[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fNE0dkCfwnbivVc76x1nPZwaNiPnRXIYCRTf8fs8F8U8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":20,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},2741,"Suomen rahvaan olo Pietarissa","Friman, Thomas",1821,1886,"2741-friman-thomas-suomen-rahvaan-olo-pietarissa","2741__Friman_Thomas__Suomen_rahvaan_olo_Pietarissa",null,"romaani",[],[],"fi",1849,5507,35583,false,71077,[22,23],"Finnish fiction -- 19th century","Short stories, Finnish",[25],"Historical Novels","\"Suomen rahvaan olo Pietarissa: to'ellinen tapaus\" by Tuomas Friman is a historical account written in the mid-19th century. The book explores the plight of Finnish peasantry in St. Petersburg, detailing their struggles as they navigate life in a foreign city characterized by poverty and disease. It touches on themes of faith, resilience, and the harsh realities faced by the laboring class during this period.  The story follows the character Matti Kilkki, a poor yet noble Finnish peasant who embarks on a perilous journey to St. Petersburg with a load of goods. Alongside him are other travelers, including a blind man and a young mother, all seeking better fortunes. As they navigate treacherous waters, disaster strikes when their boat capsizes, leading to a harrowing fight for survival. Matti's strong character and moral compass shine through, as he encourages his fellow travelers to maintain faith and hope amidst despair. The narrative transitions to depict the grim realities of life in the Finnish quarters of St. Petersburg, where sickness and poverty ravage the community, particularly affecting immigrants like Matti and his family. Ultimately, the tale is one of endurance, highlighting the indomitable spirit of those who seek a better life despite overwhelming odds. (This is an automatically generated summary.)",[],201,"Kertomus kuvaa suomalaisten talonpoikien ja työläisten kovaa elämää 1830-luvun Pietarissa. Tarina alkaa Jaakkimasta suuntautuvasta vaarallisesta venematkasta ja seuraa köyhän Matti Kilkin sekä muiden siirtotyöläisten kohtaloita ja sairastumisia suurkaupungin ankarissa oloissa.","Thomas Frimanin 'Suomen rahvaan olo Pietarissa' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2741. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SUOMEN RAHVAAN OLO PIETARISSA\n\nTo'ellinen tapaus\n\n\nKirj.\n\nTHOMAS FRIMAN\n\n\n\nLukemisia Suomen Rahvaalle Viipurista I.\n\n\n\n\n\n\nViipurissa,\nA. F. Cederwallerin kustannuksella,\n1849.\n\n\n\n\n\n\n      Imprimatur: _G. Rein_.\n\n\n\n\nPaistoi päivä. Helevästi loisti ve'en pinta Jaakkiman lahella. Rannalla\nvalmistettiin kohtalaista soutovenettä, johon kannettiin voipyttyjä\nja parkki-vyyhtejä — Pietariin vietäväksi. Pitkä, laihan-kälviä mies,\nvanhoissa, vaan puhtaissa ja ehiöissä vaatteissa verhottuna, oli ikään\nkuin kaskiänä muille, jota kaikki veneen valmisteli'at kuuntelivat,\nehkä itse teki työtä, enemmän kuin muut. Se oli jaloluontoinen, vaan\nköyhä talonpoika, Matti Kilkki; nyt hän oli rikasten palkollisena.\nRikkaat veneen ja tavarojen isännät, piiput hampaissa, tarinoivat\nkeskenänsä, ja ajoittain kiirehtivät työmiehiä, muistutellen heille\nkohta illan joutuvan. Matin vaimo ja kaksi lastansa seisoivat likeellä\nvenettä rannalla, ja rakkau'ella surullisesti silmäilivät vanhempaansa.\nLoitompana kivellä istuivat sokia ukko ja nuori nainen, rinta-lapsi\nsylissä; he kärsimättömyy'ellä o'ottelivat veneen joutumista vesille;\nhe matkustivat Pietariin — keräämään. Tämä kuvaus tapahtui luonnossa\nyhtenä selkiänä Kesäkuun päivänä, vuonna 1834.\n\n\"Hyvät isännät\", sanoi Matti lopetettuansa työn, \"jo kaikki on valmis\nmatkalle, vaan eiköhän tuo lasti lie liian suuri tälle veneelle? Kovin\nistuu vene syvässä; lai'at ovat melkein veen tasalla.\"\n\n— Mitä joutavia joriset, sanoi yksi isännistä, oomma myö jo sellaisia\nlastia kulettaneet tällä veneellä Pietariin; vain jokos varot vettä?\netköhän pelkää sille tielle jääväsi, — eipähä sinua rikkautesi kaivanne.\n\nMatti tälle pilkka-lausulle ei virkkanut sanaakaan, vaan käski\nkerjäläisten männä veneesen; alkoi jäähyväsiä jätellä vaimollensa ja\nlapsillensa; heitä likisteli ja silmistänsä vierähtivät kyyneleet,\njoita toki koitti peittä; vaimonsa ja tyttärensä itkivät; viisi\nvuotinen poikansa, Antti, pyrki Pietariin, vaan kuin sieltä lupasi\ntuu'a hänelle mesileivästä tehyn hevosen, kultasten korvien keralla,\nniin siihen poika viihtyi.\n\nMatti meni veneeseen; se erkani rannalta; kaksi nuorta ja vahvaa miestä\noli soutamassa; kiirusti ja suoraan juoksi puinen pursi — Matti piti\nperää. Ukko ja nainen, lapsineen, istuivat parkki-vyyhtilöillä.\n\n\"Ei tai'a kunni'an kukko laulaa\", sanoi Matin eukko Anni, surullisella\näänellä tyttärellensä, Kaisalle, silmäillen pakenevata venettä, \"kovin\npakottaa sy'äntäni, en millonkaan ole nähnyt isääsi niin surusena, kuin\ntaanoin... Kovin paljo panivat lastia veneesen, niin että lai'at ovat\nveen pinnan kansa piamittain yhenkorkuset; kuin vaan vähänki käypi\naaltomaan, niin vesi tuloo yli laitoin.\"\n\n— Elä ole häissäis, äiti kulta! sanoi Kaisa. Eihän isä ensikertaa\nkuleta lastia Pietariin sillä veneellä. Olihan hän männä vuonna\nsyys-ilmallaki merellä, tällä samalla veneellä.\n\n\"Sie et tii'ä isääsi, ei se suotta taanon maininnut isännille lastin\nsuuruu'esta; varmaan tunsi sy'ämestänsä, ettei ole asian laita\noikein... voi, voi, kuin kalvaa sy'äntäni...\"\n\n— Elä itke, äitiseni, kyllä Kaikkivaltias Jumala isää varjeloo,\nvielä eteenkipäin, kuin on ennenki häntä tähän asti varjellut, ja\nihmeellisellä tavalla, monesta henken vaarasta.\n\nNäin lohtutteli viisas, ehkä talonpojanki tytär, emoansa suuressa\nsurussa. Mutta Antti juoksi e'ellä; surusta ei mitään tiennyt; oli\niloissaan, kuin isä lupasi tuuva kulta-korvasen hevosen.\n\nKotvan astuttu'ansa tulivat Matin omaiset kotiinsa, joka oli varsin\nhuonolla jalalla: koko kartano oli kallistumaisillansa maahan, tuettu\npönkiltä; katto oli lahonnut pahan näköseksi, ikkunat paikatut\npäreliisteillä. Vaan sisällä oli kaikki varsin siivosti ja puhtaasti\nkorjattu, ehkä se oli savu tupa. Köyhyys Kilkkilässä ei syntynyt\nlaiskuu'esta; tahi josta kusta vielä pahemmasta syystä, vaan Matin\nkivuloisuu'esta; sillä ehkä Matti oli kasvultaan suuri, ja näöltään\njalo, vaan tervey'eltään hän oli varsin heikko jo lapsuu'estansa;\nmutta sen siaan hän oli lahjoitettu erinomaisella ja ihmeellisellä\nsielun jalou'ella. Konsa hän oli terveempi, niin teki hän työtä joko\nomalla konnullansa, taikka muu'alla, taikka kävi meritse Pietarissa;\nkuin oli varma venemies, ja rehellinen, niin jokainen uskoi tavaransa\nhänen haltuunsa, kaupattavaksi; vaan nämät toimet ja työt melkein aina\nolivat yli hänen heikon tervey'ensä, niin että piammittain jokakerta\ntuli kotiinsa kipiänä, ja posi toisinaan monta kuukautta peräkkäin,\njolla ajalla, työllä ja tuskalla ansaittu vara kului, ja usiasti täytyi\nlisäksi lainata ja velkaa tehä, ja niin muotoin elo Kilkkilässä aina\noli huonolla jalalla. Rahan saaliilla oli Matti nytki. Niin lähtekäämme\nhäntä seuraamaan matkalla Laatokan vesillä.\n\nVene kulki joutusasti ehk'ei ollut tuulta; vaan sen vastasivat\nsoutomiesten jalot voimat Taivas oli selkiä; ilma lämmin; ilta alkoi\nkättä antaa matkamiehille.\n\n\"Kyllähän varmaan yötä Kuhkaassa piemmä\", sanoi kerjäläisukko, Juhana\nPakkanen, \"ja jos Jumala lykkyä lainaa niin perjantaina ollaan\nPietarissa.\"\n\n— Kuinpa myö välempään päästäsiin Pietariin, mi'ulla ei tai'a täyttää\nperjantaihen asti evästäkään, — sanoi Mari Mieronen, imettäen lastansa.\n\n— \"Vielä sie Pietariin kyllästytki\", sanoi Matti.\n\n\"Ei suinkaan Pietarin leipä sinua paremmin elätä kuin Jaakkimankaan,\njos vaan et kehtaa työtä tehä. Kyllä Pietarissa on entisi'äki keräjiä,\nsekä hyviä että huonoja; jos on onnettomiaki, niin on laiskoja lii'an\npaljo mierou tiellä. Parempi olis ollut si'ulle, kuin oisit tuon\nlapsesi keralla pysynyt kotona, ja et olis lähtenyt mieron tielle\nsen kansa kuleksimaan, ja siellä itsiäs kuka ties vielä pahemmaksi\nturmelemaan.\"\n\n— Sanotaanhan Pietarissa jokaisen saavan työtä; niin saanhan sitte\nmiekin siellä työtä, paremmin kuin täällä. Ja läksipä tuo Pakkanenki\nPietariin.\n\n\"Tok' mie en ois mielelläni lähtenyt Pietariin; vaan kuin mi'ulla\nsyntymä maillani ei ole mitä tekemistä, ja omin voimin en jaksa\nelättää henki'äni, niin läksin Pietariin. Siellä ovat varaakkaammat\nimeiset, jotka mielelläänki antaavat sirujen lii'asta varastansa\nköyhälle soki'alle; sen si'aan täällä köyhässä maassa on häpiä\npuistaaki, kuin ovat itse niin köyhät. Niin ei auta mitään... täytyy\nmännä Pietariin leipää etsimään... Se on Jumalan antama onni, kuin\nsain tuon Marin toverikseni; ja itseni kulettajaksi. Jalat ja kä'et\nmi'ulla ovat vahvat, itse olen terve ja luja, ehkä seitsemäis kymmenes\nläksi liikkeelle, vaan silmäni eivät nää mitään! Liekö Jumala siitä\nrankassut minua, kuin ennen näin lii'an paljo... sen e'estä nyt en nää\naskeltakaan antaa!...\"\n\n— \"Elä sure Juhana parka, kyllä Luoja vielä kerran si'un näkeväksi\ntekee i'ankaikkisesti, rukoile vaan häntä hartaasti, ettäs näkisit\nhänen kasvonsa i'ankaikkisessa elämässä; ja kanna kuormasi\ntyytyväisellä sy'ämellä; sillä kaikki olemme kurituksen ansainneet\nJumalan käskyin rikkomisella.\" Näin lohtutteli Matti surevata Juhanaa.\n\nYöllä tulivat matkamiehet Kuhkaasen; pari tuntia levättyä läksivät he\ne'elleen matkaan. Päivä nousi, tuulen vire oli myötänen; matkamiehet\nvetivät purjeet päälle; veneen nokka alkoi kohissa; soutaa ei\ntarvinnut. Matti lauloi sävysällä äänellä aamuvirren; muut hiljakseen\nhyräilivät perästä. Kaikkein veneessä olijoihen mielet liikkuivat;\nkyyneleet loistivat jokaisen silmissä. Ne eivät olleet surun ja murheen\nkyyneleet; ei, ne olivat vi'attoman luonnon vaikuttamat ilokyyneleet,\njotka puhkeevat yksinkertaisen sy'ämessä, koska Jumalan jalous ja\nvoima, lahjojensa kautta, luonnossa, vaikuttaa hänessä. Tämä on esimaku\ni'ankaikkisesta ilosta. Senlaisia liikutuksia herroissa tavataan\nharvoin, vaan talonpojilla on ne omaiset.\n\nPäivän noustua koveni tuuli; vesi ryöpsähteli veneesen; vettä täytyi\najaa ulos — liika lasti oli vaarallinen. Matti käski laskia purjeet\nalas.\n\n\"Mintäin sie käset purjeita pois ottaa, kuin on niin myötänen?\" kysyi\nyksi soutomiehistä, varustai'en airoon.\n\n— Sentäin, kuin painaa lii'an merelle, ja kallistaa venettä vasemmalle\npuolelle, ett' on kumoon kaatumaisillaan. Jos vielä vähän aikaa\nolisivat olleet purjeet päällä, niin olisimme kaikki joutuneet tuonelan\nomaksi.\n\n— \"Voi, voi! sou'etaa Matti kulta maalle: nääthän sie kuin on likellä\nranta... Kuin tuuli hiljenoo, siitte lähetään taas e'ellen\", huusi\nhäissänsä Mari.\n\n— Rukoile Jumalaa, niin kyllä hän meitä auttaa, muutoin maalle emme\nmitenkään voi päässä, vaan nyt täytyy laskia suoraan, vieköön Jumala,\nminne vieköön. Tapahtukoon hänen tahtonsa!\n\nHiitolan rannat näkyivät.\n\nKaikki veneessä olivat äänetä; jokainen katsoi tarkasti Matin silmiin,\njoista etsivät ja löysivät itsellensä rohvaistuksen. Matin uskalias\nmuoto saatti heihin toivon pelastautu'a ve'en vaarasta. Yhen miehen\njalot liikunnot teki kaikki urhollisiksi, itse Matinki; hän oli hei'än\nesimiehensä ja johtattajansa. Jalous osottiiki Matissa täy'essä\nkomeu'essansa. Tukevalla käellänsä piti Suomen poika perää; silmistänsä\nloisti erinomainen tuli; muotonsa oli rohkia: muut kummastuksissansa ja\nkunnioittamisella silmäilivät Mattia.\n\n\"Mitä, veikkoset, jäitte äänettä?\" kysyi Juhana; \"kuin en nää mitään,\nniin mielelläni kuulisin jotain.\"\n\n— Meitä kaikkia kummastuttaa Matin kummallinen näkö; silmänsäki ovat\njustiinsa kuin tuliset, niin ne loistaavat, sanoi yksi soutomiehistä.\n\n\"Sano veikkonen mikä si'ulla on?\" kysäsi Juhana isällisellä\nhelley'ellä, sillä hän kunnioitti ja rakasti Mattia. \"Etköhän taas tule\nkipiäksi?\"\n\n— \"Ei mitään... pien perää... tarkasti pitää katsoa... tuuli\nvoimistuu... vettä alkaa lii'an paljo heitellä veneesen... maalle ei\npääse... Rukoilkaa Jumalaa\"... Saneli Matti harvaan, vaan levollisella\näänellä, kehottaen heitä apua rukoilemaan Jumalalta.\n\nItse työssä vaarallinen oli hei'än tilaisuutensa: Venettä ei voinut\nkääntää maalle päin; sillä yksi vähäki kallistuminen sen olis lyönyt\nkumoon. Yksin Matti ainoastaan näki, kuinka suuri vaara oli; sillä\npaitsi häntä, ja sokiata ukkoa, muut eivät vielä koskaan olleet\nvaarallisilla vesiretkillä, niin eivät tienneet kovin pelätäkään.\nAinoostaan Matin jalo näkö ja liikunto lumoi hei'ät äänettömyyteen.\nVaan kuin kuulivat Matin lauseet vaarasta, niin kauhistuivat; he\ntiesivät myös ett'ei Matti millonkaan hätäytynyt, eikä millonkaan\npuhunut turhaan. Pelastusta ei ollut mistään o'otettavana, ei\nsitä näkynyt, ehkä vaara oli tarjolla! Ei sankari niin jalolla\nhengellä taistele vihollisensa kansa, jonka toivoo voittavansa,\nkuin tämä yksinkertanen Suomalainen talonpoika katseli lähestyvätä,\nvälttämätöntä, kuolematansa. Täy'ellä toimellansa hän hoiti venettä;\nvahvalla kä'ellänsä piti perää; silmillänsä katseli veneen kulkua;\nkäytöksillänsä rohvaisi muita, vaan sy'ämessänsä piti kansapuhetta\nelämän Herran kansa. Sentähenpä kasvoistansa loisti taivaallinen\njalous, joka saatti muissaki jalon henken. Jokainen luotti Luojaansa,\njota nyt rukoilivat sieluissansa.\n\nKaikki veneessä o'ottivat kuolemaa, ainoastaan Marin pieni lapsi leikki\näitinsä sylissä. Äitinsä likisteli häntä sy'äntänsä vasten; kyyneleet\ntippuivat silmistänsä, usko Jumalan armoon, ja toivo i'ankaikkisessa\nelämässä olevansa, lapsensa keralla, lohtuttelivat tätä nais parkaa.\nTuhannesti suuteli hän lastansa, joka vielä ei ymmärtänyt äitinsä\nitkuakaan ja huokauksiansa; ammonka vaarasta hän ei tietänyt mitään,\njonka peitti lapsuu'en luonnollinen ymmärtämättömyys. Emmekö meki,\nsamalla tapaa, leiki äitimme, luonnon, helmassa; emme myökään äkkää\nkuolemata, ehkä se on aina meille tarjona; kuinka usiasti näemme\nihmiseltä silmänräpäyksessa elämän nesteen katkiavan, ja hänen menevän\najan-rahtussa i'ankaikkisuuteen. Ihmiseltä voi olla siis yhessä\nhenkeyksessä se matka päätetty, jota hän luulee vaeltavansa vielä monta\nkymmentä vuotta.\n\nMuistelkoon jokainen kuolemaansa; ei pelolla, vaan rakkau'ella Jumalaan.\n\nAallot löi yhä vettä, enemmän ja enemmän veneesen; turhaan kokivat\nsitä Juhana ja Mari kauhata ulos; veneen laita jo alkoi tavata veen\npintaa. Jokainen rukouksella valmistii kuolemaan. Kuoleman hiljaisuutta\nkeskuuttivat ainoastaan ajottain Marin huokaukset... lapsi naurahteli\näitinsä sylissä!... Yht'äkkiään iso aalto löi veneen kumoon... kaikki\nolivat veen vallassa... silmän räpäyksessä vaimo, lapsi sylissä, vajosi\nsyvyteen... muut taistelivat aaltojen kansa... vene oli kumossa, pohja\noli veen pinnan yli; venemiehet kokivat ui'a sen luo... vaan... kohta\nvaipuivat nuoret soutomiehet, ja menivät i'ankaikkisuuteen... sokia\npi'ättelii veen pinnassa, hän ei nähnyt veneen pohjaakaan!... Vaan\nMatti ensi-äimäyksestään selvitty'änsä, koki ui'a sokian luo; ja tämä\nonnistuiki hänelle. Matti tarttui sokian käteen yhellä käellänsä, vaan\ntoisella koki vastustella vettä, jota käski Juhananki tekemään; näin\npyrkivät he veneen luo, ja Jumala auttoi heitä — he pääsivät veneen\npohjalle.\n\nTuuli alkoi vienota, vaan oli yhä kolakka; aallot roiskahtelivat veneen\npohjan yli; tuskin jaksoivat Juhana ja Matti pohjalla pysytellei'ä\nkäsillään ja jaloillaan; vilu värisytti ja kohmetutti heitä. Kauhian\ntuskallinen oli hei'än tilansa: apua ei näkynyt mistään tulevan,\nvoimansa heikkenivät, kätensä ja jalkansa alkoivat rauveta — he olivat\nhervottomuu'esta putoomaisillaan meren syvyyteen. Kotvan olivat he\nääneti sanaakaan virkkamatta toisellensa, äimistetyt erinomaisilta\nvaarallisilta kohtauksilta, ja nykynen hei'än kuolemaa tarjoova tilansa\nhyvin liikutti sy'ämi'änsä, ja herätti heissä hartaat ajatukset\nkaikkivalti'an toimesta. Vihtoin Juhana puhkesi ääneen, ja sanoi:\n\"voi, hyvä Jumala! kuin säästi minua vanhaa ja päivän näkemätöntä\nvaivaloista, ja nuo nuoret terveet ihmiset, jotka oisivat surematta\nsaaneet eineensä, salli kuolla.\"\n\n— Tutkimattomat ovat Luojan työt — lausui Matti, — kaikki, mitä hän\nteköö, sen teköö mei'än hyväksi, myö oomme hänen käs'alansa, niin\nmitenkäs myö tohimme soimata hänen tekojansa.\n\nMei'än velvollisuutemme on aina ja jokapaikassa kaikissa kohtauksissa\nrakkau'ella ja uskaljaasti turvata hänen armoonsa. Eikä hän suuresta\narmostansa millonkaan meitä hylkää, vaikka myö olemme pahat ja emme\nansaitse Hänen apu'ansa, ja usiasti emme muista rukoillakaan Hänelta\nsitä, vaikka ilman sitä olisimme hukassa. Jokapaikassa myö vältämme\nvaaran ainoastaan Hänen varjeluksellansa; niin nytkin Hän meitä\nvarjeloo näihen hirvittäväin aaltoihin keskellä, ettemme hukkusi\ni'ankaikkisesti.\n\n\"Herra J'esu, auta meitä!... Mie tuskin jaksan pystytellei'ä, niin olen\nvilun kohmeissa... Sano veikkonen, eikö näy mistäpäin venettä tulevan,\ntahi eivätkö meitä aallot rannalle ajane? — Vain joko on meille\nviimeinen hetki lähestynyt... ja mei'än pitää kuolla\"...\n\n— Ei näy meille millaistakaan apua tulevan; vaan kyllähän Luoja meille\naina on avun antava, ehk'emme sitä aina nää ja ymmärrä. Kyllä Hän meitä\nauttaa, niin ihmeellisesti eteenkipäin, kuin tähän asti, ja vast'ikään\nauttoi, niin ihmeellisesti!... Ehkä Hän on sallinut tämän meille\nsuuresta armostansa katumus-ajaksi, ettemme hukkusi i'ankaikkisesti.\nRukoilkaamme Häntä ja turvatkaamme Häneen... jo alkaavat heikot\nruumiilliset voimat minusta lakastua; tuskin jäseni'äni jaksan\nliikuttaa, niin ovat jäykistyneet... Herra armaha minua... koht'siltään\nvaivun ja vajoon tuohon syvyteen! — Mitenkähän rupi'aavat elämään\nrakas Annini ja hyvät lapseni; no kyllähän Taivaallinen Isä on parempi\ntuki ja turva heille kuin maallinen... Herra armaha meitä!... ja anna\nanteeksi syntimme, joilla olemme ansainneet i'ankaikkisen kuoleman...\narmaha meitä Poikasi katkeran piinan ja kuoleman kautta!...\n\nNäin rukoili Matti. Mielensä jalou'ella saatti Juhananki lapsellisella\nrakkau'ella turvaimaan Jumalan armoon ja äärettömään laupeuteensa.\nJalosti, pelkäämättä, o'ottelivat ajallisen kuolemansa lähenemistä,\ntoivoen senkautta pääsevänsä i'ankaikkiseen elämään. Tälläisissä\nkohtauksissa vasta näyttäikse ihmisen oikia jalous, nimittäin\nhenkellinen jalous; vaan harvassa tätä tavataan, ja ei niitä monta ole,\njotka tietäävät senlaisen jalou'en olevankaan.\n\nMatin ja Juhanan tarinoi'essa, kulki hei'än kova aikansa huokeammasti,\nkuin se toen perään vaivutti heitä, sillä paljon, paljon henki\nvoimistuttaa ruumista; vaan viimen jo alkovat niin heiketä, että\ntuskin heillä kieli kääntyi suussansa, josta mielensä raskantui,\nsillä puheesta tunsivat itsellensä suuren helpotuksen olevan — se\nrohvasi Juhanaa ja keventi Matin rintaa, samassa lohtutteli molempia\nsurkiassa tilassansa. Kylmä niin kohmetti ja jäykistytti hei'ät,\netteivät kunnolla jaksaneet pysytelleiä mahallansakaa veneen pohjalla.\nPelastusta nytkään ei näkynyt mistään tulevan, ja yhä tuuli paino heitä\netemmäksi merelle. Onneksi ei ollut väkevää maininkia, etteivät aallot\nvieneet heitä hervottomina myötänsä.\n\nViimein Matti ja Juhana voimattomuu'esta vaipuivat äänettömyyteen\nja molemmat tulivat jo kaikkineen tunnottomiksi; vaan hei'än\nkuolemahetkensä ei vieläkään tullut, sillä samassa sattui Käkisalmen\ntienoilta lähtemään Saima täysissä purjeissansa, Päähkinälinnaan päin;\nlähemmä päästy'änsä, äkkäsivät Saimaan miehet kumouneen veneen ja\nsen päällä viruvaiset onnettomat; kohta likeneevät näitä; laskeevat\npottaansa joita kuita miehiä, jotka ramakkaasti soutaavat hukkuvaisien\nluo, ja hellävarasesti nostaavat hei'ät jo puoli-kuolleina veneesensä;\nkohta pääsivät takasin Saimaansa luo, johon nostivat veen varasta\npelastetut matkamiehet. Jumalan käsittämätön voima, melkein kaiketta\nmaallisetta välikappaleetta, varjeli ja esti hei'ät mereen putoomasta.\nNäin ihmeellisesti varjelee Jumala kaikissa retkissä.\n\nNäin pelastuivat mei'än merimiehet. Kotvan olivat he tunnottomina, ja\nkuin siitä elpyivät, niin lankesivat kovaan varitautiin, jossa tilassa\nolivat koko matkan Pietariin asti. Matkalla venemiehet hoitelivat heitä\nisällisellä helley'ellä, ehk'eivät saaneet tietä kutka he olivat, sillä\nmolemmat lakkaamata hourivat. Ainoastaan puheensa murteesta taisivat\npäättää hei'än olevan Jaakkiman ranta-kylistä kotosin. Vaan heillä oli\nkyllä tuttavuutta siitä kuin näkivät hei'än surkian tilansa.\n\nPietariin tultuansa saattoivat venemiehet Matin ja Juhanan\nsairashuoneesen, jossa oltu'ansa muutaman päivän vasta tulivat\njärelliseen tuntoonsa ja toimeensa.\n\nKuinka kummastuivat he äkäten itsensä olevan niin ou'ossa paikassa, ja\nkaikki ihmiset, ja itsensäki, pu'etettuina ihan yhtäläiseen ja outoon\npukuun. Viimein juohtuivat heille mieleensä kovaonniset vaiheet, jotka\nkohtasivat heitä matkalla — onnetoin vesimatkansa muistui mielihinsä.\nSuru täytti sy'ämi'änsä; haikia oli elämänsä.\n\nMutta kuin molemmat ymmärsivät melko hyvästi venäjän kieltä, jota\nsairas-huoneessa kaikki puhuivat, niin kohta tottuivat uuteen ikävään\noloonsa; vaan he olivat niin heikot, ettei ollut mitä toivomistakaan\nkohta päässä ulos sairas-huoneesta.\n\nKesä meni ohitse; tulivat syksyset ilmat, jotka Pietarissa ovat hyvin\nvahingolliset tervey'elle, ja ne ovat tappaneetki monta kymmentä\ntuhatta henkeä; semminki niille ne surman tuovat, joilla ovat\nhuonot asumahuoneet, kostiat taikka lii'an monelta hengeltä asutut;\nja senlaisia asukkaita on Pietarissa hyvin paljon, erinomattain\nSuomalaisia, joita tuhansittain virtaa Suomesta Pietariin. Se on harva,\njoka jaksaa hankkia itselleen erinäistä suojaa, kallenu'en täheu,\nvaan täytyy monen, toisinaan kymmeni'enki asua yhessä pienosessa\ntuvassa. Tästä ahtau'esta syntyy siivottomuus, paha haju ja löyhkä,\njotka kuolettaavat asukkai'en tervey'en ja usiasti koko elämänki,\nerinomattain syksy ja kevät aikana, konsa ei ulkonakaan tavata varsin\nterveellistä ilmaa; silloin tälläisissä tuvissa, joita Pietarissa\nkutsutaan _Suomen kortteeriloiksi_, on hyvin paljo kipeitä ja niissä\non kaikellaisia tauteja, jotka niin pinttyyvät ilmaan, että ovat\ntarttuvaiset, josta täytyy monen kuolla. Syksyin ja keväin ovat\npoto-huoneet täynnä sairaita. Suomalaisetki papit käyvät ihan joka\npäivä kansalaisiansa ja uskolaisiansa, sekä ripittämässä, kelle\nhautaa lukemassa: tästä Suomalaisten jokapäiväisestä käymisestä voi\narvata Suomalaistenki sairai'en paljou'en. Kuinka monta tuhatta\nköyhää Suomalaista on tullut Pietariin henkeänsä heittämään, joko\npoto-huoneessa, taikka vielä paljon pahemmassa paikassa — haisevassa,\nkostiassa Pietarin Suomen-kortteerissa, joka on kymmenen kertaa pahempi\nSuomenmaan sikapahnaa, sillä se ei ole niin myrkyttäväinen ihmisen\ntervey'elle, kuin tämä, joka myrkyttää ja kuolettaa ei ainoastaan\nruumiin, mutta myös sielunki. Moni huikentelevainen Suomalainen\nsyntymämaallansa ajattelee, miten vaan päässä Pietariin, miten otsan\nhi'että leipä saaha; tämän tähen kiiruhtaa sinne, suurella tuskalla\nja ikävöimisellä, monen sa'an virstan päästä. Vaan, saako hän vaivan\nnäkemättä leipänsä rikkaassa Pietarissa? Vielä vainen! eineen e'estä\ntyötä pittää teh'ä sielläki, samalaisesti kuin Suomessaki. Moni on\ntullut Pietariin eläkettänsä helpolla saamaan, vaan mitenkä hänen\non käynyt? Katsot, häntä jo, vähän aikaa eletty'änsä ikävöityssä\nPietarissansa, sieltä ruunun kyy'illä laitetaan, kuin muuta\npahanteki'ätä takasin Suomeen, kuin etsii einettänsä ei työn teolla,\nvaan keräämällä, pakotettu tätä tekemään laiskuu'elta taikka, harvoin,\ntyöttömyy'eltä. Monta Suomalaista vii'ään poto-huoneesta taikka\nkortteerista, ruunun rattailla, tahi kuorman vetäjiltä, laskettavaksi\nmaan poveen. Ei häntä omaisensa saata viimeistä kertaa. Kylmä on\nviejänki syän; ei kaihon kyynel tipaha silmästänsä, vaan hän vetää\nniinkuin muutaki tavallista kuormaa. Näimpä käypi veikkoset semmoisten\nkansa, jotka, kepi'ämielisesti jättävät syntymämaansa; ja sen he\nansaitsevatki.\n\nJo sanoimme, että syksy tapasi mei'än sairaat vielä poto-huoneessa;\nhe olivat jo parantumaisillaan; sairaita poto-huoneessa alkoi yhä\nenentyä ja enentyä, paljo tuli sinne Suomalaisia; suurin osa heistä oli\nkerjäläisiä, taikka kovaa työväkiä, niinkuin sahuria, ojankaivuria,\nkivensärkiöitä j.n.e. joita Pietarilaiset kutsuuvat _romuslaväeksi_.\nUu'et sairaat toivat myötänsä ahtau'en ja ikään kuin voimakkaan tauin\nhengen koko poto-huoneesen, sillä kaikki tulivat kipiämmäksi, ja päivä\npäivältä enemmän ja enemmän kuoli potilaita.\n\nMatti ja Juhana uu'estaan alkoivat huonota, he päivä päivältä\nnäivettyivät ja heikkenivät ruumiillisesti, ainoastaan erinomaisella\nhenkensä jalou'ella lohtuttelivat toinen toistansa, ja koska surulliset\najatukset ja vaiheensa kovin alkoivat särkeä sy'ämi'änsä, niin\nsilloin korottelivat miettimiänsä henkellisiin aineihin, joista aina\nsaivat uutta voimaa itsellensä. Erinomattain Matin mieli musteni\nmonestiki, kuin juohtuivat mielehensä omaisensa, ja yhäpä ne olivatkin\nmielessänsä, mitenkä turvattomaan tilaan hän oli hei'ät jättänyt\nsillä hän tiesi, että jo kappaletta ennen uutista heiltä leipä\nloppui, ja nyt oli jo Lokakuu loppumaisillaan. Pitäläistensä avusta\nei hän ajatellutkaan, sillä naapurinsa kaikki olivat hyvin köyhiä.\nVieraimmilta ja tuntemattomilta tiesi taas omaisensa ei rohkenevan\npyytää'kään.\n\nVaan näissäki murheisansa Matti luotti Jumalan isälliseen huolenpitoon,\nja Hänen äärettömään armeli'aisuuteensa; tämä luottamus kevensi hänen\nkuormaansa, jota aina kannoi nöyrällä sy'ämmellä, eikä milloinkaan\nvalittanut kovasta onnestansa. Ajan rattonansa oli sulo luontonen ja\nJumalata pelkääväinen toverinsa, Juhana.\n\nMuut Suomalaiset sairas-huoneessa sattuivat olemaan pahanilkisiä ja\nhyvin jumalattomia; he aina napisivat Jumalaa vasten, soimasivat\nhäntä; valittivat kovaa onnettomuuttansa; satattelivat ihmisiä, joille\nhuusivat hirmuista Jumalan kostoa.\n\nMatti hiljaisella ja nöyrällä puheellansa pyysi valaista näi'en\nraukkojen mustunutta älyä, ja herättää heissä nukkunutta omaa tuntoa,\nvakasesti viehättäen heitä tutkiskelemaan ensin omia käytöksiänsä\nja elämälaatuansa, ja siitte vasta uu'en, joille Jumalan kostoa\nlakkaamatta huusivat, kohta näkivätki, että oma huolettomuus oli syynä\nkaikkeen onnettomuuteen. Hän haasteli heille ihmisen turmeutumisesta\nköyhyy'essänsä, koska mielettömästi rupi'aa katselemaan toisten\nmenestystä ja varallisuutta, vertaillen nii'en rinnalla omaa\nonnettomuuttansa ja köyhyyttä, luullen itsensäki saman menestyksen\nansaitsevan, eikä osaa ajatella omaa typeryyttänsä, laiskuuttansa ja\nnerottomuuttansa pää-syyksi onnettomuuteensa, vaan alinomaa huutaa\nmuita ihmisiä onnettomuutensa syyksi, ja sen ohessa valittaa pahoja\naikoja.\n\nTälläisillä yksinkertasilla ja vakavilla selittelemisillänsä Matti\nsai potilaat ensin perää-ajattelemaan ja tutkimaan käytöksiänsä, ja\nkohta taukosivat syyttämästä muita ihmisiä ja herkesivät napisemasta.\nKuin saatti hei'ät näin malttamaan mielensä, ja herätti heissä oman\ntunnon, niin siitte vasta alkoi selitellä heille kuinka ihmisen\neineellinen huolimattomuus saattaa ei ainoastaan ruumiin, mutta myös\nsielunki pahaan tilaan, josta seuraa i'ankaikkinen ka'otus; mitenkä\nhuolimattomuus ensin uuvuttaa ja siitte raskaasti nukuttaa vaipuneen\noman tunnon, jonka ohessa ihmisessä kaikkineen kato'aa Jumalan pelko\nja ihmisrakkaus, näi'en si'aan syntyyvät hänessä pahat ajatukset ja\nne viehättäävät hänen jumalattomuutta harjoittamaan, josta rankasee\nsekä maallinen, että hengellinen laki. Näin selkiästi, ja oikein,\nselitti tämä Suomalainen talonpoika ihmisen olevan itsensä pääsyynä\nvastoinkäymisiinsä, ja niistä seuraavaan onnettomuutensa.\n\nTällä tapaa Matti taitavasti valisteli sairaskumppaneitansa. Alusta he\nvierastivat ja haartivat häntä, sillä hänen kansansa he eivät rohenneet\nalottaakaan väitellä; niin voimakas on oikia mielellinen viisaus! Kohta\nalkoivat hänen hiljaset lauseensa hyvin teho'a heissä, ehkä alusta\npahimmat kuuntelivat niitä kylmäkiskoisesti, kuunnellessansa ajatellen\npahaa, mut eivät voineet sanaakaan virkkaa, sillä selvä totuus tukkesi\nheiänki suunsa.\n\nTämän ohessa potilasten mieliä paljo vaikutti hyvään päin papin\njokapäiväset käymiset, ketä tahtoosen heistä ripittämässä tai hautaa\nlukemassa, ja kuin melkein joka päiva aina muutama kipeistä kuoli,\nniin tulivat yhä ajattelemaan omaakii kuolemaa; joka tosin ei näkynyt\nkaukana olevan heistä. Näin Matti pi'ammittain muutti hei'ät toisiksi,\nhyviksi, ihmisiksi, ja ei yksikään heistä halannut eikä tahtonut\npalajaa takasin pahasiivoseen ja jumalattomilta töiltä täytettyyn\nkortteriinsa, vaan jokainen heistä ajatuksissansa oleskenteli\nkokomaallansa ja hiljaisella syntymä-tilallansa. Jokainen heistä\nheti mielessänsä päätti, että jos Jumala ikää jatkasi, niin samassa\nsairas-huoneesta päästy'änsä havilla matkataksensa syntymämaillensa.\nVaan jokuu oli heistä jo niin heikko, että epi koskaan näkevänsä nyt\nhänelle rakkaaksi muuttunutta kotimaatansa, vaan nytpä hän taisi\nmielensä juohuttaa parempaan toivoon, että taisi o'ottaa sitä parainta,\nrauhallisinta kotimaata — Tuonelata, i'ankaikkista eloa, josta\nennen ei millonkaan ajatellut, ja jos jollon kullon kuolema muistui\nmieleensä, niin kauhistui sitä, vaan nyt hän levollisesti o'otteli\nsitä rukoukselta ja toivolta seurattuna. Suokoon Jumala että aina\ntautivuoteella olisi Matinlaisia jaloja neuvojia i'ankaikkista autuutta\nkäsittämään.\n\nTälläisissä askareissa alkoi Matin suruki vähän lauhtua ja raskas\nmielensä kevetä, erinomattain kuin nyt hänen ympärillänsä oli niin\nmonta ystävää, jotka rakastivat ja kunnioittivat häntä, sillä hänestä\ntulivat tuntemaan, että talonpojassaki löytyy hengellistä valoa ja\njaloutta, joka saattoi hei'ätki valistuneemmiksi ja jalommiksi Jumalan\nlapsiksi, joiksi itsiänsä eivät ennen tunteneet, eivätkä voineet\nmillonkaan luulla siksi tulevankaan.\n\nNäin hyvästi ja hyö'yllisesti vietti Matti pitkät päivänsä\npoto-huoneessa. Näin hän käyttiikse ennenki joka paikassa. Hänellä\nei ollut mitään ruumiillista antaa toisille, vaan hengellistä, joka\nonki kalliimpi: jota hän rauhaasti jakeli tarvitsevaisille. Monesta\npahanilkisestä hän sai mielellisillä neu'oillansa kelpo-ihmisen Vaikka\nhän toimensa puolesta oli kumppaneitansa ylävämpi, niin kuitenki,\nhän oli nöyrin heistä, josta kaikki häntä rakastivat, jotka vaan\nvähänki aikaa olivat hänen parissansa. Sitä vastoin ylpiätä, jos\nkohta hyvänki tekiätä, ei kukaan voi rakastaa, ja hänen hyvätekonsa\nmuuttuu raskau'eksi, jos vaan tunnetaan hänen ylpeytensä; kyllä\nkaiketi jokainen kiiruhtaa ja suorittaa hänelle velkansa, ei rakkau'en\ntunnolla, vaan ainoastaan rehellisyy'en tunnolla, ettei olis hänelle\nvelkaa. Hyvin raskaaksi muuttuu apu, jos auttaja siitä ylpeilee.\nMutta totinen hyvä työ aina kahotaan hyvillä tuntomuksilla, ja näillä\nkohattiin aina Matin töitä, jotka monesti olivat verrattomat, ja jotka\neivät millonkaan muistuneet toimittajansa mieleen.\n\nJätämme nyt Matin sairas-huoneesen, ja lähemme nyt Jaakkimaan — hänen\nperettänsä seuraamaan.\n\nKau'an o'otteli Matin pere häntä kotiin, vaan turhaan. Jo elon leikkuu\naika alkoi lähestyä, vaan vieläkään häntä ei kuulunut. Anni lapsinensa\nvietti tämän kesän suurimmassa kurjuu'essa, ravittuna karpe- ja\npetäjä-leivältä, kunnes pääsivät uutiseen. Vaan he eivat tunteneet\nkurjuutta eineen puutteesta; siihen he olivat jo niin tottuneet\nentuu'estaan, että se oli heille melkein omainen, ainoastaan suurin\nsuru oli heillä isästänsä, jota ikävöivät ja luulivat jo hukkuneeksi.\n\n\"Eikös sy'ämmeni sillon tuntenut\", sanoi huo'aten Anni, \"jott'ei käy\nhyvin. Sen perästä en ole saanut siunaaman aikaa lepoa sy'ämmelleni,\nyhä sitä pakottaa.\"\n\n— Kyllä Jumala isää varjeloo; rukoile äiti-kulta Häntä, ja turvaa\nHäneen, niinhän meitä isä neuvoi aina tekemään aini'aan, niin siitte\nsurusi helpponoo — lausui Kati.\n\nAnni olisi heti lähtenyt Pietariin, vaan heillä ei ollut evääksikään\nvaraa; hän ei olis huolinut evästäkään, vaan ei ollut kuhun jättää\nlapsi'ansa, erinomattain keskellä kesää, millon kurjuus ja puute oli\njoka aino'alla tuttavallansa ja ystävällänsä.\n\nViimen, syksyllä, alkoi tullaki tietoja Matista: haastettiin että\nmatkaajat olisivat hukkuneet, ainoastaan Matti ja Juhana olisivat\npelastautuneet, Käkisalmelaisten veneessä, ja nyt sanottiin hei'än\nolevan Pietarissa kipeinä; — mutta muutamat naapureistansa taas\ntiesivät sanoa, että joka ainoa matkamies venee'neen päivineen olisi\nhukkunut.\n\nNyt Annin suru ja tuska nousi niin suureksi, ettei hänellä ollut\nenempätä kärsimystä olla paikollansa. Sentähen jätti tyttärensä\npii'aksi yhteen varakkaasen taloon, ja itse poikansa keralla läksi\njalan Pietariin miestänsä kuulustelemaan. Vaivaloinen oli kulkunsa,\nviisivuotiseu lapsensa keralla, sateisilla syys-ilmoilla; kokonaista\nkaksi viikkoa olivat he matkalla, jota on kaksi sataa kaksikymmentä\nVenäjän virstaa; matkan lopulla jo niin uupuivat että tuskin taisivat\nkäy'ä; hei'än onneksensa sattui yksi hyvätahtonen Kelttulainen näkemään\nhei'ät, joka toiki heitä kärrissänsä jäännösmatkan viisitoista virstaa,\nPietarin esikaupunkiin, suurelle Ohalle, ja neuvoi heitä menemään\nSuomalaiseen kortteeriin.\n\nVettä valoi taivaasta, ikkään kuin korvosta. Kau'an aikaa Anni ja Antti\nkuleksivat katuja myöten, sillä eivät osanneet männä Kelttulaiselta\nneuvottuu kortteeriin. He eivät tohtineet mennä yhteenkään huoneesen,\npeljäten venäläisiä, joista kotonansa olivat kuulleet kaikenlaisia\njulmia tarinoja. Huojennokseksensa lakkasi sa'e, vaan märkä värisytti\nheitä. Viimen sattui hei'än vastaan tulemaan joukko ihmisiä, miehiä,\nnaisia ja lapsia, hyvin huonoissa vaateretkaleissa; hei'än kasvonsa\nolivat likaset ja kälvi'ät, ruokottomuus ja laiskuus näkyi selvästi\nkaikissa heissä. He puhuivat keskenänsä Suomea, niin muotoin ne olivat\nSuomalaisia. Kuinka Anni ihastui nähty'änsä Suomalaisia; heitä pyysi\nhän näyttämään yösi'aa, josta sanoi maksavansa kiitollisuu'ella.\n\n\"Läh'e mei'än keralla\", sanoi vanha ukko, joka oli ikään kuin\npäämiehenä tällä kerjäläis-joukolla; \"mi'ulla on oma kortteeri, joka on\nhyvin välkki ja hyvä, oikein kuninkaallinen. Vaan onkos si'ulla passia?\nIlman passia ei anneta täällä yhtään yötä pitää kortteerissa.\"\n\n— On. Sen mi'ulle anto mei'än Vouti. — Etkös hyvä isäntä täällä ole\nnähnyt mei'än Mattia?\n\n\"Onhan niitä, eukko parka, montaki Mattia täällä, kuka niitä tietää\nkenen hyö ovat, sinun vain kennen\", sanoi ukko nauraen. \"Mikäs si'un\nMattisi sukunimi on, ja konsa hän tuli Pietariin, ehkä siitte tolkku\nsaataneen, kuin sukunimi tii'etään.\"\n\n— Ei hänellä ole millastakaan muuta nimiä, paitsi liika nimiä, mei'än\ntalostamme Kilkkilästä, josta miestäni naapurit ja herratki kutsuuvat\nKilkiksi. Hän läksi jo ennen Pietarin päivää tänne, veneellä, voita\nja parkkia tuomaan; takasin ei ole vielä nytkään tullut, vaikka sanoi\nkahen viikon päästä tulevansa; eräät sanoovat, jotta olisi hukkunut\nKäk'salmen tienoilla, toiset taas kiistävät, jotta olisi täällä\nPietarissa potilasna.\n\n\"Niin tulomatkallasi olisitki kysellyt ukko'asi Käkisalmen tienoilta,\ntahi Laatokan merenpohjasta etsinyt, ja siitte vasta olisit tänne\ntullut.\" Sanoi kovasy'ämminen kerjäläisukko, irvistellen, olevoinaan\nhyvin näppärä puheinen.\n\nAnni ei virkkanut siihen mitään. Suru kovin särki sy'äntänsä.\nAjatuksissansa ikuisesti piti jäähyväsiä hyvän miehensä keralla.\n\n\"Si'un pitää miestäsi kysellä polnitsoista, kuka ties häntä lienee\nsinne viety, jos lie ollut kipi'änä, ehkä häntä josta kusta löytänet\",\n— sanoi yksi kerjäläisistä lohtuttavaisella äänellä, äkättyänsä surun\nhaikeu'en Annin kasvoista.\n\n— No tie siitte, eukko kulta, risti perään ukollesi; jos vaan häntä\nkerran polnitsaan vietiin, niin ei sieltä enempää elävin silmin takasin\ntule; sanoi, huolettomasti, ukko.\n\nAnnin sy'än säpsähti, kuunnellessa tätä. \"Mikäs se polnitsa on?\" kysäsi\nhän huolellisesti.\n\nYht'äkkiään koko kerjäläisjoukon kasvot valkenivat, ja he kaikki\nhätäyntyivät, paitsi ukkoa, joka samassa huu'atti: \"Kaikki, hajalleen!\"\n\nHavilla hajosivat ihmiset Annin ympäriltä. Tämä niin törmistytti hänen,\nett'ei kerinnyt katsoa kuhun kukin heistä juoksi. Ei ketään näkynyt\nmistään, ainoastaan hyvin kaukaa näki sotamiehen luoksensa astuvan.\nSotamies meniki ohitsensa. Koht'sillään näki Anni kerjäläiset hiivivän,\njoka haaralle silmäillen, lähellä olevista kartanoista. Tämä kaikki\nkummastutti häntä, suuressa surussansaki.\n\nMut' polnitsa ei mennyt mielestänsä: samassa uu'isti kysymyksensä.\n\n\"Se on potohuone, jossa ihmisiä parannetaan kuolleiksi\", sanoi ukko;\n\"moni täältä mei'än Ohalta on männyt, tahi ei itse männyt, vaan viety\nsinne; mut' ei niistä ole yksikään tullut terveeksi, vaan jok'ainua on\nkuollut.\" Tämä oliki totta; mutta ei kuolemiseen ole kehno parannus\nsyynä sairas-huoneissa, vaan sairaan paranematoin heikkous, millon\nei ole toivomistakaan eloon, jonka jo näkevät Tohtoritki vastaan\nottaissansa, jota tekemään pakottaa hei'än ihmis-rakkaus. Sillä\nSuomalaista ei ennen saa potohuoneesen, ennenkuin hän itse jo hävittää\ntoivon eloonsa, siitte vasta hän sallii itsensä vietäväksi — kuolemaan.\n\n\"Lähtekää hyvä ihminen minu'a saattamaan potohuoneisiin\", pyysi Anni\nsitä, joka häntä neuvoi miestänsä etsimään polnitsoista.\n\n— Mie läksisin mielelläni, vaan en osaa venättä; no yhtä kaikki,\nmie otan Pekon kerallani, hän osaa kysyä — sanoi hyvätahtonen\nkerjäläis-nainen Liena Roivanen. Pekko oli hänen poikansa, yhellätoista\nkymmenellä vuu'ella. Niin huomena lähetään myö miestäsi etsimään,\njatkoi hän kehoittavaisesti.\n\n\"Ketä työ paraikaan juoksitta pakoon, vainko sitä sotamiestä, joka\ntästä mäni sivutse?\" kysäsi tie'on halulta voitettu Anni.\n\n— Myö luultiin sen olevan putkamiehen, sentäin juoksimme piiloon;\nvastasi ukko. — Mutta myö ereh'yimme, se oli muu sotamies, vaikka\nhänellä olivat punaset kaulukset, sillä jos se olisi ollut putkamies,\nniin olisi siunki ottanut kiini.\n\n\"Mikäs se putkamies on, ja miten ja mitävarten hän ois mi'un kiini\nottanut?\"\n\n— Näköjään sie et tii'äkkään miten täällä Pietarissa ollaan.\nPutkamiehet, taikka kuin myö heitä nimitämmä Putkapekot ovat huonoja\nsotamiehiä, ja ne missä vaan näköövät keräjiä, niin samassa ottaavat\nhei'ät kiini, sitoovat nuorilla kä'et selän taa ja vievät siesuun,\njosta siitte laitetaan Suomen passi-konttuoriin, ja sieltä ruunun\nkyy'illä omalle maalle.\n\n\"Minne omalle maalle?\"\n\n— Minne! Mistäs sie siitte tulit, kuin et omalta maalta — Suomesta!\närjäsi ukko, suututettu puheinsa ymmärtämättömyyteen.\n\n\"Mintäinkäs niitä keräjiä täällä kiini tavotellaan? Eihän meillä,\nSuomessa, muita kiini oteta kuin pahantekijöitä.\"\n\n— Mintäin! Kuningas ei taho että olis meikäläisiä, joutilaisia ihmisiä,\nkuleksimassa pitkin Pietarin katuja.\n\nNäin puhellessansa matka joutui, niin että kulettu'ansa monta katua\npääsivät kerääjät kotiinsa. Anni ei vielä millonkaan nähnyt niin huonoa\nkartanoa, joka, jos olisi seisonut erillään, niin — varmaan olisi\nhajonnut; niin se oli huono, ja ainoastaan toisten kartanojen tukiessa\npysyi pystyssä. Porstu'a oli ihan pimiä, ovia Anni ei nähnyt missään.\nVaan yksi kerääjistä avaisi matalaisen läven, joka oli parahiksi\nkorkeu'eltaan, viisivuotiselle Antille. Pimiän läntä oli tuvassaki,\njossa oli hyvin paljo ihmisiä, likaisissa ja rikkinäisissä retkaleissa;\nmuutamat olivat ihan alasti, istuen ikkunan luona, tappoivat eläviä\niho-räpäleistään. Tälläiseen kuninkaalliseen kortteeriin ja sen\nkuninkaallisiin asujien sekaan nyt joutui Anni. Itse tupa oli melko\nvälkki, mutta matala; lau'oista tehyt polat olivat ihan ympäri tuvan,\npaitsi suuren neliskulmasen uunin eusta, käytävää lattiata oli vaan\nvähäseltä, jonka tähen kukin asuja elosti polalla. Siivottomuus oli\nsanomatoin. Ihmisten paljou'esta oli tuvassa erinomainen paha löyhkä.\nAnnin sy'äntä ahisti nähessänsä tätä Suomalaisten elämää Pietarissa;\nhän tuli ikään kuin äimeyksiin, eikä ky'ennyt sanaakaan sanoa\nlapsellensa, joka tie'on halulla kyseli häneltä kaikkia, mitä vaan näki\nou'oksi. Tästä äimeyksestään herätti hänen kortteerin isännän ääni.\n\n\"Jäätkö sie meille yöksi vaan, taikka kuukaus eläjäksi? Jos yöksi\njäät, niin maksa nyt kymmenen kopeekkaa yörahaa; vaan jos jäät\nkuukaus-eläjäksi, niin anna tänne passisi. Si'un pitää kortterirahaa\nmaksaa itsestäis yhen ruplan ja pojastais puol' ruplaa kuukau'essa.\"\nTätä lauluissansa, isäntä iloisesti katseli ympärillensä, lukein rahoja\ntaskussansa. Isännän ilo syntyi ihmisten paljou'esta kortteerissansa,\njoka oli hänen hyötynsä.\n\n— \"Jos ois missä parempaa kortteeria, ja vähemmän ihmisiä, niin\nmielelläni mänisin sinne\", sanoi Anni, surullisesti katsellen\nympärillensä.\n\n\"Katsos rou'aa! kuin ei hänelle kelpaa meikäläisiin kortteerit. Mut'\ntään parempaa ja väljempää Suomalaista kortteeria et löy'ä koko\nPietarissa; — nyt tällä ajalla on joka sola täys ihmisiä.\" Isäntä to'en\nperään sanoi totta; sillä kaikki Suomalaiset rököläkansan kortteerit\nPietarissa ovat, siivon ja ahtau'en suhteen, ihan yhenlaiset;'jos\njokuu kortteeri, erinomattain kaupungin puolella, ei ole niin vanha,\nvaan sama siivottomuus ja ahtaus, ja näistä syntynyt myrkyllinen\nilma, on niissäki. Ja tälläisissä kortteeriloissa asuu monia tuhansia\nSuomalais-raukkoja, jotka tuleevat Pietariin rikkautta ja hyviä\npäiviä etsimään, joittenka siaan löytäävät tauteja, ja kuolemanki,\nei ainoastaan ruumiillisesti mutta henkisestiki, niinkuin jo ennen\nsanoimme. Vaan suurin osa räkölä-Suomalaisista asuu kuitenki Oh'alla,\njota he itsestänsä nimittäävätki Laiskoin kaupungiksi.\n\nAnni antain yörahaa isännälle, sanoi: \"en tii'ä kuin kauvaksi jäänen\ntänne; huomenna lähen etsimään miestäni, ja en lähe Pietarista,\nennenkuin saan jos millasen tii'on hänestä. Muuten huomenna läksisin\ntakasin Jaakkimaan.\"\n\n\"Kultaseini! vielä totut tähän Pietarin elämään. Niin ne kaikki\nvastatulleet sanoovat; vaan, kuin ovat täällä vähän aikaa, tottuuvat\nlaiskuuteen, niin ei voilla vehnäsillä saa heitä mänemään takasin\nSuomeen, ennenkuin vii'ään sinne ruunun kyy'illä; toiset taas tästä\nhyvästä elämästä kuoloovatki; no ei siitä hätää ole, toisia Suomesta\ntuloo lisään. Ilmankos tätä Ohtaa kutsummeki laiskoin kaupungiksi, kuin\nse on laiskoin haltussa, ja ei olekkaan Pietarissa muista kansoista\nniin paljon kerjäläisiä kuin Suomalaisista.\"\n\nTämän sanottu'ansa, meni isäntä lähellä viruvan sairaan luo, jolle\näyhkäsi: \"Simo, hoi! si'un pitää huomis päivänä männä polnitsaan,\ntaikka kunne tahaan. Kuolet vielä siinä! niin tuloo suuret hoput\nsi'un kauttasi, kuin omalla varallani pitää hau'ata; niinkii jo olet\nkahesta kuukau'esta velkaa. Jos määt polnitsaan, niin mie saatan si'un\nportille asti, niin siitä siitte määt vaikka ryömien sisään. Kyllä\ntohtuoriloihen täytyy vastaan ottaa, kuin ei oo kennen kansa kipiätä\nlaittaa takasin kotiinsa. Yhtäpaljo, kuoltavahan si'un on — jos missä!\"\n\n— Isäntä kulta! älä aja minua pois, mie kohta paranen, ja maksan\nkortteeri-rahan, vaan jos mään polnitsaan niin siellä täytyy mi'un\nkuolla... monta sinne ovat männeet, vaan harvat elävänä takasin\ntulleet; saneli, alakuloisella äänellä, sairas.\n\nIlta oli käsissä. Anni ensimmäisen yön Pietarissa vietti unetta;\najatukset Matissa, ja elävät, eivät antaneet hänen siunaaman ajaksi\nnukahtua. Ilta yöstä pitivät humalaiset jumalatonta menoa, vaan viimen\nnukkuivat. Annin mieleen juohtui kotonen elämänsä ja nykynen yösiansa.\nMuistui myös mieleensä, kuinka monet Suomessa niin ikävöivät Pietariin,\nja ihmetteli kun eivät Pietarissa eläneet ole millonkaan haastaneet\ntälläisesta kurjallisesta elosta, vaan jokainen kiitti Pietarin\nrahallista elämää; tämä kiittäminen oli hänestä niin outoa, sillä hän\nepäili että ken mielistyisi tälläiseen elämiseen.\n\nAamulla melkein kaikki läksivät leivän ja rahan saaliille, jotka vaan\nkykenivät, ainoastaan sairaat ja pohmelopäiset jäivät tiloillensa.\nAnni, hyvätahtosen saattajansa Lienan keralla, joka otti poikansa\ntulkiksensa, läksi ensin Liteinin sairashuoneesen, jossa tavallisesti,\nkuin likimäisessä, Ohtalaiset ja Nevskoin rannan tienojen asukkaat\npoteevat. Onneksi sattuivatki Käk'salmen miehet siihen tuomaan Matin ja\nJuhanan, jotka vieläkään eivät olleet parantuneet.\n\nKuinka ihastui tämä hurskas aviopari! Ilonsa täy'ellisyy'essä he\nkotvalleen eivät voineet sanaakaan virkkaa toinen toiselleen. Juhananki\nilo oli sanomatoin. Molemmat sairaat virkistyivät. Molemmat innolla\nlupasivat jo huomenna lähteä sairashuoneesta; sillä nyt tunsivat\nitsensä terveeksi, ja voivansa matkustaa syntymämaallensa. Mutta\nnytki eron hetki lähestyi, vaan ero tok' ei ollut kauvallinen; se oli\nainoastaan huomiseen asti, sillä ennen ei sairaita laskettu; vaan\ntämäki ero nyt heistä oli hyvin vaikia, kauvallisen eron perästä\nnähty'änsä toinen toistansa. Matti tarkasti kyseli kortteerin paikkaa,\nettä olisi huomena löytänyt. Kuin Anni jutteli hänelle kerjäläisten\nelämästä, niin Juhana kauhistui sitä kuunnellessansa, vaan hän ei\nottanut siitä mikseenkään, ja selitti heille mitenkä ihminen tahallaan\ntaipuu senlaiseen elämään.\n\nHuomis-päivänä Matti ja Juhana pääsivät sairas-huoneesta. Itku silmissä\nsairaat jättivät heille jäähyväsiä ikäänkuin hellät lapset rakkaille\nvanhemmillensa. Kukin sairas lupasi, jos vaan Jumala ikää soisi,\ntäyttää Matin neuvot, ehk'ei hän nyt niistä maininnutkaan. Kukin sanoi\nsairashuoneesta päästy'änsä mänevänsä syntymämaallensa — Suomeen, eikä\nmillonkaan työttömästi viettävän aikaansa: aina rukoilevan Jumalaa, ja\nHänen avullansa, aini'aan pitävän omantuntonsa valveella.\n\nToinen yö oli Annilla hupasempi maata miehensä vieressä: Ei nyt\nkortterikaan ollut hänestä paha ja ahdas, sillä hän näki ainoastaan\nkauvan kaivatun Mattinsa. Toisella aamulla Matti, Anni ja Juhana ja\npieni Antti jo olivat matkassa Jaakkimaan. Onneksi Anni hankki kotoa\nlähteissänsä rahoja, niin nyt eivät kärsineet puutetta eineestä; ja\nhyvin, vaikka hiljaan, pääsivät kotiinsa.\n\n\n\n"]