[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f6dsXQJW6Rsj7KJfRrPZV1vaolcVKo07S3IzoCGj5vmY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2733,"Taistelu paalumajalla","Sealsfield, Charles",1793,1864,"2733-sealsfield-charles-taistelu-paalumajalla","2733__Sealsfield_Charles__Taistelu_paalumajalla",null,"romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1841,1909,12250,77528,false,71121,[24],"Mississippi River Valley -- Fiction",[26,27],"Adventure","Historical Novels","\"Taistelu paalumajalla\" by Charles Sealsfield is a historical novel written in the early 20th century. Set in Louisiana against the backdrop of French and Spanish colonial influences, the narrative follows characters such as Count Vignerolles and his companion, Baron de Lassalle, as they navigate the challenges of early settlement life in America. This book likely explores themes of colonization, culture clash, and the brutal realities of frontier life, vividly depicting the trials faced by new settlers.  The beginning of the novel introduces readers to Count Vignerolles and Baron de Lassalle, who, after getting lost during a hunting trip, find themselves trapped in a fire and are rescued by the old American, Nathan. From Nathan’s guidance, the characters face the treacherous swamps of Louisiana, which serves as a metaphor for their journey. As they make their way through the dangerous terrain, they encounter alligator attacks and the wilds of nature. This opening sets the tone for a gripping tale of survival, highlighting the tension between the settlers and the wilderness, as well as the underlying racial and cultural dynamics of the time. (This is an automatically generated summary.)",[],271,"Historiallinen seikkailuromaani sijoittuu 1700-luvun lopun Louisianaan, jossa kaksi ranskalaista aatelismiestä eksyy ja joutuu keskelle tuhoisaa preeriapaloa. Heidät pelastaa amerikkalainen uudisraivaaja Nathan, ja kertomus kuvaa rajaseudun uudisasukkaiden elämää, luonnonvoimia sekä ranskalaisten ja amerikkalaisten kohtaamisia Mississippijoen varsilla.","Charles Sealsfieldin 'Taistelu paalumajalla' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2733. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että\nsen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","TAISTELU PAALUMAJALLA\n\nKirj.\n\nCharles Sealsfield\n\n\n\nMailta ja meriltä 2\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1909.\n\n\n\n\n\n\nMississipin alajuoksulla oleva Louisianan maa, joka nykyään on\nosa Pohjois-Amerikan Yhdysvalloista, saa kiittää ensimäisestä\nviljelyksestään ranskalaisia. Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla\ntämä maa kuului vielä Espanjalle. Siihen aikaan siirtyi sinne muutamia\nranskalaisia aatelismiehiä, kreivi Vignerolles ja muuan hänen\nystävänsä. He olivat hankkineet lahjoituskirjan suuriin maa-alueihin.\nEnsiksi ottivat he kuitenkin vain vuokratilan saadakseen kokemuksia\nistutusten viljelyksessä.\n\nEräällä metsästysmatkallaan eksyivät kreivi ja hänen ystävänsä paroni\nde Lassalle, ja joutuivat kauheaan preriotulipaloon. Kun olivat erään\njoenpolvekkeen rannalla jo melkein tajuttomina tulen ja savun keskellä,\nkorjasi heidät veneeseensä vanha amerikalainen Nathan ja hänen\ntoverinsa.\n\nKreivi Vignerolles itse kertoo:\n\nMiten kauan tajuttomina makasimme veneessä, en voi sanoa, ehkäpä noin\nneljännestunnin verran. Vanhus ravisti meidät hereille tajuttomasta\ntilastamme.\n\nEdessämme oli silmänkantamattomiin sypressisuo, takanamme toisiinsa\nyhtyvien joenpolvekkeiden laaja pinta, jonka yläpuolelle oli keräytynyt\ntavaton savukerros sillä tavoin, että me näimme sen alapuolella\nteräksensinisen veden ja yläpuolella sinisen taivaan, minkä kuitenkin\netempänä lounaassa peittivät katseiltamme korkealle pyrkivät\nsavupatsaat. Ainoastaan toisinaan leimahtivat liekit näitten takaa\nesille, ja mahtavat sypressimetsät olivat kuin tulimeressä.\n\n»Me olemme toki turvassa tulelta?» kysyin minä kauhistuen.\n\n»Turvassa kylläkin», vastasi vanhus, »mutta tulee myöhä, aurinko ei ole\nenää tuntiakaan taivaanrannalla, ja meillä on vielä sievoinen matka\nkuljettavana».\n\n»Minnekä tämä tie vie?» kysyin minä.\n\n»Minnekö se vie? Jopa nyt jotakin, minne se vie? Se riippuu teistä. Se\nkulkee sypressisuon poikki, jos ette pidä kierrosta parempana.»\n\n»Lyhin tie on paras», oli vastaukseni.\n\n»Lyhin tie on paras», toisti vanhus ivallisesti, kääntyen tovereihinsa\npäin. »Siinäpä näette taas kerran ranskalaisen. Tahdot tehdä hänelle\nmieliksi, mutta älä luulekaan siinä onnistuvasi.»\n\n»James», sanoi hän kääntyen erään toverinsa puoleen, »te menette\nedelleen Kilpikonnasuon poikki alapuolelta, me menemme keskeltä.»\n\n»Entäs hevosemme», huomautin minä.\n\n»Teidän hevosenne kulkevat ylätietä, kunnes tuli on aikansa raivonnut.\nLuulen, että saamme sadetta tänä yönä, ja silloin ne eivät polta\nkavioitaan.»\n\n»Minnekä me sitten menemme?»\n\n»Te kysytte liian paljon, mies hyvä», vastasi vanhus yksikantaan.\n»Saatte sen kyllä nähdä.»\n\nMe olimme nyt järven rannalla, joka muodostui molempien\njoenpolvekkeiden yhtymästä. Edessämme oli sypressisuo.\n\nMinä jo tunsin nämä suot, vaikkakin pintapuolisesti, sillä me emme\nolleet milloinkaan onnistuneet tunkeutumaan oikein pitkälle. Mutta kun\nnyt tähystelin synkkään pimeyteen, täytyi minun mielestäni vielä kerran\nkysyä: »Vanhus, onko teitä tai portaita olemassa tämän suon halki?»\n\n»Teitä tai portaita?» virkkoi mies; »ei ainakaan puistikkoteitä, voin\nteille vakuuttaa — ei ainakaan puistikkoteitä. Teitä tai portaita —\nhyvä ihme, tie, jonka uupunut luonto on teille raivannut», jatkoi hän,\nhypäten puunrungolle, joka sammaleen ja köynnöskasvien peittämänä\ntörrötti esiin pohjattomasta syvyydestä. »Näettekö, tässä ovat portaat.»\n\n»Siinä tapauksessa kuljemme me mieluummin pitempää tietä hevostemme\nmukana», arvelin minä. »Mutta missä ovat hevosemme? En näe niitä.»\n\n»Tehkää, niinkuin parhaaksi näette, me menemme. Minun täytyy myöskin\nsanoa teille, että te tuskin voitte saada suuhunne vuorokauteen mitään\nmuuta kuin putkikasvien lehtiä, jos niitä voitte syödä illalliseksenne,\nkuten hevosenne.»\n\n»Mutta onko vesilintuja, metsänriistaa?»\n\n»Kyllä sitä on ylenmäärin, jos vain haluatte syödä niitä raakoina,\nkuten intiaanit, tai jos tiedätte kahden peninkulman piirissä yhden\nneliöjalankin verran lujaa maaperää tehdäksenne tulta.»\n\n»Joutavia, me menetämme ainoastaan aikaa», murisivat nuoret miehet.\n\nMinua rupesi vähän pelottamaan näitten ihmisten parissa, ja heidän\npuheensa ei enää minua miellyttänyt, se oli niin säälimättömän\nhäikäilemätöntä. — Katselimme vuoroin vanhusta, vuoroin hänen\nseuralaistaan. Meillä ei ollut amerikalaisista juuri hyviä ajatuksia,\nvarsinkaan sellaisista, jotka ilman omistusoikeutta olivat\ntunkeutuneet Louisianan eri osiin. Me olimme kuulleet heitä kuvattavan\nmiehiksi, jotka eivät pelkää Jumalaa eivätkä ihmisiä, luottavat vain\nkäsivarteensa, kirveisiinsä ja pyssyihinsä ja asettuvat näin asumaan\nmetsiin. He asuivat, kuten villit eräänlaatuisissa kömpelötehoisissa\npuisissa hökkeleissä, varastivat karjaa, varsinkin hevosia, elivät\nmaissilla ja suolatulla lihalla, ja olivat villeydessä melkein\nintiaaneihin verrattavia. — Meille oli kerrottu, että vähän ennen\ntuloamme Louisianaan muuan näistä puolivilleistä tasavaltalaisista oli\nkestänyt paalumajassaan hallituksen joukkojen piirityksen. Hän oli\nuskaltanut tunkeutua Louisianan länsi-alueelle asti, pyydystänyt joukon\nvillejä hevosia, tavattu matkallaan Mississippijoelle sekä ajettu takaa\npaalumajaansa asti, missä hän oli kestänyt murhaavan piirityksen. —\nHuhu oli tietysti liioitellut tapauksen. Mutta jos vain puoletkin oli\ntotta siitä, mitä näistä ihmisistä kerrottiin, niin emme me tällä\nkertaa olleet juuri parhaimmassa seurassa.\n\nSamalla kun nämä huolet toinen toisensa perästä liikkuivat mielessämme,\ntarkastelimme me vielä kerran tuota miestä ja hänen seuralaisiaan.\n\nHän oli kuusi jalkaa pitkä, solakka, mutta hänen lihaksensa ilmaisivat\nharvinaista voimaa, Kasvojen piirteet olivat terävät, varsinkin\nsilmät, joissa ilmeni todellinen kotkankatse. Hänen kasvojensa eleet\nkuvastivat itsetietoisuutta, samoin kuin koko hänen käytöksensä meitä\nkohtaan ennemmin halveksumista kuin kunnioitusta. Hänellä oli pukuna\nainoastaan nahkapusero vöineen, mihin oli pistetty pitkä veitsi, lyhyet\nnahkahousut, olkihattu, jossa ei ollut enää lieriä, ja kivääri.\n\n»Mutta missä on Martin?» kysyi yhtäkkiä Lassalle.\n\n»Tarkoitatteko nuorta ranskalaista, joka pyysi meitä ottamaan teidät\nhuostaamme?» kysyi vanhus.\n\n»Häntä juuri.»\n\nVanhus viittasi savuseinää kohti.\n\n»Tuolta on hän kait löydettävissä.»\n\n»Siinä tapauksessa me haluamme hänen luokseen, — mutta missä ovat\nhevosemme?»\n\n»Luulen», arveli muuan nuorista miehistä, »että tuo ranskalainen\nei tiedä oikein, mitä hän tahtoo. Teidän hevosenne ovat laitumella\npuolen peninkulman päässä tuolla jäljelläpäin ruohikossa. — Ette kait\nvaadi, että eläinparkojen olisi pitänyt uida puolen peninkulmaa veneen\nperässä. Bill on niitä vartioimassa.»\n\n»Ja mitä hän niille sitte tekee?»\n\n»Joe menee sinne veneellä, ja kunhan tuli on aikansa raivonnut, niin\nnäette loput. Ette kaiketi luule, että me teidän hevosianne — —?»\n\nVanhus ei lausunut viimeisiä sanoja, mutta hänen kasvoilleen vetäysi\nylimielinen hymy.\n\nMinä olin tarkannut häntä terävästi, samoin Lassalle. Me vastasimme\nyhdestä suusta, että lähdemme hänen kanssaan ja luotamme häneen.\n\n»Siinä teette oikein», kuului lyhyt vastaus.\n\n»James!» sanoi hän kääntyen muutaman nuoren miehen puoleen. »Te menette\nsiis Joen kanssa edelleen Kilpikonnasuon alalaitaa, me oikasemme tästä\nkeskeltä. Mutta ei haittaa, jos jo heti täällä varustamme päresoihdut.»\n\n»Päresoihdut?» kysyimme me.\n\nVanhuksen silmäys näytti sanovan: pitääkö teidän sitte sekaantua joka\nasiaan? Samassa hän tokasi: »Päresoihdut, ne ovat tässä sypressisuossa\nsamanarvoisia kuin teidän henkenne, vaikka teillä olisi niitä kymmenen.»\n\n»Omituinen puhetapa on näillä miehillä», kuiskasi minulle Lassalle.\n\nVanhus iski tulta ja sytytti päreen, joita oli otettu veneestä. Hän\nsytytti toisenkin, katseli vielä kerran joen polvekkeeseen, sitten\nveneen jälkeen, joka alkoi jo hävitä näkyvistä kaislikonreunassa, ja\nlähti liikkeelle.\n\n»Kirottu espanjalainen suo», murahti hän, »kunpa se olisi kunnolleen\namerikalainen eikä pettävä espanjalainen, niin se kestäisi kuin\nrehellinen mies ainakin, kunnes olette käyneet siihen käsiksi, eikä\npettäisi ja vetäisi teitä mukanaan päätänne myöten, vaikkapa se olisi\nkahdenkymmenen jalan päässä jalkapohjista.»\n\n»Seuratkaa minua askel askeleelta», sanoi hän kääntyen meihin, »ja\nsinä, Jonas, pidä silmällä molempia ranskalaisia, äläkä odota siksi,\nkunnes näet heidät rintaa myöten liejussa.»\n\nMeistä ei tuntunut varsin rohkaisevalta kuulla näitä perin vähän\nlohduttavia neuvoja, mutta kooten kaiken rohkeutemme astelimme\nvanhuksen jäljissä.\n\nOlimme kulkeneet noin viisikymmentä jalkaa suota. Tähän asti oli\naurinko valaissut kulkuamme. Sypressit olivat noin kymmenen tai\nviidentoista jalan päässä toisistaan, ja niitten mahtavat rungot\nkohosivat viidenkymmenen jalan korkeuteen, missä leveät, sateensuojan\nkaltaiset oksat tuuheina levenivät, runko rungon, latva latvan vieressä\nrivittäin, niin että suo muistutti ääretöntä suojakatosta, jonka\nläpi ei yksikään auringonsäde voinut tunkeutua. Me näimme vielä,\nmitenkä taivaanrannalla tuikahtelevat valonsäteet kiistelivät hämärän\nkanssa ylivallasta, vähitellen vain välähdellen pimeässä ja lopulta\nhäviten yön helmaan. Mikäli päivänvalo väheni, sikäli paksummaksi,\ntukahuttavammaksi ja lopulta aivan saastaiseksi tuli ilma suolla.\nMeidän päresoihtumme, jotka ensimältä loimusivat niin kirkkaasti,\nhimmenivät himmenemistään, kunnes ne viimeiseltä näyttivät vain\nvälähtelevän silmissämme kuin virvatulet.\n\n»Niin, niin», puheli taas vanhus, »yksi yö tässä suossa voi istuttaa\nruumiiseenne myrkyllisen taudin; — Mitä yö? Puolituntinen voisen\ntehdä, jos teillä vain on kolmekin huokosta auki ruumiissanne. Vaan ei\nhätää, preriotulipalolla on hyvätkin puolensa, se kuivaa hien, sulkee\nhuokoset.»\n\nJa näin itsekseen puhellen kulki hän edelleen valaisten ensin ja sitten\nkoetellen jokaisen rungon, jolle hän jalkansa sovitti. Tämän kaiken\nteki hän niin taitavasti, että selvästi huomasi hänen kulkeneen jo\nuseinkin tätä samaa vaarallista tietä.\n\n»Seuratkaa vain aina jäljissä», mutisi hän taas, »mutta tehkää itsenne\nkepeiksi, te ranskalaiset, niin kepeäksi kuin vain ranskalainen voi,\npidättäkää hengitystä. — Katsoppa tuota pökkelöä.»\n\n»Kas vain, Nathan!» huusi hän itselleen, »kas vain. Olitpa vähällä\nhölmistyä. Niin vanha suonpolkija kuin oletkin, olit jo pitämäisilläsi\nkuusitoista jalkaa pitkää alligatoria mätänevänä puunrunkona.»\n\nVanhus oli kohottanut jalkaansa ja ojentanut sen, mutta epäillen vielä\ntöykännyt puuksi luultua kiväärinsä perällä: puupökkelö oli livahtanut\ntiehensä, ja vanhus lennähtänyt kiivaasti minua vasten, jolloin olin\nvähällä horjahtaa suohon kapeilta portailta.\n\n»Senkin lurjus!» huusi hän aivan säikähtyneenä, »luuletko sinä voivasi\nvilpistellä hävyttömyyksilläsi kunnollisille ihmisille?»\n\n»Mikä siellä on, vanhus?»\n\n»Mikäkö on?» matki hän vetäen tupesta pitkän jahtipuukon, »ei mitään\nmuuta kuin että muuan ailigatori — mutta tuollahan sen näette.»\n\nJa pökkelön sijasta, joka oli hävinnyt, ammotti edessämme alligatorin\nkita.\n\nMinä kohotin pyssyäni.\n\n»Älkää ampuko, munsööri», kuiskasi minulle vanhus, »älkää ennen kuin\non pakko! — Te ette ole yksin täällä. Näin sen pitää käydä», sanoi hän\nkyykistyen hitaasti ja työntäen pitkän puukkonsa pedon silmään. Se\npaiskeli häntäänsä, niin että musta suolieju räiskyi päällemme.\n\n»Tästä saat», sanoi vanhus nauraen, »ja tästä — ja tästä», ja petoa,\njoka kiemurrellen yritti siepata hänet suuhunsa, iski hän vielä\nmuutamia kertoja kaulaan ja kylkiluitten väliin.\n\nSitten pyyhki hän veren veitsestä, pisti sen vyöhönsä ja katseli\nympärilleen.\n\n»Tuolla pitäisi olla jonkun puunrungon, — en ole toki ensi kertaa tällä\nsuolla. Mutta tuossahan se onkin, runsaasti kuusi jalkaa pitkä. — Nyt,\nranskalaiset, ovat teidän tanssikoipenne jonkun arvoiset.»\n\nNäin sanoen hyppäsi hän yhdellä loikkauksella sille, mitä hän kutsui\npuunrungoksi.\n\n»Herranen aika, mies! Minä näen veden kimmeltävän, oletteko te\npystyssä?»\n\n»Vai veden kimmeltelevän! Se mitä te luulette vedeksi, on pari\nvaivaista käärmettä — kunnollisia mokassini — mutta väärennettyjä\nkongokäärmeitä — ne tahtovat myöskin elää, ovat hyvää ruokaa meidän\nsijoillemme. Lähtekää nyt liikkeelle.»\n\nHätä antoi minulle voimia! Painoin vasemman jalan niin lujasti liejussa\nhuojuvaa puuta vasten kuin vain voin ja hyppäsin sitte yli.\n\n»Hyvä!» myhähti vanhus. »Nopeasti ylös, ja toinen munsööri myöskin,\nettä päästään eteenpäin. Vielä pari tällaista paikkaa, ja matka sujuu\nparemmin.»\n\nNiin me mennä komppuroimme edelleen askel askeleelta, nostimme\ntoista jalkaa, asetimme sen kevyesti maahan, mutta vedimme heti\ntakaisin, kunnes luulimme löytäneemme kestävän maaperän. Kiväärillämme\ntöykkäsimme samalla puunrunkoja. Neljännestunnissa olimme tulleet\nihmeellisen taitaviksi, mutta hätä opettaa kömpelönkin tanssimaan.\nJa täällä oli hätä. Sypressisuota ulottui noin neljä tai viisi\npeninkulmaa pitkälle joenpolvekkeen vartta. Se oli syvä, täynnä mustaa\nmutaa, jota peitti paikoin likainen, paikoin kirkkaanvihreä hyllyvä\nkerros köynnöskasveja, lianeja ja sammalta, jotka kaikki olivat\nverhonneet allensa suon ja puunrungot. Näitä runkoja ei tosin ollut\nsäännöllisesti, mutta kuitenkin niin, että huomasi ihmiskätten olleen\ntäällä toimessa.\n\n»Sanokaa», kysäsin minä, »eikö tästä näytä kuitenkin kulkevan polku,\nsillä —»\n\n»Vaiti», tiuskasi vanhus, »kunnes olemme varmalla pohjalla, vaiti jos\nhenkenne on teille kallis. Älkää välittäkö käärmeistä, vaan astukaa\njäljissäni.»\n\nMutta heti kun taas ojensin jalkaani eteenpäin ja olin asettaa sen\npäresoihtujen himmeästi leiskahtelevassa valossa vanhuksen jalansijaan,\nnousi noin neljän tuuman päässä jalastani puunrungon yli hirveä\nalligatorin kita esille liejusta ja iski nopsasti minua kohti. Ennätin\nlaukaisemaan kiväärini pedon säkenöivään sisiliskon silmään. Alligatori\nponnahti taaksepäin, karjasi kovasti, viskelihe raivoisasti muutamia\nkertoja mudassa, mutta upposi lopulta.\n\nVanhus oli vilaissut taakseen, ja tyytyväinen hymy kuvastui hänen\navoimen suunsa ympärillä, mutta minä en kuullut, mitä hän sanoi, sillä\nkapina, joka nyt syntyi joka puolella, oli niin hirvittävä, että se\naivan huumasi minut hetkeksi.\n\nTuhannet, kymmenet tuhannet alligatorit, rupisammakot, yöpöllöt ja\nhavukat, jotka asustavat liejussa ja sypressien lehvissä, kajauttivat\nnyt ilmoille äänensä, karjuntansa ja voihkinansa sekä alkoivat\nkapinoida. Kirkuen työntyivät ne lymypaikoistaan esille, piirittivät\nmeidät ja lensivät päittemme ympäri. Me vedimme puukot tupesta\nsuojellen käsillämme päätämme ja silmiämme, mutta meidän hetkemme\nolisivat olleet luetut, jos ei —\n\nKauheassa eläinmaailman kapinassa kajahti pamaus ja heti toinen.\nEläinten raivoaminen muuttui samalla ulvovaksi ja valittavaksi. Ne\ntulla töksähtivät vielä eräitä kertoja meitä kohti, sitten kaartelivat\nne suurissa ympyröissä ympärillämme, lopulta vaimeni kirkuminen ja\nkarjuminen. Meidän soihtumme olivat sammuneet. Me seisoimme siinä\nsysipimeässä yössä.\n\n»Vanhus, Jumalan tähden.»\n\n»No, oletteko vielä elossa?» naurahti vanhus niin omituisella\näänensoinnulla, että minua hirvitti — »ja teidän ystävänne? Enkö minä\nteille jo sanonut, että emme ole yksin, nämä pedot puolustautuvat\nmyöskin, kun heitä ahdistaa lymypaikoissaan. Yksi ainoa laukaus on\nkylliksi saattamaan teidän kimppuunne koko viheliäisen joukon, mutta ne\nsaa kylläkin taas järkiinsä, jos näkevät, että tosi on kysymyksessä.\nTavallisesti saa kaksi peräkkäistä niitä kohti ammuttua laukausta ne\nymmärtämään, että ovat vain typeriä, kirkuvia elukoita.»\n\nSamalla kun vanhus puhui näin, iski hän varovasti tulta ja sytytti\nyhden päresoihdun.\n\n»Onneksi on meillä täällä vähän leveämmälti jalansijaa», naurahti hän,\n»Ja nyt eteenpäin. Aika on täpärällä, aurinko on mennyt mailleen,\nhuomaan minä, ja meillä on vielä sievä taival edessämme.»\n\nJa hän painoi taas edelleen, askel askeleelta, mutta sellaisella\nvarmuudella, että se joka askeleelta antoi meille enemmän luottamusta\ntähän mieheen.\n\nLienemme näin jatkaneet kulkuamme puolen tuntia, kun yhtäkkiä meille\ntuikki vastaan heikko, kelmeä valo.\n\n»Vielä viisi minuuttia, ja me olemme perillä, mutta olkaa varoillanne:\ntämän kirotun espanjalaisen sypressisuon reunoilla oleskelevat\nmieluimmin nuo hirtehiset, alligatorit, samoin pitävät eräänlaiset\nkilpikonnat lujasta maaperästä.»\n\nInnokas kun olin pääsemään viimeinkin varmalle maakamaralle, en\ntotellut enää vanhuksen sanoja, ja kun porraspuutkin olivat täällä\nlähempänä toisiaan, astuin vanhuksen edelle. Yhtäkkiä tunsin\npuunrungon, jolle olin asettanut jalkani, pettävän. Minulla oli aikaa\nvain senverran, että huusin pysähtymään, mutta samassa olinkin vajonnut\nkainaloita myöten liejuun.\n\n»Kas niin, tahdoitte ranskalaisten kevytmieliseen tapaan kulkea\nkerran omaa tietänne», puheli vanhus hypäten eteen ja tarttuen minua\ntukankiehkurasta kiinni.\n\n»Olkoon tämä teille varoitukseksi, munsööri.»\n\nNäin sanoen veti hän minut takaisin puunrungolle.\n\n»Katsokaapa», sanoi hän. Ja todellakin erotin useampia alligatoreja,\njotka olivat syöksähtäneet paikalle.\n\nMinä en kyennyt saamaan sanaakaan suustani, kopeloin whiskypulloa.\n\n»Ottakaa kulaus sydämenvahvistukseksi, tai älkää ottako, odottakaa\nsiksi, kunnes olemme Palmetossa, Levähtäkää — tointukaa — antakaa\nsydämen tykytyksen mennä ohi. — Kas niin, hyvä ranskalainen ystäväni —\njos teette vielä muutamia retkiä vanhan Nathanin kanssa, niin sen minä\nsanon teille, että teistä tulee aivan toinen mies. Mutta tulkaa nyt.»\n\nMe astelimme nyt lopultakin suon laitaa kohti. Kirkkaassa kuutamossa\nnäimme huojuvan palmukentän, jonka tuhannet rungot kohisten ja\naaltomaisesti taipuen tervehtivät meitä. — Hengitimme kevyemmin.\n\nPian tapasimmekin jo taas Nathanin pojat. He olivat kaataneet hirven.\nSen he valmistivat ruuaksi. Kaikki koettivat pitää puolensa syödessä.\n\n»Vai te olette saaneet lahjoituksen?» kysyi vanhus lopulta.\n\n»Niin, hyvä Mister Nathan.»\n\n»Ja valtuuden valita itsellenne palasen maata Louisianasta?»\n\n»Oikeastaan ottaisimme sen mieluummin Techjoen varrelta, mutta jos\nminun suoraan täytyy tunnustaa, niin —»\n\n»Niin ette», sanoi vanhus, »juuri välittäisi valita juuri sitä paikkaa,\njoka näyttää teistä edullisimmalta.»\n\n»Sillä edellytyksellä, että se ei ole vielä annettu anteeksi», pistin\nminä väliin.\n\n»Mitenkä te käsitätte sen? — Taidatte tarkoittaa, että espanjalaiset\nviranomaiset ovat antaneet sen anteeksi?»\n\n»Tai myöskin entinen tämän maan omistaja, Ranskan valtio», lisäsin\nminä. »Sillä nämä molemmat, tietääkseni, ovat ainoat, joilla\nkansanvälisten lakien mukaisesti on ja on ollut käytettävänään\nlahjoittamisoikeus.\n\nMies pudisti kieltävästi päätään.\n\n»Jos siis joku vanhan maailman kuningas suvaitsee lähettää tänne jonkun\nlakeijansa mukanaan likainen lippu, ja tämä näkee hyväksi pystyttää\nrievun jonkun mädänneen puuvillapökkelön päähän, niin luuletteko te\ntosissanne, että tämä 'hökötys' antaisi tuolle kuninkaalle oikeuden\nnimittää omaisuudekseen noin parin sadantuhannen neliöpeninkulman\nsuuruisen maa-alueen ja lahjoittaa siitä sekä jakaa sitä oman ja\nsotamiestensä mielen mukaan?»\n\n»Jos kuningas tai hänen hallituksensa on saanut omakseen maan teon\nkautta, jota te nimitätte hökötykseksi, nimittäin perustamalla\nkaupunkeja, uutisasutuksia ja linnoituksia, niin silloin vastaisin\nmyöntävästi», sanoin minä päättävästi.\n\nVanhus loi läpitunkevia katseita vuoroin minuun, vuoroin Lassalleen.\n\n»Sitä ei epäile kukaan», vastasi hän paljon maltillisemmin, »että\nkaupungit ja linnoitukset myöntävät omistusoikeuden. Ei kukaan tahdo\nkieltää omistusoikeuttanne Neworleans’iin ja molempiin joenrantamaihin\naina Baton Rouge’en ja Point Coupe’en asti. Mutta väitättekö, että\nkuninkaallanne olisi oikeus hallita sellaisiakin maita, jonne ei hän\nitse eikä yksikään hänen alamaisistaan ole jalallaan astunut?»\n\n»Jos ne ovat hänen linnoitustensa ja uutisasutustensa rajojen\nsisäpuolella, niin väitän sitä.»\n\n»Olette lyhyt», sanoi vanhus, joka oli noussut seisaalle keskustelun\naikana ja iskenyt tuimasti luodikkonsa perän maahan, »hyvin lyhyt —\nja yhtä hyvin ja lyhyesti voitte te julistaa maamme lahjoitukseksi ja\nkarkottaa kunniallisia ihmisiä heidän maastaan.»\n\n»Mitä teille juolahtaakaan yhtäkkiä mieleenne, vanhus? Kuka on antanut\njulistaa itselleen lahjoituksena teidän maanne?»\n\n»Olette ranskalainen, teillä on liukas kieli, ja niin oli muutamalla\nparonillakin, jonka nimi oli Bostropp. Mutta älkää kulkeko hänen\njäljissään.»\n\n»Mitä on paroni Bostropp sitte tehnyt?»\n\n»Mitäkö hän on tehnyt? Tahdonpa kertoa teille, mitä hän on tehnyt.\nHänkin antoi hallituksen lahjoittaa itselleen maa-alueen, joka käsitti\nnoin viisikymmentätuhatta tynnyrinalaa ja ulottui Arkansas jokeen asti.\nMutta hän ei tyytynyt maihinsa, jotka yhtäkaikki ovat mitä kauneimmat.\nOlipa muuan uutisasukas hänen maa-alueensa rajalla, nimeltä Jean. Hyvä,\nuutisasukas oli hiki otsalla laittanut itselleen istutuksia ja hoitanut\ntaloutta vaimonsa ja kymmenen lapsensa kanssa ja oli tehnyt sen hyvin.\nTulipa eräänä päivänä tuo kirottu paroni, hän näkee istutukset, ja\nheti panee hän Neworleans’issa koneensa liikkeelle. — Jean raukan\ntäytyy mennä tiehensä, vielä kerran salolle, hänen täytyy luovuttaa\nistutuksensa paronille, joka tahtoo toteuttaa ties minkälaisen\nparoni-aatteen näillä istutuksilla. Kaksi vuotta sen perästä oli tuo\nseikkailija mennyt vararikkoon, hänen täytyi paeta maasta tuulella ja\ntuiskulla, mutta istutukset otettiin kuitenkin Jean raukalta. — Nyt\novat rakennukset raunioina ja karhut temmeltävät siellä. — Olisinpa\nminä ollut Jean, kuulan olisin antanut paronille istutusten asemesta.»\n\nJa samalla kun tuo mies näin puhui, nosti hän rihlansa ampuma-asentoon.\n\n»Mitä paroniin tulee, niin en voi enkä tahdokaan ottaa häntä\npuolustaakseni», sanoin minä antamatta tuon liikkeen hämmästyttää\nitseäni. »Jos tapaus on ollut sellainen kuin te sanotte, on hän\nmenetellyt kevytmielisesti, tunnottomasti.»\n\nVanhus teki lähtöä, mutta pysähtyi kuitenkin ja kuunteli olkansa\nylitse. Hän seisoi hetkisen miettien, samalla kun hänen poikansa\nviskasivat olalleen hirven lonkka- ja selkälihat sekä kirveet ja\nnäyttivät aikovan seurata häntä.\n\nMe seisoimme ääneti.\n\n»Ettekö tahdo tulla meidän mukana?» kysyi vanhus.\n\n»Emme tiedä, onko se teidän mieleenne.»\n\n»Sanat eivät ole nuolia, mies hyvä. Joka kansassa löytyy hyviä ja\nhuonoja. Tulkaa, sillä täällä ei teidän kävisi hyvin.»\n\nMe seurasimme.\n\nTie tai pikemmin suunta, jota aloimme kulkea — sillä tiestä tai\npolusta ei ollut jälkiäkään näkyvissä — vei prerion yli, sitten metsän\nläpi. Kuljimme sen perästä tiheikön läpi, joka teki viimeisen lopun\nvaatteistamme. Sitten menimme edelleen n.k. aaltomaan, aallon tapaisten\nmäkien poikki. Mäiltä selvästi näimme preriotulen. Ruokoin rätinä,\noksien räiskynä ja puiden romahteleminen kuului jaksottain tuulen\nmukana, mutta me olimme jo siihen kokolailla tottuneet.\n\nOlimme kulkeneet muutamia peninkulmia maita ja mantereita, kun maaperä\ntuli pehmeäksi ja näkyi merkkejä siitä, että suo oli lähellä. Kävelimme\nniin pitkälle kuin maa meitä kannatti ja pysähdyimme lopulta suon\nlaitaan. Sanaakaan sanomatta nakkasivat James ja Joe taakkansa selästä,\nottivat esille kirveet ja alkoivat kaataa lähellä olevia sypressiä.\nLassalle ja minä seisoimme ääneti odottaen, mitä tapahtuman piti,\nja ihmetellen, mitenkä erinomaisen helposti metsäläiset kaatoivat\npuita. Se oli enemmän leikkiä kuin työtä. He heiluttivat kirveitään\nyhtä kevyesti kuin me miekkaa, ja säännöllisesti ja tahdissa! Ei\nviittä minuuttia, kun neljän tai viiden jalan paksuinen runko romahti\nmaahan ja vaipui latva edellä suohon. Heti kun sypressi oli kaatunut,\nhyppäsivät nuoret kirvesmiehet rungolle ja karsivat yläpuolelta\noksat latvaan asti, niin että puu tosin oli suossa, mutta kuitenkin\nsuuremmalta osalta pinnalla. Sitten alkoivat he kaataa toista, kolmatta\nja neljättä — puolessa tunnissa olivat nuo neljä metsäläistä kaikessa\nrauhassa tehneet työn, johon neljältä ranskalaiselta olisi mennyt\nainakin päivä.\n\nMe olimme katselleet ihmetellen ja kysyimme nyt, mitä tämä kaikki\nmerkitsisi?\n\n»Saatte sen pian nähdä», arveli vanhus, joka katseli synkkänä suohon\nnojautuen pyssyynsä. Hän heräsi kuitenkin synkistä aatoksistaan, kun\nkuului Jamesin ääni: »Valmis on.»\n\n»Nyt tulkaa, Ranskan pojat», sanoi vanhus.\n\n»Mutta miksi suon poikki ja minkätähden noin paljon työtä?» kysyimme me.\n\n»Senvuoksi että tämä on lyhin tie ja teidän vaivainen ruumiinne\nvarmaankin enemmän väsyisi, jos teidän pitäisi kiertää suo. Paljon\ntyötä», murahti hän jatkoksi luoden halveksivan silmäyksen sypressin\nrunkoon. »Jos te tätä sanotte paljoksi, niin olette vielä vähän tehneet\ntyötä, ja olisi teidän pitänyt jäädä omaan maahanne, jossa kuulemma\non miljoonittain narreja, jotka tekevät toisille työtä. Taidattepa\nolla ylimyksiä, jotka antavat mieluummin muitten hommata puolestaan ja\npitävät parempana asettua valmiiseen pesään. Mutta me tulemme teille\nnäyttämään, että ei käy päinsä meillä asettua valmiiseen pesään; — me\nemme ole Jeaneja, emme totta vieköön! — emme niitä miehiäkään, jotka\nantavat paronin karkottaa meidät tilaltamme, vaikkapa hän tulisi sadan\nviidenkymmenen miehen kanssa.»\n\nVanhusta ahdisti ilmeisesti se ajatus, että me, uudet Bostropp’it,\nolimme tulleet silmäilemään ensin hänen maataan karkottaaksemme\nsitten hänet omaisineen. Selvästi sen älysimme, mutta vanhuksen ylpeä\nkäytös, meidän seikkailumme, öinen marssimme ja vaarat, jotka olimme\nkestäneet, useat whiskykulaukset ja voimakas ateria, jonka olimme\nnauttineet, kaikki tuo oli herättänyt meissä jonkun verran metsäläisen\nuhkamielisyyttä, niin että emme välittäneet karkottaa vanhuksen\nmielestä tuota kummitusta.\n\n»Saammepa nähdä», sanoimme me viivyteltyämme hetken metsäläisen tapaan\nja niin huolettomasti, että se olisi hyvin sopinut nelikymmenvuotiselle\nmetsämiehelle.\n\nVarmoin askelin me seurasimme vanhusta, joka kulki edellämme\npuunrunkoa pitkin. Kun olimme tulleet latvapäähän, loikkasimme poikki\npuolin olevilta oksilta toiselle rungolle, siltä kolmannelle ja heti\nneljännelle. Ennenkun olimme tulleet viimeisen latvaan, olimme jo taas\nlujalla maakamaralla. Vanhus viittasi meitä seuraamaan tähänastisessa\njärjestyksessä, perätysten, ja me mennä kipitimme toinen toisemme\njäljissä puolen peninkulmaa läpi tiheän viidakon.\n\nLopulta Nathan pysähtyi, kääntyi meihin päin, asettaen rihlansa maahan,\nja tuijotti meihin oikein pöllön silmillä.\n\n»Sanokaappa, missä me olemme?» kysyin minä, antaen minäkin\nkaksipiippuiseni solahtaa maahan ja matkien hänen asentoaan.\n\nVanhus silmäili minua ja kasvonsa vetäytyivät omituiseen hymyyn.\n»Louisianassa tietenkin Red River'in, Mexikon lahden ja Mississipin\nvälisillä tienoilla, teidän kuninkaanne asettamien rajojen\nsisäpuolella, mutta kuitenkin paikassa, minne hänen käsivartensa eivät\nulotu, niin pitkät kädet kuin kuninkailla kuuluukin olevan.»\n\nSe äänensävy, jolla hän tämän sanoi, oli niin purevan pilkallinen, että\ntulin ehdottomasti katsoneeksi puhujaan lukeakseni hänen kasvoiltaan,\nmitä hän oikeastaan meistä tahtoi.\n\nHän oli välinpitämättömän näköinen kuten aina. — Tarttuen käsivarteeni,\nvei hän minut muutamia askeleita sivulle ja osotti erästä tummaa\nrykelmää, joka oli multavallin kaltainen.\n\n»Taitaa olla jokin intiaanien hauta?» sanoin minä olan yli.\n\n»Niinpä niinkin, te olette arvannut oikein, hauta se on, vaikkakaan\nei punanahan, vaan oikean miehen — ei yksikään häntä parempi ole\nlaskenut tätä virtaa alas. Voitte olla oikeassa, että se on kuulunut\npunanahkaisille, luulen näet, että tätä sanottiin 'Indian Mound'.\nEttekö tahdo astua lähemmäksi?»\n\nMe menimme lähemmäksi ja näimme paaluvarustuksen ja sen takana\nhirsikaton, joka ehkä oli noin kymmenen jalkaa edellistä korkeammalla.\n\n»No mitäs sanotte nyt?»\n\n»Näyttää minusta olevan enemmän tehty puolustusta kuin asuntoa varten.»\n\nLaskettiin sitte maahan tikapuut, joita myöten pääsimme jyrkälle\nmultavallille. Muuan nuorista miehistä aukaisi paaluvarustuksen portin,\nja me astuimme tuon omituisen rakennuksen sisempään osaan.\n\nSe oli tehty jotenkin tukevista, veistämättömistä sypressinrungoista.\nSe oli neliskulmainen rakennus, jossa oli matala puunrungoista\nkyhätty katto. Se oli noin neljäkymmentä jalkaa pitkä ja yhtä\nleveä. Sisäpuolella ei ollut muuta nähtävänä kuin polttamattomista\ntiilikivistä tehty uuni, ja puinen pöytä, joka oli asetettu pystyyn\npaalumajan nurkkaan.\n\n»Älkää astuko tälle kummulle», sanoi mies juhlallisesti, »siinä on\npyhää maata».\n\n»Pyhää maata?» kysyimme me.\n\n»Pyhää maata, mies! Tämän pöydän alla on haudattuna muuan niin\nreilu metsäläinen, ettei milloinkaan ole hänen vertaisensa laskenut\nMississippi virtaa alas.»\n\n»Vai niin, tässä on hauta», sanoimme me koko lailla hämmästyneinä.\n\n»Hauta on — hänen hautansa — hänen paalumajansa, jonka hän oli\nrakentanut, jota oli puolustanut. Siinä hän kaatui, hänen verensä\nkostutti sitä, veriseksi oli hän sen ristinyt jo silloin kun se tuskin\nvielä oli valmis.»\n\n»Saatte kuulla vielä enemmän tästä verisestä paalulinnasta, saatte\nkuulla, mitenkä kuusi rihlakyttää piti puolensa kahdeksaakymmentä\nviittä espanjalaista ja ranskalaista muskettisoturia vastaan.\n\nMe pudistimme epäillen päätämme.\n\nHän otti meitä molempia käsivarresta kiinni ja vei meidät ulos\nrakennuksesta. Kun tulimme erääseen kuuden neliöjalan laajuiseen\nkylkeiseen, pysähtyi hän.\n\n»Pitivät puolensa kahdeksaakymmentä viittä espanjalaista\nmuskettisoturia vastaan», toisti hän varmalla äänellä. »Se oli Asa\nkolmen veljensä, lankonsa ja serkkunsa sekä heidän vaimojensa kanssa.\nHän kaatui kuin mies, kuin aito metsäläinen, kuin kunnon amerikalainen,\nmutta katkaisi sitä ennen elämänlangan kolmeltakymmeneltäviideltä\nespanjalaiselta. Tuolla» — hän viittasi puuvillapuitten lehviin,\njoitten kuun valaisemissa latvoissa todellakin kaatuneitten henget\nnäyttivät harhailevan — »tuolla noitten puitten varjossa he\ntaistelivat, kaatuivat ja sinne he haudattiinkin.»\n\nYön pimeä, tähtitaivaan hohde, joka valaisi prerioon pistäytyvää\nmetsänkielekettä, synkät varjoisat metsät kummallakin puolen\npaalumajaa, metsät, joiden laidoille kuu lähetti valoaan — kaikki\ntämä yhdessä vanhuksen juhlallisen käytöksen kanssa vaikutti meihin\nvähitellen niin, että seisoimme paikoillamme sanaakaan vastaamatta.\n\n»Niin», toisti hän, nojautuen rihlaansa — »täällä kaatui\nkolmekymmentäviisi espanjalaista yhtä amerikalaista vastaan.»\n\n»Ja mikä oli tämän amerikalaisen nimi?»\n\n»Mitä te kysytte, mikä hänen nimensä oli? Mitä te kyselette nimiä aivan\nkuin olisitte hevosvarkaitten kintereillä. Älkää yleensä kyselkö niin\npaljon. Katselkaa silmillänne, kuunnelkaa korvillanne, mutta pitäkää\nkielenne kurissa, sillä puilla on korvat yhtä hyvin kuin seinillä\nomassa maassanne.»\n\n»Anteeksi, ei meillä ollut minkäänlainen loukkaus mielessä», koetin\nminä rauhoittaa vanhusta.\n\n»Loukkaus mielessä», tokasi vanhus hymyillen pilkallisesti. »Uskon,\nettei teillä ollut se mielessä — uskon kyllä. Tahtoisinpa nähdä sen,\njonka tekisi mieli loukata Nathania tai tulla liian lähelle häntä\ntai asettaa joitakin esteitä hänen tielleen. Kyllä vanha Nathan\nkarkottaisi pian häneltä tämän halun, niinkauan kun hänellä on pyssynsä\nja tikarinsa käden yltämällä. — Se on varma; — niin on asianlaita\nkuin sanon. Mies, joka on rakentanut paalumajan, — ja katsokaa oikein\ntarkkaan, se on perin vähän muuttunut, lukuunottamatta kattoa, joka\noikeastaan oli hänen kuolemansa syynä — lepää nyt omassa maassaan ja\noli metsäläisten kaunistuksena. Mutta espanjalaiset saivat kalliisti\nostaa hänen kuolemansa, ja niinpä on heiltä mennyt halu koskea Asan\nomaan. He eivät niinkään helposti unohda Asa Nolins’en nimeä!»\n\n»Asa Nolins», huudahdin minä. »Minusta tuntuu kuin olisin kuullut\nmainittavan tätä nimeä.»\n\n»Vielä opetus», jatkoi hän, välittämättä ensin sanoistani, »jonka hän\non antanut teille». Mutta sitte hän sanoi:\n\n»Vai niin, te olette kuullut Asasta, ja mitä?» ja hän kääntyi synkkänä\nminuun päin.\n\nTällä lyhyellä väliajalla olin malttanut mieleni, sillä me olimme\nmolemmat alkaneet huomata yhä enemmän, että uusi tuttavamme perin\nherkästi ärtyi.\n\n»En voi tosin aivan tarkkaan sitä teille sanoa», arvelin minä. »Muistan\nvain kuulleeni tuon miehen nimen. Mutta olen kuullut niin paljon, että\nolen unohtanut taas ainakin toiset puolet kaikista noista jutuista.»\n\n»Ymmärrän», sanoi vanhus — »luulen, että ette tahdo sanoa suoraan\ntotuutta, ja se lienee ehkä yhtä hyvä, joka tapauksessa viisaammin\ntehty. Tahdonpa sanoa teille, mitä olette kuulleet. — Te olette\nkuulleet, että mies, jonka hautakummun olette nähneet, oli tunkeutunut\nteidän alueellenne ja sieltä varastanut hevosia. Eikö niin? Ja että hän\noli ollut verenhimoinen kapinallinen?»\n\n»Jotain sentapaista, sanoakseni totuuden, vaan en muista aivan\ntarkkaan.»\n\n»Ja minä sanon teille», sanoi vanhus kiivastuen, — »saavat ampua minut,\njos se ei ole kurjaa valetta. Ei ole Asa enempää varastanut hevosia\nkuin minäkään, joka olen heidän tuomarinsa, Ja minullehan kansalaiseni\novat antaneet tehtäväksi pitää yllä järjestystä. Mitä taas tulee\nsiihen, että hän olisi ollut kapinallinen, niin oli hän amerikalainen,\nja tämä ei ole kapinallinen milloinkaan, sillä hän on vapaana syntynyt.»\n\n»Tuomari?» kysyin minä, ollen muka kuulematta puhetta vapaana\nsyntyneestä amerikalaisesta, joka ei voinut milloinkaan olla\nkapinallinen.\n\n»Tuomari», toisti hän, itsetyytyväisesti korostaen puhettaan. »Ette\nvarmaankaan tiedä, mitä sillä tarkoitetaan? — Se on virka, jonka me\nolemme perustaneet täällä takalistoilla, itse pitäen lainohjaksia\nkäsissämme, antamatta palkattujen tuomarien ja asianajajien mitata\noikeutta itsellemme niin ja niin monen dollarin edestä. Saatte\ntuonnempana tietää enemmän siitä, mutta sitä ennen tulee teidän kuulla\nAsasta ja hänen paalumajastaan, jonka hän oli ristinyt veriseksi, ja\njoka on tullut veriseksi.»\n\n»Eikö olisi parasta jättää kertomuksenne toiseen kertaan?»\n\n»Toiseen kertaan?» toisti vanhus. »Kuulkaahan, narrit jättävät toiseen\nkertaan, viisaat toimivat, kaikelle on oma aikansa; ja nyt on sopiva\naika kertoa Asasta, sillä nyt te kuljette hänen maillaan ja teidän\ntulee kuulla, ennenkun näette; — huomenna ei ole enää siihen aikaa.»\n\nJa Nathan alkoi kertoa, mitenkä hän ja hänen lankonsa Asa Nolins,\nmukana muutamia matkatovereita vaimoineen ja lapsineen kulkivat\nKentuckystä etelään, mitenkä he laskivat myötävirtaa Mississippiä\nmonesta vaarasta ja vastustuksesta huolimatta ja nousivat sen\nsyrjäjokea, Red River’iä ja löysivät lopulta ihanan maan: tupakka-,\npuuvilla- ja vieläpä sokerimaankin — ja ihanat vedet!\n\n»Sydämeni sykähti ilosta, sen voitte arvata», sanoi vanhus. »Me panimme\nkaiken viisautemme liikkeelle ja teimme laskelmia siitä, minnekä\nvoisimme paraiten rakentaa rakennuksemme, aloimme kaataa puita ja tehdä\nvalmistuksia hirsimajan rakentamista varten.\n\nPian olikin meillä talvivarastot kunnossa ja me asuimme, kaksi perhettä\nyhdessä rakennuksessa. Olisimme mielellämme rakentaneet vielä kolme\nhirsimajaa, niin että jokaisella olisi ollut oma suojapaikkansa,\nsillä tietäkää, että meidän sananpartenamme on: meidän talomme on\nmeidän linnamme. Mutta meidän täytyi ajatella peltojen raivaamista ja\nperkkaamista — eikä se ollut mikään pieni asia, kun ei meillä ollut\nainoatakaan hevosta, vaikka tosin kaksi auraa tarpeineen. Pellot\nkylläkin raivattiin, ja Asa ja minä otimme rihlamme, me halusimme\nkuljeskella ympäristöllä nähdäksemme, emmekö voisi saada liikkeelle\nparia hevoskonia ja lehmää, sillä ilman hevosia, sen huomasimme hyvin,\nei voinut ryhtyä mihinkään. Lehmiä me tarvitsimme kolmisen kappaletta\nja rahaa meillä oli vielä viisikymmentä dollaria. Me kuljeskelimme noin\nyli viidenkymmenen peninkulman piirissä, mutta emme tavanneet yhtään\nistutusta, ja palasimme takaisin, mutta olimme kuitenkin ampuneet pari\nkarhua ja hirveä.\n\nPanimme peltomme kuntoon toiseen kyntöön asti, kalvoimme nimittäin\nojat puiden ympäri ja kiskoimme juuret irti. Kymmenen tynnyrinalaa\npuuvillametsää tuli maissille, noin kuusi tupakalle — ja kaikki oli\nmallikelpoisessa kunnossa, kyntö vain puuttui.\n\n[Kun metsäalueita tehdään käyttökelpoisiksi, hakataan vain pienemmät\npuut poikki ja kiskotaan juurineen, mutta isommat ympäröidään noin\nkolmen neljän tuuman levyisellä ja syvällä piirillä, mikä isketään\nmaahan kirveellä. Puut kuoritaan, ja sitten kylvetään siementä sijaan.]\n\nNaisväkemme ja miehetkin alkoivat jo muokata maata, mikä on yksi\nniitä töitä, joita me metsäläiset vähimmän siedämme. Se tekee sielun\nja ruumiin tympeäksi, kun siinä päivästä päivään et tee muuta kuin\nkiskot turvetta; — en voinut sitä koskaan kärsiä, ja sehän onkin vain\nneekerien ja valkoisten orjien työtä.\n\nMeillä oli siis pari tynnyrinalaa maata ja olimme suorittaneet oikein\nhyvällisen joukon todellista neekerityötä ja olimme taas paraillaan\npellolla, kun äkkiä kuulimme kavioitten kopsetta ja näimme neljän\nratsastajan ajaa karauttavan preriolta tänne päin. Heti kun he\nhuomasivat meidät, pysähtyivät he aika lailla säikähtyneinä ja alkoivat\npuhella keskenään. Heillä oli muassaan myöskin muutamia komeita susi-\nja lintukoiria. Silloin sanoi Asa: 'Olisipa nyt mainio tilaisuus saada\npari hevosta. Saa nähdä, eikö kaupat suju.'\n\nAsa menee heidän luokseen ja tervehtii heitä, sillä Asa oli vapaussodan\naikana palvellut sotamiehenä Lafayette'n joukoissa — ja kysyy heiltä,\neivätkö he tahtoisi laskeutua selästä ja pistäytyä sisälle.\n\nMutta samassa kun Asa näin kysyy, otamme me rihlat esille, jotka\nolimme asettaneet puunrunkoa vasten nojaamaan, sillä tietänette, että\nmetsäläiset eivät saa milloinkaan laskea pyssyjään kauaksi luotaan —\nne ovat heidän uskollisimmat ystävänsä varman käden ja tarkan silmän\nkanssa.\n\nTuskin ovat kreolit nähneet pyssymme, kun he jo kannustavat hevosiaan\nkovasti säikäyksissään! [Kreoleiksi kutsutaan uutisasutuksella\nsyntyneitä puhdasveristen europalaisten jälkeläisiä.]\n\n'Älkää peljätkö', huutaa Asa, 'olette rauhallisten ihmisten parissa,\npyssyt meillä on käsillä karhujen, susien ja punanahkaisten varalta,\nmutta ei kristittyjen ihmisten.' Nämä sanat rauhoittavat heitä, he\nlaukottavat taas meitä lähelle, ja me laskemme pyssyt maahan. He\nlaskeutuvat hevosten selästä ja astuvat Asan rakennukseen.\n\nHe katselivat ensin ihmetellen ympärilleen. Asa toi heille pullon\nerinomaista viiniä. Ja kun he sitä maistelivat hetkisen, tuli heidän\nsydämensä kevyeksi. Rakel paistoi hirvenpaistia, ja me pyysimme\nmetsämiehiä syömään, mihin he kylläkin suostuivat. Syödessä kysyi\nAsa heiltä, eivätkö he haluaisi vaihtaa hevosiaan välkkyviin\nespanjalaisiin dollareihin.\n\nKuullessaan mainittavan espanjalaisia dollareita, loistivat heidän\nsilmänsä ilosta, sillä ne olivat siihen aikaan ja ovat vielä\ntänäpäivänä harvinaista tavaraa maassa. He kysyivät, montako dollaria\nAsa antaisi hevosesta.\n\nJa Asa sanoi: 'Tuosta ruskeasta, jolla te ratsastatte', hän puheli\nheidän johtomiehensä kanssa, 'kaksikymmentä dollaria, ja tuosta\ntoisesta ruskeasta, jolla on valkoinen sukka jalassa, viisitoista.'\n\nRanskalaiset mongersivat melskaansa ja sanoivat lopuksi, että Asa saisi\nnuo kaksi hevosta neljälläkymmenellä dollarilla.\n\n'Kolmekymmentäviisi', sanoi Asa, 'ei penniäkään enempää.'\n\n'Siis kolmekymmentäviisi', sanoivat espanjalaiset tai ranskalaiset,\nmitä lienevätkin olleet, luulen, että olivat kumpiakin. He puhuivat\nmolempia kieliä. Tahtoivat saada laskettuina rahat käteensä, ennenkun\nantaisivat hevoset, mutta me emme suostuneet siihen.\n\n'Meidän täytyy ensin saada hevoset', sanoimme me ja menimme ulos.\nUlkona ei heidän johtomiehensä tahtonut antaa ruskoa, ja se suututti\nmeitä. Vihdoin viimein ottivat he rahat, kun huomasivat, että tosi oli\nkysymyksessä.\n\nMutta nyt älysimme mekin, että he eivät olleet sellaisia miehiä, joiden\nkanssa kunniallinen mies mielellään tekee kauppaa. He tulivat takaisin\ntupaan meidän mukanamme muka juomaan harjaisiksi pullon viiniä.\n\nHe joivat yhden pullon, ja useampia seurasi tätä kunnes he tuskin enää\nvoivat seistä pystyssä. Lepertelyistään ymmärsimme, mitenkä he eivät\nnähneet sitä erikoisen mielellään, että me olimme tänne asettuneet\nasumaan, metsästäjiä muka tulisi liian paljon.\n\nMe sanoimme heille, ettei metsämiehiä olisi milloinkaan liiaksi, sillä\nvielä on tarpeeksi karhuja, susia, panttereita ja hirviä. Kuta pikemmin\nnämä häviäisivät, sitä parempi se olisi maalle, joka ei ollut luotu\nmetsästysalueita varten, vaan tuottamaan puuvillaa, sokeria ja maissia.\n\nHe mutisivat jotakin keskenään puhuen omaa ranskalais-espanjalaista\nmongerrustaan, ja murahtivat ajaessaan kaksi yhden hevosen selässä,\nettä he tulisivat pian tapaamaan meitä toistamiseen.\n\nMutta Asa, joka katseli heidän menoaan pudistaen päätään, sanoi:\n'Kuulkaa, miehet, nuo ovat n.k. kreoleja, se on, heissä on kolmas osa\nespanjalaista, kolmas osa ranskalaista ja loput intiaanien verta.\nHeillä on senvuoksi kaikki kolmen kansan pahat kurit veressään, ja\nsaattepa nähdä, he tekevät meille vielä perästäpäin jonkun koiramaisen\nkepposen.'\n\n'Mutta minkä kepposen he voisivat tehdä?' kysyi Rakel.\n\n'Sitä en vielä tiedä, mutta yhtä varmaan kuin valtioissa löytyy\nmaavouteja, löytyy täälläkin sellaisia maanvitsauksena, vaikkakin\nniillä voi olla toisellaisia nimiä.'\n\n'Mutta kun ei nyt kukaan ole anastanut omakseen meidän maa-aluettamme,\nja me olemme ensimäisinä pystyttäneet tänne majamme?'\n\n'Niin kuuluu se oikeuden mukaisesti meille', sanoi Asa, 'mutta minua\naavistuttaa. — Paina mieleesi, niillä on paha mielessä noilla.'\n\n'Niin kylläkin, Asa', sanoin minä, 'ja joskin he eivät tuo hyvää\nmukanaan, niin eivät he sitä itselleenkään saa. Voimme mekin olla\nmyrkyllisiä, Asa', sanoin minä, 'myrkyllisiä kuin kongokäärmeet, enkä\nminä pelkää kymmentä tuollaista kreolia. Olen kylläkin nähnyt ja\nkuullut omin korvin puhuttavan, että he ovat joutavia miehiä, jotka\npitävät yhtä huonosti sanansa kuin neekerit Kentuckyssa. Onhan meillä\nnyt hevoset ja voimme panna peltomme lainmukaiseen kuntoon.'\n\n'Sen voimme tehdä', sanoi Asa, 'ja käymmekin heti siihen käsiksi, mutta\nhevoset näyttävät vielä olevan nuoria, ei liene pitkä aika siitä, kun\nne ovat pyydystetyt prerioiltaan.'\n\nJa niin olikin. Saimme panna pari päivää valjastamiseen ja\ntaltuttamiseen, ennenkun ne oppivat vetämään suoran vaon. Mutta työ\nsujui sitten sitä nopeammin. Me olimme muokanneet ainakin kymmenen\ntynnyrinalaa maissi-aikaa varten ja noin kymmenen virginiakasville,\nja olimme juuri aikeissa ojittaa noin parinsadan puuvillapensaan\nympärystät hävittääksemme juuret, orjantappurapensaat ja köynnöskasvit\nja kylvääksemme vielä jonkunverran maissia ja Virginiaa, kun jouduimme\nvähän harhaan koko yrityksestämme.\n\nOlipa Asa sittenkin aavistanut oikein. Nuo kreolilaiset hurtat olivat\nennen niskassamme kun odotimmekaan. Olimme parhaillaan viidakossa\ntyössä, vähän matkan päässä kirves kädessä, kun Jonas tulee juosten:\n'Miehet, ettekö kuule mitään? Punanahkaisia!'\n\n'Punanahkaisia!' huusimme me. 'Mitä ihmettä ne meistä tahtovat, ei\ntoki päänahkojamme? Mutta jos he niitä haluavat, täytyy heidän nousta\naikaisin aamulla.'\n\nOtimme kuitenkin pyssyt esille, jotka olimme asettaneet puunrunkoja\nvasten, ja kapusimme mäen rinnettä ylös, missä talomme olivat\ntaaempana. Ja aivan oikein. Me kuulimme ääniä ja näimme myöskin tuossa\ntuokiossa noin neljä- viisikymmenen miehisen ratsastajajoukon, joka\nhurraten ja huutaen tulla karautti meidän viljelyksiämme kohti.\n\nSilloin sanoo Asa: 'Nathan, eivät ne ole punaihoisia, ne ovat nuo\nkirotut kreolit, jotka tulevat tänne seurueensa kera. Ne näyttävät\nolevan oikein roskaväkeä, käyttäytyvät kuin olisivat humalassa.'\n\nHe melusivat ja huusivat kuin peikot ja karauttivat meitä kohti. Kun\nhe olivat vielä noin viidenkymmenen askeleen päässä meistä, astui Asa\nesille.\n\nSilloin oli yksi jo valmiina puhumaan, ja huusi: 'Tuossa hän on,\nhevosvaras, petturi, joka vei minulta ruskoni.'\n\nAsa ei vastannut mitään näin raakaan puheeseen, vaan katseli heitä ja\nodotti, kunnes tulisivat lähemmäksi.\n\nJa he tulivatkin lähemmäksi, — ja yksi heistä kysyi: 'Kuka on täällä\nesimiehenä?'\n\nAsa pudistaa päätään ja vastaa: 'Täällä ei ole esimiestä, täällä on\nkansalaisia, ja ne ovat kaikki toistensa vertaisia.'\n\nMies sanoo: 'Te olette varastanut tältä hra Groupier'ta hänen\nhevosensa, teidän täytyy antaa se takaisin.'\n\n'Onko siinä kaikki?' kysyy Asa.\n\n'Ei kaikki', sanoo mies. 'Sitten täytyy teidän lähteä täältä pois. Kuka\non antanut teille luvan metsästää näillä mailla?'\n\n'Luultavasti sama, joka on antanut sen teillekin', sanoo Asa tuolle\nmiehelle, joka rupesi hyvin koppavaksi.\n\nKylläpä kreolit hämmästyivät tästä vastauksesta, ja toiset huusivat:\n'Meillä on metsästyslupamme ja lahjoituksemme hänen ylhäisyydeltään\nkenraalikuvernööriltä'; toiset taas: 'ja meillä Hänen Majesteetiltaan,\nsuurelta Espanjan kuninkaalta.'\n\n'Ja me emme tahdo', huusivat kaikki, 'että vieraat ovat täällä\ntiellämme meidän omalla metsästysalueellamme. Karhut tulevat yhä\nharvinaisemmiksi, samoin kaguarit ja hirvet, puhvelit ovat tykkänään\nsiirtyneet muualle.'\n\nJa kreolit hyppyyttivät hevosiaan sinne tänne aivan kuin humalaiset.\n\nMutta Asa sanoo: 'Kuta pikemmin karhut, sudet ja kaguarit karkotetaan\nmuille maille, sitä parempi on se meidän maallemme. Maa ei ole karhuja\nja susia varten, vaan ihmisiä.'\n\nKreolit sanoivat: 'Teillä ei ole minkäänlaista oikeutta metsästää\ntäällä, vaan pitää teidän pötkiä tiehenne.'\n\nSilloin kysyi Asa, kuka heidät oli valtuuttanut karkottamaan hänet.\n\nHe hätkähtivät tämän kuullessaan ja mutisivat keskenään. Nyt huomasi\nAsa kylläkin, ett’ei heillä ollut mitään valtuutusta, eivätkä olleet\nviranomaisia, vaan liittoutuneita naapureita, jotka tulivat ilman\nvaltuutusta ja luulivat voivansa ajaa meidät käpälämäkeen.\n\nHe kysyivät vielä toistamiseen, oliko meillä lupaa asettua tänne ja\nrakentaa asuinrakennuksia ja raivata peltoja.\n\nAsa sanoo silloin heille, ettei heidän pitäisi antaa hiustensa\nharmaantua senvuoksi. Hän oli asettunut tänne asumaan muutamien\nmaanmiesten kanssa ja tulisi pitämään huolta siitä, että lupakirja on.\n\nMutta he sanoivat ilmoittavansa asiasta Natchitoches’in\nkäskynhaltijalle ja tuomarille, ja ties kenelle, että me olemme luvatta\nasettuneet tänne, ja silloin saisimme katsoa eteemme.\n\nSitten sanoi Asa heille, että he voivat mennä ja ilmoittaa hänen\npuolestaan vaikka itse paholaiselle, mutta heidän pitäisi tehdä se\npian. Jos näet he näin suututtavat häntä, niin hän näyttää heille,\netteivät he ajattele enää takaisin tuloa.\n\nSilloin huusi tuo kreoli, jonka nimi oli Groupier, että hänen täytyy\nsaada hevosensa.\n\nAsa sanoo: hän saa kyllä sen ja molemmatkin, jos hän antaa takaisin\nkauppasumman, kolmekymmentäviisi dollaria.\n\nKreoli vastaa, ettei ollut niin paljon, ainoastaan viisitoista.\n\nAsa huusi meidät luokseen, me olimme näet pysytelleet noin\nkolmenkymmenen askeleen päässä puuvillapensaiden takana. Me astuimme\nnyt pyssyt käsissä joukkoa kohti. He näyttivät vähän noloilta, kun he\nnäkivät meidät valmiina laukasemaan, katselivat toinen toisiansa ja\nvetäytyivät taakse päin.\n\nMutta Asa sanoi aivan levollisesti — hän puhui jotensakin sujuvasti\nranskaa, oli näet ollut vapautussodassa Lafayette’n armeijaosastossa\n—: 'Hyvät herrat, ette ole tulleet tänne kohteliaitten miesten tavoin,\nte olette antaneet tuon miehen vetää itseänne nenästä, huomaan minä.\nTässä on viisi maanmiestäni, kysykää heiltä kaikilta, eivätkö hevoset\nole kunnolleen myödyt, ja rahat, nimittäin kolmekymmentäviisi dollaria,\nkaksikymmentä yhdestä, viisitoista toisesta, maksettu asianmukaisesti\nja kaikki tapahtunut järjestyksessä.'\n\n'Larifori', huusi kreoli, 'Larifori. Te ette saa pilata täällä meidän\nmetsästystämme ja rakentaa taloja. Minä ilmoitan Hänen Ylhäisyydelleen\nkuvernöörille ja Natchitoches’in käskynhaltijalle, kaikille minä sen\nilmoitan.'\n\nMutta tiedättekö, kreolit, jotka näyttivät jo tulevan järkeviksi ja\nrauhallisiksi, olivat aivan sekaisin päästään, kun Asa puhui. He\nkirkuivat ja tekivät liikkeitään niin surkean näköisinä, ja ajaa\nkarauttelivat edes takaisin. Heiluttelivat pyssyjään kuin intiaanit\nja huusivat hurjasti: meidän piti muka mennä tiehemme, he eivät muka\ntarvitse amerikalaisia, osaavat kyllä itsekin pyytää otuksia. Lähteä\nmeidän piti heti — tahi —\n\nNyt raivostuimme mekin, Asa ja minä, ja Asa huusi, että heidän tulee\npaikalla pötkiä tiehensä. He eivät käyttäytyneet kuin herrasmiehet,\nvaan kuin roskaväki, jonka hän karkottaisi luotaan piiskalla. Heidän\nolisi parasta mennä eikä ärsyttää häntä myrkylliseksi, muuten saavat he\nsitä katua lopun elämäänsä.\n\nAsa nosti silloin vihaisena pyssyn poskelle, ja me samoin. Samassa\nsilmänräpäyksessä, kun kreolit huomasivat tämän, kannustivat he\nhevosiaan ja nelistivät tiehensä. Mutta kun he olivat noin viisisataa\naskelta meidän pyssyjemme kantomatkalta, päästivät he, tiedättekö,\nniin hirvittävän mökä-äänen, että viidenkymmenen tuhannen villihanhen\nrääkyntä Red River’illä tai Mississipillä on siihen nähden sääsken\nääntä. Sitten laukasivat vielä useat ruostuneet pyssynsä meitä kohti.\n\nMutta me vasta nauroimme sydämen pohjasta näille suusankareille. Asa ei\nkuitenkaan nauranut.\n\n'Enkö sitä sanonut', virkkoi hän, 'että nuo kreolit tekevät meille\nhävyttömyyksiä?'\n\n'Hävyttömyyksiä?' sanoin minä; 'kutsutko sinä tätä hävyttömyydeksi,\nAsa? Mokomatkin vanhat lörpöttelijät! Saisivat hävetä sydänjuuriaan\nmyöten, kun tulevat noin vieraitten ihmisten tanhuille päästääkseen\nilmoille mongerrustaan niin, että meidän akkaväenkin täytyy ihan\nhävetä. Ja kohtelevat tuolla lailla rauhallisia kansalaisia heidän\nomassa kodissaan. Voimmeko me tätä sulattaa?'\n\n'Se ei olisi vielä pahinta', sanoi Asa. 'Jos niin olisi, voisimme\nkylläkin sen sulattaa, eikä se nyt vielä veisi meitä maantienojaan!\nMutta luulen, että nuo miehentolvanat kertovat siitä edelleen. Ja se\ntulee jonkun heidän kuvernöörinsä tai käskynhaltijansa korviin, että\nmuka me emme ole tehneet mitään taloissamme heidän maallaan, minä\nsen enempää kuin sinäkään. Ja ennenkun vielä olemme kuukauttakaan\nvanhemmiksi eläneet, tulee komppania tai kaksi heidän pyssymiehiään, ja\nsilloin —?'\n\n'Ja silloin? ja jos tulevatkin Asa, mitä sitten?' sanoin minä. 'Jos\nhe tulevat meitä kohti, menemme me heitä vastaan, ja oletko unohtanut\nIntiaanikummun?'\n\n'En ole unohtanut', sanoi Asa. 'Ajattelin juuri, emmekö voisi rakentaa\nsinne paalumajan, joka pitäisi puolensa.'\n\n'Se on kaikki oikeata puhetta', sanoi Asa, 'aivan oikeata, mutta onko\nmeillä myöskin oikeutta siihen, Nathan, se on toinen juttu', sanoi\nhän. 'Yötä ja päivää on minua kiusannut tuo ajatus siitä asti, kun nuo\nkirotut kreolit ensikerran täällä kävivät, yötä päivää, sanon minä.\nEn minä tahdo tehdä mitään vääryyttä, Nathan!' virkkoi hän — 'vaan\noikeutta!', sanoi hän, 'oikeus on kaikkea muuta parempi. Jos olet\nväärällä tolalla, menee kaikki päin mäntyä, ja sinä joudut suonpohjaan\nalligatorien pariin.'\n\n'Asa', sanoin minä, 'olen minäkin jo pitemmän aikaa sitä ajatellut,\nolen tuuminut ja tuuminut, ja olen nyt sitä mieltä, että emme ole\nkulkeneet väärällä tolalla, vaan oikealla, niin oikealla, kuin vain\nvoi olla olemassa, ja että meillä on yhtä hyvin omistusoikeus maahan,\nkuin yhdelläkään voudilla eri valtioissa, yhdelläkään ranskalaisella\ntai espanjalaisella, tulkoot sitte mistä tahansa. Meillä on kunnolleen\noikeus tähän maahan, Asa', sanoin minä.\n\n'Mitä sinä sanoit?' virkkoi Asa.\n\n'Olethan toki siitä varma, Asa, ja olet kai itse usein kuullut ja\nnähnytkin, että tämä Louisiana ei ole muuta kuin Mississipin pohjaa? —\npelkkää Mississipin pohjaa — Mississipin liejun muodostamaa, ja että\ntämä lieju on meidän maastamme kotoisin?'\n\n'Sen tiedän', sanoi Asa.\n\n'Ja että Louisiana on syntynyt tästä joen pohjamudasta, meidän\nmudastamme, amerikalaisesta mudasta, johon nähden ranskalaisilla ja\nespanjalaisilla ei ole vähintäkään sanottavaa.'\n\n'Se vasta olisi?' sanoi Asa. 'Olivathan he ennen täällä, Nathan,\nranskalaiset ja espanjalaiset, kuin me', jatkoi hän.\n\n'Ja me olemme tulleet tänne myöhemmin, Asa — myöhemmin,\nyhdennellätoista hetkellä! Mutta siitä huolimatta olemme me\nkuitenkin ilonpidossa mukana. Emme riistä ranskalaisilta emmekä\nespanjalaisiltakaan heidän oikeuksiaan, mutta emme anna myöskään\nriistää itseltämme oikeuksiamme. Meillä on yhtä paljon sanottavaa\nLouisianassa kuin heilläkin ja tahdomme pitää kiinni siitä', sanoin\nminä. 'Mississippi on meidän virtamme, se saa alkunsa meidän maastamme\njossain Pyhän Anthony-putouksen yläpuolelta. Se tempaa mukanaan joka\nvuosi yhä enemmän maata, sanovat ihmiset, jotka ovat tulleet vanhasta\nmaailmasta suolaisen veden yli tänne. Siitä voisi jo syntyä kokonainen\nkuningaskunta. Onko siis tämä maa meidän!'\n\n'Mutta', sanoi Asa, 'meitä on vain kuusi, miten voimme me pitää\npuoliamme satoja vastaan?'\n\n'Kuusi — mutta jos me rakennamme komean paalulinnan\nIndianer-Mound’ille, on meitä kuusikymmentä, ja voimme pitää puolemme\nsataa tuollaista espanjalaista sotamiestä vastaan', arvelin minä. 'Ja\nmeillä on nyt niin hyvä tilaisuus valloittaa palanen maata', sanoin\nminä, 'ja jos me antaisimme karkottaa itsemme, niin pitäisi ensin\nheidän särkeä palasiksi pyssymme ja antaa meille niitten asemesta\nluudat käsiimme.'\n\n'Mutta jos nyt tulee satakunta espanjalaista pyssymiestä?' sanoi Asa,\n'ja luulen, että heitä tuleekin.'\n\n'Senpä vuoksi rakennamme juuri paalulinnan', puheli Rakel, 'ja\npuolustamme siellä omaisuuttamme, ja sen minä sanon sinulle Asa',\njatkoi hän, 'jos meikäläiset Saltriver'in ja Kentucky’n varrella ja\nCumberlandissa saavat tietää, että espanjalaiset marssivat meitä\nvastaan, niin eivät he varmaankaan istu kädet ristissä.'\n\n'Mutta Red River’ilta on pitkä matka Saltriverille ja Kentucky’in sekä\nCumberland’iin', arveli Asa, 'rohkeasti viisitoistasataa peninkulmaa\nja enemmänkin. En välitä itsestäni, olen kylliksi usein katsellut\ntultasuitsevien kanuunankitoihin ja kuullut englantilaisten pyssyjen\npauketta, mutta minulla on vaimo ja lapset.'\n\n'Älä sinä sure vaimosta ja lapsista', sanoi Rakel; 'älä heistä sure,\nkun kunnia ja oikeus on kysymyksessä; — johan meidän pitäisi ikuisesti\nhävetä, jos me väistyisimme mokomienkin suusankarien tieltä. — Jos ne\nedes olisivat intiaaneja, mutta ei heillä ole suonissaan pisaraakaan\npunanahkaisten verta, nehän ovat sellaisia pelkureita, pahempia kuin\nneekerit. Sen minä sinulle sanon, Asa, ja sanon sen jo etukäteen, että\nen mene takaisin likaisen Mississipin rannoille, en tahdo enää olla\nmissään tekemisissä mokomankin kanssa, olen saanut siitä tarpeekseni\nkoko elämäkseni. Se on hienostumaton toveri — se on totinen tosi. Jos\ntahdot olla sen kanssa tekemisissä, niin mene, mutta anna minulle\npyssy, niin puolustan paalulinnaani. Ja jos espanjalaiset minulta\npäänahan vievät, niin sanovat toki ihmiset Saltriver’in varsilla: Rakel\noli Hiram Strongin oikea tytär ja on pitänyt puolensa.'\n\nNyt oli asia ratkaistu, ja Asa oli vakuutettu siitä, että hän voisi\ntäydellä syyllä puolustautua espanjalaisia vastaan. Ja me ryhdyimme\nheti hommiin. Se ajatus kutkutti meitä aika lailla, että me olisimme\nensimäiset, jotka pystyttivät Yhdysvaltojen lipun Louisianaan. Mitä\nsanoisivatkaan meikäläiset Saltriver'in varsilla, jos he kuulisivat,\nettä me ensimäisinä olemme pystyttäneet tähtitaivaisen lipun\nLouisianaan.\n\nJa me päätimme nyt puolustaa oikeuksiamme paraimmalla verellämme ja\nparaimmilla voimillamme, aloimme myöskin valmistautua puolustusta\nvarten.\n\nKaadoimme puita, enimmäkseen nuoria sypressejä ja kuljetimme paikalle,\nveistimme niitä ja vedimme ne sitten nuorilla ylös sekä asetimme ne,\nniinkuin näette, nelikulmion muotoon, neljäkymmentä jalkaa pitkään ja\nyhtä leveään. Keskelle sijoitimme uunin. Mutta siinä ei ollut vielä\nkaikki.\n\nAsa, joka oli ollut mukana Brandywine’n taistelussa, ja taistellut\nLafayette’n rinnalla, kun tämä haavoittui, ja myöhemmin Carolinan\nvaltiossa Cowpensissa Cornwallista vastaan, oli huomannut siellä\netupaalutuksen hyödyn, jos tusina tai puoli kunnon kyttää seisoo sen\ntakana. Hän teetti paaluja ja veistätti ne teräviksi sekä kaivatti\nreikiä valliin, joihin ne iskettiin ja yhdistettiin toisiinsa oksilla,\nniin ettei niitä voinut helposti irrottaa toisistaan. Ja kun olimme\nsaaneet pystyyn paalulinnamme, peitimme rakennuksen laudoilla.\n\nLaudat otimme mustasta männystä. Jonas ja Rigtheons kaatoivat männyt\npuolen peninkulman päässä, halkoivat ja kulettivat sitte reellä tänne.\n— Siinä teimme hullusti, sillä musta mänty syttyy herkästi, jos se on\nollut pari päivää ilman vaikutuksen alaisena, mutta ei meillä ollut\naikaa ottaa lujempaa puuta. Meillä oli ainoastaan kuusi seitsemän\njalkaa paksuja sypressejä, ja niitä ei halkaise niinkään helposti. Näin\nollen täytyi meidän turvautua noihin kirottuihin mustiin mäntyihin,\njotka kuitenkin saattoivat meidät toivottomaan pulaan, niinkuin saatte\nkuulla myöhemmin.\n\nPaalulinna oli siis pystyssä ja kattolaudat paikoillaan. Ne me peitimme\nsäleillä. Nauloilla me sitten iskimme koko laitoksen kokoon uunin muun\nmukana, niin että naisväki töin tuskin voi keittää. Sitten täytimme\nwhisky- ja jauhoastiat kaikella vedellä, mikä oli saatavissa ja toimme\nkaikki kapistuksemme, kinkut, jauhot ja maissin ja kaikki paalulinnaan.\nYöt ja päivät olimme hommissa pannessamme mallikelpoiseen kuntoon\najattelematta sitä, että nuo onnettomat mäntylaudat saisivat meidät\nsellaiseen pulaan.\n\nJa me laskimme, etteivät espanjalaiset pyssymiehet tulisi ennenkun\nkuukauden tai kahden kuluttua, sillä tunsimme jotensakin tarkkaan\nNatchitoches'in linnaväen miesluvun, että se oli nimittäin tällä\nkertaa kaksisataa. Kaikkia taas ei linnanpäällikkö voinut lähettää\nmeitä vastaan, niin tuumimme. Ja ennenkun hän voisi hankkia lisäväkeä\nMississippin varsilta tai Neworleans’ista, täytyisi kulua ainakin\nkahdeksan viikkoa, niin laskimme.\n\nTämä lohdutti meitä suuresti, sillä jos espanjalaiset olisivat tulleet\nneljän viikon kuluessa, ei meidän paalulinnamme olisi ennättänyt\nvalmiiksi. Ja kuudella rihlalla ei sentään voi tapella kuuttakymmentä\nvastaan, olivatpa ne kuin hyvät tahansa. On komeata, kun on rihla\nvarmassa kädessä ja takana terävä silmä, mutta ei sillä voi kuitenkaan\nlyödä, kuten raamatussa aasin leukaluulla, sata yhdellä iskulla.\n\nNeljän viikon kuluttua oli paalumaja jo paaluvarustuksineen\nkunnossa, ja naisväki toimitti kaikki varastomme sinne, ainoastaan\nvälttämättömimmän jätimme asuinrakennuksiin. Meidän oli nyt paljon\nparempi ja rattoisampi olla ajatellessamme, että paalulinnamme oli\nkunnossa, ja että pystyimme tekemään vastarintaa. Asa vain oli edelleen\nraskasmielinen, tarkasteli usein paalulinnaa ja arveli: 'Luulenpa, että\ntästä on pian tuleva verinen linna. Ja sen sanon teille, että yksi\nmeistä saa täällä verisen hautansa, ja kuka se on, sen tiedän minä\nparhaiten.'\n\nMinä sanoin hänelle: 'Hiljaa, Asa! Mitä kuvitteluja nuo ovat? Miksi\npainostat mieltämme? Me kaipaamme nyt kevyttä mieltä, Asa.'\n\nAsa näytti taas iloiselta, ja meni uudelleen levollisesti työhön,\nmikä oli käsillä. Mutta kun ei aina tarvittu hevosia, niin oli\nkukin vuorostaan vakoilemassa noin kymmenen peninkulman päässä\nottamassa selkoa, eivätkö nuo kutsumattomat vieraat jo tulisi meitä\ntervehtimään. Öiseenkin aikaan olimme varuillamme, niin että joka yö\noli kaksi vuorotellen vahdissa. Heidän täytyi kulkea edes takaisin\nvartiopaikallaan. Ja kun me eräänä aamuna olimme parhaillaan työssä\npensaikossa kaivamassa ojia puitten ympärille, tulee Rigtheons täyttä\nlaukkaa ajaen luoksemme.\n\n'Ne tulevat, niitä on ainakin satakunta', huutaa hän.\n\n'Nyt sitä koetellaan', sanoo Asa niin levollisesti kuin olisi hän\nkäynyt hirveä ampumaan — 'nyt sitä koetellaan. Ovatko ne vielä etäällä?'\n\n'Ne tulevat juuri preriota kohti, puolessa tunnissa voivat ne olla\ntäällä', arvelee Rigtheons.\n\n'Miten ne tulevat? Etujoukkona? Takajoukkona? Miten paljon niitä\nlienee?'\n\n'Ei sinne päinkään, kaikki yhdessä kasassa. Niitä lienee sadan\npaikkeilla', sanoo Rigtheons.\n\n'Silloin on meillä voitto — eivät näytä käsittävän mitään\nsotilaskomennosta. Nyt liikkeelle naiset, liikkeelle!' huutaa Asa.\n'Antakaa kaiken olla rauhassa, ja liikkeelle; me seuraamme mukana ja\nsuojaamme teitä takaapäin, kaksi edeltä päin katsomaan, tokko he jo\novat saaneet vihiä meidän piilopaikastamme.'\n\nRigtheons karautti heti paalulinnaa kohti, ollakseen siellä ennen\nheitä, jos he olivat sen vainunneet. Mutta ei ollut vaaraa — he\naavistivat yhtä vähän paalulinnasta, kuin meidän villit kalkkunamme.\n\nNaiset ottivat vielä mukaansa kaikenlaiset kapistukset, mitkä olivat\njääneet jäljelle. Paljoa ei niitä ollut, sillä metsäläiset, kuten\ntiedätte, eivät rupea laahaamaan mukanaan kokonaisia laivalastillisia\njoutavaa rihkamaa. He ottivat, mitä siellä vielä oli, ja sitten\nläksimme liikkeelle, kulkien metsän laitaa linnaamme kohti, missä\nRigtheons jo oli. Hän oli jo avannut salaisen oven ja laskenut alas\ntikapuut.\n\nMe nousimme niitä ylös, kun olimme ensin ajaneet hevosemme suolle päin\nja sitoneet jalat, jotta ne eivät juoksisi karkuun. Vedimme sitten\ntikapuut ylös ja kiskoimme oven kiinni, ja siellä sitä oltiin.\n\nTuntuipa sydänalassa vähän omituiselta, kun huomasimme olevamme\npaalutuksen sisässä, ja voimme nähdä, mitä ulkona tapahtui, ainoastaan\nraoista, niin suurista, että voi pistää niistä pyssyt. Meitä rupesi\nihan pelottamaan, sillä emme olleet tottuneet olemaan suljettuina.\n\nOlimme hiljaa, niin hiljaa kuin kirkossa, kului minuutti toisensa\nperästä, ja korkeintain kuului kuisketta. Rakel leikkeli vanhoja\npaitoja, ja siveli rasvalla palaset kuulien peitteiksi. Me panimme\nuudet piikivet pyssyihimme ja puhdistimme ne perin pohjin. Naisväki\nhioi kirveet ja jahtipuukot. Kaikki tapahtui aivan hiljaa.\n\nNäin oli kulunut aikaa. Viimein kuulimme melua ja huutoja sekä\npyssynlaukauksia. Näimme raoista, mitenkä espanjalaiset soturit\njuoksivat sinne tänne sillä kummulla, missä meidän talomme olivat.\nJälkimmäisiä emme kuitenkaan voineet eroittaa.\n\nMutta yhtäkkiä, tiedättekö, kalpenimme kaikki!\n\nNousipa ilmoille ensin yksi savupatsas, sitten toinen ja pian kolmas.\n'Jumala armahtakoon meitä!' sanoi Rakel, 'nuo murhapolttajat ovat\nsytyttäneet tuleen talomme.'\n\nMe vapisimme kaikki raivosta. Kuulkaa! Jos olette raataneet näin neljä\nviisi kuukautta, pahemmin kuin järjettömät elukat, ja saaneet kokoon\nhirsimajan vaimoillenne ja noille pienille raukoille, jotka he ovat\nsynnyttäneet, ja sitte tulee hirvittävä vihamies ja polttaa ne poroksi,\nikäänkuin ne olisivat olleet sänkeä maissimaassa, niin kuulkaa, ei\nteillä silloin olisi enää ihmissydäntä, jos eivät hampaanne kalisisi\nja kädet puristuisi nyrkkiin. Hampaat kalisivat meillä suussa, mutta\nolimme vaiti, raivo esti puheen.\n\nJa Rakel huokasi: 'Voi meidän talomme! Meidän poloinen talomme! Mitä on\nse tehnyt murhapolttajille? — Voi teitä murhapolttajat!'\n\n'Hiljaa vaimo', sanoi Asa. 'Hiljaa, ei ole aikaa valittelemiseen, pian\nvarmaankin olemme valituksemme loppuun valittaneet.'\n\n'Herra, tapahtukoon sinun tahtosi', sanoi Rakel. On hurskasten\nvanhempain lapsi, tuo Rakel, joka lukee raamattuaan. Hän toi nytkin\nsen esille, mutta Asa sanoi: 'Ei ole nyt aikaa rukoilemiseen, niin\nmielelläni kuin sen muuten teenkin, vaan toimintaan — heitä tuo, Rakel.'\n\nRakel pani pois raamatun. Me katsoimme oliko kaikki järjestyksessä,\nnostimme kiväärit poskelle ja tuijotimme palaviin, poloisiin taloihimme.\n\nMutta juuri kun me siinä katsella tuijotimme, näkyy yhtäkkiä vain\nsinistä ja mustaa metsänlaitojen välillä.\n\nNyt tulivat espanjalaiset täyttä laukkaa noin satamiehisenä joukkona.\n\nOli päivällisaika — me laskimme niitä, mutta emme voineet alussa päästä\noikein selville, sillä ne parveilivat sinne tänne kuin villit kyyhkyset\nilman minkäänlaista järjestystä. Varmaankaan eivät he suuriakaan meistä\najatelleet, muutoin olisivat käyttäytyneet järkevämmin. Mutta kun\nolivat tulleet noin viidensadan askeleen päähän meistä, järjestyivät\nhe jotenkin riviin, ja nyt me laskimme kahdeksankymmentä kaksi\npiilukkopyssyllä ja karabinilla varustettua miestä ja kolme ilman; —\nniillä oli paljastetut miekat kädessä — ja istuivat hevosen selässä.\nNyt hekin astuivat maahan.\n\nJoukossa oli vielä seitsemän muuta ratsain, jotka samoin laskeutuivat\nselästä ja sitoivat ratsunsa kiinni. Heidän joukostaan tunsimme kolme\nnoiksi petollisiksi kreoleiksi, jotka olivat saattaneet meidät pulaan,\nja yhden, jota he kutsuivat Groupier’iksi.\n\nMuut kuusi olivat n.k. akadialaisia tai kanadalaisia, joitten\nmaanmiesten kanssa me olimme jo tehneet tuttavuutta Mississipin\nyläjuoksulla. Ne ovat reippaita metsämiehiä, nämä akadialaiset, mutta\nvilliytyneitä, hurjia, juoppouteen vajonneita raakalaisia.\n\nLuulen muuten, että juuri nämä akadialaiset ne olivat ensimäiseksi\nosottaneet espanjalaisille sotamiehille tien meidän paalulinnaamme,\nsillä nämä käyttäytyivät niin hölmösti, että ne olisivat luullakseni\npyörineet pari tuntia kuin yöpöllöt kirkkaana päivänä, ennenkun he\nolisivat havainneet, minne me olimme joutuneet.\n\nViimein tulivat akadialaiset, kuten sanottu, ensimäisinä ja päästivät\nkovan huudon nähdessään paalulinnan ja varustuksen ja hätkähtivät\nhuomatessaan, että me olimme varustautuneet ottamaan heitä vastaan, ja\nmenivät esikunnan luokse.\n\nHe ilmoittivat epäilemättä huomionsa upsereille, jotka tosin\nkuuntelivat heitä, mutta pudistivat päätään. Sitten lähti koko joukko\nliikkeelle.\n\n'Nyt sitä yritetään', kuiskasi Asa, kun he tulivat kohti valkoisissa,\nruskeissa ja jos joissain puvuissa, yksi toistansa likasemmassa.\n\nHe marssivat nyt paremmassa järjestyksessä, kapteni etunenässä,\nsivustoilla akadialaiset, jotka painuivat enemmän puuvillapensaita\nkohti ja hävisivät pian tykkänään niitten taakse.\n\nKun Asa huomasi tämän, kuiskasi hän minulle: 'Nämä ovat oikeastaan\nvaarallisimmat varman kätensä ja terävän silmänsä takia, — näitä\nvastaan täytyy meidän ensin yrittää. Muut eivät käsitä mitään\nsissisodasta, heidän kanssaan kyllä tulemme toimeen.'\n\nEspanjalaiset marssivat edelleen ja tulivat lähemmäksi niin,\nettä olivat vain sadan askeleen päässä paalulinnasta ja ihan\nkuin maalitauluina. Silloin kysyy Rigtheons: 'Annetaanko paukkua\nmurhapolttajille.'\n\n'Jumala varjelkoon!' sanoi Asa, 'meille se ei sovi. Me tahdomme\npuolustautua kuin miehet ainakin, mutta odotamme siksi, kunnes he\nahdistavat meitä, silloin he vuodattavat itse omaa vertansa. Ja jos\nme kaadumme, niin kaadumme me taistellen oman ja vaimojemme hengen\npuolesta, mutta me tahdomme pysyä oikeuden periaatteitten pohjalla.'\n\nKun nyt espanjalaiset olivat tulleet sadan askeleen päähän\npaalulinnastamme ja näkivät selvästi, että heidän tulisi anastaa ensin\netuvarustukset ennenkun pääsisivät meihin käsiksi, pysähtyivät upserit\nja pitivät neuvottelua.\n\nAsa huusi heitä pysähtymään.\n\nKapteni vastasi: 'Messieurs Ies Americains.'\n\n'Mitä on tekeillä?' kysyi Asa paalutuksessa olevan raon kautta.\n\nKapteni asetti silloin likaisen säkkikangaspalasen miekkansa päähän ja\npuheli naureskellen upsereilleen. Hän astui noin kaksikymmentä askelta\neteenpäin takanaan kolme miehistään.\n\nAsa käski taas pysähtymään. 'Ei tuo ole sotatapojen mukaista', huusi\nhän; 'välittäjä tulkoon, mutta jos hänen miehensä noin seuraavat\nmukana, niin täältä paukkuu.'\n\nArvannette, että espanjalaiset, jotka muuten osaavat taistella vain\nvallien ja puitten takana, seisoivat kaikki yhdessä läjässä. Mahtoivat\npitää kovin vähässä arvossa meidän pyssyjämme tai arvella tykkänään,\nettä me emme uskaltaisi ensinkään puolustaa itseämme, muuten olisivat\nolleet viisaampia ja tehneet kuten akadialaiset, jotka pysyttelivät\npuuvillapuiden suojassa. He huusivat kaptenillekin, että hänen pitäisi\nvetäytyä metsään, mutta hän pudisti halveksien päätään.\n\nMutta kun hän kuuli vieläkin kerran Asan käskevän pysähtymään\nja huutavan, että kohta pamahtaa, niin rupesi häntä kuitenkin\nhirvittämään. Ja hän mahtoi ajatella, että meidän kuulamme eivät menisi\nmaalistaan ohi.\n\nHän huusi: 'Seis, älkää ampuko, ennenkun olen teille asian ilmoittanut.'\n\n'Siinä tapauksessa tehkää se lyhyesti', huusi Asa vastaukseksi. 'Jos\nteillä oli jotakin ilmoitettavana, niin olisi teidän pitänyt se tehdä,\njos ymmärrätte sotatapoja, ennen vihamielisiä toimenpiteitä, eikä\npolttaa talojamme kuin mitkäkin murhapolttajat.'\n\nKun Asa näin puhui, pamahti kolme laukausta peräkkäin metsästä päin.\n\nKreolit olivat ampuneet. He eivät tosin voineet nähdä Asaa, mutta\nluullakseni näkivät he raosta jonkun hänen napeistaan tai pyssynsä\nvälkkyvän; tähtäsivät nyt tähän suuntaan ääntä kohti ja antoivat\npaukkua.\n\nSamassa hetkessä hyppäsivät molemmat petturit nopeasti puun taakse\ntakaisin ja kurkistivat sieltä kuullakseen, eikö kuuluisi voihketta.\nMutta Rigtheons ja minä huomasimme noiden petturien päitten kurkottavan\nesiin ja laukasimme yhtaikaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä horjahtivat\nhe maahan, eivätkä siitä enää nousseet. Ne olivat ne kaksi kreolia,\njoitten kanssa teimme hevoskaupan, toinen niistä tuo petturi, jonka\nnimi oli Groupier.\n\nKun espanjalaiset kuulivat laukaukset, sillä he eivät voineet nähdä\nmitään edessä olevan metsänkielekkeen takia, juoksi upseri päätä\npahkain takaisin ja huusi: 'Eteenpäin!' ja espanjalaiset hyppelivät\nja juoksivat kuin hupsut noin kolmekymmentä askelta eteenpäin ja\nampuivat paalulinnaan päin, ikäänkuin olisivat luulleet meitä villeiksi\nhanhiksi, jotka karkottavat pelkästä pamahduksesta.\n\n'Nyt on oikea hetki', sanoi Asa, 'parempaa he eivät kaipaa. Oletteko\njo ladanneet, Nathan ja Rigtheons? Minä otan kaptenin, sinä\nNathan luutnantin, Rigtheons kolmannen upserin, James aliupserin.\nYmmärrättekö, ettei kaksi ota samaa, me emme saa suotta tuhlata\nkuuliamme.'\n\nEspanjalaiset olivat vielä kuudenkymmenen jalan päässä, mutta me olimme\nvarmat sattumisesta sadan kuudenkymmenen askeleen päässä, vaikka\nolisivat olleet oravia. Laukasimme, jokainen kuula kaatoi miehensä.\nKapteni, luutnantti ja molemmat aliupserit sekä vielä yksi makasivat\npitkänään kiemurrellen maassa, pian olivat he aikansa kiemurrelleet.\n\nSilloin syntyi täydellinen hämminki noitten kahdeksankymmenen\nsotamiehen keskuudessa, tai montako heitä lienee ollut, ja he\njuoksivat, mikä minnekin. Useimmat juoksivat metsään päin, mutta noin\ntusinan verran tai ehkä enemmän jäi paikoilleen. He nostivat kaptenin\nja muut päälliköt maasta nähdäkseen, olisiko heissä vielä henkeä.\n\nMutta me emme vitkastelleet. Kuulematta Asaa, joka kuiskasi meille\nlataamaan nopeasti, oli meillä yks’ kaks’ kuulat pyssyissämme, ja\nannoimme taas paukkua: — kaatui taaskin kuusi. — Nyt jätti joukko\nkaatuneet paikoilleen ja juosten aivan kuin olisi heidän jalkapohjiaan\npolttanut. Me puhdistimme niin nopeasti kuin voimme pyssymme, tietäen\nhyvin, ettemme voisi sitä tuonnempana enää tehdä, ja että yksi ainoa\nharhalaukaus voisi saattaa meidät kaikki turmioon. Puhdistettuamme ne,\nlatasimme ja mietimme, mihin espanjalaiset nyt ensimäiseksi ryhtyisivät.\n\nUpserit olivat tosin kaatuneet, mutta akadialaisista oli vielä viisi\nelossa, ja näitä sai juuri eniten pelätä. — Korppikotkia oli jo\nkeräytynyt ja niitä tuli yhä enemmän ja enemmän. Niitä tuli lentäen\nsadottain, leijaillen meidän ja kaatuneitten päitten päällä.\n\nKun me näin tähystelemme heitä joka suunnalle metsään, viittaa minulle\nRigtheons, jolla on mainiot silmät, ja osottaa maahan siihen metsän\nkielekkeeseen, jossa kasvoi reunalla viidakkoa.\n\nMinä viittaan Asalle, joka juuri oli ladannut, ja kun siinä\ntähystelemme, näemme me, että siellä on jokin ryömivä olento, joka\nkiemurteleikse viidakossa päästäkseen itäiselle metsänreunalle. Me\nnäimme selvästi, että siellä oli kaksi akadialaista etunenässä ja noin\nkaksikymmentä sotamiestä heidän perässään tai enemmän.\n\n'Ota sinä, Nathan', sanoo Asa, 'ja sinä, Rigtheons, akadialaiset, me\notamme espanjalaiset siinä järjestyksessä kuin he ryömivät esille.'\n\nNiin teimmekin ja iskimme tulta, ja nuo kaksi akadialaista sekä neljä\nespanjalaista kumartelivat hetkisen maassa ja jäivät siihen, mutta\nyksi akadialaisista, jota emme olleet huomanneet, kun oli ryöminyt\nerään espanjalaisen takana, nousi pystyyn ja huusi: 'Tulkaa jäljessäni,\nnopeasti jäljessäni, he ovat ampuneet pyssynsä tyhjiksi, ja ennenkun\novat taas ladanneet, olemme me metsän suojassa. Otamme sen sittenkin,\nmokomankin paalulinnan!'\n\nAkadialainen hyppäsi pystyyn ja espanjalaiset hänen perässään, ja\nennenkun ennätimme ladata uudestaan, olivat he jo metsässä. Purimme\nhammasta vihasta, kun akadialainen oli päässyt meiltä karkuun.\n\nPian huomasimme, että vielä oli jäänyt eloon kolme akadialaista\ntai kreolia, mitä lienevätkin, sillä he ottivat nyt käskyvallan\nespanjalaisiin nähden, jotka olivat tulleet huomaamaan, etteivät\nheidän upserinsa käsittäneet rahtuakaan sissisodasta. Meidän asemamme\nei ollut paljoa parempi, kun aivan alussa, jolloin he olivat vielä\nkaikki elossa. Heitä oli kuitenkin kymmenen jokaista vastaan meistä.\nMutta rohkeus ei ollut meiltä vielä mennyt tykkänään. Meillä oli vain\nolosuhteet vaikeammat, koska meidän täytyi olla vahdissa eri paikoissa\nja jakaa näin voimamme, ja vihollinen oli tullut viisaammaksi.\n\nMeillä oli pian ylenmäärin puuhaa, ja sai pitää silmänsä auki, sillä\nmissä vain joku meistä näyttäytyi jossain raossa, — kuulat olivat\nrepineet lastuja paaluista ja tehneet niihin reikiä, — silloin pamahti\nlaukaus ja useampiakin, mutta ampujat pysyttelivät nyt puitten takana.\n\nSaimme mekin pari kertaa lauaista pyssymme, ja neljä, viisi,\npyssymiestä menetti henkensä, mutta aika tuli meille ihan pitkäksi.\n\nEspanjalaiset olivat asettuneet, — huomatkaa se —, kummallekin puolelle\nmetsänreunaa ja ampuivat sieltä. Me emme kuitenkaan kiinnittäneet\npaljoakaan huomiota tähän. Mutta yhtäkkiä päästivät he voimakkaan\nhurraahuudon.\n\nOlivat panneet ihan noiduttuja tappuroita panoksiinsa, ja yksi heidän\nlaukauksistaan oli sytyttänyt linnamme palamaan. — Emme huomanneet sitä\nheti, mutta katolla alkoi rätistä ja ratista mustanmännyn laidoissa.\n\nKun espanjalaiset tämän näkivät, hurrasivat he kolmasti, sitten olivat\nhe taas hiljaa.\n\nMe katselimme katolle ja voimme jo erottaa liekin, joka nuoleskellen\nsöi katonharjaa, ja kuulimme taas heidän riemunsa yhä äänekkäämpänä.\nSilloin sanoi Asa:\n\n'Siitä täytyy tehdä loppu, muuten me paistumme täällä kuin hirven\nlantiolihat kaikki yhdessä. Yhden täytyy mennä uunia ylös mukanaan\nkipollinen vettä — minä menen itse.'\n\n'Ei, minä menen, Asa!' sanoi Rigtheons.\n\n'Jää sinä tänne, yksi ei ole toista parempi. Minä nousen katolle\nsammuttamaan tulen', sanoi Asa.\n\nAsa otti pöydän ja asetti tuolin sille, Rakel ojentaa hänelle\nvesikipon. Asa kohoaa ylös koukun varassa, jonka olimme kiinnittäneet\nuuniin ja ripustaneet siihen hirvenlihaa, ja nostaa kipon perässään.\n\nEspanjalaiset tulivat yhä hurjemmiksi ja huusivat entistä kovemmin.\nOlipa jo kiire estää tulen leviämistä.\n\nAsa oli jo kiskonut kipon katolle ja valoi siitä vettä, ja Rigtheons\nsanoi: 'Enemmän vasemmalle, Asa, siellä palaa pahimmin.'\n\n'Merkillinen vasen puoli, en voi nähdä sitä', sanoi Asa, 'antakaa\nminulle vielä kipollinen vettä.'\n\nMe ojennamme hänelle toisen kipollisen vettä, hän kurkottaa päätään\nuunista esille vain nähdäkseen, missä tuli palaa. Sitten kaataa hän\nveden siihen, mutta samassa hetkessä paukahtaa ainakin tusinan verran\nlaukauksia, — espanjalaiset olivat nähneet hänet.\n\n'Seis!' huutaa Asa aivan muuttuneella äänellä, 'seis, nyt minä sen\nsain. Antaa heidän kirkua ja hyppiä, noiden tolvanoiden.'\n\nSamalla putoavat uunista alas kovalla kolinalla kinkut ja hirven\npaistit ja heti sen perästä Asa — aivan verisenä.\n\n»Jumalan tähden, mies, sinuun on ammuttu!»\n\n'Vaiti vaimo! Vaiti, sanon minä sinulle', puhelee Asa. 'Olen jo\nkylliksi elänyt, mutta pitäkää puolenne, pojat, älkääkä ampuko kaksi\nyhtä, älkää tuhlatko kuulaakaan, te vielä ne tarvitsette. Luvatkaa se\nminulle!'\n\n'Asa rakkaimpani, sinä kuolet! En minäkään tahdo enää elää, minä\nseuraan sinua', huutaa Rakel.\n\n'Vaiti, hupsu vaimo — unohdatko sinä, että yksi Asa jää vielä jäljelle,\nja odotat toista. Vaiti sanon minä, kuulkaa espanjalaisia — pitäkää\npuolenne ja puolustakaa vaimoani ja lapsiani. Ja sinä, Nathan, ole isän\nasemassa, lupaa se minulle!'\n\nMeillä ei ollut hetkeäkään aikaa antaa lupauksia kuolevalle Asalle tai\nedes puristaa hänen kättään, sillä espanjalaiset, jotka varmaankin\nolivat arvanneet, mitä oli tapahtunut, olivat hyökänneet kuin villit\npeikot paalutuksemme kimppuun.\n\nAinakin kaksikymmentä tuli yhdeltä puolelta, kolmekymmentä toiselta.\n\n'Hiljaa!' huusin minä, 'hiljaa! Sinä, Rigtheons, tule tänne, ja Rakel,\nnyt sinä saat näyttää, että olet Hiram Strong’in tytär ja Asan vaimo,\nsinä lataat Asan pyssyn heti kun minä olen sen lauaissut.'\n\n'Jumalani, voi Asani', huutaa Rakel, 'oi oma Asani, jonka nuo manalan\nhurtat petollisesti ampuivat.'\n\nHän riippui miehensä ruumiissa kiinni, eikä häntä saanut siitä\neroamaan. Olin oikein äkäinen siitä, mutta viholliset eivät antaneet\naikaa äkäilemiseen.\n\nRyntäsi esille joukko minua vastaan yhden jäljelle jääneen akadialaisen\njohtamana, pyssyt ja kirveet käsissä. Minä ammuin johtajan juuri, kun\nhän oli vallilla, mutta silloin hyppää toinen akadialainen, kuudes ja\nviimeisen edellinen, hänen tilalleen.\n\n'Rakel, nyt kivääri! Jumalani, Rakel, pyssy, Jumalan tähden pyssy,\nyksi kuula on samanarvoinen kuin paalulinna ja elämämme!' huudan\nminä. Mutta Rakelia ei näkynyt, ja akadialainen miehineen, joka oli\narvannut ampumisen taukoamisesta, että joko me emme olleet ennättäneet\nlataamaan tai olimme ampuneet varamme loppuun, juoksivat nyt kuin pedot\npaikalle, toinen nosti toistaan, ja näin he kapusivat pystysuoraa\njyrkännettä ylös. Heitä oli noin puoli tusinaa kirveineen, edellä kulki\nakadialainen, joka iski kovasti paaluihin ja koetti irrottaa niitä\ntoisistaan.\n\nJos niitä olisi ollut kolme sellaista kuin tämä akadialainen — totta\nvieköön! — olisimme olleet mennyttä miestä, sillä toisella puolella oli\nmyöskin tusinan verta tuon noidutun seitsemännen akadialaisen johdolla,\nja sieltä päin ei siis apu ollut mahdollinen. Mutta espanjalaisilta\njoko puuttui voimia tai taitoa. He iskivät kyllä kovasti, mutta iskut\ntulivat kuin lapsen käsistä. Mutta juuri kun Rigtheons oli ladannut\nja ampunut yhden miehen, kiskasee akadialainen palasen paaluaidasta,\nmitenkä, sitä en tiedä tällä hetkelläkään, oli varmaankin jäänyt\njokin oksa ulospäin törröttämään — hän tempasee sen irti, nostaa\nkilveksi eteensä ja viskaa sen päälleni, työntää minut taaksepäin\nniin, että horjahdan, ja hyppää sisälle. — Nyt olimme mennyttä miestä.\nRigtheons iski tosin perässä tulevaa espanjalaista pyssyllä päähän ja\nsitäseuraavan kaatoi hän jahtipuukollaan. Mutta tuossa akadialaisessa\noli kylläksi miestä saattamaan meidät kaikki ikävään pulaan. Silloin\nkuuluu pamaus, akadialainen luhistuu maahan, Seuraavassa hetkessä\nrientää kymmenvuotinen poikani Godsend Asan pyssy kädessä minua\nkohti — hän oli siepannut sen käteensä, kun hän huomasi, ettei\nRakel sitä tehnyt, oli ladannut sen, tuo kelpo poika, — ja ampunut\nrivakasti akadialaisen. Nyt minäkin maltoin mieleni, otin kirveeni\nja tämä kädessä syöksyin espanjalaisten kimppuun ja iskin oikealle\nja vasemmalle, kirves oikeassa, jahtipuukko vasemmassa kädessä. Se\noli vasta teurastamista, kesti hyvästi neljännestunnin ajan. Lopulta\nkuitenkin meni heiltä tappelemisen halu, ja olisi se mennyt ennenkin,\njos olisivat tietäneet että akadialainen oli kaatunut. Nyt he\npuolustivat itseään vain senvuoksi, että olivat ylhäällä vallilla ja\nheidän täytyi varjella nahkaansa, eivätkä tietäneet hämmennyksissään,\nmiten olisivat taas päässeet alas. Viimein hyppäsivät he kuitenkin\nkaikki vallin laidalta maahan ja pötkivät tiehensä, ne nimittäin, jotka\nkykenivät. Näin pääsimme rauhaan tällä puolen.\n\nRigtheons ja minä hyppäämme korjaamaan paaluvarustusta, pojalleni sanon\nsamalla, että hänen tulee pitää silmällä espanjalaisia. Sitten juoksen\ntoiselle puolelle, missä yhtä epätoivoinen taistelu on käymässä.\n\nSiellä oli kolme meidän miehiä ja naiset, jotka auttoivat keihäillä\nja kirveillä. He olivat iskeneet pistimillään espanjalaisia\npaaluvarustuksen läpi ja olivat näin haavoittaneet useampia niin,\nettä ne vuotivat verta kuin ammutut härät. Sillä valin oli Rakelkin\ntointunut surustaan Asan tähden, ja hän ja muut naiset kiskoivat\nespanjalaisilta paalujen lomitse pyssyt pistimineen. Mutta kieppuessaan\nsiinä sinne tänne saivat he paalut levitetyiksi niin loitolle\ntoisistaan, että kaitaluisia kun ovat nuo espanjalaiset, pääsivät he\nsisälle, kun vielä toiset lisäksi työnsivät takaa. Me tulimme juuri\nsilloin avuksi, kun pari tällaista olivinviheriäistä jumalanluomaa oli\nluikerrellut sisälle, kädessä pyssyn asemesta sapeli. Nyt piti muka\ntilinteon olla lyhyen. Ne ovat muuten taitavia käsittelemään näitä\naseita, mokomatkin espanjalaiset. Yksi heistä hyökkäsi kimppuuni.\nIlman jahtipuukkoani olisin ollut mennyttä miestä, sillä ei ollut\ntilaa heiluttamaan kirvestä. Iskin häntä ensin nyrkillä niin, että hän\nkellahti tantereeseen. Pistin jahtipuukolla häntä kylkeen, hyppäsin\nsivulle ja tempasin Rakelilta pyssyn kädestä, käänsin sen ylösalaisin\n— espanjalaisten pyssyjen perät ovat paljon raskaammat kuin meidän,\nkävi myöskin omaa pyssyäni sääliksi — ja iskin oikealle ja vasemmalle\nespanjalaisia päähän. Huusin samalla naisille, että heidän pitäisi\nmennä paalulinnaan eikä olla meidän tiellämme, ladata pyssyt ja\nantaa kaiken muun olla rauhassa, tuo akadialainen piti toki vielä\nsaada käsiimme, onneksi viimeinen. Godsend latasi minun pyssyni ja\nnaiset muut. Kun me tappelimme paaluvarustuksen ääressä, asettuivat\nmeidän uljaat naisemme ympärillemme, nuo ihanat vaimot, ja ampuivat\nespanjalaisten joukkoon, — se vaikutti.\n\nHeitä kaatui kolme tai neljä, niitten joukossa onneksi akadialainenkin.\nHeti kun espanjalaiset huomasivat tämän, — ne ovat aivan kuin koirat,\nnuo espanjalaiset, ne käyvät kimppuun vain, jos heidän isäntänsä\n(esimiehensä) niin käskee tekemään — hyppäsivät he alas huutaen\nDiostaan ja Maledito Gojastaan! ja läksivät juoksemaan, aivan kuin\nolisi kuularuiskulla ammuttu heidän joukkoonsa.\n\nMitenkä pitkältä tämä puolituntinen tai koko tunti oli tuntunut, sitä\nen voisi teille mitenkään kuvailla, se oli lyhyt ja pitkä, lyhyt ja\nkuolettavan pitkä samalla. Totta vie ei ole leikin asia, kun täytyy\npitää puolensa lähemmäs sataan nousevaa espanjalaista roskaväkijoukkoa\nvastaan suojellakseen omaa ja rakkaitten lastensa henkeä. Me olimmekin,\ntiedättekö, niin lopenväsyneitä että luhistuimme maahan kuin liiaksi\najetut härät välittämättä verestä, jota vuoti niin ylenmäärin, kuin\nolisi aamusta asti sitä satanut. Noin seitsemäntoista espanjalaista ja\nkaksi akadialaista makasi tantereella paalutuksen sisäpuolella, heistä\noli veri vuotanut kuiviin, ja meistäkin tihkui veri kuin ammutuista\npedoista. Me olimme kaikki enemmän tai vähemmän haavoitetut. Minulla\noli useampia sapelin iskuja, toisilla ampumahaavoja, jotka tosin eivät\nolleet vaarallisia, mutta kuitenkin verrattain syviä. Me typerryimme,\nkuten sanottu, kukin soppeensa aivan kuin ammutut puhvelit etsivät\nitselleen lymypaikkansa vetääkseen viimeisen hengenvetonsa. Jos\nespanjalaiset olisivat nyt hyökänneet kimppuumme, niin olisimme muitta\nmutkitta olleet mennyttä miestä, sillä kun veri juoksee taistelun\ntuoksinassa, niin ei juuri huomaa voimien vähenemistä, mutta niin pian\nkun kaikki on ohi, kangistuvat jäsenet eivätkä kelpaa mihinkään.\n\nMekään emme kyenneet mihinkään, mutta huomasimme nyt, mihin meidän\nnaisväkemme kelpasi. Olimme tehneet tehtävämme, nyt tekivät naiset\nomansa. He tulivat tilkkuineen ja kääreineen ja Rakel, joka on vähän\nlääkäri-asioista selvillä, tuli nipistimineen ja saksineen, veti\nRigtheons’ilta, Billiltä ja Jamesilta kuulat ruumiista ja sitoi\nsitten heidän ja minun haavani. Muut naiset sytyttivät tulen uuniin\nja keittivät ensin jotakin lientä, sillä mitään muuta emme olisi\nsaaneet syödyksi. Sitten kuljettivat he meitä kannatellen paalulinnaan,\njotta pääsimme pois verilätäköistä. Siellä he asettivat meidät\nsammalpatjoille. Ja kun me siinä voihkimme sairasvuoteellamme, sanoi\nGodsend poikani yhtäkkiä: 'Isä, eikö minun pidä taas ladata pyssyt?'\n\n'Lataa', sanon minä, 'Godsend, hyvä poikani, lataa ne, minä en voi,\nolen niin heikko, etten voi nostaa päätänikään.' — Minua oli pistetty\nniskaankin.\n\n'Entä espanjalaiset musketit?' kysyy Godsend.\n\n'Lataa nekin', sanon minä, 'lataa ne kaikki, vaikkakin ne ovat liian\nsuurireikäisiä meidän kuulillemme, niillä kun ammutaan kahden luodin\npainoisia, ja me taas valamme kaksikymmentäkahdeksan luotia naulasta\n— lataa nekin Godsend. Mutta Godsend! luulenpa, että espanjalaisten\npatronalaukut eivät liene loitolla, kun he kerran jättivät pyssynsäkin\n— ymmärrätkö, Godsend?'\n\nJa Godsend, tuo kelpo poikani, latasi pyssymme ja espanjalaiset\nmusketit espanjalaisilla patronilla, asetti ne seinää vasten riviin,\nkuusi rihlaa ja varmaankin kaksi sen vertaa musketteja. Nyt, arvelin\nitsekseni, voimme kait nukkua rauhassa.\n\nNaiset käskivät meidän nukkua kaikessa rauhassa, he kyllä pitäisivät\nsilmällä, suunnittelisivatko espanjalaiset vielä hyökkäystä. He\nvalvoivat vuorotellen, mutta oli edelleenkin hiljaista lukuunottamatta\nkorppikotkia ja vaaleapäisiä kotkia, jotka pitivät hurjaa melua.\n\nMuuten oli aivan rauhallista koko yön. Godsend valvoi melkein koko\najan naisten kanssa, jotka antoivat meille liemikeittoa ja sitoivat\nhaavamme, jos ne aukeilivat piehtaroidessamme vuoteellamme. Yhtä\nhiljaista oli seuraavana aamunakin. Kun päivä valkeni, sanoi Jonas,\njoka oli vähimmin kärsinyt: 'Menenpä vielä katsomaan, ja Godsend tulee\nmukaan, tokko vielä näkyisi jotakin jälkiä espanjalaisista.'\n\nHän ja Godsend lähtivät liikkeelle. He löysivät yli kaksikymmentä\nkuollutta ja muutamia enemmän tai vähemmän haavoittuneita, jotka\nnöyrästi pyysivät vesisiemausta juodakseen.\n\nJonas selitteli heille, että he saisivat mitä tahansa, kunhan vain\nsanoisivat hänelle, olivatko espanjalaiset vielä siellä vai olivatko he\njo poistuneet.\n\n'Poissa ovat, poissa ovat mokomatkin heittiöt, ja ovat jättäneet meidät\ntänne, senkin vintiöt, poissa ovat', puhelivat he.\n\nMutta Jonas ei kuitenkaan luottanut siihen, että rauha oli maassa, vaan\nhuusi luokseen yhden naisista, ja sanoi hänelle, että hänen pitäisi\ntuoda vähän liemikeittoa ja vettä, jotta nuo raukat saisivat edes yhden\nvirkistävän kulauksen.\n\nSilloin arveli Rakel: 'Menehtykööt, katalat, jotka ovat tappaneet\npetollisesti mieheni.' Mutta minä sanoin: 'Rakel, Rakel, kristitty\nei puhu noin, et puhunut niinkuin isäsi tyttären olisi pitänyt. Jos\nmakaisit maassa verisenä kuin me, puhuisit toisin!'\n\n'Sinä olet oikeassa, Nathan. Suokoon Jumala anteeksi syntini. Mene\nJonas ja ota mukaasi niin paljon kuin voit kantaa. Katso samalla,\nmontako heitä on.'\n\nJonas otti yhden kiulullisen vettä, toisen liemikeittoa sekä\nlusikoita ja pikareita. Hän antoi noille raukoille kullekin, jotka\nolivat taistelleet meitä vastaan tietämättä minkävuoksi, virkistävän\nkulauksen. Me lupasimme ottaa heidät paalulinnaan, niin pian kun vain\nvoisimme, ja sitoa haavat.\n\nMutta tämä ei ollut niinkään helppoa, sillä, kuten näette, on tämä\nkukkula rohkeasti kolmekymmentä jalkaa korkea. Ja kun me miehet tuskin\nvoimme liikkua kipujemme tähden, niin oli naisille melkein liian kovaa\ntyötä kiskoa haavoittuneita mäelle, jonka rinne on miltei äkkijyrkkä.\nLisäksi oli paalulinna niin täynnä kaikenlaista rojua ja pihamaalla\nniin paljon kuolleita, että Rakelin, minun sisareni, täytyi mennä\ntuonne laaksoon sitomaan heidän haavojaan.\n\n'Mitä me teemme kuolleille? Kaikenlaiset kotkat ja petoeläimet tulevat\ntuhansittain', arveli Rakel, kun hän taas oli palannut haavoitettujen\nluota.\n\nMe kuulimme kauheata melua. Olihan toki vaikeata nähdä, että tuollaiset\ninhoittavat elukat söivät suuhunsa kristittyjä ihmisiä sen sijaan, että\nnäitten pitäisi tietää olevansa asianmukaisesti haudassa. 'Kuuleppa\nRakel', sanoin minä, 'kuolleita emme voi enää herättää elämään, mutta\nkunnialliseen hautaan voimme heidät toimittaa. Menkää senvuoksi, te\nnaiset, ja kaivakaa hauta, osaattehan käyttää lapiota, Jonas heittää\nkuolleet sinne.'\n\nHe menivätkin, ja oli jo aikakin, sillä kotkia ja kaikenlaisia eläimiä\noli keräytynyt tuhansittain.\n\nHe kaivoivat tuonne kummulle suuren haudan, ja Jonas laahasi kokoon\nkaikki ruumiit. Kaikki rahat, kellot ja sen sellaiset, mitkä hän heiltä\nlöysi, otti hän. Upsereilla oli yhteensä noin viisikymmentä dublonia,\nmuilla sadan dollarin paikkeilla. Vaatteet hän jätti, mutta heidän\naseensa ja rahansa, mitkä nämä olivat sotasaaliina saaneet omakseen,\notti hän. Samoin kokosi hän viisisenkymmentä muskettia.\n\nHän pani täällä kolmekymmentä ruumista hautaan, jonka päällä kohoaa\nkumpu, jota juuri paraillaan kuunkäyrä valaisee. Ja ne neljä,\njotka kuolivat seuraavana yönä, ovat haudatut toiselle puolelle.\nHaavoittuneita oli vähän, sillä meidän pyssymme eivät juuri haavoita,\nvaan tappavat heti.\n\nNäihin hautaamispuuhiin meni meidän naisväeltämme melkein koko päivä,\nja illalla tekivät he valmistuksia tuodakseen nuo seitsemän lievemmin\nhaavoittunutta paalulinnaan. He vetivät ne köysillä paalutukselle ja\nsieltä pihamaalle, mistä kuolleet oli hommattu pois.\n\nTämän kristillisen työn tehtyämme oli meidän erinomaisen hyvä olla — ja\nnukuimme tämän yön paljon rauhallisemmin.\n\nSeuraavana päivänä oli meidän kunnon naisillamme ylenmäärin työtä\nhoitaessaan haavoittuneita, keitellessään ruokia ja lievittäessään\ntuskiamme, jotka olivat ihan hirvittävät, — sen voin teille sanoa. —\nLievemmin haavoittuneitten joukossa oli myöskin kaksi akadialaista,\njotka olivat päässeet mellakasta parilla ampumahaavalla olkaluussa.\n\nNämä kaksi akadialaista näyttivät olevan hurskaita kristittyjä, ja\nvaikeroivat kovasti, että heidän oli täytynyt pakosta tulla tappelemaan\nmeitä vastaan, ja sanoivat, etteivät he ikipäivinä unohda sitä hyvää,\nmikä oli tullut heidän osakseen meidän puoleltamme.\n\nMekin sanoimme valittavamme tätä kaikkea. Mutta kun nyt olimme tulleet\ntuttaviksi, niin toivoimme että aina tulevaisuudessakin olisimme hyviä\nystäviä, sillä muuan sananlasku sanoo: taistelukentällä solmittu\nystävyys kestää kuoloon asti.\n\nKolmantena päivänä voimme jo vähän paremmin. Minäkin voin jo\nkohottautua sammalvuoteeltani, vaikkakin tuskia tuntui. Huusin\nRakelille ja muille naisille:\n\n'Meidän asemamme ei ole varsin mukava, — luulen ma, — talomme\novat tuhkana ja itse niin runneltuja, että tuskin voimme nousta\nvuoteeltamme, ympärillämme on vain verta ja ruumiita. Luulenpa, että\nmeidän täytyy neuvotella, mitä nyt on tehtävä.'\n\n'Neuvottele vain, mutta kyllä se vaikeata on', sanoivat Jonas ja\nRigtheons.\n\n'Mutta sen me olemme tehneet, mitä meidän täytyi tehdä', arveli James.\n'Ei yksikään metsäläinen olisi meidän asemassamme toiminut paremmin.'\n\n'Mitäkö tehtävä?' puuttui Rakel puheeseen, jossa oli useita piirteitä\nisänsä luonteesta ja on vieläkin. 'Mitäkö tehdä?' puheli hän. 'Jumala\non meille lähettänyt tämän koettelemuksen, meidän täytyy odottaa, mitä\nhän edelleen tahtoo lähettää. Teidän pitää olla rauhallisia, ja kun\nsitten olette ennallaan, silloin on kylliksi aikaa neuvotella.'\n\n'Entä mitä teemme Asalle?' kysyin minä.\n\nAsa lepäsi Rakelin pesualtaassa, valkoisen vaatteen peitossa, tuolla\nnurkassa, missä hän on haudattuna.\n\n'Asalleko!' huudahti Rakel, 'rakkaalle Asalleni.' Samassa alkoi hän\nitkeä ja nyyhkyttää. 'Asa saa nukkua tuossa, missä hän kaatuikin. Hänen\nlepokammionsa olkoon paalulinnassa, jonka hän itse on rakentanut, tässä\nverisessä paalulinnassa.'\n\n'Rakel, ethän sinä tahtone kaivattaa tänne hänen hautaansa?' sanoin\nminä.\n\n'En nyt, Nathan', vastasi hän, 'Nyt tahdon minä kaivaa tuolla ulkona\nhaudan, mutta sittekun olemme jättäneet tämän paalulinnan, tulee hänen\nsaada täällä leposijansa, niinkuin aivan oikein ja kohtuullista onkin.'\n\n'Sinä siis haluat lähteä tästä paalulinnasta, Rakel?' kysyin minä.\n\n'Eihän toki kolme perhettä voi asua yhtaikaa paalulinnassa, ethän sitä\ntahtone?'\n\n'Mutta minne me sitten menemme, Rakel?' kysyin minä.\n\n'Minnekö?' sanoi hän hämmästyen, 'minnekä muualle kuin sinne, mistä\nolemme tulleetkin.'\n\nSamalla viittasi hän prerioharjanteelle, missä meidän poltetut talomme\nolivat.\n\n'Mennäkö sinne!' sanoin minä. 'Rakel unohtaa, että meidät jo on kerran\nkarkotettu sieltä, ja että espanjalaisilla on kymmenkertaisesti enemmän\ntulemisen syytä, ja löytävät tien tänne helpommin, kuin ensi kerralla,\neivätkä tule enää kahdeksankymmenviisi-miehisenä joukkona.'\n\n'Ja minä sanon sinulle, kun olet kerran isäsi poika, että en\nmilloinkaan jätä tätä paikkaa ja tätä maata, joka on imenyt mieheni\nveren itseensä, en, vaikka tulisi kymmenentuhatta espanjalaista. Ja jos\nsinä tahdot mennä, niin mene, minä jään paikoilleni. Asa on verellään\nvalloittanut itselleen tämän maan, ja Rakel tahtoo puoltaa sitä!'\n\n'Ne ovat joutavia puheita, Rakel', sanoin minä. 'Sinä tiedät hyvin,\nettä emme me sinua jätä tänne yksin, mutta jos nyt espanjalaiset\ntulevat?'\n\n'Ne ovat joutavia puheita', vastasi Rakel, 'me olemme Jumalan kädessä,\nemmekä ole syypäänä onnettomaan kohtaloomme. Mitä on tapahtunut, se\nmeidän täytyy kärsiä, ja jos espanjalaiset tulevat uudelleen, niin\nauttakoon meitä Jumala, ja Hän auttaakin meitä, niinkuin Hän auttoi\nkolmea miestä tulisessa pätsissä. Jos Yhdysvallat olisivat kivenheiton\npäässä tai tuolla puolen Red River’in, niin voisimme me mennä\ntoistaiseksi sinne, kunnes teidän haavanne ovat ummessa, mutta kun ei\nniin ole laita, niin täytyy meidän odottaa Jumalan lähetystä, kunnes\ntaas olette ennallanne, mutta tätä maata en minä jätä enää milloinkaan.'\n\nMe tunsimme kylläksi Rakelin ylevän hengen ymmärtääksemme että\nhän pitäisi sanansa. Ei ollut muuta keinoa tarjona kuin odottaa\nkärsivällisesti meidän parantumistamme.\n\nJa me odotimme sitä, ja kun voimat olivat ennallaan, palasi entinen\nrohkeutemmekin.\n\nNoin neljän viikon kuluttua olimme kutakuinkin voimissa, joskin emme\nkyenneet heiluttamaan kirvestä tai pitämään pyssyä kädessä.\n\nNäitten neljän ikävän viikon kuluttua, ryömimme me jotenkin eräänä\naamuna paalulinnastamme ulos, joka miltei oli tulla meidän kaikkien\nhaudaksemme. Me laskeuduimme tikapuita alas, ja ensi työksemme menimme\ntietysti harjulle, jossa talomme olivat olleet, ja jonne me nytkin\nmenemme.»\n\nNiin he tekivätkin. Molemmat ranskalaiset saivat nauttia Nathanin\nvieraanvaraisuutta hänen jo kylläkin mukavasti sisustetussa talossaan.\nSeuraavana aamuna näytteli hän heille kukoistavia ja hyvin hoidettuja\nasutuksia, jotka olivat syntyneet noin viidenkymmenen perheen\nsiirtymisestä Kentuckystä Saltriver'in varrelta.\n\nEspanjalaiset eivät uskaltaneet enää milloinkaan häiritä uutisasukkaita.\n\nNathan ja kreivi pysyivät hyvinä ystävinä elämänsä loppuun asti.\n\n\n\n"]