir ja Turkestan.\"\n\n\"Ja sieltä länteen?\"\n\n\"Kaspian meri, jolla kulkee isoja höyrylaivoja.\"\n\n\"Ja Kaspianmerestä länteen?\"\n\n\"Kaukasia.\"\n\n\"Ja minne tullaan, jos kuljetaan yhä edemmä länttä kohti?\"\n\n\"Mustallemerelle, Turkkiin, Venäjälle, Itävaltaan, Saksaan, Ranskaan ja\nsitte Englantiin, joka on ulkona valtameressä.\"\n\n\"Ja mitä on tuon valtameren länsipuolella?\"\n\n\"Amerika, ja sitte jälleen valtameri, jonka takana on Japani, Kiina ja\ntaaskin Tibet.\"\n\n\"Maailma on mittaamattoman avara\", virkahti hän miettivästi ja nyökkäsi\nminulle ystävällisesti hymyillen.\n\nValitettavasti ei hänellä valokuvassa ole lumoavaa myhäilyänsä, vaan on\nhänen katsantonsa totinen. Kenties hän ajatteli, voisiko olla\nvaarallista jäljennyttää itsensä uskottomalla muukalaisella oman\nluostarikaupunkinsa keskessä. Jonkun ajan kuluttua hän antoi merkin, ja\nnyt toivat muutamat munkit huoneeseen hänen kunnialahjansa minulle:\nkaksi kappaletta sitä kirsikkapunaista villakangasta, jota kudotaan\nGyangtsessa, muutamia kaistaleita kullalla kirjailtua kiinalaista\nkangasta, kaksi hopeareunaista vaskimaljaa ja kullatun lautasen sekä\nsamanlaisen kannen porsliinikuppia varten. Omakätisesti antoi hän\nminulle sitte kullatun, punaiseen ja keltaiseen silkkiin puetun\njumalankuvan sekä ison vaaleankeltaisen \"kadah'in\". Jumalankuva oli\nistuva sinitukkainen Buddha, päässä kruunu ja kädessä malja, josta\nversoi kasvintaimi; se esitti tashi-laman omaa alkumuotoa Amitabhaa,\njoten lahja oli tarkotettu paljoa merkitseväksi, taaten minulle pitkää\nikää.\n\nTällä kertaa kesti vierailu puolen kolmatta tuntia. Ja sen jälkeen en\nenää nähnyt tashi-lamaa kasvoista kasvoihin. Tuli nimittäin\nkaikenlaisia valtiollisia selkkauksia, jotka saattoivat käydä hänelle\nvaarallisiksi, ja pidin senvuoksi velvollisuutenani ehkäistä häneltä\nkaikkia mahdollisia ikävyyksiä, lopettamalla käyntini, jotka olisivat\nvoineet herättää kiinalaisten epäluuloa. Mutta minua suretti viipyä\nviikkokausia hänen lähellään puhelematta hänen kanssaan, sillä hän oli\nnoita harvinaisia, hienoja ja jaloja olentoja, jotka saavat toisille\nelämän tuntumaan arvokkaammalta ja sisältörikkaammalta.\n\nTashi-lama oli kuuden vuoden ikäinen, kun kohtalo kutsui\nhänet Tashi-lunpon paaviksi; hän kuuluu syntyneen Tagbossa,\nGongbo-maassa. Kuten Rooman paavi on hänkin suuresta uskonnollisesta\nvaikutusvallastaan huolimatta vankina tibetiläisessä Vatikanissa ja\nviettää ainoastaan uskonnollisten jäännösten määräämää elämää, kun\njokaisella vuoden päivällä on omat kirkolliset tehtävänsä ja\ntoimituksensa. — Eräänä päivänä pääsivät myöskin kaikki lamalaiset\nseuralaiseni hänen pyhyytensä luokse, saaden hänen siunauksensa, jonka\nolivat vakuutetut hyödyttävän heitä koko lopun ikänsä.\n\nPyhiinvaeltajain vapaaehtoiset rahalahjat ovat Tashi-lunpon\npääasiallisia tulolähteitä. Mutta luostarilla on myöskin melkoisia\nmaatiluksia ja paljon karjaa, ja eräät munkit, jotka huolehtivat\ntaloudellisista asioista ja hoitavat tuloja, harjottavat kauppaa sekä\nympäristön että Nepalin kanssa. Toisena suurena tulolähteenä on\namulettien, talismaanien ja pyhäinjäännösten, metallista tai poltetusta\nsavesta valmistettujen jumalankuvien, uskonnollisten maalausten ja muun\nsellaisen myynti, niillä kun on runsas hinta sitte kun tashi-lama on ne\nasianmukaisella tavalla siunannut.\n\nJoka päivä kiertelin luostarissa ja täydentelin tietojani munkkien\nyksinäisestä elämästä. Mutta varmaankaan eivät muut voisi osottaa samaa\nharrastusta temppelisuojamia ja munkkikammioita kohtaan kuin minä, joka\nTibetin aavikkopoluilta saavuin luostarikaupungin ystävälliseen suojaan\nvuoden suurimman juhlan aikana, sen merkillisiin oloihin ja ympäristön\nvilkkaaseen vilinään. Tässä ei sen vuoksi ole paikallaan kertoilla\nyksityiskohtia enempää kuin ylläolevat jotkut piirteet. Ainoastaan\nkuolleiden tiestä enää muutama sana.\n\nLounaaseen päin Tashi-lunposta on pieni kylä _Gumpa-sarpa_, \"Uusi\nluostari\"; siellä perintätieto kertoo aikoinaan olleen temppelin, jonka\ndsungarit olivat ryöstäneet. Nyt se on Shigatsen ja luostarin\nhautauspaikkana, missä munkkien ja maallikkoiden ruumiit joutuvat\nhävityksen omiksi.\n\nLaman ruumis jää kolmeksi päiväksi kammioonsa, maallikon 3-5 päiväksi,\njotta saadaan aikaa kaikkiin kuolinrukouksiin ja -menoihin. Uuteen\npukuun vaatetettuna kääritään lama-vainaja kangaskappaleeseen ja hänet\nkantaa pääkallopaikalle joku hänen virkaveljensä; maallikon viimeiset\njäännökset kannetaan paareilla, jotka sälytetään ruumiinkantajille.\nNämä ovat nimeltään \"lagba\"; heitä on 50-henkinen halveksittu sääty,\njoka asuu erillään Gumpa-sarpan kylässä 15:ssä viheliäisessä\npikku hökkelissä. He saavat naida ainoastaan ruumiinkantajain\nammattikunnasta, ja heidän lapsensa ovat kielletyt ryhtymästä mihinkään\nmuuhun kuin isäinsä ammattiin. Heidän on pakko asua kurjissa,\novettomissa ja ikkunattomissa tölleissä; ilma- ja oviaukot ovat avoinna\nkaikille tuulille ja taivaan ilmoille. Hyvilläkään tuloilla he eivät\nsaa ryhtyä rakentamaan parempia asumuksia itselleen. Heille kuuluu\nmyöskin luostarin rankkurin toimi. Heidän kuollessaan siirtyvät yleensä\nheidän sielunsa eläinten tai pahojen ihmisten ruumiisiin.\n\nLagbat \"hautaavat\" tavallisesti vain lamoja, omaisiansa ja köyhiä;\nvarakkaammat huolehtivat vainajistaan itse, käyttämättä ammatillista\napua. Täten menetellään muissa osissa maata kaikkiin nähden; ainoastaan\nTashi-lunpossa ja Lhasassa voidaan puhua ruumiinpaloittajain\nammattikunnasta. Kun munkit ovat kuolleen veljensä kanssa saapuneet\npääkallopaikalle, riisuvat he ruumiin alastomaksi, jakavat\nvaatekappaleet keskenään ja käyttävät niitä jo seuraavana päivänä\nyllään. Lagbat saavat pikku rahaerän sekä laman vanhoista vaatteista\nosan; maallikoilta he saavat vainajan kaikki puvut ja naisruumiiden\nkaikki pikku korut.\n\nHauturit jäävät heti yksikseen toimeensa. Maahan iskettyyn paaluun\nkiinnitetty köysi pujotetaan mahtajan kaulaan ja ruumista kiskotaan\nsitte jaloista, jotta se venyisi mahdollisimman suoraksi; lamaan nähden\nkerrotaan sen toimenpiteen olevan hyvin työläs, hän kun on kangistunut\nistuvaan asentoon. Ruumiin ollessa alasti kajauttavat lagbat\nhoukutus-äänen, ja ympäristön korppikotkat leijuvat raskain\nsiivenlyönnein paikalle, käyvät helppoon saaliiseensa käsiksi ja\nreutovat ja repeloivat sitä, kunnes luuranko on paljas. Lhasassa\nkäytetään samaan tarkotukseen koiria; joissakuissa luostareissa\nruokitaan pyhiä koiria pappien lihalla.\n\nLagbat istuvat vieressä odottamassa, ja leikkaavat sitte pään erilleen;\nluuranko hienonnetaan kivien välissä jauhoksi, josta aivojen avulla\nvalmistetaan taikinaa; tämä heitetään pikku pallosina linnuille, ne kun\neivät muutoin syö luujauhoa. Ruumiinpaloittajien ammattikunta tekee\ntehtävänsä mitä levollisimmin; käsin he vatkaavat aivoja luujauhoon,\nvälillä kait juoden teetä ja syöden tsambaa; eivätpä juuri näytä\nmilloinkaan peseytyvänkään! Koko korppihautauksella sanotaan olevan\nmerkityksenä, että vainaja vielä saavuttaa ansiota, lahjottaessaan\nruumiinsa linnuille, jotka muutoin näkisivät nälkää; hän siis vielä\nkuolemansa jälkeen tekee hyväntyön, joka vaikuttaa hänen sielunsa\nrauhaan. Korppikotkilla on ihan sama osa tässä kuin parsilaisten\n\"hiljaisuustemppeleilIä\" Bombayssa ja Persiassa.\n\nHeti uskonnon velvollisuudet täytettyään ovat omaiset jo jättäneet\njäähyväiset vainajalle. Luulisi, että kuolevaa kammottaisi hellimänsä\ntomumajan osaksi tuleva raaka pitely; mutta varmaankin hän viimeisinä\nhetkinään ajattelee enemmän sieluansa, hyviä töitänsä ja jokapäiväisiä\nrukouksiansa. Tibetiläisten hautaustapa ja tuotteiden kohtelu on siten\nkaikkea runollisuutta vailla. Islamin lapset käyvät rakkaittensa\nhaudoilla ja itkevät kaihojansa kypressien alla; mutta tibetiläisillä\nei ole hautoja eikä ruohoittuneita kumpuja, joilla voisivat omistaa\nmenneen onnen muistolle hetkisen. He eivät itke, sillä he eivät\nmurehdi, ja he eivät murehdi, sillä he eivät ole rakastaneet. Miten\nolisivatkaan he voineet rakastaa puolisoa, joka heillä on ollut\nyhteisenä muiden kanssa, joten aviollisen uskollisuuden käsitteelle ei\nole tilaa. Perhesiteet ovat hauraat ja hatarat, veli ei saata hautaan\nveljeänsä, mies ei vaimoansa ja vielä vähemmän lastansa — eihän hän\nedes tiedä, onko se hänen omansa. Ja ruumishan sitäpaitsi on itsessään\narmoton kuori; äitikään, joka on hellästi rakastanut lastansa, ei tunne\nrahtuakaan hellyyttä hänen hengetöntä ruumistansa kohtaan, kun se\nluovutetaan ruumiinpaloittelijain revityttäväksi.\n\n\n\n\nYhdeksästoista luku.\n\nOleskeluni Shigatsessa.\n\n\nPaitsi tekemällä vierailuja Tashi-lunpon luostariin vietin aikaani\nmonin tavoin. Luonani kävi tuttavia ja monasti piirtelin tuntimäärin\nkansantyyppejä luonnoskirjaani, saaden kiitollisia aineksia\npyhiinvaeltajista, kaupungin porvareista ja kulkureista sekä luostarin\nmunkeista. Niistä on tässä teoksessa muutamia näytteitä.\n\nHelmikuun 4. p:nä sain varsin odottamattomia vieraita; luokseni tuli\nLhasasta eräs lama ja eräs virkamies! Kun devashung, hallitus, oli\nsaanut Hladshe Tseringin kirjeellisen ilmotuksen tulostani\nNgangtse-tsolle, olivat Kiinan lähettiläs ja Tibetin hallitus yhdessä\nneuvoteltuaan lähettäneet nämä kaksi herrasmiestä rientämään järvelle.\nHe olivat saaneet ihan vääriä tietoja matkani suunnasta, kenties siitä\nsyystä, että meidän marssintamme ristiin rastiin Ngangtse-tson jäällä\noli eksyttänyt paimentolaiset. Siten olivat he kolmen viikon ajan\netsineet meitä, Dangra-dshum-tso'nkin rannoilta, kunnes olivat lopulta\nsaaneet selville, että me olimme jo aikoja sitte vetäytyneet kaakkoon.\nVaihtaen hevosia kiirehtivät he jäljessämme, kuulustellen matkamme\nsuuntia, ja kiire olikin kova, sillä heille oli annettu käsky pakottaa\nminut ehdottomasti palaamaan samaa tietä takaisin pohjoiseen! Mutta he\npääsivät Shigatseen vasta 36 tuntia myöhemmin kuin me, ja toinenkin\nmiehistö, joka oli Lhasasta lähetetty suorempaa tietä matkamme\nehkäisijäksi, oli kokonaan kadottanut jälkemme siinä vuorten ja\nlaaksojen sokkelossa, johon olimme tunkeutuneet.\n\nHeiltä kuulin, että Hladshe Tseringiltä oli riistetty virka, arvo ja\nkoko omaisuus, hänen kun epäiltiin olevan minun lahjomani. Turhaan he\nmuuten selittelivät, että Lhasan sopimuksen mukaan ainoastaan\nDshatungin, Gyangtsen ja Gartokin markkinapaikat olivat europalaisille\navoimet, nekin määrätyillä ehdoilla, joten minun, kiellettyä tietä\ntulleena, piti pyörtää takaisin. Minä puolestani tashi-laman suosioon\nvedoten väitin tahtovani tutkia koko Tibetin.\n\nHe eivät olleet heti kaupunkiin tultuansa ilmottautuneet minulle siitä\nsyystä, että tahtoivat ensin vakoilla minun puuhiani ja tuttavuuksiani,\nsillä jos meillä havaittaisiin olevan ystäviä, niin oli tietysti\nannettava nämä ilmi! Mutta muuten he olivat kylläkin mukiinmeneviä\nvieraita ja antoivat mielellään kestitä itseänsä teellä ja\npaperosseilla. Seuraavinakin päivinä he kävivät minua useasti\ntervehtimässä; heidän jääpymisensä Shigatseen osotti kuitenkin, että\nsekä tibetiläinen hallitus että kiinalaiset olivat kohdistaneet\nhuomionsa minuun. Vaivasin aivojani aprikoimalla, miten tämä kaikki\npäättyisi.\n\nPalatessani helmik. 15. p:nä eräistä ratsastusleikeistä tapasin\nasunnostani ison postilähetyksen majuri O'Connorilta ja luin kiihkeällä\ninnolla uudet kirjeet kotoani ja ystäviltäni Intiassa, lady Mintolta,\neversteiltä Dunlop Smithiltä ja Younghusbandilta sekä O'Connorilta\nitseltään, joka mitä herttaisimmin toivotti minut tervetulleeksi ja\nlausui toivovansa meidän tapaavamme toisemme pian. Hän oli\nystävällisyydessään liittänyt postini mukaan kaksi laatikkoa, joissa\noli säilykkeitä, kakkuja, leivoksia, whiskyä ja neljä pulloa\nsamppanjaa. Minä yksinäni teltissäni Tibetissä samppanjaa\nmaistelemassa! Jokaiseksi päivällisekseni, niin kauvan kuin varastoa\nriitti, tyhjensin yksinäisyydessäni lasillisen majuri O'Connorin\nterveydeksi.\n\nMonena kertana olin luostarissa tavannut herttua _Kung Gushukin_ ja\nkiittänyt häntä siitä, että hän ystävällisesti oli lähettänyt\npostini järville. Mutta vasta maaliskuun 7. p:nä kävin vieraisilla\nhänen upeassa, loistavasti sisustetussa asunnossaan, jonka\nvastaanottosalin eräällä seinänvierellä on vasituinen valta-istuin\ntashi-lamaa varten, hänen käyttääkseen silloin kun käy tervehtimässä\nnuorempaa, 21-vuotiasta veljeänsä. Kung Gushuk on hyvin ujo; hän on\nilmeisesti mielissään, kun vieras puhuu ja hän itse saa säästää omia\nniukasti varustettuja aivojansa. Intiasta, jonne hän oli saattanut\nkorkeata veljeänsä, oli hänellä hyvin epäselviä muistoja; koko matka\nnäytti päilyvän hänen mielessään käsittämättömänä unennäkönä.\nAikomastani matkasta hän ei käynyt lausumaan mitään mielipidettä, mutta\nsanoi suoraan, etteivät lamat mieleltään nähneet minun niin usein\noleilevan Tashi-lunpossa. Hänen puolisonsa oli tiedusteluttanut\nminulta, enkö piirtäisi hänen muotokuvaansa, ja minä pyysin nyt saada\ntietää, milloin se kävisi päinsä. Milloin tahansa. Poistuessani seisoi\narmollinen rouva muodinmukaisesti noettuine hovinaisinensa avoimella\nkuistilla. Kohdistin kohteliaan tervehdyksen tuonne ylös ja lumosin kai\nhänen armonsa ohimennen mutta se ei ollut sen vaarallisempaa: hän oli\njo elähtänyt, sillä hän oli kuulunut Kung Gushukille yhteisesti erään\nvanhemman veljen kanssa, joka oli kuollut paluumatkalla Intiasta\nSikkimissä. Hänen sanotaan olevan huonekunnan ohjaksissa ja pitävän\nraha-asioita kunnossa. Ja se onkin välttämätöntä, sillä Kung Gushuk\nviettää hurjaa elämää, on korvia myöten velkaantunut ja pelaa\nuhkapeliä! Se on tashi-laman veljelle sopimatonta.\n\nVasta maaliskuun 22. p:nä tuli muotokuvan piirtämisestä tosi.\nHerttuatar on kookas ja hiukan tursistunut, ja väitti olevansa 33\nvuoden vanha — minä korotin ikärajan 45:ksi. Ihon väri on vaalea ja\nriutunut, silmien valkuainen kiilloton. Hän oli tilaisuutta varten\npyntännyt ylleen koristuksia mitä suinkin mahtui; ystävällisesti ja\nherttaisesti tarjoutui hän istumaan kuinka kauvan tahansa, kunhan vain\nkuvasta tutisi hyvä, vakuutteli hän. Niissä puuhissa ja talon\nhuoneitten katsastelussa menikin neljä tuntia; lopulta olin jo niin\nläheisissä väleissä perheeseen kuin olisimme tunteneet toisemme\nlapsuudesta asti.\n\nKirjani alussa olen lyhyimmiten maininnut millaisia vaikeuksia\nenglantilaiselta taholta oli asetettu eteeni, ja kertonut, miten\nliberaalien hallitus Lontoossa ei ainoastaan ollut evännyt pyytämiäni\netuja, vaan myöskin yrittänyt saada koko matkaani peräytetyksi. Tästä\nsyystä olin nähnyt itseni pakotetuksi tekemään suunnattoman kaarrokseni\nkoko Tshang-tangin halki, jossa monet kerrat jouduttausimme\nhengenvaaraan ja kärsimme suuria vaurioita. Sitte kohtasimme\ntibetiläisten heikon vastarinnan, mutta pääsimme kuitenkin Shigatseen:\noli pelkkää onnea, että meitä vastaan lähetetyt vartiot eivät olleet\nkyenneet meitä löytämään. Hiljakkoin olivat Tibetin hallituksen\nedustajat huomauttaneet minulle, etten ollut oikeutettu viipymään\nTibetissä, vaan että minun oli poistuttava maasta. Ja kuin eivät\nEnglannin, Intian ja Tibetin hallitukset olisi minulle riittäneet,\nilmestyi helmik. 18. p:nä Kiinankin hallitus näyttämölle! Olin neljää\nyhtynyttä hallitusta vastassa ja toivottelin kaikkea politiikan ja\nvaltiotaidon nimeä kantavaa sinne missä pippuri kasvaa.\n\nYllämainittuna päivänä saapui luokseni nuori kiinalainen _Duan Suän_;\nhänet oli lähettänyt Kiinan Gyangtseen nimitetty valtiollinen asiamies\nGav daloi. Minulle huomautettiin Englannin ja Kiinan välillä tehtyä\nsopimusta, jonka mukaan yhdenkään vieraan vallan edustajan tai\nasiamiehen ei ollut sallittua käydä Tibetissä. En saisi millään ehdolla\nmatkustaa Gyangtseen, kun jo olin ilman passia luvatta tunkeutunut\nShigatseen saakka, ja minulle oli muka avoinna ainoastaan sama tie,\njota olin tullutkin.\n\nOlin suunnitellut ja halunnut tavata O'Connoria; tunsin hänet\nkuulopuheelta varsin hyvin, hän oli osottanut minua kohtaan suurta\nystävällisyyttä, ja minä tiesin, että hän oli niitä aniharvoja, jotka\nperusteellisesti tuntevat Tibetin. Olimme tulostani asti olleet\nahkerassa kirjeenvaihdossa keskenämme, minä olin selittänyt hänelle\nsenaikaiset ajatukseni ison vuoriston läntisestä jatkosta, ja O'Connor\noli vastannut, että hän oli aina kaipaillut päästä Tibetin laajoihin\ntuntemattomiin sisäosiin ja jo kauvan olettanut, että Tsangpon\npohjoispuolella on valtainen vuoristo. Tunsin tätä vielä\nvaillinaisesti, ja senvuoksi olin ehdottanut O'Connorille, että siitä\nlähtein nimittäisimme tuota vuorijonoa _Nien-tsheng-tang-la'ksi_ sen\nkorkean huipun mukaan, joka kohoaa Tengri-norin etelärannalla. Minulle\nolisi ollut mitä tärkeintä tavata juuri nyt sellainen mies kuin majuri\nO'Connor.\n\nMutta aloin älytä, että joutuisin Gyangtsessa vielä vaapperampaan\nasemaan kuin Shigatsessa. Niin kauvan kuin oleskelin Shigatsessa eivät\nkiinalaiset tienneet, mitä minulle tehdä; Gyangtsessa olisin joutunut\nsuorastaan sopimuspykälien alaiseksi ja saattanut häätyä vetäytymään\ntakaisin etelää kohti Intiaan. Ja kun vastasin omilla käsityksilläni\nsopimuksen tarkotuksesta, niin toi minulle helmik. 27. p:nä Gavin\npikalähetti sen viestin, että minut Kiinan hallituksen käskystä heti\nvangittaisiin, jos saapuisin Gyangtseen, ja toimitettaisiin\nsotilasvartion saattamana Intian rajalle. Myöhemmin kuulin, ettei\nhänellä ollut ainoatakaan sotamiestä ja että hän, vaikkapa hänellä\nolisi ollut käytettävissään koko Kiinan armeijakin, ei olisi kuitenkaan\nvoinut käyttää niitä minua vastaan, jos oleskelin Englannin asiamiehen\nvieraana Gyangtsessa. Vastasin kuitenkin, että lähtisin kernaasti\nliikkeelle, mutta luoteiseen päin, jos Gam voisi hankkia minulle\nriittävän ison karavaanin!\n\nMaaliskuun 1. p:nä kävi luonani Ma, joka oli pitkin aikaa poikkeillut\nteltissäni, mutta oli nyt joutunut ihan suunniltaan. Lhasan\n\"amban lien\" oli ankarasti moittinut häntä siitä, ettei hän 1000\nalkuasukas- ja 150 kiinalaisen soturin päällikkö, ollut hoitanut\nvelvollisuuksiansa siksi ymmärtävästi ja valppaasti, että olisi estänyt\nminut hiipimästä Shigatseen. Hänenkin piti saada minut heti lähtemään\nkaupungista, ja hän pyysi minua nyt ilmottamaan varman päivämäärän. \"Ei\nhätää\", vastasin minä. \"Ensin täytyy karavaanin olla valmiina,\npäästäkseni Tshang-tangin kautta takaisin.\" Myöskin munkkeja oli\nLhasasta käsin neuvottu karttelemaan minua mikäli mahdollista. Asemani\noli niin epävarma, etten jättänyt yrittämättä mitään ponnistuksia.\nVastausta saamatta sähkötin Englannin pääministerille, samalla kun\nPekingissä Ruotsin lähettiläs hra G.O. Wallenberg ja kreivi Otanin\ntoivomuksesta Japanin lähetystö koettivat taivutella Kiinan hallitusta\nmyöntämään minulle passin ja lupakirjan.\n\nVälillä kävi tashi-lman lähettämänä Tsaktserkan iltahämärissä\nsalakähmää tutustuttamassa minua sisäiseen tibetiläiseen politiikkaan,\nvalitellen Kiinan vallan merkillistä nousua Tibetissä silloin kun\nkuitenkin englantilaiset olivat voittaneet sodassa Tibetiä vastaan.\nDalai-laman pitkällinen poissaolo tuotti tashi-lamalle mitä suurinta\nlevottomuutta. Heti Intiasta palattuaan oli hän lähettänyt\ndalai-lamalle lahjoja ja kirjotellut useita kirjeitä, milloinkaan\nsaamatta vastausta. Dalai-lama oli ollut hänen opettajansa, ja hänen\nmieltään karvasteli, kun hän ei kyennyt pakolaista auttamaan. Lhasan\nviranomaiset puolestaan olivat raivoissaan tashi-lamalle ja väittivät,\nettä tashi-lama oli antanut englantilaisten lahjoa itsensä pysymään\nerillään sodasta.\n\nKesken kaiken sain maaliskuun 5. p:nä merkillisen kirjeen Gav daloilta.\n\"Kaikessa hiljaisuudessa\" hän neuvoi minua kirjottamaan Tshang Jin\ntangille, Tibetin keisarilliselle kiinalaiselle ylivaltuutetulle, ja\namban lien Jy'lle Lhasaan, ja pyytämään heidän ylhäisyyksiänsä\nerityisenä armon-osotuksena suomaan minulle luvan lähteä Gyangtsen\nkautta Sikkimiin; hän ei epäillyt heidän suostumuksestansa. Ensin oli\nhän minulle kirjottanut saaneensa hallitukselta käskyn vangituttaa\nminut, jos tulisin Gyangtseen; nyt hän itse neuvoi minua siihen? Kuulin\nsitte toisaalta, että hän oli Lhasasta saanut ohjeen kirjottaa näin,\nsiellä kun peljättiin, ettei minusta enää ollenkaan päästäisi eroon,\njos minun sallittaisiin paluumatkaani varten tunkeutua sisemmä\nTibetiin. Ma ilmotti minulle saaneensa käskyn pitää aina varallani\npikalähettejä, jotka viidessä vuorokaudessa toimittavat kirjeen\nShigatsesta Lhasaan.\n\nKirjotin heidän ylhäisyyksillensä kernaasti lähteväni matkaan\nTsangpon pohjoisrantaa myöten, missä oleksii paimentolaisia. Jos he\nhalusivat suoriutua minusta, niin ei heidän tulisi vaikeuttaa\nmatkasuunnitelmiani nyt, kun kerran olin näin pitkälle joutunut, vaan\npikemmin auttaa minua kaikin tavoin. Tällä tavoin sain lähtöäni\nhoputtelemaan tulleet viranomaiset odottamaan kymmenen päivää vastausta\nLhasasta. Asemani alkoi yhä enemmän muistuttaa vankeutta, vaikkakin\nminusta tahdottiin kaikin mokomin päästä eroon. Maaliskuun 4. p:nä olin\nviimeistä kertaa käynyt Tashi-lunpossa. Nyt oli luostari minulle\nsuljettu, kun minua oli kiinalaisten epäluuloja peljäten nimenomaan\npyydetty lakkauttamaan käyntini. Pyysin saada vielä tarkastaa\nngakangia, varushuonetta, jossa pukuja ja naamioita säilytettiin. Kun\nsekin sanottiin mahdottomaksi, niin sovimme lopulta, että minulle\nnäytettäisiin puutarhassani joitakuita pukuja, naamioita ja\nsoittokapineita, jolloin myös saisin tilaisuuden piirustaa niitä. Ne\ntuotiin öiseen aikaan.\n\nMaaliskuun 10. p:nä saapui Tashi, mukanaan viimeiset 13 jakiani niin\nlopen uupuneina, että ne luovutettiin pilahinnasta eräälle kauppiaalle.\nJouduin yhä eristetymmäksi, kukaan ei enää uskaltanut seurustella\nkanssani; Ma pysyttelihe loitolla, Lobsang Tsering oli tietymättömissä,\nTsaktserkania piti pyydellä, jos mieli häntä tavata. Asemamme oli\njännittävä, mutta samalla huvittavakin. Oli selvää, että kerran\nlähtisimme Shigatsesta, mutta mitä kohti? Olin jo kaikille\nasianomaisille kieltäytynyt lähtemästä Gyangtseen tai Katmanduun\n(Nepalin pääkaupunkiin), kuten Ma oli minulle esittänyt, ja mahdotonta\noli ajatella saada Shigatsessa varustetuksi karavaania sellaista, että\nsillä hirviäisi lähteä samoamaan Tshang-tangin halki. Ainoana\npäämääränäni oli Tsangpon pohjoispuoli, missä mitä tärkeimmät löydöt\nodottelivat minua. Itä-Turkestaniin en voinut mennä, sillä Gav oli\nilmottanut Kiinan hallituksen tehneen passini mitättömäksi, kun olin\nkäyttänyt sitä väärällä seudulla. Ladakejani en voinut lähteä viemään\nKiinaankaan, mutta päätin, että jos minut pakotettaisiin lähtemään\ntästä englantilaisten tapaamattomasta turvapaikastani Sikkimiin, niin\nvapauttaisin ladakit palveluksestani ja matkustaisin sitten yksinäni\nPekingiin tekemään mandariineille selkoa asemasta!\n\nLhasan herrat tulivat täsmälleen maaliskuun 15. p:nä taas luokseni\nkuulustamaan lähtöpäivääni. Vastasin, etten voinut päättää siitä mitään\nennen kuin tietäisin minne päin kulkuni kääntyisi. Jos minun pitäisi\nlähteä Tshang-tangin kautta, niin tulisi heidän varustautua\npitkälliseen odotukseen, ohjeittensa mukaisesti tarkoin vartioidessaan\njokaista askeltani; voisivatpa siinä tapauksessa kaikessa rauhassa\nostaa talon ja mennä naimisiin. He valittivat nyt itsekin Kiinan vallan\nsuurta lisääntymistä Tibetissä, se kun oli kokonaan syrjäyttämässä\nenglantilaisen vaikutuksen maan asioihin, ja arvelivat, että uuden\nankaran kurin Lhasassa herättämä kiihtymys yksistään on tehnyt minulle\nmahdolliseksi matkustaa huomaamattomana Tibetin poikki.\n\nAsemani valkeni vihdoin maaliskuun 19. p:nä. Ma'lla oli ollut\nneuvottelu molempien Lhasan herrasmiesten ja Shigatse-dsongin\nviranomaisten kanssa. Jälkimäiset pistäytyivät luokseni ja pyysivät nyt\npuolestaan tietoa siitä, minne aijoin matkani suunnata. Vastasin:\n_pitkin Raga-tsangpoa sen lähteille asti!_ Neuvottelun osanottajat\nolivat nähtävästi päättäneet ottaa vastuulleen sen, että lähtisin\n_länttä kohti_. Mutta he vaativat lujasti, että minun täytyisi samota\nDshe-shungiin ihan samaa tietä kuin olin tullutkin, siis Tanakin ja\nRungman kautta, koska he muutoin kohtaisivat ikävyyksiä.\n\nKun siten oli sovittu, ettei minun tarvinnut matkustaa Gyangtseen,\nlähetin Muhamed Isan viemään majuri O'Connorille kaikki karttani,\npiirustukseni ja siihen asti saavuttamani tulokset; koko lähetys saapui\nsittemmin vahingoittumattomana eversti Dunlop Smithille Kalkuttaan.\nToistamiseen vaihdatin vielä yksin tein 3000 kultarupiita hopeaksi, ja\nlähetin jäähyväiskirjeet ystävilleni ja omaisilleni.\n\nInnostuneena riensi maaliskuun 20. p:nä Ma luokseni, kädessään Tshang\nJin tangin isolla punaisella sinetillä varustettu kirje. Kohtelias\nkiinalainen valtiomies selitteli siinä mitä imartelevimmin sanoin,\nmiten mahdotonta oli vastoin Englannin kanssa tehtyä sopimusta sallia\nminun matkustaa mitään muuta tietä kuin mitä olin tullutkin, siis\nTshang-tangin kautta. Ma tunsi kirjeen sisällön ja kysyi, pysyinkö\nvielä päätöksessäni lähteä Raga-tsangpon vartta ylös. Siinä tapauksessa\noli minulle tie avoinna. Tyytyväisyyteni salaten vastasin myöntävästi,\nvaikka se tie oli vastoin hänen ylhäisyytensä kirjettä. Nyt vain piti\nkahden dsongin herran huolehtia muonituksesta — kuten hänen\nylhäisyytensä oli kirjeessään ilmottanut käskeneensä viranomaisten\nkaikkialla tekemään!\n\nTuossa tuokiossa tulivat nyt Shigatsen viranomaiset erinomaisen\nkohteliaiksi ja riensivät vieraskäynneille luokseni, nähtyänsä että\nTibetin maallisissa asioissa mahtavin mies mielisteli minua ja autteli\nmatkaani. Kartanolleni tuotiin kuusi säkillistä tsambaa, säkillinen\nriisiä ja kaksitoista teetiiltä, ja minulta tiedusteltiin, kuinka monta\nhevosta me tarvitsisimme. Vastasin kerrassaan 65, ollakseni runsaasti\nvarattu; he vetäysivät pois niin hiljaisesti, kuin olisivat itsekseen\najatelleet, että määrä oli toki melkoisen iso!\n\nMuhamed Isa palasi maaliskuun 24. p:nä, tuoden hopeasäkin, uutta postia\nja kaikenlaista majuri O'Connorin tavalliseen ystävälliseen tapaansa\nlahjottamaa tavaraa. Ehtoopäivällä suuri kokous: Ma, molemmat Lhasan\nherrasmiehet, koko Shigatse-dsong ja Tsaktserkan, runsaasti 20\nvirkamiestä, 100 palvelijaa, kiinalaisia sotamiehiä ja uteliaita, jotta\nkoko pihattoni oli väkeä täynnä. Uusi passi luettiin minulle\njuhlallisesti. Siinä oli lueteltu paikat, joiden kautta minun oli\nmentävä: Raga-tsangpo, Saka-dsong, Tradum, Tuksum, Gartok, Demtshok, ja\nLadakin raja. Minä en saisi viivyskellä yhdessäkään ainoassa paikassa,\nminun täytyi pitää pitkiä päivämatkoja ja samota suoraa suuntaa\nBrahmaputran ja Induksen laaksossa. Pidin epäkäytännöllisenä intellä\nnäitä ohjeita vastaan; sanaakaan ei mainittu Tsangpon pohjoispuolella\nolevasta maasta, jossa minä oletin ison vuoriston olevan. Mutta\najattelinpa itsekseni, että kaiketihan tavalla tahi toisella saisimme\nitse suunnatuksi retkikuntamme sinne, ja päätin toimittaa heille joka\ntapauksessa runsaasti vaivaa ennen kuin minusta suoriutuisivat. Kahden\nkiinalaisen — toinen heistä Tashi-lunpon Labrangin virkamies, toinen\nShigatse-dsongin — piti ensinnä saattaa meitä, sitte alottaisi neljä\nmuuta vuoronsa. Saattue esiteltiin minulle. Herrat tahtoivat jo\nhuomenissa lähdettäväksi taipaleelle, mutta minä selitin tarvitsevamme\nvielä kaksi päivää varusteluihin. Kaikki heidän kiireisesti hankkimansa\nmuonavarat punnitutin sitte ja maksoin.\n\nRuskea penikkana karavaaniini otettu narttuni toimitti 25. p:n aamuna\npikku välitapauksen, joka ei tosin ollut odottamaton. Sivistymättömät\nkäsitteet telttini pyhyydestä olivat jo pitkän aikaa pysyttäneet koiraa\nloitolla siitä. Mutta nyt, istuessani juuri kyhäämässä viimeistä\nkirjettäni, se tuli sisälle ja raapi etukäpälillään yhteen teltin\nnurkkaan kuopan, vinkui tuskallisesti, laski päänsä polvelleni ja\nnäytti kovin onnettomalta, kuin olisi tahtonut minulle selittää, kuinka\navuttomalta hänestä tuntui. Ennen kuin älysinkään — makasi kaksi\npikkaraista penikkaa vikisten jaloissani!\n\nNuoren emon nuoleskellessa esikoisiansa kuvaamattoman hellästi, laati\nMuhamed Isa perheelle pehmeän vuoteen. Sille oli koira tuskin\nasettunut, kun vielä kaksi vikisijää ilmestyi tähän ihmeelliseen\nmaailmaan. Saatuaan runsaan liha-aterian ja kulhollisen maitoa kierähti\nse hyvin suojattujen pentujensa keralla nukkumaan. Uudet penikat\novat sysimustia, ja pieniä kuin rotat. Minä ostin niille vasun, jossa\nniiden piti matkustaa, kunnes kykenisivät omin koivin seuraamaan\nkaravaania, tullakseen oikeiksi karavaanikoiriksi. Olimme täälläkin\nturhaan yrittäneet hankkia joitakuita hyviä koiria, sillä meidän\nngangtse-tsolaiset kulkurimme olivat kyllä kelpo vahteja, mutta\nvähemmän miellyttäviä seuralaisia. Nyt oli meillä äkkiä kokonainen\nseurue, ja hauska oli niiden kehittymistä tarkkailla. Tästälähtein sai\nemo aina asustaa minun teltissäni ja meistä sukeusi maailman parhaat\nystävykset, sillä minä hoivailin pentuja yhtä hartaalla huolella kuin\nitse emäkin. Mutta sivullisia se ei likelle laskenut.\n\nKartanollamme vallitsi hirmuisen hoppuinen hyörinä. Raskaat kantamukset\nnuoritettiin, miehille varattu riisi ja tsamba sekä hevosten ohrat\nommeltiin tarkasti punnittuihin säkkeihin; torilta tuotiin kiinalaisia\nmakarooneja, kaalinkeriä, sipuleita, hienoja vehnäjauhoja, mausteita,\nperunoita ja niin paljon munia kuin saatavissa oli. O'Connorilta\nsaamani kirjat yksistään täyttivät kokonaisen arkun; luettuani\nheittelisin ne yksitellen tien oheen.\n\nLähtöpäiväni aattona, 26. p:nä, saapui Lhasasta nuori Tshumbissa\ntoimiva, erinomaisen hienokäytöksinen ja sorea kiinalainen virkamies\n_Ma Tshi Fu_, tuoden terveiset heidän ylhäisyyksiltänsä. Hän\npahoitteli, ettei ollut saanut tilaisuutta osottaa minulle\nvieraanvaraisuutta, ja pyysi, etten luulisi saattuettani vartioksi,\nvaan suojelusvartioksi, jolla oli käsky palvella minua parhaansa\nmukaan! Ma Tshi Fu toi myös amban lieniltä hyvin kohteliaan kirjeen,\njossa valitettiin sopimuksen järkähtämättömyyttä. Aina ovat kiinalaiset\nminulle olleet kohteliaita ja hienotuntoisia. He olivat maan herroja,\neikä minulla ollut oikeutta kuljeskella Tibetissä. Kuitenkaan eivät he\nkoskaan käyttäneet kovia sanoja, saatikka voimakeinoja, joita heillä\noli tarjona, vaan menivät vieraanvaraisuudessaan niin pitkälle kuin\nheille omaa maataan kohtaan tunnollisia ollessaan kävi mahdolliseksi.\nSen vuoksi on minulla heistä mitä parhain ja mieluisin muisto tältä\nmatkalta kuten edellisiltäkin.\n\nIllalla jätin jäähyväiseni hyvälle Ma'lle, lahjotin hänelle kolme\nkelpaamatonta hevosta, jotka kuitenkin saattoi hyvällä hoidolla\npelastaa, ja kiitin häntä kaikesta minulle osottamastansa\nystävällisyydestä. Kaikki, jotka olivat meitä palvelleet, saivat\nmelkoisia rahalahjoja, ja Kung Gushuk, pyynnöstään, 45 rupiita\npuutarhansa vuokraa! Ilolla olisin antanut hänelle moninkertaisesti\ntuon summan niistä unohtumattomista päivistä, jotka olin viettänyt\nunestaan heräävien kevättuulien huminassa soleitten poppelien juurella.\n\nMaaliskuun 27. p:nä herätettiin minut varahin. Nousin ratsaille\nRobertin, Muhamed Isan ja kolmen suojelusherrani saattamana;\nneljäs oli lähtenyt jo edellä karavaanin mukana. Muhamed Isa sai viedä\ntashi-lamalle sydämellisimmät hyvästini ja lausua hänelle toivomukseni,\nettä hänen elämän-uransa pysyisi aina niin onnellisena ja heloittavana\nkuin se oli tähän asti ollut. Oiva karavaaninjohtajani toi mitä\nystävällisimmät tervehdykset tashi-lamalta takaisin, sekä hänen\nlahjottamansa jumalankuvan ohella, pyhäinjäännöksenä säilytettäväksi\nison silkkikadahin. Ratsastimme kiinteänä jonona viimeisen kerran\nkaupungin kiellettyjä katuja ja näimme luostarin kullattujen\ntemppelikattojen katoavan dsongin taakse.\n\n\n\n\nKahdeskymmenes luku.\n\nRaga-tsangpoa pitkin.\n\n\nOitis kun etenimme _Njang-tshun_ poikkilaaksosta ja jouduimme\n_Tsangpon_ laaksoon, sieppasi meidät riepoteltavakseen länsimyrsky,\njoka verhosi koko maiseman läpinäkymättömään tomusumuun. Virran pitkät\nlakkapäät laineet kuohahtelivat korkeina, jotta ei toista rantaa\nnäkynyt. Hevoset olivat levottomat eivätkä tahtoneet suostua astumaan\nlautoille, mutta lopulta saimme sentään viedyksi ne onnellisesti virran\nyli. Minä ratsastin nyt jokseenkin kookkaalla ruskolla, jonka olin\nostanut Shigatsessa. Pieni valkea ladakilaisheponi oli yhä vielä terve,\nmutta kaikesta työstä vapautettu. Ainoastaan kolme lehiläistä\nveteraania oli minulla enää jäljellä, kaksi hevosta ja yksi muuli.\nRobert oli ottanut ratsukseen yhden ngangtse-tsolaisen hevosen ja\nMuhamed Isa tukevan shigatselaisen kimon. Shigatsessa olimme sitäpaitsi\nostaneet vielä kaksi muulia; muutoin kuljetettiin kuormastoa\nvuokratuilla hevosilla ja aaseilla.\n\nKaravaani oli leiriytynyt _Sadungin_ kylään Tsangpon pohjoisrannalle,\nmistä aamulla jatkoimme mitä ihanimmalla ilmalla. Asukkaat nimittivät\nBrahmaputraa sillä kohdalla _Tamtshok-kambaksi_ ja sanoivat virran\nlaskevan vielä kahden kuukauden ajan, mutta sitte nousevan ja heinäkuun\nlopulla tulvivan runsaimmillaan, peittäen silloin enimmän osan\nlaaksonpohjukkaa ja kohisten majesteetillisena edelleen. Syyskuun\nlopulla vesiraja alenee, ja virta jäätyy näillä paikoin ainoastaan\nkylminä talvina.\n\nToinen leirimme oli tashi-laman puutarhassa _Tanakissa_, missä\nennenkin. Saattueemme neljä herrasmiestä olivat ottaneet palvelijansa\nmukaansa ja pitivät itse huolta joukkonsa muonituksesta. He olivat kai\nsaaneet lähtiessään määrärahan siihen tarkotukseen, mutta eleskelivät\nkuitenkin kyläläisten kustannuksella, syöden ja asuen ilmaiseksi ja\nottaen joka päivämatkaa varten uudet hevoset niistä vuokraa maksamatta.\nMatkaraha siten säästyi koskemattomana ja he olivat senvuoksi varsin\ntyytyväiset toimeensa.\n\nKaksi päivää ponnistelimme jälleen kamalassa hietamyrskyssä,\njälkimäisenä leiriytyen _Rungmassa_, mutta sitte etenimme paremmalla\nsäällä yhäti Tsangpon vartta pitkin. Matkallani alituiseen\nkeräilin asukkailta tietoja seudun maantieteestä, kulkuneuvoista,\nilmanalasta, virran tavoista ja tuulten suunnista, mutta sellaisille\nyksityisseikoille ei ole tässä kirjassa tilaa. Maaliskuun viimeisenä\npäivänä tarkastelimme _Tarting-gumpan_ luostaria, joka kohoaa\nvaltaisella kukkulalla.\n\nMinun täytyy tunnustaa, että hämmästyneenä hätkähdin luostarin\n\"lhakangin\" eli jumalainsalin pylväskäytävässä, sillä vaikka olimmekin\nTashi-lunpossa nähneet monia jumalainsaleja, niin emme vielä niin\navaraa, vanhaa ja salaperäisessä valaistuksessaan niin ihmeellisen\ntenhoisaa. Miten väririkas ja silti hillitty sävy! Suojama muistuttaa\nsatuluolaa, jota katsellessaan tulee ajatelleeksi EIefantan\nkalliotemppeliä, mutta täällä on kaikki punaiseksi maalattua puuta, ja\nkattoa kannattamassa on 48 pilaria. Niiden kapiteelit on sivelty\nvihreiksi tai kullattu sekä varustettu runsailla aistikkailla\nkaiverruksilla, ja lakea koristavat omituiset orsi-ulkonemat,\nveistellyt leijonat, arabeskit ja köynnökset. Permanto on kivilevyistä,\njoiden rakoihin on vuosikausien tomu tallautunut, niin että se on sileä\nkuin asfaltti, päivänvalo tulee ketjuverkon kattamasta nelikulmaisesta\nlakeisesta. Suojamassa on valta-istuin tashi-lamaa varten, joka oli\nkäynyt luostarissa kaksi vuotta takaperin ja jota odotettiin taas\nkahden vuoden kuluttua saapuvaksi. Melkein kahden metrin korkuisen\nrukouslieriön (korlon eli mankorin) ääressä istuu kaiken päivää lama,\nedessään jalankorkuinen pino irrallisia lehtisiä, joita hän selailee\nniin joutuisasti, samalla sanellen niiden sisällön, että käy ihmeeksi,\nkuinka hänen kielensä kerkiää seuraamaan mukana. Luostarin muissa\nloistokkaissa suojamissa kulkiessamme saimme yhä paremman käsityksen\nsen tärkeydestä.\n\nOlimme kuulleet, että eräs 80-vuotias lama oli edellisenä iltana\nkuollut, ja minä pyysin saada katsastaa hänen kammiotansa. Pyyntöni\nevättiin selityksellä, että jotkut munkit parhaillaan lukivat\nkuolinrukouksia eikä heitä saanut häiritä. Kumminkin neuvottiin\nmeille vainajan talo; menimme sinne ja koputimme portille, pitkän\nodotuksen kuluttua tuli eräs mies sitä avaamaan. Puolen pienestä\npihasta vei musta teltti, jossa kaksi miestä ja yksi vaimo vuoli\nkahden jalan pituisia lastuja, joihin sitte kirjotettiin rukouksia ja\npyhiä lauselmia. Näillä lastuilla oli määrä sytyttää vainajan\npolttorovio. Joku piirusteli uskonnollisia vertauskuvia ja ympyröitä\npaperilevylle, joka myös oli poltettavaksi tarkotettu. Matalat portaat\nnoustuamme tulimme kapealle avonaiselle kuistille, jonka laidassa\nolevassa komerossa säilytettiin nahkakirstuihin sullottuina vainajan\nvaatteita; toisessa komerossa asusti hänen palvelijansa, joka nyt\npaineli puuleimasimella ja punaisella värillä rukouksia valkealle\npaperille. 700 semmoista paperisuikaletta oli määrä polttaa vainajan\nkanssa, ja rukoukset seuraavat hänen henkeänsä halki tuntemattoman\navaruuden.\n\nTäältä pääsimme hänen kammioonsa, joka oli hiukan enemmän kuin kaksin\nverroin minun telttini kokoinen. Kammiossa istui selin ristikkoakkunaan\nkaksi vanhaa munkkia. Heidän edessänsä oli pikku pöytä, jolle oli\nasetettu kuolinrukouskirjat. Permannolla keskellä kammiota istui kaksi\nmuuta munkkia. Kaikkien neljän täytyi rukoilla kolme vuorokautta yötä\npäivää vainajan sielun puolesta. Kammio, jossa oli yksi pylväs, oli\ntäynnä jumalankuvia, pyhiä astioita, lippuja ja kirjoja, ollen pieni\nmuseo.\n\nSohvavuode, jota punaiset uutimet osaksi verhosivat, oli siten\nasetettuna poikkiseinälle, että jalkopuoli oli akkunaan päin.\nTällä vuoteella istui vainaja syvään kumartuneena eteenpäin ja\nristissäsäärin; päivänvalo tuli hänen niskaansa. Hän oli kirjavaan\npukuun vaatetettu, kengät jaloissa, kasvoilla ohut kadah ja päässä\nkruunun muotoinen, punaisen ja sinisen kirjava päähine. Hänen edessänsä\noli jakkara jumalankuvinensa, maljoja ja kaksi pientä palavaa\nkynttilää.\n\nMutta tässä asussa ei häntä anneta tuhon omaksi. Hänet puetaan valkeaan\nkaapuun ja polville levitetään neliskulmainen liina, jolle on piirretty\niso ympyrä ja muita vertauskuvallisia merkkejä, päähän pannaan\npaperikruunu, vangsha: keisarin kruunua muistuttava nelikulmanen\nröytäätön hattu. Siten sonnustettuna asetetaan hänet istualleen\ntemppelin alapuolelle kunnaalle, jolla polttaminen tapahtuu. Joku lama\nvie hänen tuhkansa Kang-rinpotshelle (Kailas'ille), missä se pannaan\npyhään tshorteniin.\n\nTämän _Jundung Sultingin_ olivat hänen vanhempansa luovuttaneet\nTarting-gumpan veljeskunnalle v. 1832, jolloin hän oli viisivuotias;\nhänen munkkinimensä oli Namgang Rinpotshe. Hänkin siis oli\nruumiiksitulemismuoto, ja häntä pidettiin suuressa arvossa pyhyytensä,\noppineisuutensa ja viisautensa tähden. Näiden ansioittensa perusteella\nkorotettiin hänet poltettavaksi, kun taas toisten Tartingin munkkien\nruumiit palotellaan. Tilaisuudessa oli saapuvilla hänen ainoa\nsukulaisensa, sisarensa, vanha kurttuinen eukko. Ruumiinvartijat söivät\njuuri päivällistänsä, joka oli levitetty pikku lavitsalle ja johon\nkuului kuivattua kylmää lihaa, tsambaa ja tshangia (olutta).\nHe olivat tylsiä ja hämmästyneitä, eivät olleet koskaan europalaista\nnähneet ja epäröivät vastata kysymyksiini, istuunnuttuani permannolle\nheidän joukkoonsa muistiinpanojani tekemään. Huomasin kumminkin,\nettä he olivat levottomia enemmän kuolleen kuin oman itsensä\ntähden. Määrätyistä 72 tunnista oli juuri kulunut 24, kun minä\nsaavuin keskeyttämään sielumessun ja häiritsin sielua, joka oli\nvapautumaisillansa. Mutta Namgang Rinpotshe istui yhä hiljaa ajatellen\nloppumattoman selittämätöntä näkemystä, joka avautui rukouslauseesta:\n\"_Om mati moji sale do_\"; mutta niin kauvan kuin minä kammiossa viivyin\nei minkään mitään jylhää ihmettä tapahtunut, ei ennusmerkkiä näkynyt.\n\nMinä itse ajattelin sitä merkillistä ihmiskohtaloa, joka oli eilen\npäättynyt. Lapsellisena noviisina hän ainiaaksi jätti vapaan elämän\nmustien telttien ja laitumella käyvien karjojen välillä, lausui\njäähyväiset maailmalle ja sen turhuudelle ja tuli jäseneksi\nmunkkijoukkoon, josta ei nyt enää ainoatakaan ollut elossa. Hän oli\nnähnyt vanhempien toisen toisensa jälkeen kuolevan, nuorten miehiksi\nvarttuvan ja uusia lupautuneita hän oli nähnyt hyväksyttävän. He\nvaelsivat aikansa temppelisaleissa, sytyttelivät kynttilät, täyttivät\nvesimaljat jumalankuvien edessä ja erkanivat sitte hänen luotaan,\nsiirtyen uusiin kohtaloihin, jotka odottivat ikuisella vaelluksella\nNirvanaan päin. 75 vuotta oli hän elänyt luostarille, asuen samassa\nkammiossa, jossa hän nyt ruumiina lepäsi. Miten monet kengänpohjat\nmahtoikaan hän tällä samaisella kivipermannolla kävellen kuluttaa!\nSeitsemäksikymmeneksiviideksi vuodeksi oli hän syventynyt pyhiin\nkirjoihin ja mietiskellyt sitä valoisampaa olemassaoloa, joka avautuu\npolttorovion tuonpuoleisessa elämässä. Seitsemänkymmentäviisi vuotta\noli hän nähnyt länsimyrskyjen kaahaavan lentohietapilviä Brahmaputran\nlaaksoa pitkin. Vielä eilen oli hän erkanemisen hetkellä kuunnellut\ntemppelin kellojen kumahtelua, jotka isoilla haukansulilla\nkoristeluilla kielillään olivat julistaneet hänen lähtevän matkalle\ntuolle puolen haudan. Horjuvin askelin oli hän sitte lähtenyt\nseuraamaan edeltäkäyneen veikkovainajansa epävarmaa polkua.\n\nToivottomalta, surulliselta ja synkältä näyttää semmoinen elämäntarina.\nJa kuitenkin täytyy sillä, joka on uskonut päivänsä ja yönsä\nluostarimuurien hämärälle, olla uskollisuutta, vakaumusta ja\nkärsivällisyyttä, se elämä kun on vankeutta, jonka hän henkisesti\nsairastuneena miehenä on vapaaehtoisesti valinnut. Antaessaan elävältä\nmuurata itsensä Tartingin pimeisiin asuntoihin on hän luopunut\nmaailmasta, ja kun hänen polttorovionsa savu kerran kohoaa, täytyy sen\nkaiken oikeuden mukaan olla mieluinen suitsutus ijankaikkisen\nvalta-istuimen edessä.\n\nKahdeksi päiväksi leiriydyimme me Dshe'hen eli _Dshe-shung'iin_ ja\nmenettelimme siis jo siinä hiukan toisin kuin matkapaperimme sanamuoto\nolisi sallinut; suojelusvartiomme ei toki asettunut vastaankaan.\nEnsimäisenä päivänä ratsastin _Tugdän-gumpaan_, joka on rivi\nkuutiomaisia, kaksikerroksisia taloja tummanharmaansinisine, valkea- ja\npunaviiruisine seinineen. Sanottu luostari kuulunee samalle\nlahkokunnalle kuin Tashi-lunposta lounaaseen päin sijaitseva kuuluisa\nSekija, jonka lamoilla on oikeus mennä muutamilla ehdoilla yhden kerran\nnaimisiin. Suoraan kaakkoon päin Tugdänistä on kukkuloiden väliin\nkätkeytyneenä pieni, köyhä nunnaluostari _Gandän-tshöding_. Julkipuolen\nkeskikohdalta päästään vaatimattoman pääportin kautta dukangiin,\nhämärään temppeliluolaan, jonka kattoa kannattaa kuusi punaista pilaria\nsirosti leikattuine pylväänpäinensä. Pilareihin lyötyihin vaarnoihin on\nripusteltu kurjia uhrilahjoja, rauta- ja muuta romua. Serkulha-kangiin\neli kaikkein pyhimpään tulee valoa isommasta suojamasta, ja kun sekin\non hämyinen, niin täytyy tuolla olla pilkkosen pimeä.\n\nLuostarin 16 nunnaa kuuluvat Tashi-lunpon alueeseen, ja tashi-lama\nkustantaa heille kerran päivässä teen; muu toimeentulonsa täytyy heidän\nkerjätä telteistä ja taloista. Siksipä onkin muutamia heistä aina\nkierroksella. Nytkin oli ainoastaan viisi sisarta kotona, huonosti\npuettuja, likaisia keropäitä kaikki. Kaksi oli nuorta ja ujoa, toiset\nryppykasvoisia vanhuksia, joiden alkujaan punaiset puvut olivat\nmustuneet liasta ja tahrautuneet keittiössä, viheliäisessä luolassa,\njossa he viettivät suurimman osan päivästä. Luostareissa käydessäni\njätin aina muutamia rupiita muistoksi, eivätkä asukkaat olleet koskaan\nliian pyhiä ottamaan jaloa metallia vääräuskoisenkin kädestä vastaan.\n\nKoko laaja Dshen laakso on luostariketjun ympäröimä. Huhtikuun 2. p:ksi\nolivat kiinalaisemme ilmottaneet tulostani suureen _Tashe-gemben_\nluostariin, jonka 200 munkkia kuuluvat samaan lahkoon kuin\nTashi-lunponkin munkkikunta. Meillä oli tunnin ratsastusmatka tähän\npyhyyksien valkoiseen kaupunkiin, joka on rakennettu erään\nvuoriharjanteen juurelle. Runsaasti 100 luostariveljeä oli minua\ntervehtimässä pääportilla, opastaen minut kivetylle juhlakartanolle,\njoka on samanlainen kun Tashi-lunpossakin, kehyksenä pylväsaltaaneja,\nseinät somistetut lukemattomilla freskomaalauksilla Buddhasta, ja\nsielläkin on valta-istuin tashi-lamaa varten, hän kun pitää siellä\nkerran vuodessa messun. Kivestä ja puusta tehdyt portaat vievät\neteispyhäköstä dukangiin, joka kuten tavallista on divaaneilla\nvarustettu ja pilarien tukema. Kolmea seinää pitkin kulkee lehteri,\njosta riippuu kokonainen metsä raitisvärisiä aistikkaita temppeli- ja\nmuita lippuja. Alttarien keskessä kohoaa Shakya Toba, Buddha, ja\nkuvapatsaiden eteen on asetettu joukko kiillotettuja messinkimaljoja,\njotka säteilevät kuten kynttiläliuta, teroittaen hämärään saliin\ntenhoisen virran päivän; ja lampunvalon hohdetta. Maljat ovat täynnä\nkristallikirkasta vettä, jumalien juomaa.\n\nToisella sivuseinällä on komeroissaan kanoonisista teoksista\nvaltaisimman kirjan, Kandshurin, kookkaat 108 nidettä; niteitä on siten\nsama määrä kuin rukousnauhassa helmiä. Tandshur, toinen kokoelma, joka\nei ole kanooninen, käsittää 235 kookasta nidettä. Niinpä tarvittaisiin\ntibetiläisten molempien raamattujen kuljettamiseen kokonainen 150\nhevosen karavaani; ainoastaan rikkaat luostarit kykenevät pitämään\nkirjastossaan molemmat. Herättäneepä munkeissa turvallisuuden tunnetta\nse tieto, etteivät muut kuin he itse ole perehtyneet näihin äärettömiin\nuskonnon aarteihin. Maallikko ei silloin pysty munkin kanssa\nväittelemään; hänellähän ei ole koskaan tilaisuutta tunkeutua noihin\nijankaikkisiin totuuksiin.\n\nVieressä on kasang-lhakang, temppelisali, jossa on 16 pylvästä ja\nShakya Toban kuvapatsas. Sali saa hyvän valaistuksen kattoakkunoista ja\nsiellä loistaa kultaa ja arvoesineitä, kukkaköynnöksiä, uskonnollisia\npuita ja kultakoristeisia kiillotettuja lippaita. Sielläkin on\ntavattoman loistavasti nidottuja pyhiä kirjoja, jokainen on\nkoruompeleiseen silkkiverhoon käärittynä. Vaskinen gong kajahtaa joka\nkerran, kun uhrimaljoihin kaadetaan raikasta vettä.\n\nMankang-lhakangin seiniä koristavat korkeiden jumalien kuvapatsaat, ja\nsen keskelle on asettu 3,5 metrin korkuinen, lattiasta kattoon asti\nylettyvä rukouslieriö, jonka ympärysmittaan meni neljä minun\nsylimittaani sormenpäistä sormenpäihin laskien. Sen punainen ulkopinta\non täynnä jättiläiskokoisia kultaisia kirjaimia; keskikohdalle on\nkuvattu piiri tanssivia jumalattaria. Samantapaisen pienemmän salin\nnimi on mankang-tshang. Sen rukouslieriön yläreunassa on puikko, joka\nlieriön jokaisella pyörähdyksellä lyö kellon kieleen. Eräs vanha lama\nistui sen edessä pitäen lieriötä rautaisen navan kahvaan sidotulla\nnuoralla lakkaamattomassa liikkeessä. Hänen ja erään toisen munkin\ntehtävänä on viipotella tätä kuvatusta koko päivä ja puolet yötä, eli\npäivännoususta keskiyöhön. Siinä istuessaan ja vääntäessään luki hän\nsamalla rukouksia, mutta ei tavalliseen tapaan mutisten, — ei, hän\nmylvi niitä, ulvoi, epäselvin äännähdyksin, jotta vaahto pursusi\nhuulille. Hän hikosi ja ähki, heittelehtien joka pyörähdyksellä\nhurjasti taaksepäin, sitte jälleen kumartuaksensa etukenoon. Hän oli,\nkuten minulle selitettiin, uskonnollisessa hurmiotilassa, eikä ottanut\näänekkäintäkään huutoa kuuleviin korviin. Kaleeriorjan soutua pitäisin\nminä keveämpänä kuin tätä pelätintä, joka luolan pimennossa jauhaa\nloppuun vapaan ajatuskyvyn ja jonka väsymättömän pyörimisen ainoina\ntodistajina voivat olla ainoastaan mykät, usmaiset jumalat. Katsoin\nkellooni: lieriön kello soi yhdeksän kertaa minuutissa; siis lähes\n10,000 pyörähdystä ennen kuin puoliyö saapuu väsynyttä munkkia\nvapauttamaan. Ja lieriö sisältää miljoonia rukouksia, jotka siis joka\npäivä nousevat maan tomusta korkeuteen kymmenentuhatta kertaa.\n\nKokonaisen päivän vietimme tässä ihmeellisessä Tashi-gemben\nluostarissa, joka on Tashi-lunpon jälkeen minun näkemistäni\ntibetiläisistä luostareista rikkain ja kaunein, puhtauteen ja hyvään\nmakuun katsoen on se niistä kaikista etusijassa. Temppelisalit saivat\nlukuisista akkunoista riittävästi valoa, ja puolipäivän aurinko paistoi\nherttaisesti pylväitten lomitse lumoavana valon ja varjojen karkelona,\npunahohteen ja kultaloisteen ihastuttavana värileikkinä. Joukko\nmunkkeja istui sohvilla, puhellen saattoväkemme kanssa; auringon\nvalossa ovat heidän muotonsa voimakkaan vaikuttavat, kun he itse\npunaisissa puvuissaan kuvastuvat punaista taustaa vasten. Toisia\nnojailee pylväisiin juhlallisina kuin togaan puetut roomalaiset\nsenaattorit; päivänpaiste valelee heitä hehkullaan, samalla kun joukko\nheidän veljiänsä häipyy lehterien siimekseen. Ja kun auringon säteet\nsattuvat Buddhan puvun kultaan ja taittuvat kultaisen lotoskukan\nlehtiin, joiden teriöstä se kohoaa, hajoavat heijastukset tässä\nsatumaisessa salissa niin, että pylväiden katvepuoletkin tulevat\nvaloisiksi ja pylväät muistuttavat läpikuultavia rubiineja. Nämä\nvalovaikutukset hämmennyttävät, ja katselija luulee joutuneensa\nvuorenkuninkaan saleihin.\n\nHuhtikuun 3. p:nä jatkettiin matkaa täydellä todella edelleen länttä\nkohti miellyttävien kylien ja pienten luostarien ohi, ja taas\nlähestyimme Tsangpon rantaa eräässä kohden, missä heiluva köysisilta on\npingotettu kahden vaapperan kivilohkareen välille. Veden juoksu on\nniillä paikoin vuolas; virta on tästälähtein ainoastaan 50 metriä\nleveä, monin paikoin sitäkin kapeampi; ja itse laakso on Dshe-shungin\naukeaman yläpuolella ahtaaksi kuroutunut.\n\nHuhtikuun 5. päivän päiväkäsky määräsi Muhamed Isan vuokrattuine\njuhtinemme ja kuormastoinemme leiriytymään siihen kohtaan, missä\nRaga-tsangpo laskee Brahmaputran ylävarteen. Meidän joukkomme taas\nratsasti Tshuktshung-tshangin vähäistä solaa myöten ylös eräälle\nvuoriston haaranteelle, joka ulottuu pääjoen rantaan saakka.\nSieltäkäsin avautui suuremmoinen näköala yli päälaakson ja joen, joka\nluikertelee kaksihaaraisena soran ja hiekan halki. Alhaalta näkyi\naasikaravaaneja pieniä kuin pisteet, mutta niiden kulkusten kilinä\ntäytti koko laakson helinällään. Solasta laskeutui tie laakson pohjaan\nniin äkkijyrkkänä, että meidän oli täytynyt palkata ylimääräistä väkeä\nkantamaan matkatavaroita. Koska hevoset eivät voineet niitä kuljettaen\nkiivetä alas jyrkkiä vuorenseiniä. Syrjäisissä pikku jokihaaroissa ui\nisoja tummia kaloja, joita onkimassa istui Shukkur Ali. Kolmen metrin\nkorkuiset hiekkasärkät ovat aivan tavallisia; niiden tuulenpuoleiseen,\nitäiseen jyrkkään sivuun on monin paikoin muodostunut kuljuja.\n\nLaakson suu avautuu lounasta kohti ja sen taustaksi muodostavat jyrkät\nvuoret lyhyine poikkilaaksoinensa sievän näköalan. Tämän laaksonsuun\nkautta juoksee Brahmaputra kohti Raga-tsangpoa, joka täällä\nalajuoksunsa varrella on tunnettu _Doktshun_ nimellä, samalla kun\npääjokea nimitetään _Dam-tshu'ksi_ (Tamtshok). Mutta näiden jokien\nyhtymäpaikalla ei näkynytkään mitään telttejä, ja myöhemmin selitti\nminulle Muhamed Isa, ettei hän voinut paikalle jäädä, koska seutu oli\naivan karu. Sen vuoksi ratsastimme edelleen _Tangnan_ kylään, jossa on\nkymmenen kivitaloa. Kylän asukkaat viljelevät hernettä, vehnää ja\nohraa, mutta sato on epävarma.\n\nEn tahtonut millään ehdolla jättää näkemättä näiden kahden virran\nyhtymistä, ja siksi käskin väkeni laskeutua Dok-tshu-laaksoa myöten\nseuraavana päivänä yhtymäpaikalle. Mutta siitäpä ei vartioväki halunnut\nkuulla puhuttavankaan. Matkapassissahan oli selvästi sanottuna, ettei\nminulla ollut oikeutta mielivaltaisesti kuljeksia edes takaisin, vaan\noli minun matkustettava suoraa tietä Ladakiin. Lopulta he kumminkin\ntaipuivat ehdolla, ettei poikkeamiseni saanut kestää yhtä päivää\nkauvemmin.\n\nAamulla toi Muhamed Isa veneen ja airot joelle, samalla kun muutamat\npalkatut ladakilaiset kantoivat jokien yhtymäpaikalle eilistä tietämme\nmyöten nuoria, kirveitä, salkoja, paaluja ja muonavaroja. Kun tulin\nrantaan, odotti siellä jo vene valmiiksi kokoonpantuna. Astuin siihen\nerään tibetiläisen kanssa, joka tunsi virran ja käytti airoja niin\nkätevästi kuin ei olisi elinikänänsä tehnyt muuta. Mutta hän olikin\ntottunut omaa venettänsä Tangnan rantojen välillä ohjailemaan ja tunsi\nkulkuveden laakson alasuuhun.\n\nKulkumme joen vuolaassa juoksussa tuli kumminkin jännittäväksi ja\nseikkailurikkaaksi. Joen lasku ei nimittäin ole ollenkaan tasainen,\nvaan vaihtelee asteettain; matalat, kuohuvat vuolteet vuorottelevat\nsyvien rauhallisten suvantojen kanssa. Vuorenseinämistä on isoja ja\npieniä lohkareita syöksynyt jokeen, ja toisinaan näyttää niiden lomitse\npujotteleminen mahdottomalta. Mutta soutaja tietää miten ohjata\nvenettään. Lähimmän vuolteen kohina kuuluu jo hyvän matkan päähän,\njoten me tiedämme tarkkaavasti tähystää eteemme. Jotkut ladakilaisemme\njuoksevat rantaa myöten varottaakseen meitä, jos todellinen vaara\nuhkaa.\n\nKiitäen mennä viilettelee vene alas virtaa. Soutaja istui äänettömänä\nhampaitansa yhteen purren; painaen jalkansa lujasti veneen pohjaan otti\nhän airoilla niin voimakkaita vetoja, että känsäiset käsirystöset\nvalkenivat. Olimme jo onnellisesti suoriutuneet useista vuolteista ja\nluisuimme nyt rauhallisesti tummanruskeaa vedenpintaa pitkin\nsuvannossa, kun äkkiä alkoi taas kuulua varottavaa jymyä, mutta nyt\nvoimakkaampana kuin ennen. Samalla huomasin kahden ladakilaisen\nvarottavan meitä huudoilla ja viittauksilla.\n\nNousin ylös, katsahdin ympärilleni ja huomasin Dok-tshun jakautuvan\nkahteen haaraan, joiden vesi syöksyi valkeana vaahtona teräväsärmäisten\nkallionlohkareitten väliin. Paikka näytti läpipääsemättömältä, kivien\nraot liian ahtailta veneellemme, jonka pohja voi millä hetkellä hyvänsä\nrepeytyä salakariin. Useiden semmoisten karikivien kohdalla pulppuili\nvesi kirkkaina kuplina, jotka särkyivät nopeasti, muuttuen vaahtoavaksi\nhyrskeeksi. \"Jos hyvin käy, niin olen iloinen\", ajattelin itsekseni,\nantaen soutajan menetellä mielensä mukaan. Heti jouduimmekin virran\nnieluun, joka ei enää vastustelemisesta huolinut, ja yhä nopeammin\nkiidimme molempia vuolteita kohti. Voimakkailla vetäisyillä pakotti nyt\nsoutaja veneen kääntymään vasempaan haaraan. Rannalla seisoivat\nladakilaiset sanattomina haaksirikkoamme odottaen, valmiina kahlaamaan\nmeitä vuolteesta pelastaakseen. Veneemme tölmäsi jo ensimäistä\nlohkaretta vastaan, mutta silloin ohjasi soutaja sen syvemmälle vedelle\nja siitä pieneen putoukseen, jonka alapuolella veneemme toinen kylki\ntaas sai sysäyksen. Nyt laajeni väylä, mutta kävi samalla matalammaksi,\nniin että vene otti lakkaamatta pohjaan, onneksi kumminkaan vuotoa\nsaamatta. Virta oli siksi voimakas, että se ikäänkuin huuhteli meidät\nkivien ja matalikkojen yli.\n\nJonkin matkan päässä yhdistyivät molemmat jokihaarat ja joki muuttui\nsyväksi ja hiljaiseksi. Soutaja, jonka kasvoilla ei ollut ainoakaan\nväre muuttunut, ryhtyi taas soutamalla vauhtia lisäämään. Olimme vielä\nlaakson pohjoispuolella. Mutta juuri kun pääsimme polvekkeeseen, missä\njoki kääntyy etelää kohti, kuohui ja kiehui taas vesi raivokkaampana\nkuin koskaan ennen, ja nyt selitti rohkea soutaja, että etemmä meno oli\nmahdoton. Hengitykseni salpautui nähdessäni valkeavaahtoisen veden\nsärkyvän kosken aalloissa; olisi tarvittu enää sekunti, ja vene olisi\narmotta kumoon viskautunut. Mutta viime hetkessä ohjasi soutaja\naluksemme vastavirtaan, pieneen poukamaan, ja me nousimme maihin.\nPaikalle rientäneet ladakilaiset vetivät veneen maata myöten kosken\nalapuolelle, mistä taas alkoi vesitie.\n\nNyt soluimme mukavasti pitkin etelärannan jyrkän kallioseinän vierusta,\nsyvyyden vaihdellessa l,6 metrin ja vajaan jalan välillä. Minulla oli\nsauvoin, jolla loitontelin venettä rannasta. Taaskin vei virta meitä\nlaakson pohjoispuolta kohti ja me keinuimme ja hyppelehdimme useiden\nkapeiden, hauskojen, enimmäkseen kohtalaisen syvien vuolteiden läpi.\nSiellä ja täällä raapaisee tosin veneemme pohjaan, mutta puinen köli\nväistää sysäyksestä. Erään keskellä virtaa kohoavan jättiläispaaden\nalapuolella muodostuu vetävä pyörre, johon olimme vähällä joutua.\nPääsimme toki onnellisesti ohitse ja vihdoin saavuimme siihen paikkaan,\nmissä Dok-tshu laskee lumesta syntyneet vetensä Brahmaputran aaltoihin.\n\nTämä syrjäjoki jakaantuu laskiessaan kahdeksi suistohaaraksi, joiden\nsomerorannat ovat puolentoista metrin korkuiset. Päähaaran vasemmalle\nrannalle löimme paalun, johon sidottiin köyden toinen pää, ja toisen\npään vein minä soutamalla toiselle rannalle, mitatakseni virran\nleveyden. Se oli 54 metriä. Sen jälkeen mittasin syvyyden yhdestätoista\neri paikasta, aina yhtä pitkien välimatkojen päästä. Korkein siten\nsaatu syvyys oli 1,3 metriä. Samassa paikassa mittasin Lythin\nvirtamittarilla virran nopeuden pinnalta, keskivirrasta ja pohjalta.\nKun nyt tuntee virran leveyden ja keskimääräisen juoksunopeuden, huomaa\nettä Dok-tshun molempien haarojen kautta laskee vettä 33 kuutiometriä\nsekunnissa.\n\nSiinä missä nämä molemmat virrat yhtyvät on Dok-tshu vuolas ja\npauhaava, Brahmaputra taas hidasjuoksuinen, syvä ja tyven. Se on 46\nmetrin levyinen ja syvimmistä paikoin 4,67 metriä syvä. Uoma on siis\nsangen kapea ja onttoutunut, syöpynyt. Virtaava vesimäärä nousee 84\nkuutiometriin sekunnissa, joten Tsangpo siis oli nyt ainoastaan\npuolitoista kertaa syrjäjokeansa suurempi. Paikka on 4013 metriä meren\npintaa ylempänä.\n\nKun olin sanotut työt suorittanut, saivat ystävämme Tso Ting Pang jo\nLava Tashi tulla mukanani lyhyelle soutumatkalle, jonka tein pääjoen\nlaskusuuntaan. Kun taas nousimme maalle, eräälle ulkonemalle, oli\nväkemme sytyttänyt nuotion ja pannut pöytään parastansa, nimittäin\nkovaksi keitettyjä munia, kylmiä kananlihaleikkeleitä ja maitoa.\nHauskassa sekalaisessa seurassa, johon kuului ruotsalainen,\nkiinalaisia, tibetiläisiä ja ladakilaisia, söimme myöhäisen\npäivällisen, keskellä suuremmoisinta, voimakkaimmin muovailtua\nmaisemaa, mitä yleensä ajatella voidaan. Sillä aikaa kun toiset\npolttivat piippujansa ja hörppivät rasvaista teetänsä piirustelin minä\nluonnoksia tästä jättiläisportista, jonka kautta Brahmaputran\nvesipaljoudet vyöryvät itää kohti Dihong-laaksoon ja Assamin\ntasangoille. Olisin viipynyt täällä vielä kauvan, olisin katsellut\nkuinka tämä virta, joka ei koskaan kylläänsä saa, jokaisessa\nohikiitävässä silmänräpäyksessä kantaa melkoisen vesiveron Dok-tshulta,\nmutta hämärä oli tulossa ja kuljettavanamme oli vielä pitkä paluumatka.\nPanimme sentähden veneen kokoon, sälytimme sen kuten muutkin\nmatkatavarat vuokrattujen hevosien kannettavaksi ja läksimme\nratsastamaan laaksoa ylöspäin. Mutta nytkin, kuten niin usein ennen,\nyllätti meidät pimeys. Edellämme kulki Rabsang kahden tibetiläisen\nkanssa. Nämä kolme lallattivat täyttä kurkkua. Kaikki olivat hyvältä\ntuulella. Ilma oli raitis ja miellyttävä. Tähdet tuikkivat kirkkaina,\nja kiinalaishevosten kulkusten kilinä, joka sekottui iloisiin\nlauluihin, herätti vuorenseinissä uinailevan kimeän kaiun. Muutamassa\nvaarallisessa paikassa kylän lähellä, missä tie menee joen yli kiveämää\nmyöten, tuli meitä vastaanottamaan väkeä paperilyhtyjä kantaen, pian\nsen jälkeen istuimme rauhallisina telteissämme, väsyttävän, mutta\nopettavan päivätyön suoritettuamme.\n\n\n\n\nKahdeskymmenesensimäinen luku.\n\nErakkomunkkeja.\n\n\nSeuraavana päivänä nousimme hitaasti Dok-tshun laaksoa myöten luodetta\nkohti. Tie oli hurmaavan kaunis. Sen varrella voi lakkaamatta istahtaa\nvilleistä vuorinäyistä rauhassa nauttimaan. Nyt en kumminkaan voi\nniissä viivähtää, sillä päiväkirjastani täyttyisi sivu sivun perästä,\njos joskus aikoisin loppuun kuvata tämän matkan, jossa meitä vielä\nodotti paljon kovia kohtaloita ja ikäviä seikkailuja.\n\nUseiden vuorien kukkuloilla näkyy muurien ja tornien raunioita.\nSelvästi huomaa, että muinaisina aikoina tämä laakso on ollut tiheämmin\nasuttua. Kahdessa paikassa antavat kallionsivut suojapaikan\nkitukasvuisille katajapensaille. Laakson pohjoispuolella on virta\nmuinoin hionut kallioseinän alaosan, ja sen sileään pintaan on hakattu\nkaksi piirustusta, jotka muodostavat kahden Buddhakuvan hahmopiirteet\nja ovat kylläkin taiteellisesti tehdyt. Läntinen niistä on kahden muun,\nhuonosti näkyvän kuvan keskellä ja sen alla on kaikenlaisia kallioon\nhakattuja koristeita, köynnöksiä ja merkkejä. Kohta tämän paikan\nyläpuolelle leiriydyimme _Lingon_ kylään eräässä taiteellisen\nkauniissa, viehättävässä laakson-aukeamassa.\n\nOsa Lingon asukkaita muuttaa kesällä karjalaumoinensa kuuden jopa\nseitsemänkin päivämatkan päähän pohjoiseen päin, sillä Lingon ympärillä\non maaperä karua ja satoon ei ole luottamista. Veneettä, kahlaamalla ei\nvoida Dok-tshun yli kesäisin kulkea. Talvella menee kyllä joki jäähän,\nmutta harvoin niin kovaan, että se kantaisi. Mainitsemista ansaitsee\nvielä se seikka, että suoraan lännestä juoksevaan Dok-tshuun eli\nRaga-tsangpoon yhtyy täällä vanha tuttumme My-tshu, joka tuo sekunnissa\n15,11 kuutiometriä vettä. Koko Dok-tshun vesimäärän olin edellisinä\npäivänä laskenut 33 kuutiometriksi. Erotus Raga-tsangpon ja My-tshun\nvesimäärän välillä on siten 18 kuutiometriä, joten My-tshu siis on\nainoastaan Ragan syrjäjoki. Mutta toiselta puolen on huomattava, että\nDok-tshu laskee useiden vuolaiden suistohaarautumien kautta My-tshuun,\njoka juoksee syvemmällä laaksossa ja on juoksultaan tasaisempi. Tältä\nkannalta katsoen pitäisi siis My-tshun olla pääjoki. Kysymystä voidaan\npitää makuasiana.\n\nHuhtikuun 8. p. oli ihana päivä. Kello 1 oli varjossa 11,4 astetta\nlämmintä. Meidän piti nyt tutustua lähemmin _My-tshuun_, jokeen, jonka\nme tunsimme ainoastaan kuulopuheelta. Sitä paremmin tunsimme sen idästä\ntulevan sivujoen, jonka yli olimme matkalla kulkeneet. Tapamme mukaan\nvaihdamme kuormaeläimiä melkein joka kylässä, missä leiriydymme, ja\nRobert itse maksaa niistä vuokran kylänväelle, jottei saattoväkemme\nsaisi tilaisuutta pistää sitä omaan kukkaroonsa, ainakaan meidän\nläsnäollessamme. Tavallisesti kulkee karavaani jonkun matkan edellä ja\nkaksi kylänmiestä seuraa minua, antaen minulle tietoja seudusta.\n\nHeti Lingon takana käännymme My-tshun laaksoon ja ratsastamme\npohjoiseen päin, jättäen Raga-tsangpon laakson länsipuolelle taaksemme.\nTie kulkee juuri käänteessänsä mahdottoman suuren graniittikukkulan\nyli, ristiin rastiin polveillen ylös ja alas pyöreiksi hioutuneiden\nmöhkäleiden lomitse ja muodostaen paikoin porrasjaksoja, joita\nmyöten eivät kuormitetut juhdat voi kulkea. Siksipä täytyy meidän\nkuormastoa kantamaan ottaa kylästä apuväkeä. Vasemmalla puolellamme\nsoluu  syvä, leveä, juoksultaan tasainen joki. Alas syöksyneet\nharmajat graniittilohkareet pistävät helakkoina tummanviheriästä\nvesitaustastaan, jossa uiskentelee ja pulahtelee mustaselkäisiä kaloja\naivan siirtokunnittain. Eräässä graniittipinnassa näkyy buddhalainen\nkivipiirustus, jota aika on osittain hivuttanut. Nyt seuraa mani-keko\ntoistansa. Korkealla, eräällä kalliopengermällä on pieni nunnaluostari,\n_Gunda-tammo_. Alhaalla taas kulkee ketjusilta joen yli, kahden\ntylpistyneen pyramiidin välillä. Silta on ainoastaan jalankävijöitä\nvarten. Joessa, joka on uurtautunut syvälle rantapenkereittensä sisään,\non vielä nähtävänä kaksi kirkkaanviheriätä jääkaistaletta. Uoma on\nmuuten säännöllinen kun kanava. Erääseen kallioseinään muutaman\nsivulaakson suuhun on maalattu mustat kasvot, kooltaan kaksi metriä\nläpimitaten, silmät, nenä ja suu punaisiksi sivellyt.\n\nMitä ylemmä nousemme, sitä useammin tulemme huomaamaan, että kuljemme\npyhällä tiellä, munkkien luostaritiellä, toivioretkeilijäin\npyhiinvaellustiellä, tiellä joka vie temppelistä temppeliin ja jolla\nkulkiessa tavallista useammin \"_Om mani padme hum_\" kulkijan huulilta\npyörähtelee. Missä ovat kivilohkareet ja kallionkielekkeet punaisiksi\nsivellyt, missä taasen on kiviläjiä tienvarrelle ladottu, väliin\nnäemme savutorven muotoisia muistomerkkejä, joita vitsakimppu\nviirinensä koristaa, paikoin taas tapaamme pitkiä mani-kekoja, joista\neräskin oli 120 metrin mittainen. Kaksi keskitiellä kohtaamaamme\ngraniittilohkaretta oli kokonaan peitetty ylevillä kirjoitelmilla,\njoiden hakkaaminen on vaatinut tavatonta työtä. Tie on todellakin suuri\nliikkeen valtasuoni, joka on täällä vilkkaampi kuin Tsangpon rannalla.\nLakkaamatta kohtaamme jak- ja aasikaravaaneja, ratsastajia ja\njalankulkijoita, munkkeja, talonpoikia ja kerjäläisiä. Ne tervehtivät\nkohteliaasti, lakki vasemmassa kädessä, ja oikealla päätänsä\nraapaisten, ja pistäen kielensä kauvas ulos suusta huutavat ne minulle:\n\"Onnea matkalle, bombo\".\n\nTien yli lorisee kirkkaita puroja. Laakso kapenee, muuttuu yhä\nsuuremmoisemmaksi, sen taiteelliset muodot käyvät yhä rohkeammiksi,\nvoimakkaammiksi. Graniitti loppuu ja sen sijalle tulee hienokiteinen\nkristallimainen liuskakivi. Tangin maakunnassa, jossa on useita kyliä\nkorkealla virran yläpuolella, leiriydymme _Lung-gandän-gumpan_\nluostarin alapuolelle. Luostarissa on 21 munkkia, jotka kuuluvat\ngelugpa-lahkoon.\n\nVielä huhtik. 10. p:nä seurasimme My-tshun juoksua, sivuuttaen\ntuntemattomia kyliä ja luostareita. Nämä kylät ovat tavallisesti\nrakennetut sivulaaksojen suuhun, missä on parhaiten toivo saada\nkasteluvedestä hyötyä. Toktshalungissa oli äsken käynyt karavaani;\nsiihen oli kuulunut runsaasti 100 jakia, joita naiset ja miehet\najoivat, osaksi myös ratsastivat. Tämä karavaani, joka oli myönyt\nTangin tsambaa, oli tuolta länsitibetiläiseltä kultakaivokselta\npalatessansa viipynyt kolme kuukautta matkalla. Se oli kulkenut\nvuoriston yli vievää tietä, koska sen varrella oli jakeille sopivia\nlaitumia. Niin saapuvat maan parempi-osaisten seutujen maaperän\ntuotteet paimentolaisille, jotka niitä vaihtavat villoilla, nahoilla ja\nsuolalla. Lyhyen matkan tehtyämme leiriydyimme _Ghe'hen_, jossa on 19\ntaloa. \"Angdi\", soittaja, vingutti ja raappi siellä kaksikielistä\nsoitintansa, vaimonsa meille tanssiessa.\n\nTäältä kääntyi shigatselainen vartioväkemme takaisin, jätettyään\npassimme juhlallisesti neljälle uudelle miehelle, joiden johtajana oli\nTangin gova. He olivat tehneet meille erinomaisia palveluksia, siksi\nannoinkin heille hyvät todistukset ja juomarahat. Tyytyväisinä\nlupasivat he rukoilla minun puolestani elämänsä loppuun asti.\n\nHuhtikuun 13. päivän matkamme vei meidät My-tshun laaksoon, johon\ntulimme ikäänkuin rotko- tai luolatielle, joka on kaivettu\nhienorakeiseen graniittiin, porfyriin ja kristallimaiseen liuskakiveen.\nSe on suuremmoisimpia näköaloja, mitä olen koskaan nähnyt. Kuljimme\noikeaa, läntistä joenrantaa, jossa äkkijyrkät, valtaavat kalliot\nkohoavat kuten vanhojen muurien rauniot tai harjakattoiset linnat.\nVasempaakin äyrästä pitkin kulkee jalkapolku, joka näyttää tavattoman\nvaaralliselta, se kun pujotteleikse korkealla pitkin kallioseinää.\nLänsisivulla avautuu sivulaaksoja, joiden taustalla näkyy\nlumipeitteisen pääharjanteen osia. Se on kumminkin ainoastaan toisen\nluokan harjanne, joka erkanee Transhimalajasta etelää kohti kulkien\nMy-tshun jokialueen länsirajana. Siitä erkanee itää kohti kolmannen\nluokan vuoriharjanteita, joiden välissä juoksevat My-tshun läntiset\nsyrjäjoet. Kartalle piirustettuna se kaikki muistuttaa haaraista,\noksaista puuta.\n\nLaakso kapenee käytäväksi, jonka pohjan ottaa leveä, matala joki\nkokonaan. Oikealla puolella, jota yhä kuljemme, laskeutuvat\nliuskakivikalliot miltei luotisuorasti jokeen. Siitä huolimatta kulkee\nhengenvaarallinen kapea tie jyrkkää vuorenkuvetta pitkin muistuttaen\nhyllyä. Täällä on luonto asettanut voittamattomia esteitä tibetiläisten\ntienrakennustyölle. Kuormasto oli kantaen vietävä vaarallisen paikan\nohi, ja täytyi ihmetellä, että hevoset voivat tyhjiltäänkään siitä\npäästä. Vuoriseinämän halkeamiin ja rosoihin 40 metriä joen pintaa\nylemmä on kiinnitetty lappeita kiviliuskoja, juuria ja oksia, jotka\novat laudoilla, seipäillä ja kivillä tilkiten toisiinsa liitetyt. Siten\non muodostunut jalan levyinen räystäs, mutta kaiteesta ei ole\nmerkkiäkään olemassa. Täällä kulkiessa täytyy suorastaan pitää kieli\nkeskellä kitaa, jos mieli tasapainonsa säilyttää. Tämä taival, jonka\nnimi on _Tigu-tang_, kuljetaan luonnollisesti aina jalkaisin,\nkallioseinästä tukea etsien. Helpotuksen huokaus nousee rinnasta, kun\non päässyt paikan ohi ja näkee edessänsä suuren laakson-avautuman,\njohon yhtyy kaksi tärkeätä laaksoa Lingan luona.\n\nTäällä nimittäin laskee My-tshuun idästä virtaava _Sha-tshu_-joki, jota\nyläjuoksunsa varrella _Bup-tshuksi_ nimitetään ja jonka yli me olimme\nratsastaneet 2,5 kuukautta aikaisemmin, kun se oli paksussa jäässä.\nHuhtik. 15. p:nä kuljetti Bup-tshu 6,09 kuutiometriä vettä ja My-tshu\n6,29 kuutiometriä sekunnissa. Nyt ne olivat siis miltei yhtä\nvesirikkaat. Suhde voi kumminkin melkoisesti muuttua, riippuen siitä,\nkuinka suuren osan kosteudentulosta kumpikin saapi. Korkeus oli täällä\n4331 metriä.\n\nEräässä läntisen vuoriston lyhyessä laaksossa äkkijyrkän pengermöitymän\nylimmällä askelmalla komeilee amfiteatterimainen _Linga-gumpan_\nluostari ihastuttavana, houkuttelevana kuin mielikuvituksien sotalinna.\nSen valkeat rakennukset ovat siellä rauhassa kuin haikaran pesät\nvuorenhuipulla. Mani-rivi näyttää meille tietä sinne missä hurskaat,\nnuhteettomat asuvat ylhäisessä hiljaisuudessa, kylien touhun ja\nhäärimisen, virran kuohun ja kohinan yläpuolella.\n\nOlimme kuulleet puhuttavan eräästä lamasta, joka oli jo kolme vuotta\nelänyt muutamaan Lingan luostarikaupungin yläpuolella olevaan luolaan\nmuurattuna. Vaikka kyllä tiesin, etten saisi nähdä tätä munkkia enkä\nhänen asuntoansa, en kumminkaan tahtonut päästää tilaisuutta käsistäni,\nvaan läksin pyhiinvaellusmatkalle nähdäkseni hänen asumuksensa edes\nsilmäykseltä.\n\nHuhtik. 16. p:nä, Tukholmasta lähtöni kolmantena puolivuosipäivänä, oli\nkolkko, tuulinen ilma ja sakea lumisade. Taivasta peittivät paksut\npilvet. Nousimme ratsastaen Lingaa kohti, sivuuttaen sen useat upeat\ntshortenit ja viimeiset makuusuojat; näimme vanhan, punaisen- ja\nvalkeankirjavaksi sivellyn puunrungon, kuljimme erään lammikon sivu,\njonka kristallikirkasta lähdevettä kattoi jääriite, ja saavuimme ylös\npienen _Samde-puk'in_ luostarin luona. Tämä luostari on rakennettu\nkahden sivulaakson väliin, aivan erään vuoriharjanteen kärkeen. Se on\nLingan haaraluostari, ja siinä on ainoastaan neljä munkkia, jotka\nkaikki tulivat minua ystävällisesti vastaanottamaan.\n\nAivan tämän luostarin vieressä vuoren juurella on _Dup-kangin_\nerakkola, jossa erakko viettää päivänsä ja vuotensa. Se on rakennettu\nlähteen päälle, joka pulppuaa nelinurkkaisen, viisi askelta pitkän\nkammion keskellä. Muurit ovat hyvin paksut, tukevasti rakennetut ja\nakkuna-aukottomat. Oviaukko on aivan matala ja puinen ovi suljettu.\nMutta ei siinä vielä kylliksi. Oven eteen oli rakennettu muuri, jossa\noli rakennus-aineena käytetty sekä isoja kivilohkareita että pienempiä\nkiviä, joiden pienimmätkin välit oli piikivillä huolellisesti tilkitty.\nOvesta ei siis voinut nähdä merkkiäkään. Mutta sisäänkäytävän vieressä\non aivan pieni aukko, josta erakolle annetaan ruokaa. Auringon valoa on\nsisällä tietysti mitättömän vähän, koska sitä pääsee sinne ainoastaan\nyhdestä pitkästä kapeasta railosta. Sekin vähäinen valo tulee\nväliteiden kautta, koska laitosta ympäröi muuri, muodostaen etupihan,\njolle pääsee ainoastaan se neljästä munkista, jonka toimena on erakolle\njokapäiväisen ruuan vieminen. Tasaisesta katosta nousee savu-torvi,\nsillä erakko saa joka seitsemäs päivä keittää teetä. Sitä varten\ntyönnetään hänelle aukosta kahdesti kuukaudessa muutamia risuja. Tästä\nsavupiipusta pääsee myös hiukan valoa sisälle. Ne kaksi aukkoa ovat\nsamalla luolan ilmanvaihtolaitoksena.\n\n\"Mikä on sen laman nimi, joka on luolaan muurattu?\" kysyin minä.\n\n\"Hänellä ei ole mitään nimeä, ja jos me sen tietäisimmekin, niin emme\nuskaltaisi sitä koskaan ilmaista. Me sanomme häntä lama rinpotsheksi.\"\n\n\"Mistä hän on tänne tullut?\"\n\n\"Hän on syntynyt Ngorissa Naktsangissa.\"\n\n\"Onko hänellä sukulaisia?\"\n\n\"Sitä emme tiedä, ja jos hänellä niitä olisikin, niin eivät ne hänen\ntäällä olostaan mitään tiedä.\"\n\n\"Kuinka kauvan on hän jo pimeydessä asunut?\"\n\n\"Siitä on kolme vuotta, kun hän sinne muutti.\"\n\n\"Ja kuinka kauvan tulee hän siellä asumaan?\"\n\n\"Kuolemaansa asti.\"\n\n\"Eikö hän saa ennen kuolemaansa enää koskaan päivänvaloon tulla?\"\n\n\"Ei, sillä hän on tehnyt mitä ankarimman pyhän lupauksen, ettei lähde\nluolasta muutoin kuin kuolleena.\"\n\n\"Kuinka vanha hän on?\"\n\n\"Hänen ikäänsä emme tiedä, mutta hän näytti noin neljänkymmenen vuoden\nvanhalta.\"\n\n\"Mutta entä jos hän sairastuu? Voiko hän silloin apua saada?\"\n\n\"Ei. Hän ei saa koskaan toisen ihmisen kanssa puhua. Jos hän sairastuu,\nniin hänen täytyy kärsivällisesti odottaa kunnes paranee tai kuolee.\"\n\n\"Te ette siis milloinkaan saa tietoa hänen tilastansa?\"\n\n\"Emme ennen hänen kuolemaansa. Joka päivä lykätään hänelle aukosta\nkulhollinen tsambaa ja joka seitsemäs päivä hiukan teetä ja palanen\nvoita. Ne korjaa hän yöllä ja asettaa tyhjän kulhon paikoillensa\nseuraavaa ateriaa varten täytettäväksi. Jos jonakin päivänä tapaamme\nkulhon aukossa täynnä, niin tiedämme, että muuriin suljetun asiat eivät\nole paikallaan. Ellei hän seuraavanakaan päivänä ole kulhoon kajonnut,\nlisäytyy pelkomme, ja jos hän ei kuuteen päivään ole ruuasta\nvälittänyt, niin katsomme hänet kuolleeksi ja murramme sisäänkäytävän\nauki.\"\n\n\"Onko sellaista jo ennen tapahtunut?\"\n\n\"Kyllä. Kolme vuotta sitten kuoli eräs lama, joka oli kaksitoista\nvuotta noiden muurien sisällä viettänyt. 15 vuotta sitten kuoli toinen\nlama, joka oli asustanut erakkona 40 vuotta, sulkeutuen 20-vuotiaana\npimeyteen. Mutta bombo on kai Tangissa kuullut puhuttavan lamasta, joka\non 59 vuotta asunut Lung-gandän-gumpan luostarin erakkoluolassa,\nkokonaan valosta ja maailmasta eristettynä?\"\n\n\"Mutta eikö ole mahdotonta, ettei muuriin suljettu puhuisi sen munkin\nkanssa, joka panee tsamba-vadin aukkoon? Saapuvillahan ei ole\ntodistajaa, joka voisi valvoa, että kaikki käy sääntöjen mukaan.\"\n\n\"Se ei voi eikä saa tapahtua\", vastasi minulle kertoja hymyillen.\n\"Sillä se munkki, joka ulkoapäin lähentäisi suunsa aukkoon ja yrittäisi\npuhua erakon kanssa, vetäisi sillä päällensä ijankaikkisen kirouksen.\nJa jos erakko itse nyt sieltä sisäpuolelta puhuisi, ei niitä kolmea\nvuotta, jotka hän on jo erakkona elänyt, luettaisi hänelle enää\nansioksi, ja niitä hän ei tahdo menettää. Jos taas Lingassa tai\nSambe-pukissa joku lama sairastuu, niin saa hän kirjottaa\npaperiliuskalle sairaudestaan ja ilmottaa, että hän tarvitsisi\nesirukouksia. Semmoisen paperiliuskan saa hän jättää aukkoon\nasetettavaan tsamba-vatiin. Sen saatuansa rukoilee erakko sairaan\npuolesta, ja jos tämä uskoo rukouksen voimaan eikä sen aikana\nsopimattomia puhu, niin auttaa lama rinpotshen esirukous jo kahdessa\npäivässä ja sairaus paranee. Erakko sen sijaan ei anna koskaan\nkirjotettujakaan tietoja.\"\n\n\"Olemme nyt ainoastaan parin askeleen päässä hänestä. Eikö hän kuule\nmitä me keskenämme puhumme, tai ainakin jonkun puhuvan hänen luolansa\nvieressä?\"\n\n\"Ei. Muurit ovat siksi paksut, ettei äänemme voi hänelle kuulua. Ja\nvaikkapa se kuuluisikin, niin ei hän siihen huomiotaan kääntäisi, sillä\nhän on syvään mietiskelyyn vaipunut. Hän ei elä enää tässä maailmassa.\nHän varmasti kyyristyy öin ja päivin nurkkaansa ja rukoilee rukouksia,\njotka hän osaa ulkoa, tai lukee hän pyhiä kirjoja, joita hänellä on\nmuassansa.\"\n\n\"Onko siellä siis niin paljon valoa, että hän näkee lukea?\"\n\n\"Kyllä; luolan eräällä seinähyllyllä palaa pieni rasvalamppu yhden\njumalankuvan edessä ja sen valo riittää hänelle. Kun lamppu sammuu, on\nsisällä pilkkosen pimeä.\"\n\nOmituiset ajatukset risteilivät mielessäni, kun sanoin munkille\njäähyväiseni ja laskeuduin verkalleen alas sitä tietä, jota luolaan\nmuurattu erakko oli ainoastaan yhden kerran elämässänsä vaeltanut.\nEdessämme oli hurmaava näköala, joka ei koskaan saanut hänen silmiänsä\nihastuttaa. Ja kun pääsin alas leiripaikalle, en voinut luostaria\nkatsella ajattelematta samalla sitä onnetonta, joka tuolla ylhäällä\npimeässä lovessansa istuu.\n\nKöyhänä, nimettömänä, tuiki tuntemattomana tuli hän Lingaan, missä oli\nkuullut luola-asunnon joutuneen tyhjäksi ja ilmoitti munkeille, että\nhän oli antanut sitovan pyhän lupauksen sulkeutua ainiaaksi pimeyteen.\n\nKun hänen viimeinen päivänsä tässä turhuuksien maailmassa oli\nkoittanut, saattoivat häntä Lingan munkit juhlakulkueen syvässä\nhiljaisuudessa, juhlallisesti kuten ruumissaatossa, hänen hautaansa,\njonka ovi suljettiin koko hänen loppu-ijäksensä. Olin näkevinäni tämän\nomituisen saattueen. Olin näkevinäni, kuinka punakaapuiset munkit\nastuivat äänettöminä, vakavina, kumarassa, katse maahan luotuna,\nverkallisin askelin, kuin olisivat sillä tahtoneet valmistaa erakoksi\nmenijälle tilaisuuden nauttia auringon valosta mahdollisimman kauvan.\nValtasikohan heitä ihmettelyllä hänen sielunsa voimakkuus, johon\nverraten himmenee kaikki mitä minä voin ajatella, yksinpä varman\nkuolemankin vaara tuntuu mitättömältä? Sillä käsittääkseni ei siltä\nsankarilta, joka Hirosen tavoin tukkeaa Port Arthurin sataman suun,\ntietäen että sitä vallitsevat patterit tulisivat hänet murskaksi\nampumaan, vaadita niin suuria sielunvoimia kuin mieheltä, joka antaa\nhaudata itsensä 40 tai 60 vuodeksi pimeyteen. Edellisessä tapauksessa\non kärsimys lyhyt ja siinä odottaa ikuinen kunnia, ja jälkimäisessä\njääpi uhri yhtä tuntemattomaksi kuolemansa jälkeen kuin eläessänsäkin,\nja tuskat ovat loppumattomat, ne voidaan kestää ainoastaan\nkärsivällisyydellä sellaisella, josta meillä ei ole käsitystäkään.\n\nVarmaankin saattoivat häntä munkit samalla osanotolla, samoilla\nsäälintunteilla, millä hengenmies saattaa rikollista mestauslavalle.\nMutta mitä mahtoi hän itse ajatella tällä viimeisellä matkallansa maan\npäällä? Me kaikki kuljemme kerran sen tien, tietämättä kumminkaan\nmilloin. Hän tiesi sen, hän tiesi ettei aurinko paistaisi enää\nkonsanaan hänen hartioillensa lämpimästi, ei koskaan enää loihtisi\nhänen silmiensä eteen varjojen ja valojen vaihtelua niille\npilvenkorkuisille vuorille, jotka häntä odottavaa hautaa ympäröivät.\n\nHe saapuvat jo paikalle. Haudan ovi on seljälleen avattu. He astuvat\nsisään, levittävät riepumaton yhteen nurkkaan ja asettavat jumalankuvat\nja pyhät kirjat paikoillensa. Toiseen nurkkaan sovitetaan puuteline,\njoka muistuttaa reikätuolia, jossa lapset opettelevat kävelemään. Vasta\nkuoleman saapuessa tulee hän sitä hyväksensä käyttämään. Kaikki\nistuutuvat ja lukevat rukouksia, ei tavallisia kuolinrukouksia, vaan\ntoisia, semmoisia, jotka käsittelevät Nirvanassa tapahtuvan\nkirkastumisen elämää ja valoa. Sen tehtyään nousevat saattajat,\nlausuvat vielä kerran jäähyväisensä, poistuvat ja sulkevat oven.\n\nNyt on hän yksinään eikä tule enää koskaan kuulemaan muuta ihmisääntä\nkuin omansa. Ja kun hän rukoilee, ei kukaan hänen ääntänsä kuule. Hän\nkuulee kuinka veljet vierittävät ovelle raskaita kivimöhkäleitä,\nlatovat ne useiksi riveiksi päälletysten ja tukkivat kaikki lovet\npienillä kivillä ja sirpaleilla. Ei ole vielä täydellinen pimeys, sillä\novessa on rakoja ja sen yläsyrjästä pääsee vielä päivänvaloa. Mutta\nmuuri kasvaa. Nyt on enää jäljellä ylhäällä aivan pieni aukko, josta\nviimeinen auringon säde hautaan pääsee. Joutuuko hän ehkä epätoivoon,\nhyppää ylös, ojentaa kätensä ovea kohti, koettaen siepata vielä\nkimalluksen auringon valosta, joka seuraavassa hetkessä sammuu hänen\nsilmiltänsä ainiaaksi? Kukaan ei sitä tiedä eikä saa sitä koskaan\ntietää, niihin kysymyksiin eivät voi vastata edes ne munkit, jotka\nolivat paikalla apuna uloskäytävää suljettaessa. Mutta hänkin _on\nainoastaan ihminen_, ja hän näki sopivan kiviliuskan tukkeavan\nainiaaksi reijän, josta viimeinen valon kajaste pilkahti. Nyt oli\nhänen edessänsä pimeys, ja jos hän kääntyi, kohtasi häntä vielä\nläpinäkymättömämpi synkeys.\n\nHän otaksuu toisten palanneen Samde-pukiin ja Lingaan. Miten viettää\nhän iltansa? Ei hänen tarvitse oitis alottaa pyhien kirjojensa\nlukemista, siihen tehtävään jää hänelle vielä aikaa, ehkäpä 40 vuotta.\nHän istuutuu matolle ja nojaa päänsä seinään — oi aikaa! miten\nloppumattoman pitkältä täytyykään hänestä jo tämän ensimäisen illan\ntuntua! Vielä ovat kaikki muistot selvinä hänen silmiensä edessä. Hän\nmuistelee suuremmoista näköalaa, jonka muodostaa My-tshun ja Bup-tshun\nlaakso, temppelien julkipuolet ja Pesun muurit. Hän muistelee\nkvartsiittiin hakattua suunnattoman isoa kirjotusta: \"_Om mani padme\nhum_\" ja mutisee puolihaaveissaan pyhiä tavuja. Mutta ainoastaan heikko\nkaiku vastaa hänelle. Hän odottaa ja kuuntelee ja tarkkaa muistojensa\nääniä, hän kysyy epätietoisena, joko pian tulee ensimäinen yö, mutta\nhänen koppinsa, hänen hautansa ei voi koskaan tulla pimeämmäksi kuin se\njo nyt on. Sielunliikutuksen valtaamana nukahtaa hän nurkkaansa\nväsyneenä ja raukeana.\n\nJa herätessään tuntee hän nälkää, ryömii aukolle, ojentaa kätensä\ntorveen ja löytää sieltä tsamba-vadin. Vettä saa hän lähteestä, hän\nvalmistaa ateriansa, syö ja syötyänsä asettaa kulhon taas aukkoon.\nSitten istuu hän ristissäpolvin, rukousnauha kädessään, ja rukoilee.\nMuutamana päivänä tapaa hän kulhossa teetä ja voita sekä sen vieressä\nmuutamia risuja. Hän kopeloi pimeässänsä käsillänsä, löytää tulukset ja\ntaulaa ja sytyttää teekannun alle pienoisen tulen. Liekin valossa näkee\nhän luolan sisustan, sytyttää lampun jumalankuvien eteen ja alkaa lukea\nkirjojansa. Mutta tuli sammuu ja vasta kuuden päivän kuluttua saa hän\ntaas uudestaan teetä.\n\nJa päivät kuluvat ja syksy tulee rankkasateinensa; hän ei niitä kuule,\nmutta hän luulee huomaavansa, että luolan seinät ovat nyt kosteammat\nkuin ennen. Hänestä tuntuu maidottoman pitkältä se aika, jona hän ei\nole enää auringon valoa nähnyt. Vuodet vierivät, hänen muistinsa\nheikentyy ja käy epäselväksi. Kirjat, jotka hän toi mukanansa, on hän\njo moneen kertaan tukenut, hän ei enää niistä välitä, kyyröttelee\nsopessaan ja mutisee itsekseen niiden sisältöä, jonka hän jo aikaa osaa\nulkoa. Koneellisesti antaa hän rukousnauhan helmien solua sormiensa\nläpi, ja tiedottomana hapuilee hän tsamba-kulhoa. Hiiviksiikö hän ehkä\nseinänvieriä pitkin, kopeloiden kädellänsä kylmiä kiviä, löytääkseen\nraon, josta valonsäde voisi pilkahtaa? Ei, tuskin hän enää tietääkään,\nmiltä näyttää ulkona aurinkoisella tiellä. Miten hitaasti kuluukaan\naika! Ainoastaan unessa unohtaa hän tilansa ja on vapaa nykyisyyden\nrajattomuudesta. Ja hän ajattelee: \"Mitä onkaan maallinen pimeydessä\neletty elämä ijankaikkisuuden säteilevän valon rinnalla!\" Pimeydessä\nviipyminen on ainoastaan valmistusta. Vuosikaudet läpeensä etsii\nmietiskelevä munkki yöt ja päivät vastausta elämän ja kuoleman\narvotukseen, ja uskoo ja taas uskoo, että hän jälleen elää ihanammassa\nmuodossa, kun koetuksen aika on ohi mennyt. _Usko_ on ainoa selitys\nhänen käsittämättömälle sielunlujuudellensa.\n\nOn vaikea ajatella niitä muutoksia, joita tapahtuu lamassa seuraavien\nvuosikymmenien kuluessa, hänen eläessään pimeässä luolassa. Hänen\nnäkönsä täytyy heikontua, ehkäpä tyyten sammua. Hänen lihaksensa\nkuihtuvat, hänen mielensä sumenee sumenemistansa. Valon ikävöiminen ei\nnäy ahdistavan häntä minään ainaisena mieleenlyöttymänä, sillä hänhän\nvoisi reväistä kirjastansa lehden ja noetulla lastulla kirjottaa\ntiedoksi, että hän on päättänyt koetusaikaansa lyhentää ja maailmaan\npalata. Hänen tarvitsisi vain panna sellainen paperi tsamba-kulhoon.\nMutta moinen tapaus on munkeille tietymätön. He tiesivät ainoastaan,\nettä se lama, joka oli 69 vuotta luolaan muurattuna elänyt, oli vielä\nennen kuolemaansa halunnut nähdä auringon. Minulle kertoivat munkit,\njotka silloin olivat Tangissa olleet, että hän oli kirjottanut\ntoivovansa päästä ulos. Hän oli ollut aivan kokoonkutistunut, pieni\nkuin lapsi, ruumiista olivat jäljellä ainoastaan luut ja vaaleanharmaa\npergamenttimainen nahka. Silmien väri oli hävinnyt, ne olivat vaaleat\nja soaistuneet. Liituvalkea, kampaamaton tukka riippui vanuneina\nkimppuina päässä. Parta oli harva, hoitamaton. Hän ei ollut koko aikana\npeseytynyt, ei kynsiänsä leikannut. Ruumiin verhona oli hänellä enää\nvain rääsyjä, sillä aika oli kuluttanut ja lahottanut hänen vaatteensa\neikä hän ollut uusia saanut. Niistä munkeista, jotka olivat häntä 69\nvuotta sitten luolaan saattaneet, ei ollut enää ainoatakaan elossa.\nItse oli hän silloin ollut varsin nuori, mutta kaikki hänen\nikätoverinsakin oli kuolema korjannut ja uusi munkkipolvi oli muuttanut\nluostarin seinien sisälle. Kaikille oli hän outo. Ja tuskin oli hänet\nsaatu päivänvaloon kannetuksi, kun hän jo heitti henkensä.\n\nSemmoisella erakolla täytyy olla kallionluja usko ja järkkymätön\nvakaumus. Aikakäsitteen on häneltä täytynyt tukahtua, hävitä, luolan\npimeys tuntuu hänestä ijankaikkisuuden sekunnilta. Sillä hänellä ei ole\nenää niitä apuneuvoja, joilla hän voi ajankulun määrätä ja muistossaan\npitää. Talven ja kesän, yön ja päivän vaihtelut huomaa hän ainoastaan\nluolan lämpömäärän vaihtelusta. Hän muistelee useita sadeaikoja\nmenneen, kenties tuntuu hänestä kuin seuraisivat ne toinen toistansa\naivan nopeasti, samalla kun odotuksen yksitoikkoisuus pimittää hänen\nymmärrystänsä. Käsittämätöntä on, ettei hän semmoisissa oloissa\ntule hulluksi, ettei hän huuda valoa, ei hyppää ylös ja juokse\nepätoivoisena seinää vasten tai lyö päätänsä teräviin kiviin, kunnes\nkaatuisi verisenä maahan, vapauttaen itsensä pois elämästä.\n\nMutta hän vain odottaa kuolemaa kärsivällisesti, ja kuolema voi vielä\n10 tai 20 vuotta itseänsä odotuttaa. Maailman ja sen elämän muistot\nheikkenevät heikkenemistään; hän on jo aikoja sitten unohtanut itäisen\naamuruskon ja auringonlaskun kultaamat pilvet. Ja jos hän tuijottaa\nylöspäin, ei hänen sammuneille katseillensa tuikahda ainoakaan yön\nkiiluva tähti, vaan ainoastaan luolan musta laki. Mutta vihdoinkin, kun\nhän on pitkät vuodet pimeydessä viettänyt, kirkastuu kaikki hänen\nympärillänsä säteilevän kirkkaaksi — nimittäin silloin, kun kuolema\ntulee ojentamaan hänelle vapauttavan kätensä. Eikä kuoleman tarvitse\nodottaa, ei pyytää, ei houkutella, sillä lama odottaa häntä, ainoata,\ntoivottua, tervetullutta vierastansa ja kirvoittajaansa. Jos hän vielä\non tajullansa, on hän pienen puutelineensä asettanut kainaloittensa\nalle voidaksensa kuolla samassa asennossa johon Buddha on kuvattu\nniissä tuhansissa kuvissa ja kuvapatsaissa, joita me Tibetin läpi\nmatkustaessamme tapasimme luostarien temppeleissä.\n\nKun tsamba-kulho, joka on niin monien vuosien kuluessa joka päivä\ntäytetty, vihdoinkin koskemattomaksi jää ja määrätyt kuusi päivää ovat\nkuluneet, murretaan ovi auki, luostarin abotti astuu kuolleen luo ja\nrukoilee hänen puolestansa, samalla kun toiset munkit rukoilevat\ndukangissa viisi, kuusi päivää. Sen jälleen puetaan vainaja valkeaan\npukuun, päähän pannaan \"ringa\"-niminen päähine, ja niin vaatettuna\npoltetaan hänet roviolla. Tuhka kootaan, sotketaan saven kanssa ja\nasetetaan pieneksi pyramiidiksi muodosteltuna tshorteniin.\n\n\n\n\nKahdeskymmenestoinen luku.\n\nTargo-gangri ja Shuru-tso.\n\n\nKolme päivää _Lingan_ luostarin seudulla oleskeltuamme jatkoimme\nhuhtikuun 17. p:nä matkaamme luoteista kohti ahtaassa _My-tshun_\nlaaksossa. Joen vesimäärä on nyt taas tuntuvasti vähennyt. Tilan puute\nestää minua tätä ihmeellistä tietä ja sen jylhyyttä laajemmin\nkuvaamasta. Lingan läheisessä laakson-avartumassa kulkee teitä itäiseen\nja läntiseen vuoristoon, ja niiden haarat vievät lukuisiin kyliin,\njoiden nimet ja likimäiset asemat minä aina merkitsen muistiin. Liike\nkäy nyt paljoa pienemmäksi, vaikka tämän erämaanpolun varrella tapaa\nvieläkin lukuisia mani-kekoja ja muita uskonnollisia tiemerkkejä.\n\nSeuraavana päivänä lähestyimme taas Transhimalajan pääharjannetta,\nsillä suureksi hämmästyksekseni ja ilokseni kääntyi tiemme sitä kohti.\nEdelleenkin on vallitsevana graniitti, johon jääkauden hivutus on\nleikannut laaksojen jylhät muodot. Tie on kurja, hyvin kivinen; joen\nmolemmilla rannoilla näkyy jääkaistaleita, joiden väliset vihertävät\nouruvedet täyttävät laakson kylmän levottoman pulinansa kaiulla. Eräs\n\"pama\"-niminen katajapensaslaji ilahduttaa tummalla vihreydellään\nkatsetta, jolle muutoin tarjoutuu ainoastaan sorarinteitä.\n\nJoella on täällä oma nimensä, _Langmar-tsangpo_, vaikka se ei ole\nitsenäinen joki, vaan My-tshun ylävartta. Se muodostuu pohjoisesta\ntulevasta _Ke-tsangposta_ ja lännestä juoksevasta _Gomo-tsangposta_.\nYläjuoksunsa varrella on edellisen nimenä _Dgorung-tsangpo_; se tulee\nTranshimalajan varsinaiselta vedenjakajalta ja on siis pääjokena\npidettävä. Minulle sanottiin, että sen lähteet olisivat puolentoista\npäivämatkan päässä, laaksojen yhtymäkohdassa. Govon oikealla\nrannalla on pieni pamapensaikko, ja virran yli viepi kolmikaarinen\nkiinteä silta. Tämän sillan kautta kulkevat tärkeät liikeväylät\nTok-dshalungiin, josta jo ennen olen maininnut. Jaki- ja lammaslaumat\nkäyvät jyrkänteillä laitumella, ja pyöreät lammastarhat muistuttavat\nTshang-tangin elämää. Vähän yläpuolella sillan ratsastimme\npuolijäätyneen Gomon yli; syrjälaaksoista tulevat purot ja lähteet\nmuodostavat koristeellisia jääputouksia. Joki on kesäisin näillä\nseuduin niin mahtava, ettei sen yli mistään kohti ratsain pääse.\nPohjoisessa ja etelässä näkyy lumipeitteisiä vuoria.\n\nHuhtikuun 20. p:n aamuna ilmotettiin Robertin ruunikko-hevosen kuolleen\npuoliyön aikana, kylläisenä ja lihavana. Ratsastimme epämiellyttävien\npaasikeilojen yli korkeampia seutuja kohti; laakso väljeni,\nkorkeussuhteet alenivat. Vaikka se vähänen, mikä vielä oli joesta\njälellä, kuohui ja kiehui, kävi sen jääpeite kumminkin aina vain\npaksummaksi, kunnes se viimein kattoi melkein koko virran uoman. Jään\nalta kuului veden kohina ja loiske. Rehevät sammalikot peittivät rannat\nkokonaan, näköala laajeni ja koko seudun ulkomuoto muuttui\nalppimaiseksi. Eräässä lammastarhassa istui kymmenen miestä pyssyt\nkädessä. Synkät pilvet verhosivat vuorenharjanteita, ja tuokiossa alkoi\nlumipyry, joka kumminkin pian taukosi.\n\nViimeinen taival oli kamala. Kaikkialla oli pelkkää soraa ja\nlohkareita, joita toki paikoittain voi kiertää, ratsastamalla joen\njäätä myöten. Leiripaikkamme nimi oli _Tshomo-sumdo_, laaksonpääty,\nautiossa seudussa; mutta vartioväkemme oli pitänyt huolta juhtaimme\noljista ja ohrista, lähettäen muutamia jakeja niitä noutamaan.\n\nTästä lähtien täytyi ratsastaa jäätä myöten, joka öisen 15 asteen\npakkasen jälkeen oli kaunis, liukas ja luja. Seutu ei kuitenkaan ole\nautio. Useissa paikoin tapaa pohjoiseen muuttavien paimentolaisten tai\nTok-dshalungista palaavien kauppiasten jakeja ja lammaslaumoja. Kahden\nmustan teltin luona varustautuu väki juuri päivän matkalle. Heillä oli\nmuassaan vuohia, joiden korviin oli sidottu punaisia vaatetilkkuja.\n\nKuljemme edelleen. Edessämme kohoaa _Tshang-la-Pod-lan_ kupera laki.\nPääsemme ylös ilman suuria ponnistuksia, vaikka jäinen tuuli\npuhaltaakin kasvojamme vasten. Mittaustyöni voin alottaa vasta sitten,\nkun olin lantavalkealla käteni lämmittänyt. Näköala on rajotettu, lakea\nja epäselvä. Sillä puolella, josta olimme tulleet, näkyy toki syviä\nlaaksoja ja näyttää kuin olisimme korkeammalla kuin niitä reunustavat\nvuorenselänteet. Korkeus on täällä 5,573 metriä! Tshang on suomeksi\npohjoinen, Pohjoismaa, Pod eli Pö Tibet, s.o. varsinainen maa, jonka\nasukkaat enimmäkseen ovat paikoillaan eläjiä. Tshang-la-Pod-la on siis\npaimentolaisten asumien pohjoisten ylänköjen ja etelään päin merta\nkohti viettävän maan välinen solatie. Juuri tämän, näiden kahden maan\nvälisen rajasuojusmaisen ominaisuutensa johdosta on Transhimalajalla\nniin suuri merkitys. Sentähden onkin niin useita Tshang-la-pod-la\nnimisiä solia. Miten usein ilmotettiin minullekin joku sola, olipa sen\nnimi mikä tahansa, _aina_ vaan Tshang-la-pod-la'ksi, jos se vain oli\npohjoisten, haarajoettomien purojen ja eteläisen Tsangpon välisen\nvedenjakajan paikoilla. Niinpä olin ratsastanut Transhimalajan yli\ntoiseen kertaan solasta, joka on 71 kilometriä länteen Sela-la'sta, ja\ntotesin, että _Nien-tshen-tang-lan_ valtainen vuorijono ulottuu tänne\nsaakka. Yhä elävämmäksi muuttui haluni seurata sitä askel askeleelta\nlänttä kohti.\n\nLeiriydyttyämme solassa, jossa yökylmä nousi -23 asteeseen,\nlaskeuduimme ratsain huhtikuun 22. p:nä hitaasti pyöristyneiden vuorien\nympäröimää _Shak-tshu_-joen laaksoa myöten, joka vähitellen laajenee.\nJa taas tulemme aukealle tasangolle, pois vuorisokkelosta, jonka\nkatkaisee rankkasateiden paisuttama My-tshun lisäjoki, ja minä huomaan,\nettä Transhimalaja on tärkeä raja ilmastollisissakin suhteissa.\n\nIllalla ilmotti gheläinen vartioväki palaavansa takaisin ja jättävänsä\nmeidät uudelle suojaväelle, koska olimme jo Labrangin alaisessa\n_Largäpin_ piirissä. Uuteen suojajoukkoon kuului viisi jo ikänsä\nelänyttä miestä. Heidän johtajanansa oli pikkuinen ukko, jonka kädet\nvapisivat ja puhe oli epäselvä. Seuraavana aamuna, kun gheläiset, jotka\nikävöivät lämpimämpiin kyliinsä, kovasta lumituiskusta huolimatta\nolivat lähteneet, oli minun saatava järkiinsä uusi vartioni, joka aikoi\nviedä minut Shala-lan (Transhimalajan!) solan kautta lounaaseen,\n_Targo-tsangpon_ lähteille, saman joen, jonka rannalla vietimme päivän.\nNain Singin kartan mukaan kiertää tämä joki Targo-gangrin sen\nitäpuolitse ja laskee sitten Dangra-tso'hon, joksi pyhää järveä täällä\nnimitetään. Mutta Nain Sing ei ole koskaan paikalla ollut, ja minä\nhalusin luoda silmäyksen seudun maantieteeseen. Sovimme sentähden, että\nmatkustaisimme kauvemmas luoteeseen, ja selitimme miehille, että\npassissamme on lähimpänä paikkana mainittu Raga-tasam, johon vie kaksi\ntietä: toinen Sha-lan kautta, toinen pohjoispuolitse, Targo-gangriin\nkääntyen, ja että minä olin päättänyt valita jälkimäisen tien. Passissa\noli kielletty käymästä Lhasassa, Gyangtsessa ja Sekija-gumpassa, mutta\nDangra-dshum-tson tiestä ei siinä sanallakaan mainittu. Siksipä\ntäytyisi miesten noudattaa meidän toivomuksiamme.\n\nUkko joutui ymmälle, mietti ja kokosi uskottunsa sotaneuvotteluun.\nHänen telttinsä oli oitis täynnä harmaisiin lammasnahkaturkkeihin\npuettuja mustia paljaspäitä miehiä. Neuvottelua jatkettiin Muhamed Isan\nteltissä. Jonkun aikaa tuumailtuansa ilmottivat he suostuvansa\nehdotukseeni, jos minä jokaisesta jakista maksaisin päivässä kokonaisen\ntengan puolen tengan sijasta. Minä iloitsin, toivoen pääseväni yhä\nlikemmäksi pyhää vuorta, saavani nähdä sen hienot yksityiskohdat yhä\nselvemmin esiintyvinä, katsellessani sitä sekä auringon valaisemana\nettä pilvien ympäröimänä. Toivoin näkeväni sen milloin kukkuloiden taa\nkatoavana, milloin taas näkyviin sukeltavana kuten sotalaiva\nvalkovaahtoisella ulapalla, kun korkeat lakkapäät aallot vyöryvät\nkeulan edessä, eli paremmin sanoen, kuten täysissä purjeissa oleva\nlaiva ylängön merellä. Tosin tiesin tuottavani itselleni ikävyyksiä,\njos en seuraisi passin määräyksiä. Mutta nyt oli kysymys\nmaantieteellisistä löydöistä, ja silloin täytyi kaiken siekailun\nväistyä.\n\nHuhtikuun 24. p:nä oli meillä kova vastatuuli, ilma oli kylmä ja\nTargo-gangri peittäytyi puolittain pilviin. Vanhat vartiomieheni ja\nneljä ratsastajaa, joilla kaikilla oli rihlapyssy seljässä, olivat niin\ntoistensa näköiset kuin olisivat he samassa muotissa valetut. Heidän\nsaattamanansa ratsastin Targo-tsangpon rantaa myöten alas kapenevaa\nlaaksoa, joka viettää järveä kohti tavattoman hitaasti, silmin\nhuomaamattomasti. Lopulta soukistuu laakso niin ahtaaksi, että jää\ntäyttää koko sen pohjan. Mutta tie eroaa joesta oikealle ja kulkee\nläheisten kukkuloiden lomitse, joiden väliltä meidän oli ratsastettava\nuseiden sivujokien yli. Mustat teltit, laitumella käyvät kesyt jakit,\nkiviset lammasaitaukset, villiaasit, miljoonat maahiiret muistuttavat\nTshang-tangin elämää. Villejä jakeja ei sen sijaan näillä seuduin\ntapaa. Lintumaailmaa edustaa korppi, villisorsa ja joskus joku pienempi\nlintu.\n\nKun taas saavuimme aukealle alueelle, avautui lounaassa suuremmoisimpia\nmaisemia, mitä olen Tibetin tässä osassa nähnyt: jättiläismäinen ketju\nyhtä korkeita, lumipeitteisiä huippuja, ja niiden välissä lyhyitä\njäätiköitä, joiden vaikuttava kauneus ja voima miltei vetää vertoja\nTargo-gangrin läheisen näköalan teholle. Ketjun lumiharjojen väliset\nkohdat ovat sinisenmustat, ja sen juurella piti olla tuntematon,\n_Shuru-tso_-niminen järvi. Ngangtse-tso'lle lasketaan täältä\nShang-buk-la-solan kautta pohjoiskoilliseen kulkien olevan ainoastaan\nkolmen päivän matka. Targo-gangrin itäpuolella on kolme syvään\nuurtautunutta jäätikköä ja vielä idempänä pistää näkyviin\nTargo-tsangpon tasainen laakso, jota me vähitellen lähenemme ratsastaen\nviiden selvästi huomattavan pengermän yli, jotka ovat niiden aikojen\njätteitä, jolloin Dangra-dshum-tso oli nykyistään paljoa isompi.\nYmpärillämme luikkii kaksi sutta; vanhus ratsastaa nelistä niitä\nahdistamaan, mutta kun sudet äkkiä pysähtyvät, ikäänkuin häntä\nodottamaan, kääntyykin hän koreasti takaisin. \"Jos minulla olisi ollut\npuukko ja pyssy, niin olisin ne molemmat tappanut\", kerskaa hän\npalattuansa.\n\nEräältä äkkiä toinen toisensa päältä kohoavalta kaksoispengermältä\ntulemme vihdoin Targo-tsangpon laaksoon, missä joki on jakautunut\nuseiksi haaroiksi, joissa vilisee villihanhia ja sorsia. Ranta kasvaa\npensaikkoa. Leirimme on oikealla rannalla, lähellä Targo-gangrin\nmajesteetillista vuorenjuurta.\n\nNiin kauvas minä pääsin, mutta en kauvemmaksi. Täällä odotti meitä\n20-miehinen hampaisiin asti aseestettu ratsastajajoukko. Sen oli\nlähettänyt Naktsangin kuvernööri Shansa-dsongista, käskien pidättämään\nmeidät, jos \"yrittäisimme pyhälle järvelle tunkeutua\". 15 päivää sitten\nolivat he lähteneet Shansa-dsongista ja kolme päivää olleet täällä\nleiriytyneinä minun tuloani odottamassa. Jos olisimme pitäneet\nkiirettä, niin olisin taas ehtinyt edelle heistä. Toinen joukon\njohtajista oli sama Lundup Tsering, joka, kuten hän minulle kertoi, oli\npidättänyt Dutrenil de Rhinsin ja Grenardin, ja tammikuussa ollut\nHladshe Tseringin kanssa Ngangtse-tson seudulla. Hän kertoi Hladshe\nTseringin vielä olevan virassansa, mutta hänellä oli minun tähteni\nollut suuria ikävyyksiä. Myös oli hänen täytynyt maksaa devashungille\nsakkoa 60 jambauta eli noin 13500 markkaa. Kun muistutin siihen, että\nHladshe Tsering itse minulle vakuutti olevansa niin köyhä, ettei\nhänellä ollut mitään menetettävää, vastasi Lundup, että hän oli summan\npuristanut alaisiltansa. Samoin oli rangaistu suurilla sakoilla kaikkia\nniitä, jotka meille jakeja möivät tai oppainamme palvelivat.\nSeuraavalla europalaisella, joka tänne yrittää ilman lupaa pujahtaa,\ntulee olemaan aimo vaikeudet voitettavanaan!\n\nLundup näytti meille punaista kallionkielekettä 200 metrin päässä\nleiristämme ja lausui: \"Siinä on Labrangin (Tashi-lunpon) ja Naktsangin\n(Lhasan) raja. Siihen asti tohdimme teidät laskea, mutta emme\naskeltakaan siitä etemmä. Jos yritätte etemmä mennä, on meillä käsky\nampua.\"\n\nHe lukivat Shigatsesta saamamme passin ja selittivät, että jos passissa\nsanotaan \"suoraa tietää Ladakiin\", niin sillä ei suinkaan tarkoteta,\nettä minulla on lupa kulkea kaikkia mahdollisia kiertoteitä, kaikista\nvähimmin vielä, että minä saisin matkustaa pyhälle Lhasan alaiselle\nDangra-dshum-tsolle. Gav daloi on käskenyt ilmottamaan hänelle joka\npäivä, mitä tietä me matkustamme. Jos he eivät sitä käskyä noudata,\nsaavat he sen päällään maksaa. Nyt oli selvää, että Dangra-dshum-tson\nmatka oli keskeytettävä kolmannen kerran, nyt, jolloin olin siitä\nainoastaan kahden lyhyen päivämatkan päässä!\n\nSelvinä ja valkoisina kuvastuivat vuoren piirteet tähdillä kylvettyä\ntummansinistä taivasta vasten. Seuraavana päivänä oli semmoinen myrsky,\nettei voinut nähdä Targo-gangrin vuoren juurta, saati jääkylmiä\nhuippuja, missä tuulten taivaallinen kuoro lauloi lumikenttien välillä.\nMutta illalla, kun ilma oli seestynyt, kuvastui äskensataneen lumen\npeittämä vuorenrunko selvästi edessämme.\n\nTaas oli meillä pitkä pakina naktsangilaisten saattajiemme kanssa.\nIlmotin heille, etten lähtisi nykyisestä leiristäni ennen kuin olisin\nnähnyt pyhän järven vaikkapa kaukaa. Ilokseni vastasivat he, etteivät\nhe tahtoneet estää minua sitä näkemästä matkan päästä; kuitenkin\ntulisivat he tarkasti vartioimaan, etten jo mainitun punaisen vuoren\ntakaa saisi pohjoisemmaksi ratsastaa.\n\nTuskin olivat he lähteneet, kun meidän vanhat kjangdamilaiset oppaamme\ntulivat valittamaan, että Naktsangin ratsastajat olivat uhanneet heidät\ntappaa, koska olivat meidät tänne ohjanneet. Annoin noutaa\nnaktsangilaiset uudestaan luokseni ja ilmotin heille päättävästi, että\nheidän oli oitis lakattava torailemasta, koska minun täällä oloni oli\nyksinomaan minun syyni. Katsoen siihen, että he suureksi onneksensa\nolivat onnistuneet minut oikealla hetkellä kiinni saamaan, lupasivatkin\nhe jättää pois kaiken vihamielisyyden kjangdamilaisia kohtaan. Nämä\neivät tienneet miten sovinnon tehneitä kylliksi kiittää, ja heidän\nriemunsa yhä kasvoi, kun lahjotin koko joukolle rahaa, heidän niukan\nruokavarastonsa lisäämistä varten. He osottivat ihastustaan minun\ntelttini edessä soitolla, tanssilla ja sylipainilla, ja vielä\nyömyöhällä kaikui heidän iloinen naurunsa ja melunsa vuoren seinistä.\n\nMutta sitte saapui Naktsangista kaksitoista uutta sotilasta tuoden\nuuden käskyn: ei millään ehdolla saa sallia pohjoisemmaksi matkustaa.\nKaikki olivat toki ystävällisiä ja kohteliaita; me naureskelimme,\nlaskettelimme keskenämme sukkeluuksia ja meistä tuli parhaat\nystävykset. Merkillistä oli, ettei heiltä koskaan loppunut\nkärsivällisyys, vaikka minä aiheutin heille ainaisia rettelöitä,\nsekamelskaa ja kiusallisia matkoja.\n\nHuhtikuun 28. päivänä nousin ylös kello 8, merkitsin auringon\nkorkeuden, valokuvasin vuoren ja mittasin korkeuskulman, jota tehtävää\nvarten lähetin joitakuita ladakilaisia edeltäpäin paikalle tarpeellisia\nkojeita ja polttoaineita viemään. Juuri kun olin hevosen selkään\nnousemaisillani, tuli Largäpin päällikkö ratsujoukon kanssa. Hänen\nleiripaikalla olevat alaisensa tervehtivät häntä huikealla\neläköönhuudolla. Komentavalla äänellä käski hän heti kutsua mieheni\ntakaisin, ja 60 largäpilaista ja naktsangilaista tibetiläistä tunkeutui\ntelttini ympärille, ilmottautuen uuteen neuvotteluun.\n\nMutta Largäpin päällikkö oli itsepäisempi kuin vanha ystävämme,\nNaktsangin herra. Hän ei sallinut minun nousta punaiselle vuorelle,\nvaan vaati seuraavana päivänä poistumaan seudulta ja suoraa päätä\nRaga-tasamiin matkustamaan. Minä kysyin kuinka hän, pieni\nvuoristolaispäällikkö, uskalsi niin käskevällä sävyllä puhua. Yksinpä\nLhasan kiinalaisetkin olivat minulle olleet ystävällisiä ja suoneet\nminulle suuria vapauksia! Uhkasin repiä rikki shigatselaisen passini,\nlähettää pikaviestin tang darinin ja lien darinin luo ja odottaa\nTargo-gangrin juurella heidän vastaustansa. Päällikkö joutui\nhämillensä, nousi äänettömänä ja lähti toisten seuraamana matkoihinsa.\nEnnen iltaa palasivat he kumminkin takaisin ja ilmottivat\nhyväntahtoisesti hymyillen, että saisin kernaasti nousta punaiselle\nvuorelle, jahka vain lupaisin, etten matkustaisi järven rantaan asti.\n\nHuhtikuun 29. p:nä lähdimme lopultakin matkalle ja kuljimme yli\noikealta tulevan _Tshuma_ nimisen syrjäjoen, jota yläjuoksullaan\n_Nagma-tsangpoksi_ sanotaan. Nousimme säännöllisesti kaartuvien\njärvipengermien yli yhä korkeammalle. Näköala laajenee laajenemistaan\nsitä mukaa kun lähenemme huippua, jolla ladakilaiset odottavat\ntulinensa. _Dangra-dshum-tson_ eteläinen notko näkyi selvästi,\nmuistuttaen sinertävää miekanterää, etäiseen rantatasankoon yhtyy\nTargo-tsangpon laakso torven muotoisena. Virran juoksua oli\nhelppo seurata aina järveen saakka, sillä koko sen juoksua\nmerkitsivät valkeanhohtavat jäälohkareet, jotka erosivat tummista,\npensaskasvuisista pälvekkeistä.\n\nJärven veden pitäisi olla juotavaksi kelpaamatonta, yhtä suolaista kuin\nNgangtse-tson vesi, mutta siitä huolimatta juovat sitä pyhiinvaeltajat,\nkoska se on pyhää. Jää oli nyt juuri lähtemäisillänsä, ainoastaan\nrannoilla oli vielä jääsuikaleita. Vastoin Tibetin muiden järvien tapaa\nsoikenee _Dangra-dshum-tso_ pohjois-eteläiseen suuntaan; se on hyvin\nkapea ja keskeltä kuroutunut juuri kuten on kuvattu Nain Singin\nkartalla, vaikka hän onkin kartalleen merkinnyt sen vähän liian isoksi\nja varsinkin eteläisen notkon mittasuhteita suurennellut. Ratsastaja\nviipyy järven ympäri ratsastaessaan seitsemän lyhyttä päivämatkaa.\nPyhiinvaellusteitä kulkee kaikkialla rantoja pitkin. Toivioretkeläiset\nkiertävät aina järven kellonviisarien osottamaan suuntaan — jos\nnimittäin ovat oikea-uskoisia. Jos taas, kuten _Särshik-gumpan_\nluostarin munkit, kuuluvat pembo-lahkoon, kiertävät he sen\npäinvastaiseen suuntaan.\n\nLyhyt, korkea pohjoisesta etelään kulkeva vuorijono, jonka nimi on\n_Targo-gangri_ ja jota voi pikemmin pitää irrallisena vuorirunkona,\npäättyy pohjoisessa lähelle rantaa, jonka lakeaan tasankoon sen\nviimeisen huipun vieru loivasti laskeutuu. Nain Sing nimittää tätä\nvuorta Targot-la'ksi eli Lumihuipuiksi (Snowy Peak) ja sen\neteläpuolella olevaa maata Targot-Lhaget'iksi (Largäp). Hänen\nkartallaan on joen nimenä Targot Sangpo. Hänen Siru Chotansa, jonka\npitäisi olla järven itäpuolella, ei täällä tuntenut kukaan, ja hänen\nMun Cho järvensä, joiden pitäisi olla eteläpuolella, sijaitsevatkin\njärven länsipuolella. Hänen esityksensä järven eteläpuolella olevista\nseuduista on epäselvä ja mielikuvauksellinen. Jotkut paimentolaiset\nkutsuivat pyhää vuorta Tshang-targo-ri'ksi.\n\nPaluumatkalla tein Robertin kanssa tasomittauksia ja sain niiden kautta\nselville, että korkein järvipenger on 89 metriä joen pintaa ylempänä.\nTargo-tsangpo on täällä varmasti ainoastaan 2 metriä järven pintaa\nylempänä. Kun Dangra-dshum-tso varsinkin eteläiseltä puolen on\njokseenkin mataloiden, tasaisten rantojen suojustama, on järven koon\ntäytynyt muinaisina aikoina olla hyvinkin suuri. Siihen aikaan pisti\nTargo-gangri niemekkeenä järven länsirantaan.\n\nEnnen kuin sanoin kiusallisille ystävilleni jäähyväiset, täytyi heidän\nnousta hevosten selkään ja antaa valokuvata itsensä. Se oli kirjava\nauringon säteiden valaisema kuva, taustana Targo-gangrin lumihuippu ja\nNain Singin järvi pohjoisessa. Pyysin heitä viemään Hladshe Tseringille\nsydämelliset terveiseni ja sanomaan, että toivoin vielä kerran hänet\nnäkeväni. Ja sitte kannustivat he ratsujansa, kokoontuivat joukoksi ja\najoivat hyppelevää ravia ylös jokipenkereen tasaiselle lakeudelle.\n\nMekin läksimme. Minä jätin Dangra-dshum-tson oman onnensa nojaan, jätin\ntummansiniset vuot myrskyjen raivolle ja tohisevien aaltojen lauluille,\nja ikuiset lumikentät jätin kuiskailevien tuulten kohulle. Peittäköön\nPadmasambhavan järven nyt, kuten jo lukemattomia vuosituhansia ennen,\nvaihtelevat vuodenaikojen väritykset, sateen ja auringonpaisteen\nvälinen ilmakehän loisto, kirkas ja synkkä, kullan ja purppuran värinen\nja harmaja, ja kaartakoot hänen rantojansa ikävöivien uskovaisten\ntoivioretkeilijäin askeleet!\n\n1. päivä toukokuuta. Kevät on tullut. Tosin oli viime yönä 16. astetta\nkylmää, mutta päivät ovat ihanat ja vastatuuleenkaan ratsastaessa ei\ntuuli tunnu niin tukalalta kuin se tuntui Tshang-tangissa. Leirimme,\njonka järjestysnumero on 150, on 4708 metrin korkeudessa. Nyt nousemme\ntaas hitaasti, seuraamme alussa joen juoksua, mutta jätämme sen pian\nvasemmalle juuri silloin kun se lähtee vuoristosta ikäänkuin portin\nkautta. Kuljemme lounasta kohti uskomattoman tasasuhtaista tasankoa\nmyöten, jolla ei ole halkeamia, ei pinnan kohoutumia, ja lähestymme\nsitä kynnystä, joka erottaa Shuru-tson Dangra-dshum-tso'sta.\nTargo-gangrin lounaspuolella näkyy kuusi jäätikköä, jotka ovat\npohjoisia ja itäisiä jäätiköitä paljoa pienemmät ja voidaan pitää\npikemmin sen lumivaipan haaroina ja liepeinä, joka peittää tämän\nvuorenrungon korkeammat seudut. Shuru-tso näkyy nyt hienona sinisenä\nviivana. Lähenemme sen rantaa ja huomaamme, että järvi on ylt'yleensä\njäässä.\n\nNyt on järvi meidän oikealla puolellamme. Etelässä kohoaa komea\nvuoristo, eräs _Transhimalajan_ mahtavimpia vuorijonoja. Se on\nkorppimusta auringon valossa, mutta lumikentät hohtavat\nmetallinvärisinä. Rantojen ympärillä kohoaa melkoisia pengermiä; idästä\njärvelle kulkevat laaksot leikkaavat niitä ja muodostavat rotkoja,\njoissa siellä täällä näkyy joku yksinäinen, vihaisten koirien vartioima\nteltti. Leiriydyimme eräällä pengermällä parmalaakson yläpuolella 4753\nmetrin korkeudessa; kahdeksan mustaa telttiämme eroaa värillänsä\nräikeästi keltaisesta maasta. Vanhat kjangdamilaiset tibetiläisemme\nsanoivat nyt jäähyväisensä ja saivat kaksinkertaisen maksun sekä\nlahjoja. Edessämme ikävöivät _Shuru-tson_ jähmettyneet aallot\nkevättuulien vapauttavaa lämpöä, etelässä kohoaa _Do-tsängkan_,\nvaltaava ikuiseen lumeen peittynyt vuori, lounaassa laskee aurinko\nvuoriston mahtavan harjan taa, ja äänettöminä ajelehtavat varjot\njäällä. Kohta ovat ainoastaan Targo-gangrin ja Do-tsängkanin huiput\niltaruskon valaisemat, ja pian hiipii uusi yö maille.\n\nToukok. 2. p:nä ratsastimme etelään rantaa pitkin. Shuru-tso soikenee\nDangra-dshum-tson tavoin melkein pohjois-eteläiseen suuntaan, se on\npitkulaisessa laaksossa, jolla on tuo Tibetissä epätavallinen suunta.\nRantoja pitkin on jo avovettä ja aallot loiskivat huokoista jääreunaa\nvasten, jolla vielä istuksii usein pitkät rivit villisorsia. Rantavesi\non mustana laineiden kuljettamista levistä ja mätänevästä meriruohosta,\njoilla villihanhit rääkkyvät ja kiljuvat. Saavuttuamme järven\nsäännöllisen kaarevan etelärannan hiekkavalleille näemme edessämme\ntasangolla myrskyn enteitä: valkeita, pyssyn savua muistuttavia\ntomupilviä, joita tuuli kierrekkeen muotoisina maasta tupruuttaa.\nHetken kuluttua olemme mekin myrskyn kourissa — sellaisia myrskyjä ei\nmonta tarvita ennen kuin järven koko jääpinta murtuu ja sen irralliset\njäälautat ajautuvat eteläiselle rannalle. Ratsastimme Transhimalajalta\njuoksevan _Kjangdam-tsangpo_-joen yli ja leiriydyimme sen läntiselle\npenkereelle (korkeus 4739 metriä). Edessämme pohjoisessa oli nyt koko\njärvi ja sen takana Targo-gangri.\n\nTäällä vaihtui taas saattomiehistömme. Largäpilainen päällikkö, joka\nensin niin ylimielisenä esiytyi, oli eromme hetkellä pehmeä kuin vaha\nja lahjotti minulle kadahin, lampaan ja viisi mahalaukullista voita.\nJoka aamu, karavaanin lähtiessä, tulee Ishe noutamaan teltistäni\nmolemmat koirani. Kolmannen koiran on ottanut Muhamed Isa aikoen\nkasvattaa siitä ihme-eläimen, ja neljännen annoin Sonam Tseringille. Ne\novat jo melkolailla kasvaneet ja parkuvat ja pureksivat toisiaan muulin\nselkään sidotussa matkavasussansa. Ne ovat aika siroja ja vallattomia,\nja tuottavat minulle kujeillansa paljon hupia.\n\nMahdoton on sanoin kuvata sitä näkyä, joka ympäröi minua toukok. 3.\np:nä. Me liitelemme vuori-ulapalla, josta siellä täällä kohoaa\nvallitsevia lumihuippuja. Etelästä näkyy Himalaja selvemmin kuin\nkoskaan ennen, ja sen lumivalkean harjan tällä puolen tiedämme\nBrahmaputran laakson olevan. Pohjoisesta näkyy Shuru-tso kutistuneena\nja Dangra-tshum-tso'n kätkee meiltä Targo-gangti, jonka piirteet\nnäkyvät selvinä, vaikka olemmekin siitä kuuden päivämatkan päässä.\nNiin, vieläpä mahtavat vuoret järven pohjoispuolellakin, jotka talvella\nnäimme pohjoisesta, kuvastuvat selvinä neljäntoista päivämatkan takaa.\nIstun tulella, piirustan ja mittailen kuten kaikkia solia. Olen taas\nTranshimalajalla 86 kilometrin päässä Tshang-la-Pod-la'sta ja kuljen\nsen yli kolmanteen kertaan! Pohjoisessa virtaa vesi Shuru-tso'hon,\netelässä Raga-tsangpoon. Minä astelen siis valtamerien vedenjakajalla,\nkatselen sitä valtaista järjestelmää ja rakastan sitä kuten omaa\nomaisuuttani. Sillä tämä paikka, missä nyt seison, oli tähän asti\ntuntematon, se on miljoonia vuosia minua odottanut. Ja sillä ajalla\novat sitä lukuisat myrskyt piesseet, kevätsateet huuhdelleet ja\ntalviset lumipeitot käärineet. Jokaisessa solassa, jonka läpi olen\ntunkeutunut Intian jättiläisvirtojen vedenjakajalla, on lisääntynyt\nhaluni ja toivoni seurata niiden suuntaa länttä kohti, tunnettuihin\nseutuihin, ja voida täyttää kartalla se iso valkea täplä, joka on\nTsangpon pohjoispuolella. Tiedän hyvin, että tämän monimutkaisen\nvuoriston tutkimista ei voi suorittaa yksi mies: se vaatii sukupolvien\ntyötä, mutta minun kunnianhimoni on tyydytetty sillä, jos saan tätä\nmaata ensimäisenä tarkastella.\n\nMinä käännän lehteä ja alotan uuden luvun tutkijaelämästäni; taakseni\njääpi taas autio Tshang-tang, ja Targo-gangri häipyy taivaanrannan alle\n— näenkö sen majesteetillisia latvoja enää milloinkaan?\n\nKulku käy jyrkästi alaspäin, vastatuuleen. Isot jääharkot täyttävät\nporfyyristä ja mustasta liuskakivestä muodostuneiden seinien välisen\nlaaksonpohjan. Valtasolaan yhtyy useampia melkoisia sivulaaksoja, ja\nhyljätyt leiripaikat todistavat, että täällä asuu paimentolaisia\nkesäisin. Tämä laaksomme yhtyy isoon 10 kilometrin pituiseen\n_Kjam-tshu_-laaksoon, joka alkaa _Sha-la'sta_, samasta Transhimalajan\nsolasta, jonka kautta tibetiläiset aikoivat meidät johtaa. Kjamissa oli\nmaa paimentolaistelttien ympärillä tasaista ja avonaista.\n\nToukok. 7. p:nä jatkoimme matkaamme kamalassa myrskyssä etelään\n_Amtshok-tson_ sinikuvastinta kohti. Senpäiväisessä leirissä,\nAmtshok-tson luoteisrannalla, kuulimme puhuttavan kiinalaisista ja\ntibetiläisistä virkamiehistä, joiden oli kohdakkoin määrä telttien väen\nja karjan lukemismatkoilla kulkea maa ristiin rastiin. Luultiin tämän\nolevan yhteydessä uuden verolain kanssa, jota kiinalaiset aikoivat\nkäytäntöön panna.\n\nRannalla odotti minua veneeni valmiina, sillä toukok. 8. p:nä oli minun\nmäärä tehdä matka Amtshok-tso'lle.\n\n\n\n\nKahdeskymmeneskolmas luku.\n\nMuhamed Isan kuolema.\n\n\nJärvi oli sula, ainoastaan pohjoisrannalla kellui muutamia jääharkkoja\naaltojen hyrskeissä. Lounastuuli puhalsi lakkaamatta; turha oli odottaa\nhyvää ilmaa. Tusina tibetiläistä seurasi minua asianomaisen matkan\npäässä. Pyysin heitä tulemaan likemmä, lähtöäni katsomaan. Vene oli jo\nvedessä, Rehim Ali ja Shukkur istuivat jo paikoillaan ja Lama kantoi\nminut hitaasti syventyvän veden yli veneeseen. Päämääräksi otettiin\neräs niemeke, ja soutajat alkoivat taistelunsa aaltoja vastaan. Tunnin\nmatkan oli järvi niin matala, että airot pohjasivat, nostaen sieltä\npikimustia hahtuvia. Soudannan tahdissa hoilottaa Ali: \"_Shubasa, ja\naserin, bismillah, ja barkadiallah_\" — mainitakseni vaan muutamia\nsanoja hänen loppumattomasta ohjelmistostansa. Rehim Alin airot antavat\nminulle joka vedollaan aimo suihkeen, mutta tuuli kuivaa minut taas\nnopeasti. Aaltoileminen panee pohjaliejun liikkeelle; vesi on niin\nmatalalla, että aallot näyttävät aikovan keskellä järveä muuttua\nhyrskeeksi.\n\nNyt alkavat tuulenpyörteet uhkaavan karkelonsa länsirannalla, missä\nvesi paistaa valkeana. Myrsky nousee Amtshok-tsolla; molemmat\nmuhamettilaiset saavat jännittää kaikki voimansa, jos mieli saada vene\nvastatuuleen kulkemaan. Aaltoileminen yltyy, syvyys on 2,41 metriä, ja\nvesi saa viheriämmän värivivahduksen. Vanha kalastajamme, Shukkur Ali,\nheittää onkensa veteen, mutta ei tartu siihen muuta kuin ajelehtavia\nleviä. Useissa paikoin tapaamme villisorsia, villihanhia ja lokkeja.\nEräässä itärannan laaksonrotkossa pystyttävät paimentolaiset juuri\ntelttiänsä. Vihdoin pääsemme niemekkeelle. Suurin syvyys, minkä olimme\nluotirihmaila tavanneet, oli 3,66 metriä.\n\nKun mittaus on suoritettu, näköala piirustettu ja päivällinen syöty,\nlähdemme taas pohjoista kohti, ja kepeänä kuin villisorsa keinuu vene\nvinhan tuulen mukana aallonharjoilla. Kuljemme taas noiden kolmen\nteltin ohi, mittaamme syvyyden, joka on 3,10 metriä ja lähestymme\npohjoisrantaa, jolla on sakkaista, mutavellimäistä vettä ainoastaan\npuoli metriä. Aallokko käy sinne päin ja harmajat ryöppylaineet\nhyrskivät rantaa vasten. Äkkiä tartumme matalikolle, vaikka rantaan on\nvielä 100 metriä. Mutta Rabsang taluttaa minulle hevoseni juosten ja\nhäntä seuraavat useat muut ladakit. He auttavat meidät maalle ja\nsytyttävät rannasta kohoavan hiekkapengermän juurelle varsin\ntarpeellisen nuotion.\n\nToukok. 11. p:nä laskeuduimme jäätävässä lumipyryssä _Lung-ring_-solan\n(5394 metriä) ja samannimisen laakson läpi ylisen Raga-tsangpon\nrannoille. 12. p:nä kuljimme jokea ylöspäin; sen laakso on leveä ja\npohjoisessa mahtavien vuorien rajottama. Pakkanen oli laskeutunut —\n18,2 asteeseen ja myrsky puhalsi suoraan vastaamme. Joskus talttui se\ntoki niin, että voi kuulla hevosten kavioiden kopseen, mutta kyllä\nolimme miltei jähmettyneet ennen kuin leiriin pääsimme.\n\nSeuraavalla päivämatkalla sivuutimme _Kamba-sumdon_, jossa\nRaga-tsangpon molemmat lähdejoet yhtyvät; yksi niistä, _Tshang-shung_\nniminen, tulee lännestä, toinen, _Lo-shung_, lounaasta. Edellinen\nniistä on isompi. Lo-shungin yli täytyy meidän kulkea kahdesti; sen\npohja oli täynnä kivilohkareita, joita liukas jää toisiinsa ahdisti.\nLännessä kohoaa suuri Nain Singin löytämä lumipeitteinen selänne\n_Tshomo-utshang_, \"ylhäinen nunna\". Ryder on sen mitannut ja piirtänyt\nsiitä tarkan kartan. Valkealta kukkulalta laskeutuu lumikaistaleita\nmustille vuorenkupeille. Toiset tibetiläiset nimittämät vuorta\nTshoor-dsdongiksi.\n\nTeräväkulmaisesti ja yhä lounaaseen kulkien lähenemme Lhasan ja Ladakin\nvälistä suurta valtatietä, niinsanottua \"Tasamia\". Oitis sille\npäästyämme pystytimme telttimme _Raga-tasamiin_ (4948 metrin korkeus);\nse on suuren valtatien asemia, missä ensi kertaa Shigatsesta\nlähdettyäni kosketin Ryderin ja Rawlingin johtaman englantilaisen\nretkikunnan kulkemaa tietä. Ennen kaikkea oli minun tätä tietä\nkartettava, tapahtuipa sitten mitä hyvänsä. Sillä Ryderin ja Woodin\ntekemä kartta on paras mitä on koskaan laadittu Tibetin näistä osista.\nVaatimattomilla varustuksillani en minä olisi kyennyt siihen mitään\nuutta lisäämään. Mutta käännyttyäni heidän tiestään joko pohjoiseen tai\nitään voin minä heidän karttaansa aina huomioillani täydentää. Itse\nasiassa se onkin minulle onnistunut niin hyvin, että Toktshenin ja\nManasarovarin välisellä 83 päivää kestäneellä matkalla kuljin samaa\ntietä ainoastaan puolen kolmatta päivämatkaa.\n\nSillä välin tulivat Raga-tasamin molemmat päälliköt minua tervehtimään.\nHe olivat kohteliaita ja ystävällisiä, mutta selittivät päättävästi,\netteivät he missään tapauksessa sallisi minun jatkaa matkaani muuta\nkuin tasamia kulkien; passissani oli nimenomaan sanottu, että\nSaka-dsong oli lähin asemamme. Ilman Sakan kuvernöörin lupaa eivät he\nvoineet päästää minua mitään muuta tietä myöten.\n\nNähtyäni, että meidän oli tästä lähtien pakko kulkea sanottua tietä,\njonka Nain Sing oli kulkenut vuonna 1904, kirjotin Robertin ja Muhamed\nIsan kanssa neuvoteltuani tang darinille ja lien darinille Lhasaan.\nEdelliselle, ylivaltuutetulle, selitin rukoillen, että kun olin kerran\nSisä-Tibetissä, niin ei ollut mitään sopimuksia vastaan, että kuljin\nLadakiin mitä tietä myöten hyvänsä, kunhan vain sinne todellakin\nmenisin, ja sen vuoksi pyysin häneltä seuraavaa: saada palata\nTedenam-järven kautta, josta Nain Sing on ainoastaan kuullut; käydä\nDangra-dshum-tsolla, mennä sieltä Tradumiin ja sitten Ghalaring-tsolle,\nsivuuttaa pyhä Kailas-vuori, Manasarovar-järvi, Induksen ja\nBrahmaputran lähteet ja lopuksi Gartok! Toisessa, Lhasan ambanille\nosotetussa kirjeessä kuvailin samaten tien, jota halusin kulkea, ja\nlupasin hänelle lähettää Gartokista täydellisen matkakertomuksen.\nMolemmille lisäsin, että toivoin pikaista vastausta, jääden\nRaga-tasamiin sitä odottamaan.\n\nHeti päätöksen tehtyäni kutsuin Tundup Sonamin ja Tashin telttiini ja\nkäskin heidän ensiksi nukkua puoliyöhön asti. Sillä aikaa kirjotin\nmolemmat mainitut kirjeet, sekä kirjeen vanhemmilleni ja majuri\nO'Connorille. Leiriväki nukkui jo sikeätä unta, kun annoin yövahdin\nherättää molemmat pikalähetit ja Muhamed Isan. Ja nyt saivat he käskyn,\njommoista eivät olleet ennen vielä kuulleet: heidän piti päivät ja yöt\nrientäen viedä postini Ma'lle, 350 kilometrin päässä olevaan\nShigatseen! Vastausta heidän ei tarvitsisi odottaa, sillä olin pyytänyt\nmandariineja lähettämään erityisen pikaviestin sitä tuomaan.\nMuonavaroja heidän ei tarvinnut mukaansa ottaa, kaikkea voivat he\nhankkia suuren valtatien varrelta. Rahaa saivat he hevosten vuokraan.\nKymmenessä päivässä täytyisi heidän olla perillä ja kuukauden kuluessa\npiti meidän saada vastaus. Jos eivät palattuansa tapaisi meitä enää\nRaga-tasamissa, piti heidän seurata meidän jälkiämme.\n\nTundup Sonam ja Tashi olivat iloisia ja toivorikkaita, kun minä Muhamed\nIsan kanssa saatoin heidät ulos ja näin heidän varjojensa katoavan\npimeään yöhön. He kulkivat kiertotietä, välttääkseen kahtatoista\ntibetiläistä telttiä ja jotta eivät ärsyttäisi kylän monia koiria\nhaukkumaan. Suuri valtatie oli likellä, ja läheisellä \"tasam'illa\",\njoksi pysähdyspaikkojakin nimitetään, voivat he päivän valjetessa\nhevoset vuokrata. Heidän mentyänsä istuin Muhamed Isan kanssa vielä\njonkun aikaa teltissäni asemastamme keskustellen. Vasta sitte, kun olin\nväsyttävän päivän jälkeen vuoteeseen mennyt, johtui mieleeni ajatus,\neikö ehkä ollut armoton teko käskeä miesten yksin yötä ja päivää\nTibetin halki matkustaa. Katuminen oli kuitenkin myöhäistä, heidän\ntäytyi uskottu tehtävänsä suorittaa.\n\nJoka päivä tulivat tibetiläiset telttiini rukoilemaan minua lähtemään\nmatkaani. Kun se ei auttanut, selittivät he lopulta, etteivät voisi\nhankkia meille enää ruokavaroja, koska seutu muka oli niistä jo puti\npuhdas. Kysyin heiltä koetteeksi, tahtoisivatko he viedä kaksi kirjettä\nmandariineille Lhasaan, mutta sain vastaukseksi selityksen, ettei\nheillä ollut siihen oikeutta. Kovin hämmästyivät he kuullessaan siihen\nminulta, että olin nuo kirjeet lähettänyt Lhasaan jo viisi päivää\nsitten. Kaksi päivää makasin sairaanakin, kun kaikki voimani olivat\nuupumisesta loppuun kuluneet. Sillä aikaa luki minulle Robert.\n\nHelluntaina toukok. 18. p:nä oli meillä taas pitkä kiistely.\nTibetiläiset lukivat minulle Lhasasta saamansa ohjeen, jonka päiväys\nkuului: \"Toisen kuun kymmenentenä päivänä, tulisen oinaan vuonna.\"\nMinua nimitettiin siinä Hedin sahibiksi ja käsky sisälsi muun muassa:\n\"_Lähettäkää hänet oitis omaan maahansa!_ Älkää salliko hänen poiketa\ntasamilta, älkää johtako häntä oikealle älkääkä vasemmalle! Antakaa\nhänelle hevosia, jakeja, palvelijoita, polttoaineita, heiniä ja kaikkea\nmitä hän tarvitsee! Niistä on hänen maksettava tavallinen, hallituksen\nmääräämä hinta. Antakaa hänelle oitis kaikkea mitä hän haluaa, älkää\nmitään evätkö. Mutta jos hän ei tahdo passinsa määräyksiä noudattaa,\nvaan ilmottaa aikovansa kulkea omin päin, toisia teitä, niin silloin\n_älkää antako hänelle ruokavaroja ollenkaan, vaan pidättäkää hänet_ ja\nlähettäkää viipymättä pikasanoma devashungille. Omasta päästänne älkää\ntehkö mitään, vaan totelkaa! Se, joka ei maakunnassa tottele, saa\nraippoja, niin kuuluu säädös jota teidän on seurattava. _Älkää\naiheuttako hänelle mitään ikävyyksiä, pitäkää huoli, että\npaimentolaiset palvelevat häntä hyvin, eivätkä tee hänelle mitään\nGartokin matkalla_. Sinne päästyä tulevat garpunit (molemmat\nvarakuninkaat) ottamaan hänet suojelukseensa.\"\n\nJa sittenkään en minä ollut tyytyväinen! Sanoin heille, etten tulisi\npassistani välittämään, koska se _oli ristiriidassa minun uskontoni\nkanssa_, ja että minun täytyisi mennä Tshomo-utsahngin pohjoispuolitse\nSaka-dsongiin. He saisivat siis lähettää pikasanoman devashungille. Me\nodottaisimme. Taas pitivät he sotaneuvottelua ja sopivat vihdoin niin,\nettä antaisivat meidän kulkea pohjoista tietä, mutta meidän piti lähteä\nmatkaan toukok. 21. p:nä.\n\nViruin vuoteellani uneksien hevosten kavioiden kopseesta, joka\nkajahteli sekä idästä että lännestä minulle avoimilta teiltä, jotka\njohtavat niihin salaperäisiin pohjoisiin vuoristoihin, joiden huippujen\nympärillä minun suunnitelmani ja unelmani risteilivät lakkaamatta kuin\nnuori kotka.\n\nLäksin siis toukok. 21. p:nä lounasta kohti ja näin _Tshomo-utshangin_\nhuipun peittyvän omien etuvuortensa taakse. Sen Saka-dsongin tien\nsijasta, jonka jo Ryder on kartalleen merkinnyt, halusin minä nähdä sen\npaikan, missä _Tshaktak-tsangpo_ yhtyy Brahmaputraan. Se oli neljän\npäivän matka, kiertoteitse, mutta ragalaiset ystävämme eivät voineet\nsiihen suostua ilman Sakan käskynhaltijan lupaa. Pysähdyimme senvuoksi\nBasangiin päiväksi, joll'aikaa lähetin sananviejän käskynhaltijan luo.\nVastaus tuli, ja kumma kyllä myöntävä, ehdolla että karavaanin\npääjoukko menisi suoraan Saka-dsongiin. Sainpa vielä aijottua\npoikkeamismatkaa varten pienen paikallispassinkin!\n\nSeuraavana aamuna oli todellisen kaunis ilma, sitte kun lämpömittari\noli kohonnut 5 asteen alimmasta lämpömäärästään; oliko siis kevät\nvihdoinkin tullut? Suuri karavaani oli jo lähtenyt Sakaan, ja minun\nseurajoukkoni oli matkavalmis, kun Muhamed Isa tuli sanomaan minulle\njäähyväiset. Käskin hänen viipyä Sakassa siksi kuin palaisin, sekä\nkoettamaan kaikella viisaudella ja varovaisuudella ansaita\nviranomaisten luottamuksen. Pieni karavaanini oli jo lähtenyt etelää\nkohti ja me seisoimme hyljätyllä leiripaikalla kahden kesken. Hänen\nsaatuaan ohjeensa nousimme yht'aikaa ratsujemme selkään ja minä\nratsastin oman joukkoni jäljestä. Vielä kerran käännyin satulassani ja\nnäin Muhamed Isan istuvan kimonsa seljässä muhkeana ja suorana, piippu\nsuussa, vehreä samettimyssy päälaella ja musta lammasnahkaturkki\nvapaana hartioilla. Nopeaa ravia ajaen seurasi hän karavaaniansa.\n_Viimeisenpä kerran hänet näin!_\n\nTie laskeutui _Kjärkjä_-laaksoon. Erääseen sileään vuorenseinään on\nmetrin korkuisina tavuina hakattu lause: \"_Om mani padme hum_.\"\nLeirissä n:o 167 tulivat tibetiläiset ystävällisesti minua\nvastaanottamaan ja kaksi heistä talutti maan tavan mukaan hevoseni\nteltilleni.\n\nUusien oppaiden johtamina laskeuduimme seuraavana päivänä laaksoa alas.\nMatkalla näimme useita raunioita, jotka kertoivat muinaisista\nonnellisemmista ajoista, pengerlaitokset, joita käytetään vainioiden\nkastelemiseen, osottavat että seudulla viljellään ohraa. Edessämme on\nnyt Brahmaputran leveä laakso ja me saavumme erääseen joen haaraan,\nmistä lautta kuljettaa Tsongka-tsongin ja Saka-dsongin välisellä\ntaipaleella karavaanit ja tavarat rannalta toiselle.\n\nLeirimme n:o 168 oli erään somerokielekkeen kärjessä jokien välissä.\n_Tshaktak-tsangpo_ on 28,1 metrin levyinen, suurin syvyys on 0,73\nmetriä, keskimääräinen virran nopeus 1,39 metriä ja sen virtaava\nvesimäärä 18,8 kuutiometriä sekunnissa. Sen vesi oli miltei aivan\nkirkas ja voimakkaamman virtansa johdosta tunki se laskiessaan kauvas\nBrahmaputran sameampaan veteen. Viimemainitun veden lämpö nousi\niltapäivällä 9,4 asteeseen. Sivujoen vesi oli vähän lämpimämpää,\nnimittäin 9,9 astetta. Seuralaisemme selittivät, että jokainen, joka\nsaapuu suurelle virralle, juo sen vettä, sillä se on pyhää, koska se\ntulee kaukaisesta Lännestä, pyhältä Kailas eli Kang-rinpotshe-vuorelta.\n\nToukok. 30. p:nä matkustimme Tshaktak-tsangpon leveätä laaksoa myöten\nylös lounasta kohti, kunnes saavuimme Tokbur-nimiseen paikkaan, josta\nsitte huomenissa ratsastimme _Tokbur-la_-solan läpi Saka-dsongiin.\nTokbur-la'lle (5066 m) näkyy luoteesta, pohjoisesta, koillisesta\nvaltaavia lumipeitteisiä vuoria, joiden korkeuden ovat Ryder ja Wood\nmitanneet. Olin, kuten nämä englantilaisetkin, vakuutettu siitä, että\nmainitut huiput olisivat Tsangpon vedenjakajalla ja kuuluisivat\nTranshimalajan pääharjanteeseen. Myöhemmin sain tilaisuuden todistaa,\nettä se luulo oli väärä. Solasta virtaa eräs joki, joka laskee\nSaktsu-tsangpoon. Täällä näimme rehevässä ruohokossa joukon jakeja,\njoiden seurassa oli miltei kesy kulaani.\n\nSiinä paikassa, missä joki laskee Sakan tasangolle, kuljimme sen\noikealla rannalta erään soravuoren haarautuman yli, ja levähdin hetken\nRobertin kanssa, piirustaakseni mieltäkiinnittävän näköalan. Tsering\nkulki joukkoinensa ohitsemme, häviten kuin piste suurelle tasangolle.\nKoillisesta, hyvin kaukaa, näkyivät Saka-dsongin valkeat talot.\nKaukoputkella voin nähdä leirimme, kaksi mustaa ja yhden valkean\nteltin. Viimemainittu oli Muhamed Isan teltti.\n\nRatsastimme tasangon yli. Vasemmalla oli neljä telttiä, joiden väki\njuuri ajoi lampaita yöksi aitaukseen. Eräässä paikassa haarautuu tie.\nEteläistä haaraa kulkevat ne, joilla ei ole Saka-dsongissa mitään\ntekemistä. Ratsastamme _Sa-tshu_-joen ja erään alkupuron yli. Kova\nlänsituuli puhaltaa ja me ikävöimme telttejämme ja leirituliemme\nlämpöä. Vihdoin saavummekin sinne; Guffaru tulee tervehtien vastaan ja\nkaikki toiset huutavat meille \"_salaam!_\" ja \"_dshu_\". Turhaan katselen\nheidän joukostansa Muhamed Isaa ja kysyn häntä. \"Hän makaa vuoteessa,\non ollut jo koko päivän sairaana\", vastaa väki. Otaksuin että häntä\nvaivasi hänen tavallinen päänkivistyksensä, menin hiilipannun ääreen\ntelttiini, jättäen Robertin tapansa mukaan etsimään tavaroiden joukosta\ntyökalujani, joita tarvitsin iltatöitä tehdessäni. Olimme väsyneet ja\nkylmissämme, ja kaipasimme illallista.\n\nEmme olleet vielä kauvan istuneet, kun Rabsang tuli ilmottamaan, että\nMuhamed Isa oli menettänyt tajunsa eikä vastannut puhutteluihin!\nAavistin heti, että häntä oli kohdannut aivohalvaus, ja riensin\nRobertin kanssa hänen telttiinsä, joka oli aivan oman telttini\nvieressä. Pään puolella, missä sairaan veli Tsering itkien istui, paloi\nöljylamppu. Sairas makasi vuoteessaan seljällensä heittäytyneenä,\nkookkaana, voimakkaana ja suorana. Suu oli vetäytynyt hieman\nvasemmalle, vasen silmäterä näytti hyvin pieneltä, oikea oli\nsäännöllisen kokoinen. Suonen tykytys oli tasainen, voimakas, tehden 72\nlyöntiä. Heti määräsin asetettavaksi kuumia astioita jalkojen alle ja\njäärakon päähän. Ahtaat vaatteet avattiin. Sairas hengitti tasaisesti\nja syvään. Silmät olivat auki, mutta elottomat. Huusin hänen nimeänsä,\nmutta hän vastasi siihen ainoastaan heikolla merkillä, yritti kääntää\npäätänsä ja liikuttaa oikeata kättänsä, päästi heikon huokauksen ja jäi\ntaas liikkumattomana makaamaan. Robert säikähti, kun sanoin hänelle,\nettä Muhamed Isa ei eläisi enää huomiseen päivännousuun asti.\n\nTänään, 1. p:nä kesäkuuta, oli hän noussut auringon noustessa, juonut\nteensä ja keskustellut kiivaasti useita tunteja kahden dsongista\ntulleen tibetiläisen kanssa. He olivat kieltäytyneet hankkimasta\nkaravaanille muonavaroja ja vaatineet sitä heti paikkakunnalta\npoistumaan. Hän oli vastannut, että sahib palaisi pian ja että heitä ei\nhyvä perisi, elleivät häntä tottelisi. Vihaisina olivat he poistuneet,\njonka jälkeen Muhamed Isa oli syönyt aamiaisensa ja noin tunnin ajan\nnukkunut. Herättyänsä oli hän valittanut tuntevansa kovaa päänsärkyä.\n\nPuolenpäivän aikana oli hän lähtenyt ulos meitä tähystelemään. Silloin\noli hän saanut rajun ripulikohtauksen, kaatunut vasemmalle kyljelleen\nja menettänyt tajunsa. Toiset olivat rientäneet paikalle, kantaneet\nhänet telttiin ja hieroneet häntä. Silloin hän oli taas tullut\ntajullensa, ja puhunut paljonkin, mutta epäselvästi ja etupäässä\nislamin jumalan kanssa:\n\n\"Minä olin lamaisti, mutta käännyin islamin uskoon; auta minua nyt,\nAllah, tästä kovasta sairaudesta! Suo minun parantua, anna anteeksi\nsyntini ja kaikki paha, mitä olen muille tehnyt! Suo minun elää, Allah,\nniin pidän aina käskysi enkä koskaan laiminlyö rukoushetkiäni.\"\n\nSitte oli hän kehottanut toisia täyttämään velvollisuutensa nyt kuten\ntähänkin asti, ja kiittänyt heitä siitä, että auttoivat häntä\nonnettomuudessa kärsivällisesti. Tuon tuostakin oli hän pyytänyt kylmää\nvettä. Koskettaen oikealla kädellään vasenta käsivarttaan oli hän\nkysynyt kenen käsivarsi siinä oli ja ilmottanut hänestä tuntuvan siltä\nkuin ei hänen vasemmassa jalassansa olisi ollut kenkää. Koko vasen sivu\noli kokonaan halvautunut. Istuallansa, pieluksiin nojaten oli hän\nrukoillut Guffarua: \"Guffaru, sinä kun olet vanha ja täytät uskonnon\nkäskyt, et tahraa käsiäsi, jos tartut veitseen ja vihlaiset minua\nniskaan; leikkaa syvälle alas selkään päin, se helpottaa minun\nhelvetinmoista päänsärkyäni.\" Epätoivoisessa tuskassansa oli hän lyönyt\noikean kätensä kirstuun. Tuntia myöhemmin oli halvauskohtaus\nuudistunut, vieden puhekyvyn. Nyt oli hän enää antanut merkkejä\noikealla kädellänsä, kuten epätoivossa, joka valtaa lähestymän kuoleman\nedellä. Puoli neljän paikoilla oli saapunut Tsering ja ääneensä itkien\nheittäytynyt häntä syleilemään. Muhamed Isa oli myös itkenyt ja\nnostanut kädet huulillensa, merkiksi ettei hän voinut puhua. Kun me\nkello viisi tulimme telttiin, oli hänen häviävästä tajunnastaan enää\nainoastaan heikko kajaste jäljellä. Mutta hänen tilansa ei muuttunut\npuolentoista tunnin kuluessa, hän hengitti rauhallisesti, pitäen suunsa\nsuljettuna. Lähdin nyt syömään päivällistä, jonka Adul oli valmistanut.\n\nTutkin Robertin kanssa Burroughs Wellcomen lääketieteellistä\nkäsikirjaa, tullakseni vakuutetuksi siitä, etten ollut mitään\nlaiminlyönyt. Kahdeksan aikaan palasimme sairasvuoteen luo. Potilas\nhengitti nyt suu auki. Se oli huono merkki, sillä siitä päättäen olivat\nleukalihakset alkaneet veltostua. Valtimo tykki 108 kertaa ja hyvin\nheikosti. Sydäntä särkevää oli nähdä vanhan Tseringin epätoivoa, kun\nilmotin hänelle, että nyt ei ollut enää mitään toivoa. Puoli tuntia\nmyöhemmin alkoi hengitys heikontua ja hidastua, kello 9 alkoivat\nkuolinkorinat ja rintakehän lihasten työ, niiden hankkiessa\nkeuhkoille riittävästi ilmaa. Noin joka neljäskymmenes hengenveto oli\nsyvä, sitä seurasi väliaika, ja taas hengähdys sekä huokaus. Jalat\nkylmenivät, vaikka niiden alla oli kuumia ruukkuja, joita usein\nvaihdettiin toisiin. Neljänneksen yli yhdeksän muuttui hengitys yhä\nverkkaisemmaksi, pysähdykset pitemmiksi. Kuolinvavahdus puistatti hänen\nruumistansa ja sai hänen hiukan nostamaan hartioitansa. Sitä vavahdusta\nseurasi vielä toinen.\n\nMuhamettilaiset kuiskailivat Tseringiä poistumaan pääpuolelta, sillä\nmuhamettilaisen täytyi pidellä kuolevan alaleukaa ja sulkea se\nviimeisen hengenvedon tapahduttua. Mutta sureva veli saatiin vain\nväkivallalla paikaltansa lähtemään. Kuolevaa vavahdutti kolmas,\nviimeinen, kuolinkylmyyden tunteen aiheuttama tempaus. Sitä seurasi 20\nsekunnin pituinen hiljaisuus. Luulimme hänen jo kuolleen, mutta vielä\nkerran hengähti hän ja minuutin kuluttua seurasi viimeinen heikko\nhuoahdus, kun Guffaru jo oli sitonut hänen leukansa alle liinan ja\npeittänyt kasvot valkealla vaatekappaleella. Nyt lepäsi hän\nliikkumattomana, ja syvästi surren paljastin minä pääni kuoleman\nkaamean majesteetin edessä.\n\nMiten tyhjältä ja autiolta tuntuikaan minusta kaikki, kun heräsin\nMuhamed Isan hautajaispäivänä, sunnuntaina 2. p:nä kesäkuuta! Läksin\nulos hautaa katsomaan; se oli luoteessa, 300 m päässä leiristä.\nMuhamettilaiset olivat varhain aamulla lainanneet kylästä oven ja sen\npäällä pesseet ruumiin sekä käärineet sen _Guffarun ruumisliinaan_,\njoka oli ohuesta pellavakankaasta tehty, mutta valkea ja puhdas. Usein\nolin Muhamed Isan kanssa nauranut vanhuksen omituiselle päähänpistolle\nottaa moinen kuolinpuku matkalle. Kuolinliinan päälle oli kääritty\nharmaja huopapeitto. Vainaja oli pantu telttinsä eteen paareille, jotka\noli tehty molempien veneempuoliskojen pohjista, sitomalla ne yhteen ja\nvarustamalta neljällä kantajia varten asetetulla poikkipuulla.\n\nVaieten palasimme hautajaisista kotiin.\n\nSen sunnuntain saarnateksteissä esiintyi raamatunlause: \"Sinä tyhmä,\ntänä yönä otetaan sinulta sinun sielusi pois.\"\n\nMuhamed Isa oli paljon matkustanut, ja hänen maineensa oli Aasiassa\ntunnettu. Jo kerran ennen oli hän ollut Saka-dsongissa, nimittäin v.\n1904, jolloin hän johti Ryderin ja Rawlingin karavaania. Silloin ei hän\naavistanut, että palaisi sinne vieläkin ja leiriytymään siellä\nviimeisen kerran, pitkän vaelluksen tehtyänsä. \"_The Geographical\nJournal'in_\" huhtikuun n:ssa vuodelta 1909 omistaa Rawling hänelle\nseuraavat muistosanat: \"En voi puhua Saka-dsongista, osottamatta\nkunnioitustani Sven Hedinin siellä kuolleen uskollisen palvelijan\nmuistolle. Muhamed Isan luonne oli parhaimpia mitä minulla on ollut\nonni tavata. Hän oli luotettava ja väsymätön työssään, eikä ainoakaan\naasialainen tuntenut Aasiaa paremmin kuin hän. Hän nimittäin oli ollut\nYounghusbandin mukana tämän kuuluisalta Kiinan matkalla, hän oli\nkulkenut Careyn mukana, seurannut Dalgleishia, joka myöhemmin\nmurhattiin, samoin oli hän ollut Dutrenil de Rhinsin matkassa. Hän oli\nollut herransa kuoleman avuttomana todistajana, kun tibetiläiset\nhänet surmasivat. Hän oli minun karavaanini johtajana Gartokin\nretkellä, saattoi Sven Hediniä hänen viime retkellään ja kuoli\nkolmikymmenvuotisen uskollisen palveluksensa jälkeen tuossa maailman\nunohtamassa maassa.\" Kirjeistä, joita sain myöhemmin O'Connorilta,\nYounghusbandilta ja Ryderilta, käy ilmi, että hekin valittivat hänen\nkuolemaansa.\n\nIltapäivällä kesäk. 3. p:nä kutsutin Tseringin telttiini. Hän oli jo\ntyyntynyt ja mukaantui kohtaloon. Hänen piti jäädä edelleenkin minun\nkeittäjäkseni ja henkivartijakseni, mutta hänen palkkansa korotettiin\n20 rupiiksi kuukaudessa, ja tämä korotus oli laskettava taaksepäin,\nLehistä asti. Myös sai hän pitää kellon, jonka olin hänen veljellensä\nlahjottanut. _Guffaru_, joukon vanhin, tuli Muhamed Isan jälkeen\nkaravan-bashiksi, sai saman palkankorotuksen kuin Tsering ja oikeuden\nkäyttää Muhamed Isan kimoa satuloinensa. Hänen piti asua vainajan\nteltissä kahden muun kanssa.\n\nHyvin tietäen, ettei kuri pysyisi samana kuin se oli ollut Muhamed Isan\naikoina, puhuin miehille vakavia sanoja. Terotin heidän mieliinsä, että\nheidän täytyisi totella Guffarua yhtä sokeasti kuin olivat hänen\nedeltäjäänsä totelleet; heidän täytyisi edelleenkin olla yksimielisiä\nja palvella minua uskollisesti. Jos joku alkaisi torailla ja\nniskotella, saisi hän oitis palkanjäännöksensä, tulisi pois ajetuksi ja\noman onnensa nojaan jätetyksi. Nyt kun ratsastimme vuokrajakeilla,\ntulisin minä puolta vähemmällä miehistöllä vallan hyvin toimeen. Heidän\noma etunsa siis vaati heitä käyttäytymään niin, että voivat toimessaan\npysyä. Rabsang ja Namgjal vastasivat toisten nimessä, että he tulevat\npysymään yksimielisinä, palvelevat minua uskollisesti ja seuraavat\nminua, veisipä matka vaikka minne.\n\nJo 2. p:nä kesäkuuta oli kaksi Saka-dsongin herraa käynyt minua\ntervehtimässä. Itse kuvernööri oli poissa, matkustellen ympäri\naluettansa telttejä lukemassa ja merkitsemässä kaikkien asuttujen\nlaaksojen nimiä — kaikki se tapahtui Kiinan käskystä. _Pemba Tsering_,\njoka oli hänen jälkeensä lähin arvossa, oli hyvin kohtelias ja\nystävällinen, mutta valitti, ettei hän voinut meille enää ruokavaroja\nhankkia, hänen kun oli myös huolehdittava niistä matkustajista, joita\nlakkaamatta kulkee Lhasan ja Gartokin välillä ja joita varten hänen oli\naina edeltäpäin varustauduttava. Painostaakseen sanojansa kutsui hän\npaikalle kaikki seudun viisi \"govaa\" eli piiri-esimiestä, jotka\nvalitiivat, että köyhä maa ei kyennyt hankkimaan sitä ohra- ja\ntsamba-määrää, minkä me tarvitsimme. Selitin heille, että viipyisimme\nvielä muutamia päiviä, odottaen vastausta Lhasasta. Silloinkos nämä\nnousivat mieltä osottavasti ja julistivat, että minä saisin viipyä\nsiellä niin kauvan kuin halusin, mutta he vain eivät enää minulle\nruokavaroja hankkisi.\n\nSamana päivänä pystytettiin valkean ja sinisen kirjava teltti aivan\nmeidän leirimme viereen, mutta vasta kesäk. 4. p:na kävivät sen\nasukkaat, Tradumin ja Njukun govat, minua tervehtimässä. He olivat\nkuulleet minun täällä oleskelustani ja halusivat itse tutkia, miten\nasiat oikeastaan olivat. Njukun gova alotti keskustelun:\n\n\"Passissanne mainitaan Saka ja Tradum, mutta ei Njukua. Jos siitä\nhuolimatta Njukuun tulette, sallin minä teidän viipyä siellä yhden yön,\nmutta en kauvempaa, sillä passissa sanotaan, että teidän on\nmatkustettava suoraan Tradumiin.\"\n\n\"Hyvä ystävä\", vastasin minä, \"kun minä ensin tulen Teidän seudullenne,\ntulee meistä niin hyvät ystävät, että te minua vielä pyydätte jäämään\nsinne koko kuukaudeksi lujittamaan ystävyyttämme. Kun te sitte\nmyöhemmin pistäytte Intiaan minua tervehtimään, tulee teidän käyntinne\nolemaan minulle sitä miellyttävämpi mitä kauvemmin sitä kestää.\"\n\nHän nyökkäsi minulle veitikkamaisesti hymyillen ja piti minua\nvarmaankin koiranleukana, mutta lisäsi, että hänen täytyisi totella\ndevashungin käskyjä.\n\n\"Kun kerran olen kirjeenvaihdossa Lhasan mandariinien kanssa ja odotan\nheidän vastaustansa, niin ei devashungilla ole oikeutta minua estää.\"\n\n\"No hyvä! Silloin on parasta, että jäätte tänne ettekä tule Njukuun tai\nTradumiin; siellä on vieläkin niukemmalta muonavaroja saatavana.\"\n\nMyöhemmin saapui Pemba Tsering uudestaan ja toi toki kaksi säkillistä\nohria ja yhden lampaan. Toisten kanssa puhuttuansa oli hän tullut\ntaipuisammaksi ja lupasi koettaa hankkia meille, mitä tarvitsimme.\nMeillä oli vielä kaksi kehnoa hevosta ja yksi muuli jäljellä\nShigatsesta; yhden niistä lupasin hänelle palkkioksi vaivoistansa.\nJonkun aikaa mietittyänsä valitsi hän muulin. Molemmat hevoset möimme\npolkuhinnasta eräälle tuntemattomalle.\n\nMutta halusinkin minä päästä pois tästä surkeasta Saka-dsongista, johon\nliittyi murheellisia muistoja. Ulkona Jumalan vapaassa, ihanassa\nluonnossa haihtuvat huolet taivaan tuulien mukana. Joka päivä\nlaskeskelin Robertin kanssa, kuinka kauvan vielä viipyisivät Tashi ja\nTundup Sonam. Jos vastaus oli lähetetty niin sanotun lentävän\nkiinalaisen postin mukana, niin voisi se jo saapua millä hetkellä\nhyvänsä. Mutta päivät kuluivat eikä palaajia kuulunut. Eräänä päivänä\nratsasti joukko hevosmiehiä telttimme ohi, kertoen nähneensä minun\nlähettini Kung Gushukin puutarhassa Shigatsessa, mutta he eivät\ntienneet heidän aikomuksistaan sen enempää. \"Kärsivällisyyttä\",\nkuiskaili taas länsituuli. Siinä vaikeuksien verkossa, johon olimme\nsotkeutuneet, kiintyi kaikki toivoni kiinalaisten vastaukseen.\nViranomaisille olin ilmottanut olevani valmis heti lähtemään, jos he\nvain sallisivat minun kulkea pohjoista tietä Njukuun, mutta siitä eivät\nhe vieläkään halunneet kuulla puhuttavankaan, ja niin jäimme me\npaikoillemme.\n\nJa pian havaitsin miten lamauttavasti voimakkaan karavaaninjohtajani\nmenettäminen vaikutti väkeeni. Miehet saivat koti-ikävän. He puhuivat\noman lieden lämpimästä ja alkoivat aivan sairaalloisesti palmikoida\nkenkiä lapsilleen ja tuttavilleen. Kiireellä kokoontuivat he\niltatulille ja pohtivat niiden ympärillä, miten mukavaa oli elämä\nLadakin kylissä. Robert kuvaili miten autio ja kolkko oli Tibet, ja\nIntia miten lämmin ja ihana. Hän ikävöitsi äitiänsä ja nuorta\nvaimoansa. Mutta tahtoisinpa tietää, tokko sittenkään kukaan ikävöitsi\ntäältä pois niin hartaasti kuin minä, jolla oli vielä niin paljon\ntehtäviä suorittamatta. Niin, nyt näin selvästi, etten nykyisellä\nkaravaanillani voinut saavuttaa kaikkia niitä päämääriä, joihin pyrin.\nSe oli uupunut ja kulutettu, eikä ihme ollutkaan, kun ottaa huomioon,\nmitä kaikkea sen oli täytynyt kestää. Kohtaloni suorastaan ajoi minua\ntakaisin Ladakiin. Matkalla toki täytyi yrittää tehdä mahdollisimman\nsuuria vallotuksia. Mutta entä sitten? Siitä ei ollut minulla mitään\ntietoa. Mutta sen tiesin, etten koskaan antautuisi ennen kuin olin\ntehnyt kaikki mihin voimani riittivät vallatakseni ylisen Brahmaputran\npohjoispuolisen tuntemattoman maan.\n\n5. p:n aamuna tuli vanha ystäväni, Raga-tasamin gova, kertoi kuulleensa\nminun olevan vaikeassa asemassa ja tarjoutui puhumaan järkeä Pemba\nTseringille. Myöhemmällä tulivat molemmat yhdessä telttiini ja\nilmoittivat, että _minä saisin matkustaa pohjoista tietä Njukuun_.\nVaivoistansa sai gova yhden parhaimmista hevosistamme. Omista\neläimistämme oli vielä jäljellä kuusi, niistä kolme lehiläistä\nveteraania, kaksi hevosta ja yksi muuli. Seuraavana iltana tuli Guffaru\nensi kerran ohjeita noutamaan ja 7. p:nä kesäkuuta lähdimme aika\nvarhain matkoihimme.\n\n\n\n\nKahdeskymmenesneljäs luku.\n\nKiertoteitä Tradumiin ja pikimältään Nepaliin.\n\n\nOli kirkas päivä, ei kevät, vaan kesä. Ilmassa surisivat kärpäset,\nampiaiset ja paarmat, maassa ryömi kaikenlaista matoa ja itikkaa,\nkiirehtien nauttimaan lämpimästä vuoden-ajasta, joka on täällä niin\nlyhyt. Ilma oli kuuma, kello yhden aikana oli 21,2 astetta. Aurinko oli\nminusta yhtä polttava kuin Intiassa. _Sa-tshun_ laakso laajenee länttä\nkohtirannoilla istuu villihanhia, sorsia ja haikaroita, ja vuorella,\njonka juurella laakson oikealla puolella kuljemme, rääkkyvät naakat.\nVehmas ruoho oli jo noussut kesäisen viheriänä ja tuoreena, mutta\nreheväksi tulee se vasta lämpimien sateiden jälkeen.\n\nJättäen Ryderin ja Rawlingin kulkeman tien vasemmalle, kuljemme\n_Tshaktak-tsangon_ rantaan asti ja sitten jokea pitkin pohjoiseen\nsuuntaan. Joessa käy kova virta, joka ei kuitenkaan muodosta vuolteita.\nEtelästä näkyy se portti, jonka kautta virta juoksee vuoristosta.\nLeiriydyimme _Pasa-gukin_ kylän luona joen oikealla rannalla. Joki on\ntällä kohtaa 43 metrin levyinen, korkeintaan 0,78 metrin syvyinen ja\nkuljettaa vettä 17,8 kuutiometriä sekunnissa. Toukokuun 28. p:nä\nkuljetti se 18,8 kuutiometriä, mutta Saktshu ja muut syrjäjoet yhtyvät\nsiihen vasta Pasa-gukin alapuolella.\n\nKiihtyneenä ja raivonsa vallassa tuli Hadshi äkkiä minulle valittamaan,\nettä Guffaru oli häntä lyönyt. Istuin oikeutta ja pidin kuulustelun.\nHadshi oli kieltäytynyt hevosia vuorollansa paimentamasta ja sen\njohdosta oli karavan-bashi häntä löylyttänyt. Päätös kuului, että\nHadshi saa Njukussa eronsa.\n\nKesäk. 10. p:nä käännyimme Tshaktak-tsangposta vasemmalle, saamatta,\nvahinko kyllä, sen yläjuoksusta selvyyttä. Kesäk. 12 p:nä saavuimme\ntaas tasamille aivan Njukun luona, leiriytyen siinä. Njukun gova, jonka\nystävyyden oli Saka-dsongissa voittanut, oli hyvin avulias ja arveli.\nettä minä voisin kernaasti taas tehdä matkan pohjoiseen, kun kerran\nnäytin valtatietä kammoavan. Hän veisi minut etääseen solaan, johon\nnäkyisivät miltei kaikki maailman vuoret, mutta erittäinkin likellä\npohjoisessa kohoava _Lumbo-gangri!_ Siellä tapaisimme Bongban\nasukkaita, jotka ehkä voisivat meille myydä mitä tarvitsimme. Matkalla\nkuoli kolme pikku koiraamme. Tibetiläiset sanoivat niiden kuolleen\ntäällä hyvin tavalliseen \"gakpa\"-nimiseen kurkkutautiin. Olimme pesseet\nniitä lämpimällä vedellä, hoitaneet niin hyvin kuin voimme ja teimme\nnyt kaiken voitavamme pelastaaksemme viimeisen. Tibetiläisistä oli\nkäsittämätöntä, kuinka koiran tähden voi tuhlata niin paljon työtä.\n\n13. päivä oli joutilas päivä, meidän täytyi nyt odottaa Tundup Sonamia\nja Tashia. Semmoisina lepopäivinä ajoin minä aina partani — tuntuu\nnäet hyvältä, kun on puhdas, vaikkapa ei olekaan ketään jota varten\nsievistyä. Robert ampui kolme villihanhea ja otti kiinni kaksi vielä\nkeltaista poikasta, jotka olivat astelleet hänen telttiänsä\nryvettelemään. Veimme ne kristallinkirkkaaseen Men-tshu-jokeen,\ntoivossa että joku hanhi-emo ottaa ne omiksensa.\n\n\nSeuraavana päivänä, juuri kun olimme matkaan lähdössä, tulivat Hadshi,\nIslam Ahun ja Gaffar luokseni vaatien erityistä ruokaa ja vapautusta\nyövartijan tehtävistä. Muutoin eivät he jäisi palvelukseeni. Huusin\ntoiset koolle ja kysyin, tahtoiko joku muukin yhtyä heihin, kun ajan\nheidät pois. Kukaan ei sitä halunnut. Hadshi, ainoa muhamettilainen,\njoka oli käynyt Mekassa, vieläpä kaksi kertaa, oli karavaanin ainoa\nlurjus; hän se oli toisetkin yllyttänyt. Hän selitti pitävänsä\nmaantierosvoja ja kulkureita parempina kuin Guffarua ja muita\nladakilaisia. Nämä kolme miestä hävisivät näkyvistämme jatkaessamme\nmatkaamme ylämäkeen luodetta kohti, _Men-tshun_ laakson läpi.\n\nLeirissä n:o 177 oli minulla suuri vastaanottopäivä sillä muutamat\nBongban-puoleiset päälliköt olivat minua tervehtimässä. Läsnä oli myös\nvanha ystävämme, Tradumin gova. He päättivät sallia minun tehdä lyhyen\nmutkan pohjoiseen, mutta ehdolla että palaan samana päivänä. 16.\npäivänä nousimme sen johdosta uusilla vuokrahevosilla ratsastaen\nKilung'la'lle, josta on hyvin selvä ja opettava näköala. Edessämme\noli synkkä _Lumbo-gangrin_ vuoristo syvine, jylhine rotkoinensa,\njyrkkine rinteinensä, pienine jäätikkökielekkeinensä ja ikuisine\nlumihattuinensa. Väkeni sanoi vuorta pyhäksi, jonkunlaiseksi\nIndus-virran lähteiden lähellä kohoavan kuuluisan pyhiinvaellusvuoren\nKanq-rinpotshen esipihaksi tai portiksi. Lumbo-gangrin takana on\nRukjok-tsangpon laakso ja joki, joka laskee Tshaktak-tsangpoon.\n\nJo täällä selvisi minulle, ettei nuo Ryderin ja Woodin mittaamat\nkukkulat voineet enää olla valtamerien vedenjakajalla. Mutta kukaan ei\ntiennyt minkälaista oli niiden pohjoispuolinen maa. Bongbalaiset olivat\nsaaneet käskyn ehkäistä matkamme, jos yrittäisimme pohjoiseen\ntunkeutumaan. En rukouksilla enkä uhkauksilla onnistunut pääsemään\nKilung-lan näköaloja etemmäksi. Mitä kauvemmaksi länteen ratsastimme,\nsitä suurempi valkea pilkku jäi kartalla taakseni. Se oli minulle\nhirvittävän katkera tunne. Vieläkin toivoin Lhasasta tulevan kiinalaisen\npostin tuovan minulle avun.\n\n17. p:n aamuna olivat kaikki vuoret lumen peitossa; mutta päivä oli\nlämmin ja kaunis, kun nousimme _Sertshung-la'ta_ kohti ja näimme\netelästä Himalajan pohjoisimman harjan sekä Brahmaputran leveän\nlaakson. Alaspäin johtavassa solalaaksossa on runsaasti risukoita\nja lentohietaa, joka on muodostanut jopa 6 metrin korkuisia\nhietaharjanteita.\n\nMieltäkiinnittävän ja tulosrikkaan matkan jälkeen leiriydyimme\n_Dambak-rongin_ laaksoristeykseen. Mutta päivä ei ollut vielä lopussa.\nKuulimme että Naser Shahin poika oli eilen Ladakin matkallaan saapunut\nTradumiin, muassaan 22 muulia. Heti toimitin pikalähetin viemään\nhänelle pyynnön, että odottaisi minua ja antaisi tietoja Tundup\nSonamista ja Tashista. Tradumin gova itse ratsasti kotiinsa\nvalmistamaan kaikkea tuloamme varten. Kului joku aika. Silloin\nkuulimme kulkusten kilinää. Eräs ratsastaja ajoi kovaa ravia\nShertshung-laaksosta. Hän oli nähtävästi seurannut jälkiämme, karautti\nsuoraan teltilleni ja ojensi minulle kirjeen, jonka suuressa sinetissä\nolivat sanat: \"_Imperial Chinese Mission, Tibet_\" ja sama kiinalaisilla\nmerkeillä kirjotettuna.\n\nNyt saisi kohtaloni ratkaisunsa. Ladakilaiset tungeskelivat telttini\nympärillä. Huomasin kuinka hartaasti he toivoivat, että meidät\npakotettaisiin suorinta tietä palaamaan Ladakiin. Heitä ei voinut\nelähdyttää sama aatteellinen harrastus kuin minua. Mitä suurimmassa\njännityksessä ollen avasin kirjeen. Se oli virheetöntä englanninkieltä,\nhänen ylhäisyytensä Tshangin (tang darinin) ensimäisen kirjurin Ho Tsao\nHsingin kirjottama, ja sisälsi päättävin vaikka kohteliain sanoin\nsepitetyn kiellon tunkeutua luodetta kohti unelmieni maahan. Nyt sai\ndevashung uudet menettelyohjeet ja vartioimisemme tulisi aina vain\nankarammaksi. Nyt suljettaisiin minulta etelästäkin avautuvat portit,\njotka vievät kiellettyyn maahan. Tang darin oli yhtä taipumaton kuin\nIntian valtiosihteeri Morley. Mutta hänkin vain kannusti kunnianhimoani\nja siitä olen minä hänelle kiitollisuuden velassa. Toistaiseksi\notettiin takavarikkoon passini, jonka piti kulkea edellämme koko\nmatkan, govalta govalle.\n\nMutta tämä tärkeä päivä ei vieläkään ollut lopussa. Auringon laskiessa\ntulivat hävinneet pikalähettimme Tundup Sonam ja Tashi äkkiä,\ntomuisina, risaisina, mytty seljässä.\n\n\"Hyvin tehty ja tervetuloa, kymmenen rupiita mieheen ja uuden puvun\nsaatte palkkioksi! Mitä uutisia tuotte?\"\n\nEi mitään kirjettä! Ainoastaan Ma'n todistus, että hän oli lähettänyt\npostini Lhasaan ja Gulam Kaderin kirjeen Muhamed Isalle. Yhdessätoista\npäivässä olivat he ennättäneet Shigatseen, jossa olivat kolme päivää\nlevänneet, ja Tashi-lunposta olivat he menneet suoraan länttä kohti.\nEnsimäisenä päivänä olivat he kulkeneet nopeasti ja kauvan, ja nousseet\nauringonlaskun aikana Ta-laa kohti, kun heidän päällensä hyökkäsi\nyhdeksän maantierosvoa kaataen heidät allensa. Kahdella oli pyssyt,\ntoisilla miekat aseina. Molemmat pyssyt oli tähdätty heidän päähänsä,\nseitsemän miekkaa vetäistiin huotrastansa ja eräs miehistä oli sanonut:\n\n\"Jos henkenne on kallis, niin tänne kaikki mitä teillä on arvokasta!\"\n\nTyrmistyneinä olivat molemmat ladakilaiset rukoilleet ottamaan heiltä\nkaikki mitä tahtoivat, kunhan vain säästäisivät hengen. Rosvot olivat\nnyt avanneet ja perinpohjin penkoneet ryöstettävien mytyt ja ryöstäneet\nheiltä 18 rupiita, keittoastiat ja yksinpä pienet gaositkin\njumalankuvinensa, jättäen heille ainoastaan vaatteet ylle. Aivan\nsattumalta oli rosvoilta jäänyt huomaamatta 30 tengaa, jotka Tundup\nSonam oli kätkenyt vyönsä selkäpuolelle. Ryöstö oli toimitettu tuossa\ntuokiossa, jonka jälkeen rosvot hävisivät vuoristoon. Molemmat voitetut\nsankarimme olivat itkien viipyneet tappelutantereella pimeään asti,\nlähteneet sitte vaeltamaan, alussa hitaasti, lakkaamatta ympärillensä\nvilkuen ja luullen jokaista varjoa ryöväriksi. Sittemmin olivat he\nkiirehtäneet kulkuansa ja lopulta miltei juosseet. Loppuun uupuneina he\nolivat vihdoin ryömineet tien varrella olevan kahden kivilohkareen\nväliin ja tavanneet seuraavana aamuna kolme mustaa telttiä, joissa\nheille oli annettu syödä ja kerrottu, että kaksi päivää sitten oli\nsamalla Ta-la'lla eräs lama ryöstetty putipuhtaaksi. Mutta nyt he\nolivat pelastetut, ja liikuttavaa oli nähdä miten iloiset he olivat\npäästyänsä taas luoksemme. He olivat nähneet Muhamed Isan haudan, josta\npuhuminen sai taas Tseringin surulliseksi.\n\nKesäk. 18. p:nä kuljimme aukeata maata myöten _Tradumiin_. Matkustimme\nlaakson pohjoisempaa puolta pitkin kulkevaa tietä, tasamin jäädessä\netelään. Maaperä oli hiekkaista, pienet, äkäiset paarmat lentävät\nsuristen hevosten sieramiin, tehden elukat raivoisiksi. Ne kulkevat nyt\nvilliaasin tavoin: turpa maassa, jotta olisi suojassa paarmoilta.\nOikealla on _Tuto-pukpan_ vuori, jonne Tradumista kuljetetaan ruumiit\njakeilla, paloteltaviksi siellä. Ratsastamme syvänteiden välitse, missä\noleksii joukottain villihanhia siroine, munaruskeankeltaisine\npoikinensa. Tänne näkyy Tradumin kylä temppeleinensä, tshorteninensa ja\nkukkuloinensa. Etelässä kohoaa jyrkkä, lumikruunuinen Himalajan seinämä\njyrkkänä ja suuremmoisena. Kaakossa luikertelee tasam kuin heleä nauha;\ntiemme yhtyy siihen; se on 12 metrin levyinen ja kulkee ruohoisten\nhiekkapenkerien välissä. Se on Tibetin \"_Great trunk road_\".\n\nTuskin olimme leiriytyneet, kun erotettu Hadshi ja hänen kaksi\nseuraajaansa saapuivat luoksemme ja tervehtivät meitä \"salaam'illa\".\nMutta minä olin suutuksissani ja ajoin heidät heti pois. Myöhemmin\nkuulin, että he olivat itkeneet; kaduin nyt, että olin ollut\nepäystävällinen. Nyt se oli kumminkin myöhäistä. Iltavarjojen\nlaskeutuessa oli heidän nähty raskain askelin arolle loittonevan.\n\nTäällä kuoli neljäskin koiranpenikkamme, jonka olin toivonut voivani\nsäilyttää muistona Shigatsesta. Emäkoira oli nyt taas yksin matollansa\nja telttien edessä makailivat molemmat ngangtse-tsolaiset mustat\nkoirat.\n\nTradumin gova oli miellyttävä, hauska vekkuli ja halveksi devashungia\nmitä syvimmin. Hän ei päästänyt minua Tsa-tshu-laaksoon, mutta salli\nminun poiketa _Kore-lan_ solaan, joka on kahden päivämatkan päässä\nlounaassa ja kuuluu Himalajan harjanteeseen, joka on Brahmaputran ja\nGanges-virran vedenjakajana. Vieläpä antoi meidän vuokrata kuusi\nhevosta ja luovutti minulle kaksi opasta matkalle, jolle lähdin\nkesäkuun 20. p:n aamuna.\n\nMääränämme oli leiriytyä ensi yöksi Tsa-tshu-tsangpon ja Brahmaputran\nristeykseen. Ratsastin ruohonummen ja hiekkapenkerien yli yhden\nsaattajan seuraamana. Edessämme näkyi kolme kulkijaa, nyytit selässä ja\nsauvat kädessä. Kun olimme heidät saavuttaneet, pysähtyivät he\nseisomaan ja tulivat sitte painamaan otsansa jalkoihini. Nämä kulkijat\nolivat Hadshi ja ne kaksi muuta. Sisällisesti olin iloinen, kun sain\ntaas tilaisuuden ottaa heidät uudelleen armoihini. Heidän täytyi\ntäst'edes kulkea jakien mukana.\n\nLeiri oli jo laitettu oikealle jokirannalle, kukkulan juurelle (4,565\nmetriä), jonka laella ovat vanhan _Liktse_-luostarin rauniot. Täältä\njohtaa tärkeä kauppatie joen yli, ja rantojen välistä liikettä välittää\nlautta. Tsa-tshu-joki oli nyt 32,5 metrin levyinen ja tuskin metrin\nsyvyinen. Brahmaputra oli 110 metrin levyinen, 1,75 metriä syvä ja\nteki paljoa mahtavamman vaikutuksen kuin alempana.\n\nEnsi kerran jäi nyt vähin lämpömäärä yön aikana yläpuolelle nollan,\nollen +3,2 astetta. Aamu oli eilisen myrskyn jälkeen ihana, taivas\npuoleksi hauskojen kesäisten pilvien peittämä. Ei tuulenhenkikään\nliikahtanut ja virrankalvo oli kirkas kuin kuvastin, jolla väreet\nhieman karehtivat. Lautta välitti jo tavara- ja matkustajaliikettänsä.\nJokaisesta ylikulusta sai lauttamies yhden tengan; kahdesti tunnissa\nkulki hän lauttoinensa joen yli. Jakimme ja hevosemme, jotka olivat\nyöllä syöneet ruohoa vasemman rannan nummella, vietiin uittaen joen\nyli.\n\nLaaksossa, jonka nousu johtaa Ngurkung-la'lle, leiriytyi eräs valtaava\nNepaliin menevä suolakaravaani. Sen kaksitoista kuljettajaa oli\nlaittanut itselleen suolasäkeistä käytännöllisen suojamuurin tuulta\nvastaan. Saavuimme nyt jokseenkin leveään laaksoon, joka kohoaa suoraan\nsiihen solaan, jonka kynnys näkyy etelästä. Ratsastimme tuntikauden\nylämäkeen, vaikka nousu ei ollutkaan huomattava; tuuli oli aivan\nvastainen. Oikealla puolellamme oli nyt osa sitä Himalaja-jonoa, joka\nmuodostaa vedenjakajan, ja jonka olimme jo Tradumista nähneet. Sitä\npeitti omituinen teräväreunainen pilvi, muistuttaen valkeata torpedoa,\njonka pohjoisesta kärjestä tuon tuostakin pienet pilvenhaituvat\nirtautuivat ja haihtuivat höyryksi. Sivulaaksossa, joka on lähellä\ntavattoman lakeata solakynnystä, leiriydyimme muutamien mustien\ntelttien luona.\n\nOli 22. p. kesäkuuta. Yritin Kore-lan siltamasolasta varkain heittää\nsilmäyksen Nepalin maahan ja siepata valkoisten pilvien välistä\nvilahduksen Dhaulagirin 8,130 metrin korkuisesta huipusta. Mutta aamu\noli sumea, raskaat pilvet levittäytyivät pään yli kuten patjat, ja\nympäröivistä vuorista ei näkynyt mitään. \"Odotamme, kunnes ilma\nselkenee\", oli ainoa ohje, jonka voin antaa. Mutta juuri silloin tuli\neräs maitotyttö eräästä kaksikymmentelttisestä leiristä, joka oli\nmeidän lähellämme. Sen väki oli Nepalin alamaisia, mutta piti leiriänsä\nsolan tibetiläisellä puolella. Tyttö kertoi, että olimme ainoastaan\nlyhyen päivämatkan päässä ensimäisistä vakinaisista kylistä ja\nkasvitarhoista, ja että täältä pääsi kahdessa päivässä _Lo-Gapun_\nkesä-pääkaupunkiin.\n\nNyt oli päätös valmis. \"Me voimme aivan yhtä hyvin laskeutua solan\neteläpuolta, kuin odottaa täällä ylhäällä tuulessa.\" Sanottu ja tehty!\nTeltit pannaan kokoon, sälytetään juhtien selkään ja me ratsastamme\nlaakson itäpuolta hitaasti Kore-la'lle, joka Tibetin puolella ei\nsolalta näytäkään, sillä sen paikoin ruohoa kasvava, paikoin\nhedelmättömästä porokosta muodostunut alue näyttää aivan tasaiselta.\nLaakson länsipuolisista lumipeitteisistä vuorista näkyy ainoastaan\nsynkkä vuorenjuuri. Pilvikerros on painunut lähes maahan asti — ja\nsiksi tuntuu kuin olisi lyödä päänsä lakeen.\n\nTurhaan tähystelemme vedenjakajaa. Sen löydämme vasta sitte kun ovat\nkäsissä uitit, pienet purot, jotka yhtyvät ennen kuin vtrtaavat\netelään. Sytytämme nuotion ja minä piirustan ja teen mittauksia.\nNäköala on hämmästyttävä, ainakin semmoinen reliefi, jollaista emme\nolleet pitkiin aikoihin nähneet. Tosin ovat eteläiset lumivuoret, jotka\nvielä eilen pilviä puhkoivat, nyt peitossa, mutta laaksomme laskeutuvat\njyrkästi alas ja yhtyvät suurempaan laaksoon, jonka syvyydessä vainiot\nja ruohokot leimauttelevat helakkaa kevätvihreyttään ikuisesti\nharmaaseen, keltaiseen ja punaiseen vuorimaisemaan. Alhaalla paistaa\npäivä ja takanamme on taivas Brahmaputran laakson kohdalla kirkas;\nainoastaan täällä solassa ja kaikkien lumipeitteisten vuorten ympärillä\nleijailevat läpinäkymättömät pilvet. Meidän länsipuolellamme kohoavista\nvuorijonoista lähtee lukemattomia laaksoja, joiden välisten vuorten\nselät ovat miltei aivan tasaiset tai viettävät loivasti kaakkoista\nkohti; laaksot taas ovat vuoriin syvälle uurtuneet ja niiden\nristeyksissä ovat vuorien päät poikittain leikatut. Kenties kohoaa\ntästä vuori-ulapasta muutamia läheisiä Himalajan huippuja kuten saaret\nmeressä — siellä täällä näyttävät auringon valaisemien lumikenttien\nheijasteet yrittävän tunkeutua pilvivaipan läpi.\n\nSeisomme Tibetin ja Nepalin rajalla. Takanamme pohjoisessa, Tsangpon\netelärannalla, on lakea tasainen maa. Olemme nousseet joelta vain 96\nmetriä Kore-lalle, joka on 4,661 metriä korkealla. Ja solasta on päätä\nhuimaava jyrkänne Gangesin syrjäjokeen _Kali Gandakiin_. Jos\nkaivettaisiin kanava Kore-lan läpi, voitaisiin ylinen Brahmaputra\nmuuttaa Ganges-virran syrjäjoeksi. Pohjois-Intia tarvitsee\nkasteluvettä, mutta kenties olisi hyöty pieni, koska Brahmaputra\npienenisi Assamissa saman määrän, minkä Ganges suurenisi. Tibet siitä\nmenettäisi, ja joukko Kali Gandakin rantakyliä joutuisi virran\nvietäväksi. Myös avautuisi pohjoisesta uusi hyökkäystie Intiaan — ehkä\non siis kaikille osille parasta jättää joet ennallensa! Nämä tässä\nihmistaidolla suoritettaviksi osotetut muutokset tapahtuvat kyllä\naikanaan itsestäänkin, sillä Kali Gandakin tuntosarvet syöpyvät\npohjoista kohti vuoristoon paljoa nopeammin kuin Tsangpon syövytys\nlaaksossaan edistyy. Kerran aikojen kuluessa, kenties sadantuhannen\nvuoden kuluttua tapaavat Gangesin vesistön pohjoisimmat tuntosarvet\nTsangpon rannan ja silloin alkaa haarautuminen, joka aikojen kuluessa\nsaa aikaan täydellisen muutoksen kahden jokialueen molemminpuolisissa\nsuhteissa ja niiden pinta-alassa.\n\nNyt olemme Nepalissa ja kapuamme jalkaisin alas rinteitä. Tien\nkorjaamiseen ei ole täällä paljon työtä tuhlattu. Sattumalta on joku\ntiellä ollut graniittilohkare syrjään vieritetty ja siten saatu\nsyntymään aukkoinen rintamuuri; muutoin saa karavaaniliike tehdä\nenimmät korjaukset, tallaamalla tietä tasaiseksi. Saa miellyttävän,\nkepeän tunteen, kun laskeutuu etelän yhä tiheneviin ilmakerroksiin.\nVehmaus lisääntyy, erilajiset kukat komeilevat ruohokossa. Ajattelemme\nniin vähän kuin mahdollista sitä, että meidän täytyy kaikkien näiden\nmäkien päälle taas uudestaan punnertaa; alas, alas rientäkäämme vain,\nvaikkapa vaan 24 tunniksi kesäistä elämää viettämään ja unohtamaan\njylhä Tibet. Tunti sitten puhalsi solassa jääkylmä tuuli, mutta nyt\nhuomaamme lauhkeita hengähdyksiä, jotka hyväillen huokuvat ylängöiden\nyli. Robert hengittää lenseätä ilmaa täysin vedoin ja on kuulevinansa\nIntiasta tulevan tervetulon toivotusten hyminän. Tsering ja Rabsang\ntulevat vilkkaiksi ja tyytyväisiksi, ja omassa mielessäni pyörii\najatus, että muka menen tervehtimään etelämaan kuningasta.\n\nLaskeutuma loivenee ja me saavumme laakson avartumaan, jossa yhtyy\nkolme laaksoa: _Kungtshu-kong_, jota myöten tulimme, keskellä, _Pama_\nidässä ja _Damm_ lännessä. Ainoastaan Dammin laaksosta virtaa pieni\nvuolteita muodostava puro. Jatkamme kulkuamme yhtymälaakson oikeata\npuolta pitkin, johon liittyy iso _Jamtshuk-pu_ niminen laakso, jonka\npurosta menee kastelukanava syvällä alhaalla oleviin kyliin ja\npelloille. Jamtshukin kylässä näemme ensimäiset talot ja puut! Laakson\nvasemmalla puolella on iso luostari pitkine mani-kekorivinensä ja\npuistokujinensa. Yhä tiheämmässä tapaa vainioita, pensastoja ja\nnurmikkoja. Sitten alkaa laakson pohjoispuolella jono kyliä. Laakso on\ntuskin puolen kilometrin levyinen.\n\nVasemman sivulaakson, _Gurkang-pu'n_, alapuolella muodostavat\nmukulakivilavat luotisuoria seiniä, joissa on lukuisia onkaloita ja\nluolia; nähtävästi käytetään niitä asuntoina, sillä ne ovat yhdistetyt\nniiden edessä oleviin taloihin ja muureihin. Vielä alempana on\npuutarhojen ympäröimä _Nebukin_ kylä. Rakennustyyli on tavallinen\ntibetiläinen: valkean ja punaisen kirjavat muurit, tasaiset katot ja\nkoristuksina viiririukuja. Kasvullisuus muuttuu rikkaammaksi, pellot\nsuuremmiksi. Usein sivuutamme tornien ja muurien raunioita, kenties\nmuistoja niiltä ajoilta, jolloin Nepal ja Tibet kamppailivat\nkeskenänsä. Nyt on tällä tiheään asutulla ja hyvin viljellyllä\nlaaksolla rauhallinen leima, eikä ainoakaan rajavahti ole matkaamme\nestämässä.\n\nPitkin tietä on tavallisia mani-kekoja, ja eräässä kohden iso tshorten\neli \"stupa\" muistuttaa intialaista rakennustyyliä. Kolmen toistensa\nvieressä olevan kylän alapuolella kapenee laakso hieman. —\nLeiriydyimme erään yksinäisen talon läheisyyteen, aaltoilevien\nviljapeltojen keskellä olevaan ihanaan puistoon, jossa kasvoi komeita\nviheriöitä puita. Eräs vaimo selitti meille, että tämä paikka — hän\nnimitti sitä _Nama-shu'ksi_ — on Lo Gapun, ja että ilman hänen\nlupaansa ei kukaan saa puistossa oleskella. Mutta me asetuimme vain\nkodikkaasti, hengitimme ihastuneina leppoista, tiheätä ilmaa ja\nkuuntelimme tuulen huminaa puiden latvoissa.\n\nPian tuli luoksemme kaksi miestä, jotka olivat Lo Gapun palveluksessa,\nvaatien meistä tietoja. Sanoivat meidän olevan Tson maakunnassa ja\nilmottivat joen nimen olevan _Tso-harki-tsangpo_. Erään leirimme\nalapuolella olevan kylän nimen piti olla _Njanjo_. Sieltä oli\nainoastaan kaksi vuorihaarannetta noustavana, tullakseen _Mentangiin_,\nLo Gapun hallituspaikkaan. Sanottu Lo Gapu on rajapäällikkö, joka ei\nole Nepalin maharadshalle verovelvollinen, mutta hänen täytyy sen\nsijaan käydä joka viides vuosi hänen ylhäisyyttänsä tervehtimässä.\nHänellä on 500 alamaista. Vielä kolmen päivämatkan päässä siitä etelään\nkuului väestö olevan lamaistista ja puhuvan tibetiläistä murretta,\njohon on kumminkin sekottunut intialaisia ja persialaisia sanoja.\n\nKaikki haluamansa selitykset saatuansa ratsastivat miehet alas antamaan\nrajapäällikölle kertomuksensa. Sillä aikaa neuvottelimme asiasta.\nLuonani oli ainoastaan Robert, Rabsang ja Tsering, ja kassassani oli\nrahaa vain 24 rupiita! Mutta ajatuksessa matkustaa muutamia päiviä\netelään päin Himalajan syvien rotkoiksi haarautuneiden laaksojen läpi\noli suuri kiusaus. Täällä _Nama-shun_ leirissä olimme 3,806 metrin\nkorkeudessa ja siis 855 metriä Kore-la'ta alempana. Jokainen etelään\ntehty päivämatka veisi meitä yhä tiheämpään ilmaan, emmekä nytkään enää\nolleet varjoisista havumetsistä kaukana. Mutta olisiko kauvemmaksi\nNepaliin tunkeutuminen viisasta? Ajattelin pääni ympäri ja punnitsin\nasiata puoleen, jos toiseenkin. Kahta päivää kauvempaa eivät rahavarani\nriittäisi. Hevosemme olivat Tradumin govan, ja olimme sopineet hänen\nkanssansa, että Kore-la'sta ainoastaan katselisimme Nepalia; nyt olimme\njo menneet rajan yli ja laskeutuneet maahan, jossa tunsimme olevamme\npaljoa epävarmemmassa asemassa kuut Tibetissä ollessamme. Aivan\naavistamattani voisin joutua hiirenloukkuun. Lo Gapu voi meidät\npidättää ja pyytää menettelyohjeita Katmandusta. Suurin vaara oli\nkuitenkin se, että tibetiläiset voivat katkaista meiltä paluutien\nsulkemalla rajansa, selittäen että kun kerran olemme heidän maastansa\npoistuneet, niin emme saisi sinne enää palata. Silloin olisimme\nerotetut pääkaravaanista ja tähänastiset tulokseni joutuisivat vaaraan.\nPäätin sen vuoksi kääntyä niin varhain huomenisaamuna takaisin, ettei\nLo Gapun väki ennättäisi tulla meitä pidättämään.\n\nKesäk. 23. p:nä nousimme taas hevosten selkään. Lo Gapusta emme olleet\nsanaakaan kuulleet. Meidän luotamme lähtiessänsä olivat lähetit\nvakuutettuja siitä, että me jatkaisimme matkaamme alemma laaksoon, ja\npikku hallitsija kai odotti nyt tuloamme. Jouti odottaa! Nousimme\nhitaasti ratsastaen taas Kore-la'ta kohti, poikkesimme entiseltä\ntieltämme vasemmalle ja leiriydyimme _Kung-mugaan_.\n\nOlin juuri piirustamassa, kun ratsastaja tuli nelistäen, kädessä\nviheriä merkkilippu, siis kiinalainen ja tibetiläinen sanantuonti.\nOlin varma siitä, että asia koski ankaria, minuun tähdättyjä\ntoimenpiteitä, mutta se olikin Lhasasta kaikille asemille aina\nGartokiin asti annettu ukaasi: kaikkialla piti hankkia hevosia ja\nkuormajuhtia kahdelle kiinalaiselle, jotka olivat saaneet toimekseen\nminun etsimiseni, \"puhuakseen\" minun kanssani ja tuodakseen minulle\nkirjeen hänen ylhäisyydeltänsä lien darinilta. He voivat saapua millä\nhetkellä hyvänsä.\n\nKesäpäivä oli niin synkkä kuin vain olla voi. Koko maa oli\nläpinäkymättömän sumun verhossa, läheisimmät teltitkään eivät näkyneet.\nVuoria ei erottanut sittekään kun sumu oli jo hieman hälvennyt.\nRatsastimme erinomaista tietä luoteeseen, ihmetellen mani-kekojen\nlukuisuutta ja niiden violettiin ja tummanviheriään liuskakiveen\nhakatuita korkokirjotuksia; muutamissa rukouskivissä oli 3-4\nsentimetrin korkuisia kirjotusmerkkejä, kun taas suurimmat ovat 20\nsentimetrin korkuisia, niin että kullekin liuskalle mahtuu ainoastaan\nyksi merkki. Eräässä paikassa on rivissä kuusi liuskaa, muodostaakseen\nrukouslauseen: \"_Om ma-ni pad-me hum_\". Muutamien uhrikivien\nkirjotusmerkit olivat punaisia, pyöreistä graniittipaloista valkealle\npohjalle hakattuja. Isoin mani oli 80 metrin pituinen.\n\nSivuutimme isoja telttileirejä ja suuria karjalaumoja; villiaasit\nkävivät laitumella yhdessä kesyjen jakien kanssa. Kaikki vastaantulijat\npysähtyivät ja tervehtivät meitä. Tradumin gova tuli meitä vastaan;\nhän joutui onnettoman näköiseksi ja vaivasi päätänsä pohtimalla,\nsuuttuisiko Lo Gapu ehkä meidän Nepalissa käynnistämme. _Tasang-lan_\nmatalan kynnyksen ylitse saavuimme onnellisesti pienen _Tsatot-karpon_\nlähellä olevaan _Bonboon_, missä Guffaru pääjoukon kanssa odotti meitä.\n\n25. p:nä teimme hyvin lyhyen matkan _Tshikumiin_, jonne asti\nTsatot-karpo näkyi. Muonavaroja oli meillä ainoastaan päiväksi, mutta\nTradumin gova tarjoutui toimittamaan lisää, jos vain vuokrattavista\nhevosista hyvästi maksaisimme. Tulossa olevista kiinalaisista ei hän\nollut vähääkään huolissaan; jos ne moittisivat häntä siitä, että oli\nlaskenut minut Tsangpon etelärannalle, niin vastaisi hän, että\nmuonavarojen saanti oli helpompi siellä kuin pohjoisrannalla. Hän oli\naikoinaan ollut lamana Tashi-gembessä, mutta oli rakastunut erääseen\nnaiseen. Salatakseen asian oli hän lähtenyt toivioretkelle\nKang-rinpotshelle, mutta oli kumminkin tullut ilmi ja hänet kiellettiin\npalaamasta. Vähitellen oli hän sitten ylennyt virka-uralla, ja oli nyt\nTradumin piiri-esimies ja yhtä suuri veijari maallisella alalla kuin\noli ollut hengelliselläkin. Minulle hän toki teki erinomaisia\npalveluksia.\n\nKesäk. 28. p:n aamuna ratsastimme _Namlagumpaan_ ylös\nkallion-ulkonemalIe, josta näköala on yhtä laaja kuin opettavakin.\nHalkeilleen savitasangon ylitse, joka on tulvaveden aikana veden alla,\nsaavuimme Tsangpon rannalla olevaan leiriin; joki muistuttaa järveä.\nRyderin tarkka ja oikea kartta osottaa, että joki on semmoisena\nsyysmyöhälläkin. Leveys oli tällä kohtaa 890 metriä, mutta suurin\nsyvyys ainoastaan 0,74 metriä. Sen yli voi siis esteettömästi ratsastaa\nja jaki-karavaanit astelevat rauhallisesti veden halki — miten toisin\nonkaan alempana idässä, missä jyrkkien vuorien väliin puristunut joki\non syvä ja vuolas. Mutta loppukesällä on tällä paikalla mahdoton\nkahlaten yli mennä, ei liioin uskalla veneettäkään petollisten,\nliikkuvien hiekkavallien vuoksi.\n\nSeuraavana päivänä kuljetettiin arimmat matkatavarat yli veneellä,\nkaikki muut jakeilla, jotka polskuttelivat sameassa likaisenharmaassa\nvedessä kömpelöinä ja mustina. Pohjoisrannalla ratsastimme harvinaisen\nmaiseman yli. Siellä oli aina 8 metrin korkuisten hiekkaharjujen\nmuodostamassa sokkelossa jokihaaroista syntyneitä nevoja ja järviä.\nKiertelemme sinne tänne, koettaen kaartaa hiekkapenkereitä ja syvempiä\nlahtia, mutta joudumme usein ratsastamaan epämieluisten, vajottavien\nnotkojen poikki. Muutamissa tuntuu heikko virta, toisissa on seisova\nvesi. Paikotellen kohoaa vedestä hiekkasaaria, joista toiset ovat\nkasvittomia, toisilla rehottaa heinää ja pensaskasveja. Se on\nkerrassaan repeloittua, mutta hauskaa ja vaihtelurikasta maisemaa.\nMeitä vainoavat oikeat hyttyspilvet. Muutamat miehet kulkevat edellä\nluotseina. Usein joutuvat he liian syvään veteen ja ovat pakotetut\nnopeasti kääntymään. Tulvavesi huuhtelee suurimman osan juoksuhiekkaa\nmukaansa, hyljäten sen taas alempana Brahmaputran rannoilla. Mutta joen\nlaskettua kokoontuu taas uutta hietaa, ja uusia hiekkasärkkiä\nmuodostuu. Niin muodoin tämä on lentohiekan levähdyspaikka sen matkalla\nitää kohti. Leiriydymme viimeisen rantajärven partaalle, kuunnellen\nkalojen pulahtelua. Koko maa muistuttaa Itä-Turkestanin suoseutua Lopia\nja sen ikuista veden ja lentohiekan välistä taistelua. Seudun nimi on\n_Dongbo_. Siellä odottivat minua Tuksumin gova ja toiset päälliköt.\nEdellinen oli saanut tiedon, että kiinalaiset, joiden tulosta jo olimme\nkuulleet, olivat lähteneet Saka-dsongista ja nyt matkalla tänne. Hän\nluuli niiden vielä ennen iltaa saapuvan.\n\nKesäkuun 30. p:nä kuljimme suuren osan päivämatkaamme tasamilla, jota\nmyöten jo Nain Sing ja englantilainen retkikunta olivat kulkeneet. En\nnimittäin uskaltanut kiertää passiini merkittyä _Tuksumia_. Sen kaikki\nasukkaat tulivat kylän ulkopuolelle meitä vastaan. Sovittiin govan\nkanssa, että Guffaru menisi pääjoukkoinensa _Sham-sangiin_ ja minä\npujahtaisin parin seuralaisen kanssa joen eteläpuoliselle, kielletylle\ntielle.\n\nHeinäk. 2. p:nä sanoimme siis Guffarulle ja hänen joukolleen\njäähyväiset, ratsastimme tasangon yli luoteeseen ja leiriydyimme (191.\nleiri) Tsangpon vasemmalle rannalle. Joen virtamäärä on tällä paikalla\n56 kuutiometriä. Aamulla vietiin tavarat joen toiselle puolen. Kuljimme\nvielä kahden jokihaaran yli, niin että koko Brahmaputran vesimäärä\nnousi 92 kuutiometriin. Niillä luvuilla, jotka saadaan mittaamalla\njokea likellä sen lähteitä, varsinkin juuri lumensulamisen alkaessa, on\nkuitenkin ainoastaan tois-arvoinen merkitys.\n\nTila ei salli ryhtyä selittämään Brahmaputran eteläpuolisten seutujen\nmaantiedettä. Mainittakoon kuitenkin, että seuraavana päivänä oli\nmeidän ja pääjoen välillä matalia vuoria ja että me vasta heinäkuun 6.\np:nä taas leiriydyimme _Tshärokin_ luona sen rannalle. Olimme kulkeneet\nuseiden syrjäjokien yli. Pääjoen vesimäärä oli vielä 44 kuutiometriä.\n\nLyhyellä päivämatkalla saavutimme taas Guffarun joukon _Shamsangissa_\n(4,697 metriä) suuren valtamaantien varrella, johon oli pystytetty 21\ntelttiä. Seudun päälliköt olivat erittäin avuliaita. Heillä ei ollut\nmitään muistuttamista minun suunnittelemaani Kudi-gangrille nousemista\nvastaan. Sanotun vuoren huiput näkyivät luoteesta ja _siellä piti\nBrahmaputran lähteitten olla_. He varustivat meidät muonavaroilla\nkahdeksitoista päiväksi; pitkään aikaan eivät olleet kätemme niin\nvapaat olleet. Täällä ei tiedetty vielä mitään Lhasasta lähetetyistä\nkiinalaisista tai tibetiläisistä takaa-ajajista.\n\n\n\n\nKahdeskymmenesviides luku.\n\nBrahmaputran lähteillä. — Ero.\n\n\nOlimme jo päässeet kauvas länteen. Askel askeleelta oli olosuhteiden\nvoima pakottanut minut jättämään tutkimatta yhä ja yhäti suurempia\npohjoisia alueita. Se harmitti minua, koetin sentään pakko-asemassani\nparastani. _Shamsangin_, Ryderin Lahtsangin, luona olimme sillä\npaikalla, missä Brahmaputran eri puolilta tulevat varsinaiset lähdejoet\nyhtyvät. Olin jo kauvan sitten päättänyt tunkeutua aivan\n_tuntemattomalle lähteelle asti_, jos eivät tibetiläiset asettaisi\nvoittamattomia esteitä eteeni.\n\nRikastietoinen, terävänäköinen eversti _Montgomerie_ oli v. 1865\nlähettänyt Nain Singin ylistä Brahmaputran laaksoa nousemaan. Tämä\nlähti Shamsangista, missä nyt olimme, kulki Marium-la'n yli ja sanoo\nkertomuksessaan, että joen lähteet ovat varmasti etelästä näkyvässä\nvuorijonossa, että se saa vetensä tuon vuoriston jäätiköistä. Hän ei\nkumminkaan lähtenyt näitä varsinaisia lähteitä etsimään, vaan jatkoi\nmatkaansa läntiseen suuntaan.\n\nVuotta myöhemmin, v. 1866, teki _Thomas Webber_ etelästä käsin\ntutkimusmatkan tibetiläiselle alueelle. Hänen karttaluonnoksestaan\nnäyttää siltä, kuin olisi hän kulkenut Tsangpon muutamien lähdejokien\nyli, mutta seudusta, josta ne saavat alkunsa, ei ole muita tietoja\nkuin: \"_Snowy ranges unexplored_\". Ja kun hän sitte tekstissä sanoo:\n\"Täällä olivat suuren, Gurlan jäätiköistä alkavan Brahmaputran\nlähteet,\" tulee sekavuus aivan korjaamattomaksi, sillä joen lähteet\novat 100 kilometrin päässä Gurlasta, vuoresta, jonka yhteydessä ei\nBrahmaputra ole millään tavalla.\n\nValtiollinen Gartokiin vuonna 1904 lähetetty _Rawlingin_ johtama\nretkikunta, jonka päätuloksena on Ryderin ja hänen apulaistensa\noivallinen ylisen Brahmaputran kartta, kulki Shamsangista Marium-la'n\nyli ja Guntshu-tson pohjoispuolta pitkin Manasarovarille. Minulle oli\nsiis hyvin tärkeätä voida matkustaa heidän tiensä eteläpuolitse,\nsellaisen maan kautta, missä he eivät olleet käyneet. He matkustivat\nNain Singin kulkemaa tietä, joen lähteiden pohjoispuolitse, noin 40\nengl. penikulman päässä niistä. Ryderin kertomuksesta voi saada sen\nkäsityksen, kuin pitäisi hän Marium-la'ta Brahmaputran lähteenä. Mutta\neräässä häneltä sittemmin saamassani kirjeessä ilmottaa hän, että asian\nlaita ei ole niin, vaan on hän aina sanonut, että varsinaisten\nlähteiden täytyy olla luoteessa, niiden hänen kartallensa merkittyjen\nlumipeitteisten vuorten välissä, joiden korkeuden hän on mitannut.\n\nEn ryhdy laajalti tätä kysymystä selostamaan. Kukaan muu matkustaja ei\nole koskaan niillä seuduin käynyt, mutta minä en olisi tahtonut millään\nehdolla päästää tilaisuutta tunkeutua Brahmaputran lähteelle asti ja\nmäärätä sen paikka lopullisesti.\n\nMutta miten se kävi päinsä? Lähdejoet yhdistyvät Shamsangin luona, ja\nvasta sen paikan alapuolella on yhtyneen joen nimenä _Martsan-tsangpo_.\nEnsi työksi piti minun tietysti mitata lähdejokien vesimäärä, ja jos se\nolisi jokseenkin yhtä suuri jokaisessa, niin voisi tyytyä siihen, että\nsanoisi Brahmaputralla olevan useita lähteitä.\n\nOtin matkaani kymmenen miestä ja mittausvehkeet ja lähdin heinäkuun\n10. päivänä laakson eteläpuoliselle vuorenjuurelle, kahden joen,\nnimittäin lounaasta tulevan _Kudi-tsangpon_ ja lännestä juoksevan\n_Tshema-jundungin_ yhtymäpaikalle. Yhden päivämatkan päässä lännempänä\nlaskee Tshema-jundungiin Marium-la'sta tuleva _Marium-tshu_. Ensiksi\nmittasin kumminkin koko yhdistyneen joen vesimäärän vielä kerran: se\noli 44 kuutiometriä sekunnissa. Heti yhtymän yläpuolella oli\nTshema-jundungin vesimäärä 10 kuutiometriä. Jos sen vähennämme\nyhdistyneen joen koko vesimäärästä, jää Kudi-tsangpon vesimääräksi\n34 kuutiometriä. Tämä on toisin sanoen kolme ja puoli kertaa Tshemaa\nsuurempi. Silloin on kumminkin otettava huomioon, että Tsheman veteen\non laskettu Marium-tshunkin vesi, joten sen vesimäärä, 10 kuutiometriä,\nedustaa kahden syrjäjoen vesimäärää.\n\nKun illalla leiriydyimme pääjoukon kanssa _Umbon_ seudulla (4,702\nmetrin korkeus) Marium-tshun ja Tshema-jundungin risteyksessä, olivat\nnämä joet melkoisesti tulvilleen nousseet, ja vesi, joka vielä aamulla\noli kirkasta, oli nyt muuttunut sameaksi. Niinpä voi nyt verrata\ntoisiinsa vain molempia samaan aikaan tehtyjä mittauksia. En rupea\nkuitenkaan tässä kuvailemaan kaikkia myöhempiä yksityiskohtaisia\nmittauksia. Lähteelle pääsyksi minulle riitti se tieto, että\nKudi-tsangpo on verrattomasti isompi kuin molemmat toiset; sen juoksua\npiti minun siis seurata tunkeutuessani vuoristoon, johon ei kukaan\nedeltäjäni ollut pyrkinyt. Tibetiläisetkin sanoivat Kudin olevan\nMartsan-tsangpon ylinen oja.\n\nHeinäkuun 9. p:nä erosin Guffarusta ja pääjoukosta, joiden piti\nedelleenkin kulkea valtatietä myöten ja mennä Marium-la'n yli\nToktsheniin. Itse päätin Robertin ja kolmen aseestetun tibetiläisen\nkanssa kulkea Kudi-tsangpon juoksun johdolla sen juurille ja\nlähteille asti. Tiemme kävi lounaaseen päin. Siinä missä me kelpo\ntaipaleen _Marium-tshun_ viimeisen suistohaaran yläpuolella menimme\nTshema-jundungin yli, oli virran vesimäärä vähän yli 4 kuutiometrin.\nSiitä kaakkoon virtaava Kudi-tsangpo on siis noin kahdeksan kertaa\nisompi.\n\nHeinäkuun 11. p:nä puhalsi navakka tuuli, kun ratsastimme\nedelleen lounaaseen päin. Jo täällä sivuutimme huokoisia,\nsulavia lumipälviä. Arvokkaita kivilajeja emme enää tavanneet;\nvierinkivet olivat graniittia ja viheriää liuskakiveä. Seuraamme\nerästä selvästi huomattavaa paimentolaispolkua, joka vie ylös\nTshema-jundungin ja Kudi-tsangpon väliselle vedenjakajalle,\nmaanselälle, _Tso-niti-kargang_-solaan. Viimemainitun virran mahtava\nlaakso on etelässä meidän alapuolellamme. Itse virran vesi on hyvin\nsameaa, mutta sen oikealla puolella on kirkasvesinen somerikkojärvi.\nKaakosta tulee _Lung-jung_-niminen syrjäjoki. Joka puolella avautuu\nsuuremmoinen näköala. Lounaasta koilliseen kulkee loppumattoman sekava\nvuori-ulappa: ne ovat ylisen Tsangpon syrjäjokien leikkelemiä\n_Transhimalajan_ vuorenharjoja ja -haaroja. Etelässä avautuu\njylhyytensä kautta ihastuttava, valtaavan suuremmoinen panoraama. Se on\nvaihteleva jono valtaavia huippuja, hammasmaisia, mustia ja\nhalkeilleita, milloin teräviä kuin pyramiidi, milloin leveitä ja\ntylppiä. Niiden takaa näkyy lumikenttiä, joilta ikuinen lumi soluu\nhitaasti alas, muodostaen jäätiköitä mustien kallioiden väliin.\nEtelässä vallitsee _Ngomo-dingdingin_ mahtava vuorenrunko; sen\njäätiköiltä saa Kudi-tsangpo melkoisen osan vettänsä. Lounaassa kohoaa\ntoinen vuorenrunko, _Dongdong_, jonka jäätiköt ovat yhtä mahtavia.\nSiitä oikealle lähtevän vuoriston nimi on _Tshema-jundung-pu_. Siitä\nlähtee samanniminen joki, virraten kiertotietä yhtymäpaikalle\nShamsangin luo. Kaakosta neuvottiin minulle läheisimpien vuorien takana\noleva _Nangsa-la'n_ asema, josta ovat _Gjang-tshun_, meille jo muutamia\npäiviä tutun joen lähteet.\n\nNyt mennään jyrkästi alaspäin somerikko-kerrostumain, graniittisoran,\nkivilohkareiden ja vierinkivien välitse. Eri korkeuksilla tapaamme\nkolme pientä, kirkasta _Tso-niti_nimistä somerikkojärveä. Maa tulee\ntasaisemmaksi; erään soran läpi sorisevan lähdepuron ja pienen\nsyvänteen ohi kuljettuamme tulemme mani-keolle, ja vasta sitte saavumme\nKudi-tsangpon rannalle _Lhajakiin_, 200. leiriimme. Siellä on\nerinomainen laidun, ja me huomaamme lukuisia paimentolaisleirien\njälkiä. Useissa paikoin tapaamme isoja, ohuita, myrskyn irtikiskomia\ntuohilevyjä, joita tuuli on kuljettanut tänne etelästä vuoriston yli.\n\nMinulle jokseenkin selvisi jo tässä leirissä miten täytyi olla\netsimieni lähteiden laita, mutta emme olleet vielä niille päässeet ja\nsiksi jatkoimme matkaamme heinäk. 12. p:nä lounaaseen. Lumipeitteisten\nvuorien juuri näytti olevan aivan lähellä. Joki on leveä, mutta\njakaantuu taaskin useiksi haaroiksi, muodostaen liejusaaria. Laakson\nvasemmalla puolella, jota myöten kuljemme, on pari pientä viheriän ja\nmustan kirjavaa liuskakiviseinämää, muutoin on kaikki vanhaa\nsomerikko-kerrostumaa. Ratsastamme joen yli, joka juoksee Dongdongin\nalapuolisesta seudusta ja laskee Kudi-tsangpoon. _Tse-tshung-tso_ on\npieni somerikkojärvi. Laakson pohja kohoaa vähitellen, se on pehmeää ja\nkasvaa karua ruohoa. Sattumalta tapaa jonkun pienemmän, harhautuneen\nharmajan graniittilohkareen. Kesäisillä leiripaikoilla on lantaa,\nrääsyjä ja luita. Vihdoin laajenee joki niin leveäksi, että muistuttaa\nsomerikon ja lentohiekan ympäröimää järveä.\n\nSaavuttuamme leiriin n:o 201, 484 metrin korkeuteen, peittyivät\nvuorenhuiput juuri pilviin. Mutta oitis auringon laskettua selkeni\nilma ja viimeiset pilvet liitelivät kepeinä ja valkeina kuin höyry\n_Ngomo-dingding_-jäätikön yli, jonka ihanan rakenteen ylemmät\nsivu-kerrostumat ja samakeskiset renkaat erosivat selvästi\nkukkulamaisista harjakerrostumisista. Siellä täällä ammottaa suuria\nrailoja jäässä, jonka pintaa muutoin valaisee lumi ja hauras, sulava\njääkuori.\n\nAuringon laskettua kuvastuivat kaakosta ja lounaasta näkyvät yhdeksän\nhuippua tavattoman voimakkain piirtein. Liituvalkoisista lumikentistä\nkohoavat pikimustat kallionhuiput, kielekkeet ja selänteet, ja\nsuuremmoisten propyleain välistä pistävät jäätiköt esiin. Se on\nkokonainen kylä pilvenkorkuisia telttejä! Brahmaputran lähteitä ei\nvoisi koristaa suuremmoisempi, ihanampi tausta. Pyhät, kolmin kerroin\npyhät ovat nämä vuoret, joiden sylistä on alkanut ja saa ravintonsa jo\nikimuistoisina aikoina saduissa ja runoissa ylistetty joki, Tibetin ja\nAssamin joki, \"joki\" _par préference_, Braman poika! Tummat\ntibetiläiset ovat, sukupolvi sukupolven jälkeen, kuunnelleet\nvuosisatojen kuluessa sen kohinaa maailman kahden korkeimman vuoriston,\nHimalajan ja Transhimalajan välissä, ja Assamin kirjavat kansakunnat\novat sukupolvi sukupolven jälkeen kastelleet vainioitansa sen\nelämääluovilla aalloilla ja juoneet sen siunattua vettä. Mutta kukaan\nei tiennyt missä lähde oli! Kolme retkikuntaa on määrännyt sen paikan\nlikipitäin, mutta ei kukaan ollut siellä käynyt. Ei mikään maantiede\nole antanut meille tietoja Brahmaputran lähdettä ympäröivästä maasta.\nAinoastaan pieni paimentolaisjoukko käy siellä vuosittain pari pian\nohimenevää kesäkuukautta viettämässä. Täällä on se lähde, täältä kolmen\njäätikkökaistaleen edustalta hindukansojen niin pyhä virta alottaa\nlähes 3000 kilometrin pituisen juoksunsa maailman mahtavimman vuorimaan\nkautta, vyöryttäen sameat vetensä ensin itää kohti, sahaten sitten\netelään virratessaan Himalajan halki pirstoutuneen laakson ja soluen\nvihdoin luodetta kohti Assamin tasangolle. Ylinen Brahmaputra,\n\"Tsangpo\", on todellakin Tibetin valtasuoni, sillä sen ranta-alueelle\nkeskittyy vaan 2,5-miljoonaisen väestön suurin osa, samalla kun Assamin\nhedelmällisimmät, väkirikkaimmat maakunnat sen alista juoksua\nympäröivät. Brahmaputra on maailman jaloimpia virtoja, ja vähän on\nvirtoja, joilla on korkeammat esi-isät ja vaihtelevampi, kunniakkaampi\nelämänjuoksu. Sillä sen rannoilla ovat kansat varttuneet, viettäneet\nsiellä elämänsä ja erottamattomasti yhdistäneet siihen historiansa ja\nkultuurinsa jo niin muinaisina aikoina kuin inhimillinen tieto edes\naavistelee.\n\nNäissä ajatuksissa läksin myöhään illalla ulos ja näin yhdeksän huipun\nkallioiden nousevan epäselvinä kumumarjoina, samalla kun jää- ja\nlumikentät olivat taivaanvärisiä, eivätkä siis yön aikana päässeet\nvaikutuksensa täyteen voimaan. Mutta silloin leimahti salama etelässä\n_Kudi-gangrin_ takana, kuten vuorta nimitetään, ja sen valossa\npiirtäytyivät ikuisella lumella peitetyn harjanteen ääriviivat äkkiä\nterävinä ja korppimustina nähtäviksi. Harvinainen, kiehtova maa, jossa\nöisin henkien kuiskailuja kuulee ja öisen taivaan sinertävissä valoissa\nleimuavan näkee! Vielä kauvan kuuntelin _Shapka-tshu_-puron sorinaa,\nkun se hiljaa lorisi kivistä uomaansa myöten Kudi-tsangpon rantaa\nkohti.\n\nYhä vieläkin oli meillä kappale matkaa edessämme ennen kuin\nsaavuimme varsinaisille lähteille. Sitäpaitsi en voinut hyvällä\nomallatunnolla jättää Kudi-gangria, tarkoin mittaamatta sen korkeutta\nkiehumalämpömittarilla. Tibetiläisemme olivat pelkkää ystävyyttä ja\nnäyttivät itse haluavan osottaa meille paikan, josta olin viime päivinä\nniin paljon puhunut ja kysellyt. Olinkin todella kiitollinen ja\niloitsin suotuisasta tilaisuudesta saada määrätä lähdepaikka, vaikkapa\ntiesinkin, että matkani Kudi-gangrille ei voinut olla muuta kuin hyvin\npikainen, puutteellinen paikan silmäily. Tämän seudun perinpohjainen\ntutkiminen vaatisi vuosia, sillä kesä on täällä ylhäällä lyhyt, työaika\nainoastaan parikuukautinen. Mutta vaikka en onnistunutkaan matkallani\nsaavuttamaan muuta tulosta kuin fyysillisen maantieteen pääpiirteet,\nvoin sittenkin _sitä retkeä pitää viimeisen Tibet-matkani tärkeimpinä\ntapauksina_. Päätimme siis seuraavana päivänä, heinäkuun 13., lähteä\nlähteille ratsastamaan. Ainoastaan Robert, Rabsang ja yksi tibetiläinen\nsai tulla mukaani. Toisten piti jäädä Tseringin johtoon paluutamme\nodottamaan.\n\nLähdimme matkalle ihanalla ilmalla; ei ainoakaan pilvi peittänyt\nKudi-gangrin huippuja. Kuljimme Kudi-tsangpon vasenta rantaa,\nratsastaen valtavien 150 metrin korkuisten somerikkomuodostumien\njuuritse, joita jättiläisjäätikkö on ammoin kasannut vasemmalle,\nläntiselle puolelle. Tuon jäätikön ovat muinoin muodostaneet nyt vain\npätkinä esiintyvät jäätikkökaistaleet. Näiden kasojen jääkautinen\nkerrostumaluonne on helposti huomattavissa; paikotellen näemme\npyöristettyjä molemmin puolin jyrkkärinteisinä laskeutuvia selänteitä\nja valleja, paikoin taas kaartuneita kukkuloita. Yläpintaa peittää\nuseasti hieno sora, jolla kasvaa ruohoa ja alppikukkia; nämä kaikessa\nherttaisuudessaan ahertavat nauttia lyhyestä kesästä mahdollisimman\npaljon. Siellä täällä on sattunut vuorenvieremiä ja kivessä ei huomaa\nkerrostumisen merkkiäkään.\n\nSuoraan edessämme on nyt suunnattoman suuri jäätikkö, joka laskeutuu\nlännessä _Muktshung-simon_ laajasta lumirotkosta. Sen harjasomerikkojen\nja äskenmainittujen vanhojen somerikkokerrostumien välille on eräs\njoltisenkin vesirikas joki laaksonsa uurtanut. Sen vesi on\npuolikirkasta ja vihertävää; siis saa se alkunsa lumikentistä. Vähän\nalempana viimeistä somerikkokerrostumaa yhtyy se jäätikkövirtojen\nlukuisiin sameihin haaroihin, joista on isoin se, joka juoksee likinnä\nMuktshung-simon vuorenrunkoa. Vielä 200 metriä yhteenjuoksun\nalapuolella voi erottaa viheriän veden harmajasta, mutta myöhemmin\nsekottuvat niiden kylmät virrat yhdeksi. Kun tämä joki, joka on\nedelleenkin useihin mutkikkaihin haaroihin jakautunut, kääntyy\nkoillista kohti 201. leirimme luona, saa se melkoisen määrän lisävettä\nkauvempaa itäisistä jäätiköistä ja niin syntyy _Kudi-tsangpo_.\n\nVihdoin ratsastimme lohkareiden ja vierinkivirinteiden välissä\nmutkittelevalle jyrkästi viettävälle rintasuojukselle ja edelleen\npurojen ja hyllyvien soiden, ruohokkojen ja tiheitten pensastojen yli\nvanhalla kerrostumaselänteellä olevalle, vallitsevalle näköpaikalle\n5015 metrin korkeuteen. Edessämme on laaja sokkelo, mahtavien\nluisujen, halkeilleiden rotkojen, paljaiden kallioiden, sakarain,\npyramiidien, patsaiden, tornien, harjanteiden, somerikkokerrostumien,\njääkaistaleiden, lumi- ja jääkenttien muodostama sokkelo, sanalla\nsanoen maisema, jonka vertaista suuremmoisessa jylhyydessä ei ole.\n\nBrahmaputran todellisena lähteenä on pääjäätikön etupuoli, josta alkaa\nKudi-gangrin kaikista jäätikköjoista vesirikkain. Toiset 201. leirin\nlänsipuolella siihen laskevat joet ovat pienempiä ja lyhyempiä. Emme\npäässeet niille asti, koska pääjoen hiekka- ja liesupohja upotti\nhevosia liian syvään.\n\nPaluumatkalla pysähdyimme sillä kohdalla, missä Kudi-tsangpo virtaa\npois jään alta. Paikka on 4,864 metriä meren pintaa ylempänä.\nYksityiskohtien kuvaaminen täytyy minun lykätä siihen tieteelliseen\njulkaisuun asti, joka tästä matkasta aikanansa ilmestyy. Seuraavana\npäivänä valokuvailin Kudi-kangrin jäätikkömaailmata. Ja nyt ei muuta\nkuin kiireesti länttä kohti, tekemään mandariineista ja devashungista\nhuolimatta uusia löytöjä, kokoamaan uusia tietoja — kielletyllä\ntiellä!\n\nHeinäkuun 15. päivänä poikkesimme entiseltä tieltämme vasemmalle,\nkuljimme somerikkosokkelon yli pohjoiseen ja näimme _Kargan-la_-solasta\nentistä selvemmin Dongdongin ja Tshema-jundungin lumipeitteiset\nhuiput. Kuljimme erään perin korkean harjun yli, päästäksemme\nleveään _Tshema-jundungin_ laaksoon; tämä joki saa alkunsa etelästä,\nTshema-ungdung-pu'n vuoriryhmään kuuluvista jokseenkin suurista\njäätiköistä. Täällä oli useita paimentolaistelttejä sekä eräällä\nkartanolla seitsemän bongbalaisten toivioretkeläisten telttiä.\nNämä pyhiinvaeltajat olivat koko perhekuntansa kanssa matkalla\nKang-rinpotshelle, tekemään kierroksen pyhän vuoren ympäri. Useimmat\nkaukaisesta idästä tulevat toivioretkeläiset kulkevat eteläistä tietä,\nmutta palaavat Marium-la'n kautta.\n\n_Tyntshungin_ laaksossa leiriydyimme 17. p:nä heinäkuuta siistien\npaimentolaisten luo. Nämä hankkivat meille nopeasti uusia jakeja, sillä\nsuoritettuansa hyvin tehtävänsä kääntyi täältä takaisin Shamsangiin\nmeidän kolme pyssymiestämme. Koko tämä Brahmaputran lähteille tehty\nmatka oli maksanut ainoastaan 110 rupiita! Olisipa ollut enemmänkin\narvoinen. Alkuasukkaat kertoivat, että viime aikoina oli kymmenen\nrosvoa tehnyt koko seudun peljätyksi, mutta kuultuansa vain huhun, että\neuropalainen karavaani oli tulossa, olivat ne hävinneet jäljettömiin.\nNiinpä otettiin meidät pelastajina vastaan ja ihmiset tuskin tiesivät\nmiten osottaa meille ystävyyttänsä.\n\nHeinäkuun 19. päivänä nousimme pikkuisen _Loang-gonga_-joen vartta sen\nlähteille, erinomaisen lakeaan _Tam-lung-la_- eli _Tag-la_-solaan, joka\non oikeastaan erään avonaisen pitkittäislaakson poikkiharju. Mutta\nkumminkin on tämä sola tavattoman tärkeä, sillä se on Brahmaputran ja\nManasarovarin välinen vedenjakaja; korkeus on 5,298 metriä. Sola on\nvanhojen somerikkokerrostumien välissä, jotka ympäröivät Loang-gongan\nlähdejärveä, pientä, vähäpätöistä _Tam-lung-tso'ta_. Jonkun matkan\npäässä etelässä näkyy _Angsi-tshun_ ja _Gang-lungin_ välinen\nvedenjakaja. Gang-lung alkaa samannimiseltä vuorenkukkulalta ja\nlaskee Tage-tsangpon nimisenä Manasarovariin. Uusimmatkin Länsi-Tibetin\nkartat antavat aivan väärän kuvan tästä maasta, jossa eivät\neuropalaiset ole vielä koskaan käyneet. Huomattavasti merkityn\neteläisen vuorijonon paikalla tapasin minä pitkän kukkulaisen laakson,\njonka somerikkokerrostumien välissä on vedenjakaja. Täällä sanoin\njäähyväiseni Brahmaputralle, elettyäni sen jokialueella puoli vuotta,\naina Se-la'sta lähtien.\n\nHeinäkuun 21. p:nä ratsastimme Tage-tsangpon yli siinä missä sen laakso\navautuu Manasarovarin lakeaa notkoa kohti — uusi luku meidän\nmatkakertomuksessamme. Luoteessa kohoaa _Kang-ringpotshe eli Kailas_,\npyhä vuori. Se kohoaa sahamaisen, tällä puolen näköalaa rajoittavan\nvuorijonon yli kuin mahtava tshorten laman haudalla. Sen nähdessänsä\nlaskeutuivat miehemme oitis satulasta ja painoivat otsansa maahan.\nAinoastaan Rabsang, joka on piintynyt pakana, jäi hevosensa selkään\nistumaan ja sai myöhemmin Tseringiltä ansionmukaiset haukkumiset.\n\nTok-tshenista lähetin kolmetoista miestä takaisin Ladakiin. Sen tein\nuseastakin syystä. Länsi-Tibetissä en tarvinnut niin paljoa väkeä,\nkaksitoista riitti; kepeäliikkeinen karavaani saa enemmän aikaan ja\nherättää vähemmän huomiota. Heidän piti nyt lähteä tottuneen Guffarun\njohdolla Gartokiin ja jättää brittiläiselle asiamiehelle Thakur Jai\nChandille ne matkatavarani, joita en enää tarvinnut. Hänelle lähetin\nmyös vanhemmilleni ja muille kirjottamani kirjeet, jotka käsittivät\n_kolmesataa sivua_. Erittäin tärkeä oli eversti Dunlop Smithille\nosottamani kirje, jossa pyysin rahaa 6,000 rupiita, muonavaroja,\nkirjoja, revolvereja ja ampumavaroja, lahjoiksi sopivia esineitä, kuten\nkulta- ja hopeakelloja, ja etenkin kirjeitäni, joita piti tällä välin\nminulle kokoontua Simlaan.\n\nKun seuraavana iltana kutsutin kaikki 25. miestä kokoon ja ilmotin\nkolmetoista laskevani palveluksestani, kysyen kuka halusi kotiinsa\npalata, ei ainoakaan ilmottautunut. He halusivat minua seurata, kunnes\nitse saisin kylläni Tibetistä! Valitsin nyt itse ne kolmetoista,\njättäen parhaat jäljelle. Näiden joukossa oli Tashi, joka Tundup\nSonamin kanssa teki seikkailurikkaan matkansa Shigatseen. Mutta\nnähtyään minun karavaanin jaolla totta tarkottavan pyysi hän päästä\nkotiinsa ja hänet vaihdettiin toiseen.\n\nSaadaksemme kaikki järjestetyksi viivyimme täällä kaksi päivää. Kun\nmatkatavarat olivat uudestaan kunnossa, jätin itselleni ainoastaan\nneljä arkkua; kaikki muu jäi Guffarun kuljetettavaksi. Robert istui\nteltissäni pankkiirina, latoen rupiita ja kultasovereigneja pieniksi\nläjiksi: kotiinsa palaavien palkkoja, palkintoja ja matkarahoja.\nKassani kepeni kerrassaan 2,118 rupiilla. Pois lähtevät saivat myös\npitää kaksi viidestä pyssystämme. Iltamyöhällä tuli Guffaru telttiini\nviimeisiä käskyjäni kysymään. Vanha, kunnon Guffaru, hän oli ollut\nelämänsä syksynä ja Tshang-tangin talvessa ihmeteltävä, aina\njärkkymättömän rauhallinen ja tyytyväinen, täyttäen velvollisuutensa\npienintä myöten. Nyt istui hän edessäni viimeisen kerran ja itki,\nkiitti minua yhdessä eletystä vuodesta kyynelten valuessa hänen\nvalkealle parrallensa. Pyysin, ettei hän itkisi, vaan iloitsisi, kun\nraskas aika oli lopussa ja hän voi palata omiensa luo terveenä ja 400\nrupiita kukkarossaan. Lehistä lähtiessämme oli hän köyhä kuin\nkirkonrotta, nyt oli hän oloihinsa nähden rikas mies — eikä ollut\ntarvinnut käärinliinaansa. Sanoin, että tulisin häntä suuresti\nkaipaamaan, mutta etten voinut arvokasta matkatavaravarastoa ja\ntärkeätä postia uskoa kenenkään muun kuin hänen käsiinsä.\n\nKun 26. päivän aamulla varhain tulin ulos teltistäni, seisoivat niiden\nkolmentoista miehen 13 jakia tavarat seljässä valmiina tibetiläisine\noppainensa matkaan lähtemään. Kiitin miehiä siitä ajasta, jona he\npalveluksessani olivat olleet niin monille vaaroille alttiina, kiitin\nheitä uskollisuudesta ja kärsivällisyydestä, ja pyysin heitä muistamaan\nolevansa kotiin palaavasta karavaanista vastuunalaiset, pyysin\ntottelemaan Guffarua ja muistamaan, että menettävät maineensa, jos\nmatkalla riitaantuvat keskenänsä. Jos he olisivat tällä matkalla yhtä\ntunnollisia kuin palveluksessani ollessaan, menestyisivät he tulevassa\nelämässään, ja kenties sattuisivat tiemme vielä kerran yhteen.\n\nNyt astui Guffaru joukosta ja ääneen itkien laskeutui eteeni\npolvilleen. Kaikki toiset seurasivat hänen esimerkkiään vuoronsa\nmukaan. Kyyneleet vuotivat, kuului itkun nyyhkytystä. Taputin jokaista\nolalle, toivoen tämän katkeran hetken pian vain loppuvan. Otettuaan\njäähyväiset tovereiltaan, jotka liikutuksen vallassa lähettivät heidän\nkanssansa Ladakiin terveisiä vanhemmille, puolisoille ja lapsille,\nhävisivät he kukkulan taa, jatkaen kulkuansa, kuten ennen olivat\nkulkeneet useita satoja penikulmia, jalkaisin, äänettöminä, kumaraisina\nja masentuneina.\n\n\n\n\nKahdeskymmeneskuudes luku.\n\nManasarovar.\n\n\nGuffarun lähdettyä joukkoinensa järjestettiin minun käytettäväkseni\njäänyt karavaani uudestaan. Sen johtajaksi tuli Tsering. Muut luokseni\njääneet miehet olivat: Bolu, Tundup Sonam, Rabsang, Rehim Ali, Shukkur\nAli, Namgjat, Adul, Lama, Ishe, Galsang ja Rub Das. Karavaanin\njakamisesta oli sekin etu, että luultiin meidän kulkevan samaan\nmäärään, kuten tähänkin asti, ainoastaan eri teitä, joten minä passin\nmääräyksiä seuraten olisin menossa Gartokista Ladakiin.\n\nRobertin, Rabsangin ja kahden tibetiläisen kanssa ratsastin alas\n_Toktshenin_ laaksoa ja lounaisten kukkulain yli. Oikealla levittää\npyhä järvi turkoosisinistä pintaansa. Mikä ihana, mieltäkiinnittävä\nnäytelmä! Luulee hengittävänsä kepeämmin ja vapaammin, tulee taas\nelämänhaluiseksi ja toivoo pääsemänsä alas järven siniselle syvyydelle\nja sen pyhille laineille. Sillä Manasarovar on pyhin ja kuuluisin järvi\nmaailmassa; se on toivioretken päämäärä ja lukemattomien hindulaisten\npyhiinvaeltajien unelma; se on ikivanhojen uskonnollisten hymnien ja\nlaulujen järvi, jonka kirkkaissa aalloissa hindun tuhkalla on yhtä\nhaluttu ja kunnioitettu hauta kuin Gangesin sameissa aalloissa.\nIntiassa ollessani olin saanut kirjeitä hinduilta, jotka pyysivät minua\ntutkimaan tämän kunniarikkaan järven ja pyhän Kailas-vuoren, vuoren,\njonka kukkula täällä ylhäältä pohjoisessa kannattaa ijäistä lumikupua\nja jonka huipulla Shiva, yksi intialaisten jumalien kolmiyhteydestä,\noleksii paratiisissansa keskellä henkijoukkoansa. He sanoivat\nmuistavansa minua rukouksissaan, jos voisin heille antaa täydellisen\nkuvauksen pyhästä järvestä ja vuoresta, ja jumalat siunaisivat minua\nsilloin. Mutta en ollut senvuoksi tänne jo niin kauvan ikävöinyt.\nJärven syvyyttä ei oltu vielä koskaan mitattu — minä päätin laskea\nluotirihmani sen pohjaan ja piirtää kartan sen uomasta, tahdoin kulkea\nsen rannat, tutkia, kuinka paljon siihen laskee vettä yhdessä\nkesäpäivässä, tahdoin saada selville sen ja lännessä olevan\nnaapurijärven _Rakas-talin_ väliset vesitieteelliset suhteet, kysymys,\njota ovat eri lailla selittäneet kaikki retkeilijät, jotka ovat tämän\nseudun läpi kulkeneet Moorcroftista ja Stracheystä Ryderiin ja\nRawlingiin asti; tahdoin nähdä vilahdukselta luostareita ja oppia\ntuntemaan hindulaisten ja tibetiläisten toivioretkeilijäin elämää,\nsillä lamaistitkin pitävät järveä pyhänä, nimittäen sitä Tso-mavangiksi\neli Tso-rinpotsheksi, \"pyhäksi järveksi\". Kuinka voisikaan kaksi niin\nerilaista uskontoa kuin hinduismi ja lamaismi antaa Manasarovarille ja\nKailasille jumalallisen merkityksen, jos ne eivät mahtavalla\nkauneudellaan puhuisi ihmismielelle ja tekisi siihen syvää vaikutusta.\nJo ensimäinen rantakukkuloilta tähän ihmeelliseen, suuremmoiseen\nmaisemaan ja sen valtaavaan kauneuteen luomamme silmäys sai minut\nilonkyyneleihin puhkeamaan. Tämä munasoikea, pohjoisessa hieman\nkavennut järvi loistaa kuin turkoosi kahden maailman ihanimman ja\nkuuluisimman vuorijättiläisen, pohjoisen _Kailasin_ ja eteläisen _Gurla\nMandattan_ muodostamissa puitteissa, valtaisten vuorijonojen välissä,\njoiden yli molemmat vuoret kohottavat huikaisevan valkeita ijäisiä\nlumikukkuloitansa.\n\nRatsastamme kukkuloiden yli lounasta kohti Serolungiin, kultaiseen\nlaaksoon, jonka rotkossa _Serolung-gumpan_ luostari lymyää. Viivyin\nsiellä neljä tuntia luonnoksia piirustamassa ja muistiinpanoja\ntekemässä. Heinäkuun 27. p:nä nukuin kyllikseni ja valmistin seuraavana\npäivänä ensimäisen mittaussuunnan, jonka piti kulkea halkaisijan lailla\njärven yli suunnassa E 59° L, missä oli kukkulapuitteisiin vajoama\nmuodostunut. Odotin hyvää ilmaa, mutta tuuli vain puhalsi navakasti ja\nhyrske löi rantaan vaahtoisena. Päätin sen vuoksi odottaa yöhön asti,\nsillä yö oli viime aikoina ollut tyynempi kuin päivä. Koematkalla\ntapasimme lähellä rantaa jo 40 metrin syvyyden ja siksi varustimme 150\nmetrin pituisen luotirihman. Kenties ei sekään riittäisi kauvan, sillä\nniin korkeiden vuorien välinen järvi on varmasti syvä. Shukkur Alin\noli määrä tulla mukaani, hän otti kohtalonsa tavallisella\nvälinpitämättömyydellään vastaan; mutta toinen uhri, Rehim Ali,\ntuskaantui: päivällä kävi vielä päinsä, mutta olla synkässä\nkammottavassa yössä niin suurella järvellä! Varmaankin kävisi samoin\nkuin Lake Lightenilla, ajatteli hän.\n\nAuringon laskiessa koveni tuuli ja lounaasta nousi raskaita pilviä.\nKello seitsemän oli koko seutu pikipimeä, ei ainoakaan tähti tuikkinut\ntaivaalla, rannan ääriviivoista ja lumipuitteisista vuorista ei näkynyt\njälkeäkään, ja järvi hävisi pimeään yöhön. Mutta myöhemmin asettui\ntuuli, ilma oli aivan tyyni ja ainoastaan laineet loiskivat vielä\nrantaa vastaan yksitoikkoisessa, rytmillisessä tahdissa.\n\nMatkatavarat pantiin kuntoon ja masto pystytettiin, ollakseen valmiina,\nkun saisimme suotuisan purjetuulen. Logi, Lythin vauhdinmittari, oli\nkiinnitetty veneeseen merkitsemään kuljetun matkan pituuden, kompassi,\nkello, muistiinpanokirja, karttalehdet ja kaikki muu oli aivan\nvieressäni. Niitä valaisi kiinalainen paperilyhty, joka peitettiin\npyyhinliinalla silloin kun sen valoa ei tarvittu. Tällä pyyhinliinalla\nkuivasin jokaisen mittauksen jälkeen käteni. Rehim Ali istuutui veneen\nkokkaan, Shukkur Ali sen peräpuolelle, missä meillä oli aika ahdasta,\nja täytyi varoa, ettemme mitatessamme kumoon keikahtaisi.\n\nRobertin olin käskenyt pysyä leirissä kunnes palaisimme; mutta kun\nkello yhdeksän lähdimme rannasta huusivat kaikki meille lämpimän\njäähyväistervehdyksensä, ikäänkuin olisivat uskoneet näkevänsä meidät\nviimeisen kerran! Etelässä suhahtelevat salamat, jotka voivat olla\nmyrskyn enteitä, eivät olleet omiansa mielialaa kohottamaan. Oli toki\njo vähän valoisampi, sillä kuu oli nousemassa, vaikka sitä leirin\ntakaiset kukkulat vielä peittivätkin. Mutta sen valo heitti taikamaisen\nhoh±een järvelle, ja etelässä kohosi Gurla Mandatta kuten kuutamo-,\nlumikenttä- ja jäätikköhurstiin kääritty kummitus.\n\nSynkkänä ja salaperäisenä ammotti edessämme suuri öinen järvi ja\nallamme väijyi tuntematon syvyys. 20 minuuttia soudettuamme pysähdymme\nja laskemme luotirihman — 41 metriä. Seuraavassa mittauspaikassa nousi\nsyvyys 43 metriin. Joka tunti mittaan ilman ja veden lämpömäärän. Ja\nnyt lähestyy unen jumala; Shukkur haukottelee jokaisella aironvedolla,\nmutta jokainen haukotus on niin pitkä, että kestää kolmen aironvedon\najan. Kello yhdentoista aikaan yöltä on 8,3 asteen lämmin. Kaksi\nseuraavaa syvyyttä oli 43,5 ja 50 metriä. Soutajani pitivät pimeässä\nyössä niin syvällä vedellä kulkemista kamalana ja hirvittävänä. Taas\nsuhahtavat Gurla Mandattan takaa siniset salamat, jolloin äsken vielä\nkuutamon valaisemassa lumipuvussaan komeillut vuori näyttäytyy\nsysimustana varjopiirustuksena. Jonkun ajan kuluttua leimahti koko\neteläinen taivas yhtenä tulimerenä; salamat iskivät nopeasti toinen\ntoisensa jälkeen, niiden hohde ulottui taivaan korkeimpaan kohtaan; ne\nnäyttivät hetken pysyvän yhdessä kohti vuoren takana, värisevinä,\njolloin oli valoisaa kuin päivällä, mutta niiden sammuttua näytti\npimeys entistään synkemmältä. Niin lisäsivät ne yön äärettömän\nrunollista, synkkää vakavuutta. Niiden valossa näin molempien miesteni\nkasvot. He olivat levottomat ja peljästyneet, eivätkä uskaltaneet enää\nsoutulaulullansakaan kolkkoa hiljaisuutta häiritä. Veneemme soluu\nvitkaan pikimustalla vedenkalvolla, jonka aallonharjojen välitse kuun\ntiet kirkkaina käärmeinä luikertavat. Syvyys lisääntyy, ollen 55,9,\n57,7, 58,5 ja 64,8 metriä.\n\nPuoliyön hetki lyö, ja aikaiset aamutunnit kuluvat hyvin hitaasti.\nLaitaan nojaten nautin täysin siemauksin, sillä vuosia kestäneillä\nAasian matkoillani en muista mitään, jota voisi verrata tämmöisen\nmatkan kauneuteen. Luulee kuulevansa luonnon suuren sydämen hiljaiset,\nmutta kumminkin mahtavat tykähdykset, ja huomaavansa sen valtimon\nheikkenevän yön käsissä ja taas heräävän aamuruskon paloon. On kuin ei\ntämä hitaasti kuluvien tuntien kuluessa muutteleva maisema kuuluisikaan\nmaahan, vaan saavuttamattomiin maailmankaikkeuden äärimäisiin\nseutuihin; on kuin olisi se paljoa lähempänä taivasta, unelmien ja\nmielikuvien, toiveiden ja ikävöimisten satumaata, kaukana maasta, sen\nihmisistä, suruista, synnistä ja halpamaisuudesta. Kuu piirsi kaartansa\nja sen rauhallinen veneen aaltojen häiritsemä kuvainen värisi\nvedenkalvolla.\n\nSynkkä taivaanlaki muuttuu heleänsiniseksi, aamu saapuu idästä. Heikko\nkajastus leviää itäisen vuoriston yli ja kohta kohoovat sen piirteet\nterävinä, selvinä, kuin olisivat ne mustasta paperista leikatut.\npilvet, jotka vielä äsken leijailivat järven päällä valkeina ja\nkepeinä, punertuvat ruusunpunaisiksi, alussa ainoastaan hieman, sitten\nyhä tuntuvammin, ja kuvastuvat kirkkaaseen veteen, loihtien sen\npinnalle kokonaisen tuoreiden ruusujen maailman. Soudamme uivien\nruusulavojen välitse, tuntuu aamun ja puhtaan veden tuoksu. Päivä\nvalkenee valkenemistansa, maisema saa taas uutta väriä, uusi päivä,\nheinäkuun 28. päivä, alottaa voittokulkunsa maan yli. Ainoastaan\nloihdittu sivellin ja taikavärit kykenisivät maalaamaan sen kuvan, joka\nnyt tarjoutui katseilleni, kun koko maa oli vielä varjossa ja\nainoastaan Gurla Manhattan korkein huippu kohosi nousevan auringon ensi\nhohteeseen. Aamuruskon voitokkaassa hehkussakin olivat vuori, sen\nlumikentät ja jääkaistaleet säilyttäneet hopeanvalkoisen värinsä, mutta\nnyt! Silmänräpäyksessä alkoi korkeimman huipun kärki hehkua\npurppuraisena kuin sula kulta. Ja loistava valaistus laskeutui\nvähitellen vuoren kupeille kuten vaippa. Alempana rinteiden ympärillä\nleijaili pieniä, ohuita, valkeita aamupilviä, muodostaen eräille\njyrkästi rajoitetuille vuorikerrostumille vyön, joka heilui vapaana\nkuin Saturnuksen rengas, heittäen sen tavoin varjon ikuisille\nlumikentille. Ne pilvet myös kultautuivat, punottaen semmoisessa\npurppuraloistossa, jollaista ei ainoakaan kuolevainen kykene\nkuvailemaan. Lumoavasti levittäytyy valo järven yli. Aurinko valaisee\nvuorenhuipun toisensa jälkeen. Maiseman yksityiskohdat erottaa nyt yhä\nselvemmin. Värit, jotka olivat äsken olleet niin kepeitä ja haihtuvia\nkuin juhlapukuisen nuoren tytön puna, muuttuvat terävämmäksi,\nkeskittynyt valo kokoontuu itäisten vuorten päälle ja niiden räikeiden\nääriviivojen ylitse suihkuaa auringon yläreunasta huikaiseva sädekimppu\njärvelle. Päivä on nyt vienyt voiton, ja ikäänkuin unelmasta juopuneena\nkoetan minä saada selvää siitä mikä hetki on minuun syvimmän\nvaikutuksen tehnyt, hiljainen kuutamoyökö, vaiko auringonnousu ja sen\nruusunvärinen hohde ikuisilla lumilla.\n\nTämänlaiset ilmiöt ovat maan päällä lyhytaikaisia vieraita, ne tulevat\nja menevät aikaisena aamuhetkenä, näyttäytyen ainoastaan kerran\nelämässä. Ne ovat ikäänkuin tervehdys paremmasta maailmasta, tai\nfeeniks-linnun saaren kajastus. Tuhannet ja taas tuhannet\ntoivioretkeläiset ovat vuosisatojen kuluessa kiertäneet järveä,\nkatselleet aamuruskoa ja auringon laskua, mutta he eivät ole koskaan\nnähneet sitä kuvaa, jota me katselimme tänä muistettavana yönä,\nkeskellä pyhää järveä. Mutta pian haihtuivat lumoavat valo- ja\nvärivaikutukset, jotka nopeasti vaihdellen ovat minua kiehtoneet.\nMaisema muuttuu arkiaikaiseksi ja paksujen pilvien varjostamaksi.\nKailas ja Gurla Mandatta katoavat näkyvistä aivan kokonaan, ainoastaan\nlumi-ies loistaa voimakkaan karmiinipunaisena etäällä luoteessa —\nainoastaan sinne pääsee auringon sädekimppu, pilvitunnelin läpi\ntunkeutuen. Sillä suunnalla välkehtii järvenkalvo sinisenä,\neteläpuolella taas vehreänä. Villihanhet ovat jo hereillä ja\nkaklattavat lentäessään toisillensa; joskus huutaa lokki tai kalatiira.\nMeriruokokimppuja ajelehtaa ympäriinsä. Taivas näyttää uhkaavalta,\nmutta ilma on tyyni ja järvellä keinuvat ainoastaan heikot mainingit.\nVene soluu untelosti määräänsä kohti, sillä nyt, kello kuusi aamulla,\novat molemmat soutajani väsymyksestä ja valvomisesta aivan menehtyneet.\nSoutaessaan nukahtavat he vuorotellen. \"Hem-mala-hém\", huutaa Shukkur\nAli viimeisen tavun korostaen, kun painaa airon voimakkaasti veteen,\nmutta samalla nukahtaa hän ja airo heiluu ilmassa. Hänen oma äänensä\nherättää hänet, hän painaa airon uudestaan ja nukahtaa taas!\n\nHetket kuluvat, mutta ei mikään osota, että lähestymme päämääräämme.\nEmme voi erottaa, mikä ranta on lähin. Näytämme itse olevamme tämän\näärettömän järven keskipisteenä. Gurla Manhattan keskellä näkyy eräs\nrotkolaakso, jonka suu juhlallisena avautuu pilvivaippojen alta. Muun\nmaan ollessa varjossa valaisi aurinko sen sisustaa hetken ajan ja\nsilloin se näytti mielikuvitukselliselta, ikäänkuin johtaisi se meidät\njättiläiskirkkoon, jonka holvia lukemattomat kynttilät valaisevat. Eri\nvuorenrunkojen ja haaranteiden väliset laaksot ja hivuuntumiskourut\novat hyvin silmiinpistäviä ja luikertelevat alas järveä kohti lakeiden\nsorakumpujen lävitse, sorakumpujen, joiden äärimäinen reuna aiheuttaa\njärven pohjan vaihtelevan syvyyden. Syvyys lisääntyy taas, ollen 61,\n62, 65 ja 75 metriä. Neljännestätoista paikasta lähtien — neljästoista\nitse niihin luettuna — tutkin järven pohjallakin vallitsevan\nlämpömäärän. Mutta mittaukset veivät aikaa. Ensin täytyi 70 metrin\npituisen luotirihman laskeutua pohjaan, ja sitten pysyä hiljaa kunnes\npohjalämpömäärä vaikuttaisi lämpömittariin merkkinsä. Sitten oli\nluotirihma ylös lapettava, syvyys merkittävä, lämpömittari\ntarkastettava, pintaveden ja ilman lämpömäärä mitattava ja nopeuden\nmittaaja tarkastettava.\n\nKilometrin päässä pohjoisessa on kirkkaan mainingin aalloilla\nharvinainen tulikeltainen vivahdus, enkä voi ollenkaan ymmärtää mistä\nmoinen heijastus johtuu. Lounaassa paksunee pilvi ja tuuli puhaltaa\njärven yli, saaden aikaan lainehtimisen, joka hidastuttaa veneen kulkua\nentistä enemmän. Rehim Ali ei jaksa enää valvoa, ja Shukkur Ali on\nvastustamattoman unensa kanssa aivan hassunkurinen. Hän nukkuu\nviattomana, airot koholla, ja soutaa nukkuessaan kerran jos toisenkin\nilmassa, sitä tehdessään aina vain kerraten herkeämätöntä huutoaan:\n\"Shu-da-la-la\". Hän puhuu unissaan. Rehim Ali herää siitä ja kysyy,\nmitä hän sitten oikeastaan tahtoo, eikä kumpikaan tiedä mistä on\nkysymys. Kello seitsemän paikoilla tuli Nukku-Matti minuakin\ntervehtimään, mutta en ottanut häntä vastaan. Vain silmänräpäyksen ajan\nnäin punaisia villiaaseja juoksevan aalloilla, kuulin ilmasta\nihastuttavaa harpunsoittoa ja näin mustan merikäärmeen pään aalloista\nsukeltavan ja taas syvyyteen vajoavan ja häviävän. Viheriät delfiinit\nja pienet valaskalat köyristelivät selkäänsä aaltojen välissä — mutta\nei toki, uni täytyy karkottaa, myrsky voi nousta millä hetkellä\nhyvänsä. Heitän kämmenpohjallani aimo suihkun soutajiini, pesen silmäni\nja käteni, tilaan aamiaiseni — kovaksi keitetyn hanhenmunan, palan\nleipää ja kupillisen maitoa — sytytän piippuni ja olen taas virkeä\nkuin hyyppä. Kahdennessakymmenennessä mittauspaikassa, missä syvyys oli\n79 metriä, seuraavat toiset esimerkkiäni.\n\nKello yhdeksän, oltuamme vesillä kaksitoista tuntia, mittasimme 81,8\nmetrin syvyyden, mutta lounaisranta näytti edelleenkin olevan yhtä\nkaukana kuin tähänkin asti! Rehim Alista oli kerrassaan kamalaa, että\nkölin alla oli niin paljolti vettä. Gurlan pilvipaljoudet nousevat\nhieman ylemmä, ja tultuamme keskemmä mahtavan laakson suuta näemme me\nentistä selvemmin sen lymyihin. Lumikenttien alemmat liepeet ovat\npilvien alapuolella. Länteen päin siitä on leveä hivuuntumisuurros,\njonka harmaata muraa pensastot mustalla kirjavoivat. Vesi on\npeilikirkas, heijastaen vuorten kuvaisia; ilman ollessa kirkas, on se\nsininen, mutta vihertyy pilvien kokoontuessa. Kalaparvi leikkii vedessä\npulahdellen sen pinnalla.\n\nJa taas kuluvat päivän hetket. Solumme hiljaa eteenpäin väliin yli\nrauhallisten kukkulamaisten maininkien, jotka kuiskailevat hiljaa kuin\nhenkiäänet, väliin pyramiidiaaltojen yli, jotka syntyvät kahden\nerisuuntaisen tuulen synnyttämien aallokoiden toisiansa kohdatessa.\nNeljä pientä erisuuntaista myrskyn poikaista yritti saada meidät\nkiinni, voimatta kumminkaan nostaa aallokkoa vaarallisen korkeaksi, ja\nme selvisimme niistä pelkällä niin sanotulla jälkiläiskäyksellä.\nViimeinen niistä, kaakosta tuleva, oli voimakkain. Nyt nostimme\npurjeen, mutta yhä näytti ranta olevan loppumattoman kaukana.\n\nJa kuitenkin näkyivät yksityispiirteet yhä terävämpinä ja selvempinä.\nGurlasta kääntyy järveen päin kolme mahtavaa päätyhaaraa, joiden\nvälissä on valtaavia murakeiloja ja hivuuntumiskouruja. Sanotut keilat\nmataloittuvat rantaa kohti ja laskeutuvat veden alle syvimpään\nsyvyyteen asti. Pohjoisrannalla, missä leviää laaja tasanko, voi\notaksua järven pohjan hitaammin viettävän. Gurla on pyhän järven\nihana taustakoriste; ei ainoakaan mestarikäsi maailmassa voisi\nsuuremmoisempaa ja vaikuttavampaa keksiä.\n\nPohjamittauksemme osotti nyt 77, 74, 77, 68, 58, 54 ja 25 metrin\nsyvyyksiä ja huomasimme rannan olevan lähellä, sillä nyt voi jo erottaa\nkukkuloilla käyvät jaki- ja lammaslaumat. Aallokko oli nyt joltisenkin\nkorkea ja kahdesti täytyi meidän äyskäröidä vettä veneestä, jonka\npohjalla olivat turkkini kastuneet. Molemmat miehet soutaa ahertavat\nunisina ja väsyneinä. Puhelemme jo miten miellyttävää on päästä maalle,\ntehdä nuotio, saada teetä ja ruokaa, mutta ranta vain pakenee edellämme\nja puolipäivä menee ohi. Gurla näyttää etelässä kohoavan suoraan\nvedestä; sen tasainen juurimaa ja alavat äyräät näkyvät nyt näet paljon\npienentyneinä, sikäläisten luostarien munkkien ei ole tarvinnut etsiä\nvuoriston puroja, sillä he käyttävät juomavetenänsä pyhän järven\nvettä, jolla on puhtaimman, terveellisimmän lähdeveden maku. Sen\nkristallikirkas puhtaus ja tummanviheriänsininen väri ei turmele makua;\netäisistä pyhiinvaeltajista on Manasarovarin vesi parempaa kuin kuohuva\nsamppanja.\n\nVihdoinkin pääsemme venevankilastamme vapauteen! Kirkkaan veden läpi\nnäkyy jo järven pohja. Vielä muutamia aironvetoja, ja veneemme tarttuu\nsavesta ja talvijään ajamista, mätänevistä levistä muodostuneeseen\nvalliin. Sen ja rannan välillä on pitkulainen laguuni, jonka liejuun\nuppoaa polvia myöten. Kello oli puoli 2; olimme siis olleet järvellä\n16,5 tuntia! Ja kun saavuimme rantaan, emme siellä päässeetkään maalle.\nJonkun aikaa asiata mietittyäni, miesten sillä aikaa seisaaltaan\nympäristöä tarkastellessa, soudimme pohjoisemmaksi ja puolentoista\ntunnin kuluttua löysimme vihdoinkin paikan, missä voi veneen maalle\nvetää. Silloin olimme olleet järvellä 18 tuntia.\n\nKokosimme polttoaineksia ja sytytimme tulen. Tee kiehuu, lammasliha\npaistuu, ja syötyämme päivällisemme teimme airoista, mastosta ja\npurjeesta tilapäisen teltin, johon paneusin maata jo kello seitsemän\npaikoilla, pelastusrengas päänalusena ja turkkeihini kääriytyneenä.\nOlin tehnyt 31 tuntia keskeytymättä työtä, vaivuin oitis uneen, eikä\nollut minulla aavistustakaan koko yön raivonneesta myrskystä, ei myös\nniistä 25 toivioretkeläisestä, jotka olivat aamun sarastaessa ohitsemme\nkulkeneet.\n\nKello kuudelta herätettiin minut. En ollut ollenkaan tuntenut yökylmää,\nsillä alin lämpömäärä oli ollut 4,4 astetta. Aamu oli ihana, vain liian\nkuuma. Toivioretkeläiset olivat menneet, me söimme aamiaisemme,\ntyönsimme veneen taas vesille ja soudimme pohjoiskoillista ja\npohjoisluoteista kohti, pienessä kaaressa, noin 80 metrin päässä\nrannasta, ja tulimme leiriin n:o 214.\n\nAikomukseni oli leiriytyä jossain sopivassa kohdassa pohjoisempana ja\nsoutaa sieltä seuraavana päivänä järven yli päämajaan Serolung-gumpaan.\nMääräksi otin länsirantaan lyhyesti pistävän lahdelman pohjoisrannalla\nkohoavan sinooberipunaisen kukkulan. Raitis etelätuuli puhalsi, me\nnostimme purjeen ja kiidimme hurisevaa vauhtia järven yli. Rannalla\nseisovat toivioretkeläiset katselivat kulkuamme aivan ällistyneinä, ja\nGossulin luostarin munkit vaivasivat päätänsä ajattelemalla, minkä\nlopun moinen pyhyyden häväistys saisikaan. Yksinpä villihanhetkin uivat\npoikinensa nopeasti pakoon selälle, kun taas toiset vesilinnut\npakenivat muutamia satoja metrejä maalle päin — varmaankin pitivät ne\nvenettä harvinaisena, tavattoman isona vesilintuna.\n\nNousimme maalle punaisen huipun luona ja toisten polttoaineita kootessa\nja yöleiriä laittaessa tunnustelin minä seutua maallenousupaikan\nyläpuoliselta mäeltä. Raivoisa kaakkoismyrsky puhalsi järven yli,\njärven pinta joutui kamalaan kuohuntaan, nostellen liituvalkeita\nvaahtoharjojansa. Kello neljän seuduissa muuttui ilma tuskallisen\ntyyneksi; sitte kääntyi tuuli ja nousi yhtä voimakas, ulvova ja uliseva\nluodemyrsky. Kellon kuutta lähetessä näytti taivas kamalalta,\nkaikkialla näkyi pikimustia pilviä eikä itärannasta näkynyt\nvilahdustakaan. Oli kuin seisoisimme valtameren rannalla. Mutta pian\nkääntyi tuuli itäkaakkoon ja silloin pauhasi hyrske koko illan meidän\nrantaamme vastaan. Mikä onni, ettei tämä ilma sattunut eilen illalla!\n\nMiesten oli käsketty herättää minut ennen auringon nousua, sillä meidän\ntäytyi kiirehtiä, jos mielimme päästä ennen pimeän tuloa leiriin n:o\n212. Tuskin oli päivä valjennut, kun tulin ulos. Syötyämme aamutulella\nviimeiset ruokavaramme aamiaiseksemme lähdimme kello puoli viisi\nrannasta, rumalla, samealla ilmalla. Voimakas länsituuli kiidätti meitä\nnopeasti selälle, olipa se oikeastaan purjeellemme ja mastollemme\nliiankin navakka, mutta kuljetti meitä toki kaksinkertaisella\nnopeudella eteenpäin. Kukkuloiden juurella oli meillä edes suojaa,\nmutta jo muutaman minuutin päässä rannasta muuttui järvi epämieluisen\nontoksi. Mutta vähätpä siitä väliä, me kuljimme aaltojen mukana, vene\nsuikkelehti niiden välissä pehmoisesti ja miellyttävästi, saamatta edes\nviskevettä.\n\nMiehissäkin oli nyt toinen ryhti kuin ensimäisellä öisellä matkalla.\nNähtävästi olivat he päättäneet joutua ennen pimeän tuloa määränpäähän\nja soutivat kuin kaleeriorjat, joiden päällä ruoska heiluu. Oli kuin\njuoksisivat he kilpaa länsituulen kanssa, pyrkien pois tieltä ennen\nkuin aallot aivan raivoisiksi paisuisivat. Vesi sihisi ja vaahtosi\nveneen ympärillä, vanavesi siukui kuin sula voi paistinpannussa, ja\nallamme kuohui synkänviheriä järvi. Se oli ihanaa kulkua; me\npuikkelehdimme humisevaa vauhtia järven pyhien aaltojen yli.\n\nNyt teimme luotauksia: 40, 52, 52, 54, 56, 57 ja 54 metriä.\nHivuuntumispenkereitten ja niiden joltisenkin jyrkän vierun\nulkopuolella on järven pohja melkein tasainen.\n\nPäivä kuluu, keskitaivas seestyy, tuuli ajaa pois pilvet, jotka\nnäyttävät kokoontuvan vuorien ympärille; nämä muodostavat suuremmoisen\nseppeleen tämän maan järvien helmen ympärille. Tuuli asettuu kokonansa,\naurinko paahtaa kovin ahavoittuneille kasvoilleni, ja päätä särkee,\njos auringon säteiden kimalteleva kulta suoraan silmiin paistaa.\nSokaisullansa se saa päämäärästäkin erehtymään, mutta minulla on toki\nkompassi kädessäni. Aallot laskevat ja herpautuvat, järvi muuttuu taas\npeilikirkkaaksi. Kulku on nyt hitaampaa, kun tuuli ei työntele takaa,\nmutta miehet eivät väsy; heidän soutulaulunsa vaimenee kuulumattomaksi\nvedenpinnalla, turhaan siitä kaikuansa etsien.\n\nRannalla nousi elämä, kun me tulimme! Nähtävästi ja kuultavasti olivat\nodottajat meidän paluustamme iloissansa, vaivattuansa itseänsä kaikilla\nmahdollisilla murheellisilla ajatuksilla meidän surullisesta\nkohtalostamme. Robert oli juuri lähettämäisillään partiokunnan\npohjoiseen ja etelään, kun huomasivat veneen järven-selällä. Leirissä\noli kaikki muutoin hyvin, ainoastaan tibetiläisemme olivat suruissaan,\nsillä heidän ruokavaransa olivat lopussa. Annoin heille sen vuoksi\nrahaa, jotta voisivat ostaa luostarista tsambaa. Illalla sitte\nkeskustelin Robertin kanssa etelään tehtävän matkan suunnittelusta.\n\nSeuraavana päivänä, Lehiin tulomme vuosipäivänä, alkoi uusi kuukausi.\nRabsang ja Tundup Sonam soutivat, Robert piti perää seuraten\nluotauslinjaa noin 50 metrin päässä rannasta. Itse istuin veneen\nkokkapuolella kompassi kädessä piirustaen karttaa rannoista, niiden\nkukkuloista ja kaikesta mikä vain seudun luonteen kuvaamiseen kuuluu,\nja sitä tehdessäni huomasin järven kaikkein uusimpienkin karttojen\ntarvitsevan perinpohjaista oikaisua. Jo Tamlung-solassa, Brahmaputran\nnotkosta lähdettyämme, olin epäillyt, että Manasarovar ehkä onkin\nSatledshin vesistöön kuuluva järvi. Nyt oli koetettava, enkö voisi\nedistää tämän kysymyksen ratkaisua. Tiesin tutkimuksieni jäävän\nvaillinaisiksi, mutta ne paljastavat kuitenkin joukon tähän asti\ntuntemattomia tosiasioita. Siihen kuului järjestelmällinen järven\nsyvyyden mittaaminen, jonka avulla voi löytää rotkon synnyn ja\nmuodostumisen avaimen, selityksen. Pian tulin vakuutetuksi siitä, että\njärven syventymä on eteläisten vuorten vanhojen jäätiköiden uurtama,\neikä, kuten olin ensin luullut, somerokerrostumien patoama leveässä\nlaaksossa. Mutta tilan puute estää minut tätä mielenkiintoista\nkysymystä seikkaperäisesti koskettelemasta.\n\nSamalla kuljemme loivasti kaartaen lounaaseen ja olemme pakotetut\nrannasta loittonemaan, jottemme tarttuisi hiekkapohjaan kiinni.\nSaavumme _Tage-tsangpon_ suulle. Runsaan kilometrin matkan virtaa se\nyhdensuuntaisesti järven rantojen kanssa, ollen siitä neljän metrin\nkorkuisen, aaltojen ja jääpainon kasaaman vallin erottama. Leiriydyimme\njuoksuhiekan ja varvikon väliselle alueelle ja minä mittasin\nTage-tsangpon. Sen leveys oli 17,3 metriä, suurin syvyys 1,05 metriä ja\nvesimäärä 11,26 kuutiometriä sekunnissa, eli kolme kuutiometriä enemmän\nkuin siinä paikassa, _Na-Marden_-nimisen syrjäjokensa yläpuolella,\nmissä olin viimeksi sen syvyyden mitannut. Olimme ensi kerran tulleet\nTamlung-la'lla tämän joen ulottuviin, jonka lähdejoki, _Gang-lung-tshu_\neli \"jäälaakson vesi\" saa alkunsa Gang-lung-vuoristosta. Niin muodoin\non Tage-tsangpon lähteenä sanotun vuoriston jäätikkö eli jäälaakso,\njoka näkyy Tam-lung-la'lle. Juuri tätä jäätikköä rohkenen pitää\n_Satledshin genetisenä eli alkuperäisenä, todellisena lähteenä_.\n\nElokuun 2. p:nä jatkoimme matkaamme vesitse, karavaanin kulkiessa\nrantaa pitkin. Purjehdimme _Jango-gumpan_ ohi jokseenkin sen likitse ja\nsuuntasimme sitten suoraan Tugu-gumpalle, joka hyvin viehättävästi\nkohoaa rantapenkereeltä. Joukko pohjoistibetiläisiä paimenia oleksi\ntäällä, missä joka vuosi pidetään vähäiset villamarkkinat. Katolla\nseisoi joukko munkkeja. Leirimme laitoimme aivan luostarin viereen,\nrantatien varrelle, josta oli ihana näköala järvelle ja sen takaiselle\nKailas-vuorelle. Luostarin eteläpuolella on kivimuurin ympäröimä piha,\njolla seisoi 500 lammasta yhteen sullottuina kuin sillit tynnyrissä\nodottaen vuoroansa, milloin Almorasta ja eteläisestä rajamaasta tulleet\nhindut ja dotialaiset ne keritseisivät. Paimentolaiset saavat\njokaisesta lampaastaan kahdeksan annaa (75 penniä), siis hyvän koron\nelävälle pääomalleen. 500 lampaan villasta kuuluu tulevan 16 jakin\nkuormaa.\n\nKävin heti luostarissa, jonka 13 munkkia, apotti Tabga Rintshen\netunenässä, otti minut vastaan mitä kohteliaimmin ja ystävällisimmin,\nnäyttäen minulle kaikki ja antaen eri temppelisaleista selityksiä. He\nolivat kuulleet puhuttavan järven yli tekemästäni matkasta ja nyt omin\nsilmin nähneet minun tänne suhahtavan veneineni suotuisalla tuulella,\nja vakuuttivat minulle avonaisesti, että minulla heidän vilpittömän\nvakaumuksensa mukaan on vallassani salaisia voimia, koskapa voin\nrankaisematta uhmailla vedenjumalan pyhää järveä. Mutta he käsittivät,\nettä niin voi olla, koskapa olin tashi-laman ystävä ja tämä oli antanut\nminulle pyhän siunauksensa.\n\nElokuun 7. p:nä herätettiin minut hyvin varhain, kun aurinko valoi\nuutta kultaa siniselle järvelle, erään laman seisoessa luostarin\nkatolla puhaltamassa näkinkenkätorvellaan pitkäveteisiä, kumisevia\nsäveliä hiljaiselle vedenpinnalle. Riensin rantaan, missä vene\ntavallisine varustuksinensa jo valmiina odotti, ja Shukkur Ali ja\nTundup Sonam luotirihmaa selvittelivät sekä tavaroitamme paikoilleen\nasettelivat. Hindut maleksivat rannalla kuin villihanhet, riisuivat\npukimensa maalle ja kahlasivat veteen, ainoastaan liina lantioille\nkäärittynä, uimaan autuaaksi tekevässä, siunausta tuottavassa järvessä.\nKuuman Intian ihmisistä täytyi niin viileänä aamuna tuntua piristävältä\nsemmoisessa vedessä peseytyminen, jonka lämpö nousi vain jonkun asteen\nyläpuolelle nollan. Hämmästynein katsein seurasivat he venettäni, jota\nvoimakkaat aironvedot kuljettivat luostarista etäälle. Järvi oli\naamukirkas ja tyven, mutta jo ensimäistä luotausta suoritettaessa\npuistatti vedenjumala itseänsä, luoteistuuli nousi ja aallot loiskivat\nja kisailivat iloisina veneen keulaa vastaan. Sillä tämä kolmas\nmittauslinjamme oli suunnattu 214. leiriämme kohti, P 27° W suuntaan.\n\nKeskipäivällä paksunivat pohjoiset pilvet. Raskas, lyijyharmaa\npilvikerros laskeutui hitaasti vuorten kupeille ja sen alemmasta,\nvaloisammasta reunasta riippuivat sadehetaleet, kohoten synkkää taustaa\nvasten harmaanvioletteina. Vuoret ja ranta hävisivät pohjoisessa\nnäkymättömiksi ja pilvipaljoudet näyttivät olevan järvelle\nputoamaisillansa. Tuuli asettui taas, ja alkoi harvakseen sataa\nrapisevia isoja pisaroita, jotka vedenpintaan putoillessaan muodostivat\nhetken kestäviä, pyöreitä helmiä, kuin olisivat olleet öljyverhoon\nkäärittyjä. Sitten seurasi kauhean sakea raekuuro, joka suomi veden\npintaa, verhosi meidät puolipimeään, viskutteli järvenkalvosta\nmiljoonia pieniä suihkukaivoja ja värjäsi kahdessa minuutissa veneemme\nsisuksen valkeaksi. Ei voinut erottaa mitään muuta kuin veneen ja\nitsemme; muu kaikki oli yhtä vettä ja raetta, joka vitsoi järveä kuin\nraipalla, saaden aikaan suhisevan, kurluttavan äänen. Tuon tuostakin\nvalaisivat väräjävät jalavat pilvien sisustaa ja ukkonen jyrisi\npohjoisessa uhkaavana ja kumeana. Silloin kääntyivät molemmat miehet\nkatsomaan, mutta eivät nähneet sumussa mitään. Heitä alkoi kammottaa ja\nkaikki me tunsimme vaarallisen aseman olevan tulossa.\n\nRakeita seurasi rankkasade, niin ankara sadekuuro, etten sen vertaista\nolisi voinut kuvitella. Vettä kaatui sellainen paljous ja niin rajusti,\nettä se painoi kumaraan. Ylläni oli kolme paitaa ja nahkanuttu, mutta\njo hetken kuluttua tunsin veden valuvan paljasta ihoani myöten. Siitä\noli toki se etu, ettei sen ylen runsaan suihkun, joka meitä vielä\nodotti, tarvinnut minua enää liottaa. Turkkini olin pannut polvilleni,\nkääntäen karvapuolen ulospäin, ja sen kuoppiin kokoontui pieniä\nlammikoita. Siten tuli veneeseen aimo määrä vettä, läikkyen siinä edes\ntakaisin aironvetojen tahdissa. Rantaa ei näkynyt, pidin perää\nkompassin mukaan.\n\n\"Soutakaa vain, ei ole enää pitkä matka!\"\n\nVihdoin harveni sade, mutta kellon ollessa neljä minuuttia yli yhden\nkuulimme koillisesta huumaavata pauhinaa, sellaista jytyä, jonka voi\nsaada aikaan ainoastaan ensi luokan myrsky. Raesää ja sade eivät olleet\nsen rinnalla mitään. Nyt, raskaiden vesiuutimien hajottua, oli\nmyrskyllä vapaa tanner, ja se kulki järvien yli vimmaisella voimalla.\nMiksi emme lähteneetkään tuntia ennen ja sen sijaan jättäneet hindujen\nuskonnollista kylpemistä katselematta! Ei, Tso-mavangin jumala suuttui\nja tahtoi kerta kaikkiaan näyttää, ettei ole niin kevytmielisesti\nkohdeltava järveä, jonka vihertävää vettä hänen delfiinipyrstönsä\nruoski. Miten kadehdimmekaan nyt Gossul-gumpan munkkeja ja omaa,\netelässä Tugu-luostarin rauhallisten muurien suojassa oleilevaa\nväkeämme! Mitähän he sanoisivat, mitähän he mahtaisivat yrittää,\njos me hukkuisimme tähän järveen kuin kissat?\n\nMuutaman minuutin ajan taistelin suoraan oikealta lyöviä aaltoja\nvastaan kuin mielipuoli, voidakseni ohjata veneen oikeaan suuntaan. Ne\npaisuivat kauhistuttavan nopeasti ja jokainen aalto, joka veneemme\npingotettuun palttinakangasrunkoon lyödessään särkyi hyrskeeksi, sai\naikaan pamahduksen, joka oli halaista pikku aluksemme. Seuraava oli\nvielä valtaisempi; minä selvisin siitä intialaisella kypärilläni, mutta\nTundup Sonam sai kylmän läiskäyksen, joka vei häneltä hetkeksi\ntajunnan. Kun kolmas oli viskannut vaahtohuippunsa laidan yli\nveneeseen, oli veneessä vettä 10 sentimetriä paksulta, pikku\n\"pähkinänkuoremme\" vajosi kolmen miehen painosta liian syvään ja\nveneeseen päässyt vesi läiskähteli, pulppusi ja pulisi edes takaisin\nveneen keinunnan tahdissa.\n\nNyt huomasin olevan mahdotonta yrittää pysyä tolallamme. Meidän täytyi\nalentua kurssiltamme tuulen ja aaltojen takia. Suunnassa E 50° L oli\nGossul-gumpa, ja tuuli puhalsi koillisesta; se sopi siis matkatuuleksi;\nluostarissa saisimme turvapaikan, jos nimittäin sinne asti pääsisimme.\nNyt oli vain käännyttävä oikeassa kulmassa, kumoon ajamatta. Kaksi\nensimäistä yritystäni ei onnistunut, saimmehan vain vettä lisää\nveneeseen, mutta kolmas lykästi. Nyt piti meidän vain, jos henkemme oli\nkallis, varoa ettei vene päässyt taas tuulessa kääntymään. Myrsky\npuhalsi hieman oikealta. Tundup Sonamilla, joka hoiti keulapäässä\noikeanpuoleista airoa, oli koko taakka hartioillaan, kun taas Shukkur\nAlin tarvitsi pistää aironsa veteen ainoastaan silloin tällöin, minun\nkomentoani seuraten, mutta kaikesta ulkonaisesta rauhastaan huolimatta\noli hän kiihkeä ja liian innostunut, ja kun hän ei myrskyn ulinalta\nhuutojani kuullut, annoin käden kosketuksella hänelle aina merkin,\nmilloin heittää soutaminen.\n\nNyt alkoi kulku, jommoista en ollut kokenut ainoallakaan entisellä\nTibetissä tekemälläni vesimatkalla. Myrsky muuttui hirmusääksi, jonka\npainon puristamina laineet nousivat korkeiksi kuin Itämeren aallot\nmyrskysäällä. Höyrylaiva millainen tahansa olisi tällaisessa aallokossa\nvaarunut, meidän täytyi pienessä kangasveneessämme sen nopeissa,\nodottamattomissa heilahteluissa, jotka veneen kallistuessa toinen\ntoistaan seurasivat, aina vain väistellä ja pysyttää tasapainoa. Tuulen\nraivoavien voimien pieksäminä, ahdistamina ja ajamina pyyhälsimme\njärveä pitkin. Jokainen uusi aalto, joka meitä ylös nosti, näytti\nolevan edellistänsä korkeampi. Muutamilla oli terävä, sileä harja, joku\noli ikäänkuin vuorikristallista muovailtu ja kuvasti pohjoisia mustia\npilviä — edessämme näytti olevan pohjaton vesihauta, jonka ammottava\nsyvyys uhkasi joka hetki veneemme nielaista. Toiset aallot työnsivät\nedellänsä vaahtolaskosta, vyöryen takaapäin vinkuen ja pauhaten.\nSilmissä musteni ajatellessa, että ne täyttäisivät veneen yhdessä\nsekunnissa ja painaisivat sen veden alle. Mutta aallonharja nousi\nkauniisti korkeuteen, näköala avautui joka suunnalle, etelässä paistoi\nvielä aurinko, Gurla Mandatta näkyi selvästi, suunnassa E 50° L näkyi\nmyös Gossul-gumpan penger, ainoastaan pohjoisessa oli kaikki mustaa ja\nuhkaavaa. Sen sekunnin aikana, minkä vene vapisten keikkui\naallonharjalla, voi luulla joutuneensa johonkin vallitsevaksi kohoavaan\nvuorisolaan Tshang-tangin vuoristoon, missä joka puolella avautuu\nvuorijonojen maailma, samalla kun aaltojen vaahto loihti mielikuvan\nikuisista lumikentistä.\n\nTämäkin aalto poistuu ja vene vajoaa laaksoon. Me häviämme vesiluolaan,\nlähimmät aallot tukkeavat näköalan, takanamme olevat luolan seinät ovat\npuhtainta malakiittia, edessämme olevat smaragdia. Sivulle ne\nvetäytyvät ikäänkuin kulisseiksi. Taas nostetaan meidät ylös — \"lisää\nvain, Tundup Sonam, muutoin painaa meidät vaahtoharja alas!\" Hän\nponnistaa viimeisetkin voimansa ja aalto menee ohi. Mutta se ei ole\nylhäältä tasalakinen ja muistuttaa Kudi-gangrin pyramiidihuippua. Kaksi\nsemmoista kohoaa aivan edessämme ja niiden kärjet taittuvat tuulessa.\nNe ovat läpinäkyviä kuin lasi ja toisen läpi näkyy Gurla Mandattan\nlumikenttien kuva kuin suurennuslasilla katsottuna. Edessämme on\nvesiveräjä ja etelärannan auringonpaisteen kajastus kultaa aallon\nreunat tummalla hehkulla.\n\nTaistelemme urhoollisesti. Minä istun veneen pohjalla ja puristan\nperäsintä kaikin voimin, pitääkseni venettä oikealla tiellä. Ylitsemme\nlentää myrskyn pirstoilema räiske kuin paloruiskun hajonnut suihku.\nUsein luikahtaa särkynyt aallonharja veneeseemmekin, mutta me emme\njouda vettä pois äyskäröimään. Näemme veneen vähitellen täyttyvän —\nnäinköhän päässemme rantaan ennen kuin se vajoaa? Masto, purje ja kaksi\nvara-airoa ovat veneen pohjalla, keskellä venettä kiinni sidottuina.\nJospa voisimme nostaa purjeen, niin olisi veneen ohjaaminen helpompaa,\nmutta sitä ei tarvitse nyt ajatellakaan, kun istuessansakaan tuskin voi\npysyä tasapainossa kovien sysäysten sattuessa ja niissä arvaamattomissa\nasennoissa, joihin vene aina joutuu aaltojen taipumisen, kaartumisen ja\nkallistumisen johdosta. Lisäksi olisi masto semmoisessa myrskyssä\nritkahtanut poikki kuin lasi.\n\nLuotauslinjaltamme olimme joutuneet pois suorakulmaisesti; nyt oli, jos\nmahdollista, saatava ainoastaan henki pelastetuksi — päästävä maihin\nennen kuin vene uppoaisi. Ratkaisevana hetkenä, kun suhdattomana\nvyöryvä aalto uhkasi venettä, huusin minä Tundupille, käskien\njännittämään kaikki voimansa — ja hän tekikin sen niin jäntevästi,\nettä hänen aironsa paukahti poikki. Nyt oli kaikki hiuskarvan varassa;\nemme kyenneet enää venettä ohjaamaan, sen täytyi välttämättömästi mennä\nkumoon noiden vaahtoavien aaltojen välissä. Mutta Tundupkin tunsi\nvaaran ja tempasi voimakkaalla vedolla vara-airon irti, Shukkur Alin\nsoutaessa vasemmalla airolla takaisin. Uuden suihkeen saatuamme olimme\ntaas oikealla suunnalla.\n\nNiin ajaa myrsky meitä edelleen. Aika tuntuu loppumattoman pitkältä.\nViisi neljännestuntia olimme taistelleet vedenjumalan oikkuja vastaan\nja jokainen minuutti on tuntunut tunnilta. Vihdoinkin näkyy toki\nGossulin luostari. Se suurenee, voi jo erottaa yksityiskohtia, näen sen\nvalkean julkipuolen punaisine yläreunaviiruineen, sen akkunat ja\ntuuliviirin sekä muutamia munkkeja, jotka rintasuojuksen takana seisten\nliikkumattomina venettämme tähystävät. Mutta luostaripenkereen alla käy\nkamala tyrsky. En tiedä, miten päästä maalle. Tämäntapaisissa\nseikkailuissa olen kyllä ennenkin ollut, mutta en koskaan näin\nhurjassa. Kadehdimme ylhäällä seisovia munkkeja, joilla on kiinteä\nkamara jalkojen alla. Jospa olisimme jo heidän luonansa! Vauhtimittari\non ollut koko ajan ulkona vedessä. Tempaan sen nopeasti talteen ja\nkäsken miesten olla valmiina ja merkin saatuansa hypätä pois veneestä.\nTämänpäiväisen muistikirjani ja karttapiirustuksen, joista tippuu vesi,\nkätken nahkanuttuuni, jotteivät ainakaan kootut numerot joutuisi\nhukkaan.\n\nAikaa on enää kaksi minuuttia. Shukkur Alin avulla onnistuu minun vielä\nriisua raskaat, vettä täyteen imeytyneet saappaat jalastani, mutta\nsamassapa jo vene rajusti viskautuu hyrskelaineisiin. Vesi on\nruskeasakkainen kuin kauravelli, ja aalto imee venettä taas järvelle\npäin. Tundup Sonam on jo veteen hyppäämäisillänsä, mutta neuvon häntä\nensin airolla tunnustelemaan, kuuluuko jo pohjaa. Sitä ei tapaa, ja\nmies hillitsee itseänsä vielä. Vene saa takaapäin uuden tölmäyksen ja\non kaatua. Soutajat reutovat nyt kuin villityt, voittaaksensa\naallonvedon, ja ennen kuin arvaankaan on Tundup hypännyt veteen, joka\nulottuu hänelle rintaan asti, ja nyt kiskoo hän venettä kaikin voimin\nmaata kohti. Me toiset seuraamme hänen esimerkkiänsä ja yhteisin voimin\nonnistuu meidän vetää se maalle ennen kuin raivoava hyrsky ehtii sen\nmurskata. Vielä yksi aimo kiskaus, ja me olemme saaneet veneen\nliejuvallin yli laguuniveteen, johon eivät aallot pääse.\n\nMutta nyt olemme saaneet kyllämme ja heittäydymme hiekalle väsymyksestä\nmenehtyneinä. Puolitoista tuntia kestänyttä ruumiin ja sielun tavatonta\njännitystä ja kiihtymystä seurasi uupumisen ja huumautumisen tunne;\nmeillä ei ollut toisillemme mitään sanottavaa, enkä minä antanut mitään\nkäskyjä yötä varten. Olimme haaksirikkoisia, mutta meillä oli täysi syy\nolla iloisia ja kiitollisia siitä, että meillä oli taas kiinteä maa\njalkojemme alla ja että olimme päässeet ehjin nahoin kaikkien niiden\nviheriäin hautojien yli, jotka allamme ammottivat valmiina meidät\nnielaisemaan, jollemme vaarallisilla hetkillä olisi varaamme pitäneet.\nOlimme torkkuneet pari minuuttia, kun kaksi munkkia ja kolme\nnoviisipoikaa tuli hietikon ylitse luoksemme, lähestyen meitä\nverkkaisin askelin ja varovaisesti, ikäänkuin eivät olisi olleet\nvarmoja siitä olimmeko eläviä vaiko kuolleita. Nousimme silloin\nseisaallemme ja nyt tervehtivät he meitä ystävällisesti, tiedustaen\nvointiamme ja tarvitsisimmeko apua. He olivat hyvin osaaottavia ja\nkertoivat nähneensä veneen lähestyvän aalloilla keikkuen sekä olleensa\nvakuutetut siitä, että se varmasti uppoaisi moisessa tavattomassa\nmyrskyssä, mikä tänään järvellä riehui. Maihin laskiessamme olimme\nolleet alhaalla aivan heidän lähellänsä; mutta se oli näyttänyt\nkerrassaan kamalalta. Emmekö olleet saaneet mitään vammoja ja emmekö\ntahtoisi nousta luostarin lämpöisissä huoneissa yötämme viettämään?\nMutta minä kiitin heitä hyväntahtoisesta tarjouksestansa ja pidin\nparempana nukkua ulkosalla, kuten tavallista. Mutta jos he voisivat\nmeille polttopuita ja ruokaa toimittaa, niin niitä emme kieltäytyisi\nvastaanottamasta. He kumarsivat, hävisivät sokkelomaisiin\nporraskäytäviin, ja palasivat väleen, tuoden lantaa, risuja ja halkoja.\nPian leimusi ihana nuotio penkereellä. He itse sytyttivät sen, sillä\nomat tulitikkumme ja tuluksemme olivat, kuten kaikki muukin,\nkelvottomiksi turmeltuneet. Ja he lähtivät meille ruokaa hankkimaan,\nsillä oman eväsmyttymme sisältö oli veneen pohjavedessä tahtaaksi\nlionnut.\n\nSill'aikaa laitoimme olomme luostarin alapuolella olevalla\nrantakaistaleella hyvinkin mukavaksi. Penkereessä ammotti kaksi luolaa,\njoiden katot olivat karstoittuneet; toivioretkeläisillä ja paimenilla\non tapa niissä viettää yönsä. Ne olisivat voineet tarjota meille\ntuulensuojan, mutta näyttivät niin epäsiistiltä, että mieluummin\nleiriydyimme rannikolle. Se oli tosin märkä, mutta kaivoimme käsin\nkuivaa hiekkaa altapäin. Vene purettiin, vesi kaadettiin siitä pois —\nse oli puolillaan — ja siitä laitettiin nuotion viereen tuulensuoja.\nOlipa nyt mieluista katsella myrskyä ja kuunnella hyrskeen äänekästä\npauhua.\n\nKun nuotio leimusi tunnollisesti ja tuli hehkuvan kuumaksi,\nriisuuduimme me ilkosen alasti ja istua tökötimme tulella kuivataksemme\nalusvaatteitamme ja itseämme. Jokaisen täytyi pitää huoli itsestänsä,\nsillä kunkin laita oli yhtä huono. Levitin tavarani mahdollisimman\nlähelle tulta ja ripustin niitä airoille ja pelastusvöille tuulen ja\nkuumuuden kuivattaviksi. Samalla kuivasin vähin erin villapaitani,\nkäänsin sen nurin, pidin tulta vasten sen etu- ja taka-, nureata ja\noikeata puolta, ja kun se oli aivan kuiva, puin sen ylleni. Ainoastaan\nnahkanutun ja turkkien kuivaaminen ei onnistunut, ne olivat yöhön asti\nmärät, mutta mitäpä siitä! Kaikessa tapauksessa oli meillä täällä\nparempi kuin veden jumalan viheriöissä kristallisaleissa.\n\nMunkit tuovat maitoa, piimää ja tsambaa, teetä on itsellämme ja\nyksinkertainen illallinen maistuu mainiosti. Myrskyn yhä kestäessä\nistuimme sitte pari tuntia tulen ääressä. Olin kuivannut päiväkirjani\nja tein nyt ne muistiinpanot, jotka ovat tämän luvun sisältönä.\nSill'aikaa huvitteli minua Shukkur Ali seikkailuilla, joita on\nmatkoillaan kokenut Younghusbandin ja Wellbyn palveluksessa.\nPelastuttuansa nyt kuolemasta hädin tuskin, johtui hänelle menneisyys\nvoimakkaammin mieleen, ja kerran kertomaan päästyänsä ei kunnon Shukkur\nAli anna itseään keskeyttää. Kuuntelin häntä toisella korvalla ja\nkirjotin toisella — olin vähältä sanoa — etten näyttäisi\nvälinpitämättömältä, ja itse asiassa olikin Shukkur Alille pääasia\nsaada vain lörpötellä.\n\nVihdoin selkenee pohjoinen ja kaikki vuoret näyttävät olevan\nliituvalkeat lumesta. Muulloin eroittautuivat valkeiden lumihuippujensa\nkautta ainoastaan Kailas ja sen läheiset vuoret, mutta nyt on kaikki\nvalkeata. Tosin on elokuun alku, mutta onko mahdollista, että syksy\nalkaisi jo nyt? Kesä on ollut niin lyhyt, että tuskin olemme\nennättäneet siihen tottua.\n\n\n\n\nKahdeskymmenesseitsemäs luku.\n\nSatledshin lähde ja Pyhä vuori.\n\n\nPäivä päivältä työskentelin tutkimuksissani pyhällä järvellä ja sen\nympäristöllä, saavuttaen tuloksia, joiden muokkaamiseen menee pitkät\najat. Minun onnistui pysytellä paikoillani kokonainen kuukausi. Usein\nsaapui ratsastajia ja muita lähettejä valituksinensa, mutta silloin\nvastasivat mieheni hyvin yksinkertaisesti: \"Sahib on järvellä,\nkoettakaa häntä tavata, milloin voitte! Hän on vedenjumalan ystävä ja\nvoi viipyä pyhän puun oksien välissä niin kauvan kuin tahtoo.\" Ja kun\nsitte palasin, olivat he jo menneet matkoihinsa. Kun matkat tehtiin\nveneellä, eivät he voineet liikkeitäni mitenkään tarkata. Mutta\nTshiu-gumpan luona leiriytyessämme ryhtyivät he tarmokkaisiin\ntoimenpiteisiin. Poissa ollessani saapui lähetti toisensa perästä,\nkäskien minun oitis lähteä Parkaan, josta oli matkaa jatkettava\nLadakiin. Elokuun 23. p:nä lähetin Robertin ja Robsangin Parkaan\nneuvottelemaan ensin viranomaisten kanssa; minua ei kumminkaan tahdottu\nmillään ehdolla päästää matkani lähimpään päämäärään _Langak-tsolle_.\nViipyisinpä Tshiu-gumpassa kuukauden tai vuoden, se ei heitä\nliikuttaisi, koska luostari ei ollut heidän piirissään, mutta läntinen\njärvi oli heidän valtansa alainen. Neuvoivat minua kuitenkin oman\nitseni tähden mahdollisimman pian Parkaan tulemaan; heti huomenissa\nlähettäisivät he 15 jakia kuormastoani kuljettamaan.\n\nMutta minä tahdoin nähdä Langak-tson hinnalla millä hyvänsä. Kun siis\nhuomenissa nuo 15 jakia saapuivat, päätin nopeasti lähettää Rabsangin,\nTseringin ja neljä muuta miestä kuormaston kanssa _Parkaan_, samalla\nkun Robert ja kuusi miestä seurasivat minua _Langak-tsolle_.\n\nVasta viikkoa myöhemmin olin tältä matkaltani valmis, ainaisten\nmyrskyjen tuivertamana työskenneltyäni Manasarovarin naapurijärven ja\nsen koko ympäristön kartoittamisessa, onnistuen ratkaisemaan useita\nepätietoisiksi jääneitä edeltäjieni arveluita. Sen tarpeellisen\nlepopäivän aikana, jonka soimme itsellemme Parkassa elokuun 30. p:nä,\ntingin govain kanssa puoleen ja toiseen. He pyysivät minua seuraavana\npäivänä vihdoinkin länteen lähtemään ja minä lupasin sen heille, mutta\nsillä ehdolla, että saisin viipyä kolme päivää Chalebissa, joka on\npuolen päivämatkan päässä lännessä. He suostuivat siihen, huomaamatta\nminun sivuaikomuksiani. Tahdoin nimittäin kiertää pyhän vuoren\npyhiinvaellustietä myöten kulkien, mutta älysin etteivät viranomaiset\nsiihen koskaan lupaa antaisi. Ainoastaan viekkaudella voi se onnistua.\n\nIloisen juhlan jälkeen, jonka ladakilaiset olivat iltasella\ntoimeenpanneet, ratsastimme syyskuun 2. p:nä taas luoteeseen.\nSeurassamme oli eräs vanha, harmaahapsinen gova, josta oli jo tullut\naivan erinomainen ystäväni. Ilma oli kaunis, mutta jo nyt tuntui\naamusin pureva kylmä, melkein kuten kotona, kun keltaiset lehdet ovat\npudonneet ja hieno jääriite peittää lahtia.\n\nChalebin kankaalle pystyttämällämme leirillä oli se etu että se oli\nkaukana ihmisasunnoista, mikä olikin tarpeen, sillä täältä käsin tein\nkolme luvatonta retkeä. Toinen näistä kesti ainoastaan syyskuun 6.\npäivän ja sen määränä oli Satledshin vanha vesiallas. Siitä paikasta,\nmissä me tämän altaan saavutimme, näkyi siinä seisovia vesiä sekä\nidässä että lännessä, mutta pohja ja oli aivan tasainen. Kulkiessa\nallasta pitkin länteenpäin saapuu ensiksi erääseen suolattoman veden\nsyvänteeseen, jossa on hyvin runsaasti sorsia ja leviä, sitte seuraa\nkokonainen rivi vesien yhdistämiä rämeitä ja lopuksi eräs lounasta\nkohti verkalleen juokseva puro, joka laskee toiseen isoon suolattoman\nveden syvänteeseen, jolla ei ole mitään näkyvää laskua ulospäin. Jos\nkuljemme kauvemmaksi siihen paikkaan, missä allas on puristunut jyrkkien\nkallioseinien väliin, niin tapaamme kaksi lähdettä, joista lähtee\ntoinen puro juoksemaan hyvin näkyvän laakson läpi lounaaseen.\nMinun vakaumukseni mukaan tiukkuu tämä vesi maan alitse, tullen\nLangkak-tsosta. Jos, kuten vuotta myöhemmin tein, kulkee vanhaa allasta\npitkin päivämatkan alas länteen päin, niin tapaa _Döltshu-gumpan_ luona\nvesirikkaampia pysyviä lähteitä, jotka myöskin kumpuavat altaan\npohjasta. Täältä lähtein ja pitkin matkaa Himalajan läpi nimittävät\ntibetiläiset Satledshia _Langtshen-kambaksi_, elefanttivirraksi,\nmikä nimi johtuu eräästä, muka elefantin muotoisesta kukkulasta,\njolle Döltshu-gumpan luostari on rakennettu. Itse Döltshun luona\nolevan lähteen nimi on _Langtshen-kabab_ eli: \"suu, josta alkaa\nelefanttijoki\"; samoin on Brahmaputran lähteen nimenä _Tamtshok-kabab_,\n\"suu, josta alkaa hevosvirta\", ja Induksen lähteen nimenä\n_Singi-kabab_, \"suu, josta alkaa leijonajoki\". Neljäntenä\njärjestyksessä on _Naptshu-kamba_, \"riikinkukkojoki\". Tibetiläiset\nväittävät siis Satledshin lähteiden olevan Döltshun luostarin luona,\neikä Himalajalla tai Transhimalajalla, joista se kuitenkin saa hyvin\nvesirikkaita syrjäjokia. He ovat myös vakuutetut siitä, että\nLangtshen-kamban lähdevesi on Langak-tso'sta (Rakas-talista) alkuisin.\n\nKun nämä molemmat järvet kuuluvat Satledshin jokialueeseen on\nensimäinen kysymys: mikä Tso-mavangiin (Manasarovariin) laskevista\njoista on Satledshin lähdejoki? Luonnollisesti vesirikkaampi ja\npitempi. Tage-tsangpo kuljettaa vettä 11 kuutiometriä sekunnissa, mutta\nkaikki muut Tso-mavangiin laskevat joet korkeintaan 2-3 kuutiometriä.\n_Tage-tsangpon Ganglung-jäätiköiden etualalla sijaitseva lähde on siis\nSatledshin lähde_.\n\nOlemme taas Chalebin niemellä ja huomenna, syyskuun 3. p:nä on\nryhdyttävä matkaan pyhän vuoren ympäri. Parkan huomatuin gova on\nluonamme, aikoen pitää minua kurissa, mutta ilmaisinko minä\naikomuksiani! Tseringin, Rabsangin, Namgjalin ja Ishen on tultava\nmukaan. He ovat lamaisteja ja iloitsevat tilaisuudesta päästä maailman\npyhimmän vuoren kiertämisellä likemmäksi autuuden portteja. Mukaan\notamme kolmen päivän ruokavarat, tarpeelliset työkalut sekä luonnos- ja\nmuistiinpanokirjan. Korkeat valokuvaustelineet ja veneen tervakangas\nsaavat tehdä teltin virkaa. Tamineitamme on kaikkiaan ainoastaan yksi\nkevyt hevoskuorma. Ratsastan pienellä ladakilaiskimollani, mutta miehet\nkulkevat jalkaisin, sillä pyhän vuoren ympäri ei kulje ratsain kukaan\nmuu kuin minunlaiseni pakana. Muun karavaanin oli odotettava meitä\nChalebissa, ja minun telttini piti antaa olla paikoillaan, jotta\ntibetiläiset luulisivat minua illaksi takaisin odotettavan.\n\nTsering, Namgjal ja Ishe läksivät jo varhain, minä ja Rabsang vähän\nmyöhemmin. Gova tuli väkinensä kysymään, mitä tämä merkitsi ja mihin\nminä aijoin. Mutta vastasin hänelle ainoastaan: \"Minä tulen heti\ntakaisin\", ja ratsastin suuntaan P 30° I _Dunglung_-laakson suuta\nkohti.\n\nYlhäällä ensimäisten somerikko-kerrostumien välissä odottivat\nmeitä toiset, ja nyt kuljimme suljetussa joukossa milloin ylä-,\nmilloin alamäkeen, jo hävinneiden jäätiköiden kasaamien vanhojen\nsomerikko-kerrostumien yli. Dunglung-joen rannalla lepäilee kaukaisesta\nidästä tullut khamilainen toivioretkikunta. He ovat pystyttäneet\ntelttinsä ja heidän hevosensa käyvät tuoreessa heinikossa laitumella\nSomerikko-ylängölle näkyy myrskyisen Langak-tson pohjoinen osa.\n\nNousemme ylös laaksoa ja pian on molemmilla puolillamme kovasta\nviheriästä ja violetista kiviseoksesta muodostuneita lujia kallioita,\njoiden rinteiden juurella on valtaisia sorakeiloja. Suunnattoman isoja\nsekakivilohkareita on syössyt täällä alas. Vasemmalla jokirannalla,\nsiinä missä tie tulee Tartshenista, on kuution muotoinen pieni\ntalo sekä useita mani-kekoja ja tshorteneja. Tämä on pyhä tie,\nKang-rinpotshen ympäri kiertävien toivioretkeläisten tie.\n\nEräs Gertsestä tullut mies on kiertänyt vuorta 20 päivää ja nyt juuri\nlopettanut kymmenennen kierroksensa. _Lunglung-do_ on erittäin tärkeä\nlaaksoristeys, siinä yhtyy kolme laaksoa: _Tshamo-lungtshen_ sekä\n_Dunglung_, ja kolmas on se, jota myöten me nousemme; sen ylemmän osan\nnimi on _Hledung-pa_. Molemmin puolin on nyt graniitti. Kailasin\npohjoinen reuna on teräväsärmäinen ja huippu muistuttaa täällä\nnelisuippoa. Nyt peittää taas vuoren eräs vuorirenkaan muodostama\nylänne, joka ympäröi sen huippua kuten _somma_ Vesuviusta. Illansuussa\nnousee pääjoen vesi; molempien sivujokien yli kulkee silta. Lohkareita\non suuret määrät ylt'ympärillä. Kaikki on graniittia, ja siksi ovat\nvuorimuodot pyöreämmät ja tylpemmät.\n\nVihdoin näemme edessämme laakson oikeanpuoleisella rinteellä _Diri-pun_\nluostarin. Ylös johtavan tien varrella on suunnaton graniittilohkare,\ntäynnä tavallisia pyhiä kirjaimia. Samoin on siellä pitkiä mani-kekoja,\nviirejä ja kiviläjiä. Kaikki päivän kuluessa tavottamamme\ntoivioretkeläiset kääntyvät luostariin, jonka vierasmajassa he saavat\nmaksuttoman yösijan. Se oli täpö täysi, kun vielä oli saapunut eräs\npembo-lahkoon kuuluva vaeltajaseurue. Viimemainitut tietysti kiertävät\nvuorta päinvastaiseen suuntaan, ja oikeauskoiset, jotka heitä\nmatkallaan kohtaavat, heittävät heihin ylenkatseellisen silmäyksen.\nPidin siis parhaana pystyttää telttini katolle, jolle oli pinottu\ntoivioretkeläisten kuormasto. Täältäkin avautui komea näköala\nKailasille, jonka huippu näkyi nyt suoraan etelästä.\n\nOnnistuttuni toteamaan Brahmaputran ja Satledshin lähteiden paikan, oli\ntaas herännyt vanha unelmani _Induksen lähteiden löytämisestä_. Kaikki\nhaluni ja kunnianhimoni olivat nyt siihen keskittyneet. Saatuani\nmunkeilta tietää, että paikka, missä tämä kuuluisa joki \"leijonan\nsuusta\" kumpuaa, oli ainoastaan kolmen päivämatkan päässä koillisessa,\nerään korkean solan takana, tuntui minusta yhdentekevältä ja\nvähäpätöiseltä kaikki muu, kun vertasin sitä tähän tuntemattomaan\npohjoiseen maahan tunkeutumiseen. Pidimme sotaneuvottelun, ruokavaroja\nriitti meillä enää ainoastaan kahdeksi päiväksi ja rahaa olin ottanut\nmukaani liian vähän. Sitäpaitsi oli asemamme Chalebissa kovin epävarma.\nSe ei sallinut suurempia uhmatekoja. Päätin sen vuoksi seurata\nalkuperäistä suunnitelmaani, kulkea toivioretken loppuun ja sitten\ntehdä Induksen lähteille uuden tutkimusretken Chalebista tai pahimmassa\ntapauksessa Gartokista.\n\nSyyskuun 4. p:nä sanoimme Diri-pun munkeille jäähyväiset ja\nkuljimme siltaa myöten joen yli, joka virtaa Transhimalajaan\nTseti-latshen-la-solasta. Solan toisella puolen juoksevat\nvedet Indukseen. Nousimme nyt ylämäkeä, itää kohti, jyrkkää\ngraniittilohkareiden peittämää rinnettä myöten. Oikealla puolellamme\non joki, joka saa vetensä Kailasin jäätiköistä; se on lyhyt,\nmutta hyvin vesirikas. Polku tulee yhä jyrkemmäksi, luikertelee\ngraniittilohkareiden välitse ja johtaa ensimäiselle pikku kukkulalle.\nSiitä lähtien on maa-ala aina seuraavalle penkereelle asti hieman\ntasaisempaa. Täältä on komea näköala lyhyelle, typistetylle jäätikölle,\njoka lähtee Kailasin pohjoiskyljeltä ja saa jääaineksensa eräästä\njyrkästi rajotetusta, kaukalomaisesta lumirotkosta. Itään päin lähtee\nKailasista tavattoman teräväpiirteinen, huipukas, hammasharjainen\nvuorenselkä, jonka pohjoispuoli on lumen peittämä. Lumesta näkyy\nvierinkivikaistaleita, jotka antavat koko vuorensivulle uurteisen\nulkomuodon. Jokaisesta lumivaipan liepeestä rientää vaahtoava puro alas\njokeen. Meistä vasemmalle, pohjoisessa, on vuoristo kohtisuorasti\nhalkeillutta graniittia, ja sen muodot ovat jylhiä pyramiidimaisia.\nPohjoisessa siis suojelevat Kailasia valtaiset graniittipaljoudet,\nmutta itse vuori on kaikesta päättäen sekakiveä, sen huomaa jo siitä\nmelkein vaakasuorasta kerrostumisesta, joka on selvästi nähtävissä\nulkonevista, selväpiirteisistä lumirajoista ja jääjuomuista. Huippu\nnousee tästä jylhästä vuori-ulapasta kuin tavattoman suuri,\nkuusikulmainen vuorikristalli.\n\nErään tavattoman suuren graniittipaaden luona pysähtyy vanhuksemme ja\nselittää paaden olevan \"dikpa-karnak\" eli syntisten koetuskivi. Kiven\nalla on sen ja maan välissä ahdas reikä. Joka on synnitön, tai jolla on\nedes hyvä omatunto, hän voi ryömiä reijän läpi, mutta jos kuka tarttuu\nväliltä kiinni, niin on hän lurjus. Kysyin vanhukselta, eikö voisi\nkäydä niin, että laiha lurjus ahtautuisi lävitse, samalla kun paksu\nkunnon mies tarttuu kiinni, mutta hän vastasi hyvin vakavana, että\npaksuus ei kokeessa merkitse mitään, vaan riippuu menestys yksinomaan\nsielullisista ominaisuuksista. Kelpo Ishemme ei sentään liene ollut\ntäysin selvillä omantuntonsa tasapainotilasta, sillä ennen kuin\naavistimmekaan näimme hänen jo katoavan kiven alle ja kuulimme hänen\nhuokailevan, ähkyvän ja puhisevan, käsillänsä raapivan ja jaloillaan\ntakaapäin ponnistussijaa etsivän. Kauvan aikaa reijässä aika lailla\nsätkyteltyänsä huomasi hän lopulta olevan syytä huutaa tukahtuneella\näänellä apua. Me nauroimme katketaksemme, mutta annoimme hänen nyt\nilmitulleen syntisyytensä takia vielä jonkun aikaa reijässä virua.\nSitte vetivät toiset kaksi hänet jaloista taas ulos. Mies näytti\ntavattoman ällistyneeltä ja pölyiseltä, kun nyt lurjukseksi\ntodistettuna pääsi taas ihmisilmoille. Mutta hän vain kertoi kerran\nerään rouvan tarttuneen kiinni niin kovasti, että hänet oli täytynyt\nsuorastaan kuin haudasta kaivaa.\n\nNoin 200 askelta kauvempana on eräs toisenlainen koetuskivi tässä\nmahtavien graniittipaasien sokkelossa, jossa kulkee kuin matalien\nhuoneiden ja muurien välisellä kylänraitilla. Tämän koetuskiven\nmuodostaa kolme lohkaretta, jotka nojaavat toisiinsa niin, että niiden\nväliin jää kaksi aukkoa. Nyt on vasemmasta aukosta kontattava sisään ja\noikeasta ulos, siis oikeauskoiseen suuntaan. Täällä korjasikin Ishe\näsken kärsimänsä tappion pujahtamalla molempien reikien läpi. Minä\nhänelle kyllä sanoin, ettei se ollut mikään merkillinen temppu, kun\nreijät olivat niin isot, että pieni jakikin olisi mahtunut niistä\nkulkemaan! Syntiselle on tämä toinen kivi varakivenä, jolla voi ainakin\nnäköjään pelastaa hyvän omantunnon.\n\nKang-rinpotshen, \"pyhän vuoren\" eli \"jään jalokiven\" ympäri tekemämme\nvaellus on merkillisimpiä Tibetin muistojani, ja minä käsitän hyvin,\nettä tibetiläiset näkevät jumalalliseksi pyhätöksi tämän vuoren, jonka\nmuodot muistuttavat niin silmiinpistävästi tshorteniä, muistomerkkiä,\njoita pystytetään kuolleitten pyhäin muistoksi temppelin sekä\nsisä- että ulkopuolelle. Kuinka monesti olin harhamatkoillani kuullut\ntästä autuaaksi tekevästä vuoresta kerrottavan! Ja nyt vaelsin minä\nitse toivioretkipuvussa luostarien välisellä tiellä, luostarien, joita\non pidettävä rannerenkaan jalokivinä siinä toivioretkitiessä, joka\nkaartaa Kang-rinpotshea, tätä sormea, joka osottaa korkeuteen,\n\"ylhäisiin, saavuttamattomassa maailmankaikkisuudessa asuviin tähtien\nveroisiin jumaliin\".\n\nKhamin vuorimaasta kaukaisimmasta idästä, Naktsangista ja Amdosta,\ntuntemattomasta Bombasta, jonka olemassaoIo oli minulle ainoastaan\nkuulemaan mukaan himmeästi tunnettu, mustista telteistä, joita on\nsiroteltu Tibetin autioihin laaksoihin kuin täpliä leopardin taljaan,\netäisen lännen vuorilla sijaitsevasta Ladakista ja eteläisistä\nHimalajan maista tulee tänne joka vuosi tuhansia toivioretkeläisiä\nkävelläkseen jalkaisin, hitaasti, syvissä mietteissä neljä penikulmaa\ntämän \"maan navan\", autiuden vuoren ympäri. Näin heidän äänettömän\nkulkunsa, heidän uskovaiset laumansa, joissa oli edustettuina kaikki\nelämänijät ja sukupuolet, nuorukaiset, tytöt, voimakkaat miehet\nvaimoineen ja lapsineen, ukot, jotka ennen kuolemaansa halusivat vielä\nseurata lukemattomien pyhiinvaeltajain jälkiä, varataksensa itselleen\nonnellisen olemassa-olon, repaleiset miehet, jotka loisina elävät\ntoisten pyhiinvaeltajien armeliaisuudesta, konnat, joilla oli rikos\nsovitettavana, ryövärit, jotka olivat rauhallisia matkustajia\nryöstäneet, päälliköt, virkamiehet, paimenet ja paimentolaiset,\nkirjavan ihmiskohtaloiden kulkueen sillä ohdakkeisella tiellä, joka\nmittaamattomien ajanjaksojen kuluttua päättyy Nirvanan suureen,\nhiljaiseen rauhaan. Ylevinä ja arvokkaina katsovat Shiva\nparatiisistansa ja Hlabsen jalokivilinnastaan alas näihin lukemattomiin\nihmisiin, jotka kiertelevät vuoren juurta kuin pikku kiertotähdet\naurinkoa, kiertävät sitä yhä uudistettuina laumoina kulkien ylös\nlänsilaaksoa, Dolma-solan yli ja alas itäistä laaksoa.\n\nPian huomaa, että suurimmalla osalla näistä yksinkertaisista\nvaeltajista ei ole edes selvää käsitystä niistä eduista, joita tämä\nkiertäminen on heille tuottava. Jos sitä heiltä kysyy, niin vastaavat\nhe tavallisesti, että he saavat kuolemansa jälkeen istua Gangrin\njumalan läheisyydessä. Yhtä he kaikki lujasti ja järkkymättömästi\nuskovat, nimittäin, että tämä vaellus tuottaa heille siunausta maan\npäällä. Se karkottaa kaiken pahan heidän telteistänsä ja majoistansa,\nsuojelee heitä, heidän lapsiansa ja paimeniansa sairaudelta, rosvoilta,\nvarkailta ja vahingoilta, lahjottaa heille sadetta, hyvää laidunta,\nlisää jakeja ja lampaita, on kuin taikakalu ja varjelee heitä ja heidän\nomaisuuttansa kuten neljä henkikuningasta suojelee temppelisalien\njumalankuvia demoneilta. He kulkevat kepein, kimmoisin askelin,\nhe eivät tunne purevaa jäistä tuulta eivätkä auringon hehkua.\nJokainen heidän askeleensa on sen ketjun nivel, jota eivät voi\nkatkaista ihmislasta vainoavat pahat voimat. He alottavat matkansa\nTartshen-labrangin luota ja jokainen tienpolvi vie heidät askelta\nlikemmä sitä pistettä, missä rengas sulkeutuu. Ja koko kierroksen ajan\nrukoilevat he: \"_Om mani padme hum_\" ja solahuttavat joka kerta sen\nlopussa rukousnauhan helmen sormiensa välitse.\n\nMutta yksinpä muukalainenkin lähestyy Kang-rinpotshea kunnioituksen\nsekaisella pelolla. Se on maailman kuuluisin vuori. Mount Everest ja\nMontblanc eivät vedä sille kuuluisuudessa vertoja. Silti on miljoonia\neuropalaisia, jotka eivät ole siitä koskaan kuulleet, mutta neljäs-osa\nkaikista ihmisistä, kaikki hindut ja buddhalaiset, joilla ei ole mitään\naavistusta siitä, missä Montblancin huippu kohoaa, tuntevat\nKailas-vuoren. Siksi lähestyy sitä samoilla kunnioituksen tunteilla\nkuin käydessään Lhasassa, Tashi-lunpossa, Buddha Gayassa, Benaresissa,\nMekassa, Jerusalemissa ja Roomassa, noissa pyhissä paikoissa, jotka\novat alttariensa luo vetäneet totuuden etsijäin tai synnintuntoisten\nlukemattomia laumoja.\n\nVapaaehtoinen oppaamme kertoi juuri olevansa yhdeksännellä\nkierroksellansa. Jokaiseen kierrokseen tarvitsi hän kaksi päivää,\nja hän kiertäisi vuoren kolmeentoista kertaan. Sitä matkaa nimitti\nhän \"kang-kora'ksi\", gangrin piiriksi. Olipa hän useita vuosia\nsitte suorittanut senkin ansiokkaan tehtävän, jonka nimi on\n\"gjangtshap-tsallgen\"; siihen tehtävään kuuluu koko tien pituuden\nmittaaminen oman ruumiinsa pituudella. Yksi ainoa semmoinen kierros\nvastaa kolmeatoista tavallista, jalan astuttua kierrosta. Minun\ntoivioretkeni ei kelpaisi ollenkaan, koska minä olen ratsain kulkenut,\najatteli vanhus. Jos halusin siitä jotain hyötyä, niin olisi minun se\njalkaisin astuttava.\n\nKun me muutamia päiviä myöhemmin lähestyimme Diri-pua, huomasimme kaksi\nnuorta lamaa, jotka juuri suorittivat nöyrtymismatkaa vuoren ympäri. He\nolivat Khamista kotoisin, vieläpä sen maan siitä seudusta, \"jossa\nviimeiset ihmiset asuvat\", ja olivat viipyneet kokonaisen vuoden\nmatkalla Kailasille. He olivat köyhiä ja repaleisia, eikä heillä ollut\nmitään kannettavaa, he kun elättivät henkeänsä hurskaiden ihmisten\nantamilla lahjoilla. Yhdeksässä päivässä olivat he ehtineet\nTartshenista Diri-puun ja loppumatkaan laskivat menevän yksitoista\npäivää. Kävelin heidän matkassaan puoli tuntia tutkiakseni heidän\nliikkeitänsä. Ne jakaantuivat kuuteen temppuun. Kuvitelkaamme nuori\nlama seisomassa tiellä pää hieman kumarassa ja kädet rentoina sivulla:\n1. hän asettaa kämmenet vastatusten ja nostaa ne pystysuoraan ylös,\nsamalla taivuttaen päänsä alas; 2. asettaa yhteenpuristetut kätensä\nleukansa alle, nostaen samalla päänsä taas pystyyn; 3. laskeutuu maahan\npolvilleen, kurottautuu ja laskeikse tielle pitkälleen, ojentaen\nkätensä eteenpäin; 4. kohottaa kätensä pään yli, kämmenet vastatusten\nasetettuina; 5. kurottaa oikean kätensä eteenpäin niin pitkälle kuin\nylettää ja raapaisee luulla tiehen merkin, johon hänen varpaansa saavat\nkoskettaa, kun hän taas jatkaa kulkuaan; 6. nousee käsiensä avulla,\nastuu parilla kolmella askeleella merkkiin ja uudistaa samat temput. Ja\nsitä menoa sitten ympäri vuoren.\n\nNopeasti siinä ei kuljeta. He eivät liiaksi kiirehdi, he toimittavat\ntehtävän maltillisesti, mutta hengästyvät sentään, varsinkin\nsolaan noustessaan. Onpa Dolma-la'sta alas laskeutuvallakin tiellä\nniin jyrkkiä kohtia, että sille pitkäkseen laskeutumisen täytyy olla\noikea urheilijatemppu. Toinen nuorista munkeista oli jo yhden\nkierroksen tehnyt ja nyt toista jatkamassa. Saatuansa sen yhdessätoista\npäivässä loppuun, aikoi hän mennä johonkin Tsangpon rannalla olevaan\nluostariin ja antaa loppuijäkseen muurata itsensä luolaan.\nJa hän oli vasta kaksikymmenvuotias! Meidän, jotka korkeassa\nviisaudessamme nauramme heidän uskonnollista kiihkoansa ja\nitse-kieltäytymistänsä, pitäisi joskus verrata omaa uskoamme heidän\nuskoonsa. Haudantakainen elämä on kaikille kansoille hämärä, mutta\neri kansojen uskonnolliset käsitykset pukevat sen erilaisiin muotoihin.\n\"Jos huolellisesti tarkastat, niin näet, että _jokaisen_ kuolevaisen\ntoivo, taivaan lapsi, vapisevin käsin ylhää korkeutta kohti osottaa.\"\nMikähän meidän vakaumuksemme lieneekin, meidän täytyy toki\nihmetellä niitä, jotka meidän käsityksemme mukaan eksyksissä kulkevat,\nmutta joilla on niin luja usko, että se voi vuoria siirtää.\n\nNyt alkoi viimeinen hyvin jyrkkä alamäki, joka vinkkuroi\nkaikenmuotoisten, -kokoisten ja jos missä asemassa olevien\nteräväsärmäisten tai pyöreiden harmaiden lohkareiden välitse. Erään\nkivisen ympärysmuurin nimi on _Dung-tshapdshe_. Sen keskellä on\nontto graniittipaasi, jonka syvennyksessä olevan pyöreän kiven\npitäisi olla jakin haljenneen kavion muotoinen. Kun uskovainen\npyhiinvaeltaja saapuu paikalle, ottaa hän kiven, lyö sillä koverruksen\npohjaan ja kääntää sitä siinä kuin huhmaren petkeltä. Sen johdosta\nsyvenee lohkareen kolo lakkaamatta ja puhkaisee varmasti kerran\nkiven.\n\nNousemme erästä purojen välistä selännettä myöten. Jokaiselle\nkalliolohkareelle, jonka yläpinta on jotakuinkaan tasainen, on pinottu\npieniä kiviä, ja usea näistä pyramiidin muotoisista kasoista on\nniin täysi, ettei ainoatakaan kiveä enää mahtuisi. Näiden\nkivi-merkkien avulla löytävät pyhiinvaeltajat lumipyryssä ja sumussakin\ntien, jonka seuraaminen ei ole helppoa päiväpaisteessakaan.\n\nJa lopulta näemme edessämme jättiläiskokoisen lohkareen; sen\nkivipaljous nousee hyvästi 200-300 kuutiometriin. Se seisoo kun\nsuuremmoinen virstapatsas ihan _Dolma-la'n_ \"satulassa\", joka\non huimaavassa 5,669 metrin korkeudessa. Tämän lohkareen päälle\non ladottu pienistä kivistä pyramiidi pitämään pystyssä riukua,\njonka päästä lähtee rievuilla ja viireillä koristeltuja, toisesta\npäästään maahan pystytettyihin tankoihin sidottuja nuoria. Ympärillä on\nläjittäin sarvia ja luupalasia, enimmäkseen lampaan lapaluita. Ne\novat suosittelulahjoja solalle, jonka pitäisi olla pyhän kierroksen\npuolivälissä. Lohkareelle saavuttuansa vetää pyhiinvaeltaja\npeukalollaan kiven kylkeen kokkareen voita, nyhtäisee suortuvan omia\nhiuksiansa ja iskostaa sen voihin. Hän on siten uhrannut jotakin\nomasta itsestänsä ja jotakin omaisuudestansa. Siksipä näyttääkin\nlohkare jättiläistekotukalta, jonka mustat suortuvat tuulessa\nhulmuavat. Etteivät sitä tibetiläiset hiukset ajan kuluessa kokonaan\npeitä, se johtuu siitä, että suortuvat ajoittain putoavat ja menevät\ntuulen mukana. Tämän Dolma-lohkareen jokaiseen loveen on pistetty\nhampaita; ne muistuttavat ihmishampaista tehtyjä rukousnauhoja. Jos\nsinulla on irtonainen hammas, niin uhraa sekin solanhengille! Tsering\noli pahaksi onneksi jo liian hampaaton, muutoin olisi hän tämänkin\nkäskyn varmasti täyttänyt.\n\nRyysyjä on ylt'ympärillä kasoittain. Toivioretkeläisiltä liikenee\naina joku riekale sen nuoriin kiinnitettäväksi tai sen juurelle\npantavaksi. Mutta ei ainoastaan anneta, vaan otetaan myös. Meidän\nvanhuksemme otti läjästä yhden rääsyn; hänellä oli kaulassaan\nriippumassa koko joukko semmoisia pyhiä esineitä, sillä hän oli joka\nkerta ottanut yhden sellaisen.\n\nNäköala on suuremmoinen, vaikkei Kailasia näe ollenkaan. Sen\nsijaan näkyy terävältä, mustalta harjanteelta, joka on aivan lähellä\netelässä, lumivaippa ja rinnejäätikkö, jonka sininen reuna on solan\nitäsivulla olevan pienen somerikkojärven etelärannalla kohtisuorasti\nleikkautunut.\n\nMutta aika kuluu ja meidän täytyy kiirehtiä. Me kuljemme,\nliu'umme ja laskeudumme pitkin jyrkänteitä, joilta voi helposti\nsyöksyä päistikkaa alas. Vanhus kulkee tukevana; hänelle ovat\nnämä rinteet vanhoja tuttuja. Mutta voi häntä, jos hän kerran\nkääntyisi ja kulkisi päinvastaiseen suuntaan! Vihdoin pääsemme\npäälaaksoon, jonka yli-osan nimi on _Tselung_ ja ali-osan _Lamtshyker_.\nIson laakson takaa, joka Kando-sanglamin nimisenä yhtyy oikealla\npäälaaksoon, näkyy idästä Kailas-kukkulan korkein huippu, jonka terävä\nsärmä osottaa pohjoiseen ja edelleenkin muistuttaa kristallia. Kahden\nvieretysten pystytetyn mani-keon luona loppuu graniitti ja alkaa taas\nsekakivi. Mitä alemmaksi tulemme, sitä lukuisammiksi tulevat tämän\nkivilajin lohkareet ja graniitti loppuu viimein kokonaan. Kuljemme\nlounaaseen ja leiriydymme _Tsuntul-pun_ luostarin katolle. Koko päivänä\nen ollut kulkiessani kuullut kivimerkkien luona tai lepopaikoissa muuta\nkuin ijäisen sanojen huminan: \"_Om mani padme hum_\", ja vielä\nillallakin, niin kauvan kuin olin valveilla, soi kaikista nurkista ja\nsopista: \"_Om mani padme hum_\".\n\n_Tartshen-labrangin_ luona olimme saavuttaneet toivioretkemme\npäätepisteen. Sinne oli pystytetty kaksikymmentäkolme telttiä, ja\nmeille osotettiin suurta huomaavaisuutta, saimme virkistykseksemme\nmaitoa ja tshangia, ja lepäsimme kaksi tuntia. Sitte käännyimme\npyhiinvaellustiestä vasemmalle ja nyt näkyi neljäs luostari korkealta\nlaaksopenkereeltä, pyhän huipun alta. Langak-tson luoteissuunnassa\npuhalsi omituinen paikallistuuli, nostaen tomua pilviksi, jotka\nmuistuttivat palavan kaupungin savua. Kohta sen jälkeen istuimme\nkaikessa rauhassa omiemme luona Chalebin kankaalla.\n\n\"_Om mani padme hum_\" merkitsee _Waddelin_ mukaan sanasta\nsanaan: \"_Om! Lotoskukassa on jalokivi! Hum!_\" ja ne tarkottavat\nBodhisattva Padmapania, joka, kuten Buddhakin, on kuvattu\nlotoskukassa istuvaksi tai seisovaksi. Hän on Tibetin suojelija\nja sielunvaelluksen silmälläpitäjä. Ei siis ihme, että tämä\ntenholause on niin kansanomainen ja että sitä sekä lamat että maallikot\nlakkaamatta toistavat, sillä sen pelkän hokemisen uskotaan\npysähdyttävän uudestasyntymisten sarjan ja vievän suoraan paratiisiin\nne, jotka sitä lausuvat. Niinpä vakuutetaan Mani-kahdumissa\nrunollisella ylenpalttisuudella, että tämä rukouslause on \"kaiken\nonnen, menestyksen ja tiedon ydin ja suuri vapahduksen tuoja\".\nSillä _om_ lopettaa uudestasyntymisen jumalien keskuudessa, _ma_\ntitaanien, _ni_ ihmisenä, _pad_ eläinten hahmossa, _me_ Tantaluksena ja\n_hum_ kuolleiden valtakunnan asukkaana. Ja sen ohella annetaan\njokaiselle kuudelle kirjotusmerkille juuri se väri, joka vastaa\nuudesta-syntymisen kuuden asteen värejä; niinpä on _Om_ jumalallinen\nvalkea, _ma_ titaaninen sininen, _ni_ inhimillinen keltainen, _pad_\neläimellinen viheriä, _me_ tantalinen punainen ja _hum_ helvetin musta.\n\nHeti Chalebiin tultuani ilmotin vanhalle govalle, joka oli toivottoman\nepäkiitolliseksi tehtäväkseen saanut minun matkojeni malvonnan,\nlähteväni nyt Singi-kababiin, Induksen lähteen yli kulkemaan.\n\n\"Jos sinne lähdette, bomba\", vastasi hän, \"niin lähetän minä\noitis pikaviestin garpuneille, Gartokin molemmille päälliköille.\"\n\n\"En usko garpuneilla olevan mitään sitä vastaan, että lähden\npohjoisempaa tietä myöten.\"\n\n\"Vai ei! Viisi päivää sitten saivat garpunit Lhasasta käskyn\nvisusti vartioida, ettette pääse kulkemaan mitään muuta kuin Gartokiin\nmenevää valtatietä. Garpunit lähettivät pikaviestit kahteentoista eri\npaikkaan, Parkaan, Misseriin, Purangiin, Singtodiin ja muualle\nilmottamaan, ettei teidän saa antaa syrjäteitä käyttää. Jos tätä\nkirjettä ei olisi tullut, niin olisitte kernaasti saanut pohjoiseen\nmatkata; mutta nyt en voi sitä oman pääni tähden sallia.\"\n\n\"Mitä aijotte tehdä, jos jonakuna yönä otan kadotakseni? Jakeja voin\nostaa Tartshenissa, ja silloin en enää ole teiltä vuokraamieni\nvarassa.\"\n\n\"Tosiaankin asuu Tartshenissa mies, jolla on 60 jakia ja joka myy ne\noitis, kun vain näkee hopearahaa. Mutta ilmotan asian heti garpuneille\nja ne lähettävät miehiä teitä kiinniottamaan ja pakottamaan takaisin\npalaamaan. Jakien osto olisi siis turhaa rahan tuhlausta. Mutta jos\nannatte karavaaninne pääjoukon kulkea valtatietä myöten ja itse\npoikkeatte parin päivän matkalle pohjoiseen Singi-kababille, sitte taas\nyhtyen karavaaniinne, niin en pane tiellenne mitään esteitä. Mutta te\nteette sen omalla uhallanne ja tulette aivan varmaan ennen Induksen\nlähteille pääsyänne pidätetyksi.\"\n\nYhtä hämmästyneenä kuin iloissanikin govan käytöksen pikaisesta\nmuutoksesta sovin Robertin kanssa, että hän hyvin lyhyitä päivämatkoja\ntehden veisi karavaanin Gartokiin ja minä sillä aikaa matkustaisin\nInduksen lähteille niin nopeasti kuin mahdollista. Otin matkaani\nainoastaan sen verran kuin pieneen nahkaiseen käsireppuun mahtui.\nKerallani tuli viisi miestä — niiden joukossa Rabsang tulkkina ja Adul\nkeittäjänä — sekä kuusi omaa kuormajuhtaamme ja kolme koiraa, joista\nyksi, juuri äsken hankittu, jo seuraavana päivänä karkasi. Minulla oli\nRobertin pikku teltti. Asevarastossamme oli kaksi pyssyä ja yksi\nrevolveri, koska seutua sanottiin rosvojen vuoksi hyvin vaaralliseksi.\nOpasta en saanut hankkimallakaan. Mutta matkalla Diri-puun, jossa taas\nleiriydyin, tapasin erään vanhan Tokdshalungista kotoisin olevan\nmiehen, joka aikoi kiertää Kailasin ympäri kolmeentoista kertaan. Hän\nantoi minulle monenlaisia arvokkaita tietoja, mutta ei taipunut mistään\nhinnasta mukaamme etemmäksi lähtemään.\n\nSyyskuun 8. p:nä jatkoimme matkaamme laakson läpi, joka kulkee\nDiri-pusta pohjoiskoilliseen ja vie ylös _Tseti-lalle_. Useiksi\nhaaroiksi silpoutunut joki oli nyt yön aikana mennyt riitteeseen, joka\nsiellä, missä vesi oli kuiviin juossut, kiilsi kuin lasi. Päivällä se\nkuitenkin pian suli. Laakso on leveä ja jäljistä päättäen on tiellä\nvilkas liike, vaikka me emme kohdanneet ainoatakaan ihmistä. Pikku\njyrsijät, joilta kesä loppuu pian, piipittävät luoliensa suulla.\nUseihin paikkoihin näkyy korkeuteen kohoava Kang-rinpotshe; sellaisiin\nkohtiin ovat toivioretkeläiset läjänneet kivisiä muistomerkkejä.\nKaikkialla vallitsee graniitti, sattumalta tapaa kristallimaista\nliuskakiveäkin. Kuljemme kolmen ratsastajan vereksiä jälkiä myöten.\nRinne jyrkkenee, maisema muuttuu yhä alppimaisemmaksi. Me nousemme\nvaltaavien vierinkivikeilojen ja niiden hyrskivien lumisulapurojen\nvälitse jyrkkää polkua myöten 5,628 metrin korkeudessa olevaan solaan.\nTämän solan tasanne on tavattoman lakea. Sen pohjoispuolelle pystytimme\n234. leirimme.\n\nOlin luullut, että Tseti-la on ratkaiseva sola, mutta emme olleet vielä\nkauvas ennättäneet, kun näimme sen pohjoiseen virtaavan puron tekevän\npolven itään päin ja erään selvästi näkyvän laakson kautta virtaavan\nalas Dunlungia kohti. Se kuuluu siis Satledshin eikä Induksen\njokialueeseen. Tseti-la on siis ainoastaan toisen luokan sola. Oikeaan\nsolaan, tavattoman lakealle laaksonkynnykselle, saavumme pian. Siellä\non pieni, samea järvi, jonka itäosasta lähtee se puro, jota pitkin nyt\nkoko päivän kuljemme. Tämä sola on _Tseti-latshen-la_, ja se on\nSatledshin ja Induksen välinen vedenjakaja. Se on matalampi kuin\nTseti-la, ainoastaan 5,466 metriä korkea, ja sijaitsee _Transhimalajan\npääharjanteessa_. Kailas on siis hyvän päivämatkan päässä etelään päin\nmolempien jokien vedenjakajasta ja kokonaan Satledshin jokialueella.\n\nJärveltä lähtien kuljimme tätä Induksen pikku syrjäjokea pitkin\npohjoista kohti. Laakson pohja oli soista ja epätasaista. Vihdoin\nnäimme kaukana aivan alhaalla laaksossa miehiä, jotka suurine\nlammaslaumoinensa muuttivat pois vuorelta. Tundup Sonamin ja Ishen piti\njuosta heidät tavottamaan, ja vähitellen saavutimme me muutkin\nseurueen. He ovat gertseläisiä paimentolaisia. He ovat vieneet suolaa\nGyanimaan ja kuljettavat nyt 500 lampaallaan ohraa. Lampaat astua\ntipsuttelevat virkeinä, käydessään ruohoa kynien, ja koko laakso\nnäyttää olevan niillä valkeaksi täplitetty. Edessämme pohjoisessa\nkohoaa jylhä, ryhmyinen violetin värinen vuorijono, jonka meidän\npuoleisella sivulla Indus virtaa. Sovimme lammaskaravaanin miesten\nkanssa siitä, että leiriydymme samalle paikalle. Heitä oli viisi,\nkaikki pyssyillä varustettuja, ja he kertoivat seudulla usein\nkuljeksivan rosvoja, jotka tosin monesti ovat ihan kuin pois\npuhalletut, mutta ilmestyvät taas uudestaan kuin tuulispää, josta ei\ntiedä mistä se tulee.\n\nInduksen rannalla 5,079 metrin korkeudessa sijainneen leiripaikkamme\nnimi oli _Singi-buk_. Itäänpäin siitä on laakso leveä ja aukea, mutta\nitse Indus on täällä hyvin vähäpätöinen joki. Minua ei siis\nhämmästyttänyt ilmotus, että oli ainoastaan lyhyt päivämatka lähteelle,\njonka kerrottiin kumpuavan suoraan maasta, eikä saavan alkuansa lumesta\ntai jäätiköstä. Jokea nimittivät kertojat _Singi-tsangpoksi_ ja\nSingi-kambaksi, lähdettä itseään _Singi-kabab'iksi_, vaikka myöhemmin\nkuulimmekin tätä sanaa lausuttavan useammin Sängä kuin Singi.\n\nKävi ilmi, että yhdellä näistä viidestä miehestä oli aivan tarkat\ntiedot meistä. Hän oli nimittäin saman Lobsang Tseringin veli, joka\nmeille viime talvena Dungtse-tson rannalla oli myynyt kolme jakia. Oli\nomituinen onnen sattuma, että juuri hänet tapasin. Hän sanoi kuulleensa\nmiten hyvin olimme hänen veljeensä nähden menetelleet ja tarjosi meille\npalvelustansa — hyvää maksua vastaan luonnollisesti. Kun hän oli\nnäiden europalaisille tuntemattomien seutujen läpi usein matkustanut ja\ntunsi kaikki solat, tiet ja laaksot, oli minusta hän korkean hinnan\narvoinen ja myönsin hänelle 7 rupiita päivältä — siis päivältä noin\npuolet ladakilaisten kuukausipalkkaa. Hän tietysti alotti palveluksensa\npaikalla ja pian tuli hänestä meidän aivan erinomainen ystävämme.\n\nMutta siihen eivät vielä loppuneet liikevälimme. Miehellähän oli myös\njoukko lampaita ja ohraa. Hän suostui vuokraamaan minulle kahdeksan\nlammasta ja myymään niiden kuorman, joka riitti omille eläimillemme\nhyvästi viikoksi. Joka lampaasta piti minun maksaa yksi rupii vuokraa,\nmikä kyllä oli paljon, koska lammas maksaa ainoastaan 2-3 rupiita.\nVanhuksen oli siis saatava 18 rupiita joka ilta niin kauvan kuin hän\npalveluksessani oli mutta sekin oli vielä halpa hinta, kun oli kysymys\nInduksen lähteistä.\n\nLammaskaravaani oli jo lähtenyt, kun me syyskuun 10. p:nä seurasimme\nsen jälkiä uuden oppaamme johtamina, joka kuljetti yhdeksännellä\nlampaalla omaa tsambaansa. Tunnin matkan päässä kuljimme yli\n_Lungdep-tshu_-nimisen syrjäjoen, joka juoksee idästä eräästä\nlaaksosta, jonka takana kohoaa lakeita vuoria.\n\nVähän edempänä ylhäällä oli Singi-kamba laajennut säiliöksi, jossa oli\npaljon keskikokoisia kaloja. Meidän lähestyessämme syöksyivät kalat\nsankoissa parvissa vastavirtaan, kulkien silloin erään hyvin matalan\npaikan ohi, jossa kävi heikko pyörre. Rabsang alkoi niitä siinä\npommittaa, mutta koko hänen saaliinsa supistui yhteen pieneen, surkeaan\nkalaan. Nyt laitoimme rantaan yhdeltä puolen avonaisen lammikon ja\nmiehet ajoivat siihen kaloja, vedessä kaaloen, huutaen ja polskuttaen;\nsitte suljettiin aukkokin. Kolme kertaa tämän tempun uudistettuamme oli\nmeillä 37 kelpo kalaa ja minä suorastaan ikävöin päivällistä, jota\nmuutoin tavallisesti kammolla ajattelin, koska kova, palvattu\nlampaanliha oli käynyt minulle suorastaan vastenmieliseksi.\nVanhuksemme, joka meitä istualtaan katseli, luuli meidän kokonaan\nhulluiksi tulleen. Ylempänä eräässä syvennyksessä oli niin sankka\nkalaparvi, että niiden tummat seljät saivat veden miltei mustalta\nnäyttämään.\n\nJatkoimme ratsastustamme ylös laaksoa myöten, poiketen punaisesta,\nsämpylän muotoisesta _Lungdep-ningrin_ vuoristosta vasemmalle.\nVastapäiseltä pohjoiselta laakson kupeelta näkyi kaksi upeata\nammon-lammasta, jotka söivät eräällä keilanmuotoisella kummulla. Niillä\noli komeat sarvet ja kuninkaallinen pään ryhti. Mutta pian huomasivat\nne meidät ja läksivät nousemaan hitaasti ylös rinnettä. Kuitenkin\nkiinnitti meidän kulkumme niiden mieltä liian paljon ja siksi eivät ne\nhuomanneet, että Tundup Sonam pyssy seljässä kiersi vuoren taitse niitä\nvastaan. Hetken kuluttua kuulimme laukauksen pamahtavan, ja hyvän tovin\nperästä, kun jo olimme leirimme panneet kuntoon, tuli Tundup, tuoden\nsellaisen kantamuksen uhrinsa lihaa, kuin vain raahata jaksoi. Saimme\nsiten lisää ruokavaroja, jotka jo olivatkin jokseenkin niukat, ja\nTundupin urotyö kohotti tämän unohtumattoman päivän loistoa. Illalla\nläksi hän taas noutamaan lisää lihaa, toipa minulle villilampaan\npäänkin, jonka tahdoin korottaa Induksen lähteillä olopäivän\nmuistomerkiksi.\n\nTie nousee tavattoman loivasti. Pohjoisessa kohoaa ryhmyinen kalliokko,\n_Singi-jyra_, jonka harjanteen läpi näkyy iso reikä. Etelässä kohoaa\nvallitseva _Singi-tshoma_. Kahlaamme _Mundsham_-laakson viemärin yli.\nInduksesta on enää jäljellä ainoastaan vähäpätöinen puro, ja osa sen\nvesimäärästä on lähtöisin ylhäältä kaakkoisesta _Bokar_-laaksosta.\nHetken kuluttua leiriydymme aivan lähteensilmän viereen, joka on niin\npieni, että ilman opasta tuskin olisi sitä huomannutkaan.\n\nPohjoispuolisesta vuoristosta viettää tasaiseen, aukeaan laaksoon lakea\nsorakeila eli oikeammin soran peittämä rinne. Sen juurelta pistää\nnäkyviin valkea melkein vaakasuorista kivikerrostumista muodostunut\nkalliolevy, jonka alta kumpuaa joukko pieniä lähteitä, muodostaen\nlevärikkaita syvänteitä ja sen lähdepuron, jota pitkin olimme nousseet\nja _joka on ylin ja ensimäinen sittemmin niin mahtavan Induksen latva_.\nNeljän suurimman lähteen lämpömäärä oli kumpuamispaikallaan 9,2, 9,5,\n9,8 ja 10,2 astetta. Niistä pitäisi tulla yhtä paljon vettä sekä\ntalvella että kesällä, mutta sadeaikana kuuluvat ne vähän paisuvan.\nTalvisin jäätyy niiden vesi vähän alapuolella lähteensilmän ja\nmuodostaa silloin jääharkkoja. Kalliolevyn päällä on kolme korkeata\nkivistä muistomerkkiä ja pieni kuutiomainen \"lhato\", jonka sisällä on\nsavinen uhripyramiidi. Lhaton alapuolella on nelikulmainen mani satoine\npunaisine kauniilla kirjotuksella varustettuine liuskakivilevyinensä,\njoista toiset olivat tiheää kirjoitusta aivan täynnä, kun taas toisissa\noli yksi ainoa 50 sentimetrin korkuinen tavu. Erääseen oli kaiverrettu\nelämänrata, toiseen jumalankuva, jonka otin mukaani muistoksi Induksen\nlähteiltä.\n\nOppaamme sanoi Singi-kababia pidettävän kunniassa sen jumalallisen\nalkuperän vuoksi. Kun matkustajat saapuvat tälle paikalle, tai jonnekin\nmuuanne Induksen ylisen juoksun varrelle, ammentavat he käsin vettä,\njuovat sitä ja kostuttavat sillä kasvonsa ja päälakensa.\n\nMontgomerien punditien v. 1867 tekemien tutkimusten kautta tuli jo\ntunnetuksi, että Induksen itäinen haara on sen varsinainen lähdejoki,\nja myöhemmin oli minulla tilaisuus tarkoilla mittauksilla osottaa, että\nläntinen, Gartok-joki, on hyvinkin paljoa pienempi. Mutta ei ainoankaan\npunditin onnistunut tunkeutua lähteille asti, ja sen päälle, joka pääsi\nlähinnä, nimittäin 50 kilometrin päähän, hyökkäsi rosvoja, pakottaen\nhänet takaisin kääntymään. Siksipä onkin tähän asti yleisesti väärin\nluultu, että Induksen lähteet ovat Kailas-vuoren pohjoispuolella.\nKiitos kunnon ryöväreille siitä, että Induksen lähteiden löytäminen\nsäästyi minulle ja minun viidelle ladakilaiselleni!\n\nVietimme unohtumattoman illan ja unohtumattoman yön tällä tärkeällä\nmaantieteellisellä paikalla, joka on 5,165 metriä meren pintaa\nylempänä. Seisoin katsellen, kuinka Indus kumpusi kallioseinän sylistä.\nSeisoin katsellen, kuinka tämä vaatimaton puro luikerteli alas\nlaaksoon, ja ajattelin kaikkia niitä kohtaloita, jotka sitä odottavat,\nennen kuin se on kohisevan, aina yltyvän laulunsa kallioseinien välitse\nmereen saakka laulanut, päässyt Karatshiin, missä höyrylaivat\ntavaroitansa purkavat ja lastaavat. Ajattelin sen levotonta kulkua\nLänsi-Tibetin, Ladakin ja Baltistanin läpi Skardun ohi, missä\naprikoosipuut rannalla sen aalloille nyökyttävät. Ajattelin sen kulkua\nDardistanin ja Kuhistanin läpi, Peshawarin ohi ja läntisen Pandshabin\ntasangon halki, kunnes se viimein hukkuu suolaisen meren lämpimiin\naaltoihin, kaikkien väsyneiden jokien ijäisen rauhan mereen ja\nnirvanaan. Tielläni oli ollut suuria vastuksia, mutta korkeammat voimat\nolivat lahjottaneet minulle riemun _päästä sekä Induksen että myöskin\nBrahmaputran todellisille lähteille_ ja voida määrätä noiden kahden\nmaailmanhistoriallisen virran alkuperä, lähde, noiden virtojen, jotka\ntaskukravun kaksoissaksien tavoin tarttuvat kiinni maailman korkeimpaan\nvuoristoon Himalajaan. Taivaan korkeudesta saavat ne ensimäisen vetensä\nja vyöryttävät vesipaljouksiansa alangolle, antaen elämän ja ravinnon\n50 miljoonalle ihmiselle. Täällä ylhäällä kohoavat sen rannoilla\nluostarit, Intiassa kuvastuvat sen laineissa pagodit ja moskeijat;\ntäällä ylhäällä luikkivat sen laaksoissa sudet, villijakit ja\nvillilampaat, siellä alhaalla hindumaassa kiiluvat sen rantoja\nreunustavista bamburuovostoista tiikerien ja leopardien silmät kuten\nhehkuvat hiilet ja myrkylliset käärmeet matelevat rantatöyräiden\ntiheässä pensaikossa. Täällä Tibetissä pieksevät jäiset tuulet sen\nkylmiä aaltoja, siellä tasangolla kuiskailevat lauhkeat löyhähdykset\npalmujen ja mangopuiden latvoissa. Mielestäni tuntui kuin kuuntelisin\ntäällä näiden molempien kuuluisien jokien elinsuonen tykytystä, ja kuin\nnäkisin sen ahkeruuden ja kilpailun, joka on lukemattomia sukupolvia\nsitten ollut lukemattomien ihmiselämäin sisältönä, ihmiselämäin, jotka\novat olleet lyhyitä kuin hyttysen tai ruohon elämä. Oli kuin näkisin\nkaikki ne vaeltajat maan päällä ja vieraat ajassa, jotka ovat syntyneet\nnäiden jokien eteenpäin rientävän juoksun varrella, juoneet sen vettä,\nantaneet sillä elämää ja voimaa vainioillensa, eläneet ja kuolleet sen\nrannoilla ja näiden jokien laaksojen varjoisasta rauhasta\nkohottautuneet ijäisen toivon aavistettuihin maihin. En ilman ylpeyttä,\nmutta samalla myös tuntien nöyrää kiitollisuutta, seison täällä\nylhäällä tietoisena siitä, että _olen ensimäinen valkeaihoinen, joka\non tunkeutunut Induksen ja Brahmaputran lähteille saakka_.\n\n\n\n\nKahdeskymmeneskahdeksas luku.\n\nToiselle matkalle.\n\n\nInduksen lähteiltä lähdin Gartokiin, Länsi-Tibetin pääpaikkaan ja\nmolempien garpunien hallituskaupunkiin. Perille saavuin monien\nseikkailujen jälkeen syyskuun 26. päivänä, kuljettuani viidennen kerran\nTranshimalajan yli _Dshuk-ti-la_-solan kautta (5,825 metriä). Minun\ntäytyy tällä kertaa jättää tämän suureksi osaksi tuntemattoman maan\nläpi tehdyn matkan kuvaileminen. Ainoastaan Dshuk-li-lan yli oli jo mr.\nCalver kulkenut kahta vuotta aikaisemmin.\n\nGartokissa (4,467 metriä) alkoi uusi ajanjakso. Kaupunki tuli\nkäännekohdaksi tässä matkakertomuksessa. Ensiksi pääsin taas\nulkomaailman yhteyteen. Brittiläinen kauppa-asiamies Thakur Jai Chand\njätti minulle heti saavuttuani paksun pinkan kirjeitä rakkaasta\nvanhempieni kodista, lordi ja lady Mintolta ja heidän tyttäriltään,\neversti Dunlop Smithiltä, O'ConnoriIta, Younghusbandilta, Rawlingilta\nja useilta muilta europalaisilta ja aasialaisilta ystäviltä. Sitä\nvastoin ei kuulunut vielä mitään suuresta tavaralähetyksestä, jota\nodotin Simlasta. Mutta oitis jälkeenpäin sain Dunlop Smithiltä tietää,\nettä kaikki tilatut tavarat oli lähetetty ja saapuisivat aikanansa.\n\nGarpunit lähettivät oitis tervetuliaislahjan tavallisine\nkohteliaisuuslauselminensa; he olivat liian ylhäisiä tehdäkseen\ntervehdyskäyntinsä ennen minua. Läksin sen vuoksi seuraavana\npäivänä heidän luokseen. Vanhempi heistä oli sairaana; nuorempi,\nkolmikymmenviisivuotias arvokas, Lhasasta kotoisin oleva herra,\notti minut yksinkertaisessa hallitusrakennuksessaan tavattoman\nystävällisesti vastaan ja oli niin vähän suuttunut niistä vapauksista,\njoita olin viime aikoina ottanut, ettei edes kysynyt, missä\nkaikkialla olin ollut. Oli kohtalon ivaa, että niin ystävällinen ja\nmyönnytyksissään niin kauvas menevä kirje, kuin se, jonka nyt garpunin\nkäsien kautta sain Lien darinilta, saavutti minut vasta nyt, kun se\ntuli liian myöhään. Heti minun Raga-tasamista lähettämäni kirjeen\nsaatuansa oli Lien darin lähettänyt luokseni kaksi kiinalaista, jotka\nolivat valtuutetut sopimaan minun kanssani tiestä, jota tahdoin kulkea.\n\"Sillä olen iloinen\", kirjoitti Lhasan ambani, \"tietäessäni Teidän\nmatkustavan tietä, joka on Teille mieluisin.\" Hän oli muka vakuutettu\nsiitä, etteivät liikkeeni, kuljinpa mitä tietä hyvänsä, antaisi aihetta\nvaltiollisiin selkkauksiin. Ja hän lopetti sanoilla: \"Toivon nyt, että\npaluumatkanne tulee onnelliseksi ja rauhalliseksi, ja rukoilen teille\nterveyttä ja menestystä.\"\n\nKylläpä nyt kaduin, etten kuitenkin viipynyt Sakassa, kaduin sitäkin\nenemmän, kun garpun sanoi mainittujen kahden kiinalaisen neljän\ntibetiläisen vartiomiehensä kanssa saapuneen sinne silloin kun\nlähdöstämme oli kulunut vasta kaksi viikkoa! Mutta täkäläinen garpun\noli minulle ystävällinen, hän oli koko Länsi-Tibetin mahtavin mies ja\nvoisi minulle vielä kaikki portit avata, jos vain uskaltaisi ja\ntahtoisi.\n\nTosin olin iloinen jo saavuttamistani tuloksista: paitsi useita muita\nratkaisemiani kysymyksiä, olin kulkenut Transhimalajan yli viiden\nsolan kautta, nimittäin: Sela-lan, Tshang-la-podlan, Angden-lan,\nTsheti-latshen-lan ja Dshukti-lan, joista neljä ensimäistä olivat tähän\nasti olleet aivan tuntemattomat. Mutta Angden-lan ja Tsheti-latshen-lan\nväliseen Himalajan vuorijonoon oli minun täytynyt jättää kokonaista 500\nkilometriä pitkä aukko. Tästä alueesta en tuntenut muuta kuin ne\nhuiput, jotka Ryder oli matkallaan nähnyt ja joiden korkeuden hän ja\nWood olivat mitanneet. Sen lisäksi oli meillä muutamia epämääräisiä\ntietoja Nain Singin v. 1873 tekemältä matkalta, jonka tie kumminkin\nkulkee valkean täplän pohjoispuolitse. Ja tämän valkean täplän\npinta-ala oli vielä 1,400 neliökilometriä! En voinut palata kotiin\ntekemättä kaikkea mitä ihmisvoimin voi aikaansaada kulkeakseni tämän\ntuntemattoman maan halki ainakin _yhtä_ tietä. Juuri siellä oli se\nlinja, joka muodostaa Intian valtameren ja Tibetin ylätasangon\nsuolaisen, umpijärvien välisen vedenjakajan; siellä voi otaksua olevan\nuseita jokia ja järviä. Siellä oli suuri Bongban maa; lunta, jonka\nrajoilta oli meille jo saapunut niin paljon pimeitä huhuja pohjoisesta,\nidästä ja etelästä. Mutta suurin ja tärkein oli vastaus kysymykseen:\n_kulkeeko Nien-tshen-tang-la Tsangpon ja Ylä-Induksen pohjoispuolella\nkatkeamatta koko Tibetin läpi läntiseen ja luoteiseen suuntaan?_ Ei\nyksikään europalainen, ei yksikään punditi ollut tähän asti uskaltanut\nryhtyä tätä kysymystä ratkaisemaan, mutta Hodgson, Saunders ja Atkinson\nolivat useita vuosia sitten Tibetin-kartalleen merkinneet otaksutun\nvuorijonon. Onko se todellakin olemassa? Vai onko tämän valkean täplän\npaikalla vuorijonojen sokkelo, tai sitten verrattain lakea maa-alue,\njoka on yksityisten lumipeitteisten huippujen ja vuorijonojen alustana?\nTodistettujen tosiasioiden rinnalla ovat otaksumat aivan arvottomat.\nSemmoiset tosiasiat tahdoin minä. Tiesin, että jos en _nyt_ onnistuisi\ntunkeutumaan siihen maahan, jonka kohdalla Tibetin viimeisellä\nenglantilaisella kartalla on ainoastaan sana \"_Unexplored_\", niin\njonakuna päivänä saapuisi toinen tutkija ja riistäisi minulta tämän\nvallotuksen. Ja sitä ajatusta en minä voinut sietää.\n\nGartokissa oleskeli nyt vanha lehiläinen ystäväni, rikas kauppias\nGulam Rasul. Neuvottelin hänen kanssansa, ja hänestä piti nyt tulla\nminun pelastusenkelini. Hänestä oli asemani hyvin ruusunvärinen, sillä\ngarpun oli hänelle hankituista tavaroista velkaa 7,000 rupiita ja\npelkäsi hänen vaikutustaan. Hän voi siis painostaa Länsi-Tibetin\nvarakuningasta. Aluksi yritti hän sen tehdä viekkaudella, joka ei\nkumminkaan onnistunut; garpun vastasi, että hänelle oli päänsä liian\nkallis voidakseen sen panna peliin palvellakseen europalaista, jolla ei\nollut lupaa matkustella ympäri maata. Sen jälleen yritimme kullalla,\njohon garpun vastasi ylevän näyttelijän elein: \"Jos tämä talo olisi\nkullasta ja te sitä minulle lahjaksi tarjoaisitte, en minä sitä\nottaisi. Jos lähdette luvattomalle tielle, lähetän minä aseestettuja\nmiehiä pakottamaan teidät tänne tasaisin kääntymään.\"\n\nHän oli lahjomaton ja hän oli meille liian voimakas. Miten nyt\nkaduinkaan, etten ollut matkustanut kauvemmaksi itään päin, kun minulla\noli täysi vapaus Induksen lähteillä ja Jumba-maisemissa! Mutta ei! Se\nei olisi luonnistunut, sillä kassani ei ollut silloin kyllin täysi ja\nmukanani oli ainoastaan viisi miestä, enkä voinut muutakaan karavaania\noman onnensa nojaan heittää.\n\nEntäpä jos laskeutuisin Nepaliin ja sieltä kääntyisin vartioimattomia\nteitä myöten takaisin Tibetiin? Ei, se ei luonnistuisi koskaan; lumi\ntukkeaisi kohta Himalaja-solat. Mutta jos yrittäisimme Rudokiin salaa\nlivahtaa ja samoaisimme sieltä itään päin? Ei, Rudokissa vilisee\nvakoojia. Ja pian sai myös Gulam Rasul tietää, että garpun oli\nlähettänyt ympäri maata käskyn pidättää minut, missä minut\ntavattaisiinkin Ladakiin vievän suuren valtatien ulkopuolella.\n\nNiin punnitsimme asiata puoleen ja toiseen, ja sureksimme yötä ja\npäivää milloin minun, milloin Gulam Rasulin teltissä, ja odottelimme\nlähetystä Simlasta, kuulimme kulkusien helisevän, kun kuriirit tulivat\nidästä, näimme kauppamiehen toisensa perästä palaavan Lhasan\nmarkkinoilta, kohtasimme Tok-dshalungista matkustavan kultakontrollörin\nja tunsimme 24 asteeseen laskeutuneen syyskylmän yhä kirpeämmin ihoamme\nviiltävän.\n\nSilloin kypsyi minussa yksinäisinä hetkinä päätös: _minä palaan\ntakaisin Ladakiin ja tunkeudun Tibetiin pohjoisesta kuten viime\nvuonnakin, matkustan vielä kerran koko vaan halki ja kuljen poikittain\nvalkean täplän läpi_. Tiedän kyllä, että tällä kiertotiellä tarvitaan\npuoli vuotta päästäkseen seutuihin, jotka ovat ainoastaan kuukauden\nmatkan päässä Gartokista. Se kyllä maksaa minulle uuden karavaanin,\nuudet seikkailut ja vaarat ovat edessä, ja talvi odottaa napaseudun\npakkasinensa. Mutta siitä huolimatta täytyy sen tapahtua! Käännyn\ntakaisin vasta sitten kun voittamattomat esteet tukkeavat tien.\nUskallettua on astua Ladakissa englantilaiselle suojelusalueelle; siksi\ntäytyy minun rientää nopeasti rajan yli. Silloin en voi välttää\nRawlingin ja Deasyn aluetta, mutta mitäpä siitä. Määränäni on\ntuntematon maa, jota koetan vallottaa, vaikka mitä tietä käyttäen!\n\nGulam Rasul ja Robert olivat ainoat, joille uuden suunnitelmani uskoin;\nheihin voin sokeasti luottaa. Keskustellessamme puhuin persiankieltä ja\nRobert piti silmällä, ettei kukaan kuuntelija päässyt telttini lähelle,\nGulam Rasul otti muodostaakseen uuden karavaanin Lehistä käsin; sen\npiti aikanaan saapua Drugubiin, jossa viimeiset 13 miestä päästäisin\nkotiinsa. He olivat uupuneet, kuluneet ja ikävöivät kotiin. Gulam Rasul\notti toimekseen uusien miesten hankkimisen.\n\nLokakuun 20. p:nä läksin Gartokista odottaakseni Intiasta tulevaa\nlähetystä _Gar-gunsassa_. Sinne matkustivat myös Gulam Rasul, Thakur\nJai Chand, postimestari Deni Das ja lääkäri Mohanlal. Mutta Robert oli\nsaanut Gartokissa surusanoman: hänen vanhempi veljensä oli kuollut\nTaka-Intiassa. Nyt kohtasi häntä uusi isku: hänen pieni kymmenvuotias\nveljensä oli hukkunut Srinagarissa. Hän oli lohduton ja pyysi, että\nsallisin hänen toki palata äitinsä luo, jolla nyt enää oli ainoastaan\nyksi poika. Hänetkin siis menettäisin!\n\nGulam Rasulilla oli risuaitauksessa kolme isoa telttiä. Siellä istui\nhän kuin sohvallansa pasha, poltti piippuansa ja otti vieraitansa\nvastaan itämaisella arvokkuudella. Hän oli hauska ja miellyttävä, otti\ntoimittaakseen kaikkea eikä tuntenut mitään vaikeuksia. Kun nyt\nlaitoimme suunnitelmia ja valmistimme pitkiä luetteloja siitä, mitä\nkaikkea oli ostettava, ja kun minun Ladakiin tuloani ei voinut ajan\nmittaan salata, levitimme me huhun, että tarvitsin pienen karavaanin,\njolla aijoin matkata ensin Chotaniin ja sitte keväällä sieltä\nPekingiin. Suunnitelman onnellinen toteuttaminen riippui siitä, ettei\nkukaan saisi vihiä minun oikeista aikomuksistani. Sillä jos niin\nkävisi, lähetettäisiin heti erityiset käskyt Rudokiin ja Tshang-tangin\npaimentolaisille. Omat palvelijani ja Hadshi Naser shahin koko talon\nväki uskoivatkin, että varma aikomukseni oli matkustaa Chotanim ja että\nolin luopunut kaikista Tibetin matka-ajatuksista. Täytyipä minun mennä\nniinkin pitkälle, että lähetin Drugubista sähkösanoman Reuterin\nintialaiselle kirjeenvaihtajalle, ystävälleni herra Buckille, ilmottaen\ntekeväni pienen matkan Chotaniin. Mandariinit näet oli johdettava\nharhaan. Kun ei kukaan muu tahtonut minua auttaa, täytyi minun itse\nitseäni auttaa, vaikkapa, pakon tullen, viekkaudella ja salateitä\nkulkien. Ei yhdenkään intialaisen ystäväni pitänyt saada vihiä oikeista\nsuunnitelmistani, ei edes eversti Dunlop Smithin; olisi tietysti ollut\nminun puoleltani tahdittomasti tehty, jos olisin saattanut heidät\nasemaan, missä heidän olisi täytynyt joko minut ilmiantaa tai pettää\nylempiä viranomaisiansa. Paitsi Gulam Rasulia ja Robertia tiesivät\nasiasta ainoastaan vanhempani ja sisarukseni. Mutta, ikävä kyllä, olin\nheille liian toivorikkaasti ilmottanut, että yritys kestää lyhyen ajan,\nja siksipä he, kun minusta ei mitään kuulunut, tulivat päivä päivältä\nlevottomammiksi, luullen lopulta minun saaneen surmani. Siitä johtui\nsiis kysymys: \"Onko Hedin kadonnut tietymättömiin?\"\n\nLokakuun 29. p:nä saapuivat Gulam Rasulin muulit ja joutuivat tarkan\nkatselmuksen alaisiksi. Ne olivat aivan erinomaisessa kunnossa, pieniä,\nvoimakkaita, lihavia, Lhasasta tuotuja elukoita, ja siis tottuneita\nohueen ilmaan, ja ne voivat, omistajan kertomuksen mukaan, kestää\nvaikka mitä rasituksia. Tarjoutuipa Gulam Rasul, jos ne elävinä\nmatkalta palaisivat, ostamaan ne minulta samasta hinnasta, minkä olin\nniistä maksanut. Minä maksoin kaikista kahdestakymmenestä yhteensä\n1,780 rupiita. Itselläni oli vielä viisi juhtaa, kuudennen, pienen\nvalkean muulin, olivat sudet repineet Gartokissa. Kokonainen susiparvi\noli hyökännyt eläimemme kimppuun, yövartija ei ollut voinut niitä\nkarkottaa ja muuli oli saanut julmia haavoja. Sen oli nähty susia\npakoon juoksevan, kun sisälmykset laahasivat kaukana perässä. Viimeinen\npoonchilainen muuli oli vielä elossa, samoin pieni ladakilaiskimoni ja\nyksi sen maalaisista. Ne olivat Lehin sotilasvanhukset.\n\nSen lisäksi otti Gulam Rasul hankkiakseen minulle Ladakista viisitoista\nkunnollista hevosta 1500 rupiin hinnasta. Muut ostokset olivat: ohraa\n60 rupiilla, riisiä 70 rupiilla, tsambaa 125, muonavarasäkkejä 60,\nuusille miehille pukuja 150, voita 80, teetä 50, steariinikynttilöitä\nja sokeria 104, minulle lhasalaiset turkit 40, ja samoin minulle\npehmeästä pukin nahasta tehty makuusäkki 25 rupiilla. Lisäksi tuli\nvielä 40 rupiita vuokraa kuormaeläimistä, jotka kuljettivat kuormastoni\nLehiin, sekä 20 rupiita äsken ostettujen tavaroiden kuljettamisesta\nLehistä Drugubiin. Lehistä piti palkata yksitoista miestä, mutta\nainoastaan semmoisia, jotka jo olivat palvelleet Hadshi Naser shahin\nkauppahuoneessa ja olivat rehellisiksi, säädyllisiksi ihmisiksi\ntunnetut. Palkkaa saisivat he 15 rupiita kuussa, vaikka eivät\ntavallisesti saa kahtatoista enempää, ja saisivat kolmen kuukauden\npalkan etukäteen. Karavan-bashi saisi 50 rupiita kuussa ja pitäisi\nhänet valita erityisen huolellisesti. Koko velkani Gulam Rasulille\nnousi noin 5,000 rupiihin, sillä niiden, joiden vaivaksi näiden\nostoksien tekeminen jäisi, piti saada jäännöksestä palkkioita. Lähetin\neversti Dunlop Smithille velkakirjan osotuksella, että sen rahamäärä\nmaksettaisiin Gulam Rasulille, jotta hän saisi omansa, jollen minä\ntältä matkalta palaisi.\n\nLokakuun 30. p:nä lähetti Gulam Rasul poikansa Lehiin valmistamaan\nuutta karavaania, jonka piti olla viimeistään marraskuun 31. p:nä\nlähtökuntoisena Drugubissa. Minulle tekemistään arvokkaista\npalveluksista sai Gulam Rasul myöhemmin hänen majesteetiltansa Ruotsin\nkuninkaalta kultamitalin ansiosta ja Intian hallitukselta pyysin\nhänelle, kuten jo mainittu, khan bahadurin arvonimeä, jonka hän saikin.\nSitä pyytäessäni vetosin ymmärrettävästi ainoastaan niihin suuriin\nkauppapalveluksiin, joita hän oli tehnyt Intian keisarikunnalle.\n\n_Gar-gunsassa_ sain tiedon uudesta Englannin ja Venäjän välisestä\nsopimuksesta, joka oli tehty tämän vuoden lokakuussa. \"Venäjä ja\nEnglanti sitoutuvat kolmen lähinnä seuraavan vuoden kuluessa ilman\nedelläkäypää sopimusta olemaan päästämättä Tibetiin ainoatakaan\ntieteellistä retkikuntaa, minkälaatuisia ne lienevätkin, ja vaativat\nKiinan samoin menettelemään.\"\n\nOli kuin olisi tämä pykälä juuri minua varten keksitty. En puhunut\nsiitä Gulam Rasulille sanaakaan. Mutta minä näin, etten voisi Tibetissä\nenää europalaisena matkustella. Edellisinä vuosina oli se minulle\nonnistunut, kun valtiollinen asema oli vielä horjuva. Mutta minä olin\nsekä kiinalaisille että tibetiläisille opettanut ja näyttänyt, että\neuropalainen voi kulkea koko maan halki sen keskitse. Olin heille myös\nantanut aseet käteen itseäni vastaan käytettäviksi. Toistamiseen se ei\nminulle enää onnistuisi. Nyt pitäisivät he asutun maan piirissä\nsilmänsä auki. Siis täytyisi minun kulkea valepuvussa, jotten\nherättäisi huomiota. Lähetin nyt uuden sanansaattajan Lehiin hankkimaan\nminulle täydellisen muhamettilaiskuosisen ladakilaispuvun. Gulam\nRasulkin oli sitä mieltä, että kauppiaana matkustaminen oli kaikin\npuolin viisainta. Uuden karavaanin johtajan pitäisi olla herranamme,\nmutta minä kulkisin hänen arvottomimpana palvelijanansa ja jäisin\nkaikissa neuvotteluissa varjoon.\n\nKaikki se oli vaarallista peliä, se oli valtiollista ja diplomaattista\nshakkipeliä, jossa oli panoksena: _oma henkeni — tai suuret\nmaantieteelliset löydöt_. Minun, joka olin tähän asti ollut\ntibetiläisten kanssa ystävällisissä suhteissa, molemminpuolisessa\nluottamuksessa, täytyisi nyt väistää heitä kuin vihollisia. En voisi\nkatsoa yhdenkään tibetiläisen silmiin, ja omat silmäni täytyisi\nverhota, jottei minua saataisi kiinni. Sitä varten hankin isot\ntummalasiset ja -reunuksiset silmälasit. Niiden sisäpuolelle\nkiinnitin niin voimakkaat hiotut lasit kuin minun silmäni vaativat.\nEuropalaiset varustukset oli supistettava niin vähään kuin vain\najatella saattoi; siksi täytyi muiden tavaroiden mukana palauttaa\nLehiin iso valokuvausteline ja vene. Mukaani otin ainoastaan pienen\nRichard-kameran valokuvaamista varten.\n\nPääasia oli, että asutuissa seuduissa esiintyisin itämaalaisella\nitsensähillitsemisellä ja aivan passiivisena. Itsellenikin häilyi vielä\ntämän hurjan suunnitelman loppu läpinäkymättömässä pimeydessä. Tiesin\nainoastaan, että minun oli lähdettävä Drugubista pohjoiseen päin,\nKara-korum-solaa kohti, siitä käännyttämä itään ja lounaaseen ja\nkoetettava Lemtshung-tsota lähtökohtanani käyttäen kulkea sen valkean\ntäplän halki, joka on Somerin v. 1891 kulkeman tien eteläpuolella,\njatkaakseni sieltä matkaani ylisen Tsangpon pohjoispuolella olevan\nvalkean taipaleen poikitse. Jos se minulle onnistuisi, laskeutuisin\nIntiaan joko Nepalin tai Gyangtsen kautta, missä ehkä saisin aina\ntoivomani tilaisuuden tavata majuri O'Connoria. Gulam Rasul neuvoi\nolemaan hyvin varovaisen, sillä Rudok-dsong oli palkannut Drugubista\nvakoojan, jonka oli ilmotettava europalaisten matkoista, joita ne\ntekevät rajan englanninpuolisella puolella. Tämä vakooja olisi minun\npurjehdusvesieni vaarallisin vedenalainen kivi. Tibetiläisten epäluuloa\noli jo herättänyt se seikka, että olin Gulam Rasulilta ostanut 20\nmuulia. Toimittipa garpun lähettiläänkin tiedustamaan, mihin minä niitä\ntarvitsisin. Hänelle vastattiin, että niillä oli määrä Chotaniin\nmatkustaa.\n\nThakur Jai Chand oli lähettänyt erinomaisen tshamadarinsa Intiasta\ntulevaa kuormastoa vastaan. Marraskuun alussa saimme vihdoin\nilmotuksen, että lähetys oli tulossa. Nyt ehdotteli Robert, että\nlähettäisimme muutamia uusia muulejamme ikävöityjä vieraita vastaan.\nMyöhään 6. p:n iltana, kun jo olin makuulla, saapuivat kaikki.\nMatkueena oli viisi rampurilaista poliisia. Yhdellä oli keuhkotulehdus\nja hän näytti enemmän kuolleelta kuin elävältä. Robert oli kohdatessaan\ntavannut heidät niin nääntyneinä ja paleltuneina, että hänen oli\ntäytynyt koko seurue hieromalla elvyttää.\n\nKäskin heti sytyttämään aimo tulen ja panemaan teen kiehumaan. Tulijat,\nkaksi muhamettilaista ja kolme hindua, kaikki tummansinisessä\nvirkapuvussa, korkeat sinivalkeat turbaanit päässä ja olalla pistimillä\nvarustetut kiväärit, saapuivat kuormamuulinensa. Toivotin heidät\ntervetulleiksi, kiitin heitä erinomaisesti suoritetusta tehtävästä ja\nannoin heidän korpraalinsa laatia kertomuksen heidän rasittavasta,\nvaivaloisesta matkastaan Adshi-lan yli. Sitte neuvottiin heille\nmakuusijat eräästä teltistä ja huomenissa tarkastelin minä yhdeksän\neversti Dunlop Smithin lähettämää arkkua. Kolmessa niistä oli 6000\nrupiita hopeaa, pelkkiä kuningattaria, ei ainoatakaan kuningasta, sillä\ntibetiläiset eivät huoli rupiirahoja, joihin on lyöty kuningas Edwardin\nkuva. Toisissa arkuissa oli kaikenlaisia säilykkeitä, marjahilloja,\nsuklaata, juustoa, kakkuja ja leivoksia, sikareja, savukkeita,\npiipputupakkaa, lahjoiksi aijottuja hopea- ja kultakelloja sekä\nampumavaroja, patruunia kahta omaa pyssyämme varten, muistikirjoja,\nkarttapaperia, kokonainen kirjasto uusia romaaneja, tuulimittari,\nilmapuntari — Simlan meteorologisen keskusaseman päällikön Gilbert\nWalkerin lahjottamat — ja joukko muita yhtä tervetulleita kuin\ntarpeellisiakin tavaroita. Ystävällisellä everstillä ja hänen\nherttaisella sisarellansa neiti Maryllä sekä tyttärellänsä Janetilla\noli täytynyt olla koko joukko työtä tavaroita etsiessään, ostaessaan,\nsulloessaan ja Tibetiin lähettäessään. Heidän hyvyytensä ansio on, että\nvoin vielä kauvan elää kuin prinssi, enkä kykene heitä siitä kylliksi\nkiittämään.\n\nNyt ei minulla ollut enää mitään odotettavaa. Poliisit saivat hyvän\nmaksun, sen lisäksi kustansin heidän paluumatkansa, lahjotin heille\ntalvivaatteet, sanoin sitte sydämelliset jäähyväiset rehelliselle\nystävälleni Gulam Rasulille, jonka avutta uusi matka olisi ollut\nmahdoton, kiitin Thakur Jai Chandia ja muita hinduja ystävyydestä ja\nläksin marraskuun 9. p:nä 1907 Indus-virtaa pitkin luodetta kohti.\n\nMarraskuun 26. p:nä saavuimme _Tankseen_, missä seudun arvohenkilöt,\nvieläpä itse Lehin tesildar ottivat meidät vastaan. He olivat jo\nkuulleet, että aijoin keskellä talvea Chotaniin matkustaa. Seuraava\npäivä piti ottaa levähdyspäiväksi, sillä täällä tahdoin laskea pois\nvanhat palvelijani, pitäen niistä ainoastaan Robertin ja gurka Rub\nDasin. Aamiaisen syötyäni korjasi Tsering lautasen ja vadin, joiden\nemaljissa oli jo epäiltäviä aukkoja. \"Nyt, Tsering, palvelet minua\nviimeisen kerran; olet minua uskollisesti palvellut.\" Vanhus alkoi\nsilloin itkeä ja kiirehti nopeasti ulos.\n\nKutsutin nyt kaikki telttini luo ja pidin heille puheen. He olivat\nuskollisesti ja kuuliaisesti suorittaneet minun luonani palveluksensa\nloppuun ja hyvin ansainneet sen rauhan ja hauskuuden, joka heitä odotti\nperheen keskuudessa, kotilieden ääressä. Toivotin heille onnea ja\nmenestystä, ja muistutin siitä, mitä olimme menettäneet Muhamed Isan\nkuoleman kautta, kunnon Muhamed Isan, joka meidän viimeksi Tanksessa\nollessamme oli kaikki niin viisaasti järjestänyt. Ja osottaakseni\nheille muidenkin kuin meidän häntä surevan, luin heille, mitä\nYounghusband, O'Connor ja Rawling olivat hänen kuolemastansa\nkirjottaneet.\n\nSillä aikaa kun heidän tavaroitansa kuormitettiin viidelle hevoselle ja\nviidelle jakille, saivat he kukin vuorollansa tulla telttiini\npalkkaansa ja palkkiotansa nostamaan. Tsering, Rehim Ali, Shukkur Ali\nja Tundup Sonam saivat vielä erityisiä rahalahjoja. Olihan kolme viime\nmainittua minun tähteni ollut hengenvaarassakin. Tsering pyysi saada\npitää ngangtse-tsolaisen ontuvan koiran; kun se haukkuu hänen majansa\nedessä Lehissä, muistuttaa se hänelle leiritulillamme tekemäänsä\nvartiopalvelusta. Shukkur Ali sai pitää toisen samasta seudusta tuodun\nkoiran. Nyt oli minulla enää ruskea narttu, joka samoin kuin Robert ja\npoonchilainen muuli oli karavaanin vanhimpia veteraaneja, sillä nämä\nkolme olivat seuranneet aina Srinagarista lähtien.\n\nJa sitte tuli katkera eronhetki. Niin paljon surua ja niin äänekästä\nitkua! He kykenivät tuskin yrittämäänkään taipaleelle. Tesildar oli\naivan ällistynyt nähdessään näissä yksinkertaisissa työmiehissä niin\npaljon kiintymistä. Mutta lujat olivat katkottavat siteetkin, sillä\nihmisiä ei sido toisiinsa niin vankasti mikään muu kuin yhdessä\nkestetyt kärsimykset ja vaarat. Minunkin kurkkuani alkoi ahdistaa kuin\nkuristamalla; kun he viimein verkkaisin askelin seurasivat jakejansa\nDrugubin kautta laskeutuvalla tiellä, seisoin minä kauvan katselemassa\nheidän jälkeensä, kunnes heitä ei enää näkynyt. Sitte kuivasin minäkin\nkyyneleeni, ennen kuin menin telttiini, missä Robert ja tesildar\nodottivat Rub Dasin valmistaman teen ja leivoksien ääressä. Minun\najatuksiini se johti maahanpanijaissyömingit, jotka on pantu toimeen\nhautauksen jälkeen, jossa on kuolleen ystävänsä haudalle laskenut\norvokkiseppeleen.\n\nSeuraavana aamuna heräsin kokonaan uusissa oloissa. Kaikki entiset\nolivat ympäriinsä hajaantuneet, ja nyt, kun ne olivat poissa, tuntui\nminusta kaikki tyhjältä ja hyljätyltä. Robert tarkasti, tapansa mukaan,\nilmatieteellisen koneen, ja Rub Das asetti eteeni aamiaista, hiljaa\nkuin tonttu. Olin iloinen siitä, etten toki tuntenut mitään\nepäröimistä. Sama enkeli, joka oli edelliselläkin matkalla minua\nsuojellut, seuraisi nytkin askeleitani. \"Minä kuulen etäältä hänen\nsiipiensä suhinan\", ylhäältä Tshang-tangin kylmistä talviöistä.\n\nHeti kun olimme valmiit nousimme hevosten selkään ja ratsastimme alas\n_Drugubiin_. Pian alkoikin näkyä vanha kylä ja talo, jossa olin asunut\nkuusi vuotta sitten, sekä puisto, jossa olimme levähtäneet v. 1906.\nKylän alapuolella olevalle pengermälle oli pystytetty telttimme, kolme\ntavallista ja vielä neljäs. Tshamadar Ishe, vanha hiramani, joka ei\nollut koskaan minua tervehtiä laiminlyönyt, ja nuori Anmar Dshu, hänkin\nvanha ystäväni, esittelivät minulle uudet mieheni. Tesildar oli\nkäskenyt näiden kolmen seurata minua Dhedshokiin.\n\n\"Kuka on karavan-bashi?\" kysyin minä.\n\n\"Minä\", vastasi eräs pieni kurttuinen, vanhanpuoleinen isoihin\nkeltaisiin turkkeihin puettu mies, nimeltä Abdul Kerim.\n\n\"Mitkä ovat toisten nimet?\"\n\n\"Kutus, Gulam, Suän, Abdul Rasak, Sedik, Lobsang, Kuntshuk, Gaffar,\nAbdullah ja Sonam Kuntshuk!\"\n\n\"Teitä on siis kaikkiaan yksitoista, kolme lamaistia ja kahdeksan\nmuhamettilaista.\"\n\n\"Niin, sahib.\"\n\n\"Kirjotan myöhemmin muistiin teidän nimenne, ikänne, kotipaikkanne,\ntekemänne matkat ja missä olette olleet.\"\n\nSitä tehdessäni kävi ilmi, että ainoastaan aniharvat heistä olivat\nolleet europalaisten palveluksessa, mutta kaikki olivat olleet Naser\nshahin toimissa, ja tämän poika Gulam Rasul meni heistä takuuseen.\nNeljä oli käynyt Lhasassa, melkein kaikki muhamettilaiset Jarkentissa,\nkaikki olivat iloisen, miellyttävän näköisiä ja olivat parhaassa\nmiehuuden ijässä.\n\n\"Kuka teistä on keittäjä?\"\n\n\"Minä\", vastasi Gulam, omituinen miekkonen, jolle Rub Das parhaillaan\npiti esitelmää, miten minua oli palveltava.\n\n\"Oletteko kaikki ladakilaisia?\"\n\n\"Kyllä, sahib, kaikki muut, paitsi Lobsang, joka on Gar-gunsasta\nkotoisin oleva tibetiläinen, mutta on mennyt naimisiin Lehissä ja ollut\nHadshi Naser shahin palveluksessa.\"\n\nMinua ei oikeastaan miellyttänyt tibetiläisen ottaminen matkalle, jonka\ntarkotus oli niin kauvas kuin mahdollista juuri tibetiläisiltä\nsalattava. Miten helposti voisikaan hän vaaran uhatessa ilmaista meidät\nmaanmiehilleen! Harkitsin eikö minun pitäisi häntä vaihtaa toiseen tai\nyksinkertaisesti jättää hänet pois. Mutta miten usein pitikään minun\nsaada tilaisuuksia iloita siitä, etten tätä ajatusta toteuttanut! Jos\nen ota lukuun neljää venäläistä kasakkaa ja Robertia, niin oli Lobsang\nparas niistä palvelijoista, jotka ovat koskaan seuranneet minua Aasian\nhalki kulkemillani erämaanretkillä. Hän oli komea mies, ja minä\nmuistelen häntä mielelläni ja lämpimin tuntein.\n\nKaikki sanottiin nyt palvelukseeni tervetulleiksi, samalla kun minä\nlausuin toivovani, että he täyttävät velvollisuutensa yhtä uskollisesti\nkuin heidän edeltäjänsä. Lupasin heille jokaiselle 50 rupiita\nylimääräiseksi lahjaksi, jos tulisin heihin tyytyväinen olemaan, ja\nilmotin maksavani, kuten viime kerrallakin, heidän paluumatkansa\nkustannukset siitä paikasta, missä matkamme päättyisi. Kun Lehissä\nsaatiin tietää minun tarvitsevan uutta palvelusväkeä Chotanin matkalle,\nolivat Guffaru ja muut Toktshenista kotiin lähetetyt ilmottautuneet\ntaas halukkaiksi ja hartaasti pyrkineet takaisin palvelukseeni. Mutta\nvanha, nyttemmin kuollut Hadshi oli saanut pojaltansa jyrkät\nmenettelyohjeet. _Ei ainoakaan_ entinen palvelijani saisi nyt mukaani\ntulla. Vaara olisi sen kautta tullut suuremmaksi, jos olisimme taas\nsattuneet yhteen sellaisten tibetiläisten kanssa, joihin olimme jo\nennestään tutustuneet.\n\nUudet hevoset näyttivät komeilta ja voimakkailta, seistessään muulien\nja veteraanien kanssa muurin vieressä, pitkässä rivissä, heiniä ja\nohria rouskutellen. Niiden pitikin olla hyvin lihotettuja, sillä makean\nleivän päivät olivat pian lopussa. Hyvä olisi niissä olla ihraa, jota\nvoisivat pahojen päivien tultua kuluttaa. Kaikki tilatut tavarat olivat\nmitä parhaassa kunnossa ja uusiin kestäviin, nahkapäällyksisiin\narkkuihin sullotut.\n\nGulam Rasulin poika Abdul Hai kävi luonani ja hänen kanssansa\npäätettiin kauppa-asiat. Robertin oli jäätävä minun suuresta\nkuormastostani vastuunalaiseksi, kunnes hän olisi sen vienyt Hadshi\nNaser shahin kotiin. Siinä karavaanissa oli kymmenen vankkaa\nhevoskuormaa. Joutohetkinäni kirjotin kokonaisen pinkan kirjeitä, jotka\nRobertin piti viedä Lehin postikonttoriin.\n\nMeillä oli 21 muulia, 19 hevosta, ruskea narttu ja suuri keltainen\ngartokilainen koira. Kaikki muulit ja hevoset, paitsi minun ja Abdul\nKerimin ratsu, kuljettivat kantokuormaa. Ratsastin pienellä\nladakilaiskimollani, joka oli taas uskomattomasti voimistunut ja yhtä\nvirkku kuin mikään uusikaan hevonen. Se ja kaksi muuta oli enää elossa\nkoko siitä isosta karavaanista, joka edellisellä kerralla Lehistä\nlähti. Ollakseni varma siitä, että Abdul Kerim ottaisi mukaan\nriittävästi ruokavaroja, sanoin hänelle, ettei hän saisi luulla minun\nkulkevan luvallisten karavaanien tavoin suorinta tietä. Voisi sattua,\nettä poikkeilisin oikealle ja vasemmalle, ja useasti olisin\nviikkokausia paikoillani. Hänen pitäisi siis varustaa 2,5 kuukaudeksi\nohria eläimille ja hän oli vastuussa siitä, että mukaamme otettu\nvarasto riittäisi. Tyhmää on kumminkin toisiin luottaa! Mutta Simlasta\ntullutta kuormastoa, hopearahoja ja säilykkeitä oli neljä kuormaa,\nGulamin keittiökalustoa kaksi, telttejä, vuodetamineita ja miesten\ntavaroita oli myös muutamia kuormia. Kaikkien muiden eläinten kuormaksi\npiti ottaa riisiä, ohraa ja tsambaa. Tanktsesta otimme mukaamme 25\nlammasta.\n\nJoulukuun 3. p:n vastaisena yönä oli 23,7 asteen pakkanen. Seuraavana\npäivänä purettiin kuormat ja kannatettiin kuleilla laaksoa myöten alas\nShedshokiin. Minun molempia teltti-arkkujani kantoi kaksi miestä, jotka\nolivat voimiltaan oikeita karhuja. EIäinten selkään jäivät vain\nkuormasatulat. Joukko joukon perästä läksi alas, ja viimein jäin minä\nyksikseni. Silloin pudistin uskollisen matkatoverini Robertin\nkättä, kiitin häntä arvaamattoman suurista palveluksistansa,\nrehellisyydestänsä, rohkeudestaan ja kärsivällisyydestänsä, pyysin\nhänen viemään terveiset lähetyssaarnaajille tohtori Nevelle ja\nlämpimälle Intialle, sanoin jäähyväiset kelpo Rub Dasille ja muille,\nnousin uskollisen kimoni uuteen ladakilaissatulaan ja ratsastin alas\nShedshok-laaksoon. Alkuperäisestä karavaanista ei ollut nyt jäljellä\nketään muuta kuin minä itse, ja olin aivan outojen miesten ympäröimä.\nMutta samoin olin minä heille outo, eikä heillä ollut aavistustakaan\nniistä uhkarohkeuksista ja seikkailuista, joihin aijoin heidän\nkanssansa jouduttautua. Tuuli oli kumminkin yhä sama, ja hiljaisella,\nkylmällä Tibetin taivaalla tuikkivat samat tähdet kuin silloinkin.\nAivan yksinäni en siis olisi!\n\nShedshokissa lepäsimme joulukuun 5. päivän; sitte alkoi taivallus.\nShedshokilainen Tubges, joka oli ensi päivät mukana lammaspaimenena,\npyysi joulukuun 13. p:nä saada tulla mukanani päähän asti ja kaikki\ntoiset puolustivat hänen anomustaan. Otin hänet vakinaiseen\npalvelukseen sitä mieluummin, kun hänen sanottiin olevan taitava\nmetsästäjä. Nyt oli minulla kaksitoista miestä ja itse olin karavaanin\nkolmastoista, mutta me emme olleet taikauskoisia.\n\nLeirissä n:o 283, samottuamme hirveillä pakkasilmoilla 12 päivää\nKarakorum-solaa kohti, tein tämän Tibetin-matkani _ensimäisen\nkeksinnön!_ Abdul Kerim tuli nimittäin luokseni nuotiolle ja sanoi:\n\n\"Sahib, meillä on vielä kahdeksaksi, jopa kymmeneksi päiväksi eläinten\nohria, mutta siinä ajassa ehdimmekin Shahidullahiin, missä voi saada\nkaikkea.\"\n\n\"Kahdeksaksi tai kymmeneksi päiväksi! Oletko sinä järjiltäsi? Etkö\ntottele käskyjäni? Enkö aivan jyrkästi käskenyt ottamaan ohria 2,5\nkuukaudeksi?\"\n\n\"Minä otin semmoisen varaston, joka riittää Chotanin matkalle.\"\n\n\"Enkö sinulle sanonut, etten menisi Chotaniin tavallista tietä, vaan\nkiertoteitä, joita tutkiessa menisi vähintään kaksi kuukautta?\"\n\n\"Kyllä, sahib, minä olen väärin menetellyt\", vastasi vanha mies ja\nalkoi nyyhkyttää. Abdul Kerim oli kunnon mies, mutta hän oli tyhmä;\nhäneltä puuttui Muhamed Isan kokemus.\n\n\"Sinä olet karavan-bashi. Karavaanin johtajan velvollisuus on pitää\nhuoli siitä, ettei matkalla puutu ruokavaroja. Kymmenen päivän kuluttua\nkuolevat juhtamme. Mitä aijot silloin tehdä?\"\n\n\"Sahib, lähettäkää minut muutamien eläinten kanssa Shahidullahiin\nohrien ostoon; minä teen sen matkan kahdessa viikossa.\"\n\n\"Sinä tiedät, että kaikki, mitä Shahidullahissa tapahtuu, ilmotetaan\nChotanin ambanille. Kiinalaisten taas ei pidä saada aavistustakaan\nminun toimistani.\"\n\nEnsi ajatuksenani oli erottaa Abdul Kerim heti paikalla ja tilata\nkirjeessä Hadshi Naser shahilta uusi varasto, jonka voisi meille\nlähettää vuokraeläimillä. Mutta mitä ajattelisivat länsitibetiläiset ja\nladakilaiset nähdessään minun tuottavan uusia muonavaroja Lehistä,\nvaikka olin niukan kahdeksan päivämatkan päässä Shahidullahista, joka\non Chotaniin suoraan menevän tien varrella! Koko suunnitelmani tulisi\nilmi ja menisi myttyyn. Ensimäiset paimentolaiset pidättäisivät minut,\nkenpäties jo englantilaisetkin, jotka olin tähän asti niin hyvin\nvälttänyt. Heidän tarvitsisi vain kieltää alkuasukkaita hankkimasta\nruokavaroja eläimillemme. Jos taas hankin tarpeeni Shahidullahista,\nniin täytyisi Chotanin ambanin ilmottaa siitä Kashgariin, josta taas\nkulkee sähkösanomalinja koko Aasian halki Pekingiin, missä hänen\nylhäisyytensä Na Tang oli osottautunut aivan taipumattomaksi, kun\nlähettiläs Vattenberg oli vaivojansa säästämättä koettanut hankkia\nminulle lupaa tehdä toinen matka Tibetin halki. Täällä ylhäällä\nautiossa laaksossa oli asemani luja. Hlljaa, varovasti ja epäluuloa\nherättämättä olimme pujahtaneet brittiläisen alueen läpi. Mutta sikäli\nkuin joutuisin yhteyteen ulkomaailman kanssa, tarttuisin minä kiinni.\n\nIstuin koko illan teltissäni, punnitsin asiaa puoleen ja toiseen ja\nmittailin harpilla kartaltani välimatkoja. Olimme noin 160 kilometrin\npäässä viimevuotisesta leiristämme n:o 8, missä oli mainio laidun.\nSinne asti pääsisimme ilman pienimpiäkään vaikeuksia. Mutta sieltä\nolisi sitte Tong-tson rantaseuduille vielä 650 kilometriä. Lisäksi\nkohtaisimme tiellä ennen sinne pääsyämme paimentolaisia ja\nkarjamaita. Hevoset olisivat kaikessa tapauksessa menetetyt, mutta\ntibetiläiset muulit ovat Gulam Rasulin sanojen mukaan tottuneet itse\ntoimeentulostaan huolehtimaan, eivätkä saa koskaan ohria. Mutta ensi\ntyöksi oli koetettava päästä vapaalle, aukealle Tshang-tangille, pois\ntästä hiirenloukusta, Shedshok-laaksosta, joka oli vienyt meidät aina\nvain kauvemmaksi luoteeseen. Vaikkapa olisi pakko kaikki menettää ja\nnelinkontan ryömiä ensimäiseen telttiin, en minä voisi antautua; kerran\ntehdystä suunnitelmasta ei saisi hiuskarvankaan vertaa poiketa.\n\nYö tuli kirkkaine taivainensa, tuikkivine tähtinensä ja purevine\npakkasinensa; jo kello yhdeksän oli -29,1 astetta. Elukat seisoivat\nhiljaa, tiheässä joukossa, lämmittääkseen siten toisiaan. Jos\nsattumalta heräsin, ei eläimistä kuulunut mitään; olisin voinut luulla\nniiden karanneen. Lopulta kiihtyi pakkanen -35,1 asteeksi. Kun minut\nherätettiin, oli Kuntshuk jo ollut tiedustelumatkalla, tarkastanut\nympäristöä eräässä leveässä, tänne idästä päin aukenevassa laaksossa,\nja, sikäli kuin oli voinut nähdä, löytänyt erinomaisen tien.\nLeiristä n:o 283 oli meillä vielä kahden päivän matka peljättyyn\nKarakorum-solaan, jonka aijoin kiertää. Jos kulkisimme sivulaaksoa\nmyöten ylös itään päin, niin saapuisimme pian Karakorumin vuoriston\npääharjalle ja säästäisimme kahden päivän matkan, päätin sitä koettaa.\n\nNiinpä kuljimme joulukuun 20. päivänä kovasti narskuvassa lumessa\nitäkoillista kohti. Laakso näytti hyvin lupaavalta, varsinkin kun\neräässä paikassa tapasimme vanhoja hevosen jälkiä. Laakson keskellä\njuoksi sileällä, pettävällä jäällä peittynyt puronuoma, muu kaikki oli\nmuraa. Erään kukkulan ohi kuljettuamme loppui kasvullisuus kokonansa.\nKello yksi oli 21 asteen pakkanen. Parta on härmästä valkea,\nkasvoliinani on muuttunut jääkimpuksi ja kaikki eläimet ovat tulleet\nvalkeakarvaisiksi. Tuntimääriä käy matka hitaasti ylämäkeen. Muutamissa\npaikoin kapenee laakso aina 2 metrin levyiseksi. Paras päivän aika oli\njo mennyt, kun karavaani äkkiä pysähtyi. Edessä oli kaikki hiljaista ja\nminä odotin Kutusin kanssa, mitä nyt olisi tulossa.\n\nHetken kuluttua palasi Abdul Kerim hyvin masentuneena ilmoittamaan, että\nlaakso oli kahdessa kohden läpipääsemätön. Lähdin paikalle. Ensimäinen\nlohkare voitiin vääntää syrjään, mutta toinen oli ilkeämpi. Olisimme\ntosin voineet kuljettaa kuormaston jäätä myöten lohkareiden välitse ja\nalitse, mutta elukoille ei ollut mitään tietä olemassa. Pitäisikö\nmeidän nyt yrittää laittaa tie, jota myöten voisimme yhdistetyin voimin\nauttaa juhdat yksitellen lohkareen yli? Kyllä, mutta täytyi lähettää\nmiehiä ylös laaksoa myöten tarkastamaan, oliko useampiakin moisia\nsulkuja edessä päin. He toivat tiedon, että ylempänä oli tie vieläkin\nhuonompi, jonka vuoksi minä käskin laittaa leirin, koska iltavarjot\nalkoivat jo laskeutua.\n\nHyväinen aika, millainen leiri! Ei ainoatakaan ruohonkortta, ei vettä!\nTaas istumme loukussa jyrkkien kallioseinien välissä, joiden kyljistä\npakkanen voi millä hetkellä hyvänsä räjäyttää tuhoavia lohkareita.\nElukat kaapivat lunta, etsien heinää. Yön aikana kävelevät ne\nympäriinsä ja kompastelevat telttien nuoriin. Lämpömittari laskeutuu\n34,4 asteeseen.\n\nPakkasaamu! Täytyy varoa, ettei koske metalliin, sillä se polttaa kuin\ntuli. Eräs aasi tunkeutui telttiini ja etsi pesuvadistani jotain\nsyötävää. Sen suureksi ihmeeksi tarttui vati turpaan, kulkien jonkun\nmatkaa mukana. Nälkäiset eläimet olivat yön aikana syöneet kaksi tyhjää\nsäkkiä ja kuusi nuoraa, sekä pahasti kalunneet toistensa häntiä.\nTalvella on täällä elämä oikeastaan vain epätoivoista taistelemista\njäätymistä vastaan.\n\nPäiväkäsky määräsi nyt leiriytymään koko seuraavaksi päiväksi\nsemmoiselle paikalle, jossa olisi japkak- ja burtsevarpuja. Nousin ylös\n37 asteen pakkasessa ja tapasin leirin jo valmiin laakson oikealla\npuolella. Eläimet lähetettiin oitis eräälle kasvien peittämälle\nkukkulanrinteelle ja siellä söivät ne hyvällä ruokahalulla koviksi\njäätyneitä kuivia varpuja. Levähdyspäivän kuluessa hakattiin purosta\njäätä ja sulatettiin miesten molemmissa suurissa kattiloissa. Hevoset\nja muulit saivat sitten vuoronsa mukaan kylliksensä juoda.\n\nYöllä tapahtui mitä tervetullein sään muutos, koko taivas meni pilveen\nja lämpömittari laskeutui ainoastaan 17,2 asteeseen; aamulla tuntui\njoltisenkin lämpimältä. Muutamia muuleja oli kadonnut, mutta ahkerasti\netsittyään löysi Lobsang ne. Kohta karavaanin mentyä läksin minäkin\nKutusin kanssa. Mutta emme olleet vielä kauvas ehtineet, kun näimme\nMuhamed Isan shigatselaisen kimon laihana ja kankeaksi jäätyneenä\nlumessa makaavan. Se oli jo muutamia päiviä ollut surkeassa kunnossa ja\nviimeiset rasitukset olivat nyt siitä lopun tehneet. Nääntynyt eläin\ntarvitsi todellakin pitkän, pitkän levon!\n\nJonkun ajan kuluttua sivuutimme laaksonsolmun sekä onnettoman 283.\nleirin ja olimme taas suurella karavaanitiellä, kuolleiden hevosten\ntiellä. Eräässä syvänteessä oli neljä hevosraatoa aivan vieretysten,\nkuin olisivat ne kuolemassakin halunneet seuraa. Eräs iso\nharmaantäplikäs koni ei ollut vielä muuttunut, mutta toinen hevonen\nnäytti jo ikäänkuin täytetyltä, kolmas, jonka kankeat jalat olivat\nhajallaan, muistutti kumoon kaatunutta voimistelupukkia. Muutamat\nnäkyivät lumesta ainoastaan osittain, toiset olivat omituisessa\ntaaksepäin vääntyneessä asennossa kokoon lysähtäneet; mutta useimmat\nolivat sellaisessa asennossa, että kuolema näytti ne yllättäneen juuri\nsillä hetkellä kun ne suuren ponnistelun jälkeen olivat lepäämässä.\nNahka pingottui suorana, sileänä selkärangan ja kylkiluiden yli, ja\nselkäpuolelta katsottuina näyttivät ne täyteläisiltä, mutta toiselta\npuolen katsoessa näkikin niissä olevan ainoastaan tyhjän, kuivan,\npuukovan luurangon, joka kolisi, kun keltainen koira, joka ei matkalla\nollut saanut mitään syötävää, niitä kalusi. Ensimäisiä raatoja\nhaukkuivat koirat, mutta nyt ei niille ollut tämä näky pitkään aikaan\nmitään uutta ollut. Mitä kärsimyksiä ja mitä epätoivoista\nelämäntaistelua ovatkaan nämä autiot vuoristot aikojen kuluessa\nnähneet! Jos on yöllä valveilla, luulee kuulevansa kuoleman tiellä\nkulkevien menehtyneiden kuormajuhtien huokauksia ja niiden vaivaloista\nhengitystä, luulee näkevänsä noiden kuolemaan tuomittujen sotavanhusten\nloppumatonta kaatuilemista, kun ne julmien ihmisten palveluksessa eivät\njaksa enää etemmä kulkea. Kun koirat hiljaisina talviöinä haukkuvat,\nnäyttävät ne haukkuvan kummituksia ja haamuja, jotka kompastelevin\naskelin koettavat päästä pois niiltä lumikentiltä, jotka leviävät\nniiden ja Ladakin mehukkaiden laidunmaiden välillä. Jos mikään tie\nmaailmassa ansaitsee nimen \"_Via dolorosa_\", niin sen ansaitsee\njuuri Kara-korum-solan yli kulkeva karavaaniväylä, joka yhdistää\nItä-Turkestanin Intiaan. Kuten tavattoman suuri huokausten silta nostaa\nse ilmassa kohoavan saarensa Aasian ja koko maailman korkeimman\nvuorimaan yli.\n\nYhä soukkenee laakso, tämä sekakiviseinien välinen käytävä. Sen nimi on\n_Kisik-unkur_ eli \"punainen reikä\" — sopiva nimi! Tänne on karavaani\nlaittanut leirin. Ei näy elollisen elävän merkkiäkään. Eläimet seisovat\ntiheässä joukossa; muulit nuuhkivat edellisten vierasten jäätynyttä\nlantaa. Tästä reijästä alkaen nousee tie _Dapsangin_ ylätasangolle,\nmissä lumipyry parhaillaan riehuu, ja täällä laaksossakin karkeloivat\nlumihituset ilmassa. Hämärissä saapuu Kuntshuk ainoastaan kahdentoista\nlampaan kanssa; toiset olivat tiellä paleltuneet. Yö laskeutuu ikuisen\nlumen yli uhkaavana ja kamalana. Kaikki on täällä ylhäällä kylmää ja\nkolkkoa. Missään ei näy elämää, ja kumminkin täyttää keltainen koira\nkuilun yksinäisellä haukunnallansa. Olemme 5128 m korkealla.\n\nJouluaattona v. 1905 olin syönyt päivällistä herra ja rouva Grant\nDuffin luona Englannin vierasvaraisessa lähetystössä, sitten ollut\nillallisella kreivi D'Apchierin luona Ranskan lähetystössä ja lopuksi\nviettänyt joulua kreivi Rexin luona Saksan lähetystössä; se tapahtui\nnyt niin levottomassa Teheranissa. Seuraavana vuonna oli samana päivänä\nluonani vielä Muhamed Isa ja Robert, ja me olimme asutulla seudulla.\nMiten vähän aavistin tänään, että vanha Aasia soisi minulle vielä yhden\njouluaaton ja että joulukuun 24. p:nä 1908 istuisin pöydässä iloisten,\nystävällisten japanilaisten piirissä, etäisessä Mukdenissa, missä joku\nvuosi sitten sotapauhu jyrisi kuolemattomien mandshukeisarien\nhaudoilla! Mutta tänä vuonna, 1907, olen aivan yksinäni, kahdentoista\nhenkivartijani kanssa matkalla — Ukrainaani.\n\n\n\n\nKahdeskymmenesyhdeksäs luku.\n\nMaailman katolla.\n\n\nAamun valjetessa oli säteilevä auringonpaiste ja tyyni ilma. Karavaani\nkulki hitaasti ylös korkealle _Dapsangille_. Minä Kutusin kanssa kuljin\njälkimäisenä, narskuvassa lumessa kahlaten. Olin käskenyt Abdul Kerimin\nodottaa ylhäältä. Tarkastettuani mittauskoneen, joka osotti 5428 metrin\nkorkeuden, tutkin kaukoputkella näköpiirin — typistyneiden vuorten\nsekamelskan. Ainoastaan pohjoista kohti laskeutui loiva, leveä\nhivuuntumiskouru ja siksi päätin matkata siihen suuntaan.\n\n\"Nyt eroamme Kara-korumin tieltä ja ratsastamme itään päin\", sanoin\nminä. \"Seuratkaa jälkiäni, minä ratsastan etumaisena.\" Miesten\nkasvoilla kuvastui hämmästys. He olivat uneksineet Chotanin puistoista\nja viinirypäleistä, ja minä tarjosin heille niiden sijasta\nTshang-tangin graniittilohkareita ja lumikenttiä. Eivät kuitenkaan\nvirkkaneet mitään, vaan kulkivat perässäni äänettöminä ja\nkärsivällisinä. Ei ollut helppo näytellä nyt luotsin osaa, sillä maa\noli paksun lumen peitossa. Osotin Kutusille suunnan ja hänen oli\nkäytävä hevoseni edellä lumen paksuutta mittaamassa. Penger oli\njoltisenkin lakea, mutta kuoppapaikoissa oli lunta 1-2 metrin\nvahvuudelta. Hanki, joka oli usein niin luja, että kannatti hevosen,\noli tavattoman pettävä. Se upotti yht'äkkiä, jolloin hevosen vajoaminen\nviskasi minut pois satulasta ja hevonen peuhasi ja hyppi kuin delfiini\nsekä miltei hukkui jauhomaiseen, kuivaan lumeen. Meidän täytyi\nsenvuoksi kääntyä ja koettaa onneamme toisaalla.\n\nLobsang, joka oli aina vaaran hetkinä nokkela, etsi parempaa\nylimenopaikkaa. Kaikissa tapauksissa täytyi meidän päästä kourun yli.\nMiehet polkivat nyt lumeen polun, jota myöten eläimet yksitellen\ntalutettiin. Hevosten kanssa se kävi päinsä mitä parhaiten, mutta\nmuulit kaatuivat usein ja viivyttivät meitä kauvan. Kuinka pitkälle\nnämä lumikentät ulottuisivat? Ne veivät meiltä paljon aikaa ja\npeittivät jokaisen ruohonkorren, joka vielä mahdollisesti voi jossain\nrotkossa kasvaa. Kuljimme eteenpäin hitaasti kuin etanat. Samoan\njalkaisin, lumen läpi; turkkini ovat lyijynraskaat. Mutta\nmonituntisen rasittavan työn jälkeen saavumme toki hivuuntumiskourun\noikeanpuoliselle penkereelle, jolla ei ollut niin paljon lunta ja\npääsimme nopeammin eteenpäin.\n\nLeiri n:o 287 oli autioin, mitä kaikilta matkoiltani muistan\nTakla-makan-erämaan hiekkamerta lukuunottamatta. Takanamme luikerteli\ntiemme valkean lumen halki kuin liituvalkea juova, ja edessämmekin oli\nkaikki lumen peitossa. Elukat kytkettiin mahdollisimman liki toisiansa\nja saivat ohria illaksi.\n\nLopetettuani päivän työt, sytytin kaksi kynttilää — muutoin poltin\nainoastaan yhtä — ja asetin vanhempieni ja sisaruksieni kuvat riviin\narkunkannelle, kuten jo monena jouluaattona olin Aasiassa tehnyt, puoli\nyhdeksän nousi kuu komeana koillisen vuoriston takaa ja kello yhdeksän\noli pakkanen laskeutunut 27,1 asteeseen. Teltissä en saanut elohopeaa\nnousemaan yli -20 asteen! Käteni olivat niin kohmettuneet, etten voinut\nkirjaa käsissäni pitää, vaan täytyi mennä nukkumaan. Ja se olikin\nparasta mitä voin tehdä — siten unohdin joulujuhlan kaikkine kalliine\nmuistoinensa ja yksinäisine kaihoinensa.\n\nMutta pakkanen laskee 38,6 asteeseen! Yksi hevonen makasi jo kovaksi\njäätyneenä paikallansa rivissä; toiset seisoivat raukeina, pää\nriipuksissa ja isoja jääpuikkoja turvassa. Ensimäisenä juhlapäivänä\ntuli hyvä ilma. Mutta minä ikävöin pikemmin lumipyryä. Takaa-ajosta ei\ntosin ollut täällä pelkoa, mutta jos joku turkestanilainen karavaani\nkulkisi alas Kisil-unkuriin, voisi se löytää jälkemme lumessa ja\nkertoa, että me olimme sittenkin lähteneet Tibetin tietä myöten.\nLumipyry sitävastoin peittäisi kaikki jäljet.\n\nVaivaloisesti vaelsimme lumen läpi itään päin. Toisena joulupäivänä,\nleiriydyttyämme aivan elottomaan seutuun, neuvottelin Abdul Kerimin\nkanssa. Meillä oli ainoastaan kaksi säkkiä ohria. Näin karavaanin\njohtajan kasvoista, että hän oli itkenyt, enkä senvuoksi purkanut\nsuuttumustani julki. Toisetkin olivat surullisia ja hämmästyksissään;\nen ollut vielä selittänyt aikomuksiani, mutta he älysivät jo selvästi,\nettä tiemme ei mennyt Chotaniin. Miehille riitti vielä tsambaa kolmeksi\nkuukaudeksi ja riisiä kahdeksi. Sen johdosta käskin syöttämään niillä\neläimiä, heti kun ohrat loppuisivat; ainoastaan kahdeksi kuukaudeksi\nriittävä varasto oli jätettävä koskematta, miehiä varten. Neuvottelun\naikana kokoontuivat toiset ulos telttini eteen. Ainoastaan Lobsang oli\nrauhallinen, kuin ei asia häntä koskisikaan. Eläimiä vartioidessaan hän\nvihelteli ja lauleli. Minä pidin häntä parhaana — ehkä sen vuoksi,\nettä hän oli tiibetiläinen. Mutta toisistakin pidin paljon; he olivat\npulskia miehiä. Illalla veisattiin taas virsiä Allahille; miehet\nkäsittivät nyt, että asemamme oli peräti arveluttava.\n\nSeuraavana päivänä läksimme aikaisin matkalle ja minä ratsastin taas\netumaisena. Kaikki kärsimme kamalaa päänsärkyä — korkeushan olikin\nhuimaava: 5378 metriä. Olimme kulkeneet vasta kaksi kilometriä, kun\npohjoisessa alkoi häämöittää heinäisiä rinteitä, Se oli joululahja!\nLeiriydyimme sinne. Eläimet juoksivat ruohon kimppuun, ennen kuin\nniiden kuormatkaan olivat riisutut, ja miten ne söivätkään! Sitä oli\nhauska katsella. Suän hyppi telttien välissä erästä hullunkurista\ntanssia. Kaikki olivat oivallisella tuulella. Tällä kertaa en kuullut\nmitään virsiä Allahille; karavaanin johtaja, joka luuli olevansa\nkaikkien muhamettilaistensa sieluista jonkunlaisessa vastuussa, luki\nillalla auringon laskiessa jokapäiväisistä viidestä rukouksesta\nainoastaan yhden. Polttopuuvarastomme oli lopussa, mutta Lobsang löysi\npuumaista turvetta, joka kyti kauvan ja lämmitti oivallisesti. Ja nyt\nhuomasin, että jos meidän kerran pitäisi erota, niin minä tulisin\nenimmin Lobsangia kaipaamaan.\n\nJoulukuun 28. p:nä riippui taivaalla lyijynraskaita pilviä ja siksi ei\npakkanen ollut niin ankara. Jatkoimme kulkuamme loivaa alamäkeä nousten\nsuoraan itää kohti, kunnes saavuimme erään lähdesuonen luo, jonka\nlämpömäärä oli +0,9 astetta. Vesi tuntui meistä lämpimältä; se muodosti\nlakeaan laaksoon valtaisia jääharkkoja, jotka etäältä katsoen näyttivät\njärveltä.\n\nSeuraavaan leiripaikkaan n:o 292 matkatessamme kuljimme edelleenkin\nmukavaa laaksoa myöten, joka oli joulusta lähtien suonut meille\nerinomaisen tien. Alin lämpömäärä oli taas laskeutunut 29,9 asteeksi;\ntuntui kuin vyöryisivät joskus kylmän aallot maan yli. Erääseen\npaikkaan olivat villit jakit jättäneet käyntikorttinsa ja miehet\nkeräsivät niitä meille kokonaisen säkillisen. Nähtävästi oleksivat nämä\neläimet täällä ainoastaan kesäisin; täkäläinen talvi on niillekin liian\nkylmä. Yksi muuli kuoli, ennenkuin saavuimme välttävän laitumen\nympäröimälle, jäätyneelle lähteelle. Tähän asti oli kaikki mennyt\nhyvin, mutta nopeata ei kulkumme ollut. Viimeisenä kuutena päivänä\nolimme edenneet ainoastaan 75 kilometriä.\n\n30. päivä joulukuuta. Kun alin lämpömäärä on -18 astetta ja puolipäivän\naikana on noin -16, ei päivän ja yön välillä ole suurta eroa. Mutta\nlisäksi oli nyt taivaskin läpinäkymättömien pilvien peittämä; satoi\nlunta ja oli puoli-pimeä, miehillä ei ollut matkan suunnasta\naavistustakaan ja tuon tuostakin kyselivät ne, mistä aurinko\nnousee. Vielä yhden päivämatkan pääsimme laaksoa myöten; sitä nyt\nkuljimme alamäkeen erääseen laaksoristeykseen asti, jossa oli\njättiläiskokoinen jääharkko. Matkalla näimme 22 villilammasta\nlounaassa. Nämä lihavat ja ketterät elukat pakenivat ylös\nvierinkivirinnettä, potkien irtonaisia kiviä kolisten vierimään alas.\n\nIllalla ilmotin Abdul Kerimille, Gulamille ja Kutusille, että\njatkaisimme matkaamme Sisä-Tibetiin ja kulkisimme _Arport-tson_ yli\nyliselle Brahmaputralle. Nyt mainitsin heille myös aikovani kulkea\nvalepuvussa, voidakseni pysyä aivan tuntemattomana. Hämmästyneinä\nkysyivät he, enkö sillä antautuisi epäilyttävään seikkailuun, jopa\nhengenvaaraan. Mutta rauhotin heitä vakuuttamalla kaiken käyvän hyvin,\nkunhan vain he tottelisivat minua kaikin puolin. Pääasia oli koettaa\nkaikin keinoin eläimemme pelastaa; jos menettäisimme karavaanimme, niin\noli päämäärämme saavuttaminen mahdoton. \"Niin\", vastasi karavaanin\njohtaja, \"jos vain löydämme hyviä laitumia, jotta eläimet saavat\nkyllikseen syödä ja levätä, niin kestävät ne vallan hyvin vielä kaksi\nkuukautta, pitkiä päivämatkoja ne eivät vain voi kulkea.\"\n\nJuuri tässä paikassa olimme nyt tienhaarassa. Laaksomme meni ristiin\ntoisen, Kara-korum-harjanteen eteläiseltä korkealta selänteeltä\nlaskeutuvan laakson kanssa. Yhtynyt joki virtasi nyt pohjoista kohti,\nja piti sen olla sen _Kara-kash-darjan_ lähdejoki, jonka alisessa\nlaaksossa, _Chotan-darjan_ luona olin useita vuosia sitten ollut\nvähällä menettää henkeni. Nyt oli kysymyksessä, mennäkö ylös, vaiko\nalaspäin, ja tutkiakseni kumpainenko suunta oli parempi, päätin uhrata\nvuoden viimeisen päivän ja lähettää Abdullahin kaakkoon ja Tubgesin\nkoilliseen päin tunnustelumatkalle. Kun oli kaikissa tapauksissa\npäästävä jääkentän yli, kylvettiin sille hiekkaa tieksi.\n\nUudenvuoden päivänä 1908 oli loistava päiväpaiste — kaikkien niiden\nsynkkien arvoitusten hyvä enne, joita tämä vuosi sylissänsä kantoi.\nMolemmat tiedustelijat toivat samanlaisen tiedon: ei ole mitään\nesteitä. Annoin heidän keskenään neuvotella ja päättää kumpi tie olisi\nparempi. He suosittelivat kaakkoon kulkevaa Abdullahin tietä. Se olikin\nerinomainen. Tapasimmepa laakson suussa kaksi pientä, pyöreätä\nkivimuuriakin, jotka kumminkin voivat olla jo useita satoja vuosia\nvanhat. Eräs kuollut jaki vaikutti hyvin elähdyttävästi, niin oudolta\nkuin tämä sana kuuluneekin. Tie nousi yhä ylemmä erääseen paikkaan,\njohon näkyi laakson takaa korkeita, jäätikköisiä lumipeitteisiä vuoria.\nSiinä pysähdyimme ja minä lähetin tiedustelijat ylöspäin. Nämä\njulistivat tien kelvottomaksi ja sanoivat, että Abdullahin sietäisi\nsaada ruoskaa! Mutta kun moinen menettely ei olisi asemaamme\nparantanut, pääsi hän suullisella rangaistuksella. Hän myönsi, ettei\nollut kulkenut laaksoon läheskään niin etäälle kuin me nyt; mutta\npalattuansa hän yhtä kaikki pyysi ja saikin kourallisen tupakkaa,\npalkkioksi tiedusteluistansa. Sanoin hänelle, että se oli ollut kehnoa\nkeinottelua ja ettei hän enää koskaan tulisi minun tupakkani savua\nmaistamaan.\n\nNyt ei auttanut muu kuin leiriytyä. Voimakas luoteistuuli puhalsi, ja\nkaikilta harjanteilta ja huipuilta tuprusi jauhonhienoa lunta ihan\nkimputtain. Polttoaineksia etsiessään olivat miehet puetut napaseutujen\nasukasten tapaan. Tarkemmin katsoen ei siis uusijoulu tuonut meille\nmitään hyvää ennettä, vaan pikemmin sen vastakohdan, paluumatkan.\n\nTämä paluumatka alkoi varhain tammikuun 2. p:nä ja vei meidät taas\nalaspäin leirin n:o 293 ohitse ja jääkenttien itäpuolisen\nvierinkivirinteen ylitse. Eräässä kohti muodosti lähdevesi jään\nkeskelle miellyttävästi kuohuvan suihkulähteen. Kun laakso oli\nkääntynyt koilliseen, leiriydyimme erääseen kulmaan, jossa juoksuhiekka\noli pieniksi valleiksi kasaantunut.\n\nHalusin pois tästä vuorten ja laaksojen sokkelosta, jonka vedet\nvirtaavat vielä Itä-Turtestaniin. Olimme vielä Kara-kash-joen alueilla,\nja meidän täytyi ennemmin tai myöhemmin kulkea jonkun solan läpi, joka\ntämän alueen Tshang-tangin suolajärvien altaasta erottaa. Tammikuun 3.\np:nä samosimme Kara-kashin erästä lähdelaaksoa myöten, leiriytyen sen\nyläosassa, missä raju lumituisku peitti koko maiseman. Semmoista ilmaa\njatkui yöhön asti. Merkillistä oli, että sakean lumen läpi näimme\ntähtien tuikkivan. Ennen peittivät taivasta mustansiniset pilvet, eikä\npudonnut ainoatakaan lumihitusta. Kummallinen maa!\n\nIlma kaunistui, kun me tammikuun 5. p:n aamuna jatkoimme matkaamme\nKutusin tunnustelemaa tietä pitkin itään päin. Nousimme nietosten läpi\npieneen solaan (5485 metriä), jonka toiselta puolen eräs Kara-kashin\nhaara taas tiemme katkaisi. Pois täytyi meidän päästä tästä ikuisesta\nsekamelskasta, joka vain vei meiltä aikaa ja väsytti voimiamme. Meillä\nei kumminkaan ollut valittamisen syytä niin kauvan kuin eläimet\nkestivät. Iloitsin jokaisesta päivästä, joka toi kevään aimo askelta\nlähemmäksi ja loitonsi meistä talvikylmää. Se tunkee kaiken läpi.\nJalkani ovat turrat, Gulam venyttää niitä ja hieroo minua joka\niltatulen paahteessa, mutta hänen ei onnistu saada niihin taas elämää.\nMustepullossa jäätyy muste kokkareeksi, joka on tulella sulatettava.\nKirjottaessani täytyy minun kumartua hiilikulhon päälle ja sittenkin\njäätyy muste kynässä, joka taas puolestaan jäätyy paperiin kiinni.\n\nEräällä aivan matalalla kynnyksellä voimme tammikuun 8. p:nä vihdoinkin\nkatsella näköalaa, jota olin kauvan ikävöinyt: avarata, aukeata\nylätasankoa, jonka läpi olin kulkenut syksyllä 1906! Kaakosta tunsin\noitis sen ulospistävän vuoren, jota pitkin olimme silloin kulkeneet.\nMeidän siis täytyi olla korkeintaan kahden päivämatkan päässä\nAksai-tshin-järvestä. Muutamia päivämatkoja olin nyt kulkenut miltei\nsamaa tietä kuin Crosby. Järven luona täytyi minun mennä oman, v. 1906\nkulkemani tien poikki, sitten oli meidän vaellettava Arport-tsolle ja\nkuten viime vuonnakin mentävä Bowerin, Deasyn, Rawlingin ja Jugmayerin\ntien poikki.\n\nKoko maa oli alhaalla riippuvan pilvikaton peitossa. Viisi kilometriä\nkuljettuamme löysimme ikävöidyn sulan raikasvesisen lähteen (+0,6\nastetta), jonka luo, 4,977 metrin korkeuteen, teimme leirimme n:o 300.\nSinä iltana lauloivat mieheni taas iloisia lauluja ja Suän huppeli\nheille hullunkurisimpia tanssejaan. Olimme taas ylhäällä\n\"_maailmankatolla_\", ja edessämme levisi koko autio Tibet.\n\nTammikuun 10. p:nä läksimme suoraa tietä sitä ulkonevaa vuorta kohti,\njonka juurella oli ollut leirini n:o 8, missä tiesin olevan hyvän\nlaidunmaan. Siitä paikasta erotti meitä ainoastaan iso tasainen,\nkasviton ylänkö, ja matkaa oli sinne 24 kilometriä. Tuuli oli kova,\njonkun ajan kuluttua olimme luuta myöten palelluksissamme. Edellä\nkulkevan karavaanin suojapuolella kohosi savumainen tomupilvi. Mutta jo\nkaukaa alkoi näkyä maaperän keltainen, heinistä johtuva väri, näky,\njoka elähdytti miehiämme niin kovin, että he alkoivat jo kulkiessaan\nlaulaa. Eläimetkin huomasivat, että lähestyttiin hyviä laitumia, ja\nlähtivät ilman kehotushuutoja ravaamaan. Teltit pystytettiin samaan\npaikkaan kuin viime vuonnakin; täällä sattuivat pitkät tibetiläiset\ntieni yhteen. Jonkunlaisella kaiholla katselin paikkaa, johon Muhamed\nIsa oli pystyttänyt korkean kivisen muistomerkin. Tähän saakka olin\nkiertänyt kaikki Rudokista päin uhkaavat vaarat, ja minua ei ollenkaan\nliikuttanut se, että Venäjä ja Englanti olivat toisillensa luvanneet\nolla päästämättä kolmeen vuoteen ainoatakaan europalaista Tibetiin.\nPaikka oli 4937 metrin korkeudessa.\n\nJo useita päiviä sitten olin puhunut tästä paikasta ja sen hyvistä\nlaitumista, ja kun olimme 11. p:nä lähteneet, voin luvata miehille\nillaksi vieläkin paremman leiripaikan. He ihmettelivät, miten\nminä tunsin tämän erämaan niin hyvin. Monet myrskyt olivat\nhävittäneet suuren, vuoden 1906 karavaanin jäljet, mutta pian näkyi\n_Aksai-tshin_-järvi, jonka pinta nyt, kamalalla ilmalla, näytti\nharmaalta ja kolkolta. Sen rannalla yhtyi kuusi kiangipolkua erään\noivallisen suolattoman lähteen luona, ja sinne sytytimme mekin\nleiritulemme, samojen kivien väliin kuin silloinkin. Seutu on\ntodellinen keidas. Mutta myrsky raivosi ja järvellä vyöryivät korkeat\naallot. Ne olivat jäähtyneet — 6,3 astetta kylmiksi, mutta niissä ei\nnäkynyt jäätymisen oireitakaan. Yöllä oli aika lumisade ja seuraavana\npäivänä, lepopäivänä, loisti järvi (4929 metriä) sinisenä keskellä\nhuikaisevan valkeata maisemaa. Yhden hevosen vei veronansa hyvä laidun.\nSe makasi kivikovaksi jäätyneenä, kun tammik. 13. p:nä läksimme\nmatkalle. 14. p:nä kuljimme kaakkoa kohti tasankoa myöten, jonka\npehmeä, raskas tomu vei taas yhden muulin surman suuhun. Karavaani\nvetäytyy yhteen sulloutuneena jonona eteenpäin; kun eläimet ovat\nyhdessä, on niille samoaminen helpompaa. Jäljelle jääneitä, jotka\nalkavat jo uupua, hoputtavat ladakilaiset. Leirissä n:o 304 oli laidun\ntaas huono, ja kahdesta muulista ei näyttänyt enää pitkäikäisiä\ntulevan. Illalla oli kirpelevän tulinen pakkanen. Lämpömittari laski\n39,8 asteeseen, siis melkein elohopean jäätymispisteeseen! Sen alempaa\nlämpömäärää en ole vielä Aasiassa tavannut.\n\nTammikuun 30. päivänä täytyi meidän kulkea lähetysten, sillä ryöppyävä\nlumi peitti oitis jäljet. Meillä oli kaksi luotsia; viimeisenä\nratsastin minä, tallattua polkua myöten, joka alussa näytti mustalta\njuovalta; mutta ylempänä, missä oli kahden jalan paksuinen hanki, ei\nnäkynyt enää maata eikä kiviä. Eräs ruskea hevonen, joka jo oli\nkuormaton, laskeutui hangelle kuolemaan; useampia hevosia ja muuleja\nolimme menettäneet edellisten päivien koettelemuksissa, jotka olivat\nniin samanlaisia, että olen tässä sivuuttanut kolmatta viikkoa,\njoll'aikaa kuljimme _Arport-tson_ yli järven kapeimmalta kohdalta.\n\nHitaasti, hyvin hitaasti kuljemme lumituiskussa. Tuulenpuuskat\nsieppaavat luotsin huulilta varotushuudot, mutta hänen äänensä ei kuulu\nmeille asti; me pysyttelemme vain tallatulla polulla. Lobsang astelee\nedellä, usein peittyy hän kuivaan, tupruavaan lumiryöppyyn ihan tyyten.\nOjapaikoissa on lunta metriä paksulta ja me pääsemme eteenpäin\nainoastaan askel askeleelta, sitä mukaa kuin luotsit lapioivat meille\nlumen läpi kuurnaa tieksi. Eläimet kompastelevat tavan takaa; uudestaan\nkuormittaminen aiheuttaa pysähtymisiä, kun kaikkien täytyy pysyä\nsamassa kuurnassa. Ihmiset ja eläimet ovat lopen nääntyneet ja\nponnistelevat siematakseen ilmaa keuhkoihinsa. Tuiskulumi on meidät\ntukahduttaa ja ajaa meitä eteenpäin kuin luudalla lakaisten. Käännymme\nsiihen selin ja kumarrumme eteenpäin. Ainoastaan lähimmät muulit voi\nnähdä, viides kuvastuu jo epäselvästi, ja etumaiset näyttävät\nainoastaan hieman tummemmalta valkealta. Luotseista en näe enää\nvilahdustakaan. Taas kulkee jono muutamia askelia eteenpäin, kunnes\njälleen sattuu uusi este. Kun minun edelläni kulkeva muuli lähtee\nastumaan, vajoaa se kuoppaan, josta kahden miehen täytyy sitä ylös\nauttaa, pysytellen kuormaa pystyssä. Kuljemme nyt itään päin ja maaperä\nkohoaa. Jos _tätä vielä joitakuita päiviä jatkuu, niin olemme\nmennyttä!_.\n\nVihdoin pääsemme lakealle solapengermälle (5568 metrin korkeus). Jo\nmeren pinnan tasalla olisi sellainen kulku kylliksi vaikea, saati\nsitten kamaralla, joka on useita satoja metrejä korkeammalla kuin\nMontblancin huippu ja jolla ei ole mitään muuta kuin harmaatakiveä.\nSolan itäpuolella oli paikoittain metriä paksulta lunta. Näytti siltä,\nkuin täytyisi meidän auttamattomasti jäädä lumituiskuun ja siinä\nodottaa — mutta mitä? Ruokavarathan olivat loppumaisillaan, ja jos\nmieli löytää laidunmaita, piti meidän päästä eteenpäin. Tie laskeutui\ntaas loivasti alaspäin. Lunta ei ollut enää niin paksulta ja me\nlähestyimme laakson avartumaa, josta tuuli oli muutamia paikkoja\nlumesta paljaiksi lakaissut. Oikealla puolella oli rinne, jolla Abdul\nKerim luuli näkevänsä muutamia lumesta kurkistelevia ruohonkorsia ja\npyysi saada leiriytyä. Töin tuskin onnistuimme saamaan telttimme\nkuntoon.\n\nKamala leiri! Tuuli kiihtyi rajuilmaksi, eikä kuulunut mitään muuta\nkuin sen ulvontaa. Teltistäni näen ainoastaan valkean kaaoksen, maan,\nvuorien ja taivaan välillä ei ole mitään erotusta, kaikki on valkean\nvalkeata. Lumituiskusta ei erota edes telttejä, sillä hieno lumi\npöllyää sisään ja peittää kaiken hienolla jauhollansa. Polttoaineiden\nhaeskelua ei ole ajatteleminenkaan; siksi on teltissäni jo kello kolme\n17 asteen pakkanen. Ulkoa en näe ainoatakaan elävää olentoa; voisin\nsiis yhtä hyvin olla tässä erämaassa aivan yksinkin.\n\nUskollinen Gulamini tuo toki vihdoin hiiliä; Lobsang ja Sedik ovat\nlöytäneet muutamia kuivia risuja. Gulam kertoo Sonam Kuntshukin aikovan\nlaskeutua lumeen kuolemaan, mutta minä neuvon hänen kernaammin ottamaan\nkelpo annoksen kiniiniä. Myöhään illalla kuului taas tuulenpuuskien\nvälistä veisuuta Allahille, hyvin heikkoa, tavallista haikeampana.\nKuljemme synkkää kohtaloa kohti. Olen tällä kertaa jännittänyt jousen\nliian kireälle, se voi milloin hyvänsä katketa. Me hautaannumme täällä\nlumeen, eläimet kuolevat nälkään ja meidän itsemme täytyy — — se on\nenää vain ajan kysymys!\n\nVähän matkan päässä leiristä alaspäin teki laakso polven oikealle.\nEläimet olivat menneet sinne yön aikana, mutta kääntyneet olivat\ntakaisin, kun eivät löytäneet sieltä ruokaa, Eräs muuli oli jäänyt\nsinne kuolemaan; se oli menehtynyt sellaiseen omituiseen asentoon, kuin\nolisi se kuollut juuri sillä hetkellä, jolloin yritti nousta:\npolvillensa, turpa maahan painettuna. Siihen se oli jäätynyt\nkivikovaksi. Pakkasta oli toki ainoastaan 26,9 astetta.\n\nMyrsky raivosi entisellä voimallaan vielä tammikuun 31. p:nä.\nKuormitimme 19 muuliamme ja hevostamme ja kuljimme samaisessa\nlumituiskussa arviokaupalla alas laaksoa myöten. Lunta tupruutti\nsuunnattomia määriä; moista lumentuloa en ollut Pamirissakaan kokenut.\nPäivässä jaksoimme kulkea ainoastaan 4,5 kilometriä; pystytimme sitte\ntaas telttimme, jotka jälleen kohosivat tummina lumesta. Rinteellä\nsamosi neljä isoa villiaasia kinoksissa jyhkeästi kuin lumiaura. Koirat\nkyllä lähtivät niitä ajamaan, mutta luopuivat yrityksestään, kun\nlumituisku liiaksi pidätteli. Juhdat söivät riisiannoksensa ja saivat\nsitte kierrellä kukkulalla lumen alta karua ruohoa kaivamassa.\n\n\n\n\nKolmaskymmenes luku.\n\nKolmikymmenpäiväinen myrsky.\n\n\nTuikkivilla tähdillä kylvetty talvitaivas pingotti tummansinistä\ntelttiänsä yksinäisen leirimme yli ja 28 asteen pakkanen ennusti selvää\npäivää. Pyryä olikin kestänyt runsaasti. Helmikuun 4. p:nä ei\nleijaillutkaan vuoriston päällä ainoatakaan pilvenrepaletta, ja\nauringon huikaisevat säteet valaisivat taas tätä jumalien ja ihmisten\nhylkäämää ylänköä, joka vielä äsken oli talven valkeaan verhoon\nhaudattuna. Aamulla sain surusanoman: yksi hevonen ja muuli lepäsivät\ntelttini edessä kuolleina. Jäljelle jääneillä 17 juhdalla jatkoimme\nmatkaamme itään, kulkien _Shemen-tson_ pohjoista epäsäännöllistä rantaa\npitkin. Lumi väheni, ja leirissä n:o 320 oli somerikko miltei paljas.\nJärven yli oli suuremmoinen näköala. Rawlingin kartta tästä seudusta on\nsuurella tarkkuudella tehty.\n\nVielä helmikuun 5. päivänäkin leiriydyimme tämän ison järven rannalla,\njonka lahtien ja niemien rantoja pitkin olimme kulkeneet. Matkalla\nkuoli taas yksi muuli. Vaikka olimmekin jo polttaneet kaiken, mitä\nilman vain voi toimeen tulla, tulivat kuormat sittenkin eloon jääneille\njuhdille liian raskaiksi. Eräs iso vanttera muuli kulkee etumaisena ja\nseuraa uskollisesti Gulamia, joka johtaa karavaania. Sen kannettavana\non vähintään kaksi tavallista kuormaa, ja sittenkin on se lihava ja\nvoimakas. Ihmisistä ei näy merkkiäkään. Eräällä kalliorinteellä rääkkyy\nnaakkaparvi. Leirissä tarkastamme taas muonavarat ja minä päätän\nkeventää kuormastoa kolmella riisisäkillä. Nämä riisit piti vedellä ja\nliotetuilla jauhoilla sekotettuina syöttää seuraavina päivinä\neläimille. Omista ruokavaroistani oli enää jäljellä kaksi astiallista\nsäilykkeitä, vähän sekahedelmiä ja korppuja. Lihaa emme olleet nähneet\nenää pitkään aikaan. Koko päivän myrskysi, ja aurinko oli taas pilvien\npeitossa.\n\nHelmikuun 7. päivänä olin ratsastanut pikku kimollani viimeisen kerran.\nKun me helmikuun 8. p:nä 28,3 asteen pakkasessa jatkoimme matkaamme\nkaakkoa kohti, voi se enää ainoastaan tyhjiltään kulkien karavaanin\nmukana laahustaa ja silti se lopulta kaatui. Sen sijaan tuli ratsukseni\ntibetiläinen harmaja kimo. Tuskin jaksoimme kulkea 8 kilometriä, mutta\nkumminkin oli päivä vaiherikas. Erään lakean kukkulan toisella puolella\nseisoi pantholops-antilopi, joka ei paennut, vaikka olimme aivan\nlähellä. Pian huomasimme, että se oli maassa kiinni ja koetti päästä\nirti. Koirat syöksyivät sen kimppuun, mutta kaksi miestä juoksi niitä\npidättämään. Antilopi oli tarttunut sen polulle viritettyyn ansaan;\npolulla näkyivät kahden miehen verekset jäljet. Silminnähtävästi olimme\ntalvimetsästäjien läheisyydessä ja nämä olivat meidät ehkä huomanneet.\nEhkäpä olivat jo nähneet minut, ainoan ratsastajan ja ainoan\neuropalaispukuisen! Kenties oli valepukuun sonnustautuminen jo liian\nmyöhäistä? Silloin olisi koko suunnitelmani mennyt myttyyn ja koko\ntalvi olisi ollut hukkaan tuhlattu.\n\nSatimeen tarttunut otus paloiteltiin, koirat saivat ahmia kyllikseen\nsisälmyksiä, ja saadusta lihasta tuli neljä kohtalaista miehen\nkantamusta. Sitte jatkoimme matkaamme. Eräässä laaksonsuussa näimme\nlammasaitauksen ja kaksi mustaa pilkkua, joita luulimme kiviksi.\nRuohokkoisen kukkulan takaa löysimme suolattoman vesisyvänteen. Se oli\nsiksi tervetullut löytö, ettemme voineet olla sen likelle\nleiriytymättä. Ei kestänytkään kauvan, kun ladakilaiset istuivat jo\ntulen ympärillä hyvää, kauvan ikävöityä lihaa paistamassa.\n\nNyt, kun läheisyydessä nähtävästi oli ihmisiä, näytti minusta olevan\npaikallaan antaa miehille menettelyohjeet. Kaikki kutsuttiin telttini\nluo. Selitin heille, että ainoastaan viekkautta ja varovaisuutta\nkäyttäen onnistuisi meille tässä kielletyssä maassa matkustaminen, ja\nettä ne puutteet, joita hekin jo olivat kokeneet, olin ottanut\nkestääkseni ainoastaan voidakseni nähdä seutuja, joissa ei ainoakaan\nsahib ollut vielä koskaan käynyt. Jos mieli suunnitelman onnistua,\ntäytyi jokaisen näytellä osansa hyvin. Joka kerran kun tibetiläiset\ntapansa mukaan kysyisivät \"mistä?\" ja \"minne?\", oli heille vastattava,\nettä me jok'ainoa olimme ladakilaisia, kauppias Gulam Rasulin\npalvelusväkeä, ja että tämä oli lähettänyt meidät Tshang-tangiin\ntiedustelemaan, miten paljon lampaanvillaa olisi paimentolaisilla ensi\nkesänä myytävänä. Abdul Kerim olisi johtaja ja päällikkö, ja hän\njärjestäisi kaikki meidän kauppatapamme. Siksi saisi hän 100 rupiita\nmenoihin, mutta hänen oli niistä aina tehtävä tili iltasin, jos ei\nollut ketään vakoilijaa saapuvilla. Minä itse olisin hänen\npalvelijansa, eräs muhamettilainen nimeltä — Adurrahman, ehdotti\nkaravan-bashi — ei, _Hadshi Baba_ kuulosti minun korvissani\nparemmalta. Jos siis milloin olisimme tibetiläisten parissa, eivät he\nsaisi koskaan unohduksissaan kutsua minua sahibiksi, vaan aina Hadshi\nBabaksi. He käsittivät aseman ja lupasivat tehdä parhaansa.\n\nJonkun ajan kuluttua juoksi Lobsang minulle ilmottamaan, että ne kaksi\nmustaa kiveä olivat varmasti telttejä. Läksin ulos tähystämään niitä\nkaukoputkella. Aivan oikein, toisesta nousi savua, mutta ihmisiä,\nenempää kuin eläimiäkään, ei ollut näkyvissä. Käskin heti Abdul\nKerimin, Abdul Rasakin ja Kutusin mennä sinne maksamaan antilopin ja\nostamaan kaikkea mitä siellä oli myytävänä, sekä tiedustelemaan\nasioita. Hetken kuluttua palasivat he kumminkin takaisin, kysyen eikö\nollut viisaampaa välttää telttejä ja jatkaa matkaa tietä myöten itään,\nvarsinkin kun telttien asukkaat voivat olla ryöväreitä. Ei, ne miehet\novat meidät nähneet, voivat siitä ilmottaa Rudokiin ja silloin olemme\nme pinteessä. Siksi on parasta päästä heidän kanssaan ystävällisiin\nväleihin ja tuudittaa heidät vaarattomiksi. \"_Bismillah!_\" huudahtivat\nnuo kolme ja lähtivät, toisten istuessa nuotiolla vilkkaasti\nkeskustellen ja vaihtaen ajatuksiaan päiväntapahtumista ja\ntulevaisuudentoiveista. Siitä kuin lähdimme viimeisestä Ladakin\nkylästä, oli kulunut 64 päivää. Edellisellä poikkimatkalla oli\nyksinäisyyttä kestänyt 81 päivää.\n\nKolmen tunnin kuluttua palasivat mieheni uudestaan. Molemmissa\ntelteissä asui yhteensä yhdeksän henkeä, kaksi miestä, kaksi vaimoa,\nkolme tyttöä ja kaksi poikaa. Vanhemman miehen nimi oli Purung Kungga.\nHänellä oli 150 lammasta ja kolme koiraa, mutta ei mitään muita\neläimiä. Jildanista tänne muuttaessaan olivat he lampaillaan\nvedättäneet telttinsä ja muut tavaransa. Kaksi kuukautta ovat jo täällä\nolleet ja aikovat vielä puoleksitoista jäädä. Eilen olivat olleet\nantilopipolulle virittämäänsä sadinta katsomassa, mutta huomattuansa\nsilloin meidät olivat paenneet pelosta. Olivat pitäneet ihan\nluonnollisena, että ainoastaan rosvot voivat näillä main kuljeksia.\nNiin muodoin oli antilopi ollut satimessa korkeintaan tunnin. Abdul\nKerim oli siitä maksanut kolme rupiita, ostanut lampaan kolmella,\nmaitoa ja voita yhdellä rupiilla. Huomenissa saisimme maitoa lisää,\nmutta meidän pitäisi itse se noutaa, sillä he eivät uskalla\ntelteillemme tulla. Antilopin olisimme voineet kernaasti pitää\nkorvauksettakin. Olimmehan matkustajia ja semmoisina oikeutetut\nottamaan, mitä löydämme. Heidän kysymykseensä, mitä väkeä me olemme,\noli Abdul Kerim kertonut minun neuvomani jutun.\n\nSikäli oli kaikki käynyt hyvin. 75 päiväksi tarvittavan ruokavaraston\nasemasta oli meillä ollut ruokavaroja ainoastaan 21 päiväksi. Itäänpäin\nmenevää oikotietä emme olleet löytäneet, vaan oli meidän sen sijasia\ntäytynyt hinautua Kara-korum-solaan. Koko matkalla oli meitä vainonnut\nulvova myrsky, pureva pakkanen ja kamala lumituisku. Ja kumminkin\nolimme onnistuneet pääsemään taas ihmisten ilmoille! Nämä ensimäiset\nihmiset olivat kuin luoto valtameressä. Mutta meidän oli taas\nlähdettävä petollisille aalloille. Tänään matkustimme vaivaiset 10\nkilometriä ylämäkistä, ennen kuljettua laaksoa myöten.\n\nHelmikuun 10. päivä. Nousimme laakson rinnettä myöten. Lumi lisääntyi\ntaas. Eräässä paikassa näimme kolmen miehen verekset jäljet. Ollaksemme\nsuojatut tuulelta leiriydyimme erään ulkonevan kallion taakse, mutta\nensin täytyi meidän päästä laakson erään halkeaman jääkaistaleen yli.\nTälle jääkaistaleelle oli aivan äskettäin hiekotettu tie. Selvää oli,\nettä voimme kohdata ihmisiä millä hetkellä hyvänsä, ehkäpä juuri\nmatkalla leiristä toiseen. Siksi pukeuduin nyt uuteen ladakilaispukuuni\nja solmisin vyön uumilleni. Valkean turbaanin pidin aina luonani,\npannakseni sen tibetiläisiä kohdatessani päähäni. Tshapani näytti tosin\nepäilyttävän puhtaalta, mutta Gulam sitoutui likaamaan sen noella ja\nrasvalla. Pehmeä nahkanuttuni uhrattiin, leikeltiin saappaiden\npohjiksi. Tästä leiristä lähtien täytyi Lobsangin ja Kutusin antaa\nminulle joka ilta tibetinkielen tunteja, ja minä kirjotin kaikki uudet\nsanat sanakirjaan, joka vähitellen paisui melko suureksi. Siinä työssä\nkului joka päivä kaksi tuntia — tervetullut ajanviete nyt, kun kaikki\nluettavani oli jo loppunut. Erittäin harjottelin minä vastauksia, joita\ntarvitsin, jos _Hadshi Baba_ pantaisiin ristikuulusteluun.\n\nHelmikuun 14. päivänä oli 30,5 asteen pakkanen! Taaskin lähestyimme\npäivässä päämääräämme vain 10 kilometriä ja kevättä yhden päivän.\nHidasta se on, mutta saa olla iloinen, että yleensä jotenkin vain\neteenpäin pääsee. Leiri n:o 329 on vihdoinkin sitten rajasolaan\nnousevassa laaksossa, jonka korkeuteen olemme useita päiviä nousseet.\nEräs muuli uupui, ja siltä riisuttiin kuorma. Vielä oli hiukan ruokaa,\njota hakemaan kaikki muut eläimet juoksivat, paitsi minun pieni\nladakilaiseni, joka seisoi telttini edessä pää riipuksissa ja silmien\nalla kaksi jääpuikkoa. Istuin useita tunteja sen luona, hyväilin ja\nsilittelin sitä, ja koetin sille syöttää riisiä ja jauhopaakkuja. Siitä\nse virkistyi ja läksi vitkallisin askelin toveriensa luo.\n\nHelmikuun 15. päivä. 30,3 asteen pakkanen. Ruma, rasittava päivä. Tie\nvei teräväsärmäisen soran, lumen ja jään kautta ylös päin. Kimoni kulki\nomasta taipumuksestaan etunenässä. Ratsastin viimeisenä. Kauvan\npysyimme yhdessä ja nousimme askel askeleelta tähän vaikeasti\nkiivettävään solaan. Mutta jäi ensin yksi, ja taas toinen, ja vihdoin\nuseita eläimiä jäljelle. Niiden joukossa oli minun kimonikin. Pysähdyin\nsen rinnalle ja kuiskailin sen korvaan virheettömältä ruotsinkielellä:\n\"Älä menetä rohkeuttasi, jännitä voimasi äärimmilleen, nouse hitaasti\nsolaan, siitä lähtien laskeutuu tie useita päiviä alaspäin, kauniille\nreheville laitumille!\" Se kohotti päätänsä, nosti korvansa suippoon, ja\nkatsoi minun ja Kutusin jälkeen, kun me jatkoimme nousuamme solaan.\nAinoastaan kaksi muulia seurasi hevostani, jääden seisomaan, kun se\npysähtyi, mikä tapahtui jokaisen 20 askeleen päässä.\n\nVihdoin otimme viimeisen askeleen tähän lakeaan solaan, jonka suunnaton\nkorkeus oli 5655 metriä! Siellä odotin kauvan. Iso musta muuli nousee\nsolan läpi, toinen ja kolmas sukeltaa myös esille, yhdeksän\nkuormaeläintä kulkee ohitseni; ne ovat siis pelastetut ja minun harmaja\ntikseläiseni kymmenentenä. Abdul Kerim ilmottaa neljän eläimen olevan\nuupumukseen menehtymäisillänsä. Käskin tuoda ne ylös askel askeleelta,\nvaikkapa siinä menisi koko yö. Ja hän laskeutui taas niiden luo. Hetken\nkuluttua ilmestyi Tubges ja Abdullah kahta kuormaa laahaten. Yksi\nneljästä eläimestä oli siis jo saanut loppunsa.\n\nPimeän tultua saapuivat toiset leiriin, tuoden yhden muulin mukanaan.\nSola oli siten vienyt meiltä kolme eläintä ja yhtenä niisiä oli minun\npieni ladakilaiskimoni. Se oli kavunnut solan aivan ylimmälle\nkynnykselle, jossa minä olin sitä turhaan odottanut, mutta siellä oli\nse kaatunut kuolleena. Se oli puolitoista vuotta palvellut minua\nuskollisesti, ollut jok'ikisessä leiripaikassa, ja nyt, kun se,\nviimeinen veteraani, oli poissa, tunsin minä itseni hyvin yksinäiseksi.\nSe oli tuskin kertaakaan koko matkalla joutunut niin korkealle kuin\ntäällä, missä se kuoli. Valkaiskoot talviset myrskyt ja kesäinen\nauringon paiste sen luita siellä solan seljällä! Autiota ja tyhjää oli\ntänä iltana karavaanissa, sillä uskollinen ystäväni oli kuollut. Nyt\noli ruskea narttu minun ainoana lohdutuksenani. Se oli ollut jo\nSrinagarista lähtien luonani, ja sen penikka oli meidän häviötä vastaan\ntaistelevan seurueemme nuorin ja huolettomin jäsen.\n\nKaksi muulia oli tosin jo päässyt solan läpi, mutta ne kuolivat\nlaaksossa. Jos tiellemme sattuisi vielä yksi semmoinen sola, niin olisi\nkaravaanimme hukassa. Kuormat olivat vielä elossa oleville juhdille\naivan liian raskaat. Taas oli siis perinpohjainen valikoiminen\ntehtävä! Enimmät europalaiset tavarat poltettiin. Huopamatoista,\nkeittiökalustosta ja vara-hevosenkengistä erotettiin tarpeettomat pois.\nYksinpä pieni tukholmalainen matkalaukkunikin joutui tulen saaliiksi,\nsamoin koko rohtola, paitsi kiniinirasiaa. Samaa tietä meni\neuropalainen toalettikoteloni, jopa partaveitsenikin. Säästin\nainoastaan pienen palan saippuata. Tuleen joutuivat kaikki europalaiset\ntavarat, joita ilman voi jotenkin toimeen tulla, Frödingin runoista\nrepäisin muutamia lehtiä, joiden sisältöä en ulkoa muistanut; loppu\njoutui liekkeihin. Jäljellä olevat tulitikut jaettiin miesten kesken;\nitse pidin 24 laatikkoa, mikä määrä kyllä riittäisi siihen asti, kunnes\nemme, jos mieli tuntemattomana pysyä, uskaltaisi enää käyttää muuta\nkuin tuluksia.\n\nSillä aikaa kun eläimiä kuormitettiin nyt melkoisesti kevenneillä\nkantamuksilla läksin minä kahden miehen saattamana jalkaisin\nkävelemään. Toinen miehistä, Kutus, astui rinnallani ja lumituiskun\nläpi kahlatessani nojasin hänen olkapäähänsä. Puhalsi vimmatusti,\ntuiskulumi karkeloi kierteen muotoisina pyörteinä ja ryöppysi sakeana\nalas joka harjanteelta ja kallionkärjeltä. Ainoastaan viisi kilometriä\nkuljettuamme asetuimme jo leiriin, tavattuamme ensimäisen ruohoisen\npaikan. Sulatimme lunta, sillä eläimet eivät olleet pitkään aikaan\njuoneet. Nyt, kun niitä oli ainoastaan yksitoista, oli helpompi hankkia\nniille tällä tavalla vettä.\n\nHelmikuun 17. ja 18. päivänä jatkoimme epävarmoin askelin kulkuamme\nkaakkoa kohti, milloin laaksoja, milloin lakeita rinteitä myöten ja\naina syvässä, väsyttävässä lumessa kahlaten. Mutta tuskin oli leirimme\nn:o 333 pystytetty, kun meidät yllätti ankara myrsky. Vielä äsken oli\ntaivas kirkas, mutta tuossa tuokiossa peittivät lounaasta syöksyvät\ntulikeltaiset tomupilvet sen puhtaan sinisen värin. Istuin juuri\ntelttini suojassa piirustamassa, kun myrsky pyyhälsi pois hiilikulhoni\nkoko sisuksen. Miehet olivat koonneet läjän villiaasin lantaa, ja sekin\nkatosi yhtä rutosti; näimme sen kokkareiden lentelevän vuoren rinnettä\nalas niin hauskasti, kuin olisivat ne panneet kilpakiipeämisen toimeen.\nAntilopiparvi syöksyi leirimme ohi; niiden talja loisti kuin silkki ja\nsametti, aina sen mukaan, minkälainen oli karvojen asema ja valaistus.\nRiennän katon alle ja kuulen ainoastaan joskus huudon, kun joku miesten\ntelteistä uhkaa kaatua; tai kuulen raudan pauketta, kun telttipaaluja\nlyödään maahan; tai kalisevan, kaikuvan äänen, joka syntyy myrskyn\nsiepatessa pesuvatini ja kiidättäessä sen ylös vuoren juurelle. Luulee\nolevansa ruhjoutuvassa laivassa, jonka purjetta tuulen paukkuvat\ntempaisut riepoittelevat. Kallion kärjet, jotka vielä sumusta himmeästi\nnäkyvät, ovat vaarallisia, uhkaavia kareja, joille voimme milloin\nhyvänsä törmätä. Mutta suuri ja majesteetillinen on semmoinen myrsky,\nkun se hillittömässä raivossansa maan yli ajaa.\n\nHelmikuun 19. p:nä samosimme suotuisalla maaperällä, joka laskeutuu\nloivasti etäältä siintävää _Lemtshung-tson_ rantaa kohti. Kuljin\nenimmäkseen jalkaisin, mikä olikin helppoa, kun tuuli lykki takaa päin.\nMutta samalla se tuuli, kuten tavallista, kohmetti kokonansa, vaikka\nlämpömäärä kello yhden aikaan nousi -2,2 asteeseen. Erään kukkulan\njuurelta näkyi kokonainen jono mustia pilkkuja, joita luulimme\nkesyiksi jakeiksi. Mutta pian osottautuivat ne kepeäjalkaiseksi\nantilopilaumaksi, joka kiiti tasankoa myöten pohjoiseen päin. Nyt\ntapasi jo usein paimentolaisten kesämatkojen jälkiä. Jo kaksi päivää\nsitten olin poikennut Rawlingin ja Deasyn tieltä ja olin nyt Tibetin\nkartan _isoimman valkean täplän länsireunalla_.\n\nKun eräs harmaja kimo oli yöllä jättänyt maailman, oli meillä enää\nkymmenen eläintä, siis neljäs osa alkuperäisestä karavaanista!\nAamusilla saivat ne jauhoja ja vedessä keitettyjä teenlehtiä, jota\nannosta ne mielellänsä hörppivät. Ruokavaroja oli meillä enää tuskin\nkuukaudeksi.\n\nOlimme vielä kymmenen kilometrin päässä järven rannasta, kun\nleiriydyimme erään luolan lähelle. Luolassa oli kesäajoilta jäänyt\njauhinkivi ja kaksi jakin nahkaa. Rantaa pitkin kulki ihmisten tallaama\npolku. Viivyimme paikalla yhden päivän ja toimitimme taas kuormaston\nvalinnan. Kaikki varatyökalut, kuten lämpömittarit, metrimitat,\nsilmälasit y.m., sekä vielä muutamia europalaisia vaatteita, kaksi\nlakkia, sidetavaroita ja kirjesalkkuja ommeltiin säkkiin, johon pantiin\nkiviä painoksi, ja upotettiin avannosta järveen, jonka jää oli lähes\nmetrin paksuinen. Nyt oli minulla enää ainoastaan kolme muuttokertaa\nalusvaatteita; ensi valikoinnissa voitaisiin niistä siis vielä\nkolmannes uhrata — me olimme kuin ilmapallo, joka puolentaa\nvaralastiansa, pysyäkseen ilmassa siksi että on päässyt meren yli,\nkiinteän maan kohdalle.\n\nAnkaraa myrskyä kesti päivästä päivään. Joskus sattui tiemme varrelle\nmustia telttejä. Jokaisessa leirissä täytyi noudattaa mitä suurinta\nvarovaisuutta. Jäljillemme ei saanut jäädä paperipaloja, kynttilän- ja\nsikarinpätkiä, sillä siitä sai olla varma, että läheiset tibetiläiset\ntutkivat paikan perinpohjin heti, kun olimme siitä poistuneet.\nSuunnitelmanani oli Lemtshung-tson sivuuttaen samota _Tong-tsolta_\nsuoraan etelään, poikittain halki tuon ison valkean täplän. Meille niin\npaljon vahinkoa aiheuttaneista, ainaisista myrskyistä oli toki se etu,\nettä olimme huomaamatta päässeet suurien alojen läpi. Abdul Kerim oli\nminulle ostanut lampaita; niitä oli meillä lopulta hevosten ja\nmuulien apuna 17 kappaletta. Aikomukseni oli vähin erin isontaa\nlammaskaravaania, jott'en olisi yksinomaan toisista eläimistä\nriippuvainen. Myös täytyi meillä olla Abdul Kerimin varalta yksi vapaa\nhevonen, sillä hänhän oli esimiehemme, eikä hänen siis sopinut\njalkaisin kulkea, kun kerran minä, tavallinen karavaanin ajaja,\nratsastin.\n\nSairas muuli niukahdutti jalkansa. Miehet kaatoivat sen seljällensä,\nsitoivat nuoran sen kavioon ja vetivät nuoran toisesta päästä.\nKun nuora oli hyvin tiukalle pingottunut, löi Lobsang siihen\ntelttitangolla; siten rynnistettiin nyrjähtynyttä jalkaa paikoillensa!\nEn kuitenkaan huomannut tämän parannustavan tuottavan mitään apua. Ei;\nmuuli oli mennyttä kalua, nyt ollessamme asemassa, jossa niin kovasti\nolisimme tätä parasta eläintämme tarvinneet.\n\nJa mennyttä se vain oli. Maaliskuun 8. päivän aamuna se ei kyennyt enää\naskeltakaan astumaan. Tuntui raskaalta, kun täytyi se kuolemaan\ntuomita. Se ei ollut tehnyt mitään pahaa, ja surullista oli nähdä,\nkuinka tuores, terve veri voimakkaana suihkuna juoksi autiota,\nhedelmätöntä maata kostuttamaan. Se lepäsi hiljaa, kärsivällisenä;\nmuutaman vavahduksen perästä oli henki lähtenyt. Se jäi yksinäisyyteen,\nmeidän jatkaessamme matkaamme tuntemattomia kohtaloita kohden.\nLähtiessämme ottivat ruskea narttu ja keltainen koira korvauksen\nkaikista viimeaikaisista puutteista; ne jäivät jäljelle, kuolleen\nmuulin luo, löytäen lähtökohdakseen sen valkeassa kaulassa ammottavan\nhaavan.\n\nJa kun seuraavan päivän ilta tuli ja sen varjot alkoivat laskeutua\nalas inhaan, jylhään Nagrong-laaksoon, en voinut ajatella mitään muuta\nkuin uskollista vanhaa matkatoveriani, vanhinta kaikista niistä, jotka\nolivat mukanani Tibetissä olleet, ruskeata Puppya. Keltaisen koiran\nkanssa oli se jäänyt kuolleen muulin ääreen ja sittemmin ei niitä ollut\nkukaan nähnyt. Olimme toivoneet, että ne löytäisivät meidät kuten\nlukemattomia kertoja ennen oli tapahtunut. Mutta huomasin, että ne\nolivat eksyneet jäljiltämme ja etsivät meitä nyt vuorilta ja laaksoista\nepätoivoisina, tuskasta suunniltaan, hakiessansa aina vain loitoten\nmeistä. Ei mikään vaivannut minua niin paljon kuin tämän vanhan\ntelttitoverini muisteleminen. Vielä eilisaamuna makasi se\nhuopamatollaan, tavallisessa nurkassaan, ja yhdessä söimme me\naamiaista. Missä oli se nyt, missä tilassa tällä hetkellä? Yöt ja\npäivät se haukkuen ja vinkuen juoksisi Tshang-tangin autiolla\naavikolla, kuono maassa, etsien hävinneitä jälkiämme, kunnes sen\nkäpälät olisivat verihaavoja täynnä. Mitähän se tekee, kuu yö tulee\nkamaline pimeyksinensä ja susinensa? Asettuisikohan se jonkun kukkulan\nhuipulle, koettaen meitä tuulesta vainuta, vai istuisikohan\näärettömällä tasangolla, kuuta haukkuen? Pysyvätkö ehkä molemmat\nyhdessä, vai etsivätkö meitä eri haaroilta ja häipyvät toisistansa?\nJoutuisiko Puppy vielä koskaan ystävällisten paimentolaisten luo ja\ntaas hyviin oloihin? Vai kärsisikö puutetta, sidottuna jonkun kurjan\nteltin eteen, jossa toivottomassa murheessaan vinkuen muistelisi\nkulunutta elämäänsä, jonka vietti karavaanissani ensimäisistä\nelinpäivistään lähtien, jolloin minun huoneessani Srinagarissa latki\nmaitoa? Näihin kysymyksiin en saa koskaan vastausta, sillä Puppy ja\nkeltainen koira ovat näytelleet osansa meidän romaanissamme loppuun.\nVastaisuudessa muodostuu niiden kohtalo aivan toiseksi, enkä minä opi\nkoskaan tuntemaan niiden historian seuraavaa lukua. Se oli poissa, eikä\npalannut, ja minä kaipasin sitä aivan kuvaamattomasti. Makasin yöllä\nvalveilla vuoteellani ja ajattelin sen surua, katsoin joka aamu, eikö\nse ehkä ollut palannut ja mennyt tavalliseen soppeensa, luulin iltasin\nkuulevani sen hiljaiset askeleet teltin edestä, ja usein olin sumun\nläpi näkevinäni laihtuneen koiran piirteet joltain kukkulalta tai\nkallionkärjeltä, jolla se turpa pystyssä myrskyyn ulvoo. Jonkun ajan\nminua suorastaan vaivasi eräs päähänpisto: varjot, koiran levoton\nsielu, ja sen näkymättömät aaveet vainosivat minua joka askeleella.\nMinä tunsin näkymättömän koiran olevan läheisyydessäni, se tuli\nmukanani telttiin, aina samanlaisilla ratsastusmatkoilla juoksi se\nrinnallani, istui vierelläni, kun olin tibetiläisten joukossa, ja aina\nvalitti ja anoi apua. Ja minua vaivasi se, etten voinut harhailevaa,\netsivää ystävääni auttaa, en sitä edes lohduttaa. — Mutta pian sain\nmuuta ajateltavaa; toiset koirat tulivat ystävikseni, ja päivä päivältä\nkietoonnuin yhä enemmän vaaran sotkeutuneihin, selvittämättömiin\nlankoihin, joiden _täytyi_ johtaa ratkaisevaan käänteeseen ja joissa\nmenneisyyden murheet haihduttaa nykyhetken vakavuus.\n\nKun minut aamulla herätetään näihin epävarmoihin kohtaloihin ja edessä\noleviin seikkailuihin, tuntuu minusta elämä kolkolta ja yksinäiseltä.\nMitä pitemmälle aika kuluu, sitä hartaammin ikävöin ratkaisua. Kun\nGulam herätti minut tänään, maaliskuun 14. päivänä, valitti hän, että\nAbdul Kerim ei menettele minulta saamansa kellon kanssa kunnollisesti.\nJoko on kello tai sitten karavaaninjohtajan pää pyörällä. Hän kumminkin\nuskoi viimemainitun siinä tilassa olevan, sillä kelloa hän ei voinut\noikeastaan epäillä, koska sitä vedetään ainoastaan joka toinen päivä.\nGulam väitti, että Abdul Kerim joka kerta kun häneltä kysytään,\npaljonko on kello, vastaa aina: \"seitsemän\", olipa sitten mikä päivän\naika hyvänsä!\n\nYöllä oli ollut 24 asteen pakkanen, mutta siitä huolimatta oli päivä\nkaunis. Tosin puhalsi tuuli, kuten tavallista, mutta aurinko paistoi\ntoki taivaalla ja me ajattelimme taas kevättä. Kolme paimenta ajoi\nmuutamia satoja lampaitansa länteen päin. Viime lumi oli karkottanut\nheidät entisiltä laitumilta ja nyt olivat he menossa lumetonta\nlaidunmaata etsimään. Heidän sanojensa mukaan olimme me ainoastaan\nyhden päivämatkan päässä Tong-tsolta. Tämä Tong-tso oli se piste, josta\naijoin lähteä etelään päin tuntemattomaan maahan tunkeutumaan. Jos\nonnistuisin kulkemaan tämän maan läpi vaikkapa vain yhtä suuntaa\nmyöten, niin kuluneen talven vaivat eivät olisi turhaan menneet.\nPaimenten ilmotus oli oikea, sillä seuraavana päivänä leiriydyimme jo\n_Tong-tson_ rannalla (4511 metriä), jonka havaitsimme olevan aivan\nsamassa paikassa, mihin sen on kartalleen merkinnyt kuolematon punditi\nNain Sing. Kaakossa kohosi suuremmoinen _Sha-kangshamin_ vuoristoryhmä,\njonka pohjoisjuuritse olin v. 1901 ratsastanut.\n\nNyt oli löydettävä sopiva sola, jota myöten pääsisi sen vuoriston yli,\njoka salpasi tiemme etelässä. Kaakossa näkyi eräs lovi, ja me lähdimme\nsinne. Tiemme oikealla puolella, erään kukkulan juurella, oli kaksi\ntelttiä. Lähetimme sinne Abdul Kerimin, leiriytyen itse erääseen syvään\nkapeaan hivuuntumisuurtoon, jonka pohjalla oli tavaton määrä tuulen\najamaa kianginlantaa ja kuivia ruohotukkoja. Kelpo johtajamme kertoi,\nettä kaksi miestä, Naktshu Tundup ja Naktshu Hlundup, oli ottanut hänet\nepäystävällisesti vastaan. He olivat kotoisin _Naktshun_ seudulta,\nkolmen päivämatkan päästä, etelästä, ja heillä oli yhteinen vaimo. Ensi\naluksi olivat he kyselleet, kuinka monta meitä oli ja montako pyssyä\nmeillä oli, ikäänkuin olisivat ennen kaikkea tahtoneet tietää eivätkö\nhe naapureineen jaksaisi ehkä meitä voittaa. Edelleen olivat he\nkertoneet jonomme etupäässä nähneensä ratsastajan, samalla kun kaikki\nmuut, Abdul Kerimkin, olivat jalkaisin kulkeneet. _Se mies oli tietysti\neuropalainen!_ Abdul Kerimin vastattua, että europalaiset eivät\nmatkusta talvella, sillä he ovat liian arat kylmälle, ja että me olimme\nainoastaan ladakilaisia villanostajia, olivat miehet pudistaneet\npäätänsä vastaten etteivät olleet ikinä kuulleet ladakilaisten näillä\nseuduin talvella matkustelevan. Mutta vähitellen onnistui Abdul Kerimin\nvoittaa heidän luottamuksensa, ja kun hän oli kahdesta jakista ja\nkuudesta lampaasta maksanut niiden kaksinkertaisen hinnan, jättivät\ntibetiläiset epäluulonsa — kehnon kullan tähden. Kauppa oli päätettävä\nvasta seuraavana päivänä. Silloin noudettiinkin uudet eläimet ja\nkantovoima oli omillemme siunausta tuottava apu. Onneksi herättivät\ntelttimme paimentolaisissa pelonsekaista kunnioitusta. Tärkeätä oli\nminusta se, että niiden kanssa, jotka olivat alussa meille\nvihamielisiä, voitiin tehdä heille edullisia kauppoja. Sillä voitimme\nheidät puolellemme, eivätkä he enää ajatelleet meidän ilmiantoamme,\nvaikkapa olisimme näyttäneetkin epäiltäviltä. Sillä jos sitten olisi\ntullut ilmi, että he olivat saaneet hyvän maksun, olisi lähin päällikkö\nottanut kauppasumman heti takavarikkoon, vieläpä antanut rangaista\nkovaonnisia, jotka olivat antautuneet tekemisiin epäiltävien\nhenkilöiden kanssa.\n\nTämänpäiväisellä matkalla ratsastin tapani mukaan etumaisena, kahden\njalkamiehen seuraamana. Oikealla, erään vuorenkärjen takana, oli niin\nkätkössä teltti, että huomasimme sen vasta sitte kun jo olimme ohi\npäässeet ja oli myöhäistä astua alas ratsun seljästä. Kaksi jälkeemme\ntöllistelevää miestä seisoi sen edessä. Jos he vertaavat huomioitansa\nnaapuriensa huomioihin, saavat he epäluuloillensa hyvää aihetta!\nLeirissämme kävi eräs ukko ja kaksi puolikasvuista poikaa. Heidän\ntelttinsä oli läheisyydessä ja he halusivat saada varmuuden siitä, mitä\nväkeä me olimme. Sanoivat olevansa hyvin köyhiä ja kerjäsivät hiukan\nrahaa. Heiltä saimme tietää, että olimme _Bongba-tsthangman_ piirin\nrajalla. Tässä piirissä on 300 telttiä ja sitä, kuten koko Bongban\nmaakuntaa, hallitsee käskynhaltija Karma Puntso, jonka teltti oli\nkuuden päivämatkan päässä etelässä päin. Hän on 25-vuotias, asuu isossa\nteltissä ja hoitaa virkaansa vasta toista vuotta, isänsä kuolemasta\nlähtien. Oli sittenkin rauhottavaa tietää, ettei hän ollut ehtinyt\nsaada kokemuksia europalaisista ja heidän mutkikkaista matkoistansa.\nSaatuansa Abdul Kerimiltä kaksi tengaa, hiipivät vieraat ilta-auringon\nhohteessa takaisin kotiinsa, iloiten siitä, ettemme olleet voroja.\n\nNyt laskeutui kylmyys 26,7 asteeseen — talvi oli edelleenkin\nmerkillisen tungetteleva, mutta päivä, maaliskuun 18., oli kaunis.\nKuljin koko matkan jalkaisin, näytellen lammaspaimenen osaa, koska\nsivuutimme useita telttejä. Niiden joukossa oli myöskin eilen luonamme\nkäyneen ukon teltti. Kävikin ilmi, että hän oli varakas mies, joka voi\nmeille myydä erityisiä välttämättömiä elintarpeita! Matkalla ampui\nTubges seitsemän peltokanaa, josta oli seurauksena, että kaksi\ntibetiläistä tuli sitä vastaan vastalauseensa panemaan, väittäen, että\npeltokanoja ampuvat ainoastaan europalaiset. Mutta Abdul Kerim selitti\nheille, että hän itse kerran söisi kernaammin peltokanoja kuin ainaista\nlampaanlihaa!\n\nMaaliskuun 19. päivä. Olin juuri syönyt aamiaiseni maukasta peltokanaa\nja kulhollisen maitoa, kun minulle ilmotettiin, että kolme tibetiläistä\nlähestyi leiriämme. Ne pysähtyivät kumminkin jonkun matkan päähän, ja\nAbdul Kerim meni heidän luokseen. Telttini senpuoleinen sivu oli auki,\nmutta suljettiin aikanansa. Tibetiläiset kysyivät, emmekö voisi antaa\nlääkkeitä eräälle miehelle, jonka jalka oli kipeä. Itse asiassa oli\nheillä tietysti vain aikomuksena meitä vakoilla, sillä he jäivät\nseisomaan koko lähtöajaksemme ja tarkastivat matkan päästä kaikkea.\nMaalattuani kasvoni ja käteni hiivin siis salatietä Abdul Kerimin\ntelttiin, kun taas Kutus ja Gulam konttasivat minun telttiini samaa\ntietä, sullomaan siellä tavaroita. Ja sitten ajoin Lobsangin ja\nTubgesin kanssa lampaita ylös solatietä myöten (4918 metriä). Mutta\nemme olleet vielä kauvas päässeet, kun Abdul Kerim tuli hevosellani\nratsastaen ja kiihkeästi viittoi meitä pysähtymään. Muutaman minuutin\nkuluttua tulisi nimittäin vastaamme eräs ratsastava tibetiläinen, jolla\noli iso koira. Teimme sentähden mutkan, kulkien tien varrella kohoavan\nkukkulan taitse, joll'aikaa karavaanin johtaja pidätteli tibetiläistä.\nNiin vältin vaaran. Jonkun ajan kuluttua saapuivat Kuntshuk ja Sedik,\nkumpaisellakin köysi kädessänsä ja heidän välillään suuri koira,\nvihainen elukka, joka haukkui niin että kuola suusta valui, koettaen\npurra miehiä, jotka sitä herransa luota pois taluttivat. Se oli niin\nsanottu \"takkar\" ja sen nimen se sai pitää meidänkin luonamme. Se\nmuistutti bernhardilaiskoiraa, oli pikimusta, kaulassa ja rinnassa\nvalkea pilkku, ja äkäinen kuin susi. Miehet olivat saaneet sen kahdella\nrupiilla.\n\nMutta ei ainoastaan sitä; Abdul Kerim oli 86 rupiilla ostanut\nratsastajan ratsunkin, ja karautti nyt tyytyväisenä meitä tavottamaan,\nkun me laskeuduimme solan harjalta erääseen lampaista, jakeista ja\ntelteistä kirjavaan laaksoon, jossa näkyi kahdessakin kohden\nratsastajia. Nämä hevosmiehet aivan pelottavassa määrässä muistuttivat\nsotamiehiä. Uusi hevonen oli entisen omistajan sanojen mukaan\nyksitoistavuotias. Omistaja oli lisännyt, että jos se elää yli 15\nvuoden, tulee se elämään 30-vuotiaaksi. Se oli joukkomme uusi jäsen ja\nherätti yleistä mielenkiintoa varsinkin Takkarissa, joka rauhottui\nnähtyänsä taas entisen ystävänsä ja toverinsa.\n\n359. leirisijamme nimi oli _Luma-shar_. Olimme silloin ison\n_Kangsham-tsangpo_-joen pohjoisrannalla. Tämä joki tulee\n_Sha-kangshamin_ pohjoisrinteeltä, tuon valtaavan vuoristorungon, jonka\nohi olin v. 1901 kulkenut niin että se jäi tieni eteläpuolelle, aivan\nlähelle sitä. Sen länsikylki tarjosi nyt meille suuremmoisen näyn.\nVuori oli noin kahden päivämatkan päässä kaakossa.\n\nSeuraavana päivänä täytyi meidän päästä joen yli. Tehtävä oli\nepämieluinen, sillä vaikka edellisenä yönä oli ollut 18 asteen\npakkanen, ei jää kannattanut rannoilla. Abdul Kerim yritti mennä\nratsain yli, mutta hevonen upposi keskellä virtaa, syöksyen päistikkaa\nveteen. Lobsang riisui silloin saappaat jalastansa, meni paljain jaloin\nyli ja palasi takaisin viemään toisten avulla kuormaeläimemme varovasti\nrantaan. Vaikein oli lampaiden ylisaaminen. Niitä täytyi yksitellen\najaa ja sarvista vetää. Miltei kaikki karavaanin jäsenet saivat tästä\njääkylvystä osansa.\n\nJatkoimme nyt matkaamme etelään, jättäen vasemmalle puolellemme aukean,\nSha-kangshamin etuvuoren juurelle asti ulottuvan tasangon. Kahdesti\nsivuutimme paimentolaisten telttejä ja leiriydyimme somerrinteelle\nerään lähteen luo. Paimentolaisilla ei ollut mitään myytävää, mutta he\nantoivat Abdul Kerimille monenlaisia arvokkaita tietoja. Semmoisissa\ntilaisuuksissa oli Kuntshukilla tapana kirjoittaa salavihkaa muistiin\nkaikki maantieteelliset nimet. Muun muassa saimme tietää, että jos\njatkamme matkaamme etelään päin vielä seitsemän päivää, niin tapaamme\nerään rikkaan, Lhasasta kotoisin olevan kauppiaan, Tsongpun tashin,\njoka oleksii talvet keskellä Bongban maakuntaa paimentolaisille teetä\nmyymässä. Saatoin arvata, että hänen leirinsä läheisyys tuottaisi\nmeille vaaraa.\n\nHelmikuun 24. p:stä maaliskuun 24. päivään olimme jaksaneet taivaltaa\nainoastaan 290 kilometriä. Siihen oli syynä murhaava myrsky,\nkuormajuhtien menettäminen ja viime aikoina vaikeakulkuinen seutu.\nAinoastaan harvoin onnistui meidän edetä päivässä 10 kilometriä.\n\nMinua suututti se, että jokaisen solamme pohjoispuolella oli aina\nteltti, ikäänkuin vahtihuone, vakoilijan silmä. Siksi täytyi minun koko\nmatka nousta jalkaisin. Niinpä 26. p:näkin _Santshen-la'lle_, jonka\n5356 metriä korkealla laella on pieni kivinen muistomerkki. Etelästä\npäin näkyy aina vain uusia vuoristoja. 30-40 kilometrin päässä kohosi\nsuunnassa P 60° I Sha-kangshamin korkein huippu. Se oli suuremmoinen\nkuva kauniilla ilmalla, jolloin ei pieninkään pilvi näköalaa häirinnyt.\nTottunein, kimmoisin hyppäyksin kiiti viisi ammon-lammasta kukkuloiden\nyli, ja eteläpuolisella rinteellä, jota myöten laskeuduimme\nvarovasti alas, juoksenteli lauma pieniä notkeita goa-antilopeja;\npantholops-antitopeja ei näillä seuduin näkynyt.\n\n\n\n\nKolmaskymmenesensimäinen luku.\n\nBuptsang-tsangpo, Sisä-Tibetin isoimpia virtoja.\n\n\nMaaliskuun 27. päivä. Yöllä oli lähes 20 asteen pakkanen — aina vain\ntalvea! Mutta kello yksi päivällä oli 8 astetta lämmintä — kevät oli\nsiis tulossa!\n\nTäälläkin oli se tavallinen teltti pitämässä solaa silmällä, pakottaen\nminut 5300 metriä korkealle _Ladung-la'lle_ jalkaisin kiipeämään! Mutta\nsieltä avautui ilahduttava näköala: kuljettavaksemme esiintyi noin\nneljän päivän matka alamäkeä tai tasankoa. Eteläinen rinne on hyvin\nkalteva, siinä soluu ja lipuu soraa myöten, joka vierii mukana ja\njäljestä, ja samalla tekee laskeutuja sen epämieluisan huomion, että\nsaappaat ja vaatteet repeilevät entistäänkin pahemmiksi. Alhaalla\nkääntyy laakso oikealle, lounaaseen, ja _Janlungin_ seudulla, missä\nleiriydyimme, kertoi minulle eräs nuori paimen, että seuraavana päivänä\nsaapuisimme Tsong-pun tashin teltille.\n\nLaakson pohjasta kumpuaa lukuisia lähteitä, muodostaen kirkasvetisen,\nhyvin kalarikkaan, ruohoisten penkerien välitse juoksevan puron.\nMuutamat meistä pysähtyivät täällä, käyttäen Kutusin vyötä verkkona. Jo\nensi vedolla saimme 18 kalaa, ja siitä innostuneina emme tyytyneet\nennen kuin olimme pyydystäneet niitä 160. Ne olivat tosin pieniä, mutta\nsittenkin riitti niistä meille kolmelletoista kylliksi asti. Puppyn\nviime pesyeen ainoa elossa oleva penikka oli hyvin hullunkurinen\nseisoessaan siinä hiljaa, huomiokyky jännitettynä. Se katseli\nhypähteleviä kaloja, haukkui niitä ja pudisteli päätään. Ei koskaan\nvielä elämässään ollut se nähnyt juoksevaa vettä, ja mahtoi varmaankin\nuskoa, että sen päällä voi kulkea yhtä turvallisesti kuin kirkkaalla\njäällä. Mitään pahaa aavistamatta juoksi se siis eräässä kohden, missä\npuro oli kahden jalan syvyinen, ruohopenkereeltä alas ja katosi veteen.\nPäästyään suurella vaivalla taas kuivalle maalle oli se yhtä\nloukkautunut kuin hämmästynytkin, ällisteli ja murisi vielä kauvan,\nollen kylmästä kylvystä nyreissään. Myöhemmin pysyi se kaukana tästä\nilkeästä purosta.\n\nAbdul Kerimin oli maaliskuun 28. päivänä määrä lähteä uudella\nladakilaissatulallani sälytetyllä hevosella tiedusteluretkelle ja ottaa\nselvä Tsongpun tashista. Hänellä oli kukkarossa viljalti rahaa,\nvoidakseen ostaa kaikkea mitä vain meille myydä haluttiin. Julkeisiin\nkysymyksiin piti hänen vastata, että Gulam Rasul oli käskenyt meidän\nyhtyä Raga-tasamissa hänen, kymmenen päivää ennen Lhasasta lähteneeseen\nkaravaaniinsa ja sitte sen kanssa Ladakiin matkustaa.\n\nItse ratsastin ilman satulaa harmaalla kimollani, mutta en ollut vielä\nkauvas päässyt, kun jo sivuutimme kaksi telttiä, joista tuli neljä\ntibetiläistä meitä töllistelemään. Kaksi meistä puhui heidän kanssaan\nmeidän toisten jatkaessa matkaa puron vartta pitkin. Jonkun matkaa taas\nedettyämme oli meidän oltava varovaisia, tällä kertaa kolmen teltin ja\nkahden ison lauman vuoksi, joiden omistajalla oli 3,000 lammasta.\nKaikkialla tapasimme lammasaitauksia, entisiä leirisijoja ja\nmani-kekoja; siis olimme taas valtatiellä. Minä kuuluin nyt kokonaan\nlampaille, vaelsin niiden kanssa, vihelsin niille ja ajoin niitä. Erään\nvasemmalta tulevan laakson suussa oli iso valkea sinijuovainen teltti,\njonka sanottiin kuuluvan seudun päällikölle, gova Tshykjyngille. Eräs\nmies tuli siitä ulos, riensi perässämme ja tiedusti: \"Mistä ja mihin?\"\nEräästä kerjäläisten teltistä tuli kaksi vaimoa tekemään saman\nkysymyksen. Kahta kilometriä kauvemmaksi ei meitä voinut telteistä\nnähdä ja nousin sentähden taas kimoni selkään, mutta en saanut\nratsastaa kuin pari askelta, sillä taas sukelsi kauvempana laaksossa\nuusia telttejä näkyviin. Leiriydyimme puron rannalle _Kungsherjan_\nseutuun, paikkaan jossa laakso oli hyvin leveä ja johon näkyi telttejä\nusealta taholta. Eräästä meidän alapuolellamme olevasta teltistä\npistäysi taas mies tiedustamaan keitä olimme. Hän ilmoitti meille, että\niso ja arvokkaalta näyttävä teltti oli kolmen päivämatkan päässä\nsijaitsevan Mendong-gumpan luostarin johtajan Takjung laman oma. No,\nparempaahan emme olisi voineetkaan kohdata! Lähimpinä naapureinamme oli\npiiripäällikkö, ylilama ja Tsongpun tashi, sekä vielä hiukan kauvempana\nitse Bongban maakunnan käskynhaltija! Todellakin täytyi tapahtua ihme,\njos onnistuisin ehein nahoin tästä ampiaispesästä pelastumaan. Se oli\nvarmaa, että meidän oli täältä poistuttava aamulla varhain, jottei\nehdittäisi meistä puhetta alottaa.\n\nUseita tunteja odotettuani palasi Abdul Kerim. Jo etäältä näki, että\nhän oli taas ostanut hevosen, jolla oli täysi kuorma riisi-, ohra-,\nvoi- ja tsamba-säkkejä ja -pusseja. Tsongpun tashin olivat he\nhuomanneet vanhaksi ukoksi, joka oli näyttänyt köyhältä ja\nvähäpätöiseltä, mutta jonka mahtava teltti oli täynnä tavarapaaluja,\n-säkkejä ja teekääröjä. Tietysti oli käynti häntä hämmästyttänyt, mutta\nkuitenkin oli hän uskonut Abdul Kerimin valehtelevan kertomuksen.\nVieläpä oli hän neuvonut ne paikatkin, minne meidän pitäisi\nSata-dsongiin ja Raga-tasamiin matkustaessamme leiriytyä,\nluetellut paikkojen nimet, ja neuvonut meitä olemaan varuillamme\nBupgo-lathit-nimisessä seudussa, sillä siellä oli aina rosvoja. Samoin\noli hän kertonut, että eräs rosvojoukko oli muutamia viikkoja sitten\nryöstänyt saman Targjaling-gumpan luostarin, jossa meidät oli viime\nvuonna kovin vihamielisesti otettu vastaan. Nyt oli lähetetty\n40-miehinen pyssyillä varustettu ratsastajajoukko voroja takaa-ajamaan,\nmutta Tsongpun tashi oli sanonut, etteivät nämä 40 olleet paljoa\nparemmat ryöväreitä ja neuvonut kaikkialla heitä kyselemään,\nvoidaksemme, jos suinkin mahdollista, heidän palatessaan väistyä pois\ntieltä. Abdul Kerim oli luvannut Tsongpun tashille vaihtaa erään\nsairaan ratsumme joitakin ruokatavaroita vastaan, tietämättä että\nAbdullah jo oli kerjäläisteltissä sen myynyt, saaden hinnaksi kaksi\nlammasta ja vuohen.\n\nTeetä juotuansa täytyi Abdul Kerimin oitis taas lähteä ajoon.\nNyt oli käytävä gova Tshykjyngin luona. Tämä tuli itse ulos\nteltistänsä ja selitti Takjung laman juuri tänään määränneen hänelle\nkahdeksanpäiväisen \"janggukin\" s.o. hän ei saisi sen ajan kuluessa\nharjottaa mitään kauppaa, vaan täytyisi hänen kotonansa antautua\nmietteisiin ja siten sovittaa syntinsä. Minulle se oli onni, sillä gova\noli nyt poissa pelistä.\n\nVarhain 29. p:n aamuna saapui kaksi miestämme, tuoden mukanaan uuden\nkoiran, vaaleankeltaisen, likaisen, vastenmielisen rakin. Takkar otti\nsen vastaan kaikkea muuta suin ystävällisesti, repi sitä heti niskasta\nja näytti olevan sitä mieltä, että karavaanin uusi jäsen oli aivan\ntarpeeton, kun hän itse kerran vartioimisesta huolen pitäisi.\n\nEtäällä pohjoisessa näimme yksinäisen tibetiläisen, joka lähestyi\nleiriämme. Olin juuri aamiaisella ja iloitsin toivoessani pääseväni\ntästä vaarallisesta paikasta pian pois. Lähdin nyt ulos, katsellakseni\ntulijaa kaukoputkella. Tämä vieras asteli suoraan telteillemme. Jonkun\najan kuluttua saapui Abdul Kerim luokseni ilmottamaan, että tulija oli\nitse Tsongpun tashi. Tulija pysähtyi vähän matkan päähän ja huusi\nmeille, että panisimme koiramme kiinni, sillä varsinkin Takkar hätyytti\nvanhaa miestä niin, että tämän täytyi puolustautua kivittämällä koiraa.\nMieheni hidastelivat kuonokoppaa pannessaan tahallaan niin kauvan, että\nminä ehdin laittaa telttini sisuksen puolustuskuntoon. Semmoisissa\ntilaisuuksissa haudattiin päiväkirjani ja koneeni riisisäkkiin, joka\noli aina käsillä. Muita huonekaluja ei ollut — mehän olimme jo kauvan\nsitten polttaneet kaikki europalaiset tavarat ja arkut.\n\nSill'aikaa vei Abdul Kerim vieraan omaan telttiinsä, joka oli minun\ntelttini vieressä, aivan seinä seinässä kiinni. Kun minä heidän\nkeskustellessaan näyttelin kuuntelijan osaa, oli meidän väliämme vaan\nrunsas metri. Keskustelu oli lievästi sanoen vilkasta. Tsongpun tashi\nkävi yhä äänekkäämmäksi ja Abdul Kerim oli nähtävästi kovassa\npinteessä.\n\n\"Ettekö eilen luvannut vaihtaa mustaa hevosta voihin? Heti tänne koni!\nJoll'ette pidä sanaanne, niin annan minä täällä ottaa teidät kiinni ja\nkoko teidän roskajoukkionne. Lupauksensa rikkojia me emme päästä\nBongban läpi kulkemaan. Eilen pidin teitä kunniallisina ihmisinä, mutta\nnyt näen, mitä lajia väkeä te olette! Nytpä tarkastankin minä kaikki\ntelttinne!\"\n\nSen sanottuaan hän nousi raivoisana kuin ärsytetty ampiainen ja läksi\nulos teltistä. Mutta Gulam, joka oli aina saapuvilla ja kuuli\nkeskustelusta jokaisen sanan, oli taas päästänyt Takkarin nopeasti\nirti. Heti kun Tsongpun tashi näyttäytyi teltin ovella, hyökkäsi koira\nhänen kimppuunsa. Hän peräytyi kiireesti telttiin ja Abdul Kerim käytti\ntilaisuutta huutaakseen äreällä äänellä: \"Kutus, ota Hadshi Baba\nmukaasi ja etsi kadonnut hevonen!\"\n\n\"Mikä hevonen?\" kysyi Tsongpun.\n\n\"Vuoristoon karannut hevonen, joka on löydettävä, ennen kuin voimme\nlähteä.\"\n\n\"Minkä värinen se on?\" kysyi Tsongpun sopimattoman tiedonhaluisena.\n\n\"Harmaa\", tiuskasi Abdul Kerim, joka tuskin enää jaksoi\nlevottomuuttansa salata, sillä hänhän oli luvannut mustan konin,\ntietämättä oliko meillä sitä enää.\n\n\"Hyvä, minä jään tänne kunnes ne ovat hevosen löytäneet.\"\n\nSinä minuuttina, jonka tämä keskustelu oli kestänyt, oli Tsongpun tashi\nlähestynyt telttiäni ja Kutus riensi toiselta puolen, tuuppasi minua\nniskaan ja kuiskasi korvaan: \"pois!\" Poistuimme kaakkoiseen suuntaan,\nmissä vuori ulottui ulkonemaksi, mutta sitä tehdessämme juoksimmekin\nihan suoraan Tsongpun tashille miltei syliin.\n\n\"Mitäs lajia mies tuo on?\" kysyi vanhus osottaen minua, kun minä\nkömpelöin, notkuvin askelin etäännyin.\n\n\"Hadshi Baba, eräs miehistäni\", vastasi Abdul Kerim kasvojansa\nväräyttämättä. Me emme kääntyneet edes taaksemme katsomaan ja\niloitsimme päästyämme vihdoin kallion taakse. Sieltä kapusimme rotkoon,\njohon näkyi koko laakso. Siihen jäimme hyväksi aikaa, tuskin uskaltaen\nhengittää. Sill'aikaa odotti Tsongpun tashi alhaalla karannutta\nhevosta, vaikka kaikki eläimemme olivat jo telttiemme eteen sidotut\nliekaan. Mutta täytyihän häneltä kärsivällisyyden loppua. Kun Gaffar\noli käynyt kerjäläisteltissä mustaa hevosta takaisin ostelemassa, mutta\nsaanut sen vastauksen, ettei kaupasta voi mitään tulla, koska musta oli\njo ohrilla syötetty ja jakseli erinomaisesti, näimme Tsongpun tashin\nitsensä Gaffarin kanssa sinne tallustelevan. Mutta pian muutti hän\nmielensä, sillä noin puolitiehen päästyänsä näimme hänen menevän\nylhäisen sielunpaimenen teltille, joka oli noin 300 metriä kauvempana\nalhaalla laaksossa. Hänen mukanansa kulki yksi miehistämme, kantaen\nhänen apunaan säkkejä, joista eilen ostetut tavarat pistivät näkyviin.\n\nPysymme yhäkin piilossamme. Notkon muodosti kovasti rapautunut\nliuskakivi, joka oli täynnä ukonkivi-suonia. Siellä voimme\nnäkymättöminä makoilla ja omalla tavallamme etsiä kadonnutta hevosta.\nMutta nyt oli karavaani valmis ja lähti liikkeelle, laskeutuen\nluostarinjohtajan teltin ohi alas laaksoa myöten. Tsongpun tashi oli\nhalunnut sanoa vielä jäähyväiset prelaatille, joka juuri tänään aikoi\nlähteä Mendong-gumpan luostariin, jota ei näy millään maailman\nkartalla. Hänen kuormitetut jakinsa seisoivat jo paalujensa vieressä\nkeskellä palvelijajoukkoa. Abdul Kerim oli siksi viisas, ettei\nlähettänyt meille mitään sanantuojaa, vaan antoi meidän menetellä oman\npäämme mukaan. Niin teimmekin, kun ei enää miellyttänyt viheriöiden\nliuskakivien välissä kyyrötteleminen — emmehän voinut ijäksemme sinne\njäädä. Mutta meidän täytyi kulkea luostarinjohtajan teltin ohi ja sen\nsisällä istui Tsongpun tashi, jollei hän jo ollut niiden miesten\njoukossa, jotka ulkona liikuskelivat. Saapastimme siis oman onnemme\nvaraan. Kutus astui teltin puolella, kaihtaakseen minut osaksi\nnäkyvistä. Pukuni ei voinut herättää epäluuloa ja kasvoni olivat\nmustatut. Sydän kurkussa astuimme teltin ohi aivan sen vieritse.\nAinoastaan kaksi äkäistä koiraa syöksyi jäljestämme, mutta kivittämällä\npakotimme ne pysymään meistä erossa. Se kumminkin häiritsi\nkulkujärjestystämme ja pakotti meidät tekemään rintamamuutoksen.\nKirotut koirat! Jos nyt Tsongpun tashi näkisi meidät — ja toisinhan ei\nvoinut käydä, kun koirat haukkuivat kuin syötävät — niin jopa hän\nihmettelisi, mihin se harmaa hevonen oli joutunut. Mutta jos hän ei\nmeitä vieläkään epäilisi, niin olisi hän suurin aasi, mitä olen koskaan\nelämässäni tavannut.\n\nKaksikymmentä telttiä sinä päivänä sivuutettuamme, monasti uteliaasti\ntähystettyinä, istuin auringon laskiessa telttini ovella ja nautin\nkevättuulen hyväilemästä huminasta. Mitä näinkään silloin! Luokseni\ntuli itse Takkar, kiusaantuneena, ujona, teki omituisia liikkeitä, pani\npäänsä kallelleen ja alkoi käpälällään raapia hihaani. Minä katselin\nsitä ja se minua, ja vihdoin ymmärsimme me toisiamme.\n\n\"Silloin kun sidoitte kaulaani tämän ilkeän telttitangon\", sanoi se,\n\"en tiennyt, että te olette niin siivoja ihmisiä. Luulin että te\naijotte minua kiduttaa, annatte nähdä nälkää ja kivitätte, kuten\ntibetiläiset ovat tehneet siitä päivin kun maailmaan tulin. Mutta\nnäenkin, että aikomuksenne on ollut hyvä; kahdesti päivässä annatte\nminulle oivallista lampaanlihaa. Minä kyllä tiedän, että sinä\nrisoissasi olet bombo tshimbo, ja että Abdul Kerim on sinun\npalkkalaisesi. Ole huoletta, minä en päästä ketään telttisi luo!\nVartioin sinua yöt läpeensä, en anna sinua koskaan ilmi, seuraan sinua\nkaikkialle ja sinä voit minuun luottaa. Mutta käy nyt hiukan kanssani\nleikkimään, kirvota minulta tämä inhottava telttitanko älkäämmekä enää\nolko vieraita toisillemme!\"\n\nSen viisaissa ruskeissa silmissä oli niin selvästi kirjotettu, että se\ntätä kaikkea sanasta sanaan ajatteli. Silitin sen pörhöistä päätä.\nSilloin hyppäsi se minua vastaan pystyyn, alkoi ilosta kisata ja ulvoa,\nja houkutteli minua ulos teltistä. Otin sen taas kiinni, avasin solmut\nja päästin nuotiolla ulkoilmassa istuvien miesteni suureksi ihmeeksi\nkoiran tangosta irti. Tähän saakka ei ollut kukaan muu kuin tällä\nmatkalla syntynyt pikku Puppy uskaltanut lähestyä Takkaria niin\nlikelle. Ilman pienintäkään kateutta yhtyi pikku koira leikkiin, jolla\nnyt joka päivä lyhensin pari tuntia ikävästä vankeudestani.\n\nLähtiessämme maaliskuun 30. päivänä matkaan huokasi meistä jokainen\nhelpotuksesta, kun olimme taaskin onnistuneet pujahtamaan pois\nverkosta, jonka silmukkoihin olimme olleet vähällä tarttua. Juuri\nnäillä paikoin on yksi maan suurimpia valtateitä, serpun-lam, tie, jota\nmyöten serpim, kullantarkastaja, kulkee Sisä-Tibetin halki Lhasasta\nTok-dshalungiin. Useimmat Bongban paimentolaiset olivat lähettäneet\nlampaansa ja paimenensa pohjoiseen, koska siellä oli parempi heinikko.\nMeille se oli eduksi, sillä telteissä oli nyt pelkkiä vaimoja, ukkoja\nja lapsia, kun suurin osa täyskasvuista miesväkeä oli lampaiden mukana.\nPaljon kärsivällisyyttä vaativa valepuvussa kulkemiseni esti minut\nmillään lailla tibetiläisten kanssa seurustelemasta, sillä murteellinen\npuheenihan olisi minut heti ilmaissut. En siis uskaltanut heidän\nkanssaan puhua, en edes olla heille olemassa, mutta minun täytyi\nkumminkin piilostani johtaa nukketeatterini lankoja.\n\nVillihanhet olivat alottaneet muuttomatkansa. Telttimme päältä kuului\nniiden lakkaamaton kirkuna. Joki, jonka varrella olimme Ladung-lan\nalapuolella kalastaneet, osotti meille taas maaliskuun 30. päivänä\noivallisen tien etelään. Maa on hyvin lakea ja tasainen; eräässä\npaikassa sivuutimme kaksitoista telttiä. Viimeisestä teltistä ostimme\nmustan hevosen ja sen luo sijotimme leirimme n:o 368. Nyt oli meillä\nneljä hevosta, joista yksi oli ladakilainen sotilasvanhus. Minä\nratsastin nyt ensiksi ostetulla ruskealla. Kolme viimeistä muulia ja\nmolemmat tong-tsolaiset jakit kestivät hyvästi. Tuntemattomien ihmisten\nläheisyydessä leiriytyessämme sidottiin Takkar telttini eteen uteliaita\nvieraita loitolla pitämään. Tämä koira, joka oli tibetiläisten joukossa\nsyntynyt ja kasvanut eikä ollut koskaan muita ihmisiä nähnyt, joutui\nnyt aivan raivoihinsa, kun vain etäältäkään näki tibetiläisen.\nMyöhemmin täytyi minun maksaa monta rupiita sen niille kaksijalkaisille\nmaanmiehille, joiden paljasta säärtä se oli puraissut, sillä\nsellaisessa tilaisuudessa ei se jättänyt pientä verenlaskua\ntoimeenpanematta.\n\nVielä yhden päivämatkan pituuden kuljimme virran rantaa pitkin lounasta\nkohti aina 369. leiriin, jossa joukko köyhiä paimentolaisia leiriytyi\nlumikentän vieressä. Taas näkyi Sha-kangshamin huippu, nyt suunnassa\nP 30° I, jossa se kohosi ylängön yli kuin jättiläismäinen majakka.\nMinulle kerrottiin, että viiden päivämatkan päässä länsiluoteeseen päin\non _Tabie-tsakan_ suolajärvi, jonka paikasta olin turhaan koettanut\nsaada selvää aina \"tasamilta\" lähtien. Mutta kun iltapäivällä istuin\nulkona näköalaa piirustamassa kuljeksi paimentolaisia kaikkialla\nvakoilemassa, niin että täytyi vartijat asettaa. Illalla oli taivas\npikimusta, kuuta ei näkynyt, paksut pilvet vain peittivät taivasta,\nmutta eläimemme olivat hävinneet. Kun oli täysi syy peljätä susia ja\nhevosvarkaita, täytyi lähettää kahdeksan miestä etsimään. He\nvarustautuivat revolvereillä, ampuivatpa muutamia laukauksiakin\nantaaksensa siten satunnaisten rauhanhäiritsijäin ymmärtää ettemme\nolleet aseettomia. Palella ei heidän toki tarvinnut, sillä lämpömäärä\naleni ainoastaan -7,8 asteeseen. Huhtikuun 1. päivän aamuna oli eläimet\ntaas löydetty. Poissa oli ainoastaan harmaankeltainen koira. Se oli\nvarmaankin ollut sitä mieltä, että se joukossamme ollessaan oli\nhuonossa seurassa, sillä se oli yöllä purrut narunsa poikki ja juossut\ntakaisin siihen viheliäiseen telttiin, jossa oli tähän asti asustanut.\n\nHuhtikuun 4. p:nä oli meillä ainoastaan puolen tunnin matka\nvarsinaiselle _Nima-lung-lan_ solakynnykselle (4,882 metriä),\njosta on komea näkö;ala etelään, Transhimalajalle, jonka muodostaa\nrivi synkkiä kallioita ja mustia, lumipeitteisiä huippuja. Erään\nlähdepuron rannalla istui kaksi tibetiläistä tapetun jakin lihoja\npaloittelemassa. He vahvistivat meille ennen tehdyn ilmotuksen, että\nolimme _Bongba-kemarin_ maakunnassa, yhden päivämatkan päässä\nBongba-kedjangista, ja että meidän, päästäksemme Samje-lan\nkautta Saka-dsongiin, oli kuljettava muutamia päivämatkoja\nBuptsang-tsangpo-joen rantaa myöten vastavirtaan. Tämän seudun\norografisista suhteista oli minulla vieläkin hyvin hämärä ja epäselvä\nkäsitys. Oliko ehkä edessämme etelässä näkyvä vuorijono saman\n_Nien-tshen-tang-lan_ jatko, jonka yli olin kulkenut jo kolmasti? Vai\noliko se aivan toinen jono, joka oli edellisen kanssa yhteydessä?\nLähimpien päivienhän täytyi minulle siihen vastaus antaa. Jospa vain\nvoisin onnellisesti läpi pujahtaa ja seurata tätä tavattoman tärkeätä,\ntuntemattoman Tibetin meridionaalista profiililinjaa! Surullista olisi,\njos minut otettaisiin kiinni juuri Transhimalajan pohjoisjuurella!\n\nVielä kaksi päivämatkaa, niin saavuimme _Buptsang-tsangpolle_, \"syvään\nuurtautuneelle joelle\", ja samosimme sitä pitkin ylöspäin etelää kohti.\nJoessa on useampia haaroja ja oli se jo joltisenkin vesirikas, vaikka\nenimmäkseen jäässä. Sen laakso on noin 5 kilometriä leveä ja laskeutuu\nhyvin loivasti. Seutu, jossa 14 telttiä sivuutettuamme leiriydyimme,\noli nimeltään _Monlam-gongma_ (4,822 metriä). Täältä lähtien piti joen\nvirrata viiden päivämatkan mitan pohjoisluoteeseen päin ja sitte laskea\nsuureen _Tarok-tso_-nimiseen järveen. Ajatus tehdä sinne syrjämatka oli\nminulle houkutteleva, mutta tärkeämpää oli saada meridionaalinen\nprofiililinja kuljetuksi ennen kuin maa olisi meiltä suljettu.\n_Saka-dsongiin_ vievän tien oikealle puolelle piti jäädä kaksi\neteläkaakossa sijaitsevaa valtaavaa lumihuippua, joita paimentolaiset\ntäällä kuten tasamillakin sanoivat _Lunpo-gangriksi_, \"suureksi\njäävuoreksi\". Tämä ilmotus oli tavattoman erehdyttävä. Huomasin, ettei\nLunpo-gangri, jonka huipun Ryder ja Wood olivat mitanneet, voinut\nmissään tapauksessa olla sen mahtavan jonon jatko, jonka kolmen solan\nläpi olimme kulkeneet ja jonka nimenä on _Nien-tshen-tang-la_.\n\nTurhaan yritettyämme uupuneita jakejamme kaupitella jatkoimme kulkuamme\nsuuren joen itäistä rantapengertä pitkin. Muutamia päiviä sitten\nalkanut lounastuuli jatkui aina vain. _Amtsungissa_ oli naapurinamme\neräs Kamba Drambul, joka ei osannut meille paljoa kertoa, mutta se,\nmitä hän kertoi, oli suuriarvoista. Samje-lalle olisi meiltä vielä yksi\npäivämatka kuljettava, meidän olisi aina seurattava Buptsang-tsangpoa\nvastavirtaan, ja molemmin puolin, oikealla ja vasemmalla, olisi\ngangreja, lumipeitteisiä vuoria. Itse solassa ollessamme olisimme hyvin\nlähellä Lunpo-gangrin huippua. Silloin epäilin, että tämä melkoinen,\nvasemmalla puolellamme, siis idässä kohoava vuorijono olisi sittenkin\n_Nien-tshen-tang-lan_ jatko, _Lunpo-gangri_ taas aivan erillään oleva\njono, joka ei ole edellisen kanssa missään yhteydessä.\n\nSeuraavien päivien kuluessa kävi itäinen jono yhä vain mahtavammaksi,\nsen synkkien vuorihaarojen joukossa kohoaa jokseenkin lakeita,\nikuisella lumella peitettyjä kukkuloita. Me pysyttelimme enimmäkseen\noikeanpuolisella rantapenkereellä, joka on 15-20 metriä joen pintaa\nylempänä ja laskeutuu jyrkkänä tasaista laaksonpohjaa kohti, missä joki\nluikertelee. Tällä kohtaa on laakso noin 3 kilometriä leveä. Mitä\nylemmä nousemme, sitä isommiksi ja paksummiksi muuttuvat joen\njäälohkareet, mutta nousu on sangen loiva. Leiristä n:o 377 näemme\nLunpo-gangrin korkeimman huipun kohoovan suunnassa E 23° I. Jokainen\nilman seikkailuja vaellettu taival vahvistaa asemaamme. Täkäläisten\npaimentolaisten täytyy ajatella: kun kerran nämä miehet on laskettu\nkoko Bongban halki kulkemaan, niin eivät ne voi mitään petkuttajia\nolla!\n\nHuhtikuun 10. päivänä pääsimme 13,7 kilometriä Buptsang-tsangpoa pitkin\nylöspäin. Hämmästyen tapaa ylhäällä _umpitasangolla_ niin vesirikkaan\njoen! Sen rannoilla kaakattaa suuret joukot villihanhia ja -sorsia.\nTubges ampui niistä useita — väärin tehty niiden kevät- ja\nkuherteluaikana. Tänään ei näkynyt ainoatakaan ihmistä. Minä tunnen\nitseni turvalliseksi aina kun en näe mustia telttejä. Mielelläni luovun\npiimästä, kun voin sillä luopumisella vain päästä häiritsijöistä.\nItäkaakkoon päin on nyt suuremmoisen valtaava näköala. Lunpo-gangrin\nhuiput kohoovat puhtaansinistä taivasta vasten huikaisevan valkeina,\nheleänsinisissä varjostuksissa, jotka ilmaisevat jäätä. Idästäkin\nsukeltaa kokonainen vuorimaailma näkyviin. Odottamattomasti ovat\nLunpo-gangrin huiput pohjoispuolelta, siis ylängöltä, katsottuina\npaljoa suuremmoisemmat ja vaikuttavammat kuin etelästä, Brahmaputran\nlaaksosta päin, mikä kaiketi johtuu siitä, että etelässä on katsoja\nliian likellä niitä. Täältä ylhäältä näimme ne kaikkien mahdollisten\nvälimatkojen päästä, ja useita päiviä olivat ne suoraan edessämme.\n\nBupjung-ring on ihanimpia seutuja, mitä olen Tibetissä nähnyt.\nLakeassa, lumi- ja jääpeitteisten vuorten ympäröimässä laaksokattilassa\nkasvaa rehevää ruohoa ja sitä halkovat useat vedenuomat. Kaikkialla\nnäkyi leirien jälkiä. Nyt tosin oli täällä ainoastaan pari telttikylää,\nmutta kesällä, kun paimentolaiset tulevat pohjoisesta, on laaksossa\nvilkas elämä. Kesällä, varsinaisena lumensulamisaikana ja myöhemmin\nsadekautena nousee vesi Buptsang-tsangpossa niin korkealle, ettei\nkolmen kuukauden aikana voida sen yli kulkea ja sen rantojen välinen\nliike katkeaa. Lähteiltänsä laskujärveensä Taros-tsoon asti on tämä\njoki noin 150 kilometriä pitkä. Mahdollisesti on se suurin niistä\nTibetin joista, jotka eivät mereen laske. Ainoat joet, joita\nehkä voidaan pitää sen kokoisina, ovat _Selling-tsoon_ laskeva\n_Satshu-tsangpo_ ja _Teri-namtsoon_ laskeva _Soma-tsangpo_.\nSatshu-tsangpo oli, kun minä v. 1901 sen yli sadeaikana kuljin,\nsuunnattoman paljon nykyistä Buptsang-tsangpoa suurempi. Mutta Buptsang\noli keväälläkin melkoinen joki, joka tietysti sadeaikana paisuu yhtä\npaljon kuin Satshukin. Europalaisille oli Buptsang-tsangpo ollut tähän\nasti tuntematon. Mutta d'Anvillen kartalta vuodelta 1733 löydämme\nTarok-tson ja erään siihen etelästä virtaavan joen, joka on epäilemättä\nsama kuin Buptsang-tsangpo. Jesuiitat, jotka 200 vuotta sitten\nPekingissä oleskellessaan olivat Kiinan keisarilta Kang-hilta saaneet\ntoimekseen koko Kiinan valtakunnan kartan laatimisen, hankkivat siis\nkiinalaisista ja tibetiläisistä lähteistä tarkat tiedot tästäkin\nkätketystä seudusta.\n\nViime päivinä olivat molemmat jakimme olleet niin voimattomat ja\nkipeäjalkaiset, että meidän piti päästä niistä eroon vaikka millä\nhinnalla. Viivyimme sen vuoksi yhden päivän Bupjungissa ja vaihdoimme\njakit yhdeksään lampaaseen, jotka saivat jakien kuormat kantaaksensa.\nNyt oli meillä jälleen 31 lammasta ja muutamia vuohia.\n\n13. päivänä saavuimme vuoren juurelle, josta lähti varsinainen polku\nitse solaan. Täällä oli neljä telttiä, joiden asukkaat olivat pelkkiä\nvaimoja ja lapsia. Miehet olivat kaksi päivää sitten lähteneet gova\nTseptenin teltille. Tämä päällikkö on velvollinen hankkimaan määrätyn\nluvun miehiä ja jakeja, joiden täytyy noin kolmeksi kuukaudeksi\nsijoittua tasamille ja kuljettaa ilmaiseksi kaikki devashungin\nlähetykset. Se on jonkunlainen rintamapalvelus, joka suoritetaan ei\nainoastaan Lhasan ja Ladakin välisellä, vaan kaikilla suuremmilla\nTibetin valtateillä. Tietysti tämä kehno järjestelmä rasittaa\naikalailla paimentolaisia, joiden täytyy odotusajaksi jättää vaimonsa\nja lapsensa. Jos joku tahtoo siitä vapautua, on hänen hankittava\nsijainen, maksettava sille, annettava ruokavarat ja jakit. Viime\nvuonna, kun me Shigatsesta lähtien vuokratuilla kuormaeläimillä\nmatkustimme, käytimme mekin köyhien paimentolaisten palvelusta, mutta\nminä maksoin heille kunnollisesti ja annoin vielä oivat juomarahat.\n\n18,2 astetta kylmän yön jälkeen ratsastimme huhtikuun 14. p:nä ylös\nsolaan. Kuormapolku kulki joskus kukkuloiden yli, joskus niiden\nvälitse, ja me samosimme erään puron poikitse, joka laskee Samje-lalta\nsaamansa vedet Buptsang-tsangpoon. Kiinteä kivi oli tapaamattomissa,\nmutta kaikki mura ja lohkareet olivat graniittia; vain harvoin tapasi\njonkun porfyyrikappaleen. Solassa pidettiin tavallinen lepohetki\nhavaintojen tekemistä ja kiehumamittarin tarkastamista varten.\nLunpo-gangrin yli avautuva näköala oli juhlallisempi kuin koskaan\nennen; nyt oli sen huippu aivan lähellä. Pohjoisluoteessa hävisi\nräikeästi kuvastuva Buptsang-tsangpon laakso etäisyyteen. Mutta\nkaakosta ei näkynyt mitään muuta kuin lakea harju, joka sai minut\nepäilemään, ettemme vieläkään olleet todellisessa vedenjakaja-solassa.\nOlimmekin kulkeneet karavaanin jäljestä vasta jonkun matkaa, kun näimme\nerään kaakosta juoksevan puron, joka vielä kuului Buptsang-tsangpon\nvesistöön. Sen rannalla, jossa mekin pysähdyimme, leiriytyi eräs\nkaravaani, johon kuului kahdeksan miestä ja 350 jakia. Se vei suolaa\nSaka-dsongiin, johon siitä oli vielä kuusi päivämatkaa. Ihmiset eivät\njaksaneet käsittää, miksi me, ladakilaiset kauppiaat, olimme valinneet\nmoisen tien, ja kyselivät lakkaamatta, miten olimme tänne joutuneet. Me\nlatelimme heille tavallista kesäistä villakauppajuttuamme ja he vain\nvalittivat, etteivät voineet jakeinensa meitä palvella, he kun olivat\nvaltion tavarankuljetusten takia valtatiehen sidotut. Kyselin\nitseltäni, eivätkö he ehkä Saka-dsongin käskynhaltijalle ilmottaisi\npaluumatkalla tavanneensa ladakilaisen seurueen, ja eikö siitä ehkä\nkoituisi minulle vahinkoa. Kenties olisi parasta olla Saka-dsongiin\nmenemättä.\n\nHuhtikuun 15. päivänä oli ennen muuta päästävä joku matka\njakikaravaanin edelle. Lähdin lampaineni ennen kuin he alkoivat\neläimiään kuormittaa ja pääsin aikanani Samje-lan solapyramiidille,\njosta kohosi viiritanko. Vaikka jakikaravaanin väki voisin meidät nähdä\nkoko matkalla leiristä lähtien, täytyi minun kumminkin mitata solan\nkorkeus, maksoi mitä maksoi, ja välimatkakin oli niin pitkä, etteivät\nhe voineet erottaa, mitä minä puuhailin. Merkittyäni kiehumispisteen,\njoka osotti 5,527 metrin korkeutta, piirustin vielä näköalankin. Idässä\nja kaakossa oli laaja vuorimaailma, joka osaksi kuului eteläpuolella\nkohoavan Lunpo-gangrin vuorijonoon, osaksi taas Nien-tshen-tang-laan,\njoka oli pohjoispuolellamme. Olimme siis aivan vedenjakajalla, kahden\njättiläismäisen, _Transhimalajan ryhmään_ kuuluvan vuorijonon välissä.\nJa tämä sola, Samje-la, on hydrografisissa ja orografisissa suhteissa\nkorkein ja suuriarvoisin, mitä sola yleensä voi Aasiassa olla; se\nnimittäin erottaa toisistaan pohjoisen umpiylängön ja eteläisen\näärettömän valtameren vedet. Se on siis samanarvoinen kuin\nSela-la, Tshangla-Pod-la ja Angden-la, sekä paljoa tärkeämpi kuin\nTseti-latshen-la, joka on ainoastaan Induksen ja Satledshin\nvedenjakaja, tai Dshukti-la, joka erottaa Induksen molempien\nhaarajokien vedet toisistaan. Samje-lalla olin nyt saavuttanut halujeni\n_suurimman päämäärän_; olin noussut Tseti-latshen-lan ja Angden-lan\nvälisen Transhimalajan yli ja vallottanut vielä yhden paikan lisää\ntällä jättiläismäisellä vuorijonolla, joka on pohjoisessa suurten\nintialaisten jokien vedenjakajana. Olin onnistunut osottamaan sen\ntosiseikan, että Transhimalaja jatkuu vielä Angden-la'sta länteen päin\nkatkeamatta 490 kilometriä.\n\nTavattoman mieltäkiinnittävä oli myös se huomio, että Angden-la ja\nSamje-la, vaikka ne vedenjakajina ovatkin aivan yhtä tärkeitä, eivät\nole ollenkaan samassa vuorijonossa. Angden-la on sen vuorijonon\nläntisessä jatkossa, joka kohoaa Tengri-norin etelärannalla ja on\ntunnettu _Nien-tshen-tang-lan_ nimellä; Samje-la taas on eräässä tämän\nvuorijonon ja Lunpo-gangrin välisessä pitkittäislaaksossa. Nyt voin\nainiaaksi vetää suuren mustan ristin niiden jatkuvien, katkeamattomien\nvuorijonojen yli, joita Hodgson ja Saunders ovat kirjotuspöytänsä\nääressä rakennelleet ja joiden pitäisi heidän väitteensä mukaan kulkea\nylemmän Brahmaputran pohjoispuolella. Täällä aloin myös miettiä, mikä\nnimi olisi täst'edes annettava tälle suunnattoman suurelle vuoristolle,\njoka kulkee samansuuntaisesti Himalajan kanssa. Nimi Lunpo-gangri oli\nainakin yhtä oikeutettu kuin Nien-tshen-tang-la, mutta kumminkin olivat\nmolemmat sopimattomat, ne kun tarkottivat ainoastaan määrättyä,\nkokonaisen vuoriston vuorijonoa, joten niillä oli vain paikallisnimen\noikeutus. Silloin iski mieleeni ikäänkuin salama — \"_Transhimalaja_ on\nse nimi, jonka panen tälle jättiläismäiselle vuoristolle\".\n\nVielä ajatellessani sitä suurta voittoa, jonka olin tänä päivänä\nsaavuttanut ilman omaa ansiotani, johti Lobsang minut taas nykyiseen\nasemaan, ilmottaen, että jakien musta jono liikkui ylös solaa kohti.\nNousimme silloin ja astuimme jalkaisin alas rinnettä, jota kulkua\nhaittaavat graniittilohkareet ja mura peittivät. Maasta kumpuavat lähteet\nkokoontuivat pian puroksi. Erityisellä mielihyvällä katselin minä sen\nkirkasta, notkeata hyppelyä lohkareiden välitse ja kuuntelin sen\nsurunvoittoista lorinaa. Sävel oli tavallinen; juuri äsken olin kuullut\nBuptsang-tsangpon purojen sitä laulavan. Ja kuitenkin luulin kuulevani\npohjaäänenä veden soittoa, joka herätti minussa uutta ikävöimistä.\nBuptsang-tsangpon laineet ovat tuomitut ikuiseen häviöön Tarok-tson ja\nTabie-tsakan järvissä, missä ne haihtuvat ja leviävät taas kaikkien\ntaivaan tuulten mukana. Mutta puro, jonka rantaa pitkin nyt kuljemme,\nlaski Tshaktak-tsangpoon ja Brahmaputraan, ja sen päämääränä on Intian\nvaltameri, jonka suolaisten aaltojen ylitse kulkee tie minunkin\nkotimaahani!\n\nOlimme juuri saaneet telttimme kuntoon, kun jakit jo lähestyivät\ntiheissä joukoissa, viheltelevien ja laulavien ajajiensa seuraamina.\nNämä tekivät pienen mutkan, ettei tarvitsisi liian likeltä ohitsemme\nkulkea. Pelkäsivätkö he meitä, vaiko jo epäilivät? Mitähän he\nSaka-dsongissa meistä kertoisivat? Olivatko he miehen kämmenen kokoinen\npilvi, josta purkautuisi aikanansa rajuilma iskien pieneen\nkaravaaniini, joka nyt oli toisen kerran kulkenut kielletyn maan läpi\nilman lupaa?\n\n\n\n\nKoImaskymmenestoinen luku.\n\nIlmisaatu!\n\n\nMuinaisina aikoina ulottuivat Lungo-gangrin jääkielekkeet aivan\nlaaksoon asti ja minä näin niistä vielä hyvin selviä jälkiä, kun me\nhuhtik. 16. p:nä laskeuduimme alempiin seutuihin. Laakso on täällä\ntäynnä vanhoja somerikkokerrostumia, jotka ovat pelkkää graniittiä;\nmuutamien niiden yläpintaa peittää hieno multa ja sammal. Taas\nsivuutimme jakikaravaanin, joka oli leiriytynyt jo hyvin lyhyen\npäivämatkan tehtyänsä. Nähtävästi aikoivat he levätä seuraavan päivän,\nsillä jakeilta oli riisuttu kuormat ja tavarat pinottu muuriksi. Jos\ntibetiläiset aikovat seuraavana päivänä jatkaa matkaansa, laskevat he\njakit kuorminensa laitumelle, sillä 350 jakin kuorman purkaminen ja\ntaas sälyttäminen yhden yön vuoksi olisi liian suuritöinen tehtävä.\nMinun puolestani jääkööt kernaasti tänne niin kauvaksi aikaa kuin vain\nmahdollista; siten pääsisimme me edelle ja voisimme ehtiä Saka-dsongin\nohi ennen kuin meidät annettaisiin ilmi. Mutta ei sentään, viisaampaa\nolisi Saka-dsongia kokonaan välttää, ei siksi, ettemme näkisi Muhamed\nIsan hautaa, vaan jotta me emme suotta herättäisi epäluuloa.\nPäivänselvää oli, että viranomaiset kysyisivät, miksi pieni\nladakilaisjoukko kulkee salateitä eikä suurta tasamia myöten. Ja\nsilloin ottaisivat he meidät kuulusteltavikseen.\n\nSomerikkokerrostumien loputtua jouduimme lakeaan laakson leventymään,\njossa oli erinomainen heinikkö ja miljoonia vereksiä, inhottavia\nhiirenreikiä. Oikein tuntee tyydytystä, kun Takkar joskus semmoisen\nkiusallisen nakertajan kuoliaaksi puraisee. Emme vielä kärsi mitään\npuutetta; Tubges hankkii minulle metsäkanoja ja eräs vuohemme lypsää\nhiukan maitoa. Leiriin n:o 383. näkyivät Lunpo-gangrin huiput\nainoastaan pienentyneessä koossa; eräs on ohut kuin varjostin.\nItäkaakosta näkyy useita huippuja, vuorijonon jatkoa, ja helposti voi\nlaskea, että tasamin varrella kohoava yksinäinen vuorenrunko\n_Tshomo-utshong_ on Lunpo-gangrin itäisessä jatkossa. Tästä leiristä\nlähtien tein läheisten korkeiden kukkuloiden kulmamittauksia; tulokset\njulkaisen myöhemmin.\n\nHuhtikuun 19. päivä. Juuri matkaan lähtiessämme kulki ohitsemme kaksi\njätkämiestä, ajaen edellään muutamia satoja suolakuormilla sälytettyjä\nlampaita. Meillä oli sama matka kuin heilläkin ja meidän täytyi sattua\nyhteen. Minun ajaessani omia lampaitamme alamäkeä myöten piteli Abdul\nKerim hevostansa ja puheli molempien miesten kanssa, kääntääkseen\nheidän huomionsa pois. Mutta heistä näki, että kummallinen seuramme oli\nherättänyt heidän mielenkiintoansa ja että he meitä tarkasti\ntähystelivät. Minä onnuin käydessäni, sillä pisti päähäni, että eivät\nsuinkaan tibetiläiset olleet koskaan nähneet nilkkua europalaista, jos\nnimittäin he ollenkaan olivat sitä rotua tavanneet. Minut taas olivat\nihmiset vuosi sitten nähneet Pasa-gukissa ja Saka-dsongissa ja silloin\nminä _en_ ontunut. Onnistuinkin huomaamatta pääsemään tungettelevan\nnaapurijoukon ja samoin äskeisen ison jakikaravaanin ohi. Viime\nmainittu oli kulkenut kaksi päivää toista tietä myöten, mutta nyt taas\nmeidän tiellemme kääntynyt.\n\nOikealla puolella jää Rukjok-joki yhä etemmä tiestä. Aivan meidän\nedessämme etelässä näkyi korkea huippu, joka kohoaa Pasa-guk-kylän\nyläpuolella. Sanotussa kylässä olimme viime vuonna leiriytyneet,\nSuolalampaat ja jakit olivat jääneet meistä hyvin etäälle ja vihdoinkin\nsaavuimme me nyt vanhan ystäväni Tshaktak-tsangpon rannalle. Tämä joki\noli nyt melkoista matalampi kuin viime vuoden toukokuun viimeisinä ja\nkesäkuun ensimäisinä päivinä. Tässä paikassa poikkesimme etelään\nvievältä valtatieltä ja kuljimme pohjoista kohti Tshaktak-tsangpon\noikeata, läntistä rantaa pitkin, leiriytyen pian tämän rannan eräälle\nnurmelle (4,634 metriä korkealle).\n\nPalattuansa näytti Abdul Kerim hyvin vakavalta. Hänen oli ollut\nvaikea vastata kaikkiin kysymyksiin, miksi me kuljimme sinne tänne\nTshaktak-tsangpoa pitsin, emmekä, kuten kaikki muut, menneet\nSaka-dsongiin suurta valtatietä myöten. Siihen oli hän vastannut, että\nmieliimme oli erittäin terotettu sitä, että oli otettava tarkat tiedot\nmiten paljon villoja näillä seuduin olisi ensi kesänä saatavana.\nSilloin olivat suolakaravaanin miehet sanoneet: \"Te ette näytä\npelkäävän maantierosvoja; ne oleksivat juuri täällä ylhäällä\nvuoristossa. Oletteko hyvin aseestetut?\"\n\n\"Kyllä, meillä on kaksi pyssyä ja yksi revolveri.\"\n\n\"Niitä kyllä tarvitsette. Näemme, että olette rauhallista väkeä ja\nsiksi varotamme teitä. Kuusi päivää sitten hyökkäsi näillä seuduin\nerään telttikylän kimppuun 18-miehinen rosvojoukko, jonka joka miehellä\noli pyssy ja hevonen. Ne ovat ryöstäneet kolme telttiä, vieneet\nmukanaan 400 lammasta sekä noin 200 jakia ja poistuneet samaa tietä,\njota myöten te nyt aijotte kulkea. Niitä takaa-ajamaan on lähetetty\nsotilaita, mutta rosvot ovat ampuneet niistä kaksi miestä ja toiset\novat pötkineet pakoon. Ei kukaan tiedä missä tämä rosvojoukko nykyään\noleksii. Olkaa yöllä varuillanne, jos henkenne on kallis! Jos päällenne\nhyökätään, niin antakaa itsenne rauhassa ryöstää! Teitä on ainoastaan\nkolmetoista, ettekä siis voi puolustautua.\"\n\nMutta yö kului rauhallisesti, vasta toisena aamuna varhain ilmotettiin,\nettä pohjoisesta lähestyi telttejämme viisi ratsastajaa. Kaukoputkella\nkatsottuna supistui niiden joukko yhteensä kahdeksi mieheksi, yhdeksi\nvaimoksi ja muutamiksi jakeiksi. Ne tekivät kaarroksen, ikäänkuin\nolisivat peljänneet meitä, mutta Abdul Kerim seisahdutti heidät,\nsaadakseen heiltä tietoja. Sitte kuljimme Tshaktak-tsangpon\npohjoisrantaa pitkin suoraan itää kohti. Maa nousee loivasti,\nlaakso on melko leveä ja rikas laidunmaista. Telttejä ei näy, mutta\nkyllä lukuisia kesäleirejä. Tshaktak-tsangpon ja sen idästä tulevan\nsyrjäjoen _Gäbuk-tshun_ yhtymäpaikalla on kivinen muistomerkki.\nKoillisessa kohoaa kaksi keskikorkuista lumihuippua pienenpuoleisine\njäätikköinensä. Selvää oli, että Tshaktak-tsangpo lähti näiden vuorten\npohjoispuolelta, sillä voi nähdä joen terävästi uurtautuneen läpi\nmurtautumislaakson. Pääjoen sekunnissa viemä vesimäärä lienee\nollut 7, syrjäjoen 2 kuutiometriä. Näillä seuduin on joen nimenä\n_Kamtshung-tshu_; Tshaktak-tsangpon nimen saa se vasta Pasa-gukin\nalapuolella. Leiriydyimme näiden kahden joen kulmaukseen. Olimme nyt\nmelkein suoraan pohjoiseen päin Saka-dsongista ja ainoastaan\nkahden päivämatkan päässä siitä. Mutta meidän ja kuvernöörin\nhallituskaupungin välillä kohosi vielä vuorenharjanne, eräs\nLunpo-gangrin alempi jäsen.\n\nElämäni oli näinä päivinä synkkää ja yksinäistä, tulevaisuutemme\nepävarma. Me vaelsimme ikäänkuin pimeydessä ja kopeloimme käsillämme\nympärillemme, ettemme kompastuisi. Jokainen päivä, joka kului ilman\nturmiollisia seikkailuja, tuntui minusta yllätykseltä. Näiden\nseikkailujen kertomiselle ei minulla ole tässä tilaa. Nyt olimme me\nenää kahden päivämatkan päässä tasamista, suuresta valtatiestä, jolla\nkaravaaneja ja matkustajia kulkee edestakaisin ja hallituksen\nviranomaiset ovat vastuunalaiset siitä, ettei kulkemaan pääse kukaan\nsiihen oikeudeton. Mutta minä taas olin valepukuuni ja ainaiseen\nkiihtymiseen kokonaan kyllästynyt ja toivoin käännöstä, joka minut\ntästä vankeudestani vapauttaisi. Mutta siitä ei voinut tulla\npuhettakaan, että minä itse antautuisin tibetiläisten armoille. Heidän\nitsensä piti paljastaa kuka minä olin ja siksi kuin se tapahtuisi, ei\ntämä levottomuus loppuisi.\n\nOli huhtikuun 24. päivä, Nordenskiöldin \"Vega\"-laivan Tukholmaan v.\n1880 paluun vuosipäivä. Auringon noustessa aukeni edessämme koko maa\nhuikaisevan valkeana, talviseen lumipukuunsa verhottuna. Kylmä oli taas\nlaskeutunut 16,4 asteeseen, mutta nyt auringon kohotessa höyrysi\nhevosten ympärillä ja lumesta nousi ohuita utupilviä. Voi luulla\nratsastavansa solfatari- ja fumarali-seuduissa. Karavaanimme kesti\nvaivaloisen nousumatkan tällä kertaa hyvin. Lampaista oli enää\nkaksikymmentä jäljellä. Kahdesti luulimme Kintshu-lan solan olevan\naivan edessämme, mutta taas kohosi uusia harjuja luulotellun kynnyksen\ntakana ja me kapusimme kukkuloille, joiden välissä purot virtaavat alas\nBasangiin ja Saka-dsongiin, missä Muhamed Isa lepää hautakumpunsa alla.\nLounaassa tarjoovat Tshomo-utshongin huiput komean näköalan. Vihdoinkin\noli solan kivipyramiidille johtava viimeinen rinne noustu ja me olimme\n5,441 metriä meren pintaa ylempänä. Itäänpäin on loistava näköala,\nsärmikkäinä ja rosoisina kohoavat Lunpo-gangrin huiput vuorten ja\nharjanteiden sekamelskasta, jonka värivivahdukset ovat sitä heleämpiä,\nsinisempiä, mitä kauvempana huiput ovat. Koillisessa kiinnitti katsetta\neräs etuvuorten jono, joka oli lumen peittämä juurelta laelle asti.\nRaga-tsangpon leveä, lakea laakso ulottui itään niin kauvas kuin silmä\nkantoi. Etäämpänä laaksossa näkyi suuremmoinen lumiharjanne,\nHimalaja-vuoriston pohjoisin.\n\nViivyimme kauvan ylhäällä ja minä piirustin näköalan. Vaelsimme sitte\nkaravaanin jälkiä myöten kahden matalahkon vuorenkupeen ylitse ja\ntapasimme leirimme eräässä selvästi huomattavassa laaksossa, jossa oli\nhyvä laidun ja osaksi jäätynyt puro. Reittini avautui sen rantaan päin.\nKaikki kolme telttiä olivat kuten tavallista, samassa rivissä. Tänään\noli kaikki mennyt onnellisesti, mutta huomenna olisi tosi edessä, sillä\nsilloin täytyisi meidän saapua Raga-tasamille, missä olin viime vuonna\nkokonaisen viikon leiriytyneenä odotellut. Leiri n:o 391 oli siis\nviimeinen, jossa vielä tunsin olevani rauhassa. Koko päivänä emme\nolleet nähneet ainoatakaan elävää olentoa, emme myös yhtään naapuria.\nTäällä siis oli ryhdyttävä joihinkin uusiin varovaisuustoimenpiteisiin.\n\nEnsiksi oli tehtävä muutos asunto-oloissamme. Tänä yönä saisin\nviimeisen kerran nukkua vanhassa myrskyn repimässä teltissäni.\nHuomisesta lähtien tulisi päällikkömme Abdul Kerim siinä hallitsemaan\nja toistaiseksi vieraita vastaanottamaan. Minulle erotettiin Abdul\nKerimin tähänastisesta teltistä osasto, joka oli sen verran tilava,\nettä vuoteeni otti sen tasan 2 neliömetrin suuruisen alan. Tämä soppi,\njoka oli kaikilta puolilta suljettu, olisi minun tuleva vankikoppini.\nSe muistutti kirjoituspöytäni salalaatikkoa ja minusta se oli yhtä\nkodikas kuin ahdaskin.\n\nSuän oli minun kähertäjäni. Hän oli tänään juuri saanut työnsä\nvalmiiksi, kun Abdul Ketim kurkisti telttiaukosta ja ilmotti minulle\nkuiskaten, että neljä miestä lähestyi jakeilla samaa tietä myöten, jota\nme olimme Kintshen-lasta tänne laskeutuneet. Oitis järjestin pukuni ja\nkiedoin turbaanin päähäni, joll'aikaa teltin aukko solmittiin kiinni ja\nTakkar sidottiin sen eteen. Katsoin sitte telttiseinän tähystysaukosta,\njohon näkyi laakson koko ylärinteinen osa, ja huomasin kahdeksan\ntummansinisen ja punaisen kirjaviin pukuihin puettua, pyssyillä ja\nmiekoilla aseestettua jalkamiestä. Ne kuljettivat yhdeksää hevostansa\ntaluttamalla, yksi mies talutti nimittäin kahta kuormahevosta. Mitä\nherran nimessä tämä merkitsi? Rosvoja ne eivät voineet olla; sillä\nrosvot tulevat yht'äkkiä ja yöllä. Pikemmin näyttivät he minusta\nhallituksen palvelijoilta. Kaksi etumaista ratsastajaa oli varmaankin\nvirkamiehiä. Mieheni istuivat nuotiolla kaikenlaisia tehtäviänsä\ntoimitellen. Huomasin heidän olevan hyvin levottomia.\n\nVieraat astelivat suoraan lettiämme kohti, kuin olisi tämä ollut heidän\nmatkansa määrä. He asettuivat Abdul Kerimin, Lobsangin, Kutusin ja\nGulamin ympärille piiriin ja kävivät heidän kanssaan vilkkaaseen, mutta\nhiljaiseen keskusteluun. Kolme heistä — nähtävästi palvelijoita —\nasettui hevosinensa tuskin 30 askeleen päähän teltistäni ihan sen aukon\neteen, Siellä riisuivat he satulat ja kuormat hevosilta ja laskivat\nnämä laitumelle, kaivoivat mytyistään kattilat ja kannut, asettivat\nkolme tavanmukaista liesikiveä paikoilleen, kokosivat polttoaineita,\ntäyttivät ison kattilan vedellä ja keittivät teetä. Selvää oli, että he\naikoivat täällä olla yötä ja että heidän tungettelemisensa tarkotuksena\noli meidän vakoilemisemme.\n\nMuut viisi menivät Abdul Kerimin telttiin ja istuutuivat jatkamaan\nkeskustelua yhtä hiljaa, hitaasti ja kerrassaan kohteliaalla,\nsävyisällä äänellä. En pystynyt ymmärtämään, mitä he puhuivat, mutta\nkäsitin vallan hyvin, että kysymys oli vakavasta asiasta, sillä kuulin\nheidän mainitsevan nimeni — _Hedin sahib!_ Kun keskustelua oli\nkestänyt melkoisen tovin, lähtivät he taas ulos ja kiersivät yhteen\nkertaan telttini ympäri. Sen sisäänkäytävään ei heitä toki raivoissaan\nhaukkuva Takkar päästänyt. Mutta he keksivät tähystysaukon teltin\nseinästä. Eräs mies pisti sormensa sen läpi ja kurkisti sisään\nhuomaamatta kuitenkaan minua, minä kun viruin maassa samalla puolella,\naivan telttiseinän vieressä. Nyt menivät he tulellensa, asettuivat\nkattilan ympärille piiriin ja ryhtyivät teetä juomaan. He istuivat\nsuoraan telttini edessä; en siis voinut huomaamatta pois päästä.\n\nNyt kuiskaili Abdul Kerim vapisevalla äänellä teltistänsä minun\ntelttini takaseinän läpi, mitä miehiä nuo olivat. Johtaja, lihava,\nmutta miellyttävän näköinen nuori mies, oli tehnyt tavanmukaiset\nkysymykset ja saanut tavalliset vastaukset. Sen jälkeen oli hän\nvakavalla, päättävällä äänellä lausunut seuraavat sanat:\n\n\"Kaksi Pasa-gukin yläpuolella teidän ohitsenne kulkenutta karavaania on\nilmottanut tulostanne kuvernöörille. Kun ei ole vielä koskaan sattunut,\nettä Lhasan kauppamiehet olisivat tulleet pohjoisesta, vieläpä\nkulkeneet salatietä Gäbuk'in kautta, niin alkoivat käskynhaltija ja\nSaka-dsongin viranomaiset epäillä, että _Hedin sahib on teidän\njoukossanne kätkettynä_, varsinkin kun hän itse on viime vuonna\nilmottanut palaavansa ja aikovansa kulkea pohjoisten vuoriseutujen\nkautta. Siksi sain minä tovereineni käskyn seurata teidän jälkiänne,\nsaavuttaa teidät ja toimittaa luonanne perinpohjaisen tarkastuksen.\nMeillä ei ole mitään kiirettä. Huomenna tuovat useat jakit meille\nruokavaroja. Te vakuutatte, ettei Hedin sahib ole _valepukuisena\nladakilaisena_ joukossanne. No hyvä, kenties olette puhunut totta.\nÄlkää sentään unohtako, että meidän on toteltava käskyä aina pienimpää\nseikkaa myöten, teitä on kolmetoista ladakilaista, mutta minä näen\nainoastaan kymmenen, missä ovat toiset?\"\n\n\"Ne ovat menneet polttoaineita kokoamaan.\"\n\n\"Kun olette kaikki koolla, alkaa tarkastus ja kyllä silloin jokainen\nyksityinen tarkastetaan ihoa myöten! Sen tehtyämme tarkastamme koko\nkuormastonne sisältä ja ulkoa ja tyhjennämme jokaisen säkkinne, jonka\nlöydämme telteistänne! Jos emme tässäkään tarkastuksessa löydä mitään\neuropalaiselle haiskahtavaa, niin tarvitsee teidän enää vain antaa\nkirjallinen selitys, ettei joukossanne ole ketään valepukuista\neuropalaista, ja se todistus on teidän vahvistettava sinetillänne. Kun\nse on tehty, saatte te jo varhain huomisaamuna mennä minne haluatte, ja\nme käännymme takaisin.\"\n\nTämän kertomuksen kuultuani oli asia minulle selvä. Tein nopeasti\npäätökseni ja aijoin sen panna heti toimeen. Ensiksi kutienkin hiivin\nsalaista tietä myöten karavaaninjohtajan telttiin. Siellä olivat\nympärilläni muut mieheni paitsi kolme ulkona vahdissa olevaa, joiden\npiti viipymättä ilmottaa, jos tibetiläiset palaisivat.\n\n\"Mitä on tehtävä?\" kysyin Abdul Kerimiltä.\n\n\"Sen tietää sahib itse parhaiten; minun mielestäni on asemamme\nepätoivoinen\", vastasi kelpo mies, joka oli jo niin usein meidät\npinteestä pelastanut.\n\n\"Mitä sinä, Lobsang, ajattelet?\"\n\n\"Ei ole viisasta antaa heille selitystä\", vastasi hän hyvin\nmurheellisen näköisenä.\n\n\"Sahib\", ehdotteli Kutus, \"jos ne antavat meidän olla yöhän asti\nrauhassa, voin minä sahibin kanssa taas livahtaa vuoristoon, kuten\nsilloin, kun Tsongpun tashi oli kintereillämme. Tarkastuksen jälkeen\nvoimme taas alempana yhtyä karavaaniin. Sahibin paperit jaksan minä\nkantaa; europalaiset tavarat voimme haudata telttiin.\"\n\n\"Ne _tietävät_, että meitä on kolmetoista\", huomautti Gulam\n\nOlosuhteiden pakottamina olimme me valejuttuja kertoen kulkeneet koko\nTibetin halki. Mutta antaa Abdul Kerimin minun tähteni vahvistaa väärä\ntodistus sinetillänsä, se oli toki minun maantieteelliselle\nmoraalilleni liian karkeata, minä en voinut sitä sallia. Mitähän\ntulleekin, siitä huolimatta olimme me vielä melko hyvässä\nasemassa. Olimme sydän-Tibetissä. Ensi askel olisi se, että meidät\nkarkotettaisiin maasta, ja minä saavuttaisin siinäkin jotain,\nlähetettäisiin minut ruununkyydillä mitä tietä tahansa. Kieltäytyisin\njyrkästi Ladakiin palaamasta, mutta menisin kernaasti Nepalin tai vielä\nmieluummin Gyangtsen kautta Intiaan.\n\n\"Ei\", lausuin miehilleni, oikaisten itseni, \"_minä antaudun itse\ntibetiläisille_.\"\n\nKaikki peräytyivät hämmästyneinä ja alkoivat itkeä ja nyyhkyttää kuin\nlapset.\n\n\"Meidän täytyy täällä ijäksi erota, sahib mestataan!\"\n\n\"Eihän toki, niin vaarallista ei tästä voi koitua\", sanoin minä, sillä\nenhän ollut ensi kertaa tibetiläisten käsiin joutunut. Teltistä ulos\nastuessani kuulin muhamettilaisten mutisevan minusta: _\"Allahu ekbär!\n— Bismillah rahman errahim!\"_\n\nAstuin hitain astelin tibetiläisten piiriä kohti, kiireestä kantapäähän\nasti valepukuun puettuna ja kasvot mustiksi maalattuina. Kun jo olin\naivan likellä, nousivat kaikki seisomaan, ikäänkuin olisivat tunteneet,\netteivät olleet aivan tavallisen ladakilaisen kanssa tekemisissä.\n\n\"Istuutukaa!\" lausuin, painostaen sanojani käskevällä käden liikkeellä,\nja istahdin itse kahden arvokkaimman väliin. Oikealla puolellani\nistuvan herran tunsin oitis viimevuotiseksi Pemba Tseringiksi! Taputin\nhäntä olalle ja lausuin: \"Ettekö tunne minua enää, Pemba Tsering?\" Hän\nei vastannut sanaakaan, mutta katsoi tovereihinsa silmät suurina ja pää\nkallellaan, mikä merkitsi samaa kuin: \"_Hän se on!_\" Miehet ällistyivät\ntavattomasti; ei ainoakaan puhunut, jotkut katsoa tirkistelivät\ntoisiansa, toiset tuijottivat tuleen, joku työnnälsi kaksi palavaa\nkekälettä takaisin kiven väliin ja toinen hörppi hitaasti teetänsä.\n\nNyt tartuin minä taas puheeseen: \"Niin todellakin, Pemba Tsering, te\nolette oikeassa, minä olen Hedin sahib, joka kävi viime vuonna\nSaka-dsongissa. Nyt olen taas luonanne. Mitä aijotte nyt minulle\ntehdä?\"\n\nAbdul Kerim, Lobsang ja Kutus, jotka seisoivat takanani, vapisivat kuin\nhaavanlehti ja luulivat, että seuraavana askeleena olisi mestauksen\nvalmistaminen.\n\nMiehet eivät nytkään vastanneet, vaan alkoivat keskenään ryhmittäin\nkuiskailla. Nuori virkamies, joka oli nähtävästi seurueen pääkukko,\nkoskapa toiset katsoivat häneen ja odottivat hänen vastaustansa, alkoi\nnyt kaivella papereitansa ja etsi niistä erään, jonka luki ääneti. Kun\nhe eivät pitkään aikaan hämmästyksestään selvinneet — varmaankaan\neivät olleet odottaneet voivansa niin helposti minua vangita — annoin\nKutusin noutaa laatikon egyptiläisiä savukkeita ja tarjosin heille\nniitä kullekin vuorostaan! Jokainen otti yhden, kiitti ja sytytti, kun\nminä ensin olin antanut heille hyvän esimerkin ja sillä näyttänyt,\netteivät savukkeet olleet ruudilla ladatut. Siten oli jää särjetty ja\njohtaja alkoi puhua hiljaisella äänellä ja minuun katsomatta.\n\n\"Eilen saapui hyvin ankara käsky devashungilta: Sakan käskynhaltija on\nvastuussa siitä, ettei ainoakaan europalainen pääse lännestä päin\nmaahan pujahtamaan. Jokainen täällä näyttäytyvä europalainen on\npakotettava palaamaan samaa tietä, mitä on tullutkin. Kun kaksi päivää\nsitten Sakaan saapui huhu Teidän karavaanistanne, epäili käskynhaltija,\nettä Te se olitte, Hedin sahib, ja me olemme nyt tehtävämme\nsuorittaneet. Käskynhaltijan nimessä kiellämme Teitä askeltakaan\nkauvemmaksi itään menemästä. Pyydämme Teitä alistumaan meidän\nmääräyksiämme seuraamaan. Kysymys on meidän omasta päästämme ja Teidän\nmieskohtaisesta turvallisuudestanne. Huomenna tulette muassamme\nKintshen-lan kautta Saka-dsongitn.\"\n\n\"Olen teille viime vuonna sanonut, että tahdon nähdä ja että minun\ntäytyy nähdä Sakan maakunnan pohjoisosassa olevat vuoriseudut! Kun ette\nsitä sallineet, päätin minä tulla uudestaan. Nyt olen ne nähnyt, ettekä\nole voineet sitä estää. Näette siis, että minulla on maassanne suurempi\nvalta kuin teillä itsellänne. Aijon nyt palata Intiaan. Mutta mitä\ntietä on matkani käyvä, siitä voi päättää ainoastaan Lhasan ambani Lien\ndarin. Siksipä aijon kirjottaa hänelle. Minnekään en voi lähteä, ennen\nkuin olen häneltä vastauksen saanut.\"\n\n\"Emme mekään toivo mitään niin hartaasti kuin että Te kuljette sitä\ntietä, jonka itse valitsette, mutta me emme ole valtuutetut kirjettänne\nLhasaan viemään; siitä päättää ainoastaan kuvernööri. Hänen kanssaan\nTeidän siis tulee neuvotella; voitte tavata häntä mieskohtaisesti.\nSiksi lähdemme huomenna yhdessä Saka-dsongiin.\"\n\n\"Ei, hyvä herra, vaikka minne muualle, mutta ei vain Saka-dsongiin.\nTiedätte, että siellä kuoli karavaaninjohtajani ja on siellä\nhaudattuna. En voi käydä paikalla, johon on täytynyt haudata uskollinen\npalvelijani; se olisi periaatteitani vastaan. Saka-dsongiin ette vie\nminua, vaikkapa kutsuisitte kokoon koko Tibetin.\"\n\n\"Jos Teille on Saka-dsongin jälleennäkeminen tuskallista, emme sitä\nvaadi. Tahdotteko sen sijaan olla hyvä ja tulla mukanamme tasamia\nmyöten Tsangpon rannalla sijaitsevaan Semokuun, jonne pääsemme\nainoastaan kahdella päivämatkalla? Minä kirjotan kuvernöörille ja\npyydän häntä tapaamaan Teitä siellä.\"\n\n\"Hyvä, minä matkustan huomenna teidän kanssanne Semokuun.\"\n\n\"Kiitän! Lähetän heti pikaviestin kuvernöörille ilmottamaan, jotta\nTeidän ei tarvitse Semokussa odottaa. Mutta sanokaapa minulle, miksi\noikeastaan olette taas tullut? Te matkustelette ympäri Tibetin, Teidät\nkarkotetaan pois ja tulette taas takaisin! Ettekö jo viime vuonna\nsaanut kylläänne, kun teidät pakotettiin poistumaan maasta Ladakin\ntietä myöten? Ja nyt sukellatte Te taas näkyviin meidän keskellämme!\nMiten se on mahdollista ja mitä varten Te oikeastaan tulette?\"\n\n\"Koska minä teidän maatanne ja ystävällistä kansaanne niin kovasti\nrakastan, etten voi ilman niitä elää.\"\n\n\"Hm! Moinen puhe on Teidän puoleltanne hyvin ystävällistä. Mutta eikö\nolisi parempi, että Te sen sijaan rakastaisitte hiukan enemmän omaa\nmaatanne? Niin kauvan kuin me emme tee mitään matkoja Teidän maahanne,\nei Teidänkään tarvitse meidän maassamme kierrellä. Me pysymme kotona;\npysykää Tekin, se on parasta, mitä voitte tehdä.\"\n\n\"Niin kauvan kuin vaan voin satulassa istua, tulen minä aina vain\nuudestaan! Voitte viedä rauhallisina terveiseni devashungille ja pyytää\nkorkeata herrasväkeä valmistautumaan uutta käyntiäni varten.\"\n\nHe nauroivat tyytyväisinä ja tirkistelivät toisiansa, ikäänkuin\nolisivat tahtoneet sanoa: Tulkoon kernaasti meidän puolestamme, jos\ntahtoo. Ja samoin nauroivat ladakilaisenikin ja olivat hyvin\nihmeissään, kun viimeinen vapauden päivämme niin rauhallisesti ja\nhauskasti päättyi. Tibetiläiset olivat koko ajan tavattoman\nystävällisiä, kohteliaita ja taipuisia, eivätkä lausuneet ainoatakaan\nvihaista tai kovaa sanaa siitä vaivasta, jota olin heille taas\naiheuttanut. Kun tuli puheeksi villahistoria, jota Abdul Kerim\noli ensin yrittänyt heidän päähänsä istuttaa, nauroivat he\nsydämellisesti ja sanoivat, että se oli oiva keksintö. He itse ovat\nsilmänkääntäjätemppuihin niin tottuneita, että heitä huvittaa, kun joku\nmuu vetää heitä nenästä onnistuneesti. Ihmeenä pitivät he myös sitä,\nettä olimme ilmitulematta onnistuneet kulkemaan koko maan halki, ja\nuskoivat minun hallitsevan salaisia voimia, joiden vuoksi minun\nkanssani olisi varovasti meneteltävä!\n\nNyt kirjotti tämä nuori mies, jonka nimi oli Rinshe Dortshe eli Rindor\n— lyhennys kahdesta nimestä — Sakan käskynhaltijalle seikkaperäisen\nkirjeen, ilmottaen siinä, että minä olin sama Hedin sahib, joka kävi\ntäällä viime vuonna, että me ilman kinaa ja ystävyydessä olimme\nsuostuneet yhdessä Semokuun lähtemään, etten halunnut mennä Ladakiin,\nvaan suoraan Intiaan ja että Lien darin voisi määrätä, mitä tietä\nmyöten oli sinne kuljettava. Kirje pantiin sinettiin ja lähetettiin\nratsastavan kuriirin mukana Kintshen-lan yli.\n\nSitten taas juttelimme ja laskimme keskenämme leikkiä, ja ennen\nauringon laskua olimme jo niin läheisiä kuin olisimme olleet lapsuuden\nystäviä. Oli kuin olisimme sopineet, että yhdymme tässä autiossa\nlaaksossa ja nyt olleet iloiset, kun todellakin tapasimme siellä\ntoisemme.\n\nTibetiläisten tyytyväisyys olikin helposti ymmärrettävä. Hehän eivät\nolleet vielä tämän saman päivän noustessa aavistaneet saavansa ennen\niltaa näin oivaa saalista. Heidän tehtävänsä onnellinen suoritus\ntuottaisi heille pelkkiä etuja. He saisivat kuvernööriltä kiitokset ja\narvonylennykset. Mutta minäkin otin jakamattomaan iloon osaa. Vapauteni\noli tosin lopussa, mutta itse asiassa olikin se ollut pelkkää, hermoja\ntavattomasti rasittavaa vankeutta. Vasta nyt tunsin olevani täysin\nvapaa, enkä enää kuten vanki omassa teltissäni. Minun ei enää tarvinnut\nasua Abdul Kerimin teltin viheliäisessä salakammiossa. Tibetiläiset\nnauroivat sydämellisesti minun risaiselle, rasvaiselle, nokiselle,\nkarkeasta harmaasta säkkikankaasta tehdylle puvulleni, jossa minä\nnäytin rangaistusvangilta, tai parhaassa tapauksessa kapusiinilaiselta\nkerjäläismunkilta. Heistä oli käsitettävää, että olin moisessa asussa\nonnistunut pääsemään koko Bongban läpi huomaamatta. Miten miellyttävää\noli nyt, kun sai koko puvun tuleen viskata ja panna ylleen uuden,\nsiistin tibetiläisen puvun; ei tarvinnut työkalujaan ja papereitaan\nkätkeä riisisäkkiin, ei tarvinnut pesemisen asemesta joka aamu\nkasvojansa maalata! Heti iltasella, kun olimme uusista ystävistämme\neronneet, täytyi Gulamin tuoda minulle vadillinen kuumaa vettä. Ja nyt\nalkoi teltissäni perinpohjainen peseytyminen, kiireestä kantapäähän\nasti — ja vedestä kyllä näki, miten tarpeellinen se oli! Neljästi piti\nGulamin tuoda uutta kuumaa vettä, ennen kuin tunsin olevani jotakuinkin\npuhdas. Sitte leikkasin muhamettilaispartani ihoa myöten ja kaduin\nvilpittömästi, että olin partaveitseni pois viskannut. Toiselta puolen\niloitsinkin, etten ehtinyt muutamia tunteja sitten tulikuolemaan\ntuomittuja tavaroitani polttaa.\n\nRindor pyysi saada lainata yhden telteistämme, koska hänen omat\ntavaransa saapuisivat vasta huomenna. Paitsi Pemba Tseringiä, tunsin\nedelliseltä vuodelta kaksi muutakin. He olivat tuiki ystävällisiä ja\nmuistuttivat minulle, miten jalomielinen olin ollut heitä kohtaan\njuomaraha-asiassa. Heidän joukossaan oli myös eräs vanha ryppynaamainen\nukko, joka lakkaamatta poltti kiinalaista piippuansa. Hänen nimensä oli\nKamba Tsenam ja hänen teltissänsä olimme muutamia päiviä sitten olleet\nvähällä ilmitulla.\n\n\n\n\nKolmaskymmeneskolmas luku.\n\nSeitsemännen kerran Transhimalajan yli.\n\n\nHuhtikuun 25. p:nä ratsasti yhdistynyt joukko Tshomo-utshongin\nitäpuolella olevan _Radak_-nimisen laakson suuhun. Molemmin puolin\nminua ratsasti kuusi tibetiläistä ja sen johdosta muistutti joukkomme\nvankien kuljetusta. Mutta nyt ei minun tarvinnut enää jonkun teltin ohi\nkulkiessamme laskeutua alas hevosen seljästä.\n\nKahdella lyhyellä päivämatkalla ennätimme _Kule-la_-solan yli siihen\nlaaksoon, jossa on Semoku suuren karavaanitien varrella. Siellä oli\nmuutamia sinne tänne pystytettyjä telttejä. Kuvernööri ja hänen\nvirkaveljensä asuivat pienessä kivitalossa. Tibetissä on nimittäin\njokaista korkeampaa virkaa hoitamassa kaksi miestä. Niinpä esim.\nGartokissa hallitsee kaksi garpunia eli varakuningasta; sen\njärjestelmän tarkotuksena on se, että toinen pitää toistaan silmällä\nja antaa ilmi, jos tämä tekisi itsensä konnantekoihin syypääksi.\nSaka-dsongissa kumminkin näkyi toinen käskynhaltija olevan arvoltaan\nvirkaveljeään ylempi; ainakin hän johti asiain käsittelyä sillä\ntavalla, kuin olisi hänellä suuremmat valtuudet kuin toisella.\n\nHeti kun olimme saaneet leirimme valmiiksi, tuli Rindor kahden\nsaattajan keralla telttiini ilmottamaan minulle, että käskynhaltija\nodotti minua asemahuoneessa. Vastasin, että tulkoon kuvernööri minun\nluokseni telttiini, jos hänellä oli minulle jotain asiaa. Ei\nkulunutkaan kauvan, kun jo miesjoukko lähestyi. Menin heitä vastaan,\npyysin astumaan telttiin ja istuutumaan mikäli sijoja riitti, painuin\nitse sänkyyni, ja nyt oli minun edessäni kolme herraa, nimittäin\nSaka-dsongin pun eli kuvernööri Dortshe Tsuän, hänen virkaveljensä\nNgavang ja 18-vuotias poikansa Oang Gjä. Telttiaukon edessä tungeskeli\nkirjava joukko palvelijoita, paimentolaisia ja sotamiehiä.\n\n\"Toivon, että matkanne on ollut onnellinen ja että ette ole liian\npaljon kylmästä kärsineet\", alkoi Dortshe Tsuän.\n\n\"Oi, kylmä on kyllä ollut! Olen menettänyt karavaanini, vaatteemme ovat\nrisoina ja ruokavaramme lopussa. Mutta, kuten näette, emme ole siitä\nhuolissamme.\"\n\n\"Teidän viimevuotisen Saka-dsongissa käyntinne aikana olin minä\nTsonkassa, mutta sain tiedot kaikista liikkeistänne. Silloin Teidät\nkarkotettiin. Miksi olette nyt taas tullut?\"\n\n\"Nähdäkseni ne seudut, joissa käymästä minut silloin estettiin. Olen\npahoillani siitä, että olen ollut pakotettu aiheuttamaan Teille matkan\nSaka-dsongista Semokuun. Kuitenkin toivon, että pian pääsemme\nyksimielisyyteen tiestä, jota myöten minun on maasta poistuttava.\"\n\nNyt piti kortit hyvästi pelata! Viime päivinä oli mieleni kokonaan\nmuuttunut. Olin levähtänyt, valepuvussa kulkemisen tuottaman\nsielunliikutuksen jälkeinen herpoutuminen oli lakannut, ja nyt olin taas\npäättänyt koettaa vielä kerran löytää uutta, ennen kuin minun täytyi\nrajan yli mennä. Tosin olin onnistunut tekemään hyvin arvokkaan mutkan\nBongban poikki, minä olin suorakulmaisesti kulkenut uusimmalla\nenglantilaisella Tibetin-kartalla olevan \"_unexplored_\"-sanan yli, joka\non ollut löytöretkeilijöille kovin houkutteleva — niin, olin kulkenut\np- ja l-kirjainten välitse, niin että \"_unexp_\" jäi tieni länsi- ja\n\"_lored_\" sen itäpuolelle. Mutta minun oli täytynyt jättää käymättä\nkaksi tämän suuren valkean täplän valtaavaa välipaikkaa, ja uneksin nyt\nainoastaan sitä, että voisin vielä parista kohden kulkea Bongban halki!\nTosin kuluisi neljä tai viisi kuukautta, jos palaisin Intiaan pohjoista\nmutkittelevaa kaarta pitkin, kun taas Gyangtsen kautta mennen, kuten\nalkuaan aijoin, olisin brittiläisellä alueella jo parin viikon\nkuluttua. Mutta jos onnistuisin kulkemaan pohjoista mutkatietä myöten,\nveisin minä kotiini ainekset, jotka ehkä olisivat jo tehtyjä löytöjä\narvokkaammat.\n\nLähin shakkisiirtoni oli nyt valeliike, nimittäin että pidin kiinni\nGyangtsen tiestä. Lopulta suostuisin noudattamaan Dorishe Tsuänin\ntoivomusta ja luopumaan Gyangtsesta ehdolla, ettei minun tarvitsisi\nkulkea niiden maiden kautta, jotka jo tunsin. Selitin siis hänelle,\nmiten lyhyt matka oli täältä Gyangtseen ja miten mukava ja helppo olisi\nsitä tietä päästä minusta erilleen — mutta ei mikään vaikuttanut\nhäneen, hän vastasi vain: \"Se kaikki on totta, mutta se tie on Teiltä\nkielletty.\"\n\n\"No hyvä! Silloin luovun siitä Teidän mieliksenne, mutta sillä ehdolla,\nettä annatte viedä minun kirjeeni brittiläiselle kauppa-asiamiehelle\nGyangtseen. Te käsitätte, että omaiseni ovat pitkästä poissaolostani\nlevottomat ja ikävöivät kirjettä.\"\n\n\"Sen minä kyllä käsitän, mutta valitettavasti en voi kirjettänne\ntoimittaa. Kaikkia viranomaisia on ankarasti kielletty tekemästä mitään\npalvelusta europalaisille, joilla ei ole maassaolo-oikeutta.\"\n\n\"Mutta sallittehan toki silloin kahden oman palvelijani viedä kirjeeni\nGyangtseen?\"\n\n\"En, en koskaan.\"\n\n\"Te voitte ainakin ilmottaa minun Semokuun tuloni devashungille ja\npyytää hallitusta lähettämään siitä tiedon Gyangtseen?\"\n\n\"Rindorin kirjelmän saatuani lähetin oitis pikaviestin devashungille.\nJonkun päivän kuluttua tiedetään Lhasassa, että taaskin olette täällä.\"\n\nMinun ei ole koskaan onnistunut taivuttaa tibetiläistä viranomaista\nkirjeitäni perille toimittamaan. Siitä seikasta, että Dorishe Tsuän\nkieltäytyi tekemästä minulle tätä itsessään vähäpätöistä palvelusta,\noli se valitettava seuraus, että omaiseni saivat minusta varmoja\ntietoja vasta syyskuussa ja siksi luulivat onnettomuuden minua\nkohdanneen. Sen sijaan, että olisin parissa viikossa päässyt rajalle,\ntäytyikin minun kääntyä takaisin hiljaiseen Sisä-Tibetiin ja laivani\ntakana löisivät aallot taas umpeen, pidin sentään itsestään selvänä,\nettä tieto tasamille ilmestymisestämme kulkisi sekä virallisesti että\nhuhun mukana Gyangtseen ja leviäisi sieltä kaikkialle. Pahaksi onneksi\nei kuitenkaan niin käynyt, ja poistuttuamme taas tasamilta peitti\nkohtaloani sama läpinäkymätön pimeys kuin ennenkin.\n\n\"Ei, sahib\", huudahti Dorishe Tsuän, \"ainoa Teille luvallinen tie on se\ntie, jota olette pohjoisesta tänne tulleet.\"\n\n\"Sille tielle en ikinä lähde! Turhaa on siitä edes puhuakaan!\"\n\n\"Teidän täytyy.\"\n\n\"Te ette voi minua pakottaa. Ensiksikään en Teille ilmota, mitä tietä\nolen tullut, ja, kuten tiedätte, olen matkustanut valepuvussa.\"\n\n\"Se ei merkitse mitään! Tiedetään Teidän laskeutuneen Samje-lan ja\nKintshen-lan kautta. Solien tuolla puolen vartioväki, jonka annan\nmukaanne, kyselee teltiltä teltille äskeisen matkanne uraa.\"\n\n\"Mutta paimentolaiset vastaavat rangaistusta peljäten, etteivät ole\nnähneet ainoatakaan ladakilaista.\"\n\n\"Minä saan heidät tunnustamaan totuuden pikemmin kuin luulettekaan.\"\n\n\"Voitte minut tappaa, jos tahdotte, mutta Te ette voi minua koskaan\npakottaa Samje-lan yli menemään. Ajatelkaa, että minä olen europalainen\nja tashi-laman ystävä. Se voi teille päänne maksaa.\"\n\nHyvin huolestuneena neuvotteli Dorishe Tsuän kuiskaillen Ngavangin\nkanssa ja lausui sitten:\n\n\"Teidän tähtenne menen minä niin pitkälle, että sallin Teidän matkustaa\nLadakiin samaa tietä kuin viime vuonnakin, siis Tradumin, Tuksumin,\nShamsangin, Parkan ja Gartokin kautta.\"\n\nTätä \"pulasta pääsemistä\" olin juuri peljännyt! Jos koko Tibetissä oli\nmitään tietä, jota tahdoin hinnalla millä hyvänsä kiertää, niin oli se\njuuri Ladakin suuri valtatie. Minä vastasin: \"Ei koskaan! Ei\naskeltakaan suurta karavaanitietä myöten Ladakiin!\"\n\n\"Mutta miksi ei? Teidän pitäisi niin suuresta myönnytyksestä olla\nmeille kiitollinen.\"\n\n\"Minun maani lait kieltävät jokaista omia jälkiänsä myöten takaisin\npalaamasta! Siihen ette minua pakota, vaikka leikkaisitte pääni\npoikki.\"\n\n\"Mutta Teidän maassannepa on kummalliset lait! Saanko kysyä mitä tietä\nmyöten Te sitten oikeastaan haluaisitte lähteä?\"\n\n\"Itäisempää suuntaa myöten. Mutta siitähän vielä ehdimme sopimaan.\"\n\nVastustelu ärsytti minua. Toisen shakkivedon voittaminen oli nyt\nkunnianasia! Asemani oli varma. Tasam oli jo poissa pelistä. Jos\nminun vain sallittaisiin kulkea Transhimalajan yli jonkun itäisemmän\nsolan kautta, vallottaisin minä yhdellä tai toisella sotajuonella\nTeri-nam-tson, Mendong-gumpan, alisen Buptsang-tsangpon, Tarok-tson,\nSelipukin ja Transhimalajan kahdeksannen solan.\n\nMyöhemmin keskustelimme kaikesta mahdollisesta. Dorishe Tsuän pyysi\nsaada nähdä aseitamme ja kysyi eikö hän saisi ostaa yhtä revolveria.\n\n\"Ei, mutta minä lahjotan sen teille patruuninensa ja kaikkinensa, jos\nsallitte minun lähteä ehdottamaani suuntaa myöten.\"\n\n\"Hm!\"\n\n\"Mutta Teidän täytyy ensin hankkia minulle kaikki ruokavarat mitä\nkahdeksi kuukaudeksi tarvitsemme, samoin uudet jalkineet, puvut,\ntupakkaa, hevosia, muuleja ja jakeja.\"\n\n\"Varsin mielelläni! Laittakaa vain luettelo kaikesta mitä tarvitsette!\"\n\nSe oli heti tehty. Jauhoja, tsambaa, teetä, sokeria, japanilaisia\nsavukkeita, — joita oli sanottu täältä saavan — kaikkea oli\ntuotettava Tsongkasta, jonne lähetettiin jo tänään ratsastajia. Viikon\nkuluttua piti kaiken sieltä tilatun olla teltissäni. Loput voitaisiin\nhankkia Saka-dsongista. Illansuussa olin ritarillisen ystäväni pun\nDorishe Tsuänin luona pitemmällä vastavierailulla ja myöhään illalla\nuhrasin Lien darinille kirjottamani kirjeen liekeille. Mielestäni oli\nnyt paras odottaa — mutta ei vain mitään kiinalaista sekaantumista\nmeidän ruotsalais-tibetiläiseen politiikkaamme!\n\nIltasella ajettiin sotilasvartion hevoset ja muulit asemahuoneelle.\nMeidän olisi pitänyt ryhtyä samoihin varokeinoihin, sillä yöllä\nkarkasivat sudet hevostemme kimppuun. Rusko, jonka 14 päivää sitten\nolimme ostaneet 100 rupiilla, pantiin yöksi liekaan, jottei olisi\npäässyt karkaamaan. Kun ei se siis voinut pakenemalla pelastua,\nkeskittivät sudet hyökkäyksensä siihen, söivät sen kokonaan suihinsa ja\nveivät pään muassaan. Ainakaan ei sitä aamulla ollut jokseenkin\npuhtaaksi kalutun luurangon lähettyvillä.\n\nHuhtikuun 29. p:nä laskeusimme yhdessä alas Semoku-joen laaksoa; joki\nlaskee yliseen Brahmaputraan. Käännyimme sekä virrasta, että tasamista\noikealle ja nousimme nyt laaksoa myöten ylös. Toukokuun 1. p:n vietimme\nkulkemalla _Lamlung-lan_ solan yli. Tähän solaan nouseminen on\nvaikeata, mutta palkkioksi avautuu sen 5,118 metrin korkuisesta\nsatulasta ihana näköala valkoiselle vuori-ulapalle. Tsomo-utshongin\nseitsemän vallitsevaa huippua näkyvät nyt, muodostaen tiheän ryhmän.\nKeskimäinen niistä on hyvin säännöllinen keila ja aivan alas asti\nliituvalkea; toiset ovat suurimmaksi osaksi mustia kallioita ja\nkallionkärkiä, joiden välistä näkyy pieniä sinikimalteisia jäätiköitä.\nPäävuoren pituussuunta on sama kuin Lunpo-gangrin, jonka jatkoa se on.\n\nNamtshenin laaksossa muodosti yhteinen leirimme kokonaisen pikku kylän,\nsillä kaikki seudun päälliköt olivat kutsutut neuvotteluun. Tänne\ntoivat myös Rindor ja Pemba Tsering kaikki Saka-dsongista tilaamani\ntavarat. Viivyimme siellä kaksi päivää. Ilma oli raaka ja kolea, kylmä\nlaskeutui vieläkin 18,2 asteeseen. Keväästä ei siis vielä voinut puhua.\n\nNamtshenin leirissä ostin runsaan varaston riisiä, jauhoja, ohria ja\ntsambaa, sokeria, steariinikynttilöitä ja saippuata sekä 500 savuketta.\nKaikki ne tavarat oli Tsongkasta tuotu. Eräs rikas Ngutu-niminen\nkauppias, jolla oli 50 hevosta ja jakia, möi meille kaksi muulia ja\nyhden hevosen, samoin vuohen ja kangasta uusiksi puvuiksi meille\nkaikille, lisäksi saappaita ja päähineitä. Abdul Kerim ryhtyi joutuin\ntyöhön, leikkaamaan punaisesta lhasalaiskankaasta minulle uutta mitä\nhienointa pukua. Päässä oli minulla kiinalainen silkkimyssy, jonka\nympäri käärin punaisen turbaanin; jalassani oli kiinalaiset\nsilkkisaappaat ja vyöllä siro miekka. Istuessani maitovalkean oriini\nselässä kirjavapeitteisessä satulassa näytin minä todellakin tässä\nnaamiopuvussani arvokkaalta tibetiläiseltä.\n\nMyöskin tänne oli kutsuttuna koolle suuri kokous, joka pidettiin\nDorishe Tsuänin teltissä ja jossa oli ratkaistavana kysymys minun\npaluutiestäni. Dorishe Tsuän painosti, että minun oli välttämätön\nlähteä Samje-lan kautta kotimatkalle; minä vastasin taas, etten aikoisi\nlähteä minkään muun, kuin jonkun Samje-lan itäpuolisen solan kautta,\nSilloin kääntyi hän toisten läsnäolevien paimentolaisten puoleen,\njotka tietysti oli edeltäpäin opetettu, ja kaikki vakuuttivat, että\nTshang-tangiin pääsisi ainoastaan Samje-lan kautta. Olimme kuitenkin\nkuulleet hevosten ajajien Gäbuk-lalla kertovan, että Kamba Tsenamin\nteltiltä menisi tie suoraan pohjoista kohti vuoriston yli. Mutta siihen\nvastasivat paimentolaiset, joiden piti meille jakeja vuokrata, että se\ntie oli muka niin huono, että me sitä myöten kulkien pääsisimme\nTarok-tsolle vasta kolmen kuukauden kuluttua. Samalla ilmottivat he,\netteivät antaisi sille tielle jakejansa, sen kivisissä solissa\nuuvuksiin ajettaviksi. Silloin tarjouduin jakit ostamaan, mutta ei\nkukaan suostunut niitä myymään. Kun Dorishe Tsuän oli ilmottanut,\nettä sen, joka kulkee Sakasta Bongbaan, täytyy Buptössä, ylisen\nBuptsang-tsangpon varrella vaihtaa sekä miehistöä että kuormaeläimiä,\ntein minä sen ehdotuksen, että ja'an karavaanini kahteen osastoon,\nannan Abdul Kerimin viedä toisen puolen Samje-lan yli ja itse toisen\nosan kanssa kuljen sill'aikaa itäisemmän solan kautta. Yhtyisimme\ntaas Buptsang-tsangpon alisen juoksun varrella. Ngutu, hauska\nmongolilaissyntyinen herra, piti minun puoltani ja sanoi, että hänelle\nolisi aivan samantekevää, minkä solan kautta minä itse kuljin, kunhan\nvain karavaanin pääjoukko menisi Samje-lan kautta. Mutta Dorishe Tsuän\noli yhä taipumaton ja yritti nyt pelotella minua sillä, että kertoi\nkymmenestä hyvin aseestetusta rosvosta, jotka muka asustivat sen\nvuoriston pohjoisosassa, jonka yli halusin kulkea.\n\n\"Jos seutu on niin vaarallinen\", tokaisin minä, \"niin olette Te\nvelvollinen antamaan kymmenen sotamiestä minulle suojelusväeksi.\"\n\n\"Sotamiehet ovat Saka-dsongin linnoitusväkeä, eikä niitä voida\nmihinkään muuhun tarkotukseen käyttää.\"\n\n\"Kuulkaa nyt minua, Dorishe Tsuän, älkääkä olko pikkumainen. Jos\nlähetätte mukaani kymmenen sotamiestä, niin silloinhan voitte\nliikkeitäni silmällä pitää. Minä maksan sotamiehille palveluksestaan\nkaksi rupiita mieheen päivässä. Te voitte rauhottaa itseänne sillä,\netten minä kykene moisia menoja _kauvan_ kestämään. Siten saatte takeet\nsiitä, etten tee pitkiä syrjämatkoja. Heti kun olen taas yhtynyt Abdul\nKerimin joukkoon, olen ulkopuolella aluettanne ja suojelusväki palaa\ntakaisin linnoitukseensa.\"\n\n\"Se on totta\", kuului joukosta kaksi ääntä, \"jos hän maksaa 20 rupiita\npäivässä, ei hän voi kauvas mennä.\"\n\nDorishe Tsuän nousi ja kutsui vielä muutamia teltin ulkopuolelle\nneuvottelemaan. Palattuansa hän lausui, että saan tehdä oman tahtoni\nmukaan, jos vain allekirjoitan kirjallisen selityksen, että otan itse\nseurauksista vastatakseni, niin ettei häntä voida syyttää, jos minua\nkohtaa onnettomuus. Tietysti minä lupasin kernaasti moisen paperin\nallekirjottaa.\n\nNiin oli asia päätetty. Nima tashi, eräs kookas, miellyttävän näköinen,\npullistettuihin lammasnahkaturkkeihin puettu mies, määrättiin\nsuojelusväen johtajaksi, ja kun hän ei sanonut pohjoiseen menevää tietä\ntuntevansa, sai 45-vuotias Pantshor käskyn lähteä johtajamme mukaan.\nHänet kutsuttiin telttiin. Itse en ollut häntä vielä nähnyt, mutta\nAbdul Kerim sanoi hänen olevan saman miehen, joka huhtik. 23. p:nä oli\nnäyttänyt meille tien Kintshen-lan juurelle. Hän oli viime vuonna\nnähnyt minut ja Muhamed Isan Saka-dsongissa. Tulija oli pieni, laiha,\nmutta jäntterä mies, kulki aina pyssy olalla ja oli sillä tappanut jo\n80 villiä jakia. Kaikkeen, mitä hänelle sanoi, vastasi hän nöyrästi\nmyöntäen: \"_La lasso, la lasso!_\" Näki että hän oli kavala ja viekas —\nsiis minulle mies oikeata lajia.\n\nHänen ja toisten seurassa ratsastimme toukokuun 4. p:nä yli _Gara-lan_\nsolan, jonka jokseenkin matalalle kynnykselle näkyi Kamba Tsenamin iso\nteltti entiseltä paikaltansa. Täällä menimme huhtikuun 22. p:nä\nkulkemamme tien poikki ja olimme niinmuodoin tehneet vetosolmun\npohjukan Tsomo-utshongin komeiden lumipaljouksien ympärille.\n\nPantshor oli Kamba Tsenamin vanhempi veli. Tämä rikas paimentolainen ei\ntullut ulos teltistänsä toivottamaan tervetulleeksi Saka-dsongin\nkäskynhaltijaa, joka pystytytti telttinsä hänen telttinsä viereen.\nLaaksoon syntyi nyt telttiyhteiskunta, joka oli paljoa suurempi kuin\nmissään muussa leiripaikassa. Kuriireja ja lähettejä tuli ja meni,\npienet jakikaravaanit, jotka kuljettivat viranomaisten ruokavaroja,\nnousivat telttejämme kohti, ja läheisyydestä saapui paimentolaisia\nkatsomaan eriskummallista europalaista, joka oli räjähtänyt seudulle\nkuin pommi ja nyt vihdoinkin kiinni saatu.\n\nIltamyöhällä hiipi Kamba Tsenam minun telttiini! Hän tekeytyi hyvin\nsalaperäiseksi ja vakuutti, ettei kuvernöörin ja hänen väkensä pitänyt\nsaada mitään vihiä tästä hänen pimeässä tekemästään käynnistä. Hän\ntahtoi vain minulle ilmottaa, että Pantshor voi aivan hyvin laittaa\nasiat niin, että saisin matkustaa minne ikinä halusin. Suojelusväelle\noli kyllä annettu ankarat ohjeet, mutta ainoastaan Pantshor tunsi tien\nja hän voisi helposti kääntää toisten silmät. Minun tarvitsi vain\nilmottaa toivomukseni Pantshorille, niin hän kyllä pitäisi lopusta\nhuolen. Vaikkapa meidän kimppuumme tuuliaispäänä hyökkäisi 50 rosvoa,\nniin ne hajaantuisivat kuin lammaslauma heti kun huomaisivat\njoukossamme Pantshorin tarkkoine pyssyinensä. Kamba Tsenam paljasti\nolevansa kavala mies, joka ei Sakan viranomaisista mitään välittänyt.\nTämä vanha kettu lupasi pitää huolen siitä, että voisin kulkea\nmieleistäni tietä, jos minä — palkkioksi toimittaisin hänelle Sakan\nkäskynhaltijan viran! Kaikki hänen puheensa olivat tietysti hölynpölyä,\nmutta hänen suhteensa oli oltava varuillansa. Bongbassa ei hänestä\nollut kukaan kuullut ja hänen suuri mahtavuutensa oli kaiketi vain\nhänen omaa mielikuvitustansa. Kotiseudullaan hän kuitenkin oli tunnettu\nja arvossa pidetty rikkautensa vuoksi, ja hän pöyhkeili sillä, ettei\nainoakaan rosvo uskaltaisi hänen lammaslaumaansa kajota, sillä hän oli\nsen väen ystävä ja luottamusmies! Minä olen kaikkien rosvojen isä,\njulisti hän vaatimattomasti.\n\nSeuraavaksi aamuksi kutsui hän minut telttiinsä vieraaksi, jonka\npyynnön mielelläni täytinkin. Sivuuttaessani hänen telttinsä ensi\nkertaa, lumituiskussa, oli se minusta näyttänyt suunnitelmiani ja\nvapauttani uhkaavalta linnoitukselta. Pujahdin silloin tämän mustan\npaimentolaisteltin ohi kuin öitten varas, joka pelkää joka hetki\nilmitulevansa. Nyt lähestyin sen sisäänkäytävää, kuten arvokas vieras.\n\nTätä tilavaa, monenmonista kangaslevyistä ommeltua telttiä kannattaa\nkolme maaperään muurattua mastoa. Sisäseinää pitkin kulkee kivimuuri,\njonka eteen on tsamba-, riisi- ja ohrasäkkejä vartaaseen ripustettu.\nSamoin on siellä vaatekoreja ja -arkkuja. Alttari, puutelineet ja pöytä\novat täynnä gaoseja, jumalankuvia, uhrimaljoja, rukousmyllyjä ja pyhiä\nkirjoja. Eräässä nurkassa on runsas tusina pyssyjä ja toisessa yhtä\nmonta miekkaa. Muuratulla liedellä, sisäänkäytävän oikealla puolella,\nkiehuu aina mahtava teekattila ja sitä käytetään heti kun vieras tulee.\nEräällä kivilevyllä on käyttövalmiina kokonainen puukulhopatteri.\nSinisenharmaa savu nousee kuin höyry ylös katonrakoa kohti, joka\ntoimittaa savutorven virkaa. Kauvimpana sisäänkäytävästä on sopessaan\ntalonisännän kunniasija, sohva ja matala, pieni pöytä, sekä sen edessä\nliesi, joka muistuttaa onttoa, katkaistua tykinsuuta ja on höyryävää\nlantahiiltä täynnä. Yhtenä ryhmänä istuu joukko Kamba Tsenamin paimenia\nteetä juoden, eräässä toisessa leikkii muutamia mustia pikku lapsia, ja\nkolmannessa nauraa kikattavat teltin naiset. Kamba Tsenamin 83-vuotias\näiti istui vuoteellaan, liituvalkeat hiukset lyhyiksi leikattuina,\nryppyisenä kuin rutistettu pergamentti, umpisokeana, ja pukunaan kuten\nMonna Vannalla ainoastaan vaippa. Hän kiersi oikealla kädellään\nrukousmyllyä, joll'aikaa vasen solutteli lakkaamatta rukousnauhan\nhelmiä. Hän lorusi ja rukoili vuoroonsa, pudotti joskus rukousnauhan,\netsiäkseen tungettelevan syöpäläisen, ja joskus, kun ämmä vaipui\nsynkkiin, tylsiin ajatuksiinsa, lakkasi rukousmylly narisemasta.\nKahdesti tiedusti hän, oliko europalainen vielä täällä ja oliko hänelle\ntarjottu ruokaa ja teetä.\n\nToukok. 5. p:nä, joka oli viimeiseni Dorishe Tsuänin seurassa, vietin\nerojaisjuhlaa leirissäni. Seuraavana aamuna oli maa taas yhtä valkeana\nkuin valkeimmalla talvella. Lumihituset laskeutuivat höyhenkepeinä ja\näänettömästi kuin puuvilla, ja yksinpä tibetiläisetkin olivat\npukeutuneet lämpimämmin. Käskynhaltija ja hänen seurueensa tuli\njäähyväiskäynnille, jolta lähtiessä saatoin heidät satuloittujen\nhevostensa luo, sanoin vielä kerran jäähyväiseni ja kiitin\nystävällisyydestä, jota olivat minulle osottaneet, vaikka olinkin\nheille niin paljon vaivaa aiheuttanut. Dorishe Tsuän lausui toivovansa,\nettä vielä kerran elämässä näkisimme toisemme — ihmiset oppii\nhelpommin tuntemaan ja heitä ohjaa helpommin, jos kohtelee heitä\nystävyydellä ja seurustelee heidän kanssaan säveästi; väkivallalla,\nkovuudella ja uhkauksilla ei saavuteta mitään. Suorana, komean\nnäköisenä, istui kuvernööri hevosensa seljässä; hänen kasvojansa\npeittivät tummat silmälasit ja otsan yli laskeutuva punainen päähine,\njoka suojeli tuulelta. Hänen seurueensa oli melkolailla huvennut, kun\nkoko suojelusväki oli lähetetty minua seuraamaan. He kannustivat\nhevosiansa ja hävisivät pian kukkulaiselle Gara-lalle nousevalle\ntielle.\n\nOma karavaanini oli jaettava kahteen osaan. Minun mukaani sai tulla\nainoastaan viisi miestä, Gulam, Lobsang, Kutus, Tubges ja Kuntshuk.\nMeillä oli kahdeksan vuohta maitoa lypsämässä — omat vanhat lampaamme\nolimme myyneet polkuhinnasta. Nima tashin johtama suojelusväki sai 100\nrupiita etukäteen, maksuksi ensimäisistä viidestä päivästä. Pantshorin\nkanssa sovin vain, että hän saisi hyvän maksun, jos veisi minut minne\nhalusin. Toisten kahdeksan ladakilaisen käskin mennä Abdul Kerimin\njohdolla Samje-lan yli Buptsang-tsangpolle, laskeutua hitaasti joen\nrantaa myöten ja odottaa meitä siinä, missä se laskee Tarok-tsoon.\nMillään ehdolla eivät se saisi Buptsang-tsangposta erota, koska\nvoisimme muutoin toisistamme häipyä. Rindor ja Pemba Tsering määrättiin\nmenemään heidän mukanaan Samje-lan yli Buptöön vaatimaan Kebjongin\nväkeä tilille kuljetuksesta kieltäytymisestä. Oma kuormastoni oli\nmahdollisimman pieni. Mukaani otin 1,000 rupiita, muu matkakassa jäi\nAbdul Kerimin vastuulle. Hän oli kunnon mies, mutta ei muutoin mikään\nälyniekka. Mukaamme tuli muutamia paimentolaisiakin, joiden jakit\nkantoivat kuormastoa.\n\nVaikka erossa olomme piti kestää ainoastaan pari viikkoa, oli ero\ntuskallisen liikuttava ja paljon lapsellisia kyyneleitä vieri alas\nahavoittuneille poskille. Olin ostanut taas muutamia hevosia, joten\nkaikki ladakilaiseni saivat ratsain kulkea. Niin lähdimme suljetussa\nrintamassa ylös laaksoa myöten. Laakson pohja on täynnä haurasta,\nnarskuvaa jäätä, kellonmuotoisia jäälevyjä, kovaa viheriätä\nliuskakivimuraa ja pyöreitä heinätupsuja, joiden välissä on\nhiirenreikiä. Etenemme luoteeseen ja sitten suoraan länttä kohti pienen\nkaksoissolan _Shalung-lan_ yli ja alas Gjägong-laaksoon, jossa\nleiriydymme Kamba Tsenamin lammasaitauksien luo, ostaaksemme vielä\nmuutamia teuraslampaita. Suojelusväki oli jo saapunut ja istui mustassa\nteltissänsä teetä juomassa.\n\nToukokuun 7. p:nä sanoimme vanhalle rosvopäällikölle Kamba Tsenamille\njäähyväiset ja ratsastimme ylös 5,490 metriä korkealle _Gjägong-lalle_.\nSe on _Kantshung-gangri_-nimisessä vuorijonossa ja minä tein sen\nmieltäkiinnittävän huomion, että kaikki solan pohjoispuoliset vedet\nlaskevat _Tshaktak-tsangpoon_. Kantshung-gangri ei siis ollut\nTranshimalajan pääharja ja Gjägong-la oli ainoastaan toisen luokan\nsola. Suuren vedenjakajan tapasimme pohjoisempana, vasta muutamien\npäivämatkojen päässä.\n\nPohjoispuolella sivuutimme _Memo-tshutsä_-nimisen kuuman lähteen, jonka\nvesi oli lähteensilmässä +34,2 asteen lämpöistä, kun se taas eräässä\ntoisessa lähteessä kiehui ja höyrysi. Näitä lähteitä ympäröivät\nkalkkeutumat, penkereet ja altaat, joissa sairaat kylpevät.\n\nPantshorilla oli vanha kaukoputki, jolla hän ahkerasti tähysteli\nrosvoja ja villijakeja. Hän ajatteli, että meidän oli aina pysyttävä\nyhdessä, sillä kimppuumme voi hyökätä semmoisiakin rosvoja, jotka eivät\nolleet hänen tuttaviaan ja hän pyysi meitä semmoisessa tapauksessa\nolemaan hänelle puolustautumisessa avullisia.\n\nTämänpäiväisen leirin numero oli 400.\n\nRatsastimme pohjoiseen päin ja laskeuduimme erään pienen harjun ylitse\n_Tshaktak-tsangpolle_, jonka läheisyydessä meidän täytyi pysähtyä\nnuotiolla lämmittelemään. Joki tekee mutkan lounaaseen päin,\nmurtautuakseen Kantshung-gangrin läpi. Sen rannalta näkyi teltti,\n8 hevosta ja noin 100 lammasta. Pantshor oli tänään kulkenut omaa\ntietänsä, ajaen takaa erästä laumaa, jossa oli 90 villijakia. Nima\ntashi, suojelusväen päällikkö, taas oli vakuutettu siitä, että teltissä\nmajaili rosvojoukko, sillä näillä seuduin ei asu mitään paimentolaisia.\nSuojelusväki ja varsinkin Nima tashi pelkäsivät voroja kauheasti;\nPantshor oli minulle sanonut voivansa rosvoilla pelottelemalla pakottaa\nsotamiehet tulemaan mukanani minne vain tahtoisin. Palattuansa kertoi\nPantshor, että teltissä todellakin majaili rosvoja, vieläpä se joukko,\njonka omallatunnolla oli Rukjok-laaksossa tehty murha. Ja hän lisäsi\nsiihen, että rosvojoukko oli uhannut jälleen rangaista seutua,\njolleivät Rukjokin asukkaat liittyisi heihin hyvällä. Kysyin miksi\neivät sitten viranomaiset vangitse päällikköä nyt, kun hän on aivan\nlähellä; siihen vastasi Pantshor päätänsä pudistaen, että jos hänet\nvangittaisiin ja telotettaisiin, niin saisi niskaansa kolmekymmentä\nmuuta vieläkin häijympää rosvoa! Yleensä näyttää rosvoelämä Tibetissä\nolevan aika mukavaa.\n\nVaikka hevostemme täytyikin tavattomasti ponnistella, veivät ne meidät\nkumminkin toukokuun 11. p:nä _Sangmo-bertik-lan_ huimaavaan, 5,820\nmetrin korkeuteen, ja nyt seisoin minä _seitsemännen kerran_\nTranshimalajan pääharjanteella, Intian molempien suurten jokien\nvedenjakajalla. Näköala oli hyvin rajotettu, läheisten kukkuloiden\nsulkema. Eräällä terävällä luoteisella huipulla kahlasi seitsemän\nvillijakia lumessa. Pantshor ja eräs sotamies lähtivät jalkaisin niitä\ntakaa-ajamaan. Tarvittiinpa rohkeutta kiivetäkseen jyrkkää seinää\nmyöten ylös ja vielä raskas pyssy seljässä! Me muut ratsastimme\ngraniittilohkareiden lomitse alas. Kauvempana oli kivi viheriää\nporfyyria. Rinteiden laskeutuminen loiveni loivenemistaan.\nLeiripaikallamme tuskin huomasi mihin päin laakso vietti.\n\nSuojelusväki oli pysähtynyt erään lännestä tulevan sivulaakson suuhun,\nja Nima tashi ilmotti nyt minulle, että tämän laakson kautta meni tie\nBuptöön, jossa meidän piti sopimuksemme mukaan yhtyä Abdul Kerimin\njoukkoon. Tätä kauvemmaksi pohjoiseen ei suojelusväki aikonut lähteä.\nHe turvautuivat siihen verukkeeseen että heidän jakinsa olivat muka\nuuvuksissa, heillä ei ollut ruokavaroja ja heillä oli lupa seurata\nminua ainoastaan 14 päivää. Pantshor heittiö ryhtyi pitämään heidän\npuoltansa ja pelotteli meitä Bongba-tshusharin päälliköllä, joka kantoi\nveroa kaikilta seudun rosvoilta ja varmasti ryöstäisi meidät, jos\nkulkisimme hänen alueensa läpi. Pitkän neuvottelun perästä päätin\nleiriytyä siinä missä olimme, voidakseni asiasta enemmän puhua. Ennen\nauringon laskua olivat miehet taas kaikkeen valmiit. Hopearupiiden\nkilinä se etupäässä sai heidät muut ajatukset unohtamaan. Sovimme, että\nhe saisivat joka ilta 20 hopearupiita käteensä; sen lisäksi lahjotin\nheille vielä vuohen, koska heidän lihavarastonsa oli lopussa.\n\n\n\n\nKolmaskymmenesneljäs luku.\n\nUusi matka \"valkean täplän\" halki.\n\n\nToukokuun 14. p:nä jatkoimme pohjoiseen ratsastustamme lumipyryssä,\njoka peitti näköalan. Sivuutimme useita mani-kekoja, yhdeksän niistä\noli yhdessä rivissä. Laakso levenee levenemistään, ollen lopulta 2\nkilometriä avara. Leirissä ei ollut ollenkaan vettä, mutta kaksi\njakiamme panimme jääharkkoja kantamaan. Joka ilta istuin tuntikausia\njutellen Pantshorin kanssa, ja hänen tiedonantojansa oli helppo\ntarkastaa. Olin hänelle kerta kaikkiaan sanonut, että jos hän ei aina\npuhuisi totta, ei hän saisi mitään ylimääräistä palkkiota. Tänä iltana\nkertoi hän, että Muhamed Isan haudalla kummittelee aivan kamalasti, ja\nyöllä kuuluu haudan syvyydestä hirmuista huutoa ja huokauksia! Hän oli\nvakuutettu siitä, että haudalla oleksivat paholaiset ja henget, ja\nsanoi, ettei ainoakaan tibetiläinen uskalla paikkaa lähestyä — seikka\njosta on ainakin se etu, että hauta saa olla rauhassa.\n\nToukokuun 19. p:n vastaisena yönä pysähtyi alin lämpö -1,4 asteeseen ja\nnyt vihdoinkin tuntui keväältä, jopa kesältä. Tie kulki jyrkkää laaksoa\nmyöten luoteeseen ylös pieneen _Teta-la_-solaan (4,958 metriä),\njonka laelta meille viimeinkin avautui vapaa näköala ikävöidylle\n_Teri-nam-tson_ järvelle, jota Nain Sing kutsui \"Tede-nam-tso'ksi\". Hän\nei ollut sitä tosin nähnyt, vaan ainoastaan kuulopuheelta tuntenut,\nsilti merkiten sen aivan oikein kartallensa. Hänen ainoa erehdyksensä\noli se, että hän merkitsi järven soikenevan pohjoisesta etelään, vaikka\nse soikenee idästä länteen.\n\nVietimme koko päivän viheliäisessä leirissä hedelmättömän ympäristön ja\nloistavan näköalan keskessä 4,769 metriä korkealla merenpinnasta. Sillä\n_Dangra-dshum-tso_ alkoi nyt neljännen kerran minun ajatuksissani\nkummitella. Täältä oli tälle pyhälle järvelle itään päin ainoastaan\nneljä päivämatkaa. Halusin yrittää livahtaa sen rannoille. Tosin Nima\ntashi ja Pantshor etsivät kaikki mahdolliset vastasyynsä: heidän\njakinsa olivat uuvuksissa, siellä ei olisi mitään laitumia ja mahdoton\nolisi saada jakeja vuokratuksi, koska kaikki olivat äskettäin lähteneet\nsuolaa Tabie-tsakasta hakemaan. Ehdotin silloin, että ratsastaisimme\nsinne minun omilla hevosillani ja palattuamme yhtyisimme heihin\nMendong-gumpan luostarin luona. Sitä vastaan ei heillä alussa ollut\nmitään muistuttamista. Jos en tähän aikaan olisi lopultakin ollut\nTibetiin kokonaan kyllästynyt, niin olisin voinut heille tehdä\naika hyvän tempun. Olisin nimittäin kulkenut en ainoastaan\nDangra-dshum-tsolle, vaan aina vain idemmäksi, kunnes minut olisi\npidätetty. Mutta nyt olin saanut kylläni kaikesta, mikä muistutti\nmaantiedettä, löytöjä ja seikkailuja; minä halusin päästä kotiin. Sitä\npaitsi näytti minusta Teri-nam-tson itäpuolinen maa länsipuoliseen\nverraten suhteettomasti arvottomammalta. Edellisen maan halki olin\nkulkenut kolmesta kohti, ja kaksi muuta matkustajaa oli siellä käynyt,\nmutta lännessä ei ollut kukaan käynyt, eikä sitä tunnettu muutoin kuin\nniistä epäselvistä kertomuksista, joita jesuiitat olivat 200 vuotta\nsitten alkuasukkailta hankkineet. Todellakin oli tämä maa Tibetin\ntuntemattomin osa, jo Nganglaring-tsolle menevä tie leikkasi valkean\ntäplän pitkittäin. Jos viranomaiset olisivat minulta kysyneet,\nminkä tien tahdoin valita, olisin minä viipymättä vastannut:\nNganglaring-tsolle menevän. Olisi ollut viisainta suostua oitis Nima\ntashin ehdotukseen, ja mennä suoraan Mendong-gumpan luostariin. Mutta\nvastustus ärsytti minut viimeisen peitseni Dangra-dshum-tson puolesta\ntaittamaan. Minun olisi pitänyt muistaa sananlasku: \"Joka kuuseen\nkurkottaa, se katajaan kapsahtaa\", sillä vähällä oli, etten menettänyt\nMendong-gumpaakin.\n\nSillä kun Nima tashi näki, ettei hän minulle mitään voinut, lähetti hän\nsalaa sanan Naktsangin maakuntaan kuuluvan _Songgengamo-bukin_ piirin\npäällikölle Tagla Tseringille, jonka alueella nyt olimme. Ja Tagla\nTseriug tuli. Viime vuonna hän oli ollut Lundupin seurueen joukossa,\nkun tämä minut pidätti Targo-gangrin juurella ja esti minut pyhän\njärven rantaan asti menemästä. Nyt näytti hän komealta ja mahtavalta.\npantterinnahkainen vaippa oli sidottu kiinni vyöllä, jonka muodosti\nkuusi kiiltävästä hopeasta tehtyä gaosta. Vyöstä riippui miekka\nturkooseilla ja koralleilla koristeltuine huotrinensa ja hänen\nkupeillaan helisi kimppu veitsiä ja muita esineitä. Sen kaiken päällä\noli pitkä, hihaton sinertävän punainen levätti ja päässä kiinalainen\nsilkkimyssy. Hänen seurueenaan oli kuusi ratsastajaa, ja seuraavana\npäivänä saapui vielä kaksikymmentä. Kaikki olivat pyssyillä ja\nmiekoilla hampaisiin asti aseestetut ja kirjaviin pukuihin puetut.\nMuutamilla oli päässä lierihattu, toisilla side, jonka olivat vetäneet\notsalleen. Nähtävästi käsitti Tagla Tsering aseman vakavaksi ja aikoi\nminuun vaikuttaa kootulla sotavoimallaan.\n\nMutta tämä hallitseva päällikkö astui telttiini miellyttävänä,\ntyytyväisenä aivan kuin vanha hyvä ystävä, lausui minut alueelleen\nsydämellisesti tervetulleeksi ja ihmetteli suuresti, että minä jo taas\nolin täällä, vaikka minut oli viime vuonna pakotettu pois kääntymään.\nEnkö jo ollut aiheuttanut Hladshe Tseringin Kukistumista? Aijoinko\nNaktsangin uudenkin käskynhaltijan samalla tavalla tuhota? Vai mitä\nminä sitten oikeastaan tahdoinkaan?\n\n\"Ei, Hedin sahib, Naktsangiin te ette saa matkustaa. Kääntykää länteen!\nNima tashilla ei ollut suorastaan mitään valtuuksia viedä Teitä\nTeri-nam-tsolle; Buptsang-tsangpon rannallahan Teidän piti yhtyä\nkaravaaniinne. Puhutte Mendong-gumpasta! Teillä ei ole oikeutta sinne\nmennä. Yhtymispaikalle on suorempi tie. Mendong-gumpa ei tosin ole\nminun alueellani, mutta minä olen kaiken varalta kirjeellisesti\nkäskenyt kaikkia seudun govia ottamaan Teidät kiinni, jos yrittäisitte\nluostariin.\"\n\nNima tashi parka oli pelosta puolikuolleena. Hän oli luullut voivansa\nminua säikäyttää mahtimiehellä ja nyt näkikin hän meidän istuvan\nyhdessä, juovan teetä ja polttavan savukkeita kuin olisimme vanhoja\ntuttuja. Mutta hän oli saanut nuhteet siitä, että oli minut jo liian\nkauvas tuonut. Jälestäpäin sanoin hänelle, että hän oli ollut aasi ja\nsai syyttää itseänsä, jos joutuisi Saka-dsongissa ikävyyksiin. Tagla\nTsering, joka jo muutenkin oli hyvällä tuulella, tuli vielä paremmalle\npäälle, kun lupasin kääntyä ja alistua tiellä noudattamaan päälliköiden\nmääräyksiä, jos minut sattumalta estettäisiin luostariin poikkeamasta.\n\nToukokuun 24. p:nä erosimme ja kuljimme järven etelärantaa pitkin\nlänttä kohti. Järven vesi on suolaista ja harvinaisen vastenmielisen\nmakuista; sitä ei voi ollenkaan juoda. Lamlung-la (5,145 metriä) on\nvallitseva sola, jonka yli on noustava erään niemen poikki kulkeakseen.\nKivikunta on graniittia ja vihertävää liuskakiveä. Jäniksiä ja\nvillihanhia näkyy viljalta. Suolattoman veden laguuneja on siellä\ntäällä rannalla, joka muodostaa hyvin kapean vyön vuoren juurelle,\npohjoinen rantavyö näyttää paljoa leveämmältä. Vielä yhden päivän\nkuljimme Terisin lähteelle, järven länsipäähän, joka on laaja,\nsäännöllinen poukama.\n\nEri paimentolaisten kuulin tämän kauniin järven nimeä eri lailla\nlausuvan. Nain Singin \"Tede-nam-tso\" on väärä. Kangmarin gova väitti,\nettä se on lausuttava _Tsari-nam-tso_; nimi on muka annettu järvelle,\nkoska \"ri di tsa-la tso jore\" on käännettynä \"järvi, joka on aivan\nvuoren juurella\". Rannalla asuvat paimentolaiset lausuivat kumminkin\nnimen _Tiri- tai Teri-nam-tso_. 411. leirin luona nimittäin on rannalla\nkaksi matalaa vuorta, joiden nimi on _Tetshen ja Tetshung_, iso Te ja\npieni Te, en oikeammin Ti. Ti on temppelisalissa oleva laman\nvaltaistuin, ri merkitsee vuorta, nam taivasta ja tso järveä. Koko\nnimen runolla nen merkitys on siis: \"Valtaistuinvuoren taivaallinen\njärvi\".\n\nTämä järvi on 4,684 metriä merenpintaa ylempänä, siis 126 metriä\nalempana kuin Montblancin huippu; joka, jos se kohoaisi tämän järven\nturkoosinvärisistä aalloista, näyttäisi jokseenkin yhtä pieneltä kuin\nsen itäpuoliskosta nouseva pikku kalliosaari.\n\nToukokuun 26. p:nä lähdimme \"taivaalliselta järveltä\", jonka rantaa ei\nollut tähän asti koskaan europalainen eikä punditi astellut. Näimme sen\nsinisen pinnan kapenevan vuoriston välissä damaskolaismiekaksi ja\nlopulta kokonaan itään häviävän, meidän ratsastaessamme länttä kohti,\nvaltaavan tasangon halki, joka on muinoin ollut veden alla. Kutus,\nLobsang ja Pantshor seurasivat minua. Kiirehdimme kulkuamme, jotta\npääsisimme luostariin äkkiarvaamatta, ennen kuin munkit tuloamme\nhuomaisivat. Karavaanin ja suojelusväen piti sen vuoksi tulla\njäljessämme ja leiriytyä Mendong-gumpan luo. Pantshor hävisi ensimäisen\nteltin luona, jonka ohi kuljimme, eikä hän sinä päivänä enää\nnäyttäytynyt. Hän oli pelkuri, eikä halunnut ottaa niskoilleen\nepäluuloa, että hän oli näyttänyt meille tien pyhätölle. Minun täytyi\nsiis tulla toimeen ilman häntä ja koettaa löytää luostari yksinäni.\n\nTunti kului tunnin perästä, kun me länteen päin ratsastaen luostaria\nturhaan tähystelimme. Mutta vihdoin kirkastuivat silmäni yht'äkkiä. Me\nolimme nyt 10 metriä korkealla rantapenkereellä, joka rajottaa idässä\nSoma-tsangpon uomaa, ja näimme vastapäätä olevan penkereen juurella\nluostarin nelikulmaisen kivirakennuksen valkeat seinät, joiden poikki\nkulkee ylhäällä punainen juova, sen tshortenit, manikeot ja\nviiritangot. Näimme rakennuksen oikealla ja vasemmalla puolen\ntelttikylän. Ylemmässä niistä asui 60 munkkia, alemmassa 40 nunnaa.\n_Soma-tsangpon_ — sitä sanotaan myös Njagga-tsangpoksi eli\nSoma-njagga-tsangpoksi — virran vesimäärä oli nyt 10-12 kuutiometriä,\nja se soluu verkalleen pitkin pettävästi hyllyvää, upottavaa pohjaa.\nVaarallisesta pohjasta huolimatta onnistuimme toki yli pääsemään ja\nratsastimme luostariin, jossa meidät otti vastaan kymmenen kohteliasta,\nmutta varovan vähäpuheista munkkia. Tilanpuute estää minut kuvailemasta\nMendong-gumpan uskonnollista järjestöä. Mainitsen ainoastaan, että se\non tähän asti ollut nimeltäänkin aivan tuntematon, kuten niin monet\nmuut luostarit, joissa viime vuonna kävin. Tämän luostarin erikoisuus\non se, että veljet ja sisaret asuvat telteissä ja jokainen teltti on\nkammio. Teltit näyttävät hyvin mukavilta, mutta sisaret, joista minä\nmuutamia piirsin, olivat kauhean näköisiä, vanhoja, pesemättömiä\nnoitia, ruokkoamattomia ja villiytyneitä. Se idyllimäisyys ja lumoava,\nmikä sisältyy erämaan nunnaluostarin käsitteeseen, haihtuu noita\nkuvatuksia katsellessa aivan jäljettömiin.\n\nLähdettyämme luostarista toukokuun 28. p:nä päätin oitis lähteä\nBuptsang-tsangpolle, missä Abdul Kerim varmaankin jo oli levoton meidän\npitkällisestä viipymisestämme. Olimme sopineet, että ero kestäisi\nainoastaan neljätoista päivää; mutta kokonainen kuukausi olisi mennyt,\nennen kuin ehtisimme joelle.\n\nSiksi läksimme tänään varhain matkalle, ratsastimme Soma-tsangpon\noikeata rantaa myöten etelään päin ja nousimme siis taas ikäänkuin\nkaupantekiäisiksi saman vuorijonon yli, jonka harjalta, Teta-lalta,\nolimme Teri-nam-tson ensi kerran nähneet. Laakso on runsaasti neljä\nkilometriä leveä, rantapenkereet ovat huomattavasti kehittyneet ja\nkaltevuus on hyvin loiva; harvoin kuulee veden kohisevan. Siellä täällä\nkohoaa laitumella käyvän karjan ympäröimä teltti. Vielä yksi\npäivännousu, ja me ratsastamme tämän joen yli, jolla Satshu-tsangpon,\nBuptsang-tsangpon ja Bogtsang-tsangpon ohella on kunnia olla\nSisä-Tibetin isoimpia jokia. Toukokuun 30. p:nä ratsastamme ylös\n_Goa-la_-solaan (5,298 metriä), joka on lakea ja helppo nousta. Siltä\nsaa tutustua etelässä kohoavan Transhimalajan näköalaan. Luoteessa,\naivan solan alla, on pieni _Karong-tson_ järvi — uusi löytö, kuten\nkaikki muukin tässä maassa! Tiemme kulkee länteen, kun me kesäkuun 1.\np:nä ratsastamme _Bongba-kemarin_ piirin kautta suurta Raga-tasamin ja\nTabie-tsakan välistä suolakaravaanien tietä myöten, joka kulkee\n_Tsalom-nakta-la_-solan läpi. Vasemmallemme jäi Karong-tso-järvi ja\noikealle eräs keskikorkuinen vuoristoharjanne. Tiehemme yhtyy suuri\nNaktsangista tuleva tie. 417. leiri oli aivan lähellä sen\nluoteispuolella olevaa _Tshunit-tso_-järveä.\n\n4. päivä kesäkuuta. Koko yön oli satanut lunta ja me lähdimme\nsakeimpaan lumipyryyn. Hämärää, lyijynraskaita pilviä, ympäröivistä\nvuorista ei vilahdustakaan, kaikki on märkää ja tuntuu happamalta,\nnopeasti sulava lumi muodostaa maahan vesilätäköitä; seitsemän\nKang-rinpotshen pyhiinvaeltajaa sukeltaa näkyviimme vasta kun jo ovat\naivan edessämme. Läiskyttelemme kuitenkin rauhallisesti lumisohjossa.\nBuptsang-tsangpon rannalle leiriytyessämme oli ilma toki melkoisesti\nseestynyt.\n\nJoen rannalla oli muutamia telttejä. Paimentolaiset kertoivat, että\nAbdul Kerim oli noin kahdeksan päivää sitten laskeutunut Tarok-tsolle\nlaakson oikeanpuoleisella rinteellä olevan vuoriston yli kulkevaa\noikotietä myöten! Govaa ei täällä ollut, mutta kaksi talonpoikaa\nsuostui meille tarvitsemamme viisi jakia vuokraamaan. He olivat\npelokkaita ja arkoja, mutta Pantshor puhui puolestamme, ja sovittiin,\nettä he saattaisivat meitä aina Tarok-tson lähelle asti. Kesäkuun 5.\np:n aamuna sanoin Nima tashille ja hänen sotamiehilleen jäähyväiset ja\nerotin Pantshorinkin. Ratsastimme laakson vasemmanpuoleisten\nkukkulain lomitse Buptsang-tsangpon rantaa myöten alas virtaa. Pian\nkapenee laakso solatieksi, mutta laajenee taas oitis. Vasemmalla\npuolellamme kohoaa Transhimalajan pääharjanne, mutta ei kumminkaan\npääse vallan vaikuttavaksi, koska kuljemme aivan sen juurta pitkin.\nTuontuostakin peityimme tuiskuavaan lumeen, ja leiripaikallamme\n_Mabie-tangsang-angmossa_ kiiruhdimme minkä voimme, päästäksemme\nkaton alle. Kun pikku Puppy kuuli tänään ensi kertaa ukkosen jyrinää,\närtyi se ja haukkui kovasti; se ei kuitenkaan käsittänyt mistä meteli\ntuli, ja katsoi sen vuoksi turvallisimmaksi juosta telttiini ja\npiiloutua pielukseni taa.\n\nKesäkuun 8. p:ksi olin suunnitellut matkan _Lunkar-gumpaan_. Tämä\nluostari on rakennettu kukkulalle, jolta avautuu näköala järvelle.\nMatkasta ei kuitenkaan tullut mitään, sillä kello kuusi saapui gova\nPensa hevosella, kahden palvelijan saattamana. Hän oli puettu siniseen,\nhienoon vaippaan, näytti 55 vuoden ikäiseltä ja tervehti minua\nystävällisesti ja kohteliaasti. Hetken kuluttua saapui vielä puoli\ntusinaa ratsumiehiä — päivänselvää oli, että olin taas kiinni. Gova\nPensa pyysi minua jäämään iltaan asti paikoilleni, koska iltapäivällä\nsaapuisi Tarok-sungin piiripäällikkö gova Parmang. Luntar-gumpassa\nkäynnin selitti hän mahdottomaksi, koska molemmat ylilamat ja melkein\nkaikki 20 munkkia olivat toissapäivänä lähteneet Kang-rinpotshelle ja\nsulkeneet temppelin portit. Kotosalle oli jäänyt ainoastaan neljä\nnunnaa ja kaksi lamaa. Abdul Kerimin joukosta hän ei tiennyt muuta kuin\nettä se oli tavannut gova Parvangin, mutta hän ei tiennyt missä se nyt\noli.\n\nMutta gova Parvang ei saapunutkaan luoksemme, vaan lähetti leiriini\narvossa häntä lähimmän herran, jo ijäkkään Jamban, sekä seitsemäntoista\naseetonta miestä. Jambaa oli käsketty päänsä menettämisen uhalla\nestämään Tabie-tsakaan menomme. Kumminkin myönsi hän, ettei hän voisi\nestää meitä ratsastamasta sinne omilla kuudella hevosellamme; mutta\njakeja ja ruokavaroja emme saisi, ja gova käskisi paimentolaisten paeta\nmeitä kuin ruttoa. Mutta jos tahtoisimme nousta ylös laaksoa, joka\navautuu etelälounaassa ja vie seitsemässä päivässä Lungnak-lan yli\nTuksumiin, niin vuokraisi hän meille jakit, möisi ruokavaroja ja\nantaisi oppaat. Ja jos taasen menisin mieluimmin Lungnak-lan kautta\nluoteeseen päin _Selipukiin_, niin palvelisi hän silloinkin minua mitä\nkernaimmin. Hän neuvoi minua lähtemään viimemainittua tietä myöten,\nsillä sen varrella, Tarok-tson ja Tabie-tsakan välillä, oli gova\nParvang pakottanut Abdul Kerimin lähtemään suoraa tietä myöten\nSelipukiin. Valittavanani oli siis kolme eri tietä ja kaikki kolme\nkulkivat _Tibetin kartan valkean täplän halki_, jolla ei näkynyt mitään\nmuuta mustalla painettua kuin pituus- ja leveysasteet sekä sana\n\"_Unexplored_\". En hetkeäkään empinyt. Keskimäinen, Lunkar-lan yli\nkulkeva tie oli arvokkain, sillä tunteeni sanoi, että se tuottaisi\nsuurimman lisän tietojeni täydentäneelle Transhimalajan sekavasta\norografiasta.\n\nKesäkuun 9. p:nä toimitimme asiamme nopeasti, hankimme jakit ja oppaat,\nja ostimme ohria, riisiä ja tsambaa. Sanoimme Bongba-tarukin\npäälliköille jäähyväiset ja lähdimme suoraan luostaria kohti.\nKuljimme useiden telttikylien ohi; seutu oli tiheään asuttua.\nVasemmanpuoleisella vuorenjuurella kumpusi kuuma tähde. Seuraavana\npäivänä pääsimme _Lunkar-lan_ yli, käännyimme länttä kohti ja sitte\nvähitellen enemmän pohjoiseen, kunnes 19. p:nä jo kuljimme koilliseen\npäin loivasti laskeutuvaa _Petang-tsangpon_ laaksoa pitkin, milloin\naivan tämän melkoisen joen rantaa myöten, milloin taas siitä vähän\nloitontuen.\n\nOikealla puolellamme kohosi _Sur-lan_ vuorijono, sen lumipeitteiset\nhuiput ja jäätikkösuikaleet, ja etäältä pohjoisesta näkyi Sur-lan\nvuoriston jatko, _Ganglung-gangrin_ valtaava harja. Huomasin, että tämä\nsuunnattoman suuri vuorijono kulkee luoteesta kaakkoon, kuten sen\nitäiset ja läntiset naapuritkin, ja että Atkinsonin, Saundersin,\nHodgsonin ja Burrardin siitä antamat esitykset ja sen orografinen\njärjestelmä ovat keskenään jyrkästi vastakkaisia, koska kaikki nämä\ntutkijat ovat pelkän oletuksen nojalla merkinneet kartallensa yhden\nainoan, Brahmaputran kanssa yhdensuuntaisen vuorijonon. Todellisuudessa\njoutuu täällä vuorijonojen sokkeloon ja kaikki ne jonot ovat\njättiläismäisen Transhimalaja-vuoriston osia.\n\nTie on erinomainen ja pitkän ratsasmatkan päätyttyä pystytämme leirimme\nerään jäätikköpuron rannalle, jolla aikaa sadekuurot ja lumipuuskat\nvaihtelevat keskenänsä.\n\nTäällä täytyy meidän viipyä yksi päivä, jotta seudun ystävälliset\npaimentolaiset ehtisivät noutaa piiripäällikön. Meillä nimittäin ei\nollut enää mitään syötävää ja täytyi ostaa kaikkea, mitä vain voi\nrahalla saada. Hän tuli ja minä ostin 50 rupiilla ruokavaroja; hän itse\nsai 20 rupiita hyvyydestänsä. Rahastoni oli nyt miltei tyhjä, ja\nvapisten katselin sen ajan tuloa, jolloin meidän vaeltavien\njuutalaisten tavoin täytyisi hengenpitimiksemme myydä kellot,\nrevolverit ja hevoset. Sillä täällä _Rigi-tshangmassa_ ei ollut kukaan\nAbdul Kerimistä ja hänen joukostaan mitään kuullut.\n\nEn käsittänyt, mitä se merkitsi. Hänen oli täytynyt olla aivan hullu.\nHänen hallussansa oli 2,500 rupiita; olisiko hän niiden kanssa\nkarannut, tai olisiko hänen päällensä hyökätty ja hänet ryöstetty?\nLähetin gova Parvangille kirjeen, jossa ilmotin, että ellei hän viikon\nkuluessa hakisi käsiin minun väkeäni, joutuisi hän tekemisiin koko\ndevashungin ja mandarinien kanssa.\n\nSuuremmoinen oli näköala Nganglaring-tsolle, joka oli kesäkuun 23. p:nä\naivan meidän allamme. Kaikki vuoret ovat punertavia, mutta vesi on\nvoimakkaan merisininen. Suurimman osan sen itäistä puoliskoa ottaa eräs\nvaltaava saari, vedestä sukeltava vuorihaaranne, jonka rantaviivat ovat\nyhtä epäsäännölliset kuin itse järven rannat: pelkkiä niemekkeitä,\nlahdelmia ja kallionkärkiä. Luoteesta näkyy kolme pientä saarta.\n\nTähän saakka ei ollut ainoakaan europalainen Nganglaring-tsota nähnyt,\nei siellä ollut vielä yksikään punditikaan käynyt. Montgomerien v. 1867\nTok-dshalungiin lähettämä punditi sai muutamia epämääräisiä tietoja\n\"Shellifukin piiristä\" ja suuresta Ghalaring-tsosta, jotka sitten\nmerkittiin Tibetin kartalle. Se muoto, jonka punditi oli järvelle\nantanut, nimittäin soikulainen, pohjoisesta etelään soukkeneva, ei\nvastaa todellisuutta. Järvi soukkenee idästä länteen päin ja sen\nääriviivat ovat mahdollisimman epäsäännölliset. Punditi asettaa\njärven pohjoispäähän saaren, lisäten siihen \"_Monastery on Island_\".\nTodellisuudessa on Nganglaring-tsossa vähintään neljä saarta, mutta ei\nainoatakaan luostaria.\n\n27. p:nä nousimme _Sundang-tsangpon_ jokivartta myöten ylös ja\nleiriydyimme sen rannalle, aivan vastapäätä _Selipuk-gumpan_ luostaria\n(4,784 m), jonka johtaja, Dshamtse Singe-niminen lama, on alueen\nmaallistenkin asioiden päämies. Ei hän eikä kukaan muukaan tiennyt\nAbdul Kerimistä mitään, mutta hän oli niin hyväntahtoinen, että selaili\npyhiä kirjojansa, löytääksensä väkeni nykyisen olinpaikan. Ja hän tuli\nsiihen tulokseen, että he oleksivat jossakin paikassa etelässä ja että\nkahdenkymmenen päivän kuluessa joko tapaisin heidät tai saisin heistä\nvarmoja tietoja.\n\nSeuraavana päivänä kello puoli 10 iltasella tapahtui ainoa\nmaanjäristys, minkä olen Tibetissä kokenut. Siitä eivät kuitenkaan\nhuonontuneet minun ja munkkien väliset suhteet, yhtä vähän kuin se\nhäiritsi minun ja käskynhaltija Sonam Ngurbun välejä. Tämä\nviimemainittu oli, kuten minäkin, luostarin vieraana ja hänen mukanaan\noli eräs ylhäinen tshoktshulainen lama. Kuvernööri lahjotti minulle\ntsambaa, riisiä ja ohria niin paljon, että hätätilassa pääsisimme\nniillä Toktsheniin; kiitokseksi sai hän kellon. Rahavaroja minulla oli\nnyt ainoastaan kaksi rupiita! En ollut koskaan ennen moisessa pinteessä\nollut. \"Jos Abdul Kerimiä enää koskaan tapaan\", ajattelin itsekseni,\n\"niin kyllä hän saa mitä ansaitsee ja aimo annoksen sen lisäksi!\"\n\nKuukauden viimeisenä päivänä, juuri kun olimme pystyttäneet telttimme\nSelipukin eteläpuoliselle tasangolle, ilmotti Lobsang hämärissä, että\nneljä miestä ja neljä muulia oli leiriin tulossa. Tulijat olivat _Abdul\nKerim_, Sedik, Gaffar ja eräs tibetiläinen.\n\nKaravaaninjohtaja astui telttiini syvään kumarrellen, arkana ja\npelkäillen, ja minä pidin viisaampana sallia hänen ensin antaa\nkertomuksen viranhoidostansa ja vasta sitten ottaa puheenvuoron.\n\nHän selitti määräaikana saapuneensa sovittuun paikkaan, mutta siellä\nhäntä oli ahdistellut kuusi govaa, niiden joukossa gova Parvang, joka\noli johtanut keskustelua ja vaatinut häntä piiristänsä paikalla\npoistumaan ja menemään Tarok-tsolle. He eivät voineet mitään armoa\nodottaa, kun heillä ei kerran ollut Lhasasta annettua passia — niin\noli gova sanonut. Sen johdosta olivat he lähteneet Tarok-tson\npohjoisrannalle ja jääneet sinne neljäksitoista päiväksi, koska siellä\noli hyvä laidunmaa eikä heitä kukaan ahdistellut. Meistä olivat he\nkuulleet kaikenlaisia ristiriitaisia huhuja. Vihdoin oli eräs\npaimentolainen kuollut ja kuolinrukouksien vuoksi oli kutsuttu eräs\nLunkar-gumpan munkki paikalle. He olivat tavanneet tämän munkin ja hän\noli heille ilmottanut, että olimme yhdeksän päivää sitten kulkeneet\nluostarin ohi. Heti olivat he koonneet tamineensa ja aikoneet lähteä\nvarhain seuraavana aamuna jälkiämme seuraamaan. Mutta yöltä oli käynyt\nhevosenvarkaita ja ne olivat vieneet minun harmaan tikseläisratsuni ja\nyhden Saka-dsongista ostetun muulin. Sen seikkailun johdosta olivat he\nmenettäneet kaksi päivää, varastettuja eläimiä silti takaisin saamatta.\nSillä aikaa kun Suän, Abdullah, Abdul Rasak ja Sonam Kuntshuk kulkivat\nhitaasti jälkijoukkona, olivat toiset kolme lähteneet pikamarssissa\nmeitä etsimään ja nyt vihdoinkin päässeet perille, tuoden mukanaan koko\nmatkarahaston! Abdul Kerim pääsi siis minusta verrattain ehein nahoin,\nmutta minä kuulin, miten toiset häntä morkkasivat.\n\n_Kjangrangissa_ yhtyi jälkijoukkokin taas meihin ja nyt olimme\nkaikki kolmetoista koossa, kun heinäkuun 8. p:nä ratsastimme 5,885\nmetriä korkean _Ding-la_-solan yli, joka on korkeampi kuin mikään\nmuu koko Tibetin-matkallani nousemani sola. Sieltä jatkoimme\nmatkaamme, sivuuttaen _Aong-tsangpon_ jokialueeseen kuuluvan\npienen Argok-tso-järven ja nousimme 12. p:nä 5,272 metriä korkean\nSurnge-la-solan yli. Kahta päivää myöhemmin saavuimme Toktsheniin,\njossa uusi poliittinen selkkaus viivytti meitä kokonaista yhdeksän\npäivää. Siitä en kumminkaan voi kertoa, sillä jo aikaa olen päässyt\nkäytettävänäni olevan tilan rajaan ja — kustantajani käy\nkärsimättömäksi!\n\n\n\n\nKolmaskymmenesviides luku.\n\nTranshimalaja.\n\n\nJo jesuiittien kaksisatavuotisella kartalla (D'Anville 1733) kulkee\nylisen Brahmaputran pohjoispuolella joukko vuoria, joiden nimet ovat\nidästä länteen seuraavat: Youc, Larkin, Tshimouran, Coiran, Tshompa,\nLop, Tshour, Takla concla, Kentaisse (Kailas), Latatsi, j.n.e. Näitä\njesuiittain lähteiden vuoria ja jonoja ei kumminkaan ole merkitty\nuudemmille Tibetin kartoille, nähtävästi siitä syystä, että\nmaantieteilijät ovat näitä oppineiden tibetiläisten kokoamia aineksia\npitäneet epätarkkoina ja epäluotettavina. Ja kuitenkin on tämä jono\njuuri Transhimalaja, vaikka sen esitys on väärä ja sekava.\n\nKun Brian _Hodgson_ merkitsi Etelä-Tibetin kartallensa (_Selections\nfrom the Records of the Government of Bengal_ No. XXVII) mahtavan\nyhtenäisen, Tsangpon kanssa yhdensuuntaisesti sen pohjoispuolella\nkulkevan vuorijonon, astui hän askeleen, joka ei voinut perustua muuhun\nkuin jesuiittien karttaan ja niihin sen selityksiin, jotka Nepalin\nmaharadsha v. 1843 julkaisi. Ymmärrettävää oli, että Tsangpon\npohjoispuolella täytyi olla korkeita vuoria — sen tiesivät jo\nKang-hin aikaiset jesuiitit. Mutta Hodgsonin otaksuma Nyenchhen-thangla\n(= Transhimalaja), jota hän pitää Karakorumin itäisenä jatkona ja\npohjoisen ja eteläisen Tibetin luonnollisena rajana, on vailla\nkaikkea alkuperäisyyttä, eikä se merkitse askeltakaan sen yli,\nmitä jo tiedettiin tai oikeammin sanoen aavistettiin. Sillä\njo v. 1840 oli _Dufour_ merkinnyt kartalle yhtä mahtavan ja yhtä\nkatkeamattoman vuorijonon Tsangpon pohjoispuolelle ja sen kanssa\nyhdensuuntaisesti kulkevaksi. Tämä kartta on liitetty kuolemattoman\nlazaristi-lähetyssaarnaajan pater Hucin matkakertomukseen \"_Souvenir\nd'un voyage dans la Tartarie, le Thibet et la Chine_, 1844-46\".\nDufourin kartta on parempikin kuin Hodgsonin, sillä hän on siihen\nottanut jesuiittien kartasta Tsangpon erään pohjoisen syrjäjoen,\nmerkiten sen juoksemaan tämän suuren vuorijonon läpi, jota hän\njesuiittien mukaan nimittää Koiran-vuoriksi.\n\n_Huc ja Gabet_ olivat varmaankin ensimäiset europalaiset, jotka ovat\nkulkeneet Transhimalajan yli, ja kysymys on siitä, missä se ylimeno on\ntapahtunut. Varmaankin Shang-shung-la-solan kautta, mongolilaisten\ntoivioretkeläisten Kuku-norista ja Tsaidamista Lhasaan kulkevaa tietä\nmyöten. Mutta turhaan etsii Hucin kuuluisasta kirjasta mitään selitystä\nsiihen. Niiden kahden vuoden kuluessa, jotka Huc vietti Macaossa,\ntäydensi hän ne pikipäin tehdyt muistiinpanot, jotka oli matkalla\nkirjottanut. Hänen kirjastaan tapaa maantieteellisiä nimiä ainoastaan\npienen joukon. Hän mainitsee nimet Burchan Bota, Shuga ja Tang-la,\nsamoin suuren Nak-tshu-kylän, jossa karavaani vaihtoi kameelinsa\njakeihin, mutta hän ei virka sanaakaan solasta, jonka kautta oli\nnoussut maailman valtaisimman vuoriston yli. Hän sanoo kumminkin\nnousseensa suunnattoman suuren vuorijonon yli, ja kun sen asema sopi\nyhteen jesuiittien ja Dufourin Koiran-vuorten kanssa, hyväksyi hän\ntämän nimen, jota ei varmaankaan ollut matkallaan kuullut ja joka\ntietysti on kulkenut suullisesti Tibetistä Pekingiin jesuiittien\nmerkintään asti. Kaikki, mitä hänellä on matkastaan Transhimalajan yli\nmainittavaa, rajottuu seuraaviin sanoihin: \"Naptshusta Lhasaan kulkeva\ntie on yleensä kallioista ja rasittavaa. Koiranin vuorijonolta alkavat\ntavattomat vaikeudet.\"\n\nToisen Transhimalajan piirtämisyrityksen on tehnyt Trelawney _Saunders_\nTibetin-kartallaan. Hän, kuten Dufour ja Hodgson, vetää mahtavan,\n_yhtenäisen_ vuorijonon koko Tibetin halki! Esittäessään länsiosaa,\nManasarovarin pohjoispuolta, samoin kuin myös itäosaa, Tengri-norin\neteläpuolta esittäessään, nojautuu hän punditien karttoihin. Muu, 82.\nja 89,5. itäisen pituusasteen välillä oleva alue on osaksi jesuiittien\nkartan jäljittelyä, osaksi pelkkää mielikuvitusta, eikä sillä ole\ntodellisuuden kanssa etäisintäkään yhteyttä. Huomautan vain siitä, että\nTranshimalajaa ei muodosta yksi vuorijono, vaan useat, ja että\nTshaktak-tsangpon lähde on näistä jonoissa isoimman etelä-, eikä\npohjoispuolella. Koko järjestelmän keskimäinen ja suurin osa, jonka\nmyöhemmin tutkin, on Saundersin kartalla arvoton.\n\nVuonna 1867 antoi eversti Montgomerie Manasarovarin pohjoispuolisen\nmaan kartoittamisen kolmen punditin toimeksi. Yksi heistä oli\nvoittamaton ja ihmeellinen Nain Sing, toinen se, jonka rosvot estivät\nJiachan luona Induksen lähteille tunkeutumasta. Tok-dshalungiin\nmennessään kulkivat he sitten Transhimalajan yli Dshukti-lan solassa,\njota sanovat Gugti-laksi, merkiten sen 19,500 englantilaista jalkaa\nkorkeaksi; minun mittaukseni mukaan se on 19,070 jalkaa korkea. Saman\nsolan yli kulki _Calvert_ vuotta ennen minua.\n\nTammikuun 8. p:nä 1872 kulki eräs Montgomerien \"explorer'eista\", nuori\ntibetiläinen, Transhimalajan yli erään 17,200 jalan korkuisen solan\nkautta. Markham sanoo kertomuksessaan tästä matkasta, että hän on\npaluumatkallaan kulkenut vuoriston yli Dhok-lan kautta, vaikka\ntodellinen vedenjakaja-sola, jonka läpi hän ylimennessään kulki, on\nehkä pikemmin ollut Dam-largen-la. Tämän solan yli kulki Nain Sing\nvuotta myöhemmin, siis 1873, kuuluisalla matkallaan Lehistä Lhasaan,\njonka matkan eversti Henry _Trotter_ on elävästi ja tarkasti kuvaillut.\nNain Singin mukaan on Dam-largen-la 16,900 jalkaa korkea.\n\nSuuri punditi A. K. eli _Krishna_, joka kilpaili Nain Singin kanssa\nkunniasta saada olla ensimäinen, kulki vuonna 1881 tekemällänsä\nmatkalla Transhimalajan itäisen osan yli, vieläpä kait Nub-kang-lan\nkautta, eikä Shiar-gang-lan, kuten olin ensin luullut. Hänen kartastaan\non kuitenkin hyvin vaikea päättää, onko Shiar-gang-la Transhimalajan\nensimäisen luokan vedenjakaja-sola vai eikö. Kaikissa tapauksissa menee\nse Salvenin ja Brahmaputran välisen vedenjakaja-vuorijonon yli, joka\njono on Nien-tshen-tang-lan välitön jatko, siis Transhimalajaa. Samaa\nmieltä on myös eversti S.G. _Burrard Hoydensin_ keralla julkaisemassaan\nihmeteltävässä teoksessa \"_A sketch of the Geography and Geology of the\nHimalaya mountains and Tibet_\" (Kalkutta 1907). Tämän teoksen XVII\nkartalla on Burrard, minun vakaumukseni mukaan, merkinnyt vuorijonon\njatkon aivan oikein, vaikkapa meiltä puuttuukin kaikki varmat tiedot\nsen kulusta.\n\nHuomaamme siis, että pater Hucin jälkeen ovat Transhimalajan yli\nkulkeneet useat punditit, samoin myös Calvert v. 1905. Näihin on vielä,\nmikäli tiedän, lisättävä kaksi nimeä, nimittäin _Littledale_, joka\nrohkealla retkellään 1894-95 kulki vuoriston yli Guring-la-soIan\n(19,585 jalkaa) kautta ja kreivi _Lesdain_, joka v. 1905 meni sen yli\nChalamba-lan kautta. Molemmat kuvailevat sitä ihmeenkaunista näkyä,\njonka Nien-tshen-tang-la Tengri-norilta katsottuna tarjoaa. Mutta\nviimemainittu matkustaja ei laajenna tietojamme Transhimalajasta, sillä\nhän on kulkenut samaa solaa myöten, jonka yli Montgomerien punditi jo\noli noussut. Matkakertomuksessaan ei hän puhu yleensä solasta, vielä\nvähemmin mainitsee sen nimeä. Mutta Tengri-norin länsirantaa\npitkin kulkiessaan hän lausuu: \"Hyvin vaikeakulkuiset ja sekavat\nvuoripaljoudet ovat voittamattomana esteenä. Sentähden päätin seurata\nensimäistä vedenjuoksua, jonka voi suunnastansa päättäen otaksua\nkääntyvän Brahmaputraan. Sillä lailla vaelsin useita päiviä erään\nlakkaamatta levenevän, Chang-chu-nimisen joen rantaa pitkin\". — Tämä\njoki on Chatamba-lalta virtaava Shangtshu.\n\nKaksi ranskalaista, kaksi englantilaista ja puolisen tusinaa punditia\non siis ennen minua Transhimalajan yli kulkenut. Kaukana lännessä,\nbrittiläisellä alueella, ovat useat europalaiset kulkeneet tämän\nvuoriston yli, varsinkin Tshang-lan kautta, jota myöten minäkin olen\nkolmasti samonnut. Marraskuun 22. p:nä 1907 nousin vuoriston yli\nInduksen ja Panggong-tson välisen mukavan Tsake-la-solan kautta.\n\nErinomaisen suuriarvoisen lisän Transhimalajan tuntemiseen antavat\n_Ryder ja Wood_ v. 1904 ylös Brahmaputraa tekemänsä käänteentekevän\nmatkan kautta. Heillä ei ollut mitään aihetta kulkea vuoriston yli tai\ntunkeutua edes päivämatkan päähän sen eteläisiin poikkilaaksoihin,\nmutta he mittasivat kaikki huiput, jotka vain heidän tiellensä\nnäkyivät. Jotkut näin mitatuista vuorista, erittäinkin Lunpo-gangri,\novat korkeimpia niistä huipuista, jotka ikuista lumilakeansa\nTranshimalajan yli kohottavat. Korkein on Ryderin mukaan 23,255 jalkaa\neli 7,090 metriä, ei siis paljoa matalampi kuin 7,300 metrin korkuinen\nNien-tshen-tang-la. Ryder ja Burrard ovat sitä mieltä, että nämä huiput\novat saman yhtenäisen jonon kärkiä. Tämä jono on heidän kartallaan\nmerkitty Brahmaputran pohjoiseksi vedenjakajaksi. Tekstissä huomauttaa\nBurrard kumminkin aivan oikein, ettei tämä jono, jota hän nimittää\n\"_The Kailas range'ksi_\", ole vedenjakaja, koska se on paikoin\npohjoisesta virtaavien syrjäjokien puhkoma. Mutta Burrard tekee saman\nvirheen kuin Dufour, Hodgson, Saunders ja Atkinson, uskoessaan että\nTsangpon pohjoispuolella on yksi ainoa keskeytymätön vuorijono. Itse\nolen tätä kysymystä paljon miettinyt ja Tibetin vuorijonojen\nyleiskarttaan 1905 merkinnyt kaksi jonoa Tsangpon pohjoispuolelle,\nkäsitys, joka sopii yhteen F. _Grenardin_ Keski-Aasian kartan kanssa.\n\nTämän niin vähän tunnetun alueen maantieteellisen tutkimuksen\nhistoriani täytyy luonnollisista syistä tuntua tavattoman lyhyeltä ja\nvaillinaiselta. Mutta en ole parhaalla tahdollakaan voinut löytää muita\nedelläkävijöitä, kuin nämä jo mainitut — siinä vuoriston osassa\nnimittäin, joka on Tibetin rajojen sisällä — enkä ainoatakaan, joka\nolisi ennen minua käynyt Transhimalajan keskiseuduissa. Kun moni\nhyvällä syyllä ihmetteli, että niin suunnattoman suuri ala kuin\nEtelä-Tibet on pysynyt aina meidän päiviimme asti tuntemattomana,\nvaikka se on aivan englantilais-intialaisella rajalla, alettiin eräissä\nenglantilaisissa piireissä nähdä suurta vaivaa, kaivelemalla esille\nenemmän tai vähemmän nimettömiin lähteisiin ja epäselviin otaksumisiin\nperustuvia tietoja ja todistuskappaleita, joilla voisi todistaa, ettei\nminun löydöilläni ollut ensimäisen oikeutta, jota ne vaativat. Jo\ntässäkin teoksessani lausumani, lyhyet huomautukset tekevät kuitenkin\nkaiken väittelyn minun puoleltani aivan tarpeettomaksi.\n\nPater Huc lopettaa matkakuvauksensa seuraavilla sanoilla: \"Mutta\nkirjottajan into ei yksinään riitä antamaan kuvaa seuduista, joihin hän\nei ole koskaan jalkaansa astunut. Kirjottaa kertomus Kiinan matkasta,\ntehtyänsä kävelymatkan Kantonin kauppasiirtolan ohi ja Macaon\ntienoilla, on samaa kuin puhua asioista, joita ei riittävästi tunne...\nOn yleensä jokseenkin vaikeata tehdä löytöjä maassa siihen\ntunkeutumatta.\"\n\nNäitä mieleenpantavia sanoja ajatellen olin lähtenyt matkalle, jota on\ntässä kirjassa kuvattu, ja päätarkotukseni ilmaisi jo _Sir Clements\nMarkham_ lausuessaan Littledalen viime matkasta seuraavaan tapaan\n(\"Geographical Jourual\" 7. nide, 482 s.): \"Mikäli tiedämme, ei sen\n(Transhimalajan) yli ole kukaan kulkenut koko sen Tengri-norin ja\nMariam-la-solan välisellä taipaleella ja luulen ettei Aasiassa ole\nmitään maantieteellisesti suuremman arvoista kuin tämän vuorijonon\ntutkiminen.\"\n\nMinun ei sovi ryhtyä ratkaisemaan kysymystä, olenko tarkotukseni\nsaavuttanut vai enkö. Mutta kun minä Surnge-lan kautta kuljin\nTranshimalajan yli kahdeksannen kerran, oli minulla ainakin se\ntyydytys, että näin kaikkien vanhojen otaksumisien luhistuvan kuin\npaperitalojen ja vetäneeni uuden tärkeän piirron Aasian kartalle\njuuri siihen, missä oli ammottanut valkea täplä houkuttelevine\n\"_Unexplored_\"-kylttinensä.\n\nMinulla ei ole tilaa Transhimalajan seikkaperäisemmälle\nyksityiskuvailulle, ja se onkin vasta sitten mahdollista, kun kaikki\nhuippujen mittaukset ovat lasketut, koottujen kivinäytteiden laadut\nluokitetut ja piirustettujen karttalehtien yksityiskohdat sovitellut.\nAineksien viimeistelyihin menee pari vuotta.\n\nMinun oli suotu kulkea Transhimalajan kahdeksan solan yli, kun kaikki\ntoiset matkustajat olivat kulkeneet yhteensä seitsemän yli. Seitsemän\nminun solaani oli ennen tuntematonta. Toisista olin ennen nähnyt\nTitsha-lan ja Men-lan. Lopuista Transhimalajan solista olen ainakin\nkoonnut suullisia tietoja. Tshukti-la on molempien Indushaarojen\nvälinen vedenjakaja; Tseti-latshen-la Sadletshin ja Nganglaring-tson\nvälinen. Shiar-gang-la ja Shan-shung-la ovat Salvenin ja Brahmaputran\nvedenjakajalla. Kaikki muut ovat valtameren ja umpitasangon välisellä\nsuurella vedenjakajalla. Kaikki europalaisten ja punditien tähän asti\nkulkemat solat ovat vuoriston itäisessä ja läntisessä osassa.\nChalamba-lan ja Surnge-lan välillä ei oltu Transhimalajan yli kuljettu\nainoastakaan kohdasta, ja juuri näiden kahden solan välissä oli se\nsuuri valkea täplä. Tästä tunnettiin ainoastaan Ryderin ja Woodin\nmittaamat huiput ja muutamia kärkiä, jotka Nain Sing oli nähnyt\npohjoisesta päin. Jos en ota huomioon sitä matkaa, jonka punditit\ntekivät Manasarovarin ja Ruldap-tson välitse ja jonka yksityiskohtia en\ntunne, on Chalamba-lan ja Dshukti-lan välinen taival 950 kilometriä\npitkä. Näiden kahden rajamerkin välillä ovat kaikki ne solat, joiden\nyli nouseminen teki minulle mahdolliseksi seurata Transhimalajan kulkua\nja osottaa, että sen itäiset ja läntiset, jo tunnetut siivet ovat\nyhteydessä keskenään ja saman vuoriston osia, sekä että tämä vuoristo\non maailman korkein ja valtaavin, ja että siihen voidaan verrata\nainoastaan Himalajaa, Kara-korumia, Arka-tagia ja Kven-lunia. Sen\npituus on 2,300 kilometriä laskettuna Shiar-gang-lasta Yasiniin lähelle\nInduksen jyrkkää polvea, mutta jos voidaan todistaa, että Transhimalaja\njatkuu Hindukushin nimellä ja kulkee pitkin Salvenia, niin on sen\npituus noin 4,000 kilometriä. Pohjoisessa ja etelässä ovat sen rajat\njyrkät ja selvät: pohjoisena rajana Nain Singin ja minun löytämäni\njärvet, etelässä suunnaton Indus-Tsangpo-laakso. Se on kapeampi kuin\nHimalaja ja sen huiput ovat jälkimäisiä matalammat. Mutta\nTranshimalajan solien korkeus on suurempi kuin Himalajan solien. Viiden\nHimalaja-solan, nimittäin Shar-chalep-lan, Manda-lan, She-ru-lan,\nNo-lan ja Kore- eli Potu-lan keskimääräinen korkeus on 5,101 metriä,\nkun taas minun viiden ensimäisen solani keskimääräinen korkeus nousee\n5,600 metriin. Mutta Himalajan korkein huippu, 8,840 metriä korkea\nMount Everest, on 1,540 metriä korkeampi kuin Nien-tshen-tang-la, joka,\nmikäli tiedetään, on Transhimalajan korkein kohta. Siitä riippuvat myös\nnäiden kahden vuoriston muut muotosuhteet. Transhimalajan harjat ovat\nlakeammat, sen laaksot matalammat ja kapeammat; Himalajan harjat ovat\nterävät ja suipot, sen laaksot syvät ja voimakkaasti uurtautuneet.\nEdellinen vuoristo on kiinteämpi ja jyrkempi kun jälkimäinen, suhde,\njoka on hyvin luonnollinen, kun muistaa, että Himalaja saa pääosan\nlänsimonsuunin sadevarastosta, jonka sadeaallot ovat lukemattomia\nvuosituhansia Himalajan laaksojen pohjiin syövyttävästi vaikuttaneet,\nkun taas Transhimalaja saa monsuunisateista ainoastaan suhteellisesti\nvähäpätöisen osan. Jos olisi mahdollista näiden kahden vuoriston\nkivimäärää toisiinsa verrata, niin varmaankin huomattaisiin, että\npohjoinen on mahtavampi kuin eteläinen. Sillä semmoisen vertailun\npitäisi alkaa meren pinnasta, ja vaikka Transhimalaja onkin kapeampi,\nalkaa sen nousu toki vasta 3,000 ja 5,000 metrin korkeudesta, nimittäin\nTsangpon laaksosta, kun taas Himalajan nousu, tarkasti ottaen, alkaa\nmeren pinnan tasalta eli ehkä 100 metriä ylempää. Vedenjakajana on\nTranshimalaja suuremman, tärkeämmän arvoinen kuin Himalaja.\nLänsi-Himalaja jakaa Induksen ja sen syrjäjokien vedet; idässä on se\nBrahmaputran ja Gangeksen välisenä vedenjakajana. Mutta jokainen\nvesipisara, joka taivaasta Himalajalle putoaa, menee Intian\nvaltamereen. Sitä vastoin on koko keskinen Transhimalaja eteläisen\nIntian valtameren ja pohjoisen umpitasangon välisenä vedenjakajana.\nAinoastaan läntisellä sivullansa jakaa Transhimalaja Induksen ja sen\nmuutamien oikeanpuoleisten syrjäjokien vesiä ja itäisellä sivullansa\nSalvenin ja Brahmaputran vesiä. Tibetin rajojen sisällä on ainoastaan\nyksi joki, joka alkaa Transhimalajan pohjoisrinteeltä ja leikkaa\nvuoriston poikittain, mutta se joki onkin leijona, sitä nimittävät\ntibetiläisetkin leijonajoeksi, se on _Singi-kamba, Indus_. Salven alkaa\nsamoin tämän vuoriston pohjoisrinteeltä, mutta pääsee valtamereen\ntarvitsematta kulkea vuoriston läpi. Kaikki muut pohjoisrinteeltä\nalkavat joet — isoimmat niistä ovat Buptsang-tsangpo ja Soma-tsangpo\n— virtaavat pohjoisiin umpinaisiin suolajärviin. Ainoastaan\nTranshimalajan keskipaikoilla, mutta kumminkin noin 1,000 kilometrin\npituudelta, sattuu vuoriston pääakseli ja mantereen vedenjakaja yhteen;\nsillä lännessä kulkee vedenjakaja Induksen lähteeltä pohjoista kohti ja\nsitten länteen, kulkeakseen Panggong-tson umpinaiseen Tibetiin, ja\nidässä kulkee se Tengri-norin ja Salvenin lähteiden välisistä seuduista\nlähtien pohjoista kohti.\n\nTranshimalajan pohjoispuolella muodostaa Sisä-Tibet maailman\nvaltaisimman ylängön, ja mitä etemmä itään menee, sitä suuremmaksi käy\nerotus tämän ylängön pinnan ja Brahmaputran laakson vastaavan osan\nkorkeuden välillä. Niinpä on Tengri-nor kokonaista 1,000 metriä\nylempänä kun iso, siitä suoraan etelässä olema joki, kun taas\nTshunit-tso on ainoastaan 156 metriä ylempänä kuin Tradum. Ja jos\ntarkastamme Tarok-tson (4,627 metriä) ja siitä lounaaseen päin\nsijaitsevan Brahmaputran vastaavan kohdan välistä suhdetta —\nviimemainitun suurin korkeus on 4,644 metriä — niin huomaamme, että\nTarok-tso onkin 20 metriä alempana kuin tämä Himalajan ja\nTranshimalajan muodostaman jättiläismoisen kaksoiskaaren säteellä\nvirtaava joki. Siihen suuntaan kulkiessa olisi siis tehtävä jyrkkä\nnousu Transhimalajan harjalle ja sitten vielä melkoisempi lasku alas\nylänkömaan järveen. Voi siis pitää varmana, että Tabie-tsaka on\nvieläkin alempana ja on itse asiassa koko Bongban syvin syvänne.\n\nOlen pannut tämän kirjan nimeksi Transhimalaja, koska siinä kuvattujen\nkohtaloiden ja seikkailujen näyttämönä on ollut tämä valtaava Tsangpon\npohjoispuolella kohoava vuoristo, sekä vuoriston etelä- ja\npohjoispuoliset seudut. Kulkiessani ensi kertaa sen vedenjakaja-harjan\nyli Sela-lassa, aijoin minä säilyttää saman nimen, jota jo Hodgson\nkäytti, nimittäin Nien-tshen-tang-lan. Vielä Tshanglo-Pod-lan ja\nAngden-lan yli kuljettuani en ollut mieltäni muuttanut, sillä nämä\nsolat kuuluvat samaan vuorijonoon, jota Tengri-norin etelärannalla\nnimitetään Nien-tshen-tang-laksi. Ja vielä Tseti-latshen-lan ja\nDshukti-lankin yli noustuani uskoin näidenkin solien olevan\nNien-tshen-tang-lan läntisen jatkon solia ja että siis Hodgsonin,\nSaundersin, Atkinsonin, Burrardtn ja Ryderin mielipide oli oikea. Mutta\ntoisen diagonaalisen, Tibetin läpi tekemäni matkan jälkeen ja\nvaellettuani Bongban läpi useammasta kohdasta tulin siihen päätökseen,\nettei yhdestä ainoasta vuorijonosta voinut olla puhettakaan, vaan että\nkysymyksessä oli kokonainen ryhmä toisistaan täysin erotettuja\nvuorijonoja. Silloin tajusin, että nimeä Nien-tshen-tang-la, joka\ntarkottaa yhtä ainoata kaikista näistä jonoista, ei ole hyvä antaa koko\nvuoristolle. Silloinhan sillä olisi voinut olla yhtä epäoikeutettuna\nnimenä Lunpo-gangri, Kamtshung-gangri, Targo-gangri tai mikä hyvänsä\npaikallisnimi. Vielä sopimattomammalta tuntui minusta Saundersin\n\"Gangri Mountains\", koska Tibetissä on kaikkien lumipeitteisten vuorten\nnimenä \"gangri\" ja se nimi olisi tässä yhteydessä ollut tyhjä kuori.\nYhtä vähän voin hyväksyä Burrardin \"Kailas Range'a\". Oli keksittävä\nnimi, joka soveltuisi koko tälle lujasti toisiinsa sidotulle\nvuorijonoryhmälle, joku maantieteellinen käsite, johon ei mahdu\nväärinkäsitystä, ja minä päätin koko vuoristolle, jonka yhteys ja\nyhteenkuuluvaisuus minun oli suotu todistaa, panna nimeksi\nTranshimalajan.\n\nNiinpä lähde maailmalle, sinä valtaisen vuoriston soinnukas nimi,\nraivaa tiesi maantieteen oppikirjoihin ja muistuta lapsille kouluissa\nmaailman katon lumipeitteisiä huippuja, joiden välissä ovat\nmonsuunimyrskyt alusta asti raivoisaa lauluansa laulaneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähdin Toktshenista heinäkuun 24. p:nä kahdentoista palvelijani kanssa\nkuin joukko maantierosvoja. Yhdeksän päivää olimme siellä viettäneet\nilman muuta tehtävää kuin katsella miten monsuunisateet, joita minä\nvaromattomasti olin alkuasukkaille luvannut, luotisuoraan valuivat\nalas. Paikallisviranomaiset sääsivät tällä kertaa, että kun minulla ei\nollut passia Lhasasta, ei minulla ollut edes oikeutta käyttää\nLadakiin menevää valtatietäkään, vaan täytyi minun kääntyä takaisin\nSisä-Tibetiin samaa tietä myöten, jota olin tullutkin. Jos en olisi jo\nsaanut kyllääni valkeasta täplästä, niin olisin hyväksynyt heidän\nehdotuksensa mielihyvällä. Mutta minä olin väsyksiin asti työtä tehnyt\nja ikävöin kotiin. Kun he kokonaan kielsivät minulta apunsa ja\npyytämämme kuljetusvälineet, niin läksimme jalkaisin ja annoimme\nviimeisten kymmenen hevosemme ja muulimme kantaa kuormastoa. Kamba\nTsanamin teltistä ostettu kimo oli, kuten ennenkin, minun käytettäväni.\nSuojelusväkeä minulla ei ollut — ei haluttu olla minun kanssani\nmissään tekemisissä, jotta oltaisiin syyttömiä, jos devashungin kanssa\nsattuisi jättilaskuja tulemaan.\n\nRankkasateessa saavuimme _Tirtapurin_ temppeliin. Lobsangin, Gulamin,\nKutusin, Tubgesin, Suänin ja Kuntshukin piti saattaa minut täältä\nSimlaan, kun taas Abdul Kerim ja muut saivat palkkansa ja palkkionsa,\nmennäkseen Gartokin kautta kotiinsa. Simlaan menevää tietä minä en\ntuntenut; kartalla näytti Simla olevan lähempänä kuin Ladak. Siksi\nluulin oman joukkoni pääsevän matkansa päähän ennen toisia. Mutta tämä\ntie on niin jylhä, kuin vain kuvitella voi, ja Satledshin syrjäjoet\novat uurtautuneet syvälle maan kamaraan. Voi luulla joutuneensa\nColoradon kanjoniin. Yhtenä päivänä on kiivettävä jyrkkää rinnettä\n1,000 metrin korkeuteen ja seuraavana päivänä laskeutuu tie saman\nverran alaspäin. Matka on siis vähintään kaksin verroin niin pitkä kuin\nkartalla näyttää. Siksipä ehtikin Abdul Kerim Lehiin paljon ennen kuin\nme Simlaan. Sen johdosta ensimäiset meistä levinneet tiedot tiesivät\nkertoa hänestä eikä minusta, ja monet ystävistäni luulivat silloin\nminulle pahinta tapahtuneen. Näytti nimittäin oudolta, kun väkeni oli\npalannut kotiinsa terveenä ja minä itse olin yhäkin kateissa.\n\nToktshenista heinäkuun 24. p:nä lähtiessäni riemastutti minua ajatus,\nettä askel askeleelta laskeutuisimme alempiin seutuihin ja yhä\nlämpimämpiin ja tiheämpiin ilmakerroksiin. Kuukautta myöhemmin olimme\nkumminkin Toktsheniakin ylempänä, edessämme oli maa lumen peitossa ja\ntaas kuulimme raekuurojen risaisia telttejämme pieksävän. Mutta\n_Shipkissä_ pystytimme telttimme taas puistoon, joka loisti kesän\nrehevimmässä kauneudessa, ja kuulimme tuulen humisevan tiheälehtisten\naprikoosipuiden latvoissa. Shipki on viimeinen tibetiläinen kylä. Sen\npuistokeitaasta alkaa jyrkkä rinne _Shipki-la_-solaan, johon noustessa\non kiivettävä korkeuteen, joka vastaa kuutta päälletysten ladottua\nEiffeltornia. Sinne päästyä seisoo Tibetin ja Intian rajalla. Käännyin\nympäri ja silmäilin viimeisen kerran noita lohduttoman autioita,\nhedelmättömiä vuoristoja, joissa unelmani olivat toteutuneet ja\nonnentähteni oli loistanut kirkkaammin ja ystävällisemmin kuin koskaan\nennen.\n\nElokuun 28. p:nä 1908 leiriydyimme Poon kylään ja minä vietin täällä\nkaksi päivää herrnhutilaisten lähetyssaarnaajien vierasvaraisessa\ntalossa. Herrat Marx ja Schnabel sekä heidän ystävälliset perheensä\nosottivat minulle ylenmääräistä hyvyyttä. Täällä myös sain kuulla\ntuhannet ulkomaailman uutiset — mieleni oli kuin kuuntelisin vihdoin\nsaavutetun meren rantahyrskettä. Runsaan kahden vuoden kuluessa en\nollut nähnyt yhtään ainoata europalaista; itse tibetiläisessä puvussani\nnäytin maantierosvolta. Mutta lähetyssaarnaajat pukivat minut\neuropalaiseen kesäpukuun ja panivat intialaisen hatun päähäni.\n\nTie laskeutuu yhä alemmaksi, ilma tulee lämpimämmäksi. Uskollinen\nystäväni, iso pörröinen Takkar katselee minua kysyvin silmäyksin. Se ei\npidä kesän tuoksuvasta seppeleestä eikä niityn kirjavasta kukkeudesta.\nSe muistelee etäisten lakeiden tasankojen vapaata elämää, se kaipaa\ntaisteluita erämaan susia vastaan ja uneksii ikuisten lumimyrskyjen\nmaasta. Eräänä päivänä näimme sen juovan tien poikki virtaavasta\npienestä purosta ja sitten laskeutuvan vilpoiseen varjoon makaamaan.\nSiten oli se jo monet monituiset kerrat tehnyt, mutta nyt näin sen\nviimeisen kerran! Se kääntyi takaisin ja juoksi yksinänsä Tibetiin.\nKuitenkin oli ero siitä raskas, kuten huomasin siitä, että se oli\nkatsonut velvollisuudekseen pyytää Poon lähetyssaarnaajia lähettämään\nminulle terveiset. Eräänä aamuna löysivät nämä sen asemansa portin\nedessä makaamasta, ja ollen vanhalle tavallensa uskollinen, ei se\naikonut ketään sisään tai ulos päästää. Mutta se otettiin\nvierasvaraisesti vastaan ja lähti kahleeseen kytkettynä vankina uusia\nkohtaloita kokemaan. Joskus saan vieläkin herra Marxin kautta\ntervehdyksen vanhalta Tattariltani, joka puolusti telttiäni niin\nuskollisesti, kun minä sen kotimaassa valepuvussa matkustelin.\n\nYhä lisääntyvällä levottomuudella olin odottanut sitä hetkeä, jolloin\nlähes kaksitoistakuukautisen täydellisen vaitiolon jälkeen saisin taas\nkirjeitä kotipuolelta, ja olin itsekseni kysynyt, voisinkohan ne lukea\nkyyneliin puhkeamatta. _Gaurfassa_ saavutti minut postilähetys syyskuun\n9. p:nä. Luin koko illan, koko yön ja koko seuraavan päivän, ja\nviimeiset päivämatkat Simlaan voin kulkea iloisin mielin, kuu tiesin\nettei minua odottanut mikään suru ja että kotona oli kaikki hyvin. Nyt\nhumisi tuuli Himalajan seeteripuissa entistään lempeämpänä ja\nSatledshin kohinaa minä pidin riemumarssin rummutuksena.\n\nSyyskuun 15. päivä oli minun suuri päiväni. Olin ollut yötä _Fagun_\nbungalowissa. Tämä leiri, jossa olin yksinäni, oli järjestyksessä 499.\nSimla olisi viidessadannes leiri. Tuntui merkilliseltä seisoessa\nerämaan ja korkeimman sivistyksen rajalla. Komean maantien suojuksen\nvieressä istui eräs herrasmies rikshassaan — hän oli Reuterin\nkirjeenvaihtaja, ystäväni _Edward Buck_. \"Nyt sitä saa soittaa\nsuutansa\", ajattelin minä. Ja sitä sitten jatkuikin viimeisen\npäivämatkan ajan.\n\nEtäältä jyrkiltä kukkuloiltaan näkyy ihana, hieno kaupunki, ja sen\nvalkeat talot kimaltelevat puiden välistä. Eräs kaunis neitonen\nvalokuvaa meidät kodakillaan; mutta on vielä varhainen aamuhetki ja\nilman enempiä onnettomuuksia pääsemme me pelastumaan miesten\npukumyymälään. Sillä poolaisesta puvustani huolimatta täytyi minun\nperinpohjin uuteen asuun pukeutua ennen kuin voisin näyttäytyä\nvarakuninkaan palatsin porttien sisäpuolella.\n\nEnsi päivät asuin vanhan jalon ystäväni eversti Dunlop Smithin luona ja\nsain nyt tilaisuuden kiittää häntä ja hänen ystävällisiä omaisiansa\nsiitä vaivasta, jota olivat minun tähteni nähneet ja niistä yhdeksästä\nkelpo tavaroilla täytetystä arkusta, jotka he olivat viime vuonna\nminulle Gartokiin lähettäneet. Sitten muutin varakuninkaan palatsiin ja\nnautin lordi ja lady Minton luona samaa rajatonta vierasvaraisuutta\nkuin muinoinkin. Akkunaani näkyi taas Himalajan harja, kohoten\nnäköpiirin rajalle selvänä ja terävänä, ja sen takana levittäytyivät\nTibetin vuoret ja laaksot kuin rannaton meri.\n\nSyyskuun 24. p:nä kokoontui 150 herraa ja naista palatsin juhlasaliin.\nTällä kertaa oli se muodostettu luentosaliksi, ja kultaompeleisella\nverholla katetulla alustalla, jolle muutoin on valtaistuimet asetettu,\noli tuotu valtaava Tibetin kartta. Ensimäisillä tuoleilla istuivat\nIntian armeijan ylipäällikkö lordi Kitchener, Pandshabin kuvernööri\nsekä Alwarin ja Gwaliorin maharadshat, ja vierasten joukossa olivat\nedustettuina kaikki kenraalit, kaikki ylemmät upseerit, kaikki\nvaltiosihteerit, tiedemiehet ja corps diplomatiquen jäsenet, jotka nyt\njuuri olivat Simlassa. Valtiosihteeri, eversti Victor Brook ilmotti\nhänen ylhäisyytensä varakuninkaan ja lady Minton tulon. Minussa oli\nkauhea kuume, mutta ennen kuin itse huomasinkaan kuulin loistavassa\nsalissa kaikuvan oman ääneni \"Your Excellencies, Ladies and Gentlemen\"\nja sitä seurasi kertomus viimeisestä matkastani. Kello oli yksi\nyöllä, kun esitelmäni päättyi. Kun lordi Minto oli vielä pitänyt\nystävällistäkin ystävällisemmän puheen, lähtivät vieraat sivuhuoneisiin\nillalliselle.\n\nEräässä seraissa linnan alapuolella asui minun kuusi ladakilaistani ja\nviimeiset seitsemän juhtaani. Usein laskeuduin heitä tervehtimään ja\nleikin jonkun aikaa vanhan matkatoverini, pienen Puppyn kanssa.\n\nMutta levon päivät vierivät ohi ja pian tuli viimeinen niistä. Otin\npikku Puppyn syliini, puristin sitä, silitin sen päätä, ja voin sanoa,\nettä minun oli vaikea siitä erota. Sitä oudostutti herransa hieno puku\nja se katsoi minuun sillä hetkellä kysyvästi, surullisesti, kuin olisi\naavistellut, että meidän välisemme siteet nyt katkaistaisiin emmekä\nenää toisiamme näkisi. Siitä päivästä lähtien, kun se Kara-korumin\nlumisolan juurella syntyi, olimme me yhdessä kestäneet kärsimykset ja\nilot. Koirista eroaminen on kaikkein raskainta — miehille jäähyväisten\nsanominen ei ole minulle niin työlästä!\n\nJo Simlaan saapuessani olin lahjottanut jokaiselle miehelleni 60\nrupiita uusien vaatteiden ostoon ja he olivat niillä myymälästä\nhankkineet vanhoja messinkinappisia virkapukuja, jotka olivat heidän\nmielestään aistikkaita ja upeita. Olkalapuissa oli luettavana sanat\n\"Guard London S.W. Railway\". En tiedä miten ne olivat Intiaan\njoutuneet, mutta semmoiseen asuun puettuina ja punainen fetsi päässä\nseisoivat mieheni syyskuun viime päivänä palatsin pihalla. He saivat\npitää minun seitsemän hevostani ja muuliani, satulani, telttini,\nturkkini, makuusäkkini ja kaiken muun. Kimoni piti heidän myydä Lehissä\nja hinta jakaa keskenään. Gulamin piti ottaa pikku Puppy ja pitää huoli\nsiitä, ettei se kärsisi puutetta — se muistutti pesän selvitystä,\nhuutokaupalla myyntiä. Palkkansa lisäksi sai kukin 100 rupiita lahjaksi\nja nelinkertaiset matkarahat Lehiin.\n\nLordi ja lady Minto olivat erotessamme saapuvilla ja varakuningas piti\nmiehille lyhyen kiitospuheen. Minun oli vaikea heistä erota; yksinpä\nniin välinpitämätön Lobsangkin, joka oli Simlan komeudesta ja\nrikkauksista aivan ällistynyt, itki kuin lapsi, kun raskain askelin\nseurasi tovereitaan heitä odottavien kuormaeläinten luo.\n\n\"Mikä uskollisuus, mikä kiintymys!\" huudahti lady Minto liikutettuna.\n\"Heidän kyyneleensä puhuvat selvemmin kuin pitkät kuvaukset.\"\n\nLokakuun alussa matkustivat varakuningas ja lady Minto vuoristoon ja\nsanottuani heille sydämelliset jäähyväiset ja kiitettyäni heitä minulle\nosottamastaan ylemnääräisestä hyvyydestä olin minä nyt suuressa\nlinnassa yksinäni ja hyljättynä. Vasta kahdeksan päivän kuluttua\nlähtisi höyrylaivani Bombaysta kaukaiseen Itään. Ne viisi päivää, jotka\nvielä Simlassa viivyin, olin suureksi ilokseni vieraana lordi\nKitchenerin asuinrakennuksessa Snowdonissa. En koskaan unohda niitä\npäiviä. Huoneeni olivat kukilla koristetut ja pöydällä oli neljätoista\nTibetiä käsittelevää kirjaa, jotka oli kenraalin kirjastosta minulle\nluettavaksi etsitty. Elimme kuin neljä nuortamiestä molempien iloisten,\ntoverillisten ajutanttien Wyllien ja Bosfetin kanssa, söimme neljän\naamiaista, puolipäivällistä ja päivällistä, ja kulutimme iltamme\nbiljardihuoneessa, jonka uuninreunustassa on kuvaava lauselma: \"Strike\nand fear not!\" (Iske äläkä pelkää!)\n\nIltapäivin kävi kenraali tavallisesti minun kanssani ratsastamassa\nTibetiin menevää tietä myöten. Puhelimme silloin Europan\ntulevaisuudesta Aasiassa ja Afrikassa, ja minä sain perusteellisen\nkuvan lordi Kitchenerin elämästä ja työstä Egyptissä.\n\nMutta nämäkin Snowdonin päivät menivät ohi. Lokakuun 11. p:nä vei minut\nAfrikan voittaja asemalle juuri samaan aikaan, kun väki meni kirkkoon,\nja minä sanoin viimeiset jäähyväiseni tälle miehelle, jonka tekoja olen\naina rajattomasti ihaillut. Sommerhillin asemalla, varakuninkaan\npalatsin alapuolella, vaihdoin vielä viimeisen kädenpuristuksen rakkaan\nystäväni Dunlop Smithin kanssa. Sitten hävisivät Simlan valkeat\nkesä-asunnot etäisyyteen ja juna kiiti kuumaa Intiaa ja autiota merta\nkohti.\n\n\n\n\n"]