[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fSuZkH82iB1NZkkHGiWkH6qHhBN5Sj2nSHTTgi2h_ZrQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},2737,"Pimeänpirtin hävitys","Talvio, Maila",1871,1951,"2737-talvio-maila-pimeanpirtin-havitys","2737__Talvio_Maila__Pimeänpirtin_hävitys",null,"romaani",[],[],"fi",1901,53599,317714,false,56994,[22],"Finnish fiction -- 20th century",[24],"Novels","\"Pimeänpirtin hävitys\" by Maila Talvio is a novel written in the early 20th century. The story revolves around the lives of Kalle Aukustinpoika, his wife Liena, and their enigmatic old father living in a remote torppa (cottage) known as Pimeänpirtin. The narrative explores themes of isolation, societal disconnection, family dynamics, and hidden secrets within the confines of nature.  At the start of the novel, readers are introduced to the desolate landscape surrounding the torppa, which is isolated in the dense woods. Kalle is portrayed as a kind-hearted man, while Liena grapples with her feelings of alienation and longing for her past life. The enigmatic figure of “Pimeänpirtin vaari,\" Kalle’s old father, looms large in local folklore as a suspected sorcerer, further complicating Liena's role within the family. The opening sets a somber tone, focusing on Liena's internal struggles and the stark contrast between her past as a lady of privilege and her current existence in the harsh wilderness, foreshadowing deeper tensions and conflicts to unfold in their secluded life. (This is an automatically generated summary.)",[],263,"Romaani sijoittuu syrjäiselle Pimeänpirtin kankaalle, jossa kartanon kasvatti Liena ja hänen miehensä Kalle elävät muusta kyläyhteisöstä erillään. Teos kuvaa perheen sisäisiä suhteita, naapuruston ennakkoluuloja sekä vanhan isoisän ympärillä vellovia synkkiä uskomuksia.","Maila Talvion 'Pimeänpirtin hävitys' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2737. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa\nettä sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Anna Siren ja Projekti Lönnrot.","PIMEÄNPIRTIN HÄVITYS\n\nKirj.\n\nMaila Talvio\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1901.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nMaantie, joka niillä seuduin kulki, ei ollut mikään valtatie.\nVähäinen oli siinä liike eikä siitä talvisin ajettu lumirekeä. Se oli\nrakennettu köyhinä vuosina, jotta ihmiset saisivat leipää. Se johti\nkirkolta sydänmaan kyliin. Mutta siitä oli vielä hyvän matkaa Kalle\nAukustinpojan torpalle Pimeänpirtin kankaalla.\n\nYksin oli torppa jäänyt keskelle korpea, vasta pitkien virstojen päässä\nasuivat naapurit, ja he olivat alun pitäen vieroneet Pimeänpirtin\nväkeä. Sillä Kalle Aukustinpojan vaimo ei ollut heikäläisiä, hän oli\nKankaanpään kartanon kasvatti ja mamsseli. Siitä oli kyllä jo hyvä\njoukko toistakymmentä vuotta, kun hän korpeen muutti, ja herraskiilto\noli hänestä kulunut melkein jäljettömiin, mutta huoneet hän aina piti\nkovin hienoina, aivan kuin alituisesti olisi odottanut vieraita,\nkamarin ikkunoissa piti olla kartiinit ja nurkassa oli sohva kuin\nherrasväissä. Paikkakunnan vaimoilla oli paljon puhumista hänestä,\nylpeä hän heidän mielestään oli ja sentähden eivät he koskaan\nkotiutuneet Pimeässäpirtissä.\n\nKalle Aukunstinpoika itse oli perin kelpo mies, hyvänluontoinen\nja avulias. Mielellään hänen tykönsä olisi mennyt ilman asiaakin\nja viipynyt puhelemassa pirtin penkillä. Se oli iso pirtti ja sen\nikkunoista tuli valoa kuin kirkon ikkunoista. Eihän se vaimokaan, se\nLiena, oikeastaan koskaan puhunut epäystävällistä sanaa, ja niinhän\nsen vaatteet olivat kuin talonpoikaisen ihmisen ainakin, mutta sen\nkäytöksessä oli jotakin, joka piti ihmiset loitolla, se ei ollut vain\nakkojen juoruja, sen myönsivät miehetkin. Lisäksi asui Pimeässäpirtissä\nKallen vanha isä, \"Pimeänpirtin vaari\", jota ihmiset puoleksi leikillä,\npuoleksi tosissaan kutsuivat noidaksi. Hän oli kolkko mies ja hänen\nvaimovainajallaan oli ollut pahat silmät, joilla hän oli katsellut\ntauteja ihmisten lapsille ja elukoille. Vielä tänäkin päivänä, kun\nkylän lapset olivat tottelemattomia, uhkasi äiti huutaa \"Mörköä\" tai\n\"Liikaa\", ja jos lapset kysyivät, mimmoinen se Mörkö tai Liika on, niin\nvastasi äiti: \"Sellainen kuin Pimeänpirtin vaari\".\n\nVaari ei liikkunut mihinkään Pimeästäpirtistä. Hän ei koskaan käynyt\nkirkonkylässä eikä hän polvistunut noiden raihnaiden joukossa,\njotka lukukinkereillä etsivät yhteyttä Herran kanssa hänen pyhässä\nehtoollisessaan. Joka vaarin näki, näki hänet ruuhessa järvellä tai\nmetsässä kiskomassa pajunkuorta ja tuohia tai kutomassa verkkoa pirtin\npöydänpäässä. Pari kertaa vuodessa, joulun ja juhannuksen edellä, kävi\nhän kauppamiehessä noutamassa nuuskaa ja tupakkia. Ihmiset olivat\ntietävinään, että vaari on rikas, vaikka hän käy niin risaisissa\nvaatteissa: hänellä on aarre metsässä.\n\nPaimenet olivat helluntaiyönä nähneet sinertävän valkean palavan\nPimeänpirtin kankaalla, juuri sellaisen valkean, joka syttyy maan\npinnalla, kun povessa on kultaa ja hopeaa. Ja seuraavana yönä, juuri\nennen aamun koittoa, olivat he hiipineet kaivamaan sitä paikkaa, missä\nihmeellinen liekki oli värähdellyt, mutta ei sieltä löytynyt kuin soraa\nja santaa. Aarre ei noussut, kun eivät kaivajat osanneet sanoja, joilla\nvaari sen oli manannut maahan.\n\nVähänpä nykyajan ihmiset oikeastaan vaarista tiesivät. Hänen ikäisiänsä\noli harvoja elossa eikä ketään täälläpäin. He kyllä olisivat osanneet\nsanoa, miksi vaaria pelättiin: vaaria oli aikoinaan epäilty nuoren\nsiskonsa surmaamisesta, vaikkei asiaa ollut saatu näytetyksi toteen.\nNoin viisikymmentä vuotta sitten oli hänestä kerrottu, ettei hän\nkoskaan uskalla ajaa partaansa, sillä hänen poskessaan on veripilkku,\njoka ei lähde saippualla eikä lipeällä.\n\nVaari ei koskaan ollut yrittänyt poistaa epäluuloa, jolla häntä\nkatsottiin. Hän ei välittänyt ihmisistä ja hän soi mielellään, että he\npysyivät alallaan. Mutta ei hän kotiväelleen ollut paha, piti lapset\noikein hyvänä. Hän oli kuin uskollinen koira, joka vieraille murisee ja\nantaa heidän pysyä siinä luulossa, että puree, mutta on valmis veriin\nasti puolustamaan omiaan.\n\nEi tullut kysymykseenkään, että poika ja miniä olisivat kohdelleet\nvaaria pahasti. Kalle oli hyvä poika, hän koetti ottaa varteen kaikki\nisän neuvot. Liena taas täytti aran tottelevaisena vaarin tahdon. Hän\noli polttanut kirjansakin, rakkaat ruotsinkieliset kirjansa, jotka oli\nsaanut Kankaanpään vanhalta armolta, sillä vaari ei sietänyt sellaisia\nherraskaluja. Pimeässäpirtissä ei saanut olla mitään maallisia\n\"renkutuksia\", ainoastaan aapinen, postilla, katkismus, raamattu ja\nvirsikirja. Kuvien tähden oli Liena salaa säilyttänyt kertomuksen\nKenovievasta, mutta senkin vaari sai käsiinsä. Hän oli kerran tavannut\nPimeänpirtin lapset yhdessä paimenten kanssa metsässä, katselemassa\nKenovievaa, ja pikku Hanni, joka ymmärsi ruotsia ja osasi lukea, oli\nitkusilmin kertonut heille liikuttavaa kertomusta. Äkkiä oli vaarin\nkatajainen keppi alkanut paukkua likeistä puunrunkoa vastaan ja hänen\näänensä oli jymissyt, jotta kangas kaikui. Mutta peloissaan olivat\nlapset paenneet, eivätkä he enää sen päivän perästä Kenovievaa nähneet.\n\nLasten kasvatuksesta yritti vaarin ja hänen miniänsä välille joskus\nnousta riitaa. Vaari vaati niin mahdottomia. Lapset eivät saaneet\nkutsua äitiä mammaksi eikä äiti olisi saanut puhua ruotsin sanaa\nHannille. Ja se oli Lienan suurimpia iloja. Muut lapset olivat\nniin paksupäisiä, ettei se heidän kanssaan olisi saattanut tulla\nkysymykseenkään, mutta Hanni...! Vaari ei olisi sallinut ommella\npienintäkään koristusta lasten vaatteisiin eikä opettaa poikia\nkumartamaan, kuten äiti tahtoi. Ei hän myöskään sietänyt äidin pientä\nvieraskamaria, jonka ikkunoissa oli uutimet, lattialla punaraitaiset\nmatot, nurkassa sohva ja seinällä Kankaanpään herrasväen kuvat...\nLienan sydämessä yritti katkeruus päästä valloilleen. Eikö hän jo\ntarpeeksi ollut kärsinyt ja kieltäytynyt! Mutta kun hän siitä tyyntyi\nja meni omaan itseensä, niin jo kävi taas hiljaiseksi ja nöyräksi.\n\nNiitä syviä metsiä Pimeänpirtin ympärillä! Jos siellä aura kilahtaa\nkaskimaan kiveen, niin on auran kurjessa Kalle Aukustinpojan käsi, ja\njos hongan tyveen iskee kirves, niin on sama käsi sitä kirvestä ollut\nheiluttamassa. Ei ole täällä muita ihmiseläjiä. Puissa hyppivät oravat,\nhalmeitten laidassa seurustelevat jänikset, ja kettu ja sudet tulevat\naina torpan veräjälle asti tavoittelemaan saalista.\n\nParikymmentä vuotta sitten on kulo käynyt nuolemassa Pimeänpirtin\nkorpea. Sentähden makailee siellä ristiin rastiin toistensa päällä\nkaatuneita honkia sammalten ja variksenvarpaitten peitossa, latvapuoli\nlahonneena punertavaksi mullaksi. Entisen sijalle on noussut uusi\nmetsä, jonka kuori on karvainen ja oksissa riippuu pitkää, harmaata\nnaavaa.\n\nMiten kumma elämä siellä kaukaisessa korvessa, kun kevät tekee\nsinne tuloaan! Asutuilla mailla, missä ihmiskäsi korjaa pois talven\njätteitä, missä ihmissilmä seuraa lumen vallan pakoa, tulee kevät\nkuin riemulla ja suurella ilolla. Purot kulkevat kuin leikkiä lyöden,\nlehtisilmut rävähtävät auki iloisesti kuin lapsen silmä, joka herää\nhyvästä unesta onnellisessa kodissa, kukkaset puhkeavat kuin juhliin.\nMutta sydänmaan yksinäisyydessä nousee heinä risujen ja sammalten\nalta kuin arastellen. Ja vaikka aukeaakin koivuihin lehti ja vaikka\nhavupuut työntävätkin uusia kasvaimia, niin aina häämöttää alta se\npitkä, harmaa sammal, johon ei päivä koskaan ole päässyt paistamaan\nja joka on inunut ja pärissyt siinä kaikissa tuulissa monena kesänä\nja talvena. Ei nouse sydänmaan rinteille koreita kukkia. Kalpea on\nkukoistus mustikanvarressa ja valkoinen on metsäntähti. Kaatuneen\nhongan juuresta ylenee nuori pihlaja, suitsuttaen vesoja ja kukkia ja\nlemua riemukkaammin kuin sydänmaan muut puut. Sen huumaavassa tuoksussa\nseisovat heinänhelpeet, sammaleet ja suopursut ikäänkuin outojen\naavistusten alaisina. On valoisa yö, kevät on tullut hiljaa, huulilla\nsurumielinen hymy ja hiuksissa seppel metsäntähdistä.\n\nEntä sitten talvi kaukaisessa korvessa! Se on yksinäinen ja hiljainen\nkirkonkylässä, kun tuiskut tukkivat tiet ja pakkanen karkottaa ihmiset\nliki lieden kylkeä, mutta aukaiseehan siellä sentään kruunun aura\ntiet ja tuleehan sinne sentään posti viesteineen suuresta maailmasta,\njos vähän myöhästyykin. Mutta sydänmailla, missä pyryt viikkokausiksi\nkatkaisevat yhteyden muuhun maailmaan, siellä vasta on yksinäistä ja\nhiljaista! Kun ihminen hämärän haihtuessa luo katseen ulos töllinsä\nikkunasta, niin on kinoksia ikkunan tasalla ja lunta sileänä kenttänä\nyltympärillä. Ei näy tietä saunaan eikä talliin eikä navettaan.\nTuskin erottaisi kaivoa, jollei olisi tullut merkityksi seipäällä.\nMaa on yhtenä sileänä, eheänä pintana, niinkuin meri pienoisen luodon\nympärillä. Ei aukea porstuan ovikaan, sillä jättiläisnietos on\nnoussut sen eteen yön aikana. Niin on torppa hankien keskellä kuin\nmerenkulkijan hauta asumattomalla saarella.\n\nLiena, Kankaanpään entinen \"Leni mamsseli\" on jo ehtinyt tähän elämään\ntottua. Oi, kuinka hänen ensin oli ikävä, kuinka hän halasi kuulla\nuutisia kirkonkylästä ja kuinka hänen kuitenkin täytyi niitä pelätä!\nNyt ei hän ikävöi eikä pelkääkään. Joitakuita kertoja hän avioliittonsa\nensi aikoina kävi entisessä kodissaan. Vaikeaa oli nähdä tuttuja\npaikkoja eikä hän patruunan ja armon ystävällisiin sanoihin osannut\nvastata muuta kuin itkemällä... Ei hän pitkiin aikoihin enää ole\npäässytkään kirkolle, sillä lapset ovat kahlehtineet kätkyen ääreen.\n\nTäällä sydänmaassa on rauhaa ja työtä. Täällä muuttuu koneeksi,\njoka aamusta iltaan tekee ruokaa, vaatetta, lapsia, eikä yölläkään\nsaa lepuuttaa rumentuneita jäseniään. Sillä yöllä pitää viihdytellä\nja kapaloida nuorinta lasta. Mutta vieressä kuorsaa aviomies, suu\nselällään, vedellen häiritsemätöntä unta kuin hirsiä. Kuinka Liena\nvälistä tuntee vihaavansa häntä! Hän hänet tänne kuljetti, repi kuin\nkasvitarhasta kukan ja vei suohon mätänemään. Hän mätänee täällä,\nkuihtuu, kuolee, kun ei koskaan enää pääse ihmisten joukkoon, joitten\nkanssa voisi puhella huolettomasti ja iloisesti kuten ennen... Vai\nuntako lieneekin, että hänkin kerran oli nuori, iloinen, sorja!...\nKuinka häntä iljettää tämä elämä, kuinka hän vihaa tuota miestä!\n\nEi, ei, ei! Anteeksi, armollinen Jumala! Ne sanat pääsivät suusta, ei\nsydämestä, sillä onhan hän koko sielustaan ja mielestään kiitollinen\nKallelle. Hänhän hänet pelasti. Ilman häntä kiertelisi hän ehkä\nvieläkin hylkynä maailmalla eikä olisi hänen lapsellaan, hänen pikku\nHannillaan isää... Liena pelästyy omia ajatuksiaan ja katselee\nhätääntyneenä ympärilleen: eihän kukaan vain herännyt, eihän kukaan\nvain unissaan nähnyt hänen ajatuksiaan!\n\nNämä asiat ovat niin salaisia, ettei niitä saisi ajatellakaan muuta\nkuin kahdenkesken itsensä kanssa. Kukaan ei koskaan saa niitä tietää,\nhänen täytyy viedä ne mukaansa hautaan. Omaksi lapsekseen luulee Kalle\nHannia ja Kallen ja Lienan lapsena on hän kirkonkirjoihin merkitty.\nSen täytyy niin olla, sille ei voi mitään -- täytyihän hänen hankkia\nlapselle isä!... Se oli rikosta, se oli petosta, mutta onhan hän saanut\nkärsiä rikoksestaan! Ja nyt se on peitetty ja unohdettu, ei kukaan\naavista mitään. Kaikki ovat tyytyväisiä ja onnellisia. Kalle rakastaa\nHannia -- kuka ei Hannia rakastaisi! Onko nähty sen suloisempaa lasta,\nkuka saattaa sillä lailla kietoa käsivarret kaulaan ja katsella\nsuurin syvin silmin! Vanha vaarikin, juro tervaskanto, joka kaikille\närisee, pitää Hannia silmäteränään. Hän on torpan ilo, Pimeänpirtin\npäivänpaiste!... Ne vanhat asiat ovat haudattavat... Niin, kunhan\nvoisivat unohtua Lienaltakin! Eivät tahdo haihtua, eivät antaa rauhaa,\nvaikka hän on sanonut elämälle hyvästi ja hautautunut korpeen.\n\nSyksyillat ovat pahimmat. Kun Kalle viipyy kirkkoretkellään ja vaari on\npannut saunaan maata ja lapset kaikki nukkuvat, on Lienalla tuska ja\nsielun ahdistus. Sataa, tuulee, pimeys on läpitunkematon eikä unta tule\nsilmiin -- hänen täytyy muistaa erästä samanlaista iltaa toistakymmentä\nvuotta sitten...\n\nHän oli kulkenut puutarhan takaportista, se parkaisi pahasti ja hänen\nsydämensä seisahtui pelästyksestä, että koko talo heräisi. Mutta ei\nsitä kukaan kuullut, sillä tuuli kovasti. Hänen hartioillaan oli harmaa\nsaali ja toisella kädellään piteli hän sen kulmia kiinni, painaen\nniitä sydänalaansa vastaan. Sitä tuskaa, sitä epätoivoa...! Maa oli\nliejuna, savi luisutti. Hän kiersi päärakennuksen kulman ja pysähtyi\nkulmakamarin ikkunan alle, kuunteli, kuunteli. Hän pisti saalinnurkkia\nhampaittensa väliin, jotta se pysyisi ympärillä, kapusi kivijalalle,\ntarttui käsin ikkunalautaan ja nosti kasvonsa ikkunan tasalle...\nKoputti ruutua... koputti vielä... ja vielä. Huoneen perän sängystä\nnousi ihminen valkeissa yövaatteissa ja läheni ikkunaa. Otto-herra,\nhänen rakkaansa... Se näytti nyrkkiään ja otti pöydältä aseen, jolla\nuhkasi. Ei tyttö välittänyt siitä, piteli vaan itseään riipuksissa\nikkunanpielessä. Vihdoin aukeni ikkuna. Oi kuinka hän itki ja rukoili!\nMutta se oli kuin kivi, ei sulanut, hääti vaan pois ja lupasi lyödä,\njollei lähde. Liena ei lähtenyt, eihän hän voinut lähteä, hän rukoili\nhartaammin kuin jos olisi henkensä edestä rukoillut. Äkkiä tunsi hän\nsormiaan työnnettävän jollakin kovalla, silloin ne lamaantuivat ja hän\nretkahti alas ja jäi pitkäksi aikaa voihkimaan liejuiselle maalle. Kun\nhän vihdoin siitä heräsi, käsitti hän, että nyt on kaikki lopussa ja\nhätä edessä.\n\nJospa se kaikki saisi jäädä hänen omaksi salaisuudekseen, niin voisihan\nsen kantaa, voisipa ehkä iloitakin, mutta sen saa aikoinaan maailma\ntietää, ja mihin hän, kurja, silloin joutuu! Ei ole ketään, jolle\nvoisi uskoutua ja jolta voisi etsiä turvaa ja neuvoa. Armo on sairaana\neikä se sitä ikinä uskoisi kummipojastaan, häntä, tyttöä syyttäisi\nkaikesta ja ajaisi maantielle. Ja jos hänen sanojaan uskoisikin, niin\nei hän niitä ikinä saisi omalla äänellään lausutuiksi. Ne tarttuisivat\nkurkkuun ja tukahuttaisivat, mutta maalle eivät tulisi...\n\nNiitä kauheita öitä ja päiviä! Ei saanut itkeä ihmisten nähden, ei\nvalittaa eikä vaikeroida. Piti teeskennellä, valehdella, laskea ja\npunnita. Satasen tuntia mietittyään hänen laskunsa olivatkin valmiit.\nMinkä piti tapahtua, sen piti pian tapahtua!\n\nSateisena sunnuntai-iltapäivänä kahli hän liejuista maantietä myöten\npienelle punaiselle mökille hautausmaan takana. Siellä tapasi hän\npuolijuopuneen miehen, sairaan lapsen ja hiljaisen vaimon, jonka\nhän paikalla tunsi kosijansa Kalle Aukustinpojan sisareksi. Hänelle\nhänen piti saada sanotuksi, että Kallelle lähetettäisiin tieto,\nettä... Kuinka hän lienee saanut asiansa puhutuksi, sitä ei hän\nitsekään käsittänyt, mutta vaimo tuli niin iloiseksi, että oli kaulaan\nkapsahtamaisillaan ja keitti kahvia, ja sitä Lenin täytyi juoda.\nMutta kun hän vihdoin pääsi näkemästä noita kasvoja, joissa oli samat\nrehelliset, siniset silmät kuin Kallen kasvoissa ja sama valkoinen\ntukka, niin hävetti ja inhotti siihen määrään, että olisi tehnyt mieli\nheittäytyä ojaan, joka oli puolillaan rapakkoa. Siinä hänen oikea\npaikkansa olisi ollut!\n\nKalle, uskollinen kosija, saapui raha-ansioiltaan kuin linnun siivillä.\nHän oli kuin sokea onnestaan, häntä oli helppo pettää. Sisaren pientä\nepäilystä oli vaikeampi kumota, mutta Kalle välitti viis siitä mitä\nmaailma ajatteli ja vei morsiamensa ehdoitta ja kysymyksittä pappilaan.\nVoi, Leni olisi suonut maan ratkeavan nielemään heitä molempia kitaansa.\n\nKevään tultua muuttivat he Pimeänpirtin korpeen. Patruuna olisi\nmielellään antanut torpanpaikan likempääkin, mutta Liena tahtoi kauas. He\nsaivat täydellisen verovapauden viideksi vuodeksi ja hyvät myötäjäiset.\nVähitellen he kotiutuivat torppaansa ja maailma unohti heidät. Kunhan\nvain he itse olisivat voineet unohtaa! Tai lieneehän muilla ollutkin\nrauha, muilla, joilla oli hyvä omatunto, mutta ei perheen äidillä,\nLiena-raukalla.\n\nHauskalta näyttää pirtissä talvi-illoin, kun perhe on koolla ja valkea\nloimottaa liedessä. Isä veistelee. Perunapata ja liimapannu porottavat\nrinnan arinalla. Lastukasassa leikkivät lapset. Hanni on jo auttavinaan\nvanhempia, hän hoitelee liimapannua ja kiikuttaa kehtoa, mutta\nunohtuu hänkin kesken vakavinta puuhaansa leikkimään. Hän kietaisee\nlastukiehkurat rannerenkaiksi ja sormuksiksi, panee pään kallelleen ja\nihailee siinä omia käsiään.\n\nIsä veistää kaunista arkkua Isontalon rikkaalle isännälle, joka kuoli\nalkuviikolla, ja lapset temmeltävät arkun pohjalla.\n\n-- Älkää, älkää hyppikö, lapset, varoittaa isä, -- ettekö tiedä, että\ntämä on ruumisarkku.\n\nMutta lapset eivät ole tottuneet isää tottelemaan ja jatkavat kisaansa,\nikäänkuin eivät olisi kuulleetkaan.\n\n-- Mitenkä se kuollut pannaan? kysäisee joku kimakalla lapsenäänellään.\n\n-- Näin vaan makaamaan kuin sänkyyn.\n\n-- Oliko se isäntä näin iso mies?\n\n-- Mene pois, niin minä näytän.\n\n-- Ja sitten kansi päälle...\n\n-- Kyllä te vielä aikoinanne saatte sitäkin makuusijaa koettaa, virkkaa\nvaari äreästi verkoltaan pöydän päästä ja luo leikkiviin kalsean\nkatseen silmälasiensa päällitse. Lapset vaikenevat paikalla ja leikki\nlakkaa, sillä vaaria he pelkäävät, kun vaari tuollaisella äänellä\nsanoo. Vaarin tarkoitus on oikeastaan katsahtaa Hannin mutkiin. Mitäs\npeliä se oikeastaan niillä lastuilla pitää? Mistäs se on oppinut noita\nkiehkuroita tuolla tavalla kiertämään käsiensä ympäri?\n\nLiena seuraa lapsia rukkinsa äärestä. Hänenkin tarkoituksensa on ollut\nlopettaa kolkko leikki ruumiskirstussa, mutta vaari on ennättänyt ennen\nhäntä.\n\nNiin, niin. Tuossa ne lapsikullat nyt pyörivät, iloinen on heidän\nmielensä ja omatunto puhdas, ei ole huolia, ei peloita pyörähdellä\nruumiskirstussa. Mutta kuinka kauan sitä kestää? Koska aukenevat\nheidän silmänsä, koska näkevät he olevansa sydänmaassa, jonka takana\non kirkonkylä ja kaupunki hyvän- ja pahantiedon puineen? Jo he\ntuon tuostakin kyselevät kirkonkylää ja kartanoa ja koulua. Kuinka\nmielellään Liena soisi heidän pääsevän täältä sydänmaalta, synkkäähän\ntäällä on ja ilotonta. Mutta maailma peloittaa häntä. Miten kävisi\nsiellä hänen lastensa, miten hänen pikku Hanninsa?\n\nSe on vaaleakutrinen, sinisilmäinen lapsi, kaunis kuin kuva, hento\nja taipuvainen, herkkä heruttamaan sekä hymyä että kyyneliä. Se\non viisas, juoksee äidin asioilla ja hoitelee Liisua, joka vielä\nkangertelee kehdossa. Sitä se rakastaa, kantaa retuuttaa, tanssittelee\nja laulattaa. Ei ole kenenkään tarvinnut opettaa Hannia lukemaan.\nItsestään on oppinut ja lukea osaa mitä kirjaa hyvänsä. Kuinka se Hanni\nillalla maata pannessa osaa rukoilla! \"Että hyvä Jumala suojelisi isää\nja vaaria ja kaikkia siskoja ja Misseä ja Pikkua ja kukkoa ja kanaa\nja parantaisi Jussin sormen ja varjelisi pikku Hannia.\" Ja kuinka se\nlapsi osaa laulaa! Helisemällä helisee sen ääni äidin äänen rinnalla,\nkun on luettu Jumalan sanaa ja sitten veisataan virsi. Tutummat virret\nse osaa ulkoa, veisaa kädet ristissä, poskilla puna ja suuret silmät\ntähdättyinä taivasta kohti.\n\nHannia katsellessa käy äidin mieli niin helläksi, että kyynelet\nnousevat silmiin. Hän ei itsekään tiedä, suruako tuntee vai iloako.\nEhkäpä enimmän pelkoa. Valtavana nousee hänen mieleensä aavistus:\nsen lapsen ei käy hyvin! Jumala etsiskelee isäin pahat teot lasten\npäälle, Hanni saa ehkä kantaa rangaistukset äidin rikoksista. Hyvä\nJumala, lähetä mitä muuta hyvänsä, kunhan ei sitä! Eihän toki viatonta\nrupea rankaisemaan, onhan Hanni juuri niitä puhtoisia, joille taivaan\nvaltakunta kuuluu. Hän on oikeastaan liiankin hyvä tälle maailmalle,\nehkä Jumala sen tähden tahtoisikin korjata hänet taivaaseensa... Paras\nse olisi, äiti tuntee sen sydämessään, jos Hanni kuolisi. Silloin olisi\nhän korjuussa eikä äitiä kalvaisi tämä kauhea pelko. Mutta tuskin on\ntunne päässyt äidin mielessä syntymään, kun jo koko hänen luontonsa\nnousee sitä vastaan: hän ei voi elää ilman Hannia! Älä ota, armollinen\nJumala, rankaise jollakin toisella tavalla, ota jotakin muuta, vaikkapa\njoku noista toisista lapsista!... Ajatus on hirveä ja synnillinen,\nanna, armias Jumala, se anteeksi, mutta jätä Hanni pimeään maailmaan,\njätä hänet hymyllään lohduttamaan!\n\nÄiti ei tahtoisi itselleenkään myöntää, että Hanni on hänen sydäntään\nlikempänä kuin muut lapset. Hän selittää sen sillä lailla, että Hanni\non vanhin ja viisain, että hänestä jo on paljon apua kotiaskareissa,\nettä hän niin hellästi osaa vaalia pieniä siskojaan...\n\nVaari käy lisäämässä saunan uunia ja kokoaa pirttiin tultuaan lapset\nympärilleen, alkaakseen kertoa heille tapauksia Jumalan kansan\nhistoriasta. Hän kuvaa paratiisia, ensimmäistä ihmisparia ja käärmettä.\nHän johtuu puhumaan maailman turhuudesta ja pahuudesta. Oi, jospa\nihminen huomaisi, että jota loitompana hän osaa pysyä maailmasta, sitä\nparemmin säilyy hänen omantuntonsa rauha. Oi, jospa ihminen ymmärtäisi\nkarttaa kiellettyä hedelmää, ennenkuin hän huomaa olevansa alasti,\nennenkuin on myöhäistä!\n\nHanni katsoo häneen suurin, sinisin silmin ja hypistelee lastukiehkuraa\nranteensa ympärillä.\n\n-- Vaari, virkkaa hän totisena, -- kuinka se käärme tuli?\n\n-- Se ei madellut, kuten meidän päivinämme, se tuli kahdella jalalla.\n\n-- Vaari, eikö se enää koskaan tule kahdella jalalla?\n\n-- Tulee, lapseni, kun se tulee ihmisen hahmossa, joka tahtoo vietellä\nmeitä syntiin.\n\n-- Onko se koskaan tullut Hannin luo?\n\n-- On ehkä jo tullut, sillä käärme on sama kuin paha henki ja pahasta\nhengestä on jokainen paha ajatus, joka ihmisen sydämeen tulee.\n\n-- Ei Hanni vielä ole nähnyt käärmettä, joka olisi kävellyt kahdella\njalalla.\n\n-- Hanni saa ehkä vielä nähdä, kun tulee suureksi.\n\n-- Mitä Hannin silloin pitää tehdä?\n\n-- Paeta, lapseni!\n\n-- Mutta jos ottaisi kepin ja löisi.\n\n-- Ei se auta, ei sitä käärmettä lyödä tavallisella kepillä, ihmisen\ntäytyy vyöttää itsensä Jumalan sanan kaksiteräisellä miekalla, ottaa\npäällensä uskon kilpi ja kaikki taivaan sota-aseet, sillä...\n\nMutta vaari ei ennätä lopettaa lausettaan, sillä Hanni purskahtaa\nitkuun ja pakenee äidin turviin.\n\n-- No lapseni, lapseni, lohduttaa Liena, -- ei käärme pienten lasten\nluo tulekaan.\n\n-- Äiti, Hanni ei tahdokaan tulla suureksi, Hanni tahtoo aina olla\nlapsi.\n\nHanni itkee aivan nääntyäkseen, hän ei rauhoitu mistään pyynnöistä\neikä vakuutuksista. Äiti pelästyy hänen sairastuneen, nostaa hänet\nkäsivarsilleen ja kantaa sänkyyn. Yhä vielä Hanni itkee, tuntuu niin\nhyvältä, kun he kaikki ovat ympärillä häntä vaalimassa ja hoitamassa.\nHän tuntee nyt aivan selvästi, että se suuri käärme, joka kävelee\nkahdella jalalla, on pistänyt häntä käsivarteen. Voi kuinka siihen\nkoskee!\n\n-- Mikä tuli? kysyy äiti hätääntyneenä.\n\n-- Tuohon, mamma, käsivarteen se pisti!\n\n-- Mikä pisti, oma lapseni?\n\n-- Se suuri käärme!\n\n-- Eihän, eihän, lapseni!\n\nÄiti lohduttelee, silittelee Hannin päätä ja kostuttaa ohimoja kylmällä\nvedellä.\n\n-- Mitä ne lasta pelästyttävät! rauhoittaa hän suudellen Hannin otsaa.\n\nMutta vuoteen jalkopohjissa seisoo vaari ankarana kuin se Jumalan\nenkeli, joka ajoi Aatamin ja Eevan paratiisin yrttitarhasta. Hän\nei räpäytä silmiään, huulet ovat lujasti koossa ja katse tuijottaa\nankarasti Hanniin. Hänellä ei ole ainoaakaan lohdutuksen sanaa\nsairaalle lapselle.\n\n-- Tyttö-raukka, pääsee häneltä vihdoin kolkosti, hiljaa kuin unessa,\n-- sinulla on perkele!\n\nHanni lakkaa paikalla itkemästä, kääntää pois kasvonsa ja pidättelee\nnyyhkytyksiään. Hän ei pitkiin aikoihin uskalla katsoa ylös, sillä hän\nkuvittelee vaarin yhä seisovan vuoteen ääressä. Vihdoin tirkistää hän\nsalaa sormiensa lomitse, joita on pitänyt silmillään, ja kun huomaa\näidin olevan yksin, kuiskaa:\n\n-- Mamma, se oli vaari, joka pisti!\n\n-- Eihän lapseni, hymyilee äiti, onnellisena siitä, että Hanni tointuu,\n-- ei kukaan ole pistänyt mamman omaa Hannia. Mamma antaa Hannille\nsokeripalan. Hanni on nyt hiljaa siinä, kunnes mamma palaa.\n\nHänen pitää jättää Hanni, sillä lehmät ovat lypsettävät.\n\nLiena on erehtynyt luullessaan, että hän yksin kärsii sieluntuskia\nPimeänpirtin torpassa. Vaari on toinen, jonka mielestä rauha tuon\ntuostakin pakenee.\n\nHän on kulkenut saunaan ja istuu lavitsalla, pää käsien varassa.\n\n-- Jumala, Jumala, ääntelee hän itsekseen, -- kiivas Jumala, mistä hän\non oppinut lastukiehkuroita sillä lailla kiertelemään ranteittensa\nympäri? Mistä vikuroimaan päätä kallelle, mistä puhumaan silmillään,\nmistä itkemään kuin hullu? Jumala, Jumala, sisareni henki elää siinä\nlapsessa! Lapsi raukka, käärme on tuleva luoksesi moninaisissa\nmuodoissa!!\n\nSaunassa on tikua, vaari huomaa, että täällä pyörtyy, jollei siirry\nraikkaaseen ilmaan. Hän lähtee siis, kulkien seinää myöten, asettuu\nkynnykselle, ottaa kouraansa lunta ja vie otsalleen. Tuulen kohina\nkuuluu ikäänkuin etäältä. Hiillos riutuu, lunta sataa suurina\nhiutaleina... Kirjava keto kesällä, ihmisikä kirjavampi!!\n\nHänkin oli nuori ja ajeli Alhon herran kanssa metsästysretkillä ja\npidoissa. Iloinen oli herra, hurja hevonen, välkkyvät valjaat ja rohkea\nrenki. Kun he riensivät kylän halki ja ihmisten korviin sattui heidän\nkulkustensa kilinä, niin jo karkasi ovensuihin lapsia ja tyttöjä\nikkunoihin, mutta joka tiellä sattui olemaan, sai korjautua syrjään\nminkä pääsi. Sillä herra saattoi olla sillä tuulella, että antoi mennä\nvaikka ihmisten päällitse, jolleivät hankeen osanneet.\n\n-- Ann' mennä, Akku, ann' mennä! huusi herra, kun ei itse halunnut olla\nohjaksissa. -- Saat hyvän ryypyn, jos tunnissa ollaan perillä.\n\nTunnissa oltiin ja ryyppy saatiin, mutta ori oli vaahdossa eikä moneen\npäivään kyennyt ajettavaksi...\n\nOli pakkanen ja tähdet tuikkivat. Oli jo kulunut tuntikausi siitä, kun\noli käsketty valjastamaan hevosia, mutta yhä kuului hoilotus ja rähinä\nherrojen kamarista. Siellä laulettiin ja huudettiin ja lasit kilisivät.\nAkustia paleli. Hän painiskeli Kankaanpään kuskin kanssa lämpimäkseen.\nToisia miehiä oli nukkunut rekiin. Vihdoin viimein ovet avautuivat\nja Alhon hevosta huudettiin portaiden eteen. Herra sieltä tulla\nluhjusteli, piika talutti toiselta puolen, isäntä-patruuna toiselta. He\ntepastelivat lumessa, ikäänkuin olisivat opettaneet lasta kävelemään ja\nvihdoin retkauttivat \"lapsen\" Akustin rekeen. Se vain mörisi sieltä,\nkun peitettiin vällyihin, ja antoi rauhallisesti viedä kotiin asti.\n\nMutta kun se oli selvempänä, niin silloin ei ajettukaan kotiin vaan\najettiin kestikievariin. Ja siellä palveli yhteen aikaan Akustin nuori\nsisar, Milja.\n\nHiki nousee vanhan miehen otsalle, kun hän näitä muistelee. Vuodet\neivät ole saaneet mitään haihtumaan hänen mielestään. Yhtä selvästi\nkuin kiukaan tuossa ja riutuvat hiilet ja lavitsan ja nokisen\nhangon, jota pitelee käsissään, muistaa hän keltaiseksi maalatun\nkestikievarirakennuksen, vinttikaivon maantien laidassa, peltitaulun,\njossa oli hevosenkuva ja kestikievarin nimi sekä virstamäärät\nlikikestikievareihin... Lasikuistilta tultiin saliin, pöydällä\novensuussa oli päiväkirja ja mustepullo, ikkunoissa punaisesta\npaperista tehtyjä kukkasia... Milja tulee saliin punaposkisena, rinnat\nkorkeina. Herra lähenee häntä, taputtaa poskea, tarttuu vyötäisiin.\nAkusti näkee kaikki ikkunasta. Hänen verensä alkaa kiehua, häntä\npyörryttää...\n\nEi hän enää tiedä mitä tekee...\n\n-- Äh siinä, vieläkös naurat, vieläkös heiluttelet itseäsi herrojen\nedessä, vieläkös päästät kamariisi? Äh siinä, rukoiletkos, kadutkos...?\n\nJo, jo lakkasi liikkumasta, jo lähti henki, silmät nurin...\n\nJumalan kiitos, nyt se on pelastettu!\n\nVaari suistuu permannolle ja hänen ajatuksensa katkeavat...\n\nTuulee, koivu kaivon luona huojuu ja humisee. Lumi menee valkeina\nkiehkuroina nurkkiin ja soliin. Tienpaikat tasaantuvat tasaantumistaan,\npellonaidan syrjälle on jo syntynyt harja, jonka pää on kiertynyt\nkoreaksi kaareksi kuin laine.\n\n-- Jokos sauna joutuu? kysyy Liena ovelta, mutta ei saa vastausta.\nHän luulee, ettei vaari ole saunassa, ja on jo astumaisillaan hänen\npäälleen. Äkkiä hän huomaa vanhuksen permannolla ja alkaa liikutella\nhäntä, mutta kun ei saa henkiin, karkaa voivotellen ja päivitellen\ntalliin, jossa tietää Kallen olevan illastamassa hevosia.\n\n-- Tule, hyvä ihminen, auttamaan, hän huutaa jo oven takana, -- vaari\non saanut häkää päähänsä.\n\nKallelta ei tule vastausta. Hän sekoittaa jauhoja ruuheen. Hangon\nhaarat koluuttavat ruuhen pohjaa, varsi keikkuu Kallen pään päällä\nja hänen kainalonsa alitse koettaa Pikku päästä nuolemaan jauhoja\nsilpuksien päältä. Leikillä nipistelee se isäntänsä hihaa ja isäntä\npuhelee sille ystävällisesti kuin hyvälle toverille. Tallin seinät\novat homeenkarvaiset, lyhty seisoo nurin käännetyn saavin pohjalla ja\ntalikynttilässä on pitkä karsi. Liena raottaa ovea ja uudistaa sanansa\nkiivaasti.\n\n-- No vielähän tästä nyt ehtii, selittää Kalle vain ja juottaa vielä\nhevosen, ennenkuin lähtee liikkeelle.\n\nLumihangessa saavat he vaarin tointumaan ja heidän käsivarsiensa\nvarassa astelee hän tupaan.\n\nSiellä ovat lapset jo asettuneet aterialle. He kuorivat perunoita\nkilpaa. Hannin edessä pöydän nurkalla on suuri, kellertävä kasa, hänen\nposkensa hehkuvat ja innoissaan, huomaamatta mitään ympärillään,\nvetelee hän kuorta yhä uusista perunoista.\n\n-- Minä voitin, minä voitin! huutaa hän ennen kuin viimeinen peruna\nvielä on kuorittukaan.\n\n-- Niin, puolustautuu Jussi, vanhin pojista, nyrpeästi, -- kun minulta\nputosi puukko. Isä, kuulkaas, ottakaas minulta, minun perunani ovat\nsuuremmat, tuo Hanni tekee aina petosta, se ottaa niin pieniä...\n\n-- Pikemminhän taas suuren kuorii kuin pienen, sanoo Hanni ja kastaa jo\nperunaa suolakalakuppiin. -- Äiti ottaa Hannilta. Makeammat pienet ovat\nkuin suuret. Äiti ottaa nyt Hannilta.\n\n-- Entäs kuka antaa vaarille? kysyy isä vakavasti, -- ettekös näe, että\nvaari on sairaana.\n\nHanni heitältää niskaansa.\n\n-- Hanni vain ei anna! huudahtaa hän säihkyvin silmin ja hänen kasvonsa\nkäyvät veripunaisiksi.\n\n-- Aijai! Entä jos vaari kuolisi!\n\nSilloin Hanni pyyhkäisee perunakasan pöydän kulmalta esiliinaansa,\nsitaisee suutaan hihaansa ja karkaa vuoteen ääreen, johon vaari on\nlaitettu pitkäkseen.\n\n-- Ottakaa, vaari-kulta, ottakaa kaikki!\n\nVaari katsahtaa lapseen arasti, ikäänkuin olisi tehnyt sille väärin ja\nlaskee kätensä pellavankarvaiselle päälaelle.\n\nSinä iltana ei Hannia millään tahdo saada panemaan levolle. Heti\nkylvystä ja illalliselta päästyä alkaa hän kiusata äitiä.\n\n-- Eikö äiti kertoisi sitä Hannin satua?\n\n-- Ei äiti ehdi. Nythän on yö ja kaikki panevat maata.\n\n-- Äiti, mamma! Hanni tahtoisi kuulla sen prinsessa Mirandan laulun.\n\n-- Ei nyt! Ei äiti nyt ehdi.\n\nMutta Hanni on saanut päähänsä, että hänen juuri tänä iltana pitää\nsaada kuulla sekä satu että laulu, vieläpä nähdä tanssikin, jota äiti\nosaa tanssia. Hän seuraa äitiä kaikkialle: hän kantaa pois ruokia hänen\nkanssaan, valmistaa vuoteita hänen avukseen, riisuu pikku siskoja\nsänkyyn. Vihdoin, kun hän ei enää ymmärrä, miten voisi auttaa, istuutuu\nhän penkille ja seuraa siitä nyrpeänä äitiä, joka yhä pesee patoja ja\nkulkee aitoissa. Isä jo panee levolle ja vaari on saatettu saunaan.\nHanni yhä kiikkuu penkillä. Vihdoin ottaa äiti vielä luudan ja lakaisee\nlattian. Hannin on kovin uni, mutta hän ei tahdo nukkua. Hän kimmahtaa\nylös nurkastaan, käy äidin helmoihin ja alkaa taaskin pyytää. Sillä\ntytöllä niitä on sanoja! Se se osaa houkutella. Hän selittää, että vain\ntahtoisi nähdä unta Mirandasta, ja eihän hän sitä voi, jollei mamma\nkerro, mamma-kulta!\n\n-- Hannilla ei ensinkään ole sydäntä, selittää äiti, -- kun ei jätä\nmammaa rauhaan. Mamma on väsyksissä.\n\nSilloin Hanni laskee pienet kädet silmilleen, huokaa ja vaikenee. Sen\nlapsen huokausta on mahdoton vastustaa.\n\n-- No, tule nyt sitten! sanoo äiti ja vetää hänet pimeän porstuan läpi\nvieraskamariin.\n\nEnsin siellä on ihan pimeä, mutta äidin taskussa on aina tulitikkuja ja\nhän sytyttää lampun, joka seisoo pöydällä sohvan edessä. Hän istuutuu\nnojatuoliin, hengittää syvään ja Hanni kapuaa hänen syliinsä, hiljaa,\nylen onnellisena, sydän täynnä lämpöä ja hyväilemisen halua.\n\nHuoneessa on vähän viileä, sillä eihän sitä lämmitetä kuin sen verran,\netteivät kukkaset kuole, mutta kaikki on järjestyksessä, hienona ja\njuhlallisena. Mattojen punaiset raidat helkkyvät maalaamattomalta\npermannolta, uutimet ovat puhtaat ja läpikuultavat, sänky kohollaan\nvalkeita, pitsitettyjä tyynynpäällyksiä. Seinäpaperit ovat haaltuneet\nniinkuin kuvatkin, jotka riippuvat seinillä, mutta Hannin mielestä\non kaikki täällä niin äärettömän kaunista. Hän on täällä niin ylen\nonnellinen. Mammakin on niin kokonaan hänen omansa. Hän saa silittää\nposkia ja tukkaa ja suudella silmiä ja suuta ja otsaa. Miksi mamman\nsilmissä on kyyneleitä? Onhan Hanni mamman luona! Hanni rakastaa mammaa!\n\n-- No, mamma, kerro nyt!... Saahan Hanni sanoa mammalle \"sinä\". Se on\nniin hauskaa!\n\nLiena katselee häntä kyyneltensä läpi ja pusertaa häntä rintaansa\nvastaan. Hanni on sittenkin hänen ainoansa, hänen lohdutuksensa, hänen\nelämänsä aurinko. Kun saisi hänelle puhua kaikki, uskoutua hänelle\nkokonaan. Hän, äiti, on avuttomampi kuin lapsi hänen polvellaan, hän\ntarvitsisi turvaa ja neuvonantajaa.\n\n-- Noo, mamma! kuiskaa Hanni ihan äidin korvan juuressa, salaperäinen\nodotus silmissä.\n\nÄiti silittää hänen hiuksiaan ja alkaa kertoa. Hän on nuoruudessaan\nlukenut satunsa ja itse sepittänyt lisää. Hän kuvaa linnaa, jonne\njohtaa pihlajakuja ja jonka päässä, portilla, kasvaa kaksi korkeaa\nkuusta. Pihamaalla on punaisia, keltaisia ja valkeita ruusuja ja\nruusujen keskellä käyskelee prinsessa Miranda, hoitelee niitä, katkoo\nkuivia oksia, sitoo ja suojaa tuoreita. Hän on kaunis kuin päivä,\nhänellä on siniset silmät ja kullankarvainen tukka. Tahtomattaan,\nehkäpä tietämättäänkin antaa äiti hänelle omat piirteensä. Hän kuvaa\nhänet sellaiseksi jollaisena itse nuorena oli, pukee hänet omiin\nvaatteisiinsakin, vaikka luoden villasta silkkiä.\n\nKauas kuuluu maine Mirandan kauneudesta ja kosijoita tulee hänelle\nkaikista maista. Tulee Itämaiden kuuluisa kuningas mustine orjineen ja\ntuo kultia ja hopeita. Tulee Ahti, meren kuningas, ja tarjoaa kaiken\nkunniansa. Tulee vihdoin ylpeä Vuorenpeikko, tarjoten rikkautensa.\nMutta kaikki hylkää Miranda.\n\nEräänä iltana on hänen isänsä linnassa kutsut ja paljon kansaa koolla.\nPuettuna kultaan ja silkkiin loistaa Miranda itse tähtenä muitten\nkeskellä. Äkkiä tulee kansanjoukosta nuorukainen. Hänen päässään ei\nole kruunua eikä sormissa sormuksia, ei kukaan edes tiedä, kuka hän on\nja miten hän on linnaan päässyt. Hän astuu Mirandan luo, pää pystyssä,\nkeltainen tukka liehuen hartioilla, ja pyytää häntä tanssiin. Ensin\nMiranda hämmästyy ja närkästyy, mutta pojan katse on niin kirkas, ettei\nhän voi sitä vastustaa. He alkavat tanssia...\n\n-- Mamma! keskeyttää Hanni loistavin silmin ja sävähtää maahan, --\nnäytä, tanssi!\n\n-- Ei, ei! kuiskaa äiti pelästyneenä. -- Ei nyt, johan nyt on yö!\n\n-- Mamma, hyvä, kaunis mamma, näytä, tanssi! Hanni on prinsessa, ole\nsinä nuorukainen...\n\nKun ei äiti liiku, niin tanssii Hanni yksin, kädet vyötäisillä, hiukset\nliehahdellen, pää kallellaan, suu hymyssä...\n\n-- Näinkö, mamma? Onko tämä oikein?\n\nÄiti tuntee, että tämä on mielettömyyttä, että tässä pitäisi torua,\nkiireesti nousta ja palata todellisuuteen. Mutta ennenkuin hän ehtii\ntehdä päätöstä, kapsahtaa Hanni hiestyneenä, joka jäsen sävähdellen,\ntakaisin hänen polvelleen, kietoo käsivarret kaulaan, avaa suunsa ja\npeittää sillä koko äidin suun.\n\n-- Kuinka sitten, mamma?\n\n-- Nyt nukkumaan, heti paikalla!\n\n-- Entä loppu, mamma?\n\n-- No, siitä tuli häät, jotka kestivät kahdeksan päivää...\n\nHän irroittaa Hannin kädet kaulastaan, sammuttaa lampun ja vie Hannin\ntupaan.\n\n-- Katso, kuinka kaikki nukkuvat, kuiskaa hän nuhdellen. -- Hanni\njoutuu nyt kanssa. Hanni on niin iso tyttö, että pitää osata itse\nriisuutua!\n\nHetkisen vaikenee Hanni ikäänkuin mietteisiin vaipuneena.\n\n-- Luuleeko mamma, että Hanni tuntisi Mirandan linnan, jos joskus\nnäkisi? kysäisee hän äkkiä.\n\nLiena säpsähtää. Sitä mahdollisuutta ei hän ikinä ole tullut\najatelleeksi.\n\n-- Ei Hanni sitä voi nähdä, selittää hän, -- eihän Mirandan linnaa\nole missään. Tämä on vain satua kaikki tyynni. Hanni panee nyt kädet\nristiin ja siunaa itsensä.\n\nHanni tottelee. Mutta päästyään Herran siunaukseen hän keskeyttää äkkiä\nrukouksensa ja kysyy:\n\n-- Pitääkö rukoilla ainoastaan ihmisten edestä? Eikö eläintenkin edestä?\n\n-- Kyllä. Kaikkien luotujen edestä. Ensin ihmisten, sitten eläinten.\n\n-- Miksi ensin ihmisten?\n\n-- Koska ihmisillä on sielu...\n\n-- Mutta miksei eläimillä ole sielua?\n\n-- Nuku nyt, lapseni, äläkä enää kysele. Kun sinä tulet suureksi, niin\nsinä ymmärrät kaikki nämä asiat.\n\n-- Äiti, eikö tosiaankaan eläimillä ole sielua?\n\n-- Ei, lapseni.\n\nÄiti korjaa ryijyä Hannin ympärille ja lähtee sulkemaan ovia.\nHetkiseksi pysähtyy hän portaille ja vetää henkeään. Ei mistään kuulu\nelävän ääntä, hiljaa kuin hieno hiekka sihahtaa lumiryöppy ajaessaan\nohi, ja korvesta kuuluu kumea kohina, metsän surullinen tuutilaulu\nnukkuvalle sydänmaalle.\n\nEi ole Hanni luotu tätä korpea varten. Haudassa hän on täällä. Saleissa\nhän olisi omansa, silkkiin puettuna, hymyssä ja tanssissa... Kuitenkin:\nvarjele armollinen Jumala sinne joutumasta!\n\nLiena kaapii luudantyvellä lumen porstuan oven välistä ja vetää sen\nkiinni. Pistää sitten tuvan oven moppiin. Eihän sitä täällä tarvitsisi,\nsillä ei täällä varkaita liiku... Tuvan pöydällä palaa kitupiikki,\nulottaen kuvan pienestä liekistään kattoon asti. Ikkunain alla seisoo\nKallen tekeillä oleva työ, ruumisarkku. Pesässä hehkuu hiillos,\npankolla torkkuu kissa mustan paidan vieressä. Leveässä sängyssä makaa\nKalle ja pienempiä sänkyjä on pitkin peräseinää. Liena kulkee toiselta\ntoiselle peittelemässä lapsia.\n\nNoo! Hanni vain ei vielä nuku, lepää silmät selällään ja tuijottaa\nkattoon.\n\n-- Mamma, kuiskaa hän, -- Hanni luulee sittenkin, että eläimillä on\nsielu. Hanni on katsellut Pikun silmiä ja huomannut, että Pikulla on\nsielu. Kuinka Pikku muuten osaisi nimelleen hirnua? Ja kun Missekin\nosaa erottaa Jussin Hannista. Mamma, eikö se ole sielua?\n\n-- Kyllähän Hannilla riittää kysymyksiä, sanoo äiti oikein ankarasti,\n-- mutta nyt pitää nukkua.\n\n-- Mamma, oliko prinsessa Miranda...\n\n-- Ei, tämä ei kelpaa...\n\nHanni vilkaisee äitiin ja huomaa, että äiti tarkoittaa totta. Silloin\nhän asettuu huppuun ryijyn sisään ja kääntyy seinään päin.\n\n\n\n\nII\n\n\nAlhon ja Kankaanpään kartanot olivat parin virstan matkan päässä\ntoisistaan, saman järven rannalla. Alhon omistivat von Holtenit,\nKankaanpään Liljefeltit. Molemmat suvut, alkuaan kotoisin Ruotsista,\nolivat jo vuosisadan hallinneet ja vallinneet kartanojaan, joihin\nkuului suurin osa pitäjää. Väli perheiden kesken oli vuoroin huonompi,\nvuoroin parempi. Aina niiden välillä vallitsi pieni kilpailu. Molempien\nsukujen rouvia oli ammoisista ajoista kutsuttu \"armoksi\". Alholaiset\nveivät voiton kankaanpääläisistä pitojen komeudessa ja ylellisyydessä.\nKankaanpääläiset elivät yksinkertaisemmin ja aluskunta piti heitä\nhyvinä haltijoina. Alholaisia pelättiin ja pidettiin kovina haltijoina.\n\nTapahtui sitten, että Alhon patruuna kerran, palatessaan yölliseltä\nretkeltään, tavattiin kuolleena reestään. Murhamiehestä ei näkynyt\nmerkkiä, ehkä taivas itse oli määrännyt iskun varoitukseksi\nja hyvitykseksi patruunan ystäville ja koko pitäjälle. Kolkko\nkuolemantapaus lopetti yhdellä lyönnillä iloisen elämän Alhosta. Armo\nkääntyi sairaaksi eikä enää vastaanottanut vieraita. Patruuna-vainajan\nkerrottiin kummittelevan suurissa suojissa sydänyöllä. Hän nähtävästi\nhaki armoaan, koska lakkasi käymästä, kun armo vuoden perästä kuoli.\n\nNyt joutuivat Alhon alaikäiset lapset, Kustaa ja Otto, Kankaanpään\npatruunan holhoukseen. Kustaa oli monta vuotta vanhempi Ottoa ja sai\npian haltuunsa perintötilansa. Otto pysyi vielä lastenkirjoissa.\nKustaa meni naimisiin ja joutui perheelliseksi mieheksi. Ottoa pitivät\nKankaanpään vanhat herrasväet miltei omana poikanaan. Eihän heillä\nollut perillistä, se oli aina ollut heidän suuri surunsa. Otto sitä\njossakin määrin lievensi, hänen hyväkseen he nyt työtä tekivät, häneen\nkiinnittivät toiveensa.\n\nOtto kävi koulua Helsingissä ja kun hän tuli lomalle kotiin, asui\nhän tosin Alhossa, mutta häntä odotettiin jo heti seuraavana päivänä\nKankaanpäähän käymään ja hän viipyi usein pitempiäkin aikoja. Hän\nsaapui uusissa vaatteissaan, jotka oli saanut koulun päättäjäisiin, ja\njoka kerta ihmeteltiin hänen kasvamistaan. Hyvänen aika, johan hän oli\nMinette-tädin pituinen! Kävi sedän korkuiseksi, kasvoi ylitsekin!\n\n-- Mihinkä sinä, poika, oikein aiotkaan? huudahti patruuna, taputtaen\nhäntä olkapäälle. Sitten asetti hän päähänsä silmälasit ja avasi\nkahisevan paperin, jonka lyseolainen oli antanut hänen käteensä. Hänen\nsitä tutkiessaan vallitsi huoneessa hiljaisuus, vain ruokasalista\nkuului kahvikuppien kalina. Patruuna ojensi Oton todistuksen\nvaimolleen. Minette-rouvan silmät olivat heikot. Hän ei saanut selvää\nmistään, mutta hän katseli kuitenkin tarkkaavaisesti paperia. Sitten\nantoi hän sen takaisin Otolle, tarttui hänen käsiinsä, veti hänet\nluokseen, syleili häntä lämpimästi ja suuteli otsalle. Oton kasvot\nolivat tämän kestäessä tulipunaiset. Hän pelkäsi, hän oli varma siitä,\nettä se tyttö, se Leni, on jossakin ovenraossa tirkistelemässä ja\nvirnistelemässä.\n\nSetä oli kadonnut työhuoneeseensa ja kun hän sieltä palasi, oli hänen\nkädessään kultaraha. Sen sai Otto. Sitten tuli jo vapaampi ja parempi\nolla. Ohjelman virallinen puoli oli ikäänkuin suoritettu ja alettiin\nseurustella.\n\n-- No, Leni, tuotko meille jo enemmän kahvia? huusi täti. Ihan\ntahallaan oli hän tänään määrännyt, että Leni tarjoaisi kahvia, jotta\nnuorten suhde kävisi selväksi, että he käsittäisivät, että toinen on\npalvelustyttö, toinen herra.\n\nHe olivat nimittäin aina näihin asti seurustelleet tovereina, koska\nsattuivat olemaan yhdenikäiset. Nyt olivat he käyneet liian suuriksi\ntoisilleen.\n\nLeni oli köyhien lapsi, nälkävuosina olivat Kankaanpään herrasväet\narmahtaneet häntä ja ottaneet hänet taloonsa. Kuka hyvänsä olisi\nkadehtinut hänen asemaansa, hän oli kerrassaan hyvillä päivillä. Eihän\nhänellä ollut muuta tekemistä kuin järjestellä herrasväen hienoissa\nhuoneissa, kutoa kankaita, leipoa ja silloin tällöin lukea ääneen\narmolle. Mutta se kiitämätön letukka ei ensinkään ollut tyytyväinen\nkohtaloonsa. Se oli iloinen, kaunis tyttö, mutta se ei saanut näyttää\nkauneuttaan salissa enempää kuin väentuvassakaan. Herrasväen kanssa\nseurustelemaan oli hän liian huono ja renkien ja piikojen joukossa\nnauramasta oli armo ankarasti kieltänyt, sillä siihen oli hän liian\nhyvä. Hän oli siltä väliltä, ja se oli hirveän ikävää ja yksitoikkoista.\n\nOtto von Holtenin joulu- ja kesälomia oppi hän pitämään rajapyykkeinä\nelämänsä tasaisella taipaleella. Otto-herraa odottaessa kävivät työt\ntalossa kuin tanssien. Puiston piti olla ihan järjestyksessä, nurmikot\nlakaistuina, lavat kylvökunnossa, hedelmäpuut ja pensaat mullitettuina,\nkäytävät hiekoitettuina. Tai piti joulusiivousten olla ohi, oluen\npantuna ja leivosten leivottuina.\n\nHelposti saatiin Alhosta tietää, koska hevonen oli lähetetty vastaan\nasemalle, ja tulon jälkeisenä aamuna alettiin Ottoa hyvissä ajoin\nodottaa Kankaanpäähän. Leni, jonka kangaspuut olivat ikkunan ääressä,\njoten hän saattoi nähdä tielle, sai toimekseen valvoa, koska tutut\najopelit ilmestyisivät tienkäänteeseen. Samassa hetkessä pantiin\nkahvipannu tulelle ja leipäkori täytettiin kaikenlaisilla herkuilla.\n\nSykkivin sydämin ja salaa katseli Leni uudinten takaa entistä\nleikkitoveriaan, jonka kanssa ei enää sopinut leikkiä. Kuinka hän oli\nmiehistynyt ja käynyt kauniiksi!\n\nOli kuin suuri, lämmin laine olisi alkanut nousta tytön sisässä ja\nposket täyttyivät kuumalla verellä. Hetkisen aikaa hän painoi käsiä\nrinnalleen, ikäänkuin tyynnyttääkseen aaltoa, mutta astui sitten\neteiseen, Otto-herraa vastaan... Täti ja setä siellä jo ihmettelivät\nkummipoikansa kasvamista, piika auttoi yltä palttoon, armo kävi kiinni\nkäteen, patruuna hartioihin ja niin vietiin nuorukainen saliin. Leniä\nei kukaan ollut huomaavinaan.\n\nHänen lämmin suloinen tunteensa kävi äkkiä katkeraksi, kädet\npusertuivat nyrkeiksi ja kyyneleet kohosivat silmiin. Kuinka hän\ntunsi vihaavansa sekä Ottoa että armoa ja kaikkia. Hänpä ei menekään\ntarjoamaan kahvia, kun käsketään, hän ei ensinkään näyttäydy.\n\nMutta hetkisen oltuaan ruokasalissa ja oven takaa kuunneltuaan heidän\nääniänsä valtasi hänet niin suuri uteliaisuus, että hän sittenkin\npäätti tarjota kahvit ja hillot ja omenat -- talviomenat Kankaanpään\nomasta puutarhasta.\n\nKaiken aamua oli hän pukeutunut, mutta yhä vielä teki hänen mielensä\npeilin edessä tarkastaa, olivatko hiukset hyvin. Hän valeli kasvojaan\nvedellä, mutta yhä ne vaan hehkuivat ja hän astui saliin niin\nhämillään, että tuskin uskalsi silmiään nostaa...\n\nOtto-herran todistus ei ollut oikein hyvä ja hän selitti voimiensa\ntakaa, että heidän koulussaan ollaan ankarampia kuin missään muissa\nkouluissa. Mitäpä nuo vanhat ihmiset sitten olisivat ruvenneet\npoika-raukkaa nuhtelemaan! He uskoivat niin mielellään hänen\nsanoihinsa. Täti suuteli häntä otsalle ja setä taputti olkapäälle ja\nveti esiin kultarahansa.\n\nOtto oli aina harmitellut noita tapauksia ja suudelmia. Ihan varmaan\nse tyttö, se Leni oli jossakin katselemassa! Hän ei voinut kärsiä\nsitä tyttöä, häntä hävetti muistellakin, että he joskus olivat\nleikkineet yhdessä. Hän päätti nolata hänet perinpohjin, päätti olla\naivan tuntematta häntä. Mutta kun Leni tuli saliin ja seisahtui tädin\neteen, niin vilkaisi Otto häneen syrjästä ja hämmästyi, sillä tyttö\noli aivan muuttunut: hänen hameensa helmat ulottuivat lattiaan asti,\nvartalo oli kuin täysikasvaneilla ja päälaelle oli koottu pehmeä,\nkiiltävä hiusmätäs. Hänen silmänsä olivat hyvin kauniisti maahan\nluodut. Oton teki äkkiä mieli mennä häntä tervehtimään, oikein kädestä,\nmutta samassa muisti hän päätöksensä, muisti myöskin, ettei se sedän\nja tädin talossa olisi sopinut, ja punastui omia ajatuksiaan. Hän\nodotti jäävänsä kahdenkesken Lenin kanssa, sillä hän tunsi, että\nhänen välttämättömästi täytyy saada sanoa hänelle jokin sana. Siihen\nei kuitenkaan ilmaantunut tilaisuutta. Rekeen noustessaan vilkaisi\nhän ikkunoihin ja erotti silloin selvästi uudinharsojen takaa tytön\nkukoistavat kasvot. Mutta ne hävisivät samassa.\n\nEnsimmäisenä joulupäivänä tuli Otto Kankaanpäähän enemmän saadakseen\nnähdä Leniä kuin tervehtiäkseen vanhuksia.\n\nSetä nukkui päivällisuntaan ja täti, kissa sylissä, uinui ruokasalin\nsuuressa nojatuolissa. Hän ilostui suuresti, kun Otto tuli, ja rupesi\npaikalla purkamaan hänelle huoliaan. Hänen oli kesken joulupäivää\npitänyt torua Leniä.\n\n-- Jaa, minä en tiedä, mitä minun pitää siitä tytöstä ajatella!\nhuokasi hän. -- Omana lapsenamme olemme häntä pitäneet, kaikki olemme\nkoettaneet hänelle antaa. Näillä omilla käsilläni olen opettanut häntä\nompelemaan ja kirjoittamaan ja tänään, ihan yhtäkkiä hän purskahtaa\nitkuun ja sanoo, että lähtee pois meiltä.\n\n-- Onko se mahdollista! sopersi Otto, peläten että hänen sydämensä\ntykytys kuuluisi.\n\n-- Hän syyttää minua siitä, ettei saa olla nuori eikä huvitella.\nOlenko minä koskaan kieltänyt häntä huvittelemasta, kun se tapahtuu\nsopivaisuuden rajain sisäpuolella, mutta ymmärtäähän jokainen, ettei\nse sellainen, mitä hän nyt tahtoo, käy päinsä. Hän tahtoisi huomisiin\ntanssiaisiin, oletko mokomaa kuullut...! Hän aivan unohtaa kuka hän on:\nkerjäläisvaimon lapsi!\n\nOtto hämmästyi. Vai heidän, herrasväen tanssiaisiin! Niin, olisi se\ntuntunut aika kummalliselta, jos hän olisi ilmestynyt sinne muitten\nvieraitten joukkoon... Olisikohan hän saanut tanssia?\n\n-- Kukaan ei voine syyttää minua ylpeydestä, jatkoi vanha rouva\nkiihkeästi. -- Minä kohtelen renkiä ja piikaa kuin vertaistani, jos he\nymmärtävät antaa minulle minun arvoni. Mutta liian tutunomaisiksi eivät\nhe saa ruveta. Sitä minä en kärsi.\n\n-- Tietysti, sopersi Otto. Hänen ajatuksensa kierteli pitkän aikaa,\netsien sanoja, joilla taitaisi rauhoittaa loukkaantunutta armoa.\n\n-- Missä... missä se Leni nyt on? kysyi hän vihdoin niin\nvälinpitämättömänä kuin suinkin.\n\nRouva Liljefelt lähetti palvelijan noutamaan mamsselia. Mutta mamsseli\nei tullut.\n\n-- Näetkö sitä sisua. Otto, näetkö!\n\nOtto kävi ensin hyvin neuvottomaksi, mutta hetkisen perästä pääsi hän\nsanojen päähän kiinni ja sai aikaan enemmän kuin ikinä itsekään olisi\nvoinut toivoa.\n\nLeni istui huoneessaan nyrpeänä, itkettynein kasvoin, ankarasti\nmiettien, mihin nyt suuntaisi kulkunsa, sillä hän ei rupea olemaan\ntäällä, hän kuolee täällä ikävään, hän menehtyy ja tukahtuu... Ah,\nkuinka hän vihaa armoa ja...\n\nSamassa kuului koputus oveen ja kynnykselle astui Otto herra. Leni\ntunsi hänet paikalla, vaikkei huoneessa ollut muuta valoa kuin se,\nminkä pilvien peittämä kuu loi, ja sävähti kiireesti seisomaan,\nsilitellen hiuksiaan.\n\n-- Hyvää iltaa, alkoi Otto hämillään. -- Minä... minä... mitä kuuluu?\n\n-- Ei mitään, vastasi Leni kuivasti ja jäi paikoilleen.\n\nOttokaan ei tullut lähemmäksi. Heidän välillään olivat valkealla\nvaatteella peitetyt kangaspuut, niiden ohi näkyi Lenin voimakas vartalo\nikkunaa vastaan. Otto näki, miten hänen rintansa kohoili.\n\n-- Armo... täti pyytää tulemaan luokseen, jatkoi Otto epävarmasti.\n\nEi vastausta.\n\n-- Täti odottaa.\n\nLeniltä pääsi pieni nauru, katkera ja kiukkuinen.\n\n-- Jos mentäisiin...\n\n-- Eikö hän sitten vielä ole tarpeekseen torunut! puhkesi Leni\npuhumaan. -- Minä en tule, en tahdo häntä nähdä.\n\nOtto likeni pari askelta.\n\n-- Tietääkös Leni, mitä hän juuri ehdotti? Että me tanssittaisiin.\n\n-- Tanssittaisiin! Kuka ja kuka?\n\n-- Minä ja Leni. Ruokasalissa.\n\n-- Minä! huudahti Leni, -- minäkö ja... ja Otto-herra?\n\n-- Niin, niin, täti istuu jo soittokoneen ääressä.\n\nOtto tarttui hänen käteensä. Kuinka se oli kuuma!\n\nEnsin hän vastusti, ikäänkuin olisi tahtonut olla päätökselleen\nuskollinen, mutta sitten koko hänen katkeruutensa laukesi, hänen\nnyrpeytensä haihtui kuin pyyhkäisemällä ja kun he tulivat valaistuun\nruokasaliin, olivat hänen kasvonsa säteilevässä hymyssä. Nojatuolissa\nnukkui nyt vain vanha kissa, sillä armo istui todella salissa\nsoittokoneen ääressä.\n\n-- No, Leni, huusi hän ystävällisellä äänellä ruokasaliin, -- herra von\nHolten on luvannut tanssia sinun kanssasi. Nostakaa nyt pöytä syrjään,\nniin voitte tanssia.\n\nSitten alkoi hän kosketella soittokoneen vanhoja, heikkoja kieliä\nvanhoilla, kankeilla sormillaan ja pääsi vihdoin kiinni ainoan vanhan\nvalssinsa päähän. Mutta Lenin mielestä oli tämä soitto ihanaa, hänen\nsydämensä sykki kuuluvasti eikä hän uskaltanut nostaa silmiään.\nOtto-herra tarttui pöydän toiseen päähän, Leni toiseen, ja yhdessä\nkäden käänteessä siirsivät he koko kapineen nurkkaan.\n\n-- Kunhan minä nyt osaisin! kuiskasi Leni Oton kiertäessä käsivarttaan\nhänen ympärilleen.\n\nSe oli kaunis tyttö, jota Otto piteli käsissään. Hän hurmaantui, kun\nsitä katseli.\n\nSilmä oli maahan luotu, sen kansi oli kalpea ja lahea kuin\nlumivuokon lehti ja siitä valui sinertäviä, hienoja suonia, jotka\npäättyivät silmän ripseihin. Mutta poskea vastaan näyttivät ripset\npitkiltä, mustilta... Kuinka hänen hiuksensa lemusivat lehahtaessaan\ntanssitoverin kasvoja vastaan! Kuinka hänen ruumiinsa oli pehmeä ja\nlämmin, kuinka se värähteli!\n\n-- Sehän menee mainiosti! vastasi Otto vihdoin hänen viime sanoihinsa.\n-- Kuka onkaan ollut opettajana?\n\n-- Minä itse vain. Olen katsellut, kuinka herrasväet tanssivat... Voi\nkuinka tämä on lystiä! Ettekö jaksaisi viedä vielä kovemmin... noin,\nnoin! Kuinka te saitte tätinne suostumaan?\n\n-- Selitin hänelle, että... olette nuori.\n\n-- Kuinka te olette hyvä, Otto-herra...! Jos te käsittäisitte, miten\nikävää se on, kuin ei kuulu herrasväkeen eikä talonpoikiin, kun ei saa\njutella neitien kanssa eikä piikojen kanssa...\n\n-- Kyllä minä ymmärrän.\n\nKun he tanssivat nojatuolin ohi, sattui Lenin esiliina sitaisemaan\nnukkuvan kissan korvaa. Se loukkaantui siitä, korva ei enää oiennut,\nvaan jäi luppuun ja vihdoin kissa nousi, oikaisi selkäänsä ja hyppäsi\nmaahan, suuttuneena koko tästä uudenaikaisesta komennosta. Se vain\nhuvitti tanssivia. Lenin mieleen muistui ohimennen, kuinka hirveästi\nhän kerran oli suuttunut Otolle, kun Otto oli sitonut kiven saman\nkissan kaulaan ja kiusannut sitä rannassa. Mutta siitä oli monta vuotta\nja häntä kummastutti, että hän oli saattanut Otolle suuttua. Nyt ei\nhän varmaankaan olisi voinut suuttua mistään! Otto-herra olisi hänelle\nsaanut tehdä mitä hyvänsä!\n\n-- Aijai, jatkoi hän hetken perästä, -- kuinka minun tekisi mieli\nniihin huomisiin tanssiaisiin! Armo sanoo, ettei kukaan viitsisi\ntanssia kanssani, mutta tanssittehan tekin, Otto-herra, ettekö?\n\nSiihen kysymykseen ei Otto todellakaan olisi voinut vastata, mutta hän\nkeksi äkkiä keinon ja virkkoi:\n\n-- Minäpä tiedän jotakin vielä hauskempaa. Jäädään tänne Kankaanpäähän\nja tanssitaan täällä!\n\nLeni ilostui niin, ettei hän keksinyt mitään sanomista. Laine hänen\nsisässään oli pulpahtamaisillaan yli laitainsa, kyynelet tuntuivat jo\nsilmissä.\n\n-- Niin me tehdään, jatkoi Otto varmemmin. -- Mahtavatkohan täti ja\nsetä lähteä?\n\n-- Kyllä he ainakin aikovat. Mutta kuka meille soittaa?\n\n-- Emme tarvitse soittoa!\n\nHeidän äänensä olivat alenemistaan alenneet, lopulta he puhuivat\nkuiskaten ja vihdoin kokonaan vaikenivat, onnellisina päätöksestään.\n\nÄkkiä lakkasi soitto ja Otto tunsi, että hänen täytyy päästää\nLeni käsistään. Leni vei käden otsalleen, ikäänkuin häntä olisi\npyörryttänyt, hän ei taaskaan uskaltanut katsoa ylös ja unohti kokonaan\nkiittää tanssitoveriaan. Kun hän sen huomasi, oli jo myöhäistä ja\nhän riensi vain juoksujalan saliin kiittämään armoa. Hänen olisi\ntehnyt mieli karata vanhan rouvan kaulaan, hänen siinä istuessaan\nsoittokoneen ääressä kuin unelmiin vaipuneena. Koko maailma tuntui\nniin ihanalta, niin kaunis oli salikin. Sitä valaisi ainoa kynttilä,\npaksussa hopeajalassa soittokoneen kannella, kasvit loivat suuria\nvarjoja valkeille seinille, joilla riippui perhekuvia, maalaamattomalla\npermannolla juoksi valkoisia, siniraitaisia mattoja, kattokruunun\nhiotut lasit välkkyivät taivaankaaren kaikissa väreissä.\n\n-- Kiitoksia, armo! kuiskasi Leni, ylen onnellisena, valmiina mihin\ntahansa.\n\n-- Pidä hyvänäsi, lapsi, vastasi armo kummissaan ja hiukan hämillään\njalomielisen suostumuksensa odottamattoman suuresta vaikutuksesta.\n-- Toivottavasti sinä nyt käsität, että minä aina olen ajatellut\nparastasi... No niin, no niin... Kiitä nyt vain herra von Holtenia,\nsillä hänhän tämän oikeastaan pani alkuun.\n\nOtto oli ruokasalin kynnyksellä ja Leni likeni häntä hiukan keikaillen,\nmutta hyvin hämillään, sillä hän ei oikein tietänyt, pitikö\nOtto-herralle nyt niiata vaiko vain kumartaa. Lopuksi hän sitten teki\nujon liikkeen, joka oli puoleksi niiaus, puoleksi kumarrus. Laine hänen\nrinnassaan nousi suurena, lämpimänä, taivaan karvaisena. Hän vaikutti\nOttoonkin ikäänkuin hän olisi näkynyt sinertävän laineen läpi. Hänessä\noli jotakin niin utuista, kiehtovaa ja houkuttelevaa...\n\n-- Nostakaa nyt ruokasalin pöytä paikoilleen, kehoitti täti.\n\nPöytää nostaessa loivat he toisiinsa vielä katseen ja se katse puhui\nparemmin kuin kaikki sanat. Sitten piti Lenin mennä toimittamaan sisään\nteetä, patruuna tuli ruokasaliin ja ilta kului niin hauskasti, ettei\nsellaista iltaa ollut koskaan ollut.\n\nOtto jäi Kankaanpäähän yöksi. Hänellä oli siellä oma kulmakamari, jossa\nhän jo ennenkin oli viettänyt monta yötä. Alhossa ei häntä kaivattu,\ntiedettiin, ettei hän ollut hukassa.\n\nLenin silmiin ei tahtonut tulla unen hiventä. Hän lepäsi\nliikkumattomana vuoteellaan ja sydän takoi särkyäkseen. Mielessään\nkertasi hän jokaisen hänen sanansa, hänen liikkeensä ja katseensa. Se\nei ole unta, se on todella totta ja tapahtunutta! Hän on korotettu\nsen sorjan pojan rinnalle niinkuin sadussa tuhkimus... Onko kukaan\nkuolevainen niin onnellinen kuin hän?... Mutta kestääkö tätä, eikö\nsittenkin päivä peity pilviin, ja hän herää näkemään, että se kaikki\noli unta, valo, joka syttyi juhlayönä ja katoaa juhlien kanssa!\n\nYö on tyyni ja pimeä, ikkuna on alhaalta vetäytynyt kuuraan. Hän\ntuijottaa jäätähtiin ja tuntuu äkkiä siltä, kuin talviyöstä ojentuisi\nkoura tavoittelemaan hänen onneaan. Se on armo, hänen emäntänsä,\njoka ei ikinä suostu hänen onneensa. Hän tulee, hän tulee!... Ei,\nhän ei tahdo ajatella sitä, hän tahtoo vain muistella Otto-herraa,\njonka kanssa hän tanssi! Mutta jos hänkin laski leikkiä eikä jääkään\nhuomenillalla kotiin... Leni hypähtää istumaan, ojentaa kätensä\nikäänkuin pitääkseen kiinni jotakin ja purskahtaa itkuun... Tuntuu niin\noudolta tietää, että hän, hän, hän on täällä samassa talossa! Oi kuinka\npeloittaa...\n\nOttokin on mennyt levolle epätavallisessa mielentilassa. Hänkään ei\nsaa ajatuksistaan, että se tyttö on täällä parin kolmen oven takana,\njotka ehkä eivät ole lukossakaan. Hän on yhä tuntevinaan, että vaaleat\nhiussuortuvat hipaisevat hänen kasvojaan ja että tuossa hänen silmäinsä\nalla on silmäluomi kalpean pehmeänä kuin lumivuokon lehti, josta valuu\nalas sinertäviä suonia. Hänen katseensa hipoaa alas silmäluomea,\nkaulaa, rintaa... Mikä siinä tytössä onkaan, joka houkuttelee ja\nkiehtoo?\n\nHän nukkui pikemmin kuin Leni, mutta näki hullunkurisia unia, joihin\naina sekaantui Leni.\n\nKun hän aamulla ehdotti jäävänsä tanssiaisista pitääkseen seuraa\nLenille, purskahti täti suureen nauruun. Otto punastui korvia myöten ja\nselitti tarpeettomalla kiihkolla, että hänellä tietysti olisi paljon\nhauskempi tanssiaisissa. Hän vain ajatteli, koska se tyttö nyt on niin\nhuvinhaluinen...\n\n-- Jumala siunatkoon sinun hyvää sydäntäsi! sanoi täti. -- Mutta\ntäytyyhän tytön oppia järkeä. Käsitäthän sinä, mitä huomiota se\nherättäisi, jos kuultaisiin, että Otto von Holten istuu pitämässä\nseuraa Kankaanpään talousmamsselille...\n\nTalousmamsseli! Niin, sitä se eilinen tyttö oli. Jota hän oli pitkin\nyötä ajatellut ja jonka kauneutta hän oli pitänyt niin hienona! Hän\nmuisti äkkiä, että sillä oli suuret, karkeat kädet ja mustuneet kynnet.\nSe oli kuin olikin talousmamsseli! Hyi, jo häntä hävetti! Setä tuli\nvielä lisäksi siihen ja rupesi tekemään hänestä pilaa.\n\n-- Sitähän voitaisiin selittää miten hyvänsä, sanoi täti. -- Ei, rakas\nOtto, tule sinä vain meidän kanssamme.\n\n-- Leikkiähän se oli, selitti Otto pontevasti ja rupesi kovasti\nmielimään tupakkaa. Tähän saakka oli hän tupakoinut vain salaa, mutta\nnyt hän äkkiarvaamatta aivan julkisesti ja ujostelematta kysyi\nsedältä, saisiko hän mennä ottamaan sikaarin. Setä hymähti ja antoi\nsuostumuksensa, häntä huvitti nähdä, että poika alkaa miehistyä.\n\nSenjälkeen ei Otto vahingossakaan puuttunut puheisiin Lenin kanssa.\nJa Leni tunsi, että koko sen illan onni on pyyhkäistävä pois mielestä\nniinkuin uni päivän tullen. Mutta on unia, joita ei saa pois\npäivälläkään, eikä Leni saanut tätä. Se kalvoi häntä ja kulutti kuin\ntauti. Jota enemmän muuria hänen ja Oton välille korotettiin, sitä\nkuumemmaksi hän kuumeni.\n\nKaiken talvea kutoi täti sukkia kummipojalleen. Hänen täytyi heikkojen\nsilmiensä takia käyttää vaaleita lankoja, mutta kun silmikko putosi,\nniin täytyi Lenin tulla sitä nostamaan. Joskus kysyi armo Lenin\nmielipidettä sukkien raidottamisestakin. Pari kertaa lähetettiin Otolle\nlaatikollinen leivoksia: pipari- ja sokerikakkuja, roonia, kanelileipiä\nja mantelikiehkuroita -- kaikkea, mistä tiedettiin Oton pitävän. Leni\nleipoi jokaiseen piparkakkusydämeen sydämensä ikävät ja surut ja toivoi\nkoko mielensä hartaudella, että Otto nakerrellessaan leivoksia ehkä\nmuistelisi häntäkin.\n\nMutta hänen sydämiään söi moni muukin kuin Ottoherra itse. Otto\nkutsui luokseen joukon iloisia poikia ja Kankaanpään herkuilla oli\nhyvä menekki. Päälle ryypättiin punssia. Pullot olivat kätketyt\npiironginlaatikkoon ja juomalasista tai pullonsuusta otti jokainen\nkulauksensa.\n\nSamana keväänä piti Oton tulla ylioppilaaksi ja Kankaanpään herrasväki\noli jo kauan miettinyt, miten tätä merkkitapausta olisi vietettävä.\nVihdoin olivat he tulleet siihen johtopäätökseen, että he tarjoavat\nOtolle Kankaanpään aivan polkuhinnasta. Hehän ovat vanhoja ja\nkivulloisia ja vaikka pehtori olisikin kunnon mies, niin ei hänen\nsilmänsä ole samanarvoinen kuin isännän silmä. Eihän heillä ole ketään\nlikeisempää kuin Otto, hänhän on kuin heidän oma poikansa. Jos he\nnyt Kankaanpäästään luopuvatkin, niin jäähän heille vielä sittenkin\ntarpeeksi, ja jakakoot kaukaisemmat sukulaiset heidän kuoltuaan sen\nkeskenään.\n\nKankaanpäähän toimitettiin puusepät ja maalarit ja muutaman viikon\naikana kalkuteltiin aamusta iltaan vanhassa talossa. Kuinka nuori\nylioppilas tuleekaan ilostumaan, kun hän tapaa kaikki niin uutena ja\nsiistinä ja kun hän vielä lisäksi saa kuulla, että koko talo tulee\nhänen omakseen! Vanhukset iloitsivat jo edeltäkäsin niin sydämen\npohjasta.\n\nLeni pantiin kutomaan uusia mattoja hänen huoneensa lattialle. Hän\nryhtyi työhönsä kiihkeästi ikäänkuin sillä ravitakseen mielensä\nnälkää ja päästäkseen Otto-herraa likemmä. Tavallaan se lohduttikin,\nsillä syntyihän hänen käsissään vaate, jota hänen jalkansa tulisivat\nkoskettamaan. Oi, kuinka hän olisi suonut itse olevansa sen vaatteen\nsijassa, saavansa lyyhistyä vaikkapa maan tasalle... Oi, kuinka hänen\noli ikävä, ikävä!\n\nTuli kirkkaita, keväisiä päiviä ja lumi suli hänen silmiensä alla,\nmutta hän vain suri, ja heiluttellessaan sukkulaa, äänteli itsekseen\nikäväänsä.\n\nNähdessään kirjavat raidat täytyisi Oton muistaa kenen kamarissa\nkangaspuut seisovat ja silloin täytyisi hänen ajatella tyttöä, joka\nhäntä rakastaa...\n\nPuuseppien joukossa oli muuan Kalle-niminen mies, joka tuon tuostakin\npuhutteli Leniä, kun sattui hänet näkemään. Milloin hän huomautti, että\non kaunis ilma, milloin sanoi ilmaa rumaksi. Se oli harteva, rehellisen\nnäköinen mies. Leni huomasi hänet sivumennen. Mutta eräänä sunnuntaina\nsattuivat he yhteen, molemmat matkalla kirkkoon. Heille tuli puolen\nvirstan pituinen yhteinen matka ja kun Lenin päähän äkkiä muistui asia,\njossa ehkä tästä miehestä saattaisi olla apua, puhutteli hän miestä.\n\n-- Tehän olette kirvesmies, virkkoi hän. -- Ettekö tekisi minulle\nkukkatelineitä? Kukkani seisovat liian matalalla. Aurinko ei ylety\nniihin.\n\n-- Se on paha, ettei aurinko ylety, vastasi mies huolestuneesti,\nikäänkuin olisi ollut kysymys ihmishengestä, joka ei tule toimeen ilman\naurinkoa. Ja samalla katsahti hän arasti ja ihaillen mamsseliin.\n\nLenissä heräsi halu olla ystävällinen tuolle miehelle. Hän ei ollut\nruma, kyllä hiukan kömpelö, mutta aika hauskan näköinen.\n\n-- Oletteko ennen tehnyt kukkatelineitä? kysyi hän ja hänen silmänsä\nloistivat lempeästi. -- Vai ettekö? No, mitä te olette tehnyt?\n\n-- Rakennustöissähän minä enimmäkseen, ja sitten veistellyt\nkaikenlaisia, tuoleja ja pöytiä ja ruumiskirstuja ja...\n\n-- Ruumiskirstuja! keskeytti Leni ja silmien suuri terä vetäytyi\npelästyneeksi ja ikäänkuin musteni. Ja se pysyi yhä mustana, vaikka\nsuu jo hymyili, kun hän jatkoi: -- Joko te nyt noin nuorena rupeatte\ntekemään kuolleille majoja. Ihan minua peloittaa!\n\nNyt hymähti tuo vakava mieskin ja kävi oikein miellyttävän näköiseksi.\nHänellä oli niin suuret siniset silmät.\n\n-- Kuollahan meidän kaikkien pitää!\n\n-- Kunhan eivät kukkani kuolisi, kun joutuvat telineittenne päälle!\n\nHe nauroivat molemmat ja juttelivat lopputien oikein iloisesti ja\ntutunomaisesti. Kirkon ovesta he vielä astuivat yhdessä, mutta sitten\nerkani Leni naisten penkkeihin, nuorukainen miesten puolelle.\n\nParin päivän perästä tuli Kalle ruokatunnillaan tuomaan telineitä. Ne\nolivat kauniisti kirjaillut, ja kun Leni kysyi, mitä hän on velkaa,\nniin vastasi mies ettei mitään. Ja oikein hän loukkaantui, kun Leni\nvain olisi tahtonut maksaa.\n\nSamana päivänä, jolloin korjaustyöt kartanossa loppuivat, läksi Leni\nkävelemään. Oli lämmin, valoisa ilta. Hiirenkorvat puhkeilivat ja\nlintuja ilakoi joka oksalla. Hän kokoili vuokkoja ja kissankäpäliä\ntien vierestä ja kulki kaihoihinsa vaipuneena. Otto-herran tulo likeni\nlikenemistään.\n\nÄkkiä huomasi hän miehen seisovan keskellä tietä, kädessään koppa,\njossa oli höylä ja muita työkaluja. Mies asetti kopan pientareelle ja\nläheni Leniä hitain askelin, katse maahan luotuna.\n\nEnsin Leni kavahti, mutta huomasi samassa, että sehän on se puuseppä.\nMies tervehti ja pysähtyi, mutta ei pitkään aikaan virkkanut sanaakaan.\nLeni järjesteli kukkasiaan.\n\n-- Mikä teidän on? kysyi hän vihdoin. -- Näytätte niin surulliselta.\n\n-- Minä vähän puhuisin mamsselille, kun ette suuttuisi.\n\n-- Mitä minä suuttuisin!\n\n-- Ehkä siksi, että olette mamsseli ja minä vain talonpoika.\n\n-- Puhukaa nyt vain! kehoitti Leni hiukan levottomana.\n\n-- Eihän sellaisia pitäisi puhua kuin vertaisilleen.\n\nHän jäi taas pitkäksi aikaa ääneti katsomaan eteensä ja hypistelemään\npetäjän kylkeä suurella kourallaan. Leni seurasi hänen temppujaan\nhämmästyneenä. Koko hänen silmänsä oli ainoana suuren teränä, josta\nmilloin loisti levottomuus, milloin veitikkamainen huudahdus: mitä\nsinä, hyvä mies, nyt oikein tahdot? Nuori puuseppä ei sitä huomannut,\nhän oli hyvin tosissaan.\n\n-- Minä pyytäisin, pääsi häneltä vihdoin, -- että mamsseli tulisi minun\nvaimokseni.\n\nLeni oli purskahtamaisillaan nauruun, mutta pidättyi. Vai sitä se oli!\nOli hän ehkä sitä hiukan pelännyt.\n\n-- Mutta ettehän te ensinkään tunne minua, sanoi hän vihdoin jotakin\nsanoakseen.\n\n-- Jaa minäkö? Ei mamsseli tiedä, kuinka kauan minä olen teidän\nmutkiinne katsellut! Rippikouluakin käytiin yhteen aikaan, vaikka\nmamsseli kävi yksityisesti rovastin edessä. Ja kun juhannusaattopäivänä\nherrasväki kaikki oli kirkkoa koristamassa, olin minä kantamassa\nkoivuja. Minä muistan mamsselin puvunkin ihan niinkuin tämänpäiväisen\naamiaisen, muistan senkin, kun herrasväki sunnuntaina tuli kirkkoon ja\nmamsseli istui vaunuissa vastapäätä armoa ja patruunaa... Sitten kun\nsuomalainen rippi jo oli ollut, jäin minä vielä kirkkoon ruotsalaiseen.\nMamsseli niin itki, kun astuitte alttarille...\n\nLeniä liikutti kuunnella miehen kömpelöjä sanoja. Vai oli siis ollut\nihminen, joka kaikkina näinä vuosina oli kantanut häntä mielessään,\nkärsinyt, kuten hän itse Otto-herran takia! Se tuntui hyvältä, eikä\nLenillä ollut sydäntä sanoa, ettei hän ollut nuorukaista edes huomannut.\n\n-- Taidan minäkin nyt muistaa teidät, puhui hän. -- Mutta en minä tätä\nolisi odottanut!\n\n-- Mistäs mamsseli sitä. Ja enhän minä nyt heti tahdo vastausta. Lähden\ntästä matkalle. Jos sitten tulooni asti olisitte ehtinyt ajatella. Tai\njos niinkuin aikaisemmin olisitte päättänyt, niin voisitte vain sanoa\nsisarelleni, joka on sen suutarin vaimona siellä punaisessa mökissä\nhautausmaan takana...\n\n-- Punaisessa mökissä hautausmaan takana, toisti Leni kuin unissaan,\nvarmana siitä, ettei ikinä mene sitä sanaa viemään.\n\nMies puhui hänelle vielä pitkältä, puhui tyynellä äänellään, josta\nmielenliikutus, toivo ja epätoivo värähteli. Leni katseli häneen\nvilkkumatta, nyökäytti tuon tuostakin päätään tai hymyili, mutta ei hän\nkuunnellut miehen sanoja. Hänen ajatuksensa olivat ihan epämääräiset ja\ntietämättään kylvi hän toivoa nuoren miehen rintaan. Hyvästi jättäessä\npainoi hän silmänsä maahan, häneen koski, hänen kävi sääli.\n\nNiin he erosivat. Leni luuli nähneensä hänet viimeisen kerran eikä\nhäntä sen enempää ajatellut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOtto-herra ei läpäissyt ylioppilastutkinnossa. Sitä mahdollisuutta ei\nkukaan ollut tullut ajatelleeksi ja se pani mielet kuohuksiin.\n\nPatruuna suuttui.\n\n-- Pojalta ei puutu päätä, torui hän, -- mutta se on laiska. Ei se nyt\nKankaanpäätä saa, minä vain en sille Kankaanpäätä anna!\n\n-- Mutta, yritti armo välittää, -- jos hänelle nyt todella on tehty\nväärin. Tiedämmehän, miten persoonallisia opettajat voivat olla...\n\n-- Mitä syytä kenelläkään olisi häntä vainota. Se lurjus luulee\nvoivansa meidän vanhojen päähän ajaa mitä palttua hyvänsä, mutta hän\nerehtyy. Minun silmäni ovat jo auenneet, minä en enää sokeasti usko\nhäneen... Ja kirjeessä sitten ilmoittaa kaiken tämän. Olisi vain\nsaanut tulla itse puhumaan... Ruotsiin, Ruotsiin sitä sitten lähdetään\nniinkuin karkulaiset ainakin.\n\n-- No mutta etkö ymmärrä, ettei hän uskalla tulla kotiin?\n\n-- Se on kurjaa, se on raukkamaista! Mutta millähän rahoilla hän aikoo\nRuotsiin lähteä? Olisi hauska tietää. Veli hänelle ei lähetä rahoja,\neikä hän niitä pyydä minulta.\n\n-- Mutta Erik, rivien välistä kyllä lukee pyynnön...\n\n-- En tahdo lukea mitään rivien välistä. Tulkoon suullisesti puhumaan\ntai kirjoittakoon edes suoraan. Rivien välistä lukekoot rakastuneet, ei\nse ole miesten kieltä. Ja miestä minä olen hänestä toivonut, mutta...\n\nVanhukset elivät siinä luulossa, että Otto sentään pian tulee kotiin,\nsillä millä hän Ruotsiin pääsee, kun he eivät ole lähettäneet hänelle\nrahaa. Mutta he suuresti erehtyivät, sillä kuinka ei Otto von Holten,\njonka vuoden päästä piti tulla suurten omaisuuksien omistajaksi, olisi\nsaanut irti rahaa miten paljon hyvänsä!\n\nHän läksi kuin läksikin Ruotsiin, tutustui sukulaisiinsa, piti hauskaa\nja ilmoitti syksyllä Kankaanpäähän, että hän on päättänyt ruveta\nmaanviljelijäksi. Hän seuraa täällä suurten kartanoiden maanviljelystä\nja karjanhoitoa ja menee sitten maanviljelysopistoon.\n\n-- Näetkö nyt, riemuitsi rouva Liljefelt kyynelsilmin, -- kuinka väärin\nhäntä tuomitsit. Hän on sittenkin se, jota hänestä toivomme. Voi, miten\nväärin teimme hänelle!\n\n-- No niin, myönsi patruuna kaikin puolin hyvillään. -- Mutta olisi hän\nsilti voinut tulla ylioppilaaksikin.\n\nLeni suri häntä kuin kuollutta, voimatta häntä unohtaa.\n\nKului vuosi. Oli syksy.\n\nVanhat herrasväet olivat lähteneet häihin naapuripitäjään. Syyshallat\nolivat jo alkaneet ja kukkalavat olivat yöksi peitetyt niinimatoilla\nja havuilla. Aamulla oli Leni lähtenyt puutarhaan ottamaan pois\npeitteitä. Nurmi oli paksussa, hopeankarvaisessa kasteessa, teillä\noli keltaisia lehtiä, tuuli alkoi herätä liikuttelemaan niitä. Päivä\npaistoi lämpöisesti ja kaikki kukat olivat säilyneet hallalta. Hän\npisti resedanoksan napinläpeensä ja alkoi taitella astereita vaaseihin.\n\nÄkkiä kuuli hän koiran haukuntaa ja rattaitten jyrinää pihasta, mutta\nei malttanut lähteä katsomaan. Hetkisen perästä hän sentään kävi\nuteliaaksi, oikaisihe suoraksi ja alkoi kuulostella, kasvot kääntyneinä\npäärakennuksen pitkään ikkunariviin.\n\nSalin keskimmäisen ikkunan uudinta työnnettiin syrjään ja ruudun taakse\nilmaantuivat kasvot... Lenin sydän tuntui seisahtuvan ja koko ruumis\nkangistui, sillä hän luuli näkevänsä näyn: Otto-herran kasvot! Hän ei\nvoinut liikkua paikalta, hän ei voinut ajatella sinne eikä tänne...\nHetkisen perästä Otto-herra ilmielävänä kiersi rakennuksen nurkan ja\nlähestyi käytävää pitkin. Silloin karkasi veri Lenin poskille ja sydän\nalkoi sykkiä.\n\nOtto-herra oli hienossa, kellertävän harmaassa puvussa, punainen\nkravatti kaulassa, päässä leveäreunainen, ruskea huopahattu. Hän oli\nkookas ja solakka, hiukset pikimustat ja lyhyiksi leikatut, parta\nsuippeni leuan alle ja viiksien päät nousivat somasti pystyyn. Hänen\nsilmissään oli sama epämääräisen ruskehtava väri kuin ennenkin.\nMuuten hän oli kovasti kaunistunut, miehistynyt ja... ja käynyt niin\nulkomaalaisen näköiseksi.\n\nHän nosti hattuaan ja oli ojentamaisillaan kätensä, mutta kun huomasi\nLenin käden multaiseksi, niin ei ojentanutkaan, vaan rupesi paikalla\npuhumaan. Puhui virallisella, vakavalla äänellä kuin herra palvelijalle\nja kasvot olivat jääkylmät. Hänen äänensä kuullessaan kävi Leni\nkalpeaksi, tuntui siltä kuin viimeisetkin toiveet olisivat särkyneet.\nTyynesti ja virallisesti vastasi hän herran kysymyksiin, kertoi, missä\nherrasväet olivat, ilmoitti Alhon herrasväkienkin olevan samoissa\nhäissä ja kehoitti lähtemään perässä. Varmaan vielä ehtisi, hevosia oli\nkyllä joutilaina talossa... Herra sanoi olevansa väsyksissä ja pyysi\nlaittamaan aamiaista.\n\nKuinka Leni olisikin suonut hänen lähtevän pois! Tuolle hänellä ei\nollut mitään asiaa. Häntäkö hän oli itkenyt ja ikävöinyt? Mahdotonta,\nsillä tuohan on ventovieras mies... Jospa olisikin eikä kantaisi\nOtto-herran kasvoja ja puhuisi hänen äänellään!... oi, kun ei hän\nikinä olisi palannut, että olisi saanut itkeä ja ikävöidä eheästi!...\nLenistä tuntui entistä tyhjemmältä ja kolkommalta. Hän ei koko päivänä\nmennyt vieraan näkyviin, vaan lähetti palvelustytön tarjoamaan ruokia.\nSentään hän ei voinut estää silmiään seuraamasta vierasta, kun tämä\nliikkui ulkona, eikä korviaan kuuntelemasta hänen askeleitaan ja\nääntään. Kerran oli hän jo hiipimäisillään oven taakse kuuntelemaan,\nnukkuiko Otto-herra, mutta pelästyi omaa ajatustaan ja päätti entistä\nitsepintaisemmin pysyä hänestä, vieraasta miehestä, loitolla.\n\nMutta jota illemmaksi päivä painui, sitä levottomammaksi, raskaammaksi\nkävi hänen olonsa. Hänen oli niin kalvavan ikävä. Kunhan edes olisi\nollut joku, jonka kaulaan olisi saanut heittäytyä itkemään. Mutta ei\nollut ketään, piti vain painamistaan painaa kyynelvirtaa alas kurkkuun,\nettei se pääsisi puhkeamaan nyyhkytykseksi.\n\nTuuli tyyntyi ja kuu nousi kirkkaana puoliskona taivaalle. Taivas oli\nsyvän sininen ja kuulakka. Järvi oli liikkumaton ja kuollut, korkeat,\nkellastuneet rannat heijastuivat sen kalvoon kuin lasiin.\n\nLenin pitää taasen peittää lavat, sillä yöllä varmaan tulee halla.\n\nAh, kuinka hänen sielunsa isoo ja huulet janoavat! Sydän on täynnä kuin\npuu mahlajan aikana. Hän kuulee sen takovan, kuulee omat askelensa\nhiekkakäytävällä. Hänen ympärillään kohoavat satavuotiset puut, niiden\nvarjoja juoksee hopeankarvaisella nurmella ja yli hiekkakäytävien,\njotka kuunvalossa ovat kaamean näköiset kuin matalapohjaiset joet...\n\nNurmi on vahvassa kasteessa. Resedat ja hajuherneet lemuavat. Joku\najelee maantiellä ja Alhon koira haukkuu. Läheltä ei erota muuta kuin\nhänen omat puuhansa, kun hän liikuttelee niinimattoja. Sitä mitä\nhän odottaa, sitä ei kuulu... Onko hän todella jo nukkunut, eikö\nkuunvalokaan houkuttele häntä puutarhaan? Hän on matkasta väsynyt,\nJumalan kiitos! Ei, ei, ei Leni tahdo häntä nähdä!\n\nJa ikäänkuin kiusausta peläten hän kiiruhtaa peitteitten levittämistä\nja päättää lähteä sisään. Mutta hän ei lähde. Hän painuu syvemmälle\npuutarhaan.\n\nHän halajaisi syleillä näitä puita, koskettaa niitä huulillaan...\nKuinka ne kohisevat kummallisesti! Peloittaa... Hän tahtoisi heittäytyä\ntuohon käytävälle, tuohon valkeaan hiekkavirtaan, jäädä siihen ja\nsiihen kuolla... Nyt kuuluu askeleita läheltä, ovi käy, hiekka\nnarahtelee: se on hän, joka tulee...\n\nMitä tehdä? Paetako vai rientää vastaan? Hän pelkää ja iloitsee eikä\ntiedä mitä tehdä... Jää paikoilleen nojautuneena puunkylkeen ja päättää\nolla ihan hiljaa, hengittämättäkin, käyköön sitten miten hyvänsä:\njollei hän huomaa, niin merkitsee se, että kaikki on lopussa; jos\nhuomaa, niin se on sillä lailla sallittu...\n\nSallittu, sallittu...\n\nTyttö seisoo siinä silmät kiinni kuin elämäntuomiotaan odotellen.\nAskelet likenevät suoraan häntä. Pyörryttää. Täytyy pitää kiinni\npuusta, käyköön sitten kuinka tahansa!\n\nHänen ympärilleen kietoutuu käsivarsi ja kasvojen päällitse käy kuuma\nhenkäys. Tahdotonna, rentona raukeaa hän syliin, joka käärii hänet kuin\nlämpöiseen aaltoon.\n\n-- Leni, kuiskaa ääni, se ikävöity, kaivattu ääni, -- ethän vielä\nkokonaan ole minua unohtanut? Muistathan vielä meidän tanssimme!\n\nHän suutelee ja painaa itseään vasten. Hänen kätensä soluu pitkin\nkaulaa ja niskaa ja pysähtyy pusertamaan rintaa...\n\nLeni pelästyy ja avaa silmänsä. Silloin näkee hän vastassaan hirveät,\nnälkäiset kasvot... Hyvä Jumala, nyt täytyy paeta, nyt täytyy\nriistäytyä irti...\n\n-- Miksi vapiset, tyttö? kuiskaa ääni korvan juuressa ja taas käy\nhenkäys yli Lenin kasvojen. -- Etkö minua rakastakaan?\n\nLeni pääsee hetkeksi irti, vain hänen kättänsä pitelee vielä kuuma käsi.\n\n-- Etkö rakasta? Vastaa!\n\nEikö hän rakastaisi, hän, joka kaikkina näinä vuosina on kärsinyt ja\nkitunut rakkaudessaan? Eikö hän saisi tunnettaan tunnustaa? Hän tahtoo\nsen julkilausua, huutaa sen ilmoille koko sielullaan ja mielellään.\n\n-- Rakastan, virkkaa hän. -- Minä luulin, että olitte minut unohtanut,\nvoi miten kärsin!\n\n-- Älä itke, kulta!\n\n-- Miksi te olitte niin kylmä, kun tulitte?\n\n-- Tahdoin tutkia olitko muuttunut.\n\n-- Mutta mitä ihmiset, mitä armo ja patruuna sanovat...? kuiskaa Leni\nkiihkeästi ja koettaa riistäytyä irti.\n\n-- Emme ajattele heitä. Sanokoot mitä hyvänsä.\n\n-- Voi minua, voi minua!\n\nOtto kietoo käsivarret hänen ympärilleen ja pusertuu häntä ihan\nlikelle. He astuvat alas käytävää vierekkäin kuin olisivat yksi\nihminen. Puut suhisevat hiljaa, kuu loistaa, koko maailma nukkuu.\n\nLeniä alkaa värisyttää, hän kulkee kuin pyörryksissä. Se toinen on\nhehkuva ja kuuma ja vie yhä eteenpäin, kohti vettä. Laiturin kyljessä\non valkoinen vene, joka kertautuu järven kalvoon. Siellä näkyy syvä\ntaivaskin ja kuu...\n\nÄkkiä he erkanevat tiestä, eivät astukaan veneelle, vaan metsään,\nsuurten puitten alle...\n\nLenille tulee hätä. Hän aavistaa jotakin hirmuista ja rumaa. Pois, pois\ntästä kauhistuksen paikasta! Mutta hän ei enää pääse. Hän voihkii, hän\nitkee ja rukoilee... Koira kartanolla alkaa haukkua. Hän kuulee sen\nkuin hukkuva pelastuksen huudon rannalta ja vaipuu samassa veden alle,\nkadottaa tahtonsa ja tajuntansa...\n\n\n\n\nIII\n\n\nPelonsekaisen jännittyneenä ja epäluuloisena Liena kohtaa jokaisen\nvieraan, sillä voihan se tuoda tietoja kirkonkylästä. Hän pelkää\nKalleakin, kun Kalle palaa kirkkoretkiltään.\n\nTavallisesti ovat uutiset pikkuasioita, joita ei laisinkaan olisi\nkannattanut pelätä: Kankaanpään herrasväki on ollut sairaana; joku\npalvelijoista on mennyt naimisiin ja kartanossa on pidetty häät. Tuuli\non kaatanut suuren puun puutarhasta. Alhon rouvalla on taas pieni,\nniitä syntyy siellä yhtä tiheään kuin täällä Pimeässäpirtissä... Alhon\npatruunasta on aina paljon uutisia. Se syöttää väelleen silakoita,\njotka ovat viiden vuoden vanhoja, ja juottaa armollaan ruiskahvia.\nPalvelijat vaihtuvat siltä ihan joka kuukausi, kuka sillä rupeaisi\nolemaan, joka ei anna työtäkään työmiehilleen! Kankaanpään armo\non tavallisesti pannut Kallen mukaan tuomisia lapsille. Siellä\non hiivaleipää ja vehnäkorppuja, joskus koreapaperinen konvehti\ntai orehtia. Lapset mainitsevatkin armoa sadun hyvänä haltiana,\njoka hyville lapsille aina lähettää tuliaisia, ja odottavat isää\nkotiin malttamattomina. Kun hän vihdoin on päässyt pirttiin, käy\nhänen ympärillään kihinä ja kähinä. Kukaan ei ehdi huomata Lienan\nlevottomuutta.\n\n-- Nyt se tulee, nyt se tulee! ajattelee hän ja sydän takoo kuuluvasti.\nMutta tavallisesti ei tule mitään vaarallista. Hän rauhoittuu, lakkaa\npelkäämästä ja kuvittelee vaaran jo ainiaaksi menneen. Silloin saattaa\njoku yht'äkkiä, hitaalla, rauhallisella äänellä mainita Otto-herran\nnimeä.\n\nKuuluu yhä olevan siellä Ruotsissa, vai missä kaukana lieneekään. Oli\nkirjoittanut itsellään olevan morsiamen ja lähettänyt sen kuvan. Ja se\noli ollut paljain kauloin ja käsivarsin ja niin hepenissä, että ihan\nkuin keisarillisten kuvat. Hyvin rikkaan sanovat olevan ja Otto-herra\nkuuluu jäävän sinne sen suurille kartanoille kotivävyksi.\n\n-- Jumalan kiitos! Jumalan kiitos! ajattelee Liena ja hänen rinnassaan\ntuntuu helpommalta. Kunhan jäisikin!\n\nMutta jonkin ajan perästä tuo huhu sydänmaille tiedon, että hän on\nkäymässä kotona, on yksin. Ne naimakaupat ovatkin puretut. Iloisena\nmiehenä liikkuu pitäjällä, käy kesteissä ja metsästysmailla... Talveksi\npainuu taas pois Suomesta eikä sinä kesänäkään palaa. Mutta seuraavana\nkuuluu Pimeäänpirttiin viesti, että sillä taas on morsian, ovat jo\nkuulutuksissa ja häät vietetään ennen juhannusta. Se tuo nuoren\narmonsa Suomeen ja kuuluvat asettuvan Kankaanpäähän asumaan. Vanhat\nlahjoittavat sen kummipojalleen. Siellä onkin nyt kova puuha, huoneita\nmaalataan ja paperoidaan, työmiehiä on tuotettu Helsingistä asti.\n\nTämän tiedon tuo mies, joka tulee suoraan pappilasta ruumista\nkirjoituttamasta. Koko pitäjähän nämä asiat tietää, ihme, ettei tiedetä\nPimeässäpirtissä... No, on tässä juuri ollut kelirikon ajat, eikä ole\nsatuttu missään käymään.\n\nMiehen mentyä jää torppaan kolkko hiljaisuus. Vaari ja Kalle istuvat\nkukin penkillään eteensä tuijottaen. Liena askaroitsee lieden ääressä,\nselin heihin. Hanni liikkuu puna poskilla, silmissä kysyvä, kummastunut\nilme. Hän ei käsitä, mitä suremista siinä on, että nuori patruuna\nviettää häitä ja muuttaa Kankaanpäähän. Hänen silmissään se kaikki on\nkuin kaunista satua, komeat häät, nuori armo silkkivaatteissa... Mutta\nisä ja vaari ovat kuin kivettyneet ja äiti vallan vapisee, mahtaa\nsiis olla jotakin hirveää tulossa. Lapsetkin, karatessaan tupaan\nleikeistään, tuntevat ilman painostavuuden ja pysähtyvät ikäänkuin\nolisivat iskeneet päänsä seinään.\n\n-- Jo taisi tulla muutto tästä paikasta, virkkaa vaari vihdoin.\n\n-- Ei sitä niinkään tee mieli muuttaa paikasta, jonka alastomaan\nkorpeen rakensit, vastaa Kalle siihen hämmästyttävän kiivaasti. --\nSinun on, Liena, lähdettävä kirkonkylään vanhan herrasväen puheille.\nKyllä se patruuna antaa sellaisen kontrahdin, että kohtuullista veroa\nvastaan saadaan olla tässä rauhassa.\n\n-- Mihinkäs minä tästä pääsen! vastaa Liena ja hänen äänensä värisee.\n-- Paras, että aletaan etsiä toista torppaa.\n\n-- Vai toista! kiivastuu Kalle. -- Vai toista! Eikä aletakaan...\nKummoinen lienee tämä Otto-herra? Ehkä on parempi kuin Alhon patruuna.\nEivät ole aina samaa maata samojen vanhempien lapset.\n\n-- Sama se susien luonto aina on, ärähtää vaari.\n\n-- Sano nyt sinä, Liena, kehoittaa Kalle tyynemmin, -- mitä sinä\nluulet, sinähän tämän Otto-pojan olet nähnyt lapsena.\n\nVeri tyrkkäytyy Lienan kasvoille, hän painuu puhaltamaan pataansa ja\nvastaa sieltä:\n\n-- Paljonkos minä sitä näin. Koulussahan se aina oli... Kerran\nheristeli kepillä kerjäläisiä kyökistä, kerran sitoi kiven armon vanhan\nkissan kaulaan ja kiusasi sitä järvessä. Ja ainahan se taas ajoi\nhevoset niin pahasti, ettei niistä sitten enää ollut mihinkään. Ei\ntaida vain senkään luonnossa olla kehumista.\n\n-- Johan minä sanoin, ärähtää vaari, -- että sudet on susia ja Holtit\non Holtteja. Jo tästä muutto tuli, jos vain Holtit haltijoiksi joutui.\n\n-- Jaa, jaa, vai muutto! puhelee Kalle ja katselee kummissaan isäänsä.\n-- Vai pitäisikö minun lähteä toista korpea rakentamaan ja jättää tämä\nmustalaisten kortteeriksi! Hyvä teidän on sanoa, mutta kuka minut tänne\nkorpeen käski, kuka?\n\nKallen jokainen sana vihloo Lienan mieltä kuin veitsi. Oi, voi, kun\nsaisikin sen lepytetyksi! Jäähän hän tännekin, eihän hän tahdo pois...\nKalle ei suutu paljon koskaan ja nyt hän on oikein kiukuissaan. Oi,\nvoi, kun kulkee noin levottomana pitkin pihaa, katselee rakennuksia\nkuin varas. Niin, kaikki ne ovat sen rakentamia, ei ole ihme, ettei tee\nmieli heittää vieraille...\n\nÄkkiä Kalle astuu sisään ja seisahtuu vaimonsa eteen.\n\n-- Sinäkö lähdet vai minä? kysyy hän tiukasti.\n\nLiena ei uskalla katsoa häntä silmiin eikä hän tiedä mitä vastaisi. Hän\nvapisee niin, ettei kauha tahdo pysyä käsissä.\n\n-- Ehkä sinä sittenkin toimitat asiat paremmin, jos itse menet, vastaa\nhän vihdoin hiljaa.\n\nSanaa sanomatta Kalle menee ulos, valjastaa hevosen, sitoo sen aitaan\nja lähtee aittaan muuttamaan vaatteita.\n\n-- Ethän ilman päivällistä lähde? kysyy Liena arasti.\n\nKalle tulee tupaan, haukkaisee kiireesti eikä puhu sanaakaan. Liena\nvalmistaa eväskontin hänen viereensä pöydänkulmalle.\n\nHetken perästä kolisevat rattaat kivisellä kujalla ja Liena huomaa\neväskontin unohtuneen tupaan... Vai tahallaanko heitti? Oliko tosiaan\nniin vihoissaan?... Hän koppaisee sen pöydältä ja lähtee juoksemaan\nperässä lapset kintereillä. Heistä on hauskaa juosta kilpaa äidin\nkanssa ja he huutavat ja ilakoivat. Puna poskilla Liena saa kiinni\nKallen. Liena ojentaa hänelle unohtuneen kontin ja katsoo häneen\nrukoilevasti. Kalle ei sano mitään, mutta Liena huomaa pahimman puuskan\njo menneen ohi, sillä lapsillehan hän jo hymyilee.\n\nHän katoaa metsään, mutta kauan kuuluu vielä rattaitten kolina\nkivisellä tiellä. Liena kuuntelee sitä pihaportilla ja hänen on paha\nolla. Hän on loukannut Kallea, ei olisi pitänyt kehoittaa muuttamaan\nPimeästäpirtistä. Eihän hän sitä ilokseen tehnyt, tulisihan hänenkin\nikävä tätä korpea... Mutta asua Otto-herran maalla, olla riippuvaisena\nhänen armostaan, joutua ehkä näkemään häntä. Yhä vielä kuuluu tieltä\nrattaiden röyke. Kalle-raukka!\n\nToiset lapset leikkivät jo iloisesti pihassa, mutta pikku Hanni istuu\nmiettiväisenä tuvassa kehdon ääressä. Hän kääntää äitiin syvät,\nmustansiniset silmänsä, jotka ovat kuin vanhalla ihmisellä, ja kysyy\nhiljaa ja varovaisesti:\n\n-- Mamma, mitä on tapahtunut?\n\nÄiti koettaa selittää asiat niin luonnollisesti, yksinkertaisesti ja\nvälinpitämättömästi kuin suinkin, mutta Hanni kyllä huomaa, että siihen\njää jotakin, jota ei sanota hänelle, ja hänen silmänsä pysyvät kaiken\npäivää syvinä ja surullisena niinkuin kehittyneellä ihmisellä, joka\nmiettii elämän ongelmoita.\n\nKallea ei kuulu kotiin seuraavana päivänä. Vasta illallahan Liena häntä\noikeastaan odottaakin. Vaari lämmittää saunan ja keitto seisoo yöhön\nasti hiilloksessa. Mutta Kallea ei kuulu.\n\nLiena käy levottomaksi. Jos jotakin on tapahtunut, jos on sattunut\nsairastumaan. Vaari vastaa siihen kiukkuisesti, että mitä turhia, mutta\nLiena huomaa hänenkin seisoskelevan veräjällä kuulostamassa, eivätkö\nkivet tiellä jo kolise... Entä jollei Kalle palaakaan, jos hän matkalla\non saanut tietää...\n\n-- Hyvä Jumala, ole minulle armollinen, vaikeroi Liena itsekseen,\nrintojaan pidellen. -- Mitäpä jos astuisi Kallen eteen ja paljastaisi\nkaikki! Sitten ei enää olisi tätä ainaista pelkoa. Kalle varmaan\nantaisi anteeksi. Mutta jollei antaisi? Vaari voisi suuttua niin, että\nsurmaisi. Ja Hannin, viattoman lapsen he hylkäisivät ja työntäisivät\nmaantielle ihmisten jalkoihin...\n\nHanni kyllä tietää, että äiti on huolissaan. Hän koettaa olla niin\nkiltti, hän täyttää äidin toivomukset jo ennen kuin äiti on ne\nlausunutkaan. Illalla hän tekeytyy pieneksi lapseksi, kapuaa äidin\npolville, kietoo kädet kaulaan ja pusertaa vastaansa.\n\n-- Mamma, oma hyvä mamma! Sinulla on niin kauniit silmät, Hanni\nrakastaa sinua, älä itke!\n\nHän hymyilee syvine silmineen, joitten kiilto on kostea kuin\nlähteen kalvon, heittäytyy taapäin, keikauttaa päätään ja katselee\nveitikkamaisesti ja kiehtovasti. Jo alkaa puhua ruotsia.\n\n-- Mamma, älä itke! Isä on niin väkevä, kuka hänelle uskaltaisi mitään\ntehdä. Kyllä isä tulee takaisin... Mamma, rakastathan sinä Hannia?\n\nÄiti ei vastaa, painaa vain Hannia syliinsä, huojuttelee häntä siinä\nhiljaa ja kyynelet valuvat alas poskia. He istuvat kuistin portailla.\n\nIlta on lämmin ja vasta-auenneet koivut lemuavat. Niiden kukkeita\nlatvoja kohoilee pitkin rantoja, siellä täällä hennon vihannan keskellä\nylenee mänty tai kuusi. Järven tyynessä näkyy syvä taivas ja lahden\nsuussa lepää pienoinen saari koivuineen, jotka ojentuvat vettä kohti,\nikäänkuin heittäytyäkseen sen syliin. Herkkinä vaeltelevat pilvet\ntaivaalla, niiden värit vaihtelevat lakkaamatta. Käki kukkuu saarelta,\ntoinen vastaa rannalta, kolmas ja neljäs kukahtelevat koivusta kaivon\nvierellä. Koiranputket pihamaalla ovat sysänneet meheviä lehtiä ja\nnuppupäisiä runkoja. Nokkosten päät ovat vielä punertavat, ilma on\ntäynnä pieniä, keveitä hyönteisiä ja kevään lemua.\n\nVaikea, vaikea täältä olisi lähteä, hyvä täällä on ollut. Paljon\nsyntiä tuntee Liena tehneensä miestään ja sydänmaata kohtaan, kun on\nvalittanut kohtaloaan. Kun saisikin takaisin Kallen ja entiset hyvät\najat, niin ei ikinä toivoisi muuta...\n\nOtto-herra tulee Kankaanpäähän nuoren armonsa kanssa, hän asettuu\nasumaan _niihin_ huoneisiin, yhdessä he tulevat käyskelemään _siinä_\npuistossa... Ei, ei, pois ne ajatukset, hän ei tahdo ajatella mitään,\nei muistaa mitään!... Hän huutaa Hannin nimeä ja tarttuu hänen\nkäsivarteensa.\n\n-- Lapseni, on jo yö, mennään levolle!\n\nHanni säpsähtää unenhorroksista ja katselee kummastuneena äitiin.\n\nKolmantena päivänä palasi Kalle erinomaisella tuulella. Hänelle oli\nsattunut sellainen onni, että oli joutunut Kankaanpäähän juuri nuoren\nherrasväen tuliaiskesteihin.\n\nSitä iloa ja riemua! Kun siinä, missä Kankaanpään maat alkavat, oli\nollut vastassa mahdottoman iso kunniaportti ja lippuja riukujen\nnenässä ja kirjoituksia, joitten sanottiin merkitsevän \"tervetuloa\".\nJa tällaisia portteja oli ollut useampia ja päärakennuksen ovipieleen\noli kiedottu jos minkälaisia köynnöksiä ja laitoksia ja portaille\noli levitetty hieno tulipunainen villamatto. Piiat ja rengit olivat\npyhävaatteissaan ja pehtori kävi neuvomassa, että kun nuori patruuna\nja hänen armonsa astuvat vaunuista, niin pitää huutaa \"hurraa\". Sattui\nsitten vielä sellainen korea päivänpaiste ja pihlajat aukaisivat\njuuri kukkiaan ja komean näköistä oli, kun vaunut tomupilven keskellä\nilmestyivät tienkäänteestä. Hevosten valjaat välkkyivät hopealta,\nvaahdossa olivat lautaset ja nuorten pään päällä armo piteli punertavaa\npäivänvarjoa. Hän oli ihkasen silkkisessä puvussa, hatussa kukkia ja\ntöyhtöjä ja kun hän astui alas vaunusta, niin näkyi suippokärkinen\nkenkä ja alushame, joka oli paljaista pitseistä ja silkkisistä\nnauhoista. Siinä samassa jyräyttivät jyvämiehet ja rengit ja piiat\nhurraa-huudon. Armo kääntyi, nyökäytti päätään ja suu oli makeassa\nnaurussa... Sillä on mustat hiukset kuin kuuman maan ihmisillä,\nkasvoja ja silmiä ei oikein voinut erottaa kaikilta niiltä harsoilta\nja hepeniltä, mutta kyllä se hyvin korea mahtaa olla. Muhkean näköinen\nse taas oli patruunakin. Vanhat olivat vastassa portailla ja antoivat\nsiinä suuta nuorille.\n\nMutta tuvassa oli väelle valmistettu kestit, ja niissä ne vasta oli\nvoit, viilit, rieskat. Kahvia juotettiin ja olutta ja viinaa niin\npaljon kuin ikinä miehiin mahtui ja illalla tanssittiin. Oli kolmet\nviulut soittamassa. Herrasväet tulivat ovensuuhun katselemaan ja nyt\noli armo taas toisenlaisissa hepenissä: vaaleanpunaisissa, ja niin\nohkaisissa, että hihojen läpi paistoi pinta.\n\n-- No, kuinka kontrahdin kävi? keskeytti vaari vihdoin äreästi poikansa\nkertomuksen. -- Taisit juoda juovuksiin ja antaa nahkasi mennä\nhuutokaupalla.\n\n-- Eikö mitä! Kävinhän minä vanhan patruunan puheilla ja hän vakuutti\nmeidän saavan hyvän isännän ja lupasi vielä erittäin puhua meidän\ntorpastamme.\n\n-- No, teittekö kirjalliset kaupat?\n\n-- Eihän siinä olisi aikaa ollut, kun juuri nuorta paria odotettiin,\nmutta sen patruuna merkitsi kontrahdin syrjään, että vielä kymmenen\nvuotta eteenpäin saamme asua tässä entisellä verolla.\n\n-- Mahdoit panna lisäämään, että elinajan...\n\n-- Onhan sitä nyt taas kymmenessäkin vuodessa tällä verolla. Sitten\nvaurastuvat lapset ja rupeaa saamaan irti tuosta suostakin.\n\n-- Jo pistit käpäläsi ketun paulaan.\n\nKalle on täynnä toiveita, vanha patruuna on vakuuttanut, että nuoresta\npatruunasta tulee hyvä isäntä. Mitä tässä siis rupeaa suremaan! Hetken\npäästä on hän jo jatkamassa juttuaan tuliaiskesteistä.\n\nHän oli aidanraosta nähnyt nuorten kävelevän puutarhassa. Armon\nliepeet olivat lakaisseet käytävää, jotta hiekka pölysi. Sitten olivat\nlähteneet soutelemaan ja armo oli laulaa liritellyt veneessä.\n\n-- Ei nyt hullumpata, kuinka sillä piti olla koreat alushameet!\nPäällepäin minä ne hänen sijassaan olisin pannut.\n\nPienemmät lapset kähisevät vanhan armon lähettämien tuliaisten\nympärillä, mutta Hanni kuuntelee isän kertomusta, kuuntelee hohtavin\nposkin, silmät loistaen ja huulet auki, ikäänkuin särpimässä joka sanaa.\n\nLiena tuntee inhoavansa miestään. Missä kesteissä hän on ollutkaan\njuomassa ja syömässä! Hän tuntee kauheaa halua karata esiin, iskeä\nnyrkkinsä pöytään ja tukkia hänen suunsa. Tai paeta pois kuulemasta!\nMutta uteliaisuus pidättää häntä huoneessa.\n\n-- Sillä kuuluu olevan niin kauheasti vaatteita, päivittelee Kalle\nyhä innoissaan, -- että piti kolmella hevosella vedettämän asemalta,\npaljasta vaatetta!\n\nLienan sisu kiehuu, hänen täytyy välillä käydä ulkoilmassa, jotta saisi\nhengitetyksi.\n\n-- Mahtaneeko vanha patruuna mainita mitään siitä, että Kankaanpään\nkasvatti on Pimeänpirtin miehellä? kysäisee hän vihdoin, jäätyään\nkahdenkesken Kallen kanssa.\n\n-- Kyllä minä kumminkin pyysin, vastaa Kalle reippaasti. -- Senhän\nsiinä juuri pitääkin tepsiä...\n\nLiena on ääneen huutamaisillaan.\n\nNiin, niin. Hän saa sen siis tietää. Lieneekö sitten hyväksi vaiko\npahaksi! Hän soisi, ettei Otto-herra saisi tietää hänen piilopaikkaansa\neikä kuulla hänen nimeänsä, ja nyt pitää juuri hänen nimensä pelastaa\nPimeäpirtti Kallelle ja hänen perheelleen.\n\nPitkin kesää tuo huhu tietoja Kankaanpäästä. Siellä kuluvat päivät\nyhtenä ainoana juhlana. Vieraita ovat salit täynnä, viinit virtaavat\nvetenä, yöt kuluvat päivinä, päivät öinä. Ei kuulu nuori patruuna\nvarsinaisesti tahtovan ryhtyä talon ohjiin niin kauan kuin vanhat\npalvelijat ovat paikoillaan. Syksystä ottaa uudet ja käy kiinni\nkartanon hoitoon. Vanhat herrasväetkin kuuluvat syksyllä muuttavan\nkaupunkiin. Sitä odottaessa nuoret juhlivat, käyvät naapuripitäjissä\nja ottavat vieraita vastaan. Silloin tällöin kuuluu nuori patruuna\npistäytyvän pellolla, ei puhu mitään, mutta nauraa pahasti. Ei kuulu\nhänen armonsa sentään olevan kovin ylpeä. Talkoissa oli käynyt tuvassa,\ntanssinut väen joukossa ja omalla kädellään ojentanut parille rengille\nviinaryypyt.\n\nSyksymmällä käyvät huhut arveluttaviksi. Ulossetelin ovat saaneet\nvanhat uskolliset palvelijat, voudista alkaen, joka on ollut\nKankaanpäässä kolmekymmentä vuotta. Oikein koulunkäyneen pehtorin\nkuuluu patruuna pestanneen. Sisästä ovat jo kaikki vanhan armon\naikaiset poissa, ruotsalaiset \"neihtyet\" siellä nyt sipsuttelevat\ntyykikengissä. Sitäpaitsi aikoo patruuna hajoittaa koko kylän kirkon\nympäriltä. Mutta mihin joutuvatkaan kaikki ne ihmisraukat, vanhat\nkyyryselät miehet ja muijat, jotka nykypolven koko muistiajan ovat\nsiinä kasvattaneet tupakkejaan ja pelakuunejaan? Armo kuuluu heidän\nasuntohökkelejään vihaavan. Ne rumentavat näköalaa ja haisevat nenään,\nkun ohitse kulkee. Joutukoot mihin tahansa!\n\n\"Pikku Hanni\" on näihin aikoihin kuudennellatoista ikävuodellaan. Hän\non kasvanut pitkäksi, hoikaksi tytöksi. Isä ja vaari ovat jo parina\nsyksynä tahtoneet lähettää hänet rippikouluun, mutta äiti on jyrkästi\npannut vastaan, sillä hänen mielestään on pitänyt antaa lapsen varttua\nvähän ymmärtäväisemmäksi.\n\n\"-- Sillä on ymmärrystä liiaksikin\", mutisee vaari itsekseen.\n\nMuutamissa suhteissa on vaari oikeassa. Hanni on ajatellut asioita,\njoita ei moni vanhakaan ole huomannut ajatella. Tuskin oli tytön suussa\nhampaita, kun hän jo rupesi kyselemään paratiisin käärmettä. Mutta\ntoiselta puolen on Hanni hyvin lapsellinen. Hän saattaa puhella Pikulle\nja Misselle ihan kuin ihmisille. Hän karkaa vielä äidin kaulaan ja\ntahtoo istua polvella kuin pikkulapset. Vaari kyllä heristää menemään,\nkun vain sattuu olemaan saapuvilla: hävetköön suuri tyttö kuolata kuin\nkoira ja alituisesti suudella! Mutta vaari taistelee turhaan, sillä\näiti on Hannin puolella ja suosii sitä kuolaamista.\n\nHanni on iloinen tyttö, hän astuu kuin tanssien, ja hänen hymynsä\nluulisi voivan sulattaa kinoksia. Se onkin monet kerrat ajanut mäkeen\näidin nuhteet, monet kerrat pannut vaarin pään pyörälle rangaistako\npäivää siitä, että se paistaa, soimatako iltataivasta siitä, että se\nrusottaa! Ja toinen mieli on käskenyt rankaisemaan Hannia, kitkemään\nrikkaruohoja juuria myöten, vääntämään nuorta vitsaa -- toinen käskenyt\nantaa auringonsäteiden leikitellä ja kevätpuron pulputa.\n\nMitä mahtaa oikeastaan hänen mielessään liikkua, kun hän kesäiltana tuo\nkarjaa kotiin metsästä? Hän on päästänyt hajalle hiuksensa, punonut\npäälaelleen seppeleen koivunlehvistä ja pistänyt kukkasia pitkin\nvyötäriään. Esiliina on täynnä kukkia, joskus on sidottu kiehkura\nOmenan sarveenkin. Hän likenee laulaen ja huiskuttaa pajuista vitsaa.\nHän astelee kiikutellen ja lehvät hänen hiuksissaan värähtelevät.\n\nVaari istuu saunan kynnyksellä ja katselee hänen tuloaan.\n\n-- No, virkkaa hän jurosti, -- mikä morsian sieltä nyt on tulevinaan?\n\nHanni ei kuule, sillä veräjäpuut kolahtavat maata vastaan.\n\n-- Mitä vaari sanoo?\n\n-- Kysyn vain että Mörököllin morsianko se sieltä tulee? Mikä halu\nsinulla pitää olemankin katkoa kukkia ja sitten noin kekkaloiden kulkea\nikäänkuin olisit vene tuulessa...\n\nTyttö katsoo häneen suurin, hämmästynein silmin.\n\n-- Ja mitä sinä aina hoilottelet niinkuin olisit kulussa ylenannettu\nkyytipoika? Aina minun pitää kuulla sinun vikinääsi korvissani, jos\nistun tässä saunan kynnyksellä tai ruuhessani, aina se vain jostakin\nsoi...\n\nHannin silmät käyvät kosteiksi ja hän katselee vanhukseen ikään\nkuin pyytäen. Vaari jo heltyykin ja lähtee lisäämään uuniaan. Hän\nsoisi, että Hanni sillä välin poistuisi, ja viipyy saunassa kauemmin\nkuin tarvitsisi. Mutta kun hän palaa ulos, niin seisoo tyttö yhä\npaikoillaan. Hän hymyilee hiukan arasti, ikäänkuin kysyäkseen:\neihän vaari enää ole suutuksissa? Ja nähdessään, että vaari jo on\nystävällinen, viskaa hän koko esiliinansa vaarin syliin ja karkaa\nlehmien luo, salavihkaa nauraen.\n\nVaari jää tuijottamaan kukkasia, joita on hajonnut maahan ja hänen\npolvilleen. Jokin kukkanen on tarttunut hänen hiuksiinsakin eikä\nlähde kuin kouralla kaapaisten. Mutta kaikki hänen aseensa ovat nyt\nkadottaneet teränsä. Hän häpeää pahaa ajatusta, joka äsken hänessä\nliikkui... Tyttö on puhdas kuin lähteen vesi, ei toki ole synti\nkatsella kukkasia ja lehtiä. Ihmisten iloksihan hyvä Jumala ne loi...\nIloitkoon lapsi niin kauan kuin voi, kolkkoa on metsässä ja pirtissä,\nkun ei hänen riemuansa sieltä kuulu.\n\nPikku Hanni ei tosin aina ole iloinen. Jota useampi vuosi on kulunut\nyli kymmenennen syntymäpäivän, sitä epätasaisemmaksi on hänen\nluonteensa käynyt. Hyvän tuulen mentyä saattaa hän olla kiukkuinen ja\nkatkera ja soimata vanhempiaan siitä, että he ovat haudanneet hänet\ntänne. Häntähän pidetään kuin vankia ja pahantekijää, ei koskaan\npäästetä nuorten joukkoon. Ei hän viitsi tänne jäädä, hän lähtee\nkirkolle, pääseepähän johonkin palvelukseen.\n\n-- Vait, vait, lapseni, kuiskaa äiti pelästyneenä. -- Tuki suusi syntiä\npuhumasta. Jos vaari kuulee, niin hän sinua lyö...\n\n-- Lyököön vain, minä en välitä! Vaari minut tahtoisi vaikka kaivoon\nupottaa, etten näkisi kuuta enkä päivää enkä kukkia. Mieluummin kuolen\nkuin vaaria tottelen.\n\n-- Rakas lapseni, kuinka sinä puhut sillä lailla! Vaari rakastaa sinua\nja toivoo parastasi, niinkuin me kaikki muutkin. Älä tahdo pois täältä\nrauhallisesta kodistasi, sitä kadut vielä elämässäsi. Kenellä on\nsellainen koti kuin sinulla, kaikki sinua rakastavat, sinulla ei ole\nmitään puutetta...\n\n-- Saisipa vaikka olla puutettakin, vaikkapa nälkää ja vilua, kunhan...\n\n-- Mitä, lapseni, haluaisit?\n\n-- En tiedä itsekään... Jotakin muuta kuin mitä täällä on...\n\nHanni purskahtaa itkemään niin raivoisasti ja toivottomasti, että äiti\npelkää hänen sairastuvan. Hän itkee niin, että ruumis vapisee, hän ei\ntahdo ottaa vastaan äidin lohdutusta, hän työntää häntä pois luotaan ja\npyytää, että annettaisiin hänen olla. Vihdoin saa äiti hänet syliinsä\nja viihdyttelee kuin sairasta.\n\n-- Muistatko, Hanni, kuiskaa hän hänelle, -- prinsessa Mirandaa, joka\njätti loistavat salinsa ja...\n\n-- Hän oli tyhmä! Minä ainakaan en tekisi sillä lailla!\n\n-- Et tiedä, mitä puhut, lapsi. Et ole koettanut elämää.\n\n-- En. Ja sitä minä juuri tahdonkin. Äiti, päästä minut pois täältä,\npäästä, jos vähänkin rakastat. Muuten minä jonakin yönä karkaan...\nNiin, niin, saatte nähdä...\n\n-- Mutta vuoden päästähän sinä pääset rippikouluun...\n\n-- Vuoden päästä! Vai pitää minun vielä kitua täällä vuosi, kokonainen\ntalvi!\n\nHannin äänessä on sellainen katkeruus, että äitiä hirvittää. Nyt itkee\nhänkin, irroittaa kätensä Hannin ympäriltä ja jättää hänet yksin.\n\nHänen täytyy siis päästä! Mitä pikemmin sitä parempi. Nuoren halua\nmaailmalle ei mikään pidätä, hänen täytyy saada katsella elämää\nsilmiin...\n\nMikä tulee itse asiassa olemaan pikku Hannin kohtalo? Piiaksi ei\nhäntä ole totutettu, eikä hän siksi kelpaa. Herrasnaiset eivät\ntule tunnustamaan häntä vertaisekseen. Hän on siltä väliltä. Kuten\näitikin. Hänet olisi ehkä säälimättä pitänyt panna pellolle ja riiheen\nraatamaan. Mutta äiti raatoi mieluummin itse. Hanni oli aina niin\nhentoa tekoa...\n\n-- Valaise, Jumala, minun ymmärrykseni, rukoilee Liena hiljaa itsekseen.\n\nHänestä tuntuu siltä kuin hänen lapsensa edessä olisi musta\ntulevaisuus, täynnä vaaroja, jotka hiipivät vastaan joka mutkasta. Hän\non tuntenut tätä Hannin syntymästä asti eikä hänellä ole ollut voimaa\nrukoilla Jumalaa korjaamaan lasta ikimajoihinsa. Hän on tuntenut sen\nmustan, läpitunkemattoman välttämättömyyden likenemistään likenevän\n-- sen jonkin, josta hän ei tiedä, mitä se oikeastaan on, mutta jota\nhän pelkää ja josta hän on varma. Hän on koettanut sitä karttaa,\npanna vastaan, puolustaa lastaan. Mutta ei näy auttavan! Se tulee, se\ntulee... Jumala, valaise ymmärrystä, opeta, mitä tulee tehdä!\n\nSilloin sipsuttelee joku hänen rinnalleen ja Hanni karkaa hänen\nkaulaansa, itkien, katuen, anteeksi pyytäen.\n\n-- Mamma, kuiskaa hän ruotsiksi, -- Hanni on niin häijy ja ilkeä. Sinä\nolet aina niin hyvä ja rakastavainen. Anna anteeksi Hannille! Ei, älä\nanna! Lyö Hannia, mamma, minä pyydän sinua, minä ansaitsen sen... Älä\nkatso minuun noin hellästi, älä anna anteeksi, lyö minua...\n\n-- Voi lapseni, kun sinä ymmärtäisit luottaa mammaan! Täällä\nsydänmaassa on meidän paras olla.\n\n-- Minä tiedän, mamma. Mutta minua vetää niin pois...\n\n-- Sinun pitää päästä, sinun pitää päästä, lausuu Liena hiljaa ja\nhuoaten.\n\n\n\n\nIV\n\n\nPimeässäpirtissä oli paistettu ensimmäiset uutisleivät ja kun Hanni\nillansuussa läksi metsään lehmien hakuun, otti hän mukaansa palasen\nuutisleipää. Siinä oli vielä ruohon karva ja haju ja Hannista tuntui\nhauskalta haistella ja maistella sitä.\n\nOli satanut koko päivän. Puitten lehvät riippuivat rentoina, tuon\ntuostakin pudotellen maahan raskaita vesipisaroita. Siellä täällä näkyi\njo jokin keltaisempi puu. Sammalet olivat kukassa, mehevimmillään.\nPaikoitellen kasvoi kirjavia kärpässieniä ja puolat punoittivat.\nKulkiessaan karjapolkua puiden alatse sai Hanni vähän väliä vettä\nniskaansa. Oikein kumahti hiljaisessa iltailmassa, kun oksat päästivät\nhartioiltaan raskaat vesitaakkansa. Siellä täällä olivat pilvet jo\nrevenneet ja repaleiden alta paistoi kirkas taivas.\n\nHanni nousee kalliolle, työntää huivin oikean korvansa päältä,\nkuulostelee ja huutelee. Metsä hänen edessään on kuin järvestä\nnostettu. Pilvien hajotessa alkaa tuulikin käydä ja aurinko pujahtaa\nesiin, jääden suurena tähtenä paistamaan maan ja taivaankannen\nrajoilla. Keltaiset puut käyvät kullankarvaisiksi, jostakin kaukaa,\npeninkulman takaa kiiluu auringonlaskussa ikkunaruutu...\n\nÄkkiä rasahtaa metsässä ikäänkuin metso olisi kahahtanut lentoon. Hanni\nhakee sitä päänsä päältä, mutta ei näe mitään. Samassa kahahtaa maasta\npäin ja pensaikosta syöksähtää esiin koira... Outo eläin näillä mailla\nja Hanni sekä pelästyy että ilostuu. Se on sileäpintainen jäniskoira ja\nantaa ystävällisesti silittää itseään.\n\nÄkkiä viilähtää ilmassa vihellys ja sen tiensä häviää koira.\n\nHanni jää hämmästyneenä paikoilleen. Ensin havahtuu hänessä ajatus,\nettä jos se olikin vain tyhjä näky, mutta eihän hän koskaan ennen ole\n\"liikoja\" nähnyt. Tai jos se olikin joku metsän elävä, mutta ei ne ole\nennen tulleet silityttämään selkiään... Koira se oli ja isäntä sitä\nvihelsi luokseen. Mutta kuka on isäntä, voisiko olla joku kylästä?\nMutta tuskinpa niillä olisi noin hoikkamahaisia koiria... Hänen\nsydämensä alkaa lyödä täynnä uteliaisuutta ja odotusta.\n\nSamassa ilmestyy metsästä aukean laitaan kaksi miestä, pyssyt selässä.\nToinen on iso ja musta, toinen hoikka ja nuori. Se iso on puettu\nharmaaseen takkiin, jonka hihansuissa on vihreää kangasta ja edessä\nkiiltäviä nappeja. Molempien saappaat ulottuvat polvien yläpuolelle.\nHanni katselee heitä piiloutuneena puun taakse ja jota likemmä he\ntulevat sitä kiihkeämmin lyö hänen sydämensä. Ne ovat hienoja herroja,\nmahtavat olla kirkonkyläläisiä!\n\nSamassa nostaa se nuori päätään, huomaa kalliolla ihmisen ja molemmat\nherrat alkavat huutaa häntä alas sieltä. He ovat kulkeneet eksyksissä,\nsade on heitä valellut, he ovat jo kironneet koko metsästysretken ja\nkäyvät hyvilleen, kun vihdoinkin saavat käsiinsä ihmisolennon.\n\nHanni on punastunut, painanut alas silmänsä, tehnyt syvän niiauksen ja\nastuu nyt herrojen edellä Pimeääpirttiä kohti. Häntä hävettää kauheasti\nhänen risaiset vaatteensa...\n\n-- Tyttö siellä! kuulee hän hetkisen perästä äänen: -- mihin\nperkeleeseen sinulla on kiire?\n\nSe oli suuri joka puhui ja Hanni huomasi äänestä, että puhe oli leikkiä\neikä pahoin tarkoitettu. Mutta kuitenkin hän hytkähti ja odottaessaan\nherroja, jotka olivat jääneet vähän matkan päähän, vavistutti häntä\nomituisesti. Hän pisti käden taskuunsa, irroitti uutisleipäpalasestaan\nhitusen sydäntä ja rupesi ajatuksissaan vanuttelemaan sitä sormiensa\nvälissä.\n\n-- Mikä sinun nimesi on? kysyi herra, hymyillen mustien viiksiensä alta.\n\nHanni vastasi hämillään, käsi yhä taskussa. Ihmeellistä ruotsia\npuhuivat herrat keskenään. Kyllä hän sen ymmärsi, mutta ei se ollut\nsellaista kuin äidin puhe. Vai mahtoiko äiti puhua huonosti? Eikä taas\nollut suomikaan oikeata suomea, sellaista jota kotona puhuttiin.\n\n-- Vai Hanni!\n\nKomean herran ääni helähti ikään kuin hänen silmänsä vasta sillä\nhetkellä olisivat auenneet näkemään, kuka siinä hänen edellään astui.\nHannin poskilta oli veri purskahtamaisillaan esiin. Suuri herra nauroi\nja kääntyi ruotsiksi toverinsa puoleen.\n\n-- Kyösti sinä, katsopa! Tyttölapsi ei ole hullumman näköinen. Piru\nvie. Noo, Hanni, mitä siellä sinun taskussasi oikein on?\n\nHanni vetää esiin leipäpalasen ja kääntyy arasti herroihin päin.\nMutta samassa tulee herra ihan hänen likelleen, suu hymyssä ja silmät\nverestävinä. Se nostaa hänen olkapäälleen kätensä, joka on valkea kuin\nmaito ja niin pehmeä, että sormus välkkyy lihan sisästä. Hannin tekisi\nmieli lähteä karkuun...\n\nHänestä tuntuu siltä kuin säde noista mustista silmistä olisi pistänyt\nhäntä sydämeen. Hän hapuilee huivia, joka on valunut päästä ja verhoaa\nsillä hartioitaan, jottei pinta paistaisi röijyn läpi.\n\n-- Kas, kainostelee! sanoo herra ja vetää pois kätensä. -- Kyösti\nsinä, luonnontutkijana pitäisi sinun iloita jokaisesta kauniista\nihmiseksemplaarista... Kas poikaa kun punastuu. Ei tyttö ymmärrä\nruotsia ja entä jos ymmärtäisikin!\n\nHe luulevat, ettei Hanni ymmärrä ruotsia... Äh, kuinka häntä harmittaa\nheidän puheensa! Hän tahtoisi itkeä, torua...\n\n-- Noo, Hanni, joko kilpajuoksu taas alkaa!\n\nMutta Hannipa ei enää tottele heidän komentoaan. Hän ei ole\nkuulevinaankaan, hän astuu juoksujalan. Äkkiä huomaa hän, ettei herroja\nkuulu, ja kun hän kääntyy, näkee hän heidän pysähtyneen peltojen\nlaitaan.\n\nSe mitä he näkevät, valmistaa heille täydellisen yllätyksen: punaiseksi\nmaalattuja rakennuksia, valkeita ikkunapieliä täällä keskellä\nsydänmaata! Puhdas piha, siisti aita ympärillä, portti, kirjavia\nkukkia, ruusunpensaita -- mistä koko tämä komeus on eksynyt tänne! Ja\nnoin korkeat ikkunat ja kamarissa uutimet... Mutta nähdessään vieraat\nlivistää tavallinen talonpoikainen lapsilauma pelästyneenä porstuaan\nja karvat pystyssä, häntä pörröllään, pahasti mouruten, kiipeää kissa\ntikapuille, joita koirat haukkuen kiertävät.\n\nPortaille ilmestyy keski-ikäinen talonpoikaisvaimo, mutta vetäytyy\nkiireesti takaisin.\n\n-- Niitä ne on kirkonkylän herroja. Meidän oma patruuna... kuuluu\nkuiskauksena tuvassa.\n\n-- Ja tuolla tulee veneellä lisää, kähisevät lapset sulloutuneina\nikkunaan katselemaan.\n\n-- Jos se koira syö Missen! itkevät toiset.\n\n-- Äiti, onko se keisari, kun sillä on noin kiiltävät napit?\n\nLapset eivät saa vastausta kysymyksiinsä. Hetkisen seisoo äiti kuin\nkivettyneenä. Hän ei ole Otto-herraa nähnyt sitten kuin sinä syksyisenä\nyönä siellä Kankaanpäässä, kun hän hätä rinnassa hiipi hänen ikkunansa\nalle rukoilemaan ja sai neuvon mennä naimisiin jonkun siistin\nrenkimiehen kanssa. Ja nyt on hän täällä hänen ja hänen renkimiehensä\npakopaikassa.\n\nMutta entä, jollei hän häntä tuntisi, jollei vanha patruuna olisikaan\nmitään puhunut!... Hänpä ei panekaan kenkiä jalkaan eikä muuta parempia\nvaatteita, ehkei hän tunne ensinkään!\n\nHanni karkaa sisään, levoton riemu kasvoilla.\n\n-- Äiti, äiti, herroja!\n\nHuvi silmillä astuu Liena kuistille, mutta patruuna tuskin vastaa hänen\ntervehdykseensä. Hän puhuu toverilleen, huitoo käsiään ja äänessä on\npidätettyä ärtyä.\n\n-- Olen varma siitä, että tämäkin rustholli tässä maksaa ihan\nmitättömän veron, jonkin kymmenmarkkasen vuodessa. Se olisi niin\nLiljefeltin vanhuksien kaltaista. Heidän alustalaistensa piti\nsaada elää muka onnellisina, se tahtoo sanoa laiskuudessa ja\nepärehellisyydessä. Kyll'on aika todenteolla käydä kiinni ohjaksiin.\nKyllä minä huomaan, että talonpoikaa pitää kohdella oikeudella, muttei\nkoskaan hyvyydellä... Piru vieköön, voisinpa vannoa, että tälläkin\ntorpalla on aika säästöt, koska on riittänyt varaa punamaaliin, sillä\nsuomalainen talonpoika ei ensi hädässä pane rahoja sellaisiin. Menepä\nsinä vain kaivelemaan ryysyjen joukkoon tuvan sänkypohjalle, niin\ntapaat siellä satoja markkoja homehtuneina kuparirahoina...\n\nLiena ymmärtää joka sanan, mutta enemmän kuin niiden kovuus koskee\nhäneen Otto-herran näkeminen. Ensi hetkessä näytti hän kovin vieraalta,\nmutta jota enemmän häntä katsoo, sitä enemmän muistuttaa hän entistä\nOtto-herraa. Liena tuntee ruumiinsa läpi käyvän omituisen hellyyden\nväristyksen. Tuo, tuo mies se on, joka täytti hänen elämänsä lyhyellä\nonnella ja loppumattomilla tuskilla...\n\n-- No, akka siinä, toimita tulta kamariin, etkö näe, että vaatteemme\novat likomärät.\n\nNämä sanat vaikuttavat. Liena rientää avaamaan kamarin ovea, lähettää\nlapset tyhjentämään kananpesiä ja toimittaa Hannin takaisin metsään\nhakemaan lehmiä. Tuntuu vähän helpommalta, kun Hanni on poissa. Kunhan\nei vain vaari palaisi järveltä. Hän, hän hakee vielä varmaan riitaa.\n\nHerrat ovat menneet rantaan venettä vastaan, joka likenee suurella\nrähinällä. Siinä on neljä herraa ja kaksi soutajaa.\n\n-- Tämä Lassi on juonut itsensä juovuksiin ja ollut kaatamaisillaan\nkoko veneen, huutaa joku.\n\n-- Se joutui eväskopan viereen istumaan ja lupasi mättää vettä, mutta\nkaivoikin esiin konjakkipullon...\n\n-- Helkkarissa, mitä me sitten teemme!\n\n-- Ovat juoneet kuin porsaat, virkkaa muuan vanha herra viluisen ja\npaleltuneen näköisenä.\n\nKuusi herra ja yhtä monta koiraa astuu ylös rannasta. Soutajat kantavat\neväitä, jotka ovat kopassa ja vettäpitävällä sadetakilla peitetyt.\n\n-- Minun selässäni ei ole kuivaa langanpätkääkään, valittaa joku.\n\n-- Minä voin pusertaa jokikisen rääsyn, joka on ympärilläni.\n\n-- Ovatpa nämä sydänmaita!\n\n-- Me olemme tavanneet niin äärettömän soman tytön, selittää Kyösti\nÅkerfelt viattomasti.\n\n-- Soo, sydän on jo ilmiliekissä!\n\n-- Kas poikaa, kun punastuu!\n\nHämmästyksen huudahdus pääsee herroilta, kun he astuvat huoneeseen,\njossa tuli jo räiskyy pesässä.\n\n-- Täällähän me elämme oikein herroiksi!\n\n-- Täällähän on aivan... aivan... minä totisesti en löydä sanoja\ntulkitsemaan hämmästystäni.\n\n-- Voinpa antaa pääni pantiksi, huudahtaa Otto-herra äkkiä, -- että\ntäällä taas tapaan jonkun Liljefeltin vanhan rengin tai piian. Minä\nolen jo pari kertaa tullut tällaiseen huoneeseen, joka on ihan\nMinette-tädin tyyliin.\n\n-- Odotapa, täällä on valokuva seinällä. Eivätkö nämä juuri liene\nLiljefeltejä?\n\n-- Totisesti! Täti silkkileningissä ja juhlamyssy päässä, kädessä\nsukkakudin!... Saatte nähdä, että kun minä rupean kysymään veroa ja\nkontrahtia, niin sanotaan, että ollaan vanhoja palvelijoita ja patruuna\nlupasi niin ja niin ja armo antoi niin ja niin. Minä osaan läksyn\nvallan ulkoa!\n\n-- He näkyvät pitäneen täydellistä naima-asiatoimistoa...\n\n-- Renkien ja piikojen välistä -- niin!\n\nHuoneen lattialle tuodaan olkia ja ryijyä levitetään niiden päälle.\nHerrat riisuvat saappaansa ja sukkansa, toiset antavat housunsakin\ntupaan kuivamaan ja asettuvat permannolle tulen ääreen. Pyssyjä,\nmetsästyslaukkuja on huiskin haiskin, valkean valossa erottautuu\nlattialla saappaan jälkiä ja veritahroja jäniksistä. Torpan pikkupojat\npannaan kuivaamaan pyssyjä, tytöt laittamaan ruokaa koirille. Ja missä\nse nyt on se kaunis tyttö? Sopii tulla tänne ottamaan esiin eväitä...\nVai ei ole saapuvilla! Sitten saa Kyösti hoitaa emännänvirkaa.\nTorpanvaimon sopii valmistaa jänis illalliseksi. Niitä on siellä kuinka\npaljon hyvänsä, toiset lienevät jo pahentuneetkin. Soutajat voivat\nneuvoa, missä ne ovat.\n\nÄkkiä alkaa muuan herroista, Lassi Lindström, nauraa. Hän nauraa ihan\nkatketakseen. Herranen aika kuinka se oli hullua.\n\n-- Mikä, mikä? Mikä nyt on?\n\n-- Ajattelen vain sitä jänistä! kitisee hän kesken nauruaan. -- Kun sen\nvatsa oli täynnä kuusenhavuja...\n\nNyt purskahtavat toisetkin nauruun. Kyösti koettaa pidättää, mutta\nei onnistu. Hänen käy sääli vanhaa herraa, jota on pilkattu ja joka\nloukkaantuneena siirtää syrjään totiansa. Se on tehty kahvikuppiin,\nkoska laseista on puute. Vanha herra Wahlberg on jo ovella, kun huomaa,\nettei hänellä ole sukkia eikä kenkiä eikä housujakaan. Silloin hän\npalaa paikoilleen.\n\nNyt nauravat Lassi Lindström ja Kyösti Åkerfelt ihan katketakseen,\nEvert Björkell hymyilee väsyneesti, Otto von Holten ja Hektor Berg\npidättävät lystiään.\n\nKaarle Juhana Wahlberg on harmaatukkainen valkopartainen herra,\nKankaanpään nuoren armon sukulaisia Tukholmasta. Hän on aikoinaan ollut\nhyvä laulaja ja iloinen seuramies. Nyt ei hänellä ole virkaa eikä kotia\n-- loistoajoista ei ole jäänyt muuta kuin hieno käytös, komea ulkomuoto\nja hyvä sydän. Kankaanpään herrasväki on pyytänyt häntä viettämään\ntalven luonaan alarakennuksessa, josta hänelle on luovutettu sali ja\nkamari. Wahlberg on kaiken ikänsä elänyt Tukholmassa, nähnyt jäniksen\nvain eläintarhoissa, ja hänen ensimmäisellä metsästysretkellään on\ntehty se kepponen, että on otettu ammuttu jänis, istutettu se keskelle\nahoa, houkuteltu häntä ampumaan ja kun jänis kolmannella laukauksella\non kaatunut ja metsästäjä voitonriemusta väristen tulee luo, niin\nhän tapaa sen sisuksen täynnä kuusenhavuja, koira kekkaloi ilkkuen\nympärillä ja kaikilla ahon laidoilla nauretaan...\n\nSe on jo liikaa vanhalle miehelle, se menee jo sopivaisuuden rajojen\nulkopuolelle ja hän vannoo tuhat tulimmaista, että tämä metsästysretki\non oleva ensimmäinen ja viimeinen...\n\nLassi Lindström on varatuomari lähikaupungista. Hän on pikkuinen,\nketterä mies, pyöreäkasvoinen, iholtaan kellertävän harmaa, nenä\npotaatinmuotoinen, silmät pienet ja ympyriäiset; muuten kaikin\npuolin apinan näköinen. Hän on velkaa kaikille ihmisille, hänellä on\nmaksamattomia laskuja joka kaupungissa. Hän on hyväsydäminen ja aina\niloinen.\n\nHektor Berg on niinikään varatuomari lähikaupungista. Hän on kaunis\nmies, pulska ja harteva, ehkä sentään vähän liian lihava, hyvä\nlaulaja, soittaa pianoa korvakuulon mukaan, maalaa, vaikkei ikinä ole\nsaanut opetusta, ja piirtää hyviä pilakuvia. Taivas on hänelle suonut\ntaipumuksia taiteeseen ja hänestä toivottiin aikoinaan suurta miestä.\nNyt istuu hän käräjiä, on ainaisessa rahapulassa, mutta ei sure hänkään\nhuomispäivää.\n\nEvert Björkell kuuluu Kankaanpään patruunan uudempiin tuttavuuksiin. He\novat tutustuneet Tukholmassa. Oikeastaan on Björkell talonpoikaisesta,\nvieläpä köyhästä kodista, mutta muuan rikas vanha neiti otti hänet\nkasvatikseen, rakasti häntä rakkaudella, joka oli äidinlempeäkin\nlämpimämpi, ja jätti hänelle perinnöksi koko omaisuutensa:\nsatatuhatta markkaa rahaa, sormuksensa, rintaneulansa ja joukon\nhopea-astioita. Björkellillä ei ole syytä kiirehtiä lukujensa\nvalmistumista. Hän on tehnyt pari ulkomaanmatkaa, asuu omassa hauskassa\npoikamiehenhuoneistossansa Helsingissä ja on nyt tullut metsästämään\nKankaanpään maille. Hän on pitkä, harteva, vaatteet uusinta muotia,\nkäyttää tavallisesti silinteriä ja polttaa kalliita sikaareja. Hän\non kasvattanut itselleen pienen pukinparran, näyttää väsähtäneeltä,\nliikkuu huolimattomasti ja veltosti eikä koskaan naura ääneen.\n\nNuori Kyösti vihdoin on helsinkiläinen ylioppilas, joka on lukenut\nliian kiivaasti ja jonka täytyy saada oleskella maalla vahvistumassa.\nHän on äitinsä silmäterä, kolmen sisaruksen ainoa veli, hento,\nnaisellisen miellyttävä poika, jota on varjeltu kaikesta \"pahasta\",\njoka ei polta tupakkaa, ei osaa lyödä korttia eikä iässään ole ottanut\nruokaryyppyä tai tuutinkia. Björkell, joka tuntee hänen perheensä ja\nkotiolonsa, on päättänyt täällä Kankaanpäässä tehdä hänestä miehen.\nHänen suosituksestaan poika onkin Kankaanpäähän päässyt.\n\nKyösti on aina viettänyt kesänsä saaristossa. Oikeaa suomalaista\nmaaseutua on hän nähnyt vain rautatievaunun ikkunasta. Nyt on hän ensi\nkertaa sisämaassa ja kaikki on hänelle uutta ja ihmeellistä.\n\nTyttö karkeassa puvussa ja paljasjaloin, mutta nuori ja suloinen,\ntyttö, joka äkkiarvaamatta ilmestyy metsästä näyttämään eksyneille\nherroille tietä, tekee häneen valtavan vaikutuksen. Ja sitten tämä\nsievä torppa täällä keskellä sydänmaata! Riippukoivu aitannurkalla,\nvinttikaivo, lehmitarha -- kaikki on niin rauhallista, syvää ja\nkaukaista. Ja sitten tämä huone maalaamattomine permantoineen, jolle\non levitetty olkia vuoteiksi! Oi, äidin ja sisarten pitäisi saada\nnähdä tämä kaikki! Ja heidän pitääkin saada se nähdä. Hän kirjoittaa\nheille kaikki tyynni, kuvaa sen niin elävästi kuin jos he itse olisivat\nolleet mukana. Hän vetäytyy huoneen nurkkaan, repäisee pari lehteä\ntaskukirjastaan ja alkaa lyijykynällä:\n\n\"Rakas mamma, Maggi, Tuttu ja Lulu! Tämän kirjoitan teille syvällä\nsydänmaalla, monta peninkulmaa kirkonkylästä. Ympärilläni pauhaavat\ntoverit, mikä istuu tuolilla, mikä loikoo oljilla, joita on levitetty\npermannolle. Valkea loimuaa maalaisessa takassa ja ikkunasta näkyy\npeltoa, metsää, voi miten paljon metsää ja järveä! Olimme näihin\näärettömiin metsiin jo eksyneet, olimme läpimärät, kun äkkiä näemme\nkalliolla ihmisolennon, tytön, melkein vielä lapsen, seisovan\nkeltaisten puitten välissä huutelemassa karjaansa. Hän seisoi kivellä,\nkatseli metsään ja hänen ympärillään joka taholla oli sydänmaata. Hän\nvarjosti kädellään silmiään, sillä aurinko oli reväissyt pilvet ja\npulpahtanut esiin suureksi, kirkkaaksi tähdeksi, joka valaisi keltaisen\nmetsän, harmaat kalliot ja sinisen järven. Otto alkoi kiireesti huutaa\nalas tyttöä. Hän tuli kainona, arkana, punoittavin poskin, vaaleat\nhiukset näkyen huivin alta ja vain silloin tällöin nostaen maasta\nsiniset silmänsä... Minun on niin vaikea kirjoittaa, sillä yhtä mittaa\nhuudetaan nimeäni, nauretaan ja lauletaan... Tytön nimi on Hanni.\nEn tiedä, mihin hän nyt lienee kadonnut, sillä häntä ei näy... Jos\nte voisitte aavistaa, kuinka hullunkurisilta me kaikki näytämme!\nVaatteemme ovat tuvassa kuivamassa ja me... Jatkan paikalla, kun tulee\nvähänkin hiljaisuutta.\"\n\nValmistaessaan illallista kuulee Liena kamarista äänekästä puhetta ja\nlaulua. Lapset ovat kuin hulluina, niitä ei saa millään asettumaan.\nMikä pelkää koiria, mikä itkee Misseä, joka on hukassa, mikä tahtoo\nkamariin katsomaan herroja. Lapset kähisevät jaloissa, riippuvat\nhelmoissa, uskaltavatpa hoilottaakin, kun kuulevat rähinän kamarista.\nMutta kun ovi avautuu ja eräs herroista tulee tupaan, pelästyvät he ja\nkarkaavat nurkkiin piiloon.\n\nSe on se pikkuinen, valkeisiin puettu, kasvoiltaan harmaa herra, joka\nsieltä tulla sipsuttelee. Tarttuu kiinni housuihinsa, jotka riippuvat\norrella ja virkkaa:\n\n-- Jokohan kuivavat? Kun kasteli pentele kaikki vaatteemme... Ja mun\nmitä!... Vaan mitäs se emäntä täällä puuhaa?\n\nHerra kurkistaa pataan, jossa jänis paistuu, taputtaa Lienaa olkapäälle\nja katsahtaa hänen kasvoihinsa.\n\n-- Helkkarin nuori ja korea emäntä!\n\nHän lähtee takaisin kamariin ja hetkisen perästä tulee Kalle\nruiskaskeltaan. Nähdessään suuren vieraan veneen rannassa on hän jo\nalkanut aavistaa jotakin, sitten on hänen korviinsa sattunut hoilotus\nja vihdoin on hän soutajilta saanut kuulla, mitä on tapahtunut. He ovat\noikaisseet pitkäkseen saunan seinustalle, herrat antoivat näet ryypyt\nja ne menivät vähän päähän, kun ollaan tottumattomia. Mutta hyvää se\nteki, tässä onkin saatu pari päivää soutaa niitä, on käyty kaikki\nsaaret, jäniksiä on tullut niin, että ovat käsiin mädänneet. Aika\ntekeminen niiden herrojen kanssa on ollut, ovat välistä telmineet, niin\nettä ovat olleet kaatamaisillaan veneen. Se pienempi niistä tuomareista\nvarsinkin on niin leikkisä.\n\nVai että itse patruuna on täällä! Kalle iloitsee siitä suuresti, sillä\nnythän on tilaisuutta puhua asiat poikki ja halki. Ovessa karkaavat\nlapsetkin kertomaan hänelle, että patruuna ja keisari ja muita\nkirkonkylän herroja on saapunut.\n\n-- Tottahan olet kahvittanut ja syöttänyt? kysyy hän vaimoltaan\ninnoissaan. -- Pitää nyt koettaa olla parauden mukaan!\n\nSitten hän peseytyy, pukee ylleen puhtaat vaatteet ja lähenee kamarin\novea. Hänen sydämensä koputtelee ja hän avaa oven kömpelösti ikään kuin\nseisoisi vieraan lukon takana, menossa pahantekoon.\n\nKamarissa on jo hämärä. Hehku valkeasta punaa olkia lattialla ja\nHektor Bergin parakkaita kasvoja. Hän on pitkänään, totilasi seisoo\nvieressä, suu avautuu ja sulkeutuu vuorotellen, sillä hän laulaa Kaarle\nJuhana Wahlbergin kanssa, joka tuleen tuijottaen istuu hänen takanaan.\nVanha herra on mielenliikutuksissaan, valkea pukinparta tutisee ja\nääni vavahtelee. Tuon tuostakin täytyy pyyhkäistä kyynel silmästä.\nNiin paljon muistoja liittyy noihin vanhoihin lauluihin, rakkaisiin\n\"gluntteihin\".\n\nLassi Lindström on tyytyväisenä palannut tuvasta. Hän on mairitellut\nakan niin pehmeäksi, että se varmaan tekee mitä hyvänsä. Mutta näyttää\nsiltä kuin ei talossa olisi muuta naisväkeä, ne ovat kaikki vallan\nlapsia.\n\n-- Ihan varmaan me näimme nuoren tytön, vakuuttaa Kyösti. -- Minäpä\nlähden katsomaan.\n\nMikä hätä Kyöstin on mennä, kainoudessaan hän ei ole antanut\nvaatteitaan tupaan, vaan on kuivattanut ne omassa selässään.\n\nPatruuna ja Björkell ovat vallanneet sohvan. He istuvat sääret\ntoistensa lomissa ja suitsuttavat ilmaan kauniita savukiehkuroita\nsikaareistaan.\n\n-- Olet nähnyt näyn, Kyösti! inttää Lassi vastaan. -- Tai olet ollut\nhumalassa!\n\n-- Kyösti nyt osaisi olla humalassa! sanoo Björkell ja hänen äänensä\niva haavoittaa Kyöstiä.\n\nPatruuna päästää pienen naurun. Silloin suuttuu Kyösti todenteolla ja\nojentuu jo suoraksi, mutta koettaa vielä hillitä itseään.\n\n-- Äitini on lähettänyt minut tänne maalle voimistumaan. Pyydän, että\nannatte minun olla rauhassa.\n\n-- Äitisi, vastaa Björkell murhaavalla äänellä, -- on lähettänyt sinut\ntänne miehistymään. Sen sanoi hän itse minulle.\n\n-- Tule tänne, Kyösti, pyytää Lindström hellästi ja ystävällisesti. --\nIstu tuohon. Kas niin. Sinun maljasi, Kyösti!\n\nHän laskee käsivartensa Kyöstin kaulaan ja vie hänen huulilleen oman\ntotikuppinsa. Hänen äänessään on jotakin niin surumielisen rukoilevaa,\nettä Kyösti tuntee loukkaavansa häntä, jollei joisi. Hän ei tahdo häntä\nloukata.\n\nKalle on pitkän aikaa seisonut ovensuussa, mutta kukaan ei ole\nhuomannut häntä. Vihdoin hän astuu likemmä.\n\n-- Mikä perkele sinä olet, karjaisee samassa patruunan ääni, -- kun\ntulet sisään ilman että kysyt lupaa?\n\n(Oikeastaan kuuluvat patruunan sanat: \"Mike pärkele sine ole ku tule\nsise ilman ette kysy lupa.\")\n\n-- Minä... minä olen vain, vastaa Kalle nöyrästi ja peräytyy pari\naskelta, -- tämän torpan mies, Kalle Aukustinpoika.\n\n-- Ole, ole vaikka itse helvetinmies, mutta älä tule sisään ilman, että\nkysyt lupaa. Ulos, sanon minä, taikka minä ajan sinut portille!\n\nKalle karkaa ulos huoneesta, niin että saappaat kopisevat.\n\n-- Kun sinäkin annoit minun mennä, tiuskaa hän vaimolleen, -- joka\nolet ollut herroissa! Mistäs minä sen tiesin, että olisi pitänyt lupaa\npyytää. Nyt se suuttuu niin, että mikä tässä eteen tuleekaan.\n\n-- Häpeä! vastaa vaarin ääni ovensuusta. -- Tulevat kuin koirat\ntaloosi, etkä sinä aja heitä menemään.\n\n-- Niin, kuiskaa Kalle, koettaen tyrkätä isäänsä tupaan ja vetää ovea\nkiinni, -- kun tämä torppa kuitenkin on heidän maallaan ja kun he\nvoivat ajaa meidät pois koska hyvänsä.\n\n-- Ajakoot, jos ajavat, mutta kun tulevat, niin olkoot ihmisiksi.\n\n-- Eihän se taas herra koskaan sillä lailla ole meikäläistä\nkunnioittanut...\n\n-- Kyllä minä heille näytän!\n\nKalle tarttuu isänsä käsivarteen ja alkaa rukoilla:\n\n-- Syödään illallista, isä, ja menkää sitten saunaan maata. Johan te,\nvanha mies, tarvitsette lepoa, kun koko päivän olette huhtonut... Onhan\nmeillä kontrahti kymmeneksi vuodeksi, eihän se meitä voi poiskaan\najaa. Mutta olisihan parempi pysyä hyvissä väleissä. Että minäkin,\nmoukka, nyt läksin sinne kysymättä!... Liena, eikös sinun jäniksistäsi\nliikenisi palanen isälle?\n\n-- Vanhaksi olen käynyt! pääsee vaarilta.\n\nHän ottaa kouraansa palasen leipää ja lähtee saunaan.\n\n-- Viekää, lapset, kehoittaa Kalle hätäännyksissään, -- vaarille\nperunoita ja piimää. Ja sinä, Hanni, lähde sinä kamariin kysymään, mitä\nherrat tarvitsevat. Koeta varsinkin patruunaa palvella parhaasi mukaan.\n\nHanni oli loukkaantunut äidille. Taaskin tahtoi äiti estää häntä\nolemasta herrojen seurassa. Pojat olisivat aivan hyvin voineet\nnoutaa kotiin lehmät. Hän juoksee aittaan, jonka raoissa riippuu\njuhannuksenaikaisia kuivia haavanoksia, kampaa hiuksensa, sukaisee\nylleen punaraitaisen pumpulipukunsa ja kiinnittää siihen rintaneulan.\nHän on kuin kuumeessa, joka hermo sävähtelee.\n\nHän on jo ovella, kun hänet valtaa epäilys. Sieltä kuuluu tavaton melu,\ntoiset laulavat, toiset puhelevat. Ei hän sittenkään kehtaa mennä\nsinne. Mitä hän oikeastaan siellä tekee... Mutta samassa ovi avautuu...\nKuinka he ovat hullun näköisiä, kun tassuttelevat noin valkoisissa!\n\n-- Aaa! kuuluu kamarista kuin yhdestä suusta.\n\n-- Aaa!\n\n-- Noo, Hanni, virkkaa se komea musta herra ystävällisesti, -- tule nyt\nauttamaan meitä. Missä sinä oletkin niin kauan ollut?\n\n-- Lehmissähän minä.\n\n-- Katso, tuossa on meidän eväskoppa. Ota nyt siitä esiin ruokaa...\n\nIlma hänen ympärillään on paksua ja raskasta. Herrat kerääntyvät luo,\nheidän henkensä tulee viinalta ja heidän poskensa hehkuvat. Se tuntuu\npahalta...\n\n-- Älä pelkää, Hanni! sanoo pikkuinen, harmaapintainen herra ja\nhymyilee.\n\n-- Tule tänne! sanoo toinen, joka on uunin ääressä pitkällään, tarttuu\nhänen käteensä ja alkaa vetää häntä viereensä.\n\nHanni tekee vastarintaa voimiensa takaa, häntä jo peloittaa koko tämä\nleikki. Silloin se komea musta herra sanoo pari sanaa sille, joka\nraastaa häntä kädestä, ja hän pääsee paikalla vapaaksi.\n\n-- Älä pelkää, Hanni! Kuinka vanha sinä olet?\n\nHanni ei saa sanaa suustaan eikä uskalla nostaa silmiään. Hänen on\nkuuma ja vaikea olla, häntä pyörryttää.\n\n-- Viidentoista? kysyy se musta herra, irroittaa huivin hänen päästään\nja katsoo häntä silmiin.\n\n-- Kuudentoista, kuiskaa Hanni, hyvin hiljaa, silmiään nostamatta.\n\nHe puhuvat jotakin hänen hiuksistaan, hän ymmärtää, että ne heidän\nmielestään ovat kauniit, joku silittääkin takaapäin hänen päätään.\nSamassa kiertää se musta herra käsivartensa hänen ympärilleen, sen\nvalkea käsi pusertaa hänen rintaansa ja hän vaipuu sen polvelle\nistumaan.\n\nSiinä on kamala olla, tuntuu siltä kuin kuumaa höyryä virtasi läpi\nkoko ruumiin, päähän asti. Mutta hän ei pääse liikahtamaan, tuntuu\nsiltä, että sitten tulee vielä pahempi. He puhuvat keskenään, puhuvat\nhänelle, kyselevät. Hän ei saa selvää heidän sanoistaan. Hänen kätensä\novat hiessä ja sydän lyö. Äkkiä tarttuu joku hänen päähänsä ja hänen\nhuulilleen painuu kuuma suudelma, lemuten tupakille ja viinalle.\nSilloin hän kirkaisee ja kimmahtaa ylös ikään kuin häntä olisi\nveitsellä pistetty. Hän tahtoo sylkeä pois sen! Hän hankaa hihallaan,\nesiliinallaan. Hän tahtoo pois täältä! Mutta hän on niin pyörryksissä,\nettei löydä ovea. Kaikkialla on vastassa verestäviä silmiä ja miehiä,\njotka nauravat ja ojentavat käsiään hänen puoleensa. Hän pakenee\nikkunasta, jollei huoneessa olekaan ovea... Samassa alkaa joku saarnata\nkorkealla äänellä, kiihkeästi ja nuhdellen. Se on se kaikista nuorin,\njoka on puettu täysin vaatteisiin. Se iskee nyrkkiä pöytään ja työntää\ntieltään pari herroista. Hanni käsittää, että hän puolustaa häntä...\n\nOvi avautuu ja äiti syöksyy huoneeseen. Äiti on tietysti kuullut Hannin\nhuudon, mutta Hanni ei tahdo, että äiti saa tietää... Hänen pitää\nluulla, että täällä on ollut hauskaa ja että hän vain auttaa herroja.\nHän nielee kurkun täydeltä pelkoa ja kyyneliä, sitaisee kädellään\nkasvojaan ja painuu kiireesti eväskopan ääreen.\n\n-- Tule tänne, Hanni, sanoo äiti hätäisesti ja ankarasti.\n\nHanni ei uskalla olla tottelematta. Mutta hän lähtee hymyillen ja\nveitikkamaisesti vilkaisten herroihin, ikään kuin olisi liitossa heidän\nkanssaan.\n\n-- Mitä sinä nyt noin olet laittanut itsesi! Tiedäthän, että sinun\npitää mennä lypsämään. Ovatko lehmät kaikki kotona?\n\nHannia harmittaa äidin puhe. Se on niin tinkimättömän kiivasta ja\nkäskevää, ettei hän ymmärrä... Sellaiseen ei hän ole tottunut.\n\n-- Isä käski palvelemaan herroja ja enhän minä kehdannut\nriihirääsyissä...\n\n-- Isä käski!... Kyllä minä hoidan heidät. Hoida sinä lehmät, se työ\nsopii paremmin sinulle.\n\nHannin mielessä on katkera vastaus, mutta hän ei lausu sitä. Tekee\nvain sen päätöksen, että hän uhallakin menee herrojen luo. Hän oli\näsken tyhmä kun huusi. Hänellä ei ollut mitään hätää, mitään ei olisi\ntapahtunut...\n\nLiena tuntee kamalaa pelkoa, hän sadattelee isää, joka antaa Hannille\nsellaisia käskyjä. Kun voisikin täksi päiväksi ja täksi yöksi kytkeä\ntytön kahleisiin. Auta, hyvä Jumala, niiden ohi!\n\nJäniksenpaisti on valmista ja hänen pitää alkaa kattaa pöytää.\n\n-- Se on hempeimmillään, vasta puhjennut! puhelevat herrat keskenään ja\nkääntyvät sitten emännän puoleen: -- mihin se tyttö meni?\n\nLiena ei ole kuulevinaan.\n\n-- Joko ne pöksyt siellä kuivavat? huutaa joku porstuaan hänen\njälkeensä.\n\nNuorin herroista tulee tupaan. Se on hiukan humalassa, iloisena ja\nystävällisenä. Alkaa koetella vaatteita, jotka riippuvat orrella,\npistää lauluksi, ottaa pari tanssiaskelta ja seisahtuu Lienan eteen.\n\n-- Hei, akka kulta! Mihin sinä lähetit neidin? Olisi tanssittu!\n\nLienan käy häntä sääli. Tuskin on kahdettakymmenettä ikävuottansa\ntäyttänyt! Äsken tullessaan oli niin kohtelias, teititteli -- nyt\nsinuttelee ja puhuu ihan kuin patruuna.\n\nKyösti istuutuu tuvan sängynlaidalle, Liena kerää vaatteet orrelta, vie\nne kamariin ja viskaa suurena läjänä tuolille. Kun hän palaa pirttiin,\novat lapset kaikki nuoren herran ympärillä katsomassa hänen kelloaan,\neikä aikaakaan, kun hän keikahtaa sänkyyn ja nukkuu sikeään uneen.\n\nHerrat pukevat hiljalleen vaatteita ylleen, paitsi vanha herra\nWahlberg, joka olkien päällä vetelee makeita unia.\n\n-- Mitä Ester-rouva sanoisikaan, virkkaa Björkell patruunalle, -- jos\ntietäisi, miten sinä täällä metsäkulmilla elelet?\n\n-- Hoo, kyllä hän puolensa pitää. Myönnä, että otus tällä kertaa on\nharvinaisen houkutteleva.\n\n-- Minä ennustan, minä ennustan, pojat, että joku teistä vielä tulee\nmaksamaan lapsenruokkoa tähän torppaan.\n\n-- Täällähän on kuuma kuin helvetissä. Työnnä ovi auki, Lassi Lindström.\n\nLindström potkaisee oven selkosen selälleen. Vähän ajan kuluttua\nuskaltaa Kalle taas liketä kamaria, varovaisesti, lakitta päin.\n\n-- Noo, mies, mitä sinä täältä tahdot? kysäisee patruuna.\n\n-- Minä vain sitä, että tervetuloa tänne meidänkin maille, kunnian\npatruuna.\n\n-- Sinä unohdat, että nämä ovat minun maitani...\n\n-- En, kunnian patruuna. Mutta kun minä olen tämän torpan mies...\n\n-- Vai olet sinä tämän torpan mies... Vai niin. Noo, tule sitten tänne,\nsinun pitää saada ryyppy.\n\nKalle hymyilee ja sulaa ystävällisestä kohtelusta. Kun hän on\ntyhjentänyt ryypyn, kaataa patruuna samaan lasiin konjakkia.\n\n-- Ota pois!\n\n-- Kiitoksia, eihän sitä olisi tarvittu.\n\n-- Noo, ota, perkele siinä!\n\nKalle irvistää nautinnosta, nuolaisee huuliaan ja pyyhkäisee hihallaan\nsekä uskaltaa vihdoin kysyä, saisiko tästä torpasta vähän puhua. Kas,\nhän on ihan itse rakentanut sen, vallan alusta asti, ja koska hänen\nvaimonsa on Kankaanpään kasvatti, niin...\n\nHerrat katsahtavat toisiinsa ja patruuna hymähtää heille. Kyllä hän\ntuntee väkensä!\n\n-- Sinä saat huomenna puhua asiasi! Ota nyt vielä ryyppy ja mene\nmatkaasi!\n\nKalle kiittää ja kumartuu ihan luokaksi. Ryypyt ovat panneet hänet\niloiselle päälle ja hän vakuuttaa jo vaimolleen, että patruuna on hyvä\nmies, oikein leikkisä mies... Samassa tulee patruuna hänen perässään\ntupaan.\n\n-- Noo, sano nyt, mitä tahdot sanoa!\n\n-- Istumaan, hyvä patruuna... Pyyhi, Liena, penkkiä... Patruuna on\nniin hyvä ja istuutuu. Kas tämä se nyt on minun vaimoni, se entinen\nKankaanpään kasvatti. Tule likemmä, Liena, ehkä patruuna tuntee...\n\n-- Piikanahan minä vain olin, mutisee Liena, kalpeana ja\nhätäännyksissään, -- mistä patruuna kaikkia muistaisi...\n\n-- Älä sinä nyt ujostele... Kasvattina se oli ja sen tähden antoi\nvanha patruuna meidän ensi vuodet asua täällä ilman veroa. Mutta tämä\nolikin kuiva kangas, kun tänne tulin. Havumajassa saatiin asua, ja kun\nensimmäinen lapsemme, tuo Hanni, syntyi, niin ei meillä ollut muuta\nhuonetta valmiina kuin sauna.\n\nPatruuna seuraa silmillään lapsia, jotka ovat ruokapöydän ääressä. Ne\novat terveen näköisiä ja valkotukkaisia. Suurimmat pojat yhä hankaavat\npyssyjä, touhussaan, kasvot kuumina kiihkosta. Äkkiä sattuvat hänen\nsilmänsä kivääriin, joka riippuu nurkassa.\n\n-- Se on vain vanhan patruunan antama vanha haulipyssy, selittää Kalle\nnöyrästi. -- Olen minä sillä täällä kerran sudenkin ottanut hengiltä...\n\n-- Vai niin. Ja ehkä jäniksiä ja muitakin otuksia.\n\nKalle on havaitsevinaan, että patruuna ärtyy, ja vakuuttaa, ettei hän\npaljon sitä käytä, joskus heittää olalle ja vähän hätyyttää jäniksiä,\nkun syövät kaikki laihot.\n\n-- Anna tänne se pyssy, ärjäisee patruuna. -- Sinulla ei ole mitään\noikeutta metsästää. Sinä et saa oravaakaan ampua. Tästä lähin tulen\nitse tänne joka vuosi ja tahdon silloin, että täällä on saalista.\n\nKalle noutaa kiireesti pyssyn patruunalle ja vakuuttaa, ettei hän enää,\nkoskei patruuna tahdo.\n\nHanni tulee huoneeseen maitokiulu käsissä ja helmat korkealle\nnostettuina. Hän hätkähtää, kun näkee patruunan tuvassa, vetäytyy\nporstuaan, päästää alas hameensa ja astuu sitten kynnyksen yli.\nPatruuna tyyntyy, käy hajamieliseksi ja Kalle alkaa taas selitellä\nasioitaan.\n\n-- Mihin sinä nyt kaiken tämän kanssa tahdot tulla? kysyy patruuna\nvihdoin.\n\n-- Siihen vain, hyvä patruuna, että vanha patruuna lupasi, että\nkymmenen vuotta vielä saataisiin olla tällä verolla ja ettei nyt\npitäisi lisätä veroa. Lapset ovat vielä pienet ja tuossa on hyvä suo,\njota olen ruvennut viljelemään.\n\n-- Paljonko veroa sinä maksat?\n\n-- Eihän se niin suurelta kuulu, mutta kyllä sitä siinäkin on\nmaksamista...\n\nPatruuna ei enää kuule sanaakaan hänen lörpötyksistään. Hän seuraa\nHannin liikkeitä hänen huuhdellessaan kiulua ja kantaessaan\nmaitoastioita ruokahuoneeseen. Hänen käynnissään, hänen tavassaan\nnostaa jalkaa, kaartaa käsivarsia, kääntää päätä, jokaisessa\nhänen liikkeessään on jotakin tavattoman suloista. Harvoin näkee\nneitostenkaan joukossa mitään noin kaunista. Pukea se tyttö vain\nsilkkiin -- siitä tulisi Herodiaan tytär, joka voisi tanssia itselleen\nihmispäitä.\n\nKalle ei aavista, että on kokonaan hänen tyttärensä ansio, ettei\nhänen suutaan tällä hetkellä tukita. Patruuna olisi jo aikoja sitten\npotkinut hänet ulos, jolleivät Hannin kasvot, milloin hymyssä, milloin\nvihassa, joka hetki vaihtaen väreitä, olisi väikkyneet hänen edessään.\nHän on jossakin nähnyt jotakin, jota tuo tyttö muistuttaa. Mutta missä\nja koska? Ja oliko se kuva vaiko elävä ihminen, mies vaiko nainen,\nvaiko lapsi?... Hänet valtaa omituisen hellä mieliala, hänen käy sääli\nihmisiä ja itseään. Hän tahtoisi miltei itkeä... Kalle pajattaa hänen\nedessään kuin papukaija, puhuu armoista ja veroista ja kasvateista.\nOtto von Holten ei kuule häntä. Häntä alkaa äkkiä ahdistaa, ikään kuin\nhän ei enää voisi hengittää, hänen täytyy lähteä ulos, pihamaalle,\nminne näki Hannin katoavan.\n\nToinen puoli taivasta on pilvessä, toinen kirkkaana ja pari tähteä\nvilkuttaa. Tuuli on lakannut, sumu liikkuu järvellä ja halla tuntuu\nilmassa.\n\n-- Illallinen on pöydässä, lausuu samassa ääni takaapäin ja Otto von\nHolten herää ikään kuin unesta. Paholainen periköön sen naisen! Mitä\nsillä nyt oli tässä tekemistä!\n\nLiena ja Kalle koettavat herätellä nuorta herraa, joka on nukkunut\nheidän sänkyynsä. Se on kuin pahankurinen lapsi, itkee, huitoo käsiään\nja ähisee. Vihdoin he saavat hänet talutetuksi kamariin.\n\nLiena häärää epätoivoisen voimilla. Hänen asettaessaan lapsia levolle\nhuutavat herrat häntä lakkaamatta. Milloin puuttuu suolaa, milloin\nsokeria, milloin on kuuma, milloin kylmä.\n\n-- Koeta vain syöttää hyvin! sopertaa Kalle tuon tuostakin. Hän on aika\nhumalassa hänkin ja torkkuu penkillä. -- Se patruuna on helkkarin hyvä\nmies. Ota se Hanni avuksesi, johan sinä muuten ihan väsyt.\n\nPojat saavat vihdoin pyssyt puhtaiksi ja tahtovat itse mennä viemään\nniitä herroille. Sitä varten pitää heidän vielä myöhäisenä iltana\npanna ylleen parhaat vaatteet ja saappaat, joita ei ole koko kesänä\nkäytetty ja jotka ovat käyneet niin ahtaiksi, että tuskin mahtuvat\njalkaan. Herrat antavat heille kummallekin viisikolmatta penniä,\nkulauksen totilasista ja tyhjän paperossilaatikon ja pojat palaavat\nniin innostuneina ja täynnä naurua, ettei siitä tahdo loppua tulla.\nKun herrat ovat pahnoissa kuin sianporsaat, pitkin lattiaa, eikä yksi\npysynyt ensinkään pystyssä, vaan kaatui pöydän alle! Ja sitten tuli\ntoinen ja otti sitä niskasta ja kaatoi suuhun sellaista keltaista\nainetta...\n\n-- Konjakkiahan se oli! korjaa vanhempi pojista, ja molemmat\npurskahtavat nauruun.\n\nHannin mieli on oudossa liikkeessä. Hän on suuttunut äidille, hän\nei syö muruakaan ja askaroitsee ääntä päästämättä, huulet kokoon\npuserrettuina. Äiti on hänelle häijy. Itse kyllä on aikanaan pitänyt\nhauskaa, mutta ei antaisi muitten!... Mutta kas herrat pitävät\nhänestä...! Hanni punastuu omia ajatuksiaan. Häntä hävettää... Hän on\nvarmaan kaunis, koska he sillä lailla... Hän tahtoisi olla kaunis!\n\n-- Hanni, virkkaa äiti, -- sinä menet täksi yöksi saunaan nukkumaan\nvaarin kanssa.\n\nHanni ensin hämmästyy äidin ääntä, jossa ei näy olevan mitään\ntinkimisen varaa, mutta sitten viskaa hän niskaansa ja vastaa\nkiukkuisesti:\n\n-- Enkä mene.\n\n-- Sinä et saa nukutuksi täällä, lapsi, pääsee äidiltä kuin\nhätähuutona. Hänestä tuntuu siltä, ettei hän enää jaksa, hän on niin\nväsyksissä, että nääntyy. Hänhän voi niin pian päästä taakastaan: pari\nsanaa vain ja he tietävät kaikki. Käyköön sitten kuinka tahansa. Mutta\nsamassa räjähtää kamarista nauru. Se vaikuttaa kuin piiskan siima\nselkään. Liena ojentuu suoraksi, tarttuu Hannin käsivarteen, pusertaa\nsitä epätoivoisella julmuudella, taluttaa tytön vuoteen ääreen ja\npaiskaa hänet siihen.\n\n-- Makaa täällä sitten, mutta panekin paikalla sänkyyn.\n\nHanni ei puhu sanaakaan, mutta hänen silmänsä kiiluvat ja hän\npitelee käsivarttaan ikään kuin siihen olisi koskenut. Hän on niin\nloukkaantunut, niin vimmoissaan. Tällaista ei vielä koskaan ole\ntapahtunut...\n\nMuut jo nukkuvat. Isä kuorsaa tasaisesti ja raskaasti. Hetkisen perästä\non Hannikin pitkänään, mutta vaatteet yllä nyyhkyttäen ja itkua\npidätellen.\n\nLiena istuutuu tuvan kynnykselle, hengittää syvään ja kuuntelee. Lyövät\nkorttia. Mahtanevatko vielä jotakin tarvita! Mennäkö kysymään, vai\nodottaako vielä tässä? Pitäisi ehkä korjata ruoat... Hän raottaa ovea.\n\nRuokapöytä on työnnetty nurkkaan ja sen ääressä, seinään nojaten nukkuu\nvanha Wahlberg, tyhjä totikuppi edessä. Nuorin herroista on nukahtanut\noljille, makaa selällään, suu auki, kasvot tulipunaisina.\n\nPienempi pöytä on ikkunan alta nostettu keskelle lattiaa, kynttilät\novat sulatetulla steariinilla kiinnitetyt pöytään ja sen ympärillä\nlyödään korttia. Lindström ja Berg ovat jo hyvin humalassa, mutta\npatruuna ja Björkell katselevat toisiaan tiukkoina.\n\n-- Tarvitsevatko herrat vielä jotakin? kysyy nainen ovensuusta.\n\n-- Tarvitaan, vastaa kankealla kielellä Berg. -- Tule tänne, tyttö, ja\nistu tuohon syliin!\n\n-- Tai vielä parempi, jos tuot tyttäresi, kangertaa toinen tuomareista.\n\n-- Vaimoihmistä täällä tarvitaan.\n\n-- Suu kiinni! huutaa patruuna ja iskee nyrkin pöytään. -- Pankaa,\npojat, maata, olette juovuksissa kuin siat. Tai juokaa lisää, jotta\nkaadutte.\n\nLiena korjaa kiireesti ruoat pöydältä ja herrat jäävät yksin.\n\n-- Juotat meitä muita, virkkaa Björkell, iskien merkitsevästi silmää\npatruunalle. -- Olet kohtelias isäntä.\n\n-- Skål!\n\n-- Minä luen sielustasi kuin avoimesta kirjasta, jatkaa Björkell. --\nSinä nukuttaisit meidät kaikki, saadaksesi yksin... sinä, jolla sentään\non nuori vaimo kotona.\n\n-- Minunko vaimoni hän on? Hän on yhtä paljon teidän jokaisen vaimo,\nkyllähän sinä sen tiedät... Minä totisesti en pane suuria vaatimuksia\nvaimolleni. En vaadi sydämen hyvyyttä enkä pään viisautta, kunhan hän\nvain kykenee synnyttämään minulle pojan -- mutta tämä!\n\n-- Mistä sinä vielä tiedät! Vastahan te naimisiin menitte.\n\n-- Älä puhu roskaa!\n\n-- Sinun olisi pitänyt valita toinen.\n\n-- Niin olisi.\n\nLindström ja Berg olivat jääneet pöydän ääreen ja hellästi kietoneet\nkädet toistensa kaulaan.\n\n-- Kas niin, Hektor, sinä uljas ystäväni, virkkaa Lassi kyynelsilmin,\n-- me olemme taas humalassa, sikahumalassa.\n\n-- Mitä arvelet, mentäisiinkö raittiusseuraan?\n\n-- Mennään, mennään huomispäivästä. Minun päässäni kalkuttelevat\ntuhannet sepät ja vatsassani käy kokonainen mylly...\n\n-- Otetaan jäähyväisryypyt sitten. Sillä huomisesta päivästä alkaen...\nja vuoden loppuun asti, totta vie...\n\n-- Mutta jos me kuolisimme, ennen kuin olemme päässeet kolkosta\nlupauksestamme, ajattele, veljeni, raittiudessa!\n\n-- Niin olisi ainakin loppumme ollut kunniallinen, vastaa Berg käsi\nsydämellä ja kyynelsilmin.\n\n-- Älä hiidessä! ulahtaa Lindström, käyden kalpeaksi kuin vaate ja\nkaraten ulos minkä pääsee.\n\nLiena näkee hänen seisovan pitämässä kiinni porstuan pihtipielestä ja\nsiinä rykivän ja kakovan. Hannikin nostaa päätään, lakkaa itkemästä ja\nvirkkaa hätäisesti:\n\n-- Tuliko se kipeäksi?\n\nÄiti vetää oven hakaan. Olkoot nyt siellä, tehkööt mitä tahansa, vaikka\nsytyttäisivät huoneet tuleen!\n\nHän lähenee miehensä vuodetta. Kuinka Kalle tulee viinalta! Hän ottaa\njotakin vaatetta päänsä alle ja laskeutuu penkille, riisumatta.\n\nMuutamia kuukausia siis on Otto-herra ollut naimisissa ja nyt jo\nehtinyt kyllästyä. Ei näy löytävän onnea, vaikka sanovat armon olevan\nsekä nuoren että kauniin... sydänmaan torpista lähtee naista hakemaan.\n\nHe laulavat siellä vielä, käyvät pihamaalla, kiroilevat pimeässä\nporstuassa ja vihdoin nukkuvat. Lienan silmiin ei tule unta. Hän\npelkää. Tähdet tuikkivat ikään kuin räiskähdellen. Hanni valittaa\nhiljaa unissaan... Nyt kävelee joku porstuassa, kävelee varovaisesti,\nei kompastu, sytyttää tulitikun... Koirat heräävät ja haukahtavat.\nUlko-ovi avautuu, askelet tömisevät pihamaalla... Kunhan vain ei olisi\nheittänyt palavaa tulitikkua olkiin...\n\nLiena kohoutuu kyynärpäilleen ja kuuntelee henkeä pidätellen. Ei\nkuulu muuta kuin miehen kuorsaus ja lasten tasainen hengitys. Hän\nnousee, hiipii yli lattian, raottaa ovea ja pelästyy, niin että sydän\nseisahtuu: tulitikku kytee pahnojen vieressä koirien alla. Hän saa\ntulitikun sammutetuksi sormiensa välissä ja hiipii takaisin tupaan,\nmutta tuskin on hän saanut oven hakaan, kun askelet varovaisesti\npalaavat porstuaan ja lähenevät tuvan ovea. Joku käy kääkään. Liena\nkoettaa varovaisesti hakaa, ikään kuin pelkäisi sen pettävän ja\nlyyhistyy sitten kynnykselle.\n\nAskelet etenevät, hiljaa, varpailla astellen, mutta ei kamariin, vaan\nulos... kulkevat seinäviertä, ikkunan alle... Herra Jumala, jos se\nrikkoo ruudun!\n\nLiena karkaa ikkunaan, katsoo ulos. Tähtitaivas räiskii, järvi on\ntyven, tumma ja kiiluva. Äkkiä himmenee ruutu ja lasiin painuvat\nkasvot... Liena tuntee nuo verestävät silmät, ne ovat samat, jotka\nkerran ennen kohtasivat hänet ruudun läpi!\n\nHän kirkaisee ja typertyy permannolle eikä vähään aikaan tiedä mistään.\nKun hän pääsee takaisin tajuihinsa, huomaa hän, että kasvot ovat poissa\nja Hanni on polvillaan hänen vieressään, itkien epätoivoisesti.\n\nTämä tunne, tämä tunne, jota Otto von Holten nyt tuntee, se on\nnuoruutta ja kevättä. Siitä on kauan, kun hän sitä on tuntenut.\n\nEnsin ei hän tyttöä huomannut, mutta kun se siellä metsässä lausui\nnimensä, niin oli äänessä jotakin aivan ihmeellistä. Ja kun se sitten\nkarttuunihameessaan, hiukset silitettyinä kahden puolen päätä tuli\nhuoneeseen -- voi sitä lasta, voi sitä nuorta naista!\n\nJota myöhemmäksi ilta kului, sitä kuumempana kulkee Otto-herran veri.\nKaatukoot, kaatukoot nuo toiset! Björkell, se vanha ryöväri, arvaa\nhänen ajatuksensa, mutta vihdoin nukkuu hänkin. Suokoon taivas, että\nkivien uni peittäisi heidän silmäluomiansa! Hän hiipii ulos huoneesta.\nKoira haukahtaa, hän potkaisee sitä ja se painuu vingahtaen nurkkaansa.\n\nMutta tämä on sittenkin toivotonta, sillä näin syksyllä ei enää nukuta\naitoissa. Kaikki ovat kiinni eikä mistään kuulu mitään. Kun voisi\ntekeytyä kissaksi ja livahtaa sisään ovenlävestä! Koko perhe nukkuu\nehkä tuvassa. Vaistomaisesti vetäytyy hän sinne, hiljaa ja hiipimällä.\nOvi on kiinni. Ei aukea millään!... Se kasvattitytär, se kirottu akka,\nse sen on telkinyt!! Kun edes saisi tietää, onko tyttö tuvassa, niin\nlakkaisi etsimästä. Sillä tietysti sitä siellä nyt varjellaan kuin\naarretta. Voi, ymmärtäisivätpä oman etunsa, niin jättäisivät aarteen\nhyvällä!\n\nHänen kasvojaan polttaa ja ruumis vapisee. Hän kulkee seinäviertä\nikkunan alle ja lähentää kasvonsa ruutuun...\n\nSiellä on vastassa kiiluvat, kauhistuneet silmät vaaleissa kasvoissa,\njotka ovat kuin haudasta nousseet. Otto-herra hytkähtää ja vetäytyy\npois. Ei totisesti tiedä, oliko se ihminen vai oliko se näky. Hän on\njuonut liikaa tänä iltana! Sisässä polttaa eivätkä silmät näe oikein.\n\nYö on kirkas ja kylmä, tähdet merkillisen tuikkivat. Läähättäen\nastelee patruuna pihamaalla, ajattelematta sinne taikka tänne, kun\nhän äkkiä huomaa ihmisolennon lähenevän -- ihmisolennon tai näyn tai\naaveen, sillä taivas ties, mikä se taas on, tuo luurangonnäköinen,\nvalkohapsinen...\n\n-- Noo, virkkaa hän pilkallisesti, ikään kuin itsekseen, -- mikä sinä\nolet miehiäsi? ja hämmästyy suuresti, kun hänen ruotsinkieliseen\nkysymykseensä tulee vastaus, lausuttuna kolkolla äänellä kuin haudasta:\n\n-- Jumalan ase olen minä.\n\nOtto-herra ei ymmärrä sellaista lausetapaa kuin \"Jumalan ase\", mutta\nsen hän käsittää, että koska tuo puhuu, niin mahtaa olla ihminen.\n\n-- Mitä sinä, Holtti, tulet köyhien ihmisten luo? Eikö Jumalan viha\njo ole täysi? Mutta minä sanon sinulle: mene pois täältä, taikka sinä\nkadut... Älä satuta kättäsi minuun, sillä minä olen Jumalan ase!\n\nPatruuna oli yrittänyt käydä häneen käsiksi ja heittää hänet maahan,\nmutta ukko nostaa häntä vastaan tukevan sauvansa ja puhuu, puhuu\nkäheällä, katkeralla äänellään kuin korppi vaakkuisi. Patruuna on\nvimmoissaan eikä löydä sanoja, joilla tukkia tuon hävyttömän suun. Hän\non heittänyt kamariin kaikki aseensa ja koettaa turhaan aidasta kiskoa\nseivästä puolustuksekseen.\n\n-- Turhaan sinä raivoat, jatkaa ääni: -- Minä en enää ole Holttien\nrenki, vaikka ennen olin. Minä olen nyt Jumalan henki ja sanon sinulle:\nvaro henkeäsi! Mene pois täältä... Älä satuta kättäsi minuun, sillä\nJumala puhuu minun suuni kautta.\n\n-- Kyllä minä sinulle näytän, sinä perkele, karjaisee patruuna vihdoin\nja karkaa porstuaan ottamaan asetta, mutta kompastuu koiriin, jotka\noven takana haukkuvat meteliä. Kirotut elukat, kyllä hän ne opettaa, ja\nhän potkii ja pui nyrkkiään minkä jaksaa. Kun hän vihdoin, pitkä halko\nkädessä, juoksujalan palaa pihaan, ei siellä ole ketään ihmistä. Lehmät\nmakaavat tarhassa, silloin tällöin kalkahtaa kello. Järven kiiltävässä\nkalvossa kertautuu syvä taivas räiskähtelevine valoineen.\n\nKuka se oli, tai mikä se oli ja mitä se oikeastaan puhui? Oliko hän\ntodella näin humalassa... Nyt välähtelee taas ikkunassa jotakin\nvalkoista... Tämä Pimeänpirtin kangas näkyy olevan noiduttu paikka,\nhuomenna pitää ottaa selvää ja tehdä puhdasta. Täällä tuntuu\nkummittelevan.\n\nPatruuna palaa kamariin. Hänen kiukkunsa on väistynyt ja sijaan tullut\njokin epämääräinen tunne. Se on jonkinlaista outoa pelkoa, jota ihminen\ntuntee, kun yliluonnolliset voimat näyttävät käyneen häneen käsiksi\neikä hän tiedä, mihin häntä aiotaan viedä.\n\nToverit nukkuvat kuin porsaat pahnoissaan, suut auki, kuonot pystyssä.\nVanha Wahlberg kuorsaa sängyssä, Björkell sohvalla ja Kyösti\nheittelekse levottomasti nurkassa olkien päällä. Noo, kyllä näillä\nretkillä miehistyy!\n\nPatruuna tuuppaa Lassi Lindströmiä hiukan syrjemmälle ja heittäytyy\npitkäkseen oljille.\n\nKun saisikin unta!\n\n\n\n\nV\n\n\nSoutajia on käsketty varhain olemaan valmiina ja he ovatkin nousseet\nennen aurinkoa, mutta ei kuulu herroja lähtemään. Miehet ovat hiukan\nhuolissaan, heidän rukiinsa itävät kohta kuhilaissa ja tänään olisi\nollut hyvä päivä aumata.\n\nKylläpä makaavat torpanväetkin kuin kuoleman unta. Lehmät jo alkavat\nammua tarhassa, mutta lypsäjiä vain ei tule.\n\nVaari juttelee hyvän aikaa soutajien kanssa, asetellen kuntoon\nkalanpyydyksiään. Vihdoin hän lähtee tupaan. Sitä siivoa rappujen\nedessä ja porstuassa! Ihanhan siinä läkähtyy... Koirat vinkuvat ja\nkarkaavat vastaan, heilutellen häntää ja vongerrellen kuin käärmeet...\nVaari käyttää nyrkkejään ja puskee koko vimmansa tuvan oveen, joka yhä\non haassa.\n\n-- No jo nyt näkee, että herroja on talossa, kun ei enää tiedetä\nylös nousta. Pianpa näkyvät tavat tarttuvan! Ja oikein on varustettu\nherrojen siivo. Mutta tätä älä sinä, Liena, korjaakaan...\n\nKallen päätä särkee, mutta ei tässä nyt auta ruveta kipeäksi, täytyy\nolla etujaan valvomassa. Paras antaa herrojen maata ja pitää kahvi\nkuumana, että saavat heti kun nousevat.\n\n-- Retku sinä olet etkä mikään mies! sanoo vaari synkästi.\n\n-- No ei tämä nyt minustakaan hauskaa ole, närkästyy Kalle. -- Mutta ei\ntee mieli lähteä maantiellekään.\n\n-- Saakohan edes nuo koirat tuosta päästää, kuiskaa Liena,\nitkunsekaista kiukkuaan hilliten.\n\n-- Älä helkkarissa! vastaa Kalle. -- Ei ole mitään sanottu.\n\n-- Ovat unohtaneet. Eihän luontokappaleita tuolla lailla...\n\nVaari lähtee ääneti porstuaan ja irroittaa muitta mutkitta koirat.\nNe liehuttavat häntiään ja nuolevat kiitollisina hänen kättään.\nHetkisen nuuhistelevat pihamaalla, mutta sitten hajoavat metsään, eikä\naikaakaan, kun niiden haukunta kuuluu haasta.\n\nSiunatkoon, kuinka Kalle säikähtää! Mitä nyt herrat sanovat, kun\ntulevat? Kyllä ne nyt niin suuttuvat, että... Pois tästä on meneminen,\njättäminen kaikki tyynni... Ja vaari vain nauraa eikä Lienakaan valita\nmiehensä mukana. Jo loppuu Kallen kärsivällisyys.\n\n-- Kyllä teidän kelpaa pilkata, mutta ette ymmärrä, mitä on rakentaa\nkoti korpeen ja heittää se, jos herra suuttuu. Mutta minäpä en heitä,\nminä nöyrryn, minä rukoilen ennen kuin lähden.\n\nVähitellen astuvat herratkin ulos kamarista. He huomaavat paikalla,\nettä koirat ovat poissa. Kuka saakeli ne on päästänyt irti!\n\nPatruuna ja Björkell joutuvat vimmoihinsa. Tällainen ihana aamu ja nuo\naasit pilaavat sen päästämällä koirat irti.\n\n-- Patruuna on hyvä ja antaa anteeksi, pyytää Kalle, lakki kourassa. --\nNe olivat tehneet tänne vähän pahaa siivoa...\n\n-- No mitä sitten. Sopii akan pestä.\n\n-- Johan se pesi... Ja emmehän me sitä valitakaan, emme me olisi\npäästäneet niitä. Kas, se oli se minun vanha isäni. Se on vähän\nsekaisin päästään.\n\nPatruuna käy tarkkaavaiseksi ja kysyy tyynemmin:\n\n-- Asuuko se täällä sinun luonasi? Onko se vanha ukko?\n\n-- Kyllä, kyllä, patruuna. Se on käynyt vähän vanhuudenhöperöksi viime\naikoina...\n\nAa, se on siis se yöllinen aave! Mielipuoli! Patruuna naurahtaa, viskaa\npyssyn olalleen ja lähtee Björkellin kanssa metsälle.\n\nMuut eivät malta vielä lähteä. Lassi pyytelee emännältä kahvia, Berg\nmenee rantaan ihailemaan luontoa ja Wahlberg ajaa partaansa -- se hieno\nmies ei metsästysretkelläkään malta esiintyä ajamattomana! Kyösti\nÅkerfelt liikkuu kalpeana, silmät turvonneina, hyvin häpeissään. Berg\nkehoittaa häntä uimaan, mutta Kyöstistä tuntuu vesi niin kylmältä,\nettei hän uskalla. Kun vanha herra Wahlberg vihdoin, kammattuna ja\npeseytyneenä tulee tupaan, tervehtii hän ystävällisesti emäntää ja\nlapsia. Hän ei osaa sanaakaan suomea, mutta hän ottaa kummallekin\npolvelleen pienen pellavapään, näyttää heille kelloaan ja saa heidät\nerinomaisesti viihtymään. Lienan tekisi mieli jutella hänen kanssaan,\nhän näyttää niin miellyttävältä ja hyvältä... Mutta eihän tässä nyt\nehdikään. On laitettava aamiaista ja siistittävä kamari.\n\nHänen puhtoinen, kaunis kamarinsa! Permanto ja matot ovat täynnä\nveritahroja, saappaan- ja käpälienjälkiä, likööritahroja,\npaperossinpäitä, sylkeä... Kun saisikin sisunsa hillityksi, niin ettei\nhalkeaisi!\n\nTunnin kuluttua palaavat herrat metsästä, reippaina ja hyvällä\ntuulella. Kummallakin on jänis, eivätkä he tarpeeksi osaa ylistää näitä\nmetsästysmaita.\n\nAamiaispöytä on katettu kuistille, jonne päivä lempeästi paistaa. Aamu\non mitä ihanin, ilma kirkas, nurmi vielä kasteen vallassa ja järvi\npeilityven. Tämä torppa pitäisi oikeastaan ottaa kartanon haltuun,\njotta syksyisin saisi oleskella täällä.\n\nJänis oli todella hyvin paistettu -- Minette-tädin kyökkitaitoa! Ryyppy\ntäytyy ottaa kahvikupeista ja juomalaseista ja sitä ottaessa laulavat\nherrat. Wahlberg, seisoen tuolilla, johtaa juhlallisesti kuin ainakin\nkapellimestari.\n\n-- Mutta missä Berg on? Ho-op!\n\n-- Ho-op! vastaavat kaiku ja Berg yht'aikaa.\n\n-- Hän piirustaa rannalla.\n\n-- Kyösti on myöskin jo tänäpänä tehnyt runon.\n\n-- Enpä, huudahtaa Kyösti punastuen. -- Kirjoitin vain pari sanaa\nmuistikirjaani.\n\n-- Runomitalla! Mitä sinä siitä peittelet?\n\n-- Mutta kun ei se ole totta!\n\n-- Kuulkaapa, koira yhä vielä ajaa.\n\n-- Pelkään, että se tällä kertaa ajaa lampaita.\n\n-- Jokohan taaskin! Se on se Freja-heittiö, minä tunnen sen haukunnasta.\n\n-- Toinen ryyppy, veikkoset!\n\nWahlberg kapuaa tuolille, nielee suunsa tyhjäksi, nostaa lasinsa ja\nalkaa. Mutta tuskin ovat herrat päässeet ääneensä, kun johtajan käsi\nvaipuu, ääni katkeaa ja kasvoilla kuvastuu pelonsekainen hämmästys.\nHerratkin päästävät lasinsa pöydälle ja seuraavat hänen katsettaan.\n\nOtto-herran takana seisoo vanha mies, suora kuin honka ja laiha kuin\nluuranko. Hapset ovat valkeat, parta valkea ja silmien yllä seisoo\npörröllään valkea karva. Kasvot ovat paljasta luuta ja niiden päällä\nkeltainen nahka. Silmät pistävät esiin syvistä kuopista.\n\n-- Vai olet sinä vielä täällä! huutaa hän, sauvaansa heristäen. --\nNouse jo, mässääjä ja avionrikkoja ja sinun koko joukkosi, taikka...\n\nKaikki ovat nousseet pöydästä, mutta hämmästyksissään ei kukaan ole\nsaanut tukituksi rauhanhäiritsijän suuta.\n\n-- Mitä hän sanoo? kysyy Wahlberg levottomana, sillä vaikkei hän\nymmärrä yhtään sanaa, tekee vanhuksen esiintyminen häneen kolkon\nvaikutuksen.\n\n-- Kirous, jatkaa äijä, -- kirous lepää raskaana...\n\nPatruuna käy kiinni hänen keppiinsä, riistääkseen sen hänen kädestään,\nmutta luiseva nyrkki pitää lujasti kiinni. Samassa karkaa Kalle\npaikalle, tarttuu isänsä käsivarsiin ja alkaa hätääntyneenä kuljettaa\nhäntä pois.\n\n-- Kyllä minä lähden, puhelee äijä, -- mutta rangaistus kohtaa\nsinua kuitenkin, Holtti. Sinä kuolet kerran kuten isäsikin kuoli.\nSairasvuodetta ei sinun pidä saaman...\n\nÄäneti katsoivat herrat hänen jälkeensä, vihdoin huudahtaa patruuna:\n\n-- Se on hullu se mies! Se kummitteli täällä jo yöllä. Se on\nvälttämättömästi toimitettava hullujenhuoneeseen. No, setä Wahlberg,\nnousepa nyt johtamaan.\n\n-- Vai oliko se todellakin hullu! pääsee Wahlbergilta helpotuksen\nhuokauksena. -- Se oli niin älykkään näköinen, oikein kaunis mies...\n\n-- Ja puhui hyvin! huudahtaa Kyösti Åkerfelt, -- tarkoitan: oikein\nkaunopuheisesti, lisää hän hiukan hämillään.\n\n-- Olisi hauska tietää, mitä pyhimystä hän näyttelee. Kai profeetta\nJoonasta, joka sai käskyn saarnata Babylonia vastaan...\n\n-- Niniveä vastaan, tarkoitat.\n\n-- No, setä Wahlberg! keskeyttää patruuna, tarttuen lasiinsa.\n\nWahlberg kapuaa tuolilleen ja keskeytetty laulu lauletaan onnellisesti\nloppuun. Mutta entinen tuuli ei tahdo palata. Vanha herra, joka ei\nymmärrä suomea, tahtoo, että äijän sanat hänelle käännettäisiin. Niistä\nlasketaan leikkiä, mutta ne häiritsevät sittenkin.\n\nKalle telkii isänsä saunaan ja käy pyytämään anteeksi herroilta. Hänen\nisänsä on tavallisesti niin hyvä ja sävyisä, mutta kas herrasväkeä\nse ei kärsi. Jos vain kotonakin tapaa jotakin herraskaista, niin ei\nsuvaitse, vaan rupeaa saarnaamaan ja tulee ihan kuin hulluksi.\n\n-- Sinun pitää toimittaa se hullujenhuoneeseen, sanoo patruuna.\n\nKalle säpsähtää ja käy kovin hämilleen.\n\n-- Ne on kalliita laitoksia, hyvä patruuna, -- olisi se sinne jo muuten\ntoimitettukin. Ja kun se ei täällä kotona tee pahaa kenellekään...\n\n-- Mutta se voi tulla ihmisiä tappamaan.\n\n-- Ei se, kunnian patruuna, naurahtaa Kalle. -- Eihän se täältä\nPimeältäpirtiltä ole vuosikausiin käynyt kirkollakaan. Kyllä se täällä\npysyy. Ja voi sen taas herrojen ajaksi panna kiinni. Köysiin köytin\nnytkin tuonne saunaan.\n\nÄäneti kantaa Liena herroille ruoat, huivi vedettynä silmille. Hän\nkyllä näki kun vaari tuli, hän kyllä kuuli hänen saarnansa, mutta se\nsiihen määrään lievensi hänen sydäntään, ettei hän sormensakaan päällä\nyrittänyt häntä ehkäistä. Puhukoon, kuulkoot kerrankin kunniansa. Mutta\nKalle ehti hätään ja nyt kehtaa kertoa, että vaari on hullu! Viisaampi\nse on kuin poika ikinä on ollut.\n\nOtto-herraa on alkanut hermostuttaa tieto siitä, että tuo vaimoihminen\non niitä Kankaanpään lukuisia kasvatteja. Se on niin happaman näköinen\nja kun sunnuntai tulee, niin pannaan tietysti toiseen myttyyn voita,\ntoiseen munia ja lähdetään kirkolle. Käydään vanhaa armoa tervehtimässä\nja kerrotaan kuinka herrat metsästysretkillä... No, entä sitten. Viis\nhän sellaisten ihmisten puheista! Mutta tuon naisen läsnäolo häntä\nkiusaa, se ikään kuin sitoo häntä eikä hän saa tunnettaan karkotetuksi.\nEilen hän ei sitä vielä tuntenut, mutta nyt... Pois näitten ihmisten\ntäytyy joutua täältä. \"Kasvatit\" eivät kuulu Kankaanpään nykyiseen\nohjelmaan. Ja onko tämä tällainen rustholli nyt laitaa. Mitä muuta kuin\nmetsää hävittämässä! Eihän sellainen vero, minkä se maksaa, korvaa edes\nsitä vahinkoa, minkä se täällä tekee, kun hakkaa puita, pyytää kaloja\nja metsästelee mielin määrin.\n\nPatruunan sisu paisuu ja hän päättää heti syötyään lähteä sanomaan irti\nKalle Aukustinpoikaa. Björkell, joka istuu hänen vieressään, arvaa\nhänen ajatuksensa ja virkkaa:\n\n-- Se on kultainen tuo lausetapa: tee talonpojalle oikeutta, mutta älä\nmilloinkaan hyvää. Sitä eivät nähtävästi Kankaanpään entiset arvoisat\nomistajat ole tunteneet. \"Hyvyys\" eli oikeammin sanoen leväperäisyys on\naina heidän hallituksessaan ollut ohjaajana.\n\n-- Odottakoot, odottakoot! katkaisee patruuna hänet uhkaavalla,\nhermostuneella äänellä.\n\n-- Jota enemmän vapauksia talonpoika saa, sitä useampia hän tahtoo,\njota enemmän tuloja, sitä enemmän hän kuluttaa ja tuhlaa. Anna vain\ntorpparin asua tällaisessa palatsissa, niin hän kohta luulottelee\nolevansa kartanon herra eikä enää halua tehdä työtä... Se on kyllä\nhullu tuo ukko, mutta ei hän puhuisi niinkuin puhuu, jollei hän olisi\nkasvanut siinä hengessä, että herra on olemassa torppareja varten eikä\npäinvastoin.\n\n-- Älä jatka, veikkoseni, olen kuullut ja nähnyt tarpeekseni!\n\n-- Niin pian kuin työmies saa sen päähänsä, että herra on olemassa\nhänen mukavuudekseen, niin pian on kaikki männikköön menossa. Silloin\nse on hän, joka käskee, ja herran pitää kulkea hänen talutusnuorassaan.\n\nOtto-herra kulauttaa kurkkuunsa loput olutlasistaan ja karkaa ylös,\nsuunnatakseen askeleensa suoraan tupaan.\n\n-- No sinä mies, näytä nyt se kontrahti!\n\n-- Jaa se kontrahti! pääsee Kallelta ja hän on jo lähtemäisillään\nvanhalle kaapilleen, kun hän äkkiä seisahtuu ja luo patruunaan\nepäilevän katseen. -- Kyllä minä sen näytän, hyvä patruuna, mutta\nsamana päivänä kun nuori herrasväki kartanoon ajoi, kirjoitti vanha\npatruuna siihen, että se kestää kymmenen vuotta.\n\nTätä puhetta ei patruuna enää siedä.\n\n-- Helvetti, kirkaisee hän. -- Sinun kontrahtisi ei mitään merkitse!\nJos minä tahdon, niin sinä tänäpäivänä vielä olet tuolla kankaalla.\nMinä voin ajaa sinut portille minä minuuttina tahansa. Minä olen nyt\ntäällä herra eikä mikään \"vanha patruuna\".\n\n-- Kunnian patruuna antaa anteeksi, yrittää Kalle nöyränä. -- Minä\nvain...\n\n-- Suu kiinni! katkaisee hänen sanansa patruuna. -- Loppu tästä täytyy\ntulla. Vapunpäivänä viimeistään pitää tämän torpan olla tyhjänä.\n\nPatruuna lähtee rivakasti tuvasta ja läiskyttää oven kiinni. Portailla\nistuvat herrat hauskasti tupakoimassa. Wahlberg tahtoo tietää, miten\n\"adjö\" ja \"tack\" sanotaan suomeksi ja Lassi opettaa hänelle vakavasti,\nettä naisille sanotaan \"hyvästi kultaseni\" ja miehille \"hyvästi\nperkele\".\n\n-- Mitä Kyösti nauraa? kysyy Wahlberg.\n\n-- Ei mitään, vastaa Kyösti, koettaen pidättää nauruaan.\n\n-- Eikö jo mennä metsälle, huudahtaa patruuna äreästi. -- Koirat ajavat\nväsyksiin.\n\nSoutajat saavat käskyn jäädä odottamaan, kunnes torpan naisväki on\npannut eväät koppaan. Sitten heidän pitää soutaa Syvälahteen ja siellä\nodottaa herroja.\n\nKalle on kuin kivettyneenä jäänyt seisomaan kaapilleen, kontrahti\nkädessä. Isommat lapset ovat ääneti, nuorin puhua songertaa kätkyessä.\nLiena liikkuu askareissaan hehkuvin poskin...\n\nNyt, nyt se on tehtävä! sanoo ääni hänen sisässään. Nyt on aika tullut,\nnyt on mentävä hänen eteensä ja huudettava koko maailman kuullen: minä\nolen se nainen, jota sinä kerran kuutamoisena iltana Kankaanpäässä\nsanoit rakastavasi, jonka sinä poljit allesi sammalmättäälle... Joko\nmuistat...! Ja sen illan lapsi, se on tuo Hanni... Vieläkö tekee\nmielesi koputella sen aitanovea! Tämä Pimeänpirtin Kalle meidät\npelasti häpeästä ja vei tänne korpeen... Vieläkö tekee mielesi tulla\ntänne metsästysretkelle, vieläkö häätää ulos meitä!... Ja Lienan\ntätä puhettaan ajatellessa paisuu hänen povensa ja hän nauraa niin\nkatkerasti, että kyynelet pursuvat silmiin...\n\nEi, ei, ei! Hän ei saa sitä tehdä! Mitä sanoisi vaari ja Kalle, mitä\ntulisi Hannista! Pitää vaieta, pitää painaa suu lukkoon ja sydän kiinni.\n\n-- Mitä täällä on tapahtunut? kysäisee vanha Wahlberg tupaan astuessaan\nja unohtaa hämmästyksestä koko suomalaisen sanavarastonsa. Sydämellinen\nilme kasvoissa ojentaa hän Kallelle kätensä, silittelee lasten päitä ja\npistää Lienan kouraan hopearahan.\n\n-- Mitä tämä oikein merkitsee?\n\n-- Lienee tullut jokin riita Holtenin kanssa. No, setä, näytä nyt, että\nosaat, mitä sinulle opetimme.\n\nKallea rohkaisee vanhan herran ystävällisyys. Se on varmaan hyvä mies,\nse varmaan tahtoo auttaa häntä.\n\n-- Eikö herroissa ole yhtään lakimiestä? virkkaa hän Lindströmille\nja Kyöstille, koskei vanha herra näy osaavan suomea. -- Kun minun\nkontrahdissani sanotaan, että kymmenen vuotta saan asua tässä, kun minä\ntyhjään korpeen olen tämän torpan rakentanut ja patruuna sanoo, että\nhän koska tahansa voi ajaa minut maantielle ja kun hän jo antoikin\nylössanoman...\n\nHän ojentaa paperia Lindströmille. Se on kellastunut paperi ja toisen\nsivun alareunassa on Liljefelt vanhuksen käsialaa.\n\n-- En minä nyt voi mitään, vastaa Lindström virallisella äänellä. --\nMinä olen nyt lomalla. Syksyllä alkaa taas kova työ. Jos tässä nyt\nrupeaisin selvittelemään kaikkien torpparien riitoja ja asioita, niin\nei minulla koskaan olisi levon aikaa.\n\n-- Kyllähän minä sen ymmärrän. Mutta jos nyt kuitenkin... Jos te\nsatutte olemaan lakimiehiä...\n\n-- Satunpa kuin satunkin. Tulkaa vain käräjille, niin tavataan...\n\n-- Tuleeko herra oikein tänne meille istumaan käräjiä? kysäisee Kalle\nkyyristyen nöyrempään asentoon.\n\n-- Sittenpähän nähdään. Hyvästi nyt!\n\nKaivolla saunan luona tapaavat herrat Hannin. Hän on arkivaatteissa\nja häntä hävettää niin, että hän aikoo karata, mutta patruuna menee\nystävällisesti luo ja puhuttelee hymyillen:\n\n-- Eikö täällä Pimeässäpirtissä tule ikävä olla, sinä nätti likka?\nEikö tekisi mieli kirkonkylään? Tule sinä sinne Kankaanpäähän, armo\ntarvitsee sisäpiikaa...\n\nVeri karkaa Hannin poskille eikä hän uskalla nostaa katsettaan.\nToisella kädellään kiinnittää hän röijynsä ylintä nappia ja sitaisee\ntoisella hiuksia otsaltaan. Sydän lyö niin, varmaan näkyy kankaan läpi.\n\n-- Tyttö on todellakin herttainen! myöntää Björkellkin, joka seisoo\nkappaleen matkan päässä.\n\n-- Täss' on sinulle, Hanni, lausuu patruuna, pistäen rahakappaletta\nkouraan ja vieden kätensä silittämään poskea.\n\nSamassa kilahtaa ruutu ja saunanikkunaan ilmestyy harmaahapsinen,\nkellertäväihoinen pää. Hannilta putoaa raha. Kädet silmillä, itku\nkurkussa lähtee hän juoksemaan rantaan päin.\n\n-- Hyvästi, Hanni, huudahtaa patruuna nauraen hänen jälkeensä.\n\nMutta äijän huulilta tulvii kauheita sanoja. Patruuna ei tahdo niitä\nkuulla. Björkell sen sijaan sekä katselee että kuuntelee.\n\n-- Usko pois, lausuu hän Otto-herralle heidän astellessaan piennarta\npitkin hakaa kohti, -- se mies ei ole mielipuoli! Varo sitä miestä!\n\nPimeäänpirttiin jää painostava mieliala.\n\nMistä se patruuna oikeastaan suuttui? Ei olisi pitänyt niitä koiria\npäästää irti. Olisi pitänyt vartioida sitä isää... Voi, voi, voi, jo\ntästä nyt tuli miero eteen!\n\nVaari on riuhtaissut itsensä irti ja haavoittanut kätensä ruutua\nrikkoessaan. Nyt etsii hän Hannia, tähystelee tuvasta, aitasta. Rantaan\nse meni, sieltä vilkkuukin huivi. Niin, niin, ei auta enää pakeneminen,\njo tulee tuomio... Vaari astuu häntä kohti rivakasti kuin nuorukainen.\nHanni seisoo hiekalla, katsellen ulapalle, liikkumattomana. Vaari\ntarttuu hänen käsivarteensa ja pusertaa sitä kovasti. Sihisten lähtee\nhänen kurkustaan kysymys:\n\n-- Joko tiedät, vieläkö paratiisin käärme lähenee ihmistä kahdella\njalalla?\n\nHanni iskee häneen säihkyvät silmänsä, riistäytyy irti ja huutaa\nloukkaantuneena:\n\n-- Mitä te minua tyrkitte, mitä minä olen tehnyt?\n\n-- Sen itse tiedät... Mitä se sinulle sanoi? Antoiko se sinulle rahaa?\n\n-- En minä ottanut...\n\n-- Mitä se sanoi...? Vastaa!\n\n-- Kankaanpäähän pyysi sisäpiiaksi! sanoo Hanni uppiniskaisesti.\n\nVaari näyttää peloittavalta. Hannista tuntuu siltä kuin hän aikoisi\nlyödä, mutta lyököön vain, vaikkapa kaataisi siihen paikkaan. Mitäpä\nhänen elämästään on, ei ne täältä kuitenkaan päästä. Hanni naurahtaa...\n\nVaari ei lyö, ei edes ala torua, katsella tuijottaa vain jäykin\npiirtein ja vihdoin kääntyy pois, vieden hihaa silmilleen.\n\nHanni hätkähtää. Mitä hän on tehnyt, mitä sanonut, mitä ajatellut...?\nParatiisin käärme, joka kävelee kahdella jalalla, onko se käynyt\ntäällä...?\n\nVaari itki... Se ei vielä koskaan ole tapahtunut, eihän hän itkenyt\nsilloinkaan, kun pikku veli kuoli. Mitähän tämä tietää?\n\nHanni alkaa astua pitkin järven rantaa. Hiekka narskuu jalkojen alla,\npuista putoilee keltaisia lehtiä. Vaari ei menekään kotiin, hän katoaa\nmetsään. Hanni heittäytyy maahan, painaa kasvot käsiinsä ja valittaa\nääneensä.\n\nTuntuu niin oudolta, mustalta, pyörryttävältä. On kuin hänen\nympärillään olisi pimeä äärettömyys ja hän itse, istuen jonkun hirveän\npedon sylissä, kiitäisi eteenpäin, kiitäisi sellaisella vauhdilla, että\njos jotakin pudottaa ja samassa kaipaa sitä, niin jo on menty satoja\npenikulmia ja pudotettu esine on niiden takana.\n\nHänen sydämensä tuntuu niin suurelta ja kipeältä. Käärme on siihen\npistänyt, sen myrkky siellä syö. Kunhan ei tästä tulisi kuolema...!\n\nSamassa kuuluu koiran haukku, se likenee likenemistään. He ovat siis\nvielä täällä, voivat tulla, voivat löytää, voivat viedä.\n\nHanni karkaa ylös ja rientää kiireesti kotiin. Häntä peloittaa, hän ei\nenää saa rauhaa missään.\n\nKotipihalta kuuluu valitus ja parku. Lapset riippuvat aitaa vastaan\nveräjän suulla, itkevät ja huutavat. Yhteen ääneen alkavat he sitten\nkertoa Hannille, että herrojen koirat ovat tappaneet karitsan, heidän\nkorean, valkoisen karitsansa. Se raukka oli juossut pakoon, ja\nkoiraroikale perässä kieli pitkällään suusta. Ei se huolinut kiellosta.\nKaritsa oli määkäissyt ja juossut vimmatusti, mutta sitten kompastui\nojaan ja koira sai kiinni ja repi suuren haavan kurkkuun. Hetkisen se\nvielä eli, mutta sitten oikaisi siihen suoraksi... Ja taas alkaa itku\nja valitus.\n\n-- Minä en heitä tätä, ähisee Kalle. -- Minä menen vanhan patruunan\npuheille, minä käyn kaikki oikeudet.\n\n-- Rauha meiltä sittenkin on mennyt, huokaa Liena kalpeana, piirteet\ntylsinä.\n\n-- Voi karitsaa, meidän valkoista karitsaamme! itkevät lapset.\n\n\n\n\nVI\n\n\nKankaanpäässä oli metsästysinto jonkin aikaa levännyt. Oli syöty\njäniksiä väsyksiin asti, suuret määrät oli pitänyt lähettää tuttaville\nja osa oli sittenkin pahentunut käsiin.\n\nKun naapurinpitäjän herrat sitten äkkiä ehdottivat metsästysretkeä\nKankaanpään mainiolle maille, niin heräsi patruunan into uudestaan\neloon, hän kirjoitti odottavansa heitä ja lähetti kutsut\nkaupunkilaistuttavilleenkin. Maanantaina piti pitojen alkaa,\nsunnuntaina vieraiden saapua ja tänään lauantaina oli Kankaanpäässä\nsuuri pyssyjen siivous.\n\nPatruuna seisoi paitahihasillaan keskellä työhuonettaan, vuoroin\nvihellellen, vuoroin hyräillen itsekseen. Hänen ympärillään oli\nkaikenlaisia aseita, sekä pienempiä että suurempia, vanhempia ja\nuudempia, ja pöydillä ja tuoleilla oli rääsyjä ja tappuratöyhtöjä.\nPolvillaan lattialla virui Janne, patruunan passaripoika, voimiensa\ntakaa hankaamassa pientä salonkikivääriä.\n\nKauhistuneena katseli tätä elämää taloudenhoitajatar, joka vielä oli\nvanhan herrasväen aikaisia. Silloin oli talossa vallinnut järjestys\nja rauha. Tämä patruuna ei antanut viedä pyssyjään kyökkikamariin,\nvaan öljylautaset, tappurat ja kuurauskivet vietiin kirjoituskamariin,\nsuoraan kalliitten mattojen ja pöytäliinojen päälle. Siellä rasvasi\nJanne patruunan saappaatkin. Ja armo yhä vain nukkui, vaikka oli suuri\npäivä.\n\n-- Noo, Janne, virkahti patruuna äkkiä, -- koska rippikoulu alkaa?\n\n-- Maanantaina, vastasi Janne hymähtäen, sillä patruuna oli jo pari\nkertaa tehnyt saman kysymyksen.\n\n-- Vai maanantaina. Noo, miltä sinusta nyt tuntuu?\n\n-- Ei miltään erityiseltä.\n\n-- Etkö pelkää, että rovasti antaa tukkapöllyä? Osaatko sinä mitään?\n\nJanne oli kolme kuukautta ollut patruunan palveluksessa ja sinä aikana\nehtinyt tottua patruunan tuuliin ja kysymyksiin. Häntä oli siinä\nsuhteessa auttanut erinomaisen vakava ja tyyni luonne, jota vastaan\npatruunan kiukku, pilkka ja leikki kilpistyi kuin vaahto kallioseinään.\nPatruuna oli jo pari kertaa \"ajanut portille\" -- kuten patruunan oli\ntapana sanoa -- tuon tyhmän Jannen, mutta vihan lauhduttua lähetettiin\ntaas noutamaan Jannea. Hän oli kaikessa tyhmyydessäänkin niin perin\nrehellinen ja hullunkurinen.\n\n-- Olenhan minä toki lukenut koko katkismuksen ja testamenttiakin,\nvastasi hän hitaasti ja vakavasti.\n\n-- Jassoo. Noo, sanopas nyt minulle, mikä on korkein kaikista käskyistä?\n\nJanne kääntää hetkiseksi pienet harmaat silmänsä patruunaan, ikään\nkuin saadakseen selville, laskeeko patruuna leikkiä vai pitääkö hänen\nkysymykseensä vastata. Mutta patruuna seisoo selin ja Janne vastaa\nepävarmasti:\n\n-- Eiköhän se ensimmäinen käsky lie tärkein, koska se on ensimmäiseksi\npantu...\n\nPatruuna oli jo miltei ehtinyt unohtaa kysymyksensä, mutta nyt hän\nryhtyi keskustelemaan.\n\n-- Nehej, min gosse lilla, kahdestoista käsky tietysti on tärkein.\n\nJanne lakkaa kiilloittamasta ja menee ymmälle, sillä hän ei laisinkaan\nmuista kahdettatoista käskyä. Hän koettaa johtaa mieleensä jokaisen\n\"ei sinun pidä\" erikseen, mutta ei pääse pitemmälle kuin kymmenenteen\nkäskyyn. Se tuntuu pahalta juuri nyt, kun hän aikoo rippikouluun. Ja\nvielä eilen hän osasi kaikki ulkoa. Mitenkä hän nyt niin onkin...?\nAijai kuinka äiti suuttuisi...!\n\nPatruuna tarkastaa häntä syrjästä. Oi sinä herttainen yksinkertaisuus!\nSinua katsellessa totisesti tulee vakuutetuksi siitä, että ihminen\npolveutuu apinasta. Vieläköhän sinua saisi enemmän petetyksi?\n\n-- Sanoinko minä \"kahdestoista\" käsky? huudahtaa patruuna. Tietysti\nminä tarkoitan kahdeksatta käskyä, sillä sehän käskyistä on viimeinen.\n\n-- Kahdeksasko käsky? toistaa Janne ja hänen päänsä on ihan sekaisin,\nsillä miten hän äsken sai niitä kymmenen? Hän alkaa lukea, lukea...\nEi, kyllä niitä kymmenen täytyy olla. Patruuna joko laskee väärin tai\nei osaa katkismusta. -- Jumalan kymmenet käskyt, ääntää hän itsekseen,\n-- seisoo jo katkismuksen ensi lehdellä. Missään ei sanota \"Jumalan\nkahdeksat käskyt.\" Patruuna erehtyy.\n\nPatruuna näkee ilmeestä hänen kasvoissaan hänen ajatuksensa juoksun ja\nvirkkaa ystävällisesti:\n\n-- Leikkiä minä lasken, min gosse, kymmenen on taivaan laissa pykälää\nja kuudes niistä on tärkein. Sano sinä rovastille, että hän tarkasti\nselittää sinulle sen käskyn.\n\n-- Sitähän minäkin, kirkastuu Janne, -- että kymmenen käskyä... Kuudes\nkäsky: \"ei sinun pidä\"... niin, niin, jo minä nyt sen muistan. \"Mitä se\non, vastaus meidän pitää...\"\n\n-- Meidän pitää, keskeyttää hänet patruuna, jäljitellen hänen\nyksitoikkoista ääntään, -- pelkäämän kaikkia tyttöjä, sekä niitä\njotka ovat kihlatuita että niitä jotka ovat naituja. Jos sinä näet\nkorean tytön tulevan vastaasi tiellä, niin mene pakoon pikemmin kuin\nkärmettä...\n\nJanne katselee häntä täynnä hämmästystä. Mitähän katkismusta tuo mahtaa\nolla? Joko ei patruuna osaa oikeaa katkismusta tai on herroilla toinen\nkatkismus kuin talonpojilla.\n\nPatruuna nauraa täyttä kurkkua.\n\n-- Kuule, Janne, minä nimitän sinut hovinarrikseni. Tiedätkös, mikä\nvirka se on?\n\n-- En.\n\n-- Se on kunniavirka, joka annetaan vain sellaisille lystille pojille\nkuin sinä olet.\n\nJanne nostaa herraansa kohti vakavat kasvonsa eikä taaskaan ymmärrä,\nmitä patruuna tarkoittaa.\n\n-- Käskikös patruuna mitään? kysyy hän ja jää odottamaan vastausta,\nmutta patruuna vain silittää koiraansa, joka makaa nojatuolissa\nkirjoituspöydän luona. Sillä on kiiltävät, kirjavat korvat, patruuna\nvetelee niitä sormiensa välissä ja puhelee sille ruotsia.\n\nEteisen ovi avautuu ja vastaanottohuoneeseen, joka on kirjoitushuoneen\nedessä, astuu Matti, Kankaanpään kalamies, nöyrästi kumartaen, lakki\nkourassa.\n\n-- Noo, Matti, huutaa patruuna häntä vastaan, -- mitä sinä tahdot?\nTiedätkö, joko pehtori on lähettänyt hevosia kaupunkiin herroja vastaan?\n\n-- Jo näkyi lähettäneen, virkkaa Matti levottomana, -- mutta minä\ntulin puhumaan patruunalle sitä että... että kun tänä aamuna tulin\nverkkotalaalle, niin oli kolme niistä uusista verkoista vallan risoina.\n\nMatti on peloissaan, sillä patruuna on käskenyt hoitaa uusia\nkalanpyydyksiä kuin silmäterää. Patruuna ei aluksi näy käsittävän, mitä\non tapahtunut.\n\n-- Mitä sinä sanot, mies! kysyy hän jättäen koiran ja tullen eteiseen.\n-- Uudet verkot ri... rikki?\n\n-- Niin hyvä patruuna. Lukko oli rikottu talaasta ja kolme niistä\nuusista verkoista ihan ruumenina.\n\n-- Kuka sen on tehnyt? ärähtää patruuna.\n\n-- En ymmärrä, hyvä patruuna.\n\n-- Sinä ymmärrät, sinun pitää ymmärtää, tai saat palkastasi maksaa\njokikisen silmän...\n\nPatruuna koppaa lakkinsa ja lähtee juoksujalkaa rantaan, Matti\nkintereillä. Ei häntä harmita vahinko, sillä saahan uusia verkkoja\nNorjasta ja oikeastaan on hän jo koko kalastukseen kyllästynyt -- mutta\ntämä ilkityö! Eikä tämä ole ensimmäinen. Aluskunta niskoittelee kaikin\nmahdollisin keinoin. Lukemattomien hökkelien ämmät ja miesroikaleet\novat suuttuneet siitä, että hän on antanut heille käskyn korjata pois\nkamppeensa ennen toukokuun ensi päivää, koska hän tahtoo puhdistaa\npeltonsa rumentavista hökkeleistä. He koettavat kostaa. Milloin\ntavataan Kankaanpään hevosen reidessä syvä haava, milloin ovat ajokalut\nliiterissä rikotut. Eräänä yönä, kun patruuna tuli kotiin, oli mäen\nalle keskelle tietä kannettu suuri kivi. Siinä olisi voinut käydä\nhyvinkin hullusti.\n\nTotta on Matti nytkin puhunut, säpäleinä ovat uudet verkot.\n\n-- Mikä perkele tämän on tehnyt? Paha periköönkin sen ihmisen, huutaa\npatruuna. -- Matti, minä annan viisikymmentä markkaa sille miehelle,\njoka saa selville pahantekijän. Ota kiinni se, Matti! Tai ehkä sinä\nsittenkin tiedät? Koeta ajatella! Mutta jos sinä olet liitossa sen\nkanssa, taivas sinua silloin varjelkoon...!\n\nMatti on niin peloissaan, että vapisee. Patruuna jättää hänet\nnuottatalaaseen ja palaa sisään. Avarassa eteisessä istuu jo suuri\njoukko miehiä odottamassa häntä, sillä kymmenestä yhteentoista on\npatruunan vastaanottotunti. Miehet nousevat seisomaan ja kumartavat\nsyvään. Jokainen huomaa, että patruuna on huonolla tuulella, ja tuntee,\nettä olisi paras jättää asia toiseen kertaan, mutta ei käy poiskaan\nlähteminen, kun kerran on tullut.\n\n-- Käykää sisään, yksi kerrallaan, huutaa patruuna työhuoneestaan.\n\nMiehet tuuppivat toisiaan, kukaan ei tahtoisi lähteä ensin. Vihdoin\nnousee vanhanpuoleinen mies, kulkee odotushuoneen läpi ja pysähtyy\nkirjoitushuoneen ovensuuhun.\n\n-- Mitä olisi asiaa? kysyy patruuna, tarkastellen pyssyä, joka on\npöydällä hänen edessään.\n\n-- Minulla olisi vain sellaista asiaa, että kun sotkivat kartanon\nhevoset toissapäivänä meidän laihopeltomme...\n\n-- Laita aita korjatuksi. En minä muuta voi sanoa.\n\n-- Kyllä aita on hyvä, mutta kartanon hevosissa on pari sellaista\naitomusta, ettei niitä mikään aita pitele, se nuori musta ja se\nliinaharja...\n\n-- Peijakas! virkkaa patruuna kohottaen kivääriä. -- Vai luulet sinä,\nettä minä rupean maksamaan, jos kartanon hevoset oman huolimattomuutesi\ntakia syövät laihosi. Ei siitä mitään lähde! Jos sinua huvittaa pitää\naita rikki, niin pidä vain.\n\nUkkoa on alusta asti peloittanut kivääri, jota patruuna pitelee kuin\nmitäkin leikkikalua. Vaikka olisi latauksessa ja vaikka, jollei\ntahallakaan, laukeaisi. Hän koettaa väistää sen mukaan kuin patruuna\nkääntelee pyssynpiippua, mutta kun se äkkiä tähtää juuri suoraan hänen\nrintaansa, niin mies kauhistuu ja pakenee suin päin läpi odotushuoneen\nja eteisen, kuistille asti.\n\nVai pelästyi se asetta, miettii patruuna. Hyvä, että on edes jotakin,\njoka keskeyttää heidän pitkät juttunsa. Ja kun seuraava mies astuu\novensuuhun, alkaa hän entistä kiivaammin huitoa kiväärillään, jotta\nasia tulisi esitetyksi lyhyimmässä muodossaan.\n\n-- Ka, alkaa mies, kierrellen lakkia käsissään, -- tässä torstaina\nhätyyttivät patruunan koirat meidän lampaitamme ja repivät niin pahasti\ntoisen, että täytyi tappaa ja toinen kuoli siihen paikkaan.\n\n-- Kuinka sinä tiedät, että se oli Kankaanpään koira?\n\n-- Kyllä se, hyvä patruuna, oli tuo, joka makaa tuolla tuolissa. Kyllä\nminä tunnen sen pitkät, riippuvat korvat ja häntäroihon, joka on kuin\nkuusen oksa...\n\n-- Suu kiinni! katkaisee patruuna hänen puheensa, -- minä en maksa\npenniäkään. Se on voinut olla Alhon koira. Näytä toteen, että se oli\nKankaanpään.\n\nHän oli jo saanut maksaa lukemattomat joukot lampaita, kanoja ja\nporsaita. Alhossa oli myöskin koira, mutta aina tultiin syyttämään\nKankaanpään koiria. Kyllä hän syyn tiesi: hänen ahne veljensä ne kaikki\nlähetti hänen luokseen...\n\n-- Vai siinä sinä vielä olet? kirkaisi hän samassa miehelle, joka lakki\nkourassa yhä seisoi ovensuussa, nähtävästi aikoen sanoa vielä jotakin.\n-- Ulos, ulos paikalla, taikka minä annan heittää portille. Minä en\nmaksa yhtään penniä.\n\nMies kumarsi ja karkasi aika kyytiä ovea kohti. Samassa ovenavauksessa\nhänen kanssaan pujahti pois toinenkin miehistä. Se oli roteva, jäykkä\nmies yllään harmaat sarkavaatteet ja kaulassa paksu, punakirjava\nvillahuivi. Miehet kulkivat sanaakaan vaihtamatta alas portaat ja\npihamaan poikki, jossa heidän ympärillään kähisi koiralauma. Vasta\nvihdoin heidän päästyään aidan taa, tallirakennusten edustalle, virkkoi\ntoinen miehistä:\n\n-- Taisitte lähteä puhumatta asiaanne.\n\n-- Sattui olemaan samaa asiaa kuin teillä ja kun näin, ettei\nse puhumisesta parantunut... Kävivät herrat siellä meillä päin\nmetsästysretkillä ja koirat tappoivat lampaan... Jo minä kerran\nennenkin kävin täällä sen asian takia, mutta ei ollut patruuna silloin\nkotona...\n\n-- Vai, vai sillä lailla. Vai jo ne herrat nyt ovat löytäneet sinne\nPimeänpirtin kankaalle asti...\n\n-- Jo ovat, huokaa Kalle. -- Missähänpäin ne vanhat herrasväet nyt\novat, kun piharakennuksen ikkunat ovat paljaina.\n\n-- Jo ne ovat poissa Kankaanpäästä. Armo rupesi potemaan jo siinä\nheinänteon aikaan ja täällä käytettiin lääkäreitäkin, muttei tullut\napua. Pari viikkoa sitten läksivät Helsinkiin, viemään sairashuoneelle.\nKyllä minä vain siinä uskossa olen, että surusta se sairastui. Rumasti\nkuului nuori armo kohdelleen...\n\n-- Jaa, jaa, vai näin minä ne viimeisen kerran, kun täällä tuonnoin\nkävin, valittaa Kalle. -- Niin sanoi patruuna silloin, ettei hän voi\nminua auttaa, kehoitti lakiin turvaamaan.\n\n-- Olisi tainnut olla tärkeääkin asiaa?\n\nKalle selitti huolensa ja hänen kasvonsa olivat synkässä pilvessä.\n\n-- Sopisihan sentään koettaa lähteä oikeuteen, puheli toinen miehistä,\n-- koska kerran kontrahti on vanhan patruunan allekirjoittama. Mutta ne\nherrassyötingit ovat kaikki tämän nuoren ystäviä. Kyllä ne voivat sen\nasian kumoonkin ajaa. Olisipa edes istumassa vanha tuomari itse. Se on\nkelpo mies!\n\nSillaikaa istui Hanni rattailla odottamassa isäänsä. Isä oli viemässä\nhäntä rippikouluun.\n\nVaikea oli ero ollut Pimeästäpirtistä, äiti oli itkenyt katketakseen ja\npyytänyt ja varoitellut. Hanni oli myöskin itkenyt. Mutta kun tultiin\nSuurenkuusen mäelle, missä isä kertoi miehen ennen muinoin tulleen\nmestatuksi, niin oli Hannin sydän alkanut sykkiä ja koko sydänmaa oli\nunohtunut. Suurenkuusen mäelle näkyi kirkonkylä.\n\nHän oli nähnyt sen sateisina sunnuntaipäivinä pari vuotta sitten.\nNyt oli kirkas, miltei kesäisen lämmin päivä. Koreasti vihannoivat\nlaihopellot kynnettyjen sarkojen rinnalla, ja niityille oli päästetty\nkarjaa. Valkeina patsaina nousivat savut mökkien piipuista.\nKoivulehdosta, joka oli melkein paljaaksi varissut, yleni kirkon risti.\nEtempänä kohosi Alhon oluttehtaan tiilipiippu. Suurten peltojen päässä\nnäkyi vanha metsä ja sen takaa pilkotti rakennuksia -- siellä oli\nKankaanpää.\n\nHanni alkoi järjestää pukuaan, otti pois suuren villahuivin, jonka\näiti oli köyttänyt hartioitten ympäri ja sitoi päähuivia paremmin.\nKuinka hänen sydämensä sykki! Se asia häntä eniten huolestutti, että\noli pitänyt luvata äidille, ettei mene Kankaanpäähän käymään, jolleivät\nvanhat herrasväet käske. Palvelukseen ei saa mennä millään ehdolla,\nvaikka luvattaisiin kuinka hyvä palkka. Teki mieli nähdä Kankaanpää\nlikeltä, kun siitä niin paljon oli kuullut puhuttavan. Mitähän äiti\noikein tarkoitti sillä kiellolla?\n\nAjettiin alas mäkeä ja tultiin kylään. Kauppapuodin portailta karkasi\nmusta koirarellu, joka oli käydä vallan hevosen jalkoihin kiinni.\nAitaan sidottuina seisoi pari hevosta. Mökit olivat tiessä kiinni,\npieniä, harmaita töllejä. Jonkin ikkunapielet olivat maalatut ja jonkin\nruudun takaa näkyi kukkasia. Pihamaat olivat likaisena liejuna ja puuta\ntai pensaikkoa näkyi hyvin harvassa. Tuossa juosta reksutteli lapsi,\npaljasjaloin, paita pahainen yllä, tuossa tuli akka kaatamaan ulos\nlikavettä.\n\nPortit kirkkomaahan olivat auki ja kaksi miestä nosti mustaa arkkua\nrattailta. Kalle pysäytti hevosen ja, nähdessään että heidän oli\nvaikea tulla toimeen, astui rattailta heitä auttamaan. Sitten ajettiin\npihlajakujaan, joka johti Kankaanpäähän.\n\nTaivas oli heleänsininen ja pihlajat täynnä marjoja. Tilhet parveilivat\npilvinä terttujen ympärillä. Itse pihlajat olivat vanhoja, rungot jo\nsammaltuneita.\n\nPortin pielessä kasvoi kaksi suurta, mustanpuhuvaa kuusta, jotka\nkohisivat synkästi. Kas vain, äiti kun oli kuvannut Mirandan linnan\nihan Kankaanpään näköiseksi! Hannin suonissa tykki oudosti ja poskia\nalkoi kuumentaa. Pihamaan nurmikot olivat vihannat ja tiet peitetty\nhienolla, vaalealla hiekalla, joka kasteen jäljeltä vielä oli kosteaa.\n\n-- Tuota rakennusta, selittää Kalle tyttärelleen, -- olen minäkin\naikoinani ollut tekemässä. Siitä on nyt kohta parikymmentä vuotta.\nSilloin odotettiin Otto-herraa kotiin Helsingistä. Tuo rappu\nrakennettiin juuri silloin ja pantiin koko rakennus keltaiseen maaliin.\n\nKoiraparvi karkaa vastaan ja haukkuu vimmatusti.\n\n-- Niin, senkin sudet, puhuu Kalle niille, astuu rattailta ja panee\nhevosen kiinni tallin luo.\n\nHanni jää rattaille istumaan, silmät auki, korvat auki, sydän selkosen\nselällään.\n\nHän kuulee kyntömiesten ääniä pellolta ja rautakytkyinten kalinaa\nnavetasta. Piiat kulkevat kaivolle, helmat nostettuina polviin asti, ja\nnauravat. Nuori, pulska mies nostaa heille vettä saaviin ja virkkaa:\n\n-- Tottahan tänä iltana taas tanssitaan?\n\n-- Minä vain en tule tanssimaan samoihin tansseihin sinun kanssasi.\nJohan siinä maineensa pilaa.\n\n-- Kenenkäs maine tässä on pilaamista vailla?\n\n-- Häpeä!\n\nTyttö sieppaa huivin päästään ja antaa sillä poikaa korville vesisaavin\nyli. Poika uhkaa kaataa koko vintallisen hänen päällensä. He nauraa\nkikattavat kaikki kolme. Samassa astuu vanhan rakennuksen portaille\nnuori herra, valkoinen olkihattu päässä, suussa paperossi. Hanni\nhytkähtää ja odottaa tuntevansa hänet joksikin niistä herroista, jotka\nsyksyllä kävivät Pimeässäpirtissä, mutta tämä ei ole heitä. Hän seisoo\nsiinä hyvän aikaa mietteissään, toinen käsi vyötäisillä, ja alkaa\nvihdoin hymyillä.\n\nHäntä vastaan astuu pihasta nuori neiti, hiukset kiharoina ympäri\npään, ruumis keskikohdalta kapeana kuin ampiaisella, rinnat korkeina,\nvyöllä pitsireunainen esiliina... Kunhan ei vain olisi armo itse!\nSe nauraa, pitää kättä taskussaan ja menee sen nuoren herran kanssa\nporstuaan. Siellä se ottaa sikarin taskustaan ja antaa sen herralle.\nNyt vuorostaan koppaa herra tytön syliinsä ja suutelee häntä... Hannin\nposkia alkaa polttaa ja kuumat ovat tytönkin posket, kun se palaa\nporstuasta... Samassa joku puhuttelee nuorta herraa \"rekorsmestariksi\".\n\nIhmisiä kulkee edestakaisin. Mikä on herran, mikä rengin näköinen.\nKukaan ei huomaa Hannia. Hänestä alkaa jo tuntua yksinäiseltä ja\nkolkolta, kun isäkin niin viipyy.\n\n-- Tahtooko hevosesi vettä? kysäisee joku tallin ovelta, ja kun\nHanni kääntää päätään, näkee hän sen iloisen, nuoren miehen seisovan\nvieressään, vesisankonen kädessä. Hanni punastuu ja vastaa ujosti, että\nehkä joisi, jos tarjoaisi.\n\nHevosen on jano ja sen juodessa kyselee puhelias mies:\n\n-- Mistäs kaukaa olette? Olettekos ennen nähnyt tällaista kartanoa.\nAijai kuinka tässä talossa vietetään lystiä päiviä, täällä huvittelee\nsekä herrasväki että palvelijat. Tänäkin iltana on tanssit. Tahdottekos\nmukaan?\n\n-- En, en, hätääntyy Hanni vastaamaan ja tuntee samassa, että hänen\nkovasti tekisi mielensä.\n\n-- Katsokaas tuonne, tyttö, huudahtaa mies, -- tuolla puutarhassa\nkävelee meidän nuori armo.\n\nPuutarhan puoleisille portaille on astunut pitkä, upea nainen\ntulipunaisessa puvussa. Se näyttää olevan jotakin lämmintä, pehmoista\nkangasta ja soluu väljänä ruumiin ympäri. Pitsitetyt liepeet lakaisevat\nmaata. Hanni katselee häntä vilkkumatta ja unohtaen kaiken ympäristön.\n\nNuori rouva seisahtuu katselemaan puistoon, jonka oksille on jäänyt\nvain jokin harva, keltainen lehti. Järvi kimmeltelee sinisenä\npuunrunkojen välitse.\n\nHän tuntuu jääneen siihen hengittääkseen ilmaa keuhkoihinsa, sillä\näkkiä taivuttaa hän vartaloaan taaksepäin ja nostaa käsivartensa ikään\nkuin avaruutta syleilläkseen. Kauan aikaa pitää hän käsivarsiansa\nkaaressa päänsä päällä. Leveät, pitsitetyt hihat valuvat olkapäille\nasti ja käsivarret ovat paljaina. Vihdoin laskeutuvat kädet ja \"armo\"\nastuu alas puutarhaan.\n\nHannin tekisi mieli nähdä häntä lähempää, kuulla hänen äänensä,\npalvella häntä. Hän tahtoisi ruveta hänen piiakseen, hän on varma\nsiitä, että sitten hän olisi oikein onnellinen... Armo painuu\nsyvemmälle puistoon ja vain hänen hameensa pilkottaa sieltä punaisena\nkuin tulen liekki.\n\n-- Kuka neiti se sitten oli, uskaltaa Hanni vihdoin kysyä, -- joka\näsken kävi tuossa?\n\nMies naurahtaa.\n\n-- Neiti! Ei se mikään neiti ollut, mutta kas meidän talossa ovat\npiiatkin hienoja kuin neidit. Se oli armon kamarineitsyt. Se on\nRuotsista kotoisin eikä osaa yhtään suomen sanaa. Eikös ole nätti tyttö?\n\nHanni ei ehdi mitään sanoa, ennen kuin pihasta puhutellaan Nyymannia.\n\n-- Mitäs se Nyymanni siellä kuhnii? Kiireesti olutta noutamaan! Tulee\npaljon herroja eikä enää kuulu olevan omillekaan väille aamiaiseksi.\n\n-- Mennään, mennään, kunhan ehditään.\n\nHän sulkee tallin oven ja lähtee, lakki takaraivolla, samaan porstuaan,\njossa puutarhuri äsken suuteli armon kamarineitsyttä.\n\nHannin täytyy jo taas katsoa toisaalle. Hänen korviinsa kuuluu äreitä\nääniä.\n\n-- Älä sinä niitä kupoja yritäkään ruveta kanniskelemaan!\n\n-- Kukas ne sitten kantaa?\n\n-- Kukas tässä talossa ennen on herrat kylvettänyt, minäkö vai sinä?\n\n-- Entiset ajat ovat olleet ja menneet!\n\n-- Häpeä, senkin reuhahelma!\n\nOvessa navetanparvella seisoo verevä nuori nainen, olkikupo selässä.\nHänen tukkansa on nupussa päälaella ja otsan ympärillä piipottaa\noienneita kiharoita. Alhaalla seisoo vanha akka, syli täynnä\nkoivuvihtoja. Hänen vaatteensa ovat risaiset, jalassa kopposet. Nämä\nnaiset ovat joutuneet riitaan.\n\n-- Älä sinä sieltä tulekaan, taikka saat korvillesi! huutaa akka.\n\n-- Mutta patruuna kehui minun hyvin hieroneen ja käski tänäänkin\nlämmittää saunan.\n\n-- Paljonko se sinulle antoi juomarahaa?\n\n-- No, ei ole kehumista, viisikolmatta penniä.\n\n-- Sen sinä valehtelet! Se on antanut sinulle kokonaisen markan, muuten\net noin tuppaisikaan...\n\n-- Enkä valehtele! Oli siinä selässä siitä hinnasta hieromista. Ette te\nvanha ihminen olisi jaksanutkaan...\n\n-- Kyllä minä sen selän tunnen paremmin kuin sinä. Pienestä pojasta\nolen patruunan kylvettänyt ja kylvetän niin kauan kuin elän.\n\nNuori nainen lähenee varovasti olkitaakkoineen, vanha älmentää, joka\nhetki valmiina karkaamaan hänen niskaansa.\n\n-- Älkää nyt surko, koettelee nuori nainen lohduttaa, -- tässä tulee\ntaas paljon herroja. Ainahan ne suoraan metsästä karkaavat saunaan.\nMeille tulee työtä molemmille.\n\nHeidän äänensä hälvenivät ja Kalle palaa hevosensa luo. Hän juttelee\nvielä toisen miehen kanssa, mutta Hanni ei malta kuunnella heidän\npuhettaan. Hän on kuin pyörryksissä, poskia polttaa ja kädet ovat\nhiessä... Se nuori, iloinen mies tulee valjastamaan hevostaan ihan\nhänen viereensä, iskee silmää hänelle ja viheltelee.\n\n-- Eikö täällä nyt sitten ole yhtään ihmistä vanhan herrasväen ajoilta?\nkysyy Kalle masentuneena.\n\n-- Eipä juuri. Pari päivää sen jälkeen kun vanhat armot oli kyyditty\nKankaanpäästä, maksoi patruuna kaikille heidän aikaisilleen täydet\npalkat ja käski pois. Siinä sai rahaa nähdä, joka ei ennen ollut\nnähnyt, tuhannet markat läiskivät pöytään. Katriina mamsseli tosiaankin\nvielä jäi ruoanlaittajaksi ja Rönperi saa hänkin kevääseen asti asua\nkamarissaan.\n\n-- Vai on Rönperi vielä paikoillaan, ilostuu Kalle.\n\n-- On. Menkää vain hänen kamariinsa, niin kyllä siellä nuorta\nherrasväkeä osataan haukkua. Jos kuulla tahdotte!\n\nNyymanni on pitkä, solakka mies, kävelee pystyssä päin ja liikkuu\nnopeasti. Hänen hiuksensa ovat lyhyet ja kankeat kuin piikkisian\nharjakset, kasvot laihat ja terveet, silmät pienet kuin sialla ja\ntavattoman vilkkaat. Hän näyttää iloiselta ja ylimieliseltä, ikään kuin\nei mikään mahti maan päällä voisi saada häntä pelkäämään ja kuin koko\nmaailman koreus olisi hänen omansa. Hän hyppää rattaille, huiskauttaa\nohjasperillä ja huutaa \"hyvästi\" mennessään. Pian rallattaa hän jo\niloista laulua heleällä äänellä.\n\n-- Osasipa olla iloinenkin poika keskellä tätä surkeutta, ihmettelee\nKalle.\n\nHetkisen perästä istuu isä tyttärineen Rönperin kamarissa ja Rönperska\nkaataa heille kahvia mustuneesta pannusta, joka on lahja vanhalta\narmolta.\n\n-- Jaa, jaa, virkkaa eukko, -- vai on sillä Liena-mamssellilla jo noin\niso tytär. Jaa, jaa, niin muistan kuin eilisen päivän, kun se vielä\ntuossa sipsutteli kyökin ja maitokamarin väliä. Niin ne ajat kuluvat.\nIhan sinä olet kuin äitisi kuva. Tuollainen korea ihminen se oli sekin.\n\nVanha Rönperi voihkii sängyssään, häntä vaivaa jäsentauti, se on näin\nkauniillakin ilmalla, mitä lieneekään tautia.\n\n-- Kovin olette käynyt raihnaan näköiseksi. Kunhan ette pian kuolisi,\npäättelee Kalle.\n\n-- Kun korjaisikin Jumala pois näkemästä tätä uutta komentoa...\n\nJa nyt alkaa sekä ukko että hänen akkansa keventää sydäntään Kallelle,\njoka täydestä sydämestään yhtyy heidän voivotuksiinsa. Hanni istuu\nikkunan alla tuolilla, puettuna uuteen, vihreään villahameeseen,\njoka on hänen omasta kutomastaan kankaasta tehty, paksu villahuivi\nhartioilla. Puolella korvalla ja puolella silmällä seuraa hän sitä,\nmitä huoneessa tapahtuu, mutta koko hänen mielensä riippuu kiinni\nsiinä, kuka kävelee ikkunan ohi, mitä tytöt tekevät navetassa, joko\nNyymanni palaa ja ennen kaikkea, vieläkö armo on puutarhassa ja eikö\nhän tule käymään tästä ohi.\n\nHänen tekisi mieli kysyä, onko ehkä niitä samoja herroja, jotka\nsyksyllä kävivät Pimeässäpirtissä, nyt täällä kartanossa? Tai ehkä ne\novat ne, joita odotetaan. Kuinkahan varsinkin sen nuoren Kyösti-herran\non? Se oli niin kaunis ja kohtelias. Sitä hänen aina täytyy ajatella ja\njos hän sulhasta itselleen kuvittelee, niin se on aina Kyösti-herran\nnäköinen. Se oli varmaankin hyvä ihminen, ei tehnyt eikä tahtonut\ntehdä kenellekään pahaa. Jos saisikin hänet nähdä! Jos edes tietäisi,\nettä hän on tänne tulossa! Mutta ei uskalla kysyä, ne ovat kaikki niin\nvihoissaan herroille.\n\nIlma huoneessa on kuuma ja ummehtunut. Nuoralle uunin päälle on\nripustettu paksuja, likaisia sukkia kuivamaan. Veri nousee päähän ja\npäätä alkaa särkeä... Kun pääsisikin ulos raittiiseen ilmaan. Mutta isä\nviipyy kauan ja Rönperi tarjoaa hänelle vielä ennen lähtöä norrikupit.\n\nSitten kävivät he vielä useissa mökeissä. Joka paikassa moitittiin\nherrasväkeä. Onneksi olivat kaikki asunnot maantien laidassa. Hanni\nistuutui aina ikkunan ääreen ja silmäili ulos. Hän toivoi salaisesti,\nettä herrasväet ajaisivat ohitse.\n\nEi heitä kuulunut koko lauantaina, mutta sunnuntaina, juuri ennen\njumalanpalvelusta, kun Hanni ja hänen isänsä seisoivat kellotapulin\nnurkalla puhelemassa suntion vaimon, Salmiskan kanssa, kulki hyminä\nläpi koko ihmisjoukon, että siellä ne taas ajelevat.\n\nHe istuivat keveissä, kaksipyöräisissä kärryissä, joitten korit oli\ntehty oljenkarvaisesta kudoksesta, likasuojukset sivuilla kuin mitkäkin\nsiivet. Patruuna itse oli ohjaksissa, vihreä sulkahattu päässä. Armo\nistui rinnalla harmaissa vaatteissa, höyhenistä tehty röyhelö kaulassa,\nja harmaassa, pehmeässä hatussa pitkä, valkoinen sulka, joka hyppi\nja heilui. Koko hattulaitos oli vain ikään kuin viskattu pörröisten\nhiusten päälle, mutta siinä se sentään pysyi eikä lähtenyt lentoon.\nHevonen oli hiirenkarvainen, hyvin hassun näköinen, häntä ja harja\nleikatut kuin milläkin leikkikalulla. Kovaa kyytiä mentiin, tuulispäänä\nvain. Saivat katsoa ihmiset eteensä, etteivät jääneet alle.\n\nMenevät herroja vastaan, kuuluvat odottavan kaupungista, tiesi joku\nkertoa.\n\nMutta pikkuinen poika, joka äitinsä kanssa oli matkalla kirkkoon,\nläksikin heidät nähdessään juoksemaan takaisin, ehti portille ja avasi\nsen, ja hänelle viskasi armo omasta kädestään hopearahan. Kun poika\nsitten tuli kirkolle äitinsä rinnalla, kerääntyivät kaikki häneltä\nkysymään, miten se oli tapahtunut, ja poika näytti ylpeänä saalistaan\nja kertoi pikkuvanhan viisaudella, että armon kädet olivat sellaista\nvaaleanharmaata nahkaa, \"vallan kuin meidän Mirrin käpälät, vaan ettei\nollut karvoja\".\n\nSalmiska vallankin päästi ilmoille pahaa sisuaan.\n\n-- Että ilkeävätkin kirkkoaikana, lausui hän niin ääneen, että kaikki\nkääntyivät häneen päin. -- Eivät anna ihmisten rauhassa pitää edes\njumalanpalvelustaan. Tänne tulevat näyttämään rietasta elämäänsä itse\nHerran huoneen eteen. Kyllä se meidän rovasti saa heiltä sen kieltää,\netteivät keskellä jumalanpalvelusta...\n\nJumalanpalveluksen aikana Hannin tuli kovin uni, ja aina kun hän\nselvisi ja pääsi kuuntelemaan saarnaa, sekaantui hänen ajatuksiinsa\nhalu saada olla näkemässä, kun herrasväki vieraineen ajaa takaisin,\nja pelko siitä, että he ehkä jo ovat menneet. Kuulutuksiin hän\nkokonaan heräsi. Muun muassa ilmoitti rovasti, ettei rippikoulu vielä\ntänä maanantaina alakaan, vaan vasta viikon perästä. Siinä katsahti\nHanni avuttomasti isäänsä, joka istui miesten puolella vastapäisessä\npenkissä, ja isä katsahti hänkin Hanniin, mutta hänen ajatustaan oli\nmahdoton arvata.\n\n-- Minä lähden kotiin teidän kanssanne, isä, virkkoi Hanni paikalla,\nkun kirkonportilla tapasi isänsä.\n\n-- Eihän toki. Viikon päästä voi keli olla niin huono, ettei\nPimeästäpirtistä pääse kuin lentämällä.\n\n-- Mutta milläs minä saan tämän viikon täällä menemään?\n\n-- No toki nyt kirkonkylässä on paljon katsomista, ja antaahan Salmiska\nsinulle työtä.\n\n-- Totta kai, totta kai, lohdutteli Salmiska, jonka luo Hannin piti\njäädä asumaan. -- Luetaan yhdessä tällä viikolla, että hyvin osaat.\n\n-- Johan minä osaan kaikki tyyni! pääsi Hannilta, miltei itkuäänessä.\n\nHänen oli ikävä kotia. Tuntui aivan mahdottomalta jäädä tänne.\n\n-- Kyllä se lukea osaa, todisti isäkin. -- Ei sen tytön opettamisesta\ntyötä ole ollut. Ihan itsekseen on oppinut.\n\n-- Vai niin, vai niin, puheli Salmiska ystävällisesti. -- Se on oikein\nse. Niin se oli äitisikin. Aijai kuinka se luki! Luki sekä ruotsit että\nsuomet ja latinat. Armollehan sen pitikin aina ääneen lukea, niin hyvin\nJumalan sanaa kuin muuta maallista viisautta.\n\n-- Mutta mitä minä teen koko rippikoululla! huusi Hanni äkkiä,\nkierrellen esiliinaansa. -- Minä osaan jo lukea, minä en tahdo olla\ntäällä, isä, ottakaa minut mukaanne!\n\nSalmiska selitti ankarasti, että hänen puheensa on syntistä puhetta\nja että ennen kuin ihminen on uudistanut kasteensa liiton, hän on\npahan hengen vallassa, sekä paljon muita asioita. Mutta Hanni ei häntä\nkuunnellut. Hän muisteli äitiä ja veljiä ja sisaria ja Pimeänpirtin\nkaunista vieraskamaria. Täällä Salmisella oli pimeää ja rumaa!! Ja hän\npurskahti itkemään toivottomasti. Hän oli kirkonkylästä ja kirkosta\nja herrasväistä ja kaikesta saanut aivan tarpeekseen. Hän halusi\nikipäivänsä olla kotona, lupasi olla niin hyvä ja ahkera... Isä jo\nalkoi heltyä ja mietti, että saahan hänet ensi viikolla tuoda takaisin.\n\n-- Samahan se silloin on edessä! virkkoi Salmiska terävästi. -- Kuivaa\nnyt vain silmäsi ja rukoile Jumalaa, että hän antaa sinulle nöyrän ja\nkuuliaisen mielen... Soh, soh, Kalle, kasvattakaat teidän lapsenne\nkurituksessa ja Herran nuhteessa.\n\nKalle nieleskeli kyyneliään ja meni valjastamaan hevosta. Hannin\nitkiessä sekä kiukkuisesti että syvästi suruissaan läksi hän sitten\nkotimatkalle.\n\nSalminen oli saanut olutta ja viiniä hautajaisissa pitäjäntuvalla. Hän\noli leikkisällä tuulella ja lohdutteli Hannia sillä, että hän viikon\npäästä pääsee heidän kanssaan suuriin hautajaisiin. Niissä sitä saadaan\nsyödä, sillä Salmiska itse on kutsuttu ruoanlaittajaksi.\n\nPaitsi Hannia piti Salmisella asua muitakin rippikoulutyttöjä. Salmiska\noli jumaliseksi tunnettu ihminen, ja vanhemmat, jotka tahtoivat pitää\nhuolta lapsistaan, uskoivat heidät hänen haltuunsa. Mutta nyt kun\nrippikoulun alkaminen siirtyi viikkoa edemmä, läksivät muut tytöt\nkoteihinsa, jotka eivät olleet niin kaukana kuin Pimeäpirtti.\n\nMies ja vaimo makasivat kamarissa ja Hanni olisi saanut olla siellä\nheidän kanssaan, mutta siellä tuntui niin ahtaalta, että Hanni valitsi\ntuvan. Siellä asusteli, enimmäkseen kiukaalla, suntion vanha, kuuro\näiti, joka jo sai kunnalta apua, ja korea nuori, yksinäinen nainen,\njolla oli puolen vuoden vanha lapsi. Eihän Salmiska suinkaan hyväksynyt\nhänen tapojaan, ankarasti hän oli tyttöä varoittanut ja nuhdellut,\nkun otti hänet luokseen. Ehkei olisi ottanutkaan, jollei juuri sillä\nhetkellä olisi tarvinnut työ-ihmistä.\n\nIllalla ennen maatapanoa kutsui Salmiska Hannin kamariin ja pani hänet\nlukemaan postillaa. Itse hän istuutui sängynlaidalle, kytki kätensä\nristiin vatsan päälle ja rupesi kierittämään peukalojaan toistensa\nympäri. Hanni luki kovalla, selvällä ja yksitoikkoisella äänellä,\nsujuvasti kuin ulkoläksyä. Salmiska kuunteli tyytyväisenä, silloin\ntällöin huoaten ja nyökäyttäen päätään, kun Jumalan tai Kristuksen\nnimeä mainittiin. Vähitellen tulivat huoneeseen muutkin. Salmiska\nhaukotteli, niin että leuvat narahtivat. Kaikki muutkin rupesivat\nhaukottelemaan. Hanni luki yhä, ymmärtämättä mitään, edes tietämättä,\nmitä luki. Hän ajatteli kotiväkeä ja ikävä oli hänet voittamaisillaan.\nKun hän hetkiseksi nosti silmänsä, näki hän Salmisen pään vaipuneena\npöytää vastaan ja Salmiskan istuvan silmät kiinni ja suu auki. Loviisa\noli ihkasen valveilla ja muori, joka oli kuuro, piteli hartaasti\nkäsiään ristissä. Äkkiä kävi ovi, ja Janne, Salmisten poika, joka\npalveli passarina patruunalla, astui sisään. Silloin heräsivät kaikki.\nSalmiska koetti yhä olla hartaasti kuulevinaan, mutta se yksinäinen\ntyttö nauraa virnisti salaa, ja heti kun Hanni sai aamenen suustaan,\ntokaisi Salmiska pojalleen:\n\n-- Mikä sinua nyt kotiin ajaa?\n\n-- Patruuna pani taas pois, vastasi poika hyvän ajan kuluttua.\n\n-- No niin, arvasinhan minä sen! Se se on sitä ylenannettua joukkoa.\nMikä teillä oli olevinaan riitana?\n\nJanne ei tietänyt mitään tehneensä ja pysyi niin harvasanaisena, ettei\näiti tahtonut saada hänestä mitään irti kiskotuksi.\n\nHannin oli sanomattoman ikävä. Hän läksi tupaan, riisuutui ja pani\nsänkyyn, kääntyen seinään päin. Hän ei _voi_ jäädä tänne, täällä\nmenehtyy ja läkähtyy. Huomispäivänä hän täältä lähtee, vaikkapa\njalkaisin kävelee kotiin saakka ja sitten eivät saa häntä tulemaan\ntakaisin, vaikka mikä olisi... Hän tahtoi olla rauhassa ja oli\nnukkuvinaan. Vasta kun lamppu oli sammutettu ja kaikki makasivat,\nuskalsi hän itkeä. Silloin tuntuikin niin vaikealta, ettei enää\nmillään olisi saanut pidätetyksi. Kaikki muistuivat mieleen, isä ja\näiti ja nukkuvat lapset kotona. Äiti varmaan valvoo ja muistelee\npikku Hannia... Ja yhä vuolaammin valuivat hänen kyyneleensä... Äkkiä\nkosketti joku hänen olkapäätään ja Loviisa, se yksinäinen tyttö, joka\nasui Salmisella, seisoi hänen vieressään.\n\n-- Lähde pois minun kanssani kylään, kuiskasi hän. -- Mitä se\nitkemisestä paranee...\n\n-- Nytkö keskellä yötä? pääsi Hannilta hämmästyneesti.\n\n-- Mikäs yö nyt vielä on? Yöksi ehditään vielä moneen kertaan kotiin.\nPane nyt päällesi sill'aikaa kun minä vielä tätä lasta...\n\nLoviisa veti tulta tikkuun ja sytytti kitupiikin. Hanni nousi istumaan\nsänkyynsä ja työnsi suortuvia silmiltään. Hän näki Loviisan heiluvan\ntäysissä tamineissa, yllä kirkkovaatteet, uusi, vaalea villahuivi\npäässä. Hän nosti ryysyjen seasta lapsensa ja alkoi sitä kapaloida.\n\nMitä jos tosiaankin lähtisi! Kauheaa tänne on jäädä, kun Loviisakin\nmenee pois.\n\n-- Mutta kuinka lapsi voi jäädä tänne yksin?\n\n-- Se nukkuu siinä aamuun asti kuin puupalikka, vastasi nuori äiti\nhuolettomasti.\n\n-- Onko ne tanssit vai mitkä? kysyi Hanni.\n\n-- Tanssit, tanssit!\n\nLoviisan liikkeissä oli tavaton into tehdä kiirettä ja pian päästä\nmatkaan. Lapsi oli hänen käsissään kuin pallo vain. Hänen suunsa oli\nhymyssä ja silmät kiilsivät. Hannin poskia alkoi polttaa.\n\nTansseihin! Hän ei koskaan ollut saanut tarpeekseen tanssia, vain\npari kertaa talkoojuhlissa maistaa niin paljon, että tiesi hyvältä\nmaistuvan. Hänen päätöksensä oli miltei jo valmis.\n\n-- Missäs ne tanssit ovat? kysyi hän kiihkoaan pidätellen.\n\n-- Kankaanpäässä -- missäs sitten!\n\nHannin sydän vavahti ja hän painoi kädet silmilleen. Äiti oli kieltänyt\nsinne menemästä eikä voinut syyttää vanhoja herrasväkiäkään, kun he\nolivat poissa Kankaanpäästä. Hanni painui takaisin vuoteeseensa. Tuntui\nkovin raskaalta, itku alkoi taas nousta rintaan.\n\n-- En minä nyt kuitenkaan...\n\n-- Vai et! No siinäkö sinä aiot itkeä jollottaa koko yön? Onko se nyt\nsitten parempi kuin kiepahtaa pari tanssikierrosta!\n\nHanni ei vastannut, oli vain pitkänään ja tuijotti silmät selällään\nmustaan kattoon. Loviisa liikkuili nopeasti, järjesteli vielä hiuksiaan\npeilin ääressä, joka oli juuri niin suuri, että saattoi nähdä yhden\nsilmän kerraltaan, sammutti lampun, pyysi, ettei Hanni panisi ovea\nsalpaan -- hän tulee pian takaisin eikä tarvitse pelätä tänne varkaita\ntulevan -- sekä läksi. Mutta tuskin oli ovi läiskähtänyt kiinni hänen\nperässään, kun Hanni katui, ettei ollut lähtenyt mukaan. Täällä\npeloitti. Hautausmaakin oli niin likellä, että humina puista kuului,\nkun kuunteli. Monta arkkua sinne oli tänäkin päivänä peitetty, siellä\nne kuolleet nyt viettävät ensi yötään. Hanni oli nähnyt paljon arkkuja,\nkun isä niitä oli valmistanut, mutta ne olivat olleet tyhjiä. Niitä hän\nei pelännyt, mutta nyt hän pelkäsi niin, ettei uskaltanut liikahtaa.\nEntä jos juoksisi Loviisan perässä ja huutaisi takaisin. Tämä yö tulee\nolemaan hirveän pitkä, ties onko sillä loppua ensinkään... Lapsi alkoi\nkitistä ja Hannille tuli turvallisempi tunne, kun hän muisti, että se\noli huoneessa. Olihan se sentään elävä olento. Voi raukkaa, kun itkee.\nPitää nousta viihdyttelemään.\n\nSe oli niin likaisissa ryysyissä, että hirvitti koskea, mutta eihän\nvoinut siihenkään heittää. Vai läksi se äiti tanssimaan ja jätti meidät\ntänne yksin...! Voi raukkaa, isätöntä lasta, mitä sinustakin tulee?...\nVai läksi se äiti tanssimaan... Ei nyt sentään itketä. Ehkä hän piankin\npalaa!... Mutta saatuaan lapsen nukutetuksi Hanni purskahtaa itse\nitkemään. Ei häntä enää peloita, mutta käy niin sääli tuota lasta,\njoka katseli häneen niin tutkistellen, ikään kuin olisi tahtonut\nsaada tietää, miksi hän oikeastaan oli tässä ja oli olemassa... Ja\nsitten Hannin oli niin sanomattoman ikävä kotia. Vihdoin hän nukkui\neikä herännyt ennen kuin aamulla, kun Loviisa ja Salmiska jo häärivät\nkahvipannuillaan.\n\nOlikohan siellä hauskaa? muistui paikalla hänen mieleensä, mutta eihän\nsitä sopinut kysyä kuin kahden kesken. Salmiska sentään epäili jotakin,\nsillä illansuussa virkkoi hän Hannille:\n\n-- Kävikös täällä yöllä ketään?\n\nHanni säpsähti.\n\n-- Ei minun tietääkseni.\n\nSalmiska katsoi häneen epäillen.\n\n-- No kävikö Loviisa missä?\n\n-- En minä... en minä tiedä.\n\n-- Kun ei se tässä taas alkaisi niitä yöjuoksujaan. Jokohan pitäisi\nkoko akka ajaa talosta. Etkö sinä kuullut mitään?\n\n-- En, minä nukuin.\n\n-- Kuule, pidä sitä nyt silmällä, kun makaat täällä tuvassa ja kerro\nsitten minullekin. Se on sellainen lunttu, ettei sitä tässä viitsisi\nnähdä, jollei se taas töissään olisi niin tekevä.\n\nHanni rupesi pelkäämään Loviisan puolesta ja päätti varoittaa häntä.\nJos Loviisa joutuisi pois, niin kävisi täällä vielä ikävämmäksi. Olihan\nedes joku, joka nauroi, niin kauan kuin Loviisa oli. Sillä muuten oli\nkuin haudassa. Suntio joi, kaivoi hautoja ja puhui rumia ja muori\nvalitti ja Salmiska rukoili ja torui, ja Janne... niin, se se vasta oli\nmörökölli! Ainoa, jonka kanssa vähänkään saattoi puhua, oli Loviisa.\n\nLoppuviikosta läksi Salmiska laitapitäjälle valmistamaan hautajaisia\nja silloin tuli tytöille hauskat päivät. Salmiska oli antanut heille\nkehruutingin ja rukkiensa ääressä he juttelivat ja lauloivat. Useita\nLoviisan tuttavia kävi heidän luonaan ja he toivoivat kaikesta\nsydämestään, ettei Salmiska palaisikaan. Hän oli heidän silmissään paha\nnoita, jota vastaan he yhdessä olivat salaliitossa.\n\nEräänä iltana uskoi Loviisa Hannille, että hänellä on sulhanen, on jo\nsormuskin, jos hän vain tahtoo sen pitää eikä lähetä takaisin. Hänen\nsulhasensa on Kankaanpään korein mies.\n\n-- Se on sitten se Nyymanni! arvaili Hanni uteliaana.\n\n-- Ei se se ole! Kyllä sinä sen saat pitää minun puolestani.\n\nHannin kasvot kävivät tulipunaisiksi.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- No, johan se sinulle lähetti terveisiäkin, kehui nätiksi likaksi ja\nkäski minua toimittamaan sinua tansseihin.\n\n-- Enhän minä ole nähnyt häntä kuin yhden kerran, hätääntyi Hanni. --\nHän juotti lauantaina meidän hevosta. Ei hän tiedä, kuka minä olenkaan.\n\n-- Näyttipä hyvästikin tietävän...\n\nHanni painoi alas silmänsä. Hän ei olisi tahtonut näyttää, miten\nmukavalta hänestä tuntui.\n\n-- Mitäs sinä puhut, näkeehän sen päältäsikin, että teidän välinne jo\novat selvillä!\n\n-- Ei ensinkään!\n\nLoviisa vilkaisi Hanniin leikillisesti ja rupesi laulamaan.\n\n-- Tietääkös Loviisa, alkoi Hanni hetkisen perästä hämillään, -- onko\nkartanossa tätä nykyä nuori herra nimeltä Kyösti... Oli syksyllä\nkumminkin.\n\n-- Missäs virassa sen pitäisi siellä olla?\n\n-- En minä sitä tiedä.\n\n-- Entä jos se vain on käynyt vieraissa. Olutherroja se ei ole eikä\njuustoherrojakaan. Niissä ei ole yhtään sennimistä, ne minä tunnen\njok'ikisen. Niiden pyykkiä olen pessyt kymmeniä kertoja; tiedän\njok'ainoan paidan, joka niiden on. Mutta maltahan, oliko sillä valkea\nlakki päässä?\n\n-- Oli, oli! vilkastui Hanni ja hänen kasvoihinsa tuli onnellisuuden\nhohde.\n\n-- Jaa, sitten minä tiedän. Se oli Helsingistä, sanoivat yhden\nleskirouvan ainoaksi pojaksi. Sellainen parraton, korea poika ja ihan\nlapsekas vielä! Ei kuulunut osanneen ottaa ryyppyäkään, kun kartanoon\ntuli. Hahhahhah! Se kuului olleen niin kohtelias ja nöyrä kaikille.\n\n-- Niin oli, sanoi Hanni, silmät luotuina maahan.\n\n-- Puhuikos sinulle koreitakin? No, sano pois nyt.\n\nKoko tuo kummallinen iltapäivä muistui Hannin mieleen, kuinka koira\nensin ilmestyi hänen eteensä ja sitten herrat. Metsä oli keltainen\nja aurinko laski. Hänen taskussaan oli palanen uutisleipää. Ja hän\nvuorotellen kuumeni, kylmeni, pelkäsi, iloitsi, suuttui ja katui.\nSitäkin iltaa! Omituinen tuskan- ja onnensekainen mieli valtasi hänet\nnäitä muistellessa ja hänen käsiinsä tuli kylmä hiki.\n\n-- Kas, kuinka punehtuu! sanoi Loviisa. -- Vai herrojen kanssa sinä!\n\nHanni vei kätensä kuumille poskilleen ja oli jo rupeamaisillaan\nkertomaan, kun Loviisa äkkiä virkkoi:\n\n-- Vai herrojen kanssa! Luuletkos, ettei minulla sitten ole ollut\nherroja! Siitä ei ole kovinkaan kauan, kun itse patruuna tavoitteli\nkiinni minua...\n\n-- Sinuakin! huudahti Hanni ja häntä pyörrytti.\n\n-- Minuakin! toisti Loviisa loukkaantuneena. -- Keitä muita hän\nsitten on tavoitellut -- sinuako? Vai niin. Mikseikäs sitten minua?\nOlenko minä huonompi kuin muut? Senkö tähden, että minulla on lapsi?\nOn sellaista sattunut muillekin, kyllä minä silti herroille kelpaan,\nherrojen se on lapsenikin.\n\nHanni jäykistyi hänen katseestaan. Hän olisi tahtonut paeta pois, hänen\nsydänalassaan oli paha tunne, hän ei voinut katsoa Loviisaan. Kauheaa\ntämä oli! Vihdoin painui hän työhönsä, kehräsi kääntämättä silmiään\nmuualle eikä kumpikaan puhunut vähään aikaan.\n\nMuori kömpi alas uunilta, hapuili pöydän luo ja joi kaljatuopista.\nSitten hän istuutui penkille ja loi sumean katseensa tyttöihin.\n\n-- Niin, niin, jatkoi Loviisa, -- jahka nyt olet elänyt jonkin vuoden\nlisää, niin sano sitten, onko se niinkään helppo asia kulkea siveänä\nneitsyenä tämän elämän läpi. Kyllä elämä on hauskaa niin kauan kuin\nsaa keikkua keveänä, mutta sitten, siinä se lapsi sitten on kivenä\nkaulassa, kaikki syö mitä ansaitset, kaikki nielee mitä hyppysistäsi\nirti saat. Hyi olkoon!\n\nLoviisa sylkäisi, nousi kävelemään ja puhui taas:\n\n-- Mitä sinä minuun mulkoilet! Ihan olet kuin Salmiska, kun se rupeaa\ntorumaan. Olenko minä huonompi kuin muut? Katso sinä vain itse eteesi!\nItseäsi on patruuna jo tavoitellut ja vielä minua härnäät... No mihin\ntuo nyt lentää?\n\nHanni on karannut ylös, kädet silmillä ja itku kurkussa.\n\n-- Älkää puhuko, älkää puhuko! huusi hän. -- En minä tahdo kuulla\nmitään, en tahdo tietää mitään.\n\nHän oli täydessä itkussa, itki vihaansa ja häpeäänsä. Loviisaa ei hän\nikinä enää siedä nähdä likellään, hän inhoaa häntä... Äh...!\n\n-- No, en minä vielä hullumpaa! päivitteli Loviisa. -- Suuttuu ja\npihisee kuin kissa ja mistä hyvästä?... No ole, ole, itkeä pillitä, jos\nhaluttaa, en minä pyri silmiäsi kuivaamaan.\n\n-- Mikäs sille tuli? kysyä kangersi muori uteliaasti.\n\nLoviisa tuli hänen korvansa juureen ja muori työnsi syrjään likaisen,\nsiniraitaisen huivinsa, kaappasi korvansa lehteä likemmä ja avasi\nsuunsa, ikään kuin ääni senkin kautta olisi voinut kuulua.\n\n-- Kertoi vain, selitti Loviisa nauraen, -- että patruuna oli koettanut\ntavoitella kiinni, kun herrat olivat siellä sydänmailla metsästämässä...\n\n-- Jaa matkustamassa? huusi muori.\n\n-- Niin, niin, matkustamassa.\n\n-- Jaa tavoitella kiinni?\n\n-- No niin, niin...\n\nHanni käveli hyvän aikaa ulkona pimeässä ja tuulessa. Hän olisi\nmielellään jäänyt sinne yöksikin, jollei olisi ollut niin kylmää ja\nkolkkoa. Täytyi palata tupaan. Loviisa vilkui häneen ivallisesti,\nmutta ei puhunut mitään ennen kuin illallista syötäessä. Suntio oli\njuuri kehunut hyviä aikojaan, että ihmisiä hyvästi kuolee, kun Loviisa\nvirkkoi:\n\n-- Hanni, kuulepas, oliko se päivää vaiko yötä?\n\nHanni ei ymmärtänyt kysymystä eikä viitsinyt olla kuulevinaan.\n\n-- Silloin kun se sinua tavoitteli, sanoi Loviisa ja nauroi.\n\nHanni raivostui, heitti leipäpalasen kädestään pöytään ja karkasi ulos.\n\n-- Onpa sillä tytöllä sisua! päivitteli suntio. -- Mikä sille tuli?\n\n-- En minä vain tiedä, sanoi Loviisa viattomasti. -- Näittehän itse.\n\nHetkisen Hanni seisoi porstuassa, repi esiliinansa kulmia ja varisti\nkyyneliä silmistään. Oli alkanut sataa lumensekaista vettä, oli\npilkkoisen pimeä. Tuuli kävi ja hautausmaan puut humisivat.\n\n-- Täälläkös se äkäpussi onkin, sanoi suntio pistäen päänsä tuvan\novesta. -- Mennäänkös vähän tänne kamariin? Vai mitäs sanot, jokohan\nmies ansaitsee pienen naukun, kun on kaivanut hautoja kaiken päivää?\n\nHanni ei vastannut. Mikä hänen edessään muu oli kuin palata tupaan\nkuuntelemaan Loviisan ilkeää naurua. Mutta Loviisa nähtävästi katui,\nsillä hän otti kahvikuppinsa, jotka pesemättöminä ja kumoonkaadettuina\nseisoivat ikkunalla, pyyhkäisi niitä esiliinaansa, astui lieden luo ja\ntarttui pannunsa sankaan.\n\n-- Juo äläkä älmennä! sanoi hän ojentaen kuppia Hannille.\n\nHanni ymmärsi, että Loviisa oli lauhtunut. Hänkin olisi ollut valmis\ntekemään sovintoa, mutta kahvi oli niin sakeaa ja sokeripalat niin\nkiiltävän likaiset, ettei hänen luontonsa ottanut vastaan sovintoa\nsiinä muodossa. Hän sanoi, ettei kahvi näin illalla maistu hänelle.\n\n-- Maistuukohan tanssi huomenna? kysyi Loviisa pisteliäästi ja rupesi\nhörppäämään kahviaan.\n\n-- Totta kai! vastasi Hanni, valmiina millä muulla tavalla hyvänsä\nsopimaan.\n\nHe eivät vielä olleet ehtineet levolle, kun Nyymanni tuli hakemaan\nJannea Kankaanpäähän. Tuiskuna astui hän tupaan, toi lunta jaloissaan\nja huiski sitä lakistaan pitkin seiniä. Patruuna oli jo ajanut uuden\npassarinsa portille ja tahtoi taas takaisin mörököllin täältä.\n\nNyymanni istui penkillä tyytyväisenä kuin kukko orrellaan. Loviisa\noli ikään kuin käynyt leveämmäksi. Hän liikkuili helakkana, makeana\nja toimeliaana, oikein pesi kahvikupit, pani sokeripaloja rasiaan ja\nasetti kaikki tarjottimelle.\n\n-- Vieläkö sinne kartanoon pitäisi lähteä tänä iltana? kysäisi Janne.\n\n-- Vielä, vielä. Talo on täynnä vieraita ja piiat sanovat, etteivät he\naamulla rupea puhdistamaan heidän saappaitaan.\n\n-- Keitä siellä nyt taas on? kysäisi Loviisa makeasti.\n\n-- No kaupungin tuomareja ja se lapsekas herra sieltä Helsingistä ja...\n\n-- Se ylioppilasko, se Kyösti?\n\n-- Se sama.\n\n-- Kuuletkos Hanni, huudahti Loviisa, -- se on nyt siellä se Kyösti.\n\nHanni punastui ja nosti katkismuksen silmiensä eteen. Hän ei voinut\nkärsiä, että Loviisa puhui Kyösti-herrasta, vieläpä nimittäen häntä\nKyöstiksi. Hän kävi vakavaksi eikä enää ottanut osaa keskusteluun.\nOikeastaan hän ei voinut seuratakaan, mitä he sanoivat, sillä hän\nmietti niin kokonaan sitä, että Kyösti-herra on Kankaanpäässä ja millä\nlailla hänet voisi saada nähdä.\n\nÄkkiä huomasi hän, että Nyymanni kysyvästi katseli häneen.\n\n-- Mitä? sanoi hän hämillään ja veti taas katkismuksen kasvojensa eteen.\n\n-- Lähdetäänkö ajelemaan? sanoi Loviisa. -- Etkö kuule, että Nyymanni\ntarjoaa?\n\n-- Niin, kehoitti Nyymanni uudestaan, -- saali vain korville ja\nrattaille! Ilma ei ole oikein hyvä, mutta kyllä on hevonen.\n\n-- Kankaanpäähänkö? huudahti Hanni ja hypähti seisomaan.\n\n-- No, vaikkapa niinkin.\n\nHanni vaipui istumaan niin häpeissään, ettei uskaltanut silmiään nostaa.\n\n-- No, pian vain nyt! kehoitti Nyymanni.\n\n-- Ei, en minä mihinkään, vastasi Hanni, käsivarret pöydällä ristissä\nja kasvot painettuina niitä vastaan.\n\nLoviisa nauroi täyttä kurkkua.\n\n-- En minäkään viitsi lähteä sellaiseen ilmaan, selitti hän.\n\nJanne oli kerännyt vaatteensa ja tuli tarjoamaan kättään tytöille\njäähyväisiksi. Loviisa kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, jytyytti\nhäntä siinä kuin säkkiä ja kehoitti olemaan patruunalle mieliksi. Hanni\nei kuullut eikä nähnyt. Vasta kun Loviisa tuuppasi häntä, huomasi hän,\nmistä oli kysymys, ja ojensi Jannelle polttavan kätensä kohottamatta\nkatsettaan.\n\n-- Mikäs sinua, tyttö, nyt taas riivaa? kysyi Loviisa tullessaan\nsaattamaan lähteviä. -- Kyllä sinulla on höllässä sekä ilot että itkut.\nEi tiedä syrjäinen syytä minkäänlaista, kun jo pää on vasten pöytää ja\nsilmistä juoksee virtoja.\n\n-- Minun on ikävä kotiin, sanoi Hanni hiljaa. Mutta hän ei puhunut\ntotta, sillä hän mietti vain Kyösti-herraa.\n\n-- Älä sinä nyt sure! sanoi Loviisa. -- Sinun elämäsi tulee vielä\nolemaan niin hauskaa, että pois tieltä. Tuollainen korea tyttö saa\nsulhasia niin paljon kuin viitsii ottaa...\n\nSeuraavana päivänä rupesivat Kankaanpään tanssit tekemään kiusaa. Ei\nhän olisi niin tahtonut, jollei Kyösti-herra olisi ollut kartanossa.\nHän ymmärsi, ettei hän saa häntä nähdä, sillä herrasväki oli tietysti\nsisähuoneissa ja tanssit ovat tuvassa, mutta kuitenkin hänen teki mieli\nKankaanpäähän. Kieltäisiköhän äiti, jos tietäisi kaikki...? Hanni\noli kahden vaiheilla aina iltaan asti, mutta kun Loviisa alkoi tehdä\nlähtöä, niin pukeutui hänkin vihreään hameeseensa, ja kun Loviisa\nkehoitti, viskasi hänkin huivin korviinsa ja päätti tämän ainoan kerran\nlähteä katsomaan, vain katsomaan. Sittenhän rippikoulukin alkaa eikä\nhän enää pääse.\n\nIlta oli tyyni, pilvet hajaantuivat ja kuunpuolikas nousi järven takaa.\nIlma oli leuto ja tie paksuna liejuna. Pientaren vierelle oli astuttu\nkapea polku kivenkovaksi ja sitä kulkivat tytöt perätysten.\n\n-- Kas, huudahti Loviisa äkkiä. -- Tuolla tulevat juustoherrat!\n\nHanni erotti etäältä kolme miehistä olentoa. Loviisa rupesi laulamaan\nja nauramaan. Hanni pyysi häntä olemaan hiljaa, mutta hän vain yltyi.\nVihdoin herrat tulivat luo, tervehtivät kohteliaasti ja kysyivät,\nsopiiko tulla saattamaan. Loviisa vastasi tiukasti, ettei ensinkään\ntarvitse, mutta he tulivat kuitenkin eikä Loviisa enää estellytkään.\nPuhuttiin jotakin, joka ei Hannista ollut mitään ja jota hän ei\nymmärtänyt. Vihdoin sanottiin jotakin hänestä, Hannista.\n\n-- Se on minun ystäväni, sanoi Loviisa, -- ei sille saa tehdä pahaa.\n\n-- Pahaa! huudahti yksi herroista. -- Kuka nyt sellaiselle sirkkuselle.\nSyliini otan ja kannan.\n\nHannin sydän hytkähti, hän tuli likemmä Loviisaa ja korjasi huivia\nsilmilleen. Hän käsitti, että herrat tekivät hänestä ja Loviisasta\npilkkaa. Heitä huvitti kiusoitella heitä, nyppiä käsivarsista ja nauraa\nheille.\n\nAstuttiin meijerirakennuksen ohi, jossa herrat asuivat, mutta he\nsaattoivat tyttöjä aina Kankaanpään riihille asti. Siitä he kääntyivät.\n\nPäärakennuksen pitkä ruuturivi oli heleässä valaistuksessa.\nIkkunoissa riippui hienoja pitsiuutimia ja kasvien lomitse loistivat\nkynttiläkruunut. Hannin valtasi kuumeinen halu päästä likemmä. Hän\ntarttui Loviisan käteen ja veti häntä mukaansa. He menivät pihaan,\nkiersivät rakennuksen kulman ja tulivat puutarhaan. Hiekka narisi\njalkojen alla ja tulet ikkunoista valaisivat nurmikkoa ja ränstyneitä\nkukkalavoja. Huoneissa oli peilejä ja tauluja. Kuului laulua ja\nihmisten puhetta. Hannin olisi tehnyt mieli nousta parvekkeelle, jonne\njohtivat portaat puutarhasta, mutta hän ei uskaltanut. Äkkiä likeni\npari naista ikkunaa ja siihen he jäivät puhelemaan. Hanni ja Loviisa\nkarkasivat syrjään ja seisahtuivat aidan suojaan, missä oli varjoa.\n\n-- Tuo nainen on pappilan Aino, selitti Loviisa. -- Se kuuluu olevan\nhyvä tyttö, kehuvat palvelijat. Toista en tunne. Vaikka olisi armon\nruotsalaisia tuttavia, kun on noin hiukset pörröllään... Mutta eikö jo\nmentäisi?\n\nHanni tahtoi vielä viipyä, sillä hän toivoi näkevänsä Kyösti-herran,\nvaikkapa vain vilahdukselta. Ikkunaan tulikin herra ja nainen. He\njäivät katselemaan kuuta. Mutta se herra ei ollut Kyösti-herra.\n\nLoviisa hiipi jo aitaa myöten, hyvän matkan päässä Hannista. Hanni sai\njuosta saavuttaakseen hänet. Voi, hän olisi paljoa mieluummin odottanut\nsiinä ikkunoiden alla...! Jo kuului viulun kimeitä ääniä...\n\nTuvan eteisessä oli poikia ja tyttöjä kinastelemassa. Kun ovi avautui,\npulpahti viulun räminä ja kuumuus, jalkojen kopina ja lampun käry.\nSillä siellä oli kuumaa kuin saunassa ja lamppu kärysi katossa.\nPenkillä oli parikymmentä istujaa ja permannolla istuttiin sakeissa\nparvissa. Tuskin oli Hanni ehtinyt nurkkaan istumaan, kun hänen eteensä\nilmestyi hoikka, iloinen mies, joka hihallaan pyyhki hikeä otsaltaan.\nNyymannihan se olikin.\n\n-- Eikös tyttöä tanssita? kysyi hän, tarttui käsivarsiin ja läksi\nviemään. Hanni yritti jotakin sanoa, mutta ei siinä kuulunut kuin\njalkojen kopina ja viulun vingunta. He menivät kovaa vauhtia, moneen,\nmoneen kertaan ympäri huoneen. Hanni ei voinut sille mitään, että\ntuntui hauskalta. Hän meni kuin virran mukana. Tuli niin vari, että\nhiki valui alas selkää, kädet olivat kuin keitetyt ja jo alkoi\npyörryttää. Ei oikein tietänyt, olivatko jalat maassa vaiko ilmassa.\nHän pyyteli Nyymannia lakkaamaan, mutta Nyymanni tarttui vain lujemmin\nkiinni, läähätti, puhalsi, jytkytti ja kieputteli. Vihdoin viimein\nhän pysähtyi ja heitti tanssitoverinsa irti keskellä lattiaa. Hanni\nlensi hänen käsistään pitkien matkojen päähän, nurin narin toisten\npäälle. He rupesivat nauramaan ja vetivät polvelleen lepäämään, mutta\nsiitä koppasi toinen mies ja taas alkoi kieputus lattialla. Hauskaa\nse oli! Mutta voi sitä kuumuutta! Joku poikaviikari tuli pistämään\njalkojaan tanssivien eteen ja joku pari siinä kaatuikin, mutta toiset\nvain hihkaisivat mennessään. Vähän väliä pistäysivät miehet eteisessä,\nsiellä oli olutkori ja sama vanha akka, joka oli kehunut kylvettäneensä\npatruunaa lapsesta asti, kauppasi olutta.\n\nTuskin oli kuitenkaan ehditty päästä ilojen makuun, kun eräs\nsisätytöistä henki kurkussa tuli sanomaan, että patruuna kieltää\ntanssimasta. Viulun ääni kuului portaille, kun herrasväki tuli kuuta\nkatselemaan, ja siitä saivat tietää, että on tanssit. Patruuna suuttui\nja sanoi, että hänen talossaan pitää olla järjestystä.\n\n-- Kyllä he itse tanssia rötköttävät, mutta meitä kielletään, huusi\njoku.\n\nSamassa tuli toinen sisätyttö sanomaan, että armon tuli sääli, kun hän\nkuuli, että kiellettiin tanssimasta, ja nyt herrasväki laittaa väelle\njotakin oikein hauskaa, joka samalla on paljon parempaa ja opettavampaa\nkuin tanssit, näin lauantai-iltana.\n\nNo, sitten kelpaa käydä odottamaan. Ei se armo sittenkään taida olla\nmikään paha ihminen... Mutta voi sitä toki sill'aikaa tanssiakin,\nkunhan ei viulu soi, etteivät kuule. Ja nyt se onkin vielä hauskempaa,\nkun se on kiellettyä...\n\nVihdoin tulee Janne ilmoittamaan, että saa tulla. Silloin kaikki\nkarkaavat ovea kohti, joku menee kiireessä nurin, mutta se on vain\nhauskaa.\n\nVanha taloudenhoitajatar entisen herrasväen ajoilta kiehuu vihasta\nja vimmasta, kun väkijoukko tulee kyökkiin. Tällaista ylenannettua\nkomentoa lauantai-iltana! Pyyhkikööt edes jalkansa älköötkä päästäkö\nkoiria tullessaan...\n\nKeittiön pöydät ovat täynnä komeita ruokavateja ja juomatarjottimia.\nPitkänä jonona astuu häärivien piikojen ohitse koko tanssijajoukko\ntuvasta. Rasvatut saappaat ja hikiset vaatteet hajuavat. Ruokasalista\nnäkyy katettu pöytä elävine kukkasineen, hopea-astioineen, pulloineen.\nKelpaisipas siihen istuutua syömään, kelpaisipas tuosta kopata\nviinikarahvi taskuunsa!\n\nSuuresta salista on nuoralla erotettu kulma katsojille. Hei sitä\nkomeutta! Kultaa ja peilejä, tauluja, silkkiä samettia... Pyöreän\npöydän ääressä toisessa kulmassa istuu naisia ja herroja. Siellä on\nyksi niistä herroista, jotka kävivät Pimeässäpirtissä. Pörrötukkainen\nneiti menee soittokoneen ääreen ja alkaa soittaa rimputtaa iloista\nnuottia. Äkkiä lentävät ovet salin perältä auki ja sisään karkaa\nolento, korea kuin elävä nukke. Herrasväet, jotka istuvat pöydän\nääressä, rupeavat taputtamaan käsiään ja korea nukke hymyilee, kumartaa\nja alkaa sitten laulaa.\n\nTottakai sen jokainen tuntee: se on Kankaanpään nuori armo itse!\n\nHänellä on ihkasen lyhyt silkkihame, pitkät sukat ja kultasolkisissa\nkengissä korkeat korot. Hihoja ei ole ensinkään ja olkapäillä vain\nkaitaiset nauhat. Rinnalta nousee kaunis kukkakimppu ja paljaalla\nkaulalla kiiltää helmiä. Tukassa on korea, kimalteleva höyhen ja\nkädessä viuhka, jonka hän panee rintansa eteen, kun painuu alaspäin.\n\nHeleällä äänellä hän rallattaa, ravistaa päätään, näyttää hampaita,\nvetää ylös kulmakarvoja, näyttää surulliselta, näyttää vihaiselta,\nkertoo jotakin hauskaa ja vihdoin purskahtaa nauruun ja karkaa pois\nsamasta ovesta, josta tuli.\n\nMutta herrasväki pöydän ääressä nauraa menehtyäkseen ja pui käsiään ja\nhuutaa \"bravo, bravo!\" Ne ovat tietysti ymmärtäneet, mitä armo lauloi.\nKankaanpään kuski, puutarhuri ja sisätytöt nauravat hekin ja taputtavat\nkäsiään. He viittaavat kiihkeästi tupaväkeä taputtamaan. Silloin alkaa\nsalissa paukkua. Pojat ja nuoremmat miehet taputtavat kuin palkintoa\nsaadakseen, sillä se on heistä hauskaa. Vihdoin täytyy herrasväen\nhuutaa: \"hss!\"\n\nArmo tulee uudestaan esille, kumartaa ystävällisesti ja laulaa nyt\njotakin niin surullista, että lopulta itkee. Mutta herrasväet pöydän\nääressä nauravat ääneen. Ei laulu heitä laisinkaan itketä. Ja sitten\ntaputetaan ja huudetaan vielä vimmatummin kuin äsken. Kerran vielä\naukeavat ovet, armo tulee ulos ja kumartaa asettaen jalkansa ristiin.\nKorvissa, kaulalla ja tukassa välkkyvät helyt. Käsivarret, kaula ja\nniska ovat valkoiset kuin maito. Hänen oikea kätensä painuu rintaa\nvastaan, ikään kuin varjellakseen hametta aukeamasta... Sitten hän\nhäviää eikä enää tule.\n\nToisen oven suuhun on sill'aikaa tullut useita herroja ja heidän\njoukossaan on taas pari niitä, jotka syksyllä kävivät Pimeässäpirtissä.\nHe taputtavat käsiään, kuiskailevat keskenään ja nauravat. Rengit ja\npiiat katselevat salin koreuksia ja hymähtävät, mutta eivät puhu mitään.\n\nNuoret herrasväet nousevat pöydästään, menevät soittokoneen ääreen ja\nlaulavat monessa äänessä lauluja, jotka palvelusväkikin tuntee. Heidän\nlaulaessaan tulee saliin patruunan harmaankirjava koira. Se nuuskii\nihmisiä, jotka seisovat nuoran takana, ikään kuin kysyäkseen heiltä,\nkenen luvalla he ovat tulleet tänne, ja poistuu sitten herrojen luo,\nantaakseen heidän silittää itseään.\n\nArmo astuu nyt esiin toisessa asussa. Pianpa hän muuttikin karvaa!\nTuskin samaksi tuntisi. Housut ovat jalassa ja korkearuojuiset\nsaappaat, pyssy olalla ja pieni sotilaslakki päässä. Kovin ovat housut\nahtaat eikä häntä muutenkaan sotilaaksi luulisi. Mutta koreasti hän\nlaulaa. Herrasväki ei sentään taputa yhtä innokkaasti kuin äsken.\n\nHän tulee huoneeseen vielä kolmannen kerran ja taaskin uudessa puvussa.\nHänellä on nyt lyhyt hame, pienet pitsihihat, helmiä kaulassa, hattu\npäässä ja hatussa pitkä sulka. Hänen kanssaan on poika, jonka kädessä\non pitkä seiväs ja housut ulottuvat vain polviin. He laulavat yhdessä\nja poika koettaa ottaa armolta punaista kukkaa, mutta armo ei tahdo\nantaa, kujeilee vain. Vihdoin poika ryöstää kukan ja karkaa armon\nkaulaan.\n\nNyt taputetaan taas kovasti ja huudetaan, niin että huoneet kaikuvat,\nmutta armo ei enää mene pois, vaan hymyilee ja kumartelee herrasväen\npöydän edessä, astelee sitten nuoran laidalle, hymyilee väelleen,\nnostaa kättään ja nyökäyttää päätään. Väki ymmärtää, että nyt saa\npoistua, nyt on näytäntö lopussa. Mutta ennen kuin he ovat päässeet\nkeittiöön vievän käytävän ovesta, tukkii armo sormellaan nenänsä ja\njuoksee avaamaan ovea, joka vie parvekkeelle.\n\n-- Luuletteko, että he ymmärsivät mitään? kysyy hän sitten vierailtaan.\n-- Heille olisi ehkä pitänyt selittää.\n\n-- Mutta huomasittehan, hyvä rouva, kuinka innoissaan he olivat!\nselittivät vieraat yhteen ääneen.\n\n-- No sepä hauskaa. Minun käy heitä välistä sääli, kun heillä ei ole\nmitään huvia.\n\nUlkona on kuutamo. Ääneti kulkee kansa alas keittiön portaita ja\nkappaleen pihamaata, mutta sitten aletaan puhua.\n\n-- Mitäs tuo nyt oli olevinaan?\n\n-- Oli mitä oli, olihan se hauskaa.\n\n-- Teatteria se oli!\n\n-- Olisihan tuo samalla voinut tulla paitasillaan.\n\n-- Ehkä se olikin paitasillaan, noin pitsitetythän sillä kuuluu olevan\npaidat.\n\n-- Mutta koreasti se laulaa rallatti.\n\n-- Korville minä antaisin, jos patruunan sijassa olisin.\n\nHanni erosi heistä ja alkoi kiireesti astua kotia kohti. Hän oli kuin\nhuumeessa.\n\nSe nuori herra, joka otti armolta kukan ja joka syleili häntä, oli\nKyösti-herra.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMaanantaina vihdoin piti rippikoulun alkaa.\n\nKai rovastikin aikoinaan oli pitänyt rippikoulua ihanteellisena\nlaitoksena, jossa nuorten piti valmistua elämän retkelle, erottamaan\nhyvää ja pahaa, oppia ajattelemaan ja sovittamaan Vapahtajan neuvoja\nelämään. Mutta hänen vaatimuksensa olivat siitä alentuneet. Kunhan sai\nlapset edes puhtaasti lukemaan. Alussa hän oli vaatinut paljon, sekä\nulkolukua että sisälukua, ja joka ei osannut, sai mennä laiskankouluun.\nMutta joka vuosi tuli kymmenkunta sellaista ihmisalkua, etteivät ne\nparantuneet laiskankoulussakaan, vaan vetelehtivät vuodesta vuoteen\nrippikoulussa, harmina ja pahennuksena uusille oppilaille. Sen tähden\noli jo parina viime vuonna päästetty kaikki urakalla, sekä ne, jotka\nosasivat, että ne, jotka eivät osanneet. Ja se oli rovastin mielestä\nnäyttäytynyt miltei käytännöllisimmäksi keinoksi.\n\nKovaa oli se rippikoulun pitäminen! Istua kuumassa, ahtaassa huoneessa\nneljä tai viisi tuntia perätysten, ajamassa mitä yksinkertaisimpia\nasioita mitä tyhmimpiin päihin. Kun sai sellaisia vastauksia, että\non \"kolme Jumalaa, oikea Jumala ja Jeesus ja Pyhä Henki\" tai että\n\"Jumala on syntinen\" tai että \"Jumalaa rukoillaan vain kirkossa\" tai\nettä \"Jeesus ristiinnaulittiin pahain tekoinsa tähden\" -- niin kyllä\nihanteellisuus meni menojaan.\n\nLapset kokoontuivat kello 10 maanantaiaamuna pitäjäntuvalle ja siellä\nheistä seulottiin pois mahdottomimmat, sellaiset, jotka eivät ensinkään\nsaaneet sanasta kiinni. Toisten kanssa alettiin sitten.\n\nEnsin tuntui Hannista hyvin juhlalliselta. Rovasti istui totisena\npöydän takana. Hän oli mustissa vaatteissa, ainoastaan kaulus oli\nvalkoinen ja paksut kultavitjat riippuivat taskusta. Hänen silmänsä\nnäyttivät siltä kuin hän olisi osannut katsoa ihmisen sydämeen asti.\nHäntä täytyi pelätä ja totella melkeinpä kuin Jumalaa itseään.\n\nToisilla tytöillä oli uudet, kauniit vaatteet ja silkit päässä. Toiset\nolivat lainavaatteissa, eräänkin tytön kengät olivat hyvin isot ja\nhihat ylettyivät käsien yli. Monet olivat ihan risaisissa vaatteissa.\nErään tytön pää oli pörrötetty melkein niinkuin armon pää. Se oli\npitkä ja varmaankin jo hyvin vanha tyttö. Ensin tuntui hullunkuriselta\nkuunnella, kun toiset lukivat oikein huonosti. Ihan väkisin tuppasi\nnaurattamaan. Mutta rovasti suuttui ja silloin räiskyivät nurkat.\nToiset pantiin seisomaan koko tunniksi. Toiset itkivät pelosta, toiset\nolivat kuin kivet: eivät itkeneet eivätkä nauraneet, sama, sanoi heille\nhyvää tai pahaa. Hanni sai aina kiitosta, hän ei koskaan vastannut\nväärin ja osasi lukea mistä kirjasta tahansa. Rovastikin nähtävästi\npiti hänestä, koska hän aina pani hänet oikaisemaan tyhmiä tyttöjä.\nMutta kyllä hän toisille teki kiusaa niinkuin tahallaan. Eräs tytöistä\nvalehteli niin, ettei voinut ensinkään luottaa sen puheisiin, ja kun\neräältä tytöltä katosi kukkaro, luulivat kaikki hänen sen ottaneen.\nSe kuului olleen kesti-akan tyttö takakyliltä. Sitä rovasti vähän\nväliä huusi ja aina se vastasi nurinpäin. Rovasti torui, sanoi kanaksi\nja lehmäksi ja tomppeliksi, antoi seisoa, pani nurkkaan ja tukisti.\nMutta ei se välittänyt mistään, teki mitä käskettiin, ei itkenyt eikä\nnauranut.\n\nVähitellen sentään komentoon tottui. Hannista kävi aika pitkäksi.\nHäntä nukutti ja ajatukset liikkuivat muualla. Varsinkin piti ajatella\nKyösti-herraa.\n\nVälistä, kun pappilaan tuli vieraita tai rovastille sattui työtä,\nsaivat rippikoululaiset odottaa. He vetelehtivät silloin maantiellä,\njoka kulki pitäjäntuvan ohitse. Milloin kastui, milloin paleli. He\nkeksivät kerran odottaessaan ruveta hippasille ja juoksivat hautausmaan\nja pitäjäntuvan väliä, mutta silloin menivät kylän uskovaiset\nkantelemaan rovastille, että rippikoululapset tanssivat maantiellä ja\nhäpäisevät koko pitäjän. Silloin saivat lapset rovastilta kovat nuhteet.\n\nRuustinna oli saanut kuulla, että Salmisella asui näppärä tyttö, joka\nkävi rippikoulua. Hän tarvitsi juuri sellaista nuorta tyttöä leikkimään\nlasten kanssa ja hän lähti Salmiskalta kuulostamaan, millainen Hanni\noli. Tuntikauden he Salmiskan kanssa juttelivat kahvipannun ääressä,\nmoittivat Kankaanpään nuorta herrasväkeä, kehuivat vanhoja ja Salmiska\nkertoi kaikki, mitä tiesi Hannin äidistä ja Hannista. Ruustinna päätti\nottaa Hannin lapsenpiiaksi pappilaan. Tosin hän vielä oli nuori, mutta\nkoska oli tarkka ja vilkas tyttö, niin varmaan pian oppisi.\n\nTurhaan tuli Kalle Pimeästäpirtistä noutamaan tytärtään kotiin. Ikävä\nhäntä oli ollut, oli tuntunut siltä, kuin joku aina olisi puuttunut.\nÄiti itki itkemistään ja väitti, ettei Hanni enää milloinkaan palaa.\nMutta parasta kai se oli, että hän jäi kirkonkylään, kun oli saanut\nhyvän paikan ja vanhempien asuminen torpassa oli epävarmaa. Kalle\nesitti surunsa ruustinnalle ja kertoi, kuinka mitättömistä syistä\npatruuna oli suuttunut. He olivat alussa aikoneet kääntyä oikeuteen,\nmutta taisipa olla parasta sovinnolla erota torpasta.\n\nHanni kertoi isälleen, miten hyvä hänen on pappilassa. Hän saa nukkua\nlasten kamarissa ja syödä melkein samaa ruokaa kuin herrasväki. Hänen\ntyönään on järjestää huoneissa, tarjota kahvia, leikkiä lasten kanssa,\nlukea heille satukirjoista ja parsia heidän sukkansa. Lapset ovat\nkiltit ja Aino-neiti vasta on hyvä. Pitää ihan vertaisenaan.\n\nYhtä tapausta Hanni ei kertonut isälleen. Pappilassa oli ollut herroja\nyötä, kunnanlääkäri ja metsäherra. Aamulla oli ruustinna lähettänyt\nHannin viemään heille kahvia ja Hanni oli tullut heidän huoneestaan\nhätäännyksissään, itku kurkussa. Silloin oli ruustinna vienyt hänet\nperäkamariin ja puhunut hänen kanssaan kahden kesken, puhunut kovia\nsanoja. Hän oli pannut kaikki Hannin syyksi, vaikka Hanni tiesi, ettei\nhän ollut mitään tehnyt.\n\nAino-neiti lähetti Hannin pikku siskoille tulijaisiksi vehnäleipää ja\npiparkakkuja. Hanni itki isän nähdessään ja lähetti tuhansia terveisiä\näidille ja vaarille ja Jussille ja kaikille muille siskoille, pikku\nLiisalle varsinkin, ja Misselle ja Omenalle ja kaikille, kaikille...\nHänestä tuntui ero isästä niin raskaalta, että sydän oli haljeta.\nMutta isä siunaili hyvää herrasväkeä, joka on ottanut hänen tyttärensä\nsuojaansa ja vakuutti, että äidinkin varmaan nyt tulee paljon\nturvallisempi olla.\n\nHanni meni saattamaan isää rekeen, syötti Pikulle leipää, taputti\nsen kylkeä, silitti ja hyväili sen turpaa ja uudisti itkien kaikki\nterveisensä ja sanottavansa. Hän ajoi reen jalaksilla alaportille asti\nja palasi siitä pappilaan, mutta Kalle läksi sydänmaahan, jota hän\nlähes kaksikymmentä vuotta oli pitänyt omanaan ja joka ei enää ollut\nhänen omansa.\n\n\n\n\nVII\n\n\nRuustinnan nimipäivänä -- yhdeksäntenä päivänä joulukuuta -- oli\npappilassa aina pidot. Ketään ei erityisesti kutsuttu, mutta kaikki\nolivat tervetulleet ja kaikki tulivat.\n\nYstävälliset suojat olivat ahdetut täyteen valoa, salin kattokruunu oli\nsytytetty, peilipöydillä ja hyllyillä paloi kynttelejä, urkuharmonin\nkannella seisoi kaksi paksua hopeista haarakynttiläjalkaa. Seinillä oli\nraamatunlauseita mustilla pohjilla, mustissa puitteissa, ikkunoissa\nsiistit, valkeat uutimet ja hyvin hoidettuja kasveja, huonekaluista\nja matoista helotti iloisia, puolivillaan kudottuja värejä. Salin\nlattialta olivat matot poissa tanssin varalta ja vanhanaikaisen pianon\ntelineillä oli tanssinuotteja.\n\nPitkin seiniä istui naisia: sohvassa kunniasijalla Kolhon kartanon\nrouva, everstinna Segerskjöld, joka tyttärineen naapuripitäjästä\nasti oli vaivautunut onnittelemaan ruustinnaa. Hän oli mustassa,\nhiukan vanhanaikaisessa silkkipuvussa, pitsimyssy päässä, ja seurasi\nlevottomasti vanhempaa tytärtään, joka oli rakastunut maisteri\nHolmströmiin. Hartaasti oli hän sentään kuuntelevinaan vierustoverinsa,\nleskirouva Granin juttuja. Rouva Gran oli alkuaan suurta sukua, mutta\nhänen avioliittonsa oli ollut \"mesallianssi\" ja siinä oli tullut\nvararikko. Nyt ei hänellä ollut kuin pieni eläke, joukko kultasormuksia\nja äärettömän paksut kultavitjat, jotka kutsuissa koristivat hänen\nvanhanaikaisia, kuluneita silkkipukimiaan. Hän oli hyvin lihava,\nnäytti liikkuessaan jättiläiskerältä, ei asunut missään, vaan kierteli\nseuranaisena pitkin pitäjiä, perheestä perheeseen ja kuljetti mukanaan\nkaikki juorut. Viimeksi oli hän oleskellut viikon Kankaanpäässä ja\nkun hän sen mainitsi, unohti everstinna sekä tyttärensä että hänen\nrakastettunsa.\n\nRouva Gran oli saanut selville, ettei Ester-rouva ollut mitään\n\"parempaa\" sukua. Hänen myötäjäisensä olivat kaikki merkatut E.v.H:lla\nkruunu yläpuolella. Miksei hän ollut käyttänyt tyttönimeään? Tietysti\nsiksi, ettei sen yläpuolelle olisi sopinut ommella kruunua! Hän oli\nluultavasti tukholmalaisen ravintoloitsijan tytär!... Mutta muuten\noli Kankaanpäässä pidetty kovin hyvänä, oli ollut ruokaa ja juomaa ja\niloista seuraa yllin kyllin.\n\nVastapäisessä sohvassa istui nimismiehen rouva ja kappalaisen rouva ja\nheidän välilleen oli joutunut Alhon kartanon ennen aikojaan vanhentunut\nemäntä, rouva Jenny von Holten, kalpea, laiha, nöyrännäköinen nainen,\njonka kasvot kellertävä, epämuodikas silkkipuku teki vieläkin\nkalpeammaksi. Etempänä salissa istui pienempien kartanoiden rouvia\ntummissa villapuvuissa, hiukset sileiksi kammattuina, kädet helmassa\nristissä. He valittelivat piikojaan, puhuivat lapsistaan, katselivat,\nmiten sohvassa istuvat rouvat käyttäytyivät ja mitä tyttöä mikin\nherra liehitteli. Nurkassa likellä ruokasalin ovea istui muutamia\ntalonpoikaisemäntiä, kansakoulunopettajatar ja miesopettajan rouva.\nHe eivät kuuluneet pitäjän hienostoon eivätkä yleensä olleet\nmukana pidoissa. Pappilaan heidät sentään aina kutsuttiin, tänään\nsitä suuremmalla syyllä, kun emännät pakanalähetyksen hyväksi\ntoimivan ompeluseuran puolesta jo aamulla olivat käyneet ruustinnaa\nonnittelemassa antaen hänelle lahjaksi tusinan kahvikuppeja.\n\nYstävällisenä ja hiukan hämillään asteli ruustinna ryhmästä ryhmään.\nKolhon everstinnalle virkkoi hän nöyrästi: \"Kuinka kovin ystävällistä,\nettä Louise todella vaivautui meille tänään! Ja vielä tällaisella\npakkasella! Mutta tottakai me nyt saamme pitää herrasväet luonamme\nyötä!... Oi, meillä on aina tilaa niin harvinaisille vieraille!\"\n\nKummallista, ettei Kankaanpään herrasväkeä kuulu! Ruustinna ei tiedä\npappilalaisten millään tavalla loukanneen heitä. Olisivatko he todella\nniin ylpeitä, etteivät tahtoisi tulla, jos ovat kuulleet, että\npappilaan tulee alhaisempaakin väkeä?... Ruustinna siirtyi toiseen\nsohvaan ja kysyi Jenny von Holtenilta, mitenkä hänen pienokaisensa\njaksavat. Jenny-rouva säpsähti, nousi varovaisesti sohvasta ja istuutui\ntuolille. Hän oli levoton lapsista, pikku Carl oli ollut kipeänä. Hänen\npitäisi oikeastaan lähteä kotiin... Eihän nyt suinkaan! Totta kai\nJennyn pitää juoda teetä ja syödä illallista pappilassa. Tee joutuu\npaikalla. Ja ruustinna työnsi hänet ystävällisesti takaisin sohvaan ja\nläksi kiiruhtamaan teen tarjoamista.\n\nKeittiön puoli oli ainoana muurahaispesänä: pöydät täynnä posliineja,\nhilloja, leivoksia, pulloja. Lattialla häärivät piiat toistensa tiellä,\ntuon tuostakin polkien kissaa hännälle tai koiraa käpälälle. Salmiska\npiti pääkomentoa ja hänellä oli puoli tusinaa apulaisia, mutta vaikka\nruustinna Salmiskaan luottikin, niin piti hänen itsensä välillä käydä\nkatsomassa, olivatko asiat kunnossa.\n\nLastenkamarissa kävi kova ryty: tuolit olivat käännetyt ylösalaisin ja\nvuoteita oli pengottu, sillä oli leikitty sokkosilla, hippasilla ja\nrautatietä.\n\nSalissa kierteli jo teetarjotin ryhmästä ryhmään. Uudet kupit,\nompeluseuran lahja, olivat tarjottimella.\n\n-- Kyllä ne ovat kauniit! vakuutti ruustinna moneen kertaan emännille.\n\n-- Minusta ne olisivat saaneet olla vähän iloisemmat, huomautti joku\nemännistä. -- Kovin ovat valkoiset.\n\n-- Se se juuri on hienoa, selitti kansakoulunopettajan rouva. -- Minä\npidän kaikesta kalpeasta.\n\nSamassa juoksi palvelustyttö salin läpi eteiseen ja ruustinna ymmärsi,\nettä joku tulee. Varmaankin kankaanpääläiset, koska kaikki muut jo ovat\nsaapuneet.\n\nHengästyneenä, sydän sykkien seisahtui Hanni portaille. Tuuli, lumi\nlenteli, tiukuset soivat ja valkeassa ryöpyssä ajoivat parihevoset\nportaiden eteen. Jäljessä tuli toinen reki. Hanni juoksi lumeen ja\naukaisi peitteen, paksun, lämpimän taljan. Häntä vastaan lehahti väkevä\nhaju kuin kukkasista, nuori herra hyppäsi reestä ja auttoi alas naisen.\nHän auttoi häntä varovaisesti, ikään kuin peläten hänen menevän rikki,\ntalutti hänet sisään ja alkoi riisua pois vaatteita. Ensin otettiin\nturkki, jonka päällys oli sinistä samettia, kaulus ja sisus lumivalkeaa\nnahkaa, sitten hieno valkoinen silkkihuivi. Hanni polvistui maahan\nvetämään pois päällyskenkiä... kuinka sillä oli ohuet, pienet kengät\nja hienot sukat! Ester-rouvan kasvot olivat punaiset ja valkeat kuin\nkuvalla, kulmakarvat säännölliset kuin hiilellä kaarretut. Ja kuinka\njokainen vaate hänen ympärillään lemusi! Nenäliina oli pitsistä,\nohut ja pieni. Kaunis hän oli, kaunis kuin sadun prinsessa. Mitä ne\nolivatkaan kaikki muut hänen rinnallaan!\n\nRuustinna tuli eteiseen vastaan, niiaili syvään ja toivotti tuhansin\nkerroin tervetulleeksi. Kahisevassa, punaisessa silkissä, avokauloin,\npaljain käsivarsin, astui Kankaanpään nuori armo hänen rinnallaan\nsaliin. Hän kumarsi ystävällisesti joka taholle, mutta meni antamaan\nkättä vain harvoille, tietysti niille, joille hänet oli esitetty ja\njotka seurustelivat heidän kanssaan. Mutta kaikki muut, jotka olivat\nnousseet ylös tervehtiäkseen, istuutuivat paikoilleen, katselivat\nloukkaantuneina toisiinsa ja alkoivat kuiskailla.\n\nPatruuna, joka tunsi pitäjän tavat, kierteli kättelemässä. Ei hän\nsentään kansakoulunopettajien ja emäntien luo mennyt. Herra Wahlberg,\njoka oli esitetty ani harvalle, kierteli sen sijaan ystävällisenä\npitkin huoneita ja ojensi kätensä jokaiselle. Ylioppilas Åkerfeltin\nesitti Aino-neiti niille, jotka istuivat salissa, ja vei hänet sitten\nviereiseen huoneeseen, jossa nuoret leikkivät panttileikkejä. Siellä\notettiin Kyösti-herra avosylin vastaan, sillä pitäjässä oli puute\nherroista.\n\nEster von Holten oli asetettu everstinnan viereen. Kaikki katselivat\nhäntä salavihkaa ja kaikki puhuivat hänestä.\n\n-- Hän on maalattu kuin teatterilainen, sanoivat keski-ikäiset naiset.\n-- Pitää olla sokea, jollei sitä huomaa.\n\n-- Jos hän tuollaisessa puvussa tulisi minun kotiini, niin ajaisin ulos\nhänet.\n\n-- Se kuuluu olevan tapa hienossa maailmassa, koetti ruustinna sovittaa.\n\n-- Täydellinen varieté-nainen!\n\n-- Minun täytyy sanoa, että minua hävettää.\n\nRuustinna keksi äkkiä keinon. Hän haki eteisestä Ester-rouvan\nsilkkihuivin ja meni ystävällisin hymy huulillaan hänen luokseen.\n\n-- Täällä on niin vetoista, sanoi hän, -- pelkään, että rouva von\nHoltenin tulee kylmä. Te ette saa kylmettyä täällä pappilassa.\n\n-- Oo, hyvä ruustinna! huudahti Ester-rouva herttaisella\npäännyökkäyksellä ja antoi ruustinnan viskata huivin ympärilleen.\nMutta se ei kauan peittänyt hänen paljauttaan, sillä hän käytti sitä\nleikkikalunaan, milloin käärien sitä auki, milloin viskaten syrjään.\nKun vihdoin maisteri Holmström tuli tarjoamaan hänelle käsivarttaan,\nviedäkseen hänet leikkimään toiseen huoneeseen, niin riuhtaisi hän sen\nkokonaan yltään ja se jäi hulmuamaan käsivarrelle, missä sitä vähimmin\nolisi tarvittu. Naiset punastuivat hänen puolestaan.\n\nHanni oli huumauksissaan. Hän ei yrittänytkään askareilleen, vaan\nunohtui ovensuihin seisomaan, suu hymyssä ja silmissä kaihoava,\nsurumielinen ilme. Häntä sai tuupata ja käskeä, sai asettaa tarjottimen\nhänen käsiinsä ja kun hän vihdoin tuli tajuihinsa, oli hänen silmissään\nkyyneliä.\n\n-- Mikä sinulle on tullut? kuiskasivat hänelle toiset piiat, mutta hän\nei vastannut, katsoi vain vihaisesti.\n\nMikseivät nuo herrat häntä tunne? Kun he kävivät hänen kotonaan, niin\nhe olivat kovin ystävällisiä. Nyt eivät tervehdi, eivät edes näe.\nHän asettuu heidän eteensä ja katsoo suoraan silmiin -- eivät tunne.\nPatruunakin tuijottaa kuin kiveen. Hanni tahtoo, että he hänet näkevät,\ntuntevat ja tervehtivät häntä. Ei mitään muuta hän heiltä vaadi...\n\nHän kantaa raskasta tarjotinta, joka on kukkurallaan leipää, seitsemää,\nkahdeksaa eri lajia. Rouvat ottavat jokaista eri lajia, levittävät\nnenäliinan polvelleen ja laskevat saaliinsa siihen. Toiset ottavat\nsalaa kaksikin piparkakkua. Ikkunalaudat ovat ennestäänkin täynnä\nheidän säästöjään, suuren vehnäviipaleen päälle on asetettu kokonainen\nläjä pientä leipää. Kuinka hitaasti he ottavat jutellen ottaessaan\nkaiken maailman asiat! Hannin ajatukset ovat viereisessä huoneessa,\njosta kuuluu naurua. Hänen tekisi mieli viskata maahan koko tarjotin ja\njuosta sinne leikkimään.\n\nHänen on määrä ensin tarjota Kankaanpään rouvalle. Ester jää pitkäksi\naikaa kujeilemaan teekuppinsa kanssa. Ei hän jaksa juoda kokonaista\nkuppia, ehkä maisteri olisi niin ystävällinen ja kaataisi toiseen\nkuppiin... Enemmän, enemmän! No kas noin. Entä mitäs leipää, kun\nruustinnalla on täällä niin paljon hyvää? Vihdoin hän valitsee pienen\nrinkelin... Ei ole nälkäinen, miettii Hanni ihaillen. Siitä sen\npaikalla erottaa hienon ihmisen. Nuo muut ovat syöneet kuin sudet. Ja\nsitä pientä palastaan nakertelemaan nuori rouva viskautuu nojatuoliin\npidellen sitä kahdella hienolla sormella... Hän on kaunis kuin kuva,\nkuinka voi olla noin valkoinen rinta? Suu on kuin marja!\n\nHanni on seisahtunut Kyösti-herran eteen, puna poskilla, mieli täynnä\npelonsekaista toivoa. Eikö hän nyt tunne häntä? Jollei hän pian tunne,\nniin Hanni totisesti puhuttelee. Hän kuumenee kuumenemistaan, punehtuu\npunehtumistaan, mutta ei kehtaa puhjeta puhumaan.\n\nÄkkiä Kyösti-herra nostaa silmänsä, katselee ikään kuin tutkien,\nhämmästellen ja miettien. Hannia pyörryttää.\n\n-- Kuka... kuka? kysyy nuori herra suomeksi.\n\nSilloin ei Hanni enää voi pidättää itseään, vaan paiskaa tarjottimen\nsängylle, joka on kohollaan pitsitettyjä tyynyjä, ja vastaa säteilevin\nsilmin:\n\n-- Se Hannihan minä olen sieltä Pimeästäpirtistä. Eikö herra muista?\n\n-- Kyllä, kyllä! huudahtaa ylioppilas iloisesti ja hän muistaa nyt\nmetsästysretken ja torpan ja kaikki tyyni... -- Hannihan sinä olet.\nHyvää päivää Hanni.\n\nHän painaa tytön kättä ja tyttö tekee pienen niiauksen. Se on\nsilmänräpäyksen työ, mutta silloin tuntuu heistä molemmista kuin he\nolisivat kahdenkesken. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuulevat he naurua\nja näkevät vieraita ihmisiä. Aino-neiti ojentaa Hannille tarjotinta,\nkuiskaa jotakin hänen korvaansa ja johtaa häntä pois huoneesta. Hanni\nkäsittää, että hän on tehnyt jotakin luvatonta, hänen käsivartensa\nvapisevat, hän tuskin pysyy jaloillaan.\n\n-- Tyttö on ollut meillä niin lyhyen ajan, selittää Aino-neiti\nhämillään. -- Hän on isän rippikoululapsia, kotoisin jostakin kaukaa\nsydänmailta.\n\n-- Ehkä, virkkaa Ester-rouva ilkkuen ja päätään heilauttaen, --\nylioppilas Åkerfelt osaltaan tahtoo selittää meille, mikä romanttinen\njuttu kaiken tämän takana piilee.\n\nKyöstiä harmittaa, että hän tuolla lailla unohti asemansa. Mutta kun\nse tyttö häneen niin katsoi! Tahdittomuus tapahtui, pitää koettaa\nkorjata sitä niin hyvin kuin suinkin. Hän kertoo siis metsästysretkestä\nja tytöstä ja tuosta sievästä torpasta... Tyttöön kiinnittivät he\nerityisesti huomiota siksi, että hän oli niin naiivi ja turmeltumaton.\n\n-- Te aloitte tietysti kaikki häntä kurtiseerata! huudahtaa Ester-rouva\nleikillisesti. -- Oo, älkää yrittäkökään puolustautua, kyllä minä\nmiehet tunnen!\n\nMutta jouduttuaan Kyöstin kanssa ikkunakomeron yksinäisyyteen, nuhtelee\nhän tätä vakavammin.\n\n-- Sinä tyhmä poika, etkö senverran ymmärrä, että jos sinä\nmetsästysretkellä voitkin hakkailla somaa tyttöä, niin ei sinun\nvertaistesi joukossa sovi sitä jatkaa.\n\n-- Mutta enhän minä kuin vain tervehdin häntä, yrittää Kyösti. -- Hän\nsitä paitsi ei ole mikään tavallinen talonpoikaistyttö. Olisit vain\nnähnyt sen torpan, Ester...\n\n-- Niin, niin, niin, kuiskaa Ester ja laskee kätensä hänen huulilleen.\n-- Ei sellaisia metsästysretkituttavuuksia sovi tuntea kunniallisissa\npappiloissa...\n\nÅkerfelt kyllä tuntee, että hän käyttäytyy kuin raukka. Mutta kaunis\nrouva huumaa hänet niin, että hän on mykkä. Johan hänellä pitäisikin\nolla yliluonnollisia voimia voidakseen työntää luotaan käden, joka\nlemuavana, viileänä, pehmeänä laskeutuu hänen huulilleen. Eihän hän\nihminen olisikaan, jollei hän sitä kuumasti suutelisi ja vaikenisi.\n\nHän on rakastunut Ester-rouvaan, hän, niinkuin kaikki muutkin miehet.\n\nSill'aikaa istuivat vanhemmat herrat tupakoiden rovastin kamarissa,\ntotilasiensa ääressä. Nimismies, Alhon patruuna, rovasti ja jotkut\ntoiset juttelivat talvesta ja pitäjän asioista. Kunnanlääkäri ja\npari muuta herraa on vetäytynyt toiseen päähän huonetta. Herra von\nStoltenfelt, joka ei ole mitään muuta kuin herra \"von\", s.o. rappiolle\njoutunut aatelismies, loikoo sohvassa silloin tällöin tokaisten\nkeskusteluun jonkin sanan. Kauppiaat Mankonen ja Eekperi ovat\nsijoittuneet ovensuuhun ja juttelevat siellä Pietarin komeuksista tuon\ntuostakin sekoittaen puheeseensa jonkin venäläisen sanan. He eivät osaa\nruotsia ja tahtovat näyttää, että osaavat toista kieltä, jota eivät\nherrat osaa. Keinutuolissa pöydän toisella puolen istuu Kaarle Juhana\nWahlberg, \"Kankaanpään syytinkivaari\", joksi ihmiset ovat alkaneet\nhäntä nimittää. Hän on vielä vanhanakin kaunis mies, hiukset ja viikset\nhuolellisesti hoidetut, pukinparta leikattu kärjen muotoon ja komealla\nkotkannenällä kultasankaiset silmälasit. Hänen pukunsa on nuhteeton ja\nhänen käytöksessään on jotakin, joka muistuttaa Kustaa III:n aikaisia\nmiehiä perhekuvissa. Otto von Holten istuu sohvan toisessa päässä\nhajamielisesti seuraten tapahtumia.\n\nSangen erilaiset ovat ulkomuodoltaan veljekset von Holten. Vanhempi,\nKustaa, joka omistaa Alhon, on pieni, kalpea, vaaleatukkainen mies,\njonka leveän, matalan otsan, ulkonevien poskipäitten, terävien silmien\nja suurten korvien paremmin luulisi polveutuvan jostakin köyhyyttään\nkituneesta talonpoikaissuvusta. Nuorempi veli, Kankaanpään herra, on\ntumma, lihavahko, kookas mies, mutta hänen silmissään on jotakin ikään\nkuin loppuun palanutta ja punaisissa huulissa veltto piirre.\n\n-- No, veli Kaarle Juhana, virkkaa rovasti astuen pöydän ääreen,\n-- etkö tässä istukin kuivin suin! Minä pyysin Ottoa toimittamaan\njuomanlaskijan virkaa, mutta hän näkyy sen unohtaneen.\n\nOtto von Holten sävähtää ylös ajatuksistaan, täyttää lasit ja virkkaa\nomaansa korottaen:\n\n-- Maljasi, setä Kaarle Juhana!\n\nWahlberg kostuttaa huuliaan, mutta ei juo.\n\n-- Olen luvannut laulaa tänä iltana, lausuu hän selitykseksi.\n\n-- Maljasi, kunnon provasti, huudahtaa sohvalta Stoltenfelt, joka jo\non ottanut liikaa. -- Kasvakoon ihramahasi juuri niin paljon, ettei\nse tee sinulle haittaa, ja kukkarosi juuri niin paksuksi, ettei se\nestä sinua pääsemästä taivaan valtakuntaan... \"Skål\" teillekin, vanha\nruotsalainen, ja teille, Kankaanpään patruuna!... Oli se hyvä, lisää\nhän ääntään alentaen, -- että jätitte pikkutytöt rauhaan ja menitte\nnaimisiin. Korean rouvan saittekin...\n\nKankaanpään herra on tänään niin lauhkealla tuulella, ettei hän edes\nsuutukaan, mutta sopimattoman puheen hän sentään tahtoo katkaista ja\nsen tähden nostaa hän äkkiä päätään ja rypistää kulmakarvojaan.\n\n-- No, no, ylvästelee Stoltenfelt, levitellen rintaansa, -- ei nyt\nrehennellä. Aatelismies minä olen minäkin. Tarkastetaanpa vain kenen\nkilpi tässä vanhempi on... Enkä minä pyri puhdistamaan Kankaanpään\nraitteja, liatkaa vain...\n\nRovasti taputtaa häntä olalle ja tietäen, että hän on paha hakemaan\nriitaa, houkuttelee hänet istumaan Mankosen ja Eekperin väliin. Siellä\nselittää hän, että von Holtenien aateluus hänen sukunsa rinnalla on\nkuin vesi verrattuna vanhaan viiniin.\n\nKaarle Juhana on vetänyt esiin nuuskarasiansa ja antaa sen kulkea\nympäri piirin.\n\n-- Ottakaa, hyvät herrat, kehoittaa hän, -- ottakaa priisi\nmajesteettivainajan nuuskarasiasta. Kuinka hyvin muistan päivän,\njolloin hän minulle sen antoi...\n\nHänen äänensä käy surumielisen helläksi ja Kankaanpään patruuna tarttuu\nhänen lauseeseensa äänellä, jonka tekee samanlaiseksi kuin Kaarle\nJuhanan ääni on:\n\n-- Niin, setä, sinä muistat sen yhtä hyvin kuin eilispäivän...\ntarkoitan tämän päivän, sillä et suinkaan sinä eilispäivää\nmuistakaan... Te olitte koko laulukunta käyneet laulamassa\nmajesteetille, kun hän...\n\n-- Niin, niin, olimme käyneet... Ja illalla kutsui majesteetti\nmeidät kaikki luokseen. Ja sitten sitä laulettiin -- majesteetti oli\nhyvä laulaja... Viiniä oli ja sampanjaa ja sikaareja ja kun illalla\ntuli kuuma, niin riisui majesteetti itse takkinsa ja käski meitäkin\nriisumaan, ja paitahihasilla sitä sitten istuttiin myöhään yöhön.\n\nKaarle Juhana ottaa esiin punaraitaisen silkkisen nenäliinansa ja\npyyhkii kyyneleen silmästään.\n\n-- No entä sitten? kysyi Otto-herra, joka oli kuullut kertomuksen\nkymmeniä kertoja ja joka kuitenkin aina kehoitti kertomaan sitä\nuudestaan.\n\n-- Niin, kun majesteetti sitten omasta rasiastaan oli tarjonnut\nmeille kaikille nuuskaa, niin lopuksi virkkoi: \"Ja tämän saa tästä\nillasta muistoksi se, joka on ollut innostunein\" ja loi katseen ympäri\npiiriämme, tuli minun luokseni ja ojensi rasian minulle...\n\n-- Eikö hän samana iltana lainannut tulta sikaaristasi, setä Kaarle\nJuhana?\n\n-- Niin teki, niin teki!\n\n-- Tulta hän lainasi kerran kyytimiehensäkin piipusta, huomautti Alhon\npatruuna kuivasti.\n\nWahlberg hymähti puoleksi ylenkatseellisesti, puoleksi säälien, nosti\nsitten päätään ja lausui täynnä harrasta kunnioitusta:\n\n-- Majesteetti oli mies, oli ihminen lihasta ja verestä eikä nukke\nvaltaistuimella. Hänen maljansa!\n\n-- Eläköön! heläyttää kuoro naisääniä eteisestä ja tyttöjen parvi\nilmestyy arkaillen ovelle.\n\nHerrat kohoutuvat kohteliaampiin asentoihin, Kaarle Juhana vie\nvaistomaisesti kätensä siveltämään partaansa ja hiuksiansa. Häntä,\nhäntä tytöt etsivät. Onhan hän luvannut laulaa. Toistensa käsivarsiin\nnojaten lyöttäytyvät he hänen ympärilleen, hyppelevät, nauravat,\nhuudahtelevat ja kuljettavat setä Kaarle Juhanan riemusaatossa\nsoittokoneen ääreen.\n\n-- En tänään ole äänessä, selittää Kaarle Juhana. -- Minun ei pitäisi\nlaulaa.\n\nSiitä eivät tytöt tahdo kuulla puhuttavankaan. Rouva von Holten on\nkivenkovaan kieltäytynyt esiintymästä, eiväthän he voi koko iltaa olla\nilman laulua. Kaarle Juhana ei saata olla epäkohtelias naisille, hän\nkoettaa aina täyttää heidän toiveensa. Hän laulaa siis, koska Ester\nsuostuu säestämään, pitää kättä sydämellään ja silmäilee tunteikkaasti\neteensä. Ääni ei todellakaan tahdo kulkea eikä Ester-rouva osaa\nsäestystä, mutta molemmat tekevät parastaan ja yleisö palkitsee heitä\nvilkkailla kättentaputuksilla.\n\nLaulun lakattua kiertelee rouva Gran keränä keskelle salin lattiaa,\nleipoo siinä käsiään ja laulaa äänellä, jossa ei ole hituistakaan\nsointua: \"Koska tyttö häitä pitää, kuka sulhanen olla saa?\" Hän koppaa\nmaisteri Holmströmin rinnalleen ja pian on hän piiriksi koonnut koko\nnuorten joukon. Wahlberg on painunut sohvaan everstinnan viereen, mutta\nei kauankaan saa olla rauhassa, hänen pitää tulla \"leikkaamaan kauraa\",\nhänen pitää jäädä leskeksi...\n\nJännittyneinä seuraavat rouvat seiniltään nuorten ilakkaa ja joku\nherrakin on jäänyt ovensuuhun katselemaan. Mutta ruokasalin ovelle\npysähtyvät piiat, milloin silmänräpäykseksi töiltään ehtivät,\nkiistelevät siitä, kenellä on kaunein puku, kuka on kaunein, mikä\nherra mistäkin tytöstä pitää... Kankaanpään armosta tietysti on\nenemmän puhumista, joku piioista väittää nähneensä, että se nuori\nhelsinkiläinen herra, joka on Kankaanpäässä vieraana, suuteli hänen\nkättään.\n\nRovastin kamarista ovat herrat toinen toisensa perästä siirtyneet\nsaliin tai vierashuoneisiin. Veljekset Kustaa ja Otto von Holten\nhuomaavat äkkiä istuvansa kahden kesken pöydän ääressä.\n\nOtto von Holten on kaiken iltaa hajamielisenä seurannut mitä hänen\nympärillään tapahtuu. Hän on oudolla mielellä, hänessä liikkuu jotakin\npoikamaista, iloista, huoletonta. Hän olisi valmis mihin kepposeen\nhyvänsä, hän ei vähääkään välittäisi siitä, että kaikki nämä naiset\nja herrat saisivat halvauksen hämmästyksestä... Se on kummallista,\nei hän saata muuta kuin ihmetellä. Hän katselee itseänsä ikään kuin\nulkoapäin ja sanoo itselleen: sinä Otto von Holten, sinä vanha raato,\nväsynyt naisiin ja kyllästynyt viiniin, oletko sinä hullaantunut kuin\nkoulupoika? Ainoa, mikä tekosi tekee hiukankin käsitettäväksi, on\nsen mahdottomuus. Jos olisit _rakastunut_ johonkin aatelisneitiin,\nniin ansaitsisit korvapuustin -- mutta sinä olet rakastunut pieneen\npiikatyttöön, rakastunut, rakastunut -- se on niin hullua, että sinulle\ntäytyy suoda se anteeksi.\n\nKaikki oli tapahtunut aivan luonnollisella ja vaatimattomalla tavalla.\nKun he ajoivat pappilan pihaan, karkasi nuori tyttö vastaan ja auttoi\nEsterin reestä. Otto huomasi jo silloin, että se liikkui sulavasti ja\noli hyvin solakka -- hän huomasi yleensä ensi silmäyksellä naiset ja\nmihin he kelpasivat. Eteiseen tultua muisti hän jo, missä oli tytön\nnähnyt.\n\nJo oli siis nyt sekin päässyt tänne kirkonkylään! Niin, niin, itsehän\nhän kehoitti. Mutta hänet valtasi samassa ikään kuin jonkinlaisen\nomantunnonvaivan vivahdus ja pelko siitä, että sille jotakin täällä\ntapahtuisi.\n\nHän seurasi sitä pitkin iltaa, näki tytön luovan häneen rukoilevat\nsiniset silmät, jotka soimasivat siitä, ettei hän häntä tuntenut. Se\nteki niin hyvää, niiden silmäyksien alla suli hänen sydämensä... Mutta\nhän ei näyttänyt mitään, oli katsovinaan ohi ja ajattelevinaan muuta...\nHänellä oli taito katsella sillä lailla, että toinen luuli silmien\ntähtäävän ohitse... Nyt oli hän sillä päällä, että äkkiä olisi voinut\ntarttua tytön käsivarteen, asettua papin eteen ja pyytää, että hän\nvahvistaisi heidän avioliittonsa. Hän oli varma, että niitä kauppoja\nhän ei katuisi, hän ei ikinä ollut mistään asiasta ollut niin varma\nkuin siitä. Se oli selittämätöntä. Että vanhan, kokeneen ja järkevän\nmiehen elämässä voi sattua jotakin sellaista!\n\n-- Mikset tanssi? kysyi Alhon patruuna äkkiä.\n\n-- Mikset itse tanssi? vastasi Otto ja punastui ikään kuin hänet olisi\ntavattu pahanteosta. Mutta sitten heittäytyi hän loikomaan sohvaan ja\njatkoi: -- Rovasti tarjoaa tänä iltana sekä hyviä sikaareja että hyvää\nkonjakkia. Minusta tässä on hyvä istua.\n\nAlholainen vaikeni vähän aikaa ja siirtyi sitten sohvaan veljensä\nviereen.\n\n-- Kuule, Otto, sinun maaltasi käy yhtä mittaa torppareja minun luonani\npyytämässä torppaa. Näyt pitävän suursiivousta.\n\n-- Eiköhän mahtane olla tarpeen! vastasi Otto tyynesti.\n\n-- Aiotko todella panna toimeen senkin uhkauksesi, että hävität koko\nkylän kirkon ympäriltä?\n\n-- Eikö se ehkä ole tarpeeksi ruma?\n\n-- Mutta siitä vähenee aika lailla työvoimasi. Nuo itselliset ovat\nsentään tehneet monta päivätyötä kiireellisenä työaikana...\n\n-- Ja juoneet monta pulloa sinun oluttehtaastasi. Ei sinun tarvitse\npelätä, että Kankaanpään työväki loppuu. Kyllä työväkeä on, kun vain\nviitsivät jotakin tehdä... Ja nyt minä lähden tanssimaan.\n\nSalissa oli franseesi täydessä käynnissä. Rouvat, jotka istuivat pitkin\nseiniä, haukottelivat. Emännät ovensuusta olivat kadonneet ja tytöt,\njoita ei oltu pyydetty tanssiin, koettivat näyttää tyytyväisiltä\nviereisessä huoneessa. Alhon patrunessa oli vetäytynyt nurkkaan pienen\npöydän taa ja selaili siellä jotakin kirjaa. Hän oli levottoman\nnäköinen ja katsahti pelästyneenä ympärilleen, kun joku läheni häntä.\n\n-- Oletko kipeä, Jenny? kysäisee Otto-herra ystävällisesti ja istuutuu\nhänen viereensä.\n\n-- En. Kuinka niin? vastaa kalpea rouva koettaen hymyillä. -- Olen vain\nvähän levoton lapsista. Pikku Carl on ollut kipeänä, olisin tahtonut\njäädä kotiin, mutta Kustaa tahtoi välttämättömästi mukaansa.\n\nJenny-rouva nielee kyyneliään. Hän on valvonut öitä, hän on väsynyt,\nhän on huolissaan. Joka hetki, jonka hän täällä viettää, tuottaa\nhänelle kidutusta. Mutta hän ei saanut jäädä kotiin, hänen pitää\nvain istua tässä. Otto katselee hänen kuihtuneita kasvojaan, silmiä,\njotka ovat kuopalla, käsiä, jotka ovat karkeat... Hänen vieressään\nkirjahyllyllä on suuri läjä leivoksia.\n\n-- Ne ovat lapsille, selittää Jenny hämillään ja punastuen, mutta\nsamassa lentää hänen kasvoilleen lämmin hymy: -- He niin odottavat\ntuliaisia. Eivät malta yötäkään nukkua, vaan siinä kotiin tullessa jo\nmyllertävät sängyissään.\n\n-- Niin, niin, huudahtaa Otto, -- kyllä minä muistan, kuinka kiihkeästi\nitsekin lapsena odotin tuliaisia. Me vain aina riitaannuimme niistä\nKustaan kanssa... Me riitelimme jo silloin.\n\nJennyn kasvoilta katoaa hymy ja hän luo Ottoon pelästyneet, rukoilevat\nsilmänsä... Otto huomaa äkkiä, että Jennyllä, jota hän on pitänyt niin\nmitättömänä ja yksinkertaisena, on kauniit silmät, että hänen kasvonsa\novat sielukkaat. Niin, hänessä piilee se salaisuus, että hän on äiti,\njoka ikävöi kotiin, joka on levoton lapsistaan. Jospa hänenkin vaimonsa\nikävöisi kotiin, jospa hänkin olisi levoton lapsistaan. Silloin hän\nvoisi häntä rakastaa. Hän ei vaatisi vaimoltaan mitään, tämä saisi olla\nruma, koukkuleukainen, hän saisi olla tyhmä, typerä -- kunhan hänellä\nvain olisi kyky olla levoton lapsistaan...\n\nMutta siinä se on: Ester, hänen vaimonsa, ei kykene siihen. Hän melkein\nuskaltaa vannoa, että hän nytkin istuu jossakin nurkassa jonkun nuoren\nmiehen kanssa, joka on häneen korvia myöten rakastunut... Äh!\n\nHänellä olisi voinut olla toisenlainenkin vaimo, itse hän tämän on\nvalinnut. Hänen vaimonsa olisi saattanut olla hiljainen ja tyyni, istua\nkehdon ääressä laulellen lapselle, josta tulee isän elämän jatkaja...\nOlisipa hän nähnyt sen tytön siellä metsätorpassa aikaisemmin... Eih?\nEi tämä käy päinsä, onko hän humalassa?...\n\nRuustinna on täydessä illalliskuumeessa, kun Ester von Holten äkkiä\nilmestyy ruokasaliin rakastettavana ja lämpimänä kuin itse päivänpaiste.\n\n-- Kuulkaas nyt, rakas ruustinna, huudahtaa hän, taputtaen ruustinnaa\nolkapäälle. -- Minulla olisi teille pyyntö!\n\n-- Kuinka rouva von Holten on ystävällinen! virkkaa ruustinna\nlämpimästi hymyillen hänkin.\n\nHe palaavat saliin ja istuutuvat erikseen, Ester-rouva pidellen\nruustinnan kättä. Kaikki rouvat seuraavat heidän keskusteluaan kaikella\nmahdollisella uteliaisuudella ja ruustinna on ylen hyvillään siitä\nsuosiosta, jota komea nuori rouva hänelle osoittaa.\n\nPatrunessalla on seuraava huoli. Hänen kamarineitsyensä, hauska nuori\ntyttö otti rakastuakseen puutarhuriin. Tyttö kantoi hänelle kaikki,\nmitä talosta irti sai, ruokaa, juomia, yksin sikaarejakin ja kaiket yöt\nhe mellastivat yhdessä. Eihän se sellainen sopinut suuressa talossa.\nTietäähän sen, mitä sellainen esimerkki vaikutti. Hänen oli täytynyt\najaa tyttö pois ja nyt hän oli ilman. Hän oli kyllä jo kirjoittanut\nHelsinkiin ja sieltä oli toinen tulossa, mutta se saattoi viipyä pari\nviikkoa. Sill'aikaa on hänen kauhean vaikea tulla toimeen tyhmien\nsuomalaisten tyttöjen kanssa. He ovat ihan mahdottomia ja eihän heitä\nsaanut ymmärtämään edes yksinkertaisimpiakaan asioita ruotsiksi.\nNyt hän oli kuullut, että täällä pappilassa olisi nuori tyttö, joka\nymmärsi ruotsia -- jos jos ruustinna olisi niin kovin ystävällinen ja\nluovuttaisi hänet pariksi viikoksi, ehkä vain yhdeksi!\n\nRuustinna ei ollut mikään kivi. Kuka hyvänsä kaikista noista rouvista,\njotka vasta olivat moittineet nuoren tukholmattaren pataluhaksi,\nolisi kadehtinut ruustinnaa ja ilolla ja ylpeydellä täyttänyt hänen\npyyntönsä. Ester-rouva osasi hurmata, hänen silkkiin, helyihin ja\nhajuvesiin kiedottua olentoansa oli mahdoton vastustaa.\n\n-- Täytyyhän rouva von Holtenin saada hänet, sanoi ruustinna ja painoi\nEsterin käsiä.\n\n-- Oi kuinka kovin kilttiä! Tuhannet, tuhannet kiitokset! Olen\noikein iloissani. Kas, tämähän on soma tyttö, mutta kaikki nuo muut\n-- ush, ne ovat sellaisia... sellaisia tallukoita, ettei heitä\nviitsi läheisyydessään nähdä, saatikka sitten vieraille näyttää...\nNo niin, ruustinna rakas, lähettäkää nyt sitten hänet Kankaanpäähän\nniin pian kuin suinkin. Ehkä jo huomenaamulla? lopetti Ester-rouva\nherttaisimmalla hymyllään.\n\n-- Jaa, sanoi ruustinna, -- huomenna meillä on jonkin verran kuntoon\npantavaa, mutta ehkä sentään illalla...\n\nNiin joutui Hanni Kankaanpäähän.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nHei sitä elämää kartanossa! Ei siellä vain ehdi aika käydä pitkäksi,\nkaikki on yhtä humua aamusta iltaan, usein yötkin umpeensa. Sellaisia\nhiljaisia hetkiä, jollaisia usein oli pappilassakin, ei täällä tule\nmilloinkaan. Koska hyvänsä voi tapahtua mitä hyvänsä. Et tiedä illalla\npannessasi levolle, saatko yösi nukkua rauhassa. Keskellä makeinta\nuntasi voivat kellot alkaa soida ja kun unen horroksissa katsahdat ulos\nikkunasta, on portailla herroja, jotka pyrkivät sisään, tahtovat ruokaa\nja vuoteita ja viipyvät päiväkausia.\n\nSellaisesta pitää armo. Kun lamput ovat sytytetyt, totitarjotin\npöydällä, herroja ympärillä, kortit käsissä ja hän ainoana\nkuningattarena heidän keskellään -- silloin hän on kuin kala vedessä.\nHän sekoittaa heille totin ja jos joku oikein on hänen mieleisensä,\nniin sen lasin laidasta hän hiukan maistaa, ennen kuin ojentaa lasin\nhänelle. Hän lyö korttia hänkin, polttaa paperossia ja tekee itselleen\ntotin kuten kaikki muutkin.\n\nMutta jos talo on tyhjä, niin on hänen ikävä, hän on pahalla tuulella,\nhän on sairas. Joskus illalla nukkumaan mennessä riitaantuvat he\npatruunan kanssa pahanpäiväisesti. Patruuna riuhtaisee silloin\npunaisen silkkipeitteen vuoteestaan ja lähtee, laahaten sitä pitkin\nlattiaa, työhuoneeseensa. Hanni, joka nukkuu keittiökamarissa, herää\npitkään soittoon. Armo on kipeä, hänen suontansa vetää, häntä pitää\nhieroa... paremmin, paremmin... hän kuolee... Patruuna vain ei tule\nhäntä katsomaan. Hän soittaa, vuorostaan hänkin, Hannia luokseen. Armo\nkieltää Hannia menemästä ja hänen silmiensä loiste käy vihertäväksi.\nHanni ei saa mennä! Se on hänelle oikein, nukkukoon vain siellä\nsohvallaan, tyynyjä on kyllä vierashuoneitten sängyissä, ottakoon\nsieltä... Hanni ei saa sammuttaa lamppua. Armo pelkää pimeää. Hän\npelkää myöskin yksinäisyyttä ja Hanni saa noutaa tyynynsä ja peitteensä\nkeittiökamarista ja panna levolle oven eteen. Ovea ei saa sulkea. Armo\npelkää olla yksin... Hän voihkii kaiken yön ja huutaa Hannin nimeä joka\ntoinen hetki. Seuraavana päivänä nukkuu hän tavallista kauemmin eikä\nlähde aamiaispöytään, sillä hän tahtoo rangaista Ottoa. Hän odottaa,\nettä tämä sentään lopulta katuvana tulee hänen luokseen. Mutta Ottoa ei\nkuulu. Hannilta saa armo tietää, että patruuna on käynyt kartanolla ja\nettä hän nyt astelee vihellellen edestakaisin huoneessaan.\n\nAamiaisen antaa armo tuoda huoneeseensa ja patruuna saa syödä yksin\nruokasalissa. Mutta päivällispöytään armo jo menee. Hänen kasvonsa\novat tavallista kalpeammat, hiukset hyvin kauniisti kammatut ja puku\nerinomaisen hieno. Alussa vaihtavat he vain jonkin sanan ja patruunan\nkasvoilla on ivallinen hymy, mutta vähitellen he sopivat ja illemmällä\ntuodaan totitarjotin patruunan työhuoneeseen, ukko Wahlberg ja\nStoltenfelt noudetaan korttia lyömään ja illalla armo ja patruuna jo\novat niin hyvät keskenään, että vain halailevat ja suutelevat toisiaan.\n\nEivät he ole oikein onnelliset. Armolla varmaan on ikävä täällä.\nLuulisi hänellä olevan hyvän -- hän asuu komeissa huoneissa, syö\nhyvää ruokaa, käskee kymmeniä palvelijoita, ei tee mitään työtä,\nlaulelee, teettää vaatteita ja huvittelee, mutta hän ei ole tyytyväinen\nsittenkään. Vanhemmat palvelijat vakuuttavat tietävänsä, että hän\nikävöi Kyösti-herraa, sillä hän rakastaa sitä nuorta herraa. Kerrankin,\nkun mentiin käskemään illalliselle ja patruuna oli ulkona, oli armo\nKyösti-herran polvella, ja kuski sanoi voivansa vannoa, että he reessä\nolivat suudelleet toisiaan.\n\n-- Se ei ole totta! kirkaisee Hanni vimmoissaan, kun sen kuulee. -- Te\nvalehtelette. Se herra ei ole sellainen!\n\n-- Mimmoinen? kysyivät piiat ilkkuen.\n\n-- Sellainen... sellainen kuin muut herrat.\n\n-- Kyllä se vain mennessään oli samanlainen, vaikkei tullessaan kyennyt\nviinaryyppyä ottamaan.\n\nHanni toruu vastaan, itku kurkussa. Olihan Kyösti-herra pappilan\ntansseissa tuntenut hänet ja tervehtinyt, vaikka koko huone oli täynnä\nherrasväkeä. Sitä eivät muut herrat olisi tehneet! Mutta jos hän\ntodella rakastaa armoa... Ei, ei ikinä. Armohan on paljon vanhempi\nKyöstiä ja armohan on naimisissa. Ei ole uskomista ihmisten puheisiin.\nSitä paitsi hän tietää, että Kyösti-herra on jalo ja hyvä.\n\nPalvelijat väittivät, että patruuna oli ajanut hänet pois talosta.\nMutta armo itse oli kertonut, että Kyösti-herran äiti oli tullut\nkipeäksi ja tahtonut häntä kotiin. Armo oli välistä sillä tuulella,\nettä tuli juttelemaan palvelijoiden kanssa. Se tapahtui silloin, kun\nei ollut vieraita, kun patruunan oli pitänyt lähteä matkoille ja armo\noli oikein ikävissään kotona. Hän piti uudesta taloudenhoitajattaresta,\njoka oli ollut ruoanlaittajana hotelleissa ja laivoissa ja joka tunsi\nsuuren joukon herrasväkeä ja herroja. Armoa huvitti kuunnella hänen\nkertomuksiaan.\n\nNiinsanottuun \"välikamariin\" hän usein tuli, kun Heta-mamsselli\nistui siellä neulomassa. Ja tavallisestihan siellä neulottiin, sillä\nvaikka armolla oli niin äärettömästi vaatteita, että olisi luullut\nriittävän koko elämän ajaksi, niin aina piti ommella lisää. Hän ei\nkoskaan tahtonut kaikissa kutsuissa esiintyä samassa puvussa. Se oli\njo nähty eikä se enää kelvannut. Joskus oli olevinaan niin kiire, että\npiti istua yötkin työssä. Vanha mamsselli sai koetella ja ratkoa. Hän\ntuskastui lopulta, itki ja uhkasi lähteä pois, sillä hän ei jaksa...\nMutta silloin armo kantoi hänen eteensä kupillisen teetä tai kahvia ja\nkäski lohduttautua sillä ja neuloa eteenpäin, sillä eihän hän ilman\npukua voi esiintyä ihmisten joukossa! Sitten hän hypähti pöydälle\nistumaan, kaivoi taskustaan esiin pähkinöitä, rikkoi niitä hampaittensa\nvälissä, viskasi kuoret nurkkaan, söi mantelin ja kertoi Tukholmasta.\n\n-- Enkö minä nyt ole kiltti, virkkoi hän nauraen, -- kun istuin tässä\npitämässä seuraa mamssellille? Vieläkös hän joisi teetä, niin minä tuon?\n\n-- Ei kiitoksia, hänen armonsa, vastaa vanha mamsselli nöyrästi ja\npainuu työhönsä.\n\nHänen hiuksensa ovat valkeat, suuret silmälasit nenällä, korvissa\npumpulitukkoja, sormien jäsenet kasvaneet täyteen patteja.\n\n-- Hanni huutaa armo äkkiä, viskaa kourallisen kuoria lattialle ja lyö\nyhteen jalkojaan, jotka riippuvat ilmassa, -- tuo mamssellille vielä\nkuppi teetä.\n\n-- Minä kiitän, hänen armonsa, -- en enää jaksa.\n\n-- Oo, kyllä se menee! Ei pidä kursailla... Joko minä kohta saan\nkoettaa?... Vai en vielä! No sitten hänen vielä pitää saada kuulla,\nkuinka kreivitär X. ja vapaaherratar Y. olivat puetut niissä\ntanssiaisissa, joista juuri kerroin.\n\nKun Hanni hetken perästä tulee huoneeseen teetä tarjoamaan, huudahtaa\narmo hehkuvin poskin ja nauraen:\n\n-- Niin, niin, sinä Hanni, voit keittiössä kertoa, ettei minusta\nensinkään olisi tarvinnut tulla patrunessa. Kreivittäreksi tai\nvapaaherrattareksi olisin voinut tulla. Sen tähden täytyy teidän\ntotella ja kunnioittaa minua.\n\nVieraitten aikana kohteli hän palvelijoita ylpeästi. He eivät saaneet\ntulla kysymään mitään. Heidän piti liikkua hiljaa, ja jos joku pudotti\njotakin, niin sai hän ankarat nuhteet.\n\nJoskus oli armo huvikseen lähtenyt läävään. Hänestä tuntui hauskalta\nkirjoittaa \"kotiin\", että täällä Kankaanpäässä on navetta, jossa on\nsata lehmää, ja hän käy siellä neuvomassa piikoja. Hänen \"neuvonsa\" ja\nhuomautuksensa olivat kuitenkin sitä laatua, että kun ne selitettiin\npiioille suomeksi, niin eivät he voineet olla purskahtamatta nauruun\narmon silmien edessä. Kerran, kun hänen piti kenkänsä kärjellä hyväillä\nerään lehmän turpaa, joka oli hänen mielestään erittäin kaunis lehmä,\nniin sivistymätön eläin pisti esiin pitkän kielensä ja kiersi sen armon\nkengän ympäri. Armo päästi huudon, pelästyi pahanpäiväisesti eikä sen\njälkeen enää viitsinyt mennä koko navettaan.\n\nHannille oli hän yleensä ollut hyvä. Yöllä kun suonta veti ja piti\nhieroa, oli hän tosin äreä, ja kerran kun Hanni vieraitten aikana\novensuusta oli pyytänyt: \"Jos armo olisi hyvä ja tulisi tänne\", oli hän\nsuuttunut niin silmittömästi, että oli aikonut lyödä. Mutta sitten\nolivat he taas eläneet sovussa.\n\nKankaanpäässä oli yleensä hauskaa. Herrat eivät olleet tehneet pahaa.\nPari kertaa, kun Hanni oli kantanut heille tarjotinta, olivat he\nlausuneet \"kiitoksia\" hyvin ihmeellisellä äänellä, katsoneet, nauraneet\nja yrittäneet käydä kiinni häneen. Mutta silloin patruuna oli sanonut\njotakin ja Hanni oli saanut livahtaa huoneesta kenenkään hätyyttämättä.\nPatruunakin oli ollut hyvin vakava. Se Hannia hämmästytti ja tavallaan,\nhiukan, aivan hiukan -- harmitti.\n\nHän olisi toivonut patruunan rupeavan puhumaan niinkuin siellä\nPimeässäpirtissä, sillä silloin olisi hänkin uskaltanut sanoa hänelle\nsanottavansa. Hänellä oli patruunalle paljon sanomista ja hän vihasi\nhäntä, kun hän sitä ajatteli. Mutta kun patruuna oli vakava ja\njuhlallinen, ei hän uskaltanut ruveta puhumaan.\n\nMeijeriherrat, joita Loviisa oli sanonut juustoherroiksi, metsävahti,\npuutarhuri ja kaikki muutkin herrat hakivat Hannin suosiota, kun vain\nnäkivät hänet. Eräänä yönä oli hän käynyt ajelemassa Nyymannin kanssa.\nHeillä oli ollut musta ori ja pieni reki -- kulkusia sentään eivät\nuskaltaneet ottaa -- ja he olivat laskettaneet aika kyytiä.\n\nHanni tiesi varmaan, että hän oli kaunis tyttö. Hän katseli usein\npeiliin, sillä Kankaanpäässä oli paljon peilejä eikä hän enää osannut\nastua peilin ohitse, jollei katsahtanut siihen. Aamulla, kun hän\nmeni makuuhuonetta järjestämään ja seisahtui armon toalettipöydän\neteen, heräsi hänessä paljon ajatuksia. Hänen edessään oli hienosti\nhiottu peili ja pöydällä punertavalla silkkiliinasella kaikenlaisia\nhajuvesipulloja, vateja, lautasia ja koristuksia. Hänet valtasi halu\nsaada käyttää niitä kaikkia niinkuin armo teki. Kyllä sitten olisi\ntullut kauniiksi. Miksei hän ollut herrasväkeä? Tietysti siksi, ettei\nisä ollut kuin torppari eikä hän ollut saanut käydä koulua. Olisikohan\nhän sitten ollut herrasväkeä, jos olisi käynyt koulua... Mutta olikohan\narmo käynyt koulua? Hannista tuntui siltä, että kyllä hän vain tietää\nyhtä paljon kuin armokin ja jos hän vain saisi, niin kyllä hän\nosaisi laittaa itsensä yhtä hienoksi kuin armo. Hän osasi tanssia ja\nkäyttäytyä ihan kuin herrasväet.\n\nHän oli tutkinut ja tarkastellut heitä joka puolelta. Hän olisi osannut\npuhua siitä mistä hekin. Eiväthän he koskaan puhuneet oppineista\nasioista, joita olisi pitänyt lukea kirjoista. He puhelivat vaatteista\nja tanssiaisista ja toisista ihmisistä. Niistä olisi koulunkäymätönkin\nosannut puhua. Häntä harmitti olla piikana!... Ja mitä se oikeastaan\noli, että herrat siellä Pimeässäpirtissä olivat olleet hänelle niin\nystävälliset ja etteivät he täällä kartanossa ensinkään katsoneet\nhäneen? Miksi olivat kaikki pappilassa käyneet hämilleen, kun\nKyösti-herra oli tervehtinyt häntä? Miksi lääkäri ja metsäherra sinä\naamuna siellä pappilassa olivat hyökänneet oven eteen ja tahtoneet\nottaa hänet kiinni, mutta kun syötiin aamiaista, niin eivät he\nensinkään katsoneet häneen?... Mutta hänpä ei tahdo kanniskella\ntarjottimia heille ja kuulla, kuinka he kummallisella äänellä, jolla he\neivät koskaan puhuttele herrasneitejä, lausuvat hänelle jonkin sanan!\nHän vihaa heitä, häntä hävettää se sellainen! Hän tahtoo olla niinkuin\nherrasneidit ja hän osaa olla niinkuin he, osaa jo kaikki heidän\ntanssinsakin. Hän inhoaa väentupaa. Kun siellä tanssitaan, niin savuaa\nlamppu ja haisee hieltä ja miehet jyskyttävät kuin oltaisiin riihellä.\nMutta tanssiapa sen maisterin tai Kyösti-herran kanssa!\n\nHänen täytyy välistä kuvitella, että Kyösti-herrakin pitää hänestä.\nKun hän on saanut jonkun koulunopettajanviran tai muun sellaisen,\nniin hän nai Hannin. Hanni saa hatun ja pääsee herrasväeksi... Ei\nKyösti-herra ole niinkuin muut herrat, hän tunnusti hänet kaikkien\nnähden tuttavakseen, hän voi korottaa hänet vielä rinnalleenkin...\nJa Kyöstiä ajatellessa tuntee Hanni niin ääretöntä kiitollisuutta,\nhellyyttä ja onnea, että on kuin koko maailma ja sen surut ja häpeät\neivät merkitsisi mitään.\n\nPari kertaa on Loviisa yrittänyt tulla Hannia tervehtimään. Entisen\ntaloudenhoitajattaren aikana ei hän uskaltanut, mutta nykyinen oli\njutteliaampi.\n\n-- Kas, kas, huudahti Loviisa Hannin nähdessään, -- kuinka olet käynyt\nherraskaiseksi! Oikein pitsiä esiliinassa ja kiinteä röijy! Taitaapa\nolla kureliivitkin alla.\n\nHanni punastui ja selitti, että armo oli käskenyt pukeutua tällä\ntavalla.\n\n-- Niin, niin, tietäähän sen.\n\n-- Täällä on vieraita, selitti Hanni aikoen lähteä pois.\n\n-- Niitä taitaa olla aina. Kyllä kai sinun on hauska ollaksesi... Mutta\nethän toki aikone ystävääsi lähettää pois, ennen kuin olet antanut\nsuuhun jotakin.\n\n-- Ei tahdo olla aikaa kahvinkeittoon...\n\n-- No ainahan sitä on jotakin valmista, pistä vaikka palanen vehnästä\nruokakaapista...\n\n-- En minä uskalla, mutta...\n\n-- Ei se tällainen talo siitä köyhdy, syö sitten itse vähän vähemmän...\n\nHannin mieleen muistui säästöt, jotka hän oli kerännyt pikku\nsiskoilleen kotona. Kaikki makeiset mitkä hän oli saanut, olivat\nvakkasessa odottamassa isää, joka oli luvannut käydä jouluostoksilla\nkirkonkylässä. Niistä otti Hanni pari kivenkovaa piparkakkua\nLoviisalle, sanoi hyvästi ja läksi välikamariin askareilleen. Mutta\nLoviisa näytti suuttuvan hänelle ja jäi vielä juttelemaan rouva\nLundbergin, taloudenhoitajattaren kanssa.\n\nSen jälkeen rupesi rouva Lundberg kohtelemaan Hannia ikään kuin\nerityisesti silmällä pitäen. Hän oli ystävällinen, ehkä ystävällisempi\nkuin ennen, mutta hän vilkaisi tuon tuostakin hänen mutkiinsa. Lieneekö\nhän sitten panetellut Hannia armon edessä, koska armokin alkoi\nvartioida Hannia, kysellä, missä hän oli silloin ja silloin ja kohdella\nylpeämmin kuin ennen. Hanni kävi katkeraksi ja uppiniskaiseksi. Onko\nhänen pakko olla täällä? Pääsee hän tästä pappilaankin! Siellä hän\nonkin aina viihtynyt paremmin. Ei hän täällä rupea olemaan. Hän ei enää\npidä armosta niinkuin ensin.\n\nMuuten häntä alkoi pelottaa Kankaanpää. Jos isä sattuu tulemaan\nkirkonkylään, niin hän tietysti hakee häntä pappilasta, ja jollei löydä\nsieltä, niin hukka hänet perii! Jos äiti saa tietää, että hän vastoin\nlupaustaan on käynyt kartanossa...! Silloin ei hän ikinä uskalla astua\näidin kasvojen eteen, ei ikinä katsoa äitiä silmiin!\n\nEräänä päivänä oli ollut vieraita ja Hanni oli kuullut kerrottavan,\nettä Kyösti-herra joulunpyhien jälkeen tulee Kankaanpäähän käymään.\nArmo oli nauraen kertonut, että hän niin kovasti pitää \"tuosta hyvästä\nlapsesta\".\n\nLieneekö ollut tieto siitä, että Kyösti-herra tulee, vai mikä,\njoka tuotti Hannin rintaan niin suuren ilon. Hän olisi tahtonut\njuosta, huutaa, laulaa ja tanssia. Kaikki tuntui äkkiä köykäiseltä\nja valoisalta! Jos hänelle olisi kerrottu, että se tai se, jota hän\nrakastaa, on kuollut, niin ei hän olisi voinut sitä uskoa, sillä hänen\nmielestään ei mitään surua eikä kuolemaa tällä hetkellä ollut olemassa.\n\nKun vieraat olivat lähteneet, valjastutti armo pienen rekensä eteen\nvalkoisen hevosensa ja ajoi noutamaan postia. Patruuna veti jalkaansa\nkorkeavartiset saappaat ja läksi kartanolle. Hanni oli yksin suuressa\nsalissa, jossa lamput ja kynttilät vielä paloivat.\n\nHänen ilonsa paisui yli laitainsa, hän nousi varpailleen, avasi\nsylinsä ja hymyili. Hän näki oman kuvansa kolmesta peilistä ja\nnauroi sitä vastaan ikään kuin olisi saanut toverin. Niin, niin,\nnyt sitä ollaan neitinä, josta Kyösti-herra pitää! Lasketaan kädet\nvyötäisille, hypätään varpaittensa äärimmäisillä päillä, köykäisesti\nkuin liitämällä! Lattia on liukas ja huone suuri. Valoisaa, valoisaa on\nelämä!\n\nHän heittäytyy nojatuoliin, toinen polvi toisen päällä, ihan\nhengästyneenä... Kyösti-herra suuntaa kulkunsa häntä kohti ja kumartaa.\nHanni hypähtää pystyyn, laskee käsivartensa hänen olkapäälleen ja hän\nkietoo käsivartensa Hannin ympäri.\n\n-- Pitääkö neiti enemmän valssista vaiko polkasta? kysyy Kyösti.\n\n-- Valssista! vastaa Hanni. -- On niin hauska oikein kiitää pitkin\nlattiaa.\n\n-- Niin minustakin. Saanko ehkä pyytää neidin toiseen franseesiin.\n\n-- Kiitos.\n\nHe puhuvat molemmat ruotsia. Hanni tanssii ja tuntee olevansa vaaleassa\npuvussa, hiukset hulmuten ympäri kasvoja...\n\nÄkkiä kolahtaa keittiökamarin ovi lukossaan ja askeleet likenevät salin\novea.\n\nHanni herää, hengittää kiivaasti, kasailee hiuksiaan päälaelle ja\nkiiruhtaa pöydän ääreen, missä kahvikupit ja liköörilasit vielä ovat\nsiinä kunnossa, mihin herrasväki jätti.\n\nArmon kuppi oli puolillaan kylmää kahvia. Hänen mielestään oli hienoa\njättää ja sen tähden ei hän koskaan vieraitten läsnäollessa juonut\nkuppiaan pohjaan.\n\n-- Kenen kanssa sinä täällä puhuit? kysyi rouva Lundberg ovelta.\n\n-- Ei täällä ole ollut ketään.\n\n-- Vai patruunako täällä kävi? Tunnusta pois.\n\n-- Ei täällä ole ollut ketään.\n\nRouva Lundberg tuli pöydän ääreen, yhdisti jäännökset liköörilaseista\nja kulautti ne kurkkuunsa.\n\n-- Miksi sinun poskesi niin hehkuvat? jatkoi hän. -- Oletko juonut vai\nmitä olet tehnyt?\n\nHanni ei vastannut, otti vain tarjottimen käsiinsä ja läksi\nlennättämään sitä keittiöön.\n\nHän tunsi äkkiä olevansa irti kaikesta siitä, mikä ennen oli kytkenyt\nhäntä piian alhaisiin toimiin. Hän seisoi nyt ylempänä ja katseli\nniitä sivultapäin ikään kuin eivät ne olisi kuuluneet hänelle. Se ei\nliikuttanut häntä, mitä hänestä ajateltiin. Hän tunsi, että vielä tänä\niltana hän puhuu asiansa patruunallekin, hän ei pelkää, sillä hän\ntuntee olevansa hänen tasallaan.\n\nMutta patruuna tuli kartanolta kiirein askelin paukauttaen ovet kiinni\nperässään.\n\n-- Kuulkaas, kuulkaas, kuului supatus keittiössä, -- mitähän nyt on\ntapahtunut! Patruuna on kuin ukkosen pilvi...\n\nHanni ei pelkää sittenkään. Häntä päinvastoin huvittaa nähdä, millainen\npatruuna on vihoissaan. Hänen mielensä on valoisa ja tyyni ja hän astuu\npatruunan työhuoneeseen äänettömin askelin ja jää ovelle seisomaan.\n\nPatruuna on ikkunan ääressä, nojaa toista polveaan tuoliin ja hengittää\nraskaasti, tuon tuostakin niellen kiroussanan. Harmaankirjava koira\nlaskeutuu alas tuolista kirjoituspöydän luona, haukottelee, venyttelee\nkäpäliään, oikoo selkäänsä ja vihdoin likenee häntää heiluttaen\nisäntäänsä. Kun sen kylmä, kostea kuono äkkiarvaamatta sattuu patruunan\nkäteen, ärähtää patruuna, kirous pääsee hänen huuliltaan ja hän\npotkaisee koiraa. Koira pakenee vinkuen Hannin luo ja patruuna näkee\nhänet samassa.\n\n-- Sinä, raivostuu patruuna, -- mitä sinä teet täällä? Ulos perkele!\n\nHanni ei liikahda, silittää vain koiran päätä ja hänen tyynen rintansa\nalla alkaa läikkyä. Koiran silmä seuraa isäntää nöyränä. Hannin katse\nnuhtelee ja leimuaa.\n\nPatruuna astuu likemmä kuohuksissaan, nyrkki pystyssä. Koira pakenee,\nhäntä koipien välissä, mutta Hanni nostaa uhkamielisenä päänsä ja\nkatselee patruunaa kuin vertaistaan.\n\nHuoneessa on puolihämärä, kirjoituspöytää vain valaisee lamppu ja\nhiiloksesta lankeaa punertava valo permannolle. Hannin kasvot ovat\nkäyneet läpikuultavan kalpeiksi. Hänen silmänsä tuijottavat syvältä,\nsoimaten, polttaen...\n\nPatruuna aikoo käydä kiinni hänen käsivarteensa viskatakseen hänet ulos\novesta. Mutta tytön katse kahlehtii hänet paikalle, hän nostaa käden\notsalleen ja hänestä tuntuu siltä kuin hänen ajatuksensa menisivät\nsekaisin.\n\nKenen ovat nuo kasvot, kuka on tuo ihminen, missä on hän tytön nähnyt\nja mitä tämä hänestä tahtoo? Tuon äänenkin hän on kuullut, jossakin,\njossakin kaukaisessa menneisyydessä...\n\nOtto-herra istahtaa ikään kuin olisi väsyksissä ja peittää kasvot\nkäsillään.\n\n-- _Kuka sinä olet?_ sanoo hän. -- Kuka ennen on puhunut sinun\näänelläsi?\n\nHanni joutuu suunniltaan. Hän on odottanut, että patruuna suuttuisi ja\nlöisi.\n\n-- Tietäähän patruuna sen.\n\n-- En, minä en tiedä...\n\n-- Eikö patruuna muista Pimeääpirttiä?\n\nHannin sydäntä vihlaisee, kun hän mainitsee kotinsa nimeä. Voi äiti,\näiti, jos hän tietäisi! Voi äiti, äiti, anteeksi!... Ei, nyt se on\nsanottava, se, mitä varten hän tänne on tullut.\n\n-- Eikös patruuna muista, puhuu hän äkkiä kalsealla äänellä, -- kuinka\nherrat kävivät metsästämässä sydänmailla? Ja kun herrat olivat menneet,\najoivat koirat meidän lampaitamme ja repivät valkoisen karitsamme ja...\nja me kaikki lapset itkimme ja surimme.\n\n-- Sinä saat rahaa, jolla ostat toisen, virkkaa patruuna ja tarttuu\nHannin käteen.\n\nHanni koettaa vetää sitä pois, mutta patruuna pitelee sitä molempien\nlämpöisten käsiensä välissä eikä päästä. Hanni ärtyy, puna nousee\nkasvoille ja hän huutaa kiivaasti:\n\n-- Ei sellaista rahalla saa! Ja mitä patruuna vielä sanoi meidät irti\ntorpasta? Mitä me olimme tehneet? Isä on rakentanut torpan kuivaan\nkorpeen, ja ilman syytä patruuna tahtoo ajaa pois meidät. Se on\nvääryyttä, se on vääryyttä, se on vääryyttä...!\n\nHanni kiihtyy niin, ettei huomaa patruunan kasvoja. Jos hän ne\nhuomaisi, niin hän pakenisi.\n\n-- Vai onko se vääryyttä! kuiskaa patruuna ja vetää Hannin syliinsä. --\nIsäsi saa kaiken ikänsä asua torpassa, kunhan sinä vain hetkisen istut\ntässä. Lapsi, lapsi, ole minulle hyvä!\n\nNyt Hanni pelkää, häntä inhottaa ja polttaa, hän tuntee kamalaa,\npainavaa väsymystä koko ruumiissa. Hänen täytyy päästä irti! Hän\ntempoaa ja riuhtoo kuin hukkuva päästäkseen jään päälle, mutta väkevät\nkourat pitelevät häntä kiinni. Hänen päänsä retkahtaa alas, veri\nsyöksyy sydämeen, pitkin hänen ruumistaan kiertelee kuin käärme ja\nkorvissa alkaa helistä. Samassa pääsee hän irti, pysyy töin tuskin\njaloillaan ja karkaa ulos ovesta, läpi vastaanottohuoneen...\n\nValaistussa eteisessä seisoo armo, valkoisessa turkissaan, vaatteissa\nvielä lumen haju.\n\nHanni painaa kädet silmilleen ja aikoo jatkaa pakoretkeään, mutta armo\npysähdyttää hänet.\n\n-- No, etkö ymmärrä tulla auttamaan turkkia päältäni! Sinun olisi\npitänyt olla portailla vastassa... Mitä nyt?... No, päällyskengät vielä!\n\nHänessä heräsi varmaan epäluulo, jollei hän tällä hetkellä, hänkin,\nsattuisi olemaan kiihtyneessä mielentilassa.\n\nKeittiössä supatetaan ja puhutaan. Patruuna on taas lyönyt\ntorpparinrenkiä, jopa niin, että hyvän aikaa makasi tainnoksissa ennen\nkuin pääsi ylös. Se oli muka tuonut liian pieniä halkokuormia ja\njäänyt jälkeen muista. Oliko sitten ihme! Talon tallista otetaan joka\npäivä uusi hevonen ja se pannaan menemään edellä ja perässä pitäisi\ntorpparien hevosten päästä, hevosten, jotka tekevät työtä viikon\numpeensa.\n\n-- Puhu sinä Janne, sinähän sen kaiken näit, älmentää ruokkoakka,\njota rouva Lundberg yleensä ei siedä keittiössä, mutta jolle hän nyt\nkaataa kahvia niin runsaalla kädellä, että sekä kuppi että teevati\nlainehtivat. -- Puhu sinä Janne, sinähän olit näkemässä!... Mutta ennen\nkuin Janne ehtii alkaa, jatkaa hän jo itse: -- kaikki muut olivat\nnäet jo lähteneet metsään hakemaan viimeistä halkokuormaa, mutta tämä\nvasta toi kuormaa. Minä olin panemassa saunaa lämpiämään, kun sinne\näkkiä alkaa kuulua sen päiväinen rähinä. Minä kiireesti katsomaan\novenraosta ja siinä näen patruunan seisomassa keppi pystyssä ja rengin\nhapuilemassa halkoa. Äkkiä iski patruuna paksun keppinsä, joka on kuin\naidanseiväs, hevosraukan lauteille ja se hypähti niin, että suistui\naisojen päälle. Ja kun sitten jälkeenpäin käytiin katsomassa, niin\nihan se oli märkänä kuin uitettu ja selästä tirskui veri... Ja sitten\nkun patruuna oli sitä lyönyt, niin renki huusi: \"Älä sinä sen saakeli\nsiihen hevoseen koske!\" ja silloin patruuna löi häntä itseään... Mutta\nkerro sinä nyt sinä, Janne, sinähän sen asian tarkemmin tiedät...\n\nAkka alkaa hörppiä kahvia ja kaikkien odottavat katseet kääntyvät\nJanneen.\n\n-- Enhän minä mitään muuta voi tietää, johan te sen kaiken kerroitte...\n\n-- Enkä kertonut! Minä en nähnyt mitään. Minä ajattelin paikalla, että\njos käräjäjuttu tulee, niin en minä vain tahdo todistajaksi joutua. Sen\ntähden vedin saunaoven kiinni... Ja älkää tekään hyvät ihmiset sanoko,\nettä minä mitään olen nähnyt! Kerro nyt sinä Janne, joka olit näkemässä.\n\n-- Kyllä se oli ihan niinkuin tämä Kaisa kertoi, todistaa Janne.\n\nHanni on keittiökamarissa koettanut tyynnyttää verensä kuohua\nja puolella korvalla seurannut keskustelua keittiössä. Soitto\nmakuuhuoneesta herättää hänet tajuihinsa.\n\nEster-rouva on siellä pukemassa ylleen iltapukuaan.\n\nSe on pehmeästä, vaaleansinisestä verasta, sisältä vuorattu\nkellertävällä silkillä. Hihansuissa ja kaulassa on päärme valkeita\nuntuvia, vyöllä vaalean sininen nyöri, päissä hopeahelyjä.\n\nHän on saanut kirjeen Kyöstiltä eikä ole ensinkään tyytyväinen. Poika\ntuntuu jo kylmenevän. Parissa ensi kirjeessä oli tulta ja tunnetta\n-- ja tässä! Ah, ei kannata lukea uudestaan, ei säilyttää! Miehissä\nei ole uskollisuutta. Parempaa hän oli pikku Kyöstistä luullut. Hän\noli ottanut Kyöstin suosioonsa juuri siksi, ettei tämä ollut niinkuin\nmuut, vaan oli ollut turmeltumaton, melkein lapsi, ja hän oli luottanut\nKyöstin tunteisiin, kun tämä vakuutti, että hän kuolemaan saakka\ntulee jumaloimaan häntä, Esteriä. Ja kuukauden kuluttua tällainen\nkirje!... Sillaikaa hänen oma miehensä ei edes viitsi lohduttaa häntä.\nTänne hän on hänet raastanut iloisesta kotikaupungista, tällaiseen\npahanpäiväiseen kylään, jossa kuolee ikävään! Oo, toisenlaiseksi hän\noli kuvitellut olon Kankaanpään armona!\n\n-- Kuule Hanni! virkkaa Ester-rouva äkkiä ja hänen epäluulonsa herää,\n-- miksi sinä olet itkenyt? Mitä sinä teit patruunan kamarissa äsken?\nOo, oo, oo... vai niin, vai niin, sinä... sinä...\n\nHänen mieleensä muistuvat puheet, mitä hän on kuullut miehensä\nmetsästysretkiltä sydänmaan torpissa... Metsästysretket hän vielä suo\nanteeksi, mutta jos hän täällä kotona...! Hän työntää kovalla kädellä\nsyrjään Hannin, hänen äänensä sihisee ja silmistä säteilee tulikiven\nkarva. Hiukset hajallaan karkaa hän miehensä työhuonetta kohti. Mutta\npehtori sattuu olemaan vastaanottohuoneessa. Patruuna on kutsuttanut\nhänet luokseen. Hän seisoo ovensuussa.\n\n-- Nygård pitää huolta siitä, ettei se Jokelan renki enää tule\nkartanoon, virkkaa patruuna kirjoituspöytänsä äärestä. -- Toinen\nhevonenkin on lähetettävä päivätyöhön. Vieköön sen sanan kotiin...\n\n-- Ei hänessä nyt ole lähtijää, puhuu Nygård, murtaen uusmaalaista\nruotsiaan. -- Hän makaa tuvassa eikä pääse liikkumaan.\n\nPatruuna kohottaa päätään.\n\n-- Ei se ole vaarallista. Antaa sille pari viinaryyppyä, niin se\nparanee. Se tekee niille niin hyvää. Millä tässä muuten ohjaisi\nlaiskoja torpparinrenkejä, jollei nyrkillään.\n\nPatruuna kääntyy kirjoituspöytäänsä päin osoittaakseen, ettei hänellä\nole mitään lisättävää, mutta pehtori jää yhä ovensuuhun. Se on\nvoimakas, nuori mies. Häntä on erityisesti suositettu patruunalle, ja\ntämä onkin tähän asti ollut häneen hyvin tyytyväinen.\n\n-- Kyllä minun mielipiteeni on, alkaa hän hetkisen perästä, -- ettei\ntorpparien hevosilta voi vaatia samaa kuin talon hevosilta...\n\nPatruuna nostaa kummastuneena päätänsä ja pehtori jatkaa:\n\n-- Ne ovat työssä koko viikon huonolla ruoalla ja kartanon hevoset...\n\n-- Olenko minä kysynyt teidän mielipidettänne? katkaisee patruuna. --\nMinä ilmoitan mielipiteeni ja te panette sen täytäntöön. Kyllä minä\ntunnen nuo vanhat viisut torpparien hevosista ja kartanon hevosista.\nMenkää hiiteen niine viisuinenne! Suomalainen talonpoika on niin\nsaamaton ja laiska, ettei hän muuta tekisi kuin pankolla makaisi...\n\nNuoren miehen kasvoille kohoaa veri ja oikea käsi pusertuu nyrkiksi,\nmutta hän ei sano mitään. Samassa kuuluu eteisestä silkin kahinaa\nja Ester-rouva ilmestyy ovelle. Hän hymyilee ja lähenee pehtoria\nystävällisesti. Hän tahtoo kostaa miehelleen, hän tahtoo suututtaa\ntätä. Siksi ojentaa hän pehtorille kätensä. Väljä hiha valuu syrjään ja\nvalkoinen käsivarsi tulee näkyviin.\n\n-- Mitä kuuluu, herra Nygård? kysyy hän lämpimästi.\n\nMutta Nygård tekee kohteliaan kumarruksen ja lähtee ääneti, armon\nkäteen kajoamatta huoneesta.\n\nOtto-herra on noussut seisomaan. Hän on raivoissaan, hän tahtoisi\nheittäytyä tuon naisen niskaan ja surmata hänet.\n\n-- Oo, oo! ilkkuu Ester. -- Sano minulle, mitä teit sillaikaa, kun minä\nolin ajelemassa?... oo, joko peloittaa...\n\n-- Aijai mikä jyry siellä taas käy! kuiskailevat piiat keskenään ja\nhiipivät ruokasalin ovelle kuuntelemaan.\n\nHanni on vaipunut istumaan suurelle matka-arkulle, joka seisoo\nvälikamarin nurkassa. Hänen silmänsä ovat kuivat ja posket palavat,\nhänen päänsä on painunut seinää vastaan. Oi äiti, äiti, tämän kaiken\nsinä tiesit, tätä kaikkea sinä pelkäsit! Ja minä, syntinen lapsi, minä\nen luottanut sinuun! Nyt tuntuvat sen miehen kädensijat pitkin ruumista!\n\nHeta-mamsselli pistää neulan rintapieleensä, oikaisee selkäänsä, nostaa\nsilmälasit otsalle ja katsahtaa Hanniin rasittuneine, punottavine\nsilmineen.\n\n-- Niin, niin, tällaisessa talossa on vaarallista olla. Vanhallekin.\nSaatikka sitten nuorelle.\n\nHanni ei vastaa, ja mamsselli päästää lasit takaisin silmilleen, ottaa\nneulansa ja alkaa penkoa silkkikappaleiden joukossa.\n\n-- Katso, puhuu hän hetkisen perästä, -- ihmisen sisässä on peto, ja\nkun turvaton tulee lähelle, niin se herää... Ei pitäisi turvattoman\nmennä petoeläimen lähelle... Nouse ylös, tyttö-raukka, hänen armonsa\ntulee...!\n\nVanha mamsselli viskaa työn käsistään ja karkaa Hannin luo\nherättääkseen häntä.\n\n-- Hänen armonsa tulee, sanoo hän hätäännyksissään. -- Nouse ylös,\ntyttö-raukka!\n\nHanni pääsee ylös, mutta ei jaksa paeta. Hän kuuntelee emäntänsä\nnuhteita vastaan sanomatta, ikään kuin ei hän ymmärtäisi mitään. Vasta\nkun armo nostaa kätensä ja lyö, herää Hanni, ojentuu suoraksi ja\nlupaa lyödä takaisin. Hän lähtee pois täältä, hän ei ole tämän talon\npalvelija, kenelläkään ei ole oikeutta tulla häntä lyömään!...\n\nArmo menee huoneesta sähisten kuin käärme. Vanhan mamssellin silmissä\non kyyneliä.\n\n-- Laita, lapsi-raukka, kokoon vaatteesi, kuiskaa hän, -- ja lähde pois\npappilaan.\n\n-- Niin minä teenkin! huutaa Hanni vimmoissaan. -- En hetkeä, en\nsilmänräpäystä minä ole tässä talossa... Voi, äiti, voi äiti! ääntää\nhän samassa itsekseen ja hänen kyyneleensä alkavat uudestaan valua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJumala oli hänelle sentään laupias, kun antoi armon suuttua juuri sinä\niltana. Hän pääsi pappilaan niin myöhään, että kaikki jo nukkuivat, ja\nseuraavana päivänä tuli isä.\n\nRakas, herttainen, sokea isä! Ei hän huomannut, missä hädässä Hanni\noli. Äiti olisi paikalla nähnyt, mutta isä jutteli ja kertoili kodin\nkuulumisia ihan rauhallisesti. Hanni kuunteli kyynelsilmin, ja kun\nuhkasi tulla hetkisen hiljaisuus, niin hän osasi veikeillä ja kysellä\nja sekoittaa asiat niin, ettei kukaan tullut kertoneeksi sanaakaan\nhänen olostaan Kankaanpäässä.\n\nÄidiltä oli kirje Hannille ja sen luettuaan itki Hanni pakahtuakseen.\nÄidillä oli se tunne, että Hanni on vaarassa, että hänelle jotakin\ntapahtuu, ettei hän enää koskaan saa nähdä lastansa, omaa rakasta\nlastansa... Hannipa heittää kaikki ja lähtee vielä tänään isän mukaan!\nHänen täytyy saada nähdä äiti, itkeä hänen sylissään ja rukoilla\nanteeksi. Mutta nyt pani ruustinna vastaan. Joulu oli käsissä ja paljon\nvieraita tulossa. Jälkeen joulun sopisi Hannin paremmin käydä omaisiaan\ntervehtimässä.\n\nSilloin iski isä silmää sekä Hannille että ruustinnalle ja sanoi, että\nheillä parin kuukauden perästä taas Pimeässäpirtissä on ristiäiset.\nSiksi sopii Hannin tulla. Hanni punastui eikä enää virkkanut mitään,\npani vain kokoon makeissäästönsä ja kirjoitti äidille kirjeen, jossa\nvakuutti, että hänen on täällä kaikin puolin hyvä. Äidin ei ensinkään\ntarvitse pelätä. Ja joulun jälkeen hän tulee kotiin käymään.\n\nJumala armahti häntä taaskin! Oikein hänen teki mieli langeta\npolvilleen kiittämään, sillä puoli tuntia myöhemmin kuin isä oli\nlähtenyt, ajoi Kankaanpään armo helisevin valjain pappilan pihaan.\n\n\n\n\nIX\n\n\nTalossa syntyi hälinä. Ruustinnan piti rientää lastenkamariin\nmuuttamaan hametta, hän käski Hannia ja Aino-neitiä vierasta vastaan ja\nhuusi keittiöön, että kahvipannu pantaisiin tulelle.\n\nHanni ei lähtenyt, häneltä olisi saanut lyödä pään poikki, ennen kuin\nhäntä olisi saatu liikkumaan. Hätäännyksissään ehti hän vain iloita\nsiitä, että isä jo oli lähtenyt. Sillä kyllä hän aavisti, miksi armo\noli tullut. Sitä vain ei tietänyt, mille puolelle pappilan herrasväet\nkallistuisivat. Olisikohan sittenkin pitänyt kertoa heille koko asia\nheti aamulla? Hän oli kyllä aikonut puhua Aino-neidille, mutta ei\nmuille. Nyt he saavat sen tietää... Sydän sykkien istui hän sukkia\nparsimassa lastenkamarissa, kuulostellen, mitä salissa tapahtuisi.\nVähään aikaan ei saattanut erottaa muuta kuin ääniä, mutta sitten tuli\nAino-neiti lastenkamariin. Hän tuli hiljaa kuin hiipimällä ja paeten\njotakin. Hänen kasvonsa punoittivat, rinta kohoili. Hän ei tietänyt,\npitikö hänen itkeä vaiko nauraa.\n\n-- Hanni, Hanni, kuiskasi hän väräjävällä äänellä, -- mitä... mitä sinä\nolet voinut tehdä? Se mahtaa olla jotakin hirveää, koska minäkään en\nsaa olla kuulemassa.\n\nHanni naurahti katkerasti ja viskasi pois työnsä, mutta hän ei ehtinyt\nselittää mitään, ennen kuin ruustinna huusi pois tyttärensä. Hannia\nei käsketty tarjoamaan kahvia, vaan keittiöpiika sai pukea ylleen\npyhävaatteet ja viedä saliin kahvitarjottimen. Hannista alkoi tuntua\nkolkolta, hän tunsi ilmassa, ettei häntä enää tarvita täällä, että\nkaikki jo ovat häntä vastaan. Ainoastaan lapset telmivät iloisina\nhänen ympärillään. He hänestä pitivät... No, jahka hän tästä pääsee\nselittämään herrasväelle, niin tottapahan käsittävät.\n\nVihdoin läksi armo. Rovasti itse peitti hänet vällyihin seisoen syvässä\nlumessa paljain päin ja kumarrellen hänen jälkeensä. Hannin mielessä\nalkoi kiehua, aivan varmaan herrasväki nyt oli uskonut kaikki armon\nsanat ihan tosiksi... Ja tuossa se vanha mies pokkuroi kuin itse\npiispan edessä...\n\nRuustinna tuli huoneeseen kovin kuohuksissaan.\n\n-- Kauniita juttujapa sinusta kuuluu! virkkoi hän. -- No lapset, tulkaa\npois nyt siitä Hannin sylistä! Saat mennä rovastin kamariin... No\nlapset, päästäkää Hanni irti, papalla on asiaa Hannille.\n\nHanni ei puhunut mitään, katseli vain kysyen ja epäillen ja vihdoin\nläksi.\n\nRovasti istui juhlallisena kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli aivan\nsamannäköinen kuin ennen opettaessaan rippikoulussa. Tuolla ankaralla\nkatseella hän oli katsellut sitä tyttöä, joka oli varastanut. Hanni\nseisahtui ovensuuhun ja tunsi läpitunkevan katseen alla kylmenevänsä\njääkylmäksi.\n\n-- No, alkoi rovasti, -- oletpa sinä kauniisti osannut pettää\nmeitä kaikkia! Me olemme luulleet olevamme tekemisissä siveän ja\njumalaapelkääväisen tytön kanssa ja sinä olet jo nuorella iälläsi\nehtinyt tulla sekä valehtelijaksi että kuudennen käskyn rikkojaksi.\n\nHanni punehtui niin, että korvalehdet olivat kuin veripisarat ja hänen\nkätensä kävivät läpimäriksi.\n\n-- Mutta alkakaamme alusta, jatkoi rovasti. -- Miksi sinä karkasit\nKankaanpäästä?\n\nHanni nosti silmänsä maasta ja iski ne säihkyvinä rovastiin.\n\n-- Minä en karannut, minä sanoin armolle, että menen.\n\n-- Mutta kotiin tullessasi et meille puhunut sanaakaan siitä, miksi\nläksit kartanosta.\n\n-- Minun olisi pitänyt puhua, myönsi Hanni, hypistellen esiliinaansa.\n\n-- Sinä et puhunut siksi, ettei omatuntosi ollut puhdas. Mikset sitten\npysynyt kartanossa?\n\n-- Siksi etten voinut!\n\n-- Mikset voinut? kysyi rovasti ikään kuin voitonriemuisena.\n\n-- Siksi etten voinut.\n\n-- Älä huuda. Minä en ole kuuro, kuulen vähemmälläkin. Et enää\nuskaltanut jäädä kartanoon siksi, että olit heittäytynyt niin\nheittiöksi, että pelkäsit seurauksia.\n\n-- Minä en ole heittäytynyt miksikään!\n\n-- Vai vielä kehtaat kieltää!\n\nRovastin nyrkki kolahti pöytään, mutta Hanni ei säikähtänyt.\n\n-- Minä en ole heittäytynyt siksi, miksi minua syytetään.\n\nHänen äänensä oli niin varma ja katse niin rävähtämätön, että rovasti\nhetkeksi alkoi epäillä itseään, mutta seuraavassa hetkessä hän\nainoastaan hämmästeli suurta paatumusta niin nuoressa tytössä.\n\n-- Jo Salmisen vaimo tiesi kertoa sinusta rumia asioita...\n\n-- Hän valehtelee!\n\n-- Salmisen vaimo, sellainen jumalinen ja kelpo ihminen.\n\nRovasti oli äärimmilleen hämmästynyt. Miehetkin ovat itkeneet, kun\nhän on heitä nuhdellut, ja tämä tyttö pysyy kivenkovana väitteessään,\nvaikka on selviä todistuksia häntä vastaan. No, tottapa sen pikku\nrikollisen nyt jollakin lailla saa sotkeutumaan sanoihinsa.\n\n-- Miksi sinä sitten läksit Kankaanpäästä? kysyy hän äkkiä lempeästi.\n\nHanni ei vastaa pitkään aikaan, ja rovasti tuijottaa häneen kuin\nsaaliiseen, jonka jo on kiinni saamaisillaan.\n\n-- Armo löi minua, virkkaa tyttö vihdoin.\n\n-- Miksi armo löi? tarttuu rovasti kiinni hänen sanoihinsa ja jatkaa\nsitten, kooten ankaruutensa yhteen ponteen: -- siksi, että hän tapasi\nsinut itse synnin teossa. Vieläkö kiellät, vieläkö väität valheeksi?\n\nHanni ei enää vastaa, tuijottaa vain maahan.\n\nRovasti nousee ja astuu Hannin eteen.\n\n-- Nuori tyttö, nuori tyttö, tee jo katumus, nöyrry ja tunnusta\nsyntisi, niin voi sinulle vielä olla anteeksiantamusta ja armoa...\n\n-- En huoli kenenkään armoista. En ole tehnyt sitä, mistä minua\nsyytetään!\n\n-- Nuori tyttö, nuori tyttö! Jollet kadu ja tunnusta syntiäsi, niin et\nsinä ole mahdollinen enää käymään rippikouluakaan toisten kanssa, vielä\nvähemmän nauttimaan Herran pyhää ehtoollista...\n\n-- Kysytään kaupungin tuomareilta, he olivat näkemässä...\n\nHänen varmuutensa on niin järkkymätön, että rovasti vielä kerran joutuu\nepäilykseen.\n\n-- Kaupungin tuomareilta! pääsee häneltä. -- Ajattele, mitä puhut\nsivistyneistä herroista, jopa tuomareista. He voisivat haastaa sinut\noikeuteen sanoistasi. Siitä tulisi sinulle häpeä elämäsi ajaksi. Ja\najattele vanhempiasi...!\n\nSiihen saakka oli Hanni ollut kova ja paatunut mutta vanhempia\nmainittaessa alkaa hän horjua. Jos äiti saa tämän tietää -- mieluummin\nmitä hyvänsä! Tulkoon hän vaikka valehtelijaksi muiden silmissä, kunhan\nei vain äiti saa tietää mitään!\n\n-- Vanhemmille ei saa puhua! pyytää hän hiljaa, hätäännyksissään. --\nEn tahdo, että heille puhutaan. Ei tarvitse puhua, kyllä minä itsekin\nselkiän tästä asiasta. Herrat tulevat jouluna kartanoon, minä menen\npuhumaan heille. Siellä on silloin se Kyösti-herrakin Helsingistä...\nMutta vanhemmille ei saa mitään sanoa...!\n\nHän on syyllinen! ajattelee rovasti ja alkaa puhua helvetistä,\ntuomiosta ja iankaikkisesta kadotuksesta, mutta Hanni astuu huoneesta\nmiltei keveällä mielin, sillä hän oli muistanut Kyösti-herran ja on\nihan varma siitä, että tämä auttaa häntä.\n\n-- Voi, voi sitä kovuutta niin nuoressa sydämessä! huokasi ruustinna.\n-- Ei sen silmässä ollut kyyneltäkään, vaikka sinä niin kauniisti\nojensit sitä!\n\nHän otti nyt vuorostaan Hannin erilleen ja nuhteli häntä, mutta\ntyttö pysyi vain itsepintaisesti sanoissaan, vieläpä lupasi vaatia\nsekä patruunan että kaupungin herrat tilinteolle. Ruustinna rupesi\npelkäämään, että Hannin seura on vahingollinen lapsille. Jos hänen\nvalheellisuutensa vaikuttaa heidän herkkiin mieliinsä! Mutta ei häntä\nkeskellä joulukiirettä voinut poiskaan ajaa, täytyi vain pitää silmällä\nja koettaa taivutella.\n\nHuhu kierteli nyt kylällä ja pitkin pitäjää. Asiasta kerrottiin monella\neri tavalla. Salmiska sen tiesi oikein, koska Kankaanpään armo itse\noli käynyt hänelle sen kertomassa ja häneltä neuvoa kysymässä. Tunnin\nolivat parihevoset odottaneet ulkopuolella, kun armo Salmisen kamarissa\njoi kahvia.\n\nHanni ei tahtonut liikkua missään, sillä kaikki alkoivat supatella\nja katsella, kun hän läheni. Kerran, kun hän oli kelkkamäessä lasten\nkanssa, tuli Loviisa lähettyville, nauraa tirskui ja puheli: \"No, enkö\nsanonut, ettei se ole niinkään helppoa siveänä tallustella tämän elämän\nläpi!\" Hanni nosti ylpeästi päätään eikä vastannut sanaakaan.\n\nOi, kuinka hänen sydämensä näinä päivinä oli käynyt kovaksi ja\nkylmäksi. Hänestä tuntui siltä kuin ei hänellä enää olisi mitään\nmaailmassa, jota hän rakastaa, ei mitään, josta hän välittää.\nKyösti-herraan hän vielä panee toivoa, hän voi todistaa, millainen\npatruuna on, jollei kukaan muu todista!\n\nKuinka kaikki häntä kiusaa ja vaivaa! Hänen on vaikea katsella, kuinka\nrovasti syö. Häntä kiusaa ruustinna, kun tämä laittaa ruokaa ja maistaa\npadasta... Hirveää pappilassa olisi, jollei Aino-neitiä olisi. Hän on\nniin hyvä ja kaunis. Vaikkei Hanni saa hänelle kertoakaan, niin hänen\nkatseensa jo lohduttaa, kun hän katsoo suurilla, ruskeilla silmillään.\n\nMutta Ainoa loukkaa, että äiti pitää häntä niin lapsena. Johan hän\nkohta täyttää yhdeksäntoista vuotta! Sitä paitsi hän tietää paljon\nenemmän kuin äiti luulee. Hän on lukenut ja kuullut ja hän tahtoo\ntietää, mitä Hanni on tehnyt. Hänen käy Hannia säälikin, jollei hän\nole syyllinen... Eräänä iltapäivänä, kun isä on pitäjällä ja äiti\nnavetassa, lakkaa hän äkkiä soittamasta hämysoittojaan ja tulee\nlastenkamariin.\n\nHanni istuu jakkaralla valkean ääressä. Sukkakudin on pudonnut hänen\nkäsistään ja hän tuijottaa liekkiin. Oven käydessä säpsähtää hän ja\ntarttuu kiireesti työhönsä. Aino katselee hämillään lasten leikkiä eikä\ntiedä mistä päästä alkaa. Vihdoin istuutuu hän Hannin viereen, laskee\nkätensä hänen olalleen ja virkkaa punastuen:\n\n-- Kuule, kerro nyt minulle kaikki.\n\n-- Minua on kielletty kertomasta neidille.\n\n-- Voi, ei se tee mitään! He luulevat, etten minä mitään tiedä. Minua\nharmittaa se! Minä en ole ensinkään niin lapsi kuin he luulevat.\n\nHän sävähti vieläkin punaisemmaksi. Häntä hävetti, että Hannikin, joka\noli paljon nuorempi kuin hän, piti häntä niin lapsena.\n\nHanni hengitti raskaasti, katseli Aino-neidin silmiin ja vihdoin kiersi\nkäsivartensa hänen kaulaansa. Sitten hän alkoi kertoa, kuiskaamalla,\nhiljaa. Neiti kuunteli häntä kauhistuksissaan, punastuen, kalveten ja\nvähän väliä huudahdellen. Vihdoin puhkesi vesi hänen silmistään ja hän\nsyleili Hannia.\n\n-- Kuinka sinulle on oltu pahoja! pahoja! kuiskaili hän. -- Mutta älä\nsure, kaikki käy vielä hyvin. Minä puhun mammalle ja papalle...\n\n-- Ei, ei neiti saa puhua! Johan he suuttuisivat pahanpäiväisesti...\n\n-- Ole huoleti!... Ja nuo herrat, nuo roistot! Minäkin olen heidän\nkanssaan tanssinut... Mutta nyt, kyllä heidän nyt pitää saada kuulla\nkunniansa. Minä tulen sinun kanssasi Kankaanpäähän, heidän täytyy pyytä\nanteeksi sinulta.\n\n-- Mutta jos minun äitini saa tästä tietää, vaikeroi Hanni, -- niin\nhän kuolee surusta. Sillä hän kielsi minua Kankaanpäähän menemästä.\nHän ymmärsi, mitä vaaroja siellä oli -- ja minä lupasin, mutta en\ntotellut...\n\n-- No, mutta eihän nyt äitisi näitä usko sinusta, jos kuuleekin. Ja\nkuka sinne sydänmaille nyt jouluna...\n\n-- Eihän muuten, mutta jos joku kuolisi ja menisivät tilaamaan kirstua.\nÄiti on kipeä, jos hän pelästyy. Sitä minä niin pelkään!\n\n-- Niitä petoja, niitä petoja! äänteli nuori neiti, kyyneleet vielä\nsilmissä ja kädet puserruksissa. -- Kuinka minä tahtoisin, kuinka minä\ntahtoisin heille kostaa.\n\nHänen silmiensä päältä oli äkkiä vedetty kuin vaate, hän näki asiat\nedessään alasti ja hänelle tuli niistä ajattelemista koko joulunajaksi.\n\nKoko hänen olonsa nousi sotaan. Häntä raivostutti ja hävetti.\n\nOli hän monta kertaa punastunut miehen katseesta, mutta se oli ollut\nhänestä hauskaa, sillä hän oli ymmärtänyt, että hän oli kaunis ja\nettä häntä ihailtiin. Oli hän huomannut, että herrat katselivat\nnuorta Ester-rouvaa, kun hän esiintyi avorintaisissa puvuissaan, ja\nse oli hänestä näyttänyt hiukan rumalta -- mutta ei hän ollut sitä\nasiaa käsittänyt näin syväksi. Hän oli itsekin teettänyt hameensa\nvähän avokaulaisiksi. Se oli hänestä ollut kaunista ja pukevaa. Mikä\nse sitten oli se \"jokin\" miehen ja naisen välillä, joka veti heitä\ntoisiinsa?... Ei hän osannut mainita sitä nimeltä, mutta se kuumensi\nhänen veressään ja teki sydänalaan kiusallisen kivun tunteen... Jos\nhän, Aino, olisi ollut piikatyttö, ja hänen olisi täytynyt lähteä\nviemään herroille aamukahvia, niin he äkkiä olisivat voineet karata\nvuoteistaan ja asettua oven eteen ja alkaa häntäkin... Inhottavaa\nsitä oli ajatella. Hän koetti peittää silmänsä, tukkia korvansa ja\nolla kaikkea ajattelematta, mutta se vain tuli mieleen, hänen täytyi\nHannin sijasta olla siinä hirveässä hädässä. Oi sitä rumuutta, oi sitä\nkurjuutta...\n\nJa se oli sentään se, mitä sanottiin rakkaudeksi! Se oli se, mikä\nhallitsi maailmaa ja teki ihmiset hulluiksi... Hän olisi tahtonut\ntietää niin paljon, mutta ei ollut ketään, jolta olisi voinut kysyä,\näidiltä ei mistään hinnasta. Ei äiti aavistanut eikä saanut aavistaa,\nettä hän näin syntisiä ajatteli!\n\nSyntisiä? Niin, niin, mustia, verisiä, syntisiä. Nuori tyttö ei saa\najatella eikä tutkistella, hänen pitää säilyttää viattomuutensa. Mutta\nAino ei voinut olla ajattelematta.\n\nHe tekivät Hannin kanssa sopimuksen, että Aino joulutansseissa pitää\nsilmänsä auki, on varuillaan, tarkastelee ja tutkistelee herroja...\n\nOlla varuillaan, pitää silmät auki, kun on kahdeksantoistavuotias ja\nedessä liukas lattia, kun ympärillä soi soitto, kun pitää tanssista\nenemmän kuin mistään muusta maan päällä, ja tanssittua talvisen yön\numpeensa ei toivo mitään sen hartaammin kuin että ilta taas joutuisi ja\nuudelleen saisi alkaa liidellä pitkin liukasta lattiaa soiton soidessa!\nEi siinä ehdi ajatella, vielä vähemmän olla varuillaan ja pitää silmiä\nauki. Tanssii vain eikä muista mitään koko maailmasta.\n\nAino heräsi siihen, että Hanni tuli tekemään tulta hänen huoneeseensa.\nHän oli nukkunut keveää, levotonta unta, ja heti kun hän heräsi,\nvaltasi hänet paha omatunto siitä, ettei hän eilisissä tansseissa ollut\nhuomannut herroissa mitään pahaa, ei mitään loukkaavaa, ei mitään\nsyntisiä katseita. Hänellä oli päinvastoin ollut äärettömän hauskaa...\nHanni kyykistyi uuninsuun ääreen, salin ovi oli jäänyt auki ja raosta\nnäkyi toinen puoli joulukuusesta, joka oli siirretty nurkkaan, oksilla\nkimmelsi paperisia helyjä, yleni lippuja ja riippui makeisia... Aino\ntiesi, että hänen olisi pitänyt soimata herroja ja näyttää, että hän\nheitä halveksi, mutta hän oli vain hymyillyt heille. Nyt odotti Hanni\nhäneltä lohdutuksen sanoja eikä Aino voinut niitä antaa. Hän sulki\nsilmänsä, ja päätti olla nukkuvinaan.\n\nKattoon syntyi, suuri, kolmikulmainen valokohta, jossa Hannin liikkeet\nerottautuivat mustina, muodottomina varjoina, kun hän puhalteli tuleen.\nVihdoin hän nousi, varisteli rikkoja sylistään, astui hiljaa vuodetta\nkohti ja katseli suurin, surullisin silmin. Hän otti tuolilta Ainon\nvaaleansinisen puvun ja alkoi ihaillen käännellä sitä käsissään.\nSilloin oli Aina heräävinään, sanoi Hannille huomenta ja kertoi,\netteivät kaupungin herrat vielä olleet tulleet, mutta Kankaanpään\npitoihin he tulevat ja silloin, silloin...\n\nHän päätti rehellisesti ottaa selvää asiasta, sillä koko hänen\nluontonsa nousi sitä vastaan, että Hanni kärsisi syyttömästi.\n\nMutta kun hän palasi Kankaanpäähän kutsuista, oli kaikki hänen päässään\nsekaisin. Hän ei käsittänyt mitä uskoa... Hauska ilta se oli ollut.\nJo portaitten edessä oli ollut vastassa vihreitä kuusia ja niiden\noksilla palamassa kirjavia lyhtyjä. Sali oli miltei tyhjennetty,\nseinille vain oli jäänyt peilit ja taulut ja kattoon kruunut.\nLattia oli tehty liukkaaksi kuin marraskuun jää. Viereinen huone\noli muodostettu virvokehuoneeksi, pöydät kukkurallaan hedelmiä ja\nmakeisia. Toisissa huoneissa oli pehmeitä mattoja, patjoja ja sohvia\nja amppelit valaisivat punertavilla tai kuunvalonkarvaisella valolla.\nHerrat olivat hännystakeissa, naiset parhaimmissa puvuissaan, ei mitään\ntalonpoikaisemäntiä eikä kansakoulunopettajia nurkissa istumassa,\nEster-rouva itse oli tavattoman yksinkertainen tällä kertaa: vain\nvaaleankeltainen villahame, hiuksissa ja rinnalla tulipunaisia kukkia.\n\nHe olivat todella saapuneet, sekä tuomarit naapurikaupungista että\nylioppilas Åkerfelt ja maisteri Björkell Helsingistä. Aino oli\nasettunut nurkkaan ja tarkasteli heitä sieltä. Maisteri Björkell oli\nerinomaisen hienon näköinen. Hän esiintyi levollisesti ja varmasti,\nkatsellen kaikkia ikäänkuin ylhäältäpäin. Hän ei nauranut, mutta\nkasvot pysyivät kaiken aikaa kohteliaina ja sileinä. Hänen pukunsa\nkiilsi uutuuttaan ja muodikkuuttaan. Vasemman käden pienessä sormessa\nkimalteli jalokivi. Häntä täytyi kunnioittaa ja pelätä. Aino tunsi,\nettei hän hänelle uskaltaisi sanoa sanaakaan, oli sitä paitsi varma,\nettei ainakaan hän ollut tehnyt pahaa Hannille.\n\nTuomari Lassi Lindström oli vähän kuluneen näköinen, hännystakki\nrypistynyt, valkoinen kaulaliina ennen käytetty. Mutta hän näytti\nniin perin ystävälliseltä, että se täytyi antaa hänelle anteeksi,\nhän hymyili kaikille ja tanssitti kaikkia tyttöjä, sekä somia että\nrumia, vanhempia ja nuoria. Aino tuli vakuuttuneeksi, että hänkin oli\nviaton, ja turhaan etsittyään vikoja noista muista unohti hän koko\ntutkijatoimensa ja ainoastaan iloitsi tanssista.\n\nÄkkiä, vähää ennen illallista, kun istuttiin virvokehuoneessa\nrikkomassa pähkinöitä, muistui hänen mieleensä, mitä hän oli Hannille\nluvannut. Mutta, hyvä Jumala, miten hän saattaisi alkaa, kun oli ihan\nvarma siitä, että Hanni oli erehtynyt! Samassa kääntyi tuomari Berg\nhänen puoleensa ja virkkoi:\n\n-- Palveleeko se todella nyt herrasväellä se herttainen tyttö sieltä\nsydänmailta?\n\nAino joutui ihan suunniltaan. Hän ei ollut uskaltanut mainita Hannin\nnimeä ja nyt he _itse_ alkoivat puhua hänestä. Aino punastui ja painoi\nalas katseensa. Herrat eivät olleet hämillään vähääkään.\n\n-- Mikä sen nimi nyt olikaan? Hanni, eikö totta. Se oli harvinaisen\nsievä ja hieno talonpoikaistytöksi.\n\n-- Niin oli! huudahti Kyösti, -- en ikinä unohda sitä, kun me Oton\nkanssa kuljettuamme eksyksissä väsyksiin asti huomasimme sen tytön\nkalliolla keskellä keltaista metsää, varjostamassa kädellä kasvojaan\nauringolta, joka laski...\n\n-- Ja se torppa muutenkin! sanoi Wahlberg laulavalla ruotsalaisella\nääntämisellään. -- Suloinen paikka siinä järvensä rannalla. Ikävä vain,\nettä Otto ajoi pois ne väet. Hän suuttui aivan turhanpäiten.\n\n-- Olisin utelias tietämään, jatkoi Berg, -- onko se lapsi voinut\nsietää ilmaa täällä kirkonkylässä, kadottamatta luontaista suloaan.\n\n-- Kyllä hän on muuttunut, sanoi Aino hämillään.\n\n-- Onko? huudahti Kyösti. -- Ei hän ainakaan silloin ollut, kun\npappilassa hänet näin.\n\n-- Kyllä hän nyt on! sanoi Aino hiljaa ja yritti katsahtaa herroihin\ntutkivasti.\n\n-- Sääli, sääli! lausui Björkell.\n\nJa herrat pysyivät ihan muuttumattomina, eivät kalvenneet, eivät\npunastuneet, ei pieninkään piirre kasvoissa osoittanut mitään... Aino\nei ymmärtänyt mitä uskoa. Hanni oli varmaan erehtynyt. Häntä alkoi jo\nhävettää ja harmittaa, että hän oli ottanut sen asian niin vakavalta\nkannalta ja niin pyhästi päättänyt puolustaa viatonta tyttöä.\n\nTanssisävel soi vielä aamulla Ainon korvissa, kun Hanni astui\nhuoneeseen, puusylys käsivarsilla. Taaskin jäi salin ovi raolle\nja pesävalkean väräjävässä valossa näkyi joulukuusen oksia. Ainon\nvalkea puku oli sohvalla ja tuolilla hänen vuoteensa vieressä oli\nkotiljonkihelyjä. Hanni astui varpaillaan ja painui pesän ääreen. Kun\ntuohet käpertyen alkoivat syttyä, lehahti seinille ja kattoon valo ja\nHannin kädet ja ruumis liikkuivat sen päällä pimeinä möhkäleinä.\n\nAino oli vakuutettu siitä, että Hanni on kuvitellut kaikki tyynni.\nHerrat eivät olisi saattaneet puhua sillä tavalla, jos he olisivat\nolleet syylliset. Hän kohoutui istumaan sänkyynsä, haukotteli ja kaarsi\nkäsivarret niskaansa.\n\n-- Kuule nyt, Hanni, alkoi hän vakavasti, -- ehkei se asia ollut niin\nvaarallinen. Sinä olet ehkä ottanut todeksi leikin, joka ei ensinkään\nollut pahoin tarkoitettu...\n\nHanni kavahti ylös ja astui vuoteen ääreen, kädellään pidellen\nesiliinaa, jossa oli ruusuja.\n\n-- Puhuiko neiti minusta?\n\n-- Puhuin... nimittäin he itse alkoivat puhua. Eivät he tiedä sinua\nloukanneensa.\n\n-- Vai eivät tiedä! Minä olin silloin vielä lapsi, en ymmärtänyt enkä\nosannut niin pahaksi ottaa, mutta nyt tiedän... tiedän mikä heillä oli\nmielessä...\n\n-- Älä nyt kiivastu, Hanni, ehkä he vain leikillä houkuttelivat\npolvelleen...\n\n-- Leikkiäkö lie ollut! Sen minä vain tiedän, että kiinni ottivat,\nsuuta antoivat ja olkiin yrittivät kaataa. Jollei Kyösti-herraa olisi\nollut ja jollei äiti olisi tullut, niin...\n\n-- Hiljaa, hiljaa, Hanni, mamma tulee.\n\n-- Tulkoon, kuulkoon! Sen minä vain tiedän, että totta puhun, vaikkapa\ntämä maa minut nielisi, vaikkapa viimeiselle tuomiolle vietäisiin...\n\nEpätoivoissaan heristeli hän käsiään vuodetta kohti, jossa Aino lepäsi.\nRuustinna riensi pelästyneenä huoneeseen ja saatuaan kuulla, mistä oli\nkysymys, tarttui Hannin käsivarteen.\n\n-- Kaikki tyynni sinä olet valehdellut, lausui hän ankarasti. --\nRovasti on puhunut herrojen kanssa. Kukaan heistä ei ole sinuun edes\nkoskenutkaan ja täällä sinä kehtaat likajuttujasi vielä neidillekin\npuhua. Hävytön! Kuka sinuun viitsisi, tuollaiseen! Nyt saat laittaa\ntavarasi kuntoon ja tuon tien lähteä kotiisi tai mihin tahdot,\ntartuttaisit vielä lapsiin valheesi... Kehtaat vielä nauraa! Pois\nsiitä, taikka minä annan sinulle selkäsaunan. Olet vielä lapsi ja vitsa\non ainoa mikä tuollaiseen pystyy...\n\nHanni nauroi. Hänen ruumiinsa hytkyi, olisi luullut hänen itkevän,\nmutta silmiin ei tullut ainoaakaan kyyneltä. Äkkiä hän totistui, painoi\nhampaat kokoon, iski ruustinnaan silmänsä ja sanoi hetkisen perästä:\n\n-- Onko rovasti kysynyt patruunalta itseltään ja onko patruuna itsekin\nkieltänyt?\n\n-- On, on!\n\n-- Mutta herra Åkerfeltilta ei ole kysytty, huusi Hanni\nvoitonriemuisena. -- Kysytäänpä vielä häneltä!\n\n-- On jo kysytty kaikilta. Pois täältä nyt, nyt et enää voi meitä\npettää.\n\n-- Mutta Kyösti-herralta ei ole kysytty! huusi Hanni kurkkunsa ja\nkeuhkojensa täydeltä. -- Jos kaikki muut valehtelevatkin, niin ei _hän_!\n\nRuustinna karkasi hätäännyksissään ovelle.\n\n-- Anttu, Anttu, tule toki tänne, tämä tyttö käyttäytyy ihan kuin\nhullu. Aino-lapseni, rauhoitu...\n\nMutta kun rovasti ehti huoneeseen, oli Hanni polvillaan Aino-neidin\nvuoteen ääressä.\n\n-- Neiti kulta, hyvä, rakas neiti, rukoili hän. -- Uskokaa neiti minua,\nauttaahan neiti minua! Neiti on ainoa, johon tässä hädässä voin turvata.\n\n-- En tiedä, en tiedä, vaikeroi Aino, itkien ja käsiään väännellen.\n\nRovasti tarttui Hannia käsivarteen ja laahasi hänet huoneesta.\n\n-- Kaikki sinä olet valehdellut! sanoi hän ankarasti. -- Ja ensi\ntyökseni täytyy minun ilmoittaa asiasta vanhemmillesi. Et enää voi\nkäydä rippikoulua muitten kanssa...\n\n-- Ei ei, ei! huusi Hanni mielipuolen raivolla, -- vanhemmilleni ei saa\nilmoittaa mitään! Minä menen itse heidän luokseen ja kerron kaikki.\nMutta ensin täytyy herrojen tunnustaa, ensin menen herrojen puheille...\n\n-- Ja valehtelet vanhemmillesi, niinkuin olet meillekin valehdellut.\nKatuisit jo, nuori tyttö, ja tunnustaisit kaikki, niin voisit vielä\nsaada anteeksiantamusta ja armoa, saisit jäädä palvelemaan hyvään\npaikkaasi ja kävisit siivosti rippikoulusi loppuun asti.\n\nHanni kuuli rovastin äänen ikään kuin jostakin kuopasta. Hänen\nsydämensä jyskytteli ja joka jäsen vapisi. Kurkussa poltti ja silmiä\nkirveli. Nyt vain kiireesti Kankaanpäähän! Ei enää ole muuta neuvoa.\nHeidän täytyy tunnustaa ja antaa hänelle kunnia takaisin, ennen kuin\nkukaan on ehtinyt käydä kielimässä äidille...\n\nPiiat kuiskailivat ja nauroivat keskenään, lapset välttivät Hannia ja\nruustinna ei antanut hänelle mitään käskyjä. Kaikki kohtelivat häntä\nikään kuin ei häntä olisi ollut. Mutta saavat nähdä, saavat nähdä!\n\nIlma oli leuto, lunta oli tullut yöllä, ainoastaan yhden reen jäljet\njohtivat pappilaan. Pellot olivat sileinä, valkeina kenttinä, jostakin\nnäkyi kiven kylkeä ja ojansyvennystä. Hautausmaan portille oli\najautunut aika kinos ja vain ristien päät pistivät esiin lumesta.\nKylään tullessa näkyi joku akka kaivolla ja ukko risutukillaan. Hanni\ntervehti heitä, uhallakin iloisesti ja ystävällisesti ja paljastaen\nkasvonsa.\n\nHänen oli kuuma, jalat olivat läpimärät. Kankaanpään tienhaarassa tuli\nJanne häntä vastaan, tervehti hitaalla tavallaan ja sanoi olevansa\nmenossa neulomaneitiä hakemaan, ylihuomenna on kaupungissa tanssit,\nherrasväet menevät kaikki sinne ja armon vaatteita pitää korjata.\n\nKankaanpäässä näyttiin vielä nukkuvan. Nyymanni oli lapioimassa tietä\nja koirat kellittelivät lumessa. Kuuset seisoivat tanssiaisillan\njäljeltä vielä portaiden edessä ja paperilyhdyt riippuivat pyöreinä\nlumikerinä oksilla. Keskellä pihaa oli lyhteitä keppien nenässä, nekin\nlumen alla.\n\n-- No, mitäs kuuluu? kysäisi Nyymanni, kohottaen lakkiaan.\n\n-- Ei liiemmäisiä. Taitavat herrasväet vielä nukkua.\n\nHannin posket hehkuivat ikään kuin koko hänen levottomuutensa olisi\nläähättänyt niiden alla, mutta hänen suunsa oli hymyssä ja hän hyväili\nkoiria kuin vanhoja ystäviä ainakin. Hetkeksi hän jäi miettimään,\nmenisikö sisään isoista portaista vaiko keittiön tietä, mutta meni\nsitten isoista portaista. Koirat saattoivat hänet ovelle asti ja\nNyymanni vilkaisi nauraen hänen jälkeensä.\n\nHän katsahti sisään eteisen lasiovesta. Lattialla oli suuri matka-arkku\nja vaatekaapin ovet olivat auki. Salista ilmestyi kaapin eteen pörröpää\nneiti, esiliina vyöllä. Hän hyräili hiljaa jotakin iloista nuottia ja\nalkoi panna vaatteita matka-arkkuun. Hanni ymmärsi, että se oli se uusi\nkamarineitsyt.\n\n-- Lina, kom hit, kuului äkkiä herranääni patruunan huoneitten takaa.\n\nNainen ei ollut kuulevinaan, jatkoi vain hyräilyään. Pari kolme kertaa\nantoi hän huutaa itseään ennen kuin läksi. Odotushuoneessa tuli\nmaisteri Björkell jo häntä vastaan. Hän oli alusvaatteisillaan ja laski\nkäsivartensa Linan vyötäisten ympäri.\n\nHanni tunsi ruumistaan puistattavan ja sydänalaansa nousevan sen\nilkeän, kuvottavan tuskan, joka siellä usein viime aikoina oli ollut.\nHän palasi takaisin portaille. Hän ei tietänyt, minne joutuisi. Ei\ntahtonut lähteä pois toimittamatta asiaansa eikä voinut sisäänkään\nmennä. Vihdoin läksi hän maantielle kävelemään ja koirat tulivat hänen\nkanssaan. Hän oli hiestynyt läpimäräksi, helmat lyödä loksahtelivat\nkenkiä vastaan.\n\nJolleivät he tunnusta, jolleivät he tunnusta -- mitä hän sitten tekee?\n\nHeidän _täytyy_, heidän _täytyy_ tunnustaa!\n\nHän ajatteli moneen kertaan valmiiksi mitä hän heille sanoisi, mutta\nkun hän vihdoin seisoi heidän edessään, oli hän unohtanut kaikki tyynni.\n\nHerrat olivat patruunan työhuoneessa, ilman kauluksia, tohvelit jalassa\nja paperossit hampaissa. Ovi sisähuoneeseen oli auki ja sieltä näkyi\nvuoteet, joista vasta oli noustu. Björkell loikoi sohvalla, Lindström\nistui keinutuolissa ja patruuna käveli edestakaisin lattialla.\nAstuessaan huoneeseen kuuli Hanni jonkun sanan ja hänelle tuli paikalla\nse tunne, että he puhuivat hänestä. Hän vapisi ja koko huone huojui\nhänen silmissään, niinkuin hän olisi seisonut laivan kannella. Mutta\nhän tiesi, että nyt pitää puhua, vaikka siihen paikkaan kuolisi, ja hän\nseisahtui veripunaisella, kostealla kädellään pitelemään kiinni oven\npielestä ja iski silmät selällään eteensä, herroihin päin.\n\n-- Herrat ovat sanoneet, että minä olen valehdellut ja armo on käynyt\npappilassa puhumassa, että minä olen valehdellut... Minä _en_ olisi\nmitään puhunut siitä illasta, mutta kun minua hätyytettiin, niin minun\ntäytyi sanoa... että herrat sillä lailla minulle tekivät. Herrat on\nhyvät ja myöntää sen ja sanoo armolle ja rovastille, että minä en ole\nvalehdellut...\n\nHän katkaisi äkkiä lauseensa, ikään kuin ääni olisi loppunut. Hänen\nsilmänsä kiilsivät kuumeisina, sieraimet ja suupielet vavahtelivat,\nrinta nousi ja laski, laiha, veripunainen käsi piteli ikään kuin\nkynsiksi koukistuneena kiinni oven pielestä.\n\nHerrat vaihtelivat silmäyksiä ja kuiskasivat jotakin toisilleen. Eivät\nhe käyneet vakaviksi, kuten Hanni oli odottanut. Eivät näyttäneet\nhäpeävänkään. Tuomari Lindström tuli ystävällisesti Hannin luo, taputti\nhäntä poskelle ja puhui hiljaa, katsoen suoraan silmiin:\n\n-- Tyttö-kulta, mitä sinä leikistä suutut, sinä järkevä ja kaunis\ntyttö...\n\nHanni vetäytyi pois hänen kätensä alta, katsoi närkästyneesti ja sanoi:\n\n-- Herrat on nyt hyvät ja sanoo armolle, että minä en ole valehdellut...\n\n-- Kas, kas sitä tyttöä! Sanotaan, sanotaan, tule nyt vain tänne\nistumaan...\n\nLassi-herra veti hänet pöydän ääreen ja kaikki kolme kokoontuivat hänen\nympärilleen. He tulivat ihan likelle ja heidän katseensa alkoivat häntä\npolttaa.\n\n-- Herrat on hyvät ja sanoo sen, toisteli hän rukoillen.\n\nLassi-herra silitteli hänen hiuksiaan.\n\n-- Mutta tyttöseni, mitä se nyt sitten tekee, jos joku kylän ämmä\nsanoo, että sinä olet \"valehdellut\". Eihän kaikista puheista tarvitse\nvälittää.\n\n-- Ei kylän ämmät mitään olisi sanoneet, jollei armo olisi alkanut!\ntiuskaisi Hanni.\n\n-- Hyvä, hyvä! kuiskasivat herrat toisilleen ja purskahtivat nauruun.\n\n-- Eikö se nyt olisi kaikista viisainta, jos sinä, pikkuinen kaunis\nHanni, sulkisit pikku suusi kiinni ja unohtaisit koko juorujutun...\nKatsos, tässä sinä saat näin kauniin setelin, sillä sinä saat vaikka\nsilkin ja menet kauniisti palveluspaikkaasi takaisin eikä parin päivän\nperästä kukaan enää muista koko juttua...\n\nHanni otti setelin, jonka Björkell pisti hänen käteensä, ja katseli\nsitä ikäänkuin hän hetkisen olisi miettinyt mitä sillä tekisi; sitten\nhän nosti silmänsä ja otsa rypistyi.\n\n-- Mutta kun koko pitäjä jo pilkkaa minua ja kun pappilasta on ajettu\npois eikä rovastikaan enää ota rippikouluun. Ja jos... jos minun\nvanhempani saavat tietää!\n\nViime sanat lausui hän hiljaa, epätoivoisen kolkosti.\n\n-- Älä nyt hulluttele, tyttöseni! huudahti Lassi iloisesti, -- ei sinua\najeta pois eikä pilkata ja rippikoulun saat niinikään kunniallisesti\nlopettaa, jos vain annat heidän uskoa mitä uskovat... Mitä sinä nyt\nsiitä välität, mitä ihmiset sanovat, kun omatuntosi on puhdas!\n\n-- Mutta he vaativat minua myöntämään, että olen valehdellut. Ja\nminähän _en_ ole valehdellut. Herrojen täytyy, täytyy, täytyy se\ntunnustaa...\n\n-- Älä huuda, älä huuda, pikku Hanni! Armo vielä makaa...\n\n-- En, en, kunhan herrat tunnustavat. Minä tulin kamariin ja\npatruuna... otti polvelleen... ja herrat oli kaikki siinä ympärillä ja\nkoskivat ja sitten... joku antoi suuta.\n\n-- Älä huuda, älä huuda, rauhoitti rauhoittamistaan Lassi.\n\n-- Kyllä sinä olet nähnyt unta, virkkoi äkkiä Björkell kylmällä,\nvirallisella äänellä. -- Valhetta tämä on, tyttöraukka. Jonkin\nystävällisen sanan sinulle sanoimme, saisit olla siitä kiitollinen.\nMuuta ei tapahtunut.\n\nHanni painoi kädet rinnalleen ja alkoi hätäännyksissään katsella\nympärilleen.\n\n-- Mutta herrojen täytyy tunnustaa se! kirkaisi hän voimiensa takaa\nja karkasi kiinni tuomari Lindströmin käsiin. -- En tiedä... olisiko\nse ollut leikkiä vaiko mitä... mutta patruuna otti syliinsä ja joku\nveti kädestä ja joku antoi suuta... Ettekö muista? Voi, _pitää_\nmuistaa!... Kyösti-herra, Kyösti-herra! pääsi äkkiä ilon huudahdus\nhänen huuliltaan, kun nuori Åkerfelt ilmestyi huoneeseen. -- Te sen\ntodistatte, te minut pelastatte kuten silloinkin. Voi, te olette niin\nhyvä ja minä siunaan teitä kuolinpäivääni asti... Sanokaa, sanokaa...\narmahtakaa! Äitini kuolee, jollette pelasta minua!\n\nHänen hennot, luisevat kätensä kävivät kiinni Kyöstin käsivarsiin ja\nhän ravisti niitä voimiensa takaa, ikään kuin saadakseen sillä lailla\nhänen muistinsa heräämään. Hänen äänensä vapisi uhkan ja kiukun,\nrukouksen ja hellyyden vaiheilla. Märkä hame kiertyi hänen ruumiinsa\nympäri. Hänen poskillaan paloi tumma puna, huulet olivat kuin verille\npurrut.\n\n-- Kyösti-herra, teidän täytyy minua auttaa, minä vannotan teitä,\nsanokaa, sanokaa se.\n\nHän oli heittäytymäisillään polvilleen nuoren herran eteen, kun hän\nnäki samassa vastapäisestä peilistä armon seisovan odotushuoneen\novella, sinisessä aamuviitassaan, hiukset hajalla, suu hymyssä.\nKyösti-herrakin huomasi hänet, työnsi Hannin luotaan ja virkkoi:\n\n-- Te erehdytte, Hanni, ei kukaan ole tarkoittanut teille pahaa eikä\nkukaan ole pahaa tehnyt. Ei minun ole tarvinnut mistään teitä pelastaa.\n\nMuut herrat sanoivat vielä jotakin ja armo puhui ja nauroi, mutta\nHanni huomasi sen kuin unessa. Hän tuijotti sanaakaan lausumatta\nKyösti-herraan ja hänen molempiin silmiinsä tuli suolainen pisara.\nVihdoin Kyösti kääntyi pois ja sytytti paperossin. Silloin oikaisi\nHanni itsensä suoraksi ja rupesi repimään herrojen antamaa seteliä.\nArmo tuli hänen eteensä, katsoi vihreähtävällä katseellaan ja komensi.\nMutta Hanni nauroi hänelle. Silloin armo polki jalkaa ja löi, mutta\nHanni vain nauroi.\n\nHän hoippui ulos huoneesta, seisahtui hetkeksi portaille ja yhä nauroi.\nTuomari Lindström juoksi hänen perässään paljain päin ja pidätti hänet.\n\n-- Älä nyt, älä nyt, Hanni, puheli hän ystävällisesti nuhdellen. --\nMikä sinulla oikeastaan on hätänä? Nuori olet ja kaunis tyttö. Sinä\nsaat koska tahansa paikan, vieläpä paljon paremman ja hauskemman kuin\ntäällä. Tahdotko, niin hankin sinulle paikan kaupungin hienoimmassa\nhotellissa? Odotas, minä näytän, että hankin sen sinulle ja sielläkös\non hauskaa!... No Hanni, älä nyt suutu! Ystäviähän me aina on oltu...\nKatso, tuossa saat toisen setelin, kun äskeisen niin tyhmästi revit...\nSaat nähdä, että minä olen ystäväsi ja toimitan sinulle niin hyvän\npaikan, ettet unissasikaan ole nähnyt.\n\nHanni oli lakannut nauramasta ja tuijotti kolkosti eteensä. Ei hän\nseteliä ottanut. Häntä puistatti niin, että hampaat kalisivat.\n\n-- Minä menen lautamiehen luo, virkkoi hän, -- ja haastatan herrat\nkaikki oikeuteen, vaikka tuomareja olettekin. Tottahan sanotte\ntotuuden, kun laskette kätenne kirjan päälle.\n\nLassi Lindström hymähti säälien.\n\n-- Sinä olet alaikäinen, lapsi-raukka.\n\nHanni ei enää kuullut. Hän oli jo portilla. Hän liikkui hoippuen kuin\nvaate, jota tuuli repii, hiukset hajalla, huivi valuneena hartioille.\nMutta tuomari Lassi Lindström pisti setelin liivinsä taskuun ja kiroili\nsydämensä pohjasta tätä harmillista juttua ja kaunista Ester-rouvaa,\njoka oli pannut sen alkuun.\n\n\n\n\nX\n\n\nLautamiehen väet olivat hyviä ihmisiä. Ystävällisesti kohtelivat he\nHannia, vaimo keitti kahvia, kuivatti hänen vaatteensa, ja tarjosi\nyösijaakin. Mutta auttaa -- sillä tavalla kuin Hanni tahtoi -- he eivät\nvoineet. Hanni oli alaikäinen, isän tai holhoojan täytyi toimittaa\nhaaste hänen puolestaan. Ei siis muuta neuvoa kuin lähteä isän luo\nPimeäänpirttiin. Kun Hanni kiitti ja nousi lähteäkseen, kehoitti\nvaimo vieläkin jäämään yöksi, eihän tänä iltana enää ollut lähtemistä\nmatkalle, oli jo pimeä ja yö yllättämässä. Mutta kello oli vasta kuusi\neikä se Hannin mielestä ollut ensinkään myöhäistä. Paljon myöhempään\nvalvottiin pappilassa ja Kankaanpäässä oli päivällinen monesti syöty\nvasta tähän aikaan päivästä.\n\nHän ei sentään ollut virstaakaan kävellyt, kun hän jo katui, sillä\nminne hän oikeastaan kulkisi, minne joutuisi yöksi? Ei hän tahtonut\nmennä pappilaan, ei liioin Salmisellekaan. Lähin torppa Pimeäänpirttiin\npäin oli kahdeksan virstan päässä. Sinne olisi voinut ehtiä, mutta\nkaikki hänen vaatteensa olivat pappilassa ja väsytti. Tie oli tukossa\nja lumi tarttui, oli raskasta kävellä. Hän päätti sittenkin kulkea\npappilaan yöksi, tulla juuri ennen maatapanoa ja olla tuvassa. Silloin\ntuskin kukaan häntä huomaisi. Pianhan hän aamulla kokoaa tavaransa,\nottaa kylästä hevosen ja lähtee. Viimeistään illansuussa hän on kotona\nPimeässäpirtissä.\n\nIsä seisoessaan hakotukilla alkaa kuulla kulkusen kilinää. Luulee\njonkun tulevan kirstua tilaamaan, ei ole millänsäkään, hakkaa vain,\njotta kalikat lentelevät! Hevonen tulee likemmä, Hanni kurkistelee\nmalttamattomana molemmin puolin rekeä, isä vain ei tunne. Kuja on\nniin ummessa, että täytyy ajaa peltoa myöten. Aita on sitä varten\navattu ja tienviitaksi nostettu seiväs, olkitukko nenässä. Isä huomaa,\nettä tulijoiden on vaikea päästä, hän lyö kirveensä tukkiin ja tulee\navuksi. Ja silloinkos häneltä pääsee ilo ilmoille: \"Mamma, mamma,\ntulepas nyt! Ei nyt hullumpata! Sehän se on se meidän Hanni joka tulee!\nPojat, juoskaa pian sanomaan äidille!\" Pojat juoksevat ja äiti, joka\nelää ainaisessa pelossa, että jotakin pahaa tapahtuu, tulee portaille\npaljain päin, hihat käärittyinä kyynärpäihin asti, silmissä se\ntavallinen, kysyväinen pelko. Mutta kun hän näkee, mikä sieltä tulee,\nniin purskahtaa hän itkuun pelkästä ilosta, että hänen pikku Hanninsa\npalaa ja ihkasen elävänä!... Ja kuka siellä äidin helmoissa huppuroi?\nLiisu, Liisu, Liisu! Hän on tietysti kasvanut ja hiukset käyneet\nvieläkin tuuheammiksi kiharoiksi... No tule siskon syliin nyt! Osaatko\noikein syleillä? Noin, noin!... Ja siellähän tulee vaarikin, tuttu,\nkatajainen keppi kädessä...\n\nHanni itkee tätä ajatellessaan ja hänen rintansa paisuu haikeasta\nonnesta. Voi, ettei hän sentään ole palannut kotiin! Kolme kuukautta\nhän nyt on kitunut täällä tylyssä, pahassa kirkonkylässä. Kaikki olisi\ntoisin, jos hän ajoissa olisi palannut kotiin! Mutta nyt hän menee\neikä mikään enää voi häntä pidättää! Illalla, kun kaikki jo nukkuvat,\ntarttuu hän äidin käteen, johtaa hänet vieraskamariin, istuttaa\ntuolille, lankeaa polvilleen hänen eteensä, kätkee kasvot hänen\nhelmoihinsa ja tunnustaa ja rukoilee anteeksi. Oi, kuinka hän tahtoo\nkatua ja pyytää ja itkeä, itkeä pohjia myöten, puhtaaksi koko raskaan\nsydämensä! Äiti antaa kyyneleensä valua hänen kyyneliinsä, sulkee hänet\nsyliinsä eikä enää muista hänen syntejänsä. Silloin, silloin kun se on\ntapahtunut, tahtoo hän kiittää hyvää Jumalaa...\n\nIlma on raskas ja sumuinen kuin keväällä, puut ovat lyöneet kuuraan.\nHanni tuntee tavatonta tyhjyyttä sisässään ja muistaa, ettei hän ole\nsyönyt koko päivänä. Mutta hänen mielensä on tyyni, miltei kevyt, eikä\nhän kanna vihaa ketään kohtaan.\n\nKun hän tulee Suurenkuusen mäelle, mistä tiet haaraantuvat kaupunkiin,\nkirkonkylään ja sydänmaahan, alkaa hän kuulla kulkusia. Ihan ovat kuin\npappilan kulkuset, lakkaavat soimasta, kilahtavat katkenneesti ja taas\nlakkaavat soimasta, vähäksi aikaa. Vihdoin alkavat helistä ja Hanni\nhuomaa, että ne lähenevät takaapäin, sydänmaahan vievältä tieltä.\n\nHänen ei tällä hetkellä tee mieli tavata ketään, kaikista vähemmin\nrovastia. Hän kääntyy sen tähden ympäri ja alkaa kiireesti astella\nsamaa tienhaaraa, jota on tullutkin, kaupunkiin päin. Silloin kuuluu\nääni reestä, totisesti rovastin ääni! He ovat tunteneet hänet ja\nkutsuvat häntä nimeltä. Hanni ei ole kuulevinaan, astuu vain eteenpäin\nja sydän lyö niin, että korvissa kohisee. Mitäpä rovastilla lienee\nmuuta sanomista kuin tahtoisi torua! Eikö häntä vieläkään ole tarpeeksi\nsoimattu! Kaikki aamulliset harmit muistuvat hänen mieleensä ja hänen\nsisunsa alkaa taas paisua.\n\nHevonen on seisahtunut.\n\n-- Tule kuulemaan uutisia kodistasi! huutaa rovasti. Hanni hytkähtää.\nMitä hän oli kuulevinaan? Uutisia kodista! Mistä he niitä olisivat\nsaaneet! Hän ei pysähdy, mutta siirtää huivin toiselta korvaltaan ja\nkuuntelee henkeä pidätellen.\n\n-- Me olemme käyneet Pimeässäpirtissä, huutaa nyt vuorostaan renki. --\nSinun äitisi on kuollut!\n\nHanni painaa kädet rinnalleen ja silmänräpäykseksi valtaa hänet\npyörryttävä tunne. Hän ei tiedä seisooko hän vai käveleekö, onko maassa\nvai ilmassa, valveella vaiko unennäössä.\n\n-- Mutta onko se Hanni? tutkistelee rovasti. -- Tule nyt tänne likemmä.\nNo, ajetaan me sitten sinne. Koska tässä on tienhaara, niin tottahan\ntässä pääsee kääntymään... Annetaan sen nyt tehdä kiusaa, kylläpähän\nsydän pehmiää, kun tämän uutisen kuulee.\n\nHanni pysähtyy lumeen tiepuoleen ja koko hänen olentonsa on\njännityksessä. Hetket tuntuvat kamalan pitkiltä, reki lähenee aivan\nkuin madellen. Vihdoin viimein huohottaa hevonen hänen edessään.\n\n-- Mihinkä sinä pappilasta karkasit? kysyy rovasti ja jatkaa, äänen\nkäydessä lause lauseelta juhlallisemmaksi: -- olisit päässyt kotiin,\njos olisit ollut saapuvilla, sillä veljesi tuli noutamaan sekä sinua\nettä minua. Näetkös... äitisi oli äkkiä sairastunut ja tahtoi saada\nlohdutusta Jumalan sanasta ja vielä viimeisen kerran nähdä lastaan.\nSellaista se on ihmisen elämä. Se on niinkuin kukkanen kedolla, koska\ntuuli puhaltaa sen ylitse, niin ei sitä enää ole. Ei täällä surun ja\nmurheen laaksossa ole pysyväistä asuinsijaa kenelläkään. Kun minä\nsaavuin perille, oli Kaikkiviisas Jumala jo nähnyt hyväksi kutsua\npois äitisi. Kauniisti ja rauhallisesti hän oli kuollut, uskossa\nVapahtajaansa... Mutta kuuletko sinä edes mitä minä sanon? kysyy\nrovasti äkkiä kiivaasti ja sekä hän että renki tarkastavat Hannia. Hän\nseisoo liikkumattomana, ei edes itkekään.\n\nSilloin kun hän rovastin sanoista ymmärsi, että se oli totta, että se\ntodella oli tapahtunut, tuntui siltä kuin ukkonen olisi iskenyt häneen\nja polttanut hänet poroksi. Sillä hetkellä se teki kipeää, niin kipeää\nkuin jos silmähammasta olisi väännetty hohtimilla tai sydäntä raadeltu\npihdeillä, mutta sitten meni tunto ikään kuin pois ja piti vain seisoa\nja kuunnella eikä voinut liikkua, ei puhua eikä itkeä.\n\n-- Vastaa nyt jotakin, jatkaa rovasti, -- että edes tiedän, oletko\nkuunnellut!... Ei sano mitään! Etkö ymmärrä, että oma äitisi on\nkuollut. Vieläpä surusta sinun tähtesi. Etkö käsitä, mikä hirveä\nsynti se on, joka sitten lankeaa sinun omantuntosi päälle? Hänelle\noli kerrottu, kuinka huonoa elämää sinä olet viettänyt täällä ja se\nhäneen niin koski, että... Ei! Seisoo kuin seiväs! Ei katumusta, ei\nsurua! Nuori tyttö, nuori tyttö! Jumala on lähettänyt tämän suuren\nsurun _sinulle,_ erittäin sinulle, pehmittääkseen sinun mielesi! Hän\non nähnyt, että sydämesi on niin kova, ettei vähempi siihen pystyisi.\nTee sen tähden nyt jo katumus ja parannus äläkä paaduta sydäntäsi,\nsillä silloin voit tehdä itsesi syypääksi siihen syntiin, jonka Judas\nIskariot teki, joka kun hän oli herransa ja mestarinsa pettänyt, ei\nottanut vastaan armoa ja anteeksiantamusta, vaan paadutti sydämensä...\nOta tämä rakkaan taivaallisen Isän lähettämä rangaistus nyt nöyrällä\nmielellä vastaan, palaa pappilaan, -- saat istua tuossa kuskilla Antin\nvieressä -- ja pyydä anteeksi kaikilta, joita vastaan olet rikkonut,\nniin lähetän sinut huomispäivänä pappilan hevosella kotiisi. Siellä\ntarvitsevat isäsi ja turvattomat pikkusiskot apuasi... Ei, ei vastaa!\nIstu siihen rekeen nyt. Varo, varo, nuori tyttö, Jumalan tuomiota!\n\n-- Antakaa minun olla! pääsee Hannilta kiihkeästi ja kaikki veri karkaa\npyörryttävänä hänen kasvoihinsa.\n\n-- Aijai sitä sydäntä! päivittelee rovasti. -- No, kiukuttele täällä\nnyt yksinäsi ja palaa sitten yöksi pappilaan. Hurskaan äitivainajasi\ntakia tahdon olla pitkämielinen sinun kanssasi enkä kieltää sinulta\nyösijaa, vaikka olisit kuinka paatunut hyvänsä. Jää hyvästi sitten\nja Jumala valaiskoon mielesi... Ajetaan pois, Antti, älä nyt vain\nkäänteessä kaada!\n\nKulkuset alkavat edetä. Vielä kerran kääntyy rovasti katsomaan taakseen\nja näkee Hannin seisovan liikkumattomana hangessa.\n\n-- Joko kadut, nuori tyttö? huutaa hän -- tahdot ehkä jo tulla rekeen.\n\nSilloin kokoaa Hanni voimansa ja alkaa juosta. Pois, pois, pakoon,\nkauas, etteivät nuo miehet enää näe häntä, ettei hän enää kuule heitä.\nPakoon kaikkea, itseäänkin!\n\nHän juoksee kuin hullu, juoksee ajan, joka tuntuu rajattomalta. Vihdoin\nloppuu häneltä henki, hän ei tunne mitään muuta kuin sydämensä jyskeen\nja tulipilkut polttamassa poskiaan. Silloin hän seisahtuu. Se ei ole\ntotta, mitä he kertoivat, se ei voi olla totta! Herra Jumala, hän näki\nunta! Hän ottaa lunta käteensä ja painaa sitä otsalleen, poskilleen.\nRovastin sanat kaikuvat hänen korvissaan ikään kuin hän nyt vasta\nkuulisi ne ensikerran, tai ikään kuin joku nyt vasta päästelisi niitä\nhänen sydämensä päälle suurina raskaina pisaroina sulatetusta lyijystä.\n\n-- Äiti on kuollut... Hän oli äkkiä sairastunut, tahtoi nähdä sinua...\nsaada lohdutusta Jumalan sanasta... Kaikkivaltias Jumala jo nähnyt\nhyväksi kutsua pois...\n\n-- Ei, ei, ei! Äiti! Mamma! huutaa hän.\n\nEi kuulu kaikuakaan vastaukseksi, sillä raskas kuura peittää puiden\noksat ja ilma on paksua ja raakaa.\n\n-- Mamma, mamma, ääntelee Hanni hiljaa ja hellästi, -- vasta olit\nluonani, sano, ettei se ole totta, mamma, ethän sinä, otathan oman\nHannin syliisi...\n\n-- Hän kuoli niin kauniisti ja rauhallisesti, uskossa Vapahtajaansa...\n\nSydän lyö suurena, kipeänä ja tuska nousee kurkkuun.\n\n-- Äiti, äiti! Mamma! kirkaisee Hanni voimiensa takaa ja viskautuu\nmaahan. -- Jumala, älä anna hänen kuolla! Mamma, mamma!\n\nHän vaikeroi siinä hiljaa ja kaikki hänen päässään on sekaisin. Hän\nei käsitä, että se on totta, hänen täytyy toistelemistaan toistaa,\nmitä rovasti sanoi. Äkkiä hän karkaa ylös ja alkaa juosta ikään kuin\npelastaakseen äidin. Äiti on sairas ja jos Hanni tulee, niin hän\nparanee. Pitää joutua, joutua! Mutta nyt tuntuu siltä kuin ei hän\ntietäisi, minnepäin mennä. Missäpäin on koti? Valkeata tietä riittää\nmolempiin vastakkaisiin suuntiin silmän kantamiin asti ja korkea,\nhuurteinen hongikko on molemmin puolin ihan samanlaisena. Ja hänen\npitäisi kiirehtiä linnun siivillä! Ah, eihän se auta, eihän se auta,\näiti ei enää elä, ei kuule, ei rakasta, ei odota...! Hän makaa valkeana\nriihessä, missä pikku veikkokin ennen makasi ruumiina... Ei, ei, ei!\nse ei saata olla totta! Hanni riuhtaisee päästään huivin, kiertää\nsitä käsissään, viskaa pois luotaan ja päästää valittavan huudon. Hän\nlankeaa polvilleen ja koettaa rukoilla, hän nousee ja polkee maata.\nOi Herra Jumala, katso tänne maan päälle! Jos sinä olet ottanut\näidin, niin ota tyttökin!... Tuntuu siltä, että koti sittenkin on\ntäälläpäin! Täältäpäinhän rovasti tuli. Ehkä vielä kuulisi, jos oikein\nhuutaisi. Hän korottaa ääntänsä, mutta se kähisee oudosti kurkussa kuin\npetoeläimen ääni, hän pelkää sitä eikä enää uskalla huutaa...\n\nHän pelkää... Äiti on valkoisissa vaatteissa, kylmänä, kankeana,\nlaudalla riihessä. Ei hän uskalla nähdä häntä, ei mennä lähelle. Hän\nihan kylmenee, kun sitä ajattelee. Hän ei tahdo sitä ajatella, mutta\ntäytyy... Isä tekee arkkua tuvassa, sitä ei enää viedä tyhjänä talosta,\nsiihen pannaan äiti. Valkoinen arkku maalataan mustaksi, siihen pannaan\npäänalainen ja nostetaan kuollut äiti... Jumala, Jumala, eikö sinulla\nole mitään armoa, eikö millään pääse kotiin, eikö millään pääse\nihmisten ilmoille?...\n\nHannia palelee ja jalka on niin raskas, että tuskin nousee. Huivi on\njäänyt jonnekin ja esiliina on poissa. Jospa tulisikin kuolema häntä\nvapauttamaan!\n\n-- Etkö käsitä, mikä hirveä synti... Äitisi on kuollut surusta sinun\ntähtesi...!\n\nHänen täytyy ehtiä rukoilemaan anteeksi, kertomaan, että hän on viaton,\nennen kuin äiti kuolee!\n\nHän kokoaa taasen voimansa ja lähtee liikkeelle, sama se, minnepäin,\nkunhan hän vain kulkee... Äiti, äiti, älä kuole, odota vähän...! Mutta\nsinä olet jo kuollut... Ethän vielä, oma mamma, mamma, me menemme sinun\nkauniiseen kamariisi ja sinä istut tuolissasi ja minä saan panna pääni\nhelmaasi...\n\n-- Ei! Sinä olet jo kuollut! ääntelee hän itsekseen, seisahtuu ja\ntoistaa sanat moneen kertaan ikään kuin nyt vasta alkaisi käsittää. --\nSurusta... Sinulle oli kerrottu, että... ja sinä et jaksanut... Sinä\nolet kuollut!\n\n-- Kuollut, kuollut!\n\nHanni vaipuu hankeen, painaa kasvot käsiinsä, itkee, itkee eikä lopulta\ntiedä mistään, ei tunne eikä muista mitään, itkee vain ja valittaa.\n\nSillä lailla kuluu pitkiä aikoja. Hän vapisee, mutta ei voi liikkua.\nKuluu pitkiä, pitkiä aikoja.\n\nVihdoin joku ihminen puhuu hänen vieressään, nostaa hänet ylös ja\npanee hänet lämpimään. Hänen on siinä hyvä olla. Hän tuntee hyvin\nhämärästi, että hän on kotona, että hän on pieni lapsi ja sairas. Äiti\nseisoo huolissaan vuoteen ääressä ja katselee häntä rakastavaisella\nkatseellaan, vaari puhuu käärmeestä, joka kävelee kahdella jalalla,\nmutta äiti sanoo, ettei käärme tule pienten lasten luo. Tuntuu niin\nhyvältä, kun he kaikki ovat siinä ympärillä ja kun äiti katselee...\n\n       *       *       *       *       *\n\nEster-rouva tahtoi ajaa kaupunkiin Kyösti-herran kanssa kuomireessä.\nMutta ei ollenkaan ollut helppoa löytää syytä, minkä nojalla hän\najaisi Kyöstin eikä miehensä kanssa. Tarkoitus oli, että lähdettäisiin\niltapäivällä, jotta päästäisiin kaupunkiin yöksi. Siten saataisiin\nnukkua yö rauhassa ja aamulla ehtisi Ester vielä harjoittaa säestäjänsä\nkanssa. Hän oli luvannut esittää muutamia kappaleita iltamassa.\nMutta äkkiä rupesi hän puuhaamaan lähtöä jo aamupäivällä. Hän sanoi\npelkäävänsä ajaa pimeässä korkeista mäistä.\n\n-- Mutta kun sinä olet kuullut, etten minä voi lähteä ennen kuin\niltapäivällä, sanoi Otto-herra äreästi.\n\nSe oli juuri se, jota Ester tahtoi.\n\n-- Mutta etkö sinä nyt voi heittää niitä iankaikkisia asioitasi? Minä\npelkään todellakin, vaikeroi hän itku kurkussa. -- Mutta, huudahti hän\näkkiä, ikään kuin nyt olisi keksinyt keinon, -- jos me muut lähtisimme\nnyt ja sinä tulisit perässä iltapäivällä!\n\n-- Minulle se on yhdentekevää, vastasi patruuna. Hän oli huonolla\ntuulella, harmistunut sekä vaimoonsa että työväkeensä.\n\n-- Mutta, rakas ystävä, sehän sopiikin mainiosti, huudahti Ester-rouva\ninnoissaan. -- Sinä tuot sitten mukaasi tavarat, eikö totta? Katso,\npukuni ei valmistu aamupäivällä, se on niin kauhean hidas ihminen se\nmamsselli Hedda. Kuka uskoisi muuten, että täällä Kankaanpäässä olen\nlaihtunut niin, että liivi oli kymmenen senttimetriä liian suuri!\nOnneksi tulin sitä koettaneeksi täällä kotona. Se olisi puuttunut,\nettä olisin pannut sen kofferttiin sellaisenaan. Siitä olisi tullut\ntäydellinen skandaali, sillä se olisi riippunut ympärilläni kuin\nriepu... Rakas Otto, ethän lähde, ennen kuin se on valmis! Ja Lina,\nmuista, että hyvin panetkin kaikki!... Voi, voi, sinua Otto, ettet\nnyt voi jättää niitä asioitasi? Eikö se nyt ole ihan sama, koska ne\nmaitotilit tulevat tehdyiksi? Mutta tiedätkö, pelkään todellakin\nniitä mäkiä, varsinkin sitä yhtä siellä... kuka kaikkia niitä nimiä\nvoisi muistaa?... Tarkoitan sitä... sitä, missä hevoset kerran viime\nkesänäkin olivat kompastumaisillaan... Kuule Otto, älä ole noin juro\ntänään, me odotamme sinua kaikki hotellissa illalla, kokoamme sinne\nystäväsikin...\n\n-- No niin, no niin, vastaa patruuna äreästi ja toivoo sydämensä\npohjasta, että Ester lähtisi matkaan niin pian kuin suinkin. Ikään\nkuin ei hän tietäisi, mikä sillä on mielessä ja mihin se tähtää. Kyllä\nhän naiset tuntee! Ei heille riitä, että heillä on aviomies, pitää\naina olla rinnalla toinenkin, joka liehittelee ja rakastelee... No\nniin, liehitelkööt ja rakastelkoot taivaan nimessä! Ei hän tahdo olla\ntiellä...\n\nHe lähtevät siis matkaan aamupäivällä ja illansuussa lähtee patruuna,\nEsterin suuri matkalaukku köytettynä reen taakse, ajajana Janne.\nMiksi hän oikeastaan menee? Ainakaan ei siksi, että häntä huvittaisi!\nMahdollisesti sen tähden, että tuli päätetyksi tehdä retki tuohon\niltamaan ja että pitäisi tehdä pieni voimanponnistus ennen kuin\nsaisi päätetyksi päinvastaiseen suuntaan. Hän ei enää viitsi vaivata\najatuksiaan, ei ainakaan asioissa, jotka koskevat huveja. Ne eivät\ntotisesti sitä ansaitse, sillä se on nähty ja koetettu moneen kertaan,\nne ovat aikoja sitten lakanneet olemasta huvittavia. Mutta ne kuuluvat\nelämään kuten jokapäiväinen leipä, ihmiset voisivat sitä paitsi\nhämmästellä, jos hän jäisi niistä pois.\n\nKotona täytyy elää ainaisessa jännityksessä, sillä aluskunta suvaitsee\nniskoitella ja hän suvaitsee tahtoa näyttää, että hänellä on voimaa\npitää se kurissa, nujertaa ja nöyryyttää uppiniskaiset -- mitä hyötyä\nsiitä on, että hän heidät nujertaa ja nöyryyttää, sitä ei hän itsekään\ntiedä. Tällä hetkellä se on hänen elämänsä tehtävä ja eteenpäin hän ei\ntahdo ajatella...\n\nNiin, kunhan saisikin olla rauhassa ajatuksiltaan. Kun saattaisi\nnauttia lepoa kulkiessa läpi hiljaisen, huurteisen metsän! Häntä vaivaa\nhiljaisuus, hän ei pidä tästä yksitoikkoisesta kulusta...\n\n-- Janne sinä, ärähtää hän, -- nukutko sinä, lurjus?\n\nJanne kääntyy patruunaan päin, vetää kätensä suuren rukkasen sisästä,\nniistää nenänsä, pyhkii sormet saappaansa varteen, pistää käden\ntakaisin rukkaseen ja vastaa vihdoin:\n\n-- Ka en.\n\n-- No anna sitten, hiidessä, mennä!\n\nVähän matkaa mennään hyvää kyytiä. Kankaalla Janne äkkiä pysähdyttää\nhevosen.\n\n-- No mikä perhana nyt taas on? huutaa patruuna suuren turkkinsa\nsisästä, jonka kaulus on valkeanaan kuurasta.\n\nJanne kömpii reestä ja alkaa tarkastella, mikä valkoinen se on\nsiinä, jota hevonen arastelee, niin ettei mene eteenpäin... Herranen\naika, ihminenhän se on, vieläpä elävä! Jumalan kiitos, ettei ajettu\npäällitse... Ihme ja kumma, sehän on se Hanni, se Hanni, joka palveli\npappilassa!\n\nKun patruuna sen kuulee, karkaa hän reestä kuin nuolella ammuttu.\nHanni on valkeanaan kuurasta. Hänen kätensä ovat kankeat, kosteat ja\njääkylmät. Hiukan hänen ruumiinsa vavahtelee, kun häneen kajotaan,\nmutta pää retkahtaa alas ikään kuin se olisi poikki lyöty. Voi raukkaa,\nkun ovat helmat kaikki jäässä! Eikä sillä ole edes huivia päässä. Jo\nnyt on surkeille jäljille joutunut!\n\nPatruuna nostaa hänet varovaisesti syliinsä, laskee rekeen ja\npeittelee. Mutta ei tyttö siinä lämpiä, hän on niin läpeensä\nkylmettynyt. Hän makaa kuin lankavyyhti, vähän vain välistä hytkähtää\nja kuikertaa kuin kuoleva lintu.\n\n-- Jos olisi ottaa syliinsä, esittää Janne.\n\n-- Niin, niin, pitää koettaa virvoittaa eloon, vastaa patruuna, avaa\nväljän turkkinsa ja vetää Hannin siihen, sulkien lämpimät nahat hänen\nympärilleen.\n\n-- Nyt Janne, virkkaa hän sitten, koettaen hillitä mieltään, -- ajamme\nyöksi ensimmäiseen kestikievariin.\n\n-- Jaa niinkö, ettei mennäkään kaupunkiin asti? kysyy Janne\nharvinaisella reippaudella.\n\n-- Niin. Annetaan nyt mennä hyvää kyytiä.\n\nJanne oikaisee suoraksi istuimellaan, läjäyttää ohjasperiä ja\nkatselee valppaasti eteensä. Oli sentään hyvä, että tuli korjatuksi\ntyttö siitä tieltä ja ettei patruuna suuttunut. Olisihan hän voinut\nkäskeä jättämään siihen tiepuoleen paleltumaan hankeen, mutta nyt\notti kuin ottikin märän olennon ihan turkkinsa sisään. Sen Jumalakin\nvarmaan lukee hänelle ansioksi, kun kerran viimeisellä tuomiolla\ntilille vaaditaan. Jannen sydän sykkii oudosta tunteesta, hän on niin\nhyväntahtoisella mielellä, että välttämättömästi soisi voivansa tehdä\njotakin hyvää jollekin. Auttaakseen oritta astelee hän ylämäissä reen\nrinnalla, katsellen, voisiko jollakin lailla auttaa patruunaakin ja\nHannia. Mutta hiljaa patruuna siinä istuu ja hyvästi ja hellästi\npitelee tyttöä.\n\n-- Jokos alkaa virota? kysyy Janne kurkistaen patruunan olkapään\npäällitse tyttöön. -- Luulisipa siinä lämpimässä turkissa sulavan.\n\nHän pistelee peitettä lujemmin kiinni reen syrjille ja kiepahtaa\nreippaasti kuskilaudalle.\n\nPatruuna herää mietteistään kummissaan katsomaan, onko tuo mies tuossa\nhänen typerä, juro hovinarrinsa. Sepä tällä hetkellä paljastaa aivan\nuusia puolia itsestään, rupeaa sukkelaksi ja veitikkamaiseksi. Janne\nitse ei mieti syytä ihmeelliseen mielialaansa. Hän on onnellinen,\nikään kuin olisi saanut lahjaksi hevoskuormallisen kultaa ja paraikaa\nkuljettaisi sitä kotiinsa.\n\nPitkin pituuttaan lepää Hanni Otto-herran sylissä, pää hänen\nolkapäätään vasten. Hän nukkuu levollisesti, tahdotonna ja\nturvallisena. Mutta Otto-herrassa kulkee kuuma, kuohuva veri ja\nhänen sydämessään soi: sinä olet minun, sinä olet minun! Vihdoinkin\nminä saavutin sinut... Hän likentää kasvonsa hänen hiuksiansa, hänen\nlemuavia hiuksiansa kohti. Hän tapailee huulillaan hänen otsaansa.\nSilloin pääsee Hannilta valitus, niin hiljainen, ettei hän sitä\nkuulisi, jollei juuri sillä hetkellä olisi painuneena Hannin kasvoja\nvastaan... Ei pidä pelottaa lasta, ei pidä herättää lasta! Nuku,\nnuku... sinä olet minun kokonaan.\n\nVihdoin saavutaan kestikievariin.\n\nToisessa rakennuksessa asuvat talonväet, toinen on luovutettu\nmatkustajaliikenteelle. Asutulta puolelta juoksee tanakka tyttö\npaljain päin avaamaan vieraille ovia ja sytyttämään kynttilää. Hän\nilostuu, kun näkee, että se on Kankaanpään patruuna... Hyvä herra\nantamaan juomarahoja ja laskemaan leikkiä...! Tyttö nauraa tirskahtaa\njo ystävällisesti sanoessaan patruunalle hyvää iltaa ja odottaa, että\npatruuna tulisi puhuttelemaan. Mutta patruuna ei ole näkevinäänkään.\nKantaa vain vakavana sisään jotakin... Taivaan tieten, ruumisko se on?\nPatruuna asettaa sen nahkasohvalle huoneen perällä ja peittää varovasti\nturkillaan. Palvelustyttö tulee uteliaana likelle, heilutellen päätään\nja pyöritellen silmiään. Ei patruuna tänään huomaa, mikä sillä nyt\nlieneekin... Tyttöriepu siinä on! No jo se nyt hyvänkin on tavannut!\nJa niin juhlallisesti ja vakavasti käskee laittamaan tulta sekä saliin\nettä kamariin, kiireesti muuttamaan sairaan ylle kuivat vaatteet,\nlaittamaan teetä ja valmistamaan sijan kamariin. Hän itse nukkuu\nsalissa vaikkapa sohvalla. Ei tarvitse nostaa sänkyä...\n\n-- No, nouse nyt siitä, sanoo palvelustyttö, tuupaten Hannia kylkeen,\n-- niin mennään tuvan puolelle muuttamaan kuivia vaatteita.\n\nMutta silloin tulistuu patruuna, joka tytön äänessä on kuulevinaan\nsalattua pilkkaa.\n\n-- Etkö näe, että hän on sairas? ärjäisee hän. -- Toimita vaatteet\ntänne ja heti paikalla.\n\nHanni herää ja hänen silmänsä harhailevat hetkisen pitkin huonetta,\nmutta sulkeutuvat samassa. Patruuna silittää rauhoittaen hänen\nhiuksiaan ja palvelustyttö lähtee kiireesti täyttämään herran käskyjä.\nHetkisen perästä hän palaa, sylys täynnä halkoja ja mukanaan toinen\ntyttö, joka tuo kuivia vaatteita Hannille. Mutta nähdessään vaatteet\nkiivastuu patruuna vieläkin pahemmin. Onko ne olevinaan vaatteita nuo?\nRääsyjä ovat. Pois pois, paikalla. Eikö nyt hiidessä talosta löydy\nvaatteita! Mutta samassa hän näkyy muistavan jotakin, sävähtää ylös\nistualtaan, ottaa lakkinsa ja lähtee ulos.\n\nTytöt ovat aivan ihmeissään hänen käytöksestään. Renkipojalta he saavat\nkuulla, että tyttö on löydetty tieltä, mutta kuka hän on, sitä ei kuski\nole sanonut. Ei se oikein kerjäläiseltäkään näytä, mutta ei ole paljon\nparempikaan.\n\n-- Kuka sellaiselle rupeaisi vaatteitaan antamaan!\n\n-- Emäntä oikein suuttui, kun kuuli patruunan käskeneen panemaan\nkamarin sänkyyn. Saunan penkille minä veisin. Mutta patruuna on tänään\nniin kiukkuinen, ettei uskalla panna vastaan, vaikka käskisi mitä\ntekemään.\n\n-- No tyttö, nouse nyt, niin pääset sänkyyn.\n\nHanni ei liiku. Piiat huomaavat, että hän todella on sairas. Hänen\nruumiinsa ei pysy pystyssä ja hän pitää kummallista, hiljaista ääntä,\njoka ei ole kuin ihmisen ääni. Tuskin ovat he saaneet hänet sänkyyn\nja alkaneet riisua, kun patruuna Jannen kanssa laahaa saliin suuren\narkun. Sen hän aukaisee, ja sieltäkös leviää suloinen lemu, aivan kuin\nkoko huone olisi muutettu kukkakentäksi. Patruuna kantaa piikojen eteen\nsilkkisukkia, pitsipaitoja ja korean sinisen viitan, joka on silkillä\nsisustettu. Ja ne kaikki käskee hän pukemaan kerjäläistytön ylle. Jo se\nsuututtaa järkeviä ihmisiä, mutta eihän patruunaa uskalla vastustaa,\nkun hän on tuollaisella tuulella.\n\nSill'aikaa astelee patruuna edestakaisin salissa. Se on suuri,\nkolkko huone. Pöydällä palaa kaksi kynttilää, asetettuina vinoon\nkynttilänjalkoihin, joissa ei ole mitään kiiltoa. Kynttelien välissä on\npäiväkirja, mustepullo ilman korkkia ja ruostunut kynä. Pitkin valkeita\nseiniä kiertelee murattiköynnös, ikkunalla on paperista tehtyjä\nkukkasia ja uunin luona seisoo keltainen kiikkutuoli, johon mahtuu\nainakin kolme henkeä rinnan. Uunissa liekitsee kirkas tuli.\n\nVieläkö patruuna tarvitsee jotakin? kysyy piika vihdoin.\n\n-- Saiko hän... sairas... jo teetä?\n\n-- Ei huolinut. Eikö patruuna itse juo?\n\n-- En. Saatte molemmat mennä.\n\nTaaskin on patruuna huomaavinaan, että he salavihkaa nauravat, ja\nkirous kieppuu jo hänen huulillaan, mutta hän ei sano mitään, polttaa\nvain sikaaria ja tuijottaa tuleen. Häntä huvittaa katsella liekkejä,\nkuinka ne nälkäisinä nuolevat puita... Hänenkin on nälkä, nälkä! Mutta\nhän miltei pelkää lähestyä kamarin ovea ja kun hän vihdoin sen avaa,\nhän vapisee. He ovat kahden nyt koko rakennuksessa, tuntuupa siltä,\nettä ovat kahden koko maailmassa.\n\nKarkeitten lakanain välissä lepää tyttö, puettuna hienoon,\ntaivaansiniseen pukuun. Käsivarret ovat peitteen päällä ja kaula\npilkottaa untuvapäärmeen alta. Hän heittelehtii unissaan ja hänen\nsuupielissään on kärsivä ilme. Otto-herra kumartuu vuoteen yli ja\nkatselee häntä tarkemmin. Kuinka hänen poskensa hehkuvat! Huulet ovat\nveripunaiset ja niiden välitse käy läähättävä, epätasainen hengitys.\nSinisen vaatteen alta erottautuu hentoinen povi, loimu liedestä\nkiertelee vuodetta ja täyttää koko huoneen väräjävällä valolla.\nOtto-herrasta tuntuu siltä, kuin ei hän enää eläisi maan päällä. Hänen\nedessään on hänen valittunsa, hänen jumaloitunsa... Mutta äkkiä hän\nkavahtaa ja tuntee oudon pistoksen rinnassaan. Tyttö on niin nuori,\nniin turvaton, on sairas... Otto-herran valtaa häpeä, synnintunto ja\nkatumus. Hän heittäytyy vuoteen ääreen ja itkee kuin lapsi.\n\nKuinka monta naista hän on ottanut häikäilemättä, tuntematta mitään\nheitä kohtaan, ja tähän, jota hän rakastaa -- tähän hän ei uskalla\nkajota! On kuin häntä katsellessa kaikkien noiden entisten naisten\nhätähuudot kirkuisivat hänen ympärillään ja hänen sydämensä käy\nnöyräksi ja pehmeäksi.\n\n-- Hanni, virkkaa hän, -- anna minulle anteeksi. Pahasti minä tein, kun\nen tänäkään aamuna sinua tunnustanut. Minä olen alhainen ihminen, joka\npelkään ihmisten tuomiota ja pilkkaa, mutta suo se minulle anteeksi,\nsillä minä rakastan sinua... Hanni, Hanni, oi armahda minua! Minä olen\nonneton ihminen, koettanut kaikkea ja kaikesta saanut kylläkseni.\nMinun elämästäni ei ole mihinkään, ei ole työlläni tarkoitusta. En ole\nkoskaan tehnyt ketään onnelliseksi enkä koskaan itse ollut onnellinen.\nNiin köyhää kuin minä ei ole toista, niin saastaista kuin minä ei ole\ntoista. Puhdista sinä minut! Tee sinä minut rikkaaksi, sinä, joka voit\nsen tehdä. Armahda minua, anna elämälleni ja työlleni tarkoitus, anna\nsuvulleni jatkaja...\n\nHanni ei kuule. Hän nukkuu, rauhattomasti hengittäen, silloin tällöin\naukaisten huuliaan. Otto-herra nielee häntä silmillään.\n\n-- Hanni, kuiskaa hän, -- saanko minä? Tahdotko armahtaa minua? Sinä\nolet nyt sairas, mutta sinun pitää pian parantua, rakkaudellani minä\nsinut parannan... Hanni, Hanni, minusta tuntuu siltä kuin kerran\nnuoruudessani olisin sinua rakastanut...\n\n-- Meidän pojastamme, Hanni, tulee Kankaanpään haltija, hyvä, kelpo\nihminen, joka kerran elää onnellisena vaimonsa ja lastensa kanssa ja\ntekee alustalaiset onnellisiksi... Hanni, Hanni, minä rakastan sinua!\n\nÄkkiä avaa Hanni silmänsä, jotka loistavat kuumehoureen tulessa. Kun\nhän näkee Otto-herran verestävät silmät, parkaisee hän pahasti, koko\nhänen ruumiinsa vetäytyy kokoon suonenvedontapaisesti ja hiljaa pääsee\nhäneltä vielä:\n\n-- Äiti, äiti, äiti...\n\n\n\n\nXI\n\n\nKuka ei tuntisi neiti Jeanettea?\n\nKun hän astelee kaupungin katuja, jotka eivät ole edes kivillä\nlasketut, ohi yksikerroksisten, ystävällisten puutalojen, niin\nkatselevat herrasväet salavihkaa uudinten takaa, ja maalaiset, jotka\novat tulleet tuomaan tavaroitaan kaupunkiin myytäviksi, jäävät\nsuu auki, ihmeissään töllistelemään sitä hienoa neitiä, joka on\nkuin posliininukke. Vaaleat hiukset muodikkaasti käherrettyinä ja\nsidottuina, päässä hattu, joka on niin köykäinen, että sen luulisi\nlähtevän lentoon! Ja kun hän nostaa hamettaan, joka juottautuu hänen\nympärilleen kuin suomukset kalan selkään, näkyy silkkinen, pitsitetty\nalushame, hienot sukat ja kengät. Tavallisesti hän astelee kiireesti\nja ylpeästi, sivuilleen katsomatta, tuskin vastaten maalaisten\nniiauksiin ja kumarruksiin. Mutta välistä hän on sillä tuulella, että\nkun näkee uudinten heilahtavan tohtorin tai tuomarin ikkunoissa, niin\nnostaa päätään ja katsoo suurilla, loistavilla silmillään suoraan ja\narastelematta ikkunoihin, vieläpä purskahtaa nauruun.\n\nOo, mikä myrsky siellä sisällä syntyy! Rouva karkaa miehensä kimppuun\nja sinä päivänä ei miehen ole hyvä olla kotona. Jeanette saattaa olla\nvarma, että hän kumminkin illalla joutuu hänen luokseen kaupungin\nhotelliin saamaan lohdutusta ja virkistystä.\n\nRouvat eivät siedä Jeanettea. He vihaavat häntä koko sydämestään ja\npitävät häpeänä koko kaupungille, että sellainen olento kuin Jeanette\non siellä olemassa. Kyllä he tietävät, millä rahoilla se pukeutuu,\nheille ja heidän lapsilleen ne rahat kuuluvat ja heidän suustaan ne\nriistetään tuon... tuon tuollaisen helyihin! Kyllä he tietävät, mikä\nse on, joka viettelee heidän miehensä ja poikansa pois onnellisesta\nkodista, -- tuo nainen se on, tuo nainen, joka on kaunis ja kiehtova\nkuin itse synti. Ei ennen istuttu kapakoissa. Tuo nainen se on, joka\non tullut paikkakunnan kiroukseksi... Vielä lisäksihän se kuuluu\nolevan täysi pakana, ei ole edes ripilläkäynyt. Häpeäpilkku se on\nyhteiskunnalle, että sellaistakin ihmistä suvaitaan.\n\nHerrojen mielestä hän oli viehättävä olento. Ei mikään tavallinen\ntarjoilijaneiti -- ei sinnepäinkään! Hän oli älykäs, viisas, hän osasi\npukeutua ja käyttäytyä vaikka missä seurassa. Sitä paitsi hänellä oli\nsydäntä. Hän osasi olla heille sekä nainen että neuvonantaja, toveri\nja uskottu. Ja sitten hänellä oli se puoli, ettei häneen koskaan\nkyllästynyt. Joka päivä paljasti hänessä uuden ominaisuuden. Hänen\nkeimailunsa oli kerrassaan hurmaavaa! Joskus hän vallattomuudessaan\nsaattoi katsahtaa suoraan heidän kotiensa ikkunoihin ja siinä paljastaa\nvalkoiset hampaansa -- se tietysti oli pahasti tehty! Mutta muuten\nhäneen saattoi luottaa. Jos hänelle esimerkiksi toi lahjan ja kielsi\nilmoittamasta kuka antaja oli, niin hän osasi vaieta. Hän olikin\nsaanut paljon lahjoja. Tuskin kukaan hänen herroistaan palasi matkalta\ntuomatta hänelle lahjaa -- hän sai monesti kauniimman lelun kuin herran\nvihitty vaimo.\n\nHän oli hienotunteinen. Hän ei kadulla tervehtinyt herroja, osasi\nkulkea ohi aivan välinpitämättömänä ikään kuin ei olisi tuntenutkaan.\nHänestä olisi voinut tulla hyvä näyttelijätär, hänestä olisi voinut\ntulla mitä hyvänsä!\n\nHän oli solakka ja notkea kuin nuori koivu, muodot sopusointuiset,\nhiukset pehmeät kuin silkki ja loistamat kuin auringon säteet. Ja sitä\npeliä, mitä kasvonpiirteet pitivät joka hetki! Ja entä ne silmät!\nNiissä oli valoa ja pimeyttä, tulta ja kylmää, leikkiä ja surua\nja syvyyttä... Yhtä hän ei suvainnut: sitä, että hänen menneeseen\nelämäänsä kajottiin. Viskaali Lindström, joka tiesi paljon hänen\nentisestä elämästään, oli yrittänyt ruveta tekemään siitä selkoa\nmuillekin, mutta hänen oli kiireesti täytynyt antaa vaitiolon\nlupaus, sillä Jeanette oli uhannut muuttaa pois paikkakunnalta.\nKerran ollessaan humalassa oli hän suuren seuran kuullen kutsunut\nhäntä Hanniksi, ja silloin oli Jeanette raivostunut niin, että oli\nsulkeutunut huoneeseensa ja herrat olivat saaneet ikävöidä häntä\nkoko yön. Hän oli ollut kuuro kaikille heidän rukouksilleen, hänen\nsydämensä oli muuttunut kiveksi, hän ei välittänyt uhkauksista eikä\nhoukutuksista. Viikkokausia sai viskaali Lindström itse rukoilla\nhäneltä anteeksi sitä tekoaan ja tuskinpa heidän välinsä sittenkään\ntuli entiselleen.\n\nKun Jeanette pari vuotta oli ollut kaupungin hotellissa, tapahtui,\nettä alkeiskoulun rehtorin poika, toivorikas ylioppilas, joka\nloistavista luonnonlahjoistaan huolimatta ylen kauan oli valmistanut\nkandidaattitutkintoaan -- sokeasti rakastui Jeanetteen. Hän jätti\nlukunsa kokonaan ja vietti päivä- ja yökaudet Jeanetten luona kaupungin\nhotellissa. Päälle päätteeksi hän selitti menneensä kihloihin hänen\nkanssaan ja uhkasi ampua itsensä, jollei saa naida häntä. Se oli\nilmeinen häväistysjuttu. Kaupungissa ei enää puhuttu muusta kuin\nJeanettesta ja Werneristä. Mutta Wernerin vanhemmat surivat hapsensa\nharmaiksi. Vihdoin teki onneton äiti, rehtorska itse, sen hurjan ja\nepätoivoisen päätöksen, että menee tuon kirotun naisen luo ja vaatii\nhäneltä takaisin poikansa.\n\nHän meni aamulla ja tapasi neiti Jeanetten puettuna kireään,\ntulipunaiseen röijyyn, kattamassa aamiaispöytiä. Pää pystyssä,\nkasvoissa inho ja loukatun siveyden suuttumus, seisahtui rehtorska\nkeskelle lattiaa.\n\n-- Tekö olette neiti Jeanette? kysyi hän, vaikka hän hyvin tiesi, minkä\nnäköinen hänen vihamiehensä oli.\n\nNeiti Jeanette kääntyi ja hymyili rakastettavasti.\n\n-- Minä.\n\n-- Tahtoisin puhutella teitä kahden kesken.\n\n-- Olkaa hyvä.\n\nJeanette johdatti hänet suureen saliin, joka oli tyhjä ja kylmä.\nRehtorska ei istuutunut, vaikka Jeanette herttaisella liikkeellä\nosoitti tuolia. He jäivät siis molemmat seisomaan.\n\n-- Te olette viekoitellut pauloihinne poikani, puhui rehtorska\nsyyttäjän ankaruudella, -- te olette riistänyt häneltä työinnon ja\nturmellut hänen tulevaisuutensa...\n\n-- Anteeksi, kenen kanssa minulla on kunnia puhua? Kuka on arvoisan\nrouvan poika...? kysyi Jeanette, vaikka hän varsin hyvin tunsi\nrehtorskan.\n\nRehtorska vaikeni hämmästyksestä.\n\n-- Ettekö te tunne minua? kysyi hän vihdoin loukkaantuneena. -- Kaikki\ntässä kaupungissa tuntevat _minut._\n\n-- Luulisin, että kaikki tässä kaupungissa tuntevat myöskin _minut_,\nsanoi Jeanette vaatimattoman ystävällisesti hymyillen. Rehtorskan\nkasvot kävivät tulipunaisiksi.\n\n-- Te olette hävyttömämpi kuin osasin odottaakaan. Te käyttäydytte\nniin, että... että minä... niin, minä en saata alentua puhumaan\nkanssanne...\n\n-- Valitan suuresti...\n\nRehtorska astui jo ovelle, mutta kääntyi siitä takaisin. Hän oli nyt\nlempeämmän näköinen.\n\n-- Minä pyydän, että päästätte vapaaksi poikani!\n\n-- Minun puolestani on hän vapaa koska hyvänsä.\n\n-- Mutta hän käy kuitenkin joka päivä täällä teitä tapaamassa.\n\n-- Mitä minä sille taidan?\n\n-- Te ette saa ottaa vastaan häntä!\n\n-- Silloin emäntäni panee pois minut. Minun täytyy palvella yleisöä...\n\n-- Mutta voittehan te toki ystävällisesti kehoittaa häntä menemään pois!\n\n-- Mutta eikö rouva itse voi pyytää häntä pysymään kotona?\n\n-- Hän ei tottele minua!\n\n-- Jaa, virkkoi Jeanette pikkuviisaan vakavasti, -- sitten mahtaa olla\njokin vika kasvatuksessa. Mitä hän minua tottelisi, jollei tottele omia\nvanhempiaan!\n\n-- Te olette hävytön! Mutta auttakaa nyt minua kuitenkin, minä pyydän\nteitä, minä rukoilen teitä! Te voitte vaikuttaa häneen, kasvattaa\nhäntä...\n\n-- Ohoh! sanoi Jeanette terävästi ja purskahti nauruun. -- Vai pitäisi\nminun, tällaisen ihmisen, ruveta kasvattamaan kunnollisten vanhempien\ntäysikasvuisia poikia...\n\nRehtorska itki.\n\n-- Eikö teillä ole ensinkään sydäntä! Olettehan tekin nainen. Älkää\npilkatko äidin kyyneliä, onhan teillä itsellännekin joskus ollut äiti...\n\nSilloin kävi Jeanette kalpeaksi kuin vaate, hänen kasvonpiirteensä\npingottuivat, silmät säkenöivät ja povi alkoi nousta.\n\n-- Ei säälinyt kukaan _minun_ äitiäni, ei säälinyt kukaan minun äitini\nlasta eikä hänkään tahdo sääliä ketään. Kaikki minä tänne houkuttelen,\nkaikki viettelen, kaikkia kidutan. Teidän poikanne ja miehenne sen\nhyvästi ansaitsevat, sillä he juuri maailmaan saattavat sellaisia\nnaisia kuin minä... Ei, hyvä rouva, en minä rupea teidän poikaanne\nkasvattamaan. Mitä työtä teillä itsellänne sitten olisi!\n\nJeanette rupesi nauramaan ja hänen vihanpurkauksensa haihtui sen\ntiensä. Mutta rehtorska oli sellaisessa mielenkuohussa, että hän vain\npaineli rintaansa. Hän ei saanut sanaakaan suustaan.\n\nSen jälkeen ei Wernerin vanhemmilla ollut muuta neuvoa kuin pistää\npojan kouraan matkaraha ja lähettää hänet ulkomaille. Vuoden päästä hän\npalasi näennäisesti parantuneena, mutta rupesi taas hyvin pian käymään\nkaupungin hotellissa ja vaipui entiseen toimettomuuteensa.\n\nSyystä siis ajattelevat vanhemmat pelkäsivät Jeanettea. Hän oli\nvaarallinen.\n\nHän istui myymäläpöydän ääressä niska kenossa kuin kuningatar. Hänen\ntakanaan oli korkeita kaappeja, täynnä laseja ja juomatavaroita,\nmyymäläpöydällä hänen edessään oli kirjavassa posliiniruukussa\npaperista tehty palmu, joka puoleksi varjosti häntä, ja edempänä\nhuoneessa, pienten pöytien ääressä istuivat herrat. Huone oli sakeanaan\nsavua, Jeanette luki jotakin ranskalaista kirjaa ruotsalaisena\nkäännöksenä, jonka viskaali oli hänelle tuonut -- viskaali oli yleensä\nhyvin kiltti, hän toimitti aina kirjoja ja makeisia. Jeanette hallitsi\nkoko huonetta ja kaikkia noita ihmisiä, jotka nauroivat ja rähisivät.\nHänen käsistään he kaikki saivat mitä saivat. Vähän väliä he häntä\ntarvitsevatkin. Tuskin oli pari riviä lukenut, kun jo kello soi, ja\npiti nousta. \"Kuules nyt pikku Jeanette, tuo minulle...\" kuului silloin\njoka taholta ja merkitsevästi hymyillen katselivat häneen kaikki. Hän\nhymyili heille takaisin, iski silmää, keikautti päätä. \"Kuinka sinä\nolet kaunis tänään!\" kuiskasi joku sivumennen ja toinen sanoi hiljaa:\n\"Etkös antaisi minulle suudelmaa?\" Hän oli loukkaantuvinaan ja läksi\npaikoilleen paperipalmun taa, mutta kun he tulivat sinne ja oikein\nkauniisti pyysivät, niin saivat he kaikki mitä tahtoivat.\n\nMaalaisia Jeanette pelkäsi. Toripäivinä hän karttoi katuja, jottei\nnäkisi heidän rekiään ja kärryjään ja pieniä hevosiaan, jotka söivät\nkauroja pään ympäri köytetystä pussista. Ja kun hänen täytyi astua\nheidän ohitseen, meni hän kiireesti, uskaltamatta kiinnittää heihin\nsilmiään, jottei vain tapaisi tuttuja kasvoja. Markkinapäivinä tekeytyi\nhän usein kipeäksi. Kerran oli hän nähnyt veljensä, mutta he eivät\nonneksi tunteneet häntä ja hän pakeni heitä kuin tarttuvaa tautia.\nKaksi kertaa oli hänen isänsä tullut kaupungin hotelliin. Toisen kerran\noli Jeanette sattunut kuulemaan, kuinka hänen tuttu äänensä eteisessä\nkysyi \"yhtä Hanni-nimistä tyttöä, jonka pitäisi olla palveluksessa\ntäällä\". Eivät palvelijat oikein tietäneet vastata, ja Jeanette pakeni\nhuoneeseensa, otti avaimen suulta ja odotti tuskissaan, kunnes näki\nisänsä etenevän katua pitkin ja katoavan likeiseen kauppapuotiin.\nKun hän toisen kerran tuli kysymään tytärtään, kertoi hän jo, että\nse kuuluu muuttaneen nimensä joksikin toiseksi nimeksi, mutta kyllä\nsen pitäisi täällä olla. Jeanette pääsi tälläkin kertaa pakoon, mutta\nhänen sydämensä vuoti verta ja hän päätti ensi tilassa hankkia paikan\njostakin kauempaa, sillä tätä hän ei kestä... Viime markkinoilla hänen\nvielä oli täytynyt nähdä isänsä.\n\nHotellista oli tilattu suuret päivälliset, oli sellainen kiire, ettei\nkukaan ehtinyt olla kipeänä. Jeanettenkin täytyi lähteä asialle.\n\nHän kulki \"hevoslassin\" syrjää. Ilma oli yhtenä remuna: savikukot\nrämisivät, posetiivit vinkuivat, ihmiset nauroivat ja puhuivat.\nMiehet astelivat uusissa, korkeissa saappaissa, piiput tai paperossit\nhampaissa. Nuoret tytöt tirskuivat, päässä paksu, vaalea villahuivi\ntai räikeän kiiltävä silkki. Sillä puolen toria, joka ulottui vanhaan\nhautausmaahan asti, huomasi Jeanette miehen, joka piteli hevosta\nriimunvarresta ja jonka ympärillä seisoi muita miehiä.\n\n-- Sen minä vain sanon, puhui juopuneen ääni, tuntuen merkillisen\ntutulta, -- että joka tämän hevosen saa, se se vasta hevosen saa! Se\npitää sitten oleman niin hyvä menemään, että kun vaimovainajallenikin\ntässä pari vuotta sitten mentiin pappia hakemaan, niin kuudessa\ntunnissa juoksi edestakaisin neljättä penikulmaa... Soh, Pikku, soh...!\n\nMiehet sanoivat jotakin vastaan ja rupesivat aukomaan hevosen suuta.\n\n-- Enkä minä sitä möisi, enkä minä Pikustani luopuisi, mutta kun ei\nenää ole millä elättää... Kun pantiin pois torpasta... Tokko seisot,\nsaakeli, siinä!\n\nHevonen oli peitetty loimella ja vaatteen alta erottautuivat luut.\nKaula oli laiha, harja kulunut, alahuuli riipuksissa. Muuttunut oli\nmieskin entisestään, käynyt laihemmaksi ja hoippui käydessään. Ei hän\nenää ollut sarkavaatteissa eikä korkeissa saappaissa, ja kaulassa oli\npaksun villahuivin asemesta ränstynyt kaulus ja kravatti.\n\nJeanette kiiruhti eteenpäin puolijuoksua. Hän ei muistanut asiaansa,\nhän kulki minne jalka vei. Joen partaalle, missä virta vuolaana\nkierteli kivien ympäri, hän seisahtui. Eikö lienekin parasta viskautua\ntuonne jokeen! Kaikkialla, minne vain katseli, sekä edessäpäin että\ntakanapäin, oli vastassa häpeää, häpeää, häpeää! Ei missään ulospääsyä,\nei mitään toivoa eikä mahdollisuutta elämänmuutokseen. Kaikkialla vain\nhäpeää, häpeää ja likaa!\n\nHän heräsi ajatuksistaan, kun pari miestä räyhäten likeni. Silloin hän\näkkiä muisti asiansa, nousi, läksi ja -- palasi entiseen elämäänsä.\n\nEräänä sunnuntaiaamuna, juuri kun Jeanette oli saanut pukeutuneeksi,\nilmoitettiin hänelle, että eräs neiti on täällä häntä hakemassa. Neiti?\nHarvoin kysyivät Jeanettea naiset. Kesällä sentään useammin, koska\nhänellä oli tuttuja laivatyttöjen joukossa. Ehkä se taas on joku äiti\ntai sisko, joka tulee soimaamaan häntä siitä, että hän on vietellyt\njonkun nuoren herran. Jeanette nauroi, katsahti peiliin, järjesti\nkiharoitaan, jotka juuri oli järjestänyt, kaasi käsilleen hajuvettä ja\nläksi eteiseen, niska kenossa, valmiina antamaan takaisin aika lailla.\n\n-- Hanni! huudahti häntä vastaan heleä ääni. -- Etkö tunne minua?\n\nJeanette tunsi paikalla ja hänen sydämensä sävähti.\n\nHänen olisi tehnyt mieli sanoa, ettei täällä mitään \"Hannia\" ole,\nmutta sitä hän ei saanut sanotuksi. Hän vain katseli oudoksuen,\nravisti päätään ja aikoi vetäytyä pois. Mutta vieras neiti likeni\nlikenemistään, tarttui häntä molempiin käsiin, jopa kietoi kätensä\nhänen ympärilleen.\n\n-- Katso nyt silmiin, totta kai sinä minut tunnet! Minähän olen Aino...!\n\nJeanette oli nyt alkavinaan tuntea ja kävi hämilleen. Olisi kai pitänyt\npyytää sisään, mutta ei oikein tehnyt mieli. Hän punastui ja sopersi,\nettä siitä on niin kauan kun tavattiin.\n\n-- Neljä vuotta! Kyllä minä sinut paikalla tunsin, et sinä ole\nmuuttunut -- paljonkaan, lisäsi Aino hetkisen perästä, ikäänkuin\ntotuuden nimessä, ja punastui.\n\nJeanettea alkoi vaivata keskustelu eteisessä, sillä ovet olivat auki\njoka taholle ja kaikkialla oli korvia, emännästä alkaen. Hän olisi\nsuonut neidin lähtevän tiehensä, mutta ei kehdannut käskeäkään.\nHän huomautti, että olisi vähän kiire, mutta Aino-neiti ei ollut\nkuulevinaankaan. Hän kertoi, että hän nyt asui täällä kaupungissa,\nhän on väliaikaisena opettajana tyttökoulussa ja sitä paitsi perheen\nemäntänä, sillä yksi veli ja yksi sisko käyvät täällä koulua ja hän\nhoitaa taloutta. Heillä on kolme pientä, sievää huonetta. Ja... ja...\nsitä paitsi asuu heillä vielä muuan pikku tyttö, jonka Hanni tuntee ja\njonka Aino on ottanut kasvattityttärekseen.\n\nJeanette kuuntelee puolella korvalla ja käskee vihdoin sisään. Hän\nvie vieraansa ravintolahuoneen läpi ja aikoo ensin pyytää häntä\npianohuoneeseen, mutta päättää sitten valita suuren salin, joka\non kauempana. Huoneet ovat jo siistityt, paksuihin uutimiin ja\noviverhoihin vain on jäänyt ummehtunut, tupakinsekainen haju.\n\n-- Ehkä neiti on hyvä ja odottaa vähän, neuvoo Jeanette, noutaa\nnaulasta avaimen ja avaa oven suureen, kolkkoon huoneeseen, jossa\non kuusi ikkunaa, valkeat uunit kahdessa kulmassa, tuolirivi pitkin\nseiniä, suuri, lasihelyillä koristettu kruunu katossa ja perällä lava\nesirippuineen.\n\n-- Tai ehkä neidin täällä tulee kylmä, kysyy Jeanette.\n\n-- Ei minun, minä pidän päällystakin ylläni, mutta ota sinä edes huivi\nhartioillesi.\n\n-- Kiitos, minä olen niin tottunut.\n\n-- Kuule, Hanni, älä sano minua neidiksi. Kutsu Ainoksi. Katso, minä\ntahdon nyt olla ystäväsi, sisaresi.\n\nAino tarttuu Jeanetten käteen ja katselee häntä kasvoihin. Jeanette\nvetää pois kätensä, naurahtaa ja alkaa hypistellä sormuksiaan.\n\n-- Kuinka sinulla on kauniita sormuksia, sanoo Aino hajamielisesti, yhä\nkatsellen Jeanetten kasvoja lempeällä, hellällä katseellaan.\n\n-- Äh! huudahtaa Jeanette, veri karkaa hänen kasvoilleen, hän kiskoo\nsormukset sormistaan ja viskaa ne menemään pitkin avaraa, kiiltävää\nlattiaa.\n\n-- Hanni! kuiskaa Aino ja sulkee hänet syliinsä. -- Jos sinä tietäisit,\nkuinka onneton olen ollut sinun tähtesi! Ei minulla ole ollut\nrauhaa siitä, kun sinä meiltä pappilasta läksit. Voi Hanni, Hanni,\nanna anteeksi! Me teimme sinulle niin hirveän pahasti, sinulle ja\nomaisillesi.\n\nAino painaa kasvot käsiinsä ja itkee hiljaa. Jeanette on suunniltaan.\nTämä on niin odottamatonta, tämä tuo hänen menneen elämänsä hänen\neteensä voimalla, jolla valtava virta kuljettaa pientä lastua.\n\n-- Kun minä ajattelen, jatkaa Aino hiljaa, -- sinun hävitettyä kotiasi,\nkuollutta äitiäsi, isääsi, joka juo, vaariasi, joka viettää viimeisiä\npäiviään ruotivaivaisena, pikku siskojasi, jotka kasvavat ilman hoitoa\n-- ja kun minä ajattelen, että kaikki olisi voinut olla toisin, niin...\nHanni, Hanni, voitko sinä koskaan antaa anteeksi minulle ja meille\nkaikille \"sivistyneille\", jotka olemme tehneet sinut niin onnettomaksi?\n\nAino nostaa häntä kohti itkettyneet kasvonsa, mutta Jeanette tukahuttaa\nvielä kerran mielenkuohuansa ja virkkaa, niskojaan viskellen:\n\n-- Kuka sen on sanonut, että minä olen onneton?\n\nMutta tuskin on hän sanat lausunut, kun hän nousee, astuu ulomma\nlattialle, painaa kätensä hajasormin otsaansa ja ohimoitaan vasten.\nKoko hänen ruumiinsa vapisee ja kurkusta tunkee tukahdutettu korahdus.\n\n-- Hanni, puhuttelee Aino, -- tule tänne, älä pakene minua. Jos\ntietäisit, kuinka harras halu minulla on saada tehdä edes jotakin\niloksesi... Kuule nyt! Sinä jätät tämän paikan ja muutat minun luokseni\nasumaan. Minulla on niin soma valkea huone, siniset seinäpaperit,\nvalkeat, vanhanaikaiset huonekalut...\n\nJeanette naurahtaa.\n\n-- Kyllä se valkeus pian katoaisi, jos minä sinne tulisin. Vereltä\nsiellä alkaisi löyhkätä...\n\n-- Hanni! Älä puhu sillä lailla. Sinä olet hyvä, herttainen ja lämmin.\nSe mitä sinä tarkoitat, on kaikki ulkoapäin tullutta, se ei kuulu\nsinulle etkä sinä viihdy siinä. Minä hankin sinulle työtä, josta pidät,\nsinä olet minun sisareni. Me viihdymme niin hyvin yhdessä. Ja sitten...\n\n-- Minä! huudahtaa Jeanette, tällä kertaa todella nauraen, --\ntällainen, jota ei kukaan koko kaupungin herrasväestä kehtaisi\ntunnustaa tuttavakseen -- ja neiti, tyttökoulun opettaja! Kyllä neiti\npian saisi eron virastaan... Ja sitä paitsi: myöhäistä minun on muuttaa\nelämääni...\n\n-- Sinun, joka olet niin nuori, kaksikymmenvuotias!\n\n-- Nuorihan on toinen siinä iässä. _Minä,_ minä olen ikäloppu...\n\n-- Hanni, Hanni, älä puhu noin, jos vähänkään välität minusta...!\nTiedätkö, kuka se on se toinen tyttö, joka asuu meillä, paitsi meidän\npikku Herttaamme? No, koetapa arvata!\n\nHänen kasvonsa ovat äkkiä kirkastuneet ja hän hymyilee veitikkamaisesti\nniinkuin lapsi, jolla on salaisuus mielessään.\n\n-- Se on sinun siskosi... Arvaapas kuka? Tietysti Liisu, joka oli sinun\nlempityttösi. Jos sinä aavistaisit, kuinka se on soma ja herttainen,\nihan sinun näköisesi...! Näetkö, kun ne teidän lapset jäivät niin\nhoidotta, niin minä aloin pyytää isää ja äitiä, että ottaisimme edes\nyhden pappilaan. Isä ja äiti suostuivat ja nyt Liisu on minun tyttöni\nja minä koulutan häntä... Minä koetan kasvattaa hänestä ihmistä.\nTulethan sinä auttamaan minua?\n\nJeanette piteli käsiään silmillään ja hänen poskensa hohtivat. Hänen\nolisi tehnyt mieli langeta Aino-neidin kaulaan ja siinä itkeä, mutta\nhän ei voinut. Sydän vain löi, ohimot sykkivät ja päätä huimasi. Liisu,\nLiisu, jota hän oli hoitanut syntymähetkestä asti, jolle hän oli\nlaulellut, jota hän oli kanniskellut ja rakastanut! Kuinka hänen teki\nmieli painaa lapsi syliinsä, lapsi, joka oli äidin näköinen...\n\n-- Voi neiti, kuinka te olette hyvä! sai hän vihdoin sanotuksi ja\nojensi Ainolle toisen kätensä.\n\n-- Liisu vain odottaa, että sinä tulisit meitä katsomaan.\n\n-- Muistaako hän minua?\n\n-- Totta kai. Ei kulu päivääkään, jolloin emme puhuisi sinusta. Hän\nnäyttää minulle usein, kuinka \"Hanni sirkku hyväili\". Muistatko? Tule,\nlähdetään heti!\n\nHanni otti kädet kasvoiltaan ja hänen silmänsä säteilivät onnesta. Jos\nhän todellakin lähtisi! Mutta samassa hän synkkeni ja hänen suunsa\nvääntyi, ikään kuin hänen mieltään olisi kääntänyt. Ei, ei, tällaisena\nei hän voi lasta lähestyä... Ja onko se oikeastaan hyvä, että tuo\nneiti sitä kouluttaa? Tuleeko siitä sillä herrasneiti? Eikö siitä tule\ntuollainen \"tyttö-raukka & siltä väliltä\", niinkuin äiti oli ja hän\nitse, Hanni? Eikö olisi ollut parempi antaa sen juoksennella pitkin\nkatuja ja nähdä huonoa elämää alusta asti? Myöhemmällä on vaikeampi\ntottua...\n\n-- No, Hanni, kehoitti Aino, -- ota päällysvaatteet yllesi. Mennään!\nSinä syöt meillä aamiaista.\n\n-- Aamiaista! Herrat, herrathan kohta tulevat aamiaiselle!\n\nHän sipaisi kädellä otsaansa, ikään kuin olisi tahtonut pyyhkäistä\npois sen, mikä juuri oli tapahtunut. Hän huomasi, että huoneessa oli\nkylmä ja että häntä itseäänkin paleli. Hänen kasvoistaan katosi se\nilmeitten vaihtelu, mikä niissä äsken oli ollut ja sijaan tuli sileä\nkohteliaisuus ja keinuva, keikaileva ryhti. Neiti Jeanette oli saanut\ntakaisin mielenmalttinsa. Hän kiitti Ainoa, sanoi, ettei hänellä nyt\nole aikaa, mutta että hän ehkä joskus tulee.\n\nSitten hän kokoili sormuksensa juhlasalin nurkista, järjesti hiuksensa\nja kulmakarvansa ja pani puuteria kasvoilleen. No niin, nyt niistä\najatuksista toivottavasti on päässyt joksikin aikaa.\n\nMutta hän ei päässyt niistä. Häntä alkoi kamalalla voimalla vaivata\nhalu nähdä pikku sisko, joka on äidin näköinen. Häntä veti ikkunaan\nvain siinä toivossa, että Liisu kulkisi ohi. Ja kuitenkin hän\npelokkaana ja vavisten ajatteli sitä hetkeä, jolloin hän näkisi Liisun.\nEtteivät he Aino-neidin kanssa vain lähtisi tänne häntä tapaamaan. Sitä\nhän ei laisinkaan siedä, Liisu ei saa astua näiden kynnysten yli!\n\nHänet täytti raivoisa halu heittää tämä paikka, astua herrojen eteen\njuuri silloin, kun huoneet lainehtivat savussa ja juomien höyryssä,\nmutta herrat vielä ovat tajussaan -- paiskata heidän kasvoilleen mitä\nikinä solvauksia löytää, antaa sormusten ja koreiden hiusneulojen\nhelistä pitkin nurkkia, rikkoa lasit, läiskäyttää permantoon täydet\npullot, huutaa, kirkua, vaikkapa sytyttää tuleen koko talo. Sitten\nlähteä Aino-neidin luo, painaa rintaansa vasten pikku Liisu, itkeä\nsiinä ja alkaa uutta elämää.\n\nMutta mihin työhön ryhtyä? Kuka hänelle, tällaiselle, antaisi työtä,\nkuka hänet ottaisi seuraansa...? Ei, ei, ei! Ei pääsyä minnekään päin.\nTässä liassa täytyy elää ja tässä kuolla...\n\nJonkin ajan perästä tuli hänelle taasen vieraita. Jopa niitä nyt\nalkoikin käydä! Ja niin aikaisin tulivat, että hän vielä oli sängyssä.\nToki eivät tällä kertaa olleet naisia, vaan miehiä. Jeanette, aavistaen\npahaa, käski sanoa heille, että hän tahtoo nukkua rauhassa, hän on\nvalvonut koko yön. Mutta miehet eivät menneet pois, vaan istuutuivat\nportaille, ottivat eväitä kontistaan ja söivät siinä päivänpaisteessa.\nJeanette kävi levottomaksi. Hän olisi mielellään paennut, mutta he\nistuivat portailla, ikään kuin olisivat häntä vartioineet. Vihdoin hän\nhiipi ikkunaan heitä katsomaan.\n\nToinen oli Pimeänpirtin vanha vaari, toista ei hän tuntenut.\n\nVaarin hiukset ja parta olivat lumivalkeat, vanuneet, ruumis laiha kuin\nseipäistä yhdistetty, vaatteet risoina. Toinen oli nuorempi, Jeanette\noli hänet jossakin nähnyt, mutta ei muistanut missä. Molemmat söivät\nkuivaa leipää.\n\nJeanette joutui hätään. Kun pääsisikin pois täältä! Vaari on sellainen,\nettä hän raivoissaan saattaa tappaa! Ei ollut ollenkaan mahdotonta,\nettei hän aikoinaan olisi tappanut sisartaan... Olisi aikoja sitten\npitänyt muuttaa pois näiltä mailta!... Mitä tehdä, mitä tehdä! Vihdoin\nhänen kävi sääli vanhaa miestä, joka kevätauringossa, valuvien\nräystäitten alla söi leipäkannikkaansa. Hän heitti huivin hartioilleen\nja läksi portaille, epävarmana ja peloissaan.\n\nVaari ei karannut hänen päälleen, ei uhannut eikä lausunut moitteen\nsanaa. Ainoastaan ojensi oikean kätensä ja katsoi. Hän oli käynyt niin\nraihnaaksi ja kuivaksi, että Jeanetten sydämeen koski. Kuinka hän oli\nlähtenytkin tälle pitkälle matkalle, hän, joka ei vuosikymmeniin ollut\nliikahtanut mihinkään Pimeästäpirtistä!\n\n-- Mitä kuuluu? kysyi Jeanette, koettaen peittää mielenliikutustaan.\n\n-- Mitäs minulle vanhalle, vastasi vaari, ja kun Jeanette hänen äänensä\nkuuli ja näki hänen vanhan katajaisen sauvansa, niin oli kuin hän\nolisi joutunut keskelle sydänmaata. Se oli se sama keppi, jota hän\noli käyttänyt Pimeässäpirtissä. Se oli ollut ruuhen perässä, hänen\nkäydessään järvellä, se oli ollut penkillä verkkoa kutoessa. Kyyneleet\ntahtoivat väkisin nousta Jeanetten silmiin.\n\n-- Mitäs minusta vanhasta, toisti vaari, -- kunhan nuorten kävisi\nhyvin. Minä olen jo monta kertaa yrittänyt tänne, johan se monta vuotta\non ollut mielessäni, mutta ne vartioivat minua, kun luulevat hulluksi.\nVihdoin viimeinkin pääsin karkaamaan. Näetkös, Hanni, minun on pitänyt\ntulla tuomaan tänne tätä Johannes Salmista. Sinun pitää ruveta hänen\nvaimokseen. Hän on kelpo mies ja lupaa ottaa sinut. Puhu nyt itse,\nJanne.\n\nJanne otti päästään ison lammasnahkaisen lakin, painoi alas silmänsä,\nraapi korvansa taustaa ja alkoi vihdoin:\n\n-- Niin, minä kysyn sinulta, Johanna Kallentytär, että tahdotkos\nottaa minut nyt sinun aviomieheksesi rakastaaksesi minua myötä- ja\nvastoinkäymisessä?\n\nJo, jo Jeanette hänet tunsi! Se oli Janne, mörökölli, Kankaanpään\nhovinarri! Mutta koko tämä komento tuntui niin hullulta, ettei hän\nymmärtänyt, tekivätkö he hänestä pilaa... vai näkikö hän unta,\nvai... Vaari oli vaipunut portaille istumaan, hänen sumeat silmänsä\nkiinnittyivät Hanniin niin kiihkeinä kuin hän Hannin huulilta olisi\nodottanut kohtalonsa ratkaisua. Janne, tukeva, jäntevä mies, seisoi\nJeanetten edessä vakavana, jäykkänä, silmät hartaasti tähdättyinä hänen\nkasvoihinsa, ikään kuin hänen tuomionsa olisi ollut tulossa, niin ikään\nJeanetten huulilta.\n\n-- Hän rakastaa sinua, alkoi vaari. -- Hän sanoo rakastaneensa sinua jo\nsilloin, kun kävitte rippikoulua yhdessä. Hän sanoo, että pappilaiset\nja kankaanpääläiset tekivät sinulle väärin. Hän sinut löysi tieltä\nsinäkin yönä, kun makasit tainnoksissa Suurenkuusen mäen takana. Sinä\nolisit kuollut sinne ilman häntä.\n\n-- Jospa olisinkin kuollut! ääntää Jeanette tuskin kuuluvasti.\n\n-- Hän, tämä Janne, sinut sitten vei sairashuoneeseen, kun sinä siellä\nkestikievarissa olit oikein sairastunut. Ei tämä Janne ole köyhä.\nHänellä on rahoja. Hän vie sinut Amerikkaan ja siellä voitte elää\nonnellisina.\n\nUkko koettaa puhua iloisesti ja houkuttelevasti, mutta ei hän saa\nJeanettea innostumaan. Hän tuijottaa kolkosti eteensä ja on hyvin\nkalpea kasvoiltaan.\n\n-- Mitäs sanot, Hanni?\n\n-- Ei siitä tule mitään, virkkaa Jeanette vihdoin. -- Janne on hyvin\nystävällinen, mutta... mutta en minä hänelle voi mennä.\n\n-- Aiotko sitten jatkaa tätä tällaista elämää? kysyy vaari ja äänessä\nhelähtää entisaikojen pelottavaa kalsketta.\n\nJeanette aikoi ensin vastata, että hän kyllä heittää tämän paikan ja\nettä Aino-neiti toimittaa hänelle toisen, mutta sitten hän muisti, että\nse kysymys oli jäänyt kokonaan ratkaisematta. Hänen puheensa vaarin\nkanssa keskeytyi sentään samassa, sillä hotellin rouva tuli huutamaan\nJeanettea ja kuullessaan, että ukko oli sukulainen, käski viedä hänet\ntuvan puolelle ja toimittaa hänelle kahvia.\n\nJeanette kahvitti ja ruokitti miehet, antoi vaarille matkarahaa ja\nerosi heistä. Mutta seuraavana päivänä hämärissä, juuri kun hän\noli sytyttämässä lamppuja, avautui ovi ja vaari astui suoraa päätä\nravintolahuoneeseen. Jeanette, joka kaiken päivää oli odottanut\nAino-neitiä, luuli hänen tulevan ja hämmästyi, kun se olikin vaari.\nUkko asteli kiirein, varmoin askelin, hänen poskillaan oli sinipunerva\nväri ja silmissä omituinen välke. Jeanette pelästyi. Kunhan ei\nsittenkin olisi ymmärryksessä vikaa! Ei hän ennen tuollainen ollut...\n\nOli tyyni, keväinen ilta, päivän ja hämärän taitteessa. Lumet olivat\njo melkein poissa, ainoastaan yöksi pakasti. Iltarusko hohti punaisena\ntaivaalla ja kuun kalpea puolisko välkkyi kattojen päällitse.\n\n-- Mennään nyt jonnekin, jonne ei tule muita, sanoi vaari eikä edes\ntoivottanut hyvää iltaa.\n\n-- Minä en ehdi nyt! On niin myöhäistä, että jo voi tulla vieraita...\nEhkä menisitte tuvan puolelle lepäämään, puhui Jeanette hätäisesti.\n\n-- Minun pitää puhua sinulle.\n\nVanhus kulki muitta mutkitta salin ovelle ja avasi sen, se oli\njäänyt lukitsematta. Hänen vaatteensa olivat kauhean likaiset ja\npahanhajuiset. Ei sitä ulkona portailla ollut niin huomannutkaan.\nJeanette pelkäsi, että emäntä tulisi huoneeseen ja tapaisi heidät\ntäällä. Hän koetti keksiä keinoja houkutellakseen ulos ukkoa, mutta\nvaari ei kuullut eikä nähnyt, seisoi vain liikkumattomana suuren salin\nikkunassa, jonne kuun puolisko kalpeasti paistoi. Siinä tutki hän\njotakin esinettä risaisen takkinsa alla.\n\nJeanette päätti antaa hänelle ryypyn ja sillä taivuttaa hänet lähtemään\ntupaan. Hymysuin, lasi kädessä likeni hän vanhusta, mutta huomaamatta\nlasia tarttui vanhus sellaisella voimalla hänen käsivarteensa, ettei\nhän päässyt mihinkään. Eikä tyttö ehtinyt sanoa sanottavaansa, ennen\nkuin lasi keikahti hänen kädestään ja särkyi. Hänen piti juuri alkaa\nvalitella vahinkoa, kun ukko virkkoi:\n\n-- Hanni!\n\nHänen äänensä kumahti niin kummallisesti, että Jeanette vavahti.\n\n-- Tyttö, sinun täytyy kuolla!\n\nJeanette pelästyi ja koetti riuhtaista itsensä irti.\n\n-- Vaari-kulta, puhkesi hän puhumaan, sydämellisesti, täynnä kiehtovaa\nsuloa: -- mitä te puhutte! Minä olen nuori vielä, en minä tahdo kuolla!\nLuuletteko, etten voi muuttaa elämääni! Voin! Ja pian minä tämän paikan\nheitänkin. Vaari-kulta, pidittehän te ennen Hannistanne...\n\n-- Pidin, pidin, pääsee vaarilta...\n\n-- No niin. Minä tuon teille uuden ryypyn... Päästäkää irti,\nvaari-kulta...!\n\n-- Minun täytyy pelastaa sinut, tyttö! Odota nyt, kun minä kerron\nsinulle!\n\nJeanette kiemuroi hänen edessään päästäkseen irti, hän itkeä vaikeroi\nhiljaa ja yrittää tuon tuostakin hymyillä, silmillään ja kuiskeillaan\nrukoillen vaarilta armoa. Hän pelkää. Hän luulee näkevänsä veripilkun\nvaarin parran alla, varmaa on, että vaari on tehnyt murhan ja voi\ntehdä toisenkin... Pitäisiköhän huutaa apua? Hänestä tuntuu siltä kuin\nei saisi ääntä nousemaan. Hän ei voi muuta kuin itkeä ja hymyillä,\nnyyhkyttää ja kuiskata...\n\n-- Kuule nyt, alkaa vaari hätäisesti ja iskee kätensä vieläkin lujemmin\nHannin ranteen ympäri. -- Kun ne huhut tulivat sinne Pimeäänpirttiin.\nettä sinä ja patruuna olitte olleet yksissä... Niin äitisi tuli kovin\nkipeäksi... Hänellä oli suuri sielun tuska ja hän tahtoi pappia. Lapsi\nsyntyi ennen aikojaan ja hän tunsi loppunsa lähestyvän. Silloin hän\nkäski pois kaikki huoneesta, minut vain piti luonaan ja...\n\nVaari vaikenee äkkiä ja vetää henkeään. Jeanette seisoo\nliikkumattomana, joka jäsen jännityksessä, silmää räpäyttämättä.\n\n-- Sanoi minulle, jatkaa vaari, -- että minä pelastaisin sinut. Ja\nsanoi, että Kankaanpään patruuna on sinun isäsi.\n\nJeanetten silmien editse välähtää ajatuksen nopeudella muisto äidin\npelosta ja varoituksista, hänen mieleensä muistuu se yö, jonka herrat\nviettivät Pimeässäpirtissä... Hänen pingotetut jäsenensä lysähtävät\nkokoon, tuntuu siltä kuin suonet aukaistaisiin ja elinvoima alkaisi\nvalua pois ruumiista. Hän kaatuu permannolle, pää kolahtaa ikkunan\npieleen.\n\n-- Kerran pääsin minä pakenemaan maantielle, puhuu vaari, langeten\npolvilleen lattialle ja kuiskaten Hannin korvan juureen, -- kun näin\npatruunan ja hänen jahtiherrojensa tulevan. Silloin minä asetuin\nkeskelle tietä ja huusin kovalla äänellä, että \"se on sinun lapsesi,\njonka sinä Kankaanpään entisen kasvattimamsselin kanssa teit, se\nHanni!...\" Sanoivat kalpeaksi käyneen. Ja vaikka se sanoi minua\nhulluksi ja puhettani valheeksi, niin kyllä se sen omakseen tunnusti,\nsillä nyt ei sillä ole rauhaa yöllä eikä päivällä. Se elää kuin\nhelvetissä ja juo kuin viimeistä päivää. Eikä sen lähelle enää saa\ntulla kukaan ihminen, kaikkia se lyö... Hanni-lapseni, alkaa hän\nhetkisen perästä hellästi ja pehmeästi, -- rukoillaan nyt yhdessä ja\nsitten...\n\nHän liittää Hannin kädet ristiin ja rukoilee:\n\n-- Armollinen Jumala, joka olet taivaissa, anna meille anteeksi meidän\nsyntimme, pese meidän sielumme puhtaiksi, älä lue meidän pahoja\ntekojamme. Monella muotoa me olemme rikkoneet, mutta armollinen Jumala,\nanna meille anteeksi sinun suuren rakkautesi ja laupeutesi takia...\n\nHanni avaa silmänsä ja tähtää ne kuun loistavaa puoliskoa kohti. Hänen\nkatseensa on harhaileva ja kiiltävä, ikään kuin se jo liitelisi muilla\nmailla. Hänen otsaltaan valuu suuria hikikarpaloita ja kädet ovat\nmärkinä.\n\nÄkkiä hän kaikella voimallaan yrittää pystyyn, mutta vaari painaa hänet\npermantoon.\n\n-- Minä tahdoin sinua armahtaa, mutta koska tämän tiedät, niin\nymmärräthän, Hanni, kuiskaa vaari, -- ettei sinun enää käy eläminen.\nOle hiljaa nyt, onneton lapsi, niin luen sinulle vielä isämeidän\nrukouksen.\n\nTytön ruumis vapisee ja säpsähtelee hänen käsiensä alla. Hän näyttää\ntahtovan jotakin sanoa, mutta ilmoille ei tule kuin epämääräisiä ääniä.\nYhä väkevämmin painaa ukko häntä maata kohti. Äkkiä pääsee häneltä\npieni parahdus ja pää kolahtaa lattiaan. Samassa upottaa ukko vanhan,\nvastahiotun puukkonsa siihen kohtaan, missä sydän lyö ja vapisee...\n\nJumalan kiitos, että se kävi niin hyvästi, ettei kukaan tullut\nkeskeyttämään ja että lapsi kuoli niin helposti. Vaaria väsytti.\nTuntuisi hyvältä oikaista siihen Hannin viereen. Mieli on sentään kevyt\nja rauhallinen, sillä onhan lapsi-raukka nyt pelastettu. Nyt on vielä\nHoltti jäljellä. Kunhan eivät voimat loppuisi kesken ja kunhan eivät\nottaisi kiinni ennen aikojaan. No, ei ole pelkoa, tottapahan Jumala\naseestaan huolen pitää...\n\nKuu paistaa heleästi. Pikku Hannin posket valkenevat valkenemistaan ja\nhänen verensä kierii mustana virtana pitkin permantoa... Niin se oli\nkuin enkeli ennen, kun se Pimeänpirtin penkillä istui ja katseli kuuta\nja piirteli pienillä hyppysillään ilmaan kuvia jäätähtien mukaan, jotka\nkimmeltelivät ruuduilla. Ja siinä lauloi:\n\n    \"Ah, mikä taitaapi olla mun\n    kauniimpi katsella\n    kuin tähdet ja tuo kirkas kuu\n    ylhäällä taivaalla.\"\n\nVaari oikaisee hänet suoraksi, järjestää hänen helmansa ja asettaa\nkädet pitkin kylkiä. Vasen käsivarsi käy veriseksi. Vielä viimeisen\nkerran katselee vaari pikku Hannia ja lukee hiljaa Herran siunauksen.\n\nSitten hän jättää Hannin kuunvaloon ja hoippuu ulos huoneesta.\n\n\n\n"]