[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fylsNyN1zHO-lGIv3KKnD50cqICiGwQ6l_pUn0Yg2rcc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},2744,"Anna Hollmannin häviö","Frenssen, Gustav",1863,1945,"2744-frenssen-gustav-anna-hollmannin-havio","2744__Frenssen_Gustav__Anna_Hollmannin_häviö","Kertomus","romaani",[],[],"fi",1911,1912,33628,211175,false,71083,[23],"German fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Anna Hollmannin häviö: Kertomus\" by Gustav Frenssen is a novel written in the early 20th century. The story centers around Jan Guldt, a young boy from Blankenese, whose family is deeply affected by the dark history associated with the Hollmann family, infamous for their poor treatment of seafarers and their link to Jan's father's early death. As Jan grows up amidst his mother's resentment towards the Hollmanns, he is determined to confront the injustices inflicted upon his family.  The opening of the book introduces Jan Guldt, who lives a frugal life with his reclusive and bitter mother after the premature death of his seafaring father. Through a series of conversations, Jan learns about the Hollmann family, whom his mother holds responsible for many tragedies in their lives, including her husband's demise and her own struggles. Jan's increasing awareness of his family's grievances against the Hollmanns ignites a burning desire for justice and revenge within him. As the narrative unfolds, it sets the stage for Jan's journey toward adulthood, his aspirations as a sailor, and his resolve to confront the legacy of wrongdoings associated with the Hollmanns. (This is an automatically generated summary.)",[28],"Talvio, Maila",224,"Pohjoissaksalaiseen merimiessukuun sijoittuva kertomus seuraa köyhyydessä kasvavaa Jan Guldia. Hänen äitinsä kasvattaa poikaa ankarassa yksinäisyydessä ja ruokkii katkeruutta rikkaita laivanvarustajia kohtaan, joita hän pitää syyllisinä miehensä varhaiseen kuolemaan.","Gustav Frenssenin 'Anna Hollmannin häviö' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 2744. E-kirja on4 public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ANNA HOLLMANNIN HÄVIÖ\n\nKertomus\n\n\nKirj.\n\nGUSTAV FRENSSEN\n\n\nTekijän luvalla saksasta suomentanut\n\nMaila Talvio\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1912.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN LUKU.\n\n\nNeljä tai viisi vuosikymmentä sitte nai nuori blankeneseläinen merimies\nGuldtien vanhaa sukua — ei luotsintytärtä, jonka hänen tätinsä olivat\nmääränneet hänelle, vaan jonkinlaisen ruskean, nyrpeän tytöntapaisen,\njoka eräänä sunnuntai-iltana oli Etzerin rämeiltä eksynyt johonkin\nblankeneseläiseen tanssisaliin.\n\nSukulaiset olivat hyvin harmissaan ja nuori mies sai kuulla sen heti\nensi päivänä. Mutta kun toisena päivänä eräs vanha, teräväkielinen\ntäti kysyi, miten monta tuhatta kappaletta polttoturvetta nuori emäntä\noli tuonutkaan taloon, niin hän viskasi hänet ulos ovesta. Eihän\nhäntä enään senjälkeen käynyt kiusotteleminen, vaikka mielikin olisi\ntehnyt ja vaikka sukulaiset siitäkin syystä olisivat suoneet hänen\nelävän kauvemmin; sillä hän läksi kolmantena päivänä Anna Hollmannilla\nSenegambiaan, sai laivalla kuumetaudin ja kuoli siellä. Hänen\nleskensä, joka luonnostaan ja rämeiden keskellä vietetyn nuoruutensa\nvaikutuksesta oli arka ja yksinäisyyteen taipuvainen sekä lisäksi\nmiehensä varhaisen kuoleman takia nyreissään, erkani nyt kokonaan\nsukulaisista. Hän nimitti heitä halveksien »roskajoukoksi» ja kielsi\nlyhyeen tapaansa pientä poikaansa, jota hän aina kutsui hänen täydellä\nnimellään Jan Guldt’iksi, seurustelemasta heidän kanssaan.\n\nHän vietti karua, köyhää elämää matalassa, olkikattoisessa töllissä\nrannalla, jossa sellaisia siihen aikaan vielä oli paljon, yhdessä\ntaemmista vuokra-asunnoista, johon kuului kamari ja keittiö, sekä\nelätti itseään aamusta iltaan pesemällä ja parsimalla vaatteita\nkymmenkunnalle merimiehelle. Siinä hän tarkasti piti kiinni pennistä ja\nsaattoi yhdenkin pennin takia nostaa kiukkuisen, itsepintaisen rähäkän,\nmutta tästä painui hänen poikansa nuoreen sieluun uskollisuuden ja\nhiljaisen, jäykän velvollisuudentunnon kuva.\n\nÄiti puhui vähän ja tokaisi nekin vähät äreästi tulemaan, tehden\nsamalla kädenliikkeen, ikäänkuin hän olisi työntänyt luotaan jotakin\nvastenmielistä. Mutta siinä vähässä mitä hän sanoi, antoi hän pojan\nsielunelämälle sen ensimäisen suunnan. Hän ei sisunsa katkeruudesta\ntuonut ilmi muuta kuin miehensä kuolemaa koskevia seikkoja ja siinä\nyhteydessä ilmensi hän aina tulemaan, että Hollmannit, samaisen Anna\nHollmannin isännät, kiusasivat laivansa miehistöä nälässä ja muussakin\nkurjuudessa ja että he olivat syypäät hänen miehensä kuolemaan. Hän\nkertoi vielä senkin, että pojan isoisä Hollmannien palveluksessa oli\nsaanut surmansa. Hän oli kerran yhdellä heidän laivallaan mennyt\nBrasiliaan, luultavasti olemaan osallisena jossakin huonossa, joka\ntapauksessa lainvastaisessa yrityksessä ja sille tielleen hän oli\njäänyt. Näistä molemmista tapauksista hän haasteli, tavallisesti\näreiden yksinpuhelujen muodossa. Kun hän sitte oli puhunut loppuun ja\ntaasen äänetönnä istui kumartuneena merimiestensä karkeiden, harmaiden\nvillasukkien ja paksujen paitojen ääreen, lausui hän vielä kerran julki\nmielipiteensä, kooten äkeän arvostelunsa Hollmanneista seuraavaan\nmuotoon: »Se oli heidän tahtonsa! Heidän tahtonsa se oli, Jan Guldt.\nMurhamiehiä he ovat!» Pieni poika häntä vastapäätä kuunteli tätä hänen\nalituista toisteluansa halukkaasti, sillä hän oli hänen aito poikansa\nja imi sanat veriinsä.\n\nHänen kasvaessaan kävi äiti yksinäisen elämänsä ja katkerien\najatustensa vaikutuksesta vähitellen niin ihmispeloksi ja\nharvapuheiseksi, ettei hän enään vaihtanut sanaa kenenkään kanssa, kun\nei hän enään uskonut kehenkään. Vähitellen tuli hän puhuneeksi vain\ntoisten puheen joukkoon, kun joku hänen merimiehistään oli kertonut\njostakin haaksirikosta. Istuen karkeiden, harmaiden sukkien, paitojen\nja jakkujen keskellä, lieden laidalla, tulen ääressä, joka kiehutti\nhänen laihaa kahviaan, puhui hän silloin pojalle hänen isästään, jonka\noli pitänyt kuolla niin nuorena, ja isoisästään, joka ehkä vielä\ntänäkin päivänä virui vankina jossakin kaukana Brasiliassa, sentähden\nettä hänen Hollmannien käskystä — tietenkin vastoin omaa tietoaan ja\ntahtoaan — oli täytynyt tehdä jotakin pahaa. Ja miten paljon merimiehiä\nHollmannit vielä senkin jälkeen olivat lähettäneetkään kuolemaan?!\nSellaista väkeä olivat Hollmannit! Ja olleet sellaisia jo sata tai\nkaksi sataa vuotta. Niin hän sanoi. Ja hetken vaiettuaan kohotti hän\nvielä kerran päätään ja sanoi: »Eikö se ole totta, Jan Guldt? Eikö se\nole totta?»\n\nPoika istui toisella puolen valkeaa ja raivostui molempien kuolleiden\nja kaikkien noiden muiden kohtalosta. Hän katsoi äitiin likekkäin\nlepäävine silmineen ja sanoi, rohkeat kasvot vilkkaan vihan vallassa:\n»Jos Hollmannit vielä elävät, kun minä tulen suureksi, niin saat nähdä\nvaan, äiti! Silloin sanon heille suorat sanat!»\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nKun hän tässä seurassa, tämän yksipuolisen keskustelun ravitsemana oli\ntullut neljäntoista vuoden vanhaksi ja jo katseli laivaa lähteäkseen\nensimäiselle retkelleen, äkkäsi hän eräänä varhaisena sunnuntaiaamuna\nrannalla pienen veneen, jolta laivanpotkuri oli rikkonut perän.\nHän joutui kuuman kiihkon valtaan, juoksi pientä hampurilaista\nurheilijajoukkuetta vastaan, joka, pojat puettuina valkeihin\npuseroihin ja laulaen, asteli tietä, ja pyysi nopein sanoin, että vene\npelastettaisiin hänelle ennenkuin paikalle ehtisivät kalastajat, jotka\nmuuten aina korjasivat haltuunsa senkaltaisen tavaran. Matkustavaiset\nnuorukaiset mielistyivät poikaan, joka kuumin silmin seisoi heidän\nedessään, ja hänen pyyntönsä, joka antoi heille tilaisuutta osoittaa\nvoimiaan ja taitoaan, huvitti heitä suuresti. Heitä juoksi neljä\nmiestä kauvas veteen, he toivat veneen maihin, vetivät sen rannalle,\nkävivät siihen kiinni ja kantoivat sen puutarhaan. Sitte he entistä\nreippaampina ja laulaen jatkoivat matkaansa.\n\nVene virui nyt pienessä, piiloisessa puutarhassa, käyrien luumupuiden\nsuojassa ja auringonvalot liukuivat, aina kun hiljainen tuuli\nlöyhytteli molempia puita, leikkien ja lepatellen ja vailla kaikkea\nvakavuutta edestakaisin pitkin sen pintoja. Ja pojassa kasvoi\nkasvamistaan epäilys, saisiko hän siitä kalua. Tehdäkseen lopun\nepäilyksistä virkkoi hän vihdoin itsekseen: »Tahdonko minä? Vai enkö\nminä tahdo?» Ja äidilleen, joka katsahti ulos keittiön ovesta, hän\nsanoi: »Minä olen sen päättänyt, äiti, etten syö ennenkuin veneessäni\non uusi peräkeula. Ei siis puhuta syömisestä eikä juomisesta ennen\nsitä.»\n\nEnsin sahasi hän siististi poikki lautojen rikkoutuneet päät. Sitte\npiirsi hän vanhaan tammiseen tynnyrinpohjaan, jota hän kauvan oli\nsäilyttänyt, uuden veneenpeilin ääriviivat; sitte hän laudasta\nsahasi piirustetun pinnan ja se työ maksoi aika vaivan. Hän auttoi\ntaskuveitsellään ja sitä piti alituisesti teroittaa. Hän teki työtä\nsellaisella kiihkolla, että aina kun tuulenhenki kävi luumupuissa,\najaen valotäpliä sinne tänne, hikikarpalot välkkyivät hänen\npunertavissa hiuksissaan.\n\nKun äiti, joka silloin tällöin katsahti pienestä, sameasta keittiön\nikkunasta, huomasi työn menevän toiseen päivään, rupesi häntä\nhuolestuttamaan. Tuntien pojan ja tietäen hänet joka suhteessa itsensä\nkaltaiseksi, nousi hän ennen aamunkoittoa, taittoi suuren kappaleen\nleipää, pani sen paperiin ja asetti käärön vanhan karviaismarjapensaan\nalle, ikäänkuin joku matruusi siitä kulkiessaan olisi heittänyt\nsen siihen. Poika näkikin käärön, haistoi leivän tuoksun ja tiesi\npaikalla — äitinsä poikana — mistä se oli kotoisin; mutta hän pysyi\npäätöksessään kunnes vene iltapäivällä oli täydessä kunnossa.\n\nSeuraavana päivänä ryhtyi hän taasen työhön, teki veneeseen maston ja\nperäsimen ja valmisti kellahtavasta, paikatusta lakanasta, jonka muuan\nkalastuskaljaasin matruusi-vietävä oli jättänyt hänen äitinsä haltuun,\nkaikesta päättäen ainiaaksi ja omansa kokonaan unohtaen, mukiinmenevän\npurjeen, sekä pani kaikki muutkin kappaleet kuntoon. Samana iltana\nkutsui hän vielä kokoon leikkitoverinsa, jotta he tulisivat viemään\nhänen venettään vesille. Se oli isän ajoilta asti virunut kanakopissa\nja nyt hän oli sen korjannut.\n\nHe tulivatkin ja asettuivat veneen ympärille, lausuen arvosteluja\nlujalla äänellä ja kauvan ja kiihkeästi kiistellen sen tiiviydestä ja\nsyvässäkäynnistä, kuten kaikesta muustakin. Äkkiä huomasivat he, että\ntämä kaikki pian nähtäisiin, vaikenivat, kävivät kiinni veneeseen ja\nkantoivat koko pienen vehkeen rantaan.\n\nSattumalta joutui naapurin poika, joka oli jonkun verran vanhempi,\nkotinsa ikkunasta näkemään pienen kulkueen. Hän oli vasta palannut\nensimäiseltä retkeltään tropiikista, tuoden mukanaan malaarian, ja\nvietti nyt ikäviä päiviä äitinsä majassa, odotellen kaikkinaisia\nsaavuttamattomia asioita ja varsinkin Jan Guldtia, joka vallan pursui\nelinvoimaa; sillä hän oli — malaariaa lukuunottamatta — luonnostaankin\näreä ja kitupiikkimainen. Hän huomasi paikalla veneen oudon, tylpän\nja kömpelön muodon, karkasi ulos ovesta, tarttui keltaisine, laihoine\nkäsineen ohueen, vaaleaan tukkasänkeensä ja huusi ääneensä, pyöreät,\nveltot kasvot yhtenä nauruna: »Hooi! laivaa lasketaan telakasta! Tulkaa\nkatsomaan, Jan Guldt laskee laivaa telakasta!»\n\nTämän kuulivat muutamat vanhat kalastajat ja lapset ja ajattelivat:\n»Mikäs nyt on Paul Grienillä? Mitäs hän nyt naukuu — tavallisestihan\nhän maukuu?» ja heitä ilmestyi kaikkiin nurkkiin ja he läksivät mukaan\nrantaan. Vanhat sanoivat: »Hän on taittanut pyrstön venepahaiselta\nja laittanut sille uuden!» Lapset nauroivat ja menivät Jan Guldtin\npuolelle, josta he pitivät kuten lapset pitävät tulesta, ja\nyltyivät kehumaan: »Jan Guldt tekee mitä ikinä vaan tahtoo! Kun hän\nkovertaa puolenmarkan limpun, niin siitä tulee vene!» Paul Grien\nvenytti keltaista, velttoa naamaansa ja huusi entistä äänekkäämmin:\n»Katsokaa Jan Guldtin puolenmarkan limppua... Ei... vaan Jan Guldtin\nrahakolikkoa!»\n\nPaikalle kokoontui aika joukko ihmisiä. Huudettiin ja tungeskeltiin ja\nkun kellertävä virnistelijä vielä tyrkkäsi kantajia, solui vene kovasti\nkolahdellen patokiviä vastaan vesille. Jan Guldt hyppäsi veneeseen.\n\nHänen hyvä ystävänsä Karl Kröger, vilpitön, rehellinen sielu, tahtoi\nosoittaa, että hän ottaa osaa kaikkiin hänen kohtaloihinsa ja on nytkin\nhänen puolellaan. Hän seurasi ystäväänsä ja virkkoi tyynesti kuin vanha\npursimies: »Lakatkaa nyt jo nauramasta! Pois kädet!» ja työnsi veneen\nrannasta.\n\nVene kellui kummasti vedessä, ikäänkuin se olisi ujostellut eikä oikein\nuskaltanut lähteä liikkeelle. Edestä se nousi liian korkealle ja takaa\nse painui liian syvälle, lisäksi se oli saanut vuodon, josta syöksyi\nsisään siro pieni vesisäde.\n\nKarl Kröger tuumi, että olisi paras pysytellä rannalla. Mutta Jan Guldt\nistui paikallaan synkän muotoisena, piti peräsintä ja isoakuuttia ja\nohjasi suoraan vastarannalle. Vuorovesi oli juuri korkeimmillaan, joten\nei ollut juoksua. Tuulikin oli suotuisa. He pääsivät siis pian toiselle\npuolelle ja vene, puolillaan vettä, työntyi rantaan.\n\nHän astui maihin, nousi jonkun verran ylemmä rannalle ja katsahti\nBlankeneseen päin. Ja hänen kasvonsa olivat sen näköiset, että olisi\nluullut hänen aikovan syödä Blankenesen suuhunsa, mutta hän ei\nliikahtanut paikalta. Karl Kröger tyhjensi veneen vedestä, repi suuren,\npunaisen nenäliinansa kappaleiksi ja paikkasi vuodon. Tilkittyään\nsen hyväksi huusi hän toverilleen, että hän tulisi veneeseen. Mutta\ntämä murjotti täydessä vihassa eteensä, ravisti päätään ja nauroi\nhalveksivasti. »Hänkö lähtisi takaisin noiden ihmisten luo? Johan nyt!\nEi ikimaailmassa! Paljon mieluummin hän kuolee nälkään täällä särkällä\nkuin elää sellaisen roskan joukossa.» Ja kun hän näillä ja muilla\nsamantapaisilla sanoilla oikein oli sapettanut mieltänsä, kääntyi hän\nympäri ja läksi kulkemaan pensaita kohti saaren toisessa päässä.\n\nSilloin läksi hänen ystävänsä yksinään paluumatkalle ja rannalla oli\nhäntä vastassa suuri ihmetys ja nauru. Mutta sitte joukko hajaantui ja\nnauraen arveltiin, että kai joku käy noutamassa Jan Guldtin kotiin;\neikä hänen kohtaloaan surtu sen enempää.\n\nMutta Karl Kröger oli huolissaan hänestä. Hän ei kuitenkaan seuraavana\npäivänä voinut tehdä mitään hänen hyväkseen, koska hänen täytyi auttaa\näitiään, joka hänkin oli merimiehenleski. Tuuli oli kiskonut puhki\nohuen kohdan hänen majansa olkikatossa ja molemmat parsivat nyt kattoa,\npoika ulkopuolelta, äiti sisäpuolelta. Levottomuudessaan moitti poika\nalituisesti, että äiti liian hitaasti lähettää takaisin neulan, kun\nhän pistää sen hänen puolelleen, ja sanoi lakkaamatta: »äiti, neulokaa\ntoki!» Äiti taas etsi turhaan pimeässä neulankärkeä, sillä poika\nhaeskeli joka hetki silmillään Jan Guldtia särkältä, pisti neulan\nsyrjään ja kuuli, otsa rypyssä, kumean äänen katon sisästä kyselevän:\n»Missä neula sitte on? Missä neula sitte on?» Kun katto vihdoin illalla\noli tiivis, kiiruhti hän Jan Guldtin kotiin.\n\nHän kierteli mökkiä ja kurkisti ikkunasta sisään. Kun ei Jan Guldtia\nnäkynyt, avasi hän varovaisesti oven ja pisti nenänsä tupaan. Kristiane\nGuldt istui lieden kivillä; hänen vierellään olivat sukka- ja\npaitakasat ja hän parsi niitä.\n\nKarl Kröger kysyi syvällä, pidätetyllä äänellä, missä hänen poikansa\noli.\n\nVaimo ei nostanut silmiään ja vastasi epäystävälliseen, töykeään\ntapaansa: »Mitä se teihin kuuluu, missä Jan Guldt on? Vaikka olisi\nkuollut?»\n\n»Voi», vastasi poika arvokkaasti, »minä olen aina ollut hänen\npuolellaan, koko elinaikani!»\n\nVaimo ei nostanut silmiään, mutta hän antoi pojan ystävyydelle sen\nverran arvoa, että vielä kerran avasi suunsa ja leppymättömällä\nepäluulollaan tokaisi tulemaan: »Ne rikkoivat hänen veneensä! Ja\nne tekivät sen tahallaan! Ne ovat kaikki yhtä huonoa väkeä kuin\nHollmannit!»\n\nPoika veti kasvonsa takaisin ovenavauksesta ja laski hiljaa säpin\npaikalleen. Sitä tehdessä ja kuullessa salvan hiljaisen, varovaisen\nrisahduksen, karkasi omituisesti hänen mieleensä ajatus, että Jan Guldt\non mennyt tästä ovesta samalla tavalla kuin hänkin, yhtä varoen ja\näänettömänä, ja oven salpa on samalla tavalla risahtanut. Hän hätkähti\nja ajatteli vilpittömään, rehelliseen tapaansa: »Mitä kummaa tämä on?\nHänhän on särkällä!» Mutta seuraavana hetkenä hänelle selvisi ihkasen\nselväksi, että Jan Guldt on käynyt täällä. Mistä äiti muuten olisi\ntietänyt veneen olevan rikki? Majaltaan ei hän voinut sitä nähdä; ja\nvarmasti ei hän ollut puhunut kenenkään ihmisen kanssa. Jan Guldt oli\nsiis yöllä uinut tänne ja sitte taas takaisin! Ja Karl näki aivan\nselvästi punertavatukkaisen pään yksinään ajelehtimassa aaltojen\nkeskellä yössä.\n\nHän palasi kotiin ja koska hän neljästätoista ikävuodestaan huolimatta\njo aikoja sitte oli ollut isäntänä talossa, sanoi hän äidilleen: »Niin\non asiat. Ja sentähden minä tänä yönä annan itseäni korville ja valvon,\nsillä minä tahdon nähdä, tuleeko Jan Guldt särkältä tänne.»\n\nTunnin ajan hän seisoikin aidalla nuorten lehmusten siimeksessä,\ntähystellen hohtavalle rannalle ja siniseen yöhön, jossa taivas ja joki\nnukkuivat sylitysten, ja mietiskeli kaikessa levossa ja rauhassa mitä\nihmeellisiä asioita hän saakaan nähdä ja kokea, kunhan hän tästä pääsee\nmerille, kaukaisilla vesillä, väririkkailla rannoilla ja näköpiirin\nrajalla. Juuri hänen edessään virui onneton vene, johon ei kukaan\nihminen vielä ollut uskaltanut kajota. Niin hän viipyi tunnin tai pari.\nJa kun ei sittenkään tapahtunut mitään, tuntui hänestä, että on yhtä\nhyvä tähystellä istualta. Hän istuutui siis muurille, nojasi päänsä\nlehmukseen ja nukkui.\n\nHänen herätessään koleaan aamutuuleen ja selvitellessään, missä\nhän oli, näki hän Jan Guldtin työskentelevän alhaalla hämärässä,\nveneen kimpussa. Hän raatoi sellaisella kiihkolla ja puheli niin\nkiivaasti itsekseen, että äänet selvään kuuluivat aamun pyhäisessä\nhiljaisuudessa. Hänen äitinsä, joka muuten ei lähtenyt kotoaan koko\nvuoden mittaan, seisoi hänen vieressään, auttaen voimiensa takaa. Hän\npiteli paraikaa kädessään suurta kiveä, jonka oli määrä painaa veneen\nkokkapuolta syvemmälle.\n\nKarl Kröger luisui alas muurilta, meni heidän luokseen, yhtyi heidän\ntyöhönsä ja ajatteli: »Jos minä lausun sanankin, ja varsinkin jos minä\npuhun voimisesta tai työn heittämisestä tai muista sellaisista, niin\nhän paikalla paiskaa itsensä Elbeen.» Ja niin hän vaikeni ja teki\ntyötä. Kun he saivat työn valmiiksi — aamu jo koitti — niin äiti läksi\nheidän luotaan.\n\nSilloin työnsivät he veneen vesille ja Jan Guldt astui veneeseen. Hänen\nystävänsä kysyi tulisiko hän mukaan, mutta Jan Guldt ravisti päätään.\nSilloin sysäsi Karl Kröger veneen menemään, katsoi vielä hetkisen sen\njälkeen, iloitsi siitä, että vene nyt oli tasapainossa ja alkoi astella\nkotiin päin.\n\nHän joi hitaasti ja nautinnolla aamukahvinsa. Sillaikaa puhui hänen\näitinsä huolestuneena olkikatostaan, ehdotti että koko läntinen puoli\nkatettaisiin uudelleen ja laski mitä se tulisi maksamaan. Sitte läksi\npoika blankeneseläisten tapaan, kuten sunnuntaiaamunakin, rantaan ja\nmaihinnoususillalle.\n\nKun hän jonkun aikaa kylmästi ja tutkivasti oli katsellut ihmisiä\nja varsinkin kaupunkilaisia, — joita veneet täynnä jo kiiruhti\ntänne, rupesi hän tähystelemään Jan Guldtin mutkiin ja äkkäsikin\nhänet paikalla. Hän risteili raikkaassa tuulessa edestakaisin sillan\nseutuvilla, näyttääkseen ihmisille miten koreasti hänen merisaaliinsa,\nhänen ruskea haahtensa halkoi vettä. Hänen edessään ja takanaan\nluovaili sekä yksitellen että ryhmissä suurempia ja pienempiä\npurjeveneitä, joita oli tullut Oevelgönnestä. Äkkiä ilmestyi niiden\ntaakse vielä valkoinen, ylhäinen jahti, jonka tangon nenässä oli\nHollmannien kukko, Hampurin satamassa kutsuttu korppikotkaksi.\n\nLieneekö Jan Guldt kiihkossaan erehtynyt etäisyydestä vaiko purren\nkulkunopeudesta, vai leimahtava vihako häntä lienee vetänyt\nkorppikotkan puoleen, vai lieneekö pieni, hento, valkopukuinen herra,\njoka jahdissa piti perää, todella tahallaan pitänyt alihangan puolelle\npeloittaakseen tai ärsyttääkseen pientä, ruskeaa alusta: Jan Guldt oli\näkkiä poikkipuolin jahdin kokan edessä ja hetkisen myöhemmin vedessä,\npaikatun, keltaisen lakanan päällä, jahdin valkoisen, jyrkän kyljen\nvieressä. Villalakkinen matruusi veti hänet kannelle.\n\nHän asettui maston juurelle, pidellen siitä kiinni, ja näytti\nkatseellaan hakevan venettään, joka surkeassa tilassa, purje laahaten\nvedessä, ajelehti myötävirtaa. Itse asiassa ei hänen raivoisa\nkiukkunsa ja kaikki kiehuvat tunteensa tietäneet, miten ne yhtaikaa\npurkautuisivat ilmoille. Valkopukuinen herra oli naurahtanut ja laski\ntyynesti siltaa kohti, jolla puolet Blankeneseä tungeskeli. Jahti\nkosketti siltaa lepattavin purjein ja herra huusi Jan Guldtille, että\nhän toki liikkuisi ja lähtisi tiehensä.\n\nSilloin käänsi poika raivoiset kasvonsa leimuavin silmin herraa kohti\nja kiljahti kimakalla äänellä: »Vai sinä? Sinä olet tappanut isäni ja\nisoisäni?! Aiotko tappaa minutkin?! Senkin roisto!» Ja osoittaen häntä\nkädellään jatkoi hän: »Tuossa on Hollmann, joka hukuttaa väkensä,\njoka... joka...»\n\nSamassa hetkessä hyökkäsi keltainen Paul Grien hengästyneenä esiin\ntungoksesta, näki Jan Guldtin läpimärkänä, ymmärsi paikalla yskän ja\nläjäytti iloissaan kämmenet reisiinsä, nauraen ja ääneen huutaen läpi\nhiljaisuuden. Silloin hyppäsi Jan Guldt purresta sillalle, syöksyi läpi\nsyrjään väistyvän joukon ja karkasi rannalle.\n\nHans Hollmann antoi käskynsä liikkumattomin kasvoin. Hänen miehistönsä\nirroitti keksinsä sillasta ja kukkotankoinen jahti luikui taasen\nvirtaan.\n\nSeuraavana aamupäivänä kierteli Karl Kröger tuntikausia Jan Guldtin\nasuntoa, mutta ei saanut häntä nähdä. Myöhään illalla uskalsi hän\nnostaa salpaa ja pistää sisään päänsä. Äiti istui, kuten aina, liedellä\ntyössä, harmaiden villavaateröykkiöiden ympäröimänä. Karl kysyi hiljaa\nja ääntään venyttäen — hän tahtoi nimittäin siten osoittaa tyyntä,\nharkittua mielenlaatuaan — missä Jan Guldt on. Silloin yltyi äiti\nkatkerasti puhumaan: »Jan Guldt? Jan Guldt?» ja hypisteli kiivaasti\nkarkeaa villatakkia, etsiäkseen esiin viallisia kohtia. »Hänen\nhenkeänsähän te väjytte! Te ja Hollmann! Mutta saatkin uskoa, että\nhän maksaa Paul Grienille ja Hollmanneille, jahka hän tulee suureksi.\nKorjaa sinä nyt siitä luusi!»\n\nSilloin pani poika hiljaa kiinni oven, astui hitain askelin rantaan\nja tuli veneelle, joka oli ajautunut maihin ja pantu kuntoon. Hän\nhuomasi nyt Jan Guldtin köyttäneen mastoon, jopa puolitankoon, kirjavan\nnenäliinansa, jossa oli Hampurin kolmen tornin kuvat. Hetkisen katseli\nKarl tätä, tehden johtopäätöksiään ja ymmärsi todella, että Jan Guldt\noli saanut kyllänsä Blankenesestä, että hän oli suunnannut askeleensa\nHampuriin ja siitäkin edemmä.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\nHänestä ei moneen vuoteen kuulunut mitään, tiedettiin vaan, että hän\nkirjoitti äidilleen meriltä ja kerran oli joku nähnyt hänet, kun hän\nlyhyesti käytyään yöllä tervehtimässä äitiään ja jonkun matkaa hänen\nsaattamanaan, oli marssinut takaisin Hampuria kohti, siellä taasen\nastuakseen laivaan. Enempää ei hänestä kuultu eikä nähty.\n\nNeljäntenä vuonna hänen lähdöstään ulosmaksettiin Karl Kröger eräänä\npäivänä laivastaan, etsi uutta laivaa ja otti pestin Kalliopeen,\nnelimastoiseen parkkiin, joka, kapteeninaan Bosselmann ja lastattuna\nkappaletavaralla, oli lähdössä Sidney'hin. Illansuussa astui hän\nkaikessa rauhassa laivaan, asetti säkkinsä kanssin ovea vastaan ja\nkurkisti sisään. Silloin äkkäsi hän aivan edessään punertavan pään ja\nkuuli samassa Jan Guldtin kauniin äänen.\n\nHän istui selin oveen ja puhui kiihkeään tapaansa, sormiaan oikoellen\neräälle toiselle matruusille, kömpelön, rehellisen näköiselle miehelle,\njoka kaikesta päättäen oli meklenburgilainen. Hän kyseli häneltä\nkaikellaisia ja takertui aina keskelle kysymyksiään, koska hän joka\nkerta kutsui mieleensä oman äitinsä hahmoa ja luonnonlaatua. »Pitikö\nsinun äitisi — sinut puhtaana? Eikö hän koskaan — päästänyt sinua\nputoamaan tai jättänyt sinua palelemaan tai itkemään ilman aikojaan?\nEikö hän — illoin tai yöllä jättänyt sinua yksin, jutellakseen\nnaapurien kanssa kadulla, tai mennäkseen seuraan? Eikö hän — koskaan\nsanonut tai tehnyt sinulle mitään ilkeää?»\n\nMeklenburgilainen tuijotti joka kysymykseltä, otsa rypyssä, kiihkeään\nkysyjään, ikäänkuin hänen olisi pitänyt ampua mestarilaukaus johonkin\netäiseen maaliin. Hänen hitaalle luonnolleen ei suinkaan ollut helppoa\nymmärtää sellaista kysymystä, sitte kutsua mieleensä äitiään ja\nlopuksi antaa totuudenmukaista vastausta. Mutta pienen, tuskallisen\näänettömyyden perästä pudisti hän voimakkaasti päätään.\n\nTutkinnon päätyttyä lausui kysyjä, laskien molemmat kätensä pöydälle\nja taivuttaen punertavan päänsä etukumaraan: »No sitte sinun joka\nsatamasta pitää kirjoittaa hänelle! Maailmassa täytyy olla oikeutta!\nOikeutta täytyy olla! Kirjoita siis! Huomenna lähdetään merille ja\nAustralia on kaukana.»\n\nMeklenburgilainen liukui penkin päähän päästäkseen kirstulleen ja\nsaadakseen esille paperia. Jan Guldt kuuli takaansa mainittavan nimeään.\n\nHän kääntyi äkkiä, silmät pystyssä ja poistyöntävä suuttumus\nsäihkymäisillään esiin katseesta. Mutta kun hän näki kuka siellä\noli, hengitti hän helpommin ja sanoi epävarmana: »Vai _sinä!_ Minä\npelkäsin...»\n\n»Mitäs sinä pelkäsit?» sanoi Karl Kröger.\n\n»Äh...» vastasi toinen ja väkivaltainen vihamielisyys salamoi hänen\nsilmissään... »Minä en ikinä tahdo nähdä ketään blankeneseläistä!\nSentähden minä aina olen kulkenut englantilaisilla laivoilla... mutta\nsinä et kuulu siihen lukuun.»\n\n»Luulisin, että sinä voit nähdä minut», sanoi Karl Kröger, asettui\nseisomaan hajasäärin ja pullisti rintaansa.\n\n»Voin kyllä», sanoi Jan Guldt, ojensi hänelle kätensä ja puristi sitä.\n»Minusta on hauskaakin nähdä sinut.»\n\nSeuraavana päivänä aamun koittaessa läksivät he Scheldestä ja\npurjehtivat hyvällä luoteistuulella, jota kesti neljätoista päivää,\netelää kohti. Sitte joutuivat he koillispasaatiin, ikäänkuin olisivat\nsen tilanneet itselleen ja kolmen viikon päästä, lähdöstään laskien,\nolivat he eteläpuolella Hyväntoivon nientä.\n\nHyväntoivon niemen takana menivät he kolme päivää länsipasaatilla\ntäysin purjein ja sellaista vauhtia, että he sivuuttivat suuren\nhöyrylaivan, jolla oli sama suunta kuin heillä. Kapteeni Bosselmann,\njoka ei vielä ollut kolmenkymmenen vuoden vanha ja jonka luista ei\npoikamaisuus vielä ollut kokonaan lähtenyt, antoi ohjata hiukan\nlikemmä laivaa; he liukuivat hiljalleen sen rinnalle, näyttivät sille\ntouvinpäitä ja kysyivät, pitikö heidän hinata sitä, ja pilkkasivat\nääneen nauraen. Kolmantena yönä muuttui tuuli myrskyksi. He kiitivät\nkuitenkin täysin purjein eteenpäin koko valoisan, tähtikirkkaan\nyön. Heidän päänsä päällä vaelsi raskaita pilviä. Aamupuoleen,\npäivänsalossa, näkivät he edessään parkkilaivan, joka pahasti\nkallellaan, purjeet risoina, ruori murskana, avuttomana ajelehti\naalloilla. Kahveliin oli solmittu liehumaan Norjan lippu.\n\nKapteeni Bosselmann antoi sitoa alipurjeet raakoihin, laski likelle\nparkkia ja käänsi sitte purjeet tuulen mukaan, joten he joutuivat\najelehtimaan laivan rinnalle, sekä neuvotteli molempien perämiesten\nkanssa, uskallettaisiinko ryhtyä auttamaan. Tuuli oli jonkun verran\ntalttunut, mutta meri kävi vielä varsin kovasti. Miehet seisoivat\nyhdessä röykkiössä pelastusveneellä, katsellen vuoroin norjalaiseen,\nvuoroin kapteeni Bosselmanniin.\n\nVihdoin kuului hänen hidas, kumea huutonsa: »Kuka lähtee veneeseen?»\nSamassa oli Jan Guldt jo ylhäällä veneessä, hänen jäljessään tuli\nensimäinen perämies, sitte kolme muuta, niiden joukossa Karl Kröger.\nHetkeä myöhemmin läiskähti vene jo veteen.\n\nMiehet kävivät voimiensa takaa kiinni airoihin ja pääsivät onnellisesti\nirti laivasta, kulkivat sitte tuulen mukana tummansinisten, paisuvien,\neteenpäin liukuvien aaltojen vieminä, kevyen vaahdon lentäessä ja\npärskyessä yli veden, milloin aallon pohjalla, milloin sen harjan\nkohottamina, nopeasti poispäin. Ensimäinen perämies, airot molemmissa\nkäsissä, seisoi hajareisin perässä, viisaana tarkaten tuulta ja\nmerenkäyntiä ja uljaasti ohjaten venettä; muut hänen jalkainsa\njuuressa soutivat niin että airot notkuivat. Pian he olivat kiertäneet\nnorjalaisen laivan perän.\n\nKuusi miestä seisoi tai roikkui keskilaivalla päävantin luona\nreelingillä; tuontuostakin löi sisään vettä ja hyöky viskeli heitä\npärskeellä ja vaahdolla. Heidän välilleen köytettynä ja heidän\nkiinnipitämänään riippui mies, jonka silmien ja vaaleankeltaisten\nhiusten päällitse vuosi verta; jokainen hyöky huuhteli veren pois,\nmutta samassa sitä taas ilmestyi siihen. Kapteeni, vanha, valkohapsinen\nmies, seisoi syrjässä päätouvin luona, katsellen surullisin silmin\nmiehistöään ja sen pelastajia; hänen vieressään seisoi parroittunut, jo\niäkäs perämies.\n\nMiehet tahtoivat kaikella muotoa, että heidän kapteeninsa ensinnä\njättäisi laivan. He huusivat ja kirkuivat, saksaksi, englanniksi ja\nnorjaksi sekaisin. »Isä ensin! Hän on parempi kuin me! Hän on hyvä ja\nhurskas!» Mutta vanhus ravisti päätään ja liikutti torjuen kättään.\n\nSilloin ottivat he, rohkaistakseen mieliä, ensinnä touviin ketterän,\nkorean pojan. Ponnahtaen kuin hauki hyppäsi tämä rohkeasti kannelta.\nHänen perässään hyppäsivät muut miehet, kuusi miestä perätysten,\nkaikki touvia myöten; mikä taitavasti, mikä kömpelösti. Sitte tuli\nhaavoittunut, joka putosi veteen kuin raskas säkki; vihdoin vielä\nperämies ja kaikkein viimeisenä kapteeni.\n\nNyt lähdettiin paluumatkalle, vene raskaassa lastissa, pärskeiden\ntuontuostakin läiskähtäessä yli laitain. Ensimäinen perämies, airot\nmolemmissa käsissä, seisoi raskaasti raataen, hiki valuen alas kalpeita\nkasvoja, valvomassa, että aina kuljettiin suoraan aaltojen mukaan. Ne\njotka olivat airoissa, istuivat mykkinä, silmät jäykkinä päässä. Vesi\nja hiki virtasi heidän hartioillaan ja käsivarsillaan. Pelastuneet\nmakasivat heidän jaloissaan. Vanha kapteeni oli puoleksi vedessä, hän\nvarjeli käsissään laivan päiväkirjaa ja kulunutta Uutta Testamenttia.\nPerämiehen edessä virui haavoittunut matruusi selällään, poissaolevana,\nverinen pää perämiehen polvilla.\n\nKun he jo likenivät laivaa, tuli Jan Guldt, joka istui ylähangassa,\nkatsahtaneeksi hädän ja tuskan sekasotkua jalkainsa juuressa. Vettä\nsyöksyi samassa veneeseen ja aalto huuhtoi veren kellahtavista\nhiuksista ja vertavuotavista silmäkulmista. Silloin pääsi Jan Guldtin\nkiusaantuneesta kurkusta villi huuto ja hän kosketti jalallaan\nhaavoittunutta. »Vai sinä, vai! Me olemme vanhat tutut!» Ja hän\nriemuitsi kähein, kuivin rinnoin, onnellisena siitä, että oikeus oli\npysynyt omalla tolallaan. »Tiedätkös sinä, Karl Kröger, kuka sinun\ntakanasi makaa? Paul Grien on täällä!»\n\nHaavoittunut koetti nostaa päätään ja katsahtaa soutajaan, joka oli\nhuutanut, mutta ei voinut ja veri valahti taasen silmien päällitse.\n\nHe pääsivät onnellisesti perille ja haaksirikkoutuneet vedettiin\nkannelle ja vene perässä.\n\nKun pelastajat työstään päästyään aikoivat ruveta kertomaan,\nhervahtivat äkkiä heidän polvensa eivätkä äänet totelleet; kolmen\ntunnin raju työ oli vienyt heiltä kaiken voiman. Yksi kaatui\ntainnoksissa maahan, muut pysyivät vaivoin pystyssä. Jan Guldt istuutui\nluukulle ja katseli vaieten, miten vanhaa kapteenia kuljetettiin\nperään. Mutta kun he sitte tarttuivat sinne tänne horjahtelevaan Paul\nGrieniin, koetti Jan Guldt nousta seisomaan. Hän kaatui kuitenkin\nsuulleen, ylettyi silloin kädellään haavoittuneeseen ja lausui, silmät\nsuuttuneesi loimuten päässä: »Tuon tahdon minä, kapteeni... Minä hoidan\nhänet... Hän on minun ystäväni!»\n\nNyt veivät he hänet pieneen koppiin kapteenin kajuutan vieressä, joka\ntoimitti lasaretin virkaa; ja antoivat Jan Guldtinkin nukkua siellä.\n\nKarl Krögerin pää pysyi tämän kuuman päivän perästä jonkun aikaa\nväsyneenä ja raskaana. Paljon oli sitäpaitsi puhumista ja kertomista,\nmilloin vanhojen toverien, milloin uusien, haaksirikkoutuneiden kanssa.\nMutta viikon lopulla pääsi hän kuitenkin lasaretin ovelle nähdäkseen,\nmitä tulinen Jan Guldt siellä saa aikaan Paul Grienin kanssa.\n\nHän raoitti hiljaa ovea ja näki Jan Guldtin istumassa ja ääneen\nlukemassa vanhaa, hampurilaista juttukirjaa, joka vuosikausia oli\najelehtinut laivalla. Kasvot rohkeina, ääni tulessa luki hän merirosvo\nStörtebekeristä, miten hampurilaiset olivat ottaneet hänet vangiksi ja\nmiten hän ja hänen toverinsa olivat mestatut.\n\nKun kertomus oli loppunut, laski hän kirjan käsistään ja sanoi\nhalveksien ja ylimielisesti, ikäänkuin sivumennen, etteihän sellaista\nenään nykymaailman aikaan tapahdu. Nykymaailman ihmiset ovat\ntasaisempia, viisaampia, ymmärtäväisempiä ja oikeamielisempiä molemmin\npuolin, ja saattavat asiat oikealle tolalle ilman että tarvitsee panna\nihmisiä kahleisiin tai heidän päätään poikki. Haavoittunut makasi\nsidotuin silmin selällään eikä sanonut paljon mitään.\n\nKarl Kröger painoi hiljaa oven kiinni, pudisti päätään ja meni\nkatsomaan pelastuneita norjalaisia. Häntä huvitti erityisesti yksi\nheistä, joka merkillisellä taidolla osasi juoksuttaa kielen sisiliskona\nsuustaan ja taas aina aivan oikein palauttaa sen paikoilleen. Karl\nKröger koetti kaikin keinoin, sekä yöllä että päivällä ja joka paikassa\ntehdä samalla tavalla, mutta ei osannut.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin tuli kapteeni Bosselmann, kun hän eräänä\naamuna seisoi perää pitämässä, hänen luokseen, katsahti häneen\nuteliaasti ja tutkien ja sanoi: »Mitä se Guldt, se sinun ystäväsi,\noikein tahtoo siitä sairaasta? Ovatko ne todella vanhat ystävät?»\n\nKarl Kröger kertoi laveasti ja tavattoman vilkkaasti tapahtuman\nBlankenesen sillalla ja rannalla. »Ja nyt hän tahtoo hänet kääntää.»\n\n»Vai niin», sanoi kapteeni Bosselmann, jota vaivasi uteliaisuuden vika\nja joka kiihkeällä mielihalulla oli kuunnellut kertomusta. »Onko Jan\nGuldt jumalinen?»\n\nKarl Kröger pudisti hämmästyneenä päätään.\n\n»Jumalinen?» sanoi hän epävarmana. »En minä tiedä. Ei hänellä ole\nraamattua. Jaa jumalinen? En minä sitä tiedä. Taitaa olla.»\n\nKapteeni Bosselmann ravisti päätään. »Merkillinen pyhimys», sanoi hän.\n\nKarl Kröger virkkoi vähän loukkaantuneena: »Kuinka niin, kapteeni? Eikö\nhän äskenkin ollut ensimäisenä veneessä? Hän vaatii vaan oikeutta ja\njärjestystä vähän tulisemmin kuin me.»\n\nKapteeni kohotti kulmakarvojaan ja iski kaikki kankeat sormensa\nrintaansa vastaan. »Tulisemmin kuin minäkin?» sanoi hän.\n\nKarl Kröger vastasi: »Tietysti, kapteeni; sillä ettepähän te muuten\nihmettelisi häntä.»\n\nKapteeni Bosselmann kääntyi menemään ja sanoi: »Kaikkia sitä pitääkin\noppia tuollaiselta vekaralta!»\n\nSitte hän vielä kerran kääntyi häneen päin ja lausui painavasti, silmät\nsuurina ja sormet harassa rintaa vastaan: »Minäpä sanon sinulle, että\nminä sidon tuon ihmisen, tuon Grienin silmät joka aamu. Minä yksin!\nMinä yksin olen nähnyt hänen silmänsä — senverran kuin niistä voi\nmitään nähdä, sillä ne ovat vielä aika lailla turvoksissa. No niin,\nsillä ihmisellä on pahat silmät!»\n\nKarl Kröger katsahti kompassiin, nykäisi peräsintä oikeaan suuntaan ja\nvastasi välinpitämättömästi: »minä en koskaan välitä miesväen silmistä,\nvaan ainoastaan tyttölasten. Mutta kun te sanotte, että hänellä on\npahat silmät, niin minä sen kyllä uskon! Ja se on paha asia. Sillä\nsilmät ovat niinkuin rako nahassa ja näyttävät mitä siellä sisällä on;\neikä kukaan ihminen pääse nahastaan.»\n\nKapteeni Bosselmann pudisti taasen päätään tälle ihmeelliselle\nlauseelle ja meni vanhan, valkohapsisen norjalaiskapteenin luo\nkertomaan matruusistaan: tuosta sorjasta pojasta, jolla oli punertavat\nhiukset ja kotkannenä, joka oli niin kuumaverinen ja aina niin\nkiivaasti vaati oikeutta ja järjestystä. Vaivoin sai hän vanhuksen\nymmärtämään sanansa. Kun hän vihdoin ne käsitti, tarttui hän kapteeni\nBosselmannin käteen ja painoi sitä kiihkeästi.\n\nKun Karl Kröger seuraavana päivänä yksikseen seisoskeli kanssin luona,\nkaikessa rauhassa miettien Blankeneseä ja sen asioita, tuli Jan Guldt\nhänen luokseen ja sanoi, heilauttaen päätään rohkeaan tapaansa: »Nyt\nollaan toki jo jossakin! Eilen hän sanoi minulle kovin pahoittelevansa\ntuota siltajuttua. Hän sanoi, ettei hän ymmärrä, miten hän saattoi olla\nsillä tavalla, kun en minä kuitenkaan koskaan ole millään lailla ollut\nhäntä vastaan. Näetkös sinä nyt? Kun ihminen vaan tahtoo!»\n\nKarl Kröger kohautti olkapäitään ja sanoi epäilIen: »Kunhan se vaan\nolisi totta, Jan Guldt! Ukko on ainoa, joka on nähnyt hänen silmänsä\nja hän sanoo, etteivät ne ole hyvät. Kunhan ei vaan lopulta kävisi\nhuonosti ja ukko taas saisi sovittaa juttuun vanhaa loruaan, joka aina\non hänen hampaissaan: johan minä sen niin ajattelin!»\n\nMutta Jan Guldt ravisti ylimielisenä päätään ja sanoi: »Mokomakin...?»\nikäänkuin ei kapteeni Bosselmann tällaisista asioista ymmärtäisi\nhölynpölyä.\n\nKun he sitte saapuivat Sidney’hin, jättivät norjalaiset laivan. Vanha,\nvalkohapsinen kapteeni, Uusi Testamentti sinisen takin sivutaskussa,\nkävi antamassa kättä koko miehistölle. Kun hän tuli viiden pelastajansa\nluo, silitti hän heidän käsiään ja sanoi, että hän tällä iällään kyllä\njo olisi ollut kypsä menemään elämän tuollekin puolelle; mutta kyllä\nhänen vanha vaimonsa tulee olemaan kovin iloissaan, kun hän taasen\npalaa kotiin.\n\nHe nauroivat kaikki viisi ja sanoivat: »Hei vaan, kapteeni! Lähtekää te\ntaas vaan vesille! Kyllä me vedämme teidät maihin!»\n\nHän ravisti hymyillen valkeaa päätään heidän hyväntahtoiselle\nylimielisyydelleen. Sitte katsahti hän Jan Guldtiin ja lausui vakavan\nlempeästi ja hyvin painavasti: »Sinun täytyy vielä, poikani, oppia\ntarkkaamaan maailmaa. Kas, sitä on kolmenlaista: yksi meidän päässämme,\njoka kuuluu meille, ja yksi tuolla ulkopuolella, meidän ympärillämme,\njoka kuuluu ihmisille, ja yksi, taas aivan toisellainen, joka kuuluu\nJumalalle. Sinä ajattelet vaan omaasi ja elät vaan omassasi; sinun\ntäytyy enemmän tarkata molempia toisia.»\n\nMutta Jan Guldt oli aivan liian voitonvarma ja onnellinen; hän ei\nensinkään kuunnellut mitä vanhus sanoi. Hän nauroi ja sanoi ylpeästi:\n»Kyllä minä vaan suoriudun kaikista kolmesta, kapteeni.»\n\nSilloin jätti vanhus, päätään pudistaen ja huolissaan, laivan.\n\nHetkisen perästä saapuivat sairaalan vaunut noutamaan haavoittunutta.\nHänet talutettiin sillalta maihin ja taluttajat ihmettelivät, että hän\nkäveli niin hyvin. Kun hän sitte seisoi sinisten vaunujen ovella, nosti\nhän sidettään ja katseli räpyttelevin silmin, ikäänkuin katseillaan\netsien jotakin laivalta päin. Kun hän luukulla näki Jan Guldtin, joka\nei tietänyt mitään hänen kuljettamisestaan, naurahti hän kimakasti\nja äänekkäästi, aivan kuten hän neljä vuotta sitte oli nauranut\nBlankenesen sillalla ja huusi: »Hehheh sinä, Jan Guldt!... Hehheh...\nSinä narri!»\n\nJan Guldt kuuli vihdoin, oikaisi selkänsä, kääntyi päin ja avasi silmät\nselälleen.\n\n»Mokomakin mies!» huusi toinen. »Kylläpä _sinä_ olet tyhmä!» Ja nauroi\nja läjäytti reittään, paiskasi vaunun oven kiinni ja läksi juoksemaan\ntipo tiehensä.\n\nKapteeni Bosselmann huusi suurella, kumealla äänellä peräkannelta:\n»Johan minä sen niin ajattelin!» Karl Kröger juoksi alas laskuportaita,\nlähteäkseen ajamaan takaa roistoa. Kaksi muuta miestä huusi jo täydessä\njuoksussa: »Hän taputteli taskuaan, Jan Guldt. Tarkasta kirstusi,\njumalan luoma! Me näimme hänen tänä aamuna kopeloivan sitä.» Ja sen\ntiensä he otattivat Karl Krögerin perässä.\n\nJan Guldt kävi molemmin käsin kiinni punertavaan tukkaansa ja astui\nkuin unissakävijä, haroen eteensä, sairaskamariin, avasi arkkunsa ja\netsi etsimistään. Hän ei säästörahoistaan löytänyt ainoaa penniä.\n\nHän nousi, yritti ovelle ja lausui moneen kertaan yksitoikkoisella\näänellä, kangistuneena kummastuksesta, hiljaa ja kuin itsekseen:\n»Eihän tämä voi olla näin! Eihän tämä voi olla näin!» Sitte hän\näkkiä parkaisi, raivoisana, vimmoissaan ja iski nyrkkinsä oveen ja\nkirosi hurjasti. Kapteeni Bosselmann huusi hänelle kumeasti: »Liikaa\nkiivautta! Hiljaa! Hiljaa!»\n\nMutta hän ei kuullut sitä; hän makasi lamassa ja öhki ja huusi.\n\nKarl Kröger, joka kuultuaan hurjat huudot oli palannut, seisoi\nkalman kalpeana hänen vieressään ja sanoi, onnettoman lakkaamatta\nöhkiessä. »Ei hän sure rahojaan kapteeni, vaan sitä, ettei hän saanut\nsiitä miehestä kalua. Sanoinhan minä teille, että hän niin hurjasti\ntavoittelee sitä mitä hän pitää oikeana. Hän ei voi sietää, että tämä\nmeni häneltä hullusti!»\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nKun he pitkältä matkaltaan palasivat Hampuriin, sanoi Jan Guldt hyvästi\nkaikille, Karl Krögerillekin, jonka jo muutaman päivän päästä oli määrä\nlähteä merille uudella laivalla; ja läksi myöhäisenä iltana kävelemään\nBlankeneseen.\n\nMutta turhaan rytyytti hän ovea ja turhaan koputti- hän keittiön\nikkunaan. Pitkän, äänettömän ihmettelyn perästä huomasi hän suuren,\nharmaan pahvipalan riippumassa nuorasta ovenkääkässä. Hän otti tikut\ntaskustaan, veti tulta ja luki: »Äitisi kuoli kaksi viikkoa sitte.\nKoska hän sairasti kahdeksan viikkoa ja sai hoitoa, lääkärinapua ja\nrohtoja, niin hänen omaisuutensa meni siihen, etkä sinä niinmuodoin\nole saapa mitään perintöä. Sukulaisten puolesta: Topias Guldt vanhempi\nSechslingstreppen varrella.»\n\nHetkisen seisoi hän liikkumattomana ja kuunteli pienen asumuksen\nseinivierellä. Hän ei voinut ymmärtää, että tämä olisi totta,\nvarmaan heti täytyisi kuulua hiljaista astuntaa ja salvan viipyen ja\nepäluuloisesti siirtyä syrjään. Sitte laskeutuisi laiha, kankea käsi\nhetkiseksi hänen käsivarrelleen ja käsivartta myöten karkaisi suloinen\nvavistus aina rintaan asti ja sydän rinnassa sylkähtäisi kuumana. Mutta\nei kuulunut mitään. Silloin päästi hän salvan, johon hän odottaessaan\noli laskenut kätensä, irti, ja jäi siihen paikkaan seisomaan. Hän\nkoetti käsittää, ettei äitiä enään ole hänen elämänsä lämpimässä\npyhätössä ja ettei hänellä enään maailmassa ole kotia. Hän kääntyi pois\nja kulki, pää painuksissa, valoisassa yössä pitkin rantatietä, kiipesi\nsitte ylös jyrkkiä portaita ja itki siinä, missä tiheä pensaikko\nmolemmilta puolilta yhtyy, itki niin kauvan kuin maittoi. Ja palasi\nsitte Hampuriin.\n\nSeuraavana päivänä meni hän Altonaan ja ilmoittautui kouluun, kuten\nhänen tarkoituksensa alunpitäen oli ollut, niiltä ajoilta asti,\njolloin rahat vielä olivat hänen hallussaan. Sitte osti hän kaikki\nvälttämättömät koulutarpeet, kuten sekstantit, piirustuslaatikot,\nkirjat ja paperit, ja siihen menivät kaikki hänen rahansa. Vihassaan\nJumalaa ja ihmisiä vastaan tunsi hän selvästi vain sen asian, että\nhänen täytyy ajaa läpi tämä tuuma, vaikka pitäisi valvoa silmät puhki\ntai kuolla nälkään.\n\nHän oli ajatellut, että jossakin koulun likellä olisi hankittava sen\nverran työtä, että saisi siitä asunnon ja ruuan, ja hän läksi paikalla\n— oli jo ilta — hakemaan. Hän kiersi muutamia katuja ja katsahti\nerinäisille pihamaille, joilla oltiin työssä; mutta hän huomasi, että\njoka työn ääressä oli tekijä eikä viitsinyt kysyä. Koko yritys näytti\nalunpitäen epäonnistuvan.\n\nHän tuli nyt Altonasta Oevelgönnen seutuville, jossa vielä siihen\naikaan pienten, kaltevien puutarhojen yläpuolella oli rivi vanhoja\nolkikattoisia asumuksia. Yksi niistä, joka vielä tänäkin päivänä\npysyttelee paikoillaan, on erittäin vanha ja matala. Lisäksi tuntee\njoka mies sen siitä, että ihan sen edessä, ruosteisella jalustalla\nseisoo vanha tykki, suu auki satamaan päin.\n\nHänen astuessaan kuoppaista tietä, istui alhaalla, sen asumuksen\nedustalla, missä tykkikin oli, ruskealla puurahilla pieni, vanha\nakka, köyhän vaatteissa, käpertyneissä työkäsissään paksu, sininen\nsukankudin. Nuori mies katsahti ympärilleen, olisiko likellä ihmisiä —\nsillä häntä hävetti lyöttäytyä puheisiin vanhan, nyrpeän akan kanssa\n— ja kysyi sitte kiireesti kysyttävänsä: tiesikö vaimo mistä hän\nvoisi saada työtä muutamaksi tunniksi päivässä. Vaimo nosti päätään\nja katsahti uteliaana hänen rohkeisiin kasvoihinsa. Hän ei oikein\nymmärtänyt häntä, siirtyi hiukan syrjemmälle ja lausui vanhan ihmisen\nmalttavalla tyyneydellä: »Istu tähän ja kerro, mitä sinä oikein tahdot\nminusta.»\n\nNuorukaisen piti siis istuutua ja hän kertoi lyhyesti ja selvästi,\nkaiken aikaa läjäytellen kädellä polveensa, että hänen asiansa nyt\nolivat sillä kannalla, että hänen piti saada työtä. Hänen ei ollut\nkovinkaan vaikea selvitellä eukolle tätä kaikkea, koska pieni tanakka\neukko tuntui hänestä niin kumman näköiseltä, ikäänkuin hän olisi\nollut Punahilkan isoäiti tai joku muu henkilö, jolla ei ollut mitään\ntekemistä nykyisen ajan ja sen kurjuuden kanssa. Eukko kutoi kaikessa\nrauhassa sukkaansa, vain silloin tällöin katsahtaen ylös tai tien\npäähän, ikäänkuin hän olisi odottanut jotakin.\n\n»Eikö sinulla sitte enään ole vanhempia elossa?» kysyi hän.\n\nNuorukainen kertoi äitinsä juuri kuolleen. Isä taas oli nuorena\nmiehenä, kuten ennen häntä isoisä, jäänyt Hollmannin laivalle. »Isoisä\nkulki kauvan Hollmannien asioilla.»\n\n»Vai niin vai», sanoi eukko. »Vai jäivät molemmat Hollmannin laivoille!\nNiin, niin... paljon ne ovat ottaneet hengiltä ihmisiä! Niin... niin!\nMutta mitäs te sille voitte? Toisella ihmisellä on toisellainen luonto\nkuin toisella. Koska Jumalan täytyy tulla toimeen kaikkien kanssa, niin\ntäytyy meidän myöskin.»\n\nNämä sanat vimmastuttivat nuorukaista siihen määrään, että hiukset\nhänen lakkinsa alla nousivat pystyyn. Hän virkkoi, silmät villeinä\nvihasta: »Sitä mieltä en minä ole, jumalavita! Jumala saisi rangaista\nheitä rutolla ja helvetillä ja ihmiset saisivat nostaa heidät jaloista\nriippumaan, kunnes he kuolisivat.»\n\nVanhus huojutti hitaasti, sukkaansa kutoen, päätään. »Kun ihminen\ntulee vanhaksi», sanoi hän, »niin hän tietää, ettei maailmassa käy\nniinkuin hän tahtoisi; ja kuitenkin hänen täytyy kestää. Ajatteleppas,\nettä minun ainoa poikani jo neljäkymmentä vuotta kulkee Hollmannin\nlaivalla... aina samalla, Anna Hollmannilla! Pursimiehenä. Se se on\njotakin!»\n\nNuorukainen kalpeni kiukusta. »Menkää muille puhumaan sellaisia!» sanoi\nhän. »Voihan sitä ottaa hyyryn Hollmannille, jollei enään mistään\nmuualta saa paikkaa, taikka jos uhalla ja pilkan vuoksi kerran tahtoo\ntehdä sellaisen matkan, jotta siitä sitte voisi puhua ihmisille. Mutta\nvuosikausia?! Neljäkymmentä vuotta Anna Hollmannilla!»\n\nVanhus jatkoi tyynenä työtänsä. »Hän ei yleensä puhu siitä», kertoi\nhän. »Mutta välistä, kun hän on hulluna ja hurjana — hän on nimittäin\nvähän viinoihin menevä — sanoo hän olevansa naimisissa Anna Hollmannin\nkanssa. Ja sanoo olevansa katolisella tavalla, niin ettei saa eroakaan.\nJa kyllähän minäkin sen uskon että ne ovat kokeneet paljon yhdessä.\nEnsinnä kuusikymmenluvulla kuljetti Anna Hollmann puolet Meklenburgia\nAmerikkaan, ja sitte seitsenkymmenluvulla neekerejä Afrikasta\nBrasiliaan. Ja kaikenkarvaisia muita retkiä lisäksi. Eipä taitanut\nyksikään olla kehuttava!... Mihin sinun isoisäsi sitte läksi Hollmannin\nlaivalla?»\n\n»Brasiliaan, tai jonnekin Brasilian rannikolle», vastasi nuorukainen.\n»En tiedä tarkemmin.»\n\n»Vai niin!» sanoi eukko. »Varmasti nekin ovat olleet kurjia matkoja.\nBrasilian rannikolle!»\n\n»Niin», sanoi nuorukainen. »Meidän suku on arvossapidettyä väkeä\nBlankenesestä ja minun isoisäni oli kunnioitettu mies, vaikka\nsanotaankin hänen olleen vähän kiivasluontoisen. Älkää puhukokaan\nhänestä. Kuka sitä tietää, mikä hänet johti siihen. Puhukaa te\nHollmanneista, jotka sata tai kaksisataa vuotta ovat nylkeneet ihmisiä\nkurjilla laivoillansa ja saattaneet semmoiset määrät kunnon väkeä\nhukkumaan!»\n\nVanhus huojutteli päätään ja puuttui puhumaan hitaasti ja\nperinpohjaisesti: »Vanha Dierks ja minä — vanha Dierks on jo\nviisikymmentä vuotta ollut kuskina vanhalla Hollmannilla ja minä\npalvelin siellä nuorena tyttönä muutamia vuosia — me teemme aina pientä\npilaa vanhasta Hollmannista. Ymmärräthän sinä, äijästä, joka kuljetti\nmeklenburgilaiset ja neekerit meren poikki. Hän on jo sivuuttanut\nyhdeksännen kymmenennen ikävuotensa, mutta hän ajelee vielä joka\nkeskiviikko ja lauvantai Elben rantatietä. Ihmiset puhuvat hänestä\npaljonkin, sanovat ettei hän kuole, kun hänellä on niin paha omatunto.\nMutta me, minä ja vanha Dierks, tiedämme asian; se ei ole ensinkään\nniin, vaan se on sitä, että raha tuottaa hänelle niin paljon iloa,\nettei hän raaski luopua siitä. Keskiviikkoisin ajaa vanha Dierks hänet\naina tänne minun luokseni ja sitte me teemme hänestä pientä pilaa...\nKas, tuollahan hän jo tuleekin.»\n\nYlhäiset kaleesit, edessä virkeät hevoset, kääntyivät mäeltäpäin, tulla\nviilettivät tietä pitkin ja pysähtyä nykäyttivät pienen ruskean rahin\neteen. Vaunun kulmassa istui, tai oikeammin makasi, rintaa myöten\nkirjavan, jättiläiskokoisen tiikerintaljan peitossa, ikivanha mies.\nHänen päänsä oli pieni kuin neljäntoistavuotiaan pojan, keltainen ja\nkauttaaltaan rypyillä.\n\nVanha vaimo pysyi levollisena istumassa penkillään eikä hänen\ntyönsäkään pysähtynyt. »No», virkkoi hän tuttavallisesti, »mitäs\nrikkiviisaita asioita te nyt tällä viikolla olette hautonut, Hollmann?»\n\nVanhus hymähti, hyvillään mairittelusta, mutta nosti samalla vakavasti\npientä, kellertävää kättään ja lausui silmät suurina päässä: »Kaikki\non ollut päin hongikkoa! Päin hongikkoa! Olisin voinut ansaita paljon\nenemmän rahaa.»\n\nEukko pudisti kuteessaan päätään ja sanoi rehellisen vakuuttavasti,\nikäänkuin hän olisi rauhoittanut lasta: »Ei, ei, Hollmann!...\nÄlkää te nyt vanhoilla päivillänne panko päähänne sellaisia! Te\nmenettelitte ihan oikein. Mitä te annoittekaan vanhasta preussilaisesta\nsiirtolaistaalarista?»\n\nVanha herra hymyili ystävällisesti; »Siinä kuuden- ja seitsemäntoista\nkillingin vaiheilla.»\n\n»No niin», kehaisi eukko yhä kutoen ja tuskin katsettaan nostaen:\n»Onhan se hyvä kauppa!? Ja sitte te vielä loruatte, että koreista\naivinoistanne ja suurista liikkiöistänne siellä meni niin korkea tulli,\nettä olisi ollut parempi myydä ne täällä. Ja aivinat ja liikkiöt te\nvielä lisäksi saitte melkein ilmaiseksi. Kyllä te vaan olette ryövännyt\naika tavalla, Hollmann! Ja merellä saivat ihmiset vielä nähdä nälkää,\nja aika tavalla!»\n\nVanha herra myhähteli tyytyväisenä itsekseen, kuten vahingoniloinen\npoikaviikari. »Viisashan sitä olla pitää!» sanoi hän vanhalla, kimeällä\näänellään. »Viisashan sitä olla pitää! Ne ne olivatkin aikoja! Ei\nvaltion tarkastusta! Se oli pääasia: ei valtion tarkastusta! Eikä\njulkisuutta paljon ensinkään! Kauppaa sai hieroa niin paljon kuin\nhalutti.»\n\n»Miljoonia te olette ansainnut», sanoi eukko.\n\nVanha mies hymyili hyvillään mairittelusta; ja kuten turhamainen tyttö\nystävättärien seurassa tahtoo johtaa keskustelun toisesta ihailijasta\ntoiseen, sanoi hänkin hymyillen: »Mutta sitte minä tein erehdyksen.\nMustat, jotka minä sitte kuljetin Brasiliaan... minun ei olisi pitänyt\nsulloa niitä niin piukkaan. Niitä kuoli liian paljon; kerrankin enemmän\nkuin puolet. Ne olivat suuria vahinkoja.»\n\nKuski, joka leveänä ja jäykkänä istui pukilla, piiska pystyssä korvan\nja hatunreunan juuressa, käänsi kasvonsa, muuten muuttamatta asentoaan,\nja virkkoi yksivakaisena: »Anna hänelle aika lailla. Kyllä hän sietää!\nVäkevämpää tupakkaa.»\n\nEukon tasaista kutomista jatkui keskeytymättä. »No niin», sanoi hän,\n»siitähän hyvästä teidän Henrikki poikanne istuukin kuivalla saarella\nBrasilian edustalla Anna Hollmannin kapteenin kanssa. Mikäs sen saaren\nnimi onkaan?»\n\n»Fernando Noronhalla he istuvat», sanoi kuski, kääntämättä jäykkää\npäätään.\n\nVanha herra koetti hiukan taivuttaa päätään ja virkkoi hiljaa, silmät\npystyssä. »Mahtavatko he vielä olla hengissä?»\n\nKuski käänsi jonkun verran päätään ja sanoi: »Hän pelkää Henrikin vielä\npalaavan vaatimaan perintöosaansa.»\n\n»Mitähän he siellä mahtavat saada syödäkseen?» sanoi vanha vaimo. »Ei\nsuinkaan muuta kuin heinää ja kasimatoja.»\n\nVanha herra myhäili tyytyväisenä. »Hyvä vaan, että on siellä», sanoi\nhän. »Hyvä vaan! Hän olisi antanut kaiken mennä! Kaiken!»\n\n»Se ei ole totta», sanoi kuski tyynesti eukolle, »se on selvä valhe.\nHenrikki ei ensinkään ollut sellainen. Hän oli vaan parempi kuin muut.\nHän oli hyvä ihminen ja piti vanhuksen likaisia vehkeitä silmällä.\nSiinä se oli.»\n\nVanha herra ei ensinkään näyttänyt kuulevan mitä kuski puhui olkansa\nyli. Hän viipyi vielä vangittujen luona Brasiliassa. Hän koetti taasen\ntaivuttaa itseään eteenpäin ja toisti hiljaa ja uteliaana: »Ovatkohan\nne siellä vielä hengissä? Molemmat sitkeitä poikia, sekä kapteeni että\nHenrikki.»\n\n»Niin», virkkoi eukko, »kyllä niiltä sitkeiltäkin pojilta on vaadittu\nuskoa Hollmannin laivoilla... Näettekö te tämän nuoren miehen tässä?\nSekä hänen isänsä että isoisänsä ovat jääneet Hollmannin retkille.»\n\nVanha herra kumartui miltei kohteliaana eteenpäin kuten kauppias, joka\nmielellään näkee uudelleen miehen, jonka kanssa ennen on ollut hyvissä\nkaupoissa. »Mikäs teidän nimenne on?» sanoi hän suopeana.\n\nJan Guldt karkasi pystyyn ja kiljaisi, palavat, vihan kyllästyttämät\nsilmät aivan hänen kasvojensa juuressa: »Jan Guldt Blankenesestä.»\n\nVanhus laskeutui kiireesti paikoilleen ja lausui pelästyneenä ja hiukan\nhengästyneenä: »Nuo kasvot... Jan Guldtin pojanpoika!» Sitte puhui hän\nkylmäkiskoisella äänellä, samalla, jolla hän varmaan aikoinaan oli\nkäskenyt laivojensa miehistöä, vanhalle kuskille: »anna mennä!»\n\nVanha kuski myhähteli tyytyväisenä ja sanoi: »Se tupakka oli liian\nväkevää!» ja läksi ajamaan.\n\n»Näittekö te?» sanoi Jan Guldt leimuavin silmin: »Miten hän pelästyi\nisoisäni nimeä? Näittekö te, että isoisäni on ollut kunnioitettava\nmies? Näittekö te? Senkin vanha roisto! Kuinka minä olen iloissani,\nettä annoin hänelle!»\n\n»No niin», sanoi eukko ja pani kokoon kutimensa. »Hyvää se sille teki!\nTule nyt, niin saat syömistä. Minulla sattuu juuri olemaan hyvät\nvarastot. Poikani, joka on pursimiehenä Anna Hollmannilla, kuten\ntiedät, palasi eilen laivoineen Afrikasta ja antoi minulle rahaa. Hän\nmeni tuonne anniskeluun, tuolla kulmassa; siellä hän nyt juo itsensä\ntäyteen. Muuten hän on hyvä poika.»\n\nJa sitä puhuessaan astui hän hitaasti, kaidepuuta myöten, ylös mäkeä,\ntykin ohi matalalle, lynkälle puoliovelleen. Läpi pienen keittiön,\njonka muuri ja pöytä täyttivät miltei kokonaan, johdatti hän vieraansa\nmatalaan, mustaan huoneeseen, jossa kaikki viipotti ja kiikotti:\npermanto, seinät, katto, ja seinällä vanhan keisarin ränstynyt\nkuva; hän pyysi nuorukaista istumaan penkille, joka kulki molempien\nikkunoiden alla.\n\nSitte hän kantoi varastonsa pöytään ja nuorukainen söi. Hänen syötyään\ntoi eukko ikivanhan tupakkakukkaron, jossa vielä oli lehtiä monen\npiipun täydeltä, ja sanoi: »Totta sinulla on nysä matkassasi? Polta\nvähäisen!» Ja hänen pantuaan piippuun ja sytytettyään tupakan,\nnuuskiskeli eukko ilmaa, nyökytteli päätään ja sanoi tyytyväisenä:\n»Siitä tulee heti toinen kurssi; sellainen hyvä miesväen haju.»\n\nNuorukainen poltteli, pitäen piippua mukavasti edessään pöydällä,\nniin että valkoinen savu kuni sorjasta pienestä kokko valkeasta nousi\nhämärän läpi ylös kiihottavaa kattoa kohti, leijaellen vanhan keisarin\nkuvan ympärillä, ja ajatteli: »Nythän sitä on vatsa täysi! Kunhan\nolisi yösija!» Hän laskeutui hiukan nojalleen, haki mukavan asennon ja\nmittasi penkkiä puolelta ja toiselta sekä rupesi sitä kehumaan: »Aika\nhyvä penkki, muori kulta! Poikanne panee kai tähän maata, kun hän\npalaa ravintolasta? Vai eikö? Vahinko, ettei niin leveällä ja hyvällä\npenkillä nukuta. Kyllä siinä menee yö ilman että kyljet hankaantuvat.\nJollen minä tässä olisi raivostunut Hollmanneille ja koko maailmalle,\nkun jouduin juttuun senkin vanhan tiikerintaljan kanssa, niin luulen\nmelkein, että saisin unta tuolla penkillä.»\n\nEukko käsitti hänet vihdoin ja sanoi: »Eikös sinulla ole edes\nyösijaakaan, poika parka? Saathan sinä mielelläsi jäädä tänne maata\npenkille.» Ja hän nousi ja nouti vanhan, palmikoidusta oljesta tehdyn\ntyynyn päänalaiseksi ja laski siinä häärätessään pientä, lystillistä\npilaa itsestään: »No, on mulla nyt yö! Ensin saan piipunkäryä huoneeni\ntäyteen niin että sydän siitä jo ihan sulaa, ja sitte jää karski poika\ntänne vielä yöksi; niin että minulla nyt taas ensi kerran on kaikki se\nsama ilo, mikä minulla viisikymmentä vuotta sitte oli joka ilta.»\n\nHän meni vielä kerran keittiöön tarkastamaan tulta liedellä, sitte\nhän rupesi riisuutumaan ja vaipui siinä, kuten vanhojen vaimojen tapa\non, niin ajatuksiinsa ja mielikuvitteluunsa, että hän oli kuin muissa\nmaailmoissa. Nuorukainen taas veti saappaat jalastaan, pani ne tyynyn\nalle, joka ei ollut tarpeeksi korkea ja heitti pitkäkseen.\n\nHän oli jo taas vyöryttämäisillään ilmoille kaiken aikaa kyteneen\nvihansa Hollmannien pahantekoja ja Jumalan pitkämielisyyttä vastaan;\nmutta ukkosilma supistui hiljaiseen salamoimiseen. Turha haeskeleminen\nkaduilla ja illan tapahtumat olivat väsyttäneet häntä. Hänen\najatuksensa kulki sentähden hitaasti ja pian liiti hän kuin kutsuvaa\ntietä pitkin unen valtakuntaan ja siellä kulki hän koreassa veneessä\nsuotuisan tuulen tuudittamana ja kauniit, alastomat tyttöset, joiden\nkasvot ja liikkeet olivat rohkeat ja jotka muistuttivat kaljuunakuvia,\nsukelsivat ylös, alas tutkimassa pohjaa, voisiko Jan Guldt kulkea\nvaaratta. Hän silmäili heitä hymyillen ja ystävällisen hyväksyvästi.\nMutta hänen aistinsa pysyivät kaiken aikaa täysin levollisina, sillä\nhän ei vielä milloinkaan, valveellakaan ollut koskenut naiseen. Siihen\nmäärään hän kunnioitti ja pelkäsi häntä.\n\nHänen retkeillessään unen mailla niin kauniisti ja onnellisesti kuin\npsalmissa sanotaan: sinä teet enkelisi tuuliksi, ja kun ei aamuun enään\nollut pitkä aika — kuuli hän huutoa ja melua ikkunoiden alta, rupesi\nkiireesti miettimään missä hän oikeastaan oli, ja kuunteli.\n\nEukko kammersi jo kankein jaloin ääntä kohti. »Se on poikani», virkkoi\nhän ja hänen vanhassa äänessään oli hellä sointu. »Kun hän lähtee\nravintolasta, niin hän aina tulee minun ikkunani alle, että minä\ntietäisin hänen siivosti menevän nukkumaan. Hän on vähän viinaan\nmenevä, mutta silti hyvä poika.»\n\nEukko meni ikkunaan, katsoi ulos ja hymähteli hiljakseen: »Tiedätkös\nsinä mitä hän siellä tekee? Kuuletkos? Hän näkee pelkkiä Hollmannin\nlaivoja Elbellä ja ammuskelee niitä vanhalla tykillä. Sanoo joka laivan\nnimeltä... Kuunteleppas nyt... noin! Kuulitkos? Anna Hollmann saa\nsuurimman panoksen.»\n\nJuopunut ammuskeli jonkinlaisella pikatulella ja hänen juoponkurkustaan\npuskui kulisten villiä sanoja. Eukko ei kuullut mikä hätä noissa\näänissä purkautui ilmoille. Hän nauraa hihitti sydämellisesti ja\nvanhaan ääneen tuli hellä sointu: »Niin hän aina tekee, kun hän yöllä\ntulee ikkunani alle! Hän ampuu kaikki Hollmannien laivat pirstaleiksi.\nHullunkurista!» Hän nauroi ja koputti lujalla kädellä ruutuun.\n\nJo kuuli juopunut. Hän erkani tykistä, katsahti ikkunaan, näki äitinsä\nruudun takana, oikaisi itsensä suoraksi, miltei ylpeään ryhtiin ja\nlausui kunnioittavasti, ikäänkuin esittäen virallista tiedonantoa:\n»Nyt nuku levollisesti vanha äitini! Minä menen nyt kotiin!» Ja astui\nraskain, epävarmoin askelin alas mäkeä.\n\nEukko lönkötti takaisin vuoteeseensa ja nuorukainen asettui takaisin\npenkilleen. Hän makasi silmät selällään, ajatellen pursimiestä ja tämän\nelämää ja lensi siitä kuin tulisin siivin, hehkuvassa vihassa, keskelle\nHollmannien elämää. »Sata vuotta he nyt olivat kun olivatkin lähettäneet\nlaivojaan merten taa, muinoin tekemään konnantöitä, nyt — vailla\npuhtautta ja riittävää ravintoa, liian vähin väin, joten miehistön piti\nraataa yli voimiensa — pahimmille kuumeseuduille, niin että moni jäi\nsinne kuolemaan kuumeeseen. He lähettivät laivat matkalle ränstynein\nkonein niin että joka vuosi joku laiva miehistöineen päivineen meni\npohjaan. Ja entä näiden laivojen herra? Iäisyyden portilla, jonka\ntakaisesta elämästä toki ei uskotonkaan voi tietää mitään, iloitsi\nhän vaan teoistaan. Ja iloitsi miltei lapsellisella mielellä poikansa\nja vanhan kapteeninsa tuhotusta elämästä. Mahtoivatkohan nuo molemmat\njo maata kuolleina Fernando Noronhan kuumassa hiekassa, kahleet\nvieläkin painamassa kuivuneita jalkoja? Vai elivätkö he kuume vanhoissa\nluissaan, nähden nälkää ja janoa? Sellaisia olivat Hollmannit.\nKirotut... antakaa takaisin isäni ja isoisäni! En viruisi täällä\nkerjäläisenä kovalla rahilla, jolleivät Hollmannit olisi vieneet heitä!\nJa minun äitinikin ovat he surmanneet minulta, sillä isäni varhainen\nkuolema vei hänet hautaan. Tänne äitini! Tänne kaikki kuolleenne!\nHeidänkin vaimonsa ja lapsensa makaavat kovilla raheilla. Tuokaa tänne!\nKirottu maailma...!» Hän iski nyrkkinsä vanhan rahin kaidepuuhun niin\nettä rytisi.\n\nEukko karkasi ylös unestaan. »Herra varjelkoon!» sanoi hän. »Mikäs\nsinun on?»\n\n»Äh!» vastasi nuorukainen tullen järkiinsä ja raskaasti hengittäen\nvihansa vallassa. »Minä tahtoisin totisesti olla piru!»\n\n»Herra hyvästi siunatkoon!» sanoi eukko. »Sinä punaposkinen poika!\nMinkätähden sitte juuri piru?»\n\nNuorukainen kääntyi seinään päin ja puhui synkkänä: »He veivät minulta\nisän ja isoisän, he tekivät minut naurunalaiseksi, kun vielä olin\nlapsi; ja tekivät minut köyhäksi ja orvoksi. Jos minä vielä kerran\nsatun näkemään jonkun Hollmannin, niin astun ihan toisena miehenä hänen\neteensä.»\n\n»Sinun täytyy aina liikkua hiljalleen», sanoi eukko. »Aina hiljalleen!»\n\n»Hiljalleen?» sanoi nuorukainen. »Sitä minä en saata! En! Enkä tahdo!\nEn tahdo! Ennemmin vaikka kuolen!»\n\n»No... no...» sanoi eukko ystävällisesti ja levollisesti. »Kyllä sinä\nvielä opit. Kyllä sinä vielä opit.»\n\n\n\n\nVIIDES LUKU.\n\n\nHän nousi istumaan, purki kirjakäärönsä ja rupesi selailemaan\nkirjojaan; ja vähitellen hän rauhoittui ja huomasi, että hän hyvien\nkoulutietojensa ja synnynnäisten mittaus- ja laskentotaipumustensa\navulla helposti läpäisisi. Sitte hän kysyi eukolta eikö hän kuten tänä\nyönä, vastedeskin saisi maata ja tehdä työtä tällä penkillä. Kyllä\nhän maksaa, kunhan hän on suorittanut tutkintonsa. Kun eukko paikalla\nsuostui, kysyi nuorukainen, eikö hän tietänyt hänelle jotakin työtä.\nEukko mietti hetkisen ja huomautti sitte, että olisi parasta mennä\nveneenrakentaja Bruhnin puheille, hän oli ihmisystävällinen mies,\nsiellä kertoa miten rahat olivat joutuneet hukkaan, ja pyytää työtä.\nMikäli eukko tunsi miehen, saisi nuorukainen siellä sekä työtä että\nruokaa.\n\nSilloin paiskasi nuorukainen kirjat käsistään ja läksi ulos. Kun hän\ntuli pihamaalle veneenrakentajan asunnon edustalle, pysähtyi hän ja\nkatseli veneitä, joita erimuotoisina ja eri asennoissa makasi pitkin\nkenttää, ja työpajalle, joka kaikessa laajuudessaan aukeni taempaa.\nEi näkynyt yhtään ihmistä, he olivat kai kaikki paraikaa aamiaisella.\nNuori mies seisoi hetken päättämättömänä, odottaisiko hän täällä\nvai lähtisikö ylös asunnolleen. Silloin alkoi komean purjeveneen\ntakaa, joka oli asetettu kallelleen, kuulua vihellystä. Se oli vanha\nkansanlaulu ja se soi niin ohuena piipatuksena, ettei hän alussa\nkiinnittänyt siihen mitään huomiota. Hän ei ajatellut, että tuon pikku\näänen kanssa sopisi keskustella hänen tärkeästä, vakavasta asiastaan.\nMutta varmaan oli hyvä tutustua pihamaahan ja niin hän astui sen\npoikki. Purjeveneen takana oli polvillaan noin viiden- kuudentoista\nvanha tyttö — hiukset kuivat, oljenkarvaiset, silmät vihreähtävän\nkiiltävät — sutimassa pensselillä veneenkylkeä. Hän vihelteli siinä\nmaalatessaan, hytisten viluisena aamutuulessa, joka repi hänen harmaata\npukuaan ja hiustensa vaaleimpia, irrallisia suortuvia. Tyttö oli niin\nharmaa ja hintelä, viluinen ja nälkäinen, että poika ihmetteli, vaikkei\nhän vihellyksestä päättäen suinkaan ollut odottanut suuria. Mutta kun\ntyttö kylmästi tarkaten katsoi häneen eikä lakannut viheltämästä — mikä\npainoi erikoisen paljon vaakalaudalla — niin poika katsoi oikeaksi\nja kohtuulliseksi pitää häntä veneenrakentajan ainoana tyttärenä ja\nniin hän ystävällisesti kysyi, mahtaisiko täällä telakalla saada työtä\nmuutamaksi iltapäivätunniksi. Hän ei kuitenkaan ollut veneenrakentaja,\nvaan perämiehenoppilas.\n\nTyttö lakkasi sutimasta, upotti varovasti pensselin vanhaan\nsäilykepurkkiin vieressään ja sanoi kylmän tyynesti: »Sehän on\nnaurettavaa.»\n\n»Minkätähden naurettavaa?» kysyi nuori mies kuohahtaen. »Olen\nkadottanut kaikki rahani, viimeistä äyriä myöten.»\n\n»Vai niin!» sanoi tyttö kylmästi, ikäänkuin hän nyt olisi ymmärtänyt\nmiehen ja koko hänen tilansa pohjaan saakka, ja hänen kasvonsa\nvetäytyivät ylpeän tietoisiksi. »Tietysti St. Paulin kapakoissa!»\n\n»En St. Paulissa!» sanoi nuori mies kiivaasti. »En ole viittä kertaa\neläessäni ollut St. Paulissa! Rahat varastettiin laatikostani. Karl\nKröger, joka paraikaa on käymässä kotonaan täällä Oevelgönnessä, voi\nsen todistaa.»\n\nTyttö laski pensselin kädestään ja hämmästyi. »Sitte te kai olette\nJan Guldt, joka silloin kerran Blankenesen sillalla pahanpäiväisesti\nhaukuitte Hollmannin?» Ja nopeasti katsahdettuaan häneen, lisäsi tyttö\nhiukan epävarmana, koska nuorukaisen rohkeat kasvot hämmensivät häntä:\n»Karl Kröger kirjoittaa minulle aina näköalakortteja.»\n\n»Vai niin», sanoi nuori mies kohteliaammin, »minä olen aina lukenut\nteidän korttinne. Te olette Eva Gött...»\n\n»Aina kun hän kesällä on täällä, purjehdimme yhdessä», jatkoi tyttö,\n»tällä veneellä, joka on meidän yhteinen».\n\n»Vai niin», sanoi poika, »te olette sitte veneenrakentajan sukulainen?»\n\n»En», vastasi tyttö, »minun vanhempani asuvat tuolla»; hän viittasi\npensselillä naapuritaloon päin. »Isäni oli ennen kapteenina Kiinan\nrannikkovesillä ja elää nyt säästöillään. Mutta minä olen kyllä hyvissä\nväleissä veneenrakentaja Bruhnin kanssa.»\n\n»Vai sillä tavalla!» ivasi nuorukainen ja silmäili vuoroin suurta\nverstaan ovea, vuoroin tyttöä, joka herätti hänessä suloisen\nsuututtavaa mieltymystä. Hän olisi mielellään ryhtynyt hänen kanssaan\njonkinlaiseen keskusteluun, pitihän tässä miltei pyytäjänä seisoa hänen\nedessään. Tuuli rupesi taasen käymään ja hiukset ja hameet läksivät\nlentoon. »Ettei tuuli vaan vie teitä», sanoi hän. »Pitäkää kiinni\nväripurkista!»\n\nKiivaasti sutiessaan katsahti tyttö häneen, näki mieltymyksen hänen\nsilmissään, tunsi hiljaisen, levottoman onnentajun nousevan ylös\nkurkkuunsa ja sanoi ivaten: »Olisittehan te toki niin kohtelias,\nettette antaisi tuulen viedä minua!»\n\n»Antaisin, suoraan piippujen päällitse», sanoi poika kiukkuisesti,\n»aina Etzerin rämeille asti!»\n\nTyttö lausui ilkeästi ja tutkistellen: »Karl Kröger ja konerakentajat,\njoiden kanssa minä aina kesäisin purjehdin, ovat ystävällisemmät kuin\nte, se täytyy sanoa», ja hänen vihreähtävät silmänsä tähyilivät arasti.\n\nSamassa kuului ylhäältä astuntaa ja veneenrakentaja likeni hitaasti,\narvokkain askelin, tarkastamaan jotakin venettä.\n\n»Naapuri Bruhn», sanoi tyttö, »ajatelkaa nyt, tämä tässä, Blankenesen\nGuldteja, on kadottanut kaikki rahansa; ne varastettiin hänen\nlaatikostaan. Tavallisestihan miehet kauheasti valehtelevat, varsinkin\nalussa, kun palaavat meriltä; mutta Karl Kröger voi todistaa, että\ntämä on totta. Nyt hän aikoo käydä koulua ja tarvitsee päivällistä ja\nillallista ja tahtoisi siitä tehdä täällä työtä. Minusta teidän pitää\nauttaa häntä. Voihan hän raappia veneenpohjia ja tervata. Katsokaa\nhäneen vaan, hän ei moniin aikoihin ole syönyt.»\n\nJan Guldt kalpeni kiukusta ja seivästi hänet katseellaan.\n\nVeneenrakentaja vei hänet hymyillen ylemmä pihamaalle, kyseli\ntarvittavia asianhaaroja ja arveli lopuksi, että voisihan hän koettaa\ntehdä työtä täällä, ainahan hän ansaitsisi päivällisen ja illallisen.\nSopi tulla takaisin heti koulutuntien päätyttyä. Senjälkeen palasi\nveneenrakentaja verstaaseensa.\n\nJan Guldt kääntyi menemään takaisin penkilleen ja kirjojensa ääreen.\nKun hän tuli maalipurkin kohdalle, pysähtyi hän ja tönäisi sitä\nniin että se lensi, ja ärisi pienelle, harmaalle olennolle, että\njos hän vielä, hänen ollessaan täällä työssä, tekee niin nenäkkäitä\nhuomautuksia kuin äsken, niin hän pehmittää hänen nahkansa.\n\nTyttö kävi pakkasenpanemine käsineen kiinni purkkiin, sai sen\npelastetuksi ja virkkoi sitte, puoleksi huolissaan, puoleksi\ntyytyväisenä hymähdellen: »Minä aioin tästä valmistua kouluajaksi,\nsiitä ei nyt tule mitään; mutta onhan minulla sensijaan ollut hauskaa!»\nJa hän nyökytti hänelle vahingoniloisena päätään.\n\nNuori mies katsahti häneen taasen sekä suutuksissaan että himokkaasti,\ntarkasti ettei ketään ollut lähettyvillä, kumartui, ryösti hänen\nkädestään pensselin, tarttui hänen hiuksiinsa keskeltä päälakea ja veti\npensselillä suoraan nenän poikki.\n\nTyttö pelästyi todenperään, kun hän näki hänen leimuavan suuttumuksensa\neikä tietänyt miten se päättyisi. Mutta sitte, tuntiessaan hänen lujan\nja samalla hellävarovan kosketuksensa, tunsi hän ihmeellisellä ilolla\nhänen kätensä hiuksissaan; ja purskahti onnellisena nauramaan ja\nhankasi nenäänsä ja haukkui samalla hänen jälkeensä. Mutta hän oli jo\npoissa.\n\nSiitä lähtien nukkui Jan Guldt yönsä penkillä ikkunan alla, nousi\nneljältä, luki läksyt samassa paikassa missä oli nukkunut, meni sitte\nkouluun, sieltä veneenrakentajan luo työhön, ja nousi usein vasta\niltamyöhällä ylös vanhaa tykkiä kohti.\n\nSattui niin, ettei kotona eikä liioin koulussa ollut ketään hänen\nentisistä laivatovereistaan; veneenveistäjien kanssa ei hän, heidän\nammattiensa erilaisuuden vuoksi, myöskään ystävystynyt. Niinmuodoin\njäi hän aivan yksin ja hänen ainoana ilonaan oli — ja se ilo olikin\nkumma ja ihmeellinen —, että hän monta kertaa päivässä sai kääntää\npäätään hintelän, harmaan tytön puoleen, kun tyttö hiekan läpi taivalsi\nveneelleen ja aina juuri sillä kohdalla, missä hänen hiuksiaan oli\npörrötetty, pitkin, mykin katsein tuijotti poikaan. Hänen kouluaikansa\nmahtoi olla hyvin lyhyt, syömiseen ja juomiseen ei hän myöskään\ntuhlannut paljon aikaa ja vielä vähemmin koulutöihin, vaan hän ajelehti\nveneessään pitkin virtaa, joskus yksinään, mutta tavallisesti meluavan\nnuorisojoukon kanssa, jonka päällikön osaa hän näytteli helein äänin.\n\nVaikeutta tuotti nuorelle miehelle, ettei hän sunnuntaisin saanut\npäivällistä enempää kuin illallistakaan. Eukolle tykin mäellä hän\nsanoi syövänsä erään ystävän luona; veneenveistäjä ei mahtanut\nymmärtää, että hänen raha-asioidensa tila todella oli niin toivoton\neikä kutsunut häntä luokseen. Niin hän siis jäi sekä päiväksi että\nillaksi kuljeskelemaan niiden satojen ihmisten joukkoon, jotka\nsunnuntaisin elävöittävät rantaa. Hän karkoitti nälkää ja tappoi aikaa\nkatselemalla rannalla leikkiviä lapsia. Niin kului päivällisaika\nsiedettävästi. Mutta kun neljän tienoissa kaikki vuoronperään rupesivat\nvetämään taskuistaan eväitään ja upottivat pienet kasvonsa tanakoihin\nleipäviipaleisiin, läksi hän vastavirtaa kulkemaan Nienstedteniin päin,\nistuutui siellä veneen laidalle ja pieksi säännöllisessä tahdissa\nhiekkaa jalkojensa juuressa vitsalla, jonka oli taittanut pajusta.\n\nKun ei hänellä ollut varaa ostaa kiiltokauluksia, oli eukko\nlahjoittanut hänelle punaisen silkkiliinan, jonka hänen miesvainajansa,\nentinen Ottensenin haudankaivaja, oli toimittanut hänelle. Eräänä\npäivänä piti tämän kaivaa uudelleen vanha hauta ja silloin oli hän\ntavannut viereisen haudan arkun, jossa lepäsi vanha senaattori,\naikoinaan pinttynyt poikamies ja elinkautinen sydäntensärkijä, lahona\nja jonkun verran avoinna. Hän oli silloin vainajan kaulassa nähnyt\nhoukuttelevan punaisen silkkiliinan, neljänkymmenen vuoden perästä\nvielä varsin hyvin säilyneenä, ja ajatellut: »Mitä senaattori, pelkkä\nluuranko, enään tekee kauniilla silkkiliinalla?» Ja niin oli hän\ntuonut liinan kotiin. Vaimo oli kyllä silittänyt sen, liikutellen sitä\nsormensa päillä, mutta kaulaansa ei hän saanut sitä pannuksi eikä\nmieskään voinut taivuttaa häntä siihen. Jan Guldt, joka aina mielellään\noli ollut tekemisissä pirun kanssa, kävi kärkkäästi kiinni huiviin. Ja\nniin liehui vanhan senaattorin lystillinen kaulaliina, joka päistään\noli ihailtavan leveä ja koristettu lemmenkukka-ompeleella, nyt Jan\nGuldtin ruskean kaulan ympärillä. Se liikahti joka iskulta, jonka hän\nläjäytti hiekkaan ja kutitti joka tuulenhenkäyksen käydessä sorjasti ja\nnorjasti parranituja sysääviä poskia, joissa nuori, kuuma veri kiersi.\n\nKuudentena tai seitsemäntenä sunnuntaina, kun hän illallisen aikaan\ntaasen taivalsi Nienstedteniin, ymmärsi pieni Eva Gött, joka aina\nvilkkain silmin seurasi häntä, millä kannalla hänen asiansa olivat;\notti muutamia hyvillä särpimillä höystettyjä voileipiä, astui\nveneeseensä ja sousi syvään ja levottomasti hengittäen hiljaa hänen\njälessään, laski maihin sille kohdalle, missä hän oli asettunut\nistumaan veneen laidalle, paalutuksen luo, nousi rannalle, astui\nhitaasti kiveltä kivelle ja jäi seisomaan, häneen katsoen.\n\nNuorukainen kuvitteli parhaillaan miten hän kapteeniksi päästyään\njoka sunnuntain päivälliseksi keitättää itselleen hernerokkaa, jossa\non lihavan- ja laihanjuovikasta sianlihaa, ja läjähytteli, silmät\npalaen hiljaisessa kiukussa, kuivaa hiekkaa. Samassa kuuli hän\naskeleet paalutukselta ja näki tytön tuijottamassa häneen. Hän karkasi\nkiukkuisena pystyyn: »Mitä te täältä haette?» sanoi hän. »Mitä te\nminuun tuijotatte! Olenko minä mikä ulkomaan elävä?»\n\nTyttö oli, maansa lapsena ja itsekin kummallisena ihmisenä, tottunut\nkummallisiin ihmisiin ja asioiden hitaaseen kehittymiseen. Hän jäi\nsiis rauhallisena paikoilleen ja odotti. Mutta hetken perästä, kun\nnuorukainen vain harvoin katsoi häneen eikä asia mitenkään tahtonut\nluistaa, iski tyttö katseensa paaluun, tönäisi sitä ja virkkoi\njokseenkin ääneen: »Sanoppas, mitä sinä tänään söit päivälliseksi?...\nMitäkö minä söin päivälliseksi? Pannukakkua, päällä sormenpaksulta\nvattuhilloa.» Tyttö tönäisi vielä kerran vanhaa paalua ja sanoi:\n»Sanoppas, mitä sinä tänään aiot syödä illalliseksi? Mitäkö minä aion\nsyödä? Munia ja voileipää, voita sormen paksulta.» Hän vaikeni ja\nkatsahti poikaan.\n\nTämä arveli tytön tahtovan ivata ja kiusata häntä hänen nälkänsä\ntähden, karkasi pystyyn villin vihan vallassa ja hyökkäsi häntä kohti.\nTyttö koetti paeta päälletysten lepääviä kiviä myöten, mutta meni\naivan veneen luona nurin ja suojeli siinä, ollen pitkällään, laihalla\nkädellään päätään, odottaen kovia iskuja ja katseli poikaan, silmissä\nepätoivoisan rakkauden tuska.\n\nSilloin huomasi poika, ettei tyttö ollut tarkoittanut pahaa ja käsitti\nmiten hänen laitansa oli, ja virkkoi epävarmana, tuntien jäsenissään\nautuasta väristystä: »Sinä siinä?... Mitäs sinä sitte tahdot?»\n\nTyttö oli heti tointunut suuresta pelostaan, katseli, hänen silmiensä\nsokaisemana ja rukoillen, häneen ja sanoi: »Minä en voi sitä kestää,\nettei teillä ole mitään syömistä», ja tarttui, vielä polvillaan,\nveneeseen ja otti huonosti kääritystä paperista leivän. »Minä toin\ntämän teille», sanoi hän.\n\nNuori mies punastui punertavia hiuksiaan myöten ja purki tuimasti\ntulemaan: »Se on mahdotonta! Sehän on ihan mahdotonta! Kuinka sinä\nolet niin tyhmä? Pitääkö minun syödä sinun kädestäsi? Mene matkaasi!\nVesille!» ja hän viskasi ankkurin veneeseen.\n\nTyttö päästi kätensä, joka piteli eväitä, vaipumaan ja sanoi\nhämääntyneenä: »Miksi te nyt ette voi? Kelpaahan teille vanhan lihavan\neukonkin ystävyys, vaikkei eukko ole edes siistikään... Miksei sitte\nminun?»\n\nPojan vastaus viipyi. Hän viittasi vaan tyttöä astumaan veneeseen.\nMutta kun ei hän liikahtanut ja yhä katsomistaan katsoi häneen,\nsuupielet vavahdellen ja silmät täynnä kyyneliä, hyökkäsi poika hurjana\nhäntä vastaan ja sanoi, silmät leimuten ja häpeäänsä ja alennustaan\nraivoten: »Jos sinun pitää tulla vaimokseni, niin enhän minä voi antaa\nsinun ruokkia itseäni. Sopiiko minun syödä sinun kädestäsi ikäänkuin\nminä olisin siipirikko varis? Sopiiko minun, sinä tyhmä tyttö? Mene\nmatkoihisi!»\n\nSilloin astui tyttö hitain askelin ja vavisten veneeseen, kuunteli\nkummaa, suloista soittoa sydämessään ja tarttui airoihin. Kun hän oli\nsaanut airot käsiinsä ja hänen piti työntää vene rannasta, valtasi\nhänet kumma halu katsoa poikaan, mutta häveliäisyys ja arkuus johtivat\nhänen katseensa muualle. Sekavan, ihmeellisen autuuden vallassa läksi\nhän menemään.\n\nMutta nuorukainen jäi synkkänä katsomaan hänen jälkeensä. Kaikkia\npäähänpistoja ja mielijohteita tuollaiselle tytölle saattaakin tulla!\nEihän se sellainen, käy päinsä! Ei sellainen alku kelpaa perustukseksi\nyhdyselämälle! Ruveta syötättämään itseään niinkuin varis, joka on\nmenettänyt siipensä? Tai niinkuin pieni, keltainen kanarilintu? Ja\nnuorukainen nyökytti päätään hänen perässään ja sanoi: »Kyllä minä\nsitte hänelle näytän, mikä sopii!»\n\nSiitä lähtien eivät he koko kesänä puhuneet keskenään ainoaa sanaa,\nkatsoivat vaan kaukaa toisiinsa; ja ainoastaan silloin kun tiesivät,\nettei toinen sitä huomaa. He kehräsivät kumpikin haarallaan toistensa\nympärille kummia uskon, odotuksen ja toivon kuvia ja tunkivat yhä\nsyvemmälle tuohon leimuavaan, haaveelliseen rakkauteen, johon vaipuvat\nvoimakkaalla aistillisuudella rakastavat ihmiset, ihmiset, joita heidän\narka puhtautensa ja luonteensa hitaus pidättää puhumasta suhdettaan\nselväksi.\n\n\n\n\nKUUDES LUKU.\n\n\nNuori mies suoriutui kun suoriutuikin kaikista vaikeuksista; ja\neräänä lauvantaina syyskuussa suoritti hän tutkinnonkin. Hän läksi\nheti satamaan, antoi eräälle tutulle isännälle tehtäväksi hankkia\nitselleen paikan, nukkui vanhalla rahillaan ihmeen makeasti ja nousi\nsunnuntaiaamuna mielessä ajatus, joka viimeisen puolen vuoden aikana\njoka päivä oli huumannut hänen sydäntään, se nimittäin, että hän\ntänään aikoo purjehtia tytön kanssa. Aivan yksin hänen kanssaan! Itse\nhän hoitaa ruoria ja isoapurjetta ja tyttö istuu hänen rinnallaan ja\npitelee keulapurjeen jalusnuoraa, ja siinä katselevat he toisiaan\ntuntikausia ja kertovat toisilleen elämänvaiheitaan. Nuorukainen\noli päättänyt lähteä liikkeelle jo varhain aamulla ennenkuin tytön\nsaattojoukko, nuo keskenkasvaneet pojat olisivat ennättäneet paikalle,\nmutta tyttö jo aikaiseen tapaansa hääräisi veneellään.\n\nKun hän — öljytakki käsivarrella, koska sataa pirautteli astui rantaan\npäin, tuli Karl Kröger häntä vastaan. Hän oli vanhoissa, huonoissa\nvaatteissa, päässä muodoton lakki, painettuna korviin asti, ja huusi\nkaukaa: »Eva Gött on kertonut minulle kaikki! Mikset sinä pyytänyt\nrahaa äidiltäni? Hän olisi varmasti antanut. No niin, ei puhuta niistä\nenään. Me aiomme purjehtia Schulauhun ja sinä tulet mukaan!»\n\nKun he, keskustellen mistä ja mihin olisi paras lähteä, tulivat\nrantaan, seisoi tyttö jo siellä, yllään ikivanha, aivan kankea, musta\nsadetakki, joka pienimmän tuulenpuuskan tullessa kalisi ikäänkuin\nkivihiiliä olisi liikuteltu, vaaleilla hiuksilla vanha huopa, ja\ntavallisuuden mukaan hiukan viluisen ja haalean näköisenä. Hän haukkui\nkiivaasti päin erästä venettä, josta ei luvattu lähettää hänelle\njollaa; sieltä annettiin aika lailla takaisin, pilkka- ja ivahuudot\nraikuivat, tuulen ja purjeiden läpätyksen säestäminä. Silmänkantaman\nalalla kiikkui veneitä poijuissa ja joka veneessä kuurattiin,\njärjesteltiin tavaroita, reivattiin ja huudettiin. Etempänä, missä\nvirta vieri levottomana, kimmeltäen kylmän sinisissä väreissä,\nristeili muutamia kaljaaseja tummin, purjein, myötävirtaa. Kun\ntuulenpuuska kallisti niitä, pyrki vesi yli kannen; ja vuosi leveinä,\nvälkkyvinä säikeinä takaisin, kun ne hitaasti kallistuivat pystyyn.\nNienstedtenistä päin kohosi näkyviin kaunis, harmaa Afrikan-laiva,\nmahtavana ja jättiläismäisenä, hitaasti liketen. Huolimatta\nhetkellisestä sadekuurasta, oli kaunis, kirkas syysaamu.\n\nJolla saapui ja vei heidät purjelaivalle. Karl Kröger, aluksen toinen\nomistaja, rupesi heti paikalla häärimään, haeskelemaan ja korjailemaan,\nkaiken aikaa nuristen, että kun kimpsut ja kampsut vaan joutuvatkin\nnaisten käsiin, niin ne heti ovat sekaisin. Tyttö pani sillaikaa\nperätuhdon alle säilyyn leipää ja maitoa ja nauroi. Jan Guldt sitoili\njotakin edessä keulapurjeen luona. Ja työn loputtuakin pysyttelivät he\nentisillä paikoillaan, niin kaukana toisistaan kuin mahdollista eivätkä\nkatsoneet toisiinsa. Ja he vapisivat autuutta ja pelkoa, kun olivat\nnäin likellä toisiaan.\n\nÄkkiä rupesi kaksi miestä rannalla huutamaan ja viheltämään\npurjelaivalle. He olivat muodottomissa, huonoissa takeissa, päässä\nvanhat, siniset lakit, toinen oli tavattoman suuri, toinen leveä ja\ntanakka. Siinä silmänräpäyksessä oli tyttö jollassa ja sousi maihin.\n\nJan Guldt katseli otsa rypyssä heidän mutkiinsa ja sanoi: »Keitä nuo\nsitten ovat?»\n\n»Pari koneenrakentajaa», sanoi Karl Kröger. »He erosivat pääsiäisenä\nlukiosta ja ovat nyt käytännöllisessä työssä telakassa. Tuo suuri mies\nviskelee tuimasti ja turhanpäiväisesti suuria luitaan, joista suurimmat\novat hänen suussaan. Sen tähden kutsumme me häntä 'Hongankolistajaksi'.\nMutta hän on hyvä mies. Se toinen, se lyhyt, on hyvin järkevä ja\njärjestykseen menevä, sentähden me sanomme häntä 'Mestariksi'. Pientä\ntytöntyllykkää, joka paraikaa lönköttää rantaan, kutsumme 'Kuffiksi'.\nHän on opettajatar tai jotakin sellaista. Mukava ihminen hänkin.»\n\n»Jos he kaikki ovat mukavia ihmisiä», sanoi Jan Guldt, »niin miksei Eva\nGött ole? Minkätähden sinä hänelle olet niin tyly?»\n\n»Minäkö?» sanoi Karl Kröger ja katsoi ihmeissään Jan Guldtiin, »tylykö?\nOletko sinä jo purjehtinut hänen kanssaan? No, sitte et liioin tiedä\nmimmoinen hän on!... Me emme ole tylyt häntä kohtaan; me pidämme\nhänestä kaikki; mutta katsos, häntä täytyy kohdella sillä tavalla.\nKyllä sinä itsekin sen pian huomaat.»\n\nJoukkue saapui nyt purjeveneelle ja uudet tulokkaat esiteltiin\näskenmainituilla nimillään.\n\nJa sitte sitä lähdettiin menemään. Kuusi ympärillä olevaa venettä\nasettui samalla tavalla kyljelleen. Vesi kohisi kokassa ja lipui\npyreillen pitkin veneen syrjää. Laulu kajahti raikkaassa ilmassa,\nmilloin hukkui se tuuleen ja purjeiden lepatukseen, milloin lensi se\nkauvas yli vetten.\n\nPieni Mestari hoiti keulapurjetta. Suuri Hongankolistaja istui\nkeskellä, käytellen viskainta, joka hänen kädessään oli kuin mikäkin\npuulusikka. Karl Kröger hoiti peräsintä ja isoapurjetta. Jan Guldt\nhänen vieressään virkkoi silloin tällöin turhanaikaisen sanan ja\ntähyili salavihkaa kultaansa.\n\nTämä oli asettunut Hongankolistajan viereen ja ottanut vanhan\nhuopahatun päästään. Vaaleammat suortuvat lentelivät pellavankarvaisten\nhiusten päällä ja silmät kimmeltelivät kirkkaina ja tumman vihreinä.\nHän oli ottanut esiin neulan ja lankaa ja rupesi ompelemaan suuren\nHongankolistajan ratkennutta hihaa. Rauhaa ei kestänyt kauvan. Kun\nheidän kaikkien tuon tuostakin täytyi siirtyä puomin alatse veneen\ntoiselle syrjälle, kiljahti jättiläinen, väittäen, että häntä oli\npistetty. Hän vakuutti, että vanha viisu alituisesti uudistui: tyttö\ntekeytyi ensin huoltapitäväksi ja sääliväksi, siitä heltyi hän,\nHongankolistaja, jolla ei enään ollut äitiä; mutta aina väärinkäytti\ntyttö hänen hyväntahtoisuuttaan ja neuloi takin kiinni hänen nahkaansa\nniin että helisi. Hongankolistaja mölisi yli merten ja maiden, ettei\nsaa neuloa, ja potki kuin ääretön kala siimanpäässä. Karl Kröger torui\nsekamelskan takia. Pieni Kuffi nauroi niin sydämensä pohjasta, että\nnäytti siltä kuin hän olisi kärsinyt kovaa kipua. Pieni, kireä Mestari\nvirkkoi tyynen ja vakavan nuhtelevasti: »Sinä näyt taasen tulleen\nveneeseen ilkeyksinesi päivinesi. Minun ei tarvinne luetella niitä\nsinulle, Eva Gött!»\n\nTyttö puolustihe totisena. Saattoiko hän nyt päästää tuollaisen miehen\nvapaasti liikkumaan? Johan lapsetkin pelkäisivät sellaista jättiläistä.\nJa kuinka hän saattaisi neuloa, kun perässä istui sellainen tomppeli\nkuin Karl Kröger. Annettakoon hänen pitää perää!\n\nSilloin nostivat kaikki kätensä ja katsoivat toisiinsa ikäänkuin\nolisivat kuulleet rutihullun puhetta ja sanoivat: »Herra varjele, se on\njo koettu muutamaan kertaan. Ei enään koskaan! Ei koskaan! Ei vaan! Jos\nsinä tahdot tehdä jonkun palveluksen, niin käännä korea nenäsi syrjään,\nettä me pääsemme myrskylokin ohi, joka aikoi viedä meiltä tuulen.» Ja\nsitte kaikki torumaan ja haukkumaan myrskylokkia, joka todella vei\nheiltä tuulen niin että he miltei kääntyivät vasten tuulta.\n\nKaiken tämän homman ja hälinän aikana oli tytöllä kuitenkin silloin\ntällöin ollut tilaisuutta sivumennen katsahtaa Jan Guldtiin, niin\noudon salaisesti ja kaukaa ja samalla niin ihanan autuaasti, että tuli\nkarkasi pitkin miehen pintaa ja syöksyi silmistä.\n\nSuuri Hongankolistaja yksin, joka oli iskenyt silmänsä tyttöön, huomasi\njotakin. »Mikä tytön tänään on?» sanoi hän pahasti uhaten. »Hänen\nsilmänsähän ovat aivan oudot — eivätkö olekkin? Mitenkä hän on niin\nkaunis? Mitäs hän kainostelee? Mitäs hän punastuu?» Ja mies uhkaili\nvaltavin kädenliikkein ja kukkulat vastasivat hänen äänensä jyrinään.\n»Mitäs sinä paholainen teet? Vedenneitoko sinä olet olevinasi? Jos minä\ntästä huiskautan kättäni, niin sinä lennät tuonne Myllyvuorelle etkä\nenään vahingoita ketään! Sillä sieltä ei sinun piipatuksesi enään kuulu\neivätkä ulotu ihmisten ilmoille vihreät, kiiltävät silmäsi.»\n\nTyttö mittasi vastustajiaan kiireestä kantapäähän, ikäänkuin hän olisi\netsinyt heistä sellaista kohtaa, jossa eivät ruuvit olleet oikein\npaikoillaan, ja rupesi tekemään pisteliäitä huomautuksia, varsinkin\nheidän ruskeista, känsäisistä käsistään. Hän huomautti, että he\nmahtoivat tahallaan iskeä vasarat sormiinsa ja jäsentensä taivekohtiin,\ntehdäkseen arvillaan oikein reilujen työmiesten vaikutuksen.\nTodellisuudessa olivat he vaan joka paikassa tiellä ja hän oli eräältä\ntyömieheltä kuullut, että pikku Mestaria joskus hänen kireytensä vuoksi\nsaatettiin käyttää lyijynä ja suurta Hongankolistajaa lautoja kiskovana\nnorsuna.\n\nPieni Mestari kehoitti huolestuneella äänellä tyttöä säilyttämään\nedes rahtusen ymmärrystä ja siitä hyvästä lennätti tyttö viskaimen\nhänen jaloilleen. Silloin loppui heiltä kärsivällisyys. Pieni Mestari\ntarttui hänen molempiin ranteisiinsa, jotta hän kerrankin näkisi mitä\nruuvipenkki oli ja suuri Hongankolistaja sitoi ne nuoralla kiinni ja\npiteli häntä kuin uppiniskaista mullikkaa lyhyessä nuoranpätkässä.\n\nTyttö rukoili apua Karl Krögeriltä, mutta tämä sanoi, että kaikki oli\nhänelle oikein. Hän katsahti Jan Guldtiin; mutta nuorukainen sattui\nsillä hetkellä silmäilemään yli vetten. Silloin rupesi tyttö kiusaamaan\nsuuria poikia: hän ei voi istua tällä lailla liikkumattomana, hän\npaleltuu kuoliaaksi ja heidän täytyy päästää hänet irti. Pojat eivät\nuskoneet ja sanoivat: »Me tunnemme sinut niin tarkkaan; me tiedämme,\nettä sinun silmäsi, kun sinun on todenperään vilu, käyvät sinisiksi;\nmutta nyt ne vielä ovat vihreät; tyydy siis osaasi ja jätä puhumiset,\nne eivät kumminkaan auta.» Kun tyttö hetken perästä taasen rupesi\nrukoilemaan hyvin liikuttavalla äänellä, kävivät he epävarmoiksi ja\nsanoivat: »Kyllähän se on totta, että Süllberg näkyy poskiesi läpi,\nmutta me emme sittenkään usko sinua, sillä sinä petät meitä aina ja\npilkkaat vielä päänpäätteeksi, kun petoksesi on onnistunut. Se ei ole\nensinkään helppoa, mutta meidän täytyy pitää sinua lujalla; vanhempasi\novat aina olleet sinulle liian hyvät.» Mutta kun tyttö vihdoin\nvakuutti, että hän jo tuntee miten hänen sydämensä lyö hitaammin, ja\nsamalla nosti kulmakarvojaan niin että ne korkeina, pelonalaisina\nkaarina kohosivat silmien päällä, päästivät he hänet vapaaksi, jonka\njälkeen hän hiljaa ja kiltisti istuutui perään Karl Krögerin viereen ja\nvaan silloin tällöin ikäänkuin ohimennen loi välähtelevät silmänsä Jan\nGuldtin silmiin.\n\nMutta hänen siinä istuessaan ei kestänyt kauvankaan ennenkuin hänen\nkätensä oli peräsimessä Karl Krögerin käden rinnalla. Ja pian työnsi\nhän Karl Krögerin käden hitaasti ja varmasti pois peräsimeltä. Ja kun\nKarl Krögerin välttämättä täytyi panna piippuunsa, oli hän jo saanut\nkäsiinsä isonpurjeenkin.\n\nKaikki näkivät sen. Kaikki tiesivät, että se oli arveluttava, jopa\nkauhistuttava asia. Mutta mitä he saattoivat tehdä? Jos Karl Kröger\nkerran arveli voivansa vastata siitä, niin olihan se kokonaan hänen\nasiansa. Mitä se heihin kuului?...\n\nJonkun aikaa kävi kaikki hyvin. Mutta äkkiä päästi tyttö veneen\nkääntymään alle tuulen. Tuuli tarttui leveältä ja vihaisesti\npurjeisiin. Samana hetkenä syöksyi jo vesi veneeseen. Ja ainoastaan\nKarl Krögerin mielenmaltti, hän kun tempasi jalusnuoran tytön kädestä,\nja Hongankolistajan valtava paino, hän kun, nojaten vanttiin, paiskasi\nmahtavan yläruumiinsa veneen ulkopuolelle — palautti veneen takaisin\ntasapainoon.\n\nHe toruivat ja mellastivat kuin vanhat merikarhut ja ajoivat miehissä\nveden veneestä ja päättelivät yksimielisesti, ettei sellaisen\nihmisen kanssa voi purjehtia enään minnekkään. Ja samalla tekivät he\nsalaperäisiä, synkkiä viittauksia siihen suuntaan, että syyllinen, niin\npian kuin päästään maihin, on hakattava kappaleiksi ja poltettava.\nPieni Kuffi istui selkä koukussa ja katseli kyynelsilmin suurta\nHongankolistajaa, joka huusi lujimmalla äänellä, pyöritteli silmiään ja\noikoili käsiään maata kohti, jossa tuomio oli langetettava, ja nauroi\nmykkää, kiihkeää naurua.\n\nSyyllinen virkkoi, silmät suurina ja suuttuneina päässä: »Minkätähden\nantoi Karl Kröger minulle peräsimen ja jalusnuoran? Se mieshän on\ntullut ihan hulluksi! Hänkö on vikapää vaiko minä? Kaikkihan te tätä\ntahdoitte, ettehän te koskaan ole tyytyväiset ennenkuin on käynyt näin!»\n\nHe pudistivat päätään ja pieni, kireä Mestari sanoi tyynesti ja\npunniten: »Sinä olet aina ilkeä, Eva Gött; mutta tänään sinä olet\nhäpeemätön; minä tiedän mitä sanon. Mutta saammepa nähdä, mistä se\njohtuu. Ehkäpä rakkaus itää sinussa. Ehkäpä sinä tulet kipeäksi. Mutta\nsiihen me emme voi kiinnittää huomiota; me rankaisemme omantuntomme\nmukaan.»\n\nHe käänsivät maata kohti ja laskivat äkkijyrkän töyrään alla rantaan.\nSuuri Hongankolistaja astui veneestä, nosti syliinsä Eva Göttin, joka\nheti paikalla pani kädet hänen kaulaansa, ynnä kaikkinaista märkää\npurjehdustavaraa ja eväskopan, sekä meni kuivalle maalle. »Oletko sinä\nrakastunut?» huusi hän. »Sano henkesi pitimeksi, että olet rakastunut\nminuun!»\n\nMutta tyttö nauroi hänen sylissään ja ravisteli päätään, ja lähetti\nsilmänsä Jan Guldtin silmiin, jotka hymyilivät ylen autuaassa ilossa.\n\nHe löysivät kohdan, jossa he, pidellen kiinni heinänpäistäreistä,\npääsivät kipuamaan ylös, nousivat pilaa laskien ja meluten töyräälle ja\nlevittivät varastonsa pieneen, tammentaimia ja nuoria mäntyjä kasvavaan\nnotkoon paljaalla, tuulisella ylängöllä, ja aterioivat aluksi kaikessa\nrauhassa.\n\nMutta kun pahin nälkä oli saatu sammumaan, ryhtyi pieni, kireä Mestari\ntutkinnon pitoon ja kysyi kunnioitusta herättävimmällä rinta-äänellään\nyhteen hengenvetoon — joka aina taisi kuulua tällaisten istuntojen\nalkajaisiin: mistä johtui, että hänen heti piti panna vene kyljelleen?\nOli erittäin tärkeää saada selville tämä pykälä. Hän ei kai tietänyt,\nmitä hänen mielessään oli liikkunut?\n\nTyttö lähetti nuoret silmänsä liukumaan miehestä mieheen, kaikesta\npäättäen hyvällä tuulella ja mielissään siitä, että kaikkien ajatukset\naskartelivat hänen ympärillään, ja sanoi: »Sen minä tiedän varsin\nhyvin. Minä näin Hongankolistajan pitkien jalkojen täyttävän veneen\nsekä poikki että pitkin; minua huvitti nähdä miten hän haroisi\nne yhteen, kun vene äkkiä tulisi täyteen vettä. Se oli hyvin\nhullunkurista. Ja mitäs siitä sitten? Osaammehan me kaikki uida; ja\nolihan viisi venettä likeisyydessä.»\n\n»Olet aivan oikeassa», sanoi Mestari vakavana ja ystävällisenä; mutta\nse oli pelkkää ivaa. »Jaa mitäkö siitä sitten? Sitä, että kaikki hiukan\nkastuimme ja että kadotimme kauniin, uuden viskaimemme.»\n\nTyttö sanoi: »Sen on Hongankolistaja varastanut.»\n\n»Hiljaa!» sanoi Mestari synkkänä. »Se on mieletöntä puhetta!\nTiedäthän sinä, että on luvallista ottaa airoja, viskaimia, hankoja,\nliikoja köysiä ynnä muuta sellaista; jopa kokonainen jolla, kunhan\nvaan ei joudu kiinni. Mutta kurilla ajaa vene täyteen vettä — se\nei ole luvallista. Sellaista ei saa tehdä, Eva Gött! Purjehditaan;\npurjehditaan hyvin; purjehditaan reilusti; jopa purjehditaan joskus\nnurinkin, kun intohimon hetki lyö. Mutta ei purjehdita leväperäisesti;\nei purjehdita laapparimaisesti; ei purjehdita kunnottomasti eikä\nkaadeta venettä kurilla. Ajatteleppa hetkinen ja sano: miten se saa\nalkunsa sielussasi? Mikä ensinnä tunkee aivoihisi? Uteliaisuus, sanot,\nmiten Hongankolistaja haroisi kokoon jalkansa?»\n\n»Niin», sanoi tyttö ja katsoi häneen mielistellen. »Tämän asian laita\non aivan samoin kuin meidän vanhan hiirenloukkumme siellä kotona.»\n\nKaikilta menivät suut auki. Suuri Hongankolistaja päästi karhean huudon.\n\n»Hiljaa!» sanoi pieni Mestari hyvin säälivästi. »Jatka, Eva Gött!\nKoetappa sanoa, mitä yhtäläisyyttä on sinun häpeällisen tekosi ja\nteidän vanhan hiirenloukkunne välillä.»\n\nTyttö katsahti taasen kaikkiin ja sanoi: »Kun minä illalla olen\nvirittänyt loukun, niin se tavallisesti laukeaa itsestään aivan\nilman syytä, joskus puolen tunnin päästä, joskus keskellä yötä. Niin\nminussakin joku laukeaa, ihan äkkiä, ilman syytä, milloin missäkin.»\n\nKaikki nyökkäsivät päätään täynnänsä ymmärtämystä, ikäänkuin olisivat\nsanoneet: niin mekin ajattelimme!\n\nPieni Mestari viittasi, hiljaisuutta vaatien. »Sinä tahdot siis\nsanoa, että se on jotakin aivan käsittämätöntä, jotakin salaperäistä;\nse johtuu pimeästä syvyydestä, jossa henget ja kummitukset pitävät\npeliään, aivan kuin Beowulfissa, joka on kummitellut jossakin näillä\ntienoilla.»\n\nJan Guldt, joka ei tietänyt mitään Beowulfista, sanoi äkkiä kiivaasti:\n»Tietysti se johtuu syvyydestä, nimittäin hänen sukunsa syvyydestä,\nhänen esi-isistään tietääkseni.»\n\nKaikki kääntyivät katsomaan, hämmästyneinä siitä, että hän sekaantui\ntähän kunnianarvoiseen toimitukseen, joka oli Mestarin yksinoikeus,\nja hänen kasvoistaan, joista loisti mitä kirkkain hyvyys. Eva Gött\nkatsahti hänkin häneen ja ajatteli autuaana: »Sinä rakas, rakas,\nihmeellinen ihminen!»\n\n»Kuinka niin?» kysyivät kaikki.\n\n»Niin», sanoi nuorukainen ja nauroi. »Varmaan hän on perinyt\nluonteensa esi-isiltään. Hänen vanhempansa tai isovanhempansa, tai\nvielä kauvemma taaksepäin, esivanhempansa ovat kai olleet yksinäisiä,\nihmeellisiä ihmisiä. Joku on ehkä, viikkokausia yksinään ajelehtiessaan\nkalastuskaljaasissaan Pohjanmerellä, pannut kajuuttansa pöydälle\nkuolleen kampelan ja sitte rakentanut sille hautakummuksi pyramiidin\nkovista vehnäsämpylöistä, joita hänen vaimonsa pani hänen evääkseen ja\njoka hautapatsas hänen suureksi hämmästyksekseen aina romahti alas.\nHänen vaimonsa taas on samaan aikaan, yksin maatessaan vuoteessaan,\nsaanut sellaisen tavan, että hän kääntyy kaikille neljälle puolelle ja\njoka kerta kysyy: missä viides puoli on? Ja niin poispäin. Varmaan hän\npolveutuu sellaisista ihmisistä. Näkeehän sen hänestä.»\n\n»Nyt te näette», sanoi tyttö suuremmoisesti, »ettei minussa ole mitään\nsyytä!»\n\n»Ei suinkaan niinkään», sanoi nuorukainen kiihkeästi ja iloisen\ntiukasti. »Hänen velvollisuutensa on, kun isovanhemmat hänessä nostavat\nharmaata päätään, hillitä kummaa mieltään. Kun pata äkkiä rupeaa\nkiehumaan yli laitainsa, täytyy hänen sanoa: top tykkänään! ja uuden\npäähänpiston avulla äkkiä nostaa se kylmille kiville.»\n\nTyttö tunsi hänen silmissään polttavan rakkauden ja värähdys karkasi\nläpi koko hänen ruumiinsa, hämmentäen hänen kuumaa sielupahastaan\nniin, ettei hän saanut käsiään, jotka hän nosti sitaisemaan hiuksia\nohimoiltaan, muuta kuin korvien kohdalle. Siinä hän sitte istui kuin\nmikäkin herttainen pieni hirtehinen ja katsoi häneen ujon riemuisana.\n\nMutta Hongankolistaja huusi suurella äänellä: »Kuka sitä uskoo?» ja\nsilmäili rajusti ympärilleen. »Kuka luottaa noihin kasvoihin, joita\nhän nyt näyttää? Puheet sikseen! Hänen tekonsa osoittaa sellaista\nkunniattomuutta ja Klubissa nousee tänä iltana niin kamala pilkka,\nettä minä ehdotan, että me syöksemme hänet alas tähän syvyyteen, joka\nsamalla vertauskuvallisesti osoittaa, että me syöksemme hänet pois\nyhteydestämme ja että hän kuuluu syvyyteen.»\n\nTyttö ryömi hiukan huolissaan kaiteen laidalle katsomaan ja näki, että\nse oli jyrkkä, mutta että siitä silti saattoi luisua alas, ja sanoi:\n»Sinun, Hongankolistaja, sopisi laskea tästä. Silloinpa tekisit kerran\njotakin suuren suusi arvoista. Ja jotta suusikin saisi siitä jotakin\nhuvia — koska se on huvinhaluisin osa sinussa — sallisimme me sinun,\nliukuessasi, mylviä kymmenen sonnin voimalla.»\n\nHongankolistaja konttasi laidalle, katsoi alas ja sanoi: »Liian\njyrkkää. Kyllä siitä pääsee nopeasti alas, mutta millä tavalla!»\n\nKaikki polvistuivat nyt katsomaan alas jyrkänteen laidalta. Se saattoi\nolla kolmenkymmenen metrin korkuinen ja he näkivät kyllä, että pinta\noli korea ja siloinen, mutta sanoivat kaikki: »Se on aivan liian\njyrkkä.»\n\nJan Guldt, joka usein oli katsellut yli aaltoilevan meren korkean\nprammitangon nenästä ja joka kuni nuori metsäkoira himoitsi kaikkea\nuhkarohkeutta, katsahti hänkin alas ja sanoi hiljaa ja äkäisesti\nitsekseen: »Jos tahtoo, niin toki siitä pääsee?!» Hän ei enään\ntuntenut, että muuan käsi pehmeästi kosketti hänen hihaansa. Hän oli\nkiskaissut takin yltään, ja hurjan tahtovana viskaten niskojaan,\nkäyttäen nostettuja käsivarsiaan peräsimenä ja kyntäen hiekkaa\ntakaraivollaan, liukui hän varmasti ja nopeasti alas, pudoten perillä\ntöppösilleen.\n\nHongankolistaja kehui laskua lujalla, tohisevalla äänellä. Pieni\nMestari sanoi moittien ja merkitsevästi: »Hän neuvoi Eva Göttiä\nnostamaan päähänpistonsa tulelta; mutta itse puolestaan päästää hän\nne kiehumaan yli.» Karl Kröger oli käynyt kalpeaksi ja sanoi: »Hän\npitää aina kaikkia asioita kunnianasioina, omasta puolestaan, ja on\nsilloin ymmärtämätön, itsepintainen ja raju. Hänen isoisänsä, joka oli\nkapteenina Hollmannilla, oli hänkin ollut sellainen raju ihminen.»\n\nEva Gött oli polvillaan kaitaan partaalla, nieli Jan Guldtia\nsilmillään, kääntyi ja sanoi suutuksissaan: »Älkää te höpiskö hänen\nisoisästään. Jos hän miellyttää minua, niin mitä se teihin kuuluu?»\n\nSilloin nauroivat kaikki ja sanoivat: »Kukapa tässä tahtoo teitä\neroittaa? Kaksi kuohuvaa pataa samalla tulella — siitä sitä vasta tulee\nporinaa!»\n\nJan Guldt tuli takaisin ylös, hiukan kalpeana ja kylmin silmin.\nTytöt korjasivat pois ruuan. Pojat etsivät paikkaa ottaakseen pienen\npäivällisunen.\n\nSuuri Hongankolistaja korotti äänensä ja kysyi: »Missä sinä tahdot\nmaata, Eva Gött?»\n\nTyttö katsoi kiireesti ympärilleen ja huomasi, että hän näkee\nJan Guldtin, jos hän asettuu Hongankolistajan viereen. Hän sanoi\ntekopyhänä: »Olenhan minä aina mielelläni sinun luonasi», ja asettui\nhänen viereensä, pää hänen käsivarrellaan, jonka hän tyttöä varten oli\noikaissut pitkäksi.\n\nTyttö makasi siinä katsellen Jan Guldtiin, joka, nojaten päätään\nnyrkkiinsä, silmäili yli vetten ja maitten eikä ensinkään tyttöön\npäin, jotta ei hän liiaksi kiihtyisi, vaan nauttisi päivällislepoa\nja nukkuisi. Tyttö ei kuitenkaan ajatellut unta, vaan tahtoi kohdata\nhänen silmänsä. Kun ei hän voinut sitä tehdä, kävi hän levottomaksi ja\nliikahti.\n\nHongankolistaja kääntyi katsomaan häneen ja tunsi sekavin vaistoin,\nettä hän oli muuttunut, että hänen olentoonsa oli tullut uusi, tuore\nsulo, ja sanoi hiljaa ja ärtyneenä: »Minä saatan kestää, jos sinä pysyt\nalallasi. Jos sinä liikut... niin sitä en kestä.»\n\nTyttö ajatteli: »Mitä minä tuosta suuresta miehenkänttyrästä?» Pysyi\nhetken alallaan ja liikkui sitte taas.\n\nSilloin sanoi mies toisen kerran vakavammin: »Sinä olet tänään\ntoisellainen kuin muuten, Eva Gött. Minulla ei ole mitään sitä vastaan.\nMutta sinä pysyt nyt alallasi. Muuten tapahtuu jotakin, jota et koskaan\nole kokenut.»\n\nTyttö ajatteli taasen: »Mitä minä tuosta suuresta miehestä?» pysyi\nhetken alallaan ja liikkui sitte taas.\n\nSilloin sanoi mies kolmannen kerran, kuten sanoo rehellinen ihminen,\nollen suuressa hädässä, hiljaa ja vakavasti: »Eva Gött, minä en kestä\nsitä; minä olen kuolevainen ihminen. Pysy alallasi, muuten tapahtuu\njotakin kauheaa.»\n\nTyttö ajatteli taasen: »Mitä minä tuosta suuresta miehestä?» ja pysyi\nhetken alallaan. Liikkui sitte taas.\n\nSilloin taivutti mies käsivarttaan, jolla tyttö makasi, veti hänen\npäänsä luokseen ja suuteli häntä niin että hän oli tukahtumaisillaan.\n\nHämmästys, tuska ja raivoisa viha olivat iskeneet tyttöön, sentähden\nhän ei saanut henkeä kulkemaan.. Ja hän pyörtyi siihen paikkaan, ensi\nkerran eläissään.\n\nJan Guldt oli kaiken aikaa salavihkaa seurannut kohtausta ja arveli nyt\ntytön kurkistelleen häneen nähdäkseen olisivatko he varmassa turvassa.\nSiellä he sitte salaa suutelivat ja kaarestivat ja olivat kai usein\nja aina tehneet sillä tavalla. Hän hoippui kalman kalpeana pystyyn ja\nsyöksyi ääneti pensastoon, joka hänen jälessään meni umpeen.\n\nHän syöksyi pois. Hän kaivoi kädet silmäkuoppiinsa, joiden silmät\nolivat kauhuissaan siitä mitä ne olivat nähneet ja yhä näkivät.\nTäydelleen vailla tajuntaa, epätoivoissaan, kauhuissaan juoksi hän\npitkin valoisaa, hiekkaista tannerta, maaseudulle päin, ja juoksi\nsillä lailla tuntikausia. Vihdoin istuutui hän kuivan kuusen alle,\nistui siinä kauvan ja tuijotti hengittää läähättäen yli maiden ja näki\nelämänsä täydellisen hävityksen. Kuumat kyyneleet syöksyivät silmistä.\n\nMuutaman tunnin perästä pääsi hän niin pitkälle, että kävi kiinni\nrintaansa ja pakoitti hengitystään käymään hitaammin, ja tavoitti\nraivoisalla voimalla mielenmalttia.\n\nJa siinä kootessaan itseään ja pakoittaessaan kauhua kuuliaisuuteen,\nsyöksyi hän luonteensa mukaisesti yhä eteenpäin ja joutui, yhtäpäätä\nraivottuaan, jääkylmään ilkkuun: onnettomuutta onnettomuuden päälle —\nse oli hänen osansa! Häpeää ja köyhyyttä! Ja orpoutta ja yksinäisyyttä\nja uskottomuutta! Oli aivan mieletöntä miten hänen kävi ja miten\nyleensä maailmassa kävi! Mutta kai hän sen kestää! Voihan ihminen\nyksinkin kulkea tietään maailmassa ja tehdä oikein ja pitää kiinni\noikeuksistaan, ykskaikki auttavatko Jumala tai ihmiset häntä vai\neivätkö.\n\nTuntikausia harhaili hän vielä korkealla, kuivalla tantereella, kulkien\nkukkulalta kukkulalle, petäjäryhmältä petäjäryhmälle, pusertaen\nkäsiä rintaansa vastaan hengittääkseen tyynemmin, ja jäykistyen\njäykistymistään puiden kaltaiseksi, joiden keskellä hän seisoi,\njäykkien, kalseiden puiden, jotka kasvoivat kuivassa, hiekkaisessa\nkamarassa. Oli jo iltahämärä, kun hän pääsi Oevelgönnen tielle ja eukon\nasunnolle.\n\nKun hän astui matalaan huoneeseen, jonka tuuheat lehmukset jo olivat\ntehneet pimeäksi, istui vanha vaimo sukankutimineen tavanmukaisella\npaikallaan muurin luona. Rahilla ikkunan alla, jolla nuorukainen oli\nsekä nukkunut että lukenut, istui vanhempi mies, pieni, kapea pää\nlyhyeksi ajettuna ja terävät, vilkuilevat silmät kuumeen kiillossa.\n\nJan Guldt tiesi paikalla, että hän oli eukon poika ja hämmästeli, että\nhän oli sen näköinen. Juominen ei vielä ollut vienyt mitään kasvojen\nterävyydestä; se oli vain lisännyt kuumeen loistetta silmiin.\n\n»Tuossa hän on», sanoi vanhus pojalleen.\n\nPursimies kumartui eteenpäin, laski kätensä pöydänkulman ympäri ja\nkatseli arasti etsivin silmin Jan Guldtin silmiin, jotka olivat kylmät\nja terävät kuin veitset, ja sanoi houkuttelevalla, pakottavalla\näänellä: »Sanoppas... eikö sinua haluttaisi... tehdä matkaa Anna\nHollmannilla... juuri Anna Hollmannilla?»\n\nJan Guldt sanoi hämmästyneenä ja ylpeästi: »Minkätähden minä sitä\ntekisin?»\n\nPursimies siirsi kättään jonkun verran etemmä pöydän laitaa pitkin,\npusersi sitä niin, että hänen laihan, ruskean kätensä rystyset kävivät\nvalkeiksi, ja sanoi: »Sinun ei muuta tarvitse kuin sanoa että lähdet\nmukaan!»\n\nNuorukainen sanoi kylmästi ja ivaten: »Sen tiedän. Teiltähän aina\nlähdetään karkuun niin pian kun vaan voidaan.»\n\nPursimies painoi laihaa rintaansa pöytää vastaan ja sanoi silmät\npullistuneina ja käheällä äänellä: »Eikö sinua haluttaisi kerran\npurjehtia laivalla, jolla isäsi ja isoisäsi on purjehtinut? Ja...\nkuuleppas... Madeirasta saamme matkustajan: Hans Hollmannin,\npää-isännän. Eikö sinua haluttasi kerran likeltä nähdä Hollmannia?»\n\nSilloin välähti kätketty tuli esiin Jan Guldtin silmistä. Niin... niin!\nSe tuli oikeaan aikaan! Niin juuri.. Hollmannin kimppuun! Niin! Mitäpä\nhänellä edessä muutakaan? Tämä on juuri hänen mielensä mukaista!\n\nHän sanoi lyhyesti ja ylpeästi, miltei riemuiten: »Minä lähden matkaan!»\n\n\n\n\nSEITSEMÄS LUKU.\n\n\nSeuraavana aamupäivänä seisoi hän merimieshuoneen hallissa niiden\nparinkymmenen hengen joukossa, jotka olivat ottaneet hyyryn Anna\nHollmanniin. Ulkona oli sateinen ilma ja odotushalli puolipimeänä.\nMiehet seisoivat vaiti, outoina toisilleen, märkinä ja viluisina;\nenimmäkseen he olivat hyviä, kunnon ihmisiä, niitä lukuisia nuoria\nmiehiä, jotka vielä välinpitämättöminä ja neuvottomina, ilman päämäärää\nja kunnianhimoa elävät päivästä toiseen, sattuman varassa. He eivät\nheti olleet löytäneet hyvää laivaa; tai he eivät olleet viitsineet\noikein nähdä vaivaa; tai he olivat jonkun tapahtuman tähden äkkiä\nkiukustuneet, kuten Jan Guldt; tai he tahtoivat kerran tehdä matkan\nHollmannin laivalla, voidakseen muiden mukana sättiä sitä mitä koko\nsatama sätti. He ajattelivat kaikki: »Kerran, mutta ei toiste! Toki\nme kerran kestämme lian, nälän, kuumeen ja kehnon laivan lisäksi!»\nPieni neljätoistavuotias poika, joka seisoi joukossa, katsellen\nympärilleen suurin, kysyvin silmin, oli muutamia päiviä sitte\ntullut holsteinilaisesta kylästä ja isä, joka ei tietänyt mitään\nhuonoista tai hyvistä laivoista, oli luovuttanut hänet ensimäiseen,\njoka eteen sattui. Muutamat lämmittäjät ja yksi matruuseista olivat\nrappiollejontunutta väkeä. Niin saivat he siis, sekä hyvät että pahat,\nlippunsa ja menivät kuolemaa kohti.\n\nKoska Jan Guldtin vielä piti noutaa laivasäkkinsä isäntänsä luota, tuli\nhän yksinään muiden jälessä. Hänen takanaan tiellä kulki matruusi,\nkantaen hänen säkkiään. Hän olisi itsekin voinut kantaa sitä; mutta\nsisällisesti siistin tapansa mukaan alleviivasi hän uutta arvoaan\nperämiehenä. Hän astui suorana ja hiukan kankeana, ikäänkuin tietäen\nolevansa oikealla tiellä ja urhoollisessa toimessa, omatunto vallan\npuhtaana, oikein alasaksalaisen juhlatuulella. Sen jälkeen kun tyttö\nniin häpeällisesti oli pettänyt hänet ja siten särkenyt kaikki\nsenkaltaiset toiveet, kulki hän taasen vakaasti ja vaiti työtään kohti.\nJa hän oli matkalla Anna Hollmannille, kohtaamaan Hollmannia niillä\nlankuilla, joilla hänen isänsä ja isoisänsä olivat eläneet ja kärsineet!\n\nBaumwallin maihinnousupaikalla asteli kaksi miestä, silmäillen satamaan\npäin, joka oli sumun ja savun vallassa. He näyttivät olevan kapteeneja,\nehkäpä ammattinsa hyljänneitä ja nyt jossakin toimessa maalla. »Kas»,\nsanoi toinen, »tuossa menee taas yksi Hollmann ulos.» Toinen katsahti\nlaivaan, josta sumusateessa saattoi eroittaa vain ääriviivat, kääntyi\nsitte eteensä päin ja sanoi tyynesti, astellessaan: »Se on taas\nlastannut kaksisataa tonnia liikaa; ja se on mätä, vanha ruja. Ihme vai\nsattumako muuten lie, että Hollmannien laivat nyt vuoden ovat kulkeneet\nonnellisesti!» Ja hän katsahti vielä kerran laivaan ja sanoi: »Jos\nherra Jumalamme tapaa tuon Biscayassa!»...\n\nJan Guldt pysähtyi katsomaan laivaa, joka syvällä vedessä, hitaasti ja\nraskaasti kulki alas virtaa. Samea vesi ja sade panivat sen makaamaan\nvieläkin syvemmällä; se näytti jo tekevän hidasta uppoamista. Jokin\nkaamea aavistus iski äkkiä kyntensä Jan Guldtin sydämeen, tuijottaen\nhäneen kysyvin, kauhistunein silmin: entä jos hän Hollmannien asemasta\njoutuukin tekemisiin Jumalan kanssa; entä jos tässä onkin hänen\nedessään hirvittävä Jumalan ansa... ja hiukset nousivat pystyyn hänen\npäässään. Mutta hän karkoitti paikalla tunteen luotaan. Olivatko hänen\nasiansa hyvin ja hänen aivoituksensa puhtaat? Eikö hän kulkenut oikeita\nteitä? Miten ne saattaisivat päättyä huonosti? Sitäpä olisi hauska\nnähdä!\n\nBaumwallissa astui hän purteen ja läksi satamaan, missä laiva makasi\npaaluihin kiinnitettynä. Useampien proomujen poikki kapusi hän\nköysitikapuita myöten kannelle.\n\nLaivalla vallitsi meluisa, sekasotkuinen toiminta, kuten aina lähdön\nedellä. Molempien luukkujen vieressä vilisivät ja kiljuivat vinssit,\ntömisten ja kiljuen upposivat säiliöt täynnä rommia ja arrakkia\nalas ruumaan. Hän kompuroi hiili- ja tuhkaläjien yli käytävään ja\nkysyi töykeäkasvoiselta kokilta, joka, yllään likainen esiliina,\nparaikaa tinki laivakauppiaan kanssa, hyttiään. Hän sai sen kylmän\nja välinpitämättömän vastauksen, että hän tällä matkalla tulisi\nasumaan yhdessä pursimiehen kanssa, ja löysikin hytin, joka kömpelöine\nhuonekaluineen, vanhoine vuodelavitsoineen ja likaisine seinineen teki\nviheliäisen vaikutuksen ja vielä lisäksi hajusi umpinaiselta. Pientä,\nsokeaa venttiiliä, josta tunki himmeän hämärä valo, ei saattanut avata.\nSen rytyyttämisestä tosin ei muutenkaan olisi ollut paljon taikaa, sen\nolisi merellä kuitenkin pitänyt pysyä suljettuna, koska laiva makasi\nniin syvällä, että tyvenkin meri olisi nostanut sisään pärskettään.\nKammo valtasi taasen hänen mielensä ja äskeiset kauhistuneet silmät\nolivat taasen iskemäisillään häneen. Mutta hän torjui ne luotaan\nylpeän rohkeana: »Tahdonko minä hyvää vaiko pahaa?» ja hän järjesti\nasiansa niin hyvin kuin taisi. Sitte hän läksi ulos ja rupesi johtamaan\ntoisella luukulla työskenteleviä miehiä. Ja tunti kului toisensa\nperästä.\n\nIllansuussa tuli laivaan asianomainen virkamies tarkastamaan sitä\nennen lähtöä. Koskei ensimäinen perämies ollut saapuvilla ja toinen\noli työssä, täytyi hänen kolmantena kulkea hänen mukanaan. Yhdestä\npelastusveneestä puuttui kirves ja vettä. Navigatsioonihytistä\npuuttui useita hätämerkkejä. Kirstusta, jossa korkkivyöt olivat,\nnousi mädäntyneen liinavaatteen haju. Virkamies, joka jutteli\nkaikellaista, jottei näkisi vieläkin enempää, laski astellessaan\nkätensä seuralaisensa käsivarrelle ja sanoi ystävällisesti: »Pidättehän\nte huolta siitä, että kaikki nämä tavarat asetuksen mukaisesti joutuvat\npaikoilleen?»\n\nJan Guldt oikaisi itseään, kävi punaiseksi, häveten ehdotusta, ja\nsanoi: »Miltä te luulette kapteenin näyttävän, jos minä sanon hänelle\ntämän?»\n\nVirkamies katsahteli häneen syrjästä, ja sanoi välinpitämättömämmin ja\npaljon kylmemmin: »No niin... kyllä minä sanon sen hänelle.»\n\nSitte he menivät konehuoneeseen, missä toinen koneenkäyttäjä, ensi\nkerran mukana hänkin, jo oli täydessä työssä. Hänen sisäänpainunut\nrintansa teki kiivaasti työtä ja hiki valui pitkin hänen nokisia\nkasvojaan. Virkamies kysyi yhtä toista ja meni hitaasti, ikäänkuin\nympärilleen katsoen, tiehensä. Kun he kulkivat kattiloiden välistä\nkäytävää, olivat lattialevyt jonkun matkaa peitetyt tuoreilla\nsahajauhoilla. Virkamies meni jonkun verran syrjään, jottei hän\nastuisi sahajauhoille eikä kiinnittänyt lattiaan huomiota, kulki\nvaan eteenpäin. Koneenkäyttäjä hänen takanaan katsahti Jan Guldtiin,\npotkaisi pois sahajauhoja ja osoitti kirkasta vettä pohjassa. »Vuotoa»,\nsanoi hän hiljaa, »joka nurkassa!» ja loi Jan Guldtiin surkean katseen.\n\n»Nyt minä tulen toimeen yksin», sanoi virkamies. »Kiitoksia paljon»,\nnosti lakkiaan ja palasi kannelle.\n\n»Kattila vuotaa», sanoi koneenkäyttäjä taasen, istuutui penkille ja\nkatseli avuttomana ympärilleen: »Kaikki laakerit ovat lopen kuluneet ja\nyleensä...»\n\nMiehen epätoivoisa ääni ärsytti Jan Guldtia ja hän sanoi ankarasti:\n»Mitä tuo 'yleensä' on tietävinään?»\n\nKoneenkäyttäjä huiskutteli laihassa, ruskeassa kädessään trasselia ja\ntavoitteli sanoja. Mutta vihdoin kävi mielenliikutus ylivoimaiseksi.\nHän laski pään molempiin käsiinsä, itki ja sanoi: »Minulla on lapset\nkotona ja minun täytyy hankkia leipää, muuten ei minua kymmenelläkään\nhevosella olisi saatu kiskotuksi Hollmannille. Minä olen sellainen\nihminen, etten minä kärsi epäjärjestystä ja likaa. Minä tiedän,\nettä minä tämän koneen ääressä raadan itseni kuoliaaksi. Jos ruoka\nolisi hyvää, niin ehkä sitä jotenkuten kestäisi, mutta kyllä minä jo\ntänään päivällisestä huomasin, miten sen asian laita on. Ruokakomento\non kapteenin ja kokin hallussa ja he nylkevät meitä minkä voivat\nja jakavat saaliin. Minä tiedän, etten enään näe lapsiani. Minun\ntulee käymään kuten niiden monien, jotka Hollmannit ovat saattaneet\nkuolemaan.»\n\nHetkisen viipyi Jan Guldt synkkänä itkevän luona. Hänen teki mieli\nsanoa jotakin, mutta hän ei saanut suunvuoroa, koska mies lakkaamatta\nvalitti. Hän kääntyi ja läksi alakuloisin kasvoin ruokahuoneeseen\nillalliselle.\n\nKun hän astui sisään, istui pursimies jo pöydässä. Hän nosti laihaa,\nharmaata päätään ja virkkoi, ylenmäärin terävät silmät hurjasti\nkiiltäen: »Siinähän sinä olet!» Kokki toi ruuat ja he rupesivat syömään.\n\nHetken kuluttua naurahti pursimies räikeästi ja virkkoi: »Sanoppas\nminkätähden sinä läksit Anna Hollmannille?» ja jatkoi kylmän\npilkallisesti, kun Jan Guldt sulkeutuneena katsoi häneen: »Kummaa\nkuinka ihminen tekee sitä tai tätä ja kuinka hänen täytyy se tehdä,\neikä hän tiedä miksi!»\n\nJan Guldt virkkoi hämmästyneenä, kipunoivin silmin: »Kuka tässä puhuu\n'täytymisestä'? Minä teen mitä minä tahdon enkä mitä minun täytyy! Olen\naivan vapaaehtoisesti tullut tänne ja teen vaan tämän yhden matkan.\nSiksi että minä tahdon!»\n\nPursimies katsoi häneen ikäänkuin olisi kuullut narrin puhuvan, mutta\nei sanonut mitään.\n\n»Ajattelisit itseäsi», sanoi Jan Guldt pilkallisesti. »Mitenkä sinä\nneljäkymmentä vuotta olet saattanut kulkea tällä saastaisella rujalla\nja syödä tätä iljettävää ruokaa?»\n\nPursimies vaikeni ja he katselivat toisiaan suoraan suuhun, ikäänkuin\nolisivat tuijottaneet salalukkoon ja odottaneet, että se lentäisi auki.\nSitte veti pursimies syvältä henkeään ja virkkoi rauhallisemmin, kuten\nihminen, joka pitkän vaivan perästä näkee aivan edessään kärsimystensä\nlopun, vaikkakin katkerana. »No niin, kunhan tästä päästään\npaluumatkalle ja Madeiraan, niin on kaikki hyvin! Sitte kuljettaa Anna\nHollmann taasen kolmea hyvää toveria, aivan kuten neljäkymmentä vuotta\nsitte: Hans Hollmannia ja minua ja Jan Guldtia. Tosin ei vanhaa Jan\nGuldtia, vaan hänen pojanpoikaansa. Mutta ykskaikki. Sitte on taas\nkaikki kuten olla pitää.»\n\nJan Guldt katsoi synkkänä ja tutkivasti teräviin, harmaisiin silmiin,\njotka paloivat katkeran, villin tyydytyksen tulessa. »Minkä sitte pitää\nolla kuten olla pitää? Mitä?... Sanokaa toki!» huusi hän raivoissaan.\n»Mitä te tuijotatte minuun ikäänkuin olisin narri?»\n\nPursimies naurahti käheästi: »Kyllä sinä sen kuulet!» sanoi hän. »Odota\nnyt vaan Madeiraan asti! Odota vaan! Kunhan me kolme taas olemme\nyhdessä Anna Hollmannilla!»\n\n»Mies», sanoi Jan Guldt hurjan halveksivasti. »Mitä se minua liikuttaa\nmitä sinä ja Hollmann olette tehneet yhdessä. Isoisäni ei missään\ntapauksessa ole ottanut osaa konnantöihin. Hän oli oikeamielinen\nihminen.»\n\nPursimiestä olisi haluttanut nauraa ja puhua; mutta hän iski nyrkin\nsuutaan vastaan ja sai käheästi ja vaivaloisesti suustaan: »Kyllä minä\nosaan vaieta! Kyllä minä osaan vaieta. Kaikki aikoinaan!» ja läksi ulos.\n\nHetken perästä meni Jan Guldtkin ulos ja palasi työlleen luukulla. Oli\ntullut pimeä.\n\nVinssit vikisivät taasen; lastaajat alhaalla veneessä ja ruumassa\npuhelivat keskenään. Laivankannella palava lyhty valaisi yöllistä työtä\nja tuhuttavaa sadetta. Niin kului yö.\n\nAamupuoleen läksi Anna Hollmann ylenmäärin lastattuna viimeiselle\nretkelleen alas Elbeä, joka lepäsi sumussa ja sateessa.\n\n\n\n\nKAHDEKSAS LUKU.\n\n\nElämä kului kuten tuhansilla muilla laivoilla; sillä eroituksella vaan,\nettä Anna Hollmannilta, kuten niin monelta muultakin laivalta kaikilla\nmerillä, kokonaan puuttui rauha, ilo ja hyvä nauru.\n\nKapteeni, suuri, jäykkä, tumma mies ei komentosillalla lausunut\nainoatakaan tarpeetonta tai edes ystävällistä sanaa; lyhyellä, kylmällä\näänellä antoi hän määräyksensä. Hän oli pienessä kopissaan, jota hän\nvaati pidettävän puhtaana, itsekseen; hän söi hyvin ja joi hyvin ja joi\npaljon. Hänen otsansa näytti pakenemistaan pakenevan taaksepäin, hänen\ntuuheat viiksenpäänsä törröttivät yhä tuuheampina ja jäykempinä ilmaan.\nHänen rumat silmänsä, jotka olivat jonkun verran pullollaan, uivat\nniiden yläpuolella kuin rasvassa.\n\nKokin pitkä, holtiton hahmo oleili likaisessa kyökissä. Hän keitti\nparhaimman taitonsa mukaan kapteenille ja söi itsekin samaa ruokaa.\nMuulle miehistölle hän mykkänä, kuollein kasvoin, kantoi suttuista\nruokaa, jota hän välinpitämättömästi töhersi kokoon. Kukaan ihminen\nei puhunut hänen kanssaan; hän asusti yksinään elottomien kasvojensa\ntakana, joiden taakse hän linnoitti itsensä. Hän kulki alituisesti\nsalaisessa pelossa laivan takia ja kyseli joskus viattoman näköisenä\nyhtä toista, milloin kylkien, milloin pohjan, milloin koneen tilaa ja\npäätti aina, nähdessään pilven nousevan taivaanrannalle, kun sumussa\npiti kulkea Kanaalista, kun Casamancessa sattui kuumetapaus, kokonaan\nlakata purjehtimasta; mutta hänen rahanhimonsa ajoi hänet taasen mukaan.\n\nEnsimäinen perämies, pelkuri, raukkamainen olento, jota isännistö\njo vuosikausia oli pitänyt siinä uskossa, että hänestä pian tehdään\nkapteeni — se ei suinkaan aikonut tätä täyttää ja mies läksi kyllä\nmuutenkin mukaan — kulki nöyränä kapteenin perässä. Toinen perämies,\njoka asui ensimäisen kanssa samassa hytissä, oli hidas, yksivakainen\nihminen, joka ei puhunut paljoa. Silloin tällöin vain hän huomautti,\nettä hänen morsiamensa, jonka kuva oli hänen kädessään niin pian kuin\nhän astui hyttiin, oli paras ihminen maan päällä. Hän piteli kuvaa\nleveässä, rehellisessä kädessään, milloin likellä, milloin etäällä,\nmilloin syvällä kämmenessään, ikäänkuin hän olisi tahtonut katsella\ntyttöä joka kulmalta; ja jos joku sattui kulkemaan ohitse, kuuli hän\nhänen kuiskuttelevan tämäntapaista hyväilyä: »Sinä suloinen tyttö! Sinä\nkullanmurunen!»\n\nEnsimäinen koneenkäyttäjä oli juoppo ja jo aivan hölmistynyt. Tosin\nhän humalaisenakin täydelleen osasi pitää huolta koneesta, jota hän jo\nkaksikymmentä vuotta oli hoitanut, tosin hän ihmeteltävällä taidolla\npuolisokeanakin, vapisevilla käsillään kävi kiinni venttiileihin,\nkurkiin ja sylinterimäntiin; mutta kone oli hänen aikanaan mennyt\ntäydelleen pilalle. Hän säläsi kuitenkin kaikin keinoin ja kaikella\nsillä oveluudella, mihin hänen tylsä sielunsa vielä pystyi, tätä\nasiantilaa, ja saita isännistö soi sen tapahtua. Sunnuntaiaamuin, kun\nhän oli muuttanut likaiset, rasvankankeat vaatteensa, seisoi hän,\nvielä raittiina, puhtaassa harmaassa paidassa jonkun aikaa reelingillä\nja koetti jutella ohiastuvien, vaikkapa laivapojan kanssa. Koettaen\ntiukasti kiinnittää häälyvät silmänsä asianomaiseen, rupesi hän\ntavallisesti puhumaan siitä, että juomiseen hän ryhtyi vasta sitte, kun\njoutui tälle laivalle, joka varmasti mahtoi olla jotenkuten noiduttu\nja kirottu; kone vaan oli järjestyksessä; paras oli tuon, jonka kanssa\nhän puhui, lähteä tältä laivalta eikä ikinä enään pistää jalkaansa sen\nkannelle. Saatuaan painavasti ja perinpohjaisesti sanotuksi tämän, meni\nhän alas koneeseen ja otti aika kulauksen pullosta, joka oli pulpetin\nalla varastohuoneessa.\n\nToinen koneenkäyttäjä vietti vapaahetkensä reelingillä ja hengitti,\nposket hehkuvina, silmät palossa, ilmaa minkä kapea rinta jaksoi.\nHengitysharjoitusten välissä kertoi hän Jan Guldtille mitä kaikkea\nkoneessa oli rikki ja miten kehno se oli, sekä ettei tarvittaisi\nkuin kunnon myrsky, niin kuuluisi ryskäys ja se menisi rikki tai\nkattila räjähtäisi. Ja jollei näinkään kävisi, niin jaksaisiko\nJan Guldt tehdä työtä sellaisessa koneessa? Ja hän katsoi Jan\nGuldtiin kuumeisine, luonnottoman terävine silmineen. Hän kävi päivä\npäivältä raskasmielisemmäksi ja laihemmaksi ja laski yhä aikaisemmin\nkäsistään veitsen ja haarukan, koska syöminen tympäisi häntä. Surkean\nulkomuotonsa ja alituisen valituksensa takia oli hän Jan Guldtin\nsilmissä puoleksi säälittävä, puoleksi iljettävä.\n\nPursimies kuljetteli aina matkassaan kaikkinaisia tarvekaluja,\nikivanhaa, ruostunutta kamaa, kuten vasaroita, pihtejä ja tankoja, ja\nseurusteli työtä tehdessään muristen ja maristen työkalujen kanssa,\nmilloin rohkaisten, milloin kiittäen, milloin haukkuen niitä. Jos\nhän sattumalta kulki pitkin reelinkiä, saattoi hän jäädä seisomaan\nja tuijotti silloin pullistunein silmin veteen, ikäänkuin hän olisi\nnähnyt kuolleiden ajelehtivan siellä. Niin sanoivat ihmiset. Samaten\nseisoi hän joskus luukkujen luona, ikäänkuin ne olisivat olleet\nauki ja hän olisi kuunnellut mitä sisällä tapahtui. Ihmiset olivat\npikaisuudessaan päätelleet hänen olevan sekapäisen; ainoastaan hänen\nhiljainen menonsa ja harmaat hiuksensa estivät heitä pitämästä häntä\npilkkanaan. Jan Guldtin, hyttitoverinsa kanssa ei hän tuon ensimäisen\nkeskustelun perästä puhunut sanaakaan. Joskus, kun Jan Guldt sattui\nolemaan likellä, mutisi hän vaan sanat, jotka silloin oli lausunut ja\njotka nähtävästi alituisesti askartelivat hänen mielessään, ja nauroi\njoukkoon villin ivallista pilkkanaurua: »Hans Hollmann! Ja minä! Ja\nvanha kapteeni Guldt! Kunnianarvoisia väkeä!»\n\nNiin elivät he kaikki keskenään vieraina ja vihamielisinä. Vain\npakolla naurettiin välistä. Miehet haukkuivat kapteenia mitä\nrumimmilla nimityksillä ja kiusottelivat kokkia, kun vaan taisivat. He\nlaihtuivat ja heidän kasvojensa päivettyneisyyden alta tuli näkyviin\nverettömyyden harmaa kalpeus; loisto katosi heidän silmistään ja\nliikkeet kävivät laimeiksi ja tahdottomiksi. Mutta he eivät huomanneet\nsitä ja lohduttelivat itseään puhumalla laivoista, joilla ennen olivat\nkulkeneet ja joilla oli ollut hyvä; ja puhumalla kotiintulosta.\n\nVihdoin he pitkän, surkean hitaan matkan perästä, kuumalla,\ntuulettomalla säällä laskivat Casamancen hehkuvaan suistamoon. Ja sitte\nseurasi työtä ilman lepohetkeä.\n\nJan Guldt, yllään paita ja housut, päässä vanha korkkikypärä, komensi\nneekerejä, jotka seisoivat alhaalla ruumassa maapähkinäsäkeillä ja\nhuusivat ja kiljuivat. Tuntikausia seisoi hän painostavassa, hikevässä\nhelteessä vikisevän vinssin ääressä, liikkumatta paikalta. Kun työ oli\nsaatu valmiiksi täällä, siirryttiin toiselle tehtaalle.\n\nAurinko oli polttavan kuuma; illoin nousi kosteita, pahoja höyryjä,\njotka pitkin yötä matoivat kannelle ja peittivät laudat harmahtavalla\nkiillolla. Vaivoin pääsi laiva kulkemaan liejun läpi. Sitte tuli taasen\ntehdas ja vinssi kiljui taasen ja neekerit huusivat. Ja vanha syntinen\nAnna Hollmann makasi syvällä ja kallellaan, ikäänkuin siihen paikkaan\njäämäisillään ja hiljalleen, ränstyneenä ja ruostuneena uppoamaisillaan\nmutaiseen veteen, keskelle myrkyllisiä höyryjä.\n\nKahdentenatoista päivänä, keskipäivällä, kun vesiä painoi erikoisen\ntukahuttava kuumuus, joutui yksi matruuseista, hiljainen, kalpea,\nhuonon ravinnon heikentämä mies, kapteenin raa’an sadattelun\nalaiseksi, ja kun ei hän vastannut, huudettiin hänet jonkun tekosyyn\nnojalla navigatsionihyttiin ja siellä häntä lyötiin. Hän seisoi\nsenjälkeen jonkun aikaa mykkänä reelingillä, ikäänkuin siihen paikkaan\nkiinnikasvaneena, sitte hän vihlovasti kiljaisten hyppäsi yli syrjän\nja hävisi paikalla veteen. Toinen koneenkäyttäjä oli heti virralle\npäästyä pannut maata kojuunsa, missä hän suurin, kuumehehkuvin silmin\ntähyili ympärilleen ja koetti saada ilmaa keuhkoihinsa. Hän ei enään\nvoinut puhua, eikä suinkaan ajatellakaan. Muusta miehistöstä oli kaksi\nnääntymäisillään, Tultiin sitte viimeiselle tehtaalle.\n\nTänä iltana kulki Jan Guldt ruokahuoneen oven ohi, jäi sattumalta\nseisomaan ja tuli vasten tahtoaan kuunnelleeksi koneenkäyttäjän\ntuskallista hengitystä. Vieressä työskenteli pursimies hiljaisen\nnäköisenä, korjaten kaiteita, jotka olivat taipuneet pantaessa ulos\nvenettä. Jan Guldt sanoi: »Saisit heittää vasaroimisen, pursimies; se\nkiusaa koneenkäyttäjää.»\n\nPursimies jatkoi työtään ja virkkoi ivallisesti: »Mitä se merkitsee\nAnna Hollmannilla!?»\n\n»Oletko sinä sitte kokenut pahempaa kuin tätä?» sanoi Jan Guldt. »Kaksi\non miltei kuolleena ja kaksi kipeänä.»\n\n»Voi, voi», sanoi pursimies, joka jostakin syystä näytti olevan\nmielenliikutuksissaan ja haluavan puhua. »Mitäs tämä on?\nViisikymmenluvun lopulla, kun me kuljetimme meklenburgilaisia\nAmerikkaan ja ruokimme heitä sianruualla suurista tynnyreistämme, ja\nkolmen viikon ajan sitä kesti...»\n\n»Mikä elukka teillä sitte oli kapteenina?»\n\n»Voi voi, pystyvä mies kerrassaan!» sanoi pursimies ja ivasi Jan\nGuldtia silmillään. »Hän ymmärsi miten ihmisiä on pidettävä nälässä\nja janossa ja osasi vielä siinä sivussa ansaita taalarinkin heidän\nkustannuksellaan. Kerrankin minä muistan: oli kuollut neljä lasta\nkahdesta tai kolmesta perheestä, pieniä, vaaleatukkaisia lapsia.\nHe olivat käärityt vanhoihin säkkeihin ja makasivat koreasti kukin\nlaudallaan reelingillä, tässä, tällä paikalla, tällä samalla raudalla.\nYläpäässä tirkisti säkistä esiin pieni, vaalea hiussuortuva, aivan\npieni vaan ja alapäässä näkyi siellä täällä valkoinen varvas. Isät\nseisoivat ääressä, äidit makasivat vaikeroiden kannella. Heidän\nvälissään, lautojen edessä seisoi muuan oppinut herra, joka oli\npaennut Berlinistä, pitämässä ruumissaarnaa. Hän sanoi yhtä toista,\nasioita, jotka siihen aikaan Berlinissä olisivat saattaneet hänet\nkuritushuoneeseen. Meidän kapteenimme kotkannenineen — hänen nenänsä\noli juuri niinkuin sinun — ja kylmine silmineen seisoi aivan hänen\nvieressään ja kuunteli tarkkaavasti ja mielellään; sillä hän oli viisas\nmies ja luki mielellään kirjoja. Viisaat puheet miellyttivät häntä;\nmutta hänen sydäntään eivät ne liikuttaneet.»\n\n»Mikä sen elukan nimi oli?!» sanoi Jan Guldt. »Sinä sanoit, että hän\nvielä siinä sivussa ansaitsi taalarinkin?»\n\n»Niin tekikin», vastasi pursimies ja naurahti hurjasti, mutta nauru\nkuulosti nyyhkytykseltä. »Kun kuolleet lapset olivat vierineet mereen,\nvaati hän jokaiselta isältä säkistä ja laudasta taalarin korvaukseksi.»\n\n»Mikä sen elukan nimi oli?» sanoi Jan Guldt hehkuvin silmin. »Mikä\nhänen nimensä oli? Toivottavasti hän ei ollut saksalainen!»\n\n»Minä palaan vielä nimeen», sanoi pursimies, »mutta kuulehan nyt\neteenpäin. Kun kaupat meklenburgilaisten ja preussiläisten kanssa\nrupesivat vetelemään huonosti, hakivat Hollmannit samantapaista kauppaa\njoltakin toiselta maailman kulmalta. He eivät koskaan ajaneet takaa\nkunniallisia kauppoja, kuten muut isännät, vaan ajoivat aina — niinkuin\nkotkat raatoa — takaa rumia kauppoja, kautta koko maapallon. Ja niin\nmeni Anna Hollmann siinä seitsemänkymmenen tienoilla neekerikaupoille.\nSiihen aikaan se jo pohjoismaissa oli ollutta ja mennyttä;\nBrasiliassakin se jo oli kielletty. Siellä se kumminkin vielä salaa\nkukoisti. No niin... me sulloimme mustat miltei päällekkäin ja kun\nne sairastuivat, ei siinä kauvan kursailtu, vaan heitettiin menemään\nmereen. Me saimme heistä tavattomat voitot. Asia kävi kumminkin vuosi\nvuodelta vaarallisemmaksi... Vanhalla Hollmannilla, samalla, joka\nvielä silloin tällöin puhelee äitini kanssa hänen asuntonsa edustalla\n— oli kaksi poikaa: nuorempi, Hans, joka on minun ikäiseni ja nykyään\nliikkeen pää-isäntä ja joka tulee Madeirassa laivaan.»\n\n»Minä tunnen hänet», sanoi Jan Guldt lyhyesti. »Minä olen Blankenesessä\nkohdannut hänet.»\n\n»Ja vielä toinen poika. Tämä toinen, Henrikki Hollmann, oli\nystävällinen, hyväntahtoinen mies. Sentähden sai vanhus päähänsä, että\nhänestä olisi päästävä. Hän lähetti hänet siis Brasiliaan solmimaan\nentistä lujemmalle erästä salaista liittoa muutamien valtiomiesten\nkanssa. Hän jätti Jumalan ratkaistavaksi, palaisiko poika elävänä\nvai eikö. No niin, me tulimme Anna Hollmannilla Afrikasta, täydessä\nneekerilastissa, ja jäimme makaamaan ulos. Meidän kapteenimme läksi\nmaihin, tapasi siellä Henrikki Hollmannin ja neuvotteli hänen kanssaan.\nPöytä heidän välillään mahtoi olla täynnä pahoja papereja. Poliisi tuli\nja otti heidät molemmat vangiksi. Pimeän tullen lähetettiin tykeillä\nvarustettuja laivoja ottamaan kiinni meitäkin; mutta ensimäinen\nperämies huomasi millä kannalla asiat olivat ja lasketti merelle,\npaiskasi neekerit saarelle likellä rantaa ja antoi mennä Hampuria\nkohden. Mutta molemmat vangitut, meidän kapteenimme ja Henrikki\nHollmann pantiin Fernando Noronhan saarelle elinkautiseen vankeuteen.\nHe olivat neljänkymmenen paikkeilla, kun he joutuivat vankeuteen, ja\nnyt heidän pitäisi olla seitsemänkymmenen paikkeilla; saattavat siis\nkyllä vielä olla elossa.»\n\nJan Guldt sanoi nauravin silmin ja hampaitaan kiristellen: »Hyvä on,\nettä istuvat siellä! Pääasia on, että tuo kapteeni istuu siellä. Mikä\nsen elukan nimi on?»\n\n»Hänen nimensä on aivan sama kuin sinun», sanoi pursimies ikäänkuin hän\nolisi iskenyt vanhan, ruostuneen vasaransa Jan Guldtin rintaan.\n\nJan Guldt parkaisi. »Minun?!» sanoi hän, eikä henki tahtonut kulkea.\n\nPursimies katsoi häneen säkenöivine silmineen eikä puhunut mitään.\n\nJan Guldt piteli molemmin käsin kiinni tangosta, jota myöten\nneljäkymmentä vuotta sitte olivat vierineet laudat kuolleine lapsineen\neikä saanut sanaakaan ahdistetusta rinnastaan.\n\n»Kun nyt Hans Hollmann Madeirassa tulee laivaan», sanoi pursimies\nsyvältä ja synkästi, »niin me kolme taas olemme Anna Hollmannilla: Hans\nHollmann ja minä ja Jan Guldt. Sitä minä olen odottanut kolmekymmentä\nvuotta.»\n\nJan Guldt oli päässyt niin pitkälle, että hän taasen saattoi puhua, ja\nsanoi ähkien: »Mitä teidän konnantyönne minuun kuuluvat?»\n\n»Oi», sanoi pursimies, »Henrikki Hollmann, joka istuu Fernando\nNoronhalla, ei hänkään ole rikkonut; mutta hän oli Hollmann. Sinä olet\nJan Guldtin pojanpoika! Ja Jan Guldt oli pahin kaikista, mitä eläessäni\nolen nähnyt; sillä hän oli paha, vaikka hän iloitsi hyvästä.»\n\nJan Guldt huusi raivoissaan ja löi rintoihinsa:\n\n»Jos hän olikin paha, niin olen minä puhdas, jalkapohjista\nhiuksenpäihini asti.»\n\nHetkisen katseli pursimies miltei pelonalaisena noihin ylpeisiin,\nloistaviin kasvoihin ja epätoivon piirre puhkesi hänen silmiinsä. Mutta\nsitte hän voitti takaisin jäykän, juron itseluottamuksensa ja sanoi\ntyynesti ja kireästi: »Sinun nimesi on Jan Guldt; ja Madeirassa tulee\nHans Hollmann laivaan.»\n\nSilloin saattoi Jan Guldt taasen nauraa heleää, raikasta nauruaan,\ntaasen luottaa suureen, kauniiseen varmuuteensa. »Mitä sitte tapahtuu,\nhyvä mies? Hukkuuko ehkä Anna Hollmann, hukuttaen meidät kaikki kolme?\nTeidän syntienne tähden?»\n\nPursimies käsitti hänet toisin, katsoi häneen pelästyneenä ja sanoi:\n»Ethän sinä toki Madeirassa lähde laivasta? Ethän tee sitä! Et! Sinä\nolet rohkea, kuten vanha Jan Guldt etkä tee sitä!»\n\n»Voi, voi!» sanoi Jan Guldt ja nauroi taasen heleää, ivallista\nnauruaan. »Minäkö jättäisin pelosta laivan? Minäkö? Minäkö? Minä tahdon\nnähdä teidät molemmat yhdessä! Minä tahdon katsella teitä molempia ja\nkoetella, onko Jumala oikeudenmukainen mies. _Sitä_ minä tahdon!»\n\n\n\n\nYHDEKSÄS LUKU.\n\n\nAnna Hollmann viipyi toisen koneenkäyttäjän kuoleman jälkeen vielä\nkahdeksan päivää joella ja rannikolla. Sitte läksi se, tuskin viittä\nsolmua tunnissa, ryömimään Madeiraa kohti.\n\nKapteeni toi kotiin ylenmäärin lastattua laivaa ja oli vielä lisäksi\nitse puolestaan tehnyt hyviä kauppoja. Hän kierteli viiksiensä päitä\nniin että ne törröttivät kuin kanervan oksat ja piteli puisevaa päätään\nentistä kenommassa. Kokki laski yhä uudelleen ja uudelleen rahoja,\njotka hän myymällä tupakkaa ja riisiä neekereille oli ansainnut; hän\nhavaitsi silloin, kuten aina paluumatkalla, ettei rahoja ensinkään\nollut tarpeeksi, ja rupesi entistä kiivaammin säästämään muonavaroja.\nKoneenkäyttäjä seisoi sunnuntaiaamuisin puhtaassa paidassaan\nreelingillä, piti jokaiselle ohikulkijalle entistä manaavamman\nvaroituspuheen ja astui sitte kiireesti alas likaiseen koneeseensa\nikäänkuin hän olisi mennyt omaan likaiseen sieluunsa. Ensimäinen\nperämies huomasi ikuisen kapteenintoivonsa matkan loppupuolella taas\nmenevän myttyyn; jota likemmä päämäärää tultiin, sitä enemmän sammui\nhäneltä usko ja toivo. Entistä hiljaisempana ja nöyrempänä hiiviskeli\nhän kapteenin kintereillä. Toinen perämies kävi, kuten aina, vahtiaan\nja puheli hytissään entistä kuuluvammin ja hellemmin tyttönsä kuvalle,\nkoska jälleennäkeminenkin nyt likenemistään likeni. Miehistö sadatteli,\npäätellen, ettei ikinä enään astuta Hollmannin laivalle. Jokainen\najatteli lohdutuksekseen Hampuria, jonne päästäisiin kolmen viikon\nperästä.\n\nKaksi miehistä ei tästä kaikesta nähnyt eikä kuullut paljoa. He\nkatselivat, astuessaan toistensa ohi, nopein, tutkivin silmin toisiinsa\nja odottivat, eikö tuo toinen taas rupeaisi puhumaan siitä suuresta\nasiasta, joka järkytti heidän sielujaan; ja odottivat Madeiraa.\n\nJa eräänä aamuna, kun taivas oli sininen ja tuuli lauha, kohosi\nsiniseen mereen kuin kukkatarha. Kymmenen tienoissa olivat he,\nlaivojen ympäröiminä, ulkosatamassa, illalla kahdeksan tienoissa oli\nlaiva taasen sisällä. Silloin lähetettiin ensimäinen perämies maihin\nnoutamaan herra Hans Hollmannia.\n\nJan Guldtilla oli vielä paljon tekemistä hedelmien vastaanottamisessa,\nja muutakin työtä ilmaantui, niin ettei jäänyt aikaa katsella oikealle\neikä vasemmalle. Kone alkoi taasen käydä puuskuttaa vaivaloiseen,\ntoksahtelevaan tapaansa ja Anna Hollmann suuntasi taasen kulkunsa\nvesille. Jan Guldtilla oli yhä vieläkin työtä. Kello kymmenen aikaan\nhän vihdoinkin pääsi niin pitkälle, että saattoi panna maata pariksi\ntunniksi ennen vahtivuoroaan, joka alkoi kello kaksitoista.\n\nLiketessään hyttiänsä kuuli hän sieltä ähkimistä ja korinaa. Hän\ntempasi oven auki ja huusi pimeyteen, kysyen mikä siellä on. Ei tullut\nmitään vastausta. Silloin hän otti tulta ja näki pursimiehen istuvan\npermannolla lasittunein silmin, ikäänkuin hän olisi ollut hyvin sairas\ntai kuolemaisillaan. Hänen hengityksensä kulki koristen, ikäänkuin\nkurkku olisi ollut tukittu, ja hirmuinen tuska oli runnellut kasvot.\nJan Guldt nosti hänet ylös ja koetti asettaa hänet kojun syrjälle,\nsamalla puhutellen häntä rohkaisevasti ja ystävällisesti ja kysyen,\nmitä oikeastaan oli tapahtunut. Vähitellen sairas saikin senverran\ntakaisin puhekykyhän, että Jan Guldt ymmärsi seuraavan: se joka oli\ntullut laivaan, ei ollutkaan liikkeen isäntä, vaan samanniminen lapsi,\n'pikkarainen piltti’, kuten hänen sanansa kuuluivat, siis kai veljen\ntai serkun poika.\n\nJan Guldt oli kuin päähän lyöty. Mitä hyötyä oli nyt kaikista\nkärsimyksistä liassa ja vaarassa kuumetaudin keskellä, ja lisäksi\ntällä vanhalla, vaivaisella rajalla! Hän oli niin selvästi ollut\ntuntevinaan, että Jumala itse kutsui häntä Anna Hollmannille. Hän\nravisteli pursimiestä, tätä Jumalan väärää lähettiä ja sanoi, silmät\nraivossa: »Sano nyt: minkätähden sinä tahdoit minua Anna Hollmannille?\nKiusaavatko sinua ne monet pahat matkat vanhan Jan Guldtin seurassa\nja oliko tarkoituksesi, että nuori Jan Guldt johtaisi ajatuksesi\nparemmalle tolalle? Ja mitä rikoksia sinä oletkaan tehnyt yhdessä Hans\nHollmannin kanssa? Nyt sinun pitää sanoa se minulle! Sano paikalla!»\nJa hän ravisti häntä ikäänkuin olisi koettanut ravistaa hänen\nsalaisuutensa maalle, ja huusi huutamistaan: »Sano paikalla!»\n\nPursimies istui jäykkänä ja alakuloisena, leuka kaivautuneena rintaan,\nsilmät maassa, ja antoi Jan Guldtin raivota. Kun ei raivosta kuitenkaan\ntullut loppua, virkkoi hän, vaivaloisesti vetäen henkeään. »Se ei koske\nyksin Jan Guldtia... Kaikki huonot retket... Kun Jan Guldt ja Henrikki\nHollmann olivat vangitut Brasiliassa ja me palasimme, astui täällä\nMadeirassa laivaan Hans Hollmann tullakseen meidän mukanamme Hampuriin.\nHänen matkassaan oli joku vanhempi naissukulainen ja tämä oli tuonut\nlaivalle neitsyen, pienen, aivan nuoren tytön. Sitä hänen teki mieli.\nMutta lapsi ei suostunut häneen. Kun se vaan näki hänet, huusi se\njo. Silloin sanoi hän eräänä tuulisena, sateisena päivänä minulle...\nBiscayassa... että minä houkuttelisin tytön kulmaan käytävän vierellä,\nsinne, missä me hiljan korjasimme kaiteita...» Hän huusi ääneen ja\nkieritteli kauheissa tuskissa.\n\n»Jatka!» sanoi Jan Guldt ja tuuppi häntä sinne tänne, ikäänkuin\nsärkeäkseen hänet ja ottaakseen raunioista haltuunsa tarinan.\n\n»Me koetimme ottaa häntä kiinni», sanoi pursimies vaikeroiden. »Minun\npiti saada rahaa ja myöhemmin myöskin tyttö. Mutta kun hän huomasi,\nettä me aioimme ottaa hänet kiinni ja kun hän näki meidän kasvomme ja\nettei hänelle ollut mitään pelastusta, menetti hän kaiken järkensä ja\nmielensä... ja hyppäsi yli syrjän... Sanottiin, että hän oli tehnyt\nitsemurhan ja Hans Hollmann astui Hampurissa vapaana maihin. Mutta\nminä en kaikkien niiden kauhujen jälkeen, joita Anna Hollmannilla olin\nkokenut, enään voinut lähteä minnekään. Minun täytyi jäädä paikalleni\nja hengissä nähdä ja tehdä yhä uudelleen kaikki mitä olin nähnyt ja\ntehnyt. Ja niin minä nyt neljäkymmentä vuotta olen kulkenut keskellä\nkaikkea sitä parkua ja korinaa ja kaikkien niiden kuolleiden seurassa,\njotka ajelehtivat pitkin vettä.»\n\n»Ja nyt?» sanoi Jan Guldt. »Mitä nyt piti tapahtua?» ja paiskeli häntä\nkovakouraisesti sinne tänne.\n\n»Ajattelin aina...» sanoi pursimies, lujasti puserrellen kovia käsiään\nsisätysten, »ajattelin aina, että Hans Hollmann vielä kerran tulisi\nlaivalle yhteen matkaan minun kanssani, ja sitte Jumala armahtaisi\nmeitä ja ottaisi meidät yhdessä vanhan, kirotun Anna Hollmannin\nkanssa syvyyteen ja tekisi lopun minun vaivastani. Ja eräänä päivänä\nminä kuulinkin: seuraavalla matkalla hän tulee laivaan! Madeirassa,\njossa hän silloinkin tuli laivaan. Ja samana iltana, jolloin sain\ntämän tiedon, tapasin sinut! Ja sinä läksit mukaan! Pahan Jan Guldtin\npojanpoika, sen miehen, joka oli johdattanut minut kaikkeen korinaan\nja kuolemaan ja opettanut minut välinpitämättömänä katselemaan sitä!\nSilloin minä ajattelin: nyt me kaikki kolme taasen joudumme Anna\nHollmannille! Nyt me saastaiset saastaisella Anna Hollmannilla vaivumme\nsyvyyteen ja uppoamme aina maan napaan asti!» Ja hän nauroi hurjaa,\nepätoivoista ivanaurua ja iski nyrkkinsä harmaata päätään vastaan.\n\n»Jatka!» sanoi Jan Guldt. »Jatka!» ja kuristi häntä.\n\nPursimies kävi kiinni kurkkuunsa ja sanoi, saatuaan ilmaa keuhkoihinsa:\n»Anna Hollmann ei kolmeen viime vuoteen olekkaan ollut kovassa ilmassa.\nMutta nyt se tulee! Minä tiedän sen! Tulee kova ilma! Biscayassa...\nJa silloin se hukkuu. Sillä se on juurta jaksain ja perin pohjin laho\nja rappiolla. Eikä Hans Hollmann ole mukana!» Ja äkkiä nosti hän\nmolemmat kätensä Jan Guldtin puoleen ja rukoili vaikeroiden: »Sano\nminulle, mitä tämä on? Mikä tämä maailma on? Hänen pitää tulla meidän\nmukaamme. Jan Guldt ja Hans Hollmann ovat turmelleet minun elämäni, he\novat johdattaneet minut syntiin ja kiroukseen... koko minun elämäni\nlokaan ja vereen... Noita kasvoja!... Kaikki nämä vuodet!... Ja kuinka\ntyttö huusi reelingillä! Sinä olet täällä... Hans Hollmannin pitää\nhänenkin olla täällä. Hänen pitää olla täällä! Hänen pitää tulla mukaan\nsyvyyteen!» Hän joutui kokonaan raivon valtaan, kiristi hampaitaan ja\nkieritteli maassa.\n\nJan Guldt katseli häntä synkin silmin, neuvottomana ja särkyneenä.\nSitte hän kokosi itsensä ja läksi ulos.\n\nSiellä hän asettui portaille käytävän päähän ja koetti ajatella. »Mitä\nse vanha, epätoivoinen syntinen sanoikaan? Että Anna Hollmann on laho\nja mätä ja hukkuu? Ja minä mukana? Minä, vakaa ja viaton ja korea\nJan Guldt? Ensi myrskykö painaa meidät veteen?. Eikö tuolla alhaalla\nlännessä jo näykkin pieniä, harmaita pilviä? Mielettömyyttä! Hulluutta!\nJa jos niin käykin... ah, silloin pitää minunkin saada lausua sanani!\nEn tyydykkään ilman muuta! En! Minä astun vastakynteen... jos niiksi\ntulee... kuolemaan asti! Aina kuoleman halki! Vai tyytyisin minä\nilman muuta?! En! Jos minun mieleni teki lausua kovia sanoja Hans\nHollmannille vasten kasvoja, niin tekee mieleni puhua Jumalalle vielä\ntoisempaa kieltä... jos asian on määrä mennä _sitä_ tietä!»\n\nKun hän siinä, ylpeyttään ja kiukkuaan vavisten, kiristeli hampaitaan\nJumalaa vastaan, kuuli hän takaansa ystävällisen lapsenäänen, kääntyi\nerinomaisen hämmästyneenä ääntä kohti ja näki noin neljäntoista vanhan\npojan. Poika oli kapea kasvoiltaan ja jäseniltään hento, siniset silmät\nylenmäärin kirkkaat, hiukset vaaleahkot ja pehmeillä aalloilla. Koko\nhänen olennostaan saattoi nähdä, että hänen aistinsa olivat kääntyneet\nkauneutta kohti. Hän kysyi kohteliaasti, missä pursimies mahtoi olla;\nhän ei saanut auki yhtä matkalaukkuaan.\n\nJan Guldt tarttui luonteensa mukaisesti heti kiinni asiaan ja oli\nvalmis auttamaan. »Minä koetan itse», sanoi hän, nouti aseita ja oli\npian polvillaan matkalaukun edessä, pienessä, miellyttävässä hytissä.\nMielenliikutuksestaan huolimatta puhui hän osaaottavasti matkalaukusta.\nViereisessä hytissä toimi vanhempi talonpoikaisnainen, pojan\nseuralainen, matkalaukkujen ja liinavaatteiden ääressä.\n\nNuoren laivamiehen terve, luonteva esiintyminen herätti luottamusta\npojassa. Hän jutteli yhtä, toista. Sitte rohkaisi hän mielensä ja\nvirkkoi hitaasti — ja saattoi nähdä miten hän kaipasi varmuutta:\n»Minä olen jo neljä kertaa ollut Madeirassa, keuhkoni tähden,\njonka tila on vähän huolestuttava... mutta se paranee vähitellen.\nKaksi kertaa minä olen kulkenut Woermann-laivalla ja kaksi kertaa\nHampuri-Bremen-Afrika-linjan laivoilla, en koskaan vielä meidän\nomilla laivoilla. Mutta minusta tuntuu siltä kuin ihmiset täällä Anna\nHollmannilla olisivat ainakin yhtä tyytyväiset ja ystävälliset kuin\nniillä muillakin laivoilla...»\n\nJan Guldt kuuli mihin poika tähtäsi, hän asettui paikalla väjyksiin\nja sanoi yhtä välttelevästi: »Minkätähden he sitte eivät olisi yhtä\ntyytyväiset ja ystävälliset?» ja katsahti häneen vielä epäillen ja\nkylmän odottavana.\n\nSilloin tunsi poika, että hänen sisimmät ajatuksensa olivat\npaljastuneet ja että häntä odotti leppymätön vastarinta ja kova totuus,\nja puna valui äkkiä hänen kasvoilleen.\n\nSamassa iski kuin kirkas tuli ja leimaus Jan Guldtin sieluun: 'Valoa!\nValoa! Sentähden olen minä joutunut Anna Hollmannille! Minun pitää\nsanoa ja näyttää tälle pojalle missä tilassa Hollmannin laivat ovat,\njotta hän kerran täysikasvaneena ja päästyään yhtiön johtoon tekee\nlopun häpeästä ja tulee vahvojen laivojen 'herraksi'. Ja hän sanoi\nlyhyesti ja kireästi kuten mikäkin profeetta Joonas Ninivelle: »Laivat,\njoilla sinä olet kulkenut, ovat hyvät ja hyvässä kunnossa ja ihmisten\non niillä laivoilla hyvä olla; mutta Hollmannin laivat ovat huonot ja\nhuonossa kunnossa ja ihmisten on niillä paha olla.»\n\nPojan huulet vapisivat kiivaasti ja hänen kurkkuunsa nousi kuuma itku.\nHän koetti hillitä itseään ja kuristi vaivaloisesti esiin sanat: »Se on\nsanottu minulle koulussa... leikkikentällä... jo kolme kertaa.»\n\nMolemmat olivat hetken ääneti. Jan Guldt kiersi lukkoa tiirikalla ja\ntuijotti siihen suoraan ja synkkänä; poika nyyhki hiljaa.\n\n»Kun sinä tulet suureksi», sanoi Jan Guldt päättävästi ja\nvoitonvarmana, »ja saat ottaa osaa johtoon, noin kymmenen vuoden\nkuluttua, niin sinun täytyy pitää huolta siitä, että asiat muuttuvat.\nSinä et saa sallia, että yhtiö, kuten nyt, elää toisten ihmisten\nhädästä ja nälästä ja kuolemasta, vaan sen pitää, kuten muutkin isännät\ntekevät, elää rehellisestä voitosta, joka jää, kun työmiehet ovat\nsaaneet osansa ja saattavat elää säädyllisesti.»\n\nPoika nosti kasvonsa maasta ja koetti varhaisvanhan kädenliikkeillä —\njotka olisivat sopineet tulevalle miehelle — osoittaa, että se asia on\nvarman varma ja sanoi: »Minä en lepää ennenkuin meidän yhtiömme on yhtä\nhieno kuin muutkin.»\n\nJan Guldt iloitsi ja riemuitsi. 'Jumala on ollut suuri ja Jan Guldt\nhänen asiansa urhea ajaja!’ »Jos sinä tahdot», sanoi hän, »niin tule\nhuomenna hyttiini. Silloin minä kerron sinulle kaikki mitä tiedän\nAnna Hollmannista. Minä näytän sinulle niinikään millä kannalla\ntäällä kaikki on ja kerron miten ollaan ja eletään toisten yhtiöiden\nlaivoilla.»\n\n»Minä tulen», sanoi poika. »Tahdon tietää kaikki tarkalleen, ettei\nminulle voida valehdella.»\n\n»Sitte sinä tiedät», sanoi Jan Guldt vanhalla varmuudellaan, »millä\nsilmillä yhteinen kansa katselee näitä asioita ja miltä sen mielessä\ntuntuu, ja osaat ajaa asiaasi ja samalla kuitenkin rikastua... Kas, nyt\non matkalaukkusi auki... Nyt minä menen...» Ja kauniilla valkoisella\nnenäliinalla, jonka hän oli ostanut heti arvoylennyksensä jälkeen,\nnimittäin suoritettuaan tutkintonsa, pyyhki hän hien otsaltaan ja\npunertavista hiuksistaan.\n\nHän läksi ulos, tuli hyttiinsä, jossa pursimies istua kyykötti\nkojussaan, nyrkit ohimoja vasten, tönäisi häntä olkapäähän ja sanoi\niloisella, voitonvarmalla äänellä: »Kuuleppas pursimies, nyt minä\ntiedän minkätähden olen joutunut Anna Hollmannille! Minä, vanhan,\npahan Jan Guldtin pojanpoika, tulin kertomaan ja osoittamaan vanhan,\npahan Hollmannin pojanpojalle mitä hänen isänsä ovat rikkoneet! Hän on\nhyvä ihminen! Hänen kauttaan tulevat Hollmannit muuttumaan toisiksi\nihmisiksi! Katsos, _niin_ ovat asiat!»\n\nPursimies oli hellittänyt kädet hiuksistaan ja katseli Jan Guldtiin\nsokein silmin. »Hän on hyvä?» sanoi hän. »Sanot, että hän on hyvä?» Ja\nhän nyökytti pilkallisesti päätään ja nauroi hurjasti. »Vai niin! No\nsitte saat olla varma, että Anna Hollmann hukkuu! Hyvien Hollmannien\ntäytyy aina väistyä pois tieltä, joko he kuolevat keuhkotautiin tai\nheidän käy kuten Henrikki Hollmannin Brasiliassa, tai tämän. Niin on\naina ollut. Nyt minä varmasti tiedän, että me kuljemme kuolemaan. Eikä\nHans Hollmann ole mukana! Missä on Hans Hollmann? Hänen pitää tulla\nmukaan! Hänen pitää tulla mukaan!» Ja hän huusi ja sadatteli Jumalaa,\nsanoen että hänen maailmansa on kirottu houruinhuone ja hakkasi\nnyrkkiään harmaata päätään vastaan. »Hänen pitää tulla mukaan! Hänen\npitää seurata mukana veteen! Hänen pitää seurata mukana kuolemaan.»\n\nJan Guldt istui hänen vastapäätään, tuolilla sokean venttiilin\nvieressä, nyrkit polvilla. Kauhea epäilys oli vallannut hänet. »Minäkö\nhukkuisin? Minä... Anna Hollmannin kanssa?» Hurja viha nosti hänen\nhiuksensa pystyyn. »Minäkö? Sitä vastaan taistelen minä kuolemaan\nsaakka. Kuoleman halkikin! Sen saa _Hän_ nähdä!»\n\n\n\n\nKYMMENES LUKU.\n\n\nKapteenin ja ensimäisen perämiehen kanssa ei ensinkään auttanut puhua\nlaivan tilasta. Jan Guldt punnitsi, puhuisiko toisen perämiehen kanssa;\nmutta sen kunnon miehen päähän ei varmaankaan olisi mahtunut muita\najatuksia kuin ne, mitkä koskivat hänen jokapäiväistä työtään ja\ntyttöään. Niin ei ollut muuta mahdollisuutta kuin huomaamatta tarkata\nmolempia pelastusveneitä. Ja niin hän yksinään kantoi mielessään sitä\nhurjaa, katkeraa ajatusta, että he olivat laivalla, jonka ensimäinen\nvakava sysäys ajaisi syvyyteen.\n\nMutta hän kesti tuon ajatuksen, jopa kuin leikkiä lyöden, sillä hänellä\noli kun olikin se pilkallisuuteen asti ylimielinen usko, että Jumalan\ntäytyy olla oikeudenmukainen, ja että tämän oikeudenmukaisuuden täytyy\ntulla näkyviin. »Minäkö vaipuisin Anna Hollmannin kanssa syvyyteen?\nMinä? Puhtain ja rehellisin perämiesten joukossa? Ja tämä poikanen,\njoka tahtoo sovittaa isiensä synnit? Se ei ole mahdollista. Ei ole!\nSe ei voi tapahtua. Jumalan tiet ovat tosin ihmeelliset; mutta me\ntoivomme, etteivät ne ole mitään ketunpolkuja!»\n\nPäivällä, kun hänellä oli vapaa-aikaa ja hän juuri oli päässyt\nhyttiinsä, koputti poika hiljaa ja kohteliaasti ovelle ja hypähti\nketterästi korkean kynnyksen yli. Hän istuutui puutuolille venttiilin\nalle ja Jan Guldt istui kojussaan, yläkojun takia kumarassa, kädet\nreisillä. Hytti oli niin ahdas, että heidän polvensa miltei koskettivat\ntoisiaan ja heidän hengityksensä miltei sekaantuivat toisiinsa,\nikäänkuin heidän salaisuutensa ja yksimielisyytensä merkkinä.\n\nHe keskustelivat kaikesta mitä Jan Guldt tiesi: siitä mitä vanha\nHollmann tiellä Oevelgönnessä vaunuista oli puhunut palvelustytölleen;\nja miten kapteeni Guldt oli kiduttanut sekä valkeita että mustia\nAnna Hollmannilla ja tyrkännyt monen menemään yli syrjän; miten\ntyttönen hädissään oli hypännyt mereen; ja niistä, jotka olivat\nkuolleet Casamancella, jokaisesta hukkuneesta laivasta, Anna\nHollmannin viheliäisestä tilasta, liasta ja iljettävästä ruuasta ja\nkoko nälkäjärjestelmän raakuudesta. Poika särpi kaiken sisäänsä kuni\nkatkeran juoman, otsa rypyssä, mutta hyvällä ryhdillä, urheasti pohjaan\nsaakka, niin ettei mitään jäisi pikariin. Sillä hänen tarkoituksensa\noli kerran täyttää pikari pohjaa myöten hyvällä juomalla.\n\nKun hän sitte oli tutkistellut kaikkea moneen kertaan ja tehden\nmonenmoisia kysymyksiä — jotka selvään osoittivat ettei hänellä ollut\ntaipumusta käytännöllisiin asioihin —, veti hän syvältä henkeään,\nikäänkuin vaikean laskutehtävän suoritettuaan — ja alkoi aroin,\npelonalaisin sieluin ja tuntien kipeää, ilkeää iloa haaveellisten\nmielikuvien häälymisestä ja muovailemisesta, leikitellä tämän\nsalaperäisen Anna Hollmannin, sen lankkujen, tankojen, portaiden ja\nruumien kanssa. Hän kyseli kaikkia laivanosia, joita oli jäljellä siltä\najalta, pyysi Jan Guldtia mukaansa ulos ja katseli arkana vanhoja,\nrappeutuneita kaidepylväitä, portaita, yläkantta ja perässä olevaa\nvanhaa rautalevyä. Ja hän kertoi silmät palaen sekä ruumiillisen että\nsielullisen liikutuksen tulessa, että hän edellisenä yönä, joko unessa\ntai valveella, oli nähnyt koko laivan ikäänkuin hämärtävässä valossa:\nneljä kerrosta päälletysten ja kaikki täynnä ihmisiä, jotka paksuina,\ntummina läjinä makasivat päällekkäin; he olivat ähkineet ruuan ja\nravinnon puutteessa ja kasvaessaan oli heidän ähkynänsä vihdoin\navartanut laivan seinämiä, niin että pantturit ritisivät ja naakelet\nheltisivät. Ja kirkas vesi oli tullut näkyviin ja vaaleapintaisemmat\nkalat suurine, ulkonevine silmineen. Mutta hän ei pelännyt. Jumala\nei saattanut sallia, että he molemmat, jotka olivat viattomat, jopa\ntahtoivat poistaa toisten syyt, hukkuisivat.\n\nJan Guldt nyökkäsi siihen syvästi vakavana päätään, silmät säihkyen,\nja ajatteli: hän ei ikimaailmassa unohda mitä on kuullut Anna\nHollmannilla, ja hän tekee ihmeitä, jahka tulee suureksi, ja hänen\nkopea sielunsa paisui tärkeyden ja oikeuden tunnetta.\n\nÄkkiä tarttui poika hänen käsivarteensa ja kysyi hiljaa ja tärkeän\nnäköisenä, tahtooko hän nähdä jotakin. Hän vei Jan Guldtin pitkin\nkäytävää somaan hyttiinsä, jota kattolamppu ystävällisesti valaisi\nja osoitti kuvaa seinällä piirongin yläpuolella. Se oli onnistunut\npiirustus kirkon sisustasta, vanha, kunnianarvoinen maalaiskirkko,\nseinät valtavan paksut, pienet ikkunat korkealla, ovet matalat,\nKahdenpuolen alttaria, jota koristi jalo, Vapahtajaa ja hänen\napostolejansa esittävä kuva, yleni kiviset kaariholvit, ikäänkuin\nvahvoina vartioina pyhäkön ääressä.\n\n»Katsokaa», sanoi poika hiljaa: »Heinäkuussa matkustan aina äitini\nja sisareni kanssa Syltiin, missä meillä on oma talo. Siellä minä\njoskus kiertelen maata erään vanhan kankurin kanssa, kun hän käy\nkauppaamassa töitään. Kerran me satuimme Keitumiin ja kiersimme kirkkoa\nja tapasimme sen lukitsemattomana ja astuimme sisään. Kankuri asettui\nviimeisiin penkkiriveihin niin että hän näki koko kirkon sisustan.\nMinä kiertelin sillaikaa kirkossa. Kun minä palasin hänen luokseen,\nnäin, että hän rukoili, silmät olivat ikäänkuin avartuneet ja näkivät\nkaikki, mitä hänen paikaltaan saattoi nähdä: penkkirivit, seinät\nikkunoineen, kaariholvit alttarin luona ja itse alttarin. Hän näytti\nsiltä kuin Jumala koko pyhyydessään olisi täyttänyt suojan ja hänen\nvaatteensa lieve olisi levännyt harmailla lattialevyillä. Minä asetuin\nhänen viereensä ja tuijotin eteeni minäkin ja odotin, eikö minunkin\nkävisi samalla tavalla; sillä hänen silmänsä sanoivat selvään, että\ntämä paikka viritti hänen mielensä rukoukseen. Ja katsokaa: ensin\npyrkivät ajatukseni ulos ja lensivät kuin vangitut pääskyset vasten\nruutuja, mutta sitte ne hiljalleen kiersivät ympäri ikkunan kaaren.\nJa kun ne tahtoivat lentää ulos ovesta tai alttarin ohi, niin ne joka\npaikassa kääntyivät takaisin, sillä vahvat muurit vangitsivat ja\nkauniit, lujat kaaret kutsuivat sisäänpäin. Ja pian luopuivat ne koko\npakenemisyrityksestä. Ne leikkivät ja leijailivat alttarin kaariholvien\nvaiheilla ja pitkin koko kirkkoa, kauniit, kaukaiset ajatukset, täynnä\nihanaa uskoa Jumalan hyvyyteen ja apuun, joka ei milloinkaan voi\nhorjua. Niin istuin minä autuaana ja onnellisena pitkän aikaa.»\n\nJan Guldt oli paljon enemmän vanhan kovan kapteeni Guldtin jälkeläinen\nkuin poika oli kovaa Hollmannin sukua. Hän ei käsittänyt tätä. Luonnon\nihmeet eivät juuri koskaan olleet vaikuttaneet tähän mieheen, joka niin\nvarhain oli purjehtinut halki kaikkien merten; taiteen ihmeet eivät\nmilloinkaan olleet liikuttaneet häntä. Uteliaana kuten ihminen kysyy\nkertojalta, joka on poikennut aineestaan ja jota hän tahtoo johdattaa\noikealle tielle, kysyi hän: »Miten sitte kävi? Mitä mies teki?»\n\nPoika oli vaipunut katselemaan kuvaa; nähtävästi hän taasen istui\nKeitumin kirkossa ja sai ponnistaa voimiaan päästäkseen todellisuuteen:\n»Oi», sanoi hän, »ei sen enempää!... Tai kyllä, sentään. Kun me\nmolemmat kauvan olimme istuneet ääneti, sanoi kankuri minulle:\n'Tiedätkö, mitä minä ja monet muut täällä salaa uskomme?’ 'Mitä\nte uskotte?’, sanoin minä. 'Kun hämärä lankeaa’, sanoi hän, 'niin\ntulee tänne kirkkoon sekä sellaisia kuolleita, jotka nukkuvat näissä\nhautausmaissa täällä että sellaisia, jotka ovat kuolleet matalikoilla\nja kaukaisilla merillä, ja he istuvat täällä vanhassa kirkossaan.\nVälistä heitä on vain harvoja, välistä heitä on tungokseen asti,\naina sen mukaan kuinka ikävä ajaa heitä tänne heidän haudoistaan tai\nmerestä, tai ilmasta, tai tähdistä, tai mistä he tulevatkaan. He\nistuvat penkeissä ja nojaavat tuolinposkeen, he istuvat lehtereillä\nja ikkunalaudoilla ja katselevat alttarille päin, ajatellen kauniita,\nhiljaisia ajatuksia. Niin kertoi mies, josta äitini sanoi, ettei hän\nsaata valehdella. Minä olen sittemmin monesti ollut siinä kirkossa ja\nminun on siellä aina ollut hyvä ja tyyni ollakseni. Ja sentähden olen\nmuistista piirtänyt sen tähän ja minä uskon lujasti ja varmasti, että\nkaikki käy hyvin.»\n\nJan Guldt katseli kuvaa, kumartuen eteenpäin ikäänkuin se olisi\nhuvittanut häntä, ja koetti järjestää asian, jota hän ei käsittänyt,\nsillä tavalla, että hän ajatteli: 'poika rukoilee täällä kuvan edessä,\nettä Anna Hollmann säilyisi eheänä Hampuriin asti ja että hän saisi\nrohkeutta vähitellen sanoa sedälleen kaikki, mitä hän ajattelee\nyhtiöstä.’\n\nSellainen oli siis nuori matkustaja. Niin viisas, hieno ja miltei pyhä\nmies. Ja hukkuisiko Anna Hollmann, joka kohta neljäkymmentä vuotta oli\nollut kulussa, juuri tällä retkellä, matkassaan kaksi sellaista ihmistä?\n\nSentähden asteli Jan Guide vahtivuorollaan hitain, arvokkain askelin\nedestakaisin komentosillalla ja katseli levollisin silmin aavaa,\nihanasti aaltoilevaa merta ja punnitsi mielessään kaikkein korkeimpia\nasioita. Hän tunsi silloin, kuten niin moni muu alasaksalainen soilla\nja kaukaisilla, aavoilla merillä tuntee ikuisen voiman vaikutuksen\nsen sydäntä ja munaskuita myöten. Miten kummasti kaikki olikaan\ntapahtunut! Miten onnellista, että hän niin äkkiä oli joutunut Anna\nHollmannille! Niin, rehellinen, luja ihminen voi paljon. Totisesti\nhän rynnistää taivasta vastaan ja ravistaa enkelit valveille heidän\nunistaan! Vapaavuoreillaan hän öisin nukkui sitä ihanaa unta, mikä on\nvanhurskaille luvattu.\n\nNiin kului kahdeksan päivää. Laiva kulki hitaasti, raskaasti,\nvaivaloisesti puuskuvin konein, syvällä vedessä, kohti pohjoista kotia.\nSilloin tuli Biscaya. Ja toinen ja kolmas päivä meni, ja Biscaya oli\nmiltei jo onnellisesti ohi. He näkivät jo väikkeen Uschantin majakasta.\nSilloin tuli myrsky.\n\nAamulla puhalsi vielä kevyt länsietelä ja ilma oli sees.\nPäivällisaikaan tyyntyi tuuli ja pysyi noin kaksi tuntia poissa.\nSilloin nousi länsipohjasta mustanpuhuva pilvi ja toisia työntyi sen\nkintereillä, ne kohosivat korkeammalle ja työntyivät kuin täysinäiset\nsäkit päälletysten. Nopeasti kohosivat pilvet korkeammalle, rupesivat\nmenemään sekaisin ja ajelehtimaan irrallaan. Heti sen jälkeen tulla\ntuiskusi ensimäinen tuulenpuuska sateineen yli meren, joka heti\npaikalla tuli täyteen voimakkaita, vyöryviä aaltoja; kello kuuden\ntienoissa illalla oli merenkäynnillä jo se lyhyt, nykivä luonne, joka\non Biscayalle ominainen. Kuitenkaan ei myrsky koko yöhön yltynyt\nkovemmaksi tavallista aitoa Biscayamyrskyä.\n\nAnna Hollmann piti ensin aivan hyvin puoliaan, sillä se oli alkuaan\nhyväluontoinen merilaiva. Mutta kun myrsky yltyi oikein täyteen\nvoimaansa, niin ei rappeutunut kone enään kyennyt kestämään riehuvaa\nmerta vastaan. Jonkun aikaa se sentään kesti; mutta pian tönäisi\nristiaallokko laivan syrjään ja se sai kestää meren raskaat lyönnit.\nKoska se oli ylenmäärin lastattu, hyökkäsivät ne sen kimppuun kuin\nsoturit raskasruumiisen miehen niskaan, joka on sortunut maahan. Ei\nollut mennyt tuntiakaan, kun jo oli vaara tarjolla, etteivät luukut,\nvanhat ja päistään kuluneet, kuten niskatkin, kestäisi hyökyjen\nlyöntejä vastaan.\n\nKapteeni alkoi selvitä humalastaan ja antoi noutaa muutamia lautoja,\njotka olivat olleet ladottuina yläkannelle ja Jan Guldt astui\nyhdessä väkevimmän matruusin kanssa, molemmilla heittonuorat vyöllä,\netukannelle köyttämään niitä luukkujen päälle; ei kuitenkaan ollut\nolemassa kuin neljä lautaa; enempää ei oltu hankittu. Mutta jos\ntästäkin työstä olisi ollut pysyvää hyötyä, niin oli Anna Hollmann kun\nolikin kauttaaltaan laho ja likellä loppuaan. Kettingit, köytökset,\nluukut, koneet ja ennenkaikkia kyljet ja niiden niittaus eivät enään\nkestäneet hyökyjen raskaita täräyksiä.\n\nVähää ennenkuin hämärä lankesi harmaille, vyöryville aalloille, tuli\npursimies komentosillalle ja ilmoitti ruumassa olevan yli kolme jalkaa\nvettä. Hän huusi tämän sanoman ilmoille vääntynein kasvoin, silmät\ntähdättyinä Jan Guldtiin, kuten ihminen julistaa hurjaa, häijynilkeää\nvoittoa. Miesten katseet olivat vielä häneen tähdätyt, kun suuri\nmeri vyöryi yli, rikkoi tukevan tuulenpuolisen veneen ja paiskautui,\nvaahtoavassa kidassaan pirstaleet, konehuoneen kailetin yli toista\nvenettä vastaan, riisti matkaansa senkin ja paiskasi molemmat yli\nsyrjän. Kaksi matruusia, jotka paraikaa kiinnittivät veneitä, pyyhkäisi\nmeri mennessään. Samassa silmänräpäyksessä murtui ruorikettingin\nplokki. Laiva kääntyi nyt täydelleen avuttomana poikittain ja\nhyökyaallot saivat mielin määrin pyyhkiä sen yli.\n\nPursimies, pidellen molemmin käsin kiinni porraskaiteesta, käänsi\nepätoivoiset kasvonsa Jan Guldtiin ja huusi vaikeroiden, hurjassa,\nkipeässä tuskassa läpi myrskyn ja meren pauhun: »Nyt mennään kuolemaan,\nJan Guldt... eikä Hans Hollmann ole täällä.»\n\nJan Guldt karkasi, kasvot hurjina, hänen kimppuunsa, kävi lujasti\nkiinni hänen olkapäihinsä ja temmaten hänet mukaansa alas portaita,\nhuusi: »Ei vielä moneen aikaan! Ei vielä moneen aikaan. Vielä olen minä\nhengissä!»\n\nHe ottivat neljään mieheen työaseita, odottivat suotuisaa tilaisuutta,\nkarkasivat perälle ja ryhtyivät panemaan kuntoon varaperäsimen\nkoneistoa.\n\nJan Guldt teki työtä kuin tiikeri häkissä; pursimies tympeänä,\ntotutulla velvollisuudentunnolla. Molemmat matruusit raatoivat\nhikipäässä, likomärkinä, haukkuivat ruostuneita kettinkejä ja pultteja\nja sitä ettei mikään laivalla ollut kunnossa ja että täällä kukaties\nvielä piti hukkua. Pursimies huusi, hurjasti ja hulluna nauraen heidän\npuheensa joukkoon: »Ettekö te sitte huomaa, että me olemme kuoleman\nkielissä?» Mutta he jatkoivat haukkumistaan ja koettivat nauraa ja\nsanoa, ettei sitä toki vielä oltu niin pitkällä.\n\nHe tekivät työtä tunnin tai pari. Silloin oli peräsin käyttökunnossa.\nJan Guldt asettui toisen perämiehen ja laivapojan kanssa sitä\nhoitamaan. Kuu vuoroin paistoi, vuoroin peittyi kiitävien pilvilaumojen\ntaa. Tuli puoliyö ja he saivat laivan kutakuinkin pitämään puoliaan\nmyrskyä vastaan.\n\nMutta heti puoliyön jälkeen, hänen yhä seisoessaan pyrskeessä pitämässä\nperää, oikealla puolellaan pieni poika, vasemmalla merimies, tulla\ntohisi tavattomia meriä ylitse, ensin kaksi aika poikaa, sitte yhä\nvoimakkaammin sysäten kolmas, niin että Anna Hollmann vapisi ja rytisi\nkeulasta perään asti. Heti sen jälkeen oli hän äkkiä epämääräisesti\ntuntevinaan, että laiva nyt on eloton; se heittikin samassa takaisin ja\nmakasi täysin avuttomana poikin merta.\n\nHän ei täydelleen käsittänyt, mitä oli tapahtunut ja kutsui toisia\npaikalle.\n\nPieni poika tajusi ensinnä asiain tilan ja huusi hänelle; »Kone seisoo!»\n\nHän ei ottanut sitä uskoakseen, pyyhki veden ja hien kasvoiltaan\nja viittasi poikaa menemään keulaan katsomaan. Hän osoitti myöskin\nseuraavaa aaltoa. Mutta pieni, vakava, urhea poika oli jo matkalla.\nMeri tarttui häneen ja riisti hänet mukaansa.\n\nJan Guldt viipyi vielä hetken matruusin kanssa paikoillaan peräsimen\nääressä. Mutta kun ei kone vaan ottanut käydäkseen, sitoivat he\nruorirattaan kiinni ja juoksivat keskilaivalle.\n\nKäytävän päässä, konehuoneen ovella oli ensimäinen koneenkäyttäjä\njoutunut käsikähmään kahden lämmittäjän kanssa. Nämä koettivat\ntyrkätä häntä alas koneeseen, josta kohosi ohut höyry, ja huusivat\nhuutamistaan: »Sinä olet antanut sen rappeutua ja sentähden täytyy\nmeidän nyt täällä hukkua.» He repivät irti hänen kätensä, jotka olivat\ntarrautuneet kiinni kaidepuuhun ja ovenripaan ja tyrkkäsivät hänet\nhurjasti kiroten alas kuolleeseen koneeseen.\n\nJan Guldt karkasi ylös portaita, ohi molempien toisten lämmittäjien,\njotka paraikaa köyttivät ympärilleen mädäntyneitä pelastusvöitä ja\njoivat pulloistaan. Kapteeni, joka huojui sekä myrskyn että uuden\nhumalan vaikutuksesta, koetti turhaan sytyttää raketteja. Kesken\nponnistuksiaan huusi hän huutamistaan: »missä on pursimies? missä on\npursimies? Hän sanoo kaikille, että me hukumme ja tartuttaa kaikkiin\nkirotun uskonsa.» Ensimäisen perämiehen surkastunut hahmo seisoi aivan\nkapteenin takana. Hän koetti auttaa kapteenia. Toinen perämies seisoi\njäykkänä ja mykkänä, kaunis miehevä vartalo jonkun verran kookkaampana\nJan Guldtia, tuulen puolella reelingillä, silmäillen yli veden ja\nsalavihkaa katsellen tyttönsä kuvaa, jota hän piti märässä kädessään.\n\nSilloin huomasi Jan Guldt, ettei laivalla enään ollut minkäänlaista\nkomentoa ja meni takaisin alas.\n\nHän riensi hakemaan poikaa ja tuli taasen käytävään, sille puolelle,\nmissä keittiö oli. Siellä seisoivat viimeiset matruusit, kalpeilla\nkasvoilla kuoleman vakavuus, polvia myöten vuolevassa vedessä. He\nkävivät rinnan kohdalta kiinni hänen sadetakkiinsa ja koettivat\nmyrskyn kohinasta ja veden läiskinästä ja pauhinasta huolimatta puhua\nhänen kanssaan. He kysyivät eivätkö hänestä kapteeni ja kokki olleet\nyhtä syypäät kuin Hollmannitkin siihen, että heidän näin nuorina\ntäytyi täällä kuolla kuin koirat. Jos niin oli, niin aikoivat he toki\nkoettaa estää, etteivät nämä molemmat — Hollmannien kimppuunhan he\nvalitettavasti eivät päässeet — saisi kuolla rehellistä merimiehen\nkuolemaa, ja tahtoivat sentähden työntää heidät koneeseen, missä\nkoneenkäyttäjä jo makasi. He olivat rehellisiä, siistejä ihmisiä\nkunnollisista perheistä eikä heitä painanut minkään syyn tunto. Laki ja\noikeus täytyy olla; siinä eroaa ihminen eläimestä.\n\nJan Guldt ymmärsi heidät täydelleen ja rakasti heitä heidän sanojensa\ntakia, jotka olivat kuin hänen omaa lihaansa ja vertaan; mutta uskoihan\nhän aivan toista kuin he. Hän huusi varmana, leimuavin silmin: »Älkää\ntoki luulko, että me kuolemme! Niin totta kuin minä seison tässä, tulee\napua! Minä tiedän sen! Minä tiedän enemmän kuin kaikki muut ihmiset!»\n\nHe työnsivät häntä sinne tänne ja osoittivat luukkua, josta hyökyjen\nväliajalla kuutamossa saattoi nähdä syvempiä paikkoja luukun\npeitteissä. »Ne eivät enään kestä kymmentä minuuttia.»\n\nMutta hän polki jalkaa ja parkaisi kuin mielettömänä ja vannotti\nitseään: »Minä tiedän, ettemme huku. Älkää tehkö sitä! Odottakaa vielä!\nMenkää ylös katsomaan, niin näette, että apu tulee. Minä tiedän sen!\nOlen saanut sen tiedon Jumalalta itseltään!»\n\nHän jätti heidät, riensi kauvemma käytävään ja riuhtaisi vaivoin auki\noven pojan hyttiin, jota lamppu valaisi. Hänen silmänsä sattuivat\nensinnä hoitajattareen, joka oli pienessä vierussuojassa hengettömänä\npolvillaan, nuora taipuneen kaulan ympärillä. Poika istui kuivin,\nsanattomin silmin, katsellen piirongin yläpuolella olevaa kirkon kuvaa.\nVesi tirsui pitkin kajuutan permantoa.\n\nKun hän näki Jan Guldtin, puhkesi hän vaikeroimaan: »Pursimies kävi\ntäällä ja sanoi, että me paikalla hukumme. Silloin tämä sanoi, ettei\nhän elävänä tahdo joutua hirveään veteen ja päätti hirttää itsensä ja\ntekikin sen.»\n\nJan Guldt pusersi pojan rintaansa vastaan ja sanoi tiukalla\nitsepintaisuudellaan, välittämättä kaikesta kauhusta: »Ole aivan\nlevollinen! Me emme huku. Tule mukaan! Niin! Iske jalat lujasti maahan!\nUsko varmasti, ettemme huku! Se ei ole mahdollista! Apu tulee jostakin\npäin! Kas, tämän onnettomuuden täytyi juuri tapahtua. Kaiken täytyi\njännittyä äärimmilleen, jotta sinä itse oikein selvästi kokisit ja\nnäkisit kaiken tämän kirouksen. Pysy urhoollisena! Tule, niin etsimme\npursimiehen!»\n\nHän astui pidellen olkapäästä kiinni poikaa, joka pysyikin\nurhoollisena, takaisin käytävään päin ja työnsi auki oven. Pursimies\nistui kojussaan, sanomaton kauhu harmaissa kasvoissa. Hän kohotti\npäätään ja vaikeroi: »Minkätähden ei Hans Hollmann ole täällä?\nMinkätähden ei? Mikä kuolema tämä nyt on, yksin?!»\n\nJan Guldt tempasi hänet pystyyn ja sanoi: »Ylös! Tule mukaan! Me emme\nhuku! Meillä kolmella on Hampurissa tehtävää. Ja puhuttavaa! Meidän\ntäytyy mennä Hans Hollmannin luo ja puhua hänen kanssaan. Meidän\nkolmen! Jotka olemme kaikki kokeneet: poika kautta sadan vuoden; minä\nja sinä kautta viidenkymmenen. Muut periköön tuho — se ei kuulu minuun;\nen tunne heidän elämäänsä — mutta me saamme nähdä Fernando Noronhan\nvangit, jos he vielä elävät, ja Hans Hollmannin, näillä silmillämme!\nYlös! Minä tiedän mitä minä sanon!»\n\nJa he läksivät ulos käytävään; poika, joka välistä kulki vyötäisiä\nmyöten vedessä, pitäen kiinni Jan Guldtin kädestä, ja pursimies, jota\npoika piteli kiinni käsivarresta. Kun he astuivat kokin oven ohi,\nnäkivät he käryävän lampun valossa hänen pöytänsä kumossa, laskut ja\nsetelit huiskin haiskin vedessä. Hän itse ei enään ollut saapuvilla.\nSuurella vaivalla, pärskeen valelemina, hyökyjen paiskelemina pääsivät\nhe ylös portaita, joiden liitokset ritisivät, ja saavuttivat yläkannen.\n\nLämmittäjät seisoivat entisillä paikoillaan, silmät pullistuneina\ntähystellen merelle, veisaten jotakin venytettyä englantilaista virttä\nja samalla juoden. Jonkun matkaa heistä seisoi toinen perämies, kaunis,\ntalonpoikainen alasaksalainen, jäykkänä ja ryhdikkäänä, kuten aina,\naivan yksin. Tuontuostakin katsahti hän morsiamensa kuvaan, jota hän\npiteli märässä kädessään ja nosti sen huulilleen ja suuteli sitä;\nkuvasta ei enään ollut mitään jäljellä, hän suuteli harmaata, märkää\npahvia; joskus nosti hän silmänsä ja katseli kohti tummaa, harmaata\nmerta, apua anoen. Ne kolme matruusia, jotka olivat seisoneet kokin\nkopilla, olivat nyt joutuneet komentosillan portaiden ääreen, pitivät\nsiinä kiinni toinen toistensa vyötäisistä ja tuijottivat kaukaisuuteen;\nkeskimäisen kädessä välkkyi veitsi. Silloin tällöin valaisi\nkomentosillalta nousevan raketin punainen tuli synkkää näytelmää;\nkiitävät tuulispäät laahasivat ja repivät perässään sadetta ja sumua\nja tukahuttivat valon. He asettuivat, yhä pidellen toisiaan kiinni\nolkapäistä, matruusien viereen.\n\nHe eivät kuitenkaan kauvan olleet seisoneet sillä lailla, kun toinen\nluukku sortui ja heti sen jälkeen ensimäinen. Raskaina massoina loiskui\nja ajelehti vesi ruumaan, joka aikoinaan oli nähnyt niin paljon ihmisiä\nja tavaraa. Tuntui siltä kuin se nyt kerrankin olisi ahmimalla niellyt\nsisäänsä juomaa, kyllästyneenä tuskaan, vaivaan ja työhön. Anna\nHollmann painui hitaasti yhä syvemmälle ja syvemmälle.\n\nYläkansi oli jo täydelleen hävinnyt veden alle, kun se matruusi, jota\ntoverit olivat pidelleet keskellään, riistäytyi irti ja mielipuolen\ntavoin parkaisten hyökkäsi komentosillalle. Hän huusi, veitsi pystyssä,\nkapteenille ja osoitti tietä yläkannelta portaille. Molemmat toverit\nriensivät hänen rinnalleen. Silloin nousi kapteeni ryhdikkäästi,\npidellen kiinni kaidepuista, miesten ohitse portaille ja astui veteen,\nkuten ihminen astuu kylpyyn, ja meri riisti hänet mukaansa. Matruusi\npalasi entiselle paikalleen ja seisoi taasen tyynenä ystäviensä\nkeskellä, tuijottaen merelle.\n\nJan Guldt piteli toisella kädellään kiinni horjuvaa poikaa, toinen\nheristeli raivoisana nyrkkinä ilmassa. Hän näki, että seuraavassa\nsilmänräpäyksessä mennään pohjaan ja hänen hurja, ylpeä sielunsa riehui\nja raivosi ja kiristeli hampaitaan Jumalalle, irvistellen häntä vastaan\nkuin tiikeri. 'Jos minun pitää joutua veteen, niin kuljen omaa tietäni.\nMinä en siedä tätä! Enkä siedäkkään! Se ei ole sillä hyvä... minä\ntahdon kapteeni Guldtin ja Hans Hollmannin puheille. Minä tahdon.’ Hän\nravisti pojan tajuihin, riisti pursimiehen kainaloonsa ja huusi hurjin\nelein: »Me tahdomme puhutella kapteeni Guldtia ja Hans Hollmannia ja\ntuota tuolla ylhäällä! Me kolme! Me tahdomme astua heidän kasvojensa\neteen niin että heiltä menevät silmät pystyyn! Me kolme! Tuossa on nyt\nmenossa viimeinen laine. Tuossa...»\n\nAnna Hollmann hoippui ja horjui sinne tänne, ikäänkuin se olisi ollut\npäästään sekaisin. Sitte se työntäytyi vinoon taaksepäin ja oli veden\nalla. Kiinni pitelevät ihmiskädet irtautuivat rajun väkivaltaisesti.\nKädet nousivat. Miehet pääsivät pinnalle ja ajelehtivat laivan sivulla.\n\nJan Guldt arveli pojan vielä olevan kainalossaan ja hänen vieressään\npursimiehen. Sadetakki ja kappale navigatsionihyttiä kannatti häntä;\nhän saattoi harovilla käsillään juuri ja juuri pitää siitä kiinni...\nAalto upotti hänet. Taas ylös... Mutta se oli sittenkin turhaa.\nTuhannen penikulman vesiä vastaan! Turhaa! Laine! Se ei lyö — se nostaa\nhäntä. Mutta... hänen tajuntansa on sittenkin pettämäisillään! Ei\nsaa antaa perään! Ei saa antaa perään. Eteenpäin! Me kolme! Kapteeni\nGuldtin luo. Vaivaloista työtä. Puukko kädessä! Täytyy pysyä kiinni!\nKautta kuoleman... Kautta ahtaan, tuskan portin...\n\nNeljännestuntia myöhemmin, päivänsalon tuntuessa, sattui pieni\ntumma laiva tulemaan sitä tietä; voimakkain keuloin ja lujin konein\nkynti se komeasti raskasta aallokkoa, varmasti vetäen vakoaan. Sen\nkintereillä seurasi suuri, harmaa, siisti ja kaunis Wörmanntai Union\nCastle-linjan laiva, valot välkkyen vedessä kuin kultaiset langat.\nKauniisti ja varmasti kulki se tietään. Sitte tuli kahdessa rivissä,\ntoinen toisensa kölivedessä, matkalla Azoreille, kymmenen saksalaista\nsotalaivaa. Raskaina makasivat ne vedessä, keinutellen rautapuvussaan\nkuin missäkin harmaassa ritarikunnan viitassa. Edellimmäisenä kulki,\nsivulleen katsomatta Deutschland-laiva, ikäänkuin sanoen: katsokaa\nuutta, väkevää isänmaatanne, kaikkien lastensa emoa ja turvaa! Kymmenen\nmetrin päässä siitä ajelehti kuollut Anna Hollmann juuri vedenpinnan\nalla, keula alaspäin painuneena, kauhean vaarallisena muille laivoille.\nTähystäjämies silmäili suoraan eteensä ja kohotti tuon tuostakin\nkättään työntääkseen syrjään lakin nauhaa, jota länsipohja ajoi\nhänen kasvoillensa. Ei hän nähnyt noita nuoria ihmisiä, jotka hiukan\nkoukistuneina, kädet helmassa, ajelehtivat vedessä, ikäänkuin heidän\nkätensä olisivat vaipuneet alas viimeisestä kovasta työstä ja he nyt\nolisivat levänneet.\n\nEi hän liioin nähnyt Jan Guldtia, joka, raju pää kenossa, ajelehti\nsadetakillaan ja pirstoutuneella puuseinällä pitkin vähitellen\nrauhoittuvaa merta. Silloin tällöin pyyhkäisi aalto hänen päällitseen.\nHän oli ikäänkuin tunnottomana, suunnaton tapaus oli ikäänkuin\nhuumannut kaikki hänen aistimensa. Ainoastaan kiristelevien huulten ja\nläähättävien, vaahtoavien sierainten seutuvilla raivosi tahto, joka\nvaati oikeutta, joka oli päättänyt ajaa asiansa perille ja täyttää mitä\noli ottanut tehtäväkseen.\n\nJan Guldt, vanhan Hollmann-laivan kapteenin pojanpoika oli kuin olikin\nmatkalla.\n\n\n\n\nYHDESTOISTA LUKU.\n\n\nTämän kaikki esteet voittavan tahdon kannattamana liukui hän aaltoa\nmyöten ikäänkuin se olisi ollut lasinen vuori, jäykkänä ja kankeana,\njalkaa liikuttamatta, ja pysyi saman vihastuneen tahdon kannattamana\nkaiken aikaa veden päällä, sen harjojen pärskyessä hänen jalkainsa\njuuressa. Poika seisoi hänen oikealla puolellaan ja pojan vieressä\npursimies.\n\nHe kääntyivät katsomaan ympärilleen ja näkivät ajelehtivat toverinsa ja\nAnna Hollmannin juuri veden alla. Sitte he käänsivät vakavat kasvonsa\ntähystelemään kauvas yli aaltoilevan meren, jonka itäiseltä kulmalta\nalkoi tuntua päivän valo, ja tiesivät paikalla mihin päin kuljettiin ja\nvarustautuivat sen varalta.\n\nTuntiessaan märkiä jäseniään kylmäävän, vetivät he takkia tiukemmalle\nja liukuivat yhä eteenpäin pitkin aaltoja. Ei tehnyt haittaa tuuli\neikä sää, mentiin suoraa päätä ja hyvää kyytiä. Kannattamassa oli\nsisäinen, vapaa tahdonvoima ja kuuma sydämen viha, sellainen, jolla\nmaamies vihaa vainioitaan hävittäviä eläimiä, eläimiä, joita hän lähtee\najamaan takaa, niitä tappaakseen. Mutta asia olikin niin, että tahtoa\nhänen hurjassa rinnassaan täytyi riittää molempien toverienkin varalta.\nSentähden nämä aina pysyttelivätkin aivan jäykkinä yhdessä rivissä\nhänen kanssaan, ikäänkuin rautainen tanko olisi ollut yhdistämässä\nheitä. Ja niin he liukuivat penikulmia pääksytysten, lentävässä\nkiireessä, vaivatta ja vastuksitta, kohti länttä, kunnes maa nousi\nheidän edessään merestä.\n\nSilloin hiljensivät he vauhtiaan ja keikkuivat kuin lippu epätasaisella\ntuulella ja näkivät piankin, hitaasti liketessään, hallavalla kaislalla\npeitetyn majan. Viilättävällä vauhdilla suuntasivat he kulkunsa sitä\nkohti ja seisoivat tuossa tuokiossa keskimäisen puun alla niistä\nkolmesta korkeasta puusta, jotka tuuheina ja leveähaaraisina ulottuivat\nmiltei majalle asti. Tuskin kolmenkymmenen askeleen päässä heistä\nkyyköttivät majan tumman oviaukon edessä molemmat vangit pienen tulen\nääressä, polvillaan, kuten villien on tapana, syöden aamiaistansa.\nSadan askeleen päässä kohisi meri, soutaen hiljaa hiekkaiseen rantaan.\nKoko kuva oli omituisesti juuri kuvan tapainen. Se vaikutti siltä\nkuin sen äkkiä olisi saattanut sammuttaa, tai kuin se olisi maalattu\nvain mielikuvituksessa, tai kuin se olisi ollut utukuva tai heijastus\njostakin, joka ennen oli ollut tällä paikalla... Mutta kukapa\nkuitenkaan saattaa kuulla puhuttavan tai puhua näistä asioista ilman\nettä pelonalainen kauhu valtaa sielun ja ajatukset, jotka tahtoisivat\nkokoontua, karkaavat sinne tänne kuin lammaslauma, jonka pään päällä\nkorpit yössä vaakkuvat.\n\nHe seisoivat nyt kylki kyljessä keskimäisen puun lehtikatoksen alla\nja kapteeni Guldt ja Henrikki Hollmann kyyköttivät, hapset harmaina,\nkasvot keltaisina ja ryppyisinä, auringon ja kuumeen kalvamina, pienen\ntulensa ääressä. He olivat työntäneet niskaan suuret, ränstyneet\nolkihattunsa ja otsalta paistoi keltainen, poltettu, pyöränmuotoinen\narpi, jossa oli neljä puolapuuta.\n\n»Kuinka kauvan me nyt olemmekaan olleet täällä?» sanoi Henrikki\nHollmann pehmeällä, väsyneellä äänellä.\n\nKapteeni Guldt nauroi tylynä ja ivaten: »Ainako sinä kysyt yhtä ja\nsamaa? Luuletko minun vastaukseni muuttuvan? Viisitoista vuotta\nFernando Noronhalla ja kymmenen tässä majassa.»\n\nHenrikki Hollmann tuijotti vaieten pieneen liekkiin. Sitte virkkoi hän\nkipeän kalvavassa tuskassa, pehmeällä, surullisella äänellä: »Minä\ntahtoisin vielä kerran nähdä Alsterin ja kirkontornit ennenkuin kuolen.»\n\n»Sitä sinä aina hoet», sanoi Jan Guldt tylynä ja äreästi. »Mitä se\nhyödyttää? Tiedäthän sinä, ettet sinä voi lähteä kotiin keltainen\nläiskä otsassa! Vai haluttaisiko tuollaisena istua Hollmannin\nkonttorissa tai kotona puutarhahuoneessa? Joko nyt pidät suusi?»\n\nHenrikki Hollmann lysähti kokoon kuullessaan kovat sanat ja vaikeni\nhetkisen, antaen suurten, pelonalaisten silmiensä kääntyä toisen\npuoleen. Sitte virkkoi hän hiljaa ja epäröiden: »Minä olen joka vuonna,\nnyt jo kymmenen kertaa, lähettänyt kirjeen Alsterille. Kauppias kylässä\nsanoi minulle aina, milloin kirje oli lähetettävä ehtiäkseen perille\noikeaan aikaan.»\n\nKapteeni Guldt otti tulesta kekäleen, ikäänkuin käyttääkseen sitä\nlyömiseen tai heittämiseen ja sanoi raivosta vavisten: »Koska sen sitte\npiti tulla perille?»\n\n»Jouluksi», vastasi Henrikki Hollmann valittavasti ja kumartui syrjään.\n\nMutta kapteeni Guldtin terävä puupala sattui kun sattuikin kovasti\nhänen olkapäähänsä. »Enkö minä ole kieltänyt sinua antamasta tietoja\nmeistä kotiin?» sanoi hän itkevälle. »Vai pitääkö Alsterilla ja\nBlankenesessä naurettaman meitä, meidän viittätoista vuottamme Fernando\nNoronha-vankeutta, kuivia, kuumeisia kasvojamme ja pyörää otsallamme?\nVai pitääkö sanottaman: katsokaa, nuo möivät vielä viisikolmatta vuotta\nsitte ihmisiä! Katsokaa viimeisiä, jotka kauppasivat ihmisiä! Katsokaa,\nne kulkevat vielä elävien joukossa! Katsokaa, ne aikovat vielä nähdä\nuuden vuosisadan! Eikö sinulla ole sen vertaa ylpeyttä luissasi, että\nosaisit vaieta ja odottaa kunnes tämä kirottu elämä on lopussa ja\nkirottu kuolema tulee?»\n\nLyöty lausui hiljaa vaikeroiden: »Minä olen aina kirjoittanut\nespanjaksi ja siitä on ollut melkein mahdoton saada selvää, eikä\nsiinä ole ollut nimeä, kunhan vaan jotakin minulta, paperipala ja\npari kirjainta olisi mennyt kotimaahan ja kotiin. Enhän minä enään\nmilloinkaan näe niitä.» Ja hän nosti kätensä ja hänen kasvoissaan oli\nhurja tuska: »Sano minulle, kapteeni, minkätähden minun pitää kärsiä\nniin sanomattomasti? Kauheat vuodet hirvittävällä hiekkasaarella, missä\nminä opin sen julman espanjan kielen ja opin hirvittävät rukouskirjat\nulkoa ja unohdin saksalaiset kirjat, jotka olivat onneni — niin etten\nenään osaa lukea niitä; ja minun tuli niin ikävä saksalaista maata\nja saksalaisia kirjoja, että sairastuin! Ja nyt kymmenen vuotta\ntässä kurjassa majassa! Kun sinä veneinesi olet kalassa, istun minä\nkatselemassa vesien taakse, kotiin päin. En enään saata kuvitella\nmimmoista siellä on; en tiedä muuta kuin että siellä on ihmeellisen\nkukoistavaa ja ihanaa.»\n\nHän iski kädet ohimoja vastaan, repi ohuita, jääharmaita hiuksiaan ja\nvaikeroi: »Katso, sinä otit vapaaehtoisesti käsiisi Anna Hollmannin\njohdon, sinä tahdoit yhdessä isäni ja veljeni kanssa rikastua ja\ntarkkasit kylmänä, viisaana katselijana ihmisteatteria, ja nauroit\nryövätessäsi ja nylkiessäsi. Mutta minä — sinä sen tiedät ja Jumala\ntietää sen hänkin — minä olin kolmenkymmenen ikäisenä outo ihminen\nelämässä. Minä en tietänyt mitä minä tein ja mitä te teitte.»\n\nKapteeni oli taasen kopannut käteensä kekäleen, jonka äsken oli\nheittänyt tuleen, ja sanoi hurjasti säihkyvin silmin: »Mitä me Jumalan\nnimessä siitä, oliko sinun sydämesi herkkä ja olitko sinä viaton?\nLuuletko sinä hänen huolivan siitä. Sinä olet kun oletkin täällä siitä\nsyystä, että muiden mukana jouduit kiinni. Ja minä iloitsen siitä,\nettä sinä olet täällä, niin että minä saan ajaa raivoani edes yhteen\nkirottuun Hollmanniin, kun heitä ajattelen. Sinä! Sinä!» Ja hän iski\nhäntä puulla.\n\nJan Guldt seuralaisineen kuuli ja näki puun alta kaikki ja ajatteli\nraivoissaan: 'Mikä on nyt Jumala? Ja missä hän on?' Ja hän huusi häntä.\nMutta hänen raivonsa huusi vain sisällisesti hänen sydämessään; hän\nei saanut suutaan liikkumaan haukkumiseen enempää kuin kättäänkään\nlyömiseen. Heidän sydämessään kaivoi ja kalvoi kiukkuinen suuttumus;\nmutta he seisoivat mykkinä ja liikkumattomina. 'Minun täytyy rientää\nkatsomaan’, ajatteli hän ja hänen sydäntään kivisteli, 'ovatko asiat\nHans Hollmannilla samalla kannalla.'\n\nJa he läksivät taasen matkaan.\n\nLäpitunkeva tuuli puhalsi syrjästä heitä vastaan; mutta he halkaisivat\nsen helposti ja kulkivat suoraan kotia kohti, suuren, suuttuneen,\nvoimakkaan tahtonsa kannattamina. Jan Guldt ikäänkuin piteli sitä\nvasemmassa kädessään, jonka hän jäykän käsivarren päästä oli villillä,\nkylmällä voimalla pusertanut nyrkiksi. Välistä he näkivät laivoja\nkulkevan, milloin purjelaivoja, milloin höyrylaivoja; kerran sattui\nsuuri parkkilaiva juuri heidän tielleen. He liukuivat taklauksen ohi,\ntoinen siellä, toinen täällä, kuten tuulenhenki, joka jakaantuu ja\ntaasen yhtyy. Kun he näkivät edessään Englannin rannikon, epäilivät\nhe hetkisen, kuten lippukangas värisee epävakaisella tuulella,\nnousisivatko he maihin ja kulkisivatko he suoraa tietä Englannin\npoikki, vai kiertäisivätkö he pohjoisen kautta, vesireittiä,\njoka heille merimiehinä oli liukkaampi kulkea ja tutumpi. Ranta\naamusumussaan jäi heidän sivulleen. Ohitse. Friesiläisten saarten ja\nHelgolannin rannoille ajautui lumivalkea hyöky. Ohitse. Scharhörnin\nhopeanharmaa hiekka lenteli; mutta heidän jalkansa luistivat nopeammin.\nKuten lokit, jotka aamulla sumujen hälvetessä lentävät matkoihinsa,\n— kuitenkin kokonaan ihmishahmossaan, haaksirikkoisina, hukkuneina,\nvaatteet vielä vettä valuen, takit napitettuina korkealle aamukylmää\nvastaan — liukuivat he ylös Elbeä, nousivat maihin ja kiitivät\nHampurin yli ja pysähtyivät Alsterin tuolle puolelle. He kiitivät\nläpi hyvin hoidettujen puutarhojen ja sitte suoraan taloon, joka\navautui kuin portti; ja joutuivat ystävälliseen huoneeseen, joka antoi\ntakapuutarhaan päin.\n\nSiellä näkyi Hans Hollmannin siro olento istumassa leveän tuolin\nnurkassa, ja kaunis, vanha, noin seitsemänkymmenen ikäinen rouva, joka\nhattu päässä ja viitta hartioilla istui häntä vastapäätä, puheli hänen\nkanssaan.\n\nHän virkkoi kyynelsilmin ja huulet vavahdellen: »Enhän minä ole\nteidän Hollmannien sukua, minähän vain olen naimisen kautta joutunut\nperheeseen; mutta minä kannan teidän nimeänne. Ja minä tulen hänen\näitinsä luota, joka makaa maassa ja takoo sitä käsillään. Hän eli vaan\nkolmentoista vanhaksi. Kolmentoista vanhana piti hänen kuolla niin\näkkiä ja niin surkealla tavalla.»\n\nHans Hollmann päästi sikaarinsa yksinään savuamaan ja sanoi vakavasti\nja nuhdellen: »Pojan tähden pidätte sellaista melua!»\n\nRouvassa leimahti suuttumus ja hän sanoi: »Taidat olla hyvilläsi siitä\nettä hän kuoli?»\n\nHans Hollmann silmäili sanomalehteään ja sanoi tyynesti: »Hän ei ollut\nminulle niin likeinen, että saattaisin sanoa olenko hyvilläni vai\nenkö. Ethän sinä voi kieltää, että ihmisiä on paljon ja monet kuolevat\nnuorena. Ja usein merelläkin.»\n\nVanha rouva pudisti harmaata päätään ja väänteli käsiään. Sitte hän\nkoetti tyyntyä ja sanoi: »Jos meidän laivamme olisivat hyvät ja\nlujat ja jos yksi tai kaksi, tai vaikkapa kuusi olisi hukkunut, niin\nkoko satama sanoisi: 'Se oli ikävää. Sääli ihmisiä, sääli laivaa ja\nisännistöä.' Mutta nyt, kun on kysymys meidän laivoistamme, sanoo koko\nsatama, kaikki merimiehet, kaikki kapteenit, kaikki isännät: 'Tietysti\nHollmannit! Täytyi niin käydä!'... Meitä kiroovat kovin monet ihmiset,\nkuolevat merimiehet, vanhemmat, äidit, lapset, ja kiroovat meitä vielä\nkuusikymmentä vuotta; sillä lapset saavat kärsiä pahojen tekojemme\ntakia koko menetetyn elämänsä ajan.»\n\nHans Hollmann pyyhki tuhkan sikaaristaan ja sanoi hymyillen: »Tuo\nkaikki kuulostaa oikein hyvältä. Saa sen käsityksen, että me Hollmannit\nsentään olemme ovelaa väkeä.»\n\nRouva nyökytti katkerasti, vaieten päätään: »Meidän otsallamme\non polttomerkki kuten Henrikki veljesi otsalla. Saako sisaresi\ntai velipuolesi yhä vielä jouluaattona noita kauheita kirjeitä\nepämääräisine espanjalaisine riveineen? Tietääkö sinun vanha isäsi\nsiitä, onko hän nähnyt ne ja ovatko ne kammottaneet häntä?» Hän peitti\nkasvot käsiinsä ja purskahti kiihkeään itkuun ja sanoi kuumasti\nnyyhkien ja raivoisasti ähkiä tyrskien: »Minä soisin, että meitä\nvihdoinkin kohtaisi kova isku, joka meidät tuhoaisi ja riistäisi meiltä\nkunnian; merimiesammatti tai kunniallinen kauppias...»\n\nHans Hollmann naurahti, ravisti päätään, ja sanoi: »Siitä näkee, ettet\ntodella ymmärrä mitään.» Ja sen sanottua kohosi hänen siro hahmonsa\ntuolista ja hän sanoi vakavasti: »Nyt minun täytyy lähteä liikkeeseen.\nSinulla on kuusi tuntia aikaa — arvelen ettet vielä tänään palaa\nmaalle, vaan olet vieraanani — niin voit miettiä, vieläkö varastossasi\non pippuroituja ajatuksia.»\n\nVanha rouva oli noussut ja sanoi lyhyeen ja kovasti: »En tiedä olleeni\nvieraanasi sitte sen retken viisikolmatta vuotta takaperin, jolloin\nnuori seuralaiseni hyppäsi mereen, edellisenä päivänä valitettuaan,\nettä sinä ahdistit häntä tarjouksillasi...» Rouva katsoi häneen ja\nläksi ulos.\n\nJan Guldt viipyi seuralaisineen vielä hetken, nähdäkseen miltä Hans\nHollmann näyttäisi yksinään. Mutta hän ei huomannut muuta kuin että\nHans Hollmann hiljaa ja aivan rauhallisena itsekseen lausui: »Hyvä on,\nettä pursimies nyt makaa Biscayan pohjalla... senkin vanha juoppo...»\nja näpäytti sormiaan.\n\nSilloin ajatteli Jan Guldt vihasta raivoten: 'Mikä on nyt Jumala? Ja\nmissä hän on? Ja miksei hän kuule?' Ja hän huusi häntä. Mutta hänen\nvihansa huusi vaan sisällisesti hänen sydämessään; hän ei saanut\nsuutaan liikkumaan haukkumiseen enempää kuin kättäänkään lyömiseen.\nHeidän sydämiään söi ja kalvoi kiukkuisin suuttumus; mutta ulkonaisesti\nolivat he ääneti ja liikkumattomina. 'Nyt on aika lähteä ja kiire\nonkin', ajatteli hän katkeran, sisällisen vihansa vallassa. 'Minun\npitää sanoa hänelle ajatukseni suoraan vasten silmiä.'\n\nJa niin he kääntyivät ja kiitivät talosta, jonka ovet ja seinät\naukenivat... ja lensivät entistäänkin raivostuneemman tahdon ja vihan\nkannattamina, kasvot kylminä ja pää ylpeästi kenossa, kuin nuolet,\nviistoon ylöspäin, kauvas, kauvas, kunnes he joutuivat siniseen yöhön,\njota ulottui äärettömiin, ja kiitivät sen läpi kauvas, kauvas, kunnes\nhe vihdoin joutuivat korkeiden muurien eteen, jotka tummasta harmaasta\npaistoivat ikäänkuin vaaleampana teräksenä.\n\nJan Guldt koputti siihen kohtaan, missä hän näki oven. Hän koputti niin\nrajusti, lyhyesti ja kovasti, että hänen käteensä koski. Mutta kuului\nvaan siltä kuin kärpänen hiljaisessa huoneessa olisi ponnahdellut\nkattoa vastaan. Eikä tapahtunut mitään.\n\nSilloin avasi pursimies suunsa ja sanoi: »Nyt sinä näet: mitä hyötyä\nnyt on puhtaasta elämästäsi ja siitä, että uskot kauneuden ja oikeuden\nvoittavan? Sinä näet, että kaikki on pirun omaa ja jää pirun omaksi.\nOlisin minä, onneton ihminen, vaan jäänyt hyttiini, missä minä olin,\nkun sinä minut löysit. Minä tahdon takaisin Anna Hollmannille, minä\ntahdon, vaikka märkä olenkin, panna maata hyttiin, kunnes taivas ja maa\nmenevät pirstaleiksi.»\n\nSilloin laski pieni Hans Hollmann pehmeästi kätensä pursimiehen\nkäsivarrelle ja sanoi: »Älä mene sinne! Siellä ympäröi sinua\nalituisesti kaikki se paha, mikä jo niin kauvan on sinua kiusannut.\nLähde minun kanssani: minä tiedän Syltissä vanhan, vahvan kirkon.\nSiellä istuu joka yö paljon kuolleita -— heidän joukossaan on myöskin\nmerimiehiä -— ja he iloitsevat siitä että ovat lujien muurien suojassa\nja katselevat alttariin päin ja uskovat olevansa Jumalan lujassa,\nhyvässä turvassa.» Niin lausui poika lempeällä äänellä ja ojensi\nhentoisen kätensä Jan Guldtinkin puoleen ja pyysi hiljaa: »Tule sinäkin\nmukaan.»\n\nMutta Jan Guldt tempaisi irti käsivartensa, nauroi ylenkatseellisesti\nja huusi suurella äänellä rautaista muuria vastaan, purkaen suustaan\nniitä asioita, jotka olivat repineet rikki hänen sielunsa.\n\nSilloin luopuivat molemmat toverit hänestä, lähteäkseen menemään\nSyltiin.\n\nMutta hän huusi suurella äänellä: »Henrikki Hollmann! Kapteeni Guldt!\nSiirtolaiset! Heidän lapsensa! Neekerit! Tyttö! Kuolleet toverit!\nIsäni! Äitini! Minä, perämies Guldt... Etkä sinä sano mitään?! Ja sinä\nannat kaiken mennä menojaan ja palata tuhannen vuoden perästä?» Ja hän\niski nyrkkinsä oveen. Mutta isku soi vähäisenä ja vaivaisena.\n\nSilloin raivosi hän vihan vimmassa. Häneltä meni mieli ja järki. Hän\npaiskautui synkästi kiroten koko ruumiineen ovea vastaan.\n\nTämä rynnistys kuoletti äkkiä hänen henkensä, äkkiä, yhdellä iskulla.\n\nHän tosin vielä tiesi missä hän oli; ja hänessä eli vielä sumea\ntunne siitä, että hän halveksii Jumalaa, jonka ovella hän seisoo, ja\nhän sylkäisi merkiksi siitä oveen. Mutta hurja, riehuva suuttumus\noli poissa. Hänen sielunsa oli täynnä kumeaa, ylenkatseellista\nvälinpitämättömyyttä.\n\nTäydelleen välinpitämättömänä mietti hän siinä, mihin hän nyt ryhtyisi.\nJa hetken ajateltua tuntui hänestä parhaalta — koska kerran tämän\nmaailman meno oli niin harmaata ja mieletöntä — että hän eteenpäinkin\npalvelee merimiehenä, mutta pienellä, yksinäisellä laivalla, kunnes\nhänen elämänsä lanka on kehrätty loppuun. Ja hän kääntyi ja läksi\ntaasen liikkeelle ja pääsi kalseassa mielentilassaan meren rannalle.\n\nNähdessään meren mietti hän taasen, mihin päin hän kääntyisi ja arveli\nolevan parasta lähteä Lontooseen. Ja hän otti siellä hyyryn suureen\nlastilaivaan, sellaiseen, jommoisia on niin monta kyntämässä kaikkia\nmeriä. Ne kiertävät kodittomina ja ilottomina maanpalloa, kuten\nvaivaiset koppakuoriaiset kovan, happaman omenan ympärillä. Se tuntui\nhänestä olevan yksinäisintä, yksitoikkoisinta ja yhdentekevintä elämää.\nNiin, sillä tavalla hän päätti tehdä.\n\n\n\n\nKAHDESTOISTA LUKU.\n\n\nKalastajat, jotka myrskyn tauottua laskettivat kotejansa kohti\nsaksalaisen laivaston perässä, näkivät hänet, sadetakkinsa ja särkyneen\nnavigatsionihytin kannattamana ajelehtimassa korkeilla mainingeilla.\nSuu oli lujasti koossa, vaahdon kastelemat sieramet luonnottoman\nlevällään. Kenoon kallistetuissa kasvoissa asui hurja, julma tahdon\npiirre; vasen käsi oli puserrettu niin lujaan nyrkkiin, että jos olisi\nirroittanut sormet, niin kämmenen pohjalla olisi ollut neljä syvää\nhaavaa. Koska hänen kuolleissa kasvoissaan oli niin paljon voimaa ja\nkoska hän oli niin nuori ja juuri sattui heidän tielleen, ottivat he\nhänet kalastuslaivaansa ja laskivat hänet luukun viereen tuulensuojaan\nja päivänpaisteeseen, joka vähitellen puhkesi esiin pilvistä. Ja\npeittivät hänet vanhoilla meritakeillaan, jotka he olivat riisuneet\ntuulenpuuskien lakattua.\n\nYksinäisen kylänsä tienoilla eteläpuolella Uschantia kantoivat he\nhänet maihin, eivät laskeneet häntä rannalle, vaan kantoivat heti\nlikeisimpään mökkiin, jossa muuan keski-ikäinen kalastajanleski\nkeskenkasvuisine poikineen asui. Siellä laskivat he hänet pienelle,\nkellahtavalle savipermannolle, joka etempänä laajeni jonkun verran,\nmuodostuen keittiöksi, ja sanoivat, hyväntahtoisesti leikkiä laskien,\nleskelle: »Kun hän nyt siitä herää eloon, Jeanette, niin sinä saat\nhänet. Mutta sinun täytyy kutsua meidät häihin; sillä me olemme tuoneet\nhänet sinulle.» Sitte läksi kukin kotiin vaimonsa luo.\n\nLeski koetteli parhaan ymmärryksensä mukaan valtimoa ja hengitystä,\narveli hänen paremmin olevan näännyksissä ja kangistuneena kuin\nhengettömänä, peitti hänet kaikella mitä ikinä omisti peitettä ja\notti liedestä seitsemän suurta, vielä aamukahvin jälestä lämmintä\nkiveä, jotka asetti pitkin hänen kylkiään, niin että siitä jo tuli\nvalmis, kivillä reunustettu hauta. Sitte hän poikineen läksi työhön\npeltotilkulleen, ottamaan viimeisiä perunoita ja ajatteli: »Tänä\niltana hän on kuollut.» Ja rukoili hänen pimeydessä vaeltavan sielunsa\npuolesta.\n\nKun aurinko oli päässyt korkealle, siinä päivällisen tienoilla,\nja lempeästi valaisi pientä, keltaista huonetta, ylenantoi\nhaaksirikkoutunut jonkun verran vettä ja tuli siitä vähän virkeämmäksi.\nJonkun aikaa hän makasi tylsänä ja tympeänä, kuten ihminen mahtaa tehdä\npudottuaan hirveästä korkeudesta, sekä jatkoi sitte entistä ajatustaan:\nolisi itse asiassa parasta ottaa hyyry lastilaivaan. Ja hän makasi yhä\ntylsänä ja tympeänä, silmät puoleksi ummessa.\n\nNoustessaan tuli aurinko ovenrakoon ja asettui kirkkaan kultaisena\nsauvana pitkin hänen pituuttaan ja likeni häntä hiljalleen ja kaikessa\njäykkyydessään. Kun se oli päässyt niin pitkälle, että se oli jakanut\ntummat kivet tummiin ja vaaleihin, tuli pieni, nelivuotias tyttö ja\nnäki hänet ja aurinkoisen sauvan hänen vieressään. Lapsen teki kai\nmieli tietää mitä sitte tapahtuisi, koska makaava mies räpytteli\nsilmiään, ja se asettui kynnykselle ja katseli häneen kotvan aikaa\nvilkkumatta. Pienessä päässä oli se käsitys, että ovi leikkasi\nauringonpaistetta ja tyttö koetti avata ovea. Mutta kun ei hän saanut\nsitä auki, kävi koko juttu hänelle yksitoikkoiseksi ja hän läksi\ntiehensä. Sitte asettui pääskynen samalle kynnykselle, odotti hetkisen,\nnyökytteli ja viipotteli teräksensinertävänä auringonpaisteessa ja\nläksi sitte sekin tiehensä.\n\nHaaksirikkoutunut ei nähnyt mitään, vaikka hänen silmänsä jo olivat\npuoleksi auki. Hänen aivonsa olivat tympeässä työssä. Häntä kiusasi\nerään vanhan miehen julmuus, miehen, joka löi toista vanhusta palavalla\nkekäleellä. Ja häntä kiusasi erään hintelän, liikkuvan ihmisen\npirullisuus, miehen, joka hieroi kauppoja vanhan rouvan kanssa, ja\nhäntä kiusasi se, ettei Jumala sanonut eikä tehnyt siihen mitään,\nettä hän asui rautaisen muurin takana ja että hänellä oli rautaiset\nkorvat, niin suuret kuin ovi. Mihin kannatti ryhtyä, kun maailma ja\nJumala olivat sellaisessa tilassa? Mitä tehdä, mihin ryhtyä? Istuutuako\nSyltin kirkkoon, kuten nuo molemmat toiset? Keitä nuo molemmat toiset\nolivat? Mistä olivat vanha, harmaa, pienikasvoinen merimies ja hento\npoika tulleet hänen elämäänsä? Hän tiesi, että he olivat olleet hänen\nonnettomuustoverejaan. Muuta ei hän tietänyt. Kaikki oli harmaata,\nsekavaa ja kylmää. Ainoa mikä pysyi, oli, että hän tänä vuonna ottaa\nhyyryn lastilaivaan, minne kodittomat aina jäävät ja missä muut aina\nvaihtuvat. Eihän hän ollut oppinut mitään muuta kuin merimiehenammatin.\nSiis eteenpäin Lontoota kohti. Minkätähden hän oli keskeyttänyt\nmatkansa? Minkätähden hän makasi täällä pitkällään, ikäänkuin\nnakattuna, kivien keskellä?\n\nHän heitti peitteet yltään jotta kivet vierivät syrjään, nousi\nhoiperrellen ja astui muutamia askelia ovea kohti, pää täydellisen\ntyhjänä. Häntä kummastutti, että matka nyt äkkiä oli ruvennut\nedistymään hitaammin kuin ennen, otti taasen muutamia askelia\nja seisahtui oviaukolle, silmät vielä puoleksi kiinni, hampaat\nkiristyksessä, kirous sinertävillä huulilla. Hänen kuivaksi käyneessä,\npunertavassa hiuspörrössään leikitteli ja ilakoi aurinko.\n\nSamassa palasi leski molempine poikineen pellolta, kiertäen asumuksen\nkulman. Lapiot ja säkit putosivat heidän käsistään ja he huudahtelivat\nkielellä, jota ei hän ymmärtänyt. Hän katseli heihin tyynenä, heidän\näkillinen liikutuksensa hämäsi häntä jonkun verran, mutta heidän\nvieraita kasvojaan ja outoja pukujaan ei hän hämmästynyt vähääkään;\nolihan hän kulkemassa vieraiden maiden läpi; se häntä kuitenkin\nkummastutti, ettei hän tietänyt, mihin suuntaan hänen nyt oli\nmeneminen. »Lontooseen», sanoi hän, osoittaen kädellään, ettei hän\ntietänyt tätä suuntaa.\n\nVaimo rauhoittui vihdoin senverran, että saattoi ruveta viittoilemaan\nhänelle. Ensin täytyi syödä ja juoda, ja hän toimitti hänet istumaan\nkivipenkille lieden luo. Sitte hän rupesi hääräämään, komensi lapsetkin\nhyppäämään ja juoksemaan ja kohensi puuhangolla tulta ja ihmetteli\nkesken hommaansa, kuten vaimoväen tapa on, kaikkinaisella käsien\nyhteenleipomisella tapausta. Hän pani hänen eteensä kuumaa kahvia ja\nantoi hänelle koreaa, ruskeaa leipää, ja hän söi ja joi äärettömästi\nja hengitti voimakkaammin ja elämä alkoi palata häneen. Mutta hänen\nsielunsa askarteli yhä raskaasti kovissa kokemuksissaan. Hän oli\ntekemisissä kahden vanhuksen kanssa jonkun majan edessä ja erään pienen\nmiehen kanssa puutarhahuoneessa ja rautaisten muurien kanssa, jotka\nkohosivat kaukana,- tummanharmaassa pimeydessä. Vaimo kysyi hänen\nnimeään, osoittaen itseään ja lapsiaan ja samalla mainiten heidän\nnimiään; mutta hän ei tietänyt sitä. Hän kysyi häneltä laivan nimeä,\nosoittaen poikiensa pientä, puusta tehtyä laivaa, joka riippui katossa;\nmutta hän ei tietänyt sitäkään. Hänen sielussaan eli vaan suurena ja\nlaajana se, mitä hän molempien toveri-raukkojensa kanssa oli kokenut\nilmapurjehdusmatkalla, ja tästä elämyksestä kasvoi yhä uudelleen\nja uudelleen esiin tyhjä, tympeä, alakuloinen tahto: eteenpäin,\neteenpäin! Lontooseen! Ja hän kysyi uudelleen, merimiesten tapaan\nkäyttäen vieraalla maalla englanninkieltä, tietä likimpään satamaan ja\nLontooseen.\n\nVaimo, joka ei muutoin suinkaan jäänyt neuvottomaksi eikä tuppisuuksi,\nei tietänyt mitä tehdä pidättääkseen häntä. Senverran hän ehti älytä,\nettä pani hänen päähänsä miesvainajansa vanhan villalakin, sitte hänen\ntäytyi päästää hänet menemään.\n\nPojat juoksivat äidin käskystä kokonaisen tunnin hänen perässään\nja pysähtyivät peloissaan aina kun pääsivät likemmä, mutta juosta\nlaputtivat taas, kun etäisyys suureni, huutamistaan huutaen, miten piti\nkulkea. Päästyään viimeiselle tiehaaralle osoittivat he hänelle suurta\ntietä ja viittasivat kauvas etäisyyteen. Kauniissa iltailmassa oli\nhän virkistynyt senverran, että älysi poikien haluavan palata kotiin\nja että heitä nyt piti kiittää. Hän oikaisi kätensä heidän puoleensa\nja koetti sanoa heille toivovansa, ettei heidän tarvitsisi kokea sitä\nmitä hän oli kokenut — ja sitä sanoessaan ajatteli hän taasen tuota\nhurjaa matkaa ja surkeita tietoja, joita se oli tuottanut hänelle ja\nhänen tovereilleen —; mutta pojat väistyivät peloissaan ja karkasivat\ntiehensä ja katosivat kuin nuoret varsat tomupilveen.\n\nNiin tuli hän siis likimpään satamaan ja sieltä Brestiin. Matkalla\nmainitsi hän aina vaan sen kaupungin nimen, jota kohti hän ponnisteli,\nmutta hän ei mitenkään tietänyt, missä oli. Brestistä läksi hän\nmatruusina pienellä, likaisella kappaletavaralaivalla Plymouthiin. Kun\nlaivatoverit kysyivät mistä kaukaa hän tulee, vastasi hän äänellä,\njossa tuntui hänen toivottomien kokemustensa koko äärettömyys:\n»Eteenpäin.» Kun he vielä ahdistivat häntä, katkaisi hän lyhyesti\nheidän kysymyksensä, kuten ihminen tekee, joka näiden suurten\nkokemusten perustuksella katsoo olevansa oikeutettu esiintymään\nlyhyesti. Matkansa kahdeksantena päivänä saapui hän ilman, että oli\ntarvinnut rahan kolikkoakaan, Lontooseen, sielullisesti täydelleen\npenseässä, unentapaisessa tilassa koko menneisyyteen ja Anna Hollmannin\nhäviön edelliseen aikaan nähden. Tuon kolmen miehen matkan kova\nelämys oli täyttänyt, vallannut ja kiduttanut loppuun koko hänen\nsielunsa. Tämä matka huonoine kokemuksineen Jumalasta, oikeudesta ja\nihmissielusta hallitsi pimeänä ja suurena hänen sielussaan. Hänen\npuheensa oli tyyntä ja tympeää, täyteläinen, kaunis sointu, joka ennen\nkellonsoittona oli laulanut siinä, oli kadonnut.\n\nHän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle, hän etsi vaan satamaa, josta\ntapaisi matkaansa ottavan lastilaivan. Useilta laivoilta hän sai kysyä\nturhaan, koskei hän voinut sanoa nimeään eikä syntyperäänsä ja koska\nhän tympeän itsepintaisena ja jäykän määräävästi vaati perämiehen\npaikkaa. Vihdoin viimein joutui hän valtavan suurelle, aution\nnäköiselle laivalle, joka kappaletavaralastissa meni Port Adelaideen\nAustraliaan, missä sen piti saada uusia määräyksiä.\n\nHe olisivat mielellään ottaneet hänet matruusiksi, mutta kun ei hän\nvoinut muistaa nimeään, kun ei hän tietänyt muuta kuin että hän tuli\nPlymouthista ja kun ei hän yleensä voinut antaa itsestään minkäänlaisia\ntietoja, tuotti se hankaluutta. Mutta ensimäinen perämies, urheilija,\njoka oli koristanut hyttinsä seinän viidelläkymmenellä palkinnolla,\nmitkä hän oli voittanut pitkin maailmaa, Lontoosta aina Singaporeen\nja Kapkaupungista aina San Fransiskoon asti — sanoi reippaimpaan\nenglantilaiseen tapaansa: »Mitäs me niistä, kapteeni? Pojalla on oiva\nryhti ja punertava tukka. Punatukkaiset ovat aina ikivanhaa rotua ja\nheissä on vanhaa, pakananaikaista tulta. Katsokaa vaan noita kasvoja!»\n\nNiin läksi Jan Guldt taasen matruusina Albertalla merille.\n\nMiehistö piti hänestä ja heidän välinsä olivat hyvät. He kutsuivat\nhäntä »Tom Gingeriksi», kuten englantilaisen merimiehen on tapana\nkutsua punatukkaisia, koska heidän värinsä muistuttaa keitetyn\ninkiväärin väriä. Nimi huvitti heitä, muuten he vähät välittivät\noudosta tapauksesta. Ensimäinen perämies seurasi yhä suurella\nmielenkiinnolla häntä, ja mielenkiinto kasvoi kasvamistaan, kun hän\nnäki, että vieraalla oli hyvä koulusivistys ja että hän oli oiva\nmerimies.\n\nKolmen viikon perästä tapahtui, että kolmas perämies, joka jo\ntullessaan laivaan oli kantanut ruumiissaan kovan taudin siementä,\nkuoli. Silloin ehdotti ensimäinen perämies kapteenille, että he\nottaisivat vieraan kajuuttaan. Hän sanoi: »Kyllä hän sen ansaitsee,\nkapteeni; sen minä takaan. Ja minä luulen, että me muutenkin teemme\nhyvän työn. Mitä lieneekään mies raukka saanut kärsiä, kun koko\nmenneisyys on hävinnyt hänen mielestään!»\n\nNiin tuli »Tom Ginger» kolmanneksi perämieheksi ja seuraavana vuonna\nhän, saatuaan suosijaltaan innokasta kielen ja kirjoituksen opetusta,\nsuoritti englantilaisen tutkinnon ja purjehti taasen Albertalla.\n\n\n\n\nKOLMASTOISTA LUKU.\n\n\nHarvasanaisena, hiljaisena miehenä hän taasen vaelteli, sielu kuin\nkulon hävittämänä, savun ja sumun ajelemana. Ainoana sisältönä hänen\nmielessään olivat kuni sumuhattaroina muistot ja henkilöt tuolta\nkauhealta matkalta ja penseä, välinpitämätön epäluulo elämään ja koko\nmaailmaan. Hän koetti oikein kotiutua näissä penseissä, katkerissa\najatuksissa, yhä uudelleen ja uudelleen kutsumalla mieleensä matkan\nkaikkia yksityiskohtia. Tyynen penseällä ivalla vertasi hän hyvien ja\npahojen ihmisten kohtaloja toisiinsa. Tuossa oli vanha, häijy kapteeni\nmajan edustalla ja häntä vastassa hänen kidutettu toverinsa; tuossa\nsiro, liukas mies kauniissa puutarhahuoneessaan ja tuossa taas molemmat\nonnettomuustoverit Syltin kirkossa, joka mahtoi olla hyvin synkkä.\nHän näki heidän kaikkien askartelevan kuin sumussa, kuuli epäselvästi\nheidän puheensa ja vastauksensa, ja näki heidän kasvonsa; mutta hän ei\ntietänyt heidän nimiään eikä mistä he olivat joutuneet hänen tielleen.\n\nKun noin kolmen, neljän vuoden kuluessa tämä uusi tila, nimittäin tämä\npenseä, kylmä raskasmielisyys oli ikäänkuin kotiutunut ja vakiintunut,\nsyntyi hänessä vähitellen ja tasaisesti hiljainen ihmettely ja etsintä,\njonkinlainen halu päästä tunkeutumaan sumuun ja nähdä mitä sen sisässä\noli, tai kiertää se. Hän ymmärsi, että sen takana täytyi olla jotakin,\njoku maa tuttuine ihmisineen ja asioineen. Mutta niinpian kun hän\nhiukankin koetti tunkeutua sinne, valtasi hänet nopeasti pelko, että\nhän hukkuu ja eksyy sinne.\n\nVähitellen juurtui hänessä ajatus, että hänen pitää puhua tilastaan\nja asiastaan jonkun hyvän, viisaan ihmisen kanssa ja ikäänkuin\nhänen seurassaan tunkeutua sumuun. Mutta kului vuosi ja kului\ntoinenkin ja tätä tilaa oli jo kestänyt viisi vuotta eikä hän\nraskasliikkeisyydessään ja arkuudessaan ollut tavannut ketään, jolle\nolisi voinut uskoa monimutkaisen tarinansa.\n\nMutta kun hän eräänä päivänä, heidän maatessaan Montrealin satamassa\nCanadassa, oli lähtenyt kaupunkiin, kerrankin sekaantuakseen\nvilkkaaseen ihmishälinään ja istui ravintolassa, mieltyi hän erääseen\nmieheen. Hän oli puettu pitkään mustaan takkiin, sellaiseen, jota\nSaksassa sanotaan Lutheruksen takiksi. Hän oli nähtävästi pappi ja\ntuntui ostaneen tai myyneen arvopapereja, rautatieosakkeita tai jotakin\nsellaista, luultavasti seurakuntaansa varten, ja oli hyvin tyytyväinen\nkauppaansa. Hän istui yhdessä muutamien farmarien kanssa, jotka\nluultavasti paremmaksi vakuudeksi olivat lähteneet matkaan, ja jutteli\nosakkeista, tariffeista, vehnänhinnoista, Yhdysvalloista ja Jumalasta,\nja puhui maailmanviisaasti ja samalla hurskaasti. Ja oli wisky- ja\nvesiannoksensa ääressä päässyt siihen suloiseen, väljään mielialaan,\njolla vieläkin on varaa avartua ja jossa ihminen suurimmalla ilolla\nryhtyisi väittelemään vaikkapa itse paholaisen kanssa.\n\nJan Guldt tunsi hämärästi tämän mielialan, olisihan hänen omasta\nelämästään voinut löytää jotakin samantapaista. Jollakin lailla, aivan\nvaistomaisesti, häntä myöskin miellytti tuo maalainen, järeän luja\nhurskaus, vaikka hän itse puolestaan oli täydellisesti joutunut pois\nsiitä eikä enään tietänyt siitä mitään. Hän työnsi tuolinsa likemmä\npastoria, koputti piippunsa tyhjäksi tuolin selkää vastaan, ja sanoi:\n»Reverend, saanko minä kertoa teille tarinan?» Ja sitte hän asetti\nhänen eteensä elämänsä haahden hylyn, kaikki mitä koko hänen elämästään\noli jäänyt jäljelle: kolmen miehen matkan; ja heilautti lopuksi kättään\nikäänkuin sanoakseen: muuta ei olekkaan.\n\nPastorilta vaipui ensinnä piippunysä, jota hän oli pitänyt\nsuupielessään, sitte menivät leveät hartiat lysyyn ja vihdoin miltei\nsydänkin, kun hän kuuli tämän synkän tarinan ja huomasi, ettei tuon\nluisevan, jalopiirteisen, mietteistä sairaan miehen sydämessä todella\nollut mitään muuta. »Oli merta», sanoi Jan Guldt ja sivalsi hiljaa\nkädellään tuolin selustaa... »ja me liitelimme sen yli ja lähdimme\nsitte eteenpäin.» Hän vaikeni, suu auki odottaen vastausta.\n\nPastori palautti ensinnä paikoilleen piippunsa, mutta yksinomaan\ntotutun tavan mukaan, sitte kohosivat hänen hartiansa ja vihdoin sai\nhänen iloinen sydämensäkin takaisin entisen joustavuutensa. Hän sanoi\nhiljaa ja tunnustellen: »Oletteko te unohtanut kaikki: vanhemmat,\nnimet, koko nuoruutenne kaikkine iloineen? Teidän elämässänne on\nmahtanut tapahtua jotakin kauheaa.» Ja hän loi vieläkin kerran\nläpitunkevan katseen noihin kasvoihin. Silloin hän näki syvälle\npainuneet silmät ja vahvat kulmaluut silmien päällä ja kasvojen\nkoko uhkarohkean karkeuden, ja virkkoi jonkun verran varovasti ja\nkierrellen, kaarrellen outoa asiaa, ikäänkuin tunnustelevalla äänellä:\n»Olisiko teitä ehkä kohdannut jonkinlainen turtuminen?»\n\n»Mikä se on?» sanoi Jan Guldt, joka ei ymmärtänyt englantilaista sanaa.\n\n»Sen minä tarkkaan selitän teille», vastasi pappi jo varmempana. »Kun\nminä eilen tulin junassa tänne, näin eräällä niityllä, jolle vielä\noli jäänyt muutamia vanhoja aarniometsän puita, nuoren sonnin iskevän\nsilmänsä yhteen näistä vanhoista puista. Se iski puuhun terävän\nkatseen ja peräytyi jonkun askeleen, saadakseen maalitaulunsa vieläkin\nvarmemmin valtoihinsa. Sitte se painoi alas päätään ja ryntäsi,\notsa edellä, puuta vastaan. Minä olin miltei kuulevinani kumean,\nmahtavan iskun. Sitte seisoi eläin aivan turtuneena, kuten meidän\non tapana sanoa, jalat harallaan, liikkumattomana, ja ymmärtääkseni\nvailla kaikkea muistoa entisistä niityistä ja ystävistä. Minä en pidä\nmahdottomana, että teidän tilanne on juuri tämä. Olisiko mahdollista,\nettä te — kuten tuo sonni ryntäsi puuta vastaan, jonka sen olisi\npitänyt antaa olla rauhassa, jonka ympärillä sen levollisesti olisi\npitänyt käydä laitumella — olisitte rynnännyt Jumalaa ja maailmaa\nvastaan? Mitäs te siitä sanotte?»\n\nJan Guldt raukka etsi jonkun aikaa hajallisista aivoistaan; sitte\navasi hän hitaasti vasemman kätensä, katseli syvämietteisenä\nkämmenen sisäpintaa ja sanoi soinnuttomalla äänellään: »Täällä minun\nkämmenessäni on, katsokaas, neljä valkeaa arpea. En koskaan ole\ntietänyt mistä minä olen mahtanut ne saada: mutta noin vuosi sitte, kun\nme Vladivostokissa lastasimme vuotia ja lastausväen laiska päällysmies\noli kiusannut minua kolme päivää ja minä vihdoin neljäntenä karkasin\nhänen kurkkuunsa, rupesi näitä arpia särkemään. Taidatte siis ehkä olla\noikeassa.» Ja uudelleen katsahdettuaan kämmeneensä, sanoi hän epäröiden\nitsekseen: »Ja nyt minusta tuntuu siltäkin kuin ne silloin kun minä\nolin matkalla Lontooseen, olisivat olleet tuoreet ja vuotaneet verta ja\nkuin minä olisin istunut valkean tien varrella ja katsellut niitä.» Hän\nkohotti taasen päätään ja sanoi: »Mutta mitä ne ihmiset sitte olisivat\ntehneet, joita vastaan minä niin raivoissani olisin rynnännyt? Mikä\nvanha kapteeni se siellä sen toisen kanssa istui tulen ääressä; ja\nkuka on se pieni mies puutarhahuoneessa; ja keitä ne molemmat ihmiset\nolivat, jotka seurasivat minua ja menivät Syltin kirkkoon? Minä tiedän\nvarmasti — kuulen vieläkin hänen äänensä nuotin pojan sanoneen: 'Kirkko\nSyltissä'. Ja mitä varten minun olisi pitänyt nostaa sellainen kauhea\nrähinä Jumalaa vastaan, joka on minulle ventovieras?» Ja hän heilautti\nkättään ikäänkuin olisi työntänyt menemään kulkukauppiaan, joka\ntyrkyttää hänelle rihkamiaan.\n\nPappi huojutti moittivasti leveää, viisasta päätään puolelle ja\ntoiselle; sitte hän sanoi vakavasti: »Minä en käy arvostelemaan,\novatko nuo olennot, joita vastaan te olette tähdännyt raivonne,\ntodella rikkoneet teitä vastaan, varsinkaan en kajoa viimemainittuun,\njonka korkeus minun silmissäni on kaiken inhimillisen arvostelun\nyläpuolella...»\n\n»Vai niin, vai niin», sanoi Jan Guldt, »suokaa anteeksi, pastori.\nMutta sanokaa, voisitteko neuvoa jotakin keinoa, jolla minä vähitellen\npääsisin selvyyteen itsestäni.» Ja hän sitaisi nopeasti punakirjavalla\nhuivilla punertavaa tukkaansa, jonka rajalla hikikarpalot kiilsivät.\n\nPappi veteli jo piipustaan sauhuja täydessä vauhdissa ja iloitsi\nsiitä, että keskustelu oli jättänyt suoperäiset maat ja yritti kääntyä\nsille lujalle tielle, jota myöten hän aina sunnuntaiaamuin kulki. Hän\nveti aika sauhun piipustaan ja sanoi: »Kun minä näen ihmisen, joka\nluonnostaan on hentomielinen, hidas ja laiska, niin sanon hänelle:\n'Pidä itsesi suorana ja kireänä, lue reippaita, sotaisia kirjoituksia\nja seurustele jäykkien miesten kanssa.' Mutta kun minä näen ihmisen» —\nja hän katsahti Jan Guldtin hiljaisiin kasvoihin, joissa hurja rohkeus\nainoastaan nukkui — »joka pyrkii vaahtoaviin hampaisiin ottamaan ne\nohjat, joiden avulla ikuiset voimat meitä kuljettavat, ja laskettamaan\npäätä pahkaa maailman seinää vastaan, silloin minä sanon hänelle:\n'pysyttele puiden, lasten ja naisten likeisyydessä ja opi heiltä\nhyvyyttä ja lempeyttä; ja nöyrry Jumalan väkevän käden alle, kuten\nsanotaan pyhässä sanassa.» Ja hän sivalsi otsaansa ja silmiään, kuten\nhänen oli tapana aina saarnansa eri osien loputtua.\n\nJan Guldt huomasi, että hän nyt oli sanonut kaiken sanottavansa,\nnyökkäsi miettivänä päätään, joi lasinsa pohjaan ja nyökkäsi vielä\nuseampaan kertaan ääneti eteensä. Sitte hän kiitti ja läksi.\n\nHän koetti nyt todella kaikin voimin olla ystävällinen ja tulla\npuheliaaksi, siten lämmittääkseen jähmettynyttä sieluaan tämän maailman\nherttaisuuden ja lempeyden ääressä. Kun hän pääsi satamaan, asteli hän\nhiljaisia teitä puiden alla ja kuunteli lintujen laulua ja katseli\nleikkiviä lapsia, ja tarkkasi, eikö hänen oman lapsuutensa piirteitä\nilmaantuisi heidän hahmoihinsa. Hän puhutteli myöskin naisia, jotka\nsaattoivat olla äitien iässä, odottaen, että hänen oman äitinsä\nkasvot kurkistaisivat heidän olkainsa takaa. Mutta hän ei muistanut\nmitään. Papin suosittamaa raamatunpaikkaakaan ei hän saattanut käyttää\nhyväkseen, kun kaikki kyky voimakkaaseen liikutukseen, kuten suureen\nsuuttumukseen, intomieleen ja suureen rakkauteen oli hänestä kadonnut.\n\nSellaisessa tilassa kulki hän kuusi vuotta tuon tapauksen jälkeen\neräänä varhaisena, kirkkaana talvipäivänä ensi kerran ylös Elbeä,\nnyttemmin laivan ensimäisenä perämiehenä.\n\nTehdessään ponnistuksia — vaikkakin heikkoja — tunkeutuakseen\nmenneisyyteensä, oli hän kyllä ottanut huomioon kieletkin, joita\nymmärsi. Hän oli ensin arvellut lapsena puhuneensa englantia, koska\nhän nykyisessä liikkumattomuudessaan ja harvasanaisuudessaan helposti\nkäsitteli tätä kieltä sekä ajatuksissa että puheessa ja koska koko\nlaivan miehistö ensi vuosina oli ollut englantilainen. Kun hän sitte\neräänä päivänä, kuullessaan alasaksaa muutaman matruusin suussa,\nhuomasi ymmärtävänsä sitäkin, ei se häntä hämmästyttänyt, koska\ntätä kieltä puhutaan niin laajalta kuin meren aaltoja ulottuu.\nMutta kun hän muutamana päivänä eräässä amerikkalaisessa satamassa\nkuuli yläsaksalaista puhetta ja ymmärsi sitäkin, tuntui hänestä\ntodenmukaiselta, että hän olisi saksalainen. Sentähden likeni hän nyt\njonkinlaisessa levottomuudessa Hampuria.\n\nMutta hän kulki Blankenesen ja Oevelgönnen ohitse, vihmovan lumipyryn\npeittäessä seutuja eikä hän tuntenut mitään. Ja hän näki vihreät tornit\nja korkeat vanhat talot satamassa eikä muistanut mitään.\n\nSilloin hän keskellä talvikylmää, viiltävässä itätuulessa suuntasi\nkulkunsa pohjoista kohti, »Ryytisaarille», kuten merimies lystillisesti\nsanoo, pääsi pakkasesta huolimatta onnellisesti Syltiin, löysi kirkon,\njoka hämärästi oli säilynyt hänen muistissaan ja puhui hetkisen kahden\nkesken nuoren pastorin kanssa — kuten tämä saattaa todistaa —; ja istui\npitkän talviyön Keitumin kirkossa, tympeämielisenä odotellen, näkisikö\ntovereitaan, vai tuntisiko edes heidän läsnäoloaan, vai saisiko tällä\npaikalla käsiinsä edes pientä repaletta hajonneesta elämästään. Mutta\nhän istui siellä turhaan.\n\nKun hän yhdeksäntenä päivänä kulki alas Elbeä, vaikenivat Blankenesen\nja Oevelgönnen rannat yhäkin, vaikka niiden hiekalla ja puissa nyt\nheloitti syksyn viimeisiä kultia.\n\nKului taasen muutamia vuosia ilman että hänen tilansa muuttui ja tuli\nseitsemäs vuosi, joka usein sekä sielullisessa että ruumiillisessa\nsuhteessa näyttelee niin outoa, salaperäistä osaa ihmisen elämässä.\nSilloin sattui aivan lähekkäin kaksi outoa tapausta.\n\nAlberta, jonka kapteenina hän nyttemmin oli, makasi Valparaison\nsatamassa, purkaen kappaletavaraa ja oli jo valmistumaisillaan\nja hankki taasen illemmällä vesille. Silloin laski hampurilainen\nKosmos-yhtiön laiva sitä aivan perä perää vastaan. Kiinnittäessään\nhuomasi Jan Guldt, että hampurilaisen laivan kapteeni ensin\ntutkistellen ja sitte ihmeissään katsoi häneen. Mutta hän ei ajatellut\nsitä sen enempää.\n\nKun hän illemmällä seisoi perässä tarkastamassa laivan syvässäkäyntiä,\nastui hampurilaisen kapteeni hänkin laivansa perään ikäänkuin\nsamaa työtä varten, kohotti sitte päätään, nosti lakkiaan ja sanoi\nenglanniksi: »Suokaa anteeksi: emmekö me tunne toisiamme siltä\najalta, jolloin vuosikauden yhdessä kävimme koulua Blankenesessä,\nsiellä Elbekadulla?» Kun sekaantunut arasti pudisti päätään, jatkoi\nhampurilainen: »Pyydän anteeksi; mutta luulin varmasti niin olevan.»\nSen sanottuaan nosti hän taasen lakkia ja poistui.\n\nMutta kun Albertan kapteeni seuraavana yönä asteli komentosillalla\nedestakaisin, yhä ja yhä edestakaisin ja yhä ja yhä toistellen:\n»Blankenese? Blankenese?!» kun hän kutsui mieleensä koko rannan\nHampurin edustalla, jonka hän oli nähnyt muutamia vuosia sitte, tuntui\nhänestä siltä kuin sumusta ja hämärästä alkaisi häämöittää jotakin,\naivan kuten sumusta joskus välähtää silmäämme valoisa täplä, oli se\nsitte purje tai sumuseinä. Blankenese? Blankenese? Mutta vaikka hän\nkuinka olisi tuijottanut yöhön, niin ei hän voinut eroittaa mitään,\npaitsi ehkä poikasen, jonka äiti päästi ovesta menemään ja joka sitte,\nkrihvelitaulu kainalossa, lähti juosta laputtamaan ylös mäkeä.\n\nKolme kuukautta myöhemmin kulki Alberta Thames-jokea ylös Lontooseen.\nHän keskusteli paraikaa luotsin kanssa, kun hän sattumalta näki\nlakealla hiekkarannalla nuoren pojan istumassa veneenlaidalla. Hänen\ntäytyi ehdottomasti katsahtaa häneen toistamiseen ja vielä kolmannen\nkerran ja hän ajatteli ihmeissään: »Mitä minulla on tekemistä pojan\nkanssa, joka tuossa istuu veneen laidalla, kaulassa liehuva liina?»\nSamassa tuli noin viisitoistavuotias tyttö likeisestä asumuksesta,\nmeni pojan luo ja ojensi hänelle jotakin. Hän arveli sen olevan leipää\nja luuli näkevänsä, että tyttö tarjosi sitä kädet ojollaan, ikäänkuin\npoika olisi ollut suutuksissaan. Silloin kävi vavahdus läpi koko\nhänen ruumiinsa ja hänet valtasi kiihkeä halu nähdä lisää. Ja siinä\näkillisessä mielialassaan huiski hän kädellään sinne tänne, ikäänkuin\ntyöntääkseen tieltä sumua, niin että luotsi luuli ampiaisten ahdistavan\nkapteenia. Mutta hän ei nähnyt mitään muuta kuin oman itsensä, kaulassa\nliehuva liina, tuon pojan tavoin istumassa veneenlaidalla ja jonkun\ntytön ojentavan hänelle leipää. Mutta hän; ei tietänyt, oliko se\nhänen sisarensa vaiko rakastettunsa, ja hän tuijotti synkin katsein\nharmaaseen sumuun, jota todella olikin Thames-joella.\n\nTämän tapauksen jälkeen tuntui hänestä kuitenkin siltä kuin olisi\nruvennut selkenemään ja hän eli nyt levottomassa odotuksessa, ja tämä\nmielentila teki hänet samalla kykenevämmäksi näkemään selvemmin.\n\nVihdoin kahden vuoden perästä tuli ratkaisu.\n\nAlberta poikkesi pariin vähäpätöiseen satamaan Espanjassa lastaamaan\nrikkikiisua. Sitte se suuntasi kulkunsa pohjoista kohti, päämääränään\nHampuri. He olivat jo miltei päässeet Biscayasta ja tulleet likelle\nKanaalia, kun nousi myrsky. Laiva oli täydessä lastissa ja kulki\nerittäin vaivaloisesti, kuten rikkikiisua kuljettaessa tavallisesti;\nvaaraa ei kuitenkaan ollut, koska laiva oli vahva ja hyvässä kunnossa.\n\nHe olivat taistelleet myrskyn kanssa tunnin tai pari, kun kaksi\nmiestä, joista toinen saksalainen, riensi yläkannelle tarkastamaan\npelastusvenettä. Meren raskaan kohinan läpi eroitti hän silloin tällöin\njonkun sanan, jonka miehet huusivat toisilleen.\n\nHän kuuli yhtä toista, johon hän ei kiinnittänyt huomiota. Sitte\nkuuli hän saksalaisen utelevan eikö »preussilainen krenatööri» pian\nmahda ruveta näkymään. Tämä hampurilaisten merimiesten Uschantin\nmustanvalkealle majakalle antama nimi sattui häneen kummallisesti. Oli\nkuin synkän vanhan laulun loppuunsoinut sävel olisi helähtänyt soimaan\nuudelleen. Vaistomaisesti joutui hän lempeän, vastaanottoisan ja\nsamalla levottoman mielialan valtaan.\n\nIllansuussa näkivät he Uschantin tulen. Meri aaltoili laajalta rajuna\nristiaallokkona; vaahto pärskyi tavattoman leveinä säikeinä. Kuu nousi.\n\nKello kymmenen tienoissa irroitti yli syöksyvä meri rautaisia portaita,\njotka johtavat alas yläkannelta. Heti senjälkeen astui toinen perämies,\nsuuri, tanakka ihminen, alas samaisia portaita. Koska hyöky paraikaa\nkävi yli kannen, näytti siltä kuin hän olisi astunut suoraa päätä\nmereen. Silloin tuntui kapteenista siltä kuin hän jo kerran olisi\nnähnyt juuri tämän saman kuvan: on myrskyinen kuutamo-yö, ollaan\nyläkannella suojanpuoleisen veneen tienoilla; suuri, väkevä mies astuu\nalas portaita kuolemaan, ja öisen meren taivaanrannalla vilkkuu tuli,\njosta hän tietää, että se on Uschantin majakka. Outo väristys puistatti\nhäntä ja hän hengitti vaivaloisesti, väkevän mielenliikutuksen vallassa.\n\nHän seisoi vielä paikoillaan, kun molemmat merimiehet, amerikkalainen\nja saksalainen taasen joutuivat hänen likeisyyteensä. Heidän piti\nvieläkin kiinnittää venettä, joka ei tahtonut pysyä paikoillaan. Heidän\nsiinä köytöksiä kiinnittäessään kuuli hän saksalaisen kovalla äänellä\ntoksauttelevan keskellä meren; kohinaa ja tohinaa: »Kymmenen tai\nyksitoista vuotta sitte hukkui täällä...» Nimen nieli jyrisevä aalto.\n»Arveltiin... miehineen päivineen... Mutta... kolmas perämies... oli\nnähnyt Syltillä... Keitumissa... kirkossa... Ajattele... koko yön hän\noli istunut siellä... Hän on kotoisin Blankenesestä... käynyt Altonan\nmerikoulun. Haaksirikko teki kai hänet hulluksi... minkätähden hän\nmuuten piiloittelisi ja harhailisi pitkin maailmaa? Hän kuuluu tulleen\noikeaksi hirviöksi. Hänen entiset tuttavansa sanovat vieläkin monta\nkertaa: 'Minä voin mitä tahansa, sanoi Jan Guldt'.»\n\nHän kuuli sen. Hänen sielussaan kävivät aallot korkeina ja taivas ja\nmaa aaltoilivat nekin punaisessa, kohisevassa sumussa.\n\nSamassa tulla pyyhki mahtava hyöky, madellen aina hänen jalkainsa\njuureen asti. Tuntui siltä kuin laiva olisi uponnut hänen altaan.\nSilloin kirpoili hehkuvia, välähteleviä salamoja läpi hänen sielunsa.\nToinen toisensa perästä ne tukuttain iskivät maahan hänen eteensä,\ntäyttäen koko maailman valollaan. »Näin minä seisoin... kurjalla\nlaivalla... riehuvan raivon vallassa... Tällainen ilma tempasi minut\nmereen... Ikuiset voimat, sanokaa minulle... Anna Hollmann!» parkaisi\nhän ja paiskasi, kirkkaan valon häikäisemänä, kädet silmilleen.\n»Hollmannit! Isoisä heidän häijynä kätyrinään! Pursimies! Kalpea poika!\nHäviö! Hurja, raivoisa viha! Ajelehdin meressä... kuoleman kidassa...»\n\nToinen perämies nousi taasen ylös portaita, näki hänen kamppailevat\nkasvonsa ja sanoi kauhistuksissaan: »Mikä on, kapteeni?» ja tarttui\nhänen olkapäähänsä. Mutta kapteeni pudisti päätänsä ja viittasi miestä\nmenemään pois ja jäi silmäilemään merelle. Oli vasta puoliyön aika...\nMutta hän tuijotti maahan, jonka taivaalla rajujen salamojen takaa\nalkoi valjeta päivä.\n\n\n\n\nNELJÄSTOISTA LUKU.\n\n\nSillaikaa oli pieni, hintelä Eva Gött eräänä päivänä yhdessä koko\npaikkakunnan kanssa saanut kuulla, että Anna Hollmann Biscayassa\noli mennyt haaksirikkoon miehistöineen päivineen. Ei venettä, ei\nköydenpätkää, ei rengasta, ei miestä, ei mitään oltu löydetty.\n\nHän pelästyi tietoa, jonka hän vastaanotti kotinsa ovella, niin\nkauheasti, että hänen hengityksensä salpautui ja polvet pettivät.\nSenverran toinnuttuaan, että hän saattoi nousta kynnykseltä ja kävellä,\nmeni hän huoneeseensa, sulki oven, paneusi vuoteeseensa ja makasi\nvuorokauden. Ja ajatteli suloisen tuskallisella ilolla Jan Guldtin\nlujaa, vakavaa muotoa, hänen tulista ylimielisyyttään ja suuttumustaan,\nja kaiken aikaa valuivat kyyneleet alas poskia päänalaiselle, kunnes\nvaaleat hiukset kahden puolen olivat märkinä. Tyttö muovaili näinä\nhetkinä armaansa kuvaa niin kuumasti ja niin kiihkeällä rakkaudella,\nettei kuva enään saattanut hävitä tai muuttua. Ja niin Eva Gött,\nseitsentoistavuotiaana, aivan itsetiedottomasti, juuri näinä hetkinä\nmääräsi elämänsä kohtalon.\n\nSuuri koneenrakentaja kirjoitti hänelle korkeakoulusta paljon\nnäköalakortteja. Niissä oli mitä eriskummallisimpia kuvia: linnoja,\njotka näyttivät olevan kokoonpannut pelkistä torneista, hirmuisia\nmiekkoja, ristissä, päälletysten, rappeutuneita kalmistoja, muuan\ntunnettu koomillinen näyttelijä, suuri nenä tehtynä pahvista, pari\nsuutelevaa kyyhkystä — yleensä hän koetti osoittaa, että hänen\nluonteensa pystyi mitä erilaisimpiin mielialoihin. Tyttö vastasi\nkaikkiin kortteihin heti paikalla, lähettäen liikkeelle kaikki näköalat\nKuxhavenin ja Hampurin välillä, mitkä hän ikinä sai käsiinsä ja\nkirjoittaen niihin kohteliaita sanoja; sillä näin matkan päästä ja\nkirjeellisesti käyttäytyi hän aina, kunnioittaen kirjoitusvehkeitä,\nsiivosti ja säveästi. Mutta kun koneenrakentaja sitte palasi lomalle\nja kerran purjehdusmatkalla — Schulaun retkestä oli silloin kulunut\nvuosi — taasen paneutui ruokasijalle tammentaimien varjoon ja oikaisi\npitkät käsivartensa levälleen, ei hän ensinkään uskaltanut pyytää\ntyttöä rinnalleen; niin hiljaisiksi ja kauniiksi olivat hänen kasvonsa\nkäyneet. Hänen mielessään seisoi ja astui ja nukkui Jan Guldt, ja\npuheli siellä kauniilla, heleällä äänellään. Hän oli niin kaunis\nlyhyine, punertavine hiuksineen, niin ylpeä ja yksinäinen, ja hänen\npunainen kaulaliinansa liehui ja hänen äänensä helisi ja soi. Jan\nGuldt, joka ei enään ollut hengissä, saattoi vieläkin salvata tytöltä\nhengityksen. Mutta tämän kaiken kestäessä eleli hän aikojaan kuten\nennenkin, otti osaa kaikkiin Seuran purjehdusretkiin ja tanssi talvella\nkaikkien nuorten perämiesten, ylioppilaiden ja koulupoikien kanssa ja\noli valmiina tekemään kaikkinaisia hullutuksia.\n\nKolme vuotta Anna Hollmannin haaksirikon jälkeen, kun hän oli\nyhdenkolmatta vanha, kosi häntä muuan Hansa-laivan ensimäinen\nperämies, korea, reipas nuorukainen, luotsin poika, ja kun hän oli\nkahdenkolmatta vanha, kosi häntä tämän ystävä, joka ei mitenkään\nollut häntä vähäarvoisempi. Mutta tyttö antoi molemmille kieltävän\nvastauksen, epäilemättä hetkeäkään, vaikka molemmat lisäksi olivat\noivia purjehtijoitakin ja iloisen ylimielisiä miehiä.\n\nKarl Kröger, joka tiesi asiat eikä miehenä mitenkään saattanut käsittää\ntytön menettelyä, otti hänet eräänä päivänä erikseen ja kysyi otsa\nrypyssä ja kasvot ankarina, mitä tämä oikeastaan oli tietävinään.\nAikoiko hän elää toisella tavalla kuin kaikki muut ihmiset? Luuliko hän\njaksavansa kaiken ikänsä olla vailla miehen rakkautta? Loppujen lopuksi\nkysyi hän, silmät pyöreinä päässä ja hyvin vihoissaan, miten isänmaan\nkäy, jollei kauneimmista ja parhaimmista tytöistä tule äitejä?\n\nMutta tyttö tuijotti häneen kaiken aikaa välkkyvän vihreähtävine\nsilmineen ja sanoi: »Minä en voi, Karl Kröger; saat uskoa, etten minä\nvoi. Se on aivan mahdotonta.» Sellaisiin ihmeellisiin toimituksiin kuin\nsuutelemiseen, hyväilemiseen ja häidenviettoon olivat Hansan miehet\nhänestä aivan kelpaamattomat; vain Jan Guldt olisi kelvannut niihin.\n\nVähitellen tuli tyttö viidenkolmatta vanhaksi ja näytti yhä hintelältä\nja hentoiselta. Veneessä istuessaan oli hän yhä vielä ikäänkuin\nviluissaan ja käänsi, kuten ennenkin, silloin tällöin hentoa kaulaansa\nkukistaakseen, pääsisivätkö toverit toisissa veneissä eteenpäin\nnopeammin, ja kiusotellakseen heitä heleillä huudoilla. Mutta\nvähitellen, kun ei hän tuntenut toista sukupuolta muuta kuin Jan\nGuldtin muiston valossa eikä niinmuodoin saanut tietoonsa elämää muuta\nkuin yhdeltä puolelta, muodostui hänen puheensa ja pilantekonsa ja koko\nkäytöksensä jotenkuten ohkoiseksi ja siroksi ja sen tunsivat hyvin\npian meheväluontoiset, jonkun verran karkeatekoiset nuoret miehet. Ja\nhe puolestaan katsoivat velvollisuudekseen kerran tai pari kaikella\nkohteliaisuudella ja huomaavaisuudella ohjata asioita niiden oikealle\nvaltatolalle. Eva Gött otti kaikki tyynesti vastaan. Mutta hän ymmärsi\nyskän ja heitti hyvästit nuoruudelle ja hoiti nyt isänsä taloutta,\nsouteli ja purjehti usein yksinään ja otti siipiensä suojaan erään\nköyhän lesken lukuisan lapsijoukon, kun lesken piti mennä työhön, ja\nkasvatti lapsia hyväntahtoisen ankarassa kurissa ja nuhteessa. Niin hän\neleli varsin onnellisena ja vailla puutetta. Hän ei ajatellut: »mikä\nvahinko, ettei joku toinen opeta minua elämään ja rakastamaan! Mikä\nvahinko, että Jan Guldt on kuollut!» Vaan hän ajatteli: »Miten ihana ja\nmiten rakas Jan Guldt olikaan! Miten liehuikaan punainen liina hänen\nkaulassaan! Miten rohkea ja ylpeä hän olikaan!» Ja niin hän edelleen\nrakasti sitä miestä, joka ainoana koko maailmassa soveltui hänen\nluonteelleen. Ja niin hänen arka, neitseellinen sielunsa vietti armaita\nlemmen juhlia kuolleen Jan Guldtin kanssa.\n\nKun noin kymmenen vuotta oli kulunut Anna Hollmannin häviöstä, palasi\neräänä päivänä, oltuaan neljä vuotta Kiinassa, kotiin nuori perämies,\njonka vanhemmat jonkun aikaa olivat asuneet naapuritalossa. Nuorukainen\nkierteli nyt aikansa kuluksi pitkin rantoja ja naapurien luona. Eräänä\npäivänä ilmaantui hän Eva Göttin keittiönovelle, juuri kun tyttö lieden\nääressä paistoi pannukakkua. Hetkisen katseli nuori mies mietteissään\nhänen mutkiinsa ja sanoi sitte huomaavansa, kuinka nurinkurisesti\nhän ennen poikana, isänsä aluksella oli harjoittanut tätä taitoa.\nSitte hän virkkoi: »Sanokaapas, neiti Gött, muistatteko vielä erästä\nperämiehenoppilas Guldtia, joka noin kymmenen vuotta sitte oli työssä\ntäällä veneenrakentaja Bruhnilla siitä syystä ettei hänellä ollut\nrahaa, ja joka sunnuntaisin, punainen liina kaulassa, istui Rudi Kleyn\nveneenlaidalla, aikansa kuluksi kuuntelemassa vatsansa kurinaa ja\nviskelemässä kiviä laiturin paaluihin? Hävisihän hän pian senjälkeen\njollakin Hollmannin laivalla?»\n\nTyttö oli työntänyt pannukakun tulelta ja istuutunut penkille lieden\nääreen, sillä hänen voimansa pettivät ja häneltä salpautui hengitys,\nkun hän niin äkkiä kuuli nimen, jonka seurassa hän alituiseen eli,\nvieläpä lausuttuna niin ääneen ja kovakouraisesti. Vaivoin sai hän\nsuustaan, että hän kyllä muisti Jan Guldtin. Mitä perämiehellä oli\nhänestä sanottavaa? Ja tyttö silmäili häneen sanomattoman hämillään.\n\n»Kas», alkoi puhelias perämies, »kun minä neljä tai viisi vuotta\nsitte, ennen Kiinaan lähtöäni, olin tervehtimässä setääni Syltillä,\nKeitumin pitäjässä, niin minä kerran hämärissä lähdin hänen kanssaan\nkirkkomaalle hänen vaimonsa haudalle. Puhalsi kova itätuuli ja kuiva\nlumi lenteli hautojen päällitse. Silloin tulee pastori tietä pitkin,\nseurassaan mies, jonka minä jo jonkun matkan päästä, vaikka hämärä\nolikin, tunsin englantilaiseksi perämieheksi. Kun he sitte pääsivät\nlikemmä, luulin selvästi näkeväni Jan Guldtin. Aivan selvästi! Niin\nselvästi, että minulle ihan tuli outo olo. Sillä hän oli helposti\ntunnettavissa — se teidän täytyy myöntää —, sekä kasvoista että\nkäynnistä. Hänhän on kuollut, ajattelin minä, ja kulkee kuitenkin\ntäällä? Kun minä seuraavana päivänä kysyin suntiolta, ei hän tietänyt\nvieraan nimeä enempää kuin kansallisuuttakaan eikä yleensäkään tahtonut\nkertoa mitään. Mutta siitäpä me vain kävimme entistä uteliaammiksi. Ja\nkiertoteitä saimme sitte tietää vieraan viettäneen yönsä kirkossa...\nkoko pitkän, kylmän yön. Kun pastori seuraavana aamuna hämärissä\noli tullut kirkkoon, oli mies yhä istunut viimeisessä penkkirivissä\nja hänen kasvonsa olivat olleet hiljaiset ja alakuloiset ja hän oli\nnoussut ja lähtenyt pastorin mukaan. Pappilassa hän sitte oli haukannut\nvähän aamiaista, ennenkuin taas läksi menemään.»\n\nHetkisen istui Eva Gött vielä mykkänä, raskaasti hengittäen,\nkädet helmassa, pää syvään kumartuneena. Sitte sai hän takaisin\nmielenmalttinsa senverran, että sai sanotuksi: »Ja te luulette, että se\noli Jan Guldt?»\n\nPerämies pudisti päätään ja sanoi: »Sitä en väitä. Hukkuihan hän\nAnna Hollmannilla! Eivätkä kaikki merkit muutenkaan pidä paikkaansa.\nTiedättehän te, että Guldtin käynti oli ylpeä ja että hänen ryhdissään\nja äänessään oli vauhtia. Sitä ei ollut miehellä, joka käveli pastorin\nrinnalla. Tämä käveli jäykkänä eikä hänen äänensä helissyt eikä soinut.»\n\nTyttö viipyi mykkänä paikoillaan, pää entistä enemmän painuksissa.\nHän ei saanut henkeään kulkemaan. Kipeä tuska ja pelko ryömi hänen\nsydämestään ylös kurkkuun, niin että hänen kiireesti piti nielaista.\nMitä tuo mies olikaan sanonut? Että hän ehkä oli hengissä? Ettei hänen\nkäynnissään enään ollut entistä voitonvarmuutta? Ei ryhdissä entistä\nvauhtia? Ettei ääni enään ollut entinen armas? Eikä kai ylpeyskään?\nEikä hurja suuttumus? Mutta eihän hän sitte enään ollutkaan Jan Guldt?\nMikä kauhea tuska tämä oli!\n\nPerämies viipyi yhä paikoillaan, selittämistään selittäen, minkätähden\nei asianomainen sittenkään saattanut olla Jan Guldt. Mutta kun tyttö\nnäytti käyneen sekä mykäksi että kuuroksi, jätti hän hänet ja meni\nseuraavaan taloon.\n\nJa senjälkeen eleli tyttö levottomassa, tuskallisessa epävarmuudessa.\nMilloin hänessä leimahti salainen, kirkas ilo siitä, että Jan Guldt\nehkä on hengissä, milloin hän kuumalla tuskalla päätteli, että Jan\nGuldt elää sellaisena jommoiseksi mies oli hänet kuvannut: vailla\nkaikkea loistoa ja uljuutta. Milloin vaipui hän vanhaan, autuaalliseen\nkuvitteluunsa, ettei Jan Guldt enään ole hengissä, mutta että hän on\nhänen omansa.\n\nEräänä kirkkaana iltapäivänä lokakuussa sattui Karl Kröger, jolla jo\noli vaimo ja lapsia ja joka oli luotsina isänsä paikalla, tulemaan\nsiihen juuri kun tyttö seisoi porstuansa ovella tarkkaamassa ilmaa,\njosta hän yhä vieläkin otti selkoa, vaikka hän enään ani harvoin\npurjehti. Karl Kröger pysähtyi, nosti kätensä ja sanoi: »Ajatteleppas,\nEva! Koeta nyt ajatella mitä minä olen kuullut. Äskettäin toin ylös\nKosmos-yhtiön laivaa ja juttelen siinä sitte kapteenin kanssa, joka on\nlapsuudentuttujani. Emme vuosikausiin olleet tavanneet. Äkkiä lyö hän\nminua olalle ja sanoo: 'Ja nyt saat kuulla ihmeellisistä ihmeellisimmän\nasian, mikä ihmiselle voi sattua!'»\n\nEva Gött laskeutui liidunvalkoisena istumaan kynnykselle, jolla hän oli\nseisonut, sillä hänen jalkansa eivät enään kannattaneet, ja liikautti\nkättään.\n\nKarl Kröger tuijotti häneen suurin silmin ja kaikki hänen\nitsetietoisuutensa meni menojaan. »Mikä on, Eva?» höpisi hän. »Enhän\nminä vielä ole sanonut mitään ja sinä...»\n\nTyttö nieli muutaman kerran, sitte hän virkkoi kuin lapsi, joka oppii\npuhumaan: »Kuule, Karl Kröger... Tiedätkö sinä mitä se nuori mies\nkertoi, jolla on sukulaisia Keitumissa? Hän sanoi luulevansa, että oli\nnähnyt hänet?»\n\nKarl Kröger pelästyi kovasti, kun hän näin äkkiä ymmärsi, millä\nkannalla Eva Göttin asiat olivat: että hän kaikkina näinä vuosina\noli rakastanut Jan Guldtia yli kaiken ja hänen tähtensä jäänyt\nnaimattomaksi. Hän pelästyi suuresti ja tankkasi hämääntyneenä\ntulemaan: »Niin, se nuori mies, jolla on sukulaisia Keitumissa... Hän\nlaskee leikkiä, Eva. Tiedämmehän me, että hän on kuollut.»\n\nTyttö katsoi häneen, silmät luonnottomasti selällään ja sanoi: »Emme\nole olleet näkemässä, Karl Kröger, kun hänet haudattiin, ja ihmisetkö\ntoimittivat hautauksen vaiko meri... Mitä Kosmos-laivan kapteeni kertoi\nJan Guldtista?»\n\nKarl Krögerin olisi tehnyt mieli heittää koko asia sikseen, sillä\nkumman tuskallisesti tuijottavine silmineen tuntui tyttö hänestä\nkäsittämättömältä, miltei peloittavalta. Minkätähden ei hän ollut\nriemun raivossa? Karl Kröger virkkoi: »Ethän sinä edes tiedäkkään hänen\nkertoneen Jan Guldtista... Ihmiset puhuvat paljon!»\n\nTyttö katsahti häneen taasen, kohotti hiukkasen kättään ja sanoi:\n»Sinun täytyy kertoa minulle kaikki tarkkaan ja totuuden mukaan, Karl;\nkerro varsinkin minkä näköinen hän oli.»\n\n»Kyllä», sanoi Karl Kröger huolissaan: »Hän sanoi: 'Muistatko sinä\nJan Guldtia, joka hukkui eräällä Hollmannin laivalla, muistaakseni\nAnna Hollmannilla?' Minä vastasin: 'Kuinka en muistaisi? Hän oli\nparas ystäväni! Ei kulu viikkoakaan ilman että muistelen häntä.'\n’No’, sanoi hän, 'ajatteleppas nyt! Kun me kaksi vuotta sitte eräänä\nkoreana päivänä tulimme Valparaisoon, laskimme suuren englantilaisen\nlaivan viereen, jonka samana iltana piti lähteä takaisin merelle.\nMinun on tapana silloin tällöin katsahtaa naapurilaivan mutkiin, miten\nse on rakennettu ja mitä miehistöä siellä on. Samassa tulee kapteeni\nperään tarkastamaan syvässäkäyntiä. Minä katson katsomistani häneen...\ntarkkaan miten hän kävelee ja miten hän koputtaa piippunsa tyhjäksi,\nnakuttaen siihen kolme kertaa jäykällä etusormellaan, ja ajattelen:\njollei tuo nyt ole Guldt, jonka kanssa vuoden kävit Blankenesessä\nsamaa pikkulastenkoulua ja sittemmin merikoulua!? Sinä ymmärrät kuinka\nkummalta minusta tuntui. En oikein olisi uskaltanut puhutella häntä,\nkun hän aivan vieraasti katseli minuun ja kun hänen ryhtinsä oli niin\njäykkä ja kun äänikin oli niin välinpitämätön, ettei Jan Guldtin\nsuinkaan ollut sellainen. Mutta kun hän hetken perästä uudelleen tuli\nperään, tervehdin häntä ja kysyn, emmekö me Blankenesessä olleet\nkoulutovereja. Mutta hän pudisti päätään ja mainitsi välinpitämättömänä\njonkun englantilaisen nimen ja meni tiehensä. Muistuttavathan ihmiset\njoskus toisiaan’, lisäsi hän vielä, 'mutta tässä oli yhtäläisyys liian\nsuuri’... Laivan nimeä ei hän mielenliikutuksissaan ollut pannut\nmerkille.»\n\nEva Göttin kapeat kasvot olivat pelkkää suurta, läpitunkevaa,\ntuskallisesti kysyvää silmää. »Mitä sinä siihen sanot?»\n\nKarl Kröger virkkoi tyynenä ja päättävästi: »Minä sanoin hänelle: 'olet\nerehtynyt, ystävä. Sillä vaikka ihminen kokisi kuinka kovia kohtaloja\nja muuttuisi miten paljon tahansa, niin kuinka hän saattaisi kadottaa\nkäyntinsä? Eikö hän kävellyt ikäänkuin olisi astellut alas vuorta? Tai\nkadottaa luontonsa? Olisiko Jan Guldt kumartanut Jumalan tai edes itse\npirun edessä? Tai kadottaa äänensä? Voimmeko me unohtaa hänen ääntänsä?\nSellaista on mahdoton kadottaa.»\n\n»Niin on», sanoi tyttö, ja ilo ja rauha leimahti hänen vielä\npelonalaisissa silmissään.\n\nKarl Kröger ei ymmärtänyt häntä ja ihmetteli: »Tyttö iloitsee siitä,\nettä Jan Guldt on kuollut!» ajatteli hän ja jatkoi ajatustaan:\n'Koetappas sinä ottaa selkoa naisen sydämestä; ja vielä lisäksi Eva\nGöttin sydämestä!’ ja sanoi: »Ei tässä voi muuta kuin ajatella, että\non englantilainen merimies, joka on hänen näköisensä. Siinä kaikki...\nKuule», sanoa tokaisi hän sitte, koska hän sentään oli utelias\ntietämään mitä tytön mielessä liikkuisi: »etkös sinä voi häntä unohtaa?»\n\nTyttö loi häneen silmänsä, joista varhaisimman nuoruuden sulava loisto\njo oli kadonnut ja joihin oli tullut jotakin terävän kiiltävää.\nOnnellisena hymähti hän häntä vastaan ja sanoi: »En!» ja pudisti\npäätään autuaan iloisena siitä, ettei mikään soinnuton, ryhditön ja\nkankea elävä Jan Guldt pääsisi sumentamaan sitä kaunista kuvaa, joka\noli hänen alituinen riemunsa.\n\nSilloin pudisti Karl Kröger päätään eikä enään uskaltanut puhua mitään,\nvaan läksi menemään.\n\nEva Gött astui sisään kotinsa ovesta, huoneeseensa, jossa pyöreä\nsohvapöytä siivouksen takia tilapäisesti oli siirretty keskelle lattiaa\nniin että se siinä ikäänkuin sanoi: »Tanssippas ympärilläni!» Tyttö\nkuunteli hetkisen ja katseli ikkunaan, kävisikö joku ohitse — polku\nkulkee nimittäin ihan hänen ikkunansa alitse —; sitte rupesi hän\nliikuttelemaan siroja jäseniään tanssin tahtiin, hiukan arkaillen ja\nvanhanpiian tapaan, ja hyräili samalla mielessään: 'Jan Guldt... miten\nolet kaunis ja rohkea... sinä kaikista ylpein ja uljain. Kaikista! Olet\ntosin kuollut... mutta olit kerran minun... etkä katsonut kehenkään\ntoiseen... ja jäit sentähden minun omakseni. Ne toiset ovat lakanneet\nrakastamasta toisiaan... he puhelevat toisilleen välinpitämättömällä\näänellä ja riitelevät... mutta me istumme vastapäätä toisiamme... ja\nastumme toistemme ohi... ja katselemme toisiamme autuain silmin.’\n\nSitte hän hiljaa ja vakavana, silmissä vielä salattu onni, sirona ja\nhiukan jäykkänä läksi taloustoimiinsa.\n\n\n\n\nVIIDESTOISTA LUKU.\n\n\nViikkoa myöhemmin puhalsi Elben suusta sisään tuollainen\nlänsipohja-myrsky, jonka, sen kovakouraisuudesta päättäen, luulisi\naikovan ajaa Pohjanmeren aina Hampuriin asti ja kaataa nurin Hampurin\ntalot ja tornit. Seuraavana päivänä kertoivat ylös tulevat luotsit,\nettä suuri englantilainen laiva, joka ei hirmumyrskyssä ollut voinut\nsaada luotsia, oli tarttunut Scharhörnin matalikolle. Kolmantena\npäivänä tiesivät sanomalehdet kertoa kapteenin erittäin levollisesti\nja järkevästi johtavan laivansa irroittamista. Neljäntenä yönä — tuuli\nkävi silloin vielä kovasti ja satoi — purjehti vapaaksi päässyt laiva,\nAlberta Lontoosta, Elbeen.\n\nBrunsbüttelissä astui Karl Kröger ylös laskuportaita, nousi\nkomentosillalle ja tervehti kapteenia, joka laihana ja jonkun verran\nkumarana seisoi sillan etualalla, varjossa, ja heti senjälkeen meni\nalas. Sitte jutteli hän ensimäisen perämiehen kanssa, joka hauskasti\nkertoi merivahingosta ja kuinka he kolmessa unettomassa yössä\nolivat kun olivatkin toimittaneet itsensä irti. Oli vielä yö, mutta\naamupuolta, kun kapteeni taasen tuli ylös ja jäi seisomaan suojan\npuolelle, komentosillan päähän nähtävästi ylen väsyneenä. Luotsin\nmieleen johtui, että hänpä huutaa hänelle, että hän vaan menee levolle,\nkyllä he kaikella kunnialla tuovat laivan eheänä sisään; mutta se\nunohtui häneltä tekemättä.\n\nNiin saapuivat he Glückstadtin tietä ylös. Päivä alkoi hitaasti\nvaljeta. Ja valjetessa kurottautui kapteeni sumuun tähystelemään maata\nkohti, ikäänkuin hän olisi osannut odottaa Schulaun kukkuloita. Karl\nKrögeriä ihmetytti, hän katsoi häneen tarkemmin, pudotti tulemaan\njonkun sanan ja sai siihen vastauksen, hämmästyi tapaa millä mies\nkääntyi häneen päin, ja ajattelu 'tuo voisi olla se, joka niin on\nJan Guldt vainajan näköinen’. Ja hän odotti odottamalla, että aamu\nvaikenisi selkeämmäksi, jotta hän näkisi hänet selvemmin.\n\nMutta kun hallavat kukkulat alkoivat häämöittää sumusateesta ja kun\nmies viipymistään viipyi etukumarassa, liikahtamatta, aivan unohtuneena\nomiin oloihinsa, kuten ihminen, joka kauvan oleskeltuaan vieraalla\nmaalla etsii sumusta vanhempiensa kotia ja katsomistaan katsoo ja\ntähystelemistään tähystelee — silloin puistatutti kauhu Karl Krögeriä\nkiireestä kantapäähän asti. Hän kumartui hiukan taappäin ja katsoi\nhäneen. Hän pelästyi sielun pohjia myöten ja hätkähti ikäänkuin häntä\nolisi lyöty, sillä hän tiesi nyt kuka hänen vieressään seisoi, ja\nkatsahti häneen vielä kerran ja tunsi hänet. Mutta ei sanonut mitään.\n\nMuutaman minuutin päästä, kun hän käänsi kasvonsa siksi, että jonkun\nhinaajalaivan tulet joutuivat näkyviin ja siksi ettei hän saattanut\nolla katsomatta rakkaan ystävänsä kasvoihin, tunsi Jan Guldtkin sen,\njoka seisoi hänen vieressään, katsoen häneen.\n\nMutta hänkään ei sanonut mitään.\n\nHe seisoivat mykkinä vieretysten eivätkä katsahtaneet toisiinsa, ja\npurskahtivat molemmat itkuun, Jan Guldt siitä syystä, että hän kaikkien\nkokemusten perästä palasi tällaisena, Karl Kröger siitä syystä,\nettä kauneus ja uljuus niin olivat menneet menojaan. Mutta molemmat\nsaattoivat kätkeä mielenliikutuksensa, kun syrjätuuli ajoi sadetta\nheidän kasvoihinsa.\n\nBlankenesen kohdalla seurasivat kotiin palaavan silmät hitaasti rantaa,\nkauvan etsien äidin olkikattoa, jota ei enään ollut. Oevelgönnen\ntienoilla kulkivat ne niinikään talosta taloon, kunnes ne pysähtyivät\nEva Göttin talon kohdalle.\n\nTuntia myöhemmin makasivat he paaluissa Hansasatamassa. Silloin pyysi\nJan Guldt ystäväänsä tulemaan hyttiinsä, lausuen soinnuttomalla\näänellä: »Sananen, luotsi.»\n\nYksinkertaisessa, tummassa suojassa antoi hän hänelle kättä ja alkoi\npuhua tyynellä, hiljaisella äänellä, kuten puhuu mies, jonka kuumat\nsuvipäivät ja villit, salamankylläiset yöt ovat kypsyttäneet, jopa\nylikypsäksi ja lauhaksi. Hänellä oli suuri halu saada tietää kaikki\nja kysyä kaikesta: äitinsä majasta ja haudasta, Eva Göttistä ja\nveneenrakentajasta, Hongankolistajasta ja pienestä Mestarista ja muista\nvanhoista tutuista. Hän kysyi niinikään oliko joku, paitsi häntä,\npelastunut Anna Hollmannista; ja kysyi Hollmanneja.\n\nKarl Kröger vastasi kaikkiin kysymyksiin parhaimman taitonsa mukaan.\nEva Göttistä hän kertoi, että tyttö silloin aivan viattomana oli\nlevännyt Hongankolistajan käsivarrella, että hän Jan Guldtin\nlähdettyä oli raivonnut niin hirveästi, että he olivat pelänneet\nhänen menettävän järkensä, ja että hän varmasti rakkautensa takia oli\njäänyt naimattomaksi. Mutta hän ei kaikkien näiden vuosien kestäessä\nmilloinkaan ollut näyttänyt maailmalle surullisia kasvoja, vaan eli\nomituisen hiljaisena, tyynenä ja kaikesta päättäen tyytyväisenä,\nkuten puu, joka sekään ei puhu, ainoastaan seisoo täydessä kukassa\ntien varrella, katsellen ympärilleen. Varmaan ei hän enään ajatellut\nrakkautta. Hollinanneista tiesi Karl Kröger, ettei yhtiössä enään ollut\njäljellä ainoaakaan heidän suvustaan, koska he itaruudessaan olivat\npäästäneet elämän lähteen kuivumaan niin, että heistä piankin oli\ntullut loppu, kun kuolema vähänkin rupesi mylläämään heidän joukossaan.\nYhtiön johto oli kokonaan muuttunut. Niin kertoi Karl Kröger ja\nvastaili kysymyksiin, mutta ei vieläkään uskaltanut kysyä sitä, mikä\npoltti hänen mieltään: miten sinä pelastuit? Mitä sinä teit Keitumin\nkirkossa? Miksi sinä käytät toista nimeä? Missä on voimasi ja vauhtisi,\njoita me niin rakastimme? Vihdoin viimein uskalsi hän viitata siihen\nsuuntaan, hellävaroen ja suurella hyvyydellä, kuten veli kysyy veljeltä\nhänen mielenhäiriönsä vuosia.\n\nJan Guldt tuijotti eteensä pöytään ja tumma puna levisi hänen\nlaihoille, varhain kuihtuneille kasvoilleen. »Kalastajat pelastivat\nminut silloin», sanoi hän tukahtuneesti. »Olin senjälkeen\npuolikuolleena tai kovin kipeänä, tai päästäni sekaisin — tai\nmatkalla... en varmaan tiedä, ja kuljin sittemmin vuosikausia kuin unen\nhorroksissa. Olin unohtanut nimet ja muistin. En saata puhua siitä;\neikä siitä olisi mitään hyötyäkään. Olenhan minä nyt niin terve kuin\nvoin olla niin vaikean ja pitkäaikaisen taudin perästä, joka loppui\nvasta kuukausi sitte. Pyydän ettet Eva Göttin etkä yleensä kenenkään\nihmisen kanssa puhu minusta. Minkätähden minä rupeaisin häiritsemään\nrauhaa, johon hän, kuten sinä kerrot, on päässyt, ja minkätähden minä\nantaisin ihmisille puheenaihetta?»\n\nKarl Kröger muisteli menneitä aikoja eikä voinut tuntea\nkotiinpalannutta ja sanoi alakuloisena ja surullisena: »Mikä mies sinä\nolitkaan ennen... Sinä ryntäsit Jumalaa ja ihmisiä vastaan.»\n\nJan Guldt nousi ja teki liikkeen, jonka tarkoitus oli sanoa: 'Taivaan\ntähden... älä puhu siitä!’ ja lausui yksitoikkoisella äänellä, että\nhänellä nyt oli kaikellaista tehtävää ja että hänen sitte piti\npanna nukkumaan. Viikon päivät hän viipyy satamassa ja toivoo vielä\nkerran näkevänsä vanhan ystävänsä. Hän lausui tämän, kuten kaiken\nedellisenkin, ei epäystävällisesti, mutta väsyneesti ja järeällä\näänellä.\n\nSilloin läksi Karl Kröger, kasvot hiljaisen alakuloisina, hänen\nluotaan, mielessä kipeä tunto siitä, että ihmisestä, jota hän enimmin\nrakasti, oli kuollut kaikki ylpeys, kaikki ilo, yksin kyky tuntea\nystävyyttäkin.\n\nKun Jan Guldt päivän kuluessa toimitti askareitaan, ahdistivat häntä\nkaiken aikaa kuulemat, ja kotiseutu tuntui sanovan: »Miksikä sinä olet\nminulle nurja? Minäkö sinulle olen tehnyt pahaa? Olenhan minä Jumalan\nluoma kuten sinäkin ja kärsin kuten sinäkin. Laske kärsimyksesi minun\nkäsiini, niinkuin äidin käsiin! Ja vähitellen syöpyi häneen se tunne,\nettä Eva Gött vaatii ja että hänellä on oikeus vaatia tietoja hänen\nkohtaloistaan.»\n\nIltapäivällä, kun alkoi hämärtää, läksi hän siis laivasta Altonaan ja\ntuli Oevelgönneen, Eva Göttin talolle. Oli jo hämärä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän astui talon ohi ja nojasi muutaman talonmitan päässä aitaan, sillä\nhuolimatta tämän retken aikaansaamasta mielenliikutuksesta, olivat\nviime päivien tapahtumat ja valvotut yöt siihen määrään rasittaneet\nhäntä, että hän vaipui unenhorroksiin ja nuokkui. Siinä seisoessaan ja\nnuokkuessaan mietti hän itsekseen: 'Jahka jonkun hetken olet seisonut\ntässä, lähdet takaisin laivalle!’\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillaikaa oli Eva Gött istunut ikkunassa kukkiensa takana, vastapäätä\nrohkeaa nuorta Jan Guldtia, jonka kaulassa liehui punainen liina.\nSamalla hän kuitenkin oli huomannut ohikulkijan oudon, väsyneen etsivän\nryhdin ja silmät, joiden ympärillä oli himmeät kiehkurat, ja tuntenut\nkuka kulkija oli. Hän olisi tahtonut nousta, muttei päässyt paikalta,\nvaan laski päinvastoin päänsä, jonka hiuksiin jo sekaantui harmaita\nsuortuvia, pöydälle ja pyörtyi, toisen kerran eläessään. Sillä tavalla\nmakasi hän hetkisen, Jan Guldtin seisoallaan nukkuessa aidan luona.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSitte heräsi tyttö syvään huokaukseen, löysi hänet paikalla silmillään\nja pääsi vapisevin polvin ja vaivaloisesti hengittäen oven taakse\nkatsomaan häneen. Kun hän oli tullut varmemmaksi siitä että mies oli\nJan Guldt, avasi hän hiljaa oven ja astui häntä kohti ja koetti puhua,\nmutta ei voinut, ja ojensi kätensä häntä kohti. Silloin avasi hän\nsilmänsä ja näki tytön kuni unikuvan ja seurasi häntä, kuten seurataan\nunikuvaa ja astui sisään ovesta.\n\nTyttö lukitsi oven hänen jälessään ja johdatti hänet läpi matalan\nhuoneen hämärän suureen tuoliin, joka isän ajoilta vielä oli huoneessa,\nja istuutui pöydän ääreen häntä vastapäätä ja katseli surkein silmin\nhänen riutunutta hahmoaan ja virkkoi kahteen kertaan käheällä äänellä\nja hätäisesti: 'Kerro, Jan Guldt! Kerro, Jan Guldt!’\n\nSilloin tuntui miehestä siltä kuin tyttö samalla kun hän oli Eva\nGött, myöskin olisi ollut hänen äitinsä, joka aina oli puhutellut\nhäntä tuohon hätäiseen tapaan ja kutsuen häntä koko hänen nimellään.\nHän nousi paremmin istumaan ja kertoi änkyttävällä, puutteellisella\nkielellä kaikki, mitä hän täältä lähdettyään oli kokenut; ja riisui\nsielunsa paljaaksi ja alastomaksi; sillä tässä äärimmäisen väsymyksen\nja ihmeellisen mielenliikutuksen tilassa tuntui hänestä yhä siltä kuin\nEva Gött samalla olisi ollut hänen äitivainajansa tai Jumalan enkeli,\njonka täytyy saada kuulla kaikki. Hän kertoi kohtauksestaan Hollmannien\nkanssa Blankenesen sillalla ja Oevelgönnen tiellä, rakkaudestaan\nEva Göttiin ja epätoivostaan hiekkaisella tantereella; sitte Anna\nHollmannin retkistä vanhan, häijyn Jan Guldtin johdolla, laivan\npursimiehestä ja nuoresta matkustajasta; sitte siitä miten myrsky oli\nnoussut ja kuolema tullut, ja miten hän molempien seuralaistensa kanssa\noli ponnistanut Jumalan ovelle asti; sitte miten hän oli pelastunut\naalloista ja miten oli seurannut vuosikausia kestävä tympeys ja\nherääminen kovaan todellisuuteen. Vihdoin sanoi hän sävyisästi ja ilman\nkatkeruutta: »Minä astuin elämään aivan tietämättömänä. Minä ajattelin,\nettä kaikki olisi sellaista, jommoisena minä esivanhemmiltani, vanhalta\nhurjalta Jan Guldtilta, Hollmannin kapteenilta ja Etzerin rämeiden\nkumman yksinäisiltä, rehellisiltä ihmisiltä olin sen perinyt mieleeni.\nMinun luontoni vaati oikeutta, uskollisuutta ja järjestystä, minä\nvaadin sitä kuumin sydämin ja minusta tuntui, että kaikkien muiden\nihmisten täytyi olla samallaisia tai tulla samallaisiksi, ja minusta\ntuntui, että Jumala tällä tavalla pitäisi silmällä väkeään, aivan kuten\nkunnon talonpoikaisemäntä keittiössään pitää silmällä patojaan. Mutta\nminä sain kokea, että ihmiset kulkevat omia teitään ja että Jumala\nantaa heidän kulkea. Minulle kävi hyvin vaikeaksi, jopa mahdottomaksi\nnähdä ja katsella tätä. Ja niin minä kovasti iskin pääni seinään.\nLuultavasti täytyy kaikkien kuumaveristen, hyvien ihmisten lopulta\nkokea samaa kuin minä; mutta minulle se kävi liian raskaaksi ja liian\nkovaksi... Meidän esivanhempamme suoriutuivat helpommin. He elivät\nyksinäisempinä eivätkä sentähden törmänneet yhteen ihmisten kanssa;\nja sitte olivat heidän silmänsä ikäänkuin sidotut, niin etteivät\nhe nähneet vääryyttä eivätkä niinmuodoin törmänneet yhteen Jumalan\nkanssa. Mutta me näemme kaikki sekä ihmisten että Jumalan vääryydet ja\nkaikki repeämät elämässä ja me kidumme siksi, että elämässä niin käy.\nTuntuu siltä kuin Jumala olisi loitonnut ja vieraantunut meistä, kuin\nhänen tarkoituksensa olisi näyttää meille maailman asiat. Hollmannit\nja kaikki muu, räikeämmässä valossa, ja kuin hän tahtoisi heittää ne\nkaikki meidän omaan huostaamme ja meidän oman vastuunalaisuutemme\nvaraan, mutta se muutos on niin suuri, että me astumme ikäänkuin\nuuteen olemukseen. Tämä uusi olemus tosin ei vielä ole minulle tuttu\neikä tulekkaan kai tutuksi. Minun oli niin turvallista ja onnellista\nastua likellä Jumalan kättä, enkä minä saata kävellä yksin, kuten\nmonet ihmiset saattavat. Minun päätäni jotenkuten huimaa eivätkä jalat\ntahdo kannattaa, on kuin olisin pahasti pudonnut tai noussut vaikeasta\ntaudista.»\n\nViime lauseet kuuluivat jo puoliunesta. Nähtävästi hän pitkin kuumaa,\nkummaa elämäänsä ja nykyisessä Jumalan menettäneessä tilassaan oli\nkoettanut selvitellä itselleen juuri niitä. Kun hän tankkaamalla\nja epätäydellisemmin kuin ne tässä ovat esitetyt, oli saattanut ne\njonkinlaiseen loppuun, laski hän molemmat kätensä raskaasti tuolin\nkäsinojaa vastaan, pää painui alas ja hän nukkui, kuten ihminen, joka\nunennäkönsä loputtua taasen liukuu rauhalliseen uneen; ja nukkui kuin\nkuollut.\n\nTyttö oli tarkkaavaisena kuunnellut ja elänyt mukana kaikki vaiheet;\nmutta kuin minäkin vanhanpuoleisena, rumana naisena, joka villisti\nhuutaen viskelee palavia kekäleitä, oli siinä sivussa kaiken aikaa\nkarannut esiin ajatus: 'Missä on minun Jan Guldtini? Missä on minun Jan\nGuldtini? Miten onnellinen minä olin! Mikä onkaan tämä mies, jolla ei\nole tulta silmissä eikä äänessä eikä sydämessä, joka on aivan vailla\nJumalaa? Se on joku vanha tuttu, joka on tullut minua tervehtimään;\ntuskin sitäkään, sillä en ole eläessäni puhunut hänen kanssaan puolta\ntuntia.’ Ja näitä ajatellen oli hän hänen kertoessaan tuontuostakin\npurskahtanut itkemään ja itkenyt itsekseen ja itki vielä hetkisen, kun\npuhuja jo vaikeni.\n\nNähdessään hänen nukkuvan kumartui tyttö tarkemmin katsomaan noita\nkasvoja, eikö nukkuva sittenkin olisi nuori Jan Guldt, jota hän\nrakasti yli kaiken. Kun jo oli tullut aivan pimeä, niin ettei selvästi\nsaattanut nähdä, nousi hän äänettömästi, veti hiljaa verhot ikkunain\neteen, juoksi noutamaan tulitikkuja ja sytytti kattolampun — kaikki\ntämä tapahtui sillä kevyellä, äänettömällä ja erittäin huolellisella\ntavalla, jolla hän yleensä hoiti somaa pientä talouttaan. Sitte hän\ntaasen asettui tuolilleen ja kumartui likemmä. Mutta kun ei hän\nsittenkään saattanut nähdä kyllin selvästi, koska nukkuvan kasvot\nolivat painuneet rintaa vastaan, liukui hän kevyesti tuolilta\npolvilleen ja näki nyt hänen kasvonsa ja näki punertavien hiusten\nkähertyvän ohimojen kohdalla ja kirkkaat hikipisarat ja rohkean nenän\nja lujapiirteiset huulet; mutta vieläkin selvemmin pitkän tuskan ja\nkatkeran lamaannuksen; ja kuuman epätoivoisasti himoitsi tyttö nähdä\nsitä, jota rakasti, hänen rohkeita silmiään, hänen hurjaa voimaansa,\nja huusi hiljaa: »Jan Guldt, Jan Guldt»; mutta tuska ja lamaannus vaan\nkasvoivat kasvamistaan.\n\nSilloin väistyi tyttö, häpeän lyömänä; sillä tuo oli vieras mies; ja\njäykkänä ja kankeana asettui hän istumaan vastapäätä häntä ja teki\ntuontuostakin kädellään torjuvan liikkeen, ikäänkuin hän nopeasti\nolisi tahtonut työntää jotakin kauvas luotaan, ja toisteli alituisesti\nhiljaa itsekseen: »Ei, se ei ole hän! Oi ei, se ei ole hän. Enhän minä\nsaata rakastaa kahta?! En, en saata!» Ja niin istui tyttö äänettömässä\ntuskassa ja epätoivossa ja hänen hiuksensa tuntuivat hiljaa\nharmaantuvan yhdessä harmaana hämärtyvän aamun kanssa. Ja nukkuva\nheräsi.\n\nHän pyysi anteeksi, että oli nukkunut ja jutteli sitte tasaiseen\ntapaansa yhtä toista, tytön toimeliaana ja äänetönnä liikkuessa\nedestakaisin aamukahvivalmistuksissa. Hiukkasen syötyään ja juotuaan\nläksi mies pois ja lupasi vielä kerran tulla käymään ennen lähtöään.\n\nHän tulikin vielä kerran takaisin ja kertoi laivastaan ja retkistään,\nvarsinkin itäaasialaisissa satamissa. Sillä Eva Göttin isä oli monta\nvuotta kulkenut niillä vesillä, kunnes hänen isäntänsä kutsui hänet\npois, huomattuaan, että kapteeni Gött aina toi hänelle kaksi kolmatta\nosaa rahdista ja pisti loput omaan taskuunsa. Eva Gött näytti hänelle\nkaikkinaisia esineitä, nuolia Formosasta, jumalankuvan, jonka ukko\noli varastanut kiinalaisesta temppelistä, ja somia jaappanilaisia\nrasioita, joita kapteeni oli pannut kauppamiehet lahjoittamaan\nitselleen — ostaminen ja maksaminen ei nimittäin ollut milloinkaan\nollut hänelle mieleen -—, sekä vanhoja, haaltuneita satamakuvia.\nVieras katseli kaikkea ystävällisesti ja puheli nähdyn johdosta tytön\nkanssa; mutta tämä ajatteli kaiken aikaa: 'Kunhan hän vaan olisikin\npoissa!’ Sitte he jättivät toisensa hyvästi kuten kaksi ihmistä, jotka\nkerran kaksikymmentä vuotta sitte ovat olleet naapurinlapsia ja nyt\nhuolellisesti koettavat salata, ettei heillä ole toisilleen mitään\nsanomista ja lupaavat kirjoittaa ja tietävät, ettei heillä ole mitään\nkirjoittamista. Mitäpä hän olisikaan ruvennut kirjevaihtoon vieraan\nmiehen kanssa?\n\nKahdeksantena päivänä kulki Alberta taasen Elbeä alas. Tyttö seisoi\nsydän kylmänä ovensa edustalla ja ajatteli: 'Jumalan kiitos, että hän\nlähtee matkoihinsa’. Ja hän oli hänelle sekä katkera että suuttunut\nsiitä, että hän oli tullut särkemään kuvaa, joka oli ollut hänen\nelämänsä kaunistus ja onni, niin että hän nyt oli näin köyhä ja tyhjä.\nJa kuten naisten tapa on, kun rakkaus on poistunut leikistä, ei hänen\nmielessään ollut sijaa edes myötätunnon ajatukselle mies raukkaa\nkohtaan, jota elämä oli pidellyt niin kovin kourin.\n\n\n\n\nKUUDESTOISTA LUKU.\n\n\nHän pelkäsi että mies kirjoittaisi pian ja usein. Mutta hän vaikeni.\nSilloin tyyntyi tyttö vähitellen. Lisäksi sattui tulemaan kaunis,\nerittäin aurinkoinen kesä valoisine, sinertävine öineen. Yöt\nhoukuttelivat häntä ulos ja hän asteli usein myöhäisinä iltoina,\nkun ranta oli käynyt tyhjemmäksi, Bruhnin venevalkaman ohitse\nNienstedteniin päin. Silloin hän taasen — kuten hän jo lapsena\nmielellään oli päästänyt ajatuksensa retkeilemään kauniille matkoille\nilman määrää ja tarkoitusta — tarttui kiinni tuohon ihanaan kesään,\njolloin hän sai kääntää päätään hänen puoleensa ja sydän sylkähti\nkurkkuun asti, kun hän hänet näki. Ja vähitellen — näiden kauniiden\niltojen ja öiden vaikutuksesta, jotka leijailivat kuni suuret, siniset\nsiivet yli avaran joen — liukui kalpean, kuihtuneen, lamaantuneen ja\nsoinnuttoman miehen kuva, joka kuni mikäkin epäoleellinen hahmo oli\nistunut hänen pöytänsä ääressä, sinisessä yössä syrjään ja peräytyi, ja\ntuon toisen miehen kaunis, raju, kuuma kuva kulki keinuen edestakaisin\nhänen sielussaan. Ja silloin loisti hän siellä taasen entisessä\nihanuudessaan.\n\nNiin kului tämä kesä. Silloin tuli häneltä kirje New-Yorkista. Tyttö\npelästyi kauheasti, varsinkin kun hän huomasi kirjeen sisältävän\njotakin, jopa jotakin tärkeää. Hän kirjoitti entisen suosijansa\nja kapteeninsa aina paljon kertoneen retkistä, joita hän erään\nmaantieteellisen seuran toimesta oli tehnyt Alaskaan ja likitienoille.\nJa nyt oli kapteeni kehoittanut häntä lähtemään mukaansa seuraavalle\nretkelle — ne tehtiin aina kolmen vuoden päästä. Pitkäaikaisen\npainuneen mielialansa kestäessä hän välinpitämättömänä oli kuunnellut\nkapteenin esityksiä, mutta nyt häntä kovasti halutti lähteä tuolle\nretkelle lumien keskelle. Tämä halu kai tiesi, että hänessä tuhan alla\nsentään vielä kyti vanhaa tulta, joka taasen pyrki esiin. Eikä hän\npuolestaan suinkaan aikonut siellä pohjoisessa päästää tätä heräävää\nliekkiä jäähtymään, päinvastoin sen piti loistaa niin kuumana ja\nkirkkaana kuin suinkin. Sillä sisimmässä mielessään hän kuitenkin oli\nkun olikin vakuutettu siitä, että Jumala rakasti niitä ihmisiä, joissa\noli tulta. Heidän ei kuitenkaan pitänyt, sytyttää tultaan juuri Jumalan\noven eteen tai hänen jalkojensa alle, vaan jonkun matkan päähän, hänen\nsilmiensä loiston turviin ja hänen käsiensä varjeluksen alle, niin että\ntuli palaisi vieläkin kirkkaammin ja kauniimmin, kun hän suojelisi sitä\nkäsillään.\n\nKun Eva Gött oli lukenut tämän kirjeen, valtasi hänet taasen entinen\nautuus, jopa voimakkaampana kuin milloinkaan. Jan Guldtin kuva\nsäteili taasen ihanassa loistossa. Reippaisiin laivapojan kasvoihin\noli vaan tullut jotakin lujempaa, koska hän oli nähnyt hänet kypsänä\nmiehenä; aivan niinkuin tämän kuvan tekijä olisi ollut vakavampi ja\ntotuudenmukaisempi maalari, joka antaa oikeuden rypyille ja arvillekin.\n\nSaattaisipa miltei ajatella, että häätkin kävisivät mahdollisiksi, jos\nhän vielä kerran palaisi. Mutta ei sinne päinkään. Eva Göttin päähän ei\nhetkeksikään pälkähtänyt ajatella sellaista mahdollisuutta. Jan Guldtin\nkanssa ei vietetä häitä. Ihmisen kanssa, jolla on takanaan sellaiset\nelämänvaiheet. Kuvan kanssa, kuvan kanssa, joka on kultakehyksissä.\nHän oli Eva Göttille muuttunut myytiksi, taruksi. Jälleennäkeminen\noli hetkeksi sekoittanut tarua, kuten yksinäisen metsäläisen heittämä\nkivi hämmentää hiljaisen metsälammen pintaa. Sitte se taasen kiiltää\nliikkumattomassa, hiljaisessa loistossaan.\n\nSentähden ei Eva Göttiin vaikuttanut sanottavastikaan, kun Karl\nKröger eräänä päivänä kertoi kuulleensa, että Jan Guldt oli kuollut,\nnähtävästi ei Alaskan matkalla, vaan jollakin toisella retkellä\nTyvenessä meressä.\n\nSiitä lähtien oli tyttö täysin tyytyväinen. Kuva sairaasta, kuurosta,\nkylmästä miehestä, joka kerran oli käynyt häntä tervehtimässä, sammui\nkokonaan. Hän näki hänet, silmät totisina, tulisina, ääni heleänä,\nkapean kaulan ympärillä vanhan senaattorin punainen liina, istumassa\nrannalla, Rudi Kleyn veneen laidalla. Ja tytön leikkivät, kauniisti\nliitelevät ajatukset kehräsivät ja kutoivat hänet yhteen sen totisen\nmiehen kanssa, joka, silmät samalla lailla iskien tulta, retkeili yli\nlumikenttien, ja niiden hiljaisten, kalpeiden kasvojen kanssa, jotka\nnyt olivat luisuneet yli laivan syrjän, suljettujen silmäluomien alla\nyhä vieläkin entinen, kuuma tuli. Tämän kaiken hän punoi sekaisin. Ja\ntässä kiihkeässä punomisen työssä ja sielullisessa askaroimisessa kävi\nhän — kuten me vaimon kasvoista saatamme nähdä, että hänellä on hyvä\nmies — kauniiksi kasvoiltaan. Vaaleine, karkean heleine hiuksineen,\njotka vivahtelivat punaiseen ja harmaaseen, ja hempeine, punaisine\nposkineen oli hän herkullisen verevä kuin kultainen renettiomena,\njoka syyskuussa riippuu vaikenevan puun oksalla, pyöreänä ja kypsänä\nputoamaan. Ja hänen talonsa ja puutarhansa oli somin ja huolellisimmin\nhoidettu koko Oevelgönnessä. Ja se ei suinkaan merkitse vähän.\n\n\n\n"]