[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fa8p6Kq8AjWxHWfvdjImcTFyOQaMYsSxleh_ClotvMdA":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2736,"Satuja ja tarinoita VII","Andersen,  Hans Christian",1805,1875,"2736-andersen-h-c-satuja-ja-tarinoita-vii","2736__Andersen_H._C.__Satuja_ja_tarinoita_VII",null,"lastenkirja",[14],"kansanperinne",[],"fi",1861,1925,25773,157286,false,71071,[24],"Fairy tales",[26,27],"Children & Young Adult Reading","Mythology, Legends & Folklore","\"Satuja ja tarinoita VII\" by H. C. Andersen is a collection of fairy tales written in the early 20th century. This anthology features a variety of enchanting stories that weave together elements of fantasy and moral lessons, reflecting Andersen's signature style. The collection is likely to draw readers into magical realms filled with whimsical characters such as tiny insects, princesses, and talking animals, all engaging in adventures that test their courage and virtue.  The opening of the collection introduces readers to the tale of \"Sittiäinen,\" which begins with a regal horse in a palace adorned in gold shoes, symbolizing its importance and beauty. A small mayfly, feeling overlooked and despising its commonplace existence, demands the same honor bestowed upon the horse. The narrative unfolds as the mayfly sets off to explore the world, encountering various creatures and situations that highlight themes of pride, aspiration, and self-worth. As it navigates through rainstorms and meets other insects, the mayfly reflects on its place in a world that seems indifferent to its desires, leading to a series of self-discoveries and realizations about its identity and value. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Talvio, Maila",273,"Seitsemäs osa Andersenin laajasta satukokoelmasta sisältää klassisia kertomuksia, kuten Sittiäisen, Lumiukon ja Jääneidon. Tarinoissa yhdistyvät inhimilliset piirteet, opettavaisuus ja mielikuvitusrikkaat seikkailut niin eläinten maailmassa kuin jylhissä alppimaisemissa.","H. C. Andersenin 'Satuja ja tarinoita VII' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2736. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että\nsen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan\nvapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SATUJA JA TARINOITA VII\n\nKirj.\n\nH. C. Andersen\n\n\nSuomentanut\n\nMaila Talvio\n\nSuomennostyö on suoritettu Suomalaisen Kirjallisuuden\nEdistämisrahaston avustuksella.\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nSittiäinen.\nMitä isä tekee, on aina oikein.\nLumiukko.\nAnkkatarhassa.\nUuden vuosisadan runotar.\nJääneito.\nPerhonen.\nPsyke.\nEtana ja ruusupensas.\n\n\n\n\nSITTIÄINEN.\n\n\nKeisarin hevoselle pantiin kultakengät, kultakenkä joka jalkaan.\n\nMiksi sille pantiin kultakengät?\n\nSe oli mitä kaunein eläin, sillä oli sirot jalat, hyvin kauniit silmät\nja harja, joka riippui kuin silkkihuntu kaulaa pitkin. Se oli kantanut\nherraansa ruudinsavussa ja kuulasateessa, kuullut luotien laulavan\nja vinkuvan. Se oli purren raivannut tietä, potkinut ympärilleen,\ntaistellut, kun viholliset ahdistivat, yhdellä hyppäyksellä vienyt\nkeisarinsa kaatuneen vihollisen hevosen yli, pelastanut keisarinsa\nkruunun, punaisesta kullasta tehdyn, pelastanut keisarinsa hengen,\njoka oli enemmän kuin punainen kulta, ja sentähden pantiin keisarin\nhevoselle kultakengät, kultakenkä joka jalkaan.\n\nJa sittiäinen ryömi esiin.\n\n— Ensin suuret, sitten pienet, sanoi se. — Vaikkei koko mitään merkitse.\n\nJa sitten se ojensi esiin ohuet jalkansa.\n\n— Mitä sinä tahdot? sanoi seppä..\n\n— Kultakengät! vastasi sittiäinen.\n\n— Oletkohan sinä oikein selväpäinen, sanoi seppä. — Tahdotko sinäkin\nkultakengät?\n\n— Kultakengät! sanoi sittiäinen. — Enkö minä ole yhtä hyvä kuin tuo\nsuuri otus, jota pitää hoitaa, sukia, palvella, syöttää ja juottaa?\nEnkö minäkin kuulu keisarin talliin?\n\n— Mutta miksi hevonen saa kultakengät? kysyi seppä, — etkö sinä sitä\nymmärrä?\n\n— Ymmärräkö? Minä ymmärrän, että minua halveksitaan, sanoi sittiäinen,\n— minua loukataan — ja sentähden minä nyt lähden maailmalle.\n\n— Terve menoa! sanoi seppä.\n\n— Karkea mies! sanoi sittiäinen ja sitten se läksi ulos, lensi vähän\n«matkaa ja nyt se oli kauniissa pienessä puutarhassa, missä ruusut ja\nlavendelit tuoksuivat.\n\n— Eikö täällä ole kaunista? sanoi pieni leppäterttu, joka lenteli,\nmustat pilkut punaisilla haarniskanlujilla siivillään. — Kuinka\nsuloiselta täällä tuoksuu ja kuinka kaunista täällä on!\n\n— Minä olen tottunut parempaan, sanoi sittiäinen. — Sanotteko te tätä\nkauniiksi? Eihän täällä ole edes lantatunkiota.\n\nJa sitten se jatkoi matkaansa tullen suuren leukoijan varjoon. Kukalla\nryömi kaalimato.\n\n— Kuinka maailma sentään on kaunis! sanoi kaalimato. — Aurinko on niin\nlämmin! Kaikki on niin hauskaa! Ja kun minä kerran nukun kuoleman\nuneen, niinkuin sanotaan, niin herään perhosena.\n\n— Kuvittele sinä vain! sanoi sittiäinen. — Vai lennämme perhosina! Minä\ntulen keisarin tallista, mutta ei edes keisarin lempihevonen, joka\nsentään käyttää minun vanhoja kultakenkiäni, kuvittele sellaista. Saada\nsiivet! Lentää! Niin, nyt me lennämme! Ja sitten sittiäinen lensi. —\nMinä en tahdo närkästyä, mutta harmittaa minua kuitenkin.\n\nSitten se moksahti suurelle ruohokentälle. Siinä se hiukkasen makasi,\nsitten se nukkui.\n\nVarjelkoon, mikä rankkasade ryöppysi taivaasta! Sittiäinen heräsi\nloiskinaan ja pyrki heti kaivautumaan maahan, mutta ei päässyt. Se\nkehitteli, se uiskenteli vatsallaan ja selällään, lentämistä ei ollut\najatteleminenkaan; varmaan ei se ikinä pääsisi elävänä tältä paikalta.\nSe makasi siinä missä makasi ja jäi makaamaan.\n\nKun hiukan selkeni ja sittiäinen oli räpytellyt veden silmistään, näki\nse jotakin valkoista; se oli valkenemaan pantua palttinaa. Se pääsi\nsinne ja ryömi märän palttinan laskokseen. Tosin ei se ollut samaa kuin\nmaata lämpöisessä tallin lannassa, mutta täällä nyt ei ollut mitään\nparempaa saatavissa, ja niin se viipyi siellä yhden kokonaisen päivän,\nkokonaisen yön, ja sadettakin jatkui. Aamulla tuli sittiäinen esiin. Se\noli suutuksissaan ilmasta.\n\nPalttinalla istui kaksi sammakkoa. Niiden kirkkaat silmät loistivat\npelkkää tyytyväisyyttä.\n\n— Onpa nyt ihana ilma! sanoi toinen. — Kuinka se virkistää! Ja palttina\npitää veden niin kauniisti pinnallaan. Takajaloissani kutiaa ikäänkuin\nminä uisin.\n\n— Haluaisinpa tietää, sanoi toinen, — onko pääskynen, joka tekee\nlentomatkoja niin kauas, monilla ulkomaanretkillään, tavannut parempaa\nilmastoa kuin meidän. Tätä räntää ja tätä märkää! On niinkuin makaisi\nvesilätäkössä. Jollei siitä iloitse, niin totisesti ei rakasta\nisänmaataan.\n\n— Ettekö siis koskaan ole olleet keisarin tallissa? kysyi sittiäinen.\n— Siellä on märkyys sekä lämmintä että höystettyä! Siihen minä olen\ntottunut. Se on minun ilmastoani, mutta sitä ei voi ottaa mukaan\nmatkalle. Eikö täällä puutarhassa ole mitään taimilavaa, minne minun\nkaltaiseni säätyhenkilöt voisivat asettua ja missä he voisivat tuntea\nolevansa kotona?\n\nMutta sammakot eivät ymmärtäneet häntä tai eivät tahtoneet ymmärtää\nhäntä.\n\n— Minä en koskaan kysy toista kertaa, sanoi sittiäinen, kun se oli\nkysynyt kolme kertaa, saamatta vastausta.\n\nSitten se kulki vähän matkaa. Siinä oli ruukunsirpale. Sen ei pitänyt\nolla siinä, mutta noin kumollaan se antoi suojaa. 'Päällä asui useita\npihtihäntäperheitä. Ne eivät kaivanneet paljon tilaa, ainoastaan\nseuraelämää. Naaraille varsinkin on suotu äidinrakkautta, sentähden\nolikin jokaisen poikanen kaunein ja viisain.\n\n— Meidän poikamme on mennyt kihloihin, sanoi muuan äiti, — tuo suloinen\nviattomuus! Hänen korkein päämääränsä on kerran päästä ryömimään papin\nkorvaan. Hän on niin herttaisen lapsellinen, ja kihlaus suojelee häntä\nharha-askelista. Se on äidille niin ilahuttavaa.\n\n— Meidän poikamme, sanoi toinen äiti, — oli tuskin päässyt munasta, kun\nhän jo oli lietsussa. Hänessä sykkii into, hän hyppää sarvet päästään.\nSe tuottaa tavatonta iloa äidille, eikö totta, herra sittiäinen?\n\nHe tunsivat vieraan ulkomuodolta.\n\n— Olette molemmat oikeassa, sanoi sittiäinen, ja sitten hänet\npyydettiin huoneeseen, niin kauas kuin hän pääsi ruukunsirpaleen alle.\n\n— Nyt teidän pitää nähdä minunkin pieni pihtihäntäni, sanoi kolmas ja\nneljäs äideistä, — ne ovat mitä herttaisimpia lapsia ja hyvin hauskoja.\nNe eivät koskaan ole pahankurisia paitsi milloin niillä on kipeä vatsa,\nmutta sehän sattuu hyvin helposti niiden iällä.\n\nJa sitten puhui jokainen äiti poikasistaan ja poikaset puhuivat myöskin\nja käyttivät niitä pieniä pihtejä, mitkä olivat heidän pyrstössään,\nnykiäkseen sittiäistä leukaparrasta.\n\n— Kaikkia ne nyt keksivätkin nuo pienet veitikat! sanoivat äidit ja\nhöyrysivät äidinrakkautta, mutta se ikävystytti sittiäistä ja niin hän\nkysyi, oliko tästä pitkältäkin taimilavalle.\n\n— Se on kaukana maailmalla, toisella puolen ojaa, sanoi pihtihäntä. —\nToivon ettei kukaan minun lapsistani koskaan joudu niin kauas, sillä\nsilloin minä kuolisin.\n\n— Niin kauas minä kuitenkin koetan päästä, sanoi sittiäinen ja läksi\nhyvästiä sanomatta. Se on hienointa.\n\nOjan luona se tapasi useita sukulaisiaan, kaikki sittiäisiä.\n\n— Täällä me asumme! sanoivat ne. — Meillä on erinomaisen kodikasta.\nEmmekö saa pyytää teitä tulemaan alas lihavaan liejuun. Matka on\nvarmaan väsyttänyt teitä.\n\n— On kyllä, sanoi sittiäinen. — Olen maannut palttinalla sadeilmassa\nja siisteys varsinkin rasittaa minua. Niinikään olen saanut luuvaloa\nsiiventaipeeseen, seisoessani vedossa ruukunsirpaleen alla. On oikein\nvirkistävää kerrankin tulla omaistensa luo.\n\n— Tulette ehkä taimilavalta? kysyi vanhin.\n\n— Korkeammalta, sanoi sittiäinen. — Tulen keisarin tallista, missä\nsynnyin kultakengät jalassa. Matkustan salaisella asialla, mitä teidän\nei pidä minulta kysyä, sillä en sano sitä.\n\nJa sitten astui sittiäinen alas lihavaan mutaan. Siellä istui kolme\nnuorta naarassittiäistä. Ne hihittivät, sillä ne eivät tietäneet mitä\nniiden piti sanoa.\n\n— Ne ovat kihlaamattomia, sanoi äiti, ja sitten ne taasen hihittivät,\nmutta tälläkertaa noloudesta.\n\n— En ole nähnyt kauniimpia keisarin tallissa, sanoi matkustava\nsittiäinen.\n\n— Älkää hemmotelko tyttöjäni! Älkääkä puhuko heille, jollei teillä ole\nvakavia aikomuksia! Mutta vakavathan ne ovat, ja minä annan teille\nsiunaukseni.\n\n— Eläköön! sanoivat kaikki muut, ja niin oli sittiäinen kihloissa.\nEnsin kihlaus, sitten häät, mitäpä siinä oli odottamista.\n\nSeuraava päivä kului hyvin hyvästi, toinen päästiin vaivoin loppuun,\nmutta kolmantena täytyi jo ajatella ruokaa vaimolle ja ehkäpä\npoikasillekin.\n\n— Saivat yllätetyksi minut, sanoi se, — niinpä minun täytyy nyt\npuolestani yllättää heidät.\n\nJa sen hän teki. Poissa hän oli, poissa koko päivän, poissa koko yön\n— ja vaimo istui leskenä. Muut sittiäiset sanoivat, että olivatpa\nhe ottaneet oikean maankiertäjän perheeseen. Vaimo oli nyt heidän\ntaakkanaan.\n\n— Niinpä hän voi olla neitona jälleen, sanoi äiti, — olla minun\nlapsenani. Hyi mokomaa ilkeää heittiötä, joka jätti hänet!\n\nSittiäinen oli kuin olikin matkalla, oli kaalinlehdellä purjehtinut\nojan yli. Aamupuoleen tuli kaksi ihmistä, he näkivät sittiäisen,\nottivat sen maasta, vääntelivät ja kääntelivät sitä. Ja he olivat hyvin\noppineita molemmat, varsinkin poika.\n\n— Allah näkee mustan sittiäisen mustan vuoren mustassa kivessä, eikö\nKoranissa sanota niin? kysyi hän, käänsi sittiäisen nimen latinaksi ja\nteki selkoa sen suvusta ja luonteesta. Vanhempi oppinut ei kannattanut\nsen ottamista mukaan kotiin; siellä oli yhtä hyviä yksilöitä, sanoi\nhän. Se ei kuulustanut sittiäisestä kohteliaalta puheelta. Sentähden\nlensi se hänen kädeltään, lensi hyvän matkaa. Sen siivet olivat\nkuivuneet, ja niin se pääsi ansarille, minne se saattoi pujahtaa\nerittäin mukavasti, koska yksi ikkuna oli työnnetty auki, ja kaivautua\ntuoreeseen lantaan.\n\n— Täällä on herkullista, sanoi se.\n\nPian se nukkui ja näki unta, että keisarin hevonen oli kaatunut ja\nettä herra sittiäinen oli saanut sen kultakengät ja että hänelle oli\nluvattu kaksi lisää. Se oli hyvin miellyttävää, ja kun sittiäinen\nheräsi, ryömi se esiin ja katsoi ylös. Mikä loisto täällä ansarissa!\nSuuret viuhkapalmut levittäytyivät korkeuteen, aurinko teki ne\nläpikuultaviksi, ja niiden alla rehoitti mitä runsain vihanta ja loisti\nkukkia, jotka olivat punaisia kuin tuli, keltaisia kuin meripihka ja\nvalkoisia kuin vastasatanut lumi.\n\n— Täälläpä onkin mainion rehevä kasvillisuus. Kuinka hyvältä tuleekaan\nmaistumaan, kunhan se mätänee! sanoi sittiäinen. — Tämä on hyvä\nruokasäiliö, varmaan täällä asuu perheen jäseniä. Minäpä lähden\netsimään, koetan löytää jonkun, jonka kanssa voin seurustella. Ylpeä\nminä olen, se on ylpeyteni! Ja sitten se kulki ja ajatteli untansa\nkuolleesta hevosesta ja saamistaan kultakengistä.\n\nSamassa tarttui käsi kiinni sittiäiseen; sitä puserrettiin, käännettiin\nja väännettiin.\n\nPuutarhurin pieni poika ja muuan toveri olivat puutarhassa, he\nolivat nähneet sittiäisen ja tahtoivat huvitella sen kustannuksella.\nKäärittynä viinipuunlehteen joutui se lämpöiseen housuntaskuun;\nsiinä se ryömi ja kopeloi, sai sitten kädenpuserruksen pojalta,\njoka läksi nopeasti suurelle puutarhan päässä olevalle lammelle.\nTäällä pantiin sittiäinen vanhaan rikkinäiseen puukenkään, josta oli\nlähtenyt rinta. Tikku kiinnitettiin mastoksi, ja tähän köytettiin\nsittiäinen villaisella langalla. Nyt se oli laivuri ja sen piti lähteä\npurjehtimaan.\n\nSe oli hyvin suuri sisäjärvi, sittiäisen mielestä se oli valtameri, ja\nse hämmästyi niin, että putosi selälleen ja sätkytteli jaloillaan.\n\nPuukenkä purjehti, vedessä kävi virta, mutta jos laiva joutui vähän\nliian kauas, niin kiersi toinen pieni poika heti ylös housunsa ja meni\nnoutamaan sen, mutta kun laiva taas oli liikkeellä, huudettiin poikia,\nhuudettiin vakavasti, ja he kiirehtivät pois ja jättivät puukengän oman\nonnensa nojaan. Se ajelehti ja eteni yhä kauemma maasta, yhä kauemma\nulapalle; tämä oli kauheaa sittiäiselle. Lentää ei se voinut, se oli\nköytetty kiinni mastoon. Se sai vieraakseen kärpäsen.\n\n— Onpa meillä kaunis ilma, sanoi kärpänen. — Täällä minä saatan levätä,\ntäällä saatan paistattaa päivää. Teillä on hyvin miellyttävää.\n\n— Te puhutte järkenne mukaan. Ettekö näe, että minä olen lieassa.\n\n— Minä en ole lieassa, sanoi kärpänen ja sitten se lensi.\n\n— Nyt minä tunnen maailman, sanoi sittiäinen. — Maailma on kurja. Minä\nolen ainoa rehellinen siinä. Ensinnä minulta evätään kultakengät,\nsitten minun pitää maata märällä palttinalla, seisoa vedossa ja vihdoin\nminulle tyrkytetään vaimo. Kun sitten otan nopean askeleen maailmalle\nja näen mimmoista saattaa olla ja pitäisi minulla olla, niin tulee\nihmispenikka ja panee minut köysissä aavalle merelle. Ja silläaikaa\nkulkee keisarin hevonen kultakengissä, se minua eniten harmittaa. Mutta\nmyötätuntoa ei voi odottaa tässä maailmassa. Minun elämänurani on hyvin\nmieltäkiinnittävä, mutta mitäpä se auttaa, kun ei kukaan tunne sitä.\nMaailma ei ansaitsekaan tuntemista, muutoin se olisi antanut minulle\nkultakengät keisarin tallissa, kun lempihevonen oikaisi jalkansa\nja kun se kengitettiin. Jos minä olisin saanut kultakengät, olisi\nminusta tullut tallin kunnia; nyt se on kadottanut minut ja maailma on\nkadottanut minut, kaikki on mennyttä!\n\nMutta kaikki ei vielä ollut mennyttä. Tuli venhe, missä oli kaksi\nnuorta tyttöä.\n\n— Tuolla purjehtii puukenkä, sanoi toinen.\n\n— Siihen on sidottu kiinni pieni eläin, sanoi toinen.\n\nHe olivat aivan puukengän vieressä, he saivat sen ylös, ja toinen\ntytöistä otti esiin pienet sakset, leikkasi poikki villalangan\ntuottamatta sittiäiselle vahinkoa, ja kun he tulivat maihin, pani hän\nsen nurmelle.\n\n— Ryömi, ryömi, lennä, lennä, jos voit! sanoi hän.\n\n— Vapaus on ihana asia.\n\nJa sittiäinen lensi suoraan sisään erään suuren rakennuksen ikkunasta,\nja siellä se väsyneenä vaipui keisarin lempihevosen hienoon, pehmeään\npitkään harjaan tallissa, joka oli hevosen ja sittiäisen koti.\nSittiäinen tarttui kiinni harjaan ja istui hiukan lepäämään.\n\n— Tässäpä minä istun keisarin lempihevosen selässä, istun ratsastajana.\nMitä minä sanonkaan? Niin, nyt se selviää minulle. Se on hyvä ajatus,\nja oikea. Miksi hevonen sai kultakengät? Sitä seppäkin minulta kysyi.\nNyt minä sen käsitän. Minun tähteni sai hevonen kultakengät.\n\nJa sitten tuli sittiäinen hyvälle tuulelle.\n\n— Matkalla käy selväjärkiseksi, sanoi se.\n\nAurinko paistoi siihen, paistoi hyvin kauniisti.\n\n— Maailma ei sentään ole hullumpi, sanoi sittiäinen, — täytyy vain\nosata ottaa se oikealta kannalta!\n\nMaailma on kaunis, sillä keisarin hevonen on saanut kultakengät, jotta\nsittiäinen ratsastaisi sen selässä.\n\n— Nytpä minä astun alas toisten sittiäisten luo ja kerron, kuinka\npaljon on tehty minun hyväkseni. Kerron mitä kaikkea hauskaa sain\nnauttia ulkomaanmatkalla ja sanon, että nyt pysyn kotona, kunnes\nhevonen on kultakenkänsä kuluttanut.\n\n\n\n\nMITÄ ISÄ TEKEE, ON AINA OIKEIN.\n\n\nNyt minä kerron sinulle tarinan, jonka kuulin, kun olin pieni, ja joka\nkerta kun sitten olen sitä ajatellut, on minusta tuntunut, että se on\ntullut yhä kauniimmaksi. Sillä tarinoiden laita on niinkuin useiden\nihmisten: ne käyvät iän mukana kauniimmiksi ja kauniimmiksi; ja se on\nniin mukavaa!\n\nOlethan sinä ollut maalla. Olet nähnyt oikean vanhan olkikattoisen\ntalonpoikaismökin. Sammal ja ruoho kasvavat siellä itsestään.\nHaikaranpesä on harjalla — se kuuluu ehdottomasti asiaan, — seinät ovat\nviistot, ikkunat matalat, ja vain yksi ainoa niistä voidaan avata.\nLeivinuuni pullottaa kuin pieni paksu vatsa, ja seljapensas kurottautuu\ntarhan takaa, missä kyhmyisen salavan alla on pieni vesilätäkkö ja\nsiinä ankka tai poikasia. Niin, ja sitten siellä on kahlekoira, joka\nhaukkuu kaikkia ja jokaista.\n\nJuuri tuollainen talonpoikaismökki oli siellä maalla, ja siinä\nasui aviopari, talonpoikaismies ja talonpoikaisvaimo. Miten vähän\nheillä lieneekin ollut, oli sentään sammoistakin, mikä ei ollut\nheille välttämätöntä, nimittäin hevonen, joka haki ruokansa maantien\npientareilta. Isä ratsasti sillä kaupunkiin, naapurit lainasivat sitä\nja isä sai palveluksesta vastapalveluksen. Mutta edullisempaa heille\nkuitenkin oli myydä hevonen tai vaihtaa se johonkin, joka saattoi\nhyödyttää heitä vieläkin enemmän. Mutta mikä se olisi?\n\n— Sen sinä, isä, parhaiten ymmärrät! sanoi vaimo. — Nyt on kaupungissa\nmarkkinat, ratsasta sinä sinne, ota hevosesta raha tai tee hyvä\nvaihtokauppa. Mitä sinä teet, on aina oikein. Ratsasta markkinoille!\n\nJa sitten hän sitoi miehensä kaulaliinan, sillä sen hän kuitenkin osasi\ntehdä paremmin kuin mies. Hän sitoi sen ruususolmuun, se kun näytti\nkomealta, ja sitten hän kämmenellään siisti hänen hattunsa ja suuteli\nhänen lämpöistä suutaan, ja sitten ratsasti mies pois hevosella, joka\noli päätetty myydä tai vaihtaa. Niin, isä sen ymmärsi.\n\nAurinko paahtoi, taivaalla ei ollut mitään pilviä. Tie tomusi, siellä\nliikkui niin paljon markkinaväkeä sekä rattailla että ratsain ja omin\njaloin. Aurinko paahtoi, eikä tiellä ollut minkäänlaista varjoa.\n\nTuossa kulki muuan lehmänajaja. Lehmä oli niin kaunis kuin se saattaa\nolla. —- Varmaan se antaa hyvää maitoa, ajatteli talonpoika. —\nSaattaisi olla aika hyvä vaihtokauppa, jos saisi sen.\n\n— Kuulepas nyt, sinä lehmänajaja! sanoi hän. — Emmekö me molemmat\nhiukan keskustelisi? Katsopa, hevonen kyllä varmaan maksaa enemmän\nkuin lehmä, mutta yhdentekevä. Minulla on enemmän hyötyä lehmästä —\nvaihdammeko?\n\n— Miksei, sanoi mies, joka kuljetti lehmää, ja sitten he vaihtoivat.\n\nNyt Se oli tehty, ja niin olisi talonpoika saattanut kääntyä takaisin,\nolihan hän toimittanut asiansa, mutta kun hän nyt kerran oli lähtenyt\nmarkkinoille, niin hän ei tahtonut jättää markkinoita näkemättä. Ja\nniin hän lähti kulkemaan lehmineen. Hän astui kiireesti, ja lehmä\nastui kiireesti, ja niin he joutuivat pian kulkemaan miehen rinnalla,\njoka kuljetti lammasta. Se oli hyvä lammas, hyvässä lihassa ja hyvässä\nvillassa.\n\n— Tuonpa minä mielelläni tahtoisin, ajatteli talonpoika. — Siltä ei\npuuttuisi laidunta meidän pientareellamme, ja talveksi sen voisi ottaa\nsisään huoneeseen. Totta puhuen olisi meillä lampaasta enemmän iloa\nkuin lehmästä. — Vaihdammeko?\n\nMiksei, siihen oli lampaan omistaja kyllä suostuvainen, ja sitten\ntehtiin vaihto, ja talonpoika läksi astumaan lampaineen maantietä\npitkin. Jalkaportaan luona näki hän miehen, jolla oli suuri hanhi\nkainalossaan.\n\n— Onpa sinulla siinä aika hanhi, sanoi talonpoika. — Siinä on sekä\nhöyhentä että rasvaa. Se varmaan näyttäisi komealta lieassa meidän\nlammikollamme. Sille kelpaisi äidin koota jätteitä. Hän on usein\nsanonut: olisipa meillä vain hanhi! Nyt hän voi sen saada — ja hän saa\nsen. Tahdotko vaihtaa? Minä annan sinulle lampaan hanhen sijaan ja\nsuuret kiitokset lisäksi!\n\nNiin, siihen toinen kyllä oli suostuvainen, ja sitten he vaihtoivat.\nTalonpoika sai hanhen. Hän oli likellä kaupunkia, tungos tiellä kasvoi,\nkihisi ihmisiä ja eläimiä. Ne kulkivat sekä tietä että piennarta pitkin\naina puominvartian perunamaahan asti, minne puominvartian kana oli\nkytketty, jotta se ei peloissaan karkaisi ja jäisi niille teilleen.\nSe oli typpyhäntä kana, joka vilkutteli toisella silmällään ja teki\nhyvän vaikutuksen. »Kluk, kluk!» pani se. Mitä se siinä ajatteli,\nsitä en saata sanoa, mutta talonpoika ajatteli sen nähdessään: enpä\nole kauniimpaa kanaa ikinäni nähnyt, se on kauniimpi kuin papin\nhautomakanakin — sen ottaisin mielelläni! Kana löytää aina jyvän,\nse milteipä pitää huolen itsestään! Luulisinpä tekeväni hyvän\nvaihtokaupan, jos saisin sen hanhesta.\n\n— Vaihdammeko? kysyi hän.\n\n— Vaihtaako! sanoi toinen. — No, eihän tuo olisi hullumpaa.\n\nJa sitten he vaihtoivat. Puominvartia sai hanhen, talonpoika sai kanan.\n\nHän oli nyt toimittanut koko joukon asioita tällä kaupunginmatkallaan.\nJa kuuma oli, ja väsynyt hän oli. Hän tarvitsi ryypyn ja leipäpalan.\nNyt hän oli kapakan luona, sinne hänen oli mentävä. Mutta kapakoitsija\noli menossa ulos; hän tuli vastaan ovessa kantaen säkkiä, joka oli\ntäpötäynnä jotakin.\n\n— Mitä sinulla on siinä? kysyi talonpoika.\n\n— Mädäntyneitä omenia, vastasi mies, — koko säkillinen sioille.\n\n— Niitäpä on kauhean paljon! Soisin äidin näkevän tämän. Meillä oli\nviime vuonna yksi ainoa omena vanhassa puussa turveaitan luona. Sitä\nomenaa piti säilytettämän, ja se oli laatikkokirstulla kunnes halkesi.\nRikkautta se sekin on! sanoi meidän äiti. Tässäpä hän vasta saisi nähdä\nrikkautta! Sen soisin hänelle.\n\n— Niin, mitä te annatte? kysyi mies.\n\n— Mitäkö annan? Annan kanani vastaan.\n\nJa sitten hän antoi kanan vastaan, sai omenat ja meni\nkapakkahuoneeseen, aina myymäpöydän ääreen. Omenasäkkinsä asetti hän\nkaakeliuunia vastaan. Uunissa oli tulta; sitä ei hän huomannut. Paljon\nvieraita oli markkinahuoneessa, hevoskauppiaita, härkäkauppiaita ja\nkaksi englantilaista, ja ne ovat niin rikkaita, että niiden taskut\nrepeävät kultarahoista. Vetoa ne lyövät, saatpa kuulla!\n\n— Suss! susss!\n\nMikä ääni kuuluu uunin luota?\n\nOmenat alkoivat paistua.\n\n— Mitä se on?\n\nNiin, sen he pian saivat tietää, ja he saivat kuulla koko jutun\nhevosesta, joka oli vaihdettu lehmään ja aina mädäntyneihin omeniin\nasti.\n\n— No, sinä saat läksytyksen äidiltä, kun tulet kotiin! sanoivat\nenglantilaiset. — Kyllä tulee niin että paukkaa.\n\n— Suudelman saan enkä torumista! sanoi talonpoika. — Meidän äiti sanoo:\nmitä isä tekee, on oikein!\n\n— Lyödäänkö vetoa? sanoivat he. — Kultarahoja tynnyrittäin! Sata naulaa\non kippunta.\n\n— Riittää, jos annatte täyden vakkasellisen! sanoi talonpoika. — Minä\nvoin panna vain täyden vakkasen omenia ja itseni ja eukon lisäksi,\nmutta se on silloin enemmän kuin pyyhitty mitta, se on kukkurallinen.\n\n— Olkoon menneeksi! sanoivat he, ja niin oli veto lyöty.\n\nKapakoitsijan vaunut ajoivat esiin, englantilaiset nousivat vaunuihin,\nmädäntyneet omenat tulivat nekin vaunuihin, ja sitten he ajoivat\ntalonpojan tuvalle.\n\n— Hyvää iltaa, äiti!\n\n— Hyvää iltaa, isä!\n\n— Nyt minä olen tehnyt vaihtokaupan.\n\n— Niin, sinä osaat ne asiat! sanoi vaimo, otti häntä vyötäisistä ja\nunohti sekä säkin että vieraat.\n\n— Minä vaihdoin hevosen lehmään!\n\n— Jumalalle kiitos maidosta! sanoi vaimo. — Nyt me voimme saada\nmaitoruokaa, voita ja juustoa pöytään. Se oli oivallinen vaihtokauppa.\n\n— Niin, mutta lehmän minä taas vaihdoin lampaaseen!\n\n— Se onkin varmaan parempi! sanoi vaimo. — Sinä olet aina niin\najattelevainen. Lampaalle meidän laitumemme juuri riittää. Nyt me\nvoimme saada lampaanmaitoa ja lampaanjuustoa ja villasukkia, niin,\nvillaisen yöröijyn! Sitä ei lehmä anna! Se luo karvansa. Sinä olet\nihmeen ajattelevainen mies!\n\n— Mutta lampaan minä vaihdoin hanheen.\n\n— Saammeko todella tänä vuonna kekrihanhea, isä kulta! Sinäpä muistat\naina tuottaa minulle iloa. Voi kuinka sinä osaat olla herttainen. Hanhi\nsaattaa olla lieassa ja vielä lihoa Martinpäiväksi.\n\n— Mutta hanhen minä vaihdoin kanaan! sanoi mies.\n\n— Kanaan! Se oli hyvä kauppa, sanoi vaimo. — Kana munii, se hautoo,\nsaamme poikasia, saamme kanatarhan! Sitä minä juuri olen - niin\nhartaasti toivonut!\n\n— Niin, mutta kanan vaihdoin säkkiin mädäntyneitä omenia.\n\n— Nyt minun pitää suudella sinua! sanoi vaimo. — Kiitos, oma mieheni.\nNytpä minä kerron sinulle jotakin. Kun sinä olit lähtenyt, niin minä\npäätin laittaa sinulle oikein hyvän aterian: purjosipulilla höystettyä\nmunakakkua. Munat minulla oli, sipuli minulta puuttui. Silloin minä\nläksin koulumestarille. Siellä heillä kyllä on purjosipulia, tiemmä,\nmutta vaimo on saita, senkin vietävät. Minä pyysin saada lainata.\nLainata? sanoi hän. Meidän puutarhassa ei kasva mitään, ei edes\nmädäntynyttä omenaa. En sitäkään voi teille lainata. Nyt minä voin\nlainata hänelle kymmenen, niin, koko säkillisen! Se on hauskaa, isä!\n\nJa sitten hän suuteli miestään keskelle suuta.\n\n— Siitä minä pidän, sanoivat englantilaiset. — Aina alasmäkeä ja aina\nyhtä iloisena. Siitä kyllä kannattaa maksaa!\n\nJa sitten he maksoivat kippunnan kultarahaa talonpojalle, joka sai\nsuudelman eikä torumisia.\n\nNiin, vaimon kannattaa aina huomata ja selittää, että isä on kaikessa\nviisain ja mitä hän tekee, on oikein.\n\nNiin, sepä vasta oli tarina. Minä kuulin sen pienenä, ja nyt olet\nsinäkin kuullut sen ja tiedät, että mitä isä tekee, on aina oikein.\n\n\n\n\nLUMIUKKO.\n\n\n— Minussa paukkuu ja natisee, niin mainio pakkanen on! sanoi lumiukko.\n— Tuuli tässä oikein puree miehen pirteäksi. Ja kuinka tuo hehkuva\ntuolla hehkuu! — hän tarkoitti aurinkoa, joka oli juuri menemäisillään\nmailleen. — Ei hän tule saamaan minua räpyttämään silmää, kyllä minä\npidän kiinni palasistani.\n\nHänellä oli kaksi suurta kolmikulmaista kattotiilenpalasta silminä.\nsuuna oli kappale vanhaa haraa, joten hänellä oli hampaat.\n\nHän oli syntynyt poikien hurraahuutojen kaikuessa, häntä oli reistä\ntervehditty kilisevin kulkusin ja piiskanläiskein.\n\nAurinko laski, täysikuu nousi pyöreänä ja suurena, kirkkaana ja\nkauniina sinisessä ilmassa.\n\n— Tuolla se taas tulee esiin toiselta puolelta, sanoi lumiukko —\nhän luuli auringon taasen näyttäytyvän. — Olen saanut hänestä pois\nhehkuttamishalun. Riippukoon siellä valaisemassa niin että minä voin\nnähdä itseni. Kunhan vain tietäisin, millä keinoin pääsee liikkumaan\npaikaltaan! Minä niin mielelläni liikkuisin. Jos minä osaisin,\nliukuisin nyt jäälle niinkuin näin poikien tekevän. Mutta minä en osaa\njuosta.\n\n— Vou! vou! haukahteli vanha kahlekoira. Se oli jonkun verran käheä ja\noli ollut siitä asti kun se oli kamarikoirana ja makasi kamiinan alla.\n— Aurinko kyllä opettaa sinut juoksemaan! Sen minä näin edeltäjästäsi\nviime vuonna ja hänen edeltäjästään. Vou! vou! Ja poissa ovat he kaikki!\n\n—• Minä en ymmärrä sinua, toveri! sanoi lumiukko. — Pitääkö tuon tuolla\nylhäällä opettaa minua juoksemaan? — hän tarkoitti kuuta. — Niin, tosin\nhän äsken juoksi, kun katsoin häneen tiukkaan. Nyt hän hiipii esiin\ntoiselta taholta.\n\n— Sinä et tiedä mitään, sanoi kahlekoira, — mutta sinuthan on vasta\nhiljan kyhätty kokoon. Sitä, jonka sinä nyt näet, sanotaan kuuksi; se,\njoka meni mailleen, oli aurinko. Hän palaa huomenna, hän kyllä opettaa\nsinut juoksemaan alas Vallihautaan. On tulossa ilmanmuutos, sen huomaan\nvasemmasta takajalastani; sitä repii. On tulossa ilmanmuutos.\n\n— En ymmärrä häntä, sanoi lumiukko, — mutta minulla on se tunne, että\nhän sanoo jotakin epämiellyttävää. Se, joka hehkui ja meni mailleen, ei\nmyöskään ole ystäväni, sen sanoo vaistoni.\n\n— Vou! vou! haukahteli kahlekoira, kulki kolme kertaa itsensä ympäri ja\nasettui sitten koppiinsa nukkumaan.\n\nTuli todella ilmanmuutos. Paksu ja kostea sumu laskeutui aamulla yli\nkoko seudun. Aamupuoleen alkoi tuulenhenki käydä. Tuuli oli jäinen,\npakkanen kävi kiinni oikein lujin kourin, mutta kelpasi katsella, kun\naurinko nousi! Kaikki puut ja pensaat olivat kuurassa. Oli koko metsä\nvalkoisia koralleja, näytti siltä kuin kaikki oksat olisivat olleet\nsiroitetut täyteen hohtavan valkoisia kukkia. Ne tavattoman monet\nja hienot haarautumat, joita ei kesällä voi nähdä monilta lehdiltä,\ntulivat nyt esiin jokikinen. Se oli pitsikudosta ja niin hohtavan\nvalkoista kuin jos jokaisesta oksasta olisi kumpuillut valkoista\nhohdetta. Riippukoivu liikkui tuulessa, siinä oli elämää niinkuin\npuissa kesällä. Oli erinomaisen kaunista! Ja kun aurinko paistoi, niin\nkuinka koko tämä valkeus välkkyikään, aivan kuin sitä olisi puuteroitu\ntimanttitomulla, ja maata peittävän lumikerroksen yllä kimmelsivät\nsuuret timantit. Tai olisi myöskin saattanut luulla, että siellä paloi\nlukemattomia pikkuruikkuisia kynttilöitä, vieläkin valkoisempia kuin\nvalkoinen lumi.\n\n— Onpa verrattoman kaunista! sanoi muuan nuori tyttö, joka nuoren\nmiehen kanssa astui puutarhaan ja pysähtyi juuri lumiukon luo, mistä he\nkatselivat kimmelteleviä puita. — Kauniimpaa ei näe kesällä! sanoi hän,\nja hänen silmänsä säteilivät.\n\n— Ja tuollaista miestä kuin tuo tuossa ei silloin ensinkään ole, sanoi\nnuori mies ja viittasi lumiukkoon. — Hän on mainio.\n\nNuori tyttö hymyili, nyökytti lumiukolle ja sitten hän ystävineen kiiti\ntanssien yli lumen, joka narisi heidän allaan ikäänkuin he olisivat\nkulkeneet tärkkelyksellä.\n\n— Keitä nuo molemmat olivat? kysyi lumiukko kahlekoiralta. — Sinä olet\nvanhempi talossa kuin minä, tunnetko heidät?\n\n— Tunnen kyllä! sanoi kahlekoira. — Tyttöhän on taputtanut minua ja\npoika on antanut minulle luun. Heitä en pure.\n\n— Mutta mitä he muuten ovat? kysyi lumiukko.\n\n— Morsian ja sulhanen! sanoi kahlekoira. — He aikovat muuttaa\nkoirankoppiin ja yhdessä kaluta luita. Vou! vou!\n\n— Merkitsevätkö nuo molemmat yhtä paljon kuin sinä ja minä? kysyi\nlumiukko.\n\n— Hehän kuuluvat herrasväkeen, sanoi kahlekoira. — Näkyypä se sentään\ntietävän hirveän vähän, joka on syntynyt eilen. Sen huomaan sinusta.\nMinulla on ikää ja tietoja, minä tunnen kaikki tässä talossa. Ja onpa\nollut aika, jolloin en seisonut täällä pakkasessa ja kahleissa. Vou!\nvou!\n\n— Pakkanen on ihana, sanoi lumiukko. — Kerro, kerro! Mutta älä\nkalistele kahletta, sillä silloin minussa narskaa.\n\n— Vou! vou! haukahteli kahlekoira. — Minä kuulun olleen pieni\nja soma penikka. Silloin minä makasin samettituolissa tuolla\nsisällä rakennuksessa, makasin ylhäisimmän herrasväen helmassa,\nminua suudeltiin kuonolle ja käpäläni puhdistettiin kirjaillulla\nnenäliinalla. Minua sanottiin »sulokuonoksi», »samettikäpäläksi»,\nmutta sitten minä kävin heille liian suureksi, sitten he antoivat\nminut taloudenhoitajattarelle. Minä jouduin kellarikerrokseen. Sinä\nsaatat siitä paikaltasi nähdä sinne sisään. Sinä saatat katsella\nkamaria, missä minä olen ollut herrasväkeä. Sillä sitä minä olin\ntaloudenhoitajattaren luona. Huone oli tosin pienempi kuin ylhäällä,\nmutta täällä oli miellyttävämpää, lapset eivät minua rutistaneet ja\nraahustelleet niinkuin ylhäällä. Minulla oli yhtä hyvä ruoka kuin\nennen, ja paljon enemmän. Minulla oli oma tyynyni, ja sitten siellä oli\nkamiina — se on tähän aikaan vuotta ihaninta maailmassa. Minä ryömin\nkokonaan sen alle niin että katosin näkyvistä. Oi, siitä kamiinasta\nnäen vieläkin unta. Vou! vou!\n\n— Onko kamiina niin kaunis? kysyi lumiukko. — Onko se minun näköiseni?\n\n— Se on aivan sinun vastakohtasi’. Sysimusta se on, sillä on pitkä\nmessinkiputkikaula. Se syö puita niin että tuli suitsuaa suusta. Täytyy\npysytellä sen syrjällä, aivan likellä, sen alla — se on sanomattoman\nsuloista. Sinä varmaan voit nähdä sen ikkunasta, siitä paikaltasi!\n\nJa lumiukko katsoi, ja hän näki todella mustan, kirkkaaksi kiilloitetun\nesineen messinkitorvineen. Valkea loisti alhaalla. Lumiukon tuli\nouto olla, hänellä oli tunne, josta hän ei saattanut tehdä selvää\nitselleenkään. Hänet valtasi jokin, jota hän ei tuntenut, mutta jonka\nkaikki ihmiset tuntevat, jolleivät he ole lumiukkoja.\n\n— Ja miksi sinä hylkäsit hänet? sanoi lumiukko. Hän uskoi sitä varmaan\nnaiselliseksi olennoksi. — Kuinka sinä saatoit heittää sellaisen paikan?\n\n— Mikäs auttoi, kun oli pakko, sanoi kahlekoira. — He heittivät minut\novesta ja panivat minut tänne kahleisiin. Olin purrut nuorinta vekaraa\njalkaan sentähden, että hän potkaisi luotani luun, jota kalusin. Ja\nluu luusta, on minun käsitykseni! Mutta sen he panivat pahakseen, ja\nsiitä ajasta olen ollut kahleissa ja olen menettänyt kauniin ääneni —\nkuulehan vain, kuinka käheä minä olen: vou! vou! Siinä lorun loppu.\n\nLumiukko ei enää kuunnellut. Hän katsoi vilkkumatta\ntaloudenhoitajattaren kellarikerrokseen, alas hänen huoneeseensa, missä\nkamiina seisoi neljällä rautajalallaan, näyttäen samankokoiselta kuin\nlumiukko itse.\n\n— Minussa narisee niin kummallisesti, sanoi hän. — Enkö minä\nkoskaan pääse tuonne sisään? Se on viaton toivomus, ja toki meidän\nviattomat toivomuksemme täytetään. Se on korkein toivomukseni, ainoa\ntoivomukseni, ja olisi miltei väärin, jollei sitä täytettäisi. Minun\ntäytyy päästä sinne sisään, minun täytyy saada nojata pääni häntä\nvasten, vaikka rikkoisin ikkunan.\n\n— Sinne sisään et koskaan pääse, sanoi kahlekoira. — Ja jos tulisit\nkamiinan luo, olisit mennyttä, vou! vou!\n\n— Minä olen miltei mennyttä, sanoi lumiukko, — minä luulen meneväni\npoikki.\n\nKoko päivän seisoi lumiukko katsellen sisään ikkunasta. Hämärissä kävi\nhuone vieläkin houkuttelevammaksi. Kamiina loisti lempeämmin kuin kuu\nloistaa ja aurinkokin, niin, sillä lailla kuin ainoastaan kamiina\nvoi loistaa, kun siinä on jotakin. Kun käytiin ovessa, niin leimahti\nliekki ulos, siihen se oli tottunut. Lumiukon valkoiset kasvot lensivät\ntodella punaisiksi, puna välähti hänen rinnallensakin.\n\n— Minä en kestä tätä, sanoi hän. — Kuinka se pukee häntä, kun hän\npistää ulos kielen!\n\nYö oli hyvin pitkä, mutta ei lumiukolle. Hän seisoi omissa kauniissa\najatuksissaan, ja niitä paleli niin että ne paukkuivat.\n\nAamulla olivat kellarikerroksen ikkunat jäässä. Niissä oli kauneimmat\njääkukkaset mitä lumiukko ikinä saattoi kuvitella, mutta ne peittivät\nkamiinan. Ruudut eivät tahtoneet sulaa, hän ei saattanut nähdä\nkamiinaa. Paukkui, narisi, oli juuri sellainen pakkanen, jommoisen\npitäisi ilahuttaa lumiukkoa, mutta hän ei ollut iloinen. Hän olisi\nvoinut olla onnellinen ja hänen olisi pitänyt tuntea ©levänsä\nonnellinen, mutta hän ei ollut: hän kaipasi kamiinaa.\n\n— Se on kova tauti lumiukolle, sanoi kahlekoira. — Minä olen myöskin\npotenut sitä tautia, mutta minä olen voittanut sen. Vou! vou! Nyt tulee\nilmanmuutos.\n\nJa tuli ilmanmuutos, kääntyi suojaksi.\n\nSuojailma kiihtyi, lumiukko kutistui. Hän ei sanonut mitään, hän ei\nvalittanut, ja se on oikea merkki.\n\nEräänä aamuna hän romahti. Jokin, joka muistutti luudanvartta, törrötti\nsiinä missä hän oli seisonut. Sen ympärille olivat pojat pystyttäneet\nhänet.\n\n— Nyt minä ymmärrän hänen kaipauksensa, sanoi kahlekoira. — Lumiukolla\non ollut ruumiissaan kamiinansuka. Se se on liikkunut hänessä, nyt se\non voitettu. Vou! vou!\n\nJa pian oli talvikin voitettu.\n\n— Vou! vou! haukahteli kahlekoira.\n\nMutta pikkutytöt kartanolla lauloivat:\n\n    Jo nouskaa, yrtit raikkahat\n    ja pajukissat villavat,\n    käy, käki, leivo lauleluun,\n    saa kevät kesken helmikuun.\n    Kukkuu, kvivit, mä laulan myös.\n    Oi, päivä kulta, täytä työs!\n\nEikä kukaan enää ajattele lumiukkoa.\n\n\n\n\nANKKATARHASSA.\n\n\nMuuan ankka tuli Portugalista; toiset sanoivat sen tulleen Espanjasta\n— se on samantekevää. Sitä kutsuttiin portugalilaiseksi, se muni,\nse teurastettiin ja valmistettiin ruoaksi, siinä sen elämän juoksu.\nKaikkia, jotka läksivät sen munasta, sanottiin portugalilaisiksi, ja se\nmerkitsi jotakin. Nyt oli koko siitä suvusta jäljellä ainoastaan yksi\nankka koko ankkatarhassa — tarhassa, mihin kanoillakin oli pääsy ja\nmissä kukko esiintyi sanomattoman ylpeänä.\n\n— Hän loukkaa minua rajulla laulullaan, sanoi portugalilainen.\n— Mutta kaunis hän on, sitä ei voi kieltää, vaikkei hän olekaan\nmikään koiras-ankka. Hillitä itseään hänen pitäisi, mutta\nitsensähillitsemiseen vaaditaan taitoa, se todistaa korkeampaa\nsivistystä; sitä on pienillä laululinnuilla naapurin niinipuussa.\nKuinka kauniisti ne laulavat! Niiden laulussa on jotakin hyvin\nliikuttavaa, minä kutsun sitä Portugaliksi. Jos minulla olisi\ntuollainen pieni laululintu, niin minä olisin sille äiti, hellä ja\nhyvä; se on veressäni, portugalilaisessa veressäni.\n\nJa juuri hänen puhuessaan tulikin pieni laululintu. Se tuli päätäpahkaa\nylhäältä katolta. Kissa oli sen kintereillä, mutta lintu pääsi\nsiipirikkona sen kynsistä ja putosi alas ankkatarhaan.\n\n— Se on kissan tapaista, mokomankin heittiön! sanoi portugalilainen. —\nMinä tunnen sen siltä ajalta, jolloin minulla oli poikasia. Pitääkin\nsellaisella olennolla olla lupa elää ja kuljeskella katoilla! En luule\nsellaista tapahtuvan Portugalissa.\n\nJa hän säälitteli pientä laululintua, ja toiset ankat, jotka eivät\nolleet portugalilaisia, säälittelivät sitä myöskin.\n\n— Se pieni elukka, sanoivat ne ja niitä tuli sitten siihen yksi\nja toinen. — Tosin me itse emme ole laulavaisia, mutta meillä on\nsisällämme kaikupohja tai jotakin sellaista. Sen me tunnemme, vaikkemme\nsiitä puhu.\n\n— Sitten minä puhun siitä, sanoi portugalilainen, — ja minä tahdon\ntehdä jotakin hänen hyväkseen, sillä se on jokaisen velvollisuus!\n\nJa sitten hän nousi vesikaukaloon ja pulikoi vedessä niin että oli\nmiltei hukuttaa pienen laululinnun huuhteluun, minkä se sai, mutta\ntarkoitus oli ollut hyvä.\n\n— Se on hyvä työ, sanoi hän, — toiset voivat ottaa siitä oppia ja\nesimerkkiä.\n\n— Pip! sanoi pieni lintu. Sen toinen siipi oli poikki, sen oli\nvaikea ravistella, mutta se ymmärsi niin hyvin hyväätarkoittaneen\npulikoimisen. — Te olette niin sydämellisen hyvä, rouva, sanoi se,\nmutta ei pyytänyt enää mitään.\n\n— En ole koskaan ajatellut sydämeni laatua, sanoi portugalilainen, —\nmutta sen minä tiedän, että rakastan kaikkia tovereitani luomakunnassa,\nlukuunottamatta kissaa, mutta sitä ei toki kukaan voine minulta\nvaatia. Se on syönyt kaksi omaistani. Mutta olkaa nyt täällä kuin\nkotonanne, älkää kursailko! Itse minä olen vieraalta seudulta, niinkuin\nkyllä näette rakenteestani ja höyhenpuvustani. Minun uros-ankkani on\ntäkäläisiä, siinä ei ole minun vertani, mutta minä en ylpeile — jos\nteidät joku täällä ymmärtää, niin kyllä uskallan sanoa, että minä sen\nteen.\n\n— Hänellä on portlakkaa kuvussaan, sanoi pieni tavallinen poikanen,\njoka oli sukkela, ja toiset tavalliset pitivät tuota »portlakkaa»\nniin erinomaisena. Se kuulosti Portugalilta, ja he tuuppivat toisiaan\nja sanoivat »rap!» Hän oli niin erinomaisen sukkela! Ja sitten he\nryhtyivät keskusteluun pienen laululinnun kanssa.\n\n— Portugalilaisella on totisesti sana vallassaan, sanoivat he. —\nMeillä ei ole nokassa suuria sanoja, mutta meillä on yhtä suuri\nmyötätunto. Jollemme teekään mitään hyväksenne, niin ajattelemme sitä\nhiljaisuudessa. Ja sitä me pidämme kauneimpana.\n\n— Teillä on kaunis ääni, sanoi muuan vanhimmista. — Mahtaa olla ihanaa\ntietää, että voi tuottaa iloa niin monelle kuin te tuotatte. Minä tosin\nen ymmärrä sitä. Sentähden pidän suuni kiinni, se on aina parempi kuin\nsanoa jotakin tyhmää, mitä niin monet toiset sanovat teille.\n\n— Älkää kiduttako häntä, sanoi portugalilainen. — Hän tarvitsee lepoa\nja hoitoa. Pieni laululintu, huuhtelenko teidät taas?\n\n— Oi ei, antakaa minun olla kuivana! pyysi se.\n\n— Vesiparannus on ainoa, mikä auttaa minua, sanoi portugalilainen.\n— Huvittelu tekee sekin hyvää. Nyt tulevat pian naapurin kanat\nvieraskäynnille, siellä on kaksi kiinalaista kanaa, he käyttävät\npussihousuja, ovat ulkomailta tulleita ja hyvin sivistyneitä, mikä\nlisää minun kunnioitustani heitä kohtaan.\n\nJa kanat tulivat, ja kukko tuli; kukko oli tänään niin kohtelias, ettei\nse ollutkaan karkea.\n\n— Te olette todellinen laululintu, sanoi se, — ja teette pienestä\näänestänne kaikki mitä voi tehdä niin pienestä äänestä. Mutta paljon\nenemmän veturia teissä saisi olla, jotta kuulisi teidän olevan\nurossukupuolta.\n\nMolemmat kiinalaiset olivat haltioissaan nähdessään laululinnun. Se oli\nniin pörröisen näköinen huuhtelusta, jonka se oli saanut selkäänsä,\nettä se heidän mielestään muistutti kiinalaista poikasta.\n\n— Hän on herttainen!\n\nJa sitten he ryhtyivät keskustelemaan hänen kanssaan. He puhuivat\nkuiskaavalla äänellä ja käyttäen p-äänteitä, ylhäisellä kiinankielellä.\n\n— Me kuulumme teidän lajiinne. Ankat, portugalilainenkin, kuuluvat\nvesilintuihin, niinkuin kyllä olette huomannut. Meitä te ette vielä\ntunne, mutta kuinka moni meitä tuntee tai ottaa vaivakseen oppia\ntuntemaan! Ei kukaan, ei kanojenkaan joukossa! Vaikka me olemme\nsyntyneet istumaan korkeammalla orrella kuin useimmat muut. — Se on nyt\nyhdentekevää. Me menemme hiljaista menoamme muiden joukossa, joiden\nperiaatteet eivät ole meidän, mutta me katsomme vain hyviä puolia ja\npuhumme vain hyvästä, vaikka onkin vaikeaa löytää mitään sieltä, missä\nei mitään ole. Lukuunottamatta meitä kahta ja kukkoa ei kanahuoneessa\nole ketään, joka olisi lahjakas, joskin rehellisyys on nuhteeton.\nTätä ei voi sanoa ankkatarhan asukkaista. Me varoitamme teitä, pieni\nlaululintu, älkää uskoko tuohon tuolla, jolla on typpöhäntä, hän on\nkavala. Tuo kirjava tuolla, jolla on vino peili siivissä, hän on\nvimmattu puhumaan eikä koskaan jää kenellekään velkaa viime sanaa, ja\nlisäksi hän on aina väärässä. Tuo lihava ankka puhuu pahaa kaikista,\nja se on vasten meidän luontoamme; jollei voi puhua hyvää, niin täytyy\npitää suunsa kiinni. Portugalilainen on ainoa, joka on saanut vähän\nsivistystä ja jonka kanssa voi seurustella, mutta hän on intohimoinen\nja puhuu liian paljon Portugalista.\n\n— Kuinka noilla molemmilla kiinalaisilla nyt on paljon supattamista!\nsanoi pari ankoista., — Minua he ikävystyttävät, en ole koskaan puhunut\nheidän kanssaan.\n\nNyt tuli uros-ankka. Hän luuli laululintua varpuseksi.\n\n— Niin, minä en voi erottaa niitä toisistaan, ja samaa roskaahan\nne ovatkin. Yhtä pelurijoukkoa, ja kun on joutunut niiden kanssa\ntekemisiin, niin ei niistä pääse eroon.\n\n— Älkää välittäkö vähääkään siitä, mitä hän sanoo! kuiskasi\nportugalilainen. — Hän on asioissa kunnioitettavana asiat ennen\nkaikkea. Mutta nyt minä panen levolle. Jokainen on velvollinen pitämään\nhuolta siitä, että hän on pulskasti lihava, kun hänet palsamoidaan\nomenilla ja luumuilla.\n\nJa sitten hän asettui auringonpaisteeseen ja ummisteli toista\nsilmäänsä. Hänellä oli niin hyvä asento, hän oli niin hyvä ja siksi\nhän nukkui niin hyvin. Pieni laululintu nyppi katkennutta siipeään\nja asettui suojelijattarensa viereen. Aurinko paistoi lämpöisesti ja\nkauniisti; siinä oli hyvä olinpaikka.\n\nNaapurikanat kulkivat maata kuopien. Ne olivat oikeastaan saapuneet\nyksinomaan ruoan tähden. Kiinalaiset menivät ensinnä pois ja sitten\nmuut. Sukkela poikanen sanoi portugalilaisesta, että eukko oli pian\njoutuva »poikuuden ikään», ja sitten nauroivat muut ankat:\n\n»Poikuuden ikään»! Hän on tavattoman sukkela! Ja sitten toistivat he\nedellisen sukkeluuden: — Portlakka! Se oli hyvin hauskaa. Ja sitten he\nasettuivat maata.\n\nHe lepäsivät hetken, silloin viskattiin yhtäkkiä joitakin makeisia alas\nankkatarhaan. Kuului sellainen loksahdus, että koko nukkuva joukko\nkahahti ja räpytteli siipiään. Portugalilainen heräsi sekin, kääntyi ja\nlitisti hirvittävästi pientä laululintua.\n\n— Piip, sanoi tämä. — Te astuitte niin lujasti jalalleni, rouva.\n\n— Mitä te makaatte tiellä! sanoi portugalilainen. — Ette saa olla niin\nherkkänahkainen. Minullakin on hermot, mutta minä en ole ikinä sanonut\npiip.\n\n— Älkää olko pahoillanne! sanoi pieni lintu. — Tuo piip pääsi\nhuomaamatta nokastani.\n\nPortugalilainen ei kuunnellut sitä, vaan karkasi makeisten kimppuun ja\nhankki itselleen hyvän aterian.\n\nKun se oli päättynyt ja hän pani maata, tuli pieni laululintu ja tahtoi\nolla rakastettava:\n\n    Tillelit\n    Sydän kultainen,\n    sua kiittelen\n    kauaksi, kauaksi liidellen.\n\n— Nyt minä asetun ruokalevolle, sanoi portugalilainen. — Teidän täytyy\ntäällä oppia talon tavat. Nyt minä nukun.\n\nPieni laululintu ällistyi suuresti, sillä hän oli tarkoittanut niin\nhyvää. Kun rouva sitten heräsi, seisoi se hänen edessään pidellen\npientä jyvää, jonka se oli löytänyt. Sen se pani hänen eteensä. Mutta\nrouva ei ollut nukkunut hyvin ja sentähden hän tietysti oli äreä.\n\n— Sen te voitte antaa kananpoikaselle, sanoi hän. — Älkää seisoko siinä\nminun kiusanani!\n\n— Nyt te olette minulle suuttunut, sanoi laululintu. — Mitä minä olen\ntehnyt?\n\n— Tehnyt! sanoi portugalilainen. — Tuo lausetapa ei ole hienointa\nlajia, tahdon huomauttaa teille.\n\n— Eilen täällä oli päiväpaiste, sanoi pieni lintu, — tänään täällä on\npimeää ja harmaata. Minä olen niin sanomattoman surullinen.\n\n— Tepä ette näy ymmärtävän ajanlaskua, sanoi portugalilainen. — Päivä\nei vielä ole lopussa. Älkää seisoko siinä töllistelemässä!\n\n— Te katselette minuun niin vihaisesti kuin kaksi pahaa silmää katsoi\nsilloin, kun minä putosin alas tänne tarhaan.\n\n— Hävytön! sanoi portugalilainen, — vertaatteko te minua kissaan,\ntuohon petoeläimeen! Ei yhtä häijyä veripisaraa ole minussa. Minä olen\nottanut teidät hoitooni ja hyvää käytöstä minä teille opetan.\n\nJa sitten hän puraisi laululinnulta pään poikki. Lintu makasi kuolleena.\n\n— Mitä tämä nyt on! sanoi portugalilainen. — Eikö hän sietänyt sitä?\nNo, sitten hän totisesti ei kelvannut tähän maailmaan! Minä olen ollut\nhänelle kuin äiti, sen tiedän. Sillä sydäntä minulla on.\n\nJa naapurin kukko pisti päänsä pihalle ja kiekui veturin voimalla.\n\n— Te tapatte minut kiekunallanne! sanoi portugalilainen. — Se on teidän\nsyytänne kaikki tyynni. Hän kadotti päänsä ja pian kadotan minäkin\nomani.\n\n— Eipä hän täytä suurta tilaa tuossa maatessaan, sanoi kukko.\n\n— Puhukaa te kunnioituksella hänestä, sanoi portugalilainen. — Hänessä\noli säveliä, hänessä oli laulua ja korkea sivistys. Hellämielinen ja\nlempeä hän oli, ja se kaunistaa eläimiä yhtä hyvin kuin niinsanottuja\nihmisiä.\n\nJa kaikki ankat kokoontuivat pienen kuolleen laululinnun ympärille.\nAnkoilla on voimakkaat intohimot; se ilmenee joko kateuden tai säälin\nmuodossa, ja kun ei tässä ollut mitään kadehdittavaa, niin he säälivät.\nSamoin tekivät myöskin molemmat kiinalaiset kanat.\n\n— Sellaista laululintua emme saa enää koskaan. Hän oli miltei\nkiinalainen.\n\nJa ne itkivät niin, että loksahteli ja kaikki kanat poksahuttivat,\nmutta ankkojen silmät olivat punaisimmat heidän siinä kulkiessaan.\n\n— Sydäntä meillä on, sanoivat he. — Sitä ei kukaan voi meiltä kieltää.\n\n— Sydäntä! sanoi portugalilainen, —- niin, sitä meillä on — miltei yhtä\npaljon kuin Portugalissa.\n\n— Älkäämme unohtako hankkia jotakin kupuumme, sanoi urosankka. — Se on\ntärkeämpää! Jos yksi soittovehe meneekin rikki, niin jääpi niitä meille\nsilti vielä tarpeeksi.\n\n\n\n\nUUDEN VUOSISADAN RUNOTAR.\n\n\nUuden vuosisadan runotar, sellaisena, jommoisena meidän lastenlastemme\nlapset, ehkäpä vieläkin myöhempi suku, on hänet tunteva, mutta emme\nme — koska hän ilmestyy? Miltä hän näyttää? Mitä sielun kieliä on hän\nkoskettava? Mihin korkeuteen on hän nostava aikakautensa?\n\nPaljon kysymyksiä herättääkin tämä meidän kuumeinen aikamme, jolloin\nrunous miltei on tiellä ja jolloin tietää selvästi, että kaikki se\n»kuolematon», mitä nykyajan runoilijat kirjoittavat, tulevaisuudessa\nelää ehkä ainoastaan niinkuin vankilanseiniin hiilellä piirretyt\nkirjoitukset, joita jotkut uteliaat katselevat ja lukevat.\n\nRunouden täytyy senkin tarttua asioiden kulkuun, ainakin ladata\netupanokset niihin puoluetaisteluihin, missä veri tai muste vuotavat.\n\nTämä on yksipuolista puhetta, sanovat monet. Runoutta ei meidän\naikanamme ole unohdettu.\n\nEi, on vielä ihmisiä, jotka »vapaamaanantainaan» kaipaavat runoutta\nja silloin varmaan, tuntiessaan henkistä hiukaisua asianomaisissa\njalommissa osissaan, toimittavat kirjakauppaan lähetin ja\nostavat kokonaisella neljällä killingillä parhaiten suositeltua\nrunoutta. Toiset taas tyytyvät siihen, minkä he saattavat saada\nkaupanpäällisiksi, tai ovat hyvillään, kun lukevat pätkän runoa\nruokapuodin pussinkyljestä. Se on halvempaa, ja halpuus täytyy meidän\nkiireisenä aikanamme ottaa lukuun. Me tarvitsemme vain sitä, mitä me\nomistamme, ja se riittää. Tulevaisuuden runous niinkuin tulevaisuuden\nmusiikkikin kuuluvat donquixotilaisuuksiin. Puhua siitä on samaa kuin\npuhua Uranukseen tehtävistä löytöretkistä.\n\nAika on mielikuvitusleikittelylle liian lyhyt ja kallisarvoinen, ja\nmitä on — kerrankin puhuaksemme oikein järkevästi — mitä on runous?\nNuo helisevät tunteiden ja ajatusten läikkeet, ovathan ne ainoastaan\nhermojen heilahduksia ja liikkeitä. Kaikki innostus, ilo, tuska,\nyksinpä aineellinen pyrkimyskin, ovat oppineiden sanojen mukaan\nainoastaan hermoheilahduksia. Me olemme jokainen — kielisoitin.\n\nMutta kuka näihin kieliin tarttuu? Kuka saa ne heilahtelemaan ja\nvärisemään? Henki, näkymättömän jumaluuden henki, joka niiden kautta\npanee oman liikutuksensa, mielialansa soimaan, ja tämän ymmärtävät muut\nkielisoittimet niin, että nekin samassa heläyttävät ilmoille sulavia\nsäveliä tai ristiriitaisesti väkeviä epäsointuja. Niin on ollut, niin\non oleva suuren ihmiskunnan edistyksen kulkiessa vapauden tietoisuutta\nkohden.\n\nSaattaa sanoa, että joka vuosisadalla, joka vuosituhannella on oma\nsuuruudenilmauksensa runoudessa. Syntyneenä päättyvällä aikakaudella\nastuu se esiin ja hallitsee uudella, tulevalla aikakaudella.\n\nKeskellä kuumeista, koneenkohinan täyttämää aikaa on hän siis jo\nsyntynyt, hän, uuden vuosisadan runotar. Tervehdyksemme lähetämme\nhänelle! Kuulkoon hän sen tai lukekoon kerran, ehkäpä tuollaisten vasta\nmainitsemiemme hiilikirjoitusten joukosta.\n\nHänen kehdonjalaksensa ulottuivat äärimmäisestä pisteestä, mitä\nihmisjalka on pohjoisnapatutkimuksillaan koskettanut, niin kauas kuin\nelävä silmä on katsonut napaseudun taivaan »pimeihin hiilisäkkeihin».\nKoneiden jyske, veturin vihellys, aineellisten kallioiden räjäyttäminen\nja hengen vanhojen siteiden katkominen esti meitä kuulemasta kehdon\nkäyntiä.\n\nSuuressa nykyajan tehtaassamme hän on syntynyt, missä höyry koettelee\nvoimaansa, missä mestari Veretön ja hänen sällinsä raatavat päivää ja\nyötä.\n\nHänellä on naisen suuri, rakkaudentäysi sydän, sen vestaalintuli\nja intohimon rovio. Hän on saanut järjen salaman kaikkine läpi\nvuosituhansien vaihtelevine prisman väreineen, jotka on arvioitu\nmuotivärin mukaan. Mielikuvituksen mahtava joutsenhahmo on hänen\nloistonaan ja voimanaan; tiede on kutonut sen, »alkuvoimat» ovat\nantaneet sille lentovoiman.\n\nHän on isän puolelta kansan lapsi, terve mieleltään ja\najatuksiltaan, vakavuus silmässä, leikki huulilla. Äiti on\nylhäissyntyinen, akateemisesti kasvatettu emigrantin tytär kultaisine\nrokoko-muistoineen. Uuden vuosisadan runottaressa on verta ja henkeä\nnäistä molemmista.\n\nIhanat kummilahjat laskettiin hänen kehtoonsa. Joukoittain siihen\nsirotettiin, niinkuin makeisia ikään, luonnon salattuja arvoituksia\nselityksineen. Sukeltajan kellosta tipahteli kummallisia meren pohjalta\nsaatuja koruja. Avaruuksien kartta, tuo taivaalle, ripustettu tyven\nmeri lukemattomine saarineen, joista jokainen on oma maailmansa,\nlaskettiin jäljennöksenä kehdon peitteeksi. Aurinko maalaa tauluja\nhänelle, valokuvauksen pitää antaa hänelle leikkikaluja.\n\nHänen imettäjänsä on laulanut hänelle Eivind Skaldespilleristä\nja Firdusista, minnelaulajista ja siitä, mitä Heine poikamaisen\nvallattomana lauloi ilmoille todellisesta runoilijansielustaan. Paljon,\nliian paljon on hänen imettäjänsä hänelle kertonut. Hän tuntee Eddan,\nvanhan esi-äidinäidin äidin kauhua herättävät sadut, missä kiroukset\nsuhisevat verisin siivin. Koko Itämaiden Tuhannen ja yhden yön on hän\nkuullut neljännestunnissa.\n\nUuden vuosisadan runotar on vielä lapsi, mutta hän on jo hypännyt ylös\nkehdosta, hän on täynnä tahtoa, vaikkei hän vielä tiedä mitä hän tahtoo.\n\nVielä leikkii hän suuressa lapsenkamarissaan, jossa on yllinkyllin\ntaideaarteita ja rokokoota. Kreikkalainen tragedia ja roomalainen\nhuvinäytelmä seisovat siellä marmoriin Veistettyinä. Kansakuntien\nkansanlaulut riippuvat kuivuneina kasveina seinillä — ne tarvitsevat\nvain suudelman paisuakseen raikkaiksi ja tuoksuviksi. Ikuisissa\nakordeissa kohisevat hänen ympärillään Beethovenin, Gluckin, Mozartin\nja kaikkien suurten mestarien ajatukset sävelissä. Kirjahyllylle on\nsiirretty niin monta, jotka aikoinaan olivat kuolemattomat, ja siellä\non tilaa monille muille, joiden nimien me kuulemme soivan kautta\nkuolemattomuuden sähkölennätinlangan, mutta jotka kuolevat sähkösanoman\nmukana.\n\nHirvittävän paljon hän on lukenut, liian paljon. Onhan hän syntynyt\nmeidän aikanamme. Kauhean paljon täytyy taasen unohtaa, ja runotar on\noppiva unohtamaan.\n\nHän ei ajattele lauluaan, joka tulee elämään uuteen vuosisataan\nniinkuin Mooseksen runot elävät ja Bidpai’n kultakruunuinen satu ketun\nkavaluudesta ja onnesta. Hän ei ajattele kutsumustaan, kajastavaa\ntulevaisuuttaan, hän leikkii vielä, vaikka kansakuntien kamppailu\ntärisyttää ilmaa, joka muodostaa soivia kuvioita teräskynistä ja\ntykeistä, ristiin rastiin, riimuja, joita on vaikea selittää.\n\nHän käyttää garibaldihattua, lukien samalla Shakespeareaan ja ohimennen\najatellen: häntä voidaan vielä esittää, kun minä tulen suureksi.\nLevätköön Calderon teostensa sarkofaagissa kiitoskirjoituksineen.\nHolbergin — niin, runotar on kosmopoliitti — hän on sitonut hänet\nyhteen Molièren, Plautuksen ja Aristofaneen kanssa, mutta lukee eniten\nMolièrea.\n\nHän on vapaa siitä levottomuudesta, joka ajaa alppien kemssejä, ja\nkuitenkin halajaa hänen sielunsa elämän suolaa niinkuin kemssit vuoren.\nHänen sydämessään vallitsee lepo niinkuin heprealaisten muinaisessa\ntarussa, tuo paimentolaisen ääni vihreillä kentillä hiljaisina,\ntähtikirkkaina öinä, ja kuitenkin paisuttaa laulu sydäntä voimakkaammin\nkuin innostunutta soturia Tessalian vuorilla muinaisessa Kreikassa.\n\nMiten on hänen kristillisyytensä laita? Hän on oppinut filosofian\npienen ja suuren kertomataulun. Alkuaineet taittoivat yhden hänen\nmaitohampaistaan, mutta hän on saanut uuden. Hyvän- ja pahantiedon\nhedelmää hän puraisi jo kehdossa, söi ja tuli viisaaksi, — niin että\n»kuolemattomuus» salamoi hänen silmissään ihmiskunnan nerokkaimpana\najatuksena.\n\nKoska koittaa runouden uusi vuosisata? Koska sen runotar tunnetaan?\nKoska hänen äänensä kuullaan?\n\nJonakin kauniina kevätaamuna hän saapuu veturin lohikäärmeellä,'\nhuristaen läpi tunnelien ja viaduktien, tai huohottavan delfinin\nselässä yli pehmeän, voimakkaan meren, tai läpi ilman Montgolfierin\nlinnun Rockin kantamana, ja laskeutuu maahan, mistä hänen jumaläänensä\nensi kerran on tervehtivä ihmissukua. Missä? Kolumbuksen löytämässä\nvapaudenmaassako, missä alkuasukkaista tuli ahdistettua riistaa ja\nafrikkalaisista työjuhtia, maassa, mistä me kuulimme laulun Hiawatasta?\nAntipodien maassako, tuossa Etelämeren kultakimpaleessa, vastakohtien\nmaassa, missä meidän yömme on päivä ja mustat joutsenet laulavat\nmimosametsissä? Vai siinäkö maassa, missä Memnonin patsas soimistaan\nsoi, mutta jonka erämaiden laulun sfinksiä me emme ole ymmärtäneet?\nKivihiilisaaressako, missä Shakespeare on ollut hallitsijana Elisabetin\najasta asti? Tyko Brahen kodissako, missä häntä ei siedetty, vai\nKalifornian seikkailumaassa, missä Weilington-puu, maailmanmetsien\nkuningas, nostaa latvaansa?\n\nKoska on tähti syttyvä, tähti runottaren otsalla, kukka, jonka lehtiin\non kirjoitettu vuosisadan kauneuden ilmaus, sen muoto, väri ja tuoksu?\n\n— Mikä on uuden runottaren ohjelma? kysyvät meidän aikamme taitavat\nvaltiopäivämiehet. — Mitä hän tahtoo?\n\nKysy mieluummin mitä hän ei tahdo!\n\nHän ei tahdo esiintyä menneen ajan kummittelijana. Hän ei tahdo\nrakentaa näytelmiä näyttämön virkaheitoista ihanuuksista tai peittää\nnäyttämöllisen rakennustaiteen puutteita laulurunouden häikäisevillä\nverhoilla. Hänen lentonsa meidän edessämme tulee tapahtumaan ikäänkuin\ntespisrattailta marmoriamfiteatterille. Hän ei lyö kappaleiksi tervettä\nihmispuhetta, sitten paikatakseen sen taidokkaaksi soittopeliksi,\njossa heläjävät trubaduuriturnauksien hyväilevät sävelet. Hän\nei tule pitämään runomittaa aatelismiehenä ja suorasanaista\nporvarina. Yhdenvertaiset ne ovat niin soinnussa, täyteläisyydessä\nkuin voimassakin. Hän ei tahdo Islannin satupaasista louhia esiin\nvanhoja jumalia. Ne ovat kuolleet. Uusi aika ei heitä kohtaan tunne\nmyötämieltä eikä sukulaisuutta. Hän ei vaadi aikalaisiaan majoittamaan\najatuksiaan ranskalaisiin romaanihökkeleihin. Hän ei aio kuolettaa\narkipäiväkertomusten kloroformilla. Elämännesteen on hän tuova! Hänen\nlaulunsa on sekä runossa että proosassa oleva lyhyt, selkeä, rikas!\nKansakuntien sydämenlyönnit merkitsevät jokainen ainoastaan kirjainta\nsuuressa kehitysaapisessa, mutta jokaiseen tarttuu hän samalla\nrakkaudella, asettelee ne sanoiksi ja singauttaa sanat rytmeiksi\nnykyajan-hymniinsä.\n\nJa koska on ajan täyttymys tullut?\n\nSinne on pitkältä meillä, jotka vielä olemme täällä jäljelläpäin, sinne\non lyhyt matka niillä, jotka ovat lentäneet edellä.\n\nPian kaatuu kiinalainen muuri, Euroopan rautatiet saavuttavat Aasian\nsuljetun kulttuuriarkiston — nuo molemmat kulttuurivirrat kohtaavat\ntoisensa. Silloin ehkä kohisee koski syvine sointuineen, me nykyajan\nvanhat vapisemme kuullessamme noita voimakkaita ääniä ja tunnemme\nniissä ragnarökin, vanhain jumalain häviön, unohdamme, että täällä\nalhaalla täytyy aikojen ja kansanheimojen kadota ja että jokaisesta jää\nainoastaan pieni kuva, suljettuna sanan koteloon, uimaan lootuskukkana\niäisyyden virralla, sanoakseen meille, että he kaikki ovat ja olivat\nlihaa meidän lihastamme, eri puvussa. Juutalaisten kuva säteilee\nraamatusta, kreikkalaisten Iliadista ja Odysseiasta, ja entä meidän —?\nKysy sitä uuden vuosisadan runottarelta, ragnarökin tullessa, kun uusi\nGimle kohoaa kirkastuneena ja tajuttavana.\n\nKaikki höyryn voima, kaikki nykyajan paine ovat olleet vipuja. Mestari\nVeretön ja hänen toimeliaat sällinsä, jotka tuntuvat meidän aikamme\nmahtavilta hallitsijoilta, ovat ainoastaan palvelijoita, mustia orjia,\njotka koristavat juhlasalia, kantavat esiin aarteet, kattavat pöydät\nsitä suurta juhlaa varten, missä runotar viattomana kuin lapsi,\ninnostuneena kuin neito ja levollisena ja tietoisena kuin nainen nostaa\nrunouden ihmeellistä lamppua, tuota rikasta, täyteläistä ihmissydäntä\njumalliekkeineen.\n\nTerve, terve, sinä runouden uuden vuosisadan hengetär! Meidän\ntervehdyksemme kohoaa ja kuuluu niinkuin madon virittämä ajatuksen\nylistys, madon, joka sahrankynnen alla halkaistaan kahtia uuden kevään\nloisteessa. Ja uusi kevät halkoo vakoja, halkoo kahtia meitä matoja,\njotta siunaus voisi itää tulevalle uudelle suvulle.\n\nTerve, sinä uuden vuosisadan runotar!\n\n\n\n\nJÄÄNEITO.\n\n\nI.\n\nPieni Ruudi.\n\nLähtekäämme matkalle Sveitsiin, tutustukaamme tuohon ihanaan\nvuorimaahan, missä metsät peittävät jyrkkiä kallioseiniä, nouskaamme\nhäikäiseville lumikentille ja astukaamme taasen alas vihreille\nniityille, missä joet ja purot syöksyvät eteenpäin ikäänkuin ne\npelkäisivät, etteivät ajoissa saavuta merta ja pääse katoamaan.\nAurinko paahtaa syvässä laaksossa, se paahtaa myöskin ylhäällä\nraskaille lumiröykkiöille niin että ne vuosien kuluessa sulavat\nloistaviksi jäälohkareiksi ja muodostavat vieriviä lumivyöryjä,\npäälletysten pinottuja jäätikköjä. Kaksi sellaista tavataan leveissä\ntunturikuiluissa Schreckhornin ja Wetterhornin alla likellä\nGrindelwaldin pientä vuoristokylää. Kummallisen näköisiä ne ovat, ja\nsentähden tänne kesän aikana tulee paljon vieraita kaikista maailman\nmaista. He tulevat yli korkeiden lumipeitteisten vuorten, he tulevat\nalhaalta syvistä laaksoista, ja silloin täytyy heidän nousta monta\ntuntia, ja sitä mukaa kuin he nousevat, laskeutuu laakso syvemmälle.\nHe katsovat sinne alas ikäänkuin he katsoisivat ilmapallosta. Ylhäällä\nvaappuvat pilvet usein paksuina, raskaina savu-uutimina ympäröiden\nvuorenhuippuja, kun taas alhaalla laaksossa, minne on siroiteltu paljon\nruskeita puutaloja, vielä paistaa päivänsäde, kohottaen näkyviin yhden\nloistavan vihreän kohdan, joka on ikäänkuin läpikuultava. Vesi kohisee,\npauhaa ja solisee tuolla alhaalla, vesi lirisee ja helisee ylhäällä,\nnäyttää siltä kuin kalliolta liehuisi alas hopeinen nauha.\n\nMolemmin puolin tietä täällä ylhäällä on puutaloja, jokaisella talolla\non pieni perunamaansa, ja se on välttämätöntä, sillä sisällä on monta\nsuuta; täällä on yllinkyllin lapsia, ja nämä kyllä ymmärtävät syömisen\ntaidon. Joka talosta niitä juoksee ulos, ne tunkeutuvat matkustajien\nympärille, tulivat nämä sitten jalan tai hevosella. Koko lapsilauma\ntekee kauppaa: pienokaiset tarjoilevat ja myyvät kauniisti veistettyjä\npuutaloja, samanlaisia kuin täällä vuoristossa näkee. Oli sadesää tai\npäiväpaiste, niin lapsilauma tulee tavaroineen.\n\nKolmattakymmentä vuotta sitten seisoi täällä silloin tällöin, mutta\naina jonkun verran etäällä muista lapsista, pieni poika, joka hänkin\nhalusi tehdä kauppaa. Hän seisoi siinä kasvot niin vakavina ja molemmin\nkäsin pidellen lasturasiaansa, ikäänkuin ei hän olisi tahtonut päästää\nsitä käsistään. Mutta tämä vakavuus ja lisäksi se, että poikanen oli\nniin pieni, vaikutti, että juuri hänet huomattiin ja hänet kutsuttiin\nesiin, ja usein teki hän parhaimmat kaupat itse tietämättä miksi.\nYlempänä vuorella asui hänen äidinisänsä, joka veisti nuo sirot,\nkauniit talot, ja siellä oli tuvassa vanha kaappi täynnä tämänlaisia\nveistoksia. Siinä oli pähkinänsärkijöitä, veitsiä, haarukoita ja\nrasioita, koristeinaan kauniit lehtiverhot ja hyppivät kemssit. Siellä\noli kaikkea, mikä saattoi ilahuttaa lapsen silmiä, mutta pienokainen —\nRuudiksi häntä sanottiin —, katseli suuremmalla ilolla ja kaipauksella\nvanhaa vuoliaisen alla olevaa kivääriä. Sen hän oli kerran saava, niin\noli vaari sanonut, mutta hänen piti ensin tulla kyllin suureksi ja\nvoimakkaaksi voidakseen sitä käyttää....\n\nNiin pieni kuin poika olikin, pantiin hänet kuitenkin kaitsemaan\nvuohia, ja jos sitä pidetään hyvänä vartiana, joka voi kiivetä kilpaa\nniiden kanssa, niin oli Ruudi hyvä vartia. Hän kiipesi vielä vähän\nkorkeammallekin; hänestä oli hauskaa ottaa linnunpesiä ylhäältä puista.\nUhkarohkea ja reipas hän oli, mutta hymyilevän hänen nähtiin vain\nkun hän seisoi kuohuvan vesiputouksen partaalla tai kun hän kuuli\nlaviinin vyöryvän. Ei koskaan hän leikkinyt muiden lasten kanssa,\nhän joutui heidän pariinsa vain silloin, kun hänen vaarinsa lähetti\nhänet tekemään kauppaa, eikä Ruudi siitä paljon pitänyt; mieluummin\nhän kiipeili yksinään vuorilla tai istui vaarin luona ja kuuli hänen\npuhuvan vanhoista ajoista ja kansasta täällä Meiringenissä, josta hän\noli kotoisin. Ei ollut tämä kansa ollut siellä maailman alusta asti; ne\nolivat kulkeneet sinne, kaukaa pohjoisesta ne olivat tulleet sinne, ja\nsiellä asui sukukunta, jota kutsuttiin »ruotsalaisiksi». Tämän tiedon\nkäsittäminen nyt oli kokonainen viisaus, ja sen Ruudi omisti; mutta\nolipa seuraa, joka tuotti hänelle vielä enemmän viisautta, seurustelu\ntalon eläinkunnan kanssa. Siellä oli suuri koira, Ajola, perintö Ruudin\nisältä, ja siellä oli kollikissa. Varsinkin tämä merkitsi Ruudille\npaljon; se oli opettanut hänet kiipeämään.\n\n— Tule mukaan katolle! oli kissa sanonut ja varsin selvästi ja\nymmärrettävästi, sillä kun on lapsi eikä vielä osaa puhua, ymmärtää\nmainiosti kanoja ja ankkoja, kissoja ja koiria; ne puhuvat meille yhtä\nymmärrettävästi kuin isä ja äiti puhuvat, täytyy vain olla hyvin pieni.\nItse isoisän keppi saattaa silloin hirnua, muuttua hevoseksi, jolla on\npää, jalat ja häntä. Muutamat lapset säilyttävät tämän ymmärtämisen\nkauemmin kuin toiset, ja näitten sanotaan jääneen iästään kauas\njäljelle, pysyvän hirveän kauan lapsina. Sanotaanhan sitä kaikenlaista!\n\n— Tule mukaan katolle, pikku Ruudi! oli ensimmäisiä asioita, mitä\nkissa sanoi, ja Ruudi ymmärsi. — Ne ovat kaikki kuvitteluja, nuo\nputoilemiset; ei putoa, kun ei pelkää putoavansa. Tule, aseta toinen\nkäpäläsi noin, toinen noin! Tunnustele etukäpälillä, pidä silmät auki\nja jäsenesi norjina! Jos tulee rotko, niin hyppää ja pidä kiinni! Niin\nminä teen!\n\nJa niin teki Ruudikin. Sentähden hän istuikin niin usein katonharjalla\nkissan luona, hän istui sen kanssa puun latvassa, jopa korkealla\nkallionkielekkeelläkin, minne kissa ei päässyt.\n\n— Korkeammalle, korkeammalle! sanoivat puut ja pensaat. — Näetkö,\nkuinka me ponnistamme, kuinka korkealle me pääsemme, kuinka me pidämme\nkiinni, yksinpä äärimmäisestä kapeasta kallionkielekkeestä!\n\nJa Ruudi pääsi vuorelle usein ennenkuin aurinko pääsi sinne, ja siellä\nhän joi aamujuomansa, raikkaan, vahvistavan vuori-ilman, juoman,\njonka vain Jumala osaa valmistaa ja jonka reseptin ihmiset lukevat.\nja johon on kirjoitettu: raikasta tuoksua vuoren yrteistä ja laakson\nmintuista ja timjanista. Alhaalle painuneet pilvet imevät itseensä\nkaiken, mikä on raskasta, ja sitten karttaavat tuulet ne kuusimetsiä\nvastaan: tuoksun henkäys tulee ilmaksi, keveäksi ja raikkaaksi, yhä\nraikkaammaksi — se oli Ruudin aamujuoma.\n\nAuringonsäteet, auringon siunausta tuottavat tyttäret suutelivat hänen\nposkiaan, ja huimaus seisoi vaanien, mutta ei uskaltanut lähestyä, ja\npääskyset alhaalta vaarin talosta — siellä oli kokonaista seitsemän\npesää — lensivät ylös hänen ja vuohien luo, visertäen: »Me ja te! Me ja\nte!» Terveisiä ne toivat kotoa, yksinpä molemmilta kanoilta, ainoilta\nlinnuilta talossa, joiden kanssa Ruudi kuitenkaan ei antautunut\ntekemisiin.\n\nNiin pieni kuin hän olikin, oli hän paljon matkustanut, eivätkä ne\nolleetkaan mitään lyhyitä matkoja sellaiselle pienelle palleroiselle.\nHän oli syntynyt Wallisin Kantonissa ja hänet oli kannettu tänne\nvuorten yli. Hiljan hän oli käynyt jalan katsomassa läheistä\nStaubbach’ia, joka hopeaharson lailla liehuu ilmassa lumenpeittämän,\nhäikäisevän valkoisen Jungfraun edessä. Ja Grindelwaldissa hän oli\nollut suuren jäätikön ääressä, mutta siihen liittyi surullinen tarina;\nsiellä sai hänen äitinsä surmansa, »siellä», sanoi vaari, »puhallettiin\nlapsenilo pois pienestä Ruudista». Kun ei lapsi vielä ollut vuoden,\nvanha nauroi hän enemmän kuin itki, oli äiti kirjoittanut, mutta\nsenjälkeen kun hän istui jäärotkossa, oli häneen tullut tykkänään\ntoinen mieli. Vaari muuten ei paljon puhunut siitä, mutta koko vuorella\noli asia tuttu.\n\nRuudin isä oli, niinkuin tiedämme, ollut postinkuljettaja. Tuvan suuri\nkoira oli aina seurannut häntä matkalla yli Simplonin alas Genève\njärvelle. Rhônen laaksossa Wallisin kantonissa asui vielä Ruudin sukua\nisän puolelta; setä oli oivallinen kemssinampuja ja tunnettu opas.\nRuudi oli vain vuoden vanha, kun hän menetti isänsä ja äiti halusi nyt\npäästä pienen lapsensa kanssa kotiin sukulaisiinsa Berner-Oberlandiin.\nMuutaman tunnin matkan päässä Grindelwaldista asui hänen isänsä. Tämä\nharjoitti puunveistoa ja ansaitsi niin paljon, että tuli toimeen.\nKesäkuussa läksi äiti kantaen pientä lastaan kahden kemssinampujan\nseurassa kotia kohden Gemmin yli päästäkseen Grindelwaldiin. He olivat\njo kulkeneet suurimman osan matkaa, he olivat päässeet vuoriharjan yli\nlumikentälle, näkivät jo hänen kotilaaksonsa sieltä täältä pilkistävine\ntuttuine taloineen. Ei ollut enää muuta vaivaa kuin kulkea ylimmän\nsuuren jäätikön poikki. Vasta satanut lumi peitti rotkon, ei juuri\nsyvälle pohjaan asti, missä vesi kohisi virtana, mutta kuitenkin\nihmisen mittaa syvemmälle. Nuori nainen, joka kantoi lastaan, luisui,\nvaipui ja katosi; ei kuulunut huutoa, ei huokausta, mutta kuului\npienen lapsen itku. Kului enemmän kuin tunti, ennenkuin hänen molemmat\nseuralaisensa likimmästä talosta alhaalla saivat nuoraa ja seipäitä,\njoilla he mahdollisesti saattoivat auttaa, ja suuren vaivan jälkeen\nvedettiin jäärotkosta esiin, mikäli saattoi nähdä, kaksi ruumista.\nKaikkia keinoja käytettiin ja onnistuttiin herättämään eloon lapsi,\nmutta ei äitiä. Ja siten sai vanha vaari taloon tyttären asemasta\ntyttären pojan, pienokaisen, joka oli nauranut enemmän, kuin hän\nitki. Mutta siitä hän nyt näytti vieraantuneen; tuo muutos hänessä\noli varmastikin tapahtunut jäätikön kuilussa, tuossa kylmässä,\nkummallisessa jäämaailmassa, minne sveitsiläisen talonpojan luulon\nmukaan tuomittujen sielut ovat teljetyt tuomiopäivään asti.\n\nJäätikkö, suuri jääkappale toisensa päälle vyörytettynä, muistuttaa\nkuohuvaa vettä, joka on jäätynyt ja puristunut vihreiksi lasipaasiksi.\nAlhaalla syvyydessä kohisee huokuva virta sulanutta lunta ja jaata.\nSyvät luolat, mahtavat rotkot siellä kohoavat; se on eriskummallinen\nlasipalatsi ja siinä asuu jääneito, jäätikönkuningatar. Hän, tuo\nsurmaava, tuo kuristava olento, on puoleksi ilman lapsi, puoleksi joen\nmahtava hallitsijatar, sentähden hän saattaa tehdä lennontapaisia\nhyppyjä kuin kemssi ylös lumivuoren korkeimmalle huipulle, missä\nrohkeimpien vuorennousijain täytyy hakata itselleen askel jäähän\npysyäkseen pystyssä. Hän purjehtii hennolla kuusenoksalla alas kuohuvaa\njokea, hyppää siellä kallionlohkareelta kallionlohkareelle, ja hänen\nympärillään liehuu lumivalkoinen tukka ja sinivihreä hame, joka paistaa\nkuin vesi Sveitsin syvissä järvissä.\n\n— Murskata, pitää kiinni, miten vain tahdon! sanoo hän. — Kauniin pojan\nminulta varastivat, pojan, jota olin suudellut, mutta en suudellut\nkuoliaaksi. Hän on taasen ihmisten joukossa, hän kaitsee vuohia\nvuorella, kiipeää ylöspäin, aina ylöspäin, poispäin muista, ei minusta.\nMinun hän on, minä noudan hänet!\n\nJa hän pyysi huimausta asian toimittajaksi; kesäiseen aikaan oli\njääneidosta liian tukahuttavaa luonnonhelmassa, missä minttu viihtyy.\nja huimaus kohoutui ja laskeutui. Tuolla tuli yksi, tuolla tuli kolme;\nhuimauksella on monta sisarta, kokonainen lauma. Ja jääneito valitsi\nvoimakkaimman noista monista, jotka ovat toimessa sekä ulkosalla että\nseinien sisällä. Ne istuvat porraskaiteilla ja torninaitauksilla,\nne juoksevat kuin orava pitkin tunturinsyrjää, ne juoksevat sen\nulkopuolelle ja polkevat ilmaa niinkuin uimari potkii vettä, ja\nhoukuttelevat esiin uhrinsa ja vetävät alas syvyyteen. Huimaus ja\njääneito, molemmat tavoittelevat ihmistä niinkuin polyyppi kaikkea mikä\nliikkuu sen ympärillä. Huimauksen oli tavoitettava Ruudi.\n\n— Tavoittakoon hänet ken voi! sanoi huimaus, — minä en pysty siihen;\nkissa, senkin heittiö, on opettanut hänelle temppunsa! Siinä\nihmislapsessa on mahti, joka työntää minut pois; minä en pääse kiinni\npoikaseen, kun hän riippuu oksalla kuilun päällä, vaikka minä tahtoisin\nkutittaa häntä jalkapohjiin taikka antaa hänelle ryöpyn ilmassa! Minä\nen voi!\n\n— Me voimme, sanoi jääneito, — sinä tai minä! Minä, minä.\n\n— Ei, ei! kajahti heidän korviinsa, ikäänkuin vuoren kaiku olisi\nkantanut kirkonkellojen soittoa, mutta se oli laulua, se oli puhetta,\nse oli toisten luonnonhenkien yhteensulanut kuoro, lempeiden,\nrakastavaisten ja hyvien, auringonsäteiden tyttärien. Ne asettuvat joka\nilta kaareen vuoren harjanteille, levittävät ruusunkarvaiset siipensä,\njotka hehkuvat yhä punaisempina ja punaisempina sitä mukaa kuin aurinko\nlaskee. Korkeat alpit hehkuvat, ihmiset kutsuvat sitä »alppihehkuksi».\nKun sitten aurinko on laskenut, vetäytyvät ne vuorenhuippujen sisään,\nvalkoiseen lumeen ja nukkuvat siellä kunnes aurinko nousee; silloin\ntulevat ne jälleen esiin. Varsinkin rakastavat ne kukkasia, perhosia\nja ihmisiä ja näiden joukosta ne erityisesti olivat valinneet pienen\nRuudin.\n\n— Te ette ota häntä! Te ette saa häntä!\n\n— Suurempia ja voimakkaampia minä olen ottanut ja saanut, sanoi\njääneito.\n\nSilloin lauloivat auringon tyttäret laulun matkamiehestä, jolta\npyörremyrsky riisti viitan ja vei pois huimaavassa lennossa. »Verhon\notti tuuli, mutta ei miestä. Te voitte, te voiman lapset, tavoittaa\nhänet, mutta ette pitää hallussanne. Hän on voimakkaampi, hänessä on\nenemmän voimaa kuin meissäkin, hän kohoaa korkeammalle kuin aurinko,\nmeidän äitimme! Hänellä on taikasana, joka sitoo tuulen ja veden, niin\nettä niiden täytyy palvella ja totella häntä. Te päästätte raskaan,\npusertavan painon, ja hän kohoaa korkeammalle.»\n\nNiin kauniisti soi kellojen helisevä kuoro.\n\nJa joka aamu paistoivat auringonsäteet ainoasta vaarin talon pienestä\nikkunasta pieneen hiljaiseen lapseen. Auringonsäteiden tyttäret\nsuutelivat häntä, ne tahtoivat sulattaa, lämmittää, kerrankin poistaa\njääsuudelmat, jotka jäätikön kuninkaallinen impi oli suudellut häneen,\nsilloin kun hän kuolleen äitinsä sylissä makasi syvässä jääluolassa ja\nsieltä pelastui kuin ihmeen avulla.\n\n\nII.\n\nMatka uuteen kotiin.\n\nJa nyt oli Ruudi kahdeksan vuoden vanha. Hänen setänsä Rhôncn\nlaaksossa, vuorten toisella puolella, tahtoi ottaa pojan luokseen.\nSiellä saattoi hän paremmin saada opetusta ja päästä eteenpäin. Tämän\nymmärsi äidinisäkin ja päästi hänet lähtemään.\n\nRuudin piti lähteä matkalle. Oli useita muitakin kuin vaari, joille\npiti sanoa hyvästi. Ensinnäkin oli Ajola, vanha koira.\n\n— Sinun isäsi oli postimies ja minä olin postikoira, sanoi Ajola. — Me\nolemme kulkeneet vuoret ylös ja alas; minä tunnen koirat ja myöskin\nihmiset vuorten tuolla puolen. Minun ei ole ollut tapana puhua paljon,\nmutta kun ei meillä nyt ole pitkältä tilaisuutta keskustella, puhun\nhiukan enemmän kuin muuten. Kerron sinulle tarinan, jota aina olen\nhalunnut. Minä en voi sitä ymmärtää etkä sinäkään, mutta yhdentekevää,\nsillä sen minä olen saanut siitä esiin, etteivät osat tässä maailmassa\nole aivan oikein jaettu koirille enempää kuin ihmisillekään. Kaikki\neivät ole luodut makaamaan sylissä taikka latkimaan maitoa. Minua\nei ole totutettu siihen, mutta minä olen nähnyt koiranpennun ajavan\npostivaunuissa ja sillä oli siellä ihmisen paikka. Rouvalla, joka oli\nherrasväkeä tai jonka herrasväkenä koira oli, oli mukana maitopullo,\njosta hän antoi sille. Sokerileipää se sai, mutta ei viitsinyt sitä\nedes syödä, nuuski sitä vain, ja sitten söi rouva sen itse. Minä\njuoksin liassa vaunujen rinnalla, niin nälkäisenä kuin koira ikänä\nsaattaa olla, minä pureskelin omia ajatuksiani; asiat eivät olleet\noikealla kannalla — mutta paljonhan on sellaista, joka ei ole niinkuin\npitäisi! Toivon että sinä pääset syliin ja ajat vaunuissa. Mutta sitä\nei itse voi hankkia itselleen; minä en ole voinut, en haukkumalla enkä\ntöllistelemällä.\n\nSe oli Ajolan puhe, ja Ruudi kiersi kätensä sen kaulaan ja suuteli sitä\nkeskelle märkää kuonoa, ja sitten hän otti syliinsä kissan, mutta se\nkierteli päästäkseen pois.\n\n— Sinä käyt minulle liian väkeväksi, enkä sinuun nähden tahdo käyttää\nkynsiä. Kiipeä sinä vain vuorten yli, olenhan minä opettanut sinut\nkiipeämään! Älä koskaan usko putoavasi, niin kyllä pysyt! Ja sitten\nkissa juoksi pois, sillä se ei tahtonut antaa Ruudin nähdä, että suru\nloisti sen silmistä.\n\nKanat juoksivat permannolla, yksi oli menettänyt pyrstönsä. Matkustaja,\njoka oli tahtonut esiintyä metsästäjänä, oli ampunut siltä pyrstön,\nmies kun oli luullut kanaa petolinnuksi.\n\n— Ruudi lähtee vuorten toiselle puolelle, sanoi toinen kana.\n\n— Hänellä on aina kiire, sanoi toinen, — enkä minä pidä jäähyväisistä,\nja sitten molemmat tipsuttivat tiehensä.\n\nVuohille hän myöskin sanoi hyvästi, ja ne huusivat: Mukaan! mukaan!\nMää! Ja se oli niin surullista.\n\nKaksi paikkakunnan oivallista opasta oli juuri matkalla vuorten\nyli, he aikoivat laskeutua toiselle puolelle Gemmin kohdalla. Heitä\nseurasi Ruudi, hän matkusti jalan. Se oli ankara marssi sellaiselle\npikkumiehelle, mutta voimia hänellä oli ja väsymätön rohkeus.\n\nPääskyset lensivät mukana kappaleen matkaa: »Me ja te! ja te ja\nme!» visersivät ne. Tie kulki yli kuohuisan Lütschinen, joka useina\npieninä virtoina syöksyy esiin Grindelwald-jäätikön mustasta kuilusta.\nIrralliset puunrungot ja kivipaadet olivat täällä siltana. Nyt he\nolivat ylhäällä lepikön luona ja alkoivat nousta vuorta, juuri lähellä\nsitä kohtaa, missä jäätikkö oli irtaantunut vuoren kyljestä, ja\nsitten he astuivat jäätikölle, yli jääpaasien ja kierrellen niitä.\nRuudi sai sekä ryömiä että kävellä, hänen silmänsä säteilivät pelkkää\niloa ja hän astui rautapohjaisilla vuoristokengillään niin lujasti\nkuin olisi tahtonut panna merkin siihen kohtaan missä oli kulkenut.\nMusta maakerros, jonka vuorivirta oli valanut yli jäätikön, antoi\ntälle kalkkimaisen ulkomuodon, mutta sinivihreä, lasintapainen jää\nhohti kuitenkin esiin. Täytyi kiertää pienet kokoonpuristuneiden\njääkappaleiden muodostamat tokeet, ja tällä retkellä tultiin lähelle\nsuurta kiveä, joka keinui jäärevelmän laidalla; kivi menetti\ntasapainonsa, kieri alas ja päästi jylisevän kaiun jäätikön ontoista,\nsyvistä käytävistä.\n\nYlöspäin, aina ylöspäin mentiin. Itse jäätikkö ojentui korkeutta kohti\nkuin virta villisti päällekkäin kasattuja jääröykkiöitä, jotka ovat\npuristetut jyrkkien kallionkielekkeiden väliin. Ruudi ajatteli hetkisen\nmitä hänelle oli kerrottu, että hän äitinsä kanssa oli maannut syvällä\nyhdessä tällaisessa kuilussa, mutta pian olivat nämä ajatukset taasen\npoissa; tarina oli hänelle kuin yksi niitä monia jotka hän oli kuullut.\nSilloin tällöin, kun miehet luulivat nousun käyvän pienelle vekaralle\nliian vaivaloiseksi, ojensivat he hänelle käden, mutta hän ei ollut\nväsynyt, ja kiiltojäällä hän seisoi varmana kuin kemssi. Nyt he tulivat\nkalliopohjalle, milloin sammaltumattomaan louhikkoon, milloin matalaan\nkuusikkoon ja taasen vihreälle laitumelle — aina vaihtelevaa, aina\nuutta!\n\nYmpärillä kohosivat lumivuoret, joiden nimet hän tunsi, niinkuin\njokainen lapsi täällä: Jungfrau — Neito, Mönch — Munkki ja Eiger. Ruudi\nei koskaan ennen ollut käynyt näin korkealla, ei koskaan ennen astunut\nlaajalle lumimerelle. Se päilyi siinä liikkumattomin lumiaalloin,\njoista tuuli puhalsi irti yksityisiä hiutaleita, niinkuin se puhaltaa\nvaahtoa meren vedestä. Jäätikkö törrötti jäätikön vieressä, saattaisipa\nsanoa: pitäen toistaan kädestä. Jokainen on jääneiden lasipalatsi,\njääneiden, jonka voima ja tahto on tavoittaminen ja hautaaminen.\nAurinko poltti kuumasti, lumi oli häikäisevää ja siroiteltuna täyteen\nsiintäviä, kimmelteleviä timanttihileitä. Lukemattomia hyönteisiä,\nvarsinkin perhosia ja mehiläisiä, makasi joukoittain kuolleena lumella;\nne olivat uskaltautuneet liian korkealle, tai oli tuuli kantanut\nniitä, kunnes ne kuolivat tässä kylmyydessä. Wetterhornin ympärillä\nriippui ikäänkuin hienoksi kartattu musta villatukko: uhkaava pilvi. Se\naleni paisuttaen sisältöään, — tämä Föhn oli puhjetessaan voimaltaan\nmahtava. Vaikutus koko tästä retkestä, ylhäällä oleva yökortteeri ja\ntie eteenpäin, syvät kalliokuilut, missä vesi ajatusta huimaavan pitkän\najan kuluessa oli sahannut kivipaasia, painui unohtumattomana Ruudin\nmuistoon.\n\nAutio kivirakennus toisella puolen lumimerta soi suojaa ja turvaa\nyöksi. Täällä he tapasivat puuhiiliä ja kuusenoksia. Pian sytytettiin\nnuotio, tehtiin yösija niin hyvin kuin taidettiin, miehet istuutuivat\ntulen ääreen, polttivat tupakkaansa ja joivat lämmintä maustettua\njuomaa; jonka he itse olivat valmistaneet. Ruudi sai juoda osansa, ja\npuhuttiin alppimaan salaperäisistä olennoista, kummallisista syvien\njärvien jättiläiskäärmeistä, yön väestä, aave-sotajoukosta, joka läpi\nilman vei nukkuvan ihmeelliseen uivaan kaupunkiin: Venetsiaan; villistä\npaimenesta, joka ajoi mustia lampaitaan yli laitumen — jollei niitä\noltukaan nähty, niin oli sentään kuultu niiden kellot, kuultu karjan\nhirvittävä mylvinä. Ruudi kuunteli uteliaana, mutta ilman pelkoa,\n— sitä hän ei tuntenut, — ja seuratessaan keskustelua luuli hän\nkuulevansa tuon aavemaisen onton mylvinän. Niin, se kävi selvemmäksi\nja selvemmäksi; miehet kuulivat sen myöskin, lakkasivat puhumasta,\nkuuntelivat ja sanoivat Ruudille, ettei hän saisi nukkua.\n\nFöhn siellä puhalsi, tuo väkivaltainen myrskytuuli, joka paiskautuu\nvuorilta alas laaksoon ja joka hurjuudessaan katkoo puita ikäänkuin ne\nolisivat korsia ja siirtää puutaloja joen toiselta rannalta toiselle\nniinkuin me siirrämme šakkinappulan.\n\nTunti oli kulunut, kun he sanoivat Ruudille, että se oli nyt ohi, nyt\nhän saattoi nukkua, ja marssista väsyneenä hän nukkuikin kuin käskystä.\n\nVarhain aamulla he läksivät liikkeelle. Aurinko valaisi sinä\npäivänä Ruudille uusia vuoria, uusia jäätiköitä ja lumikenttiä. He\nolivat saapuneet Wallisin kantoniin ja olivat tuolla puolen sitä\nvuorenharjannetta, joka näkyi Grindelwaldilta, mutta vielä kaukana\nuudesta kodista. Toisia vuorenrotkoja, toisia laitumia, metsiä ja\ntunturipolkuja tuli näkyviin, toisia taloja, toisia ihmisiä ilmaantui,\nmutta mitä ihmisiä hän näkikään? Epäsikiöitä he olivat, hirvittäviä,\npöhöttyneitä, kellertäviä kasvoja, kaula oli raskas, ruma riippuva\nlihapussi. Ne olivat kretiinejä; sairaloisesti laahautuivat he\neteenpäin ja katselivat typerin silmin vieraisiin tulijoihin. Naiset\nolivat hirvittävimmän näköiset. Olivatko uuden kodin ihmiset tällaisia?\n\n\nIII.\n\nSetä.\n\nSedän talossa, minne Ruudi tuli, olivat ihmiset, Jumalan kiitos, sen\nnäköisiä, jommoisia Ruudi oli tottunut näkemään. Yksi ainoa kretiini\nvain täällä oli, hupsu poikaraukka, yksi näitä vaivaisia olentoja,\njotka köyhinä ja avuttomina Wallisin kantonissa aina kiertävät\nSaperheissä jääden pariksi kuukaudeksi kuhunkin taloon, Saperli-raukka\noli juuri täällä, kun Ruudi tuli.\n\nSetä oli vielä voimakas metsästäjä ja osasi lisäksi tynnyrintekijän\nammatin. Hänen vaimonsa oli pieni, viisas ihminen, jolla oli milteipä\nlinnun kasvot, silmät kuin kotkalla, kaula pitkä ja aivan untuvainen.\n\nKaikki oli Ruudille uutta, vaateparsi, tavat ja toimet, yksinpä\nkielikin, mutta tätä oppi lapsenkorva pian ymmärtämään. Varakasta\ntäällä näytti olevan verrattuna vaarin kotiin. Tupa, jossa he\nasuivat, oli suurempi, seiniä koristivat kemssinsarvet ja hohtaviksi\nkiilloitetut pyssyt, oven yläpuolella riippui jumalanäidin kuva, sen\nedessä oli tuoreita alppiruusuja ja palava lamppu.\n\nSetä oli, niinkuin sanottu, seudun parhaita kemssinampujia ja\nlisäksi tottunein ja paras opas. Tässä talossa Ruudista nyt tuli\nlempilapsi; tosin täällä jo oli sellainen, nimittäin vanha, sokea,\nkuuro metsästyskoira, josta ei enää ollut hyötyä, mutta josta ennen\noli ollut. Muistettiin miten tämä eläin oli kunnostautunut entisinä\naikoina, ja siksi se nyt kuului perheeseen ja sai nauttia hyviä päiviä.\nRuudi taputti koiraa, mutta se ei enää ryhtynyt tekemisiin vieraiden\nkanssa, ja vierashan Ruudi vielä oli, mutta ei kauan. Hän juurtui pian\nsekä taloon että sydämiin.\n\n— Täällä ei ole hullumpaa, täällä Wallisin kantonissa, sanoi setä,\n— kemssejä meillä on, ne eivät kuole sukupuuttoon yhtä pian kuin\nvuorikauriit. Paljon parempi täällä on kuin ennen aikaan. Kehuttakoon\nsitä miten paljon tahansa, niin on meidän aikamme kuitenkin parempi;\npussiin on tullut läpi, ummehtuneeseen laaksoomme on päässyt tuulta.\nKun vanha, kulunut häviää, niin aina syntyy parempaa, sanoi hän, ja jos\nsetä joutui oikein puhetuulelle, niin hän kertoi lapsuutensa vuosista\naina isänsä voimakkaimpaan aikaan asti, jolloin Wallis oli, niinkuin\nhän sanoi, umpinainen pussi, jossa oli liian paljon sairaita, surkeita\nkretiinejä. — Mutta ranskalaiset sotilaat tulivat, ne ne olivat oikeita\ntohtoreita; ne hakkasivat kuoliaaksi taudin ja ihmiset samoin. Hakata\nosasivat ranskalaiset, hakata monella muotoa, ja tytöt osaavat hekin\nhakkailla! ja tätä puhuessaan nyökytti setä ranskalais-syntyiselle\nvaimolleen ja hymyili. — Ranskalaiset osaavat hakata vaikkapa kiviä\nniin että ne antautuvat! Simplon-tien ne ovat hakanneet kallioihin,\navanneet niihin tien, niin että minä nyt voin sanoa kolmivuotiaalle\nlapselle: lähdeppä nyt Italiaan, pysy vain maantiellä! Ja vekara\nlöytää Italiaan, kun hän vain pysyy maantiellä! Ja sitten lauloi setä\nranskalaisen laulun ja huusi hurraata Napoleon Bonapartelle.\n\nSilloin kuuli Ruudi ensi kerran puhuttavan Ranskasta, Lyonista, tuosta\nsuuresta kaupungista, joka on Rhône-virran varrella ja jossa setä oli\nollut.\n\nJonkun vuoden perästä oli Ruudistakin tuleva reipas kemssinampuja;\nhänellä oli taipumuksia siihen, sanoi setä, ja hän opetti poikaa\npitelemään pyssyä, tähtäämään ja laukaisemaan. Metsästyskautena otti\nhän pojan mukaansa vuorille ja antoi hänen juoda lämmintä kauriinverta,\njotta huimaus lähtisi metsästäjästä. Hän opetti häntä tuntemaan ajan,\njolloin laviinit vyöryvät eri puolilla vuorta keskipäivän aikaan tai\niltapäivällä, siitä riippuen kuinka aurinko siellä vaikutti säteillään.\nHän opetti häntä tarkkaamaan kemssejä ja ottamaan oppia niiden\nhypystä, niin että hypätessä putosi jaloilleen ja jäi paikoilleen, ja\njollei vuorenrotkossa ollut jalkanojaa, niin täytyi koettaa nojautua\nkäsivarsien varaan, tarrautua kiinni jänteiden avulla, joita oli\nreisissä ja pohkeissa. Niskankin avulla saattoi pureutua kiinni, jos\nniiksi tuli. Kemssit olivat viisaita, ne asettivat vartiansa, mutta\nmetsästäjän pitää olla viisaampi, kiertää niin etteivät ne haista\nhänen jälkiään. Hän osasi johtaa ne harhaan, viittansa ja hattunsa\nhän ripusti alppisauvan nenään; ja kemssi piti viittaa miehenä. Tämän\nkonstin teki setä eräänä päivänä ollessaan Ruudin kanssa metsällä.\n\nTunturipolku oli kaita, sitä tuskin oli olemassakaan, vain ohut reunus\noli huimaavan kuilun partaalla. Lumi oli siinä puoleksi sulanut,\nkivi mureni, kun sille astui, minkä vuoksi setä laskeutui maahan\npitkin pituuttaan ja kulki ryömien eteenpäin. Jokainen kivi, joka\nirtautui, läksi vierimään, kolahti jonnekin, kimmahti ylös ja kieri\nsitten taasen; useaan kertaan hyppäsi se kallionseinämästä toiseen,\nennenkuin se asettui lepoon mustassa syvyydessä. Sadan askeleen\npäässä sedän takana seisoi Ruudi kallionnyppylän äärimmäisellä\nkiinteällä pohjalla ja näki ilmassa, juuri purjehtimassa sedän yli,\nmahtavan kuningaskotkan, joka aikoi siipensä lyönnillä paiskata\nsyvyyteen ryömivän madon, saadaksensa itsellensä sen raadosta herkun.\nSetä piti silmällä vain kemssiä, joka nuoren kilinsä kanssa näkyi\ntoisella puolen kuilua. Ruudi piti silmällä lintua, ymmärsi mitä se\ntahtoi, ja sentähden oli hänen kätensä pyssyn liipaisimessa, valmiina\nlaukaisemaan. Silloin hypähti kemssi, setä ampui ja tappava kuula oli\nosunut eläimeen, mutta kili lähti pakoon, ikäänkuin se kautta koko\nikänsä olisi harjaantunut pakoon ja vaaraan. Laukauksen peloittamana\nkääntyi hirvittävä lintu toiseen suuntaan. Setä ei tietänyt, missä\nvaarassa hän oli, hän kuuli sen vasta Ruudilta.\n\nHeidän siinä mitä parhaimmalla tuulella kulkiessaan kotia kohti\nja sedän viheltäessä laulua poikavuosiltaan, kuului yhtäkkiä\nläheisyydestä omituinen ääni. He katsoivat syrjään, he katsoivat\nylös, ja korkeudessa, kaltevalla tunturipengermällä kohoutui\njääpeite. Se aaltoili niinkuin levitetty liinavaate, kun tuuli käy\nsen alitse. Aallon harjat murskautuivat ikäänkuin ne olisivat olleet\nmarmorilaattoja, jotka särkyvät. Ne liukenivat vaahtoavaksi, vyöryväksi\nvedeksi, joka kumisi kuin kaukainen ukkosen jylinä: laviini syöksyi\nalas, ei Ruudin ja sedän yli, mutta liian likeltä heitä.\n\n— Pidä kiinni Ruudi, huusi setä, — kiinni kaikin voimin!\n\nJa Ruudi tarttui likeiseen puunrunkoon. Setä kiipesi hänen ylitseen\npuunoksille ja pysytteli siinä laviinin vyöryessä monen sylen päässä\nheistä, mutta ilmanpaine, siitä lähtevät myrskyn evät murskasivat ja\ntaittoivat ympärillä olevat puut ja pensaat ikäänkuin ne olisivat\nolleet kuivaa ruohoa, ja heittivät niitä kauas joka taholle. Ruudi\nmakasi maahan lyyhistyneenä, puunrunko, josta hän piteli kiinni, oli\nkuin poikkisahattu ja latva lingottuna pitkän matkan päähän. Tuolla\nmurtuneiden oksien välissä makasi setä, pää murskana. Hänen kätensä oli\nvielä lämmin, mutta kasvot mahdottomat tuntea. Ruudi seisoi kalpeana ja\nvavisten. Hän oli kauhuissaan ensimmäisen kerran eläessään. Tämä oli\nhänen ensimmäinen pelonhetkensä.\n\nHän tuli kuoleman sanomaa tuoden myöhään illalla kotiin, joka nyt oli\nsurun koti. Vaimo seisoi mykkänä, kyynelettömänä, ja vasta kun ruumis\ntuotiin, pääsi tuska purkautumaan. Kretiini-raukka meni vuoteeseensa;\nhäntä ei nähty koko päivänä. Illemmällä hän tuli Ruudin luo.\n\n— Kirjoita kirje minun puolestani! Saperli ei osaa kirjoittaa! Saperli\nvoi viedä kirjeen postiin!\n\n— Sinunko kirjeesi? kysyi Ruudi. — Ja kenelle?\n\n— Herralle Kristukselle.\n\n— Mitä sinä sillä tarkoitat?\n\nJa tuo puolihupsu, joksi he sanoivat kretiiniä, loi liikuttavan\nsilmäyksen Ruudiin, liitti kätensä ristiin ja sanoi juhlallisena ja\nhartaana:\n\n— Jeesukselle Kristukselle! Saperli tahtoo lähettää hänelle kirjeen,\npyytää häneltä, että Saperli saa maata kuolleena eikä tämän talon mies.\n\nJa Ruudi painoi hänen kättään.\n\n— Se kirje ei tule perille. Se kirje ei anna häntä meille takaisin.\n\nVaikeaa oli Ruudin selittää hänelle, minkätähden tämä oli mahdotonta.\n\n— Nyt sinä olet talon turva, sanoi kasvatusäiti, ja siksi Ruudi tuli.\n\n\nIV.\n\nBabette.\n\n»Kuka on paras ampuja Wallisin kantonissa? Niin, sen tiesivät kemssit.\n»Varo Ruudia!» sanoivat he. »Kuka on kaunein ampuja?» »Sepä on Ruudi»,\nsanoivat tytöt, mutta he eivät sanoneet: »Varo Ruudia!» Sitä eivät\nsanoneet vakavat äiditkään, sillä hän nyökkäsi yhtä ystävällisesti\nheille kuin nuorille tytöille. Hän oli niin reipas ja iloinen, hänen\nposkensa olivat ruskeat, hänen hampaansa terveet ja valkeat, ja\nsilmät loistivat mustina kuin hiilet. Kaunis mies hän oli ja vain\nkahdenkymmenen vuoden vanha. Jäinen vesi ei pystynyt häneen hänen\nuidessaan, hän kääntelihe vedessä kuin kala, kiipesi paremmin kuin\nkukaan, imeytyi kiinni kallioseinämään kuin etana, hänessä oli hyvät\nlihakset ja jänteet. Se tuli myöskin ilmi, kun hän hyppäsi; kissa\noli ensinnä opettanut hänelle sen taidon ja sitten kemssit. Parhaan\noppaan haltuun se uskoutui, joka uskoutui Ruudille; tämä saattoi\nsitä tietä koota kokonaisen omaisuuden. Tynnyrintekijänammattia,\njonka setä myöskin oli hänelle opettanut, ei hän ajatellut; hänen\nhalunsa ja ilonsa oli ampua kemssejä. Sekin tuotti rahaa. Ruudi oli\nhyvä naimakauppa, niinkuin sanotaan, kunhan hän vain ei kurkottanut\nyläpuolelle säätyään. Hän oli tansseissa tanssija, josta tytöt näkivät\nunta ja jota jokunen valveillakin ajatteli.\n\n— Minua hän on suudellut tanssissa! sanoi koulumestarin Anette\nrakkaimmalle ystävättärelleen, mutta sitä hänen ei olisi pitänyt\nsanoa parhaimmallekaan ystävättärelleen, sellainen kun ei tahdo pysyä\nhampaiden takana; se on kuin hiekka rikkinäisessä pussissa, se valuu\npois. Pian tiedettiin, että Ruudi, niin hyvä ja kunnon poika kuin hän\nolikin, suuteli tanssissa. Eikä hän kuitenkaan ollut suudellut sitä,\njota hän olisi mieluimmin suudellut.\n\n— Kas sitä vaan! sanoi muuan vanha metsästäjä, — hän on suudellut\nAnettea; hän on alkanut A:sta ja suutelee kyllä aakkoset päästä päähän.\n\nTanssissa annettu suudelma, se oli toistaiseksi ainoa, mitä juoru\nsaattoi kertoa Ruudista, mutta Anettea hän oli suudellut, eikä tämä\nensinkään ollut hänen sydämensä kukka.\n\nAlhaalla Bexissä, suurten pähkinäpuiden keskellä, aivan lähellä\nkuohuvaa vuorivirtaa, asui rikas mylläri. Asuinrakennuksena oli suuri\nkolmikerroksinen talo, jossa oli pieniä torneja; se oli katettu\npäreillä ja silattu läkkilaatoilla, jotka sekä päivän että kuun valossa\nloistivat. Suurimman tornin katolla oli viirinä kiiltävä nuoli, joka\ntunkeutui omenaan — viittaus Tellin ammuntaan. Mylly teki varakkaan ja\nhauskan vaikutuksen, se kelpasi sekä kuvien että kirjoitusten aiheeksi,\nmutta myllärin tytärtä ei voinut esittää kuvin eikä kirjoituksin, niin\nolisi ainakin Ruudi sanonut, ja kuitenkin oli tytön kuva piirretty\nhänen sydämeensä. Molemmat hänen silmänsä loistivat siellä niin että\nsiellä oli oikein tulipalo. Se oli syttynyt sinne yhtäkkiä, niinkuin\nmuukin tulipalo syttyy, ja kaikkein kummallisinta oli, ettei myllärin\ntytär, kaunis Babette, aavistanut sitä. Hän ja Ruudi eivät olleet\nkoskaan puhuneet halaistua sanaa keskenään.\n\nMylläri oli rikas. Tämän rikkauden tähden ei Babette ollut helposti\nyletettävissä. Mutta mikään ei ole niin korkealla, sanoi Ruudi\nitsekseen, ettei sitä voisi saavuttaa. Täytyy kiivetä, ja kun ei usko\nputoavansa, niin ei putoa. Sen opin hän oli saanut kotoa.\n\nNyt sattui Ruudilla olemaan asiaa Bexiin. Sinne oli aikamoinen matka,\nrautatietä ei vielä silloin ollut rakennettu. Rhônen jäätiköltä\nSimplon-vuoren juuritse, alati vaihtelevien vuorenharjanteiden välillä\nkulkee leveä Wallis-laakso mahtavine Rhône-virtoineen, joka usein\npaisuu, huuhtoutuen yli maiden ja teiden ja hävittäen kaikki. Sionin\nja St. Mauricen kaupunkien välillä tekee laakso mutkan, koukistuu\nkyynärpään tavoin ja kapenee Mauricen kohdalla niin, ettei siinä ole\ntilaa muuta kuin joen uomalle ja kaidalle ajotielle. Vuoren puolella\nkohoaa vanha torni, vartioiden kuin mikäkin sotilas Wallisin kantonia,\njoka tässä päättyy, ja katselee muuratun sillan yli toisella puolen\nolevalle tullihuoneelle. Siinä alkaa Vaud’n kantoni ja läheisin\nkaupunki on Bex, jonne ei ole pitkältä. Täällä näkee joka askeleella\nmitä runsainta varallisuutta ja hedelmällisyyttä, täällä kulkee kuin\nkastanja- ja pähkinäpuiden lehdossa. Sieltä täältä kurkistelevat\nsypressit ja granaatinkukkaset, täällä on eteläisen lämmintä, ikäänkuin\nolisi tullut Italiaan.\n\nRuudi tuli Bexiin, toimitti asiansa, katseli ympärilleen, mutta\nmyllyllä ei näkynyt renkiäkään, saatikka sitten Babettea. Ei ollut\nniinkuin olla piti.\n\nTuli ilta, ilma oli täynnä villin timjamin ja kukkivan lehmuksen\ntuoksua, metsänvihreillä vuorilla leijui ikäänkuin hohtava,\nilmansininen harso, vallitsi hiljaisuus, joka ei ollut unen eikä\nkuoleman, vaan oli kuin koko luonto olisi pidättänyt hengitystään,\ntuntien olevansa asetettuna odottamaan, että sen hahmo valokuvattaisiin\ntaivaansiniselle pohjalle. Siellä täällä puiden välissä kohosi pitkin\nvihreää maata pylväitä, jotka pitelivät hiljaisen laakson läpi vedettyä\nsähkölennätinlankaa. Tällaista pylvästä vastaan nojaten seisoi muuan\nolento, niin liikkumattomana, että olisi luullut sitä kuolleeksi\npuunrungoksi. Mutta se oli Ruudi; hän seisoi paikoillaan yhtä hiljaa\nkuin koko ympäristö tällä hetkellä. Hän ei nukkunut, vielä vähemmin hän\noli kuollut, mutta niinkuin sähkölennätinlankaa myöten usein lentää\nsuuria maailmantapahtumia, yksityiselle tärkeitä tapahtumia, langan\nsitä ilmaisematta värähdyksellä tai äänelläkään, niin kulki läpi Ruudin\nmahtavia, valtavia ajatuksia, hänen elämänsä onni, hänen tästäpuoleen\n»ainoinen ajatuksensa». Hänen silmänsä tähtäsivät läpi lehvien yhteen\nkohtaan: myllärin talosta näkyvään valoon, sillä täällä asui Babette.\nOlisi luullut Ruudin tähtäävän ampuakseen kemssiä, niin hiljaa hän\nseisoi, mutta itse oli hän tällä hetkellä kuin kemssi, joka saattaa\nmonta minuuttia seisoa ikäänkuin se olisi tunturista veistetty, ja\näkkiä, kun kivi rupeaa kierimään, tekee hypyn ja kiitää tiehensä. Ja\njuuri samoin teki Ruudi: ajatus rupesi kierimään.\n\n— Ei saa koskaan kadottaa luottamusta! sanoi hän. — Myllylle! Hyvää\niltaa myllärille, hyvää päivää Babettelle. Ei putoa, kun ei usko\nputoavansa! Täytyyhän Babetten toki kerran nähdä minut, jos minusta\ntulee hänen miehensä.\n\nJa Ruudi nauroi, oli hyvällä tuulella ja läksi myllylle. Hän tiesi mitä\nhän tahtoi, hän tahtoi saada Babetten.\n\nJoki kiidätti kohisten kellertävää vettään, pajut ja lehmukset\nojentuivat yli vilisevän veden. Ruudi asteli tiellä, ja kävi niinkuin\nsanotaan vanhassa lastenlaulussa:\n\n    Tuli taloon myllärin,\n    vaan ei ketään nähnyt,\n    kissamirrin kuitenkin.\n\nKotikissa oli portailla, kyyristi selkäänsä ja sanoi: »Miau!» mutta\nRuudi ei huomannut sen puhetta. Hän koputti: kukaan ei kuullut, kukaan\nei avannut. »Miau!» sanoi kissa. Jos Ruudi olisi ollut pieni, niin hän\nolisi ymmärtänyt eläinten kielen ja kuullut kissan sanovan: »Täällä ei\nole ketään kotona!». Nyt hänen täytyi lähteä myllylle kysymään. Siellä\nhän sai tiedon. Isäntä oli matkalla, aina Interlakenin kaupungissa\nasti, »inter lacus, järvien välillä», niinkuin koulumestari, Anetten\nisä, opettaessaan oli selittänyt. Siellä asti oli mylläri ja Babette\nniinikään. Siellä oli suuret ampumajuhlat; niiden oli määrä alkaa\nhuomispäivänä ja kestää koko viikon. Sinne tuli sveitsiläisiä kaikista\nsaksalaisista kantoneista.\n\nRuudi-raukka, saattoi sanoa, hän ei ollut tullut Bexiin onnellisella\nhetkellä, täytyi lähteä takaisin vaan, ja sen hän teki, lähti St.\nMauricen ja Sionin tietä omaan laaksoonsa, omille vuorilleen, mutta\nmasentunut hän ei ollut. Kun aurinko seuraavana aamuna nousi, oli hänen\nmielensä aikaa sitten pystyssä — lamassa se ei koskaan ollut.\n\n— Babette on Interlakenissa, monen päivämatkan päässä täältä, sanoi hän\nitsekseen. Sinne on pitkä matka, jos kulkee suurta maantietä, mutta se\nei ole niin kaukana, jos pyyhältää sinne vuorten yli, ja se on juuri\nkemssinampujan oikea tie. Sitä tietä olen ennenkin käynyt, siellä päin\non kotiseutuni, missä minä olin pienenä vaarin luona. Ja ampumajuhlat,\nne siis ovat Interlakenissa. Ja siellä minä tahdon olla ensimmäisenä\nja ensimmäinen minä tahdon olla Babettelle, kunhan vaan olen tehnyt\ntuttavuutta hänen kanssaan.\n\nSelässä kevyt reppu, siinä pyhävaatteet, pyssy ja metsästyslaukku,\nastui Ruudi ylös vuorta, oikotietä, joka kuitenkin on jokseenkin pitkä,\nmutta ampumajuhlathan olivat alkaneet vasta tänään ja niiden oli määrä\nkestää seuraavalle viikolle asti. Koko sen ajan tulisivat mylläri ja\nBabette viipymään sukulaisten luona Interlacenissa. Ruudi kulki yli\nGemmin, hänen tarkoituksensa oli laskeutua alas Grindelwaldin kohdalla.\n\nReippaana ja iloisena jatkoi hän raikkaassa, keveässä, vahvistavassa\nvuori-ilmassa matkaansa ylöspäin. Laakso vaipui alemma, näköpiiri\nlaajeni. Täällä lumihuippu, tuolla lumihuippu ja pian hohtavanvalkea\nalppiketju. Ruudi tunsi joka lumivuoren, hän suuntasi kulkunsa\nSchreckhornia kohti, joka nosti valkeaksi puuteroitua kivisormeaan\nkorkealle siniseen ilmaan.\n\nVihdoinkin hän oli päässyt vuorenharjan yli. Laitumet alenivat\nkotilaaksoa kohti. Ilma oli kevyt, mieli kevyt, vuoret ja laaksot\nolivat kukkurallaan kukkasia ja vehreyttä, sydän oli täynnä\nnuoruudentunnetta: ihminen ei koskaan vanhene, hän ei koskaan kuole.\nElää, hallita, nauttia! Hän oli vapaa kuin lintu, kevyt kuin lintu.\nPääskyset lensivät ohi ja visersivät niinkuin lapsuuden aikana: »me ja\nte!» ja »te ja me!» Kaikki oli lentoa ja iloa.\n\nAlhaalla väikkyi sametin vihreä niitty siroiteltuna täyteen ruskeita\npuutaloja, Lütschine-joki solisi ja kohisi. Hän näki jäätikön\nlasinvihreine reunoineen liittyvän likaiseen lumeen, syvät revelmät,\nylimmän ja alimman jäätikön hän näki. Kirkonkellojen soitto kaikui\nhänen korvaansa ikäänkuin se olisi tahtonut toivottaa hänet\ntervetulleeksi kotiin. Hänen sydämensä sykki voimakkaammin, se paisui\nniin, että Babette hetkeksi katosi sieltä; niin suureksi kävi hänen\nsydämensä, niin täyteen se tulvahti muistoja.\n\nTaasen hän kulki sitä tietä, missä pienenä palleroisena oli seisonut\ntoisten lasten kanssa myymässä puutaloveistoksia. Tuolla ylhäällä\nkuusten takana oli vielä vaarin talo; siellä asui vierasta väkeä.\nLapsia juoksi tielle, ne tahtoivat tehdä kauppaa, eräs ojensi\nalppiruusua. Ruudi otti sen pitäen sitä hyvänä merkkinä ja ajatteli\nBabettea. Pian hän oli alhaalla, toisella puolella siltaa, missä\nmolemmat Lütschinet yhtyvät. Lehtipuiden luku lisääntyi, pähkinäpuut\nsoivat varjoa. Nyt hän näki liehuvia lippuja, valkean ristin punaisella\nvaatteella, jommoinen on sveitsiläisten ja tanskalaisten lipussa. Ja\nhänen edessään oli Interlaken.\n\nSe oli totisesti kaupunki, komeampi kuin mikään muu, siltä Ruudista\ntuntui. Sveitsiläiskaupunki pyhävaatteissa. Se ei ollut, niinkuin muut\nkaupungit, röykkiö raskaita kivitaloja, painava, vieras ja ylhäinen.\nEi, näytti siltä kuin puutalot olisivat vuorilta juosseet alas vihreään\nlaaksoon, kirkkaan, nuolennopean joen varrelle ja asettuneet riviin,\nnoin jotakuinkin vaan, muodostamaan katua. Kaikkein komein katu, niin,\nse oli syntynyt sen jälkeen kun Ruudi viimeksi oli täällä. Se näytti\nmuodostuneen sillä tavalla, että kaikki vaarin Veistämät kauniit\npuutalot, joita kaappi kotona oli täynnä, olivat asettuneet tänne ja\nkasvaneet yhtä voimakkaasti kuin nuo vanhat, vanhimmat kastanjapuut.\nJokainen talo oli hotelli, joksi niitä sanottiin, ikkunoiden ja\nparvekkeiden pieliä koristivat puuleikkaukset ja ulkonevat katot,\njotka olivat hyvin somia ja siroja, ja jokaisen talon edustalla oli\nkokonainen kukkaistarha, aina leveään makadamisoituun maantiehen asti.\nTalot olivat tämän tien varrella, mutta vain sen toisella puolella;\nmuuten ne olisivat peittäneet siinä edessä olevan tuoreen vihreän\nniityn, missä lehmät kulkivat kellot kaulassa, jotka soivat samalla\ntavalla kuin korkeilla alppilaitumilla. Niittyä ympäröivät korkeat\nvuoret, keskellä ikäänkuin astuen syrjään, jotta näkyisi loistava,\nlumipukuinen Jungfrau-vuori, kaikista Sveitsin vuorista kaunismuotoisin.\n\nMikä vilinä koreita herroja ja naisia vieraista maista, mikä\nhyörinä maalaisia eri kantaneista! Ampujilla oli järjestysnumeronsa\nseppeleenä hatun ympärillä. Täällä oli soittoa ja laulua, posetiiveja\nja puhallussoittimia, huutoa ja melua. Taloja ja siltoja koristivat\nrunot ja tunnuskuvat, liput ja viirit liehuivat, pyssyt paukkuivat\npaukkumistaan. Ruudin korvissa se oli parasta musiikkia, hän unohti\ntässä hälinässä kokonaan Babetten, jonka tähden hän kuitenkin oli\ntullut tänne.\n\nAmpujat kokoontuivat ryhtyäkseen maaliammuntaan. Ruudi oli pian\nheidän joukossaan, hän oli siellä kaikkein taitavimpana, kaikkein\nonnellisimpana. Aina hän osasi keskelle mustaa pilkkua.\n\n— Kuka se onkaan tuo vieras, aivan nuori metsästäjä? kysyttiin. — Hän\npuhuu semmoista ranskaa kuin Wallisin kantonissa puhutaan! Hän sanoo\nsanottavansa aika hyvin myöskin meidän saksankielellämme, sanoivat\ntoiset. — Hän kuuluu lapsena olleen tällä seudulla Grindelwaldin\ntienoilla, tiesi joku heistä.\n\nSiinä veitikassa oli elämää, hänen silmänsä loistivat, hänellä oli\nvarma katse ja käsi, sentähden hän osasi. Onni antaa rohkeutta, ja\nrohkeuttahan Ruudilla aina oli ollut. Pian hänen ympärillään oli\nkokonainen piiri ystäviä; häntä sekä kiitettiin että juhlittiin.\nBabette oli miltei poissa hänen ajatuksistaan. Yhtäkkiä laskeutui\nraskas käsi hänen olkapäälleen ja karkea ääni puhutteli häntä ranskaksi.\n\n— Tehän olette Wallisin kantonista?\n\nRuudi kääntyi ja näki punakat, tyytyväiset kasvot, paksun miehen: se\noli Bexin rikas mylläri. Leveällä vartalollaan peitti hän kokonaan\nhennon, herttaisen Babetten, joka sentään pian kurkisti esiin, katsoen\nloistavin, tummin silmin. Rikas mylläri laski sen koituvan hänenkin\nhyväkseen, että parhaitten laukausten ampuja ja juhlituin mies oli\nkotoisin hänen kantonistaan. Ruudi oli totisesti onnen lapsi: se, mitä\nhän oli lähtenyt hakemaan, mutta jonka hän perille tultuaan oli miltei\nunohtanut, se tuli hänen luokseen.\n\nKun ihmiset kaukana kotoa sattuvat tapaamaan kotipuolen väkeä, niin\nhe tuntevat toisensa, puhuvat keskenään. Ruudi oli ampumajuhlassa\nlaukaustensa nojalla ensimmäinen mies, niinkuin mylläri kotona Bexissä\nrahojensa ja hyvän myllynsä nojalla oli ensimmäinen mies. Ja niin\npuristivat nuo molemmat miehet toistensa kättä, mitä he eivät koskaan\nennen olleet tehneet. Babettekin otti niin luottavasti Ruudia kädestä,\nja Ruudi puristi puolestaan hänen kättään ja katsoi häneen, niin että\ntyttö aivan punastui.\n\nMylläri kertoi miten pitkän matkan he olivat tänne kulkeneet, mitä\nkaikkia suuria kaupunkeja he olivat nähneet. Oli se aikamoinen\nmatka: he olivat kulkeneet höyrylaivalla, ajaneet sekä höyryllä että\npostivaunuilla.\n\n— Minä kuljin lyhyempää tietä, sanoi Ruudi. — Minä kuljin vuorten yli.\nEihän mikään tie ole niin korkea, ettei sitä voi kulkea.\n\n— Ja samalla taittaa niskansa, sanoi mylläri. — Ja te olette juuri sen\nnäköinen, että te kerran taitatte niskanne, kun olette niin uhkarohkea.\n\n— Ei putoa, kun ei usko putoavansa! sanoi Ruudi.\n\nJa myllärin sukulaiset Interlakenissa, joiden luona mylläri ja Babette\nvierailivat, pyysivät Ruudia käymään tervehtimässä: hänhän oli kotoisin\nsamasta kantonista kuin heidän sukulaisensa. Se oli Ruudille hyvä\ntarjous, hänellä oli onni matkassaan, niinkuin on aina sillä, joka\nluottaa itseensä ja muistaa: Jumala antaa meille pähkinät, mutta hän\nei riko niitä meille. Ja Ruudi istui myllärin sukulaisissa ikäänkuin\nperheeseen kuuluvana, ja siellä juotiin parhaimman ampujan malja, ja\nBabettekin kilisteli, ja Ruudi kiitti maljasta.\n\nIllemmällä kulkivat he kaikki kaunista tietä ohi komeitten hotellien,\nvanhojen pähkinäpuiden alla, ja siellä oli sellainen ihmispaljous ja\ntungos, että Ruudin täytyi tarjota Babettelle käsivartensa. Hän sanoi\nolevansa hyvin iloinen siitä, että hän oli tavannut vaud’laisia.\nVaud’n ja Wallisin kantonit olivat hyviä naapuruksia. Hän toi esiin\nilonsa niin lämpimästi, että Babetten mielestään täytyi puristaa hänen\nkättään kiitokseksi. He kulkivat siinä miltei vanhoina tuttuina, ja\nhauska hän oli, tuo pieni herttainen olento. Ruudin mielestä häntä\npuki erinomaisesti, kun hän osoitti noiden vieraiden naisten pukujen\nja heidän kävelytapansa naurettavuudet ja liioittelun, eikä Babette\nensinkään tehnyt sitä pilkatakseen, sillä he saattoivat olla hyvin\nkunnollisia ihmisiä, niin, jopa herttaisia ja suloisia ihmisiä, sen\ntiesi Babette.\n\nHänellä oli kummitäti, joka oli tuollainen hyvin ylhäinen\nenglantilainen nainen. Kahdeksantoista vuotta sitten, kun Babette\nkastettiin, oli hän ollut Bexissä. Hän oli antanut Babettelle sen\nkallisarvoisen neulan, jota hän piti rinnassaan. Kaksi kertaa\noli kummitäti kirjoittanut, ja tänä vuonna piti heidän täällä\nInterlakenissa tavata hänet tyttärineen, jotka olivat naimattomia,\nsiinä kolmenkymmenen tienoissa, sanoi Babette — hänhän oli vain\nkahdeksantoista.\n\nSuloinen pieni suu ei pysynyt hetkeäkään hiljaa, ja kaikki, mitä\nBabette sanoi, kuulosti Ruudin korvissa erittäin tärkeältä. Ja hän\nkertoi puolestaan, mitä hänellä oli kerrottavanaan, kertoi, miten\nusein hän oli ollut Bexissä, kuinka hyvin hän tunsi myllyn ja kuinka\nusein hän oli nähnyt Babetten, vaikkei tämä luultavasti, koskaan ollut\nhuomannut Ruudia. Ja nyt viimein, kun hän tuli myllylle ja hänen\npäässään oli monenlaisia ajatuksia, joista hän ei voinut puhua, olivat\nBabette ja hänen isänsä poissa, kaukana poissa, mutta ei kuitenkaan\nniin kaukana, ettei olisi voinut kiivetä sen muurin yli, joka teki tien\npitkäksi.\n\nNiin, hän sanoi sen, ja hän sanoi hyvin paljon.\n\nHän kertoi miten paljon hän piti Babettesta — ja että hän oli tullut\nhänen tähtensä eikä ampumajuhlien vuoksi.\n\nBabette mykistyi tykkänään. Ruudi oli uskonut hänelle melkein liian\npaljon.\n\nJa heidän kävellessään vaipui aurinko korkean tunturiseinän taa,\nJungfrau yleni koko hohdossaan ja loistossaan, ympärillään likeisten\nvuorten vihreät metsäiset seppeleet. Kaikki ihmiset seisoivat\näänettöminä katsellen sinne. Ruudi ja Babette katselivat hekin valtavaa\nnäkyä.\n\n— Ei missään ole niin kaunista kuin täällä! sanoi Babette.\n\n— Ei missään! sanoi Ruudi ja katsoi Babetteen. — Huomenna minun täytyy\nlähteä! sanoi hän hetken perästä.\n\n— Tulkaa meitä tervehtimään Bexiin! kuiskasi Babette, — isäni olisi\nsiitä hyvillään.\n\n\nV.\n\nKotimatkalla.\n\nOi kuinka paljon Ruudilla oli kantamista, kun hän seuraavana päivänä\nkulki kotia kohti yli korkeitten vuorien. Niin, hänellä oli kolme\nhopeapikaria, kaksi erinomaista pyssyä ja hopeinen kahvikannu — se\ntuli hyvään tarpeeseen kotia perustaessa. Tämä ei kuitenkaan ollut\ntärkeintä; jotakin tärkeämpää, suurenmoisempaa hän kantoi, tai se\nkantoi häntä kotiin yli korkeiden vuorten. Mutta ilma oli raakaa,\nharmaata, sateista ja raskasta. Pilvet laskeutuivat suruharsoina yli\nvuorenharjanteiden, verhoten hohtavat vuorenhuiput. Salolta kajahtivat\nviimeiset kirveeniskut, ja alas vuorensyrjään vieri puunrunkoja,\n— jotka korkeudesta katsoen olivat kuin varpuja, mutta likeltä ne\nolivat kuin maston paksuisia puita. Lütschine kohisi yksitoikkoisia\nsointujaan, tuuli humisi, pilvet purjehtivat.\n\nÄkkiä asteli Ruudin vierellä nuori tyttö. Ruudi ei ollut huomannut\nhäntä ennenkuin tyttö oli aivan hänen vierellään. Hänenkin piti kulkea\ntunturin poikki. Hänen silmissään oli sellainen taika, että niihin\ntäytyi katsella, ne olivat niin kumman lasinkirkkaat, niin syvät, niin\npohjattomat.\n\n— Onko sinulla rakastettua? kysyi Ruudi. Hänen mielensä oli vallannut\nkokonaan rakastetun omistaminen.\n\n— Minulla ei ole ketään! sanoi tyttö ja nauroi, mutta tuntui siltä kuin\nhän ei olisi puhunut sanaakaan totta.\n\n— Älkäämme kulkeko kiertoteitä, jatkoi hän. — Meidän kai täytyy kulkea\nvasemmalle, siitä on lyhempi.\n\n— Niin, jotta putoaisimme jääkuiluun, sanoi Ruudi.\n\n— Etkö sinä paremmin tunne tietä, vaikka tahdot olla oppaana!\n\n— Minä juuri tunnen tien! sanoi tyttö — ja minulla on ajatukset\nmatkassani. Sinun ajatuksesipa ovatkin alhaalla laaksossa. Täällä\nvuorilla täytyy ajatella jääneitoa; hän ei ole ihmisille suopea,\nväittävät ihmiset.\n\n— Minä en pelkää häntä, sanoi Ruudi. — Hänen täytyi päästää minut\nkäsistään kun olin lapsi. Minä kyllä vältän hänet nyt, kun olen\nvanhempi.\n\nJa pimeys tiheni, satoi, tuli lunta, se loisti, se häikäisi.\n\n— Ojenna minulle kätesi, niin minä autan sinua kiipeämään! sanoi tyttö\nja hän kosketti Ruudia jääkylmin sormin.\n\n— Sinäkö auttaisit minua! sanoi Ruudi. — Enpä vielä ole tarvinnut\nnaisen apua kiivetessäni!\n\nJa Ruudi kiiruhti kulkuaan, poispäin tytöstä. Tuisku kiertyi uutimena\nhänen ympärilleen, tuuli humisi, ja takanaan kuuli hän tytön nauravan\nja laulavan — se kuului niin kummalta. Varmaan tämä oli joku jääneitoa\npalveleva noita. Ruudi oli kuullut sellaisia olevan, kun hän pienenä\nkulkiessaan vuorten yli oli täällä yötä.\n\nLumentulo alkoi lakata, pilvi vaappui hänen allaan. Hän katsoi\ntaakseen. Ei enää näkynyt ketään, mutta hän kuuli naurua ja joikunaa,\neikä se tuntunut lähtevän ihmisen suusta.\n\nKun Ruudi vihdoin pääsi vuoren ylimmälle tienoolle, mistä vuoripolku\nlähti laskeutumaan Rhônen-laaksoa kohti, näki hän kirkkaassa sinisessä\nvalonsäteessä Chamounyn suunnalla kaksi kirkasta tähteä. Ne loistivat\nniin välkytellen, ja hän ajatteli Babettea, itseään ja onneaan, ja\nhänen rintansa lämpeni.\n\n\nVI.\n\nKäynti myllyllä.\n\n— Herrastavaraapa sinä tuot taloon! sanoi vanha kasvatusäiti. Hänen\nkummalliset kotkansilmänsä säkenöivät, ja hän liikutteli laihaa kaulaa\ntavallista nopeammin ja kummallisesti kierrellen. — Onni on matkassasi,\nRuudi, minun täytyy suudella sinua, poika-kultani!\n\nJa Ruudi antoi hänen suudella, mutta hänen kasvoistaan näkyi, että hän\nmukautui olosuhteihin, näihin pieniin kotoisiin ikävyyksiin.\n\n— Kuinka sinä olet kaunis, pikku Ruudi! sanoi vanha vaimo.\n\n— Älä viitsi hullutella! sanoi Ruudi ja nauroi, mutta hän oli siitä\nkuitenkin hyvillään.\n\n— Vielä kerran minä sanon, virkkoi vanha vaimo, — onni on matkassasi!\n\n— Niin, sen asian minä uskon! sanoi Ruudi ja ajatteli Babettea.\n\nHän ei koskaan ollut kaivannut tuonne syvään laaksoon niinkuin nyt.\n\n— Varmaan he jo ovat tulleet kotiin, sanoi hän itsekseen, — on jo\nkulunut kaksi päivää yli sen ajan, jolloin heidän piti tulla sinne.\nMinun täytyy lähteä Bexiin.\n\nJa Ruudi tuli Bexiin, ja myllärin väet olivat kotona. Hyvästi hänet\notettiin vastaan ja terveisiä hän sai Interlakenin perheeltä.\nBabette ei puhunut paljon, hän oli käynyt hyvin hiljaiseksi,\nmutta silmät puhuivat, ja se riitti täydelleen Ruudille. Mylläri,\njoka muuten mielellään pysyi äänessä — hän oli tottunut siihen,\nettä hänen sutkauksilleen ja sanaleikeilleen aina naurettiin, hän\nkun oli rikas mylläri — tuntui nyt mieluummin kuuntelevan Ruudin\nkertomuksia metsästysseikkailuista, vaikeuksista ja vaaroista, joita\nkemssinmetsästäjät saavat kokea korkeilla tunturihuipuilla, ja\nsiitä, miten siellä täytyi kiivetä pitkin hauraita lumireunusteita,\njotka tuuli ja tuisku liimaavat kiinni tunturin syrjään, kiivetä yli\nhuimapääsiltojen, jotka lumituisku on luonut syvien kuilujen yli.\nRuudi näytti niin reippaalta, hänen silmänsä loistivat, kun hän kertoi\nmetsästäjän elämästä, kemssin viisaudesta ja rohkeista hypyistä,\nväkevästä Föhn-tuulesta ja vierivistä lumivyöryistä. Hän pani merkille,\nettä hän jokaisella uudella kertomuksella yhä enemmän voitti myllärin\nsuosiota. Varsinkin miellytti häntä kertomus korpikotkista ja rohkeista\nkuningaskotkista.\n\nJonkun matkaa täältä, sisäosassa Wallisin kantonia, oli kotkan\npesä, joka oli erinomaisen ovelasti rakennettu ulkonevaan tunturin\nsyrjään. Pesässä oli yksi poikanen — mutta otapas se sieltä! Muuan\nenglantilainen oli muutama päivä sitten tarjonnut Ruudille kokonaisen\nkourallisen kultaa, jos tämä hankkisi poikasen elävänä hänen käsiinsä,\n»mutta kaikella on rajansa», sanoi Ruudi, »kotkanpoika ei ole\notettavissa, hullutusta olisi yrittääkin».\n\nJa viini virtasi, ja puhe virtasi, mutta ilta oli liian lyhyt, niin\nRuudista tuntui, ja kuitenkin oli keskiyö jo mennyt, kun hän palasi\nensimmäiseltä käynniltään myllyllä.\n\nHetkisen tuikkivat tulet vielä ikkunasta ja vihreitten oksain lomitse,\nja avonaisesta kattoluukusta astui kamarikissa ja katon räystästä\npitkin astui kyökkikissa.\n\n— Tiedätkö myllyn uutisia? sanoi kamarikissa. — Talossa on kaikessa\nhiljaisuudessa tapahtunut kihlaus! Isä ei vielä tiedä siitä; Ruudi ja\nBabette ovat kaiken iltaa tallanneet toistensa käpäliä pöydän alla.\nMinunkin käpälilleni astuivat pari kertaa, mutta minä en kuitenkaan\nnaukunut, se olisi herättänyt huomiota!\n\n— Mutta sen minä sentään olisin tehnyt! sanoi kyökkikissa.\n\n— Mikä sopii kyökissä, ei sovi kamarissa! sanoi kamarikissa. —\nHaluaisin nyt Vain tietää, mitä mylläri sanoo, kun hän kuulee\nkihlauksesta.\n\nNiin, mitä mylläri sanoo, sen olisi Ruudikin mielellään tahtonut\ntietää, mutta sitä tietoa ei hän kauan jaksanut odottaa. Ja sentähden,\nkun omnibussi muutaman päivän perästä kulki Rhônen sillan, Wallisin ja\nVaud’n väliä, istui Ruudi vaunussa. Hän oli reippaalla mielellä, kuten\naina, ja toivoi saavansa myöntävän vastauksen jo tänä iltana.\n\nJa kun ilta sitten tuli ja omnibussi ajoi samaa tietä takaisin, niin\nistui Ruudikin taasen vaunussa matkalla takaisin; mutta myllyllä juoksi\nkamarikissa uutisia kuljettaen.\n\n— Kuulepas nyt, sinä kyökin asukas! Mylläri tietää nyt kaikki. Kaunis\nloppu siitä tuli! Ruudi tuli tänne iltapäivällä, ja hänellä ja\nBabettella oli paljon kuiskuttelemista; he seisoivat eteisessä myllärin\nkamarin edessä, minä makasin heidän jaloissaan, mutta eivät he nähneet\neivätkä ajatelleet minua. »Minä menen suoraan isäsi luo!» sanoi Ruudi,\n»onhan tämä rehellinen asia». »Tulenko minä mukaan?» sanoi Babette, »se\nantaa sinulle rohkeutta!» »Kyllä minulla rohkeutta on!» sanoi Ruudi,\n»mutta jos sinä olet mukana, niin hänen täytyy pysyä ystävällisenä,\ntahtoipa hän tai ei». Ja sitten he astuivat sisään. Ruudi astui\nkovasti hännälleni. Ruudi on kauhean kömpelö. Minä nau'uin, mutta ei\nhän enempää kuin Babettekaan kuullut sitä. He avasivat oven, astuivat\nmolemmat sisään, minä edellä. Mutta minä hyppäsin tuolinselustalle;\nenhän minä voinut tietää, kuinka pahasti Ruudi potkisi, mennessään ulos\nhuoneesta. Mutta mylläri se potkikin! Hyvät potkut ne olivatkin! Ulos\novesta, ylös vuorille kemssien luo! Niihin Ruudin nyt sopi tahtailla\neikä meidän pieneen Babetteen.\n\n— Mutta mitä kaikkea sitten sanottiin? kysyi kyökkikissa.\n\n— Mitäkö sanottiin? Sanottiin mitä on tapana sanoa, kun kositaan: »minä\npidän hänestä ja hän pitää minusta! Ja kun pytyssä on maitoa yhdelle,\nniin pytyssä on maitoa kahdellekin!» »Mutta hän istuu liian korkealla\nsinun yläpuolellasi!» sanoi mylläri, »hän istuu jyvä-istuimella,\nkultajyvä-istuimella, senhän tiedät! Häntä eivät kätesi tavoita!»\n»Mikään ei ole niin korkealla, ettei sitä tavoita, kun tahtoo!» sanoi\nRuudi, sillä hän on aika poikaa. — »Mutta kotkanpoikaapa eivät kätesi\nkuitenkaan tavoita, niinhän viimein sanoit: Babette on korkeammalla!»\n»Minä otan molemmat!» sanoi Ruudi. »Hyvä, minä annan hänet sinulle,\nkun sinä annat minulle kotkanpojan elävänä!» sanoi mylläri ja nauroi\nniin, että hiki tihkui hänen kasvoistaan. »Mutta kiitoksia nyt\nVain käynnistä, Ruudi; tule taas huomenna käymään, niin ei ketään\nole kotona; hyvästi, Ruudi!» Ja Babette sanoi hänkin hyvästi, niin\nsurkeana kuin pieni kissanpoikanen, joka ei näe emoaan. »Sanasta\nmiestä, sarvesta härkää!» sanoi Ruudi. »Älä itke, Babette, minä tuon\nkotkanpojan!» »Toivon että taitat niskasi!» sanoi mylläri, »ja niin me\npääsemme sinun juoksuistasi!» Ne ne oli potkut. Nyt on Ruudi poissa, ja\nBabette istuu ja itkee, mutta mylläri laulaa saksaksi, sillä sen hän on\noppinut matkalla! Minä puolestani en huoli surra tätä asiaa, se ei auta!\n\n— Mutta se tekee sentään aina hyvän vaikutuksen! sanoi kyökkikissa.\n\n\nVII.\n\nKotkanpesä.\n\nTunturipolulta kajahteli reipas, voimakasₑ joikuva laulu; se tiesi\nhyvää tuulta ja rohkeaa mieltä. Laulaja oli Ruudi. Hän oli matkalla\nystävänsä Vesinandin luo.\n\n— Sinun täytyy auttaa minua! Ragli tulee mukaan, minun täytyy ottaa\nkotkanpoika tunturinsyrjältä!\n\n— Ottaisit ensin ukon kuusta, se on yhtä helppoa! sanoi Vesinand. Sinä\nolet hyvällä tuulella.\n\n— Olen, sillä minä aion viettää häitä! Mutta tosiaankin, sinun täytyy\nsaada tietää, millä kannalla asiani ovat!\n\nJa pian Vesinand ja Ragli tiesivät mitä Ruudi tahtoi.\n\n— Sinä olet rohkea jässi! sanoivat he. — Se ei käy. Taitat niskasi!\n\n— Ei putoa, kun ei usko putoavansa! sanoi Ruudi.\n\nKeskiyön aikaan lähtivät he liikkeelle ottaen mukaansa seipäitä,\ntikapuita ja köysiä. Tie kulki läpi viidakkojen ja pensaiden, yli\nvierivien kivien, yhä ylöspäin, ylöspäin yön pimeydessä. Alhaalla\nkohisi vesi, ylhäällä solisi vesi, kosteita hattaroita ajelehti\nilmassa. Metsästäjät saapuivat jyrkälle tunturinsyrjälle, pimeni\npimenemistään, tunturinseinämät miltei koskettivat toisiaan ja vain\nylhäällä korkeudessa kuulsi ilma kapeasta raosta. Aivan likellä heidän\nallaan oli syvä kuilu, jossa vesi kohisi. Kaikki kolme istuivat\nääneti, he odottivat päivän sarastusta. Silloin lentää kotka pesästä.\nSe oli ensin ammuttava, muutoin ei poikasen pyydystämistä saattanut\najatellakaan. Ruudi oli kyykyllään pysytellen niin hiljaa kuin hän\nolisi ollut kappale sitä kiveä, jolla hän istui. Hän oli asettanut\nkiväärin eteensä laukaisuasentoon, vilkkumattomat silmät olivat\niskeytyneet ylimpään kuiluun, jonka ulkoneva kallionlohkare peitti\nkotkanpesän. Nuo kolme metsästäjää odottivat kauan.\n\nNyt kuului heidän päittensä päällä natiseva, haviseva ääni. Suuri\nliitävä esine pimensi ilman. Kaksi pyssynpiippua tähtäsi mustan\nkotkan hahmon lähtiessä lentoon pesästä. Kuului laukaus: hetkisen\nliikahtelivat levitetyt siivet, ja sitten Vaipui lintu hiljalleen.\nTuntui siltä kuin se koollaan ja siipivälinsä laajuudella täyttäisi\nkoko kuilun ja pudotessaan tempaisi metsästäjät mukaansa. Kotka vaipui\nsyvyyteen. Puunoksat ja pensaat rusahtelivat murskautuen linnun\npudotessa.\n\nJa nyt tuli kiire. Kolmet pisimmät tikapuut köytettiin yhteen,\nniiden täytyi ulottua ylös asti. Ne asetettiin äärimmälle kiinteälle\nkohdalle kuilun reunalle, mutta ne eivät ulottuneet ylös asti. Sileänä\nmuurina kohosi kallioseinä hyvän matkaa korkeammalle, missä ylin\nulkoneva kallionnyppylä suojeli pesää. Neuvoteltuaan tulivat miehet\nsiihen päätökseen, ettei voinut muuta kuin ylhäältä päästää alas\nkuiluun kahdet yhteensidotut tikapuut ja saattaa nämä niiden kolmen\nyhteyteen, jotka jo alhaalta olivat nostetut ylös. Suurella vaivalla\nraahattiin molemmat tikapuut ylimmälle harjalle ja sidottiin köysillä\nkiinni. Tikapuut työnnettiin ulkonevan kalliokielekkeen laidan yli\nja riippuivat silloin huojuen syvyydessä. Ruudi istui jo valmiina\nalimmalla porraspuulla. Aamu oli jääkylmä, sumut nousivat alhaalta\nmustasta kuilusta. Ruudi istui siellä alhaalla niinkuin kärpänen\nistuu häälyvällä heinänkorrella, jonka lintu pesää rakentaessaan on\npudottanut korkean tehtaanpiipun reunalle. Mutta kärpänen osaa lentää,\nkun korsi irtaantuu; Ruudi osasi vain taittaa niskansa.\n\nTuuli kierteli häntä, ja alhaalla syvyydessä kohisi vierivä vesi,\ntullen sulavasta jäätiköstä, jääneiden linnasta.\n\nNyt heilautti tuuli tikapuita, niinkuin hämähäkki, joka pitkän\nkiikkuvan lankansa päästä haluaa tarttua kiinni jonnekin, ja kun Ruudi\nneljännen kerran kosketti alhaalta käsin nostettujen tikapuitten päätä,\nsai hän niistä kiinni. Hän tarttui niihin varmoin, lujin käsin ja sitoi\nne kiinni, kuitenkin sillä tavoin, että ne koko ajan riippuivat kuin\nkuluneitten saranoiden varassa.\n\nHäälyvältä korrelta näyttivät nuo viidet pitkät tikapuut, jotka\nnyt pystysuoraan nojaten kallioseinää vastaan ulottuivat pesälle.\nVaarallisin oli kuitenkin edessä: täytyi kiivetä niinkuin kissa,\nmutta Ruudihan osasi kiivetä, kissa oli opettanut hänelle sen. Hän\nei huomannut huimausta, joka polki ilmaa hänen takanaan ja ojensi\npolyyppikäsiään häntä kohti. Nyt hän seisoi tikapuiden ylimmällä\nportaalla ja huomasi, ettei hän vielä tästäkään ylettynyt niin\nkorkealle, että olisi voinut katsoa pesään. Vain kädellään hän saattoi\nylettyä sinne. Hän koetteli alimpien, paksujen yhteenpunoutuneiden\noksien vahvuutta pesän pohjapuolella, ja kun hän oli löytänyt paksun,\nlujan oksan, hypähti hän tikapuilta oksan varaan ja seisoi nyt\nrintaa myöten pesän yläpuolella, mutta täällä löyhkäsi häntä vastaan\ninhoittava raadon haju: täällä oli mädäntyneitä lampaan-, kemssin- ja\nlinnun kappaleita. Huimaus, joka ei saattanut koskettaa häntä, puhalsi\nmyrkyllisiä höyryjä hänen kasvoihinsa, jotta häntä alkaisi pyörryttää,\nja alhaalla mustassa, ammottavassa syvyydessä istui jääneito itse\nkiitävän veden harjalla pitkin, vihrehtävin hiuksin ja tuijottaen\neteensä aavesilmin, jotka olivat kuin kaksi pyssynpiippua.\n\n— Nyt minä sinut tavoitan!\n\nRuudi näki kotkanpojan kyyröttävän pesän nurkassa suurena ja\nväkevänä, mutta vielä lentotaidottomana. Ruudi iski siihen silmänsä,\npysytteli kaikin voimin toisen käden varassa ja heitti toisella\nkädellä ansan nuoren kotkan ympärille. Nyt se oli kiinni ilmielävänä:\nkahlehtivat nuorat pitelivät sen jalkoja, ja Ruudi viskasi ansan\nlintuineen olkapäänsä yli, niin että eläin riippui hyvän matkaa hänen\nalapuolellaan, kun hän riippuvan köyden avulla jälleen varpaallaan\ntapasi tikapuiden äärimmäisen laidan.\n\n— Pidä kiinni! Älä usko putoavasi, niin et putoa.\n\nSe oli hänen vanha oppinsa, ja sitä hän seurasi, piti kiinni, kiipesi,\noli varma ettei putoa, eikä pudonnut.\n\nNyt kajahti voimakas, iloinen joikuna..Ruudi seisoi kotkanpoikineen\nlujalla kalliopohjalla.\n\n\nVIII.\n\nMitä kamarikissa tiesi kertoa.\n\n— Tässä saatte sen mistä oli puhe! sanoi Ruudi tullessaan Bexiin\nmyllärin taloon ja laski lattialle suuren korin. Hän otti pois peiton,\nja sieltäpä muljotti kaksi keltaista, mustareunaista silmää, jotka\nsäihkyivät niin villeinä, että oikein näki niiden palavan ja iskevän\nkiinni kaikkeen, mihin ne sattuivat. Lyhyt, voimakas nokka ammotti\nvalmiina käymään kiinni, kaula oli punainen ja untuvien peittämä.\n\n— Kotkanpoika! huudahti mylläri.\n\nBabettelta pääsi huuto ja hän hypähti syrjään, mutta ei voinut\nirroittaa silmiään Ruudista enempää kuin kotkanpojastakaan.\n\n— Sinäpä et vähiä säiky! sanoi mylläri.\n\n— Ja te pidätte aina sananne! sanoi Ruudi, — kummallakin on\ntuntomerkkinsä!\n\n— Mutta mikset sinä taittanut niskaasi? kysyi mylläri.\n\n— Sentähden, että minä pidin kiinni! vastasi Ruudi, — ja niin minä teen\nvieläkin! Minä pidän kiinni Babettesta.\n\n— Kunhan nyt ensin saat hänet! sanoi mylläri ja nauroi; ja se oli hyvä\nmerkki, sen tiesi Babette.\n\n— Otetaan nyt kotkanpoika korista, se mulauttelee silmiään niin\nkamalasti! Kuinka sinä sait sen käsiisi?\n\nJa Ruudin piti kertoa, ja myllärin silmät suurenivat suurenemistaan.\n\n— Sinulla on sellainen rohkeus ja sellainen onni, että sinä elätät\nvaikkapa kolme vaimoa, sanoi mylläri.\n\n— Kiitos, kiitos! huudahti Ruudi.\n\n— Niin, ei Babette vielä ole omasi! sanoi mylläri ja läjäytti leikillä\nnuorta alppimetsästäjää olalle.\n\n— Tiedätkö talon uutisia? sanoi kamarikissa kyökkikissalle. — Ruudi on\ntuonut meille kotkanpojan ja saa Babetten sijaan. He ovat suudelleet\ntoisiaan ja antaneet isän katsella! Sehän on jo melkein kihlaus. Ukko\nei potkinut ulos, hän veti kynnet sisään, nukkui päivällisunensa\nja antoi nuorten istua häntää liehuttaen. Heillä on niin paljon\nkerrottavaa toisilleen, he eivät valmistu jouluksi!\n\nEivätkä he valmistuneetkaan jouluksi. Tuuli pyöritteli ruskeita lehtiä,\nlumi tuprusi laaksossa samalla tavalla kuin korkeilla vuorillakin.\nJääneito istui uljaassa linnassaan, joka talven aikaan suureni.\nSiinä, missä kesällä tunturivirta liehutti vesihuntuaan, kohosivat\nkallioseinät sylenpaksuisten jääkerrosten ja norsun kokoisten\njääharkkojen päällystäminä, tarumaisista jääkristalleista punotut\nseppeleet hohtivat lumen puuteroimien kuusten oksilla. Jääneito\nratsasti humisevan tuulen selässä yli syvimpienkin laaksojen. Lumipeite\nulottui Bexiin asti, jääneito saattoi tulla sinne ja nähdä Ruudin\nistuvan huoneessa enemmän kuin mihin hän oli tottunut: hän istui\nBabetten luona. Kesällä piti vietettämän häät. Heidän korvansa soivat\nmonesti, niin usein puhuivat ystävät siitä. Talossa oli päivänpaiste,\nsiellä hohti kaunein alppiruusu, iloinen, naurava Babette, kaunis kuin\nse kevät, joka lähestyy, se kevät, jonka kaikki linnut lauloivat kesän\najasta, hääpäivästä.\n\n— Kyllä ne kaksi jaksavat istua toisissaan kiinni! sanoi kamarikissa, —\nminä olen ihan kyllästynyt siihen naukumiseen.\n\n\nIX.\n\nJääneito.\n\nKevät oli luonut mehevänvihreät pähkinä- ja kastanjapuuseppeleensä;\nvarsinkin tuli sen paisuva voima näkyviin matkalla St. Mauricen\nsillalta Genève-järven rantaan, pitkin Rhône-virtaa, joka\nväkivaltaisella vauhdilla kiitää eteenpäin lähtökohdastaan vihreän\njäätikön luota, tuosta jääpalatsista, missä jääneito asuu, missä hän\nkomentaa tuiman tuulen viemään hänet ylimmälle lumikentälle, siellä\noikaistakseen jäsenensä väkevässä auringonpaisteessa pyryn kasaamille\npatjoille. Siellä hän istui katsellen kauaskantavin silmin syvälle alas\nlaaksoon, missä ihmiset liikkuivat kiireesti, niinkuin muurahaiset\nkivellä auringonpaisteessa.\n\n— Hengenvoimat, hengenvoimat, joiksi auringonlapset teitä kutsuvat;\nsanoi jääneito. — Matosia te olette. Kierivä lumipallo, kierivä\nlumipallo vain, ja te ja teidän talonne ovat mäsänä ja hajalla! Ja hän\nnosti korkeammalle ylpeää päätään ja loi kuolemaa salamoivan katseensa\nympärilleen ja alas. Mutta laaksosta kuului jylinä, siellä räjäytettiin\nkallioita — ihmistekoa! Avattiin teitä ja tunneleja rautatietä varten.\n\n— Leikittelevät maamyyrää! sanoi hän, — kaivavat käytäviä, sentähden\nkuuluu pyssyn laukausten tapaisia. Kun minä muutan linnojani, niin\njyrisee voimakkaammin kuin ukkosen käydessä.\n\nLaaksosta nousi sauhu, se liikkui eteenpäin kuin liehuva huntu. Se\noli veturin hulmuava höyhentöyhtö, veturin, joka veti vasta-avatun\nrautatien junaa, tuo kiemurteleva käärme, jonka renkaina ovat\nvierekkäin asetetut vaunut. Nuolen nopeudella se kiiti eteenpäin.\n\n— Ne ovat olevinaan herroja siellä alhaalla, nuo hengenvoimat! sanoi\njääneito. — Luonnonvoimien mahti, se se kuitenkin hallitsee! ja hän\nnauroi, hän lauloi niin että laaksossa jylisi.\n\n— Laviini vyöryi, sanoivat ihmiset siellä alhaalla.\n\nMutta entistä hartaammin lauloivat auringon lapset ihmisajatuksesta,\njoka hallitsee, joka suistaa meret ikeensä alle, siirtää vuoria,\ntäyttää laaksoja, ihmisajatuksesta, joka on luonnonvoimien herra.\nSamassa hetkessä saapui matkaseurue lumikentälle, missä jääneito istui.\nMatkailijat olivat sitoneet itsensä yhteen köysillä ollakseen ikäänkuin\nsuurempana ruumiina iljankoisella jääkentällä syvien kuilujen partailla.\n\n— Matoset, sanoi hän, — tekö nyt olisitte luonnonvoimien herroja! ja\nhän kääntyi pois heistä ja katseli ilkkuen alas syvään laaksoon, missä\njuna kiiti ohi.\n\n— Tuossa ne istuvat nuo ajatukset! Ne ovat voimien vallassa! Minä näen\njokaisen niistä! Joku istuu ylpeänä kuin kuningas, yksinään! Tuossa ne\novat rykelmänä! Tuossa nukkuu puolet! Ja kun höyryhepo pysähtyy, niin\nne astuvat alas, menevät matkoihinsa. Ajatukset menevät maailmalle! Ja\nhän nauroi.\n\n— Taasen vyöryi laviini! sanottiin laaksossa.\n\n— Meitä se ei saavuta! sanoi kaksi ihmistä höyryhevon selässä, »kaksi\nsielua ja yksi ajatus», niinkuin on tapana lausua. Ne olivat Ruudi ja\nBabette. Myllärikin oli mukana.\n\n— Pakaasina! sanoi hän. — Minä olen mukana kuten muukin välttämätön\nkuljetettava.\n\n— Tuossa nuo molemmat istuvat, sanoi jääneito. — Monen kemssin minä\nolen nujertanut, miljoonia alppiruusuja minä olen taittanut ja\nmurskannut, ei juuriakaan ole jäänyt jäljelle. Minä pyyhin heidät pois:\najatukset, hengenvoimat! ja hän nauroi.\n\n— Taasen vyöryi laviini! sanottiin laaksossa.\n\n\nX.\n\nKummitäti.\n\nMontreux’ssä, joka yhdessä naapurikyliensä Clarens’in Vernexin ja\nCrinin kanssa seppelöi Genève-järven koillispuolta, asui Babetten\nkummitäti, ylhäinen englantilainen nainen, tyttärensä ja erään\nnuoren sukulaisen kanssa. Vaikka he olivat vasta saapuneet, oli\nmylläri jo ennättänyt käydä heitä tervehtimässä, ilmoittaa, että\nBabette oli kihloissa, ja kertoa Ruudista ja kotkanpojasta, käynnistä\nInterlakenissa, sanalla sanoen koko tarinan. Ja se oli mitä suurimmassa\nmäärin huvittanut heitä ja virittänyt mielet suosiollisiksi Ruudia\nja Babettea kohtaan, ja mylläriä myöskin. Heidän piti ehdottomasti\nkaikkien kolmen tulla tervehtimään, ja sentähden he tulivat. Babetten\npiti nähdä kummitätinsä, kummitädin samoin Babette.\n\nPienen Villeneuven kaupungin luona, ennenkuin tullaan Genève-järven\npäähän, viipyi höyrylaiva, joka puolessa tunnissa kulkee siitä\nVernexiin, aivan Montreux'n alla.\n\nTätä rantaa ovat runoilijat laulaneet, täällä istui Byron pähkinäpuiden\nalla syvän, sinivihreän järven rannalla ja kirjoitti sointuvat\nsäkeensä Chillonin kalliolinnan vangista. Tuolla, missä Clarens\nitkuraitoineen kuvastuu veteen, asteli Rousseau, uneksien Heloisesta.\nRhône-virta kulkee Savoien korkeitten lumipeitteisten vuorten alitse.\nVähän matkaa siitä, missä se laskee järveen, on pieni saari, niin,\nse on niin pieni, että rannalta katsoen näyttää siltä, kuin siinä\nolisi laiva. Se on luoto, jonka muuan nainen sata vuotta sitten\nantoi varustaa kiviaidalla, sinne kuljetettiin maata ja istutettiin\nkolme akaasiapuuta. Nyt ne varjostavat koko saaren. Babette oli\naivan haltioissaan tuosta pienestä saaresta, se oli hänen mielestään\nkauneinta koko matkalla, sinne piti lähteä, sinne täytyi lähteä, siellä\nmahtoi olla äärettömän ihanaa olla, arveli hän. Mutta höyrylaiva kulki\nohitse ja pysähtyi Vernexin luo, niinkuin sen oli määrä.\n\nTästä nousi pieni seurue astelemaan valkeitten, auringonpaahtamien\nkiviaitausten läpi, jotka ympäröivät viinitarhoja Montreux’n, tuon\npienen vuoristokaupungin edustalla, missä viikunapuut varjostavat\ntalonpojan majaa, laakerit ja sypressit kasvavat puutarhoissa. Jonkun\nmatkaa ylempänä oli hotelli, missä kummitäti asui.\n\nVastaanotto oli hyvin sydämellinen. Kummitäti oli kookas, ystävällinen\nnainen, jolla oli pyöreät, hymyilevät kasvot. Lapsena oli hänellä\nmahtanut olla todellinen enkelinpää Rafaelin malliin, mutta nyt se\noli vanha enkelinpää, jonka ympärillä hopean valkea tukka runsaana\nkihartui. Tyttäret olivat siroja, hienoja, pitkiä ja solakoita. Nuori\nserkku, joka oli kiireestä kantapäähän puettu valkoiseen, jolla oli\nkullankeltaiset hiukset ja niin suuri kullankeltainen poskiparta, että\nsiitä olisi riittänyt jakaa kolmelle gentlemannille, kohteli heti\npientä Babettea mitä huomaavaisimmin.\n\nSuurella pöydällä oli hajallaan kauniisti sidottuja kirjoja,\nnuotteja ja piirustuksia. Parvekkeen ovi oli avoinna, sen alla\npäilyi ihana järvi, niin kiiltävänä ja tyynenä, että Savoien vuoret\npikkukaupunkineen, metsineen ja lumihuippuineen kuvastuivat siinä\nylösalaisin.\n\nRuudi, joka muuten oli niin reipas, elämänhaluinen ja suorasukainen,\nei ollenkaan viihtynyt täällä. Hän liikkui täällä kuin sileällä\npermannolla, missä jalkojen alla on herneitä. Aika oli sitkeää\nkulutettavaa, se tarpoi paikallaan, ja nyt oli lähdettävä kävelemään.\nSe oli yhtä hidasta: Ruudin täytyi ottaa kaksi askelta eteenpäin ja\nyksi taaksepäin pysyäkseen muitten rinnalla. Mentiin Chilloniin,\nkallionkielekkeellä olevaan vanhaan, synkkään linnaan, katselemaan\nkidutusvälineitä ja kuolemaantuomittujen vankikomeroita, ruostuneita,\nkalliomuuriin taotuita kahleita, kuolemaantuomittujen kivilavitsoja,\n‘luukkuja, mistä onnettomat syöstiin alas ja seivästettiin\nrautapiikkeihin keskelle aallokkoa. Tätä he katselivat huvikseen.\nTeloituspaikka se oli, vaikka Byronin laulu oli siirtänyt sen runon\nmaailmaan. Ruudi tunsi täydelleen olevansa teloituspaikalla. Hän\nnojasi ikkunan paksuun kiviseen pieleen ja katseli syvään sinivihreään\nveteen ja siitä pienelle, yksinäiselle saarelle, missä nuo kolme\nakaasiaa kasvoivat. Siellä hän olisi toivonut olevansa, kaukana koko\ntästä loruavasta seurueesta. Mutta Babette oli erinomaisen iloisella\ntuulella. Hänellä oli ollut äärettömän hauskaa, kertoi hän sitten.\nSerkku oli hänen mielestään kerrassaan mainio.\n\n— Niin, mainio suupaltti! sanoi Ruudi. Ja ensi kerran Ruudi sanoi\nsemmoista, mikä ei miellyttänyt Babettea. Englantilainen oli\nlahjoittanut hänelle muistoksi pienen kirjan Chillonista. Se oli\nByronin runoelma »Chillonin vanki» ranskalaisessa käännöksessä, jotta\nBabette voisi lukea sen.\n\n— Kirja saattaa kyllä olla hyvä, sanoi Ruudi — mutta tuo hienosti\nkammattu nulkki, joka sen sinulle antoi, on jonninjoutava vätys.\n\n— Hän oli aivan kuin jauhosäkki ilman jauhoja! sanoi mylläri ja nauroi\nomaa sukkeluuttaan.\n\nRuudi nauroi hänkin ja sanoi, että se oli hyvin ja oikein sanottu.\n\n\nXI.\n\nSerkku.\n\nKun Ruudi pari päivää myöhemmin tuli käymään myllyllä, tapasi hän\nnuoren englantilaisen siellä. Babette toi juuri hänen eteensä\nkeitettyjä forelleja, jotka hän varmaan itse oli koristanut\npersiljalla, jotta ne näyttäisivät komeilta. Se ei ensinkään ollut\ntarpeellista. Mitä englantilainen täältä haki? Mitä asiaa hänellä oli\ntänne?\n\nSitäkö, että Babette häntä syöttäisi ja liehittelisi? Ruudi oli\nmustasukkainen, ja se huvitti Babettea. Häntä huvitti nähdä hänen\nsydämensä sekä heikot että vahvat puolet. Rakkaus oli vielä leikkiä ja\nhän leikitteli Ruudin koko sydämellä, ja kuitenkin — se on sanottava —\noli Ruudi hänen onnensa, hänen elämänsä ajatus, paras ja ihanin tässä\nmaailmassa. Mutta kuta synkemmäksi Ruudi kävi, sitä enemmän nauroivat\ntytön silmät; hän olisi ollut valmis suutelemaan vaaleatukkaista\nenglantilaista, jolla oli kultainen poskiparta, jos hän vain siten\nolisi saanut aikaan, että Ruudi raivoissaan olisi karannut tiehensä\n— se juuri olisi osoittanut hänelle kuinka suuresti Ruudi häntä\nrakasti. Tässä hän ei menetellyt oikein eikä viisaasti, mutta pikku\nBabettehan oli vasta yhdeksäntoista Vuoden vanha. Hän ei ajatellut,\nhän ei tullut ajatelleeksi, että nuori englantilainen selittäisi hänen\nkäytöksensä iloisemmaksi ja keveämmäksi kuin myllärin kunnialliselle,\nvastakihlatulle tyttärelle soveltui.\n\nSiinä, missä maantie Bexistä kulkee sen lumipeitteisen vuorenhuipun\nalitse, jota maan kielellä kutsutaan Diablerets'iksi, oli mylly likellä\nvuolasta vuorivirtaa. Tämän harmahtava, saippuansekaisen vedenvärinen\nvoima ei käyttänyt myllyä, vaan sensijaan pienempi virta, joka toisella\npuolen jokea syöksyi alas kalliolta, nousten omalla vauhdillaan tien\nalitse muuratun uoman läpi suljettuun puusäiliöön, leveään ränniin,\njoka, kulkien yli vuolaan virran, pani liikkeelle suuren myllynpyörän.\nRänni oli niin täynnä vettä, että sitä tulvi yli laitain. Jos jonkun\npäähän sattui pälkähtämään päästä myllylle nopeammin, niin oli hänen\nedessään tällä kohden märkä, liukas tie, ja tämä päähänpisto sattui\ntulemaan eräälle nuorelle miehelle, tuolle englantilaiselle. Puettuna\nvalkeaan kuin myllärin renki kiipeili hän täällä iltahämärässä tulta\nkohti, joka loisti Babetten huoneesta. Kiipeämistä hän ei ollut oppinut\nja hän oli miltei joutumaisillaan pää edellä virtaan, mutta pelastui\nhihat märkinä ja housut kurassa. Märkänä ja likaisena hän saapui\nBabetten ikkunan alle, kiipesi vanhaan lehmukseen ja matki pöllöä —\nminkään muun linnun nuottia ei hän osannut jäljitellä. Babette kuuli\ntämän ja kurkisti ulos ohuitten uutimien läpi, mutta kun hän näki\nvalkean miehen ja heti arvasi, kuka se oli, alkoi hänen pieni sydämensä\nsykkiä pelosta ja samalla vihasta. Hän sammutti nopeasti valon,\ntunnusteli olivatko ikkunan haat kiinni ja antoi serkun sitten huhuta\nja ulvoa.\n\nKauheaa olisi ollut, jos Ruudi nyt olisi ollut myllyllä, mutta Ruudi ei\nollut myllyllä, ei, asiat olivat paljon pahemmin: hän oli aivan ikkunan\nalla. Puhuttiin kovalla äänellä, vihan sanoja; näytti syntyvän tappelu,\nehkäpä tapahtuisi murha.\n\nBabette avasi kauhuissaan ikkunan, huusi Ruudia nimeltä, pyysi häntä\nlähtemään. Hän ei kärsinyt, että Ruudi jäisi tänne, sanoi hän.\n\n— Sinä et kärsi, että minä jään tänne! huudahti Ruudi. — Tämä oli siis\nsovittua. Sinä odotat hyviä ystäviä, parempia kuin minä. Häpeä, Babette!\n\n— Sinä olet inhoittava, sanoi Babette — minä vihaan sinua! ja nyt hän\nitki. — Mene! Mene!\n\n— Tätä en ole ansainnut, sanoi Ruudi. Ja hän meni, hänen poskensa\nolivat kuin tuli, hänen sydämensä oli kuin tuli.\n\nBabette heittäytyi vuoteelleen ja itki.\n\n— Minä rakastan sinua niin äärettömästi, Ruudi! Ja sinä saatat uskoa\nminusta pahaa!\n\nJa hän oli suuttunut, hyvin suuttunut, ja se oli hänen onnensa, sillä\nmuuten hän olisi ollut hyvin suruissaan. Nyt hän saattoi vaipua uneen\nja nukkua nuoruuden vahvistavaa unta.\n\n\nXII.\n\nPahoja voimia.\n\nRuudi jätti Bexin, kääntyi kotimatkalle, pääsi vuorille raikkaaseen,\nviileään ilmaan, missä lumi peitti maan, missä jääneito hallitsi.\nLehtipuut syvällä laaksossa näyttivät vain perunan latvoilta, kuuset\nja pensaat kävivät pienemmiksi, alppiruusut kas voivat lumen vierellä,\njota oli päivinä, niinkuin pellavaa, jota on pantu valkenemaan. Tuossa\noli sininen gentiana; hän murskasi sen pyssynperällään.\n\nYlempänä tuli näkyviin kaksi kemssiä. Ruudin silmät alkoivat loistaa,\najatukset saivat uutta vauhtia. Mutta hän ei ollut niin likellä,\nettä hän olisi voinut Varmasti osata. Hän nousi yhä korkeammalle.\nSiellä kasvoi vain yksinäisiä heinänkorsia kivipaasien välissä, ja\nkemssit astelivat levollisina lumikentällä. Ruudi kiiruhti eteenpäin.\nPilvisumut laskeutuivat hänen ympärilleen, ja äkkiä hän seisoi jyrkän\nkallioseinän edessä. Alkoi sataa kaatamalla.\n\nHän tunsi polttavaa janoa, pää oli kuuma, muut jäsenet kylmät. Hän\ntarttui metsästyspulloonsa, mutta se oli tyhjä; hän ei ollut muistanut\nsitä syöksyessään vuorille. Hän ei ollut koskaan ollut sairaana,\nmutta nyt hänellä oli jokin aavistus siitä. Häntä väsytti, hänen\nolisi tehnyt mieli heittäytyä maahan ja nukkua, mutta kaikki oli\nsateen vallassa. Hän koetti tyyntyä. Esineet värisivät oudosti hänen\nsilmissään, mutta samassa hän yhtäkkiä näki jotakin, mitä hän ei\nkoskaan ennen ollut täällä nähnyt: vastasalvetun matalan rakennuksen\naivan kiinni kalliossa, ja ovessa seisoi nuori tyttö. Hän luuli, että\nse oli koulumestarin Anette, jota hän kerran oli suudellut tanssissa.\nMutta se ei ollut Anette, ja kuitenkin hän ennen oli nähnyt hänet,\nehkäpä Grindelwaldissa, sinä iltana, jolloin hän palasi Interlakenin\nampumajuhlilta.\n\n— Kuinka sinä olet tullut tänne? kysyi hän.\n\n— Minä olen kotona, sanoi tyttö, — minä kaitsen laumaani.\n\n— Laumaasi? Missä sen laidun sitten on? Täällähän on vain lunta ja\nkallioita.\n\n— Tunnetpa hyvin asiat! sanoi tyttö ja nauroi. — Tässä takana vähän\nalempana on kaunis laidunmaa. Siinä minun vuoheni syövät, minä kaitsen\nniitä huolellisesti. Yksikään ei pääse karkuun; se mikä on omaani,\npysyy omanani!\n\n— Oletpa sinä olevinasi! sanoi Ruudi.\n\n— Niinkuin sinäkin! sanoi tyttö.\n\n— Jos sinulla on maitoa, niin anna minulle, minun on sietämättömän jano.\n\n— Minulla on parempaakin kuin maito, sanoi tyttö. Saat sitä. Eilen tuli\ntänne matkustajia oppaineen, unohtivat tänne puoli pullollista viiniä,\njonka vertaista et koskaan ole maistanut. He eivät tule sitä hakemaan,\nminä en sitä juo. Juo sinä!\n\nJa hän toi viinin, kaasi sitä puumaljaan ja antoi Ruudille.\n\n— Se on hyvää! sanoi Ruudi. — En koskaan ole maistanut niin\nlämmittävää, niin tulista Viiniä! — Ja hänen silmänsä loistivat. Hänet\nvaltasi voima ja tulisuus, kaikki surut ja murheet tuntuivat haihtuvan:\npaisuva, terve ihmisluonto eli hänessä.\n\n— Mutta olethan sinä sittenkin koulumestarin Anette! huudahti hän —\nanna minulle suudelma.\n\n— Niin, anna sinä minulle tuo kaunis sormus, joka on sormessasi!\n\n— Kihlasormukseni!\n\n— Juuri se! sanoi tyttö ja kaasi viiniä maljaan, vei sen hänen\nhuulilleen, ja Ruudi joi.\n\nHänen vereensä virtasi elämän riemu, hänestä tuntui siltä kuin koko\nmaailma olisi ollut hänen — miksi kiusata itseään! Kaiken tarkoitus\non tuottaa meille nautintoa ja onnea. Elämän virta on riemun virta —\nantautua sen vietäväksi, se on autuutta. Hän katseli nuorta tyttöä,\nse oli Anette eikä kuitenkaan Anette, vielä vähemmin noidan hahmo,\nmiksi hän oli kutsunut sitä, jonka hän tapasi Grindelwaldin luona.\nTyttö täällä vuorella oli raikas kuin vastasatanut lumi, kukkea\nkuin alppiruusu ja kevyt kuin kemssin karitsa ja samalla kuitenkin\nluotu Aatamin kylkiluusta, ihminen niinkuin Ruudikin. Ja hän kietoi\nkäsivartensa hänen ympärilleen, katsoi hänen ihmeellisen kirkkaisiin\nsilmiinsä. Sitä kesti vain sekunnin ja sen kestäessä — niin,\nselittäkää se, lausukaa se meille sanoin: hengen vaiko kuoleman elämä\nhänet täytti? Kohosiko hän vai vaipuiko hän alas syvään, surmaavaan\njäänieluun, syvemmälle, yhä syvemmälle? Hän näki jääseiniä, jotka\nolivat kuin sinivihreää lasia, äärettömiä kuiluja ammotti ympärillä, ja\nvesi tippui, helisten kuin kellon soitto, ja samalla helmenkuultavana,\nhohtaen siintävänvalkeina liekkeinä. Jääneito suuteli häntä. Hän jäätyi\nselkäpiitä myöten niin että tuntui otsassa asti. Häneltä pääsi tuskan\nhuuto, hän riistäytyi irti, kompastui ja kaatui. Hänen silmissään\nmusteni, mutta hän avasi ne jälleen. Pahat voimat olivat pitäneet\npeliään.\n\nAlppityttö oli poissa, poissa suojaava maja, vesi virtasi alas\nalastonta kallioseinää, lunta oli yltympäriinsä. Ruudi värisi\nvilusta, läpimärkänä pintaa myöten, ja hänen sormuksensa oli poissa,\nkihlasormus, jonka Babette oli antanut. Hänen kiväärinsä oli lumessa\nhänen vierellään; hän otti sen, aikoi laukaista. Se ei lauennut.\nVetiset pilvet viipyivät kuin mitkäkin kiinteät lumimassat kuilussa,\nhuimaus vaani voimatonta saalistaan, ja hänen allaan syvässä kuilussa\nkajahteli ikäänkuin sinne olisi pudonnut kalliopaasia, murskaten ja\nvieden mukaansa kaiken, mikä yritti pidättää niiden menoa.\n\nMutta myllyllä istui Babette ja itki. Ruudi ei ollut käynyt siellä\nkuuteen päivään, Ruudi, joka oli väärässä ja jonka olisi pitänyt pyytää\nBabettelta anteeksi, sillä Babettehan rakasti häntä koko sydämestään.\n\n\nXIII.\n\nMyllärin talossa,\n\n— Kyllä noista ihmisistä on aika vastus, sanoi kamarikissa\nkyökkikissalle. — Nyt ovat Babetten ja Ruudin välit rikki. Tyttö itkee,\neikä poika suinkaan enää ajattele häntä.\n\n— Siitä minä en pidä, sanoi kyökkikissa.\n\n— En minä myöskään, sanoi kamarikissa, — mutta en rupea sitä\nsuremaankaan. Voihan Babette ruveta punaisen poskiparran rakastetuksi.\nHän ei ole käynytkään täällä sen jälkeen, kun hän yritti katolle.\n\nPahat voimat pitävät peliään meissä ja meidän ulkopuolellamme, siihen\njohtopäätökseen oli Ruudi tullut ja sitä ajatellut. Mitä olikaan\ntapahtunut hänessä ja hänen ympärillään tuolla ylhäällä vuorella?\nOlivatko ne näkyjä vaiko kuumehoureista unta? Hän ei ollut koskaan\nennen ollut kuumeessa eikä sairaana. Samalla kuin hän tuomitsi\nBabetten, oli hän luonut katsauksen omaan itseensä. Hän ajatteli\nsydämensä villiä metsästystä, kuumaa »Föhniä», joka siellä hiljan\noli raivonnut. Saattaisiko hän ripittää Babettelle kaikki, jokaisen\najatuksen, joka kiusauksen hetkellä saattoi kehittyä hänessä teoksi?\nHän oli kadottanut Babetten sormuksen ja juuri tämän menetyksen avulla\noli tyttö voittanut hänet takaisin. Saattoiko tyttö ripittää itsensä\nhänelle? Ruudin sydän oli pakahtumaisillaan, kun hän ajatteli häntä.\nNiin monet muistot nousivat: hän näki hänet ilmielävänä, hymyilevänä,\ntuon hylätyn lapsen. Moni rakkaudensana, jonka tyttö sydämensä\nkyllyydestä oli hänelle lausunut, välähti päivän pilkkeenä Ruudin\nsydämeen, ja pian vallitsi siellä täysi auringonpaiste mitä Babetteen\ntuli.\n\nHänen täytyi voida ripittäytyä Ruudille, ja hänen piti se tehdä.\n\nRuudi tuli myllylle. Ripittäytyminen alkoi: se alkoi suudelmalla ja\npäättyi siihen, että Ruudi oli vikapää, hänen suuri vikansa oli, että\nhän oli saattanut epäillä Babetten uskollisuutta, ja se oli miltei\nsietämätön teko hänen puoleltaan. Sellainen epäluulo, sellainen\nkiihtyminen saattoi syöstä heidät molemmat onnettomuuteen. Niin, aivan\nvarmaan! Ja sentähden piti Babette hänelle pienen saarnan. Se huvitti\ntyttöä itseään suuresti, ja se puki häntä erinomaisesti; siinä asiassa\nRuudi kuitenkin oli oikeassa, että kummitädin sukulainen oli suupaltti!\n\nBabette oli päättänyt polttaa sen kirjan, jonka englantilainen oli\nhänelle lahjoittanut; hän ei tahtonut omistaa siruakaan, joka saattoi\njohdattaa englantilaisen hänen mieleensä.\n\n- Nyt se on voitettu! sanoi kamarikissa. — Ruudi on taas täällä, he\nymmärtävät toisensa, ja se on suurinta onnea, sanovat he.\n\n— Minäpä kuulin yöllä, sanoi kyökkikissa, — rottien puhuvan, että\nsuurinta onnea on, kun saa syödä talikyntteliä ja nähdä edessään\npilaantunutta silavaa. Ketä tässä nyt uskoo, rottia vaiko kihlattuja?\n\n— Ei kumpaakaan! sanoi kamarikissa. — Se on aina varminta.\n\nRuudin ja Babetten suurin onni oli juuri koittamaisillaan, ihanin\npäivä, joksi sitä sanotaan, oli heidän edessään: hääpäivä.\n\nMutta häitä ei tultu viettämään Bexin kirkossa eikä myllärin talossa.\nKummitäti tahtoi, että häät vietettäisiin hänen luonaan ja että\nvihkiminen tapahtuisi Montreux’n kauniissa, pienessä kirkossa. Mylläri\nvaati, että hänen toivomukseensa suostuttaisiin, hän yksin tiesi, mitä\nkummitäti oli määrännyt vastanaineille. He tulisivat saamaan häneltä\nhäälahjan, joka kyllä oli tällaisen pienen myöntymisen arvoinen.\nPäivä oli määrätty. Jo edellisenä iltana heidän oli määrä matkustaa\nVilleneuve’iin, ehtiäkseen laivalla Montreux’hön niin ajoissa aamulla,\nettä kummitädin tyttäret ennättäisivät pukea morsiamen.\n\n— Täällä kai vietetään tupaantuliaiset, sanoi kamarikissa. — Muuten ei\nkoko juttu ole naukaisunkaan arvoinen.\n\n— Kyllä täällä tulee pidot! sanoi kyökkikissa. — On teurastettu\nankkoja, väännetty kyyhkysiltä niskat nurin ja kokonaisia kauriita\nriippuu seinällä. Hampaitani syhyy sitä katsellessa! Huomenna sitä\nsitten lähdetään matkalle.\n\nNiin, huomenna! Tänä iltana istuivat Ruudi ja Babette viimeisen kerran\nkihlattuina yhdessä myllyllä.\n\nUlkopuolella värisi alppihehku, iltakello soi, päivänsäteitten tyttäret\nlauloivat: paras tapahtuu!\n\n\nXIV.\n\nÖisiä näkyjä.\n\nAurinko oli laskenut, Rhônen laaksossa vaipuivat pilvet korkeitten\nvuorten väliin, tuuli puhalsi etelästä, Afrikan tuuli, alas korkeita\nalppeja, Föhn-tuuli, joka repi rikki pilvet. Ja kun tuuli oli mennyt\nmenojaan, tyyntyi hetkeksi kokonaan. Pilvien siekaleet vaappuivat\naavemaisina vilisevän Rhône-virran yläpuolella, vihreämetsäisten\nvuorten lomissa; niiden muodot muistuttivat alkumaailmojen merieläimiä,\nsamoin kuin ilmassa liitelevää kotkaa ja suon hyppiviä sammakkoja. Ne\nlaskeutuivat alas kiitävälle virralle ja purjehtivat sen pinnalla,\nsamalla kuitenkin purjehtien ilmassa. Virta kuljetti mukanaan kuusta,\njoka oli juurineen kiskoutunut maasta; sen tullessa muodostui Veteen\nkieriviä pyörteitä. Huimaus, — niitä oli useampiakin — kierteli\npiirissä eteenpäin syöksyvässä virrassa. Kuu paistoi vuorenhuippujen\nlumelle, tummiin metsiin ja valkeihin, oudonmuotoisiin pilviin, yön\nnäkyihin, luonnonvoimien henkiin. Vuoristolainen näki ne ikkunastaan,\nlaumoittain niitä purjehti tuolla alhaalla, jääneiden edellä. Hän\nsaapui jäätikkölinnastaan, hän istui hauraassa haahdessaan, maasta\nrevityn kuusen oksilla. Jäätikkövesi kuljetti häntä alas virtaa, aavaa\njärveä kohti.\n\n— Häävieraat tulevat! kuului laulunhuminana ilmasta ja vedestä.\n\nUlkona oli näkyjä, sisällä oli näkyjä. Babette näki ihmeellisen unen.\n\nHänestä tuntui siltä kuin hän olisi ollut naimisissa Ruudin kanssa\njo monta vuotta. Ruudi oli nyt kemssinpyynnissä, mutta Babette\noli kotona ja nuori englantilainen kultaisine poskipartoineen oli\nhänen luonaan vieraisilla. Hänen katseensa oli niin lämmin, hänen\nsanoissaan oli taikavoima, hän ojensi Babettelle käden ja Babetten\ntäytyi seurata häntä. He astelivat pois kotoa. Yhtämittaa alaspäin. Ja\nBabette tunsi sydämellään painon, joka kävi yhä raskaammaksi: se oli\nsynti Ruudia vastaan, synti Jumalaa Vastaan. Yhtäkkiä hän oli aivan\nyksinään, orjantappurat olivat repineet rikki hänen vaatteensa, hänen\nhiuksensa olivat harmaat, tuskissaan tuijotti hän ylöspäin, ja hän\nnäki tunturin syrjällä Ruudin. Hän ojensi kätensä Ruudia kohti, hän\nei uskaltanut kutsua eikä pyytää häntä, eikä se olisi auttanutkaan,\nsillä pian hän näki, ettei hän ollutkaan siinä, vaan ainoastaan hänen\nmetsästystakkinsa ja hattunsa. Ne riippuivat alppisauvan nenässä sillä\ntavalla kuin metsästäjien on tapana asettaa ne johtaakseen harhaan\nkauriita. Ja pohjattomassa tuskassa Babette vaikeroi: »Oi, olisinpa\nkuollut hääpäivänäni, onnellisimpana päivänäni! Herra Jumalani, se\nolisi ollut armoa, elämän onnea! Silloin olisi paras tapahtunut,\nparas mitä saattoi tapahtua sekä minulle että Ruudille! Kukaan ei\ntunne tulevaisuuttaan!» Ja kadotuksen tuskassa hän syöksyi syvään\ntunturikuiluun. Katkesi kieli, helähti surun ääni —!\n\nBabette heräsi, uni oli poissa, poissa mielestäkin, mutta hän tiesi\nnähneensä kauhean unen ja nähneensä unta nuoresta englantilaisesta,\njota hän ei moneen kuukauteen ollut nähnyt eikä ajatellut. Mahtoikohan\nhän olla Montreux’ssä? Tulisiko hän näkemään hänet häissä? Pieni\nvarjo liiti sirojen huulten yli, kulmakarvat menivät ryppyyn, mutta\npian puhkesi hymy huulille ja veitikka silmään. Aurinko paistoi niin\nkauniisti ulkona ja huomenna olivat hänen ja Ruudin häät.\n\nRuudi oli jo alhaalla arkihuoneessa, kun hän tuli sinne, ja pian\nlähdettiin Villeneuve’iin. Nuoret olivat niin onnelliset ja mylläri\nmyöskin; hän nauroi ja loisti parhainta tuultaan. Hän oli hyvä isä ja\nrehellinen sielu.\n\n— Nyt me olemme herroina talossa! sanoi kamarikissa.\n\n\nXV.\n\nLoppu.\n\nEi vielä ollut ilta, kun nuo iloiset ihmiset kaikki kolme saapuivat\nVilleneuve’iin ja söivät ateriansa. Mylläri istui piippuineen\nnojatuoliin ja otti pienet unet. Nuoret kihlatut astelivat käsikädessä\nulkopuolelle kaupunkia, ajotietä, pensaita kasvavien kallioiden alatse,\npitkin sinivihreän, syvän järven rantaa. Synkkä Chillon kuvasteli\nharmaita muurejaan ja raskaita tornejaan kirkkaassa vedessä. Pieni\nsaari ja sen kolme akaasiaa olivat vielä lähempänä; saari oli kuin\nkukkavihko järvessä.\n\n— Siellä mahtaa olla kaunista tuolla noin! sanoi Babette. Hänellä oli\ntaasen suuri halu päästä sinne, ja toivomus saattoi heti toteutua:\nrannassa oli vene, nuora, joka sitä piteli, oli helppo irroittaa. Ei\nnäkynyt ketään, jolta olisi voinut kysyä lupaa, ja niin he ottivat\nveneen muitta mutkitta. Ruudi kyllä osasi soutaa.\n\nAirot tarttuivat kuin kalan evät taipuisaan veteen — vesihän on niin\ntaipuisaa ja kuitenkin niin voimakasta, se on sekä kokonainen selkä,\njoka voi kantaa, että suu, joka voi niellä; vesi hymyilee kuin itse\nhempeys ja samalla se kauhistuttavassa voimassaan saattaa murskata.\nVanavesi seurasi kohisten venettä, joka muutamassa minuutissa toi\nmolemmat nuoret saarelle, missä he astuivat maihin. Täällä oli tilaa\nvain sen verran että he juuri olisivat voineet tanssia.\n\nRuudi pyöräytti Babettea pari kolme kertaa, ja sitten he asettuivat\npienelle penkille riippuvien akaasioiden alle, katselivat toisiaan\nsilmiin, painoivat toistensa käsiä, ja heidän ympärillään säteili koko\nmaailma laskevan auringon loistossa. Kuusimetsät vuorilla kävivät\nsinipunertaviksi niinkuin kukkiva kanerva, ja siinä, missä puut\nloppuivat ja kallio alkoi, hehkui se ikäänkuin tunturi olisi ollut\nläpikuultava. Pilvet taivaalla loistivat kuin punainen tuli, koko järvi\noli yhtenä ainoana raikkaana, hohtavana ruusunlehtenä. Sitä mukaa\nkuin varjot kohosivat ylös Savoien lumipeitteisiä vuoria, kävivät ne\ntummansinisiksi, mutta korkein huippu hehkui kuin punainen laava. Se\nviittasi vuorten muodostumisen aikuiseen hetkeen, jolloin nämä massat\nhehkuvina kohentuivat maan povesta eivätkä vielä olleet sammuneet.\nTällaista alppihehkua eivät Ruudi ja Babette koskaan tietäneet\nnähneensä. Lumipeittoinen Dent du Midi hohti kuin täysikuun kehrä tämän\nnoustessa taivaanrannan takaa.\n\n— Näin paljon kauneutta, näin paljon onnea! sanoivat molemmat nuoret.\n\n— Enempää ei maailma voi minulle antaa! sanoi Ruudi. — Sellainen\niltahetki kuin tämä on ihan kokonainen elämä! Kuinka usein minä\nolenkaan tuntenut onnea, kuten nytkin tunnen, ja ajatellut: jos kaikki\nnyt loppuisi, niin kuinka onnellinen olisikaan elämäni nyt ollut,\nkuinka siunattu onkaan tämä maailma! Ja päivä päättyi, mutta uusi alkoi\ntaasen, ja se tuntui minusta vieläkin kauniimmalta. Jumala on sentään\nsanomattoman hyvä, Babette!\n\n— Minä olen niin onnellinen! sanoi tyttö.\n\n— Enempää ei maailma voi minulle antaa! huudahti Ruudi.\n\nJa iltakellot soivat Savoien vuorilta, Sveitsin vuorilta.\nKullanhohteessa kohosi lännessä tummansininen Jura.\n\n— Jumala antakoon sinulle ihanimman ja parhaimman! huudahti Babette.\n\n— Sen hän antaa! sanoi Ruudi. — Huomenna minulla on se! — Huomenna sinä\nolet omani, oma pieni suloinen vaimoni!\n\n— Vene! huusi Babette samassa.\n\nVene, jolla heidän piti päästä takaisin, oli irtautunut ja ajelehti\npois saaresta.\n\n— Minä noudan sen! sanoi Ruudi, heitti yltään takin, riisui jalastaan\nsaappaat, hyppäsi järveen ja kiirehti venettä kohti.\n\nKylmää oli vuorijäätikön kirkas, sinivihreä vesi syvässä järvessä.\nRuudi katsahti siihen — yksi ainoa katse, ja hän oli näkevinään\nkultasormuksen kierivän, välkkyvän ja säteilevän. Hän ajatteli\nkadotettua kihlasormustaan, ja sormus suureni suurenemistaan,\nmuodosti säkenöivän piirin. Keskellä tätä piiriä loisti kirkas\njäätikkö. Ympärillä ammotti äärettömiä, syviä kuiluja ja vesi\nputoili helisten kuin kellosoitin ja hehkui sinertävin liekein.\nYhdessä silmänräpäyksessä hän näki, mitä meidän täytyy sanoa monin\npitkin sanoin: ilmielävinä seisoi siellä tuijottavin silmin ja suut\nhymyssä nuoria metsästäjiä ja nuoria tyttöjä, miehiä ja naisia, jotka\nkerran olivat vaipuneet jäätikön kuiluihin, ja syvällä heidän allaan\nkuului hautautuneista kaupungeista kirkonkellojen soitto. Seurakunta\npolvistui kirkonholvien alla, jääkappaleet olivat urkujen pilleinä,\nvuorivirta soitti urkuja. Jääneito istui pohjassa, joka oli kirkas ja\nläpikuultava; hän ojentui Ruudia kohti, suuteli hänen jalkojaan. Ja\nläpi Ruudin jäsenten kulki kuoleman kylmyys, sähkö-isku — jää ja tuli.\nLyhyessä kosketuksessa ei voi erottaa kummasta on kysymys.\n\n— Minun, minun! kajahti hänen sisässään ja hänen ulkopuolellaan. —\nMinä suutelin sinua, kun sinä olit pieni, suutelin sinun suutasi! Nyt\nsuutelen sinun varvastasi ja sinun kantapäätäsi — minun olet kokonaan!\n\nJa Ruudi katosi kirkkaaseen, siniseen veteen.\n\nOli aivan hiljaista. Kirkonkellot lakkasivat soimasta, viimeiset äänet\nkatosivat yhtaikaa kuin punapilvien hohde.\n\n— Minun sinä olet! kajahti syvyydestä. — Minun sinä olet! kajahti\nylhäältä äärettömyydestä.\n\nIhanaa on lentää rakkaudesta rakkauteen, maasta taivaaseen.\n\nKatkesi kieli, helähti surun ääni, kuolon jääsuudelma vei voiton\nkatoavasta. Alkusoitto päättyi, jotta elämän näytelmä saattaisi alkaa,\nepäsointu sulaa soinnuksi.\n\nSanotko tätä surulliseksi tarinaksi?\n\nBabette-raukka! Hänelle se oli kauhun hetki. Vene ajelehti yhä kauemma.\nMaissa ei kukaan tietänyt, että morsiuspari oli pienellä saarella.\nIlta pimeni pimenemistään, pilvet alenivat yhä alemmaksi, tuli pimeä.\nYksin, epätoivoissaan vaikeroiden seisoi tyttö siinä. Jumalanilma\noli tulossa, salamat välkähtelivät yli Jura-vuorten, Sveitsinmaan ja\nSavoien. Joka kulmalta seurasi salama salamaa, jyrinä jyrinää, niiden\nvyöryt sulivat yhteenᵣ sitä kesti minuuttikausia. Salamat kävivät\npian auringonpaisteen karvaisiksi, saattoi nähdä jokaisen yksityisen\nviinipuun niinkuin keskipäivällä, ja heti senjälkeen murjotti musta\npimeys taasen yli maan. Salamat muodostivat nauharuusuja, valuvia\nmassoja, murtoviivakuvioita, iskivät sinne tänne järveen. Ne\nvälähtelivät joka puolella, ja kaiun pauhu pani jyrinän kasvamaan\nkaksinkertaiseksi. Maalla vedettiin veneitä rannalle. Kaikki elävät\nolennot hakivat suojaa. Ja nyt ryöppysi sade taivaasta.\n\n— Missähän Ruudi ja Babette ovat tässä jumalanilmassa! sanoi mylläri.\n\nBabette istui kädet ristissä, pää painuneena polvea vasten, tuskan\nhuudoista ja Valituksesta mykkänä.\n\n— Syvässä vedessä, puhui hän itsekseen, — syvällä alhaalla hän on,\nniinkuin silloin jäätikön alla!\n\nHänen mieleensä johtui, mitä Ruudi oli kertonut äitinsä kuolemasta\nja pelastuksestaan, kun hänet miltei ruumiina nostettiin jäätikköjen\nkuiluista.\n\n— Jääneito on taasen ottanut hänet!\n\nTaasen välähti salama, häikäisevänä kuin auringonpaiste valkealla\nlumella. Babette karkasi pystyyn: vesi kohoutui tällä hetkellä hohtavan\njäätikön tavoin, jääneito seisoi siinä majesteettisena, sinisen\nkalpeana, hohtavana, ja hänen jaloissaan oli Ruudi ruumiina.\n\n— Minun! sanoi hän ja taasen vallitsi yö ja pimeys ja tulviva sade.\n\n— Kauheaa! vaikeroi Babette. — Miksi hänen pitikään kuolla juuri kun\nmeidän onnemme päivä oli tullut! Jumala, valaise minun järkeäni; minä\nhaparoin sinun kaikki valtasi ja viisautesi helmassa.\n\nJa Jumala valaisi hänen sydäntään. Hän sai ajatuksen välähdyksen, hän\nlöysi armon säteen: viimeöinen uni välähti ilmielävänä hänen mieleensä.\nHän muisti sanat, jotka hän oli lausunut: toivomuksensa, että parhain\ntapahtuisi hänelle ja Ruudille.\n\n— Voi minua! Oliko se synnin siemen minun sydämessäni? Oliko minun\nuneni tulevaisuuden elämä, jonka jänne minun pelastuksekseni täytyi\nkatkaista? Minua kurjaa! Vaikeroiden hän istui pilkkopimeässä yössä.\nSen syvässä hiljaisuudessa luuli hän vielä kuulevansa Ruudin sanat,\nviimeiset, jotka hän täällä lausui: »Suurempaa onnea ei maailma voi\nminulle antaa!» Ne olivat soineet riemun kylläisyydessä, ne toistettiin\ntuskan vallassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn kulunut pari vuotta. Järvi hymyilee, rannat hymyilevät. Viinipuussa\nversoo paisuvia rypäleitä, höyrylaivat kiitävät ohi liehuvin lipuin,\nhuvipurret liitävät, molemmat purjeet pullistuen kuin valkeat perhoset,\nyli vesikuvastimen. Rautatie on avattu kulkemaan läpi Chillonin, se\nmenee kauas Rhônen laaksoon. Joka asemalla astuu laiturille vieraita,\nhe tulevat punakantisine matkakirjoineen ja lukevat mitä nähtävyyksiä\non katseltava. He käyvät Chillonissa, he näkevät järvessä pienen\nsaaren, jolla kasvaa kolme akaasiapuuta, ja lukevat kirjasta kuvauksen\nmorsiusparista, joka vuonna 1865 eräänä iltana lähti sinne, sulhasen\nkuolemasta, ja »vasta seuraavana aamuna kuultiin rannalle morsiamen\nepätoivoinen huuto».\n\nMutta matkakirja ei kerro mitään Babetten hiljaisesta elämästä isänsä\nluona, ei myllyllä — siellä asuu nyt vieraita —, vaan kauniissa talossa\nlikellä asemaa. Siellä hän vielä monena iltana katselee ikkunasta\nkastanjapuiden latvojen yli lumivuoria, missä Ruudi kerran temmelsi.\nHän näkee illoin alppihehkun; auringon lapset leiriytyvät silloin sinne\nylhäälle ja kertaavat laulua matkamiehestä, jolta pyörremyrsky riisti\nvaipan, vieden sen pois: se vei vaipan, mutta ei miestä.\n\nRuusujen hohde viipyy vuorten lumella, ruusujen hohde viipyy joka\nsydämessä, mitä elävöittää ajatus: Jumala sallii parhaimman tapahtua\nmeille! Mutta sitä ei aina ilmoiteta meille, niinkuin se ilmoitettiin\nBabettelle hänen unessaan.\n\n\n\n\nPERHONEN\n\n\nPerhonen tahtoi saada rakastetun. Tietysti hän tahtoi saada jonkun\nkukkasen siksi, oikein pienen ja soman. Hän katseli niitä: jokainen\nistui hiljaa ja sävyisänä varrellaan, niinkuin neitoselle sopii, kun\nhän ei ole kihloissa. Mutta täällä oli niin monta tarjolla, valinta\noli vaikea; sellainen ei miellyttänyt perhosta, ja niin hän lensi\npäivänkakkaran luo. Ranskalaiset kutsuvat sitä Margareetaksi, he\ntietävät, että se osaa ennustaa, ja niinhän se osaakin, kun rakastuneet\nnyppivät siitä lehden toisen jälkeen ja jokaisen kohdalla kysyvät\nrakastetustaan: »sydämestäkö? — väkinäisesti? — rakastaako paljon? —\naivan vähän? — eikö ensinkään?» tai muuta sellaista. Jokainen kysyy\nomalla kielellään. Perhonenkin tuli kysymään. Hän ei nyhtänyt pois\nlehtiä, mutta hän suuteli jokaista, arvellen, että hyvyydellä päästään\npisimmälle.\n\n— Suloinen Margareetta Päivänkakkara! sanoi hän. — Te olette viisain\nvaimo kaikista kukista. Te osaatte ennustaa. Sanokaapa: saanko minä\nsen tai sen? Ja kenen minä saan? Kun minä sen tiedän, lennän oikopäätä\nkosimaan.\n\nMutta Margareetta ei vastannut. Hän ei kärsinyt, että perhonen oli\nkutsunut häntä vaimoksi, sillä hänhän oli neitonen ja silloin ei ole\nmikään vaimo. Perhonen kysyi toisen kerran ja hän kysyi kolmannen\nkerran, ja kun ei hän saanut yhtään sanaa vastaukseksi, niin ei hän\nenää viitsinyt kysyä, vaan lensi muitta mutkitta kosimaretkelle.\n\nOli varhainen kevät; lumikelloja ja krokuksia oli yllinkyllin.\n\n— Ne ovat hyvin herttaisia, sanoi perhonen, — herttaisia pieniä\nrippikoululaisia. Mutta hiukan liian nuoria. Nuorten miesten tapaan\nhaki hän hiukan vanhempia neitosia. Sen jälkeen hän lensi vuokkojen\nluo. Ne olivat hänen mielestään liian karvaita, orvokit hiukan liian\nhaaveellisia, tulpaanit liian loisteliaita, pääsiäisliljat liian\nporvarillisia, lehmuskukat liian pieniä ja niillä oli niin suuri suku.\nOmenankukathan olivat aivan ruusujen näköisiä, mutta ne kukoistivat\ntänään ja varisivat huomenna, heti kun tuuli puhalsi; siitä olisi\ntullut liian lyhyt avioliitto, arveli hän. Herneenkukka miellytti\neniten, se oli punainen ja valkea, se oli herkkä ja hento, kuului\nniihin kodin tyttöihin, jotka ovat hauskan näköiset ja kuitenkin\nkelpaavat keittiöihin; Hän oli juuri kosimaisillaan häntä, mutta\nsamassa hän näki vierellä riippuvan herneenpalon, jonka kärjessä oli\nkuihtunut kukka.\n\n— Kuka tuo on? kysyi hän.\n\n— Se on sisareni, sanoi herneenkukka.\n\n— Te tulette saman näköiseksi myöhemmin! ja perhonen pelästyi ja lensi\ntiehensä.\n\nKaprifolioita riippui aidan yli. Niitä neitoja oli yllinkyllin, heillä\noli pitkät, haikeat kasvot ja keltainen pinta. Sentapaisista ei hän\npitänyt. Niin, mutta mistä hän oikeastaan piti? Kysypä häneltä!\n\nKevät meni, kesä meni, ja niin tuli syksy: pitemmälle ei hän ollut\npäässyt. Kukkaset pukeutuivat mitä kauniimpiin vaatteisiin, mutta\nmitäpä se auttoi, niiltä puuttui tuore, tuoksuva nuoruuden mieli.\nJuuri tuoksua kaipaa sydän iän karttuessa, eikä georgineissa ja\npoppeliruusuissa juuri ollut erikoisesti tuoksua. Nyt läksi perhonen\nnurmikkoon mintun luo.\n\n— Sillä tosin ei ole mitään kukkaa, mutta koko kasvi on kukka, tuoksuu\nkiireestä kantapäähän asti, jokaisessa sen lehdessä on kukkasen tuoksu.\nHänet minä otan!\n\nJa sitten hän vihdoin viimein kosi.\n\nMutta minttu seisoi mykkänä ja jäykkänä ja vihdoin viimein se sanoi:\n\n— Ystävyyttä, mutta ei sen enempää! Minä olen vanha ja te olette vanha,\nme voimme erittäin hyvin elää toisiamme varten, mutta naimisiin — ei!\nÄlkäämme ruvetko narreiksi vanhoilla päivillämme!\n\nJa niin ei perhonen saanut ketään. Hän oli hakenut liian kauan, eikä\nniin pidä tehdä. Perhosesta tuli vanhapoika, niinkuin sanotaan.\n\nOli myöhäinen syksy, räntää ja sadetta. Kylmänä puhalsi tuuli vanhojen\npajujen selkää pitkin, niin että natisi. Ei ollut hauska lentää\nulos kesävaatteissa — silloin olisi saanut muuta ajattelemista kuin\nrakkautta.- Mutta perhonen ei lentänytkään ulkona — se oli sattumalta\nsisällä, missä tuli paloi uunissa ja oli oikein kesäisen lämmintä.\nHän saattoi elää, mutta »eläminen ei riitä», sanoi hän, »täytyy olla\npäivänpaistetta, vapautta ja pieni kukkanen!»\n\nJa hän lensi ruutua vasten, häntä katseltiin, häntä ihailtiin ja\nhänet pistettiin neulaan, siihen laatikkoon, missä harvinaisuudet\nsäilytettiin; enempää ei hänen puolestaan voitu tehdä.\n\n— Nyt minäkin istun varrenpäässä, niinkuin kukkaset! sanoi perhonen. —\nErittäin miellyttävää se ei kuitenkaan ole. Se on muuten aivan samaa\nkuin jos olisi naimisissa: ei pääse mihinkään! Ja sillä hän lohdutti\nitseään.\n\n— Se on huono lohdutus, sanoivat huoneen ruukkukukkaset.\n\n— Mutta ruukkukasveihin ei voi oikein uskoa, arveli perhonen, — he\nseurustelevat liian paljon ihmisten kanssa.\n\n\n\n\nPSYKE.\n\n\nPäivän koitteessa loistaa punaisessa ilmassa suuri tähti, aamun\nkirkkain tähti. Sen säde väräjää valkealla seinällä, ikäänkuin\nse tahtoisi siihen kirjoittaa, mitä se tietää kertoa, mitä se\nvuosituhansien aikana on nähnyt eri paikoilla meidän kierivää\nmaapalloamme.\n\nKuulepa yksi sen tarinoista!\n\nTässä äskettäin — tähdellä »äskettäin» merkitsee meille ihmisille\n»vuosisatoja sitten» — seurasivat säteeni erästä nuorta taiteilijaa.\nTämä tapahtui paavin kaupungissa, Rooman maailmankaupungissa. Paljon\non siellä aikojen kuluessa tapahtunut muutoksia, mutta ei niin nopeaan\nkuin ihmishahmo muuttuu lapsesta vanhukseksi. Keisaripalatsi oli,\nniinkuin vielä tänäänkin, raunioina. Kaatuneiden marmoripilarien\nkeskellä ja autioissa kylpylöissä, joiden seinissä nähtiin jäännöksiä\nkultauksesta, kasvoi viikunapuu ja laakeripuu. Colosseum oli rauniona.\nKirkonkellot soivat, vihkisavu tuoksui, kirkkokulkueet kiersivät\nkynttilöineen ja loistavine baldakineineen katuja. Täällä vallitsi\nkirkollinen pyhyys, ja taide oli korkea ja pyhä. Roomassa eli maailman\nsuurin maalari Rafael, täällä eli aikakauden ensimmäinen kuvanveistäjä\nMichelangelo. Itse paavi suosi heitä molempia, kunnioitti heitä\nkäymällä heitä tervehtimässä. Taide sai osakseen tunnustusta, sitä\nkunnioitettiin ja siitä maksettiin. Mutta kaikkea suurta ja oivallista\nei silti huomata eikä tunneta.\n\nPienen matalan kadun varrella oli vanha talo; se oli kerran ollut\ntemppeli. Täällä asui nuori taiteilija. Köyhä hän oli, tuntematon hän\noli. Niin, olihan hänellä tosin nuoria ystäviä, nuoria mieleltään,\ntoiveiltaan ja ajatuksiltaan, taiteilijoita hekin. He sanoivat hänelle,\nettä hänellä oli runsaat lahjat ja suuri kyky, mutta hän oli narri,\nhän kun ei koskaan uskonut niihin. Hänhän aina särki kaikki mitä oli\nsavesta muovaillut, hän ei koskaan ollut tyytyväinen, ei koskaan saanut\nmitään valmiiksi, ja valmista ihmisen täytyy saada käsistään, jotta se\nnähtäisiin, tunnustettaisiin ja tuottaisi rahaa.\n\n— Sinä olet uneksija! sanoivat he. — Se on sinun onnettomuutesi.\nMutta se johtuu siitä, ettet vielä ole elänyt, et maistanut elämää,\net nauttinut siitä suurin, tervein siemauksin, niinkuin siitä pitää\nnauttia. Juuri nuoruudessa ihminen voi ja hänen tulee sukeltautua\nkokonaan elämään! Suuri mestari Rafael, jota paavi kunnioittaa ja\nmaailma ihailee, hän kasaa eteensä viiniä ja leipää!\n\n— Hän syö samalla suuhunsa koko porvarivaimon, kauniin Fornarinan!\nsanoi Angelo, hauskimpia ystäviä nuorten joukossa.\n\nNiin, kaikillahan heillä oli niin paljon sanottavaa nuoruutensa\nja järkensä mukaisesti. He tahtoivat nuorta taiteilijaa kanssaan\nhuvituksiin, hurjisteluihin — hulluuksiksi niitä myöskin olisi voinut\nsanoa. Ja hetkittäin hän tunsi halua siihen. Hänen verensä oli kuuma,\nmielikuvitus väkevä, hän saattoi yhtyä iloiseen puheluun, ääneen nauraa\nmuiden mukana. Ja kuitenkin haihtui hänen silmissään aamun sumujen\ntavoin se, mitä he kutsuivat »Rafaelin hauskaksi elämäksi», kun hän\nnäki, mikä jumalallinen loisto säteili suuren mestarin kuvista. Ja hän\nviipyi Vatikaanissa kauneusluomien edessä, joita mestarit vuosituhansia\nsitten olivat muovailleet marmorilohkareista. Silloin hänen rintansa\npaisui, hän tunsi jotain äärettömän korkeaa, pyhää, kohottavaa,\nsuurta ja hyvää, ja hän toivoi voivansa veistää marmorista sellaisia\nteoksia. Hän tahtoi luoda kuvan siitä, mikä hänen sydämessään kohosi\näärettömyyttä kohti, mutta miten, missä muodossa? Pehmeä savi taipuili\nhänen sormissaan kauneusmuodoiksi, mutta päivää myöhemmin hän, niinkuin\naina, särki mitä oli tehnyt.\n\nEräänä päivänä hän astui ohi rikkaan palatsin, jommoisia Roomassa\non monta. Hän pysähtyi suuren avonaisen portin eteen ja näki\nveistoksilla koristetun pylväskäytävän sulkevan keskelleen pienen\npuutarhan, joka oli täpötäynnä mitä ihanimpia ruusuja. Suuret valkeat\nkallakukat vihreine, mehevine lehtineen nousivat marmorialtaasta,\nmissä vesi kirkkaana lirisi. Ja siitä ohi liiti olento, nuori\ntyttö, ruhtinaallisen talon tytär, niin hentona, niin kevyenä, niin\nihanaisena! Sellaista naista ei hän ikänä ollut nähnyt. Oli sentään!\nRafaelin maalaamana, Psykeä esittävänä eräässä Rooman palatsissa. Niin,\nsiellä hän oli maalattuna, täällä hän kulki elävänä.\n\nHänen ajatuksissaan ja sydämessään neito eli. Ja hän meni kotiin\nköyhään huoneeseensa ja muovaili saveen Psyken. Siinä oli tuo rikas\nnuori roomatar, tuo aatelissyntyinen nainen, ja ensi kerran katseli hän\ntyytyväisenä työtään. Sillä oli merkitystä, se oli hän. Ja ystävät,\njotka näkivät veistoksen, riemuitsivat äänekkään iloisina. Tämä teos\nilmaisi hänen suuruutensa taiteilijana, minkä he ennemminkin olivat\ntunnustaneet — nyt oli maailman tunnustettava se!\n\nSavi tosin on lihakasta ja elävää, mutta siinä ei ole marmorin\nvalkeutta eikä kestävyyttä. Marmorilohkareessa täytyi tämän Psyken\nherätä eloon, ja tuon kallisarvoisen marmorikappaleenhan hän omisti, se\noli jo vuosikausia hänen vanhempiensa omaisuutena virunut pihamaalla.\nPullonsirpaleita, saksankuminoita, artisokan jätteitä oli kasaantunut\nsen päälle liaten sitä, mutta sisältä se oli kuin vuoren lumi. Tästä\ntuli Psyken kohota esiin.\n\nEräänä päivänä tapahtui —- niin, kirkas tähti ei kerro siitä mitään,\nse ei nähnyt sitä, mutta me tiedämme sen — kapealle pienelle kadulle\nsaapui ylhäinen roomalainen seurue. Vaunut pysähtyivät jonkun matkan\npäähän, seurue tuli katsomaan nuoren taiteilijan työtä, se oli jossakin\ntilaisuudessa kuullut siitä. Ja kutka olivat nuo ylhäiset vieraat?\nNuori mies raukka — liian onnelliseksi nuoreksi mieheksi häntä myöskin\nolisi voinut sanoa! Nuori tyttö itse seisoi täällä huoneessa ja kuinka\nhän hymyili, kun hänen isänsä lausui sanat: »Siinähän sinä olet\nilmielävänä!» Sitä hymyä ei saata muovata, eikä sitä katsetta kuvata,\ntuota kummallista katsetta, jonka hän loi nuoreen taiteilijaan. Se\nkatse nosti, aateloi ja — murskasi.\n\n— Psyke on hakattava marmoriin! sanoi rikas herra. Ja ne olivat elämän\nsanoja kuolleelle savelle ja raskaalle marmoripaadelle. Ne olivat\nmyöskin elämän sanoja ihastuneelle nuorelle miehelle. — Kun työ on\nvalmis, ostan minä sen! sanoi ruhtinaallinen herra.\n\nUusi aika tuntui koittaneen köyhässä työpajassa. Siellä loisti ilo\nja elämä, siellä tuli kiire. Loistava aamutähti näki, kuinka työ\nedistyi. Itse savikin oli nyt saanut ikäänkuin hengen, kun tyttö oli\nkäynyt täällä: se taipui ikäänkuin kirkastuneessa kauneudessa tutuiksi\npiirteiksi.\n\n— Nyt minä tiedän, mitä elämä on! riemuitsi taiteilija. — Se on\nrakkautta, se on kohoutumista ihanuuteen, haltioitumista kauneudessa!\nSe, mitä ystävät kutsuvat elämäksi ja nautinnoksi, on alennusta, on\nkuplia käyvän sakan pinnalla — ei puhdasta, taivaallista alttariviiniä,\nvihkimystä elämään!\n\nMarmoripaasi nostettiin maasta, taltta hakkasi pois suuria palasia.\nMitattiin, pantiin pisteitä ja merkkejä, suoritettiin käsityö.\nVähitellen muodostui kivi ruumiiksi, kauneushahmoksi, Psykeksi,\nihanaiseksi kuin Jumalan kuva tuossa nuoressa naisessa. Raskas kivi\nmuuttui liiteleväksi, tanssivaksi, ilmavaksi: se oli nuori Psyke,\nhuulillaan taivaallisen viaton hymy, sellaisena kuin se oli kuvastunut\nnuoren kuvanveistäjän sydämessä.\n\nTähti ruusunkarvaisen aamun taivaalla näki tämän ja ymmärsi täydelleen\nmitä liikkui nuoren miehen mielessä, ymmärsi miksi väri hänen\nposkillaan vaihteli, ymmärsi hänen silmiensä väikkeen hänen luodessaan\nteostaan, tuodessaan esiin mitä Jumala oli antanut.\n\n— Sinä olet Kreikan-aikaisten mestarien veroinen! sanoivat ihastuneet\nystävät. — Pian ihailee koko maailma Psykeäsi.\n\n— Minun Psykeäni! toisti hän. — Minun! Niin, minun omakseni hänen pitää\ntulla! Minä olen taiteilija samoinkuin nuo suuret vainajat! Jumala\non suonut minulle armolahjan, nostanut minut korkealle niinkuin tuon\naatelissyntyisen.\n\nJa hän vaipui polvilleen, itki, kiittäen Jumalaa — ja unohti jälleen\nHänet tytön tähden, hänen marmorikuvansa, Psyke-hahmon tähden, joka\nseisoi hänen edessään kuin lumesta veistettynä, punastuen aamun\nauringossa.\n\nHän tahtoi nähdä hänet todellisuudessa, tuon elävän, liitelevän\nneidon, jonka sanat kaikuivat kuin musiikki. Hän saattoi lähteä\nviemään rikkaaseen taloon tietoa siitä, että marmori-Psyke oli\nvalmistunut. Hän tuli sinne, kulki läpi avonaisen pihan, missä\ndelfinit pärskyttivät vettä marmorialtaassa, missä kallat kukkivat ja\nraikkaat ruusut versoivat. Hän astui suureen, korkeaan eteishalliin,\njonka värikkäitä seiniä ja kattoa vaakunat ja kuvat koristivat.\nKoreapukuiset palvelijat kulkivat ylvästellen kuin hevoset kulkusissa\nja hela valjaissa, astellen edestakaisin. Toiset olivat laiskoina\nja ylimielisinä heittäytyneet sirosti veistetyille puupenkeille; he\ntuntuivat olevan talon herroja. Hän sanoi asiansa ja hänet johdettiin\nylös kiiltävien marmoriportaitten pehmeitä mattoja. Veistokuvia oli\nkahden puolen. Häntä vietiin läpi komeiden huoneiden, joissa oli kuvia\nja hohtavia mosaikkipermantoja. Tämä upeus ja loisto pyrki salpaamaan\nhengitystä, mutta pian se taasen tuli keveäksi: vanha ruhtinaallinen\nherra vastaanotti hänet lempeästi, miltei sydämellisesti, ja kun\nhe olivat puhuneet asiansa loppuun, pyysi hän hyvästi jättäessään\ntaiteilijaa käymään nuoren signoran puheilla — tämäkin tahtoi nähdä\nhänet. Palvelijat kuljettivat hänet komeitten huoneitten ja salien läpi\nsignoran kamariin, missä tämä oli komeutena ja loistona.\n\nSignora puhui taiteilijalle: ei yksikään miserere, ei mikään\nkirkkolaulu olisi voinut siinä määrin hellyttää sydäntä, korottaa\nsielua. Taiteilija tarttui hänen käteensä, painoi sen huuliaan vasten.\nYksikään ruusu ei ole niin pehmeä, mutta tästä ruususta syöksähti\ntuli, tuli, joka meni hänen lävitseen, hurmio. Hänen huuliltaan tulvi\nsanoja; hän ei itsekään tietänyt siitä — tietääkö kraateri syöksevänsä\ntulikuumaa laavaa? Hän ilmaisi neidolle rakkautensa. Tyttö seisoi hänen\nedessään ymmällään, loukkaantuneena, ylpeänä, ja hänen huulillaan oli\nhymy, niin, kasvoissa oli ilme, ikäänkuin hän äkkiä olisi koskettanut\nmärkää, niljaista sammakkoa. Hänen poskensa olivat punaiset, huulet\nkalpenivat, hänen silmänsä olivat tulta ja samalla mustat kuin pimeä yö.\n\n— Mieletön! sanoi hän — Pois, alas! Ja hän käänsi taiteilijalle\nselkänsä. Kauneuskasvoissa oli sama ilme kuin kivettyneissä\nkäärmehiuksisissa kasvoissa.\n\nVoimattomana, elottomana esineenä tuli taiteilija alas kadulle.\nKuin unessa käyden saapui hän kotiin ja heräsi raivoon ja tuskaan,\ntarttui vasaraansa, nosti sen korkealle ilmaan ja aikoi murskata\nkauniin marmorikuvan. Mutta tässä mielentilassaan ei hän huomannut\nAngelo-ystävää, joka seisoi aivan hänen vieressään ja tarttui lujin\nottein hänen käsivarteensa.\n\n— Oletko tullut hulluksi? Mitä sinä teet?\n\nHe painiskelivat; Angelo oli väkevämpi ja läähättäen heittäytyi nuori\ntaiteilija tuolille.\n\n— Mitä on sitten tapahtunut? kysyi Angelo. — Rauhoitu! Puhu!\n\nMutta mitä hän saattoi puhua? Mitä hän saattoi sanoa? Ja kun ei Angelo\nvoinut saada häntä puhelemaan, jätti hän kysymykset sikseen.\n\n— Veresi käy sakeaksi tuossa iankaikkisessa uneksimisessa. Ole toki\nihminen niinkuin me muut äläkä elä ihanteissa. Niihin ihminen sortuu!\nOta pieni viinihumala, niin nukut hyvin, anna korean tytön ruveta\ntohtoriksesi! Campagnan tyttö on yhtä kaunis kuin marmorilinnan\nprinsessa. Molemmat ovat Eevan tyttäriä, eikä paratiisissa voi erottaa\ntoista toisesta. Seuraa sinä ystävääsi Angeloa. Minä olen enkelisi,\nelämän enkeli. Tulee aika, jolloin vanhenet, ruumis riutuu ja jonakin\nkauniina, aurinkoisena päivänä, kun kaikki hymyilee ja riemuitsee,\nmakaat sinä kuihtuneena kortena, joka ei enää kasva. En usko mitä papit\nsanovat, että haudan takana on elämää. Se on kaunis mielikuva, lapsille\nsoveltuva satu, joka kyllä huvittaa, kun voi kuvitella sitä todeksi.\nMinä en elä mielikuvituksissa, vaan todellisuudessa. Lähde mukaan,\nrupea ihmiseksi.\n\nJa hän otti taiteilijan mukaansa, tällä hetkellä hän saattoi sen tehdä.\nTuli paloi nuoren taiteilijan veressä, hänen sielussaan oli tapahtunut\nmuutos, hän halusi riistäytyä irti kaikesta vanhasta, kaikesta siitä,\nmihin oli tottunut, riistäytyä irti omasta vanhasta itsestään, ja hän\nseurasi tänään Angeloa.\n\nRooman laidalla oli osteria, jossa taiteilijoiden oli tapana käydä.\nSe oli rakennettu vanhan kylpyhuoneen raunioiden sisään, suuria\nkeltaisia sitruunia riippui tummien, kiiltävien lehvien välissä,\nosittain peittäen vanhan punertavankeltaisen muurin. Osteria sijaitsi\nsyvässä holvissa, miltei kuin raunion sisällä rotkossa. Lamppu\npaloi jumalanäidin kuvan edessä. Takassa loimusi suuri tuli, siellä\npaistettiin, keitettiin ja käännettiin vartaita. Ulkopuolella oli\nsitruuna- ja laakeripuiden alla pari katettua pöytää.\n\nIloiten ja riemuiten ottivat ystävät vastaan nämä molemmat. Syötiin\nvähän, juotiin paljon, se toi hyvän tuulen. Laulettiin ja soitettiin\nkitaraa, saltarello helisi, ja alkoi iloinen karkelo. Pari nuorta\nroomalaistyttöä, joita nuoret taiteilijat olivat käyttäneet mallina,\ntuli mukaan tanssiin, yhtyen ilonpitoon. Kaksi kaunista bakkantitarta!\nNiin, he tosin eivät olleet mitään psykehahmoja, eivät olleet siroja\nhentoja ruusuja, vaan tuoreita, voimakkaita, hehkuvia neilikkoja.\n\nKuinka tänä päivänä olikaan kuuma, kuuma auringon laskettuakin! Tulta\nveressä, tulta ilmassa, tulta joka katseessa! Ilma oli tulvillaan\nkultaa ja ruusuja, elämä oli kultaa ja ruusuja!\n\n— Nyt sinä olet kerrankin mukana! Antaudu nyt virran vietäväksi, sekä\nsisällisesti että ulkonaisesti.\n\n— En milloinkaan ole ollut niin terve ja iloinen, sanoi nuori\ntaiteilija. — Olet oikeassa, kaikki olette oikeassa: minä olin narri,\nuneksija. Ihminen kuuluu todellisuuden eikä mielikuvituksen maailmaan.\n\nLaulun ja kitaran soidessa lähtivät nuoret miehet tuona tähtikirkkaana\niltana osteriasta kuljeskelemaan pikkukaduille. Molemmat hehkuvat\nneilikat, Campagnan tyttäret, olivat mukana kulkueessa.\n\nAngelon huoneessa, missä oli huiskin haiskin luonnoksia, pois\nviskottuja lehtiä ja hehkuvia, aistillisen upeita kuvia, hiljenivät\näänet, mutta eivät silti menettäneet tulisuuttaan. Monella lehdellä\nlattialla nähtiin piirustus, joka aivan muistutti Campagnan tyttäriä\nerilaisissa voimakkaan kauniissa asennoissa, ja kuitenkin olivat he\nitse paljon kauniimmat. Kuusihaarainen kynttiläjalka antoi kaikkien\nsydäntensä palaa ja loistaa. Ja sisältäpäin paloi ja hehkui ihmishahmo\njumaluutena.\n\n— Apollo, Jupiter, teidän taivaaseenne ja loistoonne minä kohoan! Minä\nluulen, että elämän kukka tällä hetkellä puhkeaa sydämessäni.\n\nNiin, se puhkesi — taittui, putosi, ja ilkeä, pyörryttävä höyry kiiri\nilmaan, häikäisten näön, samentaen ajatukset. Aistimen ilotulitus\nsammui, ja tuli pilkkosen pimeä.\n\nHän pääsi kotiin, istuutui sänkynsä laidalle, kokosi ajatuksensa. Hyi!\nkajahti hänen omasta suustaan, hänen sydämensä syvyydestä. Sinä kurja,\npois! alas! Ja hänen rinnastaan pääsi tuskan huokaus.\n\nPois, alas! Nämä tytön sanat, elävän Psyken sanat kajahtivat hänen\nrinnassaan, kajahtivat hänen huuliltaan. Hän nojasi päänsä tyynyjen\nvaraan; ajatus kävi sameaksi, ja hän nukkui.\n\nPäivän koittaessa hän karkasi ylös, kokosi uudelleen voimansa. Mitä\ntämä oli? Oliko kaikkityyni unta? Tytön sanat, käynti osteriassa, ilta\nCampagnan tulipunaisten neilikkain seurassa — oliko se ollut unta? Ei,\nkaikki oli todellisuutta, jota hän ei ennen ollut tuntenut.\n\nPurppuran värisessä ilmassa loisti kirkas tähti, sen säde sattui häneen\nja marmori-Psykeen. Hän itse vapisi katsellessaan kuolemattomuuden\nkuvaa, hänestä tuntui siltä kuin hänen katseensa olisi ollut\nsaastainen. Hän heitti verhon kuvan peitteeksi; kerran vielä tarttui\nhän siihen paljastaakseen veistoksen nähtäväkseen, mutta hän ei voinut\nkatsella teostaan.\n\nÄänettömänä, synkkänä, itseensä vaipuneena istui hän koko pitkän\npäivän; ei hän kuullut mitä tapahtui ulkopuolella, eikä kukaan\ntietänyt, mitä tapahtui tämän ihmissydämen sisäpuolella.\n\nKului päiviä, kului viikkoja. Yöt olivat pisimmät. Eräänä aamuna näki\ntuikkiva tähti hänen kalpeana, kuumeessa väristen nousevan vuoteesta,\nmenevän marmorikuvan luo, nostavan pois peitteen, katselevan teostaan\ntuskaisin, hartain katsein ja sitten, miltei nääntyen sen painon alla,\nlaahaavan veistoksen puutarhaan. Siellä oli hoitamaton, kuivunut kaivo,\njota saattoi sanoa läveksi: sinne hän upotti Psyken, viskasi multaa sen\npäälle, peitti tuoreen mullan risuilla ja nokkosilla.\n\n— Pois, alas! kuului lyhyt hautapuhe.\n\nTähti näki tämän ruusunpunaisesta ilmasta, sen säde värisi kahdessa\nraskaassa kyyneleessä nuoren miehen kuolonkalpeilla poskilla, tuon\nkuumesairaan — kuolemansairaaksi sanottiin nuorta miestä, kun\nhän makasi sairasvuoteella. Sekä ystävänä että lääkärinä saapui\nluostariveli Ignatius, hän tuli tuoden uskonnon lohdutusta, puhui\nkirkon rauhasta ja onnesta, ihmisten synnistä, armosta ja rauhasta\nJumalassa.\n\nJa sanat lankesivat kuin lämpimät auringonsäteet märkään, kuohuvaan\nmaahan; maa höyrysi, päästäen ilmaan sumupilviä, ajatuksen kuvia,\nkuvia, joiden pohjana oli todellisuus. Ja näiltä uivilta saarilta loi\nhän katseen yli ihmiselämän: erehdyksiä, pettymyksiä se oli hänelle\nollut. Taide oli noita, joka johdatti meidät turhuuteen, maalliseen\nhekumaan. Epärehellisiä olimme itseämme kohtaan, epärehellisiä\nystäviämme kohtaan, epärehellisiä Jumalaa kohtaan. Alati puhui meissä\nkäärme: maista ja sinä tulet Jumalan kaltaiseksi!\n\nNyt vasta hän luuli ymmärtäneensä itsensä, löytäneensä tien totuuteen\nja rauhaan. Kirkossa oli Jumalan valo ja kirkkaus, munkkikomerossa se\nrauha, missä ihmispuu saattoi kasvaa iäisyyteen asti.\n\nVeli Ignatius oli hänen ajatuksensa tukena, ja hänen päätöksensä pysyi\nlujana. Maailman lapsesta tuli kirkonpalvelija, nuori taiteilija jätti\nmaailman ja meni luostariin.\n\nMillä rakkaudella, millä ilolla häntä tervehtivätkään veljet, miten\npyhäisen juhlallinen olikaan vihkiminen! Jumala näytti hänestä viipyvän\nkirkon auringonpaisteessa, säteilevän pyhistä kuvista ja kiiltävästä\nrististä. Ja kun hän sitten illansuussa, kun aurinko laski, seisoi\npienessä komerossaan ja aukaisi ikkunan, loi katseensa yli vanhan\nRooman, sortuneiden temppelien, mahtavan, mutta kuolleen Colosseumin,\nnäki sen näin kevään aikaan, kun akaasiat kukkivat, muratti on tuore,\nruusut versovat, sitruunat ja oranssit hehkuvat, palmut huojuvat,\nniin vallitsi hänen mielessään juhlallinen hartaus, jommoista hän ei\nkoskaan ennen ollut tuntenut. Aava, hiljainen Campagna kohosi siintäviä\nlumipeitteisiä vuoria kohti; näytti siltä kuin ne olisivat olleet\nilmaan maalatut. Kaikki sulautui yhteissointuun, kaikki henki rauhaa ja\nkauneutta, kaikki ui ja uneksi — unta kaikkityyni!\n\nNiin, unta oli tämä maailma, ja unta kestää tuntikausia ja se voi\npalata tuntikausiksi, mutta luostarielämä merkitsee vuosia, pitkiä ja\nmonia.\n\nSisältäpäin tulee paljon sellaista, mikä saastuttaa ihmisen, se hänen\ntäytyi todeta. Mitä liekkejä ne olivatkaan, jotka silloin tällöin\nleimahtelivat hänessä, mikä pahan suoni tulvikaan yhtämittaa esiin,\npahan, jota hän ei tahtonut? Hän rankaisi ruumistaan, mutta paha\ntuli sisältäpäin. Mikä hengen puoli hänessä se oli, joka liukkaana\nkuin käärme kietoutui itsensä ympäri ja kuljetti hänen omantuntonsa\nikirakkauden kaavun alle lohduttaen: pyhät rukoilevat puolestamme,\njumaläiti rukoilee puolestamme, Jeesus itse on vuodattanut verensä\nmeidän puolestamme? Lapsen mielikö vai nuoruuden kevyt mieli vaikutti,\nettä hän antautui armon huomaan ja tunsi kohoavansa sen avulla,\nkohoavansa niin monen yläpuolelle? Sillä hänhän oli työntänyt luotaan\nmaailman turhuuden, hänhän oli kirkon poika.\n\nEräänä päivänä monen vuoden perästä kohtasi hän Angelon, joka tunsi\nhänet.\n\n— Hyvä mies! sanoi hän, — niin, sinähän se olet! Oletko nyt\nonnellinen? Olet tehnyt syntiä Jumalaa vastaan ja heittänyt luotasi\nhänen armolahjansa. Olet laiminlyönyt kutsumuksesi maailmassa. Lue\nvertaus uskotuista leivisköistä. Mestari, joka sen kertoi, julisti\ntotuutta! Mitä sinä nyt olet voittanut ja löytänyt? Etkö sinä puno\nitsellesi unielämää? Etkö luo itsellesi uskontoa oman pääsi mukaan,\nniinkuin kaikki muutkin tekevät? Entäpä jos kaikki olisikin unta,\nmielikuvituksen tuotetta, vain kauniita ajatuksia?\n\n— Mene pois minun luotani, saatana! sanoi munkki ja läksi Angelon luota.\n\n— On olemassa perkele, persoonallinen perkele! Minä näin hänet\ntänään, mutisi munkki. — Kerran minä annoin hänelle sormen, hän\notti koko käteni. Ei, huokasi hän, — paha on minussa itsessäni, ja\ntuossa ihmisessä on paha, mutta se ei muserra häntä, hän kulkee pää\npystyssä, voi hyvin. Ja minä, minä tavoitan hyvinvointiani uskonnon\nlohdutuksesta! Kunhan se vain olisi lohdutusta! Jospa kaikki täällä,\nniinkuin siinä maailmassa, jonka minä jätin, onkin vain kauniita\najatuksia, jos se on petosta niinkuin punaisten iltapilvien kauneus,\nniinkuin ihanasti aaltoileva sini kaukaisilla vuorilla — läheltä\nkatsoen ne ovat toisenlaiset! Iäisyys, sinä olet suuri, ääretön,\nrasvatyven valtameri, joka kutsut, viittaat, täytät mielemme\naavistuksilla, — ja kun me astumme siihen, niin me vaivumme, häviämme,\nkuolemme, lakkaamme olemasta! Petosta! Pois, alas!\n\nJa kuivin silmin hän istui itseensä vaipuneena kovalla lavitsalla,\npolvillaan — kenen edessä? Kivisen ristinkö, joka oli muurissa? Ei,\nruumis vaipui tottumuksesta tähän asentoon.\n\nKuta syvemmälle hän katsoi omaan itseensä, sitä pimeämmältä siellä\nnäytti. Tyhjää sisällä, tyhjää ulkona, turhaa koko elämä! Ja tämä\najatuksen lumipallo kieri, kasvoi, murskasi hänet — pyyhkäisi hänet\npois.\n\n— En uskalla kenellekään uskoa, mikä kalvava mato elää sisässäni.\nSalaisuuteni on minun vankini; jos minä päästän sen irti, niin olen sen\noma.\n\nJa jumalvoima hänessä kärsi ja kamppaili.\n\n— Herra, Herra! huudahti hän epätoivoissaan, — armahda, anna minulle\nusko! Heitin luotani armolahjasi, kutsumukseni tässä maailmassa;\nminulta puuttui voimia, sinä et antanut niitä minulle. Kuolemattomuus,\nPsyke minun rinnassani — pois, alas! Haudattakoon se samalla tavoin\nkuin tuo Psyke, minun elämäni paras välähdys! Se ei koskaan nouse\nhaudasta.\n\nTähti loisti ruusunpunaisessa ilmassa, tähti, joka varmaan kerran\nsammuu ja puhalletaan pois, kun sensijaan sielut elävät ja loistavat.\nVäräjävä säde kävi valkeaan seinään, mutta se ei kirjoittanut siihen\nmitään kirkkaudesta, Jumalassa, armosta, ikirakkaudesta, siitä, mikä\nsoi uskovaisen rinnassa.\n\n— Psyke täällä sisällä ei koskaan kuole! —- Elääkö se tietoisuudessa?\n— Saattaisiko käsittämätön tapahtua? — Niin käsittämätön on tämä\nminuuteni. Käsittämätön olet Sinä, oi Herra! Käsittämätön maailmasi —\nvoiman, kirkkauden, rakkauden ihme!\n\nHänen silmänsä loistivat, hänen silmänsä sammuivat. Kirkonkellon\nhelähdys oli viimeinen, joka soi hänelle, vainajalle. Ja hän joutui\nmaahan, joka oli tuotu Jerusalemista, johon oli sekoitettu hurskaitten\nvainajien tomua.\n\nVuosien perästä kaivettiin luuranko esiin, niinkuin muidenkin munkkien\nennen häntä, se puettiin ruskeaan kaapuun, käteen pantiin rukousnauha\nja se asetettiin komeroon, joka oli muodostettu täällä luostarin\nhautausmaalla löydetyistä ihmisluista. Ulkona paistoi aurinko ja\nsisällä tuoksui pyhä sauhu; messuja luettiin.\n\nVuodet kuluivat.\n\nNikamat ja luut irtaantuivat toisistaan, sekaantuivat keskenään.\nPääkalloja asetettiin muuriin, ne peittivät kirkon koko ulkoseinän.\nHänenkin kallonsa oli siellä paahtavassa auringonpaisteessa. Siellä\noli niin paljon kuolleita; kukaan ei enää tuntenut heidän nimiään eikä\nhänenkään nimeään. Ja katso! Auringossapa rupesi jokin liikkumaan\nmolemmissa tyhjissä silmäkuopissa. Mitähän se oli? Kirjava sisilisko\nliikkui tyhjässä pääkallossa, livistäen edestakaisin suurista tyhjistä\nsilmäkuopista. Nyt oli sisilisko ainoana elämänä siinä päässä, missä\nkerran suuret ajatukset, valoisat unelmat, rakkaus taiteeseen ja\nkaikkeen ihanaan oli kohonnut korkeutta kohti, mistä kuumat kyyneleet\nolivat vuotaneet ja missä oli elänyt kuolemattomuuden toivo. Sisilisko\njuoksi, hävisi. Pääkallo mureni, vaipui tomuna tomuun.\n\nOli kulunut vuosisatoja. Kirkas tähti loisti muuttumattomana, yhtä\nkirkkaana ja suurena kuin vuosituhansia sitten. Ilma hohti punaisena,\nraikkaana kuin ruusut, hehkuvana kuin veri.\n\nSillä paikalla, missä kerran oli ollut kapea katu ja vanhan temppelin\njäännöksiä, oli nyt nunnaluostari. Sen puutarhaan kaivettiin hautaa;\nnuori nunna oli kuollut, ja tänä aamuhetkenä oli hänet laskettava\nhautaan. Lapio sattui kiveen, kivi hohti häikäisevän valkeana. Tuli\nnäkyviin valkeaa marmoria, se pyöristyi olkapääksi, sitä tuli esiin yhä\nenemmän. Täytyi kaivaa varovammin: tuli näkyviin naisen pää, perhosen\nsiivet. Haudasta, johon nuori nunna oli pantava, nostettiin eräänä\nruusunpunaisena, hehkuvana aamuna ihana, marmorista veistetty Psyken\nhahmo.\n\n— Kuinka se on kaunis, täydellinen! Parhaimman aikakauden taideteos!\nsanottiin. Ken saattoikaan olla mestari? Kukaan ei tietänyt sitä,,\nkukaan ei tuntenut häntä, paitsi kirkas, vuosituhansia loistava tähti.\nSe tunsi hänen maisen elämänsä kulun, hänen koettelemuksensa, hänen\nheikkoutensa, tämän hänessä: vain ihminen! Mutta se oli kuollut,\npyyhitty pois, niinkuin tomun täytyy ja tulee käydä, mutta hänen\nparhaimman pyrkimyksensä tulos, tuo ihanaisin, joka todisti hänen\njumaluuttaan, kuolematon Psyke, joka ei koskaan häviä, joka valaisee\nvainajan muistoa kauemmas, sen kajastus täällä maan päällä — tämä jäi\ntänne, tämä nähtiin, tunnustettiin, tätä ihailtiin ja rakastettiin.\n\nKirkas kointähti ruusunkarvaisessa ilmassa lähetti tuikkivan säteensä\nPsykeen ja niiden ihailijoiden huulilla ja silmissä väikkyvään\nautuaaseen hymyyn, jotka näkivät sielun veistetyssä marmorilohkareessa.\n\nKaikki mainen häviää, unohtuu. Vain äärettömyydessä vilkkuva tähti\ntietää sen. Kaikki taivainen loistaa vielä vainajan muistossa, ja kun\nmuistokin sammuu — silloin elää vielä Psyke.\n\n\n\n\nETANA JA RUUSUPENSAS.\n\n\nPuutarhaa ympäröivät pähkinäpensaat, ja ulkopuolella oli peltoja ja\nniittyjä, joilla lehmät ja lampaat käyskentelivät, mutta keskellä\npuutarhaa kasvoi kukoistava ruusupensas. Sen alla istui etana. Sillä\noli sisällään paljon: se oli täynnä omaa itseänsä.\n\n— Odottakaa vain, kunnes minun aikani tulee! — Kyllä minä tulen\ntoimittamaan muutakin kuin kasvattamaan ruusuja tai kypsyttämään\npähkinöitä tai antamaan maitoa, niinkuin lehmät ja lampaat.\n\n— Minä odotan teiltä äärettömän paljon, sanoi ruusupensas. — Uskallanko\nkysyä, koska se tulee?\n\n— Minä en pidä kiirettä. — Teillä on alituinen hoppu, se ei tee\nodotusta jännittäväksi.\n\nSeuraavana vuonna makasi etana juuri samalla paikalla\nauringonpaisteessa ruusupensaan alla, joka työnsi nuppuja ja\npuhjenneita ruusuja, alati tuoreita, alati uusia. Ja etana ryömi\npuoleksi ulos, pisti ulos sarvensa ja veti ne taasen takaisin.\n\n— Kaikki on aivan samannäköistä kuin viime vuonna! Ei näy mitään\nedistystä, ruusupensas pysyy ruusuissaan; pitemmälle se ei pääse!\n\nKesä meni, syksy tuli, ruusupensas kasvatti yhä uusia kukkia ja\nnuppuja, kunnes satoi lunta, ilma kävi raa’aksi ja räntäiseksi.\nRuusupensas painui maata kohti, etana ryömi maan sisään.\n\nNyt alkoi uusi vuosi ja ruusut tulivat esiin ja etana tuli esiin.\n\n— Nyt te olette vanha ruusupuu, sanoi etana. — Teidän on kohta\nlaittauduttava pois. Te olette antanut maailmalle kaikki, mitä teissä\noli. Onko se ollut minkään arvoista, sitä kysymystä minä en ole ehtinyt\najatella. Se vain on selvää, että te ette ole tehneet vähintäkään\nsisällisen kehityksenne hyväksi, muuten te olisitte tuottanut jotain\nmuuta. Saatatteko sitä puolustaa? Pian te kasvatatte pelkkiä risuja!\nYmmärrättekö mitä minä sanon?\n\n— Te peloitatte minua, sanoi ruusupensas, — sitä en ole koskaan tullut\najatelleeksi.\n\n— Ei, te ette tosiaankaan ole koskaan syventynyt ajattelemaan! Oletteko\nkoskaan selvittänyt itsellenne, minkätähden te kukitte ja minkätähden\nkukkiminen tapahtuu. Miten ja millä tavoin!\n\n— En, sanoi ruusupensas. — Minä kukin iloani, sentähden etten voinut\ntehdä toisin. Aurinko oli niin lämmin, ilma niin vilvoittava, minä join\nkirkasta kastetta ja väkevää sadetta. Minä hengitin, minä elin! Maasta\nnousi minuun voima, voima tuli ylhäältä, minä tunsin onnea, alati\nuutta, alati suurta, ja sentähden minun täytyi aina kukoistaa. Se oli\nminun elämäni, minä en voinut muuta.\n\n— Te olette viettänyt mukavaa elämää, sanoi etana.\n\n— Se on totta! Kaikki annettiin minulle, sanoi ruusupensas, — mutta\nteille on annettu vielä enemmän. Te olette noita miettiviä, syviä\nluonteita, noita runsaslahjaisia, jotka hämmästyttävät maailmaa.\n\n— Sitä en ensinkään aio tehdä, sanoi etana. — Maailma ei liikuta\nminua! Mitä minulla on tekemistä maailman kanssa? Minä olen itselleni\ntarpeeksi ja minulla on sisälläni tarpeeksi.\n\n— Mutta eikö meidän kaikkien täällä maailmassa pidä antaa parastamme\nmuille? Tuottaa mitä me voimme? Niin, minä olen vain tuottanut ruusuja\n— mutta entä te? Te, joka saitte niin paljon, mitä te olette antanut\nmaailmalle? Mitä te annatte sille?\n\n— Mitäkö minä olen antanut? Mitäkö minä annan? Sylkäisen, siinä kaikki!\nSe ei kelpaa mihinkään! Se ei liikuta minua. Kasvattakaa te ruusuja,\npitemmälle te ette pääse! Kasvattakoon pähkinäpensas pähkinöitä,\nantakoot lehmät ja lampaat maitoa. Jokaisella on oma yleisönsä, minulla\non yleisöni omassa itsessäni! Minä vetäydyn itseeni ja sinne minä jään.\nMaailma ei liikuta minua.\n\nJa sitten etana Vetäytyi kuoreensa ja kittasi sen umpeen.\n\n— Se on hyvin surullista! sanoi ruusupuu. — Minä en voi\nparhaimmallakaan tahdolla ryömiä itseeni, minun täytyy aina puhjeta\nulospäin, puhjeta ruusuihin. Lehdet putoavat, ne lentävät tuuleen,\nmutta yhden ruusun näin joutuvan emännän virsikirjaan, yksi ruusuistani\npantiin kauniin nuoren tytön rintaan, ja yhtä suutelivat lapsen huulet\nautuaan onnellisina. Se tuntui minusta niin hyvältä, se oli siunattua\nonnea. Siinä minun muistoni, minun elämäni!\n\nJa ruusupuu kukoisti viattomuudessa, ja etana oleili kuoressaan,\nmaailma ei liikuttanut häntä.\n\nJa vuodet kuluivat.\n\nEtana oli maana maassa, ruusupuu oli maana maassa. Virsikirjan\nmuistoruusu oli myös poissa. Mutta puutarhassa kukoisti uusia\nruusupensaita, puutarhassa kasvoi uusia etanoita, ne ryömivät\nkuoreensa, sylkivät — maailma ei liikuttanut niitä.\n\nLuemmeko tarinan uudestaan?\n\nSe ei siitä muutu.\n\n\n\n"]