[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$frHGtRxFcNM-_Qkgwa8jS_BqdMV0CD-cyTj3qIAGf63s":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2729,"Luvattomilla teillä","Landor, A. Henry Savage",1865,1924,"2729-landor-a-henry-savage-luvattomilla-teilla","2729__Landor_A._Henry_Savage__Luvattomilla_teillä","Matkustukset ja seikkailut Tiibetissä","tietokirja",[14],"seikkailu",[],"fi",1898,1900,69812,462128,false,70974,[24],"Tibet Autonomous Region (China) -- Description and travel",[26,27],"Adventure","Travel Writing","\"Luvattomilla teillä: Matkustukset ja seikkailut Tiibetissä\" by A. Henry Savage Landor is a travel narrative written in the late 19th century. This work chronicles the author's adventurous expedition through the mysterious and largely uncharted regions of Tibet, highlighting the challenges he faced and the insights he gained about the local cultures and people. The author, driven by a deep sense of curiosity and scientific inquiry, embarks on a journey that is marked by both wonder and hardship.  At the start of the book, Landor lays the groundwork for his remarkable journey from England to Tibet, detailing his plans and preparations, as well as the various obstacles he encounters early on. After deciding against a longer route through Russia, he opts for a challenging trek through India, facing the heat and disease of Bombay before continuing through mountainous terrain. He introduces Khanden Singh, an unusual and initially inexperienced servant who becomes his loyal companion over time. As Landor reaches his first destination, he begins to connect with the rich local culture, encountering a diverse range of people and preparing for the arduous journey ahead deep into Tibetan lands. The opening sets the stage for a tale woven with explorations into uncharted territories and the human experiences he witnesses along the way. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Jaakkola, K. (Kaarle Kustaa)",267,"Brittiläisen tutkimusmatkailijan seikkailullinen matkakuvaus kertoo vaarallisesta retkestä suljettuun Tiibetiin 1890-luvun lopulla. Teos sisältää havaintoja paikallisista tavoista ja luonnosta sekä kuvauksia retkikunnan kohtaamista äärimmäisistä vaikeuksista ja vankeudesta.","A. Henry Savage Landorin 'Luvattomilla teillä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2729. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","LUVATTOMILLA TEILLÄ\n\nMatkustukset ja seikkailut Tiibetissä\n\n\nKirj.\n\nA. HENRY SAVAGE LANDOR\n\n\nSuomentanut\n\nK. Jaakkola\n\n\n\n\n\nPorissa,\nSatakunnan Kirjakauppa,\n1900.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSuomentajan alkulause.\n\nEsipuhe.\n\n1. Lontoosta Naini Taliin.\n\n2. Monikeinoiset tavaralaatikot. — Muona ja tieteelliset kapineet.\n— Vaatteet ja jalkineet. — Lääkkeet. — Ensimmäinen päivämatka. —\nPalveliat. — Kuinka tulin ottaneeksi uskollisen Khanden Singin\npalvelukseeni. — Pithoragarh. — Naisfakiirit. — Hyvin tuuletettu\nasumus. — Rajivari ja hänen väkensä.\n\n3. Raotit. — Liukas tie. — Taikausko. — Villien kotiin. — Valokuvaus. —\nAsumuksia.\n\n4. Toivioretkeläinen Mansarovar-järveltä. — Vuorien henget. —\nSuojeluskeino niitä vastaan. — Tiibettiläinen leiri. — Rajivari. —\nVesiputous. — Vesimyllyjä. — Maanteitä ja kauppateitä. — Dholi-joki.\n— Vaivalloinen tie rotkossa. — Jäätiköltä. — Kolme vuorenharjannetta\nynnä niitten huiput. — Darma-, Johar- ja Paikhanda-alueet. — Englannin\nvallan korkein vuorenhuippu. — Luonnonrajoja.\n\n5. Bhot-nimen merkitys. — Tiibettiläisten vaikutusvalta. —\nTiibettiläisten mielivaltaisuutta. — Khanden Singin palvelevaisuus. —\nEnsimmäinen shokalaiskylä. — Khanden Sing epäsuosiossa. — Kangaspuut. —\nTehtaita. — Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin.\n\n6. Rukoileminen tuulen voimalla. — Valokuvaaminen vaikeissa oloissa.\n— Ikävä yö. — Kuivatessa. — Kaksi naislähetyssaarnaajaa. — Heidän\nhyödyllinen toimensa. — Hauska päivällinen. — Intoisan miehen\nteekutsut. — Masentavia tietoja. — Jyrkkä nousu. — Minua sanotaan\nApinaksi. — Hukkaan käytetty aika ja vaiva.\n\n7. Nerpani-tie. — Liioiteltuja kertomuksia. — Pitkä ampumamatka.\n— Ryöppyä lisäksi. — Khai-sola. — Onnettomuuksien seuraus. —\nTiibettiläisten kiskomisia ja julmuuksia.\n\n8. Tiibettiläisten uhkauksia. — Kekkerit. — Vieraanvaraisuus. —\nTiedustelu. — Kamala ahde.\n\n9. Neuvottelu. — Vaaroja lumessa ja jäässä. — Thar ja ghural. —\nVaivalloinen nousu 4,750 metrin korkeuteen. — Lumisillan kukistuminen.\n— Maanjäristys. — Shokalais-räätäli. — Rahani saapuu. — Kaksi kalliota\nKalissa. — Tiibettiläinen urkkia. — Rambang. — Shokalais-soittoa. —\nTupakoiminen — Shokalaisia naimatapoja.\n\n10. Hautausmenot. — Polttaminen. — Sielun lähtö, lepo, ilo ja muunnos.\n— Kalliita menoja. — Uhrin. — Pyhä luola. — Ero. — Jännittävä hetki. —\nSilta rikki.\n\n11. Vaarallinen käytävä. — Kummallinen silta rotkon poikki. —\nLiikuttava shokalais-tapa. — Suurellainen vastaanotto. — Kaiken\nmakuista teetä. — T:ri Wilson yhtyy retkeeni muutamaksi päivää. —\nValokuvauskoneen ilkitöitä. — Ruokavarat. — Kaksi lisäkantajaa! —\nViimeiset ystävälliset kasvot.\n\n12. Vanhoja linnanraunioita. — Iloinen mies ja jörö mies. — Mansing. —\nRosvo. — Kirjavaa seuraa. — Räätälitehas. — Vaikea virta. — Jolinkan\nsola. — Hyvällä tuulella. — Tiibettilläisiä vieraita. — Lumiraja. —\nJääkylmiä virtoja. — Kivettynyt käsi.\n\n13. Vakoojan palaus. — Tiedustelu. — Mangshan-jäätikkö. — Tohtorin\nkärsimiset. — Kahi kykenemätön. — Kamala näky. — Pyörrytys. —\nPahimmasta pulasta päästy. — Alaspäin astunta.\n\n14. Kuti-virran lähteet. — Lumpija-jäätikkö. — Pääharjun niskalla. —\nTiibetti linnunnäkemyksestä. — Mies puolijäädyksissä. — Lumpija-sola.\n— Salaperäisiä jälkiä. — Ryöväriä vai vakoojiako? — Solia ja polkuja.\n— Ilman poltinaineita pakkasessa. — Tasainen vuoriylänkö. — Vihdoinkin\npoltinaineita! — Kaksi salaista vakoiliaa.\n\n15. Laama Khokden. — Tiibettiläinen varustus. — Pyhä Kelas. —\nVuoriviittoja. — Villihevonen. — Gyanema. — Pelko tulostamme. —\nKeskustelut. — Kapinan yritys. — Tiibettiläisten virkamiesten\nteeskentelyjä. — Varusteita.\n\n16. Barkan Tarjumi. — Loppumattomat keskustelut. — Tarjumin\nlevottomuus. — Saamme luvan jatkaa matkaamme. — Petturi. — Kaunis puhe.\n— Valepukuisia. — Synkältä näyttää. — Daku. — Paluumarssi. — Vakoiliat\nsaavat matkapassin.\n\n17. Eräs päätös. — Urhea shokalais-poika. — Khanden Sing tarjoutuu\nseuraamaan minua. — Mansing rupeaa palveliani palveliaksi. —\nPaholaisleiri. — Raivoisa myrsky. — Yksi taakka liikaa. — Ero\nWilsonista. — Yömarssi.\n\n18. Järviä 5,643 metrin korkeudessa. — Kylmää ruokaa korkeilla\nylängöillä. — Lumeen haudattuina. — Rosvoja. — Vaarallinen paikka.\n— Kaivamme tavaramme kätköön. — Ruokavarat lopussa. — Putoaminen\nGakko-virtaan. — Hyvä tuuma. — Nokkoset ruokana.\n\n19. Viimeiset ruokavarat. — Tuumasta toimeen. — Ryövärijoukko. —\nLinnamme. — Sotamiehiä jäljillämme. — Kamala leiri. — Dogpa-heimon\nihmisiä. — \"Kauppias\" ja \"kerjäläinen\" palaavat. — Heidän vaarallinen\nseikkailunsa. — Päästäni on luvattu hinta. — Shokalaiset aikovat jättää\nminun. — Kapina.\n\n20. Tiibettiläinen leiri. — Shokalaisten petos ja rangaistus. —\nVaarallinen yömarssi. — Mansing on taas poissa. — Merkillinen ilmiö. —\nKova pakkanen. — Lafan- ja Mafan-järvet. — Pyhä Kelas. — Raparperia. —\nPerhosia. — Laamaerakko. — Ryövärien ympäröimänä.\n\n21. Jogpan vieraanvaraisuus. — Jäniksiä. — Vuoriselänne Rakstal- ja\nMansarovar-järvien välissä. — Toinen ryövärijoukko. — Valo-kuvauskone\ntoisessa ja kivääri toisessa kädessä. — Pikavalokuva. — Pelkurijoukkoa.\n— Ryövärikuningatar. — Kahden jaakin osto.\n\n22. Tiibettiläisiä takkeja, lakkeja ja jalkineita. — Syy minkätähden\nTiibettiläinen jättää toisen puolen rintaansa ja toisen käsivartensa\npaljaaksi. — Käytös ja puhe. — Tietämättömyys ja taika-usko. — Kuinka\nsyödään. — Jogpa-naisia ja -lapsia. — Päähineitä. — Kummallista luuloa.\n— Vuoriselänne molempien järvien välissä. — Mustat teltat. — Gomba.\n\n23. Tavaton myrsky. — \"Vastoin jumalien tahtoa.\" — Koirien haukuntaa —\nKaton alla. — Majatalo (serai). — Kalaa. — Kulta-sepän ja savenvalajan\ntöitä.\n\n24. Ystävällisiä laamoja. — Khanden Sing ja Mansing puhdistettu. —\nToivioretkeläisiä Mansarovar-järvelle ja heidän etuoikeutensa. —\nLaama-talo. — Paulaanko jouduimme? — Pyhä vesi. — Ystävyyden huntu. —\nTiibettiläisiä soittokoneita, kirjoja y.m. — Kolminaisuus. —- Taivas ja\ntuonela.\n\n25. Jong Penin tiedot minusta. — Laamalahkoja. — Kansan taitamattomuus.\n— Laama-alkuja ja palvelia-laamoja. — Taikakeinoja. — Erehtymättömyys.\n— Naimattomuus. — Kuvanveistäjiä. — Rukousmylly. — Nunnaluostaria. —\nIhmisenluisia kapineita. — Veren juonti. — Tauteja ja lääkityksiä. —\nNoituutta. — Haavuria. — Hieronta.\n\n26. Tiibettiläinen lääkitsiä. — Kamala parannuskeino. — Kummalliset\nmielipiteet lääkintätaidosta. — Tukkerin kylä. — Sotilaita ja\nryöväreitä. — Pettyneitä toiveita. — Shokalaiset jättävät minut. —\nKaikkiaan viisi miestä.\n\n27. Tiedustelua. — Luonnollinen linnoitus. — Linko. —\nTiibettiläisleiri. — Meitä luullaan ryöväreiksi. — Nahka- ja\nmetalliteoksia. — Hopeaisia verhoketöitä. — Satulat ja hihnat. —\nJättiläissuuruinen kirjoitus. — Uusi yllätys. — Vaan kaksi jäljellä.\n\n28. Täydessä työssä. — Kauhea täräys. — Meitä etsitään ja löydetään. —\nLahjoja ja ystävyyden vyö. — Aurinko näkyy vihdoinkin. — Saan takaisin\nvarastetut jaakkimme.\n\n29. Matkustavia Tiibettiläisiä. — Korkea sola. — Ystävällinen kohtaus.\n— Nousu 5,940 m. korkeuteen. — Aave-armeija. — Ratsumiehiä Lassosta. —\nMinua luullaan kashmirilaiseksi kauppiaaksi. — Gunkjo-järvi. — Hauskaa\nseuraa. — Laamoja ei suosita. — Uhkauksia. — Maiun-sola. — Kivipatsaita.\n\n30. Maiun-sola. — Tulo Jutsangin maakuntaan. — Sen pääkaupunki. —\nDoktolin maakunta. — Kiellosta huolimatta. — Braamaputran lähteet. —\nIlmanalan vaihdos. — Braamaputran laakso. — Hauska, vaan vaarallinen\ntie. — Pitkin Braamaputraa. — Hukkumaisilla. — Uusi ystävä.\n\n31. Naiset. — Heidän ulkomuotonsa ja ominaisuutensa. — Thukti. —\nNainen Lassasta. — Monivaimoisuus. — Naimistemppuja. — Avioero. —\nAviorikos. — Miten Tiibettiläiset hautaavat kuolleitaan. — Ihmissyöjiä.\n— Tiibettiläisiä pyhimyksiä.\n\n32. Suuri pesu. — Pitkä marssi. — Kiangi ja antilooppi. — Kutun osto.\n— Braamaputran haarat. — Mansing taas poissa. — Jälleen suuri joki.\n— Virran viemänä. — Sukellus ylätasankojen vesissä. — Kuinka mieheni\npääsivät joen yli.\n\n33. Nälässä ja väsyksissä. — Kaksi sankoa maitoa. — Seuralaisten\nuskollisuus. — Ystävällisiä alkuasukkaita. — Ando ja hänen lupauksensa.\n— Aikomuksia. — Petturi. — Huokaa ja hevosin ostetaan. — Paula. —\nTaistelu. — Vankina.\n\n34. Khanden Singin rohkea vastustus. — Petollinen laama. —\nTavaroitteni anastaminen. — Laahattu leiriin. — Pomon teltta. —\nTuomioistuimen edessä. — Pomo. — Laamat epäröivät. — Äkillinen muutos.\n— Muistikirjani. — Uhkauksia. — Petturi Ando. — Khanden Singin\nurhollisuus.\n\n35. Korkea upseeri. — Sotilas eikä laama. — Myötätuntoisuutta. —\nTiibettiläinen armeija. — Ystävällisyyttä. — Muutos. — _Rupuni_ on\nystäväni. — Rupuni ja hänen sotamiehensä syöttävät minua. — Opiskelen\nTiibettiä.\n\n36. Huonoja uutisia. — Mansing. — Kaikki toivo lopussa. — Rahvaan\nkynsissä. — Naulasatula. — Täyttä laukkaa kedon yli. — Hiekka-särkkiä.\n— Toisia ratsastajia. — Väijyksissä. — Ratsastus loppuu.\n\n37. Minut laahataan mestauspaikalle. — Verenhimo. — Soittoa — Taram. —\nEn suostu kumartamaan. — Ilkeitä miekkatemppuja. — Mestaus lykätään.\n— Mansing saapuu. — Ollaan häntä tappavinaan. — Laamat antavat meille\nruokaa.\n\n38. Ilon loppu. — Mansing ja minä samassa onnettomuudessa. —\nSelittämätön arvoitus. — Aivot työskentelevät kidutettaessakin. —\nTieteelliset koneeni. — Valokuvalevyt hävitetään. — Tiibettiläisten\nkohteliaisuus ja julmuus. — Noiduttu sieni. — Onneton laukaus.\n\n39. Pombon kohteliaisuus. — Lumouskarkelo. — Myrkkyjuomaa. —\nEpätietoisina kohtalostamme. — Enteitä tiedustellaan. — Meidät on\nsäästettävä. — Ikävä matka. — Khanden Sing hengissä. — Rajalle. —\nPitkiä ja raskaita marssia. — Verellä piirretty kartta.\n\n40. Vatsapuhujn. — Kauheita, mutta opettavaisia päiviä. — Braamaputran\neteläinen lähde. — Hyvästi Jutsang! — Paremmat ajat. — Suuria kyliä. —\nTarjumin leiri. — Tokhim. — Vanhoja tuttuja. — Soittoniekkoja. — Kylpy\nMhnsarovarissa.\n\n41. Wilson ja peshkari Tiibetissä. — Tahtovat viedä meitä\nLumpija-solasta. — Me hätyytämme vartioitamme. — Lapsang. — Palaamme\ntakaisin. — Dogmar. — Päivän kenraalina. — Vihdoinkin Taklakotissa. —\nYstävien seurassa. — Kohtaus Nerban kanssa. — Kuinka vapaaksi pääsin.\n— Rajan yli. — Tinker-sola Nepalissa. — Ystävällisiä alkuasukkaita. —\nLarkin. — Takaisin Tiibettiin. — Hyvästi Mansing! — Kotona.\n\n\n\n\nSuomentajan alkulause.\n\n\nTiibetti on ollut verrattain tuntematon osa Aasiaa ja yhä vieläkin\non Eurooppalaisille Tiibetissä matkustaminen _luvattomilla\nteillä_ kulkemista. Aina pitkälle 19:teen vuosisataan on ainoasti\nseitsemän Eurooppalaisen onnistunut päästä Lassaan, hämäräperäisen\nTiibetin \"pyhään\" pääkaupunkiin, joiden lisäksi kahden intialaisen\npundiitin ja kahden kalmukin tunnetaan tuon uskaliaan yrityksen\nonnellisesti tehneen. Lopulla vuotta 1897 levisi Eurooppaan tieto\nenglantilaisen Landorin huomiota herättävistä retkistä Tiibetissä\nja hänen merkillisistä seikkailuistaan ja hirveistä kärsimyksistään\nTiibettiläisten maassa. Alussa luultiin näitä tapauksia ja koko\nLandorin retkeä aivan taruksi, mutta sittemmin on Landor todeksi\ntodistanut kaikki vaiheensa Tiibetissä, siinä matkakertomuksessa, josta\ntässä annetaan meidän kansalaistemme luettavaksi suomennos.\n\nLandorin matka tapahtui Maaliskuusta Lokakuuhun v. 1897. Kesäkuun 13\np. pääsi hän Tiibetin rajan yli Lumpija-solasta perin epäluuloisten\nTiibetin viranomaisten ohitse. Alussa oli hänellä 30 seuralaista,\nlopuksi vain kaksi. Näiden kanssa hän saapui Toksem-nimiseen paikkaan,\njossa tiibettiläinen rajaväki hänen petollisesti otti vangiksi, monta\npäivää julmasti rääkkäsi ja vihdoin lähetettiin hänet lähtöpaikkaansa.\nLinnuntietä on Landorin matka Tiibetissä noin 450 kilometriä pitkä.\n\nLandorin matkakertomus on, paitsi hänen kärsimyksiensä historiaa,\ntäynnä huvittavia tietoja ja havainnoitu kuljetuilta alueilta.\nTiibettiläisten salaperäisestä maasta ja kansasta, ja tämän rohkean,\njoskin varomattoman, matkustajan vaiheet ja seikkailut ovat omiansa\nvetämään lukiaa puoleensa sekä herättämään harrastusta uusien\nmaantiedollisten olojen tuntemiseen. Erittäin arvokkaita ovat kirjan\nmonet valokuvat ja piirustukset, jotka kaikki ovat myös tässä\nsuomalaisessa painoksessa, kuin myös kansatieteelliset kertomukset\nRaoteista, Shokalaisista, Tiibettiläisistä ja Laama-papeista, eikä\nkirjoitustapa ole suinkaan vailla kuvituksen runsautta ja voimaa.\n\n\n\n\nEsipuhe.\n\n\n_Tässä_ kirjassa olen kertonut sen matkan, jonka tein keväällä, kesällä\nja syksyllä 1897 Tiibetissä. Se on kuvitettu matkalla ottamaini\nvalokuvien ja piirustusteni mukaan. Ainoasti kidutuskuvat on minun\ntäytynyt piirtää muistosta, jossa ne kyllä ovat elävästi säilyneet.\n\nNeljännessä luvussa mainitut Intian vuorien korkeudet (Suomennoksessa\nmuutettuina Suomen mitoiksi.) sekä tähtitieteellisillä havainnoilla\nmääritetyt paikkain asemat Tiibettiin tullessani ja sieltä lähteissäni,\novat \"The trigonometrical survey'stä\".\n\nMatkani maantieteellisinä tuloksina saanen mainita:\n\nSen epätietoisuuden poistaminen, mikä tähän asti on ollut\nvedenjakajasta Mansarovar- ja Rakastal-järvien välillä.\n\nNousu yli 6,500 metriä korkeille vuorille sekä muutamien Himalaijan\njäätiköiden kuvaamiset.\n\nTunkeutuminen kahdelle Bramaputran tärkeimmälle lähteelle, missä\nei koskaan kukaan Eurooppalainen ole käynyt, sekä niiden aseman\nmäärääminen.\n\nSe seikka, että minä ainoasti kahden kumppanin kanssa saatoin niin\nkauvan kulkea Tiibetin väkirikkaimmassa osassa.\n\nLopuksi saan mielihyvällä mainita, että kun olin sanomalehdessä\n_Daily Mail_ julkaissut ne Tiibettiläisten häpeälliset petokset,\njoita he Englannin alueella harjoittivat, Intian hallitus on (v.\n1898) Tiibetin viranomaisille tietää antanut, että Tiibettiläisten ei\ntästedes sallita kantaa maaveroja Englannin sikäläisiltä alamaisilta.\nTämä selitys ilahuttaa minua erittäin sen vuoksi, että karaistut\nshokalais-vuorelaiset osoittivat minulle suurinta ystävällisyyttä ja\nhyväntahtoisuutta heidän alueensa läpi vaeltaissani.\n\n1898 A.H.S.L.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN LUKU.\n\nLontoosta Naini Taliin.\n\n\nAioin ensin kulkea Englannista lähdettyäni Saksan ja Venäjän halki sekä\nsitten venäläisen Turkestanin ja Bokharan kautta Kiinan Turkestaniin ja\nniin päästä siltä puolelta Tiibettiin. Venäjän hallitus oli auliisti\nluvannut minun saada tullittomasti kuljettaa alueensa läpi kaikki\nmatkatavarani: ampuma-, ruoka-, valokuvaus- ja tieteelliset kapineeni.\nOlin myös Englannin lähettilään kautta Pietarista samoin saanut\nerityisen luvan matkustaa sotilasrautatietä poikki Turkestanin aina\nradan loppupisteeseen Samarkandiin asti.\n\nSuuresti olen kiitollinen Venäjän lähetystölle Lontoossa tämän\nerinomaisesta kohteliaisuudesta, ja saan heti kirjani alussa tämän\njulki tuoda, erittäinkin sen vuoksi, että jos olisin sitä tietä\nmatkustanut, olisin arvattavasti päässyt monista kärsimyksistä ja\npettymyksistä, joita sain kokea lähdettyäni Tiibettiin Intian kautta.\n\nMinulla oli suosituskirjeitä markiisi Salisburylta, British Museumin\nluonnontieteelliseltä osastolta y.m. sekä tieteellisiä kapineita\nEnglannin Maantieteelliseltä seuralta ynnä englantilainen ja kaksi\nkiinalaista passia. Lähetettyäni laivalla kaikki ampumatarpeeni\nVenäjälle — Saksan rautatiet eivät ottaneet kuljettaaksensa pyssyn\npatruunia — sain pari päivää ennen Lontoosta lähtöäni surukseni kuulla,\nettä laiva oli tehnyt haaksirikon aivan päämäärässä sataman lähellä ja\nettä koko lasti todennäköisesti jäisi sinne.\n\nTämä tapahtui juuri Kreikan-Turkin sodan alkaessa ja huhu kertoi\nVenäläisten asettavan joukkojansa sotakannalle Afghanistanin rajoille.\nEn tahtonut lykätä matkaani tuonnemmaksi ja vaikka minulla oli kaikki\nvalmiina matkaa varten Venäjän kautta, päästin kumminkin luopua tästä\nsuunnitelmasta ja sen sijaan kulkea Intian kautta, tunkeutuakseni\nHimalaijan poikki Tiibettiin. 19 p. Maalisk. lähdin siis Intiaan\nPeninsular-nimisella höyrylaivalla ja saavuin kolmen viikon perästä\nBombayhin.\n\nTämä oli ensimmäinen käyntini Intiassa, mutta olot eivät siellä\nsuinkaan tehneet minuun hyvää vaikutusta. Kuumuus oli sietämätön ja\nruton jälkiä näkyi kaikkialla. Kadut olivat autiot, hotellit huonot ja\nsiivoamattomat, kun palveliat olivat ruton pelosta jättäneet kaupungin.\n\nErään parsilaisen ystävän seurassa kuljin niissä Bombayn kaupungin\nosissa, joissa tauti enimmän raivosi, mutta en huomannut paljon muuta\nkuin puhdistusaineitten väkevän hajun. Tosin oli melkein kaikki talot\nnäissä kaupunginosissa varustettu kymmenellä, kahdellakymmenellä,\nvieläpä useammallakin punaisella ympyrän merkillä osoittaen yhtämonta\nkuolemantapausta; eräälläkin ovella, jonka valokuvasin, luin koko\nneljäkymmentäyhdeksän ympyrän merkkiä. Lukuunottamatta muutamia,\nsairashuoneissa näkemiäni vaikeita paisekohtauksia, en minä suinkaan\nsaattanut millään tarkkuudella määrittää taudin laatua tahi levenemistä.\n\nJo seuraavana päivänä Bombayhin tulostani, matkustin junassa\n_Bareillyyn_, johon meni kolme päivää, sieltä kuljin yhdessä yössä\n_Kathgodamiin_, jossa rautatie loppuu.\n\nSieltä jatkoin matkaani osaksi \"tongassa\" (s.o. kaksipyöräisissä\najoneuvoissa, joita kaksi hevosta veti), osaksi hevosenselässä _Naini\nTaliin_, joka on vuoriasema alemmalla Himalaijalla; se on myös\nLuoteismaakunnan ja Oudliin hallituksen kesäasuntopaikka. Täältä\nkirjoitin v.t. kuvernöörille ja ilmoitin hänelle aikovani Tiibettiin.\nKävin myös v.t. komisariuksen tykönä tehden hänelle täyden selvän\naiotusta retkestäni. Ei ollut kummallakaan näillä herroilla mitään\nsanottavaa tästä matkastani _laamain_ pyhään maahan.\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\nMonikeinoiset tavaralaatikot. — Muona ja tieteelliset kapineet.\n— Vaatteet ja jalkineet. — Lääkkeet. — Ensimmäinen päivämatka. —\nPalveliat. — Kuinka tulin ottaneeksi uskollisen Khanden Singin\npalvelukseeni. — Pithoragarh. — Naisfakiirit. — Hyvin tuuletettu\nasumus. — Rajivari ja hänen väkensä.\n\n\nTiesin, että minun Naini Talista (1900 m. merenpinnan ja n. 17 m.\nläheisen järven yli) täytyi kuljettaa kaikki matkakapineeni kulien\n(miesten) selässä ja että ne sentähden oli jaettava saman-painoisiin\ntaakkoihin, kukin painaen noin 21 kiloa. Sälytin koneeni,\nvalokuvalevyni ja muut arat esineet lujiin laatikkoihin, joiden\nrakenteen olin itse keksinyt.\n\nNeljä tämmöistä laatikkoa oli tehty hyvin höylätyistä ja tarkasti\ntoisiinsa liittyvistä honkalaudoista, ja ne oli sisältä vuorattu\nsinkillä sekä tivistetty minun keksimälläni nesteellä, joka teki\nne ilman- ja veden-pitäviksi; näitä saattoi käyttää moneen eri\ntarkoitukseen. Erikseen asetettuina tekivät ne tuolien virkaa, kolmesta\nlaatikosta saatiin pöytä ja tuoli, toinen toisensa viereen asetettuina\nsaatiin niistä sänky tahi vakava ja keveä vene, \"puut\" jolla saattoi\nkulkea syvien virtojen yli sekä tyyneellä ilmalla toimittaa syvyyden\nmittauksia.\n\nNäitä laatikoita sopisi myös käyttää kylpyammeena itselleni ja\nseuralaisilleni, sekä valokuvauslevyilleni. Ajattelin vielä, että niitä\nparempien astioiden puutteessa saattaisi vedettömissä seuduissa käyttää\nvesiastioina.\n\nYksi tämmöinen täysinäinen laatikko oli juuri tarpeeksi suuri taakka\nyhdelle kulille ja kaksi tämmöistä saattoi helposti hihnoilla yhdistää\nja ripustaa kuormasatulan kummallekin puolelle. Pääasiallisesti näiden\nlaatikkojen lujuutta on kiittäminen siitä, että vaikka niitä paljonkin\nkolhittiin ja jyskittiin, niin valokuvat, piirustukset, kartat, koneet\ny.m. eivät olleet vähintäkään vammaa saaneet ennenkuin ne joutuivat\nTiibettiläisten käsiin. Onneksi oli se osa työtäni jo valmis, joka\ntieteellisessä suhteessa oli tärkein.\n\nRuokavarat oli hankkinut tunnettu _Bovrilyhtiö_, joka oli ne\njärjestänyt minun neuvojeni mukaan, pitämällä lukua Tiibetin kovasta\nilmanalasta sekä korkeista seuduista, joissa joutuisimme matkustamaan.\nNiissä oli paljon rasvaisia ja hiilipitoisia ynnä helposti sulavia\nravintoaineita voimiemme ylläpitämiseksi korkeilla paikoilla ja\nkovissakin ponnistuksissa. Ruokavarat oli sälytetty tinalaatikkoihin ja\nnahkasäkkeihin. Veden-pitävässä laatikossa oli minulla 1000 patruunaa,\n256 Manliher-kiväärilleni ja 500 revolveriani varten. Sitäpaitsi\noli muassa puukkoja, messinkistä paula-lankaa, perhoisverkko,\nväkiviinapulloja käärmeitten säilyttämiseksi, potassium-nestettä\nhyönteisten tappamiseksi, arsenikkisaippuaa, luun-murtaja,\nhaavurin-veitsiä y.m.\n\nMuassani oli myös kolme valokuvauskonetta ja 158 tusinaa kuivia levyjä,\nsekä kaikki mitä tarvitaan kuvien valmistamiseen sen mukaan kuin\nniitä otettiin. Kokoamisvälikappaleet olin saanut British Museumin\nluonnonhistorialliselta osastolta, jolle olin luvannut eläimiä ja\nkasveja matkaltani. Minulla oli kahdet koneet tähtitieteellisiä\nhavannoita ja mittauksia varten; niissä oli sekstantti,\nkorkeuden-mittaaja, kaksi ilmapainon mittaajaa, kolme tekohorisonttia,\nväkevä tähtitieteellinen kaukoputki, erilaisia kompassia ja\nlämpömittaria, runsas määrä piirustus ja maalaus-aineita, vedenpitävä\nkronometrikello, taskukelloja, paperia nidottu kirjoiksi ja kääröiksi\nsekä erinkaltaisia almanakkoja vv. 1897-98\n\nVarustuksiin kuului kevyt teltta, joka oli noin 2 metriä pitkä,\npuolentoista leveä ja metrin korkuinen. Tottuneena tällaisiin matkoihin\notin itseäni varten ainoastaan kameelinkarvaisen huopapeitteen.\nPukuvarastoni laitoin myös niin vähään kuin mahdollista, enkä sitä\nmyös matkalla muutellut. Ainoa vaatekappale, jota joskus kaipasin,\noli olkihattuni. Se oli minulla päässäni Himalaijan ylängöillä,\nsamoinkuin tulikuumilla tasangoilla, sillä se oli kaikissa oloissa\nmukavin pään-peite. Kerran se kuitenkin kävi kelvottomaksi, kun muuan\nmiehistäni, kantaessaan siinä munia, lankesi, jolloin munakorina\nkäytetystä hatustani tuli mennyttä kalua. Sen tapauksen perästä kävin\ntavallisesti avopäin, kun minulla oli muassani ainoastaan pieni,\nliian ahdas lakki. Minulla oli keskulaisen vahva-anturaiset, neulotut\njalkineet, eikä koskaan sauvaa, ja luen tämän yksinkertaisen pukimeni\nansioksi sen, että saatoin nousta niin suuriin korkeuksiin kuin\nihmisjalka harvoin on noussut. Lääkevarastoni maksoi vaan muutamia\nmarkkoja. Olen nim. varma siitä, että, kun luonnollisissa oloissa elää\nluonnollisesti ja antaa ruumiillensa tarpeeksi liikuntoa, ei ensinkään\ntarvitse lääkkeitä.\n\nJa niin minä lähdin matkalle.\n\nEnsimmäisenä päivänä ratsastin Naini Talista hyvintunnettua tietä\nKhahnasta _Almoraan_, n. 50 kilom. Almora on viimeinen, vuoriasema\nlähellä rajaa, siellä toivoin löytäväni eurooppalaisen tahi oikeammin\nenglantilais-intialaisen väestön, ja sinne asetuin muutamaksi\npäiväksi. Toivoin täältä saavani seuralaisekseni muutamia luotettavia\nvuorelaisia, mahdollisesti gurkha-soturia. Siinä toivossa käännyin\ntänne asetetun ensimmäisen gurkha-rykmentin everstiluutnantin puoleen,\nmutta turhaan. Ei auttanut, vaikka näytin kirjeitä, suosituskirjeitä ja\nmuita papereita, joita olin saanut Englannin korkeimmilta virkakunnilta\nja laitoksista, sekä koetin selvimmällä tavalla osoittaa Tiibetin\nmatkani tieteellistä tarkoitusta.\n\nKorkeammat virastot eivät kuitenkaan tuntuneet aivan taipumattomilta,\njos minulla vaan olisi ollut aikaa odottaa muutaman kuukauden.\nMutta koska matkani silloin olisi lykkääntynyt kokonaisen vuoden,\nsiitä syystä että Tiibettiin johtavat solat syyskesästä ovat\nmahdottomia kulkea, päätin jättää siksensä kaiken \"kuninkaallisen\nmatkajärjestyksen\" ja lähteä ilman gurkhaseuruetta.\n\nSuureksi onneksi tapasin Almorasa erään herra _Larkinin_, joka oli\nminulle erittäin kohtelias ja antoi monta arvokasta tietoa teistä, sekä\nmiten kuljetaan Tiibetin rajan englantilaisella puolella. Hän oli itse\nedellisenä vuotena kulkenut melkein rajalle asti ja tunsi paremmin\nkuin kukaan muu Englantilais-intialainen tämän osan _Kumaonista_.\nLukuunottamatta Kumaonin komisariusta, eversti Griggiä, on hra Larkin\ntodellakin ainoa Englannin virkamies, joka tuntee koillis Kumaonin,\nja kuinka paljon Luoteismaakunnan hallitus on sen oman onnensa nojaan\njättänyt.\n\nKun en siis saanut seuralaisekseni ketään ghurkhaa, täytyi minun\nhakea muita rohkeita, rehellisiä, voimakkaita, karaistuja ja terveitä\nmiehiä, jotka hyvää viikkopalkkaa ja kaunista palkkiota vastaan matkan\nloputtua olisivat halullisia ottamaan osaa kaikkiin niihin vastuksiin\nja vaaroihin jotka luultavasti meitä matkallamme kohtaisivat. Sekä\nNaini Talissa että täällä tuli niitä kymmenittäin tarjoutumaan minun\npalvelukseeni. Kaikilla heillä oli todistus, jossa kiitettiin heidän\nhyvää käytöstään, rehellisyyttään, tasaista luonnettaan, ahkeruuttaan\nynnä muita parhaita ominaisuuksia, joita palvelialla saattaa olla.\nJokaisessa todistuksessa oli jonkun, kenraalin, katteinin, v.t.\nkuvernöörin, tai jonkun muun etevän henkilön nimi. Etteivät nämät\nviimemainitut kuitenkaan olleet ansionmukaisesti palkinneet näitä\nerinomaisia palvelioitaan, näkyi siitä, että ne kaikki järjestänsä\npyysivät lainaksi muutamia kolikoita, ostaakseen kenkäparin,\nhuopapeiton ja ruokaa perheelle heidän poissaollessaan.\n\nKun kukkaroni ei myöntynyt ylläpitämään kaikkien tulevien seuralaisteni\n\"rakkaita kotolaisia\", päätin jättää koko asian tällä kertaa sikseen.\nYhden poikkeuksen kuitenkin tein, mutta ainoastaan yhden. Istuessani\neräänä päivänä huoneessani postitalossa (dâk bungalow), astui\nhullunkurisen näköinen olento sisään ja yhtämittaa lausuen tavallisen\ntervehdyksen \"salaam\", \"salaam\" tarjoutui palvelukseeni.\n\n\"Näytä minulle suosituskirjeesi!\"\n\n\"_Sahib, hum 'rekommendation' ne hai_ (Herra, ei minulla ole\nsuosituskirjeitä\"!)\n\n\"Hyvä, sitten minä otan sinut palvelukseeni.\"\n\nOlin jo ennen mielihyvällä katsellut tätä miestä. Hänen\nkasvon-piirteensä ilmaisivat paljon enemmän luonteen lujuutta kuin\nmuitten alkuasukkaitten kasvot. Pukunsa oli omituinen. Hänellä oli\nvalkoinen turpaani ja lyhyitten samettiliivien alta pisti esille kelta-\nja musta-raitainen villapaita, joka riippui housujen ulkopuolella.\nJalkineita hänellä ei ollut, oikeassa kädessään kantoi hän vanhaa\nkrokettikeppiä, jolla hän teki kunnia joka kerta kun menin ulos, tahi\ntulin sisälle. Päätin heti koetella häntä. Lähdin noin kello 9 aamulla\nulos asioille ja käskin Khanden Singin — se oli hänen nimensä — harjata\njalkineeni kunnes kotiin tulen ja näytin hänelle saapasmusteeni.\n\n\"_Aha, sahib!_ (Kyllä, herra!)\"\n\n\"Harjoja löydät täällä huoneessa.\"\n\n\"_Bahut aha, sahib!_ (Hyvä on, herra!)\"\n\nMinä menin. Tullessani kotiin kello kuusi illalla, tapasin Khanden\nSingin vielä otsansa hiessä harjaamassa ja kiillottamassa jalkineitani.\nTätä hän oli tehnyt koko päivän ja siihen käyttänyt parhaat hius- ja\nvaateharjani.\n\n\"Voi sinua _budmash, krab log, pagal!_ (kurja ihminen, lurjus,\ntyhmeliini!)\" huusin minä kiukuissani, käyttäen niitä muutamia\nhindustanilaisia sanoja, joita olin oppinut. Kiistin häneltä nuo\nkiiltävät toalettikapineet, jolloin hän loukatun näköisenä osoitti\ntyönsä \"loistavaa\" tulosta.\n\nNäkyi selvästi, ettei Khanden Sing omistanut mitään eteviä\npalveliaominaisuuksia, eikä hän liioin ollut mikään mestari avaamaan\nsoodavesipulloa. Siinä toimessaan hän aina osasi kylvettää minua\nsihisevällä vaahdolla, tahi antoi hän tulpan lentää suoraan kasvoihin.\n\nErään tämmöisen tapauksen jälkeen, ajoin Khanden Singin pois.\n\nLuonteeni mukaista ei ole kuulematta, katsomatta rangaista\nalkuasukkaita pienimmästä virheestä. Mutta ajattelen, että kun\naikanansa antaa tällaiselle juonikkaalle palvelialle vakavat, ei\nliian ankarat nuhteet, niin silloin tulevaisuudessa pääsee monesta\nmielipahasta. Varmaa vaan on, että Khanden Sing seuraavana päivänä tuli\nhakemaan krokettikeppiänsä, jonka hän kiirellisessä lähdössään oli\nunhottanut ja silloin nöyrin sanoin pyysi anteeksi tuhmuuttaan, samalla\nojentaen minulle seuraavan kirjeen, jonka eräs babu basaarissa oli\nhänen puolestaan kirjoittanut:\n\n \"Hyvä herra!\n\n Minä olen yksinkertainen mies, mutta kuulen, että aiotte ottaa kaksi\n gurkhalaissoturia mukananne Tiibettiin. Minä olen hyvä ja kunnon mies,\n ja sentähden parempi kuin mikään gurkha-mies. Tehkää hyvin ja ottakaa\n minä palvelukseenne!\n\n                                              Uskollinen palvelianne\n                                                _Khanden Sing_.\"\nS\nOlihan tämä liikuttavaa. Hän sai anteeksi ja sai jäädä luokseni.\nVähitellen hän edistyi, jotta hän jonkun ajan kuluttua oli täysin\nkelvollinen. Kun herra Larkin eräänä aamuna kävi luonani, näki hän\nKhanden Singin, jolla oli jotakin tointa huoneessa.\n\n\"Kuka tuo on?\" kysyi hän.\n\n\"Minun palveliani.\"\n\n\"Mutta hän ei ole mikään palvelia. Hän on jonkun aikaa palvellut\npoliisilaitoksessa, ja on muuten liukas mies. Hän keksi kerran\nkokonaisen varasjoukon omassa kylässään, sai ne kaikki kiinni ja\ntuomituiksi, mutta siitä hyvästä ryöstettiin häneltä kaikki mitä\nhänellä oli.\"\n\n\"Minä aion ottaa hänet mukaani.\"\n\n\"Hän on hyvä poika\", vastasi herra Larkin. \"Sopii kaikessa tapauksessa\nottaa hänet mukananne rajalle asti. Mutta en neuvoisi Teitä ottamaan\nhäntä Tiibettiin.\"\n\nHän neuvoi Khanden Singiä olemaan tarkkaavainen ja huolellinen, ja\nentisen poliisikonstaapelin naama oli paljasta päivänpaistetta, kun\nhän lopultakin sai lupauksen seurata minua _Bhot_-maahan (Tiibettiin).\nHänestä tuli minulle sitten ainoa peloton seuralainen ja kaikissa\nvaaroissa oli hän minulle uskollinen apulainen.\n\nMaa Bhotiin asti on verrattain hyvin tunnettua, ja siksi mainitsenkin\ntästä matkani alku-osasta ainoastaan pääpiirteet.\n\nToukokuun 9 päivänä lähti koko matkavarastoni liikkeelle kahden\nIntialaisen johdolla rajaa kohden; itse lähdin seuraavana päivänä.\nKahden päivän päästä olin _Shorissa_, joka myös tunnetaan nimellä\n_Pithoragarh_. Tie oli hyvää koko matkan ja kulki tiheiden kuusi- ja\nmäntymetsien lävitse, siellä täällä oli kauniita näköaloja metsäisille\nvuorijonoille. Kulku on kumminkin rasittavaa, alinomaa saa nousta\nja laskea. Seuraavat numerot tätä seikkaa selittävät: 1632 metrin\nkorkeudesta nousimme aina 2275 metriin, sitten taas alas 608 metriin,\nkapusimme taas ylös 1786 metriin Gangoli Hatissa, mutta pian taas\njyrkkää rinnettä laskeuduimme 610 metriin. Kova kuumuus esti minua\nkulkemasta tavallista vauhtiani, emmekä sen vuoksi päässeet yöpaikalle,\nennenkuin vasta auringon laskettua. Pimeässä hapuellessamme näimme\nkaukaa kiemurtelevia metsävalkeita, jotka ikäänkuin tuliset käärmeet\nluikertelivat vuoren rinteitä pitkin. Maanasukkaat olivat sytyttäneet\nkuivat korret ja pensaat, ja siitä nämät valkeat olivat alkunsa\nsaaneet. Tällä tavalla useinkin hävitetään komeimmatkin metsät.\n\nPithoragarhissa (1975 m.) on vielä vuorenkukkulalla näkyvissä vanha\nlinnoitus, jonka Loudon oli ghurkhalaisia vastaan rakentanut. Siellä\non myös hyvin hoidettu spitaalisten sairaala, koulu ja lähetystalo.\nMaa on hedelmällistä ja siellä näkeekin hyvinviljeltyjä alueita, sekä\ntaloja siellä täällä. Vettä on runsaasti ja vaikka kylien ja talojen\nlähellä ei olekaan metsää, tekee maakunta kuitenkin viehättävän\nvaikutuksen, kun näköalan taustana on korkeita metsäisiä vuoria.\nKello ½ 7 aamulla lähdimme Pithoragarhista. _Tal_-tie jäi vasemmalle\nja me kuljimme noin 1855 metrin keskikorkeudessa ja saavuimme\n_Shadgoraan_ parhaiksi näkemään juhtatemppuja, kun bramiini siunasi\nvasikkaa. Mitättömän pienessä pyhäkössä, jonka ovesta minä kurkistin\nsisään, istui kyyristyneinä kaksi muodottoman rumaa akkaa, värittömät\nsilmät päähän painuneina, ohuet hiukset suortuvissa ja kampaamatta,\npitkät, luisevat kädet ja jalat, ja kynnet luonnottoman pitkät. He\nolivat ryysyissä ja hoitelivat ahkerasti kynttilöitä, jotka paloivat\nkömpelösti tehdyissä kivisissä kynttilänjaloissa pitkin seiniä.\nKynttilänjalkojen joukossa oli muutamia kummallisen muotoisia kiviä.\nAkat eivät mahtuneet seisomaankaan tuossa körtsässä, vaan kulkivat\nnelinryömin. Minut nähdessänsä kurottivat he luisevat kätensä ja\npyysivät almua. Kun annoin heille hopearahan, pistettiin se nopeasti\ntuonne eriskummallisten kivien alle, jonka jälkeen he kiihkeillä\nliikkeillä toimittivat minua poistumaan.\n\nVähän matkan päässä oli kolme tienhaaraa, joista lähdin kulkemaan\nkeskistä myöden Askote nimistä paikkaa kohden. Matkalla saavutti\nmeidät kova ukkosilma. Ankarat raekuurot, yhtämittaiset ja pauhaavat\nukkosenjyrinät ynnä säkenöivät salamat erivärisille ja lumoaville\nvaloineen seurasivat meitä koko matkamme autioilla vuorenrinteillä,\nkunnes myöhään illalla pääsimme Askoten kaupunkiin.\n\nTäällä petyin suuresti, kun ei kukaan kantajistani vielä ollut sinne\npäässyt. Askotessa ei ollut mitään majapaikkaa tahi edes suojavajaa\n(daramsallaa; Daramsalla on kiviseinäinen vaja, rakennettu matkustajien\nja alkuasukkaitten suojaksi.) Mutta \"pundiitti\" (intialainen oppinut)\n_Jibanand_ pyysi minut ystävällisesti kouluhuoneeseensa, joka oli\nrakennettu laudoista, kattona oljet ja ruohot; rakennuksen ulkomuodosta\nja muista suhteista ei ensinkään oltu välitetty. Ilmanvaihto\nhuoneessani oli niin hyvä kuin suinkin toivoa saattoi. Yöllä kun\nmakasin huopapeitteeseeni käärittynä, katselin leveitten seinärakojen\nlävitse tähtitaivasta. Auringon noustessa näki seinän-raoista koko\nmaisemia, kunnes vähitellen majani ympärille kokoontui uteliaita\nalkuasukkaita raoista tarkastelemaan mitä kaikkia sahib siellä\nsisäpuolella toimitti. Suurella jännityksellä katselivat he, kun tämä\najoi partaansa, ja ilo oli ylimmillään, kun hän kylpiessään hieroi\nruumistaan saippualla. Ihmetellen he katselivat, kun puin päälleni\nviimeisen tärkkipaitani, mutta ihastus kasvoi melkein kuumeeksi, kun\nvedin kellojani, merkitsin ilmahavainnoitani y.m.s. Tässä oli jo\nliikaa, ja kaikki pakenivat, kun pitelin lataamatonta kivääriäni.\n\nAskoten kaupunki muistuttaa vanhaa keskiajan linnaa, jommoisia usein\nnäkee keski Italiassa. Kohoten kummun huipulta keskellä tasankoa,\non rajivarin (hallitsian) linnasta ihana näköala sitä ympäröivien\nvuorten yli. Linnaan näkyvistä korkeista kukkuloista mainittakoon\n_Khipla_ ja _Dafia_ sekä _Duti_-vuori toisella puolen Kali-virtaa,\njoka on Nepalin rajana. Kaupungissa (\"gown\") on noin kaksisataa taloa\nsiellä täällä vuorenrinteellä; siinä on koulu, postikonttoori ja\nkaksi muhamettilaista kauppapuotia. Rajivarille oli juuri äskettäin\nvalmistunut uusi linna, yksinkertaisesti, mutta taidokkaasti rakennettu\neräästä ruskeasta kivilajista; ovissa ja ikkunoissa oli kauniita\nleikkauksia ja joka huoneessa oli eurooppalaiset tulisijat. Jokaisesta\nhuoneesta oli yksi seinä jätetty avonaiseksi, joten koko huoneusto oli\nyhtenä ainoana komeana verantana, ja siitä oli ihana näköala vuorten\nyli pohjoiseen päin.\n\nAskoten rajivarilla on ihan erityinen asema Kumaonissa. Ostettuaan\nv. 1855 takaisin maanomistusoikeutensa Askotessa, on hänellä nyt\n_tsamindarin_ eli maaruhtinaan oikeudet ja hän on Kumaon piirissä\nainoa, joka on saanut nämät oikeudet pitää. _Jagat Sing Pal_,\nrajivarin veljen-poika, vakuutti, että Askoten kansa on rehellistä\nja hyväsydämmistä. Se ei koskaan anna rajivarille mitään aihetta\nhuoliin, ja hän on heille isänä. He kääntyvät hänen puoleensa kaikissa\nhuolissansa, sairaudessa ja hädässä, ja hän pitää heistä isällistä\nhuolta. Rajivari ei ole rikas, luultavasti sentähden, että hän\njakelee niin paljon kansalleen sekä on sangen vierasvarainen kaikille\nhänen maansa kautta matkustaville muukalaisille. Moni näistä ei ole\nkerjäläistä parempi, silloinkaan kun he matkustavat fakiireina tahi\nmuina uskonnonhaaveilioina pyhälle _Mansarovar_-järvelle Tiibetissä.\n\nNykyinen rajivari _Pushkar Pal_ kuuluu Ramkhanda-perheeseen ja on\nsiis Auringon-hallitsia-suvun jälkeläinen. Hänen esi-isänsä asuivat\nAoudhissa tahi Ajodjessa, josta he muuttivat Katjuriin Kumaonissa,\nmissä rakensivat linnan. Vuoriseutu aina Killakanjiaan ja Jumna-virtaan\nasti kuului Katjurin hallitsialle. Hän otti nyt Maharajan arvonimen.\nEräs suvunhaara muutti Katjurista Askoteen; mutta sen päämiehellä oli\nsielläkin perinnöllisenä arvonimenään rajivari, ynnä _pal_, joka kuuluu\nperheen jokaiselle mies-jäsenelle. Rajivari maksaa Intian hallitukselle\nvuotista veroa 1,800 rupiaa (4,284 markkaa). Gurkhahallituksen aikana\nei hän maksanut mitään, paitsi satunnaisena lahjana: _nafa_ eli\nmuskus-eläimiä naapurillensa, Nepalin kuninkaalle, jonka kanssa hän oli\nläheisessä yhteydessä. Todellisuudessa hän siis on itsenäinen kuningas,\nmutta Pushkar Pal on kuitenkin aina ollut Intian hallitukselle\nuskollinen.\n\n\"Onko kansa rajivarille hyvin alamainen?\" kysyin Jagat Sing Palilta.\n\n\"Kyllä, herra. Kun rajivari esim. istuu hallitusistuimellaan,\ntervehditään häntä kunnioittavilla 'salaam' tervehdyksillä. Hänen\nalamaisensa vievät oikean käden otsalleen ja tukevat kyynäspään\nvasemmalla kädellä merkiksi, että tällä tervehdyksellä on sellainen\npaino, että sitä tarvitsee tukea toisella kädellä\".\n\nKun hän jakaa oikeutta, istuvat hänen miehiset sukulaisensa, ystävänsä\nja palveliansa häntä likinnä: ensin hänen veljensä, sitten poikansa,\nsitten veljensä pojat j.n.e. Naiset eivät saa olla läsnä. Muuten ei ole\nmitään määrättyä tahi ankaraa seurustelu-sääntöä: rajiväriä ja hänen\nperhettään kohdellaan kuitenkin aina itämaisella alamaisuudella.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\nRaotit. — Liukas tie. — Taikausko. — Villien kotiin. — Valokuvaus. —\nAsumuksia.\n\n\nOlimme kulkeneet n. 125 kilom. kolmessa päivässä, ja koska miesten\njalat olivat käyneet aroiksi, saivat he levätä yhden päivän. Itse kävin\nkatsomassa villejä metsä-ihmisiä _rootteja_ eli _rajia_, niinkuin\nhe itsensä nimittävät. He asuvat monta penikulmaa metsien sisässä,\nja päästäkseni heidän lymypaikkoihinsa täytyi minun astua jyrkkää\nrinnettä alas. Kuljettava tie oli erinomaisen liukasta, sillä se oli\nkuivan ruohon ja männynneulasten peittämä. Minun täytyi riisua kengät\nja sukat, että pysyisin jaloillani. Muassani oli yksi Intialainen ja\neräs mies Askotesta. Tulimme alas pikemmin kuin olisimme tahtoneet ja\nkeksimme sitte pienen polun, jota seurasimme kunnes tapasimme miehen,\njoka koetti piiloutua muutaman puun taakse.\n\nHän oli villin näköinen, alaston ja kampaamaton. Takkuinen tukka\nulottui hartioille asti, mutta parta ja viikset olivat ohuet. Hän\nkatseli meitä epäilevin silmin ja oli hyvin haluton näyttämään meille\ntietä sinne, missä hänen heimonsa asusti. Hän oli raotti ja hänellä\noli kyllä hyvät syynsä, miksei hän tahtonut viedä meitä kotiinsa,\npäättäen hänen sanoistaan oppaalleni: \"Meidän tykönämme ei ole vielä\nkukaan valkoinen mies käynyt, ja jos joku semmoinen tulee, täytyy\nmeidän kaikkien kuolla. Vuoren henget tulevat estämään teitä pitemmälle\npääsemästä, emme me. Te tulette paljon kärsimään, sillä raotteja\nvalvova henki ei päästä teitä meidän koteihimme.\"\n\nMinä annoin hänelle rupian, jota hän käänteli ja punnitsi kädessään.\n\"Saatte tulla\", mutisi hän, \"mutta sitä te vielä kadutte. Teitä kohtaa\npaljon onnettomuutta.\"\n\nHänen äänensä oli niin omituisen surullinen, ikäänkuin hän olisi ollut\nhaltioissaan sekä vaan lausunut jonkun salaisen olennon uhkauksia.\nSanansa vaikuttivat sinä hetkenä minuun voimallisesti, mutta seurasin\nhäntä kuitenkin parhaani mukaan, kun hän apinan ketteryydellä kiipesi\ntavattomien kivilohkareitten yli pitkin tietämme. Tämä oli vaivalloista\nkyllä, sillä meidän täytyi alinomaa hypätä toiselta kallionlohkareelta\ntoiselle, tahi kavuta kaatuneitten puitten yli. Polku kävi yhä\nselvemmäksi ja luikerteli pian erästä kallionseinää ylös, joka\näkkijyrkkänä yleni syvästä rotkosta.\n\nMe jatkoimme nousuamme, kunnes hikisinä ja hengästyneinä saavuimme\navaraan luolaan liuskakivi-vuoressa. Puoliympyrän muotoisella\nylennyksellä näimme täällä noin kaksitoista, melkein alastonta miestä;\nmuutamat istuivat kantapäillään, nojaten kyynäs-päitään polvia\nvastaan, muutamat makasivat suullansa. Eräs poltti kuivatuita lehtiä\nhintulaisella piipulla. Otin ryhmästä pika-valokuvan jolloin he\nhämmästyksellä ja epäillen töllistelivät odottamattomia vieraitaan.\nToinnuttuaan ensi hämmästyksestään hyppäsi kaksi vanhempaa miestä ylös\nja kielsivät hurjilla liikkeillä minua tulemasta lähemmäksi. Siitä\nhuolimatta menin kuitenkin näitten tuimain ja vihaisten ihmisten luokse.\n\n\"Täällä ei koskaan ole ollut ketään muita kuin raotteja. Sinun täytyy\n_pian kuolla_. Sinä olet suututtanut Jumalan\" huusi eräs vanha mies\ntulisella kiivaudella. Taivutetuin polvin ja koukkuselkäisenä työnsi\nhän päätään minua päin, pui nyrkkiänsä ihan nenäni alla sekä pyöritteli\nniitä ympäri ilmassa. Avattuaan ne silmänräpäyksesi, puristi hän ne\ntaas niin lujasti kiinni, että kynnet tunkivat kämmeneen.\n\nSilmäkulmiaan tämä vanha raotti ei rypistänyt, vaan veti ne ylöspäin,\njoten hänen sileään otsaansa tuli syvää uurteita, jotka suorina\nviivoina ulottuivat toisesta korvasta toiseen. Hänen luonnostaan\nleveät ja litteät sieramensa laajenivat ja nousivat niin, että\nposkille muodostui kaksi syvää, nenästä lähtevää viivaa. Suu oli\nauki ja alahuulen värähdys osoitti selvään, ettei mies paljon voinut\npuhe-elintään hallita. Silmät, jotka alkuaan näyttivät olleen ruskeat,\nolivat nyt värittömät, mutta sitä myöden kuin kiukkunsa kasvoi, kävivät\nne eloisemmiksi. Hän avasi ne selkiselälleen ja terät laajenivat,\nvaikka aurinko paistoi häntä suoraan silmiin.\n\nMuutama muukin osoitti tyytymättömyyttään samalla tavalla. Alutta\ntoiset, varsinkin kaksi nuorukaista, joilla oli surulliset kasvot,\nmaahan luodut suuret silmät ja tuuhea musta tukka, seisoivat\nliikkumatta etäämpänä, nojaten päänsä oikeata olkaa vasten ja leukansa\nkäteen. Kasvojen piirteet olivat ihan tyynet, ei ainoakaan lihas niissä\nliikkunut.\n\nEräs mies, jolla oli eriskummainen pää ja näytti olevan mongoolin ja\nneekerin sekarotua, tyyntyi ensiksi koko joukosta. Läpitunkevasti,\nmutta samalla epävakavin katsein vävähtävillä kasvoillaan, tarkasti\nhän minua tarkemmin kuin kukaan muu oli tehnyt ja näytti vakuuttavan\nheille, etten ollut tullut tekemään heille mitään pahaa. Hän viittasi\nmuille, että he lopettaisivat uhkauksensa, istahti, jalat ristissä\nallansa, ja kehotti minua tekemään samoin.\n\nKun kaikki olivat levollisina istuneet, otin taskustani hopearahoja\nja annoin jokaiselle yhden, paitsi eräälle, jonka kasvoissa tahdoin\ntutkia kateutta sen alkuperäisimmässä muodossa. Minä pidin häntä\ntarkoin silmällä ja näin hänen pian synkkänä menevän etäämmälle. Muut\nolivat nyt verrattain levolliset. Heillä näkyi; olevan synnynnäinen\ntaipumus surumielisyyteen, enkä kaikista ponnistuksista huolimatta\nsaanut heitä muutakuin heikosti hymyilemään. He käänsivät ja väänsivät\nrahaansa sormiensa välissä, vertailivat niitä toisiinsa ja näyttivät\ntyytyväisiltä. Kadehtia piti päätään toisista poiskäännettynä, eikä\nollut näkevillään mitä tapahtui sekä alkoi, halveksivan näköisenä,\nkurkkuäänellä laulamaan surullista säveltä. Kun hän oli saanut\ntarpeeksi kärsiä, annoin hänelle kaksi rahaa yhden sijasta ja nytkös\nhän tyytyväisenä irvisteli.\n\nKoetin sitten valokuvata heitä, mutta he katselivat konettani\nepäluulolla ja kun valokuvatessani eri ryhmiä levy toisensa perästä\ntuli näkyviin, hypähtivät he peljästyneinä joka kerta kuin jänne\nnapsahti.\n\n\"Jumalat suuttuvat sinulle _tuosta_,\" sanoi eräs raotti, osoittaen\nvalokuvauskonettani \"jollet anna meille suurta valkoista rahaa.\" Käytin\ntilaisuutta hyväkseni ja lapasin heille kaksi \"suurta rahaa\", jos\nveisivät minut mökkeihinsä, jotka olivat muutama sata askelta alempana\nkallionseinässä kuin kotkan pesät; mutta silloin heidän tulisi antaa\nminun ei ainoastaan nähdä, vaan myös koskea ja saada selitys kaikkeen\nmitä tahdoin.\n\nHe suostuivat ja me aloimme kiivetä alas äkkijyrkkää polkua, joka vei\nheidän mökkeihinsä. Sekä naiset, jotka kuultuaan vieraan saapuneen ja\nolivat kiivenneet sinne ylös katsomaan, että miehet auttoivat meitä\nalaskavutessamme. Pitäen toinen toistamme kädestä, luisuimme nyt kaikin\nyhdessä jonossa kovempaa vauhtia, kuin juuri olisimme halunneet,\nkallionjyrkännettä alas. Muutaman kerran kompastui joku alkuasukkaista\ntai minä itse ja olimme vetää kaikki muut kanssamme alas syvyyteen,\nnaisten huutaessa niin että kaikui vuorissa ympärillämme. Tuntui\nsentähden hauskalta kun saavuimme mökkeihin virran rannalle. Nämät\nmökit olivat sanomattoman kurjat. Seinät olivat palmikoiduista oksista,\nja kattona oli heiniä. Ne olivat rakennetut pitkin vuorenseinämää ja\nolivat lähes kolme metriä pitkät, jaetut kahteen huoneeseen, joissa\nkummassakin asui yksi _perhe_. Huonekaluja ei ollut ja talouskapineina\noli muutama astia alkuperäisintä lajia. Siellä näki puukuppeja,\njoita terävillä kivillä oli puukappaleesta koverrettu, uusimmat\noli tehty huonoilla intialaisilla veitsillä. Heidän maanviljelynsä\ntyökapineineen oli aivan alhaisella kannalla. Ruokavaransa säilyttivät\nhe verkkopusseissa. Heidän parhaana ravintoaineenaan ennenaikaan oli\nvirrasta saatu kala, villieläinten liha ja kasvien juuret. Mutta nyt he\njo nauttivat leipääkin ja samoinkuin muutkin villit kansat rakastavat\nhe väkijuomia. Raottien mökit olivat sisäpuoleltaan niin yksinkertaiset\nja tyhjät, että siitä tuskin tarvitsee kertoa, ja löyhkää, joka niistä\nlähti, ei saata sanoin kuvata.\n\nEräässä mökissä, johon astuin, oli naisia ja miehiä kyyristyneinä\ntulen ääressä. Naiset kantoivat hopeasormuksia ja kaulassa lasihelmiä;\nmiehillä oli tuskin muuta päällään kuin korvarenkaat. Yhdellä ainoalla\noli pieni vyö uumansa ympäri. Naisilla oli lanteilla ohut vaatekappale\nintialaista kangasta, Askotesta ostettu.\n\nKun lähemmin tarkastin heidän kasvojansa, huomasin että monet\npiirteet niissä ilmaisivat etäistä mongoolilaista alkuperää, mutta\nniiden toisin muodostumiseen on vaikuttanut ilmasto, maanluonto ja\ntodemmukaisesti myös muitten kansojen kanssa tehdyt avioliitot.\nRaotit ovat sangen alhaista rotua, niinkuin tähän liitetyistä kuvista\nnäkyy. Naisten pääkallot olivat erinomaisen pienet, otsa matala, ja\nvaikka lie näyttivät ihan järjettömiltä, huomasin kuitenkin että he\nolivat jotenkin älykkäitä. Heillä oli ulkonevat poskipäät, nenä oli\npitkä ja litteä sekä leveä ja pyöreäpäinen niinkuin mongoolien. Leuka\noli enimmäkseen pyöreä ja hyvin taappäinen. Huulet ohuet ja kiinni,\nsuupielet ylösvedetyt. Alaleuka oli sangen lyhyt ja soukka, yläleuka\noli sitä vastoin suhteettoman suuri pääkallon suhteen. Korvat, suuret\nja ulkonevat, saattavat kuulla kaukaisiakin ääniä.\n\nMiehillä oli kauniimmat päät kuin naisilla. Otsa korkeampi ja leveämpi,\nnenä muuten samallainen kuin naisillakin, mutta lyhyempi, leuka ei\njuuri yhtä paljon taaksepäin, koko alaleuka erinomaisen kapea, mutta\nyläleuka suhteettoman suuri niinkuin naistenkin.\n\nRaotit ovat epäilemättä sekarotua ja niissäkin harvoissa, joita\ntapasin, oli niin suuria eroavaisuuksia, että oli vaikea selittää\nniitten olevan samaa alkuperää. Kaikilla oli tuuhea, pikimusta\ntukka, joka ei koskaan kasva yli tavallisen pituuden. Se ei ole\nkarkea luonnostaan, mutta tavallisesti niin likainen, että se\nnäyttää karkealta. Yleensä heidän ruumiissaan ei ole karvoja, paitsi\nkainalokuopissa; viiksistä ja parrasta ei kannata puhuakaan.\n\nMiehet pitävät jakauksen keskellä päätä, niin että tukka lankeaa kahden\npuolen, mutta tuskin peittää korvia. Huomasin että nämät, samoin kuin\nAinu-kansakin, ajoivat hiuksensa pois neliön-muotoisesta paikasta,\nkeski kohdalla otsaa nenän ja tukan rajas’a. Naiset kampaavat sormilla\ntukkansa ja kokoovat sen takaraivalle nutturaksi.\n\nKauniimmat tästä heimosta olivat hoikkavartaloiset, eivätkä olleet\nliiaksi lihavia. He olivat sekä notkeita että jänteviä, jäsenet\nsopusuhtaiset, ihon väri pronssiin vivahtava. Kaikesta likaisuudestaan\nja kurjuudestaan huolimatta viehättivät he minun taidemieltäni\nvarsinkin majesteetillisella ryhdillään. Huomasin että he hengittivät\nhyvin tasaisesti ja säännöllisesti nenän lävitse, pitäen suutaan\ntiukasti kiinni. Heidän jalkansa olivat siitä omituiset, että toinen\nvarvas oli kaikkia muita varpaita paljon pitempi, josta päättäen\nhe saattoivat käyttää varpaita sormina. Kämmenissä ei ollut yhtään\nviivoja, kynnet olivat litteät, peukalot typistyneet ja viimeinen jäsen\naivan lyhyt.\n\nEttä raotit meidän päivinämme ovat ruvenneet käyttämään vähän vaatteita\nja koristuksia sekä hiukan muuttaneet elatustapaansa, on kokonaan\nAskoten rajivarin ansio, joka pitää isällistä huolta alamaisistaan,\nvarustaen heitä kaikellaisilla ruokavaroilla. Ainoastaan joku\nraotti on viime vuosina käynyt Askotessa, koska he ovat pelkuria ja\narkaluontoisia ja näyttävät tyytyvän yksinkertaisiin asumuksiinsa\n_Khipulan_ metsissä, joita he pitävät omaisuutenaan. Kalastus ja\nmetsästys on heidän ainoa toimensa. Parhaimpana otuksenaan kuuluvat\nhe pitävän suurempaa Himalajan apinaa, vaikka minä omien huomioitteni\nmukaan luulen heidän syövän kaikkea mitä saavat.\n\nYleensä luullaan, että raottilaiset naiset elävät tarkoin muista\nerillään eivätkä saisi näyttäytyä vieraille. Että tämä väite on\nperätön, näkyy parhaiten alla olevasta raottilaisnaisten valo- kuvasta,\njonka sain ottaa ilman että miehet sitä ensinkään vastustivat. Ile\novat yleensä siveät, ja kuvani osoittaa, että jos raottilaismiehet\npitäisivätkin heitä kauniina, niin vieraan kumminkin olisi vaikea\nlöytää heidän piirteissään minkäänlaista kauneutta.\n\nHeidän väkilukunsa on yhä vähenemässä, pääasiallisesti ja epäilemättä\nsiitä syystä, että sukulaisten välisiä naimisia suuresti suositaan.\nNaiset eivät kuulu olevan hedelmättömiä, mutta paljon kuolee pieniä\nlapsia. He hautaavat kuolleensa ja uhraavat muutaman päivän sen jälestä\nruokaa ja vettä vainajan hengelle.\n\nEn voinut saada mitään tietoja heidän häämenoistaan, taikka siitä\noliko heillä ensinkään semmoisia. Mutta sukulaisrakkaus oli heissä\nvoimallinen. He ovat taikauskoisia ja sekä pelkäävät että kunnioittavat\nvuoren henkiä, aurinkoa, kuuta, tulta, vettä ja tuulia. En tiedä\nonko heillä mitään jumalan-palveluksen muotoa. En ainakaan nähnyt\nminkäänlaista rukouksen tahi uhraamisen merkkiä.\n\nRaotit väittävät olevansa kuninkaallista alkuperää eivätkä taivu\nminkäänlaisiin alamaisuuden-osoituksiin. He eivät kumarra ketään\neivätkä tervehdi muullakaan tavalla. \"Muut kansat ovat velvolliset\ntervehtimään meitä. Meissä on kuninkaallista verta, ja vaikka me vuosi\nsatoja sitte vapaasta tahdosta vetäysimme metsiin, olemme me kuitenkin\nkuninkaitten jälkeläisiä.\"\n\nOltuani hetken aikaa näitten kuninkaallisten villi-ihmisten luona,\nkävivät he levottomiksi ja epäileviksi. Olin käännellyt, tarkastanut\npiirtänyt tahi valokuvannut kaikki heidän kapineensa, olin mitannut\nkaikki, miehet ja naiset, jotka olivat siihen suostuneet, sekä maksanut\nheille sovitun summan. Kun juuri olin sanomassa heille hyvästi, tuli\nharmaahapsinen ukko taas luokseni.\n\n\"Sinä olet nähnyt raottien kodin. Olet ensimmäinen vieras, joka sen\non nähnyt, ja sinä saat paljon kärsiä. Jumalat ovat sinulle kovin\nvihaisia.\"\n\n\"Niin\", jatkoi toinen raotti osoittaen rotkoa, \"joka tuota tietä astuu,\neikä ole raotti, häntä kohtaa suuri onnettomuus.\"\n\n\"_Kush puruani, sahib_!\" (älä siitä huoli, mitä he sanovat, herra)\nkeskeytti hänet oppaani. \"He ovat pelkkiä villejä, eivätkä ymmärrä\nparempaa. En minäkään ole täällä ennen ollut ja saanen siis myös osani.\"\n\n\"Sinäkin saat paljon kärsiä,\" sanoi vanha raotti varmalla äänellä.\n\nRaotit seisoivat ääneti ympärilläni minun asetellessani\nvalokuvauskonetta paikoilleen. Näin selvästi, että heidän mielestänsä\nolin mennyttä miestä. He eivät vastanneet, kun jätin hyvästi, ja jos\nolisin ollut vähänkin taikauskoinen, olisi varmaan heidän juhlallinen,\nmuumiankaltainen totisuutensa tehnyt minun levottomaksi.\n\nMutta koko tämä tapaus ja ukon sanat tunkivat elävästi muistooni vähän\naikaa tämä jälestä, jolloin sain kärsiä kaikki hornan tuskat ja joka\nsilmänräpäyksessä olin elävinäni uudestaan kaikki kuluneen elämäni\nkokemukset.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\nToivioretkeläinen Mansarovar-järveltä. — Vuorien henget. —\nSuojeluskeino niitä vastaan. — Tiibettiläinen leiri. — Rajivari. —\nVesiputous. — Vesimyllyjä. — Maanteitä ja kauppateitä. — Dholi-joki.\n— Vaivalloinen tie rotkossa. — Jäätiköltä. — Kolme vuorenharjannetta\nynnä niitten huiput. — Darma-, Johar- ja Painkhanda-alueet. — Englannin\nvallan korkein vuorenhuippu. — Luonnonrajoja.\n\n\nPalattuani Askoteen näin, kerran kulkiessani kaupungissa Jagat Singin\nseurassa, pitkän, laihan olennon tulevan eräästä matalasta kivivajasta\nihan linnan lähellä.\n\n\"Mikä tuo on?\" kysyin oppaaltani.\n\n\"Se on fakiiri, joka äsken on palannut toivioretkeltä pyhälle\nMansarovar-järvelle Tiibetissä. Monet noista uskonkiihkoilioista\nkulkevat suvisin tätä tietä pyhiinvaellusretkillänsä.\"\n\nUteliaana menin tuon kummallisen miehen pateille. Hän oli runsaasti yli\npuolentoista metriä pitkä mies; hänen tuhkalla siroitetun, riutuneen\nruumiinsa oli samainen tuhka muuttanut päältäpäin kamalan näköiseksi;\niho oli nimittäin ihan tuhkanharmaa. Minä kutsuin häntä päivänvaloon.\nHänen tavattoman pitkät hiuksensa oli palmikoittu pieniksi palmikoiksi,\njotka turpaanin tavoin ympäröisivät hänen päätänsä. Hiukset oli\nvärjätty valkoiseksi ja pitkä, ohut parta oli väriltään punertava.\nSilmät olivat syvään päähän painuneet. Otsa ja posket oli maalattu\npaksulla valkoisella värillä. Sanomattakin ymmärtää, että hän oli\nsamalla kamalan ja inhottavan näköinen. Kasvoissa oli hassun ilme,\neikä hän monta sanaa puhunut. Hän oli melkein alasti. Vyötäisillä oli\nfakiiriketju ja käsivarressa, kyynäspään yläpuolella, lasihelminen\nrengas. Keskiruumiin ympärillä oli puukuulista tehty vyö ja kaulassa\npalmikoitta karvanauha. Päivät pääksytysten vyori hän tuhassa\nja kuritti monin tavoin ruumistansa, kaikilla näillä tempuilla\nvoittaaksensa pyhimyksen arvon.\n\nOlin kuullut kerrottavan kummallisista taikaluuloista näiden\nvuoriväkien kesken.\n\n\"Onkos Himalajalla vuorenhenkiäkin?\" kysyin Jagat Snigiltä.\n\n\"On tietenkin\", vastasi hän, \"ja niistä on toisinaan hyvinkin paljon\nvastusta, varsinkin muutamilla. Mutta harvoin ne kuitenkaan ketään\ntappavat.\"\n\n\"Ne siis eivät ole ihan niin häijyjä kuin muutamat ihmisolennot?\"\n\n\"Kyllä ne ovat hyvin häijyjä, herra. Ne tarttuvat raudankovilla\nkynsillään nukkuvien kurkkuun ja painavat uhriensa rintaa.\"\n\n\"Eikö sovi ajatella, että he ovat syöneet liiaksi ja kärsivät ruuan\nsulamattomuutta?\"\n\n\"Ei, herra. Vuorenhenget ovat taivaaseen pääsemättömien ihmisten\nhenkiä. Niitä kohtaa yöaikaan metsässä laumoittain. Vuorien asukkaat\npelkäävät niitä kovasti. Ne olestavat vuorten kukkuloilla ja saattavat\nottaa kissan, rotan tai jonkun muun elävän muodon. Niiden sanotaan\nusein muuttavan hahmoansa. Missä ei mikään ihmisjalka pääse käymään,\nvuorilla ja rotkoissa tahi tiheässä luhdassa, siellä henget hyörivät.\nMutta usein jättävät ne piilopaikkansa ja etsivät ihmisiä. Ne, joita\nnämät henget riivaavat, vaipuvat tavallisesti puolitainnuksiin ja\nääntelevät silloin selittämättömiä sanoja ja kirkuvat rajusti. On\nniitäkin, jotka väittävät tuntevansa taikasanoja, joilla henkiä\nhoukutellaan esille. Maan asujamet käyttävät tähän tarkoitukseen eräitä\nkeinoja suuremmalla tai vähemmällä menestyksellä. Eräs nokkoslaji on\nsemmoinen, että kun sen panee riivatun rinnalle, niin pahat pakenevat.\nTepsivin keino kuitenkin on, että on lyövillään henkiä tulikuumalla\nraudalla. Tätä keinoa taitavat henget pelätä enemmän kuin mitään muuta.\"\n\n\"Onko koskaan kuultu henkien puhuvan?\" kysyin minä.\n\n\"Ei usein eikä välittömästi, mutta kyllä niitten henkilöitten kautta,\njoita ne riivaavat. Nämät kertovat hengistä monta kummallista juttua.\nOmituiset nämät henget ovat siitä, että ne hätyyttävät ainoastaan niitä\nihmisiä, jotka heitä pelkäävät. Jos hätyytetty tekee vastarintaa,\nkatoavat ne\".\n\n\"Onko alkuasukkailla mitään erityistä keinoa niiltä suojeluksensa\nitseään?\"\n\n\"Tuli on ainoa varma suojeluskeino. Joka nukkuu tulen ääressä, on\nniiltä suojassa niinkauvan kuin tuli palaa.\"\n\n\"Tiedättekö jonkun niitä nähneen?\"\n\n\"Kyllä, eräs Joga niminen mies kertoi kerran yöllä metsän läpi\nkulkiessaan kuulleensa äänen, joka huusi häntä nimeltään. Peloissaan\npysähtyi hän, eikä muutamassa silmänräpäyksessä saanut sanaa sanotuksi.\nVapisten hän vihdoin vastasi ja heti tuli koko liuma henkiä, jotka\nivaten kehottivat häntä heitä ahdistamaan, jos hän uskaltaisi. Joga\nlähti heti käpälämäkeen ja pahat henget katosivat. Kerrotaan niitten\nkivittäneenkin vastaantulioita.\"\n\n\"Entäs te itse, Jagat Sing? Oletteko koskaan henkiä nähnyt?\"\n\n\"Ainoastaan yhden kerran. Olin juuri eräänä myöhäisenä iltana\nkotimatkalla linnaan, kun minä ylhäällä mäellä näin naisolennon. Oli\nkaunis kuutamo-ilta. Jatkoin matkaani jyrkkää mäkeä ylös, mutta olento\nseisoi samalla paikalla, täydellisesti kuutamon valaisemana. Mennessäni\nsiitä ohi, katsoin sinne ja näin pikimustat, aaveentapaiset kasvot,\nkamalat katsella. Veri oli jähmettyä suonissani, kun tuo kamala olento\nläheni. Tähtäsin siihen voimallisen iskun kepilläni, mutta keppi lensi\nvinkuen läpi ilman, ketään tapaamatta. Noita oli silmänräpäyksessä\nkadonnut.\"\n\n\"Toivoisin, Jagat Sing, että voisitte näyttää minulle jonkun näistä\nhengistä. Minä antaisin paljon saadakseni niitä valokuvata.\"\n\n\"Te ette voi nähdä niitä aina silloin kun tahdotte, herra. On paras\nettä vältätte niitä. Ne ovat pahoja henkiä ja tekevät vaan vahinkoa.\"\n\nLähdin Askotesta (1370 m.) luikertelevaa tietä pitkin taajan metsän\nläpi ja kuljin riippusiltaa myöden _Gori_-virran yli _Gargian_ luona\n(727 m.) Tie kävi syvän, kuuman laakson kautta, jonka läpi vuolas\n_Kali_-joki virtaa, kulkien meistä vastakkaiseen suuntaan ja muodostaen\nrajan Nepalin ja Kumaonin välillä. Nepalin puolella näkyi kyliä ja\nviljeltyjä vainioita, kun sitä vastoin Kumaonin puolella oli ainoastaan\nmuutama autioksi jäänyt katoton hökkeli. Nämät olivat Shokalaisten ja\nTiibettiläisten talviasumuksia, kun he kylmänä vuoden aikana muuttavat\nalas näille lämpymille seuduille lammaslaumojansa paimentamaan.\nShokalaisten suviasunnot ovat korkeammalla vuoristossa, Tiibettiin\nvievien valtateitten lähellä ja lähempänä Tiibetin rajaa.\n\nSaapuessani _Kutsian_ daramsallaan, toi sanansaattaja minulle tiedon,\nettä rajivari, jota en saanut Askotessa tavata, nyt on täällä\nuhraamassa eräille jumalille, ja että hän tulisi käymään minun luonani\nkeho 3 i.p. Koska minulla siis oli hyvää aikaa, menin kylpemään ihanan\nvilpoiseen, mutta vuolaaseen virtaan. Uiminen ei saattanut tulla\nkysymykseenkään, olipa siihen itsensä kastaminenkin jo vaaranalaista.\nVirrassa kadotin jalansijan ja se vei minut kovaa vauhtia muutamia\nkallioita vastaan, jotka kohosivat virrasta noin 20 tahi 30 metriä\nalempana. Pääsin kuitenkin onnellisesti ylös vedestä ilman muuta\nvahinkoa kuin muutamia naarmuja.\n\nKuivatellessa päivän paisteessa tuli luokseni lähetystö alkuasukkaita,\njotka kunnanesimiehensä (patan) johtamina kunnioittavasti tervehtien\nlahjoittivat minulle maitoa, panaaneja (kiela) jättiläissuuruisia\nkurkkuja (kakri) ja pähkinöitä. Nämät alkuasukkaat näyttivät olevan\npaljon korkeammalla kannalla kuin alamaan Hintulaiset. He olivat\nsamalla notkeat ja lujarakenteiset, käyttäytyivät arvokkaasti ja\nnäyttivät miehuullisilta. Heidän vaalea ihonvärinsä ja tuuheat, mustat\nhiuksensa tekivät heitä Espanjalaisten tahi etelä Italialaisten\nnäköisiksi. Heillä ei ollut ensinkään sitä teeskenneltyä käytöstä ja\npetollista puhetta, mikä on niin tavallista jotka aina ovat tekemisissä\nEurooppalaisten kanssa.\n\nLähellä joenrantaa oli tiibettiläinen leiri, jossa oli 30 tahi 40\ntelttaa. Ne olivat kaikki alkuaan olleet valkoiset, mutta nyt ne\nolivat savusta mustuneet. Niissä oli kaikissa miehiä, naisia ja lapsia\nsekä paljon talouskapineita. Näistä herättivät huomiotamme sisälle\nastuessamme varsinkin joukko kiiltäviä messinkimaljoja. Niitä oli\nhajalla pitkin maata, ja telttalaisten suurimpana huolena näytti\nolevan näitten astioitten kiiltävinä ja hienoina pitäminen, muusta\npiittaamatta.\n\nTeltassa ja sen ulkopuolella oli suuret kasat kaikellaista tavaraa,\nvaatteitten peitossa sadetta vastaan.\n\nJuuri kolmen lyönnillä saapui rajivari kantotuolissaan (dandy)\nhäntä seurasi hänen veljensä, samoin kantotuolissa. Rajivarin poika\nja perillinen ratsasti kauniilla harmaalla pikkuhevosella. Menin\nauttamaan vanhaa päällikköä, joka muutama vuosi sitten oli halvattu,\npois kantotuolista. Me kättelimme sydämmellisesti toisiamme ja minä\ntalutin hänet vajaan, jossa me, tuolien puutteessa, istuimme minun\ntavaralaatikoilleni. Hänen hienot ja kauniit piirteensä, viehättävä\nkäytöksensä, pehmeä ja sointuisa äänensä sekä arvokas puheensa ilmoitti\nselvästi tämän miehen olevan korkeampaa rotua ja että erinomainen kyky\noli kätkettynä hänen yksinkertaiseen ja vaatimattomaan olentoonsa.\n\n\"Toivon että voitte hyvin ja etteivät matkan vaivat ole teitä liiaksi\nrasittaneet. Mieleni oli paha, kun en saanut itse vastaan- ottaa\nteitä Askotessa. Elävätkö rakkaat vanhempanne? Onko teillä veljiä ja\nsisaria? Oletteko naimisissa? Toivoisin suuresti pääseväni Englantiin.\nIhmeellinen maa se lienee, ja niin minä sitä ihailen, että olen antanut\nveljeni pojille englantilaisen kasvatuksen, ja yksi heistä palvelee nyt\nkuningatar Viktorian (maharanin) valtiollisena asiamiehenä\".\n\nVastasin hänen kysymyksiinsä niin hyvin kuin osasin, hintulaisen\nsanakirjan, liikkeiden ja piirustuksien avulla. Hän puhui\nasianharrastuksella ja ymmärtäväisyydellä monista meidän viime\nkeksinnöistämme.\n\nHän ihaili kovin tieteellisiä koneitani, mutta enintä huomiota herätti\nkumminkin heissä minun pyssyni, revolverini ja muut aseeni, varsinkin\n256° mannliherkiväärini, joka oli asetettu 594 metrin kantavaisuuteen.\n\nRajivari pyysi minun tulemaan takaisin Askoteen hänen kanssaan, josta\nhän veisi minut metsästämään tiikereitä, karhuja ja leopaarteja. Mutta\nvaikka tämä tarjous olikin hyvin houkutteleva, en kuitenkaan voinut\nsiihen suostua, koska minulla oli ihan toiset aikeet.\n\nVierailu kesti yli kolme tuntia ja olin iloinen siitä, että erosimme\nhyvinä ystävinä.\n\nKulkiessamme syvän laakson läpi _Dharkkulaan_ päin, oli kuumuus\nsietämätön, vaikka aurinko jo oli laskemaisillaan. Saavuimme\neräälle vesiputoukselle, jossa vesi suuresta korkeudesta putosi\nsateenvarjon-muotoisten, sammaltuneitten stalaktiittien eli tippukivien\npäälle. Kun auringon viime säteet kohtasivat putoavaa vettä, muuttui\nse säteileväksi moniväriseksi sateeksi. Monet pienet sateenkaaret\nlisäsivät tämän ilmiön kauneutta. Lepäsimme hetkisen tässä vilpoisassa\nja somassa paikassa. Linnut lauloivat ja apinoita leikki puissa.\nEtäämmällä, siinä kohden missä joki tekee mutkan, on vuoressa kaksi\nsuurta luolaa. Savustuneet katot osoittavat, että ne ovat matkustavien\nShokalaisten ja Tiibettiläisten leiripaikkoja. Suuret mustapäiset ja\nvalkopartaiset apinat hääräsivät iloisina ja pelkäämättä kaikkialla\nvallattomasti leikkien, ilakoidessaan heittävät tai vierittävät ne\nkiviä ohikulkevien päälle, tuottaen monesti onnettomuuksia, kun tie\ntässä on kapea ja kulkee rotkon sivua.\n\nEnnenkuin saavuimme siihen paikkaan, missä _Tsuagar_ laskee _Kaliin_,\nsivutimme monta tiibettiläistä _humli_- ja _rongpa_-leiriä.\n\nMinä leiriydyin _Kalikan_ (noin 950 metriä) luona, jättiläispuun\njuurelle, jonka oksat ulottuivat kauvaksi tien yli ja johon Intialaiset\nja minun mieheni olivat matoista ja lehteristä oksista latoneet mukavan\nmajan.\n\nKun halusin niin pian kuin suinkin päästä tuosta kuumasta laaksosta,\nherätin mieheni jo kello 3 aamulla, vaikka olimme vasta myöhään illalla\nkäyneet levolle, ja alotimme marssimme. Menin paikoin pitkin tietä\nsivutimme Shokalaisten autioita talviasuntoja, joissa oli rikkinäiset\nolkikatot. Muutamissa oli kuitenkin liuskakivikatot, ja nämä ovat juuri\ndarma-shokalaisasuntojen varsinaisena, tuntomerkkinä.\n\nShokalaisten vesimyllyt olivat hyvin alkuperäisiä ja omituisia. Sangen\nkekseliäs laitos pani veden kiertämään tavattoman suurta kiveä, joka\npyöri toisen kiven päällä. Vilja valui hitaasti ylhäältä laatikosta\nylemmän kiven keskelle tehtyyn reikään ja sitte molempien kivien\nväliseen uurteeseen, ja niin se jauhettiin hienoksi.\n\nDharkhula (1055 m.) on Shokalaisten suurin talvimajailupaikka kauniilla\ntasangolla. Kylässä on kaksitoista pitkää taloriviä, ne ovat katottomia\nja hyvin toistensa näköisiä ja kokoisia. Huomiomme kiintyi neljään\nsuureen rakennukseen kylän toisessa päässä. Yksi näistä on daramsalla.\nNe muut kaksi kivitaloa ovat koulu ja sairashuone. Ne kuuluvat\nmethodistien lähetysseuralle ja niitä johtaa neidet Sheldon M.D., ja\nBrown sekä näitten seutujen ihmeteltävä sivistyksen eturaivaaja t:ri H.\nWilson. Saman lähetyksen majatalo on vähän ylempänä vuoren rinteellä.\nNiiden kohtien välillä, jossa Nepalista tuleva _Lakka_ ja _Shakta_\nlaskevat Kalijokeen on _Dubart_ (noin 1,100 metriä) ja siitä noustaan\nvähitellen noin 1,226 metrin korkeuteen _Relegar_-virran varrella, joka\nmyös on tuon mahtavan päävirran lisäjoki. Mentyäni-_Rankuti_-virran\nyli, nousin yhä korkeammalle ja taakseni jäivät vuoriharjut toinen\ntoisensa perään virran uoman toisella puolen, kun taas Nepalin\npuolella, kolmen lähimmän harjun takana, sangen korkeita ja kauniita\nlumihuippuisia kukkuloita kohosi pilviä kohden. Korkein paikka tielläni\noli 1,613 metriä, jonka jälkeen taas vähän laskeuduimme ja niin\nsaavuimme _Khelan_ daramsallaan myöhään yöllä.\n\nKhelan lähellä vuorenkukkulalla oli tavattoman suuri neliskulmainen\nja tornimainen kallionlohkare. Asukkaat väittivät, että sen\nkiven sai liikkumaan ja pyörimään kun siihen vaan ryhtyi; toiset\nkuitenkin väittivät tätä vastaan, eikä minulla ollut aikaa, käydä\nsitä tarkastamassa. Kaukoputkellani katsoen näytti se kuitenkin\nseisovan aivan lujalla ja vakavalla pohjalla. Harmikseni en myös\npäässyt katsomaan merkillisiä lämpöisiä rikkilähteitä _Darma Gangan_\nlähellä. En myös päässyt erääseen merkilliseen luolaan, jossa maasta\nnousevaiset myrkkyhöyryt ovat tappaneet suuret määrät eläviä. Eri\nhaaroilta saamaini tietojen mukaan on luola varsin täynnä lintujen ja\nimettäväisten luurankoja, kun nuo eläimet ovat tunkeutuneet tuohon\nkuoleman kammioon.\n\nKaksi valtatietä vie Khelasta _Hundekseen_: toinen _Darma_- eli\n_Dholi_-virran laaksoa myöten, toinen pitkin Kalijokea _Lippu_-nimisen\nsolan kautta.\n\nKauppatie Darmalaaksoa myöden on vähemmän käytetty kuin Lippusolan\nkautta, mutta se on kuitenkin tärkeä, sillä osa lounaisen Tiibetin\nintialaista kauppaa kulkee Darmashokalaisten välityksellä. Tavarat\novat pääasiallisesti puraksia, suolaa, villoja, ja turkiksia,\nkankaita ja talouskapineita. Näihin vaihtavat Tiibettiläiset hopeata,\nvehnää, riisiä, pippuria, kaikellaisia helmiä ja intialaisia\nteollisuustuotteita sekä _satua_ ja _ghuria_ (eräitä elintarpeita).\nDarmatie on verrattain hyvä ja varma, vaikka se on vaan vuoripolku\nja vie tavattoman korkeitten paikkojen yli sekä hyvin kapeana kulkee\nDholi-joen yläjuoksua myöden, sivullaan syvät rotkot. Joen rannoilla\non monta shokalaiskylää ja uutisasutusta. Suurimmat ovat Nyu, Sobala,\nSela, Nagling, Bahling, Sona ja Tuktung (3159 m.), Dansu ja Jansu,\njossa käy silta joen yli. Koillisella rannalla on vastapäätä Dakar\n_Goa_ ja etäämpänä 3090 metrin ylängöllä virtaa vuolas ja sameravesinen\n_Lissar_-joki.\n\nDholivirta alkaa verrattain pienistä jäätiköistä koillispuolella sitä\nharjannetta, joka on osa korkeampaa Himalaijaa, ja ulottuu kaakkoon\nsiihen kohtaan, jossa molemmat joet yhtyvät. Syöksyessään ottaa se\nlisäjoiksensa useita jäätikkövirtoja, joista _Kats'in_ lumikentältä\nja _Nui'n_ jäätiköltä lähteväiset ovat suurimmat. Dholi virtaa\nluikerrellen kallioitten välissä ja rotkoissa, ensin kaakkoon, sitten\netelään ja lopuksi lounaaseen päin, kunnes siihen yhtyy luoteesta\ntuleva Lissar.\n\n_Tiang, Sipu_ (noin 3,460 m.) ja _Markha_ ovat suurimmat, shokakylät\nLissarin varrella.\n\nMarkhasta lähtee polku, joka yhdistää Lissar ja _Gori_-laaksot.\nNoustessa Lissarin länsipuoliselle korkealle harjulle, kuljetaan,\npitkin _Niphung Kang_-jäätikön pohjoista reunaa, sitten\nKharsa-jäätikön eteläpuolitse ja kuljetaan vaivalloisen ja vaarallisen\n_Tertkha_-jäätikön poikki läntiseen suuntaan. Shun-Kalpa jäätikön\neteläpuolitse tullaan _Ralem'iin_ ja _Sumdu'um_ erään Goan lisäjoen\nvarrella; Goa itse on Kalin lisäjoki.\n\nSe hajanainen alaston vuoriharjanne kulkee pääsuunnassaan kaakosta\nkoilliseen _Ralfa_-jäätikölle ja kääntyy siinä kaaressa luoteeseen\npäin lumikenttinä ja jäätikköinä. Vuoriharjun koillis- ja itä-puolella\non jäätiköltä paljon enemmän kuin sen länsipuolella, mutta melkoinen\njäätikkö on sielläkin ja sen eri osien nimiä on _Kala Baland_,\nShun-Kalpa ja Tertkha. Niillä seuduin, missä tämä harju yhtyy\nHimalaija-vuoristoon, on myös laajoja jäätiköitä, mutta niiden nimistä\nen saanut selvää, paitsi kaikkein pohjoisimmasta, jonka nimi oli\n_Lissarseva_ ja josta Lissarvirta alkaa.\n\nLissarin ja Gorin välinen vuoriharjanne on maantieteellisesti tärkeä,\nkoska se on niiden kahden Tiibetin osan rajana, jotka tunnetaan\nnimillä Darma ja _Johar_ ja koska siinä on komeita lumi- huippuja,\njoista _Bambadhura_ on 6,237 m. korkea, ja muuan nimetön huippu tästä\nlounaaseen päin on tätäkin korkeampia Täällä näkyy myös nuo molemmat\n_Kharsa_huiput, toinen saman- nimisen jäätikön luoteisella, toinen\nlounaisella puolella. Useita huippuja on myös kaakkoon päin, samoin\nmyös pohjoisessa, joista korkein on _Telkot_-jäätikön takana 6,730\nmetriä.\n\nSillä kohtaa, jossa vuoriharjanne kääntyy etelään päin, alkaa se\nvähitellen madaltua, niin että eteläisin huippu on 4,337 metriä, korkea.\n\nVuoriharjanne jakaantuu kahtia 29°59'10\" p.l. ja 80°31'45\" i.p.\nkohdalla. Toinen haara juoksee kaakkoon, toinen lounaiseen, kumpikin\nsitten taas jakautuen pienemmiksi haaroiksi, joista _Basili_-niminen\nkukkula kohoaa 3,933 metrin korkeuteen.\n\n_Bungadhura_-vuori (2,681 m.), joka on juuri Khelan lähellä, on Darman\nja Askoten luonnollinen raja. Mutta todellinen raja ei kuitenkaan\nkulje tätä myöden Kalivirtaan asti, vaan poikkee etelään päin\n_Mangthil_-nimisille vuorille Relegar-joen seutuvilla.\n\nTärkeämpi kuin edellinen on tämän kanssa yhtäsuuntaisesti juokseva\nvuoriharjanne, joka lähtee suuresta Himalaijaselänteestä. Täällä on\nnim. Englannin alusmaitten korkein kukkula _Nanda Devi_ 7,662 m. sekä\nsen naapurit _Trisul, Nanda Kot_ ja pari muuta huippua, jättiläisiä\nnekin kooltansa. Tämä vuoriselänne haaroineen erottaa Gori-virran\nlaaksot (Joharin) ja läntisen Tiibetin (_Painkhanda_n).\n\nTunnetut Milam ja Pindari-jäätiköt ovat toinen tämän harjun itä-\ntoinen lounaispuolella. Milamin tietä Tiibettiin käyttävät Joharin\nkauppiaat; se kulkee _Kungribingri_-solan kautta (6830 m.) ja siitä\netelälounaaseen päin _Uttadhura_n kautta Hundekseen.\n\nPaikhanda on alppimainen vuoriseutu, äärettömiä lumikenttiä\nikuisen lumen ja laajojen jäätiköitten peitossa; se on Garwhalin\nluoteiskulmassa Tiibetin rajalla Dhaulivirran ympärillä. Sen lävitse\nkäy toinen kauppatie läntiseen Tiibettiin _Niti_-solan kautta\n(30°57'59\" p.l. ja 79°55'3\" i.p.). Tämä tie menee melkein suoraan\nitään. Niti on 4,930 m. korkealla ja kaikkien kertomusten mukaan\nhelppo kulkea, sekä suvella aivan lumeton. Paikhandalaiset kulkevat\ntämän solan kautta ja käyttävät myös toisia, joiden nimet ovat: _Malla\nShilankh_ ja _Tumtsun_ sekä _Shorhoti_, jota viime mainittua H.R.\nStrahey kulki muutamia vuosia sitten, mutta joka kuitenkin on vähemmin\nkäytetty kauppatie, se on myös näistä kaikista vaarallisin. Koskirikas\nDhauli paisuu monilukuisista lisävirroista joeksi ja laskee pyhään\nGangekseen.\n\nPaikhandan, Joharin ja Darman asukkaat ovat varsinaisen Tiibetin\nasujanten läheisiä heimolaisia. Maata nimitetään yhteisellä nimellä\n_Bhot_, jonka nimen Intian kansat erityisemmin antavat sille osalle\nmaata, jonka luonnollisena rajana kaakossa on Kali- virta Nepalia\nvastaan ja koillisessa suuri Himalaija, ulottuen Lissar-huipusta 115°\nsuuntaan.\n\nDarma-solan seutuvilla lähtee Himalaijan pääharjusta haara, joka kulkee\nhalki maan pohjoisluoteesta eteläkaakkoon ja joka erottaa yllämainitun\nDarma Gangan Kuti-virrasta; tätä myöden kuljin minä matkallani\nTiibettiin. Suurimmat korkeudet täällä ovat Lissar-sola noin 5,500 m.,\nmuuan huippu _Rama_-jäätikön koillispuolessa 6,166 m., _Gurma_ 6,040\nm. sekä näiden etelä- ja itäpuolella useita jotenkin samankorkuisia\nhuippuja.\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\nBhot-nimen merkitys. — Tiibettiläisten vaikutusvalta. — Tiibettiläisten\nmielivaltaisuutta. — Khanden Singin palvelevaisuus. — Ensimmäinen\nshokalaiskylä. — Khanden Sing epäsuosiossa. — Kangaspuut. — Tehtaita. —\nKun loppu on hyvä, on kaikki hyvin.\n\n\nNimi Bhot (lausutaan Bod, Pote, Typoot eli Taipöt), jolla tarkoitetaan\ntätä alppimaakuntaa, merkitsee Tiibettiä. Oikeastaan on tämä sana\nainoastaan väännös sanasta Typöt. Nämät ylänkö- maakunnat, \"patti\",\nDarma, Bias, Khaudas, Paikhanda ja Johar ovat nimeksi Englannin\nalusmaita. Himalaijan pääharjanne, joka on molempien valtakuntien\nvedenjakaja, on Englannin maantie- teellinen raja _Nari Khorsum'ia_ eli\nHundesta (Suurta Tiibettiä) vastaan.\n\nTästä omistusoikeudesta huolimatta täytyi minun, Englanti- laisena,\nmatkallani v. 1897 tunnustaa alkuasukkaitten olevan oikeassa kun he\nväittivät, että Englannin vaikutus ja suojelus oli näillä paikoin\npaljasta satua, mutta että tiibettiläinen vaikutus- valta ja Tiibetin\nlaki oli ainoa voima, jota toteltiin ja peljättiin. Alkuasukkaat\nosoittivat arkamaista alamaisuutta Tiibettiläisille, samalla kun\nhe julkisesti näyttivät halveksivansa Englannin virkamiehiä.\nOikeudenasioissakin heidän täytyi kääntyä tiibettiläisiin virastoihin\neikä englantilaisiin.\n\nAivan häikäilemättä Tiibettiläiset esittivätkin vaatimuksensa\nolevan pitää hallussaan Nari Khorsumin rajaiset alueet. Ja selvästi\nteroittaaksensa alkuasukkaille, että heillä, Tiibettiläisillä, on\nenemmän sanomista kuin Englantilaisilla, menevät he kesän loputtua\nrajan yli, talvehtivat Englannin puolella ja asettuvat vakinaisesti\nasumaan maan lämpimämpiin laaksoihin ja suurempien basaarien ääreen. He\ntuovat perheensä mukanaan sekä kuljettavat tuhansia lampaita lihomaan\nEnglantilaisten laitumilla. He hävittävät vähitellen Englantilaisten\nmetsät Bias-maakunnassa, varustaakseen lounais Tiibettiä polttopuilla\nkesäkuukausina. Mutta sen sijaan että näistä maksaisivat, pakottavat he\nvielä englantilaisia alkuasukkaita kuljettamaan tukit korkeitten solien\nyli. On itsestään selvä, että ihmiset, joilla on niin alkuperäiset\nkäsitteet omistusoikeudesta, eivät myös häikäile millä keinoilla\nhyvänsä kiskoa alkuasukkailta rahaa, ruokaa, vaatteita y.m. mitä\nmahdollisesti käsiinsä saavat. Muutamat heistä matkustavat vuosittain\nLuknowiin, Kalkuttaan ja Bombayhin.\n\nTämmöinen on tämä Tiibetin \"rakastettava erakkokansa\", joka elää muusta\nmaailmasta erotetussa maassa.\n\nKhanden Sing, joka aina tahtoi olla huomaavainen ja palvelevainen,\nei mitenkään antanut minun, tapani mukaan, itse kantaa piirustus- ja\nmuistikirjojani, vaan pyysi saada ne omaan haltuunsa.\n\n\"_Hum pagal neh_ (en ole tomppeli),\" sanoi hän loukatun näköisenä.\n\"Tahdon pitää niistä hyvää huolta.\"\n\nKuljimme ensin alaspäin Dholi-jokea kohti (475 m. Khelaa alempana),\nmenimme sen yli puusiltaa myöden ja kapusimme taas jyrkännettä ylös.\nMutkikkaasta polusta vuorenrinnettä ylös ei tahtonut koskaan tulla\nloppua. Siellä täällä oli lähde, jonka raittiilla kristallikirkkaalla\nvedellä sammutimme janoamme polttavassa kuumuudessa. Noin 10 kilom.\nKhelan yläpuolella olimme nousseet 2,115 metrin korkeuteen ja tästä\npaikasta ei nousu enää ollut niin rasittavaa. Kuljettuamme vielä jonkun\nkilom. olimme jo 2,214 m. korkeudessa. Täällä, _Pungo'ssa_, pysähdyimme\nmuutamien vehmasten ja vanhojen puitten siimekseen suurustelemaan.\nOlimme saapuneet ensimmäiseen asuttuun shokalaiskylään ja olimme nyt\nKhaudas nimisessä maakunnassa.\n\nTäällä tapahtui minulle hauska seikka. Eräs nuori mies,\neurooppalaisessa puvussa ja älykkään näköinen tuli minua vastaan,\nkätteli iloisesti ja ystävällisesti sekä lausui:\n\n\"Minä olen kristitty.\"\n\n\"Sen minä arvasinkin siitä tavasta, millä kättelette.\"\n\n\"Niin, hyvä herra,\" jatkoi hän. \"Olen tuonut teille vähän maitoa,\nmuutaman hintulaisen leivän (_khapati_) ja jonkun pähkinän. Olkaa niin\nystävällinen ja pitäkää hyvänänne.\"\n\n\"Paljon kiitoksia! Näytätte olevan hyvä kristitty, mikä on nimenne?\"\n\n\"Walter. Minä opetan koulussa.\"\n\nTällä aikaa oli joukko Shokalaisia kokoontunut ympärillemme.\nKun tuttavuus oli tehty, osoittautuivat he kohteliaiksi ja\nystävällisiksi ihmisiksi. Varsinkin viehätti minua nuorten tyttöjen\nteeskentelemättömyys ja sulavat liikkeet. He eivät olleet niin arkoja\nkuin miehet, vaan tulivat luokseni, laskivat leikkiä ja nauroivat\nikäänkuin olisimme olleet vanhoja tuttavia. Halusin piirtää heistä\nparaamman näköisten kuvat.\n\n\"Missä on kirjani, Khanden Sing?\" kysyin henkivartialtani.\n\n\"_Hatsar hum mallum neh, sahib_\" (en minä tiedä, herra), vastasi tämä\nsurullisella äänellä, turhaan taskujaan käännellen.\n\n\"Vai niin, veitikka, sillä tavallako sinä pidät liuolta sinulle\nuskotuista tavaroista! Mihin olet pannut piirustuskirjani?\"\n\n\"Voi herrani, minä join Dholi-virrasta ja silloin oli kirja minun\nkädessäni. Laskin sen varmaankin kivelle kun kumarruin juomaan\nvirrasta,\" vastasi tämä hutilus.\n\nTarvinneeko mainita, että siinä silmänräpäyksessä lähetin Khanden\nSingin takaisin mainitulle paikalle ja kielsin häntä näyt- täytymästä\nminulle, jollei hänellä olisi kirja muassaan.\n\nKävin katsomassa Shokalaisten kangastuoleja sekä kutoma- ja\nkehräämistapoja. Shokalaisten ja varsinaisten Tiibettiläisten\nkangastuolit ovat ihan yhtäläiset sekä sangen alkuperäisiä ja\nyksinkertaiset. Loimi pingotetaan lujasti ja puun, johon valmis kangas\nkierretään, pitää kutoja sylissään. Niisiä ei käytetty nostamassa\nlointa, vaan joka kerta kuin kudinlanka vietiin loimen läpi, nostettiin\ntai laskettiin kädellä loimet ristiin. Kudelanka lyötiin lujasti kiinni\nraskaalla, särmikkäällä puupienalla.\n\nKutomiseen täytetään jääkin- ja lampaanvilloista tehtyjä lankoja joko\nvärjäämättöminä tahi värjättyinä sinisiksi, punaisiksi, keltaisiksi\ntai vihreiksi. Sinistä ja punaista käytetään enimmän, sitten vihreätä,\nkeltaista sitä vastoin hyvin vähän. Lanka on hyvin kehrätty ja kun ei\nvilloja ennen kehräämistä pestä tahi muulla tavalla valmisteta, jää\nkankaaseen joku määrä öljyisyyttä, joka tekee sen vedenpitäväksi.\n\nShokalaiset ovat jo vanhastaan sangen taitavia kutojia. He istuvat\nkärsivällisesti päivät pääksytysten ulkoilmassa kutoen sangen vaikeita\nja taiteellisia kankaita. Värilliset kankaat yleensä ovat hyvin\nkapeat, noin 17 senttim. leveät, paitsi yksinkertaisemmat siniset ja\nraidalliset naisten vaatekankaat; miesten valkoiset pukukankaat, jotka\novat helpommat kutoa, ovat noin 40 senttim. leveät.\n\nNäitten monivärillisten kankaitten kuviot kudotaan ulkomuistista.\nNiissä ei ole mutkia eikä kaarteita, vaan ne ovat kootut viivoista\nja kulmista, pienistä ruuduista ja neliöistä, joita erottaa pitkät\nkolmiväriset, yhtäsuuntaiset viivat. Näitä kauneempia koristeita\nei Shokalainen osaa ajatellakaan. Kankaat ovat kovin lujat.\nKapeimmista, värillisistä ja paremmista tehdään tavallisesti rahan-\nja ruuansäilytys-pusseja, karkeimmista tehdään lammasten kannettavia\nhaarapusseja.\n\nLahjakkaammat nuoret shokalaisnaiset ovat sangen taitavia matonkutojia\nja osoittavat siinä hyvin suurta kekseliäisyyttä. He ovat ottaneet\nmalleja ja aiheita vanhoista kiinalaisista matoista, joita on\nLassan kautta tänne tuotu, ja vaikka ne laadultaan paljon eroavat\nkiinalaisista matoista, ovat ne kuitenkin sangen somia nähdä.\nNe kudotaan stramaljille eli reiälliselle kankaalle siten, että\nvärillinen kude nukitetaan siihen pystysuoraan. Näin tulevat ne\npehmeiksi ja samettimaisiksi pinnaltaan ja melkein persialaisten\nmattojen kaltaisiksi, vaikka ei niin pehmeiksi. Niitä käytetään myös\nsatulapeitteinä. Aina myös kun vieraita tulee, tarjotaan näitä mattoja\nvierasten istuttavaksi.\n\nMitä enemmän aikaa kului, sitä levottomammaksi kävin kirjastani,\nsillä siinä oli kaikki muistiin-panoni matkalta. Ajatellessani, että\nvuolas virta oli vienyt sen mukanaan kiveltä, johon se oli laskettu,\njouduin kiihkeään mielentilaan. Vihdoin näin olennon horjuvin askelin\nlähestyvän: se oli Khanden Sing, joka voiton riemulla heilutti kirjaa\npäänsä päällä. Hän oli juossut tuon pitkän matkan edestakaisin, niin\nettä hän nyt oli ihan uuvuksissa. Saatuani kirjan lähdimme heti\nWalterin ja koko kylän seuraamina jyrkkää rinnettä alas joelle. Täällä\ntarttui osa Shokalaisista käsiini, veivät ne otsallensa ja kumarsivat\nsamalla syvään. Muut pitelivät jalkojani ja naiset lausuivat tavallisen\nhintulaisen tervehdyksen: \"_Akha giao_!\" (käyköön hyvin!) Kun näin\noli jäähyväiset jätetty, sain heidät palaamaan takaisin, ja niin he\njättivät minut.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\nRukoileminen tuulen voimalla. — Valokuvaaminen vaikeissa oloissa.\n— Ikävä yö. — Kuivatessa. — Kaksi naislähetyssaarnaajaa. — Heidän\nhyödyllinen toimensa. — Hauska päivällinen. — Intoisan miehen\nteekutsut. — Masentavia tietoja. — Jyrkkä nousu. — Minua sanotaan\nApinaksi. — Hukkaan käytetty aika ja vaiva.\n\n\nEhtiäkseni _Shoska'an_ täytyi minun nousta vielä toistakymmentä kilom.\nmelkein yhtä jyrkkää tietä kuin Pungoon.\n\nShokalaisilla on kummallinen tapa rukoilla tuulen voimalla, tämän tavan\novat he luultavasti ottaneet Tiibettiläisiltä. Tiibettiläiset, joilla\non ankarampi uskonto, käyttävät sekä vettä että tuulta pyörittämään\nrukouskoneitaan. Tämä yksinkertainen laitos on tämmöinen. Muutama\nkangaspala, tavallisesti valkoinen, mutta toisinaan myös sininen tai\npunainen, kiinnitetään toisesta päästä köyteen, joka on pingotettu\ntien tahi solan yli. Kun Shokalainen ensi kerran kulkee jostakin\nsolasta, leikkaa hän aina vaatepalasen ja ripustaa sen tuohon köyteen\nniin että se leijaa tuulessa. Samaten, jos hän ostaa kangasta uuteen\npukuun, repii hän siitä palasen ja ripustaa tämän rukouslipuksi. Niin\nkauvan kuin se liikkuu, on siinä rukousta. Näitä lippuja kiinnitetään\nkoppeihin, seipäisiin talli puitten oksiin, ja autioilla vuorilla on\nmäärätyt pensaat tahi puut täynnä näitä uskonnollisia esineitä. Muuten\nnäkee tuollaisia pieniä lippuja melkein joka shokalaistalon katolla,\nheidän rukoushuoneissaan sekä heidän kyliensä ulkoporteilla.\n\nPysähdyin _Titela_ nimiseen daramsallaan 4-5 kilom. shokalaiskylän\nyläpuolella. Ilma oli jo monta päivää ollut uhkaavaista ja toinen\nsateenkuuro toisensa perästä oli illan kuluessa päällemme tulvaillut.\nPaljon oli minulle työtä karttunut. Olin päättänyt valmistaa monet\nmatkalla ottamani valokuvat, joka työ on sanomattoman ikävää näin\nvaeltaissa. Saatuani esille kaikki tarpeet ja valmistettuani erilaiset\nliuvokset, aloin laittaa vajaa ihan pimeäksi. Etupäässä tarvitsin vettä\nja sitä oli enemmän kuin kylliksi tässä kurjassa hökkelissä. Olin juuri\nsaanut puolen tusinaa kuvia levylle ja iloitsin niitten onnistumisesta,\nkun tuuli kiihtyi ja sadetta rupesi tippumaan päähäni daramsallan\nrikkinäisestä katosta. Olisi ollut liian suuri vaiva muutella pöytää,\nliuvoksia ja kaikkea muuta. Sitä paitsi olin niin työssäni kiinni,\netten antanut tuommoisten pikkuasioitten itseäni häiritä. Kärsin\nsentähden tuota epämukavuutta. Muutin alinomaa asentoa, mutta siitä\nseurasi vaan, että sade vuorotellen tippui selkääni, sääriini tahi\nhartioilleni. Se valui virtana ja katto vuoti niin, että olisin yhtä\nhyvin saanut seisoa ulkonakin. Istuin jalat vesilätäkössä, eikä\nlöytynyt kuivaa paikkaa, johon olisin kättäni laskenut. Onneksi olivat\nlaatikkoni vedenpitäviä, muuten olisivat koneeni ja levyt menneet ihan\npilalle.\n\nMinun täytyi jättää työni vaikka se olikin harmillista. En voinut\nmuuta kuin mennä maata. Helpommin sanottu kuin tehty! Huopapeite oli\nläpimärkä. Koetin sitte maata veden pitävän öljykankaan alla, mutta\nolin mielestäni tukehtua ja annoin sentähden kankaan Khanden Singille,\njoka kääriytyi siihen ja oli heti unen helmoissa. Väsyneenä ja\ntyytymättömänä kiipesin pankolle ja sain vihdoin uneen kiinni.\n\nHeräsin aamulla pureva kipu varpaissa. Olin maannut suullani ja\noikaissut jalkani nukkuessani. Kauhukseni näin toisen jalan olleen\nhopeakylvyssä ja toisen kiinnittävässä liuvoksessa, jonka olin\nunohtanut tyhjentää suuriin selluloosa-astioihin.\n\nAamulla kuivasin valokuvauskapineeni ja vaatteeni auringossa. Me itse\nistuimme auringon paahteessa kuivaamaan ja lämmittämään viluisia\njäseniämme, pukeutuneina \"dotiin\" (suuriin vöihin, joita Intian\nalkuasukkaat käyttävät).\n\nSillä aikaa kävi luonani monta Shokalaista pyytämässä lääkkeitä ja\nkauppaamassa kotimaisia tavaroitaan. Eräs soma tyttö, jolta ostin\nmuskuseläimen hampaista tehdyn kaulanauhan, pyysi minua parantamaan\nhänet kaulapaiseestaan; tämä tauti on näissä vuoriseuduissa hyvin\ntavallinen. Sitten tuotiin luokseni lapsi, jolla oli pahalta löyhkäävä\npaise vasemmassa korvassa. Toiset pyysivät parannusta vatsa- ja\nmaksakivuista, nämätkin taudit ovat hyvin tavallisia, ne kun ovat\nseurauksia heidän väkijuoma-himostaan.\n\nSaatuani kuulla, että _Sirkassa_, penikulman päässä täältä, asui\nkaksi naislähetyssaarnaajaa, teki minun kovasti mieleni käydä heitä\nkatsomassa. He omistivat pienen kauniin majatalon (bungalowin) 2,640\nmetriä merenpinnan yläpuolella, sen sivussa oli toinen rakennus\nkääntyneitä ja palvelioita varten. Alemmalle olivat he rakentaneet\nsairaalan.\n\nNeidet Sheldon, M.D. ja Brown vastaanottivat minut erinomaisen\nkohteliaasti. Olen eläessäni tavannut monta lähetyssaarnaajaa, melkein\nkaikista uskontunnustuksista ja maailman kaikilta kulmilta, mutta en\nole koskaan ennen tavannut kahta niin rakastettavaa, jaloaatteista ja\nsamalla niin ahkeraa naista kuin nämät, jotka nyt niin ystävällisesti\nminut vastaanottivat.\n\n\"Olkaa hyvä, käykää sisään, herra Landor!\" sanoi neiti Sheldon\nmiellyttävällä ameriikkalaisella murteellaan, sydämmellisesti kättäni\npudistaen.\n\nAlkuasukkaat olivat minulle kiittäneet tämän naisen hyviä töitä.\nHuomasin, että hän hyvin ansaitsi nämät kiitokset. Yöt päivät oli\nhän valmis kaikkia auttamaan, ja hänestä kerrottiin niin monta\nihmisrakkaudesta lähtenyttä työtä, etten niitä voi tässä lähemmin\nkertoa. Eräs hänen arvokkaimmista ominaisuuksistaan on hänen\nerinomainen hienotunteisuutensa, ominaisuus, jonka en ole huomannut\nolevan niin tavallista lähetyssaarnaajissa yleensä. Alkuasukkaat eivät\nväsyneet kiittämästä hänen kärsivällistä, ystävällistä käytöstään\nShokalaisia kohtaan, hänen hyvää sydäntään ja ihmeteltäviä parannuksia,\njoita hän on sairaissa vaikuttanut. Eräs Shokalainen kertoi, että oli\nhyvin tavallista, että neiti Sheldon antoi pois koko ruokavarastonsa ja\nkaikki vaatteensa, jääden itse puille paljaille, mutta oli erinomaisen\nonnellinen siitä, että oli saanut tehdä hyvän työn.\n\nTähän on lisättävä, että hän on erittäin vaatimaton. Ei hän sanaakaan\nmaininnut itsestään ja omista teoistaan. Ollen näissä seuduin\ntienraivaajana, on hän varmaankin alussa saanut kokea monta vastusta.\nMutta nyt hänen vaikutuksensa Shokalaisiin on erinomaisen suuri. Samaa\non sanottava neiti Brownista, joka kaikin puolin on neiti Sheldonin\narvokas toveri. He ovat verrattain lyhyessä ajassa täydellisesti\noppineet Shokalaisten kielen ja puhuvat sitä yhtä sujuvasti kuin\nEnglantia, ja täten he vielä enemmän ovat voittaneet alkuasukkaitten\nrakkautta.\n\nHe pyysivät minua ystävällisesti päivälliselle: \"On sunnuntaipäivä,\"\nsanoi neiti Sheldon, \"ja kaikki meidän kristittymme ovat päivällisillä\nmeillä. Ette suinkaan sitä pane pahaksenne.\" Vakuutin hänelle, että\ntämä tulisi olemaan minulle erittäin hupaista.\n\nSaavuin sinne määrätyllä ajalla. Talon verannalle oli levitetty\nkauniita ja puhtaita mattoja, joille me, maan tavan mukaan, asetuimme\nristissä jaloin. Me kolme Eurooppalaista käytimme veistä ja kahvelia,\nmutta alkuasukkaat söivät hyvin näppärästi sormin. Kääntyneitten\njoukossa oli muutama Hintulainen, muutama Shokalainen, _Humli_ ja\ntiibettiläinen vaimo. Kaikkiaan oli heitä kaksikymmentä ja vaikeata\noli missään löytää kristityltä, joilla olisi siistimpää ja siivompaa\nkäytöstä kuin näillä. He söivät hyvällä halulla ja puhuivat ainoastaan,\nkun joku heitä puhutteli.\n\n\"Epäilen koskaan syöneeni päivällistä niin monen hyvän kristityn\nkanssa,\" sanoin leikilläni neiti Sheldonille.\n\n\"He mielellään kuuntelisivat, jos te hyväntahtoisesti kertoisitte\nheille jotain matkoiltanne, jollette ole liiaksi väsynyt ettekä pahastu\npyyntöäni.\"\n\nNeiti Brownin tulkitessa kerroin heille nyt muutamia seikkailuja\noleskelustani Ainukansassa, ja harvoin on minulla ollut tarkkaavampaa\nkuuliakuntaa. Kun lopetin, tervehtivät kaikki minua kunnioittavasti ja\neräs vanha kääntynyt gurkhasotilas kätteli minua hartaasti.\n\n\"Älkää pahastuko, herra Landor,\" sanoi neiti Sheldon. \"Niinkuin näette,\nkohtelemme me meidän kristittyjämme samalla tavalla kuin toisiamme.\"\n\n\"Siitä en ensinkään pahastu, minä päinvastoin iloitsen siitä.\"\n\nEnglantilais-intialaiset alentuvat harvoin kättelemään alkuasukkaita.\n\nHeitin jäähyväiset ja pyysin naiset seuraavana päivänä luokseni teetä\njuomaan.\n\nIltapäivällä tulivat vieraani. He olivat tuskin ehtineet telttaani, kun\nkauhukseni muistin, ettei minulla ollut kuppeja, vateja eikä lusikoita.\nMinulla tosin oli vähän teetä, mutta en kuolemakseni muistanut missä\nlaatikossa sitä oli.\n\nNeiti Sheldon huomasi heti asianlaidan ja otti sen hauskalta puolelta.\nKääntyen ystävättäreensä sanoi hän iloisesti:\n\n\"Eikö herra Landor sinusta muistuta tuota intoisaa herraa, joka\nmatkusti täällä viime vuonna?\"\n\nSamassa silmänräpäyksessä huomasi hän, mitä oli sanonut ja me\npyrskähdimme kaikki sydämmelliseen nauruun.\n\n\"Nähkääs, herra Landor,\" sanoi nyt neiti Brown, \"me älysimme heti,\nettei teillä ollut semmoisia ylellisyystavaroita mukananne ja sentähden\ntoimme tänne omat kuppimme ja vatianne.\"\n\nMinä hengitin taas helpommin.\n\n\"Sallitteko minun sen sijaan tarjota teille vähän suklaata?\"\n\n\"Sepä hyvä!\" huudahti neiti Sheldon. \"Me pidämme enemmän suklaasta kuin\nteestä. Emme ole pitkään aikaan saaneet suklaata.\"\n\nSuuri, lähes 12 kiloa painava suklaalohkare tuotiin esille ja\nKhanden Sing löi kirveellä siitä muutaman palasen. Veden kiehuessa\nasettuivat naiset niin mukavasti kuin asianlaidat sallivat, kukin\nkuormasatula-laatikolle.\n\nNäistä pikkuvastuksista huolimatta menestyivät pidot hyvin, sillä\nnaiset, jotka olivat epäilleet isäntänsä \"intoisuutta\", olivat tuoneet\nmukanaan, ei ainoastaan kuppeja ja vateja, vaan myös lusikoita, kakkoa,\nleipää, voita ja korppuja.\n\nIlma kävi taas sateiseksi ja kylmäksi. Ne tiedot, joita sain teitten\nlaadusta etäämmällä, eivät olleet juuri ilahuttavia.\n\n\"Polku on mahdoton,\" sanoi eräs vanha Shokalainen, joka juuri oli\npalannut _Garbjangista_. \"Lippu-sola, josta aiot mennä Tiibettiin, on\nvielä suljettu, kun siellä on vielä paljon lunta. Ja sitten on _Jong\nPen_ Taklakotilainen, jota ei rangaistu siitä, että hän viime vuonna\nahdisti luutnantti _Gaussen'ia_, asettanut solan läheisyyteen 300\nmiestä estämään muukalaisia tunkemasta Tiibettiin. Ryövärijoukot — daku\n— jotka tekevät Mansarovar- järven ympäristön epävarmaksi, näyttävät\ntänä vuonna olevan lukuisammat kuin milloinkaan ennen.\"\n\n\"Täällä näyttää tulevan tointa kylliksi,\" ajattelin itsekseni.\n\nSeuraava leiripaikkani oli _Shankula_, 2,215 m. merenpinnan\nyläpuolella. Sinne saavuimme kuljettuamme suloisen vilpoista polkua\nkauniin puiston läpi, jossa oli korkeita seetri- ja pyökkipuita,\nsiellä täällä lirisevä puro tahi vesiputous ja sadottain mustapäisiä,\nvalkopartaisia apinoita leikkien ja puusta puuhun hyppien.\n\nAnnoin pystyttää telttani joen rannalle. Päivä oli säteilevän kirkas.\nEdessäni itäkoillisessa kohosi jättiläissuuruisia ja majesteetillisia\nlumihuippuja. Laakso oli kapea enkä voinut erottaa lumiharjanteen\njatkoa. Mikä aihe tässä olikaan maalaajalle! Teki mieleni pysähtyä\nja ottaa esille värilaatikkoni ja piirustuskirjani. Huolimatta\naamiaisestani, joka jo oli tulella, kiipesinkin eräälle korkealle\nkukkulalle, saadakseni laveamman näköalan. Nousin ensiksi niljakan\nruohon ja sitten liukkaitten kallioiden yli, eikä tämä suinkaan ollut\nhelppoa eikä vaaratonta. Mutta niin ahkerasti kiipesin, että yhtäkkiä\npääsin kukkulalle ja molemmat miehet, jotka minua seurasivat, jäivät\npuolitiehen. Paikoittain oli minun kiipeeminen melkein pystysuoria\nkallioseiniä ylös, jossa täytyi käyttää sekä käsiä että jalkoja.\nVaivoistani tulin kuitenkin runsaasti palkituksi, sillä näköala tästä\nkorkeudesta oli ihanimpia, mitä pyytää saattaa, ja tunnustan, että olin\nmielestäni liian rohkea yrittäessäni paperille piirtämään silmieni\neteen aukeavaa näkemystä.\n\n\"Hupsu on,\" ajattelin itsekseni, \"se, joka koettaa tätä kuvata! Mikä\nmaalaaja voisikaan näitä vuoria oikein kuviksi muodostaa!\"\n\nTavallisuuden mukaan tein piirustuksen hyvin pikaisesti, mutta tuskin\nmilloinkaan on \"hullun yrityksestä\" ollut huonompaa seurausta, ja\nikuiset jättiläiset jäivät kuvaamatta.\n\nTyytymätönnä palasin taas alas, mutta tämä matka oli vaikeampi kuin\nkiipeäminen ylöspäin. Yksikin harha-askel tai luiskahdus olisi helposti\nsaattanut maksaa henkeni, varsinkin äkkijyrkällä vuorenseinällä, jossa\ntäytyi pidellä kiinni kallionraoista ja vuorenheukaloista. Olin ylennyt\n1,200 metriä leiristämme ja olin noussut lähes 4,000 metrin korkeuteen\nyli meren-pinnan.\n\nKiipeämistäni oli sangen uteliaasti seurattu sekä omasta leiristäni\nettä Almoran komisarjuksen seurueesta, joka oli meidän lähittyvillämme\nleiriytyneenä. Tämä se sitten hankki minulle alkuasukasten kesken nimet\n_Khota Sahib_ (Pikku herra) ja _Langur_ (Apina), jota nimeäni vieläkin\nmielihyvällä muistelen.\n\nPohjoisluoteesta eteläkaakkoon käyvässä suunnassa laskee Shankula\nKali-jokeen. Shankula juoksee sillä paikkaa, jossa sen yli mennään,\nnoin 2,540 m. korkeudessa lähellä _Gripl'iä_ vähän matkaa daramsallan\nyläpuolella. Eilinen päivämatka oli käynyt tammi- ja pyökkimetsien\nlävitse, jossa myös kasvoi punapuuta, bambua ynnä muita pensaita.\n\nKali, joka on noin 600 m. leiristämme, on Nepalin ja Kumaonin rajana.\nKorkealta asemapaikaltani saatoin seurata sen vaahtoavaa kulkua\nkymmeniä kilometriä, kun se ikäänkuin hopeaisena vyönä kiemurtelee\nmetsäseutuisen vuoriston halki.\n\nKun viimeinen päivämatkamme oli ollut verrattain lyhyt, jäi minulle\ntyöaikaa suurempi osa päivää. Tähän asti olin pysähtynyt tavallisesti\ndaramsalloissa, tai jos ei niitä ollut, olivat mieheni minulle\ntekaisseet pieniä mökkiä puunoksista ja matoista, joiden nopeassa\nvalmistamisessa paharilaismieheni olivat koko mestaria; näitä koppia\nsanottiin Paharinkielellä _khakna_, Hindustanin kielellä _khöppi_. Sitä\npaitsi oli minulla oma suojatelttaseni, joka tavallisissa oloissa oli\nkylliksi riittävä.\n\nTätä yksinkertaista matkustamistapaa intialaiset virkamiehet eivät\nkuitenkaan näyttäneet pitävän oikein sopivaisuuden vaatimusten\nmukaisena. Telttain paljous ja suuruus on näiden arvon miesten mielestä\nsuurempi tai vähempi herruuden merkki. Minun telttani seisoi (noin 1\nmetrin korkuisena, parin metrin mittaisena ja toista metriä leveänä)\nlähellä Almoran komisarjuksen kahta telttiä, jotka olivat avarat\nja kaksioviset. Mutta tämä herra seurueinensa ei ensinkään ollut\nmielissään tällaisesta minun tuttavallisuudestani. Että sahib, jolla\noli kaksi telttaa, seurustelisi semmoisen sahibin kanssa, jolla oli\nniin mitättömän pieni teltta kuin minulla, sehän oli vakava uhkaus\nBritannian arvoa vastaan Intiassa!\n\nMinua siis kohteliaasti pyydettiin vaatimattomasta majastani muuttamaan\narvokkaampaan asuntoon, jonka minulle toimitti \"kunnan esimies\" Lal\nSing, maakunnan \"kruununvoudin\" veli.\n\nKun minä näin olin noussut kunniassa ja arvossa kaikkein muiden kuin\nomissa silmissäni, istuin kirjoittamaan kirjettä _Daily Mail'ille_; sen\ntehtyäni menin päivälliselle herra G:n luokse ja vietin siellä hupaisen\nillan.\n\nYö oli myrskyinen ja tuuli runteli rajusti minun telttaani. Menin maata\nja kääriydyin kameelinkarvaiseen vaippaani. Muutaman tunnin perästä\nheräsin aika iskusta päälläni. Teltan keski- tanko oli nim. liukunut\npaikoiltaan ja kaatui minun päälleni. Samalla rymähti koko telttakangas\nmaahan ja niin minä jouduin olemaan paljaan ja tähtikirkkaan taivaan\nalla.\n\nJotakin valkeata liiteli ilmassa. Silmäilin sitä lähemmin ja\nkauhukseni havaitsin, että minun Daily Mail-artikkelini ainoastaan\nnyrkkipainossa painettuna nyt jo liiteli maailmaan. Hyppäsin ylös,\nmutta nuo kymmenkunta ohutta paperilehteä pyörivät kuin hullut ilmassa,\nniin että niistä ainoastaan noin pari kolme pelastui minun käsiini.\nMuut liitelivät kuin keijukaiset, milloin yleten, milloin aleten ja\npäättivät vaelluksensa arvattavasti Kalin pyörteiseen helmaan.\n\nAurinko nousi ja leirissä herättiin. Kaikki olivat kylmästä\nköntistyneet. Otin tavallisen kylmän kylpyni ja sitä katsomaan\nkokoontui joukko hämmästyneitä ja viluisia katselioita, jotka paksuissa\nvillavaipoissaan, kädet polvilla hykertelivät ympärilläni. Vähän päästä\nsaatiin telttakin ja niin oltiin valmiit lähtöön.\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\nNerpani-tie. — Liioteltuja kertomuksia. — Pitkä ampumamatka. — Ryöppyä\nlisäksi. — Khai-sola. — Onnettomuuksien seuraus. — Tiibettiläisten\nkiskomisia ja julmuuksia.\n\n\nKuuluisa Nerpani, \"Vedetön polku\", alkaa Giptin lähellä. Harvat\nmatkustajat ovat tätä tietä kulkeneet ja näiden harvojen kertomukset\novat tältä tieltä muita pelottaneet.\n\nMinä puolestani havaitsin tien paljoa paremmaksi kuin olin odottanut.\nOlen kulkenut paljon vaikeampia vuoriteitä. Näitten kertomusten\nmukaan olisi suuri osa tietä rakennettu rautatankojen nojaan\nvuorenseinämiin; mutta niin ei ole asian laita. Paikoittain kulkee\ntosin polku aivan rotkojen reunaa myöten, jossa ainoastaan suurilla\nkustannuksilla saisi hakatuksi tien äkkijyrkkiin kallioihin. Tässä\nonkin todella hakattu rautaseipäitä lujemmin tai höllemmin kiinni\nvuoreen: ne ovat vaakasuorassa asennossa ja niitten päälle on ladottu\nsuuria kivilaakoja. Näin tehty polku kulkee usein- kin n. 600 metrin\nkorkeudessa virran yläpuolella ja on monin paikoin ainoastaan noin 30\nsenttim. leveä. Tottuneelle vuorenkulkialle ei tässä kuitenkaan ole\ntodellista vaaraa; mutta tie on väsyttävä ja yksitoikkoinen, sillä\nNerpani-vuori, jonka ulkoreunassa tämmöinen tie käy, on hajonnut\nkolmeen vuorilohkoon, joita syvänteet erottavat. On hyvin hankalaa\nkolme eri kertaa kavuta muutamia satoja metriä ylös ja taas alas noita\nlukemattomia epämukavia rappuja myöden. Muutamat vuorensivut varsinkin\nviimeinen Gulamlan puolella ovat ihan äkkijyrkkiä. Mutta ilman\nkorkonauloja jalassa ja sauvaa kädessä on niinkuin sanottu, tottuneen\nvuorenkulkian siitä verrattain vaaraton vaeltaa.\n\nSuurimpia korkeuksia tällä tiellä on Gipti-harju 2,600-1960 metriä. Kun\nseuraa virran rantaa erään vuoren halkeaman kautta, katsoen kompassin\nsuuntaa 350°, on komea näkemys erään mahtavan gneisivuoren ylitse, joka\nkohoaa huipuksi _Nejangar_-vuoren länsipuolella. Tämä kummallinen,\nlinnoituksen muotoinen vuori kohoaa siinä, missä Nejangar-joki laskee\nKaliin ja jota alkuasukas- ten kielellä sanotaan nimellä _Ladjekut_.\nTähän leiriydyimme.\n\nAuringon laskun aikaan nousi kova hälinä leirissä, kun muutamia\nvillivuohia näyttäytyi vuorilla.\n\n\"Pyssynne, sahib, pyssynne! Ampukaa!\" huusi koko leirin väki.\n\nOtin pyssyni ja seurasin huutajia muutaman sadan askeleen päähän\nleiristä, mutta ammuttavaa ei näkynyt missään.\n\n\"Tuolla, tuolla!\" kirkui joukko ja osoitti vuorelle Kalin toisella\npuolen, ainakin 400 askeleen päässä meistä.\n\n\"Liian kaukana.\"\n\n\"Ei ensinkään, sahib, ampukaa vaan,\" pyydettiin hartaasti.\n\nAsetin tähtäimen 460 askeleen varalle ja laukasin. Samassa rupesi\npenger penkereeltä vieriämään alaspäin villivuohi, joukkoni suureksi\nriemuksi. Se liukui yhä alemmaksi rinnettä pitkin, kunnes saapui\npensaisiin asti ruohostolle, josta aikain kulku kävi hitaammin, sitten\nsiirtyi se matalien puiden päällitse painaen ne taipumaan. Vihdoin\nsattui tuo norja ja kevyt ruumis isompaan puuhun, heilui vähän aikaa\nsen oksissa, lakkasi liikkumasta ja saalis oli kiinni.\n\nKirveet otettiin esille ja pari suurta puuta kaadettiin sillaksi\nkohisevan Kalin yli. Muuan miehistä lähti puuta myöden vapertelemaan\ntoiselle rannalle kuolon hiljaisuuden vallitessa katsojien kesken. Hän\noli juuri pääsemäisillänsä ylitse, kun samassa kuului ryskäys: siltapuu\nkatkesi, mies putosi jääkylmään veteen, parkui pahasti tavoitellessaan\nsiltapuun oksaan kiinni. Toinen mies syöksyi apuun, mutta kun virta\nsamassa käänsi puun, putosi hänkin veteen. Koko seura säikähtyi ja\nvasta hetken päästä kuivalla oliat älysivät ruveta vetämään puuta\nrannalle ja niin pelastettiin veteen pudonneet.\n\nTie seuraavaan leiripaikkaamme kulki ensin kapean ja syvän alhon\nlävitse. Etäällä näkyi suoraan edessämme komea vesiputous. Tie nousi\n2,000 metristä n. 2,300 metrin korkeuteen, ja väsynyt vaeltaja sai\nsitten astuskella rautasauvojen päälle vuoren kylkeen rakettua polkua\nmyöten, jopa taas vähän laskeutuakin kulkeaksensa melkein tasaista\ntietä _Malpa_-virralle asti. Nepalin puolella Kalin takana oli\nkasvullisuus runsas, jota vastoin se Kumaonin puolella oli köyhää\ntahi ei kasvullisuutta ollut ollenkaan. Etäämmällä oli toinen komea\nvesiputous.\n\nPolku kävi nyt tavattomien kallionlohkareitten välissä jyrkkää\nrinnettä ylös 2,400 m. korkeuteen. Mieleni oli niin kiintynyt\njättiläissuuruisiin lumihuippuihin, viehättäviin vesiputouksiin ja\nautioon maisemaan, että kokonaan unohdin matkan vaikeudet ja vaivat.\nAlastomilla kunnailla ja kallioilla tuli tie äkkiä hiekka- peräiselle\nniljakkaiselle maalle, kulki sikin sokin puiden ja pensastojen varjossa\nlaskeutuen 2,000 metriin, ja aivan lyhyellä matkalla taas kohoten 2,400\nmetrin korkeuteen. Tässä oli leiripaikka _Lahmari_. Ennen muinoin\nkulki tie vuoren korkeinta kamaraa myöden ja tottunutkin vuorenkulkia\ntarvitsi koko päivän päästäksensä lähteeltä toiselle. Siitä nimi\nNerpani: _vedetön_.\n\nPolku loppui tässä, ja vasten tahtoaan sai vaeltaja aika kylvyn, joka\nläpikotasin kasteli, ellei ollut sateenvarjoa tai sadetakkia. Ryöppy\nsyöksyy korkealta 30-40 askeleen matkalla, jolloin tie muutenkin on\nkapea ja liukas; putouksen nimi sanottiin olevan _Takti_. Tie parani\nnyt yhä eikä tarvinnut kavuta jyrkkiä kallioita ja porrakkeita pitkin.\n\nLahmarista lähtein tie nousi 2,850 m. korkeuteen, mutta laskeutui\ntaas vähän, kun tultiin _Buddi_-virralle, joka on Kalin lisäjoki.\nSiinä on komea koski ja lähittyvillä oli vuoreen tehty luola, jossa\nShokalaiset ja Tiibetiläiset matkoillaan majailevat. Vuoren rinteellä\noli huimaavassa korkeudessa kylä (nimeltä Buddi), jossa näkyi\nkahden ja kolmen-kerroksisia rakennuksia. Kylän ylä ja alapuolella\nluikerteli tie _Khai-Lek_-solan huipulle. Kompassi suunnassa 170° näkyi\n_Namjun_-huippu, joka on niin korkea, että sen sanotaan näkyvän aina\nAlmoraan asti.\n\nIhmettelyn ja ihastuksen huuto pääsee vaeltajalta silmäillessään\njyrkältä tieltänsä taakseen ihanaan Kali-laaksoon, joka kumpuineen,\nlaaksoineen ja pilviä piteleville huippuineen on siinä silmäin edessä.\nKhai-Lek-solassa molemmat aneroidit osoittivat olevamme 3,326,40 m.\nkorkeudessa. Olimme melkein tasaisella penkereellä. Muuan Buddin\nrikkain kauppias, D. Bura, oli tänne laittanut pienen markkinapaikan,\njossa puraksia, suolaa, villoja y.m. Tiibetin tavaroita ostettiin ja\nvaihdettiin.\n\nVasemmalla tien vieressä oli vuoressa suuri luola, joka oli varustettu\nkaikenlaisilla mukavuuksilla seutukunnan — ylkämiehiä varten.\nTällaisia huoneita sanotaan heidän kielellään nimellä _rambang_, ja\non se ikivanha shokalais-laitos, josta tuonnempana saan tilaisuutta\npuhua. Tässä solassa niinkuin kaikkialla muuallakin oli rukouslippuja\ntangoissa, olipa myös soitinkello.\n\nSadoittain ihmisiä istui litteillä savikatoilla, sääret ristissä,\nkatselemassa kun tulimme Garbjangiin, ja joku tusina seurasi muassamme\nkylän toiselle puolen, johon minua varten oli pystytetty suuri\nteltta. Tämä oli tapahtunut pundiitti Gobarian veljen toimesta, jolle\npankkiirini Anti Ramsah Almorasta oli edeltäpäin ilmoittanut minun\ntulostani.\n\nOlin nimittäin, tosin vasten-mielisesti, suostunut Almorassa\ntallettamaan rahasumman, josta sain vekselin Garbjangiin pundiitti\nja kauppias Gobarian lunastettavaksi. Onnettomuudeksi oli Gobaria\nmatkoilla enkä siis saanut vekseliäni rahaksi. Täytyi lähettää\npikakulkian häntä hakemaan, mutta se vei aikaa ja oli vaarallista,\nsillä minun sangen huolellisesti salattu matkasuunnitelmani joutui\ntällä aikaa tiibettiläisten viranomaisten tietoon. Sen lisäksi en\nmillään keinoin saanut luotettavia apumiehiä matkalleni. Ja päälle\npäätteeksi satoi joka päivä lunta, joka teki solat niin mahdottomiksi\nkulkea, että pelkkä mies ilman mitään kantamusta töin tuskin saattoi\nniistä lävitse päästä. Kaiken tämän johdosta päätin viipyä jonkun\npäivän Garbjangissa ja hankkia samalla apumiehiäni varten suuren\nteltan, jos nim. joskus niitä saisin; tälläkin keinoin ehkä saisin maan\nasukkaita suosiollisemmiksi itseäni kohtaan.\n\nPaljon vaivaa apuväen hankkimisessa minulle näki methodisti\nlähetyssaarnaaja tri H. Wilson; mutta vaikka hän onkin hyvissä väleissä\nseutulaisten kanssa, olivat hänenkin yrityksensä turhia, sillä\nShokalaiset tuntevat Tiibettiläisten hirvittävät julmuudet. Vielä\nviime vuosinakin on Intian hallitus saanut omilta virkamiehiltään\nkertomuksia niistä kamalista hirvityksistä, joilla Tiibettiläisten\nvirastot ovat piinanneet Englannin alusmaan puolella vangitsemiansa\nEnglannin alamaisia. Muutamat väkivaltaisuudet, joita laama-papit\novat harjoittaneet Englannin alamaisia kohtaan, ovat aivan\nkammottavia, ja täällä kulkeneet Englantilaiset ovat kiukussaan\nEnglannin virastojen heikkoudesta, jotka tuollaista eivät voi estää\ntapahtumasta. Niin kelvottomia ne tosiaan ovat, että _Jong Pen_\nTaklakotista Tiibetistä lähettää Intian hallituksen suostumuksella\njoka vuosi sotamiehiä nostamaan veroja Englannin alamaisilta Englannin\nalueelta, ja Shokalaisten täytyy maksaa sekä maaveroa että tullia y.m.\nmaksoja, joita Tiibettiläiset heiltä kiskovat. Vähimmästäkin syystä\nTiibettiläiset tällöin pistävät heitä kiinni ja piinaavat, sakottavat\ntai ryöstävät heiltä tavarat. Matkallani näin Shokalaisia (Englannin\nalamaisia), joita Tiibettiläisten viranomaisten käskystä oli silvottu.\n\nÄskettäin uhattiin viedä t:ri Wilsoniltakin hänen tavaransa, hän kun\non perustanut sairaalan vähän matkan päähän Garbjangista, ja vielä\npahempiakin luvattiin hänelle, ellei hän heti täyttäisi Tiibettiläisten\nrahavaatimuksia. Mutta luottaen pyssyynsä ja moniin palvelioihinsa hän\nkieltäytyi ja kertoi asian hallitukselle. Hänen rohkea käytöksensä\npäästi hänet tällä kertaa pulasta, sillä Tiibettiläiset ovat yhtä\npelkuria kuin julmia.\n\nEsimerkkinä Tiibettiläisten julmuudesta mainittakoon pari vuotta sitten\nsattunut tapaus. Shokalaiskauppias oli mennyt rajan yli kesällä,\nniinkuin tavallinen tapa on, myymään tavaroitansa markkinoilla. Siellä\nhän joutui riitaan toisen Shokalaisen kanssa, joka samoin oli Englannin\nalamainen. Kun Tiibettiläiset tiesivät edellisen rikkaaksi mieheksi,\nottivat he äsken mainitun riidan teko- syyksensä, pistivät miehen\nkiinni, tuomitsivat hänen suureen sakkoon ja määräsivät rangaistukseksi\n200 kepiniskua. Kauppias näytti syyttömyytensä ja osoitti olevansa\nEnglannin alamainen. Mutta turhaan, Jong Pen tarkasti itse, että\nmääräykset täytettiin, sekä käski lisäksi miestensä hakata poikki\nonnettoman kädet. Kaksi sotamiestä sai tämän toimen tehdäksensä ja he\nveivät hänen surmapaikalle.\n\nMutta Shoka-kauppias oli väkevä mies. Haavoitettuna ja\npuolikuolluksissa onnistui hänen voittaa teurastajansa ja päästä\npakoon. Heti lähetettiin ratsumiehiä häntä takaa ajamaan; ammuttuaan\nhäntä polveen, ottivat nämä hänen kiinni ja rääkkäsivät säälimättömästä\nsekä musersivat vihdoin hänen sormensa kahden suuren kiven välissä.\nSitten raastettiin hän laama-tuomarien eteen ja — mestattiin. Asiasta\nhankki Almoran komisarjus tarkan tiedon, kuulusteli todistajat ja\nlähetti koko tapauksesta laajan kertomuksen Intian hallitukselle\npyytäen ankaria toimen-piteitä Tiibettiläisiä vastaan. Mutta vaikka\noli päivän selvästi todistettu, että uhri oli Englannin alamainen, ei\nIntian hallitus tehnyt koko asiassa yhtään mitään.\n\nSamana vuonna, 1896, luutnantti Gaussen metsästysretkellään\nLippu-solasta Tiibetin alueelle yrittäessään, joutui miehineen ja\npalvelioineen Tiibetin sotilasten käsiin ja hänet rääkättiin ja\nhaavoitettiin pahasti. Rajalle lähetettiin silloin eräs Almoran virka-\nmies Larkin. Tämä rehellinen, oikeudentuntoinen ja Shokalaisten\nkunnioittama mies sai, ainakin ajaksi, Tiibettiläisten vääryydet\nlopetetuksi, ja Jong Pen Taklakotista kutsuttiin vastaamaan monista\nkonnuuksistansa. Hän kieltäytyi. Mutta herra Larkin lähetti sanan,\nettä hänen täytyy tulla ja että Intian hallituksen edustajan kanssa\nei nyt leikitellä. Ja Jong Pen tuli kiireesti lumisen Lippu- solan\nyli laamoineen ja upseereineen. Vapisten ja maahan kumartaen astuivat\nTiibettiläiset Englantilaisen telttaan. Koko tästä kohtauksesta olen\nminä saanut täydellisen kertomuksen siltä sivistyneeltä Shokalaiselta,\njoka tässä tilaisuudessa oli tulkkina. Herra Larkin pakotti\nTiibettiläiset korvaamaan kaikesta, mitä olivat väkivaltaa tehneet sekä\nlupaamaan vastedes parannusta, ja velvoitti heidät luopumaan veron\nkannosta ja Tiibetin lain käyttämisestä Englannin alueella. Lopuksi\npiti hän heille pitkän nuhdepuheen.\n\nSeuraavana vuonna, 1897, jolloin minä niillä mailla olin, oli Larkinin\nseuraaja peruuttanut monia edeltäjänsä toimen-piteitä, herra L:n kun\noli saamansa ohjeen mukaan täytynyt äkkiä palata Almoraan. Kun tällöin\nJong Pen kutsuttiin Almoraan vastaamaan, ei hän tullut itse, vaan\nlähetti sijaisen, ja seuraus oli, että Shokalaiset taas saavat maksaa\nTiibettiläisille veroa.\n\nOlen maininnut nämä harvat tosiasiat monien joukosta osoittaakseni,\nmiksi alkuasukkaat eivät halunneet lähteä minulle seuralaisiksi\nTiibettiin, vaikka tarjosinkin heille korkean palkan. Vaikka minä\nsitten sainkin kärsiä niin paljon, kun Shokalaiset minun jättivät, en\nheitä kuitenkaan saata siitä soimata. He ovat olevinansa Englannin\nalamaisia, mutta todellisuudessa he näkevät Tiibettiläisten olevan\nheidän herrojansa, eikä heitä Intian hallitus suojele näiden\nkiskomisilta ja julmuuksilta. Kuinka sitten saattaisi vaatia heiltä\nuskollisuutta Englannin etuja kohtaan! Shokalaiset eivät luonnostaan\nole petollisia, mutta heidän asemansa pakottaa heitä suojelemaan\nitseään ja omaisiaan keinoilla millä hyvänsä. Jos näitä rehellisiä ja\nhyväluontoisia vuorelaisasukkaita kohdeltaisiin oikein, tulisi heistä\nuskollisia ja luotettavia alamaisia.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\nTiibettiläisiä uhkauksia. — Kekkerit. — Vieraanvaraisuus. — Tiedustelu.\n— Kamala ahde.\n\n\nKun Jong Pen sai tiedon minun aiotusta tulostani, lähetti hän\nsanansaattajan uhkaamaan Shokalaisia, että hän anastaa jokaisen\ntavarat, joka seuraisi minua, ja että hän nylkisi ja mestaisi minun ja\njokaisen minun seuralaiseni. Itse puolestani en näitä uhkauksia niin\nsuuriksi arvioinut.\n\nAamulla tapani mukaan tarkastellessani almanakkaa, huomasin, että\nhuomenna, 2 p. Kesäkuuta, on syntymäpäiväni. Kun kekkerit näillä\nylängöillä olivat olleet ja arvattavasti vastakin olisivat harvinaisia,\npäätin odotusajan kuluksi pitää silloin kestit, ja Khanden Sing sai\ntoimeksensa kutsua kaikki paikkakunnan \"bunjat\" (kauppiaat) vieraiksi.\nRiisiä, maitoa, voita (_ghi_), lumppusokeria, pippuria, suolaa ja\nlihava lammas ostettiin. Lampaan teurasti ja laitteli Khanden Sing\ntaiteen kaikkien sääntöjen mukaisesti, hän kun osasi vähän joka lajia.\n\nSillä aikaa kun minä yhtämittaa kirjoitin, järjesteli palveliani pitoja\nja pitoruokia teltassa, ilmoittaen samalla koiralauman kuljeskelevan\ntelttamme tienoilla sekä toi varakapineita, jos maatapantuani\ntarvitsisin. Yöllä unen päin kuulinkin outoja ääniä ja noustessani\nhavaitsin olevani monien kutsumattomien vierasten joukossa. Kun sain\ntulta, syöksyivät nelijalkaiset vieraat lymyten ulos, mutta kaikki\nkekkeriaineemme oli samalla mennyttä kalua, jauhot, pippurit y.m.\npitkin laattiaa ja lammasparka aivan kadoksissa.\n\nKekkerit pidettiin sen sijaan komisarjus G:n tykönä, mutta ainekset\notettiin nyt minun varastostani. Uljaat pidot, joiden riemua lisäsi\npakka kirjeitä omaisiltani; ne oli lennätti tuonut Khelasta; todella\nmitä hupaisin syntymäpäivä. Tämä olikin oleva viimeinen ateria \"Egyptin\nlihapatojen\" ääressä, sillä tästä aikain jäi kaikki sivistys ja\nkaikkinainen vähinkin mukavuus taaksemme.\n\nIlma oli kylmä ja hyvin sateinen, ja telttani oli vihdoin aivan\nvesilätäkössä. Aioin kuitenkin vapauteni vuoksi asua siinä, vaikka\nuseat shokalaisherrat monistellen pyysivät minua heidän mukaviin\nhuoneisiinsa asumaan. Lopulta, 4 p. Kesäk., he puoliväkisin siirsivät\npois minun tamineeni, koska muka sahibin ei sopinut asua kylmässä\nteltassa silloin kuin huoneita oli, ja niin seurasin itsekin muassa.\nVarovaisuuden vuoksi kaatoivat telttani kumoon ja veivät sen mennessään.\n\nUusi asuntoni oli kaunis kaksinkerroksinen huoneus, jossa pihtipielet\nja puiset ikkunat oli sievästi veistetty ja punaiseksi maalattu. Minun\nhaltuuni joutui yläkerrassa, jonne johti kymmenkunta rappua, kaksi\nsuurta, aureeta huonetta, kotitekoinen korea sänky, pöytä ja pari kolme\npyöreätä nahkapäällyksellistä tuolia. Olin nyt ystäväni _Tseheramin_\nvieras. Monin tavoin osoitettiin minulle hyväntahtoisuutta, ja jo\nennenkuin oikein olin sijoittunut, sain lahjaksi säilytettyjä hedelmiä,\nkuivia taatelia ja teetä tiibettiläiseen tapaan voilla ja suolalla\nvarustettuna..\n\nAlussa vähän arastelin tätä erinomaista vieraanvaraisuutta, mutta pian\nhavaitsin pelkoni turhaksi, ja mielihyvällä kuulin isäntä- väeltäni\nolevani ensimmäinen Eurooppalainen tai Ameriikkalainen, joka on päässyt\nShokalaistcn huoneisiin ja siellä aterioinut. Sen- tähden tekikin\nmieleni lähemmin tutustua heidän oloihinsa ja tapoihinsa.\n\nShokalaiset ovat todella \"luonnon aatelia\", rehellisiä, ja kai- kin\ntavoin koettivat tehdä minun oloni niin mieluiseksi kuin mahdollista.\nAlinomaa kutsuja milloin aamiaiselle, milloin päivälliselle, eikä siinä\njuuri esteleminen auttanut. Tultuani levitti isäntä laattialle hienoja\nja kallisarvoisia tiibettiläisiä ja kiinalaisia mattoja. Istuin-paikka\noli vähän ylempänä ja sen edessä oli kiiltävissä messinkiastioissa\nkaikki ne ruoat ja mausteet, jotka kuuluivat ateriaan. Siinä oli\nriisiä, lampaan-paistia, maitoa, piimää, hindustanilaista khapatia,\npannukakkoa (_shale_) ja sokerikakkoa (_parsad_). Minun täytyi aina\nistua tuolle ylennykselle, jalat ristissä allani niin kuin kaikkien\nmuidenkin, jotka istuivat puolikehässä ympärilläni. Minäkin söin sormin\nniinkuin liekin ja se herätti heissä tyytyväisyyttä. Tähän tottui pian,\nvaikka se alussa kävikin kankeasti. Kaikki viisi sormea pistettiin\nyhteen liitettyinä astiaan, ja varsinkin jos on lämmintä liemiruokaa,\non suuhun vietäessä nopeutta tarpeen.\n\nNäiden hupaisten ateriain aikana, joihin kuului myös nisusta\ntehtyä väkevää viiniä (_khökti_ ja _syrap_), sain vähitellen monia\nja arvokkaita kansatieteellisiä ja antropologisia tietoja sekä\ntärkeitä selontekoja Tiibetistä ja sen kansasta. Vieraanvaraiset\nisäntäväkeni alkoivat yhä enemmän luottaa minuun ja muutamassa päivässä\nsain perehtyä kaikkiin kylän sisällisiin asioihin. He uskoivat\nminulle huoliansa, kertoivat tarujansa, lauloivat surunsekaisia\nlaulujansa ja opettivat minulle karkeloitansa, kutsuivat minua\nhäihinsä, hautajaisiinsa, sairastensa luokse j.n.e. Moniaita näissä\ntilaisuuksissa tekemiäni havainnolta olen eräässä seuraavassa luvussa\nkoonnut yhteen. Viivyttyäni muutamia päiviä Garbjangissa, palautin\nmolemmat palveliani _Matan Sing'in_ ja _Narenghiri'n_ takaisin\nAlmoraan. 6 p. Kesäk. lähdin tiedustelumatkalle rajalle. Menin Kalin\nyli Nepalin puolelle, seurasin sen virran oikeata puolta ja saavuin\n_Kanwa_ nimiseen shoka-kylään korkealla vuorella, jonka juurella\nKali, Taki ja Kuti yhtyy yhdeksi joeksi. Kali kääntyy jyrkästi\n73° ja Kuti 325° kompassisuuntaan. Palasin vasemmalle rannalle ja\nleiriydyin _Gungi_ nimiseen kylään, lähellä yllämainittua puolivalmista\nsairaalaa. Kylän rakennuksissa liehui sadottain rukouslippuja kiinni\nsalkojen välisissä köysissä. Huoneukset olivat vanhemmanaikuisia\nkuin Garbjangissa, ei myös ollut täällä sitä somuutta ja puhtautta\nkuin tuolla. Kylän taustassa on erinomaisen kaunis ja kummallisesti\nmuodostunut vuoren huippu _Nabi Shankom_, se näyttää ihan kirkolta\nharmaille ja punaisine kivikerroksilleen. Tämän lähellä on toinen\njättiläinen: suorakulmainen kallio melkein kuin mahdottoman suuri\ntorni, _Gungi Shankom_, kellertävä ja punertava väriltään. Päästyäni\nsen juurelle, valoi aurinko viimeistä loistettaan sen yli ja mieleni\nteki maalata sen semmoisena. Sitä tehdessäni hiipivät yön varjot yhä\nylemmäksi vuorelle, sinersivät sen, mutta vuoren yläpuoli välkkyi\nkaikessa kauneudessaan niinkuin tulitorni, kunnes yö nousi huipulle\nasti ja verhosi sen. Näkemys oli unohtumaton. Jäin pikku telttaani\nyöksi.\n\nSeuraavana päivänä lähdimme liikkeelle. Olimme nyt 3,250 metrin\nkorkeudessa. Pian kohtasimme hautapatsaita (_khiram_); niitä oli\nkaikkiaan viisi, ne olivat valkoisista kivistä tehtyjä röykkiöitä,\npylväs keskessä ja siinä rukouslippuja liehumassa. Vasemmalla kohisi\nleveänä ja koskisena Kuti. Nabi Shankom vuoren juurella oli _Ronkan_\nkylä noin 3,300 metrin korkeudessa.\n\nJota ylemmäksi tulin pitkin virran reunaa, sitä heikommaksi kävi\nkasvullisuus ja lopulta ei ollut muuta kuin alastomia kallioita\nja korkeita lumihuippuja. Erittäin viehättävä oli _Gunkan_- ja\n_Nail_-virtojen yhtymäkohta Kutiin. Juuri veden reunassa kasvoi\nmuutamia mäntyjä (Suomen ja Ruotsin korkeimmilla tuntureilla on\nkasvirajalla koivua tai kuusta, joskus myös katajaa, ei mäntyjä\nkasvittoman alastomuuden reunalla. Suomentaja.), mutta yläpuolella on\nihan autiota, lunta ja jäätä. Oli jo kyllin hankalaa kulkea liukkailla\nliuskakivikallioilla, mutta vielä vaikeammaksi kävi kulku jäätyneellä\nlumella, johon täytyi askel askeleelta oikein iskeä kiinni jalkansa\nennenkuin pysyi. Tämä oli väsyttävää ja matka kului hitaasti. Hetken\npäästä näkyi rivi korkeita jäätunnelia vaahtoavan virran päällä,\njoka aikaisemmin lienee aivan jääholvin peitossa. Jota korkeammalle\ntultiin, sitä lujemmaksi ja liukkaammaksi kävi lumi. Läpimärät anturani\nhyytyivät jäämöhkäleiksi, ja se yhä vaikeutti vaellusta.\n\n3,560 metrin korkeudessa ja noin 90 metriä virran yläpuolella täytyi\nkulkea laajan lumikentän yli, jossa hanki oli kova ja jyrkkä. Muutamia\nmiehiä kulki edelläni, toisia tuli perässäni. Vaikka edelliset tekivät\npolun perässä tulioille, täytyi kuitenkin joka jalansijan hakata\nuudelleen, ettei liukuisi tai kaatuisi. Täten tehtiin hankeen jalan\nsuuruisia läpiä, joihin astumalla varmasti pääsi eteen päin. Mutta se\nvei paljon aikaa. Luulin keksineeni keinon, jolla nopeammin päästäisiin\nedistymään. Nostaen ylös toisen polven ja nojaten toiseen sääreen\npotkasin lujasti kantapäällä hankeen, täten syntyi jalansija; sama\ntemppu tehtiin vuoroonsa toisellakin jalalla. Kerran kun näin iskin\nlumeen, olikin pinnan alla kovaa jäätä, jalka luiskahti ja menetin\ntasapainon. Heti rupesin liukumaan hirveätä vauhtia jyrkkää äyrästä\nalas, ja säikähtyneet mieheni parkumaan pahasti. Ymmärsin, että\nmuutamissa minuuteissa joutuisin virtaan ja sitten iäksi jäätunnelin\nsisään, ellei mitään estettä osuisi matkallani vastaani. Ehdin\nkuitenkin ajatella rannalla olevan suuria kiviä, jos vaan joutuisin\nniitä päin, tai myös, että ehkä vauhti lingahuttaisi minut virran\ntoiselle puolen. Käsin ja jaloin harasin kyllä vastaan, mutta suotta.\nÄkkiä näkyi suuri kivi jäätikön pinnalla ja kiven takana kohisi koski.\nKivi oli viimeinen toivoni. Oikasin sääreni iskua vastaan- ottamaan.\nSamassa tuntui kuin kaikki luut olisivat irtautuneet ruumiissani, mutta\ntunsin myös pysähtyneeni. Kivi pidätti minun muutamia askeleita veden\nreunasta. Ruumiini oli kovin arka. Sormet verissä, vaatteet säpäleinä,\nmutta yhtään luuta ei ollut murtunut. Pystyyn päästyäni viittasin\nmiehilleni, astelin virran reunaa, kunnes löysin jälkiä ja tulin\npolullemme.\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\nNeuvottelu. — Vaaroja lumessa ja jäässä. — Thar ja ghural. —\nVaivalloinen nousu 4,750 metrin korkeuteen. — Lumisillan kukistuminen.\n— Maanjäristys. — Shokalaisräätäli. — Rahani saapuu. — Kaksi kalliota\nKalissa. — Tiibettiläinen urkkia. — Rambang. — Shokalaissoittoa. —\nTupakoiminen. — Shokalaisia naimatapoja.\n\n\nPysähdyimme Kutissa ja minä kutsuin etevimmät alkuasukkaat telttaani.\n\n\"Pääseekö ylitse\", kysyin, \"_Lumpija'sta_ tai sitä korkeammasta\n_Mangshan_ solasta?\" Edellisestä kuljetaan harvemmin, matkustettaissa\n_Gyanema'an_, jälkimäinen on korkea ja hyvin vaikea sola, josta\nkuitenkin on mahdollinen päästä pensaikon lävitse Rakstal järvelle\njoutumatta minkään tiibettiläisen asutuksen lähittyville.\n\n\"Ei!\" oli kaikkein jäykkä vastaus. \"Lunta on nyt kovin paljon ja uutta\ntulee yhä. Ainakaan neljääntoista päivään ei mikään inhimillinen olento\npääse vuorten yli. Joka nyt sinne menee, menee varmaan kuolemaan.\nParaimpanakin aikana, kesäkuukautena, nämä molemmat solat ovat vaikeat\nja vaaralliset. Hullutusta olisi lähteä yrittämäänkään.\"\n\nLähdin kuitenkin seuraavana aamuna omin silmin tarkastelemaan. Astelin\nyleensä luodetta kohden. Kun he tämän näkivät, muuttivat muutamat\nmielensä ja tarjoutuivat seuralaisikseni. Ja useissa vaarallisissa\npaikoissa minulla olikin heistä paljon hyötyä. Siellä täällä pilkisti\nvähän polkua lumen alta, mutta enimmäkseen kävimme pitkät matkat\nhankea myöden pitkin sellaisen jyrkänteen reunaa myöden, että huimasi,\nkun kurkisti sivullensa. Eilisestä seikkailustani olin käynyt\nvarovaisemmaksi ja hyvinkin nyt tiesin, että tuo valkea viattomuuden\nkuva, tuo puhdas lumi, on mitä petollisin ystävä. Joka paikassa,\nmissä oli lunta, oli myös hankaluuksia. Jäätyneen lumen liukkaalle\npinnalle emme hevin uskaltaneet jalkaamme sovittaa, vaan täytyi\nastua alas rantaan, joka tällä kohtaa oli ihan jää- ja lumisillan\npeitossa. Menimme sen ylitse, mutta toisella rannalla tuli vähän päästä\nsamallainen este ja täytyi taas palata takaisin. Tätä tekoa saimme\ntehdä kumminkin kuusi eri kertaa. Mutta joka kerta täytyi ensin astua\njyrkkää rantaäyrästä alas rantaan ja samoin taas toisella puolen ylös.\nJäässä oli vaarallisia rairoja eikä ollut hyvä kauvaa viipyä yhdellä\nkohtaa. Kulku oli tietysti myös hyvin hidasta. Suuntasimme matkamme\nKuti-virrasta pohjoista kohden erästä sen lisäjokea, _Kambelshio'ta_,\nseuraten ja leiriydyimme 3,985 metrin korkeudessa.\n\nKun oli vielä päivää, menin vuorille metsästämään Himalaijan\nkivikauriita, _thar_ ja _ghural_(Ghuralit asustavat alempana, ovat\ntavallisesti laumoissa, paitsi vanhimmat koirakset, jotka oleskelevat\nenimmiten yksin. Auringon laskun aikoina näkee niitä n. 8-9 yhdessä\nlaitumella. Thar eli Tharo, koiras, ja Jahrdo, naaras, on varsinainen\nylä Himalaijan kivikauris. Se on harvoin 2,000 metrin, mutta usein\n4,400 metrin korkeudessa. Jota korkeammalla se oleilee, sitä\ntuuheakarvaisempi ja pitkäsarvisempi sen sanotaan olevan. Jyrkimmillä\nvuorillakin se merkillisen ketterästi kapuelee.). Nousin 4,450 metrin\nkorkuiselle vuoren huipulle niillä paikoin, missä _Tongsu_ niminen\nvuorivirta laskee Kutiin. Tämän jyrkän ja lyhyen lisäjoen lähteet\nlienevät n. 300 metriä ylempänä kuin päävirta, jotenka siinä siis onkin\nkoko mahtava putous. Kalliot ovat salpietarin raottelemia, ja tharot\nkuuluvat siellä halukkaasti viihtyvän.\n\nRetkeilyni oli niin hupainen, että seuraavana aamuna lähdin auringon\nnousussa uudelleen samallaiselle retkelle. Aioin sen ohessa nousta\njollekin korkealle huipulle saadakseni selville pääsyä Himalaijan\nylitse joko nyt kohta tai jonkun ajan odotuksen perästä, jos lunta\nolisi ylön paljon. Nousin sitten 4,750 metrin korkeuteen vaivalloisen\nkiipeämisen perästä. Ammuin tharoa, mutta tämä vaan haavoittui ja lähti\njuoksemaan laajaa lumikenttää myöden ylöspäin; minä perässä. Lumikenttä\ntuntui loppumattomalta, ja kun hengästyneenä lopultakin pääsin\nhuipulle, oli kauris silmikannon päässä.\n\nNäköala huipulta oli tosiaan hämmästyttävä. Joka puolella taivasta\nvaan sekä lunta, lunta loppumattomiin asti, ehkä satojen penikulmien\netäisyyteen. Tuolla oli _Jolinkan_ huippu yli 5,600 metriä. Kuti-virran\nmolemmin puolin oli lähes 6,000 metrin korkuisia huippuja. Valkea\nlumipeite näytti toisin paikoin ikäänkuin vihriäiseltä; ne olivat\njäätiköitä ja vuorivirtojen lähtökohtia. Palattuani leiriin, lähdimme\nkello 2 aikaan päivällä paluumatkalle Kutille.\n\nPäivä oli ollut kuuma ja lumi oli nyt löyhempää astuskella kuin\neilen. Useita lumisiltoja oli kadonnut. Olimme tulleet virran\nrannalle ja pari miestä jo lähti lumisiltaa myöden menemään ylitse,\nmutta äkkiä he kuulivat kummallista pauketta jalkainsa alla. Miehet\nrupesivat lujasti huutamaan ja huitomaan, ja juoksivat nopeasti\ntakaisin. Kiireesti käännyin minäkin ja paraiksi, sillä silta laukesi\nsamassa ja romahti syvyyteen pauhulla, joka ukkosen jyrinän tavoin\nmonikertaisesti vuorissa kaikui. Mahtavat, äsken kiinteät jäämöhkäleet\nvyöryivät hurjassa virran raivossa alaspäin ja syöksyivät kauhealla\nvoimalla seuraavaa siltaa vastaan, niin että se vapisi tuosta rajusta\nryntäyksestä.\n\nKolmen päivän matkan päästä samaa tietä, jota olimme menneet, saavuimme\ntaas Garbjangiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPoissaollessamme oli t:ri Wilson palannut ja menin häntä tervehtimään.\nIstuimme kiinalaisilla matoilla, joimme juuri teetä, ja söimme\n_khapatia_, kun yht’äkkiä koko talo vapisi ja huojui, ja tee, maito ja\nruoka-astiat alkoivat sinkoilla kuin päättömät kanat sinne tänne.\n\nOtin kellon ja kompassin ja tarkastin sysäysten aikaa ja suuntaa.\nMaanjäristys oli hyvin kova aaltomainen liike etelälounaasta\npohjoiskoiliiseen suuntaan 4 min. 2 sek. ajan, 5,20-5,24 i.p.\n\n\"Olisi ollut viisainta mennä ulos, ja ihmeellistä, oli että talo pysyi\npystyssä,\" arvelin isännälleni katsellessa savensekaista teetämme\n(kaikki katon rapinki oli nimittäin iljennyt alas).\n\n\"Ainakin tee on pelastettu!\" riemuitsi tohtori, joka koko ajan oli\npitänyt teekannua lujissa nyrkeissään polviensa välissä.\n\nSamassa syöksyi joukko pelästyneitä ihmisiä huoneeseen.\n\n\"Sahib, Sahib, mihinkä se meni\"? huudettiin miehissä minulle.\n\n\"Mikä se?\" kysyin innostuneilta kysyjiltä.\n\n\"Henki, joka maan alla on herännyt ja oikoo ruumistansa ja valmistaa\nsuurta onnettomuutta.\"\n\n\"Parempi, että hän oikoo omaa ruumistansa kuin meidän,\" nauroin\ntohtorin kanssa hämmästyneille vieraillemme.\n\nKun sitten selitin mihin suuntaan maanjäristys oli käynyt,\nrauhoittuivat he, arveltuansa sen menneen Himalaijan toiselle puolen.\n\nShokalaisten mielestä maanjäristyksen vaikuttaa paha henki, joka\njättiläiskäärmeenä asuu maan alla. Rytinä ennen maanjäristystä on pahan\nhengen haukottelemista herätessään, ja täräykset ovat hänen ruumiinsa\noikomista. Täydellisesti herättyään syöksee hirviö johonkin vissiin\nsuuntaan, tekee suurta vahinkoa ja tappaa ihmisiä, puhumattakaan, että\nse kauhua tuottaa niin ihmisille kuin eläimille y. m.\n\nNäissä hulluissa kuvitteluissa on kuitenkin hupaista huomata sitä\nShokalaisten havaintoa, että maanjäristys \"syöksee\" ja kulkee johonkin\nsuuntaan; samoin ovat he havainneet myös raskaan ilman-painon ennen\nmaanjäristystä, jättiläinen on näet ennen heräämistänsä tuskan hiessä.\n\nMuutaman kuukauden päästä palattuani taas ihmisten viljoille sain\ntietää, että kova maanjäristys oli juuri samana päivänä tuntunut koko\nIntiassa ja varsinkin Kalkutassa tehnyt tavattomia vahingoita.\n\nHeti Garbjangiin palattuani teetin itselleni teltan tiibettiläistä\nmallia ja sinikoristeisen. Tämän samoinkuin ruumiin-mukaisen\nnepalilaisen pukuni teki sama juoppo räätäli. Olin antanut\nhänelle vaatekankaan, mutta en saanut häntä ottamaan mittaa, ja\nodotettuani kuusi päivää, jolla aikaa hän joka päivä piti minulle\n\"salaam-serenaatia\", saaden siitä maan tavan mukaan aina kolikoita,\nylisti tilaansa ja lupasi lupaamistansa, tartuin miehen korviin ja\npudistelin häntä pikkuisen. Mies lupasi illaksi vaatteet valmiiksi; ja\noikein: puku tuli ja sopi erinomaisesti aivan kuin olisi mitan mukaan\ntehty. Mies oli tietysti neroa täynnä.\n\n— —\n\nEräänä päivänä kun käyskentelin kylän autiolla ulkopuolella, tuli\nvastaani kolme miestä paljastetut sapelit kädessä. Ne heiluttivat\nkömpelösti aseitansa ja huusivat rajusti \"rupija, rupija!\" (rahat,\nrahat!). Luulin heitä rosvoiksi ja heistä piittaamatta jatkoin\nkävelyäni. Tämän nähtyänsä rupesivat miehet laukkaamaan kylään.\nPalattuani sainkin tietää, että nämä ryövärien näköiset miehet ne\njuuri toivat minun rahojani Almorasta, ja että Anti Ram Sali minun\ntilauksestani lähetti rahani \"rikottuina\" 1,800 rupia hopeata, kahden\nja neljän _annan_ kappaleina (i rupia 16 annaa). Suuri osa yöstä kului\nniiden laskemiseen ja rulliin käärimiseen (10 rupia rullaan).\n\nKeskellä Kali-jokea aivan Garbjangin kylän alapuolella on kaksi suurta\nkalliomöhkälettä. Nämä ovat kyläläisten alituisena \"silmämääränä\". Jota\nsyvemmällä ne ovat vedessä, sitä enemmän on lumi sulanut Kumaonissa\nJolinkan, Lumpija, Mangshan ja Lippu ja Nepalin _Tinker_-solista, ja\nsitä helpompi on niistä silloin pääsy. — Minun siellä ollessani olivat\nnuo kalliot kuivilla, vaikka tosin vesi yhtä mittaa nousi.\n\nPitkän ja yksitoikkoisen odotusaikani kuluessa sattui jokunen puoliksi\nhupainen, puoliksi harmillinen tapaus.\n\nSittenkun Jong Pen Taklakotista kerran oli saanut vihiä minun\nmatkasuunnitelmastani, vaanivat hänen urkkiansa tarkoin kaikkia minun\ntoimiani. Niitä kulki joka päivä Garbjangin ja hänen olopaikkansa\nvälillä vieden aina uutisiansa meiltä; ystäväni ilmoittivat myös\naina minulle, milloinka uusi urkkia oli saapunut. Eräs sellainen\ntiibettiläinen rehjale tunkeutui kerran minun huoneeseeni asti\nja puhutteli minua röyhkeästi. Koetin alussa kohdella häntä\nystävällisesti. Mutta hän kävi yhä hävyttömämmäksi ja näyttääksensä\nmikä pöpö hän oli, julisti hän kaikkien saapuvilla olevien Shokalaisten\nkuullen, että se maa, jonka päällä minä nyt olin, on Tiibetin\neikä ensinkään Englannin aluetta. Englantilaiset olivat tänne\ntunkeutuneet ja ainoastaan Tiibettiläisten armosta saivat täällä\nolla. Englantilaiset tiesi hän olevan pelkuria raukkoja, pelkäävät\nTiibettiläisiä ja ainoastaan Shokalaisparkoja he uskaltavat ahdistaa.\n\nTuo meni mielestäni jo liian pitkälle ja olisi ollut epäviisas-\ntakin jättää noin pöyhkeitä sanoja rankaisematta. Iskin siis miehen\nhiuspalmikkoon kiinni, pyöritin siitä toisella kädelläni muutaman\nkerran ja toisella taoin miehen selkä- ja pää-puolta. Kun päästin\nhänet, heittääntyi vaivainen maahan ja kädet pystyssä pyysi armoa.\nPäästääkseni kerran Tiibettiläiset erehdyksestänsä, pakotin miehen\nkielellänsä nuolemaan kengännauhojani. Sen tehtyänsä aikoi mies mennä\nkäpälämäkeen, vaan minä pyöräytin häntä vielä kerran palmikosta ja\npotkasin pihalle.\n\nMutta urkkia ei vielä niin vähällä päässyt. Kun hän solui rappuja alas,\nosui Khanden Sing siihen, ja kun hän oli kuullut minun sanovan \"je admi\nbura krab (tuo on hyvin huono mies),\" karasi Khanden Sing kuin kissa\nhänen kimppuunsa. Vihattu Tiibettiläinen sai nyt oikeaan ja vasempaan,\nniin että tempun ties, aikoipa kivittääkin häntä ja olisi laahannut\nhäntä palmikosta pitkin pihaa, ellen minä olisi ehtinyt väliin.\n\n— —\n\nOmituinen laitos on Shokalaisilla _rambang_, josta jo edellä olen\nmaininnut. Rambang on kokous- eli seurustelupaikka, jossa seudun\nnaima-ikäinen nuoriso kokoontuu tuttavuutta tekemään, mutta öisin.\nJoka kylässä on ainakin yksi sellainen. Rambang on seudun arvokkainten\nmiesten suojeluksen alaisena, ja nämä pitävät rambangia hyödyllisenä\nlaitoksena avioliittojen rakentamiselle.\n\nRambang-huoneet ovat joko kylässä tai vähän ulompana kahden kylän\nvälillä. Isäntäväkeni seurassa kävin useissakin tällaisissa huoneissa\nja ne olivat minusta erittäin mukavia; arvelen myös, että rambang on\njärkevä ja Shokalaisille sopiva laitos. Keskellä huonetta oli suuri\ntuli ja sen ääressä yli ympäri seiniä istui parittain miehiä ja naisia\niloisesti keskustellen ja muuten sangen siivosti ja siveästi; naiset\nkehräsivät villoja. Myöhemmällä kuitenkin laulelivat alakuloisia\nja surunvoittoisia säveleitänsä. Shokalaisilla, niin miehillä kuin\nnaisillakin, on pehmeät sointuisat äänet ja säveleet tuntuivat tulevan\nsydämmestä. Luonteeltansa itämaalainen shokalaislaulu hivelee kyllä\nlänsimaalaisenkin korvaa, ei tosin taiteellisesti muodostuneella\ntekniikalla tai nopeilla vaihteluilla, vaan tunteellisuudellaan ja\ntodellisuuden kuvaamisellaan. Enimmän miellyttivät minua vuorolaulut,\njoita poika ja tyttö yhdessä erältänsä lauloivat. Kaikkien laulujen\npohjana oli valittava sävel, ja äänen aaltoileminen niissä on niin\nsalaperäisen viehättävää, että se väkisinkin vie mukanansa ja\nliikuttaa. He laulavat ainoastaan silloin kuin heitä haluttaa laulaa,\nei koskaan muita miellyttääksensä, ainoastaan tunteittensa tulvan\npaisuessa.\n\nHeidän rakkaudenlaulunsa alkavat tavallisesti tunteellisella\nesityksellä ja muuttuvat sitten vasta oikein lauluksi. Tahti on\nsäännötön, ja vaikka laulussa onkin jonkinlaista poljentoa, rytmiä,\nlaulaa kukin laulaja kuitenkin niin persoonallisesti omituisella\näänenväreellä, että se kulloinkin tuntuu melkein uudelta laululta.\nEnsi- kertaa kuullessa shokalaislaulua on juurikuin kuulisi jotakin\ntila- päisesti sepitettyä. Lähemmin tarkatessa huomaa kuitenkin, että\neräät aiheet, vaihtelut ja väreet alinomaa toistuvat, eikä vain yhdessä\nlaulussa, vaan kaikissa. Sama valittava väre on kaikissa perusaiheena,\nja se lienee ikivanhaa syntyperää. Eri tahti ja kunkin laulajan oma\npersoonallisuus antavat laululle sen omituisen luonteen.\n\nMuuan omituisuus on shokalauluissa, samoinkuin monissa muissa\nitämaalaisissa sävelmissä, se, että niissä ei ole sopusointuisaa\nloppua, laulu loppuu äkkiä keskellä säveltä, omituisesti räikeällä\näänen painolla. Ainakin minun korvaani se tuntui pahalta. Samallaisia\nkatkoloppuisia ovat useasti heidän karkelonsakin soittoineen. Mitään\ntyydyttävää selitystä tähän en saanut. Eihän laulaja jaksa iankaiken\nlaulaa, sanottiin, eikä sillä ole väliä kuinka hän lopettaa. Äkillinen\nlaulun ja soiton (ja karkelon) lopettaminen pidettiin sopivana myös sen\nvuoksi, että kuulia siten pikemmin joutui luonnolliseen tilaansa, jos\nsävel häntä olisi hurmannut. Erittäin viehättävää oli näissä lauluissa\nse puoli, että laulaja ei koskaan koettanut laulaa korkeampia ääniä\nkuin mihin hänen äänivaransa riittivät.\n\nMiesten laulelut olivat valittavampia ja tunteellisempia kuin naisten\nja ajatuksen puolesta vaihtelevampia kuin naisten vilkkaat, enemmän\nyksijonoiset tunteiden kuvailut. Rakkauden laulujen sanat olivat\nenimmästään tilapäisiä ja meidän sivistyksemme mukaan verrattain\nkeveitä; mutta heidän kotimaansa omituisissa oloissa ne eivät minua\noudoksuttaneet, vaikkei minun niitä tässä sovikaan esittää. Laulaessaan\nlaulaja tavallisesti nostaa valkean huppuliinansa tai turpaaninsa\nkulman korvansa kohdalle.\n\nKaikki polttivat tupakkaa, kukin pari samasta piipusta. Valkea alkoi\nvähitellen hälvetä ja huonetta valaisi nyt ainoastaan muutamat\ntervakset, seinänrako pihtinä. Aamupuoleen rupesi seuraa unettamaan ja\nkaikin menivät yhä parittain ja vaatteet päällä olki- ja heinävuoteille\nmakaamaan. Pitkässä rivissä sitten rauhassa maattiin, kun minä palasin\nasuntooni.\n\nNäissä kokouksissa on shokalaistytöillä säännöllisesti tilaisuutta\nseurusteluun nuorten miesten kanssa. Ja sillä aikaa kun tyttö puuhaa\nvalintaansa, puuhaa hän myös ahkeraan tulevan kotonsa varalta,\nrukkinensa j.n.e. Kun nuori pari vihdoin aikoo mennä naimisiin, lähtee\nkosia parhaassa puvussaan aiottuun appelaansa vieden muassaan viiniä\n(_khökti_), kuivattuja hedelmiä, erinkaltaisia leivoksia (_ghur_ ja\n_miseri_) ja paistettuja maisia. Jos ylkä katsotaan kelvolliseksi,\nsaa hän hyvän kohtelun tytön vanhemmilta ja häntä kestitetään mitä\nparhaiten. Asia päätetään nyt ja ylkä maksaa apellensa jonkun summan,\njoka vaihtelee 5-100 rupin välillä, sillä niin on maan tapa kunnon\nperheiden kesken. Tuota summaa sanotaan \"maitorahoiksi\", koska se muka\nvastaa tytön kasvatukseen pantuja kustannuksia.\n\nHäät ovat hyvin yksinkertaiset. Hääkakko, _delang_, leivotaan ja\nkummankin perheen kutsutut vieraat syövät sen. Jos ylkä tai morsian\nkieltäytyy syömästä dclangia, ei naimisesta tule mitään. Jos kaikki\nsyövät siitä, mutta sitten syntyy riitaa, kutsutaan kaikki häävieraat\ntodistamaan, että avioliitto on tapahtunut. Usein kuitenkin jätetään\nkoko hääkakon syönti sikseen, ja avioliitot pidetään silti uskollisesti\nja ovat sentään onnellisia.\n\nAvioliiton rikoksesta rangaistaan rikollinen piiskalla ja kaikki väki\nhyökkää vanhempain huoneeseen ja ryöstää sieltä kapineet, tavarat ja\nviljavarat. Eläimet tavaroineen otetaan myös ja annetaan loukatulle\nkorvaukseksi. Välistäin tapahtuu, että rikoksellisen viattomat\nsukulaisetkin saavat kyläläisiltä selkäsaunan, joskus kuoliaaksi asti.\nNämä ankarat menot ylläpitävät pienen yhteiskunnan tavat puhtaina ja\nkunniallisilla, vaikka ne ovatkin kyllä alkuperäisiä. Harvoja lapsia\nsyntyy avioliiton ulkopuolella, paitsi joitakuita rambanglapsia, mutta\nsellaisen lapsen syntymä pidetään sellaisena häpeänä, että sitä asiaa\nei taideta ottaa todistukseksi rambangin yhteiskunnallista arvoa\nvastaan.\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\nHautausmenot. — Polttaminen. — Sielun lähtö, lepo, ilo ja muunnos. —\nKalliita menoja. — Uhria. — Pyhä luola. — Ero. — Jännittävä hetki. —\nSilta rikki.\n\n\nKuolema seuraa kun sielu menee pois ruumiista ja senvuoksi vainajain\nhenkiä ja muistoa suuresti kunnioitetaan Shokalaisten kesken.\nGarbjangissa olin hautajaismenoja omin silmin näkemässä.\n\nMies oli kuollut tapaturmaisesti. Hänen tuttunsa kutsuttiin paikalle.\nRuumis voideltiin voilla ja puettiin parhaaseen pukuunsa. Taivutettiin\nniin paljon kuin mahdollista kahden kerroin vääräksi ja pantiin\njonkimmoisille paarille sekä peitettiin sinikeltaisella ja sitten\nvalkoisella vaatteella. Auringon nousussa lähdettiin polttopaikalle.\nEdellä kävi kymmenkunta vaimoa valkeissa vaipoissa, joiden kulmat oli\nkiinni paarissa. Niissä oli, paitsi muita, vainajan vaimo ja tyttäret,\njotka itkivät ja huusivat: \"oh bajo! oh bajo! (o isä! o isä!)\"; muutkin\nitkivät ja valittivat ääneensä. Kun vainaja oli ollut paikkakunnalla\nhyvin suosittu mies, otti koko kyläkunnan väki osaa murhesaattoon.\nKaksi miestä kantoi paaria ja muilla miehillä oli kädessään tulisoihtu\ntai tervaksia. Ruumis vietiin virran reunalle. Siinä miehet avopäin\ntekivät kivistä ja puista suuren röykkiön, johon jätettiin uunimainen\navoin kohta toista metriä korkea ja suu tuuleen päin. Vainajan vaimo\nja tyttäret yhä valittaen ja hunnutettuina sytyttivät tulen paarien\nääreen. Kun uuniin oli pantu poltinaineita, nosti kaksi vainajan\nläheisintä ruumiin paarilta uuniin, sittenkun hänen kultaiset\nkorvarenkaansa, hopeiset vyönsä ja rannerenkaansa oli otettu pois.\nOksia pantiin ruumiin päälle, voiruukku viereen ja viiniä kaadettiin\npään päälle ja sitten sytytettiin rovio kaikkien äänetönnä ollessa.\n\nSavupilvi nousi pian roviosta, tuli teki tehtävänsä, ja jotka olivat\nsattuneet koskettamaan vainajan ruumista, pesivät saastutuksen pois\nvirrassa. Sitten palattiin kotiin, vaimot yhä valittaen ja vainajan\nvaatteita y.m. tavaroita kantaen.\n\nNaisten tehtäväksi jäi nyt huolehtia, ettei vainajan sielulla olisi\nikävä siellä, mihin hän joutui. Oljista y.m.s. tehty tytti puettiin\nvainajan vaatteisiin ja koristuksiin, männynoksainen turpaani päähän.\nTulen sammuttua kokoilivat vainajan omaiset palamatta jääneitä\nluunnikamia ja ne pistettiin tytin vaatteiden alle.\n\nSukulaisten kesken pidettiin nyt vasta maahan-paniais-kestit: nisuja\nja riisiä laitettiin ruoaksi, lammas päivää kohden teurastettiin ja\nmaljoja kallistettiin, ja juotiin paitsi viiniä (khökti), ohrasta,\nnisusta ja riisistä tislattua väkevää nestettä (_tsahn_) sekä eri\nkasvien siemenistä puserrettua mehua (_anag_). Talon naisväki itkien\npiiritti tyttiä huutaen vainajaa palaamaan. Toinen joukko naisia lakit\nsurun merkiksi nurin päin päässä, karkeloksi somasti ensin tytin\nympäri, sitten ulos huoneesta mäelle ja taas sisälle, jossa miehetkin\npitkäveteisesti ja juhlallisesti piiriä kiersivät. Tätä menoa kesti\nkoko päivän, enemmän tai vähemmän meluten sen mukaan kuin tsahnin\nvaikutus kulloinkin tuntui.\n\nHautausmenoja kesti kolme neljä päivää ja joka päivä tuotiin tytin\neteen riisiä, nisusta, viiniä y.m., kunnes arveltiin vainajan sielun\nsaaneen näistä kyllänsä, ja oli ryhdyttävä muuttamaan häntä tytistä\nlampaaseen tai jaakkiin. Kauppias Gobarian tointa on, että nykyään\nkäytetään tähän uhriksi lammasta jaakin sijasta, jonka hankkiminen on\ntäällä verrattain kallista ja on sitä paitsi järjetöntä tuhlausta.\nMiesvainajalle valitaan uros, naiselle päinvastoin, lapsukaisille\nei pidetä näitä temppuja ensinkään. Monet hartaat Shokalaiset eivät\ntällöin tyydy yhteen uhrilampaaseen vaan teurastavat useampia.\n\nKun oli useita päiviä syöty ja karkeloittu sisällä, kokoonnuttiin\nrumpujen päristessä mäelle. Tytti vietiin nyt ulos johonkin kauniiseen\npaikkaan metsässä, ruokaa pantiin hänelle eteen, ja sitten taas\nmeuhattiin. Valkeissa vaipoissa naiset karkeloivat tehden mitä somimpia\nliikkeitä ruumiilla ja päällä ja taivutellen kumpaakin polveansa\nvuorotellen melkein maahan asti. Tahti oli ensin hitaampaa, mutta\nkiihtyi yhä ja loppui ihan jyrkästi. —\n\nIltapäivällä temmelsivät miehet samalla tavoin, mutta heidän rajut\nhyppynsä olivat meikein sotatanssia, miekka oikeassa ja kilpi\nvasemmassa kädessä. Muutamat nuorukaiset olivat koko mestareita aseiden\nsukkelassa ja taitavassa käyttelemisessä: salaman nopeudella säilät\nsälähtelivät pään päällä ja selän takana. Siinä oli yksin, kaksin\nja kolmin tehtyjä temppuja soiton mukaan, jolloin soittotaituritkin\nparastansa pannen pulikalla ja kämmenellä rymylaatikkoansa paukuttivat.\n\nKaikista sominta ja täydellisintä oli miesten yksinkarkelo. Rummunlyöjä\ntäristi konettansa säännöttömästi ja haaveellisesti, hitaasti tai\nnopeasti aivan mielensä mukaan, mutta karkeloitsia sittenkin pysyi\nhänen kanssaan samassa tahdissa ja aivan merkillistä oli nähdä, kuinka\nsaman ihmisen eleet toisinaan olivat niin vitkaisia, että niitä tuskin\nsilmä erotti, toisinaan taas niin nopeita, että ei ollut helppo\nerottaa, olivatko liikkeet käsien vai jalkojen liikkeitä. Garbjangissa\nollessani olin seitsemissä hautajaisissa ja yhdessä sotatanssissa,\njohon noin 30x3 miestä otti osaa. Se kesti koko päivän ja osan yötäkin\nsoihtujen valossa.\n\nPyssyjen paukkuessa ja ihmisten kirkuessa ja viheltäissä tuotiin\nvihdoin uhrilammas saataville tytin tykö. Pitkiä värillisiä nauhoja\noli kiedottu sen sarviin liehumaan. Aivan eläimen sierainten edessä\npidettiin hyvänhajuista santelipuuta, että muka tässä tuoksussa\nvainajan sielu suvaitsisi mennä tytistä lampaaseen asumaan. Vainajan\ntamineet sälytetään nyt lampaan päälle, joka nyt arvattavasti on sama\nkuin vainaja. Lammasta syötetään ja juotetaan yllin kyllin ja naiset\ntätä vaalivat ja hyväilevät niinkuin ainakin semmoista, joka sisältää\nja kätkee rakkaan vainajan hengen.\n\nMutta pian alkaa toinen meno. Meteli ja parkuna paisuu uudelleen.\nEläinparkaa lyödään ja lykätään, ta'otaan ja temmotaan mistä vaan kukin\nkiinni saa. Sen helyt ja kamsut raastetaan pois ja puolikuolleena\nelukka lopuksi ajetaan ulos kylästä, jolloin Jumlit (Shokalaisten\nnaapurikansa) päästävät väsyneen ja vaivatun eläimen päiviltä ja ollen\nviisaampia kuin taikauskoiset naapurinsa, syövät suuhunsa sielun\nsisältäjän.\n\nUhrijaakille tehdään samat temput kuin uhrilampaalle. Jaakkia hosutaan\nja raastetaan korkealle kalliolle, huudetaan hänelle, että nyt on\njo kylliksi häntä holhottu, huvitettu, syötetty ja juotettu, mene\nnyt menojasi ja jaakki jätetään oman onnensa nojaan. Silloin tulevat\ntavallisesti Tiibettiläiset, ajavat jaakin äyräästä alas (heidän muka\nuskontonsa kieltää ottamasta jääkin verta) ja kun se siinä on pudonnut\npirstaleiksi, rientävät Tiibettiläiset kokoomaan lihat keitettäväksensä.\n\nSurun ilmauksia on, että miehet käyvät murheaikana avopäin, jopa\najelevat hiuksetkin päästänsä, jotenka kaljupäät ovat Shokalaisista\nerittäin murhemielistä miehiä; naiset tällöin laittavat lakkinsa\nnurinpäin päähänsä.\n\nVielä on mainittava muuan uhritapa. Vainajan muistoksi kätketään hänen\naseitaan ja tavaroitaan luoliin korkeille vuorille, eikä yksikään rosvo\nryöstä näitä pyhiä paikkoja. Vuosisatojen kuluessa on tällä tavoin\nkarttunut vainajien uhritavaroita vuoriluoliin, eikä kukaan vieras\nniihin pääse. Kun ilmaisin haluavani kerran päästä sellaiseen luolaan,\npyysivät Shokalaiset kohteliaasti minua luopumaan aikomuksestani,\nettei muka onnettomuus kohtaisi kaikkia shokalais-sukuja, jos joku\nvieras heidän pyhät uhripaikkansa näkisi. Heidän taikauskonsa tähden ja\nrettelöiden välttämiseksi luovuinkin sitten siitä tuumasta.\n\n— —\n\nVihdoinkin tuli lähtöpäiväni, oikeastaan lähtöilta. Shokalaisia oli\nkokoontunut asuntoni ympärille ja isäntäni _Tseheram_ vaimonsa ja\nlapsiensa kanssa jätettiin hyvästi.\n\nVedet silmissä sanoi tämä, vieden kätensä otsalleni: Sälääni, sahib,\nsalaam! Sinä tiedät, sahib, että hevonen menee hevosen tykö, tiikeri\ntiikerin tykö, jaakki jääkin tykö ja ihminen ihmisen tykö. Toisen\nihmisen asumus on myös toisen, olkoon ihomme väri mikä hyvänsä.\nSentähden iloitsen, että olet ottanut olintasi minun matalan kattoni\nalle. Sinun on ollut epämukava olla, sillä sahibit ovat tottuneet\nmukavuuteen ja rikkauteen. Minä olen vaan köyhä maanviljeliä ja\nkauppias; mutta minulla on sydän. Sinä olet aina puhunut minulle ja\nkaikille meille muille ystävällisesti, etkä niinkuin muut sahibit. Me\ntunnemme sinun veljeksi. Sinä olet antanut meille lahjoja, vaikka emme\nniitä tarvinneet. Ainoa lahja, jota sinulta toivomme, on, että kun\npääset vaarallisen matkasi päähän, lähetät meille tiedon kuinka voit.\nOlemme murheissamme kun jätät meidät.\n\nNämä kunnon vanhuksen sanat liikuttivat minua ja vastasin toivovani,\nettä kerran saan palkita hänelle hänen ystävyytensä minua kohtaan. —\nPihalla koko suuri väen paljous jätteli minua hyvästi, miehet kätellen\nja naiset poskelle taputtaen sekä _niku tsa_ (käyköön hyvin)! lausuen.\n— Nämä ovat tavallisia hyvästijättötapoja ystävälle, joka kauvaksi\nmatkustaa.\n\nJoukon etevimmät taluttivat minua alkumatkaan kädestä, ja\njyrkkää, kapeata, kallioon hakattua polkua pitkin kuljettiin nyt\n_Khongur_-sillalle, kuun vaaleasti paistaessa. Toimitin saattajani\nnyt palaamaan. He tarttuivat jalkoihini ja sormiini ja sen tehtyään\npeittivät käsin kasvonsa ja poistuivat toinen toisensa perästä. Vähän\netäämpänä tapasin vielä vanhan akan, joka itki, repeli tukkaansa,\nheittäytyi maahan ja pyysi minun pitämään huolta pojastansa _Kahi'sta_,\njoka oli ruvennut minun miehikseni. Samaa pyysi hänen miehensä, kunnian\nukko _Junia_; molemmat he olivat seuranneet vähän matkaa poikaansa.\n\n\"Missäs Kahi nyt on?\" kysyin.\n\n\"Hän on vähän matkan päässä edellä päin\", sanoi äiti.\n\nTosiaan niin olikin hän ja neljä muuta miestäni — kaikki yhdessä\nläjässä maassa ja maan hulluna juovuksissa, mihinkään kykenemättöminä.\nKahin vieressä oli hänen setänsä _Dola_, joka oli yhtaikaa tulkki,\nkantaja, Kahin palvelia ja maankuulu kokkia Hän oli siis semmoinen\npomo, ettei häntä ilman hyvää syytä, sopinut jättää tielle; mutta\nsamalla oli vaikea saada ja ottaa häntä ja Kahia nyt mukaan. Meidän\ntuli näet Khongur-sillalla kulkea valppaan tiibettiläisen vartiaston\nohi niin, ettei se meitä olin-paikastaan muutaman sadan askeleen päästä\nhuomaisi.\n\nOtin sittenkin kummankin lasiruusua sairastavan toisen toiselle, toisen\ntoiselle puolelleni ja niin mentiin mäkeä alas \"Alanterin vauhtia\",\nja kumma oli, ettemme suin päin syösseet elävän painon vaikutuksesta\njokeen, polku kun oli virran reunalla verrattain kapea.\n\n\"Sahib\", sanoi vihdoin Kahi, \"minä olen toisella kymmenellä; meillä\nShokalaisilla on villitty tapa semmoinen, että matkalle lähtiessä\npitää tyhjentämän kunkin sukulaisen ja tuttavan kanssa pikarin viiniä,\njos tahtoo pysyä hyvissä väleissä heidän kanssaan, ja sen vuoksi nyt\nmaailma tanssii minun silmissäni. Jospa vaan saisin pistää pääni\nkylmään veteen!\"\n\nTäytin hänen toivonsa ja tein saman tempun Dolallekin, mutta seuraus\noli, että miehet vaipuivat rannalle niin sikeään uneen, etten luullut\nheidän enään ikänä heräävän. Taivas peittyi pilviin. Hiljaa hiivin\nsillalle ja kuuntelin. Ei ainoatakaan ääntä mistään kuulunut eikä\nyhtään valon sädettä ollut missään. Menin edemmäksi. Silta ei ollut\nyhtämittainen rannalta toiselle, sillä keskellä koskea oli pieni\npystypää kalliosaari, joka samalla oli silta-arkkuna ja sillanjakajana.\nMenin kalliolta eteen käsin. Ei elävää, ei valoa missään, koski vaan\npauhasi. Yhtäkkiä kauhukseni huomasin sillan loppuneen, se oli revitty\nja muuan hirsi ja joku lankku heilui toinen pää vedessä, toinen sillan\nraunioissa.\n\nPalasin miesteni tykö ja kuiskasin, että meidän täytyy mennä oman\npuoleista rantaa pitkin, koska Tiibettiläiset ovat sillan repineet.\nMiehet kyllä selittivät sen mahdottomaksi, sillä kapeata polkua oli\nmuka mahdoton pimeässä päästä. Päätin kuitenkin lähteä, sittenkuin\npari miestä oli suostunut kantamaan kahta nukkuvaa toveriamme. Jonkun\nmatkaa kuljettuamme täytyi pysähtyä, sillä nukkuvat kumppanimme eivät\nheränneet eikä heitä voitu enää kantaa eikä myös sillensä jättää.\nHeidät täytyi siis sijoittaa pensaikkoon ja peitteillä verhottuina\njättää tuohon väliaikaiseen majaan makaamaan, kunnes tointuisivat. Itse\npalasin Garbjangiin ja menin tri Wilsonin vieraanvaraiseen suojaan\nlevolle siksi kun päivä koittaisi, jolloin aioin miehineni lopultakin\npäästä liikkeelle.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\nVaarallinen käytävä. — Kummallinen silta rotkon poikki. — Liikuttava\nshokalaistapa. — Suurellainen vastaanotto. — Kaiken-makuista teetä.\n— T:ri Wilson yhtyy retkeeni muutamaksi päivää. — Valokuvauskoneen\nilkitöitä. — Ruokavarat. — Kaksi lisäkantajaa! — Viimeiset ystävälliset\nkasvot.\n\n\nSeuraavana aamuna ennen auringon nousua riensin maata jääneiden\nmiesteni luo. He olivat jo liikkeelle lähteneet.\n\nPolku oli todella kehno ja vaarallinenkin, sillä se kulki ihan\nsyvänteen reunassa ja niin kapeana, että siinä töin tuskin oli tilaa\njalkojansa muuttaa, ja yhtäkkiä sekin huono loppui. Edessämme oli\nnyt veden silittämä kallioseinä n. 12-15 metrin levyinen, joka aivan\nsuorana laski Kali-jokeen.\n\nTätä vaarallista tietä kuljetaan harvoin, mutta kun Shokalaisilla on\nmaata tällä puolella jokea, ovat he tämän kohdan ylimenoon keksineet\nseuraavan keinon. Köyteen sidottiin mies ja laskettiin kallion päältä\nalaspäin pitkin kallionseinää; siinä asennossa sai hän hakata vuoreen\nkaksi riviä pieniä koloja, n. miehen mitta kolorivien väliä. Kolot\nhakattiin n. metrin päähän toisistansa, alemmat jalkojen, ylemmät\nkulkian käsien varaksi. Kukin kolo on muutaman tuuman syvyinen.\n\nKiipeäminen näitä koloja myöden on vaarallista muulloinkin, mutta oli\nvielä enemmän nyt, kun sade oli vuoriseinän niin niljakkaaksi tehnyt.\nYrittää täytyi kuitenkin, kun muuta neuvoa ollut. Riisuin jalastani ja\nolin olevinani rohkea kolosta koloon astuessani ja sormin yläkoloista\nkiinni pidellessäni; vuorotellen sai muuttaa jalkoja ja käsiä, ja koko\nruumiin paino oli varpaitten ja sormien varassa. Lopultakin pääsin\nylitse ja taas jatkui parin kolmenkymmenen senttimetrin levyinen\npolkumme.\n\nKhanden Sing tuli sitten kaikki jalustimemme selässään, minun jälestäni\nsamaa tietä. Pelossa ja jännityksessä katselin hänen kapuamistansa, kun\nhän vilusta väristen varvasteli sileätä seinää myöden; lopulta hänkin\npääsi onnellisesti ylitse.\n\nNyt oli saatava selville mihin Kahi ja Dola olivat menneet, ja suureksi\niloksemme löysimmekin vähän matkan päässä polulla heidän jälkensä.\nPolku nousi ja laski rotkojen reunoja myöden, paikoittain kävi se\nmyös laakoja myöden, joita oli ladeltu vuoreen höllästi iskettyjen\nrautatappien päälle. Paikoin täytyi kiivetä kallion huipulle asti\nja kontata rangoista ja oksista kyhättyä siltaa myöden kamottavan\nsyvän rotkon yli. Tuon hullunkurisen sillan sivussa oli valkoinen\nvillalanka, jonka arvattavasti joku Shokalainen oli siihen sitonut,\nettä hänen kaukaisella maalla kuolleen sukulaisensa henki pääsisi tämän\nvaarallisen paikan yli entisessä kodissansa käymään.\n\nPitkin ja poikin kuljettuamme ja holjuisella maalla välistä polulta\neksyttyämme, saavuimme vihdoinkin kylään, nimeltä _Nabi_. Tavarani oli\ntuotu tänne ennen sillan repimistä ja olivat nyt hyvässä korjussa,\ntäällä oli myös Kahi ja Dola meitä vastassa ja olivat toimittaneet koko\nkyläkunnan minua herttaisesti vastaanottamaan. Minä vietiin ikäänkuin\njuhlasaatossa ja sijoitettiin, kömpelöitä rappuja myöden, tasaiselle\nsavikatolle mattojen päälle lepäämään. Sen ääreen sitten kokoontui\nkansaa kaiken ikäistä tuoden parhaansa mukaan minulle syötävää ja\njuotavaa, siinä oli riisijauhoja, _dhalia, balabia,_ maisia, maitoa,\npiimää, leivoksia, viiniä y.m., y.m.\n\nAterian aikana tarjottiin teetä, kaikenlaatuista ja muotoista:\nkiinalaista ja intialaista teetä, teetä keitettynä sokerin kanssa ja\nilman, teetä maidon kanssa, teetä voin ja suolan kera, valkeata ja\nmustaa, makeata ja karvasta teetä, teetä niin paljon, että vaikka\nolenkin vahva teen ystävä, jo toivoin, ettei teelehtiä koskaan olisi\npoimittu ja pantu kuumaan veteen.\n\n— —\n\nTarkastin paraikaa muuanta naista, joka oli pahasti loukannut\nselkärankansa, kun t:ri Wilson saapui yhtyäksensä muutamaksi päiväksi\nminun Tiibetin matkueeseeni. Naista autettiin mikäli mahdollista ja\nminä olin t:rin tulosta ja seurasta sangen mielissäni.\n\nLähdimme kohta matkaan samaa tietä Nabin ja Kutin välillä, josta jo on\nollut puhe. Lumisillat ja lumikentät olivat nyt aivan kadonneet.\n\nMitä tavattomia valokuvauskoneeni saattoi vaikuttaa, sen nyt sain\nTietää. Tuli nimittäin eräs sievä tiibettiläinen nuori vaimo luokseni\nja kovasti nyyhkyttäen selitti, että minä olen tappanut hänen lapsensa\nja nyt aion tappaa hänen miehensä. Kun vähitellen sain tolkkua siitä\nmitä hän tarkoitti, muistin viime matkalla valokuvanneeni hänen\npikkupoikansa tämän istuessa korkean taakan päällä, jota vaimo kantoi.\nHän oli kantamuksinensa luisunut melkein samalla paikalla kuin minäkin;\nhän itse oli pysähtynyt samoin rantakiville, mutta poikansa oli\nvierinyt virtaan, suistunut jääsillan alle ja jäänyt sinne ainiaaksi.\n\n\"O, sahib\", sanoi hän lopuksi, \"ellet olisi katsonut meitä tuon mustan\nlaatikkosi silmillä, ei poikani olisi hukkunut!\"\n\n\"Entä miehesi? Enhän tunnekaan miestäsi!\"\n\n\"Sinä surmaat hänet! Hän tulee kanssasi Tiibettiin ja te kuolette sillä\ntiellä kaikin!\"\n\nHän näytti erästä minun paraita miehiäni ja halukkainta seuralaistani,\nmutta en oivallisen vaimon kyyneleidenkään antanut luovuttaa tätä\nmiestä joukostani. Lupasin parhaani mukaan pitää huolta hänen\nmiehestänsä enkä valokuvata häntä.\n\nT:ri Wilsonin kanssa viivyin Kutissa usean tunnin järjestellessämme\nmiesten kantamuksia. Olin ostanut kaikkiastaan 476 kiloa (_14 mundia_)\njauhoja, riisiä, punasokeria, punapippuria, voita, _dhalia, miseria_\nsekä suuren paljouden kaurajauhoja (_satu_) ynnä paistettua maisia.\nSitä paitsi oli meillä muassa ruokavaroja säilytettyinä tinalaatikoissa\nLontoosta.\n\nEtteivät kantajat saisi mitään valittamisen aihetta, saivat he itse\nvalita itselleen jalkineet, huovat y.m. ja koetin parhaani mukaan heitä\ntyydyttää varsinkin kantamusten jakamisessa, jotka sittenkin tahtoivat\ntulla liika raskaiksi. Tosiaan havaitsinkin, että vaikka poistettiin\nkaikki, mikä ei ollut välttämättömän tarpeellista, sittenkin tarvittiin\nvielä pari tukevaa miestä kantamaan mitä ei enään sopinut lisätä jo\njaettujen osalle. Mutta vapaaehtoisia ei ollut yhtään saatavissa ja\nkaikki Shokalaiset, joita oli mahdollinen saada, kuuluivat jo minun\njoukkooni. Hankalaksi olisi myös käynyt enempi viivytteleminen, ja\naioin juuri ruveta jaottelemaan kahta jäljelle jäänyttä kantamusta\nmiesteni niskoille, kun kaikeksi onneksi pari eksynyttä paimenta saapui\nleiriini. Ne olivat tuuheatukkaiset, pieni hopeakoriste rinnassa\nja korallinauha kaulassa, vaan muuten aivan alasti ja näyttivät\nnälkääntyneiltä. Minäpä otin heidät heti miehikseni, ja vaikka toinen\nolikin vielä verrattain nuori ja poikamainen, otin hänet kuitenkin\nkaikitenkin, varsinkin kun t:ri Wilson selitti hänen olevan sitkeän\nja kestävän näköisen. Näin olin minä nyt 30 miehisen joukkoni kanssa\nvalmis matkalle lähtemään.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\nVanhoja linnanraunioita. — Iloinen mies ja joro mies. — Mansing.\n— Rosvo. — Kirjavaa seuraa. — Räätäli tehdas. — Vaikea virta. —\nJolinkan-sola. — Hyvällä tuulella. — Tiibettiläisiä vieraita. —\nLumiraja. — Jääkylmiä virtoja. — Kivettynyt käsi.\n\n\nEnnenkun lähdin Kutista, menin pienelle kummulle katsomaan vanhaa\nlinnaa, joka oli lähellä kylää. Linna oli muuten aivan rauniona, paitsi\nneliskulmainen torni, asukkaitten kielellä _Kutiker_, mutta rakennusten\nsuunnitelman saattoi vielä selvästi erottaa. Rakennuksesta ei tiedetty\nmitään muuta, kuin että se muinoin oli ollut jonkun kuninkaan lujasti\nlinnoitettu palatsi. Tornin vieressä oli vähäinen rakennus, jota\narveltiin linnansepän pajaksi, jossa kuninkaan väelle nuolia ja\nmiekkoja valmistettiin. Torni on harmaata kiveä ja on juuresta kukin\nsivu lähes 2 ½ metriä. Rakennustavan ja akkunain muodosta päättäen\nlienee torni tiibettiläistä tekoa, sillä aivan samallaisia torneja on\nkaikkialla Tiibetissä. Akkunat, tai paremmin sanoen ikkunat, tornin\nkaikissa kerroksissa olivat neliömäisiä, kukin sivu 15 senttiin. Pajan\nakkunat sitä vastoin olivat paljoa suuremmat. Aukeammilla kohdilla\noli ulkovarustuksia. Suuret läjät kiviä olivat arvatenkin linnan\nampumavarastoa.\n\nLeiriin palattuani oli kaikki valmista lähtöön, paitsi että jonkun\naikaa sain jankata muutamien miesteni kanssa, jotka jo alussa\nolivat epätietoisia lähtisivätkö liikkeelle, vai palaisivatko pois.\nIltapäivällä lopultakin lähdettiin. Lähtökylämme, Kuti, on korkeimmalla\nkohtaa Bias-maakunnassa, 3,835 metrin korkeudessa.\n\nPolku oli verrattain lumetonta ja jäätöntä, paitsi muutamilla rinteillä\noli vielä lumikenttiä. Eräällä sellaisella tapahtui ensimmäinen\nvastahakomme. Muuan miehemme, joka kuljetti suurta voiruukkua,\nnyrjähtyi liukkaalla lumella. Hän ei tosin itse liukunut liian alas,\nmutta raskas ruukkumme vieri virtaan ja jäi sinne. Leiriydyimme 3,875\nm. korkeudessa.\n\nMyöhään illalla, kun miehet kokoilivat polttoaineita leimuavaan\nrovioomme, saapui kaksi viimeksi värvättyä miestä, joiden oli määrä\nmyöhemmin lähteä Kutista kantamuksineen. Toinen heistä oli surullinen\nja jörö, toinen toimekas ja puhelias. Sanoivat kumpikin kuuluvansa\nraiputtien säätyyn (kastiin).\n\n\"Niinkuin näette\", sanoi iloinen mies, \"olen minä pikkuinen mutta\npippuria. Minä en pelkää mitään. Kun tulemme Tiibettiin, käyn minä\netunenässä terävä keppi kourassa ja karkoitan kaikki Tiibettiläiset.\nHeitä en pelkää pikkuistakaan. Tappelen vaikka koko maailman\nkanssa.\" Tuntien tuollaisten lorujen arvon, lähetin miehen hakemaan\npoltinaineita ja niin loppui hänen hammastarhansa tärinä. Jörö kumppani\nveti sen sijaan enemmän huomiota puoleensa. Hän puhui harvoin, ja kun\nhän joskus sanan virkkoi, ei se juuri ollut mieluista. Hän oli vain\nhaaveissaan ja siitä tilasta oli hänen nähtävästi vaikea irtautua.\nMiehen ulkomuotokin osoitti tuskallista kärsimystä. Hän saattoi seisoa\nkauvan aikaa hiljaa ja liikkumatta kohdallaan ja tuijottaa yhteen\nja samaan paikkaan. Kasvonsa olivat hienot ja säännölliset, mutta\nihossa oli tuo kamalan kiiltävä vaalea väri, joka on niin omituinen\npitaalitautisilla.\n\nTämän kamalan taudin ensimmäiset oireet ilmestyvät sormissa. Minäkin\nsentähden pidin varani saadakseni tarkastaa hänen käsiänsä, joiden\npäällä hän istui pitääksensä ne lämpiminä. Käskin miehen tulemaan\nlikemmäksi valkeata. Hän tulikin ja ojensi kätensä tulta kohden.\nSurullisen totta oli aavistukseni! Hänen kutistuneet sormensa\nja ihohaavat jäsenissä olivat pettämättömiä pitaalin merkkiä.\nSamallaisessa surkuteltavasta tilassa havaitsin hänen jalkansakin\nolevan.\n\n\"Mikä sinun on nimesi?\" kysyin.\n\n\"Mansing\", vastasi hän lyhyesti ja vaipui entiseen synkkämielisyyteensä.\n\nTuli oli jo sammumaisillaan, kun muuan suuri ja vahva Tiibettiläinen\ntuli tuoden aika puunkonkan valkeeseen. Mikä ero tämän urheilian ja\ntuon riutuneen pitaalisen välillä! Hänkin kuului minun joukkooni,\nniin kummallisia kuin hänen edelliset vaiheensa olivatkin olleet. Hän\noli ollut aikoinaan kuuluisa rosvo Lassan seutuvilla. Kerrottiin,\nettä hän oli ottanut monta ihmistä hengiltä, ja kun hän oli huomannut\noman nahkansa olevan vaarassa, oli hän asettunut Englannin puolelle\nrajaa, ottanut vaimon toisensa perästä, rääkännyt ja ajanut pois\nluotansa. Erään sellaisen perheriidan perästä oli hän tarjoutunut minun\npalvelukseeni. Kun hän oli niin tavattoman voimallinen, että hän jaksoi\nkantaa mitä raskaimpia taakkoja, oli se ainoa syy miksi minä hänet\nmukaani otin. Leirissämme sanottiin häntä nimellä Daku (rosvo).\n\nSilmäillessäni joukkoani, jonka kanssa tuskin olin vielä tutustunut,\noli hupaista nähdä tätä kirjavaa seuraani. Siinä oli takkutukkaisia\n_Humlia_ ja _Jumlia_, hiukset palmikolla tai nutturalla niinkuin\nKorealaisten; siinä oli Tiibettiläisiä, Shokalaisia, Rongbalaisia,\nNepalilaisia, Totolalaisia, Raiputtia, Joharin mies, bramiini ja kaksi\nkristittyä alkuasukasta. Ja sitten t:ri Wilson! Mitä vastakohtia ja\nmikä kielten ja puheen-parren sekoitus!\n\nOli erittäin hupaisaa katsella miten ylpeästi kukin sääty tässä\nalkuasukasjoukossa katseli toistaan. Jokainen sääty aterioitsi erikseen\nja lepopaikoissa paloi siellä täällä kallionkoloissa tahi muussa\nsuojatussa paikassa yhtä monta tulta kuin oli säätyä. Omasta puolestani\nolin siitä mielissäni, sillä tämä erikoishenki oli minulla takeena\nsiitä, etteivät he koskaan yhdistyisi salaliittoon minua vastaan.\n\nMansing-raukka hytisi vilusta. Hän ei ollut Kutissa voinut ostaa\nitselleen huopapeitettä eikä kenkiä, vaan oli sen sijaan käyttänyt\nrahansa tupakkiin. T:ri Wilson ja minä säälimme häntä. Meillä oli\nvielä koko ilta aikaa käytettävänämme ja niin minä otin esille Kutissa\nostamani kangaskappaleen, sakset, neuloja ja lankaa ja aloimme\nvalmistamaan vaatekertaa tuolle poloiselle. Tohtori leikkasi ja minä\nneuloin. Tosin en tahdo väittää, ettei ammattiräätäli olisi tehnyt ne\nparemmin, mutta olipa tulos meidänkin yhteistyöstämme jotenkin hyvä.\nJos ei nuo uudet vaatteet niin erinomaisen hyvin sopineetkaan, olivat\nne kuitenkin lämpymät ja sepä olikin pääasia. Yksi puutteellisuus\nniissä kumminkin oli: takkia ei saatu kiinni, kun ei meillä ollut\nnappeja eikä hakoja. Ei siis ollut muutu keinoa kun neuloa takki kiinni\nmiehen päälle. Näin ollen ei hän voinut riisua yltään, joka epäilemättä\noli haitallista, mutta sen sijaan oli takki siten lämpimämpi ja Mansing\noli siihen täysin tyytyväinen.\n\nSeuraavana aamuna lähdimme. Molemmin puolin kohosi korkeita vuoria\nja me seurasimme Kutia, joka täällä juoksee lännestä itään. 4,135 m.\nkorkeudessa kuljimme _Bitroguare_-joen yli. Kutin toisella puolen\nkohosi korkeita pystysuoria kallioita. Nämät olivat vaaleanpunaista\nvuorilajia, jossa oli sinisiä, vaakasuoria kerroksia ja näitten takaa\nyleni rivi sangen teräviä huippuja.\n\nKaikkialla saattoi huomata jään vaikutusta kalliopintaan. Alempana\ntapasimme suuret alat kiviä ja kallionlohkareita, joita jää oli\nkuljettanut korkeammilta vuorenrinteiltä ja muutamin paikoin\nmyös santaharjujakin. Meidän vasemmalla puolellamme kohosi\njättiläissuuruinen kivimuuri, joka oli ihan luonnollisen linnoituksen\nnäköinen. Jatkoimme matkaamme 320° suuntaan ja 4,130 4,250 m.\nylängöillä, kahlasimme Kutin kolmen sivuhaaran yli ja jouduimme\nvuolaalle ja syvälle virralle, jonka yli suurella vaivalla pääsimme.\nOli päivällisaika, ja virta, joka yhä sai lisävettä auringonhelteessä\nsulavasta lumesta, paisui joka silmänräpäyksessä. Kaksi kantajistamme,\njotka ensin lähetin ylitse, pääsivät keskelle virtaa, jossa vesi\nulottui leukaan asti. Heidän jalkansa luiskahtivat ja he olivat joutua\nvirran valtaan. Meidän onnistui pelastaa heidät, mutta päänsä päällä\nkantamat tavarat kastuivat paikoin likomärjiksi.\n\nMuut miehet peljästyivät, kun tuli heidän vuoronsa mennä ylitse. Virta\noli niin paisunut, että ainoastaan uimalla saattoi päästä sen yli,\nmutta tämä ei käynyt päinsä, kun oli taakka pään päällä kannettavana.\nMeidän täytyi sen sijaan seurata virtaa puolen penikulmaa ylöspäin,\nkunnes onneksemme tapasimme jääsillan, joka tosin oli vaarallinen,\nmutta kuljettavassa kunnossa. Tätä myöden nyt sekä ihmiset että\ntavarat onnellisesti pääsivät yli. Jatkoimme entiseen suuntaan pitkin\nKuti-jokea yhä kulkien korkeitten, rikkinäisten vuorten välissä sekä\naaltoilevan tasangon yli. Vaikka me nyt olimme verrattain korkealla\nylängöllä, ympäröi meitä kuitenkin punaiset, sinipunervat, valkoiset\nja keltaiset kukat, jotka antoivat maisemalle alati vaihtelevan\nväriloisteen.\n\nPienen, 4,374 m. korkean solan kohdalla jakautui polku kahtaalle:\ntoinen vei Jolinkan yli Darmaan, 360° suuntaan, toinen Lebung-solan\nyli Dholi-virralle, muutama kilom. _Khumlingin_ eteläpuolella. Tämä\non tosiaan vaan kuttujen polku sekä erinomaisen vaikea ja väsyttävä\nkaikkina muina vuoden aikoina paitsi Elokuussa, jolloin on vaan vähän\nlunta.\n\nNyt oli kuljettava yli Jolinka-joen, joka alkaa Lebungeli Jolinka-solan\nitäpuoliselta jääkentältä. Jättiläismäinen Daku, joka aina oli valmis\nauttamaan, nosti minut köykäisesti kuin höyhenen selkäänsä ja kantoi\nminut ynnä tavarataakkansa yhtaikaa joen yli, niin ettei jääkylmä\nvesi ulottunut korkeammalle kuin vyötäröihin asti, mutta itse hän oli\nleukaan asti vedessä. Kuti tekee nyt mutkan 3300 suuntaan. Käyden\npieniä alastomia kukkuloita ylös ja alas sekä pitkin korkeitten vuorten\njuurella, nousimme 4,450 m. korkeuteen. Täällä oli vasemmalla puolella\npieni, soma järvi, noin 150 m. pitkä ja 120 m. leveä.\n\nTämä järvi, johon läheiset korkeat lumihuiput kuvastuvat ikäänkuin\nhopeaiseen peiliin, laskee vetensä lyhyen, melkein pystysuoraan\nsyöksyvän virran kautta Kutiin. Sivuutettuamme tämän järven,\njouduimme heti toiselle pienelle vedelle, jonka lähellä näimme\nkolmetoista kiviröykkiötä eli kivipylvästä, niitten Tiibettiläisten\ntai Shokalaisten rakentamia, jotka kesäisin kulkevat tätä solaa.\nSamallaisen röykkiön huomasimme myös eräällä korkealla kalliolla, joka\nkohosi isommasta järvestä.\n\nVaikka päivä oli laskemassa vuorten taakse lännessä, jatkoimme\nkuitenkin matkaamme ehtiäksemme niin kauvas kuin suinkin ikuista\nlunta kohti. Kuljimme yhtä mittaa aaltoilevaa maata, eikä matkamme\nsuinkaan olisi ollut vaikea eikä raskas, jos ei meidän olisi täytynyt\nkahlata tiellämme sattuvien jääkylmien ja vuolaitten virtojen yli.\nOlimme tuskin ehtineet kahlaamisen jälestä lämmetä, kun meidän jo\ntaas oli astuminen seuraavaan järveen, niin että me lopuksi kävimme\nihan kylmänkankeiksi. Kantajat olivat pitkään päivämatkaan niin\ntyytymättömät, että olivat ryhtyä kapinaan, kun en sallinut heidän\npysähtyä erääseen paikkaan, josta he keskenään olivat suostuneet, vaan\nkäskin heidän mennä etiäpäin.\n\nJoitakuita kilometriä tästä paikasta aukeni eteemme suuri tasanko,\nkivi- ja sorapintainen, joka nähtävästi oli vanhaa järvenpohjaa ja yli\n4,500 m. korkeudessa. Tuo tavaton kivi ja sorapaljous oli arvattavasti\nkulkenut jäätikkö virran muassa ja kohottanut laakson pohjaa, siksi\nettä vesi sieltä oli virrannut Kuti-jokeen. Virta oli siitä muodostanut\n12 haaraisen suistamon, jotka lopulta yhtyivät yhdeksi laskiessaan\nKutiin. Me menimme leveimmän haaran ylitse, sillä arvasimme sen olevan\nmatalimman. Kerran kuitenkin sain vielä riisua ja astua jääkylmään\nveteen, joka tuli suoraan jääkentiltä; lämpömittari osoitti vähäsen yli\n0:n. Päivä oli laskenut ja tuuli oli tuima. Alinomaisesta astumisesta\nkylmässä vedessä olivat jalkani niin kontassa, että töin tuskin saatoin\nseisoa. Yhtämittainen käyminen terävillä kivillä veden alla teki\nkovasti kipeätä jalkoihin ja koko ruumiiseen. Mutta hetken päästä jalat\nkangistuivat, niin että vaikka jalan alusta ja varpaat joka askeleella\nveristyivät, en kuitenkaan tuntenut varsinaista tuskaa ennenkuin olin\nkulkenut kuuden jokihaaran poikki. Sitten en enään pysynyt pystyssä ja\npäästyäni töin tuskin pois vedestä, hieroin armottomasti jalkojani,\nkunnes ne vähitellen ja kovasti kirvelien taas rupesivat antamaan\nelonmerkkiä.\n\nOn kummallista kuinka pienikin hullunkurisuus tuollaisessa\ntilaisuudessa saattaisi tuottaa kevennystä ja lievitystä. Jos joku\nitse olematta muassa olisi katsellut meidän kamalaa retkeämme\ntässä tavattomassa suistamossa, olisi hän saanut nähdä paljonkin\nhullunkurista. Meidän kaikkien kasvot olivat varmaan niin muikeat, että\nse tosiaan olisi naurattanut. Jalkineet selässä me kipusimme, kapusimme\nja mulikoimme vihertävässä vedessä. Silloin tällöin käpertyi joku jalat\npalelluksissa ja itse avutonna jollekin keitaalle, kunnes kaikki olimme\nkokonaan kykenemättömiä. Ja nyt olimme vasta suistamon puolitiessä.\n\nMutta surkeasta tilastamme ja jalkojemme haavoista huolimatta\nmuuttuivat mieheni yhtäkkiä ystävällisiksi ja iloisiksi, vaikka\näsken olivat niin pahalla päällä, kun minä heidän toivomuksiansa\nvastustin. Aloin nim. laskea leikkiä meidän pulmallisesta tilastamme,\njossa he ja minä olimme ihan yhtäläisessä pälkähässä. Hirveästi\nhierottuamme onnistui meidän lopulta kutakuinkin saada veri liikkeelle\njähmettyneissä jäsenissämme ja niin ryhdyimme rientämään kuuden\nseuraavan suistamohaaran poikki. Toista tuntia tallattuamme vetistä\npolkua, saimme vihdoinkin vetää kengät jalkaamme ja mieluinen tunne\nsiitä, että olimme vaikeuksia voittaneet, valtasi meidät. En koskaan\nunhota kuinka sanomattoman suloiselta tuntui jääkylmien jalkakylpyjen\nperästä saada vetää kuivat sukat sääriinsä.\n\nLeiriydyimme pieneen tuulensuojaiseen laaksoon ison tasangon\nluoteispuolella. Korkeus noin 4,581 m. Lämpömittari alin 24°, ylin 51°.\n\n— — Suurimpia hankaluuksia näin korkeilla paikoilla matkustaessa on\npolttopuiden puute. Ei puuta, ei pensasta ollut missään liki leiriämme.\nKaikkialla on vaan autiota ja tyhjää. Miehet riensivät eri haaroille\nhakemaan poltinaineita ja he toivat tullessaan kuivanutta jaakin-,\nponin- ja lampaanlantaa poltinaineeksi. Ei ollut mikään helppo asia\nsaada tämä syttymään. Kulutimme toisen tulitikkulaatikon toisensa\nperästä ja saimme puhaltaa minkä keuhkoista lähti, ennenkuin saimme\npienen tuumankorkuisen liekin nousemaan. Tällä tuli tuiteruisella me\nsitten koetimme keittää ruokaamme ja vettä, mikä toimi oli sangen\nkärsivällisyyttä koettelevaa tämmöisessä korkeudessa. Ruoka ei\nollutkaan tänä iltana niin hyvää kuin tavallisesti, eikä kokille\nkunniaksi, sillä se oli melkein puoleksi raakaa.\n\nYö oli tavattoman kylmä ja satoi runsaasti lunta. Aamulla noustessamme\noli noin 60 sent. vahvuiselta lunta, ja se kimalteli niin, että silmiä\nhäikäisi. Nimiä huudettaessa kaipasimme Mansingia. Emme nähneet häntä\nleirissä illalla ja miestä, jonka olin lähettänyt etsimään häntä,\nei kuulunut. Pelkäsin tuon sairasraukan jääneen noihin vaarallisiin\nvirtoihin ja olin sitäpaitsi levoton kalliista tavaroistamme, joita hän\nkantoi. Hänellä oli mm. paitsi jauhoja, pippuria ja suolaa, myös koko\njoukko voita. Jos ne olisivatkin säilyneet, oli hän varmaankin suojan\nja tulen puutteessa itse kauheasti kärsinyt vilua. Hakiamies, Bijesing,\noli ottanut huopapeittoja mukaansa siltä varalta, etteivät ehtisi\ntakaisin leiriin ennen yötä.\n\nPäivä oli jo aikoja sitte noussut, kun kaukoputkellani näin molempien\nmiesten tulevan leiriä kohti. Noin tuntia sen jälestä he saapuivat.\nMansing oli tavattu muutama kilom. täältä sikeässä unessa, vieressänsä\ntyhjä voiastia, jonka sisällyksen hän oli poskeensa pistänyt. Tämä\nkeksintö herätti suurta suuttumusta leirissä. Alkuasukkaat pitävät\nyleensä rasvasta ja varsinkin voista lämmittävänä ravintoaineena,\nkulkiessaan korkeista solista. Mansingin raivostuneet kumppanit\nalkoivatkin käyttää nyrkkivaltaa häntä kohtaan ja ainoastaan\nsuurella vaivalla sain hänet pelastetuksi heidän kynsistään.\nEstääkseni Mansingin uudistamasta tätä temppua, ei hän tästälähin\nsaanut ruokatavaroita kantaakseen, vaan sen sijaan raskaan taakan\nvalokuvauskapineita, jotka varmaankaan eivät veisi häntä kiusaukseen.\n\nEnnen lähtöä otin tavallisen kylmän kylpyni virrassa ja hieroin sitten\nruumistani lumella. Tämä oli hyvin vahvistavaa ja virkistävää; vaikka\nminulla oli ohuet vaatteet, tunsin vähän päästä suloisen lämmön\nleviävän kauttaaltansa koko olentooni.\n\nSeuraavana aamuna ennen lähtöämme lähestyi muutamia Tiibettiläisiä\nsuuren lammaslauman kanssa, ehkä noin 600 lammasta. Kun minun\ntiibettiläinen telttani oli vielä pystyssä, olivat he arvelleet\nkohtaavansa maamiehiänsä ja tulivat sentähden meitä kohti. He\nhämmästyivät senvuoksi suuresti nähdessään t:ri Wilsonin ja minun.\nHe ottivat sentähden kiireesti päästänsä nahkalakkinsa, laskivat ne\nmaahan ja nykäyttivät koko ruumistansa, kumartaen meille niin nopealla\nliikkeellä kuin jos jokin jänne olisi yhtäkkiä pannut heidän päänsä\nja säärensä nuken tavoin liikkeeseen. He pistivät koko kielensä ulos\nsuustansa ja pitivät ne siten siksi kun minä käskin heidän vetämään\nkielen suuhunsa, sillä halusin heitä vähän kysellä. Tämä äkkinäinen\nkohtaamisemme oli säikäyttänyt heidät niin, että he vapisivat kuin\nhaavanlehdet. Ilmoitettuaan minulle mitä itsekin tiesivät, ostin heiltä\nmuutamia lihavia lampaita. Makson saatuansa pistivät taas kielet\npitkälle suusta ulos, sanoivat \"salaam'insa\" ja menivät tiehensä.\n\nMiehillä oli nyt täysi työ pidellessään äsken ostetuita lampaita\nlippaamasta entisten kumppaniensa perässä karkuun. Alkumatkassa oli\nnäistä paljon vaivaa ja niitä täytyi ison matkaa melkein laahata\nperässänsä. Kahi oli saanut osaksensa vahvan ja äksyn jaaran, joka\noli luvattu miehille päivälliseksi, jos tänäpänä taivaltaisivat vähän\npitemmälle, mutta hänen ei käynyt paremmin kuin että tämä vanki\nvapautti itsensä Kaliin köydestä ja laukkasi päinvastaiseen suuntaan.\n\nMutta, niinkuin tietty, juoksu näin korkeilla harjuilla on\ninhimilliselle olennolle sangen vaivalloista, sillä kovin ohut ilma\ntahtoo tukehduttaa. Kahi tointui pian hämmennyksistään ja lähti\nkarkuria takaa ajamaan. Kumppaniensa kehotushuudoista yltyneenä hän\nkilpajuoksussa saavuttikin pakolaisen ja tarttui sen häntään kiinni,\njoka temppu on kyllä helposti sanottu, mutta ei niinkään helposti\ntehty, sillä tiibettiläiset lampaat ovat hyvin typpöhäntäisiä. Kahi\nkaatui uupuneena, mutta piti sittenkin kaksin käsin kiinni pässin\nsaparosta, kunnes kumppanit huolestuneina päivällisestään, ehtivät\navuksi, heittivät nuoran ukulin sarviin ja niin laahasivat sen leiriin.\nTämä oli yksi niitä pikku harmillisuuksia, joita saimme kestää melkein\nkaiken matkaa. Niin jokapäiväisiltä kuin tämmöiset tuntunevatkin,\nolivat ne kuitenkin meille matkalla kiusallisia.\n\nPikkumäkistä rinnettä myöden nousimme hitaasti noin 4,500 m. korkuiseen\nsolaan, kuljimme sen jälkeen suuren tasangon poikki länttä kohden,\nseuraten Kutia ja sen korkeita lumivuoria. Lumiraja oli nyt 4,750 m.\nkorkeudessa. Tämän rajaviivan alapuolella sulaa lumi joka päivä, paitsi\nmuutamissa harvoissa varjopaikoissa. Punaisia ja valkoisia kukkia oli\nsiellä täällä, vaikkei enää niin paljon kuin alempana, näin myös monta\nparia pieniä mustia ja valkoisia perhosia päämme päällä liitelevän.\n(Samallaisia perhosia oli vielä korkeammillakin paikoilla Tiibetissä.)\n\nHetken päästä saimme kahlata taas jääkylmän virran poikki, kuljimme\nsitten parin pienen järven rantaa pitkin ja kahlasimme vieläkin kolmen\nniin syvän vuorivirran ylitse, että vesi ulottui rintaan asti. Sen\njälkeen samoelimme niin hyvin kuin kykenimme suuren kentän poikki,\njoka oli täynnä kiviä ja kallionkappaleita, ne lienevät olleet\nraudansekaisia, sillä kompassini näyttivät näillä paikoilla aina väärin.\n\nMuuan ympyriäinen paasikivi toisen päällä ilmoitettiin ihmeeksi.\nVanha taru muka kertoo, että vuosisatoja sitten joku Shokalainen tätä\ntietä kulkiessaan oli levännyt tuon kiven vieressä ja leiponut siinä\nsyötävää itselleen, kun hän ihmeeksensä huomasi, että taikina nousi\nliian tavattomasti, leivos levisi aivan äärettömästi ja muuttui sen\njälkeen kivikovaksi kalliopaadeksi. Usean askeleen päässä tästä kivestä\noli toinen ihme: suuren suuri kivettynyt ihmiskäsi, arvattavasti\nyllämainitun leipurin käsi, hän kun näet leivottuaan oli laskenut\nkätensä kivelle, jossa käsi oli sitten kivettynyt ja kymmenkertaiseksi\nkasvanut. Mielenvoimaani jännittämällä saatoin minäkin lopulta\nkuvitella tuota kiveä ihmiskäden muotoiseksi, vaikken sitä tavallisella\nhavainnoilla siksi saanut.\n\nKilometrittäin oli nyt kivikenttää käytävänämme, sitten\nkahdeksanhaarainen virran suistamo, teräväkivinen vanha järven pohja\nja vihdoin suureksi iloksemme tasainen ruohotanner, äärettömäksi\nvirkistykseksi rääkätyille jaloillemme.\n\nTäällä virtasi Kuti suuren kuivuneen suvannon halki, joka sekin,\nsamoinkuin edellisen yön leiripaikkamme, näytti olevan vanhaa järven\npohjaa, pystysuorat, korkeat valinnaiset kalliot vasemmalla puolellaan.\nEtäämmällä, luodetta kohden, oli tämä alho leveämpi ja Kuti kääntyi\nsitä suuntaa tehden ison mutkan, kunnes idästä tuleva Mangshan-joki\nsiihen yhtyi. Kahlatessamme näiden molempien virtojen monien lanojen\npoikki, saimme uudelleen kokea kaikki eilisen päivän vaikeudet vielä\nenennetyssä määrässä. Vesi tuntui kylmemmältä kuin ennen ja jalkamme\nolivat sangen surkeassa tilassa, kun aina täytyi käydämme avojaloin.\nPäätä kivistäen ja jäsenet jähmetyksissä pyrimme eteen päin vuoroin\nvedessä ja maalla, alinomaa sotkien teräviä kiviä kylmässä vedessä.\nPalata oli mahdoton, ja tätä viheliäisyyttä täytyi kestää päivämatkamme\npäähän asti. Viimeinkin pääsimme sopivalle leiripaikalle korkean\nvuoriharjun pohjoisella juurella Mangshan pohjoisella rannalla.\nVastapäätämme oli nyt vielä viimeinen esteemme: Himalaijan mahtava\nvuoriselänne. Sittenkun siitä olisimme päässeet, olisimme tuolla\nkorkealla Tiibetin tasangolla, jota niin sattuvasti on sanottu\n\"Maailman katoksi\".\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\nVakoojan palaus. — Tiedustelu. — Mangshan-jäätikkö. — Tohtorin\nkärsimiset. — Kahi kykenemätön. — Kamala näky. — Pyörrytys. —\nPahimmasta pulasta päästy. — Alaspäin astunta.\n\n\nKutista olin lähettänyt väkevän ja vahvan, _Nattu_-nimisen,\nshokalaismiehen tiedustelemaan, pääsisikö Himalaijan ylitse\nMangshan-solasta. Siinä tapauksessa saataisiin tunkeutua ruoviston\nlävitse monta päivämatkaa Tiibettiin, ilman että meitä huomattaisiin.\nJong Pen Taklakotista oli, niin kerrottiin, asettanut vartiaväkeä\nLippu-solaan estämään meitä menemästä sitä tietä, mutta täten me tuon\npaikan kiertäisimme ja ehtisimme pitkälle Tiibettiin, ennenkuin hän\ntietäisikään, missä me olimme.\n\nNattu tuli leiriin lähes samaan aikaan kuin mekin ja hänellä oli paljon\nsurullista kerrottavana. Hän oli mennyt puolitiehen Himalaijan rinnettä\nylös. Lunta oli paljon ja hän oli löytänyt suuria ja leveitä railoja\njäässä. Lumenvyörymä oli ollut vähällä haudata hänet allensa. Sitä oli\nhän pitänyt pahana enteenä ja oli sen vuoksi kääntynyt kesken aikaansa\ntakaisin käymättä huipulla. Hän oli pelästyneen ja nääntyväisen\nnäköinen ja julisti aivan mahdottomaksi pääsyn sitä tietä myöden. Hänen\npöyristyttävät kertomuksensa olivat onnettomuudeksemme vaikuttaneet\nmasentavaisesti miehiini. Pakkanen, raskaat taakat kannettavina\ntämmöisessä korkeudessa mitä vaikeakulkuisimmilla teillä ja nuo kamalat\nvirrat ylimentävä — kaikki nämä yhteensä vaikuttivat, että kantajani\nkävivät sangen alakuloisiksi ajatellessaan uusia vastaisia vaivoja.\nVielä vaikeammalta tuntui heistä olo, kun sanoin, etten usko Nattua ja\nettä menen itse omin silmin näkemään.\n\nTämä oli vähää ennen auringon laskua kello ½ 5 aikaan i.p. Oli\nkuutamoaika. Olin tänään astunut toista penikulmaa, joka näin suuressa\nkorkeudessa on verrattain pitkä matka. Jalan aluset olivat tosin\narat ja haavoissa, mutta en muuten ollut väsyksissä. Leirimme oli\n4,794,50 metrin korkeudessa, joka on joksikin ylhäinen paikka, kun\nmuistaa, että Euroopan korkein kukkula on 4,683 metriä. T:ri Wilson\nsanoi vakaan aikomuksensa olevan tulla mukaan, samaa sanoivat Kalu\nRam ja eräs rongba-mies; vielä saatiin Bijesing liittymään seuraamme,\nja niin oli pieni tarkastusjoukkomme täysilukuinen. Khanden Sing,\nainoa seuralaiseni, johon todella saatoin luottaa, jätettiin leiriin\npäälliköksi minun poissa ollessani, ja hän sai ankaran käskyn\nviipymättä rangaista jokaista, joka yritti kääntyä takaisin.\n\nHeti kun olimme saapuneet leiripaikalle lähdimme matkalle seuraten\nMangshanin uomaa ylöspäin. Joki on tässä kohden korkean kallioseinän\nvälissä likistyksissä; eteläinen kallioseinä kulkee 100°, pohjoinen\n130° kompassisuuntaan ja ne yhtyvät Mangshan-jäätiköllä moniaita\nkilometriä itäkaakkoiseen suuntaan leiristämme. Polkua ei ollut ja\nmatkamme oli erittäin hankala ja vaivalloinen suuria ja liukkaita kiviä\nmyöten, jossa jalat alinomaa nyrjähtyivät ja haavoittuivat.\n\nSeuralapsiini ei näyttänyt olevan paljon luottamista ja he saattoivat\nminä päivänä hyvänsä tehdä kapinan. Olin sentähden tarkoin varonut\njättämästä leiriin sitä hopiarupien paljoutta (800), jotka aina kannoin\npäälläni, takkiini neulottuina. Minulla oli sitä paitsi kannettavana\npyssyni, kaksi kompassia (särmikäs ja loistava), kaukoputki, kaksi\naneroidia, kronometri, taskukello sekä neljättäkymmentä patroonaa.\nNämät kaikki painoivat aikalailla ja taaskin toteutui vanha sananlasku:\n\"naula on kun ottaa, leiviskä kun laskee\". Mutta kaikkeen tottuu.\nMuutamien päivien perästä ei minulla tästä taakasta ollut sanottavan\npaljon haittaa huikeissani. Ja näissä tamineissa kävin aina ollakseni\nvalmis, jos mieheni kapinoitsisivat tai jättäisivät minut.\n\nMe menimme ylös ja alas kumpuja myöten, astuskellen niissä\nlukemattomissa uomissa, joita lumi ja jää vuosisatojen vieriessä oli\nuurtanut kiviryhmien väliin. Siinä missä molemmat rantaharjut yhtyivät,\naukeni eteemme Mangshan-jäätikön mahtavat, vihertävät penkereet,\nlumikenttien ympäröiminä, jotka valkeina vöinä kiertelivät vuorten\nkamaralle. Huiput olivat pilvien peitossa. Kirkkaassa alppijäässä näkyi\npystysuoria pintoja varsinkin jäätikön alaosassa, jossa se laajalta oli\nikäänkuin suurimoinen.\n\nKun jäätiköllä oli paksulta äsken satanutta lunta ja kun ei minullakaan\nliikaa aikaa ollut, en ehtinyt tutkia jäätikön liikkeitä myöhempinä\naikoina. Päättäen kulkemistamme kiviseuduista ja moreenimaisista\nkummuista, joita jäätikön äärillä oli yhä useampia, näyttää jäätikkö\nvetäytyneen melkoisen paljon taaksepäin. Kalliot ja kivet olivat\nliukkaat ja kiiltävät kuin puleeratut, varmaankin jään hankauksista, ja\nsomerikko täynnä lukemattomia lanoja, nekin epäilemättä liikkuvaisen\njään jättiläispainon työtä ja lumipurojen koverrusta kesäkuukausina.\nPohjoisen rantaharjun äyräissä ei näkynyt jään vaikutuksen jälkiä,\neteläharjussa ne sitävastoin olivat hyvinkin selvät. Arvattavasti\nolivat myös ne suuret järvien pohjat, joiden halki matkallamme Kutista\nolimme kulkeneet, ainoastaan säiliöitä, joita tulvakerrokset olivat\nmuodostaneet muinaisista moreeniharjuista.\n\n— —\n\nMangshan-virta alkaa jäätiköltä (5,280 metr.), se jäi meistä oikealle,\nkun me käännyimme pohjoista päin ja aloimme nousta solaa kohden.\nSilmäily vuorenrinteelle edessämme olisi nähtävästi ollut kyllin\npätevä pidättämään meitä menemästä ylöspäin, jos olisi ollut vara\nvalita. Lumikin oli niin löyhää, että tuon tuostakin vajosimme aina\nvyötäisiin asti. Paikoittain oli paljastakin vuorta näkyvissä, mutta\nse oli rapamaista kiveä hajoomistilassa, eikä siinä ollut kulku sen\nparempaa. Väsymys tahtoi väkisinkin voittaa meidät. Astuttuamme viisi\nkuusi askelta irtonaisessa somerikossa, liu’uimme useasti takaisin\nlähtöpisteeseemme saakka vieriävää kiviromua seuralaisinamme.\n\n5,640 metrin korkeudessa saimme astua pitkän matkan höllässä lumessa,\njonka alla oli syvärailoinen ja halkioinen jääkenttä. Tässä täytyi\nliikkua sangen varovasti, kun lisäksi valonamme oli vain kuu. Ylempänä\nkuitenkin jään raot loppuivat. Mutta nyt rupesi tuntumaan kummallinen\nraukeus, jota en koskaan ennen ollut tuntenut. Auringon laskussa\nlaski lämpömittari muutamissa minuuteissa 40°, ja tämä äkkinäinen\nilmanvaihdos näytti koskevan meihin kaikkiin. Jatkoimme kuitenkin\nmatkaa muut paitsi Bijesing, jonka kimppuun vuoritauti niin tuimasti\nja yhtäkkiä hyökkäsi, että hän ei jaksanut kävellä enempää. T:rikin,\ntukeva ja vahva mies, oli hyvin ramaantunut. Hän sanoi säärensä olevan\nraskaat kuin lyijypalat ja ne tuntuivat hänestä painavan toista tonnia\nkumpikin.\n\nKoko tahdon voima tarvittiin säärien liikkeellä pitämiseen. Vaikka\nhän oli varsin näännyksissä ja kukoi henkeänsä, ei hän antanut perää,\nvaan hampaat yhdessä hykersi yhä ylemmäksi. Päästyämme 6,088 metrin\nkorkeuteen, sai hän semmoisen huimauksen ja voimattomuuden kohtauksen,\nettei jaksanut enää edemmäksi astua.\n\nKahi, rongba-mies ja minä menimme etiäpäin, mutta mekin jo voimme\npahoin. Kahi valitti päätänsä pakottavan ohimoilta ja korvansa\nkohisevan. Hänkin oli kovin hengästyksissä, käveli horjuen ja näytti\nkaatuvan millä hetkellä hyvänsä. 6,237 metrin korkeudessa hän kaatuikin\npitkin pituuttansa hangelle, nukkui heti, hengitti raskaasti ja\nhoornasi kuin mörkö. Hieroin hänen jääkylmiä käsiään ja jalkojansa.\nEnemmän kuitenkin olin huolissaan hänen sydämmensä säännöttömästä\ntykyttämisestä. Minä kiedoin hänet huopaani ja sadetakkiini parhaani\nmukaan ja huusin tohtorille, että aioin mennä niin korkealle kuin vaan\npääsisin, ilmoitin hänelle myös Kaliin tilan ja että meitä nyt oli\nvielä kaksi huipulle kiipeejää.\n\nSakea sumu kätki meidät nyt vaippaansa ja se vaan lisäsi vastuksiamme.\nNousu kävi yhä vaivalloisemmaksi. Keuhkot tuntuivat aivan kuin\nkutistuvan kokoon. Suonet tykyttivät ja sydän löi kovasti ikäänkuin\npaukahtaisi se pois ruumiista. Meitä väsytti ja nukutti hirveästi,\nmutta siinä tilassa pääsimme lopulta sittenkin huipulle. Suurta\ntyydytystä kyllä tuotti se, että olimme tunkeutuneet niin tavattoman\nkorkealle, mutta aikaa olin jo selvillä siitä, etten minä miehineni\ntältä kohtaa kuinkaan pääsisi ylitse Tiibetin puolelle. Kun sumu\noli haihtunut, saimme myös nähdä, että lunta oli Himalaija-harjun\npohjoispuolella vielä enemmän kuin eteläpuolella. Vaikka olin\nväsymyksestä nääntymäisilläni, koin kuitenkin merkitä havaintoni.\nKorkeus oli 6,534 metriä, kello 11 a.p., kova ja pureva koillistuuli.\nLämpömittari oli unohtunut Kaliin taskuun, joten en tiedä astemäärää,\nmutta kovin oli kylmä. Tähdet tuikkivat erinomaisen loistavasti ja\nkuu valaisi kirkkaasti ympäristöäni, joka oli äärettömän autio, mutta\nsilti sanomattoman viehättävä. Jalkaini alla etelässä näkyi lumisia\nvuoriryhmiä, lounaassa ja luoteessa kohosi vielä korkeampia huippuja\nkuin se missä minä seisoin. Pohjoisessa levisi silmien eteen tuo\nrajaton, yksitoikkoinen Tiibetin vuorimaa, ikäänkuin aaltoilevia\nharjanteita sikin sokin, ja niiden takana siinsi kaukana korkea\nvuorijono lumihuippuineen. Lunta ei ollut likittyvillä juuri muualla\nkuin sen harjanteen pohjoispuolella, jossa minä olin, sekä yli ympäri\nkorkeimmilla kukkuloilla.\n\nOlin tuskin ehtinyt tarkastaa tätä suuremmoista näköalaa jokapuolelta\nja ihmetellä täällä uinuvan luonnon suuruutta, kun sumu samassa\npeitti taas koko seudun ja hirvittävän suuri haamu näytti siitä\nlähtevän liikkeelle. Se oli erään valopiirin keskellä — pitkä, tumma\nolemus tavattomassa sumuvaipassa. Näkemys oli huumaava, ja kului\nmoniaita silmänräpäyksiä, ennenkuin pääsin selville, että tuo pörö\noli minun oman olentoni varjon heijastus sumuun, vaikka muodottomasti\nisontuneena, ja että minä itse seisoin kuun kaaren keskipisteessä\ntarkastellen sumuun sädehtinyttä kuvaani. Kun minä liikutin käsiäni,\npäätäni tai muuta ruumistani, teki kummitus aivan samoin. Minua huvitti\nmuutella asentoa saadakseni aaveen tekemään samalla tavoin, niinkuin\nlapsi ollessaan ensi kertaa peilin edessä.\n\nRongba-kumppanini oli kokonaan näännyksissä kaatunut vuorelle, ja\nminäkin keuhkojeni painon sorrosta vaivuin väkisin lumelle enkä enää\nvoinut pysyä pystyssä. Hampaamme helisivät kylmästä ja saadaksemme\nvähänkin lämmintä, kiedoimme itsemme samaan huopapeittoon. Meitä\nkumpaakin nukutti kauheasti aivan kuin olisimme opiumia ottaneet.\nTaistelin unta vastaan hyvin tietäen, että jos silmäni kerran umpeen\nmenisivät, ne tuskin koskaan enään aukeneisivat. Huusin kumppanilleni:\nhän oli nukuksissa kuin kivi. Jännitin viimeisenkin elinvoimani\npysyäkseni hereillä. Tuuli oli tuima ja läpitunkeva ja puhalsi\nkihisevästi. Kuinka selvästi vieläkin kuulen korvissani tuon kihinän!\nSe tuntui kuolon kuiskaukselta.\n\nRongba-mies makasi kokoon kyyristyneenä helisevin hampain ja valitteli.\nHänen ruumiinsa vavahteli suonenvedontapaisesti, josta päättäen\ntuskansa oli suuri. Minä käärin hänen yksin huopapeittoon, se kun\nmuutenkin oli pieni kahdelle. Hän makasi mutkassa, leuka polvia\nvastaan. Tämä vähäpätöinen voimanponnistus vei minulta viimeisenkin\nvastustuskyvyn luontoa ja unta vastaan. Kaaduin selälleni hangelle,\ntirkistelin tähtiä ja näköni himmeni ja sammui.\n\nKuinka kauvan tätä puoliksi itsetietoista tilaa kesti, en tiedä.\n\n\"Jumalani, kuinka kauheata! Tohtori! Kahi!\" koin huutaa, mutta sanat\ntakertuivat suuhuni. Oliko tämä totta, mitä näin? Molemmat miehet\nmakasivat kankeina kuin jäätyneet, liikkumattomina kuin jääpatsaat\näärettömällä lumiliinalla käytettyinä. Olin yrittävinäni nostaa heitä\npystyyn, mutta he olivat kuolon kankeat. Polvillani heidän vieressänsä\nhuusin heidän nimeänsä ja koetin kaikin tavoin herättää heitä henkiin.\n\nEpätoivoisena käännyin katsomaan Bijesingiä, mutta tunsin samalla\nelinvoimani hyytyvän ja jäätyvän. Oli kuin ympärilleni olisi vedetty\nläpinäkyvä jääpeite, joka kiristi yhä likemmin ja likemmin. Helppo oli\nhuomata, että minä hyvin pian muuttuisin jäämöhkäleeksi samoin kuin\nmolemmat kumppanini. Käteni ja jalkani jo olivat muuttuneet. Mutta\nsamassa kun kauhistuin niin hirveätä kuolemaa, tunsin sanomatonta\nväsymystä ja puutumista, joka ei ensinkään ollut epämieluista. Osasin\nvähän vielä ajatella ja oudoksua. Täytyisikö nyt näin pala palalta\nmenehtyä ja tuskaa tuntematta kuolla, vai voisinko vielä ponnistaa\nviimeisen kerran henkeni edestä? Jää tuntui yhä lähemmin likistävän\nminua. Olin tukehtua.\n\nHankin huutaa, koetin karkoittaa painon rinnastani, yritin vielä\nkerran päästä pystyyn, mutta silloin oli kaikki poissa: tohtori, Kahi,\nläpinäkyvä jääpeite. Ei mitään jälellä. Kaikki oli ollut unta!\n\nVihdoinkin voin saada silmäni auki. Niitä kirveli kuin olisi neuloilla\npistelty. Satoi lunta. Sormeni ja sääreni olivat kankeat ja kontassa.\nOlin tuskin päässyt ilkeästä painajaisestani, kun heti älysin, että\nmeidän täytyy mitä kiireimmin päästä alempiin seutuihin. Olin kokonaan\näsken sataneen lumen peitossa. Otsalleni karttunut kylmä lumen paino\nkaiketi olikin tuon häijyn unennäön vaikuttanut, mutta yhtä luultavaa\non myös, että ellei tuo kamottava uni olisi väsyneitä hermojani\ntäristyttänyt, en kenties olisi koskaan herännyt.\n\nVaivalla pääsin pystyyn ja ankarasti hieroen jalkojani sain ne\nliikuntakäskyjä tottelemaan. Herätin rongba-miehen, hieroin häntäkin,\nsiksi että hän kykeni liikkumaan ja niin lähdimme alaspäin.\n\nVuorille nouseminen on epäilemättä hupaista, mutta saattaako\nsitä verrata vuorilta laskemisen hauskuuteen? Alaspäin oli matka\nvaarallista, vaan ei väsyttävää. Kun luisu oli kovin jyrkkää, harpimme\njättiläisaskelin lumen poikki, ja kun tulimme luistaville somerikoille,\nsyöksimme 4-5 metriä kullakin askeleella alaspäin, kiviä ja kivien\njyminää seuranamme.\n\n\"Kuule! Mitä se on?\" sanoin kumppanilleni.\n\nOdotimme ja kuuntelimme käsi korvalla. Lunta satoi yhä.\n\n\"Ao, ao, ao! faldi ao! Tunika hatte? Tulkaa, tulkaa, tulkaa pian! Missä\nolette?\" kuului heikko ääni alhaalta.\n\nMe kiirehdimme. Ja kun emme oikein voineet tarkastaa jalkojemme\ntoimia, oli menomme liiankin nopeata. Nyt lakkasi lumisade, mutta sen\nsijaan tuli sumu niin sakea, että tunkeutui ytimiin asti. Tohtorin\nhätähuutoja kohden, sillä hän se oli, me nyt laskimme. Huudot kävivät\nyhä selvemmäksi ja suureksi ilokseni sain pian nähdä tohtori Wilsonin\nkasvoista kasvoihin, hän oli kyllä hengissä, mutta aivan avuttomassa\ntilassa ja valitti vaan sääriänsä lyijyraskaiksi. Hädissään oli hän\njo kauvan huutanut meitä ja kun ei vastausta kuulunut, oli hän käynyt\nkovin levottomaksi, varsinkin kun hän itse ei kyennyt lähtemään avuksi\nmeille, jotka hän jo luuli olevan menneitä miehiä.\n\nHaimme ja löysimme myös Kaliin. Peitossaan ja minun sadetakissani\noli hän maannut kuin pölkky ja oli nyt aivan entisellään. Kaikin\nyhdessä jatkoimme nyt laskiais ahdematkaamme, ilmoitellen toisillemme\nkokemuksiamme ja mielialaamme.\n\nVoimat palasivat sitä mukaa kuin tulimme taas alemmille seuduille.\nNousu jäätiköltä vuoren juurella huipulle oli kestänyt puolen viidettä\ntuntia, ja nopea alasmatkamme, pysähdyksiä lukuunottamatta, puolen\ntuntia.\n\nSamaa kivialhoa myöden sitten tulimme leiriin aikaisin aamulla. Matka\nleiristä huipulle ja sieltä takaisin oli n. 17 kilometriä. Koko viime\nvuorokautena olin siis astunut yhteensä 30 kilometriä. Viimeksi olin\nsyönyt edellisen päivän aamuna kuuden aikaan, joten ateriain väliä\nsattui tällä erää osumaan n. 23 tuntia.\n\nMiesten levottomuus leirissä oli tällä aikaa ollut suuri. He epäilivät\nminun enään milloinkaan palaavan, ja he rauhoittuivat, kun ilmoitin,\nettemme mene Mangshan-solasta, vaan Lumpija-solasta, josta lienee\nhelpompi pääsy. Heti tehtiin leimuava liekki jaakin lannasta, ja kun\nsitten oli kello 4 aikaan runsaasti aterioittu, riisiä, lihavoimiketta,\nkhapatia y.m. vahvistavaa, ruvettiin nauttimaan hyvin ansaittua lepoa.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\nKuti-virran lähteet. — Lumpija-jäätikkö. — Pääharjun niskalla. —\nTiibetti linnunnäkemyksestä. — Mies puolijäädyksissä. — Lumpija-sola.\n— Salaperäisiä jälkiä. — Ryöväriä vai vakoojiako? — Solia ja polkuja.\n— Ilman poltinaineita pakkasessa. — Tasainen vuoriylänkö. — Vihdoinkin\npoltin ainetta! — Kaksi salaista vakoiliaa.\n\n\nAamulla 9 jälkeen lähdimme liikkeelle. Lämpömittari osoitti 40° Fahr.\nteltassa; yöllä oli alin määrä ollut ulkopuolella 14°. Seurasimme\nKutia pitkin vuorenjuurta 298° kompassisuuntaan. Kun kiersimme erään\nniemen ohitse, jossa Kuti on hyvin kapea, havaitsimme eräällä mäellä\nneljätoista kivipylvästä ja pyramiitia, ja näitten huipulla valkoisia\nkiviä sekä nuo tavalliset rukousliput. Tällä kohdalla alkaa nousu\nLumpija-solaan.\n\nTässä yhtyy kaksi Kuti-Jangtin haaraa yhdeksi suureksi järveksi.\nToinen tulee kahdesta suuresta jäätiköstä lounaassa, toinen jäätiköstä\nihan solan juurella. Molempien suurien lisäjokien yhtyessä on joki\nainoastaan noin 3,5 m. leveä. Tie nousi verkalleen, ensin luoteeseen\nja sitten mutkassa koilliseen, kunnes me lumipeittoisella tasangolla\nsaavuimme 5,153 m. korkeuteen.\n\nTähän asti olimme kulkeneet ilman erityisiä vaikeuksia tahi väsymystä.\nMutta sitten olot muuttuivat. Jokainen kantaja tässä pitkässä,\näänettömässä jonossa vaipui polviin jopa vyötäisiinkin asti lumeen. Oli\ntosiaan somaa katsella näitä kantajia, kun he liikkuivat lumikentän\nyli, valkoiset turpaanit kiedottuna ahvettuneitten kasvojen ympäri.\nToisilla oli päässä nahkalakit, alaskäännettyine korvalippuineen,\nkaikilla oli pitkät lammasnahkaturkit ja pitkävartiset nahkasaappaat,\nmonella, oli lumilasisilmät. Nähdessäni tämän pitkän, äänettömän ja\nvakavan joukon hengästyneenä ponnistavan yhä korkeammalle, en saattanut\nolla itseltäni kysymättä: montako heistä oli takaisin palaava?\n\nMonen petollisen halkeaman vuoksi täytyi meidän liikkua sangen\nvarovasti ja suurella vaivalla onnistui meidän päästä lähes 180 m.\nkorkeammalle, jossa pysähdyimme jotenkin lumettomalla kalliosaarella.\nSitä myöden kuin kantajat saapuivat, laskivat he kannettavansa maahan,\nitse istahtaen viereen. Ei kuulunut mitään mutinaa eikä tyytymätöntä\nsanaa kovasta työstä. Satoi lumiräntää, joka kaikki teki olon vielä\nikävämmäksi. Meillä oli nyt jyrkkä rinne edessämme. Vasemmalla puolella\noli jäätikkö, joka äkkijyrkkänä kohosi noin 180 m. korkeuteen. Samoin\nkuin Mangshanjäätikkö levisi tämäkin aivan vaakasuorina, vyömäisinä\njääkerroksina, jotka olivat kirkkaat ja läpihohtavat. Oli myös\npystysuoria vihertävänvärisiä kerroksia. Jäätikön juuri, pinta ja sivut\nolivat täälläkin paksun lumipeiton alla.\n\nTohtori ja minä kävimme edellä. Innossamme eksyimme suunnasta ja\nkiipesimme suurella vaivalla erästä sangen jyrkkää rinnettä ylös, jossa\noli paljon hölliä kiviä päällekkäin. Noin puolen tuntia ponnisteltuamme\npääsimme harjun korkeimmalle kohdalle (5,695 m.), joka oli koko joukon\nylempänä kuin itse sola. Neljä miestä oli seurannut meitä. Toiset,\njoille nyt annoimme merkkiä, olivat menneet lännempää pitkin jäätikön\nreunaa.\n\nKoillinen tuuli oli pureva ja pakkanen hirveä. Suuren kallion kyljessä\nsaimme suojaa ja saatoimme kaukoputkella siitä nähdä Tiibetin\nvuorimaan edessämme. Tästä kotkan pesästä oli meillä mitä komein\nnäköala. Tiibetin puoleinen Himalaija oli tavattoman lumen peitossa,\nsamoinkuin sekin alempi vuoriselänne, joka ihan edessämme kulki melkein\nyhtäsuuntaisena meidän harjumme kanssa. Noin 600 metriä alempana näiden\nmolempien vuorijonojen välissä juoksi kivilaaksossa se joki, joka\nsittemmin saa nimen Darmaeli Lumpija-Jangti. Etäällä erotimme suuren\nvuoritasangon, joka ikäänkuin mahtava rautatienvalli kohosi lähes 2,400\nm. korkeuteen joen yläpuolella ja joka ulottui penikulmittain poispäin.\nKaukana pohjoisessa siinsi lumiharjainen vuorijono, arvattavasti\n_Gangri_-harju _Kelas_-huippuineen.\n\nEräs miehistäni, kristitty nimeltä _Rubso_, oli saanut kouristuksia\nja oli nyt aivan näännyksissä väsymyksestä ja pakkasesta. Hampaat\nhelisten, kasvot väännyksissä ja iho kalmankalpeana makasi hän nyt\naivan tainnoksissa. Silmät olivat sammuneet ja hän näytti kokonaan\ntypertyneeltä. Me kannoimme hänet kiireesti kalliosuojaan ja hieroimme\nankarasti saadaksemme veren liikkeeseen. Yli puolentoista tuntia\npuuhattua hänen hyväksensä, rupesi hän näyttämään elon merkkejä ja\njaksoi taluttamalla vähitellen ruveta liikkumaan.\n\nKun me olimme, niinkuin jo on sanottu, eksyneet suunnasta saimme nyt\nkavuta alas solaan lähes parisataa metriä. Tällä välin oli vaarallisia\nkallioita ja holjuja: Minä riipuin juuri puolittain kontistuneilla\nsormillani kallionkielekkeessä päästäkseni siitä toiselle puolelle, kun\nsamassa alhaalta päin kuului hätähuutoja korviini.\n\nVaikka olinkin vaarallisessa asennossa, käänsin päätäni ääntä kohden.\nSilloin näin kaksi miestä taakkoinensa huimaavaa vauhtia syöksyvän\nlumirinnettä alas. Jouduttuaan sille pienelle kalliosaarelle, jossa\njyrkänne tekee äkkinäisen mutkan, vierivät he monta kertaa ympäri ja\ntaakkojen sisällykset kiersivät joka kulmalle.\n\nHelpotuksen huokaus pääsi minulta, kun näin miesten nousevan pystyyn.\nToinen kokoili kamssunsa, kiersi ne nuoralla kokoon, otti taakan\nselkäänsä ja lähti uudestaan kiipeämään samaa tietä. Toinen parkui\nja valitti, niin että ylös asti kuulimme hänen äänensä. Häntä näytti\npyörryttävän. Mies horjui, meni nurin ja jäi paikalleen kuin kuollut.\nMinä kiirehdin nyt liukkaitten kallioiden ja irtonaisten vierinkivien\nyli ja saavuin solaan, 5,384 m. Kaksi miestä lähetettiin heti auttamaan\ntuota onnetonta. Ensin kantoivat he hänen taakkansa ylös, sitten\nhänet itse. Hetken perästä tointui hän, ja vaikka hän vielä olikin\nruumiiltansa ihan runneltu, huomasimme kumminkin, ettei hänessä ollut\nmitään vaarallista vammaa.\n\nPäästäksemme pian pois tästä jääkylmästä, tuulisesta solasta,\nkiirehdimme minkä jaksoimme jyrkkää rinnettä alas Tiibetin puolelle.\nKuljettuamme ensin puoliympyrässä ja sitten suoraan monien pitkien\njääkenttien yli, saavuimme vihdoin virran tasalle ja pystytimme\ntelttamme lumeen 4,750 m. korkeudella. Siellä ei ollut yhtään puuta,\nei jaakin- eikä hevosenlantaa, ei sammalia, sanalla sanoen, ei\nmitään, josta olisi saanut tehdä tulen. Säälin miehiäni, kun heidän\nnäin vaivalloisen päivän perästä täytyi mennä nälkäisinä levolle.\nHe uskovat, ja ovat varmaan siinä oikeassa, että kylmän ruuan\nnauttimisesta tämmöisillä korkeuksilla ja tämmöisessä pakkasessa,\nseuraa varma kuolema. Sentähden he ennemmin paastosivat.\n\nTuli yö ja yöllä kova tuuli, joka ajoi lumen kinoksiin telttojemme\nympäri. Meidän täytyi monta kertaa yön kuluessa mennä ulos teltasta\npingottamaan jäisiä köysiä ja lujemmin kiinnittämään seipäitä, ettei\nkoko teltta lentäisi tiehensä. Kello 2 yöllä oli elohopea laskenut\n-12°. Kello 9 nousi se taas auringossa 26°, jolloin teltassamme oli\n-32°. — —\n\nSatoi hirveästi rakeita ja vettä, kun me taas kokosimme kapineemme\nja lähdimme matkalle. Olin vähän matkaa toisten edellä, kun suureksi\nhämmästyksekseni, ainoastaan vähän toista sataa metriä leiristämme,\nnäin kaksinkertaisen rivin tuoreita jälkiä lumessa. Ne, jotka johtivat\npäin meitä, olivat vähän epäselviä ja puoliksi rakeita täynnä, ne taas,\njotka johtivat meiltä pois, olivat sitävastoin hyvin selvät. Lähemmin\nniitä tutkittuani havaitsin niitten olevan Tiibettiläisten jälkiä.\nSiinä missä jäljet loppuivat, oli viidessä kohtaa merkkiä lumessa,\nosoittaen että mies oli asettunut suulleen maahan. Epäilemättä olivat\nne olleet vakoilioita, jotka urkkivat meidän liikkeitämme. Minun\nmieheni olivat näyttäneet hyvin peljästyneiltä siitä asti, kun tulimme\nTiibetin puolelle Himalaijaa ja nyt he makasivat suullaan jälkiä\ntarkastaen ja keskenään supisten niitten alkuperästä. Oli omituista\nkatsella heidän levottomuuttaan ja pelkoaan. Muutamat luulivat miehen\nolleen _dakun_, rosvon, ja arvelivat rosvojoukon illalla hyökkäävän\nmeidän kimppuumme. Toiset katsoivat varmaksi, että jäljet olivat\nSepoin, jonka _Gyaneman_ päällikkö oli lähettänyt meitä vakoilemaan.\nKaikessa tapauksessa oli tämä heidän mielestään huono enne, ja\nkulkiessamme luoteiseen suuntaan pitkin joen vartta, näimme koko\najan jäljet edessämme ja näistä miehet laskettelivat mitä hurjimpia\narveluita. Matkalla kuljimme niiden laaksojen suumaan ohi, jotka etelää\nkohti johtavat _Nevai_- ja _Kats_-soliin, 230° kompassisuunnassa.\nNevai-solasta Darma-Jangtiin laskevan puron suusta otimme matkan\nsuunnan. — 340° kompassisuunnassa oli _Luvai_-sola pääharjun päällä.\n\nMaa oli nyt jonkun matkaa verrattain tasaista. Kahlattuamme kylmän\nvirran poikki, jossa vettä oli vyötäisiin asti, rasittuivat miehet\nniin, että täytyi ruvetamme levolle, 4,945 m. korkeudessa. Pakkanen oli\nkova eikä taas ollut yhtään poltinaineita. Illalla tuuli tavattomasti\nja satoi raskaasti lunta. Nälistyneet kantajat söivät kaurajauhoja\n(_satua_), mutta Khanden Sing, säädyltään raiputti, ei saattanut syödä\nriisumatta. Kahteen päivään ei hän ollut mitään syönyt, mutta ennenkuin\nhän olisi rikkonut uskontonsa sääntöjä vastaan tai niin kovassa\nkylmässä riisunut, meni hän syömättä maata peitteeseensä.\n\nTohtori jätti lämpimän sijansa ja meni juttelemaan miesten kanssa\nhuomispäivän matkasta y.m. tavoin heitä lohduttelemaan. Minä jäin\ntelttaani, jossa lämpömittari osoitti 40°. Lunta satoi yhtä vahvasti.\nKantajat sijoittuivat niin liki toisiansa kuin mahdollista, edes siten\nsaadaksensa lämpöä. Pidimme viisaimpana viivähtää tässä paikassa,\nsillä kantajatkin julistivat ennen kuolevansa kuin tämmöisellä säällä\nkulkevansa, ja niin koetimme teltassa peitteitten sisässä saada unta,\nlepoa ja lämmintä.\n\nIlma selkeni muutaman tunnin päästä. Nälistyneet mieheni valittivat\npolttopuiden puutetta ja uhkasivat jättää minun, kun eivät saaneet\nruokaansa keitetyksi. Tila oli arveluttava. Otin kaukoputkeni ja\nkiipesin lähimmälle kukkulalle. Oli aivan kummallista nähdä, mikä\nrajaton luottamus miehilläni oli tuohon kappaleeseen. He uskoivat\nvarmaan minun sillä näkevän \"viisi tuumaa harmaan kiven sisään\"\nniinkuin sanotaan, jopa näkevän vuorien lävitsekin. Kukkulalta\npalattuani lohdutin heitä sillä tiedolla, että päivän-matkan päässä\non polttopuita. He riensivät nyt iloisesti ja innokkaasti kokoamaan\nkantamuksensa ja niin lähdettiin sangen sukkelasti liikkeelle minun\nosoittamaani suuntaan.\n\nRetkemme kävi nyt yhtäsuuntaa sen korkean ja tasaisen vuoriylängön\nkanssa joen toisella puolen, jonka äyräät tekivät terävän kulman sitä\ntasannetta vastaan, missä me olimme. Mainittu luminen vuoriylänkö\nulottui lounaasta luoteeseen. Sen pohjoispuolella näkyi lumihuippuja,\narvatenkin _Gartokin_ kaakkoiset huiput. Luvain yhtymäpaikasta kolmen\nmuun virran kanssa, menee tie suoraan vuoriylängölle, josta se sitten\njatkuu tämän halki Luvai-solan kautta Himalaijan ylitse.\n\nOikealla puolen oli korkeita louhuisia vuorijonoja, joista tuon\ntuostakin vuorivirtoja syöksi alas. Kuusituntisen rasittavan retken\nperästä saimme pysähtyä suojaiseen paikkaan, jossa kasvoi jäkälää ja\npensaita. Jos yhtäkkiä olisimme astuneet \"Keisarin harjun\" juurelle tai\nJosemiten laaksoon ikivanhain jättiläispuitten joukkoon, olisi ilomme\ntuskin ollut isompi. Totta on, että suurimmat pensaat tuskin olivat\nparinkymmenen sentim. korkuiset ja tavallisen lyijykynän vahvuiset,\nmutta yhtäkaikki me tulisella innolla kiskoimme ne maasta ja sytytimme\ntulia. Illalla oli koko leiri keittiönä, ja perin nopeasti patojen\nhöyryävät sisällykset tyhjentyivät meidän nälkäisiin vatsoihimme.\nTyytyväisyys vallitsi ja edellisen päivän vaivat ja vastukset olivat\npian unhotuksissa.\n\nNoustessamme saimme hämmästyä aikalailla. Kaksi kerjäläiseksi puettua\nTiibettiläistä oli tullut leiriin. Ne sanoivat olevansa nälkään ja\nviluun kuolemaisillaan. Käskin antaa heille ruokaa ja kohdella heitä\nhyvin. Kuulustelussa tunnustivat he olevansa urkkioita, jotka Gyaneman\nkomentantti oli lähettänyt tiedustelemaan, olisiko muuan sahib mennyt\nrajan yli, ja he kyselivät nyt meiltä, olimmeko semmoista miestä\nnähneet.\n\nKun aamuisin oli aina paljon puuhaa ja kun pakkanen oli pureva, emme\npitkään aikaan olleet pesseet kasvojamme. Olimme ruskettuneita,\nturpaanipäisiä, lasisilmät päässä. Tiibettiläiset sentähden\nlähtivät meiltä siinä luulossa, että meidän karavaaniimme kuului\nhintulainen tohtori, hänen veljensä, sekä joukko palvelioita, kaikki\ntoivioretkeläisiä pyhälle Mansarovar-järvelle ja Kelas-vuorelle.\n\nMiesten kuullen kyllä hulluttelimme tällä jutulla, mutta kun olimme\nkahden kesken Wilsonin kanssa, neuvottelimme vakavasti, mitä nyt olisi\ntehtävä. Menisimmekö kiireesti yöllä vuorten yli oikealle ja sieltä\nsuuntaisimme ruoviston läpi itää kohden, vai menisimmekö suoraan\nGyaneman komentantin ja hänen sotamiestensä kasvojen eteen? Päätimme\nsuostua jälkimäiseen ehtoon, ja sitten lähdettiin.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\nLaama Khokden. — Tiibettiläinen varustus. — Pyhä Kolas. —\nVuoriviittoja. — Villihevonen. — Gyanema. — Pelko tulostamme. —\nKeskustelut. — Kapinan yritys. — Tiibettiläisten virkamiesten\nteeskentelyjä. — Varusteita.\n\n\nSuuntamme oli nyt pohjoisesta koilliseen, ja me nousimme 4,930 metrin\nkorkeuteen, jättäen korkean vuoriylängön länsipuolellemme. Saavuimme\nsitten _Laama Khokden_ nimisen tiibettiläisen varustuksen lähelle,\njosta sotamiehet heti hyökkäsivät meitä vastaan vanhanaikuiset pyssyt\nkourassa. Ne olivat kurjaa joukkoa; vastustuksesta puhumattakaan he\nheti kerjäsivät meiltä ruokaa ja rahaa. Valittivat päällikköjensä\npitelevän heitä pahasti, pidättävän heidän palkkansa ja vain pitkien\nväliaikojen päästä antavan heille ruokaa. Heidän univormunsa olivat\nryysyiset. Joka miehellä oli miekka vyössä poikittain ruumiilla.\n\nTäällä meiltä vielä tiedusteltiin nuorta sahibia. Taklakotista, joka on\neräs Tiibetin linna, oli lähetetty Gyaneman päällikölle tieto sahibin\ntulosta sekä käsketty hänen estää sahibia tunkemasta Lumpija-solan\nkautta Hundekseen (Tiibettiin), jos hän sitä yrittäisi tehdä. Heidän\nkertomuksensa minun ulkomuodostani oli sangen hupaisa, ja kun he\nsanoivat että heillä on käsky hakata sahibilta pää poikki, jos hän\nuskaltaisi näyttäyä, liikutti tämä heidän avosydämmisyytensä minua\nniin, että aioin jakaa heille muutaman rupian.\n\n\"Älkää antako heille mitään, herra\", sanoi Kahi, ja tohtori yhtyi\ntähän varotukseen. \"Nämä miehet ovat sangen tuttavallisella kannalla\nryövärijoukkojen kanssa, jotka silloin pian saavat tietää meillä olevan\nrahoja muassamme ja kenties jo seuraavana yönä hyökkäävät meidän\nkimppuumme.\"\n\nJa kun pysyin aiheessani, huusi Kahi liikuttavalla äänellä: \"Älkää\ntehkö niin, sahib, muuten koituu siitä meille loppumatonta kiusaa ja\nonnettomuutta. Jos annatte heille neljä annaa, on siiliä enemmän kuin\nkylliksi.\"\n\nAnnoin upseerille tämän suuren summan käteen ja osoittaakseen suurta\ntyytyväisyyttään lahjasta, pisti hän koko kielensä ulos suustaan,\nlöyhytti molemmin käsin minua kohti sekä kumarsi kömpelösti. Lakkinsa\noli hän sitä ennen ottanut päästään ja heittänyt maahan. Ja kaikki nämä\ntemput lahjasta, joka ei noussut 35 penniin.\n\nTohtorin puhuessa tiibettiläisen upseerin kanssa, katselin minä\nsuuremmoisen kaunista näköalaa. Pilvet olivat pohjoisessa hajonneet\nja edessäni kohosi pyhä majesteetillinen Kelas-vuori lumihuippuineen.\nMuodoltaan siron kirkonkaton näköisenä kohoaa Kelas pitkän,\nvalkojuovaisen vuorijonon yli, eroten kauniine värivivahduksineen\njyrkästi alempien vuorten lämpimästä sienna-väristä. Kelas-vuori on\nuseampia satoja metriä korkeampi kuin Gangrijonon muut huiput, siinä on\nselvästi erotettuja kerroksia ja pengermiä ja sen huikaisevan valkoinen\nlumi eroaa jyrkästi tummasta, jään hiomasta vuoresta. Nepalilaiset,\nTiibettiläiset, Shokalaiset, Humlit, Jumlit ja Hintulaiset, kaikki nämä\nkunnioittavat suuresti tätä vuorta, jonka he luulevat kaikkien hyvien\njumalien, varsinkin Sivan asuntopaikaksi. Hintulaisten käsityksen\nmukaan onkin alin kerros vuoren juuressa jäännös siitä köydestä, jolla\n_rakas_ (perkele) koetti kiskoa alas Sivan istuinta.\n\nPaljastetuin päin ja kasvot käännettyinä pyhää huippua kohti olivat\nmieheni syvään hartauteen vaipuneina. Kohottaen ristiin asetetut\nkätensä hitaasti otsalle asti, höpisivät he rukouksiaan ja vaipuivat\naina toisinaan polvilleen, kasvot maahan päin. Entinen iso voro, joka\nseisoi ihan lähellä minua, kehotti minua innokkaasti tekemään samoin.\n\n\"Sinun täytyy toimia niin, että joudut hyviin väleihin jumalien kanssa,\nsahib\", sanoi rohjus. \"Sinun käy huonosti, jollet osoita kunnioitustasi\nKelas-vuorelle, sillä siellä asuu hyvä jumala\", ja hän osoitti mitä\nsuurimmalla hartaudella huippua kohti.\n\nTehdäkseni hänelle mieliksi, tervehdin minäkin vuorta suurimmalla\nkunnioituksella, ja laskin niinkuin muutkin valkoisen kiven\nniitten monien satojen _khokden'ien_ ja oboijien (kivioppaiden)\nlisäksi, joita uskovaiset olivat tälle paikalle pystyttäneet. Näitä\nvierinkivi-pyramiiteja löytyy kaikkialla korkeitten solien yli\njohtavilla poluilla, joen rannoilla, sanalla sanoen kaikkialla, mutta\nei missään muualla niin runsaasti, kuin Laama Khokdenin luona. Kukkula\nvastapäätä meitä oli ihan täynnä tämmöisiä rakenteita. Jokainen\nohikulkia laskee sinne kiven, jos mahdollista valkoisen, ja tämän\nluullaan hänelle onnea tuottavan, niin että hän pääsee toivomansa asian\nperille.\n\nKuljettuamme jonkun kilometrin alkoi aurinko laskea ja me haimme\nsopivan leiripaikan. Muuta vettä ei ollut saatavissa kuin mitä löytyi\nmelkein kuivuneessa purossa. Keskustellessamme juuri tästä, kuulimme\njuoksevan veden lirinän. Se kävi yhä selvemmäksi ja samassa näin\nkirkasta lumivettä tulla porisevan kuivuneessa uomassa. Vuoren lumi\noli selvästi tarvinnut koko päivän sulaakseen ja vesi saapui nyt vasta\nmeille asti. Daku joutui ihan intoihinsa.\n\n\"Vesi juoksee sinulle, sahib!\" huusi hän ojennetuin käsin. \"Onni on\nsinua seuraava. Katso, katso! Sinä tarvitset vettä, ja puro tulee sinun\nluoksesi! Siva siunaa sinua. Sinun täytyy kastaa sormesi veteen ja\nheittää muutama tippa olkapäitten yli. Sitten onni seuraa sinua koko\nmatkallasi.\"\n\nMinä myönnyin tähän tiibettiläiseen taikaluuloon ja kaikki kastimme\nsormemme veteen ja heitimme vettä olkapäittemme yli. Mutta Wilson\notti asian vakavalta kannalta eikä tahtonut alentua tämmöisiin\nlapsellisuuksiin. Toivoin innokkaasti, että ennustus kävisi toteen.\nMerkitsihän se minulle niin paljon, jos onni minua seuraisi. Mutta ei\nmikään hyvä hengetär kulkenut minun rinnallani ja sain pian tilaisuuden\nkatkeruudella muistella dakun ennustuksia.\n\n— —\n\nLeirimme edessä levisi laaja tasanko, joka nähtävästi oli kaukaisessa\nmuinaisuudessa ollut monen kilometrin pituisen ja levyisen järven\npohjana. Kaukoputkellani saatoin pienen kukkulan juurella selvästi\nnähdä _Karkon_ leiripaikan. Siellä näkyi monta telttaa, ja mieheni\ntyventyivät huomattavasti, kun he niitten muodosta ja väristä\nhuomasivat, että ne olivat Joharilaisten telttoja, jotka Milamista\ntulevat tänne tekemään kauppaa Tiibettiläisten kanssa. Itäkoillisessa\noli laakso, joka ulottui pitkälle kahden korkean vuorijonon välissä ja\nsekä lännessä että luoteessa oli joukko kukkuloita erottamassa meitä\nDarma Jangtista, joka tässä virtaa pohjoiskoilliseen. Pohjoisessa,\nKarkon toisella puolella, kimalteli auringossa kirkas vedenpinta,\nGyanema-järvi, ja sen takana oli jono verrattain matalia kukkuloita.\nEtäällä kohosi muutama korkea lumihuippu pilviä kohti.\n\nJätettyämme leiripaikkamme kuljimme tasangon yli koilliseen suuntaan ja\npoikkesimme sitten pieneen, vuorten ympäröimään laaksoon. Kulkiessamme\nnäimme suuret laumat _kiangeja_ eli villihevosia. Ne tulivat ihan\nmeidän luoksemme. Muodoltaan ja liikkeiltään ne ovat seepran\nkaltaisia, mutta väriltään olivat ne enimmäkseen vaaleanruskeita.\nAlkuasukkaat pelkäävät kovin tulla niitten lähelle ja pitivät niitä\nhyvin vaarallisina, sillä vaikka ne ovat näennäisesti kesyjä, ovat\nne usein petollisia. Ne tulevat huoletonta kulkiaa ihan lähelle,\nhyökkäävät sitten yhtäkkiä hänen päälleen ja iskevät terävät hampaansa\nhänen vatsaansa, tällä tavalla kauheasti häntä raadellen. Niitten\nliikkeet olivat erittäin somat ja mielisteleväiset. Kivittelimme\nniitä aina toisinaan, pidättääksemme heitä etäämmällä. Mutta aina ne\nmeitä uudestaan lähestyivät. Minun onnistui saada niistä erittäin\nhyvät valokuvat. Mutta valitettavasti tiibettiläiset virkamiehet ne\nhävittivät. On minulla kuitenkin jälellä muutamia piirustuksia, joita\nniistä otin.\n\nMe kiipesimme uuden vuorijonon yli ja laskimme ruohoiselle tasangolle,\njonka pohjoispäässä kimalteli järvi. Järven eteläpuolella kohosi\neräällä kukkulalla Gyaneman linnoitus, yksinkertainen tornimainen\nrakennus, jossa oli telttakatto, ja lipputangossa heilui muutamia\nlikaisia rukouslippuja. Alempana kukkulan juurella oli kaksi tahi kolme\nsuurta ja yksi pieni kivivaja. Sadottain mustia, valkoisia ja ruskeita\njaakkeja piti laidunta tasangolla.\n\nOlimme tuskin ehtineet lähimmälle kukkulalle, josta olimme linnoituksen\nnäkyvissä, kun siellä käytiin levottomiksi ja soitettiin kelloa.\nKuulimme laukauksen ja näimme sotamiehiä juoksevan edestakaisin\nkiväärilleen. He kiskoivat erään mustan teltan alas ja kantoivat sen\nkiireesti linnoitukseen, johon myös suurin osa linnanväkeä, hurjalla,\npaonkaltaisella kiireellä riensi. Kun he hetken perästä huomasivat,\nettei meillä ollut mitään pahoja aikeita, tuli muutama tiibettiläinen\nupseeri, miestensä seuraamina, vavisten kuin haavanlehti, meitä\nvastaan. Tohtori meni aseettomana heitä vastaan, kun minä ynnä Khanden\nSing ja kantajat jäimme perään suojellaksemme tavaroitamme petollista\nhyökkäystä vastaan, sekä myös estääksemme peljästyneitä kantajiamme\nheittämästä tavaroitaan pois ja pakenemasta.\n\nMutta vielä näytti kaikki sangen rauhalliselta. Mattoja levitettiin\nruoholle ja me istuimme kaikki niille. Me emme tulleet mihinkään\npäätökseen, vaikka tunnin ajan jauhoimme samoja asioita tiibettiläisten\nupseerien kanssa. He eivät suostuneet millään ehdoilla päästämään\nketään alkuasukasta tahi sahibia tunkemaan kauemmaksi maahan. Me\npuolestamme vakuutimme olevamme rauhallista väkeä, joka ei tekisi\nkenellekään pahaa. Me olimme pyhiinvaeltajia, matkalla ainoastaan\nmuutamien kilometrien päähän pyhälle Mansarovar-järvelle. Matka oli jo\nmaksanut meille paljon rahaa ja vaivoja. Kuinka saattoivatkaan pyytää,\nettä lähtisimme takaisin, nyt kun olimme niin lähellä päämääräämme.\nMe emme ajatelleetkaan palata ja olisimme varmat siitä, että he\nsuostuisivat antamaan meidän jatkaa matkaamme.\n\nMe kohtelumme heitä ystävällisesti ja kohteliaasti. Mutta tämän he\nluulivat tapahtuvan pelosta ja käyttäytyivät sen mukaan. Varsinkin\nmagbuni eli päällikkö, joka tähän asti oli ollut ylenmäärin nöyrä,\nmuuttui nyt äkkiä röyhkeän ylpeäksi.\n\n\"Ennen saatte lyödä minulta pään poikki, tai lyön minä teiltä päät,\nennenkuin annan teidän mennä askeleenkaan edemmäksi\", sanoi hän, ilkeä\nilme kasvoissa.\n\n\"Lyödä minulta pään poikki!\" huudahdin minä, kavahdin ylös ja heitin\npatroonan pyssyyni.\n\n\"Lyödä minulta pään poikki!\" toisti Khanden Sing, ja tähtäsi pyssyllään\npäällikköä.\n\n\"Lyödä meiltä päät poikki!\" huusivat yhtaikaa bramiini ja Wilsonin\nmolemmat kristityt palveliat, heiluttaen kivääriänsä ja paria\ngurkha-kukria (puukkoa).\n\n\"Ei, ei, ei! Salaam, salaam, salaam!\" huusi päällikkö ihan mielettömänä\npeljästyksestä. \"Salaam, salaam, salaam!\" toisti hän vielä kerran,\npistäen kielen ulos suusta, kumartaen maahan asti ja laskien hattunsa\njalkoihimme inhottavan matelevaisesti lausui: \"Keskustelkaamme\nystävinä.\"\n\nMagbunin sotilaat, ollen yhtä rohkeat kuin päällikkönsäkin, vaihtoivat\nhuomaamatta paikkaa ja vetäysivät upseeriensa selän taakse ollakseen\nsuojassa, jos ammuttaisiin. Tarkemmin mietittyään, eivät he pitäneet\ntätäkään varovaisuudenkeinoa riittävänä, vaan nousivat toinen toisensa\njälkeen ylös ja menivät hitaasti viisi tai kuusi askelta takaperin\nlinnoitusta kohden osoittaakseen etteivät niin tehneet pelosta, mutta\nsitten lähtivät he käpälämäkeen minkä jaksoivat.\n\nMagbuni ja muut jälelle jääneet upseerit kävivät yhä nöyremmäksi.\nMe keskustelimme kaksi pitkää tuntia kaikessa ystävyydessä, mutta\nilman mainittavaa tulosta. Magbuni ei voinut omin päin päättää. Hänen\ntäytyi keskustella upseeriensa kanssa ja saattoi vasta seuraavana\naamuna antaa vastauksen. Sillä aikaa tahtoi hän pitää huolen meistä ja\nvastata meidän turvallisuudestamme, jos leiriytyisimme hänen telttansa\nlähelle. Tämä oli tietysti vaan metkua, että hän voittaisi aikaa ja\nehtisi hakea sotaväkeä _Barkasta_, Rakstal-järven pohjoispuolelta sekä\nmuualta lähiseuduilta. Sanoin hänelle suoraan, etten häntä uskonut ja\nettä ensin aioin järjellisillä syillä vaikuttaa Tiibetin virkamiehiin,\nennenkuin ryhdyin muihin keinoihin. Huomautin taas, että olimme\nrauhallisia matkustajia, emmekä ole tulleet tappelemaan heidän kanssaan\nja että kymmenkertaisesti maksamme, mitä häneltä ja hänen kansaltaan\nostamme. \"Mutta\", lisäsin minä, \"varokaa, ettette koske hiuskarvaakaan\nkenenkään minun väkeni päästä.\"\n\nMagbuni vakuutti täysin ymmärtävänsä minua, vannoi minulle ikuista\nystävyyttä ja pyysi hartaasti, että me ystävinä leiriytyisimme hänen\ntelttansa lähelle. Auringon ja Kunju Suniin (Kolminaisuuden) kautta\nvannoi hän olla meitä hätyyttämättä. Nöyrästi hyvästijätettyään hän\npoistui.\n\nTohtori ja minä olimme istuneet etumaisina ja meidän takanamme Khanden\nSing, bramiini ja molemmat kristityt. Kantajat seisoivat takana.\nMagbunin mentyä käännyin ja katselin heitä. Mikä näky! Kaikki itkivät\nääneen, kädet kasvoilla. Kyyneleet juoksivat pitkin Kaliin poskia\nja Döla oikein nyyhki. Daku ja muut Tiibettiläiseni, jotka olivat\nvalepuvussa, ettei heitä tunnettaisi, olivat kyyristyneet tavaroittensa\ntaakse. Vaikka tilamme olikin vakava, en voinut olla naurahtamatta\nnoille surkeille pelkureille. Me pystytimme telttamme, ja olin hetken\naikaa istunut merkitsemässä päivän havainnoita sekä kirjoittanut\npäiväkirjaan, kun Kahi, hyvin peljästyneenä, tuli ryömien telttakankaan\nalitse. Hän oli niin säikähdyksissä, että hän tuskin sai sanaa\nsanotuksi.\n\n\"Sahib\", kuiskasi hän vihdoin, \"Tiibettiläiset ovat lähettäneet sanan\nkantajille, uhaten tappaa heidät, jolleivät jätä sinua. Heidän tulee jo\ntänä yönä paeta, ja jos sinä yrität heitä pidättää, tulee heidän heti\ntappaa sinut.\"\n\nSamalla kuin magbuni tällä tavalla yllytti minun väkeäni kapinaan,\nlähetti hän meille suuret joukot kuivaa lantaa polttoaineeksi sekä\nvakuutti meille ikuista ystävyyttä. Tämä seikka ei kuitenkaan estänyt\nhäntä samalla aikaa lähettämästä joka suunnalle sotamiehiä, pyytämään\napua, ja minä näin yhden menevän Kardamiin ja Taklakotiin, toisen\nBarkaan ja kolmas lähti länteen päin.\n\nTelttakankaan aukon kautta seurasin tarkoin kantajieni kaikkia\nliikkeitä. He erottivat tarkasti huopapeitteensä ja vaatteensa minun\ntavaroistani, ja jakoivat eväät keskenään. Menin heidän luokseen,\nkäskin heidän laittaa tavarat uudestaan kuntoon, odotin kärsivällisesti\nkunnes tämä oli tehty ja sanoin heille lopuksi levollisesti, mutta\nvakavasti, että ehdottomasti ammun jokaisen, joka yrittää paeta tai\nryhtyy kapinaan.\n\nSillä aikaa kun tohtori ja minä vahvistimme itseämme vahvalla ruualla,\njonka onnettomuuden ennustajat leirissämme sanoivat olevan viime\nateriamme, valmisteli Khanden Sing meitä taistelukuntoon. Hän puhdisti\ntarkasti kiväärit ja nähtävästi taisteluhaluisena pani ampumavarat\nkuntoon. Bramiini, jonka uskollisuuteen me myös saatoimme luottaa,\npysyi koko ajan levollisena. Hän oli filosoofi, eikä koskaan pitänyt\nmistään melua. Hän ei ottanut tehokkaasti osaa meidän varustuksiimme.\nHän ei sanonut pelkäävänsä kuolemaa. Ainoastaan Jumala voi hänet\ntappaa ja ilman Hänen tahtoansa eivät Tiibetin kaikki väkipyssyt voisi\nlähettää kuulaa hänen ruumiiseensa, ja jos Jumala oli päättänyt, että\nhänen tuli kuolla, mitä silloin vastustaminen auttaisi! Molemmat\nkääntyneet olivat, hyvinä kristittyinä, käytännöllisemmät ja hioivat jo\nmahdottoman suuret veitset teräviksi kuin partaveitset.\n\nPimeän tultua asettivat Tiibettiläiset vahteja leirin ympäri, vähän\nmatkan päähän. Luultavaa oli, että magbuni aikoi petollisten kantajien\navulla äkkiä hyökätä leiriimme. Yksi meistä vartioitsi koko yön teltan\nulkopuolella. Muut makasivat vaatteissaan, aseet vieressä. En juuri\nsaata sanoa että t:ri Wilson ja minä olisimme olleet erityisesti\nlevottomia, sillä tiibettiläiset sotilaat, kömpelöine liikkeineen,\npitkine keihäineen ja loistavasti koristettuine miekkoineen, herättivät\nmeissä enemmän oudoksumista kuin pelkoa.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\nBarkan Tarjumi. — Loppumattomat keskustelut. — Tarjumin levottomuus.\n— Saamme luvan jatkaa matkaamme. — Petturi. — Kaunis puhe. —\nValepukuisia. — Synkältä näyttää. — Daku. — Paluumarssi. — Vakoiliat\nsaavat matkapassin.\n\n\nVarhain seuraavana aamuna heräsimme kaukaisten hevostenkellojen\nkilinään. Kun katsoin teltasta ulos, näin pitkän rivin raskaita\ntavaroita kantavia hevosia, joita suojeli joukko aseellisia\nratsastajia. Joku korkea virkamies oli varmaankin tulossa. Vartiajoukko\noli hänen etuväkensä ja siinä kuljetettiin hänen tavaransa aliupseerien\nsuojaamina. Joukko teki suuren kierroksen leirimme ympäri ja he\nastuivat ratsujensa selästä linnan lähellä. Eri tahoilta saapui\nalinomaa ryhmittäin toisia sotilaita ja sanansaattajia. Erään tämmöisen\njoukon päällikkö oli varmaankin arvokas henkilö, sillä hänen seurassaan\noli paljon sotilaita ja hän vastaanotettiin nöyrimmällä tavalla.\n\nHetken perästä lähetti äsken tullut, joka ei ollut mikään\nvähäpätöisempi henkilö kuin Barkan tarjumi, sanan, että hän pyysi\nsaada kunnian käydä meidän luonamme. Me vastasimme, että juuri\nsöimme aamiaista, mutta että lähettäisimme sanan, kun tahdomme\nhäntä puhutella. Kokemuksesta tiesimme, että on viisainta kohdella\ntiibettiläisiä virkamiehiä ikäänkuin alamaisia, sillä siitä he käyvät\nkohteliaammiksi ja vähemmän vaativiksi.\n\nKello 11 lähetimme sanan tarjumille, että hän saisi tulla. Hän tuli\nheti, mukana suuri seurue. Yllään oli hänellä pitkä vehreä silkkitakki,\nkiinalaista mallia, leveät hihat kyynäspäihin asti käärityt. Lakkinsa\noli samallainen kuin kiinalaisten virkamiesten ja jaloissa oli hänellä\nsuuret, raskaat silkkipohjaiset saappaat. Hänen pitkät, kalpeat,\nlaihat kasvonsa olivat monessa suhteessa merkilliset. Niissä oli\nhengetön, tylsä ilme, vaikka nuo melkein naiselliset kasvot itsessään\nolivat hienopiirteiset. Useat merkit osoittivat, että hän kuului\nhenkisesti ja siveellisesti alhaiseen luokkaan. Pitkä tukka levisi\nkiemuroina olkapäitten yli. Vasemmassa korvassa oli suuri rengas\nmalakiittikoristeineen ja lerkkuinen. Vapisevissa sormissaan piteli\nhän pientä tiibettiläistä vaatekääröä, jota hän käytti nenäliinaksi\nsilloin, kun hän ei tiennyt mitä hän kysymyksiin vastaisi. Tarjumi\nja hänen seurueensa olivat erittäin kohteliaita. He kumarsivat\nalinomaa maahan asti, ja niinkuin tavallista oli, pistivät he kaikin\nkielensä ulos suusta, ikäänkuin käskystä. Kielensä olivat ryppyiset ja\nkelmeänväriset ylöttömästä teenjuonnista.\n\nOlimme levittäneet mattoja pääteltan eteen. Tohtori ja minä istuimme\neräälle ja käskimme tarjumin sijoittua toiselle matolle meitä\nvastapäätä. Hänen seurueensa sijoittui hänen ympärilleen. Tunnettua\non, että sen, joka Tiibetissä on \"jotakin\", tahi tahtoo \"jostakin\"\nkäydä, täytyy pitää sateenvarjoa levitettynä päänsä yli. Onneksi oli\naina varovainen tohtori tuonut mukaansa kaksi sateenvarjoa ja näitä nyt\nKhanden Sing ja bramiini pitivät päämme yli. Tarjumin yli piti hänen\nkirjurinsa tavattoman suurta sateenvarjoa.\n\nVaikka tarjumi alinomaa vakuutti ystävyyttään, en kuitenkaan, tarkemmin\nmiehen kasvoja tarkastettuani, voinut luottaa hänen sanojensa\nvilpittömyyteen. Hän ei koskaan katsonut meitä suoraan silmiin,\nvaan katseensa oli alinomaa maahan luotu ja hän puhui inhottavan\nteeskenteleväisesti. Ensi näkemästäni en miehestä pitänyt ja, varuilla\nollen, pidin ladatun kiväärin polvella edessäni.\n\nKun oli pidetty pitkiä, kankeita puheita, lausuttu ylemmääräisiä\nkohteliaisuuksia, jotka olivat kaikkea järkeä vailla, erinomaisella\nosaaottavaisuudella kyselty kaikellaisia sukulaisia, tarjumi alinomaa\nyskinyt ja niistänyt nenäänsä niin pian kuin kysyttiin, oliko hän jo\npäättänyt mitään, ja kun kärsivällisyyteni oli ihan lopussa, vasta\nsilloin ryhdyttiin keskustelemaan asiaa, joka taas kesti tuntikausia.\nKun pyysimme jatkaa matkaamme, ei hän vieläkään voinut antaa vastausta.\n\nSaadaksensa hänet tekemään lopullisen päätöksen ennenkuin lisäväkeä\nehtisi saapua, ehdotti tohtori, että hän antaisi kahdeksan meistä\nmennä Mansarovariin, kun tohtori ja muut jäisivät sillaikaa pantiksi.\nMutta ei tarjumi myöntynyt tähänkään ehdotukseen. Hän tosin ei suoraan\nkieltänyt, mutta esiintoi kaikellaisia syitä ja oli hyvin muka\npeloissaan meidän turvallisuudestamme. Me emme osaisi tietä, sanoi hän,\nja jos osaisimmekin, olisi se hyvin vaikeata ja ilmasto kovin ankaraa.\nRyövärit meitä ahdistaisivat j.n.e. Tämä kaikki kysyi hyvin meidän\nkärsivällisyyttämme. Sekä hänen että hänen seurueensa koko käytöksessä\noli jotakin, joka antoi meille aihetta olla varoillamme. Päätin\nsentähden heti päästä ratkaisevaan päätökseen.\n\nKiväärini oli yhä puolivedossa polvellani. Käänsin sen suun tarjumia\nkohti ja annoin oikean käden liukua lipasimeen. Hän väänsihe\nlevottomasti, kauheasti peljäten. Katseensa, joka tähän asti oli\nsuunnattu maahan, muuttui nyt harhailevaksi ja kiintyi sitten\nlevottomasti pyssynsuuhun, samalla kun hän koetti päätään oikealle\nja vasemmalle vääntäen sitä välttää, mutta minä annoin kiväärini\nseurata kaikkia hänen liikkeitään. Seurue oli yhtä peljästynyt kuin\nhän itsekin. Miesparka oli epäilemättä suuressa tuskassa. Äänensäkin\nmuuttui korkeasta ja käskevästä yhtäkkiä matalaksi ja myöntyväksi. Nyt\nhän hartaasti lupasi myöntyä kaikkeen.\n\n\"Näen, että olette hyvää väkeä\", sanoi hän heikosti, yskien ja syvään\nkumartaen. \"En voi, vaikka tahtoisinkin antaa teille virallista lupaa\njatkaa matkaanne, mutta saatte mennä, jos niin tahdotte. En saa enempää\nsanoa. Kahdeksan teistä saa mennä pyhälle Mansarovar-järvelle. Muut\njäävät tänne.\"\n\nHän tahtoi kuitenkin vielä kerran keskustella alamaistensa kanssa,\nennenkuin hän teki lopullisen päätöksen. Tähän me suostuimme.\n\nTarjumi lahjoitti nyt tohtorille suuren palasen tiibettiläistä\nkangasta. Minä olin tavallisuuden mukaan aamulla kylpenyt ja\nturkkilainen kylpyliinani oli vielä teltan edessä kuivumassa.\nTarjumi, joka muuten piti kaikista meidän tavaroistamme, ihastui\nerityisesti tuohon nukkaiseen pyyhinliinaan. Hän lähetti noutamaan\npientä poikaansa, että tämäkin saisi nähdä tuon merkillisen kapineen\nja ripusti sen, pojan tultua, vaipaksi hänen hartioilleen. Minä\ntarjosin heti sen hänelle, jos hän tahtoisi sen ottaa. Tarjumi\nihastui ikihyväksi ja tähänastinen kireä välimme muuttui nyt mitä\nystävällisimmäksi. Me kutsuimme heidät kaikki telttaamme, jossa he\nuteliaasti ja loppumattomasti kysellen tutkivat kaikkia tavaroitamme.\nNyt olivat he sangen iloiset ja leikkiset, toisinaan melkein\nnaurettavat katsella. Tiibettiläiset rakastavat paljon juovutusjuomia\nja he kysyivät pian, eikö meillä olisi semmoisia, sillä ei mikään\nvoisi olla heille mieluisempaa. Mutta kun en matkoillani koskaan\nkuljeta mukanani sitä ainetta, en saattanut tarjota heille mitään\n\"priima\" tavaraa. Etteivät kävisi tyytymättömiksi, annoin heille sitä\nväkiviinaa, jota käytin korkokoneisiini. Sen he mielihyvällä pistivät\nposkeensa, täyden arvon antaen sen kurkkuapolttaville ominaisuuksille,\nja vielä lisää pyytäen. Tarjumi valitti jotakin kipua, joka häntä\nkauvan oli vaivannut, ja tohtorilta sai hän siihen tehokasta lääkettä.\nKaikki hänen seuralaisensa korkeat virkamiehet saivat myös pieniä\nlahjoja hyvästijättäissä.\n\nIltapäivällä tuli hyviä uutisia tarjumilta. Hän käski sanoa, että kun\nolimme olleet niin ystävällisiä hänelle ja hänen seuralaisilleen,\npiti hän meidät ystävinänsä. Ja koska niin halusimme päästä\nMansarovar-järvelle ja suurelle Kelas-vuorelle, ja kun olimme jo niin\npaljon vaikeuksia kärsineet ja niin paljon varoja uhranneet niin\npitkälle päästäksemme, suostuisi hän päästämään kahdeksan meistä\njatkamaan matkaamme pyhille paikoille. Hänen oli mahdoton antaa meille\nvirallista suostumusta, mutta me saimme lähteä, jos niin tahdoimme.\n\nTämä sanoma ilahutti tietysti minua. Kun vaan kerran olin\nKelas-vuorella, keksisin kyllä keinoja päästäkseni edemmäksi.\n\nSamana iltana hiipi eräs petturi minun väestäni ulos teltasta ja meni\ntarjumin luoksi. Epäilemättä hän nyt ilmoitti, etten ollutkaan tohtorin\nveli enkä hintulainen pyhiinvaeltaja, vaan eräs sahib, matkalla\nLassaan. Päättäen siitä, mitä sittemmin kuulin, näyttää siltä kuin\nolisi tarjumi ensin epäillyt hänen kertomustaan. Mutta sitten lähetti\nhän yöllä sanomaan, että kaikin mokomin palaisimme samaa tietä kuin\nolimme tulleet. \"Jos todellakin joukossanne löytyisi sahib, jonka\nolitte minulta kätkeneet, ja jos nyt päästäisin teidät eteenpäin,\nveisivät Lassan asukkaat minulta pääni. Te olette nyt ystäviäni ettekä\nsaata antaa semmoista tapahtua.\"\n\n\"Sano tarjumille\", vastasin minä, \"että hän on ystäväni ja että olen\nhäntä ystävänä kohteleva.\"\n\nSeuraavana aamuna näimme 130 aseellista ratsumiestä muutaman sadan\naskeleen päässä teltastamme. Jos nyt olisin lähtenyt matkalle\npelkuri-väkeni kanssa ja ratsumiesten seuraamina, olisivat he varmaan\ntehneet tenän, ja minä katsoin parhaaksi turvautua sotajuoneen.\nKorkeitten herrojen ja aseellisten miesten suureksi kummaksi ja\nkauhuksi lähdimme, tohtori, Khanden Sing ja minä, aseet kädessä\nja vakavin askelin suoraan ratsujoukkoa kohti. Meitä seurasivat\nkantajat vavisten. Magbuni ja tarjumin upseerit tuskin silmiänsä\nuskoivat. Ratsastajat astuivat kiireesti hevosten selästä ja laskivat\npois aseensa, merkiksi etteivät tahtoneet kanssamme taistella. Me\nmarssimme heidän ohitsensa ollenkaan heistä välittämättä. Magbuni\njuoksi perästäni ja rukoili minua pysähtymään silmänräpäykseksi.\nDola käskettiin tulkiksi. Virkapukunsa leveistä laskoksista otti nyt\nGyaneman päällikkö esille kirjaellut virkasaappaat ja ojensi ne minulle\nlausuen:\n\n\"Vaikka kasvosi ovat päivän polttamat ja mustat ja silmäsi heikot\n— sivumennen sanoen ne eivät olleet heikot, mutta minä käytin\nlumisilmälaseja — ilmaisevat kuitenkin kasvojesi piirteet, että olet\nhyvää sukua ja että sentähden varmaan olet korkea virkamies maassasi.\nJalo mielesi ei suinkaan salli, että meitä rangaistaan sinun tähtesi.\nJa nyt sydämmemme iloitsee, kun näemme sinun palaavan takaisin samaa\ntietä, josta tullutkin olet. Salli minun lahjoittaa sinulle tämä\nsaapaspari, etteivät jalkasi kävisi aroiksi pitkällä ja vaivalloisella\nmatkallasi kotimaahasi.\"\n\nPuhe, ivallisine loppuponsineen, ei ollut niin huonosti koottu, jos sen\njohdommukaisuus olikin vähän omituinen. En katsonut hyväksi selittää\nTiibettiläisten erehtyneen aikomuksestani. Otin saappaat vastaan ja\nmagbuni seurueineen kumarsihe maahan asti.\n\nMuitta mutkitta jätimme nyt magbunin ja suuntasimme kulkumme\nlänsilounaiseen, niinkuin olisimme nyt päättäneet palata takaisin ja\nlähteä maasta.\n\n— —\n\nSaavuimme vuorijonon kukkulalle ja laskeusimme toiselle puolen. Muut\nkulkivat rinnettä alas, mutta minä jäin huipulle, josta minä ison\nkiven takaa saatoin kaukoputkella nähdä mitä Gyanemassa toimitettiin.\nMinun väestäni oli viimeinen tuskin ennättänyt kadota solan toiselle\npuolelle, ennenkuin ratsastajat nousivat satulaan ja laukkasivat meidän\njäljestämme. Minä riensin rinnettä alas. Saavuttuani alas tasangolle,\nsuuntasin kaukoputken taas kukkulalle, josta juuri olin tullut. Näin\nsiellä monta päätä pilkistävän kivien takaa. Ratsastajat vakoilivat\nsieltä liikkeitämme. Minua harmitti, etteivät julkisesti meitä\nseuranneet. Latasin kiväärini 800 askeleen etäisyydelle, laskeuduin\nsuulleni maahan ja tähtäsin erästä olentoa, jonka saatoin erottaa\nselvemmin muista.\n\nTohtori tempasi kiväärin olaltani. \"Ette saa ampua\", sanoi hän\ntavallisella levollisuudellaan, \"saattaisitte tappaa jonkun.\"\n\n\"Tahdon vaan antaa noille pelkureille läksyn.\"\n\n\"Olisi kyllä tarpeen, mutta jokainoa Tiibettiläinen on niin pelkuri,\nettä tuota läksytystä tarvitsisi alinomaa uudistaa\", vastasi Wilson,\naina järkevänä.\n\nKuljettuamme muutaman kilometrin, näimme takaa-ajajamme ratsastavan\nsolan läpi ja täyttä laukkaa tulevan pitkin rinnettä. Annoin mieheni\npysähtyä ja samassa silmänräpäyksessä pysähtyivät ratsastajatkin.\nTarkkasin heitä kaukoputkella. He näkyivät neuvottelevan. Vihdoin\nlaukkasi viisi miestä pohjoiseen, luultavasti vartioimaan sille\nsuunnalle vievää polkua. Kolme miestä jäi paikalle, muut laukkasivat\nhurjaa vauhtia Gyanemaan päin, ikäänkuin olisivat he äkkiä joutuneet\nkauhun valtaan.\n\nMe jatkoimme matkaamme. Nuo kolme ratsastajaa lähtivät myös liikkeelle,\nseuraten vuoren juurta, mutta pitkän välimatkan päässä, samaan suuntaan\nkuin me. Olivat kyyristyneet eteenpäin hevosten kaulan tasalle,\nselvästi luulotellen siten pääsevänsä näkymättä meidän ohitse.\nHuomattuansa, että ohjasimme kulkumme Laama Khokdenille, entiseen\nleiripaikkaamme, enensivät he vauhtiansa, niin että joutuivat meidän\nedellämme kulkemaan.\n\nKun me illalla saavuimme Laama Khokdeniin, tuli kaksi lammaspaimenta\nmeitä tervehtimään. Kolmas tuli heti senjälkeen. \"Lampaamme ovat\nkaukana\", sanoi toinen heistä, \"olemme nälissämme ja köyhät. Saammeko\nlevätä yön teidän leirinne lähellä ja noukkia ne ruuantähteet, joita te\nheitätte pois?\"\n\n\"Sen te kyllä saatte. Mutta varokaa, ettette nouki muuta kuin\nruuantähteet!\"\n\nSiinä luulossa, etten heitä tuntisi, olivat nämä tuhmat ihmiset vieneet\nhevosensa kylän vartiahuoneeseen, pukeuneet lammaspaimeniksi ja\ntunkivat nyt luoksemme, vakoiluksensa meidän toimiamme ja hankkeitamme.\nNe olivat tietysti nuo kolme ratsastajaa Gyanemasta.\n\nJoka askeleella, minkä Himalaijaa kohti otin, kävi sydämmeni ja\nmieleni yhä raskaammaksi. Pääni oli tuumia täynnä, mutta niitten\ntoteuttaminen oli toista. Kuinka usein olivatkaan parhaat tuumani\nmenneet myttyyn, kuinka usein olikaan täytynyt aloittaa uudestaan,\nkun kaikki juuri oli näyttänyt olevan parhaalla kannalla. Asemani oli\nnyt kaikin tavoin huonontunut. Kaikista ponnistuksistani huolimatta\nnäytti yritykseni onnistuminen käyvän yhä epäiltävämmäksi. Minun\ntäytyi itselleni tunnustaa, ettei se päivä ollut kaukana, jolloin sekä\nomani että seuralaisteni voimat olisivat ihan lopussa. Kovalle ottaa\nvaikean yrityksen alkaminen, mutta kun kerran on päässyt alkuun ja\nmonta vaikeutta voittanut, niin on vielä kovempaa, kun täytyy kääntyä\ntakaisin ja alkaa uudestaan.\n\nTilamme tuntui todellakin synkältä. En voinut luottaa omien miesteni\nuskollisuuteenkaan. Niin tapahtui esim. juuri tässä leirissä, että\ndaku, kerran keskustellessaan erään toisen kantajan kanssa, oli tullut\nsanoneeksi heti aikovansa lähteä tiehensä. Tohtori oli silloin,\nystävällisesti niinkuin aina, pyytänyt häntä jäämään, mutta turhaan.\nMe tiesimme seudulla löytyvän samallaisia rosvoja ja että hän jättäisi\nmeidät, liittyäkseen heihin ja uudestaan alkaakseen vanhaa elämäänsä.\nJos hän saisi toteuttaa aikomuksensa, saatoimme olla varmat siitä, että\nhänen uudet toverinsa pimeimpänä yön aikana kävisivät luonamme. Daku\ntiesi, että muassani oli suuri rahasumma ja hänen liikkeensä olivat\nmolempina viime päivinä olleet enemmän kuin kummalliset. Oliko hän\ntavannut jonkun vanhan toverin, tahi oliko hän Tiibettiläisiltä kuullut\nheidän olevan lähellä?\n\nDaku oli käärinyt kokoon huopapeittonsa repuksi, jota hän nyt kantoi\nselässään, ollen valmis lähtemään minä hetkenä hyvänsä. Huolissaan\ntästä uudesta vaarasta, ilmoittivat muut kantajat minulle asiasta.\nLähetin heti noutamaan hänet. Silmät maahan luotuina, mutta suoraan\nvastasi hän: \"Aion lähteä pois, sahib.\" — \"Mihin?\" — \"Minulla on\nystäviä näillä seuduin ja aion hakea heitä.\" — \"Vai niin, mene!\"\nvastasin minä ja tartuin ihan levollisesti pyssyyni. Tuossa tuokiossa\noli reppu selästä ja muutaman minuutin kuluttua oli hän taas työssä.\nPari muuta kapinoivaa kantajaa sain samalla tavalla järkiinsä. Sain\nsittemmin kuulla erään ryövärijoukon ainoastaan pari päivää tämän\njälestä hyökänneen lähellä rajaa erään karavaanin kimppuun.\n\nVieläkin marssi takaisin! Kuinka se minua kiusasikaan, ja kuitenkin oli\nse tehtävä! Kuljimme useita kilometriä ja leiriydyimme erään vuolaan,\n_Shirlangdu_ nimisen, virran rannalle. Tältä kohdalta voisimme, joskin\nvaivalla ja vaaralla, kulkea vuoriharjanteen yli ja sitten tunkeutua\nmetsikön läpi Mansanovariin, huolimatta vakoiliain valppaudesta. Päätin\nrohkeasti yrittää ja varovaisuuden vuoksi ottaa vaan neljä tai viisi\nkantajaa mukaani. Mieluummin olisin mennyt yksin, mutta ruokavarojen\nkuljettamisen tähden täytyi ottaa muita mukaan. Jos hätä tulisi, päätin\nsitten lähteä yksin ja ostaa ruokaa Tiibettiläisiltä matkan varrella.\n\nKaikki kantamukset pantiin kuntoon. Tarpeettomat vaatteet ja muut\nmukavuustavarat, vähemmin tarpeelliset lääkityskapineet jätettiin ja\nnäin saatiin enemmän tilaa minun tieteellisille kapineilleni. Jokainen\nkilon paino lisää tieteen hyväksi merkitsi kiloa vähemmän ruokavaroja,\njoita luulimme tarvitsevamme Lassan matkalla. Täytyi jättää kaikki,\nmikä ei ollut välttämättömän tarpeellista.\n\nIltapäivällä tuli kaksi tiibettiläistä urkkiaa leiriin, tavallisuuden\nmukaan kerjäläisinä. He pyysivät ja vaativat ruokaa. He käyttäytyivät\nniin sietämättömän hävyttömästi, että miehiltäni vihdoin loppui\nkärsivällisyys. Bijesing ja kristitty kokkimme Rubso karkasivat näitten\nkimppuun, löydyttivät heitä ja ajoivat lopuksi muiden avulla heidät\nalas rotkoon, sekä antoivat heidän tuntea kivisateen vaikutusta. Urkkia\nraukat, jotka eivät kyllin nopeasti päässeet virran poikki rotkon\npohjassa, saivat hyvin ansaitun löylytyksen.\n\nTästä pikku ottelusta oli paljon hankaluutta leirissä. Mutta monet\nShokalaiset seisoivat pökkäännyksissä ja olivat melkein mielettömän\npelkoja ja vapisivat kuin haavanlehti nähdessään jonkun Tiibettiläisen.\n\n\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA LUKU.\n\nEräs päätös. — Urhea shokalais-poika. — Khanden Sing tarjoutuu\nseuraamaan minua. — Mansing rupeaa palveliani palveliaksi. —\nPakolaisleiri. — Raivoisa myrsky. — Yksi taakka liikaa. — Ero\nWilsonista. — Yömarssi.\n\n\nParoni oli määrätty pantavaksi toimeen kello 9 illalla. Olin,\nlupaamalla suuren palkinnon, saanut taivutetuksi neljä miestä\nseuraamaan minua. Määrätyllä ajalla ei kukaan heistä ollut kuitenkaan\nsaapunut. Läksin heitä hakemaan. Toinen oli loukannut jalkansa, toinen\nväitti olevansa kuoleman kielissä ja muut suorastaan kieltäytyivät\nseuraamasta minua. He vapisivat pelvosta ja vilusta.\n\n\"Tapa meidät, sahib, jos tahdot, mutta me emme kuitenkaan seuraa sinua.\"\n\nKello kolmeen aamulla en ollut onnistunut saamaan ainoatakaan miestä\nkantajaksi, ja minun täytyi jättää kaikki pakopuuhat sikseen. Tilani\noli synkempi kuin koskaan ennen. Minun täytyi siis marssia takaisin\ntuota jäistä ja jylhää solaa kohti, josta olin Tiibettiin tunkenut!\n\n\"Te olette alakuloinen, herra Landor\", sanoi tri Wilson. Myönsin niin\nolevan. Jokainen askel taaksepäin oli minulle ikäänkuin isku rintaan.\nOlisin tahtonut jatkaa matkaani, maksoi mitä maksoi, ja ainoastaan\nhyväsydämmisen ystäväni, tohtorin, tähden olin välttänyt raivata\nväkisin itselleni tien. Olin kuohuksissa ja tunsin itseni kuumeiseksi.\nHalveksin miehiäni heidän pelkuruutensa tähden, enkä edes kärsinyt\nheitä nähdä.\n\nAjatuksiini vaipuneena käyskelin etiäpäin ja raivaamaton tie tuntui\nsekä mukavalta että lyhyeltä. Löysin sopivan leiripaikan. Edessäni ja\nyltympäri kohosi korkeita lumivuoria ja tuossa, ihan minua vastapäätä,\nnousi korkeuteen tuo samainen Lumpija-sola, josta niin suuria\ntoivoen olin tullut Tiibetin ylängölle. Nyt minua inhotti sitä edes\nkatsellakaan. Sen lumiset rinteet näyttivät ivaavan onnistumatonta\nyritystäni.\n\n\nOlleeko niin, että mieli aina on painuksissa kun on myrsky tulossa,\ntahi onko myrsky tulossa, kun mieli on raskas? varmaa vaan oli, että\nennenkuin olimme ehtineet pystyttää telttamme, oli tuuli, joka koko\niltapäivän oli vähän tuntunut, nyt paisunut kymmenkertaiseksi. Pilvet\nkulkivat hurjaa vauhtia päämme yli ja lumi tulla tuprusi jo suurissa\nhöyteissä.\n\n\"Mitä aiotte tehdä?\" kysyi tohtori minulta. \"Minun mielestäni olisi\nviisainta palata takaisin Garbjangiin, hankkia uutta väkeä ja sitte\nyrittää uudelleen.\"\n\n\"Ei, tohtori, ennen kuolen kuin jatkan tätä peräytymistä! Minulle\nonnistuu paljon paremmin, jos lähden yksinäni, ja aion lähteä tänä\nyönä, sillä olen varmasti pääsevä vuoren harjanteen yli.\n\n\"Ei, ei, herra Landor\", huudahti tohtori kyynelsilmin. \"Se merkitsee\nkuolemaa jokaiselle, joka semmoiseen ryhtyy.\"\n\nSanoin, että päätökseni oli horjumaton. Tohtori parka oli\nhämmästyksestä ääneti. Hän tiesi että oli turhaa enemmän vastustella.\nMenin telttaan panemaan tavarat uuteen kuntoon ja vähentämään niitä\nniin, että niistä lopuksi tuli vaan yhden miehen tavallinen taakka.\n\nKun puuhasin näissä matkavalmistuksissa, tuli Kahi telttaan hyvin\npeljästyneen näköisenä.\n\n\"Mitä sinä puuhaat, sahib\", kysyi hän hengästyneenä. \"Tohtori sanoi,\nettä aiot ensi yönä lähteä yksin vuorten yli mennäksesi seurueetta\nLassaan.\" — \"Se on totta, niin aion.\" — \"Voi, sahib, vaarat ja\nvaikeudet ovat liiaksi suuret. Et sinä voi mennä.\" — \"Tiedän sen, mutta\naion koettaa.\"\n\n\"Silloin, sahib, aion tulla kanssasi.\"\n\n\"Et suinkaan, Kahi, saisit liiaksi kärsiä. Palaa vanhempiesi luokse,\nnyt kun sopii sen tehdä.\" — \"En sahib, minne sinä menet, sinne\nminäkin menen. Vähäpätöiset ihmiset eivät koskaan kärsi, ja jos he\nniin tekevätkin, ei se mitään merkitse. Ainoastaan suurten miesten\nkärsimyksistä kannattaa puhua. Jos sinä kärsit, tahdon minäkin kärsiä.\nMinä seuraan sinua.\"\n\nKaliin filosofia liikutti minua. Hankin varmuuden, että hän tarkoitti\nmitä hän sanoi ja päätin vastaanottaa hänen tarjouksensa.\n\nTätä kelpaa sanoa onneksi. Rallilla oli viisi ystävää\nshokalais-kantajissa. Näillä oli kaikilla mielitiettynsä Garbjangin\nseuratalossa (rambangissa) ja heillä oli tapana iltaisin istua yhdessä\nja laulaa surumielisiä lauluja kaivaten sydänkäpyjään, jotka olivat\njättäneet Himalaijan tuolle puolen.\n\nKahi kiirehti kuumeentapaisesti ulos ja oli muutamassa minuutissa\ntakaisin.\n\n\"Montako kantajaa haluat, sahib?\" — \"Eipä kannata vastata kysymykseesi.\nHe eivät taida kumminkaan tulla.\" — \"Äläpäs, minä hankin ne. Riittääkö\nviisi?\" — \"Kyllä\", mutisin minä epäillen pudistaen päätäni.\n\nEpäilykseni sai kumminkin kovan kolauksen, kun Kahi palasi ja\nsäteilevin silmin huusi lystikkäällä Englanninkielellään: \"Viisi\nShokalaista tulee, sahib. Siis sinä, sahib, minä ja viisi kantajaa\nlähdemme tänä yönä; mihin aikaan, sahib?\"\n\n\"Totisesti, Kahi, sinä olet kerrassaan urhea poika!\" täytyi minun\nhuudahtaa.\n\n\"Urhea, sahib?\" kysyi hän innokkaasti kuullessaan hänelle oudon\nenglantilaisen sanan (smart). Hän opetteli innolla Englantia ja hänellä\noli oikein tavaamiskiihko. \"Smart, mitä se merkitsee? Ja kuinka se\ntavataan?\" — \"S-m-a-r-t, se merkitsee vikkelä, urhea.\"\n\n\"Smart\", kertoeli hän hitaasti kirjoittaessaan äsken opitun sanan\nkirjaan, jonka olin hänelle siihen tarkoitukseen antanut. Kahi oli\nepäilemättä, muutamia pieniä vikoja lukuun ottamatta, suuri luonne. Hän\noli aina hyvällä tuulella, tahtoi aina olla hyödyksi ja oli erinomaisen\ntiedonhaluinen, niin että oli oikein virkistävää sekä nähdä että kuulla\nhäntä.\n\nOnneni pyörä näkyy oikein tehneen koko käännöksen. Muutama minuutti\nKahin lähdettyä astui Khanden Sing telttaan, hän ei tiennyt mitään\nsiitä, että saisin seurueen mukaani, vaan huusi harmistuneena: \"Shoka\nkrab, sahib! Hunya log bura krab. Hatsur huvi, do admi jaldi Lhasa\ngicio. (Shokalaiset ovat huonoja, herra! Hunjat ovat sangen huonoja.\nSinä ja minä menemme molemmat yksin Lassaan.)\" Tässä siis vielä yksi\nurhoollinen, rohkea ja kelpo mies tahtoi tulla mukaani. Kuolemaa hän\nei sanonut pelkäävänsä. Hän oli juuri senkaltainen mies kuin minä\ntarvitsin. Sain sittemmin kyllin kokea, että hänen vakuuttelemisensa\nolivat totta.\n\nKhanden Sing oli innokas urheilumies. Hän ei ollut milloinkaan\nonnellisempi, kuin saadessaan ampua jotakin esinettä, vaikka ei kukaan\ntiennyt hänen koskaan osanneen. Pari päivää sitten oli hän saanut aika\nläksytyksen minulta, kun hän oli tuhlannut useita patroonia erääseen\nkiangiin monen kilometrin etäisyydessä. Tavallinen työ, niinkuin oman\nruokansa valmistaminen ja minun kapineeni kunnossa pitäminen, oli\nhänelle vastemmielistä ja hän ymmärsi aina sälyttää ne toimet toisten\nniskoille.\n\nPitaalia sairastava Mansing, joka onnettomuudekseen oli samaa säätyä\nkuin Khanden Sing, rupesi palveliani palveliaksi. Nämät molemmat\nHintulaiset riitelivät ja tappelivat alinomaa, mutta olivat, siitä\nhuolimatta, parhaita ystäviä. Tämän miehen sai Khanden lupauksilla\nja pikkutuuppauksilia ottamaan osaa meidän uuteen retkeennne ja sen\ntuntemattomiin vaaroihin.\n\n\nKello 8 illalla olin saanut kootuksi kaikki, jotka olivat luvanneet\nminua seurata. Nämät olivat: Khanden Sing ja Kahi sekä kuusi kantajaa.\n\nNimitimme tätä leiriä \"Pakolaisleiriksi\", sillä paholaisen kaltainen\ntuuli pudisteli telttojamme, puhumattakaan lumesta, jota raivoisa tuuli\nsuurissa pöykyissä kuljetti telttoihimme. Yöllä se vaan yltyi. Ei ollut\nlöydettävissä mitään polttoainetta, ei puuta, ei lantaa eikä sammalta.\nOlimme pystyttäneet telttamme noin 4,752 m. korkeudelle ja jos olisimme\nnousseet vuoren harjanteen huipulle, olisimme vielä saaneet kiivetä\nlähes 600 m. korkeammalle. Mutta se olisi tässä ilmassa ollut kovin\nvaikeata, vaikka emme, tahtoessamme välttää tiibettiläisiä vartioita,\nolisi saattaneet valita kolkompaa yötä kuin tämä oli.\n\nSuostuin tohtorin kanssa, että hän veisi Garbjangiin takaisin kaikki\njättämäni kapineet, sekä ne miehet, jotka eivät minun kanssani tulleet.\nHän jättäisi telttamme paikoilleen vielä seuraavaan ikäpuoleen, että\nTiibettiläiset luulisivat meidän kaikkien olevan siellä ja että\nsiten pääsisimme pitkän matkan eteenpäin. Vaikka kävisikin vaikeaksi\nolla ilman telttoja, emme kuitenkaan saisi viedä mukaamme muita kuin\nminun suojatelttani. Emme kuitenkaan moneen päivään voisi niitä\npystyttää, etteivät Tiibettiläiset meitä löytäisi, sillä varmaankin\nhe ensimmäisinä päivinä ajaisivat meitä takaa niinkuin villieläimiä.\nMeidän täytyisi öisin kulkea pitkät matkat vuoriharjanteen huipulla,\neikä laaksoissa niinkuin muut matkustavaiset. Pikkuisen saisimme\nnukkua päivällä, kuin voisimme olla kätkössä jossakin hyvin\nsuojatussa paikassa. Emme saisi ajatellakaan mitään määrättyä aikaa,\njolloin saisimme tulen ääressä lämmitellä. Sillä jos löytäisimmekin\npoltinaineita niillä korkeuksilla, joissa kuljimme, mikä kumminkaan ei\nollut luultavaa, saattaa, niinkuin tunnettu, tuli tahi savu näkyä sekä\nyöllä että päivällä sangen pitkät matkat.\n\nEnnen lähtöämme punnitsimme kaikkia näitä asioita. Ja sitäpaitsi\nkäsitimme varsin hyvin, että jos Tiibettiläiset kerran oikein toden\npäästä meitä ahdistaisivat, olisimme niin vähälukuiset heidän\nsuhteensa, ettemme ajan pitkään voisi heitä tehokkaasti vastustaa.\nKun ajattelin asemaamme, epäilin sentähden suuresti, oliko minun ja\nseurueeni henki Pakolaisleiristä lähdettyämme pennin arvoiset. Että\naloitimme tämän retken, vaikka täysin tajusimme sen vaaranalaisuuden,\noli ehkä hulluutta, mutta päättäväisyyden puutetta ei saateta viaksemme\nlukea.\n\nTohtori oli viimeiseltä leiriltämme ottanut mukaansa vähän sammalta,\njoista hän nyt koetti sytyttää tulen, valmistaakseen minulle leivoksia\nennen lähtöämme. Mutta voi, vaikka ahkeroitsimme siinä neljä tuntia ja\nkulutimme saman verran tulitikkulaatikoita, emme saaneet merkiksikään\ntulta! Puoliyön aikana lähetin Khanden Singin ja Kakin noutamaan\nmiehet. Kaksi tuli vavisten telttaan, muita ei saatu hereille. Menin\nsilloin itse ja talutin kutakin kannettavansa luo. He itkivät kaikki\nkuin lapset. Vasta silloin havaitsin, että olin kiireessä ja mellakassa\nvalmistanut yhden taakan liiaksi. Tässä olivat hyvät neuvot kalliit.\nKaikki oli valmiina pakoon ja hetki suotuisa sekä viivytys tuhoa\ntuottava. Minun täytyi saada yhden kantajan lisäksi, maksoi mitä\nhyvänsä. Kantajien teltassa, johon nyt menin, oli itkua ja valitusta.\nOlisi luullut heidän kaikkien makaavan viimeisessä hengenvedossa,\nniin surkeasti he valittivat vaan pelvosta, että heitä pakotettaisiin\nkantajiksi. Tavattomalla vaivalla sain lopuksi uhkauksilla ja\nlupauksilla Bijesingin nousemaan ja seuraamaan minua. Mutta kantamus\noli hänelle liian raskas: hän tahtoi kantaa vaan puolet. Oman taakkani\nlisäksi otin minä sitten toisen puoliskon.\n\nSammutimme myrskylyhdyn, ja kello 2, kun myrsky hurjimmillaan\nraivosi, ajaen rakeita ja lunta silmiimme, kun tuuli ja pakkanen\ntunki luitten ja ytimien läpi ja kaikki luonnonvoimat kiukkuisina\nkokosivat kaikkia esteitä tiellemme, silloin lähti joukko äänettömiä,\npuoleksipaleltuneita miehiä leiristä tunkeaksensa eteenpäin rajuilman\nläpi. Käskin miesten pysyä hyvin lähellä toisiansa ja niin suuntasimme\nkulkumme suoraan vuorenkylkeä kohti, tarkasti välttäen semmoisia\npaikkoja, joissa mahdollisesti saattoi olla tiibettiläisiä vakoilioita.\n\nPaolle sopivampaa yötä emme olisi voineet valita. Oli niin pimeä,\nettä tuskin saattoi nähdä pari tuumaa eteensä. Äänetönnä ja raskaalla\nmielellä seurasi tohtori meitä muutaman sata askelta. Pyysin hartaasti\nhäntä palaamaan takaisin telttaan. Hän pysähtyi, tarttui käteeni\nja jätti minut hyvästi muutamin katkonaisin sanoin. \"Vaarat teidän\ntiellänne\", kuiskasi hän, \"ovat niin lukemattomat, että ainoastaan\nJumala voi saattaa teidät eheänä niitten läpi. Kun ajattelen nälkää ja\npakkasta sekä kaikkia vaivoja, joita saatte kestää, niin minä vapisen\nteidän tähtenne.\" — \"Hyvästi tohtori!\" sanoin syvästi liikutettuna. —\n\"Hyvästi\", huudahti hän, \"hyvä —\" ja ääni tukehtui häneltä.\n\nKaksi tahi kolme askelta ja pimeys erotti meidät, mutta hänen\njäähyväisensä soi vielä korvissani, kun ikävällä muistelen uskollista,\nlämminsydämmistä ystävää.\n\nNyt oli siis marssi Lassaan todenteolla alkanut. Pienessä ajassa olivat\nkorvamme, sormet ja varpaat jäädyksissä. Lumi piiskasi armottomasti\nkasvojamme, ja silmiämme kirveli. Me hapuilimme kuin sokeat eteenpäin\npimeässä, äänettöminä ja väsyneinä, ja kipusimme yhä korkeammalle\nvuorenrinnettä ylös. Mitä ylemmäksi päästiin, sitä purevammaksi\nkävi pakkanen ja tuuli. Joka viiden minuutin kuluttua täytyi meidän\npysähtyä ja pysytellä hyvin lähellä toisiamme, pysyäksemme lämpyminä\nja hengittääksemme, sillä ilma oli niin ohutta, että me raskaine\ntaakkoinemme vaivalla jaksoimme astua eteenpäin.\n\nÄkkiä kuulimme vihellyksen ja ääniä etäältä. Miehet kokoontuivat\nympärilleni, kuiskasivat peljästyneinä: \"daku, daku!\" ja heittäysivät\nsuulleen maahan. Latasin pyssyni ja meni muutaman askeleen edespäin.\nMutta pimeys oli läpäisemätön. Minä kuuntelin. Nyt kuulin uuden,\nterävän ja pitkän vihellyksen. Se kuului tulevan jostakin kohdasta\nvastapäätä meitä. Muutimme vähän suuntaamme ja jatkoimme hitaasti,\nmutta taukoamatta nousuamme, kunnes me päivän noustessa huomasimme\nolevamme lähellä vuoren kukkulaa. Vielä satoi vahvasti lunta. Vielä\nviimeinen ponnistus ja me olimme ylhäällä.\n\nTässä tunsimme olevamme verrattain turvassa. Ihan uupuneina laskimme\ntaakkamme lumelle ja oikasimme itsemme riviin hyvin lähelle toisiamme\nsekä levitimme kaikki huopapeitteet moninkertaiseksi peitoksi päällemme.\n\n\n\n\nKAHDEKSASTOISTA LUKU.\n\nJärviä 5,643 metrin korkeudessa. — Kylmää ruokaa korkeilla ylängöillä.\n— Lumeen haudattuina. — Rosvoja. — Vaarallinen paikka. — Kaivamme\ntavaramme kätköön. — Ruokavarat lopussa. — Putoaminen Gakkovirtaan. —\nHyvä tuuma. — Nokkoset ruokana.\n\n\nKun heräsimme kello 1 keskipäivällä, olimme ihan läpimärät.\n\nAurinko oli nim. sulattanut lumen, joka oli kasaantunut päällemme.\nLeiripaikkamme oli 5,346 metrin korkeudessa. Kaakkoistuuli tunki\nterävästi luiden ja ytimien läpi ja me kärsimme siitä tavattomasti\nsekä nyt, että koko ajan kun Tiibetissä olimme. Alkaa rajusti tuulla,\nsäännöllisesti kello 1 i.p. ja tämmöistä kestää kello 8 illalla,\njolloin tuuli tavallisesti laskee ja vähitellen ihan lakkaa. Mutta\nusein tapahtuu niinkin, että se tähän aikaan yltyy ja puhaltaa koko yön\ntavattoman rajusti.\n\nJuuri kun valmistimme lähtöä, nousi taivaalle uusia pilviä ja taas\nalkoi sataa lunta. Oli ihan mahdotonta tehdä tulta ja meidän täytyi\nviluisina ja nälkäisinä aloittaa marssimme. Kahlasimme vyötäisiin asti\njääkylmän joen yli ja kivuten yhä korkeammalle moniaita kilometriä\nsaavuimme lopuksi 5,627 m. korkuiselle ylätasangolle.\n\nHämmästykseksemme näimme tämmöisessä korkeudessa neljä suurta\njärveä, ihan lähellä toisiaan. Kun aurinko hetkeksi pilkisti pilvien\nraoista, loi se rusohohteen lumihuippuihin yli ympäri, muutti järvet\nkimaltelevaksi hopeaksi ja loihti näin eteemme lumoavan kauniin taulun.\nNälkä ja väsymys esti meitä kuitenkin täysin määrin tätä suuremmoista\nnäkyä nauttimasta. Ennen kaikkea täytyi meidän nyt pian löytää sopiva\npaikka, jossa saisimme levätä. Harras toivoni oli, että menisimme\nylätasangon poikki ja sen luoteista rinnettä alas, jossa mahdollisesti\nlöytäisimme polttopuita, mutta puoleksi paleltuneet voimattomat mieheni\neivät jaksaneet mennä edemmäksi.\n\nHeidän märät taakkansa olivat entistään painavammat. He läähättivät\nkovasti, ja olimme tuskin ehtineet jotenkin suojattuun paikkaan järvien\nvälissä, ennenkuin he kaikin vaipuivat maahan, kykenemättä pääsemään\nedespäin. Olin kovin huolissani heidän tähtensä, kun he kieltäytyivät\nsyömästä kylmää ruokaa. Se olisi heille kuolemaksi, selittivät he.\nKuinka voisivatkaan ilman ruokaa kestää seuraavan päivän marssin?\nVihdoin onnistui minun, kun varmasti vakuutin etteivät kuolisi, saada\nheitä syömään vähäisen satoa ja ghuria. He olivat kuitenkin tuskin\nnielleet muutaman suupalasen kylmään veteen sekoitettua ruokaa, kun jo\nhe saivat kovia vatsanvaivoja, jotka jatkuivat koko yön.\n\nKokemuksesta he epäilemättä tiesivät, että kylmän ruuan nauttiminen\nkorkeilla paikoilla on vaarallisempaa kuin syömättä oleminen, ja minä\nkaduin ymmärtämätöntä, mutta hyväntahtoista neuvoani, kun en itse\nmitään vaivaa kylmän ruuan nauttimisesta tuntenut. Heti auringon\nlaskettua paisui pakkanen kovasti. Satoi vielä runsaasti lunta, ja\nsekä märät vaatteemme että huopapeitteemme olivat jäässä. Sytytin\npienen väkiviinalampun ja sen ääreen me, peitteisiimme käärittyinä,\nkaikin kokoonnuimme. Yritimpä tällä pienoistulella keittää meille vähän\nlihalientäkin, mutta korkean paikan tähden tarvitsi vesi pitkän ajan\nlämmitäkseen ja kun se vihdoinkin alkoi käydä haaleaksi, sammui liekki,\neikä minulla ollut varoja tuhlata enemmän väkiviinaa saadakseni sen\ntaas palamaan. Ruuanlaitos jäi siis sikseen, ja kun yö yhä kylmeni,\nsullouduimme yhteen huopapeittojemme alle. Unta ei kuitenkaan ollut\najattelemistakaan. Kapineistamme olimme tehneet suojamuurin itsellemme,\nja miehet vetivät peittonsa päänsä yli. Minä en kuitenkaan koskaan\nvoinut oppia tätä alkuasukasten nukkumistapaa, sillä tuntui aina siltä\nkuin tukehtuisin. Nukuin aina pää peitosta vapaana, koska siten tuntui\nmukavammalta ja tahdoin vapaasti nähdä, että voisin nostaa metelin, jos\nTiibettiläiset hyökkäisivät kimppuumme.\n\nMiehet huokasivat, voihkivat ja valittivat nukkuessaan ja hampaat\nsuussa kalisivat. Heräsin usein, tuntien kovaa kipua paleltuneissa\nkorvissani. Silmätkin kirvelivät kovasti, kun jääpuikkoja muodostui\nsilmäripsiin. Joka kerta kun koetin aukaista silmäni, tuntui siltä\nkuin silmäripset irtautuisivat luomista, sillä heti kun suljin silmät,\njäätyivät luomet yhteen.\n\nVihdoinkin koitti aamu! Yö oli tuntunut loppumattomalta. Kun yritin\nnostaa peittoani, tuntui se tavattoman raskaalta ja kankealta. Eipä\nihmettä, sillä se oli kovaksi jäätynyt ja oli puolenkyynärän paksuisen\nlumen peitossa. Ilmapuntari oli yöllä laskenut 24° Fahr. Huusin\nmiehiäni. Niitten oli vaikea herätä. Hekin olivat lumeen haudattuina.\n\n\"_Uta, uta, uta!_\" (ylös, ylös, ylös!) huusin, ravistaen heitä toinen\ntoisensa perään ja laasten lumen heistä, minkä sain.\n\n\"_Barof bahut_!\" (paljon lunta!) sanoi eräs, nostaessaan nenänsä\npeiton alta ja hieroen kirveleviä silmiään. _\"Salaam, sahib!\"_ sanoi\nhän, saatuaan ne auki ja nähtyään minut, sekä vei kätensä tervehtien\notsaansa kohti. Toinen teki samalla tavalla. Tavallisuuden mukaan\nheräsi Kahi viimeiseksi.\n\n\"Nouse ylös, Kahi!\" huusin minä. — _\"O, buhijoh!_ (isä!)\" haukotteli\nhän, kiiskotteli, katseli ympärilleen ja mutisi muutamia katkonaisia\nsanoja.\n\n\"Hyvää huomenta, herra! Näin paljon lunta. Ei, mutta katsokaa, tuolla\non kaksi _kiangia!_ Mitä merkitsee kiang Englannin kielellä?\" — \"Wild\nhorse (villihevonen)\" — \"Wild? Tavataanhan se: w-i-l-d?\"\n\n\"Kyllä niin.\" — Nyt otettiin muistikirja päänalusen alta ja sana\nkirjoitettiin kirjaan.\n\nKummallisia ihmisiä, nämä Shokalaiset! Kylmästä kankea ja nälkäinen\nEurooppalainen ei niin paljon suinkaan välittäisi sanojen oikein\nkirjoituksesta.\n\nMansing parka kärsi kauheasti. Hän valitteli koko yön. Olin lainannut\nhänelle ulsterinkankaisen takkini, mutta ei siitä paljon apua ollut:\nverenkierto näkyi olleen ihan seisahtumassa. Iho oli harmaa ja\nkalmankalpea, kasvoissa syvät uurteet ja jalat niin kankeat pakkasesta,\nettei hän pitkään aikaan voinut seisoa.\n\nTaas eivät Shokalaiset tahtoneet mitään syödä. Satoi vielä lunta.\nNyt lähdimme kulkemaan koillista kohti. Kuljettuamme muutaman\nkilometrin tähän suuntaan, laskeusimme jyrkkää rinnettä, joka oli\ntäynnä kalliolohkareita. Kulku oli pikainen, mutta vaivalloinen.\nKun kaukoputkella tarkastin edessäni aukenevaa maisemaa, havaitsin\netäällä koillisessa laakson, jossa kasvoi pensaita ja sammalia, olipa\nsiellä telttakin ja muutama lammas. Teltan näkeminen teki minut\nlevottomaksi, ja me muutimme suuntaa, ettei meitä nähtäisi. Ja sitten\nme taas kiipesimme ylänköä ylös, teimme mutkan ja käännyimme itään.\nPäivänlaskussa aloimme laskea alaspäin ja menimme vaikeuksitta laakson\nläpi juoksevan _Gakkon_-virran yli. Kun olimme leiripaikaksi valinneet\nvähäisen, hyvin suojatun notkon, pystytimme pienen suojateittani erään\nallikon kylkeen, jossa oli lumivettä.\n\nHelposti arvattavalla kiireellä lähdimme kaikin kokoomaan pensaita ja\nsammalta polttopuiksi ja joka mies kantoi leirille niitä monta sylystä.\nMuutamassa silmänräpäyksessä leimusi kolme tavatonta tulta, joilla\nme valmistimme itsellemme runsaan päivällisen ja hukutimme surumme\nkiehuvaan teehen sekä kuivasimme vaatteemme ja peittomme. Lämpö levitti\nihmeen suloisen hyvinvoinnin tunteen koko olentoomme, ja unhotetut\nolivat tässä verrattain huolettomassa hetkessä kaikki kärsimämme vaivat\nja vastukset. Jos emme ota lukuun muutamaa suupalaa _satoa_, emme\nkahteen vuorokauteen olleet nauttineet mitään vahvempaa ruokaa. Näinä\nkahtena vuorokautena olimme kulkeneet pari penikulmaa, jokainen kantaen\nselässään 24 kiloa painavan taakan.\n\nOlimme nyt noin 4,900 m. korkeudella, joten tämä paikka oli alhainen\nedellisten korkeampien ja kylmempien seutujen suhteen. Vastakohta\ntuntui kaikille hyvältä ja uusin toivein aloin taas suunnittelemaan\nuusia tulevaisuuden tuumia. Mielentilamme oli taas muuttunut syvimmästä\nalakuloisuudesta jotenkin tyytyväiseksi.\n\n\nEdessämme koillisessa oli korkea vuori ja etäämpänä idässä kapea\nlaakso kahden vuoriharjanteen välissä; suuntaan 238° virtasi eräs\njoki kauniin rotkon läpi Mangshan-vuorta kohti. Säästääksemme aikaa\nja vaivaa pidin tarpeellisena suunnata kulkumme itään, vaikka silloin\nsaatoimmekin kohdata Tiibettiläisiä, varsinkin ryövärijoukkoja, joita\nvaeltelee täällä _Nari Khorsumin_ maakunnassa. Täytyi siis ollani\nhyvin varovainen, ja se oli verrattain helppoa, kun Shokalaiseni\nnäitä joukkoja kovasti pelkäsivät. Emme päässeetkään pitkälle, kun jo\nShokalaiset äkkiä heittivät itsensä pitkäkseen ja rupesivat ryömimään\ntakaperin. Minä olin vähän pysähtynyt tekemään havainnoltani, ja kun\nkiiruhdin heidän tykönsä, kuiskasivat he: \"_daku! daku_!\" (ryöväriä!\nryöväriä!)\n\nOli liian myöhäistä: meidät oli nähty ja joukko ryöväreitä, pyssyillä\nja miekoilla varustettuina, tuli juosten meitä vastaan. Vanha kokemus\nopettaa, että tämmöisissä tilaisuuksissa on pakeneminen huonointa,\nsillä tappelujunkkari ei ole koskaan rohkeampi, kuin nähdessään\nvastustajansa pelkäävän. Latasin sentähden Mannliher-kiväärini\nja Khanden Sing samoin latasi Henry-Martiny kiväärinsä. Käskin\nShokalaisten istua tavaroittensa viereen ja olla paikoiltaan\nliikahtamatta. Minä ynnä aseenkantajani menimme nyt suoraan\nesillehyökkääviä ryöväriä kohti, jotka nyt olivat vähemmän kuin 100\naskeleen päässä meistä. Huusin heille, että pysähtyisivät ja Khanden\nSing osoitti heille merkeillä, että vetäytyisivät takaisin. Mutta he\neivät huolineet varotuksistamme, vaan lähenivät vielä suuremmalla\nvauhdilla. Epäilemättä luulivat he, että olimme shokalais-kauppiaita,\njoista olivat tottuneet saamaan helpon voiton ja runsaan saaliin. Nyt\nhe hajaantuivat hyökätäkseen sitten, likemmäksi tultuaan, joka taholta\nmeidän kimppuumme.\n\n\"Dushu! dushu (pois tieltä)!\" huusin minä kiukkuisesta heille, asettaen\nkiväärin silmälleni ja tarkasti tähdäten päin johtajaa, Khanden Singin\nsamoin tähdätessä erästä toista heidän joukossaan. Tämäpä tepsi.\nPaikalla he tekivät naurettavan \"salaam'insa\" ja vilistivät tiehensä.\nAjoimme heitä takaa jonkun matkan. Kukkulaltamme näimme, että heitä\nvähän matkan päässä oli useampia ja että heillä oli joku tuhat määrä\nlampaita, arvatenkin ryöstötavaraa. Viittailimme heille, että heidän\ntulee väistyä edemmäksi meidän tieltämme, ja lopulta he hädin kiiruin\nlaumoineen talsivatkin taipaleelle. Sitten jatkoimme mekin menoamme,\nkun mieheni olivat tökerryksistänsä tointuneet.\n\nMonilukuiset leiripaikat virran varrella osoittivat meidän nyt\nolevan vilkasliikkeisessä seudussa. Aamun tapaukset olivat kuitenkin\nvirittäneet mielemme uuteen eloon astellessamme virran vasenta puolta.\nVaivalloisen kiipeämisen perästä nousimme 4,870 m. korkeuteen. Täältä\noli komea näkemys pitkin koko lumiselkää Mangshan-solasta Lippu-solaan\nasti, vieläpä kauas koilliseenkin päin, jossa _Nimo Nangilin_ neljä\nlumihuippua häämöitti suunnassa 84°, 92° ja 115°, korkein oli noin\n6,140 m. Monta pikku puroa laski _Gakkon_-virtaan täältä ylängöltä,\njonka reuna oli 4,690 m. yli meren pinnan.\n\n_Kardam'in_ ja _Dogmar'ia_ kautta kulki polku Gyanemasta Taklakotiin\npitkin virran vierua, samoin toinen lounaiselle suunnalle\nMangshan-solaan.\n\nNämä seudut olivat meille vaarallisia, sillä arvattava oli, että\nTiibettiläiset jo tiesivät meidän päässeen heidän käsistänsä ja olevan\nmatkalla heidän sisämaahansa. Tiesinkin jo lähetetyn sotamiehiä y.m.\nurkkioita vartioimaan solia ja polkuja meidän matkallamme. Kun retkemme\nsiis kävi monien tienristimysten ohi, saimme olla hyvinkin varoillamme.\nTiibetissä on ilma niin kirkasta, että liikkuvaiset esineet näkyvät\ntavattoman pitkien matkojen päähän aivan selvästi. Kun kaukoputkella\nkatsoen en mitään epäiltävää nähnyt, jatkoimme matkaa. Mieheni\nkatsoivat kuitenkin varmemmaksi kulkea laaksoa kuin harjannetta myöden\nja niin menimme muutamaan rotkoon, jossa tosiaan turvemmassa olimmekin.\nMutta emme vielä olleet ehtineet rotkon reunalle, kun jo alempaa\nkuulimme melua.\n\nKhanden Sing ja minä konttasimme ihan reunalle ja kurkistimme\nsyvyyteen. N. 150 metriä meidän alapuolellamme näimme tiibettiläisen\nleirin, jossa oli paljon jaakkia ja pikkuhevosia. Tarkastelin tätä\nvähän aikaa. Siellä näkyi olevan useita sotamiehiä, varmaankin\npitääksensä meitä silmällä. Kaukoputken avulla tunsin muutamia Gyaneman\nlinnanväestä. Pidimme viisaimpana hakea itsellemme lymypaikan, jossa\noleskelisimme pimeään asti, teimme mutkan ylängölle päin, lähestyimme\ntaas reunaa ja laskeusimme alas virran luo. Pimeän tultua menimme sen\nylitse, kipusimme kahden ahtaan kallioseinän välistä ylös ja löysimme\nhyvän paikan, johon pysähdyimme.\n\nMiesten seuraamina kiipesin nyt kallionkielekkeeltä toiselle ja\njouduimme sileälle kalliolle, jonka yli riippui tavattoman suuri\nkallionlohkare, muodostaen sille ikäänkuin katon. Juuri tällaisen\nlymypaikan me tarvitsimme! Telttaa emme uskaltaneet pystyttää ja\nannoimpa vielä varovaisuuden vuoksi kaivaa kaikki kapineemme maahan,\näkkihyökkäyksen varalta. Vapaina niistä voisimme paremmin piilottaa\nitsemme vainoojiltamme ja sitten toisten, tilaisuuden sattuessa, palata\nniitä ottamaan.\n\nJa juuri nyt, kun kaikki näytti selkenevän, tein kauhean havainnon. Nyt\njuuri kun oli erittäin tärkeätä päästä nopeasti liikkumaan, havaitsin\nruokavarain olevan lopussa. Tästä minä täydellisesti hämmästyin, sillä\nennenkuin erkanimme retkikunnan suuremmasta osasta, olin käskenyt\nmiesten ottaa ruokavaroja 10 päiväksi. Tohtori oli saanut huoleksensa\ntämän toimenpiteen tarkastamisen ja hän oli ilmoittanut, että taakoissa\noli pitkäksi aikaa ja riittävästi ruokavaroja. Ja nyt havaitsimme, että\nruokavaroja oli tuskin yhdeksi ateriaksi. Samalla tein sen surullisen\nhavainnon, että suolaa oli meillä ainoastaan muutama rahkila.\n\n\"Mihinkä olette suolan panneet?\" kysäsin suuttuneena miehiltäni, koska\nepäilin heitä tästä tempusta, sillä olin käskenyt, että joka mies\nottaisi mukaansa puolen \"seeriä\" (2/3 kiloa) suolaa.\n\n\"Sahib, me unohdimme ottaa suolaa,\" vastasivat miehet yhteen ääneen.\n\nNiiden tavattomien vaivojen ja vaarojen jälkeen, joissa olimme olleet\nja kaiken sen puuhan perästä, mikä minulla oli ollut tieteellisten\nkapineitteni säilyttämisessä, tuntui tosiaan kovalta nähdä kaikki\ntuumani nyt raukeavan, sillä meillä oli vielä 3-4 päivän matka\nMansarovar-järvelle, jossa seuduin toivoin saavani uusia ruokavaroja.\nTäytyikö nyt jo näin kaukaa, kesken kaikkia palata takaisin ja\nperästäkin joutua Tiibettiläisten käsiin? Ruumiillisesta kärsimyksestä\nen tavallisesti piittaa, mutta sieluntuskat olivat nyt masentavia.\n\nOlin nyt aivan alakuloinen ja päällepäätteeksi jouduin vielä\nruumiillisestikin sairaaksi. Olin nim. puolipimeässä kahlatessamme\nGakkon-virran poikki kompastunut kiveen ja kaatunut syvään veteen,\ntuulessa ja pakkasessa. Kun nyt märjissä vaatteissa ollen puhuin\nmiesteni kanssa tuumistamme, rupesi minua äkkiä kovasti viluttamaan\nja kävin niin kokonaan voimattomaksi, että kuumeen yhä karttuessa\nrupesin hourailemaan. Hampaat helisivät, ohimoita pakotti, ja kaikki\nretkemme vaivat muodostelivat kummallisia haamuja silmieni eteen;\nperikato näytti välttämättömältä. Jota enemmän aivojani vaivasin\nkeksiäkseni keinon tilamme parantamiseksi, sitä toivottomammalta näytti\ntulevaisuus. Mutta yhtäkkiä salaman tavoin pälkähti päähäni ajatus,\nensi katsannossa tosin mahdoton toteuttaa, mutta hätätilassa ei sentään\nkokonaan mahdoton. Mitäpä, jos neljä miestäni menisi valepuvussa\nTaklakotiin hankkimaan ruokaa vihollisiltamme, kaksi muka kauppiaana,\nkaksi kerjäläisenä. Me muut olisimme sen aikaa piilossa täällä. Puhuin\nsiitä seuralaisilleni, ja hyvin ymmärrettävistä syistä vähän aikaa\nepäröittyänsä, otti neljä Shokalaista lähteäksensä tuolle vaaralliselle\nretkelle. Jos keksittäisiin keitä he olivat, menettäisivät he hirveän\nja moninaisen piinan perästä päänsä. Ja vaikka he sittemmin minun\npettivät, tulee minun avomielisesti tunnustaa tämä heidän ansionsa,\nettä he niin rohkeasti ja uskollisesti minua tässä vaarallisessa\ntilassa auttoivat.\n\nYöllä olivat miehet erittäin ystävällisiä minua kohtaan. Emme nukkuneet\nensinkään, kun oli pelättävänä Tiibettiläisten äkillinen hyökkäys.\nShokalaiset kertoivat tiibettiläisiä ryövärihistorioita, jotka kyllä\nunen silmistä sivalsivat ja hiukset pörröön nostivat.\n\nPäivän koitossa lähdimme liikkeelle poimimaan nokkosia, joita\nleirimme lähellä kasvoi runsaasti. Niistä laitoimme erimuotoisia\nruokia, jotka tosin olivat ravitsevia, vaikkei niiden makua juuri\nsovi kehua. Silloisissa oloissa eivät nokkoset olleet niinkään\nhuonoja. Pahinta vaan oli, ettei ollut suolaa, jonka kanssa nautittuna\nnokkonen epäilemättä olisi helpommin sulanut. Suolaa koetimme korvata\npippurilla, ja lohdutuksemme oli, että niin kauvan kuin meillä oli näin\npaljon nokkosia lähittyvillämme, ei ainakaan tarvinnut nälkään kuolla.\n\n\n\n\nYHDEKSÄSTOISTA LUKU.\n\nViimeiset ruokavarat. — Tuumasta toimeen. — Ryövärijoukko. —\nLinnamme. — Sotamiehiä jäljitiämme.. — Kamala leiri. — Dogpa-heimon\nihmisiä. — \"Kauppias\" ja \"kerjäläinen\" palaavat. — Heidän vaarallinen\nseikkailunsa. — Päästäni on luvattu hinta. — Shokalaiset aikovat jättää\nminun. — Kapina.\n\n\nRuokavaroja oli nyt 2 kiloa jauhoja, kilo riisiä ja kilo _satoa_. Nämät\nannoimme niille neljälle, joiden piti tunkeutuman Taklakotiin, sillä\nheidän retkensä oli epäilemättä pitkä ja vaivalloinen. Meillä oli\nkylliksi nokkosia.\n\nShokalaisia matkaanmeniöitä neuvoin tarkasti, kuinka menettelisivät.\nHeidän tulisi mennä yksitellen Taklakotiin ja ostaa aivan vähän\nerällänsä. Kun olisivat saaneet kerätyksi kantamuksen verran, tulisi\nyhden heti lähteä paluumatkalle sen kanssa. Toiset seuraisivat samoin\nyksitellen, kunnes he kaikin kohtaisivat toisensa sovitulla paikalla ja\nsitten yhdessä saapuisivat leiriimme.\n\nKiireesti laitettiin tarkoituksemmukainen puku kullekin sekä\ntehtiin muut tarpeelliset varustukset. Ja vihdoin moninkertaisten\nhyvästijättöjen ja kehotussanojen perästä lähtivät miehet vaaralliselle\nmatkalleen.\n\nKaikkialla ympärillämme tuntui olevan hiljaista ja rauhallista, jopa\nsiihen määrään, että minä kaivoin sekstanttini ja tekohorisonttini\nesille ja rupesin tekemään pituus- ja leveysasteen mittauksia, kun\nhirveäksi hämmästykseksemme sangen suuri lauma jaakkia ilmestyi solaan\nleirimme pohjoispuolelle ja samosivat suoraan meitä päin. Oliko meidät\nhavaittu? Tarjumin väkikö se noin kulki laumoillensa? Ei ollut aikaa\nhukata silmänräpäystäkään. Koneet ja peitteet piilotettiin heti, ja me\nryömimme suoraan jaakkeja päin, jotka meidät nähdessään pysähtyivät.\nSitten aloimme viskellä kiviä heille päin silmiä. Tästä jaakit niin\npahastuivat, että syöksivät päistikkaa Likimmäiseen rotkoon. Se oli\nonneksi meille, sillä piilopaikastamme saatoimme erottaa joukon\nTiibettiläisiä, jotka riensivät jaakkiensa jäljessä samaan rotkoon. He\nkulkivat meidän ohitsemme ainoastaan muutaman sadan askeleen päässä,\nnähtävästi ihan tietämättöminä meidän läsnäolostamme. He laulelivat ja\nryömivät tuon tuostakin maassa kaiketi jälkiä tarkaten.\n\nIltapäivällä lähdin minä tiedustelemaan suuntaa Gyaneman tielle\npäin, ja sain, itse piilossa ollen, nähdä useita Tiibettiläisiä\nTaklakotin matkalla. Sotamiehiä ei ollut näkyvissä, mutta sen sijaan\nsuuri joukko jogpa-heimon ryöväriväkeä, jotka ajoivat edellänsä\nhyvinkin tuhatlukuista lammas- ja jaakkilaumaa. Se oli viehättävä\nnäkemys. Kaikki he ratsastivat, niin miehet kuin naisetkin, pienillä\nhevosillaan verrattain nopeasti ja näyttivät silmänräpäyksessä\ntottelevan päällikköänsä, joka käheällä äänellään antoi ohjeitansa yhä\nrukousmyllyään pyörittäen. Miehillä oli taulakiväärit ja miekka, ja\nkullakin ratsastajalla takanaan säkki ruokavaroja satulassaan. Suuren\nkallionlohkareen takaa minä katselin tuota pitkää jonoa, ja mieleni\ntunsin keveämmäksi, kun viimeinen ratsastaja ainoastaan parinkymmenen\naskeleen päässä kulki sivutseni.\n\nSe mitä olin nähnyt, antoi kuitenkin syytä arvella, että leirimme ei\nollut oikein turvallisessa paikassa. Miesten avulla sitten tehtiin\nkalliomme ympäri ja pilkin sen lohkareen sivuja myöden, joka teki katon\nvirkaa, vierinkivistä muurintapainen varuste, joka samalla suojelisi\nmeitä Tiibettiläisten vakoojilta ja olisi turvana odottamattomia\nyöllisiä hyökkäyksiä vastaan. Kaikki kapineemme kaivettiin maahan vähän\nmatkan päähän leiristä.\n\nPitkä ja yksitoikkoinen päivä oli taas loppuun kulunut. Viimeinen\nsuolanrahje oli kulutettu, ja meidän täytyi vielä päivän, toisen,\nkolmannen ja neljännenkin elää nokkosilla. Jo ikävystyimme aikojamme\nja päivät tuntuivat loppumattoman pitkiltä, kun etukumarassa\nkivenkamaralla päivät pääksytysten tähystelimme, eikö jo näkyisi\nruokavarain hankkioitamme palaavan. Joka kerta kun erotin ihmisiä\netäällä, hykähti rintani, mutta aina ne olivat paimentolaisia tai\nryöväriväkeä tai muita vaeltajia Gyaneman ja Gartokin tiellä. Kuinka\nusein kuuntelimmekaan ja kurkistelimme \"linnamme\" rei'istä, kun jokin\nouto ääni korviimme ennätti! Kun aika kului, eikä neljää matkustajaamme\nkuulunut, aloimme käydä levottomiksi. Olivatko he saaneet surmansa, vai\nolivatko he pettäneet meidät?\n\nKhanden Sing, joka aina mielitteli olla vähän herkkusuu, kieltäytyi\nvakavasti syömästä mitään tästedes, ja julisti juhlallisesti, että on\nparempi olla syömättä mitään, kuin joka päivä syödä aina samaa. Hän\nsaattoi paastota 10 päivää, jos sikseen tuli, ja korvasi unella ruuan\npuutteen.\n\n\"Linnamme\" oli kyllä sopiva aamuisin auringon paistaessa, mutta\npäivällä saimme sen tuon tuostakin jättää, kun lämpömittari osoitti\n48°-62° Fahr. Kello yhdestä päivällä kello kymmeneen illalla puhalsi\nkiperä kaakkoinen. Oli niin kylmä, että lämpömittari laski äkkiä, kun\naurinko meni vuorten taa +15⁰ asti ja laski siitä hiljallensa yön\ntietämissä 0° alle. Eräänä yönä oli hirveä lumimyrsky, niin ankara,\nettä se kaatoi kumoon muurimme meidän makeimmassa unessa maatessamme.\nNyt saimme lyödä unta korvalle ja ruveta taas \"muurimestariksi\".\n\nAamulla nokkosia kootessamme kuulimme kaukaa kulkusten kilinää.\nNe olivat ratsastajia, jotka yhä lähenivät. Sammutin heti tulet,\nkätkimme kamssumme ja livistimme linnaamme. Samassa ilmestyi 5-6\nratsastajaa taulakiväärit rukouslippuineen hartioilla; he ajoivat\nrinnettä pitkin ainoastaan muutaman askeleen päässä meistä. Heidän\njoka taholle tähtäävistä silmäyksistään päätimme heidän etsivän\njotakuta, epäilemättä minua. Onneksi heidän silmänsä eivät osuneet\nmeihin. Luultavasti odottivat he jossakin sopukassa näkevänsä suuren\neurooppalaisen teltan, eivätkä saattaneet aavistaakaan meidän olevan\nsiellä missä olimme. Tähtäsimme heitä tarkoin, mutta emme saaneet\nsyytä ampua. He ratsastivat sivutse, ja kavioitten ja kulkusten ääni\nvähitellen katosi kaukaisuuteen. Tarjumin vakoojia nämä ratsastajat\nvarmaankin olivat ja olivat nyt arvattavasti paluumatkalla,\nilmoittaaksensa, että sahib ei ollut näillä mailla mantereilla.\n\n— —\n\n\"Kamalaksi leiriksi\" nimitimme tätä leiriä, sillä monet ja hirveät\nolivat ne vaivat ja vastukset, joita siellä saimme kokea. Eikä\nvieläkään kuulunut kumppaniamme palaaviksi. Silloin tarjoutui kaksi\njäljellä olevaa miestäni menemään Kardamiin, joka paikka on moniaan\nkilometrin päässä tästä, etsimään ruokavaroja Tiibettiläisiltä.\nToisella heistä oli tuttava Kardamissa ja tältä hän toivoi saavansa\nmeille pariksi päivää elatuksen apua.\n\nHe lähtivät puettuina toivioretkeläisiksi; heidän vaatteensa olivat\nkyllä muutenkin jo ryysyiset, jotenka puvun muodostamisesta ei\npaljonkaan vaivaa ollut. Vasta illalla he palasivat. Heillä oli\nkerrottavana lystikäs juttu. He olivat matkalla kohdanneet dogpa-heimon\nryöväriväkeä ja olivat suoraa päätä menneet heidän leiriinsä, pyytäen\nostaa ruokaa. Mutta onnettomuudeksi ei näillä ollut ruokaa omiksikaan\ntarpeiksensa, jotenka miehemme eivät saaneet mitään. Heidän kanssaan\njutellessansa tuli sivumennen puheeksi, että Tiibettiin oli tunkenut\nsuuren sotajoukon kanssa Lando Plenki — sen nimen Tiibettiläiset olivat\nminulle antaneet — ja Taklakotissa sekä muualla oltiin nyt kovasti\nlevottomia, sillä tämä sahib teki itsensä näkymättömäksi joka kerta\nkuin Tiibettiläisiä sotamiehiä joutui hänen tiellensä. Hänet oli nähty\nmonin paikoin Tiibetissä ja joka haaralle oli lähetetty sotamiehiä\nhäntä vangitsemaan. Monta kertaa oli päästy hänen jäljillensä, mutta ei\nhäntä vaan ole löydetty.\n\nSanansaattajia oli lähetetty Taklakotista Lassaan, Tiibetin\npääkaupunkiin, 16 päivämatkan päähän, sekä Gartokiin, joka on suuri\nkauppapaikka länsi Tiibetissä, pyytämään apujoukkoja ja ottamaan kiinni\ntuon kummallisen muukalaisen, jonka sanottiin osaavan kulkea veden\npäällä ja lentää vuorten yli aivan mielensä mukaan. Kun muistelin\nvaivojani ja kärsimyksiäni vuorilla kiivetessäni ja vesiä kahlatessani,\ntuntui heidän kertomuksensa hyvinkin hurjalta pilalta. Muuten en ollut\nensinkään tyytymätön siihen, että Tiibettiläiset luulivat minulla niin\nylenluonnollisia voimia olevan, sillä siten he ehkä pidättyisivät aivan\npäällemme tunkeutumasta.\n\nSaimme vielä viettää kolme päivää lisää tuskallisessa\ntietämättömyydessä ja levottomuudessa neljän kumppanimme kohtalosta.\nKolmannen päivän iltana olimme epätoivoisina vetäytyneet linnaamme,\npeläten heidät vangituksi tai tapetuksi. Kello oli 10 illalla. Olimme\nväsyneet ja aioimme mennä maata. Alhaalla rotkossa oli tulemme\nsammumaisillaan. Kaikki ympärillämme oli ääneti ja hiljaa. Silloin\nkuulin äkkiä läheneviä askeleita. Korvat pystyssä kuuntelimme ja\nkurkistimme ulos muurin raoista. Olivatko nämät Tiibettiläisiä ja\naikoivatko he yllättää meidät nukkuessamme, vai palasivatko kumppanimme\nnyt vihdoinkin?\n\nSilmäilimme yhtämittaa solaan, josta ääni tuli. Olimme ihan ääneti,\nmutta miesten liikkeet ilmaisivat hermostunutta mielentilaa. Viimein\nhiipi neljä horjuvaa olentoa leiriin, mutta emme nytkään puolipimeässä\nosanneet erottaa keitä ne olivat.\n\n\"Kuan hai (kuka se on)?\" huusin minä. — \"Dola\", vastasi joku ja me\ntervehdimme heitä heti iloisesti ja hartaasti. Mutta ilomme ei ollut\npitkällinen. Miehet eivät mitään vastanneet. He näyttivät nääntyneiltä\nja peljästyneiltä. Pyysin heitä sanomaan synkkämielisyytensä syytä,\nmutta he vaan purskahtivat itkuun, heittäytyivät maahan ja halasivat\npolviani. Näin selvästi, että heillä oli jotakin vakavaa kerrottavana,\nvaikkeivät tahtoneet sitä sanoa. Ja vakavia tosiaan olivat uutiset,\njoita he toivat.\n\n\"Päiväsi ovat luetut, sahib\", sanoi lopuksi Dola. \"Sinä et pääse\nelävänä tästä maasta. He tappavat sinut, ja Jong Pen Taklakotista\nsanoo, että hänen täytyy saada sinun pääsi, maksoi mitä maksoi.\"\n\n\"Vähät minä siitä, mitä Jong Pen sanoo, Dola! Älä siitä huoli, mitä\njoskus tulevaisuudessa saattaa tapahtua, vaan kerro nyt ensin kuinka\nmatkanne kävi!\"\n\n\"Me teimme niinkuin käskit, sahib. Me saimme paljon kärsiä matkallamme,\nkun päivämarssimme olivat sekä pitkät että vaikeat ja meillä oli hyvin\nvähän ruokaa. Kävelimme yöt päivät kaksi vuorokautta, pysyttelimme\nkaukana valtatiestä ja lymysimme, kun jonkun näimme. Tultuamme\ntiibettiläisen linnan lähelle, näimme kummun kupeella telttoja, jotka\nolivat Tinkerien ja Khongur-shokalaisten, Nepalista. Tiibettiin eivät\npäästäneet Biassieikä Khandi-shokalaisia, koska Jong Pen oli niille\nvihoissaan maaveron tähden. Yöt päivät vartioitsevat sotamiehet jokea,\nja heillä on ankara käsky vangita jokaisen, joka yrittää mennä yli joen\npohjoisrannalle. Kaksi fakiiria, jotka olivat toivioretkellä pyhälle\nMansarovar-järvelle ja menneet Lippu-solan yli sekä siitä Taklakotiin,\noli otettu kiinni ja luultu sinuksi, sahib. Kun Tiibettiläiset eivät\ntienneet, kumpiko näistä oli oikea sahib, piiskasivat he ne molemmat\nmelkein kuoliaaksi. Jollakin tavoin saivat Tiibettiläiset sittemmin\ntietää sinun tulleen maahan toisesta solasta, ja ratsastajia on\nlähetetty kaikille suunnille sinua hakemaan.\"\n\n\"Olimme tuskin näyttäytyneet Taklakotissa, kun he hyökkäsivät\nkimppuumme, löivät meitä nyrkillään ja salpasivat meidät lukkojen\ntaakse. Sitten meitä tarkasti kuulusteltiin. Me sanoimme olevamme\nkauppamiehiä Joharin maakunnasta, ruokavaramme olivat loppuneet ja nyt\nolimme tulleet Taklakotiin ostamaan uutta. Ne löivät ja rääkkäsivät\nmeitä vieläkin, kunnes ystäväsi Tseniram, Khongurista, tuli avuksemme\nja maksoi 30 rupia takaukseksi meistä. Saimme jäädä hänen telttaansa,\nmutta tiibettiläisten sotilaitten vartioimina. Salaa ostimme häneltä\nruokavaroja ja panimme säilyyn. Tseniram viekoitteli nyt vartiaimme\ntelttaansa ja kestitsi heitä köktillä, kunnes ne kaikki olivat\njuovuksissa. Hiivimme silloin ulos, toinen toisensa perästä ja meidän\nonnistui päästä ulos kaupungista taakkoinemme. Kolme yötä perätysten\nolimme kulussa ja päivisin piilossa. Ja nyt olemme taas täällä, sahib.\"\n\nDola vaikeni muutamaksi minuutiksi. \"Sahib\", jatkoi hän sitten,\n\"kuulimme Taklakotissa, että yli 1000 ratsastajaa etsii sinua\nkaikkialla, ja enemmän odotetaan Kassasta ja Sigatsista, johon Jong\nPen on lähettänyt lentosanan. He väittävät, että osaat tekeytyä\nnäkymättömäksi kun tahdot, ja joka päivä he loihtivat ja uhraavat,\nettä tästä lähin kävisit näkyväiseksi ja sinä saataisiin kiinni. He\npelkäävät sinua, sahib, ja käsky on annettu Lassasta, että sinut\nvangittaisiin mistä hinnasta hyvänsä. Ja kun he kerran saavat sinut\nkynsiinsä, eivät he armahda sinua, vaan ottavat pääsi, sillä Jong Pen\non kovin suuttunut sinulle niistä terveisistä, jotka lähetit hänelle\nGarbjangista. Hän on käskenyt tuoda sinut elävänä tahi kuolleena, ja\nluvannut 500 rupia palkinnoksi sille, joka tuo hänelle sinun pääsi.\"\n\n\"En luullut päätäni niin suuren arvoiseksi\", sanoin minä; \"tahdon tästä\npäivästä pitää siitä hyvää huolta.\"\n\nViisisataa rupia merkitsee Tiibetissä jo koko rikkautta. Minun\nkantajani eivät nyt olleet leikkisällä tuulella, vaan ottivat asian\nhyvin vakavalta kannalta. Annoin näille neljälle ruuanhankkialle\nrunsaat juomarahat, mutta sittenkin kaikki Shokalaiset yhteen ääneen\nselittivät vaaran olevan niin suuren, että he heti jättävät minut.\n\nHyvin tietäen, ettei tämmöisissä tilaisuuksissa puheet auta, sanoin\nsiis vaan, että heti ammun jokaisen, joka yrittää pois leiristä. Ja kun\nmeillä nyt oli ruokaa kymmeneksi päiväksi, täytyi meidän heti jatkaa\nmatkaamme.\n\nNyreissään ja itsekseen höpisten menivät he alas rotkoon, väittäen\nsiellä paremmin nukkuvansa.\n\nEpäilin kuitenkin heitä ja istuin ylhäällä vartioimassa heidän\nliikkeitään. Khanden Sing kääriytyi peitteeseensä ja oli, tavallisuuden\nmukaan, pian syvässä unessa. Shokalaiset tekivät tulen, istahtivat sen\nympärille, löivät sananmukaisesti \"viisaat päänsä yhteen\" ja rupesivat\ninnokkaasti keskenään neuvottelemaan, puoleksi kuiskaamalla. Neuvottelu\nkävi yhä vilkkaammaksi ja innoissaan puhuivat muutamat korkeammalla\näänellä kuin tarkoitus oli.\n\nKun yö oli erittäin hiljainen ja kaiku hyvä, kuulin sanoja, joista\nymmärsin, että he aikoivat myydä pääni — ja jakaa hinnan keskenään.\n\nMiehet kävivät vielä lähemmäksi toisiaan ja puhuivat niin hiljaa, etten\nenää voinut kuulla heitä. Sitte otti eräs heistä kepin, kävi kiinni\nsiihen alhaalta ensin toisella kädellä ja sitte toisella heti tämän\nyläpuolelle, muut tekivät samalla tavalla ja muuttivat sitten aina\ntoisen käden toisen yläpuolelle, kunnes kepin mitta oli loppuun käyty.\nArpa lankesi sille, jonka käsi ulettui kepin yläpään tasalle. Tämä\narpomistapa on tavallinen Shokalaisten kesken.\n\nSe, jolle arpa lankesi, veti nyt esille suuren veitsen tupesta. Kuinka\nhyvin muistankaan tämän hetken, kun kaikki miehet, kasvot tulen\nvalaisemina, katselivat ylöspäin kotkanpesääni kohti. Katselin heitä\nmuurin raosta polvillani, ja heidän kasvonsa näyttivät kamalilta ja\nvääntyneiltä. He kuuntelivat, saadaksensa tietää nukuimmeko. Sitten\nkääriytyivät kaikki muut, paitsi yksi, peitteisiinsä. Ainoa olento,\njonka vielä erotin, jäi istumaan tulen ääreen ikäänkuin ajatuksiinsa\nvaipuneena. Silloin tällöin käänsi hän kasvonsa linnaani kohti,\nkuunnellaksensa. Viimein hän nousi ja sammutti tulen jalallaan.\n\nOli ihana yö ja tähdet paloivat erinomaisen kirkkaasti tummansinisellä\ntaivaalla. Nojasin pyssyn päin muuria ja katselin tummaa olentoa\ntuolla alhaalla. Seurasin sitä silmilläni, kun se kyyryssä ja hitaasti\nnousi pientä kumpua ylös, joka johti asuntooni, pysähtyen joka kerta,\nkun vierivä kivi synnytti vähänkin ääntä. Nyt olento oli ainoastaan\npari kolme askelta muurista ja näytti epäröivän. Vetäysin taaksepäin,\nvalmiina seuraavassa silmänräpäyksessä karkaamaan ylös, ja silmäilin\nyhä muurin harjaa. Odotin muutaman minuutin, mutta mies ei pitänyt\nkiirettä ja minä kävin kärsimättömäksi.\n\nNousin hitaasti ylös, pyssy kädessä, kurkistin muurin yli — ja\nkatsoimme toisiamme silmästä silmään. Yks, kaks olin painanut pyssyn\nsuun miehen kasvoja vastaan. Hämmästynyt Shokalainen päästi veitsen,\nlankesi polvilleen ja rukoili ojennetuin käsin armoa. Kun olin häntä\ntarpeeksi taputtanut pyssyn lappeella, sai hän asiaan kuuluvan\nmatkapassin mäkeä alas. Mies ei ollut murhaajaksi luotu, eikä hän nyt\nenää ollutkaan vaarallinen. Mutta katsoin kuitenkin parhaaksi pitää\nhuolta siitä, ettei kukaan enää sinä yönä yrittänyt karkaamaan. Kaksi\nmiestä koettikin hiipiä leiristä ulos, mutta minä sain sen estetyksi.\nVihdoin koitti päivä ja levoton ja jännittävä yö oli loppunut.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES LUKU.\n\nTiibettiläinen leiri. — Shokalaisten petos ja rangaistus. — Vaarallinen\nyömarssi. — Mansing on taas poissa. — Merkillinen ilmiö. — Kova\npakkanen. — Lafanja Mafan-järvet. — Pyhä Kelas. — Raparperia. —\nPerhosia. — Laama-erakko. — Ryövärien ympäröimänä.\n\n\nKun tein viimeisen tarkastusretken vuorelle linnamme taakse, olin\nkaukoputkella nähnyt tiibettiläisen leirin muutaman kilometrin päässä\nmeistä pohjoiseen päin, ja ilmoitin siitä seuralaisilleni.\n\nSeuraavana aamuna kaivaissamme suurimman osan tavaroistamme ja\nlähtöä puuhatessamme tuli eräs miehistä, Nattu nimeltä, luokseni ja\ntarjoutui viemään meitä suoraan Mansarovariin. Hän näytti olevan hyvin\nkiireissään ja lisäsi ettei kukaan löytäisi meitä sillä tiellä, jota\nhän meitä veisi ja että meidän sentähden sopisi matkustaa päivällä.\n\nMe seurasimme Nattua, joka näytti tietä. Olin hyvin ihmeissäni\nsiitä, että Shokalaiset nyt olivat niin valmiit kulkemaan etiäpäin.\nPian selvisikin minulle, että hän tahallaan vei meidät semmoiseen\npaikkaan, jota juuri enin tahdoin välttää. Kun nuhtelin häntä ja\nkielsin kulkemasta enemmän siihen suuntaan, tekivät Shokalaiset\nkapinan, heittivät pois taakat ja yrittivät lähteä karkuun. Mutta\nhe eivät olleet ottaneet Khanden Singiä lukuun. Salaman nopeudella\nasettui hän ladatuin kiväärin kulkueen eteen ja keskelle kapeata\nvuorensolaa, minun tehdessäni samoin vastakkaisessa päässä. Nyt heidän\ntäytyi antautua. Niin vastemmieliseltä kuin tuntuikin, täytyi minun\nankarasti rangaista heitä kaikkia ja Khanden Sing suostui tähän toimeen\nhalulla, minun katsoessani, ettei kukaan päässyt livistämään tiehensä.\nOlin jo ennen pitänyt tutkintoa heidän kanssaan ja silloin olivat he\nsuoraan tunnustaneet liittoutuneensa jättämään minut tiibettiläisille\nurkkioille, siten välttääksensä joutumasta Tiibettiläisten\nkidutettaviksi.\n\nViereiseltä korkealta kukkulalta havaitsin nyt, että paitse\npohjoisessa, oli vielä idässä ja lännessäkin Tiibettiläisten leirejä.\nVaikka siis olikin mahdotonta kulkea päivällä, joutumatta heidän\nnäkyviinsä, kielsin kuitenkin kääntymästä takaisin etelää kohti.\nKeskustelin miesten kanssa, jotka nyt näkyivät alistuvan kohtaloonsa,\nja he suostuivat seuraamaan minua Maiun-solalle (Lassan tiellä), johon\notaksuttiin olevan noin 15 tai 18 päivän matka. He lupasivat hankkia\nminulle jaakkeja ja muonaa, ja minä puolestani sitouduin sitten\npäästämään heidät menemään. Kukkulalla ollessani olin niin tarkastanut\nseutua, että minä pimeän tullen, valaisevan kompassini avulla, itse\nsaatoin kuljettaa mieheni ylös vuoriharjulle ja pitkin sitä 4,355 m.\nkeskikorkeudessa Gyanema-Taklakotin polun yli.\n\nYö oli pimeä ja myrskyinen ja kulku monin paikoin vaikea, kun tie oli\nliukas ja irtonaisten kivien peittämä. Emme voineet nähdä kauaksi\neteemme ja vaikka me rinteen tekemästä kulmasta saatoimme päättää\nkulkevamme syvänteen partaalla, emme syvällä allamme erottaneet muuta\nkuin omituisesti loistavan valojuovan — se oli epäilemättä joki.\n\nEn osannut selittää tätä veden loistetta, se ei saattanut olla\nheijastusta kuusta eikä tähdistä, sillä taivasta peitti juuri silloin\nmustat pilvet. Joella oli sitä paitse omituinen vihertävä väri, joka\noli hyvin sähkövalon näköistä. Vaarallisimmilla paikoilla täytyi\nmeidän pitkät matkat ryömiä käsin ja jaloin, eikä sittenkään tuntunut\nturvalliselta, sillä me kuulimme alasvyörivien kivien jyrinän,\nja hitaasti heikkenevästä äänestä saatoimme päättää, että jyrkkä\nkallionseinä, jonka reunalla ryömimme, oli erinomaisen korkea. Niin\nvaikea ja väsyttävä oli tämä kulku, että tarvitsimme neljä tuntia\nkulkeaksemme muutaman kilometrin. Meidän täytyi tuon tuostakin vilusta\nväristen ja verta vuotavin käsin, laskeutua pitkäksemme lepäämään.\n\nNimiä huudettaessa kaipasimme Mansing raukkaa. Kun hänet viimeksi\nnäimme, oli hän horjunut taakkansa alla, kovin läähättänyt ja alinomaa\nkompastunut. Kaksi miestä lähetettiin häntä hakemaan, mutta ne\npalasivat tunnin päästä tyhjin toimin. Tahdoin kuitenkin tehdä minkä\nvoin, pelastaakseni tuon onnettoman ja lähetin nyt Khanden Singin ja\nDolan samaan toimeen. Tunnin päästä he palasivat, tuoden Mansingin\nmukanaan. Hänen kätensä ja jalkansa olivat pahoin haavoittuneet\nja viimemainitut niin kipeät, ettei hän voinut seisoa. Hän oli\nvoimattomuuttaan kaatunut ja sattumalta Khanden Sing hänet löysi, kun\nhän pimeässä kompastui miehen tiedottomaan ruumiiseen. Minua ilahutti\nMansingin löytäminen senkintähden, että hänellä oli huopapeitteeni ja\nvalokuvauskoneeni.\n\nSatoi ja tuli rakeita ja kylmä oli ja kirpeä. Me vaan yhä teimme nousua\nylöspäin. Mansing ei voinut käydä ja Khanden Singin ja minun täytyi sen\ntähden tukea häntä. Kulku kävi pian vähemmän vaikeaksi, kun seurasimme\nlumiveden muodostamaa notkoa, jonka sivut suojasivat meitä kovalta\ntuulelta. Kuljimme n. 5 kilometriä. Sillä aikaa lakkasi myrsky ja\ntaivas seestyi. Kun saavuimme solaan (5,050 metr.), hämmästyimme kaikki\nerästä kummallista valo-ilmiötä. Isommat kiintotähdet ja kiertotähdet\ntuikkivat semmoisella loisteella, etten koskaan ennen ollut\nsenkaltaista nähnyt. Näytti siltä kuin olisivat ne heiluneet lyhyissä\nkaarissa edestakaisin taivaalla. Tämä näytti niin kamalalta, että\nensin luulin näköni jollakin tavalla vioittuneen. Mutta seuralaiseni\nnäkivät ihan saman ilmiön. Toinen kummallinen ilmiö oli se, että tähdet\nlähempänä taivaan rantaa upposivat vuoriselän taakse, mutta ilmestyivät\nheti taas sen yläpuolella. Lähempänä taivaanrantaa tähdet eivät niin\ntaajaan heiluneet, mutta niitten muodostama kaari oli melkein toista\nvertaa isompi kuin suoraan päämme yläpuolella kiiltävien tähtien\nkaaret. Nämät tähdet heiluivat kuitenkin paljon taajemmin, varsinkin\nsemmoisina hetkinä, kun itse tähteä ei enää näkynyt ja ainoastaan\nyhtenäinen valojuova havaittiin sinisellä taivaalla.\n\nTämä kummallinen valoilmiö, joka alkoi heti myrskyn tauottua, kesti\nhetkisen. Mutta heilumiset vähenivät vähitellen, kiintotähdet ja\nkiertotähdet kävivät taas liikkumattomiksi ja tuikkivat sangen\nkauniisti ja loistavasti.\n\nMenimme solan yli ja pysähdyimme heti sen pohjoispuolella, sillä\nmiesten jalat olivat semmoisessa tilassa, etteivät he kauvemmin\njaksaneet kärsiä niiden kipua. Minimum-ilmapuntari osoitti ainoastaan\n12° Fahr. ja kun ei ollut telttaa, täytyi meidän huopapeitteillä\nparhaamme mukaan suojata itsemme yökylmää vastaan. Herätessämme aamulla\noli ilmapuntari noussut 300 Fahr., mutta meitä ympäröi paksu sumu, joka\nkylmäsi meitä. Minulla oli jääpuikkoja silmäripsissä ja parrassa, ja\nheti jäätyvä, suusta käyvä ilma veti nenän ja posket ohueen jääkalvoon.\n\n— —\n\nTuskin tarvinnee mainita, että me öisin kulkeissamme sangen korkeita\nvuoriharjuja ylös ja alas, usein jouduimme moniin seikkailuihin ja\nvaaroihin, joita tässä ei saata kaikkia tarkemmin kertoa. Alinomaisissa\nrae- ja lumimyrskyissä kuljimme toiselta vuoriselänteeltä toiselle,\nleväten päivällä ja kulkien öisin. Me leiriydyimme tavallisesti\nsangen korkeilla paikoilla ja meidän täytyi paljon kärsiä\nelämän jokapäiväistenkin tarpeiden puutetta. Suuntasin matkamme\n_Rakstal_-järveä (Rakastal, usein lyhennettynä Rakstal, merkitsee\nPaholaisjärvi) kohti ja kerran noustuamme 5,066 m. korkeuteen, oli\nmeillä komea näköala molempien suurten _Lafan-kho_ ja _Mafan-kho_ eli\nRakstalja Mansarovar-järvien yli. Ei-tiibettiläiset kansat tuntevat\nparemmin nämät viimemainitut nimet.\n\nPohjoisessa näistä järvistä kohosi _Titse_, pyhä Kelas-vuori, muutamia\nsatoja metriä korkeampana kuin muut Gangri-selänteestä lähtevät\nkukkulat. Tältä kohdalta saatoimme selvemmin kuin Laama Khokdenista\nerottaa ympäri vuoren juurta kulkevan nauhan, jonka tarun mukaan sinne\noli uurtanut se köysi, jolla Rakas (perkele) yritti kiskoa jumalien\nistuinta alas.\n\nOmituisen muotoinen Titse, \"pyhä kukkula\", on erittäin viehättävä. Se\non, niinkuin jo sanoin, jättiläissuuruisen temppelinkaton näköinen,\nmutta minun mielestäni siltä puuttuu se muotojen sulava viehkeys,\njoka juuri tekee Jaapanin _Fujiama_-vuoren taiteellisessa suhteessa\nkauneimmaksi vuoreksi, minkä olen nähnyt. Titse on sangen kulmikas\nja vaikka sen korkeus, juuren heleä väri ja lumijoukot sen rinteellä\nherättävätkin huomiota, ei se minua kumminkaan viehättänyt, vaikka näin\nsen koko korkeudessaan. Kun sen ympärillä leijaili pilviä, pehmittäen\nterävät piirteet, oli se kauniimpi. Mutta kauniimpana olen sen nähnyt\nauringon noustessa, kun sen itäsivu hohti punaisena ja keltaisena ja\nkoko tuo majesteettinen kukkula kuvastui kullanloistavaan taustaan.\nKaukoputkella saatoin varsinkin itäpuolella selvästi erottaa rotkotien,\njota toivioretkeläiset kulkevat vuoren ympäri. Kerrottiin, etteivät\nmuutamat vaeltajat tyytyneet tähän helpompaan tiehen, vaan kulkivat\nlumipengermällä, heti juuren yläpuolella. Lounaisella puolella näimme\neräällä alemmalla kukkulalla tavattoman suuren kivioppaan (oboin).\n\nKulku Titsen ympäri kestää tavallisesti kolme päivää, muutamilta\nmenee siihen vaan kaksi päivää ja suotuisissa oloissa on se kuljettu\nyhdessäkin päivässä. Pyhiinvaeltajat kulkiessaan mutisevat rukouksia,\nmuutamin paikoin uhrataan, kiihkoisimmat matelevat käärmeen tavoin,\ntoiset ryömivät käsin ja jaloin, kun toiset taas kulkevat takaperin.\n\nTitse eli Kelas on 6,483 m. ja _Nandifu_ sen länsipuolella 6,071 m.\nkorkuinen; luoteessa tästä \"pyhästä\" vuoresta näkyy toisia vielä\nvähän korkeampia kukkuloita kuin viimeksi mainittu. Eläimiä näkyy\nrunsaasti olevan. Kun piirsin edessäni leviävän maiseman, kiiti\nlumiantilooppi kevein askelin ohitseni. Ammuin _thar_-eläimiä, ja\n_kiang'eja_ näimme lukemattomat määrät. Rehevää raparperia kasvoi aina\n5,050 m. korkeudessa, samaten runsaasti erästä lajia keltakukkaa, ja\n5,640 m. korkeudessa sain verkollani kaksi paria mustia ja valkoisia\nperhosia. Heillä näkyi olevan iso lentonivel, eivätkä kohonneet\nmaasta muuta kuin 6 tahi 7 senttiin, ja räpyttelivät epätasaisesti\nsiivillään. Ne lensivät harvoin enemmän kuin metrin verran ja istuivat\nsitten pitkät ajat liikkumattomina, ennenkuin taas yrittivät lentää.\nSamaa perhoslajia olin löytänyt jo alempana (5,050-5,340 m.) ja aina\nparittain.\n\nJärviä lähestyessämme tuntui ilma olevan kosteutta täynnä ja tuskin\noli aurinko laskenut, kun jo peitteemme ja vaatteet kävivät vahvasta\nkasteesta läpimärjiksi. Olimme 4.915 m. korkeudessa, syvässä\nvesiperäisessä notkossa, johon olimme ylängöltä laskeuneet jyrkkää\nkallionseinustaa pitkin.\n\nYlängöltä olimme nähneet savupylväitä nousevan Rakastal-järven\nseutuvilta ja olimme päättäneet taasen kulkea hyvin varovaisesti.\nValmistimme illallisemme ja muutimme varmuuden vuoksi keskellä yötä\nvielä ylemmäksi luoteeseen. Täältä jatkoimme aamulla matkaamme komean\nja kaunissaarisen Paholaisjärven yläpuolella.\n\n\"Näetkös saarta tuolla, sahib?\" kysyi Nattu, osoittaen järvestä\nkohoavaa autiota kalliota. \"Siellä asuu laamaerakko, pyhä mies. Hän on\nasunut siellä yksinään monta vuotta ja Tiibettiläiset kunnioittavat\nhäntä suuresti. Hän elää melkein yksinomaisesti kaloista ja joutsenen\nmunista, joita hän joskus sattuu saamaan. Ainoastaan talvisin, kun\njärvi on jäässä, on hän yhteydessä mannermaan kanssa ja silloin\nviedään hänelle _tsambaa_ koko vuodeksi, sillä Rakastal-järvellä ei\nkulje lauttoja eikä veneitä, kun seutu on ihan metsätöntä. Erakko asuu\nluolassa, mutta menee tavallisesti ulos rukoillessansa Budhaa.\"\n\nSeuraavana yönä, kun kaikki oli hiljaista, tuli heikon tuulen muassa\npohjoisesta muutamia heikkoja, epäselviä ääniä. \"Mitä se on?\" kysyin\nminä. \"Se on erakko, joka puhuttelee jumalaa. Joka yönä nousee hän\nkallion huipulle ja rukoilee siellä suurta Budhaa.\"\n\n\"Miten käy hän vaatetettuna?\" kysyin. — \"Nahoissa.\"\n\nIllan suussa jouduimme laaksoon, jossa oli paljon miehiä ja naisia,\nsatoja jaakkeja sekä vähä päälle kolmekymmentä pientä hevosta\nleiriytyneinä. Shokalaiset kävivät levottomiksi ja väittivät meidän\njoutuneen dakujen, ryövärien, joukkoon. Minä olin toista mieltä,\nja kun Kahi sanoi, että kielestä parhaiten erotti dakun muista\nTiibettiläisistä, tuntui minusta yksinkertaisimmalta itse ottaa asiasta\nselkoa. Dakut, sanoi hän, huutavat puhuessaan ja käyttävät epähienoa\nkieltä, kun sitä vastoin varakas Tiibettiläinen puhuu matalalla äänellä\nja hienompaa kieltä. Shokalaiset eivät kuitenkaan pitäneet tuumastani.\n\nOli kuitenkin tehtävä päätös, sillä olimme joutuneet pulaan ja siitä\nvoimme päästä ainoastaan kahdella tavalla. Meidän tuli käydä ihan\nTiibettiläisten leirin ohi, talli tehdä mutka etelään erään vuoren\nympäri ja siitä tulisi meille paljon vaivaa ja ajanhukkaa. Me odotimme\nyön tuloa ja tarkkailimme, itse näkymättöminä ylängön reunalla,\nTiibettiläisiä alhaalla laaksossa. Auringon laskussa vetäysivät he,\ntavallisuuden mukaan, telttoihinsa. Yöllä lähdin minä yksin leiristä,\nkiipesin alas vuorelta laaksoon ja kurkistin erääseen telttaan. Miehet\nistuivat kyyristyneinä tulen ympärillä, jossa kaksi teekattilaa kiehui.\nEräs ukko, jolla oli hyvin selvät mongoolilaisct kasvonpiirteet,\npyöritti ahkeraan rukouspyöräänsä vasemmalta oikealle, koneellisesti\nlausuen: _Omne mani padme hun_, mitkä sanat ovat Sanskritista lainatut\nja tarkoittavat Budhan syntymistä lootus-kukasta ja merkitsevät sanasta\nsanaan; \"O jumala, jalokivi, joka ilmestyt lootus-kukasta.\"\n\nKaksi tai kolme miestä, joiden kasvoja en voinut tarkoin erottaa, kun\nhe istuivat kyyristyneinä, laskivat ahkerasti rahaa ja tarkastivat\nmuutamia intialaisia käsitöitä, jotka oli shokalais-kauppiailta\nryöstetty. Onneksi ei heillä ollut koiria leirissä, ja minä\nsain sentähden tutkia seudun ja valita paikan, josta me, heidän\nhuomaamattansa, saattaisimme marssia ihan leirin ohi. Palasin miesteni\nluokse ja vein heidät yösydännä leirin lävitse. Me kuljimme vielä\nmuutamia kilometriä ja leiriydyimme hyvin suojattuun paikkaan, jossa\nsaimme nauttia muutaman tunnin lepoa.\n\nKun päivänkoitossa heräsimme, olimme hämmästykseksemme daku-lauman\nympäröiminä. Ne olivat viime yön tuttaviamme, jotka olivat keksineet\njälkemme, seuranneet niitä ja luullen meitä shokalais-kauppiaiksi,\nolivat nyt muka tulleet pienille ryöstökekkereille. Mutta lähemmäksi\ntultuansa saivat he sen sijaan niin lämpimän vastaanoton, että he\nsilmänräpäyksessä livistivät tiehensä.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.\n\nJogpan vieraanvaraisuus. — Jäniksiä. — Vuoriselänne Rakstalja\nMansarovar-järvien välissä. — Toinen ryövärijoukko. — Valokuvauskone\ntoisessa ja kivääri toisessa kädessä. — Pikavalokuva. — Pelkurijoukkoa.\n— Ryöväri kuningatar. — Kahden jaakin osto.\n\n\nKapean laakson kautta kuljimme Paholais-järveä kohti. Kun me vähän\nmatkan päässä järven rannalta pysähdyimme syömään, tein minä\nhypsometrin avulla muutamia pituus- ja leveysmittauksia ja huomasin\nsamalla, että kun ilma oli 64° Fahr. niin vesi kiehui 185°.\n\nOlin juuri korjannut koneeni pois ja loikoilin selälläni auringossa,\nvähän matkaa miehistäni, kun luulin näkeväni jonkun liikkuvan.\nKavahdin heti pystyyn ja näin hartiakkaan Tiibettiläisen hiipivän\nsuoraan minua kohti, selvästi aikoen viedä Mannliher-kiväärin minun\nhuomaamattani. Onnettomuudeksensa ei hän ollut tarpeeksi liukas\nliikkeissään, jotenka ainoa saaliinsa oli aika selkäsauna kivääristäni.\nHän oli yksi niitä ryöväreitä, jotka aamulla olimme nähneet ja hän\noli luultavasti seurannut ja vakoillut meitä koko ajan. Toinnuttuaan\nensi hämmästyksestään, kysyi hän mitä viattomimmasti, enkö minä\ntulisi hänen ja hänen kumppaninsa telttaan yöksi. He kestitsisivät\nminua oikein kuninkaallisesti; mutta minä en vastaanottanut dakun\nvieraanvaraisuutta, ja hän meni jotenkin pitkänaamaisena takaisin.\n\nJatkoimme matkaamme pitkin Rakstal-järven rantaa. Täällä oikein vilisi\njäniksiä, ja minä ammuin useita. Pitkin rantaa näimme jälkiä siitä,\nettä vesi ennen on ollut korkeammalla kuin se nyt oli.\n\nMarssimme kestäessä tuli monta eri heimoista Tiibettiläistä meitä\nvastaan. Kun he kaukaa meidät näkivät, lähtivät he tavallisesti pakoon,\najaen lammas- ja jaakkilaumojaan edellänsä. Pari heidän naisistaan\nei kuitenkaan ne pahalta löyhkäsivät. Kielsin heitä lähestymästä\nmeitä, sillä vaikkeivät he suinkaan olleet kauniita — toinen oli vanha\nja hampaaton, toisella oli sisiliskon näköinen nahka — koettivat\nhe kuitenkin tosiaan houkutella meitä telttaansa, luultavasti\nvalmistaakseen miehillensä tilaisuuden meitä ryöstämään. Minun mieheni\neivät kuitenkaan hurmaantuneet heidän naurettavista puheistaan ja\neleistään, ja minä kiirehdin kulkua, päästäkseni niin pian kuin\nmahdollista tästä ilettävästä seurueesta.\n\nNeljä Tiibettiläistä yritti riistää Khanden Singiltä hänen kiväärinsä,\nmutta saivat häneltä semmoisen löylytyksen, etteivät suinkaan hevin\nsitä unohda, ja seurauksena oli, että pääsimme rauhaan siksi päiväksi.\n\nKhanden Sing ampui mustaa sutta, joka kulki ihan leirin sivutse; ja\nminä keksin, noin 30 m. järven pinnan yläpuolella, vuorenkupeeseen\npainuneena kerroksen tavattomia maadunnaisia, joita en suureksi\nmielipahakseni voinut kaivaa pois ja viedä mukaani.\n\nOllen melkein varmat siitä, että dakut meitä vakoilivat, koetimme\njohdattaa heitä harhaan, pystyttämällä leirimme jo ennen auringon\nlaskua. Me sytytimme kuitenkin vaan komean tulen ja lähdimme taas\nliikkeelle heti pimeän tultua hapuillen eteen-päin moniaita kilometriä,\nkunnes me korkealla vuorenrinteellä löysimme paikan, jonka pidimme\nturvallisena. Lunta satoi taas yöllä, joten meillä herätessämme oli\njääpuikkoja parrassa ja silmäripsissä, mutta ei tämä estänyt meitä\nmuuten voimasta erinomaisesti.\n\nMinun onnistui monelta kohdalta tarkastettuani päästä siitä selville,\nettei Rakastalja Mansarovar-järvien välinen vuoriselänne ole mistään\nkohdasta poikki, ja ettei vesi missään kohdassa yhdistä näitä molempia\njärviä. Jos ei ota lukuun pientä notkoa selänteen koskipaikalla,\non koko selänteen keskikorkeus 297 m., ja tämä seikka on kylliksi\nkumoamaan sen väitteen, että molemmat järvet olisivat yhtenä.\nAlkuasukkaat todistivat myös, ettei niillä ole yhteyttä keskenään,\njoskin yllämainittu notko näyttäisi osoittavan tämmöisen yhteyden\nkaukaisessa muinaisuudessa olleen. Tämän notkon alin kohta on enemmän\nkuin 118 m. ylempänä Rakastal-järven pintaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuuri ennenkuin lähdimme Rakstalin rannoilta, olin saanut ostaa\nkaksi isoa, kelpo jaakkia. Asianlaita oli nim. näin: eräs toinen\ndaku-joukko oli nähnyt meidät ja koetti parastaan meitä saavuttaakseen.\nHe ratsastivat pienillä kotimaisilla hevosilla ja ajoivat nelistäen\nmuutamia kymmeniä jaakkia edellänsä, aika vauhtia kukkulaa alas meitä\nkohti. Ymmärsin, että he olivat ryöstö hankkeissa. Komensin mieheni\npysähtymään, josta he joutuivat peljästyksestä ihan suunniltaan.\n\nRyövärit jättivät jaakit kahden naisen huostaan ja laukkasivat\nmeitä kohden. Muut mieheni paitsi Khanden Sing ja Mansing olivat\npeljästyksestä kankeat.\n\nMinä menin, toisessa kädessä kivääri, toisessa valokuvauskone,\nempimättä ryöväreitä vastaan, hyvin tietäen, että he vanhanaikaisilla\nkivääreillään tarvitsevat pitkän ajan sytyttääksensä luntun\nja lauastakseen. Sitä paitsi on heidän melkein mahdoton ampua\nhevosenselästä, kun heidän pyssynsä ovat raskaat ja kömpelöt.\n\nMinä käänsin valokuvauskoneeni tarkoin heitä päin ja odotin,\nkunnes olivat sopivassa etäisyydessä. Kun he olivat n. 30 askeleen\npäässä ja olivat astumaisillaan hevosen selästä maahan, napsautin\nkonettani, heitin sen nopeasti syrjään ja nostin samassa kiväärini\nsilmälleni. Sitten käskin heidän laskemaan aseensa ja tähtäsin tarkoin\nMannliher-kiväärilläni.\n\nTaipuvampia ja nöyrempiä rosvoja tuskin saattaa ajatella. Heidän\npyssynsä lensivät samassa silmänräpäyksessä olkapäiltä maahan, samoin\nmyös heidän jalokivillä koristellut miekkansa. He laskivat polvillensa,\nottivat lakit päästänsä ja pistivät koko kielensä ulos suustaan.\nKiireesti otin heistä tässäkin asennossa pikavalokuvan.\n\nKhanden Sing oli saanut toimeksensa vartioida tavaroita, mutta hän\noli muuttanut Mansingin sijaansa ja seisoi nyt kiväärinensä minun\nrinnallani. Samassa ajaa karahutti muuan vaimo ratsain; hän oli\nnähtävästi vimmastunut miesten pelkuruudesta ja tahtoi nyt itse\nosoittaa urheutta. Hän hyppäsi maahan hevosensa selästä, kirkui\nkamalasti, pui nyrkkiänsä miehille, suu raivoisan vaahdossa ja sylkien\npolvistuneita miehiä. Käskevällä äänellä antoi hän nyt ohjeitansa ja\nosoitti levottomasti minun tavaroitani, mutta hänen sanansa eivät\nnäkyneet mitään vaikuttavan maassa mateleviin miehiin.\n\nMinä menin hänen luoksensa, taputtelin olkapäälle, pistin kolikon\nkouraan ja tukin siten hänen suunsa. Hän sieppasi rahan ja rupesi\nkiillottamaan sitä turkkinsa liepeeseen. Hän tyyntyi heti, kurkisteli\nrahaa, tuijotti tulisilla silmillään minuun ja — pisti ulos kielensä\nsuusta, siten osoittaen kiitollisuuttaan.\n\nKahi ja Dola, jotka hyvästi ymmärsivät Tiibettiä, kutsuttiin nyt\npuhuttelemaan heitä minun puolestani, mutta molemmat vapisivat niin,\nettä tuskin voivat kävellä, vielä vähemmin puhua. Vasta hetken\nperästä, nähtyään että nämät, heidän mielestään kauheat rosvot, olivat\ntäydellisesti minun vallassani, tointuivat he niin paljon, että\nkykenivät tulkeiksi.\n\n\"Sano heille, että tahdon ostaa heiltä muutaman jaakin ja hevosen. Minä\nmaksan kunniallisesti.\"\n\n\"He sanovat sen mahdottomaksi. Jos _tarjumi_ saa sen tietää, hakkaa\nhän heiltä pään poikki. Yhden tai pari jaakkia saattavat he kuitenkin\nsinulle myydä.\"\n\n\"Sangen hyvä. Mitä he vaativat niistä?\" — \"Kaksisataa hopearupla.\nMutta, sahib\", sanoi Dola, \"älä anna heille enemmän kuin neljäkymmentä!\nSiinä on sittenkin enemmän kuin niitten arvo on. Hyvä jaakki maksaa\nkymmenestä kuuteentoista rupiin.\"\n\nKun olimme kolme tai neljä tuntia kauppaa hieroneet, jolloin rosvot\nolivat laskeneet 200:sta 40:neen rupiin ja minä taas 20:stä rupista\nmennyt 40:neen, sovimme lopultakin hinnasta. Rosvot eivät kuitenkaan\nolleet tyytyväiset, kun kaksi heidän parhaita jaakkejansa jäi minun\nomaisuudekseni. Koetin sentähden tyydyttää heitä sillä, että ostin\nheiltä kuormasatuloita ja muutamia muita kaluja. Antoivatpa he minulle\nteetäkin ja sambaa. Mutta tuo intoisa nainen silmäili yhä vaan\nlevottomasti minun tavaroitani, ja hänen himonsa minun omaisuuteeni\nnäkyi kasvavan, kun hän näki minun maksavan jaakit. Mutta minäkin kahta\nsuuremmalla tarkkaavaisuudella silmäilin kapineitani enkä hetkeksikään\njättänyt kivääriä käsistäni, samalla kun pidin huolta siitä, ettei\nkukaan takaapäin päässyt minua liiaksi likelle.\n\nMe laskimme nyt rahat, yhteensä vähän päälle 50 rupia ostamistani\ntavaroista: jaakit, kuormasatulat y.m. Jokainen erityinen rahakappale\nkävi miehestä mieheen, laskettiin, tarkastettiin ja lähetettiin\ntaas samoilla tempuilla samaa tietä takaisin tulemaan. Aika ei\nole Tiibetissä rahaa, enkä suinkaan liioittele, että tämän pienen\nrahasumman laskeminen ja tarkasteleminen vei aikaa kaksi tuntia. Ja\nniin vihdoinkin saimme molemmat jaakit: toinen tavattoman suuri,\npitkäkarvainen ja musta, toinen samoin musta, väkevä ja pitkäkarvainen,\nmutta kesyluontoisempi.\n\nNyt meidän täytyi opetella saamaan ne nousemaan ylös, vetämään köyden\nniitten sieramien läpi ja kiinnittämään kuormasatulat. Tämä oli\nkylläkin kovaa työtä, mutta emme hellittäneet ennenkuin ne temput\nosasimme.\n\nErosimme hyvinä ystävinä. Rosvot käyttäytyivät erinomaisen hyvin, ja\nminä ajattelin itsekseni, että Tiibetissä mieluummin olen tekemisissä\nrosvojen kuin korkean virkamiehen kanssa.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.\n\nTiibettiläisiä takkeja, lakkeja ja jalkineita. — Syy minkätähden\nTiibettiläinen jättää toisen puolen rintaansa ja toisen käsivartensa\npaljaaksi. — Käytös ja puhe. — Tietämättömyys ja taikausko. — Kuinka\nsyödään. — Jogpa-naisia ja -lapsia. — Päähineitä. — Kummallista luuloa.\n— Vuoriselänne molempien järvien välissä. — Mustat teltat. — Gomba.\n\n\nEräästä syystä valitan, että oleskeluni Jogpa-dakujen kanssa kesti\nniin vähän aikaa, sillä vaikka he epäilemättä olivat rosvoja,\nherättivät ne sangen paljon minun huomiotani. Heidän omituinen pukunsa\nja puhetapansa, heidän harvinainen, mutta sangen käytännöllinen\nruokatapansa, sekä heidän iloinen, suora olentonsa olivat todellakin\nmieltä kiinnittäviä. Puvun saattoi syystä sanoa edustavan Tiibettiä,\nsillä miesten takit ja lakit olivat sangen erinkaltaiset, luultavasti\nsiitä syystä, että he niin helposti niitä saivat. Heidän joukossaan\nei ollut kahta samalla tavalla puettuna, vaikka muutamat, heille\nomituiset puvun osat, olivat yhteiset kaikilla. Niin oli eräällä\nheistä heleävärinen ja leopaartinnahalla reunustettu takki, toisella\npitkä harmaa villamekko ja vyötäisillä vyö, kolmannella oli\nlammasnahkaturkit, villapuoli sisällepäin käännettynä, neljäs taas\noli puettu tumman-punaiseen ihopaitaan, vyötäisillä nahkavyö, jossa\noli hopea- ja rautakoristeita sekä neulojen ja tulusten säilyttimiä.\nVyössä riippui puukuula, kaunis puukko, mustasta puusta, teräksestä\nja hopeasta tehdyssä tupessa, kuula- ja ruutikukkaro y.m. Vyössä on\nuseimmilla Tiibettiläisillä miekka, pistettynä poikittain ruumiin\netupuolelle. Olkoon takki pitkä tai lyhyt, aina on se ylhäältä avara,\nniin että siellä sopii säilyttää kaikemmoisia kamssuja ja tavaroita,\nsinne mahtuu eväspussi, juoma-astioita, rahakukkaro, nuuskarasia,\ntsambaa ja teekääröjä. Kun ensi kertaa näkee Tiibettiläisiä, luulee\nheitä hyvinkin vahvoiksi, povipuoli kun heillä on niin täynnä\ntamineita, vaikka he muutoin ovat hyvinkin hoikkia. Rinta ja toinen\nkäsivarsi ovat alasti ja toinen takinhia heiluu höllänä. Syy tähän\nomituiseen vaatetustapaan Tiibetissä on se, että täällä päivät\ntavallisesti ovat hyvin lämpöiset ja yöt kylmät. Ilman lämmön ero\nlounais Tiibetissä saattaa olla 27°-37° C. Ja kun Tiibettiläiset aina\nmakaavat vaatteet päällä, käy kylmää estävä yöpuku auringonpaahteessa\npäivällä liian raskaaksi ja lämpimäksi, ja tätä on koetettu\nyllämainitulla alastomuudella auttaa. Tiibettiläinen istuessaan vetää\nkätensä pois takinhioista, jotenka ruumiin yläpuoli paljastuu; mutta\nistualta noustessaan pistää hän aina toisen, tavallisesti vasemman\nkätensä takinhiaan, pidättäen siten takin raskaan sisällyksen maahan\nputoamasta.\n\nTiibettiläisten jalkineet ovat, ainakin minun mielestäni, maailman\nparhaita jalkineita. Niillä on hyvien ja mukavien saappaiden kaikki\nhyvät ominaisuudet. Varsinkin ne saappaat ovat erinomaisia, joiden\nlitteät anturat on tehty rahnikoitusta hampusta ja joissa päälliset\novat punaista tai vihreäistä huopaa. Niissä pysyy jalka lämpöisenä,\nhiki ei vaivaa, eivätkä ahdista jalkaa. Tiibettiläisen jalkineen\npääomituisuus on kuitenkin siinä, että jalkapohja painuu paksuun\nanturaan niin mukavasti, että kivikoissakaan kävellessä varpaat eivät\nlikisty ja lumessa ja loassa astuessa mitään ei pääse tunkeutumaan\nanturan ja päällisen väliin.(Jokseenkin tällaiset jalkineet ovat\nSuomalaisten oivalliset tallukkaat, Suomentaja.)\n\nTiibetissä on monellaisia jalkineita, mutta päämuoto on aina sama. Ne\novat aina kotitekoisia: jokainen on oma suutarinsa, paitsi suuremmissa\nkaupungeissa, jossa jalkineita saa ostaa. Anturoitten erilaisuus\nerottaa pääasiallisesti eri seutujen jalkineet toisistaan. Niin on\nesim. Lassa-kengällä hienompi, pehmeämpi ja venyvämpi antura kuin\nSigatsin kengissä, jotka ovat kovat ja kankeat ja kuluvat paljon\npikemmin.\n\nLöytyy myös nahka-anturaisia jalkineita semmoisia seutuja varten, jossa\non paljon lunta ja märkää, ja nämät jalkineet voidellaan rasvalla,\njosta ne tulevat ihan vedenpitäviksi. Näitä on kahta lajia: toiset\nteräväkärkiset ja nokka ylöspäin kääntynyt, jotta sopivat raivaamaan\ntietä lumen läpi, toiset ovat tavallisen muotoiset. Näitä käyttävät\nsekä miehet että naiset. Laamat ja korkeammat virkamiehet käyttävät\nnahkakenkiä, kiinalaista mallia. Näissä on raskaat nahka- tai\npuuanturat, alla tavattomat naulat.\n\nTiibettiläisillä on sangen monellaisia päähineitä. Niistä ovat\nsotilaitten ja ryöväriheimojen päähineet omituisimpia. Ne ovat\npoikkileikatun kartion muotoisia, reunat suuret ja ovat kokonaan tehdyt\nsamallaisesta rahnikoidusta langasta, jota anturoihinkin käytetään;\nyläpäässä on ilmareikä. Kun hatun kartiomainen yläosa on liian pieni\npysyäkseen päässä, sidotaan se kahdella nauhalla leuvan alle kiinni.\nKäytännössä ovat myös harmaat tai ruskeat huopahatut; ne muistuttavat\nkemiallisissa laboratooreissa käytetyltä siivilöitä, ja ovat varustetut\nkultaisilla, sinisillä tahi punaisilla koruompeluilla, kiinalaista\ntekoa. Eräs lääkitsiä siinä ryövärijoukossa, jonka tuttavuutta tein,\npiti mahdottoman suurta päähinettä. Ensi silmäyksellä se oli punaisesta\nsilkistä tehdyn jokkei-myssyn näköinen. Mutta lähemmin katsottaessa\noli siinä kaksi punaista silkkinauhaa pingotettuna keveän bamburungon\nyli. Se sidottiin päähän nauhalla takaraivon ympäri ja ulottui noin 6\nsenttim. otsan etupuolelle.\n\nPaitsi näitä päähineitä käytetään vielä monellaisia muita korvalipuilla\nvarustettuja verka- ja nahkamyssyjä, eikä ole harvinaista nähdä\nsotamiesten käyttävän silkkihuiveja käärittyinä turpaanin tavoin pään\nympäri, toinen kulma korvalle riippuvana.\n\nYhteinen kansa Tiibetissä ei kuitenkaan mielellään peitä päätään, ja\nvaikka heillä usein on monta myssyä avarassa kauhtanassaan, ottaa hän\nainoastaan tavattomissa tapauksissa yhden esille. Ylemmät virkamiehet\neivät kuitenkaan koskaan näyttäydy ilman pientä, ympyriäistä\nkiinalaista huippulakkia.\n\nKaikki miehet, paitsi laamat, jotka ajelevat päänsä ihan paljaiksi,\nkäyttävät hiuspalmikkoa, muutamat lyhyttä ja pörröistä, muutamat pitkää\nja koristeltua. Tässä tapauksessa on palmikko neulottu vaatetuppeen,\njossa on renkaita norsun- tai muusta luusta, lasista, metallista\ntai korallista. Paljon myös käytetään hopeaisia palmikonkoristeita,\nniinkuin esim. lävistettyjä rahoja; koralli- ja malakiittikoristeet\novat Tiibetissä myös tavallisia.\n\nMiehet käyttävät malakiitti-koristeilla varustettuja korvarenkaita,\njoissa usein on pitkä lerkku. Tämä saattaa olla pronssista tai\nhopeasta, jopa kullastakin. Tavallisimpia ovat kuitenkin pronssiset\ntai hopeiset rasiat, ynnä taikakalu, sisältäen Budhan kuvan.\nTämmöistä kantaa melkein jokainen Tiibettiläinen kaulassaan\nnauhassa. Tiibettiläiset ovat yleensä sangen taika-uskoisia. Heidän\ntaika-uskonsa, samaten kuin heidän muutkin huonot ominaisuutensa ovat\nluonnollisesti seurauksena heidän tietämättömyydestään. Ainoastaan\nkorkeammilla virkamiehillä ja laamapapeilla on jonkalaista sivistystä.\nMuu väestö pidetään syvimmässä tietämättömyydessä. Ainoastaan ani\nharva osaa lukea, ei kukaan osaa kirjoittaa, ja laamat pitävät\nkyllä huolta siitä, etteivät kutkaan muut kuin ne, joista heillä\non hyötyä, saa mitään oppia. Rehellisyys ja kunnia ovat Tiibetissä\nmelkein tuntemattomia ominaisuuksia, ja mitä totuudenrakkauteen tulee,\nvoivat kaikki, jotka ovat maassa matkustaneet, todistaa, että on ihan\nmahdotonta saada Tiibettiläiseltä tosia tietoja. Julmuus on heidän\nveressään ja pahe ynnä rikos on heillä kotiutunut.\n\nEttä rosvoilla on hyvä ruuansulatus, näin selvästi heidän\nruokailustaan. Sittenkun jaakki-kauppa oli päättynyt, asettuivat\nhe syömään vankan aterian. He ottivat takkinsa taskusta puiset tai\nmetalliset ruokakuppinsa, täyttivät ne äkkiä _tsamballa_, kaasivat\nsen yli vähän kiehuvaa teetä, jossa tavallisuuden mukaan oli voita\nja suolaa, ja sekoittivat koko moskan likaisilla sormillaan, kunnes\nsiitä tuli taikinaa. Tästä tekivät he pieniä mykyjä, jotka toinen\ntoisensa perään katosivat suuhun, kunnes he olivat kylläiset.\nEnnenkuin ruokakuppia uudelleen käytettiin, nuoltiin se puhtaaksi.\nVilvoittaakseen itseänsä keskipäivän kuumuudessa pudottivat sekä miehet\nettä naiset aterian jälestä takin ylemmän osan aina vyötäisiin asti,\njättäen käsivarret ja rinnan paljaiksi, jolloin kaulassa riippuvat\nkulta-, hopea- ja kuparikoristeet tulivat näkyviin.\n\nVaikka daku-naiset olivat kaukana kauneusta, oli heissä kuitenkin\njotain miellyttävää, joka tuli heidän luontevasta käytöksestään.\nMuista tiibettiläisistä naisista erosivat he siinä, että heidän\nhampaansa olivat erittäin terveet. Ihonsa ei itsessään ollut tumma,\nmutta musta voide, jolla voitelivat poskiaan, nenää ja otsaa, teki\nheidät tummetuiksi kuin he todellisuudessa olivat, eikä suinkaan heitä\nkaunistanut. Heillä oli kaikilla säännölliset kasvojen piirteet ja\nelävät silmät.\n\nTukka oli lukemattomissa pikku palmikoissa, asetettuna mukavaan mutkaan\npään päälle, ja sitä pidätti paikallaan punainen turpaani, jättäen\nnäkyviin myös otsalle asetettuja palmikoita. Korvissa heillä oli isot\nkultarenkaat malakiitti-koristuksissa, ja käytöksessään olivat lie niin\nluonnolliset, etteivät välittäneet sopivaisuuden alkuvaatimuksistakaan.\n\nLapset olivat puheliaita ja käyttäytyivät aikaihmisten tavoin.\nKävivätpä yhdeksän ja kymmenvuotiset pojatkin miekka tupessa. Erään\njaakin kantamassa korissa näin muutaman kuukauden vanhan lapsen.\nTaikauskoisen äidin suureksi kauhuksi hyväilin sitä. Hän tempasi\ntulisesti lapsen korista ja pesi sekä hieroi tuon pikku olennon kasvot,\nkunnes nahka oli lähteä. Tiibettiläiset naiset uskovat, näetsä, että\nheidän lapsensa kuolevat, jos vieras niihin koskee.\n\nEivät miehetkään olleet siinä suhteessa hituistakaan paremmat. Kun\nostin heiltä vähän riisiä, eivät he antaneet minun koskea siihen\nennenkuin se oli omani. Kun kurotin kättäni pidelläkseni riisisäkkiä,\neivät he tahtoneet sitä suvaita ja lopulta he vaan kaukaa näyttivät\nminulle kourallisen riisiä, että saisin nähdä mimmoista tavara oli.\nSaisin ensin ostaa vaan tuon verran. Kun tällä tavoin näin, että tavara\noli hyvää, ostin loputkin.\n\n— —\n\nOlimme iltapäivällä kulkeneet muutaman kilometrin Mansarovar-järveä\nkohti, kun eräs ryöväreistä, joista äsken erosimme, tuli laukaten\nmeidän perässämme. Meidät saavutettuaan heittäysi hän hevoseltaan\nalas, veti miekkansa ja alkoi ajamaan toista jaakkiani takaa. Tämä\noli meistä kummallista, ja mahdoton oli ymmärtää hänen tarkoitustaan.\nMutta kun hän huusi meille, ettei hän mitään pahaa aikonut, annoimme\nhänen hommata. Lopulta hän sai jaakkiin kiinni, kiersi tuiman taistelun\nperästä molemmat käsivartensa vastahakoisen eläimen kaulaan, ja painoi\npäänsä sarvien väliin. En ensinkään ollut mielissäni tästä toimesta,\nsillä pelkäsin, että hän oikeastaan aikoi leikata eläimen kaulan\npoikki. Hämmästyksekseni näin nyt, että rosvo oli käynyt hampain kiinni\neläimen takkuun, koettaen nykäistä siitä tupsun itsellensä, onnettoman\neläimen yrittäessä kaikin tavoin päästä vainoojastansa irti. Vihdoin\njäi rosvon hampaitten väliin muutama suortuva ja nyt hän päästi eläimen\npään irti, mutta kävi miekka kädessä häntään kiinni. Minä kävin miehen\nhiuspalmikkoon kiinni ja tämä taas piti pelästyneen jääkin hännästä,\nkun se täyttä laukkaa lähti pakoon, laahaten meitä molempia perässään.\n\nTuimasta vauhdista huolimatta, sai rosvo kuitenkin miekallaan\nleikatuksi jääkin hännästä tupsun sen pitkää, silkinhienoa karvaa.\nTyytyväisenä päästi hän nyt jääkin irki ja pisti miekan taas tuppeen.\nSitten teki hän meille syvät salaamit ja pisti tavallisuuden mukaan\nkielen ulos suustaan. Kun pyysin selitystä tuohon kummalliseen\ntemppuun, vastasi hän, että sille käy onnettomasti, joka jaakkia\nmyydessä jättää tämän tempun tekemättä.\n\nSeikkailu loppui tähän. Rosvo ratsasti pois hyvin tyytyväisenä ja me\njatkoimme kulkuamme kivisen tasangon yli, kunnes saavuimme harjulle,\njoka käy tasangon poikki ja erottaa molemmat järvet toisistaan.\nNousimme sen huipulle asti (4,885 m.). Saadakseni varmuuden, että harju\ntodellakin kulkee katkeamattomana jonona molempien järvien välissä,\nmenin noin puoliväliin Rakstal-järven kaakkois- ja koilliskulmaan\nja havaitsin harjun pohjoisosan eteläosaa vähän matalammaksi, mutta\nkuitenkin olevan monta kymmentä metriä järvien pintaa ylempänä. Tästä\nretkestä oli meille vähän ajanhukkaa ja yön tullessa olimme vielä\nharjulla.\n\nLeiristämme näimme 15 mustaa telttaa vuorenrinteellä, idässä oli suuri\n_gomba_ eli luostari eli laamatalo sekä temppeli ja savimökkejä. Laskin\nettä gomban ja meidän välillä oli ainoastaan toistakymmentä kilometriä\nja se oli ilahuttavaa, sillä siellä toivoin saavani ruokavaroja, ja\nsitten jaksaisimme kiireemmin kulkea. Nyt ei meidän enään tarvinnut\npeljätä Gyaneman ratsastajia, ei Barkan tarjumia, eikä Jong Peniä\nTaklakotista. Ne eivät meitä enää saavuttaisi. Shokalaiset tietysti\npeljästelivät ajatellessaan, että heidän oli meneminen Tiibettiläisten\nalalle, mutta minä sanoin hyvin vakavasti, että meidän vielä tänä\niltana tulee päästä kylään ja Tukkerin gombaan.\n\nJalkojemme edessä oli molemmat isot järvet, enkä voinut jättää tätä\npaikkaa vielä viimeisen kerran katsomatta tuota ihmeellistä seutua.\nPaholaisjärvi rikkirevittyine, äkkijyrkkine rantoineen, kalliosaarineen\nja pitkine niemekkeineen, miellytti minua paljon enemmän, kuin sen\nrinnalla Mansarovar, Pyhä järvi, jossa Maha-deva ja kaikki muut hyvät\njumalat muka asuivat. Vaikka molempien järvien vesi oli yhtä sinistä ja\nläpikuultavaa ja vaikka molempien taustana oli komea Gangri-selänne, ei\nkuitenkaan Mansarovar-järvi, Braaman luoma, ole läheskään niin lumoava\nkuin sen naapuri. Mansarovärissä ei ole suoraan järvestä nousevia\nkallio-seiniä, jotka heleine värineen heijastuisivat veteen. Se on\nmelkein täydellinen puoliympyrä ja sillä on eheät rannat. Ainoastaan\nlänsiranta vedenjakajan juurella on vähän jyrkempi ja rikkinäisempi.\n\nJärvestä suoraan etelässä kohoaa korkea, lumihuippuinen vuoriharjanne,\njosta monta jokea juoksee alas. Tältä kohdalta, jossa nyt seisoimme,\nsaatoimme selvästi nähdä, että Mansarovarja Rakstal-järvien pinnat\nmuinoin ovat olleet vähintäin 16 m. korkeammat kuin nykyään ovat.\nMuutamia kilometriä nykyisen järven-pinnan tuolla puolella leviää\nkalteva uoma, jossa on pieniä, sileitä kiviä ja tähän asti on vesi\nvarmaankin kerran ulottunut. Vakaumukseni on, että järvi vieläkin\nvetäytyy takaisin.\n\nMonin paikoin järven rannalla oli kaatumaisillaan mökkiä ja vajoja,\nmutta oikea kupukattoinen gomba-luostari oli ainoastaan Tukker\nnimisessä kylässä. Sanottiin tosin, että järvestä luoteeseen oli pieni\ngomba sekä serai (talo), mutta kun en itse ole siellä käynyt ja kun\nTiibettiläisten kertomukset siitä olivat ristiriitaisia, en takaa\nnäitten kertomusten luotettavaisuutta.\n\nSekä maisema että ilma muuttui molempien järvien vedenjakajan\nvaikutuksesta. Rakstalin yli oli taivas aina selkeä ja sininen, mutta\nMansarovarin yli kiiti alinomaa raskaita mustia pilviä ja vettä tuli\nkaatamalla. Joskus selkeni muutamaksi minuutiksi ja silloin oli\nkauniita valolaineita vedessä. Mutta uudet pilvet ja kova ukkonen\ntekivät maiseman taas pian yhtä synkäksi kuin ennenkin.\n\nMansarovarin puolella oli paljon lämpimämpi kuin harjun toisella\npuolella. Rakstalin puolella oli ilma ollut purevaa ja keveätä, kun\nsitä vastoin ilma Mansarovarin kohdalla, luultavasti kosteutensa\ntähden, tuntui raskaalta hengittää. Kun Mansarovaria muistelen,\najattelen sitä en ainoastaan jumalien, vaan myös myrskyjen kotiseuduksi.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\nTavaton myrsky. — \"Vastoin jumalien tahtoa.\" — Koirien haukuntaa. —\nKaton alla. — Majatalo (serai). — Kalaa. — Kultasepän ja savenvalajan\ntöitä.\n\n\nAstuimme alas tasangolle ja kuljimme Langa Tsangpon ja erään toisen\nsuistamon yli. Näiden vedet virtaavat suoraan alas lumikentiltä. Vettä\noli noin ½ metriä, mutta se näytti olevan yhä nousemassa.\n\nTultuamme Mansarovar-järven rannalle, saimme aika sadekuuron, joka\nmeidät kasteli läpikotaisin. Riensimme nopeasti, sillä raskaimmat\ntavaramme olivat nyt jaakkien selässä. Yö oli synkkä ja pilkkopimeä,\nniin ettei juuri paljon eteensä nähnyt. Meidän täytyi pysyä hyvin liki\ntoisiamme, ja lisäksi alkoi ukkonen käydä ja rakeita sataa. Hampaat\nkylmästä helisten saatoimme kuitenkin jatkaa matkaamme Tukkeria kohden,\nkun salamat tuon tuostakin seutua valaisivat.\n\nYhtämittaisesta sateesta virrat nopeasti paisuivat niin, että oli\nvaikea kahlata. Kolmessa paikkaa oli vettä vyötäisiin asti sen\nperästä oli rannikko mukulakivistä, jossa oli pimeässä sangen vaikea\nhapuella, varsinkin kun myrsky yhä tuntui paisuvan. Ranta muuttui nyt\nliejuiseksi, johon jaakkien ja ihmisten jalat syvään painuivat.\n\n\"Luuletko, Kahi, jumalien asuvan tällä järvellä? Meillähän oli\nPaholaisjärvenkin tykönä parempi ilma kuin täällä.\"\n\n\"Kyllä, sahib\", vastasi Kaki, \"mutta sinä olet suututtanut jumalat\nja sentähden he nyt lähettävät ukkosta, sadetta ja rakeita meidän\nmatkaamme estämään. Sinä kuljet vastoin heidän tahtoansa, sahib.\"\n\n\"Mutta eihän iänikuisesti saata sataakaan, Kahi.\"\n\nPuoliyön aikaan emme vähintäkään tietäneet missä olimme. Arvelin jo\nkulkeneemme majapaikan ohi. Shokalaiset kuitenkin väittivät vielä\njonkun verran matkaa sinne olevan; ja niin samosimme yhä eteen päin.\n\nMutta tuskin olimme astuneet 500 askelta, kun suureksi mielihyväksemme\nkuulimme kaukaista, heikkoa koiranhaukuntaa Se kuului luoteesta päin\nja arvasimme sen tulevan Tukkerista. Me olimme menneet liiaksi etelään\npäin ja olimme siis pimeässä liiaksi kaartaneet.\n\nKäänsimme heti kulkumme koiranhaukuntaa kohti. Tähän asti oli vaan\nyksi ääni kuulunut, mutta nyt rämähti ainakin 50 samallaista ääntä yön\npimeydessä. Tästä päättäen olimme kylän lähellä, vaikkemme synkässä\nyössä sitä oitis löytäneet. Vasta ihan savimökeille saavuttuamme\nhavaitsimme lopultakin toivotun matkan määrän tavanneemme.\n\nKello oli nyt 2-3 aamulla. Sadetta tuli vielä kaatamalla ja\nkaikista merkeistä päättäen ei kukaan kylän asukkaista tahtonut\nsuoda meille suojaa kattonsa alla. Ei kannattanut pystyttää pientä\nsuojatelttaanikaan, sillä kapineemme olivat jo läpimärät.\n\nMe koputimme erästä ovea semmoisella voimalla, että se oli\nsisäänkukistumassa. Tämä oli majatalo eli _serai_ pyhiinvaeltajia\nvarten, ja koska mekin muka olimme toivioretkeläisiä, oli meillä maan\nlakien mukaan oikeus päästä sisälle.\n\n\"Te olette rosvoja\", sanoi käheä ääni sisältä. \"Muuten ette tulisi niin\nmyöhään yöllä.\"\n\n\"Emme ole rosvoja\", vakuutimme me. \"Olkaa hyvät ja avatkaa. Emme tee\nmitään pahaa ja maksamme kaikesta.\" — \"_Middu, middu_ (mahdotonta)! Te\nolette rosvoja.\"\n\nKäyttääksemme oikein havainnollisesti hänelle, ettemme olleet rosvoja,\nkoputtivat Khanden Sing ja Dola ovea niin, että se aukeni. Muutamia\nsilmänräpäyksiä tämän jälkeen istui 10 muukalaista loimuavan tulen\nympärillä lämmitellen viluisia jäseniänsä ja kuivaten likomärkiä\nvaatteitaan suloisen lieden ääressä.\n\nIsäntämme, joka sivumennen sanoen oli lääkäri, tyyntyi, nähdessään,\nettei meillä mitään pahoja mielessämme ollut, ja kun hän lisäksi löysi\nhopearahan kourastaan. Hän kehotti meitä kuitenkin menemään viereiseen\ntyhjään majaan. Annoimmekin hänen saattaa meidät ja sinne sitten jäimme\nloppuyöksi.\n\n— —\n\nMaja oli yksikerroksinen, kivestä ja savesta rakennettu sekä\nlitteäkattoinen. Siinä oli kaksi huonetta. Toinen sai valoa ovesta,\ntoinen neliskulmaisesta aukosta katossa, joka samalla teki räppänän\nvirkaa. Kattoa kannattavat hirret oli tuotu Himalaijan tuolta puolen,\nkun länsi Tiibetissä ei ole metsää.\n\nTämä serai oli nuoren, puolihullun laaman hoidossa, joka alinomaa\nkumarsi ja pisti ulos kielensä, suu seljällään meihin tuijottaen. Hän\noli erinomaisen kohtelias ja huomaavainen ja auttoi meitä kuivaamaan\nkapineitamme. Kun jotain häneltä pyysimme hän oikein puhkui ilosta,\nlensi ulos seraista ja oli samassa hetkessä takaisin tuomisineen.\n\nHuoneeseen oli räppänästä yön tietämissä tullut vettä. Yksi nurkka\nkuitenkin oli niin kuiva, että sinne saatoimme kaikin kömpiä\nmaata. Tällaiset majat eivät suinkaan ole puhtauden esikuvia, ei\nsinnepäinkään! Päinvastoin niiden lattiat tavallisesti vilisevät pieniä\neläjiä, ja kun vesi nyt oli valloittanut suurimman osan lattiaa, olivat\nnämät, tulvaa paeten ja henkensä säilyttämisen toivossa, ennen meitä\nhyökänneet huoneen ainoaan kuivaan nurkkaan. Pian saimmekin tuntea\ntämän tuhonomaisen joukkokunnan viheliäisen läsnäolon. Olimme aivan\npääsemättömissä tämän nälkäisen ja säälimättömän lauman kynsissä. Se on\nikäänkuin kamala rutto ja maanvaiva, josta sanomattomasti saimme kärsiä\nniin nyt kuin muulloinkin, missä vaan tiibettiläisen leirin lähellä\nmajailimme.\n\nAamulla kun nousimme, oli huone täynnä tiibettiläisiä miehiä, naisia\nja lapsia, jotka näyttivät hyvin iloisilta ja ystävällisiltä.\n\"_Tanga hik_!\" (puolen rupin arvoinen hopearaha) huusi samassa\nvanha akka ja pisti tuossa tuokiossa kuivatun kalan nenäni alle,\nlipein kielin kehuen, että se oli pyydetty' Mansarovarista ja tekisi\nomistajansa onnellisimmaksi kaikista kuolevaisista. Toiset ottivat\npunaisista vaatteistaan esille kultaisia rintasolkia, sormuksia sekä\nmalakiitti-koristeisia, pronssisia tai hopeisia korvarenkaita.\n\n\"_Gurmoh sum!_\" (kolme rupia), \"_Diu, diu, diu!_\" (niin, niin, niin).\n\"_Karuga ni!_\" (kaksi kahden annan kappaletta). \"_Gieutheke!_\" (neljä\nannaa), j.n.e., kaikki puhuen yhtaikaa kauppainnossaan.\n\nKultasepänteokset olivat kotimaista työtä. Toisinaan olivat\nmalakiitti-palaset lujasti kiinnitetyt, mutta tavallisesti käytetään\nkivien kiinnittämiseen eräänlaista kittiä, jonka tähden kauniit\nkoristeet pian rikkuvat. Korvarenkaat on tavallisesti paremmin tehty\nkuin rintasoljet. Hauskimmat ovat kumminkin nuo yksinkertaiset ja\nomituiset hopeaiset taikakalut. Eräs hyvin alkuperäisesti koristettu\nlevy, joka nyt on minun hallussani, antaa tämmöisistä hyvän käsityksen.\nSen kuluneet reunat todistavat sen hyvin vanhaksi. Sen keskessä\non lootuskukka ja lehtikoristeita, sekä samasta varresta lähteviä\nviivoja. Sisimmäisen neliön sisällä on ympyröitä, isompia ja pienempiä\neri ryhmissä. Vaakasuorilla viivoilla täytetyt kolmiot ovat hyvin\ntavallisia koristeita tiibettiläisissä teoksissa. Yleisin kuitenkin\non tiibettiläisten taiteiliain koristeista neliö eli ruutukoriste.\nHeidän teoksissaan ovat ylipäänsä suoraviivaiset koristeet vallalla,\narvattavasti perintönä heidän mongolilaisilta esi-isiltään.\n\nErittäin somia olivat alkuasukasten ruukkuteokset, niinkuin vaasit,\njuoma-astiat y.m.s. Ne tehdään hienosta savesta, jota ei kuitenkaan\ntarpeeksi vaivata. Isompien astioiden pohjapuoleen käytetään vuokkoja\nja valimia, mutta sisältä ne muovaellaan käsin. Yksinkertainen sorvi\npyältää astian ulkopuolen jotenkin sileäksi. Isommat astiat ovat\nkaksikorvaisia ja karkeakoristeisia, pienemmät ovat pitkäkaulaisia\nja yksikorvaisia. Väri on vaaleanharmaata terrakottaa. Ne poltetaan\nhyvin alkuperäisissä uuneissa. Laamat ovat sangen taitava astiaseppiä\nja suuret määrät astioita käy kaupaksi toivioretkeläisille. Työkalut\novat aivan yksinkertaisia. Sileä kivi, muutamia puupalikoita, sormet ja\nkynnet, siinä tukkerilaisen savenvalajan työaseet.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\nYstävällisiä laamoja. — Khanden Sing ja Mansing puhdistettu. —\nToivioretkeläisiä Mansarovar-järvelle ja heidän etuoikeutensa. —\nLaamatalo. — Paulaanko jouduimme? — Pyhä vesi. — Ystävyyden huntu. —\nTiibettiläisiä soittokoneita, kirjoja y.m. — Kolminaisuus. — Taivas ja\ntuonela.\n\n\nLaamoja tuli aamupäivällä meitä tervehtimään ja ilmaisivat\ntyytyväisyyttään meitä nähdessään. He kutsuivat meitä käymään\nlaamatalossa ja temppelissä. Sanoivat kylässä liikkuvan tauteja ja kun\npitivät minua hintulaisena lääkärinä, pyysivät minua parantamaan heidän\nsairaitansa. Lupasin tehdä parastani ja olin mielissäni kun kerrankin\npääsisin laamataloon ja saisin tutustua täkäläisiin tauteihin.\nMannliherini otin kuitenkin mukaani, kun lähdin muka ystävälliselle\ntervehdysretkelle laamataloon.\n\nJoukko uteliaita alkuasukkaita kulki meidän edellä ja jäljessä, ja\nnyt oli hyvä tilaisuus katsella tätä eriskummallista kylää. Taivas\nvaan oli samera, pilvet uhkaavia ja Mansarovarin aallot loiskivat\nhiljaa rantaan. Khanden Sing ja Mansing istuivat puoli alastoinna\nveden reunalla ja Bijesing ajeli minun paraalla partaveitselläni\nheidän pääkalloansa paljaaksi. Harmitti tuo minua, mutta katsoin\nparhaaksi olla lausumatta mielipahaani partaveitsestäni, koska heidän\nuskontonsa mukaan muka jo pelkkä olo Mansarovarin rannalla oli synnistä\npuhdistavaista. Palveliani olivat kasvot päin Kelas-vuorta ja näyttivät\nrukoilevan sangen hartaasti. He peseytyivät monistellen Mansarovarin\nvedellä ja menivät lopuksi päistikkaa järveen. Kun he sitten vilusta\nväristen nousivat maalle, heittivät he taskuistaan hopearupia järveen\nMahadeva-jumalalle. Sitten pukeutuivat, salaamoivat minua ja julistivat\nolevansa ylön onnellisia ja puti puhtaita.\n\n\"Siva, korkein jumala, asuu Mansarovarin vedessä\", lausui\naseenkantajani juhlallisesti. \"Minä olen kylpenyt siinä vedessä ja\njuonut sitä vettä. Minä olen salaamilla tervehtinyt pyhää Kelas-vuorta,\njonka paljas näkeminen voi poistaa kaikki ihmiskunnan synnit. Nyt minä\npääsen taivaaseen.\"\n\n\"Hyvä on kun nyt vaan Lassaankin pääsen\", jupisi epäuskoinen Mansing,\ntietysti niin hiljaa, että Tiibettiläiset eivät kuulleet.\n\nUskontonsa asioihin perehtynyt Khanden Sing ilmoitti minulle, että\npäänsä ajelevat ainoastaan ne toivioretkeläiset, joilta molemmat\nvanhemmat ovat kuolleet, ja tämä on Sivan uhri Mansarovar-järven\nrannalla. Kotiin palattuansa korkeasäätyiset pitävät kaikille\nkaupunkinsa bramiineille pidot. Mansarovarissa kylpenyttä kaikki\nkohtelevat suurimmalla kunnioituksella ja häntä ihaellaan ja\nkadehditaan.\n\nMansarovar-järvi on n. 70 kilometriä ympäri mitaten, ja oikein hartaat\ntoivioretkeläiset astelevat pitkin rantaa järven ympäri, johon kuluu,\naina ilmojen mukaan, vajaa tai runsas viikko. Yhdestä kiertomatkasta\nsanotaan saatavan anteeksi kaikki tavalliset synnit; murhamies pitää\nitsensä puhtaana jos hän kahdesti kiertää järven, mutta joka sen matkan\nkolmasti tekee, hän katsoo itsensä taas kunnialliseksi ja kunnon\nihmiseksi, vaikka olisi vanhempansa tai likeisimmät sukulaisensa\nsurmannut. On uskonkiihkoisia, jotka polvillansa tuon matkan\ntaivaltavat, sekä semmoisia, jotka joka askeleen päästä suullansa\nmaassa kumartavat päin Kelas-vuorta.\n\nBraama itse kuuluu luoneen Mansarovar-järven ja jokainen joka sen\nvedessä kylpee, saa siitä pääsyn Mahadevan paratiisiin ja puhdistuu\nsielultaan ja ruumiiltaan, vaikka hän olisi tehnyt minkälaisen rikoksen\ntahansa. Miesteni mieliksi heitin minäkin muutaman kolikon järveen.\n\nSittenkun kaikki puhdistustemput oli tehty, käskin Khanden Singin\npyssyineen seuraamaan minua majaan, sillä luostariveljien ylötön\nkohteliaisuus sai minun pelkäämään petosta heidän puoleltaan.\n\nLuostarirakennus oli neliön muotoinen, seinät punaiset ja litteähkö\nkupukatto kullattua vaskea sekä kaikessa yksinkertaisuudessaan muutoin\nsangen miellyttävä. Sisältä kuului syviä ja käheitä rukoilevien ääniä\nsekä kellojen ja sympaalien helinää. Silloin tällöin tärähti rumpu ja\nsitten yhtäkkiä jymykello, jonka syvät äänet kaikuivat kauvaksi pitkin\nMansarovar-järven siintävää pintaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTultuamme siis Khanden Singin kanssa laamataloon, paiskattiin pääportti\nkiinni. Olimme nyt suuressa pihassa, jonka kolmella puolella oli kaksi\nriviä parvekkeita patsaiden kannattamina. Tämä oli laamojen asunto,\nja edessämme oli laamatemppeli, jonka laattia oli muutaman askeleen\nylempänä pihaa. Suuri ovi vei sinne. Oven molemmin puolin oli kaksi\nkomeroa, joissa kummassakin istui pari laamaa mykyrässä suuren rummun\nvieressä. Laamoilla oli edessään rukouskirjoja ja käsissään rukousmylly\nja rukouskehä, josta kunkin rukouksen perästä työnsivät kuulan\nkulkemaan.\n\nMeidän tullessamme laamat lakkasivat rukoilemasta ja rämistivät\nrumpujansa. Kaikesta päättäen oli koko luostari liikkeellä. Munkkia\ntuli nuorta ja vanhaa joka kulmalta kamareistaan, ja joukko\npikkumunkkeja ja munkin alkuja ilmestyi yliselle parvekkeelle uteliaina\nja silmät selällään.\n\nMunkit olivat epäilemättä virittäneet meille paulan. Käskin Khanden\nSingin olemaan varoillansa ja pysymään ovella. Itse laskin muutamia\nhopearahoja oikeanpuoliselle rummulle, riisuin kenkäni ja menin\nmunkkien suureksi hämmästykseksi oikopäätä temppeliin. Rahastani ja\nmenostani kummissaan seisoivat munkit ääneti paikoillaan. Vihdoin\ntuli ylilaama eli luostarin päämies, kumarsi syvään, pani peukalonsa\npäällekkäin ja pisti koko kielensä ulos suustaan osoittaen täten\ntyytyväisyyttään minun käynnistäni tervehtimään niitä monia jumalien\nja pyhimysten kuvia, joita seisoi pitkin temppelin seiniä. Isommat\nolivat lähes parin metrin, muut noin metrin korkuisia. Muutamat olivat\npuusta sangen taiteellisissa verhoissa ja puvussa, muutamat kullatusta\nmetallista. Toiset olivat istuvassa, toiset seisovassa asennossa,\nrunsaammin tai yksinkertaisemmin koristelluilla ja erivärisillä\njalustimilla. Monien päässä oli tuo vanhanaikuinen kaksireunainen\nlakki, jonkalaista Korean ylimykset vieläkin pitävät ja semmoisena\nseisoivat seinien komeroissa, verhoilla, leikkauksilla ja karkeilla\nmaalauksilla koristettuina.\n\nPitkin kuvien jalustoja kävi hylly, jossa oli kaikenkokoisia\nkupariastioita. Näihin toivioretkeläiset munkkien kautta kuville\nuhrasivat kuivattuja hedelmiä, nisua, riisiä, _tsambaa_ ja _kuraa_.\n\nKattoa verhosi punainen villakangas, jonkalaista munkkienkin puku\nnäytti olevan, ja katosta riippui sadoittain kaikenvärisiä silkki-,\nvilla- ja pumpulikankaisia kaistaleita. Kattoa kannattivat neljä\nneliöön asetettua puupilaria, joissa oli niin rakennettu yhteinen\nalusta, että vaeltajani täytyi aina kääntyä vasemmalta oikealle\npäästäksensä kunkin kuvan tykö. Vastapäätä ovea oli seinässä komero ja\nsiinä _Urgin_ eli _Kunjukhik_, \"Jumala yksin\" ja tämän edessä alttari\nmattoineen ja uhrilahjoja paljon enemmän kuin muiden kuvien edessä.\n\nLaama osoitti sitä ja sanoi sen olevan hyvän jumalan. Minäkin siis\nsanoin \"salaam\" ja pistin pienen antimen sen uhriarkkuun. Tämä näytti\nhyvin miellyttävän laamaa, sillä heti hän otti hyvänhajuista pyhää\nvettä ja priiskoitti sillä minun käsiäni kannusta, jossa riippui pitkiä\n\"rakkauden nauhoja\" ja antoi minulle näistä yhden muistoksi. Useimmat\ntoivioretkeläiset kulkevat polvillansa temppelin holvissa, mutta vaikka\nminäkin tavallisesti pidän maassa maan tapaa, en kuitenkaan uskaltanut\ntätä temppua koettaa, jos niin, niin epämukavassa asennossa olisi\npäälleni hyökätty.\n\nYlilaama selitti minulle kaikki kuvat ja heitti aina kourallisen riisiä\nkuvan päälle, kun hän sen nimen mainitsi. Koetin painaa nuo nimet\nmieleeni, mutta takaisin palattuani ja muistelmia kirjoittaissani en\nniitä enään muistanut. — Temppelistä vei käytävä luostarin asuttuun\nosaan.\n\nKeskellä laattiaa paloi lamppuja, s.o. suuria kupariastioita, joissa\nsydän paloi voissa; lamppujen vieressä oli pitkulaisia rukouskirjoja,\npainettu sille sileälle ja keltaiselle paperille, jota Tiibetissä\ntehdään eräänlaatuisesta puunkuoresta. Kirjojen vieressä oli rumpuja\ny.m. soittimia. Eräs kaksoisrumpu oli tehty kahdesta ihmisen\npääkallosta. Näkyvissä oli myös muuan hirvittävä naamari, jota\nkäytetään juhlatilaisuuksissa, jolloin rummut tärisevät, huilut soivat,\nporokellot kilittävät ja jymykello pauhaa. Tällöin lienee meteli,\nlaamojen vielä hurjasti hyppiessä, huumaavaa ja rukouksia tuskin\nkuuluukaan. Tätä rymyä en minä kuitenkaan saanut omin korvin kuulla.\nKun laamat ovat temppelissä koko päivän, nauttivat he runsaasti teetä,\njossa on voita ja suolaa seassa ja jota pikkumunkit heille kulhoissa\nkantavat. Tuntikausia ovat he polvillansa ja rukoilevat \"jumalien\njumalaa\" kaikkien pyhimysten yhteyttä, joka on yhtynyt kolminaisuudeksi\nnimeltä _Kunjuksum_, s.o. kolme jumaluutta.\n\nMuutamat selittävät tällä kolminaisuudella tarkoitettavan ilmaa,\nvettä ja tulta, jotka tiibettiläisen käsityksen mukaan kuvaavat\npuhetta, laupeutta ja elämää. Yksi budhalaisuuden pääoppia on\nkäsky kunnioittamaan isää ja äitiä ja kielto tekemästä väärin\nlähimmäisellensä. Tiibettiläisten pyhissä kirjoissa (joita muuten on\n800 nidosta nimellä _Kajar_) selitetään taivaan (devo) olevan vapaan\nkaikista ihmiselämän huolista, täynnä rakkautta ja riemua ja että\nsiellä hallitsee jumala, jonka pääominaisuus on rajaton hyvyys ja tämän\napuna on lukematon määrä opetuslapsia (khan-khab), joiden tehtävänä on\nlaupeuden harjoittaminen ihmislasten joukossa. On erinkaltaisia onnen\nja onnettomuuden välitiloja, kuin myös helvetti, jossa syntisten sielut\nvaivataan tulessa ja jäässä. \"Jumala näkee ja tietää kaikki ja hän on\nkaikkialla, mutta me emme häntä voi nähdä, ainoastaan opetuslapset\nhänen näkevät ja saavat häntä puhutella\", sanoi minulle vanha opastaja\nlaama.\n\n\"Mitä huonoja ominaisuuksia tulee välttää?\" kysyin oppaaltani, joka\npuhui vähän Hindustaninkieltä.\n\n\"Hekumaa, ylpeyttä ja kateutta\", vastasi hän.\n\n\"Luuletteko joskus pääsevänne pyhimykseksi?\" kysyin edelleen.\n\n\"Toivon. Mutta saastuttamaton sielu saa sitä varten vaeltaa 300 eri\nkertaa.\"\n\nSamassa näytti äkkiä jokin pistäneen hänen mieleensä, hän tarttui\nkiireesti käteeni ja jaotti sormeni. Hän näytti kummastuneelta\nja mumisi epäselviä sanoja. Kasvonsa kävivät totisiksi ja oikein\njuhlallisiksi ja käytöksensä muuttui matelevaksi. Hän syöksi ulos\ntemppelistä arvattavasti ilmoittamaan havainnoitaan muillekin\nmunkeille. Nämä kokoontuivat hänen ympärillensä ja heidän eleistään\nsaattoi helposti huomata, että he olivat aivan ihmeissään. Tultuani\npihalle, tahtoi jokainen koskea ja tutkia minun kättäni. Mitä tämä\nmerkitsi, sain sitten kyllä muutaman viikon päästä tietää.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES VIIDES LUKU.\n\nJong Penin tiedot minusta. — Laamalahkoja. — Kansan taitamattomuus. —\nLaama-alkuja ja palvelialaamoja. — Taikakeinoja. — Erehtymättömyys.\n— Naimattomuus. — Kuvanveistäjiä. — Rukousmylly. — Nunnaluostaria. —\nlhmisenluisia kapineita. — Veren juonti. — Tauteja ja lääkityksiä. —\nNoituutta. — Haavuria. — Hieronta.\n\n\nEnnenkuin lähdin luostarista, tiedustelivat munkit minulta\nkaikenkaltaisia Intian oloja, lääkitysasioita j.n.e. sekä olinko\nkuullut siitä nuoresta sahibista, joka suuren sotajoukon kanssa oli\ntullut Tiibetin rajan yli ja jonka Jong Pen oli voittanut ja tappanut.\n\nMinä tietysti en ollut tästä mitään kuullut ja hauska oli saadani\ntietää, kuinka mainittu Taklakotin herra oli noin vaan ylimalkaan\n\"myynyt karhun nahan ennenkuin hän oli karhun ampunut.\" Munkit\npitivät minua hintulaisena lääkärinä, joka olin toivioretkellä\nMansarovar-järvelle, ja ruskettuneet, kauvan pesemättömät kasvoni\nsoveltuivatkin tätä luuloa vahvistamaan. Kovin uteliaita olivat\ntietämään parannetaanko Intiassa tauteja salaperäisillä keinoilla vai\ntavallisilla lääkkeilläkö. Minä puolestani myös halusin heiltä tietoja\nja koetin aina kääntää puhetta itse kysyjiin.\n\nEnnestään tiesin laamoja olevan eri lajia: punaisia, keltaisia,\nvalkoisia ja mustia laamoja. Punaiset ovat vanhimpia ja niitä\non enimmän. Näiden jälkeen keltaiset ovat valtiollisesti ja\nuskonnollisesti yhtä mahtavia kuin punaiset, mutta niitä on\nvähemmän. Valkoiset ja mustat laamat ovat luostarien työntekijöitä,\nmaalaria, kirjanpainajia, savenvalajia ja koristelioita. He ovat\nmyös palvelusveljiä, ruoanlaittajia ja paimenia, he myös toimittavat\nkirjurien ja pyövelin virkaa.\n\nLuostarit ovat tavallisesti hyvin rikkaita, sillä Tiibettiläiset\novat sangen taika-uskoisia ja laamojen orjuuttamaa kansaa, ja laamat\neivät suinkaan ole taitamattomia kaikilla keinoilla kiskomaan rahoja\ntaitamattomalta kansalta. Laamat harjoittavat sen ohessa rahakauppaa,\nlainaten rahoja korkeata kuukausikorkoa vastaan. Ellei maksa seuraa\nmääräpäivänä, otetaan lainanottajan tavarat takavarikkoon, mutta jos\nei summaa ja sen korkoa siten saada kokoon, joutuu velkamies luostarin\norjaksi.\n\nLaamojen lihavat kasvot kyllä näyttivät, että he muutamista\npaastoistaan huolimatta yleensä eivät huoli mitään puutetta kärsiä ja\nepäilemättä viettävät he huoletonta, mukavaa ja osittain ylöllistäkin\nelämää, monestipa myös tuhlaavaista, hekumallista ja turmioon viepää\noloa.\n\nSuuremmilla luostareilla on vuotuista valtioapua. Suuria summia\nsaadaan myös toivioretkeläisten uhreista ja heiltä otetaan\nkaikenlaisilla keinoilla, joita vähemmän uskonnollisessa maassa kuin\nTiibetissä pidettäisiin luvattomina, jopa rikoksellisinakin. Jokainen\nTiibetin tuntia tietää, että Tiibetissä varakkaita ovat ainoastaan\nkaupunkilaiset, dakut ja laamat ja että kaikki muu kansa on perin\nköyhää, munkit kun imevät itsellensä kaiken maan mehun ja ytimen.\nKansa pidetään täydellisessä tietämättömyydessä ja harvoin tapaa\nmaallikkoa, joka osaisi edes lukea, saatikka kirjoittaa. Kaikki täytyy\ntapahtua laamojen kautta. Laamatalot asukkaineen ja maineen ovat vapaat\nkaikista veroista ja maksoista, ja jok'ainoa laama ja laamanalku\nsaa elinkautiseksi eläkkeekseen tsambaa, tilliteetä ja suolaa.\nLaamoiksi otetaan kaikista kansanluokista, olkoot sitte kunniallisia,\nihmismurhaajia, varkaita tai roistoja, kaikki kelpaa laamojen\nveljeskuntaan. Yksi tai kaksi jäsentä kustakin tiibettiläisestä\nperheestä tekee luostarilupauksen ja joutuu \"laamaksi\" ja täten\nsaavat munkit suuren vallan perheissä, niin hyvin vakinaisten kuin\npaimentolaisten joukossa. Tuskin laskee liikoja, jos sanoo, että\nTiibetissä toinen puoli miehistä väestöä on laamoja.\n\nJoka luostarissa on laamanalkuja (_khibbi_) sekä taitamattomia\nja rappiolle joutuneita laamoja ylempien laamojen orjina, jotka\ntoimittavat luostarin kaikki karkeammat työt. Näillä on puku ja ajeltu\npää aivan samoin kuin ylemmillä laamoilla, mutta ovat vaan palvelioita\neivätkä ota välitöntä osaa luostarin asioihin. Laaman- ja munkinalut\notetaan jo nuorina laamataloihin ja opinnoissa heitä harjoitetaan\nkauvan vanhempien laamojen johdon ja tarkastuksen alaisina. Alemmat\ntunnustavat ylemmille rikoksensa. Monet tutkinnot onnellisesti\nsuoritettuaan tulee heistä itse kustakin oikea laama, joka sana\nmerkitsee \"ylhäistä pappia\". Toisinaan munkinalutkin ottavat osaa\nniihin eriskummallisiin uskonnollisiin menoihin, joita laamat puettuina\neläinten nahkoihin y.m. hypyillä, lauluilla, kelloilla, torvilla,\nhuiluilla ja rummuilla rymyten ja ruumistansa väännellen toimittavat.\n\nJokaisella isolla luostarilla on esimiehenä ylilaama, jota nimeä ei ole\nsekoitettava _Dalailaamaan_, päälaamaan, joka on budhalainen \"paavi\"\nLassassa ja jonka sielu muka pääsee vaeltamaan toisesta ruumiista\ntoiseen. Kaikki laamat syövät, juovat ja makaavat yhdessä, paitsi\nylilaama, jolla on oma majansa.\n\nYhden kuukauden kunakin vuonna elävät laamat kokonaan erillään muista,\nharjoittavat hartautta eivätkä saa puhua luotua sanaa. He paastoovat 24\ntuntia erältänsä, jolloin nauttivat ainoastaan hiukan teetä ja voita.\nEi silloin myös nuuskata eikä syljetä, jotka muuten ovat yleisimpiä\nTiibettiläisten tapoja.\n\nLaamat tahtovat muitten ihmisten pitämään heitä erehtymättöminä\nja tällä perustuksella he vaativat ja saavat kunnioitusta ja\nsokeata luottamusta kansalta, joka heitä elättää ja vaatettaa. Minä\nhavaitsin laamojen yleensä olevan älykkäitä, mutta raakoja, julmia ja\nepärehellisiä; samaa sanoivat myös ne sorretut alkuasukkaat, jotka\neivät mitään muuta mieluummin halua, kuin päästä vapaaksi laamojen\nikeestä.\n\nLaamat käyttävät hyödyksensä sitä suurta taitamattomuutta, jossa\nheidän on, onnistunut pitää kansaa, ja sen nojalla he väittävät\nomistavansa salaisia tietoja, joiden avulla he pystyvät parantamaan\ntauteja, saamaan ilmi murhaajia ja varkaita, muuttamaan virtojen\nsuuntaa ja aikaansaamaan äkkinäisiä myrskyjä. He sanovat lumoavansa\nne pahat henget, jotka tauteja synnyttävät. Totta onkin, että\nlaamat, arvattavasti hypnotiseeraamalla, panevat potilaansa näkemään\nnäkemättömiäkin ja havaitsemaan esineitä, joita todellisuudessa ei\nheidän lähellänsä ole. Täten on selitettävissä ne monet jutut Budhan\nilmestyksistä, näyistä ja hengistä, joita tietämättömälle kansalle\nuskotellaan ja joilla kansaa pelotellaan säästöjänsä luostarille\nlahjoittamaan. — Henkien manaukset, villit tanssit ja tainnuksiin\nmenemiset ovat tässä kohdin tärkeitä temppuja.\n\nLaamanalut tekevät luostariin mennessään puhtauden lupauksen, jota ei\nkuitenkaan aina pidetä, harjoittavatpa vielä inhottavimpiakin paheita.\nSiksi onkin tavallisesti keski-ikäisillä laamoilla niin iljettävä muoto.\n\nKaikilla isommilla luostareilla on palveluksessaan yksi tai useampia\nkuvanveistäjiä ja piirtäjiä, jotka samoelevat piirikunnassaan ristiin\nrastiin, kapuelevat vaikeimmin päästäville paikoille ja hakkaavat\nkiviin ja kallioihin tuon iänikuisesti yksitoikkoisen ja kaikkialla\nesiytyvän tiibettiläisen rukouksen: \"_Omne mani padme hun_!\" Kerran\nonnistui minunkin muiden näkemättä vaivalla ja vastuksella saada\nhaltuuni kaksi sellaista isohkoa kiveä, joissa on tuo sama kirjoitus.\n\nLaamataiteilijat valmistavat myös n.s. rukousmyllyjä; nämät ovat\nkoneellisia laitoksia, joilla Tiibettiläinen rukoilee jumalaansa veden,\ntuulen tai käsivoiman avulla. Isommat myllyt, joita vesi käyttää,\nasetetaan puron tai virran varaan sillä tavalla, että vesi pyörittää\nsuuria pyöriä, joihin koko tiibettiläinen rukouskirja on kaiverrettu.\nTuulella käytettävät rukousmyllyt ovat muutoin samallaiset kuin\nShokalaisten, mutta näissä on useasti myös painetuita rukousnauhoja.\n\nKäsivoimalla käytettävät rukousmyllyt ovat kahta lajia ja joko hopeata\ntai kuparia. Yksityisten käyttämät ovat noin 25 senttim. korkeita\nlieriöitä, joiden sisässä nopeata vauhtia pyörii ne rukousrullat,\njotka rukoilia panee liikkeeseen painamalla lastaa lieriön päällä.\nNelikulmaisesta lävestä lieriön kyljessä sopii nähdä kuinka nopeasti\npyörä kiertää ympäri. Jokapäiväinen rukouspyörä on kuitenkin vähän\ntoisellainen. Lieriössä on kaksi liikkuvaa pikku lieriötä ja niiden\nvälissä on pyörä. Lieriön ja pyörän lävitse kulkee rautainen akseli.\nLieriön ympärillä on rengas ja siinä ketjut ja ketjuin päässä pieni\npaino. Kun tähän painoon koskee käsin, vaikuttaa se jollakin tavoin\nsen, että lieriön sisäinen pyörä rupeaa liikkumaan, aina vasemmalta\noikealle. Kun nyt tuo lyhyt rukous on kierretty tai kaiverrettu\npyörään ja kun tämä käy lukemattoman monta kertaa ympäri, seuraa, että\nrukous pyörii yhtä monta kertaa ja rukoiltu siis on samoin niin monta\nkertaa. Vanhemmissa rukousmyllyissä on rukoukset käsin kirjoitettu\neikä painettu. Lieriön ketjuun tai painoon on useasti kiinnitetty\ntenhottimia (amulettia) niinkuin malakiitti-, akhaatti-, luu- tai\nhopearenkaita. Näitä rukouskoneita on joka ainoassa tiibettiläisessä\nperheessä ja melkein jokaisella laamalla yksi. Ne kätketään tarkoin ja\nulkolaisen ei ole niitä helppo saada. Tiibetissä matkustaissani sain\nniinä kuitenkin ostaa 12 kappaletta, joista kaksi on hyvin vanhaa.\nRukousnauhaa laamat käyttävät samoin kuin katolilaiset; heillä on sitä\npaitsi muuan pronssinen rukouskapine, jota he rukoillessaan kääntelevät\nkäsissään. Se on noin 10 senttim. mittainen, ympyriäinen sileä puikko,\njohon molemmin käsin tartutaan.\n\nTiibetissä on, samoinkuin muissakin budhalaisissa maissa, myös\nnunnaluostareita. Nunnat ovat enimmäkseen epämiellyttävän näköisiä\nja huonossa arvossa, he ajelevat päänsä ja urheilevat taikauskolla\njuuri niinkuin munkitkin. Muutamissa nunnaluostareissa pidetään hyvää\nkuria, mutta useimpiin on munkeilla vapaa pääsy, ja seuraukset ovat\nsen mukaisia. Muutenkin ovat nunnaluostarien asukkaat oloissaan ja\neleissään yhtä huikentelevaisia ja yleensä yhtä alhaisia ihmiskunnan\nedustajia kuin laamamunkitkin.\n\nMuutamilla laamoilla on eräinä vuoden aikoina suurempi seurusteluvapaus\nnaisten kanssa. Nämät ne ihmisen luista tekevät soittimia, ruoka- ja\njuoma-astioita. Näistä taitureista kerrotaan, että he juovat ihmisverta\npääkalloista tekemistään maljoista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaamat kävivät puheliaiksi, ja heikon kielitaitoni sekä omain\nhavaintoini avulla oli minun mahdollista saada tietooni muutamia\nyksityisseikkoja tavallisimmista taudeista ja laamojen parannustavoista.\n\nHe selittivät kuumeen olevan tautien syynä (eikä päin vastoin\nseurauksena) ja että kuumeen on ruumiiseen tunkenut paha henki.\nSanoivat olevan hyviäkin henkiä, rikkauden ja onnen tuojia. Luolissa,\nrotkoissa y.m.s. paikoissa asuu muka sellaisia henkiä ja kun niitä\nkäy kerran tervehtimässä, saa niiltä joko sairautta tai terveyttä;\njälkimäisestä tulee kiittää, mutta jos menee toisen kerran terveisille\nsuuremman palkinnon toivossa, rangaistaan häntä ahneudestaan\nsokeudella, rampaudella j.n.e. — Pahat henget ilmestyvät ihmisten\ntai erinkaltaisten eläinten tai petojen hahmossa, päätti eräs lihava\nkoukkusormi laama.\n\nKun minä luettelin moniaita tauteja ja ruumiin epämuodostuksia sen\nmukaan kuin olin matkallani kuullut ja nähnyt, selitettiin kaikki vaan\npahojen henkien kujeeksi ennen lapsen syntymistä. Paiseita ja leiniä\nvastaan ei tiedetty mitään keinoa.\n\nTiibettiläisten vatsat ovat yleensä huonossa kunnossa, ja kuinkapas\ntoisin saattaisi ollakaan, kun juovat niin ylön änkensä likaista teetä\nhirveät paljoudet päivässä ja kun lisäksi niin kovin himoitsevat\nväkijuomia! Sellaiset sekoitukset turmelisivat jo nälkäkurjenkin\nvatsan. Kieli on tavallisesti kauttaaltaan valkoisessa talmassa.\nSurullisinta on, että tällaisessa alppimaassakin pahatauti mitä\nkauheinta tuhoa tekee.\n\nPahan hengen tarkoitus ruumiiseen tunkeutuessaan on vain veren janonsa\nsammuttaminen. Tämän poisajamiseksi tuodaan sentähden sairaan viereen\njoku pieni eläin, koira, lintu y.m. jos tauti on vähäpätöinen. Jos\ntauti on ankarampi, tuodaan lammas; vesimaljaa heilutellaan sairaan\npään päällitse ja sitten se tyhjennetään eläimen päälle, johon paha\nhenki on täten lumouksilla houkuteltu ja tietysti mielellänsä mennyt,\njos hän on hyvällä päällä, lisäsi tiedonantajani.\n\nTäten taudistunut eläin viedään teitten ristimykseen ja kuopataan\nsiinä heti elävänä. Sillä aikaa kun paha henki täällä tyydyttää\nverenjanoansa, ehtii sairas parantua. Oksia ja orjantappuroita sitten\nsiroitellaan tielle, ettei paha henki pääsisi palaamaan. Ja lopuksi saa\nlaama runsaat lahjat, kun on osannut noitua pahan hengen pakosalle.\n\nTiibettiläiset ovat huonoja haavureita, kun eivät tunne ihmisruumiin\nanatomiaa ja kun heillä on niin kehnot kapineet ja kankeat sormet\ntyöhönsä. Joka mies on kuitenkin olevinansa haavuri. Leikkaukset, jotka\nmuutoin tehdään tavallisella veitsellä, onnistuvat aina huonosti:\npotilas saa kauheasti kärsiä ja sittenkin tavallisesti kuolee käsiin.\n\nNyrjähtyneitä jäseniä osataan taidollakin paikoilleen vetää sekä myös\nluunkatkeamia sitoa. Eräästä Himalaijan sienestä tehdään tällöin\nsalvaa, jolla särkynyttä paikkaa voidellaan. Tiibetin puhtaassa ja\nraittiissa ilmassa luuviat verrattain pian paranevat, mutta luut osuvat\nharvoin oikein kohdallensa ja seurauksena ovat epämuodostukset ja\nrustot.\n\nKuumeessa ja leinissä käytetään tosin myös Akonitum-lääkettä ja\nhieromista, jota naiset rajusti toimittavat. Tiibettiläisten kömpelöt\nsormet eivät tämmöiseen työhön oikein sovellukaan. Tavallista\nsarvinkuppausta käytetään myös menestyksellä.\n\nHyvin yleistä oli lapsilla kovin suuri vatsa, arvattavasti navan\nhuonosta hoidosta pienenä. Muutamien lasten vatsa oli niin kovin\nvenynyt, että he tuskin saattoivat seisoa. Vanhemmalla iällä tämä\npöhötys tosin vähenee ja ruumis saa taas säännöllisen muotonsa.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.\n\nTiibettiläinen lääkitsiä. — Kamala parannuskeino. — Kummalliset\nmielipiteet lääkintätaidosta. — Tukkerin kylä. — Sotilaita ja\nryöväreitä. — Pettyneitä toiveita. — Shokalaiset jättävät minut. —\nKaikkiaan viisi miestä.\n\n\nTiibetiläiset parannuskeinot olivat minusta kyllä kummallisia, mutta\nvielä merkillisempiä olivat ne lääkitystavat, joita näin _Kutsia_\nnimisessä paikassa. Tultuani leiriin, jossa oli neljättäkymmentä\ntelttaa, näin joukon ihmisiä kerääntyneenä erään vanhuksen\nympärillä, joka oli aivan alasti ja köysissä, tuskan hiki otsallaan.\nPitkätukkainen, pitkä, punatakki mies oli polvillaan hänen vieressään\nja rukoili innokkaasti rukousmyllyllään.\n\nLähestyin uteliaana, vaikka minua vähän koeteltiin estelläkin.\nNähtävästi oli tässä tekeillä leikkaus ja kaikki katseliat seurasivat\ntarkasti lääkärin toimia. Tämä valmisteli raketteja, joita hän sitten\nkietoili silkkipaperiin. Ne olivat kartionmuotoisia, sytytin huipussa.\nValmistettuansa näitä viisi, kuusi kappaletta, pantiin potilas, eli\noikeammin sanoen uhri, istumaan. Sairas kärsi nähtävästi nivusleiniä.\nLääkäri käski minun istumaan viereensä, nähdessään kuinka tarkoin ja\nuteliaasti minä hänen toimiansa seurasin.\n\nLääkäri käski nyt tuoda tulta. Saatuansa palavan kekäleen, heilutti hän\nsitä ilmassa ja noitui. Potilas tutkittiin nyt tarkoin ja joka kerta\nkuin punatakin luisevat sormet koskivat hänen kylkiinsä, parkui hän\nkovasti. Silloin osoitti lääkäri pahan olevan \"tuossa\". Hän pisti nyt\nlasisilmät päähänsä, hieroi miehen kupeita ja mittaili peukalollansa\nsekä tuikkasi palavalla kekäleellä aina sitä paikkaa, jossa peukalonsa\nviimeksi oli ollut. Alastoman miehen ihoon tietysti syntyi palohaavoja.\n\n\"_Murr, murr_!\" (voita, voita!) ja hänelle tuotiin voita, jolla\nhän hieroi palohaavoja. Äsken mainitut raketit tuotiin nyt kunkin\npalohaavan päälle. Tämän perästä pantiin rukousmylly käymään ja\nrukousnauhansa kuulia lukien jupisi hän rukouksiaan, kurkisteli\naurinkoon, nosti ja laski ääntänsä ja yritti nähtävästi päästä\nraivotilaan. Kuuliat seisoivat äänettöminä pelvon ja kauhun vallassa.\n\nNyt tarttui hän taas kekäleeseen ja puhalsi ilmaa keuhkoistaan\nniinkuin palkeilla, kunnes kekäle syttyi uudelleen. Katseliat olivat\njännityksessä. Kaikki seisoivat pää kumarassa ja rukoilivat hartaasti.\nLääkäri heilutti kekälettä ilmassa, sytytti sillä raketit, ja kun\nniissä arvattavasti oli salpietaria ja tulikiveä, paloivat ne heti,\nkovasti sähisten.\n\nViheliäisessä tilassa oli onneton potilas tällöin. Suu vaahdossa ja\nsilmät päästä putoamaisillansa hän vaikeroi ja koetti päästä pois\nköysistä, mutta turhaan. Pari miestä hyökkäsi hänen kimppuunsa,\nlääkäri ja muutamat naiset puhalsivat vielä hehkuvia raketteja ja tuli\ntunkeutui yhä syvemmälle potilas-uhrin lihaan.\n\nKun miehen koko keskiruumis näytti olevan kipeä, päästettiin\nvihdoinkin hänen kätensä köysistä seläntakaa, mutta ne sidottiin sen\nsijaan yhteen etupuolelle, ja meidän merkillinen lääkärimme rupesi\nnyt taas peukaloimaan miestä, tällä kertaa selkäpuolelta. \"_Hik,\nni, sum_\" (yksi, kaksi, kolme) lausui hän ja merkitsi peukalojansa\npysähdyspaikat, hieroen niihin voita ja pystytti raketit päälle. Nyt\nnähtiin ja kuultiin taas samat temput, rukoukset, vaivat ja valitukset.\nJa kun ei sairas vaan alkanut parantua, sytytettiin raketit uudelleen,\nsairaan ja minun vastaväitteistä huolimatta. Miehellä oli nyt\npalohaavoja ympäri koko ruumiinsa.\n\nOn tietysti tarpeeton sanoa, että sairas tämän parintuntisen\nrääkkäyksen perästä läheni loppuansa. Saadakseni muutamia havainnoita\ntältä tiibettiläiseltä mallilääkäriltä, joka näytti nauttivan suurta\narvoa, lähetin hänelle pienen lahjan ja kutsutin hänet luokseni.\nTästä hän ihastui ikihyväksi, saapui, eikä ensinkään peitellyt\nparannuskeinojaan ja kehotti minuakin niitä käyttämään. Hänen\nvakaumuksensa oli, että tuli parantaa melkein kaikki taudit, ja jos ei\ntuli, niin sitten vesi. Hänellä oli kuitenkin pieniä pakettia, joissa\noli kaiken värisiä, muka vaikuttavia pulveria sairaille annettavaksi.\n\n\"Pelkään tämän potilaanne kuolevan,\" sanoin hänelle. — \"Ehkä kyllä,\nmutta se on hänen syynsä eikä parannuskeinon. Ja mitä sillä sitten\nväliä on, kuolemmeko tänään vai huomenna!\" sanoi mies ja meni matkaansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLuostariveljet jättivät hyvästi mitä syvimmillä salaam-tervehdyksillä,\nkun luostarista lähdin läheistä kylää katselemaan. Pitkin rantaa kylän\nitäpuolella oli useita hajonneita pyhäkköpatsaita (khokden). Ne olivat\nsavesta ja kivestä, alaosa neliskulmanen, yläosa pylväsmäinen, ja\nniiden sanottiin sisältävän luita, kangasta, metallia, kirjoja y.m.\nmitä joskus oli kuulunut jollekin kuuluisalle tai pyhälle miehelle.\nJoskus on niissä myös saviastioita, joissa on poltetun ruumiin tuhkaa.\nTuhka ja savi on tällöin tehty taikinaksi, johon on painettu tai\npiirretty Budhan kuva.\n\nKylän huoneet olivat sisältä yhtä ikäviä kuin ulkoa. Joka asumuksessa\noli muurilla ympäröitty piha, ja muurilla ynnä katoilla oli\ntamariski-varpuja kuivumassa. Lampaat ja vuohet pidettiin aina yötä\npihassa; asukkaat ja heidän huoneensa olivat äärettömän likaisia.\nYlhäällä liehui kaikkialla rukouslippuja, ja ihmiset katoilla seisoen\nnauroivat, löpisivät ja tarkastelivat meitä uteliaasti.\n\nSamoillessamme kylässä, ilmestyi äkkiä viisi- tahi kuusikymmentä\ntaulakivääreillä varustettua miestä. Epäilin petosta, mutta Kahi\nvakuutti, etteivät nämät olleet sotilaita, vaan mahtavia ryöväreitä,\njotka olivat leiriytyneet muutaman kilometrin päässä tältä paikalta ja\nolivat ystävällisissä suhteissa munkkeihin. Varmuuden vuoksi latasin\nkuitenkin kiväärini, mutta muuta ei tarvittukaan ajamaan heidät kaikki\npakoon, ja heidän pelkonsa tarttui muuhunkin kansajoukkoon. Ryövärit\nolivat tukevarakenteista väkeä, mutta samoin kuin Tiibettiläiset\nyleensä olivat nämätkin surkean pelkureita.\n\nHeti aamulla olin tiedustellut ruokavaroja sekä ostanut kaksi lihavaa\nlammasta ynnä noin 200 kiloa jauhoja, riisiä, tsambaa, ghuria, sokuria,\nsuolaa ja voita, ja monet Tiibettiläiset olivat lujasti sanoneet, että\nhe hankkisivat minulle kuinka paljon vaan haluaisin. Eräskin kauppias\nBudhista, Darley Baran veli, oli luvannut hankkia minulle tarpeeksi\nruokavaroja 10:lle miehelle 25 päiväksi.\n\nKun Tiibettiläiset menivät, näin kaksi Shokalaisistani juoksevan\nheidän perässään ja innokkaasti heidän kanssaan keskustelevan. Kaksi\ntahi kolme tuntia tämän jälestä palasivat kauppiaat ja selittivät,\nettei mistään hinnasta ollut ruokavaroja saatavissa paikkakunnalta.\nTämä oli tietysti hävytöntä valhetta. Minä epäilin petosta ja annoin\naika nuhteet Shokalaisilleni sekä uhkasin heitä kovasti rangaista, jos\nepäilyksissäni olisi perää. Mutta he niskoittelivat taas ja pelkäsivät\nniin Tiibettiläisiä, että olivat ihan suunniltaan. Oli mahdotonta\npidättää heitä väkisin ja minä päätin laskea heidät luotani.\n\nSiitä hetkestä alkaen kun astuin jalkani Tiibetin maalle, olin saanut\nsuojella itseäni yhtä paljon heitä kuin Tiibettiläisiä vastaan. Kun\nnyt päätin erota heistä, en unohtanut, että nämät miehet minun tähteni\nolivat kestäneet sellaisia vaaroja ja vaikeuksia, joita harva ihminen\nkestäisi. Maksoin heille sentähden runsaan palkan ja he lupasivat\nkuljettaa vuorten yli osan tavaroitani, joissa oli valokuvia,\nkansatieteellisiä kokoelmia y.m. Suurella vaivalla sain nyt ostaa\nruokaa viidelle miehelle kymmeneksi päiväksi.\n\nKoko joukko seurasi nyt minua jonkun matkaa, kunnes me raunioissa Panku\ngornban lähellä pysähdyimme, saadaksemme Tiibettiläisten näkemättä\nvalmistella eroamme. Minä tein pituus- ja leveyshavainnoita. Vesi\nhypsometrillisessä koneessa kiehui 82° C. 14,80 metrin korkeudella\njärven yli, ilman ollen kello 10 a.p. 26° C. Etelässä oli korkea\nlumiharjanne ulettuen _Nimo Namgil'ista_ lounaasta koilliseen suuntaan.\n\nKun kaikki oli selvillä, lähtivät nuo viisi Shokalaista, joihin kuului\nmyös Kahi ja Dola, vannottuaan auringon ja kaikkien pyhimpiensä kautta,\netteivät ilmaisisi minua Tiibettiläisille, jotka tähän asti eivät\nolleet aavistaneetkaan, kuka minä olin.\n\nJoharin mies Bijesing ja Kutin mies Bura Nattu suostuivat saattamaan\nminut Maiun-solalle, ja nyt oli meitä kaikkiaan ainoastaan viisi miestä.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.\n\nTiedustelun. — Luonnollinen linnoitus. — Liuko. — Tiibettiläis-leiri\n— Meitä luullaan ryöväreiksi. — Nahka- ja metalliteoksia. — Hopeaisia\nverhoketöitä. — Satulat ja hihnat. — Jättiläissuuruinen kirjoitus —\nUusi yllätys. — Vaan kaksi jäljellä.\n\n\nKaikki näytti lupaavalta, kun minä tuntuvasti vähentyneen seurani\nkanssa lähdin koillista kohti kulkemaan. Matkamme kävi ensin pitkin\njärven rantaa, sitten kaukana siintäviä alastomia rinteitä kohden. Ei\ntapahtunut mitään erinomaista ja neljä miestäni olivat parhaimmalla\ntuulella. Me laskeuduimme alangolle, jossa oli vettä ja ruohoa ja\npoikkesimme yöksi tiibettiläiseen leirimajaan. Täällä oli muuten hyvä\nolla, paitsi että raesadekuuro kulki seudun yli ja siitä mekin ihoon\nasti tuntuvan osan saimme. Lämpömittari laski yöllä +1° C.\n\nAuringonnousussa kiipesin korkealle vuoren pättärälle, josta oli\nsangen laaja näköala yli koko lähiseudun. Oli erittäin tärkeätä\nlöytää mukavimman tien noiden vuorien ja kukkuloitten lomitse, jotka\nmonisokkeloisina kohosivat edessämme; samoin oli tarpeellista tuntea\nsen suuren virran suunta, joka meidän pohjoispuoleltamme laski\nMansarovariin, mutta jonka nimestä emme keneltäkään tietoa saaneet.\nHuipulle oli leiristämme noin viisi kilometriä ja sen korkeus oli 4,894\nm. Sieltä sainkin tietää kaikki mitä nyt tarvittiin. Lähdimme suuntaan\n73°30’, kuljimme solasta, joka oli melkein yhtä korkealla kuin äsken\nmainittu huippu ja jouduimme vihdoin erään kunnaan juurelle, jonka\nhuippu näytti linnoitukselta ja jossa rukouslippuja liehui. Lähellä oli\njoitakuita pikkuhevosia laitumella.\n\nKaukosimella havaitsin kuitenkin pian, että linnannäköinen vuoren\nhuippu olikin luonnontekoa, eikä siellä myös ketään ihmistä ollut.\nMutta hevosista päättäen oli arvattavasti ihmisiä lähellä ja meidän\ntäytyi siis liikkua varovasti. Tuskin olimmekaan sivuuttaneet seuraavan\nkukkulan, kun ruoholaaksossa alhaalla näimme useita mustia telttoja,\nparisataa jaakkia ja ehkä tuhatkunta lammasta. Me pysyimme hyvin\npiilossa kukkulan takana ja kiersimme sieltä vihdoin alas laaksoon,\njossa äsken mainittu virta juoksee puoliympyrässä ison matkaa eteläisen\nvuoriharjun juurella ja jossa se myös yhtyy erääseen kaakosta tulevaan\nvirtaan. Tätä jälkimäistä ensin luulinkin päävirraksi ja jo jonkun\nmatkaa kuljimmekin sen suuntaa, kunnes täytyi kääntyä takaisin.\n\nMatkalla kohtasimme kaksi tiibettiläistä vaimoa. Pitkien keskustelujen\njälkeen saimme ostaa heidän laumastansa lampaan. Heillä oli nuoralingot\nkädessä ja aivan kummastuttavaa oli, kuinka taitavasti he osasivat\npitkänkin matkan päästä lingottaa kiven sinne, minne tähtäsivät.\nMuutamasta kolikosta he näyttivät meille taitavuuttaan ja uskomattoman\nvarmasti he osasivat laumasta mihin lampaaseen vaan näytin. Minä\nkoetin saada heiltä joitakuita tietoja maasta, mutta he sanoivat\netteivät tiedä siitä mitään. \"Me olemme vaan palvelioita, emmekä\ntiedä mitään, mutta meidän herramme, jonka orjia me olemme, tietää\nkaikki. Hän tietää, mistä joet tulevat ja osaa tien kaikkiin gombiin\n(luostareihin). Hän on suuri kuningas.\"\n\n\"Missä hän asuu?\" kysyin minä.\n\n\"Vähän matkan päässä tästä, siellä mistä savu näkyy.\"\n\nMinulla oli suuri halu käydä tuon suuren kuninkaan luona, joka niin\npaljon tiesi. Ehkä saisimme ostaa häneltä vähän ruokavarojakin, joita\nmeillä ei suinkaan liiaksi ollut. Kaikissa tapauksissa olisi tuosta\nkäynnistä yhtä ja toista huviakin ja minä päätin uskaltaa panna tuumani\ntoimeen.\n\nKuljimme edessämme nousevia savupylväitä kohti ja lähestyimme vihdoin\nmuutamia mustia telttoja. Meidän tulomme herätti suurta mylläkkää, ja\nmiehiä ja naisia hyökkäsi sikin sokin telttoihin ja sieltä pois.\n\n\"Jogpalaisia, jogpalaisia!\" huusi joku leirissä. Tuossa tuokiossa\notettiin kiväärit alas ja ulkopuolelle jääneet vetivät miekkansa, mutta\npitelivät niitä käsissään niin veltosti, ettei se juuri näyttänyt\npelottavalta.\n\nEttä meitä luultaisiin ryöväreiksi, oli ihka uutta meille, ja nuo\nsotaiset aseet olivat kummallisena vastakohtana heidän peljästyneisiin\nnaamoihinsa. Kun sentähden Khanden Sing ja minä astuimme esille\nja kehotimme heitä laskemaan aseensa pois, tottelivat he heti ja\nlevittivät mattoja meidän istuaksemme. Voitettuansa näin pelkonsa,\ntekivät he parastansa osoittaakseen meille kohteliaisuutta.\n\n\"_Kiula gunge gotsai deva labodu_!\" (sinulla on kauniit vaatteet!)\naloin minä puhelun, saadakseni vähän imartelulla päällikön hyvälle\ntuulelle.\n\n\"_Lasso, leh_\" (niin on, herra), vastasi Tiibettiläinen ihmeissään ja\nkatseli hieman ylpeästi pukuaan.\n\nHänen vastauksensa ilmaisi, että hän piti minua korkeampana\nsäätyläisenä kuin itseänsä. Kun Tiibetinkielellä annetaan myöntävä\nvastaus jollekin vertaiselle tahi alamaiselle, käytetään ainoastaan\nsana _lasso_, ja jätetään pois _leh_-sana.\n\n\"_Kiula tuku taka tsando_ (montako lasta sinulla on)?\" — \"_Ni_ (kaksi).\"\n\n\"_Khuven bogpe, tsamba, khon won i_ (tahdotko myydä minulle jauhoja\ntahi tsambaa)?\" — \"_Middu_ (ei ole),\" vastasi hän ja näytti tyhjää\nkättään.\n\n\"_Keran ga naddoung_ (mihin aiot)?\" kysyi hän uteliaasti. — \"_Nhgarang\nne koroun_ (olen pyhiinvaeltaja). _Lungba kuorghen neh jelghen_ (aion\nkäydä pyhissä paikoissa).\"\n\n\"_Gopria tsaldo. Khaktsal wortsie. Tsamba middu. Bogpe middu, ghuram\nmiddu, die middu, kassur middu_\" (Olen hyvin köyhä. Ole hyvä, kuule\nminua. Minulla ei ole tsambaa, ei jauhoja, ei makeata taikinaa, ei\nriisiä, eikä kuivatuita hedelmiä).\n\nTämä oli tietysti valetta ja minä sanoin ihan levollisesti, että aioin\nistua siinä, kunnes olin saanut ostaa ruokavaroja ja otin samalla\ntaskustani pari hopearahaa. Rahan näyttäminen ahneille Tiibettiläisille\non aina varmin keino kiirehtimään kaupantekoa heidän kanssaan. Pienin\nerin sain vihdoin ostaa keiltä kahdeksan kiloa, kun he joka kerta\nolivat pyhästi vannoneet ettei heillä ole enää muruistakaan jäljellä.\nOlin tuskin maksanut heille pienestä erästä, kun he jo riitelivät\nrahasta ja joutuivat melkein tukkanuottasille. Ahneus ja voitonhimo\novatkin Tiibettiläisten helmasyntejä. Olkoon Tiibettiläinen kuinka\nkorkea-arvoinen hyvänsä, hän ei häpeä mitä matelevimmalla tavalla\nkerjätä itselleen pienintäkin hopearahaa, ja kun hän on jotakin myynyt\nja saanut siitä makson, niin kerjää hän aina kaupanpäällistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNämät ihmiset, pitkä tukka hartioilla, hopearahoilla ja punaisilla\nvaatekappaleilla koristettuine hiuspalmikkoineen, näyttivät sangen\nviehättäviltä. Melkein kaikilla oli tuo tavallinen kauhtana eli\nmekko, jossa oli leveät ja pitkät hihat sekä tilaa ruokakupille,\nnuuskarasialle y.m. Useimmat heistä olivat punaisissa vaatteissa ja\nkaikilla oli jalokivi-kahvaiset miekat.\n\nUseimmilla miehillä leirissä oli litteät leveät nenät, terävät silmät\npuoleksi ummessa, ulkonevat poskipäät ja runsaasta hikoilemisesta\nöljyinen iho.\n\nHe seisoivat kunnioittavasti kaukana ja katselivat meitä\nhuomattavalla mielenkiinnolla. Suurempia pelkureita en ole koskaan\nnähnyt. Eurooppalaiselle olisi tämmöinen pelkurimaisuus kokonaan\nkäsittämätöntä. Minun tarvitsi vaan nostaa silmäni saadakseni heidät\nsanomattomalla kauhulla pakoon pötkimään. Päällikkö koetti kyllä\nnäyttää urhoolliselta, mutta todellisuudessa hän vapisi yhtä paljon\nkuin muutkin.\n\nKovin levottomiksi ja peljästyneiksi kävivät he silloinkin, kun menin\nheidän luokseen lähemmin katselemaan heidän vaatteitaan ja kaulassa\nkantamiaan koristeita, varsinkin taikakalurasioita, jotka riippuivat\nheidän rinnoillaan. Suuremmissa rasioissa oli Budhan kuva, muut olivat\ntyhjät.\n\nTiibettiläisten taitavuus nahkateollisuuden alalla herätti tässä\nsamoinkuin muissakin leireissä kummastustani. Itse he parkitsevat ja\nvalmistavat vuodat sekä värjäävät usein nahat punaisiksi tai sinisiksi.\nTavallisesti pidetään kuitenkin nahan luonnollinen väri, varsinkin\nsilloin kun siitä tehdään vöitä, kuulakukkaroita sekä rasioita\ntulusten säilyttämiseksi. Karvat poistetaan vuodasta nyppimällä ja\nhankaamisella. Jaakkien, antilooppien ja kiang-eläinten nahkoja\nkäytetään enimmän. Sittenkun nahka on pois nyljetty, jossa toimessa\nTiibettiläiset ovat oikeita mestareita, nuijitaan ja poljetaan se\npehmeäksi. Muutamissa nahoissa oli yksinkertaisia temppelikoristeita,\nmutta useimmissa koristeet olivat metallista tahi erivärisistä\nnahoista. Hopeahaat tahi hopealla koristetut rautaiset haat olivat\nkukkaroissa ja vöissä tavallisimmat koristeet.\n\nNäitä metalleja löytyy Tiibetissä, ja kun vaan on tarpeeksi\npolttoaineita, sulattavat ja valavat Tiibettiläiset itse malmin.\nSulattaminen tapahtuu suurissa saviruukuissa ja valaminen\nsavivormuissa. Silaamisessa ovat Tiibettiläiset hyvin taitavia ja\nsiihen käyttävät he vasaraa ja talttaa. Miekkojen tupissa näkee\nusein silatuita koristeita. Tavallisimpia ovat lehtikoristeet ja\nerinkaltaiset yhdistetyt mittausopilliset kuviot. Tiibettiläiset\neivät osaa juuri nimeksikään karaista metallia. Heidän miekkansa ovat\ntakorautaa eikä terästä. He osaavat kuitenkin tehdä ne tavattoman\nteräviksi, vaikka ne tietysti eivät ole niin norjia kuin teräksiset\nmiekat. Puukkomiekkoihin tehdään uurteita ja uomia, joita myöden\nilma pääsee haavaan ja tekee minimuodoin haavat parantumattomiksi.\nTavalliset miekat ovat aivan sileät ja yksiteräiset. Todellista\nsota-asetta ne eivät vastaa eikä niissä kädensijakaan ole tukeva ja\non sitä paitsi vailla suojustinta. Kalliimpien miekkojen tupet ja\nhankkilukset ovat täyttä hopeata, johon on upotettu turkoosia, korallia\ntai kultakoristeita. Kassassa ja Sigatsissa koristellaan puukkomiekat\nhopealanka-verkokkeilla. Muualla Tiibetissä ei tätä taitoa osatakaan.\n\nTiibetissä tapaa kuitenkin paljon myös teräsmiekkoja ja sangen\noivallisia laadultaan, mutta ne ovat kiinalaista tekoa ja mainiota\nKiinan terästä. Varsinkin virkamiehillä ja muilla pomoilla on näitä\naseita. Kiinalaisia ovat myös ne suuret kaksiteräiset miekat, joita\nTiibetin pyövelit tarvitsevat.\n\nSatulat eivät ole tosin mukavia, vaan sen sijaan hyvin tehtyjä. Runko\non lujaa (ulkomaalaista) puuta, jota raudalla on varustettu ja usein\nhopealla tai kullalla koristettu, ja tavallisesti hyvin korkea edestä\nja takaa. Sisiliskon nahkaa tai muuta värjättyä nahkaa käytetään\nsen koristamiseksi; istuimen päällä on tyyny ja sen yli aina matto.\nJalustimet ovat verrattain lyhyet, jonka tähden ratsastajan täytyy\nistua sääret koukussa ylöspäin, mikä ei ensinkään ole epämukava asento\nkun siihen tottuu. Muut osat ovat nahkaa sekä metallikoristeita.\nHaarapussi tsambaa, voita y.m. varten sidotaan satulan taakse,\nsamoinkuin tuo välttämätön pola ja köysi hevosen liekään panemista\nvarten öisin.\n\nJaakkien kuormasatulat ovat muutoin ratsastussatulan kaltaisia,\nmutta yksinkertaisempia. Kuorma köytetään satulaan ja sen\ntasapainossa pysymiseksi sekä selän hankaamisen estämiseksi pannaan\ntyynyjä ja mattoja satulan alle eläimen selkään. Kun jaakki on\nerittäin paksukarvainen, on ymmärrettävissä, kuinka se vähintäkään\nloukkaantumatta jaksaa kantaa raskaat kuormansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTiibettiläisten läheisyydessä oloamme en katsonut turvalliseksi, kun\nilta rupesi lähestymään. Lähdimme siis liikkeelle, jaakit matkueen\netupäässä, lampaat perässä. Kuljettuamme n. 4 kilom. pysähdyimme\neräässä notkossa 4,764 m., jossa oli tuulen suojaa. Meidän oikealla\npuolellamme kohosi pohjoisessa ja etelässä jono jotenkin korkeita\nvuoria ja niitten välisestä laaksosta virtasi suuri joki.\n\nEi ollut ajattelemistakaan mennä joen yli näin iltamyöhässä, vasta\naamulla, kun taas olisi vähän jäätynyt, saattaisimme koettaa. Oli\nsatanut pitkin päivää ja auringon laskiessa tuli vettä oikein\nkaatamalla. Olimme pystyttäneet pienen suojateittamme, mutta muutaman\ntunnin perästä täytyi meidän taas muuttaa paikkaa, kun pieni notko,\njohon olimme leiriytyneet, oli lammeksi muuttunut. Ei ollut muuta\nneuvoa, kuin lähteä avonaiselle kentälle, mutta täällä tuuli niin\ntuimasti ja maa oli niin kosteata, että ainoastaan suurella vaivalla\nsaimme teltan pysymään pystyssä, kun paalut alinomaa myötäilivät. Yön\nhetket tuntuivat sangen pitkiltä, kun tuossa istuimme sadetakkeihin\nkäärittyinä, palelevin käsin, jaloin ja korvin sekä päät ja hartiat\nvettä vuotaen.\n\nPäivän valjetessa ei myrsky vieläkään näyttänyt taukoavan. Illalla\nemme olleet saaneet sytyttää tulta, eikä se vielä nytkään käynyt\npäinsä, olimme sentähden surkeita, vilussa ja nälässä. Lämpömittari\nosoitti +2° C. Puolenpäivän aikaan satoi kuin saavista kaataen ja kun\nei ilma vieläkään seljennyt, kuormitettiin jaakit ja me tunkeuduimme\nlumivuorten rotkoon. Töin tuskin pääsimme sen syrjäjoen ylitse, jota\ntähän asti olimme seuranneet, ja jatkoimme sitten matkaamme pitkin\npäävirran oikeata rantaa.\n\nIllalla saavuimme tavattoman suuren kallion juurelle, jonka seinään\nlaamataituri oli jättiläiskirjaimilla hakannut tuon iänikuisen: _Omne\nmani padme hun_; tässä me pysähdyimme väsyneinä ja läpimärkinä, ja\nlöysimmekin kuivan paikan erään kallionlohkareen alla. Mutta kun emme\nkaikki viisi miestä mahtuneet sinne, meni Nattu ja Bijesing vähän\nedemmäksi samallaisen lohkareen alle maata. Tässä ei ollut mielestäni\nmitään epäiltävää, sillä minulla oli muassani aseet, tieteelliset\nkoneet ja säilykkeet. Heillä taas kaikki muut ruokavarat. Satoi\nja myrskysi kovin koko yön, niin ettei saatu tulta syttymään ja\nlämpömittari osoitti +3° C. Meidän oli kuitenkin kovin vilu, märkiä\nkun olimme, emmekä hytistyneinä jaksaneet mitään syödäkään. Ja niin\nnukuimme.\n\nEnsi kerran siitä kun Tiibettiin olin tullut, olin nyt hyvin nukkunut.\nOli jo iso päivä kun heräsin, mutta nyt kohtasi uusi odottamaton\nyllätys. Shokalaiset Nattu ja Bijesing olivat yöllä karanneet\nkantamuksinensa. Löysin heidän puoliksi näkyvät jälkensä, jotka kävivät\nsille suunnalle, mistä eilen olimme tulleet. Paitsi ruokavaroja olivat\nhe vieneet köysikimpun, vöitä y.m. meille aivan välttämättömiä ja\nkorvaamattomia kapineita. Kolmestakymmenestä valitusta seuralaisestani,\njoiden kanssa Garbjangista lähdin, oli kahdeksankolmatta jättänyt minun\nja jäljellä oli vain kaksi uskollista: Khanden Sing ja pitaalinen\nMansing.\n\nRaju-ilmaa kesti yhä eikä meillä ollut ruokaa eikä poltinaineita.\nEhdotin, että mieheni lähtisivät takaisin niinkuin kaikki muutkin\nja minä jatkaisin matkaa yksin, ja puhuin suoraan, mitä vaaroja ja\nvastuksia lie saisivat kohdata.\n\n\"Sahib,\" sanoivat Khanden Sing ja Mansing, \"me emme ole Shokalaisia.\nJos sinä kuolet, niin mekin kuolemme. Emme pelkää vaaroja ja kuolemaa.\nMielemme on paha, kun näemme sinun kärsivän; mutta älä ajattele meidän\nhätäämme! Me olemme köyhiä miehiä, mutta me emme jätä sinua.\"\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.\n\nTäydessä työssä. — Kauhea täräys. — Meitä etsitään ja löydetään. —\nLahjoja ja ystävyyden vyö. — Aurinko näkyy vihdoinkin. — Saan takaisin\nvarastetut jaakkimme.\n\n\nLuulisi, että tämä viimeinen onnettomuus olisi kokonaan pelottanut\nmeitä matkaamme jatkamasta, mutta niin kummalta kuin se kuuluneekin,\nvahvisti se vaan päätökseni mennä eteenpäin.\n\nEi ollut minulle juuri mieluista, että sain itse juosta hakemassa\njaakkejani, jotka laajalti samoilivat laidunta etsimässä. Saimpa vielä\najaa niitä leiripaikkaamme, köyttää tavarasatulat niitten selkään\nsekä näihin kiinnittää raskaat laatikot, valokuvauskoneet y.m. Ja\nkuitenkin oli tämä työ vaan osa päivän kaikista toimista, joihin\nvielä kuului päiväkirjaan kirjoittaminen, luettelojen ja havaintojen\ntekeminen, piirtäminen, valokuvaaminen, aseitten puhdistaminen\ny.m. Raskaitten laatikkojen nostaminen tavarasatuloihin oli meidän\nhuonontuneille voimillemme sangen vaivalloista, ja kun jaakit eivät\nmitenkään tahtoneet seisoa alallaan heitä kuormitettaessa, saimme tehdä\nsaman työn monta kertaa ennenkuin onnistui saada tavarat pysymään\npaikoillaan. Sitä paitsi olivat Shokalaiset vieneet parhaat köytemme\nja nahka hihnamme ja jäljelle jäänyt ainoa köysipätkämme ei ollut\ntarpeeksi pitkä ulottuakseen erään vyön viimeiseen solmuun. Kun ei\nKhanden Sing eikä Mansing jaksanut sitä vetää, annoin heidän pitää\njaakin sarvista, että se seisoisi paikallaan ja vedin itse, minkä\njaksoin. Tämä lopulta onnistuikin ja olin juuri nousemassa ylös, kun\nsain kauhean täräyksen jaakin sarvista päähäni oikean korvan taakse,\njoten menin kuperkeikkaa maahan. Olin hetken aikaa ihan pökellyksissä\nja takaraivo oli tavattoman hellä ja paisuksissa. Vielä tänäpäivänä\nnäkyy siinä merkkejä täräyksestä.\n\nJatkoimme matkaamme suuntaan 85° kumpujen ja luoteeseen sekä\nitäkaakkoiseen menevien korkeitten lumivuorten välissä, joita silloin\ntällöin, sateen tauottua, saatoimme nähdä. Kun tuon tuostakin aina\nsatoi, kävi kulku hyvin vaikeaksi, ja joka askeleella vaivuimme mutaan.\n\nIllan suussa näimme äkkiä noin 150 ratsastajaa tulevan täyttä laukkaa\njokilaakson halki; heti meille selvisi, että ne hakivat meitä.\nKiirehdimme kääntymään erään kukkulan juurella, että pääsisimme\npois heidän näkyvistään. Nyt kipusimme kiiruimman kautta vuorijonon\nharjulle. Molemmat, mieheni menivät jaakkineen vastakkaiselle\nrinteelle, jossa he olivat hyvässä piilossa, mutta minä paneuduin\nalassuin harjulle ja tähystelin kaukoputkella vainoojiemme liikkeitä.\nHe ratsastivat eteenpäin aavistamatta meidän läsnäoloamme. Hevosten\ntiu’ut helisivät iloisesti autiossa seudussa, ja hauskaa oli katsella\njoenrantaa myöden ratsastavaa pitkää jonoa. Luullen meidän kulkeneen\nsuoraan eteenpäin, ajoivat he sen paikan ohi, josta olimme polulta\npoikenneet, eivätkä huomanneet rinnettä ylös johtavia askeleita.\n\nAlkoi taas kovin satamaan. Mutta me vaan jäimme tuonne ylös kaikkine\nkapineinemme valmiina lähtemään minä hetkenä hyvänsä. Istuin valveilla\nkoko yön, kivääri kourassa, ja iloinen olin, kun päivä alkoi valjeta.\nSade oli laannut, mutta meitä peitti kylmä valkoinen sumu. Olin\nhyvin väsynyt ja menin levolle käskettyäni Khanden Singin tarkasti\nvartioimaan.\n\n\"_Hatsur, hatsur! Jaldi apka banduk_ (herra, herra, pian pyssysi!)\"\nkuiskasi henkivartiani, herättäen minut. \"Kuuletkos tiukujen helinän?\"\n\nTiu’ut kuuluivat ihan selvästi. Ei ollut silmänräpäystäkään\nmenetettävää. Näytti mahdottomalta päästä vainoojiltamme pakoon. Aioin\nsentähden mieluummin mennä heitä vastaan. Khanden Singillä ja minulla\noli pyssyt, Mansingilla gurkha-kukrinsa ja niin me heidän tuloansa\nodotimme.\n\nSumusta esiintyi nyt pitkä jono harmaita aaveentapaisia olentoja,\njokainen taluttaen hevosta. Etujoukko pysähtyi alinomaa tutkien maata.\nPian he löysivätkin jälkemme ja seurasivat niitä rinnettä ylös.\nKun he lopuksi näkivät meidät ylhäällä harjalla, pysähtyivät he ja\nkeskustelivat kiihkoisesti keskenään. Toiset kiskoivat pyssyn olaitaan,\ntoiset vetivät miekkansa ja me, istuen kallionlohkareella korkeudessa,\ntarkkasimme kaikkia heidän liikkeitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHetken epäiltyään viittasi neljä heistä meille, että tahtoivat\nkeskustella kanssamme.\n\n\"Sinä olet suuri kuningas,\" huusi eräs heistä minkä jaksoi, \"ja me\ntahdomme laskea nämät lahjat jalkaisi juureen.\" Samalla osoitti hän\nmuutamia pieniä pusseja, joita ne muut kolme kantoivat. \"_Gelbo,\nkhaktsal, khaktsal_ (me tervehdimme sinua, kuningas, kuningas)!\"\n\nOlin kaikkea muuta kuin kuninkaallinen semmoisen yön perästä kuin\nviime yö oli, mutta tahdoin kuitenkin nyt niinkuin ainakin kohdella\nalkuasukkaita ystävällisesti ja huomaavaisesta.\n\nVastasin, että neljä saisi tulla, mutta muiden tulee vetääntyä 200\naskelta takaperin. Empä vähää hämmästynyt, kun he tuon tekivätkin,\nvaikka ensin olivat niin sotaisesti esiytyneet. Varsin nöyrinä he\nlaskivat pyssynsä maahan ja pistivät miekat tuppeen. Neljä upseeria\nlähestyi sitten, ja kun olivat aivan lähellämme, heittivät kolme\npussia maahan ja aukasivat ne. Niissä oli tsambaa, jauhoja, juustoa,\nvaritaikinaa (_guram_), voita ja kuivattuja hedelmiä. Upseerit olivat\nerittäin kohteliaita ja tervehtimisestä ei tahtonut loppua tulla. He\nolivat ottaneet lakit päästänsä ja pitäneet kielensä suusta ulkona,\nsiksi kun minä käskin heidän ne taas vetämään suuhunsa.\n\nUpseerit sanoivat olevansa _Tokhimin_ tarjumin palveluksessa, ja tämä\noli lähettänyt heidät tiedustamaan minun terveyttäni ja pyytämään,\nettä minä katsoisin hänet hyväksi ystäväkseni. Kun tarjumi tiesi, mitä\nvaaroja ja vaikeuksia saisimme kohdata matkallamme vieraassa maassa,\ntoivoi hän minun pitävän hyvänäni ne lahjat, jotka lähettiläät hänen\npuolestaan minun jalkoihini laskivat. Näin sanoen antoivat he minulle\n\"rakkauden ja ystävyyden vyön, (_kata_)\", joka oli pitkä hapsupäinen\nsiukale silkkimäistä tylliä. Tiibetissä annetaan kaikkien lahjojen\nkera tuollainen kata, eikä kukaan mene käymään toisen luo, ellei\nhänellä ole muassaan kata, jonka hän heti tultuaan antaa isännälle\ntuliaisiksi. Korkeammille, jotka laamatalossa ovat kuville ja munkeille\nerityistä auliutta osoittaneet. Jos tuttavalle lähetetään suullinen\nkutsu, seuraa aina muassa kata, ja ylemmät virkamiehet ja laamat\npistävät kirjeisiinsäkin tyllipalan. Joka ei anna tai lähetä vieraisiin\ntulevalle tuttavallensa kataa, on epähieno ja sivistymätön.\n\nRiensin lausumaan kiitollisuuttani tarjumin ystävyydestä ja jätin\nupseerille hopearahaa lahjojen kolmenkertaisen summan. He näyttivät\ntyytyväisiltä, ja juttelimme jonkun aikaa. Onnettomuudeksi Mansing\nparka niin paljon ravintoaineita nähdessään ei jaksanut enempää nälän\ntuskia kestää. Hän ei nyt piitannut käytöstavan vaatimuksista, vaan\nminun suureksi harmikseni alkoi kourin pistellä poskeensa riisiä,\njauhoja, juustoa ja voita. Tiibettiläiset alkoivat heti epäillä,\nettä me olimme nälkään kuolemaisillamme ja päättivät tavallisella\nviekkaudellaan käyttää tilaamme hyväksensä.\n\n\"Tarjumi toivoo,\" sanoi vanhin heistä, \"sinun palajavan takaisin ja\ntulevan hänen vieraaksensa, hän sitten sinua ja miehiäsi runsaasti\nravitsee, että jaksat palata omalle maallesi.\"\n\n\"Kiitoksia paljon,\" vastasin. \"Mutta me emme tarvitse tarjumin ruokaa\nemmekä käänny takaisin. Olen kiitollinen hänen ystävyydestänsä, mutta\naiomme jatkaa matkaamme.\"\n\n\"Jos niin on,\" sanoi vihaisesti eräs nuori ja tukeva Tiibettiläinen,\n\"niin sitten tahdomme lahjamme takaisin.\"\n\n\"Kaiketi myös katasi!\" vastasin tuohon ja viskasin hänelle samassa\nsuuren voikimpaleen päin naamaa ja lennätin samoin juuston ynnä riisi-\nja jauho-pussit toisen toisensa perästä Tiibettiläisten hämmästykseksi.\n\nTämä odottamaton pommitus pani Tiibettiläiset kokonaan pyörälle, ja\nnuo jauhotakkiset pitkätukat tekivät äkkiä koko käännöksen: sääret\nselkään ja joutuun käpälämäkeen. Mutta Khanden Sing, aina nopea kuin\nsalama, missä pampputointa tarvittiin, takoi pyssyntukilla lähettilään\npyöreintä puolta, aina kun tämä takeltui kömpelöön kauhtanaansa.\n\nMansing olisi filosoofin tyyneydellä tosin ehkä pakosta keskeyttänyt\nateriansa, mutta ei siltä muuten menettänyt malttiansa. Huolimatta\nmitä ympärillä tapahtui, alkoi hän aivan levollisesti kokoilla voi-\nja juustokimpaleita, mutisten miten sopimatointa oli tuolla tavalla\nruokavaroja haaskata.\n\nRatsastajat olivat etäältä seuranneet keskustelun menoa ja katsoivat\nnyt parhaaksi puhaltaa paluumerkin. Äkkiä olivat kaikki satuloissaan\nja ajaa karauttivat kumpua alas laaksoon ja katosivat sumuun. Mutta\nkun lähettiläät eivät niin nopeasti päässeet hevosillensa, täytyi\nheidän juosta niiden perässä, ja se oli epätasaisella maalla hankalaa.\nHe huusivat ja parkuivat pelästyksestä, vaikka me emme olleet heille\nmitään pahaa tehneet; ja tästä heidän raukkamaisuudestaan miesteni\nylönkatse Tiibettiläisiä kohtaan yhä vaan karttui.\n\nKun Tiibettiläiset olivat tiessänsä, lakkasimme mekin, Khanden Sing\nja minä, kopeilemasta ja poimimme Mansingin kanssa kentälle heitetyt\ntaatelit, appelsiinit, voija juusto-palat y.m. Sitten kuormitimme\njaakit ja jatkoimme matkaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeillä ei ollut onnea. Ilma oli yhä rankkaa ja sateista. Kuljimme 78°\nsuuntaan yksitoikkoista maata, jossa tuon tuostakin oli lumihuippuja,\nkoillista kohden. Kahlasimme syvähkön ja kylmän virran poikki ja\nmenimme 5,215 m. korkeasta solasta. Eräällä taholla näimme ihmisiä,\njoilla oli tuhansia lampaita; mutta me väistyimme pois heidän\nnäkyvistänsä.\n\nSillä tienoin, jossa menimme päävirran poikki, on virrassa soma mutka\n140° kohti. Kapusimme alastonta rinnettä 5,245 m. korkeuteen, jossa\noli useita pikku järviä. Kolmattakymmentä kilometriä kuljettuamme\npysähdyimme vihdoin suureen laaksoon yhä rankkasateessa. Mutta\nkuivaa vaan emme löytäneet, sillä lähes koko laakso oli kymmenkunnan\nsenttim. paksulta veden vallassa. Pystytimme pienen telttamme erään\npuron reunalle, vaatteet ja peitteet likomärkinä. Lumihuippuja\nnäkyi ympäristössä, varsinkin etelässä päin. Laaksomme oli 5,215 m.\nkorkeudessa.\n\nYö oli kylmä ja sateinen ja telttammekin lopulta vuoti, ja meillä oli\npaljon kärsimistä. Lämpömittari osoitti kello 8 illalla -3° C. Ilma\nmuuttui vähitellen rajuksi lumimyrskyksi, ja aamulla herätessämme oli\nteltta lumen painosta luhistunut. Päivemmällä nousi taas ilman lämpö,\nmutta sade alkoi uudelleen. Täytyi kuitenkin lähteä liikkeelle, vaikka\njalat painuivat lumeen, suohon ja veteen. Kuljimme 83°45’ suuntaan\nkolmen virran yli ja viiden järven sivutse.\n\nKun vielä kymmenkunta kilometriä oli kestänyt tätä kärsimystä\nkoettelevaa taivalta, leiriydyimme erään vuorenkukkulan juurelle, joka\noli 5,200 m. korkea ja jossa saimme uusia melkein kaikki edellisen yön\nkokemukset. Lämpömittari laski 0°, mutta onneksi lakkasi satamasta.\nSeuraavana päivänä vihdoinkin tuli aurinko näkyviin ja me saimme\nkuivata vaatteemme. Mutta sillä välin tuli taas uusi yllätys: molemmat\njaakkimme olivat poissa.\n\nMinä kiipesin huipulle leirimme yläpuolella, näköputkella seutua\ntarkastamaan. Jaakit olivat vähän matkan päässä kentällä ja kymmenkunta\nmiestä ajoi niitä yhdessä lammaslaumansa kanssa poispäin meistä. Ajajat\nolivat puvusta päättäen dakuja. Kiiruhdin tietysti heti heiltä omaani\nottamaan käskettyäni Khanden Singin ja Mansingin leiriä vartioimaan.\n\nRosvot kulkivat hitaasti ja minä saavutin heidät pian. Minut nähtyänsä\nrupesivat kuitenkin riennyttämään ja yrittivät päästä pakoon. Käskin\njo kolmasti heidän pysähtyä, mutta he vaan samosivat tannerta\ntuonnemmaksi. Silloin tempasin pyssyn olaitani ja olisin ampunut,\nelleivät olisi pysähtyneet. Saavutettuani heidät, vaadin tavaraani\ntakaisin. He kielsivät antavansa. \"Kaksitoista miestä ei pelkää yhtä\"\nsanoivat astuessaan alas hevostensa selästä ja aikoivat käydä päin\nminua.\n\nKun näin heidän pitelevän tuluksiansa pyssyjensä sytyttämistä varten,\niskin heti paikalla pyssylläni yhtä heistä niin että hän keikahti\nkumoon, ja toista kajahutin kelloon niin, että hän ampumatamineinensa\nmeni nurin niskoin.\n\n\"Khaktsal, khaktsal, khaktsal wortsie! (Terve, herra, terve! suvaitkaa\nkuulla meitä!)\" sanoi kolmas mies nyrkin peukalot pystyssä myöntymystä\nosoittaen.\n\n\"Khaktsal,\" sanoin minäkin ja pistin uuden patroonan pyssyyni.\n\n\"Middu, middu!\" (ei, ei!) pyysivät miehet ja laskivat aseensa maahan.\n\nOstin heiltä 15 kiloa tsambaa ja voita ja sain miehen kantamaan ne\nleiriini. Ilman vähintäkään vastusta otin sitten jaakkini ja ajoin ne\nleiriin, jossa Khanden Sing ja Mansing paraikaa keittivät teetä.\n\n\n\n\nKAHDESKYMMENES YHDEKSÄS LUKU.\n\nMatkustavia Tiibettiläisiä. — Korkea sola. — Ystävällinen kohtaus. —\nNousu 5,940 m. korkeuteen. — Aave-armeija. — Ratsumiehiä Lassasta. —\nMinua luullaan kashmirilaiseksi kauppiaaksi. — Gunkjo-järvi. — Hauskaa\nseuraa. — Laamoja ei suosita. — Uhkauksia. — Maiun-sola. — Kivipatsaita.\n\n\nPuolipäivän aikaan olivat tavaramme jo jokseenkin kuivat, mutta\nsitten alkoi taas sataa. Näimme suuren joukon Tiibettiläisiä kulkevan\npäinvastaiseen suuntaan kuin meidän matkamme oli. He näyttivät\npeljästyneiltä; saimme kuitenkin heiltä ostaa ruokavaroja, mutta\nlammasta eivät myyneet, vaikka heillä itsellään oli niitä tuhansittain.\n\nLähdimme kulkemaan erästä solaa kohden 93° suuntaan. Matka kävi ensin\nsamaa tasankoa pitkin, joka vähitellen muuttui kuperammaksi, kunnes\ntulimme kahden pikku järven tykö solan juurella. Nousu tästä lumikentän\nylitse oli verrattain helppoa, kun seurasimme vuorelta juoksevan\nlumipuron reunaa.\n\nPuolimatkassa näimme kahdeksan ratsastajaa kiitävän perässämme.\nPysähdyimme odottamaan. Saavutettuansa meidät, tervehtivät he\ntavallisella tavalla, laskien kiväärintukit maahan, siten osoittaen\nystävällistä mielialaansa meille. Seurasi pitkä ja ystävällinen\nkeskustelu. Tiibettiläiset vannoivat olevansa paraita ystäviämme ja\nlupasivat meitä parhaansa mukaan auttaa. Tämä kuului liian hyvältä, ja\nminä epäilin petosta, varsinkin kun he niin kiihkeästi tahtoivat meidän\npalaamaan heidän leiriinsä, jossa meitä kestittäisiin kaikella, mitä\nihmisen mieli tekee. Kun sitten tahdoimme tietää, mitä nämät herkut\nolivat, sanoivat saavamme juustoa, jakin maitoa, voita, tsambaa ja\nkuraa, myös saisimme ostaa heiltä hevosia.\n\nTämä tuntui liian houkuttelevalta. Punnittuani nämät edut ja niiden\nvastakohdat, ja kun johdin mieleeni, että Tiibettiläiset eivät suinkaan\nole tarkkoja puheissaan, kiitin heitä ja vastasin — jatkavani matkaani.\n\nKun ratsastajat huomasivat, ettei minua niin helposti houkuteltu kuin\nolivat luulleet, ilmeni heissä todellista kunnioitusta meitä kohtaan.\nEivät myös salanneet kummastustaan, että olin päässyt näin kauvaksi\nainoastaan kahden miehen kanssa. Annoin heille pieniä lahjoja, ja niin\nerosimme ystävinä.\n\nKiipesimme nyt solaan (5,484 m.) ja näimme sen toisella puolella suuren\ntasangon, koko joukon alempana solaa. Erotin järven, joka mielestäni\noli Gunkjo-järvi. Jätin miehet ja jaakit solaan ja lähdin itse\ntiedustelumatkalle luodetta kohden vuoren töppäälle, joka oli 5,640 m.\nkorkea. Rinteellä oli paljon lunta, ja kun vaivalla vihdoinkin pääsin\nhuipulle, oli edessäni näköalaa estämässä vielä korkeampi kumpu. Ei\nsiis muuta kuin liukua alas täältä ja kiivetä tuolle toiselle. Näköala\noli täältä verraton koko läheisen vuorimaailman ylitse; mutta tämä\npylväs olikin 5,940 m. korkea. Pohjoisessa kulki pitkä lumiharjanne ja\nihan sen juurella siinsi, päättäen pilvistä ylhäällä ja vihertävästä\nruohosta alhaalla, laaja järven pinta. Rivi kumpuja varjosti järveä,\nniin ettei sitä selvästi erottanut.\n\nMenin taas alas ja jatkoimme matkaamme syvän ja höllän lumen läpi\nsolan toista rinnettä pitkin. Leiriydyimme eräässä rotkossa, noin\n148 m. tasangon yläpuolella. Vaikka nyt jo olin tottunut kulkemaan\nkorkeilla ylängöillä, oli kuitenkin tämä matka n. 5,940 m. korkeudella\nniin vähentänyt voimiani, että yhden yön lepo olisi ollut erittäin\ntervetullut.\n\nKhanden Sing ja Mansing, jotka olivat ruualla itsensä vahvistaneet,\nnukkuivat hyvästi, mutta minun mieleni tuntui hyvin raskaalta. Kova\nlevottomuus piti minua valveilla ja minussa oli selittämätön aavistus\nsiitä, että meille yön kuluessa tapahtuisi jotakin ikävää.\n\nOlimme kaikin kolmen pienessä teltassamme, kun päähäni pisti ajatus,\nettä joku seisoo ulkopuolella. En tiedä, mistä se tuli, sillä en\nkuullut mitään melua, mutta samassa tunsin, että minun täytyy mennä\nulos, omin silmin katsomaan oliko siellä kukaan. Kivääri kädessä\ntirkistin ulos teltan raosta ja näin joukon mustia olentoja varovasti\nlähenevän telttaa.\n\nSilmänräpäyksessä olin avojaloin ulkona lumessa, juoksin suoraan heitä\nkohti ja huusin kauhua herättävällä äänellä, voimieni takaa: \"_Pila\ntedang tedang!_ (Varokaa itseänne, varokaa!)\" Sanat olivat tuskin\nlausutut, kun jo syntyi yleinen kauhu ja hurja pako. Koko tasanko oli\ntäynnä mustia, aaveentapaisia olentoja, jotka suin päin hyökkäsivät\nalhoa kohti. Heidän lukunsa oli kasvanut kolminkertaisesti siitä, kun\nheidät ensin näin. Hetken aikaa näytti siltä, kuin jos kaikkialta\nolisi noussut mustia aaveita. Ne olivat kuitenkin vankempia kuin\naaveet oikeastaan saavat olla ja synnyttivät kömpelöillä saappaillaan\ntavatonta melua, kun he sikin sokin syöksivät jyrkkää rinnettä pitkin\nalas ja katosivat kallionkielen taakse.\n\nKun taas palasin telttaan, löysin Khanden Singin ja Mansingin,\npeitteihinsä kääriytyneinä, äänekkäästi kuorsailevan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEn enää sinä yönä luonnollisesti saanut unta silmiini. Saattaisihan\ntapahtua, että aaveet uudistaisivat vierailunsa. Mietimme kovin, miten\nTiibettiläiset olivat meidän jälkemme löytäneet emmekä keksineet siihen\nmuuta selitystä kuin että eiliset ystävämme olivat näyttäneet heille\ntien luoksemme. Mutta kun Tiibettiläiset aina olivat osoittaneet niin\nkäsittämätöntä pelkurimaisuutta, emme lopulta enää paljon välittäneet\ntämmöisistä vierailuista, emmekä käyneet niistä levottomiksi.\n\nJatkoimme kulkuamme niinkuin tavallisesti. Kun olimme tasangon\npuolitiessä, tarkastelin kaukosimella kukkuloita ympärillämme,\nnäkyisikö siellä jänismäisiä vihollisiamme. \"Tuossa ne ovat!\" huusi\nKhanden Sing — jolla sivumennen sanottuna oli pitkänäköisimmät\nsilmät, mitä milloinkaan olen tavannut — osoittaen erästä kukkulaa,\njossa näimme monta päätä tirkistelevän. — Jatkoimme matkaamme heistä\nhuolimatta. Silloin he oitis jättivät piilopaikkansa ja tulivat\npitkässä jonossa rinnettä alas, kukin suitsista taluttaen hevostaan.\nTultuansa tasangolle, istuivat he hevostensa selkään ja ajoivat\ntäyttää laukkaa meitä kohti. Punertavissa takeissaan tai ruskeissa ja\nkeltaisissa turkeissaan, kirjavat lakit päässä tarjosivat he erittäin\nviehättävän näkemyksen. Muutamien takit olivat vaalean-punaiset,\nkulta- ja nauha-paltteiset ja lakit kiinalaisia. Ne olivat upseeria.\nSotamiesten muskettikivääreissä oli kahvelien päässä punaisia\nja valkoisia lippuja, jotka antoivat elävyyttä yksitoikkoiselle\nlumimaisemalle, ja hevosien kulkusten kilinä tuotti eloisuutta näihin\nmuutoin kuolon hiljaisuudessa lepääviin, kaihonalaisiin seutuihin.\n\nRatsastajat laskeutuivat hevosiltansa maahan, n. parinsadan askeleen\npäässä meistä, ja muuan vapera vanhus lähti horjuttelemaan meidän\nluoksemme, ensin tempukkaasti laskettuansa kiväärinsä ja miekkansa\nmaahan. Me otimme hänet ystävällisesti vastaan ja meillä oli paljon\nhauskuutta tästä omituisesta tuliasta.\n\n\"Minä olen vain sanansaattaja,\" selitti mies. \"Älä siis kaada vihasi\nmaljaa minun päälleni, jos sanon sinulle jotakin epämieluista. Ne\nsanat, jotka sinulle puhun, eivät ole minun sanojani, vaan upseerien,\njotka pelkäävät lähestyä sinua. Tieto on tullut Lassasta, josta me\nolemme, että joku Plenki (Englantilainen) oleskelee miesjoukon kanssa\nTiibetissä, mutta häntä ei ole mistään saatu käsiin. Oletko sinä hänen\netujoukkoansa?\"\n\n\"En,\" vastasin minä heti. \"Sinä olet tarvinnut arvattavasti monta\nkuukautta matkaan Lassasta tänne?\"\n\n\"En ole,\" vastasi hän. \"Hevosemme ovat kyllä pieniä, mutta hyviä, ja me\nolemme ratsastaneet kiiruusti.\"\n\n\"Hik, ni, sum, shi, nga, do, diu, ghieh, gu, hu, liukhik, hukni\" (1-12)\nlaski Tiibettiläinen sormin aina 12 asti, otsa mietteissä, pää oikealle\nolalle kaheliansa, ikäänkuin ajatuksiansa kooten, pitäen toisen\nkätensä nyrkissä sekä painoi vuorotellen yhden sormen maahan, aina\nkun oli laskusanan sanonut, ei kuitenkaan koskaan peukaloansa, sillä\nsitä ei käytetä luvunlaskussa. \"Liun hukni niman (12 päivää) olemme\nolleet matkalla,\" sanoi mies, \"ja meillä on käsky, ettemme saa palata\nennenkuin tuomme Plengin muassamme. Ja kuinka kauvan sinä olet ollut\nmatkalla Ladakista tänne?\" tutkasi hän terävästi.\n\nSanansaattaja sanoi minun kasvoistani näkevänsä, että olen\nkashmirilainen kauppias. Olin tietenkin kasvoiltani niin ruskettunut\nja likainen, että oli vaikea erottaa minua alkuasukkkaasta. Ukko tutki\nja \"tentteerasi\" minua perin pohjin saadaksensa varmaan tietää, olinko\nminä Intian hallituksen lähettämä pundiitti, jonka tarkoitus olisi\ntoimia maanmittarina, ja urkki minulta, miksi olin vaihettanut kotoisen\npukuni Henkien vaatetukseen. Hän kysyi kysymistänsä enkö minä sittenkin\nollut Plenkiä.\n\n\"_Keran ga naddo ung?_ (Mihin aiotte?)\" kysyi hän sitte.\n\n\"_Nhgarang ne koroun jehlhuong_ (minä olen toivioretkeläinen ja vaellan\npyhiin paikkoihin),\" vastasin minä.\n\n\"_Keran mi japodit_ (olette hyvä mies.)\"\n\nHän tarjoutui näyttämään minulle tietä Gunkjo-järvelle ja päkitti\ntätä niin hartaasti, että minä vihdoin suostuin. Mutta kun näin hänen\n200 kumppaniansa ratsastavan perässämme, huomautin hänelle suoraan,\nettä jos pysyisimme ystävinä, emme tarvitse tuommoista armeijaa\nsaattajajoukoksemme.\n\n\"Jos olet ystävämme, saat tulla yksin, emmekä me sinulle mitään pahaa\ntee,\" sanoin hänelle. \"Mutta jos olet vihollisemme, ottelemme heti\ntässä kentällä kanssasi sekä säästämme sinulta ja seuralaisiltasi\npalaamisen vaivan.\"\n\nNolona ja neuvotonna meni Tiibettiläinen keskustelemaan väkensä kanssa,\nmutta palasi hetken päästä kahdeksan miehen kera ja koko muu lauma\nnelisti vastaiselle taholle.\n\nKuljimme 355° suuntaan tasangon yli vuoriharjulle, joka ylimenopaikassa\noli 5,184 m. korkea. Sitten käänsimme suunnan 56°30’, nousimme ja\nlaskimme vuorenrinteitä ja pääsimme vihdoin suuren Gunkjo-järven\nruohoiseen kattilalaaksoon. Lämpömittari osoitti illalla +20° C,\njolloin vesi kiehui hypsometrisessa koneessamme 84° C. Järvi ulottuu\nluoteesta kaakkoon ja on erinomaisen kaunis. Ihan sen aalloista kohoaa\nmahtava Gangriharju lumihuippuineen, ja järven eteläpuolella on\nkorkeita, alastomia vuorenkukkuloita, jotka muodostavat jylhän, kauniin\ntaustan tähän suuremmoiseen tauluun. Korkeita vuoria oli myös järven\nluoteisessa vedenreunassa.\n\nLeiriydyimme 4,886 m. korkeudessa ja Tiibettiläiset asettivat telttansa\nn. 50-60 askeleen päähän meistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllalla Tiibettiläiset tulivat meidän leiriimme ja auttelivat meitä,\ntuoden puita ja laittaen teetä tiibettiläisellä tavalla. He tuntuivat\nsiivoilta miehiltä, joskin vähän viekkailta. Sanoivat sydämmestään\nvihaavansa laamamunkkeja, maan herroja, ja käyttivät heistä semmoisia\nsanoja, että niitä ei sovi tässä kertoa. He väittivät laamojen ottavan\nkaikki rahat, mitä maahan tuli, eikä sallivan muilla ihmisillä rahaa\nolevankaan. Laamat ovat julmia ja väärintekiöitä eivätkä vähintäkään\nvälitä keinoista tarkoituksiensa saavuttamiseksi. Jokainen Tiibetin\nmies on asevelvollinen silloin kun käsky käy ja joka mies on\nlaamamunkkien palvelia. Seisovan armeijan miehet saavat vissin määrän\ntsambaa, teetä ja voita, mutta eivät rahapalkkaa. Tavallisesti saavat\nmyös hevosen ratsastaaksensa ja virkatoimilla kulkeissaan on heillä\noikeus saada kyytihevosia kylistä sekä ruokavaroja seuraavalle asemalle\nasti.\n\nAseet (miekka ja taulapyssy) ovat tavallisesti perheiden omaisuutta.\nMutta erikoistapauksissa ja varsinkin suurissa kaupungeissa virastot\n(s.o. laamat) hankkivat sotamiehille aseet ja luodit sekä ruutia.\nAseita tehdään enimmästään Lassassa ja Sigatsissa. Tiibettiläiset\nkehuivat ampumataitoansa vanhanaikuisilla pyssyillänsä, joissa taulaa\nkäytetään sytyttimenä ja joissa aina on nojauskahveli, minkä varassa\npyssy pidetään ammuttaessa.\n\nMinä en kuitenkaan nähnyt koskaan edes mestariampujan osaavan maaliin.\nLukuun on kuitenkin otettava, että tiibettiläiset ampujat, säästääkseen\nlyijykuulia ja haulia, täyttävät pyssynsä sen sijaan pienillä kivillä,\njoka tietysti ei ole edullista ampujalle. Ruutiakin saadaan niin vähän,\nettä ei ole tilaisuutta harjoitella maaliinampumista.\n\nAuringon laskussa oli näköala Gunkjo-järvelle komea ja juhlallinen.\nJärvi oli maitotyynenä valtavissa lumivuoripuitteissaan, joiden huiput\npunakeltaisina kimaltelivat, ja kaikki kuvastui täydellisesti kirkkaan\nveden syvyydessä. Jaakit kuormitettiin Tiibettiläisten avulla, ja me\nlähdimme Maiun-solaa kohden 1090 pääsuunnassa pitkin järveen laskevaa\nvirran vartta.\n\nLaakso oli kapea ja mutkikas. Mutta vaikka se oli verrattain korkealla,\nkasvoi kuitenkin kaikkialla vihriäistä ruohoa. Se oli oikein silmien\nimannetta, kun niin kauvan olimme nähneet vain lunta ja alastonta\nvuorta. Tulimme virran toisella puolella suurelle tiibetiläisillä\nleiripaikalle, joka oli ympäröitty korkealla kivimuurilla. Sen takaa\nnäkyi savupatsas, ja se taas herätti epäluuloa salajuonista.\n\nTiibettiläiset ystävämme kysyivät, mitä nyt aioimme tehdä, ja pyysivät\nmeidän jäämään juttelemaan ja teetä juomaan. Minä vastasin saaneeni\nkylläksi jo kumpaakin sekä aikovani jatkaa matkaa.\n\n\"Jos askeleenkin menet, niin tapamme sinut,\" äyskäsi kiivaasti muuan\nsoturi pitäen kohteliaisuuttamme pelkona.\n\n\"Niinkuin suvaitset,\" vastasin ystävällisesti.\n\n\"Jos askeleenkin jatkat matkaasi, kakkaamme pääsi poikki, taikka täytyy\nsinun hakata meidän,\" huusi pari kolme muuta miestä ja kurottivat\nkurkkujansa minua päin.\n\n\"Japtih middu (ei ole veistä)\" sanoin vakavasti ja heidän suureksi\nhämmästykseksensä, Tiibettiläisten tavoin heiluttaen kättäni.\n\nTiibettiläiset nähtävästi pökeltyivät, kun lähdin marssimaan\nsolaa kohden jätettyäni heidät hyvästi niin kohteliaasti, kuin\ntiibettiläisellä tavalla on mahdollista, s.o. kieli ulos suusta ja\nhuitoen käsin. He ottivat lakit päästänsä, laskivat polvillensa ja\npainoivat otsansa maahan, näin nöyrästi meitä hyvästien.\n\nMenimme tasangon poikki päin solaa, jonka likittyvillä löysimme puron.\nSe oli valtatie Ladakista Gartokin kautta Lassaan ja kulkee Rakastal-,\nMansarovarja Gunkjo-järvien pohjoista rantaa pitkin. Solassa oli\nsalkoja ja niissä nuoria ja rukouslippuja. Oli myös kivipatsaita.\nPaadet olivat tavallisesti valkoisia ja niissä oli tuo ainainen: \"_Omne\nmani padme hun_!\" Jaakin, vuohen ja lampaan pääkalloja ja sarvia oli\nladeltuna kivipatsaiden viereen. Monissa oli tuo samainen kirjoitus\nsekä uhrieläimen veren jälkiä. Tiibettiläiset useasti uhraavat solista\nhuikeissaan, varsinkin jos muassa on laama, joka tapauksen merkitsee\nmuistokirjaan. Uhrieläimen liha syödään heti, ja jos karavaani on\nsuuri, pistetään päälle päätteeksi lauluksi ja karkeloksi.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENES LUKU.\n\nMaiun-sola. — Tulo Jutsangin maakuntaan. — Sen pääkaupunki. — Doktolin\nmaakunta. — Kiellosta huolimatta. — Braamaputran lähteet. – Ilmanalan\nvaihdos. — Braamaputran laakso. — Hauska, vaan vaarallinen tie. —\nPitkin Braamaputraa. — Hukkumaisilla. — Uusi ystävä.\n\n\nMaiun-sola (5,200 m.) on tärkeä maankohta Tiibetissä, sillä siitä\nsaa alkunsa tuo suuri Tsangpu eli Braamaputra-virta, ja se erottaa\nNari Khorsumin äärettömän laajan vuorimaakunnan lännessä Tiibetin\nkeskimaakunnasta Jutsangista, joka ulottuu pitkin Braamaputran laaksoa\nLassaan asti. Tiibettiläinen sana _Ju_ merkitsee keskistä, Jutsang on\nsiis Keskimaakunta. Maiun-solan pohjoispuolella on Doktolin maakunta.\n\nOlin juuri käynyt tarkastamassa erästä toista solaa koillisessa,\nsekä palannut miesteni luo Maiun-solaan, kun näimme useita niitä\ntiibettiläisiä ratsastajia, jotka olimme jälkeemme jättäneet,\nratsastavan meitä kohden. Me jäimme heitä odottamaan. Kun he olivat\nsaapuneet, huusi johtaja, osoittaen suurta laaksoa jalkaimme juuressa:\n\"Tuo maa kuuluu Lassaan ja me kiellämme teidän menemästä sinne.\"\n\nHeidän vastaväitteistään välittämättä ajoin minä jaakkini eteenpäin ja\nastuin ihan levollisena kaikkien pyhien maakuntien pyhimpään alueeseen:\n\"Jumalan omalle maalle.\"\n\nAstuimme pikaisesti solan itäistä rinnettä alas, mutta sotamiehet\njäivät hämmästyneinä katselemaan meitä, niin kauas kun saattoivat meitä\nnähdä. Seisoessaan siinä kivipatsaitten välissä, auringon välkähtäessä\nheidän jalokivillä koristettuihin miekkoihinsa ja lippuihinsa,\ntarjosivat he itse viehättävän nähtävän. Sitten he katosivat.\n\nPieni, tuskin 15 senttim. leveä puro, juoksi kivien lomitse alas\nlaaksoon; siihen yhtyi toisia puroja molemmilta rinteiltä sulavasta\nlumesta. Tämä oli suuren Braamaputran toinen lähde, yksi maailman\nsuurimpia jokia alkoi siis tästä. Täytyy tunnustaa, että olin jotenkin\nylpeä siitä, että ensimmäisenä Eurooppalaisena olin Braamaputran\nlähteelle tunkenut ja tunsin lapsellista iloa siitä, että tämä pyhä\njoki, jonka yli tässä saatoin jaloin seisoa, oli sama ääretön joki,\njoka alempana kastoi monta maata ja lopulta yhdisti suvantonsa\nGanges-virtaan. Me joimme sen vettä siinä paikassa, jossa se pulppusi\npäivän valoon, ja astuimme sitten loivaa rinnettä, raivattua polkua\nmyöden, joka 125° suuntaan vei ruohoisen laakson halki.\n\nPäästyämme Maiun-solasta, oli ilmasto ihan muuttunut. Solan\nlänsipuolella olimme saaneet taistella alinomaisia lumi-, sade- ja\nraekuuroja vastaan ja kovan kosteuden tähden oli ilma päivälläkin\ntuntunut kylmältä. Maa oli erinomaisen suoperäistä, ja ruohoa sekä\npoltinpuita oli hyvin niukalta. Mutta heti kun pääsimme solasta,\nkohtasi meitä leuto, suloinen ilma, säteilevän kirkas taivas sekä\nrunsaasti ruohoa ja poltinaineita. Kaikkien kärsimysten ja vastusten\nperästä tuntui todellakin siltä kuin olisimme nyt päässeet luvattuun\nmaahan. Vaikka odotinkin suuria huolia ennemmin tai myöhemmin, en\nkuitenkaan vähintäkään katunut, että olin vastoin ratsastajien kieltoa\nmarssinut suoraan kielletylle alueelle.\n\nBraamaputraan juoksi kolme pientä lumipuroa jyrkiltä rinteiltä meidän\nmolemmin puolin, ja sillä kohdalla, jossa pääjoki tekee äkkimutkan\n170° suuntaan, tulee neljäs lisäjoki, jonka suuri vesijoukko syöksyy\nrotkosta alas 200° suuntaan, yhtyäksensä pääjokeen.\n\nMe leiriydyimme näitten jokien yhtymäkohdalle, pääjoen oikealla\nrannalla ja 4,936 m. korkeudessa. Maiun-solasta lähtee, ensin kaakkoon\nja sitten suoraan itään, Gangri-vuorten jatko, kulkien yhtäsuuntaisesti\netelä Himalaijan korkeimman vuorijonon kanssa, ja muodostaen tämän\nkanssa ikäänkuin puitteet tuolle äärettömälle tasangolle, jonka\nläpi Braamaputra kulkee. Joen etelä rannan ja lumihuippuisen\njäätikköharjanteen välillä näkyi pienempiä vuorikumpu-jonoja. Pohjainen\nja eteläinen harjanne juoksevat melkein yhtäsuuntaisesti, mutta\npohjainen on maantieteellisesti tärkeämpi, koska sen eteläiset rinteet\novat \"pyhän\" virran pohjoisena rajana aina Lassaan asti.\n\nNäiden samansuuntaisten vuoriharjujen välinen laakso on Tiibetin\nväkirikkain osa. Siellä kasvaa runsaasti heinää, ja tuhansittain\njaakkeja, lampaita ja vuohia käy siellä laitumella päävirran ja sen\nisompien lisäjokien paltamoilla, joissa myös on monia tiibettiläisiä\nleiripaikkoja. Suuri kauppatie Ladakista, lännessä, Lassaan käy pitkin\ntätä laaksoa, ja kun olin mennyt Tiibettiin Tiibettiläisiä näkemään ja\ntutkimaan, oli tämän valtatien varrella paras tilaisuus tarkoitustani\ntoteuttaa, varsinkin kun ei kukaan Eurooppalainen koskaan ollut tätä\ntietä kulkenut. Että se myös oli vaarallinen tie, älysin hyvinkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNukuimme hyvin vähän, kun odotimme sotamiesten hyökkäävän päällemme\nestämään meitä menemästä. Mutta kaikki oli hiljaa eikä tapahtunut muuta\nkuin että jaakit uivat joen yli ja ehtivät kauaksi toiselle rannalle,\nennenkuin aamulla saimme ne kiinni.\n\nYö oli ollut hyvin kylmä. Lämpömittari oli laskenut jäätymäpisteen\nalapuolelle. Ollaksemme valmiit kaikkien tapahtumien varalta, emme\nolleet pystyttäneet pikku telttaamme, sitä paitsi olimme väsyneet ja\nviluissamme edellisen päivän pitkästä marssista. Lounainen puhalsi\ntuimasti, eikä ensinkään tuntunut hauskalta mennä virran yli, juosta\njaakkien perästä ja tuoda ne takaisin leiriin. Ja sitten täytyi meidän,\nväsyneinä kun olimme, vielä ne kuormittaa.\n\nSeurasimme joen oikeata rantaa 170° suuntaan ja sitte 140°30’, jossa\nse ensin luikerteli paljaitten kumpujen välissä ja sitten ruohoisen,\nkilom. leveän ja kahta kilom. pitkän laakson läpi. Sitten se kulki\nahtaan solan läpi 170°30’ ja kääntyi sen jälestä 130° ja vielä\nkauempana 142° suuntaa kohti läpi aaltoilevan, ruohoisen laakson,\njoka oli n. 3 kilom. leveä. Täällä kulkiessamme yllätti meidät kauhea\nukkosilma rae- ja sadekuuroineen. Tämä oli ikävä juttu, sillä me olimme\njuuri Braamaputran suuren lisäjoen lähellä ja virta oli paisunut\nniin vuolaaksi ja syväksi, etten tiennyt miten saada molemmat miehet\nsen yli. He eivät osanneet uida ja vesi oli niin kylmää, että siihen\nkastaminen saattaisi tuottaa arveluttavia seurauksia. Mutta aika oli\nkallista, sillä joki vaan yhä nousi, myrsky kiihtyi ja viivytteleminen\nsaattaisi tuottaa vaikeuksia. Me riisuimme kaikki vaatteet yltämme,\nsidoimme ne sekä pyssyt jaakkien satuloihin ja ajoimme niin eläimet\nvirtaan. Jaakit ovat hyviä uimaria, ja vaikka virta niitä kuljettikin\nmonta kymmentä metriä mukanansa, näimme niitten kuitenkin pian,\nsuureksi iloksemme kiipeevän ylös vastakkaiselle rannalle.\n\nVaikka Khanden Sing ja Mansing suuresti luottivatkin uimistaitooni,\nluulivat he kuitenkin viimeisen hetkensä olevan käsissä, kun kävin\nheidän käsiinsä kiinni ja käskin heitä seuraamaan minua virtaan. Olimme\ntuskin kulkeneet seitsemän metriä, kun virta jo vei meidät kaikki\nkolme. Hädissään tarttuivat Khanden Sing ja Mansing käsivarsiini ja\nvetivät minun veden alle. Tosin onnistui minun taas, jaloin uiden,\npäästä veden pinnalle, mutta avuttomat mieheni painoivat minut taas\nalas. Vimmatun taistelun perästä kuljetti virta meitä erääseen\npaikkaan joen toiselle puolen, jossa saimme jalansijaa, ja saatoimme\nkömpiä petollisesta joesta ylös. Olimme tällä matkalla nielleet niin\npaljon mutaista vettä, että kaikin kolmen kovin annoimme ylön, ja kun\nolimme kovin näännyksissä eikä myrsky näyttänyt taukoovan, pystytimme\nleirimme tänne vasemmalle joen rannalle 4,845 m. korkeudessa. Vaikka\nolimme kovin lämpimän ruuan tarpeessa, oli kumminkin ihan mahdoton\ntehdä tulta. Ei ollut minulla tänä iltana muuta syötävää kuin palanen\nsuklaata, ja mieheni mieluummin paastosivat kuin rikkoivat säätyänsä\nvastaan, syömällä samaa kuin minä.\n\nKello saattoi olla noin 11, kun heräsimme kamalaan kirkunaan ja kivien\nvierinään. Olin tuossa tuokiossa ulkona pyssyineni ja huusin tuota\ntavallista: _palado_ (menkää tiehenne). Vastaukseksi tuli muutamia\nlinkokiviä suhisten ihan silmieni editse. En nähnyt mitään, sillä yö\noli pilkkopimeä. Eräs kivi sattui telttaan ja samassa haukkui koira\nhurjasti. Ammuin laukauksen ilmaan, sillä hyvällä seurauksella, että\nvihollisemme, kutka ne sitten lienevät olleetkin, pötkivät pakoon.\nKoira ei kuitenkaan lähtenyt. Hän haukkui koko yön telttamme edessä\nja vasta aamulla kun annoin sille vähän ruokaa ja puhuttelin sitä\ntiibettiläisellä hyväilysanalla _khokhu, khokhu!_ kävi nelijalkainen\nvihollisemme ystävälliseksi, ja hieroontui sääriäni vastaan ikäänkuin\nolisi se tuntenut minut koko ikänsä. Erittäin mieltyi se Mansingiin,\njonka sivulle se laski maata. Siitä päivästä alkaen se koira ei\njättänyt leiriämme, vaan seurasi meitä kaikkialla siihen asti, kun\nmeille tuli kovemmat ajat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJoki mutkieli nyt niin paljon etelää kohti, että päätin suunnata\nkulkumme maan poikki, varsinkin kun näkyi melkein kuluneita jälkiä\npolusta, joka johti erään solan yli 110° suuntaan leiristämme. Seurasin\ntätä polkua ja huomasin siinä sadottain jälkiä hevostenkavioista. Tätä\ntietä olivat varmaan ne ratsastajat tulleet, jotka olimme tavanneet\nMaiun-solan tuolla puolella.\n\nKuljettuamme vuoren yli 5,274 m. korkeudessa, näimme edessämme suuren\nlaakson, täynnä autioita kumpuja. Etelässä levisi iso, noin 15 kilom.\nleveä tasanko, jonka taustassa oli korkeita lumihuippuja. Edessämme\nyleni tasangolla kumpu, josta kohosi _mani_-muuri. Tämän nähtyäni olin\nvarma siitä, että olin Lassaan vievällä valtatiellä. Noin 12 kilom.\npaikoilla pohjoisluoteessa näimme korkeita lumihuippuja ja edemmäksi\njouduttuamme huomasimme koko vuorijonon ja vielä korkeampia huippuja\nkohoovan noin 5 kilom. sen takana.\n\nOlimme kulkeneet melkein puolet tuota vedetöntä tasankoa, kun näimme\nsotilaitten päitä ja pyssyn suita pilkistävän kauempaa kummun\ntakaa. Hetken päästä pujahti muutama ratsastaja esille tarkastamaan\nliikkeitämme, mutta vetääntyivät taas äkkiä kummun taakse. Jatkoimme\nkulkuamme, mutta kun olimme vähän matkan päässä heistä, jättivät he\nlymypaikkansa, ja laukkasivat vastakkaiseen suuntaan siitä, mistä me\nolimme tulleet, nostattaen kokonaisia tomupilviä peräänsä. Eräältä\n4,750 m. korkealta vuorennyppylältä, jonka yli polkumme johti, näin\nnoin 12 kilom. etäisyydessä ryhmän sangen korkeita lumihuippuja.\nNäitten ja meidän välissä kulki ylänne, ja sen halki laakso, jonka\nläpi virtasi suuri ja vesirikas joki. Tätä seurasimme 126° suuntaan,\nkunnes löysimme kahlauspaikan, jossa joki oli vaan runsaasti neljä\nmetriä leveä, ja vesi ulettui vyötäisiimme asti. Tässä löysimme\ntoisen _mani_-muurin, jossa oli suuret kirjoitukset kivissä, ja\nkoska tuuli oli hyvin läpitunkeva, käytimme sitä suojamuurina. 240°\nja 120° suuntien kulmassa saatoimme etäällä erottaa hyvin korkean\nlumivuorijonoja ainoastaan noin 4 kilom. päässä leiristämme. Joki,\njonka yli äsken menimme, virtasi Braamaputraan ja nyt olimme 4,660\nm. korkeudessa. Auringon laskussa näimme selvästi 120° suunnassa\nkoko joukon mustia telttiä suoraan edessämme, 3 kilom. etäisyydessä.\nLaskimme noin 60 telttaa ja näitten lähellä kävi sadottain mustia\njaakkia laitumella.\n\nAuringon noustessa seuraavana aamuna olivat ne, suureksi\nkummastukseksemme, kaikki kadonneet. Kun jatkoimme kulkuamme samaan\nsuuntaan, missä olimme ne nähneet, emme löytäneet vähintäkään jälkeä\nheistä. Olimme varmaankin nähneet kangastuksen.\n\nKuljettuamme taas n. parikymmentä kilom. näimme avaralla ruohokentällä\n7,840 m. korkeudessa suuren tiibettiläisleirin, jossa oli ainakin\n80 telttaa. Kentän luoteis- ja koillispuolella kulkee yhä tuo suuri\nvuorijono. Teltat olivat Braamaputran pienoisen lisäjoen rannalla,\njoka suuressa mutkassa juoksi meidän länsipuolellamme. Vuoristo\nnäytti alenevan 310° ja 70° suuntaan harjuksi, jonka takaa loistavia\nlumihuippuja siinsi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlimme ruokavarojen tarpeessa ja menimme sentähden suoraan leiriin.\nSiellä meidän tulomme herätti ääretöntä hämmennystä. Jaakkeja ja\nlampaita ajettiin kiireesti pois ja sekä miehiä että naisia karkasi\nedes ja takaisin telttojen välillä, nähtävästi kovin peljästyneinä.\nKauvan epäröittyään tuli vihdoin 8 tai 10 miestä pyytämään meitä\ntulemaan suureen telttaan. He sanoivat tahtovansa puhutella meitä ja\npyysivät teelle. Kun epäilin heitä, en tahtonut vastaan ottaa kutsua,\nvaan jatkoin matkaani leirin läpi ja pysähdyin vasta muutaman sadan\naskeleen päässä sen toisella puolen.\n\nKhanden Sing ja minä kuljimme sitten kaikissa teltoissa ostelemassa\nruokaa, sekä näyttääksemme, että vaikka olimme kieltäytyneet tulemasta\nerityiseen telttaan, ei se ollut tapahtunut pelosta, vaan siitä syystä,\nettemme tahtoneet joutua mihinkään paulaan.\n\nKäynti näissä teltoissa oli hyvin hupaista. Teltat oli sangen\nälykkäästi rakettu ja soveltuivat erinomaisesti sille maalle, jossa\nniitä käytettiin, ja myös talouskapineet niissä vetivät huomiota\npuoleensa. Musta telttakangas oli kudottu jaakinkarvoista ja\nnäitten öljyisyys vaikutti sen, että kangas oli ihan vedenpitävää.\nTeltan päällystämiseksi käytettiin kaksi eri kappaletta tätä paksua\nkangasta, ja sitä kannatti kaksi tankoa kummassakin päässä. Teltan\nkatossa oli pitkulainen savuaukko. Isompien telttojen peruspinta oli\nkuusikulmainen. Katto, joka tavallisesti oli noin 1-2 metriä korkealla\nmaasta, pidettiin hyvin tiukasti pingotettuna tankojen yli käyvillä\nköysillä, joita vaajoilla kiinnitettiin maahan. Tähän tarkoitukseen\nkäytettiin sekä rauta- että puuvaajoja, ja näitä tarvittiin hyvin\npaljon pitämässä telttaa joka kohdalta maassa kiinni, jotta sisällä\noliat suojeltuisivat suuren ylätasangon tuimilta tuulilta. Jokaisen\nteltan edessä oli neljä korkeata tankoa, liehuville rukouslippuineen,\nyksi joka tuulensuunnalle, alkukohtana itä.\n\nIsompien telttojen sisäpuolelle oli yltympäri, suojaksi tuulta, lunta\nja sadetta vastaan, rakennettu noin metrin korkuinen savipenkki,\njoskus oli se tehty kuivatusta lannasta, jota jonkun ajan kuluttua\nkäytettiin polttopuuna. Teltassa oli aukko kummassakin päässä, joista\ntuulenpuoleinen aukko aina pidettiin tukossa.\n\nTiibettiläinen on paimentolaiseksi syntynyt ja muuttaa asuinpaikkaa\nvuoden aikojen mukaan. Hän pysähtyy vasta sinne, missä hän löytää\nriittävästi laidunta jaakeillensa ja lampailleen. Mutta vaikka hänellä\nei ole vakinaista asuntoa, laittaa hän kuitenkin itselleen niin\nmukavasti kuin suinkin, vieden mukaansa kaikkia, mitä hän tarvitsee.\nEnsinnä tekee hän keskelle telttaa savesta ja kivestä tulisijan\n(_goling_), joka on vähän päälle 80 senttim. korkea, noin 1 1/2\nmetriä pitkä sekä 45 senttim. leveä, ja siinä on kolme tahi useampi\nilmareikä. Tässä kekseliäässä laitoksessa palaa lanta hyvin nopeasti,\nsen sytyttäminen kun muuten on hyvin kärsivällisyyttä koettelevaa.\nTämän uunin yläpuolella on paikka varattu niille suurille kattiloille\nja kuparimaljoille (raksang), joissa tee keitetään ja sekoitetaan\npitkällä kuparilusikalla, sittenkun tee tiilimäisistä pakoista ensin on\npienennetty. Teltan jossakin nurkassa näkee myös rautaiset telineet,\njoille kuumat kattilat asetetaan, kun ne otetaan tulelta. Heti näitten\nvieressä on lieriömäinen puukirnu (_tokstsum_ eli _dongbon_), jonka\nkannen läpi mäntä kulkee. Sitä käytetään teen sekoittamiseksi voilla ja\nsuolalla, josta jo ennen olen kertonut.\n\nTiibettiläisten käyttämillä puukupeilla on nimenä _puku, fruh_ tahi\n_kariel_. Niistä syödään _tsambaa_, kun siihen ensin on kaadettu\nteetä ja tämä sekoitus on enemmän tai vähemmän puhtailla sormilla\nsotkettu taikinaksi. Usein lisätään siihen vielä ylimääräisiä voija\njuustopalasia. Rikkaat ja virkamiehet kustantavat itselleen jauhoja\nja riisiä, jota he tuottavat Intiasta ja Kiinasta, sekä kuivatuita\nhedelmiä (_kassur_), varsinkin taateleita ja aprikooseja, huonompaa\nlajia. Riisi keitetään jonkillaiseksi velliksi (_tukpa_), tämä on\nherkkua, jota samoinkuin muita harvinaisuuksia tarjotaan ainoastaan\njuhlatiloissa. Tiibettiläiset rakastavat liharuokia, vaikka he\nainoastaan harvoin saavat tämmöistä ylellisyyttä nauttia. Metsänriista,\njääkin- ja lampaanliha pidetään erinomaisena herkkuna. Lihat ja luut\npaloitellaan ja keitetään kattilassa, runsaasti suolaa ja pippuria\nseassa. Syödessä haetaan sormin padasta sopiva pala, revitään sitä\nsekä käsin että hampain ja pureskellaan luutkin, sillä lihaa pidetään\nvaikeasti sulavana, jos ei sen ohessa myös luita nautita.\n\nTiibettiläisissä teltoissa on tavallisesti karkeita istumamattoja\n(_tildih_) tulisijan ympärillä, ja käytävän lähellä on kori\n(_dahlo_), johon lanta kootaan ja säilytetään. Pitkin teltan seiniä\non tsambapusseja (_tsamgo_) ja voiruukkuja (_dongmo_) asetettu, ja\nlammasnahkojen ja huopapeitteiden joukossa pistää silmiin pienet\npuulaatikot, joissa voi säilytetään lukon takana.\n\nKun astuu tiibettiläiseen telttaan, kiintyy huomio heti pöytään\n(_khoksehn_), palavine kynttilöilleen, ja kuparimaljoihin, joissa\non uhria kullatulle puukuvalle (_khogan_), jota teltan asukkaat\naamuin illoin rukoilevat. Kaikkialla kohtaa silmä rukousmyllyjä ja\n-nauhoja, ja telttatangoissa riippuvat miesten pitkät pyssyt, joitten\nnojakahvelit pistävät katonaukosta ulos. Keihäät säilytetään samalla\ntavalla, mutta miekkaa ja veistä kantaa mies koko päivän vyöllään ja\nyöllä ovat ne hänen vieressään.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.\n\nNaiset. — Heidän ulkomuotonsa ja ominaisuutensa. — Thukti. — Nainen\nLassasta. — Monivaimoisuus. — Naimistemppuja. — Avioero. — Aviorikos.\n— Miten Tiibettiläiset hautaavat kuolleitaan. — Ihmissyöjiä. —\nTiibettiläisiä pyhimyksiä.\n\n\nTämän leirin asukkaat eivät tahtoneet myydä meille ruokavaroja.\nHeillä ei ollut, selittivät he. Muuten he olivat kohteliaita ja\npuheliaita. Olivatpa siinä määrässä kohteliaita, että ensin epäilin\npetosta. Kaikissa tapauksissa pidin kuitenkin viisaimpana katsella ja\noppia niin paljon kuin suinkin, niin kauvan kuin heidän joukossaan\noleskelin. Naisia ja miehiä asettui piiriin meidän ympärillämme ja\nkaunis sukupuoli oli vähemmän ujo, kuin miehet, vastatessaan meidän\nkysymyksiimme.\n\nNiin hyvin tässä kuin muissa leireissä hämmästytti minua naisten\nvähälukuisuus Tiibetissä. Tämä ei johdu siitä, mitä usein väitetään,\nettä naiset pidettäisiin niin erikseen. Tiibettiläis-naiset tekevät\npäinvastoin melkein mitä he tahtovat. Naisia on todellakin tavattoman\npaljon vähemmän kuin miehiä. Suhteellisesti heitä kuuluu olevan 1\nnainen 15-20 miestä kohti. Mutta sittenkin hallitsee Hundeksessa kaunis\nsukupuoli ja naiset ovat laamavallan parhaita tukia.\n\nTiibetin naista ei sovi sanoa kauniiksi, ja tämä väite koskee niin\nhyvin ylhäistä naista kaupungissa, kuin lammaspaimenta tai ryövärin\nvaimoa. Todenteossa en minä Tiibetissä nähnyt ainoatakaan kaunista\nnaista, vaikka tietysti näin naisia, jotka olivat vähemmän rumia\nkuin muut. Eurooppalaiselle on tiibettiläinen nainen vastenmielinen\nlikaisuutensa tähden, jonka poistamiseksi hän ei käytä vettä, saippuaa\neikä pyhinliinaa, vaan voitelee nenän, otsan ja posket mustalla\nsalvalla, jotta iho ei halkeilisi kovassa tuulessa. Vaatteitaan ei hän\nkoskaan muuttele, josta syystä niissä on epämieluinen löyhkä. Mutta\nkun on voittanut ensimmäisen vastenmielisyytensä häntä kohtaan, huomaa\nhänessä kaukaa katsoen jotakin miellyttävääkin. Hän astelee hyvin,\nsillä hän on tottunut kantamaan raskaita taakkoja päänsä päällä, ja\npäätään hän kantaa hyvin, jos ei kaula tavallisesti olisi liiaksi lyhyt\nja paksu, ollaksensa miellyttävä. Hänen ruumiinsa ja jäsenensä ovat\njäntevät ja hyvin kehittyneet. Rinnat ovat vetelät ja riippuvaiset, ja\nsiihen on epäilemättä irstaisuus syynä. Hän on lujarakenteinen. Kädet\nja jalat ovat voimalliset, mutta sormet eivät ole norjat ja sentähden\nhänellä ei ole taipumusta hienompiin käsitöihin.\n\nKaikissa tapauksissa on Tiibetin nainen miestä paljon etevämpi. Hänellä\non parempi sydän, hän on rohkeampi ja jaloluontoisempi kuin mies.\nUseammin kuin yhden kerran tapahtui, että kun miehet, nähtyään meidät,\njänistivät pakoon, jäivät naiset paikoilleen telttoja vartioimaan,\nja vaikka olivatkin levottomat, osoittivat he kuitenkin tavallisesti\nkäytöksessään minua kohtaan jonkillaista arvokkaisuutta. Tässäkin\ntilaisuudessa, kun kaikki olivat meille ystävällisiä, eivät naiset\nolleet niin arkoja kuin miehet vaan keskustelivat vapaasti meidän\nkanssamme, laivatpa he miehet myymään meille vähän tsambaa ja voitakin.\n\nNaiset käyttävät housuja ja saappaita niinkuin miehetkin, sekä\npitkää, sinistä, jalkoihin ulottuvaa hametta. Hiuksensa pitävät he\nsangen kummallisesti. Jakaus tehdään tarkasti keskelle päätä ja\ntukka voidellaan sulatetulla voilla sekä sommitellaan lukemattomiin\npieniin palmikkoihin ympäri päätä. Näihin kiinnitetään nyt _thukti_,\ns.o. kolme punaista ja sinistä, paksua verkakaistaletta, joita\nyhdistää poikkinauhat koristettuina korallilla ja malakiitilla sekä\nhopearahoilla ja pikku kelloilla. Tämmöinen thukti ulottuu hartioista\nkantapäihin asti.\n\nNaiset näyttivät olevan sangen ylpeät tästä koristuksestaan ja\nkoettivat veikistelemällä herättää meidän huomiotamme. Rikkaammilla\nTiibettiläis-naisilla on tavallisesti kokonainen omaisuus selässä\nriippumassa, sillä he neulovat thuktiin kaikki ansaitut tai säästetyt\nrahat. Sen alareunassa on yksi, kaksi tai kolme riviä pieniä\nmessinki- tahi hopea-tiukuja, joitten kilinä jo kaukaa ilmoittaa,\nettä tiibetliläis-nainen on tulossa. He eivät osanneet selittää mistä\ntämmöinen omituinen tapa on kotoisin; se on kaunista, sanoivat he, ja\nhe pitävät siitä.\n\nNäin naisen Lassasta, jonka pään ympäri oli ympyriäinen puinen kehä\nja sen ulkoreunassa koralli-, lasi ja malakiittikuulia. Kehä oli\nniin raskas, että vaikka se hyvin sopi päähän, täytyi sen kiinnittää\npäähän nyörillä. Korvissa ja hiuksissa oli sitäpaitsi tavattomat\nmalakiittikoristeiset hopearenkaat ja kaulassa kolme pitkää helminauhaa\nhopeasolkineen.\n\nNämät puvut ja koristeet vaihtelevat tietysti eri olojen ja tapojen\nmukaan eri paikoissa, mutta pääpiirteissään ovat ne kaikkialla\nyhtäläiset. Usein oli väljä hopeaketjuinen vyö hyvän matkaa vyötäisten\nalapuolella ja kaikkialla olivat sormukset ja rannerenkaat tavallisia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUseille lienee tuttua se, että sukupuolten moniavioisuus on Tiibetissä\nlaillista. Hyvin vähän on kuitenkin tähän asti tiedetty näistä\navio-oloista. Seuraavassa tahdon tarkemmin kuvata näitä oloja, jotka\neurooppalaiselle katsantokannalle ovat niin perin kummalliset.\n\nEnsinnä tulee huomata, että Tiibetin keskiluokan naimattomissa\nmiehissä ja naisissa ei ole siveellisyyttä laisinkaan ja sentähden\non tiibettiläiseltä katsantokannalta vaikeata siellä löytää muka\nsiveetöntä naista. Mutta tästä näennäisestä säännöttömyydestä\nhuolimatta, on naisten siveellisyys kuitenkin parempi, kuin mitä\nodottaisi. He ovat, samoinkuin shokalais-tytötkin, merkillisen\navomielisiä ja käytöksessään yksinkertaisia, mutta samassa on siihen\nyhdistettynä jonkalaista arkuutta, joka ei ole houkutusta vailla. Sillä\njos tiibettiläinen nuori mies on viehättynyt jonkun tytön sulosta,\nhuomaa hän pian, että hänen \"hakkailunsa\" on pidetty täydellisenä\nkosimisena ja hänen täytyy nyt maan tavan mukaan, vanhempiensa seurassa\nlähteä rakastettunsa teitään. Siellä tytön omaiset, tietäen hänen\ntulonsa, vastaan ottavat hänet matoilla istuen.\n\nTervehdittyään pyytää nuoren miehen isä tytön pojalleen. Jos siihen\nannetaan myöntävä vastaus, asettaa kosia neliskulmaisen voipalasen\nmorsiamen otsalle. Tyttö tekee samoin sulholle ja siinä on kaikki\nhäätemput tehty'. Voideltu pari on nyt mies ja vaimo.\n\nJos lähellä on temppeli, kalas, viedään ruokaa ja rahaa Budhan- ja\npyhien kuvien eteen ja äskennaineet kävelevät temppelisalin ympäri.\nJos lähellä ei ole temppeliä, kävelevät he lähimmän kummun, tahi sen\npuutteessa teltan ympäri, ja silloin aina vasemmalta oikealle. Tätä\ntemppua tehdään rukouksin ja uhrein neljätoista päivää. Koko tämän ajan\njuhlitaan ja nautitaan runsaasti viiniä. Sitte vasta vie nuori aviomies\nvaimon kotiin omaan telttaansa.\n\nTiibetin laissa on ankarat määräykset miehen suhteesta avioliitossa,\nmutta näitä määräyksiä tuskin koskaan noudatetaan. Niin kauvan kuin\naurinko on taivaanrannan yläpuolella, on aviollinen yhtymys kielletty,\nsamoin keskikesänä ja keskitalvella.\n\nKun tiibettiläinen tyttö menee naimisiin, joutuu hän aviolliseen\nsuhteeseen ei ainoastaan mieheensä, vaan vieläpä miehensä koko\nperheeseen, seuraavalla, jotenkin mutkikkaalla tavalla. Jos vanhin\npoika nai vanhimman tyttären, tulevat morsiamen kaikki sisaret hänen\nvaimoiksensa. Jos hän nai vanhimman jälkeisen sisaren, tulevat myös\nkaikki tämän nuoremmat sisaret hänen omaisuudekseen. Samaten, jos\nhän nai kolmannen tyttären, tulevat tämän nuoremmat sisaret hänen\nlaillisiksi vaimoiksensa j.n.e. Jos yljällä on veljiä, pidetään\nheitäkin kälynsä miehinä ja elävät kaikin aviosuhteessa hänen kanssaan,\nsamoin hänen sisartensa kanssa, jos hänellä sisaria on.\n\nJärjestelmä ei ole suinkaan yksinkertainen ja osoittaa sivistymättömän\npakanakansan alhaista tilaa. Ainoastaan Tiibetin naisten merkillinen\nluontevuus näyttää voivan estää tai ehkä myös kestää tästä johtuvia\nselkkauksia, perheriitoja ja mustasukkaisuuden seurauksia. Ja vaikka\nsekä miehiltä että naisiltakin kokonaan puuttuu kunnian ja siveyden\ntuntoa, ei liene heidän aviolaitoksensa käytännöllisessä elämässä sen\npahempi jos ei parempikaan kun monen muun sivistymättömän kansan.\n\nMinä tiedustelin, kuinka sitten käy, kun mies ottaa ja nai vanhimman\njälkeisen sisaren ja niin muodoin saa oikeuden kaikkiin tämän\nnuorempiin sisariin, mutta sitten tulee toinen mies nai vanhimman\nsisaren: joutuvatko ensiksi naineen vaimot myös tuon toisen omaksi?\nEi! Vanhimman sisaren mies saa silloin ainoastaan vanhimman sisaren.\nMutta jos tuo vanhimman sisaren jälkeinen jää leskeksi eikä hänen\nmiesvainaallaan ole veljiä, joutuu hän ja kaikki muut sisaret vanhimman\nsisarensa miehen omiksi. Näiden eriskummallisten avio-olojen johdosta\ntietysti on mustasukkaisuuttakin, niin hyvin miehissä kuin naisissa, ja\nsiitä koituu monenkaltaista riitaisuutta sekä teittäin että kaupunkien\nperheissä. Mutta kun Tiibetin nainen yleensä on hyvin ymmärtäväinen,\nosaa hän tavallisesti tyynnyttää mielet ja rakentaa rauhaa. Kun\nmiehellä on useita veljiä, saa hän ne lähetetyksi eri toimiin eri\ntahoille: toisen jaakkeja vartioitsemaan, toisen lampaita paimentamaan,\nkolmannen kauppa-asioille j.n.e. Ainoastaan yksi jää kotio hänen\nmieheksensä. Mutta kun joku toisista palajaa, saa kotona olia väistyä\ntämän tieltä j.n.e. kukin vuoronsa mukaan.\n\nTiibetissä on avioeroa vaikea saada ja siitä puuhasta on tavattoman\npaljon vaivaa. Kysyin kerran tiibettiläiseltä vaimolta, mitä hän\ntekisi, jos miehensä aikoisi erota hänestä.\n\n\"Miksis nait minun! minä sanoisin hänelle,\" vastasi vaimo. \"Kun katsoit\nminun ymmärtäväiseksi, koreaksi, taitavaksi ja sinuun mieltyneeksi,\nnäytä nyt, etten enään niin ole!\"\n\nNämät tänkaltaiset sanat selitti vaimo aivan riittäviksi vetämään\nmiestä järkiinsä. Mutta asianlaita on, että Tiibettiläiset tuon\ntuostakin katsovat soveliaaksi jättää vaimonsa ja karkaavat kaukaisiin\nmaakuntiin. Tämän seurauksista saavat etupäässä karkurin veljet kärsiä,\nsillä he joutuvat nyt tämän vaimon omaisuudeksi. Saman perusteen mukaan\nmiehen kuoltua tämän veljet perivät hänen vaimonsa.\n\nMuuan tämän laatuinen surkea asia tapahtui hiljattain Jong Penin\ntuomioistuimen edessä Taklakotissa. Erään ylhäisen tiibettiläisen\nvaimon mies oli kuollut, ja hän meni uudelleen naimisiin itseänsä\nparikymmentä vuotta nuoremman miehen kanssa. Miesvainaansa veli tuli\nsitten pakiparastaan aina Kassasta asti vaatimaan veljensä vaimoa\nitselleen, vaikka hänellä kyllä ennestään oli vaimo ja lapsia. Leski\nei kuitenkaan suostunut tähän kauppaan eikä tahtonut jättää itse\nvalitsemaansa, ja monien rettelöitten perästä joutui asia Jong Penin\npäätettäväksi. \"Lain\" mukaan oli miehen vaatimus oikeutettu, mutta\nlaamojen maassa ei laki kestä rahan rinnalla.\n\n\"Eräällä tavalla sopii asian järjestää teidän kaikkien mieliksi,\"\nneuvoi Jong Pen. \"Ja’a tavarasi, tiluksesi ja rahasi kolmia ja anna\nyksi osa laamoille, toinen langollesi ja pidä itse kolmannes!\"\n\nVaimo suostui. Mutta annettuansa pois ensimmäisen ja toisen osan,\nselitti Jong Pen, että hänellä ei ole oikeutta itse pitää kolmattakaan\nosaa, koska hän ei enään kuulu miesvainaansa perheeseen. Sen tähden\nmäärättiin, että häneltä on otettava kaikki tavaransa pois.\n\nMutta vaimopa oli vikkelämpi kuin Jong Pen ja hänen kätyrinsä.\nEräänä yönä kokosi hän kaikki tavaransa, teltta purjettiin ja kaikki\nkaikkinensa kuormitettiin jaakkien selkään ja hän perheinensä\npäivinensä siirtyi rajan yli sekä asettui Englannin suojeluksen\nalaiseksi.\n\nTiibettiläiset päättävät aivan omituisesti lapsen omistamisesta. Jos\nmiehellä on kaksi veljeä ja useita lapsia, on ensimmäinen lapsi hänen,\ntoinen veljen, kolmas toisen veljen, neljäs taas hänen j.n.e.\n\nEpämukaisuuksia kosimisaikana ei sallita. Jos kuitenkin niin\ntapahtuisi, saa kumpikin kärsiä häpeätä ja miehen tulee maksaa tytölle\nkorvausta, juhlapuvun t.m.s. Jos kumpikin kuuluu »säätyläisiin»,\nsovitaan asia tavallisesti naimiskaupalla, ja ylkä lähettää kaikille\nmorsiamensa sukulaisille ystävyyden huntuja ynnä kaikellaisia herkkuja.\nMutta jos kävisi hullusti ja mies ei tahtoisikaan tyttöä naida, niin\nkoetetaan estää lapsen elävänä tuloa maailmaan. Muussa tapauksessa\nelätetään äitiä lapsen syntymään asti, mutta lapsi joutuu miehen\nomaksi, ja saa tavallisesti kokea ja kärsiä kaikki lapsipuolen ja\näpärän katkerat vaiheet ja vääryydet.\n\nNaisen naimaikä on 16, miehen 18-19 vuotiaana. Ikäihmisenäkin\ntiibettiläinen nainen vielä tulee äidiksi, mutta tavallisesti menettää\nhän sulonsa jo varhain ja nuorena. Tähän on epäilemättä syynä\nmoniavioisuus, joka heidän muotonsa aikaisin murtaa, samalla kun se on\nsyynä heikkoon ja pitkälliseen väenlisääntymiseen Tiibetissä.\n\nLaamojen luullaan elävän yksistänsä, mutta ne eivät aina pidä\nsiveyslupaustaan, varmaankin sentähden, ettei heitä siitä rangaista.\nMutta jos avioliitonrikkoja on maallikko, täytyy hänen maksaa\naviomiehelle vahingonkorvausta varojensa mukaan. Summan määrää\nriitapuolueet ja heidän ystävänsä tai viime kädessä laki.\n\nTavallisesti leppyy ja tyyntyy loukattu aviomies, kun hänelle\nlahjoitetaan kangaskappaleita, _tsambaa, khuraa, guramia, kassuria_\n(kuivatuita hedelmiä) ja viiniä, sekä tuo välttämätön _kata_.\n\nMutta kun korkeamman virkamiehen vaimo karkaa jonkun alempisäätyisen\nmiehen kanssa, saavat he kovan, jopa raakamaisen rangaistuksen. Nainen\npiiskataan, hänen miehensä kadottaa toimensa ja hänen rakastajansa\nsalvetaan ja ajetaan pois kaupungista tai leiristä.\n\nKorkeat virkamiehet ja rikkaat henkilöt saavat lain mukaan pitää niin\nmonta vaimoa kuin heidän varallisuutensa myöden antaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTiibettiläiset hautaavat kuolleensa jotenkin samalla tavalla\nkuin Shokalaiset. Heillä on kuitenkin useampia omituisia tapoja\nruumiin pikemmin hävittämiseksi. Harvoin ruumis poltetaan, koska\non polttopuista puute. Ainoastaan rikkaat tahi laamat poltetaan ja\ntapahtuu tämä samalla tavalla kuin Shokalaisilla. Mutta tavallisin on\nse ilettävä temppu, josta nyt kerron.\n\nRuumis viedään kukkulan huipulle, jossa laamat sitten loitsivat. Kun\nväki on kiertänyt seitsemän kertaa ruumiin ympäri, jätetään se korppien\nja koirien käsiin. Hyvänä enteenä vainajalle ja hänen perheellensä\npidetään, jos ainoastaan linnut ruumiin raatelevat. Koirat ja pedot\nraatelevat sen, sanovat laamat, jos hän eläessään on tehnyt suuria\nsyntejä. Kun sitten tuo hartaasti odotettu hetki tulee, jolloin ei\nole juuri mitään jäljellä ruumiista, käydään vielä seitsemän kertaa\nvasemmalta oikealle, rukousmyllyn pyöriessä, jäännösten ympäri ja\nlausutaan tuo iänikuinen _Omne mani padme hun_. Eräs bombo-niminen\nlahko kulkee kuitenkin vastakkaiseen suuntaan ja pyörittää samalla\nrukousmyllyänsä oikealta vasemmalle. Sukulaiset asettuvat jäännösten\nympärille. Laamat, jotka istuvat lähinnä, leikkaavat itselleen\nlihapalasia. Korkein laama syö ensimmäisen palasen ja sitten, rukouksia\nlukien, muut laamat, jonka jäljestä vainajan sukulaiset ja ystävät\nhyökkäävät tuon nyt jo melkein lihattoman luurangon kimppuun ja\nkaappivat ja syövät loppulihat, kunnes luut ovat ihan kuivat ja sileät.\n\nTähän kamalaan menoon antaa aihetta se ajatus, että vainajan henki aina\non sen ystävä, joka syö jonkun osan hänen ruumiistaan. Kun se kelpaa\nlinnuille ja koirille, niin tietää siitä, että ruumis on terveellinen\nmuka ihmistenkin syödä.\n\nSanomattoman kamalaa on se seikka, että kun joku on kuollut\nruttomaiseen tautiin ja sekä linnut että nälkäiset koirat lähtevät\nlöyhkäävää ruumista pakoon, niin laamat asettuvat sen ympäri, eivätkä\nnouse sieltä ennenkuin ovat syöneet mädänneen lihan. Ovatpa silloin\nkuitenkin vainajan sukulaiset ja ystävät viisaammat. He tuumivat näin:\nkun villipedoille ei kelpaa heidän syötäväkseen asetettu ruumis, tulee\nse siitä, että jumala on tälle syntiselle ollut vihoissaan. Ja kuka\nvoisi paremmin kuin laamat rakentaa rauhaa jumalan ja vainajan välillä.\nSyökööt sentähen laamat mielellään kaikki.\n\nJos ei tähän temppuun saada riittävää määrää laamoja, heitetään ruumis\nvirtaan tahi sidotaan kallioon petojen tai ajan kulutettavaksi.\n\nLaamojen sanotaan himoitsevan ihmisverta, josta he muka saavat voimia,\nälyä ja tahdonlujuutta.\n\nHe imevät myrkyttömiä haavoja ja juovat veren. Kaikissa luostareissa\non ihmisten pääkalloista tehtyjä maljoja. Ne täytetään verellä, jota\nlaamat vuoroa juovat.\n\nMutta tästä kyllin! Tämän kirjoittaminen on inhottavaa, mutta\nkertomukseni ei olisi täydellinen, jos en olisi maininnut laamojen\npetomaisuutta.\n\nKun \"pyhä\" laama, tai joku kansan kunnioittama vanhus kuolee, viedään\nosa hänen lihaansa tai poltettu tuhkansa sitä varten rakennettuun\n_khokden'iin_, kiviseen muistopatsaaseen. Päättäen siitä, että\nkaikkialla Tiibetissä näkee tämmöisiä rakenteita, saattaisi luulla\npuolet maan asukkaista olleen pyhimyksiä, tahi myös ettei laamain\nmaassa niin paljoa vaadita pyhimyksen nimen saamiseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun seuraavana aamuna tulimme teltasta ulos, huomasin tavattoman\nliikkeen Tiibettiläisten joukossa. Ryhmä aseellisia ratsastajia\noli saapunut ja teltoista kiirehti toinen aseellinen joukko heihin\nyhtymään. He näyttivät kiihtyneiltä ja minä pidin heitä silmällä\nsuurustani valmistaessa. Heitä oli kaikkiaan noin 200, kaikki maansa\nkoreissa puvuissa. He tulivat yhdessä linjassa meitä kohti ja näyttivät\nolevan hyviä ratsastajia. Vähän matkan päässä meistä he pysähtyivät,\nastuivat hevosiltaan ja upseerit tuli meitä kohden, etupäässä iso,\nlujarakenteinen mies lammasnahkaturkissa. Tämä, joka näytti hyvin\nröyhkeältä, tuli tervehtimättä luokseni, ja sanoi minulle, nyrkkiä\npudistellen:\n\n»_Kiu mahla lokhna nga rah luk tiba tangan_ (jos palaat takaisin, annan\nminä sinulle kutun tahi lampaan).»\n\n»_Kiu donna nga di tangon_ (ja minä annan sinulle tämän, auttaakseni\nsinua kotimatkalle)», vastasin minä siinä silmänräpäyksessä ja annoin\nhänelle semmoisen korvapuustin, että hän lensi selälleen maahan\ntöppöset taivasta kohden.\n\nMuu joukko, joka tavallisella varovaisuudella oli kauempana tapausta\nkatsellut, lähti heti pakoon, ja upseeri, joka ei ollenkaan ollut\nvahingoittunut, seurasi heitä tavattomasti parkuen. Tiibettiläiset\nolivat osoittaneet niin raukkamaista pelkuruutta, että aloimme luulla,\nettei edessämme ollutkaan todellista vihollista ja sentähden olimme\nehkä vähemmän valppaita kuin olisi tarvinnut olla. Kaikessa tapauksessa\nsöimme huolettomina aamiaisemme, emmekä sen enemmän koko asiata\najatelleet.\n\nTiibettiläiset eivät enään sinä päivänä meitä häirinneet. Ne, jotka\neivät olleet pois ratsastaneet, vetäysivät varovaisesti mustiin\ntelttoihinsa, ja koko leiri näytti nyt ihan autiolta ja tyhjältä. Minä\nkirjoitin, ja piirsin erään mustan teltan kuvan. Ja sitten lähdettiin.\n\nKulkumme oli nyt verrattain helppoa. Tie kävi ison ruohotasangon yli,\nsuoraan kaakkoiseen suuntaan. Näimme 20° suunnassa korkean lumihuipun,\nsekä korkean solan vuoriharjanteessa koilliseen meistä. Suoraan\nedessämme kohosi kaukana korkea vuorijono ja sen edessä oli matalia\nkumpuja siellä täällä tasangolla. Kun kuljimme erään tämmöisen kummun\nympäri, löysimme sen juurella vielä tärkeämmän _mani_-muurin ja siinä\noli kivissä, luujäännöksissä, pääkalloissa ja sarvissa lukematon joukko\neri-ikäisiä ja erisuuruisia kirjoituksia. Ratsastajat, jotka olimme\npakoon ajaneet, olivat nyt paluumatkalla samaan suuntaan kuin mekin, ja\nme kuljimme heidän hevostensa kavioin jäljissä.\n\nMeidän täytyi kulkea erään joen ja monien purojen yli, ja riisuimme\nsentähden kenkämme ja vaatteemme, sekä kiinnitimme ne jaakkiin ja\nkuljimme sen päivän fakiirin tavoin avojaloin, ainoastaan pieni vaate\nvyötäisissä.\n\nNäimme kaaressa 120°-180° suunnassa monta matalaa kumpua, ja 160°-122°\nsuunnassa noin 40-50 kilom. kauempana näkyi selvästi ennen mainittu\nkorkea vuorijono. Aurinko poltti tavattomasti, maa oli suoperäistä\nja ilma täynnä suuria, nälkäisiä moskiittoeläviä. Olimme muutamassa\nsilmänräpäyksessä ihan puremia täynnä. Nimitimme leiripaikkaamme tänä\niltana, erään suuren joen oikealla rannalla, Moskiittoleiriksi. Niitten\nhyökkäykset oli tehdä meidät hulluiksi. Onneksi laski ilmapuntari\nauringonlaskussa jäätymäpisteeseen ja me saimme rauhallisen yön.\n\nIllalla näimme noin kiloni, päässä etelässä joukon ratsastajia\najavan eri suuntaan. Heidät oli arvattavasti lähetetty ilmoittamaan\nviranomaisille meidän liikkeistämme.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESTOINEN LUKU.\n\nSuuri pesu. — Pitkä marssi. — Kiangi ja antilooppi. Kutun osto. —\nHraamaputran haarat. — Mansing taas poissa. — Jälleen suuri joki. —\nVirran viemänä. — Sukellus ylätasankojen vesissä. — Kuinka mieheni\npärisivät joen yli.\n\n\nSeuraavana päivänä meillä oli suuri pesu. Virran vesi oli niin ihanan\nkirkasta, että väkisinkin siinä teki mieli perin pohjin pestä itsensä\nja vaatteensa. Pitkään aikaan emme olleetkaan saippuoin peseytyneet,\nja nyt saivat kasvotkin pesusta osansa. Auringon paisteessa sitten\nkuivasimme myös vaatteemme.\n\nPäivän paisteessa viruessamme merkitsin kartalle sangen korkean\nlumihuipun 211° suunnassa, sekä 213° suunnassa toisen, matalamman;\nmolemmat olivat siinä vuoriselänteessä, joka nyt oli edessämme. Matka\ntasankomme joka puolella oli vuoria ja muuan korkea huippu oli jo ennen\nhavaittu 20° suunnassa. Koilliseen meistä oli vuoriselänteessä halkeama\nja rotko ja sen toisella puolen siinsi korkeita lumiharjanteita.\n\nKuljimme pitkän matkan ruohotasangon yli 147° suuntaan ja leiriydyimme\nBraamaputran partaalle, joka tässä jo oli leveä, syvä ja koskissa\nkohiseva virta. Olimme kulkeneet monen sadan kiangin ja antiloopin ohi,\nja auringon laskussa kiipesin eräälle kunnaalle, aikoen sieltä saada\ntuoretta lihaa. Saavutinkin antilooppilauman ja taivalsin sen perästä\nainakin 7 kilometriä, kunnes yö minut yllätti. Pilkkopimeässä yössä\nminä ainoastaan suurella vaivalla löysin leirini ja mieheni. He eivät\nolleet saaneet tulta sytytetyksi, ja kun sitten olivat nukkuneet, en\nsaanut vastausta huutoihini. Leirimme oli pienessä tuulensuojaisessa\nnotkossa, ja kun kedossa oli useita samallaisia paikkoja lähittyvillä,\nei ollut omaa notkoamme helppo löytää. Khanden Sing kuitenkin vihdoin\nonneksi heräsi, sitten kun olin kauvan aikaa huhuillut ja huudellut,\nhän vastasi ja niin löysin telttaan.\n\nAamulla vähän matkaa kuljettuamme näimme Braamaputran toisella puolella\nleirin, josta olisimme saaneet ruokavaroja. Mutta virta oli niin\nväkevä, ettemme päässeet ylitse. Sitäpaitsi näimme mustia telttiä\nomallakin puolella virtaa, joten emme ylimenoa yrittäneetkään.\n\nSuureksi iloksemme saimme ostaa vuohen Tiibettiläisiltä, jotka\najoivat edellänsä monituhatlukuista vuohilaumaa; mutta kun meillä\nei ollut kuivia poltinaineita, sai Mansing toimeksensa kuljettaa\nvuohen seuraavaan leiripaikkaan, jossa aioimme sen teurastaa ja\nsyödä. (Tiibettiläisillä on kolmenlaisia vuohia: _rabbu_, suuri ja\nvillakarvainen, jommoinen meidänkin vuohemme oli; _ratto_, kili;\nja _khibu_, kääpiövuohi, jonka liha on erittäin maukasta. _Rabbu_\nja _ratto_ käytetään myös kuormia kantamaan; ne jaksavat kantaa\nparikymmentä kiloa, jopa kymmenkunta kilometriä, jos ei kuljettava maa\nole aivan epätasaista.)\n\nBraamaputra jakautuu tässä monihaaraiseksi, jotka haarat enimmäkseen\nloppuvat lammikkoihin ja muodostavat tasangon melkein järveksi. Suurin\nhaara oli syvä ja leveä. Kun emme päässeet sen ylitse, täytyi meidän\nseurata pitkin rantaa, mutta niin jouduimme pois suunnaltamme. Monin\npaikoin painuimme aina polviin asti liejuun, toisinaan taas saimme\nkahlata vedessä. Tuon tuostakin oli kyllä mättäitäkin, mutta ne olivat\nvaan liikkuvia saaria, jotka heti vajosivat, kun niihin astuimme.\n\nTasangon pohjoispuoli oli kokonaan aivan rämeistä. Jaakeistamme oli\nmeillä tässä loppumatonta vaivaa, sillä vajotessaan suohon, kävivät ne\nlevottomiksi, pillastelivat ylös pyrkiessään ja pudistelivat satulat ja\nkuormat selästään maahan, kun ei meillä ollut tarpeeksi nuoraa niiden\nköyttämiseen. Vihdoinkin tuli kovempaa maata kukkulain juurella, jonne\njaakit lopultakin saimme yhdessä Khanden Singin kanssa talutettua.\nVuorten juurelta pohjoisesta päin näkyi savupilviä ja me astelimme\nvielä muutaman kilometrin väsyksissä ja äsken saippualla puhdistetut\nvaatteemme aivan liassa ja loassa.\n\n\"Missä on Mansing ja _rabbu_?\" kysyin Singiltä.\n\n\"Hän jäi levähtämään tämän suojärven toiselle puolen, kun ei jaksanut\nvaivalloisen vuohensa kanssa tepastella yhtämittaa ylitse.\"\n\nOlin hyvin huolissani, kun eräältä kukkulalta tarkkasin koko\nseudun, näkemättä Mansingia missään, ja harmittelin, kun en hänen\nkatoamistansa ennemmin huomannut. Kun lähistössä olimme nähneet useita\nTiibettiläisiä, ei ollut ensinkään varmaa, etteivät ne olisi tehneet,\njotakin koiruutta Mansing paralle. Taikka oli sekin mahdollista, että\nhän oli jossakin pahassa paikkaa vaipunut suohon. Käskin Khanden Singin\nvartioimaan jaakkeja ja lähdin Mansingia hakemaan. Kilometrittäni\nkuljin petollista nevaa keksimättä kadonneen jälkiä. Olin jo melkein\nepätoivossa hänen tähtensä, kun äkkäsin pitkän matkan päässä jotakin\nliikkuvan. Se oli vuohi, mutta yksistänsä. Riensin melkein toivotonna\nsinne.\n\nVuohen tykö tultuani näin Mansingin maassa puolittain liejuun\npainuneena. Häntä oli kohdannut pyörtymys ja siinä hän nyt oli\ntainnoksissa, mutta hengitti kuitenkin vielä. Onneksi oli hänellä\nollut älyä ja aikaa sitoa vuohensa talutusnuora kiinni käsivarteensa,\nja tämä varokeino nyt pelasti sekä itse Mansingin että meille\nkaikille runsasarvoisen rabbu-vuohen. Mansing tointui kotvasen\nhäntä hierottuani, niin että hän jaksoi minuun nojaten taas lähteä\nliikkeelle. Puolen yön aikaan saavuimme vuoriharjanteen juurelle\nsuureen Tiibettiläisten leiripaikkaan nimeltä _Tarbar_.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMeidän tullessamme syntyi hirveä rymäkkä: parikymmentä koiraa haukkui\nvoimansa perästä, ja muuan mies, joka oli uskaltanut ulota leiristä\nkatsomaan koirien elämöimisen syytä, säesti huudollansa koiria.\nTavallinen hätärymy seurasi siis nytkin.\n\n\"Gigri duk, gikri duk! jogpa, jogpa!\" (vaara, vaara! apua! ryöväriä!)\nhuusivat Tiibettiläiset kauhuissaan, ja muutaman minuutin päästä\nsyöksyi mustia olennoita sikin sokin yön selkään.\n\nTiibettiläinen tapa vaatii järjestämään tulonsa johonkin leiriin\nennen auringon laskua, ellei sanansaattajan kautta ole edeltäkäsin\ntuloansa ilmoittanut. Sen, joka tulee odottamatta yösydännä, katsotaan\ntulevan pahoissa aikeissa. Semmoista tuliaa pidetään ryövärinä tai\nmurhamiehenä. Koetin rauhoittaa näitä kunnon kansalaisia sanomalla,\netten vähintäkään aio heitä vahingoittaa. Mutta niin suuri oli\npeljästys ja hämminki, ettei kukaan joutanut kuuntelemaan minun\nsanojani.\n\nPari vanhaa akkaa toi sangollisen maitoa, asettivat sen jalkaini\neteen ja rukoilivat, että säästäisin heidän henkensä. He kummastuivat\nsentähden kovasti, kun lyöntien ja iskujen sijasta annoin rahaa\nmaidosta. Se oli alku rauhalliseen keskusteluun. Hetken päästä oli\nkaikki hiljaa. Tiibettiläiset nähtävästi epäilivät meitä vieläkin,\nmutta kohtelivat meitä kuitenkin suosiollisesti.\n\nValitettavasti emme täälläkään saaneet ostaa ruokavaroja. Selittivät\nvain itsekin olevansa puutteessa. Juhlittuamme jääkin maidolla ja\nrabbu-vuohellamme, laitoimme itsemme valmiiksi aamulla lähtemään.\n\nYö oli kylmä. Mutta ostettuamme näiltä alkuasukkailta lantaa,\nteimme lämmittävän liekin. Kun nyt monen paastopäivän päästä saimme\nhyvän aterian, uhkean liekin ja virkistävää unta, olimme tavallista\nparemmalla päällä. Alkuasukkaat tavallisuuden mukaan kerjäsivät rahaa\nsemmoisella karuudella, että he sen halunsa tyydyttämiseksi ovat\nvalmiit alentumaan vaikka mihin.\n\nLeiripaikan luoteisella puolella juoksi leveä virta rotkossa pitkin\nvuoren sivua. Se sai vetensä lumikentistä, sillä illalla virta oli syvä\nja väkevä, aamulla taas paljon matalampi ja heikompi, vaikka siitä\ntuskin silloinkaan olisi sopinut kahlata. Tarbarista lähdettyämme\nseurasimme jonkun matkan tätä virran reunaa. Päivä oli ihana ja meillä\noli siten tilaisuutta ihailla sitä komeata näköalaa, jonka suuri\nlounainen vuorenselänne tarjosi. Melkein kaikki korkeimmat huiput\nolivat pyramiitimaisia, ja 226°30’ suunnassa näkyi nelitahoinen\njättlläishuippu, joka arvattavasti oli _Mount Everest_. Sen lähellä\nkohosi toinenkin mahtava vuoripyramiiti, joka ei kuitenkaan korkeudessa\neikä kauneudessa ollut naapurinsa vertainen.\n\nKeskisuuntamme oli 120°, ja kun seuraamamme virta nyt teki suuren\nmutkan itä kaakkoon, päätin mennä sen ylitse. Vesi ulottui kaulaan\nasti, ja maa virran toisella puolella oli yhtä suoperäistä kuin\neilisellä matkallammekin. Saimme sitten kahlata vielä päävirran kolmen\nlisäjoen yli, jotka nekin olivat verrattain syviä ja leveitä. Mutta nyt\nvasta tenä tuli: täytyi vielä kerran kahlata päävirran poikki, joka\noli niin syvä ja väkevä, että oli hengenvaarallista siitä yrittää.\nMonissa mutkissa se luikertelee tasangon poikki ja olisi paljon\npisentänyt matkaamme, jos emme olisi sen yli päässeet. Koettaessamme\nkulkea jotenkin suoraan, jouduimme siis kolmannen kerran tälle samalle\nmahtavalle virralle, joka lisäksi nyt oli tulvillaan; iltapäivällä oli\nnimittäin veden paljous aina ylimmillään. Turhaan tapailtuamme useassa\neri kohdassa päästäksemme sen ylitse, päätin odottaa aamua, jolloin\nvesi ehkä olisi laskenut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJaakeillemme oli tämä kulmakunta nähtävästi tuttua, sillä aina kun\njouduimme pois polulta, ei tarvinnut muuta, kuin päästää jaakki\nparimme omin päinsä kulkemaan, niin taas tultiin oikealle tolalle.\nJa kun tahallamme ajoimme heidät »tieltä» sivuun, niin rupesivat\nhe jumpittelemaan eivätkä aikoneet ollenkaan lähteä astuskelemaan.\n\"Isolla tiellä\" ne sen sijaan samosivat niinkuin eivät eläissään olisi\nmuuta tehneetkään, vaikka isolla tiellä ei ollut mitään muuta jälkeä\nnäkyvissä kuin siellä täällä tallattu korsi jätteenä täältä kautta\nkulkeneiden paimentolaisten lammas-, jaakki- tahi hevos-laumasta.\n\nNoin kilometrin päässä virran toisella puolen näkyi 50-60 telttaillen\nleiri sekä satoja jaakkeja ja lampaita laitumella liki leiriä. Jaakkini\nolivat kävelleet viime taipaleen hyvin tiukasti, mutta tällä kohtaa ne\nrupesivat varsin laukkaamaan ja syöksivät oikopäätä virtaan kuormat\nselässä. Mansing tästä sekosi kokonaan ja luullen palauttavansa jaakit,\nrupesi nakkelemaan niitä kivillä, jolloin jaakit tietysti kiireemmin\nryntäsivät yhä kauemmaksi. Virta oli niin väkevä ja pohja niin höllää,\nettä jaakit painuivat, ja päästyänsä taas veden pintaan, tempasi\nvaahtoava virran syvänne ne mukaansa.\n\nLevottomina seurasimme jaakkiemme menoa, sillä ne olivat aivan\navuttomassa tilassa. Juoksimme hengästyneinä pitkin rantaa, huusimme ja\nhoilasimme minkä jaksoimme, ajaaksemme ne toiselle rannalle. Mutta kun\nmolemmat jaakit turhaan ponnistelivat virran painoa vastaan, niin he\nlisäonnettomuudeksi iskivät yhteen semmoisella vauhdilla, että toisen\nsatula ja kuorma keikahti selästä pois ja kallistui eläimen kyljelle.\nTäten estettynä liikkumasta, upposi jaakki, mutta teki kuitenkin pari\nkolme voiman ponnistusta saadaksensa ilmaa ja pelastaaksensa henkensä.\nSe oli kauhea hetki! Riisuin vaatteet päältäni, syöksin virtaan, uin\njaakin tykö, tartuin kädelläni jaakin toiseen sarveen ja sain niin\nhänet vaivoin maalle ohjatuksi paljon alempana virtaan menopaikkaamme.\n\nOlimme nyt kyllä kuivalla, mutta ihan näännyksissä. Satulanuorat\nolivat myödänneet ja jääkin sekä satula että kuorma olivat vaipuneet\nvirran syvyyteen. Tämä oli meille kova isku. Sukelsin usean kerran\nvirtaan tavaroitani etsimään, mutta kun en edes varmaan tiennyt mille\nkohtaa ne olivat pudonneet, oli niitä mahdoton löytää. Ja siinä, missä\nniiden arvelin olevan, oli vetelä virran pohja ainakin kuuden metrin\nsyvyydessä ja sinne tavarani painuivat ja jäivät.\n\nSukeltaminen näin korkeilla paikoilla tuntuu omituisen pahalta ja\nerinomaisen raskaalta. Oli kuin olisin lyijytamineitten painosta\nmusertunut. Varsinkin pää tuntui juurikuin alasimeen naulatulta. Ohimot\ntakoivat rajusti, ja vaikka minä tavallisissa oloissa voin olla toista\nminuuttia vedessä, en täällä jaksanut olla enempää kuin viisitoista tai\nparikymmentä sekuntia. Joka kerta kun nousin pinnalle hengittämään, löi\nsydän kovin levottomasti ja keuhkojen pelkäsin pakahtuvan.\n\nOlin niin väsyksissä, etten kyennyt saamaan miehiäni ylitse. Vähän\npäästä purjin ison jääkin kuorman ja sain töin tuskin ajettua virtaan\nmolemmat jaakit. Ne ovat hyviä uimaria ja kun nyt olivat vapaina,\npääsivät piankin ja onnellisesti toiselle rannalle. Khanden Sing\nja Mansing sitoivat kaikkien meidän vaatteet kääröiksi, ottivat ne\nselkäänsä, istuivat itse jaakkien selkään ja tulivat täten vähän\nseikkailtuansa toiselle rannalle, johon yövyimme.\n\nAamulla koetin uudestaan etsiä tavaroitamme, mutta kaikki turhaan.\nHukkuneissa tavaroissa oli kaikki säilykkeemme ynnä se muu pieni\nvarasto, mikä meillä oli ruokavaroja, Soo rupia hopearahaa, suuri osa\nampumavaroja, vaatekerta, muutama pari jalkineita, myrskylyhty, veitsiä\ny.m.; ainoastaan satulan saimme pelastettua, se kun ajautui maalle.\n\nTilamme saattaa kertoa harvoilla sanoilla. Olimme Tiibetin sydän-mailla\nilman ruokavaroja, melkein ilman vaatteita ja jalkineita, kun\noli jokseenkin rikki kaikki, mitä päällämme oli. Jälelle jäänyt\nampumavarasto oli tuskin käyttökuntoista, sillä se oli monesti\nkastunut. Kaikkialla ympärillämme oli vain vihollisia, tosin\nkehnoja, mutta kuitenkin vihollisia. Ainoana lohdutuksena oli, että\nvedcn-pitävät laatikot ja niissä tieteelliset koneeni, muistelmat,\npiirustukset ja kartat olivat säilyneet; niillä oli minun silmissäni\nsuurempi arvo kuin kaikella muulla omaisuudella.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESKOLMAS LUKU.\n\nNälässä ja väsyksissä. — Kaksi sankoa maitoa. — Seuralaisteni\nuskollisuus. — Ystävällisiä alkuasukkaita. — Ando ja hänen lupauksensa.\n— Aikomuksia. — Petturi. — Ruokaa ja hevosia ostetaan. — Paula. —\nTaistelu. — Vankina.\n\n\nVaelsimme yhäti vaan nälkäisinä ja väsyksissä ja jalat verissä,\ntoinen toistamme kehotellen ja lohduttaen. Meitä nauratti surkeutemme\nja Tiibettiläisten hullut tavat, vihdoin nauroimme kaikelle ja\nlopuksi itsellemmekin. Nälkäisenä kuvittelee päivän kulun tavallista\nhitaammaksi, mutta vaikka olisikin pakosta paastonnut jonkun aikaa,\nniin kuitenkin vasta muutaman päivän päästä nälkä käy sietämättömäksi,\nvarsinkin jos on tottunut pitämään pitkiä ruokaväliä niinkuin mekin.\nNyt kolmatta päivää paastotessamme oli ruokahalu liian kova. Nähtyämme\nsiis vuoren juurella joitakuita mustia telttoja, n. viisi, kuusi\nkilometriä suunnastamme sivulle päin, ohjasimme empimättä kulkumme\nsinne. Ostimme kaksi sankoa jääkin maitoa. Toisen join heti yksin\npohjaan, toisen tyhjensi Khanden Sing Mansingin kanssa. Mitään muuta\nsyötävää tai juotavaa emme heiltä millään ehdolla saaneet.\n\nLähdimme taas liikkeelle, ja katsoen siilien korkeuteen, jossa olimme,\nliikuimme verrattain nopeasti. Panin muistiin kaikki näkemäni.\nKohtasimme miellyttävää ja epämiellyttävää väkeä, mutta ei hyvillä\nsanoilla eikä rahalla saatu heiltä minkäänlaista ruokatavaraa.\n\nKhanden Sing ja Mansing, joilla tietysti ei ollut samaa intoa voimissa\npysymiseen kuin minulla, olivat aivan surkuteltavassa tilassa. Vilussa,\nnälässä ja väsyneinä he tuskin jaksoivat seisoa sairailla jaloillansa.\nSydäntäni viilsi nähdessäni näiden kunnon miesten niin paljon minun\ntähteni kärsivän. Eikä kuitenkaan kuulunut koskaan valituksen tai\nmoitteen sanaa heidän huuliltaan.\n\n\"Ei tee mitään, vaikka kärsimmekin tai kuolemme,\" sanoi Khanden Sing\nnähdessään kuinka syvästi heidän kohtalonsa minuun koski. \"Me seuraamme\nsinua, sahib, niinkauvan kuin kykenemme liikkumaan ja autamme sinua\nuskollisesti, tapahtukoon mitä tahansa.\"\n\nMinun täytyi ottaa Khanden Singiltä hänen pyssynsä, kun hän ei itse\nenää jaksanut sitä kantaa. Itsekin väsyin ja voimani menehtyivät, kun\npäivä päivän perästä meni ilman että ruumis sai ravintoa. En kuitenkaan\nsaa sanoa, että olisin tuntenut erityisesti kovaa ruumiillista vaivaa,\nvaikka kuumetta arvattavasti myös voimattomuus vaikutti. Pääni tuntui\nperin tylsältä. Kuuloni heikkoni ja voimieni tunsin vähenevän, niinkuin\npienenee lampun liekki, kun öljy alkaa lampusta loppua. Hermostunut\njännitys vielä minua piti vireillä ja kulkuni oli ikäänkuin koneellista\nliikuntoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIllalla pääsimme leiripaikalle, jossa oli n. 80 mustaa telttaa ja\nsavinen vahtihuone. Me olimme sanan täydellisessä merkityksessä\nnälkiintyneet, ja seuralaisteni surkea tila teki aivan mahdottomaksi\nmeidän kulkumme edemmäksi. He pyysivät minun hankkimaan heille hevoset,\nsillä jalkansa olivat niin arat, että parhaallakaan tahdolla ei käynyt\npäinsä niillä seisominen, vielä vähemmin käveleminen.\n\nAlkuasukkaat ottivat meidät hyvin ystävällisesti vastaan ja lupasivat\nmyydä meille hevosia, vaatteita ja ruokaa. Me leiriydyimme heistä noin\nkolmen kilometrin päähän ja illan kuluessa kävi useita Tiibettiläisiä\nmeitä tervehtimässä tuoden meille jauhoja ja _tsambaa_. Lahjojen muassa\nseurasi maan tavan mukaan myös kata. Pidin säännöllisesti puolestani\nminun tapanani, että aina annoin lahjoista hopearahaa kolme tai neljä\nkertaa lahjojen arvon; siitä Tiibettiläiset olivat erittäin kiitollisia.\n\nMeitä kävi teltassamme tervehtimässä myös muuan _Ando_ niminen\nmies, joka sanoi olevansa Gurkhalaisia, mutta kävi tiibettiläisessä\npuvussa. Hän lupasi palata aamulla ja tuoda tullessaan hevosia meidän\nostaaksemme; hän tarjoutui myös hankkimaan minulle ruokavaroja niin\npaljon kuin tarvitsisin aina Passaan saakka.\n\nNäyttääksensä, että hän piti sanansa, hän palasikin illalla ja toi\nmuassaan osan luvattuja ruokavaroja ja ilmoitti loput tulevan aamulla.\n\nHänen mentyänsä tuli telttaamme laama, joka tuntui siistiltä ja\nymmärtäväiseltä. Hän kertoi matkustelleensa Intiassa aina Kalkutassa\nasti ja sanoi nyt olevansa matkalla Gartokista Lassaan, jonne hän\ntoivoi pääsevänsä kolmen, neljän vuorokauden päästä, kun hänellä\noli hyvä hevonen. Tuli toisiakin laamoja y.m. henkilöitä, jotka\nsamoin sanoivat kulkeneensa Lassaan edellä mainitussa ajassa. Heidän\ntiedonantonsa lieneekin ollut likipitäin oikea, sillä koko matkan\nLippu-solasta Lassaan voi hyvä ratsastaja kulkea n. kuudessatoista\nvuorokaudessa.\n\nTavallisuuden mukaan oltiin leiripaikan nimen ilmoittamisessa sangen\nvarovaisia. Kuulin kuitenkin sitä mainittavan nimillä _Toksem_ ja\n_Taddju_. Pohjoispuolellamme oli pieni, matala vuorisola harjanteessa,\nja kun minä nyt olin nähnyt mielestäni tarpeeksi Tiibettiläisiä ja\nheidän olinteitansa, ajattelin, että jahka vaan saan hevosia ja\nruokavaroja, menen tuosta solasta ylitse ja niin yhä harjanteen\npohjoisella rinteellä kulkevaa polkua pitkin Lassaan.\n\nSitä paitsi alkoi Lassan valtatie harjanteen eteläpuolella käydä niin\nvilkasliikkeiseksi, että katsoin parhaaksi kulkea vähemmin asuttujen\nseutujen kautta. Aioin pitää eurooppalaisen pukuni Lassan liittyville\nsaakka. Siellä jättäisin salapuvun, ja kun jättäisin molemmmat mieheni\njohonkin turvalliseen piilopaikkaan, menisin yksin kaupunkiin. Se ei\nkaiketi kävisi vaikeaksi, sillä kaupunkiin ei ole porttia, ainoastaan\nlohistunut muuri on ympärillä. Toivoin saavani ostaa Tiibettiläisiltä\nvaatteet ja jalkineet, ja Tiibettiläiselle välttämättömän hiuspalmikon\nsaisin jaakkini silkinhienoista karvoista. Etten ilmaisisi itseäni\nhuonolla Tiibetinkielen taidollani, aioin tekeytyä kuuromykäksi.\n\nHyvä ateria virkisti taas kaiken elonhengen, ja maata mentyäni uneksuin\njo olevani Tiibetin salaperäisen \"pyhän\" pääkaupungin Lassan muurien\nsisäpuolella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYöllä heräsin melusta usean kerran, mutta mentyäni ulos katsomaan, en\nsaanut selvää rauhan häiritsiöistä. Kun tällaista oli ennenkin öisin\ntapahtunut, en siitä paljon piitannut.\n\nAamulla tuli Ando ja pari kolme muuta Tiibettiläistä myymään meille\nruokavaroja ja hevosia. Kun miesteni kanssa tein kauppaa, näin\nväkijoukon lähestyvän toinen toisensa perästä pienissä osastoissa; ne\ntulivat teltoilta. Muutamilla oli muassaan villankehruukojeet, toisilla\njauhoja tsamba-pussia, toiset taas taluttivat kauniita hevosia.\nOstettuamme ruokavaroja pariksi kuukaudeksi, rupesimme tekemään\nhevoskauppaa ja tarkastelimme joitakuita hyviä hevosia. Tunsimme\nolevamme ylön onnellisia, kun meillä niin lukemattomien kärsimysten\nja puutteiden perästä nyt oli edessämme yllin kyllin mitä mieli teki.\nTiibettiläisten käytös meitä kohtaan oli niin ystävällistä ja niin\ntäydellisesti rehellisen kaltaista, ettei edes silmänräpäykseksi\njuolahtanut mieleeni heitä epäillä. Khanden Sing ja Mansing, jotka\npohjaltaan olivat ensiluokan urheilioita, ratsastelivat koetteeksi\nmilloin milläkin uljaalla hevosella ja olivat ihastuksissaan, kun nyt\nvihdoin olivat pääsemäisillään toivojensa perille ratsujen saamisesta.\nKhanden Sing oli valinnut kauniin kopukan ja huusi minua tulemaan\nsitä tarkastamaan ennenkuin sen maksaisin. Kun en epäillyt mitään\nja kun monissa koeratsastuksissa pyssyni olisi ehkä ollut tiellä ja\nhaitaksi noiden virmojen eläinten selässä, menin noin satakunta askelta\nteltastani, aseetonna paikalle, jossa Tiibettiläinen suitsista piteli\ntuota tulista, tarkasteltavaa varsaa. Tiibettiläisiä seurasi muassa,\nmutta semmoinen on tavallista kaikkialla, missä hevoskauppaa tehdään\nulkoilmassa, en siihen sen enempää huomiota pannut.\n\nSeisoin kädet ristissä selässäni ja muistan niin hyvin, kuinka\ntyytyväisyyden ilme levisi Khanden Singin kasvoihin, kun hyväksyin\nhänen ehdokkaansa.\n\nOlin juuri kumartunut katsomaan hevosen etujalkoja, kun äkkiä joukko\nkäsiä tarttui takaapäin niskaani, ranteisiini ja jalkoihini ja lie\nkaasivat minun kumoon. Taistelin epätoivon vimmassa, kunnes karistin\nhyökkääjät päältäni ja pääsin taas jaloilleni. Mutta toisia syöksi\nsijaan ja silmänräpäyksessä oli kimpussani ehkä kolmekymmentä\nmiestä, jotka joka puolelta kävivät päälle, iskivät kiinni minuun\nja onnistuivat lopulta saamaan käsiinsä pääni, käteni ja jalkani.\nKolmasti he minun paiskasivat maahan, heikko kun olin ja kolmasti\nminä taas kimposin jaloilleni. Ponnistaen äärimmäiset voimani käytin\nnyrkkiäni, jalkojani ja hampaitakin, mitä milloinkin irki sain, iskin\nvastustajiani oikeaan ja vasempaan, kuhun kulloinkin vaan taisin ja\nosuin.\n\nHeidän raukkamaista pelkuruuttansa, silloinkin kun ylivoimansa oli\nniin musertava, ei osaa sanoin kertoa. Ja ainoastaan sentähden enkä\nvoimattomien voimieni avulla jaksoin puolustaa itseäni parikymmentä\nminuuttia heitä vastaan. Vaatteeni olivat ottelussa menneet säpäleiksi.\nPitkiä köysiä heitettiin joka puolelta minua päin ja minä kietaannuin\nniihin lopulta niin, että tuskin sain liikutuksi. Viimein onnistui\nheidän heittää ja punoa köysi kaulaani ja se teki vastustajieni voiton\ntäydelliseksi. Hurjasti he nykivät ja tempoivat köyden molemmista\npäistä ja olivat kuristaa minut, ja silmäni luulin pullahtavan ulos\nkoloistansa. Olin tukehtua. Näköni himmeni, ja minä olin kokonaan\nheidän vallassaan. Tempasivat minun nurin, sotkivat ja potkivat minua\nnaulakorkoisilla saappaillaan, kunnes menin tainnoksiin. Sitten\nsitoivat käteni selkäni taakse ja köyttivät nuorilla lujasti myös\nrintani, käsivarteni ja jalkani: minä olin vanki.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESNELJÄS LUKU.\n\nKhandcn Singin rohkea vastustus. — Petollinen laama. — Tavaroilleni\nanastaminen. — Laahattu leiriin. — Pomon teltta. Tuomioistuimen edessä.\n— Pomo. — Laamat epäröivät. — Äkillinen muutos. — Muistikirjani. —\nUhkauksia. — Petturi Ando. — Khanden Singin urhollisuus.\n\n\nUljas Khanden Sing oli kaikin voimin taistellut pariakymmentä\nvihollista vastaan sekä haavoittanut useita heistä. Hänen päällensä oli\nhyökätty samalla kertaa kuin minun. Hän oli otellut rohkeasti, kunnes\noli, niinkuin minäkin, kietaantunut köysiin, kaatunut ja kytketty. Oman\ntaisteluni aikana olin hänen kuullut huutavan monta kertaa: \"Banduk,\nbanduk, Mansing! Jaldi, Mansing! (pyssyni, pyssyni, pian, Mansing)\".\nMutta väsynyt ja heikko Mansing parka oli saanut kohta kimppuunsa neljä\ntukevaa Tiibettiläistä, jotka hänen paiskasivat maahan ja pitelivät\nhäntä niin suurilla voimilla kuin hän olisi ollut mikäkin vaarallinen\nvillirosvo. Mansing oli, niinkuin jo on sanottu, filosoofi. Hän oli\nsäästänyt itsensä kaikesta vastustusvaivasta, mutta siitä huolimatta he\nhänet sittenkin rääkkäsivät ja köyttivät kovasti.\n\nJo taistelun alussa oli terävä vihellys kutsunut paikalle noin 400\nsotamiestä, jotka olivat olleet piilossa monien santakumpujen takana\ntai tantereen syvänteissä. Ne asettuivat pyssyt virissä kehään meidän\nympärillemme.\n\nKaikki oli nyt hukassa. Katselin sivuilleni nähdäkseni miten miesteni\noli käynyt. Veri kiehui suonissani, kun saman laaman käskystä, joka\nillalla oli tekeytynyt ystäväksemme, useita miehiä astui luoksemme\nja rupesivat meidän taskujamme tarkastamaan. He ottivat kaikki, mitä\nmeillä oli ja alkoivat tutkia myös tavaroitamme. Kellot ja kronometrit\nherättivät nakutuksellaan heidän epäluuloansa. Niitä viskattiin kädestä\nkäteen, siksi että ne lakkasivat käymästä. Ne julistettiin sitten\n\"kuolleiksi\". Kompassit ja aneroidit heitettiin \"elottomina\" maahan,\nmutta suurella varovaisuudella kohdeltiin meidän pyssyjämme, jotka\nolivat teltassa, silloinkuin se revittiin.\n\nHe pelkäsivät kiväärien itsestään laukeevan, ja vasta minun\nilmoitettuani — josta kuitenkin heidän epäluulonsa karttui — että\nne eivät ole ladatut, uskalsivat ottaa ne ja panna anastamiensa\ntavaroideni luetteloon. Sormessani oli äitini antama kultasormus, jonka\npyysin saada pitää. Mutta taikauskossaan he kohta luulivat, että siinä\npiilee joitakin salaperäisiä taikavoimia.\n\nMuuan _Nerba_ niminen mies, jolla sittemmin oli tärkeä osa meidän\nkärsimystemme historiassa, sai huoleksensa pyssyjen suojelemisen, ja\nhäntä ankarasti varotettiin antamasta minun näitä enään nähdä. Meille\nkolmelle vangille, jotka siinä istuimme kädet ja jalat köytettyinä, oli\nsydäntä vihlova näky katsella laamojen ja upseerien niin kelvottomasti\npitelevän meidän tavaroitamme, että melkein kaikki mihin he koskivat,\nmeni pilalle. Mutta aivan inhottavaa oli heidän itaruutensa löytäissään\ntoisen takkini taskuista, jota satunnaisesti en ollut ottanut aamulla\nylleni, hopearahaa kaikkiaan noin Soo rupia. Laamat, upseerit ja\nsotamiehet hyökkäsivät kuin hullut takkini kimppuun ja tappelivat\nrahoista, ja kun järjestys saatiin palautettua, ei rahoista ollut\njäljellä kuin moniaita kolikoita sillä paikalla, millin ne ensin oli\npantu. Samallaisen kohtalon alaiseksi joutui toinen summa, jonka\nlöysivät tavaroistani.\n\nSuurinta uteliaisuutta herätti heissä kumminen, ilmaatäysi tyynyni. Sen\nsametin hieno pinta heitä erittäin viehätti. Toinen toisensa perästä\nsilittelivät sillä poskiansa, samalla ihmetellen ja ihastuen siitä\nsuloisesta tunteesta, jota tyynyyn koskettaessaan tunsivat. Mutta sillä\nleikitellessään ja tyynyn messinkiruuvia sormiellessaan osuikin ruuvi\naukenemaan ja ilma virtasi äkisti pamahtaen ulos. Tästäkös syntyi\nhätärymy. Paljon arveluja sitten lasketeltiin tuosta kummallisesta\nkappaleesta ja mitä silläkin muka tehdään. Heidän taikaluuloinen\nmielensä pääsi vapaasti vallallensa, eikä minulla tietysti ollut\naihetta heitä harhauksistaan päästää.\n\nTutkittuaan kaikki muut tavarat paitsi vedenpitävät laatikot\njoissa oli koneet, valokuvauslevyt ja piirustukset, näyttivät he\nyhtäkkiä säikähtyvän muutamista minun lausumistani sanoista niin\nhirveästi, että hädin kiiruin työnsivät kaikki kamsut pusseihin ja\nhuopasäkkeihin, sulkivat ne \"sinetillä\" ja käskivät viedä jaakeilla\nkylän vahtihuoneeseen. Tämän tehtyään solmisivat kaulaamme kiedottujen\nköysien päät vartioittemme satulaan, irroittivat jalkamme köysistä,\nnousivat hevosillensa ja voittohuudoin sekä pyssyjensä paukkuessa\nlähtivät ajamaan ja laahaamaan meitä perässänsä kylään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViimeiset sanat miehilleni, ennenkuin meidät kylään tullessamme\ntoisistamme erotettiin, olivat: \"Älkää antako heidän nähdä, että\ntunnette tuskaa, vaikka he teidän mitä tekisivät!\" Ja miehet\nlupasivat seurata kehotustani. Me vietiin nyt eri telttoihin. Minä\nraastettiin suurempaan, jossa ovella ja sisällä oli sotamiehiä.\nMinua likimmäiset olivat ensin kiukkuisia ja raakoja käytöksessään\nja puheessaan. Mutta minä olin päättänyt vastata heille aina niin\nlevollisesti ja kohteliaasti kuin mahdollista. Olin jo monta eri kertaa\nennen havainnut, että Aasialaisista selkenee parhaiten, kun pysyy\ntäydellisesti levollisena, ja nytkin ymmärsin, että jos me joskus\ntästä pulasta pääsisimme, se olisi mahdollista ainoastaan siten, että\nnäyttäisimme olevamme vähintäkään piittaamatta mistään, tuli mitä tuli.\n\nKun teltta suljettiin, en saattanut nähdä mitä ulkona tapahtui. Mutta\nedestakaisin juoksevien ihmisten hälinästä sekä kirkuvalla äänellä\nannetuista ohjeista ja teltan ohi ajavien ratsastajien yhtämittaisesta\nkellonkilinästä päättäen, lienee jonkinlainen kapinatila leirissä\nollut. Olin ollut leirissä noin kolme tuntia, kun sotamies tuli\nkäskemään minua ulos.\n\n\"He aikovat lyödä häneltä pään poikki,\" sanoi hän kumppaneilleen,\nkääntyi sitten minuun ja teki kädellä merkitsevän liikkeen kaulan\nympäri.\n\n\"_Nikutsa_ (vai niin),\" sanoin väliäpitämättömästi.\n\nOn muistettava, että kun Tiibettiläiselle uhataan näin tehdä,\nheittäytyy hän tavallisesti polvilleen ja rukoilee lakkaamatta,\nitkien ja nyyhkien armoa. Eipä sentähden ollut ihmeellistä, että\ntiibettiläiset vartiani jotenkin hämmästyivät vastauksestani, eivätkä\noikein tienneet, tarkoitinko totta vai pilaa. Varmaa vaan on, että\nlähettilään virka-into hyvin laimeni, ja minut vietiin ulos enemmän\nvastenmielisesti kuin tylysti.\n\nSillä aikaa kun minä olin teljettynä, oli vartiatalon eteen pystytetty\niso valkoinen, sinikoristeinen teltta ja sen ympärillä seisoi satoja\nsotilaita ja joukko kylän asukkaita. Lähemmäksi tultuani näin teltan\netusivun olevan avonaisen ja teltassa seisoi joukko punaisia laamoja,\nheillä oli ajeltu pää ja pitkät villavaipat. Sotamiehet pysähtyivät\nnoin 20 askeleen päähän teltasta. Köydet, jotka jo olivat ranteimiini\nuurtuneet, lujitettiin ja vedettiin vielä tiukemmalle. Näin Khanden\nSingin talutettavan esille. Mutta minä laahattiin piiloisaan paikkaan\nvartiahuoneen taakse, luultavasti siksi, etten näkisi mitä nyt\ntapahtuisi. Kuulin jonkun vihaisella äänellä kuulustelevan Khanden\nSingiä ja syyttävän häntä siitä, että oli ollut minun oppaani. Silloin\nkuului hurja ulvonta kansanjoukosta ja sitten oli ihan ääneti. Kuulin\npiiskan vinkuvan ja palveliani tukahutetun valituksen. Kuulen vieläkin\nmuistissani tuon kamalan vinkumisen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt tuli joukko sotamiehiä minua noutamaan, ensin he taluttelivat minua\nja sitten lie väkivaltaisesti tuuppasivat minun tuomioistuimen eteen.\n\nKorkealla tuolilla keskellä telttaa istui eräs mies leveissä\nvaaleankeltaisissa housuissa ja lyhyessä takissa. Päässä oli hänellä\nkorkea, kullattu nelihuippuinen lakki, jonka etusivulle oli maalattu\nkolme silmää. Hän oli nuoren näköinen. Pää oli kokonaan ajeltu, sillä\nhän oli korkeimpia laamoja eli ylilaama ja pombo, s.o. maakunnan\nkuvernööri, pikkukuninkaan vallalla ja voimalla varustettu pomo. Hänen\noikealla sivullaan seisoi iso, lujarakenteinen punainen laama, tavaton\nmiekka kädessä, sekä hänen takanaan ja sivullaan toisia laamoja,\nupseereja ja sotamiehiä.\n\nSeisoessani ääneti ja pää pystyssä hänen edessään, hyökkäsi muutama\nlaama esille ja käski minun polvistua. He koettivat painamalla pakottaa\nminua polvilleni, mutta minun onnistui pysyä pystyssä.\n\nKiukkuisena kiellostani lausui pombo minulle muutamia vihaisia sanoja.\nMutta kun hän puhui ehjää klassillista Tiibettiä ja minä ymmärsin\nvaan jokapäiväistä puhekieltä, en ymmärtänyt mitä hän sanoi. Pyysin\nsentähden kunnioittavimmin, ettei hän käyttäisi niin hienoa kieltä,\nkoska en sitä ymmärrä.\n\nTuo suuri mies joutui ihan suunniltaan näin tavattomasta pyynnöstä.\nOtsa rypyssä viittasi hän, että katsoisin vasemmalle. Sotamiehet ja\nlaamat väistyivät tieltä ja minä näin Khanden Singin makaavan suullaan\nmaassa ja hänen edessään oli laamoja ja sotamiehiä. Kaksi rotevaa\nlaamaa alkoi piiskata häntä paksuilla, lyijynuppisilla solmuköysillä.\nJätän kertomatta, mitä kamalaa nyt seurasi. Joka kerta kun köydet\nsatuttivat hänen veristä ruumistaan, tuntui kuin olisin saanut iskun\nomaan rintaani. Mutta tunsin tarpeeksi Itämaalaiset, enkä siis\nnäyttänyt vähintäkään sääliä, sillä siitä olisi vaan ollut seurauksena\nvielä kovempi kidutus. Pysyin siis yhtä levollisena, kuin jos olisin\nkatsellut jotakin jokapäiväistä tapausta. Lähinnä seisovat laamat\npuivat nyrkkiään minulle, selittäen että seuraava vuoro olisi minun.\nMinä hymyilin vaan ja lausuelin: _nikutsa, nikutsa_ (vai niin).\n\nPombo ynnä hänen seuralaisensa eivät tienneet, mitä minusta\najattelisivat. Sen näin heidän kasvoistaan. Ja siitä minä vaan päätin\nponnistaa kaikki voimani näytelläkseni osaani loppuun asti hyvin.\n\nPombo oli nuori, kaunis mies, hennot melkein lapselliset kasvot,\nkäytöksensä ja liikkeensä jotenkin hermostuneet. Hän olisi varmaankin\nollut hyvin sopiva hypnoottisille nukutustempuille, ja minulla oli\nsyytä uskoa, että hän jo usein oli ollut tämmöisten kokeiden esineenä.\nNyt istui hän enemmän kuin kaksi minuuttia ikäänkuin maneettisessa\nunessa, silmät liikkumattomasti minuun kiinnitettyinä.\n\nIhmeellinen ja äkkinäinen muutos oli tapahtunut miehessä ja hänen\näänensä oli käskevästä ja kiukkuisesta muuttunut lempeäksi ja\nystävälliseksi. Laamat hänen ympärillään olivat ihan hämmästyksissään\nnähdessään herransa ja mestarinsa muuttuneen hurjasta vimmapäästä\nkesyksi lampaaksi. Heidän täytyi poistaa minut hänen näkyvistään\nja sentähden minut vietiin sille paikalle, jossa Khanden Singiä\nruoskittiin. Eivät he täälläkään saaneet minua polvistumaan, vaan\nheidän täytyi myöntyä siihen, että sain lyyhistyä heidän vastapäätänsä\nistumaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNe molemmat laamat, jotka olivat Khanden Singin ruoskimista valvoneet,\nottivat nyt esille minun muistikirjani ja karttani sekä alkoivat\nankaran kuulustelun. Jos puhuisin totta, lupasivat he säästää henkeni,\nmuuten minut ruoskittaisiin ja mestattaisiin.\n\nLupasin puhua totta, rankaiskoot minua tahi ei. Eräs suuri, paksu laama\npunaisessa silkkitakissa ja kaulus kullankirjaeltu, selitti, että\nminun täytyy sanoa palveliani näyttäneen minulle tien Tiibetin läpi\nja että hän, Khanden Sing, oli kartat piirtänyt. Jos näin puhuisin,\npäästäisivät he minut vapaaksi, antaisivat saattaa minut rajan yli sekä\njättäisivät minut rauhaan. Palveliani he tietysti mestaisivat, siinä\nkaikki, minulle eivät mitään väkivaltaa tekisi.\n\nVastasin niin selvästi kuin mahdollista, että minä yksin olen\nvastuunalainen kartoista ja piirustuksista, ja että koko ajan olin\nollut oma oppaani. Kerroin monta kertaa, verkalleen ja selvästi että\npalveliani on syytön eikä siis ole rangaistusta ansainnut. Hän oli\nvaan totellut, kun käskin hänen seuraamaan minua Tiibettiin. Jos\nsiis rangaistuksesta on puhe tämän vuoksi, niin se koskee minua eikä\npalveliaani.\n\nVastauksestani he raivostuivat ja eräs laama sivalsi ratsastuspiiskansa\nkahvalla kovasti minua päähän. En ollut sitä huomaavinani, vaikka teki\nkovin kipeätä.\n\n\"Mutta me piiskaamme sinun ja sinun miehesi, kunnes te puhutte niinkuin\nme tahdomme,\" huusi laama ihan raivoissaan.\n\n\"Voitte meitä piiskata, jos niin tahdotte, mutta jos vääryyttä\nharjoitatte, saatte vielä itse siitä kärsiä. Te voitte kyllä raadella\nja veristää ruumiimme, mutta ette saa meitä tuskaa, tuntemaan.\"\n\nAndo, petturi, joka sujuvasti puhui Hindustania, oli tulkkina. Hänen\navullaan sekä minun vähäisellä Tiibetirkielen taidollani teimme\ntuomareillemme täydellisesti selvän kaikesta. Mutta he vaan edelleen\nkiduttivat palveliaparkaani. Khanden Sing käyttäytyi urhoollisesti\nkuin sankari. Ei valituksen sanaa, ei säälinpyyntöä kuulunut hänen\nhuuliltaan. Hän oli puhunut totta, sanoi hän, eikä hänellä ollut mitään\nlisättävää.\n\nLaamojen ja sotamiesten ankarasti vartioimana istuin teeskennellyn\nlujana, katsellen tätä kamalaa näytelmää, kunnes laamat, vimmastuneina\nminun piittaamattomuudestani, käskivät sotamiesten laahata minut pois.\nMinä vietiin vartiatalon taakse, johon selvästi kuulin laamain vihaiset\nhuudot ja raippojen vingunnan, kun he Khanden Singiä tutkivat ja\nruoskivat.\n\nMeidän onneksemme tuli ankara sade, sillä sekä Tiibetissä että Kiinassa\non sadekuurolla suuri vaikutus kansaan, ompa esimerkkejä siitäkin, että\nverilöylyjä on lakkautettu kunnes sadekuuro on mennyt ohi.\n\nNiin tapahtui tänäkin päivänä. Ensimmäiset sadepisarat olivat tuskin\npudonneet, kun jo laamat ja sotamiehet hyökkäsivät joka taholle ja\ntelttoihin, ja vartiat laahasivat minua etäisimpään telttaan, joka\nmuutamassa silmänräpäyksessä oli täpötäynnä sotamiehiä ja heidän\npäälliköitään.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESVIIDES LUKU.\n\nKorkea upseeri. — Sotilas eikä laama. — Myötätuntoisuutta. —\nTiibettiläinen armeija. Ystävällisyyttä. — Muutos. — _Rupuni_ on\nystäväni. — Rupuni ja hänen sotamiehensä syöttävät minua. — Opiskelen\nTiibettiä.\n\n\nTeltan perällä istui korkea upseeri jalat ristissä. Yllään oli hänellä\nkaunis, tummanpunainen, leopaardinnahalla reunustettu ihotakki, sekä\nsuuret mustan-punaiset nahkasaappaat kiinalaista mallia. Vyöllään\noli hänellä kaunis miekka, hopeisessa tupessa, jossa oli koralli- ja\nmalakiittikoristeita.\n\nMiehellä, joka näytti olevan 40-50 v. ikäinen, oli älykkäät, hienot,\nrehelliset ja hyvällaiset kasvot. En tiedä miksi, mutta jo ensi\nhetkestä pidin hänet ystävänäni. Kun sotamiehet ja laamat kohtelivat\nminua röyhkeästi ja loukkaavasti ja kaikin puolin kehnosti, oli tämä\nupseeri ainoa, joka osoitti minulle jonkalaista kunnioitusta, ja\nymmärsi minun käytöstäni. Hän osoitti minulle paikan rinnallaan ja\nviittasi minua sinne istumaan.\n\n\"Minä olen sotilas,\" sanoi hän arvokkaalla äänellä ja ryhdikkäästi,\n\"enkä mikään laama. Olen tullut miehineni Kassasta tänne sinua\nvangitsemaan, ja sinä olet nyt vankini. Mutta sinä et ole osoittanut\npelkoa, ja siitä minä sinua kunnioitan.\"\n\nNäin lausuen, kallisti hän päätään, nojasi otsansa minun otsaani\nvastaan, niin että otsamme koskivat yhteen, ja pisti ulos kielensä.\nSitten hän teki liikkeen, josta ymmärsin, että hän tahtoisi sanoa\nenemmän, mutta ei voinut sotamiesten läsnäollessa.\n\nHetken perästä keskustelimme sangen ystävällisesti, jolloin hän\nkertoi olevansa _rupuni_, s.o. lähinnä kenraalin arvoa. Koetin\nkertoa hänelle englantilaisten sotamiesten aseista ja hän kuunteli\nmielenkiinnolla kaikkea, mitä puhuin. Hän taas antoi minulle hauskoja\ntietoja tiibettiläisestä armeijasta. Tiibettiläisen sotilaan\nparhaimpiin ominaisuuksiin kuuluu sokea kuuliaisuus ja korkealle\nkehittynyt ratsastustaito. Tiibettiläisiä väkipyssyjä piti hän maailman\nparhaimpina aseina, sillä, sanoi hän, jos vaan on tarpeeksi ruutia,\nvoi niistä ampua mitä esineitä tahansa. Pikkukivet, sora, naulat,\novat näissä yhtä hyviä kuin lyijykuulat. Pyssyt tehdään Lassassa ja\nSigatsissa, ja melkein jokaisella miehellä maaseudulla on tämmöinen\nase. Ruutikin valmistetaan omassa maassa kotimaisesta rikistä ja\nsalpietarista.\n\nRupuni kertoi tosin, että upseeriksi nimitetään ne, jotka ovat\nurhoolliset sodassa sekä osaavat hyvin käyttää asetta ja hevosta, ja\nniin tulisi lain mukaan menetellä. Mutta minä hyvin tiesin, että niin\nei tehdä todellisuudessa. Upseerinvirat annetaan tavallisesti niille,\njotka jaksavat enimmän maksaa, sekä niitten perheiden jäsenille, jotka\novat laamojen erityisen suojeluksen alaisina. Monesti ne myydään myös\njulkisella huutokaupalla.\n\nRupuni oli hyvin ilomielinen, ja kun kerroin, että tiibettiläiset\nsotilaat monesti minun kohdatessani heitä ase kädessä, olivat juosseet\npakoon, ei hän jäänyt vastausta vaille, vaan huudahti: \"Niin, minä\ntiedän sen, mutta se ei tapahtunut pelosta, vaan sentähden, etteivät\ntahtoneet tehdä sinulle pahaa.\" — \"Jos niin oli,\" vastasin minä, \"ei\nheidän olisi tarvinnut juosta niin kovin.\" Ja me nauroimme molemmin.\nHän taputti minua selkään ja sanoi, että olin oikeassa. Hän sanoi\nolevansa hyvin pahoillaan siitä, että olin sidottuna, mutta hänellä oli\nankara kielto hellittämästä siteitä tai antamasta minulle ruokaa.\n\nSotamiehet, jotka avosuin olivat kuulleet esimiehensä puhe levän\nkohteliaasti ja ystävällisesti minun kanssani, seurasivat nyt hänen\nesimerkkiänsä ja kävivät äkkiä kohteliaiksi. He asettivat patjan alleni\nja koettivat saada minulle niin mukavaa kuin olosuhteet sallivat.\n\nIllan suussa kutsuttiin rapuni pombon luokse ja vartiani vaihdettiin\nuusiin. Oloni huononi silloin tuntuvasti. He kohtelivat minua hyvin\nraa’asti ja vetivät minut pois siitä kunniapaikasta, jossa olin\nistunut, sekä heittivät minut huolimattomasti korkealle lantatunkiolle,\njota käyttivät polttoaineeksi. \"Siinä on _plenkin_ oikea paikka, eikä\nteltan parhaimmassa puolessa\", huusi eräs heistä. Nyt he taas sitoivat\nsekä jalkani että polveni, vaikka en ollut heille mitään vastusta\ntehnyt. Köysiin jätettiin pitkät päät ja niistä kustakin piti sotamies\nkiinni.\n\nEi mikään paikka ole tiibettiläiscssä teltassa liiaksi puhdas, mutta se\npaikka, jossa minun piti maata yön, oli mitä ilkeimpiä. Köydet olivat\nniin lujasti kiinni, että ne tunkivat lihaan, ja minun oli mahdoton\nnukkua. Mutta vielä pahempaa oli, että olin pian ihan syöpäläisten\nvallassa.\n\nTästä hetkestä vankeuteni loppuun asti, s.o. 25 päivää, kärsien\nsanomattomasti. Yltympäri minua seisoi teltassa sotamiehiä paljastettu\nmiekka kädessä, ja vartioita kävi edestakaisin teltan ulkopuolella.\n\nYö oli hyvin levoton. Hetken päästä kuului aina kaukaisia huutoja,\njoihin joku vartioista teltassa vastasi. Niitten tarkoituksena oli\npitää miehet valveilla ja antaa viranomaisille varma tieto siitä,\netten ollut karannut. Eräs teltan sotamiehistä pyöritti rukousmyllyä,\nhöpisten samalla muka rukoustaan niin moneen kertaan, että osasin sen\nulkoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeskiyön aikaan palasi rupuni. Hän istui minun viereeni ja lampun\nliekehtivässä valossa näin, että hän oli hyvin levoton. Hänen\nsurullisesta katseestaan arvasin, että hänellä oli vakavia uutisia\nkerrottavana; ja niin hänellä olikin. Hän muutti minut pois tuosta\nsaastaisesta paikasta ja vei puhtaampaan ja suojatumpaan osaan telttaa\nsekä käski sotamiehen tuomaan huopapeitteen.\n\nSuureksi kummakseni sanoi hän nyt äkkiä hyvin ankaralla äänellä,\ntahtovansa tutkia, olivatko köydet oikein lujasti kiinni. Ne\neivät olleet. Hän suuttui ja sotamiehet saivat ankarat nuhteet\nhuolimattomuudestaan. Hän tahtoi itse kiristää ne lujemmin, vaikka minä\ntunsin sen mahdottomaksi. Hyvin minä hämmästyin, kun tunsin, että hän\nkiristämisen sijasta höllensi siteet. Seuraavassa silmänräpäyksessä\nlevitti hän paksun peiton ylitseni.\n\nSotamiehet seisoivat teltan vastakkaisessa päässä riidellen jostakin\npikku asiasta. Rupuni kumartui ylitseni ollen käärivinään peitteen\nympärilleni ja kuiskasi samassa: \"Huomenna hakataan sinulta pää poikki.\nPakene tänä yönä. Tuolla ulkona ei ole vartioita.\"\n\nSitten hän sammutti kynttilän ja tuli rinnalleni maata. Olisi ollut\nhyvin helppoa kömpiä kaikkien nukkuessa ulos ja hiipiä tieheni. Olisi\nollut helppoa irroittaa itseni kaikista köysistä, mutta olisinhan\nsilloin jättänyt mieheni pulaan ja tämä ajatus esti minua pakenemasta.\n\nHetken päästä nousi rupuni ja saatuaan varmuuden siitä, että kaikki\nnukkuivat, laskeutui hän taas viereeni ja kuiskasi: \"_Nelon, nelon.\npalado!_ (He ovat nukuksissa, pakene pois!)\" Tarjous oli houkutteleva,\nmutta minä kuiskasin hänelle, että minun täytyy jäädä miesteni\nluokse. Kun käteni nyt olivat vapaat, sain vähän nukutuksi. Päivän\nvaljetessa pistin käteni taas köysiin ja rupuni veti ne kireämmälle.\nHän näytti hyvin tyytymättömältä, kun en ollut käyttänyt hyväkseni paon\ntilaisuutta, mutta kohteli minua vieläkin suuremmalla kunnioituksella\nja ystävällisyydellä kuin ennen. Hän otti esille _puku'nsa_, täytti sen\nhöyryävällä teellä _raksangista_(Raksang on kupariastia, jossa voilla\nja suolalla sekoitettu tee pidetään lämpöisenä tulella.) ja vei sen\nhuulilleni. Join halukkaasti.\n\nNähtyään miten nälissäni ja janoissani olin, täytti hän astian moneen\nkertaan, kunnes janoni oli sammutettu, sekoittipa hän vielä siihen\ntsambaa ja sokeriakin, jota hän sormillaan pisti minun suuhuni.\n\nOli liikuttavaa nähdä, miten sotamiehet, jotka olivat tätä tapausta\nkatselleet, kiirehtivät seuraamaan päällikkönsä esimerkkiä. Toinen\ntoisensa perästä otti kourat täyteen tsambaa ja Ikhuraa ja pisti\nsuuhuni. Heidän sormensa tosin eivät olleet ylen puhtaat, mutta\ntämmöisissä oloissa ei saa olla nirso, ja minun oli niin nälkä,\nettä ruoka, tälläkin tavalla annettuna, maistui erinomaisesti.\nOlin kaksi yötä ja yhden päivän ollut syömätönnä. Ponnistukset ja\njännittävät tapaukset olivat myös lisänneet ruokahalua. Aavistin, että\nviime hetkeni oli lähellä ja tätä vahvisti vielä rupunin ja hänen\nsotamiestensä osoittama erinomainen ystävällisyys. Olin pahoillani\nkun en voinut saada Khanden Singistä ja Mansingista mitään tietoja\nja sotamiesten vaiteliaisuus kysellessäni tätä asiaa, saattoi minun\npelkäämään pahinta. Mutta en sittenkään näyttänyt levottomuuttani,\nvaan olin pitävinäni tätä kaikkea luonnollisimpana asiana maailmassa.\nAamua vietin vilkkaassa keskustelussa sotamiesten kanssa, osaksi\nhajoittaakseni ajatuksiani, osaksi harjoittaakseni itseäni\nTiibetinkielessä.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESKUUDES LUKIT.\n\n\nHuonoja uutisia. — Mansing. — Kaikki toivo lopussa. — Rahvaan kynsissä.\n— Naulasatula. — Täyttä laukkaa kedon yli. — Hiekkasärkkiä. — Toisia\nratsastajia. — Väijyksissä, — Katsastus loppuu.\n\n\nILTAPÄIVÄLLÄ tuli eräs sotamies telttaan, löi minua raskaalla kädellään\nolalle ja huusi:\n\n\"_Ohee!_ Ennen auringon laskua he sinun ruoskivat, ja musertavat\nmolemmat jalkasi. He polttavat silmät päästäsi ja sitte hakataan suita\npää poikki.\"\n\nMies näytti hyvin totiselta ja teki liikkeen kutakin sanaa lausuessaan.\nMinä nauroin hänelle ja olin pitävinäni kaikkea pilana, osaksi\nkoska luulin sen parhaaksi keinoksi pelottaakseni heitä käyttämästä\nväkivaltaa ja osaksi, koska tuo miehen luettelema ohjelma oli niin\npitkä, että sen tarkoituksena tuskin saattoi olla muu kuin minua\npeljättäminen.\n\nSotamiehen sanat herättivät kuitenkin synkän mielialan vartioissani, ja\nkun koetin heitä ilahuttaa, vastasivat he jörösti, etten saisi kauvaa\nnauraa. Jotakin oli varmaan tekeillä, sillä miehet juoksivat teltasta\nulos ja sisälle ja kuiskailivat keskenään. Kun heitä puhuttelin, eivät\nhe enään tahtoneet vastata, ja kun vaan yritin puhua, viittasivat he,\netteivät tästä hetkestä enää saisi puhua.\n\nNoin puolen tuntia tämän jälestä hyökkäsi toinen henkilö henki kurkussa\ntelttaan ja viittasi, että Vartiat veisivät minut ulos. He tekivät\nniin, kiristettyään köyteni vielä lujemmin ja heitettyään lisäköyden\nympärilleni. Tässä tilassa vietiin minut vartiahuoneeseen.\n\nSen ulkopuolelle oli kokoontunut joukko sotamiehiä ja kansaa kylästä.\nHetken odotettuamme talutettiin Mansing, hänkin kovasti köytettynä,\nsamaan huoneeseen. Kävin niin iloiseksi hänet nähdessäni, että unhotin\nmitä ympärilläni tapahtui, enkä välittänyt kansanjoukon solvauksista.\nVielä vähän odotettuamme tuli eräs laama sisälle ja sanoi hymyillen,\nettä hänellä oli hyviä uutisia minulle. »Meillä on täällä hevosia,»\nsanoi hän, »ja aiomme viedä sinut rajan yli, mutta pombo tahtoo ensin\ntänään nähdä sinun. Älä siis vastustele! Vaihtakaamme nyt köydet\nranteistasi näihin.»\n\nSitten toi hän raskaat käsiraudat, jotka hän oli pitänyt piilossa\ntakkinsa alla.\n\n\"Sinun ei tarvitse kantaa niitä kauvemmin kuin seisoessasi pombon\nedessä. Sitten olet vapaa. Me vannomme Auringon ja Kunjuk-Sumin kautta,\nettä kohtelemme sinua ystävällisesti.\"\n\nLupasin olla heitä vastustelematta, pääasiallisesti syystä että en\nolisi siihen kyennytkään. Varmuuden vuoksi sitoivat he jalkani ja\nheittivät vetonuoran kaulaani. Sitten minut kannettiin ulos, ja\nsotamiehet paljastetuin miekoin, muodostivat piirin ympärilleni.\nKun nyt makasin suullani maassa ja vahvat kädet minua pitelivät,\nirrotettiin siteet ranteimistani ja pantiin rautakahleet sijaan. Kun\nkömpelö lukko oli kiinni saatu, poistettiin köydet sääristäni ja minut\nnostettiin ylös. Nyt kun olivat varmat siitä, etten saisi käsiäni irti,\nalkoivat he syytää herjaussanoja, ei suorastaan minua, vaan _plenkiä_,\nEnglantilaisia, kohtaan yleensä. He syljeskelivät ja heittivät lokaa\npäälleni. Pahimmat olivat laamat, ja pahin kaikista se, joka oli\nvannonut Auringon ja Kolminaisuuden kautta, että kohtelisivat minua\nhyvin. Hän juuri kiihkeimmin kiihotti rahvasta minua solvaamaan.\n\nÄkkiä kääntyi kansan huomio rupuniin, joka upseerien ja sotamiesten\nseuraamana saapui paikalle. Hän näytti olevan syvästi murheissaan ja\nkasvonsa olivat kamalan kellertävät. Silmät olivat maahan luodut ja\nmatalalla äänellä käski hän miehensä viemään minut vartiahuoneeseen\ntakaisin. Oltuani siellä hetkisen, tuli hän sisälle, ajoi pois väen,\njoka oli sinne tunkeutunut, ja sulki tarkasti oven. Nyt rapuni kosketti\notsallaan minun otsaani ja pudisti sitten surullisena päätään.\n\n\"Kaikki toivo on lopussa,\" kuiskasi hän. \"Tänä iltana hakataan sinulta\npää poikki. Laamat ovat pahoja ihmisiä, ja sydäntäni kirvelee. Sinä\nolet kuin minun veljeni, ja minä olen kovin murheissani...\"\n\nTuo kunnon mies ei tahtonut, että näkisin kuinka liikutettu hän oli,\nvaan viittasi minulle, ettei hän voinut kauvemmin viipyä. Muuten\nsyyttäisivät häntä minun ystäväkseni.\n\nRahvas tunki taas huoneeseen, ja laamat ja sotamiehet laahasivat minut\ntaas ulos. Oltiin erimielisiä siitä, kuka säilyttäisi kahleitteni\navaimen. Viimein annettiin se eräälle upseerille, joka täyttä laukkaa\najoi Lassaa kohti.\n\nSilloin kuulin Khanden Singin huutavan minulle sydäntä vihlovalla\näänellä: \"_Hatsur, hatsur, hum murgiaega_!\" (Herra, herra, olen\nkuolemaisillani!) Käänsin päätäni sinne, mistä ääni tuli, ja näin\nuskollisen Khanden Singin, taakse sidotuin käsin laahaavan itseään\nvatsallansa erään toisen huoneen ovelle. Hänen kasvonsa olivat käyneet\nmelkein tuntemattomiksi. Kuinka kamalasti oli hän saanutkaan kärsiä,\nkun siitä oli tuollaiset jäljet.\n\nEn kestänyt kauvempaa. Lykäten hartioillani vartiat sivulle yritin\npäästä hänen luoksensa ja olin jo pääsemäisilläni, kun lähinnä seisovat\nsotamiehet hyökkäsivät kimppuuni ja heittivät minut hevosen selkään.\n\nVaikka nyt pelkäsin pahinta, koetin kuitenkin lohduttaa kunnon\nKhandenia, huusin hänelle, että minut viedään Taklakotiin ja että\nhänkin seuraavana päivänä sinne tuodaan. Hän oli pannut viimeiset\nvoimansa liikkeelle, kontatessaan ovelle. Nyt hänen vartiansa kävivät\nrajusti häneen kiinni ja lykkäsivät hänet takaisin huoneeseen, ettemme\nenään voineet keskustella. Mansing nostettiin, kädet sidottuina,\nsatulattoman hevosen selkään.\n\nSatula, johon minut oli nostettu, kannattaa lähempää selitystä. Siinä\nei oikeastaan ollut muuta kuin satulan puinen runko, korkea selkänoja,\njosta lähti viisi tai kuusi vaakasuoraa rautanaulaa. Istuessani tässä\nkidutuskapineessa, tunkivat naulat selkääni ja vyötäisiini.\n\nKun vartioitani oli lisätty 20-30 aseellisella ratsastajalla, lähdimme\nhurjaa vauhtia ajamaan. Edessäni ajava ratsastaja kuljetti hevostani\nmarhaminnasta, kun käteni oli sidottu selän taakse. Tällä tavoin me\nmonta kilometriä kiidimme erämaankaltaista seutua.\n\nJollei satulassa olisi ollut noita kauheita nauloja, ei ratsastus\nsentään olisi ollut niin epämieluista, sillä hevonen oli tulinen ja\nmaisema mielenkiintoa herättävä. Me kuljimme keltaisien hiekkasärkkien\nkumpujen sivuja, jotka näyttivät olevan loppumattomia, muutamat näistä\nnäyttivät olevan aina 60 m. korkuisia, toiset taas ainoastaan 6 t.9 m.\nkorkeat. Koko Braamaputran ja tämän pohjoispuolisen vuoriharjanteen\nvälinen maa oli tämmöisiä hiekkasärkkiä täynnä, paitsi muutamin\npaikoin, jossa maa oli vesiperäistä ja hevosemme vaipuivat syvälle\nmutaan. Erään tämmöisen särkän kukkulalta havaitsin, että virran\nläheiset särkät olivat laajemmat ja korkeammat ja vähenivät vuorijonoa\nlähetessä pohjoisessa. Idässä ne taas olivat suuremmat ja lukuisammat.\nSilmäillessäni maisemaa, huomasin että hiekka oli etelästä tullut. Maan\naaltoilevasta muodosta saattoi selvästi nähdä, että se oli kulkenut\npohjoiseen suuntaan. Minä puolestani luulisin, että tuuli on sen\nkuljettanut Himalaijan yli Intian tasangoilta.\n\nHuipulta, jossa seisoimme, tarkastelivat vakoojamme seutukuntaa. Kaukaa\nidästä näimmekin pian ratsujoukon lähestyvän. Me ratsastimme nyt\nkummun kylkeä alas; hevoset vaipuivat löyhään santaan, mutta kuitenkin\nkoetettiin nelistää tulioita vastaan.\n\nMe ratsastimme täten pitkän matkan hyvin kiireesti, joka ei ensinkään\nollut mukavaa. Saavuttuamme sen ratsujoukon tykö, jonka huipulta olimme\nnähneet, oli se nyt pysähtynyt ja seisoi edessämme rivi leveellään.\nRatsujoukon keskessä oli 100 punaista laamaa, siinä oli lipunkantajia\nlitteissä, leveäreunaisissa hatuissaan, upseerit ja sotamiehet\nharmaissa, punaisissa ja mustissa mekoissaan, kaikkiaan noin 200\nratsastajaa. Vahinko vaan, että tuska ja kipu selässäni paljon vähensi\nsitä huvia, jota minulla muutoin olisi ollut tätä kirjavaa joukkoa\nkatsellessani.\n\nPombo itse keltaisessa kauhtanassaan ja tuo kumma neliskulmainen hattu\npäässään, istui erittäin kauniin hevosen selässä, vähän ulompana laama-\nja sotilaslauman edessä. Ehdittyämme aivan lähelle, päästi minun\nvartiamieheni kädestänsä minun hevoseni marhaminnan, iski hevostani\npiiskalla ja samassa muut ratsastajat väistyivät syrjään. Tästä\nhurjistunut hevonen syöksyi nyt päin pomboa. Juuri kun kiidimme pombon\nsivutse, ampui minua eräs mies nimeltä _Nerba_, tarjumin sihteeri.\n\nVaikka Nerba olikin maan kuuluimpia pyssymiehiä, niinkuin sittemmin\nsain tietää, ja vaikka hän ampui kahvelin nojalta korkeintaan noin\nneljän askeleen päässä minusta, ei hän kuitenkaan osannut enempää kuin\nettä kuula suhahti vasemman korvani sivutse. Arvattavasti säikähtyneen\nhevoseni hurja vauhti minut pelasti. Pyssyn paukkeesta ratsuni nyt ihan\nvilliintyi, nousi pystyyn ja päristeli. Minun onnistui kuitenkin pysyä\nsatulassa, vaikka satulapiikit kovin selkääni raatelivat.\n\nMonta ratsastajaa lähti nyt lennättämään ja ottivat minun hevoseni\nkiinni. Paraikaa valmistettiin kidutusohjelman uutta numeroa. Nämät\nkorskeamieliset laamat olivat tavallaan hekin urheilun harrastajia.\nMutta minä tein itsekseni pyhän lupauksen, että vaikka minun mitä\ntekisivät, eivät sittenkään saisi tyydytetyksi mielihaluansa, että\nnim. saisivat havaita tuottaneensa minulle tuskaa. Väitin siis, etten\ntunne mitään tuskaa satulapiikkien raatelemisesta selässäni, ja kun he\ntaluttivat minun pombon eteen, näyttääkseen miten verinen olin, lausuin\nolevani erinomaisen tyytyväinen, kun olin saanut ajaa niin uljaalla\nratsulla. Tästä he joutuivat ihan hämille.\n\nNyt tuotiin noin 25 m. pituinen jaakinkarvoista tehty köysi, jonka\ntoisessa päässä oli koukku. Tämä kiinnitettiin minun käsirautoihini ja\ntoiseen päähän tarttui eräs ratsastaja. Ja nyt sitä taas lähdettiin\nrajua kyytiä ratsastamaan, jolloin meitä seurasi ei ainoastaan\nvartiojoukko, vaan pombo itse ja koko ratsujoukko. Pari kertaa käännyin\nheitä silmäilemään. Seurue näytti hyvin viehättävältä: ratsastajat\nkirjavissa puvuissaan, punaiset liput väkipyssyissään, jalokivillä\nkoristetut miekkansa, tuulessa heiluvat liput pitkine, monivärisine\nnauhoineen, koko joukko hurjasti kiitäen, huutaen, ulvoen ja sähisten\nja kaikkea tätä säesti tuhansien hevostiukujen korvia särkevä kilinä.\n\nPäästäksemme vielä vinhemmin eteenpäin, piiskasi rinnallani\nratsastava sotamies alinomaa hevostani. Köyttä pitävä ratsastaja\nkoetti parastansa saadakseen minut temmatuksi satulasta, epäilemättä\nsiinä tarkoituksessa, että joutuisin takaa tulevan \"villin jahdin\"\ntallattavaksi. Kun nojasin eteenpäin, pysyäkseni satulassa, ja käteni\nväkisin vedettiin taaksepäin, louhivat käsiraudat käteni veriselle.\nMonin paikoin oli paljas luu näkyvissä. Jokaisella tempauksella myös\npiikit haavoittivat minua vielä syvemmin selkään. Äkkiarvaamatta\nkatkesi köysi. Ratsastaja, joka piti toisesta päästä kiinni, tupsahti\nmaahan ja itse olin myös putoamaisillani. Tämä hullunkurinen tapahtuma\nherätti seuralaisissamme naurua. Mutta pian he kävivät äänettömiksi ja\nlevottomiksi, sillä taikauskoisia kun olivat, näkivät he tässä huonon\nenteen.\n\nKun hevoseni oli pidätetty ja pudonnut ratsastaja kiinni saatu, käytin\nheidän taikauskonsa antamaa tilaisuutta hyväkseni, sanoen heille, että\nkaikki se vahinko, minkä he minulle tuottavat, lankee heille itselle\nturmioksi. Nuora sidottiin uudelleen ja muutaman minuutin päästä\njatkettiin taas hurjaa kulkua, minä etupäässä.\n\nMatkamme lopussa oli meidän käännyttävä hiekkakummun ympäri. Polku\nkulki tässä kummun ja ison lätäkön välillä ja oli hyvin kapea.\nKapeimmalla paikalla, vähän matkan päässä minusta näin erään\nsotamiehen, ase tähtäämisasennossa, olevan väijyksissä. Hevonen vajosi\nsyvälle hiekkaan, eikä voinut juosta pakoon ja nähtävästi tämä paikka\nolikin sentähden väijymiskohdaksi valittu. Mies ampui, ollessani vaan\nparin askeleen päässä hänestä, mutta ei osannut. Päästyämme kovemmalle\npohjalle, jatkoimme taas vanhaa vauhtiamme. Minun jälestäni lähetettiin\nmonta nuolta ja yksi suhisi juuri läheltä, mutta ei sekään sattunut.\nVaarallisen ratsastuksen jälestä, josta ei hankkinut koskaan loppua\ntulla, saavuimme vihdoin auringonlaskussa päämääräämme.\n\nEräällä kukkulalla kohosi linnoitus ja suuri laamatalo, ja tämän\njuurelle, toisen talon eteen, oli pombon korea teltta pystytetty. Sain\nsittemmin tietää tämän paikan nimen olleen _Namj Laktsee Galshio_ eli\n_Gyatsho_.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESSEITSEMÄS LUKU.\n\nMinut laahataan mestauspaikalle. — Verenhimo. — Soittoa. — Tartun. —\nEn suostu kumartamaan. — Ilkeitä miekkatemppuja. — Mestaus lykätään.\n— Mausing saapuu. — Ollaan häntä tappavinaan. — Laamat antavat meille\nruokaa.\n\n\nKaksi tai kolme miestä tempasi minut satulasta pois. Rautapiikkien\ntuottama kipu selässä oli aivan sietämätöntä. Pyysin hetkisen levätä,\nmutta vanginvartiani eivät siihen suostuneet. Se oli muka tarpeetonta,\nkoska minut hetken päästä mestataan. Ja sitten he työnsivät minua\nesille. Kansanjoukko nauroi sotamiehen sukkeluudelle ja viittasi\nminulle, että pääni hakataan poikki, ja sekä laamat että sotamiehet\nherjasivat minua minkä jaksoivat.\n\nNyt laahattiin minut mestauspaikalle, joka oli heti vasemmalla isosta\nteltasta. Maassa oli pitkä, särmikäs puupölkky. Minut asetettiin\nseisomaan sen terävälle syrjälle ja neljä tai viisi miestä veti\nsääreni sivulle niin pitkälle kuin ne ulottuivat. Saatuaan minut tähän\nasentoon, sitoivat he jalkani kiinni pölkkyyn jaakinkarvoista tehdyillä\nköysillä, niin lujasti, että nuorat tunkivat lihaan. Kun näin olin\nsidottu, tuli Xerba, sama konna, joka minua oli ampunut, ja kävi takaa\ntukkaani kiinni. Se oli pitkä, kun sitä ei ollut leikattu viiteen\nkuukauteen. Minkä nyt edessäni näin, ei ollut juuri lohduttavaa. Pombon\nteltan edessä seisoi rivi miehiä, konnia naamoiltaan, jommoisia en ole\nkoskaan ennen nähnyt. Eräs heistä, suuri, roteva mies, piti kädessään\nnauloilla varustettua vasaraa luitten särkemistä varten, toisella oli\njousi ja nuolia, kolmas kantoi tavatonta miekkaa, kun toiset koettivat\nparhaansa mukaan pelottaa minua, näyttämällä kaikellaisia kidutusaseita.\n\nTeltan suussa seisoi ryhmä laamoja: nämät olivat soittajia. Eräs\npuhalsi jättiläissuurta torvea, jonka ääni muistutti käheätä mylvinää,\ntoinen löi rumpua, kolmas vaskirumpua ja mikä mitäkin.\n\nSiitä hetkestä asti kuin minut satulasta nostettiin, pauhasi tämä\npirullinen soitto laaksossa kaikuen, lisäten siten vielä hetken kauhua.\n\nNyt kuumennettiin rautatanko, jossa oli punaisella villavaatteella\nverhottu puinen kahva. Pombo oli ottanut suuhunsa erästä ainetta,\njoka synnytti keinotekoista vaahtoa huulten ympäri, pakottaen itsensä\nraivoon. Eräs laama ojensi hänelle tulipunaisen _taram'in_ — se oli\ntämän kidutusaseen nimi — ja hän kävi kahvaan kiinni.\n\n\"Me poltamme sinulta silmäsi,\" huusivat yhteen ääneen laamat.\n\nPombo tuli minun eteeni, heiluttaen kamalaa kidutusasettaan. Katselin\nhäntä hievahtamatta, mutta hän käänsi pois silmänsä. Hän näytti\nepäröivän, mutta laamat hänen ympärillään kiihottivat häntä sanoilla ja\nliikkeillä ja eräs heistä nosti hänen kätensä minua kohti.\n\n\"Olet tullut katsomaan meidän maatamme, sinä sanot. Olkoon tämä\nrangaistuksesi!\" lausui pombo kohottaen kätensä ja piti kuuman raudan\npitkin pituuttaan pari tuumaa silmieni edestä. Vaistomaisesti suljin\nsilmäni, mutta kuumuus oli liian kova, että tuntui siltä kuin olisi\nvarsinkin vasen silmä sulanut. En luule, että rautaa todella pidettiin\nsilmieni edessä enempää kuin noin 30 sekuntia, mutta minusta ne\ntuntuivat niin loppumattoman pitkiltä kuin iankaikkisuus. Varmaa on,\nettä kun silmäni avasin, kirvelivät ne ja minä näin kaikki punaisessa\nusvassa. Kun vihdoin oikealla silmälläni jotakin erotin, oli rauta\nheitetty maahan ja sihisi muutaman askeleen päässä märässä maassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTässä nyt seisoin hajasäärin, selkä, kädet ja jalat vertavuotavina ja\nnähden kaikki kamalan tulipunaisessa valossa. Kun sen lisäksi rummut,\ntorvet ja jymykello pitivät korviakarmivaa pauhinaa ja Nerba veteli\nniin tukkaani, että paksuja suortuvia käteensä jäi, niin arvaa, ettei\nasemani suinkaan ollut kadehdittava. Ainoa minkä saatoin tehdä oli,\nettä pysyin tyynenä ja näennäisesti huoletonna odottaen seuraavaa\nnumeroa kidutusohjelmassa.\n\n\"_Miumta nani sehko!_ (Ammu hänet!)\", huusi käheä ääni. Eräs sotamies\nlatasi pyssynsä, mutta kaasi siihen niin paljon ruutia, että sen\nlaukaisialta ihan varmaan lähtisi pää. Sotamies ojensi kiväärin\npombolle. Tämä asetti sen otsaani kohti, suu ylöspäin. Sotamies\nkumartui ja sytytti, jolloin kivääri laukesi semmoisella jyrinällä,\nettä pääni sai kovan kolauksen ja kivääri lensi yleisön kummastukseksi\npombon käsistä. Pakotin itseni nauramaan, mutta kun tämäkään koe ei\naikaan saanut minulle mitään vahinkoa, yltyi yleisön raivo ylimmilleen.\n\n»_Ta kossaton, ta kossaton_!» (Tapa hänet, tapa hänet!) huudettiin\nhurjasti ympärilläni. »Emme saa häntä pelotetuksi.» — »Tapa hänet, tapa\nhänet!» huusivat he ääneen.\n\nNyt annettiin pombolle tavattoman iso miekka, jonka hän veti tupestaan\nja piteli sitä molemmin käsin.\n\n»Tapa hänet, tapa!» huusi joukko vielä kerran pombolle, joka näytti\nvastahakoisesti kuuntelevan heidän yllytystään. Hänen tai-ka-uskoinen\nluonteensa näki varmaankin pyssyn piipun rikkumises-sa korkeamman\nvoiman läsnäolon.\n\nKäytin tilaisuutta hyväkseni sanoakseni heille, että jos he tänään\nveisivät minulta hengen, niin varmaan kadottaisivat oman henkensä\nhuomenna. Tämä näytti hetkeksi jäähdyttävän heidän intoansa. Mutta\nkansanjoukko oli jo liiaksi kiihkoissaan ja laamojen onnistui\nlopuksi saada pombokin raivostumaan. Hänen kasvonsa kävivät ihan\ntuntemattomiksi. Sillä hetkellä astui eräs laama esille ja pisti\njotakin pombon suuhun, joka taas täyttyi vaahdolla. Toinen laama piti\nhänen miekkaansa sen ajan, kun hän kääri takkinsa hihat ylös saadakseen\nkäsivartensa vapaiksi. Sitten hän tuli minua kohti raskain, hitain\naskelin, heiluttaen kirkasta, terävää säilää minun edessäni.\n\nNerba, joka vielä piti minua tukasta, käskettiin taivuttamaan päätäni.\nMinä ponnistin vastaan koko sillä vähäisellä voimalla, mikä minussa\nvielä oli, ja kuolemaantuomitun miehen koko hermostuneella rohkeudella,\nvakavasti päättäen pitää pääni pystyssä. Saisivat lyödä minut palasiin,\njos tahtoisivat, mutta nämät pedot eivät saisi minua taivuttamaan\npäätäni heille ennenkuin olisin kadottanut viimeiset voimani. Minun\ntäytyisi kyllä kuolla, mutta silloinkin ylenkatsoisin pomboa ja hänen\nlaamamunkkejansa.\n\nPombo oli nyt ihan lähellä minua, nosti miekan korkealle päänsä yli\nja laski sen kaulaani, koskettaen sitä hiljaa, ikäänkuin mitataksensa\nvälimatkan voimakkaaseen iskuun. Sitten astui hän askeleen taaksepäin,\nnosti miekan uudelleen ja tähtäsi sitten koko voimallaan iskun minua\nkohden. Miekka suhisi ilkeästi likellä kaulaani, mutta ei koskenut\nsiihen. Olin päättänyt olla silmiäni räpyttämättä, sekä sanaa\nsanomatta, ja käytökseni näytti peljästyttävän heitä. Mutta rahvaan\nkärsimättömyys ja melu oli noussut ylimmilleen ja lähellä seisoneet\nmunkit hyppivät kuin hullut, kiihkeästi kehottaen pomboa.\n\nTätä kirjoittaessani näen selvästi heidän verenhimoiset kasvonsa\nedessäni ja kuulen heidän hurjat huutonsa kajahtavan vielä korvissani.\nSelvästi vasten tahtoaan teki pombo nyt saman tempun pääni toisellekin\npuolelle. Tällä kertaa suhisi säilä niin lähellä kaulaani, ettei se\nvoinut olla enemmän kuin puolen tuuman päässä siitä.\n\nMinulle kerrottiin sittemmin, että tuo ilkeä miekkatemppu tehdään\njoskus ennen oikeata mestaamista. Kolmannella iskulla tavallisesti\nvasta uhri tapetaan.\n\nLaamat huusivat vieläkin vaatien päätäni. Mutta tällä kertaa oli pombo\ntaipumaton ja kieltäytyi jatkamasta verityötä. He kokoontuivat hänen\nympärilleen ja näyttivät hyvin vihaisilta. He huusivat, ulvoivat ja\ntemppuroivat hurjimmalla tavalla. Mutta pombo seisoi siitä huolimatta\nliikkumatonna ja katseli minua taukoamatta melkein kunnioittavasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällä välin oli Mansing saapunut. Hän oli monasti pudonnut\nsatulattomasta hevosestaan ja jäänyt jälkeen. Nerba päästi nyt\ntukastani irti ja eräs toinen mies tuuppasi minua edestä, niin\nettä kaaduin selälleni. Mansing tuotiin esille ja sidottiin samaan\njalkapuuhun kuin minä. Sanoivat aikovansa ensin mestata palveliani ja\neräs laama kävi kiinni hänen kurkkuunsa. Minut nostettiin istumaan\nja kasvoilleni heitettiin vaate, etten näkisi mitä tapahtui. Kuulin\nMansing raukan valittavan. Sitten seurasi kuoleman hiljaisuus. Minä\nhuusin häntä, mutta en saanut vastausta ja päätin siitä, että hän jo\noli kuollut.\n\nTässä kamalassa epätietoisuudessa sain olla yli neljännestunnin, kunnes\nhe vihdoin ottivat vaatteen kasvoiltani ja minä näin Mansingin makaavan\nedessäni jalkapuuhun sidottuna ja melkein tiedotonna, maitta kuitenkin\nvielä elossa. Hän kertoi sittemmin, että minun huutaessani häntä, oli\neräs laama pannut kätensä hänen suullensa ja toinen oli tarttunut niin\nlujasti hänen kaulaansa, että hän oli tukehtumaisillaan. Hetken perästä\ntuli hän taas täyteen tajuntaan. Hän osoitti näinä kauheina hetkinä\noikein ihmeteltävää mielen malttia.\n\nMeille sanottiin, että mestaamisemme oli vaan lykätty seuraavaan\npäivään. Sillä välin meitä vielä kidutettaisiin. Joukko laamoja ja\nsotamiehiä seisoi ympärillämme meihin tuijottaen. Otin tilaisuudesta\nvaarin ja pyysin eräältä lihavalta munkilta vähän ruokaa.\n\n\"Minun on kovin nälkä. Olkaa hyvä antakaa minulle vähän riisiä,\njaakinlihaa, _ghuria_, teetä ja kaurajauhoja!\" pyysin parhaalla\nTiibetinkielelläni.\n\n\"_Hum murr, maharaja!_ (Minä tahdon voita, teidän majesteettinne!)\"\ntokasi nyt Mansingkin, puoleksi Hindustanin puoleksi Tiibetinkielellä.\n\nTämä ihan luonnollinen ruuan pyyntö näytti kovin huvittavan lähellä\nseisovia, niin että vedet tuli heidän silmiinsä, mutta nälkäämme he\neivät tyydyttäneet.\n\nPäivä läheni nyt loppuansa, mutta kiusaajamme eivät väsyneet kertomasta\nmeille, että he seuraavana päivänä löisivät meiltä pään poikki. \"Sillä\nte tuskin tuotatte meille mitään tuskaa,\" vastasin minä. \"Sillä\njollette anna meille mitään ruokaa, kuolemme me huomiseksi nälkään.\"\n\nEn tiedä pitivätkö he tämmöisen tapauksen mahdollisena, vai vaikuttiko\nheihin jokin muu seikka, mutta moni väkivaltaisimmista laamoista,\nniiden joukossa eräskin, joka oli ottanut osaa Khanden Singin\nkiduttamiseen edellisenä päivänä, muuttui nyt äkkiä kummallisen\nkohteliaaksi. Kaksi laamaa lähetettiin luostariin ja palasivat sieltä\ntuoden tsambaa ja ison _raksang'in_ höyryävää teetä. Olen tuskin\nkoskaan syönyt suuremmalla halulla, vaikka munkit pesemättömin sormin\ntuppasivat ruuan suuhuni niin kiireesti, että olin tukehtumaisillani.\nMinä söin ja virutin tsambaa alas kurkusta voin sekaisella teellä, jota\nhe suoraan raksangista kaasivat suuhuni.\n\nMansingin, jonka uskonto ei sallinut hänen syödä muunsäätyisten\nhenkilöitten pitelemää ruokaa, täytyi lopulta nuolla ruuan suorastaan\npuukupista.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESKAHDEKSAS LUKU.\n\nIlon loppu. — Mansing ja minä samassa onnettomuudessa. — Selittämätön\narvoitus. — Aivot työskentelevät kidutettaessakin. —Tieteelliset\nkoneeni. Valokuvalevyt hävitetään. — Tiibettiliiisten kohteliaisuus ja\njulmuus. — Noiduttu sieni. — Onneton laukaus.\n\n\nAloimme juuri tuntea vähän helpotusta, kun siitä taas äkkiä tuli loppu.\n\nEräs laama tuli alas luostarista ja jakeli käskyjä oikealle ja\nvasemmalle. Nyt syntyi taas liikettä. Taas hyökättiin meidän\nkimppuumme. Jalkani päästettiin siteistä ja minut nostettiin taas\njalkapuun terävälle särmälle seisomaan vielä enemmän hajasäärin kuin\nedellisellä kerralla. Sitten kiedottiin nuorat säärteni ympäri ja minut\nsidottiin jalkapuuhun samalla tavalla kuin viimein. Mutta ei siinä\nkyllin: hurjistuneet laamat vetivät kahlitut käteni taakse selälle ja\nvetivät nuoran kahleitten läpi.\n\nNäin tehtyänsä vetivät he nuoran minun taakseni pystytetyn tolpan\npään reikään, kiristivät sitä, kunnes molemmat käteni nuorassa niin\nkiristyivät, että ne olisivat katkenneet, elleivät olisi olleet niin\nnorjat kuin minun käsivarteni ovat. Kun yhdistetyin voimin eivät\nenää voineet tuumaakaan kiristää, repimättä ruumistani palasiksi,\nkiinnittivät he nuoran. Olin nyt puoleksi riippuvassa asennossa ja\ntuntui siltä kuin olisivat kaikki luuni lohjenneet lomistaan. Tämä oli\nkidutuspenkki alkuperäisessä muodossaan. Ruumiin paino lisäsi joka\nhetki tämän kamalan kidutuksen vaivoja. Mansing ripustettiin jaloistaan\nsamaan puuhun vastapäätä minua, ei kuitenkaan niin hajasäärin kuin\nminä. Sitten pingotettiin nuora Mansingin kaulasta minun kaulaani,\nikäänkuin meidän asentomme ei jo olisi tarpeeksi epämukava.\n\nAlkoi kova sade, ja he juoksivat kaikin tavallisuuden mukaan katon\nalle, mutta me saimme jäädä sinne missä olimme. Repaleiset vaatteemme,\njotka tuskin meitä verhosivat, kävivät läpimärjiksi. Toisena hetkenä\nolimme kylmänkankeita, toisena taas kuumeiset. Ympärillemme asettuneet\nvartiat olivat paremmaksi vakuudeksi tuoneet pari vahtikoiraa, jotka he\nsitoivat paaluihin.\n\nHe näyttivät olevan ihan varmat siitä, ettemme pääsisi pakenemaan.\nKääriytyivät sentähden paksuihin huopapeittoihinsa ja olivat muutaman\nsekunnin kuluttua nukuksissa. Eräs heistä liikahti unissaan ja lykkäsi\nsiinä miekkansa peitteen ulkopuolelle. Tästä aloin ajatella pakoa.\n\nParin, kolmen tunnin päästä oli ihan pimeä. Käteni ovat, kiitos Luojan,\nhyvin pehmeät ja norjat, niin että minun onnistui vetää oikea käsi\npois kahleista ja tunnin aikaa varovasti työskenneltyäni sain myös\nMansingin jalat nuorasta irti. Nyt kuiskasin, että hän hitaasti nousisi\nja jalallaan lykkäisi miekan minua kohti, kunnes ulottuisin kädelläni\nsiihen. Jos tämä uhkayritys onnistuisi, voisin pian leikata sekä minun\nettä Mansingin nuorat, ja sitten me, miekka kourassa, uskaltaisimme\njuosta hengen ja vapauden edestä.\n\nMansing ei kuitenkaan osannut liikkua äänettömästi ja keveästi.\nIloissaan siitä, että luin osaksi tunsi itsensä vapaaksi, teki\nhän äkkinäisen liikkeen jalallaan. Tämä oli kylliksi herättämään\nkoirat, jotka heti nostivat melun. Vartiamme olivat tuossa tuokiossa\njaloillaan, mutta pelkureita kun olivat, juoksivat he pois tuomaan\nlyhtyjä, niinkuin sanansa kuuluivat.\n\nPimeän suojaamana oli minun taas onnistunut pistää käteni kahleisiin,\nja olin tuskin tuon tempun tehnyt, kun sotamiehet palasivat lyhtyineen.\nOlin nukkuvinani. Tarkastaessaan huomasivat heti, että nuorat Mansingin\ntoisesta jalasta oli höllitetty. Sitten he tarkastelivat minun käsiäni\nja näkivät niitten olevan samalla tavalla kuin olivat ne asettaneet.\nSamoin oli jalkojen laita. Vihdoin tutkivat he myös Mansingin käsiä ja\nlöysivät ne yhä vaan sidotuiksi paaluun hänen takanansa.\n\nTiibettiläiset olivat hyvin hämmästyksissään tästä salaperäisestä\ntapauksesta. He olivat ihan peljästyksissään. He alkoivat, huutaa\napua. Muutamassa silmänräpäyksessä tuli joukko laamoja luostarista ja\npiirittivät paljastetuin miekoin meitä. Eräs heistä, joka oli muita\nvähän rohkeampi, löi Mansingia piiskalla ja varoitti meitä vielä kerran\nhutiloimasta nuorissa, jollemme tahtoisi joutua mestattaviksi. Nyt\nMansing taas sidottiin ja entistä lujemmin.\n\nVarmuuden vuoksi asetettiin lyhty Mansingin ja minun välilleni, ja\nkoska vielä ankarasti satoi, levitettiin vaate sen yli, ettei se\nsammuisi. Kello kuuden aikaan aamulla höllitettiin Mansingin jalat,\nmutta ei käsiä. Minä sitävastoin jätettiin samaan vaivalloiseen\nasemaan. Sääreni, käsivarteni ja käteni olivat käyneet ihan\ntunnottomiksi ja ensimmäisten kuuden tai seitsemän tunnin jälestä en\nenää tuntenut varsinaista kipua. Jäseneni puutuivat vähitellen toinen\ntoisensa perästä ja minä sain havaita, kuinka kummallista on kantaa\nelävää päätä elottomassa ruumiissa. Sangen merkillistä on, kuinka\naivot tämmöisissä olosuhteissa voivat jatkaa toimintaansa näennäisesti\nvälittämättä muun ruumiin hajaantumisesta.\n\nPäivä, joka nyt alkoi, oli täynnä merkillisiä tapahtumia. Aurinko oli\njo korkealla taivaalla, kun pombo tuli alas luostarista, mukanansa\nsuuri seurue munkkeja. Hän oli ratsun selässä, vaikka matka oli hyvin\nlyhyt. Telttansa kohdalla hän astui hevosen selästä. Hänen käskystään\ntuotiin ja avattiin minun tieteellisiä koneita sisältävät laatikkoni.\nSotamiehet ja munkit näyttivät hyvin hullunkurisilta, kun olivat\nsamalla sekä uteliaita että pelkoja pidellessään minun tavaroitani.\nMinä sain aina selittää mihin mitäkin konetta käytettiin ja se oli\nvarsin vaikeata, kun he olivat niin perin taitamattomia käsittämään -ja\nkun minun Tiibetin taitoni oli niin aivan heikko. Sekstantti herätti\nheissä epäluuloja, samoin ja vielä enemmän korkeuden mittaajakoneet,\nniissä kun oli lämpömittaria messinkitorvissa, joita he pitivät\njoinakin ampuma-aseina. Sitten aukelivat he joukon laatikoitani,\njoissa oli valmistumattomia valokuvalevyjä. Päivänvaloon joutuneina\nne tietysti muutamissa silmänräpäyksissä menivät mitättömiksi; näin\nhävisivät kaikki kuvani, mitkä Mansarovarista asti olin ottanut. Pombo,\njolla nähtävästi oli parempi havaintokyky kuin muilla, huomasi levyjen\npäivän valossa kellertyvän.\n\n\"Mikä on siihen syynä?\" kysyi pombo.\n\n\"Se on merkkinä siitä, että te saatte kovan koston kaikesta, mitä\nminulle teette ja olette tehneet.\"\n\nPombo viskasi levyn pois ja säpsähti pahasti. Hän käski kaivaa kuopan\nmaahan, vähän matkan päähän ja haudata levyt sinne. Sotamiehillä\nei kuitenkaan ollut tähän työhön halua, eikä heitä saatu koskemaan\nlevyihin, ennenkuin munkit antoivat heidän maistaa pamppua. Sitten\nvasta potkivat he levylaatikot savikuoppaan, ja sinne katosi ainiaaksi\nminun moniviikkoinen työni.\n\nNyt tuli värilaatikkojen vuoro. \"Mitä sinä näillä teet?\" parahti\nvimmainen laama, osoittaen viattomia maaliastioitani.\n\n\"Minä maalaan tauluja.\" — \"Valehtelet! Keltaisella sinä etsit kultaa\nmaasta ja sinisellä urkit malakiitin piilopaikkoja.\"\n\nSanoin heille, että niin ei ollut asianlaita ja että minä, jos\npäästäisivät käteni kahleista, heidän silmiensä edessä maalaisin\ntaulun. Mutta ehdotusta ei otettu kuuleviin korviin.\n\nHeidän huomionsa kääntyi nyt kokonaan siihen suureen summaan kultaa ja\nhopeata, jonka he laatikoistani löysivät. Mutta pombo kielsi ankarasti\nkenenkään kajoamasta rahoihini.\n\nKäytin tilaisuutta pyytääkseni lahjoittaa laamataloon 500 rupia ja\nsanoin samalla pombolle, että hän saisi ottaa minulta lahjaksi minun\nMartin-Henry kiväärini, jonka olin huomannut häntä hyvin miellyttävän.\nMolemmat tarjoukset hyljättiin. Laamatalo oli muka kyllin rikas,\neikä myös pombon arvon mukaista ollut korkeana virkamiehenä kantaa\nampuma-aseita. Hän oli kuitenkin sangen iloinen tarjouksesta ja tuli\npersoonallisesti minua siitä kiittämään. Näissä tiikeri-ihmisissä\noli tosiaankin kummallinen sekasotku kohteliaisuutta ja julmuutta.\nSilmänräpäyksessä saattoivat vaihettaa näistä toisen toiseen, aivan\nniinkuin vaatetta vaihdetaan.\n\nHe olivat nyt päässeet laatikon pohjaan asti, kun pombo sangen\nvarovaisesti nosti muuanta omituisesti mytistynyttä mykeröä.\n\n\"Mikä tämä on?\" kysyi hän ja nosti tuon kappaleen ilmaan. Näköni oli\nheikontunut, niin etten aivan selvään esinettä heti erottanut etäältä,\nmutta kun toivat sen silmieni eteen, tunsin kohta kauvan kaivatun\npesusieneni, jonka Khanden Sing tavallisella taidollaan oli sijoittanut\nlevyjen alle laatikon pohjalle. Alkuaan suuri ja pullea sieni oli nyt\nlitistynyt parin sentin paksuiseksi.\n\nTiibettiläiset saivat taas hämmästymisen syytä tästä uudesta ilmiöstä,\njota he luulivat taulaksi. Sitä kosketeltiin erittäin varovasti, sillä\njoku laama pelkäsi sen paukahtavan.\n\nKyllikseen katseltuansa sientä nakkasivat sen syrjään. Sieni solui\npieneen lätäkköön. Tässä minä sain mainion tilaisuuden pelottaa\nvartioitani. Puhuttelin sientä englantilaisilla sanoilla, mitä mieleeni\nosui, ikäänkuin olisin loihtinut. Tätä outoa käytöstään laamat ja\nsoturit tietysti rupesivat tarkkaamaan eivätkä osanneet salata\nkauhuansa, koska sieni veteen tultuansa paisui sitä myöden kun minä\nääntäni korotin.\n\nTiibettiläisten näytti olevan alussa vaikea uskoa omia silmiänsä ja\nniin he lopuksi kauhistuivat minun luultua taikataitoani, että enin osa\nheistä syöksi oikopäätä tiehensä.\n\nHetken päästä laamat kuitenkin palasivat takaisin. Eräs otti minun\nkivääriin ja toiset käskivät hänen ampumaan. Hän tuli minun tyköni ja\nkäski minun selittämään kuinka tämmöinen pyssy ladataan. Minä neuvoin\nja hän pistikin patroonan lukkuun, mutta ei pannut salpaa oikein\nkiinni. Kun minä häntä huomautin tästä vaarallisesta varomattomuudesta,\niski hän minua pyssyntukilla päähän. Tiibettiläiset ampuvat omilla\npyssyillään niin, että pitävät tukin aivan kiinni kasvoissaan eikä\nolkapään nojassa niinkuin me. Tuossa tiibettiläisessä asennossa laama\nnyt tähtäsi toista jaakkiani, joka rauhallisena söi ruohokentällä\nnoin 40 askeleen päässä meistä. Kaikki odottivat jännityksessä ja\nlaama laukasi. Pamaus oli tavallista kovempi, mutta pyssyn piippu\nhalkesi ja tukki tönäsi hirveällä ponnahduksella laamaa kasvoihin.\nKivääri singahti hänen käsistänsä ilmaan pyörien pudotessaan pari\nkertaa ympäri, ja laama parka lennähti selällensä maahan, potkien ja\nparkuen kuin pahainen lapsi. Hän oli saanut silmillensä, niin että nenä\nlitistyi ja toinen silmä meni puhki.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPombo oli ollut enimmän ajan iltapäivää paikalla ja tarkastellut\nminua, milloin säälin, milloin kunnioituksen ilme silmissään. Näkyi\nselvästi, että hän vain pakosta oli antanut minua rääkätä. Laama raukan\nkohtaloa hän aikalailla nauroi. Ja luulempa hänen siitä melkein olleen\nhyvillään, sillä oltuaan tähän asti kahden vaiheilla tappaako minun vai\neikö, oli kuin hän nyt olisi saanut viittauksen, että tuo ei taida olla\nviisaasti tehty.\n\nRyöstettyä kultasormustani olin monta kertaa pyytänyt takaisin, mutta\naina suotta, sillä siinä arveltiin asuvan taikavoiman niinkauvan kuin\nse minulla olisi, ja senvuoksi se tarkoin kätkettiin, etten sen avulla\nkatkoisi köysiäni ja pääsisi heidän käsistänsä. Pombo neuvotteli\nuudestaan laamainsa ja upseeriensa kanssa. Sen perästä tuli auringon\nlaskussa sotamiehiä minun luokseni, päästivät jalkani jalkapuusta ja\nlaskivat köyden, jolla käteni oli kiristetty tolppaan takanani. Nuorat\nolivat painuneet nilkkoihin syvälle, niin että niistä lohkesi nahkaakin\nnyt kun köydet irroitettiin. Näin loppuivat ne kamalimmat neljäkolmatta\ntuntia mitä milloinkaan olen viettänyt.\n\nEn ensimmältä tuntenut sanottavaa huojennusta, kun siinä olin\npitkänäni maassa, sillä koko ruumiini tuntui kuin kuolleelta. Tunti\ntoisen perästä kului eikä elon virtausta tuntunut. Pelkäsin jo, että\nolisin kokonaan halvattu ja että iäksi olisin menettänyt jalkojeni\nliikkumiskyvyn. Vasta kolmen tunnin päästä tunsin verenkulun oikeassa\njalassani. Tuntui kuin olisi veitsen nirkolla pistelty pitkin säärtä.\nKäteni olivat samoin puuduksissa, mutta antaantuivat pikemmin.\n\nSillä välin oli pombo tuottanut paikalle joko minua huvittaaksensa\ntai rikkauksillaan komediaksensa, sata hevosta, muutamat niistä\nuhkeissa taanneissa. Pombo istui kauniimman selkään ja ajoi, tuo hirveä\n_tarami_-ase kädessään, kerran laamatalon ympäri. Palattuaan komensi\nhän miehiänsä, ja erä sotaisia leikkejä alkoi. Ensin ammuskeltiin ja\ntähtäiltiin minun kunnon jaakkejani mutta suureksi mielihyväkseni\njaakit eivät edes haavoittuneet. Toinen sarja oli ratsuleikkejä,\njoissa Tiibettiläiset saivat näyttää mestariuttansa ratsastuksessa ja\nerinkaltaisten urheilutemppujen tekemisessä huimaavimmalla vauhdilla\nkiitäessään niinkuin kasakat.\n\nNäytelmä huvitti minua sangen suuresti ja kun ilmaisin ihmettelyäni\nhevosten kauneudesta, antoi pombo tuoda upeimmat lähelleni ja paremmin\nnähdäkseni nostatti minun istumaan. Pombo näytti sangen vakavalta.\n\n\n\n\nKOLMASKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.\n\nPombon kohteliaisuus. — Lumouskarkelo. — Myrkkyjuomaa. — Epätietoisina,\nkohtalostamme. — Enteitä tiedustellaan. — Meidät on säästettävä. —\nIkävä matka. — Khanden Sing hengissä. — Rajalle. — Pitkiä ja raskaita\nmarssia. — Verellä piirretty kartta.\n\n\nTilani kävi nyt keveämmäksi, sillä nöyryyttävä asentoni vaivasi minua\nyhtä paljon kuin itse rääkkääminen. Pombo kehotti minua katsomaan\ntelttaan, johon päin hän nyt itse lähti. Teltan aukko oli avara.\nSotamiehet laahasivat minut sinne, jotenka hyvin saatoin nähdä, mitä\nsisällä tapahtui.\n\nKaksi vahvaa laamaa tuli telttaan, pombo keskessään. Kaikki muut\nkäskettiin ulos. Teltta suljettiin, mutta avattiin muutaman minuutin\npäästä. Sillä aikaa oli jymykello kutsunut luostariveljet kokoon ja\nkohta tuli joukko heitä pombon telttaan.\n\nPombo istui korkeaselkäisellä tuolilla teltan keskellä\nkeltaisessa kauhtanassaan, neliskulmainen hattu päässään ja nuo\nkaksi saattaja-laamaa hänen sivuillaan. Pombo oli epäilemättä\ntietäjähuumeessa. Hän istui liikkumatonna, kädet polvilla ja pää\npystyssä. Jonkun minuutin hän istui niin. Sotamiehet ja kokoontunut\nkansa teltan ulkopuolella laski polvillensa, paljain päin ja\nrukouksiansa mumisten. Toinen saattaja-laama, joka nähtävästi oli\nhyvä hypnotiseeraaja eli nukuttaja, laski kätensä pombon olkapäille.\nTämä nosti nyt hitaasti molemmat kätensä ylös ja istui ison aikaa\ntuossa asennossa jäsentänsä järkähtämättä ikäänkuin kivettyneenä.\nLaama peukaloksi nyt Pombon kaulaa, jolloin pää alkoi äkkiä kääntyä\nvasemmalta oikealle. Nukuttaja lausui sitten taikojansa, ja pombo\nalkoi heti kummallisesti kiemurrella ruumistansa, väännellen samalla\nkertaa päätä, käsiä, vartaloa ja jalkoja. Hän laittautui tai paremmin\nlaitettiin raivoon, joka kesti pienen aikaa. Sillä aikaa hartaat\nkuuliat ja katsojat tunkeutuivat yhä likemmäksi pomboa, jupisivat\nrukouksiansa, huokailivat raskaasti, huudahtelivat hämmästyksestä ja\npelosta, nähdessään pombon rajuja ruumiin vääntelemisiä. Välistäin\nnämät suonenvedon tapaiset nykäykset päättyivät eriskummallisella\ntenällä. Pombo kiertyi ihan kahden kerran, niin että pää uloni jalkain\nvälistä ja korkea töröhattu hiveli pitkin pituuttaan maata.\n\nVihdoin tarttui nukuttaja käsin pombon päähän, katsoi häntä terävästi\nsilmiin, hieroi hänen otsaansa ja herätti hänen. Kalpeana ja väsyneenä\nistui pombo tuolillaan nojossansa. Hattu oli pudonnut sileäksi\najellusta päästä, josta siis selvisi että hänkin oli laama, ja niinkuin\nolemme nähneet, korkea-arvoinen sekä luultavasti Dalai-laaman lähin.\n\nNäiden uskonnollisten menojen perästä annettiin kullekin läsnäolialle\n_kata_, joka sitten pistettiin ja kätkettiin takin helmuksiin.\n\nKun pombo tuli koreasta teltastaan, onnittelin minä häntä onnistuneesta\nkarkelosta, mutta ilmoitin samalla, että minun on kovin nälkä ja\nettä liha ja tee maistuisi mainiosti. Vähän päästä tuotiin minulle\nerittäin hienoa jaakin-paistia sekä runsaasti tsambaa. Mutta vaikka\nolinkin nälkäinen, oli kuitenkin sangen vaikeata niellä pieniäkään\npaloja, arvattavasti ruumiin rääkkäyksen ja puutumisen tähden, kun olin\nkokonaan runneltu.\n\nKun pombo oli poistunut ja ilta tuli, sidottiin minä taas jalkapuuhun,\nmutta ei niin hajasäärin kuin tätä ennen. Käteni myös kytkettiin\ntolppaan, mutta ei niin kiristykseen kuin edellisellä kertaa.\n\nMyöhään illalla tuli luostarista viisi kuusi laamaa tuoden muassaan\nsoihdun ja suuren messinkimaljan, jossa he sanoivat olevan teetä.\nYksi laamoista oli äskeinen ampuja, pää käärössä. Kun hän niin sangen\ninnokkaasti tahtoi, että minä joisin lämmintä teetä kylmän yön varalta,\nheräsi epäluuloni. He panivat maljan huulilleni, mutta minä kastoin\nvaan huuliani sekä kielsin maistavani enempää ja syljin pois suustani,\nmitä sinne olivat kaataneet. Joku tippa kuitenkin meni alas ja muutaman\nminuutin päästä sain niin pahan vatsanpurun, että siitä monta päivää\nkärsin. Juomassa oli varmaan myrkkyä.\n\nSeuraavana aamuna oltiin yhä vielä epätietoisia, mitä meille\ntehtäisiin. Muutamat laamat kiivaasti vaativat meidän mestaustamme,\nmutta pombo ja toiset laamat olivat yöllä päättäneet, että meidät on\nlähetettävä takaisin rajalle. Pahaksi onneksi oli pombo myöhemmin yöllä\nnähnyt unennäön, jossa henki oli käskenyt hänen tappamaan meidät, jos\ntahtoisi pidättää maastansa onnettomuutta, joka muussa tapauksessa\ntuhoa tuottaisi. \"Plenkin saat huoleti tappaa,\" oli henki sanonut,\n\"ei kukaan sinulle siitä mitään tee. Plenkit pelkäävät taistella\nTiibettiläisten kanssa.\"\n\nEi kukaan laama ryhdy mihinkään tärkeään toimeen, kysymättä sitä\nennen neuvoa ennustajilta sekä loihtutemppuja tekemättä. Pombokin\nkäski erään laaman leikata suortuvan tukastani, jonka tämä tekikin\ntylsällä veitsellään. Sitten meni pombo hiussuortuva kädessä luostariin\nneuvoa kysymään. Suortuvaa tarkastettiin, loihtimisia toimitettiin ja\nvastaukseksi saatiin, että jos ei maahan tahdota tuoda suurta vaaraa,\npitää minut mestattaman.(Laaman oman kertomuksen mukaan Englannin\nvaltiolliselle asiamiehelle _Karak Singille_ Intian rajalla.)\n\nPombo ratsasti takaisin nähtävästi tyytymätönnä ja käski nyt leikata\nkynnen minun varpaastani. Niin tehtiinkin samalla tylsiköllä ja taas\nkysyttiin luostarin tietäjiä, mutta saatiin valitettavasti sama vastaus.\n\nPinteen tiedustaminen tapahtuu tavallisesti kolme kertaa niiden\nkokoontuneiden ylilaamojen neuvostossa, jotka ovat koko maakunnan\npääneuvostona. Kolmannella kertaa jätetään ennustajalle eli oraakelille\nsormen kynsi. Laama, joka tuli tätä minulta leikkaamaan, tutki tarkoin\nminun kättäni, levitti sormet hajallensa ja ilmaisi sitä tehdessään\nsuurta kummastusta ja hämmästystä. Muutamassa silmänräpäyksessä\nkokoontui silloin laamoja ja sotamiehiä meidän ympärillemme ja toinen\ntoisensa perästä he tutkivat minun köytettyjä käsiäni, aivan samoin\nkuin viilaama ja munkit Tukkerin luostarissa. Sana lähetettiin\npombolle, joka kiireesti saapui ja samoin tarkkaili minun sormiani.\n\nMuutaman viikon päästä vapaaksi päästyäni sain Tiibettiläisiltä kuulla\nheidän kummastuksensa syyn. Nahka sormieni välissä ulottuu tavallista\npitemmälle ja tätä luonnon oikkua pidetään Tiibetissä erittäin\nmerkillisenä. Jolla on semmoiset sormet, on Tiibettiläisten mielestä\n\"kova\" kaikkea vastaan: häntä ei mikään saa kuoliaaksi. Lyö tai lykkää,\niske tai ammu häntä, vahingoittamattomana hän vaan pysyy. Mikä salainen\nvoima minun henkeni Tiibetissä säilytti, jätän Tiibetin oppineitten\nlaamaherrojen yhä harkittavaksi. Varma kuitenkin on, että tämä heidän\ntaikaluuloinen käsityksensä minun käsistäni suuresti joudutti pombon\npäätöksentekoa meistä ja meidän kohtalostamme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPombo käski nyt, että minun henkeni säästettäisiin ja että minä vielä\nsamana päivänä lähtisin paluumatkalle päin Intian rajaa. Hän otti minun\nrahoistani 120 rupia, jotka hän pisti minun taskuuni matkan varalle.\nMinua ja palvelioitani pitäisi kohdeltaman hyvin, vaikkakin saisimme\nolla yhä köysissä.\n\nKun kaikki oli valmisna, vietiin minä ja Mansing jalkaisin Toksemiin.\nVartioinamme oli 50 ratsastajaa. Surkeasta tilastamme huolimatta\ntäytyi meidän käydä hyvin nopeasti. Sotamiehet taluttivat minua kuin\nkahlekoiraa, laahasivat ja raastoivat, kun hengästyneenä ja väsyneenä\nen jaksanut pysyä heidän hevostensa tasalla. Matkalla kahlasimme monen\nkylmän ja syvän virran yli.\n\nToksemissa löysin suureksi ilokseni Khanden Singin vielä hengissä.\nHänet oli suljettu vartiahuoneeseen, jossa hän oli saanut olla neljä\npäivää tolppaan köytettynä ilman palaakaan ruokaa ja tippaakaan vettä.\nMinut oli hänelle ilmoitettu tapetuksi. Hän oli mitä onnettomimmassa\ntilassa, puolikuolleena rääkkäyksestä vilusta ja nälästä.\n\nYöksi meidät majoitettiin vahtitaloon, jossa olimme tukehtua savuun.\nHuone oli täynnä meluavia peluriratsastajia. Seuraavana päivänä\npääsimme Khanden Sing ja minä jaakkien selkään kuormasatulalle, mutta\nMansingin täytyi kävellä ja häntä hosuttiin armottomasti, kun hän oli\nväsymyksestä nääntymäisillään. He sitoivat hänen kaulaansa nuoran,\njosta häntä laahattiin. Vartiamme käskivät joka kylässä tuoda itselleen\nuudet hevoset sekä virvokkeita. Kuljimme erittäin joutuisasti. Viitenä\nensi päivänä taivalsimme yli puolen kolmatta sataa kilometriä. Pisimmät\npäivämatkat olivat 67 kilometriä. Sittemmin ne toki lyhenivät.\n\nPaljon kärsimme näillä pitkillä päivämatkoilla, kun ratsastajat eivät\nantaneet meidän syödä kuin joka toinen tai joka kolmas päivä, ettemme\nmuka vahvistuisi. Kaikki tavaramme oli viety meiltä. Vaatteemme olivat\nryysyinä ja elävissä. Olimme silloin avojaloin ja muutoin melkein puoli\nalastoinna. Yöksi meidät aina köytettiin kovemmin ja saatettiin niin\njättää yksiksemme taivasalle. Ilman mitään suojaa saimme siten virua\njoko lumella tai märässä maassa. Vartiat tavallisesti pystyttivät\nteltan ja keittivät teetä vähän matkan päässä meistä.\n\nMolemmat palveliani olivat minulla avussa, istuen sivullani tai muuten\nvarjostaen minua vartioittemme silmiltä, niin että minun onnistui\nsuurella vaaralla ja varovaisuudella tehdä muistelmia matkaltamme\npienelle paperille, joka oli Tiibettiläisten tarkastuksesta säilynyt\ntakkini povitaskussa. Samoinkuin piinapölkyssä tapasin nytkin vetää\noikean käteni pois käsiraudoista yöllä ja pikakirjoittaa pienellä\nluunsirpaleella, jota kastoin vereeni, lyhyitä muistelmia; piirsin\ntäten myös kartan-luonnoksen paluumatkastamme.\n\nHavainnoita ei nyt tietysti koneitten puutteessa sopinut tehdä muualta\nkuin ruumiini varjosta päivän paisteessa. Täten koetin saada selvää\nsuunnastamme. Sade- ja lumipäivinä täytyi tyytyä ainoastaan edellisten\npäivien havaintoihin.\n\n\n\n\nNELJÄSKYMMENES LUKU.\n\nVatsapuhuja. — Kauheita mutta opettavaisia päiviä. — Braamaputran\neteläinen lähde. — Hyvästi Jutsang! — Paremmat ajat. — Suuria kyliä. —\nTorjumin leiri. — Tokhim. — Vanhoja tuttuja. — Soittoniekkoja. — Kylpy\nMansarovarissa.\n\n\nNiinkuin lukia kartan punaisesta viivasta näkee, kuljimme ensin\nlänteen, sitten länsiluoteeseen, luoteeseen, länteen ja taas\nluoteeseen, seuraten Braamaputraa etelämpänä kuin menomatkalla, ja\nniin saavuimme Jutsangin eli Keskimaakunnan rajalle. Vartiamme olivat\nsekä tylyjä että kaikin tavoin raakoja ja häijyjä meitä kohtaan. Pari\nratsumiestä oli kuitenkin ystävällistä ja pitivät meistä huoltakin\nsekä antoivat meille vähän voita tai tsambaa, kun vaan kumppanit eivät\nhuomanneet. Vartioita vaihdettiin niin usein, ettei meillä ollut\ntilaisuutta tutustua heihin eikä ystävyntyä, ja jokainen uusi joukko\noli aina entistänsä pahempi.\n\nEräänä päivänä eräs lystillinen temppu herätti heissä kauhua. Olimme\npysähtyneet erään kallion lähelle ja ratsastajat olivat asettuneet\nnoin kahdenkymmenen askeleen päähän meistä. Kun olin kaikin keinoin\nturhaan koettanut herättää häissä lurjuksissa pelkoa ja kunnioitusta\nminua kohtaan, käytin viimeksi vatsapuhujan-taitoani, jota vanhastaan\nosasin. Olin puhuvinani jollekin ja saavinani vastauksen ylhäältä\nkallionhuipulta. Tiibettiläiset joutuivat pelosta ihan suunniltaan.\nKysymykseensä kuka tuolla ylhäällä oli, vastasin, että siellä oli eräs\ntuttavani. \"Onko se plenki?\" — \"On.\" — Silmänräpäyksessä heittivät he\nmeidät jaakkiemme selkään, nousivat itse omille pikku hevosilleen ja\nlennossa sieltä lähdettiin.\n\nSaavuttuamme eräälle paikalle, jonka tullessani olin laskenut olevan\n83°6’30\" i.p. ja 30°27’30\" p.l., huomasin olevani oikein onnen poika.\nTällä kohdalla yhtyvät Braamaputran molemmat tärkeimmät lähdehaarat\nyhdeksi joeksi. Toinen, jota olin menomatkallani seurannut, tulee\nluoteesta, toinen länsiluoteesta. Tiibettiläiset valitsivat ilokseni\neteläisen tien, ja sain siis nähdä joen toisen varsinaisen alkuhaaran.\nSe alkaa pienestä lätäköstä tasangolla noin 82°47’ i.p. ja 30° ja\n33’ p.l. Minä nimitin pohjoisen haaran oman nimeni mukaan, jota ei\nkatsottane sopimattomaksi, koska olin ensimmäinen siellä käynyt\nEurooppalainen ja koska matkanikin tapahtui näin omituisissa oloissa.\nTämä osa vankeusaikaamme, vaikkakin köyhä vaiheista, oli varsin\nopettavainen. Matkalla sain nim. jonkun ystävällisen sotamiehen\nlaulelemaan tiibettiläisiä laulujansa, jotka olivat hyvin shokalaisten\nlaulujen kaltaisia. Samoin onnistui minun kyselemällä saada heiltä\nkoko joukon tietoja Tiibetistä ja Tiibettiläisistä, joita sitten omien\nhavaintojeni lisäksi olen tässä kirjassa kertoellut.\n\nMe olimme tulleet Jutsangin maakuntaan pitkin Maiun-solan rinteitä,\nmutta nyt jätimme tämän maakunnan kulkien etelämpää alemmasta solasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaelsimme nyt luoteiseen suuntaan. \"Pyhän\" maakunnan hyvästi\njätettyämme alkoi vartioitten tylyys vähitellen talttua. Saimme nyt\nuseammin ostaa ruokaa niillä minun rahoillani, jotka pombo oli minun\ntaskuuni pistänyt. Aterioidessamme ratsastajat irroittivat kätemme\nkäsiraudoista ja kytkivät sen sijasta jalat. Saimme myös heiltä\nlainaksi astioita vähän lämmintä ruokaa keittääksemme, jota pitkään\naikaan emme olleet nauttineet. Tämä oli erittäin virkistävää.\n\nKuljettuamme poikki sen polun, jota myöten me olimme Tiibettiin\ntulleet, kuljimme nyt pohjoisemmassa, yhtäsuuntaisesti erään\naaltomaisen ylätasangon kanssa. Näin väistimme sen suoperäisen\ntasangon, jota Tiibettiin mennessä oli ollut niin vaikea kulkea.\nNäimme siellä täällä joukon mustia telttoja ja eräänä iltana kun\nleiriydyimme muutamien pikku järvien lähelle, saimme ostaa kutun. Eräs\nratsastajista, kunnon mies, joka oli ollut hyvin ystävällinen meille,\nvalitsi meille pienen, hyvinvoivan eläimen, ja me odotimme ihastuksella\nsaavamme vankan aterian, kun suureksi mielipahaksemme huomasimme, ettei\nmeillä ollut asetta, millä kutun teurastaisimme. Emme voineet lyödä\nsiltä päätä poikki, kun eivät Tiibettiläiset uskoneet meille veistä\ntahi miekkaa, ja itse eivät teurastaneet eläintä meille. Vihdoin voitti\nystävällinen ratsastajamme epäilyksensä ja saatuansa kolikon, tappoi\nhän kutun kuristamalla. Kuristaen eläintä toisella kädellä, pyöritti\nhän ahkerasti toisella kädellään rukousmyllyänsä.\n\nMuutaman päivän kuluttua jouduimme suurelle lakeudelle, jossa oli erään\ntarjumin leiri, käsittäen noin parisataa telttaa. Tähän jäimme yöksi.\nSiellä oli suuri joukko laamoja ja sotamiehiä. Keskellä yötä meidät\nherätettiin ja meidän täytyi siirtyä muutaman kilometrin edemmäksi.\nAamulla varhain kuljimme ison joen yli ja jatkoimme matkaamme päin\nlounasta, kunnes illalla saavuimme Tokhimin tarjumin leiriin. Täällä\nkohtasimme samoja upseereja, jotka mennessämme olivat tuoneet meille\ntarjumin lahjat ja jotka me ajoimme pois, kun rupesivat meitä\nuhkaamaan. Tällä kertaa he olivat sangen kohteliaita. Vanhin heistä\nlausu meille kaikenlaisia kohteliaisuuksia ja ilmaisi ihmettelevänsä\nmeidän rohkeuttamme taistellessamme sellaista ylivaltaa vastaan. Vanhus\nteki parhaansa meidän hyväksemme, kutsuipa pari soittoniekkaakin\nmeitä huvittelemaan. Toisella näistä oli omituinen, neliskulmainen\nkarvalakki; hän hieroi kaaremmuotoisella jousella kaksikielistä\nsoittokonetta, ja hänen seuralaisensa, pieni poika, tanssi kömpelösti\nruumistaan vääntäen, ja kulki sitten kerjäämässä _tsambaa_.\nTiibettiläiset ovat kerjäläisille hyvin anteliaita ja kieltäytyvät\nharvoin heille jotain antamasta, olkoon sitten lahja kuinka vähäinen\ntahansa: vähän tsambaa, voita tai ghuraa.\n\nHyväksyttyämme isäntiämme ja vartioitamme lähdimme seuraavana\npäivänä Mansarovaria kohti ja saavuimme saman päivän iltapäivällä\nTukkeriu kylään ja gombaan, sekä sijoituimme samaan majataloon, jossa\nmennessämme olimme yöpyneet. Täällä riisuttiin meiltä kahleet ja\nme tunsimme itsemme verrattain vapaiksi, vaikka neljä miestä aina\nkulki sivullani ja yhtä monta vartioksi Khanden Singiä ja Mansingia.\nMinä käytin tilaisuutta kylpeäkseni Mansarovar-järvessä ja molemmat\nseuralaiseni lähettivät salaaminsa jumalillensa ja puhdistivat itsensä\npyhässä vedessä.\n\nMunkit jotka edellisellä kerralla olivat olleet niin ystävällisiä,\nolivat nyt erittäin yrmeät ja epäkohteliaat. Katseltuaan meidän\ntuloamme, vetäysivät he kaikin luostariin ja sulkivat portin. Koko\nkylänväki pysytteli myös kotosalla ja pian olimme yksinämme koko\npaikalla.\n\nOli vielä pimeä, kun meidät herätettiin ja käskettiin valmistautumaan\nlähtöön. Kun emme kyllin pikaisesti valmistuneet, laahattiin me\nmajatalosta ulos. Hartaasta pyynnöstämme saimme kuitenkin vielä kerran\nkylpeä Mansarovarissa, jonka vesi nyt kuitenkin tuntui jääkylmältä,\neikä meillä ollut mitään, niillä pyyhkisimme itseämme. Noin tuntia\nennen auringonlaskua nostettiin meidät jaakkien selkään ja lähdimme\nmatkaan kolmenkymmenen ratsastajan ympäröiminä.\n\n\n\nNELJÄSKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.\n\nWilson ja peshkari Tiibetissä. — Tahtovat viedä meitä Lumpija-solasta.\n— Me hätyytämme vartioitamme. — Lapsang. — Palaamme takaisin. — Dogmar.\n— Päivän kenraalina. — Vihdoinkin Taklakotissa. — Ystävien seurassa.\n— Kohtaus Nerban kanssa. — Kuinka vapaaksi pääsin. — Rajan yli. —\nTinker-sola Nepalissa. — Ystävällisiä alkuasukkaita. — Larkin. —\nTakaisin Tiibettiin. — Hyvästi Mansing! — Kotona.\n\n\nKuljettuamme useita tuntia pysähdyttiin teetä juomaan. Lähellämme\nlevähti mies nimeltä _Suna_, veljineen ja poikineen, jotka olin\nGarbjangissa tavannut. He kertoivat, että Intiaan oli tullut tietoja,\nettä minä ynnä molemmat palveliani olisivat mestatut Tiibetissä ja että\nt:ri Wilson ja peshkari eli valtiollinen asiamies Karak Sing silloin\nolivat menneet rajan yli, hankkimaan asiasta selkoa sekä saamaan minun\nkapineeni pois. Olin hyvin iloinen kuullessani, että he vielä olivat\nTaklakotissa. Sain Sunan menemään ilmoittamaan tri Wilsonille missä\nolin ja että olin vankina.\n\nOlin tuskin saanut tämän Sumalle ilmoitetuksi, kun jo vartiani kävivät\nhänen kimppuunsa, ja ajoivat heidät pois, sittenkun olivat ankarasti\nkieltäneet heitä olemasta missään tekemisissä minun kanssani. Kun taas\nolimme liikkeelle lähteneet, tuli eräs ratsastaja laukaten meidän\nluoksemme tuoden kiellon Jong Peniltä Taklakotista, ettemme saisi mennä\nLippu-solan kautta, johon nyt olisimme kahdessa päivässä ehtineet,\nvaan että meidän tulisi lähteä kaukaista Lumpija-solaa kohti. Tähän\nvuoden aikaan on mahdotonta päästä tästä selästä. Meidän tulisi tehdä,\nmutka, johon menisi viisi- tai kuusitoista päivää ja suurimmaksi osaksi\nkulkea lumen ja jäitten läpi. Nälkiintyneinä ja heikot kun olimme olisi\ntämmöinen marssi ollut meidän kuolemamme. Pyysimme päästä Taklakotiin,\nmutta vartiamme kielsivät. Ja tällä välin oli Jong Pen lähettänyt uuden\nsanan ja sotamiehiä valvomaan käskyn täyttämistä sekä estämään meitä\nmenemästä Lippu-solalle.\n\nVartiamme, joihin Taklakotista tulleet ratsastajat nyt olivat\nliittyneet, pakottivat meidän jättämään Lippu-tien ja me aloimme\nkulkea jäistä Lumpija-solaa kohti. Tämä oli meidän murhaamistamme, ja\nTiibettiläiset, jotka tämän hyvin tiesivät, laskivat saavansa sanoa\nintialaisille viranomaisille, että me olimme Lumpija lumessa ja jäissä\nkuolleet luonnollisen kuoleman.\n\nHe ilmoittivat jättävänsä meidät sille kohdalle, jossa lumi alkaa, ja\netteivät antaisi meille ruokavaroja, ei vaatteita eikä peittoja, ja\nettä saisimme omin neuvoin tulla toimeen niin hyvin kuin taisimme. On\nturhaa sanoa, että edessämme olisi varma kuolema.\n\nPäätimme ettemme enää kärsivällisesti alistuisi kohtaloomme, vaan että\nryhtyisimme viimeiseen keinoomme. Kuljettuamme moniaita kilometriä\nTaklakotin tien länsipuolella, kieltäydyimme menemästä kauemmaksi\nsiihen suuntaan. Sanoimme suoraan heille, että teemme vastarintaa,\njos he pakottavat meitä. Meille on yhdentekevää, kuolemmeko heidän\nmiekastaan vai palellummeko kuoliaaksi Lumpija-solassa.\n\nNeuvottomat vartaat päättivät jäädä tänne yöksi, ehtiäksensä saada\nlähettilään Taklakotiin pyytämään uusia käskyjä. Yön kuluessa tuli\nkäsky, että jatkaisimme matkaamme ja aamun tultua valmisti vartiostomme\nlähtöä Lumpijaa kohti. Silloin me kolme kokosimme vähät voimamme ja\nrupesimme äkkiä heitä kivittelemään. Kuuluu uskomattomalta, mutta\nennenkuin heihin vielä oli sattunutkaan, lähtivät meidän urheat\nsotilaamme pakoon, minkä käpälistä lähti. Me lähdimme Taklakotia kohti\nja meitä seurasi nuo pelkuri raukat nöyrimmästi rukoillen, ettemme\nenää heitä vastustaisi, vaan hyväntahtoisesti seuraisimme heitä sinne,\nmihin meidät veisivät. Muussa tapauksessa lyötäisiin heiltä pää poikki.\nMe emme välittäneet heitä kuunnella, vaan kivittämällä pidimme heitä\netäällä.\n\nOlimme kulkeneet vaan muutamia kilometriä, kun kohtasimme lauman\nsotamiehiä ja laamoja, jotka Jong Pen oli lähettänyt meitä,\nvangitsemaan meitä. Olimme semmoisessa tilassa, ettemme voineet\najatellakaan vastustaa tuommoista ylivoimaa. Mutta kun he näkivät,\nettemme olleet kahleissa, aikoivat he ampua meitä.\n\nJoukon johtajana oli Jong Penin ensimmäinen ministeri Lapsang ja hänen\nsihteerinsä. Menin heitä kättelemään. Meillä oli pitkä ja myrskyinen\nkeskustelu, mutta he olivat taipumattomat. He vaativat, että me nyt,\nkun olimme vaan muutaman kivenheiton päässä rajalta, kääntyisimme\ntakaisin ja kulkisimme suuren mutkan Lumpija-solan yli. Niin oli Jong\nPen käskenyt ja sekä minun että heidän tuli häntä totella. He eivät\nantaneet eivätkä myyneet minulle ruokavaroja, vaatteita eikä hevosia.\nMe vastustimme mitä jyrkimmin ja selitimme ennen kuolevamme tässä, kuin\nmenisimme askeltakaan kauemmaksi länteen.\n\nLapsang ja hänen seuralaisensa pyysivät minun nyt antamaan kirjallisen\nluettelon niistä Shokalaisista, jotka minua olivat Tiibettiin\nsaattaneet; aikomus oli kaiketi anastaa heidän omaisuutensa.\nSanottuani, etten osaa kirjoittaa Tiibetin enkä Hindustanin kieltä,\npyysivät he, että kirjoittaisin sen Englannin kielellä. Suostuin\nsiihen, mutta miesteni nimien ja oman allekirjoitukseni sijasta\nkirjoitin luetteloon, terveellisiä muistutuksia, arvatenkin\nTiibettiläisten hämmästykseksi, kun saivat paperin käännettynä heidän\nkielellensä.\n\nKun kuitenkin kielsivät tappavansa meitä paikalla ja kun Lapsang\noli erittäin kohtelias ja pyysi meitä ikäänkuin persoonalliseksi\nsuosionosoitukseksi häntä itseä kohtaan menemään Lumpija-solasta,\npäätin ennen suostua heidän ehtoihinsa kuin suotta kuluttaa kallista\naikaa.\n\nTämän suuren ratsujoukon vartioimana olimme tulleet lähes Kardamiin,\nkun ratsastaja täyttä laukkaa ja huutaen tuli vastaamme. Me pysähdyimme\nja hän antoi Lapsangille kirjeen. Se sisälsi käskyn, että Lapsangin\ntulee viedä meidät heti Taklakotiin.\n\nKäännyimme nyt takaisin tuon aaltomaisesti muodostuneen tasangon poikki\nGakkon-virran yläpuolella ja saavuimme myöhään illalla Dogmar nimiseen\nkylään laaksossa kahden korkean sorasavi-kunnaan välissä. Joukkomme\nenin osa vaihetti täällä hevosia ja lähti ajamaan Taklakotiin, mutta\nmeidän täytyi jäädä tähän. Vähän ajan päästä tuli Jong Peniltä uusi\nsanansaattaja, joka selitti että tämä oli muuttanut mieltänsä ja että\nmeidän sitenkin täytyy mennä Himalaijan yli Lumpija-solasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYöllä nousi kylässä aika rymäkkä. Ihmisiä juoksi edes takaisin huutaen\nja hoilaten. Suuri joukko ratsumiehiä oli saapunut.\n\nTiibetti on jaettu lääneihin eli maakuntiin, joita korkeat virkamiehet\nhallitsevat; nämät ovat ikäänkuin piirikuntien pikkukuninkaat\nalituisessa riidassa keskenään. Tämän nyt saapuneen uuden armeijan\ntulon oli myös aiheuttanut kateus ja riita tienomistuksesta.\n»Armeijassa» oli noin puolen kolmatta sataa ratsumiestä varustettuna\nkivääreillä ja miekoilla. Päällikkö tuli useiden upseerien seurassa\nminun tyköni ja puhui ja huitoi niin tuimasti, että pelkäsin taas uusia\nrettelöitä syntyvän. Ja niin tapahtuikin.\n\nÄsken tulleet olivat sotaväkeä Gyanemasta, Kardamista ja Barkasta.\nHeillä oli kovat ohjeet, että me emme millään ehdolla saisi kulkea\ntarjumin alueen lävitse emmekä mennä Lumpija-solasta. Täten ei meillä\nolisi avointa tietä rajan yli missään. Valliamme ja muutamat Jong\nPenin ratsumiehet pitivät viisaimpana vetääntyä pois pulasta, heitä\nkun oli luvultaan vähemmän. Päästäkseni lopultakin pois kaikkien\nkynsistä, suostuin innoissani kaikkiin tulioiden tuumiin ja kehotin\nheitä tarttumaan miekkaan, jos Jong Peniläiset vielä vaatisivat minun\nmenemään tarjumin alueen kautta. Kun kaikki tiet nyt olivat tukossa,\narvelin, että täältä emme pääse milloinkaan, ellemme ase kädessä\naukaise tietämme.\n\nGyaneman miehet kysyivät, suostuisinko johtamaan heitä Jong Penin\nmiehiä vastaan, jos tarve tulisi? Vaikken paljon luottanut heidän\nmiehuuteensa, suostuin kuitenkin rupeamaan heidän \"kenraaliksensa\",\nKhanden Sing ja Mansing ajutantteinani. Enimmän osan yötä käytimme\nhyökkäyssuunnitelmamme tekemiseen, ja kun kaikki oli valmistettu,\nlahjoittivat Tiibettiläiset minulle kiitollisuutensa osoitukseksi\nlampaan rinnan, tsambaa ja kaksi tiiltä teetä.\n\nVihdoin tuli aamu. Ratsukseni sain pikku hevosen, samoin Khanden\nSing ja Mansing. Uljaan tiibettiläisen joukkoni etunenässä lähdin\nnyt Taklakotia vastaan. Olimme saaneet tietää, että Jong Pen oli\njärjestänyt joukkonsa lähi paikalle, katkaistaksensa meiltä tien.\nSiihen kohtaan täytyi meidän rynnätä. Tiibettiläiset sanoivat\nvihaavansa Jong Penin miehiä ja hakkaavansa ne armotta maahan kalkki\ntyynni, jos he vaan yrittäisivät vastustaa.\n\n\"Ne vasta ovat pelkuria raukkoja,\" sanoi eräs upseerini. \"Ne juoksevat\nkäpälämäkeen, jahka ne saavat nähdä meidät.\"\n\nHän taukosi äkkiä puhumasta, sillä nyt kuului kaukaa vihollistemme\nhevosten tiu'ut. Koetin parhaani mukaan rohkaista sotamiehiäni, mutta\nturhaan: pelko ja kauhu levisi heihin. Jong Penin joukot tulivat\nnäkyviin ja nyt sain nähdä kummia: kaksi armeijaa seisovan vastatusten\nja molemmat valmiit juoksemaan toistansa pakoon. Osoittaakseen\nrauhalliset aikomuksensa heittivät molemmat puolueet kuumeentapaisella\nkiireellä pyssynsä ja miekkansa maahan. Sitten pidettiin\nrauhankeskustelu, jossa kumpikin puolue teki myönnytyksiä. Minusta ei\nkukaan välittänyt.\n\nTämän kestäessä saapui ratsumies tuoden Jong Peniltä meille luvan\njatkaa matkaamme Taklakotiin. Armeijani lähti takaisin luoteeseen ja\nminä, viralta pantu kenraali, olin taas yksityishenkilö ja vanki. Vahva\nvartiosto vei meidät raivaamatonta tietä autioiden vuortenkukkulain\nyli, pitkin Gakkon-virran vartta. Me sivuutimme satoja _khokdenia_,\nisoja ja pieniä, useimmat punaisiksi maalatut, sekä _mani_-muureja.\nJyrkkää polkua ratsastimme sitte ylängön rinnettä alas väkirikkaaseen\nseutuun, jossa siellä täällä näkyi kivitaloja. Vasemmalla näimme\nsuuren _Delaling_ nimisen luostarin ja vähän matkaa siitä pienen\nluostarin, _Sibling_, sekä kiersimme sitten korkeata, kaunismuotoista\nvuorenkukkulaa, jossa Taklakotin linnoitus ja luostari kohoaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin kovin me pelkäsimme uusien rettelöiden syntymistä, että olimme\ntuskin päässeet Gakkon-virran yli vievän puusillan toiselle puolelle,\nkun Khanden Sing ja minä, nähdessämme suuren shokalaisleirin vuoren\njuurella, läimäytimme hevosiamme piiskalla ja poistuimme täyttä laukkaa\nvartiaimme luota. Tuiman ratsastuksen perästä pitkin vuoren rinnettä,\njossa asuu sadoittain ihmisiä vuoriluolissa, olimme vihdoinkin ystävien\njoukossa. Shokalaiset, jotka tänne olivat tulleet tavaranvaihtoa ja\nkauppaa tekemään Tiibettiläisten kanssa, eivät aluksi tunteneet meitä,\nja hämmästyivät suuresti meidät nähdessään.\n\nKysyimme tietysti heti t:ri Wilsonia ja tultuamme hänen tykönsä hän\ntuskin tunsi meitä, niin toisennäköiset me olimme. Hän näytti sangen\nliikutetulta nähdessään meidät näin surkeassa tilassa.\n\nKun uutinen meidän tulostamme oli ehtinyt levitä keko leiriin,\nosoittivat kaikki meille mitä hartainta ystävällisyyttä. Wilsonin\nteltassa oli eräässä nurkassa karkeata sokeria maljassa, arviolta\nkilon verran: sen minä nälissäni pian olin ahminut. Ei viipynyt\nkauvaa, ennenkuin shokalais-ystäväni lahjoittelivat minulle runsaasti\nruokavaroja, joita Rubso, tohtorin kokki, sitten heti valmisteli.\n\nValtiollinen peshkari eli asiamies Karak Sing toi minulle vaatekerran;\nmuita vaatteita sain Wilsonilta. Omat ryysyni olivat aivan elävissä.\nVartiamme eivät olleet kertaakaan sallineet meidän muuttaa vaatteita,\neikä myös pesua suvaittu. Ainoastaan erityisestä suosiosta ja muka\npyhän järven vuoksi, saimme kylpeä Mansarovarissa.\n\nMyöhemmin päivällä minun haavani ja muut vammani tutki t:ri Wilson,\njoka siitä lähetti Intian hallitukselle kertomuksen. Wilsonin ja Karak\nSingin hellässä hoidossa sekä saamani runsaan ja hyvän ravinnon sekä\nhoidon avulla toinnuin verrattain pian ja lannistunut mieleni taas\nvirkeni. Vähitellen unohdin kärsityt vaivat, vaarat ja vastukset.\n\nTaklakotissa viivyin kolme päivää. Tällä aikaa tuotiin minulle takaisin\nosa anastettuja tavaroitani. Helppo on ajatella iloani, kun näissä\nlöysin päiväkirjani, muistikirjat, kartat ja piirustukset. Kiväärini,\nosa rahoja, äidiltä saamani sormus, moniaat tieteelliset koneeni,\nkokoelmat, yli 400 valokuva-levyä y.m. oli vielä poissa. Muutamia\nnäistä sain kuitenkin pari kuukautta myöhemmin Englannin hallituksen\nvälityksellä.\n\nEräänä päivänä tuli Wilsonin telttaan Tokhimin tarjumi ja hänen\nsihteerinsä Nerba, jolla oli ollut niin paljon tekemistä minun\npiinaamisessani, Jong Penin sihteeri ja vanha Lapsang viheliäisessä\nsuurihihaisessa samettitakissaan. He tunnustivat kaikin tohtori\nWilsonin, peshkarin, pundiitti Gobarian ynnä monien Shokalaisten\nkuullen ja läsnä ollessa, että minun tekemäni kertomus kärsimyksistäni\noli kaikissa yksityiskohdissaan täydellisesti oikea, niinkuin sen\nmyös olen tässä kirjassa aivan yhtäpitävästi esittänyt. Samalla he\nilmoittivat ylpeilevänsä siitä, mitä olivat tehneet ja käyttivät\ntätä puhuessaan sanoja ja lauseita, jotka eivät suinkaan Englannin\nhallitusta mairinneet.\n\nTässä tilaisuudessa olin vähällä saattaa Wilsonille ja peshkarille\npaljon mielipahaa, sillä vereni kuohui kuullessani Tiibettiläisten\nsolvauksia. Katkeruuteni nousi äärimmilleen, kun Nerba kieltäytyi\nminulle antamasta äitini sormusta, joka hänellä oli sormessaan.\nKiivaudessani tempasin ensimmäisen aseen, minkä sain ja hyökkäsin sillä\nNerban niskaan, tuon konnan, joka väijyksistä minua oli ampunut ja\npidellyt tukasta, silloin kun pombo käytteli tulikuumaa rautaa minun\nsilmieni edessä. Wilson ja Karak Sing tulivat väliin ja niin Nerba\npelastui puukon kynsistä. Mutta tämän johdosta nuo Tiibetin virkaherrat\nsyöksivät ovelle ja niin nolosti loppuivat meidän keskustelumme.\n\nKeskustelumme jatkuessa sain tietää kuinka meidän pelastuksemme\noli tapahtunut. Kun Wilson ja peshkari saivat tiedon, että minä\nynnä palveliani olisimme mestatut, olivat he lähteneet rajan yli\ntoimittamaan tutkimuksia ja yrittämään pelastaa kapineitani.\nSilloin olivat he saaneet Suna nimiseltä Shokalaiselta, jonka olin\nMansarovarista lähettänyt, kuulla että olin vankina, repaleissa, täynnä\nhaavoja ja nälästä kuolemaisillani. Heillä ei ollut tarpeeksi väkeä,\ntunkeaksensa kauemmaksi maahan minua kohtaamaan. Sitä paitsi olivat\nTiibettiläiset heitä ankarasti vartioineet. He ynnä pundiitti Gobaria\nolivat vakavasti Jong Peniä nuhdelleet sekä uhanneet lähettää armeijan\nhäntä vastaan, jollei hän pian minua vapaaksi päästäisi. Tällä tavoin\nolivat he saaneet hänen lupaamaan, että minut vietäisiin Taklakotiin.\nTosin lupa sitten peräytettiin, mutta annettiin taas uudelleen, ja\nminun on siis kiittäminen näitten kolmen herran tarmoa ja hyvää tointa,\nettä vielä elän.\n\nLevähdimme vähän kootaksemme voimia ja suuntasimme sitten matkan\nIntiaan. Menimme Himalaijan ylitse Lippu-solasta ja niin oltiin taas\nonnellisesti Englannin alueella. Päivämatkamme olivat erältänsä lyhyitä\nGungiin asti, jossa täytyi levätä joitakuita päiviä t:ri Wilsonin\nparantolassa. Wilsonilla oli täällä tallella ne tavarani, jotka hänen\nmuassaan Gyanemasta lähetin: koneita, valokuvalevyjä y.m.\n\nOli varsin ihmeellistä, kuinka nopeasti me t:ri Wilsonin hoidossa\naloimme tointua. Kun ensi kerran katsoin peiliin, kavahdin omaa\nhahmoani, sillä niin tonttumainen se oli. Mutta kun kuukausia\nvanha partani ja pitkä tukkani olivat tehneet likempää tuttavuutta\nasianmukaisten teräkalujen kanssa, aloin taas näyttää sivistyneitten\nmuotoiselta. Selän vammat kuitenkin yhä vielä tuottivat tuskaa.\nOikealla silmällä näen verrattain hyvin, mutta vasemmasta on näkö\nkadonnut.\n\nPoikettuani Tinker-solaan Nepalissa, kuljin paluumatkalla Karak Singin\nseurassa vielä kerran tuon kuuluisan Nerpani-tien pahamaineisia,\npuisia riippusiltoja myöden Askoteen, jossa tapasin herra Larkinin.\nHänet oli Intian hallitus määrännyt pitämään tutkintoa Tiibettiläisten\nväkivaltaisuuksista minua kohtaan. Vaikken vielä ollut entisissä\nvoimissani pidin kuitenkin velvollisuutenani palata hänen kanssansa\nrajan taka, ollakseni avullisena tutkimuksessa. Aioimme mennä\nLippu-solasta jonkun matkaa Tiibettiin, antaaksemme Jong Penille\ntilaisuuden tulemaan meitä kohtaamaan; mutta hän kieltäytyi tulemasta.\n\nSiitä huolimatta ja tiibettiläisiä juonia välttääksemme menimme\nsittenkin Lippu-solasta ylitse Tiibettiin. Oli satanut vahvasti\nlunta ja oli kovin kylmä. Pari päivää ennen meidän matkaamme oli\neräs Shoka-mies, yrittäissään samoin Lippu-solalta Tiibetin puolelle\npaleltunut vuorilla kuoliaaksi. Lunta oli noin neljä metriä vahvassa.\nNousu ei siis ollut helppoa, ja meiltä meni runsaasti kaksi tuntia\nkiivetessämme itse solaan. Wilson, peshkari, Jagat Sing ja kaksi\napumiestä oli seurassamme. Löydettyämme sopivan ja tuulensuojaisen\npaikan, levähdimme pitkän aikaa ja odottelimme Jong Peniä tai hänen\nasiamiestänsä. Mutta ei ketään tullut. Iltapuolella 12 p. Lokakuuta\n1897 lähdin siis iäksi Tiibetistä. Palasimme leiriimme, joka oli\nsatakunta metriä solasta alempana; siellä miehemme, tavaroitten\nkantajat, olivat sillä aikaa paljon kärsineet vuorikivusta.\n\nHerra Larkin ja minä lähdimme nyt pikaisia päivämatkoja tehden Almoraan\npäin, ja olin hyvin tyytyväinen siitä, että h:ra Larkin täällä oikeutta\nistuen, sai sekä Tiibettiläisiltä että Shokalaisiita runsaita minun\nkohteluani koskevia todistuskappaleita. Sitten jatkoimme yhtämittaa\nmatkaamme Almoraan ja sieltä _Naini Taliin_, joka on Luoteismaakuntien\nynnä Oudhin kuvernöörin suviasunto; siellä v.t. kuvernööri piti minun\nasiaani koskevan neuvottelun.\n\nTäällä erosin uskollisesta Mansingista, annettuani hänelle hänen\nvastaista toimeentuloansa varten tarpeellisen summan. Hän saattoi minua\nKathgodamiin, rautatien loppupisteeseen ja näytti hyvin surulliselta,\nkun Khanden Sing ja minä astuimme junaan. Kun juna lähti liikkeelle,\n\"salaamasi\" hän minua aivan tavattoman vilkkaasti. Hän oli tätä ennen\npyytänyt, että jos joskus Tiibettiin palaisin, ottaisin hänet mukaani,\nmutta että silloin myös antaisin hänelle kiväärin. Se oli ainoa ehto.\n\nKhanden Sing jäi minun palvelukseeni ja seurasi minua Bombayhin sekä\nsieltä suoraan Florensiin, jossa taas sain tavata vanhempani. He olivat\nvarmaankin olleet suuremmassa tuskassa kuin minä itse kulkiessani\n_luvattomilla teillä_ Tiibetissä.\n\n\n\n"]