[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f9B7gdkdvDAeZ9il91aDG_yNTwZruDRq6l-Gg3lxgO6c":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":29,"gutenbergTranslators":30,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},2745,"Meri ja nainen","West, Erkki",1857,1934,"2745-west-erkki-meri-ja-nainen","2745__West_Erkki__Meri_ja_nainen","Seikkailuja priki Delfinellä puoli vuosisataa sitten","romaani",[14],"seikkailu",[],"fi",1927,null,44099,280474,false,71120,[24],"Finnish fiction -- 20th century",[26,27,28],"Adventure","Historical Novels","Novels","\"Meri ja nainen: seikkailuja Priki Delfinellä puoli vuosisataa sitten\" by Erkki West is a historical novel written in the early 20th century. The story explores maritime adventures aboard the ship Delfine, taking the reader back fifty years to a time when sea travel was fraught with uncertainty and danger. The protagonist finds himself entangled with the ship's captivating captain's wife and the lives of those aboard, offering a glimpse into the world of sailors and their relationships.  The opening of the novel introduces the narrative through a letter from a literature enthusiast who has received a manuscript recounting a voyage on the ship Delfine. The protagonist, who aspires to become a sailor, encounters the captain of the ship and quickly shows interest in joining the crew. As the ship embarks on its journey from Porvoo, the young sailor meets the captain's wife and daughter, and their involvement introduces an intriguing dynamic aboard. West establishes a vivid setting, capturing the beauty and challenges of seafaring life while foreshadowing the events and relationships that will unfold throughout the novel. (This is an automatically generated summary.)",[],216,"Seikkailuromaani sijoittuu 1870-luvun purjelaivakaudelle ja kuvaa elämää priki Delfinellä. Teos kertoo meren karusta arjesta, kaukaisista satamista sekä laivalla koetuista yllättävistä kohtaamisista vanhan merikapteenin muistojen pohjalta.","Erkki Westin 'Meri ja nainen' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2745.\nE-kirja on4 public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","MERI JA NAINEN\n\nSeikkailuja priki Delfinellä puoli vuosisataa sitten\n\n\nKirj.\n\nERKKI WEST\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1927.\n\n\n\n\n\n\nALKULAUSE.\n\n\nEräänä kauniina päivänä meille saapui paksu käsikirjoituspinkka ja\nerään kirjallisuudenharrastajan allekirjoittama kirje, joka sisälsi\nseuraavaa:\n\n »Rannikkokaupungin kasvattina oli lapsuuteni suurimpia huveja\n ikätoverieni seurassa pinkertää satamaan ottamaan vastaan jokaista\n saapuvaa laivaa. Meillä oli omatekoinen maailmanjärjestyksemme, jossa\n laiva vastasi taivasta ja messipoika oli se keruubi, joksi pääsemistä\n meidän siivollinen käytöksemme tarkoitti. Vain kaikkein rohkeimmat ja\n kunnianhimoisimmat uskalsivat mielessään hautoa sellaista aatetta kuin\n kohoamista itse Isä Jumalaksi — kapteeniksi.\n\n »Voi niitä aikoja, jolloin siivon käytöksen lupausta vastaan saatiin\n istua salin nurkassa ja kuunnella kapteenisetää, joka isän kanssa\n totilasin ääressä jutteli noista kaikista ihmeellisistä asioista,\n noista vieraista satamista, joiden oudot nimet nostivat mieleen\n epämääräisiä, mutta _varmasti_ hurmaavia kuvia!\n\n »Sittemmin olen yhteiskunnallisessa arvoasteikossa noussut niin\n korkealle, että olen päässyt nurkastani ja saanut kunnian itse\n istuutua herra kapteenia vastapäätä. Ja mielessäni on aina itänyt\n ajatus, että toistenkin ihmisten pitäisi saada kurkistaa tuohon\n ihmeelliseen maailmaan, jota hallitsevat ankarat lait — kuitenkin\n hiukan toiset kuin meitä muita — jossa näyttämönvaihdokset tapahtuvat\n niin tiheään ja jossa mystiikka on olennaisena tekijänä — lyhyesti:\n siihen maailmaan, jonka runsaat tapahtumat on valokuvattu vanhan\n kipparin aivoihin ja jonka sisäinen olemus versoo hänen sielustaan.\n\n »Olen useata merikapteenia koettanut houkutella kynään, mutta\n he ovat vain hymähtäneet ystävällisesti ja aloittaneet uuden,\n entistä repäisevämmän jutun. Vihdoin tutustuin kapteeni Westiin,\n myrskynharmaaseen merikarhuun, joka tosin murahti ehdotukselleni,\n mutta muutamaa viikkoa myöhemmin pisti käteeni käsikirjoitustukun\n sanoen: 'Siinä on. Ja lisää tulee, jos tarvitaan. Katso nyt'.»\n\nMinä katsoin ja hämmästyksekseni havaitsin saaneeni kokonaisen romaanin\n— en huomannut asiakseni ruveta syvemmälti kaivamaan tätä korutonta,\nselvää tyyliä, josta kirjallisena herkkusuuna nautin — ja nyt lähetän\nsen teille.\n\n»Tämä matka priki 'Delfinellä' viisikymmentä vuotta sitten on\ntehnyt minulle sanomattoman hyvää. Ja olen varma, että sen vaikutus\nmuihin ihmisiin on yhtä virkistävä, sillä kaikista mahdollisista\nepätodennäköisyyksistä huolimatta harvalla matkalla ihmistä seuraa niin\nväkevä _todellisuudentuntu_.»\n\nTällainen oli kirje. Jätämme nyt tuon käsikirjoituspinkan kunkin\nlukijan omakohtaisesti katseltavaksi.\n\n_Kustantaja_.\n\n\n\n\n\n\nMERI JA NAINEN.\n\nI.\n\n\nKomea oli minusta priki »Delfine», kun sen ensikertaa näin Haikon\nselällä lähellä Porvoota. Se oli trondhjemilainen alus, mutta\nGlasgow oli sen synnyinkaupunki, sillä siellä se oli liukunut\ntelakaltaan Clyde-virtaan ja siellä se oli ristitty. Siihen maailman\naikaan — noin viisikymmentä vuotta sitten — juuri Clyden rantojen\ntelakoilla rakennettiin maailman hienoimmat laivat. Delfine oli tehty\nintialaisesta teakpuusta, joka on parasta laivanrakennusainetta. Se on\nhyvin kovaa eikä siis helposti mätäne. Tämä puulaji on tietysti sangen\nkallista, ja siksi Delfine oli vielä vanhanakin arvokas.\n\nUljas oli priki Delfine, ja useamman kuin yhden kerran minä seisoin\nrannalla sitä ihailemassa. Se kellui niin hivelevän keveästi ja oli\nrungoltaan kuin nuori solakka nainen. Iältään vanhanpuoleisena se tosin\noli ehtinyt »lossata» monet lastit, viimeiseksi Riosta tulleen kahvin\nja keinutteli tyytyväisenä pohjalastiaan.\n\nSattuma tutustutti minut lähemmin ihailuni esineeseen. Olin näet\nkävelyllä nuoren pitkänhuiskean merimies Löflundin kanssa, kun\nSnäckenströmin talon luona, lähellä Porvoon jokea, kohtasimme lyhyen,\ntanakan, herraskaiselta vivahtavan miehen. Hän oli Oskar Bäck, Delfinen\nkapteeni.\n\n— Tahdotteko hyyryn priki Delfineen, pojat, niin pääsette Norjaan,\nEspanjaan ja Brasiliaan? sanoi kapteeni meille.\n\nMinä, joka olin päättänyt niin pian kuin suinkin lähteä merille\njatkamaan purjehdusharjoitustani, mikäli mahdollista ulkomaalaisessa\nlaivassa, olin heti valmis ja vastasin:\n\n— All right, kapteeni.\n\nLöflund, jota meripoikain kesken sanottiin Kangas-Fiian pojaksi, koska\nhänen äitinsä myi kangasta Porvoon torilla, sanoi ensin haluavansa\nmennä äitinsä kanssa asiasta neuvottelemaan.\n\nLähdin siis kapteeni Bäckin seurassa merimieshuoneeseen, minne vähän\nmyöhemmin Löflundkin saapui. Siellä »mönsträttiin» sitten kaksi\nsuomalaista meripoikaa, ja he joutuivat nyt Norjan lipun suojeluksen\nalaisiksi.\n\nDelfine purjehti ensin Helsinkiin, jossa otettiin lankkulasti, ja\nsieltä norjalaiseen kaupunkiin Kristiansandiin. Siellä mönsträttiin\nlaivaan ensimmäinen perämies, kokki ja kaksi matruusia. Sitäpaitsi\nsaimme sieltä laivaan kaksi naisihmistä, nimittäin kapteenin\nrouvan ja tyttären. Kapteenin rouva oli nuori, vasta puolivälissä\nkolmattakymmentä. Hän oli tuota pitkähköä, kapeakasvoista tyyppiä,\njonka usein tapaa germaanilaisten naisten keskuudesta. Kastanjanruskea\ntukka aaltoili toisella puolen otsaa melkein teräsharmaitten silmien\ntasalle. Viisivuotiaasta Magda-tytöstä saattoi arvata, että hänestä\nvielä kehittyisi kauniin äitinsä kuva. Hipiä heillä molemmilla oli kuin\nmansikkamaito, ja mieluisilta kuin Brasilian banaanit he tuntuivat\nmeistä Delfinen miehistä: äiti kuin ihana kypsä etelän hedelmä,\ntyttönen kuin raakilo. Heti alusta me miehet, kuten sanottu, miellyimme\nheihin. Nuori, kaunis kapteeninrouva toimitti laivaan tultuaan\nmiehistölle pienet kahvikekkerit, joissa kahvin ja leivän lisäksi\ntarjottiin ryyppy akvaviittiä, norjalaista viinaa. Kun miehet olivat\nsaapuneet laivaan, olimme valmiit jatkamaan matkaa Espanjaan.\n\nIlmakin näytti lupaavalta, sillä puuvenprammi-tuuli puhalsi\nkoillisesta. Kun ankkurinhiivaus oli alkanut miesten laulaessa vanhaa\nankkurinhiivauslaulua »Det skall byggas ett skepp uti norden»,\nsaapui äkkiarvaamatta laivaan sanantuoja, joka antoi kapteenille\nsähkösanoman. Luettuaan sen ukko Bäck raivostui. Hän kiskaisi lakin\npäästään, heitti sen laivan kanteen, sylkäisi siihen ja alkoi sitä\npolkea. Hänen katkonaisesta kiroilustaan saimme tietää, että Sörensen,\nlaivan omistaja, oli käskenyt heti purjehtia Trondhjemiin. Ymmärsimme\nkyllä suotuisaan säähän nähden kapteenin suuttumuksen, mutta suurin\nosa miehistöä iloitsi, sillä olihan hauskaa vielä poiketa kotimaahan.\nKauniiseen rouvaan ei määräys näyttänyt tekevän mitään vaikutusta.\nAnkkuri hiivattiin ja purjeet, toinen toisensa jälkeen, nostettiin.\n\nIhana koillistuuli puhalsi ja ellei tuota Trondhjemiin palaamiskäskyä\nolisi tullut, olisi meillä ollut hyvä myötäinen yli koko Pohjanmeren\naina Englannin kanaaliin saakka. Mutta kun matkan määrä muutettiin,\noli asianlaita toinen. Nyt saatiin melkoisesti prässätä, muutella\npurjeiden suuntaa, ja luovia ennenkuin päästiin Trondhjemin vuonoon.\nMatkaa siis kesti, mutta kaikki loppuu aikanaan, ja niin vihdoin olimme\ntuossa vanhassa Ruotsin ja Norjan unioniajan kruunauskaupungissa,\njonka kuuluisassa tuomiokirkossa vielä nykyjäänkin Norjan kuninkaat\nkruunataan. Delfine laski ankkuriin Trondhjemin väylälle.\n\nValtiopäivämies ja konsuli Sörensen tuli veneellä laivaamme. Hän oli\noikea sen ajan norjalaisen vanhan-herran perikuva: nelikulmainen\npää tuntui melkein liian isolta lyhyenlännälle vartalolle, mutta\njyhkeä, sileäksi ajeltu leuka, joka pisti esiin kahden valtavan\nposkipartatupsun välistä, todisti, että hänessä yhä oli miestä ajamaan\ntahtonsa läpi. Hän oli salaperäisen näköinen, ja pistävät vilkkuvat\nsilmät tuntuivat tunkeutuvan joka soppeen, kun hän kyseli laivan\nasioita, etenkin sen merikelpoisuutta. Hän ei sanallakaan maininnut\nsyytä, miksi Delfinen oli täytynyt muuttaa matkansa suunta ja saapua\nTrondhjemiin, eikä ukko Bäck myöskään uskaltanut sitä urkkia. Koko\nlaivaväki töllisteli häntä kuin suurta kysymysmerkkiä. Arvailtiin sinne\nja tänne: olikohan ehkä kapteeni Bäckille annettu potkut ja mistä\nsyystä?\n\nPäivät kuluivat. Joka ilta kuuden jälkeen sai miehistö mennä maihin.\nMinäkin kävin miltei joka päivä kaupungilla, sillä pääsin kapteenskan\nsoutajaksi. Pikku Magda vietiin isoäitinsä, rouva Störrupin luo ja jäi\npäiviksi sinne. Soudellessani Kirsten-rouvan kanssa tutustuin kaupungin\nympäristöön ja väestöön.\n\nTrondhjemin luonto on kaunis ja suurenmoinen, mutta samalla synkkä.\nIhmisetkin siellä ovat toisenlaisia kuin muualla. Heidän surunsa oli\nmustana ja synkkänäkin täydellisesti hillittyä. Heidän ilonsa taas ei\nollut, niinkuin monien muiden, äänekästä ja räikeää, vaan sellaista\nkuin atleetin, joka voittajana palaa areenalta, tyyntä ja tyytyväistä,\nvaikkakin kömpelöä. Trondhjemin miehet olivat naisiin verraten\nrumanpuoleisia. He joivat mielellään mainiota akvaviittiänsä, joka teki\nheidät kerskuviksi ja toraileviksi sekä tappelunhaluisiksi. Tappelussa\nsiellä ei käytetty, niinkuin meillä, puukkoja, vaan »norjalaisia\nkalloja»; miehet ja vieläpä naisetkin, varsinkin jos oli rakkausasiat\nkyseessä, ryntäsivät päät vastakkain toisiansa vastaan, aivankuin\npässit puskiessaan. Tästä syntyi paukkina niinkuin keilaradalla.\n\nTrondhjemin naiset taas olivat yleensä kauniita. Heidän joukostaan\ntapasi suuriakin kaunottaria, sellaisia kuin kapteeninrouva Kirsten\nBäck. Norjalainen nainen eroaa ruotsalaisesta esimerkiksi siinä, että\nedellinen juoksee miesten perässä, jälkimmäisen perässä taas juoksevat\nmiehet. Kaikki oli kuitenkin suhteellista siellä, kuten muuallakin.\n\nTrondhjem oli siihen aikaan täydellinen merimieskaupunki. Asukkaista\noli kolme neljäsosaa naisia ja yksi neljännes miehiä, viimeksimainitut\nkun olivat ulkona joko merimiehinä tai kalastajina. Kaupungin\nnaisväestön muodostivat suurimmaksi osaksi kapteenien, perämiesten ja\ntavallisten pikipöksyjen vaimot ja tyttäret, siis kaikki elivät meren\narmoilla.\n\nTrondhjemissä muodostui nyt yleiseksi puheenaiheeksi, etenkin\nmerimiespiireissä, priki Delfinen odottamaton kotiintulo. Ihmeteltiin,\nkuinka se täysilastissa, joka aiottiin viedä Espanjaan, laiskana\nviikoittain lepäili väylällä. Kallis ja pitkä lepohetki sille ja\nmiehistölle suotiin, mutta mitäpä se kehenkään kuului, olihan Sörensen\nrikas, arveltiin.\n\nSamaa asiaa pohdimme mekin Kirsten-rouvan kanssa soudellessamme\nTrondhjemin selän rannoilla huvilasta toiseen. Minusta olivat nämä\nsouturetket erittäin hauskoja, sillä me keskustelimme vapaasti\nkeskenämme kaikista asioista taivaan ja maan välillä. Kirsten-rouva oli\njo ehtinyt kertoa minulle yhtä ja toista menneisyydestäänkin. Minua\nrupesi jo kiusaamaan hänen pyytämätön luottamuksensa, ja niinpä kerran,\nkun hän taas aikoi jatkaa kertomustaan, minä keskeytin hänet:\n\n— Kapteenska on hyvä eikä jatka. En ole utelias ja lienee parasta,\netten mitään tiedä.\n\nTähän hän vastasi:\n\n— West, sinä olet pyynnöstäni kertonut minulle itsestäsi ja\nmenneisyydestäsi. Sinä olet hyvän kodin lapsi ja sivistynyt ihminen ja\nsellaisia tapaa laivoilla harvassa.\n\nHän sinutteli, sillä norjalaisissa aluksissa oli päällystö ja miehistö\nkuin samaa perhettä. Arvoero ei ollut läheskään niin suuri kuin\nmuiden maiden laivoissa, ja miehistön ruokakin oli miltei samaa kuin\npäällystön.\n\n— Minä nyt kerta kaikkiaan tahdon kertoa tarinani, kuuntelet tahi et.\n\nMiehestä ei ehkä mikään voi tuntua mieluisammalta kuin joutua kauniin\nrouvan uskotuksi, mutta minun täytyy myöntää, että vastenmieliseltä\ntuntui kuunnella tunnustusta, jonka tuo itsepintainen norjatar teki\nsiinä soudellessamme Trondhjemin edustalla.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKirsten-rouvan isä, taklausmestari Störrup, oli kuollut suureksi\nsuruksi niille, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin,\nlukuunottamatta Sörenseniä. Monet laivat ja kaljaasit oli Störrup\ntaklauttanut ja sitäpaitsi ottanut asiantuntijana osaa useihin\nlaivanrakennusyrityksiin. Miltei kaikkien trondhjemilaisten laivain\nrungot, jotka tehtiin hänen eläessään, oli hän piirustanut. Sörensen\nvihasi häntä eikä senvuoksi tahtonut rakennuttaa Delfine-laivaansa\nTrondhjemissä, vaan teetti sen Glasgowissa. Hän epäili, että jos\nStörrup olisi tekemisissä Delfinen rakennustyön kanssa, niin hän\njättäisi siihen jonkinlaisen heikon paikan.\n\nKun Kirsten oli käynyt Bergenin tyttökoulun ja keväällä palannut\nkotiin, vaivasi häntä rintakatarri, josta hän ei tahtonut päästä\neroon. Silloin hänen koulutoverinsa, Sörensenin tytär Hildur, pyysi\nhänet isänsä säternille Morsfjeldeen. Sairauden takia Kirsten suostui\ntarjoukseen. Terveellisessä ilmastossa hän muutaman viikon kuluttua\nsaikin voimansa takaisin.\n\nViikkoa ennen kuin heidän piti lähteä säterniltä alas Trondhjemiin,\ntuli sinne Hildurin veli, Halvor Sörensen erään nuoren englantilaisen\nkanssa. Heidän tarkoituksensa oli onkia forelleja Ebbefors-koskesta,\njoka oli puolen penikulman päässä säternistä. Niin he olivat\nilmoittaneet. Forellien onkimisesta ei kuitenkaan näkynyt tulevan\nmitään eikä säternin karjatyttöjenkaan onkiminen onnistunut heille;\nsenpä vuoksi he alkoivatkin pyydystellä Hilduria ja Kirsteniä.\n\nHe kävelivät kerran pitkän matkan säternistä, ensin kaikki yhdessä\nkeskustellen ja sitten jatkaen matkaa parittain, Hildur englantilaisen\nja Kirsten Halvorin kanssa. Halvor oli kaunis ja komea mies. Siinä\nheidän kävellessään hän sanoi Kirstenille:\n\n— Minähän olen parhaan ystävänne Hildurin veli — eihän teidän tarvitse\nminua pelätä, vaikkakin isäni, se ruma turska, vihasi teidän isäänne,\njoka oli Trondhjemin paras mies.\n\nHildur ja englantilainen olivat häipyneet heidän näkyvistään. He\nkulkivat hetkisen aivan vaiti eikä kumpikaan häirinnyt hiljaisuutta.\nKun tyttö huomasi, että he alkoivat lähetä Spögeklackenia —\nMörkökukkulaa — joka on Trondhjemin läänin korkein huippu, rupesi hän\nhuutamaan Hilduria minkä jaksoi. Mutta turhaan, vastausta ei kuulunut.\nHäntä alkoi jo peloittaa, ja hän pyysi, että Halvor auttaisi hänet\ntakaisin säterniin. Halvor kuitenkin ehdotti, että koetettaisiin\nkiivetä Spögeklackenille.\n\n— Minä tahdon takaisin säterniin, viekää minut heti sinne! pyysi\nKirsten. Mutta Halvor vastasi:\n\n— Mahdotonta, emmehän voi jättää toisia, jotka luultavasti ovat\neksyneet, kun eivät tunne seutua. Meidän täytyy hinnasta mistä hyvänsä\npäästä Spögeklackenin huipulle.\n\nSuurten ponnistusten jälkeen he pääsivät vuorelle, mutta Kirsten olikin\nnäännyksiin asti väsynyt ja Halvor tykkänään lopussa, sillä hän oli\nkantanut tytön jyrkimpien vuorenseinämäin yli. He olivat nyt siis\nSpögeklackenilla, josta Kirsten oli pienestä pitäen kuullut paljon\npuhuttavan. Hän luuli jo näkevänsä Spögegubbenin — Mörköukon — pelätyn\nhaltian, jolla oli yksi ainoa täysikuun näköinen silmä, astuvan esiin.\nHeidän hiukan aikaa levättyään Halvor sanoi:\n\n— Meidän täytyy vielä kiivetä vähän matkaa kaikkein korkeimmalle\npaikalle, jossa on Mörköluolan aukko — Spögehålen. Spögegubben asustaa\nSpögehålenissa. Tulkaa, autan teitä kiipeämään ja parissa kymmenessä\nminuutissa olemme perillä.\n\nKirsten totteli, mutta kun vihdoin päästiin huipulle, oli hän jo aivan\nnäännyksissä, vaikka Halvor kantoi häntä loppumatkan.\n\n— Nyt meillä on vapaa näköala, sanoi nuorukainen laskiessaan tytön\nsylistään. Katseltuaan ympärilleen Kirsten huomasi avuttomuutensa ja\nrupesi huutamaan apua:\n\n— Hildur, tule tänne!\n\n— Täällä ei kukaan muu kuule meitä kuin mahdollisesti Spögegubben eikä\nhänkään näytä olevan kotona, sanoi Halvor, ottaen kiikarin kotelosta.\n— Ehkä hän on hyvinkin kaukana, sillä hänen piirinsähän ulottuu\netäälle, mutta jos huudatte, voi hän ehkä hyvinkin pian olla täällä.\nKatselkaamme nyt ympärillemme. Tuolla luoteessa näkyy kaukaa Trondhjem\nja kaakosta kuuluu Ebbeforsin kohina.\n\nKirstenissä oli äkkiä tapahtunut muutos. Hän oli käynyt aivan\nrauhalliseksi eikä mikään tuntunut häntä liikuttavan, yksin väsymyskin\noli kuin pois pyyhkäisty. He vain kuuntelivat yhdessä, miten vesi\nputosi pieneen Ebbe-nimiseen tunturijärveen, joka oli Dovrefjeldin\nalemmalla ylätasangolla. Järvi oli heistä noin kolmannespenikulman\npäässä, mutta kuitenkin he saattoivat kuulla veden loiskeen, kun se\nputosi viidenkymmenen metrin korkeudesta.\n\n— Mutta tehän olette lakannut puhumasta ja huutamasta Hilduria. Olkaa\ntodella huolehtimatta, hänellä ei ole mitään hätää, sillä hän istuu\nturvallisena, jos kohta hieman säikähtyneenä tuon lordi-taimen kanssa\nEbbeforsin matkailijatuvassa. Täältähän näemme koko Trondhjemin, vaikka\nkaukana se on! Ihaileminen täytynee kuitenkin jättää huomiseksi, sillä\non otettava selvää tilanteesta. Taitaa olla mahdotonta päästä tänään\ntakaisin säterniin, koska se on kaukana ja suorin tie sinne kulkee läpi\nlouhikoiden ja rotkojen. Voimme kuitenkin koettaa, onhan kesäinen yö\nvaloisa. Sitä ennen on meidän pyörähdettävä Spögehålenissa, sillä sitä\nette luultavasti enää toista kertaa pääse näkemään.\n\nTyttö oli nyt kokonaan Halvorin vallassa. Eikä se tuntunut\nvastenmieliseltä — tuli mitä tuli.\n\nHe tunkeutuivat rotkon sisään. Käytävässä Kirsten tarttui Halvorin\nkäsivarteen. Rotko oli peloittava, vaikkei ollutkaan aivan pimeä. He\nistuutuivat kivilohkareelle eikä kumpikaan puhunut. Tyttöä raukaisi ja\nnukahti, mutta havahti yht'äkkiä, kun salama häikäisevästi valaisi koko\nluolan ja ukkonen samalla jyrähti niin, että rotko ja koko Dovrefjeld\ntärisivät ja katto tuntui romahtavan alas. Hän huomasi nukkuneensa\nHalvoriin nojautuneena. Ankaraa rankkasadetta, jumalanilmaa, salamaa ja\npeloittavaa jyrinää jatkui.\n\n— Voi, kunpa oltaisiin säternissä, valitti tyttö.\n\n— Sinne emme voi nyt päästä, vastasi Halvor. — Koettakaa rauhoittua.\nHuomenna, heti auringon noustua — jos niin tahdotte ja jaksatte — me\nvoimme lähteä sinne.\n\nJa Halvor otti selkärepustaan kekseillä ja marmelaadeilla täytetyn\nlaatikon, pullollisen portviiniä sekä kaksi hopeapikaria. Keksit ja\nportviini antoivat rohkeutta ja unta. Tyttö oli nyt aivan rauhoittunut,\nistuessaan siinä tuon tyynen, voimakkaan miehen rinnalla, vaikka\nhirmumyrsky, jonka hän uskoi Spögegubbenin lähettäneen, yhä riehui.\nSiinä nojatessaan Halvoriin hän tunsi, mitä ei milloinkaan ennen ollut\ntuntenut. Hildur ja hänen kohtalonsa olivat kaukaisia, yhdentekeviä\nasioita. Hän oli onnellinen ja iloinen siitä, että säternin karjakko\nTelma ei ollut huolinut Halvorin keksejä, marmelaadeja ja viiniä.\n\nHalvor riisui takkinsa ja heitti sen tytön hartioille. Tämä nukahti,\npitäen häntä kädestä. Ensimmäinen viini- ja rakkaushumala toi\nkauniita unia: hän kulki Halvorin kanssa hyvin heikossa kuun valossa,\nvaikkei itse kuuta näkynyt. Vähitellen valo selvenemistään selveni\nja he kuulivat sanat: »Tätä tietä». Samassa seisoi heidän edessään\nSpögegubben, jolla oli vain yksi silmä, suuri kuin täysikuu ja keskellä\notsaa. Hän johti kuunvalollaan heidät kirkkoon. Kirkossa ei ollut\nmuuta valaistusta kuin ukon kuusilmä. Ja ainoastaan se osa kirkkoa,\njohon ukon kuusilmä sattui, oli valaistu. Mutta Spögegubben oli\nvikkelä liikkeissään ja antoi kuulamppunsa heijastaa kaikkiin seiniin,\nlehtereihin ja käytäviin. Kirkon alttari ja kuori oli koristettu\nkuninkaallisen komeasti, ihmisiä vain ei näkynyt. »Mitä tämä kaikki\nmerkitsee?» kysyi tyttö Halvorilta. »Meidät kruunataan täällä», hän\nvastasi. Sitten alkoi taas pimetä, ja lopulta hän ei nähnyt mitään.\nHengittäminen tuntui vaikealta. »Suuri norjalaisten Jumala, älä\nleikittele minun kanssani, vaan anna minun todella kuolla!» huusi\nKirsten hädissään. Pyyntö tulikin jälleen kuulluksi ja hän raukeni\ntunnottomaksi. Mutta pian hän havahtui taas valosta, joka oli miljoonia\nkertoja kirkkaampi kuin Spögegubbenin kuunvalo.\n\nHe kulkivat nyt keskiyön aikana kohti Westminster Abbeyn katedraalia\nLontoossa. Katedraalin edusta loisti kirkkaassa valossa ja merimiesten\npyhä suojelijatar »Pyhän Pään rouva» — The Lady of the Holy Head —\nseisoi oven edessä, majakkalyhty kädessä ja pyysi heitä astumaan\nsisään. Koko tämä suuri kirkko oli kuninkaallisesti koristettu.\nAlttarin vieressä valtaistuimella istui kuningatar Viktoria, mutta\nalttarireunan sisällä seisoi Hildur ja nyttemmin arvoonsa asetettu\nlordi Lakeford. Valo häikäisi niin hänen silmiään, että oli pakko\nsulkea ne.\n\nKun hän sitten avasi ne, oli hän alastomassa todellisuudessa. Aurinko\npaistoi kasvoille luolan sivuaukosta. Halvor istui, niinkuin oli\nillalla asettunut istumaan. Hän ei ollut uskaltanut liikahtaakaan,\nettei herättäisi tyttöä, joka nukkui häneen nojaten.\n\n— Hyvää huomenta, neiti, sanoi hän.\n\n— Rakas Halvor, älä sano minua enää neidiksi, sillä me olemme tovereina\nkulkeneet koko yön. Siunattu Spögehåle ja siunattu Spögegubbe! Kiitän\nteitä, kun annoitte minulle Halvorin. Minä rakastan sinua, Halvor.\n\n(Tällä kohden kertomusta en voinut olla letkauttamatta\nKirsten-rouvalle, että hän oli ollut oikea norjatar kosiessaan ensiksi.\nMutta hän ei lainkaan suuttunut, vaan vastasi iloisesti: »Samaa sanoi\nHalvorkin ja oli iloinen.»)\n\nSitten he söivät keksiä ja marmelaadia, mutta viinistä ei tyttö\nenää huolinut. Syödessä hän kertoi miehelle unistaan. Westminster\nAbbeyn kruunauksesta Halvor ei pitänyt, vaan kuunnellessaan sitä\npuri hammastaan ja pui nyrkkiään. Sitten he kiiruhtivat takaisin\nTrondhjemiin.\n\nTähän Kirsten-rouva katkaisi kertomuksensa.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nMe palasimme laivaan, joka tuulen ja virran muutettua suuntaansa\noli kääntynyt kaupunkia kohden ja makasi vähän kyljellään paapuurin\npuolella. Ilma oli kolea. Oli pilkkopimeä ja Delfinen ankkurilyhty\nloisti huonosti.\n\n— Kuka siellä? huusi Löflund, joka oli ankkurivahtina. Minä sanoin\ntunnussanan, jonka jälkeen nousimme laivaan.\n\n— Onko kapteeni laivassa? kysyi Kirsten.\n\n— Ei ole, kapteenska, hän tulee huomenna. Määräyksen mukaan pitää\nWestin ja minun olla häntä vastassa kello kaksitoista laivaveneellä.\n\nLöflund, sama, jonka kanssa yhdessä mönsträsin Porvoossa Delfineen, sai\nminulta muistutuksen siitä, että laivan ankkurilyhty valaisi huonosti.\n\n— Kas, saakeli, kuinka mies on tullut koppavaksi, senjälkeen kun pääsi\nkipparin rouvan soutupojaksi!\n\nKehoitin Kangas-Fiian poikaa pitämään suunsa kiinni hyvän sään aikaan.\n\nSillä välin, kun Kangas-Fiian poika puhdisti vara-ankkurilyhtyä\nnostettavaksi kokkastaagiin, menin minä laivan perään veneköyttä\nkiinnittämään. Kirsten seisoi kompassihuoneen takana ja sanoi sieltä\nminulle:\n\n— Kapteeni, minun niinkutsuttu mieheni, on maissa, ja ensimmäinen\nperämies on saanut luvan lähteä Mockerevin majakalle sanomaan hyvästit\nmorsiamelleen, majakkamestarin tyttärelle. Toisen perämiehen hytistä ei\nkuulu mitään, siis hänkin on luultavasti poissa. Ota kuitenkin selkoa\nLöflundilta, onko viimeksimainittu maissa. Jos hänkin on poistunut,\nniin tule tänne, minulla on sinulle puhuttavaa.\n\n— Kapteenska on hyvä ja tulee kompassihuoneen luo, kun kuulette minun\nyskähtävän, vastasin ja lähdin ottamaan selkoa asioista.\n\nLöflund, joka juuri oli saanut puhdistetun ankkurilyhdyn sytytetyksi ja\nvedetyksi paikoilleen, tuli minua vastaan tyyrpuurin puoleisessa ruffin\nkulmassa.\n\n— Kuulehan West, sanoi hän, — tahtoisitko olla hyvä ja pitää minun\nvahtivuoroni? Olen vähän väsynyt ja sairas. Kyllä minä sitten taas\ntoiste teen sinulle palveluksen.\n\nSe naula veti, ajattelin itsekseni.\n\n— Ei minun oikeastaan pitäisi tehdä sinulle palvelusta, kun olet niin\nhävytön. Olen sitäpaitsi itsekin väsynyt, soudettuani kaiken päivää.\nSinähän et ole tehnyt muuta kuin palmikoinut plattinkia.\n\nMutta Löflund yhä jatkoi pyytämistään sanoen, että kun vahtivuoroni\njo alkaa puolen tunnin kuluttua, niin enkö voisi yhtä hyvin ottaa\nsitä heti. Lupasin kysyä asiasta toiselta perämieheltä, jos hän on\nvalveilla. — Hän ei ole laivassa, vastasi Löflund.\n\n— Sitten pidän vahtivuorosi.\n\n— Kiitos! Jos sinulla on nälkä, niin keittiössä on hyvää\nturskalaatikkoa. Sitä oli päivälliseksi.\n\nLöflund lähti kannelta.\n\nKun olin tullut vakuutetuksi, ettei kajuutassa ollut muita kuin Kirsten\nja että miehet jo kuorsasivat kanssissa, menin kompassihuoneen luo.\n\nMinun ei tarvinnut edes yskähtää, sillä Kirsten oli jo siellä.\n\n— Olet viipynyt kauan, West. Voimmeko me nyt kenenkään näkemättä ja\nkuulematta jutella?\n\n— Luultavasti, mutta oletteko kaiken aikaa seisonut täällä kylmässä?\n\n— Olen. Uskallatko jättää vahdinpidon vähäksi aikaa, niin menemme minun\nhyttiini?\n\n— En.\n\n— Täällä minä palellun kuoliaaksi.\n\n— Ottakaa enemmän vaatteita päällenne.\n\n— Minulla ei ole täällä muita päällysvaatteita.\n\n— Tuossahan on miehenne päällystakki, ottakaa se.\n\n— En pane sitä päälleni.\n\n— Ottakaa sitten konjakkiryyppy.\n\n— En ole ottanut väkevää senjälkeen kuin Spögehålenissa.\n\n— Anteeksi, minun täytyy nyt hoitaa vahdinpitoani ja jättää teidät.\nKello on yksitoista, minä menen kokkapuoleen lyömään kuusi lasia.\n\n— Älä Jumalan tähden lyö; ne heräävät.\n\nMenin laivan kokkapuolelle soittokellon luo. Tuuli oli tyyntynyt\nja ensimmäisen arvoluokan tähtiä näkyi taivaalla. Ajattelin tuota\nkaunista naista ja ihmettelin, mikähän häntä mahtoi vaivata. Tartuin\nsoittokellon läppään: buing, buing-buing, buing-buing, buing! kajahteli\nyli laivan juhlallisesti. Ei kukaan laivan nukkujista kuullut kellon\nsoittoa — heillä oli vain aavistus siitä, että kiitävästä ajasta oli\nvierinyt taas tunti. Jokunen sekunti sen jälkeen Mockerevin puolelta\nkuului: bong, bong-bong, bong-bong, bong! Siis me kaksi naapurilaivaa\nolimme ajan mittaukseen nähden yhdessä. Muutamia minuutteja sen\njälkeen kuului kauempana olevista laivoista kuusi »lasia». Seisoin\nhetkisen soittokellon luona ja katselin vähän aikaa lähinnä olevan\nlaivan huippulyhtyä. Sen valo oli kirkas ja suuri. Sitten käännyin\nkauempana oleviin laivoihin päin. Niitä oli monta. Huippulyhtyjen\nvalo oli totisesti pieni verrattuna kaukaisten ja kaukaisimpien\ntähtien valoihin. Viivyin siinä mietteissäni ja kun taas ajatuksistani\nhavahduin, olin tavallisessa arkielämässä. Minulla oli vielä jäljellä\ntunti vahtia, ja huomenna piti Löflundin ja minun soutaa kipparia\nhakemaan. Sitten kai loppuisi tämä hassutteleminen kipparin rouvan\nkanssa. Omituinen nainen! Ovatkohan kaikki norjattaret samaa maata? —\nKatseltuani kiikarilla joka suuntaan ja havaittuani, että kaikki vielä\nnukkuivat, läksin peräpuolelle kompassihuoneen luo. En oikeastaan\naikonut sinne mennäkään, sillä luulin, että kapteenin rouva oli jo\npoistunut hyttiinsä nukkumaan. Mutta hyvä oli, että menin.\n\nKun saavuin sinne, näin Kirstenin makaavan yhdessä mykkyrässä, pää\nskandekilla. Seisoin jonkin minuutin miettien, miksi minun pitikin\njoutua tähän laivaan, mokomaan »Lentävään Hollantilaiseen».\n\nKapteenska, mikä teitä vaivaa? kysyin.\n\nEi vastausta. Kannoin hänet hyttiin ja asetin vuoteelle. Puhuttelin\nhäntä, mutta turhaan. Koetin valtimoa: ei mitään hengen merkkiä. Kädet\nja jalat olivat kylmät, mutta pää lämmin. Panin sormeni ohimolle ja\ntunsin, että sydän tykki. Nyt tarvittiin kiihoketta. Salongissa olevan\napteekkikaapin ovi oli auki. Sieltä löysin kahvikupillisen konjakkia,\nja minun onnistui saada sitä pari kulausta hänen sisäänsä. Puolen\ntunnin kuluttua hän aukaisi silmänsä ja rupesi puhumaan. Peitin hänet\nja käskin olemaan liikahtamatta, kunnes kävisin kannella.\n\nLaiva oli jo jonkin aikaa ollut ilman vahtia. Kello oli vähän vailla\npuoli yksi, siis kahdeksan lasia (kello 12) oli jäänyt soittamatta.\nMenin kannelle ja kun kello oli täsmälleen puoli yksi, löin yhden\nlasin. Naapurilaivasta kuului myös yksi lasi. Kun kaikki taas näytti\nrauhalliselta, menin Kirstenin luo.\n\nHän makasi silmät auki.\n\n— Kuinka voitte?\n\n— Voin paremmin, onko sinulla nyt aikaa istua luonani, niin kerron\nloput?\n\nMinua rupesi jo hermostuttamaan.\n\n— En tahdo enää kuulla mitään. — Olin lisäämäisilläni: »Minä viis\nveisaan teidän rakkausjutuillenne. Kertokaa ennen vaikka meren\nkaloille», mutta nähdessäni nuo kauniit, kalpeat kasvot tyynyllä en\nhennonut. Lisäsin vain:\n\n— Miksi niin välttämättä tahdotte kertoa minulle? Hän hymyili hiukan\nvastatessaan:\n\n— Olet kovin nuori, West. Mutta ehkä juuri siksi minä tahdon kertoa.\nPääasia on, että sinä kuuntelet, tai minä kostan ja usko pois, että\nminä osaan kostaa.\n\n— En sitä pelkää.\n\n— Rukoilen: älä jätä minua nyt yksin.\n\n— Hyvä, odottakaa vähän, käyn kannella ja otan selvää tilanteesta ja\nsamalla soitan kaksi lasia, koska kello on kohta yksi.\n\nMenin ja soitin kaksi lasia. Naapuri vastasi soittamalla myöskin kaksi.\n\n— No, kertokaa nyt viivyttelemättä.\n\n— Magdahan on äidin luona, eikö niin?\n\n— Sinne jätimme hänet eilen.\n\n— Pieni, rakas lapseni! Halvorin lapsi! Halvor kosi minua, mutta hänen\nisänsä pani vastaan. Ja sinä olet nähnyt hänen isänsä. Silloin Halvor\npäätti lähteä valtameren toiselle puolelle. Hän ja kaikki yleensä\nluulivat, ettei vanhalla Sörensenillä ollut enää jäljellä pitkää\nelonaikaa. Lääkärit arvelivat, että häntä vaivasi syöpä. Sörensen oli\nisältään ja isoisältään perinyt suuret rikkautensa ja Halvor ja Hildur\nolivat ainoat perilliset. Sitten kun vanhus oli mennyt manalle, piti\nHalvorin palata takaisin kotiin.\n\nPäivää ennen Halvorin lähtöä menimme, hän ja minä, Mockereviin.\nTahdoimme olla kahden, ennenkuin eroaisimme. Silloin tosin kuvittelimme\neron aivan lyhyeksi. Noustuamme maihin ja kiinnitettyämme purjeveneen\nkiipesimme kalliolle. Istuimme käsi kädessä kauan aikaa. Halvor silitti\npäätäni ja suuteli kyyneleisiä kasvojani ja sanoi viimein: »Pese, pieni\nKirsten, kyynelet kasvoiltasi, tuossa vuoren kolossa on sadevettä.»\nKun olin sen tehnyt ja vähän rauhoittunut, tartuin Halvorin kaulaan,\nja me vannoimme toisillemme uskollisuusvalan, jonka piti kestää koko\nelinaikamme. Sanoin: »Kuule Halvor, minähän se kosin, eikö niin?» —\n»Niin, rakkaani ja kiitos, että sen teit», vastasi hän. — »Ja olemmehan\nehdottomasti päättäneet mennä naimisiin?» — »Olemme, rakkaani, jos\nvain saamme elää.» — »Siksi, omani, meidän täytyy vihkiytyä, niin\nkauan kun tiedämme elävämme.» — »Jos olisi tässä Pappi, niin voisimme\nheti antaa vihkiä itsemme; ehkä huomenna ennen lähtöäni saamme siihen\ntilaisuuden.» — »Mutta, Halvor», sanoin minä, »onhan meillä tässä suuri\nmahtava meri, joka meitä köyhiä norjalaisia elättää, olkoon se meidän\npappimme ja todistajamme!» — »Olkoon niinkuin tahdot, armaani», vastasi\nHalvor. Kun sitten auringon laskettua läksimme Mockerevista, olimme\nmies ja vaimo.\n\nKirsten-rouvan kertomus katkesi taas vähäksi aikaa, sillä kelloni oli\npuoli kaksi ja minun täytyi kiirehtiä kannelle. Löin kolme lasia ja\nsain naapurilaivalta vastaukseksi kolme lasia. Koska kaikki näytti\nrauhalliselta, menin jälleen Kirstenin luokse.\n\n— Taas olet viipynyt. Olet liian virkaintoinen.\n\nAutoin Kirstenin istumaan ja kysyin:\n\n— Missä Halvor nyt on?\n\nKirsten oli hetken vastaamatta, ja kyynelet, kimaltavat kuin timantit,\nvierivät poskia pitkin.\n\n— Suotta kysyt, missä Halvor on, olisinhan sen sanonut kysymättäkin.\nHalvor on Jumalan luona. Hän sai surmansa Pacific-rautatietä\nrakennettaessa. Hän oli siellä insinöörinä.\n\n— Kirsten-parka, sanoin, ja kyynelet pyrkivät minunkin silmiini.\n\n— Kiitos, West, että sanot minua nimeltä. Vanha Sörensen, joka oli\nsaanut kuulla, kuinka minun laitani oli, tapasi minut eräänä iltana\nTrondhjemin kalarannassa kolmisen kuukautta sen jälkeen, kun Halvor ja\nminä olimme kahden olleet Mockerevilla. »Hyvä, että tapasin teidät»,\nsanoi hän. »Halvor on nyt kuollut. Te luultavasti tiedätte sen jo.»\nMinun vihani kuohahti. »Kyllä tiedän, vanha roisto», huusin minä.\n»Te olette syypää hänen kuolemaansa.» — »Älkää ruvetko hävyttömäksi,\ntaklausmestarin tytär», vastasi hän, »vaan olkaa järkevä; minähän\ntahdon teidän parastanne. Täällä ei kukaan muu kuin äitinne tiedä,\nkuinka laitanne on. Minä ehdotan ja määrään, että te jo huomenna\nlähdette Trondhjemista. Äkkinäisen lähtönne syyksi sanotaan uteliaille,\nettä te surunne lieventämiseksi tarvitsitte paikan- ja ilmanmuutosta.»\n\nSeuraavana päivänä äitini ja minä lähdimme Trondhjemista. Astuimme\naamuhämärissä veneeseen, joka vei meidät kauaksi väylälle\nenglantilaiseen laivaan. Muodon vuoksi äitini sai keittäjättären ja\nminä siivoojattaren toimen »Tritonissa», joka seuraavana päivänä nosti\nankkurin ja purjehti Skotlantiin.\n\nLaivan kello löi kaksi.\n\n— Joudu kannelle, Kirsten sanoi, — ja tule heti takaisin, kun olet\nsoittanut neljä lasia. Lopetan kohta kertomukseni.\n\nKun saavuin soittokellon luo, soitti naapurin laiva neljä lasia, ja\nminä vastasin samoin. Sitten kiiruhdin taas hyttiin, ja Kirsten jatkoi\nkertomistaan:\n\n— Kun äitini kanssa olin kolme viikkoa ollut Grangemonthissa,\npienessä hiili- ja satamakaupungissa, saapui asuntoomme Sörensen ja\neräs tuntematon mieshenkilö. Sörensen oli kohtelias ja kysyi, kuinka\nvoimme. Sitten hän esitti meille perämies Bäckin, jonka sanoi kohta\nsaavan kapteenin paikan. Tämän jälkeen hän kohteliaasti, mutta samalla\nmääräävästi pyysi puhutella äitiäni kahden kesken. Minä pu'in kiireesti\npäällystakin ylleni ja pujahdin ovesta ulos. Perämies jäi saliin\nistumaan.\n\nOli myöhäinen syksy ja pieni kivihiilikaupunki oli sakeassa noen\nsekaisessa sumussa. Minä puoleksi juoksin vähän matkan päässä olevalle\nkauniille hautausmaalle kapeata puistokujaa pitkin, jonka vasemmalla\npuolen oli istutettuja, noen tahraamia puita ja oikealla matalia,\nrapakivisiä ja mustuneita kivihiilityöläisten asumuksia. Kävellessäni\nsiellä edestakaisin minua vuoroin paleli, vuoroin hiotti. Mitähän\nnäitten käynti tietää? ajattelin itsekseni. Mutta kohta selvisi asia\nja minä ihmettelin typeryyttäni, kun en heti sitä huomannut. Selväähän\noli, että vanha Sörensen oli tullut naittamaan minut perämies Bäckille.\nNo niin, mitäpä tuo merkitsee, millainen minun tulevaisuuteni on,\narvelin. Miltei juosten riensin takaisin saamaan selväksi kohtaloni.\n\nKun tulin kotiin, istuivat kaikki kolme keskustelemassa, mutta kun olin\navannut oven, jätti äiti vastenmieliset vieraat kahden ja astui minua\nvastaan. »Vielä yksi asia, rouva Störrup», sanoi Sörensen. — »Kyllä\nriittää, ymmärrän koiruutenne vähemmälläkin», vastasi äitini. Asia oli\njärjestetty niin, että minun piti mennä naimisiin tulevan kapteeni\nBäckin kanssa. Minä suostuinkin avioliittoon sillä ehdolla, ettei\nhän koskaan saisi pitää minua vaimonaan. Kolme päivää tämän jälkeen,\nsunnuntaina, meidät kuulutettiin kolme kertaa peräkkäin Trondhjemissa\nja samana päivänä meidät vihittiin Grangemonthissa. Heti vihkimisen\njälkeen Bäck ja Sörensen lähtivät junalla, edellinen Hulliin ottamaan\nvastaan virkansa »Delfinessä» ja jälkimmäinen matkustaakseen kotiinsa\nTrondhjemiin.\n\n— Hyvää yötä, kapteenska, nyt olen kuullut kaikki.\n\n— Et kaikkea, mutta ainakin tärkeimmän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä neljänneksen yli kahdentoista istuimme, Löflund\nja minä, veneessä odottamassa kapteenia. Sörensen ja kapteeni Bäck\nsaapuivat veneeseen.\n\nLaivassa ei ollut muita kuin rouva Bäck ja kokki. Toiset olivat maissa\nnoutamassa uutta ruoka- ja juomavettä, koska Porvoosta saatu vesi jo\noli aivan pilaantunutta ja sitäpaitsi vähissä.\n\n— Hyvää päivää, rouva Bäck, sanoi Sörensen tultuaan laivaan.\n\nKirsten ei vastannut mitään eikä edes liikauttanut päätään, vaan\nkatseli korkeudestaan ylpeästi ja välinpitämättömästi molempia.\n\n— Olkaa hyvä ja astukaa kajuuttaan, sanoi Sörensen. Hän avasi oven\nja työnsi Kirstenin, joka ei tiennyt pitää varaansa, sisään. Löflund\nja minä puuhailimme venettä paikoilleen ja tahallamme pysyttelimme\nkajuutan läheisyydessä. Kuulimme sieltä ensin kovaa puhetta, sitten\ntoraa ja viimeksi nyrkin iskuja pöytään.\n\n— Piru on irti, sanoi Löflund.\n\nMe menimme kokkapuolelle. Meteli kasvoi ja viimein kajuutan ovi lensi\nauki. Kirsten pakeni ulos, kasvot verissä, Sörensenin takaa-ajamana,\njoka muistutti jotakin henkitoreissaan olevaa saatanaa. Tuuhea\nposkiparta ja harmaa tukka olivat aivan takkuiset ja silmät paloivat\nvillisti.\n\n— Kirottu taklausmestarin tytär, niin totta kuin piru on kotoisin\nhelvetistä, niin totta minä nyt tapan sinut!\n\nHän sieppasi kannelta tammipuisen kangen, kiertopelispaalin, kohotti\nsen ja oli juuri iskemäisillään Kirsteniä päähän. Silmänräpäys,\nja nainen olisi ollut verisenä mäskinä. Nopeana kuin salama minä\nsyöksähdin Kirstenin paikalle; hän lensi pitkäkseen vasten laivan\nreelinkiä, ja minä sain iskun käsivarsiini, jotka olin asettanut pääni\nsuojaksi. Väännettyäni kangen tuon riehuvan pirun käsistä tartuin hänen\nkurkkuunsa. Silmissäni näkyi punaista.\n\n— Annan teille niin paljon aikaa, että ehditte rukoilla Jumalalta armoa\ntulevaa elämäänne varten ja sitten...\n\nSörensen, joka oli oikea norjalainen, löi nyt viimeisen valttinsa\n_pöytään_. Hän koetti puskea norjalaisella kallollaan. Minä vain\nlisäsin puristusta.\n\n— Päästä hänet irti, sanoi Kirsten.\n\nSörensen seisoi nyt kumarruksissa, ähkien ja valmiina hiukan\nhengähdettyään uudelleen karkaamaan Kirstenin kimppuun. Kun hän taas\ntavoitteli kankea, painoin minä hiljakseen hänet maahan selälleen ja\npitelin häntä siinä. Hiukan rauhoituttuaan hän sanoi:\n\n— Minulla ei ole täällä enää mitään sanomista eikä tekemistä; saattakaa\nminut heti maihin.\n\nHän nousi seisoalleen ja lähestyi Kirsteniä, mutta minä astuin väliin.\nSörensen sanoi aivan muuttuneella äänellä ja ikäänkuin vuosikymmenen\nvanhentuneena:\n\n— Kiitän, nuori suomalainen. Ilman teitä olisin raivohulluudessani\ntappanut tuon naisen ja ilman häntä te olisitte tappanut minut.\nTahdon vielä sanoa rouva Bäckille muutaman sanan. — Rakastan teitä,\nKirsten, ja olisin tahtonut antaa teille Halvor-vainajan sukunimen.\nLuulin voivani pakottaa teidät niinkuin ennenkin — parasta lienee,\netten jatka. Annatteko anteeksi sekä tämän että sen, mikä Skotlannissa\ntapahtui? Tästälähin koetan hyvittää kaikki, jos suostutte pyyntööni.\n\n— Annan anteeksi, jos lupaatte, että saan olla rauhassa. Muuta\nhyvitystä en huoli teiltä.\n\nKun vanhuspiru oli pessyt kasvonsa ja kätensä ja levännyt jonkin aikaa,\nsousimme Löflundin kanssa, hänet, Bäckin ja Kirstenin maihin. Bäck\nsaattoi Sörensenin kotiin ja meni sitten laittamaan laivan papereita\nlähtövalmiiksi. Kirsten läksi äitinsä luo. Vasta iltamyöhään sousimme\nLöflundin kanssa kapteenin takaisin laivaan.\n\nSeuraavana aamuna saapuivat Delfinen muut miehet isolla venheellä\ntuoden mukanaan ruokatavaraa. Puolenpäivän aikaan istuin veneessä\nTrondhjemin kalarannassa odottamassa Kirsteniä ja Magdaa. Kaksi\nnaista käveli edestakaisin rannalla vähän matkan päässä veneestä.\nToinen heistä teki eleitä käsillään ja puhui kovasti Oskar Bäckista.\nToinen kielteli häntä puhumasta niin äänekkäästi. Mutta toinen vain\njatkoi kiihtyneenä: »Minä en välitä, vaikka muutkin kuulevat. Hän on\nollut minun rakastajani jo ennen kuin meni naimisiin ja on luvannut\nottaa eron vaimostaan. Hän myy hänet Sörensenille viidestäkymmenestä\ntuhannesta kruunusta ja ennestään hänellä on saman verta. Sitten\nme menemme yhteen.» — »Mistä hän on saanut niin paljon rahaa?»\nkysyi toinen. »Eiväthän ne laivurien palkat niin suuria ole.» —\n»Salakuljetuksella. Delfinen peräpiikkiin mahtuu enemmän kuin sata\nsäkkiä kahvia. Ne hän myy täällä tai muissa satamissa, mihin laiva vie\nkahvilastia. Laivan piikissä peräpuolella on nytkin muutamia kymmeniä\nkahvisäkkejä, joita hän ei saanut kaupaksi Suomessa eikä ole uskaltanut\nmyydä täälläkään. Noita kahvisäkkejä hän silloin tällöin saa palkkioksi\nkahvilastin lähettäjältä Riosta.»\n\nNeljän aikaan tulivat Kirsten, Magda ja rouva Störrup rantaan.\nViimeksimainittu jäi kyynelet silmissä heiluttamaan nenäliinaansa\nveneessä poistuville.\n\nTultuamme laivaan kapteeni nöyrästi ja kohteliaasti tervehti Kirsteniä.\nKokki oli säästänyt minulle hernekeittoa, jossa oli runsaasti silavaa.\nSainpa vielä ruuan lisäksi ryypyn akvaviittiä, ja elämä alkoi taas\ntuntua elämisen arvoiselta. Vielä oli yksi yö vietettävä Trondhjemissa\nja sitten lähdettäisiin tuulen ja meren valtaan.\n\nMinulla oli ensimmäinen ankkurivahti. Kun kävelin kannella poltellen\npiippua, tuli Kirsten luokseni.\n\n— Nyt tiedämme siis sen suuren salaisuuden. Vanha piru on rakastunut\nminuun ja lupasi minulle kultaa lapiokaupalla, jos ottaisin hänet.\nBäckille hän niinikään olisi antanut paljon rahaa, jos vain kauppa\nolisi syntynyt. Nyt tiedämme, miksi priki määrättiin poikkeamaan\nTrondhjemiin. Kiitos sulle, rakas poika, kaikesta. Olet kahdesti\npelastanut henkeni, ensikerran, kun aioin hypätä mereen ja toisen\nkerran, kun Sörensen oli kangella lyödä pääni halki. Sinun tähtesi\nolen täällä ja aion suojella sinua; minulla kun on suuri sananvalta\nDelfinessä. Hyvää yötä. Lapseni kuuluu kaipaavan minua.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKoitti lähtöpäivän aamu Trondhjemissa. Delfinen miehet seisoivat\nkello kuusi kannella, ja kun »orteli» oli annettu, alkoi ankkurin\nhiivaus. Laivan molemmat ankkurit olivat pohjassa. Sellainen oli\noikeastaan tarpeetonta ja tuotti meille paljon vaivaa, kettingit kun\nolivat kiertyneet toistensa ympäri. Ilma oli ihana, tuuli suotuisa ja\nmerimiehet hyvällä tuulella. Monta ankkurinhiivauslaulua kerittiin\nlaulaa, ennenkuin kettingit näyttivät »ylös-alas», kohtisuoraa\npohjaan. Vihdoin olivat purjeet hissatut ja skootatut ja me sanoimme\nhyvästit komeille tuntureille. Kun illalla viimeinen ateria oli syöty,\nvirittivät norjalaiset kansallislaulunsa »Ja vi elsker dette landet». —\nKuulin sen silloin ensimmäisen kerran.\n\nTaivas oli tähtikirkas ja kirkkain kaikista tähdistä Pohjantähti.\nVaikka se onkin arvoltaan toisen luokan tähti, loisti se nyt\nensiluokkaisiakin tähtiä kirkkaammin. Sanoin tästä jotakin Kirstenille,\njoka seisoi vieressäni ruoterin luona. Hän kysyi minkätähden.\n\n— Siitä syystä, että se on circum-polaris tähti.\n\n— Mitä se merkitsee?\n\n— Eikö kapteeni Bäck ole kertonut teille näistä asioista?\n\n— Me emme puhu keskenämme mistään asioista.\n\nKello oli jo kahdeksan, löin siis laivan peräkelloon kahdeksan lasia\nja sain kokkakellosta vastaukseksi kahdeksan lasia. Toinen mies tuli\nruoriin, peränpitoon. Nostin lakkia Kirstenille ja lähdin kanssiin.\nOlin joutunut siihen merivahtiin, jolla oli vapaa-vahti kello\nkahdeksasta kahteentoista.\n\nPistettyäni piippuun ja sytytettyäni sen läksin hetkiseksi\nkokkapenkereelle tähystäjän luo. Siinä virassa oli nyt Johansen,\nlaivan vanha timpermanni. Ensin juttelimme ilmasta ja tuulesta, sitten\njouduimme suorastaan autuuden asioihin.\n\n— Saapa nähdä, miten tämä reissu päättyy, sanoi Johansen.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Tuntuu niin kummalliselta ja oudolta. Vaimoni sanoi, kun jätettiin\nhyvästit: »En luule, että enää tavataan tässä syntisessä maailmassa.\nPysy Jumalaa pelkääväisenä, että kohdataan tuolla ylhäällä taivaassa.»\n\n— Loruja, sittenhän ei täällä alhaalla olisi mitään muuta kuin itkua.\nHyvää yötä, Johansen.\n\nTuuli vei meitä kohti Englannin kanaalia. Kulkiessa yli\nDogger-matalikon näimme satoja kalastuslaivoja. Pimeän aikaan luulisi\nniiden lyhty tulia maavaloiksi. Englannin kanaalissa sivuutimme\nmolemmin puolin johtoloistoja, toisen toisensa jälkeeni ja viimeisiksi\nLandsendin (Maalampun) ja Lizardin (Sisiliskon) kuuluisat valotornit,\nviimeiset ennenkuin jouduimme Atlannin syleilyyn. Lizard on saanut\nnimensä siitä, että Suur-Britannia, pistäessään pitkänä niemekkeenä\nAtlantiin, lounaassa muistuttaa muodoltaan sisiliskoa.\n\nDelfinen purjehdusaikoina, siis viitisenkymmentä vuotta sitten,\nkyntivät valtameriä suurimmaksi osaksi purjelaivat. Höyrylaivoja ei\nollut kymmenettä osaakaan. Ani harvoin kohtasi höyryn voimalla kulkevan\nrahtilaivan ja matkustajalaivojakin näki hyvin vähän. Tuoretta ruokaa\nei siihen aikaan merillä saatu. Syötiin suolattua lihaa ja silavaa,\njoka tavallisesti haisi. Leivässä vilisi matoja ja usein oli vesi\npitkillä matkoilla niin pilaantunutta, että jo sen haju tympäisi.\nLisäksi se oli limaista, jopa paksuakin. Jos sitä juoda mieli, oli se\nensin siivilöitävä ja etikan avulla poistettava sen inhoittava maku.\nSuureksi avuksi oli sadevesi, etenkin kuuman vyöhykkeen seutuvilla,\nkun sitä vain sattui saamaan. Jätän mainitsematta ruokalistan muut\nkauhistukset. Valtameriä kuljettaessa olimme usein kuukausimääriä\nnäkemättä maata. Kun esimerkiksi lähdettiin Englannista San\nFransiskoon, saattoi matkaan kulua puoli vuotta. Poljettiin siis laivan\nkantta koko tämä kuuden kuukauden aika, maihin nousematta. Maata ei\ntullut edes näkyviinkään ennenkuin matkan puolivälin paikkeilla, Cap\nHornin seuduilla.\n\nKun olimme tulleet Atlannin valtamerelle, purjehdimme kahden\ntrawlerin — kalastajalaivan — välitse. Tuntui siltä kuin joku olisi\nsilmänräpäyksen ajan pidellyt meitä kiinni, mutta sitä kesti vain\nsilmänräpäyksen. Sitten laivan vauhti vähän hiljeni. Olimme ajaneet\npoikki näiden välissä olevan nuotan. Matalikkojen kalastajalaivat\npyydystävät näet joko siten, että yksi alus hinaa suurta nuottaa,\ntaikka siten, että kaksi purjehtii rinnatusten ja vetää nuottaa\nvälissään. Delfine meni menojaan jonkin aikaa, sitten vähensimme\nvauhtia kääntämällä vasten tuulta ja nostimme laivaan suuren joukon\nsaalista, joka oli tarttunut peräsimeen. Saimme pari tynnyriä kaloja:\nsilliä, makrillia, turskaa.\n\nKanssissa, miesten asunnossa, pohdittiin vilkkaasti kysymystä, miten\nmatka päättyy. Viikon kuluttua voitaisiin, jos tuuli olisi suotuisa\nja ilma pysyisi kauniina, päästä Cadiziin. Lastin lossaukseen, uuden\nlastin lastaukseen sekä matkaan Espanjasta Brasiliaan menisi niin\npaljon aikaa, että keltarutto Riossa saattaisi raivota pahimmillaan\njuuri sinne päästäessä.\n\n— Kyllä kai niin käy, virkkoi timpermanni, — niinkuin eukko\nhyvästellessä sanoi, ettei enää tässä maailmassa nähdä toisiamme.\n\n— Perhana sentään, etten lähtenyt »Rakkaus»-kuunarilla Lyypekkiin.\nSilloin ei olisi tarvinnut pelätä keltaruttoa, sanoi Löflund.\n\nNyt puuttui kokkikin puheeseen.\n\n— Sanoitko sinä »Rakkarhus» (rakkaritalo)? Kummallisia nimiä siellä\nSuomessa!\n\n— Turpa kiinni, turskansyöjä!\n\nKokki ja Löflund jatkoivat vähän aikaa tituloimista, kunnes viimein\nolivat ilmi tappelussa, mutta se ei häirinnyt ketään.\n\nTuuli oli kaiken päivää ollut navakanlainen ja me miehet ihmettelimme,\nettei purjeita alettu vähentää. Merikin oli jo silloin tällöin käynyt\ntervehdyksellä tyyrpuurin puolella. Se oli tuontuostakin painellut\npaapuurin skantakkilistaa vedenpinnan alle huomauttaakseen, että\nolisi aika vähentää purjeiden pinta-alaa. Löflund ja kokki, jotka\nparast’aikaa tappelivat, olivat sitä mieltä, että kapteeni varmaan\ntahtoi peloitella rouvaansa — sitä varten piti liian paljon purjeita.\n\nTehtyään tämän johtopäätöksen kokki ja Löflund jatkoivat tappeluaan\ntyyrpuurin puolella. Kokki nuiji päätänsä Löflundin päätä vastaan\nja tämä koetti suojella päätänsä pitämällä kiinni kokin pitkästä\ntuuheasta tukasta, niin että molemmat päät olivat yhdessä. Mutta\nyht'äkkiä tulikin ylähangan puolelta reelingin yli suuri aalto,\ntäyttäen koko laivankannen vedellä ja painaen alihangan kansilistan\nentistä syvemmäksi veden alle. Laiva joutui nyt niin kallelleen, että\nkirstut, tappelijat ja hernesoppakattila lensivät vasten kanssin\npaapuurinpuoleista seinää. Kun puuskaus oli mennyt ohi, kuului kannelta\nkomentosanat: »Purjeita pärjäämään!»\n\nEtuprammipurje pärjättiin ensimmäisenä. Tyyrpuurin vahtimiehistöllä\noli vapaavahti, siis pääsimme me, jotka kuuluimme siihen, päivällisen\njälkeen makaamaan. Vähän ajan perästä kuuluivat ottavan pois isoa\nprammipurjetta ja sitten purjetta toisensa jälkeen. Vähän ennen\nkuin meidän piti nousta vuorollemme, kuului komento: »Kaikki miehet\nreivaamaan!» Ennen kahdeksatta lasia, siis kello kahtatoista, olivat\nmeillä ylhäällä vain pohjaanreivatut märssipurjeet.\n\nTuuli oli kova ja aallot ankarat. Myrsky raivosi neljä vuorokautta,\najaen meitä kaiken aikaa kauemmaksi Ranskan rannikolta. Biskaja pani\nparastaan. Se pyöritti ja toussutti meitä matalikollaan. Biskajan\nlahdessa on laaja matalikko-alue, jota vastaan aallot ponnahtavat\nkorkealle. Nukkumisesta ei tullut mitään eikä ruokaa voitu keittää.\nNakerrettiin kuivia korppuja raa'an silakan särpimeksi.\n\nMerineuvottelussa tuli kysymys siitä, heitettäisiinkö kansilasti\nmereen. Enemmistö pani kuitenkin vastaan, sillä oli vaarallista seisoa\nilman lastia ja kiinnikettä paikassa, jossa aallot kaiken aikaa\nvyöryivät kannen ja kansilastin ylitse. Sitäpaitsi olisi siinä helposti\nvoinut murskautua lankkujen väliin ja yhtä helposti olisivat myös\nlaivan reelingit saattaneet särkyä.\n\nMiesten messissä uiskentelivat nyt sekä kirstut että muut irtonaiset\nkapineet vapaasti ja kajuutassa oli tilanne samanlainen. Seisoimme\nkaiken aikaa vyötäisiin asti vedessä ja vähän väliä meri löi yli koko\nlaivan: silloin olimme aivan tukahtumaisillamme. Ei kukaan enää uskonut\npelastukseen. Pieni Delfine näytti menneeltä kalulta taistellessaan\nraskaassa lastissaan matami Biskajaa vastaan.\n\nSiitä saakka, kun pelastus rupesi näyttämään toivottomalta, olin\nlakkaamatta ajatellut Kirsteniä ja Magdaa. Olikohan kukaan käynyt\nauttamassa, tai edes muistanut heitä. Olivatkohan he enää hengissäkään?\nAioin jo lähteä heitä katsomaan, mutta kenen luvalla ja millä\noikeudella? Omalla luvallani ja ihmisyyden nimessä päätin koettaa\npäästä laivan peräpuolelle. Olin jo turvautunut ylähangan reelinkiin,\nkävellen ja ryömien kulkenut puolen matkaa, kun meri hyökkäsi laivan\nkeskiosan yli. Jollen olisi saanut kiinni pumpputelineestä, niin olisin\nveden mukana mennyt alahangan reelingin ylitse mereen. Pysyttelin\nsiinä, pidellen kaikin voimin kiinni pumpusta, jolloin ajoittain tulin\nolemaan sukelluksissa.\n\nNyt on loppu lähellä, ajattelin. Tulkoon vain kuolema, mitä pikemmin,\nsen parempi: tullahan sen kerta kuitenkin täytyy. Tämä lienee ollut\nkaikkien yhteinen ajatus.\n\nKun hyökylaineiden raivo hetkeksi laimeni, arvelin, että lienee parasta\njättää Kirsten oman onnensa nojaan. Meri näkyi suhtautuvan aikomukseeni\nvihamielisesti. Päätin lähteä kokkapuoleen hakemaan turvallisempaa\npaikkaa, kun huomasin kapteenin, joka seisoi kajutan katolla, pidellen\nkiinni mesaanipurjeen puomista. Hän huusi minulle jotakin, jota\nluonnollisesti en kuullut. Vähitellen minun onnistui päästä kajuutan\nnurkalle ja kuulin silloin:\n\n— Mene rouvan luo.\n\nPeräkannella seisoi Johansen. Kuultuaan kapteenin sanat, hän huomautti:\n\n— Se siitä tulee, kun naisväkeä on laivassa merellä. Katselepas, West,\ntuonne kokkamerssiinkin, missä tähystäjiä istuu — sinnekin roiskuu\nmerestä vettä.\n\nOnni oli, että sekä kajuutta että kanssi olivat kannella, eivätkä\nniinkuin muutamissa laivoissa kannen alla. Molemmat ruorimiehet\nseisoivat varmuuden vuoksi kiinni köytettyinä, jottei meri heitä veisi.\nLaivan peräsin iski väliin niin arveluttavasti, että oli syytä pelätä\nsen menevän epäkuntoon. Ruorimiesten tuli kaiken aikaa olla varuillaan,\njottei pyörä pääsisi lyömään ympäri, sillä silloin olisivat heidän\nkätensä ja jalkansa voineet joutua vaaraan sekä peräsinvehkeet särkyä.\nLaivamme oli täydellisesti oman onnensa nojassa, sitä ei voitu ohjata,\nkun ei hirmumyrskyn vuoksi voitu pitää ylhäällä mitään purjeita. Se ei\nsiis ensinkään totellut peräsintään, vaan kulki mihin tuuli ja aallot\nsitä milloinkin veivät. Vuoroin oli kokka, perä tai sivu vasten tuulta.\nKompassin taulu pyöri kuin hullaantunut kaiken aikaa ympäri. — West,\nmene Kirsten-rouvan luo! kuulin. Kun vihdoin tuuma tuumalta pääsin\npieneen hyttiin, vallitsi siellä täysi kurjuus. Äiti ja lapsi istuivat\nläpimärkinä lattialla kojun ja seinän välissä, koska eivät voineet\npysyä kojussa. He olivat tipahtaneet sieltä alas eivätkä saattaneet\nyrittääkään pystyyn. Kirsten näytti kalpealta ja puolikuolleelta.\nLapsi sitävastoin, vaikka kalpea olikin, tuntui pirteämmältä. »Minä\ntahdon ruokaa!» huusi Magda heti, kun näki minut. Hän ei ollut tietänyt\nmitään meritaudista. Minä pujahdin nyt heti kannen alla olevaan,\nruokatarvekomeroon ja toin korppuja, keksejä sekä avatun tölkin, joka\nsisälsi austraalialaista lampaanlihaa. Tyttö alkoi heti syödä.\n\n— Jumalan kiitos, että tulit, sanoi Kirsten. — Olen kauan odottanut\ntuloasi, vaikka turhaan. Viimein keksin keinon. Käskin Magdan aukaista\noven ja huutaa, minkä suinkin jaksaisi. Sen sattui kapteeni kuulemaan\nsalonkiin. Mutta sanohan nyt, millä kannalla asiat ovat. Onko mitään\npelastumisen toivoa?\n\n— Hyvin vähän, vastasin. Hän jatkoi:\n\n— Kapteeni kävi täällä pari kertaa kysymässä, tarvitsemmeko jotakin.\nMinä sanoin, ettemme tarvitse. Kuule, West, luultavasti kaikki menemme\npohjaan, mutta jos ihme tapahtuisi ja sinä pelastuisit, niin...\n\nSamassa kuului katolta kova kolahdus ja rytinä. Kannoin Magdan\nsalonkiin ja käskin hänen pitää kiinni pöydän jalasta. Sitten toin\nKirstenin Magdan viereen:\n\n— Pitäkää tekin kiinni pöydänjalasta. Se on varmasti kiinni lattiassa,\nlaivan kannessa!\n\nTämän huudettuani riensin ylös. Siellä oli prikiseilinkahveli pudonnut\nkajuutan katolle. Kaksi miestä sitoi parhaillaan sitä kiinni suurmaston\nvantteihin.\n\nPalasin äidin ja lapsen luo. Kirsten ei jaksanut puhua, istui vain\nlattialla pidellen toisella kädellä kiinni pöydän jalasta, toisella\nlapsestaan. Laiva kallisteli nyt entistä enemmän, muttei sillä lailla\nkuin tähän asti. Tuulen voima oli vähän lauhtunut. Satuin katsahtamaan\nbarometriin: se teki nousua.\n\n— Nyt, kapteenska, autan teidät hyttiinne. Kas niin, hyvinhän se\nkävikin. Istukaa vielä tämä yö lattialla ja nojatkaa seinää vastaan.\nMagda saa istua tai maata jalkojenne välissä, niin ei pääse putoamaan.\n\nOtin kajuutan kaapista kahvikuppiin konjakkia ja annoin molemmille\nkulauksen.\n\n— Kehoitan teitä pysymään rauhallisina. Vaara ei ole niin suuri enää.\nJos pääsemme tämän yön yli, olemme pelastetut. Tuuli tyyntyy, sentähden\nlaiva näin kovasti heittelee.\n\nMyrskyä oli kestänyt neljä päivää. Kahdeksan aikaan aamulla se\nasettui ja kohta sen jälkeen tyyntyi kokonaan. Päivemmällä alkoi\nhieno tuulenhenki tuntua luoteesta, sen voima lisääntyi vähitellen\nja ennen pitkää se puhalsi navakasti. Meillä olivat kaikki purjeet\nvetämässä, paitsi puuvenprammeja. Myrskyn tuottamat vahingot oli pian\nautettu. Viidentenä päivänä myrskyn jälkeen näkyi vähän ennen auringon\nnousua maata ja muutama tunti sen jälkeen laskimme ankkurimme Cadizin\nsatamassa. Kun Delfine Norjan lipun liehuessa, jonka oikeanpuoleisessa\nylälaidassa Ruotsin värit siihen aikaan ilmaisivat näiden maiden\nunionia, saapui Cadizin väylälle, tervehtivät sitä useat norjalaiset\nlaivat lipunnostolla.\n\n\n\n\nV.\n\n\nTämän vanhan linnoitetun kaupungin, jonka väylän molemmin puolin ovat\npatterit, tuntevat kaikki pohjoismaalaiset merenkulkijat. Se muistuttaa\nEspanjan entistä mahtia ja aikaa, jolloin Pyreneitten valtakuntain\nlaivat suurmastonsa huipussa pitivät luutaa: ne muka lakaisivat meret\npuhtaiksi muista laivoista. Kukapa merimies ei tuntisi Fonda de los\ntres reis'iä — »Kolmen kuninkaan ravintolaa» — joka sijaitsee »Kolmen\nkuninkaan kujan» varrella, Lacave et Company'n viinifirmaa, aikoinaan\nEspanjan suurinta alallaan. Kaikki tuntevat myöskin Pontalisin väylän\njossa oltiin ankkurissa, kun viiniä ja suolaa lastattiin, sekä\nlavanto-myrskyn, joka aina väliin puhalsi. Ja last but not least,\nkaikkien täytyy niinikään tuntea Andalusian kauniit tyttäret ja hyvät\nhevoset.\n\nSeuraavana aamuna saapui ensimmäinen proomu laivan kylkeen ja raskas\nlankkujen lossaus alkoi. Kaikeksi onneksi proomuja oli vähän ja ne\nolivat pieniä, joten riitti runsaasti huilausaikaa. Kun eräänä päivänä\nsoudin Kirsteniä maihin, virkkoi tämä:\n\n— Et ole kysynyt mitään Hildurin kohtalosta.\n\n— En ole, vastasin. — Mitäpä se minua liikuttaisi.\n\n— Et taitaisi kysyä mitään minunkaan kohtalostani?\n\n— Ehkä kysyisin.\n\n— Kuule, West, sinä olet ollut tärkeä tekijä minun elämässäni siitä\nsaakka, kun toisiimme tutustuimme. Enhän ilman sinua yleensä eläisi.\nTai yhdentekevää, eihän minua kukaan kaipaisikaan... Sanohan jotakin,\nMagda.\n\n— Kuinka monta appelsiinia minä saan, kun tullaan kaupunkiin?\n\n— Niin monta kuin tahdot, vastasi Kirsten hymähtäen. Kun oli tultu\nrantaan, kysyin Kirsteniltä, milloin hän lähtisi takaisin laivaan.\n\n— En tiedä vielä. Meidän piti saada venevahti, ennenkuin uskalsimme\nlähteä kaupungille. Pian tulikin eräs, joka tarjoutui siihen tehtävään.\n\n— Onko sinulla polettia? kysyin.\n\n— On kyllä. Vene jätettiin pojan huostaan.\n\n— Nyt menemme ensin ostoksille ja sitten huvittelemme, määritteli\nKirsten ohjelman.\n\nVenevalkaman luona oli puoteja, joissa myytiin kaikenlaista tavaraa.\nHedelmäkaupasta ostimme korin appelsiineja. Se maksoi yhden pesetan.\nKun vielä toisista lähellä olevista kaupoista oli ostettu muita\ntavaroita, veimme ne kaikki veneeseen. Sitten menimme Kolmen kuninkaan\nravintolaan, jossa istuimme suuressa hallissa ja joimme kahvit. Mutta\nvähän ajan kuluttua meidät karkoitti sieltä kerjäläisten paljous. Nämä\nEspanjan vitsaukset hyökkäsivät kimppuumme ja päästäksemme heistä eroon\nheitimme joukkoon kourallisen kuparilantteja: ainoa tapa puolustautua\nniitä vastaan. Kapakan isännistö ei uskaltanut häätää niitä pois,\nja tuskinpa sitä uskalsi tehdä poliisikaan. Nyt läksimme Plaza\nDemida-puistoon. Se oli eräs noita istutettuja yleisiä puistoja, joita\ntapaa runsaasti kaikissa lämpöisen ilmanalan maissa. Päivän aikaan\nne kyllä ovat tyhjän puoleisia, mutta auringon laskun jälkeen täynnä\nkaupunkilaisia, puhumattakaan työkansasta, joka viettää niissä usein\nyönsä. Plazassa-kävijöillä on tavallisesti mukanaan kuivaa ruokaa ja\nviiniä sekä monenlaisia soittimia, kitaroita ja mandoliineja varsinkin.\nSysimusta, tähtikirkas yö soveltuu kuherteluun paremmin kuin kalpea ja\nvaloisa pohjolan yö, josta espanjalaisen mielestä puuttuu romantiikka.\nPlazoissa palaa siellä täällä sekä pää- että sivuteiden varsilla\nheikosti valaisevia lamppuja, mutta ne eivät jaksa hälventää paikan\nmystiikkaa. Espanjalaista miellyttää se, ettei hän tiedä mitä tapahtuu\npensaikon takana. Kirsten ja minä istuimme pöydän ääressä lehtimajassa\nja Magda pyöritteli appelsiinia hiekassa.\n\n— Kuule West, minulla on hauskoja uutisia. Viikon kuluttua lordi\nLakeford ja Hildur tulevat tänne.\n\nUutinen oli todellakin yllättävä.\n\n— Ovatko he kaupungissa? kysyin. — Tarkoitan, oletteko tavannut heidät?\n\nKirsten ei vastannut suoraan, vaan sanoi:\n\n— Kyllä he ovat hengissä.\n\n— Ovat siis naimisissa?\n\n— Niin, samalla tavalla kuin Halvor ja minä olimme.\n\n— Te norjalaiset olette kummallista väkeä.\n\n— Niin, miltä kannalta asian ottaa. Nuoren Lakefordin isä kuoli kohta\nsen jälkeen — muistathan tuon yön Ebbeforsissa. Lakeford, joka silloin\nperi suuren omaisuuden ja isänsä arvon, lähti heti Englantiin ja\nvei Hildurin mukanaan. Hän saattoi Hildurin johonkin walesilaiseen\nkaupunkiin ja läksi sitten isänsä hautajaisiin Lakefordin linnaan. Kun\ntestamentti avattiin, niin tavattiin siinä määräys, että Jamesin —\nnuoren Lakefordin — oli naitava lady, joka syntyperältään olisi hänen\narvoisensa. Vainaja toivoi erikoisesti, että hänen poikansa ottaisi\nvaimokseen lady Emely Ethelstonen, joka oli jotakin sukua Lakefordeille.\n\nSitten James palasi Hildurin luo, joka luonnollisesti levottomana oli\nodottanut tietoja kohtalostaan. Kuultuaan testamentin määräyksistä\nHildur kehoitti häntä kosimaan lady Emelyä. Lordi teki niin, ja\nkuuden kuukauden kuluttua vietettiin häät. Sitten nuori pari matkusti\nLontooseen, jonne lady Lakeford jäi asumaan ja lordi kiirehti Hildurin\nluo. Sitten vain tavarat kokoon, ja he lähtivät »Seastarilla», lordin\nhuvilaivalla, purjehtimaan kaiken maailman vesiä. — Mutta nyt on jo\naika lähteä, sillä tulee kovin pimeä. En totisesti voinut muuta kuin\npudistella päätäni.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nNiin jätimme hotellin ja kiiruhdimme rantaan. Kun tulimme Delfineen,\nnäimme, että porvoolaisen parkkilaivan »Gustafin» vene oli kiinnitetty\nmeidän pääportaisiimme. Perämies Julie Blom, sittemmin merikapteeni,\noli tullut tapaamaan minua. Hän pyysi, että ottaisin hänen paikkansa\nGustaf-laivassa, jotta hän pääsisi Delfineen. Porvoolainen laiva oli jo\nvalmis lähtemään kotiin. Julie Blom toivoi pääsevänsä Rio de Janeiroon,\nja minä kaikkialle muualle kuin Rioon. Gustafin kapteeni Åhman oli jo\nsuostunut vaihtoon eikä kapteeni Bäckilla ollut mitään sitä vastaan.\nPäivää ennen Gustafin lähtöä piti Blomin tulla Delfineen ja minun mennä\nGustafiin. Vähän aikaisemmin oli mönsträys tapahtuva Norjan ja Venäjän\nkonsulien luona. Tämä vaihto oli minulle hyvin mieluinen, sillä näin\nvälttäisin menon Rioon, jota pelkäsin enemmän kuin helvettiä. Kapteeni\nBäck kielsi minua puhumasta asiasta Kirstenille. Hänen ei tarvitsisi\ntietää muutosta, ennenkuin vaihto olisi suoritettu: Blom olisi\nDelfinessä ja minä Gustaf-laivassa. Jäähyväiset olivat tarpeettomat, ja\nvaihdon tulisi tapahtua yöllä.\n\nMenin nukkumaan noustakseni vahdinpitoon kello yksitoista. Mutta\nunta en saanut silmiini, vaikka työpäivä oli ollut raskas. Kello\nyksitoista otin vastaan vahtivuoroni ja kävelin edestakaisin laivan\nkantta. Ajatukset kiersivät ja kaarsivat päässäni: Minun ei siis\ntarvinnut mennä keltaruttohelvettiin, Rioon. Delfine, tämä rakkaaksi\nkäynyt laiva, jossa minulla on ollut monta sekä iloista että ikävää\nseikkailua, täytyi siis nyt jättää. Kirsten ja Magda olivat kohta\ntuulen viemiä, kuihtuneita kukkia. — Menin peräpuolelle katsomaan\nkelloa. Kirstenin hytistä näkyi valoa. Hän lauloi kauniilla äänellään\nMagdalle, joka vielä, vaikka puoliyö läheni, leikki nukkeinsa kanssa.\nSeisoin taas kompassihuoneen luona, kuten niin monta kertaa ennenkin\nja katselin kellonviisaria, joka nyt nopeammin kuin koskaan kiersi\ntaulua. Siirryin sitten kokkapuolelle lyömään kahdeksan lasia; kello\noli siis kaksitoista. Kun kuljin heidän hyttinsä ohi, oli se pimeä eikä\nsieltä kuulunut mitään ääntä. Siellä jo nähtiin suloisia unia. Tultuani\nsoittokellon luo tuumin kauan ennenkuin löin. Oli raskasta havahduttaa\näiti ja lapsi, mutta heläytin sittenkin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo viikko oli kulunut, mutta Gustaf ei vieläkään lähtenyt. Eivätkä\nHildur ja lordi Lakeford olleet saapuneet »Seastarillaan». Eräänä\npäivänä Blom toi tavaransa Delfineen, ja minun piti lähteä samalla\nveneellä, jolla hän oli tullut. Kun Blom saapui laivaamme, olin\nkanssissa kokoamassa työvaatteitani. Aikomuksemme oli viedä kummankin\nkapistukset asianomaiseen laivaan sinä päivänä ja palata vielä\ntakaisin. Seuraavana päivänä oli muutto suoritettava ja samalla piti\nmyös käydä mönsträyksessä.\n\nKun tulin kanssista kannelle, seisoi Magda siellä ja katseli Blomia,\njoka nosti kapineitaan laivaan. Sitten tyttö katsahti minuun ja juoksi\nyht'äkkiä äitinsä luo hyttiin. Minä annoin Blomille merkin soutaa\ntiehensä. Kirsten tuli ulos ja riensi minun luokseni.\n\n— West, mitä tämä merkitsee?\n\n— Minä jätän muutaman päivän kuluttua Delfinen ja tämä nuori mies,\njonka kapineet ovat tässä, tulee minun tilalleni. Huomenna mönsträtään\nmeidät molemmat Norjan ja Venäjän konsulaateissa.\n\nKapteeninrouvan kulmakarvojen väliin syntyi ryppy ja hetken perästä hän\nsanoi:\n\n— Olen ajatellut sinusta siksi hyvää, etten uskonut sinun hiipivän\ntäältä tiehesi puhumatta minulle mitään. Mikä on syynä tähän\ninhoittavaan yritykseesi?\n\n— Tiedättehän, Kirsten-rouva, että keltarutto raivoaa Brasiliassa?\n\n— Sinä olet raukka. Onko sinun henkesi kalliimpi kuin minun? Jos sinä\nlähdet, niin lähden minäkin.\n\n— Minun mielestäni kapteenska ja pieni Magda saattavatkin hyvin jättää\nDelfinen. Täällähän on norjalaisia laivoja, joilla voi palata Norjaan.\n\n— Mutta minä sanon kerta kaikkiaan, etten tahdo mennä Norjaan.\n\nSamassa saapuivat kapteeni ja Löflund laivaan ja minä menin\nkokkapuolelle. Kirsten riensi kapteenia vastaan ja kinastelu alkoi.\nSeuraavana aamuna, kun minun piti lähteä maihin konsulaattiin, istuin\nkirkkovaatteissani veneessä pääportaan luona kapteenia odotellen. Häntä\nvain ei kuulunut. Ensimmäisen perämiehen näin katsovan reelingin yli\nveneeseeni. Tiedustelin häneltä, missä kapteeni viipyi.\n\n— Kyllä näyttää siltä, että sinä jäät Delfineen. Kajuutassa on puhuttu\nkovia sanoja. Rouva Kirsten on lyönyt nyrkkinsä pöytään ja käskenyt\nkapteenin peruuttaa koko miesmuuton, muuten hän tulee hankkimaan\nkapteenille itselleen matkapassin.\n\nVähän ajan kuluttua saapui päällikköni veneen kohdalle ja sanoi:\n\n— Tule pois, West, muutosta ei voi tulla mitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLankkulasti oli lossattu. Lastiruumassa laastiin ja pestiin.\nGustaf-laivassa hiivattiin ankkuri, purjeet nostettiin ja laiva\nlähti, laskettuaan kolme kertaa lippunsa alas. Hyvästijättöön\nvastasivat kaikki Cadizin väylällä olevat laivat. Kun Gustaf oli\nhäipynyt näkymättömiin, nostettiin norjalaisessa »Glommen»-nimisessä\nparkkilaivassa lippu puolitankoon. Arvasimme heti, että sen kapteeni,\njonka tiesimme maanneen huonona sairaana Cadizin sairaalassa,\noli kuollut. Taas nostivat kaikki laivat lippunsa, tällä kertaa\npuolitankoon, jäähyväisiksi vanhalle merenkyntäjälle. Ensin nousivat\nainoastaan norjalaisten laivojen liput, mutta vähän myöhemmin kaikkien\nmuidenkin, ja ne pidettiin ylhäällä auringonlaskuun asti. Delfinen\nmiehet valtasi alakuloisuus — keltakuolema kummitteli. Sitten\nlähtivät kaikista norjalaisista laivoista kapteenit »Glommeniin»\nsurunvalituskäynnille.\n\nKolmen päivän perästä haudattiin vainaja Cadizin kirkkomaahan. Laivojen\nliput liehuivat hautauspäivänä puolitangossa. Kaikki norjalaisten\nalusten kapteenit menivät hautajaisiin silinterihatut päässään.\nPienissä laivaveneissäkin, jotka kuljettivat kapteeneja hautajaisiin,\nliput viipottivat puolitangossa.\n\nSeuraavana aamuna tuli Glommenin v.t. kapteeni, entinen ensimmäinen\nperämies, Delfineen. Keskusteltuaan hetkisen kapteeni Bäckin kanssa\nhe läksivät yksissä maihin, soutumiehinä Löflund ja minä. Glommenin\nvene sai toimettomana lähteä pois. Soutaessamme herrat puhuivat\nkuiskaten keskenään ja näyttivät hyvin vakavilta. Arvasimme, että\njotakin oli tekeillä. Heti kun kapteenit olivat nousseet maihin,\npalasimme Löflundin kanssa laivaan. Espanjalaiset proomumiehet sanoivat\nlastauksen tulevan kestämään, koska kuljetusvalmista suolaa oli\nniukalti, sateisia ilmoja kun oli ollut kauan.\n\nKapteenit viipyivät maissa kaiken päivää ja palasivat vasta myöhään\nillalla Delfineen. Glommenin kapteeni jäi meille yöksi. Nämä\nkeskustelivat ensimmäisen ja toisen perämiehen kanssa puoliyöhön asti.\nKun Löflund yhden aikaan yöllä tuli vahdista, kertoi hän kuulleensa\nkajuutasta: »Tämän paikan saa West joko Delfinestä taikka Glommenista.»\nNiinikään hän oli kuullut, että oli sähkötetty koko eilinen päivä ja\ntänään odotettiin lopullista tietoa. Kun miehet kello kuusi tulivat\nkannelle, oli suolaproomu taas laivan kyljessä ja espanjalaiset\nalkoivat hiivata laivaa. Tämä työ tapahtuu siten, että proomusta,\njoka on köytetty laivaan kiinni, heitetään pienillä, pitkävartisilla\nlapioilla suola yli laivan reelingin suoraan luukuista sisään. Laivan\noma miehistö luo ja tasoittaa sitten suolan ruumassa. Kapteeni huusi\nminut jonkin ajan kuluttua työstäni ylös kannelle.\n\n— Kuule, West, pese naamasi ja pane pyhävaatteet, päällesi, niin\nlähdetään konsulaattiin. Glommenin ensimmäinen perämies tulee sen\nkapteeniksi, toinen perämies sen ensimmäiseksi perämieheksi ja meidän\ntoinen perämiehemme sen toiseksi perämieheksi. Sinulle uskotaan\nDelfinen toisen perämiehen toimi.\n\nOlin iloinen. Totta puhuen en nyt olisi välittänytkään Glommenin\nperämiehyydestä, vaikka olisin siten välttänyt Rion matkan. Minun\ntilalleni mönsträttiin ruotsalainen merimies, joka oli päässyt\nsairaalasta ja odotellut saadakseen työtä. Hän tuli meille saman päivän\niltana ja toinen perämiehemme lähti Glommeniin. Minä sain nyt muuttaa\nkanssista kajuuttaan ja kapteeninvahdissa määrätä ja komentaa.\n\nSeuraavana aamuna kello kuusi saapui suolaproomu laivan sivulle.\nEspanjalaiset kiroilivat ja pitivät suurta melua, kun eivät heti\nsaaneet ruveta heittämään suolaa sisään, koskei entistä oltu\nsaatu luoduksi pois tieltä. He näyttivät käsillään etelää kohti\nPontalis-selän yli. Siellä näkyi pieni ohut pilvi, jossa säteili\nsumujuovia. Taklaasin köydet alkoivat hakata vantteja ja partuuneja\nvastaan, ja veden pinnalle pitkin selkää ilmestyi tuulen viiruja,\nkaikki myrskyn enteitä. Sitten espanjalaiset huusivat yhdestä suusta:\n»Lavanto, lavanto!»\n\nHirmumyrsky, espanjalaisten kauhistus, oli tulossa. Ei kukaan voinut\nsanoa, kuinka pian. Se voi alkaa jo muutaman tunnin kuluttua, mutta\nviimeistään puoliyön aikana. Lavanto saa alkunsa Saharan erämaasta,\nmissä sen nimenä on shiroko, ja sen voima on ehkä vielä suurempi kuin\ntuulispään valtamerillä. Se jatkaa kulkuaan yli Välimeren Espanjan\nrannikoille. Proomumiehet pelkäsivät, että lavanto yllättäisi heidät\nennenkuin ehtisivät Pontalisiin, ja olivat ylen hermostuneita.\n\nKello seitsemän samana aamuna Kirsten ilmestyi kannelle täydessä\ntellingissä ja komensi veneen maihinmenoa varten. Koska kaikki miehet\nolivat työssä suolanlastauksessa, antoi hän minulle herttaisen\nmääräyksen tulla häntä soutamaan kaupunkiin. Hän ei luopunut\naikeistaan, vaikka kapteeni ja minä huomautimme, että on vaarallista\nnyt lähteä veneellä vesille, kun juuri odotetaan lavantoa. Tuuli tosin\nei vielä ollut kova, ja maihin siis pääsisi vielä helposti, etenkin kun\ntuuli kävi paapuurin puolelta, missä satamakin oli.\n\n— Emme ehdi tänään kotiin, hän huusi lähtiessämme. Kirsten hoiti\nperäsintä ja minä airoja.\n\n— Hyvä, etten ottanut Magdaa mukaan; kapteeni ja kokki kyllä hoitavat\nhänet.\n\nKun tulimme rantaan, oli sama nuorukainen kuin viimeinkin sekä muitakin\nvene-vahtipoikia meitä vastassa. Nuorukainen auttoi kapteenskaa\nveneestä maalle ja esiintyi kaikessa niinkuin espanjalainen ritari\nainakin.\n\n— Tahtooko herra toinen perämies, olla hyvä ja tulla kanssani, niin\nkoetamme löytää hotelli Castilia Nuovan, pyysi Kirsten.\n\nPoliisin välityksellä löysimmekin pian hotellin ja saimme sieltä\nhuoneen. Ikkunasta avautui näköala yli koko ulkopuoleisen selän.\n\n— Ihana ja suurenmoinen on näköala.\n\n— Niin on, me jäämmekin tänne odottamaan, sanoi Kirsten.\n\nMitähän me täällä odotamme, ajattelin itsekseni. Läksin hotellin\nkorkeimmalle parvekkeelle, josta näköala oli sangen laaja. Sinne tuli\nmyöskin hotellin isäntä ja vähän sen jälkeen Kirsten, joka alkoi\nkiikarilla katsella merelle päin.\n\n— Kohta nousee lavanto, sanoi isäntä ja piti pienen valaisevan\nesitelmän siitä.\n\n— Kummallista, kun ei mitään näy, puheli Kirsten. — Tähän aikaanhan\nheidän piti saapua.\n\nHotellin isäntä poistui, ja me seisoimme ääneti ja katselimme\nvuorotellen kiikarilla merelle. Vähän ajan päästä Kirsten ehdotti,\nettä menisimme sisään, koska rupesi tuntumaan kylmältä. Istuttuamme\nhetkisen hän sanoi:\n\n— Kaiketi tiedät, West, mitä minä odotan?\n\n— En.\n\n— Etkö enää muista? Sanoinhan minä, kun istuimme Plaza Demidalla, että\nHildur ja lordi saapuvat tänne tänään. Oikeastaan pitäisi heidän jo\naikoja sitten olla täällä.\n\n— Jollei heitä pian kuulu, niin on heidän vaikea, miltei mahdoton\npäästä tänne, sillä kohta lavanto alkaa puhaltaa täydellä voimallaan.\n\nOdotimme jonkin aikaa, ja sitten ehdotin lähtöä. Mutta Kirsten sanoi,\nettä meidän täytyisi odottaa noin pari tuntia. Selitin, että oli\naivan mahdotonta enää viipyä niin kauan ja muistutin hänelle Biskajan\nmyrskyä. Sitten menimme taas parvekkeelle, jossa seisoimme puolisen\ntuntia katsellen ja tähystellen. Viimein sain tuon itsepäisen naisen\npois kylmästä tuulesta. Samalla koputettiin ovelle ja ojennettiin\nrouvalle sähkösanoma.\n\n »Rouva Bäck. Cadiz, Hotelli Castilia Nuova.\n\n Lissabon, perjantaiaamuna. — Saavumme Cadiziin sunnuntaiaamuna\n 'Seastarilla'. Hildur.»\n\nPäätimme heti lähteä Delfineen. Maksoimme laskun ja riensimme rantaan.\nLavanto oli jo hyvässä alussa. Kun tulimme veneen luo, pudisti\nvahtipoika päätään ja hoki viittoen kädellään selälle: Lavanto,\nlavanto. Hän koetti selittää, että oli mahdotonta päästä enää laivaan;\ntäytyi odottaa siksi, kunnes lavanto lakkaisi puhaltamasta.\n\n— Kuinka kauan se voi kestää? tiedusteli Kirsten.\n\n— Kolme, neljä vuorokautta.\n\n— Mahdotonta jäädä tänne niin pitkäksi aikaa. Minun täytyy päästä\nkotiin Magdan tähden. Kuka häntä siellä hoitaa.\n\nKoetin selittää, etten edes jaksa soutaa venettä tällaisessa tuulessa\nkuin muutaman metrin rannasta, jos sitä ensinkään saan liikkeelle.\n\n— Minä soudan sitten, koska sinä et jaksa, sillä minun pitää päästä\nkotiin Magdan luo, lapseni luo.\n\n— Ei mitään turhaa lörpöttelyä, tästä on leikki kaukana, vastasin ja\nhuusin samalla vahtipojalle, että hän koettaisi saada kaksi hyvää\nsoutajaa. Hän juoksi lähellä olevaan satamatyömiesten majaan, ja\nsieltä tuli kymmenkunta miestä, jotka ilmoittivat olevansa halukkaita.\nValitsin heistä kaksi. Lupasin heille viisi pesetaa mieheen soudusta\nDelfineen sekä yhden pesetan päivässä ja vapaan ruuan siltä ajalta,\nminkä heidän tuulen takia oli pakko pysyä laivassa. Venepoika sai\nmaksunsa kaksinkertaisena. Soutumiehet asettuivat paikoilleen\ntarkastettuaan airot ja huomattuaan ne eheiksi ja virheettömiksi.\nKirsten määrättiin istumaan veneen peräpuolessa olevalle\npohjatrallille, jossa hän saattoi nojata selkäänsä minun polviini.\nEllei tuuli vähän ennen lähtöämme olisi kääntynyt suorasta etelästä\nlounaaseen, olisi meillä ollut jonkin verran toivoa päästä laivaan,\nmutta nyt se puhalsi suoraan tyyrpuurin sivua vasten. Päästyämme sata\nsyltä sataman suulta rupesimme saamaan merta veneeseen, ja Kirsten\njoutui istumaan vedessä.\n\n— Kyllä minä nyt koetan kääntää takaisin, vaikka sekin on jo\nvaarallista.\n\n— Ei vielä, koetetaan vain, jos päästäisiin perille, intti Kirsten.\n\n— Mitä te miehet arvelette? kysyin, mutta en voinut kuulia heidän\nvastaustaan. Samassa löi aalto veneeseen ja täytti sen puoleksi.\n\n— Käännä, West, Jumalan tähden, heti takaisin! huusi Kirsten, jota nyt\nalkoi peloittaa.\n\n— Myöhäistä! vastasin ja samalla näin Kirstenin yrittävän nousta.\n\n— Älkää nousko, istukaa paikallanne!\n\n— Veneessä on niin paljon vettä, etten voi istua, olen läpimärkä.\n\nKun hän taas koetti nousta, niin painoin hänet takaisin veteen. Olimme\nnyt sivu edellä kulkeneet tuulen ja aallon mukana paapuurin puolelle\nniin pitkälle, että oli mahdotonta päästä Delfineen. Emme olleet juuri\nensinkään lähenneet sitä, vaikka veneen kokka soutaessa oli sinne\npäin käännetty. Nyt oli yhtä mahdotonta päästä laivaan kuin kääntyä\ntakaisin, sillä molemmissa tapauksissa meri löi suoraan sivulta sisään.\nAinoa keino oli kääntää myötätuuleen, vaikka vaara silloin ei ollut\npaljonkaan pienempi. Se oli kuitenkin ainoa suunta, johon vene kulki.\nKäänsin siis sen myötätuuleen, joka vei meitä suoraan aavalle merelle.\nNyt tuli peräpuolelta suuri aalto ja me seisoimme kaikki polvia myöten\nvedessä.\n\nKirsten huusi: »Jeesus!» ja espanjalaiset soutumiehet: »Jeesus Maria!»\nja »Caramba!»\n\n— Pitäkää kaikki kiinni veneestä, komensin.\n\nToisella kädelläni pidin kiinni peräsimestä ja toisella Kirsteniä\npalmikosta. Hän taas oli hädissään tarttunut lujasti kiinni\nranteeseeni. Odotimme joka hetki veneen uppoavan. Sekunti toisensa\njälkeen kului, ja vene pysyi vielä pinnalla, vaikka vesi jo oli likellä\nsen reunaa. Se kulki myötätuulessa ja aallokossa, totellen peräsintään.\nJoskus riehuvassa meressä näkyi ikäänkuin vako taikka tie, jonka pinta\noli tyyni. Sellaisessa tyynessä vaossa me satuimme olemaan jonkin\naikaa ja se pelasti meidät. Silmäni sattui kääröön, joka oli vedessä\nveneen pohjalla. Siitä näkyi porsliinikannun korva. Nostin sen vedestä,\njolloin käärepaperi irtautui.\n\n— Ammenna tällä astialla vettä mereen, Kirsten, ja te soutumiehet,\ntehkää samoin lakeillanne. Mättäkää henkenne edestä!\n\nKirsten ei ensin tahtonut uskaltaa irroittaa kättään ranteestani,\nmutta kun uudestaan kehoitin häntä tarttumaan molemmin käsin työhön ja\nlupasin pitää kiinni hänen tukastaan, alkoi hän ja miehet tehdä työtä\nkäskettyä.\n\nLavanto oli vähän aikaa ikäänkuin vetänyt henkeään, jaksaaksensa sitten\ntaas puhaltaa paremmin. Kotvan kuluttua oli veneemme tyhjentynyt\nvedestä. Painoin taas Karstenin istumaan entiselle paikalleen ja\nkomensin miehet soutamaan — en vauhdin lisäämistä varten, sitähän oli\ntarpeeksi, kun tuuli ja aallot työnsivät takaa, vaan siksi, että vene\nparemmin tottelisi peräsintä. Silloin tällöin laine löi sisään perän\npuolelta ja vaara oli suuri, vaikkakin pieni siihen nähden, millainen\nse oli ollut. Kirsten jaksoi ja ennätti ammentaa veden pois tuolla\nsiunatulla astialla, joka oli tullut ostetuksi kokin särkemän tilalle.\nVene kulki eteenpäin huimaavaa vauhtia »ylä- ja alamäkeä», tuulen ja\nveden työntämänä. Oli mahdotonta kääntää oikealle tai vasemmalle,\ntoisin sanoen ohjata veneen laitaa vasten aaltoa, sillä silloin olisi\nhukka heti perinyt. Peränpitoa täytyi hoitaa hyvin huolellisesti, jotta\nvene aina pysyisi aallon suunnassa.\n\nHeti, kun vene oli saatu tyhjennetyksi, ymmärsin, että vaikka tämä\nvaara oli ohitse, oli edessämme toinen yhtä suuri vaara, jos kohta ei\nniin silmänräpäyksellinen kuin äskeinen. Kirsten, joka kylmäverisesti,\nsanaa sanomatta, oli istunut vedessä veneen pohjalla, huusi, sillä\ntavallinen puhe ei kuulunut:\n\n— West, mihin nyt joudumme?\n\n— En tiedä, koetan laskea noiden kaukana merellä olevien laivojen\nperäpuolitse, niin läheltä kuin kova aallokko sallii.\n\nAinoa pelastuksemme oli, että laivasta, jos meidät sieltä\nhuomattaisiin, ehdittäisiin heittää köysi, jonka voisimme kiinnittää\nveneemme kokkaan. Se olisi kyllä hyvin vaarallista, sillä voisimme\nhelposti kaatua. Sitäpaitsi oli mahdollista, ettemme voisi päästä niin\nlikelle laivaa, että heittoköysi ulottuisi meihin asti. Espanjalaiset\nsoutumiehemme ilmaisivat myös käsiään viittomalla samaa keinoa. On\nvielä otettava huomioon se seikka, että laivan, josta voimme pelastusta\ntoivoa, tulee olla ihan tuulen ja aaltojen suunnassa meistä. Oli\nvaarallista vähääkään poiketa tuulen suunnasta, eikä meillä ollut\nsiihen voimaakaan. Ellemme nyt pelastuisi johonkin noista ankkurissa\nolevista laivoista, oli meillä varma kuolema edessämme.\n\nKokan kohdalla, hiukan paapuuriin päin olevasta laivasta, olikin\nhuomattu hätämme. Heittoköysillä varustettuja miehiä seisoi molemmin\npuolin laivaa, valmiina sinkauttamaan köyden ylitsemme. Pidin venettä\ntuulta vasten niin paljon kuin suinkin, mutta se ei päässyt tarpeeksi\nlähelle laivaa. Heittoköysiä lensi, mutta niistä ei mikään ulottunut\nveneeseemme asti. Soutumiehet murisivat. Sitten sivuutettiin taas\nlaiva, joka jäi paapuurin puolelle. Olimme ihan lähellä laivan sivua\nja melkein joutumaisillamme sen perävalvin alle. Niistä monista\nköydenpätkistä, joita meille heitettiin, tuli kaksi käsiimme. Yhden sai\ntoinen soutajistamme, mutta hän ei ehtinyt kiinnittää sitä. Minä sain\ntoisen ja kiinnitin sen veneen hankaan, joka lähti irti. Siihen meni se\ntoivo!\n\nKuljimme taas eteenpäin: ulappa suureni ja valtameri pauhasi edessämme.\nMe olimme pienine veneinemme sen suuressa syleilyssä. Vettä tuli taas\nveneeseen ja Kirsten-parka ammensi sitä niin kauan kuin jaksoi. Mutta\nvoimat loppuivat viimein, ja hän lyyhistyi veneen pohjalle. Suurin\nponnistuksin pääsi hän vielä polvilleen ja ristien kätensä rukoili:\n\n— Suuri Jumala, Sinä olet ainoa, joka meidät voit pelastaa, jos tahdot.\nAuta meitä syntisiä ihmisraukkoja pelotta lähtemään tästä kurjasta\nmaailmasta ja ota meidät sitten tykösi. Ja vielä, Herra, pyydän: lopeta\nkärsimyksemme pian. Amen.\n\nSitten hän heittäytyi veneen pohjalle ja jäi siihen kädet ristissä.\nEspanjalaiset nyt vuoroin ammensivat, vuoroin soutivat. Aina väliin he\ntekivät kesken työtänsä ristinmerkin ja huusivat: »Jeesus, Maria!»\n\nMinäkin olin kadottanut kaiken toivoni, kun vielä oli sivuutettu\nkaksi laivaa, joiden lähelle edes ei oltu päästy. Miehetkään eivät\nenää soutaneet, he vain ammensivat vettä. Vene totteli kaikeksi\nonneksi kuitenkin peräsintä. Kaukana meren ulapalla näkyi kaksi suurta\nhöyrylaivaa, jotka olivat ankkurissa lähellä toisiaan, ihan meidän\nkulkusuunnassamme. Oli hyvin mahdollista, että pääsisimme niihin, jos\nvene vain niin kauan pysyisi veden päällä. Ajattelin, että on parasta\nlaskea vasten laivan sivua, kävi miten kävi. Laivat olivat hyvin suuria\n— kuuluvat varmaan Espanjan valtiolle, arvelin. Siinä tapauksessa\nniissä olisi paljon miehistöä sekä useita suuria, hyviä soutuveneitä ja\npäällystöllä halu auttaa merihädässä olevia.\n\n— Ammentakaa miehet, vettä, älkääkä väsykö. Tuolta saamme avun!\n\nMiehet vilkaisivat käteni suuntaan, tekivät ristinmerkin ja alkoivat\nkahta kovemmin äyskäröidä vettä. Kirsten oli kalpea ja värisi\nväsymyksestä ja vilusta. Riisuin takin yltäni ja heitin sen hänen\npäälleen.\n\n— Jaksa vielä vähän aikaa, pieni Kirsten-kulta, kohta saamme apua!\nhuusin niin paljon kuin kurkusta läksi.\n\nKirsten puristi lujemmin kätensä ristiin ja koetti sitten nousta\nistumaan. Yritys onnistuikin viimein. Aallot hyökkäsivät kaiken aikaa\nveneeseen, mutta onneksi saimme kuitenkin ammennetuksi enemmän ulos\nkuin tuli sisään. Emme enää olleet kaukana laivoista, joissa jo oli\nhuomattu hätämme. Toisesta oli pantu vesille suuri laivavene, joka\nkahdeksan miehen soutamana, taistellen merta ja tuulta vastaan, läheni\nmeitä antaakseen apua, jos toisen laivan luo laskiessa olisi vaara\ntarjona. Ennenkuin törmäsimme laivan sivuun, lensi jo parikymmentä\nheittoköyttä ylitsemme. Minä köytin heti yhden niistä Kirstenin\nympärille. Kovasta aallokosta huolimatta pääsimme kaikki kunnialla\nlaivaan. Mutta rakenteeltaan mainio norjalainen meriveneemme, joka oli\nkantanut meitä sylissään, murskautui laivan kylkeä vastaan.\n\nMeidät majoitettiin arvon mukaan: Kirsten ja minä saimme kumpikin hytin\nlaivan peräpuolella ja soutumiehet yhteisen hytin kokkaosastossa.\nKullekin meistä tuotiin puhdas lämmin puku ja märät vaatteet vietiin\nkuivamaan konehuoneeseen.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSaatuani kuivat vaatteet ylleni läksin kannelle. Delfinen vene\nmakasi upoksissa ja ajelehti merelle. Alkoi jo pimetä, myrsky yltyi.\nSuuri höyrylaivamme, joka, niinkuin siihen aikaan oli tapana, oli\nmastoilla ja purjeilla varustettu siltä varalta, että koneisto\njoutuisi epäkuntoon, keinui, nostaen milloin perää, milloin kokkaa\naallokosta. Se oli kahden ankkurin varassa, ja kettinkiä lisättiin\nparhaillaan enemmän ulos. Pannujen alla oli tuli, ja potkuri pyöri\neteenpäin silloin tällöin, kun ankkurikettingit aallon ja tuulen\npainostuksesta jäykkenivät. Miehistö piti merivahtia ja komentosillalla\nkäveli kaksi upseeria. Laivamme nimi oli »Vittorio» ja viereisen, joka\nkooltaan ja näöltään oli samanlainen, oli »Habana». Ne olivat Espanjan\nsotalaivaston rahtilaivoja ja kuljettivat sotilaita ja sotatarpeita\nemämaan ja siirtomaiden välillä. Nämä laivat olivat hyvän matkaa\nsatamaselän ulkopuolella; sen vuoksi sekin aallokko, joka pitkin\nrannikkoa puski aavalta mereltä, keinutti niitä.\n\nLähdin sitten katsomaan, miten Kirsten jaksoi. Hän makasi mukavassa\nhytissään sairaanhoitajattaren puvussa.\n\n— Kuinka on laitanne? sanoin astuessani hyttiin.\n\n— Jopa viimeinkin tulit, olen sinua kauan odottanut. Kuinka itse voit?\n\n— Voisin vallan hyvin, ellei nälkä vaivaisi.\n\nSamalla koputettiin oveen, ja steewartti astui hyttiin, tiedustellen\ntahtoisimmeko syödä illallista upseerimessissä vaiko yksin.\n\n— Yksin, jos saamme valita, vastasimme.\n\nPuolen tunnin kuluttua tuli hän kutsumaan meitä ruualle. Seurasimme\nhäntä hienosti kalustettuun kabinettiin, jossa pöytä oli katettuna.\n\n— Komentaja lähettää tervehdyksensä ja käskee kysyä, kuinka rouva\njaksaa.\n\n— Jotakuinkin hyvin. Viekää komentajalle tervehdyksemme ja kiitoksemme.\n\nSteewartti kumarsi ja lähti. Söimme hyvän aterian. Saatoin sitten\nKirstenin hyttiinsä ja toivotin hyvää yötä. Hän pyysi, että kävisin\nennen nukkumaan menoa vielä hänen luonaan. Lähdin ensin komentosillalle\njuttelemaan vahtiupseerin kanssa. Lavanton voima oli yltynyt ja potkuri\npyöri kaiken aikaa hiljaa eteenpäin, helpottaakseen ankkureita ja\nkettinkejä.\n\nKotvan kuluttua kuljin Kirstenin hytin ohi ja koputin oveen. Vastausta\nei kuulunut. Kun astuin sisään, näin hänen raskaasti nukkuvan. Aioin\njo jättää hytin ja hiipiä pois, kun huomasin, että häntä rupesi\nahdistamaan ja hän koetti huutaa:\n\n— Kirsten!\n\nHän aukaisi silmänsä ja veti helpotuksen huokauksen.\n\n— West! Jumalan kiitos, että tulit. Kapteeni Bäck koetti upottaa minut\n— meidät molemmat. Näin unta, että veneemme vajosi. Kun olin jo veden\npinnan alla, tunsin, että sinä otit kiinni kädestäni vetääksesi minut\nylös. Mutta samassa tuli Bäck, tempasi kätesi irti ranteestani ja alkoi\npainaa minua syvemmälle. Samassa heräsin ja näin sinut.\n\n— Teillä on aina outoja unia. Minä huomasin, että olitte hädässä ja sen\nvuoksi herätin.\n\nLaiva keinui kovasti.\n\n— Olemmeko taas vaarassa?\n\n— Emme ensinkään.\n\n— Onko unta vai totta, että elämme?\n\n— Kyllä varmasti elämme ja tulemmekin elämään.\n\n— Kuinka ja koska pääsemme pois täältä?\n\n— Älkää siitä huolehtiko, pankaa nyt vain silmänne kiinni, että saatte\nnukutuksi ja voimistutte.\n\nIstuin Kirstenin luona, kunnes hän laski käteni irti ja nukahti.\nKäväisin hytissäni, sytytin sikarin ja menin kannelle. Lavanto antoi\nnyt parastaan: suunnattomat hyökyaallot ryntäsivät vasten laivan\nkokkaa, koettaen tuulen avustamina irroittaa ankkurikoukkuja pohjasta\ntai katkaista ankkurien kettinkejä. Mutta turhaan. Potkuri pyöri kaiken\naikaa eteenpäin, vuoroin kovasti, vuoroin hiljaa, sen mukaan kuin tarve\nkulloinkin vaati. Aaltojen harjat tosin halkesivat puskiessaan terävää\nlaivan keulaa vasten, mutta niiden sirpaleet lensivät kosken lailla\nyli kokkaäyrään. Kuului kahdeksan lasia. Soittokellon ääni ei nyt\nollut heleä eikä kovakaan, se tuli kuin hyvin kaukaa, aivan kuin olisi\npuuvasaralla lyöty rautakankeen. Habanan vastaus kahdeksan lasia kuului\npaljon paremmin, vaikka se oli sataviisikymmentä syltä meistä, sillä\nmyötätuuli toi sen lyönnit kuuluviimme. Menin sitten makuulle ja nukuin\nhyvin sikeästi.\n\nSeuraavana aamuna kello seitsemän havahduin, sillä kuulin, että\nkoputettiin oveen. Messipoika astui hyttiin ja toi vaatteemme, jotka\noli pesty, kuivattu ja silitetty. Peseydyin ja pukeuduin huolellisesti.\nSitten menin Karstenille viemään hänen vaatteensa.\n\n— Kuinka voitte? kysyin.\n\n— Hyvin, kuului vastaus.\n\n— Pukeutukaa nopeasti ja tulkaa sitten ulos, se tekee teille hyvää.\n\n— Olen kohta valmis.\n\nTultuani käytävään tapasin steewartin, joka pyysi minut kahville\nmessiin — upseerien ruokailuhuoneeseen. Upseerien kanssa joimme\nrunsaasti hyvää kahvia ja keskustelimme lavantosta. He olivat\niloiset ja onnelliset siitä, että olivat voineet pelastaa meidät ja\nkertoivat puhutelleensa soutumiehiämme, jotka olivat sitä mieltä,\nettä pelastuminen olisi ollut mahdoton ilman kauniin rouvan hartaita\nrukouksia.\n\nKirsten joi kahvia hytissään, kun tulin. Läksimme sitten yhdessä\nkannelle katselemaan jumalanilmaa. Meri kohotti rintaansa kuumeisesti\nja ärjyi vimmatusti.\n\n— Ylihuomenna pitäisi »Seastarin» saapua tänne, mutta sehän on\nmahdotonta tämmöisessä ilmassa, sanoi Kirsten.\n\n— Aivan mahdotonta se ei ole, mutta erittäin vaikeaa ja vaarallista,\nyksin »Seastarillakin», joka tietysti on ollut sekä tuulessa että\ntyvenessä. Lordi ja Hildur, oltuansa yhdessä viisi vuotta, kai\nrakastavat myrskyä enemmän kuin paratiisin leppoisuutta.\n\nSteewartti ilmoitti nyt aamiaisen odottavan. Komentaja itse,\npiikkipartainen, ahavoitunut herra, tuli ruokasalin eteisessä vastaan,\nsuuteli Kirstenin kättä ja tarjoten käsivartensa saattoi hänet pöytään,\nniinkuin kavaljeerin ja erittäinkin espanjalaisen kavaljeerin tulee.\nLuulen, että häntä kadutti, kun oli kutsunut myös minut omaan pöytäänsä\n— hän katsoi, mielestäni, minuun ynseästi, mutta oli kuitenkin\nkohtelias signoran »henkivartijalle».\n\nAluksi hän puhui herkeämättä, eikä antanut muille suunvuoroa.\nKomentajan mielestä oli ollut ratkaisevaa sekä hänelle että\nVittoriolle, että kohtalo oli määrännyt laivan ankkuroitavaksi juuri\ntälle paikalle. Hän uskoi, että tästä lähtien häntä seuraisi parempi\nonni kuin tähän saakka. Hän kertoi myöskin ensimmäisen kerran istuvansa\npöydässä napapiirin luona syntyneiden ihmisten seurassa ja pyysi saada\nniin paljon kuin mahdollista tietoja elämästä ja tavoista pohjolassa.\n\nEnsin keskustelu kävi vaivalloisesti, komentaja kun ei ollut erittäin\nkielitaitoinen, mutta upseeriensa avulla, jotka olivat päällikköään\npaljon terävämpiä, juttu pian luisti kuin rasvattu. Kylmän ilmanalan\nihmiset olivat kaiketi hitaita sekä liikkeiltään että ajatuksiltaan,\nkoska pakkanen tietysti jäykistää jäsenet ja hyydyttää aivot? Hän iski\nsilmää Kirstenille, joka koetti salata kiukustunutta ilmettään.\n\n— Luuletteko niin, herra komentaja?\n\n— Anteeksi, en tarkoittanut pahaa.\n\nOn huomattava, että espanjalaisen sotalaivan komentaja joskus saattoi\nolla heikkolahjainen, kun korkeat virat uskottiin vain vanhoista\nylimyssuvuista polveutuneille aitoespanjalaisille, ja nämä olivat\nuseinkin ruumiillisesti ja henkisesti rappeutuneita. Ajat ovat toiset\nkuin siihen aikaan, jolloin Pyreneitten niemimaan valtioiden laivat\npitivät luutaa suurmastonsa huipussa.\n\nEspanjalais-amerikkalaisessa sodassa, jossa amiraali Cervera\ntoimi Espanjan laivaston komentajana, saatiin nähdä, minkälaisiin\ntyperyyksiin sukuperäamiraali voi tehdä itsensä syypääksi. Hän vei\nlaivastonsa Santiago de Cuban mutkaan kapean salmen kautta, luullen\nolevansa siellä turvassa. Amerikan laivasto makasi ulkopuolella,\nodotellen espanjalaisten laivastoa, jonka ennemmin tai myöhemmin piti\nmadella ulos kapeasta salmesta, niinkuin metsäsika ryömii luolastaan.\nKun espanjalaiset alkoivat liikehtiä, niin amerikkalaiset tukkivat\nsalmen suun upottamalla laivan salmen kapeimpaan paikkaan. Sen jälkeen\namerikkalaisilla ei ollut muuta tehtävää kuin pommittaa Espanjan laivat\nupoksiin. Ja tunnusmerkillistä espanjalaisen luonteelle on, että kun\nsähkösanoma espanjalaisen laivaston häviöstä saapui Madridiin, niin\nCortes — eduskunta — kokoutui ja sen presidentti ilmoitti surusanoman\nsaliin kertyneelle kansalle: »Viimeinen toivomme on pettänyt\nmeidät. Laivastomme on ammuttu upoksiin. Cuba, Antillien helmi,\ntuo hedelmällinen, mineraalirikas saari ei ole enää omamme. Mutta,\nkansalaiset! Espanjan _kunnia_ on pelastettu.»\n\nVittorion komentajalla oli oma käsityksensä Skandinavian niemimaasta\nja kansasta; Suomenmaasta hän tuskin tiesi mitään. Mietittyään jonkin\naikaa hän hoksasi, että Venäjän Suomi-nimisessä maakunnassa oli\npohjoisessa Arkangelsk ja etelässä Helsingfors. Näistä kaupungeista,\njoiden ympäristössä kasvaa paljon honkia ja kuusia, tuovat venäläiset\nlaivat lautoja ja lankkuja Espanjaan. Täältä ne vievät suolaa\nkotimaahansa. Norjasta hän tiesi sen verran, että tästä maasta tuodaan\npaljon kuivattua turskakalaa Espanjaan paaston ajaksi. Ruotsin\nja Suomen viennin hän käsitti suunnilleen yhtä suureksi. Kansan\nsivistyksestä hän arveli, että noin kuusi prosenttia väestöstä on\nlukutaitoista. En jaksanut enää pysyä nahoissani.\n\n»— Anteeksi, herra komentaja, teidän tietonne ovat hiukan vanhentuneita.»\n\nEn ehtinyt sanoa sen enempää, sillä Kirsten purskahti nauruun, ja\nupseerit olivat tukehtumaisillaan hillitessään hilpeyttään. He nousivat\npöydästä nauruaan pidätellen ja syyttivät virkavelvollisuuksia\nkannella. Komentaja katseli vähän aikaa äkäisin silmin Kirsteniä ja\nminua, eikä niin ollen huomannut upseeriensa sopimatonta käytöstä.\nKirsten ja minä nousimme sitten kiittäen pöydästä ja läksimme kannelle.\nEnsimmäinen upseeri, katseltuaan ensin, oliko komentaja lähettyvillä,\ntuli luokseni ja sanoi:\n\n— Hyvä, että nolasitte tuon miehen. Koska hän on meidän päällikkömme,\nemme voi täällä laivassa häntä vastustaa, mutta maissa kun ollaan, hän\nsaa kuulla totuuksia. Hän on hyvä purjehtija ja merenkävijä, mutta\nsiinä onkin kaikki. Hänen isänsä oli ylpeä veitikka ja kuningas Amadeon\nhyvä ystävä.\n\nKun miehistön päivällisaika läheni, alkoi koko laiva hajuta\nespanjalaiselta, sillä ruuanlaitossa käytetään melkein aina\noliiviöljyä, sipulia ja espanjalaisia vihanneksia. Seurasin ensimmäistä\nupseeria hänen kiertotarkastukselleen keittiöön ja miesten asuntoihin.\nJärjestysvaisto näytti espanjalaisilta puuttuvan kokonaan. Kaikki\nhajusi ja näytti »degolta». Degoiksi anglosaksilaiset merimiehet\nsanoivat niitä tovereitaan, jotka ovat kotoisin Pyrenean niemimaalta,\nItaliasta, Kreikasta, Itävallasta ja Etelä-Ranskasta, ja ylenkatsovat\nniitä. He ovat laiskoja, velttoja, likaisia ja epäluotettavia. Degot\nkäyttävät, niinkuin suomalaisetkin, veistä tappeluaseena. Edellisten\nveitsi »_basleijari_» on suuri, jälkimmäisten »puukko» pieni.\nSuomalainen lyö puukollaan, mutta dego ei ainoastaan lyö, hän myös\nheittää asettaan hyvin taitavasti. Englantilaisissa ja amerikkalaisissa\nlaivoissa oli tapana katkaista suomalaisten ja dego-merimiesten\npuukkojen kärjet.\n\nPalattuamme jälleen kannelle menimme komentajan kutsusta ruokasaliin,\njossa hän ja Kirsten odottivat. Pöydässä oli manzanilla-viiniä ja\nöljyssä keitettyjä oliiveita — pahanmakuisia molemmat pohjoismaalaisen\nmielestä. Manzanilla on kirkasta ja väriltään keltaista, mietoa viiniä.\nOliivit keitetään oliiviöljyssä. Siihen aikaan käytettiin Espanjassa\naamupäivisin kahvin asemesta manzanillaa ja oliiveja. Steewartti täytti\nlasit ja lähti pois.\n\n— Pidättekö oliiveista ja manzanillasta?\n\n— Emme, ne eivät oikein tunnu sopivan meidän makuhermoillemme.\n\n— Kyllä tämä sekoitus maistuu vielä hyvältäkin, kun siihen totutte.\nMaljanne! sanoi komentaja ja joi lasinsa pohjaan.\n\nMe, Kirsten ja minä, ainoastaan kostutimme huuliamme, mutta emme\nvoineet pakottautua panemaan suuhumme öljymarjaa, niinkuin tapana oli\njoka kulauksen jälkeen.\n\n— Ei näy hoidokeilleni manzanilla kelpaavan. Komentaja soitti pöydällä\nolevaa kelloa — siihen aikaanhan ei ollut sähkökelloja.\n\n— Mitä viiniä senjora ja senjor tahtovat? kysyi komentaja.\n\n— Muskatellia, jos sallitte, sanoi Kirsten.\n\n— Vai muskatellia, sehän on ala-arvoista, imelää, melkein alkoholitonta\nrusinaviiniä, jota me lähetämme pohjoisiin maihin naisten juotavaksi.\nEntä mitä hedelmiä?\n\n— Mitä hyvänsä, kun ei vain oliiveja. Ehkä appelsiineja.\n\nAppelsiineja ja muskatellia tuotiin. Jonkin ajan kuluttua,\nvedettyään nahkaansa melkoisen määrän lempiviiniään, komentaja kävi\nkielitaitoisemmaksi.\n\n— Onneksenne, rouva! sanoi hän englanniksi. Kirsten kiitti. Sitten\nisäntämme kääntyi lasi kädessään minun puoleeni ja esitti maljani\nsamalla kielellä. Mietin vähän aikaa, ennenkuin vastasin; sitten\nmuistui mieleeni eräs onnentoivotuslause: »Salutem sempeternam!» Se\nnaula veti. Komendööri nousi seisoalleen, lasi kädessään.\n\n— Mitä! Osaatteko te latinaa?\n\n— Poco senjor.\n\nEnsimmäinen upseeri ja Kirsten nousivat, ja viimeksi muistin minäkin\nnousta seisomaan, kun komentaja juhlallisesti joi pohjaan Skandinavian\nja Suomen sekä sen molempien kaupunkien, Helsingin ja Arkangelskin,\nmaljan.\n\nSananvaihto taukosi hetkeksi ja komentaja istui aatoksissaan. Viimein\nhän kääntyi Kirstenin ja minun puoleeni.\n\n— Olen oppinut paljon tässä lyhyessä hetkessä. Alan luulla, ettemme\nvanhassa Espanjassa seuraa oikein aikaamme. Tässä istuu ihana\nmerenneito ja hänen aseenkantajansa ja ritarinsa. Merenneitohan on\nkuolematon, ainakaan hän ei voi hukkua veteen, omaan elementtiinsä.\nSamoin on laita hänen aseenkantajansa. Ehkä ovat molemmat istuttuaan\njollakin oman merensä kalliolla ja huomattuaan veden siellä liian\nkylmäksi hypänneet aaltoihin ja uineet tänne antamaan meille opetuksia.\n— Puhutteko tekin latinaa, rouva Bäck?\n\nEnnenkuin Kirsten avasi suunsa vastatakseen komentajan kysymykseen,\nennätin sanoa hänelle, että hän olisi vaiti; minä puhun hänen\npuolestaan.\n\n— Teidän runollinen kohteliaisuutenne on pannut rouva Bäckin hieman\nhämilleen ja hän on, uituaan pitkän matkan Atlannin aalloissa, väsynyt,\nvaikka onkin merenneito. Sentähden lienee parasta, että hän heti menee\nhyttiinsä lepäämään. Tulen takaisin, kun olen saattanut hänet. Laiva\nkeinuu taas niin rajusti, ettei hän voi mennä yksi.\n\nKun palasin komentajan luo, hän sanoi:\n\n— Puhuuko rouva Bäck myöskin latinaa?\n\n— Tietysti, paremmin kuin minä.\n\n— Me ehkä voisimme sitä puhua.\n\nAjattelin vähän aikaa, uskaltaisinko koettaa. Jos en osannut paljon\nminä, niin ei taitanut osata sen enempää komentajakaan.\n\n— No puhutaan vain.\n\nHän kävi hämilleen ja sanoi:\n\n— Parasta lienee kumminkin puhua samaa siansaksaa kuin tähänkin asti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun illalla taas istuimme komentajan salongissa, hän jatkoi kyselyä.\n\n— Ettehän suuttune, jos kysyn: mikä mies on isänne?\n\n— Pappi.\n\n— Vai pappi, luterilainen pappi. Yhdentekevää, samaa Jumalaa ja\nVapahtajaahan hänkin palvelee. Kuinka te jouduitte merimieheksi;\nvarmaankin karkasitte kodistanne?\n\n— En karannut.\n\n— Kummallista. Espanjassa merimiehen pojasta tulee merimies, ja jos\npapilla olisi poika, niin hänestä tulisi pappi.\n\nEnsimmäinen upseeri astui salonkiin ja sanoi:\n\n— Lavanton kärki alkaa tylsyä; vuorokauden kuluttua saamme kauniin\nilman.\n\nKomentaja, joka taas oli vaipunut mietteisiinsä, ponnahti ylös ja\ntilasi itselleen manzanillaa. Me muut saimme valita mieleistämme\njuomaa. Upseerit halusivat jamaikarommitotia sitruunan kera, Kirsten ja\nminä taas muskatellia.\n\n— Kauniin ilman malja! sanoi komentaja kohottaen lasiansa; ja kun\nhänen »barometrinsa» oli hieman noussut, hän käski upseeriensa ottaa\nsoittokoneet esille.\n\nEnnen pitkää oli kaikilla soittimensa ja konsertti alkoi. Jokainen\nlauloi omalla säestyksellään pätkän, ja sitten seurasi yhteissoitto.\nKitarat, sitrat ja mandoliinit antoivat parastaan. Muun muassa\nsoitettiin Metran kaunis »Vals Española», jonka silloin kuulin\nensikerran. Komentajalla oli kaunis ja suuri ääni. Ehkä kuului asiaan,\nettä päälliköllä, jonka äänen tulee kaikua laivassa läpi myrskyn, pitää\nolla luja ääni. Kirsten lauloi suloisella äänellään: »Der aander en\ntindrende sommerluft», pianon säestyksellä ja minä: »Oi kehtomme, sä\nPohjanmaa». Näin olimme kaikki antaneet näytteen kotimaamme lauluista.\nVihdoin ehdotin, että jo menisimme nukkumaan.\n\n— Ei vielä, syödään ensin illallista. Meillä ei ole herkkuja tarjota,\nkun ei linnan laiva ole voinut tuoda tuoretta lihaa eikä vihanneksia,\nmutta onhan meillä säilykkeitä ja kuivattuja vihanneksia, ja lisäksi\nmestarikokki, joka laittaa vaikka »kivestä leivän».\n\nSaatiin hyvä illallinen; sen paras herkku oli lapskoussi, jonka\nvertaista tuskin olin syönyt. Kukapa merimies ei tuntisi lapskoussia\nja mitä se on! Sille voisi myös antaa nimen »mixtum compositum», sillä\nse valmistetaan niin, että kaikenlaiset ruuaksi kelpaavat ainekset\nsekoitetaan yhteen. Mies se, joka parhaiten osaa sekoittaa.\n\nIllallisen jälkeen komentaja sanoi minulle:\n\n— Mitähän, jos siirtyisitte Espanjan sotalaivastoon, senjor toinen\nperämies?\n\n— Eihän kai minulla siinä mitään tulevaisuutta olisi.\n\n— Kuinka niin?\n\n— En osaa espanjan kieltä, olen luterilainen ja etelätuuli työntää\nminua pohjoista napapiiriä kohden. Kun praktiikkani on täysi, niin\njatkan meriopintojani Englannissa, Norjassa tai kotimaassani.\n\n— Kaiken tuon voitte tehdä Espanjassa ja saatte heti paikan Vittoriossa.\n\n— Kiitän, herra komentaja, mutta se lienee mahdotonta.\n\n— Ehkä teillä on Pohjolassa punaposkinen, lumivalkea tyttö, joka vetää\nsinne?\n\n— Kuka tietää.\n\n— Muistakaa, että Espanjassakin on tyttöjä, ja tyttöjä, joiden luonne\nparemmin soveltuu teille. Mutta luonne kuin luonne, erinimelliset navat\nvetävät yhteen ja samannimelliset työntävät eroon.\n\n— Olemme jo tainneet laskea tarpeeksi leikkiä! Hyvää yötä, herra\nkomentaja ja herrat upseerit.\n\nKun saatoin Kirstenin hänen hyttiinsä, hän sanoi: — Pidä varasi, ettet\njoudu tuon herran satimeen.\n\n— Hyvää yötä, Kirsten! Toivon, että ilma huomenna on niin asettunut,\nettä pääsemme Delfineen.\n\n— Istu vähän aikaa luonani. Millä tavalla täältä päästään pois?\nKuinkahan lapseni jaksaa? Ylihuomenna pitäisi Hildurin ja lordin saapua\ntänne, mutta kaiketi se on mahdotonta tämmöisellä ilmalla. Sano minulle\ntotuus, enkö ole vanhentunut ja käynyt rumaksi?\n\n— Loruja, mikä sinut olisi vanhentanut ja rumentanut, Kirsten-lapsi?\nNuku rauhassa.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSeuraava päivä kului ilman että mitään erikoista tapahtui. Lavanto\nteki vähitellen lähtöä; se halusi nähtävästi päästä kotiinsa Saharaan.\n»Habanasta» koetettiin panna vene vesille ja se saatiinkin vaivoin\nlasketuksi aallokkoon, kuusi miestä veneessä. Meri löi sen kuitenkin\nrikki vasten laivan sivua, ja miesten onnistui pelastaa henkensä\nköysien avulla, joita laivasta heille heitettiin.\n\nKello kymmenen aikaan illalla näkyivät tyyrpuurin looringin kohdalla\nerään höyrylaivan signaalitulet, kaikki kolme. Laiva siis yritti\nsatamaa kohden, taistellen kovassa vasta-aallokossa. Se oli vielä niin\nkaukana, että ainoastaan huippulyhdyn tuli näkyi selvästi, jotavastoin\nsivulyhtyjen tulet vain vilkahtivat silloin tällöin, kun aaltojen\nharjat eivät joutuneet väliin. Joskus tulet katosivat tykkänään. Laiva\ntaisteli ankarassa aallokossa. Oli juuri lyöty neljä lasia, kello oli\nsiis kaksi. Vittorion päällystö sekä Kirsten ja minä olimme sattumalta\nkoolla peräkannella, kompassihuoneen suojassa. Keulatähystäjä oli\nensimmäisenä huomannut laivan valot; sekä kokassa että perässä oli\ntähystäjä.\n\n— Pienenlainen höyrylaiva tuo, sanoi ensimmäinen upseeri.\n\n— Hullu, joka koettaa yöllä päästä satamaan tämmöisessä ilmassa, kun ei\nluotsiakaan saa, sanoin minä.\n\n— Se ei tietenkään voi päästä sisäsatamaan, vaan täytyy sen ankkuroida\ntänne, mikä sille on melkein mahdotonta, sanoi eräs upseeri.\n\n— Tänne se ei saa ollenkaan tulla öiseen aikaan, tämähän on sotasatama,\nsanoi komentaja.\n\n— Kyllä sen täytyy saada ankkuroida täällä, jos se vain ehjänä pääsee\nperille, huomautin minä.\n\nMe katselimme sydän kurkussa tuota poloista laivaa, joka taisteli\nelämästä ja kuolemasta kovassa aallokossa. Sen lyhtytulet alkoivat\nvähitellen hävitä ja viimein ei näkynyt muuta kuin huippulyhty. Sitten\nsekin katosi.\n\n— Herra Jumala, nyt se meni pohjaan! huusi Kirsten. Kaikki olivat vähän\naikaa vaiti.\n\n— Ei sen ole tarvinnut vajota, vaikka valot hävisivät. Sen lyhtytulet\novat näköpiirin ulkopuolella, jos se on ajelehtinut taikka tahallaan\npoistunut ulommaksi merelle, odottamaan päivän tuloa. Siinä tapauksessa\nse taas aamulla koettaa päästä sisään.\n\n— Minä olen samaa mieltä kuin herra West, sanoi ensimmäinen upseeri.\n\nKirsten pani kädet ristiin.\n\n— Jumala auttakoon ihmisparkoja, jos vielä ovat elossa!\n\nLavanto hengitti työläästi. Ähkien ja puhkien se kamppaili kuoleman\nkanssa ja puhalsi vähitellen ulos, minkä oli vetänyt sisäänsä. Sen\nkolmen ja puolen vuorokauden pituinen elämä oli päättyvä aamupäivällä,\njolloin se oli valmis laskeutumaan lepoon Atlannin valtamereen. Tuuli\nkyllä vielä kovanlaisesti, mutta se ei enää ollut lavantoa, vaan\ntavallista tuulta. Aallokko oli kuitenkin yhä suuri; meri kohotteli\nrintaansa, niinkuin kuolemaisillaan oleva valaskala, joka saatuaan\nmonta harppuunaa kylkeensä on hinattu laivan sivuun kuorittavaksi\npuhtaaksi rasvastaan. Pilvet olivat hävinneet taivaanlaelta ja tähdet\npaistoivat.\n\nKun muut olivat poistuneet kannelta, sanoi Kirsten:\n\n— Tuollahan loistaa Pohjantähti, meidän oma tähtemme! Minun mielestäni\nei meidän pitäisi mennä tämän etelämmäksi, jottei se katoaisi\nnäköpiiristä. Tuntuu haikealta, kun tulemme ekvaattorin luo ja näemme\ntähtemme taivaan rannan reunassa, emmekä niinkuin Norjassa melkein\npäämme päällä. Ja lopulta se häviää kokonaan!\n\nKun olin saattanut Kirstenin hänen hyttiinsä ja aioin lähteä pois,\npurskahti hän yht'äkkiä katkeraan itkuun.\n\n— Mikä nyt?\n\nViimein sai hän huuliltaan sanan: »Seastar.» Luulin hänen taas\nhourailevan ja riensin pyytämään vartioupseerilta rauhoittavaa\nlääkettä. Kun tulin takaisin, oli Kirsten jo rauhoittunut. Hän pyyhki\npois kyynelensä, otti minua kädestä ja sanoi:\n\n— Se oli Seastar. Nyt minulle selvisi, että öiset signaalivalot\nvarmasti olivat Seastarin; senhän piti silloin saapua Cadiziin. Jos\nse vielä ui aalloilla, niin toivon, että rukoukseni auttavat sen tai\nainakin Hildurin ja lordin perille.\n\n— Kuinka voit ajatella, että Seastarin ihmiset pelastuvat, jos laiva\nitse hukkuu?\n\n— Minä ajattelen näistä asioista omalla tavallani, mutta en voi sitä\nselittää sinulle. Hildurin ja lordin täytyy ennemmin tai myöhemmin\nmuuttaa laivaa ja elämän suuntaa. Ehkä aika nyt on tullut.\n\n— Hyvää yötä, pieni Kirsten! Pane silmäsi kiinni ja nuku.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nOlin jo kannella, kun aamu sarasti. Vartioupseeri istui messissä kahvia\njuomassa.\n\n— Hyvää huomenta, senjor!\n\n— Hyvää huomenta! Tulitte parhaaseen aikaan, kahvi on kuumimmillaan.\n\nJuotuani tuota virkistävää nektaria ja saatuani siihen luvan menin\npuhuttelemaan tähystäjää. Hän sanoi näkevänsä jonkin kummallisen uivan\nveden päällä ja näytti sormellansa suuntaa. Katsottuani kiikarilla\nsanoin näkeväni lautan taikka syvällä uivan laivan, joka makasi\nkyljellään paapuurin puolelle, vailla mitään merkkitulia. Annoin\nkiikarin tähystäjälle. Katseltuani vielä pitkän aikaa kummitusta\nhuomasin sen pienenlaiseksi höyrylaivaksi, jonka savupiipusta tuprusi\nhiukan ohutta savua. Alus oli uppoamaisillaan, ja meri löi kaiken\naikaa sen ylitse. Juoksin vartioupseerin luo ja ilmoitin, mitä olin\nnähnyt. Hän kiirehti heti perän puolella olevan soittokellon ääreen\nja rupesi vimmatusti soittamaan. Samassa alkoi myös kokan puolelta\nkuulua hätäkellon soittoa, ja tuossa tuokiossa olivat laivan kaikki\nasukkaat kannella yöpuvuissaan. Ensimmäinen upseeri määräsi kolme\nvenettä miehitettäväksi ja laskettavaksi veteen onnettomia pelastamaan,\njos uppoava laiva ennättäisi tulla tarpeeksi lähelle Vittoriota,\nennenkuin se menee pohjaan. Juoksin Kirstenin luo ja ilmoitin, että\nuppoamaisillaan oleva laiva, otaksuttavasti Seastar, läheni meitä.\n\n— Pukeutukaa heti, mutta parasta on, että jäätte hyttiinne. Jos\nkuitenkin tulisitte kannelle, niin pysykää loitolla miehistä, jotka\nlaskevat veneitä vesille. Minä lähden mukaan yhden veneen johtomieheksi.\n\nUppoamaisillaan oleva laiva läheni hitaasti Vittoriota, koska höyry\noli loppumaisillaan ja vasta-aallokko kova. Kolme venettä riippui\nköysistä valmiina laskettaviksi mereen. Kahdessa näistä istui kahdeksan\nmiestä kussakin, airot nostettuina pystyyn, yhdessä ensimmäinen ja\ntoisessa toinen upseeri päällysmiehenä ja peränpitäjänä. Kolmannessa\nveneessä, joka oli pienempi edellämainittuja, oli kuusi miestä sekä\nminä päällysmiehenä ja peränpitäjänä. Kaksi soutajistani olivat ne\nennenmainitut jätkät, jotka olivat kunnostautuneet silloin kun Kirsten\nja minä lavanton pyörteistä pelastuimme Vittorioon. Myöskin Habanasta\naiottiin nähtävästi lähettää apua, koska vene, jossa miehet istuivat\nvalmiina, riippui jo köysistä. Komentaja näki nyt kiikarilla, että\nhukkuvan laivan komentosillalla riippuvassa pelastusrenkaassa luki\n»Seastar». Kun huomattiin, ettei se enää tullut lähemmäksi, vaan\npäinvastoin rupesi etenemään, arvattiin, että potkuri ei nyt jaksanut\npyöriä tarpeeksi tai se oli tykkänään seisahtunut.\n\n— Laskekaa alas, minä sanoin.\n\nVene luisui hiljaa veteen, mutta aalto löi sen takaisin kansilistan\nkohdalle asti. Suurempaa vahinkoa ei kuitenkaan sattunut: vain yksi\nairoista katkesi. Sitten me kaikki suuntasimme kulkumme haaksirikkoista\nkohti. Aallot työnsivät veneitä eteenpäin soutajien avustamina. Kohta\noli Seastarin tyyrpuurin puolella kaksi ja paapuurin puolella kolme\nvenettä.\n\nHylky makasi niin upoksissa, että se näytti heti menevän pohjaan.\nAallot löivät kaiken aikaa kannen yli. Pannun räjähtämisestä ei ollut\npelkoa, koska höyry oli kokonaan lopussa ja kone seisoi. Paapuurin\nreilinki ui jo veden alla ja osan siitä oli myrsky särkenyt. Ihmiset\npitivät aaveentapaisina kiinni ylähangan vanteista ja odottivat joka\nsekunti viimeistä hetkeään. Minun veneestäni lensivät ensimmäiset\nsilmukalla varustetut heittoköydet onnettomille ja heti senjälkeen\nmuista veneistä. Veneethän eivät voineet laskea hylyn sivuun,\nvaan jokaisen siellä olijan täytyi heittää silmukka yli päänsä ja\nkäsivarsiensa, hypätä mereen ja vetämällä päästä veneeseen. Lordi\nLakeford, pitkä, uneliaan näköinen mies, sai ensimmäisenä köyden\nkäsiinsä. Hän pani silmukan komean vaaleaverikön ympärille, käskien\ntätä hyppäämään veteen, vaikkei nainen uskaltanut; arvasin hänet\nHilduriksi. Lordi pani nyt toisen silmukan oman ruumiinsa ympärille,\nhypäten veteen; ja hetkistä myöhemmin hänet vedettiin erääseen Habanan\nveneeseen. Vähitellen oli kaikki pelastettu veneisiin, paitsi Hildur,\njoka vakuutti ennemmin uppoavansa hylyn mukana kuin hyppäävänsä mereen.\nSiinä tuo onneton nainen vain seisoi, väliin vyötäisiään myöten vedessä\nja piteli kiinni vanteista. Kului muutamia tuskallisia minuutteja.\nMinun veneessäni oli kaksi pelastettua, nuori nainen, kamarineitsyt, ja\nviisitoistavuotias poika, Seastarin kajuuttavahti.\n\n— Ainoa pelastamiskeino on mennä hylkyyn ja väkivallalla tuoda pois\nonneton. Uskallatteko?\n\n— Uskallamme, vakuuttivat kamarineitsyt ja kajuuttavahti.\n\n— Tietysti uskallamme, huusivat molemmat jätkät.\n\n— Me emme lähde, vastasivat Vittorion matruusit.\n\nEnemmistö siis ei tahtonut lähteä.\n\n— Lähdettekö vai ette, kysyin ja vedin revolverin esiin. — Lähdemme,\nmyönsivät niskoittelijat ja tekivät ristinmerkin.\n\nVeneeni ja hylky olivat kulkeneet hyvän matkaa merelle päin. Hildurin\npelastaminen, onnistui tai ei, veisi aikaa, ja sekin vaara oli vielä\ntarjona, ettemme jaksaisi vastatuulessa ja aallokossa soutaa takaisin.\n\n— Nyt soutakaa minkä jaksatte!\n\nOhjasin veneen suoraan veden peittämälle kannelle hylyn takaa,\npaapuurin puolelta, siltä kohdalta, jossa reelinki oli poissa.\nHyppäsimme sitten kaikki veneestä, paitsi kamarineitsyttä ja\nkajuuttavahtia. Miehet seisoivat vyötäisiään myöten vedessä, pidellen\nvenettä suorassa, sillä välin kun minä kannoin Hildurin sinne. Kun vene\ntyönnettiin jälleen mereen hylyn kannelta, ryyppäsi sen perä vettä. Nyt\nei saanut hetkeäkään viivytellä hylyn vieressä. Soudimme pois henkemme\nedestä samalla kuin ammensimme vettä veneestä.\n\nVesi saatiin ajetuksi pois, mutta vene eteni kovan vasta-aallokon\ntyöntämänä hitaasti merelle; tuulen voima oli sittenkin suurempi kuin\nsoutajain. Lavanto kyllä heikkeni, mutta veneemme oli joutunut noin\nkilometrin päähän Vittoriosta. Ponnistellessa emme tulleet katsoneeksi\nhylkyyn päin eikä meillä siihen ollut haluakaan. Yht'äkkiä Hildur\nvoihkasi: »Seastar!» Kun katsoimme sinne päin, näkyi enää vilahdukselta\nhylyn savutorvea ja mastoja — Seastar oli mennyttä.\n\n— Mikä hyöty tästä pelastuksesta oli? Me menemme saman tien kuin\nSeastarkin, vaikeroi Hildur.\n\n— Emme mene, katsokaa tuonne!\n\nPieni höyrylaiva, linnan laiva, joka oli saapunut tuomaan Vittoriolle\nruokavaroja, laski meitä kohti myötätuulessa hyvää vauhtia. Ei kestänyt\nkauan, ennenkuin se oli valjaissa ja alkoi hinata meitä pois Atlannin\nvallasta. Kesti tunnin verran, ennenkuin päästiin Vittorioon. Kova\naallokko teki vastarintaa. Pieni höyrylaiva ja vene pääsivät tukalasti\nvasta-aallon harjalle. Vaikka kuljettiin hyvin hitaasti, pyrki meri\nkokan kautta sisään; vettä täytyi ajaa kaiken aikaa pois. Ellei linnan\nlaiva olisi näin kreivin aikaan tuonut ruokavaroja Vittoriolle ja\nHabanalle, olisimme tosiaankin menneet samaa tietä kuin Seastar.\n\nOlimme nyt kaikki Vittoriossa, Seastarista kahdeksantoista ja\nDelfinestä neljä, yhteensä kaksikymmentäkaksi henkeä. Hildur oli tällä\nhetkellä laivan päähenkilö. Espanjalaiset seisoivat kädet ristissä, kun\nhänet nostettiin veneestä, ikäänkuin hän olisi ollut elävä pyhimys.\nKirsten, joka jo oli Vittoriossa kotiutunut, antoi määräykset.\n\n— Manzanilla tekisi nyt hyvää, sanoi komentaja.\n\n— Konjakkia ja lämpöisiä vaatteita, komensi Kirsten. Niitä olikin\nheti saatavissa. Komentaja oli käskenyt viemään kaikenlaisia\nvaatteita, liinaisia ja villaisia, konehuoneeseen lämpiämään. Lordi\nLakeford näytti vähän väsyneeltä ja nololta. Pieni kamarineitsyt ja\nkajuuttapoika olivat kalpeita ja viluisia, mutta silti pirteitä.\nHaaksirikkoutuneen laivan päällystö ja miehet olivat verraten hyvässä\nkunnossa, etenkin sen jälkeen kuin olivat saaneet juomaa ja ruokaa\nsekä ennen kaikkea kuivat, lämpöiset vaatteet yllensä. Saatuaan\nsairaanhoitajan puvun kamarineitsyt meni kabinettiin molempien naisten\nluo.\n\nKomentaja kutsui minut hyttiinsä, jossa lordi istui viskylasinsa\nääressä. Pöydällä oli sitäpaitsi konjakkia ja manzanillaa. Komentaja\nkohotti lasinsa:\n\n— Olen sanomattoman iloinen ja kiitän Jumalaa, että olen saanut\npelastaa teidät, Mylord, ja kaikki teidän väkenne, niinkuin neljä\npäivää sitten pelastin nämä vieraani — hän kääntyi minuun päin —\nhirvittävästä kuolemasta.\n\nLordi ei virkkanut tähän mitään, puhdisteli vain piippuaan ja pisti\nsiihen tupakkaa, jonka jälkeen koetti sytytellä sitä, vaikka turhaan,\nsillä tupakka ei ottanut palaakseen. Piippu ja kuminen vedenpitävä\ntupakkapussi olivat ainoat, mitkä hän oli pelastanut. Tupakka oli\njotakuinkin kuivaa, mutta piippu vielä kostea, oltuaan lordin läpimärän\ntakin taskussa. Vähän ennen pelastajien saapumista uppoavaan Seastariin\nhän oli koettanut sytyttää piippuaan.\n\n— Mylord voi olla ihan vakuutettu siitä, että teemme kaiken voitavamme\nMyladyn viihtymiseksi ja myös pienestä, kauniista kamarineitsyestä\npidämme huolen, sanoi komentaja.\n\n— Norjattaret hoitavat toisiansa, mutta Butterflylle voitte toimittaa\npari konjakkaria, hän on heikko, sanoi lordi.\n\nSitten komentaja kääntyi minun puoleeni.\n\n— Te voitte, senjor toinen perämies, olla varma, että saatte mitalin\nihmishengen pelastamisesta, sillä olittehan urhoollinen ja rohkea.\nMylady oli hieman itsepäinen ja — mutta korkeasukuisethan ovat aina...\n\nTässä lordi katkaisi komentajan lörpöttelyn.\n\n— Viskynne menettelee. Haluaisin sähköttää Sevillaan. Komentaja nousi.\n\n— Minä menen kiiruhtamaan linnan laivan lähtöä; sen mukana voitte\nlähettää sähkösanomanne.\n\n\n\n\nX.\n\n\nNaiset, lordi ja Seastarin miehistö jäivät Vittorioon, mutta minä ja\njätkät lähdimme linnan laivalla Cadiziin. Laiva jätti minut Delfineen.\nMeidän oli jo luultu hukkuneen. Edellisenä päivänä oli käyty prikistä\nkaupungissa, mutta siellä ei tiedetty mitään kohtalostamme. Oli myös\nvähän arveltu, että mahdollisesti olisimme pelastuneet johonkin kaukana\nankkurissa olevaan laivaan. Magdaa oli ensin ollut vaikea lohduttaa.\nKapteeni Bäckiä ei asia kuulunut liikuttaneen. Laivan miehistö, etenkin\nkokki, oli onnellinen pelastumisestamme.\n\nUseat väylällä seisseet laivat olivat joutuneet tuuliajolle, Delfine\nniiden joukossa. Se oli kulkenut vähän matkaa, mutta seisahtunut\nsitten, kun ankkurien koukut, kynnettyään meren pohjaa, tarttuivat\nsinisaveen. Suolaproomuja ei näkynyt laivojen vieressä. Espanjalaiset\neivät olleet uskaltaneet yrittääkään tänne sen jälkeen kun kaksi niistä\noli uponnut aivan laivojen sivulla. Sellaista lavantoa ei oltu nähty\nmiesmuistiin.\n\n— Piru, kun sinä, West, narrasit minut tähän laivaan! huudahti Löflund\nminut nähdessään. — Illalla voit kertoa, millaista espanjalaisten\nlaivassa oli.\n\nPäivälliseksi oli kajuuttaherroille laitettu lihasoppaa ja piirakkaa,\nja miehistölle hernekeittoa ja tuoretta silavaa. Koska söin mieluummin\nviimeksi mainittua ruokaa, aterioin miesten kanssissa Magda sylissäni.\nLöflund sanoi:\n\n— Tule sinä, pieni Magda, »Löölundin» syliin, jossa olet istunut\nviimeiset neljä päivää, kun mammasi on istunut Westin sylissä lavanton\nkeinussa.\n\n— Kita kiinni, hävytön penikka, muuten tulee tästä, sanoi timpermanni,\nheristäen nyrkkiään Löflundin nenän alla. — Jollei meillä täällä\nlaivassa olisi hyvää kapteenskaa, niin elämä olisi täällä toisenlaista.\nEi täällä saataisi pannukakkuja eikä ylimääräisiä ruoka-annoksia, jos\nukko Bäckilla olisi määräämisvalta.\n\nKokki astui samassa sisään.\n\n— Tässä on enemmän hernesoppaa, oikein paksua ja hyvää ja »plenty»\nriskisti lihaa. Saako olla, toinen perämies?\n\nKun nousin ottamaan annokseni, sieppasi Löflund sillä välin Magdan\nminulta.\n\n— Olet istunut tarpeeksi papinpojan sylissä.\n\nLapsi pääsi karkuun ja juoksi kanssista. Minä kerroin syödessäni\nlyhyesti, mitä oli tapahtunut sillä välin, kun Kirsten-rouvan kanssa\nvierailimme Vittoriossa.\n\n— Mitä tulee veneen särkymiseen, sanoi Löflund, — niin laskitte\nvaromattomasti laivan sivuun, eihän tuuli ja laine vielä silloin\nkäyneet niin rajuina.\n\n— Leukalinkku umpeen, Kangas-Fiian poika! ärjäisi kokki.\n\n— Sanoitko Kangas-Fiian poika, senkin turskansyöjä. Tästä saat — ja\nsamalla lensi hernekeitolla täytetty pilkkumi, joka oli tähdätty\nkokin naamaa kohden, tämän käsivarsille, jotka hän oli ehtinyt nostaa\nsilmäinsä suojaksi.\n\nKokki seisoi muutaman sekunnin ajatuksissaan; sitten hän kysyi, ovatko\nkaikki jo saaneet tarpeeksi. Ja ennenkuin hän oli ennättänyt saada\nvastausta kysymykseensä, hän pani hernekattilan Löflundin päähän.\nOnneksi ei keitto kuitenkaan enää ollut kuumaa. Kun timpermanni nosti\npois kattilan, purskahtivat kaikki nauruun. Hernekeiton tahrimat miehet\nalkoivat nyt hieroa tappelua kanssissa, mutta siirtyivät timpermannin\nkehoituksesta sittemmin kanssin etupuolelle. Siellä he tappelivat\nkumpikin maansa tavalla, suomalainen nyrkeillä ja jaloilla, norjalainen\nhampaillaan ja päällään, puskien kuin pässi. Kapteeni kertoi minulle\nsen ikävän uutisen, että Delfine oli saanut pahan vuodon. Hän ja\nensimmäinen perämies aikoivat tämän johdosta keskustella timpermannin\nkanssa.\n\n— Mitä siitä timpermannin kanssa keskustelette. Jos laiva peloittavasti\nvuotaa, mistä vielä on otettava tarkka tieto, niin sähköttäkää laivan\nomistajalle.\n\nLöflund ja kokki olivat juuri tehneet väliaikaisen rauhan ja istuivat\nmolemmat kantäkillä.\n\n— Parasta on, kun heti lähden sähköttämään. Pankaa vene vesille ja\nkaksi miestä veneeseen, sanoi kapteeni.\n\nTappelupukarit saivat peseytyä ja lähteä kapteenia viemään maihin. Pari\ntuntia he viipyivät kaupungilla ja palasivat, kun kapteeni oli saanut\nkyselyynsä vastauksen.\n\nMenin kokkapuolelle ja ilmoitin, ettei äsken laivaan mätettyä suolaa\ntarvitse tasoittaa. Tähän vastasi timpermanni, jolla oli tapana ajaa\nmiehistön asiaa, että olisi hyvä heti mättää suolaa kokkaan päin.\n\n— Ei, suolaan ei kosketa, sen sijaan hiivataan ankkurien kettinkiä\nsisään ja sitten pumpataan laivasta vesi pois.\n\n— Niin, kyllä tässä saadaan pumpata yöt päivät, jahka se nyt tulee\ntäyteen lastiin ja purjeet päälle, sanoivat kaikki miehet yhdestä\nsuusta.\n\n— Eikä meidän tarvitse pelätä keltaruttoa, sillä Rio Janeiroa ei tulla\nnäkemään, sanoi timpermanni.\n\n— Kuinka niin? kysyin minä.\n\n— Me uppoamme, kun on ensimmäinen myrsky merellä. Delfine sai liian\npaljon voimistella Biskajassa maha täynnä. Nyt, kun se on saanut\nraskaan lastin, alkavat seuraukset tuntua ja näkyä. Kun lavanto runteli\narvoisaa rouvaa, saimme yhtenä päivänä pumpata kaksi kertaa. Eukko\npuhui totta silloin, kun läksin, ettei enää tässä maailmassa nähdä\ntoisiamme.\n\n— Ja minunkin piti mönsträtä tähän uivaan ruumisarkkuun, valitti\nLöflund.\n\nKun ankkurikettinkiä hiivattiin, ei kukaan ollut laulutuulella;\nkettinki nousi miesten vaietessa. Kun kettinkiä oli nostettu niin\npaljon kuin uskallettiin, alettiin pumpata. Vettä oli laivassa paljon,\nvaikka se edellisenä päivänä oli tyhjennetty.\n\n— Kyllä meidän täytyy tehdä protesti, kun aiotaan näin vuotavalla\nlaivalla lähteä merelle, sanoivat kaikki miehet.\n\nKun vesi viimein oli saatu pois, siirtyivät he kanssin etupuolelle\nkeskustelemaan.\n\n— Hiivataan vielä vähän kettinkiä, saahan sen taas ulos, jos rupeaa\ntuulemaan, minä sanoin.\n\nKun oli jonkin aikaa vielä hiivattu, komensin: jo riittää.\n\n— Minkätähden kettinkiä nyt vähennettiin? kysyi Löflund.\n\n— On kai jotakin tekeillä, vastasi timpermanni.\n\n— Laiva viedään tokkaan korjattavaksi heti, kun suola on saatu pois,\nsanoin minä.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nPieni höyrylaiva, täpö täynnä väkeä, näkyi laskevan Delfineä kohden.\nIlmoitin tästä kapteenille, joka istui salongissa ensimmäisen\nperämiehen kanssa. He keskustelivat vilkkaasti ja näkyivät olevat\nerinomaisen hyvällä tuulella. Kirjepaperit ja kotelot raivattiin pois\nkiireesti ja molemmat ällistyivät. Laiva laski jo paraatiportaitten\nkohdalle ja Kirsten, joka oli seisonut ensimmäisenä kokassa, juoksi\nportaita ylös. Kapteeni ehti nostaa hänet kannelle, aikoen suudella\nhänen kättään, mutta Kirsten veti sen pois. Sitten hän polvistui\nkannella syleilemään Magdaa. Äiti itki ja lapsi huusi ilosta.\n\n»Rakas Halvorin lapsi!» Muistaessani ne sanat ajattelin vanhaa\nsananpartta: älä taita ruusuja toisen puutarhasta.\n\n— Kuinkahan on hyttini laita? Tule, West, auttamaan, että saan Magdan\nkuntoon! Vien hänet kanssani kaupunkiin.\n\n— Mahdotonta, kapteenska, en ehdi nyt, mutta lähetän kokin.\n\n— Sinun täytyy!\n\nJa minä tottelin. Tietysti tottelin! Menimme Kirstenin hyttiin, jossa\nkaikki oli huiskin haiskin.\n\n— Koeta saada Magda pestyksi ja puetuksi!\n\nSitten hän hävisi, mutta tuli heti takaisin, mukanaan molemmat\nSeastarin naiset, Hildur ja kamarineitsyt, jota viimeksi mainittua\nlordi sanoi Butterflyksi. Pieni hytti oli nyt täynnä ihmisiä.\n\n— Ehkä esittelen, sanoi Kirsten, — toinen perämies West...\n\n— Ei tarvitse, vastasi tuo vaalea kaunotar, kietoen käsivarret kaulaani\nja painaen kyyneltyneet poskensa poskeani vasten. En päässyt irti\nsyleilystä, ennenkuin kaaduimme istumaan sohvalle, minä hänen syliinsä.\nPieni Butterfly suuteli käsiäni.\n\n— West, parasta kun menet ulos, ei sinua täällä nyt tarvita! sanoi\nKirsten.\n\nMagda juoksi vähän ajan kuluttua kannelle ja kertoi, että äiti ja\nHildur-täti riitelevät ja että äiti oli koettanut lyödä Hildur-tätiä.\nKannella oli paljon ihmisiä. Lordi istui kajuutanikkunan päällä ja imi\npiippuaan, niinkuin ei mitään sen kummempaa olisi tapahtunut. Häntä ei\nnäkynyt vähääkään liikuttaneen se seikka, että Seastar oli mennyt meren\npohjaan, ollen vähällä viedä hänet, Hildurin, Butterflyn ja huvilaivan\nkoko miehistön mukanaan.\n\nKeskellä hälinää ja epäröintiä saapui eräs Vittorion kahdeksan\nmiehen soutama parkassi, tuoden sähkösanomaa lordille. Hän aukaisi\nsen laiskasti ja luki. Sitten hän veti povitaskustaan paksun\nkumilompakon, josta otti englantilaisen setelin ja ojensi sen yhtä\nlaiskasti parkassin päällikölle. Kapteeni Bäck, joka hermostuneesti\nkäveli peräkannella, antoi minulle määräyksen heti lähteä Pontalisiin\nviemään sanaa, että tyhjiä proomuja lähetettäisiin noutamaan Delfinen\nsuolalastia. Kun astuin veneeseen, jossa soutumiehet jo odottivat,\ntuli naisväkikin kannelle. Tämän jälkeen kaikki Seastarin väki sekä\nKirsten ja Magda lähtivät linnan laivalla kaupunkiin. Olin päässyt jo\nhyvän matkaa, kun linnan laiva ajoi ohitseni. Kirsten ei katsonut sinne\npäinkään, mutta lordi nosti lakkiaan ja Hildur sekä Magda heiluttivat\nliinojaan. Seuraavana aamuna palasin Pontalisista ja samana päivänä\ntuli jo kaksi tyhjää proomua purkamaan suolaa. Viikon kuluttua oli\nlaiva tyhjä ja hinattu tokan sivuun odottamaan vuoroaan. Tämä tokka oli\nveden päällä uiva laite, jonka voi kuljettaa paikasta toiseen. Saattoi\nkulua viikkoja, vieläpä kuukausia, ennenkuin Delfinen vuoro tuli.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nEspanjassa ei tuntunut olevan työnhalua enempää kuin kiirettäkään.\nSörensen oli ilmoittanut, että työn tulee olla hienoa ja hyvää, maksoi\nmitä maksoi. Miehistö maleksi työttömänä, mutta ajan kuluksi pantiin\n»plattinkia», jolla taklaasin kulumiselle arat paikat suojattiin.\nLaivasta oli poistettu koko taklaasi, ainoastaan alamastot seisoivat\npaikoillaan. Kun laivan runko ulkoa ja sisältä oli korjattu, piti\ntaklauksen uudestaan alkaa. Entistä taklausainetta ei saanut käyttää,\nkaiken piti olla uutta ja parasta, mitä saada voi. Kapteeni Bäck oli\nhuonolla tuulella. Miehet ansaitsivat, mutta laiva, eli oikeastaan\nkapteeni, ei tänä aikana ansainnut muuta kuin kuukausipalkkansa.\n\n— Olen ehdottanut Sörensenille, että laiva myytäisiin hinnalla millä\nhyvänsä ja sen korjausrahoilla ostettaisiin uusi samankokoinen ja\n-arvoinen kuin Delfine, sanoi Bäck eräänä päivänä minulle.\n\n— Mitä Sörensen siihen vastasi? kysyin minä.\n\n— Hän käski minun mennä helvettiin, jos vielä uskallan sellaista\nehdottaa.\n\n— Ette näy muistavan, että Delfine on rakennettu teakpuusta ja\ntietävän, että se jo pari kertaa on ansainnut hintansa Norjan\nkruunuissa. Herra Sörensen voi jo varojensa puolesta pitää prikiä\nvaikkapa vain muistona.\n\n— Suu poikki, herra toinen perämies. Ette näy muistavan sitäkään, että\nminä vielä olen priki Delfinen päällikkö. Olette pistänyt nenänne\nasioihin, jotka eivät kuulu teille. Mitä tekemistä teillä on tuonkin\nnaisen kanssa, joka on minun vihitty vaimoni?\n\n— Tietäkää huutia, kapteeni Bäck! Muistatteko kuinka Trondhjemissa\nkauppasitte Kirsteniä vanhalle Sörensenille viidestäkymmenestä\ntuhannesta ja kuinka seisoitte kädet ristissä aivan levollisena, kun\nSörensen jo oli kohottanut tammikangen iskeäkseen Kirstenin kuoliaaksi?\nTeitä kaiveli ja kaivelee vieläkin, että viime hetkessä pääsin väliin.\nYmmärrän teidät vallan hyvin. Jos Delfine olisi tieltä poissa ja te\nsaisitte toisen laivan kuljetettavaksenne, niin silloin salakuljetus\nvasta kukoistaisi. Mutta muistakaa, ettei kahvilastia Riossa uskota\nkaikille köyhille norjalaisille rotille, sellainen annetaan vain\nSörensenin kaltaisille miehille. Eikä muiden kuin Sörensenin laivassa\nsallittaisikaan salakuljetusta.\n\n— Kirottu suomalainen, kyllä minä vielä kostan teille, että olette\nhyväillyt minun vihittyä vaimoani.\n\n— Valehtelette, suuripäinen salakuljettaja. Näytte tarvitsevan lisää.\n\n— En viitsi kuulla enempää, hävytön lurjus.\n\n— En välitä, viitsittepä eli ei. Tiedättehän sen naisen\nTrondhjemissa, jonka kanssa aiotte mennä naimisiin, sitten kun olette\nsalakuljetuksella ansainnut muutamia kymmeniä tuhansia lisää, sen\nnaisen, jonka kahden lapsen isä olette. Kaiketi olette selvillä siitä,\nettä Kirsten milloin hyvänsä voi päästä eroon teistä?\n\n— Voitteko näyttää toteen, mitä nyt olette sanonut?\n\n— Voin. Minä kelpaan vieraaksimieheksi silloin kun tarvitaan, ja toinen\non Delfinessä.\n\n— Kuka on toinen?\n\n— Sitä en sano, ennenkuin tarvitaan. Tiedätte nyt siis, että\nmolemmat vieraatmiehet ovat lähellä. Kaikki se kahvi, minkä olette\nsalakuljettanut Delfinen peräpiikissä, on pykälä, joka riistää teiltä\noikeuden kuljettaa kahvilastia norjalaisessa laivassa, ja saman pykälän\nperusteella on teillä vapaa asunto Norjan vankilassa.\n\nBäck oli hetkisen aivan sanaton. Sitten hän tuli ja tarttui käteeni.\n\n— West, oletteko koko ajan siitä kun lähdimme Trondhjemistä tietänyt\nkaiken?\n\n— Olen.\n\n— Oletteko kantanut salaisuutta aseena minua vastaan?\n\n— En.\n\n— Mutta nyt aiotte vetää aseenne esille?\n\n— Aion, jos asianhaarat vaativat.\n\n— Tietääkö Kirsten mitään siitä, mitä nyt olette kertonut?\n\n— En luule hänen tietävän.\n\n— Jos voitte ja tahdotte pitää suunne kiinni, niin palkitsen teitä\nkuninkaallisesti.\n\n— En ehkä kerro kenellekään, ellei pakko vaadi.\n\n— Kiitoksia. Minun puolestani saatte olla ja tehdä kuten tahdotte\nDelfinessä ja juosta Kirstenin kanssa niin paljon kuin — anteeksi,\nlasken vain leikkiä...\n\nJuttu jäi siihen, ja hyvä oli, sillä toinen jätkistä tuli suoraa päätä\nluokseni ja antoi minulle kirjeen.\n\nLordi Lakeford pyysi minua heti kirjeen tuojan opastamana tulemaan\nluoksensa Villa Castaan, jonka hän epämääräiseksi ajaksi oli vuokrannut.\n\n— Näkemiin, kapteeni.\n\nJätkän odottaessa peseydyin ja pukeuduin kirkkovaatteisiin ja sitten\nlähdin Villa Castaan.\n\nPian pääsinkin perille. Lordi seisoi huvilan parvekkeella piippu\nhampaissa. Hän tuli alas vastaani ja puristi kättäni.\n\n— Sen mukaan kuin minulle on kerrottu ja itsekin olen huomannut, te\ntoimitte ja ajattelette nopeasti kuin salama. Sellaista miestä juuri\nnyt tarvitaan. Olkaa niin hyvä, mennään kuistille.\n\nSiellä oli pöydällä Black and White-wiskyä ja soodavettä.\n\n— Puheen aluksi, sanoi lordi ja kohotti lasiaan.\n\nKun oli otettu kulaus, hän jatkoi:\n\n— Teidän pitää tulla minun kanssani tänään seitsemän junalla Sevillaan.\nSiellä on jahti, jonka aion ostaa Seastarin sijaan. Alus, jonka omistaa\nmarkiisi Anneboult, on rakennettu vuosi sitten Ranskassa. Se on\nsuuruudeltaan, nopeudeltaan ja nykyajan mukavuuksiltaan mieleiseni, jos\npiirustukset, jotka ovat tuolla pöydälläni, pitävät paikkansa. Eikä ole\nhinnallakaan pilattu, koska markiisin raha-asiat Monacossa joutuivat\nhieman hunningolle.\n\nLordi kohotti taas lasiaan:\n\n— _Your healt!_ — Tietysti tulette mukaani, tahtoisin teidän\narvosteluanne, jatkoi hän.\n\n— Ottakaa pätevämpiä henkilöitä mukaanne, minä en kykene arvostelemaan.\n\n— Seastarin päällikkö ja konemestari tulevat myös.\n\n— Tuleeko naisväkeä matkaan?\n\n— Ei, en ainakaan luule.\n\n— Sitten tulen.\n\nVilla Casta sijaitsi lähellä rantaa Cadizin ja Pontalisin välillä.\nValtamaantie kulki huvilan ja sataman välitse. Rannassa oli vene,\njonka omistivat yhdessä molemmat jätkät — tunnemme heidät jo ennestään\nja toistaiseksi kutsumme nimillä »vaaleaverinen» ja »tummaverinen».\nOmistajat istuivat rantakivillä, poltellen omatekoisia Sikaareja.\nVaaleaverinen oli tuonut minulle lordin kirjeen. Lordi ja minä läksimme\nsitten jätkien soutamina kaupunkiin ja edelleen seitsemän junalla kohti\nsen kuuluisan parturin kaupunkia. Tämä oli ensimmäinen rautatiematkani\nEspanjassa ja senvuoksi sangen mielenkiintoinen. Sevilla, Cordova\nja Cadiz ovat mainittavimmat kaupungit Andalusian alatasangolla.\nGuadalquivir, suurenlainen joki, virtaa tasaisesti läpi yllämainitun\nmaakunnan, laskien ruskean-harmaan vetensä Atlantin valtamereen.\nMainittua jokea pääsee, tai pääsi ainakin siihen aikaan, pienemmillä\naluksilla Sevillaan ja vieläpä Cordovaan asti. Muuten on Andalusia\nvuorista seutua.\n\nSeuraavana aamuna nousin aikaisin ja menin katselemaan muistorikasta\nkaupunkia. Leikkautin tukkani kuuluisassa parturiliikkeessä, jossa —\ntämä väite menee hotellin ovenvartijan laskuun — »Sevillan parturi»\noli aikoinaan työskennellyt. Sitten kertoi sama ovenvartija, kaunis\nja komea keski-iän jo jättänyt mies, jolla nähtävästi ennen oli ollut\nparemmat päivät, että lordi ja madame pari vuotta sitten olivat\nasuneet tässä hotellissa, jossa ulkomaalainen hienosto Sevillassa\nvieraillessaan asuu. Lordi, hän sanoi, on hieno ja rikas mies, joka\nantaa rahojen luistaa eikä kitsaile juomarahoissa.\n\n— Te kaiketi hyvin tunnette lordi Lakefordin? kysyi ovenvartija.\n\n— En paljon; tutustuin häneen äskettäin Cadizissa.\n\n— Oletteko lordin palveluksessa tai muuten tekemisissä hänen kanssaan?\nAnteeksi, että kysyn. Lordi, joka asuu tuossa kolmen huoneen\nhuoneustossa teidän huoneenne vieressä, käski illalla minun pitää hyvää\nhuolta teistä. Hän tilasi eilen aamupäivällä huoneet.\n\n— En ole hänen palveluksessaan, enkä ole hänestä riippuvainen. Hän vain\npyysi minua tulemaan kanssaan Sevillaan.\n\n— Tahdotteko nähdä jotakin, joka kuvaa vanhan Sevillan entistä loistoa?\n\n— Miksei.\n\nHän vei minut hotellin toiseen päähän pitkää käytävää myöten. Sen\npäässä ei ollut seinää, vaan leveä kaksipuolinen ovi. Ovenvartija otti\navainnipun taskustaan, valitsi avaimen ja avasi oven. Pieni ihana\npuutarha, jossa suihkulähde solisi, avautui eteemme.\n\n— Katsokaahan tänne; tässä näette saranat, joihin sovitetaan ovet\nmilloin huoneiston asukas niin tahtoo. Tämä laite oli noin seitsemän\nkyynärän päässä puutarhaovesta.\n\nMainitun laitteen ja puutarhaoven välissä oli oikealla kädellä komea\nkaksipuolinen ovi, jonka ovenvartija myös avasi.\n\n— Huomaattehan nyt, ettei tänne voi: päästä muualta kuin puutarhan\npuolelta, kun väliovet ovat paikoillaan. Puutarhasta, jota ympäröi\nmuuri, johtaa rautainen portti ulos.\n\n— Siis pieneen huoneustoon kuuluu myös tämä puutarha.\n\n— Olkaa hyvä ja käykää sisään.\n\nAstuin pari askelta yli kynnyksen, mutta vetäydyin heti takaisin.\n\n— Ettekö uskalla tulla sisemmäksi? Luulette varmaan niinkuin moni\nmuukin, että tämä on loukku. Sellaisia ovat miehet, naisen saa menemään\nvaikka mihin.\n\nHän naurahti hyväntahtoisesti ja kohteliaasti, niinkuin osaa vain\naito andalusialainen, meni sisään ja toi sieltä kaksi markiisille\nosoitettua kirjettä sekä aukaisemattoman Black and White-laatikon,\njonka osoitelapussa oli lordi Lakefordin nimi.\n\n— Uskallatteko nyt tulla?\n\nAstuin sisään ja sanoin, että me pohjoismaalaiset olemme vähän\nvarovaisia, etenkin vanhassa Sevillassa, jossa vielä on omia\nkeskiaikaisia traditioita. Sevillahan oli pääkaupunkina, silloin kuin\nmaurit hallitsivat. Ovenvartija, joka kaikesta päättäen ennen oli ollut\nherrasmies, mutta jonka onni näytti menneen, osoitti hyväntahtoisesti\nhymyillen Komeata tuolia.\n\n— Istukaa, senjor!\n\nMarkiisin huoneisto, johon kuului kaksi huonetta, oli vanhanaikainen ja\nsisustettu sanomattoman kallisarvoisilla huonekaluilla, tauluilla ja\nloistoesineillä. Huolimatta iästään olivat ne mainion hyvin säilyneitä.\n\n— Tässä huoneistossa, kertoi ovenvartija, — asui kerran kuningas Amadeo\nkaksi vuorokautta. Satuin silloin olemaan saman katon alla, vaikken\nhotellin palvelijana..\n\nViimeisiä sanoja lausuessaan ovenvartija hiljaa huoahti.\n\n— Näihin on laskettu vain korkeasukuisia, rikkaita henkilöitä,\nhän lisäsi. — Aikaa meillä on riittävästi, lordi ei nouse ennen\nkahtatoista. Olkaa hyvä ja istukaa rauhassa, käyn antamassa vain\nmääräyksen apulaiselleni, että hän hoitaa virkaani niin kauan kuin\nkerron teille jutun, joka kuitenkaan ei saa mennä sen pitemmälle. Onko\nteillä aikaa kuunnella?\n\n— On, vastasin, vaikka minua ihmetyttikin, mitä salaisuuksia hänellä\nmahtoi olla minulle uskottavana.\n\nOvenvartija palasi pian ja kertoi:\n\n— Tyttäreni Elisabeth Esmeralda, kuninkaallisen oopperan laulajatar ja\nprimadonna, katseli kerran härkätaistelua Madridissa. Härkätaistelu ei\ntällöin ollut aivan tavallinen, sillä pääsymaksut olivat koroitetut\nkaksinkertaisiksi, ja maan kuuluisin toreadori esiintyi Andalusian\nvihaisimmiksi tunnettuja härkiä vastaan. Teatteri oli täpö täynnä.\nYlhäisiä ja korkeasukuisiakaan katselijoita ei puuttunut, ja kuningas\noli yksi niistä. Luonnollisesti oli myöskin Madridin ylhäisin, rikkain\nja kaunein naisväki edustettuna, puhumattakaan naistaiteilijoista.\nTuo kuuluisa toreadori haavoittui kuolettavasti, ja kun härkä sitten\noli pistetty kuoliaaksi ja haavoittunut aiottiin viedä pois, syöksyi\ntyttäreni ja eräs toinen nuori nainen, vastoin kuninkaan kieltoa,\nareenalle kuolevan toreadorin luo. Luultavasti ette, senjor, tunne\nespanjalaisen naisen kuumaa verta ja tulista luonnetta. Naisparat\nsyleilivät ja suutelivat kuolevaa ja alkoivat vihdoin mustasukkaisuuden\nkiihdyttäminä, unohtaen kuoleman pyhyyden, tapella tikareineen,\njoita espanjalaiset naiset usein kätkettyinä kantavat. Tyttärelleni\ntuntematon nuori nainen, joka oli äskettäin Espanjaan tulleen\nmiljoonamiehen tytär, iski tikarinsa tyttäreni rintaan. Tikari ei\ntosin osunut sydämeen, mutta haava oli kuitenkin hengenvaarallinen.\nKun hurjistunut nainen oli työntänyt tikarinsa Elisabethin rintaan,\njuoksi hän pakoon, mutta sai kuolettavan haavan kaulaansa Elisabethin\nheittämästä tikarista, joka katkaisi valtimon. Rikas meksikolaisneito\nvietiin sairaalaan ja tyttäreni vankilaan. Molemmat vuotivat kovasti\nverta, eikä luultu kummankaan pelastuvan. Kun haavoittuneet oli viety\npois ja saatu toinen toreadori kaatuneen sijaan, alkoi näytäntö\nuudestaan. Ainoastaan kuningas lähti pois teatterista. Meksikolainen\nneito kuoli yöllä verenvuotoon. Kansa raivostui. Ne, jotka ennen\nolivat ihailleet Elisabethia ja olleet valmiit heittäytymään hänen\njalkojensa juureen, asettuivat jyrkästi häntä vastustamaan. Ihmisjoukot\nseisoivat vankilan ulkopuolella vaatien, että viimeinen veripisara\npuristettaisiin hänestä ja hänen kirottu henkensä pian sammuisi.\nVankilassa ei tehty mitään tyttäreni hengen pelastamiseksi, vaan\nodotettiin ja toivottiin, että loppu pian tulisi ja kansa sen kuultuaan\nrauhoittuisi. Mutta kansa-raukan, poloisen oman kansani tietämättä teki\nkuitenkin eräs ihminen voitavansa. Se oli markiisi Anneboult, joka oli\nhärkätaistelussa itse nähnyt, mitä tapahtui ja sitten seurannut asiain\nkulkua. Hän tunsi erään taitavan ranskalaisen lääkärin Toledossa.\nHuolimatta siitä, että Elisabeth otaksuttavasti ennättäisi kuolla ennen\nkuin apu ehtisi, hän umpimähkää sähkötti mainitulle lääkärille: Tulkaa\nheti Madridiin Calle major 87.\n\nLääkäri saapui muutaman tunnin kuluttua ja ystävät menivät heti yhdessä\nvankilaan. Heidät laskettiin kyllä vankilan kansliaan, mutta pääsy\nElisabethin luo tuntui mahdottomalta. Markiisi, joka oli varannut\nmukaansa melkoisen summan pesetoja, kysyi, paljonko maksaisi, jos he\npääsisivät Elisabeth Esmeraldan luo heti.\n\n»On vaikeata laskea teitä sinne; murhaajien luo pääsy on kielletty.»\n\nMarkiisi lupasi kaksituhatta pesetaa sisäänpääsystä ja vielä tuhat,\njos Elisabeth jäisi henkiin. Kukaan muu lääkäri ei saisi tulla sairaan\nluo. Tämä lääkäri, joka oli hänen mukanaan, tulisi olemaan kaiken aikaa\nvankilassa ja hänelle olisi annettava kaikki apu, minkä hän tarvitsee\nsairasta hoitaessaan. »Ja sitäpaitsi», sanoi markiisi, »minun pitää\npäästä tänne, milloin vain tahdon, olipa yö tai päivä».\n\n»Summa on aivan liian pieni», sanoi vankilanjohtaja, minunhan täytyy\nlahjoa sairaalan palveluskunta, poliisit sekä muita vielä, ja\nsitäpaitsi joudun itse vaaraan».\n\n»Pitäkää kiirettä! Paljonko tahdotte»? kysyi markiisi.\n\n»Nyt heti neljätuhatta ja jos sairas jää eloon, kuusitoista.»\n\nMarkiisi pani rahat pöydälle. Kun he tulivat Elisabethin luo, oli\nhän kuolemaisillaan. Mutta lääkäri antoi vahvistavaa lääkettä, ja\ntyttäreni parani sen verran, että hänet neljän päivän kuluttua voitiin\nsiirtää erääseen luostarisairaalaan markiisin takausta vastaan.\nTavallisessa sairaalassa ei olisi ollut turvassa viranomaisilta,\nmutta luostarin ovet eivät avaudu kuninkaallekaan. Kun Elisabeth\nparani, rupesivat viranomaiset vaatimaan häntä pois, pannakseen tytön\nvankilaan. Markiisi vetosi nyt asianomaisen kardinaalin apuun ja tämä\nkääntyi Pyhän Isän puoleen. Roomasta tulikin armahdus: Elisabeth\npääsi kaikista maallisista huolista ja vaaroista sillä ehdolla, että\ntekee luostarivalan ja jää luostarin muurien sisäpuolelle. Hän on nyt\nnoviisi, mutta ei lupaa ikinä tehdä luostarivalaa. — Minun täytyy\njättää kesken, koska kahdentoista aikana keskustelen lordin kanssa\nasioista, joista tekin ehkä saatte kuulla. Kaiketi ymmärrätte nyt,\nmihin markiisi tarvitsee rahaa. Tapahtuma, josta kerroin, on maksanut\npaljon sekä hänelle että minulle. Minä, joka olen omistanut tämän\nhotellin, olen nyt sen ovenvartija — en pakosta, sillä onhan minulla\nvielä — mutta — muodon vuoksi, siksi kunnes ajat muuttuvat.\n\nKun istuin hotellin ruokasalissa odottamassa tilaamaani aamiaista,\nastui lordi huoneeseen.\n\n— Hyvää huomenta, sir! Mitä tuumitte?\n\n— Huomenta, mylord! Olen tilannut aamiaiseni.\n\n— Oikeaa puhetta. Pohjalasti on hyvään tarpeeseen, ennenkuin lähdemme\nulapalle; voimme vielä tulla tekemisiin lavanton jätteiden kanssa.\n\nSyötyä menimme ulos ja jouduimme pian aasien, hedelmien, pyrenealaisten\nsoittokoneitten, kauniiden nuorten naisten ja hävyttömien\npoikaviikareitten sekaan. Roskaväki, joka huomasi, että olimme\nmuukalaisia, tyrkytti tavaroitaan ja tunki ympärillämme niin, ettemme\nvoineet liikkua. Saimme kiittää onneamme, ettei ruhomme musertunut.\nLordi, joka seisoi rauhallisesti nojaten kuormamuulia vastaan ja\nkoettaen sytyttää sammunutta piippuaan, sanoi:\n\n— Ei hätää, tutkikaamme kansanelämää.\n\nEräs kitarakauppias vaati häntä ostamaan kitaran. Lordi ei välittänyt\nmiehestä sen enempää, sytytteli vain piippuaan. Silloin kauppias\nkopautti häntä päähän soittokoneellaan, joka tietysti meni pirstaleiksi.\n\n— Kymmenen pesetaa! vaati kauppias.\n\nLordi antoi kaksikymmentä ja nauroi. Seuraus oli suurenmoinen.\n\n— Väistykää, maan madot, tehkää heti tietä englantilaisille\ngrandsenjoreille! kiljui kitarakauppias. Ja kansa väistyi hurraten. Kun\nkävelimme kohden rantaa, sanoi lordi hiukan huolestuneesti:\n\n— Mahtaakohan täältä saada Black and Whiteä?\n\nOlin jo sen verran oppinut tuntemaan tämän nuorenmiehen harrastuksia,\nettei huolestunut sävy ollut mikään yllätys.\n\n— Kyllä saatte, hotellin ovenvartija näytti minulle laatikon, jossa on\nteidän osoitteenne. Markiisi, joka kai tuntee teidät, on hankkinut sen.\n\nSaavuttuamme rantaan, lordi alkoi kysellä soutukyytiä ja sanoi, että\nmeidän on saatava tieto veden korkeudesta ja päästävä markiisin\nhuvilaivaan. Vähän aikaa seisottuamme saapui luoksemme kaksi miestä,\njoiden vaatteet, kädet ja etenkin kasvot olivat paksussa noessa.\nTukkakin oli nokinen ja riippui silmillä.\n\n— Onko teillä vahva vene, jolla tulisitte meitä soutamaan? kysyi lordi.\n\n— On kyllä; tulkaa veneellemme, se on vähän matkan päässä täältä,\nvastasivat miehet.\n\nVene, jota he tarjosivat, oli puhdas ja mukava.\n\n— Onko vene omanne? tiedustelimme.\n\n— Ei, se on lainattu.\n\n— Mutta tehän olette näöltänne kuin helvetistä karanneet lämmittäjät.\n\n— Ehkä; olemme juuri purkaneet hiililastin. Tässä on kyllä\npoliisilaitoksen antama todistus siitä, että olemme luotettavia\nsoutajia Sevillan satama-alueella.\n\nMarkiisi Anneboultin aluksen päällikkö otti meidät vastaan.\n\n— Tervetuloa, mylord, olen jo odottanut teitä. Markiisin pitäisi tulla\nkotiin tänä päivänä.\n\nSitten aloimme katsella ja tutkia laivaa. Ensin kierrettiin veneellä\nsen ympäri, sitten tarkastettiin konehuoneet koneineen ja viimeksi\nhytit ja salongit. Kun tulimme peräsalongin eteiseen, kajahti sisältä\nnauru meitä vastaan.\n\n— Hyvää päivää, sanoivat norjattaret, kun astuimme sisään.\n\nHe olivat tulleet laivaan vähää ennen meitä, lähdettyään Cadizista\naamujunalla. Aina tarmokkaita naisia!\n\nLordin kanssa lähdin huvilaivan veneellä maihin. Norjattaret jäivät\nalukseen. Hotellissa ovenvartija kertoi, että markiisi oli saapunut ja\nkysynyt lordia.\n\n— Olen kuullut, että täällä on viskyä minun käytettäväkseni, sanoi\nlordi.\n\n— Kyllä on, mylord, saanko tuoda pullon? kysyi ovenvartija.\n\n— Ehkä voimme istua markiisin huoneistossa.\n\n— Sinne ei nyt voi päästä, sanoi ovenvartija, katsahtaen minuun.\n\nVeteen sekoitettu visky juotiin hotellin puutarhassa, minne\nmarkiisi kohta tuli. Hän tervehti kohteliaasti lordia, mutta antoi\nylhäisesti minun vain koskettaa sormenpäitään. Vaikeata nykyaikana\nkuvitella, millainen kylmyys saattoi uhota tuollaisesta vanhan kansan\naatelismiehestä, joka laski sukupuunsa jostakin enemmän tai vähemmän\nhämäräperäisestä hallitsijasta.\n\nLordi ja markiisi jättivät minut istumaan ja katosivat pitkäksi aikaa.\nKun he palasivat, sanoi viime mainittu:\n\n— Erittäin hauskaa, että sain tehdä tuttavuuttanne! Kumarsin jäykästi.\n\nOvenvartija astui myös esiin, vilkaistuaan ympärilleen, olisiko\nkatsojia lähellä. Hän oli nyt luopunut palvelijan haahmosta ja esiintyi\nitsetietoisena _caballerona_, herrasmiehenä.\n\n— Segnor West, saanko vaivata teitä? hän kysyi.\n\nKun en heti kiinnittänyt huomiota hänen pyyntöönsä, katsoi lordi minuun\nmerkitsevästi kuin sanoakseen: lähtekää vain hänen kanssaan.\n\nMenimme tuohon salaperäiseen kahden hengen huoneistoon.\n\n— Istukaa, pyydän. Minulla oli aikomuksena kertoa teille tuon jutun\nviimeinen osa. Mutta asia on kehittynyt niin pitkälle, että kertomisen\ntäytyy jäädä.\n\nSisemmästä huoneesta kuului hiljainen tukahdutettu yskähdys.\n\n— Siellä istuu tyttäreni, noviisi Elisabeth. Hän koettaa pimeän tultua,\neli oikeastaan kuun noustua, kajuuttapojan puvussa päästä lordi\nLakefordin huvipurteen, joka sitten heti on valmis nostamaan ankkurin.\nMarkiisi ja minä olemme päättäneet pyytää teitä auttamaan häntä.\nMatka laivaan on tosin vähän vaarallinen, mutta nyt on hänellä ainoa\ntilaisuus koettaa päästä pakenemaan. Mitä arvelette?\n\n— Se on mahdotonta, etenkin, kun kuu tänä iltana on täysi.\n\n— Muistakaa eräs seikka. Kello kuusi tänä iltana alkaa Grandoferia.\nEttekö ole huomannut, että kaupungin kadut ja torit ovat täynnä\nihmisiä ja iloa. Ihmisvilinässä ei kukaan huomaa, että englantilaiseen\nmerimiespukuun puettu poika onkin tyttö. Tiedätte kai, mikä juhla\nGrandoferia on?\n\nEn.\n\n— Se oli ennen kirkkojuhla, nyt se on vain tavallinen ilo- eli\nkansanjuhla, jota pidetään joka vuosi vuorotellen jossakin Espanjan\nkaupungissa ja joka kestää kolme vuorokautta. Toinen etu on täysikuu,\nvaikka pelkäätte sen valoa. Vesi on nyt korkeimmillaan, niinkuin aina\ntäysikuun aikana Guadalquivirillä. Siis pääsee hyvin kulkemaan eikä\npohjaan tarttumisesta ole pelkoa.\n\nEn luvannut vielä mitään, vaan lähdin vähäksi aikaa ulos katuelämää\nkatsomaan.\n\nKun palasin, odotti senjor Esmeralda minua käytävässä.\n\n— Tulkaa sisään, senjor, aika on kallis.\n\nTakimmaisessa huoneessa rukoili Elisabeth, kädet ristissä polvillaan\nMadonnan kuvan edessä. Astuttuani sisään, hän nousi ja ojensi kätensä\nminua kohden.\n\n— Tahdotteko auttaa minua? huudahti hän.\n\n— Koetan parastani, vastasin.\n\nAstuin lordin huoneeseen ja tapasin siellä lordin ja markiisin.\nKerroin heille, miten olin päättänyt tehdä. Sen jälkeen selitin asian\nmyöskin senjor Esmeraldalle, ja sitten lähdimme rantaan, sekä edelleen\nhuvilaivaan laivaveneellä. Kaikki laivaan kuuluvat henkilöt olivat\nkotona. Ranskan lippu liehui perätangossa, mutta kohta se oli vedettävä\nalas viimeisen kerran. Englannin lippu odotti jo kokoonkäärittynä\ntangon vieressä. Kun lordi vielä vähän aikaa oli keskustellut markiisin\nkanssa, siirtyivät molemmat kannelle ja lordi antoi merkin. Koko\nlaivaväen läsnäollessa vedettiin Ranskan valtakunnan lippu alas ja\n»Union Jack» kohosi sen tilalle. Laivan uudet ristiäiset juotiin\nEnglannin lipun liehuessa. Markiisi kohotti samppanjalasinsa ja joi\n»Polestarin» kunniaksi. Sitten minä lähdin yksin pienellä tukevalla\nveneellä kaupungin rantaan ja suoraa päätä hotelliin. Aurinko oli\nlaskenut ja täysikuu paistoi, kun annoin senjor Esmeraldalle paketin,\njoka sisälsi Elisabethille vietäviä vaatteita. Sitten tilasin ruokaa ja\nviiniä, ja syötyäni istuin hetkisen puistoparvekkeella, johon kuu alkoi\nvalaa loistettaan.\n\nPian saapui sinne Esmeralda, pyytäen minua lähtemään. Elisabeth oli,\nvalittuaan parhaiten sopivat vaatteet, pukeutunut merimieheksi. En\nikinä ole nähnyt viehättävämpää meripoikaa. Vain kengät olivat liian\nsuuret. Vasempaan takinhihaan neulottiin valkea tähti — kajuuttapojan\nmerkki — ja lakkiin liimattiin kullatusta paperista leikatuista\nkirjaimista »Polestar». Kun tukka vielä oli leikattu ja pään ympäri\nkiedottu kääre, joka merkitsi, että pää oli kipeä, oli luostarineito\nmuuttunut tarkoitusta vastaavaksi merimieheksi. Puoli yhdentoista\naikaan syleilivät isä ja tytär toisiaan, ja sitten tapahtui pikainen\nlähtö. Pieni vene odotti joen rannassa, johon sen olin kytkenyt,\nlevitettyäni vielä Englannin lipun perätuhdolle. Ei kukaan ollut\nkoskenut siihen. Espanjan ritarillisen kansan köyhälistö voi kerjätä,\nmuttei varastaa — vaikka tietysti ammattivarkaita siellä on niinkuin\nkaikissa muissakin maissa.\n\nPaljon kansaa, nuorta ja vanhaa, seisoi rannassa, puuhaten veneinensä\ntai muuten töllistellen. Irroitettuani veneemme astuimme siihen,\nkajuuttavahti kokkaan ja minä perään. Luostarineito, joka nähtävästi\nei ollut koskaan pidellyt airoja, käsitteli niitä kömpelösti ja\npudottelikin, heikko kun oli. Kuinkahan tässä käy, ajattelin. Viimein\nhän istuutui tuhdolle airot kädessä, aikoen ruveta soutamaan, mutta\nkorjasi sitä ennen käärettä päässään. »Malo» (pahoin tehty), huomautti\nkaksi lähellä seisovaa poliisia. »Malo», huudettiin väkijoukosta. Minä\nnousin seisomaan, raapasin päätäni ja komensin kajuuttavahdin perään\nistumaan. Tämä miltei ryömi, päätään pidellen, perätuhdolle. Itse\nasetuin kokkaan, tartuin airoihin ja rupesin reippaasti soutamaan.\n»Buono» (hyvä), sanoivat poliisit. »Buono», huusi kansa. »Mucho Buono»,\nihastui eräs kaunis, hyvin puettu senjorita, kun olin jo vähän matkaa\nlaiturista. Vastasin tähän nostamalla lakkiani. Kansa rannalla huusi:\n»Viva Britannia!» huiskuttaen hattuja ja soittokoneita.\n\nGuadalquivirillä vilisi soutuveneitä jos jonkin mallisia, niiden\njoukossa vanhanaikaisia, ehkä satavuotisia, joita oli hyvin hoidettu\nja joita käytettiin ainoastaan Grandoferian aikana. Nyt, vanhan\nkirkkojuhlan ensimmäisenä päivänä vallitsi kuitenkin keskellä\nmeluavaa iloa vakavaa juhlallisuuttakin. Veneitten joukossa nähtiin\npoliisiveneitä, pappien veneitä ja pelastusveneitä. Ehtimiseen tapahtui\nvaarattomia yhteentörmäyksiä, jotka aiheuttivat vain ilohuudahduksia ja\nnaurua. Kulku oli hidasta, sillä väylä oli miltei tukossa. Jokaisessa\nveneessä loisti värillisiä lyhtyjä. Kun olimme päässeet pahimmasta\ntungoksesta, saavutti meidät noin keskivaiheilla kaupungin ja\nPolestarin välillä isonlainen vene. »Seisahtukaa!» huudettiin veneestä.\nMinä herkesin soutamasta, ja luostarineito voihkasi hiljaa: »Jeesus,\nMaria, poliisivene!» tehden samalla ristinmerkin.\n\n— Vaiti, muuten paha meidät perii, sanoin.\n\nHän totteli ja painoi kädellään päätään, jota muka kovasti pakotti. —\nMihin olette menossa? kuului veneestä.\n\n— Lordi Lakefordin huvilaivaan.\n\n— Täällä ei ole sellaista laivaa. On vain markiisi Anneboultin\nhuvilaiva.\n\n— Sama laiva on nyt lordi Lakefordin oma.\n\nVeneet olivat lähekkäin, mutta eivät kuitenkaan kiinni toisissaan. Nyt\nkohotti äänensä poliisiveneessä istuva pappi:\n\n— Nykyaikana ei voi olla tarpeeksi varovainen. Ihmiset, etenkin\nluterilaiset konnat, varastavat ja tekevät kaikenlaista pahaa. He\nryöstävät noviiseja, vieläpä nunniakin luostareistamme. Äskettäin\ntapahtui Madridissa sellaista. Tarkoitan sitä noviisia, laulajatarta,\njoka tuon pakanallisen kardinaalin avulla pelastui. Kurja naisraukka\ntulee kyllä poltettavaksi roviolla, vaikka sellaista ei ole pitkään\naikaan tapahtunutkaan, niin laillista kuin se onkin. Huhu kertoo,\nettä hän on karannut luostarista. Parasta, että otamme mukaamme nuo\nseikkailijat.\n\n— Onkohan meillä siihen oikeutta? sanoi poliisi.\n\n— Minä kyllä vastaan kaikesta, lupasi pappi.\n\nVedin esiin Englannin lipun, jonka päällä luostarineito istui.\n\n— Älkää pistäkö sormianne tänne, ellette tahdo joutua tekemisiin\nEnglannin hallituksen kanssa, mutta jos typeryydessänne teette meille\nväkivaltaa, saatte tästä.\n\nSamassa vedin esille revolverini ja tähtäsin pappia kohden.\n\n— Ellette heti siirry loitommalle, niin painan liipasinta. Pappi teki\nristinmerkin.\n\n— Jumalan äidin nimessä, soutakaa niin paljon kuin jaksatte, komensi\nhän hätäisesti.\n\nMääräysten mukaan ei Grandoferian aikana kukaan saanut olla varustettu\nampuma-aseilla eikä muilla, eivät papit eivätkä poliisit. Joka rikkoi\ntätä määräystä vastaan, sai istua vankilassa. Poliisi huusi meille,\nettä heidän on saatettava meidät laivaan, nähdäkseen olimmeko puhuneet\ntotta.\n\n— Tulkaa vain, jos muistatte pysyä veneestämme tarpeeksi kaukana.\n\nSitten ryhdyin taas soutamaan. Se oli kovaa työtä, sillä nousuvesi\nalkoi olla parhaassa vauhdissaan. Hiljainen tuuli oli myötäinen, mutta\nnousuvirta monta vertaa vahvempi. Kun olin ihan lähellä laivaa, oli\nvastavirta niin voimakas, etten enää, väsynyt kun olin, saanut venettä\neteenpäin. Laivan kannella näkyi paljon ihmisiä, luultavasti laivan\nkoko väki. Kun laivaan päin oli myötätuuli, huusin sieltä apua. Pian\ntulikin vene, joka auttoi luostarineidon ja minut Polestariin. Heti sen\njälkeen alettiin nostaa ankkuria. Juuri kun ankkuri oli nousemaisillaan\nkannelle, saapui poliisivene laivan sivuun. Pappi vaati uhkaavasti\npääsyä laivaan, mutta poliisi, vilkuttaen minulle silmää, pyysi\nkohteliaasti lupaa tulla tarkastukselle muodon vuoksi.\n\n— Ei suostuta, vastattiin laivasta jyrkästi.\n\nPoliisivene lähti tiehensä. Heti kun ankkuri rupesi näkymään, pantiin\nkone käyntiin ja sitten ajettiin hitaasti Guadalquivir-virtaa alas\nmereen päin.\n\nKoska vesi kello yhden aikana oli korkeimmillaan ja sen jälkeen alkoi\nlaskea, täytyi ennen kahta koettaa päästä sen mutkan ohi, jonka virta\ntekee itää kohden. Mainitun mutkan kohdalla on nimittäin joen levyinen\nmatalikko. Sen poikki on kaivettu vedenalainen kanava, johon ei aina\nvoi luottaa, sillä muta ja hiekka sen joskus tukkivat. Emme kuitenkaan\nehtineet ajoissa mutkaan, vaan täytyi meidän ankkuroida ja odottaa\nseuraavaan yöhön kello yhteen. Luostarineito sai hytin, jossa Hildur ja\nButterfly hoitivat ja palvelivat häntä parhaan ymmärryksensä mukaan.\nMarkiisi taas käveli lääkärikirja kädessään. Kirsten sitävastoin pysyi\nloitolla koko hommasta ja näytti olevan huonolla tuulella. Lordi oli\nalussa hermostunut ja tavallista harvapuheisempi, mutta kuultuaan,\nettei Black and White-laatikko ollut unohtunut Sevillaan, hän kuitenkin\npääsi tasapainoonsa.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nOli yö Guadalquivirillä. Kuu, täysikuu, paistoi heleästi. Pohjatuuli\noli mennyt kotiinsa yöksi, niinkuin sen on tapana tehdä Suomessa\nja Skandinaaviassakin, paitsi Norjan rannikolla. Laivan miehistö,\nlukuunottamatta kansivahtia, johon kuului yksi merimies ja yksi\nkonehuoneen mies, nukkui. Mutta laivan herrasväki istui mukavissa\nnojatuoleissaan ääneti, tai käveli pitkin kannen pehmoisia, paksuja\nmattoja niin hiljaa kuin mahdollista. Puhuttiin vähän ja sekin\nkuiskaamalla. Ei tahdottu häiritä hiljaisuutta eikä virran yörauhaa.\nVirtakin nukkui nyt. Se vain hiljaa solisten siveli laivan kylkiä, kun\npakovesi virtasi takaisin mereen. Päivällä se oli ollut tekemisissä\nnousuveden kanssa, joka silloin taisteli tuulen synnyttämiä laineita\nvastaan. Hopeainen täysikuu ei nukkunut. Se kulki äänettömästi\nmeidän kunkin kodin luo, kertomaan, mitä oli nähnyt, ja vei sinne\ntervehdyksemme. Tätä kuutamoyötä Guadalquivir-virralla en unohda\nkoskaan! Me ajattelimme menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta.\nSuljin silmäni, en nukkuakseni, vaan aatoksissa matkustaakseni\nkylmään, lumiseen Pohjolaan ja rakkaaseen kotiini, jossa valmistuttiin\njoulua vastaanottamaan. Sillä aikaa, kun laiva tuulen ja virran,\nnousu- ja pakoveden vaikutuksesta oli muuttanut suuntaansa ja tehnyt\nkokokäännöksen, siis ollut kosketuksessa kaikkien tuulen suuntien\nkanssa, olin ennättänyt käydä lapsuuteni kodissa. Ei ollut monta päivää\njouluun. Näin isän ja äidin, sisarukset, vanhat palvelijat, tupakestit,\nhevoset, lehmät, molemmat kissat ja koiran. Ainoat, joita minulla oli\naikaa puhutella, olivat vanha uskollinen Kala-Mikko, joka myös oli\nollut talon linnustaja, sekä rakas koirani Ami. Näiden molempien kanssa\nolin olevinani puheissa. Kumpainenkin vakuutti kaipaavansa minua. Ami,\nhäntäänsä heilutellen kysyi: »Koskas tulet kotiin?» Harhanäky oli\nlopussa. Avasin silmäni ja olin taas todellisuudessa. Tiesin nyt, ettei\nminua itse asiassa kotona kaivanneet muut kuin Kala-Mikko ja Ami-koira.\nKun vuosien perästä palasin sinne, oli Ami jo lähtenyt pois. Hänelle\nei oltu annettu aikaa odottaa ystävänsä tuloa, hänet pyyhittiin pois\nelävien kirjoista. Ja luultavasti otaksuttiin, ehkä toivottiinkin, että\nsuuri Henkikirjuri oli pyyhkinyt minutkin luetteloistaan.\n\nKello puoli kahdeksan aamulla olivat kaikki kannella, sillä lyönnilleen\nkahdeksan piti laivassa olla juhlallinen toimitus. Kun sitten\nsoittokellosta kuului kahdeksan lasia, vedettiin Englannin lippu\nvirallisesti lipputankoon, ja laiva sai nimen »Polestar» — Pohjantähti.\nKello kaksi jo nostettiin ankkuri eikä odotettu vuorokautta, niinkuin\noli ensin päätetty, sillä vesi oli taas korkeimmillaan virrassa.\nNiin jatkettiin matkaa, kunnes myöhään illalla ankkuroitiin Cadizin\nulkosatamassa. Seuraavana aamuna muutettiin sisäsatamaan lähelle\ntokkaa, jonka luona Delfine vuoroaan odottaen makasi.\n\nMenin kapteeni Bäckin luo laivaan. Hän kysyi, jäänkö nyt sinne.\nVastasin, että aion lähteä Biarritziin, jos hän suostuu. Kun laivassa\nei ollut mitään tekemistä, kehoitti hän minua menemään, tiedustellen\nkauanko siellä viipyisin. Sanoin viipyväni kymmenisen päivää. No niin,\nsiellähän on hyvä olla, hän arveli.\n\nTiesin hyvin, että kapteeni Bäck oli mielissään, kun minä olin poissa\ntieltä.\n\n— Espanjalaiset nostavat laivan tokkaan ja korjaavat sen englantilaisen\ninsinöörin valvonnan alaisina kaikin puolin. Vanhalta Sörenseniltä sain\nkirjeen tänään; hän ei ole ollut terve viime aikoina, kertoi kapteeni.\n— Ja sen voi hyvin arvatakin, kun ajattelee kaikkia niitä typeryyksiä,\njoita hän on tehnyt, niinkuin tämän laivan korjauskin. Mutta ei maksa\npuhua sen enempää — tehän olette ukon kanssa samaa mieltä. No niin — ja\nhuomennahan on jouluaatto.\n\n— Kyllä se on tänään, kapteeni.\n\n— Tänäänkö se on? Ei tässä muista enää ajanjuoksuakaan, kun on niin\npirun paljon touhua ja vielä enemmän harmia.\n\nEräästä stavangerilaisesta laivasta, joka keinui satamaselällä, saapui\nkirjeentuoja. Kapteeni käski merimiehen odottaa ja rupesi lukemaan\nkirjettä. Sitten hän pistäytyi kajuuttaan laatimaan vastausta. Kirje\noli saattanut hänet erinomaisen hyvälle tuulelle. Hän toivotti minulle\nhyvää joulua ja kysäisi sitten:\n\n— Vietättekö joulunne tuossa lordin laivassa?\n\n— En tiedä varmaan. Viettäisin sen mieluummin täällä omien miesten\nkanssa.\n\n— Nehän ovat maissa, ja mitä hauskuutta teillä täällä on?\n\n— Miehet tulevat kohta laivaan valmistautumaan joulunviettoon, vastasin.\n\n— No jaa.\n\nPolestarista ei enää näkynyt savua. Pistäydyinkin ensin siellä. Kirsten\noli käynyt Villa Castassa ja tuonut Magdan ja Butterflyn. Oli päätetty\nviettää jouluyö Cadizissa. Lordi Lakeford sanoi nähdessään minut siellä:\n\n— Tietysti vietätte jouluillan täällä, sillä aamulla varhain lähdemme\nBiarritziin.\n\n— En, mylord, en voi viettää jouluaattoa Polestarissa enkä tulla\nBiarritziin.\n\n— Mutta lupasittehan.\n\n— Olen muuttanut mieltä. Aion viettää joulua miesten kanssa, sillä\nkapteeni ja ensimmäinen perämies menevät erääseen norjalaiseen laivaan\nvieraiksi.\n\n— Kuulkaas, herra West. Olen aikonut ehdottaa, että ottaisitte toisen\nperämiehen toimen Polestarissa.\n\n— Mahdotonta, sillä en voi silloin harjoitella purjealuksessa.\n\n— Täältähän voisitte heti siirtyä Englannin sotalaivastoon minun\nsuositukseni avulla. Olen kymmenen kuukauden kuluttua parlamentin\nylähuoneen jäsen.\n\nKiitin häntä ystävällisestä tarjouksesta, sanoin hyvästit molemmille\naatelismiehille ja pyysin heitä viemään terveiseni naisille. Olisin\noikeastaan tahtonut toivottaa onnea senjorita Elisabethille, sillä\nhäntä en luultavasti enää tulisi tapaamaan. Magda, joka oli leikkinyt\nnukkiensa kanssa, hävisi yht'äkkiä. Samalla minäkin lähdin kannelle\nmennäkseni veneeseen.\n\n— Senjor Piloto, senjor West! kuului samassa Elisabethin ääni. —\nEttehän aio lähteä, ennenkuin saan viimeisen kerran kiittää teitä.\n\n— Hyvästi, luostarineito, älkää menkö enää härkätaistelua katsomaan.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nOli jo pimeä, kun tulin prikiin. Delfine-parka, oletpa sinä kurjan\nnäköinen, ajattelin itsekseni. Taklaasista ei ollut jäljellä muuta\nkuin alamastot, jotka seisoa törröttivät tyhjinä. Kansi oli täynnä\nraakapuita, tankoja, vantti- ja partuunitouveja, vanhoja köysiä ja\nkaikenlaista muuta rojua, mikä tulee näkyviin, kun purjelaiva riisutaan\nalastomaksi. Paraatiporrasta ei tietysti ollut. Laivaan päästiin vain\nnuoratikkaita myöten, jotka niitä pitkin noustessa keikkuivat sinne\ntänne. Ensimmäiseksi näin kokin. Hän tuli vastaan kuin vanha tosi\nystävä ainakin. Puristin lämpimästi hänen kättään.\n\n— Laivassa ei ole ketään päällysmiehistä. Kapteeni ja ensimmäinen\nperämies menivät joulua viettämään tuonne stavangerilaiseen. Anteeksi,\nettä täällä on tämän näköistä. Arvelimme, että joulusiivous on turha,\nkun kapteeni ja ensimmäinen perämies ovat poissa kotoa hankkimassa\njoulukohmeloa, Emme tietäneet, että toinen perämies tulee tänne.\nKanssin kyllä olemme puhdistaneet, selitti kokki.\n\n— Onko teillä mitään jouluruokaa?\n\n— On, ja hyvää ruokaa ja paljon ruokaa ja sitäpaitsi tupla\nviiniransuuni. Eikä meitä ole työllä tapettu, mutta...\n\n— Mitä?\n\n— Suomalainen Löflund on vähän sairas. Hän sai selkäänsä, kun alkoi\ntapansa mukaan parjata kapteenskaa selän takana. Silloin timpermanni\nsuuttui ja antoi hänelle kunnollisen joululöylyn.\n\n— Vai niin, sanoin ja menin kanssiin, jossa kaikki muut, paitsi\nLöflund, istuivat kirkkovaatteissaan.\n\nTervehdittyäni heitä toivotin pojille hyvää joulua, johon timpermanni\nvastasi:\n\n— Samaa toivotamme teille. Kapteeni ja ensimmäinen perämies menivät\ntuonne stavangerilaiseen viettämään Vapahtajamme syntymäpäivää.\nMitenkähän sitten sitä viettänevät, huokasi hän, pannen kätensä ristiin.\n\nTimpermanni oli jumalinen mies, muttei ehdottomasti raitis. Hänellä oli\ntapana sanoa: »Jumala lukee synniksi, jos joku juo niin paljon, että\noksentaa, tai syö niin paljon, että halkeaa.»\n\n— Delfinessa nyt istutaan ja vietetään viimeistä joulua tässä\nmaailmassa. Keltarutto korjaa meidät melkein kaikki Riossa, mutta\ntapahtukoon Jumalan tahto! Ikävä vain, ettei tule haudatuksi siunattuun\nmaahan, vaan poltetuksi sammuttamattomalla kalkilla. Mutta kalliiksi,\nkovin kalliiksi tulisi haudan kaivaminen tällaiselle miesjoukolle.\n\nNuoremmat matruusit olivat perinpohjin väsyneet tähän timpermannin\nalituiseen jeremiaadiin. — »Antakaa nyt meille edes joulurauha,\ntimpermanni», pyysi eräs heistä ja siihen pyyntöön yhtyivät kaikki.\n\nKoska priki oli kokasta kiinnitetty tokkaan ja peräkeulasta tiktaaliin,\nei etustaagissa tarvittu lyhtyä. Joulun kunniaksi sytytimme kolme\nlyhtyä palamaan: yhden laivan peräpuoleen, yhden keskilaivaan ja\nyhden kokkaan, niin korkealle, että ne näkyivät satamaselälle muihin\nlaivoihin. Kokki hyöri keittiössä, räiskyttäen rasvaa. Nälkäisten\nmerimiesten sieraimia kutittava tuoksu levisi laivaan, ja hiljainen\ntuuli vei sen pitkälle, ehkä Pontalisiin asti, jossa asui paljon\nköyhää kansaa. Aamupäivällä oli laivaan lähetetty paljon ruokaa:\ntuoretta lihaa, läskiä, monenlaisia vihanneksia, suuri savustettu\nkinkku, vehnäjauhoja, riisiryyniä, kapakalaa, suuri korillinen hedelmiä\nynnä muuta, ynnä muuta. Sörensen oli kirjoittanut ja määrännyt, että\njoulua on vietettävä komeasti. Menin kajuuttaani, jossa vallitsi\nsuuri epäjärjestys. Kaksi miehistä alkoi heti siivota ja järjestää.\nSalongissa lämmitettiin heti iso kamiina kivihiilillä kuumaksi. Ovet\navattiin, jotta lämmin pääsi joka komeroon. Vielä puhdistettiin\nkapteenin ja ensimmäisen perämiehen hytitkin. Kosteanlaiset\nmakuuvaatteet kuivattiin. Kirstenin hytti siivottiin, — kaikkein\nhuolellisimmin. Hänhän oli laivan hyvä hengetär ja merimiesten\njumaloitu kuningatar. Suuret lamput paloivat kajuutassa, levittäen\nlämpöä ja öljyn hajua. Jouluilta olikin erinomaisen kylmä.\n\n— Missä Löflund on? kysyin.\n\n— Hänhän makaa purjehytissä sikahumalassa. Saatuaan timpermannilta\njoulukylvyn, hän joi oman ja timpermanninkin viiniannoksen, mutta kyllä\nhänestä mies tulee, kun hiukan selviää. Hän uhkaa karata laivasta\ntimpermannin mukana, elleivät he saa mönsträtä irti laivasta, joka on\nveden päällä uiva helvetti.\n\n— Delfine, hoi! kuului laivan sivulta.\n\nArvasin heti, kuka huusi laivaa, ja käskin miesten mennä katsomaan.\n\n— Ovatko kaikki miehet laivassa? kuulin Kirstenin kysyvän.\n\n— Eivät ole. Kapteeni ja ensimmäinen perämies viettävät joulua\nstavangerilaisessa.\n\nMenin reelingin luo, nostin lakkiani ja kysyin, tarvitsiko rouva Bäck\njotakin. Hän selitti tahtovansa tulla laivaan. Koetin vakuuttaa, että\noli kovin hankalaa naisten päästä, kun ei ole paraatirappua.\n\n— Miksi ei sitä ole?\n\n— On vaikea pitää sitä paikoillaan, kun kaikki on mullin mallin\nlaivassa. Sitäpaitsi ei tänne oikeastaan voi ottaa vastaan naisia ja\nlapsia, kun laiva on näin korjattavana. Ja niinkuin tiedätte, minä\ntulin tänne pari tuntia sitten. Jos tarvitsette jotakin, koetan hakea\nteille.\n\n— Kuulittehan, että aion tulla laivaan, siinä kaikki.\n\n— Hyvä! vastasin.\n\nHeitin köysiportaat yli reelingin, hyppäsin veneeseen ja tartuin\nkylmästi minulle ojennettuun käteen. Se oli sekin kylmä. Tervehdin\nsitten Magdaa ja lausuin iloni siitä, että lapsi oli tullut. Tyttönen\noli myös iloissaan ja pyysi, että nostaisin hänet laivaan. Magda\nhinattiinkin suuressa hedelmäkorissa ja hänen ärtyisä äitinsä\npursimiestuolissa kannelle.\n\n— Hyvää iltaa pojat ja hyvää joulua! sanoi Kirsten, nähtyään miehet.\n\n— Samaa kapteenskalle, vastasi timpermanni.\n\n— Täälläpä on juhlallista ja joulun näköistä, ihmetteli rouva.\n\n— On, sen jälkeen kun toinen perämies tuli laivaan ja viritti oikean\njouluhengen, vastasivat pojat.\n\nKirsten pyysi sitten, että laatikot ja korit nostettaisiin veneestä\nkannelle. Soutumiehille laski hän veneeseen kaksikymmentä pesetaa,\ntoivottaen heille hyvää joulua.\n\n— Madonna teitä varjelkoon, rakas senjora, vastasivat jätkät.\n\nKirsten oli Polestarin veneellä lapsensa kanssa mennyt ostoksille\nkaupungille, josta reippaat jätkät toivat hänet Delfineen. Käytyään\ntarkastuksella, ensin kajuutassa ja sitten laivan muissa osissa hän\nsanoi:\n\n— Toinen perämies, minusta tuntuu, kuin olisin kotona vanhassa,\nrakkaassa Norjassa.\n\nJungmanni oli rouvan tarkastusmatkalla taluttanut Magdaa kädestä, ettei\npienokainen lankeaisi kannella olevaan törkyyn, joka nyt tosin oli\nkoottu järjestettyihin kasoihin. Hän seurasi emäntäänsä kajuuttaan ja\noli hänen avustajanaan. Jonkin ajan kuluttua kyseli Kirsten minulta,\nsaisimmeko jouluruokaa ja mihin aikaan.\n\n— Kyllä saamme. Mihin aikaan tahdotte aterioida?\n\n— Milloin te sitten tahdotte? hän kysyi.\n\n— Miesten juhla-ateria alkaa kohta, syön heidän kanssaan kanssissa.\n\n— Miksi ette aterioi Magdan ja minun kanssa?\n\nJungmanni sai poistua. Kirsten talutti Magdan keittiöön ja antoi\nkokille määräyksen kattaa joulupöydän kaikille salonkiin.\n\nKun kello oli kahdeksan, kuului Delfinen soittokellosta taas\nensimmäiseksi kahdeksan lasia ja heti sen jälkeen muista sisäsataman\nlaivoista. Laivan asukkaat kokoontuivat kaikki kajuutan etupuolelle\nlyhdyn alle virsikirjoineen laulamaan jouluvirttä. Sen alkoi\nKirsten kauniilla voimakkaalla äänellään. Laivan v.t. päällikkö,\ntoinen perämies, luki merilaissa säädetyn rukouksen, jonka jälkeen\nveisattiin virren viimeinen säkeistö. Täten juhlan henkinen ohjelma\noli suoritettu. Sitten kutsuttiin miehistö jouluaterialle. Kun kaikki\nolivat istuutuneet pöydän ääreen, luki Magda ruokarukouksen. Juhlahuone\noli koristettu valtakunnan lipuin ja kansainvälisin signaaliviirein.\nEnnenkuin kukaan oli ehtinyt edes aloittaa, sanoi alimatruusi\nGundersen, joka oli laivan etevin suursyöjä:\n\n— Saakohan tässä istua kauan?\n\n— Olkaa hyvä ja istukaa niin kauan kuin tahdotte ja syökää niin paljon\nkuin jaksatte, vastasi Kirsten.\n\nMagda kurkisteli ja laski miehiä sekä avasi jo suunsa kysyäkseen\njotakin, mutta sai äidiltään varoitusmerkin. Vähän ajan kuluttua hän\ntaas katseli ja laski.\n\n— Missä Löölund on? sai hän viimein sanotuksi.\n\n— Ole vaiti! Joka tänään kyselee, ei näe Joulu-ukkoa, vaan Mörkö-ukon.\n\nKapteenska, joka tarkastusmatkallaan oli kuullut Löflundin äänen,\nymmärsi yskän, vaikkei virkkanut siitä kenellekään.\n\n— Tällaista joulupöytää en ole koskaan nähnyt, sanoi Gundersen. —\nOnkohan kukaan toinenkaan teistä?\n\n— Kyllä minä olen nähnyt, vaikka en istunut sellaisen ääressä,\nsanoi kokki. — Se oli »Kongen»-hotellissa Karl Johansgadenilla,\nKristianiassa, kun olin kengänpuhdistajana siellä.\n\n— Pojat, ei sovi, kun istutte kapteenskan pöydässä, puhua loruja.\nHän on luvannut, että saadaan istua kauan ja syödä paljon, mutta\nlorunlaskua hän ei salli enemmän kuin muutkaan ristityt ihmiset,\nvaroitti timpermanni.\n\n— Puhukaa pois, mitä tahdotte. Minä olen kutsunut teidät luokseni ja\ntoivoisin, että teistä tuntuisi, niinkuin olisitte kotonanne Norjassa,\nmissä vapaasti saatte jutella omaistenne kanssa.\n\nPuhe taukosi pitkäksi ajaksi. Kukin istui mietteissään. Kaikki ne,\njoilla oli koti, hyvä ystävä, sukulainen taikka lemmitty, lähettivät\nhengessä tervehdyksen, toivoen sen menevän perille. Pursimies, joka\ntähän saakka oli vaiennut, kysyi, saisiko jo ottaa viina-annoksen\npöytään maisteltavaksi.\n\n— Ei, siihen en suostu. Onhan tässä hedelmiä, marmelaadia ja muuta\nhyvää. Tyytykää siihen, mitä on pöydässä. Juomme sitten ruuan jälkeen\nteetä kannella, määräsi kapteenska.\n\nAterian jälkeen vanhemmat miehet siivosivat salongin ja kannen, sillä\nvälin kuin nuoremmat pesivät astiat. Keskikannelle tehtiin laudoista\npöytä, johon pantiin puhdas valkea pöytäliina, teekupit ja kannut.\nKantäkit saivat olla sohvina. Teetä juotaessa tuli joulupukki-kokki.\nKukin mies sai kapteenskalta komean villapuseron ja lakin. Tällaiset\npuserot ja lakit sopivat kaikille, sillä ne oli tehty venyvästä\ntrikookankaasta. Magda sai suuren nuken ja trikoopuvun. Nehän ovat\ntyttölasten tavallisia lahjoja. Timpermanni piti miesten ja omasta\npuolestaan laivan emännälle puheen, joka pääasiassa koski keltaruttoa\nRiossa. Hän sanoi aikovansa hypätä mereen, ennenkuin laiva ennättää\nperille, sillä parempihan on kuolla veteen ja joutua haikalan ruuaksi,\nkuin tulla poltetuksi kalkissa. Hulluhan on ihminen, joka menee\nkeltaruton kitaan vapaaehtoisesti. »En ainakaan minä lähde ja tuskinpa\nmuutkaan Delfinen miehistä. Olemme näin päättäneet kuultuamme, ettei\nkapteenskakaan mene Keltahelvettiin.»\n\n— Kuka teille on sanonut, etten minä mene Rioon?\n\nKyllä minä menen sinne.\n\n— Niinkö? Sitten minä ja me kaikki menemme Delfinellä vaikka kuumimpaan\nhelvettiin.\n\nKokki sai timpermannin houkutelluksi nukkumaan ja miehet hajaantuivat.\n\nSitten rupesivat kirkonkellot soimaan Cadizissa. Maaseudulta ja\nPontalisista kuului myös kellojen kaiku. Puoliyön hetki oli siis\nlähellä. Kuu, joka kaksi vuorokautta oli ollut täysi, loisti vielä\naivan virheettömänä.\n\nCadizin katedraalin kello rupesi yht'äkkiä soimaan kovasti ja nopeasti,\nminkä jälkeen se ja muut kirkonkellot vaikenivat. Kello oli siis\nkaksitoista. Heti tämän jälkeen lyötiin meillä ja kaikissa muissakin\nlaivoissa kahdeksan lasia. Nyt oli Delfinen virallinen joulujuhla\nvietetty.\n\n— Jätetäänkö lyhdyt palamaan ja pidetäänkö yövahti? kysyi pursimies.\nTäällä ei ole pidetty yövahtia, koska laiva on kiinnitetty telakkaan,\njoka huolehtii siitä. Tällä kertaa ei telakalla kuulu eikä näy ketään.\n\n— Palakoot lyhdyt, mutta vahtia ei tarvitse pitää. Olen kannella lopun\nyötä, sillä hyttini ja makuuvaatteeni ovat kosteat.\n\n— Hyvää yötä, toinen perämies.\n\n— Hyvää yötä, pursimies.\n\nKävelin etu- ja keskikannella edestakaisin. Löflund kuorsasi\npurjehytissä, siis hänellä ei ollut hätää. Minulla oli nälkä, niinkuin\ntavallisesti juhla-aterioiden jälkeen.\n\nJouluillallisemme oli niin komea, etten ennen enkä sen jälkeenkään ole\npurjelaivoissa niin komeata nähnyt, en merimiehenä enkä kapteeninakaan.\nNälkä johtui siitä, että aterian aikana olin ollut pöydässä kuin viides\npyörä vaunussa, eikä ruoka sen vuoksi maistunutkaan minulle. Toista\nolisi ollut kanssissa miesten kanssa, niinkuin ensin olin suunnitellut.\nKirsten ilmestyi.\n\n- West!\n\n— Rouva!\n\n— Tulkaa tänne.\n\nSalonki oli siistitty ja lämmin, tuli paloi kamiinassa ja lamppu\npöydällä. Näyttämön muutos, ajattelin itsekseni.\n\n— Nyt on jouluaamu Pohjolassa, ja minusta tuntuu kuin me olisimme\nkahden siellä. Ei, älkää keskeyttäkö! Ensin näyttelen minä ja sitten\ntulee teidän vuoronne. Olkaa niinkuin olisitte kulissien takana.\nSellaista ei saa enää jatkua, mitä eilen ja pitemmän aikaa on\ntapahtunut. Nyt jouluaamuna kuvittelemme olevamme Pohjolassa, emmekä\ntäällä laivassa. Delfine on sairas ja odottaa sairaalan eteisessä\nvuoroaan. Lukekaa tuota kirjaa; siinä on paljon oppimista. Sen on\nkirjoittanut erään merikapteenin vaimo. Sillä välin minä panen ruokaa\npöytään, meillä on molemmilla nälkä.\n\nPöytään tuli paljon hyvää joulu-aamuruokaa, semmoista, jota syödään\nPohjolassa ennen joulukirkkoon lähtöä. Kirsten kaatoi norjalaista\nviinaa kahteen lasiin.\n\n— West, anna minulle anteeksi, annatko?\n\n— Mitä minulla on sinulle anteeksi annettavaa?\n\n— Ilkeyteni — olen nainen.\n\n— Pieni Kirsten, mitä me niistä maallisista!\n\nKun menin keittiöön, oli kokki siellä täydessä touhussa. Miesten piti\nsaada joulu-aamukahvit. Hän lennätti kahvikattilan miesten kanssiin.\nIstuessani kokin vieressä keittiössä, kysyi tämä, kun aloimme tyhjentää\nneljättä kahvimukia, tahtoisinko kuulla Delfinellä viime aikoina\nvietetystä elämästä. Kehoitin häntä kertomaan.\n\n— Melkein joka yö täällä on naisia peräkaartin luona. Yksi niistä,\njota sanotaan ensimmäisen perämiehen sisareksi, on oleskellut laivassa\npäiväkausia. Hän on norjatar ja myy vihanneksia ja hedelmiä Kolmen\nkuninkaan kujalla. Aikoinaan se nainen on ollut kaunis eikä ole\nvieläkään ruma. Varieteelaulajattarenakin hän on elänyt Cadizissa\nmuutamia vuosia. Usein näillä yölinnuilla on käärö mantiljan alla, kun\nlaivasta lähtevät. Soutumiehenä niillä on ollut joku jätkä, joka ei ole\nnoussut laivaan, vaan odotellut ja nukkunutkin veneessään.\n\nKello oli kuusi, jouluaamu sarasti ja kirkonkellot soivat. Käskin kokin\nkeittää hyvää kahvia ja viedä se salongin pöydälle.\n\n— Hyväähän kahvi on ollutkin Delfinessä. Ei ole ollut puutetta,\nkapteeni antoi jouluksi puoli ämpärillistä omasta varastostaan. Panen\noikein runsaasti, kunhan olen kunnolla puhdistanut pannun.\n\nKun joimme salongissa kahvia Kirstenin kanssa, sanoi hän olevansa\niloinen, että sai viettää joulunsa Delfinessä. Hän kertoi nähneensä\nunta...\n\nKuului äkkiä veneen töytäys laivan sivua vastaan. Kokki toi Magdan\nsisään ja kiiruhti reelingin luo. Luulimme kapteenin ja ensimmäisen\nperämiehen tulevan kotiin, minkä vuoksi minäkin menin ottamaan\ntulijoita vastaan.\n\n— Heittäkää köysiportaat reelingin yli, että tässä pääsee laivaan,\nhuusi naishenkilön käheä ääni.\n\nKokki aikoi juuri noudattaa huutajan kehoitusta, mutta katsahti sitä\nennen minuun kysyvästi.\n\n— Odota hiukan. Mitä tahdotte, senjora? kysyin.\n\n— Hän ei ole senjora, vaan senjorita, vastasi soutumies.\n\n— Ovatko kapteeni ja ensimmäinen perämies laivassa? kysyi nainen.\n\n— Eivät ole, vastasi kokki.\n\n— Valehtelet, he ovat varmasti laivassa, mutta makaavat\njoulukohmelossa. Heitä heti porras tänne, tai opetan sinut puhumaan\ntotta.\n\n— Te ette saa tulla tänne, sanoin, astuen reelingin luo.\n\n— Jos kapteeni ja veljeni ensimmäinen perämies nukkuvat, mokomat\nmuulit, niin nukkukoot. Mene heti ruokakellarin kautta peräpiikkiin ja\ntäytä tämä kori kahvilla; ennen minä en lähde pois.\n\n— Lähtekää heti tiehenne, käskin.\n\nSilloin nainen alkoi pommittaa meitä appelsiineilla ja munilla, joista\nyksi lensi vasten kokin kasvoja. Keittiön luona seisoi täysinäinen\nlikavesiämpäri, jonka kokki puolestaan tyhjensi naisen niskaan. Hän\nnäki nyt parhaaksi lähteä, mutta lupasi tulla takaisin illalla tai\nyöllä.\n\nKun olimme pukeutuneet maihinmenoa varten ja kokki jo hommasi\nvenettä kuntoon, ilmoitti Löflund, joka pestynä ja siistittynä\nseisoi keskikannella, että kapteeni ja ensimmäinen perämies tulevat.\nTimpermanni katsoi lähestyvää venettä valittaen, että enteet näyttävät\nhuonoilta, kun vuoden suurin juhla on häväisty.\n\n— Kas, Löölund, huudahti Magda, joka oli juossut paikalle. — Hyvää\nhuomenta, Löölund! Kuinka jaksat?\n\n— Huomenta, pieni Magda, minä jaksan huonosti.\n\n— Mikä sinua vaivaa, Löölund?\n\n— Näin pahaa unta, näin, että olin helvetissä.\n\n— Mamma, Löölund on ollut helvetissä!\n\n— Olepas nyt vaiti, tyttöseni, niin kuulemme, mitä Löflund kertoo.\n\n— Niin, kapteenska hyvä, näin unta, että helvetissä oli yksi enkeli.\nMuuten elämä siellä olisi ollut pirullisempaa kuin Delfinessä.\n\nStavangerilaisen vene laski laivan sivuun, köysiportaat heitettiin\nyli reelingin ja laivaan nousi neljä »merisikaa». Tervehdin kapteenia\nja ensimmäistä perämiestä, stavangerilaisia en ollut näkevinäni. Bäck\nsammalsi:\n\n— Nyt pidetään hauskaa, toinen perämies. Onkohan täällä mitään\njouluruokaa jäljellä? Olemme nälkäisiä kuin suomalaiset sudet.\n\nIlmoitin, että olin lähdössä maihin. Tätä piti kapteeni mahdottomana,\nsillä tarvittaisiinhan laivassa komennon pitäjä. Kun kerroin, että olin\nvalvonut koko yön, ja halusin nyt jättää komennon heille, vastasi hän:\n\n— Onpas tuo pirua, mutta en parhaalla tahdollanikaan voi laskea teitä\nmaihin nyt.\n\nSamassa ilmestyi kapteenska näyttämölle. Hän oli hienosti puettu,\nkaunis ja ylhäisen näköinen. Kapteeni hämmästyi. Hän teki nöyrän ja\nehkä liian syvän kumarruksen, kompastuen suinpäin rouvansa jalkoihin.\nTämä hypähti notkeasti syrjään ja heitti ylpeän ja ylenkatseellisen\nsilmäyksen Bäckiin, kun mies ryömi pois tieltä.\n\n— Herra toinen perämies on hyvä ja menee vaikka helvettiin — anteeksi,\nen tarkoita pahaa — vaimoni kanssa. Minä koetan pitää komentoa laivassa.\n\nAnnettuani miehistölle määräyksiä, lähdin Kirstenin ja Magdan kanssa —\nkokki soutumiehenä — kaupunkiin.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nCadizin tuomiokirkon alla on maanalainen kirkko, samanlainen kuin\npäätemppelikin. Pääsy sinne on kielletty muulloin kuin suurina\nkirkkojuhlina. Päätimme mennä katsomaan jumalanpalvelusta, joka\npidetään sen kirkon pyhille asukkaille kaikkine juhlamenoineen. Siihen\nkuuluu ihanaa hengellistä laulua ja soittoa kuuluisilla maanalaisen\nkirkon uruilla. Yksi kirkon suurimmista nähtävyyksistä on sarkofaagi,\njossa lasikannen alla nukkuu palsamoituina kaksi nuorta, kuvankaunista\nnaista rinnatusten, toinen sinisessä, toinen keltaisessa silkkipuvussa.\nSe oli todella kaunis näky. Kirkosta menimme Kolmen kuninkaan hotelliin\nkahvia juomaan. Sieltä lähdimme kahden laiskan hevosen vetämillä\nvuokravaunuilla Villa Castaan, jonne saavuimme vasta pimeän tultua.\n\n— Nyt on joulu lopussa, puhkesi Kirsten puhumaan, — emmekä ole enää\nvanhassa Norjassa, kun jätimme Delfinen oman onnensa varaan. Ikävää\noli lähteä Delfinestä, mutta elämä siellä on mahdotonta tuon kauhean\nihmisen tähden. Juomatovereista tosin olisimme pian päässeet, eivätkä\nhe toiste olisi pistäneet nenäänsä meille, mutta tuo kauhea Bäck.\n\nLäksin tapaamaan vanhaa vahtimiestä, joka asui eri rakennuksessa. Hän\nkertoi tyttärensä olevan joulukirkossa, mutta pian palaavan. Ukko\ntarjoutui auttamaan meitä siinä, missä voi, ja läksi kellariin. Vähän\najan kuluttua hän toi muutamia säilykepurkkeja ja pullon viiniä. Sitten\nhän laittoi tulen hallin kamiinaan, täytettyään sen kivihiilillä. Kun\nolimme syöneet, Kirsten lämmitti makuuvaatteet Magdalle ja pani hänet\nnukkumaan. Ukko jäi ratoksemme keittiöön. Kirsten kertoi vanhukselle,\nettä häntä peloittaa asuminen täällä yksinäisessä huvilassa. Kun siinä\nkeskustelimme, huomasimme, että kaksi miestä läheni taloa. He aikoivat\nnousta kuistille, mutta jatkoivat hiljaa ja varovasti kulkuansa\nkeittiön oven luo.\n\n— Mitähän nuo täältä hakevat? kysyi Kirsten.\n\n— Varmaankin he tietäessään, ettei lordi ole kotona, oikaisevat\nhuvila-alueen kautta Pontaliseen, mutta voi heillä kyllä olla asiaakin\nhuvilanvahdille tai hänen tyttärelleen.\n\nKun menin kuistille, ei miehiä näkynyt eikä kuulunut. Ukko astui\nsamassa sisään ilmoittaen, että keittiön oven takana on kaksi miestä,\njotka haluavat puhutella senjora Kirsteniä.\n\n— Käskekää heidän mennä kuistin portaiden luo, sanoin, ja menin\ntapaamaan miehiä.\n\n— Hyvää päivää, senjor.\n\n— En tunne teitä, vastasin.\n\n— Ettekö tunne meitä, senjor toinen perämies? Näimme teidät kuolleiden\nkirkossa ja puhuttelimme sitten kokkia, joka kertoi, että menette yöksi\nVilla Castaan. Koska tämä paikka on näinä öinä vähän rauhaton, tulimme\ntänne turvaksenne.\n\n— Ahaa, jopa tunnen. Astukaa kuistille, niin juttelemme vähän, sanoin.\n\nToinen vanhoista ystävistä, jätkistä, unohti näytellä espanjalaista ja\nrupesi puhumaan englantia.\n\n— Odottakaa täällä vähän aikaa, niin kerron tulostanne rouva\nKirstenille.\n\nKirsten tuli hiukan totiseksi, kuultuaan jätkien yöllisestä käynnistä.\nVakuutin hänelle, ettei meidän tarvitse pelätä näitä miehiä. He\ntietävät hyvin, ettei täällä ole suuria rahoja. Päinvastoin he ovat\nmeidän ystäviämme, jotka ovat uskaltaneet henkensä edestämme.\n\n— Hyvää iltaa, vanhat ystävät, tervehti Kirsten. — Me olemme teille\nsuuressa kiitollisuuden velassa.\n\n— Iltaa, rouva, niin mekin olemme. Kun se vaarallinen, mutta hauska\nseikkailu Vittorion luona tuli tunnetuksi, ei meillä ole ollut työn\npuutetta, sanoi valkoverinen.\n\n— Jos olisitte oikeauskoinen katolinen, senjora, tulisi teistä\nkuolemanne jälkeen pyhimys, sanoi mustaverinen.\n\n— Muistatteko, sir, nähneenne minut muualla, kuin Cadizissa? kysyi\nvalkoverinen hyvällä englanninkielellä.\n\n— En muista missä olisin teidät ennen nähnyt.\n\n— Olkaa hyvä ja tulkaa sisään, niin saamme jutella.\n\n— Kiitos kunniasta, tulemme mielellämme.\n\n— Istukaa. Missä olette oppinut puhumaan englantia?\n\n— Gibraltarissa, jonka muurien sisällä synnyin. Isäni oli linnoituksen\nlääkäri ja tietysti englantilainen, äitini espanjatar. Isä elää vielä,\nmutta äiti on kai kuollut. Suoritettuani lainopillisen tutkintoni\nOxfordissa lähdin Yhdysvaltoihin ja perustin asianajotoimiston. Kauan\nen saanut asua siellä, sillä asianhaarat pakottivat minut yht'äkkiä\nlähtemään seudulta.\n\nValkoverinen oli paljastettuaan entisyytensä muuttunut nöyrästä,\nkohteliaasta jätkästä itsetietoiseksi herrasmieheksi.\n\n— Mitkä asianhaarat, jos minun on lupa olla utelias? kysyi Kirsten.\n\n— Ammuin erään roiston, pelastaakseni ystäväni kuolettavasta\nlaukauksesta. Minun onnistui päästä pakoon, ja elän täällä jätkänä.\nOlen tyytyväinen olooni, etenkin kun olen saanut hyvän työtoverin.\nMahdollisesti minulle vielä koituu paremmatkin päivät.\n\n— Saanko auttaa teitä, jos olette tilapäisessä rahapulassa?\n\n— Tilapäisessä rahapulassa, mutisi vaaleaverinen itsekseen. — Ette,\nrouva Bäck, tällä hetkellä emme ole ammattisoutajia emmekä jätkiä.\n\nPimeys ja valo alkoivat taistella herruudesta. Vieraamme lähtivät pois.\nMinä istuin hallissa, koettaen pitää vireillä ikuista tulta. Kirstenin\nja Magdan makuuhuoneen ovi oli auki. Peitin viltillä nukkuvan äidin\nlapsineen ja panin viimeiset hiilet kamiinaan, jonka jälkeen vaivuin\nuneen puusohvalle. Kun heräsin ukon koputukseen, oli pääni alla tyyny\nja päälläni viltti. Ukolla oli korillinen kivihiiliä muassaan; hän\ntäytti kamiinan ja sytytti hiilet. Tytär Margerita saapui nyt myös\nkeittiöön, ja ennen pitkää olikin kahviaamiainen pöydässä.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nTapanin jälkeisenä aamuna menin Delfineen, jota parhaillaan nostettiin\ntelakalle. Kapteeni seisoi kajuutan katolla ja oli komentavinaan,\nvaikkei hänen käskyjään kukaan ottanut kuuleviin korviin; telakan\nhallintohan piti huolen ja vastasi laivasta eikä sen päällystöllä eikä\nmiehistöllä ollut muuta tekemistä kuin pysyä laivassa ja katsella.\nKun laiva oli saatu sisään, tuettu ja portit pantu kiinni, rupesi\npumppauskone käymään. Yöllä tyhjennettiin telakka, ja seuraavana\naamuna oli meillä tilaisuus seisoa sen pohjalla ja katsella laivan\nrungon vedenalaista osaa. Laivan miehistö murisi, kun ei ollut saanut\nkeittoruokaa; laivassa ei näet valkeanvaaran vuoksi voinut tehdä tulta\nsen ollessa telakalla. Koetin lohduttaa miehiä sillä, että parin päivän\nperästä kielto mahdollisesti peruutettaisiin, ja se peruutettiinkin.\nSuursyömäri Gundersen manasi, ettei hän koskaan ennen ole ollut\nsellaisessa nälkälaivassa. Kokki nauroi ja oli mielissään. Timpermanni\nja pursimies arvelivat, ettei nyt naisväkikään pääse laivaan, eikä\npäällystökään, lisäsi Löflund. Hyvästelin kapteenin ja ensimmäisen\nperämiehen ja ilmoitin lähteväni Villa Castaan.\n\nVilla Castassa ei näkynyt ketään. Viimein vahtiukko ilmestyi näkyviini\nilmoittaen, että senjora ja pieni senjorita olivat menneet kaupungille.\nMargerita oli kuitenkin keittiössä lämmittämässä.\n\nIlma oli kolea ja raaka. Huvila-alueen puut olivat lehdettömät,\nlukuunottamatta pinjoja, jotka, kuten meillä Pohjolassa havupuut,\nviheriöivät alati. En viitsinyt jäädä sinne yksin, vaan lähdin\nkävelemään Pontalisiin päin. Kuljettuani vähän matkaa tuli pitkä,\nmeluava jono vastaani. Kuului kaikenlaisia ääniä, ihmisten, elukoiden\nja soittokoneiden. Arvasin heti, että jollen ajoissa väisty tieltä, ei\nminun käy hyvin. Ennätin hypätä syvän ojan yli, kun jo tiheän roikan\netukaarti marssi ohitseni. Ensimmäisinä tuli kerjäläisiä, joita johti\nheidän päämiehensä kerjäläiskuningas, sitten tuli ammattiylioppilaita,\njoilla oli nauhoista riippuvia kitaroita tai mandoliineja, joita he\nsoittivat, laulaen kukin omaa nuottiaan, sitten aaseja ja muuleja,\nmustalaisia, naisia ja miehiä, ja viimeiseksi karhunkuljettaja, joka\nrautaisessa riimunvarressa talutti puolijuoksua suurta ruskeata\nkarhuansa. Yht'äkkiä rupesivat kaikki aasien ja muulien säestäessä\nhuutamaan täyttä kurkkua. Karhu oli päässyt irti kuljettajansa kädestä,\nja siitä tämä melu ja hälinä. Karhumies huusi niin paljon kuin jaksoi:\n\n— Ottakaa piru kiinni riimunvarresta, niin se ei pääse puremaan!\n\nMutta kulkue teki tietä pirulle ja kiitti onneansa, kun pääsi pois\nalta. Moni kaatui suin päin ojaan, mutta oli silti mielissään; olihan\nsekin parempi kuin joutua karhun kouriin. Viimein karhu, jonka\nkintereillä jo karhunkuljettaja oli, hätääntyi, sotkeutui riimunvarteen\nja kaatui. Ihmisjoukon hätähuudot muuttuivat nyt ilohuudoiksi ja karhun\nlyhyt vapaus vankeudeksi. Kuljettaja piiskasi rautaketjulla karhua,\njoka mölisi kauheasti; ja mitä tuskallisemmaksi mölinä kävi; sitä\nsuuremmaksi väkijoukon ilo.\n\nNiin meni päivä toisensa jälkeen, kunnes kaksi viikkoa oli kulunut\nPolestarin lähdöstä. Olin joka toinen päivä käväissyt veneellä\nkatsomassa Delfineä. Korjaustyö telakalla oli sujunut hitaasti,\nsillä siellä tehtiin huolellista työtä. Eräänä päivänä lähdimme,\nKirsten, Magda ja minä, jätkien veneellä kaupunkiin. Ulkopuolisella\nsatamaselällä tuli huvilaivan tapainen kaunis alus, jonka mastossa\nliehui Englannin lippu. Se näytti lähenevän satamaa.\n\n— Tuolla tulee Polestar.\n\n— Onkohan se Polestar?\n\n— Varmasti, sanoin.\n\n— Viimeinkin!\n\n— Soudetaanko vastaan?\n\n— En minä teidän sijassanne olisi niin hätäinen.\n\n— Olette ehkä oikeassa, vastasin. — Mutta onko nyt välttämätöntä mennä\nkaupunkiin?\n\n— Onpa hyvinkin. Odotan kirjettä äidiltäni, mutta voimmehan jättää\nmatkamme huomiseksikin.\n\nKäännyimme takaisin Villa Castaan, ja soutajat jäivät sinne yöksi,\nvoidakseen heti aamulla viedä meidät kaupunkiin. Istuimme taas\nhuvilassa lämpöisen kamiinan ääressä. Margerita kantoi sisään\nteevehkeet. Espanjattareksi oli hän omituisen punainen poskiltaan ja\nhermostunut.\n\n— Kun ei vain olisi kadottanut sydäntään, tuo tyttö. Olen ollut\nhuomaavinani, että toinen soutajistamme, mustaverinen, on asettanut\nkoukkujaan kalaveteen, arvelin.\n\n— Kuu nousee! huusi Magda.\n\n— Mahdotonta, sanoin minä, ei sitä vielä näy pitkään aikaan. Vasta\naamulla se näkyy ja silloinkin vain sirppinä.\n\n— Katso, West, mikä tuolla sitten loistaa? Parvekkeen edusta oli\nvalaistu. Arvasin heti, mitä se tiesi. Hildur juoksi ylös portaita\nkahden Polestarin matruusin saattamana. Näillä oli lyhdyt käsissä.\n\n— Vihdoinkin! huudahti Kirsten.\n\nHildurin tervehdys oli lyhyt ja hermostunut. Hän paiskautui\npäällysvaatteineen korituoliin istumaan.\n\n— Mikä sinulle on tullut, Hildur?\n\n— Anteeksi, poistun heti, että saatte puhua kahden kesken, sanoin.\n\n— Minulla ei ole mitään salaisuuksia, istukaa vain ja kuunnelkaa.\nSaavuin tänne muutama tunti sitten. Lakeford ei ole mukana; hän\nlähti pikakyytiä Lontooseen. Hänen asianajajansa sähköttivät\nhänet sinne, sillä lady Emmely on suostunut antamaan avioeron,\njota James jo aikaisemmin oli pyytänyt. Ehkä asia jo on selvä ja\navioero valmis. Kahden viikon kuluttua hän on täällä ja sitten...\nSiitä luostarineidosta meillä oli paljon vaivaa. Jouluaamuna, kun\nnostimme ankkurin, pyrki laivaan eräs siviilipukuinen herrasmies,\njoka tiedusteli, oliko siellä Madridin luostarista karannut noviisi.\nSillä välin kuin se herra seisoi veneessä ja jutteli markiisin ja\nJamesin kanssa, minä juoksin ja piilotin tytön. Kun mies oli näyttänyt\nvaltakirjansa, sai hän nousta laivaan, mutta ei löytänyt mitään.\nLuostarineito ja markiisi hermostuivat kuitenkin niin, että aikoivat,\nsivuuttaessamme merellä amerikkalaisen lastihöyrylaivan, joka näytti\nkulkevan lounaista kohden, puhutella sen päällystöä. Lordi sentään ei\nsuostunut siihen. Kun tulimme Biarritziin, niin James nousi heti maihin\nja vei luostarineidon ja markiisin mukanaan Englannin lähetystöön.\nHänen palatessaan laivaan, etsittiin sieltä Elisabethia parhaillaan.\nProtestanttisessa maassa ei se olisi tullut kysymykseenkään. Espanja\nja Ranska vetivät yhtä köyttä näissä asioissa. Seuraavana päivänä he\nsiirtyivät englantilaiseen parkkilaivaan, johon olivat mönsträtyt,\nmarkiisi ruokavarojen hoitajaksi ja luostarineito keittäjäksi. Laiva\nlähti samana päivänä Etelä-Amerikkaan.\n\n— Etelä-Amerikkaan, keltaruton pesään! huomautti Kirsten.\n\nHildur lähetti pois Polestarin miehet ja jäi Villa Castaan. Seuraavana\npäivänä menin Delfineen, jossa Löflund kertoi, että poliisi oli ollut\nsiellä etsimässä sitä henkilöä, joka lordi Lakefordin kanssa oli\nkäynyt Sevillassa pahanteossa. Kysäisin, mitä he poliisille sanoivat.\nTimpermanni oli puhunut poliisin kanssa, mutta hän ei sattunut olemaan\nlaivassa. Löflund kehoitti minua menemään parempaan suojapaikkaan kuin\nVilla Casta oli. Nähtävästi oli hän ilmoittanut asuinpaikkani, sillä\nkun tulin Villa Castaan, odotti minua siellä siviilipoliisi. Hildur\npurki suuttumustaan, mutta Kirsten ja Magda istuivat hiljaa itkien.\nAjattelin hetkisen asiaa ja tuumin: »Hullu tässä tunnustakoon.»\n\n— Te olette Sevillassa auttanut erään noviisin pakenemaan lordi\nLakefordin huvilaivaan. Hän on karannut eräästä Madridin luostarista.\nTunnustatteko? alkoi poliisi.\n\n— Valhe, vastasin,\n\n— Seuratkaa minua, käski hän lyhyesti.\n\n— Kyllä seuraan, mutta huomautan teille samassa, että minua suojelevat\nNorjan ja Englannin liput, jotka ovat ystävällisissä suhteissa\ntoisiinsa.\n\nPolkaisten jalkaansa lattiaan Hildur käski poliisin mennä tiehensä.\nKirsten taas tarttui kiinni käteeni ja sanoi itkien:\n\n— Sinun täytyy kait mennä, rukoilen puolestasi. Muista, ettet puhu\nliikoja. Ole ennemmin ovela ja kohtelias. Mutta liiallinen nöyryys ja\nmyöntyväisyys eivät nekään sovellu.\n\nPoliisi ja poliisivankilan viranomaiset olivat kohteliaita ja\nhyväntahtoisia. »Saakohan täällä tupakoida ja annetaanko täällä\nruokaa», kysyin itsekseni vankikopin seiniä tarkastaessani. Taskustani\nlöysin kolme sigariittaa; ne poltin kymmenessä minuutissa.\n\nVanginvartija ilmestyi näkyviini tiedustellen, olinko tupakoinut.\nSelitin, että jo olin polttanut, mitä minulla oli ja kysyin saanko\nruokaa.\n\n— Ruoka-aika on kohta.\n\nTuumiskelin sitten, minkälaatuisen rangaistuksen saan, jos\nsyyllisyyteni tulee näytetyksi toteen. Ja sehän on helppo asia\nPyreneitten niemimaalla. Kumpikohan on suurempi rikos: auttaa murhaajaa\npakenemaan vai varastaa noviisi luostarista? Teloittavatkohan\nespanjalaiset pahantekijöitään hirttämällä vaiko giljotiinilla? Nämä\nseikat eivät kuitenkaan minua sen enempää vaivanneet. Mielestäni oli\nKirstenin ja Hildurin velvollisuus lähettää minulle ruokaa ja tupakkaa\nnyt heti, sillä nälkäkuolema käy pitkälliseksi. Mahtaakohan lordi nyt\nmennä lailliseen avioliittoon Hildurin kanssa, kun on päässyt eroon\nEmmely Ethelstonesta? — Saa nähdä, sallitaanko tässä maailmassa vielä\nkerran täyttää vatsansa hernekeitolla? Näenköhän enää milloinkaan\nKirsteniä!\n\nNäitä tuumiessani minulle tuotiin ruokaa. Vehnäleipä — vastaleivottu\nja hyvänmakuinen — tarpeeksi suuri tyydyttämään espanjalaista, mutta\nei suomalaista merimiestä, kalakeittoa, joka oli tehty haikalan sukuun\nkuuluvasta maukkaasta kalasta. Keitossa oli espanjalaisen tavan mukaan\nylenmäärin sipulia. Palan paineeksi oli manzanillaa; pidin sitä\nerityisenä huomaavaisuutena.\n\n— Viekää pois tuo manzanilla. En tahdo nähdäkään sitä.\n\n— Ette tahdo manzanillaa, parasta viiniä! Kelpaako sitten tinto?\n\n— Kyllä kelpaa, sehän on väkevää ja huojentaa huolia. Voinko saada\nvielä pari samanlaista vehnäleipää, että pääsisin edes pohjalastiin?\n\n— Kyllä, mutta niistä menee eri maksu, kymmenen senttiä.\n\nMaksoin etukäteen kymmenen senttiä ja sain leivät. Syötyäni nukuin\nmakeasti kovalla penkillä ja heräsin, kun kopin ovi aukeni ja sisään\nastui näöltään minun ikäiseni, hyvin puettu espanjalainen herrasmies.\nMiellyttävän näköinen — silmissä vain villi kiilto.\n\n— Mitä teillä on asiaa? kysyin.\n\n— Olin juuri pääsemäisilläni pakoon. Ympärilläni oli noin satalukuinen\nkansalaismuuri, joka luuli minun jo livahtaneen, mutta erehtyi. Jouduin\npoliisin huostaan, joka toi minut takaisin tänne. Anteeksi, että\nhäiritsen, en ole tehnyt mitään, joka olisi laitonta. Olen vain sanonut\nmielipiteenäni, että kuningas olisi ammuttava. Mitä te sitten olette\ntehnyt?\n\n— Se ei liikuta teitä.\n\n— Niinhän se onkin. Teidät on tänne vaivattu syyttä niinkuin minutkin.\nTässä maassa, synnyinmaassani, ei ole näköjään suvaitsevaisuutta eikä\nritarillisuutta. Ehkä saan esittää itseni: Don Antonio Castigan,\nAlibantesta. Isäni oli englantilainen. Olisin valmis itkemään, kun\najattelen, että ritarillisuus ei enää ole muuta kuin sanantapa.\n\n— Don Quijote vei sen mukanaan hautaan, sanoin.\n\n— Älkää saattako vertani kuohumaan, senjor, viisasteluillanne. Olen\nespanjalainen aatelismies Kun viittaatte Don Quijoteen, tarkoitatte,\nettä me täällä vanhassa Espanjassa olemme leikkikaluritareita Sanon\nteille, senjor pohjoismaalainen, että jos senjor Cervantes palaisi\nelävänä tänne, niin lynkkaisin hänet. Te typerät pohjoismaalaiset,\njotka elätte hylkeen rasvalla, luulette Cervantesta suureksi\nkirjailijaksi sen tähden, että hän kirjoitti Don Quijoten.\n\n— Pienempää suuta, Don Quijote! Olette häirinnyt untani.\n\nHeittäydyin pitkäkseni penkille.\n\n— Jos minulla olisi ase, niin vaatisin teidät kaksintaisteluun,\nsivistymätön napaseutulainen.\n\nNousin pystyyn ja selitin, ettei minullakaan ollut asetta, sillä\nase otettiin tänne tullessa pois, mutta ovathan kädet ja jalat\njäljellä tappelua varten. Ja siinä samassa Don antoi minulle tuntuvan\nkorvapuustin. Käden käänteessä tartuin vastustajani ruhoon ja painoin\nhänet lattiaan. Hän alkoi valittaa, että jalka nyrjähti ja pyysi\nylös. Hän pääsikin, mutta jalka nyrjähti taas. Kesken kahakkaa aukeni\nkurkistusluukku ovessa, ja vahti tirkisti sisään.\n\n— Täällähän tapellaan, mutta puhutaan siitä toiste. Eräs henkilö tahtoo\ntavata teitä, senjor.\n\nNäin luukun reiästä Kirstenin seisovan oven takana. Sanoin vahdille,\nettä haluaisin puhua kahden kesken senjoran kanssa.\n\n— Te, kuningasmurhaaja, saatte mennä toiseen koppiin, sanoi vahti.\n\nOvi aukeni, Antonio Castigan poistui, ja Kirsten astui sisään.\nTiedustelin, kuinka hän oli päässyt tänne.\n\n— Rahallahan pääsee. Toin sinulle sigariittoja ja käskin vahdin\ntoimittaa hyvää ruokaa ja kaikkea, mitä mahdollisesti voit tarvita.\nSamalla kysyin viranomaisilta, kuinka suuren rangaistuksen voit saada,\njos rikos, josta sinua syytetään, tulee todistetuksi. Vuoden vaiheilla\nvankilaa, arvelivat he. Mutta ole nyt levollinen, teemme kaiken\nvoitavamme.\n\nKahden päivän kuluttua otettiin juttu esille. Eräs minulle tuntematon\nmies oli vapaaehtoisesti saapunut kuulusteluun. Hän vannoi nähneensä\nminut erään kalpean, sairaannäköisen nuorukaisen kanssa menevän\nensimmäisen päivän iltana Sevillan satamarannasta lordi Lakefordin\nhuvilaivaan, joka oli ankkuroitu Guadalquivirillä. Seuralaiseni\noli mies eikä nainen. Hän oli ollut ylimääräisenä poliisina, joita\nsellaisten juhlien ajaksi asetetaan, ja itse tutkinut ja kuulustellut\nmeitä. Tämän lisäksi hän vielä näytti Sevillan satamaviranomaisten\nantaman määräystodistuksen.\n\n— Asia on selvä, senjor, syytetty on vapaa, sanoi puheenjohtaja.\n\nLähdimme ulos yksissä, tämä ystävällinen vieras mies ja minä.\n\n— Tunnetteko nyt minut? kysyi vieras mies.\n\n— En, vastasin minä.\n\n— Olin kintereillänne koko ajan Sevillassa. Katselin miestä tarkoin,\nmutta häntä oli mahdoton tuntea. Ehdotin, että poikkeaisimme Kolmen\nkuninkaan kapakkaan juomaan kupin kahvia ja pienen konjakkarin leikin\nlopettajaisiksi.\n\nRavintolan suuressa salissa seisoivat Hildur, Kirsten ja Magda\nkerjäläisjoukon ympäröiminä. Kun lähestyimme norjattaria, kävivät\nkerjäläiset hiljaisiksi.\n\n— West! kuinka olet täällä? Olimme juuri aikeissa tulla vankilaan sinua\ntapaamaan!\n\n— Tämän miehen ansiosta olen nyt vapaa. Hän on vannonut, ettei\nluostarineito olekaan nainen, vaan mies. Esittäisin hänet, jos vain\ntietäisin hänen nimensä.\n\n— Vanhoja tuttuja, vastasi vieras. — Istukaa tässä, tulen heti takaisin.\n\nTuijotimme kaikki hänen jälkeensä. Sitten kerroin oikeudenkäynnistä.\n\n— Vaaleaverinen! huusi Magda, kun vieras mies tuli takaisin.\n\nOlimme kaikki ylen hämmästyneitä ja puhkesimme nauruun. Kysyimme,\nkuinka hän uskalsi julkisessa paikassa näytellä silmänkääntäjää.\n\n— Se on hyvin tavallista täällä, vastasi hän ja lähti ulos, pyytäen\nmeitä odottamaan.\n\nKun parikymmentä minuuttia oli kulunut, astui ovesta sisään poliisi ja\nseisahtui keskelle lattiaa. Aluksi ihmettelimme, mitä hän töllisteli,\nmutta sitten huudahti Kirsten:\n\n— Voi, kun et lähtenyt aikaisemmin täältä, ehkä vaaleaverinen on\nliitossa poliisin kanssa!\n\n— Nyt se tulee tänne! sanoi Magda.\n\nKirsten tarttui käteeni ja Hildur nousi uhkaavan näköisenä, kun poliisi\nlähestyi.\n\n— Sevillan poliisi! kuiskasin miehen korvaan, niin että norjattaret\nkuulivat ja puristin hänen kättään.\n\nPoliisi kertoi, että hän jo Oxfordissa oli hämmästyttänyt mimiikallaan\nja naamioimistaidollaan sekä professoreja että ylioppilaita.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nDelfine oli päässyt tokasta ja makasi ankkurissa vanhalla paikallaan;\ntyhjä proomu, taklatessa tarpeellinen, oli kiinnitettynä viereen.\n\n— Hauska nähdä teidät taas, sanoi timpermanni, kun tulin Delfineen.\n\n— Mitä tänne kuuluu?\n\n— Viiniä ja naisia. Eräs pieni, mustasilmäinen putosi laivan ja tokan\nseinän väliin. Se tosin ei ollut mikään ihme, mutta kummallisempaa\noli, ettei hän loukkaantunut. Ja ensimmäisen perämiehen sisar, jota\nmyös kutsutaan »hedelmäkeskukseksi», on kokonaan muuttanut mieltään.\nIlmeisesti hän nykyjään vakoilee kapteenia ja ensimmäistä perämiestä —\nehkä on tehnyt sitä alunpitäenkin. Hän on viime aikoina käynyt täällä\nhyvin harvoin. Herrat näkisivät mieluummin, että hän pysyisi kokonaan\npoissa, mutta koettavat kuitenkin näyttää iloisilta, kun hän tulee\nlaivaan. — Tuolla saapuu vene, kapteeni perässä ja Löflund airoissa.\n\n— Hyvää päivää, toinen perämies, meille nousee tässä kova työ, kun\nkoko priki tulee uusittavaksi. Muutaman päivän perästä saapuvat\nrikaajat, ja silloin työ alkaa. Tällä kertaa ei meillä ole mitään\ntekemistä. Näittehän, kuinka hieno laivan runko on. Pohja uudelleen\nkuparoituna kiiltää kuin aurinko. Voi sanoa, että se on kuin kylvystä\nnoussut merenneito. Ja kyllä se nyt kulkee kilpaa delfiinien kanssa,\nniin kauan kuin pohja on vapaana noista kirotuista hanhenkauloista.\nNyt voi muutamina päivinä ottaa elämän keveästi, eikä tarvitse aina\nahertaa. Kylläpä sitä on ollutkin hommaa viime aikoina. Mitä Delfinen\nkorjaukseen tulee, niin olitte ihan oikeassa. Se on nyt parempi kuin\nuusi. — Missähän on ensimmäinen perämies? Tulkaa alas, ensimmäinen\nperämies, sieltä märssistä, eihän teidän velvollisuuksiinne kuulu\ntyöskennellä yläilmoissa. Merkillisen ahkera ihminen, tuo, aina\nsen pitää olla työssä. Ei ymmärrä säästää itseään vähääkään. —\nPistäydytäänpä minun hytissäni. — Herrat ovat hyvät ja istuvat\nkojun laidalle. Kun Delfine taas monista ajoin on päässyt omaan\nelementtiinsä, niin pitää tässä katsoa, löytäisinkö jotakin suuhun\npantavaa, jotta voisimme juoda tämän vanhan kahvimamman maljan. Missä\nhelvetissä viinapullo on? Eihän sitä löydäkään, kun sitä niin harvoin\nkäyttää.\n\nKapteeni huusi kokkia ja kysyi viinaansa.\n\n— Eilenhän kapteeni ja ensimmäinen perämies sen joivat loppuun, vastasi\nkokki.\n\n— Saakeli soikoon, ei silti, että minä sitä kaipaan, mutta... Pääasia\non, että me kaikki kolme tästä lähtien tekisimme työtä yhdessä,\nniinkuin hyvät ystävät, eikä toinen perämies uskoisi laivamiesten\nvalheellisia puheita.\n\n— Hyvä, kapteeni Bäck. Koska täällä ei ole mitään tekemistä, niin\nlähden taas.\n\nKun yhdessä ensimmäisen perämiehen kanssa menimme Delfinen veneellä\nkaupunkiin, kysyi hän, aionko mennä Lacaven kutsuihin. Sanoin, etten\ntiedä mistään kutsuista, sillä ei kapteeni ollut niistä maininnut.\n\n— Vai ei Bäck ole kertonut teille niistä mitään? Kolmen päivän perästä\non Lacaven kutsut Kolmen kuninkaan hotellissa. Se kauppaliike — myy\nviiniä kaikkiin Euroopan maihin, kai tiedätte — on kutsunut täällä\nolevien pohjoismaisten laivojen kapteenit rouvineen sekä perämiehet\nKolmeen kuninkaaseen. Tietysti sinne tulee espanjalaisiakin.\n\nKun illalla saavuin Villa Castaan, kysyivät norjattaret, olenko kuullut\nLacaven tanssiaisista. Kerroin kuulleeni niistä vasta tänään.\n\n— Tietysti menemme niihin kaikki. Sellaista tilaisuutta ei toiste tule.\nSaamme tutustua espanjalaisiin ja nähdä, kuinka he pitävät lystiä,\nsanoi Hildur.\n\n— Minusta olisi hyvin hauskaa päästä sinne, mutta se on mahdotonta;\nen omista parempia vaatteita kuin nämä, eikä ole enää aikaa teettää,\nsanoin.\n\n— Aikaa on vaikka kuinka ja varoja myös, sanoi Hildur. — Älkää olko\nylpeä, West, sallikaa minun tästä puoleen hoitaa raha-asianne. Älkää\nkeskeyttäkö minua — voin antaa teille vähintäin puolet siitä, mitä\nomistan.\n\n— Vai puolet siitä, mitä omistat — ehkä myös puolet sydämestäsi,\npisteli Kirsten.\n\n— Annan vaikka koko sydämeni, jos siksi tulee. Tässä on. Olen saanut\nlordilta niin paljon rahaa, että puolet siitä riittää elinajakseni, ja\nniin vähän rakkautta, että lavanto Seasterin upotessa puhalsi sen pois.\n\nJa tuon vaalean kaunottaren ääni värähti niin haikeasti, että itsekseni\npäätin tehdä minkä voin, paikatakseni hänen särkyneet suhteensa.\n\nPäätimme sitten lähteä pukuja hankkimaan. Tiedustelimme hotelli\nCastilia Nuovan ovenvartijalta hyvää räätäliliikettä.\n\n— Kyllähän täällä on kaksikin yhtä hyvää liikettä, mutta suosittelen\nsitä, jota ulkomaalaiset käyttävät, kreikkalaista Filemon Daveiosta.\nHänen isänsä teki puvun kuningas Amadeolle, joka oli niin tyytyväinen\ntähän pukuunsa, että antoi ritarimerkin räätälille.\n\nKun sitten tanssiaispäivänä saavuimme vanhaan hotelliimme, odotti\nsiellä Filemon Daveios, mukanaan uusi pukuni. Määräaikana lähdimme\njuhlaan.\n\nKolmen Kuninkaan suuri halli oli muuttunut tanssisaliksi, jonka yhteen\nnurkkaan oli rakennettu soittolava. Seiniä kaunistivat pohjoismaiden\nliput ja kansainväliset signaaliviirit, puhumattakaan värillisistä\nlyhdyistä. Suurissa salin viereisissä huoneissa, joiden leveät\novet olivat auki, näki jos jotakin: lehtimajoja, virvoitusjuoma-\nja hedelmäkioskeja; siellä oli erityinen viinihuonekin. Ja lopuksi\nmainittakoon varsin tärkeä huone, perimmäinen, johon kapteenit ja\nperämiehet saattoivat vetäytyä, jos heidän kylmähkö luonteensa\nespanjalaisen viinin vaikutuksesta joutui kiehumapisteeseen. Humalaisia\nei yleensä suvaita Espanjassa — eräs sen maan monia hyviä puolia.\n\nKun saavuimme juhlaan, olivat kaikki jo tulleet ja soittokunta asettui\nparhaillaan lavalle. Soittokunnan muodostivat kerjäläismustalaiset,\njotka olivat vaeltaneet karhunkuljettajan ja hänen karhunsa\nkulkueessa, ja joista jo aikaisemmin kerroin. Nyt ei heitä ollut\ntuntea samoiksi ihmisiksi. He olivat puhtaita, tukat siistittyjä ja\nesiintyivät loistavissa puvuissa, niin miehet kuin naisetkin. Kauniita,\nmiellyttäviä senjoritoja liikkui lattialla, ja juhlaa oli tullut\nkunnioittamaan kaksi kuuluisaa toreadoria Madridista, ylellisen hienon\nherrasmiehen asuun puettuina. Päähenkilöitä — kapteeneja, perämiehiä ja\nheidän rouviaan — oli runsaasti.\n\nKesken kaiken melu hiljeni ja ne, jotka istuivat salin seinään\nkiinnitetyillä sohvilla, nousivat seisaalleen. Sisään astui\nviinikuningas José Cristoffer Lacave. Hän oli komea ja kaunis, päätä\npitempi kaikkia muita, suoraselkäinen ja voimakkaan näköinen. Hänen\ntukkansa ja kulmakarvansa olivat tuuheat, valkoiset ja hyvin hoidetut.\nPosket olivat sileiksi ajellut. Iältään oli hän 75-vuotias ja kotoisin\nMadeiran saarelta, missä isänsä ensimmäisenä rupesi viljelemään\nviiniköynnöstä suuren palon jälkeen, joka hävitti kasvullisuuden koko\nsaarelta.\n\nEivät ainoastaan ulkomaalaiset, vaan myöskin kaupunkilaiset vieraat,\njoilla harvoin oli tilaisuus nähdä Grando senjoria, tunsivat\npienuutensa hänen rinnallaan. Tuo suuri mies esiintyi kuninkaallisesti,\nmutta samalla vaatimattomasti ja ystävällisesti, kätellessään\nvieraitaan ja lausuessaan heidät tervetulleiksi. Tuon jättiläisen\nkädenpuristuksen jälkeen tuntui kuninkaallinen kädenpuristus varmaan\nmitättömältä. Kun viinikuningas oli tervehtinyt vieraitaan, istahti\nhän seinäsohvalle. Nuori, tumma ja tulinen senjorita tuli nyt hänen\nviereensä seisomaan ja jäi siihen. Salissa kysyttiin ja kuiskailtiin.\nPian tiedettiin, että tyttö oli viinikuninkaan läheinen sukulainen ja\nperillinen. Hän oli syntynyt Ferro-saarella, jonka yli ennen kulki\nmaapallon ensimmäinen puolipäiväpiiri. Sittemmin hän vanhempiensa\nkuoleman jälkeen joutui Madeiraan sukulaisten luo ja oleskeli nyt\nGrando senjorin toivomuksesta hänen kodissaan. Vanhus, joka jumaloi\ntätä villiä tyttöä ja tuskin tiesi keinoja, millä suojella häntä\nkaikenkaltaisilta vaaroilta, soi hänelle kuitenkin täyden vapauden.\nEspanjalaisen tytön täytyy saada riehua aikansa. Nuoruusvuodet eivät\nole monet, eivätkä pitkät. Kun espanjalainen naimaton nainen on\ntäyttänyt kolmekymmentä vuotta, hän tuoksuu pomeranssin kuorelta. Kun\nkeski-eurooppalainen tai pohjoismaalainen naimaton nainen on täyttänyt\nviisikymmentä vuotta, hän tuoksuu lavendelilta.\n\nSoittolavalla näkyi liikettä; jotakin oli tekeillä. Tulinen\nmustalaistyttö nousi seisomaan, helisti tamburiiniaan ja teki rajun\npyörähdyksen, sellaisen, johon ainoastaan espanjalainen mustalaistyttö\npystyy. Se oli espanjalainen fanfaari. Vanha viinikuningas nousi\nseisomaan; kuin sähkötärähdyksen saatuaan nousivat myös vieraat\nvarpailleen, kurkoitellen ja katsellen ympärilleen. Vanha viinikuningas\npiti lyhyen puheen. Hän lausui vieraansa tervetulleiksi, toivoen, että\nnämä viihtyisivät muutaman kiitävän hetken hänen kattonsa alla. Hän\npuhui hyvän viinin hyvistä ominaisuuksista ja hyvästä vaikutuksesta,\nmutta myös pahasta vaikutuksesta, jos sitä väärin käytetään. Hän\npyysi pohjoismaisia vieraitaan viemään kotimaahansa hänen kiitoksensa\nja tervehdyksensä. Sitten hän nyökäytti ystävällisesti päätään ja\nvalmistautui lähtemään. Pieni perijätär, kietoen kädet hänen kaulaansa,\nkuiskasi hänen korvaansa jotakin, ja vanhus vastasi taputtamalla\ntytön poskea ja viitaten kädellään ikäänkuin sanoakseen: »Hoida\nhyvin vieraita!» Kun viinikuningas astui ovesta kadulle, teki kansa,\nkerjäläisetkin, kunnioittaen hänelle tietä. Yksi ainoa kerjäläinen\nmankui almua, mutta muut vetivät hänetkin pois. Espanjassa oli\nsiihen aikaan tapana, vieläpä pakollistakin, että varakkaat antoivat\njonkin määrätyn summan kerjäläisille. Valtio otti, riippuen henkilön\nvarallisuudesta tai arvosta myös määrätyn prosentin, joka tosin oli\nverrattain pieni. Henkilö, joka oli köyhä, mutta omisti arvonimen,\nsai maksaa veroa, ellei tahtonut kadottaa sitä. Kunta ei vaatinut\nmitään taikka hyvin vähän. Kerjäläiset nauttivat verosta, jonka itse\nmääräsivät. Sellainen oli kirjoittamaton laki.\n\nEstella Lacave, pieni perijätär, otti nyt emännyyden huolekseen. Kun\nviinikuningas oli sulkenut oven, niin Estella kutsui kapellimestarin\npuheilleen. Tämä nousi, määräyksen saatuaan, kohotti tahtipuikkonsa\nja espanjalaisen valssin säveleet täyttivät tanssisalin. Yksi\ntoreadoreista, kuuluisa Don Basco, jonka suonissa juoksi ruhtinaallista\nverta, ja jonka puolesta Espanjan ylhäisaatelisten naiset olivat\nvalmiit uhraamaan henkensä, astui Estellan eteen ja suuteli hänen\nmäntillänsä lievettä, sanoen:\n\n— Exelenza, saanko tanssia kanssanne?\n\n— Ette.\n\nToreadori viipyi muutamia sekunteja tytön edessä.\n\n— Miksi en, Exelenza?\n\n— En tahdo! huusi Estella.\n\nToreadori seisoi hetken paikallaan ja heitti tulisen, kipinöivän\nkatseen tyttöön. Tämä katse olisi musertanut monta ylhäistä\nespanjatarta. Sen edessä olisivat mannermaalla syntyneet senjoritat\nluoneet alas katseensa, mutta saarelaistytön edessä toreadorin katse\npainui maahan, ja hän hävisi tovereineen. Valssi, joka vähäksi ajaksi\noli tauonnut, alkoi uudestaan. Se oli jo alusta navakkaa, mutta\nkiihtyi vähitellen myrskyksi. Eräs nuori komea merikapteeni pyöritteli\nvuoroin Kirsteniä, vuoroin Hilduria. Kun oli pyöritty monenlaista\nvalssia, hyppien ja laahustaen myötätuuleen ja vastatuuleen, tuli\nviimeiseksi myrskyvalssin vuoro. Siihen ottivat osaa kaikki vanhatkin\nmerenkävijät innokkaina kuin nuorukaiset. Vihdoin olivat vieraat\nsaaneet tarpeeksensa ja siirtyivät tanssin huumaamina läähättäen ja\npäätään pidellen sisähuoneisiin. Ruotsalainen merikapteenikin jätti\nnorjattarien vanaveden ja lähti muiden mukana »pohjaamaan itseään».\nKapteeni Bäck ja Delfinen ensimmäinen perämies olivat jo saaneet\npohjalastinsa. He olivat rohkeimmillaan. Salista kuului taas soittoa.\n\n— _Scotish I believe_, sanoi kapteeni Bäck.\n\n— _Same I do_, vastasi ensimmäinen perämies. Kun nämä herrat alkoivat\nkeskenään puhua englantia, niin voi olla varma siitä, että he olivat\nihanassa nousuhumalassa. Scotish oli, niinkuin mainitut herrat luulivat\nkuulleensa, täydessä vauhdissa, kun he astuivat salin ovesta sisään.\n\n— Voi kauhistus, tulevatko nuo pyytämään meitä tanssiin, kun niin\nvilkuvat tänne päin? sanoi Kirsten.\n\n— Älä ole huolissasi, vastasi Hildur.\n\nMerikarhut katselivat ympärilleen vähän aikaa. Sitten he koppasivat\nkumpainenkin muitta mutkitta senjoritan kainaloonsa ja tanssi alkoi.\nTanssi kävi hyvin, varsinkin senjälkeen, kun senjoritat oppivat\ntuntemaan sen mutkat. Merikarhut nostivat neitonsa korkealle ilmaan,\nottaen hänet taas vastaan vahvoin käsivarsin, niinkuin tässä tanssissa\ntehdään. Norjalaiset tanssivat ja lepäsivät vuoron perään. Vähitellen\ntuli saliin tupakka- ja juomasuojista enemmän meriväkeä, mutta pulskaa\nruotsalaista kapteenia ei näkynyt. Tanssin kauan Estella Lacaven\nkanssa, kunnes Kirsten huusi minut luokseen. Kiitettyämme kaunista,\ntummaa perijätärtä, lähdimme viinikuninkaan kemuista.\n\nKutsujen aikana oli lordi Lakeford palannut Englannista. Tapasin hänet,\nkun olin lähdössä Delfineen. Hän oli ollut yötä Castilia Nuovassa ja\nseisoi nyt valmiina hotellin eteisessä lähteäkseen Polestariin.\n\n— Herra West, minne matka? kysyi hän.\n\n— Hyvää huomenta, mylord, olen menossa Delfineen. Hildur ja Kirsten\novat myös täällä. Olimme illalla Lacaven kutsuissa Kolmen Kuninkaan\nhotellissa.\n\n— En ehdi odottaa heidän heräämistään, sillä minun täytyy heti lähteä\nPolestariin. Lähtekää mukaan Polestariin veneellä. Te poikkeatte\nluonani ja jatkatte sieltä Delfineen.\n\n— All right, niinkuin tahdotte, vastasin.\n\nPolestarissa lordi kertoi, sytytettyään piippunsa ja maistettuaan\ngrogiaan, Englannin matkastaan. Hän oli muuten erinomaisen hyvällä\ntuulella.\n\n— En viivy kauan täällä, täytyy palata Englantiin. Tulevaisuuteni\nvaatii. Olen nyt vapaa virallisesta vaimostani, ikävä kyllä. Vasta nyt\ntunnen hänet. Hän olisi ollut valmis luovuttamaan pois kaikki, mitä\nhänelle lain mukaan oli tuleva, kun vain sai takaisin tyttönimensä. Jos\nsuvaitsette, vaivaan teitä alasalonkiin.\n\nHuvilaivan kapteeni ja ensimmäinen perämies olivat jo siellä. Pöydällä\noli joukko alkuperäisiä asiakirjoja jäljennöksineen. Ensimmäinen\nperämies luki ensinmainitut paperit ääneen, minun seuratessani viimeksi\nmainittuja. Sen jälkeen laivan kapteeni ja minä kirjoitimme nimemme\nalle.\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nOlimme jälleen Villa Castassa. Täysikuu paistoi heleästi ja kuolema\nhiipi keveästi. Kun täysikuu viimeksi kulki Cadizin yli, toi se\njoulurauhaa priki Delfinelle ja sen asukkaille. Sitä oli pyydetty\nviemään tervehdys kotiimme Pohjolassa. Nyt se taas oli täällä ja\ntoi sieltä tervehdyksen meille. Mutta kaikki eivät ymmärtäneet sen\nkuisketta ja vähimmin minä. Seisoin huvilan verannalla, katsellen\nhopeista vierastamme, jonka muutaman minuutin perästä piti olla täysi\nja korkeimmillaan. Ajatukset lensivät sinne tänne. Muistaakohan kukaan\nminua kotonani Pohjolassa? Elämä tuntui kolkolta. Tuollaiset ajatukset\nhyökkäävät joskus yksinäisen ihmisen kimppuun hänen joutilaana\nkatsellessaan kuuta. Kun sataman selällä olevista laivoista kuului\nkuusi lasia, olin tuntevinani Delfinen lyönnit. Muistin, että kello oli\nyksitoista ja että minulla oli tärkeämpiäkin tehtäviä kuin seurustella\nkuun, tuon tyhjäntoimittajan, kanssa. Tunnin perästä oli puoliyö.\n\nKohta pitäisi lääkärin saapua. Mahdollisesti tulee hänen kanssaan\ntoinenkin. Olin sähköttänyt samalle lääkärille, joka kävi\nluostarineidon luona Madridissa: »Tulkaa heti Cadiziin Villa Castaan.\nAsemalla vastassa mies, lauantai-iltana 9,40 puettuna harmaaseen\nhattuun ja punaiseen liinaan.»\n\nAamupäivällä olin antanut vaaleaveriselle määräyksen olla asemalla\ntovereineen. Sivuuttaessaan Polestarin hänen oli jätettävä sinne\nlordille osoitettu kirje. Odottelin siis sekä lääkäriä että tietoa\nlordilta, ja yksinäni rukoilin kuuta seuraavaan tapaan:\n\n— Sinä vaalea kuu, joka pakotat meriveden nousemaan ja laskemaan, kuule\nrukoukseni. Anna lääkärille yli-inhimillinen tieto ja voima ja pehmitä\nlordin kivettynyt sydän.\n\nOli ihana tyven, ei tuulen henkäystäkään tuntunut. Äkkiä kuulin\njotakin, mutta se loppui alkuunsa. Jos silloin, lähes viisikymmentä\nvuotta sitten, olisi ollut radion aikakausi, olisin voinut ajatella\nkuulleeni kalojen ääntelevän Etelä-Amerikan Tyynenmeren puoleisella\nrannalla. Mereltä päin tuntui nyt vieno tuuli, ja korviini kuului\nhiljainen airojen loiske, mutta se loppui samalla kuin tuulenkin\nhenkäys. Olen uneksinut ja kuullut olemattomia, ajattelin lähtiessäni\nkävelemään maalle päin. Olisiko Jumala niin armoton, että ottaisi\npois sen hengen, jonka oman henkeni kaupalla pelastin hukkumasta\nlavanton käydessä? Kun olin jo kadottamaisillani uskoni Jumalaan ja\nrukoukseen, puhalsi takaani vähäinen, mutta tuntuva puuska, ja samalla\nkuului soutua, joka ei voinut olla kaukaa. Käännyin heti ympäri ja\nsitten rantaa kohden niin nopeasti kuin jalat kannattivat. Seisoessani\nrantakivillä vene läheni lähenemistään. Polestarin neljän miehen\nsoutama luuppi, jonka perässä istui kaksi miestä, törmäsi ranta-äyrästä\nvastaan. Vihdoinkin saapuivat lordi ja lääkäri. Molemmat herrat tulivat\nheti sisään. Lääkäri meni, pestyään kätensä, sairaan luo, ja lordi jäi\nistumaan halliin.\n\n— Keuhkokuume on korkeimmillaan, sairas on heti toimitettava\nvesikääreisiin. Jollei saada kuumetta laskemaan, on loppu lähellä.\nEspanjalainen sairaanhoitajatar pelkää kääreitä. Hän ja lääkäri,\njoka täällä on käynyt, eivät ole kuulleet kääreiden käyttämisestä\npuhuttavankaan.\n\nSairas toimitettiin heti kääreisiin. Kun tulin halliin, pyysi lordi\nminua viemään kirjeen rantaan, missä Polestarin vene miehineen odotti.\nPuolentoista tunnin kuluttua palasi vene ja Butterfly saapui, tuoden\nkääreitä ja lääkkeitä. Menin sairaan toivomuksesta hänen luokseen. Hän\nmakasi vuoteessa, jonka ääreen pääsi molemmilta puolilta, toinen käsi\nKirstenin kädessä.\n\n— West, tule tänne, että saan sinua kiittää kaikesta. Pidä kiinni tästä\nkädestäni, älä anna kenenkään muun koskea siihen. Nyt minun on hyvä\nolla, en pelkää lavantoa.\n\nLääkäri tuli sisään ja määräsi, että kääreitä oli muutettava. Tunnin\nkuluttua hän käski minut sairaan luo ja poistui itse. Hildur näytti\nolevan täydessä tajussa. Hän ojensi meille kätensä.\n\n— Pitäkää minua molemmista käsistä. West, tahdotko rukoilla puolestani,\nen itse jaksa. Kirsten kertoo sinulle sitten, kun olen poissa. Kutsukaa\nlääkäri tänne.\n\nLääkärin tultua sairas vähän aikaa lepäsi. Sitten hän viittasi lääkäriä\nja kamarineitsyttä tulemaan likemmäksi.\n\n— Kuulkaa, mitä sanon: Kirsten ja West saavat kaiken, mitä omistan.\n\nTämän sanottuaan hän ummisti silmänsä. Lääkäri koetti valtimoa ja\nkäski antaa sairaan nyt nukkua; sitten muutettaisiin jälleen kääreitä.\nKun Hildur jonkin ajan kuluttua aukaisi silmänsä, niin kääreet\nmuutettiinkin. Lähtiessäni huoneesta hän sanoi:\n\n— Tule heti takaisin, on jotakin...\n\nPalatessani ei sairaan luona ollut muita kuin Kirsten, joka istui\nvuoteen vierellä, Hildurin käsi kädessään. Istahdin vuoteen toiselle\npuolelle.\n\n— Kirsten, pyyhi kylmällä huuleni.\n\nKun se oli tehty, niin Hildur pyysi, että suutelisin häntä. Tottelin\nvaistomaisesti. Sen jälkeen hän sulki silmänsä ja nukkui, toinen\nkätensä minun ja toinen Kirstenin kädessä. Olimme molemmat ääneti ja\nliikkumattomina.\n\nHildur nukkui kauan. Rupesimme jo pelkäämään, että hänen unensa\nmuuttuisi viimeiseksi uneksi. Mutta siltä ei se kuitenkaan tuntunut,\nkoska valtimo teki työtä. Se iski tiukkaan ja lujasti, mutta ei sillä\ntavalla kuin äsken. Sen lyönnissä oli meistä enemmän järjestystä ja\nmalttia.\n\n— Hän havahtuu, sanoi Kirsten.\n\nSairas oli yht'äkkiä puristanut käsiämme, nähtävästi peläten, että\nolisimme poistuneet. Lääkäri raoitti ovea, katsoi vähän aikaa ja astui\nsitten sisään.\n\n— Onko hän nukkunut?\n\n— Kaiken aikaa.\n\n— Muutetaan sitten kääre.\n\nArvasin, että käänne parempaan päin oli tullut. Seuraavana aamuna\nlääkäri ilmoitti vaaran olevan ohi, mutta viipyi kuitenkin vielä\nvuorokauden Villa Castassa. Polestarin veneellä hän sitten läksi\nyhdessä lordin kanssa, joka taasen muutti huvilaivaansa. Viikkoa\nmyöhemmin Kirsten kertoi, kun eräänä iltayönä kahden kävelimme\nhuvila-alueella, että Hildur on kirjoittanut isälleen aikovansa muuttaa\nDelfineen ja lähteä sillä Rioon.\n\n— Hän ei näy ymmärtävän, että tilan puute tekee sen melkein\nmahdottomaksi, lisäsi Kirsten.\n\n— Sopu tilaa antaa. Muista, että Hildur-parka tällä haavaa on koditon\nja lisäksi heikko, jonka vuoksi hänen mieltänsä on noudatettava. Muista\nsekin, että hän on Sörensenin ainoa perillinen ja tulevaisuudessa,\nehkäpä nyt jo Delfinen omistaja.\n\n— Vai niin, sekö naula vetää, sanoi Kirsten.\n\n— Mennään sisään, pieni Kirsten, sinulla on kylmä, vapisethan aivan.\n\nTuli kamiinassa oli sammumaisillaan. Kirsten täytti pesän hiilillä\nja hävisi vähäksi aikaa. Tultuaan tarkastusmatkaltaan, hän istahti\nkamiinan viereen.\n\n— Olen käynyt katsomassa kaikkia nukkuvia, he ovat sikeässä unessa ja\nvoivat hyvin. Hildur suorastaan kuorsaa, joka on hyvän merkki. Olemme\nsiis kahden täällä. Kuulehan West! Minä rakastan sinua ja tahdon sinut\nomakseni.\n\nKoetin koota mielenmalttini.\n\n— Pieni Kirsten, olet valvonut liian paljon näinä aikoina. Sinun on\nheti mentävä nukkumaan.\n\n— Älä häiritse minua. Tahdon kerrankin puhua suuni puhtaaksi, vaikka\nse olisikin viimeinen kerta. Älä usko, että Hildur sinua rakastaa.\nTuolla suudelmalla ei ole suurempaa merkitystä kuin kuumehoureisen\ntestamentillakaan. Rupean uskomaan, että tuo intohimoinen suudelma oli\nsuorastaan Hildurin pelastus. Sanoit kerran, että rakastat minua ja\nettä sen vuoksi sinun on pakko lähteä Delfinestä ja Villa Castasta —\nmuistathan? Jos sinä lähdet, niin lähden minäkin. Magdan jätän äitini\nluo, jos hänestä on haittaa. Toivon ja uskon, että nyt vihdoin ymmärrät\nminua.\n\nKirsten vaikeni. Lamppukin alkoi sammua; öljy oli lopussa. Päivä koitti.\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nDelfinen taklaus ja korjaus edistyi edistymistään. Mestari ja työmiehet\nolivat reipasta ja taitavaa väkeä. Kun eräänä aamuna tulin Villa\nCastaan, olivat norjattaret maihinnousupuvuissa.\n\n— Hyvä, että tulit, sanoi Kirsten. — Onko rannassa venettä?\n\n— Kyllä jätkät näkyvät olevan veneineen siellä.\n\n— Meillä oli aikomus tulla Delfineen sinua hakemaan ja sitten lähteä\nkaupunkiin.\n\n— Minäkin olen menossa kaupunkiin hakemaan purjekangasta.\n\n— Sitten menemme kaikki Delfinen veneellä, ehdotti Hildur.\n\n— Kuinka vain Hildur tahtoo, sanoi Kirsten. — Minun äänivaltani kai\npian loppuu.\n\n— Ole huoleti, Kirsten, me olemme sisaruksia. Mikä on minun, se on\nmyöskin sinun.\n\nLähdettiin rantaan. Hildur nousi Delfinen ja Kirsten vakavan ja\nalakuloisen näköisenä jätkien veneeseen. Minunhan muodon vuoksi täytyi\nmennä laivan veneellä. Löflundilla, joka toimi yhtenä soutajista,\nkareili ivallinen hymy huulilla.\n\n— Olemme menossa Norjan konsulinvirastoon, kertoivat naiset, kun olimme\ntulleet Castilia Nuovaan, ja Kirsten jatkoi:\n\n— Tänä päivänä toivon sen solmun aukeavan, joka sidottiin\nGrangemounthissa. Olenhan kertonut, West, siitä päivästä, elämäni\nkauneimmasta päivästä, jolloin minut pakotettiin vihille Oskar Bäckin\nkanssa. Olen hiljaisuudessa, puhumatta asiasta sinulle, hankkinut\ntodistuksia. Jumala on minua auttanut niin pitkälle, että kuulustelu\ntänään voi alkaa, ja rukoilen, että Hän minua auttaa loppuun saakka.\nNorjan konsulin käskystä Bäck saapuu konsulinvirastoon tänään kello\nkaksi.\n\n— Sinun, West, täytyy myös tulla, ehkä tiedät jotakin, sanoi Hildur.\n\nHuomautin, että Delfinen koko miehistö kelpaisi todistamaan, ja etenkin\nyksi heistä, mutta eniten tiesin ehkä kuitenkin itse. Hildur tiesi myös\nerään entisen laulajattaren, joka oli kotoisin Norjasta, mutta aikoja\nsitten asettunut hedelmä- ja vihanneskauppiaaksi, niinikään tulevan\nsinne. Hänellä kuului olevan paljon kerrottavaa.\n\nKun tulimme konsulinvirastoon, istui Oskar Bäck jo siellä, ja\nkohta saapui myös laulajatar, jota Delfinen miehet kutsuivat\n»hedelmäkeskukseksi».\n\nKonsuli puolestaan katsoi voivansa hieroa sovintoa puolisoitten\nvälillä. Mutta kun laulajatar oli kertonut, mitä elämää Delfinessä oli\nvietetty, ja laivan miehistö todistanut hänen kertomuksensa oikeaksi,\nsanoi kapteeni Bäck olevansa valmis antamaan vaimolleen avioeron\nmäärätyillä ehdoilla. Päätettiin, että asia ratkaistaisiin kello\nkuusi illalla, jolloin kaikkien nyt läsnäolleiden sekä norjalaisen\nasianajajan tuli olla saapuvilla.\n\nKun sovittuun aikaan taas kokoonnuttiin konsulinvirastoon, sai\nasianajaja sen lisäksi, mitä laulajatar aikaisemmin oli kertonut,\nkuulla, että kapteeni Bäck oli salakuljettanut ja myynyt suuret määrät\nkahvia, ja päälle päätteeksi hän sai tietää hänen trondhjemilaisesta\n»siviiliperheestään».\n\n— Jos herra toinen perämies on hyvä eikä ilmoita kotikaupungissa\nyleiselle syyttäjälle kahviruljanssistani, virkkoi Bäck, — niin olen\nvalmis heti antamaan vaimolleni eron. Tietysti vaadin ja pyydän\nmuitakin täällä olevia vaikenemaan.\n\nKirstenkin pyysi kaikkia suostumaan miehensä anomukseen ja kunnian\nkautta lupaamaan, etteivät ilmoita kenellekään tuosta kahvin\nsalakuljetuksesta.\n\n— Jos kapteeni Bäck heti allekirjoittaa täydellisen suostumuksen\navioeroon, niin lupaamme kaikki pitää suumme kiinni kahviasiassa, sanoi\nasianajaja.\n\nKapteeni allekirjoitti, mitä häneltä vaadittiin, kiitti ja lähti.\nAsianajaja otti huostaansa loput.\n\nTultuamme Villa Castaan oli siellä kaksi Kirstenille osoitettua\nkirjettä Trondhjemista. Toinen oli Sörenseniltä ja toinen rouva\nStörrupilta. Edellinen oli kirjoitettu yhteisesti Kirstenille ja\nHildurille. Ukko ilmoitti tyttärilleen, että kapteeni Bäck, jonka\nkoiruudet olivat tulleet hänen korviinsa, ei enää jää Delfinen\npäälliköksi. Myöskin Bäck oli saanut siitä tiedon. Vanhus kertoi huhun\ntietäneen, että Hildurin ja lordin rakkaus olisi »lauhtunut» ja toivoi\nsen loppuvan tykkänään. Hän kehoitti Kirsteniä heti hakemaan eroa\nBäckista. Priki Delfine on kohta valmis ja uuden veroinen.\n\n »Lopuksi ilmoitan, että tänä päivänä tekemälläni lahjakirjalla olen\n luovuttanut rakkaan prikini Delfinen rakkaalle toiselle tyttärelleni\n Kirsten Störrupille, joka saa ottaa vastaan laivan samana päivänä,\n jolloin tämä kirje hänelle saapuu. Kaikki laivan korjauksesta johtuvat\n laskut suoritetaan Norjan konsulinviraston kautta, joten priki joutuu\n Kirstenille velattomana. Tämän lisäksi saa hän nostaa mainitusta\n virastosta 20 000 kruunua. Ensimmäinen tyttäreni älköön kadehtiko\n Kirsteniä. Hildurhan perii koko omaisuuteni, jollei poikani Halvor\n nouse kuolleista. Jos niinkin tapahtuisi, jää hänelle enemmän kuin\n tarpeeksi. Toivon näkeväni teidät vielä tässä maailmassa.\n\n                                             Vanha isänne\n                                           Haakon Sörensen».\n\nRouva Störrup taas kirjoitti muun muassa, että hänen miesvainajansa\nmetsät puutavaran hintojen kohottua enemmän kuin toisen verran, olivat\nmelkoisessa hinnassa. Hän kertoi vielä, että Trondhjemissa liikkui\nhuhu, joka tiesi Sörensenin lahjoittaneen Madgalle Delfinen. Tätä tosin\nei uskonut kukaan; vaikka eihän tuo paljonkaan merkitsisi pohjattoman\nrikkaan Sörensenin rahoissa. Ukko Sörensen, jolla ei ollut tapana avata\nkirkon ovia, käy nyt joka pyhä Herran huoneessa.\n\n »Kun hän jouluaattona oli kirkkomaalla laskemassa seppelettä vaimonsa\n haudalle, hän oli pannut myös Kirstenin isän haudalle seppeleen. Huhun\n mukaan Sörensen aikoo rakennuttaa säternilleen sanatorion. Syleile\n Magdaa, Hilduria ja tuota suomalaista nuorukaista, jos hän vielä on\n Delfinessä.\n\n                                               Rakas äitisi.»\n\nHuhut Delfinellä kyllä tiesivät kertoa, että suuria muutoksia oli\ntulossa. Ei kukaan kuitenkaan rohjennut uskoa, että priki yhdellä\niskulla saisi uuden päällystön ja uuden isännän. Norjattaret syleilivät\ntoisiaan ja itkivät hiljaa, mutta kyyneleet olivat ilon kyyneleitä.\nKirjeet luettiin moneen kertaan. Hiivin ulos, menin Margeritan luo\nja pyysin hänen keittämään kahvia. Sitten peseydyin ja pukeuduin\nmahdollisimman huolellisesti. Kun astuin sisään, tuli myös Margerita\nkahvitarjottimineen. Norjattaret istuivat äänettöminä, katseet maahan\nluotuina.\n\n— West! Sinäkö taas olet valanut öljyä aaltoilevaan veteen? sanoi\nKirsten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLähdin Delfineen. Kun tulin sinne, olivat siellä kapteeni Bäck ja\nensimmäinen perämies kokoamassa kamsujaan. Nähdessään minut Bäck alkoi\nkertoa:\n\n— Olen saanut päällikön paikan tuossa kuunarissa ja Delfinen nykyinen\nensimmäinen perämies tulee siihen ensimmäiseksi perämieheksi. Tänään\nmönsträtään siihen ja irti tästä. Tahdotteko olla hyvä ja antaa\nkahvisäkit henkilölle, joka tulee illalla pimeän tultua niitä hakemaan.\nHän meni sitten kanssiin ja hyvästeli miehiä. Puristettuaan kättäni hän\nlisäsi:\n\n— Kyllä vielä tavataan sekä täällä että Riossa. Kuunarin päällikön\npaikka on melkein yhtä hyvä kuin tämän laivan.\n\nDelfinen miehet soutivat Bäckin tämän uuteen kotiin. Kun iso vene,\njolla Bäck oli viety, palasi, lähetin ensimmäisen perämiehen kahden\nmiehen soutamalla veneellä kuunariin. Hänellä ei ollut enemmän\ntavaroita kuin tavallisella merimiesparalla: kirstu ja öljytty säkki,\nsiinä kaikki.\n\nDelfinessä oli paljon puhdistettavaa ja järjestettävää. Kun salonki ja\nhytit olivat pestyt, pantiin tulta kamiinaan. Kapteenin ja ensimmäisen\nperämiehen makuuvaatteet heitettiin mereen. Oli ostettu joukko vilttejä\nja muita makuuvaatteita. Uudet otettiin käytäntöön ja ne vanhoista,\njoilla vielä oli vähän arvoa, käärittiin risaisiin purjeisiin ja\npantiin alas laivan etupiikkiin. Koska ilmapuntari oli äkkiä ruvennut\nlaskemaan, pudotettiin paapuurin ankkuri ja tyyrpuurin ankkurille\nannettiin enemmän kettinkiä. Päivän kunniaksi sai miehistö lopettaa\ntyönsä kello neljä. Viimeinen työ oli ollut laivan pumppaus.\n\n— Ei siinä ole yhtään vettä, se on tiukka kuin pullo, arveli\ntimpermanni.\n\nTämä olikin totta: ei tippaakaan vettä lähtenyt. Kuudelta asetin\nkansivahdin. Sitä oli viime aikoina pidetty huolimattomasti. Odottelin\nsaattajia veneineen takaisin, mutta heitä ei kuulunut. Rupesin jo\npelkäämään, että ensimmäinen perämies oli antanut miehille viinaa,\nsillä soutajina olivat pursimies ja nuorempi matruusi, suursyömäri ja\n-juomari.\n\n— Jollei venettä kohta näy, niin se ei tulekaan tänään, ja ties\nmilloin, sanoin.\n\n— Ja tuleeko koskaan, jatkoi timpermanni.\n\n— Tuuli on jo kova, ja lavanto voi yllättää ennen aamua, mutta\nviimeistään huomenna.\n\n— Jopa sen on taas aikakin, arveli timpermanni.\n\n— Vedä ylös ankkurilyhty, Löflund, ison taakin alle myöskin, niin\nnäkevät paremmin, sillä vastalaine roiskii vettä heidän silmiinsä.\n\n— Ymmärrän.\n\nKompassihuoneen kello löi kuusi. Käskin kansivahdin, joka astui ulos\nkanssista vahdin pitoon, lyödä neljä lasia. Kun neljä lasia oli\nkulunut, huusi vahti:\n\n— Vene näkyy tulevan Delfineä kohti, peräpuolelta vähän paapuuriin päin.\n\nKatseltuani kiikarilla näinkin, että se oli tuo odotettu vene. Seisoin\nkompassihuoneen luona niinkuin niin monta kertaa ennen ja ajattelin\nKirsteniä, jonka kanssa olin ollut niin monissa seikkailuissa. Köydet\nhakkasivat taklaasia. Se oli varma myrskyn merkki. Veden pinnalle oli\nilmestynyt juovia; hirmumyrsky ei ollut kaukana. Katselin taas venettä.\nSe läheni hyvin hitaasti ja vastalaineet löivät sen kokkaan, roiskien\nvettä veneeseen silloin tällöin.\n\n— Siinähän on kaksi venettä perätysten. Meidän veneemme hinaa toista\nvenettä. Ensimmäisessä istuu nainen ja toisen veneen perässä kaksi\nnaista, lapsi välissään, selitin timpermannille.\n\n— Voi, noita ajattelemattomia naisia, he eivät pelkää merta! No niin,\nkuinkas sitä voisi pelätä, jota rakastaa, arveli timpermanni.\n\n— Luuppi esille ja neljä miestä siihen, komensin. — Pane, kokki, ohutta\nlujaa köyttä ja niin monta pelastusrengasta kuin löydät veneeseen.\n\nPian olin veneitten luona ja huomasin, ettei niillä vielä ollut\nmainittavaa hätää, se vain, etteivät päässeet eteenpäin. Laivan\nveneessä, joka oli ensimmäisenä, istui Hildur ja takimmaisessa, jätkien\nsoutamassa, Kirsten, Butterfly ja Magda. Luuppi valjastettiin veneiden\neteen, jotka täten hinattiin laivan luo. Jätkät laskettelivat heti\nveneineen myötäaallokossa hyvää kyytiä takaisin kohti satamaa.\n\n— Tuntuu suloiselta olla taas vanhassa Norjassa! huusi Hildur.\n\nSalongin kamiinassa paloi tuli ja kokki lisäsi hiiliä. Avonaisista\novista virtasi lämpöä koko kajuuttaan, elähdyttäen, ikäänkuin\ntervetuliaisiksi, sen asukasten, etenkin uuden laivanomistajan sekä\nsielua että ruumista. — Delfinessä ei oltu pitkään aikaan pidetty\nrukousta. Alus oli maannut sairaalassa. Sitä oli leikattu, pistelty,\nlaastaroitu ja sitten oli annettu pahanmakuista väkevää rohtoa. Sen\nsalongeissa ja hyteissä oli meluttu ja irstailtu.\n\nKun Kirstenin ilonhuumaus vähän ajan kuluttua oli mennyt ohi, jäi hän\najatuksiinsa vaipuneena seisomaan.\n\n— Meidän täytyy, niinkuin Napoleon sanoi, heti ruveta rakentamaan sitä,\nmikä on revitty. Aiothan pitää rukouksen tänä iltana, West?\n\n— Merilaki sen säätää, vastasin.\n\nDelfinen kellosta kuului nyt kahdeksan lasia, pitkän ajan jälkeen.\nMuista laivoista, toisesta toisensa perään, kuului samaten kahdeksan\nlasia. Oli lauantai-ilta ja kello kahdeksan.\n\n— Rukoukseen! huusi ankkurivahdin pitäjä.\n\nMiehet kokoontuivat kanssiin. Minä lähdin Kirstenin hyttiin. Hän oli\npolvillaan, kädet ristissä, Hildur, Butterfly ja Magda vierellään.\nOdotin, kunnes hän nousi.\n\n— Tuletko kanssiin iltarukoukseen? kysyin.\n\n— Kyllä tulen heti, hän vastasi.\n\nIltarukouksen jälkeen oli juhlaillallinen miehistölle kanssissa. Tuuli\nyltyi, jonka vuoksi annoimme enemmän kettinkiä molemmille ankkureille.\nIlmapuntari laski. Kohta on lavanto täydessä voimassaan, ajattelin.\nSeisoimme vanhassa paikassamme kompassihuoneen luona, Kirsten ja minä.\n\n— Luuletko ankkurikettinkien kestävän, West?, hän tiedusteli.\n\n— Luulen. Mutta ethän sinä, Kirsten, ennen ole tällaisia kysymyksiä\ntehnyt.\n\n— En ole, mutta nythän Delfine onkin minun ja minä olen vapaa.\n\n— Siitäkö se johtuu?\n\n— Hildur, ole niin hyvä ja mene katsomaan, kuinka Magda voi.\n\n— Magda voi hyvin, mutta voinhan mieliksesi mennä.\n\n— Aina tuo Hildur riippuu minussa, valitti Kirsten. — West, rakastatko\nDelfineä? Jos niin on, voit saada sen omaksesi.\n\n— Lähdeppäs nyt Kirsten nukkumaan, täällä tulee sinulle liian kylmä,\nkoetin selittää.\n\n— Ei minulla ole kylmä.\n\nDelfinen soittokellosta kuului kuusi lasia. Kello oli yksitoista.\nYhdestä ainoasta laivasta kuului kuusi lasia. Tuuli oli liian kova,\njoten ei muitten taivain kellonääni voinut tunkea sen läpi. Delfine\nteki väliin pieniä »ylihaalauksia».\n\n— Laiva keinuu, huomautti Kirsten.\n\n— Nyt se keinuu vähän, mutta huomenna enemmän.\n\nSitten tiedusteli Kirsten, oliko meillä tarpeeksi pohjalastia; ja\nkun vastasin, että meillä on kaksi proomullista suolaa, epäili hän,\nettei se riittäisi, sillä hän oli kuullut tarvittavan vähintäin kolme\nproomullista.\n\n— Meillähän ei ole ylhäällä pramrmtankoja ja niihin kuuluvia prammi- ja\npuuvenprammiraakoja. Se merkitsee, että kaksi suolaproomullista vastaa\nviittä proomullista tankojen ja niiden raakojen ollessa ylhäällä. On\nmuuten hyvin hauskaa, että olet tiedonhaluinen näissäkin asioissa,\npieni Kirsten. Lavanton toiminnan aikana, jota kestää vähintäin kolme\nvuorokautta, on meillä aikaa pohtia sekä teknillisiä että leikillisiä\nkysymyksiä.\n\nNorjattaret olivat kannella, puettuina lämpöisiin vaatteisiin, koko\nyön. Tuulen voima kasvoi kaiken aikaa.\n\n— Oletko huomannut, West, että me ajelehdimme? kysyi Kirsten.\n\n— Emme ajelehdi, vaan seisomme paikoillamme, vastasin.\n\nOli timpermannin vahtivuoro, hän tuli juuri kanssista. Kello oli kaksi,\nkoska äskettäin oli soitettu neljä lasia. Kirsten meni vahdin luo.\n\n— Huomaatteko, että ajelehdimme? kysäisi hän.\n\n— En, vastasi timpermanni.\n\n— Katsokaa tarkasti ja verratkaa tuota valoa meidän asemaamme.\n\n— Taidamme sittenkin olla liikkeessä, myönsi timpermanni, jonkin aikaa\nkatseltuaan.\n\n— Timpermanni ja minä olemme sitä mieltä, että Delfine on kulussa.\n\n— Ei Delfine kulje vastatuuleen, pieni Kirsten, vaan tuo valo tulee\nmyötätuulta lähemmäksi meitä.\n\n— Niin taitaa tehdä, mutta sehän tulee meidän päällemme.\n\n— Siltä näyttää.\n\n— Mitä sitten tehdään?\n\n— Emme voi tehdä mitään. Olen kauan jo huomannut, että se ajelehtii\ntänne päin.\n\nÄkkiä lakkasi valo lähenemästä, laivan ankkurin koukut olivat kai\ntarttuneet kiinni. Päivän koittaessa laiva, jonka huomattiin olevan\nkapteeni Bäckin kuunari, taas alkoi lähetä.\n\n— Nyt näen selvästi, että tuo kuunari ajelehtii tänne päin, sanoi\nHildur.\n\n— Olit oikeassa, West, se tulee ihan päällemme, huolestui Kirsten. —\nMitä nyt tehdään?\n\n— Emme voi tehdä mitään.\n\n— Mutta täytyyhän meidän jotakin tehdä.\n\n— Kysy timpermannilta, sanoin ja jätin hänet.\n\nKuunari tuli hiljaa, perä edellä, päällemme. Se keinui ja kallisteli,\ntyhjä kun oli, sivulta toiselle, niin että luuli sen menevän nurin.\nDelfinen raakapuut prässättiin tiukasti paapuuriin, etteivät kävisi\nkiinni kuunarin raakoihin, jos sen sivu koskettaisi laivamme kylkeä.\nMutta tästäkään ei olisi ollut apua, sillä se näytti tulevan suoraan\nperä edellä meidän kokkaamme kohti. Olisihan se voinut perä edellä\ntulla keskelle meidän jompaakumpaa sivuammekin, sillä laivamme ei ollut\naina samassa linjassa kuunarin kanssa, vaan käänteli puolelta toiselle,\nkun ankkurikettinkiä oli paljon ulkona. Kun kuunari oli vain kolme\nlaivan pituutta meistä, hävisi naisväki kajuuttaan. Delfine teki nyt\nkäännöksen tyyrpuurin puolelle ja kuunari luisui sen paapuurin puolelta\nohitse. Ihme oli, etteivät kuunarin ankkurit tarttuneet kiinni meidän\nkettinkeihimme; silloin olisi piru ollut merrassa. Vähän ajan kuluttua\nHildur pisti päänsä ulos kajuutan ovesta.\n\n— Selviydymmekö?\n\n— Jo aikoja sitten.\n\nSeisoimme kaikki laivan asukkaat katsellen, kuinka kuunari-parka läheni\nrantatyrskyjä.\n\n— Nyt se kaatuu! huusi Kirsten.\n\nMyöhemmin kuulimme kuitenkin, ettei kukaan sen miehistöstä ollut\nhukkunut eikä vahingoittunut.\n\n— Tiedätkö, West, mitään tuosta kuunarista? kysyi Kirsten.\n\n— Se on kotoisin Kristiansandista ja sen päällikkönä on kapteeni Oskar\nBäck. Me kaikki kannella olijat näimme hänet, kun kuunari ihan läheltä\nkulki ohitsemme. Sitäpaitsi tiesimme, että hän heti sai päällikön\npaikan tuossa haaksirikkoutuneessa laivassa. Meidän veneellämmehän sekä\nkapteeni että ensimmäinen perämies saatettiin kuunariin.\n\n— On kauheata, että kapteeni Bäckille on käynyt niin pahasti. Häntä en\ntosin voinut sietää, mutta tunnustan mielelläni, että hän ulkonaisesti\nkohteli minua hienosti ja hyvin. Mitäpä, jos antaisin hänelle muutamia\ntuhansia kruunuja, että hän pääsisi elämän alkuun, sanoi Kirsten.\n\n— Se on turhaa! Hänellä on rahaa, enemmän kuin osaatte aavistaakaan,\nselitin minä.\n\n— Oma syynsä, miksei pitänyt laivastaan parempaa huolta, yhtyi\npuheeseen Hildur.\n\n— Turhia puhut, Hildur, vahinko tulee kenelle hyvänsä, vastasin siihen.\n\nLavanto oli nyt rajuimmillaan. Nähtyämme kuunarin kovan kohtalon,\nrupesimme ajattelemaan omaa laivaamme. Olin varma siitä, että kettingit\nkestäisivät. Ei siis mitään hätää, jos vain meren pohja oli sitä\nlaatua, että ankkurien koukut upposivat juurta myöten ja pysyivät\npaikoillaan. Panin luotauspainon onttoon talia, laskin sen pohjaan ja\nnostelin sitä edestakaisin. Vedettyäni painon ylös, huomasin siihen\ntarttuneen sinisavea.\n\n— Mitä luulet, pysymmekö paikoillamme? uteli Kirsten.\n\n- Varmasti pysymme.\n\nMiesten kanssissa juotiin kahvia ja keskusteltiin. Ei kukaan puhunut\nenää keltarutosta. Arveltiin näet, että kulkutaudin aika jo on ohi, kun\npääsemme Rioon. Laivan korjaus oli kestänyt niin kauan ja vieläkin meni\nviikkoja, ennenkuin päästäisiin lähtemään. Timpermannilla oli vielä\nsuuri pakka Mossroos-nimistä tupakkaa.\n\n— Puhdistakaa pojat piippunne, niin minä uuden laivanomistajan,\nlauantain ja sunnuntain kunniaksi aukaisen tämän.\n\nPiippujen tuprutessa ja kärytessä — Mossroos ei tuoksunut, se haisi\n— keskusteltiin laivan tulevasta kapteenista ja ensimmäisestä\nperämiehestä.\n\n— Kun eivät vain lähettäisi vanhapoika Holgersenia kapteeniksi.\n\n— Mikä hänessä on vikana? kysyivät toiset.\n\n— Hänhän on niin itara ja varovainen, ettei uskalla pitää tarpeeksi\npurjeita pienimmässäkään tuulessa.\n\n— Sittenhän ei tarvitse pelätä, että tullaan liian aikaisin perille.\nHän on tosin varovainen, mutta eihän se mikään vika ole. Kuuluu muuten\nolevan hyväntahtoinen ja rauhallinen mies, eikä rasita alaisiansa\njoutavan päiväisillä töillä, kertoi joku.\n\n— Minä tunnen hänet paremmin kuin kukaan teistä, vakuutti eräs\nmiehistä. — Hän on ensiksikin rikas ja se on pahan merkki. Hän ei\nole ollut merillä vuosikausiin, vaan elänyt koroillaan, ja sitten on\nhän sellainen pelkuri, että istuu kajuutassa, kun vähänkin tuulee.\nSellainen se Holgersen on. Minun kanssani ei kannata kiistellä.\n\n— Hän olisi omiaan tähän laivaan. Sittenpähän saisi joku näistä\nmatameista itselleen miehen, sanoi Löflund.\n\n— Suu poikki, mieshän lähentelee kuuttakymmentä. Kopistakaa piippunne\ntyhjiksi, niin saatte vielä piipullisen tästä; ei tätä joka päivä\ntarjota. — Ikävä, että kapteeni Bäck kadotti kuunarin, vaikka jäihän\nhenki jäljelle ja paljon rahaa.\n\n— Kuunarilla ei taida olla hätääkään, se on ruvennut nousemaan pystyyn.\nNiemen kärki suojelee sitä, ja se makaa pehmeällä hiekalla. Sitäpaitsi\nlavanton suunta on hiukan muuttunut, arveli pursimies.\n\n— Lavanto ei muuta suuntaansa. Se on yhtä kova ja totinen kuin\nJumalan sana, mutta virta muuttaa suuntaansa niinkuin väärä profeetta\njaaritustaan.\n\n— Entäs mitäs tehdään kapteeni Bäckin kahville? kysyi pursimies.\n\n— Hän saa viedä sen pois Delfinestä, vastasin.\n\n— Kas, tuossahan Englannin mamsseli tulee, taluttaen Magdaa — niin\narvasinhan sen — nurin menivät. Kuka käskee tulla kannelle?\n\n— Se on minun syyni, käskin Magdan pyytää setä toista perämiestä\nkahville, sanoi Kirsten, joka myös oli saapunut paikalle ja juoksi\nlapsen avuksi.\n\nKahvia juodessamme salongissa Hildur selitti saaneensa tarpeensa\nlordista. Hän ei enää aikonut jalallaan astua Polestariin.\n\n— Vai sait tarpeeksesi lordista.\n\n— Niin sain, Kirsten. Hän kertoi, että nyt saatuaan eron Emmely\nEthelstonesta, hän ymmärtää paremmin entistä virallista vaimoaan.\nHänen rakkautensa minuun on näin ollen lauhtunut, mutta se kyllä\ntaas kohoaa entiselleen. »Emmehän me englantilaiset jalosukuiset ole\nyhtä kiihkeitä kuin mannermaalaiset rakkaudessamme emmekä muissakaan\nhullutteluissamme. Rakkauden hulluttelu on tuiki tuntematonta\nbrittiläiselle ylimykselle.» Lordi on myös sanonut joskus, että hän\nmilloin hyvänsä on valmis menemään naimisiin kanssani, ellen vaadi\nliian kuumaa rakkautta; sellainen ei sovi todelliselle lordille ja\nladylle. — No niin, mutta mitä tästä. Sanohan ketä olet ajatellut\nkapteeniksi, Kirsten?\n\n— Sanohan muuta, sitä en ole vielä ajatellut.\n\n— Kanssissa puhuivat eräästä kapteeni Holgersenista, mainitsin.\n\n— Siinähän meillä onkin mies, innostuivat molemmat. Vanhanpuoleinen\nkyllä, mutta vielä hyvissä voimissa, rehellinen, varakas, hienosti\nsivistynyt ja merikapteeniksi tavattoman oppinut. Ja sitten vielä\nvanha, hyvä tuttava. Monta kertaa olimme lapsina hänen laivassaan\nulkomaan tuliaisilla.\n\n— Minä ehdottaisin ensimmäiseksi perämieheksi Eddi Stroomia, sanoi\nHildur.\n\n— Sinäpä sen sanoit. Eddi-parka, jolla on kaunis ja hyvä vaimo ja\nlapset elätettävänä, on ollut suuressa puutteessa pitkän aikaa. Heti\nkun lavanto jättää meidät ja pääsemme liikkumaan, sähkötän molemmille\nehdokkaille. Eddi tulee varmasti ja mahdollisesti Hans Holgersen myös.\n\nLavanto antoi taas parastaan; ehkä oli se voimakkaampikin kuin viime\nkerralla.\n\n— Mielestäni ankkurit kyntävät paljon, sanoi Kirsten.\n\n— Sittenhän olisimme jo kuunarin vieressä, vastasin. Menimme\nkokkaäyräälle, jonka yli aalto tavantakaa löi, kastellen meidät\nläpimäriksi.\n\n— Katso ankkurikettinkejä, Kirsten, ne riippuvat mutkalla kaiken aikaa.\nEivät kovimmatkaan hyökyaallot saa niitä oikenemaan suuren painonsa\nvuoksi. Nykäykset eivät niitä katkaise, sillä ne ovat uusitut ja\njoustavat. Mutta mene nyt muuttamaan vaatteesi, ettet vilustu.\n\n— Ei kiirettä, pääasia, ettei Delfinellä ole hätää.\n\n— Kyllä näyt pitävän tarkkaa huolta laivastasi.\n\n— Laivastamme.\n\nKirsten liikkui niinkuin vanha tottunut merimies kannella. Pieni\nButterfly makasi merikipeänä ja Hildurillakin oli meritaudin oireita,\nvaikkei hän tahtonut myöntää sitä. Kun kuukausien tyynessäolon perästä\näkkiä tulee ankara merituuditus, on siitä seurauksena muutamille pieni\nohimenevä meritauti. Kirsten ja Magda eivät tunteneet tätä ainakaan\ntällä kertaa. Ruokahalu oli hyvä ja tuuli vielä parempi. Kun kävelee\noman laivansa kannella, ei tautikaan pysty. Vahinko vain, ettei siihen\naikaan — ja tuskinpa vielä nytkään — nainen saanut olla merikapteenina.\nKirsten olisi voinut olla maailman ensimmäinen laivapäällikkö, vaikka\nhän samalla oli todellinen nainen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOdotellessamme uutta kapteenia ja ensimmäistä perämiestä vietimme\ntyyniä ja rauhallisia päiviä, mutta tätä rauhallisuutta riitti vain\nkanssiin, jossa miehistö lekotteli ja lihoi — salongin puolella kävi\naina välistä sellainen myrsky, että olisin mieluummin ollut lavanton\nkynsissä kuin sen.\n\nEräänä päivänä lordi Lakeford ilmestyi piippuineen laivaan ja sai\nHildurilta varsin kylmän vastaanoton. Puolesta päivästä iltamyöhään\nhe keskustelivat, mutta yhtä kylmästi Hildur taas sanoi jäähyväiset.\nEn ymmärtänyt tuota jääkimpaletta — vaikka ehkäpä hän hoiti peliään\nviisaastikin.\n\nHildur hoiteli kuitenkin omat asiansa sekoittamatta erikoisesti minua\nniihin, mutta toisin oli Kirstenin laita. Mehän muistamme Butterflyn,\n»Perhosen», tuon kauniin englannittaren, joka oli Seasterissa ollut\nHildurin seuraneitinä ja sitten seurannut meitä Delfineen. Näin niin\nusein hänet itkettyneenä, että luonteeni pakosta — minun on aina\nollut vaikea katsella kärsiviä ihmisiä — kysyin mikä häntä vaivasi.\nHän valitti joutuneensa ojasta allikkoon: Seastarissa Hildurin\nmustasukkaisuus oli tehnyt hänen elämänsä tukalaksi, Delfinessä Kirsten\nvalmisteli hänelle kuumat paikat. »Ettekö näe, että hän rakastaa\nteitä ja on aivan hullu teidän takianne», nyyhkytti Butterfly. Jos\nKirstenin puuskaukset olisivat rajoittuneet muutamaan kopeaan sanaan,\njonka minäkin olin sattunut kuulemaan, niin Butterfly ei olisi paljon\nvälittänyt; mutta ne olivat pitkin matkaa purkautuneet tuhansiin\npikkuhäijyyksiin, joiden latelemisessa naiset ovat mestareita ja\njoita mies kuullessaan tuskin ymmärtää. Mutta lopulta syntyi oikea\ntulivuorenpurkaus, joka pakotti minut toimittamaan Butterflyn pois\nDelfinestä.\n\nLordin käynnin jälkeisenä päivänä läksivät kaikki naiset maihin ja\nminä heidän mukanaan. Kirsten ja Hildur menivät Castilia Nuovaan, minä\ntaas hankkimaan suolaa. Toimitettuani asiani näyttelin Butterflylle\nja Magdalle kaupunkia, ja Kolmen kuninkaan umpikujassa kohtasimme\nsaman karhun, jonka olin nähnyt Pontalisiin johtavalla tiellä.\nKarhunkuljettaja komensi elukkaansa tanssimaan, mutta tämä ei ollut\ntanssituulella.\n\n— Antakaa sille tintoa! huusi karhumies.\n\nEräs nainen, vihanneskauppias, toi kapakasta tintoa, punaviiniä,\nEspanjan väkevintä. Nähdessään sen nalle rupesi irvistelemään — kaiketi\nnauroi — ja silitteli toisella kämmenellään vatsaansa. Karhumies koetti\nselittää sille, että se saa viinin vasta tanssittuaan, mutta eläin\nkieltäytyi ymmärtämästä, ja lopulta viini oli annettava etumaksuksi.\nSaatuaan kannun kämmentensä väliin karhu ensin haisteli sen sisältöä,\nnosti sitten nenänsä kohti taivasta ja kulautti viinin muutamassa\nsiemauksessa kurkkuunsa. Sitten se istahti tuumimaan.\n\nKarhunkuljettajan seurueeseen kuului myös viehkeä mustalaistyttö, sama\njoka Lacaven pidoissa oli niin mestarillisesti helistellyt tamburiinia.\nHän kokoili kolehtia ja sitäpaitsi möi pitsejä ja mantilloja. Butterfly\nihastui erääseen tuollaiseen hartiahuiviin, ja minä ostin sen hänelle.\nMagda sai nuken. Sitten läksimme pois, ennenkuin karhu tulisi aivan\nhutikkaan.\n\nSeuraavana päivänä norjattaret palasivat laivaan, ja silloin syntyi\noikea ylösnousemus! Kirsten oli hyvillään nähdessään Magdan nuken,\nmutta sitten hänen silmänsä sattuivat Butterflyn pitsimantillaan\nja Magda kiiruhti selittämään, että setä toinen perämies on senkin\nostanut. Silloin pääsi Barrabas irti! En viitsi toistaa hänen sanojaan,\nmutta pyhästi päätin toimittaa Butterflyn Delfinestä mahdollisimman\npian ja hyvässä lykyssä seurata itse perässä.\n\nTilaisuus tulikin.\n\nPieni Butterfly, jota Hildur oli mustasukkaisuudessaan loukannut,\npääsi Itä-Intiasta palaavalla höyrylaivalla Englantiin. Eräs tytön\nkorkeasukuinen ja -arvoinen sukulainen, joka oli häntä kauan\netsiskellyt, löysi hänet äkkiarvaamatta suureksi ilokseen. Hän vei nyt\nMaryn loistavaan tulevaisuuteen.\n\nLiikuttava oli Butterflyn lähtö, mutta liikuttavin kaikesta hänen\nhyvästijättönsä kylmälle Hildurille. Hän tarttui tätä käteen ja suuteli\nsitä.\n\n— Neiti Sörensen, te joka olette ollut emäntäni! Kiitän teitä\nnöyrimmästi menneistä vuosista. Antakaa anteeksi, etten ole aina ollut\nkuin olisi pitänyt.\n\nTytön ylvään nöyrästi väräjävä ääni olisi tunkeutunut harmaaseen\nkallioonkin. Ja Hildur oli kumminkin vain ihminen. Hän purskahti itkuun\nja kiitti Butterflytä, että oli saanut kovan sydämensä pehmitetyksi.\n\nVittorion luuppi, joka oli tullut Butterflytä hakemaan, laski aironsa\nveteen ja läksi. Nenäliinat heiluivat, niin kauan kuin se oli\nnäkyvissä. Meri oli kevättuulella ja lavanto pysyi kotonaan Saharassa.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nDelfine on nyt valmis lähtemään. Sillä on täysi lasti suolaa ja\nviiniä. Päästyään sairaalasta on se yhtä vankka ja terve kuin uusi\nalus ainakin. Tänä iltana yhdentoista junassa saapuvat kapteeni ja\nensimmäinen perämies, ja huomenna sanomme hyvästit vanhalle Espanjalle.\n\nVieraat tulivat puoliyön aikaan. Kirsten ja Hildur ottivat heidät\nvastaan, jonka jälkeen Kirsten esitti heidät minulle. He olivat\nmönstränneet Trondhjemissa ja siis valmiit ottamaan vastaan komennon.\nKun yhteinen illallinen oli syöty, käski kapteeni minua seuraamaan\nitseään. — Miksi olette jättänyt laivan vain yhden ankkurin varaan?\n\nKas vain, ajattelin itsekseni, tahdot heti näyttää, että olet kapteeni.\nMutta otetaanpa luonto pois. Siksi vastasin:\n\n— Se ei liikuta teitä.\n\n— Kuinka ei se liikuttaisi, minähän olen laivan päällikkö.\n\n— Te olette nyt laivan päällikkö, mutta ennenkuin astuitte laivaan,\nolin minä sen päällikkö, enkä siis ole edesvastuussa teille siitä, mitä\ntäällä on tapahtunut ennen teidän päällikkyyttänne.\n\n— Taidatte olla oikeassa, mutta eikö teidänkin mielestänne olisi syytä\nlaskea myös toinen ankkuri?\n\n— Se olisi turhaa. Nythän on melkein tyven ja huomenna, eli oikeastaan\ntänäänhän lähdemme. Pian ankkurin saa alas, jos rupeaa tuulemaan.\n\n— No niin, olkoon menneeksi.\n\nLöflund, joka oli ankkurivahti, kuuli keskustelun.\n\n— Hullu mies! Hän ei ole näköjään koskaan ennen ollut merellä. Onkohan\nmeidän pakko lähteä tuon kanssa, vai voimmeko mönsträtä irti?\n\n— Kyllä voimme mönsträtä irti, jos tahdomme, sillä laiva on\nsaanut uuden omistajan ja uuden päällikön. Mutta se tuskin lienee\ntarpeellista. Kapteeni Holgersen ei ole pitkiin aikoihin purjehtinut\nmerillä ja on siitä syystä näin alussa vähän puusta pudonnut, mutta\nkyllä hän kohta tottuu. Onhan hän vanha merimies.\n\nKapteeni tuli takaisin kotvan kuluttua.\n\n— Tahtoisitteko, herra West, päästä eroon Delfinestä? Cadizissa on\nminulla tuttu, joka lähtisi mukaani ja te saisitte hänen paikkansa.\n\n— En aio erota.\n\nKirsten sattui kuulemaan kapteenin ehdotuksen, ja hänen toisinaan\nkuohahtava luontonsa oli vähällä aiheuttaa uuden kapteenin vaihdoksen.\nMutta Holgersen oli peräti sävyisä mies.\n\nKun kapteeni Holgersen varhain aamulla oli lähdössä maihin selvittämään\nlaivaa lähtövapaaksi, seisoi miehistö »suurmaston etupuolella».\nPursimies ilmoitti miehistön ja omasta puolestaan, että he nojautuen\nNorjan voimassa olevaan merilakiin tahtovat mönsträtä irti.\n\n— En tunne nyt norjalaisiani, vastasi kapteeni, — luulin teitä\nrehellisiksi miehiksi. Mutta tapahtukoon niin kuin tahdotte. Maihin\nmenostani ei siis tule mitään tällä kertaa, eihän merelle voi lähteä\nilman miehistöä.\n\n— Mutta konsulinvirastoon voi mennä, huomautti Kirsten. — Toimita West,\niso vene vesille. Kaikki ne, jotka haluavat erota Delfinestä, kootkoot\ntavaransa ja sitten konsulinvirastoon, jossa saavat erotodistuksensa\nja palkkansa. Mene sinä West myöskin sinne. Ota miesten tilikirjat\nja Englannin puntia mukaasi. He saavat palkkansa joko punnissa tai\npesetoissa, miten vain haluavat, ja toivottavasti minun ei enää\ntarvitse heitä nähdä.\n\nKun pukeuduttuani tulin kannelle, seisoivat muut miehet kanssin\netupuolella keskustelemassa, paitsi timpermanni, joka yhdessä\nensimmäisen perämiehen kanssa paikkasi isoveneen pohjassa olevaa rakoa.\n\n— Mikäs isoa-venettä vaivaa, senhän pitäisi olla hyvässä kunnossa?\nkysyin.\n\n— Hyvässä kunnossa se muuten onkin, vastasi timpermanni, mutta\nkölisijan tyyrpuurin puolelle on ilmestynyt rako. Eikä tätä kai nyt\ntarvitakaan. Miehet tuntuvat muuttaneen mieltä. Kaikkivaltias Jumala\non taas niinkuin monta kertaa ennenkin ajanut pois perkeleen, joka oli\nmennyt sikolaumaan — ja timpermanni pani kätensä ristiin.\n\nTämän tehtyään hän nousi kannelle isosta-veneestä, joka seisoi\npresenningeillä peitetyn ja meren hyökkäyksiä vastaan tiivistetyn\nkeskiluukun päällä, ja meni miesjoukon luo.\n\nKeskustelu oli jo päättynyt, mutta alkoi uudellen. Sitä johti nyt\ntimpermanni. Seuraus oli, että koko joukko, timpermanni etunenässä,\nmarssi pyytämään Kirsten-rouvalta anteeksi. Ja he saivatkin.\n\nLäksin kapteenin mukana maihin pestaamaan laivaväen täydennykseksi\nkahta miestä. Olin Biskajan myrskyssä nähnyt, että olimme kaikki\nSörensenin itaruuden uhreja.\n\nMiesten mönsträys siirsi laivan lähdön vuorokautta myöhemmäksi. Mutta\npalava haluni päästä vihdoinkin lähtemään aavalle merelle ei estänyt\nminua täysin aistein ihailemasta Cadizin ihmeellistä kuuta — käsi\nkädessä Kirstenin kanssa.\n\nKirjoitin laivan päiväkirjaan: Maaliskuun 1 päivä kello 6 ep. vuonna\n18—. Alamme nostaa ankkuria.\n\nAnkkurin ja laivan välimatka lyheni sitä myöten, kun kettinki nousi\nylös. Kun se näytti olevan kohtisuorassa ja irti pohjasta, oli se siis\nirti Euroopastakin.\n\n— Hyvästi Eurooppa! huudahti Kirsten, kun hiljainen kaakkoistuuli\nhitaasti työnsi Delfineä pois vanhan maailman mantereesta.\n\nMutta tuuli yltyi ja vauhti lisääntyi. Muutaman tunnin kuluttua\npuhalsi jo navakasti paapuurin puolelta, ja Delfine painoi oikean\npuoleisen kylkensä syvälle Atlantin aaltoihin. Kello yhden aikaan söi\nmiehistö viimeisen yhteisen aterian kanssissa samaten kuin päällystökin\nkajuutassa. Seisoessani ruorimiehen vieressä kompassihuoneen luona,\ntuli Kirsten luokseni.\n\n— Merituuli raukaisee, menen nukkumaan vähäksi aikaa. Ole hyvä ja\nherätä minut ajoissa, ennen auringon laskua.\n\nSitten ilmestyi Hildur, jota vaivasi lievä meritauti. Hän talutti\nMagdaa.\n\n— Ei lapsi saa olla kannella tällaisella ilmalla, sanoin ja vein Magdan\nalas äitinsä luo.\n\n— Ensimmäinen perämies, olkaa hyvä ja reilatkaa loki, pyysin tätä.\n\nHän sattui seisomaan Hildurin vieressä ylähangan puolella ja selvitteli\nlokinuoraa. He näkyivät, vanhoja Trondhjemin tuttuja kun olivat, jo\nehtineen uudelleen ystävystyä. Samassa Hildur kumartui yli laidan\nja rupesi uhraamaan merenjumalalle. Tauti tarttui ensimmäiseen\nperämieheenkin. Ja niin he uhrasivat yhteisvoimin.\n\nTuollaista ei rouva Atalanta sietänyt. Se oli vastoin lakia. Joka\ntahtoo uhrata merenjumalalle, uhratkoon alahangan puolella. Atalanta\nsylkäisi kymmenkunnan ämpärillistä suolavettä vasten uhraavien naamaa.\n\nEi ollut ihme, että herroja kapteeni Hans Holgersenia ja perämies Eddi\nStroomia vaivasi meritauti. He, etenkin Holgersen, eivät vuosikausiin\nolleet käyneet merellä. Eikä sitäkään kannattanut ihmetellä, että\nHildur, joka kuukausien kuluttua ensimmäisen kerran taas oli tuulessa,\nkantoi uhrinsa merenjumalalle.\n\nKun oli lokattu — mitattu Delfinen vauhti —, piti ensimmäisen\nperämiehen mennä kirjoittamaan tulos lokikirjaan. Minä otin kuitenkin\nsen tehdäkseni mennessäni kajuuttaan, sillä lokikirjan tahriminen on\nmerimiehen suurimpia syntejä.\n\nIlma oli ihana, oikea merimiehen ilma. Aurinko paistoi vielä korkealla\ntaivaalla. Herättäisinköhän jo Kirstenin? Sitä ei minun kuitenkaan\ntarvinnut tehdä. Kun Hildur lähti alas kalpeana ja huonona, tuli\nKirsten kannelle punaposkisena ja reippaana.\n\n— Vieläkö näkyy maata? kysyi hän.\n\n— Maa katosi näkyvistä jo kaksi tuntia sitten, vastasin. Laivan\nperäkannella ei ollut ketään muita kuin hän ja minä, lukuunottamatta\nruorimiestä. Asetuimme kajuutan ylähangan puoleisen seinän viereen,\nparhaaseen tuulensuuhun. Tuuli oli siksi kova, ettei tavallinen puhe\nkuulunut, vaan täytyi joko huutaa tai vaieta. Seisoimme samassa\npaikassa kuin Hildur ja ensimmäinen perämies äsken. Atalanta tosin\nsylkäisi silloin tällöin, mutta tämä ei meitä liikuttanut. Se\nkäyttäytyi hienosti; ei se antanut meille ämpärikaupalla, niinkuin\noli antanut Hildurille ja Stroomille. Mutta emmehän olleetkaan\nmeritautisia. Tunsimme olevamme voimakkaita, nuoria ja häikäilemättömiä.\n\n— Roiski vain, rakas mereni, vettä päällemme, emme siitä suutu, etkä\nsinä sillä pahaa tarkoita. Roiski meille rakkauden roiskeita, huudahti\nKirsten ja puristi kättäni pienellä voimakkaalla kädellään.\n\nAjattelin ensin itsekseni ja huusin sitten läpi tuulen hänen korvaansa:\n\n— Meri ja nainen ovat kohdanneet toisensa!\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nKello kuusi illalla määrättiin ja muodostettiin merivahti. Se tapahtui\nseuraavalla tavalla: kapteeni ja ensimmäinen perämies seisoivat,\nkapteeni tyyrpuurin ja ensimmäinen perämies paapuurin puolella,\nkeskikannella. Miehistö odotti ryhmässä ison maston vieressä. Kapteeni\nvalitsi joukosta yhden miehen ja kutsui hänet luokseen. Sitten sai\nvuorostaan ensimmäinen perämies valita miehen, jonka kutsui luokseen.\nValitsemista kesti niin kauan kuin miehiä riitti. Kumpikin sai yhtä\nmonta miestä. Siten muodostuivat tyyrpuurin ja paapuurin vahti.\nEdellisen päällikkö oli kapteeni ja jälkimmäisen ensimmäinen perämies.\nNäin tuli laivassa olemaan sekä päivällä että yöllä aina puolet laivan\nmiehistä kannella ja puolet vapaana. Kapteenin vahdin hoitajana oli\ntoinen perämies, joten kapteeni itse nukkui yöllä. Kokki oli myös\nonnellinen siinä suhteessa, että sai nukkua koko yönsä. Kirsten itse\noli mönsträtty kajuuttavahdiksi ja Hildur kokin apulaiseksi. Täten\nvältettiin passivaikeudet satamissa.\n\nEnsimmäinen merivahdin pito oli kello kahdeksasta illalla — ja sen\nalkoi tyyrpuurin vahti, jonka päälliköksi kapteenin sijasta tulin\nminä. Kun kello oli kaksitoista yöllä, otti ensimmäinen perämies\nmiehistöineen vahdin ja piti sitä kello neljään aamulla. Merivahti\non neljä tuntia, joista tulee kahdeksan lasia. Vahdin muuton perästä\ntulee, kun on puolen tuntia kulunut, yksi lasi, _bing_, tunnin kuluttua\nkaksi lasia _bing-bing_, puolentoista tunnin kuluttua kolme lasia\n_bingbing-bing_, kahden tunnin kuluttua neljä lasia _bingbing-bingbing_\nja niin edelleen.\n\nSeuraavana päivänä kello puoli kahdentoista aikana seisoimme sekstanti\nkädessä kiikaroimassa auringon korkeimmilleen tulon hetkeä, ja\npääsimme laskemaan leveysasteemme, saaden oikean ajan. Kun kello oli\nkaksitoista, alkoi tähtitieteellinen vuorokautemme. Jäljestä puolen\npäivän, kun auringon tuntikulma siihen soveltui, laskimme ensimmäisen\ntähtitieteellisen pituutemme. Aamupäivällä noin kymmenen paikkeilla\nsekä klo 4 i.p. on auringon korkeusmittaus edullisin pituuden\nlaskemista varten.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMainittakoon vielä muutama sana niistä henkilöistä, joiden kanssa\naina jouduin tekemisiin laivan johdossa. Kapteeni Hans Holgersen,\nkuudenkymmenen vanha naimaton mies, oli ruumiinrakenteeltaan\npitkä ja laiha, vaan ei silti mikään luuranko. Hän oli\nvaaleanlainen ja parraton, tukkansa vaalean ruskea. Holgersen oli\nhyvänluontoinen ja kaikin puolin mukava mies. Kirjatiedoissa hän\noli tavallisia virkatovereitaan paljon edellä, ja etevä teoreetikko\nmerenkulkutieteessä. Mutta häneltä puuttui kykyä johtaa laivaa,\nja purjeiden käyttämisessä ja hoidossa hän oli kerrassaan lapsi.\nSenvuoksi hän kokonaan jätti tyyrpuurin vahdin minun huostaani. Hän\noli kuitenkin mukana aina kun tehtiin tähtitieteelliset laskelmat ja\nmäärättiin suunta. Hän nukkui mielellään yönsä ja otti sitäpaitsi\naamu- ja iltapäivällä pienen virkistävän »huokauksen». Kaunista ilmaa\nhän rakasti, istuen silloin tuntikausia katselemassa taivaanrantaa,\n— kävelemisestä hän ei pitänyt. Mutta rumaa ilmaa hän vihasi kuin\npaholaista. Hän antoi muiden olla rauhassa ja tahtoi itsekin olla.\nSiitä syystä laivan miehistö piti hänestä ja kutsui häntä rauhan\nmieheksi. Hän tapasi sanoa, että myrsky on epämiellyttävää. Tämän\nlaatuisista kapteeneista sanottiin merimiespiireissä, että he olivat\nryömineet sisään kajuutan akkunasta.\n\nSitten Eddi Stroom, ensimmäinen perämies. Hän oli 35-vuoden ikäinen,\nnainut mies, pituudeltaan keskinkertainen, lihavanpuoleinen,\npunaverinen, tummatukkainen ja -viiksinen. Puolueettoman naisen, oli\ntämä sitten naitu tai naimaton, silmissä Eddi oli kaunis mies. Hän\noli hyväsydäminen ja leikillinen herra, ja milloin tahansa valmis\nhyppäämään vaikka mereen naisen tai toverin puolesta. Hän nukkui\nmielellään ja sikeästi, niinkuin kapteenikin, mutta oli silti valmis,\nkun herätettiin, heti pukeutumaan ja seisomaan paikallaan. Eddi\nStroomin vaimo oli kaunis, jalo ja ylhäissukuinen ja hänellä oli ollut\nylhäisiä ja rikkaita kosijoita. Heillä oli useita lapsia, mutta matkan\nvarrella Eddin hyvässä ja suurenmoisessa sydämessä oli tilaa muillekin.\nEddi Stroom oli hyvä merimies ja navigatööri. Kun laskelmat oli tehty\nja me kaikki kolme erikseen laskimme latituudin ja longituudin, sai hän\ntavallisesti laskelmansa ensimmäisenä valmiiksi; mutta se oli usein\nväärä, koska hän hätiköi.\n\nCadizissa mönsträtyistä espanjalaisista jätkistä, jotka ovat olleet\ntärkeitä tekijöitä tässä kertomuksessa ja jotka siis hyvin tunnemme,\nmainittakoon vain, että heitä arkipuheessa kutsuttiin kuten ennenkin\n»vaaleaksi» ja »tummaksi».\n\nEddi Stroom, jonka kanssa olin hyvissä väleissä, hoiti paapuurin\nja minä tyyrpuurin vahtia. Me yhdessä viitotimme Delfinen tien yli\nsyvyyksien.\n\nOltuamme jonkin aikaa matkalla, alkoi vasta oikea merielämä. Siihen\nkuului ruoka-aineiden pilaantuminen ja veden mädäntyminen sekä pahin\nkaikesta: veden väheneminen.\n\n— Montako vesitynnyriä on enää jäljellä? kysyin kokilta.\n\n— Olisihan se vesi riittänyt, jos Jumala olisi sitä antanut taivaasta\nja jos ei naisväki olisi pessyt liinavaatteitaan liian usein.\n\nItse asiassa olivat he pyykkiä pestessään hyvin säästäväisiä.\nTuopillisella vettä pestiin jo paljon. Huuhtominen tapahtui siten, että\nvaatekappale sai laahata laivan perässä. Mutta se oli ajoissa otettava\nlaivaan, muuten siitä ei ollut paljon jäljellä. Vettä ei voinut juoda\nilman että siihen pantiin jokunen tippa etikkaa. Tästä vedestä tuli\nkuitenkin mainiota hernekeittoa, sillä se pehmitti herneet ja poisti\neltaantuneesta läskistä katkeran maun. Muista ruoka-aineista on paras\nolla mainitsematta. Jokainenhan arvaa niiden hajun ja maun.\n\nIlmapuntari nousi ja laski; sen viisari seisoi myös jonkin ajan\ntekemättä suurempia hyppyjä oikeaan tai vasempaan. Kun se alkoi laskea,\nluulimme saavamme — sadetta, mutta erehdys. Tuulta se oli tietänyt.\n\n— On tämä merielämä väliin tukalaa, sanoi Kirsten kerran, kun seisoimme\nkokkaäyräällä ja katselimme pyöriäisten iloista leikkiä. — Kohta\non meidän ruvettava pyydystämään noita: syöhän niitäkin paremman\npuutteessa. Kumma, ettei vielä ole näkynyt kaloja.\n\n— Kyllä saamme pian kalojakin. Delfinen pohja on täynnä hanhenkaulan\nalkuja. Kun ne tulevat täysikasvuisiksi, niin kulkunopeutemme vähenee\nmelkoisesti, ja on nyt jo vähentynyt. Siihen on myöskin se syynä,\nettä Delfine raskaan lastinsa vuoksi ui liian syvässä. Vähempi\nolisi riittänyt. Kalat ja muut merielävät seuraavat laivoja, joiden\nvedenalainen osa on täynnä noita epämiellyttäviä parasiitteja.\n\n— Onhan meri-elämässä vastahakoisuuksia ja harmeja, kärsimyksiä ja\nhengenkin vaaraa, mutta juuri se on todellista meri-elämää. Meri ottaa\nja meri antaa. Ylistetty olkoon meri!\n\nKirstenin tapaisen vanhan merimiessuvun jälkeläisen suhde mereen on\nkuin jonkinlaista uskontoa — tai kukaties filosofiaa. — Minä jatkoin\nluentoani:\n\n— Jollemme kohta saa sadetta, emme saa sitä pitkään aikaan, sillä pian\ntulemme koillispasaadiin. Pasaadivyöhykkeessä ei sada. Vasta pari\nkolme astetta ekvaattorista pohjoiseen alkaa vaihtelevaisen ilman\nvyöhyke. Sitä kestää yhtä monta astetta etelään ekvaattorista. Tässä\nvyöhykkeessä sataa paljon. Sitten alkaa kaakkoispasaadi, jossa sade\nniinikään on harvinaista.\n\nEnnen auringonlaskua samana päivänä katselin ilmapuntaria. Se oli\nyht'äkkiä laskenut paljon. Mahtaakohan tuo taas merkitä tuulta?\najattelin itsekseni.\n\n— Purjeiden jiikaus- ja raakojen laskuköydet kuntoon heti! huusin\nmiehistölle.\n\nLyötiin kahdeksan lasia — kello oli kahdeksan, ensimmäinen perämies\ntuli kannelle.\n\n— Mikä nyt? kysyi Eddi Stroom.\n\n— Mene katsomaan ilmapuntaria.\n\nOnpa se veitikka laskenut. Kaiketi saamme hirmumyrskyn tänä yönä, sanoi\nEddi, kun palasi kannelle.\n\nMenin hyttiini, puhdistin piippuni, täytin ja sytytin sen. Katsoin\ntaas ilmapuntarin kujeita; se näytti yhä laskevan. Kun Eddin vahti\nkello kaksitoista oli ohi, ja minä otin vastaan vahtini, ei mitään\nmuutosta ilmaan nähden ollut tapahtunut. Kapteeni Holgersen oli kerran\nnäyttäytynyt, valittaen, että jalkoja särki kauheasti.\n\nSamassa kuin yksi lasi lyötiin — kello oli silloin puoli yksi yöllä —\nleimahti salama lounaassa.\n\n— Salama kirkkaalla taivaalla, sanoi ruorimies, jona oli timpermanni.\n\n— West! tule tänne, kuului Kirstenin ääni.\n\n— Mikä hätänä? kysyin, kun astuin Kirstenin hyttiin.\n\n— Onko jotakin tekeillä? Olen levoton; mitä Hildur siellä kannella\nkärkkyy, taikka olisinko nähnyt unta.\n\n— Ei siellä ole näkynyt Hilduria. Saamme kohta jumalanilman, joko\nmyrskyn tai ukkosen, ehkä molemmat yhdellä kertaa. Älä pelkää, kun\nkuulet melua. Rupeamme vähentämään purjeita. Ensin pramipurjeet;\npuuvenpramit on jo aikaisemmin otettu pois.\n\nPramipurjeet otettiin ensin alas ja sitten prikipurje.\n\nEi ollut vähääkään tuulta, mutta louna tuuditteli prikiä. Se käänteli\nsinne tänne. Kun alus ei liiku eteenpäin, niin ei ruoterista ole apua,\nkäänsi sen mihin tahansa.\n\n— Katsokaa tuonne, toinen perämies.\n\nTaivaan rannalla lounaskolkassa oli ruvennut salamoimaan. Siellä oli\nsysimusta seinä, jossa liikkui tulisia viivoja ristiin rastiin.\n\n— Jumala kirjoittaa mustalle taululle, sanoi timpermanni.\n\n— Kaikki miehet kannelle! huusin.\n\nTämä oli kuulunut sekä kanssiin että kajuuttaan, ilman että ovesta\ntarvitsi huutaa miehiä ulos. Kohta kaikki saapuivat kannelle.\n\n— Skuutit irti, märssypurjeet alas, iso- ja etupurje, molemmat\njiikataan!\n\nKun nämä määräykset oli täytetty, tuli staakipurjeiden vuoro. Iso\nstaakipurje jätettiin paikoilleen ja prikipurje reivattuna nostettiin\nylös. Viimeksimainituilla purjeilla oli vain tehtävänä saada laiva\ntottelemaan peräsintä ja siten pysymään määrätyssä suunnassa\nhirmumyrskyn kestäessä. Samalla kun musta seinä tulikirjoituksineen\nläheni meitä, oli taivas tähtikirkas. Seisoimme kaikki kannella,\nkatsellen ihmettä; epätietoisina siitä, mitä tuleman piti, voimatta\ntehdä muuta kuin mitä jo olimme tehneet...\n\nKun musta seinä oli noin virstan matkan päässä meistä, kuului ääni,\nja näytti siltä kuin olisi satanut lasihelmiä. Yht'äkkiä se oli\npäämme yllä. En tiedä, miksi sanoisin sitä, mutta paremman nimityksen\npuutteessa sanon sitä massaksi, joka oli muodostettu vedestä, salamasta\nja ukkosen jyrinästä. Satoi »salamavettä» niin kovasti, ettei ukkosen\nääntä laisinkaan voinut kuulla. Tuuli ei kulkenut tällä kertaa ukkosen\nja sateen seurassa. Tähdet olivat hävinneet. Koko maailma oli tulista\nvesimassaa.\n\n— Kyllä nyt tulee vedenpaisumus ja on jo, vaikeroi timpermanni.\n\nKapteeni Holgersen, joka vähän aikaa oli katsellut vedenpaisumusta,\npakeni kuin märkä koira, häntä jalkojen välissä, hyttiinsä ja sammutti\nvalon.\n\nSinä yönä ei kukaan nukkunut, eikä kukaan ollut kuiva. Veneet\ntäytettiin eli oikeastaan täyttyivät vedellä, kun pohjareiät ensin\nolivat tukitut. Kaikki miehet istuivat kannella ja pesivät vaatteitaan.\nEi tarvinnut turvautua pesuastioihin. Delfinen kansi oli yhteinen\npesuastia. Vettä tuli niin paksulti, etteivät skantäkkireiät voineet\nviedä sitä ulos. Kun aamu valkeni, lakkasi ukkonen käymästä ja\nsadekin heikkeni tunniksi eli pariksi. Nyt raahattiin miehissä tyhjät\nja täytetyt vesitynnyrit esiin. Viimeksimainitut tyhjennettiin ja\nhuuhdottiin valmiiksi ottamaan uutta sisään. Kun sade oli levähtänyt,\nalkoi se taas ja sitä kesti yhteen menoon kaksi vuorokautta. Ei ollut\ntuulta, joten prikimme ajelehti omin päinsä. Suuri vesitiinumme, jonka\npaikka oli kokkaäyrään alla, vedettiin esille; siinä kylpivät ensin\nnaiset, sitten miehet. Vettä oli niin viljalti, että sai muuttaa uutta\nniin usein kuin tahtoi.\n\nNyt ei ollut vesipulaa eikä juuri muutakaan hätää. Ilma oli ihana ja\ntuli päivä päivältä aina paremmaksi, mitä lähemmäksi pasaadia pääsimme.\nSuolavesi ja puhdas, kuiva meri-ilma antoivat voimia. Suolaa sisäisesti\nja suolaa ulkonaisesti. Joka päivä suolakylpyä tiinussa, joka seisoi\nkanssin etupuolella, ja sitten vähintäin tunnin verran ilmakylpyä\ntämän jälkeen. Merivesihän on tarpeeksi suolaista: 4.30%, josta noin\npuolet clornatriumia ja loppu rikkihapponatronia, clorcalsiumia\nja clormagneesiumia. Suomenlahden vedessä ei ole suolaa edes yhtä\nprosenttia.\n\nOlimme viimeinkin koillispasaadissa, ihanassa pasaadissa, jossa aina\npuhaltaa tasainen koillistuuli. Ei ole koskaan myrskyä eikä tyyntä.\nHarvoin on pakko pramipurjeitakaan pärjätä. Purjeiden asemaa ei\ntarvitse sanottavasti muuttaa, koska tuulen suunta vain muuttelee\nmuutamia asteita. Sade on tässä pasaadissa harvinainen. Pasaadin\nrajat ekvaattorin molemmin puolin ovat: pohjoispuolella kravun- ja\neteläpuolella kauriinkääntöpiirit, ja niiden matka ekvaattorista 23°\n27,5' molemmille puolille; siis sama kuin maapallon akselin kallistus\nekliptikaa kohti. Ei ollut enää kalan puutetta. Sitä sai niin paljon\nkuin halusi nostaa merestä. Maukkain kala oli eräs, jota englantilaiset\nmerimiehet kutsuvat dolfiniksi ja norjalaiset delfiniksi. Tämä on\ntavallinen kala eikä mikään delfini-pyöriäinen. Mainitun kalan pituus\nvaihtelee 2—4 jalkaan. Se on kuhan näköinen ja maukas. Pää on monitorin\nkokan näköinen, jonka vuoksi sitä sanotaan moniittorikalaksi eli vain\nmoniittoriksi. Hyvin tavallinen kala oli bonito, joka ei ole niin\nsuuri kuin edellä mainittu eikä niin hyvän makuinen, mutta erinomaisen\nkaunis. Se on väriltään ja muodoltaan lohen näköinen ja vähän sen\nmakuinenkin.\n\nMitä täkyyn tulee, olivat kalat hyvin vaatimattomia. Ne tyytyivät\ntavallisesti valkoiseen tilkkuun. Joskus, jos sattui olemaan, saivat\nne lihapalasen. Kaloilla ei ollut valikoimisaikaa, sillä laiva kulki\nusein kovaa vauhtia. Kalastusvehkeen, niin koukun kuin siimankin, tuli\nolla vahva. Väliin koetettiin syödä pyöriäistäkin, kun ei sattunut\nolemaan kalaa. Tavallisesti otettiin vain veri, eläin ripustettiin\nstaakiin eli vantteriin ja sitten kirveellä pyrstö poikki. Yhdestä\npyöriäisestä tuli lähes tuopillinen verta, josta tehtiin palttua,\nrasvasta kun ei ollut puute laivassa. Pyöriäisen pituus on kaksi eli\nkolme kyynärää ja näitä pyydystettiin harppuunilla. Valaita, suuria ja\npieniä, näkyi tuon tuostakin. Väliin ne seurasivat laivaa tuntikaudet.\nEn ole koskaan merimatkoillani nähnyt niin paljon merieläimiä kuin\ntällä matkalla. Valaitahan on useampia laatuja. En tietänyt, mitä ne\nolivat nimeltään. Lukemassani eläinopissa puhuttiin vain kolmesta eri\nlaadusta: ne olivat kaskelotti (phyceter macrocepalus), Grönlannin\nvalas (balena mysticetus) ja nokkavalas (balena bobs). Pyöriäisiä\nharppunoitaessa sai olla varovainen. Heti kun harppuuni oli heitetty,\noli sen varressa oleva nuora laskettava irti kädestä, muuten veti\nse miehen mukanaan mereen. Nuora, jonka toinen pää oli köytetty\ntavallisesti ankkuripeliin, tuli kovaan jännitykseen laivan vauhdin\ntakia. Tarvittiin väliin pari kolme miestä vetämään saalis laivaan.\nUsein tapahtui öiseen aikaan, kun oli hiljaista, että ruorimiehen takaa\nkuului ikäänkuin äänekäs huokaus. Valas oli silloin ihan lähellä laivan\nperää ja suihkutti vettä. Ei ollut harvinaista, että joukko, ehkä\npuoli tusinaa, näitä suuria eläimiä kauniilla ilmalla ajoi toisiaan\ntakaa, jolloin ne loikkasivat korkealle vedestä. Mutta se oli silloin,\nviitisenkymmentä vuotta sitten. Valaan pyydystäjiä oli verraten vähän.\nPyydystystapa oli hankala ja vaarallinen eikä siihen aikaan tarvittu\nkuin pieni murto-osa sitä rasvamäärää kuin nykyjään. Mainittakoon vielä\nyksi meri-eläin, joka esiintyy pasaadivyöhykkeessä sankoissa laumoissa,\netenkin Etelä-Amerikan länsirannikolla, jossa näitä ankkurissa olevan\nlaivan vieressä on niin paksulta, että voi vaikka ammentamalla nostaa\nniitä veneeseen. Tarkoitan lentokalaa, joka maultaan on melkein\nparasta, mitä olen syönyt. Näitä oli mahdoton saada käsiinsä, ne vain\nlensivät lukemattomissa joukoissa suurempia kaloja pakoon. Usein ne\nlensivät laivan sivua vasten ja putosivat kuolleina alas. Toisinaan ne\nsyöksähtivät laivan sisäänkin. Lentokala on suuruudeltaan ja näöltään\nkuin sisäjärven siika, eroaa siitä vain siinä, että sillä on siivet —\nsuuret vahvat evät. Sen maku on kuin siian, mutta vielä parempi.\n\nElämä Delfinellä oli mielenkiintoista. Muunmuassa luimme ahkerasti\nenglanninkielisiä merioppikirjoja ja laskimme merioppi-esimerkkejä.\nTähdistä ei ollut puutetta, niistä saimme hyviä korkeuksia ja kulmia.\nKapteeni Holgersen, joka oli hyvä navigatööri antoi meille nuoremmille\nopetusta ja oli mielissään siitä, että kysyimme häneltä, mitä emme itse\ntietäneet.\n\nEräänä päivänä kuului melua ja kolinaa laivan peräpuolelta; oli saatu\nylös suuri haikala. Sekös pomppi ja löi pyrstöllään kajuutan seinään\nniin että jytisi, mutta saatuaan muutamia spaakin iskuja heitti peto\nhenkensä.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nEräänä päivänä seisoin Kirstenin kanssa kannella, antaen hänelle\ntavanmukaista opetusta purjehdustieteessä. Hän kuunteli innokkaasti,\nmutta pian kumminkin eksyimme muistelemaan Cadizin seikkailuja.\n\n— En tiedä, sanoi Kirsten, miten minusta tuntuu niin varmalta, että\nvielä kohtaamme monta niistä ihmisistä. Kun ihmisellä on merimiesverta\nsuonissaan, niin aavistuksilleen ei mahda mitään.\n\n— Ei tuo ole mikään järjetön aavistus, vastasin. - Pian sinä suoritat\nkapteenintutkinnon ja vielä monta kertaa lastaat Cadizissa.\n\n— Mieluummin ottaisin sinut kapteeniksi.\n\n— Kiitän nöyrimmästi, mutta minulle ei sovi niinsanotun »lippukipparin»\nvirka.\n\n— Saadaan nähdä. Muistatko muuten sitä »vaaleaveristä»? Eddi Stroom\nkurkisti kajuutan peräovesta. Kuitenkin nähtyään, että seisoin\nkäsikoukussa Kirstenin kanssa, vetäytyi hän takaisin.\n\n— Herra Stroom, miksette nuku, teillähän on vapaavahti. Kyllä toinen\nperämies, jolla on vahti, päällikkyyden hoitaa! huusi Kirsten.\n\n— Anteeksi, aioin vaan katsella tähtitaivasta. Pohjantähteä ei näy enää\nensi yönä. Vaimoni ja minä katselemme tuota tähteä. Katseemme yhtyy\nsiinä.\n\n— Puhutte roskaa. Pohjantähti näkyy vielä muutamia päiviä. Sitäpaitsi\nme pidämme kyllä huolen tähtitaivaasta. Eddi hävisi.\n\n— Tuo mokoma puhuu Pohjantähdestä ja katseiden yhtymisestä, vaikka\njuoksee Hildurin perässä, minkä ehtii. Hän käy liian hienosti puettuna\nollakseen merellä ja tuhlaa suunnattomasti vettä. Onkohan sitä\npaljonkaan jäljellä?\n\n— Ei ole vallan paljon, sanoin.\n\n— Herra Jumala. Joko meille taas tulee veden puute?\n\n— Älä pelkää. Kohta olemme vaihtelevien tuulien vyöhykkeessä; siellä\nsaamme paljon vettä.\n\nTuuli rupesi tyyntymään ja kääntyi aivan yht'äkkiä suoraan\nvastakkaiseksi. Lopulta se tyyntyi kokonaan. Laiva alkoi keinua\nkovasti. Se heittelehti puolelta toiselle, niin että väliin pisti\nskantäkin veden alle.\n\n— Kyllä se kohta asettuu, kunhan vain lonka lakkaa käymästä. Tuo pilvi\ntuolla panee merenpinnan tasaiseksi.\n\nPaksu musta pilvi tulikin päällemme ja alkoi antaa vettä kaatamalla.\nOli mahdotonta heti ruveta vettä keräämään, koska laiva kallisteli\nniin, että vesi koskena kulki yhdeltä puolelta toiselle. Tunnin\nkuluttua lonka lakkasi käymästä ja meren pinta tuli tasaiseksi. Nyt\nkerättiin taas vettä. Oli turhaa koskea prasseihin ja väännellä\nraakoja edestakaisin, sillä olimme lähellä ekvaattoria, 1°30' sen\npohjoispuolella.\n\nJonkin aikaa myöhemmin seisoimme Kirstenin kanssa, katsellen kaukaa\nvedentuloa.\n\n— Minua niin peloittaa, sanoi hän. — Olen monena yönä nähnyt samaa\nunta, se on ollut jatkuvaa. Ensimmäisenä yönä näin unen ensi osan ja\nviime yönä sen viimeisen osan. Mutta nyt en muista mitään muuta kuin\nettä olin tekemisissä kirkon kanssa.\n\nRauhoitin häntä, saatoin hänet hyttiinsä nukkumaan ja hän nukkuikin\nheti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn hirvittävä ilma, luulisi maailmanlopun olevan käsissä. Se ilma,\nmikä meillä oli vähää ennen kuin tulimme pasaadiin, oli leikkiä tämän\nrinnalla. Kaikkien raakojen päässä palaa lakkaamatta tuli, jonka väri\nvaihtelee. Valkoista, punaista, keltaista, sinistä ja vihreää tulta\nvaihtuu, mutta toisinaan yhtyvät kaikki värit, spectraalianalyysi\ntoisin sanoen. Se on kaunista, mutta hirveätä katsella. Jonkin kerran\ntuli lakkaa, silloin vallitsee synkkä pimeys. Mutta heti taas on\nkaikki tulessa. Ei voi erottaa käykö ukkonen, sillä niin kovasti vesi\nlyö laivan kanteen, kattoihin ja mereen. Tätä kestää melkein koko\nyön. Ei ole vähääkään tuulta. Kapteeni Holgersen seisoo keskikannella\npidellen kiinni ison veneen laidasta, joka on niin kuin muutkin veneet\ntäynnä vettä. Kun laiva joskus vähän kallistuu, loiskahtaa vesi, joka\non veneen laitojen tasalla, kannelle. Tuntuu siltä kuin tiinullinen\nvettä läiskähtäisi maahan. Tekee mieli uskoa, että taivas lopulta\nkaataa kaikki vetensä päällemme ja upottaa meidät. Näyttää siltä\nkuin vedenpaisumus ja helvetti olisivat yhteistoiminnassa. Pujahdan\npikimmältäni kajuuttaan nähdäkseni, miltä siellä näyttää. Salongin\nlamppu on sammunut, sillä vuotava katto on laskenut vettä sen päälle.\nLuulisi, että katto romahtaa alas, niin kova on jytinä.\n\nVihdoinkin loppuu yö ja tummanharmaa päivä koittaa sen sijalle. Sade\nhellittää vähän ja vähitellen loppuu tulituskin.\n\n\n— Kuulkaa, meidän pitäisi saada signaalilamput palamaan, sanoi\nHolgersen.\n\n— Sitä on jo koeteltu, mutta se on mahdotonta. Vesi on kastellut\nsydämet ja öljyyn on mennyt vettä.\n\n— Mutta onhan meillä reservilamput.\n\n— Ne ovat myös epäkunnossa. Meidän päällemme ei kuitenkaan pääse nyt\nkukaan purjehtimaan, emmekä me toisten laivojen päälle, kun ei ole\ntuulta.\n\n— Kulkevathan höyrylaivat ilman tuulta.\n\n— Ei tänne tule höyrylaivoja ja nythän on päivä, jos kohta pimeä.\n\n— Kenties olette oikeassa.\n\n— West! kuului nyt Eddi Stroomin ääni. — Mene rouva Kirstenin luo, hän\nkysyy sinua.\n\nKirsten makasi silmät auki, Magda vieressään. Hildur istui tuolilla\nvuoteen luona. Hän käski Hilduria poistumaan ja ojensi kätensä.\n\n— Missä on lapseni? — Vieressäsi, vastasin.\n\n— Missä olet ollut koko yön? Hän on istunut täällä, se, joka on\ntahtonut syöstä minut Sokeritopalta alas. Tiedätkö Sokeritopan, sen\nkorkean ihanan vuoren, joka on Rion satamaan johtavan salmen luona.\nOlen kuullut siitä niin monta kertomusta, mutta nyt vasta olen sen\nnähnyt.\n\nKirsten ummisti silmänsä ikäänkuin nukkuakseen, mutta hengitti\nraskaasti ja vaikeasti. Minun täytyi toisinaan nostaa hänet istualleen,\nettei hän tukehtuisi. Taas rupesi satamaan ja salamoimaan. Tämä\noli oikeata ukonilmaa, ukonilmaa kauheinta laatua, eikä pelkkää\nilotulitusta kuten yöllä. Väliin sade kuitenkin lakkasi ja jyrinää\nkuului salamoiden välissä. Kun hytti oli kirkkaimmassa salaman\nvalaistuksessa ja jyrinä kovimmillaan havahtui Kirsten ja nousi\nistumaan, sanomatta sanaakaan. Vasta kun ukonilma oli tauonnut, hän\nrupesi puhumaan.\n\n— Missä Magda on?\n\n— Hildur vei hänet kanssaan.\n\nKokki toi kahvia. Kun Kirsten oli juonut, hän selvisi ja sai voimia.\n\n— Älä lähde pois. Saat kuulla. Olen ollut kaiken yötä unien maailmassa,\nnähnyt ja kuullut paljon kaunista, mutta myös hirvittävää. Muistan\nselvästi viime yön unet. Ne muodostavat nyt yhden ainoan kokonaisuuden.\nKerron sen sinulle niin kauan kuin muistan. Minä tulin Delfinellä\nSokeritopan salmeen, joka johtaa Rion satamaan, missä monet suuret\nja pienet laivat ovat ankkurissa. Tiedäthän, että Sokeritoppavuori\nnäkyy kauaksi merelle, samoin kuin eräs toinenkin huomiota herättävä\nvuori. Sitä kutsutaan »Isonenäiseksi», koska se mereltä katsottuna\nnäyttää mieheltä, joka makaa selällään rannikon suunnassa, katsoen\nkaakkoa kohti, ja näytellen isoa kotkannenäänsä. Olimme päässeet\ntuon kapean salmen kapeimmalle kohdalle, kun Delfine tarttui pohjaan\nkiinni. Katselin ympärilleni, mitä nyt olisi tehtävä, jotta pääsisimme\nirti ja pääsemmekö ollenkaan. Mikä oli syynä siihen, että Delfine,\njoka on pienenlainen laiva ja ennen täydessä lastissa uinut salmen\nläpi, nyt tarttui kiinni? Ajattelin myös, että joku teistä kolmesta\nlaivanpäällysmiehestä, mahdollisesti kaikki kolme, olitte syypäitä\nonnettomuuteen. Lopulta syytin itseäni. Minkätähden annoin ottaa\nniin paljon lastia, että laiva painui näinkin syvälle. En löytänyt\nketään ihmistä laivasta, vaikka etsin kaikki paikat. Rupesin hädässäni\nhuutamaan apua, mutta turhaan. Nostin katseeni taivasta kohden ja\npyysin Jumalalta apua. Mutta taivasta en nähnyt, vaan sensijaan\nhelvetin, palavan helvetin. Rukoilin, että Jumala, ellei hänellä\nihanassa taivaassaan ollut paikkaa minulle vaivaiselle syntiselle,\nedes antaisi minun kuolla helvetin tulessa silmänräpäyksessä, jottei\ntarvitsisi kauemmin kärsiä. Helvetillinen näky katosi. Istuin laivan\nkeskikannella suurluukun laidalla, ja minua paleli. Taivas oli\ntähtikirkas. Etsin silmilläni tuota ihanaa Etelän-ristiä, joka näkyy\nvain eteläiselle pallonpuoliskolle, mutta turhaan. Sen sijaan näin\nPohjantähden, Stella polariksen. Ihmeellistä, kuinka se, joka on\ncircum polaris-tähti voi näkyä ekvaattorine eteläpuolella. Sanoin\nitsekseni: Ihana Pohjantähti! Kuinka sinä, joka näyt vain maapallon\npohjoispuoliskolla ja loistat kirkkaimmin yllämme Pohjolassa, olet\neksynyt tänne? Silloin kuului astraaliääni, se tuli Pohjantähdestä:\n»Pieni Kirsten! jos menit mihin tahansa, niin Stella polaris sinua\naina seuraa. Tahdon sanoa sinulle, että kotisi on Pohjolassa, siellä\nsinä menestyt. Jos painat juuresi etelän maaperään, niin ne kuihtuvat.\nMinä, Stella polaris, näin sinun hätäsi ja tuskasi. Näin, että etelän\ntulipunainen helvetti tahtoi polttaa sinut tuhaksi. Tulin avuksesi,\nenkä aio jättää sinua, vaan vien sinut Pohjolaan takaisin. Siellä olet\nsyntynyt ja kasvanut ja siellä kuolet. Kun lepäät haudassasi, loistan\njoka yö rauhaa pienelle Kirstenille.» Sitten kävelin tähtikirkkaassa\nyössä edestakaisin Delfinen kannella; minua ei enää vähääkään\npeloittanut, en tuntenut olevani yksin. Olin onnellisempi kuin koskaan\nennen. Olin valmis kuolemaan, missä tahansa, mieluimmin kuitenkin\nPohjolassa. Pohjantähti oli luvannut pitää »kansivahtia», silloin kun\nminulla on ikuinen vapaavahti.\n\n— Älä lähde, uneni ei ole lopussa. Laivan tyyrpuurin puolella rupesi\nvalkenemaan, ja Sokeritopan alaosa oli jo täydessä valossa. Pian näkyi\njo vuoren huippu. Vuoren puoleisesta rannasta saapui vene, jossa seisoi\nmies; muuta väkeä ei veneessä näkynyt. Vene kulki itsestään, ilman\npurjeita ja ilman soutua.\n\n— Miksi tulet nyt vasta! huusin. Luulin miestä Halvoriksi.\n\n— Huomaan, että erehdyt, norjalainen nainen. Minä koetan auttaa sinua.\n\nNuori kaunis mies, yllään englantilainen turistipuku, nousi laivaan\nja vene pysyi liikkumattomana laivan sivulla. Me esittelimme itsemme\ntoisillemme: Kirsten Störrup, lordi Birkenhead.\n\nMinä puutuin puhumaan:\n\n— Anteeksi, mylord, eräs lordi Birkenhead koetti kuusi tai seitsemän\nvuotta sitten kiivetä Sokeritopalle, mutta putosi alas ja menetti\nhenkensä.\n\n— Se olin minä, sanoi nuori mies.\n\n— En ymmärrä teitä.\n\n— Se on hyvin yksinkertaista; minä olen hänen haamunsa. Ei ole\nkenenkään onnistunut päästä Sokeritopan huipulle. Minä olen siis sen\nhaltija, kunnes joku onnistuu pääsemään korkeammalle kuin minä. Asun\ntäällä yksinäni, mutta on minulla naapurikin ja hyvä ystävä, jota\nsanotaan »Suurinenäiseksi».\n\nVetäydyin loitommalle haamusta.\n\n— Älkää pelätkö, minähän vain haluan auttaa teitä täältä pois. Prikihän\non saatava karilta.\n\n— Niin, miten se käy päinsä?\n\n— Ei muuten kuin nostamalla, pyydetään apua »Suurinenäiseltä», sanoi\nhaamu, joka osasi vähän naapurinsa kieltä.\n\nSitten astuimme kajuuttaan ja lordi lausui muutamia sanoja, joita\nen minä eivätkä muutkaan nykyajan ihmiset enää ymmärrä, sillä\n»Suurinenäinen» oli vanha mies. Kun ovi oli saatu kiinni, rupesi\nprikin runko ja taklaasi rutisemaan ja natisemaan ja pohja raappasi\nsalmen pohjaa. Sitten mentiin läpi ilman, jonka jälkeen tuntui\nväkevä tärähdys. Kaikki tuo oli tapahtunut vähemmässä kuin puolessa\nminuutissa. Astuimme ulos kajuutasta.\n\n— Hän nähtävästi nosti meidät liian korkealle, väkevä kun on.\n\nPriki seisoi Sokeritopan huipulla.\n\n— Hyvä on, että hän nosti meidät tänne saakka. Nyt voin sanoa, ettei\nkukaan ole ollut korkeammalla kuin minä, eikä pääsekään korkeammalle.\n\nNäköala levisi vapaana yli ihanan Rion ja sen ympäristöjen, mutta\nkaikki näytti kuolleelta.\n\n— Herra Jumala, kuinka pääsemme alas täältä! huudahdin. Jos sinä vain\nolisit ollut mukana, olisin tyytynyt tähänkin lepopaikkaan. Mutta\nhaamulordi ja Suurinenäinen eivät olleet erittäin hauskaa seuraa.\nKuule, mahtaakohan haamu tarkoittaa pahaa? Niin, haamulordi veti minut\nnyt taas kajuuttaan, vakuuttaen, että me kyllä pääsisimme alas. Sitten\nsulki hän kajuutan oven sanoen: Vanhus Suurnenäinen on rumanpuoleinen\nja häpeää etenkin nenänsä kokoa.\n\nKun haamulordi vielä oli lausunut muutaman sanan, tuntui ja kuului\ntaasen ratinaa ja natinaa ja sitten kova loiskahdus. Suurinenäinen\noli laskenut prikin vähän varomattomasti veteen. Nyt ei haamulordia\nenää näkynyt missään. Menin kannelle. Priki oli siirretty salmesta\nvähän matkaa kaupunkiin päin. Olin taas yksin. Kun katselin salmen\nläpi aavalle merelle, näkyi sieltä tulevan tyhjä vene. Pian oli\nse laivan sivulla. Sen eteen oli valjastettu: keskelle tumlari ja\ntumlarin molemmille puolille pyöriäinen. Molemmilla pyöriäisillä\noli harpuunin haava, joka oli parantumaisillaan. Astuin veneeseen.\nSe vei minut Neekerirantaan. Veneessä oli istunut kolme näkymätöntä\nolentoa. Noustuani maalle, eivät ne enää olleet näkymättömiä, vaan\nauttoivat minut ylös rantasillalle. Tunsinkin nuo olennot! Ne olivat:\nHalvor, sinä ja eräs nainen, eli oikeastaan teidän haamunne, jotka\nolivat pukeutuneet entisiin ruumiisiinne. Kävelimme nyt Santa Marian\ntuomiokirkkoa kohden. En välittänyt Halvorin enkä tuon toisen haamusta.\nOlihan Halvor jo aikoja sitten kuollut eikä naisen haamu minua\nliikuttanut. Kävelin sinun rinnallasi.\n\nTuomiokirkossa istui keisari Don Pedro valtaistuimellaan, joka oli\nsiirretty sinne. Nainen polvistui keisarin eteen ja kysyi, kuuluiko\nHalvor hänelle vaiko minulle.\n\n— Halvor kuuluu sinulle, vastasi keisari.\n\nKun katsoin ympärilleni, seisoi Delfinen laivaväki aivan lähellä meitä.\nLaskin heidät: siinä he kaikki olivat.\n\nYht'äkkiä huudettiin: kirkko palaa! Kohta oli se täydessä tulessa\nja tuli kuumotti kovasti. Jotkut kuitenkin löysivät piilopaikan ja\nsäilyivät palohaavoilta. Päästyämme ulos, laskin taas olimmeko kaikki\nDelfinen asukkaat jäljellä. Laskin moneen kertaan, mutta en nähnyt\nkaikkia. Monta oli poissa. Ei ollut jäljellä kuin kapteeni Holgersen,\nHildur, Magda, kokki, Nelson-valkeaverinen, sinä ja minä. Sellainen oli\nuni, jonka nyt olen nähnyt kolmena yönä perätysten.\n\n— Pieni Kirsten uninesi!\n\nKoetin laskea leikkiä, mutta en saanut hänen näkyjään mielestäni.\n\nPääsimme vihdoinkin tuon kiusallisen ekvaattorin yli, joka aina antaa\ntyyntä, sadetta, salamaa ja vaihtelevaa tuulta. Olimme jo kymmenen\nastetta sen eteläpuolella ja jäljellä oli siis kolmetoista sille\nleveyspiirille, jolla Rio osapuilleen sijaitsee, nimittäin kauriin\nkäännepiirille.\n\nVapunpäivänä näkyi auringon noustessa maa ensimmäisen kerran. Olikin jo\nkaksi kuukautta siitä kuin näimme sen viimeisen kerran, nimittäin Cape\nFrion, josta rannikko alkaa kulkea länttä kohti.\n\nLaivan suunta muutettiin nyt. Perämiehelle annettu määräys kuului:\nlänsi, yksi viiva etelään. Sokeritoppa ja Suurinenä tulivat vähitellen\nnäkyviin kaikessa komeudessaan auringon valaistuksessa. Päästyämme\nkauniin, kapean Sokeritoppasalmen läpi, jossa pieni palmusaari toimii\nväylämerkkinä, oli edessämme ehkä maailman kaunein paikka ja maisema.\n\nAnkkuroituamme nousi kapteeni heti mennäkseen maihin virallisille\ntoimituksille. Palattuaan takaisin, hän kertoi, että keltarutto riehui\npahimmillaan. Sen aika ei siis ollut ohi, kuten oli luultu.\n\nSeuraavana aamuna varhain näkyi monessa laivassa lippu ylhäällä\netumaston huipussa. Se merkitsi, että pelätty vieras edellisenä yönä\noli tullut laivaan.\n\nKaksi pientä höyrylaivaa — sairaalalaivoja — risteili pitkin päivää\nsatamaselällä, alituisesti vieden sairaita keltakuumesairaalaan, joka\nsijaitsi puolen tunnin päässä satamaselän pohjoisrannalla, ihanassa\naarniometsässä.\n\nSairaalan päärakennus, komea kuin linna, sijaitsi palmujen ja muiden\ntroopillisten puiden ympäröimänä matalalla kummulla. Rannasta,\nlaivasillalta johtivat mukavat leveät kiviportaat tänne. Hautuumaalle,\njoka sekin sijaitsi merenrannalla, oli puoli virstaa. Täällä makasi\nhiekassa paljon merimiehiä monesta eri maasta ja uusia muutti sinne\njoka päivä nukkumaan viimeistä untaan. Mainitussa suuressa sairaalassa,\njohon mahtui satoja potilaita, oli kaikki maksutonta.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nLastin purkaus kävi nopeasti. Senjälkeen ruuma puhdistettiin\nkahvilastia varten. Saatiin kuulla, ettei kahvia tule pitkiin aikoihin,\nehkei kuukausiin. Meillä ei niinmuodoin ollut muuta tekemistä kuin\npitää laiva puhtaana sekä kastella kantta ja kattoja, etteivät\nravistuisi. Laivaan tuotiin joka päivä tuoretta lihaa, vihanneksia\nja hedelmiä. Ruoka oli siis kuninkaallista, mutta se ei maistunut\nkenellekään. Kukin ajatteli viimeistä päiväänsä. Kapteeni Holgersen\nehdotti, että jättäisimme prikin ja muuttaisimme Buono Sanitaan,\nkaikki, paitsi miehistöä, jonka täytyi jäädä paikalleen. Yhden\npäällysmiehistä kumminkin pitäisi jäädä laivaa hoitamaan. Heitettiin\narpaa; se lankesi Eddi Stroomille. Eddi veti syvän huokauksen ja hänen\nkasvonsa vaalenivat niin paljon kuin auringon paahtaman merimiehen\nkasvot voivat vaaleta.\n\n— Sinä saat mennä Buono Sanitaan, sanoin; minä jään tänne; sinua\nsurevat ja tarvitsevat vaimosi ja lapsesi, minua ei sure eikä tarvitse\nkukaan.\n\n— Kiitos, West! Mutta sellainen raukka en kuitenkaan ole. Päätöksessäni\npysyn.\n\n— Jos päätöksesi on peruuttamaton, niin minä jään myös. Enkä minäkään\nmieltäni muuta.\n\nLuuppi laskettiin alas ja vedettiin paraatirapun viereen. Holgersen ja\nHildur olivat jo valmiina.\n\n— Mitä odotat, Kirsten? Meidän on pidettävä kiirettä. Aurinko laskee\nkohta.\n\n— En lähde laivastani ja\n\n— Kapteeni ja Hildur istuivat jo luupissa.\n\n— Minä tahdon mukaan, huusi Magda.\n\n— Sehän on luonnollista, että lapseni myöskin menee. Kuinka en tullut\najatelleeksi tuota.\n\nKun Magda oli pesty ja puettu, tuli hän kannelle pieni matkalaukku\nkädessään. Sitten hän meni jokaisen miehen luo ja jätti hyvästi.\nKyyneleet vuotivat näiden silmistä. Mutta Löflund itki ääneensä ja oli\nlohduton.\n\n— Rauhoitu, Löflund! Magdalla on parempi siellä kuin täällä, sanoi\nKirsten.\n\n— Sen minä hyvin tiedän ja tiedän myös, että Magda on ainoa, joka on\nminusta pitänyt tässä laivassa ja monesti pitänyt minua hyvänä. Minä\nkuolen, siitä olen varma, sillä äitini oli yöllä täällä ja syleili\nminua. Nyt minua ei enää sylelle kukaan muu kuin kuolema.\n\nNäimme kuinka luuppi saapui Neekerirantaan ja kuinka kolme\ndelfineläistä hävisi ihmisvilinään.\n\nSeisoimme kuin kivettyneinä vähän aikaa, ei kukaan sanonut sanaakaan.\nEnsimmäinen, joka antoi elon merkin oli Löflund. Hän sanoi katuvansa,\nettei ollut antanut Porvoon rannassa vanhan äidin syleillä\njäähyväiseksi, kun ihmisiä oli näkemässä. Vasta vähitellen hän\ntyyntyi Kirstenin lohdutuksiin. — Niin pehmeäksi voi miehen murikoida\nkeltakuoleman kaamea varjo.\n\nLuuppi, joka oli vienyt kolme delfineläistä, palasi takaisin. Me olimme\nkaikki kannella äänettöminä. Kirsten nouti virsikirjansa ja piti\nkeskikannella rukouksen. Lopuksi hän lauloi lempivirtensä: Ken itsens'\nuskoo Jumalall', ei rakenn' hiedall' juoksevall'.\n\nJoka aamu liehui jossakin laivassa kuolemanlippu. Kävimme\nusein kaupungissa; eihän tartunta siellä ollut suurempi kuin\nsatamaselälläkään. Tavallisesti emme menneet pitemmälle kuin\nNeekerirantaan. Täällä saimme »Dulcinean» kioskista sigariittoja, maan\nmainiota kahvia, maitoa ja kermaa. Dulcinea, joksi merimiehet häntä\nkutsuivat, oli lihavanlainen nuorehko neekerinainen. Hän oli hyvin\nmusta, mutta vaikka hänen tukkansa oli lyhyt ja muistutti lampaan\nnahkaa, ei hän ollut ollenkaan ruma. Päinvastoin olivat kasvonpiirteet\nmelkein kauniit. Hänen apulaisensa, kreolinuorukainen ja yhtä musta\nneekerityttö kuin hän itsekin, hoitivat maitotaloutta ja Dulcinea\ntarjoili kahvia. Keski-ikäinen neekeri lypsi lehmiä, jotka seisoivat\nvähän matkan päässä kioskista, sitä myöten kuin maitoa tarvittiin.\nDulcinea ja hänen väkensä olivat erinomaisen siistejä. He olivat puetut\nlumivalkoisiin pukuihin. Tuontuostakin he pesivät kasvojaan ja käsiään.\n\nEihän neekeri pesemällä valkene, mutta ei hän mustemmaksikaan tule, oli\ntapana sanoa Brasiliassa. Kaikki merimiehet, etenkin pohjoismaalaiset\npitivät Dulcineasta ja hän heistä.\n\n— Oletko, nuorukainen, saanut aamukahvisi? Ellet ole, niin tule tänne.\nEi merkitse mitään, onko sulia rahaa tahi ei.\n\nDulcinea oli hyvissä varoissa, sen näki kaikesta. Hän oli hyvä\nkatolinen ja uskoi sokeasti. Yhdessä asiassa hän kuitenkin rikkoi\nJumalaa vastaan. Hän syytti Luojaa siitä, että hänet oli luotu\nneekeriksi. Asia olisi jotenkuten korjaantunut, jos hän vain olisi\nsaanut valkoisen miehen puolisokseen. Mieluimmin hän olisi tahtonut\npohjoismaalaisen, reilun, raittiin, valkeaverisen ja punaposkisen\nmerimiehen.\n\n— Rukoilen Jumalaa monta kertaa päivässä, että hän suojelisi teitä,\nkaunis senjora, ja tuota nuorakaistanne, selitti hän Kirstenille.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nPäiviä kului. Vielä toistaiseksi olimme pysyneet terveinä, mutta meistä\nkaikista tuntui samalta kuin ihmisistä, joita mielipuoli uhkailee\npistoolilla. Ase voi laueta minä hetkenä hyvänsä, ja silloin hukka\nperii jonkun — varmasti!\n\nAlakuloisuuttamme tehosti vielä kuoleman hiljaisuus, joka vallitsi\nlahdella. Lasien lyönti, samoinkuin huvit ja avioliittojen solmiaminen\noli kielletty niin kauan kuin keltarutto raivosi. Tilapäisesti pääsimme\nkerran iloisemmalle tuulelle, kun pari suomalaista ystävää tuli minua\ntapaamaan ja me joimme heidän ja oman maljamme. Mutta sitä ankarampi\noli kohmelo, kun taas heräsimme armottomaan todellisuuteen. Varsinkin\nEddi Stroomin tila oli säälittävä, sillä kaiken kukkuraksi hänessä\nheräsi katumus kaikkien uskottomuuksiensa johdosta. Kirsten lupasi\npitää huolta hänen perheestään, jos huonosti kävisi, ja sai hänet\nvihdoin tyyntymään. Mutta surkeimmin kävi suomalaisten ystäviemme.\n\nNäimme seuraavana päivänä, että lippu heidän laivansa etumaston\nhuipussa liehui. Toinen sairaalan risteilijöistä kiirehti laivaan. Näin\nkiikarilla nuo molemmat vanhat Porvoon ystävät. Toinen talutti toista\nalas laivaan. Taluttaja oli vanha merimiestuttavani, jonka kanssa olin\npurjehtinut samassa laivassa, ja talutettava nuori ylioppilas, joka oli\nensimmäisellä merimatkallaan. Kun sairaalan laiva kulki läheltä aivan\nperäpuolitsemme, nostin lipun nuorelle suomalaiselle ylioppilaalle,\njoka, kuten niin moni muu ei enää ollut näkevä isänmaatansa.\n\nLaivassa pidettiin illoin aamuin rukous. Minä luin rukouksen ja Kirsten\njohti virrenveisuuta. Kuusi päivää siitä, jona olin lipulla tervehtinyt\nsuomalaista ylioppilasta, sanoi Eddi Stroom, joka ei koskaan sitä ennen\nollut pitänyt rukousta, tahtovansa lukea sen nyt. Hän piti rukouksen\nja myös iltarukouksen, vaikka näytti väsyneeltä. Sinä iltana menimme\nkaikki aikaisin nukkumaan, sillä ilma tuntui kolealta ja sakea sumu\npeitti satamaselän. Kun kokki seuraavana aamuna toi ruuan pöytään,\nsanoi hän:\n\n— Missähän ensimmäinen perämies viipyy, en ole nähnyt häntä tänä aamuna.\n\nSalaman nopeasti lensi päähämme sama ajatus. Minä kiirehdin Eddin\nhyttiin, jonka ovi ei ollut suljettu. Hän havahtui. Kasvot olivat\ntulipunaiset ja hän hengitti läähättämällä.\n\n— Olet sairas, Eddi.\n\n— Niin, se on nyt minussa.\n\n— Mikä?\n\n— Keltarutto. Käske vetämään lippu ylös.\n\nHain apteekkikaapista kuumemittarin ja panin sen hänen kainaloonsa. Yli\nneljäkymmentä astetta. Kirsten kuuli »yli neljäkymmentä» ja juoksi heti\nEddin luo.\n\n— Rakas poika! Ehkä se on ohimenevää.\n\n— Lippu ylös, lähettäkää minut pois, mitä pikemmin, sen parempi.\n\nLippu nostettiin ja laiva tuli.\n\n— Keltarutto, sanoi lääkäri.\n\nSaatoimme Eddin sairaalalaivaan. Eddi katsoi vielä kysyvästi Kirsteniin.\n\n— Minkä olen luvannut, sen pidän. Olen kirjoittanut kirjeen äidilleni\nja antanut määräykseni, jotka varmasti täytetään.\n\nSairaalan lippu vedettiin alas ja sen sijaan nostettiin lippu kahvelin\nalle Eddille jäähyväisiksi. Sairaan makuuvaatteet heitettiin mereen ja\nhytti pestiin väkevällä lipeällä, jolla me kaikki myös pesimme kätemme.\nOli siis tehty, mitä voitiin tartunnan ehkäisemiseksi. Mutta se oli\nturhaa työtä.\n\nNyt olin taas virkaatekevä päällikkö. Menimme Kirstenin kanssa maihin\nNorjan konsulinvirastoon. Konsuli lupasi ilmoittaa tilanteesta\nkapteeni Holgersenille ja toimittaa kahvilastin laivaan sekä asettaa\nkaksi varmaa miestä siihen vahdinpitoon, jos niin kävisi, että kaikki\njoutuvat sairaalaan. Iltahämärässä palasimme rakkaaseen Delfiineemme,\njoka nyt oli kolkko ja epämiellyttävä. Seuraavana aamuna irroitimme\npurjeet tuulettumaan ja kiinnitimme ne jälleen illalla. Kirsten\nei ollut enää sama Kirsten, vaan kokonaan toinen. Hän ei puhunut\nmontakaan sanaa, ei valittanut eikä lohduttanut. Eivät miehetkään enää\nvaikeroineet. He olivat tylsistyneitä ja välinpitämättömiä, valmiita\nottamaan vastaan, mitä tulisi.\n\nEi kukaan voi tapella kohtaloaan vastaan, saneli timpermanni. Miehet\nmuistivat, mitä Kirsten oli sanonut: meidän, sekä miesten että naisten\ntulee nyt olla miehiä eikä naisia.\n\nNeljä päivää sen jälkeen kuin ensimmäinen perämies oli viety, tuli\nLöflundin vuoro. Ja viikon kuluessa viimemainitusta päivästä ei\nprikissä ollut muita kuin Kirsten, kokki ja minä. Me kolme elimme\nikäänkuin dynamiittimiinalla, jonka sytytyslanka jo paloi, ja odotimme\nräjähdystä. Päivä, kaksi ja kolme oli kulunut ilman räjähdystä.\nOlisikohan sytytys katkennut tai kostunut ja siten menettänyt\nräjähdyttämiskykynsä?\n\nRupesimme vähän toivomaan ja uskomaan, että keltarutto oli saanut\ntarpeeksi monta uhria Delfinestä ja aikoi jättää meidät rauhaan, vai\nolisikohan tuon myrkyllisen moskiitin pistin tylstynyt niin, ettei\nenää pystynyt nahkaamme. Me aloimme karttaa noita pieniä lentäviä\nelukoita niin paljon kuin mahdollista. Jos olisimme voineet asua\nkorkealla laivan taklaasissa, niin ehkä olisimme säilyneet niiltä,\nsillä ne eivät lennä korkealle veden eikä maan pinnasta. Vesivarastomme\noli loppumaisillaan, jonka vuoksi kutsuimme vesiproomun luoksemme ja\nostimme viisi tynnyrillistä vettä. Tämän pitäisi riittää, ajattelimme.\nVesiproomu kulki ehtimiseen satamaselällä, kaupaten raitista\nlähdevettä. Liha- ja vihanneshankkijalle annoimme määräyksen tuoda vain\nneljänneksen siitä, mitä hän ennen oli tuonut.\n\nNiin kului kymmenen päivää siitä kun viimeinen mies oli viety. Näinä\nkauhun päivinä olimme kaikki kolme aina yksissä. Kokkikin Kirstenin\ntahdosta asui kajuutassa, söi ja oli kaikin puolin yhdenvertainen\nkanssamme. Taivaassakin on vain yksi arvoluokka, oli Kirsten sanonut.\n\nKun eräänä iltana söimme iltaruokaamme, sanoi Kirsten:\n\n— Istun nyt viimeisen kerran kanssanne. Tunnen, että keltarutto on\nruumiissani.\n\nVein hänet hyttiinsä, riisuin kengät hänen jaloistaan ja pistin\nkuumemittarin kainaloon. Kuume oli korkea.\n\nMitä nyt voin tehdä? En mitään. Tämä isku oli kovin, mitä olen kokenut.\n\n— Älä kauhistu, kaikkien on kuoltava ennemmin tai myöhemmin. Minä\nlähden huomenna ja sinä ehkä ylihuomenna, lohdutti Kirsten. — Tapaamme\ntoisemme hyvin pian siellä.\n\nKokki avasi hytin oven ja ymmärsi kaikki. Istuin sairaan luona koko yön.\n\n— Sairaalan laiva tulee, sanoi kokki, avaten oven kello kahdeksan\naikaan aamulla.\n\nKirsten havahtui ja raoitti silmiään.\n\n— Nyt minun siis pitää erota sinusta, Magdasta, kokista ja Delfinestä.\n\nLankesin polvilleni ja pyysin, että Jumala ottaisi minun henkeni ja\nsäästäisi Kirstenin. Minua ei kukaan kaipaa, mutta monet kaipaavat\nhäntä. Delfine kuitenkin enemmän kuin kukaan muu.\n\nLääkäri tuli sisään, katsoen ystävällisesti ja liikutettuna tuota\nnäkyä. Tutkittuaan sairasta, hän käski neekerien nostaa hänet alas\nlaivaan.\n\n— Ei! Minä kannan hänet itse, sanoin.\n\n— Niinkuin tahdotte.\n\nAutoin vaatteita Kirstenin päälle, sain takin ylleni ja lakin päähäni\nsekä vein hänet sitten sylissäni laivaan.\n\n— Ettekö aio nousta laivaanne? kysyi lääkäri.\n\n— En, seuraan häntä sairaalaan, vastasin.\n\n— Niinkuin tahdotte.\n\nTultuamme rantaan, kannoin hänet portaita ylös, eikä hän paljoa\npainanut. Asetin hänet odotussalissa olevalle vuoteelle.\n\nSeuraavana aamuna oli minun vuoroni. Kokki itki ja sanoi:\n\n— Kuka minulle nostaa lipun?\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nOn yö sairaalassa. Kahdeksan päivää on kulunut siitä, kun minut\ntuotiin tänne ja yhdeksän Kirstenin tuonnista. Jos joku voi pysyä\nhengissä neljä päivää sairastumisen jälkeen, on parantumisen toiveita.\nTulkki, joka toisinaan käy luonani, on kertonut, että Eddi Stroom\nkuoli kolmantena päivänä ja että Delfinen miehistöstä ei ole enää\nelossa ketään. Kirstenin kohtalosta hän ei tietänyt mitään, sillä\nhän ei päässyt naisosastolle. Siellä luonnollisesti palveli naisia\nsairaanhoitajina. Naispotilaita ei ollut monta, koska naisia harvoin on\npurjelaivoissa. Tulkki otaksui, että Kirsten eli, koska ei mitään ollut\nkuulunut hänestä.\n\nKerran heräsin siihen, että joku liikkui läheisyydessäni. Katselin\nympärilleni ja näin, että katolinen pappi oli polvillaan vuoteeni\nvieressä. Kuumehoureissani luulin, että minut aiottiin siirtää\nkuolemaan toiseen huoneeseen ja että pappi sitä ennen siunasi minut.\nSairaat, jotka ovat kuolemaisillaan, viedään eri huoneeseen, »kuoleman\nsaliin», jotteivät huudoillaan häiritse ja peloita muita sairaita.\nSitäpaitsi muuttuvat kuolevan kasvot ja koko ruumis keltaisiksi, mistä\ntaudin nimikin, keltarutto, johtuu.\n\n— Älkää pelätkö, sanoi pater hyvällä englanninkielellä. Minä olen\ntullut tänne erään norjalaisen keltaruttoa potevan naisen pyynnöstä,\njoka makaa sairaalarakennuksen toisessa päässä. Hän käski minun ottaa\nselvää voinnistanne ja rukoilla Jumalaa, että Hän antaisi teidän tulla\nterveeksi. Hän on hyvä uskovainen ihminen ja minä luulen, että Jumala\nantaa hänen jäädä eloon, vaikka hän onkin protestantti. Teitä ei ollut\nvaikea löytää, tehän olette venäläinen, siis kreikkalaiskatolinen,\nkuten sänkynne kohdalla riippuvaan tauluun on kirjoitettu. Olemme siis\ntavallamme uskonveljiä, vaikka meidän roomalaiskatolisten uskonto on\npuhtaampaa kuin teidän.\n\nTämä paterin käsitys oli aivan yleinen siihen aikaan.\n\nAinoa, minkä muistan ensimmäisestä sairaalassa oloni päivästä on,\nettä minulle annettiin puoli kahvikupillista risiiniöljyä, ja että\nsen jälkeen heräsin tuskallisiin poltteisiin. Rinnalleni ja samoin\nmolemmille pohkeilleni oli pantu »Espanjan kärpänen». Kun tämä\nrepäistiin pois, lähti nahka mukana. Kun tästä aiheutunut kipu oli ohi,\nnukuin heti. Mutta pian tunsin toisen kivun, joka ei ollut lievempi\nensimmäistä, ehkä ankarampi. Aloe-nesteeseen kastettu rätti pantiin nyt\nnahattomalle rinnalle ja pohkeelle. Kipu ei kestänyt kauan, sillä menin\ntaas tajuttomaksi; enkä tietänyt vuorokausiin tästä maailmasta mitään.\nJonkin kerran tajusin hämärästi, että viereisestä sängystä kannettiin\npois kuolevia tai kuolleita ja uusia sairaita tuotiin sijaan.\n\nPater kävi usein luonani rukoilemassa.\n\n— Kyllä teistä tulee terve, jos vain syötte. Lääkäri on sanonut, että\nkuume vähenee. Toista on norjalaisen naisen. Ellei kuume huomenna rupea\nalenemaan, niin hän kuolee.\n\nLääkäri ja mies, joka kantoi ruokatarjotinta, portugalilainen, tulivat\nnyt viereeni. Neekerit eivät saaneet olla kantamassa ruokaa.\n\n— Syökää, nuori mies, muuten kuolette, sanoi englantilainen lääkäri.\n\nEllei pater olisi kertonut Kirstenin heikkoudesta, olisin ehkä voinut\nnauttia ruokaa. Seuraavana päivänä olin huonompi. Pater tuli taas\nluokseni, hymy huulillaan.\n\n— Rukoukseni ja hänen tahtonsa jäädä eloon, ovat auttaneet. Hän on nyt\npaljon terveempi kuin eilen.\n\nKuultuani tämän panin käteni ristiin.\n\n— Kun kiitätte Jumalaa, ei se saa tapahtua peiton alla.\n\nPater lähti, ja minä vaivuin virkistävään uneen, jota kesti hämärään\nasti. Havahduin siihen, että pater, lääkäri ja portugalilainen\ntarjottimineen taas tulivat.\n\n— Kuinka nyt jaksatte?\n\n— Paljon paremmin.\n\n— Nyt syötte.\n\n— Koetan, sanoin, ja söin vähän kananlihakeittoa.\n\n— Viekää terveisiä hänelle.\n\n— Vien kyllä, vastasi pater ja nyökkäsi.\n\nSairaiden luku väheni päivä päivältä. Keltaruton selkä oli taittunut.\nEräänä aamuna sanoi lääkäri, kun oli koettanut valtimoani ja katsellut\nkuumemittaria:\n\n— Ei ole enää kuumetta. Tänään pääsette paranevien osastolle, jossa\nsaatte olla kauan, sillä olette kuin luuta ja nahkaa.\n\nSiellä, isossa, siistissä huoneessa rupesi ruoka jo vähän maistumaan ja\nvoimiakin karttui sen verran, että pysyi pystyssä muiden avutta. Meitä\noli kuusi toipilasta. Kävelimme toisiamme tukien läheisessä metsässä ja\nuskalsimme joskus pitemmällekin. Metsässä vilisi lintuja ja apinoita.\nJos tahtoi nähdä Etelä-Amerikan nelijalkaisia metsän asukkaita, ei\ntarvinnut mennä kauas. Vyötiäinen, muurahaisnieliäinen ja piikkisika\novat siellä hyvin tavallisia. Niitä toivat metsästäjät usein nähtäväksi\nsairaalaan. Apinat ja papukaijat olivat ihan tavallisia kaupungin\nlähellä olevissa metsissä. Niitä myytiin Riossa lintutorilla, jossa ei\nkaupattu ensinkään muuta tavaraa kuin lintuja.\n\nKerran tapasin toisen haudankaivajista — heitä oli kaksi. Menimme\nyhdessä hautuumaalle, joka sijaitsi meren rannalla. Se oli suurenlainen\ntasainen maa-alue, johon mahtui paljon merimiehiä. Ei se ollut mikään\nylänkö, mutta kuitenkin niin korkealla meren pinnasta, ettei nousuvesi\nylettynyt kastelemaan vainajia.\n\n— Voitteko sanoa, missä norjalaisen priki Delfinen miehet lepäävät?\n\n— Täällä, sanoi haudankaivaja ja vei minut eristettyyn yksinäiseen\nkolkkaan.\n\nTäällä he siis nukkuivat.\n\n— He ovat kaikki yhdessä pitkässä veljeshaudassa eikä teidän tarvitse\npelätä, että tänne vuosikausiin haudataan muita, sillä tähän\nhiekkakenttään mahtuu monta.\n\nKuinkahan mahtaa Kirstenin laita olla? Kun ei vain makaisi hänkin\ntäällä muiden joukossa. Miksen ole saanut tavata häntä?\n\nAnnoin haudankaivajalle yhden milreisin ja poistuin kuoleman kentältä.\nEteisessä tapasin paterin.\n\n— Minä vaadin, että heti laskette minut norjalaisen rouvan luo, sanoin\ntiukasti.\n\n— Se on, nuori ystävä, mahdotonta. Minä puolestani kyllä laskisin\nteidät hänen luokseen, mutta sairaalan lääkäri panee vastaan.\nTapaattehan hänet kohta Riossa.\n\nPäätin huomispäivänä lähteä tieheni, vaikka olinkin luuta ja nahkaa.\nNorjan konsulin kautta toivoin saavani viranomaisilta todistuksen,\njonka avulla saisin Kirstenin ulos vankilastaan. En nukkunut seuraavana\nyönä vähääkään. Kun aamulla ilmoitin englantilaiselle lääkärille\naikovani lähteä, sanoi hän, että olin lapsellinen.\n\n— Ettehän, Mr. West, pysy pystyssäkään. Älkää lähtekö, ennenkuin saatte\nvähän enemmän voimia.\n\n— Lähden ensimmäisellä laivalla, mutta käyn iltapäivällä sanomassa\nhyvästit ja kiittämässä teitä, tohtori.\n\nNorjan konsulinvirastossa sain kuulla, että Delfine oli kaksi päivää\nsitten jättänyt Rion. Sillä oli kahvilasti Trondhjemiin. Ainoat\nsen entisestä miehistöstä olivat kapteeni Holgersen ja kokki.\nKonsulinvirastossa oli joukko kirjeitä niille merimiehille, jotka\nnyt makasivat hiekassa; muiden muassa merimies Janne Löflundille.\nKäskin konsulin palauttaa kirjeen leskirouva Serafia Löflundille\nPorvooseen. Konsulin tuli myös ilmoittaa hänelle poikansa kuolemasta ja\ntoimittaa Janne Löflundin palkkarahat hänen äidilleen. Hildur ja Magda\nolivat vielä Buono Sanitassa, mutta kapteeni Holgersen oli, saatuaan\nhaalituksi miehistön, lähtenyt Delfinellä. Kysyin, onko kapteeni\nHolgersen jättänyt laivan rahaa konsulinvirastoon ja ovatko miesten\ntilikirjat täällä, sillä tarvitsin palkkarahani. Ei hän ollut muistanut\nsellaisia vähäpätöisyyksiä.\n\n— Rahaa saatte niin paljon kuin tahdotte. Neiti Sörensen on jättänyt\ntänne 500 puntaa. Onko rouva Störrup hengissä?\n\n— Kyllä hän toivoakseni on.\n\n— Minä lastautin laivan ja lähetin sen Trondhjemiin hyvillä\nrahti-ehdoilla, selitti konsuli.\n\n— Kuulkaa, konsuli! Olkaa hyvä ja toimittakaa minulle heti todistus\nlääkintähallituksesta, että saan pois rouva Störrupin sairaalasta.\n\nOdottaessani Dulcinean kioskin luona sairaalalaivan lähtöä, join hyvää\nkahvia ensimmäisen kerran siitä kuin olin lähtenyt Delfinestä. Dulcinea\noli käskenyt keittää parasta auringon alla. Kerroin hänelle kaikki,\nmitä oli tapahtunut sitten kun viimeksi tavattiin.\n\n— Kuolema on kyllä vastenmielinen vieras. Mutta tovereillesi, jotka\novat saaneet kuolla kuuman auringon alla, on kiirastuli viileämpi.\nNiille, jotka kuolevat kylmässä Pohjolassa, se tuntuu kuumalta. Niin\nviisaasti on Jumala asettanut.\n\nTultuani sairaalaan, ihmeteltiin siellä, että minut oli laskettu\nsairaalalaivaan ja edelleen tänne.\n\n— Päästäkää minut heti norjalaisen rouvan luo, aion viedä hänet vielä\ntänään pois.\n\n— Mahdotonta, joudumme tekemiseen hallituksen ja pyhän kirkon kanssa.\n\n— Kiroan pyhää kirkkoanne. Lukekaa, mitä tuohon on kirjoitettu.\n\n— Se muuttaa asian. Olkaa hyvä ja seuratkaa minua, senjor. Hyvä on,\nettä tulitte nyt, kun pater on kaupungissa; hän olisi mahdollisesti\njaarituksillaan voinut viivyttää senjoran lähtöä.\n\nTulimme Kirstenin huoneeseen. Hän istui mustiin puettuna ja näytti\nihmiseltä, jonka ajatukset ovat toisessa maailmassa. Ristiinnaulitun\nkuva oli pöydällä ja huone teki synkän vaikutuksen.\n\n— Meidän on pidettävä kiirettä, sillä pater voi olla täällä tunnin\nkuluttua, kuiskasi päämies.\n\nKun tulin Kirstenin luo, nousi hän vaivalloisesti seisomaan.\n\n— Olet siis viimeinkin tullut minua noutamaan? Miksi et tullut, kun\nolit elossa? Samantekevä, minä olen kohta valmis seuraamaan henkeäsi.\nMissä pater viipyy? Ellen olisi vielä kiinni, jos kohta hyvin heikoilla\nsiteillä, tässä ajallisessa elämässä, seuraisin heti sinua. Mihin he\novat haudanneet sinut? Kyllä tiedän, tuonne rantaan, hiekkatasangolle,\nmuiden viereen. Kohta minäkin makaan rinnallasi. Sitten olemme\nerottamattomasti yhdessä.\n\n— Käskekää sairaanhoitajatar tänne. Sairaanhoitajatar tuli, tehden\nristinmerkin.\n\n— Mitä tämä merkitsee?\n\n— Se merkitsee sitä, että laitatte senjoran heti lähtövalmiiksi tästä\nkuoleman pesästä. Musta puku ensiksi pois ja omat vaatteet päälle, jos\nne ovat puhdistetut.\n\nNäytin hänelle lääkintähallituksen todistuksen.\n\n— Jeesus, Maria, teen parastani, senjor. Parissakymmenessä minuutissa\noli Kirsten valmis lähtemään.\n\nKun olimme saaneet mielenvikaisen, heikon Kirsten-paran rantaan, oli\nlaivakin lähtövalmis.\n\n— Te tulette mukaan, sanoin »sisarelle».\n\n— Kuinka uskallan, senjor?\n\n— Minä vastaan seurauksista ja tässähän on todistus. Olin onnellinen\nsaatuani Kirstenin ajoissa pois tuosta kuoleman pesästä. Pian hän\nvarmaan olisi kuollut katolisena, ja pater olisi saanut taivaallisen\npalkinnon. Hän oli valehdellut Kirstenille, että olin kuollut\noikeauskoisena.\n\nTulimme Neekerirantaan, mutta en tietänyt, mihin saisin sairaan\nsijoitetuksi ensi hätään. Rupesi jo hämärtämään ja Dulcinea kaarteineen\npani paraikaa kokoon kamsujaan. Autoin laivankuljettajan kanssa\nKirstenin kioskin vieressä olevalle penkille.\n\nDulcinea itse sattui näkemään, että jotakin oli tekeillä ja tuli\nluoksemme.\n\n— Minä arvaan kaikki. Tässä siis on hän, jonka kohtalosta olet ollut\nniin huolissasi. Mitä nyt aiot tehdä? Mihin viet hänet? Hotelleihin on\nvaikea päästä.\n\n— En tiedä, neuvokaa minua.\n\n— Mihinkähän minä joudun yöksi, laiva ei enää tänä iltana mene\nsairaalaan, valitteli sisar.\n\n— Tietysti te joudutte sinne, mihin senjorakin.\n\n— Niin, eihän minulla ole hätää, Jumala on aina uskovaisen kanssa,\nkuuluipa hän sitten mihin uskoon tahansa.\n\n— Nyt tiedän, mihin voitte saada hänet. Magdalenasairaala on Rua\nMisericordian viimeisessä päässä, sinne kyllä voitte saada hänet ensi\naluksi. Minä tulen mukaanne, tunnen hyvin emännöitsijän, sanoi Dulcinea.\n\n— Sairaalaan emme voi mennä, vastasin.\n\nKerrottuani Dulcinealle asian arkaluontoisuuden, hän pani kätensä\npuuskaan ja rupesi tuumimaan.\n\n— Nyt tiedän, mitä tehdään. Teidän on vain toteltava minua. Muuli\nKastor rattaineen näkyy tulevan.\n\nSitä ajoi Dulcinean isä. Sen piti vetää kioskin tavarat ja\ntalouskapineet Dulcinean pieneen »haciendaan», maataloon, joka sijaitsi\nmäen takana, etelään päin kaupungista, kolmen virstan päässä.\n\nKirsten nostettiin rattaille ja me pääsimme kuin pääsimmekin kunnialla\nmainittuun haciendaan.\n\nSeuraavana aamuna, kun aurinko jo oli noussut, mutta jolloin ei sitä\nvielä näkynyt, koska se oli pienen vuoren takana, olin jo remmissä ja\ntarkastuksella. Puolimusta poikanaskali, joka opasti minua, kertoi,\nettä talossa oli yksi »hevonen» — muuli Kastor — kuusi lehmää ja\nsatakunta siipieläintä, joista toinen puoli kanoja, toinen kalkkunoita.\nTalossa viljeltiin vihanneksia ja hedelmiä ja oli sen työvoimana:\nneljä miestä, poikanaskali siihen luettuna, ja kolme naista, mustia\nja puolimustia. Huvila eli päärakennus oli valkoinen, ovenpielet\nja ikkunalaudat vihreät. Työmiehet ja elukat asuivat hyvän matkaa\nhuvilasta. Kukkia ja puita kasvoi huvilan ympärillä. Olisi luullut\nhuvilan omistajaa varakkaaksi portugalilaiseksi senjoriksi. Ukko\nCascada, Dulcinean isä, tuli ulos, nosti panamahattuaan ja meni\nkaivon luo, jonne myös muut mustat ja puolimustat miehet kokoontuivat\npeseytymään. He riisuutuivat alastomiksi, pesivät itsensä kokonaan\nsaippualla ja vedellä ja valoivat vettä toistensa päälle, jonka\njälkeen antoivat miedon pasaadituulen ja auringon säteitten kuivata\nruumiinsa. Miesten mentyä näkyvistä tulivat naiset ja tekivät saman\ntempun. Haciendan kaivo oli ihannelaite. Etelän puolisilta vuorilta\njuoksi lirisevä puro, joka toi tänne kylmää vettä. Sen vieressä olevaan\naltaaseen laskettiin vesi, jossa se pian tuli lämpöiseksi. Allas\nvoitiin tyhjentää, siinä kun oli myös tyhjennysaukko, ja täyttää mielen\nmukaan.\n\n— Hyvää huomenta, senjor! Tulkaa kahville, huusi Dulcinea.\n\nJuodessamme kahvia verannalla, hän kertoi, että Kirsten näytti\npirteältä. Hän oli nukkunut hyvin, kertoi sisar.\n\nEräältä vieraisille tulleelta brasilialaiselta kuulin Dulcinean\ntarinan. Kuusi vuotta aikaisemmin tämä brasilialainen oli joutunut\nneekerien vihoihin, sillä hän oli ilmiantanut heistä erään, joka oli\ntehnyt väkivaltaa valkoiselle naiselle; rahvas oli väkivallantekijän\nlynkännyt.\n\n— Jouduin eräänä päivänä, kertoi brasilialainen, Rua Negrolla muutamaan\npihaan, jossa joukko neekereitä, miehiä ja naisia, innokkaasti\nkeskusteli. Neekerit hyökkäsivät senjorita Cascadan isän johtamina\nkimppuuni ja kaatoivat minut nurin. Kaksi heistä piteli kiinni ja\nkolmas, Cascada, potki ja löi minua bambukepillä päähän. Huomasin äkkiä\nneekerien joukossa syntyneen metelin. He koettivat pidättää suurta,\nvoimakasta nuorta naista, mutta turhaan. Se oli viisitoistavuotias Alba\nCascada, meidän Dulcineamme. Hän ryntäsi joukon läpi, jaellen iskuja\noikealle ja vasemmalle. Päästyään takaapäin isäänsä kiinni, paiskasi\nhän tämän nurin kuin kintaan. Sitten hän laskeutui vatsalleen päälleni\nja suojeli minua jatkuvilta potkuilta ja kepinlyönneiltä, jotka nyt\ntulivat hänen osakseen. Koko neekerijoukko jatkoi Cascadan aloitetta.\nEi olisi kestänyt kauan, ennenkuin olisimme, Alba ja minä, olleet\nhengettömiä, ellei poliisipatrulli parahiksi olisi saapunut. Tämä ampui\nheti kaksi neekeriä ja rauhoitti siten muut mustat.\n\nEtelä-Amerikassa ja Meksikossa ei siihen aikaan ollut tapana ampua\nvaroituslaukauksia; siellä ammuttiin heti maaliin.\n\nSignorita Cascada palveli aluksi Magdalena-sairaalan neekeriosastolla\nsairaanhoitajattarena. Sittemmin hän kävi sairaanhoitajakoulun.\nSitäpaitsi hän oli jonkin aikaa hengellisessä seminaarissa.\n\nKirsten sai täällä hyvää hoitoa, parempaa kuin missään sairaalassa.\nTapasin hänet useasti päivässä.\n\n— West! Olemme olleet sairaita. En tahdo katsoa peiliin, etkä sinä saa\nkatsella minua ennenkuin voimistun ja olen entiselläni. Anna minulle\nkätesi. — Jaksaisitkohan hakea Magdan ja Hildurin tänne? —\n\nAurinko on juuri nousemaisillaan. Lieneeköhän maailmassa kauniimpaa\nkolkkaa kuin tämä pieni Monte Sanitan eli Buonasanitan kylä? Se\nsijaitsee ylänteellä, mihin keltarutto harvoin pääsee raivoamaan.\nPohjoisessa näkyy hyvällä kiikarilla Rion kirkontornit. Kaaressa\nidästä länteen on ihana eteläinen Atlantin valtameri — siellä puhaltaa\nkaakkoispasaadi niin voimakkaasti, ettei keltaruttomoskiitto pääse\nlentämään tänne.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEdellisenä iltana kysyin Cascadalta, millä tavalla parhaiten pääsee\nBuono Sanitaan.\n\n— Kastarillahan minä voin viedä teidät sinne, vastasi Cascada.\n\n— Vai Kastarilla — sillä toki ei pääse pitemmälle kuin kioskiin viemään\nkahvikapineita, sanoi Dulcinea.\n\nPuolimusta poika Tobias hankki nyt hevosen rattaineen ja ajomiehineen.\nLähdettyäni haciendasta kello kolmen aikaan, pääsin tänne\npilkkopimeässä.\n\nSeison nyt kylän merenpuoleisessa laidassa, katsellen kaikkea Rio\nJaneiron tarjoamaa ihanuutta. Aurinko, asuttujen ja asumattomien\nmaailmain vaitijatar on jo noussut merestä. Sokeritopalta, tuolta\nkomealta vuorenkukkulalta, josta on olemassa monta legendaa, saattaa\nerinomaisesti tarkata, miten majesteetillisena hallitsijatar nousee\nmerikylvystään. Jo kohoaa kultainen auringonpyörä esiin kohtisuorasta\nvuoren seinästä. Se on nyt alkanut vaelluksensa idästä länteen,\nsukeltaakseen jälleen yöksi mereen.\n\nKun olimme tarpeeksemme ihailleet satumaista näkyä, ajoimme täyttä\nvauhtia huvilakaupunkiin. En tiennyt, missä Magda ja Hildur asuivat\nenkä edes, olivatko he Buono Sanitassa. Voisihan koettaa poiketa\ntalosta taloon kysymässä, ajattelin. Kylä ei ollut suuri: kaksi- tahi\nkolmekymmentä huvilaa. Liikkeellä oli ainoastaan eräs mies aaseineen,\nkuljettaen banaaneja juhtansa selässä. Kylä nukkui siis vielä, tai\nolivat sen asukkaat muuttaneet pois. En tahtonut herättää nukkuvia.\nHe varmaan olivat väsyneitä liiasta nukkumisesta. — Kuuman vyöhykkeen\nihmiset nukkuvat itsensä usein väsyksiin.\n\nKylän toisesta päästä rupesi viimein kuulumaan kukon laulua. Se lauloi\nharvaan ja käheästi: oli sekin vielä pöpperöinen, aurinko ei kai ollut\nsille tarpeeksi korkealla.\n\nKuljimme kiekumista kohti ja tulimme kukon kotipihaan. Pihassa hääri\nkukon ympärillä kanoja poikasineen. Niitä ruokki pieni tyttönen.\n\n— Magda! huusin.\n\n— Toinen perämies! huusi Magda vastaan ja juoksi luokseni.\n\n— Missä Hildur-täti on? kysyin.\n\n— Hän kähertää hiuksiaan. Lähdemme tänään kaupunkiin ja sitten lähdemme\nkotiin Norjaan. Minä olen nyt Hildur-tädin tyttö, kun — — —\n\nOtin lapsen syliini, hän painoi kasvonsa rintaani vastaan ja itki\nkatkerasti.\n\n— Mitä itket, lapseni?\n\n— Minun oma mammani on kuollut.\n\n— Ei sinun oma mammasi ole kuollut. Hän on Riossa ja lähetti minut\nhakemaan teitä molempia.\n\nSitten kannoin pienokaisen sisään.\n\n— En minä olekaan sinun tyttösi. Ei minun oma mammani ole kuollut!\nhuusi Magda Hildurille.\n\nTämä seisoi hyvän aikaa mykkänä.\n\n— Näenkö näyn vai elätkö sinä! puhkesi hän sitten puhumaan. — Ja\nKirsten elää! Sinä siunattu West! Aina sinä tuot hyviä uutisia. Aina\nsinä tahdot auttaa ja osaat auttaa kaikkia, jotka ovat avun tarpeessa.\nHeikoksi ja huonoksi olet käynyt sittenkun viimeksi tapasimme, mutta\nkestänethän, että puristan ja syleilen sinua varovasti.\n\n— Kuka on kertonut, että olemme kuolleet? kysyin.\n\n— Sanomalehdissähän kerrottiin, että norjalaisen priki Delfinen koko\nhenkilökunta, paitsi meitä, on kuollut sairaalassa. Näiden huviloiden\nomistaja, muuan saksalainen, oli kääntänyt uutisen. Voimmeko vielä\ntänään nähdä Kirstenin? kysyi Hildur sitten.\n\nSanoin kyytimiehelle, että lähdemme kolmen tunnin kuluttua. Hildur\nlaittautui matkakuntoon ja tilasi aikaisen päivällisen.\n\nSyötyämme juhla-aterian, lähdimme Buono Sanitasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViikko on kulunut siitä, kun Magda ja Hildur tulivat haciendaan. Hildur\nja Dulcinea palvelevat kilvan Kristeniä, joka päivä päivältä virkistyy.\nHän ei enää epäile, että minä elän.\n\nViime aikoina ei ole alituisesti tarvinnut syödä kanoja ja kananpoikia\neikä tuoretta lihaa vihanneksineen ja hedelmineen, puhumattakaan\nnoista iankaikkisista banaaneista, joita syödään sekä raakoina\nettä keitettyinä ja paistettuina. Usein on ollut turskalaatikkoa,\nnorjalaisten herkkuruokaa. Se on tuonut mieleen vanhan ja köyhän, mutta\nylpeän Norjan. Norjasta ja Lofoteneilta tuodaan näet paaston ajaksi\npaljon kuivattua ja suolattua turskaa Etelä-Amerikan valtioihin. Tätä\non Dulcinea hankkinut meille vierasvaraisuutensa osoitukseksi.\n\nElämä Rio de Janeirossa alkoi taasen elpyä. Pyrenealainen kansa unohtaa\npian surunsa. Nähdessään pienen pilvenhattaran taivaalla ennustavan\nsadetta, on pyrenealainen aivan epätoivon vallassa. Jos aurinko\nsensijaan sateisena päivänä pilkistää pilvien välistä, on ilo heti\nrajaton.\n\nKaupungin oopperan avaamista oli odotettu jännityksellä. Violettaa ei\noltu saatu »Traviataan».\n\nNyt oli ooppera avannut ovensa. Kuin taivaasta oli pudonnut\nlaululintu. Oli »Traviatan» ensi-ilta. Liput olivat loppuunmyydyt.\nNorjan konsulilta sain pari lippua annettaviksi haciendassa asuville\ndelfineläisille. Kirsten ei voinut lähteä, sillä hän ei vielä ollut\ntäysin toipunut, ja niinpä minä lähdin Hildurin kanssa.\n\nEnsimmäisellä väliajalla Hildur sanoi:\n\n— Olen nähnyt tuon diivan aikaisemmin, mutta en muista missä. Hänen\näänensä on minulle tuttu.\n\n— Niin minustakin, vastasin.\n\nOopperasta menimme illalliselle erääseen konsulin rouvan neuvomaan\npaikkaan.\n\nKun palasimme kotiin aamupuolella, oli Kirsten vielä valveilla.\n\n— Anteeksi, pieni Kirsten, että viivyimme niin kauan; sinähän olet\nvalvonut koko yön.\n\n— Vähät minä valvomisesta, vastasi Kirsten. — Nythän olet selvästi\nosoittanut, ettet ole mikään henki tahi aave, koska olet alkanut\nkeikkua Hildurin kanssa!\n\nSeuraavana aamuna kävin Norjan konsulinvirastossa tiedustelemassa\nkirjeitä. Minulle ilmoitettiin, että Euroopan postin tuo parin päivän\npäästä höyrylaiva »Xerxes» Habanasta.\n\n— Tunti sitten kävi täällä lordi Lakeford. Hän pyysi ilmoittamaan\nensimmäiselle Delfinen miehelle, jonka tapaisimme, että hän tulisi\nEnglannin lähetystöön kohtaamaan lordia.\n\n— All right.\n\nLähetystöön tullessani seisoi lordi selin oveen, keskustellen\nministerin kanssa.\n\n— Hyvää päivää, mylord, puhkesin sanomaan.\n\nEn ollut milloinkaan nähnyt lordin tekevän täysikäännöstä näin\nnopeasti, ja tuskin kenenkään muunkaan.\n\nHän riensi heti luokseni ja vei minut ulos, muistamatta edes sanoa\nministerille hyvästiä.\n\n— Te elätte siis vielä. Mennään heti Polestariin. Neekerirannassa,\nmissä Polestarin luuppi odotti, tapasin Dulcinean.\n\n— Älkää kertoko, jos ennen minua ehditte kotiin, että näitte minun\nlähtevän rannasta englantilaisella luupilla. Korkeintaan voitte sanoa\nnähneenne minut Neekerirannassa. Kertokaa myös, ettei kirjeitä ole\ntullut. Euroopan posti saapuu parin päivän perästä. Luultavasti palaan\nhuomenna haciendaan, selittelin Dulcinealle.\n\nMatkalla Polestariin ei lordi virkkanut sanaakaan, piteli vain\nkäsivarttani.\n\n— Tervetuloa Polestariin, sanoi hän, kun olimme laivan kannella. —\nLähettäkää vene Neekerirantaan; sen tulee olla siellä kello puoli II ja\ntuoda laivaan »hänet». Ymmärrättehän? sanoi lordi laivan kapteenille.\n\nSitten astuimme kansihyttiin.\n\n— Elääkö Hildur?\n\n— Kyllä hän elää ja voi hyvin, vastasin.\n\nLordi puhdisti piippunsa, täytti ja sytytti sen. Sitten hän tilasi\n»Black and Whitea», otti »täräyksen» ja pyysi minua kertomaan kaikki,\nmitä oli tapahtunut sen jälkeen kuin viimeksi tapasimme.\n\nKun olin kertonut mitä tiesin, kysyi lordi:\n\n— Ettekö ole nähnyt Elisabeth Esmeraldaa?\n\n— Näin hänet eilen illalla oopperassa Violettana.\n\n— Kas kun tunsitte hänet. Oliko mukananne muita delfineläisiä?\n\n— Oli Hildur.\n\n— Tunsiko Hildur Elisabethin?\n\n— Ei tuntenut. Luuli kuitenkin nähneensä hänet ennen, mutta ei\nmuistanut missä.\n\n— Ei ole kumma, ettei hän tuntenut. Luostarineitoparka ei ole nyt\nniin kaunis kuin ennen; hänellä on ollut vastoinkäymisiä ja hän on\nkärsinyt puutetta. Kun tulin Polestarilla Kingstoniin oli hän siellä.\nMarkiisi Anneboult ja hän lähtivät, kuten muistatte, Länsi-Intiaan.\nPari päivää ennen Kingstoniin saapumista maan markiisi äkkiä kuoli\nsydänhalvaukseen ja hänet haudattiin sinne. Luostarineito elätti\nitseään varieteelaulajattarena. Minä tunsin hänet, istuessani eräänä\niltana teatterissa, jossa hän lauloi. Kun näytös oli lopussa, menin\nhänen luoksensa ja kutsuin hänet Polestariin. Se tapahtui viime\ntingassa. Tyttöparka ansaitsi tuskin niin paljon, että sai kunnollista\nruokaa, asunnosta ja vaatteista puhumattakaan. Hänen ei enää tarvinnut\nlähteä teatteriin, vaan hän jäi laivaan.\n\nKun Riosta lähetettiin virallinen tieto, ettei keltarutto enää\nraivonnut, nostin ankkurin ja lähdin tänne, luostarineito mukanani.\n\n— Sallikaa minun kysyä, mylord, miksi tulitte tänne? Eihän Rio Janeiro\nkuulunut matkaohjelmaanne.\n\n— Eihän se kuulunut. Maljanne, mr. West! Tulin Hildur Sörensenin\nvuoksi. — Tiedättehän, että entisen vaimoni ja minun välillä oli\nerimielisyyksiä — ei kuitenkaan raha-asioista. Kuukausi sen jälkeen\nkuin olimme saaneet eron, aioimme mennä kihloihin ja uudelleen\nnaimisiin. Vaimoni asui tätinsä luona toistaiseksi, ja minä oleskelin\nerään entisen yliopistotoverini luona, joka oli vuokrannut Emmelyn\ntädin maatalon. Tämä talo sijaitsi lähellä sitä taloa, jossa Emmely\nasui. Sillä tavoin tulin usein olemaan Emmelyn luona. Luulin Emmelyn\nrakastavan minua. Minä välitin hänestä tuskin ollenkaan. Vanha laki\nsäätää, että aatelismies, joka nai aatelittoman naisen, menettää\näänioikeutensa parlamentin ylähuoneessa.\n\nKun ystäväni, jonka luona asuin, huomasi, mitä oli tekeillä, sai hän\nminut ajattelemaan järkevästi. Lainoppineena hän huomautti, että tuo\npykälä aikoja sitten oli kumottu. Päätimme siis, Emmely ja minä,\nasioiden näin ollen erota ja sanoimme toisillemme jäähyväiset ystävinä.\nOikeastaan olen täällä nyt kosimismatkalla. Aion pyytää Hildur-neitiä\nvaimokseni, vaikkakin luulen saavani rukkaset.\n\nLyötiin kahdeksan lasia. Kello oli kaksitoista. Keskiyö.\n\n— Tuossapa vene tulee, sanoi lordi.\n\nSeuraavana aamuna menimme kaikki kolme maihin. Neekerirannassa sanoimme\ntoisillemme näkemiin. Senjorita Esmeralda lähti teatteritalolle ja minä\nkonsulivirastoon. Lordi, joka kerrankin näytti hermostuneelta eikä\nenglantilaiselta lordilta, sanoi olevansa kahden vaiheilla, mennäkö\nEnglannin lähetystöön vaiko laivanvarustajan luo tilaamaan kivihiiliä\nPolestaria varten.\n\nKun olimme lähdössä Neekerirannasta, näkyi merellä suuri höyrylaiva,\nsuunnaten tiensä satamaan. Laivalla oli Brasilian lippu puolitangossa.\nSe ankkuroi lähelle Neekerirantaa.\n\n— »Xerxes!» Pianpa se on ennättänyt tänne. Ei ole säästänyt\nkivihiiliään. Se on kulkenut Habanan ja Rion välin pari päivää\nnopeammin kuin tavallista. Sinne meidän on heti lähdettävä — huomautti\nmuuan tullinuuskija virkatoverilleen.\n\n— Nyt saatte postinne, senjor West, jota olette odottanut! huudahti\nDulcinea.\n\nKun muutaman tunnin kuluttua otaksuin postin saapuneen\nkonsulinvirastoon, menin sinne.\n\n— Tässä on delfineläisille kolme kirjettä, ne tulivat juuri\nXerxes-laivalla, sanoi konsuli.\n\nKoska tunsin olevani väsynyt ja vatsani huusi ruokaa, vuokrasin muulin\nja rämisevät rattaat, joilla hyvin hiljaa, hitaammin kuin käyden, ajoin\nhaciendaa kohti. Matkan puolivälissä tulivat Kirsten, »sisar» ja Magda\nvastaani.\n\n— Kirjeitä! huusin ja nousin alas rämiseviltä rattailta. — Tässä on\npuoli milreisiä sinulle, aja kotiin syöttämään nälkäistä, huonoa\n»burikkaasi», sanoin kyytimiehelleni.\n\n— Kaksi kirjettä minulle ja yksi Hildurille, lausui Kirsten.\n\n— Eikö setä toiselle perämiehelle ole kirjettä? kysyi Magda.\n\n— Ei ole minulle kirjettä, pieni Magda.\n\nIstuuduimme kaikki suurelle litteälle kivelle. Kirsten luki molemmat\nkirjeensä ja näytti tyytyväiseltä. Sitten hän virkkoi, hymy huulilla ja\nvähän leikillisesti:\n\n— Meitä on kyllä nyt useampia kuin silloin, kun lähdimme haciendasta.\n\nHän luki kirjeensä uudelleen.\n\n— Tuolta he vihdoinkin tulevat, lisäsi hän. Hildur ja lordi lähenivät\nmeitä käsikoukussa. Istuimme kaikki vähän aikaa suurella kivellä.\nHildur naurahti luettuaan kirjeensä:\n\n— Ebbeforsissa on ollut useita englantilaisia forellin onkijoita.\nEbbeforsin forellit ja Trondhjemin tytöt näyttävät olevan korkeassa\nkurssissa. Saat, James, minulta Ebbeforsin huomenlahjaksi.\n\nLordi otti esille piippunsa ja laittoi sen polttokuntoon. Kun savu\nalkoi tupruta, veti hän suunsa hymyyn:\n\n— Kun seremoniat Lakefordin linnassa ovat ohi, vien lady Lakefordin\nheti Ebbeforsiin ongelle.\n\nKirsten itki ilosta; se oli hänen onnentoivotuksensa. Hildur vain\nhymyili ja lordin piippu sammui vähäväliä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMe kaikki, jotka muutamia tunteja sitten istuimme suurella kivellä,\nistumme nyt Polestarin peräkannella pursikangaskaton alla.\n\nOn jo ilta. Aurinko ei tosin vielä ole uponnut mereen, vaikkei se enää\nnäy meille, koska se piilee Suurinenäisen takana.\n\nHildur ja lordi ovat unelmissaan; he rakentelevat ennen rakennettuja\nsekä uusia tuulentupia. Eivät he kaipaa meitä, emmekä me heitä tällä\nhetkellä. Katseemme ja ajatuksemme ovat suunnatut sinne, missä näkyy\npalmujen ympäröimä kuoleman linna ja hiekka.\n\nPäivä on päättynyt. Hämärä on lyhyt käännepiirien vyöhykkeessä. Yö\nalkaa. Kuu, joka jonkin aikaa on ollut taivaanrannan yläpuolella, tulee\nyht'äkkiä näkyviin Sokeritopan seinästä.\n\n— Täysikuu — mitähän sillä nyt on kertomista? kysyy Kirsten kuin\nitsekseen.\n\n— Löflund katselee meitä kuusta, sanoo Magda, joka on kuullut miesten\nkertovan, että ne merimiehet, jotka kuolevat mereen, muuttuvat\nmyrskypääskysiksi. Nämä sitten lentelevät myrskyllä laivan ympärillä.\nMutta ne merimiehet, jotka kuolevat maalla, joutuvat kuuhun.\n\n— Vene tulee! huusi vahti.\n\nElisabeth Esmeralda saapui — suuri yllätys muille paitsi lordille ja\nminulle. Mutta sitten tuli minunkin vuoroni hämmästyä. Lordi havahtui\n— tai oli havahtuvinaan — ja pyysi anteeksi, ettei ollut muistanut\nesittää erästä vanhaa tuttavaa. Hän käski steewardin pyytää Mr.\nNelsonin kannelle. Pian saapuikin uljasryhtinen iltapukuun puettu\nherrasmies. Naiset vastasivat hiukan oudoksuen hänen kohteliaan\ntuttavalliseen kumarrukseensa, mutta Magda huusi:\n\n— Vaaleaverinen!\n\nMe pääsimme ikäänkuin lumouksesta. Siinä totisesti seisoi meidän\nentinen vaaleaverinen jätkämme. Yksinkertainen selitys oli se, että\nlordi oli pestannut vaaleaverisen Polestariin ja päässyt miehen\nmenneisyydestä selville.\n\nSyötyämme illallisen ja juotuamme vähän viiniä, lordi ehdotti, että\njoukolla laulettaisiin »Home, sweet Home». Sen jälkeen luostarineito ja\nNelson lauloivat yhdessä englantilaisia ja espanjalaisia lauluja.\n\n— Tehän vasta laulaja olette, Mr. Nelson, sanoi lordi, ja tilasi »Black\nand Whiteä».\n\n— West! Minä menen nyt nukkumaan, kun olen huomannut, että Nelsonista\nja luostarineidosta tulee vielä pari. Kuu vaeltakoon yksinään kuin\nJerusalemin suutari — sanoi Kirsten.\n\nHildur, joka nyt oli emäntänä Polestarissa, saattoi Kirstenin tämän\nhyttiin.\n\nKoitti seuraavan päivän aamu. Ei oltu paljon nukuttu, lukuunottamatta\nKirsteniä ja Magdaa, jotka väittävät nukkuneensa kuin porsaat.\n\nLuostarineito ja Nelson olivat äänettömästi laulaneet duettoja eikä\nlordin ollut tarvinnut sytyttää piippuaan, vestaali kun oli pitänyt sen\npalamassa kaiken aikaa.\n\nAurinko oli tullut näkyviin Sokeritopan seinästä.\n\n— On aika lähteä, sanoivat Hildur ja lordi. Lähdimme kahdella veneellä\n»kuolemanhuvilan» laituria kohti. Pater seisoi sattumalta rannalla.\n\n— Pax vobiscum, rauha olkoon kanssanne, hän sanoi ja paljasti päänsä.\n\n— Niin myös teidän kanssanne, vastasi Kirsten, syvään kumartaen.\n\n»Sisar» laskeutui kädet ristissä polvilleen, ja me miehet kumarsimme\nsyvään, paljastaen päämme. Pater tuli »sisaren» luo ja viittasi häntä\nnousemaan.\n\n— Syntisi, tyttäreni, oli suuri. Se oli alleviivattuna merkitty\nsyntisten kirjaan. Mutta älä itke, lapseni, olen kaikkivaltiaan Jumalan\nkäskystä pyyhkinyt syntisi pois.\n\nSitten pater kääntyi Kirstenin puoleen ja ilmoitti, että hänellä,\nsaatuaan tiedon olinpaikastamme, oli aikomus tulla haciendaan\nkiittämään meitä siitä suuresta lahjasta kirkon hyväksi, jonka hän oli\nvastaanottanut.\n\n»Sisarelle» hän sanoi, että tämä saa olla senjoran luona, miten kauan\ntahansa.\n\n— Minulla onkin aikomus viedä »sisar» kanssani, kun piakkoin lähdemme\ntäältä, ilmoitti Kirsten.\n\n— Koetin parhaassa tarkoituksessa käännyttää teidät, senjora,\noikeauskoiseksi. Toimin liian kovakouraisesti. — Kaikkivaltias oli joka\ntapauksessa määrännyt toisin. Tahdon siis alistua. Jos niin kävisi,\nettä sisar jouduttuaan kylmään Pohjolaan, taas lankeaa syntiin, vieläpä\nkaikista suurimpiin, toisin sanoen: luopuu uskostaan, niin olen minä\npuolestani ennakolta antanut sen hänelle anteeksi.\n\nMenimme hiekalle. Haudankaivaja tuli paterin toimesta mukaamme. Hän\nnäytti meille paikan, missä delfineläiset lepäsivät veljeshaudassa.\nDelfinen silloinen väliaikainen päällikkö oli toimittanut hautauksen ja\nKirsten veisannut virren.\n\nMääräsimme paikan, mihin taulu, joka meidän tänään piti tuoda\nPolestarilta, oli asetettava.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPernanbuco sijaitsee 8°4' etelään ekvaattorista. Mainittu kaupunki\non eteläisin, sitten Parahyba ja viimeisenä Natal, niistä kolmesta\nrannikkokaupungista, jotka sijaitsevat Etelä-Amerikan mantereen\nitäisimmässä osassa. Parahyba on Cap Blanca niemessä, Etelä-Amerikan\nitäisimmässä kärjessä. Voi kuitenkin sanoa, että Pernanbuco sijaitsee\nkauimpana idässä, koska longituudi-erotus sen ja Parahyban välillä on\nhyvin pieni. Niille, jotka purjehtivat Riosta Europpaan, on Pernanbuco\naivan matkan varrella.\n\nTänne oli priki Delfine poikennut kahdeksan päivää sen jälkeen kun se\nläksi Riosta — ei merihädän eikä muunkaan vaurion vuoksi, vaan siitä\nsyystä, että sen miehistö oli liian heikko hoitamaan laivaa. Miehistö\noli näet koottu keltaruttosairaalasta päässeistä merimiehistä. Miehet\nolivat niin heikkoja, etteivät saaneet purjeita kokoon, kun laiva\nsaapui Pernanbucoon.\n\nKapteeni Holgersen ja kokki, jotka eivät olleet sairastaneet\nkeltaruttoa, olivat ylettömän rasittuneet heidän osalleen langenneesta\ntyöstä. Jollei olisi ollut erinomaisen kaunis ilma, olisi laiva varmaan\ntuhoutunut.\n\nKun ankkurit olivat lasketut, lähtivät kapteeni Holgersen ja kokki\nmaihin. Norjan konsulinviraston asiamies neuvoi heitä keskustelemaan\namerikkalaisen Mr. Smithin kanssa. John Smith asui huvilassa kolmen\nvirstan päässä kaupungista. Tänne ajoi kapteeni, saapuen huvilalle\njuuri kun Mr. Smith vaimoineen oli lähdössä kaupunkiin. Kolme\nsatuloitua hevosta, joita ratsunihti piteli, seisoi pihamaalla.\nHolgersenin esitettyä asiansa sanoi Smith: »All right, seuratkaa meitä\nkaupunkiin», ja nousi ratsun selkään. Sitten hyppäsi nuorenpuoleinen\nkaunis puoli-intiaaninainen toisen ratsun selkään. Ratsunihti seurasi\nisäntäväkeänsä kolmannella hevosella.\n\nKun Holgersen rämisevillä rattailla saapui Smithin konttorin edustalle,\nolivat rouva ja herra Smith jo ennättäneet vaihtaa ratsupukunsa\nkävelypukuihin.\n\nKonttorissa istui muuan merikapteeni odottelemassa.\n\n— Olkaa hyvä ja antakaa miehistöllenne heti määräys mennä auttamaan\nnorjalaisen priki Delfinen sairasta miehistöä, sanoi Smith. — Sitten\nkeskustelemme teidän asiastanne.\n\n— All right, Sir, vastasi merikapteeni ja lähti.\n\n— Ensimmäiseksi on sairas miehistönne, kapteeni Holgersen, saatava\nsairaalaan. Siellä sen otaksuttavasti täytyy levätä vähintäin\nkuukauden. Sairaalat ovat nykyisin aivan täynnä, mutta koetan tehdä\nparhaani.\n\nJohn Smith, joka ei ollut kukaan muu kuin Halvor Sörensen, oli heti\nselvillä siitä, että Delfine oli hänen isänsä laiva ja Kirsten, jonka\nHolgersen otaksui kuolleeksi, hänen entinen Kirsteninsä.\n\n— Tuo heti tänne meidän molempien ratsut! hän huusi ratsunihdille. —\nOdottakaa täällä, kapteeni Holgersen.\n\nHypättyään ratsunsa selkään hän ratsunihdin seuraamana lähti\ntuulispäänä kaupunkia kohti.\n\nRouva Smith, yllään hieno, vaikkei loistava kävelypuku, tuli konttorin\nkuistille.\n\n— Te olette kapteeni Holgersen, tuon norjalaisen prikiparan päällikkö.\nMinä olen Mr. Smithin vaimo. Teemme mitä voimme puolestanne, etenkin\nkun mieheni on syntyjään norjalainen.\n\nKapteeni Holgersen sai sen käsityksen, että Smithit olivat varakkaita\nja hyvässä yhteiskunnallisessa asemassa.\n\nPian palasivat ratsumiehet, hevoset uupuneina.\n\n— Kaikki hyvin, sanoi Mr. Smith.\n\nDelfinen sairaat vietiin maihin ja kapteeni sekä kokki jäivät laivaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOmituiset olivat Halvor Sörensenin elämänvaiheet olleet. Hän oli\nkaksintaistelussa ampunut korkea-arvoisen puoli-intiaanin, joka palveli\nYhdysvaltojen poliisilaitoksessa. Otaksuttiin Halvorin myös jääneen\nkuolleena tantereelle. Hänet löysi kuitenkin metsästä tuon ammutun\npuoli-intiaanin tytär ja vei haavoitetun vanhan intiaaninaisen avulla\ntämän mökkiin, Kalliovuoriston läntisellä rinteellä, parin mailin\npäässä Pacific-rautatien rakennuslinjasta.\n\nHalvorin parannuttua menivät nuoret erämaan lain ja perintötavan\nmukaisesti naimisiin ja alkoivat vaeltaa etelää kohti. Meksikossa\nheidät vihki eräs katolinen pappi, antaen heille vihki-atestin. Sitten\njatkoivat he matkaansa, kärsien nälkää ja vaaroja, tapellen sekä\nihmisten että petojen kanssa, kunnes vuoden kuluttua vaelluksensa\nalkamisesta saapuivat Pernanbucoon. Täällä pysähtyi hetkeksi\nelämänpyörä, ruveten sitten vinhasti pyörimään vastakkaiseen suuntaan.\n\nBrasiliassa oli siihen aikaan suuria mahdollisuuksia sille, joka vain\npiti silmänsä ja korvansa auki. Smithin ja hänen vaimonsa elämän-pyörä,\njoka koko vuoden oli pyörinyt »takapakkia», on, käännyttyään vasemmalta\noikealle ja lisäten vauhtiaan vuosi vuodelta, pyörinyt myötäpäivään\nneljä lyhyttä vuotta.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nPolestar ottaa hiiliä sivullaan olevasta proomusta. Sen toisella\nsivulla on yksi sairaalan laivoista. Tämän perätangossa ei enää\nole Punaisen Ristin lippua, vaan Brasilian kansallislippu.\nLääkintäviranomaiset vuokraavat laivansa halvasta hinnasta kenelle\ntahansa. Laiva on tuonut Polestariin elossa olevat delfineläiset,\npaitsi kapteeni Holgersenia ja kokkia, jotka lähtivät Delfinellä.\nSitäpaitsi se on tuonut Elisabeth Esmeraldan, »sisaren» ja Dulcinean,\njoka viimemainittu saattaa rakkaita pois lähteviä ystäviään.\n\nEronhetki haciendassa oli liikuttava. Cascada, puolimusta poika ja\nmuuli Castor rattaineen saattoivat joukkueen Dulcinean kioskille.\nTäällä juotiin lähtökahvit, Dulcinean parasta kahvia. Jäähyväiset\nsanottua mentiin Polestariin. Ankkuri on nostettu. Laiva kulkee hiljaa\neteenpäin. Dulcinea huiskuttaa liinallaan sairaalalaivasta ja me\nvastaamme. Kun Polestar jo on hiekan kohdalla, pysäytetään koneet.\nLippu lasketaan kolme kertaa perätysten alas viimeiseksi jäähyväisiksi\ntovereille.\n\nLaiva lähtee eteenpäin ja pysähtyy kuuden päivän kuluttua\nPernanbucossa, missä se ottaa hiiliä.\n\nKuljemme läpi kauniin kapean Sokeritoppasalmen ja pari tuntia\nsenjälkeen sanomme jäähyväiset Sokeritopalle ja Suurinenäiselle, jotka\nvähitellen häviävät näköpiiristämme.\n\nKaksi onnellista paria katselee kohti pohjoista taivaanrantaa. Maata\nei näy enää. Luostarineidon ja Nelsonin piti jäädä St. Tomas saarelle,\njoka silloin oli Tanskan hallussa. Hildur ja lordi ajattelivat tulevia\nhäitään Lakefordin linnassa. Kun ankkuri oli laskettu Pernanbucon\nsatamaselälle, lähdimme heti kahdella veneellä maihin. Kymmenkunta\npurjelaivaa näkyi täällä olevan ankkuroituna.\n\nKatselin uteliaasti kaupunkiin päin, kiinnittämättä huomiotani\nlaivoihin, joiden ohi kuljimme. Sivuuttaessamme erään niistä,\nnostettiin siellä Norjan lippu. Laiva ei ollut mikään muu kuin Delfine.\n\n— Magda! kuului laivasta.\n\n— Kokki! vastasi Magda veneestä.\n\n— Herra Jumala, näenkö taas unta! huudahti Kirsten ja heittäytyi\ntaaksepäin Hildurin syliin.\n\n— Huovatkaa! komensi lordi soutumiehiä.\n\nAnnoin kokille merkin, että hän tulisi meitä vastaanottamaan ja\nsuuntasin veneen Delfinen portaiden luo.\n\nNousimme kaikki prikiin, jossa ei ollut muita kuin kokki. Laiva oli\npuhdas sekä ulkoa että sisältä. Sen taklaus oli hyvässä järjestyksessä,\npurjeet hyvin kiedotut ja kannella olevat köydet somassa kierteessä.\n\n— Kapteeni on maissa ja tulee vasta illalla laivaan, herrasväki on hyvä\nja käy sisään, sanoi kokki, avaten salongin oven.\n\nKirstenin hytti herätti huomiota. Pöydällä oli hänen valokuvansa ja\ntuoreita kukkia vedessä.\n\n— Sinä rakas kokki kulta! — muuta ei Delfinen omistajatar saanut\nkyyneltulvalta sanotuksi.\n\nHän istuutui hyttinsä sohvalle Hildurin ja »sisaren» viereen. Me muut\nkävimme laivaa tarkastamassa. Keski- ja etuluukku olivat auki, jotta\nkahvilasti saisi raitista ilmaa.\n\nJonkin ajan kuluttua ilmoitti kokki kahvin olevan valmiina salongissa.\n\n— Kahvia, hyvää maitoa ja hyvää nuorta leipää tarjoaa Delfine\nvierailleen, puheli Kirsten.\n\nKaikki naiset vuoroin itkivät ja nauroivat. Magda istui kokin sylissä\nja lordin piippu tahtoi alituiseen sammua.\n\nKokki selosti lyhyesti kaiken, mitä oli tapahtunut Delfinen lähdettyä\nRiosta. Hän kertoi sitäpaitsi, että kapteeni Holgersen oli muuttunut\ntykkänään toiseksi mieheksi. Hän oli nyt puuhaava ja toimelias.\n\n— Mistä sinä, kokki, noita kauniita vuorililjoja olet saanut? kysyi\nKirsten.\n\n— Niitä tuo joka aamu eräs herttainen rouva Smith, kun hän miehensä\nkanssa tulee huvilastaan kaupunkiin. Ruokatavarakauppias kuljettaa ne\nsitten tänne pantaviksi valokuvanne viereen.\n\n— Nyt meidän on lähdettävä toimittamaan hiiliproomu Polestariin,\njotta pääsemme jatkamaan matkaamme viimeistään ylihuomenna, määräsi\nKirsten. — Minä, Magda, West ja »sisar» emme lähde Delfinestä, senhän\nymmärrätte. Senvuoksi kiitän teitä, lordi Lakeford ja sinua Hildur,\nmutta myöskin senjorita Esmeraldaa ja Mr. Nelsonia kaikesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLippu on liehunut Delfinen kahvelissa viimeiset kolme päivää kello\nkahdeksasta aamulla auringon laskuun.\n\n— Annetaan Norjan lipun liehua, nyt kun kerran ollaan Norjassa.\nOnpa siitä aikaa, kun viimeksi saimme katsella sitä. Se oli Riossa.\nJoka kerta kuitenkin, kun se vedettiin liehumaan, ennusti se surua,\nennustakoon nyt iloa. Ei kuitenkaan iloa ilman surua; nythän lähdemme\nPolestariin sanomaan jäähyväisiä. Näin tuumi Kirsten, astuessamme\n»luuppiin». Kirsten istui perätuhdolla, pitäen perää ja kokki ja\nminä soudimme. Matka ei ollut pitkä Delfinestä Polestariin. Kapteeni\nHolgersen ja Magda jäivät prikiin.\n\nAnkkurin »hiivaus» oli käynnissä, kun nousimme Polestariin. Kun täällä\noli vähän itketty ja syleilty, soudimme vähän matkaa tieltä pois.\nPolestarin potkuri rupesi sotkemaan vettä, laiva alkoi kulkea eteenpäin\nja sen lippu, laskeutui kolme kertaa. Holgersen vastasi Delfinen\nlipulla.\n\nOlemme maanneet neljä viikkoa Pernanbucossa. Täällä ei ole hätää\nmitään, päinvastoin. Kirsten tietää nyt koko jutun Halvorista ja\nhänen vaimostaan. Samaten tietävät viimeksimainitut Kirstenin olevan\nDelfinellä. Rouva Smith lähettää joka aamu kukkia Kirstenille ja\nKirsten suutelee niitä. Mr. Smith hoitelee parhaansa mukaan Delfinen\nmaallisia asioita. Kahden päivän perästä on Delfinen miehistö laivassa.\nSiihen kuuluu muutamia niistä, jotka tulivat prikillä Pernanbucoon.\nSuurin osa Riossa mönsträtyistä on kuollut sairaalassa pelkästä\nheikkoudesta. Näiden sijaan on viimein saatu uusia miehiä. Ensimmäistä\nperämiestä ei sen sijaan ole, jonkavuoksi minä kohoan ensimmäiseksi\nperämieheksi ja kapteeni Holgersenin täytyy itse hoitaa vahtivuoronsa.\n\nKoitti lähtöpäivän aamu. Kirsten oli pirteä kuin delfiini, vaikkei\nyhtä pyöreä. Hän oli tullut ruskeaksi kuin intiaani. Juuri kun aioimme\nruveta hiivaamaan ankkurikettinkiä sisään, saapui sivullemme komea\nneljän miehen soutama luuppi, jonka perää piti nainen.\n\n— Antakaa paraatirapun olla paikoillaan, sanoin kahdelle miehelle,\njotka olivat aikeissa ruveta nostamaan sitä laivaan.\n\n— Saanko tavata Mrs. Störrupia? kysyi Mrs Smith — tulija oli nimittäin\nhän — astuen kannelle.\n\n— Olkaa hyvä, sanoin ja osoitin hänet salonkiin.\n\nMolemmat naiset seisoivat kasvot kasvoja vastaan.\n\n— Oletteko Mrs. Störrup? kysyi toinen.\n\nJa toinen vastasi:\n\n— Olen.\n\n— Minä olen Beatrice Smith, entisen Halvor Sörensenin vaimo.\n\nKirsten painoi kädellään rintaansa; tuntui siltä kuin hän olisi saanut\ntikarinpiston.\n\n— Olkaa hyvä, lausui hän toinnuttuaan ja siirsi nojatuolia Halvorin\nvaimolle.\n\nTämä ei istuutunut, vaan laskeutui polvilleen Kirstenin eteen. Kirsten\nauttoi pystyyn kauniin puoli-intiaaninaisen.\n\n— Antakaa minulle anteeksi, rakas rouva, että olen tullut teidän ja\nHalvorin väliin. Eilen illalla vasta kuulin häneltä, miten asian laita\non. Myöskin hän on viaton. Vaikka jumaloin John Smithiä, olen valmis\njättämään hänet ja pakenemaan aarniometsiin.\n\nKilpailijattaret syleilivät toisiaan itkien.\n\n— Pitäkää te, rakas rouva, John Smith. Älkää koskaan jättäkö häntä. Te\nolette kumpikin toistenne rakkauden arvoiset. —\n\nPian kynti raskaassa kahvilastissa oleva priki hitaasti syvää vakoa\nAtlantiin. Matka edistyi silti nopeasti. Eräänä päivänä olimme tulleet\nniin pitkälle — hyvän matkan päähän päiväntasaajasta pohjoiseen — että\nsaatoin sanoa Kirstenille:\n\n— Ennen kello 12 ensi yönä, ellei kulkunopeutemme vähene, saamme nähdä\nPohjantähden. Se on silloin vielä hyvin alhaalla, ainoastaan muutamia\nasteita taivaanrannan yläpuolella.\n\nKirstenin käsi vavahti kädessäni.\n\nKun kuusi lasia oli lyöty kello 10 illalla, aloimme kiikarilla etsiä\ntuota kaivattua tähteä. Puolen tunnin kuluttua näimmekin sen, mutta\njälleen puolen tunnin kuluttua se oli hävinnyt näköpiiristä.\n\nSaatoin Kirstenin hyttiin. Täällä hän lankesi polvilleen, kiittäen\nJumalaa ja myöskin Pohjantähteä, joka Sokeritopan luona oli luvannut\nsaattaa hänet läpi elämän ja viedä hänet kotiin Pohjolaan.\n\nTähän loppuu priki Delfinen satu.\n\n\n\n"]