[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f342d6PxWMiRlwLxagQyhQsH0-qGiZWz_jajUNsLFLdM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},2738,"Idän ääreltä","Hearn, Lafcadio",1850,1904,"2738-hearn-lafcadio-idan-aarelta","2738__Hearn_Lafcadio__Idän_ääreltä","Kuvia ja luonnoksia Japanista","muistelmat",[],[],"fi",1895,1906,26627,183101,false,71006,[23],"Japan",[25,26],"Essays, Letters & Speeches","Travel Writing","\"Idän ääreltä: Kuvia ja luonnoksia Japanista\" by Lafcadio Hearn is a collection of essays and sketches about Japan, written in the late 19th century. This work explores Hearn's fascination with Japanese culture and beliefs, shedding light on the unique landscapes, traditions, and spiritual practices of Japan. Through his observations, the author reveals the depth of his admiration for the country that he came to regard as his true home.  The opening of the work begins by introducing Lafcadio Hearn and his background, highlighting his mixed Irish and Greek ancestry, as well as his diverse upbringing. It provides insight into his early life, including his strict upbringing as a samurai's son, offering rich context about the cultural and societal frameworks that shaped both his life and writings. Hearn's narrative reveals his journey to Japan, his encounters with its people, and his efforts to immerse himself in their traditions and philosophies, making it integral to understanding the profound appreciation this author has for the land he adopted as his own. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Stenberg, Herman",268,"Kokoelma japanilaisen kulttuurin ja elämänmuodon kuvauksia 1800-luvun lopulta. Esseet ja luonnokset valottavat maan perinteitä, uskontoa ja kansanluonnetta länsimaalaisen tarkkailijan silmin, käsitellen niin arkisia havaintoja kuin yliluonnollisia uskomuksia.","Lafcadio Hearnin 'Idän ääreltä' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2738. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Jari Koivisto ja Projekti Lönnrot.","IDÄN ÄÄRELTÄ\n\nKuvia ja Luonnoksia Japanista.\n\n\nKirj.\n\nLAFCADIO HEARN\n\n\nEnglanninkielestä suomentanut\n\nHerman Stenberg\n\n\nTekijän elämäkerran esittänyt Yrjö Hirn\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nYrjö Weilin,\n1906.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS.\n\n Lafcadio Hearn. Kirj. Yrjö Hirn.\n Vanhoillinen (_A Conservative_) Kokoelmasta »Kokoro». Hints and Echoes\n    of Japanese Inner Life. 1896.\n Karman voimasta (By force of Karma.) »Kokoro»\n Amidan temppelin nunna (The nun of the temple of Amida). »Kokoro»\n Kimiko. »Kokoro»\n Haru. »Kokoro»\n Parfum de jeunesse. Kokoelmasta »Exotics and Retrospectives». 1898\n Katkelma (_A fragment_). Kokoelmasta »ln ghostly Japan». 1899\n Yöulvoja koira (_Ululation_.) »In ghostly Japan»\n Kusa-Hibari. Kokoelmasta »Kotto. Being Japanese Curious  with\n    Sundry Cobwebs.» 1902\n Yaidzussa (_At Yaidzu_) »In ghostly Japan.»\n Sana- ja asiaselityksiä.\n Viitteet.\n\n\n\n\nLAFCADIO HEARN\n\n\nViisi vuotta sitten ilmestyi ruotsinkielinen käännösvalikoima\nLafcadio Hearnin Japania koskevaa kirjallisuutta, jonka johdatukseksi\nallekirjottanut oli sepittänyt lyhytpiirteisen esityksen tekijästä.[1]\nSilloin ei kuitenkaan ollut mahdollista julaista seikkaperäisempiä\ntietoja tästä kirjailijahenkilöstä ja hänen elämästään. Hearn itse oli\nnäet vastannut pyyntöön saada varustaa kirja hänen kuvallaan, »ettei\nhän katso olevan syytä tavalla tai toisella esittää tekijää vieraalle\nyleisölle». Vastauksesta kävi selvästi ilmi ettei hän mielellään\nnähnyt lukijan huomion kääntyvän teoksista tekijään. Se julkisuuden\nkaihtamisen taipumus, joka läpi elämän oli hänen olennolleen niin\nominainen, piti hänessä vireellä pelkoa että mahdollisesti julaistaisi\nhänen yksityisiä olosuhteitaan liiaksi lähenteleviä tiedonantoja.\n\nHänen toivomustaan tietysti noudatettiin — semminkin kuin silloin\ntarjona olevat elämäkerralliset tiedot olivat sekä niukat että\nepävarmat. Ulkomaisessa lehdistössä oli kyllä näkynyt monta hyvinkin\nseikkaperäistä kertomusta Hearnin elämänvaiheista. Mutta nämä\nkertomukset perustuivat ilmeisesti vain kuulojuttuihin ja vilisivät\nseikkailupiirteitä, jotka olivat kotoisin sanomalehtimiesten rehevästä\nmielikuvituksesta.[2] Koska Hearn itse yksityisessä kirjeessä\nnimenomaan väitti tuulesta temmatuiksi muutamia niistä kirjotuksista\njoita hänestä oli julaistu, ei tietysti saattanut edes ottaa\nharkittavaksikaan moisien epävarmojen aineksien käyttökelpoisuutta.\n\nNyt kun Lafcadio Hearn ei enään kuulu elossa oleviin, ovat ne syyt\npoissa, joihin hienotunteisuus aikalaistansa kirjailijaa kohtaan\nvelvottaa. Ja sillä yleisöllä, joka on oppinut ihailemaan hänen\nteoksiaan, saattaa olla oikeus pyytää osakseen joitakin tietoja myöskin\nkirjailijasta itsestään. Hänestä tiedetäänkin nyt enemmän kuin hänen\nelossa ollessaan. Täydellistä kuvausta hänen nuoruutensa väikkyvistä\nvaiheista ei tosin voida esittää, ennenkuin Hearnin amerikkalaisten\nystävien toimesta paraikaa tekeillä oleva suuri elämäkerta on\nvalmistunut. Mutta kaksi vuotta sitten Amerikan ja Englannin\nlehdistöissä julaistut kuolinmuistelot saattoivat joka tapauksessa\nmonta hänen elämänsä piirrettä julkisuuteen. Ja tämän kirjottajalla on\nollut onni saada Hearnilta useita kirjeitä, joissa hän avomielisesti\nesittää sekä seikkoja omasta elämästään että mielipiteitään\nkirjallisissa ja valtiollisissa kysymyksissä.\n\nLafcadio Hearn oli isän puolelta irlantilaista sukua. Hänelle oli siis\nperinnöllistä kelttiläisen rodun romanttinen luonne. Hän ei ollutkaan\nensimäinen suvustaan, jossa ilmeni taiteellista lahjakkuutta. Eräs\nhänen setänsä, Richard Hearn oli näet Barbizon-ryhmän jäsen, tuon\nkuuluisan taidemaalaussuunnan, jolla on niin huomattavat ansiot\nuudenaikaisen maisemamaalauksen kehitykseen. Josko hänen isässään oli\ntaiteellisia avuja, on toistaiseksi tuntematonta. Tästä tiedetään\nainoastaan että hän ammatiltaan oli sotilaslääkäri Englannin\narmeijassa. Rykmenttinsä oleskeluaikana Joonian saaristossa, hän oli\nsolminut liiton nuoren kreikattaren kanssa. Ja tarina kertoo että\ntytön veljet, saatuaan tiedon siskonsa salaisista yhtymyksistä, olivat\nhiipineet väijyksiin tappaakseen tuon muukalaisen upseerin. Tämä\npelastui viime hetkessä senkautta, niin jatkaa tarina, että tuo nuori\ntyttö itse heittäytyi rakastajansa ja veljiensä väliin. Mutta hän oli\njo saanut ankaran haavan eikä mahdollisesti olisikaan enään toipunut\nilman sitä hellää hoitoa, jonka hän sai osakseen ystävättäreltään. He\nmenivät naimisiin ja kesäkuun 27 p:nä 1850 heille syntyi poika, joka\nsyntymäseutunsa Leucadian l. Lefcadian saaren mukaan sai nimekseen\n_Lafcadio_.\n\nKelttiläistä ja kreikkalaista verta kuohuttaen suonissaan, Pohjan ja\nEtelän luonteen ominaisuudet yhdyttäen olennossaan, Lafcadio Hearn ei\nvoinut kutistua lahjoiltaan ahtaaksi tai yksipuoliseksi. Ja vieläkin\nsuuremmassa määrässä kuin hänen syntyperänsä, oli hänen saamansa\nkasvatus omiaan kehittämään erilaisten kansanluonteiden arvonannon\nkykyä, ja myötätuntoa vierasten kansain sielunelämän ilmiöille.\nNuoruutensa hän vietti Pohjolassa, Irlannissa ja Englannissa. Mutta\nlapsuuden ensi vuodet häneltä kuluivat Etelässä. Ja joskaan sen ajan\nvaikutelmat eivät täydelleen säilyneet hänen tietoisessa muistissaan,\nniin olivat ne kuitenkin varmasti jättäneet jälkiä hänen mieleensä.\nHän ihaili muinaiskreikkalaisten runoilijain idyllejä; ja hän oli\nonnellinen luullessaan tavanneensa vanhoissa japanilaisissa tansseissa\nja lauluissa osaksi samaa yksinkertaista ja naivia kauneutta, joka\nhänestä oli kreikkalaisenkin kansanrunouden ylimpänä viehätyksenä.\nVähinpä kaihomielin, ja omien sanojensa mukaisesti »veljellisellä\nkateudella», hän paljasti tunteensa Italiaa kohtaan muutamissa\nkirjeissä, jotka me saimme häneltä matkustaessamme Etelässä. Niinpä\nhän kirjottaa ruotsintajattarelleen: »Tähän mennessä olette varmaan jo\nnähneet paljon Europan kauneimmasta maasta. — — Ehkäpä Italia on saava\nTeidät houkutelluksi enempäänkin kuin suomentamiseen; kenen sielu on\nsaanut uida Italian kultaisissa autereissa, sen ennemmin tai myöhemmin\nvallannee luomishalu. Toivoisinpa että pääsisin Italiaan: lapsena\npuhuin ainoastaan italiaa ja uuskreikkaa. Kummankin näistä kielistä\nolen sittemmin unhottanut.»\n\nHearnin perheen oloaikaa Välimerenmaissa ei kuitenkaan kestänyt kauan.\nRykmentti komennettiin Länsi-indiaan, ja Lafcadio sai niin ollen jo\nnuorella iällä ensi pikaa tutustua siihen luontoon ja kansanelämään,\njosta hän myöhemmin oli löytävä niin monta ainesta kuvailtavakseen.\nLänsi-indiassa häneltä kuoli äiti, ja kohta perästä isäkin. Lafcadio\nlähetettiin silloin Irlantiin kasvatettavaksi erään isänsä tädin\nhoidossa. Hänet päätettiin kasvattaa katoolisen kirkon papiksi, ja\nniissä aikeissa hänet pantiin Durhamin seminaariin. Opetusmetoodit\neivät enemmän kuin opintojen päämääräkään olleet sopusoinnussa Hearnin\nluonteen kanssa. Mutta joka tapauksessa hän saavutti klassillisen\nsivistyksen, josta hänellä tulevaisuudessa tuli olemaan etua\ntoiminnassaan. Luultavaa on myöskin, kuten eräässä kuolinmuistelossakin\nväitetään, että puhtaasti teoloogiset opinnot vaikuttivat hänessä älyä\nharjottavasti sekä edistivät sitä mietiskelyn halua, joka ilmenee\nhänen filosoofisissa esseissään. Jo tällä nuorella iällä hän lienee\nsaavuttanut tuon englantilaisissa oloissa tavattoman perinpohjaisen\nranskan kielen ja kirjallisuuden tuntemuksensa, joka melkoisesti\non vaikuttanut sekä hänen käsitykseensä taiteesta että hänen oman\nkirjailijatyylinsä kehitykseen.\n\nLafcadio Hearn ei kuitenkaan vielä ollut ehtinyt täyttää kaksikymmentä\nvuotta, kun hän jo päätti jättää hyvästit vanhalle mantereelle. Hän\nläksi ilman mitään pääomaa turvanaan Amerikkaan onneaan tavottelemaan.\nSiellä hän sai kokea käytännön koulua, joka tosin oli tuimempi,\nmutta vähintäin yhtä opettavainen kuin hänen osakseen Englannissa\nja Ranskassa tullut. Hän yritteli monella alalla, sanotaan,\nonnistumatta saavuttaa turvattua asemaa. Tältäpä hänen elämänsä\njaksolta ovatkin pääasiallisesti nuo monet seikkailurikkaat ja\nromanttiset tarinat, joita Hearnista kerrotaan. Ja ainakin on varmaa\nettä hän on Amerikassa kokenut paljon kovaa, siihen hän näet itsekin\nviittaa eräässä kirjeessään meille, missä kertoo kokemuksistaan\nYhdysvalloissa. »Suurin mahdollinen onnettomuus sivistyneen ihmisen\nelämässä lienee pakosta joutua älyperäisestä ympäristöstä uuteen\nja sivistymättömään maahan, missä jokaisen korkeamman riennon ano\nvielä tuskin hämärtää käsityksissä. Onhan paljon, mikä osaksi\npalkitsee tämän puutteen, niinkuin suurempi vapaus ja riippumattomuus\ntarpeettomista muototavoista, mutta kaikki tuo ei voi täydelleen\nkorvata amerikkalaisen ilmapiirin henkistä mahoutta, missä kaikki\nhienostuneen älylliset elämänilmiöt vain kituen tulevat toimeen.»\nToisen kerran hän kirjottaa, tarkottaen erästä tutkimusta hänen\nelämästään ja teoksistaan, jonka Ch. de Varigny oli julaissut Rèvue des\ndeux mondes'issa. — »Ainoa tosi koko jutussa on että minun kokemukseni\nelämästä ovat olleet sangen tuskalliset, ikään siitä syystä että olen\nollut juuri niitä ominaisuuksia vailla, jotka on väitetty minulla\nolevan. Amerikassa täytyy joko pyörittää myllyä tai itse pyöriä\nkivien välissä — minun osani on ollut enimmät päiväni viettää pyörien\nmyllynkivien välissä.»\n\nVaikka Hearnin elämä Amerikassa olikin kovaa, jäi hänelle kuitenkin\naikaa päivätyön päätyttyä opintojen harjottamiseen ja kirjallisiin\nyrittelyihin. Saavutettuaan osakseen muutaman sanomalehdentoimittajan\nhuomion, pääsi hän vakinaisesti sanomalehtimiesalalle. Hänen\nmenestyksensä kirjailijana oli taattu kun _The New Orleans Times\nDemocrat_ hänet lähetti kirjeenvaihtajanaan Länsi-indian saaristoon.\nSiellä hän oleskeli kaksi vuotta. Ja hänen sieltä lehdelleen\nlähettämät kirjeet saavuttivat niin suurta menestystä, että tunnettu\nkustannusyhtiö »Harper Brothers» tilasi häneltä samansuuntaisia\nluonnoksia Japanista, jotka piti julaistaman aikakauskirjassa »Harpers\nMagazine.» Saatuaan Harper'ilta pienen matkarahan hän syksyllä 1890\nläksi matkalle maahan, josta piti tulla hänelle toinen koti, tahi ehkä\noikeammin sanoen hänen ensimäinen varsinainen isänmaansa.\n\nOmituista todellakin, näyttää onneton sattuma ynnä Hearnin kustantajan\nrehellisyyden vajavaisuus lähinnä olleen syynä siihen että hän\njäi Japaniin. Hän kirjottaa itse kirjeessä meille asiatoimistaan\namerikkalaisten kustantajain kanssa. »Tämä toiminimi (Harper brothers)\nsaattoi minut suullisen lupauksen nojalla lähtemään matkalle\nJapaniin omissa asioissaan, ilman mitään kirjotettua kontrahtia\nja ainoastaan parin sadan dollarin käsirahalla. Ja kun he sitten\noivalsivat että toinen toiminimi Scribner & C:o oli ennättänyt\noikoa heistä edelle palkkaamalla Sir Edvin Arnoldin muutamia\njapanilaisia sanomalehtikirjeitä kirjottamaan, niin he kieltäytyivät\nkaikesta osallisuudesta matkani kustannuksiin. Minä päätin niin\nollen työskennellä omin päini, ryhdyin opetusta antamaan pienessä\nmaaseutukoulussa, ja ponnistelin vähitellen yliopistoon, missä\nminulla nyt kuusi vuotta (kirje on vuodelta 1902) on ollut englannin\nkirjallisuuden opettajan paikka, vihamiesteni juonittelujenkin uhalla.»\n\nVaikkakin Hearn tunsi suurta katkeruutta kustantajaansa kohtaan, oli\ntämä syömällä sanansa kuitenkin kaikitenkin avannut hänen elämälleen\nonnellisen uran. Japanissa Hearn saavutti vakinaisen ja turvatun\naseman, jommoista hän turhaan oli Amerikassa tavotellut. Hän solmi\nsuhteita maan asujamistoon, ja vähitellen hän kiintyi maahan yhä\nlujemmilla yhdyssiteillä. Hän nai japanittaren hyvästä perheestä —\nlääkärin tyttären — ja hänet otettiin maan tavan mukaan vaimonsa\nsuvun jäseneksi. Hänelle syntyi neljä lasta ja siten hänen elämänsä\njuurtui Japanin valtion elämään. Itse hän omisti buddhan uskonnon —\ntodellisesta mieltymyksestä sen oppeihin eikä mistään valtioviisaista\nsivusyistä. Hän otti itselleen japanilaisen nimen, Koizumi Yakumo, ja\nhänestä tuli harras ja isänmaallinen Mikadon valtakunnan kansalainen.\nHän asettui lepoa nauttimaan pitkien harhailujensa päätökseksi, ja\ntuntuupa siltä kuin hän vihdoinkin olisi löytänyt sen maan, missä hän\nsaattoi täydelleen kotiutua. Valitettavasti saatiin kuitenkin nähdä\nettei edes Japanikaan voinut hänelle suoda pysyväistä tyyssijaa.\nViimeinen häneltä saamamme kirje, joka on päivätty Tokiossa heinäkuun 7\np:nä 1903, loppuu näihin suruvoittoisiin mietelmiin:\n\n»J.K. Erikoiset olosuhteet ovat saattaneet edellisten sivujen\nlähettämisen lykkäytymään — etupäässä tulevaisuuteni epävakaisuus.:,\n\n»Jesuiitat ja muut uskonnolliset lahkokunnat ovat lopulta käyneet\nminulle liian sietämättömiksi (minuun koskee kovasti että prof.\nChamberlain on yhtynyt niihin), ja minut on pakotettu luopumaan\nenglannin kirjallisuuden opettajatoimestani. Tätä nykyä täällä on\nvirinnyt hyvin hyökkääväisenluontoinen uskonnollinen liike, ja ero on\nannettu myöskin kaikille saksalaisille professoreille. Niinpä siis\nminun arvatenkin täytyy varustautua palaamaan Amerikkaan. Sieltäkäsin\non minun oleva mahdollista usein kirjottaa Teille, jos saan tervennä\npysyä.»\n\nMutta Lafcadio Hearnin ei tarvinnutkaan lähteä enään maailmaa\nkiertelemään. Hän oli tehnyt sopimuksen luennoiden pitämisestä kesällä\n1905 Lontoon yliopistossa Japanin kultuurista. Vaan jo ennenkuin hän\nkerkesi ryhtyä europanmatkansa valmistuspuuhiin, hänet odottamatta\nkohtasi kuolema sydämenhalvauksen kautta syyskuun 26 p:nä 1904. Hän\noli päivinä sitä ennen suorittanut luentonsa ja tehnyt työtä kuin\nainakin tavallisesti. Mutta ehtoolla kun hän illalliselta noustuaan\noli jaloitellut työhuoneensa edustalla, hän tunsi pahoinvointia ja\npaneutui levolle. Joku minuutti myöhemmin hän oli kuollut. Hänen\nvaimonsa haudatutti hänet buddhalaisten uskonnonmenojen mukaisesti\neräälle hautausmaalle, joka oli ollut hänen kävelyretkiensä mielipaikka\nja jonka hän juurtajaksain on kuvannut muuassa kauneimpia lukuja\nkirjassaan »Exotics and Retrospectives».\n\n        *       *       *       *       *\n\nSiinä Lafcadio Hearnin elämän ulkopiirteet. Oikein ymmärtääksemme hänen\nteoksensa ei kuitenkaan ole kylliksi tuntea hänen elämänvaiheensa.\nTäytyy myös tietää jotain niistä vaikutuksista, jotka häntä muualta\nkäsin ovat kohdanneet ja jotka ovat muovaelleet hänen katsomustaan ja\nesitystapaansa.\n\nOn jo mainittu että Hearn aina nuoruuden päivistä alkaen oli saanut\nhuomattavaa vaikutusta ranskalaisesta kirjallisuudesta. Kuvaavaa onkin\nettä hänen ensiksi julkaisemansa kirja oli käännös ranskankielestä:\n»Valituita Theophile Gautier’n novelleja». Hän oli ottanut\nkunnia-asiakseen sellaisen tyylin kehittämisen, jossa yhdistyisi\nlatinalaisten kielien kirkkaus ja siro jalous siihen voimaan, mikä\non ominainen pohjoismaisille kielille.[3] Tämän tarkotusperän\nsaavuttaakseen hän tutki ja jäsenteli kirjailijoita sellaisia kuin\nGautier ja Flaubert. Ja alati hän valikoi luettavansa silmämääränään\nantautua ainoastansa paraitten esikuvain vaikutuksen alaiseksi.\nNe otteet ja otsikkolauseet, joilla hän kirjotuksensa varusti,\ntodistaisivat, siinäkin tapauksessa ettei jo tyyli sitä osottaisi,\nhänen elämänsä läpeensä tutkiskelleen uudenaikaista ranskalaista\nkirjallisuutta.\n\nMutta kaikkea muuta kuvaavampaa on Hearnille kuitenkin hänen\nkansanrunoudesta saamansa vaikutus. Jo ennen kuin hän itse olikaan\njoutunut sivistymättömien kansojen yhteyteen oli hän innostunut\nbarbaaristen ja villien heimojen elämän tutkimiseen. Niinpä hän v.\n1884 julkaisi New Orleansissa kokoelman runollisia muovailuja »oudon\nkirjallisuuden» aiheista: »Stray Leaves from strange Literature»\n(Ruotsinnos, Karin Hirn’in toimittama, ilmestynyt otsakkeella\n»Natalika» v. 1905). Tähän pieneen sikermään hän on liittänyt\nnäytteitä polynesialaisista sadustoista, sekä muinäisjuutalaisista,\nislamilaisista, persialaisista ja egyptiläisistä novelleista. Sen\nohella hän on samaan kokoelmaan yhdistänyt kolme käännösnäytettä\nKalevalasta.\n\nErikoisesti omiansa kimittämään meidän huomiotamme on että nämä\nvalikkokatkelmat Kalevalasta eivät ole muovailuja niinkuin muut kirjan\nluvut. Hearn itse sanoo kirjansa alkulauseessa että Leouzon le Ducin\nranskankielinen Kalevalan tulkinnos hänestä on näyttänyt mainioimmalta\nsuorasanaiselta runouden malliesitykseltä mitä käännöskirjallisuudessa\non ollut löydettävissä. »Olen valikoinut kolme episoodia», hän sanoo\n»ja kääntänyt ne melkein 'sanasta sanaan'.»[4]\n\nKäännöksiinsä — jotka muutoin tyylin loistoon ja rytmiin nähden\nkohoovat korkealle yli Le Duc’in ranskankielisen tekstin — Hearn ei\nole muuta lisännyt kuin muutamia lyhyitä selitteleviä johdatuksia\nvalitsemiensa katkelmien valaistukseksi. Niinpä alkaa ensi luku,\n»Lumosanat» tällä pienellä esilauseella.\n\n»Vanhalla suomenkielellä on ihmeellinen kirja, Kalevala nimeltään,\nsisältävä runoja, jotka kertoelevat maailman alusta, taivaanlaen\ntakojista jumalsepistä sekä noidista ja tietäjistä Pohjan perillä.\nNoita-akoista Louhi oli mahtavimpia, ja hänen tytärkään kävi jumalat\nja sankarit kosimassa — kävipä kosimassa itse Väinämöinen, tietäjä\nijänikuinen. Niin sorja oli neitonen että hänen suloutensa loisti\nniinkuin kuu kumottaa; niin valkoiset hänen luunsa, että ne hohtivat\nkuultavan ruumiin sisältä, niin kirkas oli niiden maidonvalkeus, että\nydin paistoi niistä läpi. Ja kertomus Väinämöisen veneen rakennannasta,\nkun hänen piti purjehtia neitoa kosimaan, esitetään seuraavasti\nKalevalan runoissa».\n\nToinen Kalevala-aiheinen luku on sovitus niistä runoista jotka\nkertovat »Ensimäisestä sävelniekasta», s.o. kanteleen rakentamisesta\nja Väinämöisen laulusta. Kolmas näyte taaskin käsittää Väinämöisen\nverenvuodon seisattamissanat ja raudan syntysanat.\n\nNuoruusajan mieltymys Kalevalaan säilyi Hearnissa hänen ikänsä loppuun\nsaakka. Vuonna 1903 hän lähetti minulle Firenzessä oleskellessani\ntervehdyksen Comparettille. Samassa kirjeessä hän mainitsi vähää ennen\npitäneensä esitelmän Tokiossa »On the poetical values of Kalevala»\ns.o. Kalevalan runollisista arvoista, ja tätä esitelmää laatiessaan\nsuureksi hyödykseen käyttäneensä suomalaista kansalliseeposta\nkäsittelevää Comparettin kirjaa. Kalevala-tutkimustensa kautta hän oli\ntullut kääntäneeksi huomionsa myöskin Suomen maahan ja sen kansaan.\n»Maatanne», niin hän kirjotti ensimäisessä kirjeessään minulle, »tunnen\nainoastaan Leouzon le Ducin mainiosta Kalevalan suorasanaisesta\nkäännöksestä. Kuvittelen sitä mielessäni maana, missä vallitsee\nkoivumetsät ja lukemattomat järvet jotka leviävät toinen toisensa\nääressä, ja joet jotka virtaavat saloisia seutuja, ja maksankarvainen\nmaa. Näinköhän siellä maaperä todellakin on sen karvainen? —\nRankkasateiden jälkeen on maa puutarhassani aivan 'maksankarvaista'\nuhkuvan punertavan ruskeaa». Saatuaan lahjaksi kuvateoksen 'Suomi\nkuvissa' hän kirjottaa: »Olen elänyt Suomessa! Omituista että toiset\nkuvista täydelleen vastaavat minun mielikuvitelmiani Kalevalan\nluettuani. Kirja todenteolla kukittaa minulle Kalevalan, niin että\ntuo haavemainen ilmekin kanteleensoittajan kasvoilla tuntuu minusta\ntutulta. — — Kaupunginkatujen ja loistorakennusten kuvat vaikuttivat\ntietysti täydellisenä yllätyksenä ja ilmestyksinä; mutta vaarat ja\nmetsät ja järvet olivat unelmieni Suomea. Kaikista kuvista näytti\nminusta Imatran enin vastaavan runoissa kuvattua luontoa, siinä oli\njotain hurjaa ja lumoavaa — jotakin _déjà vu_, salaperäisen tuttua,\njoka aivan erikoisesti minua liikutti».\n\n       *       *       *       *       *\n\n1880-luvun alulla. Yhdysvaltojen eteläosissa oleskelunsa aikana, Hearn\nkuten yllä jo mainittiin, aherteli Kalevalan, Talmudin ja muiden\nkaukosyntyisten kirjallisten teosten kääntämistöissä. Asetuttuansa\nv. 1884 Länsi-indiaan, avautui hänelle tilaisuus kansanrunouden\ntutkimiseen läheltä käsin ja välittömästi. Niinpä hän julkaisikin\nsanastoteoksen kreolilaisia sananlaskuja, valikoimiansa kuudesta eri\nmurteesta, käännettyinä ja selityksillä varustettuina.\n\nTämän puhtaasti tieteellisen kansanrunoustutkimuksen kokeen\nohella hän käsitteli Länsi-indian neekerien taikauskoa ja\nmuistoperintöjä kirjotuksissaan amerikkalaisiin lehtiin. Näissä\nsanomalehtikirjotuksissaan, jotka ovat kootut laajaksi nidokseksi\notsakkeella »Two years in the French West-Indies» (Kaksi vuotta Ranskan\nLänsi-indiassa) hän kuvaa monipuolisesti ja viehättävästi sekä mustan\nettä valkoisen väestön elämää. Vaikutelmat Länsi-indiasta innostivat\nhänet vielä kirjottamaan kaksi romaania, joista toinen, »Youma»,\nkäsittelee tapausta muuasta orjainkapinasta Martinique’ella ja toinen,\n»Chita», on laadittu kansanmuistoille erään tuollaisen Länsi-indialle\nomituisen, valtavan luonnonmullistuksen ajalta.\n\n[Ss. 17—26 (seur. 5 tähteen asti) ovat suomennetut ruotsinkielisen\n_Exotica_-painoksen alkuluvun myöhemmästä muovailusta.]\n\nKaiken yllä luetellun työn ohella Hearn ei kuitenkaan ollut hyljännyt\nvanhoja harrastuksiaan. Hän syventyi yhä edelleen itämaisten kansojen\nmuinaistaruihin ja muistoperintöihin. Ja samalla hän innolla antautui\ntutkimaan filosofiaa ja vertailevaa sielutiedettä. Kehitysopillinen\nkatsantotapa, johon hän oli tutustunut Herbert Spencerin teoksista, loi\nuutta merkitystä hänen vierasrotuisen kirjallisuuden tutkimuksilleen.\nTaikauskoiset katsannot ja tavat, mitkä pintapuolisesta lukijasta\ntuntuvat vain eriskummallisilta harhoilta, vetivät puoleensa hänen\nmielenkiintoaan sielutieteellisinä ongelmina. Kaikki mikä oli outoa\nvieraitten rotujen uskonnollisissa ja siveellisissä katsannoissa,\nmuuttui hänen silmissään joksikin jota hänen täytyi pyrkiä ymmärtämään\nja selittämään. Ja se tutkimistapa, minkä avulla hänen tuli keksiä\nvastaukset näihin arvotuksiin, seurasi luonnollisena tuloksena hänen\nkehityksestään ja synnynnäisistä taipumuksistaan. Oli tarpeen, paitse\ntietoperäisesti perehtyä vieraan kansallisuuden katsantotapoihin,\nmyöskin myötätunnolla ja elävästi omistaa koko sen aate- ja tunne-elämä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSellainen oli se ohjelma, jonka Hearn pyrki toteuttamaan oleskellessaan\nJapanissa, siinä maassa missä itämaalainen sivistys aina meidän\npäiviimme saakka on säilynyt mieltäkiinnittävissä ja elinvoipaisissa\nmuodoissa. Hänen tehtävänsä oli, kuten näkyy, yhtä paljon taiteellista\nlaatua kuin tieteellistäkin. Samaa notkean myötätunnon kykyä, mitä\nHearn oli osottanut vierasten taruaiheiden muovailijana, oli hänen nyt\nkäytettävä vieraan maailmankatsomuksen käsittämiseen ja tulkitsemiseen.\nHän oli kirjallisilla tutkimuksillaan matkan päästä saavuttanut\njapanilaisten olojen — eritotenkin Japanissa vallitsevien uskontojen\njommoisenkin tuntemuksen. Nyt hän tahtoi oppia ymmärtämään niitä itse\nantautumalla elämään japanilaista elämää, seurustelemalla sellaisten\nalkuasukkaitten kanssa, joissa japanilainen katsantokanta vielä oli\nvirkeänä, sekä mikäli mahdollista, yhtymällä heidän tunteisiinsa ja\nomistamalla heidän mielipiteensä. Hän ei tahtonut sysätä maan omat\nasukkaat luotaan esiintymällä etevämmän sivistyksen edustajana, vaan\nhän halusi päinvastoin koko olennoltaan yhteytyä heihin. Mutta niitä\npiirejä hän tahtoi välttää, joissa jo oli omaksuttu länsimaisia tapoja\nja katsantoja. Hänen tieteellinen niin hyvin kuin taiteellinenkin\nharrastuksensa veti häntä vanhan Japanin puoleen, vanhoillisten,\npappien ja kansan vielä koskemattoman maan puoleen.\n\nJo ensi kertoja samoillessaan Yokohamassa Hearnin onnistui voittaa\nystäväkseen mies, joka osasi ohjata hänet japanilaisen buddhalaisuuden\nsalaisuuksien perille. Eräässä temppelissä hän oli osunut keskusteluun\npappisoppilaan kanssa, jonka huomio oli kääntynyt siihen, että hän oli\nlaskenut vähäisen uhrilahjan Buddhan kuvan eteen. Nuori uskonnonoppinut\nvirkkoi tämän johdosta muukalaiselle:\n\n»Oletteko kristitty?»\n\nVastasin totuudenmukaisesti: »En».\n\n»Oletteko buddhalainen?»\n\n»En varsinaisesti».\n\n»Miksi uhraatte, kun ette usko Buddhaan?»\n\n»Kunnioitan hänen oppinsa kauneutta, ja ihailen hänen uskolaistensa\nuskon lujuutta.»\n\nTällä avomielisellä selityksellä, joka sattuvasti kuvasi Hearnin\nuskonnollisia mielipiteitä, hän varsinaisesti voitti nuoren\njapanilaisen luottamuksen. Akira — sen nimellinen oli hänen uusi\nystävänsä — tulkitsi hänelle kaikki hämärät ja kiistanalaiset kohdat\nbuddhalaisissa uskonmenoissa. Hän avasi Hearnille kotinsa ja tutustutti\nhänet siellä niihin kansallisiin uskonnollisiin menoihin, joita\ntoimitetaan perhealttarien ja muistolaattojen ääressä. Vihdoin hän\nseurasi Hearnia oppaana tämän toiviomatkalla buddhalaisiin pyhiin\npaikkoihin. Kaikessa mikä koskee buddhalaisuutta, Hearn siis on voinut\nvälittömästi vedota kotimaiseen asiantuntijaan.\n\nShinto-opista, Japanin valtiouskonnosta, Akira ei voinut antaa\nmitään tietoja. Mutta Hearnin onnistui voittaa uskollisia ystäviä\ntämänkin uskonnon tunnustajien joukossa. Näitten välityksellä hän\npääsi lähestymään itse pyhää ihmisjumalaa, Guji’a Kitzukissa, joka\npolveutumisensa nojalla auringonjumalattaresta Amaterasu'sta, hallitsee\nJapanin uskonnollista elämää valtiudella, jonka yli ainoastaan Mikado\non. Hän pääsi käymään temppeleihin, jotka sitä ennen eivät koskaan\nolleet yhdellekään europpalaiselle avautuneet, ja joihin ainoastaan\nharvoilla japanilaisistakaan on oikeus astua. Hän kävi kaikissa\nIzumon, jumalain maakunnan, pyhissä paikoissa, missä useat vanhoista\nshinto-tavoista vielä elivät alkuperäisissä muodoissaan. Majaillessaan\nnäissä muistorikkaissa seuduissa hän oppi tuntemaan kaikki kansallisen\nuskonnon ulkonaiset muistomerkit. Mutta ei siinä kyllin. Hän sai\nmyöskin tilaisuutta syventyä shintouskonnon oppeihin pohjemmalti kuin\nmitä temppelikoristusten ja kirkollisten karkeloitten hetkenkatsojalle\non mahdollista. Hänet otettiin näet englanninkielen opettajaksi valtion\nalkeis- ja mallikouluihin. Ja ensimäiseksi toimipaikaksi hänelle\nmäärättiin juuri Matsue, pyhän Izumo-maakunnan pääkaupunki.\n\nHearn oleskeli Matsuessa kaksi vuotta. Hän vuokrasi itselleen\nasunnon puoliautiossa samurai- kartanossa, joka oli aivan daimyon\nentisen palatsin ääressä. Vanhanaikainen rakennus linnoitusmaisine\nmuureineen ja muinaistyylisine puutarhoineen oli täynnä muistoja\nJapanin läänitysajoilta. Ja ne vanhat ihmiset, jotka kartanossa vielä\nasuivat, taisivat kertoa monta perutarinaa, sekä historiallista\nettä myytillistä laatua. Kunnon puutarhuri, joka innokkaasti\nharrasti uskonnonfilosoofisia väittelyjä, oli aina valmis kertomaan\nkaskuja hengistä ja haahmoista, demooneista, noitumisista ja\nkaksoisolemuksista. Keskusteluissaan tämän kanssa Hearn tähteellisesti\nperehtyi Japanin rahvaan kirjavaan uskontojärjestelmään, tuohon\nsekotukseen shintosta ja buddhalaisuudesta ynnä taikauskoisista\nkatsomuksista, jotka luultavasti ovat vanhemmat kuin kumpikin\nvirallisesti tunnustetuista uskonnoista.\n\nHearnin oppilaat Matsuen kouluissa olivat vieläkin suuremmaksi hyödyksi\nhänen tutkimuksilleen. Nuoret samurai-jälkeläiset älysivät ennen pitkää\nettä heidän opettajansa oli Japanin vanhemman historian tuntija. He\nkävivät hänen luonaan näyttämässä milloin vanhaa kakemonoa (maalausta),\nmilloin kallisarvoista perhekoristetta, joka oli omiaan herättämään\nmuukalaisen mielenkiintoa. Ja milloin he eivät voineet tuoda aarteitaan\nmuassaan, kutsuivat he taaskin Hearnin koteihinsa siellä niitä\nkatselemaan. Heidän luottamuksensa häneen oli täydellinen, ja he\nsaattoivat niin ollen turvallisin mielin päästää hänet kurkistamaan\nperhetraditsioonien kaikkein pyhimpään. Hän tuli osalliseksi heidän\nylpeydestään ja heidän muistoistaan. Ja hän sai myöskin oppia\ntuntemaan heidän tulevaisuuden unelmiaan. Hänen oppilaansa olivat\nkaikki nuoria miehiä, jotka olivat sitoutuneet tutkinnot suoritettuaan\npalvelemaan valtiota yleisten koulujen opettajina. Ne olivat ne, joiden\ntulevaisuudessa tuli kasvattaa kansansa sen uusia tehtäviä varten.\nHeidänpä piirissä siis, enemmän kuin missään muissa, oli vireillä selvä\ntietoisuus niistä ihanteista, jotka uuden Japanin tuli toteuttaa. Ja\nnäiden ihanteiden sisällys ei voinut jäädä tuntemattomaksi sille, joka\nopetustunneilla ohjasi heidän opintojaan ja tuntien lomissa seurusteli\nheidän kanssaan uskottuna ystävänä.\n\nKaikesta tästä ja vielä paljosta muustakin Hearn kertoo suuressa\nteoksessaan »Glimpses of Unfamiliar Japan» (1894) (Vilahduksia\ntuntemattomasta Japanista). Kansanrunouden tutkijoille, ja\nkansatieteilijöille tämä matkamuistelmien ja kulttuuritutkimusten\nkokoelma on kuin kokonainen pieni arkisto täynnä tietoja ja esimerkkejä\nilman vertaa. Niille lukijoille taaskin, jotka eivät harrasta Japanin\nolojen puhtaasti tieteellistä tutkimista, ovat kaikki nuo kirjotukset\nkohdastaan mieltäkiinnittäviä jo kirjalliselta kannalta. Olipa niin\nollen vallan luonnollista että Hearn noilla 'Vilahduksillaan' saavutti\nsuuren ja yleisen menestyksen, ja että hän innostui julkaisemaan\nvuosittain uusia Japanin tutkimuksienpa kokoelmia.\n\nSuunnitelmaltaan nämä kokoelmat kaikki ovat toistensa kaltaisia.\nJokaisessa niistä on kuten 'glimpses'eissä' muutamia kirjotelmia\nJapanin kirjallisuudesta, taiteesta tai filosofiasta, joitakin\nnovelleja aiheenaan Japanin uudenaikaista elämää, eräitä\nmatkamuistelmia tai päiväkirjanotteita, ja lopuksi — myöhemmissä\nkokoelmissa varsinkin — lyhykäisiä kooseriioja kauno- tai\nsielutieteellistä sisältöä, sommiteltuina sen Hearnille\nomituisen filosofian valaistuksessa, jossa buddhalaisuuden ja\nuudenaikaisen kehitysopin aatteet ovat sulautuneet yhtenäiseksi\nmaailmankatsomukseksi. Tyyli taaskin on myöhemmissä kokoelmissa\nyhtä valitun taiteellinen kuin aikaisemmissakin. Mutta esitystapa\non Hearnin Japanissa oleskelun kuluessa huomattavasti muuttunut.\nNoita havainnollisia maan ulkonäön kuvauksia — sen värien, äänien\nja tuoksujen esityksiä — joista Hearnin aikaisimmat matkamuistelmat\nsaivat niin heleän eloisuuden, tavataan enään ani harvoin myöhemmissä\nkirjotelmissa. Tuntuu siltä kuin tekijä ei enään silmäilisi Japania\nmuukalaisen hämmästyneellä ja jännitetyllä tarkkaavaisuudella. Ilmiöitä\nhän ei enään käsittele kuvina jotka ovat herättäneet ulkopuolelta\nkatsojan mielenkiintoa, vaan hän kuvailee ja selittelee niitä\npikemmin niin sanoaksemme sisäiseltä näkökannalta. Itse lausuntatapa\nilmaisee kuinka täydellisesti Hearnin oli onnistunut yhteytyä siihen\nympäristöön, missä hän oli viettänyt niin melkoisen osan elämästään.\nHän nähtävästi oli sekä käsityskannaltaan että ajatustapailuiltaan\njapanilaistumistaan japanilaistunut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHearnin saavuttama japanilaisen elämän syvällinen tuntemus on\nhankkinut hänen kirjotuksilleen tieteellisten piirien yleisen\narvonannon. Hänen nimeensä viitataan tunnustuksella useimmissa\nuudenaikaisissa Japania käsittelevissä kirjailijoissa. Mutta vaikkakin\nalistutaan hänen auktoriteettiinsä kaikissa vanhoja kansantapoja\nja kansantaikauskoa koskevissa kysymyksissä, on taholta ja\ntoiseltakin asetuttu vastakannalle hänen, kuten sanotaan, liiallisen\nylisteleviin Japanin uusien olojen kuvauksiin nähden. Myönnettävä\nonkin että Hearn ei koskaan rakennellut lausuntojaan puolueettoman\nhistoriankirjotuksen sääntöjen mukaan. Hän tunnusti suoraan että\nJapani oli hänelle ihannemaa. Sen luonnonihanuus voitti kaikki\nmitä hän matkoillaan vanhassa ja uudessa maailmassa oli maisemia\nnähnyt; sen taide lumosi hänet yhtä valtavasti kuin se on lumonnut\nniin monet muutkin länsimaalaiset; sen runous, joka muukalaiselle\non niin paljoa vaikeammin käsitettävissä, oli hänestä välittömän ja\nyksinkertaisen kaunista. Japanilaiset elämäntavat miellyttivät häntä\nyksinkertaisuutensa puolesta, seurustelutapa siinä kohteliaisuudessa\nja hienotunteisuudessa, joka esiintyy sivistymättömienkin käytöksessä.\nJapanin uskonnot herättivät hänessä myötätunnon sellaisen, jota hän,\njyrkkänä agnostikkona ei ikinä olisi voinut osottaa oman kansansa\nuskonnolle. Buddhalaisuuden filosofia on läheisesti sukua sille\nkatsannolle, jonka hän oli saavuttanut uudenaikaisia luonnontieteitä\ntutkimalla; sen siveysoppi taaskin ilmeisesti tapasi vastakaikua hänen\nluonteensa hellistä ja lempeistä piirteistä.\n\nVaikkakin luonnostaan erikoisesti mieltyneenä buddhalaisuuteen, on\nHearn kuitenkin osottanut yhtä suurta arvonantoa Japanin vanhalle\nkotimaiselle uskonnolle. Shinto-opin yksinkertaisissa siveyssäännöissä\nhän luuli löytäneensä sen pohjan, josta ovat kasvaneet vanhat\njapanilaiset kansallisavut: velvollisuuden noudatus, esi-isien\nja vanhempain kunnioitus, sekä tuo mutkaton ja itsensäunhottava\nlainkuuliaisuus, jonka nojalla japanilainen on valmis ilman epäröimistä\nettemme sanoisi ilman uhrausta — antamaan henkensä Mikadon tai maan\nedestä. Hearn on omasta puolestaan täydelleen vakuutettu siitä\nettä tämä vanha uskonto kaikissa oloissa soveltuu Japanin kansan\nuskonnollisia ja siveellisiä tarpeita tyydyttämään paremmin kuin mikään\nmuu uskonto. Hän onkin lausunut jyrkkänä vakaumuksenaan että Japanilla\nei siveellisesti eikä muissakaan suhteissa ole mitään voitettavissa,\nvaan paljon kadotettavissa, siitä että se kääntyisi kristinuskoon.\n\nHearnin kirjoissa on monta sentapaista väitettä, joissa hän on\nasettunut Japanin n.s. sivistämistyötä suoranaisesti vastustavalle\nkannalle. Hän on viskannut sotakintaan europpalaista puoluetta päin\nasemaa, ja tämä puolestaan ei ole jättänyt vastaamatta maanitteluun.\nOn koeteltu heikentää hänen mielipiteittensä merkitystä esittämällä\nerikoisella painolla kaikki ne japanilaisen elämän varjopuolet, jotka\nHearn kuvauksissaan on sivuuttanut. Ja on tahdottu väittää että\nhänen kuvaamalla Japanilla ei enään ole todellisuudessa vastinetta.\nJoskin läänitysajan japanilaiset todella olivat uljaan ja jalon\nelämänkatsomuksen kansa, niin, sanotaan, on kuitenkin tuo ritariaika\npäättynyt vuoteen 1868. Japanin yhteiskuntaolojen mullistus on\ntämän käsityskannan mukaan vienyt ne hyveet häviöön, jotka olivat\nläänitysolojen pohjalla kehittyneet.\n\nKen on ammentanut Japanin-tuntemuksensa yksistään kirjoista, sen on\ntietysti mahdotonta päättää missä määrin nämä vastaväitteet ovat\noikeutettuja. Mutta joka tapauksessa voidaan Hearnin kuvausta jossain\nmäärin tarkistaa vertaamalla sitä muihin esityksiin Japanista.\nSellaista vertausta tehtäessä havaitaan monessa kohdin, että Hearnin\nkäsitystä japanilaisesta kansanluonteesta puoltaa niiden kirjailijain\nmielipiteet, jotka kauvinnnin ovat oleskelleet Japanissa ja joilla\non ollut tarjona suurimmat mahdollisuudet päästä kansan elämää\noppimaan. Halventavat arvostelut ovat useimmiten tavattavissa niillä\nkirjailijoilla jotka — kuten Pierre Loti _Madame Chrysanthème'ssa_\nja _Japoneries d'automne'ssa_ — ovat luoneet arvostelunsa hätäisesti\ntutustumaltaan satamakaupunkien alempaan rahvaaseen sekä joistakin\nsisämaahan tehdyistä pikaturistiretkistä saavuttamilleen kokemuksille.\nVaikkakin näiden matkailijain huomiot kaikki olisivat oikeat ja oikein\ntulkitut, niin ne kuitenkin vastaavat peräti toista alaa kuin se\nJapani, missä Hearn on elänyt ja toiminut.\n\n        *       *       *       *       *\n\nOn sittenkin myönnettävä, että Hearnin myöhemmissä kirjoissa,\nsamoinkuin hänen viimeisessä kirjeessään, rivien peitossa saattoi\nerottaa jotakin pettymystä, jonka täyttä määrää hän ehkä ei hennonnut\ntunnustaa edes itselleenkään. Tosin hän puhuu vielä suuressa\nteoksessaan _Japan, an attempt at interpretation_ (Japani, sen\ntulkitsemisen koe), joka ilmestyi muutama viikko hänen kuolemansa\njälkeen, yhtä ihastuneesti kuin ennenkin vanhasta Japanista. Hän\nmerkitsi ylpeydellä kuinka kansa vielä viime sodankin aikana kunnostihe\nvanhoilla kansallishyveillään: kuuliaisuudella, urhoollisuudella ja\nhilpeällä uhrauvaisuudella. Mutta tuntuu kuin hän samalla haavaa olisi\ntuskalla havainnut, että Japani ei enään ollut entisensä kaltainen, ja\nkuin hän olisi pelännyt, ettei sillä riittäisi lujuutta torjuakseen\neuroppalaisen n.s. sivistyksen lakeuttavaa vaikutusta. Uusi Japani,\nniinpä hän kirjottaa muuassa kirjeessään, on tietysti arvostelun\njaloissa, alttiina sille. Toisessa kirjeessään hän puhuu — Bellesort'in\nkirjan _»La société japonaise»_ johdosta — siitä epämiellyttävästä\nkehityskaudesta, jota Japani paraikaa elää, ja kuinka saattaa havaita\nmiten vanha yhteiskunta hajoaa joutuessaan kosketuksiin länsimaisten\nihanteiden kanssa. Tämä kehitysaste on hänestä »putrefaction’ia»,\nmädäntymistä, tahi niinkuin hän vielä räikeämmällä sanalla sanoo,\n»dégringolade'a», täydellistä luhistumista. Kuinka synkkänä hän\ntulevaisuuden näki, todistaa myöskin eräs kirje, jonka hän kirjotti\nminulle keväällä 1902.\n\n»Sangen suurella mielenkiinnolla seuraten yhteiskunnallisia ja\nvaltiollisia muutoksia Suomessa, tuntuen kuin jokaisen vakavasti\najattelevan täytyy tuntea, tosi surua siitä että kansallinen sivistys\nluultavasti tulee häviämään ja että älyn vapaus ehdottomasti\nhukkaantuu. Minä käsitän 'sulattamisen' suureksi valtiolliseksi\nrikokseksi. Kuitenkin kuuluivat valtiolliset rikokset nyttemmin\npäiväjärjestykseen — Eteläafrikan sota oli englantilainen esimerkki. Ja\ntäällä Japanissa täytyy minun päivä päivältä nähdä kuinka ihmeellinen\nja kaunis sivistys menee häviöön tunkeilevan suurteollisuuden tieltä.\nMinusta tuntuu kuin me lähenisimme aikaa, jossa älyperäinen vapaus\nmelkein on oleva kadoksissa, samaten kuin kaikki muutkin vapauden\nmuodot — — aikaa, jossa ei yksikään ihminen saa järjestää elämänsä\ntahtonsa mukaisesti, saati sitten kirjottaa mieltänsä myöten. Tulossa\noleva suurteollinen kommunismi on sokealla ja tylyllä tavallaan\noleva vieläkin suvaitsemattomampi kuin Venäjän virkavalta, ja\nverrattomasti julmempi. Siihen aikaan varmaan itse Venäjäkin on oleva\nvapaamielisempi, ja minä kuvittelen että tulevaisuuden englantilaiset\nja amerikkalaiset mielellään pakenevat uudistettuun Venäjään siellä\nlöytääkseen hengen vapautta.»\n\nHearn ei ollut länsimaisen sivistyksen ihailijoita. Ei hän\nmyöskään ollut niitä, jotka aikamme yhteiskunnan uudistuksessa tai\nkehityksessä näkevät mahdollisuutta päästä todellisempaan vapauteen.\nHän arvatenkin oli oppi-isänsä Herbert Spencerin epäileväisellä\nkannalla sosialistiseen liikkeeseen nähden. Kaikki mitä tulevaisuus\ntarjosi, hänestä näytti synkältä ja uhkaavalta. Vanhassa Japanissa\nyksin hän tapasi eikä enää sielläkään tosi totena, vaan hitaasti\nhäipyvänä kangastuksena — sellaisia sosiaalisen elämän muotoja\nja siveellisen pyrkimyksen ihanteita, jotka hänestä olivat\ntäydelleen ihailtavia. Terävällä havaintokyvyllään, hienostuneella\narvostelullaan ja täystaiteellisella esitystavallaan hän on paremmin\nkuin kukaan muu pystynyt ikiajoiksi pelastamaan muistot tuosta\nomituisesta kulttuurielämästä, jolle nyttemmin valmistetaan häviötä\nsivistysliikkeen ja suurteollisuuden nimessä.\n\n_Yrjö Hirn_.\n\n\n\n\nVANHOILLINEN.\n\n\nI.\n\nHän oli syntynyt sisämaassa kolmensadantuhannen kokun[5] suuruista\nläänitysveroa nauttivan Daimyon[6] pääkaupungissa, missä siihen aikaan\nei vielä ollut yhtään muukalaista käynyt. Hänen isänsä oli korkean\narvoluokan Samurai, jonka asunto oli lääninruhtinaan linnaa ympäröivien\nulkomuurien sisäpuolella. Se oli avara Yashiki; yltympäri sen levisi\nlaajat puistot, ja yhteen puistikkoon oli rakennettu pieni temppeli\naseiden jumalalle. Neljäkymmentä vuotta sitten oli paljon sellaisia\nkoteja. Ne harvat, jotka vielä ovat jälellä, ovat taideherkän silmän\nnähdä kuin haltijalinnoja, ja niiden puutarhat kuin unelma Buddhan\nparatiisista.\n\nMutta Samurain poikana syntynyt oli siihen aikaan ankaran kasvatuksen\nalainen, ja siltäkään aatelispojalta, josta tässä kerron, ei riittänyt\nmonta hetkeä haaveiluihin. Lapsuuden hellittelyaika oli hänellä ylen\nlyhyt. Jopa ennen kuin hän sai pukea ylleen ensimäisen hakama'nsa —\njota tilaisuutta silloin vielä vietettiin suurena juhlatapauksena —\nhän jo oli mitä täydellisimmin vierotettu kaikesta hemmottelusta,\noli jo oppinut tukahuttamaan itsessään kaikki lapsellisen hellyyden\nluonnolliset ilmaukset. Pikku toverit olisivat hänelle ilkkuneet:\n»Kas! taidatpa vielä olla maidon tarpeessa!» jos hänet olisi nähty\nkävelyllä äitinsä seurassa. Kotona hänellä kuitenkin oli lupa\nosottaa rakkautta äitilleen mielin määrin, niinä hetkinä jotka he\nsaivat olla kahden kesken. Mutta ne hetket olivat harvassa. Kaikki\nveltostuttavat huvit olivat häneltä ankarasti kielletyt, ja hänen\npieniä nautinnontoivomuksiaan ei otettu kuuleviin korviin, paitse\nsairaustapauksissa. Miltei siitä hetkestä asti kuin hän oli oppinut\npuhumaan, terotettiin hänen mieleensä, että velvollisuus on elämän\njohtava aate, että itsensä hillitseminen on hyvän esiintymisen\nensimäinen ja välttämätön ehto, ja että tuskan ja kuoleman pelolla ei\nsaa olla sijaa miehen mielessä.\n\nOli julmempikin puolensa tässä ankarassa kasvatuksessa, jonka\ntarkotuksena oli kehittää luonne kylmän kalseaksi, niin että se ei\nheltyisi missään tilaisuudessa nuoruuden ijällä paitse kodin hempeässä\nsuojassa. Poikien piti tottua näkemään verta. Heitä käytettiin\nkatsomassa mestauksia, ja sellaisissa tilaisuuksissa heillä ei ollut\nlupa osottaa mielenliikutusta. Kotia palattuansa heidän täytyi ilman\nkauhun merkkiä syödä suuret määrät riisiä, joka oli veripunaiseksi\nvärjätty suolatulla luumunmehulla. Vieläkin vaikeampaa vaadittiin\npojilta jo aivan nuorina — heidän oli mentävä keskiyön aikana\nmestauspaikalle ja rohkeuden näytteeksi kannettava sieltä kotiin joku\nmestatun pää. Sillä kuolleitten pelkäämistä pidettiin samuraissa\nyhtä halveksittavana ominaisuutena kuin pelkuruutta elossa oleviakin\nkohtaan. Samurain lapsi ei saanut pelätä mitään. Kaikissa tuollaisissa\nkoetteissa täytyi osottaa moitteetonta välinpitämättömyyttä; pieninkin\nrehenteleminen olisi saanut osakseen yhtä ankaran tuomion kuin\npelkuruuden oireet.\n\nVarttuessaan pojan tuli hakea huvinsa etupäässä niistä\nruumiinharjotuksista, jotka kuuluivat samurain aikaisiin ja ainaisiin\nvalmistuksiin sotilastointaan varten: hänen tuli harjotella jousella\nampumista ja ratsastamista, painia ja miekkailua. Hänelle annettiin\nleikkitovereita, mutta niiksi valittiin häntä varttuneempia poikia\nisän käskynalaisten lapsista, silmällä pitäen niiden kelpoisuutta\nhänen harjaannuttamiseen sotaisissa urheiluissa. Näiden tehtävänä\noli myöskin opettaa häntä uimaan ja käyttämään venettä sekä yleensä\nkehittämään nuoria lihaksiaan. Suurin osa päivästä kului osaksi näissä\nruumiinharjotuksissa, osaksi kiinalaisten klassikkojen lukemisessa.\nHänen ruokansa oli runsasta mutta ei koskaan herkkuisaa, ja hänen\npukunsa oli ohut ja karkeaa kangasta, paitse suurien juhlien aikana;\ntulta hän ei saanut sytyttää pelkästään lämmitelläikseen. Jos talven\naikana hänen istuessaan lukutöissä aamutuimaan, sormet kangistuivat\nkylmästä, niin ettei niissä pysynyt tushipensseli, jolla hän kirjotti,\nneuvottiin häntä pistämään kädet jäiseen veteen saattaakseen veren\nvilkkaampaan liikkeeseen, ja jos hänen jalkansa jäykistyivät\npakkasesta, niin häntä käskettiin juoksentelemaan hangessa, kunnes\nne lämpenisivät. Vieläkin ankarampaa laatua oli se harjottelu, minkä\nkautta hänet johdutettiin perehtymään sotilassäädyn erikoishenkeen ja\ntapoihin. Hän oppi jo aikaisin, että tuo pieni miekka hänen vyöllään\nei ollut korukapine eikä leikkikalu. Hänelle neuvottiin kuinka hänen\ntulisi sitä käyttää, kuinka ottaa itsensä hengiltä silmänräpäyksessä\nja ilman epäröimistä, milloin hänen säätyluokkansa kunniakäsitys niin\nvaati.\n\n»Onko tämä varmasti isäsi pää?» kysyi kerran muuan lääniruhtinas\nsamurain seitsenvuotiaalta pojalta. Lapsi tuossa tuokiossa käsitti\nmillä kannalla asiat olivat. Äsken mestatun pää, joka hänelle\nnäytettiin, ei ollut hänen isänsä pää. Lääniruhtinas oli saatettu\nharhaan, mutta nyt voi kaikki olla sen nojassa, että hänessä\nvahvistuisi tämä erehdys. Poika siis kumarsi kaikilla kunnioittavaisen\nsurun ilmeillä tuota päätä, ja halkaisi äkkiä ruumiinsa säädetyllä\ntavalla. Kaikki epäilyksen varjokin lääniruhtinaassa katosi tämän\nlapsenkunnioituksen verisen todistuksen jälkeen, ja niinpä onnistui\npojan henkipaton isän jatkaa pakoaan ja päästä turviin. Mutta\njapanilaisessa draamassa ja laulurunoudessa omistetaan yhä edelleen\nsuurinta kunnioitusta tämän lapsen muistolle.\n\nUskonnollisessakin suhteessa oli nuoren samurain kasvatus omituista\nlaatua. Häntä opetettiin kunnioittamaan vanhoja jumalia ja esi-isäin\nhenkiä, hän sai tähteellisesti perehtyä kiinalaiseen siveysoppiin\nja tutustua buddhalaiseen uskonnonfilosofiaan. Mutta tämän ohella\nhänelle opetettiin, että taivaan toivo ja helvetin pelko oli vain\nymmärtämättömiä varten, jaloon ihmiseen ei saa vaikuttaa mitkään\nitsekkäät pyyteet, vaan hänen tulee noudattaa rakkautta oikeuteen,\nainoastaan oikeuden itsensä tähden; sekä että velvollisuuden käsky on\nyleismaailmallinen laki.\n\nHänen näin varttuessaan pojasta nuorukaiseksi, höllitettiin vähitellen\nhänen toimiensa valvontaa, hänelle suotiin yhä enemmän vapautta toimia\noman harkintansa mukaan, kuitenkin täysin tietoisena, että harhatekoa\nhänen puoleltaan ei unhotettaisi, että painavampaa rikkomusta ei\nkoskaan täydelleen voitaisi antaa anteeksi, ja että ansaittuja\nnuhteita tuli pelätä kuolemaakin enemmän. Toiselta puolen ei ollut\nmonta epäsiveellisyyden kiusausta, joilta häntä tarvitsi varjella.\nAmmattisiveettömyys oli siihen aikaan ankarasti kielletty useimmissa\nmaakuntapääkaupungeissa, ja sekin vähä elämän epäsiveellistä puolta,\nminkä kansantajuiset romaanit ja näytelmät kenties heijastivat, oli\nnuorelle samuraille miltei tuntematonta. Häntä oli näet opetettu\nhalveksimaan sitä köykäistä kirjallisuutta, joka vetoaa hellempiin\ntunteisiin tahi intohimoihin, ja yleisissä teattereissa käyminen\noli kielletty hänen kansanluokaltansa. (Samurai-naiset saattoivat,\nainakin toisissa maakunnissa, käydä yleisissä teattereissa. Miehet\neivät voineet näyttäytyä teattereissa rikkomatta hyvää tapaa.\nMutta samuraitten kodeissa tahi yashikin alueen sisällä esitettiin\nerikoisenlaatuisia yksityisnäytelmiä. Esittäjinä oli kierteleviä\nnäyttelijöitä. Tunnen eräitä viehättäviä vanhoja shisoku'ja, jotka\neivät elämässään ole käyneet yleisessä teatterissa, ja jotka ovat\nevänneet kaikki kutsut teatterinäytännöihin. He yhä edelleen\nnoudattavat samuraikasvatuksensa sääntöjä.) Niin ollen saattoi nuori\nsamurai vanhan Japanin viattomissa maaseutu-oloissa kasvaa karaistuna\ntavoiltaan ja puhtaana mieleltään.\n\nJa näinpä varttui sekin nuori samurai josta nyt olen kertova —\nvarttui pelottomaksi, kohteliaaksi, itsensäkieltäväksi, huvituksia\nhalveksivaksi, ja alttiiksi silmänräpäyksessä uhraamaan henkensä\nrakkauden, velvollisuuden tai kunnian edestä. Mutta vaikka jo sotilas\nulkonäöltään ja mieleltään, oli hän ijältään vain poika, silloin kuin\nisänmaan ensi kerran yllätti »mustain laivain» tulo.\n\n\nII.\n\nIyemitsu'n politiikka, joka kuolemanrangaistuksen uhalla kielsi\njokaisen japanilaisen lähtemästä maasta, oli yli kahdensadan\nvuoden ajan sulkenut pois tämän kansakunnan kaikesta muun maailman\ntuntemisesta. Niistä mahdottomista voimista, mitkä kasvoivat\nvaltamerten takana, ei tiedetty mitään. Nagasakiin jo monta aikaa\nsitten perustettu hollantilainen siirtokunta ei ollut avannut\njapanilaisten silmiä näkemään maan todellista asemaa: itämainen\nläänitysjärjestelmä 16:n vuosisadan kannalla Lännen kansojen uhkaamana,\njotka kehityksessä olivat kolmea vuosisataa siitä edellä. Tuon oudon\nmaailman ihmeellisten olojen kertominen olisi japanilaisten korvissa\nkuulostanut lasten ratoksi keksityiltä kaskuilta tahi arvioitu samaan\ntarustoon kuin vanhat sadut Horai'n ihmelinnoista. Amerikkalaisen\nlaivaston saapuminen, »mustain laivain», kuten niitä silloin\nkutsuttiin, herätti hallituksessa ensimäisen aavistuksen sen omasta\nheikkoudesta ja kaukaisuudessa kasvavasta vaarasta.\n\nSen kansallisen kuohahduksen jälkeen, joka syntyi sanoman mustain\nlaivain uudesta tulosta levittyä, yllätti täydellinen neuvottomuus,\nkun saatiin tietää että Shogunivalta oli selittänyt olevansa voimaton\ntorjumaan tuota vierasta sotavaltaa. Tämä ei saattanut muuta merkitä,\nkuin että vaara oli vieläkin suurempi kuin tatarilaisten hyökätessä\nJapaniin Hojo Tokimunen hallitessa. Silloin kansa oli rukoillut\njumalilta apua, ja keisari itse oli vaeltanut Ise‘hen auringonjumalan\ntemppeliin esi-isiensä henkien puheille. Nämä rukoukset olivat jumalat\nkuulleet, ja vastaukseksi olivat lähettäneet äkkipimeyden, ukkosen\nja tuon ankaran hirmumyrskyn, jota vieläkin kutsutaan Kamikagé s.o.\n»jumalain myrsky». Kublai Khaanin laivasto pirstui ja hukkui. —\nMiksi ei siis nytkin huudettaisi jumalilta apua? Niin tehtiinkin\nlukemattomissa kodeissa, tuhansien alttarien edessä. Mutta ylhäiset\njumalat eivät antaneet mitään vastausta; Kamikaze jäi tulematta. Ja\nsamurain poika, joka turhaan oli rukoillut Hachiman'ia, sodan jumalaa,\ntämän pienen alttarin ääressä isänsä puutarhassa, uteli ihmetyksellä,\nolivatko jumalat kadottaneet valtansa, vai oliko mustien laivojen kansa\nväkevämpien jumalien suojeluksessa.\n\n\nIII.\n\nEnnen pitkää saatiin selvästi nähdä, että muukalaisia »barbaareja» ei\nvoitaisikaan karkottaa. Satoja oli saapunut, idästä sekä lännestä, ja\noli ryhdytty jos jonkinlaisiin toimenpiteisiin niiden suojelemiseksi.\nHe olivat saaneet luvan rakentaa kummallisia kaupunkejansa Japanin\nmaaperälle. Hallitus oli käskenyt, että Lännen tieteitä piti\nopetettaman kaikissa kouluissa, että englanninkielen lukemisen siitä\nlähtien piti olla tärkeänä yleisen opetuksen puolena, vieläpä että\nitse opetuskin piti uudistettaman Lännen mallin mukaan. Hallitus oli\nmyös selittänyt, että oli maan tulevaisuudelle ratkaisevaa, missä\nmäärin kyettäisi omistaa muukalaisten kieliä ja tieteitä. — Siihen\nmennessä — oppimisen ja onnellisesti saavutetun tuloksen väliajaksi,\n— Japani jäisi kuin jäisikin vieraan holhouksen alaiseksi. Tätä\ntosiseikkaa ei näin peittämättömin sanoin ilmotettu julkisuuteen, mutta\nhallituksen politiikan laatua ei kuitenkaan voitu peittää. Ensi rajun\nmieltenkuohahduksen jälkeen, jonka tieto asiain tilasta nostatti,\nkansan syvän epätoivon ja samurailuokan pidätetyn kiukun vähän\nasetuttua, heräsi kiihkeä uteliaisuus saada tietää, minkä näköisiä ja\ntapaisia olivat nuo röyhkeät muukalaiset, jotka tiesivät saavuttaa\nsen mitä tavottivat ainoastaan levittämällä näkyviin väkikeinonsa.\nUteliaisuus saatiin jotenkuten tyydytetyksi niistä huokeista\nväripainoksista, joita summattomissa määrissä valmistettiin ja myytiin,\nja jotka esittivät barbaarien tapoja ja toimia sekä niitä merkillisiä\nkatuja, joita he olivat rakentaneet siirtoloihinsa. Meidän silmissämme\nolisivat nuo kirjavat puupiirrokset näyttäneet pilakuvilta. Niin ei\nkuitenkaan ollut taiteilijan tahallinen tarkotus. Hän halusi ainoastaan\nkuvata ne sellaisina, miltä ne hänestä näyttivät; ja hänen silmissänsä\nmuukalaiset olivat vihreäsilmäisiä hirviöitä, hiukset punaiset\nkuin Shojolla[7] ja nenä pitkä kuin Tengulla,[8] puku naurettavaa\nkuosia ja väriä, ja asunnot kuin tavara-aittoja ja vankiloita. Näitä\nväripainoksia myytiin sadointuhansin kautta maan, ja omituisen\nkäsityksen muukalaisista ne mahtoivat luoda. Ne olivat kuitenkin\nrehellisiä yrityksiä kuvata tuota outoa uutta. Noita maalauksia olisi\nmeidän tutkiminen oppiaksemme käsittämään, kuinka kammottavan rumilta,\nmuodottomilta ja naurettavilta me näytimme sen ajan japanilaisista.\n\nNuori Samurai sai ennen pitkää nähdä oikean muukalaisen. Se oli\nruhtinaan palkkaama opettaja kansallisuudeltaan englantilainen. Hän\nsaapui aseellisen saattueen suojaamana, ja käsky annettiin kohdella\nhäntä ylimyshenkilönä. Tämä ei näyttänyt täysin niin rumalta kuin ne\nmuukalaiset, jotka hän oli nähnyt japanilaisissa kuvissa. Tosin kyllä\ntämänkin tukka oli punainen ja silmien väri eriskummainen, mutta hänen\nkasvonsa eivät olleet vastenmieliset. Heti alusta aikain hän joutui\nuupumattoman huomion alaiseksi, jota huomiota edelleenkin jatkui.\nKuinka tarkkaan jokaista hänen tekoaan pidettiin silmällä, sitä ei\nkukaan voi kuvailla, joka ei tunne millä kummallisilla ennakkoluuloilla\neuroppalaisia silmäiltiin aikana ennen Meijitä (ennen v. 1868).\nVaikka länsimaalaiset tunnustetuinkin älykkäiksi ja pelättäviksi\nolennoiksi, ei niitä kuitenkaan yleensä katsottu täys-ihmisiksi;\narveltiin niiden olevan pikemmin eläinten sukua kuin ihmisen. Niiden\nruumishan oli karvainen ja kumman muotoinen, hampaat eivät olleet\noikein ihmisen hampaitten kaltaisia, niiden sisukset mahtoivat nekin\nolla kummallisia, ja niiden siveelliset käsitykset olivat melkein\nkuin peikkojen. Yhteisessä kansassa, joskaan ei samurai-luokassa,\noli ulkomaalaisia kohtaan virinnyt pelko, joka ei aiheutunut\nniiden aineellisesta voimallisuudesta, vaan joka oli taikauskoista\nlaatua. Japanin talonpoika kyllä ei koskaan ole ollut luonteeltaan\npelkuri. Mutta ymmärtääkseen hänessä siihen aikaan muukalaisia\nkohtaan heränneitä tunteita, on tutustuttava muutamiin kohtiin sitä\nhenkiuskoa mikä on yhteinen Japanille ja Kiinalle. Tämän uskon mukaan\nlöytyy yliluonnollisilla voimilla varustettuja eläimiä jotka voivat\nottaa ihmisen muodon, sekä rotuja, puoleksi inhimillisiä, puoleksi\nyli-inhimillisiä. Vanhojen kuvakirjojen myytillisistä kuvista, joissa\npitkäkoipisia ja -partaisia peikkoja (ashinaga ja tenaga) esitettiin,\nmilloin jonkun tosiuskoisen taiturin vakavalta kannalta käsiteltyjä,\nmilloin Hokusain mestarillisia pilakuvia, kansanmies oli saanut elävän\nkäsityksen näistä kummallisista olennoista. Muukalaiset tulokkaat\nhänestä nyt näyttivät vastaavan noita kiinalaisten historioitsijain\ntarumaisia kuvauksia. Olivathan nuo puvutkin aivankuin omiansa\nkätkemään sen mikä heissä oli ihmismuodosta poikkeavaa.\n\nUutta englantilaista opettajaa siis salaa silmäiltiin aivan kuin\non tapana tarkata outoa eläintä. Itse hän ei ensinkään tiennyt\nhuomionalaisuudestaan, ja hänen oppilaansa olivat aina hyvin\nkohtelijaita. He noudattivat kiinalaista siveyssääntöä: »älä astu\nedes opettajasi varjollekaan!» Näistä samurai-oppilaista ei ollutkaan\npääasia, oliko heidän opettajansa täysi ihminen vai eikö, kunhan\nhän vain oli kykenevä opettaja. Olihan Yoshitsune sankaria miekkaa\nkäyttämään opettanut eräs Tengu. Epäinhimilliset olennot olivat\nennenkin osottaineet eteviksi tietäjiksi ja runoilijoiksi[9]\n\nMutta herkimmänkin hienotunteisuuden aina peittävän ulkonäön takaa\nmuukalaisen tavat olivat mitä tarkimman huomion alaisina, ja se tuomio\nmikä niistä monipuolisen harkinnan nojalla langetettiin, ei juuri\nollut hänelle edullinen. Opettaja ei ikinä olisi voinut aavistaa mitä\nmuistutuksia hänen oppilaittensa kaksiteräinen äly hänestä teki,\neikä olisi taitanut olla eduksi hänen mielenrauhalleen jos hän olisi\nymmärtänyt, mitä luokalla puhuttiin hänen korjatessaan oppilaittensa\nkirjotuksia.\n\n»Voithan nähdä hänen ihonväristä, että liha on velttoa. Ei olisi\nensinkään vaikeaa lyödä poikki hänen päänsä yhdellä iskulla.»\n\nHe pyysivät häntä kerran koettamaan voimiaan heidän kanssaan painissa.\nHän luuli sitä leikinteoksi. Mutta he tahtoivat varsin koettaa hänen\nruumiinvoimiaan. Ja hänen arvonsa painijana ei tullut korkealle\narvatuksi.\n\n»Hänen käsivartensa ovat kylläkin väkevät,» virkkoi toinen. »Vaan hän\nei osaa avittaa ruumiillaan ponnistellessaan käsivarsillaan, ja lanteet\novat hyvin heikot. Ei olisi vaikeaa katkaista häneltä selkä».\n\n»Minä uskon ettei olisi mikään asia tapella muukalaisten kanssa!»\npuuttui siihen toinen.\n\n»Miekkaa käyttäen me varmaankin voittaisimme» vastasi kolmas, »mutta ne\novat meitä taitavammat käyttämään kiväärejä ja kanuunoita.»\n\n»Sen kaikki me voimme oppia,» sanoi ensimäinen »ja kun me olemme\noppineet Lännen sodankäynnin ei meidän tarvitse pelätä Lännen\nsotilaita.»\n\n»Muukalaiset eivät ole niin karaistuneita kuin me», väitti siihen\ntoinen »ne väsähtyvät pian ja ne arastelevat kylmää. Katsokaapa vain\nopettajaamme, — hänellähän on iso valkea huoneessansa ympäri talven.\nKun olen hetkenkään hänen huoneessaan saan päänsärkyä.»\n\nNäin nuorukaiset puhuivat keskenänsä, mutta siitä huolimatta he olivat\nhyvin ystävällisiä opettajaansa kohtaan, ja hän taipui pian heistä\npitämään.\n\n\nIV.\n\nMuutokset tulivat niinkuin suuret maanjäristykset ilman varottavia\nenteitä. Lääniruhtinaskunnat muuttuivat prefektuureiksi, sotilassäädyn\noikeudet hävitettiin ja koko yhteiskuntajärjestys rakennettiin\nuudelle perustukselle. Nämä tapahtumat täyttivät nuoren samurain\nsurulla, vaikkakaan hänestä ei ollut vaikeaa siirtää uskollisuutensa\nlääniruhtinaasta keisariin, ja vaikkakin hänen perheomaisuutensa\nsäilyi mullistuksissa vaurioilta. Mutta kaikki tämä kumoaminen ja\nuudistaminen valaisi räikeästi kansallisen vaaran suuruutta ja\nennusti varmaa perikatoa kaikille entisaikojen korkeille ihanteille,\nmilteipä kaikelle, mitä hän oli ylinnä rakastanut. Tämän surun valtaan\nantautuminen, sen hän tiesi, olisi kuitenkin ollut turhaa. Ainoastaan\nitsenäisesti muuttautumalla kansakunta voi toivoa itsenäisyytensä\npelastumista, ja isänmaanystävän vaativa velvollisuus oli tunnustaa\ntämä välttämättömäksi ja tunnollisesti valmistautua miehenarvoista osaa\ntäyttämään tulevaisuuden näytelmässä.\n\nSamuraikoulussa hän oli oppinut niin paljon englantia, että tiesi\nkykenevänsä keskustelemaan englantilaisten kanssa. Hän leikkuutti\npitkät hiuksensa, luovutti miekat vyöltänsä ja siirtyi Yokohamaan\njatkaakseen kieliopintojaan entistä otollisemmissa oloissa. Siinä\nkaupungissa kaikki hänestä alussa tuntui sekä vieraalta että\nvastenmieliseltä. Itse japanilaisetkin olivat satamakaupungissa\nkuin muuttuneita muukalaisten vaikutuksesta: he olivat raakoja ja\ntörkeitä, he puhuivat ja käyttäytyivät tavalla millä ei kehnoinkaan\nhänen syntymäkaupunkinsa asukas olisi juljennut esiintyä. Muukalaiset\nitse olivat vieläkin inhottavampia. Niihin aikoihin siirtolaiset\nkatsoivat voivansa käyttää maan asukkaita kohtaan sellaista tapaa\njoka hipaisi vallottajain suhdetta vallotettuihin, ja elämä\n»avatuissa satamapaikoissa» oli silloin raaempaa kuin nykyjään.\nUudet tiilirakennukset ja muuriseinäiset talot johdattivat uudelleen\nhänen muistiinsa nuo epämiellyttävät, muukalaisten tapoja ja oloja\nesittävät japanilaiset väripainokset, ja hetkeksi nousi taas hänen\ntajuunsa nuo poikavuosien mielikuvitukset Lännen kansoista. Hänen\nälynsä, joka nyt nojautui runsaampaan tieto- ja kokemusmäärään,\nkäsitti kyllä heidät täydelleen ihmisiksi, mutta tunne-elämään tämä\ntietoisuus ei näyttänyt pääsevän eläväksi kotiutumaan. Rotutunne on\nnäet vanhempi kuin hengen älyllinen puoli, ja siitä taikauskosta,\njoka yhtyy rotutunteeseen, on vaikea vapautua. Myöskin kiivastui\nmonasti hänen sotilasluonteensa siitä rumasta minkä hän näki, minkä\nkuuli, ja hänen esi-isiltä peritty kiihkeä halu kostaa roistontyö,\nväkivallalla torjua väärä teko, kiehahti hänessä usein. Hän kuitenkin\noppi voittamaan nämä vastenmielisyyden tunteet, koska ne olisivat\nolleet esteenä tiedonetsinnälle; olihan isänmaanystävän velvollisuus\nkylmäverisesti tutkia maansa vihollisten luonnetta. Hän harjottelihe\nilman ennakkoluuloja huomioimaan tuota ympärillänsä kuohuvaa, hänelle\noutoa elämää, älyämään sen sekä ansiot että viat, sen voiman niinhyvin\nkuin sen heikkoudenkin. Hän sai osakseen ystävällisyyttä, ja hän tapasi\ntäälläkin innostusta ihanteisiin — ei hänen ihanteisiinsa, mutta\nkuitenkin sellaisiin, joille hän saattoi kumartaa, koska ne kuten hänen\nesi-isiensä uskontokin vaativat itsensä kieltämistä.\n\nTällä kehitysasteella ollen hän kiintyi muutamaan jo harmenevaan\nlähetyssaarnaajaan, joka kokonaan eli opettajatehtävässään ja\nkristinuskon levittämistyössään. Vanhus oli varsinkin innostunut\nkäännyttämään tämän nuoren samurain, jossa hän älysi kykyjä,\ntavallisten yli paljonkin yleneviä; eikä hän arastellut mitään vaivoja\nvoittaakseen nuorukaisen luottamuksen. Hän auttoi tätä monella\nmuotoa, opetti hänelle jonkun verran ranskaa ja saksaa, hiukan\nkreikkaa ja latinaakin, ja hän tarjosi oppilaansa käytettäväksi koko\nrunsaan kirjastonsa. Tilaisuus käyttää ulkomaista kirjakokoelmaa\nhistoriallisine, filosofisine, maantieteellisine ja kaunokirjallisille\nteoksineen, oli niihin aikoihin harvinainen etu japanilaiselle\nopiskelijalle. Ja tätä tilaisuutta käytettiin kiitollisuudella.\nKirjaston omistajan ei ollut vaikea taivuttaa mielioppilastaan lukemaan\nUutta Testamenttia. Nuorukainen ihmetteli löytäessään »Pahan lahkon»\nopinkappaleissa siveysmääräyksiä jotka muistuttivat Con-fu-tse'n\noppeja. Hän virkkoi vanhalle lähetyssaarnaajalle: »Tämä oppi ei ole\nuusi meille, ja se on totisesti sangen hyvä. Minä tahdon lukea kirjan\nja ajatella sen sisällystä».\n\n\nV.\n\nTämä tutkiminen ja ne mietteet jotka se synnytti, veivät nuoren\nmiehen paljoa kauemmas kuin mitä hän itse oli pitänyt mahdollisena.\nTunnustusta että kristinusko oli suuri uskonto, seurasi tunnustuksia\nmuutakin laatua, ja uusia käsityksiä kristittyjen rotujen\nsivistyksestä. Siihen aikaan arveli moni ajattelevainen japanilainen,\nvieläpä moni niistä lahjakkaista miehistä, jotka johtivat kansallista\npolitiikkaa, että Japanin oleminen itsenäisenä valtakuntana oli\ntuomittu häviöön. Tosin ei vielä kaikki toivo ollut menetetty, ja\nniin kauan kuin toivon pilkettäkään oli, oli jokainen selvillä\nvelvollisuudestaan. Mutta se voima joka keisarikuntaa uhkasi,\ntuntui vastustamattomalta. Ja punnitessaan tuon voiman kauhistavaa\nvaltavuutta, ei nuori itämaalainen saattanut olla itseltään kysymättä\npelonsekaisella ihmettelyllä: mistä ja miten on tuo vieras sivistys\nsaanut voimansa? Voiko se, kuten hänen vanha opettajansa vakuutti,\nolla jonkunlaisessa salaperäisessä suhteessa korkeampaan uskontoon?\nVanha kiinalainen filosofia, joka selitti kansojen menestyksen johtuvan\nsiitä miten he pyhittivät taivaalliset lait ja missä määrin he olivat\nkuuliaiset tietäjien opetuksille, näytti ainakin puolustavan tätä\nkatsantotapaa. Ja jos Lännen sivistyksen etevämmyys mahtavuudessa\ntodellakin merkitsi heidän siveysopin korkeampaa kantaa, eikö silloin\nollut joka isänmaanystävän päivänselvä velvollisuus omistaa tuo\nkorkeampi uskonto ja harrastaa koko kansakunnan käännyttämistä?\nSen ajan japanilainen nuorukainen, kiinalaiseen siveysoppiin\nkasvatettuna ja luonnollisesti tiedotonna Lännen koko yhteiskunnallisen\nkehityksen kulusta, ei ikinä olisi saattanut aavistaa, että juuri\naineellisen edistyksen korkeimmat muodot olivat pääasiassa syntyneet\nhäikäilemättömän kilpailun kautta, joka ei ollut missään yhteydessä\nkristinuskon ihanteellisuuteen, eipä edes mahdollinen elämään\nyhdessä minkään korkeamman sveysjärjestelmän kanssa. Vielä tänäkin\npäivänä on Lännessä miljoonia lyhytjärkisiä ihmisiä, jotka uskovat\njonkunlaista jumalallista yhteyttä olevan sotilasvallan ja kristinuskon\nvälillä. Onpa kuultu saarnastuoleista julistettavan valtiollisia\nrosvoretkiä »jumalallisen vanhurskauden» ilmauksiksi, ja hirvittävien\nräjähdysaineitten keksimisiä »taivaan lähettämiksi mielijohteiksi».\nSellaistakin taikauskoa tavataan vielä joukossamme, että kristinuskoa\ntunnustavaisien rotujen muka jumalan pyhittämä kutsumus on ryöstää ja\nhävittää sukupuuttoon toisuskoisia rotuja. Muutamat filosoofeistamme\novat kuitenkin lausuneet epäilevänsä että me yhä edelleenkin palvelemme\nOdinia ja Tooria, Väinämöistä ja Ilmarista, — ainoa tärkeämpi ero\non siinä että Väinämöisenä nyttemmin on matemaattinen nero ja että\nIlmarisen vasara käy höyryvoimalla. Mutta sellaiset filosoofit saavat\nlähetyssaarnaajilta kuulla olevansa ateisteja ja siveettömiä ihmisiä.\n\nVaan tämä sikseen — aika tuli, jolloin nuori Samurai päätti ottaa\nkasteen, huolimatta perheensä vastustuksesta. Se oli rohkea askel.\nMutta koko hänen edellinen kehityksensä oli kasvattanut hänet\nlujaluonteiseksi, eikä vanhempain syvä surukaan saattanut häntä\njärkyttää päätöksestään. Luopuminen vanhasta uskosta merkitsi hänelle\nenempää kuin ohimeneviä vastuksia: hänet tehtiin perinnöttömäksi, hän\nsai osakseen entisten toveriensa ylenkatseen, hän kadotti arvoasteensa\nja vajosi täydelliseen köyhyyteen. Mutta hänen samuraikasvatuksensa oli\nopettanut häntä halveksimaan »minuuden» tarpeita. Hän näki edessään sen\nminkä luuli velvollisuudekseen isänmaanystävänä ja totuuden hakijana,\nja hän noudatti kutsumusta ilman pelkoa ja ilman katumusta.\n\n\nVI.\n\nNe jotka toivovat voivansa istuttaa oman, länsimaisen uskonsa sen\nuskonnon sijalle, jonka he uudenaikaisen tieteen todistuskeinoilla\novat kumonneet, eivät tule ajatelleeksi, että niitä väitteitä, joita\nhe ovat käyttäneet vanhaa uskoa vastaan, voidaan yhtä tehokkaasti\nkohdistaa uuttakin kohti. Ylimalkainen lähetyssaarnaaja, joka ei kykene\nkäsittämään uudenaikaisen tieteellisen ajattelemisen varsinaista\nsisällystä, ei voi edeltäkäsin arvata, mikä on seurauksena hänen\nköykäisestä tieteellisestä opetuksestaan itämaalaisissa, jotka\nluonnostaan ovat häntä henkisesti etevämpiä. Siitä syystä hän hämmästyy\nja apeutuu havaitessaan että kuta älyllisempi hänen oppilaansa on, sitä\nlyhemmäksi supistuu se aika, jona hän jää tunnustamaan kristinoppia.\nEi ole vaikeata hävittää uskonnollinen katsomus lahjakkaasta päästä,\njoka alkujansa on tyytynyt buddhalaiseen maailmanluomisoppiin,\nsyystä että hänen tieteellinen kantansa oli lapsen. Mutta tuon\nsaman henkilön noudattaman kiinalaisen tai buddhalaisen siveysopin\nkorvaaminen presbyteerisillä, luterilaisilla tahi baptistisilla\ndogmeilla, ei ole mahdollista. Siitä nousevia sielutieteellisiä\nvaikeuksia nykyaikaiset evankelistamme eivät koskaan ole käsittäneet\neivätkä tunnustaneet. Jo entisinä aikoina kun jesuiittain ja munkkien\nusko oli yhtä taikamielinen kuin se uskonto jota he kokivat kumota,\nvallitsi samat syvälle yltävät esteet, ja vaikkakin espanjalainen\npappi vuorenvankalla uskollaan ja palavalla innollaan saattoi tehdä\nihmeitä, on hänen useasti täytynyt tuntea tarvitsevansa espanjalaisen\nsotajoukon apua voidakseen ajaa aikeensa täydellisesti perille.\nMeidän päivinämme ovat käännytystyön ehdot, minkä tahansa, paljon\nepäedullisemmat kuin kuudennellatoista vuosisadalla. Kasvatuslaitos\non uudistettu luonnontieteen pohjalle, uskontojemme sijaan on astunut\nsiveysoppi, joka pelkästään yhteiskunnallisista syistä tunnustaa\nsiveellisten vaatimusten pätevyyden, papistomme toiminta on yhä enemmän\nmuuttunut siveydenvalvojain tehtävän tapaiseksi, ja kirkontorniemme\nkasvava luku ei todista uskon kasvamista, vaan sovinnaisten tapojen\npaisuvaa valtaa. Ikinä eivät voi länsimaiset sovinnaisuudet päästä\nvallitseviksi Kaukaisessa Idässä, eikä ole Japani koskaan suvaitseva\nettä muukalaiset lähetyssaarnaajat ottaisivat siveydenvalvonnan siellä\nurakalle. Jo alkavat vapaamielisimmät Lännen kirkoista, ne jotka ovat\nleveimmällä sivistyksen pohjalla, käsittää lähetystyön turhuuden. Mutta\nei ole välttämätöntä kumota buddhanuskoisen kansan vanha uskonoppi,\njohdattaakseen sitä totuutta kohti, huolellinen kasvatus sinänsä on\nriittävän tehoisa. Tietoperäisesti valistunein kansa, saksalaiset,\neivät lähetäkään enään lähetyssaarnaajia Japaniin. Ainoa tärkeä tulos\nlähetyssaarnaajien ponnistuksista, paljoa merkitseväisempi kuin nuo\nainaiset vuosikertomukset voitetuista sieluista, on ollut kotimaisten\nuskontojen uudistamistyö sekä nykyisen hallituksen pyrkimykset kohottaa\nkotimaisen papiston sivistystä. Jo ennen hallituksen käskykirjeitä\ntässä asiassa, olivat varakkaammat lahkokunnat perustaneet buddhalaisia\nkouluja Lännen mallin mukaan, ja Shinshu-lahko saattaa jo ylpeillä\netevistä oppilaista jotka ovat saaneet kasvatuksensa Pariisissa ja\nQxfordissa, miehistä, joiden nimet tunnetaan Orientalistein piireissä\nyli koko maapallon. Totisesti, Japani saattaa olla keskiaikaismallista\nbuddhalaisuutta korkeampien uskontomuotojen tarpeessa, mutta niitten\ntulee kehittyä vanhoista uskonnoista — sisältä on uudistus tuleva\neikä ulkoa. Lännen luonnontieteen kirkastama buddhalaisuuden muoto on\nvastaava rodun tulevaisuuden tarvetta.\n\nNuori käännätti Jokohamassa tuli ennen pitkää tuottaneeksi kristityille\nlähetyssaarnaajille mitä nöyrryttävimmän tappion. Muutamia vuosia\nsen jälkeen kuin hän oli uhrannut omaisuutensa voidakseen kääntyä\nkristinuskoon, luopui hän julkisesti siitä uskosta minkä omistaminen\noli vaatinut häneltä sellaisen uhrauksen. Hän oli tutkinut ja\nkäsittänyt ajan suuret henget täydellisemmin kuin hänen opettajansa,\njotka eivät hänen kysymyksiinsä enää voineet vastata muuten kuin\nvakuuttamalla, että heidän itsensä osittain suosittamiin kirjoihin\noli ylen vaarallista kokonaisinaan luottaa. Mutta kun he eivät\nvoineet todistaa väitteitään näiden kirjojen eksyttävyydestä, ei\nheidän varotuksensa tointtaneet mihinkään. Hänet oli saatu kääntymään\nkristittyyn dogmiuskoon puutteellisen todistelun kautta; täydennetty\nja syventynyt todistelu johti hänet ulos dogmatismista. Hän luopui\nkirkosta lausuttuansa suorassa perustelussa, että sen opit eivät\nnojautuneet tosi todistuksiin tai tosiseikkoihin, ja että hänen\nniin ollen täytyi hyväksyä niiden miesten mielipiteet, jotka hänen\nopettajansa leimasivat kristinopin vihollisiksi. Hänen luopumuksensa\nherätti todellisen skandaalin.\n\nVarsinaisesta »luopumuksesta» hän kuitenkin oli kaukana. Päinvastoin\nkuin moni saman kokenut, tunsi hän että kristinuskon opinkappaleitten\nväistyessä, uskonnollinen kysymys oli ainoastaan siirtynyt tuonnemmaksi\nhänen tieltään. Hän ei ollut samalla kadottanut uskoaan uskontojen\nsuhteelliseen arvoon — niiden arvoon säilyttävinä ja tasottavina\nvoimina. Eräs hänen aikanaan kierosti käsittämänsä totuus — se totuus\nettä on yhteyttä sivistyksien ja vastaavien uskontojen välillä — oli\nensin houkutellut hänet sille tielle, joka sitten johti kääntymykseen.\nKiinalainen filosofia oli opettanut hänelle sen minkä uudenaikainen\nyhteiskuntaoppikin tunnustaa: että nimittäin papistottomia yhteiskuntia\nei toistaiseksi ole missään päässyt kehittymään. Buddhalaisuus oli\nhänelle opettanut että harhaluulotkin — legendat, loitsuluvut ja\nsymboolit, esitettyinä vähempiälyisille tosiasioina — voivat olla\narvokkaita ja oikeutettuja mikäli ne edistävät inhimillisten hyveiden\nkehittymistä. Tältä näkökannalta kristinusko ei ollut mitään kadottanut\narvostaan hänen mielessään, ja vaikka hän epäili opettajansa kuvausta\nkristityn maailman korkeammasta siveellisyydestä, — avatuissa\nsatamakaupungeissa hän näet ei huomannut mitään mikä olisi todistanut\nsen puolesta — halusi hän kuitenkin itse päästä näkemään uskonnon\nvaikutusta siveyteen kristityissä maissa, päästä käymään Europassa\ntutkimassa länsimaiden kehityksen syitä ja niiden valta-aseman\nperusteita.\n\nTätä matkaa tekemään hän joutui äkimmin kuin mitä hän oli odottanut. Se\nhenkinen pyrkimishalu, mikä hänet oli kehittänyt epäilijäksi uskonnon\nasioissa, oli myöskin tehnyt hänestä vapaa-ajattelijan valtiollisessa\nsuhteessa. Hän saattoi hallituksen vihan päällensä julkisesti\nesittämällä mielipiteitä, jotka eivät soveltuneet hetken politiikkaan:\nja niinkuin muitten, jotka uusien aatteiden vaikutuksesta olivat\nolleet yhtä varomattomia, niin täytyi hänenkin lähteä maanpakoon.\nNäinpä hänelle siis alkoi matkustuksien sarja joka vei hänet ympäri\nmaapallon. Korea oli ensin hänen pakopaikkanaan, sitten Kiina, missä\nhän eleli opettajana, ja lopuksi hän seisoi kuin seisoikin laivan\nkannella matkalla Marseilleen. Hänellä oli vain vähän rahaa, mutta\nhän oli huoletonna kohtaloistaan Europassa. Hän oli nuori, sitkeä,\nvoimakas, säästäväinen sekä tottunut puutetta kestämään, ja niin ollen\nhän saattoi antautua täyden itseluottamuksen valtaan. Hänellä oli\nsitäpaitse suosituskirjeitä miehille, jotka kykenisivät tasottamaan\nhänen tiensä.\n\nMutta monta vuotta tuli kulumaan, ennenkuin hän näki jälleen\nsyntymämaansa.\n\n\nVII.\n\nNiinä vuosina hän näki Lännen sivistyksen niinkuin vain harva\njapanilainen on saanut sen nähdä. Hän kulki Europan ja Amerikan\nristiin rastiin, eleli monessa kaupungissa ja työskenteli monessa\ntoimessa — joskus aivoillaan, useimmiten käsivarsillaan ja siten hän\nsaattoi tutkia korkeudet ja syvyydet, paraimman ja kehnoimman häntä\nympäröivästä elämästä. Mutta hän näki »Kaukaisen Idän» silmillä, ja\nhänen arvostelunsa ei kulkenut samoja teitä kuin meidän arvostelumme.\nSillä niin vieraasti kuin Länsi katselee Kaukaista Itää, niin Itäkin\nLänttä; se, mitä kumpikin arvostelee itsessään paraimmaksi, on\nluultavasti vähimmin omiansa miellyttämään toista. Ja kumpainenkin on\nosaksi oikeassa, osaksi väärässä; ei koskaan ole vallinnut eikä tule\nvallitsemaan täydellistä molemminpuoleista ymmärtämystä.\n\nSuuremmoisemmalta kuin mitä hän ikinä oli kuvitellut, tuntui hänestä\nLännen maailma — maailmalta jättiläisiä varten. Tuo tila joka\nrohkeimmastakin Lännen asukkaasta tuntuu niin lannistavalta, nimittäin\noleminen ilman rahaa ja ilman ystäviä ison kaupungin pyörteissä,\nmahtoi useasti painostaa tätä Idän pakolaista. Mahtavasti vaikutti\nhäneen epämääräinen ahdistus, joka syntyy, kun havaitsee itsensä\nolevan ohi kiitävien miljoonien huomiolle olematon, kun kuulee tuon\nloppumattoman melun kaduilla, joka hukuttaa ihmisäänien kaiun, kun\nnäkee kaikkialla noita sieluttomia rakennustaidon kummituksia, kun\nhavaitsee tuon räikeän rikkauden rehentelemässä, — sittenkuin se on\npakottanut aivoja ja käsiä rasittautumaan mahdollisuuden ääriin asti.\nIsot kaupungit tekivät häneen varmaankin saman vaikutuksen kuin Lontoo\noli tehnyt Doré'hen: synkän suurenmoinen voitonhimon pyhättö, raskaita\nholveja, graniittikaaria toinen toisensa takana silminkantamattomiin,\nrakennuksien vuoria joiden juurella työ merenä kihisi ja kiehui, ja\nvaltavia etäisyyksiä joiden piirissä järjestetty työvoima tuotti\nilmi vuosisatojen ponnistuksien tulokset. Mitään kauneudenaistilleen\nhuomattavaa hän ei nähnyt noissa keinotekoisissa tiiliriutoissa, jotka\nsulkivat pois päivännousun ja -laskun, taivaan ja tuulet. Kaikki mikä\nmeitä viehättää isoissa kaupungeissa, häntä tympäsi ja masensi; itse\nhäikäisevä Pariisikin ennen pitkää täytti hänet ikävällä. Pariisi oli\nensimäinen länsimainen kaupunki missä hän eleli pitemmän aikaa. Ranskan\ntaide Europan lahjakkaimman kansan kauneudenkäsitteiden ilmaisijana,\nhäntä suuresti ihmetytti, mutta ei lainkaan ihastuttanut. Etenkin\nhäntä hämmästytti sen tapa esittää alastomuutta; se näytti hänestä\nvain avoimesti tunnustavan sitä inhimillistä heikkoutta, jota hän\nlähinnä petollisuutta ja pelkuruutta oli oppinut stooisen kasvatuksensa\nkannalta enin halveksimaan. Uudenaikainen ranskalainen kirjallisuus\ntuotti hänelle uutta kummastelun aihetta. Kirjotustavan kauneuksia hän\nei kyennyt arvostelemaan, mutta käsittämätön oli hänestä sellaisen\ntyylitaidon arvo jonka tarkotus oli vain omassa itsessään. Ja joskin\nhänet olisi saatu käsittämään kirjallisuutta samalla tavalla kuin\neuroppalainen sen käsittää, olisi hän yhä pysynyt vakaumuksessaan,\nettä moinen tapa käyttää taiteellista kykyä yksistään muotoa varten\noli yhteiskunnallisen turmeluksen merkki. Vähitellen hän havaitsi tuon\nylellisen pääkaupungin omassa elämässä todistuksia sen arvostelun\npätevyydestä minkä taide ja kirjallisuus olivat hänessä kypsyttäneet.\nHän kävi huvitilaisuuksissa, teattereissa ja oopperoissa, katseli\nkaikkea askeetin ja sotilaan silmällä, ja häntä ihmetytti kuinka\nlänsimainen käsitys elämänarvoista niin vähän erosi siitä mitä\nKaukaisessa Idässä katsotaan houkkamaisuudeksi ja velttoudeksi. Hän\noli mukana hienoissa tanssiaisissa, missä naiset kehittivät tarkoin\nja taidolla harkittua oman henkilönsä altistamista, herättääkseen\nsellaista vaikutusta, joka olisi saattanut japanittaren häpeästä\nvajoomaan maan alle; ja hän ihmetteli niitä muistutuksia, joita oli\nkuultu europpalaisten lausuneen Japanin maakansan luonnollista, suoraa\nja terveellistä puoiialastomuutta vastaan, heidän ollessaan peltotyössä\nkesäpäivän paahtaessa. Hän näki kirkkoja ja katedraaleja suuret määrät,\nja heti niiden ääressä paheen pesiä ja rikoksen linnoja. Hän kuunteli\nmainehikkaitten saarnaajain puheita ja hän kuuli papinparjaajien\nkaikkea uskoa ja rakkautta pilkkaavia esityksiä. Hän näki rikkaiden\nelämää ja köyhien ja kuilut kummankin alla. Mutta uskonnon\n»tasottavaa vaikutusta» ei hän missään nähnyt. Tällä maailmalla ei\nollut mitään uskoa. Se oli maailma täynnä pilkkaa, teeskentelypeliä\nja huvituskiimaista itsekkyyttä, jota ei ohjannut uskonto, vaan\npoliisivalta; maailma, johon syntyminen ei ollut onnellista.\n\nEnglanti, muita synkempänä, valtavampana, pelottavampana, sai hänet\ntoisia arvotuksia pohtimaan. Hän tutki sen lakkaamatta kasvavaa\nrikkautta, ja sitä saastaisuuden painajaista joka alati lisääntyi sen\nsuojassa. Hän näki ne valtavat satamat, joihin ahtautuu satojen maitten\nrikkaudet, enimmäkseen ryöstötavaraa; hän ymmärsi että englantilaiset\nyhä olivat esi-isäinsä kaltaista rosvorotua. Ja hän kuvaili mielessään\nmikä kohtalo noiden ihmismiljoonain osaksi tulisi, jos heidän täytyisi\nolla edes yhden ainoan kuukauden ilman keinoja millä pakottaa muita\nrotuja elättämään heitä. Hän näki sen irstauden ja juoppouden\njoka tekee yöt maailman isoimmassa kaupungissa niin kamaliksi, ja\nhän hämmästyi sitä sovinnaisuuden tekopyhyyttä, joka on olevinaan\n»mitään näkemättä», ja sitä uskontoa joka veisaa kiitosta olevista\noloista, ja sitä tietämättömyyttä joka työntää lähetyssaarnaajiaan\nsinne missä niitä ei tarvita, ja sitä tyhmää hyväntekeväisyyttä\njoka edistää sairauden ja rikoksellisuuden sikeytymistä. Hän luki\nmyöskin kuuluisan, maita ja mantereita matkailleen englantilaisen\nkirjotuksen, jossa todistetaan kymmenennen osan Englannin kansasta\nolevan ammattirikoksellisia tai vaivaishoitolaisia.[10] Ja niin\novat asiat huolimatta kirkkojen määrättömyydestä ja lakisäädösten\nloppumattomuudesta! Totisesti, Englannin sivistys ei ilmaissut senkään\nverran kuin nuo muut, sen uskonnon valtaa, josta tuo mahtava kehitys\nimi voimansa, mikäli hänelle oli vakuutettu. Englannin kadut kertoivat\nhänelle aivan toista; moista ei koskaan tarvinnut nähdä buddhalaisten\nkaupunkien kaduilla. Ei, tämä sivistys ei ollut muuta kuin\nlakkaamattoman, riettaan taistelun tulos yksinkertaisten ja ovelain,\nheikkojen ja väkeväin välillä; voima ja taitavuus olivat yhtyneet\nahtaakseen sen mikä oli heikkoa ammottavaan, ilmeiseen helvettiin. Ei\nkoskaan olisi Japanissa edes kuumehoureissa voitu kuvitella mielessään\nmoisia olosuhteita. Kuitenkin kaikitenkin täytyi hänen myöntää että\nnäiden olojen puhtaasti aineelliset ja älyperäiset tulokset olivat\nihmeteltävät; ja vaikkakin hän näki pahuutta kaikkialla missä sitä ei\nolisi arvannut aavistaakaan, näki hän paljon hyvääkin, sekä köyhissä\nettä rikkaissa. Noitten määrättömien ristiriitojen yli kaiken käypää\narvotusta hänen järkensä ei lainkaan kyennyt selvittämään.\n\nEnglannin kansa häntä miellytti enemmän kuin mikään muu hänen\nkäymissään maissa. Ja Englannin sivistyneiden käytöstavat muistuttivat\nhänestä monessa kohdin Japanin samurailuokan esiintymissääntöjä.\nUlkonainen kylmäkiskoisuus heissä kätki suuria ystävyyden ja pysyväisen\nsydämellisyyden mahdollisuuksia. Sydämellisyyttä sai hän itse\nuseastikin osakseen. Hän tuli aavistaneeksi sen harvoin ilmenevän mutta\nsyvän tunnevoiman, mikä on ominainen englantilaisen luonteelle, sekä\nsen mielenlujuuden, joka oli saattanut puolet maailmaa Englannin vallan\nalle.\n\nMutta ennenkuin hän jätti Englannin lähteäkseen Amerikkaan tutkimaan\nsiellä vieläkin laajempaa ihmisyrittelijäisyyden kilpakenttää,\noli jo kansallisuuksien erilaisuus herennyt hänessä mielenkiintoa\nherättämästä. Ne sikäli häikenivät hänen huomioltaan mikäli hän\noppi käsittämään länsimaisen sivistyksen joksikin pelättäväksi\nkokonaisuudeksi, joka kaikkialla, — olivatpa muodot sitte\nitsevaltiutta, vapaamonarkkisia tai jyrkästi kansanvaltaisia —\nkehitti samat armottoman välttämättömyyden olosuhteet samoine\nhämmästyttävine tuloksineen, ja joka kaikkialla perustui aatteisiin,\naivan päinvastaisiin kuin kaukaisen Idän aatteet. Tuolle sivistykselle\nhän jäi kylmäksi ja tunteettomaksi — ei löytänyt hän siinä mitään\njohon olisi kiintynyt eläessään sen keskellä, jota olisi kaivannut\njäähyvästin hetkenä. Hänen sielulleen tuo kaikki tuntui niin vieraalta\nkuin elämä toisella taivaankappaleella toisen auringon alla. Mutta\nhän arvasi tuon sivistyksen hinnan laskettuna ihmiskärsimyksissä,\ntunsi sen musertavan painon uhkan, ja aavisti sen älyllisestä\netevyydestä johtuvan suunnattoman voiman. Ja hän vihasi sitä, vihasi\nsen kauhistavaa, perinpohjaisesti suunniteltua koneistoa, vihasi sen\nhyötykannan vankkuutta, vihasi sen sovinnaisuuksia, sen himokkuutta,\nsen sokeaa julmuutta, ahneutta, ääretöntä teeskentelyä, sen köyhyyden\nkurjuutta ja sen rikkauden riettautta. Siveellisesti se oli muodoton,\nsovinnaisuuksiensa puolesta röyhkeä. Se oli näyttänyt hänelle\npohjattomia alennuksen kuiluja — mutta ei mitään ihanteita, joita\nolisi voinut asettaa hänen nuoruutensa ihanteiden rinnalle. Hän näki\nvain yhtä, petomaista raastamista; — ja kuinka se melkoinen määrä tosi\nhyvää, minkä hän oli tavannut, saattoi siinä elellä, näytti hänestä\nsuorastaan ihmeelliseltä.\n\nLännen kukoistus oli vain järkiperäistä laatua, ja sen tietomaailma oli\nkuin kaukainen jyrkkä vuoriharjanne, jonka ikuisen lumen alla sydämen\nparaimpien tunteiden täytyy kuolla. Varmaankin oli vanha japanilainen\nsivistys verrattomasti parempana pidettävä, ihmisarvoisemman\nonnellisuuden käsityksensä, velvottavan siveellisyytensä, terveemmän\nuskonsa, hilpeämmän mielensä, yksinkertaisuutensa ja epäitsekkyytensä,\nkohtuutensa ja tyytyväisyytensä puolesta. Lännen etevämmyys ei ollut\nsiveellistä laatua. Se johtui sanomattomien kärsimyksien kautta\nkehittyneestä järjen voimasta, jota käytettiin heikkojen sortamiseksi\nväkevien hyväksi.\n\nJa kuitenkin todisti Lännen tiede tavalla jonka epäämätön loogillisuus\nhänelle oli ilmiselvä, että tämä sivistys yhäti tulisi levittämään\nvaltaansa, vastustamattomana, välttämätönnä, kaikki tavottavana tulvana\ntäynnä maailmantuskaa. Japanin olisi pakko joko oppia käyttämään noita\ntoimintakyvyn uusia muotoja, hallitsemaan noita uusia ajattelemisen\ntapoja, tahi kokonaan kukistua. Ei ollut muuta mahdollisuutta. Ja\nlopulta kaikkien epäilyksien epäilys, se kysymys, johon kaikki viisaat\novat tuijottaneet: »Onko maailmankaikkisuus siveellinen?» Siihen\nkysymykseen oli buddhalaisuus antanut syvällisimmän vastauksen.\n\nMutta olipa nyt tässä kaikkisuudenkehityksessä siveellistä tarkotusta\ntahi ei — ihmisen tunteiden vähäpätöisellä mitalla mitattuna —\nyhtä vakaumusta ei kuitenkaan mikään todistelu voinut horjuttaa:\nvarmuutta siitä että ihmisen kaikesta voimastaan tulee seurata\nkorkeinta siveellistä ihannetta tuntematonta määrää kohti, vaikka\nsitte auringot radoiltansa kääntyisivät taisteluun häntä vastaan.\nJapanin täytyi pakostakin omistaa vieras tiede, täytyi omistaa paljon\nvihollistensa aineellisesta kulttuurista; mutta Japanille ei ollut\nvälttämätöntä heittää luotansa oma käsityksensä oikeasta ja väärästä,\nvelvollisuudesta ja kunniasta. Vähitellen kehittyi hänen sielussaan\nvakaumus, sellainen vakaumus joka ajan tullen oli kohottava hänet\nkansansa johtajaksi ja opettajaksi. Hän päätti taistella kaikesta\nvoimastaan sen paraimman säilymiseksi mitä Japanin entisyydessä oli,\nja pelottomasti nousta vastustamaan kaikkea vieraan lainailemista yli\nsen, mikä kansalliselle itsepuolustukselle olisi tuiki välttämätöntä,\ntahi mikä edistäisi kansan kehitystä itsenäiseksi. Hän saattoi\nerehtyä, mutta siinä ei ollut mitään häpeällistä. Ja ainoastaan tuota\ntietä voi olla toivoa saada edes jotakin kallisarvoista pelastetuksi\nyleisestä haaksirikosta. Lännen elämän tuhlaavaisuus oli häneen\ntehnyt syvemmän vaikutuksen kuin sen huvituskiihko ja sen kärsimysten\nmäärä; oman maansa köyhyydessä hän näki voimaa, sen epäitsekkäässä\nsäästeliäisyydessä ainoan mahdollisen keinon kilpailla Lännen kanssa.\nVieras sivistys oli opettanut hänet käsittämään tavalla jolla hän ei\nikinä muutoin olisi käsittänyt, japanilaisen sivistyksen arvon ja\nkauneuden; ja hän ikävöi sitä hetkeä, jolloin hänen olisi suotu palata\nsyntymämaahansa.\n\n\nVIII.\n\nPilvettömän huhtikuunaamun kuultavassa hämärässä, juuri päivännousun\nedellä, hän näki jälleen isäinmaansa vuoret — kaukaiset,\nsakarapiirteiset alppijonot, jotka himmeän-punasinertävinä nousivat\ntaivaanrannassa mustetummasta merestä. Takana, mistä höyrylaiva tuli\nkantaen hänet kotia kohti maanpaosta, täyttyi taivaanpiiri hitaasti\nleimahtavalla ruskolla. Kannella oli jo joitakin muukalaisia, jotka\nolivat nousseet tavotellakseen Fudshin ensimäistä[11] lumoavaa näkyä\nTyyneltä Valtamereltä käsin — sillä Fudshin ensi näky aamunkoitossa\nei unhoitu tässä elämässä eikä seuraavassa. He tarkastelivat vuorien\npitkää jonoa ja tähtäilivät katseensa niiden sakaraisten huippujen\nyli ylös syvään yöhön, missä vielä tähdet kalpeina tuikkivat, —\nmutta Fudshia he eivät nähneet. »Ah» vastasi nauraen merimies,\njolta he utelivat, »te katsotte liian alas! korkeammalle — paljon\nkorkeammalle!» He katsoivat silloin ylemmäksi, ylemmäksi, aina pilvien\npihoille asti, ja näkivät mahtavan vuorenhuipun punottavana kuin\naavemainen lootos-umppu tulevan päivän hehkussa; näky joka sai heidät\näänettömiksi. Äkkiä sen ikuinen lumi valahti kullanhohtavaksi, sitten\nhäikeni valkean hehkuvaksi, mikäli aurinko ulottui heittämään säteensä\nsiihen yli maan kaarevuuden, yli alempien vielä pimeitten vuorijonojen,\nitse tähtien yläpuolelle, siltä näytti; sillä mahtava vuorenjuuri oli\nyhä näkymättömänä. Ja yö hälveni, heleässä, siintävässä päivänvalossa\nsäteili korkea taivaankansi, ja värit heräsivät uinustaan.\nTuijottaville katseille aukeni loistava Yokohaman poukama, pyhä\nvuorenhuippu häilyen yli näkymättömän pohjustansa kuin lumipeitteinen\nhenkinäky säteilevällä taivaalla.\n\nYhä kaikui matkamiehen korsussa sanat; — »Ah! te katsotte liian alas!\n— korkeammalle — paljon korkeammalle!» — soinnahtaen ne yhtyivät\nvaltavaan, vastustamattomaan tunteeseen, joka avarrutti sydäntä. Sitten\nsameni äkkiä kaikki: hän ei nähnyt ylhäistä Fudshia, eikä lähempiä\nkukkuloita alempana, joiden utuinen siinto oli lähetessä vaihtunut\nheleäksi vihannaksi, eikä laivojen vilinää lahdenpoukamassa, — eikä\nmitään uudesta Japanista — hän näki entisen. Maatuuli, kevättuoksuja\ntäynnä, lehahti häntä kohti, hiveli hänen vertaan, ja pani kauan\nsulkeuneista muistonsokkeloista nousemaan haamuina kaikki minkä hän\nkerran oli jättänyt ja koettanut unhottaa. Hän näki jälleen vainajien\nrakkaat kasvot, hän erotti heidän äänensä monivuotisten hautojen\ntakaa. Hän olikin taas tuo pieni poikanen isänsä yashikissa, kulki\ntoisesta valoisesta huoneesta toiseen, leikki päivänpaisteisilla\nruohikoilla, missä lehvien varjot väreilivät, tahi tuijotti puiston\npehmoisenviherjään, uinuvaan rauhaan. Taaskin hän tunsi äitinsä käden\nkevyen kosketuksen, tämän johdattaessa poikansa askelia aamuhartauden\npaikkaa kohti, alttarille missä oli esi-isien muistotaulut; ja miehen\nhuulet sopersivat jälleen, tuokion tuomalla uudella ymmärtämyksellä,\nlapsen yksinkertaisen rukouksen.\n\n\n\n\nKARMAN VOIMASTA.\n\n\nI.\n\nUudenaikainen luonnontiede vakuuttaa että ensi lemmen juuret ovat\nkokonaan yksilön omien kokemuksien ulkopuolella ja niitä vanhemmat.[12]\nToisin sanoen, se tunne mikä meistä näyttää olevan selvimmin\nyksilön omaa, ei ole lainkaan yksilöllistä laatua. Filosofia keksi\njo kauan sitten saman totuuden, ja filosofia ei millään alalla ole\nongelmoimisellaan onnistunut niin viehättää mieltä kuin koettaessaan\nselitellä rakkauden mysteeriota. Luonnontiede puolestaan on ankarasti\nrajoittunut muutamiin viittauksiin tässä aineessa. Mielestämme\nvalitettava seikka! Sillä metafyysikot eivät koskaan ole kyenneet\nantamaan tarkempia selityksiä — opettivatpa he sitten että rakastetun\nensi näkeminen rakastavan sydämmessä herättää siihen saakka uinuneen\nsynnynnäisen muistoaavistuksen jumalallisesta ihanteesta, taikka\nettä lemmen lumouksen luovat vielä syntymättömät henget pyrkiessään\nruumiillistumaan. Mutta luonnontiede ja filosofia ovat yhtä mieltä\nsiinä tärkeimmässä kohdassa, että rakastavaisilla itsellään ei ole\nmitään vaalivapautta, että he ovat vaikutuksen vallassa jossa ei\nkysytä heidän tahtoaan. Luonnontiede on sitäkin päättäväisempi tässä\nkohden: se osottaa suorastaan että tässä ovat vainajat eivätkä elossa\nolevat vastuunalaisia. Ensi lempi syntyy, niin luonnontiede väittää,\njonkunlaisista kummittelevista perintömuistoista. Totta on että\nluonnontiede, toisin kuin buddhalaisuus, ei pidä mahdollisena että\nme erikoisen otollisissakaan oloissa saattaisimme muistaa ja tuntea\ntutuiksi kokemuksia edellisiltä olemuskausiltamme. Fysiologiaan\nperustuva sielutiede ei tunnusta mahdolliseksi että muisti saattaisi\nyksilöllisessä merkityksessä periytyä. Mutta se väittää että polvesta\npolveen periytyy jotain paljoa valtavampaa, vaikkakin enemmän\nepämääräistä, nimittäin lukemattomilta esivanhemmilta perittyjen\nmuistojen summa — tuhannesti tuhansien esipolvien kokemusten kasautuma.\nSitä tietä se selittää kaikista arvotuksellisimmatkin tunteemme\n— ristiriitaiset pyyteemme — omituisimmatkin mielenjohteemme,\nkaikki nuo näennäisesti järjenvastaisimmatkin mieltymyksemme ja\nvastenmielisyytemme — kaikki epämääräisimmätkin surumme tai ilomme,\njoita ei ikinä voitaisi selittää oman yksilön kokemusten pohjalla.\nMutta luonnontiede ei ole toistaiseksi lähtenyt lähemmin tutkimaan\nensi rakkauden arvoitusta huolimatta siitä että tämä tunne, ollen niin\nläheisessä yhteydessä salaperäisen maailman kanssa, on viehättävin ja\nmystillisin kaikista inhimillisistä tunteista.\n\nLänsimaisissa kansoissa tämä arvoituksellinen ilmiö kehittyy\nseuraavasti. Jokaisen nuorukaisen elämässä, jonka olento on\nsäännöllisluontoinen ja terve, sattuu eräs atavistinen ajanjakso,\njolloin hän heikompaa sukupuolta kohtaan tuntee sellaista alkuperäistä\nhalveksimista, minkä synnyttää pelkkä tietoisuus ruumiinvoimaisesta\netevämmyydestä. Mutta tähän aikaan ikään, jolloin seurustelu nuorien\ntyttöjen kanssa kaikista vähimmin häntä huvittaa, hän äkkiä muuttuu\nterveestä sairaaksi. Hän tapaa elämänsä polulla tytön, jota hän\nei koskaan ennen ole huomannut ja joka ei paljoakaan eroa muista\ntyttölapsista — eikä ole lainkaan ihmeellinen muitten silmissä. Siinä\nhetkessä syöksähtää veri yhtenä hyökynä hänen sydämeensä, ja kaikki\nhänen tunteensa ovat ratki muuttuneet. Sen jälkeen, ja niin kauan\nkuin hullaantumusta kestää, kuuluu hänen elämänsä kokonaan tälle\nvastakeksitylle olennolle, josta hän ei vielä mitään tiedä, paitse\nettä päivän säteetkin, kosketellessaan tuota tyttöä, näyttävät hänestä\nkauniimmilta kuin muulloin. Siitä lumosta ei mikään mainen lääketaito\nvoi häntä päästää. Mutta mistä tuli tuo taikavoima? Tuostako elävästä\nepäjumalasta? Ei, sielutiede opettaa että ilmiö on vainajain vaikutusta\nepäjumalanpalvelijan sielussa. Vainajat ovat hänet lumonneet. Niistä\non sysäys rakastajan sydämessä alkuisin, niistä se sähköinen väristys,\njoka valautui kautta hänen suoniensa tytön käden ensi kosketuksesta.\n\nMutta miksi juuri tämä tyttö ennen kaikkia muita, siinä arvoituksen\nsyvempi puoli. Se ratkaisu, jonka on laatinut tuo suuri saksalainen\npessimisti, ei ole sopusoinnussa luonnontieteellisen sielutieteen\nkanssa. Pitäisihän vainajain valinnan kehitysopin kannalta katsoen\nperustua pikemmin muistoihin kuin kaukonäköisyyteen eteenpäin. Ja\narvoituksen kohdistus ei ole iloinen.\n\nOnhan senkinsuuntainen runollinen mahdollisuus että\nesivanhempi-vainajain vaali kohdistuu valittuun, koska juuri hänessä\non yhtynyt, kuin n.s. kombinatsiooni-valokuvassa, kaikkien niiden\nnaisten himmeä kaltaisuus, jotka ovat onnellistuttaneet esi-isiä heidän\nelämänsä aikana. Mutta yhtä mahdollista on, että he juuri tässä ovat\nlöytäneet kaikkien niitten naisten viehätyksestä vilauksen, joita he\naikanaan ovat rakastaneet turhaan.\n\nSynkempi näistä selityksistä otaksuu että lemmenhehku, vaikka yhä ja\nyhä hautaan mennen, ei voi koskaan kuolla eikä levätä. Ne jotka ovat\nrakastaneet turhaan, ainoastaan näyttävät kuolevan, toden teolla ne\nelävät edelleen perillispolvien sydämissä, saadakseen kaipuunsa kerran\ntäytetyksi. Ne vartovat, ehkäpä lukemattomia vuosisatoja, rakastettunsa\nuutta ruumiillistumista, — ijäti kutoen nuoruuden unelmiinsa utuiset\nmuistokuvansa. Siitäpä saavuttamattomat ihanteet, siitä niitten\nsielujen ahdistava rauhattomuus, joita vainoaa unelmat löytymättömästä\nnaisihanteesta.\n\nKaukaisessa Idässä ajatellaan toisella tavalla, ja mitä nyt kerron\nvalaisee Buddhan tälle arvoitukselle antamaa selitystä.\n\n\nII.\n\nEräs pappi kuoli äskettäin hyvin omituisissa olosuhteissa. Hän palveli\nmuuassa vanhoillis-buddhalaisessa temppelissä Osakan läheisessä\nkylässä. (Temppelin voi nähdä Kwansetsu'n radalta, matkustettaessa\nKyotoon.)\n\nHän oli nuori, vakava ja erinomaisen kaunis mies — aivan liian\nkaunis ollakseen pappina, sanoivat naiset. Hän oli näöltään kuin\njoku noita kauniita Amidan kuvia, joita muinaisuuden suuret\nbuddhalaiskuvanveistäjät ovat luoneet.\n\nHänen seurakuntansa mieshenkilöt pitivät häntä puhdassydämisenä ja\noppineena pappina; ja siinä he olivat oikeassa. Naiset eivät ajatelleet\nainoastaan hänen hyveellisyyttään ja oppiaan; sillä hänen olennossaan\noli onneton voima lumota heidät, voima jolle hän ei voinut mitään,\nvoima hurmata pelkästään miehenä. Naiset, myöskin ulkoseurakuntien,\njumaloivat häntä tavalla joka ei ollut pyhä; ja heidän ihailemisensa\noli esteeksi hänen opinnoilleen ja häiritsi häntä kesken hurskaita\ntutkistelemuksia. He keksivät kaikenlaisia syitä käydä joka aika\ntemppelissä nähdäkseen ja puhutellakseen häntä, esittivät hänelle\nkysymyksiä, joihin hänen velvollisuutensa oli vastata, tahi toivat\nlahjoja hänen kirkolleen, joita hän ei mielellään saattanut kieltäytyä\nvastaanottamasta. Muutamat saattoivat esittää hänelle sellaisiakin\nkysymyksiä, jotka olivat kaukana uskonnollisuudesta, ja jotka panivat\nhänet punastumaan. Hän oli luonnostaan liian lempeä torjuakseen luotaan\nankaralla vastauksella niitäkään tungettelevia kaupunkilaistyttöjä\njotka sanoivat hänelle sellaista, mitä maalaistyttö ei ikinä olisi\nsaanut sanotuksi, sellaista mikä pakotti hänet käskemään sanojat\npoistumaan temppelistä. Mutta kuta enemmän hän väisti kainojen ihailua\nja rohkeiden imartelua, sitä enemmän kasvoi tungettelu, kunnes siitä\npaisui hänen elämänsä suurin kidutus.\n\nVanhemmat olivat häneltä aikoja sitten kuolleet, häntä ei sitoneet\nmitkään maalliset siteet, hän rakasti ainoastaan tointaan ja siihen\nkuuluvia tutkimuksia; turhamaisiin ja kiellettyihin asioihin hän ei\ntahtonut kallistaa mieltään. Hänen erinomainen kauneutensa — tuo\nelävän epäjumalan kauneus — oli ainoa hänen onnettomuutensa. Rikkautta\nhänelle tarjottiin ehdoilla, joita hän ei voinut ottaa kuuleviin\nkorviinsa. Tytöt heittäytyivät hänen jalkoihinsa turhaan rukoillen\nosakseen hänen rakkauttaan. Rakkaudenkirjeitä tuli hänelle alituiseen,\nkirjeitä jotka jäivät vastausta kaipaamaan. Toiset olivat sepitetyt\ntuohon vanhaan kuvarikkaaseen tyyliin, jossa puhutaan »lemmenkohtausten\nvuorenvankoista päänaluksista» tahi niistä »aalloista jotka lainehtivat\nkasvonpiirteiden varjostuksista» tahi niistä »virroista jotka\nlähtevät erilleen ainoastaan yhtyäkseen». Toiset olivat koruttomia\nja täynnä avosydämistä tunteellisuutta, täynnä nuoren tytön ensi\nrakkaudentunnustuksen paatosta.\n\nSangen kauan nämä kirjeet näyttivät jättävän papin niin\nkoskemattomaksi, kuin ikinä oli joku veistos, kuvaava sitä Buddhaa,\njonka luonnokseksi hän näytti luodun. Mutta todellisuudessa hän ei\nollut mikään Buddha, olipahan vain heikko mies, ja hänen asemansa oli\nhyvin arveluttava.\n\nEräänä iltana tuli temppeliin pieni poikanen, joka antoi papille\nkirjeen kuiskaten lähettäjän nimen, ja juoksi tiehensä kadoten\npimeään. Kirkonpalvelijan sitten oikeudessa esittämän todistuksen\nmukaan, pappi luki kirjeen, pisti sen takaisin kuoreen ja asetti\nsen matolle polvipieluksensa viereen. Pitkän hetken jäätyään\nliikkumattomaksi, ikäänkuin syviin ajatuksiin vajonneena, haki hän\nesille kirjotusneuvonsa, kirjotti kirjeen, osotti sen lähimmälle\nhengelliselle esimiehelleen ja jätti sen kirjotus-alustalle. Sitte hän\nkatsasti kelloaan ja rautatie-aikataulua. Oli aikainen aamupuolen hetki\nja yö oli myrskyinen ja pimeä. Hän polvistui hetkeksi alttarin eteen\nrukoilemaan; sitten hän kiiruhti ulos yöhön ja ennätti rautatielle\nparaiksi ehtiäkseen heittäytyä kiskoille ohitse kiitävän Kobesta\ntulevan pikajunan eteen. Ja seuraavassa tuokiossa kaikki jotka olivat\njumaloineet miehen tavatonta kauneutta, olisivat huudahtaneet kauhusta\nnähdessään lyhdyn valossa mitä oli jälellä hänen katoovaisesta\nruumisraukastaan, kiskoihin takertuneena.\n\n\nIII.\n\nEsimiehelle osotettu kirje tavattiin ensin. Siinä oli sensuuntainen\nlyhyt ilmotus, että hän, tuntien henkisten voimiensa uupuvan oli\npäättänyt kuolla välttääkseen lankeamista syntiin.\n\nToinen kirje löydettiin lattialta, samasta paikasta mihin hän oli sen\njättänyt — se kirje oli kirjotettu naisellisella kielellä semmoisella\nmissä joka tavu on nöyrä hyväily. Niinkuin kaikki kaltaisensa (niitä\nei koskaan lähetetä postitse) tämäkin kirje oli ilman päivämäärää,\nilman nimeä, ilman nimikirjaimia, ja ilman osotetta kuoressaan. Meidän\nverrattomasti kömpelömmällä kielellä esitettäköön se tässä, vaikkapa\nvaillinaisestikin vastaavana:\n\n»Houkalta ja epähienotuntoiselta voinen näyttää salliessani sydämeni\nniin kärsimättömästi ajatella sitä joka on minua niin paljoa\nkorkeammalla. Mutta ainoastaan syystä että tiedän minulle olevan\nmahdotonta pidättää sydäntäni, jonka syvyydestä nämä poloiset sanat\npakosta nousevat, kirjotettaviksi taitamattomalla pensselilläni\nja lähetettäviksi Teille, rukoilen Teitä että katsoisitte minun\nansaitsevan sääliä, vannotan Teitä ett'ette lähettäisi minulle julmia\nsanoja vastaukseksi. Armahtakaa minua; käsittäkää että tämä on vain\nnöyrien tunteitteni tulvahdus; suvaitkaa aavistaa ja kohtuudella\ntuomita — vaikkapa viimeiseen asti ponnistamalla hyväntahtoisuuttanne\n— tämän sydämen tila, joka avutonna suuressa kurjuudessaan uskaltaa\nkääntyä Teidän puoleenne. Joka hetki olen toivova ja odottava jotain\nilahuttavaa vastausta.\n\n»Yrittämiseni näin omavaltaisesti lähestyä näyttäköön ehkä liian suuren\npitkämielisyyden edellyttämiseltä; sittenkin, minä tunnen että täytyy\nsaada pulmakseni Teille ja siksi lähettää tämä kirje. Mitä minun\nhalpaan olentooni tulee, on minulla sanottava ainoastaan että kun\nensi kerran Teidät näin Etäisemmän Rannikon Juhlan aikana, niin minun\najatukseni nousivat; ja että siitä asti on minun ollut mahdotonta\nhetkeksikään unhottaa. Päivä päivältä minä yhä enemmän vaivun alati\nkasvavan Teitä ajattelemisen valtaan; kun nukun, uneksin Teistä, ja kun\nherätessäni en näe Teitä, ja tajuan ettei ole ollutkaan totta öisissä\nunelmissani, niin en voi muuta kuin itkeä. Antakaa anteeksi minulle,\njoka tässä maailmassa olen syntynyt naiseksi, että tulen lausuneeksi\njulki halaukseni saada nauttia sitä erinomaista suosiota, etten\ntuntuisi aivan kelvottomalta Teidän, niin ylevän, mielestä.\n\n»Kaiken hyvän ja onnellisen toivotuksilla.\n\n»Tänä päivänä — eräältä halpuudessaan Ylevälle tunnetulta, Halatulle,\nrakastetulle, kunnioitettavalle ainoalle, kulkee tämä kirje.»\n\n\nIV.\n\nYhdytin erään buddhalaisuuden oppineen japanilaisten ystävieni\npiiristä, saadakseni häneltä tietoja tapauksen uskonnollisista\nnäkökohdista. Inhimillisen heikkouden tunnustuksenakin minusta näytti\ntämä itsemurha sankarilliselta.\n\nYstäväni oli toista mieltä. Hänen lausuntonsa oli ankarasti moittiva.\nHän huomautti että Buddha oli selittänyt sen, joka itsemurhalla luuli\nvoivansa välttää syntiä, henkisesti menehtyneeksi ja kelvottomaksi\nelämään pyhien miesten joukossa. Mitä pappivainajaan tuli, niin hän oli\nniitä joita Mestari oli sanonut houkiksi. Houkka yksin voi kuvitella\nhävittämällä oman ruumiinsa myöskin voivansa hävittää synnin lähteet\nsielustaan.\n\n»Mutta», väitin vastaan, »tämä mies eli puhtaasti… Jospa hän hakikin\nkuolemaa välttääkseen vastoin tahtoansa joutumasta toisten syntiin\nsyypääksi?»\n\nYstäväni hymähti ivallisesti. Sitten hän sanoi:\n\n»Oli kerran Japanissa ylhäinen ja hyvin kaunis nainen, joka halusi\npäästä nunnaksi. Hän meni erääseen temppeliin ja esitti toivomuksensa.\nMutta ylimäinen pappi sanoi hänelle: 'Te olette vielä sangen nuori.\nOlette elänyt hoveissa. Maallisen miehen silmissä olette kaunis; ja\nteidän kauniit kasvonne tulevat alati kiusaten houkuttelemaan teitä\ntakaisin maailman iloihin. Ehkäpä tämä toivomuksenne johtuukin jostain\ntilapäisestä surusta. Niin ollen en voi suostua pyyntöönne.» Mutta\nnainen pyysi edelleen niin hellittämättä että pappi katsoi parhaaksi\njättää hänet äkkiä yksikseen. Siinä huoneessa johon hän jäi yksin,\noli avara habichi — tuliastia, jossa on hehkuvia puuhiiliä. — Hän\nkuumensi rautapihdit hiilillä punahehkuviksi, repi ja poltti niillä\nkasvonsa runnellen kauneutensa iäksi. Pappi tuntiessaan palaneen hajun,\nkiiruhti takaisin huoneeseen ja kävi hyvin murheelliseksi näkemästään.\nMutta nainen pyysi uudelleen ilman vavistusta äänessään: »Koska olin\nkaunis, kielsitte te minulta pääsyn. Tahdotteko ottaa minut nyt?'\nHänet otettiin nunnakuntaan ja hänestä tuli pyhä nunna… Mitäs sanotte,\nkumpiko oli viisaampi, tämä nainenko vai tuoko pappi, jota te tahdoitte\nylistää?»\n\nMutta olisiko papin velvollisuus ollut runnella kasvonsa? kysyin.\n\n»Ei suinkaan! Naisenkin teko olisi ollut sangen arvoton, jos hän olisi\ntehnyt sen ainoastaan turvautuakseen kiusausta vastaan. Kaikki itsensä\nrunteleminen ja typistäminen on kielletty Buddhan laissa; ja tuo\nnainen rikkoi tämän lain. Vaan koska hän poltti kasvonsa ainoastaan\nsaadakseen mahdollisuutta pyrkiä pyhälle tielle, eikä pelosta että\nhänen oma tahtonsa ei jaksaisi vastustaa syntiä, oli hänen virheensä\nvähempilaatuinen. Mutta pappi joka otti itsensä hengiltä, teki suuren\nrikoksen. Hänen olisi pitänyt yrittää käännättää ne jotka häntä\nkiusasivat. Siihen hän oli liian heikko. Jos hänestä taas tuntui\nmahdottomalta pappina säilyä synniltä, niin olisi ollut hänelle parempi\npalata maailmaan ja siellä pyrkiä noudattamaan niitten lakia, joita\nerikoislupaukset eivät sido.»\n\n»Buddhalaisuuden mukaan hänen teollaan siis ei ollut mitään ansiota?»\nkysyin.\n\n»On hyvin vähän luultavaa että olisi ollut. Ainoastaan lakia\ntuntemattomat voivat häntä ylistää.»\n\n»Ja lain tuntijat, mitä he ajattelevat seurauksista, hänen tekonsa\nkarmasta?»\n\nYstäväni vaipui ajatuksiinsa hetken ajaksi; sitten hän virkkoi\nmiettiväisesti:\n\n»Tämän itsemurhan koko totuutta me emme voi täydellisesti tietää.\nKenties se ei tapahtunutkaan ensi kertaa.»\n\n»Niinkö tarkotatte että hän jossain edellisessä elämässä myöskin oli\nkoettanut paeta syntiä tappamalla ruumiinsa?»\n\n»Niin. Tahi monessa edellisessä elämässä.»\n\n»Mutta mitä hänen vastaisista elämistään?»\n\n»Ainoastaan joku Buddha saattaisi vastata siihen varmasti.»\n\n»Mutta mitä sanoo siitä uskontonne?»\n\n»Te unhotatte että meidän on mahdotonta tietää mitä tämän miehen\nsielussa liikkui.»\n\n»Mutta siinä tapauksessa että hän tappoi itsensä ainoastaan paetakseen\nsyntiä.»\n\n»Silloin hän on kohtaava saman kiusauksen yhä ja yhä uudet kerrat,\nkaikkine suruineen ja tuskineen tuhat ja taas tuhat kertaa uudelleen,\nkunnekka hän on oppinut voittamaan itsensä. Kuoleman kautta ei\npelastuta itsensävoittamisen välttämättömyydestä.»\n\nErottuani ystävästäni, kiusasivat minua yhä edelleen hänen sanansa.\nNe valaisivat uudelta taholta niitä oppeja joihin viitataan tämän\nkirjotelman alussa. En ole vielä päässyt vakuutukseen siitä, että\nhänen, tieteelle outo selityksensä rakkauden mysteeriosta todella\nolisi niin paljoa mahdottomampi kuin meidän länsimaiset selityksemme.\nOlen itseltäni kysellyt eikö se rakkaus joka vie kuolemaan, ehkä\nmerkinne paljon enemmän kuin haudattujen halujen uudistumista vainajien\nperintövaikutuksen johdosta. Eikö ole mahdollista että se on se\nrangaistus jota aikoja sitten unhoon vaipunut rikoskaan ei voi välttää?\n\n\n\n\nAMIDAN TEMPPELIN NUNNA.\n\n\nI.\n\nKun O-Toyon mies — kaukainen sukulainen jonka O-Toyon perhe\nystävällisyydellä oli ottanut jäsenekseen — sai lääninherraltaan\nkäskyn muuttaa pääkaupunkiin, ei O-Toyo huolestunut tulevaisuudesta.\nHän vain kävi alakuloiseksi. Ensi kerran naimisissa olonsa aikana\nhe nyt erosivat toisistaan. Mutta olihan hänellä isänsä ja äitinsä\njoiden seurassa elellä, ja kalliimpi kumpaakin — vaikkei hän koskaan\nolisi sitä tunnustanut itselleenkään — oli hänelle pieni poikasensa.\nSitäpaitse kaikki hänen aikansa kului askareissa. Paljo oli kodissa\ntehtäviä toimia, monet kankaat — sekä silkkiset että pumpuliset —\nolivat kudottavat.\n\nKerta päivässä, määrähetkellä, hän järjesti poissaolevan miehensä\nmielihuoneeseen pikku aterioita, aistikkaasti kattaen ne sieville\nlakkatarjottimille — samallaisia pienoisaterioita joita katetaan\nesi-isien hengille ja jumalille.[13] Nämä ateriat katettiin huoneen\nitäosaan ja miehen polvipielus asetettiin tarjotinten eteen. Huoneen\nitäosaan ateriat järjestettiin syystä että hänen matkansa suunta oli\nollut itäänpäin. Ennenkuin ruuat korjattiin pois, kohotti O-Toyo\npienen liemimaljan kantta katsoakseen oliko sen lakkeerattu alapinta\nhiestynyt. Sillä sanotaan että jos varjoaterian ruokaa peittävän kannen\nalapinnalla on höyrypisaroita, niin rakas poissaoleva on hyvässä\nvoinnissa. Mutta jos kansi on kuiva, niin hän on kuollut, — sillä siitä\nnäkee että sielu on palannut hakemaan ruokaa aterian höyrystä. O-Toyo\ntapasi joka päivä kannen alapinnan runsaasti höyryhelmien peittämänä.\n\nLapsi oli hänen ainaisena ilonaan. Se oli kolmen vuoden ikäinen ja\nihastunut tekemään kysymyksiä, joihin ei kukaan paitse jumalia olisi\nvoinut riittävää vastausta antaa. Kun lapsi tahtoi leikkiä, siirsi\nO-Toyo työnsä syrjään leikkiäkseen hänen kanssaan. Kun hän tahtoi\nlevähtää, kertoi O-Toyo hänelle ihmeellisiä satuja tai vastasi\nkauniisti ja hurskaasti hänen kysymyksiinsä asioista joita ei kukaan\nihminen koskaan tule käsittämään. Ehtoolla kun pienet lamput pyhien\nalttarien ja kuvien ääressä oli sytytetty, ohjasi hän lapsen huulet\nsovittelemaan sanoja rukouksiksi isän puolesta. Kun lapsi oli saatettu\nlevolle istui hän töinensä vuoteen ääreen ja jäi katselemaan sen\nkasvojen rauhaista suloutta. Välistä se hymyili unissaan; siitä\nhän ymmärsi että jumalallinen Kwannon silloin leikki sen kanssa\nnäkyleikkejään, ja hän kuiski buddhalaisen rukouksen sille Neitsyeelle\n»joka ikuisesti katsoo alaspäin, kumartuneena rukousten ääntä kohti.»\n\nKun joutui se vuodenaika jolloin sää on kirkas, niin hän nousi\nDakeyaman vuoristoon kantaen pikku poikaansa selässään. Nämä retkeilyt\ntuottivat pojalle suurta iloa, eikä yksin siitä mitä hänen äitinsä\nopetti häntä näkemään, vaan siitäkin mitä hän opetti häntä kuulemaan.\nTie nousi vähitellen ylöspäin metsien ja viidakoitten kautta, yli\nnurmikaltaiden ja jyrkkien kallioitten lomitse. Kukkia siellä oli\njoilla piili tarinoita kuvuissaan, ja puita joissa puun hengettäret\nasuivat. Metsäkyyhkyset kuhersivat korup-korup, ja kesyt kyyhkyset\nnyyhkivät owaoo, owaoo; ja sirkat sirisi ja lauleli ja soitteli.\n\nKaikki joilla on rakkaita poissaolevia ikävä, tekevät toivioretken\nsille vuorenhuipulle, jonka nimi on Dakeyama, jos heillä siihen on\ntilaisuutta. Se näkyy joka paikkaan kaupungissa, ja sen huipulta\nnäkee kauas monen eri maakunnan alueelle. Korkeimmalle kukkulalle\non pystytetty kivi, melkein ihmisen korkuinen ja muotoinen, ja\npikkukiviä on kasattu sen ympärille ja yli. Ja sen lähellä on\npieni shintopyhäkkö, joka on siihen rakennettu muutaman muinaisen\nprinsessan hengen tyyssijaksi. Sillä prinsessa oli surrut palaamatonta\narmastaan, ja tältä vuorelta hänen oli ollut tapana tähystellä\ntoivottuansa näkyväksi, tulevaksi, kunnes hän lopulta riutui ja muuttui\nkivipatsaaksi. Hänelle muistoksi kansa pystytti pyhätön; ja ne jotka\nrakastavat poissaolevaa henkilöä, rukoilevat vielä tänäkin päivänä\ntässä paikassa rakkaittensa palajamista, ja kukin vie kotiinsa yhden\ntänne kasatuista pikkukivistä. Ja kun rakastettu on palannut, on kivi\nvietävä takaisin vuoren huipulle patsaan ääreen, ja lisäksi vielä\ntoisia kiviä kiitos- ja muistolahjaksi.\n\nEnnenkuin O-Toyo ja hänen pieni poikansa sellaisina päivinä kerkesivät\nkotiin, oli hämärä jo hiljalleen laskeutunut heidän matkalleen; sillä\ntie oli pitkä ja heidän oli veneellä sekä mentävä että tultava yli\nkaupungin ympärillä leviäväin autioiden riissivainioitten — ja sillä\ntavoin kulkien matka joutui hitaasti. Välistä valaisi heidän tietään\ntuikkivat tähdet, tahi tulikuoriaiset, väliin taas kuutamo — ja silloin\nO-Toyo hiljalleen hyräili pojallensa Izumo-lasten kuudanlaulun:\n\n    Nono-San,\n    Kuuhut, pikku muori,\n    Ootko vanha vaiko nuori?\n    »Oonhan päivää kolmetoista, —\n    Yhdeksän ja kolmetoista.»\n    Vasta niinkö nuori,\n    Kai siksi sulla\n    On vyötäröillä\n    Tuo sorja punavyö\n    Niin somasti solmussa.[14]\n    Anna pois laukille?\n    »Enpä anna, en!»\n    Anna pois hieholle?\n    »Enpä anna, en!»\n\nJa sinisessä yössä kohosi usein peninkulmain laajalti vetisiltä,\nsuurin vaivoin muokatuilta vainioilta tuo avara, verhottu, pulppuava\näänten kuoro, joka on kuin itse maaemon ääni — sammakoitten kurnutus.\nJa O-Toyo selitti lapselle laulun äänet: Mé kayui! mé kayui! »Silmiä\npainostaa; unehen uuvun».\n\nNe oli onnen päiviä ne.\n\n\nII.\n\nSittenpä tapahtui että kolmen päivän kuluessa kahdesti hänen sydämeensä\niskivät ne elämän ja kuoleman valtiaat, joitten tiet ijäti pysyvät\nsalassa. Ensin hän sai tiedon että hänen hyvä puolisonsa, jonka\npuolesta hän niin usein oli rukoillut, ei koskaan palaisi hänen\nluokseen — hän oli vaipunut siihen tomuun, mistä kaikki luotu on\nmuovailtu. Ja kohta sen jälkeen hän ymmärsi poikansa nukkuneen niin\nsyvään uneen ett'ei kiinalainen lääkärikään voisi häntä siitä herättää.\nKaikki tämä ilmestyi hänelle ainoastaan lyhyinä välähdyksinä. Ennen ja\njälkeen välähdysten vallitsi se täydellinen pimeys minkä jumalat ovat\nsäälistä suoneet ihmisille.\n\nHän toipui; hänen täytyi jälleen nousta sitä vihollista vastustamaan\njonka nimi on muisto. Muille hän saattoi tehdä kasvonsa yhtä tyyniksi\nja hymyileviksi kuin ennenkin. Mutta kun hän oli kahden muistojensa\nkanssa, ei hän jaksanut olla niin luja. Hän järjesteli pieniä leluja ja\nlevitteli pikku pukukappaleita lattialle, katseli niitä, puheli niille\nkuiskaten ja hymyili hiljaisesti. Vaan hymy kääntyi aina hurjaksi\nitkunparahdukseksi; ja hän löi päätänsä maahan rukoillen jumalilta\nvastausta mielettömiin kysymyksiin.\n\nJuolahtipa kerran hänen mieleensä hakea yliluonnollista lohdutusta\n— turvautua siihen uskonnolliseen toimitukseen jota kansa kutsuu\nToritsubanashi — kuolleiden manaamiseen haudastaan. Miksi hän ei voisi\npalauttaa poikansa edes lyhyeksi hetkeksi? Vaivautuisihan tuo pikku\nolento; mutta mielellään kai se hänen hyväkseen kestäisi hetken tuskan?\nAivan varmaan se mielellään sen tekisi!\n\nVoidakseen palauttaa kuollut täytyy kääntyä papin puoleen —\nbuddhalaisen tai shintolaisen papin — joka tuntee manausluvut.\nJa vainajan muistotaulu, Hioi on vietävä myötä papin luo. Ensin\ntoimitetaan puhdistusmenot; kynttilät sytytetään ja suitsutusta\npoltetaan kuolintaulun ääressä, rukouksia tai kappaleita sutroista\nluetaan ääneen ja kukkas- ja riissiuhreja toimitetaan. Mutta tässä\ntapauksessa riissi ei saa olla keitettyä.\n\nJa kun kaikki tämä on tehty, tempaa pappi vasemmalla kädellään aseen\njoka on muodoltaan kuin jousi, ja nopeasti sivellen sitä oikealla\nkädellään hän lausuu ääneen vainajan nimen huutaen: Kitazo yo! kitazo\nyo! kitazo yo! joka merkitsee »Olen tullut!»[15] Ja hänen sitä\nhuutaessa muuttuu vähitellen hänen äänensä kunnes se vaihtuu vainajan\nääneksi, — silloin näet tämän henki on asettunut pappiin.\n\nSenjälkeen vainaja vastaa nopeasti tehtyihin kysymyksiin, mutta huutaa\nvähä väliä »Joutuun, joutuun! sillä palautumiseni on tuskallista ja\nlyhyen hetken vain saan viivähtää täällä!» Vastaukset lausuttuaan henki\nkatoaa, ja pappi kaatuu pyörtyneenä kasvoilleen.\n\nMutta vainajien palauttaminen ei ole oikein tehty. Sillä sen kautta\nsaatetaan heidän tilansa huonommaksi. Päästyään takaisin tuonelaan\ntäytyy heidän tyytyä alhaisempaan asemaan kuin äsken jättämänsä oli.\n\nNykyjään ei laki enään salli tätä tapaa. Ennen vanhaan siitä oli\nlohdutusta; mutta laki on hyvä ja vanhurskas — sillä niitä on jotka\novat valmiit kevytmielisesti väärinkäyttämään sitä jumalallista mikä\nihmisen sydämessä on.\n\nEipä aikaakaan niin O-Toyo eräänä yönä oli ehättänyt yksinäiseen pikku\ntemppeliin kaupungin laidassa, — siellä hän oli polvillaan poikansa\nmuistotaulun edessä kuunnellen manauslukuja. Ja ennen pitkää kaikui\npapin huulilta ääni jonka hän luuli tuntevansa — se ääni jota hän\nrakasti yli kaikkien muitten — mutta heikkona ja ohuena kuin tuulen\nhuokaus.\n\nJa heikko ääni huudahti hänelle: —\n\n»Kysy nopeaan, nopeaan, äiti! Pimeä ja pitkä on matka; ja viipyä en\nsaa.»\n\nSilloin hän kysyi vavisten:\n\n»Miksi täytyy minun surra lastani? Millainen on jumalien vanhurskaus?»\n\nJa hän sai vastaukseksi:\n\n»Oi äiti, älä sure noin! Minä kuolin siksi ettei sinun olisi tarvinnut\nkuolla. Sillä silloin oli surujen ja tautien vuosi, — ja minä olin\nsaanut tietää että sinun piti kuolla, ja rukouksilla saavutin että\nminut otettiin sinun asemesta.[16]\n\n»Oi äiti, älä itke enää minun tähteni! Ei ole hyvä surra vainajia.\nKyynelten virran poikki kulkee heidän äänetön tiensä, ja kun äidit\nitkevät, paisuu virta, niin että sielut eivät pääse toiselle puolelle,\nvaan jäävät pakosta harhailemaan odotuksissaan.»\n\n»Siksi rukoilen sinua, älä sure äitini! Ainoastaan anna minulle vähäsen\nvettä silloin tällöin.»\n\n\nIII.\n\nSiitä hetkestä lähtien ei häntä enää nähty itkevän. Kevyesti\nja äänettömästi hän suoritti kuin ennenkin tyttären hurskaat\nvelvollisuudenaskareet.\n\nVuodenajat vaihtuivat ja hänen isänsä alkoi miettiä uuden puolison\nhakemista hänelle. Isä sanoi äidille:\n\n»Jos tyttäresi taas saisi pojan, olisi siitä suurta iloa sekä hänelle\nettä meille kaikille.»\n\nMutta äiti, joka älysi enemmän, vastasi:\n\n»Onneton hän ei ole. Eikä hän mitenkään saata mennä uusiin naimisiin,\nsillä hän on kuin muuttunut pikku lapseksi, joka ei enään surusta eikä\nsynnistä mitään tiedä.»\n\nTotta oli että hän oli lakannut tuntemasta varsinaista tuskaa. Hänessä\noli alkanut ilmetä omituista mieltymystä pieniin esineisiin. Ensin hän\nhavaitsi vuoteensa liian suureksi — kentiespä sen tyhjyyden tunteen\njohdosta, joka jäi kun lapsi oli poissa; sitten alkoi päivä päivältä\nyhä uudet esineet hänestä näyttää paisuneen liian suuriksi — itse\ntalo, kodikkaat huoneet, alkoovi kukkaismaljoineen — vieläpä keittiön\nastiatkin. Hän tahtoi syödä riissinsä pienoispuikoilla ja maljasta joka\noli lapsen maljan kokoinen.\n\nKaikessa tässä tehtiin rakkaudella hänelle mieliksi, ja muita oikkuja\nhänellä ei ollut. Molemmat vanhukset neuvottelivat alituiseen hänen\nasioistaan. Viimein isä sanoi:\n\n»Vierasten parissa eleleminen olisi tyttärellemme tuskallista. Mutta\nolemmehan me vanhat ja niin ollen täytyy meidän varmaankin jo kohta\nerota hänestä. Ehkä olisi hänelle hyvä että tekisimme hänet nunnaksi.\nVoisimmehan rakentaa pienen temppelin hänelle.»\n\nSeuraavana päivänä kysyi äiti O-Toyo'lta:\n\n»Etkö mielelläsi rupeaisi pyhäksi nunnaksi, ja asuisi pienen pienessä\ntemppelissä, jossa olisi pienen pieni alttari ja pieniä buddhankuvia?\nMe alati asuisimme lähelläsi. Jos siihen suostut, puhuttelemme pappia\njoka voisi opettaa sinulle sutrat.»\n\nO-Toyo suostui tähän ja pyysi että hänelle hankittaisi hyvin pieni\nnunnanpuku. Mutta äiti sanoi:\n\n»Hyvällä nunnalla voi kaikki olla hyvin pientä, paitse puku. Hänen\npukunsa täytyy olla iso ja avara — niin säätää Buddhan laki.»\n\nSiten hänet saatiin pukeutumaan, samallaiseen pukuun kuin muittenkin\nnunnien ovat.\n\n\nIV.\n\nAukealle tanterelle, missä ennen oli ollut isonlainen temppeli,\nAmida-ji nimeltään, rakensivat he hänelle vähäisen An-deran eli\nnunnatemppelin. Tätä An-deraa kutsuttiin myöskin Amida-ji'ksi ja se\npyhitettiin Amida-Nyoraille ja muille Buddhoille. Siihen pystytettiin\npienoinen alttari, jolle varustettiin pienoiskokoisia alttarikaluja.\nSiellä oli pieni sutrain jäljennös pienellä kuorotuolilla, ja pienet\nverhoseinät ja kellot ja kakemonot. O-Toyo asui siinä vielä kauan sen\njälkeenkin kuin hänen vanhempansa olivat jättäneet tämän maailman.\nKansa kutsui häntä Amida-ji no Bikuniksi — mikä merkitsee Amidan\ntemppelin nunna.\n\nHeti temppelin oven edustalla oli Jizo-patsas. Mutta tällä Jizolla oli\naivan erikoinen tarkotus — tämä oli sairasten lapsien ystävä. Melkein\naina oli pieniä lahjoja, riissikakkuja, asetettu sen jalkojen juureen.\nNämä ilmaisivat että jonkun sairaan lapsen edestä silloin rukoiltiin,\nja kakkujen lukumäärä vastasi sairaan lapsen ikävuosia. Tavallisesti\nkakkuja oli kaksi, kolme, harvoin seitsemän tai kymmenenkin. Amida-ji\nno Bikuni piti huolta patsaasta, sytytti suitsutukset sen eteen ja\nkoristi sen puutarhasta poimituilla kukkasilla; sillä An-deran takana\noli pieni puutarha.\n\nKuljettuansa aamuisen kävelykierroksensa almumalja kädessään, hän\ntavallisesti istuutui pieniin kangaspuihin kutomaan kangasta, joka\noli aivan liian kapeata käytettäväksi. Mutta hänen kutomansa menivät\nkaupaksi niille kauppiaille jotka tunsivat hänen tarinansa: ja he\nantoivat hänelle vastamaksuksi hyvin pieniä kuppeja, pikkuisia\nkukkasmaljoja ja hassunnäköisiä vaivaispuita hänen puutarhaansa.\n\nHänen ylimpänä ilonaan oli lasten kanssa seurusteleminen; ja sitä iloa\nvailla hänen ei koskaan tarvinnut olla. Japanilaiset lapset viettävät\nenimmän aikansa temppelipihoissa; ja moni iloinen lapsenaika elettiin\nAmida-jin pihamaassa. Kaikki lähikadun taloissa asuvat äidit mielellään\nsallivat pienokaisensa leikkiä siellä, mutta varottivat heitä\nnauramasta Bikuni-Sanille. »Välistä hän kyllä on kummallinen», niin\nheidän tapanaan oli sanoa, »mutta se on siitä että hänellä kerran oli\npikku poika, joka kuoli, ja sitä surua ei äidinsydän jaksanut kantaa.\nNiin että sinun täytyy olla hyvin kiltti ja kunnioittavainen häntä\nkohtaan.»\n\nKilttiä he olivatkin, mutta ei juuri kunnioittavaisia mikäli tätä sanaa\ntavallisesti käsitetään. Paremmin he tiesivät asemansa. He kutsuivat\nhäntä Bikuni-San'iksi ja tervehtivät häntä kohteliaasti; mutta muutoin\nhe kohtelivat häntä kuin vertaistaan. He leikkivät hänen kanssaan,\nja hän tarjoili heille teetä pikku kupposista ja leipoi heille\nriissikakkuja suuret määrät, tuskin papua isompia, ja kutoi kankaita\npumpulista ja silkistä heidän nukeilleen. Ja hän tuli kuin heidän\nsiskokseen.\n\nHe leikkivät joka päivä hänen kanssaan, kunnes kasvoivat siihen ikään\njolloin leikki loppuu, ja he jättivät Amidan temppelipihan alkaakseen\nelämän tylyä aherrusta ja tullakseen isiksi ja äideiksi, jotka\nvuorostaan lähettivät lapsensa leikkimään. Nämä lapset oppivat pitämään\nBikuni-San'ista kuten heidän vanhempansa aikanaan olivat pitäneet\nhänestä. Ja Bikuni-San eli leikkiäkseen niitten lastenlasten lasten\nkanssa, jotka olivat muistaneet milloin temppeli oli rakennettu.\n\nKansa piti huolta siitä ettei häneltä mitään puuttunut. Hänelle\nannettiin aina enemmän kuin mitä hän voi käyttää. Sitenpä hän saattoi\nolla mieltänsä myöten antelias lapsille, sekä vielä hyvästi syöttää\nmuutamia pieniä eläimiä. Lintuja pesi hänen temppelissään ja söi hänen\nkädestään ruokaa ja oppi istuutuessaan karttamaan buddhankuvien päitä.\n\nMuutamia päiviä hänen hautajaistensa jälkeen tuli parvi lapsia\nluokseni. Pieni yhdeksänvuotias tyttö puhui kaikkien puolesta:\n\n»Herra, me tulemme kysymään teiltä asiassa joka koskee Bikuni-Sania,\njoka on kuollut. Hyvän iso haka on hänelle pystytetty. Ja se on kaunis\nhaka. Mutta me tahtoisimme puolestamme antaa hänelle aivan pienen\npienen hakan, sillä ollessaan meidän joukossamme sanoi hän usein että\nhän tahtoisi saada oikein pienen hakan. Ja kivenhakkaaja on luvannut\nveistää meille sellaisen, ja tehdä sen oikein kauniiksi, jos me vain\nvoimme maksaa hänelle. Ettekö Tekin suvaitsisi hyväntahtoisesti antaa\nsiihen avustusta?»\n\n»Kyllä kernaasti», vastasin minä. — »Mutta nyt kai teillä ei enään ole\nmitään leikkipaikkaa?»\n\nTyttö vastasi hymyillen:\n\n»Me tulemme edelleenkin leikkimään Amidan temppelipihassa. Hän on\nhaudattu sinne. Hän on kuuleva leikkimme ja iloitseva niistä.»\n\n\n\n\nKIMIKO.\n\n\nI.\n\n       Wasuraruru\n    Mi naran to omoo\n       Kokoro koso\n    Wasuré nu yori mo\n    Omoi nari-keré\n\n    (Rakastettunsa unhotuksen\n    Toivominen itselleen\n    On paljoa vaikeampi sielun tulikoe,\n    Kuin mitä on pyrkimys\n    Pysyä unhottamatta. Kimiko'n runo.)\n\nNimi loistaa erään talon oven yli riippuvasta paperilyhdystä geishojen\nkadulla.\n\nYön aikana tämä katu on ihmeellisimpiä maailmassa. Se on ahdas kuin\nhyttikuja höyrylaivassa, ja tummana kuultava laudotus umpisulkuisissa\ntaloissa, joissa kussakin on pienoinen kisko-ovensa, minkä paperiruudut\nnäyttävät jäätyneiltä lasi-ikkunoilta, panee ajattelemaan ensiluokan\nkojuriviä laivassa. Oikeastaan talot ovat useampikerroksisia, mutta\nsitä ei huomaa heti, varsinkaan jos kuu ei paista, sillä ainoastaan\nalikerrat ovat valaistut heti ikkunain yläpuolella oleviin varjostimiin\nsaakka, joista ylöspäin pimeys vallitsee. Valaistus leviää kaitaisten,\npaperiruutuisten ovien takana palavista lampuista sekä ulkopuolella\nriippuvista paperilyhdyistä, joita on yksi joka oven kohdalla.\nKatua pitkin katsellessa näkee kaksi lyhtyriviä sitä reunustamassa\nkunne ne äärimpänä sulautuvat yhdeksi liikkumattomaksi keltaisen\nvalon kaukaisuudeksi. Muutamat lyhdyistä ovat puikeloita, toiset\nlieriönmuotoisia, toiset taas neli- tai kuusisärmäisiä; ja somatekoisia\njapanilaisia kirjainmerkkejä on niitä koristamassa. Katu on vallan\nhiljainen, — vaiti kuin ison näyttelyn huonekalu-osasto sulkemishetken\nperästä. Asukkaat ovat näet melkein järjestään poissa, yksityisissä tai\njulkisissa juhlissa avustamassa. Heidän elämänsä on yön elämää.\n\nKirjotus ensimäisessä lyhdyssä vasemmalle, eteläpuolelta tullessa on:\n»Kinoya: uchi O-Kata», joka merkitsee: Kultatalo missä O-Kata asustaa.\nOikealla kädellä riippuva lyhty ilmottaa siinä olevan Nishimuran talon,\nmissä Miyotsuru neitonen asuu, jonka nimi merkitsee: Loistossa elelevä\nKurki. Lähinnä vasemmalla on Kajitan talo, missä Kohana, Kukannuppu\nasuu, ynnä Hinako, hän jonka kasvot ovat somat kuin nuken. Vastapäätä\non Nagayen talo, missä asuvat Kimika ja Kimiko … Ja tämä säteilevä\nnimien kaksoisrivi on yli kilometrin pituinen.\n\nViimeiseksi mainitsemamme talon lyhdyssä oleva kirjotus osottaa,\nettä on yhteyttä molempien nimien Kimikan ja Kimikon välillä — ja\nenemmänkin; Kimiko nimeen on liitetty Ni-dai-me, kunnianimi jota ei\nvoi muille kielille kääntää, ja joka ilmaisee että tämä Kimiko on\njärjestyksessä toinen Kimiko. Kimika on opettajatar ja emäntä. Hän on\nkasvattanut kaksi geishaa ja antanut kummallekin nimeksi Kimiko, tai\nparemmin: toiselle uudistanut ensimäiselle antamansa nimen Kimiko. Tämä\nsaman nimen toistamiseen antaminen osottaa selvästi että ensimäinen\nKimiko — Ichi-dai-me — on mahtanut olla hyvin mainio. Vähemmän\nonnistuneen, suosiota puuttuvan geishan julkista nimeä ei koskaan\nsiirretä hänen seuraajalleen.\n\nJos sattuu pätevää ja riittävää aihetta pistäytyä taloon sisälle —\nsisälle päästään sysäämällä sivulle tuo valaistu kisko-ovi, jolloin\ngon-gon-kello rupeaa soimaan ilmottaen vieraan, — niin saa tavata\nKimikan, ellei hän pienen seurueensa kanssa ole siksi illaksi tilattu.\nSilloin tulee havainneeksi että hän on sangen älykäs henkilö, jonka\nkanssa kannattaa keskustella. Hän voi kertoa, jos sille päälle tulee,\nsangen mieltäkiinnittäviä tarinoita, ilmieläviä tarinoita lihaa ja\nverta, tosi tarinoita ihmisluonnosta. Sillä Geishojen katu on täynnä\nelämäntarinoita — surullisia, lystikkäitä, jännittäviä. Joka talolla\non tarinansa, ja Kimika tuntee ne kaikki. Toiset niistä ovat sangen\npöyristyttäviä, ja toiset voisivat saattaa kuulijan nauramaan, ja\ntoiset vaipumaan mietteisiinsä. Ensimäisen Kimikon tarina kuuluu\nviimeksimainittuihin.\n\nEi se ole eriskummallisimpia; mutta se on niitä joita länsimaalainen\nehkä paraiten saattaa ymmärtää.\n\n\nII.\n\nIchi-dai-me Kimikoa ei ole enään. Hän häämöttää nyt vain muistona.\nKimika oli sangen nuori kutsuessaan tätä Kimikoa ammattisiskokseen.\n\n»Kerrassaan ihmeteltävä tyttö», niin vakuuttaa Kimika Kimikosta.\n— Tullakseen huomatuksi täytyy geishan olla joko hyvin kaunis tai\nerikoisen lahjakas, ja kuuluisat heistä ovat tavallisesti kumpaakin.\nKasvattajat valikoivat heidät jo hyvin nuorella ijällä pitäen silmällä\nkuinka lupaavia he mainituissa suhteissa ovat. Mitättömimmilläkin\nlaulajattarilla on oleva jotakin suloa paraimmillaan ollessaan —\nvaikkapa väinkin tuota beauté du diable'ea, josta japanilaiset ovat\nsaaneet puheenparren: itse pirukin on sorja kahdeksantoista vanhana.\nMutta Kimikon olento oli paljoa yli sievän ja sorjan; hän vastasi\njapanilaista kauneuden ihannetta, ja siihen ei kohoo yksi nainen\nsadastatuhannesta. Hän oli myöskin enemmän kuin lahjakas: hänen\nsielunkykynsä olivat kehitetyt täydellisyyteen asti. Hän sepitti tosi\nsomia runoja, osasi järjestää kukkaset verrattoman taiteikkaasti,\nsuoritti teentarjoilun ilman virheen varjoa, kirjaili silkille kukkasia\nja mosaikkia, lyhyesti, hän oli kehitykseltään mallikelpoinen. Ja hänen\nensi julkinen esiintymisensä herätti heti levottomuutta Kioton hienossa\nmaailmassa. Oli ilmiselvää että hän saattaisi tehdä mitä valloituksia\nvain haluaisi ja että onni oli hänen kuuliainen orjansa.\n\nPian selveni myöskin että hän oli mitä täydellisimmin harjotettu\nammattiansa varten. Hän tiesi kuinka käyttäytyä kaikissa mahdollisissa\neri tiloissa; ja mitä hän itse ehkä ei saattanut tietää, niitä\nKimika taisi neuvoa: kauneuden vallan, ja intohimon heikkouden,\ntaidon kiehtoa lupauksilla, ja välinpitämättömyyden suuren anon;\nja kaiken houkkamaisuuden ja turhuuden miesten sydämissä. Sitenpä\nKimiko harvoin erehtyi ja pääsi vähillä kyyneleillä. Eikä aikaakaan\nniin saatiinkin nähdä — aivan Kimikan toivoman mukaisesti — että hän\ntietämättään, tahtomattaan oli vaarallinen. Vaarallinen kuin palava\nsoihtu yöperhosille; muutoinhan joku niistä saattaisi sammuttaa sen.\nSoihdun tehtävä on valaista kauniit esineet nähtäville, siinä ei ole\nmitään pahaa. Ei Kimikokaan ollut paha, ei ollut syytä erikoisesti\npelätä hänen viehätysvaltaansa. Arkamielisetkin vanhemmat huomasivat\nettei hän pyrkinyt tunkeutumaan kunniallisiin perheisiin eikä myöskään\nantautumaan vakaviin lemmenseikkailuihin. Tosin hän ei ollut erikoisen\nsääliväinen sitä lajia nuorukaisia kohtaan, jotka varustelevat\nverellään allekirjotettuja valakirjoja, ja rukoilevat tanssijatarta\niskemään vasemman käden pikkusormen loppunivelen poikki pantiksi\nikuisesta rakkaudestaan. Hän oli ynseä heitä kohtaan sen verran että\nsai moiset mielettömät tunteet haalenemaan. Niitä rikkaita, jotka\ntarjosivat hänelle maat ja mannut saadakseen omistaa hänet ruumiineen\nsieluineen, hän kohteli vähimmin säälivästi. Yksi heistä oli kuitenkin\nsiksi jalomielinen että osti hänet vapaaksi ilman ehtoja sekä hinnasta\njoka Kimikasta teki rikkaan naisen. Ja Kimiko oli kiitollinen, mutta\njäi elämään geishana. Torjumisissaan hän toimi niin hienotunteisesti\nettä ei nostattanut vihaa, ja useimmissa tilaisuuksissa hän ymmärsi\nparantaa epätoivoon joutuneet. Poikkeustapauksia tietysti oli. Muuan\nvanha mies joka ei pitänyt elämää elämisen arvoisena kun ei saattanut\nomistaa Kimikoa kokonaan itseänsä varten, kutsui hänet iltakesteihin\nja pyysi häntä juomaan viiniä kanssaan. Mutta Kimika joka oli tottunut\nlukemaan ihmiskasvoista, vaihtoi sukkelasti Kimikon viinin sijaan\nteetä, väriltään samannäköistä, ja pelasti siten vaistomaisesti\nnuoren tytön kallisarvoisen hengen — sillä vain kymmenkunta minuuttia\nmyöhemmin oli jo tuon houkkamaisen kesti-isännän sielu matkalla Meidoon\nyksinänsä ja varmaankin sangen pettyneenä. — Sen yön jälkeen Kimika\nvalvoi Kimikon turvallisuutta kuin metsäkissa vartioi pentuaan.\n\nTästä kissanpenikasta tuli vimman, hulluttelun, deliriumin suosittu\nesine — yksi päivän merkillisyyksiä ja ensiarvoinen puhelunaihe. Muuan\nvieras ruhtinas kiinnitti huomionsa hänen nimeensä ja lähetti hänelle\ntimanttikoristeen, jota hän ei koskaan kantanut. Muitakin lahjoja hän\nsai tulvimalla kaikilta joitten kannatti ylellisyydellä mielistellä\nhäntä, ja hänen suosioonsa pyrkiminen, vaikkapa vain päiväksikin,\noli Kioton »kultaisen nuorison» unelmain ylimpänä kangastuksena.\nMutta hän vain ei suonut tilaisuutta kellekään kuvitella olevansa\nhänen erikoinen suosikkinsa, ja epäsi kaikki pysyväistä suhdetta\ntarkottavat sopimusehdotukset. Kaikkiin vastaväitteisiin hän huomautti\ntietävänsä paikkansa. Ylimpienkin piirien naiset puhuivat hänestä ilman\nepäsuosiota, koskapa hänen nimensä ei koskaan esiintynyt sekaantuneena\nmihinkään perhemainetta pilaavaan seikkailuun. Hän tosiaankin arvasi\noman asemansa. Aika näytti vain lisäävän hänen suloaan. Toisia geishoja\nsaattoi kohota maineeseen, mutta ei yksikään kohonnut hänen rinnalleen.\nMuuan tehdas hankki itselleen yksinoikeuden käyttää hänen valokuvaansa\ntehtaanmerkkinä, ja tämä tehtaanmerkki loi yhtiölle omaisuuden.\n\nMutta kuinka onkaan niin levisi muuanna päivänä se hämmästyttävä\nuutinen että Kimiko vihdoin viimeinkin oli avannut tunteille sydämensä.\nHän oli todenteolla eronnut Kimikasta suostuakseen menemään muutamalle,\njonka vallassa oli antaa hänelle kaikki kauniit vaatteet mitä hän\nikinä saattoi toivoa, joka myöskin paloi halusta tarjota hänelle\nyhteiskunnallisen aseman sekä saattaa juorut hänen entisyydestään\nvaikenemaan — muutamalle joka oli valmis kuolemaan kymmenen kertaa\nhänen edestään ja joka jo oli puolikuolleena rakkaudesta häneen. Kimika\nkertoi että tuo houkkio oli yrittänyt ottaa itsensä hengiltä Kimikon\ntähden, ja että Kimiko sääliväisesti oli häntä vaalinut ja siten\npalauttanut hänet elämälle ja sen turhuudelle. Taiko Hideyoshi sankari\noli kerran sanonut pelkäävänsä ainoastaan kahta koko maailmassa: hullua\nmiestä ja pimeää yötä. Kimika oli aina pelännyt hulluja; ja hullu oli\nnyt vienyt häneltä Kimikon. Ja hän jatkoi, silmissä kyynelet, jotka\neivät olleet epäitsekkyyden, että Kimiko ei koskaan palajaisi, sillä\ntässä ‘oli molemminpuolisen rakkauden tapaus, jota jatkuisi läpi tämän\nelämän ja vielä läpi monen seuraavankin.\n\nKimika oli kuitenkin ainoastaan puolittain oikeassa. Tosin hän oli\nsangen ovela, mutta Kimikon sielussa oli kuitenkin salaisia sokkeloita\njoitten perille hän ei koskaan ollut kyennyt pääsemään. Jos hän olisi\nvoinut nähdä niihin, olisi hän huudahtanut hämmästyksestä.\n\n\nIII.\n\nKimikon ja toisten geishojen välillä oli jalon veren erotus. Ennenkuin\nhän otti ammattinimensä oli hänen nimenään Ai, joka oikealla\nmerkillänsä kirjotettuna merkitsee rakkautta. Toisella merkillä\nkirjotettu samanäänteinen sana merkitsee surua. Ai'n tarina oli sekä\nrakkauden että surun tarina.\n\nHän oli saanut hyvän kasvatuksen. Lapsena hänet oli lähetetty\nyksityiskouluun, jonka oli perustanut muuan vanha samurai.\nSiellä pikkutytöt pieniltä pieluksiltaan kumartuivat yli pienien\nkakstoistatuumaa korkeitten kirjotuspöytien, ja opettajat opettivat\nilman palkkaa. Nykyjään kun opettajat saavat korkeammat palkat kuin\nvirkamiehet siviilivirastoissa, ei opetus enää ole niin hauskaa kuin\nmitä se ennen tavallisesti oli. Palvelustyttö saattoi aina lasta\nkouluun ja sieltä takaisin kotiin kantaen tämän kirjat, kirjotuskojeet,\npolvipieluksen ja pikku kirjotuspöydän.\n\nMyöhemmin Ai tuli yleiseen alkeiskouluun. Ensimäiset uudenaikaiset\nlukukirjat olivat ikään ilmestyneet. Niissä oli japaninkielisinä\nkäännöksinä englantilaisia, ranskalaisia ja saksalaisia kertomuksia\nkunniasta, velvollisuudesta ja urotöistä. Valikoima oli erinomainen\nja kuvat olivat pieniä viattomia esityksiä Lännen väestä puvuissa,\njoita ei missään maailmassa koskaan oltu käytetty. Nuo viehättävät\npikku lukukirjat ovat nyt jo suuresti harvinaisia; niiden on aikoja\nsitten täytynyt väistyä joidenkin arvokkaiden antologiain tieltä,\njotka eivät ole likimaillekaan niin miellyttäviä eivätkä niin\njärkevästi järjestettyjä. — Ai oli oppivainen. Kerta vuodessa,\nsuuriin tutkintoihin kävi korkea virkamies koulua tarkastamassa,\npuheli lapsille niinkuin ne olisivat kaikki olleet hänen lapsiaan,\nja silitti heidän silkkimäistä tukkaansa jaellessaan palkinnot. Hän\non nyt virastaan eronnut ja epäilemättä hän on unhottanut Ain — ja\nnykyajan kouluissa ei kukaan armastele pikkutyttöjä eikä jakele heille\npalkintoja.\n\nSilloin tulivat nuo järkyttävät uudistukset, jotka saattoivat ylhäisiä\nperheitä perikadon ja kurjuuden partaalle. Ain täytyi erota koulusta.\nMonta suurta surua seurasi, ja lopulta hänellä ei ollut muuta kuin\näitinsä ja pikkusiskonsa jälellä. Äiti ja Ai eivät paljoa muuta voineet\ntehdä kuin kutoa, mutta yksistään työllään he eivät jaksaneet ansaita\nriittävästi elääkseen. Ensin meni talo ja maatila, ja sitte toinen\ntoisensa perästä ne tavarat jotka eivät olleet tuiki välttämättömiä\nelannolle. Mitä vain oli liikkuvaa kalustoa, koristeita, loistopukuja,\nperheen vaakunalla varustettuja lakkaesineitä, — kaikki myytiin\npolkuhinnasta niille, jotka rikastuvat toisten onnettomuudesta, ja\njoiden varoja kansa kutsuu nimellä Namida no kane, — »kyynelrahat».\nElossa olevilta ei ollut apua paljonkaan odotettavissa, sillä enimmät\nsukulaiset samuraiperheet olivat samassa pulassa.\n\nMutta kun ei enään ollut mitään mitä myydä — ei edes Ain pienet\nkoulukirjat niin haettiin apua kuolleilta.\n\nMuistettiin näet että Ain isoisä oli haudattu kupeellaan miekka joka\noli erään daimion lahja, ja että miekan kahva ja huotra oli kullalla\nsilattu. Hauta siis kaivettiin auki, ja taidokkaasti taottu miekankahva\nvaihdettiin yksinkertaiseen, ja kultakoristeet huotrasta otettiin\npois. Mutta hyvä miekanterä jätettiin paikoilleen, sillä saattoihan\nsattua että sotilaalle tulisi sitä tarvis. Ai näki hänen kasvonsa hänen\nsiinä istuessaan pää pystyssä, isossa punasavesta tehdyssä arkussa,\njollaista vanhan tavan mukaan oli käytetty ruumisarkkuna tuota ylhäistä\nsamuraita haudattaessa. Hänen kasvojensa muodot olivat vielä selvästi\ntunnettavissa, vaikka hän jo niin monta vuotta oli maannut haudassaan;\nja hän näytti jurosti nyökäyttävän myöntymyksensä tälle teolle,\nsittenkuin hänen miekkansa oli asetettu takaisin paikoilleen.\n\nVihdoin Ain äiti meni niin huonoksi ja sairaaksi ettei hän enään\njaksanut askaroida kangaspuissa, ja vainajan kulta oli loppuunkäytetty.\nSilloin Ai sanoi: »Äiti, minä käsitän, että nyt ei ole muuta kuin\nyksi teko mahdollinen. Myy minut tanssijattarille». Äiti itki eikä\nvastannut. Ai ei itkenyt mutta meni ulos yksin.\n\nHän muisteli että ennen vanhaan kun hänen isänsä talossa oli vietetty\njuhlia, niin tanssijatarten kaataessa viiniä vieraille, eräs vapaa\ngeisha, Kimika nimeltään, oli ollut hänelle erikoisen ystävällinen.\nHän meni nyt Kimikan kotiin. »Minä haluan että sinä ostat minut», sanoi\nAi, »mutta minun täytyy saada paljon rahaa». Kimika hymähti taputtaen\nhäntä olalle, ja antoi hänelle ruokaa ja kuunteli hänen tarinaansa,\njonka Ai kertoi ilman yhtäkään kyyneltä. »Lapseni», virkkoi Kimika,\n»minä en voi antaa sinulle paljon rahaa, sillä minulla on vain\nniukalti. Mutta jotakin voin sinulle tehdä, voin luvata pitää huolta\näidistäsi. Se on paljoa parempi kuin antaa hänelle paljon rahaa\nsinusta, — sillä äitisi, lapseni, on ollut ylhäinen rouva, ja niin\nollen hän ei tiedä kuinka rahoja on järkevästi pideltävä. Kysy nyt\nkunnioitettavalta äidiltäsi suostuuko hän allekirjottamaan sopimuksen,\njoka sitoo sinut minun omakseni kunnes täytät 24 vuotta, tahi kunnes\nvoit minulle maksaa saamanne takaisin. Ne rahat mitkä tällä hetkellä\nvoin antaa, ota ne myötäsi ja anna ne äidillesi lahjana minulta».\n\nJa niin tuli Ai'sta geisha. Kimika antoi hänelle nimeksi Kimiko ja\npysyi lupauksessaan pitäen huolta äidin ja pikkusiskon elannosta. Äiti\nkuoli ennenkuin Kimiko oli tullut kuuluisaksi, ja pikkusisko pantiin\nkouluun. Sitten seurasivat ne tapahtumat mistä jo alussa kerroimme.\n\nSe nuorukainen, joka oli aikonut kuolla rakkaudesta tanssijattareen,\noli paremman kohtalon arvoinen. Hän oli ainoa poika, ja hänen rikkaat\nja ylhäiset vanhempansa olivat valmiit alistumaan mihin tahansa hänen\ntähtensä, myöskin suostumaan tanssijattareen miniäksensä. Sitäpaitse\nhe eivät olleet aivan nuijat Kimikolle, olihan hän osottanut paljon\nhyväntahtoisuutta heidän pojalleen.\n\nEnnenkuin Kimiko läksi, oli hän pikkusiskonsa Ume'n häissä, joka ikään\noli valmistunut koulusta. Hän oli hyvä ja sievä. Kimiko oli liiton\nrakentanut ja oli sitä rakentaessaan käyttänyt hyväkseen tarkkaa\nmiesten tuntemustaan. Hän oli valinnut sukkelan ja kunniallisen\nkauppiaan joka oli vanhan suunnan miehiä, miehen joka ei voinut\nvihastua, vaikka olisi koettanutkin. Ume ei vähääkään epäillyt siskonsa\nvaalin pätevyyttä, joka aikojen kuluessa näyttäytyikin onnelliseksi.\n\n\nIV.\n\nNeljännen kuun tultua vietiin Kimiko hänelle järjestettyyn kotiin —\njota järjestettäessä oli silmällä pidetty' että kaikki elämän epäpuolet\nunhottuisivat — kotiin joka oli kuin keijujen linna loihdittu muurilla\nympäröityjen avarain, varjoisten tarhojen rauhaan. Siellä hän mahtoi\ntuntea itsensä kuin hyvien töittensä ansiosta uudestaan syntynyt Horain\nasunnoilla. Mutta kevät kului ja kesä joutui — ja Kimiko jäi vain\nolemaan Kimikona. Kolme kertaa oli hänen onnistunut, syitä esittämättä,\nsaada hääpäivä lykätyksi tuonnemmaksi.\n\nKun joutui kahdeksas kuu, lakkasi Kimiko leikkiä laskemasta ja ilmotti\nsyynsä hyvin hienotunteisesti mutta hyvin päättävästi. »On aika sanoa\nsinulle se sanottava, minkä jo niin kauan olen lykännyt tuonnemmaksi.\nÄitini tähden, joka minulle elämän antoi, ja pikku siskoni tähden,\nolen elänyt kuin helvetissä. Kaikki tuo on nyt mennyttä; mutta tuli on\npolttanut sieluani eikä mikään voima voi poistaa sen jälkiä. Ei minun\nkaltaiseni naisen tule astua arvossa pidetyn perheen jäseneksi, eikä\nsynnyttää sinulle poikaa, eikä luoda sinulle kotia. — Salli minun puhua\nloppuun asti; sillä pahuuden tuntemiseen nähden olen paljon, paljon\nviisaampi kuin sinä. En ikinä ole tuleva vaimoksesi ollakseni sinulle\nhäpeäksi. Olen toverisi, leikkikumppanisi, lyhytaikainen vieraasi —\nenkä minkään edun vuoksi. Kun en enään ole luonasi — ja varmaan se\npäivä on tuleva! — olet käsittävä tämän selvemmin. Aina olet minua\nrakastava, vaan et samalla tavalla kuin nyt — sillä se on turhuutta.\nSinä olet muistava nämä sydämeni palavimmat sanat. Joku uskollinen,\nsuloinen nuori nainen on oleva valittu vaimosi, hän on tuleva lastesi\näidiksi. Minä olen näkevä ne, mutta vaimoksesi en koskaan ole tuleva,\nja äidin iloa en koskaan ole tunteva. Minähän olen vain ajanrattosi,\narmaani — kuvitelma, unelma, varjo, joka vilahtaa polkusi poikki.\nJotakin enemmän voin ehkä sittemmin sinulle olla, mutta vaimosi? en\nikinä! En tässä enkä seuraavassa elämässä. Jos pyydät minulta sitä\nuudelleen — niin lähden».\n\nKun kymmenes kuu oli joutunut, katosi Kimiko ilman nähtävää syytä. Hän\nkatosi, hävisi, lakkasi kerrassaan olemasta.\n\n\nV.\n\nEi kukaan tietänyt koska tai miten tai minne hän oli poistunut. Ei edes\nsen kodin naapuruudessa, missä hän oli elänyt, kukaan ollut nähnyt\nhäntä kulkevan ohi. Alussa näytti siltä että hän pian aikoisi palata.\nKaikki hänen kauniit ja kallisarvoiset tavaransa — hänen pukunsa,\nhänen jalokivensä, hänen saamansa monet lahjat — ja ne jo yksin olivat\nsuuren omaisuuden arvoiset, — kaikki hän oli jättänyt jälkeensä. Mutta\nviikkoja kului ilman elon merkkiäkään hänestä, ja nousi pelko että\njoku kauhea onnettomuus olisi häntä kohdannut. Vesistöissä harattiin\nja kaivot tarkastettiin. Kyselyjä tehtiin sähköteitse ja postitse.\nLuotettavia palvelijoita lähetettiin häntä etsimään, palkinnoita\njulistettiin pienimmästäkin häntä koskevasta tiedonannosta. Erittäinkin\nluvattiin Kimikalle palkinto, joka tyttöön oli niin kiintynyt että hän\nolisi tuntenut itsensä ylen onnelliseksi, jos palkintoa saamattaankin\nolisi löytänyt hänet. Mutta salaisuus jäi selviämättä. Viranomaisten\npuoleen kääntyminen olisi ollut turhaa: eihän pakolainen ollut tehnyt\nmitään lainrikkomusta, ja keisarillista poliisilaitosta ei saattanut\nnostaa sotajalalle nuoren miehen intohimoisten oikkuilemisten vuoksi.\nKuukausista kasvoi vuosia, mutta ei Kimika eikä pikku sisko Kiotossa\neikä yksikään niistä tuhansista, jotka olivat tunteneet ja ihailleet\nkaunista tanssijatarta, koskaan tavanneet Kimikoa sen koommin.\n\nMutta niin kävi kuin hän oli ennustanut — sillä aikaa myöten kuivuvat\nkaikki kyyneleet ja haipuvat kaikki surut, eikä edes Japanissakaan\nkukaan koeta kahdesti lopettaa henkensä samasta epätoivon syystä.\nKimikon rakastaja viisastui, ja hänelle löytyi ylen suloinen neitonen,\njosta tuli hänen vaimonsa ja joka lahjotti hänelle pojan. Ja vuosia\nkului taaskin ja onnea oli siinä keijulinnassa, missä Kimiko kerran oli\nasunut.\n\nTähän kotiin tuli muuanna aamuna vaeltava nunna ja anoi almua; ja\nkun lapsi kuuli hänen huutonsa buddhalaiseen tapaan »Ha-i! Ha-i!»\njuoksi hän ulos ovelle. Viedessään hänelle tavanmukaista lahjaa,\nriissiannosta, palvelija ihmetteli nähdessään nunnan hyväilevän\nlasta ja kuiskaavan sille jotakin. Pienokainen huusi palvelijalle:\n»anna minun antaa hänelle!» — ja nunna virkkoi avaran lierihattunsa\npiilottavasta varjosta: »Arvon herra, sallikaa lapsen antaa minulle!»\nJa niin poikanen kaasi riissin kerjäläisnunnan maljaan. Hän kiitti\nlasta ja sanoi: »Toistappa nyt minulle ne sanat, jotka sinun tuli sanoa\nkunnioitetulle isällesi!» Ja lapsi kuiskasi: »Isä, eräs jota et koskaan\nole näkevä jälleen tässä maailmassa, sanoo että hänen sydämensä on\niloinen, sillä hän on saanut nähdä poikasi».\n\nNunna hymyili lempeästi, hyväili häntä uudelleen ja kiiruhti matkaansa,\nmutta palvelija ihmetteli entistä enemmän, ja poikanen juoksi kertomaan\nisälleen mitä kerjäläisnunna oli sanonut.\n\nVaan isän silmät vetistyivät, hänen kuullessaan nuo sanat, ja hän\nkumartui poikansa yli ja itki. Sillä hän, ja yksin hän ymmärsi kuka\novella oli ollut — sekä tuon uhrauksen tarkotuksen joka tähän saakka\noli ollut salassa.\n\nNyt hän usein istuu mietteissään, mutta ajatuksiaan hän ei ilmaise\nkenellekään.\n\nHän tietää että auringosta aurinkoon on etäisyys vähäisempi kuin hänen\nja sen naisen välillä, joka häntä rakasti.\n\nHän tietää, että on turhaa koettaa saada selville missä kaukaisessa\nkaupungissa, missä oudossa nimettömien katujen sokkelikossa, missä\ntuntemattomassa pikku temppelissä, jossa vain köyhimmistä köyhin ehkä\nkäy, tuo nainen odottaa sitä pimeyttä, joka käy ennen äärettömän\nkirkkauden aamunkoittoa — jossa suuren opettajan kasvot ovat loistavat\nhäntä vastaan, jossa opettajan ääni on sanova hänelle väreellä, minkä\nlempeys on syvempi kuin koskaan mikään kuiske kuolevaisen rakastajan\nhuulilta: »Oi tyttäreni lain edessä, sinä olet vaeltanut täydellisyyden\ntietä; sinä olet uskonut ja ymmärtänyt korkeimman totuuden, —\nsentähden minä nyt tulen sinua vastaanottamaan ja sanomaan sinut\ntervetulleeksi!»\n\n\n\n\nHARU\n\n\nHaru oli saanut kasvatuksensa kodissa tuon vanhan kasvatustavan\nmukaisesti, joka on luonut suloisimman naistyypin mitä maailma ikinä\non nähnyt. Tämä kotikasvatus viljeli erittäinkin sydämen suoruutta,\nluonnollisen sulavaa käytöstapaa, kuuliaisuutta ja rakkautta\nhyveeseen, ja näitä sellaiseen täydellisyyden määrään että moista\nei koskaan ole tunnettu muualla kuin Japanissa. Tämän kasvatuksen\nsiveellinen tulos oli jotain aivan liian hienoa ja kaunista kaikille\nmuille oloille kuin Japanin vanhan yhteiskunnan; mutta se ei ole\njärkevin valmistus nykyajan paljoa karkeampaa elämää varten, — jonka\nhyörinässä se kuitenkin vielä elää yhä edelleen. Hienon perheen\ntytärtä kasvatettaessa edellytettiin että hän tulisi täydelleen\nriippuvaiseksi miehensä mielivallasta. Hän ei koskaan saanut ilmaista\nmustasukkaisuutta, eikä surua, eikä suuttumusta — ei edes silloinkaan\nkun olisi ollut syytä näihin kaikkiin; häneltä vaadittiin että hän\npelkästään ystävällisyydellään ja sulollaan voittaisi miehensä virheet.\nSanalla sanoen, hänen piti olla miltei yli-inhimillinen, piti,\nainakin ulkonaisessa suhteessa, vastata epäitsekkyyden ihannetta. Se\nolikin hänelle mahdollista, jos hänen miehensä oli hänen vertaisensa,\nhienotunteinen sielunsa sopukkoihin asti, herkkä arvaamaan hänen\ntunteensa, aina varoen ettei niitä loukkaisi. Haru oli paljoa\nsivistyneemmästä perheestä kuin hänen miehensä; ja hän oli melkein\nliian hyvä vaimoksi tälle, joka ei häntä täysin ymmärtänyt. Hyvin\nnuorina he olivat solmineet liittonsa, olivat eläneet ensi aluksi\nköyhinä ja sitte vähitellen vaurastuneet, sillä Harun mies oli taitava\ntoimessaan. Välistä Harun mieleen juolahti että mies oli rakastanut\nhäntä enimmän heidän vähävaraisuutensa aikana, ja naiset harvoin\nerehtyvät sellaisissa asioissa.\n\nHän ompeli aina miehensä kaikki vaatteet, ja tämä kiitti hänen\nompelutyötään. Hän arvasi etukäteen kaikki miehensä toivomukset;\nautteli häntä hänen pukeutuessaan ja riisuutuessaan, sovitti kaikki\nheidän sievässä kodissaan niin että se häntä miellyttäisi, sanoi\nhänelle viehättävän hyvästin kun hän aamulla läksi työhönsä, ja\nhänen palautuessaan otti hänet tervetulleena vastaan; hän oli\nmiehensä ystäville mallikelpoinen emäntä, hoiti talouden ihmeteltävän\ntaitavasti, ja ani harvoin hän pyysi mitään, joka maksoi rahaa, ja\nharvoin hänen olisi tarvinnutkaan pyytää sentapaista, sillä mies ei\nlainkaan ollut kitsas, ja halusi aina nähdä hänet somasti puettuna, —\nhänen piti olla kuin kaunis hopeaperhonen verhottuna omien siipiensä\nlaskoksiin — ja mies otti hänet mielellään mukaansa teattereihin\nja muihin huveihin. Hän seurasi miestään retkeilypaikoille,\nkuuluille kukkivista kevätkirsikoistaan tai kesäöisin välähtelevistä\ntulikuoriaisistaan, tai syksyn punalehtisistä vaahteroista. Ja välistä\nhe viettivät yhdessä päivän Maikossa, meren äärellä, missä pinjat\nhuojuvat tuulessa muistuttaen tanssivia tyttöjä; tahi he viipyivät\niltapäivän Kiyomizu'ssa, ikivanhassa kesälinnassa missä kaikki on kuin\nviidensadan vuoden takaista unta. Siellä oli ikimetsien syvää varjoa,\nja kohisevia lähteitä, jotka kylminä ja kirkkaina kuohuivat luolista,\nja siellä soi näkymättömien huilujen alati valitteleva soitto, soitto\njolla oli tuo suloinen, vanhanaikuinen sävy — rauhan ja surun yhtynyt\nhyväilevä sävy, sellainen jonka herättää kultaisen päivän sammuminen\nsiintäväksi yöksi auringon mentyä mailleen.\n\nPaitse tuollaisten pienten huvien ja retkien sattuessa, liikkui Haru\nharvoin ulkona. Sekä hänen elossa olevat sukulaisensa että myöskin\nhänen miehensä heimolaiset elivät kaukana muissa maakunnissa, ja\nharvoin hänen siis tarvitsi käydä kylässä. Hän mielellään oleili\nkotona, järjesteli kukkia alkooveihin tai jumalien eteen, koristeli\nhuoneita, syötteli tarhalampareen kesyjä kultakaloja, jotka kohottivat\nturpansa vedenpintaan hänen lähestyessään.\n\nYhtään lasta ei vielä ollut hänelle syntynyt tuottamaan uutta iloa\ntai surua hänen elämäänsä. Vaikka hänen tukkansa oli järjestetty kuin\nnaidun naisen, oli hän aivan nuoren tytön näköinen. Ja hän oli edelleen\nlapsellinen kuin nuori tyttö, huolimatta siitä kotiaskareiden suuresta\ntaidostaan, jota hänen miehensä niin ihaili, että usein alentui\nkysymään hänen neuvoaan tärkeissäkin asioissa. Josko sitte sydän\narvosteli taitavammin kuin tuo kaunis pää, oli miten oli, mutta hänen\nneuvonsa näyttäytyivät aina oikein osatuiksi. Hän eli miehensä kanssa\nviisi vuotta onnellisena. Sillä ajalla tämä oli niin hienotunteinen\nkuin nuori japanilainen kauppias ikinä saattoi olla vaimoansa kohtaan\njoka oli sielultaan häntä jalompi.\n\nSitten hänen miehensä käytös äkkiä kylmeni —niin äkkiä että Haru ei\nvoinut epäillä sitä syytä, mitä lapsettomalla vaimolla aina voi olla\naihetta pelätä. Kun hänen oli mahdotonta keksiä todellista syytä,\nniin hän koetti uskotella itseään laiminlyöneensä velvollisuuksiaan.\nIlman tulosta hän tutkiskeli viatonta omaatuntoaan, ja koetti oikein,\noikein sydämestään olla miehelleen mieliksi. Mutta tämä pysyi kylmänä.\nHän ei sanonut yhtä tylyä sanaa — mutta kuitenkin Haru tunsi hänen\nvaiteliaisuutensa takana piilevän pidätetyn halun sanoa. Ylempien\nkansanluokkien mies Japanissa ei mielellään käytä tylyjä sanoja\nvaimolleen. Sitä pidetään sekä alhaismielisenä että raakana. Hyvin\nkasvatettu säännöllisessä mielentilassa oleva mies vastaa vaimonsa\nnuhteluihinkin ystävällisin lauseparsin. Yleinen tapasääntö Japanissa\nvaatii sellaista käytöstä jokaiselta miehekkäältä mieheltä. Sitäpaitse\nse on ainoa varma keino. Hieno ja tunteellinen nainen ei ajan pitkään\nkärsi moukkamaista kohtelua; vilkasluonteinen voi ottaa itsensä\nhengiltä pelkästään jostakin kiivastuneen hetken sanasta, ja sellainen\nitsemurha saattaa miehen onnettomaksi koko loppuijäkseen. Mutta on\nsanatonta sydämettömyyttä, joka on julmempi kuin sanat, ja joka —\nlaiminlyömisen tai väliäpitämättömyyden muodossa — ehdottomammin kuin\nmuu mikään herättää mustasukkaisuuden. Japanilainen vaimo on totisesti\nkasvatettu olemaan ikinä näyttämättä mustasukkaisuutta; mutta tunteet\novat vanhempia kuin kaikki kasvatus, mustasukkaisuus on ikivanha kuin\nrakkaus ja luultavasti yhtä pitkäikäinen. Tyveneen ulkomuotonsa ohella\njapanilaisen vaimon tunteet ovat samat kuin hänen länsimaisen siskonsa,\nkun hän ihastuttaessaan illalla seurapiiriään sielussaan huoaten\nhalajaa sitä vapahduksen hetkeä, joka jättää hänet yksin, surunsa\nvaltaan.\n\nHarulla oli syytä olla mustasukkainen, mutta hän oli liian kokematon\nheti arvaamaan oikean syyn, ja hänen palvelijansa pitivät hänestä\nniin paljon, etteivät raskineet häntä neuvoa. Hänen miehensä oli\ntottunut viettämään iltansa hänen seurassaan, joko kotona tai ulkona.\nMutta nyt hän ilta toisensa perästä meni ulos yksin. Aluksi hän otti\nliikeasiat tekosyyksi, mutta myöhemmin hän ei sanonut mitään syytä,\nei edes virkkanut koska hän aikoi palata. Sitäpaitsi hän myöskin oli\nalkanut kohdella Harua äänettömän tylysti. Hän oli muuttunut — »aivan\nkuin noiduttu» — sanoivat palvelijat. Mutta todellisuudessa hän oli\njoutunut ovelasti viritettyyn ansaan. Erään geishan kuiskailut olivat\nhurmanneet hänen tahdonvoimansa, hymyilyt soaisseet hänen silmänsä. Se\nei ollut läheskään niin kaunis kuin hänen vaimonsa, mutta hyvin taitava\nse oli virittämään kiehtovat paulansa' — aistillisuuden pettävät\npaulat, jotka vangitsevat heikot miehet kiertäen ne pohjukkoihinsa yhä\nkireämmälle kunnes lopulta kaikki hajoaa harhaksi ja häviöksi. Haru ei\ntietänyt mitään tästä. Hän ei epäillyt mitään pahaa ennenkuin hänen\nmiehensä kummallinen käytös oli muuttunut tottumukseksi — ja silloinkin\nvasta huomattuaan että hänen miehensä rahat katosivat tietymättömiin.\nTämä ei koskaan ollut kertonut hänelle missä vietti iltansa. Ja hän\nei uskaltanut kysyä pelosta että mies johtuisi epäilemään häntä\nmustasukkaiseksi. Sen sijaan että olisi sanoin ilmaissut tunteensa, hän\nkohteli miestään sellaisella ystävällisyydellä, että älykkäämpi mies\nkuin tämä olisi ymmärtänyt koko asian. Mutta toimialansa ulkopuolella\ntämä ei älynnyt mitään. Hän vietti edelleen iltansa ulkona, ja\nmikäli hänen omatuntonsa tylstyi, sikäli myöhemmäksi siirtyi hänen\nkotiintulonsa. Haru oli oppinut että hyvän vaimon aina tulee valveilla\nistuen odottaa miehensä kotiintuloa yöllä; ja siinä valvoessaan hän\nlopulta alkoi tulla hermoheikoksi, rasittuen siitä kuumeentapaisesta\ntilasta, mikä on seuraus unettomuudesta ja pitkistä odotushetkistä,\njoina hän, ystävällisesti käskettyään palvelijat totuttuun aikaan\nlevolle, jäi yksin synkkien mielenjohteittensa kanssa. Yhden ainoan\nkerran sanoi hänelle hänen miehensä, tultuaan hyvin myöhään kotiin:\n»Olen pahoillani että niin myöhään olet valvonut minun tähteni, elä\nvalvo ja odota minua toiste». Pelosta että mies todellakin olisi\npahoillaan hänen tähtensä, • hän hymyili ystävällisesti sanoen: »En ole\nväsynyt enkä uninen, kunnioitettuni, minä pyydän, elä ajattele minua».\nJa niin hän herkesi ajattelemasta vaimoaan, tyytyväisenä siitä että\nsaattoi vedota vaimonsa sanoihin. Ja pian sen jälkeen hän ei tullut\nkoko yöhön kotiin. Seuraavan yön hän myöskin oli poissa, ja samoin\nkolmannenkin. Oltuaan poissa koko kolmannen yön ei hän palannut edes\naamiaiselle. Ja Haru ymmärsi että nyt se hetki oli käsissä, jolloin\nhänen velvollisuutensa vaimona pakotti hänet puhumaan.\n\nHän odotti turhaan koko aamun, peläten miehensä tähden, peläten myöskin\nitseänsä, vihdoinkin tietoisena siitä vääryydestä joka syvemmin kuin\nmikään muu loukkaa vaimon sydäntä. Hänen uskolliset palvelijansa olivat\nkertoneet hänelle osan asiasta; lopun hän saattoi arvata. Hän oli\nsangen sairas, mutta ei sitä huomannut. Hän tiesi ainoastaan olevansa\nvihastunut — koko olennoltaan vihastunut sen tuskan tähden minkä mies\noli tuottanut hänelle — julman, kalvavan ja ahdistavan tuskan tähden.\nPäivällisen aika joutui hänen yhä istuessaan vaipuneena mietteisiin\nsiitä kuinka hän vähimmin itsekkäällä tavalla saisi sanotuksi sen minkä\nhänen nyt täytyi sanoa — ensimäiset moitesanat hänen huuliltaan koko\nelämässään. Silloin säpsähti hänen sydämensä niin rajusti että kaikki\nmusteni hänen silmissään sillä hän kuuli kuruman pyörien jyrinän ja\npalvelijan äänen, joka huusi: »Hänen kunnioitettavuutensa on tullut\nkotiin!»\n\nHän pakottihe astumaan ovelle tulijaa vastaan, ja koko hänen hento\nruumiinsa värisi kuumeesta ja tuskasta — ja pelosta että tämä tulisi\nilmi. Mies kauhistui, sillä tavanmukaisen tervehdyshymyn asemesta\nhän tarttui vapisevalla pikku kädellään miehensä silkkiviittaan — ja\nkatsoi hänen kasvoihinsa kuin jos silmät olisivat hakemalla hakeneet\njotain railoa hänen sielussaan — ja yritti puhua, mutta ei saanut\nhuuliltaan muuta kuin ainoan sanan: »Anata?» (Sinä?). Melkein tuossa\ntuokiossa pääsi hänen kätensä kevyt puristus, omituinen hymy huulillaan\nhän ummisti silmänsä, ja ennenkuin mies ennätti ojentaa kätensä häntä\ntukeakseen, hän kaatui. Mies yritti nostaa hänet pystyyn. Mutta jokin\nhänen hennon henkensä vire oli katkennut. Hän oli kuollut.\n\nSiitä nousi tietysti yleinen hämmästys, ja kyyneleitä, ja hänen nimensä\nturhia huudahduksia, ja juoksut lääkäriä hakemaan. Mutta Haru lepäsi\nvalkeana ja liikkumattomana ja viehättävänä, kaikki tuska ja vihastus\noli hävinnyt hänen kasvoiltaan, ja niitä kaunisti hymy kuin kerran\nhääpäivänä.\n\nKaksi lääkäriä saapui yleiseltä sairashuoneelta — japanilaisia\nsotilaslääkäreitä. Heiltä miehen täytyi kuulla ankaria ja kovia\nkysymyksiä — sellaisia jotka viilsivät syvälle sydämeen asti. Sitte he\nsanoivat hänelle totuuden, kylmän ja purevan kuin hiottu teräs — ja\njättivät hänet kuolleensa ääreen.\n\nIhmiset kummeksivat ettei hän ruvennut papiksi, todistaakseen julki\nmaailmalle että hänen omatuntonsa oli herännyt. Päivisin hän istuu\nkeskellä pinkkapinojaan Kyoton silkkiä ja Osakan korukankaita,\nhiljaisen vakavana. Kauppa-apulaiset pitävät häntä hyvänä isäntänä;\nhän ei koskaan puhuttele heitä tylysti. Usein hän tekee työtä myöhään\nyöhön. Ja hän on muuttanut asuntoa. Vieraita ihmisiä asuu nyt siinä\nsomassa talossa missä Haru kerran asui, eikä sen omistaja käy siinä\nkoskaan. Ehkäpä pelosta että hän siellä saattaisi kuvailla näkevänsä\nhoikan varjon järjestämässä kukkia kuin ennenkin, tai kumartuneena\nsirona kuin iiriskukka lammikon kultakalojen yli. Mutta missä ikinä\nhän levolle laskeuneekin, on hän monasti hiljaisten hetkien varrella\nnäkevinään pieluksensa ääressä tuon saman äänettömän olennon —\nommellen, sovitellen, koristellen niitä kauniita pukuja joita hän\nkerran puki päälleen ainoastaan pettääkseen vaimoaan. Ja toisin ajoin,\n— hänen työteliään elämänsä toimekkaimpina hetkinä — kuolee suuren\nkauppapuodin elämä häneltä kuulumattomiin, koristekoukerot hänen\nseinillään himmenevät ja häipyvät pois, ja vaikeroiva hento ääni,\njota jumalat kieltäytyvät sammuttamasta, huudahtaa hänen autiossa\nsydämessään tuon ainoan, kysyvän sanan — »Anata?»\n\n\n\n\nPARFUM DE JEUNESSE\n\n\n»Muistanpa» — virkkoi vanha ystäväni kertoillessaan nuoruutensa\nlemmenseikkailuista — »että aina osasin ilman valaistusta löytää hänen\npäällysvaatteensa pukuhuoneesta, kun oli aika saattaa hänet kotiin.\nMinä tunsin ne pimeässä siitä että niillä oli tuoksu kuin vastalypsetyn\nmaidon...»\n\nTästä juolahti mieleeni aamunsarastuksia Englannissa, kun heinäniityt\ntuoksahtelee ja kukkivat orapihlajat hajahtaa; — muistojen parvi\ntoisensa jälkeen välähti kätköstään kirkkaasti loistamaan läpi puolen\nihmis-ikäkauden autereiden jo ennen kuin ystäväni viimeinen sana\noli ennättänyt soinnahtaa korvissani. Ja niin valautuivat muistot\nunelmiksi, unelmiksi nuoruuden tuoksun ongelmasta.\n\nSe laji parfum de jeunesseä, minkä ystäväni kuvaili, ei ole\nharvinainen, — arvelen kumminkin sitä yleisemmin tavattavan pohjoisissa\nkuin eteläisissä roduissa. Se on täyden terveyden ja uhkuvan\nvoiman tunnus. Mutta on toisiakin tuon vetovoiman muunnoksia, ja\nherkullisempia. Milloin ne muistuttavat mieleen kallisarvoisia mehuja\nja maustimia äärimmistä tropiikeista, milloin niillä on hieno, ilmava\nmedentuoksahdus, myskille vivahtava. Ne eivät ole henkilönomaisia\n(vaikka kyllä ruumiillinen henkilöllisyyskin on omatuoksuinen), ne\ntuoksut ovat erään vuodenajan, — elämän keväimen. Mutta niinkuin\nluonnon kevään tuoksu, tuo kaikkialla niin lyhyeen haihtuva nautinto,\nvaihtelee maita ja ilmastoja myöten, niin vaihtelee nuoruudenkin tuoksu.\n\nMissä määrin tämä tuoksu kuuluu enemmän toiselle kuin toiselle\nsukupuolelle, on vaikea päättää. Useimmiten sen havaitsee tytöillä\nja pitkätukkaisilla lapsilla, arvattavasti koska sillä on taipumus\nkokoontua erittäinkin hiuksiin. Mutta aina se on yhtä riippumaton\nkaikista keinotteluista kuin metsän tuoksuorvokin suloinen haju. Se on\nominainen niin luonnonkansani lapsille kuin sivistyneellekin nuorisolle\n— niin talonpojan nuorelle iälle kuin kuninkaanpojankin. Sitä ei ole\nkivulloisilla eikä heikoilla, se viihtyy ainoastaan hilpeän ja täyden\nterveyden seuralaisena. Kenties se, niinkuin kauneuskin, on jossakin\nyhdyssuhteissa meille tuntemattomiin siveellisiin edellytyksiin.\n\nMuutamat kehitysopilliset filosoofit ovat esittäneet arveluopin —\nhypoteesin — sellaisen että kukan tuoksun meissä herättämä mieltymys\nehkä johtuisi jostain tunnemuistosta äärettömän kaukaisilta ajoilta,\njolloin tuollaiset tuoksut esi-inhimillisille kanta-isillemme\nilmaisivat hyvänhajuisen ravinnon läheisyyttä. Mistähän elimellisistä\njohtoyhtymistä olisi tuon arveluopin mukaan haettava sen nautinnon\njuuri, jonka meissä herättää nuoruuden tuoksu?\n\nEhkä on ollut aikoja, jolloin tuo tuoksu oli meille\nratkaisevampimerkityksinen kuin mitä se nyt näyttää olevan. Ehkä on\nse nautinto jonka nuoren ruumiin raikas tuoksu herättää, ainakin\nosittain jäännös ajoilta jolloin hajuaistimuksilla oli välitön\nvaikutus yksinkertaisimpiin elämänvietteihimme. Sitten kuin nämä\nalkuperäiset yhteyssuhteet jo aikoja ovat kadonneet, vaikuttaa\nnuoruuden niinkuin kukkienkin tuoksu nyttemmin enää vain korkeamman\nsielunelämän kiihottimena, epämääräisenä, mutta kuitenkin äärettömän\nvivahdusrikkaana ja syvästi esteettisenä tunteena.\n\nNiinkuin se mieltymys, minkä kauneus nostattaa, niin on tuoksujenkin\nnautinto muistollista laatua, — aavemaista, hämärien perintömuistojen\nkajastusta lukemattomien edellisten elämäkausien ajoilta. Ja niinkuin\nkukkien tuoksu meissä herättää niiden tunteiden muistot kummittelemaan,\njoita tuhansissa ikimenneissä keväimissä on eletty, — niin nuoruuden\ntuoksu manaa ilmi niiden tunteiden aavehahmot, jotka ovat kuuluneet\nkuolleiden ihmisten kevät-ikään.\n\nJa tämä nuoruuden ja terveyden tuoksu vetoo sekin ihanteellisiin\ntunteisiimme, — niinhyvin vanhempirakkauteen kuin nuorikkojen väliseen\nlempeenkin, — syystä että se mittaamattomien aikojen takaa on ollut\nlapsuuden suloon ja kauneuteen yhtyneenä. Sen tenhovoima herättää\nhenkiin, yön ja kuoleman mailta, enemmän kuin vain hämärät väreet\naikoja sammuneen intohimon hurmaa, — enemmän kuin kummittelevan\nkajastuksen lukemattomien häävuoteitten riemusta, — se kangastaa\nmyöskin jotain siitä häiriötilasta, missä huulet hyväillen painoivat\nsuukon esikoisen silkinhaivenisille ohimoille, — heikon heijastuksen\nmyriadi-miljoonien ammoin maaksi muuttuneiden äitien häipyneistä\niloista katkelma.\n\n\n\n\nKATKELMIA\n\n\nJa päivä oli laskemaisillansa kun he ennättivät vuoren juurelle.\nEi näkynyt, ei kuulunut mitään elämän merkkiä — ei veden vilausta,\nei kasvin kortta, ei lentävän linnun varjoa — muuta ei ollut kuin\njylhyyttä ja häviön valtaa. Ja edessä kohosi vuori häipyen pilviin.\n\nSilloin Bodhisattva virkkoi nuorelle seuralaiselleen: — »Sen mitä\npyysit nähdäksesi, olet nyt näkevä. Mutta ilmestyksen paikkaan on\nmatka vielä pitkä ja tie vaikea. Voit kuitenkin pelotta seurata minua;\nväkevyyttä on annettava sinulle.»\n\nHämärä laskeutui yltympärille heidän yhä noustessa. Ei ollut käytyä\npolkua, ei merkkiä ihmisen olosta siellä sitä ennen; ja heidän kulkunsa\nvei yli loppumattoman siruraunion, joka vieri ja luisui askelten alla.\nVälistä irtautui lohkare ja syöksyi kolisten kumealla, ontolla äänellä\n— välistä murtui heidän jalkojensa astuttava kuin tyhjä simpukankuori…\nTähtiä tuli tuikkien näkyviin — pimeys syveni.\n\n»Älä pelkää, poikani!» virkkoi Bodhisattva kulkiessaan etumiehenä,\n»vaaraa ei ole, vaikka tie onkin pelottava.»\n\nTähtien tuikkeessa he nousivat jyrkännettä ylöspäin — yhä ja yhä\nnopeammin — ihmisvoimaa väkevämpi valta heitä veti. He kohosivat\nyläällä häilyvien usvakerrosten läpi; ja mikäli he ylenivät, sikäli\nlaajemmalti he näkivät allansa leviävän äärettömän sumupiirin, joka oli\nnousussa kuin maidonvalkea meri vuoksen aikana.\n\nTunti tunnilta he nousivat ja pimeässä näkymättömät esineet luisuivat\nhiljaa natisten heidän astumaltansa — ja heikkoja, kylmiä säkeniä\ntuikahti ja sammui taas, joka kerta kuin jotain musertui heidän\njalkojensa alla.\n\nKerran osui nuori toivioretkeläinen koskettamaan kädellään jotain\nsileää joka ei ollut kivi; hän nosti sen — ja näki hämärässä\nirvistävän, onton pääkallon.\n\n»Älä vitkastele poikani!» nuhteli opettajan ääni. — »Se huippu jolle\nmeidän on noustava, on vielä sangen kaukana!»\n\nEteenpäin kautta pimeyden he kiipesivät — ja kuulivat yhä allansa\ntuon hiljaisen, omituisen natinan — ja näkivät jääkylmiä kipenöitä\ntuikahtavan ja sammuvan, — kunnes yön ranta harmeni, tähdet alkoivat\nkadota ja itäinen rusottaa.\n\nMutta yhä edelleen he nousivat, — yhä ja yhä nopeammin, ihmisvoimaa\nväkevämpi valta heitä veti. Heidän ympärillään vallitsi kuoleman\nviluisuus ja kauhistava äänettömyys… Kultainen leimu syttyi idässä.\n\nSilloin vasta toivioretkeläisen silmä älysi kuilujen alastomuuden —\nja vavistus valtasi hänet ja puistattava pelästys. Sillä hänen allaan\nei ollut mitään maaperää, ei takana eikä kohdalla eikä edessä, oli\nainoastaan ääretön, aavemainen kasaus pääkalloja, kallonsiruja ja\nluumuruja — sekä hajallaan yli luukasauksen pohjan välkkyviä hampaita,\njotka loistivat kuin simpukankuoret rantahiekassa luoteen aikana.\n\n»Älä pelkää, poikani!» kuului Bodhisattvan ääni; »ainoastaan se joka on\nsydämeltään väkevä voi saavuttaa korkeuden mistä näky on ilmestyvä!»\n\nHeidän takanaan oli maailma kadonnut. Ei ollut mitään joka siitä\nmuistutti, paitse alaiset pilvet, ja taivas ylhäällä, ja keskivälillä\npääkallojen kasaus joka jyrkkänä kohosi ylös silmänkantamattomiin.\n\nSilloin alkoi aurinko nousta, ja se yleni nousijain kanssa kilpaa;\nmutta sen valo oli ilman lämpöä, kylmä ja viiltävä kuin miekanterä. Ja\nsuunnattomien korkeuksien ange ja pyörryttävien kuilujen puistatus ja\näänettömyyden kauhu kasvoi hetki hetkeltä ahdistaen toivioretkeläistä\nja lamauttaen hänen askeleensa — kunnes äkkiä kaikki voima hänestä\nluopui ja hän jäi vaikeroimaan kuin nukkuva pahan unennäön vaivassa.\n\n»Joudu, joudu poikani!» huusi Bodhisattva, »lyhyt on päivä ja vuoren\nlaelle on vielä ylen pitkä matka.»\n\nVaan toivioretkeläinen kirkaisi:\n\n»Minua pelottaa! pelottaa sanomattomasti! — ja kaikki voima on luopunut\nminusta!»\n\n»Voima on palautuva, poikani», vastasi Bodhisattva… »katso nyt\nympärillesi, ja allesi ja ylöspäin, ja sano minulle mitä näet.»\n\n»En voi», huusi toivioretkeläinen, väristen ja kouraten itsensä kiini;\n— »en uskalla katsoa ympärilleni. Edessäni, joka taholla on ainoastaan\nihmisen pääkalloja.»\n\n»Ja sittenkään, poikani», virkkoi Bodhisattva tuskin näkyvästi hymyten,\n— »sittenkään et tiedä mistä tämä vuori on rakentunut.»\n\nToinen toisti väristen:\n\n»Minua pelottaa — pelottaa sanomattomasti!… täällä ei ole muuta kuin\nihmisen pääkalloja!»\n\n»Pääkalloja on kyllä tämä vuori», virkkoi Bodhisattva. »Mutta tiedä,\nystäväni, että ne kaikki ovat sinun omiasi! Jokainen niistä on kerran\nollut sinun unelmiesi, ja toiveittesi, ja harhojesi asuntona. Ei\nyksikään niistä ole toisen olennon. Kaikki — kaikki ilman poikkeuksetta\n— ovat olleet sinun, edellisten olemuskausiesi biljoonien aikana.»\n\n\n\n\nYÖULVOJA KOIRA.\n\n\nSe on laiha kuin susi ja hyvin vanha — se valkoinen narttu joka\nvartioi porttiani öisin. Se oli ollut useimpien lähiseudun nuorten\nmiesten ja naisten leikkitoverina siihen aikaan kun nämä olivat\nläsnä. Minä tapasin sen vahtimassa nykyistä asuntoani jo muuttoni\npäivänä. Se oli taloa vahtinut, niin minulle kerrottiin, jo sangen\nmonen edellisen asujamen aikana — nähtävästi vain sen perustuksella\nettä oli syntynyt halkovajassa talon takapihassa. Olipa kohtelu ollut\nhyvä tai huono, yhtäkaikki se oli palvellut kaikkia talon asukkaita\nvirheettömänä vartijana. Ravinnonhankkimisen huoli ei koskaan ollut\nsitä varsinaisesti rasittanut, sillä kaikki lähistön perheet avustivat\nosaltaan sen jokapäiväiseen ylläpitoon.\n\nSe on sävyisä ja hiljainen hiljainen ainakin päiväsaikaan; ja\nhuolimatta sen laihtuneen rumasta muodosta, suippukorvista ja melkein\nepämiellyttävistä silmistä, ovat kaikki siihen mielistyneet. Lapset\nratsastavat sen selässä ja härnäävät sitä minkä haluavat; mutta vaikka\non tunnettua että se voi saattaa vieraan ihmisen tuntemaan kylmiä\nväristyksiä, ei se koskaan ole ärissyt lapselle. Koko yhteiskunnan\nystävyys on sille palkkana sen pitkämielisestä kärsivällisyydestä.\nKun koirantappajat ovat liikkeellä aina puolivuosin uudistuvilla\nkiertomatkoillaan, niin naapurit valvovat sen etua. Kerran se jo\noli hengiltä tuomittu, mutta sepän vaimo meni sille avuksi ryhtyen\nmaanittelemaan sitä poliisia jonka valvonnan alaisina verilöylyt\nolivat — »Pankaa koira jonkun nimelle» neuvoi tämä, »niin se on\nturvassa. Kenen se on?» Siihen oli vaikea vastata. Koira oli kaikkien\neikä kenenkään — tervetullut kaikkialla, mutta ei missään kotosalla.\n»No missä se sitten asuu?» kysyi poliisi hölmistyneenä. »Se asuu\nulkomaalaisen talossa» vakuutti sepän vaimo. »Pankaa siihen sitte\nulkomaalaisen nimi» ehdotti poliisi.\n\nNiinpä minun nimeni siis maalattiin sen selkään suurilla japanilaisilla\nkirjotusmerkeillä. Mutta naapurien mielestä se ei ollut kylläksi\nsuojattu vain yhdellä nimellä. Kobuderan pappi maalasi temppelin nimen\nsen vasempaan kylkeen kauniilla kiinalaisilla merkeillä, ja seppä pani\nkauppapuotinsa nimen sen oikeaan kylkeen. Vihanneskauppias maalasi sen\nrintaan »kahdeksansadan» merkin, joka on tavanmukainen yaoyan lyhennys\n— koska kunkin yayoyan otaksutaan myyvän vähintäin kahdeksaasataa eri\ntavaralajia. Koira on siis tätä nykyä hyvin merkillisen näköinen; mutta\nkaiken tämän kaunokirjotuksen alla se on hyvässä suojassa.\n\nEn ole sillä huomannut kuin yhden vian: se ulvoo öisin. Ulvominen on\nsen elämän ylen harvoja intohimoja. Alussa koetin pelottelemalla saada\nsitä luopumaan tuosta pahasta tavasta, mutta huomattuani ettei se\nsuvainnut katsoa vaatimustani vakavasti tarkotetuksi, päätin antaa sen\nulvoa. Olisi ollut luonnotonta mennä antamaan sille selkään.\n\nJa kuitenkin inhoan sen ulvontaa. Se aina saattaa minut tuntemaan\nepämääräistä levottomuutta, vähä sen tapaista kuin ennen painajaisen\nkauhua. Se pelottaa minua selittämättömällä, melkein salaperäisellä\ntavalla. Pidätte kenties minua taikauskoisena, mutta ette sanoisi\nniin, jos kerran olisitte kuulleet sen ulvovan. Se ei ulvo kuin\ntavallinen katukoira. Se on jotakin villiä, pohjoista rotua, paljon\nenemmän susimaista kuin yleensä kotikoiramme. Ja sen ulvontakin on\nniin kummallista. Se on tavattomasti kammottavampaa kuin minkään\neuroppalaisen koiran, ja kuvittelenpa että se on tavattoman paljon\nvanhempaakin. Se kajastaa kenties suvun alkuperäistä huutoa — johon\nvuosisatojen kotieläimenä eläminen vielä ei ensinkään ole vaikuttanut.\n\nTämä ulvonta alkaa ahdistetulla voihkinalla, melkein kuin vaikeroiminen\npahassa unessa, — paisuu sitte pitkän pitkäksi valitukseksi, kuin\ntuulen ulvonta — painuu korisevasti vavahdellen, — nousee taas\nvalitukseksi, paljon äänekkäämmäksi ja hurjemmaksi kuin ensi kerralla,\n— katkiaa äkkiä eräänlaiseksi kamalaksi nauruksi — ja nyyhkyy viimein\nloppuvaikerrukseksi, joka muistuttaa pienen lapsen lohdutonta itkua.\nKammottava vaikutus syntyy etupäässä — vaikkei yksinomaan — siitä että\nnauravien äänien aavemainen ilkunta ja valittavien surullinen tuska\nja pelko on keskenään niin räikeässä ristiriidassa, ristiriidassa\njoka panee ajattelemaan mielipuolisuutta. Ja minä kuvittelen että\ntätä ulvontaa puolestaan vastaa yhtenäisyyden puute tuon eläinsielun\nvaltatunteissa. Minä tiedän että se rakastaa minua että se koska\ntahansa uhraisi henki pahaisensa minun edestäni. Varmasti uskon että\nse tuntisi surua jos minä kuolisin. Mutta tapaus ei vaikuttaisi siihen\nsamalla tavalla kuin muihin koiriin — esim. luppakorvaisiin. Siihen\nnähden tämä on liian alkuvillillä luonnon kannalla. Yksikseen kuolleen\nruumiini ääressä autiolla paikalla ollen se ensin surisi armottomasti\nystävänsä kuolemaa, mutta suoritettuaan sen velvollisuuden, se kokisi\nviihdyttää suruansa sangen yksinkertaisella keinolla syömällä kuolleen\nruumiin, musertamalla sen luut pitkien sudenhampaittensa välissä.\nJa sitten se hyvällä omallatunnolla asettuisi päin kuuta ulajamaan\nesivanhempainsa hautausulvontaa.\n\nSen ulvonta herättää minussa samalla kertaa omituista uteliaisuutta ja\nkummallista kammoa. Tämä vaikutus johtuu varmaankin eräistä ääntiöistä,\njotka aina toistuvat samassa järjestyksessä, ja jotka epäilemättä\nmerkitsevät määrättyjä käsitteitä tuossa eläinkielessä. Siinä on\nkoko laulu — mutta laulu tunteista ja ajatuksista, jotka eivät kuulu\nihmiselle, ja siksi ovat mahdottomat meidän ymmärtää. Mutta muut koirat\ntietävät tuon laulun merkityksen ja vastaavat siihen peninkulmien\nloitolta yössä — välistä niin kaukaa että ainoastaan äärimmäisyyteen\njännittämällä kuuloani saatan erottaa heikon vastauksen. Sanat (jos\nsallittanee kutsua niitä sanoiksi) — ovat vähissä; kuitenkin ne\nmahtavat sisältää paljon, päättäen niiden ilmeistä. Kenties ne kertovat\nasioista, jotka ovat myriaadeja vuosia vanhat, — asioista, jotka ovat\nihmisen tylsille aistimille käsittämättömien vainujen, vaikutusten ja\nvirtausten kanssa yhteydessä, ehkäpä myöskin johteista, nimettömistä\nvaikutteista, joita ovat herättäneet koira-aaveet täysikuun paisteessa.\n\nJos tietäisimme jotain koiran tunteista ja kuvitelmista, voisimme\nehkä keksiä missä yhteydessä koiran mietteet ja se omituinen epätunne\non, minkä koirien ulvonta herättää. Mutta koska koiran havaintoelämä\non niin tuiki toisellainen kuin ihmisen, emme koskaan voi oppia\nsitä tuntemaan. Saatamme ainoastaan aavistaa, aivan epämääräisesti,\nmitä ulvonnan kamalan vaikutuksen takana on. Muutamat tuon pitkän\nulvonnan äänet — ja ikään sen hurjimmat — muistuttavat omituisen\nsuuressa määrässä niitä ihmisen ääniä jotka ilmaisevat hätää ja\nkauhistusta. Sitäpaitse on syytä otaksua että ammoisina aikoina\nulvonnan ääni sinänsä nostatti ihmisen mielikuvituksessa erikoisia\nkauhun tunteita. Kummallinen tosiasiahan on että melkein kaikissa\nmaissa (niinpä Japanissakin) on käsitetty koiran ulvonnan merkitsevän\nettä se näkee ihmiselle näkymättömiä ja kauhistavia olentoja etupäässä\njumalia ja henkiä. Ja tämä taikauskojen yhtäpitäväisyys osottaa\nettä yhtenä aineksena tuon ulvonnan nostamassa pöyristystunteessa\non yliluonnollisen pelko. Nyttemmin, opittuamme että itsekin\nolemme »yliluonnollisia», tultuamme tietämään että ruumiillinen\nihminenkin kaikkine aistineloineen on salaperäisempi kuin yksikään\nkansanmielikuvituksen haamuista, olemme lakanneet pelkäämästä\nnäkymätöntä. Mutta alkuperäisen kauhun hämärä peru vielä piilee meissä,\nja heräjää kenties kuin kajahdus, milloin kuuluu tuo ulvonta yössä.\n\nOlivatpa mitä olivat, nuo ihmissilmälle näkymättömät asiat, joita koira\nvälistä aistelee, mitenkään ne eivät saata vastata meidän kuvitelmiamme\nhengistä. Luultavasti koiran pelästyminen ja ulvonta ei ensinkään\njohdu mistään näköilmiöstä. Ei ole mitään anatoomista eikä kokeellista\nperustetta arveluun että koiran näkö olisi erinomainen. Mutta koiran\nhaisti on tavattomasti herkempi kuin ihmisen. Tuo yli maailman\nlevinnyt ikiaikainen usko koiran yli-inhimillisestä aistimuskyvystä\noli useiden havaintojen vahvistama usko; aistimukset vain eivät ole\nnäköaistimuksia. Jos todellakin koiran ulvonta ilmaisee sen aavepelkoa,\n— kuten yllä olemme otaksuneet — niin tämän pelon laadun ehkä paraiten\ntulkitsisi ajatus: »tunnen niiden hajun!» eikä »näen ne!» Ei mitään ole\ntodistamassa sen arvelun puolesta, että koira saattaisi nähdä mitään\nihmiselle näkymättömiä asioita.\n\nMutta tuon vaalakan nartun yöllinen ulvonta pakottaa minut otaksumaan\nettä juuri sen hajuaistimukset kykenevät herättämään siinä jonkunlaisen\nkauhean sielunkuvan — kuvan jostakin jolta me turhaan yritämme\nsulkea siveellisen tuntomme, nimittäin taju elämän demoonisesta\nlaista. Niin, minusta tuntuu välistä että sen ulvonta ei olekaan vain\nkoiran ulvontaa, vaan juuri tuon verenimijä elämän oma ääni, — tämän\nluonnon sisimmän olemuksen ilmaisu, jota luontoa runoilijat niin\nymmärtämättömästi ovat sanoneet rakkaudelliseksi, armahtavaiseksi\nja jumalalliseksi! Jumalallinen se kenties on äärimmäisiin, meille\ntuntemattomiin tarkotuksiinsa nähden, — mutta armelias ei suinkaan\neikä missään tapauksessa rakkaudellinen. Voivathan olennot elää\nainoastaan syömällä toisia! Maailmamme voi näyttää kauniilta runoilijan\nmielikuvissa, missä lempi ja toivo, muistot ja kaihot kimmeltävät;\nmutta mitään kaunista ei ole siinä tosiasiassa että elämä pysyy\nvoimassa vain alituisen murhaamisen kautta — että hellin uskollisuus,\njaloin innostus, puhtain ihanteellisuus voidaan pysyttää hengissä\nainoastaan hotaisemalla lihaa ja juomalla verta. Elämän, säilyäkseen,\ntäytyy niellä muita elämiä. Olkaa mielestänne niin jumalallinen kuin\nikinä tahdotte — mutta sitä lakia ette voi olla tottelematta. Ruvetkaa\nkasvinsyöjäksi, jos haluatte; yhtäkaikki teidän täytyy syödä olentoja\njoilla on elämä, tunteita ja pyrintöjä. Sterilisoikaa ruokanne, niin\nruuansulatus lakkaa toiminnasta. Ette saata edes juoda nielemättä\nelollisia. Vaikka kuinkakin kammoksuisitte tuota nimitystä, niin\nkannibaaleja kuitenkin olette. — Kaikki olennot ovat pohjaltaan yhtä;\nolipa suupalanamme kasvin tai kalan, matelijan tai linnun, imettäväisen\ntai ihmisen ruumis, pääasia pysyy samana. Ja kaikkia elollisia kohtaa\nsama loppu: jokainen olento, haudattu tai poltettu, joutuu syötäväksi\n— eikä vain yhden tai pari kertaa, vaan satoja, tuhansia, määrättömiä\nkertoja! Ajattele maaperää millä seisomme, tomua josta olemme tulleet,\n— ajattele niitä maatuneita biljooneja olentoja, jotka ovat siitä\nnousseet ja jälleen palanneet sen poveen ravitsemaan kaikkea sitä\nmikä sittemmin on ravinnut meidät! Ikuisesti syömme oman sukumme\nruumiinaineita — entisten olemuksiemme ainetta.\n\nMutta myöskin n.s. elottomat aineet ovat itseään nieleviä. Aine kasvaa\naineen kustannuksella. Niinkuin pienen pienessä vesipisarassa toinen\natoomi nielee toisen, niin auringotkin syövät toisensa äärettömässä\nmaailmanavaruudessa. Tähdet luovat maailmoita ja nielevät ne taas;\nkiertolaiset yhteentyvät omien kuittensa kanssa. Kaikki on ikuinen\nraastamus, joka ei lopu, paitse alkaakseen uudelleen. Ja kuka vain\npohjaan asti mietiskelee näitä asioita, se on päättävä että kertomus\njumalallisesta kaikkisuudesta jonka on luonut ja jota ohjaa isällinen\nrakkaus, tuntuu vähemmän uskottavalta kuin polyneesialainen tarina että\nvainajain sielut joutuvat jumalain nieltäviksi.\n\nMuodottomalta tuntuu meistä tämä luonnonlaki, koska olemme kehittäneet\nomiksemme kuvitelmia ja tunteita, jotka ovat demoonisen luonnon\nvastaisia. Mutta nuo tunteet ja kuvitelmat ainoastaan lisäävät asemamme\nhirmuisuutta, vähääkään selventämättä tuota hämärää pulmaa kaiken\nlopusta.\n\nKuitenkin kaikitenkin ratkaisee Kaukaisen Idän usko tämän\npulman paremmin kuin Lännen usko. Buddhalaisen kannalta katsoen\nmaailmankaikkisuus ei suinkaan ole jumalallinen — päinvastoin. Se on\nKarma; — se on ikilähteestä eksyneiden aatosten ja töitten luomaa\nmaailmaa; — sitä ei ohjaa mikään kaitselmus — se on aavekuvitelma,\npainajainen. Se on sitäpaitse harhaa. Se näyttää todelta ainoastaan\nsamalla tavalla kuin ahdistus pahassa unessa tuntuu unennäkijästä\ntodelliselta. Elämämme maan päällä on unentila. Emme kuitenkaan\nnuku täydellisesti. On välähdyksiä yössämme; rakkauden ja säälin,\nmyötätunnon ja ylevän mielen heikkoja sarastuksia. Nämä tunteet ovat\nepäitsekkäitä ja tosia, ijäisiä ja jumalallisia; ne ne ovat ne neljä\nrajatonta tunnetta, joiden hehkuun kaikki muodot ja harhat kerran\nhäipyvät ja häviävät kuin usvat auringon nousussa. Mutta niitä hetkiä\npaitse, jolloin heräämme näiden tunteiden tietoisuuteen, olemme\ntotisesti unennäkijöitä, avuttomia, pimeässä vaikertelevia, synkkien\nkauhujen ahdistamia. Kaikki olemme uneen vaipuneita, ei yksikään meistä\nole täysvalveilla; ja moni maailman viisaimpana pidetty ei tiedä\ntotuudesta senkään verran kuin tuo koirani joka ulvoo yössä.\n\nJos koirallani olisi puheenlahja, niin arvelen että se voisi kysellä\nsellaisia, joihin ei yksikään filosoofi osaisi vastata. Sillä minä\ntodellakin uskon että sitä ahdistaa olevaisuuden tuska. En tietysti\ntarkota että olevaisuuden arvotus esiintyisi sille samallaisena\nkuin meille — enkä että se olisi saavuttanut aatetuloksia meidän\nsieluntoimintojemme kaltaisilla keinoilla. Ulkoinen maailma esiintyy\nsen tajunnalle »hajujen ilmiösarjana». Se havainnoi, vertailee,\nmuistaa ja päättelee hajuilmiöiden avulla. Hajujen avulla se\narvostelee luonteita; kaikki sen ajatukset perustuvat hajuihin.\nSaattaessaan erottaa tuhanten eri esineiden hajut, jotka meille\novat tuiki tuntemattomat, täytyy sen tajuamus asioista olla meille\naivan käsittämätöntä laatua. Olkoonpa sen tiedot mitä ovatkin, siitä\nvoimme olla jokseenkin varmat, että se on saavuttanut tietonsa\nmeille käsittämättömien sieluntoimintojen kautta. Sen verran vain on\nselvää, että sen ajatukset enimmistä asioista perustuvat sen syödessä\nsaavuttamiin hajukokemuksiin tahi sen vaistomaiseen pelkoon itse joutua\nsyödyksi. Varmaankin se tietää koko lailla enemmän siitä maakamarasta,\njolla astumme, kuin mitä meille olisi terveellistä tietää, ja\nluultavasti se, jos sillä puhekyky olisi, voisi kertoa meille monta\noutoa asiaa ilmasta ja vedestä. Tuollaisten pelottavan herkkien\ntunnevaikutuksien alaisena ollen, mahtanee sen käsitys todellisuudesta\nolla kauhistuttavampi kuin meidän hurjimmatkaan hautuumaahoureet.\nIhmekö siis että se ulvoo kuulle, joka luo valoaan yli sellaisen\nmaailman!\n\nJa niinpä se siis on valistuneempi, buddhalaisuuden kannalta katsoen,\nkuin monet meistä. Se omistaa hengellään joukon siveydenkäskyjä,\njotka terottavat uskollisuutta, kuuliaisuutta, ystävällisyyttä,\nkiitollisuutta ja äidinrakkautta — paitse erikoisia toisarvoisia\nohjesääntöjä — ja näitä sääntöjä ja käskyjä se on aina uskollisesti\nnoudattanut. Papit arvelevat että sen sielu elää pimeydessä, koska\nse ei voi oppia kaikkea ihmisten tietoviisautta, mutta lahjoihinsa\nnähden se kyllä on ansiokas saamaan arvokkaamman ruumiillisen muodon\nlähinnä seuraavassa uudestisyntymisessä. Niin ajattelevat ne, jotka\nsen tuntevat. Kun se kuolee toimittavat nämä sille yksinkertaiset\nhautajaiset ja luettavat sutran sen sielulle. Pappi on salliva että\nsille kaivetaan hauta johonkin temppelipihan pohjukkaan, ja pystyttävä\nhaudalle pienen sotoban johon on kirjotettu: »Senkaltaisillekin kuin\ntämä luontokappale, tulee kerran Korkein Viisaus selviämään».\n\n\n\n\nKUSA-HIBARI.\n\n\nHänen häkkinsä on täsmälleen kahden Japanin tuuman korkuinen ja\npuolentoista levyinen. Häkin pikkuinen puuovi, joka kääntyy kärjistään\nkimitetyn kierrinpuikon ympäri, sulkee pikkusormeni pään laajuisen\naukon. Mutta sittenkin on hänellä avaralti tilaa tässä häkissä, —\ntilaa liikkua, hyppiä ja lennellä riittämään asti; sillä hän on niin\npieni, että ainoastaan kurkistelemalla taholta ja toiselta ruskeitten\nharsoseinämien läpi, on mahdollista nähdä häntä edes vilahdukselta.\nMinun täytyy aina useamman kerran käännellä häkkiä valoa vastaan,\nennenkuin keksinkään hänet; ja sitten tavallisesti havaitsen hänet\nlepuuttelemassa jossakin yläsopessa — riippumassa harsokatosta pää\nalaspäin.\n\nKuvitelkaapa sirkka-eläintä joka ei ole tavallista hyttystä isompi\n— ja jonka tuntosarvet ovat sen ruumista paljoa pitemmät ja niin\nhienon hienot että niitä ei erota muuta kuin hyvässä valaistuksessa.\nKusa-Hibari on tämän eläimen japaninkielinen nimi; ja kauppahinta\non tasan kaksitoista senttiä, mikä totta tosiaan on paljoa enemmän\nkuin vastaava painollinen kultaa. Kaksitoista senttiä moisesta\nsääskenkokoisesta hyppyhyönteisestä.\n\nPäivin hän nukkuu tahi hautoo mietteissään, milloin ei nakertele sitä\ntuoretta munaruohonlehvää tai kurkunpalasta, mikä joka aamu täytyy\npistää hänelle häkkiin… Hänen pitämisensä siistinä ja hyvässä ruuassa\non vähän vaivalloista; jos voisitte nähdä hänet, niin hullun hommana\npitäisitte vaivannäköä niin naurettavan pienen elukan takia.\n\nMutta aina kun aurinko laskee, herää hänen sanomattoman pienoinen\nsielunsa: siitä hetkestä alkaen täyttää huoneen heleä ja\nyliluonnollinen liverrys, minkä suloutta on mahdotonta kuvailla —\nohkasenhieno, hopealta helkkävä liritys, joka väreilee kuin pienien\nsähkökellojen soitto. Illan pimetessä heltyy laulu vain syvällisemmäksi\n— muutamin hetkin se paisuu kunnes koko huone tuntuu väräjävän\nlumottuna kaikupohjana, — toisin hetkin se hälvenee säikeenhienoksi\nsäveleeksi. Milloin raikuvana, milloin heikkona, aina vaikuttaa se\nvastustamattomalla tenholla… Yöt läpeensä laulelee tuo pikku hiukkanen;\ntaukoo vasta temppelikellon julistaessa päivännousun hetkeä.\n\nTämä vieno laulunpurkaus on lemmen laulua — epämääräisen lemmen,\njoka pyytää jotain vielä näkemätöntä ja tuntematonta. On kerrassaan\nmahdotonta että eläin nykyisen elämänsä aikana koskaan olisi nähnyt tai\ntuntenut tunteittensa esinettä. Eivät edes hänen esivanhempansakaan\nuseampia sukupolvia taappäin, ole itse mitään kokeneet öisestä elämästä\nvainioilla, eivätkä laulun lemmenvoimasta. Ne ovat näet syntyneet\nsaviastiassa hyönteiskauppiaan puodissa kuoriutuneista munista; ja\nsen jälkeen ne ovat lakkaamatta eläneet häkeissä. Mutta hän laulelee\nsukunsa laulua, laulelee sitä samaan tapaan kuin sitä on laulettu\nmyriadeja vuosia sitten, ja yhtä virheettömästi kuin jos hän täydelleen\nymmärtäisi sen merkityksen sen jokaista eri säveltä myöten. Tietysti\nei kukaan ole hänelle opettanut tuota laulua. Se on perintö-muistin\nlaulua, — syvällistä, himmeää muistoperintöä edellisiltä\nkvintiljoonilta elämänjuoksuja, joiden aikana hänen sielunsa öisin\nhuuteli kasteisten mäkien helmeilevästä heinikosta. Silloin hän tällä\nlaulullaan voitti rakkautta — ja kuoleman. Hän on unhottanut kaiken\nmikä kuolemaan kuuluu; mutta rakkauden hän muistaa. Ja siksi hän nyt\nlaulaa — sille morsiamelle jota ei koskaan tule.\n\nHänen kaihonsa on siis tiedoton muistonpalautus: hän huutaa kohti\nmenneisyyden tomua — hän manaa hiljaisuutta ja jumalia pyörryttämään\ntakaisin entisyyden… Rakastavaiset ihmisetkin menettelevät tietämättään\nsamalla tavoin… Sanovat kuvitelmaansa ihanteeksi; ja heidän ihanteensa\non, kun syvimmät synnyt tutkitaan, oikeastaan suvun kokemustulos,\nperintömuiston haavekuva. Elävän nykyhetken teho on tässä sangen\nvähäinen… Kenties on tälläkin hyönteishiukkasella ihanteensa, tahi\nainakin joku ihanteen itu; oli miten oli, tuo hento olento on tuomittu\nturhaan purkamaan kaihontunteitaan.\n\nSyy ei ole kokonaan minun. Minua varotettiin: jos eläin löytäisi\npuolison, niin se lakkaisi laulamasta ja ennen pitkää kuolisi. Mutta\ntuo valittava, suloinen, vastausta saamaton liritys liikutti minua\nyö toisensa perästä kuin soimaus — ja kasvoi viimein ahdistukseksi,\ntuskaksi, tunnonvaivaksi; minä ryhdyin hankkimaan hänelle puolisoa.\nVuodenaika oli jo myöhäinen; ei enään ollut kaupan mitään\nKusa-Hibareita — ei naaraksia eikä koiraksia. Hyönteiskauppias vastasi\nnauraen: »Sen olisi pitänyt kuolla noin ensimäisenä kolmatta päivänä\nyhdeksättä kuuta.» (Nyt oli jo toinen päivä kymmenettä kuuta). Mutta\nhyönteiskauppias ei tiennyt että minulla työhuoneessani oli hyvä\nkamiini, ja että minä pysytän huoneenlämmön + 75°:ssä Fahr. Siksi\nlaulaa sirkkani vielä nytkin yhdennentoista kuukauden lopussa, ja\ntoivonpa että voin pysytellä sen hengissä aina Isoimman Kylmän aikaan\nsaakka. Joka tapauksessa ovat kaikki muut hänen sukupolveksensa\nkuolleet; ei raha eikä rakkaus voi hankkia hänelle puolisoa. Ja jos\nhänet laskisin vapauteen, niin että itse saisi hakea, niin hän kenties\nei eläisi yli seuraavan yön, joskin onnistuisi päiväsaikaan välttämään\nlukemattomia luonnollisia vihollisiaan, — muurahaisia, tuhatjalkaisia,\nja noita inhoja maalukkeja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEilen illalla — yhdeksäntenäkolmatta päivänä yhdettätoista kuuta —\nminut äkkiä löi omituinen tunne istuessani kirjotuspöytäni ääressä:\ntunne että huone oli tyhjä. Sitten havaitsin että sirkkani oli vaiti,\naivan vastoin tapaansa. Riensin hiljaisen häkin luo, ja havaitsin\nhänet kuolleena retkottavan kivenkovan, kuivuneen munaruohokappaleen\nvieressä. Hän ei nähtävästi ollut saanut mitään syötävää kolmeen,\nneljään vuorokauteen; mutta vielä kuolemansa edellisenä yönä hän lauloi\nihmeteltävän ihanasti, — niin että ajattelemattomasti kyllä arvelin\nhänen olevan tavallista tyytyväisempänä. Oppilaani Aki, joka rakastaa\nhyönteisiä, ruokki häntä tavallisesti. Mutta Aki oli matkustanut maalle\nviikoksi, ja sirkan hoitaminen oli siirtynyt palvelustyttöni Hanan\nhuoleksi.\n\nNeitsy Hana ei ole huvitettu eläimistä. Hän sanoo ettei hän ollut\nunhottanut pikku elukkaa, mutta että munaruohoja ei enään ollut.\nJa hänelle ei ollut juolahtanut mieleen antaa sirkalle munaruohon\npuutteessa sipulisiekale tai kurkunpalanen!… Minä puhuttelin sangen\nnuhtelevasti Hanaa, ja hän myönsi kaiken tunnollisuuden vaatimusten\nmukaisesti olevansa aivan masentunut. Mutta ihmeellinen soitto on\nvaiennut, ja hiljaisuus soimaa äänettömyydellään; ja huone on kylmä\nhuolimatta kamiinistani.\n\nKuinka nurinkurista!… oivallisen tytön olen pahoittanut hyönteisen\ntakia, joka ei ole puolta ohranjyvää isompi! Tuon hitu-elämän\nsammuminen on enemmän mielessäni pyörinyt kuin mitä olisin pitänyt\nmahdollisena… Saattaahan tavaksi tullut huolehtiminen elukan tarpeista\n— vaikkapa vain sirkankin — vähitellen kasvattaa innon ja kiintymyksen,\njotka vasta eron jälkeen esiintyvät täydessä voimassaan. Sitäpaitse\non minua usein yön hiljaisuudessa niin syvästi liikuttanut tuon\nhennon äänen sulo, joka pani minut kuvittelemaan mitättömän pientä\nolentoa, kokonaan riippuvaista minun tahdostani ja itsekkäästä\nsuopeudestani kuin minkäkin jumalan armosta — ja joka myöskin johti\nmieleeni käsityksen tuon häkissä olevan pienen sielunhiukkasen ja oman\nsieluni atoomin ikiyhteydestä äärettömän olevaisuuden syvyyksissä …\nJa ajatella sitten tuota pientä olentoa nälkää ja janoa kärsivänä,\npäivästä päivään, yö toisensa jälkeen, sillävälin kuin sen holhojumala\nantaa ajatuksensa liidellä unelmien utupihoilla!… Kuinka uljaasti hän\nkuitenkin kaikitenkin lauloi loppuun asti — kamalaan loppuun, — hän\noli nälissään syönyt omat jalkansa!… Jumalat antakoot anteeksi meille\nkaikille — ja erittäinkin Hana raiskalle!\n\nMutta omien jalkojensa syöminen nälissään ei sittenkään ole pahin\nkohtalon isku olennolle, jolle kova onni on jakanut laulun lahjan. On\nsirkkoja ihmisten joukossa, joiden on täytynyt raadella oma sydämensä\nvoidakseen laulaa.\n\n\n\n\nYAIDZU'SSA\n\n\nI.\n\nKirkkaalla päivänpaisteella Yaidzun vanha kalastuspaikka näyttää\nväreissään sulautuvan omituisen viehättävästi ympäristöön. Kuin\nkameleontti se ottaa karun, harmajan rannikon harmaat värit, siinä\nlevätessään kiemurassa pienen lahdenpohjukan rintamilla. Meren\nhyökyaalloilta sitä suojaa erikoinen vierinkivinen rantatörmä. Tämä\nkiviharjanne nousee merestä penger pengermältä moniaskeleisena\nporrasrinteenä; kunkin pengermän reunassa ovat pyöreät kivet\nrisuryteikön varassa, minkä maahan pistävät haarukat ja oksat ovat\nsiksi syvällä ja lujassa, että ne jaksavat vastustaa kivipenkereen\nvierimistä. Ylimmältä äyräältä näkee maalle päin katsellessa koko\nkaupungin — laajan alueen täynnä harmaatiilisiä kattoja ja sään\nharmentamia hirsiseiniä, siellä täällä pieni kuusikko tai petäjikkö\nosottamassa temppelipihan paikkaa. Merelle päin leviää peninkulmien\naavalti suurenmoinen näky — vuorien siintävät sakarat taivaanrannassa\ntoinen toisensa rinnalla tai takana kuin valtavia ametisteja, ja\nvasemmalla, muita kauempana, tuo mainio Fudshi jättiläinen, mahtavana\nyli kaiken kohoten. Rannikkotörmästä mereen päin ei ole hiekkaa, vaan\nainoastaan pyöreäkivinen jyrkänne; näitä kiviä tyrskyt pyörittelevät\nniin että kovalla tuulella on vaikeaa ja vaarallista lähetä rantaa yli\nkarekkeitten. Jos olette kerrankaan saaneet kokea miltä tuntuu laskea\nveneellä läpi kivikarekkeiden, ette unohda sitä seikkailua.\n\nMääräaikoina on tuolla kivikkorannassa pitkät rivit omituisen näköisiä\naluksia — kalastusveneitä paikkakunnan kummallista muotoa. Ne ovat\nsangen tilavia, neljän ja viidenkin kymmenen miehen kantavia; niiden\nkummalliset, korkeat kokkapuut ovat tavallisesti täynnä buddhalaisia ja\nshintolaisia loitsulukuja. Sangen yleisesti tavataan eräs shintolainen\nloitsuluvun muoto (shugo), mikä vartavasten on laadittu Fudshin\njumalattaren temppelissä; siinä on seuraavat sanat: _Fudshi-san shojo\nSengen-gu dai-gyo manzoku_ — jotka tarkottavat että veneen omistaja\nlupautuu hyvästä kalaonnesta tekemään suuria uhreja sen jumaluuden\nkunniaksi, jonka temppeli on Fudshin huipulla.\n\nJapanin eri rantamaakunnilla — vieläpä saman maakunnan eri\nkalastuspaikoillakin — on omituiset venemuotonsa ja kalapyydyksensä.\nSattuupa välistä että kalastuspaikat joiden väliä ei ole montakaan\npeninkulmaa, poikkeavat toisistaan veneissään ja pyydyksissään\nenemmän kuin satoja peninkulmia toisistaan asustavat eri rodut.\nTällainen hämmästyttävä erimuotoisuus voi ehkä jossain määrin johtua\npaikallistraditsioonien kunniassa pitämisestä — tuosta vanhoillisuuden\nhartaudesta, joka säilyttää isiltä perityt opetukset ja tavat\nmuuttumattomina läpi vuosisatojen. Mutta sitä paitse eri paikkakunnat\nharjottavat eri kalastuksen laatuja; verkkojen ja veneitten muoto\nkussakin seudussa on ikäänkuin näyte erikoiskokeilun tuottamista\nkeksinnöistä. Isot yaidzulaiset veneet esimerkiksi todistavat tätä. Ne\novat ilmeisesti keksityt Yaidzun kalastuselinkeinon erikoistarvetta\ntäyttämään, kalastuksen joka riittää hankkimaan kuivaa katsuota ympäri\nkoko valtakunnan. Siihen tarvittavain veneiden tulee kestää hyvin\nkova-aaltoista merta. Sellaisen työntäminen vesille ja vetäminen\nmaihin on raskas työ; mutta koko kyläkunta on silloin auttamassa.\nJonkunlainen telatie saadaan silmänräpäyksessä kuntoon telapuista\njotka asetetaan peräkkäin poikki törmänteen; näitä teloja ylös ja alas\nvedetään nuo laakeapohjaiset veneet pitkillä hinatouveilla. Nähdään\nsatakunta henkeä ja enemmänkin tällä tavoin kiskomassa liikkeelle\nyhtä venettä — miehiä, vaimoja ja lapsia on yhdessä vetämässä\nsurunvoittoisen laulun kaikuessa. Hirmumyrskyn tullessa veneet vedetään\nkauas ylös rantaäärestä aina kaduille asti. Tämä tapahtuu pilapuheita\nlasketeltaessa ja leikkiä lyöden; ja jos olette muukalainen, niin\nkalastajaväestö ehkä on korvaava matkavaivanne näyttämällä teille\nmerensä ihmeitä: kummallisen pitkäraajaisia krapuja, pullokaloja jotka\npuhaltautuvat mitä pinnistyneimpään muotoon asti, ja vielä muita niin\nomituisen näköisiä eläimiä, että tuskin otatte uskoaksenne niitä\nluonnollisiksi ennenkuin koskette niihin.\n\nNuo isot venheet pyhine kokkapuu-kirjotuksineen eivät ole omituisimmat\nnähtävät rannikolla. Vieläkin merkillisempiä ovat täkykorit\nbamkusälöistä. Ne ovat kuusi jalkaa korkeat ja kahdeksantoista jalkaa\nympärimitaten, ahdas aukko kartiomaisessa latvassa.\n\nKun niitä on kuivamassa pitkin merenrantaa, voi matkan päästä\nluulla näkevänsä telttoja tai kotia. Sitten on isoja auranterän\nmuotoisia puuankkureja, metallilla päällystettyjä, ja nelihaaraisia\nrauta-ankkureita, eriskummallisia puunuijia joilla paaluja lyödään\nmaahan, ja monta muuta vieläkin oudomman näköistä työkalua, joitten\ntarkotusta on mahdoton aavistaa. Se selittämätön, kummallinen\nmuinaisleima mikä kaikessa on, herättää sellaisen lumotun kaukaisuuden\nmielialan — sekä ajan että paikan kaukaisuuden — että alkaa epäillä\nnäkevänsä todellisuutta. Ja elämä Yaidzussa onkin kuin elämää monta\nsataa vuotta sitten. Kansa siellä on Vanhan Japanin kansaa: suoraa ja\nhellämielistä kuin lapset — hyvät lapset — rehellistä äärimmäisyyteen\nasti, maailman rantoja kokematonta, kuuliaista vanhoille\nperintötavoille ja vanhoille jumalille.\n\n\nII.\n\nOnnellinen sattuma saattoi minut Yaidzuun kolmipäiväisen Bon-juhlan,\nvainajain juhlan ajaksi; toivoin pääseväni näkemään kolmannen,\nviimeisen päivän kauniit jäähyväisjuhlallisuudet. Useahtaalla Japanissa\nvarustetaan hengille matkaneuvoiksi pienoislaivat — vähäiset dsjonkien\ntai kalavenheiden malliset leikkilaivat joissa kussakin on uhriruokaa,\nvettä ja palamaan sytytettyä suitsutusta; vieläpä pienoinen lyhty\ntai lamppu sen varalta että henkilaivan matkalle lähtö tapahtuisi\nyöllä. Mutta Yaidzussa asetetaan ainoastaan lyhtyjä aalloille. Minulle\nilmotettiin että ne laskettaisiin vesille yön tullessa. Koskapa keskiyö\noli tavanmukainen jäähyvästin hetki muualla, otaksuin sen niin olevan\nYaidzussakin. Illallisen jälkeen nukahdin hetkeksi aikeessa herätä\nennen juhlamenon alkua. Mutta kun kello kymmenen seuduissa ennätin\nrannikolle, oli kaikki lopussa ja juhlayleisö oli mennyt kotia joka\nkynsi. Vesillä havaitsin ikäänkuin pitkän parven pakenevia tulikärpäsiä\n— se oli lyhtyjen jono ajautumassa meren aavalle; mutta ne olivat jo\nliian etäällä että niitä olisi voinut erottaa muuten kuin kirjavina\nvalopilkkuina. Olin pahasti pettynyt; tunsin että olin myöhästymällä\nhukannut tilaisuuden, jonkakaltaista toiste en enää saisi. Nuo\nvanhat Bon-menot ovat näet nopeasti häviämässä. Mutta äkkiä juolahti\nmieleeni että voisinkin vallan hyvin lähteä uimaan ulos valoille\nasti. Ne liikkuivat hitaasti. Riisuin rivakasti vaatteeni rannalle\nja heittäydyin uimaan. Meri oli tyyni ja kauniissa fosforisäihkyssä.\nJoka uinninveto ikäänkuin kuohahti kellervää tulta. Uin tiukkaan, ja\nsaavutin perimmäisen lyhdyn jonossa paljon välemmin kuin ensin olin\notaksunut. Käsitin että olisi ollut sopimatonta uida pienen laivaston\nkeskelle tai muutoin häiritä lyhtyjen hiljaista kulkua. Tyydyin\nsentähden pysytteleimään hetkisen aivan lähellä yhtä niistä tutkiakseni\nsitä tarkemmin.\n\nSe oli yksinkertaista rakennetta. Pohja tehty paksusta laudasta ja\ntarkalleen neliön muotoinen, kymmenen tuumaa joka sivulta. Sen kussakin\nkulmassa on pystyssä, noin kuudentoista tuuman mittainen hoikka puikko;\nneljän pystypuikon varaan, jotka yläpäistään toisiinsa yhdistää\npoikkipuikot, on pingotettu paperiset lyhdyn laidat. Pohjan keskestä\nylös pistävän naulan kärjessä on palava kynttilä. Yläpäästään lyhty\non avonainen. Seinämässä on viittä eri väriä — sinistä, keltaista,\npunaista, valkoista ja mustaa; nämä viisi väriä esittävät eetteriä,\nilmaa, tulta, vettä ja maata, viittä buddhalaista alkuainetta, joita\nkäytetään metafyysillisesti kuvaamaan viittä Buddha-olemusta. Yksi\npaperiseinämistä oli punainen, toinen sininen, kolmas keltainen, ja\nneljännen seinämän oikea puolisivu oli musta, vasen väritön, merkiten\nvalkoista. Ei mitään Kaimyon kuvaa ollut millään noista kuultavista\nlyhdynseinämistä. Sisässä oli ainoastaan liekkuva kynttilä.\n\nSeurasin katseellani noita turvattomia hehkusydämisiä kulkijoita kun\nne ajautuivat aavalle yön selkään; liekkuen ne kelluivat tuulen ja\naaltojen vientinä yhä ja yhä etäämmälle ulapalle. Kukin niistä tuntui\nsiinä värivalona vilkkuessaan ikäänkuin pelokkaalta elämältä, joka\nväristen kulki sokean virran mukana ulos tyhjään pimeyteen… Emmekö\nitsekin ole kuin nuo lyhdyt, lähdössä merelle, mutta syvemmälle\nja tummemmalle, yhä enemmän hajaantuen toinen toisestaan, mikäli\nlähestymme välttämätöntä häviötä? Jo palaa aatteen valo sammuksiin\ntoisessa toisensa jälkeen; sitten meidän poloisten olentojen kaikkineen\nmitä kerta oli meissä kirkasväristä, täytyy ainiaaksi huveta tyhjyyteen\nmissä ei ole värejä...\n\nTällä mietelmieni asteella nousi mieleeni epäilys olinko todellakin\nsiinä yksin, kysymys omalle itselleni, eikö mahtanut olla jotain\nenempää kuin liekkuvat valot vain niissä esineissä jotka kelluivat\nvierelläni: jokin olento joka ajoi edessään kuolon kanssa kamppailevia\nvaloja ja piti silmällä silmälläpitäjääkin. Heikko, kylmä puistatus\nvavahdutti minua — ehkäpä viileä viimahdus syvyyksistä, tai kenties\nvain hiipivä aavekuvitelma. Ikivanhoja rannikkoseudun taikauskoja\nnousi mieleeni — muinaisia hämäriä onnettomuuden ennetunteita jotka\ntulevat vainajain hetkellä. Ajatteles jos ehkä olikin joku paha valta\nhoukutellut minut ulos yöhön — piiloutuen vainajain valojen peittoon\n— jos olinkin joutunut meren lumoon ja häviäisin, jättäen aihetta\nvain johonkin tulevaisuuden lumotarinaan… Sopertelin buddhalaisen\njäähyvästi-luvun valoille — ja käännyin päättävästi rantaa kohti.\n\nKun taas tunsin rantakivet jalkaini alla, säpsähdin kahta valkeaa\nhaamua edessäni; mutta ystävällinen ääni joka kyseli oliko vesi kylmää,\nrauhotti minut. Se oli ijäkäs isäntäni Otokichi, kalakauppias, joka oli\ntullut minua hakemaan, sekä hänen vaimonsa.\n\n»Eipä enemmän kuin miellyttävän viileää» vastasin pukeutuessani\ntehdäkseni heille seuraa matkalla kotiin päin.\n\n»Oi» sanoi vaimo »ei ole hyvä lähteä noin liikkumaan Bonin yönä!»\n\n»En aikonutkaan mennä loitolle» vastasin — »tahdoin ainoastaan katsella\nlyhtyjä».\n\n»Kappakin voi joskus hukkua» väitti Otokichi. »Olipa kerran mies\ntästä kylästä, joka ui kotiinsa seitsemän rin matkan pahalla säällä,\nsittenkuin tyrskyt olivat lyöneet pirstaksi hänen veneensä. Mutta hän\nhukkui jälestäpäin.»\n\nSeitsemän ri'ta on suunnilleen lähes kahdeksantoista englannin\npenikulmaa. Kysyin jaksaisiko kenkään nykyajan nuorista kyläläisistä\nuida sellaista matkaa.\n\n»Kyllä kai jotkut jaksaisivat» vastasi vanhus. Niissä on monta hyvää\nuijaa. Kaikki täällä uivat, lapsipahasista alkaen. Mutta tuolla tavalla\nei kalastajakansa ui muuta kuin henkensä edestä».\n\n»Tai rakkautensa edestä» lisäsi vaimo — »niinkuin Hashima neitonen».\n\n»Kuka?» utelin.\n\n»Muuan kalastajatyttö» vastasi Otokichi. »Sillä oli rakastaja Ajirossa,\nuseamman ri'n matkan päässä; ja sillä oli tapana uimalla tulla tämän\nluo öisin ja palata aamun sarastaessa. Rakastajalla oli aina tuli\nviritetty neitoa ohjaamaan. Mutta muuanna pimeänä yönä tuli oli jäänyt\nsytyttämättä — tai puhaltanut sammuksiin; ja tyttö eksyi väylältä ja\nhukkui… Se tarina on kuuluisa Idzussa».\n\n— »Niinpä niin» ajattelin itsekseni, »Kaukaisessa Idässä siis Hero\nparka oli se joka sai uida. Ja mikä- hän niissä oloissa olisi ollut\nLännen tuomio Leanderista?»\n\n\nIII.\n\nTavallisesti on Bon-juhlan aikana meri hyvin myrskyinen; ei ihmettä\nsiis että seuraavana aamuna tyrskyt hyökyivät korkeina. Pitkin päivää\nne kasvoivat. Ikäpuoleen aallot olivat kohonneet tavattoman korkeiksi;\nja minä viivyskelin rantatörmällä katsellen aaltoja auringonlaskuun\nasti.\n\nNe kulkivat loppumatonta, raskasta hyökyään — siinä oli pelottavaa\nvoimaa. Aika ajoin, juuri ennen tyrskyn taittoa, soinnahti\nvuorenkorkuinen hyöky pitkin vihreänkuultavaa pituuttaan helisten\nkuin äärettömät määrät väräjävää lasia, sitten sortui ja hajautui se\npauhinalla joka pani rantatörmän allani tärisemään… Ajattelin kuuluisaa\nvenäläistä kenraali vainajaa, joka johti rynnäkköön armeijansa kuin\nmerenulapan — aallon aaltoa seuraamaan — mutta teräsaaltoja — jyrinän\ntoisensa jälkeen… Tuulta ei enään ollut melkein ensinkään, mutta\njossain kauempana täytyi myrskyn raivota rajusti — tyrskyt vain\nkasvamistaan kasvoivat. Niiden hurja syöksy oli lumoavaa. Kuinka\nselittämättömän monimutkainen olikaan niiden liike — ja kuinka iäti\nuusi! Kuka voi täydelleen kuvata sitä edes viiden minuutin ajan? Ei\nkukaan kuolevainen ole koskaan nähnyt edes kahta aaltoa hyrskyvän\ntäydelleen samallaisesti.\n\nJa varmaankaan ei yksikään kuolevainen koskaan ole katsellut valtameren\nhyökyä tai kuunnellut sen pauhua ilman vakavuuden tunnetta. Olen\nhavainnut että eläimetkin — hevoset, lehmät käyvät totisiksi meren\nvaikutuksesta: seisovat liikkumattomina, tuijottavat ja kuuntelevat\nniinkuin tuon äärettömän näkö ja pauhina saattaisi niiltä unhottumaan\nkaiken muun maailmassa.\n\nRannikon kansalla on puheenpartena: — »Meren sielu on herkkäkuuloinen».\nTässä luulossa he eivät koskaan hiisku vaarasta sanaakaan, kun ovat\nmerellä pelon vallassa; jos lausuisivat pelkonsa ilmi, niin aallot muka\nheti kohoisivat korkeammiksi. Tämä mielikuva tuntuu minusta vallan\nluonnolliselta. Minun täytyy tunnustaa että milloin olen joko merellä\ntai sen ääressä, en saata täydelleen vapautua kuvittelusta että se on\nelollinen olento — tietoinen ja vihamielinen voima. Järkeileminen ei\nniinä hetkinä mitään auta tuota kuvittelua vastaan. Voidakseni ajatella\nmerta pelkkänä veden ainejoukkona, täytyy minun katsella sitä joltakin\nkorkeudelta, mistä käsin sen isoimmatkin aallot näyttävät vain hitaasti\nvaluvilta pikkuväreilyiltä.\n\nTuo luonnonomainen kuvitelma valtaa vieläkin voimakkaammin pimeässä\nkuin päivänvalossa. Kuinka ihka elävältä tuntuu vuoksi veden väike\nja säkenöiminen merenloiston öinä! Kuinka matelijoita muistuttavalta\ntuo hieno värien vivahteleminen sen kylmässä säihkyssä! Ihmeelliseltä\ntuntuu sukeltaa vedessä tuollaisena merenloiston yönä. Kun avaat\nsilmäsi mustansinisiä syvyyksiä kohti ja katselet aavemaista\nvalovirtaa, minkä jokainen liikkeesi nostattaa, niin joka valopiste\nveden kautta katseltuna on kuin silmä joka avautuu ja painuu umpeen.\nSellaisena hetkenä tunnet ikään kuin vaipuneesi jonkin suunnattoman\naistelevan olennon sisään, kuin kehuvasi keskellä jotain elävää\nainesta, joka tuntee ja näkee ja tahtoo yhtäläisesti joka osassaan —\njotain rajatonta, pehmyttä, viileää aaveolentoa.\n\n\nIV.\n\nKauan viruin valveillani sinä yönä kuunnellen mahtavan nousumeren\nhyökyä ja karekkeita. Syvemmälti kuin nuo erikoiset hyökylaineiden\njyräykset, kuin kaikki läheisten aaltojen pauhina, kuului kaukaisen\nmainingin kohina — taukoomaton jylinä kuin syvyyksistä joka\npani rakennuksen tärisemään — ääni joka oli kuin loppumattoman\nratsuväenpaljouden kohinaa, lukemattoman tykkiväestön kulun ääntä, koko\nmaapallon avaralti hyökkäävän armeijan pauhinaa.\n\nSitten juolahti mieleeni kuinka olin lapsena tuntenut epämääräistä\npelkoa kuunnellessani meren ääntä — ja muistelinpa että jälkivuosina\neri rannikoilla kaikilla maailman äärillä mainingin pauhu oli\nuudelleen herättänyt lapsuuteni tunteet vireille. Varmaankin tämä\ntunne oli vanhempi kuin minä, tuhannen tuhannet vuosisadat vanhempi\n— lukemattomien esivanhempipolvien pelon perintösumma. Mutta samalla\nvarmeni minussa että pelkkä meren pelko sinänsä ei saattanut olla\nmuuta kuin osa niistä monista aavetunteista, mitkä sen ääni herätti.\nSillä kuunnellessani hurjaa meren pauhinaa Suruga rannikolla, saatoin\nerottaa melkein jokikisen vaaran äänet, jonka ihminen tuntee: paitse\nhirvittävien taistelujen tuoksinaa, loppumatonta laukausten rätinää,\nsuunnatonta ratsuväen hyökkäystä, myöskin petojen ärjyn tää, tulen\nritinää ja sähinää, maanjäristyksen jylinää, syöksyvien muurien\npauhua, ja yli kaiken tämän, loppumatonta kirkunaa kuin hätähuudoista\nja tukehtuvista parahduksista — nuo äänet jotka kajastavat hukkuvien\nääniltä. Aavemainen pauhinan pyörre johon yhtyy kaikki mahdolliset\nraivon, perikadon ja epätoivon äänet.\n\nSanoin kuin sanoinkin itselleni: — onko ihmeellistä että meren ääni voi\ntehdä meidät vakaviksi? Yhtymällä meren moniääniseen huutoon täytyy\nkaikkien niiden muistumattomienkin vaarojen hyökylaineitten vastata,\njoita vielä aavempi sielunkokemuksen meri myrskyää. Syvyys huutaa\nsyvyyttä. Näkyväinen kuilu huutaa sitä näkymätöntä pohjattomuutta joka\non olemiseltaan vanhempi ja jonka virranpyörteet loivat meidän henkemme.\n\nJa siksipä on kuin onkin enemmän kuin toinen puoli totuutta siinä\nvanhassa uskossa että vainajien ääni on meren pauhinaa. Totisesti puhuu\nvainajain pelko ja tuska siitä hämärästä aavesyvyydestä, minkä meren\npauhina nostattaa.\n\nMutta on ääniä jotka liikuttavat mieltä vielä paljoa syvemmälti kuin\nmitä meren pauhina ikinä voi, ja vielä kummallisemmin — ääniä jotka\nnekin saavat meidät vakaviksi, hyvinkin vakaviksi — sävelten äänet.\n\nSuuri musiikki on sielun myrskyä, joka mylleröi kuvaamattoman\nsyvältä menneisyyden arvotusmerta sielussamme. Tahi sanokaamme, se\non ihmeellinen loitsulaulu — joka eri soittokone ja ääni osaltaan\nvetoaa eri biljooniin syntymäntakaisia muistoja. On säveleitä jotka\nloitsivat esille kaikki nuoruuden, ilon ja tunteiden kevään hengettäret\n— toisia on jotka manaavat ilmi kaikki häviöön suistuneen intohimon\ntuskaiset aaveet — vielä toiset säveleet nostattavat eloon kaikki\nvallan, kunnian ja maineen menneet tunteet, — kaikki sammuneen riemun\n— kaikki unhoon uupuneen jalomielisyyden tunteet. Totisesti täytyy\nsäveltaiteen vaikutuksen tuntua selittämättömältä siitä, joka velttona\nyhä kuvittelee että hänen elämänsä alkoi vasta vaille sata vuota\ntakaperin! Mutta arvotus selviää jokaiselle joka oppii käsittämään\nettä oman itsensä olemus on vanhempi kuin aurinko. Hän käsittää että\nsäveltaide on henkien manaamista — hän tuntee että säveljuoksun joka\nsoinnahduksessa, soinnun joka aallossa, vastaa hänen sisässään,\nkuoleman ja syntymän mereltä joku muinaisen riemun tai tuskan ääretön\nvärähdys.\n\nRiemu ja tuska: ne ne kiehtoutuvat toisiinsa kaikkialla suuressa\nsäveltaiteessa. Ja siitäpä syystä musiikki voikin liikuttaa meidät\nsyvemmälti kuin valtameren pauhu tai kuin mikään muu ääni. Mutta\nmusiikin kaunokielessä suru ikään on pohjasäveleenä — emämaininkina\nsielun merellä… Outoa on ajatella kuinka suunnattomat ilon ja tuskan\nmäärät on ollut tarpeen kokea, ennenkuin musiikin taju on noussut\nihmisen aivoissa!\n\nJossakin on väitetty että ihmiselämä on jumalain soittotaidetta — että\nsen itkut ja hymyt, sen laulut, huudot ja rukoukset, sen riemun ja\nepätoivon huudahdukset, noustessaan kuolemattomien kuuluville, aina\nsoivat täydellisinä sointuina… Miksikä jumalat eivät tahdo saattaa\ntuskan äänet vaikenemaan? Siitä menisi koko soitto pilalle! Sävelten\nsopu ilman tuskan ääniä olisi sietämätöntä epäsointua jumalallisille\nkorville.\n\nJa yhteen nähden me itsekin olemme kuin jumalat — mikäli näet menneiden\nlukemattomien elämäin tuskien ja riemujen summa perintömuiston\nkautta yksin meissä synnyttää soittotaiteen haltiotilan. Kaikki\nvainaja-sukupolvien ilot ja surut palajavat ahdistamaan meitä\nlukemattomissa sointujen ja säveljuoksujen muodoissa. Niinpä myös —\nvielä vuosimiljoonan kuluttua siitä kuin me olemme lakanneet auringon\nalla nauttimasta — tulee meidänkin elämäimme ilot ja surut heräämään\neloon yhä rikkaamman musiikin asussa uusissa sydämissä, nostamaan\nniissä jonakin salatenhon hetkenä syvällisen ja sorjan soinnahduksen\nhekumallista tuskaa.\n\n\n\n\nSANA- JA ASIASELITYKSIÄ\n\n\n Amida — Buddhalainen jumalolento, äärettömän valon edustaja.\n An-dera — Buddhalainen nunnatemppeli.\n Atavistinen — kaukaisilta esivanhemmilta peritty, välipolvissa\n    piilossa pysynyt, myöhemmissä esiintyvä ominaisuus.\n\n Bikuni, Bhikkhunî — Kerjäläisnunna.\n Bodhisattva — Pyhimys, Opettaja, Esi-Buddha.\n\nBuddha — Alkumerkitys on »herännyt»: totuuden perille päässyt, kaiken\nsynnin voittanut, ja siten täydellisesti vapautunut olevaisuuden\nsiteistä — jollaisiksi kaikkien on pyrkiminen. — Erittäin:\nSiddhârtha, Sakya'in aatelissukuun kuuluva buddhalaisuuden perustaja,\ntavallisesti tunnettu Gautama Buddhan nimellä; eli 7:llä vuosisadalla\ne. Kr.\n\nBuddhalaisuus, buddhismi — Siddhârthan perustama uskonto. Sen\npääperustus: 1. kaikki _elämä on kärsimystä_. 2. Kärsimys (ja siis\nelämä) syntyy _nautinnon janosta_. 3. Kärsimys loppuu kun nautinnonjano\nloppuu. 4. _Kahdeksankeinoinen_ tie vie perille, nimittäin: oikean\nuskon, päätöksen, sanan, työn, elämän, pyrkimyksen, ajatuksen ja\nsyventymyksen tie.\n\nSe joka ihmiselämänsä on läpi elänyt, joutuu tästä »syiden maailmasta»\n_Devachan'iin_, seurauksien maailmaan, missä kukin saa osakseen sen\nmihin elämässä on halunsa suunnannut, siis tavallaan toiveittensa\ntäyttymyksen. Devachan'issa aikansa henkenä elettyään, täytyy ihmisen\nsyntyä uudelleen ruumiillisesti, ja vaikka unhotuksen verho peittää\nhäneltä hänen entisyytensä, suuntaa entisyyden tuomio, Karma (jap.\nIngwa) hänen uuden syntymänsä ja elämänsä kohtaloita. Äkkiä kuolleet,\nelämänsä kesken päättäneet, joutuvat Devachania alempaan tilaan\n»Halujen henkimaailmaan» _Kama loca'an_, missä heillä on rauhaton\nharhailu ja pyrkimys, ja mistä voivat ilmestyä näkyväiseen maailmaan.\n\nJos ihminen oikein käyttää lukuisat elämänsä, edistyy hän niiden\nkuluessa oikealla, täydentymyksen tiellä, niinkuin kasvit edistyvät\neläimiksi, eläimet ihmisiksi. Tämä tie vie lopulta _Nirvaanaan_\n(Sammumukseen), johon pääseminen on korkein pyrintö. Nirvaana on\nkärsimisen loppu, vapautus uudestaan syntymisestä — epäselvää on, onko\nBuddha tarkottanut että N. on täydellinen häviämys, vai ainoastaan\ntäydellinen lepo.\n\nViisi käskyä: 1. Älä tapa! (eläimienkin tappaminen on siihen määrin\nvältettävä että vesi on siivilöitävä pikkueläimistä vapaaksi ennenkuin\nsitä juodaan.) 2. Älä varasta! 3. Älä tee aviorikosta! 4. Älä\nvalhettele! 5. Älä nauti juovuttavia juomia!\n\nOn tyyneydellä kärsittävä kaikkea, mutta myöskin varottava sydäntä\nmihinkään kiintymästä, koska tunteet, rakkauskin, ovat haluja ja siis\nharhavirvoja, jotka rikkovat rauhan.\n\nBuddhalaisuus levisi nopeaan ja ilman sotakeinoja; on nykyisin maailman\nkenties levinnein uskonto.\n\n Daimyo — Lääninruhtinas.\n\n Fudshi — Valtavasta luonnonihanuudestaan kuuluisa lumipeitteinen\n    tulivuori Tokyon läheisyydessä.\n\n Geisha — Japanilainen tanssijatar, joita tilataan sekä yleisissä\n    että kotojuhlissa esiintymään.\n\n Hachiman — Sodanjumala; alkujaan prinssi, Jingo keisarinnan (Japanin\n    sankariajalta, noin Kristuksen aikoihin) urhokas poika.\n Haka — Hautakivi.\n Hakama — Laskoksiset silkkihousut.\n Hideyoshi — Japanin hallitsija 1536-1598, »Japanin Napoleon».\n Hojo Takimune — Japanin hallitsija Hojo-sukua, 13 vuosisadan lopulla.\n Hokusai — Japanin kuuluisimpia maalareita; eli noin vuosisata sitten.\n Horai — Elyysium, autuaitten asunnot.\n\n Ihai — Vainajan muistolaatta.\n Ingwa — Karma käsitettä vastaava japaninkielinen sana.\n Izumo — Japanin pyhä maakunta, auringonjumalattarelle Amaterasulle\n    pyhitetty.\n Jimmu Tenno — Kiushiun ruhtinas, Japanin yhdistäjä ja ensimäinen\n\n Mikado; Japanin historiassa ja kansantraditsioonissa vanhin\n    muistohenkilö, noin v. 660 e.Kr. Hänen muistoinaan säilytetään vieläkin\n    peili ja miekka Yamadassa.\n\n Jizo — Buddhalainen jumalolento, kärsivien suojelija.\n\n Kagé-zen — Varjokestit (poissaolevan henkilön hengelle katettu\n    pienoisateria).\n Kakemono — »Riippuesine», japanilainen seinälle ripustettava silkki-\n    tai paperikaistaleelle maalattu vesimaalaus.\n Kappa — Vesihaltija; etenkin rannikoilla liikuskeleva.\n Karma — Laajamerkityksinen käsite buddhalaisuudessa ja bramaismissa.\n    Tässä (ss. 63-76): Henkilön siveellisten (hyväin ja pahain) töitten\n    summa määräävänä hänen sielunvaelluksensa seuraavat vaiheet.\n Kimono — Pitkä viitta, joka kuuluu kummankin sukupuolen pukuun.\n Koku — Vanha japanilainen tilavuusmitta; käytetään enää vain\n    merkitsemään senkokoista maa-alaa, mistä ennen koku'llinen viljaa\n    maksettiin veroa.\n Kuruma — Käsikärrit, joissa matkustavainen tavallisimmin liikkuu\n    miehen tai parin vetämänä.\n Kurumaya — Kuruman vetäjä.\n Kwannon — Buddhalainen jumalolento, armeliaisuuden jumaluus, jota\n    tavallisesti kuvataan hyvin monikätisenä naisena.\n\n Meido — Tuonela.\n Meiji — Japanin uusi ajanlasku alkaen vuodesta 1867.\n Mikado — Japanin hallitsija, keisari.\n\n Obi — Vyö.\n\n Saikyo — »Läntinen pääkaupunki», Kyoton entinen nimi.\n Sake — Riissiviina, riissiolut.\n Samisen — Kolmikielinen kitara.\n Samurai — Sotilaskastin jäsen.\n Sen — Japanilainen raha, viiden pennin arvoinen.\n\nShinto — Japanin vanhin uskonto, esikansan omistama jo maahan\ntullessaan. Sh. on vainajain, etupäässä sankarien, ruhtinaiden,\noppineitten, henkien palvelusta, johon on yhtynyt vieläkin vanhempi\nLuonnonpalvelus, esineinään Taivas, Aurinko, Kuu, Tuli. Alkujaan Sh.\nei ole omistanut mitään siveysoppia eikä määrättyä uskoa. Siveysoppi\non myöhemmin (3:lla vuosis. j.Kr.) lainattu Kiinasta Kon-Fu-Tsen\nopista. Pienissä yksinkertaisissa shintotemppeleissä »Miyua», on vain\nmuutamia symbooleja, kuten pyöreä peili auringon, ja jalokivi vainajain\npuhtauden ja voiman esikuvina. V. 1900 oli Japanissa noin 196,000\nshintotemppeliä ja 89,500 pappia.\n\nShizoku — Katso: Yhteiskuntaluokat.\n\nShoguni — Alkujaan ylisotapäällikkö, jonka valta vähitellen kasvoi\nkunnes Shoguni Yoritomo v.1191 kohosi Japanin todelliseksi valtiaaksi.\nHänen ja hänen jälkeläistensä aikana oli Mikado (varsinainen\nhallitsija), vain Shogunin johdettava heikko varjo valtias, jonka\nShoguni aina visusti saattoi hallituksesta luopumaan jo nuorena\nennenkuin hän oli ennättänyt miestyä Shogunivallalle vaaralliseksi.\nMutta Shogunin täytyi kuitenkin muodollisesti saada virkansa ja\nvaltansa Mikadolta, ollakseen kansan käsityksessä oikeutettu. Tätä\nomituista kaksinaisen hallitsijan tilaa kesti vuoteen 1867, jolloin\nshogunivalta länsimaisten suurvaltojen aikaansaamissa selkkauksissa\nlakkautettiin, ja mikado Mutsuhito, uuden Japanin perustaja ja nykyinen\nhallitsija, sai takaisin täyden hallitsijavallan sen nimelliselle\nkantajalle. Mainitun vuoden mullistuksista ja uudistuksista luetaan\nalkavaksi Japanin uusi aika »Meiji».\n\n Shojo — Saduissa esiintyvä punakarvainen apinamainen olento.\n Sotoba — hautapatsas.\n Sûtra — Buddhan saarnat ja sananlaskut, sekä kertomukset B:n\n    aikaisemmista olemuksista.\n\n Tabi — Japanilaiset puolisukat.\n Taiko Hideyoshi — Katso: Hideyoshi.\n Tengu — Pitkänenäinen vuorenpeikko.\n Tennin — Buddhalainen enkeli.\n Toritsu-Banashi — Vainajan Tuonelasta manaaminen kyseltäväksi.\n\n Yaoya — Vihanneskauppias.\n Yashiki — Daimyon asuinpaikka.\n Yemitsu, Iyemitsu — Tokugawa hallitsijasuvun kolmas shoguni 1604-1651,\n    japanilaisen valtakunnansulkujärjestelmän toimeenpanija.\n Yen — Japanilainen raha, viiden markan arvoinen.\n Yhteiskuntaluokat — Japanissa on vieläkin eri y., vaikka rajat ovat\n    paljoa vapaammat kuin entisten säätyluokkain, joihin ne suhtautuvat\n    seuraavasti: 1. _Shinno_ — keisarin perhe ja suku. 2. _Kuvazoku_ (=\n    Perheitten kukka) — vastaa entistä hoviaatelia, sekä lääninherroja,\n    Daimyo. 3. _Shizoku_ (= kunnioitettavat perheet) — vastaa ent. sotilas\n    säätyä, samurailuokkaa. 4. _Heimin_ (yhteinen kansa) — talonpojat,\n    käsityöläiset, kauppiaat.\n Yoritomo — Shogunivallan perustaja, Minamoto-sukua.\n Yoshitsune — Kuuluisa Japanilainen soturi, synt. v. 1159, Yoritomon\n    velipuoli. Japanin kansan mielisankari.\n\n\n\n\nViitteet:\n\n\n[1] _Exotica_. Noveller och Studier från Japan (kirj. Lafcadio Hearn.\nTekijän luvalla kääntänyt Karin Hirn. Muutamia tekijää koskevia tietoja\nesittänyt Yrjö Hirn. Tukholma 1901). Uusi kokoelma samalla otsakkeella\nilmestyi 1903. V. 1904 painosta julaistua kirjaa »Spöken och drömmar\nfrån Japan» voidaan pitää kolmantena »Exotica» kokoelmana.\n\n[2] Eräitä hauskoja näytteitä amerikkalaisissa sanomalehtimiespiireissä\nkiertäneistä Hearn-kaskuista on Konni Zilliacus esittänyt\nkirjotuksessaan »Ur en författares lif» Nya Pressenissä helmik. 2:lta\np:ltä 1899.\n\n[3] Vertaa niihin kirjeotteisiin, mitkä on julaistu Hearnin\njälkijättöisen kirjan »The Romance of the Milky Way» London 1905\nalkusanassa.\n\n[4] Näin ollen nuo kolme lukua, pelkästään käännöksenä\nKalevalankäännöksestä, on jätetty ottamatta Stray Leaves’in\nruotsinkieliseen painokseen.\n\n[5] Koku = vanha japanilainen tilavuusmitta, noin 10 kuutiojalkaa.\n\n[6] Huomattakoon japanilaisten sanain selitystä edellä.\n\n[7] Apinankaltainen tarueläin, punatukkainen, kuuluisa juoppoudestaan.\n\n[8] Muinaistaruston olentoja, joitten arveltiin elävän\nvuorenhalkeamissa. Toiset niistä kuvattiin muodottoman pitkänokkaisiksi.\n\n[9] Eräässä muinaistarinassa kerrotaan, että kun Toryoko, suuri\nrunoilija, joka kasvatti Sugiwara-no-Michizané'ta (jolle nyttemmin\nTennininä omistetaan jumalallista kunnioitusta), kerran keisarin\nlinnasta Kyotossa lähtiessään kulki Ra-joo-mon nimisestä portista, ja\nääneensä saneli seuraavan ikään sepittämänsä säkeen: »Kaunis ja kuulas\non sää; — ja tuuli se nuoria pajunpäitä tuutii», tuossa tuokiossa syvä,\nilkkuva ääni porttikäytävästä jatkoi runoa tälleen: »Sulanut tyhjään\non jää; taas aallot ne rannan iki sammalia sukii.» Toryoko kääntyi\nkatsomaan mutta ei ketään näkynyt. Ennätettyään kotiin hän kertoi\noppilaalleen tapauksen ja toisti molemmat säkeet. Sugiwara-no-Michizané\nylisti jälkimäistä säettä sanoen:\n\n»Totta tosiaan: ensimäisen säkeen sanat ovat runoilijan sanoja, mutta\njälkimäisen sanat ovat jumalallisen olennon!»\n\n[10] »Vaikkakin olemme edistyneet korkealle luonnon auhtoasteen yli\nälyperäisessä työssä, emme ole päässeet yhtä korkealle siveydessä… Ei\nole liikaa väitteessä että kansamme suuret joukot eivät ole kohonneet\nvillikansojen siveysastetta korkeammalle, vaan päinvastoin monessa\nkohdassa vajonneet sitä alemmaksi. Siveellisyyden puute on nykyisen\nsivistyksen suuri häpeätahra… Koko yhteiskunnallinen ja siveellinen\nsivistyksemme on jäänyt barbaariselle asteelle… Olemme maailman\nrikkain kansa, ja kuitenkin on lähes kahdeskymmenesosa väestöstämme\nvaivaishoitolaisia ja kolmaskymmenesosa julkisia rikoksentekijöitä.\nJos lisätään näihin ne rikoksentekijät jotka eivät joudu kiini, ja ne\nköyhät jotka elävät kokonaan tai osittain yksityisten armeliaisuudesta\n(johon tri Hawkesley'n mukaan yksin Lontoossa kulutetaan vuosittain\nseitsemän miljoonaa puntaa), niin voitte olla varmat siitä että enemmän\nkuin kymmenesosa väestöstämme on kuin onkin vaivaishoitolaisia tai\nrikoksentekijöitä». — (Alfred Russel Wallace.)\n\n[11] Fudshi-yama = lumipeitteinen tulivuori Tokyosta sisämaahan päin.\n\n[12] Esim. Herbert Spencer: Principles of Psychology: »The Feelings» (=\nTunteet).\n\n[13] Tuollaista poissaolevan rakkaan henkilön hengelle katettua\nateriaa kutsutaan _Kagé-zen_, suomennettuna »varjotarjotin». Zen sanaa\nkäytetään myöskin merkitsemään lakkatarjottimelle katettua ateriaa,\njolloin tarjotin on jalallinen, pienoispöydän kaltainen. »Varjoateria»,\nolisi siis asiallisempi suomennos sanasta »Kagé-zen».\n\n[14] Helakan punaista obia (vyötä) saa ainoastaan lapset käyttää.\n\n[15] Tästä johtuu puheenparsi henkilöstä joka kovin monta kertaa\nilmottaa tulostaan: »Puhutpa kuin henkienmanaaja!»\n\n[16] Migawari, »Astua sijaan» on uskonnollinen erikoissana tälle\ntoimelle.\n\n\n\n"]