Arizonan karjapaimenista kertova lännenromaani seuraa Nance Kaynea ja Jesse Carsonia jylhässä erämaassa. Tarina alkaa hevoslauman havaitsemisesta kaukaisuudessa ja kuljettaa päähenkilöt läpi vaarallisten vuoristoreittien kohti karjakartanoa.
Charles Alden Seltzerin 'Erämaan henkäys' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 2746. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.
ERÄMAAN HENKÄYS
Romaani Arizonan karjapaimenista
Kirj.
CHARLES ALDEN SELTZER
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1940.
I LUKU.
Nance Kayne oli jo toista tuntia sitten nähnyt pistejonon liikkuvan korkean harjanteen lakea itään, ja kun hän nyt Jesse Carsonin seurassa laskeutui pitkää rinnettä, hän näki pistejonon toistamiseen. Nyt pisteet soluivat jyrkänteen terävää särmää näyttäen taivaanrantaa vasten kuvastuessaan helminauhalta.
Tyttö tiesi pisteet hevosiksi, sillä hän oli nähnyt samanlaisia näkyjä Wyomingissa, jossa hänen isällään oli karjakartano. Hänen harjaantuneet silmänsä eivät olleetkaan pettäneet, sen hän nyt huomasi. Mutta hän ei ollut äsken maininnut Carsonille hevosista mitään, eikä hän aikonut nytkään niistä huomauttaa. Hän vain aprikoi mielessään, milloin Carsonkin huomaisi ne.
Hevoset olivat hänen arvionsa mukaan ainakin kolmenkymmenen kilometrin päässä, ja seuratessaan niitä katseellaan hän huomasi niiden olevan pikemminkin matkalla koillista kohden, joten hänen ja Carsonin, matkatessaan suoraan itään, pakostakin oli, mikäli he kaikki jatkoivat ratsastustaan entistä vauhtia, kohdattava ratsujono kaukana edessä häämöttävässä autionjylhässä seudussa.
Heidän laskeutuessaan rinnettä tyttö näki laajalti erämaahan. Pohjoisessa ja etelässä oli peninkulmittain yhtenäiseksi muuriksi sulautuvia vuorenharjanteita. Harjanteiden lukuisten solien ja murroskohtien kautta näkyi silloin tällöin vilahdukselta avaria, vehmaita purolaaksoja. Toisista aukoista häämötti sitä vastoin synkkiä, kuolonautioita hiekkaerämaita, jotka häipyivät purppuraiseen etäisyyteen.
Siitä laaksosta lähtien, jonne hän ja Carson parhaillaan laskeutuivat, oli monta kilometriä kumpuilevaa maastoa, matalia, rosoisia mäennyppylöitä, äkkijyrkkiä kuiluja, suuria kivimurroksia ja vain niukalti metsää. Tämän karun seudun takaa näkyi valtava, puolisensataa kilometriä pitkä sola. Sen pituudesta Nancella ei ollut tietoa, ja niinpä se hänen mielestään näytti ulottuvan käsittämättömään etäisyyteen. Tähyillessään äsken harjanteen laelta hän oli kiinnittänyt huomionsa outoon maaston muodostumaan, joka näytti todelliselta luonnon ihmeeltä. Vuorenharjanteet olivat niillä kohdin kolmisenkymmenen kilometrin päässä toisistaan, mutta kulman kylkien tapaan toisiaan lähestyen ne idän suunnassa, usean peninkulman päässä yhtyivät likipitäen toisiinsa. Niiden rinteillä kasvoi metsää, mutta laet loistivat paljaina ja valkoisina auringossa. Kummankin vuorijonon juurella kuohui virta. Nekin näyttivät yhtyvän hämärtävän kaukana idässä.
»Ihmeellistä», huudahti tyttö, »tuohan näyttää äärettömältä linnun rintaluulta!»
Carson, joka ratsasti kappaleen matkaa hänen edellään, hiljensi ohjia kiristäen vauhtiaan ja hymyili.
»Sehän se juuri onkin, Nance», hän selitti. »Niitä sanotaan Korppiluu-harjanteiksi. Jos katsot tarpeeksi kauaksi itään, huomaat tosin, etteivät harjanteet linnun rintaluiden tapaan sentään aivan täydelleen yhdy, vaan niiden väliin jää sola, mutta sen taustallakin on lyhyt vuoriharjanne, joten rintalasta-mielikuva täydellistyy. Kummatkin idästä tulevat virrat yhtyvät solassa ja virtaavat joitakin kilometrejä yhdessä erotakseen jälleen. Tuskinpa olet ennen näin ihmeellistä luonnonmuodostumaa nähnytkään?»
»Näyttääpä todella suurenmoiselta», myönsi puhuteltu.
He ratsastivat edelleen niin suoraan itään kuin kapeata polkua pääsi, ja tunnissa he olivat kaukana karussa maastossa vuorenrinteen juurella.
Seuraavien tuntien kuluessa Nance näki vielä pariin kertaan vilaukselta aikaisemmin huomaamansa pistejonon. Pisteet olivat kasvaneet jo suuremmiksi ja hän voi vaikeuksitta erottaa hevoset ja ratsumiehet eräiden hevosten selässä. Vieläkään Carson ei näyttänyt niitä huomanneen, tai sitten hän katsoi parhaaksi vaieta.
Nance Kayne oli ensi kertaa Arizonassa. Mutta hän oli viettänyt kaikki yksikolmatta elinvuottaan wyomingilaisessa karjatalossa, ja Arizonassa tuntui hänestä oudolta vain maaston järkyttävä jylhyys ja sen erämaanluonnon valtavuus. Mutta seutu oli sittenkin, ainakin hänen mielestään, kaunis. Hän tajusi kohta hiljaisen uhkan, mikä siitä huokui kaikkia vieraita tunkeilijoita kohtaan; hänet sai valtaansa sen vakaa ilmapiiri, jota uudenaikaisuudet eivät olleet saastuttaneet.
»Nelisenkymmentä kilometriä Korppiluun risteyksestä itään on Kaksoisvirran kaupunki, jonne me viemme postimme ja josta haemme teiltä tulleet lähetykset», Carson ryhtyi selittämään. »Se on karjakaupunki, mutta silti melko huomattava. Lähimmälle rautatielle on neljättäsataa kilometriä. Loma, missä olin sinua vastassa, on lähin asema. Olemme tyystin suuren maailman hyörinän ulkopuolella. Täällä ei ole teitä, ei lakeja, ja hyvin vähän mitään muutakaan, karjaa tietenkin lukuunottamatta. Muuten ennätämme ehkä jo illaksi kotiin.» Hän tarkasteli arvostelevasti tyttöä. »Taivasalle yöpyminen viime yönä ei tainnut sinua pahastikaan rasittaa», hän sitten lisäsi.
Nance hymyili hänelle reippaasti. Hän oli pitkä ja notkea, ruskeatukkainen tyttö, jonka tummiin silmiin kätkeytyi oudon vakava ilme. Hänen leuastaan ja päänsä asennosta kuvastui lievää uhmaa. Hän ratsasti hyvin, ja hänen päivänpaahtama, sileä ihonsa paljasti hänen viettäneen ulkoilmaelämää.
He olivat jo ennättäneet laajalle tasangolle, muutaman kilometrin päähän Korppiluun kaksoishuipuista, kun Carson uudelleen ryhtyi puhumaan:
»Saavumme aivan kohta vankkureitten luo. Ne eivät ole enää kuin muutaman kilometrin päässä, tuolla, missä tuo kuivunut puronuoma laskee pieneen syvänteeseen.»
»Mitkä ihmeen vankkurit?»
»Aivan tavalliset vankkurit, Nance. Jätin ne sinne, jotta voisimme sieltä ajaa kartanoon, sillä loppumatkasta ajotie on jo mukiinmenevä. Mutta jos olisin hakenut sinut Lomasta saakka, olisit varmaan näihin aikoihin jo varsin möyheä. Minulla oli satulat vankkureissa, kunnes päästin hevoset valjaista ja ratsastin loppumatkan sinua vastaan. Arvelen sinun jo väsyneen ratsastamiseen siihen mennessä, kun on aika nousta vankkureille.»
»Olitpa todella huolehtivainen, Jesse eno», tyttö kiitollisena huudahti. »Minä tosiaankin alan jo vähitellen väsyä.»
»Voimme haukata välipalaa vankkureille tultuamme», Carson huomautti, »mikäli joku nälkäinen eläin ei ole varastanut eväitäni, jotka piilotin istuinlaudan alle. Keskipäivä taitaa jo pian olla käsissä, ja luulenpa sinun olevan kelpolailla nälissäsi, kun saavumme pysähdyspaikkaan.»
Carson oli oikeassa, sillä päivä paistoi melkein keskitaivaalta, kun he pysähdyttivät ratsunsa vaunujen lähettyville.
Nance laskeutui hevosen selästä, ja sillä aikaa kun Carson nosti satulat ratsujen selästä, heitti ne vankkureitten katettuun takaosaan ja köytti hevoset liekaan, tyttö kiipesi puron ääreiselle pienelle mäentöyräälle. Siellä hän venyttelihe perusteellisesti norjentaakseen pitkästä ratsastuksesta kangistuneita jäseniään ja ihaili samalla ympäröivän villin luonnon kauneutta.
Ja nyt hän jälleen näki hevosjonon. Se oli yhä vielä kaukana heistä Korppiluun eteläisen huipun suunnalla. Matkue oli juuri ilmaantunut pienestä setri- ja kuusimetsiköstä sekä laskeuduttuaan lyhyen alamäen pysähtynyt aivan vuoren juurella virtaavan joen partaalle. Toistamiseen tyttö ihmetteli, tiesikö Carson hevosten lähestymisestä. Mikäli hän oli siitä tietoinen, hän ei ainakaan sitä millään tavoin ilmaissut.
Carson otti istuinlaudan alta ruokaa, sytytti pienen tulen tammenrisuista ja ryhtyi keittämään vettä, jonka hän haki syvänteen yläpuolella pulppuavasta lähteestä. Pian hänellä oli valmiina kahvi ja käristetty pekoni.
Nance katseli vuoroin Carsonia, vuoroin matkaavia hevosia. Oli todella outoa, ellei Carsonin tapainen kokenut erämies ollut huomannut hevosia.
Tyttö oli nälkäinen, joten ruoka maistui, ja Carsonin saatua hevoset valjaisiin tytön väsymys oli jo kaikonnut, ja hän oli jälleen kovin innokas jatkamaan matkaa.
Laakson pohjaa kiemurteli kapea, tuskin havaittava tienpohja, ja Carson seurasi sitä. Hän kaarsi vähitellen pohjoiseen pyrkien ilmeisesti kohti Korppiluun pohjoisen huipun halkovaa solaa, ja kun Nance kysyi syytä suunnanvaihdokseen, hän selitti, että J-Kolmio-C, hänen karjakartanonsa, sijaitsi vuorijonon takana.
He olivat ennättäneet jonkin matkaa itään Korppiluun huipuista, kun Carson pysäytti hevosensa ja katsoen kujeellisesti Nanceen sanoi:
»Haluan näyttää sinulle jotakin.»
Hän kiinnitti suitset, auttoi Nancen vankkureilta ja ohjasi hänet tasangon yli itään ehkäpä nelisensataa metriä.
Siihen hän pysähtyi ja viittasi kädellään. Nance hätkähti.
Hän huomasi tulleensa murhenäytelmän tapahtumapaikalle. Maassa lojui sellaisten vankkureitten jäännökset, joita preerioiden uudisasukkaat olivat aikoinaan käyttäneet. Hiekan sisästä näkyi vielä joitakin tuki- ja kiristysrautoja ja pultteja ja muita rautaisia vaununosia. Joukosta voi erottaa taka-akselin kappaleen, pyörän kehän ja puolia sekä vanneraudan, jopa vetoketjutkin. Aika ja säänvaihtelut olivat ruostuttaneet raudat melkein olemattomiin. Pyörän navan vahvistusrenkaitakin oli näkyvissä, vaikkakin ne olivat melkein hiekkaan hautautuneina. Varapyörän hiiltyneet jäännökset olivat eniten etualalla ja pyörien napojen palaneita jätteitä lojui siellä täällä. Vaunun aisat samoin kuin osia keskus- ja poikkipuistakin oli vielä näkyvissä, samoin kärventyneitä jäännöksiä vaunun lavasta, jota vastoin tuli ilmeisesti oli hävittänyt kaikki varusteet. Lähellä keskuspuuta, sen kummallakin puolella, oli hevosten luurangot. Luut olivat vaalenneet häikäisevän valkoisiksi ja luurangot olivat jonkin verran vahingoittuneet ilmeisestikin villieläinten jäljiltä. Loistavan valkoiset pääkallot näyttivät kammottavilta.
Nance pidätti henkeään ja hänen kauhistunut katseensa harhaili sinne tänne.
Carson käsitti katseen merkityksen.
»Tuhassa ei ollut jätteitä ihmisistä, ainakaan mikäli minä tiedän», hän sanoi. »Eivät muutkaan lähitienoilla ole siitä mitään kuulleet. Todennäköisesti intiaanit veivät matkustajat mennessään. Näethän tuossa nuolien jäännöksiä. Kun ensi kertaa näin vaunut ja hevosraadot, oli hevosten kyljissä nuolia.. Siitä on jo kolmattakymmentä vuotta, emmekä vieläkään tiedä, keitä vaunussa matkusti intiaanien ryöstäessä ne. Näyttää siltä, että vankkurit olivat matkalla itään. Kuulimme niiden matkanneen Loman kautta. Ajajana oli mies, ja hänellä oli seurassaan vaimo. Tällä oli pieni lapsi, jota ihmiset arvelivat kolmen, neljän kuukauden ikäiseksi. He olivat viipyneet Lomassa päivän tai pari, jonka aikana seppä oli kunnostanut vaunuja, mutta kaupungissa he eivät lainkaan olleet maininneet, keitä he olivat, mistä he olivat tulossa ja minne menossa. Runsaasti heillä tuntui olleen rahaa käytettävänään, ja seppä epäili heitä kullanhuuhtojiksi. Hänen mielestään mies näytti ilmeiseltä kaivosmieheltä. Mikäli sepän arveluihin on luottamista, uskon heidän saaneen kylliksi kultaa kokoon ja olleen jo pyrkimässä itää kohden.» Carson kävi vakavaksi. »Perille he eivät ainakaan päässeet, siltä minusta tuntuu. Ihmisparat!»
Hiljaisina Carson ja Nance palasivat vaunuihin ja ajoivat edelleen.
Tyttö oli näkemästään masentunut. Hän oli kyllä useasti ennenkin kuullut punaisten salamurhaajien hirmutöistä, mutta tämä tapaus tuntui vallan kauhistuttavalta, ja hänen mielikuvituksissaan tuon jylhän maailmankolkan hiljaisuus ja karuus oli vielä entistäänkin painostavampi.
He ajoivat edelleen, Carson kiintyneenä ohjaamaan vankkureitaan vaikealla tiellä, Nance tuijottaen eteensä lainkaan tajuamatta ympäristöään, sillä hän oli syventyneenä kuvittelemaan hirvittävän tapahtuman kulkua.
Ja silloin hän yht’äkkiä näki jälleen hevoset. Ne olivat heidän edessään aivan tien äärellä jättiläismäisen poppelin juurella. Hevoset olivat yhteen ajettuina, ja valtavan puun juurella lepäili puolisen tusinaa ratsastajaa. Kaikki katselivat Nancea ja Carsonia ja lähestyviä vaunuja. He olivat Lännen karjapaimenia.
Mutta kolme miestä istui kappaleen matkaa muista erillään, ja vaikka Nance ja Carson olivatkin vielä melko etäällä, tyttö sittenkin huomasi, että nuo kolme erillään istujaa olivat jollakin tavoin oudon näköisiä.
Karjapaimenet seurasivat kiinnostuneina vaunujen ja niissä matkustavien lähestymistä, mutta nuo kolme erillään olijaa istua nököttivät yrmeän masentuneina eteensä tuijottaen. Lähemmäksi tultuaan Nance äkkiä huomasi, että heidän kätensä olivat köytetyt selän taakse ja että kunkin kaulassa oli köysi, joka kahlitsi heidät yhteen.
Nance katsahti Carsoniin hämmästyneenä ja huomasi tällöin, että mies oli koko ajan ollut tietoinen hevosista ja ratsastajista sillä hän vastasi kohta yksikantaan:
»Siinäpä Thor Underhill ja joitakin hänen ratsastajistaan. Thor on toista viikkoa ahdistellut hevosvarkaita eikä näytä tehneen työtään hukkaan.»
II LUKU.
Ilmapiiri oli äkkiä oudosti muuttunut. Varhaisen iltapäivän unelias rauha oli odottamatta vaihtunut painostavaksi, kuolettavaksi hiljaisuudeksi, ja murhenäytelmän tuntua oli ilmassa. Tämä mielikuva aiheutui osittain kolmea miestä kahlitsevasta köydestä ja heidän masentuneista ja toivottomista ilmeistään, osittain myös karjapaimenten yrmeästä vakavuudesta sekä kylmistä, juroista katseista, joita he loivat häiritsijöihinsä.
»Aavistin, että näin tulisi käymään», Carson sanoi. »Viivyttelin kulkuamme, jotta he olisivat ennättäneet edellemme, mutta minusta tuntuu, että he haluavat meidän kulkevan edellä.»
»Luuletko heidän hirttävän nuo miehet?» Nance kuiskasi. Hänen äänensä oli kovin epävarma.
Carson ei kääntänyt katsettaan.
»Minusta melkein tuntuu, että heillä on sellainen tarkoitus.»
Hän hidastutti hevosten kulkua, mutta pysytteli edelleen tiellä, joka sillä kohdin kaarsi syvänteen laitaa. Nance näki hänen kohottavan oikean kätensä tervehdykseen, ja silloin eräs paimenista nousi ja tuli heitä kohden.
»Pysäytähän, Carson», cowboy huudahti. »Minulla on sinulle vähän asiaa.»
Carson pysähdytti hevoset, ja paimen lähestyi ammattiratsastajien tapaan lievästi keinuen.
Hän oli kookas, nuori mies, päivänpaahtama jättiläinen. Hartiat olivat leveät ja lihaksekkaat, lanteet kapeat ja jalat pitkät. Hänen silmänsä olivat rohkeakatseiset ja uhkamieliset, osittain vakavat, osittain pahankuriset. Nance päätteli heti, ettei tuonkaltaisen miehen kanssa ollut hyvä joutua kaksintaisteluun. Hänen päänsä ja hartioittensa asennosta sekä katseensa päättäväisyydestä kävi selvästi ilmi, kuinka vakavat aikeet hänellä oli mielessään.
Hänellä oli hihaton suojapuku, jonka lahkeet oli köytettyinä kenkien pehmeisiin varsiin, harmaa villapaita, napittamattomat liivit, melko kulunut harmaa, kohtalaisen leveälierinen hattu ja musta patruunavyö tummine koteloineen, josta pisti esiin suuren, kuudesti laukeavan revolverin musta kahva. Hän tuli aivan vankkureitten viereen Carsonin puolelle, jota hän näennäisesti katselikin, vaikka Nance tunsi, että hänetkin huomattiin.
»Terve, Underhill», Carson tervehti. »Tämä on sisarentyttäreni Nance Kayne, Wyomingista; hän on tullut luoksemme vieraisille joksikin ajaksi.»
Karjapaimen kääntyi rauhallisesti katsomaan Nancea suoraan silmiin. Mikäli tyttö pystyi arvostelemaan, ei toisen ilme vähääkään muuttunut. Miehen katse oli niin vääjäämättömän kiinteä, että se häiritsi tyttöä, saattoi hänet aivan ymmälle. Hänestä tuntui, että toinen oli katsonut aivan hänen lävitseen, vaikkakin hän tiesi silmien oudon ilmeen johtuvan siitä, että mies ammatissaan oli tottunut tähyämään etäälle. Hymyillen mies nosti hattuaan.
»Minua ilahduttaa tavata teidät, neiti», hän sanoi.
Hänen äänensä oli syvä ja rauhallinen. Mikäli hän olisi puhunut toisin, ei se olisi lainkaan soveltunut tytön hänestä saamaan käsitykseen. Mutta nyt tyttö tiesi hänet siksi, miltä hän näyttikin, varovaksi ja toimeliaaksi mieheksi, joka täysin pystyi joka suhteessa hallitsemaan itsensä.
Mies käänsi jälleen katseensa Carsoniin.
»Bill Oviatt on saanut surmansa. Hänet ammuttiin kolme päivää sitten, ja meidän on saatava hänet Katko-Uuhun ennen iltaa. Meille se ei oikein sovellu. Bill toivoi — ennen kuolemaansa — että hänet haudattaisiin Katko-Uun kalmistoon. Aioimme saattaa hänet sinne, mutta nyt meille tulikin hiukan asiaa tuonne Korppiluun suunnalle muutaman kilometrin päähän täältä, eikä meidän oikein sovi ottaa häntä mukaamme. Kun emme voi jättää häntä tännekään, pyydän sinua kuljettamaan hänet vankkureissasi Katko-Uuhun.»
»Sehän kyllä sopii», Carson myönteli.
Nance katsahti säikähtyneenä paimenten ryhmää ja näki nyt, mitä hän ei ollut aikaisemmin huomannut: eräs miehistä makasi selällään kankeana ja liikkumattomana.
Tuo hirveä näky kauhistutti häntä ja ajatellessaan, miten noille kolmelle miehelle, joilla jo nyt oli naru kaulassaan, tulisi käymään, hänen sydäntään kouristi ja hänen poskensa kalpenivat. Hän olisi mielellään huomauttanut Underhillille, ettei hän halunnut ajaa loppumatkaa Katko-Uuhun kuollut mies takanaan, mutta hän huomasi Underhillin tarkastelevan häntä pilkallisen kysyvästi, ja hän päätti heti, ettei hän edes yrittäisi muuttaa toisen hänestä heti alussa saamaa epäedullista käsitystä. Miehen silmien erikoisen ilmeen tähden hän tunsi vihaavansa tätä. Hän arveli miehen olevan luonteeltaan säälimättömän raaka.
Kuitenkaan hän ei aukaissut suutaan edes Underhillin kääntyessä ja mennessä karjapaimenten luo. Nämä ryhtyivät kohta toimiin, nostivat Oviattin ruumiin maasta ja kantoivat sen vankkureitten taakse, missä he kannattivat sitä koholla, kunnes Underhill satuloita siirtäen oli järjestänyt sille riittävästi tilaa.
Nance ei vilkaissutkaan taakseen, sillä hän ei halunnut nähdä, mitä siellä tapahtui. Kuitenkin hän kuuli aivan kylliksi ja tiesi heidän työntävän Bill Oviattin ruumista vankkureitten lavalle. Hän ei myöskään voinut välttää kuulemasta miesten puhetta. Äänet olivat tosin matalia, mutta oudossa hiljaisuudessa kyllin selviä ja käsitettäviä.
»Kyllä se siinä vallan hyvin pärjää, jollei vain kolhiinnu kärryjen heiluessa», eräskin miehistä sanoi.
»Tommost’ kotimatkaa mä en vaan toivos’ ittellen», sanoi toinen.
»Eikä Billkään sitä kuvitellut», joku lisäsi.
»No, Billille se on jo herttaisen yhdentekevää», neljäs huomautti.
Hetken aikaa oli hiljaista, ja Nance kuvitteli ratsastajien ryhmittyneen vankkureitten ympärille. Hän toivoi Carsonin jo ajavan edelleen. Hän ei halunnut jäädä sinne enää pitemmäksi aikaa, sillä hän aavisti, että toinen murhenäytelmä seuraisi kohta perästä, ja hän pelkäsi Underhillin ja hänen miestensä päähän pälkähtävän hirttää nuo kolme miestä siinä tuokiossa.
Häntä kummastutti Carsonin kylmäverisyys. Hänen enoaan ei Oviattin ruumis näyttänyt vähintäkään häiritsevän; hänen käyttäytymisestään myös ilmeni, että kolmen köytetyn miehen osaksi tuleva kohtalo ei häntä paljoakaan vaivannut.
Tytöstä tuntui, että hän päinvastoin oli siitä pikemminkin lievästi mielissään.
»Jaha, te siis nappasitte ne kiinni?» hän sanoi.
Carson oli kääntynyt istuimellaan, ja vaikk’ei Nance liikauttanut päätään, hän arveli enonsa puhuttelevan Thor Underhilliä. Underhill vastasikin:
»Niinpä niin. Me tavoitimme heidät toisella puolen Kapteenin.»
»Niitä ei sitten ollutkaan kolmea enempää, vai kuinka?» Carson arveli.
»Viisi», tuli vastaukseksi. »Kaksi ei enää kyennyt ratsastamaan.»
Kaksi hevosvarasta oli siis jo surmattu, Nance päivitteli mielessään ja istui hiirenhiljaa.
»No saitteko takaisin kaikki hevoset?» Carson jatkoi kyselyään.
»Menetimme kaksi, mutta viisi ylimääräistä tuli korvaukseksi.»
»No, oletteko selvillä varkauden järjestäjästä?»
Underhill tuntui epäröivän. Sitten hän tokaisi lyhyeen: »Se kyllä vielä selviää.»
Kidutustako? Aikoiko Underhill miehineen todella kuljettaa nuo kolme varasta jonnekin erämaan kätköön ja pakottaa heidät ilmaisemaan sen miehen nimen, joka oli saattanut heidät varastamaan hevoset?
Nance vilkaisi varkaisiin. Sitten hän hitaasti kääntyen katsoi Underhilliin. Tämä ei kuitenkaan huomannut tyttöä, sillä hän seisoi sivuittain käsivarret ristissä rinnalla ja hatun lieri vedettynä melkein silmien peitoksi. Hänkin katseli varkaita, eikä Nance muistanut koskaan aikaisemmin nähneensä sellaista muutosta kenenkään kasvoissa. Lihaskaan ei niissä värähtänyt, silmäluometkin olivat liikahtamatta. Hänen kasvonsa olisivat vallan hyvin voineet olla graniitista muovaillut. Tyttö tiesi nyt, että ennen kuin Underhill oli tehnyt tilit selviksi noitten kolmen rosvon kanssa, tämä oli päässyt selville siitä, mitä halusi tietää.
Jälleen oli aivan hiljaista. Ympäristön lohduttomuus tuntui painostavan kaikkia.
»Selvä on, Carson», Underhill sanoi. »Tehän voitte jo lähteä. Sanokaa isälle, että tulemme myöhemmin.»
Nance olisi voinut rukoilla noitten kolmen miehen puolesta, mutta hän tiesi, että kaikki pyynnöt olisivat olleet turhia. Thor Underhillin olemuksessa oli jotakin, joka saattoi kaikki asiaan puuttumisyritykset näyttämään naurettavilta. Tyttö oli varma, ettei häntä voinut taivuttaa, suostutella, houkutella tai pakottaa luopumaan jostakin päätöksestään. Hän ei koskaan ollut nähnyt kellään sen päättävämmän synkkiä silmiä kuin nyt Underhillillä. Koskaan hän ei myöskään ollut tavannut miestä, joka niin selvästi uhosi päättäväisyyttä. Se tuntui ilmenevän hänen äänestään, pään asennosta, silmäkulmista, jykevästä leuasta ja suun kaarteesta. Tyttö tiesi, että noiden kolmen miehen asema oli toivoton, ja kun Carson hoputti hevoset jälleen käyntiin ja he loittonivat paikalta, hän tiesi nähneensä miehet viimeistä kertaa. Kun vankkurit olivat päässeet syvänteen yläreunalle, katsoi tyttö taakseen. Rosvot eivät olleet liikahtaneet paikoiltaan, eivät myöskään Underhillin karjapaimenet. Mutta Underhill oli kääntynyt ja seurasi vankkureita katseellaan. Hänen käsivartensa olivat edelleenkin ristissä rinnalla, hatun lieri silmillä. Nance oli jo liian kaukana ollakseen aivan varma, mutta hänestä tuntui, että Underhillin huulet hymyilivät lievän ylenkatseellista ja kylmän välinpitämätöntä hymyä.
Ja sitten vaunut vierivät kohti pohjoisia seutuja.
III LUKU.
Carson ajoi hitaasti, varoen ja äänettömänä. Ylitettyään virran eräästä kahluupaikasta he kulkivat pitkin sen kapeata rantaa vuoren juurta kaartavalle tielle. Tie kääntyi Korppiluun pohjoisen harjanteen läpi johtavaan solaan. Oli jo myöhäinen iltapäivä, kun he saapuivat vuorijonon toiselle puolelle ja alkoivat seurata kiemurtelevaa ja mutkittelevaa tietä yli laajan, kumpuilevan ruohoaavikon.
Carson nuokkui ääneti istuimellaan. Nance sadatteli sitä mielessään, sillä vaikka hän Underhillin kanssa puhuessaan olikin näytellyt kovin välinpitämätöntä, tapahtumat silti suuresti kiinnostivat häntä.
Useaan otteeseen Nance oli salaa vilkaissut Carsoniin. Hän tiesi tämän miettivän, ja mietteiden olevan vakavia, mutta hän ei voinut pidättää uteliaisuuttaan. Silti hän puhutellessaan Carsonia yritti hillitä ääntään, jottei se olisi häntä paljastanut.
»Millainen mies Underhill oikeastaan on, Jesse eno?»
»Jaa, että mitä? Mitä sinä sanoit?»
»Tiedustelin Thor Underhilliä.»
»Jahaa, mitä sinä hänestä?»
»Millainen mies hän oikein on?»
»No sehän on aivan mutkatonta, Nance. Underhill on Underhill. Toista sellaista miestä ei minun tietääkseni olekaan.»
Nance pohti enonsa kuvauksen arvoituksellisuutta.
»Eihän tuo ole mikään vastaus kysymykseeni vai kuinka?»
Carson vilkaisi häneen nopeasti ja irvisti anteeksipyytäen.
»Ehkeipä olekaan», hän vastasi. »Mutta se sisältää joka tapauksessa totuuden. Minä uskon, että jos jostakin ilmestyisi toinen Thorin kaltainen mies ja he joutuisivat vastakkain, niin kyllä siinä eri ryminä kävisi.» Hän tuijotti mietteissään kärrynraiteisiin.
»Ei ole helppoa sanoa mitään varmaa ja selväpiirteistä Thorista. Hän on jonkinlainen arvoitus. Melkein kaikki, ketkä hänet tuntevat, vakuuttavat hänen olevan oikea itsepäisyyden perikuvan, väitetäänpä hänen saattavan muuliaasinkin häpeään. Mikäli tiedän, Thor ei ole koskaan ryhtynyt mihinkään toimeen saattamatta sitä päätökseen. Yhdentekevää mikä on kysymyksessä; mikäli hän on ottanut jotakin tehdäkseen, hän sen myös tekee. Mikään ei voi häntä pysähdyttää tai taivuttaa luopumaan yrityksestä. Hän ei puhu, eikä hänelle puhuta liikoja. Mikäli hän suhtautuu sinuun ystävällisesti, voit olla varma siitä, että hän on ystäväsi. Hän ei suinkaan sitä sano, mutta tulet sen kyllä huomaamaan. Ja mikäli olet hänen vihamiehensä, huomaat sen vielä varmemmin. Sitä ei sovi edes epäillä.»
»Niinkö? Minä käsitän. Ajattelin juuri samoin. Mutta oletko varma, että ne piirteet, jotka hänessä näet, todella ovat itsepäisyyttä, Jesse eno? Ehkä se, mitä sanot itsepäisyydeksi, onkin vain ajatuksen ja toiminnan vapautta ja toisten arvovallan halveksimista?»
Carson vilkaisi Nanceen ja hänen katseestaan kuvastui hämmästys.
»Minusta tuntuu, että olet oikeassa! Totta vieköön, etköhän vain olekin. Se on jäänyt minulta huomaamatta. Mutta nyt, kun mainitset siitä, huomaan sinun olevan oikeassa.»
»Luuletko hänen hirttävän nuo miehet?» Nance kysyi.
»Thor kyllä tekee, minkä hän katsoo oikeaksi», Carson selitti. »Ei ole lainkaan helppoa ryhtyä vastustamaan Thorin aikeita. Thorin ja Sladenien kesken on ollut kahnauksia. Sladeneja on kolme. Veljekset Bill ja Blackie sekä Steele, Billin poika. He omistavat karjakartanon Korppiluun eteläpuolella. He sanovat sitä Hatuksi. Väitetään, että eräitä Katko-Uun karjalaumojen yksilöitä olisi uudelleen leimattu Hatun merkillä. Se ei olisikaan ollut vaikeata. Tarvittiin vain hiukan kaareva rauta, jolla voitiin yhdistää katkonaisen Uun molemmat kyljet, ja hatun kuvio oli silloin valmiina. Thor ei kylläkään käsittääkseni ole ollut asiasta varma, mutta hän on päättänyt sen selvittää, ja uskon hänen siinä onnistuvan.»
»Luuletko noita kolmea varasta Sladenin miehiksi?»
Carson pudisti päätään.
»Saattavat olla, mutta kukapa sen tietää. Thorilla kuitenkin lienee omat ajatuksensa asiasta.»
He ajoivat edelleen, ja Carson selosti Sladenin vaiheita ja heidän suhteitaan Underhilleihin ja toisiin naapureihinsa.
»Sladenit tulivat tähän maahan ennen minua ja ennen Underhillejäkin. He hallitsivat harjanteita aivan yksinään ja vihasivat kaikkia uusia naapureita. Sladen-veljekset, Bill ja Blackie, yrittivät ajaa Jason Underhillin pois koko seudulta. Jason on Thorin isä. Mutta vanha Jason ei halunnut lähteä eikä hän lähtenytkään. Mutta siitä lähtien on Sladenien ja Underhillien kesken ollut kaunaa. Steele Sladen on osapuilleen Thorin ikäinen ja kokoinen. Ollessaan kuusitoistavuotiaita he joutuivat jossakin harjanteilla käsikähmään. Molemmat olivat melko perusteellisesti tulleet siinä löylyytetyiksi, eikä tappelu johtanut minkäänlaiseen ratkaisuun. He vihaavat toisiaan, mutta kovin eri tavalla. Steele Sladen puhuu yhtä ja toistakin Thorista ja käy miehestä mieheen häntä panettelemassa, mutta pysyttelee tarkoin poissa hänen tieltään. Thor sitä vastoin ei sano sanaakaan. Jonakin päivänä Steele joutuu jälleen Thorin tielle, ja sinä päivänä Thor kyllä selvittää asiat lopullisesti.»
Carson vaikeni. Nance ei enää jatkanut kyselyjään. Vankkurit etenivät hitaasti ruohoaavikon halki, sillä Carson muisti, millaista kuormaa hän kuljetti. Illan suussa he saapuivat Katko-Uun lähettyville. Rakennukset olivat tasanteella aivan lähellä saman virran kallasta, jonka he olivat ylittäneet ennen vuorensolaan tuloaan. Solan läpäistyään joki virtasi useita kilometrejä länteen, mutta kaarsi sitten koilliseen ja virtasi Katko-Uun rakennusten ohi.
Hämärsi jo, kun Carson ajoi Katko-Uun karjapihaan sen toisesta portista, pysähdytti hevoset ja nousi vankkureilta. Virtaan rajoittuvassa aitauksessa oli tusinoittain hevosia. Joittenkin selässä näkyivät vielä satuloitten painamat jäljet. Aitauksen lähettyvillä oli suuri talli ja joitakin muitakin rakennuksia. Jonkin matkaa aitauksesta pohjoiseen oli suuri, epäsäännöllinen, pyöreistä hirsistä rakennettu asuinrakennus, jonka setrilaatoilla katetun katon keskeltä kohosi suuri kivinen savupiippu. Nance näki joen puolella talon suuren vilpolan ja laajan kuistin.
Kuistilla istunut mies tuli Nancea ja Carsonia kohden. Mies oli rakenteeltaan hämmästyttävästi Thor Underhillin näköinen, ja kun hän tuli lähemmäksi, Nance ilman muuta päätteli hänet Thorin isäksi. Hänen tukkansa vivahti hiukan harmaaseen, mutta hänen silmänsä olivat kirkkaat, kasvonsa voimakkaat ja sileät, ja hän käveli kevyin ja joustavin askelin.
Hän oli Thorin näköinen, mutta samalla sittenkin erilainen. Sillä hänen tultuaan lähemmäksi Nance huomasi hänen silmissään kujeellisen ja hyväntahtoisen pilkahduksen. Ja tunnettuaan Carsonin mies hymyili.
»No, totta vieköön, Carsonhan täällä onkin», hän sanoi. »Ja tämä nuori neito on tietenkin sisarentyttäresi, jota olette niin kauan odottaneet. Neiti», hän lisäsi, »me emme taida tarvita esittelyjä. Minua ilahduttaa suuresti tavata teidät. Toivottavasti näemme teidät useinkin luonamme — ja toivottavasti pidätte tästä maankolkasta.» Hiukan arkaillen ja hellävaroen hän tarttui Nancen käteen ja puristi sitä. Sitten seistessään Nancen kohdalla vankkureitten vierellä hän havaitsi ruumiin sen lavalla.
Hänen silmänsä kävivät vakaviksi, hymy kuoli ja hän katsoi Carsoniin.
»Sehän on Bill Oviatt, Carson», hän sanoi. »Mikä hänelle tuli?»
Carson kertoi tapahtumista, ja Jason Underhillin silmiin tuli jäykkä ilme.
»Thor on siis palannut», hän sanoi.
IV LUKU.
Kolme köysiin kahlehdittua varasta oli nostettava ratsaille. Montakaan sanaa siinä ei lausuttu. Thor ja hänen ratsastajansa ilmaisivat tarkoituksensa merkein, päänliikkein ja puhuvin katsein. Oli outoa, kuinka koleaksi ja kalseaksi luonto oli äkkiä muuttunut. Päivä paahtoi, taivas oli pilvetön, unelias rauha näytti vallitsevan, mutta silti jokaisesta heistä tuntui, kuin olisi vallinnut haudanhiljaisuus, painostava, valju, kammottava kylmyys. Thorin ja hänen miestensä toimilla ei ollut kerrassaan mitään yhteistä elämän kanssa. Heidän tarkoituksenaan oli päinvastoin tuhota sitä, ja tuo karu maa, joka oli nähnyt enemmän kalmaa kuin elämää, tuntui henkivän heitä kohtaan ajatonta murhenäytelmän tuntua.
Carsonin vaunut eivät enää olleet näkyvissä. Syvänteestä Thorin ratsastajat, olivat seuranneet vankkurien kutistumista, kunnes ne sinertävässä etäisyydessä näyttivät pelkältä pisteeltä. Ja sitten äärettömyys nieli ne. Eikä koko ympäröivässä seudussa enää ollut missään eloa.
Thor johti kulkuetta, kolme rosvoa ratsasti aivan hänen jäljessään ja karjapaimenet, joista jotkut ajoivat irrallisia hevosia, muodostivat jälkijoukon. Kulkue eteni hitaasti kapeata polkua kohden itäisiä erämaita. Puolen tunnin kuluttua saavuttiin pieneen umpisolaan, johon irralliset hevoset teljettiin tukkimalla kulkuaukko setriaidaksilla. Koko työ tapahtui täydellisen äänettömyyden vallitessa. Jälleen ratsastajat olivat liikkeellä. Aika ajoittain he ratsuineen katosivat suuriin metsäsaarekkeisiin ilmestyäkseen yhtäkkiä jälleen näkyviin, jossakin suojattomassa paikassa tai jollekin harjanteelle kiivenneinä. Sitten he jälleen katosivat ja lopuksi heitä ei olisi voitu enää havaita mistään kohdin Korppiluun harjanteilta. He olivat edenneet syvänteestä, missä he olivat tavanneet Jesse Carsonin ja Nancen, parikymmentä kilometriä, ja olivat vaivalloisesti päässeet virran pohjoisen haarakkeen läheiseen alhoon. Tuota virtaa paikkakunnalla muuten aivan yleisesti sanottiinkin Pohjoishaaraksi. Alhoa reunusti harvinaisen tiuha metsä. Hiljaisuus oli siellä vieläkin painostavampi kuin avomaastossa, ja Thorin laskeutuessa maahan hänen satulansa narahdus kuulosti terävältä kuin pistoolin laukaus.
Toisetkin ratsastajat laskeutuivat ratsailta, ja varkaat autettiin maahan. He seisoivat edelleenkin masentuneina maahan tuijottaen.
Hevosrosvoista kaksi oli keski-ikäistä. Heidän tummat partansa ja hiuksensa olivat jo hiukan harmahtavat ja heidän silmänsä synkän vilpilliset ja välttelevät. Kolmas sitä vastoin oli aivan nuori mies. Hän ei voinut olla paljonkaan yli kahdenkymmenen. Hän oli toisia pitempi ja ajamattomia kasvoja peitti hento, silkinhieno untuva. Hän oli vaalea ja hänen sinisiä silmiään reunustivat oljenväriset silmäripset. Kulmakarvatkin olivat saman väriset.
Hänen masentuneisuudestaan ja herpaantumisestaan kuvastui kauhua. Kasvoissa ei ollut jälkeäkään paatuneisuudesta, mitä suorastaan uhosi toisten katsannosta. Hänen silmissään oli katuva, anova, epätoivoinen ilme, ja huulet, vaikka ne olivatkin lujasti yhteen puristetut, vavahtelivat.
Nyt vasta lausuttiin ensimmäiset sanat syvänteestä lähdön jälkeen. Puhuja oli Thor Underhill.
»Tämä on oikea paikka», hän sanoi.
Hän katsoi rosvoihin, ja nämä tuijottivat vuorostaan häneen yrittäen lukea hänen kylmistä, säälimättömistä silmistään kohtaloaan. Kun Thorin katse kiintyi nuoreen varkaaseen, hänen huulensa puristuivat silminnähtävästi entistäänkin lujemmin yhteen. Katko-Uun karjapaimenet seisoivat ratsailta laskeuduttuaan piirissä tuon ryhmän ympärillä, katsellen ja kuunnellen. Heidän ystävänsä Bill Oviatt oli surmattu ja heidän villit, kesyttömät mielensä olivat tulvillaan katkeruutta ja kostonhalua. Jo matkan alussa, kun he olivat joutuneet näkemään Oviattin kuolintuskat, he olivat anoneet Underhilliltä lupaa hirttää viipymättä ystävänsä kuoleman aiheuttaneet varkaat. Nyt, tietäessään sovituksen hetken olevan lähellä, he seisoivat järkähtämättömän säälimättöminä ja odottivat vain Thorin määräystä.
»Olen säästänyt teitä tähän saakka», Thor sanoi. »Mieheni olisivat hirttäneet teidät jo eilen. Mutta olen säästänyt teitä varatakseni teille vielä uuden tilaisuuden vastata kysymykseen, jonka tein jo pidätyksenne jälkeen. Toistan sen nyt: Varastitteko hevoset omasta aloitteestanne vai jonkun vieraan kehoituksesta?»
Toinen partaniekoista ärähti.
»Piru vieköön, se ei kuulu sinulle», hän vastasi.
»Turhuutta koko ristikuulustelu», toinen parrakkaista sanoi. »Millään ei ole enää mitään väliä. Me roikumme kumminkin yhtä koreasti.»
»Kumpi teistä tappoi Bill Oviattin?» Underhill kysyi. »Hän oli hiekkasyvänteessä, kun löysimme hänet. Te molemmat lurjukset olitte sillä taholla. Jompikumpi teistä tappoi hänet. Kumpi?»
»Päättele itse», miehistä toinen virkkoi. »Kumpikin meistä ampui kahdesti tuota armasta ystäväänne. Montakohan luodinreikää hänessä oikeastaan mahtoi olla?»
Neljä kuulaa oli kaatanut Oviattin.
Underhill ei osoittanut mitään liikutusta. Toimiessaan sekä oikeutena että valamiehistönä hän tuntui olevan yhtä vapaa kaikista intohimoista ja ennakkoluuloista kuin ikänänsä joku oikea tuomari oikeudessa.
Hän käänsi katseensa ratsastajiinsa. »Viekää heidät, pojat», hän sanoi. »He ovat syyllisiä.»
Partaniekat erotettiin erilleen nuoresta miehestä, köysi irroitettiin heidän kaulastaan ja heidät sijoitettiin ratsujen selkään ja ohjattiin syvemmälle metsään. Heidän mentyään, kun sekä hevoset että ratsastajat olivat kadonneet, jäljelle ei ollut jäänyt muita kuin nuori varas ja Underhill. He seisoivat edelleenkin vastatusten ja Underhill puhui.
»Ken olet?» hän kysyi.
»Scott Hayes», varas vastasi.
»Noin kahden- tai kolmenkolmatta ikäinen, vai kuinka?» Underhill kysyi.
»Kahdenkymmenen.»
»Onko hevosten varastaminen ammattisi?»
»Ei, ei suinkaan. Tämä oli aivan ensimmäinen kerta. En ole koskaan aikaisemmin semmoiseen puuttunut.»
»Kenen palveluksessa olet?»
Hän katsoi suoraan nuorta varasta silmiin ja lisäsi: »Kuulit minun tiedustelevan ystäviltäsi erinäisiä asioita. He vastasivat kysymyksiini oman makunsa mukaan. Mutta vastaukset eivät miellyttäneet minua. Minun on saatava tietää totuus. Kenen palveluksessa olet?»
Nuorukainen ei voinut kestää Underhillin katsetta. Hänen päänsä painui ja hän tuijotti maahan. Hän yritti säilyttää itsehillintänsä, mutta jälleen hänen huulensa vavahtelivat.
Underhill odotti. Kokonainen minuutti kului. Sitten tuli yht'äkkiä:
»Olen Sladenin palveluksessa.»
»Kenen Sladenin?»
»Billin.»
»Billkö käski sinun varastaa hevoseni?»
»Bill ja Steele.»
Seurasi äänettömyys, jonka aikana nuori varas tunsi olevana Underhillin kylmän, hellittämättömän ja läpitunkevan katseen puntaroitavana.
»Mistä olet kotoisin?» Underhill tiedusteli.
»Santa Cruzin piirikunnasta. Läheltä Nogalesia.»
Jälleen äänettömyys.
»Kuinka pitkän aikaa luulet tarvitsevasi päästäksesi takaisin Nogalesiin?»
Nuorukaisen koko ruumis tuntui vavahtavan. Hän tuijotti Underhilliin suu auki pelkästä hämmästyksestä..
»Herra», hän sanoi, »olen siellä niin nopeasti kuin Luoja vain sallii.»
»Sinä lähdet nyt paikalla», Underhill sanoi. Hän leikkasi poikki nuorukaisen käsiä kahlitsevan köyden ja osoitti hänelle ratsua — sitä hevosta, jolla nuorukainen oli ratsastanut.
»Ala painua», hän määräsi. »Ratsasta kovaa ja varo tulemasta takaisin!»
Nuorukainen oli vallan hämillään. Hän ei ollut voinut edes toivoa tämänkaltaista armoa.
»Aivanko totta?» hän ällisteli.
»Pidä kiirettä, etten muuta mieltäni», Underhill sanoi.
»Minkä hevosista saan?»
»Millä tänne ratsastitkin.»
»Kiitoksia!» Kiitollisuuden ilmaus lausuttiin hänen jo juostessaan satulaa hakemaan. Hän nykäisi suitsista; kuului kavioitten nopea rummutus, ja hevonen ratsastajineen kiiti länttä kohden.
Thor seisoi tähystellen. Aika ajoittain hän ei voinut nähdä ratsastajaa, hän voi vain osapuilleen päätellä tämän kulun lyhytkasvuisen pensaikon huojumisesta. Hetkittäin hevonen ratsastajineen oli kokonaisuudessaan näkyvissä jonkin harjanteen tai jyrkänteen laella. Ja lopulta hevonen ja sitten ratsastajakin katosivat tykkänään.
Sitten Katko-Uun karjapaimenet ilmaantuivat metsiköstä. He taluttivat kahta isännätöntä hevosta suitsista, ja heidän kasvoistaan kuvastui synkkä ja julma tyydytys.
He lähestyivät, ratsastivat Underhillin vierelle ja katsoivat häneen kysyvästi.
»Päästin vapaaksi!» Thor sanoi tarkoittaen nuorta varasta. »Hän ilmaisi minulle arvattavasti totuuden. Bill Sladen on kaiken järjestäjä.»
»Vai niin!» eräs kookas ratsastaja huudahti. »Teitte aivan oikein. Täältä Sladenit voivat nyt löytää nuo molemmat lurjukset, mikäli kukaan niitä koskaan enää tapaa.»
»Asiat ovat nyt oikealla tolalla», toinen huomautti. »En tosiaankaan tiedä, miltä tuon nulikan hirttäminen oikein olisi tuntunut. Toiset kyllä olivat ansainneet kohtalonsa. Mutta nulikasta en ollut aivan varma.»
Puhe päättyi siihen. He viipyivät vielä hetkisen, mutta sitten Underhill nousi ratsaille, ja kaikki karauttivat perätysten takaisin samaa tietä länttä kohden kuin olivat tulleetkin.
Tunnissa he olivat umpisolassa, minne he olivat sulkeneet hevoset. Mutta joku oli vapauttanut eläimet aitauksesta ja ajanut niitä sitä syvännettä kohden, missä ratsastajat olivat yhdyttäneet Carsonin vankkurit. He seurasivat Carsonin jälkiä, ja kun he olivat läpäisseet solan, pimeys piiritti heidät.
Mutta he eivät kuitenkaan pysähtyneet, sillä varhainen kuu ilmaantui taivaanrannalle, ja sen valossa sopi jatkaa matkaa. Oli jo melkein keskiyö heidän sulkiessaan hevoset Katko-Uun aitaukseen. Hetkistä myöhemmin miehet olivat hirsirakennuksessa, ja sen suuressa pirtissä seisten Thor selosti vanhemmalle Underhillille tapahtumat.
Jason Underhillin kasvojen ilme oli vakava.
»Thor», hän sanoi, »Sladenit muuttuvat yhä vain pahemmiksi; En tiedä, mikä ihmisiä oikein vaivaa. Näyttää siltä, ettei pahaan suostunut mies voi sillä tiellä enää seisahtua, ja tätä on jatkunut jo pitkään.»
V LUKU.
Nance oli tullut huomaamaan, että eri paikkakuntien karjapaimenten kesken oli eroa aivan samaten kuin eri seutujen talot ja karjakartanotkin erosivat toisistaan. Eroavaisuuksien hän päätteli johtuvan siitä maankolkasta, jossa talot sijaitsivat tai cowboyt asustivat.
Niinpä esimerkiksi Wyomingin ja Arizonan maastot erosivat toisistaan. Wyomingin vuoret olivat toisenlaisia. Ne olivat metsäisiä tai niiden rinteillä kasvoi ruohoa, joten ne olivat vehmaita, hedelmällisiä ja kauniita. Wyomingin laaksot olivat laajoja ja vihannoivia, tasangot karjalaitumia, joissa virtasi kirkas, kimmeltävä, jääkylmä vesi.
Itse kartanot olivat viljavissa seuduissa; niiden rakennuksiin oli käytetty melkein samoja rakennusaineita kuin valtakunnan kehittyneimmissäkin osissa. Karjapaimenet, vaikka he olivatkin sitkeitä, tarkkasilmäisiä, hyvähermoisia ja valmiita melkein mihin uhkayritykseen tahansa, eivät sittenkään hänen käsittääkseen olleet halukkaita sellaisiin tekoihin, joita Arizonan ratsastajat toimittivat.
Arizonassa oli jotakin, joka saattoi mielen levottomaksi. Se piili luonnossa, sen hän tunsi; elottomissa vuorenharjanteissa, jotka kohosivat kaikkialla; kuolettavan kuivissa autiotaipaleissa, joissa pienet hiekkapyörteet lakkaamatta karkeloivat valtavien hyrrien tavoin; vähävetisissä vesiuomissa, joissa vesi hiljalleen valui pitkin laaksojen tasaisia hiekkalaakioita tai hyppelehti kanjonien punaisilla kivillä. Se piili niukassa, vaivaisessa kasvillisuudessa, matalissa puissa, paljaissa graniittikallioissa, punaisten vuorten irvokkaissa ritarilinnoissa, torneissa ja linnakkeissa. Se vinkui pahaenteisinä, hautovan kuumina tuulispäinä, jotka tuntuivat uneliaasti lakaisevan seutua. Salaperäisyyden tuntua oli niissä monivärisissä auer- ja utupilvissä, jotka verhosivat purppuraista taivaanrantaa varjojen tavoin. Kaiken yllä oli painostava, järkkymätön autius ja tuntu, että jokin yliluonnollinen voima, lukemattomien aikakausien viisauden haltija, seurasi salaisesti, pilkallisesti nauraen tuota suurta autioalaa asumaan pyrkivien mitättömien ihmisten ponnistuksia. Autius oli kuin henkäys, joka hiljalleen, vastustamattomana vyöryi sulkemaan piiriinsä ihmisen, kylmä henkäys, johon kätkeytyi uhkaava viesti. Erämaan henkäys.
Rouva Underhill, Jasonin vaimo ja Thorin äiti, vastaanotti Nancen ja järjesti hänelle huoneen vilpolan ääreltä sekä kehoitti häntä illastamisen jälkeen menemään levolle.
Arizonan aamunruskon ihme herätti Nancen. Hän nousi ja meni peseydyttyään ja pukeuduttuaan keittiöön tervehtimään talon emäntää. Tällöin hän kuuli Carsonin toisen hevosen menettäneen kenkänsä ja sai tietää kotimatkan pakostakin viivästyvän tunnilla tai parilla.
Aamiaispöydässä Nance istui Thoria vastapäätä. Tyttö ei ollut yöllä kuullut miesten saapumista eikä tienyt Thorin kotiin paluusta, ennen kuin näki tämän astuvan ruokahuoneeseen. Tyttö kyllä tiesi hänet kookkaaksi, mutta nyt vasta, Thorin nojatessa huoneen ovenpieleen, hän vasta oikein käsitti, kuinka suuri Thor todellisuudessa oli. Mutta valtavasta koostaan huolimatta hän oli joustava, siroliikkeinen ja ihastuttavan kaunisvartaloinen. Hän hallitsi ruumiinsa voimistelijan tavoin. Puhdistautuneena erämaan hiedasta ja matkan pölyistä, parta ajettuna ja tukka suittuna hän oli komea ilmestys.
Mutta yhä vielä hänen ympärillään oli sama ilmapiiri, jonka Nance oli jo aikaisemmin tuntenut. Hänen tummat silmänsä olivat rauhallisen vakavat kuten edellisenäkin päivänä, mutta niissä piili sama kylmän ivallinen pilkahdus.
Thor tervehti tyttöä äänettömästi, istuutui paikalleen ja syventyi syömiseen unohtaen vieraan täydelleen, paitsi milloin ruoan tarjoaminen tai muut pöytäkohteliaisuudet välttämättä vaativat kiinnittämään häneen jonkin verran huomiota.
Aamiaisen jälkeen Thor poistui. Nance näki hänen keskustelevan muutamien karjapaimenten kanssa lähellä karja-aitausta. Myöhemmin Nance meni sinne, mihin Carson oli jättänyt vankkurinsa, ja huomasi, että Oviattin ruumis oli korjattu pois. Hän ei tiennyt, mitä sille oli tehty. Hän otaksui joidenkin Katko-Uun miesten yöllä sen haudanneen.
Kolmen varkaan kohtalo häntä vaivasi ja hänen uteliaisuutensa kohdistui erikoisesti erääseen seikkaan. Niinpä kun hän aamulla näki Thorin seisovan karjakartanon etelänpuoleiseen laaksoon viettävän jyrkänteen reunalla, hän lähti miehen luokse.
Jyrkänne oli jonkin matkaa talosta ja karja-aitauksesta. Miehistörakennukset olivat nekin sillä suunnalla, ja ohi kulkiessaan hän huomasi puolisen tusinaa karjapaimenia vetelehtivän lähettyvillä. Hän tunsi heidät samoiksi, jotka olivat olleet Thorin seuralaisina edellisenä päivänä. Hän tiesi, ettei hän koskaan tulisi unohtamaan heidän kasvonpiirteitään.
Thor oli seisonut pitkän aikaa aivan liikkumattomana luoteiseen tähyillen, ennen kuin hän tajusi Nancen seisovan lähettyvillään.
Mies vilkaisi tyttöön ja hänen tummissa silmissään oli outo pilkahdus.
»Carson on sepän verstaassa hevostaan kengittämässä», hän sanoi.
»En hae enoani», tyttö vastasi. »Minua on vaivannut uteliaisuus, ja tulin tiedustelemaan teiltä erästä asiaa.»
»Olkaa hyvä!»
»Mitä teitte noille kolmelle rosvolle?» hän kysyi.
»Me hirtimme heidät.»
»Ette toki kaikkia? Ette mitenkään nuorta miestä? Hänhän oli vielä aivan nuorukainen.»
Thoria näytti julmalla tavalla huvittavan tytön silmistä kuvastuva kauhu. Kahdesti hänen suunsa melkein vetäytyi hymyyn.
»Annoimme nulikan livistää», hän vihdoinkin vastasi. »Mutta kuulkaahan», hän lisäsi, »miksi asia kiinnostaa teitä? Tunsitteko nuorukaisen?»
»Minä en ole siitä kiinnostunut», tyttö kielsi. »Minä olen huvittunut vain teistä itsestänne, tavastanne ryhtyä omin valloin soveltamaan lakia sekä siitä, että ylennätte itsenne samalla kertaa tuomariksi, valamiehistöksi ja tuomion täytäntöönpanijaksi. Toissapäivänä nähdessäni teidät ihmettelin, pystyisittekö todella aikeittenne mukaisesti toteuttamaan kaiken tuon.»
»No, nyt teillä ei ole enää mitään syytä vaivata sillä päätänne.»
Tyttö seisoi katsellen miestä yhä edelleenkin ihmeissään. Hän ihmetteli, kuinka tuo nuori mies, joka iältään ei varmaankaan ollut kuutta- tai seitsemääkolmatta vanhempi, oli kyennyt saavuttamaan tuonkaltaisen mielen ja luonteen tyyneyden. Hänen tekonsa ei tuntunut vähintäkään häntä järkyttävän eikä hän liioin sitä katunut. Äkkiä kuului jostakin lähettyviltä kavioitten kapsetta. Aluksi tytön mieleen juolahti, että jotkut Katko-Uun karjapaimenet olivat nousseet ratsaille, ja jälkeenpäin hän muisti hämmästelleensä sitä, että he niin äkkiä ja odottamatta olivat ilmestyneet hänen ja Thorin vierelle.
Nyt hän kuuli kavioitten aiheuttamat töytäykset ratsujen pysähtyessä äkkiä hänen takanaan rinteen hienossa hiekassa, ja kääntyessään nopeasti hän huomasi puolisenkymmentä vierasta ratsastajaa melkein käden ulottuvilla.
Thor oli myöskin kääntynyt. Mutta vieraat ratsastajat olivat jo ympäröineet hänet täydelleen jyrkänteen harjan kovalla maaperällä.
Kookas mies, vielä Thoriakin suurempi, harteikas, lihaksekas ratsastaja heittäytyi ratsunsa selästä ja ryntäsi Thorin eteen. Hän oli keski-ikäinen, ja hänellä oli lyhyt musta parta, koukkunenä ja kylmät, raa’at silmät. Huolimatta siitä, että ratsastaja oli pariakymmentä vuotta Thoria vanhempi, hän liikkui hämmästyttävän joustavasti ja kevyesti. Hän tuntui omaavan rajattomat ruumiinvoimat, ja hän oli niin kiihdyksissä, että hänen hypähtäessään ratsailta Nance luuli hänen oikopäätä ryntäävän Thoriin käsiksi. Mutta sitä hän ei sittenkään tehnyt. Kun hän oli Thorista noin metrin päässä, hän pysähtyi ja näköjään yritti hillitä itseään. Mutta hänen huuliltaan ryöppyävät sanat olivat täynnä vihaa ja raivoa.
»Kirottua, Underhill; sinä olet hirttänyt Lafe Morrellin ja Jay Fargon!»
Thor vastasi silmää räpäyttämättä ratsastajan leimuavaan katseeseen. Nancesta näytti, ettei hän vähääkään välittänyt toisen kiihkosta. Päinvastoin hänen äänestään tuntui kajastuvan mielihyvää hänen ryhtyessään puhumaan:
»Aivan niin, Sladen, me hirtimme heidät.»
Nanceen iski murhenäytelmän aavistus. Romanttinen ilmapiiri, joka rusottavan auringonnousun jäljiltä oli verhonnut seutua, tuntui äkkiä haihtuvan. Nyt oli kuoleman kalvakkuus ja jäätävyys peloittavan lähellä. Hämmästyneenä, pelästyneenä, kauhuissaan hän vilkaisi tutkivasti ympärilleen. Oli outoa, kuinka yksityiskohtaisen tarkasti hän tajusi koko tapahtumapaikan. Sellaisetkin yksityiskohdat, joita hän aikaisemmin ei ollut edes huomannut, ilmenivät nyt hämmästyttävän elävinä. Hän huomasi, että Sladeniksi sanottua miestä seuranneet ratsastajat olivat aseistettuja, julman näköisiä miehiä. Heidän kasvonsa olivat hirvittävät ja ilmeensä pahaenteiset heidän tarkatessaan Thor Underhilliä. Heillä oli selvästi murha mielessään.
Mutta tytön terästynyt näkö tajusi asioita, joita vieraitten ratsastajien silmät eivät huomanneet.
Thorin isä laskeutui kiireesti suurelta parvekkeelta ja kiiruhti Thoria ja vierasten ratsastajien ryhmää kohden. Hänellä oli käsissään kivääri, jonka piippu metsästäjien tapaan oli suunnattuna eteenpäin. Nance näki kahden karjapaimenen lähestyvän miehistön rakennuksesta. He sormeilivat patruunavöitään. Tyttö voi nähdä heidän silmänsä kiiluvan kiihkoa ja raivoa. Hän huomasi myös raskaitten revolverien perien törröttävän koteloistaan. Kolme Katko-Uun karjapaimenta juoksi kohti miehistörakennusta, ja kolme muuta eteni kohti jyrkänteen reunaa. Viimeksi mainituilla oli kiväärit käsissään. Karja-aitauksen luota juoksi kaksi miestä. Hekin lähestyivät ratsastajia ja kummallakin oli käsissään paljastettu pistooli. Nancen tarkatessa heitä he yhä lähenivät, ja ratsastajien kiinnittäessä kaiken huomionsa Thoriin ja käynnissä olevaan välienselvittelyyn, Katko-Uun karjapaimenet piirittivät jyrkänteen harjan. Täydelleen aseistetut miehet seisoivat liikkumattomina, tarkkaavina ja äänettöminä. Toiset taas olivat polvistuneina, kaksi jopa vatsallaan jyrkänteen reunalla, ja jokaisella oli raskaat revolverit käsissään, ja he seurasivat valppaasti Sladenin ja hänen ratsastajiensa liikkeitä.
Nance näki Thorin käsiaseen, raskaan, mustaperäisen aseen kotelossaan. Thorin kädet riippuivat toimettomina, ja näytti siltä, ettei hän lainkaan ajatellut asetta kupeellaan, vaan tarkkasi Sladenin silmiä. Jälleen tyttö hämmästeli miehen kylmäverisyyttä ja hänen täydellistä itsehillintäänsä. Sillä vaikka intohimo kiistämättä herättää intohimoa, Thoriin ei Sladenin mielentila ollut lainkaan vaikuttanut. Huomatessaan Thorin välinpitämättömyyden Sladen kiihtyi sitäkin enemmän. Nance oli varma, ettei Sladen ollut vielä nähnyt Katko-Uun miehiä jyrkänteen reunalla sekä että hänen miehensäkin olivat niistä täysin tietämättömiä. Vieraat ratsastajat kiinnittivät kaiken huomionsa Thoriin ja Sladeniin. He tuijottivat näytelmän päähenkilöihin ja olivat selin Katko-Uun karjapaimeniin. Thorkin oli tietämätön miestensä läheisyydestä. Heitä kohden kääntyneenä Sladen yksin olisi voinut heidät havaita, jollei hänenkin huomionsa olisi ollut täydelleen kiintyneenä viholliseensa, matkansa kohteeseen.
»Niin Blackie, me todella hirtimme heidät», Thor toisti. »He olivat Hatun ratsastajia ja tapasimme heidät ajamasta Katko-Uun hevosia. Tahdotko ehkä tietää vielä jotakin muutakin?»
»Ei, tämä riittää», Sladen vastasi. »Olen tullut tänne sanomaan, että tästä on tehtävä loppu! Minä passitan sinut helvettiin!»
Hänen oikea kätensä heilahti nopeasti alas ja jälleen ylös. Hänen raskas revolverinsa suhahti kotelostaan. Mutta vaikka Sladenin käsi liikkui nopeasti, Thorin oli sittenkin nopeampi. Thorin vasen käsi kouraisi Sladenia oikeasta ranteesta. Asetta pitelevä käsi vääntyi ja kiertyi niin valtavan rajusti, että luut tuntuivat murskautuvan. Käsi, pistooli ja käsivarsi sysättiin taivasta kohden ja pysytettiin siinä. Tuska sumensi Sladenin silmiä: hän ulvoi raivosta. Silloin Thorin oikea käsi äkkiä ampaisi ylös. Se sattui alhaalta Sladenin leukaan ja kuului ääni, joka oudolla tavalla muistutti tasaisen kiven mulahdusta veteen. Sladenin pää retkahti taakse. Hänen ruumiinsa kävi hervottomaksi, ja uhkaava pistooli putosi kädestä.
Sladen ei kuitenkaan lysähtänyt maahan, vaikkakin hän oli tajuton, sillä Thorin vasen käsi kannatti häntä.
Sitten äkkiä, kuin leikiten, Thor kohotti Sladenin ruumiin, kantoi sen hänen hevosensa vierelle ja heitti poikittain sen satulaan.
Tähän hetkeen mennessä Thor ei ollut näyttänyt huomanneen Sladenin ratsastajia. Nyt hän tarkasti heitä ja hänen silmänsä kiiluivat mielihyvästä. Nance ei tiennyt, kuinka kaikki oli tapahtunut, sillä hän ei ollut huomannut liikettä, mutta Thorin käteen oli äkkiä ilmaantunut mustaperäinen revolveri, jonka tyttö oli vasta nähnyt hänen kupeellaan.
Thor huomasi nyt Katko-Uun miehet jyrkänteen reunalla, ja hän naurahti.
»Rauhoittukaa, pojat», hän sanoi. »Älkää sekaantuko tähän. Näistä ei ole haittaa. He ovat vain säestämässä Blackie Sladenin esiintymistä; ja Blackien esiintyminen on jo päättynyt.»
Ällistyneinä vieraat ratsastajat katsoivat taaksensa. He ilmaisivat peittelemättä hämmästyksensä.
»Minusta tuntuu, että voitte nyt kadota», Thor sanoi. »Ja viekää pomonne mennessänne. Mikäli hänen niskansa on poikki, hän on saanut vain ansioittensa mukaan. Teillä on viisi minuuttia aikaa hävitä kiväärin kuulien ulottuvilta.»
Tyytyväinen hymy karehti yhä hänen huulillaan, mutta yht’äkkiä se katosi ja vaihtui outoon irveeseen, ja hän kiintyi tuijottamaan erästä Sladenin ratsastajista.
»Piru vieköön», kuului jäätävästi. »Eikö siinä olekin Scott Hayes?»
Hayes, nuori varas, jonka elämän Thor oli säästänyt synkässä metsässä toisten rosvojen siellä tavatessa kohtalonsa, painoi päänsä alas tohtimatta kohdata Thorin katsetta.
Nancekin tunsi nyt Hayesin yhdeksi niistä kolmesta varkaasta, jotka olivat olleet köytettyinä toisiinsa, ja tuijotti häneen aivan ymmällään. Sitten tyttö vilkaisi Thoriin vetoavasti, mutta Thor katseli muualle.
»Maahan ja äkkiä!» Thor määräsi. »Ja toiset painukaa tiehenne, kiireesti!»
Paimenet kannustivat hevosiaan ja ratsastivat matkoihinsa. Kaksi heistä ratsasti kahden puolen Blackien ratsua tutkien miehen hervotonta ruumista, joka retkotti satulassa. Heidän laskeutuessaan jyrkkää rinnettä tasaisempia maita kohden ja kadotessaan nuori rosvo hivuttautui alas satulasta ja seisoi pää painuksissa ratsunsa vieressä.
Thor astui pojan luokse, asettautui hänen eteensä, kohotti pojan kasvoja leuasta ja kahlehti tämän katseen silmillään.
»Koti ei tuntunutkaan sinusta houkuttelevalta, mitä? Vastaa pian!»
»Sladen ja hänen ratsastajansa tavoittivat minut Korppiluun eteläiseltä harjanteelta», Hayes sanoi. »En aikonut puhua heille mitään, mutta he halusivat tietää, missä Morrel ja Fargo olivat. Minusta melkein tuntuu, etten olisi täällä, jollen olisi kertonut heille.» Hän oli peräti synkkä; toivottomuus loisti hänen silmistään.
»Piru vieköön», hän sanoi; »hirttäkää minut ja olkaa kirottu.»
Thor naurahti kylmästi.
»Voit olla varma, että menettelemme sinun suhteesi aivan kuten katsomme parhaaksi», hän vastasi.
Tällöin Sladenin ratsastajat olivat jo kaukana laaksossa. Nance voi nähdä heidät lähellä jokea.
Jälleen onnettomuuden tuntu oli uhkaava. Tytön ajatukset olivat yhtenä kaaoksena. Hän ei lainkaan itse huomannut liikkuneensa, mutta äkkiä Thorin sanoja seuranneen kuolonhiljaisuuden aikana, hän oli siirtynyt aivan Thorin vierelle, joka oli jo tarttunut poikaa hartioista.
Oli miten oli, tyttö katsoi suoraan Thoria silmiin väistämättä hänen kylmää, huvittunutta katsettaan.
»Te ette voi tehdä sitä!» tyttö epäsi.
Miehen ilmekään ei muuttunut.
»Neiti Kayne», hän sanoi, »te olette sekaantunut minun asioihini.»
»Se ei ole mikään teidän asianne», tyttö intti. »Kysymyksessä on inhimillisyyden asia. Te suunnittelette murhaa. Antakaa pojan livistää. Olisi ollut kyllin paha, jos olisitte hirttänyt hänet eilen. Mutta tänään se on mahdotonta. Minä en salli sitä!»
Hiljaisuus seurasi hänen sanojaan. Thor katsoi yhä edelleen tyttöön silmissään eriskummallinen, miettivä ilme. Poika oli jälleen painanut päänsä alas eikä katsahtanutkaan enää ylös. Katko-Uun karjapaimenet vaikenivat. Jason Underhill, kivääriä kädessään heilutellen, seurasi tapahtumaa sivusta. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät. Hetkisen näytti siltä kuin Thor olisi aikonut puhua, ja tyttö tiesi, että jos hän silloin todella olisi jotakin sanonut, hän olisi saattanut tytön naurunalaiseksi. Mutta Thor ei puhunutkaan.
Hän katsahti nuoreen rosvoon ja sitten Nanceen. Sitten hän hitaasti astui askeleen taaksepäin ja kumarsi suurieleisesti.
»No olkoon», hän sanoi. »Poika on teidän.»
Thor vilkaisi tyttöön pitkään ja arvoituksellisesti, kääntyi hitaasti ja kulki hirsirakennusta kohden.
Katko-Uun karjapaimenet katosivat jättäen Nancen nuoren rosvon kanssa kahden. Häpeän puna poskillaan poika kuunteli pelastajansa neuvoja. Pojan lupaukset olivat vallan ylenmääräisiä, ja ratsaille noustuaan hän jälleen puhkesi puhumaan.
»Kiitän teitä, neiti», hän sanoi. »Underhill olisi varmasti täyttänyt lupauksensa, jollei teitä olisi ollut.» Sitten hän hymyillen lisäsi: »Te voitte milloin tahansa kesyttää Underhillin vaikka syömään kädestänne.»
Myöhemmin, kun Nance ja Carson miehistömajan edestä ajoivat tiehensä, tyttö näki Thorin katselevan häntä karja-aitauksen nurkkaukseen nojaten. Tyttö heilutti kättään, muttei saanut mitään vastausta hyvästelyynsä.
VI LUKU.
Thor Underhillin tunteita Nance Kaynea kohtaan oli vaikea määritellä. Hänen oman käsityksensä mukaan tytön tapaaminen ei ollut vähimmässäkään määrin vaikuttanut häneen. Ratsastaessaan eräänä aamuna useita päiviä myöhemmin Korppiluun pohjoisia harjanteita halkovassa solassa hän miettiessään tapahtumia ei voinut johtua muuhun tulokseen, kuin että hän oli täysin välinpitämätön tytön suhteen. Hänen oli myönnettävä Nance kauniiksi, mutta hänen tunteisiinsa tyttö ei ollut vaikuttanut. Tyttö oli ollut aivan liian itsevarma ollakseen Thorin maun mukainen.
Thor ratsasti solan läpi, virran yli ja seurasi polkua, jota hän miehineen oli ratsastanut sinä päivänä, jolloin he hirttivät hevosvarkaat.
Hämmästyksekseen hän huomasi edelleenkin ajattelevansa Nancea. Hän näki alati edessään tytön silmät sellaisina, miltä ne olivat näyttäneet tytön kieltäessä häntä hirttämästä Scott Hayesia. Hän oli huomannut tytön voitonriemun, kun hän oli antanut perään. Mikäli tyttö olisi ollut perillä asioista, tämä ei olisi kuvitellut paljoakaan voitostaan, sillä Thor ei itse asiassa ollut lainkaan aikonut hirttää Hayesia. Mikäli hänellä olisi ollut sellaiset aikeet, hän ei olisi antanut Nancen sekaantua asioihin. Thor tiesi nyt, että tyttö oli ajanut tiehensä varmasti vakuuttuneena siitä, että hän oli pelastanut nuoren miehen hengen. Nance oli kyllä erittäin suloinen tyttö, mutta tämä tosiasia ei estäisi Thoria tekemästä suurtakin mutkaa välttyäkseen häntä toista kertaa tapaamasta.
Thor ratsasti metsätietä myöten yhä edemmäksi itään ja unohtaen Nancen keskittyi pohtimaan suhdettaan Blackie Sladeniin ja hänen ratsastajiinsa. Erikoisesti hänen mielessään oli juuri Blackie ja hirvittävä isku, jonka hän oli kumauttanut Blackien leukaan. Siihen iskuun oli keskittynyt monien vuosien patoutunut viha. Hän oli lyönyt toisia miehiä, muttei ollut koskaan tuntenut senkaltaista rajua tyydytystä kuin iskiessään Blackieta. Underhillien ja Sladenien välit olivat olleet vuosikausia kireät. Kauna oli puhjennut sanoiksi ja jälleen sanoiksi, mutta todellista, ruumiillista välienselvittelyä ei heidän keskensä ollut tähän mennessä ollut. Thorin syytä ei ollut suinkaan ollut, että voimanmittelyä ei ollut tullut. Se oli johtunut yksinomaan siitä, että Sladenit olivat karttaneet häntä.
Underhillillä oli, kuten aina näissä seuduissa ratsastaessaan, kivääri mukanaan. Hänen aseensa oli uudenaikainen automaattiase, ja se oli tupessa hänen satulansa kupeella.
Thor oli matkalla Kaksoisvirran kaupunkiin, tuohon kaupunkiin, joka sijaitsi suuren Korppivirran äärellä, neljäkymmentä kilometriä sen haarautumiskohdasta itään.
Hän oli lähtenyt matkaan melko myöhään, sillä hän aikoi yöpyä kaupungissa, ja aurinko helotti jo sokaisevana keskipäivän taivaalta, kun hän saapui sen paikan lähettyville, jonne rosvot oli hirtetty. Thor pysähdytti hevosensa ja istui satulassaan muutamia minuutteja syvissä mietteissään.
Noiden rosvojen surmauttaminen ei hänestä ollut suinkaan ollut miellyttävä työ, ja hän muisti hyvin Nancen kauhun. Mutta hän oli itse asiassa toiminut vain oikeuden palvelijana. Ei hän ollut tuntenut erikoista vihamielisyyttä noita miehiä kohtaan. Perinnäistapa vaati ankaraa rangaistusta, ja hän oli vain noudattanut sitä.
Hän ratsasti metsikköön ja löysi hirttämispaikan. Ruumiit olivat jo kadonneet. Ne oli leikattu köysistään irti. Kaksi köydenpätkää roikkui vieläkin puunhaarasta. Thor palasi takaisin polulle ja jatkoi matkaansa.
Hän oli nyt Sladenien alueilla ja ratsasti hitaasti, huolellisesti tähyillen lähiseutua ja vilkaisten väliin autereiseen etäisyyteenkin.
Thor tiesi, että muutaman sadan metrin päässä pienessä metsäaukiossa oli Sladenille kuuluva pieni hirsimaja. Hatun ratsastajat käyttivät sitä majapaikkanaan paimentaessaan karjaa lähettyvillä. Raiviota ympäröivät korkeat, metsäiset kukkulat. Sen pohjoista reunaa kaarsi syvä kuilu johtaen alavammille metsämaille. Jättiläismäiset poppelit olivat valtapuina, mutta niiden joukossa kasvoi runsaasti hikkoripuita, setrejä ja mäntyjä. Pajuja ja haapoja, valtavia tammia ja erilaisia outoja pensaita kasvoi kaikkialla villin rehevinä. Polku johti aivan majan vieritse, metsäisen kukkulan ohi aukion takana olevaan kuiluun.
Lähestyessään majaa Thor pysähdytti hevosensa. Hän oli kuullut oudon äänen.
Hän pysähtyi kuulostamaan.
Kaikki oli hiljaista. Ääni oli lakannut kuulumasta.
Thor tähyili lähiympäristöä tarkastaen jokaista yksityiskohtaa. Missään ei näkynyt ratsuja, eikä hän ollut havainnut niitä ylävämmillä maillakaan, joiden halki hän juuri oli ratsastanut. Jos Sladenin ratsastajia majaili hirsimökissä, heidän hevosensa varmaankin olivat jossakin sen lähettyvillä. Thor laskeutui ratsailta ja jättäen hevosensa odottamaan suitset maata laahaten hän lähestyi kiertoteitse majaa. Tällöin hän huomasi rinneaukiolla majan itäpuolella ratsun, voimakasrakenteisen, ruskeankirjavan juoksijan, jonka kyljessä erottui Hatun polttomerkki.
Bill Sladenin hevonen! Todennäköisesti Bill Sladen siis oli jossakin lähettyvillä. Mutta mistähän ääni johtui? Oliko Bill Sladen ryhtynyt puhumaan itsekseen?
Thoria ei lainkaan kiinnostanut Sladenin majassaolo. Hän oli vain uteliaisuudesta käynyt ottamassa selvää, keitä majalla oli, ja nyt hän oli palaamassa odottavan hevosensa luo.
Hän oli asettamassa kivääriään huotraan, kun ääni jälleen toistui. Bill Sladen kuului karjuvan: »Piru vie, tule heti takaisin!»
Sladen ei siis ollutkaan yksin, vaikka yksi ainoa hevonen vain oli näkösällä. Jokin Sladenin äänessä, sen käheässä, raivostuneessa sävyssä, pani Thorin kiiruhtamaan metsäiselle kukkulalle, josta hän, vaikka olikin täydelleen pajupensaitten peitossa, voi seurata, mitä majalla ja sen lähiympäristössä tapahtui. Hän ei ollut viidenkymmenenkään metrin päässä majan ovesta ja näki Bill Sladenin sen edustalla pidättelevän väkivalloin jotakin naista pakenemasta.
Thorista tuntui, että naista oli pidetty vastoin hänen tahtoaan majassa ja että hän oli yrittänyt paeta, mutta Sladen oli saanut hänet kiinni kohta naisen päästyä ovesta ulos.
Kun Thor heidät näki, nainen oli selin Thoriin ja taisteli vimmatusti vapautuakseen Sladenin otteesta. Sladenin kasvot olivat hillittömän intohimon vääristämät. Hän oli raivosta kalpea.
Nainen taisteli vimmatusti, ja Sladen yritti vetää häntä hartioista takaisin majaan. Sladen oli kooltaan jättiläinen, hänen päänsä ja hartiansa näkyivät naisen yli, ja hänen voimansa olivat ehkä kymmenkertaiset toisen voimiin verrattuina. Mutta nainen kamppaili niin epätoivoisesti, että hän kahdesti oli pääsemäisillään pakoon.
Ja sitten äkkiä, alhaisesti ja häpeämättömästi Sladen löi naista nyrkillään. Isku oli raaka ja hillitön ja se osui oikeaan ohimoon. Ääntäkään päästämättä lyöty tuupertui pitkin pituuttaan selälleen. Lyönnin jälkeen Sladen seisoi hetkisen raivostuneena, suuret lihaksensa pingoittuneina, silmät raivosta säkenöiden ja mörähdys huulillaan. Sitten mies kumartui, tarttui naista hartioista, kohotti hänet polvilleen ja pitäen häntä koholla toisella kädellään löi toistamiseen.
»Piru sinut periköön!» hän kirkui. »Sinä olet minun omaisuuttani. Kyllä minä vielä sinulle näytän!»
Hän kohotti nyrkkinsä uuteen iskuun, mutta samassa Thorin kiväärin piipusta pöllähti hienoinen savujuova. Aseen paukahdukseen sekaantui Sladenin hämmästynyt karjaisu.
Hetkisen hän pysytteli koholla. Raivon ilme pakeni hänen kasvoiltaan kuvaamattoman hämmästyksen tieltä. Nainen solahti hänen herpaantuvista kouristaan; mies horjui jonkin aikaa paikallaan lysähtäen lopulta hervottomana maahan kasvot ylöspäin. Nainen lojui edelleen tajuttomana siinä, mihin Sladen oli hänet pudottanut. Näky oli tosiaan surullinen.
VII LUKU.
Sladenin kaaduttua vallitsi hetkisen täydellinen hiljaisuus. Thor seisoi pajupensaikossa näkymättömissä. Laskien kiväärinsä roikkumaan oikean käden varaan hän kuunteli ja tähyili. Kiväärin terävä paukahdus kiiri nyt lähiympäristön kalliosta toiseen. Kului ainakin minuutti, ennen kuin Thorin leveät hartiat työntäytyivät pensaikosta esille. Sitten Thor tyytyväisenä siihen, ettei ketään todistajia ollut näkemässä ampumistapausta ja ettei erikoisesti Sladenin ratsastajia oleillut lähettyvillä, ylitti raivatun metsänaukion ja kulki kohti maassa makaavaa Sladenia ja tuntematonta naista. Thor katsahti ensin naiseen ja totesi tämän hengittävän hitaasti ja rauhallisesti aivan kuin nukkuen. Kasvojen vasemmalla puolella lähellä poskipäätä näkyi lievä mustelma, mutta pyörtymyksensä lisäksi nainen ei tuntunut kärsineen mitään vakavampaa vammaa.
Thor tunsi naisen. Hän oli Lyndia Kolsar, puolalaisen Peter Kolsarin tytär. Tämä omisti pienen maatalon Kaksoisvirran kaupungin suunnalla, suuren Korppivirran varrella. Underhillit eivät olleet erikoisemmin olleet tekemisissä Kolsarien kanssa, vaikkakin tuo puolalainen oli sijoittunut asumaan Korppiluuhun jo muutamia vuosia ennen Underhillien tuloa.
Thor tiesi kuitenkin, että Peter Kolsarin perheeseen kuului, vaimoa lukuunottamatta, Jake niminen poika ja Lyndia. Thor ei moniin vuosiin ollut nähnyt Lyndiaa, mutta hän tunsi tämän kuitenkin, vaikka Lyndia olikin sillä välin kypsynyt tytöstä naiseksi.
Vilkaistuaan vain kerran Bill Sladeniin Thor ei enää kiinnittänyt mieheen huomiota, vaan ryhtyi palauttamaan Lyndiaa tajuihinsa. Majasta löytyi vettä ja sillä hän valeli tytön päätä ja hieroi sitten varoen tämän käsiä ja ohimoita edistääkseen verenkiertoa. Kun tyttö avasi silmänsä, Thor oli polvistuneena hänen vieressään ja pyyhki parhaillaan hiuksia tämän kasvoilta. Tyttö katsoi Thoriin. Hän oli säikähtyneen ja hämmentyneen näköinen, mutta hänen silmistään kuvastui jälleentuntemisen ilo.
Tytön huulet värähtivät.
»Mitä olla tapahtunut, Thor-herra?» hän kysyi.
Ennen kuin Thor ennätti vastata, neito hätkähti ja voihkaisi:
»Voi sitä kauheata miestä! Sladenia! Nyt minä muistaa — hän lyödä minua. Missä hän olla?»
»Hänestä ei teille, Lyndia, enää ole harmia», Thor vakuutti.
Tyttö rauhoittui ja sulki silmänsä. Mutta äkkiä hän kohottautui jälleen yrittäen päästä istumaan. Thor auttoi hänet jaloilleen ja talutti majan edustalla olevalle penkille istuutuen itse tytön viereen ja yrittäen rauhoittaa tätä, sillä tyttö vapisi vieläkin järkytyksestä ja pelosta.
Lyndia oli ollut hintelä, kulmikas tyttönen, kun Thor hänet viimeksi näki, mutta nyt hänen muotonsa olivat pyöristyneet ihastuttavan naisellisiksi ja siroiksi ja hänen silmiänsä, jotka aikaisemmin olivat katselleet maailmaa lapsellisen viattomina ja avomielisinä, varjosti salaperäinen, viisas tyyneys ja arvokkuus. Näytti siltä, että kehittyessään tyttösestä neidoksi hän oli oppinut tuntemaan elämän tarkoituksen ja kätkenyt tietonsa sisimpäänsä. Nuo silmät olivat tummat, ruskeat, melkeinpä mustat ja niissä oli kullan kimallusta, ehkä kyynelten jäljiltä. Tytön hiukset olivat mustat, niin sysimustat, että niissä tuntui olevan sinervä vivahdus. Ne valuivat heikosti lainehtien hänen hartioilleen ja olivat epäjärjestyksessä kamppailun jäljiltä. Hänen ihonsa oli vaalea ja kirkas, melkein läpikuultava, huolimatta ilmanalan raakuudesta. Thoria hämmästytti tytössä tapahtunut muutos. Hänestähän oli kehittynyt ihana nainen. Mutta kauneus ei kuvastunut vain hänen suloisista piirteistään. Hänen kasvonsa kuvastivat hänen luonnettaan. Hänen silmänsä olivat viisaat ja puhtaat ja hänen huultensa juonteet lujat.
Sladen oli repinyt rikki Lyndian puuvillapuvun olkapään, ja nyt tyttö kädellään peitteli repeämää.
Thor tiesi, ettei tyttö tapahtuman johdosta joutuisi suunniltaan. Päinvastoin hän alkoi jo silminnähtävästi rauhoittua. Lyndia oli järkevä tyttö.
»Mitä on oikein tapahtunut?» Thor kysyi.
»Vaikka mitä, Thor-herra. Isäni myydä minut.»
Thor tuijotti häneen.
»Möi teidät?»
»Kyllä, kyllä, Thor-herra. Hän möi minut Beel Sladenille.»
Thorin huulet vetäytyivät julmaan irvistykseen.
»Puhutaan tämä asia selväksi, Lyndia. Tarkoitatteko todella, että isänne möi teidät Bill Sladenille, kuten olisi myynyt naudan tai hevosen?»
»Aivan niin! Voi, se olla kauheata, Thor-herra. Minun pitää vain istua ja kuulla, kuinka he sillä tavalla puhua minusta. Minä en tiedä, mitä minä pitänyt tehdä. Kaikki olla niin merkillistä, niin — kuinka te sen sanoakaan — ennenkuulumatonta. Minun isäni olla velkaa Beel Sladenille rahaa. Beel Sladen sanoa isälle ’minä otan tyttö ja me olla kuitit’. Sitten isä sanoo kyllä, ja Beel Sladen ottaa minut. Isä kääntää päänsä, ei tahdo katsoa, ja isä ei anna äidin eikä Jaken tulla apuun.
»Beel Sladen panee minut hevosen selkään ja tuo minut tänä aamuna tänne. Hän sanoo minä hänen vaimonsa ja hän pitää minua tässä majassa. Minä itse sanoa, minä juoksen pois. Hän sanoa, hän silloin seuraa minua ja tappaa minua. Minä ei välitä. Minä kuolla mielummin kuin minä olla Beel Sladenin vaimo. Minä sanoa niin. Hän ottaa minua kiinni, minä päästä pois ja ovesta ulos. Hän ottaa minua taas kiinni. Ja sitten — sitten — hän lyödä minua.»
Underhill nousi istuimeltaan Lyndian eteen ja katsoi häneen. Sitten hän yht’äkkiä kääntyi ja kulki Bill Sladenin kaatumispaikalle. Hän polvistui Sladenin viereen tutkimaan tämän ruumiissa olevia vammoja. Sladen oli kuollut, hänen päänsä oli retkahtanut oikeaa olkapäätä vasten. Thor tarttui päähän ja oikaisi sen asentoa, jotta kasvot tulivat näkyviin. Kohottautuessaan hän huomasi oikean kätensä veriseksi ja tuijotti siihen hetkisen mietteissään kumartuen sitten jälleen Sladenin puoleen. Sladenia oli ammuttu kahdesti huolimatta siitä, että Underhill oli laukaissut vain yhden ainoan kerran. Toinen haava oli oikealla puolella päätä juuri korvan yläpuolella. Siitä oli kuula tunkeutunut sisään, mutta Underhill ei nähnyt siitä muita merkkejä. Ilmeisestikin se oli ylhäältä tulleena pysähtynyt pään sisään. Underhillin kuula oli sattunut sydämeen.
Underhill nousi pystyyn ja tähyili pohjoiseen, kohti kuilua, mistä toinen kuula epäilemättä oli ammuttu. Jättäen Lyndian penkille Underhill kulki raivausalueen yli kuilun reunalle ja silmäili tarkkaan niillä kohdin kasvavaa tiuhaa pensaikkoa. Sen näköisenä, kuin hän ei olisi etsinyt mitään erikoista, hän katseillaan tutki tarkkaan koko solan ja havaitsi vihdoin sen pohjalta, ehkä sadan metrin päässä majasta paikan, jossa hevonen oli seissyt. Katkenneiden oksien ja lakoontuneen ruohon osoittamaa tietä, joka ilmeni myös joistakin sieltä täältä näkyvistä jalanjäljistä, hän pääsi selville paikasta, jossa mies oli ollut polvistuneena pensaikkoon. Laskeutuessaan polvilleen Thor näki selvästi majan edustalle, jossa Bill Sladen oli lyönyt Lyndiaa. Tarkaten kuilun pohjasta näkyviä jälkiä hän huomasi ratsastajan paenneen itään.
Thor uskoi nyt päässeensä selville siitä, mitä oli tapahtunut. Tytön isä oli joko katunut tyttärensä myyntiä tai sitten hän oli alusta alkaen päättänyt tappaa Sladenin, ennen kuin tämä ennätti vahingoittaa tytärtä, ja oli siinä mielessä seurannut paria majalle ja toteuttanut suunnitelmansa.
Thor palasi Lyndian luo. Tyttö istui penkillä tuijottaen suoraan eteensä eikä näyttänyt olevan tietoinen toisen läsnäolosta, ennen kuin Thor häntä puhutteli.
»Jaha, Lyndia», mies sanoi, »nähdäkseni te voitte nyt palata kotiin. Voitteko ratsastaa Sladenin hevosella?»
»Minä ei koskaan mennä enää kotiin», tyttö huudahti.
Thor ei voinut moittia häntä tästä.
»Minnekä sitten aiotte mennä, Lyndia?»
Tyttö pudisti päätään. Hänen ilmeensä oli jäykän päättäväinen, mutta äänensävy kieli toivottomuutta.
»Minä ei tiedä. Minä ei välitä. Minun isä ei minun isä. Minä ei koskaan nähdä häntä enää.»
Thor seisoi kädet syvällä taskuissaan ja katseli häneen.
Vihdoin hän sanoi: »Minä en ainakaan voi teitä moittia.»
Underhillin ratkaistavana oli vaikea ongelma. Ja hän tiesi sen olevan vain yksin hänen ratkaistavissaan.
Tapansa mukaan hän ei suotta aikaillut.
»Voitte tulla kotiini kanssani, Lyndia. Äitini huolehtii teistä. Voitte viipyä siellä niin kauan kuin teitä huvittaa. Mitä sanotte?»
Tyttö hymyili tuskin havaittavasti.
»Hyvä», hän sanoi. »Tulen kyllä.»
Tyttö nousi pystyyn ja ryhtyi selvittelemään tukkaansa. Hän kasasi sen päälaelleen moniin laskoksiin ja silmukkoihin noudattamatta mitään erikoista järjestystä, mutta tulos oli sittenkin perin ihastuttava. Neito oli nyt jo täysin rauhoittunut eikä näyttänyt enää olevan millänsäkään tapahtumasta.
»Ratsastanko Sladenin hevosella», hän kysyi.
»Se ei oikein sovellu», Underhill vastasi. »Tarkoitukseni on lähettää Sladenin hevonen kotiinsa.»
Hän meni majan taakse ja nosti laahaamaan jätetyt ohjat kiinnittäen ne löysästi satulan nuppiin. Sitten hän kiinnitti jalukset vatsavyöhön, etteivät ne päässeet heilahtelemaan ja tarttumaan esteisiin, läimäytti hevosta lautasille ja lähetti sen ravaamaan etelää kohden. Kun hän palasi Lyndian luokse, tapasi hän tämän katselemasta Sladenia.
»Tämä olla paha, oikein paha», tyttö sanoi.
»Aivan varmaan.»
»Sladenit tulla ja kysyä. Steele Sladen olla hyvin vihainen!»
»Sehän on selvää.»
»Minä ei tiedä, kuka tappasi Beel Sladenin», tyttö sanoi. »Minä ei nähdä mitään.» Hän näytti miettivän ja lisäsi sitten:
»Minun isä ei kerro, hän möi minua. Hän häpee sitä. Te myös olla samaa mieltä?»
»Sitä minä en välitä ruveta puntaroimaan», Thor sanoi. »Kuulkaahan Lyndia: minä ammuin Bill Sladenin enkä viitsi vaivautua kieltämään sitä.»
Tyttö katsoi häneen surullisesti.
»Minun isä olla minun isä», hän sanoi. »Minä ei mennä kotiin, mutta minä ei sanoa, minun isä möi minua Beel Sladenille ja Beel Sladen toi minua tänne. Minä ei sanoa; minä lähteä pois tästä maasta ja ei tulla takasin.»
»Toisin sanoen, ette halua minun puhuvan asiasta mitään», Underhill kysyi.
»Miksi puhua?» tyttö kysyi. »Kukaan ei tiedä mitään, ei kukaan saa tietää. Te ei saa kertoa. Kukaan ei epäillä teitä, sillä minä ei kerro, Sladen toi minua tänne.»
»No olkoon», Underhill suostui. »Käyköön sitten niin.»
Thor osoitti tien hevosensa luo, auttoi Lyndian sen satulaan ja heittäytyi itse taakse. Sillä tavoin he ratsastivat majasta palaten Underhillin kulkemaa tietä, ja edettyään kilometrin tai pari he näkivät Bill Sladenin hevosen hölkkäävän hitaasti mutta varmasti etelää kohden.
Moniaita kilometrejä he ratsastivat yhtä äänettöminä kuin oli heitä ympäröivä luontokin. Underhill ei tiennyt, mitä Lyndia ajatteli, mutta omasta puolestaan hän mietti naisten välistä eroa. Hänen mieleensä tuli Nance Kayne ja hän ihmetteli, olisiko Nance, jos olisi kokenut saman kuin Lyndia, voinut hillitä itsensä niin täydelleen kuin tämä puolalainen tyttö. Hän epäili tätä. Lyndia, joka oli hidasluontoisten vanhempien lapsi ja polveutui sivistymättömistä, kehittymät tömistä esivanhemmista, joilta puuttui mielikuvitusta, voi kestää koettelemukset helpommin kuin Nance, joka oli paremmin kasvatettu ja vilkasluontoisempi.
Sittenkin Underhill epäili, tokko Nance oli tuntehikkaampi kuin hänen edessään hevosen selässä istuva tyttö. Kun Underhill oli Sladenin majan edessä katsellut tyttöä, hän oli tämän tyrmistyneiden silmien syvyydestä aavistellut tunteita ja intohimoa, jotka ehkä jäisivät täydelleen tajunnan piiloihin, kunnes tyttö tapaisi jonkun, johon hän täydelleen voi luottaa. Silloinkin hänen luonnollinen pidättyväisyytensä ehkä estäisi niiden ilmitulon.
Tyttö oli ylpeä. Hänen sisukkuutensa kielsi häntä myöntämästä, mitä hänen isänsä ja Sladen olivat hänen suhteensa suunnitelleet. Thor ihmetteli mielessään, mitä tyttö ajattelisi, jos hän saisi tietää isänsä seuranneen Sladenia majalle ja ampuneen kuulan, joka olisi surmannut Sladenin, vaikka Underhillin kuula olisikin osunut harhaan. Mutta Thor ei aikonut paljastaa huomiotaan tytölle.
Heidän oli pakko ratsastaa hitaasti, sillä ratsun kannettavana oli kaksinkertainen taakka ja polku oli hyvin epätasainen. Vasta myöhään iltapäivällä he ylittivät vuoren solassa virran ja hitaasti nousivat sen takana oleviin ylempiin seutuihin. Ja siellä, avoimella tasanteella, he kohtasivat Nance Kaynen, joka ratsasti enonsa karjapaimenen seurassa. Nance kertoi yhdessä J-Kolmio-C:n cowboyn kanssa olleensa koko päivän tutkimassa Korppiluu-harjanteiden pohjoista huippua. Nance nyökkäsi Lyndialle ja katsahti häneen arvostelevasti. Sitten hän hymyili Thorille.
»Mitä», hän kysyi, »onko sattunut jokin onnettomuus?»
»Ei laisinkaan», Thor sanoi. »Tämä on Lyndia Kolsar. Hän oli matkalla tervehtimään äitiäni, ja kun ratsastin samaan suuntaan, otin hänet ratsaille.»
»Minä olen Nance Kayne», Wyomingin tyttö sanoi Lyndialle hymyillen. »Oli hauska tutustua teihin; toivon meidän tapaavan vastakin.»
Siihen koko keskustelu supistuikin, lukuunottamatta sitä, että Nancen ja karjapaimenen jo ratsastaessa poispäin Nance olkapäänsä ylitse huomautti Thorille:
»Minun piti ilmoittaa teille, että Scott Hayes on jo lupauksensa mukaan lähtenyt etelään. Sain häneltä viestin erään hänen tapaamansa ratsastajan välityksellä. Kiitän suuresta hyväntahtoisuudestanne.»
Thor ei vastannut. Hän ratsasti edelleen yhdessä Lyndian kanssa, ja meni monta kilometriä, ennen kuin he vaihtoivat sanaakaan. Sitten Lyndia sanoi yksikantaan:
»Nance Kayne ei ymmärtää, kuinka me ratsastetaan saman hevosen päällä. Hän kyllä vielä kysyä asioita.»
Underhill oli miettinyt samaa.
»Kysyköön vain», hän sanoi, »mitään selvyyttä hän ei kuitenkaan saa.»
VIII LUKU.
Joitakin päiviä myöhemmin Thor Underhill lähti uudelleen matkalle Kaksoisvirran kaupunkiin. Hänen tiensä kulki jälleen Korppiluun huippujen keskitse, läpi haudanhiljaisen metsän, sen paikan ohitse, jossa rosvot oli hirtetty, ja edelleen virran poikki sen takaisiin kuiviin seutuihin ja vihdoin suuren virran pohjoispuoliseen mäkimaastoon. Hänen ratsastuksensa erosi nyt aikaisemmasta. Hän ratsasti hitaasti, tarkkaavaisesti, sillä kuiskaava ääni oli kertonut, että Bill Sladenin ruumis oli löydetty. Kun Billin hevonen oli saapunut kotiin ratsastajatta, olivat Billin veli, Blackie, ja hänen poikansa, Steele, seurassaan Hatun ratsastajia pakottaneet hevosen palaamaan ja ohjaamaan heidät Billin ruumiin luo. Thorin korviin saapuneet kuiskailut eivät tienneet mitään siitä, olivatko Sladenit ehkä tietoisia Billin surmaajasta, mutta Thor tiesi epäilyjen kohdistuvan itseensä.
Thorin äiti ja isä olivat vieraanvaraisesti vastaanottaneet Lyndia Kolsarin Katko-Uuhun. Asian todellista laitaa ei ollut mitenkään selvitetty. Lyndia oli vain kertonut tulleensa vierailulle, ja Thor puolestaan oli tykkänään vaiennut, eivätkä hänen vanhempansa olleet asiaa udelleet.
Thor laskeutui ratsain rinnettä sitä raiviota kohden, jossa Bill Sladen oli surmattu. Eräät seikat olivat surmapäivästä saakka vaivanneet Thorin mieltä, ja hän oli päättänyt ottaa niistä selvää.
Syvällä Sladenin majaa ympäröivässä metsässä hän pysähdytti hevosensa. Maja oli jätetty autioksi. Underhill ratsasti raivioon, pysähtyi tarkastelemaan hiekan runsaslukuisia kavionjälkiä ja ratsasti sitten edelleen sen kuilun kautta, jonka reunamalla Bill Sladenin surmaamista avustanut mies oli seissyt, ja jatkoi matkaansa pitkin itään johtavaa tietä.
Paria tuntia myöhemmin hän saapui Kolsarin karjakartanoon. Hän näki Peter Kolsarin seisoa toljottelevan ränsistyneen tallin tai vajan ovella. Hän ratsasti Kolsaria kohti ja hypähti kevyesti satulasta aivan tämän vierelle.
Kolsar oli keskikokoinen mies, melko pullea sekä hartioista että vatsankin kohdalta. Hänen tukkansa oli harmaa ja harotti nuhraantuneen huopahatun alta.
Mies itsekin oli aina ollut Underhillin mielestä likainen. Hänessä oli jotakin epätervettä, joka kuvastui veltoista, lievästi rokonarpisista, likaisista kasvoista, silmistä, jotka olivat värittömän harmaat ja lisäksi salakavalat silloinkin, kun ne olivat raskaitten luomien peitossa. Kasvot näyttivätkin epämiellyttävän tekopyhiltä. Kolsarilla oli suuret, teräviksi nauhoiksi kapenevat viikset ja niitä hänen oli tapana punoa, milloin hänellä ei ollut muuta tekemistä.
Kolsar katsoi kysyvästi Underhilliin ja hymyili epävarmasti.
»Te olla Thor Underhill — häh?» hän sanoi.
Thor nyökkäsi.
»Minä ei olla nähnyt teitä pari vuotta, häh?» Kolsar lisäsi. »Ja nyt te tulla siihen minua tapama? Mitä olla tapahtunut?»
»No eipä mitään erikoista», Underhill vastasi. »Olen matkalla Kaksoisvirran kaupunkiin.»
Hän seisoi kookkaana ja vakaana katsellen Kolsaria suoraan silmiin.
Kolsar hymyili, aukoi suutaan puhuakseen, yritti rauhoittua, katseli maahan ja nosti sitten katseensa vieraan silmiin.
»Te sanoa, ei mitään olla tapahtunut?» hän uteli uudelleen.
»Ei kerrassaan mitään. Epäilettekö jotakin tapahtuneen?»
»Minä? Eihän minä. Mitään ei olla tapahtunut!»
»Missä Lyndia on?» Thor sanoi.
»Lyndia?» Kolsar hymyili leveästi. »Lyndia ei olla enää siinä.»
»Missä hän on?»
»Hän mennä pois.»
»Minne hän meni.»
»Minulla olla paljo huolia sen tyttö takia», Kolsar sanoi. Hänen kasvonsa vetäytyivät surullisiksi. »Hän olla villi. Hän ei kuulla, mitä minä puhua. Hän juosta pois Beel Sladenin kanssa.»
»Minne?» Underhill kysyi.
»Minä ei tiedä. Hän juosta pois Sladenin mukana. Pari kolme päivää Blackie Sladen ja Steele ja joku Hatun ratsastaja tulla tähän ja sanoa ’Beel olla kuollut’. Joku tappanut häntä. Se tapahtua Beelin karjamajassa. Lyndia olla Beelin kanssa. Nyt hän olla poissa.»
»Oletteko etsinyt häntä?»
»Ei olla hyvä hakea. Tyttö voinut ampua Beelit.»
»Miten Bill oli surmattu?»
»Billiä ammuttu kaksi kerta — yksi kerta sydämeen, toinen kerta päähän.»
»Kiväärillä vai pistoolilla?»
Kolsar pudisti päätään.
»Voi olla kivääri, voi olla pistooli.»
»Tiedättekö, kuka tappoi Bill Sladenin?»
»Minä? Ei tiedä, ei tiedä.»
Underhill ei koskaan ollut oppinut lukemaan mitään Kolsarin kasvonilmeistä. Hän oli vain päässyt selville, että mies oli synnynnäinen viekastelija ja valehtelija. Mikäli hän oli ampunut toisen Bill Sladenin surmanneista luodeista, hänen tarkoituksenaan ei suinkaan ollut sitä myöntää, ja mikäli hän oli surmaamisen aikoihin havainnut majan lähettyvillä Thorin, hän ilmeisesti oli päättänyt siitä vaieta, sillä hänen ilmeensä ei millään tavoin osoittanut, että hänen ja vieraan kesken olisi ollut joitakin salaisuuksia. Mutta olihan sangen todennäköistä, ettei Kolsar yhtä vähän kuin Thor itsekään ollut nähnyt ketään lähettyvillä. Molemmat kiväärit oli laukaistu samalla hetkellä ja luoditkin olivat siitä syystä osuneet aivan samanaikaisesti, sillä Thor olisi muutoin varmaan voinut Billin liikkeistä havaita niiden eriaikaisen vaikutuksen. Kun molemmat aseet oli laukaistu aivan samana hetkenä, kumpikin ampuja oli kuullut vain oman aseensa pamahduksen.
»Vai niin, te siis ette tiedä, kuka surmasi Sladenin, mitä?»
»Minä ei tietä mitään.»
»Oletteko hiljan nähnyt täällä päin muita ratsastajia?»
Kolsar pudisti päätään kieltävästi.
»Minä ei olla nähnyt ketään tiellä.»
»Mitä Sladenit sanoivat?»
»He ravista päätä. Katsella ympäri ja sanoa kaksi miestä ampua Sladenin. Yksi edestä, toinen sivusta.»
»Aiotteko etsiä Lyndiaa?»
Kolsar elehti välinpitämättömästi.
»Hän tulla takaisin, kun hän olla valmis», hän sanoi.
Tietenkään sellainen mies, joka möi tyttärensä, ei välittänyt tuon taivaallista hänen tulevista kohtaloistaan. Joitakin minuutteja Underhill seisoi Kolsaria katsellen, ja koko ajan hänen inhonsa miestä kohtaan vain kasvoi. Kolsar epäilemättä luki sen Underhillin kasvoista, sillä hän punastui, kääntyi äkkiä ja astui vajaan.
»Minä nyt tehdä työtä», hän huomautti.
Thor heittäytyi jälleen satulaan ja ratsasti kartanon pihan poikki talon pääovelle.
Veltto, lihava, likaiseen puuvillapukuun pukeutunut nainen ilmaantui keittiön kiehuvien pyykkikattiloitten höyrystä häntä tervehtimään.
Vaimo oli kauttaaltaan hiessä; hänen kauhtunut, tahmea tukkansa riippui hartioilla ja joitakin harhautuneita, märkiä hiuksia harotti hänen otsallaan. Katsoessaan Underhilliin hän työnsi ne saippuaisella kädellä silmiltään. Nainen oli paljain jaloin, ja hänen pienet nappisilmänsä räpyttelivät hetken avuttomina, kunnes hän tunsi vieraan. Sitten hän hymyili anteeksianovasti.
»Underhillhän siinä olla», hän sanoi, ja yritti hiukan kunnostaa itseään, oikoi hamettaan ja tasoitti tukkaansa.
»Anteeks’» hän sanoi. »Meillä olla pyykkipäivä tänään. Te tulla sisään?»
»Kiitoksia. Olen matkalla Kaksoisvirran kaupunkiin ja päätin poiketa kysymään vointianne. Olen puhunut Peterin kanssa. En näe Lyndiaa enkä Jakea missään.»
»Jake mennä Kaksoisvirtaan. Iso juhla. Tanssia, musiikkia.» Äänen takerrellessa hän sitten lisäsi: »Lyndia on mennä.»
»Minne?»
Vaimon silmiin syttyi hillitön viha. Hän pudisti nyrkkiään vajaa kohden.
»Peter olla tehdä sen! Se sika! Se käskeä Lyndia mennä Beel Sladenin kanssa. Hän olla Sladenille velkaa ja hän antaa Sladenin ottaa tyttö. Hän työntää minua pois ja käskee minua hoitaa minun omat asiat. Minä juosta Lyndian ja Sladenin perään, mutta Sladen ratsastaa nopeasti ja minä ei saa kiinni. Minä ei osaa ratsastaa, minä ei osaa mitään» Mutta minä tulla takaisin. Minä olla julma ja aikoa tappaa Peterin. Minä ottaa suuri puukko ja mennä löömään Peteriä. Minä hakea hänen ympäri koko talo. Koko huone olla sekasin, mutta minä ei löytää Peteriä. Hän olla mennä tikapuu pitkin vinttiin ja kun minä mennä hänen perään, hän heittää minua nuijalla. Minä ottaa tikapuun pois.
»Peter olla vintissä kaksi päivää ja kaksi yö. Minä olla julma koko aika ja Peter katsoa alas ja puhua minulle kaunis asia. Sitten mennä kaksi päivää ja minä mennä nukkumaan ja Peter tulla alas. Minä ei olla enää niin julma, mutta minä ei puhua Peterin kanssa.»
»Peter oli siis ullakolla kaksi kokonaista päivää ja yötä, vai niin», Underhill sanoi.
Kolsarin vaimon tunteitten aitoutta ei voinut epäillä. Hän oli ehdottomasti vilpitön.
Underhill hyvästeli sitten äkäistä vaimoa ja jatkoi matkaansa Kaksoisvirran kaupunkiin.
Lyndian kertomus myynnistään Sladenille oli tullut vahvistetuksi ja lisäksi oli toinenkin seikka käynyt ilmi:
Peter Kolsar ei ollut osallinen Bill Sladenin surmaamiseen.
Nyt oli aivan tietymätöntä, kuka oli ampunut toisen laukauksen?
IX LUKU.
Kaksoisvirran kaupunki sijaitsi suuren kattilalaakion eteläreunassa. Kilometrien korkeuksissa laiskasti liitelevä meksikkolainen kotka saattoi vallan hyvin nähdä kaukana lännessä Korppiluun harjanteen huiput ja tasangon pintaa uurtavat kuilumaiset solat, koko tuon villin läntisen autiomaan, joka uinui häiriintymättömän äänettömänä. Idässä lintu voi seurata laakion repaleista reunaa. Sen ääriviivat jatkuivat etelässä ja idässä niin etäälle, että ne lopulta häipyivät paahtavan auringon häikäisevään hehkuun. Pohjoiset rajaylänteet häämöttivät säännöttömänä, purppuraisena juovana kaukana taivaanrannalla epämääräisinä ja salaperäisinä.
Kaupunki oli suuren Korppivirran pohjoisella rannalla. Joen kallas oli kaupungin takapihana. Peltikannuja, roskaläjiä, rikkinäisiä tynnyreitä, laatikoita ja muita jätteitä lojui pitkin rantahietikkoa. Eteläinen ranta kohosi jyrkkinä graniittikallioina, jotka olivat Korppiluun harjanteiden viimeisiä kielekkeitä. Kallioitten takana uinui villi, kumpuileva, koskematon erämaa.
Kaupungin rakennusten julkisivut olivat pohjoista kohden ja tasaiselta laakiolta ne näkyivät jopa sadan kilometrin päästä. Lännen puolella, Korppiluun harjanteen pohjoisen huipun suunnalla oli vuorimaastoa ja kalliota sekä virtoja, jotka olivat maaperään uurtaneet syviä, epäsäännöllisiä laaksoja ja solia. Itään vei postitie mäkiä ja esteitä kiertäen, mutkaisena ja kiemuraisena. Se katosi lopulta kaukaisuudessa näkymättömiin. Tätä tietä myöten saapuivat kerran viikossa Ocatesta, neljänsadan kilometrin päästä, postivaunut.
Kolmen ajoissa iltapäivällä Thor oli nähnyt korkean harjanteen laelta Korppiluun pohjoisen huipun lähettyviltä kaupungin ensimmäistä kertaa. Ylitettyään kahlaamon eräässä solassa hän oli ratsastanut jo useita kilometrejä, ja nyt kaupunki loisti tasangolla hänen edessään. Tuntia myöhemmin Underhill ratsasti kohoavaa rinnettä sille laajalle ylätasanteelle, jolla kaupunki sijaitsi, ja kun oli kulunut vieläkin tunti, hän laskeutui ratsailta kaupungin pajan edustalla. Paja oli avara, polttamattomista tiilistä tehty matala rakennus, johon oli järjestetty joukko talleja. Omistaja Bill McCann tunsi Underhillin ja aivan ilmeisesti piti hänestä, sillä hän päästi kengitettävän hevosen jalan ja lähestyi Thoria hyväntahtoisesti virnistellen.
»Olenpa tässä ihmetellyt, tulisitteko te lainkaan», hän sanoi. »Koko maakunta on kokoontunut tänne. Siltä ainakin tuntuu!»
»Minä olen tehnyt tuloa jo pitkän aikaa», Underhill vastasi. »Mutt’en ole tiennyt mistään juhlista, ennen kuin kuulin niistä Kolsarissa.»
McCannin kasvot kävivät vakaviksi.
»Lieneekö mitään perää siinä, että Bill Sladen on tapattanut itsensä?» hän kysyi. »Minä en ainakaan pääse siitä mihinkään selvyyteen. Liikkeellä on niin monenmoisia huhuja. Eräät kertovat Billin jallittaneen Kolsarin tytärtä, ja Kolsarin sitten nitistäneen miehen. Toiset tietävät Billillä olleen vihollisia, jotka ovat tavoittaneet hänet yksikseen. Blackie Sladen kertoo Billiä ammutun kiväärillä kahdesti, sydämeen ja päähän. Blackie sanoi voivansa sormella osoittaa miehen, joka tappoi hänen veljensä. Steele on synkkänä, mutta hän ei puhu mitään.»
»No, Blackie ja Steele ovat siis täällä?» Underhill sanoi.
»Tulivat eilen.»
»Onko hevoselleni tilaa?» Thor kysyi.
»Te siis aiotte jäädä tänne!» McCann katsoi vetoavasti Underhilliin.
»Mistä syystä en muka jäisi?»
McCann hymyili ihailevasti.
»Mikäli jokin syy tiedossani olisikin, en sitä sanoisi», hän selitti. »Te olette sellainen hurjapää, että te kuitenkin tekisitte juuri niin kuin teitä huvittaa.»
Underhill ohjasi hevosensa erääseen talleista, nosti satulan ratsunsa selästä sekä kiinnitti päitset sen kaulaan.
McCann oli seurannut häntä.
»Onko siinä perää, että hirtitte pari hevosvarasta ja lyödä kumautitte Blackien pökerryksiin?» hän kysyi.
»Blackieko siitä kertoi?»
»Ei suinkaan. Eräs Hatun ratsastajista tuli tänne ennen Blackieta ja Steeleä. Hän kehui olleensa päästämässä rosvoja hirrestä ja kertoi ratsastaneensa yhdessä Blackien kanssa Katko-Uuhun möyhentämään teitä. Mies sanoi teidän melkein murtaneen Blackien leuat. Hän ei kuulu tulleen tajuihinsa kokonaiseen tuntiin. Juttua kerrotaan täällä lavealti. Ja jotakin muutakin kuiskaillaan. Blackie ja Steele eivät tosin ole sitä levittäneet, mutta juorutaan teidän tietävän Bill Sladenin kuolemasta enemmän kuin kukaan muu.»
»Kiitoksia vain, Bill.»
»Onko seurassanne ketään Katko-Uun poikia?»
»Ei ketään.»
McCann ravisti päätään.
»Olkaa tarkkaavainen ja varovainen», hän varoitti.
Miehet kävelivät hitaasti ulko-ovelle.
McCann, esiliina nokisena, seisoi keskellä oviaukkoa käsivarret ristissä rinnallaan; hänen sotkuinen, hikeentynyt tukkansa kiilsi ilta-auringon viimeisissä säteissä. Underhill nojasi vasemmanpuoleiseen pihtipieleen. Hänen peukalonsa olivat työnnettyinä patruunavyön alle. Hän vaikutti kylmän rauhallisuuden ja välinpitämättömyyden perikuvalta seistessään siinä pitkänä, notkeana ja siistinä, silmät hatunlierin varjostamina. Sileät, voimakaspiirteiset kasvot olivat ilmeettömät, silmät vakavat, mutta sittenkin valppaat ja tarkkaavaiset.
Kaksoisvirran kaupungin muodosti säännötön jono rakennuksia, joiden kaikkien päädyt olivat pohjoista kohden. Muutaman sadan metrin päässä pajasta itään oli toisia hiukan suurempi talo. Se oli kaksikerroksinen ja oven päällä roikkui kyltti, johon haalistunein kirjaimin oli kirjoitettuna naurettavalta tuntuva sana »Hotelli». Talon ympärillä oli vapaata alaa, ja sen edustalla puomi hevosten kiinnittämiseksi. Puomiin oli sidottuna joitakin ratsuja ja sen lähettyvillä olivat vankkurit ja joitakin laiskan näköisiä ponihevosia. Hotellin edustalla, katoksen alla, vetelehti useita karjapaimenia. He puhuivat hiljaisella äänellä ja silloin tällöin joku purskahti nauramaan. Hotellin itäpuolella oli kapakka, sitten suuri kauppapuoti ja jälleen kapakka. Tämän jälkeen seurasi joukko rakennuksia, joita syystä tai toisesta ei kannata mainita, ja niiden takana oli nelikulmainen, matala talo, jonka riippuvassa kilvessä oli »Posti». Sen takana taas oli suuri, polttamattomista tiilistä tehty rakennus, jonka edustalla oli laaja lattiaton katos. Siitä riippui kilpi, johon oli suurin kirjaimin kirjoitettu »Casino». Tämä äärimmäinen rakennus, joka hallitsi kaupungin itäosaa, oli peliluola.
Pajan länsipuolella oli joukko erilaisia rakennuksia ja työpajoja, mutt’ei mikään niistä ilmoitellut toimialaansa.
Toista sataa metriä kaupungista pohjoiseen oli aukeaman takana suuri, pitkänomainen, rakennusten suuntainen aitaus, joka oli väliaidalla jaettu kahteen osaan. Toinen osa aitausta oli hevosten, toinen nautakarjan varalle. Aitauksessa oli tusinan verran nuoria sonneja ja toista vertaa enemmän hevosia. Pienestä lähteestä virtaava puro oli eläinten juottopaikkana. Aitauksen takana oli toista kilometriä leveä ja ehkä viisi kilometriä pitkä tasanne, ja siellä Underhill ja McCann näkivät toistakymmentä ratsastajaa syventyneinä johonkin peliin. Puolisen sataa miestä ja joitakin naisia seisoi pitkin aitauksen pohjoista reunaa ja seurasi kiinnostuneena ratsastajien liikkeitä.
»Hitto soikoon», Underhill huudahti. »Näyttää siltä kuin tuolla olisi Brad Davisson meidän kartanostamme.»
»Hänhän se onkin», McCann irvisteli. »Hän tuli tänne viime yönä. Sanoi olevansa pimeällä lomalla. Hän aikoo ratsastaa yöllä takaisin Katko-Uuhun. Kelpo poika muuten.»
Keskustelun kohde ei ilmeisesti kiinnostanut sen enempää Underhilliä, sillä kohta sen jälkeen hän lähti kauppaan ostamaan tupakkaa ja joitakin pieniä tarve-esineitä, jotka hän sitten tuli sijoittamaan satulalaukkuihinsa. Tällä toisella käynnillään pajassa hän ei tavannut enää McCannia. Eikä hän tapaamisesta välittänytkään.
Edempänä hän poikkesi toiseen kapakoista ja huomasi sen olevan täynnä karjapaimenia, uudisasukkaita ja kaivosmiehiä. Hän tunsi paimenista joitakuita. Näille hän huikkasi lyhyet terveiset ja huomasi samalla itseään katseltavan pitkään ja tutkivasti.
Kulautettuaan tarjoilupöydän ääressä ryypyn hän palasi kadulle ja huomasi auringon laskeneen vuorten taakse ja iltaruskon ensimmäisen punerruksen jo kultaavan taivasta. Nyt hän kulki länteen pajan ja kaupan ohi ja kohtasi kaksi vastaantulijaa, erään ystävän ja erään tuttavan. Jälleen hän havaitsi joutuvansa tarkkailun kohteeksi, sillä tuttava katseli häneen hyvin uteliaasti, mutta ystävä, joka oli karjapaimenena Harkko-merkin kartanossa kaupungin eteläpuolella, pysähdytti hänet ja puristi hänen kättään.
»Katsohan vain», karjapaimen sanoi, »enpä uskonut tapaavani sinua tänään kaupungista.»
»Missä suhteessa tämä päivä eroaa huomisesta?» Underhill kysyi.
»Ehket sinä huomaa mitään eroa», ystävä vastasi. »Mutta sinun housuissasi olisin tullut tänne vasta huomenna, tai ehkä ylihuomenna, tai kuka tietää vaikka vieläkin myöhemmin.»
»Ahaa, sinä olet kuunnellut akkojen juoruja, huomaan», Underhill totesi.
»Ei puheista kyllä puutetta ole ollut», toinen vastasi.
Underhill hymyili. »Juuri niin, sen tiedän. Olen itse kuullut pelkkiä puheita jo toistakymmentä vuotta. Mutta kiitos joka tapauksessa ilmoituksestasi.»
Nyt hän tiesi huhujen olevan aivan yleisiä, sillä hän huomasi tuntemiensa miesten kuiskaavan vieraille ja viittovan häneen. Hän oli täysin tietoinen siitä, että hänen kulkiessaan toista kertaa kaupungin läpi, kapakoiden ovilla, hotellin katoksessa ja raitilla vetelehtivät miehet seurasivat häntä kiinnostuneina, ja tämä kiinnostus sai kaupungin ilmapiirin tuntumaan kalsealta. Hän huomasi Sladenien levittäneen epäilyjensä myrkkyä. Ehkäpä he olivat lausuneet uhkauksiakin. Sitä hän ei tietänyt. Ja vaikka hän olisi tietänytkin, ei hän siitä olisi ollut millänsäkään. Ehkä hänen rauhalliset silmänsä hiukan terästyivät ja hänen huulensa puristuivat lujemmin yhteen, mutta muuta ulkonaista mielenliikutuksen merkkiä ei hänestä näkynyt. Hän astui ravintolaan, istuutui pöydän ääreen ja tilasi syötävää somalta tarjoilijattarelta, joka olisi ollut täydellinen kaunotar, jollei hänen suunsa olisi ollut hiukkasen liian suuri ja silmänsä liian julkeat. Mutta oli miten oli, Thorin syödessä tyttö liehui tämän ympärillä, palveli Thoria tarpeettomankin auliisti ja silmäili häntä ehtimiseen salavihkaan. Tyttö näki miehen leveät hartiat ja voimakkaan rinnan, tukevan niskan ja pään ylvään asennon. Lujapiirteinen suu saattoi tytön hämmennyksiin; hänen katseensa viipyi miehen sileäksi ajeltujen poskien ja leuan jykevissä kaarteissa, ja kun Thor äkkiä tuli tietoiseksi tytön tarkkailusta ja katsahti häntä silmiin, tyttö tajusi toisen rauhallisten silmien kätköissä palavan pahaenteisen tulen. Häntä puistatti ja punerrus levisi hänen kasvoilleen ohimoita myöten. Tyttö loittoni nyt, mutta kohta hän jälleen lähestyi ja seisahtui aivan Thorin viereen.
»Tehän olette Thor Underhill, eikö niin?» hän kysyi.
Hän puhui tarkoituksellisesti matalalla äänellä, etteivät toisissa pöydissä istuvat miehet voineet häntä kuulla. Kun Underhill nyökkäsi myöntävästi, tyttö jatkoi samaan hillittyyn sävyyn:
»Kuulin eräiden miesten puhuvan teistä, kun jonkin aikaa sitten pistäydyitte täällä», hän sanoi. »En ymmärtänyt kaikkea, mutta miehet sanoivat, että Sladenit kyllä selvittävät välinsä teidän kanssanne. Pelkään teidän olevan jonkinlaisessa vaarassa ja halusin teidän saavan siitä tietää. Enkö menetellyt oikein?»
»Tottahan toki, neiti», hän vastasi ja hymyili tytölle, joka poistui aika tavalla hämillään.
Olipa Thoria uhkaava vaara millainen tahansa, se ei häntä näyttänyt vähääkään huolettavan. Hän söi hitaasti ja noustessaan pöydästä jätti tarjoilijattarelle hopeadollarin palkkioksi. Sitten hän maksoi ruokalaskunsa ulko-oven lähettyvillä olevaan tupakkakojuun ja astui ulos hämärään.
Hänen ravintolassa ollessaan kaupungin valot olivat sytytetyt, ja rakennusten ikkunoista virtasi kadulle keltaista, häilyvää valoa.
Hän pysähtyi lyhyeksi aikaa talon varjoon ja lähti sitten pelipaikkaan. Astuttuaan suuresta, talon eteispylväistöstä avautuvasta pääovesta taloon hän pysähtyi hetkiseksi ovelle ja katsoi eri puolille huonetta.
Huone oli tuttu, sillä hän oli vieraillut siellä monesti aikaisemminkin. Katon keskustasta riippui kuvioon asetettuina useita öljylamppuja. Valaistusta paransivat vielä seiniin kiinnitetyt lamput. Korttia pelattiin useissa pöydissä ja pelaajat olivat peleihinsä kokonaan syventyneinä. Nurkassa oli rulettipyörä, ja sitä ympäröivät tiuhassa piirissä karjapaimenet. Myöskin faarao-peli ja toiset samanlaiset pelit olivat täydessä käynnissä. Salin yhteydessä olevassa huoneessa takoi koreasti pukeutunut nainen vimmatusti pianoa ja erään oven kautta Underhill näki tanssin viereisessä salissa olevan käynnissä. Underhill ei osallistunut peliin. Hän siirtyi pöydästä toiseen katsellen ja kuunnellen joutilaan näköisenä. Rulettipyörän äärellä hän näki joidenkin mielettömien karjapaimenten tuhlaavan rahaa, jonka he olivat vaivoin ansainneet monissa vaaroissa ja vastuksissa, mutta he menettivät rahan, kuten olivat sen ansainneetkin, lainkaan ajattelematta sen arvoa.
Seistessään lähellä faaraopöytää hän kuuli äkkiä kahden miehen keskustelevan aivan takanaan.
Äänet olivat matalat, mutta kiihtyneet.
»Hän se on, aivan varmaan», toinen sanoi. »Olen nähnyt hänet kerran Tucsonin lähettyvillä.»
»Hän voitti tänä aamuna ampumakilpailun», toinen yhtyi. »Taitava. Kylmä. Nopea. Kun vertasi hänen ammuntaansa toisten suorituksiin, niin näytti aivan siltä, kuin toisten kavereitten aseissa olisi ollut jarru heidän ampuessaan. Ei hän ampunut mitään koelaukauksia eikä osumiakaan näytetty erikseen. Hän asettui vain kohdalle ja ampua paukautti laukaukset yhtä perää, niin ettei savukaan ehtinyt välillä hälvetä. Maalitaulusta oli keskusta ammunnan päätyttyä kadonnut jäljettömiin.»
»Tavallisesti tuonkaltaiset miehet eivät pärjää todellisessa ammunnassa. Vai uskoisitko miehen olevan yhtä kylmä ja nopea, jos hän joutuisi vastatusten toisen ampujan kanssa?»
Toinen naurahti oudon hilpeästi.
»Oletko koskaan kuullut puhuttavan Montana Edistä?» hän kysyi.
»Tottahan toki. Kukapa ei olisi?» Hetken aikaa oli hiljaista. »Ethän vain tarkoita, että hän olisi Montana Ed?»
»Et kai usko, että joku voisi unohtaa hänen ulkonäkönsä hänet kerran nähtyään?»
Underhill oli tällä välin hitaasti kääntynyt ja tarkasteli huonetta. Hän huomasi edessään huomiota herättävän henkilön. Ei ollut epäilystäkään siitä, ettei miehen ulkonäkö ollut erikoinen. Hän seisoi kappaleen matkaa Underhillistä ja miehistä, joiden keskustelua tämä oli kuunnellut. Hänen kasvonsa olivat heitä kohden, mutta hän oli niin syventynyt seuraamaan kortinpelaajia, ettei huomannut joutuneensa tarkkailtavaksi.
X LUKU.
Mies, jonka toinen Underhillin lähellä seisoneista tuntemattomista miehistä oli tuntenut Montana Ediksi, oli melkein Underhillin itsensä mittainen. Hänen hartiansa eivät olleet aivan yhtä leveät kuin Underhillin, mutta Thor ei muistanut koskaan tavanneensa ruumiillisesti niin sopusuhtaista miestä. Hän oli lihaksekas, mutta häntä tarkastellessa huomio ei kiintynyt siihen. Pikemminkin tuli mieleen tiikerin notkeus ja sirous, niin joustava ja pehmeäliikkeinen oli mies. Seistessään siinä rauhallisuuden perikuvana hän näköjään ei ollut lainkaan tietoinen muista huoneissa olijoista, mutta sittenkin hänestä huomasi, että hän minä hetkenä tahansa saattoi toimia salamannopeasti. Ilmeisesti hän oli tottunut huolehtimaan itsestään, sillä hänen rauhallisissa, syvämietteisissä silmissään oli itsevarmuutta ja hänen suunsa hiukan ivalliset juonteet kielivät hänen kokeneen monenmoista ja nähneen usein ennenkin samanlaisia näkyjä, mitkä nyt olivat hänen huomionsa kohteena.
Hän oli pukeutuneena siisteihin, pitkävartisiin säärystimiin, jotka olivat tehdyt taipuisasta mustasta nahkasta. Housut, joiden väri ilmeni näkösällä olevasta miehustasta, olivat ruskeat. Saappaat olivat nekin taipuisaa mustaa nahkaa, ja niissä oli pienet kilisevät hopeakannukset. Paitakin oli ruskea, villainen ja hiukkaista vaaleampi kuin housut. Kaikki hänen vaatteensa näyttivät siisteiltä ja puhtailta, ja ne olivat sekä niskasta että ranteesta tiukasti ruumiin mukaiset. Hartioiden ja rinnan kohdalta vaatteet sitä vastoin olivat löyhemmässä ja kielivät voimakkaista lihaksista. Mies oli hauskan näköinen. Hän oli auringon tummaksi paahtama. Ainoastaan otsa oli hatun varjostamana muuta ihoa vaaleampi. Nyt hattu oli työnnettynä tavallista kauemmaksi niskaan, joten hiukset näkyivät sen alta. Hänen tukkansa oli musta ja kiilsi heikosti lampun valossa, ja huolimatta siitä, että se oli melko lyhyeksi leikattu, se näytti lievästi aaltoilevalta. Hänen uumillaan oli patruunavyö niin löyhässä, että se näytti melkein huolimattomasti vyötetyltä, ja kummallakin kupeella riippui läpätön pistoolikotelo, joka alapäästään oli kiinnitetty nahkasiimalla sääryksiin. Kummassakin kotelossa oli suuri, kuudesti laukeava, mustakahvainen revolveri.
Huolimatta miehen miellyttävyydestä hänen ulkonäössään oli jotakin pahaenteistä. Underhill käsitti, ettei hän pitänyt aseitaan vain koristuksenaan. Kun toinen Montana Edistä puhunut mies oli Montanaa kovin kiittänyt, eivät kiitokset suinkaan johtuneet vain ampumakilpailujen aiheuttamasta liiallisesta aiheettomasta ihailusta. Underhill oli nähnyt monta »tappajaa», ja aina heidän kasvoissaan oli ollut jotakin raakaa ja julmaa, jotakin edesvastuuttoman hillitöntä. Mutta tästä miehestä ei hänen käsittääkseen ilmennyt vähääkään tällaista luonteenlaatua. Vain suun ivalliset juonteet ehkä paljastivat miehen toiminnan ja olivat sopusoinnussa hänen maineensa kanssa. Mutta muutoin ei mikään siitä kielinyt. Kun hän hymyili jollekin, joka häntä huvitti, hänen kasvoistaan säteili sydämellisyys ja silmistään pilkahti huumorintaju, viileänä ja leikillisenä.
Underhill päätteli, että mies oli rauhallinen ja samalla vaarallinen. Mies ei hakenut ikävyyksiä, mutta jos sellaisia sattui hänen tielleen, hän varmasti toimi hämmästyttävän nopeasti ja tehokkaasti.
Hetkistä myöhemmin Underhillkin siirtyi pelihuoneeseen. Hän syventyi seuraamaan faarao-peliä ja melkein unohti muut huoneessa olijat. Hetken aikaa hän kuuli vain korttien läiskeen, rulettipyörän hyrinän ja ihmisäänten sorinan sekä pehmeän pianonsoiton. Ja sitten hän äkkiä tajusi äänen, joka häiritsevällä tavalla erosi huoneen melusta. Se ei ollut kova — se oli tuskin hiljaista kuiskausta kovempi — mutta sittenkin se oli sävyltään oudon röyhkeä ja uhkaava. Ääni oli Blackie Sladenin ja kuului Underhillin takaa muutaman metrin päästä.
»Mikäli tietoni pitävät paikkansa, hän tietää enemmän Billin kuolemasta kuin haluaa puhua.»
»Tiedämme hänen samana päivänä ratsastaneen itään», sanoi toinen ääni, »ja mielestäni olisi täysi syy pakottaa hänet nyt kohta puhumaan.»
Toinen ääni oli Steele Sladenin. Se oli paksu ja karhea. Steele Sladen oli ryypännyt.
Underhill käsitti olevansa keskustelun kohteena. Mutta sittenkin hän oli huoleton. Hän tunsi kyllin hyvin Blackien ja Steelen. Heillä ei ollut tietoa siitä, miten Bill Sladen oli saanut surmansa; nyt he vain mielessään laskelmoivat ja perustivat laskelmointinsa vanhaan kaunaansa. He eivät tulisi aiheuttamaan hänelle ikävyyksiä. Ehkä heidän tarkoituksenaan oli ärsyttää hänet johonkin vihamieliseen tekoon, joka sitten olisi heille tekosyynä hänen tappamiseensa. Hänellä ei kuitenkaan ollut mitään syytä riidellä heidän kanssaan, ja hän seisoi siitä syystä edelleen rauhallisena selin heihin faaraopeliä seuraten.
»Mitään kiirettä meillä ei ole», Blackie sanoi. »Me voimme selvittää välimme hänen kanssaan milloin vain haluamme.»
»Hän taitaa olla vaikeasti tavoitettavissa», Steele murahti. »Meidän kesken on aina ollut aihetta välien selvittelyyn, mutta hän on aina karttanut sitä. Jonakin päivänä katkaisen häneltä niskat.»
Oli outoa, että Steele Sladen oli ilmaissut juuri sen, mitä Underhill omassa mielessään halusi toteuttaa puhujaan nähden. Hän oli niin perinjuurin kyllästynyt ja suuttunut Steele Sladeniin, että vain vihan ruumiillinen purkautuminen saattoi häntä enää tyydyttää. Hän oli aina toivonut, että Steele itse alkaisi jonakin päivänä käsikähmän. Tämän kerskailu ja pöyhkeily voimillaan aina milloin hän tiesi, ettei Underhill ollut lähettyvillä, sekä tosiasia, että Steele oli monen monituiset kerrat pyrkinyt vieraiden avulla aiheuttamaan Katko-Uulle vahinkoa pysytellen kuitenkin toistaiseksi itse näkymättömissä, oli varmana takeena siitä, että jonakin päivänä heidän välinsä aseisiin turvautumatta selvitettäisiin niillä apukeinoilla, joita luonto oli heille niin runsaskätisesti lahjoittanut.
Kunhan Steelellä olisi ollut kyllin rohkeutta olisi ottelu alkanut kohta. Steele oli luja mies. Hänen voimansa olivat kerrassaan hämmästyttävät ja hänellä oli sellainen maine, että hän oli nyrkeillään iskenyt tantereeseen jokaisen, joka oli yrittänyt ryhtyä selvittelemään välejään hänen kanssaan.
Mutta nyt kummatkin Sladenit siirtyivät kauemmaksi ilmeisesti päättäneinä jättää selvittelyn toiseen kertaan. Selkänsä takaa Underhill jälleen kuuli niiden miesten karheat äänet, jotka vähää ennen olivat keskustelleet Montana Edistä.
»Mitä sanoinkaan jo sinulle! Se oli Montana Ed. Hän oli juuri saapunut Tucsonista. Hän on ollut täällä koko päivän, ja Sladenit saivat vasta äsken tietää, kuka hän oli. Kuulemastani päättelen heidän kutsuneen hänet tänne, sillä hän kääntyi heidän puoleensa ja kysyi, oliko heidän nimensä Sladen, ja kun he sen myönsivät, hän sanoi, ’Tässä minä sitten olen, olen Montana Ed.’»
Underhill päätti viipyneensä jo riittävän kauan peliluolassa ja valmistautui lähtemään. Kun hän silmäili ympärilleen, hän huomasi Sladeneitten ja Montana Edin jo kadonneen.
Underhill poistui pimeälle kadulle. Hän oli sinä iltana saanut kyllikseen kaupungista ja oli jo valmis lähtemään levolle. Hän saapui majataloon, vuokrasi huoneen ja istuutui vielä eteisaulan nojatuoliin polttamaan savukkeen ennen levolle asettumista. Hän ei ollut istunut minuuttia tai paria kauempaa, kun huoneeseen ulko-ovesta astui karjapaimen. Tämä silmäili huonetta kuin jotakuta etsien. Sitten hänen katseensa pysähtyi Underhilliin ja hän lähestyi tätä näyttäen melko hämmentyneeltä, mutta malttamattomalta. Mies istuutui Underhillin viereen. Hän oli Brad Davisson.
»Isäntä», hän sanoi, »pyyrän anteeksi, että vetelehrin täällä näin luvatta, mutta ihka varmaan mulla täällä oli eri tärkeää asiaa toimitettavana. Lähren viälä yällä kotia. Mutta isäntä», hän lisäsi, »ennen lähtöä mulla olisi juteltavaa teillen. Mä ryyppäsin jonkin napanterin liikaa ja uuvuin raitin varteen ison talon vierelle. Torkuin siinä, kunnes jokin mun herätti. Kuului joitakin ääniä. Kolme miestä seisoi talon nurkalla ihan mun vierelläni. Siinä oli Plakki ja Tiile Laaten ja kolmantena joku Montana Etiksi kutsuttu. Montana Et voitti tänään ampumakilpailun. Hän osaa totta jukoliste ampua.
»No niin, mä kuulin heirän puhuvan. Ihan näyttävät Latenit palkanneen Montana Etin tulemaan tänne. He tahtovat jonkun tappaa. He nähkääs kysyivät sen palkkaa, mutta Et sanoi, ettei hän rahasta tapa. Hän sanoi, että jos he hänet ottaa palvelukseen, hänen pitää saara kaksisataa taalaa palkkaa kuussa ja hän silloin kyllä tappaakin miehen, jos syytä on ja asia on siihen kypsä. Hän sanoi, ettei hän sietänyt ketään käskijää ja että hän viipyisi niin kauan kuin häntä huvitti, että hän tuli ja meni kuinka häntä itteään vain huvitti ja että hän pirättää vapaat käret toimia tai olla toimimatta. He ottivat hänet palvelukseensa ja hän työskentelee nyt Hattujen hyväksi. Ja isäntä, mulla on enemmänkin kerrottavaa. Te ootta juuri se kaveri, jonka he tahtovat tappaa. He näyttivät teirät hänelle kasinossa.»
Underhill lähetti Katko-Uun karjapaimenen kotiin ja istui vielä pitkään sen jälkeen tuolissaan miettien karjapaimenen tuomia tietoja ja omia samaniltaisia kokemuksiaan ja havaintojaan.
Montana Edin näkeminen oli kieltämättä ollut eläymys. Tappelupukari oli miellyttävä. Underhill tunsi jonkinlaista kiintymystä häneen. Thor olisi toivonut olevansa Montanan ystävä. Mutta tässä olikin yksi elämän monista naurettavuuksista. Montana Edistä oli tuleva hänen vannoutunut vihollisensa.
XI LUKU.
Yön kuluessa kaupungissa oli paljon hälinää ja meteliä ja sitä kesti aina aamutunneille saakka. Räyhääjien ääniä kuului lyhyiden väliaikojen jälkeen, melunpitäjien siirtyessä paikasta toiseen, milloin mikäkin puolelta kaupunkia. Ainoa jatkuva ja samalla jossakin määrin siedettävä ääni oli monelta taholta kuuluva pianon ja muiden musiikkivälineiden soitto. Kadulta kuului huutoja, kovaäänistä puhetta ja naurua. Monet karjapaimenet lauloivat ryhmissä joko hävyttömiä renkutuksia tai äärimmäisen tunteellisia lauluja riippuen siitä, kuinka paljon he olivat ennättäneet imeä itseensä punaista juomaa. Mutta aamunsarastuksen aikoihin luonto oli jälleen valtiaana — rauhallisena, puhtaana, raittiina ja majesteetillisena.
Underhill oli suorittanut kaupunkiasiansa ja oli jo kymmenen ajoissa valmis lähtemään. Mutta yhä hän viivytteli lähtöään. Omanarvon tunto esti häntä poistumasta kaupungista, ennen kuin Sladenitkin olivat sieltä lähteneet. Sillä olihan hän kuullut heidän puheensa kasinossa ja tiesi ne itselleen osoitetuiksi, ja paikalla olleet toisetkin henkilöt olivat varmaan tehneet omia päätelmiään huomautusten suhteen. Sitten oli seurannut Brad Davissoninkin varoitus, ja hän varmaan olisi suuresti kummastellut, jos Thor heti olisi palannut Katko-Uuhun. Toisaalta Underhill itsekin alkoi tulistua ja sekin esti häntä lähtemästä.
Ja kuitenkin, hänen ilmaantuessaan myöhään sinä aamuna kadulle, hänen sisintään vellovasta vihasta ei ollut mitään ulkonaista merkkiä näkyvissä.
Siellä täällä hän tapasi ystäviä, joita hän pysähtyi jututtamaan. Häntä yleensä ihailtiin ja nykyisessä selkkauksessa ystävät halusivat näyttää olevansa tietoisia Sladenien uhkauksista ja pitävänsä Thorin puolta. Sillä, kuten Underhill oli epäillytkin, Sladenien kasinopuheet olivat kiertäneet miehestä mieheen.
Myöhemmin aamulla, kun Underhill seisoi karja-aitauksen nurkkaukseen nojautuneena, kymmenkunta hänen ystäväänsä odottamatta ympäröi hänet, ja eräs heistä, pitkä, päivänpaahtama, peloittavan näköinen uudisasukas, ryhtyi puhumaan:
»Sladenit eivät tosiaankaan liikoja harkitse tekojaan», hän huomautti. »Joko he ovat aiheuttamassa ikävyyksiä tai sitten he yrittävät luikerrella niistä vastaamasta. Nytkin he ovat saaneet Montana Edin apurikseen. Sen pahempaa tappelupukaria tuskin on, vaikka hänen ulkonäkönsä onkin perin lauhkea. Sano vain sana, niin kyllä me pojat kiireen vilkkaa ajamme koko sakin kaupungista.»
»Kiitoksia vain», Thor vastasi. »Heidän karkottamisensa ei kerta kaikkiaan hyödyttäisi mitään. Se siirtäisi vain tuonnemmaksi tapahtumat, joita ei enää voi välttää.»
»Aivan niin», joku toinen ystävistä sanoi. »Mitään asiaa ei ole lopullisesti nujerrettu, ennen kuin se on perinjuurin tullut selvitetyksi. Mutta me emme salli minkään Montana Edin sekaantua tähän juttuun. Niin kauan kuin jompikumpi Sladeneista toimii yksin, mies miestä vastaan, emme puutu asioihin. Mutta jos Sladenit aikovat yhdessä nitistää sinut tai jos tuo tappelupukari rupeaa tässä liikoja leventelemään, silloin me kyllä teemme leikistä lyhyen lopun.»
Karja-aitauksen takaisella tasanteella oli monenlaiset pelit käynnissä ja päivän mittaan Underhill kävi niitä kahdesti katsomassa. Herätti huomiota, että missä tahansa hän liikkui, häntä seurasi aina pari kolme ystävää tai nämä pysyttelivät ainakin hänen lähettyvillään.
Oltuaan aamun torkuksissa kaupunki oli jälleen herännyt eloon. Soittoa ei tosin kuulunut, mutta kadulla oli vilkas liikenne, sillä miehet liikkuivat eri kapakoiden ja huvittelupaikkojen väliä tai seisoskelivat ovien suissa tai istuskelivat penkeillä, aidoilla ja kadun vierellä. Kahdesti iltapäivän kuluessa Underhill vilaukselta näki Steele ja Blackie Sladenin heidän äsken palkkaamansa taistelupukarin, Montana Edin, seurassa. Underhill huomasi Sladenien kummallakin kerralla herkeämättä häntä katsovan, ja heidän katseestaan kuvastui viha ja raivo. Toisella kertaa Steele oli ärähtänyt jotakin, josta Underhill ei kuitenkaan ollut saanut selvää. Ja hän oli samalla pyrkinyt Underhilliä kohden, mutta Blackie oli estänyt hänen aikeensa. Ja sitten, kasvot vihan vääristäminä, Steele oli purkanut kiukkunsa sanatulvaan. Pitkän välimatkan vuoksi Underhill ei ollut voinut kuulla sanoja, mutta niiden merkityksestä ei voinut erehtyä. Välikohtauksen aikana Montana Ed seisoi toimettomana seuraten tapahtumia sivusta. Hän oli äänetön ja kylmän rauhallinen. Näytti melkein siltä, että hän suhtautui asioihin aivan välinpitämättömästi.
Sitten Blackie kiskoi Steelen pois ja molemmat miehet katosivat Montana Edin seuraamana läheisen kapakan ovesta.
Keskipäivän aikoihin Underhill yhdessä kymmenkunnan ystävänsä kanssa seisoi aitauksen eräässä nurkkauksessa ja katseli parhaillaan käynnissä olevaa karjapaimenten välistä ratsastuskilpailua. Kaikkien mielenkiinto kohdistui nuorukaiseen, joka raudikolla ratsastaen johti kilpailua ja kaiken todennäköisyyden mukaan oli sen myös voittava.
Silloin yht’äkkiä lähettyviltä kuului hälinää, ja Steele Sladen ilmestyi miesten joukkoon. Sladen oli vihan vimmoissaan, ja hänen silmistään kuvastui hillitön raivo.
Underhillin ympärillä seisseet miehet astuivat sivuun ja sallivat Sladenin vapaasti kulkea. Blackie Sladen seisoi lähettyvillä ja oli ilmeisesti samassa juonessa Steelen kanssa.
Steelen raivo oli silminnähtävästi aivan purkautumispisteessä. Mutta kun Steele sitten havaitsi, ettei Blackie ollut häntä seurannutkaan, vaan että hän oli joutunut yksinään vastatusten Underhillin kanssa heille vapaaksi jätettyyn piiriin, hänen poskensa ja huulensa huomattavasti kalpenivat ja silmien raivo lauhtui. Kaiken tämän huomasivat Underhillin ystävätkin.
Mutta Steele tiesi, että tapahtuipa hänelle mitä tahansa, hänen oli sittenkin mentävä eteenpäin. Kaikki katselijat olivat kuitenkin yksimielisiä siitä, ettei se, mitä hän lopulta sanoi, ollut lainkaan samaa, mitä hän oli aikonut puhua tunkeutuessaan väkivaltaisesti heidän joukkoonsa.
Steele seisoi ruumis jännittyneenä, niskan lihakset pullistuneina, kädet ilmaa kourien ja leuka eteen työntyneenä. Hän oli peloittavan näköinen. Rinta oli avara, hartiat voimakkaat, kädet pitkät ja lihaksekkaat, jalat kuin pylväät. Pää oli suuri ja tukka epäjärjestyksessä. Hän ei suinkaan sinänsä ollut ruman näköinen mies, mutta hänen piirteensä olivat raa’at, ikään kuin huonon elämän turmelemat, ja huulet olivat liian paksut ja leuka liian suuri.
Oli ilmeistä, että keinotekoinen rohkeus, johon hän oli itsensä kiihdyttänyt, oli nyt, hänen seistessään Thorin edessä, kaikkoamassa. Ei ollut epäilystäkään siitä, että hän oli tullut tappamaan Underhillin.
»Vai niin, sinä olet siis täällä, häh?» hän murahti. »Sattuipa kerrankin hyvin; meidän kesken on asioita, joista ei ole koskaan päästy puhumaan suuta puhtaaksi, mutta nyt en ainakaan minä enää sumeile. Tämä maa ei ole kyllin avara meille kummallekin, ja se meidän on nyt selvitettävä. Minä käsken sinua painumaan hiiteen kaupungista ennen auringon laskua!»
Thor seisoi vihollistaan katsellen. Hänen silmissään oli varuillaan olevan miehen valpas ja kylmä katse.
»Minä olen valmis selvittämään asiat nyt kohta, Sladen», Underhill sanoi. Hän astui hitaasti toista kohden, seisahtui aivan vastustajansa eteen ja katseli häntä valppaasti käsivarret vapaasti sivulla riippuen.
Steelen suuri ruho vavahti. Hetken hän seisoi liikahtamatta, äänettömänä. Sitten hän, näytellen sen näköistä kuin ei olisi voinut raivoltaan enää katsella vihollistaan silmästä silmään, kääntyi ja lähti nopeasti paikalta hihkaisten mennessään olkansa yli:
»Minä käyn omaa tietäni. Sinun on vain kadottava kaupungista ennen auringonlaskua.»
»Tapaat minut silloin juuri tästä samasta paikasta, Sladen», Underhill vastasi.
Steele kiiruhti pois, ja Blackie Sladen seurasi häntä.
Underhill perääntyi kotvan matkaa, nojautui uudelleen aitaukseen ja ryhtyi jälleen seuraamaan kilparatsastusta.
Kilpailu oli jo loppunut. Nuori, raudikolla ratsastanut karjapaimen oli voittanut, ja hänen ystävänsä olivat ympäröineet hänet puristaakseen hänen kättään. Toiset taas heittelivät hattujaan ilmaan ja hihkuivat riemusta keräten voittamiaan vetoja hävinneiltä tovereiltaan.
»Kas vain, nuorukainen siis voitti kilpailun?» Underhill sanoi. »Minä en sattumalta nähnyt loppua, koska minulla silloin oli vähän muuta tekemistä.»
Hänen ystävänsä nauroivat huvittuneina.
»Vähän muuta tekemistä, sanoitpa oikeat sanat. Olitpa sinä kylmä kuin Pohjoisnapa. Aivan sinä tyrmäsit Sladenin. Minusta näytti siltä, että hän tunkeutuessaan meidän joukkoomme oli aluksi aikeissa tarttua aseeseensa heti kohta.»
»Minusta taas melkein tuntui», toinen sanoi, »että Sladen huomasi itsekin lykänneensä omia hautajaisiaan vähän myöhemmäksi. Olipa hänen tarkoituksensa mikä hyvänsä, varmaa ainakin on, että hänen naamansa valahti aivan vihreäksi sinun edessäsi.»
Kun kilpailut ja ottelut päättyivät, oli auringonlaskuun vielä ainakin tunti aikaa. Ratsastajat ja muut kilpailijat poistuivat vähitellen kaupungin suuntaan, ja sinne lähtivät myös Underhillin ystävät yksitellen ja parittain puristettuaan kukin sitä ennen hänen kättään ja toivotettuaan hänelle onnea. Jotkut lupasivat pitää Blackie Sladenin ja Montana Edin ratkaisuhetkellä muualla, niin että Underhill ja Steele saivat kaikessa rauhassa ja kenenkään asioihin puuttumatta selvittää välinsä.
Kun kaikki olivat jättäneet Underhillin yksikseen, hän täytti piippunsa, sytytti sen; kiipesi aitauksen nurkalle istumaan ja ryhtyi rauhallisesti tupakoimaan.
Hän näki auringon laskeutuvan kohti kaukaisten läntisten vuorten huippuja, näki sen kehän alimman reunan jo katoavan niiden taakse, huomasi, kuinka suuren, paahtavan hehkupallon väri muuttui valkoisesta kullan hohtoiseksi ja kuinka se loi illan ensimmäiset purppuraiset varjot lakeuksille, rotkoihin ja kuiluihin.
Oli kulunut jo kaksi tuntia siitä, kun Steele sinkautti uhkauksensa, ja nyt vihdoinkin oli siis käsissä ottelu, joka lopultakin selvittäisi heidän keskinäisen vihansa.
Underhill istui yhä aitauksella. Hänen piippunsa tuhahteli ennen lopullista sammahtamistaan. Hän kopautti palaneet perskat piipusta, ja katsahtaessaan sitten ympärilleen hän huomasi hämärän jo tulleen. Hitaasti hän hivuttautui aidalta, venyttelihe, otti kuusipanoksisen kotelostaan, tarkasti sen, pani sen jälleen paikoilleen ja varmistautui siitä, että sen kahva ehdottomasti oli helposti saavutettavissa.
Thor siirtyi pois aitauksesta avoimelle kentälle, josta hänet kaupungista käsin hyvin saattoi erottaa. Kadulla näkyi paljon väkeä. Ihmiset liikuskelivat siellä toimettomina vetelehtien ovien suissa, hevosten kiinnityspuilla, ikkunoissa — yleensä kaikkialla. Kaikki he oleskelivat turvallisen välimatkan päässä, poissa kuulien ulottuvilta. Ja nyt aurinko oli laskenut. Illanruskon loistava purppura oli vaalentunut kalpeiksi, himmeiksi värivivahteiksi, jotka taistelivat ylivallasta lähestyvän pimeyden kanssa.
Steele Sladen ei saapunut. Auringonlasku oli jo ohi. Underhillin päättävät silmät muuttuivat kylmän tyytyväisiksi. Ja sitten hän huomasi kaupungin läntisestä päästä talojen keskeltä jonkun ratsastajan karauttavan häntä kohden.
Outoa oli, että muutkin ihmiset alkoivat häntä lähestyä. Tuntui siltä kuin olisi alkanut yleinen kilpajuoksu. Jotkut tulivat juosten, toiset taas nousivat ratsaille ja kiiruhtivat täyttä laukkaa ensimmäisen ratsastajan perään, joka oli jo edennyt puoliväliin Underhilliä kohden.
Hämmästyneenä siitä, miksi koko kansanjoukko yhtäkkiä lähti liikkeelle kuin yhteisen päätöksen tehneenä, Underhill astui kohti lähestyvää ratsastajaa, jonka piti olla Steele Sladen.
Mutta ratsastaja olikin Montana Ed.
Tämä ratsasti edelleen, tosin nyt vain hitaasti, ja kohotti kämmenensä vakuuttaen siten intiaanien tapaan tulevansa rauhallisissa aikeissa.
Pysäytettyään ratsunsa jonkin metrin päähän Underhillistä hän jättäen ohjat valloilleen hypähti ratsailta ja kulki Underhilliä kohden. Kävellessään hän huojui ratsastajien tapaan, mutta astui silti joustavasti. Hän pysähtyi muutaman askeleen päähän Thorista ja risti käsivartensa rinnoilleen.
»Steele Sladen ei tule», hän sanoi. »Varoitettuaan teitä ja lähdettyään täältä hän yritti juoda kaiken kaupungista löytyvän viskin.» Montana Edin suu näytti vetäytyvän lievään joko ivalliseen tai huvittuneeseen hymyyn, ja hänen silmänsä loistivat pahankurisina. »Kaupungissa lienee vielä jonkin verran viinaa jäljellä», hän sitten lisäsi, »mutta Steele makaa jo vuoteessaan aivan umpikännissä. Ja Blackie, vaikk’ei hän olekaan paljoa paremmassa kunnossa, on sentään vähän enemmän tolkussaan ja vannoo raahaavansa Steelen kohta kotiin, kun tämän suinkin vain saa pysytetyksi satulassa.»
Underhill katsoi suoraan Montana Ediä silmiin. Montana Ed vastasi katseeseen, ja ehkä minuutin tai pari kummatkin puntaroivat ja arvostelivat toistensa luonnetta. Kummankaan miehen katse ei vavahtanutkaan. Silmäluomikaan ei värähtänyt. Ja sitten Underhill puhui:
»Loppuuko palvelu Steelen luona tähän?»
»Näyttää siltä, että semmoinenkin päivä saattaa pian tulla», Montana vastasi. »Tänään sattuu kuitenkin olemaan Steele Sladenin päivä.»
Hän kääntyi, astui hevosensa luo, heittäytyi satulaan ja ratsasti tiehensä kohti kaupunkia.
Underhillin koko mielenkiinto oli kohdistunut tähän saakka vain »tappajaan». Katsahtaessaan nyt toisaalle hän näki satakunta ihmistä suuressa piirissä häntä katselemassa. Ja sitten ystävät, joiden kanssa hän oli keskustellut iltapäivällä, tulivat häntä kohden ja ympäröivät hänet ja useat puristivat hänen kättään.
»Näyttää siltä, kuin Steele olisi siirtänyt tämän tehtävänsä tuolle Montana-miehelle», joku hänen ystävistään sanoi. »Hän tarkoitti puheillaan ilmeisesti sitä, että hän jonakin päivänä selvittäisi asiat kanssasi. Mutt’ei kuitenkaan tänään. Minä en häntä siitä suinkaan moiti. Hän tiesi tämän päivän olevan sinulle suotuisan. Hänellä ei olisi ollut mitään voiton mahdollisuuksia. Sinähän olit kylmä kuin jäävuori.»
XII LUKU.
Underhill viipyi vielä päivän Kaksoisvirran kaupungissa, ennen kuin lähti paluumatkalleen. Hän kulki tällä kertaa tietä, joka johti Korppiluun pohjoispuolisten karujen seutujen kautta, sillä kun Sladenit olivat nyt ryhtyneet hänen julkivihollisikseen, hän ei ollut kyllin uhkarohkea ratsastaakseen heidän maittensa kautta. Hän matkasi hellittämättä koko päivän, ja vähää ennen hämärän tuloa hän saapui Katko-Uuhun. Jason Underhill tuli häntä vastaan jo ulkona ja halusi välttämättä puhua poikansa kanssa kahdenkesken ennen sisäänmenoa.
»Brad Davisson on kertonut minulle monenmoista», Jason sanoi. »Hän kuuli kaikenlaisia juoruja kaupungissa käydessään. Mitä ne oikein puhuvat siitä, että sinä muka olisit ampunut Bill Sladenin?»
»Onko Lyndia kertonut jotakin?»
»Ei sanaakaan. Hän itsepintaisesti yhä vain väittää tulleensa tänne vierailulle. Sehän ei tietenkään ole totta, sillä olisihan hän siinä tapauksessa ratsastanut isänsä hevosella. Thor, ei ole mitään syytä enää salata minulta asioita. Mitä on tapahtunut?»
Thor kertoi hänelle kaiken, ja Jasonin kasvoja synkisti kiukku, kun hän kuunteli kertomusta.
»Vai niinkö asia siis olikin? On merkillistä, kuinka toiset miehet vaipuvat syvälle pahuuteen! En halua väittää Sladenien koskaan olleen pyhimyksiä, mutta he eivät varmastikaan kehity ainakaan parempaan suuntaan. Ja nyt he ovat tulleet jo niin pitkälle, että ryhtyvät ahdistelemaan naisiakin. Ja Kolsar! Millainen mies hänestäkin vielä tulee? Myy tyttärensä! Ja tytär on kaiken lisäksi vielä oikein herttainen. Tämähän on julki häpeä!» puhuessaan hän tuijotti mietteissään maahan.
»Vai niin, sinä et siis tiedä, kuka ampui toisen kuulan? Mutta olet varma, ettei se ollut Kolsar?» hän jatkoi.
»Kolsar se ei kylläkään ollut, mutta oli kuka tahansa, kyllä hänellä oli samat tarkoitukset kuin minullakin. Ja kuka tahansa siellä olikin, kyllä hän tietää minunkin siellä olostani.»
Heidän puhuessaan Lyndia oli ilmestynyt päärakennuksen ulko-ovelle. Miehet kuulivat hänen huudahtavan:
»Varjelkoon, Thorhan siellä on!»
Tyttö katsoi heihin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta silmät loistivat ilosta.
Hänen ilmeensä ällistytti Thoria. Thor tajusi sisimmässään äkillisen, selittämättömän mielenliikutuksen ja mielihyvän nähdessään tytön. Hän kääntyi äkkiä, vei hevosensa aitaukseen ja sijoitti satulan ja suitset säilöihinsä. Thor ei mennyt heti taloon, vaan seisoi pitkän aikaa nojaten karja-aitaukseen ja yrittäen päästä selville oudosta mielenliikutuksesta, jonka valtaan hän oli joutunut Lyndian nähdessään.
Seuraavina päivinä Thor karttoi tyttöä niin paljon kuin suinkin mahdollista, ratsasti yksin työhön ja sieltä pois, yritti eritellä uusia tunteitaan ja ennen kaikkea päästä niiden herraksi. Hän tiesi, minkä valtaan oli joutunut, mutta koetti vimmatusti taistella sitä vastaan.
Hän oli huomannut olevansa kiinnostunut Lyndia Kolsarista.
Kysymyksessä ei voinut olla rakastuminen. Pikemminkin vain herännyt mielenkiinto. Tytössä oli jotakin, joka vastustamattomasti vaikutti häneen. Thor koetti pakottautua pääsemään selville siitä, oliko häneen vaikuttanut tytön puhetapa, hänen silmiensä ilme tai se sirous ja miellyttävyys, joka kuvastui tytön solakasta olemuksesta. Lopulta hän päätteli, ettei kysymyksessä ollutkaan mikään näistä avuista, vaan jokin piirre tytön luonteessa. Varmaankin tytön luonne jollakin tavoin häneen vetosi tai ehkä hänen käyttäytymisensä aitous ja luontevuus.
Kuten esimerkiksi hänen asenteensa Sladenin majan edustalla, kun Bill Sladen makasi kuolleena maassa. Lyndia oli seissyt suorana, äänettömänä, varuillaan, hyväryhtisenä, pää pystyssä, silmät säkenöiden. Sinä hetkenä Thorin mielessä oli herännyt ihailun itu. Häntä miellytti tytön henkinen joustavuus, hänen lannistumaton mielensä.
Eräänä aamuna Thor viipyi kartanossa vielä senkin jälkeen, kuin Jason miehineen oli ratsastanut töihinsä. Hän hakeutui keittiöön, jossa hänen äitinsä ja Lyndia työskentelivät, ja istuutui muina miehinä rauhallisena katselemaan näiden työntekoa. Hänen otsansa oli rypyssä aivan kuin häntä olisi vaivannut ongelma, jota hän ei pystynyt ratkaisemaan, mutta huulet olivat pitkään päättäväisesti yhteen puristettuina.
»Äiti», hän tokaisi vihdoin melkein töykeästi, »tuletko tämän aamun toimeen ilman Lyndiaa?»
»Tietenkin. Kuinka niin?»
»Haluaisin hänet ratsastamaan seurakseni!»
Hän katsoi Lyndiaan.
»Minulla on ratsut jo satuloituina», hän sanoi. »Laittaudu valmiiksi.»
Tyttö kohtasi Thorin vakaan katseen aivan yhtä horjumattomana.
»En minä edes ole sanonut, että haluan ratsastamaan», tyttö esteli.
»Nythän minä juuri sinua pyydänkin», vastasi toinen.
Tytön silmiin tuli oudon ärsyttävä ilme.
»No siinä tapauksessa minä tulen.»
Hän poistui huoneesta. Thor lähti keittiöstä hevosten luo, jotka hän oli sukinut ja satuloinut huolellisesti. Toisena oli hänen oma musta, kookas, Neekeri-niminen juoksijansa, toisena taas kaunismuotoinen raudikko, mustaa pienempi, jonka nimi oli Betty.
Lyndia tuli melkein heti. Hän nousi omin avuin ratsaille. Thor heittäytyi satulaan ja ohjasi kulun virtaa kohden.
He ratsastivat, Thor edellä ja tyttö perässä, lounaaseen, kohti erästä pohjoisen Korppiluun solaa, jossa he ylittivät virran ja ratsastivat sitten hitaasti länteen. Tyttö seurasi Thoria kapeaa polkua pitkin. Hän tarkasteli miestä ja yritti päästä selville siitä, minne he olivat matkalla ja miksi Thor oli ottanut hänet mukaansa.
Thor ratsasti sen jättiläispoppelin katveeseen, jossa hän karjapaimenineen oli odottanut Jesse Carsonin ja Nance Kaynen tuloa. Siellä hän laskeutui ratsailta ja auttoi Lyndiankin maahan.
»Arvelin, että lepäisimme tässä hetkisen», hän sanoi. »Nyt on kuuma ja sinähän et ole paljon ratsastanut, vai kuinka?»
»Minulla ei ollut aikaa, Thor-herra. Minä aina tehnyt työtä, työtä, työtä. Ratsastaa, siihen minulla ei aikaa, piti varastaa aikaa. Isä ei pitänyt, että minä ratsastin, mutta minä ratsastin ja minä rakastin ratsastaa.» Hän katseli ympäröivää suurta laaksosyvännettä, Korppiluun harjanteiden valkohohtoisia huippuja. Hän tähyili läntiseen villiin erämaahan seisoen ryhdikkäänä, syvään hengittäen.
Underhill katsoi häneen ja ihmetteli tytön ja hänen vanhempiensa välistä eroa. Vanhemmat olivat typeriä, raskasmielisiä ja heiltä puuttui mielikuvitusta. Tyttö sitä vastoin oli perin elämänhaluinen. Hän tajusi kauneusarvot ja nautti niistä, ja hänen mielikuvituksensa oli vilkas. Tyttö oli nokkela ja täysin tietoinen elämän syvimmästä tarkoituksesta, vaikka hän pystyikin kätkemään tietonsa kylmän ulkokuoren peittoon. Epäilemättä hänessä oli jotakin jäykkäluontoista, mikä ilmeisesti oli perintöä hänen vanhemmiltaan.
»En koskaan ollut näin kaukana, tässä suunnassa, ennen», tyttö valisti Underhilliä. »Tässä on kaunis. Niin villiä, mutta niin suuri rauha.»
»Tässä tapasin Nance Kaynen ja Jesse Carsonin sinä päivänä, kun hirtimme hevosrosvot», Thor sanoi.
»Minä kuullut, että kaksi varasta hirtetty», tyttö vastasi. »Minä kuullut isän ja äidin puhuvan. Mutta minä ei tiennyt, että te tavannut Nance Kaynen sinä päivänä», hän katsoi nyt Thoriin. »Nance tiesi, että te hirttää kaksi miestä?»
Thor nyökkäsi.
»Mitä hän sano?»
»Ei mitään.»
»Katsoko hän teitä.»
»En tiedä.»
»Oi, oi», Lyndia huudahti. »Te ette tiedä, katsoako nainen teitä?»
»Mikäli olen kiinnostunut hänestä, niin tottahan silloin tiedän.»
»Te ette kiinnostunut Nancesta?»
»En» Thor vastasi totuudenmukaisesti.
»Miksi? Hän kaunis.»
Thor vaikeni. Lyndia katsoi häneen tutkivasti.
»Minä uskoa, että minä tietää, miksi te ette pidä hänestä», tyttö sanoi. »Ja minä uskoa, että minä tietää, miksi hän ei sanoa teille mitään, kun te hirttää ne kaksi varasta. Hän tietää, että siitä ei hyötyä.»
Molemmat vaikenivat. Sitten Lyndia sanoi:
»Nyt jo taas lähdetään eteenpäin.»
»Mitä tietä?»
Tyttö silmäili seutua.
»Minä kuullut, että isä ja äiti puhua vaunuista, rikkinäisistä vaunuista. Intiaanit ne polttaa enemmän kuin kaksikymmentä vuotta takaisin. Minä aina halunnut nähdä ne. Te tietää, missä ne on?»
»Tiedän hyvinkin», Thor vastasi.
He nousivat ratsaille ja suuntasivat kulkunsa läntisiin erämaihin. Siellä oli kylliksi tilaa ratsastaa vierekkäin. Tuo maan ääri oli hyvin karua, kuollutta ja kuivaa, sillä sen sulkivat muusta maailmasta vuorijonot kaikilta muilta suunnilta paitsi idän puolelta. Alue oli hiekka-aavikkoa, jossa vain kaktukset ja muut erämaankasvit viihtyivät. Maa henki kuumuutta heitä vastaan. Hiljainen tuulenvire, jota ei voinut edes tuuleksi sanoa, saattoi ilman liikkeelle. Oli aivan kuin valtava, lauha henkäys olisi painunut heitä kohti, aivan kuin koko ilmapiiri olisi ollut hitaasti liikkeellä, siksi heikosti tajuttava tuo kosketus oli. Kuitenkin Lyndia havaitsi, että kaikkialla heidän ympärillään hiekkatöyryt ja -kummut olivat lakkaamattomassa, hiljaisessa liikkeessä. Kevyet, pölynhienot hiekkajyväset liikkuivat itää kohden. Ne pyrähtelivät pienissä syvänteissä ja harjanteiden yllä, hiekka näytti lakkaamatta kierivän ja elävän. Hiekkajyvästen karkelointi uursi pieniä vakoja ja uria maahan, ja tupruava hiekka kohosi aika ajoin korkeutta kohden kuin tyhjiön nostamana, muodosti pieniä, kevyitä pyörteitä ja kierteitä, jotka karkeloivat tietään, kasvaen mennessään yhä suuremmiksi.
Lyndia ei suinkaan ollut ensimmäistä kertaa erämaassa. Mutta koskaan hän ei ollut nähnyt mitään tämänkaltaista, ja siksi hän siitä huomauttikin Thorille.
»Tämä erämaa eroaa muista. Toiset erämaat, mitä minä nähnyt, aivan kuolleita — mitään ei liikkua. Tämä elää. Mutta se ei ole tuuli. Tämä on kuin puhallus. Tässä on äänikin, kuin joku puhaltaisi minun kasvoihin. Kuuletteko te sitä? Aivan kuin kuiskaus!»
»Olen huomannut sen», Thor vastasi. »Ilmiö on helposti selitettävissä.» Hän viittasi länteen, suureen, autioon ylämaahan. Sieltä Nance Kayne useita viikkoja sitten oli ensi kertaa huomannut Thorin ja hänen ratsastajiensa liikkuvan itään.
»Tuo on suuren ylälaakion reuna», Thor jatkoi selitystään. »Se on korkea ja katkaisee kaikilta tuulilta ja ennen kaikkea länsituulelta kulun. Nuo tuulet voivat olla hyvinkin voimakkaita, kun ne puhaltavat tuolla laakion yllä, mutta kun ne saavuttavat jyrkänteen, ne jatkavatkin matkaa suoraan eteenpäin korkealla päittemme päällä, ja täällä kattilalaaksossa nuo tuulet eivät tunnu muuta kuin jonkinlaisena tyhjiönä, mikä johtuu niiden voimasta yläilmoissa. Täällä tuntuu jonkinlainen veto. Se aiheuttaa tuon henkäyksen, ja siitä johtuvat pyörteet ja hiekan karkelointi.»
»Minä luulen, että te oikeassa. Mutta se kovin merkillistä.»
He ratsastivat edelleen tasaista hölkkää, kunnes Underhill äkkiä pysähdytti ratsunsa. Hän oli huomannut, että tytön puhetapa oli kehittynyt. Se oli kuitenkin sangen somaa puolalaisen korostuksensa vuoksi ja siitä syystä, että tyttö jätti monia sanoja ja liitteitä pois. Hän puhui huolellisesti, hitaasti, hakien oikeita sanoja.
»Me saamme seuraa», Thor sanoi.
Lyndia hoputti hevosensa Thorin vierelle nähdäkseen tulijan ja huomasi jonkun ratsumiehen lähestyvän heitä. Vieras oli runsaan kilometrin päässä ja tulossa suoraan Korppiluun eteläisen huipun suunnalta.
»Joku Hatun ratsastajista, minusta tuntuu», Underhill sanoi tähyillen pitkään rauhanhäiritsijää. »Montana Edhän se näkyy olevan», hän sitten hetken kuluttua lisäsi.
»Revolverisankari!» Lyndia huudahti.
»Miten? Kuinka sen tiedätte, Lyndia?»
»Minä kuulin, mitä Kaksoisvirrassa tapahtua.»
Tuonkaltaiset jutut levisivät aina, eikä ollut ihmeteltävää, vaikka koko maankolkka olisi niistä tietänyt.
»Hän tulee suoraa tänne», Lyndia sanoi. »Hän pilaa koko retken sinne, missä vaunu on!»
Lyndia oli kalvennut. Hän oli kuullut, mitä kaupungissa oli tapahtunut. Hän tiesi Montanan verhotun uhkauksen, joka tarkoitti sitä, että hän Thorin kanssa vielä joutuisi tappelemaan. Tyttö ei kuitenkaan puhunut sen enempää, sillä Montana oli jo lähestymässä ja he olivat kumpikin syventyneet hänen tuloaan seuraamaan. Montana katosi näkyvistä johonkin hiekkasyvänteeseen, kiersi sitten pienen mäen ja saavuttuaan joittenkin metrien päähän toisista pysähdytti ratsunsa. Istuessaan kevyesti satulassaan hän äänettömänä tarkkaili toisia. Sitten hän rauhallisesti huomautti.
»Näkyy olevankin Underhill!»
Hänen äänensä oli hiljainen ja kuitenkin siihen sisältyi ylimielisyyttä ja uhkaa. Se oli liian hiljainen!
»Ja Lyndia Kolsar», Thor lisäsi. Hänen äänensä oli kylmä ja vakaa. »Lyndia on kuullut teistä», hän lisäsi. »Hän on kuullut, mitä Kaksoisvirrassa tapahtui.»
»Tai jäi tapahtumatta», Montana huomautti ivallisesti.
»Missä jotakin olisi tapahtunut, jollei kaksi miestä olisi osoittautunut keltanokiksi», Thor sinkautti vastaan.
Montanan silmiin välähti outo hehku, kylmä ja pahaenteinen. Hänen ruumiinsa tuntui jännittyvän. Tunnelma synkistyi uhkaavaksi. Lyndiakin tajusi sen, vaikk’ei hän ymmärtänytkään miesten puheisiin kätkettyjä ajatuksia.
Äkkiä Montana lauhtui. Hän hymyili pahanilkisesti.
»N-i-in», hän venytteli. »Menneet ovat menneitä. Ei puhuta niistä.»
Sitten hän karautti aivan heidän vierelleen ja pysäytettyään ratsunsa jäi istumaan perin huolettomana satulaan aivan kuin olisi luullut olevansa hyvinkin tervetullut. Ja aivan kuin hänen ja Thorin suhteet olisivat olleet mitä parhaimmat, hän hymyili Lyndialle.
»Näin teidän kotiväkenne aivan äskettäin», hän sanoi. »Olen juuri tulossa Korppiluun huippujen takaa.»
»Etsittekö jotakin?» Thor kysyi.
»Minä vain tutkin oloja. Tai tutustun pikemminkin seutuun.» Hänen käytöksensä Thoria kohtaan oli rauhoittavaa, mutta samalla välinpitämätöntä. Hän katseli suoraan Lyndiaa.
»Te siis olette Lyndia Kolsar?» hän huomautti. »Kas vain, tehän vasta olettekin korea tyttö», hän hymyili leveästi ja hiukan nenäkkäästi.
Montana kääntyi ja katseli levollisesti Thorin kasvoja. Sitten hän jälleen hymyili Lyndialle, ja Underhilliä hämmästytti, että tytön posket lehahtivat tulipunaisiksi. Mutta kohdatessaan Thorin katseen tytön silmät välähtivät uhmaavina.
»Te siis jätitte kotinne, vai kuinka?»
»Kyllä», Lyndia vastasi.
»Kuulin lähdöstänne», Montana jatkoi. »Pappanne myi teidät Bill Sladenille, vai kuinka?»
»Tämä kuulustelu on nyt päättynyt, Montana», Thor sanoi. »Vielä kysymys, ja päivä, johon viittasitte, saattaa olla hyvinkin pian käsillä.»
Montana ei tuntunut lainkaan häiriintyvän.
»Yksi ainoa kysymys enää», hän sanoi. »Onko tarkoituksenne palata kotiin?»
»Minä en palaa koskaan kotiin», Lyndia sanoi päättävästi.
»Hyvä on», toinen vastasi, »minä tapaan teidät kummatkin piakkoin uudestaan.»
Hän huiskautti kättään mutkattomasti hyvästiksi ja lähti ratsastamaan itään, mihin suuntaan Thor ja Lyndiakin kotvan kuluttua jatkoivat matkaansa.
Vajaan kilometrin päässä Montana Ed pysähdytti juoksijansa ja Lyndia ja Thor näkivät hänen kurkottautuvan satulasta ilmeisestikin voidakseen tarkastella lähimaastoa.
»Hän on löytänyt vaunut», Thor huomautti.
He ratsastivat Montana Edin vierelle ja pysähdyttivät ratsunsa. Hajallaan hiekalla heidän edessään olivat vaunut ja kaksi säälittävän näköistä luurankoa, jotka säiden ja hiekan yhteisvaikutuksesta olivat vaalenneet hohtavan valkoisiksi.
Lyndia tuijotti näkyä. Hänen silmänsä olivat selkosen selällään ja väri oli paennut hänen poskiltaan.
»Oi», hän huudahti vavahtaen.
»Siinä ovat vaunut», Montana Ed totesi. Sitten hän korjasi kolkosti: »Vaununjäännökset. Hiekka on ne melkein peittänyt.»
»Ei niistä ole paljoa jäljelläkään», Underhill huomautti. »Vaunut oli poltettu ja hevoset surmattu. Intiaanien työtä! Ken tahansa niissä oli matkustanut, hänet oli kuljetettu muualle. Vieläkin tuossa tuntuu olevan jälkiä nuolista. Monia vuosia sitten, kun ensi kertaa näin vaunujen jäännökset ja hevoset, löysin hiekasta nuolien varsikappaleita ja piikivisiä teriä.»
»Milloin se tapahtui?» Montana Ed kysyi.
»Siitä on nyt vähän kolmattakymmenettä vuotta», Underhill vastasi. »Huhuttiin vaunuissa olleen kultaa. Niissä matkusti joku vaimo ja mies ja pikku lapsi ainakin silloin, kuin vaunut pysähtyivät Lomassa kolmisensataa kilometriä tästä länteen. Mikäli vaunuissa todella oli kultaa, intiaanit ovat sen ryöstäneet.»
»Oi kuinka kauheata!» Lyndia huudahti.
»Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika», Montana Ed tuumiskeli aivan kuin itsekseen. »Varmaankin ne ihmiset, jotka silloin asuivat täällä, ovat muuttaneet jo aikoja sitten muualle — ainakin jotkut heistä.»
»Mitään muutoksia ei ole tapahtunut täkäläisissä oloissa», Underhill vastasi. »Samat ihmiset, jotka täällä silloin asustivat, elävät täällä yhä edelleen. Ei näillä main silloinkaan ollut muita kuin Underhillit, Carsonit, Kolsarit ja Sladenit.»
Kaikki istuivat hiljaisina katsellen vaunujen jäännöksiä ja hevosten luurankoja. Vaunujen hiiltyneitä osia ja luita ympäröivä hiekka oli hiljaisessa liikkeessä. Liike ei ollut nopea, vaan hyvin hidas, sysäyksittäin tapahtuva, mutta sittenkin lakkaamaton. Pölynhienosta hiekasta muodostui pieniä harjanteita, pienet uurteet täyttyivät ja liivalaineita muodostui, liikkui ja jälleen katosi. Erämaan alituinen henkäys ajoi pieniä hiekkajyväsiä lakkaamatta eteenpäin. Se toi lännestä käsin yhä uusia karkeloivia pölypilviä, kiidätti niitä sinne tänne täyttämään aikaisemmin muodostuneita syvänteitä. Heidän siinä katsellessa pieni hiekkaharjanne alkoi muodostua toisen kallon kohdalle, se laajeni ja kohosi, kunnes se oli osittain jo peittänyt alleen kallon, ja sitten se jälleen alkoi kutistua kokoon ja katosi tykkänään tasoittaen läheisen kuopan. Pieni laakakivi vuoroin peittyi hiekkaan ja paljastui jälleen. Aika ajoin hiekka muistutti suuresti tuulen tupruttamaa lunta. Mutta se oli lunta raskaampaa ja liike oli paljoa verkkaisempaa.
»Väliin tuuli lakaisee tämän kohdan melkein paljaaksi», Thor sanoi. »Toisin ajoin taas pääkallot ja luut ovat kokonaan hiekan peitossa. Silloin paikkaa on vaikea huomata. Jollei tuota läheistä kallionnyppylää olisi, paikan löytäminen olisi aivan mahdotonta.»
He istuivat vielä hetkisen seuraten hiekan liikettä; sitten Montana Ed ratsasti tiehensä.
»Näkemiin», hän huikkasi hyvästiksi.
He katselivat hetken Montana Edin jälkeen, kunnes Lyndia kuiskasi:
»Lähdetään jo.»
He eivät kumpikaan puhuneet sanaakaan, ennen kuin olivat jo Korppiluun pohjoisen harjanteen solassa.
»Montana Ed tappanut monta miestä», Lyndia sanoi. »Mutta ei tapa teitä.»
»Miksei?»
»Hän kauhea mies», Lyndia sanoi. »Hän tappaja, mutta hän ei paha mies.»
Thor katsoi tyttöä pitkään ihmetellen, oliko tämä ehkä näkemänsä perusteella ihastunut Montanaan, vai paljastiko hänen vaistonsa hänelle paremmin Montanan luonteen, kuin mitä Thor itse oli voinut siitä päätellä. Hänen oman käsityksensä mukaan Montana oli todellinen naissankari, hillitön, vaarallinen, pahojen himojensa orja.
XIII LUKU.
Steele Sladen ei voinut selittää, miksi hän oli sinkautettuaan Thor Underhillille uhkavaatimuksensa ryhtynyt kaupunkiin palattuaan juomaan. Ehkä hänen mieleensä oli johtunut outo ajatus, että hän viskin avulla kykenisi kohentamaan rohkeuttaan pystyäkseen lupauksensa mukaan surmaamaan Underhillin. Siihen hetkeen mennessä, kun hän peruuttamattomasti oli haastanut Underhillin taisteluun, hänellä ei ollut hämärintäkään aavistusta, että hänen oli pakko turvautua ryyppyihin saadakseen tarpeellista rohkeutta. Mutta seistessään Thoria vastassa karja-aitauksessa hän äkkiä, välähdyksenomaisesti, oli aavistanut täydelleen erehtyneensä Underhillin luonteen arvostelussa. Underhillin silmien ilme oli hänet täydelleen hämännyt. Niissä ei ollut pelon häivettäkään. Päinvastoin niistä kuvastui outo tyytyväisyyden ja innostuksen tuli ja kylmä päättäväisyys.
Steele oli lähtenyt kaupungista aikaisin aamulla tietäen hyvin, ettei hän ollut enää kenenkään suosiossa. Tuo toteamus saattoi hänet vihan vimmoihin. Siitä lähtien hän päivästä toiseen sisimmässään kiihdytti Thor Underhilliä kohtaan tuntemaansa vihaa. Hän oli tietoinen henkisestä alemmuudestaan, ja pirulliset päähänpistot saivat hänet valtaansa.
Eräänä aamuna hän oli Hatun karja-aitauksen luona satuloimassa hevosta. Kun eläin oli ollut monta päivää toimettomana, se oli rauhaton ja vilkas, valmiina kohta lähtöön. Kun Steele pakolla työnsi kuolaimet sen suuhun, ratsu vikuroi ja riuhtaisi malttamattomana päätään. Tällöin Steele vihan vimmoissaan veti suitset tiukalle ja ryhtyi silmittömästi nyrkillä iskemään ratsuaan. Hevonen pillastui ja yritti polkea Steelen jalkoihinsa; kasvoja hipova potku osui Steelen olkapäähän. Seurauksena oli niin raaka näytelmä, että miehistömajan äärellä lepäilleet ja sieltä Steelen toimia seuranneet karjapaimenet kaikki ryntäsivät pystyyn. Paikalle sattunut Blackie Sladenkin kimpaantui näystä ja karjui Steelelle uhkaavasti:
»Mitä perkelettä sinä sitä hevosta oikein rieputat? Päästä se, kuuletko, kirottu hullu! Jollet itse olisi menetellyt aivan mielettömästi, ei hevosesikaan olisi riehaantunut.»
Steele päästi hevosen, jätti suitset valloilleen ja perääntyi. Hän kulki kiivaasti kohti miehistömajan luona seisovia miehiä ja katsoi heihin tylysti.
»Teille lurjuksille minulla on jotakin sanottavaa», hän huusi ääni karheana ja raivosta väristen. »Te olette kaikki oikeita mamman lellipoikia. Muistatte kaiketi vielä Jay Fargonin ja Lafe Morrellin. Heidät hirtettiin, koskei heillä ollut kylliksi holttia taistella puolestaan. Perkeleen perkele! Minkälaisen nulikkaparven minä olen saanut palvelukseeni! Koko sakissa ei ole yhtään ainutta taistelijaa Montana Ediä lukuunottamatta, ja hänkään ei koskaan ole käsillä, vaan nuuskii aina jossakin ympäristössä.»
»Varo, Steele», Blackie rauhoitti toista. »Montana on jossakin lähettyvillä.»
»Menköön helvettiin koko Montana», Steele ulvoi. »Hän on kuitenkin niin pirun hidas. Parasta, että sanonkin teille kaikille suoraan erään asian: Olen palkannut kokonaisen sakin pirun oppipoikia kääntämään tämän tienoon päälaelleen. Jokainen mies on aito revolverikyttä. Kyllä minä nyt, totta jukoliste, ajan nuo kirotut Underhillit pois koko maasta. Minun puolestani miehistöni maine saa tästä lähtien olla millainen tahansa.» Hän käveli hetken kiivaasti edestakaisin sadatellen. Sitten hän jälleen kääntyi miehiinsä.
»Mikäli teistä joku haluaa yhä edelleen olla mamman lellipoika, olkoon minun puolestani vapaa lähtemään vaikka paikalla», hän julisti.
Kukaan ei puhunut sanaakaan. Sitten Steele lisäsi lyhyeen:
»Kyllä minä vielä tavoitan isäni murhaajan.»
Kaikki olivat ääneti. Steele harppoi päärakennukseen, joka sijaitsi aivan Korppivirran eteläisen haaran rantajyrkänteen laella. Blackie seurasi häntä. Ratsastajat katsoivat toisiinsa. Jotkut harvat hymyilivät hiukan ivallisesti, toiset tuijottivat ääneti maahan, kunnes Steele ja Blackie olivat ennättäneet taloon.
Silloin eräs ratsastajista sanoi:
»Eiköhän vain Thor Underhill, mikäli olen oikein kuullut, ollut kaupungissa viime viikolla. Kun tuon oikeata kättä tuntuu noin vietävästi syyhyttävän, niin eiköhän sitä vikaa silloin olisi saanut parannetuksi!»
»Suun soitto täällä on paljoa turvallisempaa», puuttui toinen puheisiin.
»Mamman lellipojat», ärähti vielä joku. »Kyllä sillä suuta riittää, mutta oletteko koskaan nähneet sen vaarantavan omaa nahkaansa?»
»Hän on ehdoin tahdoin suunnitellut koko äskeisen näytelmän», huomautti joku. »Hän on ollut kiukuissaan, kun hänen rohkeutensa petti.»
Täten he monin tavoin ilmaisivat tunteensa. Mutta kun Steele ja Blackie puolta tuntia myöhemmin tulivat talosta heitä kohden, he jälleen pysyttelivät äänettöminä.
Ilmeisesti Steele oli jälleen joten kuten päässyt itsensä herraksi, vaikka hän yhä vieläkin oli raivon vallassa ja hänen silmänsä olivat pahaenteiset.
Steelen satuloidessa juoksijaansa Blackie valikoi joukosta kolme paimenta ja lähetti heidät hakemaan omat ratsunsa ja satuloimaan ne. Hetkistä myöhemmin Blackie yhdessä miesten kanssa lähti ratsastamaan itää kohden ja seuraamaan siihen suuntaan hetkistä aikaisemmin ratsastanutta Steeleä.
Kymmenkunnan kilometrin päässä he tavoittivat Steelen ja seurasivat sitten hänen jälkiään. Joukko eteni tasaista vauhtia runsaat kaksi tuntia pienen Korppivirtaan laskevan puron äärelle, johon he hetkeksi pysähtyivät juottamaan hevosiaan. Sitten he jatkoivat matkaansa yhä itää kohden perin kallioiseen seutuun, jossa kasvoi jonkin verran metsää. Pian he olivat suuren Korppiluun harjanteen läheisessä laaksossa, jossa karjalauma oli laitumella. Karjan polttomerkkinä oli W ja siitä päätellen se oli Kolsarin karjaa. Ratsastajat suuntasivat nyt kulkunsa pohjoista kohden solan läpi, joka johti heidät vihdoin pienenpuoleiselle ylätasangolle. He ratsastivat sitä kappaleen matkaa ja saapuivat näin yhtäkkiä aivan Kolsarin rakennusten lähettyville. Ollessaan runsaan kilometrin päässä karjakartanosta he näkivät ratsastajan ilmaantuvan joen rotkouomasta, ja Steele Sladen muutti suuntaa tavoittaakseen tulijan.
Ratsastaja pysähdytti hevosensa ja odotti toisten saapumista.
»Näkyy olevan Jake Kolsar», Blackie huomautti tunnettuaan yksinäisen ratsastajan. He pysähdyttivät hevosensa, ryhtyen tarkastamaan ratsastajaa.
Tämä oli kuuden- tai seitsemäntoistavuotias nuorukainen, pitkä ja luiseva. Hänen mustat silmänsä olivat suuret ja uneliaat, musta, ohimotkin peittävä tukka oli kampaamaton, mutta silti kiiltävä, ja kehysti hänen naisellisten kasvojensa vaaleata soikiota. Nuorukaisella oli yllään aivan liian suuri, kulunut suojapuku, ikäloput kengät, villapaita, jonka hihat olivat repaleiset, sekä musta huopahattu, joka aikoja sitten oli menettänyt muotonsa ja jonka lierikin oli repeytynyt.
Hän katsoi ratsastajiin kysyvästi ja puhui heille kimakalla, poikamaisella äänellä:
»Että mitä?»
Steele Sladen laskeutui ratsailta, kulki pojan luo ja katsoi häntä.
»Missä sisaresi on?» hän kysyi töykeästi.
Pojan kasvot punehtuivat.
»Lyndia?» hän sanoi. »Mitä, Lyndia lähti matkaan jonkin aikaa sitten eikä ole palannut.»
»Minne hän meni?» Steele jatkoi itsepintaisesti kyselyään.
»En minä vaan tiedä.»
Villi, sairaalloinen ilme, joka oli vääristänyt Steelen kasvoja hänen tunkiessaan Hatun takapihalla kuolaimia hevosen suuhun, palasi osittain niihin jälleen. Hän kirosi karkeasti, tarttui pojan käsivarteen ja kiskaisi hänet satulasta vierelleen.
»Minä kysyin sinulta jotakin ja tahdon piru vieköön siihen myös vastauksen! Missä sisaresi on?»
Oli outoa nähdä hoikan ja luisevan pojan seisovan kalmankalpeana suuren ja kookkaan Steele Sladenin edessä. Outoa oli myös, että poika seisoi suorana ja kylmänä ja katsoi rohkeasti raivoavaa Steeleä kasvoihin.
»Minä en tiedä», hän sanoi.
»Senkin valehtelija», Steele raivosi. Hänen kätensä heilahti nopeasti, nyrkki iski vasten toisen kasvoja, ja pojan luiseva ruumis sinkoutui metrien päähän retkahtaen pitkälleen maahan. Siinä poika makasi äänettömänä, tajuttomana, kun Steele hajareisin, kouriaan aukoen ja sulkien tuijotti häneen eläimellinen murina huulillaan.
»Tuo kyllä opettaa sinut vastaamaan siivosti kohteliaisiin kysymyksiin», hän kiljahti.
Karjapaimenia näytelmä kuvotti. He olivat aivan kalpeina.
Blackiekin oli noussut ratsailta ja seisoi Steelen vieressä julmasti hymyillen. Mutta hän ei sanonut mitään.
»Nuo kirotut puolalaiset eivät koskaan tiedä mitään», Steele murahteli.
He heittäytyivät satulaan ja toisten seuraamina ratsastivat paikalta jättäen pojan hervottomana makaamaan kaatumasijalleen.
Äänettömyyden vallitessa ratsastajat saapuivat Kolsarin karjakartanoon. Kolsar oli parhaillaan korjaamassa särkynyttä karja-aitausta eikä huomannut vieraita, ennen kuin he olivat muutaman kymmenen metrin päässä. Hän keskeytti työnsä ja kääntyi hymyillen tervehtimään.
»Halloo», hän sanoi ja heilautti ystävällisesti kättään. »Te tulla näin kovin aamulla vieraaks’, häh?»
»Niin», Steele vastasi.
Hän hypähti maahan, astui Kolsarin luo ja asettui tämän eteen suurena ja uhkaavana. Blackiekin laskeutui ratsailta ja astui lähemmäksi. Toiset sitä vastoin istuivat äänettöminä satuloissaan.
Steele puhui.
»Kolsar», hän sanoi, »missä Lyndia on?»
»Minä ei tietää. Hän juosta pois Beelin, teidän papan, kanssa.»
Steele ojensi valtavan kätensä ja tarttui Kolsaria kurkusta. Hän nosti miehen maasta ja yhä kurkusta molemmin käsin puristaen heilutti tätä raivoisasti ilmassa. Kolsar yritti epätoivoisesti päästä jälleen jaloilleen ja saada hirvittävät sormet väännetyiksi irti. Mutta Steele ei päästänyt miestä, ennen kuin tämä oli retkahtanut melkein liikkumattomaksi. Irtipäästettynä Kolsar luhistui aitauksen ääreiseen tunkioon ja pyrki hitaasti ja tuskallisesti saamaan jälleen ilmaa keuhkoihinsa ja eloa jäseniinsä. Steele seisoi häntä katsellen. Kun hän arveli Kolsarin kyllin toipuneen, hän kumartui ja tarttui miestä niskasta ja nosti hänet jaloilleen aitauksen nojaan, kuitenkin yhä pitäen itse uhriaan toisella kädellään kiinni.
»No Kolsar, kuulehan», hän sanoi, »isäni on murhattu ja minä otan nyt selvää, kuka siihen on syyllinen. Minä vaikka pudistan sinusta pirun irti, mutta sinun on puhuttava totta. Kun muutamia päiviä sitten olimme täällä, kerroit aivan saman ryövärijutun Lyndian juoksemisesta pois yhdessä isäni kanssa. Se on helvetin valhe ja sinä tiedät sen itsekin! Mikäli Lyndia todella halusi juosta jonkun kanssa matkoihinsa, hän kyllä olisi löytänyt yllin kyllin nuoria miehiä, jotka olisivat olleet siihen halukkaita. Tuo juttu ei kelpaa minulle. Haluan tietää totuuden.»
Kolsar haukkoi yhä vielä henkeään; hitaasti väri palasi hänen kasvoilleen, ja vain vaivoin hän pystyi seisomaan Steelen pitelemättäkin.
»Minä kertoa, minä kertoa», hän änkytti ääni paksuna. »Odota yksi minuutti. Minä ei saa henkeä. Odota yksi minuutti.»
Hän seisoi huohottaen silmät ammollaan. Sitten hän alkoi puhua.
»Minä ei kertoa teille totta, kun te olla siinä viime kerta. Minä ei silloin tahtonut kertoa teille, mikä mies teidän pappa olla. Minä pelkätä silloin, että te tappa minut.»
Hän pujotti kätensä repaleisten liiviensä taskuun ja otti sieltä paperin ojentaen sen Steelelle ja pyytäen tätä lukemaan.
Steele levitti paperin laskoksistaan ja luki ääneensä:
»Peter Kolsar on minulle velkaa tuhat dollaria. Hän ei voi maksaa velkaansa ja niin hän myy minulle tyttärensä Lyndian. Otan hänet ja kuittaan tytöllä rahat täydeksi tyydytyksekseni. Näin tapahtuneeksi todistaa William Sladen.» Steele luki paperilapun kahteen kertaan ja ojensi sen takaisin Kolsarille.
»Senkin puolalaissakaali!» hän sanoi.
»No voi sun hitto», Blackie älähti. »Billin ikäinen mies tyttöjä ostamassa. Voi sitä pirhanan hullua.»
Steele oli kiskonut Kolsarin irti aitauksesta. Hän tarttui jälleen miestä niskaan ja työnsi hänet edellään päärakennusta kohden. Blackie talutti Steelen hevosta, ja sillä tavoin he saapuivat talon ovelle. Kolsarin vaimo oli nähnyt heidän tulonsa ja oli jo ulkona vastassa.
»Mitä te tiedätte Lyndiasta?» Steele kysyi.
»Mitä minä tietää? Minä tietää tämä. Minu mies myydä Lyndia Beel Sladenille. Minä näkee te ravista häntä. Minä nauraa, jos te tappaa häntä. Hän ei olla hyvä mies.»
»Te ette siis ole nähnyt Lyndiaa sen jälkeen?» Steele kysyi.
»Lyndia ei tulla takaisin.»
»Seurasiko Peter minun isääni ja Lyndiaa karjamajaan?»
»Peter seurata?» Vaimo nauroi ivallisesti. »Peter olla kyllä siinä omassa kotona kaks’ päivä. Minä häntä tappaa, mutta hän juosta ylös vintti ja ei tulla alas kaks’ päivä.»
Steele päästi Kolsarin tyrkäten häntä kuitenkin samalla niin lujasti, että mies lensi avoimesta ovesta pää edellä tuvan lattialle, jonne hän jäi avuttomana sätkyttelemään. Sitten Steele kääntyi, nousi ratsaille ja ajoi tiehensä Blackien ja toisten ratsastajien seuraamana.
XIV LUKU.
Oli jo iltapäivä, kun Steele Sladen ja Hatun ratsastajat lähtivät Kolsarin karjakartanosta. He kulkivat solasta, jota Bill Sladenia ampunut ratsastaja oli käyttänyt, ja saapuivat Korppiluun suurille harjanteille, joiden poikki he kulkivat rotkopolkua pitkin. Kuilun pohjalla oli hiukan vettä, ja he seurasivat rotkoa pitkin sen juoksua länttä kohden, ylittivät sitten kahden suuren harjanteen välisen solan niitä yhdistävää pengertä myöten, saapuivat suureen laaksoon, jonka halki he jälleen pääsivät uuteen vuorisolaan. Kun he siten parin tunnin ajan olivat kulkeneet monien monituisten rotkojen ja solien kautta yhä edemmäksi pohjoista kohden, he vihdoin viimein illan lähestyessä saapuivat vuorten takaiselle autiolle ylätasangolle.
Matkalla ei ollut puhuttu paljoakaan. Steele Sladen oli edelleen äreä, mutta lopulta Blackie Sladen kysyi häneltä:
»Minne olemme menossa?»
»Carsoniin. Ehkä Lyndia lähti sinne. Se on lähimpänä. Ainakin on varma, ettei hänellä ollut hevosta ratsuksi. Billin hevonen tuli kotiin, ja viime kerralla Kolsar kertoi Lyndian lähtiessään ratsastaneen Billin hevosella. No, kun hän siis käveli, hän varmasti suuntasi matkansa lähimpään taloon. Ei hän niin hupsu ollut, että olisi ryhtynyt harhailemaan pitkin maita ja mantereita.»
»Ehkäpä olet oikeassa», Blackie totesi. »Hän on hyvin älykäs tyttö, vaikka onkin puolalainen. Jos hänellä olisi ollut mahdollisuuksia kehittää itseään, hänestä olisi tullut todellinen kaunotar ja lisäksi tiedoiltaankin etevä.»
»Kunhan vain tarpeeksi kehityt, niin sinäkin lähdet vielä seikkailemaan jonkun nartun kanssa», Steele töykeästi keskeytti toisen puheen.
Oli jo alkanut hämärtää, kun he saapuivat Carsonin karjakartanoon. He pysähdyttivät hevosensa matalan, epäsäännöllisen tallirakennuksen nurkalle ja laskeutuivat ratsailta. Kehoitettuaan toisia odottamaan Steele kulki kohti päärakennusta, jonka ikkunoista näkyi öljylampun valo.
Steele ei mennyt ovelle, vaan pysähtyi muutaman metrin päähän siitä ja hihkaisi. Joku nainen tuli avaamaan, ja lampunvalon loistaessa hänen selkänsä takaa hän siristeli silmiään nähdäkseen tulijan, sillä ulkona oli jo hämärää.
Nainen oli Nance Kayne.
Aluksi hän ei voinut erottaa Steeleä. Hän alkoi puhua ja Steelestä tuntui, että tytön äänestä kuulosti säikähtynyt uteliaisuus.
»Pyydän sanokaa, kuka siellä on?» hän huudahti.
»Minä, neiti. Steele Sladen.»
»Ni-niinkö», tyttö vastasi. »Tehän asutte toisella puolen vedenjakajaa, eikö niin?»
»Aivan niin, neiti.»
»Jaha», — hänen äänensä tuntui kovin epävarmalta — »Mehän olemme luullakseni naapurit ja — e-ehkä — te haluatte tulla sisään?»
Steele astui taloon. Tyttö perääntyi hänen edellään, toi hänelle hermostuneena tuolin sekä meni sitten valurautaisen hellan viereen katsellen sieltä vierasta.
Steele ei olisi välittänyt käydä taloksi, jollei hän olisi huomannut eräitä seikkoja. Ensinnäkin Carsonin vankkurit olivat poissa, ja samoin aitauksesta ne hevoset, joita Carson tavallisesti käytti ajoon. Toiseksi Nance Kayne oli kotona. Steele oli kuullut huhuja, että Carsonin sisarentytär Wyomingista oli tulossa tätä tervehtimään, mutta hän ei ollut vielä neitoa nähnyt, vaikka Scott Hayes olikin kertonut tytön jo saapuneen. Seistessään ovensuussa lampun takaa valaisemana tyttö näytti sangen miellyttävältä, ja Steele hyväksyi hänen kutsunsa saadakseen tarkastaa tyttöä vähän lähemmin.
Ja nyt hän todella näki tytön. Hän näki kasvot ja muodot, jotka saattoivat hänet kuuman kiihkon valtaan. Hän tunsi sen kuvastuneen kasvoistaankin, sillä Nance jäykistyi, hengähti syvään ja kalpeni.
Steele käsitti kohta, että hänen katseensa oli säikähdyttänyt tyttöä. Hän painoi päänsä, ettei tyttö voinut nähdä hänen silmiään, ja hilliten intohimonsa hän hetken kuluttua ryhtyi puhumaan kunnioittavalla äänellä.
»Tehän olette Carsonin sisarentytär, eikö niin», hän kysyi.
»Olen kyllä.»
»Valitan, että olen vaivannut teitä», hän jatkoi. »Missähän Carson mahtaa olla? Onko hän kotosalla?»
»Tätini ja setäni lähtivät tänään aamulla Kaksoisvirran kaupunkiin», Nance vastasi. »Heidän pitäisi saapua näihin aikoihin, mutta ilmeisesti heille on tullut jokin este.»
»Minä olin aivan näkevinäni Carsonin vankkurit tallin luona», Sladen valehteli. Hän tunsi jo päässeensä intohimonsa herraksi ja uskalsi näin ollen jälleen katsahtaa tyttöön. Tällä kertaa hän hymyili mielistelevästi.
Nancea hämmästytti Steelen koko ja pituus, hänen kulmikas päänsä ja leveät hartiansa. Hän oli kuvitellut Thor Underhilliä suureksi mieheksi, jollainen tämä olikin, mutta Steele Sladen oli vielä häntäkin kookkaampi. Huolimatta koostaan Thor Underhillissä oli jotakin siroa, silmissä, suun juonteissa, käytöksessä; jotakin raikasta, luottamustaherättävää ja miellyttävää. Steele Sladen oli karkeatekoinen. Jykevä oli ehkä sattuvampi sana. Kuta kauemmin tyttö häneen katsoi, sitä vastenmielisemmältä toinen tuntui ja sitä suuremmaksi tytön pelko kasvoi.
Mutta mies istui rauhallisesti paikoillaan heilutellen hattuaan kädessään ja katsellen tyttöä.
»No niin, oikeastaan voin sanoa teillekin, mitä olisin puhunut, jos Carson ja hänen vaimonsa olisivat olleet täällä», hän lopulta sanoi. »Voihan olla, että tekin olette kuullut näistä asioista. Isäni, Bill Sladen, murhattiin jonkin aikaa sitten. Hänet ammuttiin. Se tapahtui eräässä karjamajoistamme toisella puolen Korppiluuta. Me emme tiedä, kuka hänet tappoi, mutta siitä me kyllä otamme vielä selvän. No, oli miten oli, siitä syystä en kuitenkaan ole täällä. Minä ja jotkut pojistamme satuimme poikkeamaan Peter Kolsarin luo tänä aamuna hänen karjakartanoonsa. Hän kertoi, että hänen tyttärensä Lyndia oli juossut tiehensä. Hän ei ole kyennyt löytämään tyttöä, ja hän on kovin huolissaan. Kun hän tiesi meidän menevän tänne päin, hän pyysi meitä tiedustelemaan Lyndiaa täältäkin. En kuitenkaan usko, että te satutte tietämään hänen olinpaikkaansa?»
»Melkeinpä luulisin tietäväni.»
»Tekö?»
»Niin. Näin hänet joitakin aikoja sitten yhdessä Thor Underhillin kanssa.»
»Missä te heidät näitte?»
»Minä kohtasin heidät kohta pohjoisen Korppiluun tällä puolen. Kummatkin ratsastivat Thorin suurella mustalla ratsulla, Neekerillä. Muistan puhuneeni heidän kanssaan, ja Thor kertoi minulle ratsastaneensa Kolsarin ohi ja tavanneensa Lyndian, joka oli lähdössä vierailulle Underhilliin, ja niin Thor oli pyytänyt tyttöä nousemaan ratsunsa selkään. Luulen Lyndian olevan parhaillaan Underhillien karjakartanossa.»
Mielenkiinto ja kiihko sai Sladenin silmät laajenemaan.
»Vai on hän Underhillien luona», hän sanoi hiljaa. »Vai siellä hän siis onkin.»
Hän nousi, ja kun hän katsoi tyttöön, tästä näytti aivan siltä, kuin miehen jok’ikinen lihas olisi jännittynyt ja värähtänyt.
»Vai on tyttö siellä», hän sanoi aivan kuin itsekseen. »Vai otti Thor hänet ratsaille sinä päivänä. Ja tyttö oli lähdössä vierailulle.»
Sladen naurahti oudon ilottomasti, meni ovelle ja palasi takaisin pysähtyen aivan Nancen eteen.
Hän katsoi jälleen tyttöön ja katse oli niin kiinteä, että tyttö aivan herpaantui.
»Kiitän teitä tiedoistanne, neiti. Kiitän siitä, että olette sallinut minun katsella itseänne. Te olette kaunein tyttö, mitä olen nähnyt pitkiin, pitkiin aikoihin. Jonakin päivänä tulen teitä jälleen tapaamaan.»
Hän naurahti jälleen, astui ulos ovesta ja katosi pimeään.
Tallin luona hän tavoitti toverinsa. Pimeys kätki hänen kasvonsa Blackien ja toisten katseilta, mutta se ei voinut peittää hänen väräjävän äänensä tyytyväistä sointia.
»Voi piru vieköön!» hän sanoi. »Kylläpä tyttö oli korea.»
»Oletko tullut hulluksi?» Blackie kysyi. »Mistä hitosta sinä oikein höpiset?»
»Eräästä naisesta.»
»Tuhat tulimmaista! Sekö sinuun nyt meni. Saitko sinä edes tietää mitään Lyndia Kolsarista?»
»Hänet on nähty ratsastamassa Thor Underhillin hevosella samana päivänä, jolloin isäni surmattiin», Steele vastasi.
»Kaunotarko, josta sinä hourailet, sen kertoi?»
»Hän juuri, Nance Kayne, Carsonin sisarentytär. Hän näki heidän ratsastavan Underhilliin ja he olivat kertoneet Lyndian olleen matkalla sinne vierailulle.»
Seurasi hiljaisuus.
»Vai siellä hän siis on», Blackie sanoi. »Ja Thor Underhill oli siis karjamajalla sinä päivänä. Jotkut karjapaimenet näkivät hänen ratsastavan itään. Nance Kayne näki hänen palaavan Lyndian kanssa. Kaksi ynnä kaksi on neljä. Thor Underhill ampui Billin.»
Jälleen oli hiljaista kauan aikaa. Steele ja toiset olivat jo nousseet ratsaille ja hevoset kuopivat malttamattomina maata. He voivat hämärästi nähdä Nance Kaynen seisovan keittiön ovella heitä katselemassa. Lopulta eräs Hatun ratsastajista katkaisi äänettömyyden.
»Me lähdemme kai sitten Underhilliin ja kiskomme Thorin esille ja hirtämme hänet.»
Jälleen oli hiljaista. Ja tällä kertaa Steele ryhtyi puhumaan.
»Ei», hän sanoi. »Nyt mennään Hattuun. Minulla on parempi tapa selvittää asiat Underhillin kanssa.»
»Ja varmaan myöskin turvallisempi», eräs ratsastajista kuiskasi tovereilleen.
XV LUKU.
Montana Ed ei ollut ollut kaukana Hatun karjakartanosta, kun Steele, Blackie ja toiset Hatun ratsastajat lähtivät vierailulle Kolsarin kartanoon. Montana Ed noudatti omia suunnitelmiaan Hatun kartanossa asuessaan, kuten Brad Davisson oli kuullut hänen lausuvankin Kaksoisvirran kaupungissa. Ilmeisesti noihin suunnitelmiin kuuluivat pitkät yksinäiset ratsastukset, sillä niitä hän erikoisesti harrasti. Hän ei välittänyt Hatun toisten ratsastajien seurasta ja hänelle oli annettu asuttavaksi oma erillinen, pienoinen rakennuksensa jonkin matkaa kartanosta, ja siellä hän nukkuikin. Hän söi miehistömajassa toisten miesten seurassa, mutta hänellä ei ollut paljoakaan toisille sanottavaa, eikä hän koskaan osallistunut heidän keskusteluihinsa. Hän liikkui heidän keskellään äänettömänä ja umpimielisenä ja jokin hänessä esti muita ryhtymästä puheisiin hänen kanssaan tai tiedustelemasta tai muuten sekaantumasta hänen toimiinsa. He tiesivät kaikki, mikä mies Montana oli, sillä hänen maineensa oli kulkeutunut paikkakunnalle jo ennen häntä itseään.
Puolen tunnin kuluttua Steelen ja toisten lähdöstä Montana ratsasti esiin kartanon ja joen välisestä pienestä metsiköstä, heittäytyi satulasta, jätti ohjakset laahaamaan ja astui majaansa. Jonkin ajan kuluttua hän ilmaantui jälleen näkösälle ja käveli laiskasti miehistömajalle, jonne useat Hatun ratsastajista olivat kokoontuneina, ja jäi heitä katsomaan.
»Steele ja Blackie jossakin lähettyvillä, vai kuinka?» hän kyseli miehiltä.
»He olivat», joku vastasi. »Mutta he ovat jo lähteneet. Itään. Steele lienee nukkunut huonosti. Hän oli tänä aamuna kerrassaan poissa tolaltaan. Aivan raivoissaan. Kun näin, mitä hän teki hevoselleen, olin vähällä lennättää hänet helvettiin. Mitä hänen vihastaan jäi syytämättä hevosen niskaan, sen hän mätti meidän päällemme. Sanoi meitä mamman lellipojiksi. Tarkoittaen kaiketi, että olemme liian lempeitä ja helläkätisiä seuraamaan hänen jälkiään. Kertoi, että tänne oli tulossa kokonainen revolverisankarien koplakunta. Taitaa meillekin vielä koittaa ajat!»
»Hän aikoo toimeenpanna ajojahdin Underhillejä vastaan», sanoi joku toinen.
Pitkä äänettömyys seurasi; sitten eräs miehistä nousi, venyttelihe ja haukotteli laiskasti.
»Blackie sanoi, että osia karjalaumasta on harhautunut eteläisen tasangon takaisiin metsiin», mies sanoi. »Eiköhän olisi parasta lähteä ajamaan niitä pois sieltä!» Puhuja kiersi miehistömajan kulman taa ja toiset seurasivat häntä. Jäätyään yksin Montana näki miesten suopungeilla pyydystävän ratsujansa karja-aitauksesta ja sitten satuloivan ja suitsivan ne. Hetkistä myöhemmin karjapaimenet ratsastivat lounaiseen viettävää rinnettä ja sitten edelleen kohti sen puoleisia tasankoja.
Montana kääntyi. Hetken aikaa hän käsivarret ristissä rinnallaan katseli mietteliäänä karjakartanon läheistä raiviota. Raivion keskellä, selvästi Montanan näkyvissä, oli tasakattoinen, peittämättömistä tiilistä tehty nelikulmainen rakennus, jonka kukin kylki oli kuutisen metriä pitkä.
Montana ei ollut koskaan käynyt rakennuksessa eikä hän ollut ainakaan tietoisesti ollut siitä kiinnostunutkaan ratsastaessaan useasti sen sivuitse. Talossa oli ikkuna joka sivulla ja kaksi niistä oli peitetty öljytyllä paperilla. Talossa oli vain yksi ovi joen kaltaalle päin ja sekin oli aina suljettuna. Joskus Montana oli nähnyt vanhan meksikkolaisen istuskelevan oven viereisellä penkillä. Tavallisimmin mies näytti valmistelevan ruokaa tai sitten hän vain istua nökötteli poltellen. Meksikkolainen oli perin vanha ja Montana päätteli hänen olevan Sladenien vanha, uskottu palvelija, joka oli käynyt kelvottomaksi työhön ja korvaukseksi pitkäaikaisesta palveluksestaan saanut savimajan vanhojen päiviensä asunnoksi. Vanha meksikkolainen istui nytkin penkillä oven lähettyvillä kivikulho polviensa välissä. Penkillä hänen vierellään oli jauhovakka ja sen äärellä vesiastia. Mies näytti parhaillaan sotkevaa jauhoja ja vettä jonkinlaiseksi taikinaksi. Ehkäpä hän valmisti maissileipiä.
Montanaa eivät nuo toimet tosin kiinnostaneet, mutta joutuessaan hän lähti kulkemaan rinnettä meksikkolaista kohden aikoen vaihtaa tämän kanssa jonkin sanan. Hän oli ennättänyt jo puoliväliin rinnettä, kun meksikkolainen hänet huomasi. Paikalla mies nousi, tarttui jauhovakkaan ja vesiastiaan ja astui majaansa lukiten sen oven.
Ilmeisesti mies täten tahtoi kylmäkiskoisesti torjua kaikki Montanan mahdolliset lähentelemisyritykset. Montana hymähti, muutti kulkunsa suuntaa ja lähti kappaleen matkaa rantaa kohden kiiveten sitten virran ääreisen kalliokohouman laelle. Sieltä hän näki Korppiluun harjanteen eteläisen kärjen sekä pitkälle sen takaiseen autioseutuun, jossa hän muutamia päiviä aikaisemmin oli tavannut Lyndia Kolsarin ja Thor Underhillin.
Katsellessaan nyt tuohon autioon erämaahan hän tuli tietoiseksi siitä, että Lyndia oli jollakin erikoisella tavalla vaikuttanut häneen. Heidän tapaamisestaan saakka tyttö oli ollut melkein alati hänen mielessään. Hän muisti hyvin tytön vaaleat kasvot, hänen suuret säteilevät silmänsä, korkean otsansa kiiltävän tumman tukan kehystämättä. Montana oli sellaisen kuvitelman vallassa, että hän oli joskus aikaisemmin nähnyt tytön, mutta missä, sitä hän ei voinut muistaa. Tai ehkä hän pikemminkin oli nähnyt jonkun naisen, jota tyttö suuresti muistutti. Ehkäpä tämä olikin oikea selitys asiaan. Mutta silti tytön piirteet yhä uudelleen ja uudelleen palautuivat hänen mieleensä.
Hän palasi takaisin, satuloi hevosensa ja ratsasti Korppiluun huippujen ohi niiden takaiseen erämaahan, kulki sen paikan sivuitse, jossa hän oli tavannut Lyndian ja Underhillin, ja satulassaan istuen tarkasteli pitkään vaunujen jäännöksiä. Myöhemmin hän palasi ratsastamaansa tietä takaisin, kunnes oli tullut Korppiluun huippujen kohdalle. Sitten hän kulki autioseudun läpi molempien virtojen välistä maastoa. Myöhään iltapäivällä hän saapui metsikköön, jonne Underhill ja tämän miehet olivat hirttäneet hevosrosvot. Aivan hämärän suussa hän samosi sitä ylämaan polkua, joka johti karjamajaan, jonne Bill Sladen oli surmattu. Pian sen jälkeen hän oli tiheikössä, josta Thor Underhill oli ampunut Bill Sladenin.
Montana Ed ryhtyi nyt outoihin toimiin. Hän laskeutui ratsailta, otti kiväärin huotrasta satulan kyljeltä, pisti sen piipun esiin pensaiden välistä ja ryhtyi tähtäämään majaa. Sitten hän samasta asennosta tähyili sitä kohtaa, josta Thor Underhill oli tavannut jälkiä toisesta Sladenia ampuneesta miehestä.
»Hän ei voinut nähdä minua sen enempää kuin minäkään häntä», Montana tuumi puoliääneen. »Minä en olisi häntä huomannut, ellei hän olisi tullut niin nopeaan pensaikosta ja kiiruhtanut Lyndiaa kohden. Pirun kaveri! Kylläpä hän on suorasukainen ja varomaton.»
Tämän miehen surmaajaksi hänet siis oli palkattu.
Hän oli mietteliään ja pahankurisen näköinen pistäessään kiväärin takaisin koteloon ja lähtiessään ratsastamaan eteläistä polkua kohti Hattujen taloa.
Oli ollut jo pitkään pimeä, kun hän saapui sinne, sulki hevosensa aitaukseen, vei satulan ja suitset paikoilleen ja lähti illastamatta majalleen. Aamulla hän söi aamiaista toisten miesten kanssa, jotka olivat jo palanneet eteläisiltä harjanteilta ajettuaan karjan metsästä.
Montana tajusi, että miehet olivat melkolailla kiihdyksissä, vaikka he yrittivätkin salata sen häneltä. Heidän katseensa oli välttelevä ja he olivat äreitä.
Lopulta eräs heistä katsoi Montanaan ja sanoi:
»Nyt he ovat jo täällä.»
»Ketkä?»
»Sladenin tappelupukarit», mies vastasi. »He tulivat aamuvarhain. Heittiöitä kaikesta päättäen. Heitä on viisi, Slim, Yuma, Tularosa, Shorty ja Bisbee.»
»Bisbee?» Montana kysyi.
Hänen äänensä oli matala ja hiljainen. Hän ei edes katsahtanut puhekumppaniinsa, vaan tuijotti edessään olevaan pöytään.
»Minusta tuntuu, että olen ennen kuullut jotakin Bisbeestä», hän lisäsi. »Mutta voivathan useat miehet käyttää samaa nimeä. Tuntemani Bisbee on kookas. Hartiat vähän luisut. Hänellä on pitkät yläetuhampaat, jotka tuntuvat törröttävän suusta. Se saa hänet muistuttamaan rottaa. Hänellä on oljenkarvainen tukka ja samanväriset silmäkulmat sekä haljakat siniset silmät.»
»Sama kaveri!» Hatun ratsastaja totesi.
Mies yritti keskustella asiasta edelleen, mutta ilmeisestikään asia ei enää kiinnostanut Montanaa, sillä sen enempää puhumatta hän nousi ja asteli laiskahkosti ovelle. Myöhemmin ratsastajat näkivät hänen ohjaavan ratsunsa joen ääreiselle polulle.
XVI LUKU.
Steele, Blackie ja heitä seuranneet Hatun ratsastajat yöpyivät Korppivirran pohjoisen haaran rantatöyräälle, jonne he saapuivat kymmenen maissa illalla. Hatun ratsastajat kääriytyivät huopiinsa ja nukahtivat kohta satula päänaluksenaan, sillä heillä ei ollut mitään ongelmia puntaroitavana. Blackiekin olisi mielellään seurannut heidän esimerkkiään, jollei Steeleä olisi ollut.
Steelen raivo oli löytänyt uuden kohteen. Hän sadatteli nyt Montana Ediä. Epäilemättä Steele huomattuaan välttämättömyyden pakosta joutuvansa itse vastatusten Thor Underhillin kanssa, yritti epätoivoisesti keksiä jotakin toista ratkaisua. Thor Underhill oli tappanut hänen isänsä. Siitä ei ollut epäilystäkään, ja maailma, eli toisin sanoen ne, jotka olivat kuulleet taposta, odottivat hänen rankaisevan tekijää. Mutta hän tajusi, ettei hän koskaan ase kädessä pystyisi selvittämään välejään Thor Underhillin kanssa. Aikoinaan hän oli uskonut siihen pystyvänsä, mutta havainnutkin viime hetkessä, että hänen hermonsa eivät koitosta kestäneetkään. Hän tunsi villiä, alkukantaista halua nyrkein pehmittää Underhill, möyhentää hänet raajarikoksi. Hän tunsi, että hän pystyisi tuon kaltaisessa ottelussa voittamaan Thorin, mutta hän oli nähnyt, kuinka etevä Thor oli ampujana, ja hän tiesi että hän auttamattomasti joutuisi aseenkäytössä alakynteen toiseen verrattuna.
Yön kuluessa nuo ajatukset piinasivat häntä, ja torkkuvan Blackien oli moneen kertaan herättävä kuuntelemaan hänen sisunpurkauksiaan. Aamulla, kevyen aamiaisen jälkeen, johon kuului pekonia, korppuja ja erään ratsastajan kenttäpullossaan mukanaan kuljettamaa kahvia, he ratsastivat rotkojen kautta Korppiluun harjanteiden eteläpuolelle. Steele tuntui matkan edetessä yhä enemmän kärmistyvän Montana Ediin.
»Hän on tyhjänpäiväinen leuhkija», Steele kiukutteli. »Nyt hän on vetelehtinyt täällä jo likipitäen kuukauden, ja kerrassaan mitään ei ole vielä tapahtunut.»
»Mutta hänhän härkäpäisesti vaati oikeutta saada toimia omalla tavallaan, kiiruhtamatta», Blackie huomautti. »Muistathan itsekin sen! Ja mehän suostuimme siihen. Voi olla, että hän on turhan kerskuja, mutta en silti vielä nimittäisi häntä sanansa syöjäksi.»
»Minusta hän on mamman lellipoika», Steele äyski. »Hän ja hänen perhanan suunnitelmansa. Mistä me tiedämme, että hän vainoaa Thor Underhilliä. Thorhan on aivan täällä lähettyvillä. Mikäli joku todella haluaa päästä häneen käsiksi, ei häntä suinkaan ole vaikea löytää.»
»Minusta tuntuu, että mikäli minä haluaisin tapella Thor Underhillin kanssa, minä kyllä tarkoin valitsisin ajan ja paikan, ennen kuin ryhtyisin käyttämään asettani», Blackie sanoi. »Ehkäpä Montana pyrkii juuri samaan. Kaiken lisäksi Underhillin miehet ovat todellisia piruja, kun he kerran vain ovat lähteneet liikkeelle. Heistä jokainen on aivan Thorin veroinen. Jos he johonkin ryhtyvät, ei helvettikään voi heitä pysähdyttää. Kuvittele itse, mitä Montana Edille tapahtuisi, jos hän lähtisi tavoittamaan Thor Underhilliä Katko-Uusta!»
Oli melkein keskipäivä, ennen kuin he saivat näkyviinsä Hattujen kartanon, eikä Steele ollut vielä vähääkään rauhoittunut.
»Annan Montanalle aikaa vielä viikon», hän huomautti. »Mikäli hän siihen mennessä ei ole selvittänyt välejään Thor Underhillin kanssa, annan hänelle potkut. Mokomalle tappelupukarille! On siinäkin mies! Sano minun sanoneen, että perin pohjin erehdyimme lähettäessämme hänelle sanan. Onpa pettymystä kerrakseen palkata hänen maineisensa mies ja sitten havaitakin, että maine onkin ollut aivan aiheeton.»
Steele, Blackie ja Hatun ratsastajat laskeutuivat ratsailta miehistömajan edustalla. Ratsastajat taluttivat hevoset aitaukseen ja Blackie ja Steele huomattuaan, ettei kotiin jääneestä miehistöstä ketään ollut näkösällä, tähyilivät joka suuntaan nähdäkseen jonkun.
»Missä pirussa kaikki miehet ovat», Steele ärähti.
Hän keskeytti vuodatuksensa, sillä Blackie nosti varoittaen sormeaan.
»Kuuntele», Blackie kehoitti.
Steele seisoi äänettömänä.
Ja silloin hänkin kuuli. Selvästi, joka tavu erottuen, miehistömajan takaa kuului kerrassaan merkilliset sanat:
»Ajoin sinut matkoihisi Tucsonista, ja kun minä tulen tänne, niin täällä sinä taas olet, etkä suinkaan ole luopunut likaisista hommistasi.»
Ääni oli outo, mutta sitä seuraava hiljaisuus sitäkin oudompi.
Sanoihin oli sisältynyt selvä uhkaus, ne ennustivat murhenäytelmää. Seuranneeseen hiljaisuuteenkin tiivistyi murhenäytelmän tuntua, sillä kukaan mies ei siinä sävyssä olisi voinut puhua toiselle aikomatta samassa ryhtyä väkivaltaisiin toimiin, viipymättä, ja toisen henkeä säästämättä.
Sekä Steele että Blackie seisoivat jännittyneinä, sillä he uskoivat murhenäytelmän olevan kohta käsissä. Mutta äänettömyys vain jatkui, eivätkä Steele ja Blackie pystyneet enää hillitsemään uteliaisuuttaan, vaan hiipivät, varoen, yhdessä talon kulmaan.
Miehistömajan takaseinän penkillä istui rivissä seitsemän miestä. Kolme niistä oli Hatun ratsastajia ja neljä vieraita. Kymmenkunnan metrin päässä heistä ja talon takaseinästä seisoi vielä eräs vieras mies. Hänellä oli muiden tapaan karjapaimenen asu, mutta hänen ulkomuodossaan oli sellaisia erikoispiirteitä, jotka erottivat hänet kaikista muista ja olisivat erottaneet missä seurassa tahansa. Hän oli pitkä ja hoikka; hänen hartiansa olivat oudon luisut. Hänellä oli pitkä keltainen tukka ja keltaiset kulmakarvat; silmät olivat haljakan siniset ja yläetuhampaat työntäytyivät huomiota herättävällä tavalla suusta. Hän seisoi hajareisin kädet sivuilla, kourat lähellä kummallakin kupeella roikkuvan suuren revolverin kahvaa. Hänen haljakan siniset silmänsä kipinöisivät vihasta.
Osapuilleen saman matkan päästä seinästä seisoi Montana Ed. Hän ja kiihtynyt vieras olivat vastatusten, mutta Montana Ed puolestaan ei tuntunut olevan vähääkään kiihdyksissä huolimatta vasta lausutuista loukkaavista sanoista. Päinvastoin hän näytti ilmeisen välinpitämättömänä ja rauhallisena katselevan toista silmiin.
Äänettömyyttä oli jatkunut siihen saakka, kunnes Steele ja Blackie olivat ennättäneet nurkalle. Silloin he kuulivat Montanan äänen rauhallisena ja kylmänä:
»Vai tuota valhetta sinä nyt latelet», hän sanoi. »Olin sattumalta sinä päivänä, jota tarkoitat, ilmoittanut joidenkin ystävieni seurassa lähteväni kaupungista keskipäivän aikoihin. No, meidän välisemme kiistan jälkeisenä aamuna sinä hyvin tietoisena lähtöaikeistani hyökkäsit jostakin piilopaikastasi kimppuuni ja määräsit minut poistumaan kaupungista ennen auringonlaskua. Ystäväni tietävät, etten sitten lähtenytkään ennen hämärän tuloa, mutta sinusta ei kyllä koko päivänä näkynyt varjoakaan.»
Montana kallistui tuskin huomattavasti eteenpäin.
»Nyt sinä viimeistä kertaa yritit levittää valhetta, Bisbee», hän sanoi, ja hänen äänensä oli tuskin kuiskausta kovempi. »Puolustaudu!» hän kivahti.
Montana Edin käsivarret singahtivat eteen, oikea edellä ja vasen heti jäljessä. Näennäisesti samassa hetkessä, mutta tosiasiassa muutamaa sekunnin murto-osaa myöhemmin Bisbeekin tavoitti revolverinsa. Hänenkin aseensa kohosivat melkein vaakasuoraan asentoon, mutta sitten ne äkkiä pysähtyivät. Bisbee vavahti Montanan ensimmäisen luodin iskusta ja vasemman käden ase kirposi hiekkaan hänen jalkoihinsa. Montanan toinen kuula kaatoi Bisbeen. Hän lyyhistyi sivulle, oikealle kyljelleen ja tuupertui maahan kasvoilleen. Toinenkin ase oli irtautunut hänen herpaantuvista sormistaan ja lepäsi hiedalla käden ulottuvilla. Oikea käsivarsi oli jäänyt koukistuneena miehen alle, vasen oli levällään sivulla.
Montanan aseet vaipuivat; niiden piiput osoittivat maata. Hän katsahti vieraisiin, joiden seurassa Bisbee oli tullut, ja puhui sitten matalalla, kylmällä äänellä:
»Onko teillä pojat jotakin sanomista nyt tai myöhemmin?» Miehet tuijottivat Bisbeehen vastaamatta mitään.
Montana siirsi silloin katseensa Hatun ratsastajiin.
»Entä te? Onko teillä jotakin muistuttamista?»
Eräs ratsastajista puhui. Hän oli aivan kalpea, mutta hänen silmistään loisti outo ihailun ja pelon sekainen ilme:
»Teitte aivan oikein», hän sanoi.
Montana astui kaatuneen tappelupukarin luo ja tarkasteli häntä. Sitten hän aseet yhä käsissään kääntyi ja huomasi Steelen ja Blackien talon kulmalta.
Hän hymähti tuskin huomattavasti, mutta hänen silmistään kuvastui oudon hillitön ilme. Tappajan ilme.
»Minun oli tapettava eräs miehistänne», hän sanoi Steelelle. »Hän loukkasi minua. Teinkö oikein?» hän lisäsi ja hänen äänessään oli kylmän uhkaava sävy.
Kesti hetkisen, ennen kuin Steele nyökkäsi päätään. Hyökkäys oli tosin haluton, mutta sittenkin myönteinen.
XVII LUKU.
Nance Kayne oli istunut J-Kolmio-C:n kartanon kuistilla lukemassa erästä kirjaa, kun jokin sen ajatuksista sai hänet miettimään menneitä aikoja. Siten johtui hänen mieleensä tapaussarja toisensa jälkeen kaukaisiltakin ajoilta. Hän antoi kirjan vaipua syliinsä, ja nojautuen tuolin selustaan sulki silmänsä ja unohtui pohtimaan menneitä. Hänen ajatuksensa harhailivat tapauksesta toiseen ja lopulta ne keskittyivät Steele Sladeniin ja tämän vierailuun J-Kolmio-C:ssä.
Steele Sladenin muisteleminen toi hänen mieleensä kuvitelman suuresta, takkuisesta karhusta. Tyttö oli varma, että miehen raivo tämän suututtua olisi ollut karhun raivon veroinen. Steele oli säikähdyttänyt häntä enemmän kuin hän halusi tunnustaa, ja kun hän oli puhunut miehen vierailusta enolleen ja tädilleen, hän oli huomannut heidän vilkaisevan merkitsevästi toisiinsa.
»Mikä hitto toi hänet tänne?» Carson aprikoi. »Mieluummin soisin sudenkin juoksentelevan lähettyvillämme.»
Nance mainitsi tällöin Steelen vierailun tarkoituksen.
»Hm», Carson sanoi. »Onhan Steelekin aikamoinen mies, mutta hänen sijassaan minä kyllä karttaisin Thor Underhilliä kuin myrkkyä. Mikäli Thor on ottanut Lyndian Katko-Uuhun, hänen tarkoituksenaan on pitää huolta tytöstä, ja kun Thor jostakin pitää huolta, niin se asia on sillä jo selvä.»
Tuona aamuna, useita päiviä Steele Sladenin vierailun jälkeen, Jesse Carson oli lähtenyt joidenkin karjapaimentensa kanssa pohjoiseen, ja hänen vaimonsa työskenteli parhaillaan keittiössä.
Nancen ajatukset olivat siirtyneet Thor Underhilliin. Hän piti Underhillistä, mutta tämän uskomaton luonteenlujuus, käsittämätön, mutkaton ja peräänantamaton sisukkuus peloitti häntä. Tytöllä oli sellainen vakaumus, ettei Thor vähääkään ymmärtänyt toisten heikkouksia tai erehdyksiä. Hän oli komean näköinen ja olisi epäilemättä ollut erittäin miellyttävä henkilö — jos hän itse olisi sitä edes vähäisenkään yrittänyt. Mutta — ja siinähän vika juuri olikin — hän oli välinpitämätön ja kylmäverinen toiminnan ihminen.
Esimerkiksi Scott Hayesin, nuoren rosvon, tapaus osoitti sen selvästi. Tosin Thor Underhill ei ollut hirttänyt Hayesia toisten rosvojen ohella. Ehkäpä jokin säälin puuska oli sillä kertaa saanut hänet valtoihinsa, mutta Nance oli varma siitä, että toisella kertaa Thor olisi hirttänyt pojan, jollei hän olisi sekaantunut asiaan tämän hyväksi.
Nance tunsi, että hän silloin oli saavuttanut suuren voiton. Hän oli auttanut heikkoa pahantekijää ja saanut alistumaan lujaluontoisen miehen, josta muutoin olisi tullut toisen teloittaja.
Hayes oli luvannut ratsastaa suoraan kotiinsa, eikä Nance vähääkään epäillyt, ettei nuorukainen täyttäisi lupaustaan. Hän uskoi kykenevänsä lukemaan toisen silmistä vilpittömyyden ja rehellisen katumuksen, ja Hayesin silmissä hän oli lupauksen jälkeen nähnyt tuon ilmeen. Lisäksi oli niistä kuvastunut kiitollisuuttakin.
Hänen ajatuksensa palasivat nykyisyyteen ja avatessaan silmänsä hän näki kuistin toisessa päässä Scott Hayesin ratsun selässä ja mies katsoi häneen.
Nance ei ollut kuullut nuorukaisen tuloa, ja siitä hän päätteli nukkuneensa. Nyt hän havahtui täysin hereille ja tuijotti mieheen.
»Te!»
»Minä, neiti.»
Hayes oli ottanut hatun päästään ja heilautti sitä oikealla kädellään. Hän hymyili vetoavasti ja anteeksianoen. Hän näytti sillä hetkellä poikamaisemmalta kuin koskaan ennen, hänen vaaleat hiuksensa olivat epäjärjestyksessä ja hänen katseensa näytti vain epäröiden rohkenevan kohdata tytön katseen.
»Kuinka te olette täällä? Lupasittehan palata kotiinne.»
»Minä en ole voinut sitä vielä tehdä, neiti. Oli niin monenlaisia esteitä. Mutta lähden tänään. Satulalaukkuni ovat täynnä muuttotavaraa.» Hän taputti erästä täpösen täysistä laukuista. »Mutta halusin ennen lähtöäni puhua teille joistakin asioista, neiti. Ja olen tuumiskellut, tulisittekohan te ratsastamaan kappaleen matkaa kanssani, että saisin teille sanoa sanottavani. Luulen, että olisin Korppiluun harjanteisiin mennessä saanut kaiken kysytyksi, mitä minulla on sydämelläni.»
»Miks’en voisi tullakin, mutta emmekö voisi puhua asioistanne täällä?»
»Aivan hyvin minunkin puolestani, neiti, paitsi että voisin ratsastaessani puhua paljoa paremmin kuin täällä vieraassa talossa. En viivyttäisi teitä kauankaan, neiti.»
Ehkä nuorukainen halusi lisää neuvoja ja tuntisi olonsa mukavammaksi, jos neuvot annettiin sellaisessa paikassa, jossa kukaan ei ollut kuulemassa.
»No hyvä, arvelen voivani ratsastaa kanssanne», Nance päätti. »En tosin ollut aikonut ratsastamaan, mutta hyvä näinkin.»
Hän nousi ja lähti ovea kohden.
»Muutan sopivat vaatteet ylleni ja palaan tuossa tuokiossa», hän huomautti mennessään.
»Sanokaa minkä hevosen tahdotte, niin minä satuloin ja valjastan sen valmiiksi», Hayes ehdotti.
»Raudikon», tyttö vastasi ja katosi.
Carsonin vaimo katseli heidän lähtöään ja näki heidän ratsastavan melkein suoraan etelään.
He eivät olleet ratsastaneet kovinkaan kauas, kun Hayes alkoi esittää niitä kysymyksiä, joista hän oli maininnut. Ne olivat hämmästyttävän yksinkertaisia, ja tyttö ihmetteli, miksi toinen sellaisten kysymysten vuoksi oli halunnut hänen kanssaan keskustella. Jälkeenpäin hän ei olisi pystynyt toistamaan kysymyksiä eikä niihin antamiaan vastauksiakaan, sillä kysymykset olivat siksi tyhjänpäiväisiä ja epäjohdonmukaisia, että tyttö oli hämmästyneenä ja säälitellen todennut niiden paremminkin sopivan jonkun pienen pojan suuhun.
Mutta he olivat edenneet jo pitkälle, ennen kuin nuorukainen oli saanut asiansa toimitetuksi. He olivat kulkeneet jylhästä laaksosta, nousseet ylävämmille maille ja taas laskeutuneet jollekin alangolle, josta he sitten olivat kiivenneet kallioista polkua kohti Korppiluun harjanteita. Silloin tyttö äkkiä huomasi tulleensa hänelle tuntemattomaan seutuun.
Hän huomautti siitä toiselle.
»Aivan varmaan olemme oikealla tiellä, neiti. Katsokaahan, tässä lähettyvillä on paikka, jossa olen kuluttanut paljon aikaa niin sanoakseni unelmoimiseen.»
Tyttö ei vastannut, vaikka hän huomasikin, että toisen mieliala oli äkkiä oudosti muuttunut. Nuorukainen ei tähän mennessä ollut suinkaan tuntunut hänestä uneksijalta.
Mutta oli miten oli, tyttö jatkoi edelleen ratsastusta, ja äkkiä he kuljettuaan graniittikallioiden välisestä kapeasta aukosta päätyivät tasanteelle, josta kallio laskeutui jyrkästi parikymmentä metriä Korppivirran laaksoon.
Tasanteella kasvoi ruohoa ja siellä täällä mäntyjä. Aivan kallion alla oli polku, jota myöten Thor Underhill ja hänen karjapaimenensa olivat ratsastaneet sinä päivänä, jolloin he veivät rosvoparia hirtettäväksi. Polku tosin oli näkyvissä vain muutamia kymmeniä metrejä juuri tasanteen alapuolella, sillä sitten se kaarsi jyrkästi itään kallionkielekkeen taakse.
Korppivirran laaksosta näkyi suurin osa siihen paikkaan, johon Nance ja Hayes olivat pysähdyttäneet hevosensa. Laakso oli todella kaunis, ja Nance voi hyvin käsittää, että mikäli Hayes todella oli uneksija, häntä paikka oli suuresti miellyttänyt.
»Ehkä haluatte hetkeksi laskeutua ratsailta, neiti?»
»Pelkään melkein, että minun pitää jo palata.»
»Vain muutamia minuutteja, neiti.»
Nance laskeutui ratsailta, ja Hayes auttoi häntä. Hän oli auttaessaan tarttunut tytön toiseen käteen, ja vaikka tyttö olikin jo tukevasti jaloillaan, toinen ei päästänytkään otettaan, vaan päinvastoin puristi vain lujempaan. Ja äkkiä, ennen kuin hämmästynyt tyttö oli edes käsittänyt, mitä toisella oli mielessä, mies tarttui jo hänen toiseenkin käteensä ja käänsi hänet hitaasti itseään kohden.
»Niin, täällä olen unelmoinut. Unelmoinut — sinusta.»
Nance oli niin ihmeissään, ettei hän pystynyt edes ajattelemaan pakoa, vaan seisoi vain liikkumattomana perinpohjaisen hämmästyksen lamauttamana.
»Minua? Mitä ihmettä te oikein tarkoitatte?»
Toinen katseli häneen veitikkamaisesti.
»Oi, älä yritäkään näytellä kainoa. Sinä olet kyllin vanha käsittääksesi, mistä on kysymys.»
»Mitä te oikein höpisette?»
»Mitäkö minä oikein höpisen?» toinen sanoi, ja samalla hänen kasvonsa kalpenivat kiukusta ja niihin ilmaantui syviä uurteita, jotka tekivät ne säälimättömän näköisiksi. »Minä tarkoitan kaikkia niitä lämpimiä katseita, joita olet luonut minuun. Minä tarkoitan kaikkea sitä mielenkiintoa, jota olet osoittanut minua kohtaan. Luuletko minua todella niin tyhmäksi, etten tietäisi, milloin joku nainen on minuun ihastunut? Luuletko, etten tietäisi, miksi ryhdyit ottelemaan Thor Underhillin kanssa pelastaaksesi minut. Jollet pitänyt minusta, niin mistä ihmeen syystä sitten teit kaiken tuon?»
Merkillistä! Sitä nuorukaista, jota kohtaan hän oli tuntenut säälin sekaista myötätuntoa, joka oli ujona ja epäröivänä istunut ratsunsa selässä kuistin päässä, ei enää ollutkaan olemassa. Tuon nuorukaisen sijalla oli nyt paljoa vanhempi mies, jonka kasvoja kaikenkaltaiset rumat teot ja ajatukset olivat kovettaneet. Tämä mies, joka aikaisemmin oli näyttänyt niin viattomalta ja kokemattomalta, paljasti nyt hillittömän aistillisuutensa.
»En tiedä mitä ajattelette», tyttö sanoi. »Enkä halua sitä tietääkään. Puhuin teidän puolestanne pelkästään siitä syystä, että luulin teitä nuoreksi pojaksi, joka tarvitsi jonkun apua. Antakaa minun nyt mennä. En halua nähdä teitä enää koskaan. Ja melkein toivon — niin, melkein toivon, että Thor Underhill olisi hirttänyt teidät.» Tyttö yritti riistäytyä irti, mutta toisen ote hänen käsivarsistaan vain lujeni. Ja nyt mies jo nauroi.
»Vai tuonkaltaista satua sinä nyt yrität minulle syöttää?» hän sanoi. »Sinua taitaakin vähän peloittaa, häh? Vai olet sinä laskenut vain leikkiä? Pötyä! Mikä nyt on hätänä? Eivätkö hermosi kestä?»
Tajuten asemansa toivottomuuden Nance kauhistui nyt perusteellisesti ja yritti kaikin voimin päästä toisen otteesta, mutta turhaan. Miehen kädet vain pusertuivat lujempaan, hänen lihaksensa jännittyivät ja hän riuhtaisi väkivalloin tytön puoleensa. Päästäen otteensa tämän käsivarsista hän kiersi kätensä tytön ympärille ja vetäisi siten tämän yhä lähemmäksi itseään. Liike oli niin nopea, että tytön käsivarret jäivät toisen käsivarsien kahlehtimiksi, joten tyttö voi liikuttaa vain jalkojaan ja päätään.
Nance potki miestä sääriin, ja kun toinen vain nauroi hänelle, hän puri kiinnipitelijäänsä niskan taipeeseen. Kun mies tällöin kiroillen hellitti vähän otettaan, tyttö riuhtaisi itsensä irti syleilystä ja lähti juoksemaan hevostaan kohden. Mutta hän ei ennättänyt juosta kuin pari kolme askelta, kun mies oli jälleen hänen kimpussaan. Tällä kertaa hän kaatoi tytön alleen, kaappasi hänet sitten riuskasti syliinsä ja lähti kantamaan häntä etäämmäksi.
Mutta äkkiä mies seisahtui. Hänen käsiensä ote herpaantui, ja tyttö pääsi hitaasti vaipumaan jaloilleen hänen viereensä. Mies tuijotti liikkumattomana jyrkänteen juurella kulkevaa polkua kohden.
Nancekin katsahti alas ja näki ratsumiehen polun vierellä. Mies oli hänelle aivan vieras.
Ratsastaja oli, ilmeisesti sattumalta paikalle tulleena, nähnyt koko näytelmän. Hän oli laskeutunut ratsailta ja oli jo jonkin matkan päässä hevosestaan, ja Nancesta tuntui, että mies oli ollut aikeissa kiivetä jyrkännettä ylös.
Epäilemättä hän oli pysähtynyt Hayesin huomattua hänet, ja nyt hän oli hitaasti ja varovasti perääntymässä tasaiselle maalle. Samassa hän pääsikin jo sinne, ja nyt hänen oikeassa kädessään oli kyljeltä riuhtaistuna raskas revolveri.
Tytön hämmästykseksi Hayes paljasti vieläkin uuden piirteen luonteestaan. Hän seisoi kyyristyneenä, valmiina toimimaan, silmät raivosta leimuten ja katse kohdistuneena polun vierellä olevaan mieheen.
Hetken aikaa tilanne pysyi muuttumattomana. Nance seisoi kappaleen matkaa Hayesistä tasanteen reunalla, vieras oli äänettömänä, liikkumattomana, suuri revolveri oikeassa kädessään.
Äkkiä syntyi liikettä. Hayesin oikea käsi ammahti kyljelle, ase sinkosi kotelostaan syösten tulta ja savua.
Vieraan ase laukesi samalla hetkellä.
Hayes näytti lyyhistyvän paikalleen. Hän käpristyi jyrkänteen reunalle, toinen puoli ruumista lepäsi tasanteella ja toinen vaappui jyrkänteen yllä. Sitten hän alkoi hitaasti valua tasanteelta jyrkänteen reunan yli. Nance kiljahti ja lähti juoksemaan miestä kohden, mutta liian myöhään! Hayes valahti reunan yli ja kierien jyrkännettä mätkähti sen juurelle selälleen, minkä jälkeen irtautunutta kiveä, soraa ja hiekkaa vielä vieri ryöppynä hänen päälleen.
Jyrkänteen laidalla seisten Nance peitti silmänsä päästäkseen näkemästä sen miehen surkeata loppua, jota hän oli yrittänyt auttaa. Hän ei tietänyt, kuinka kauan hän oli tuossa asennossa seissyt, kun hän lopulta havahtui vieraan ratsumiehen ääneen.
»Ei suinkaan teillä ole mitään hätää, neiti?» mies kysyi.
»Ei, ei mitään», tyttö vastasi. Sitten hän lisäsi hiljaa, ääni vapisten: »O-onko hän — kuollut?»
»Varmasti, ja luullakseni vielä aika perusteellisesti, neiti.»
Hiljaisuus.
Sitten vieras ratsastaja jälleen puhui:
»Teidän ystävänne, vai kuinka?»
»E-ei suinkaan.»
»Sitä minäkin arvelin. Kuka hän on?»
»Hänen nimensä on Scott Hayes. Hän työskenteli Sladeneilla.»
Vieras astui Hayesin luo, kumartui ja tarkasteli häntä pitkään. Sitten hän kohottautui ja katsahti Nanceen.
»Olette aivan oikeassa, neiti. Hän on Scotty.»
»Scotty?» toinen vastasi hiljaa.
»Niin, juuri Scotty. Oikein alhainen roisto, koko Tucsonissa ei ollut sen pahempaa murhaajaa ja varasta.»
»Oh!»
»Mikä hätänä, neiti? Luulitteko häntä joksikin pyhäkoululapseksi?»
»Enpä tiedä mitä ajattelisin. Näyttää siltä, että olen erehtynyt vallan hirvittävästi.»
»Se oli juuri Scottyn tapaista, neiti. Hän petti aina ihmisiä. Tai toisin sanoen hänen viaton ulkonäkönsä. Jollei hän todellisuudessa ollut täyttänyt jo neljääkymmentä vuotta, niin sitten hän voi yhtä hyvin olla vaikka kymmenvuotias. Hän pääsi livahtamaan monesta tukalasta tilanteesta vain siksi, että ihmiset luulivat häntä poikaseksi. Olen, neiti, todella iloinen, että satuin lähettyville.»
Mies astui nyt hevosensa luo, nousi ratsaille ja huikkasi tytölle:
»Jääkää sinne muutamiksi minuuteiksi, tulen luoksenne tuossa tuokiossa ja ohjaan teidät pois suorinta tietä sinne, mihin olette menossa.» Hän ei odottanut vastausta, vaan kannusti hevostaan ja katosi nopeasti tien itäisen mutkan taakse. Viittäkään minuuttia ei ollut kulunut, kun Nance selkänsä takaa kuuli kavionkapsetta ja kääntyessään näki vieraan ilmestyvän kallioiden välisestä aukosta, josta hän itse Hayesin kanssa oli tullut tasanteelle.
Vieras hypähti kevyesti satulasta ja kumarsi kohteliaasti.
»Selvä on, neiti. Mikäli olette valmis lähtemään, autan teidät ratsaille.»
Mies auttoi avuliaasti ja kohteliaasti Nancen satulaan ja kehoitti tyttöä rauhoittumaan, koska huomasi tämän vapisevan kauhusta kalpeana. Sitten hän itsekin nousi ratsaille, tarttui Hayesin hevosta ohjaksiin ja lähti johtamaan kulkua aukon kautta, kallioista viertoa alas ja laakson tiheikköjen läpi.
Päästyään tasaiselle maalle hän pysähdytti hevosensa ja katsoi vakavasti tyttöön.
»Te kai asutte jossakin lähettyvillä, neiti, vai kuinka?»
»Oi, minä aivan unohdin, ettette tiedä kuka olen. Olen Nance Kayne ja asun enoni Jesse Carsonin luona.»
»Ihanko totta», toinen sanoi. »Sitten tiedän tien kotiinne. Ja olen kuullut puhuttavan teistä.» Hän irvisteli hyväntahtoisesti, ja Nance päätteli miehen olevan erittäin miellyttävän. Hän ajatteli, ettei hän ollut koskaan nähnyt niin tummaa ja kiiltävää tukkaa eikä silmiä, joista huumorintaju, kuiva, mutta silti veitikkamainen sukkeluus, niin merkillisesti kuvastui.
Miehen kasvot vähän vakavoituivat ja hän sanoi:
»Minä olen Montana Ed.»
Tyttö katsoi miettiväisenä seuralaiseensa. Hän ei ollut koskaan kuullut tästä mitään, vaikka Carson olikin hänelle luetellut kaikkien naapureitten ja heidän palveluksessaan olevien karjapaimenten nimet.
Tyttö katsahti jälleen häneen ja huomautti, ettei hän ollut kuullut koskaan tämän nimeä mainittavan.
»Siinä ei ole mitään ihmeteltävää, neiti. Olen uusi tulokas. Olen Sladeneilla töissä.»
Heiltä meni kolmatta tuntia paluumatkaan, sillä Nance piti miestä erittäin mielenkiintoisena. Hän huomasi tämän myöskin käyttäytyvän kohteliaasti ja kunnioittavasti, minkä lisäksi mies puhui vain sellaisista asioista, joista tyttö voi keskustella hämääntymättä. Vihdoin he kuitenkin saapuivat J-Kolmio-C:n kartanoon, ja tyttö oli tällöin jo täysin selvillä siitä, että hän mielellään halusi nähdä seuralaisensa pian uudelleen.
Mies auttoi hänet satulasta, talutti hänen ja Hayesin hevoset aitaukseen ja vei molempien satulat ja suitset telineille. Kun hän palasi aitaukselta, hän huomasi Nancen vielä häntä odottavan.
Ilmeisestikään Carson ei ollut vielä palannut maatilansa etäiseen kolkkaan tekemältään ratsastusmatkalta, sillä häntä ei näkynyt missään. Hänen vaimonsa sitä vastoin näyttäytyi keittiön ovella ja katseltuaan pitkään Nanceen ja Montanaan, katosi jälleen taloon jättäen heidät kahden kesken pihamaalle.
»Uskon olevan paikallaan, että jätän Hayesin hevosen tänne samoin kuin hänen satulansa ja suitsensakin», Montana sanoi. »Ne kuuluivat hänelle, eikä niitä kannata kuljettaa Tucsoniin. Hayesillä ei ole ketään omaisia, jotka kysyisivät hänen omaisuuttaan, ja ne voivatkin siitä syystä olla vallan yhtä hyvin täällä kuin jossakin muualla. Minun on näet palattava huolehtimaan hänen ruumiistaan.»
»Voi», tyttö parahti. »Kunpa hän olisi mennyt kotiinsa, kuten kehoitin häntä!»
»Hän on nyt kotonaan, neiti», Montana vastasi julmasti.
Sitten he vaikenivat pitkään ja katselivat vain toisiaan.
»Kuulkaa, neiti», Montana sanoi. »Varmaankin jonakin päivänä saan tulla teitä hakemaan pienelle ratsastusretkelle. Uskon voivani luvata, ettei mitään uusia ampumiskohtauksia enää satu. Ja aivan varma olen, ettei teille tule tapahtumaan mitään sen kaltaista, mitä äskeisellä matkalla sattui. En kai erehdy otaksuessani teidän luottavan minuun niin paljon, että lähdette jolloinkin kanssani?»
Nance katsoi häntä suoraan silmiin. Eivätpä Thor Underhillinkään silmät olleet vakaammat kuin tämän miehen.
»Voitte kernaasti tulla jonakin päivänä», hän sanoi.
Sitten hän kääntyi ja katosi taloon. Mutta Montana Edin ratsastaessa poispäin suoraryhtisenä, kookkaana, kevyesti satulassaan istuen, tyttö katseli ikkunasta hänen poistumistaan, kunnes hän katosi harjanteiden taakse.
XVIII LUKU.
Iltapäivä oli jo käsissä, kun Montana palasi takaisin Korppiluun harjanteille. Hän ratsasti sitä vuorista polkua, jota hän oli noussut päästäkseen tasanteelle ammuttuaan Scott Hayesin, ja kun hän kääntyi kallion alitse kulkevalle tielle, hän huomasi Hayesin ruumiin yhä paikoillaan. Kukaan ei siis ollut sitä sillä välin huomannut.
Montana istui pitkään ratsailla ja katseli mietteissään kuollutta.
»Niin siis sinunkin urasi lopultakin päättyi», hän ajatteli. »Sinä olet seikkaillut monen monituisissa paikoissa ja nähnyt kaikenlaista ja itse olet tehnyt kolttosia, joita sinun koskaan ei olisi pitänyt tehdä. Et tosiaankaan ollut työnteosta kiinnostunut. Havittelit aina vain helposti saatavaa rahaa, etkä ollut kyllin etevä välttyäksesi samalla saattamasta itseäsi narriksi. Ja viime aikoina sinä havittelit naisia. Mutta niitäkin pyrit saamaan huokealla, sillä pelkäsit kaikkea vastuuta ja kaikkia siteitä.»
Vihdoin Montana laskeutui ratsailta, jätti ohjakset laahaamaan ja istuutui rinteen alle tasaiselle kivenlohkareelle lähelle kuollutta.
Hetkeksi hän unohti kokonaan Hayesin. Hän ajatteli vain Nance Kaynea ja päätteli hämmästyksekseen lopultakin tutustuneensa sellaiseen naiseen, jota kohtaan hän huomasi tuntevansa aivan erikoista mielenkiintoa.
Tämä oli todellakin ensimmäinen kerta. Kukaan hänen näkemistään lukuisista naisista ei ollut tehnyt häneen minkäänlaista vaikutusta. Miksi sitten juuri tämä ainoa? Tämä käsittämätön arvoitus vaivasi häntä ehkä puolen tunnin ajan. Hän istui hiukan eteenpäin nojautuneena, kyynärpäät polviin tuettuina, leuka käsien varassa ja tuijotti laakson ruskehtavaa ja vihreätä vehmautta.
Hän ei mahtanut sille mitään, että outo, aikaisemmin kokematta jäänyt kiihko sai hänet valtoihinsa, ja vaikka hän yritti vakavasti tukehduttaa tunteitaan, hänen oli myönnettävä, että hän joutui kamppailussa tappiolle.
Hän oli täydelleen unohtanut ympäristönsä. Hän oli unohtanut Hayesin. Hän näki mielessään vain Nance Kaynen kasvot. Ja äkkiä hän hämmästyksekseen kuuli lähenevää tasaista kavionkapsetta, joka kävi yhä selvemmäksi, kunnes hän lopulta huomasi äänen tulevan polulta itäisen käänteen takaa.
Kun hän oli päässyt selville äänen lähtökohdasta, hän nousi ja kääntyi kohden tulijaa. Pian ratsumies ilmaantui käänteestä ja oli hänen kohdallaan.
Ratsastaja oli Thor Underhill. Kun Thor huomasi Montanan jyrkänteen juurella, hän hiljensi Neekeri-ratsunsa ravin kävelyksi ja ratsasti kymmenkunnan metrin päähän Montanasta, kunnes pysähdytti juoksijansa ja istui liikkumatta satulassaan.
Hiljaisuutta kesti pitkään. Miehet odottivat varuillaan, mitä tuleman piti. Heidän katseensa oli kylmä, vakaa ja vihamielinen.
Montana puhui ensin.
»Iltaa!» hän tervehti.
»Iltaa!» Thor vastasi kylmästi.
Nyt vasta Underhill näki ruumiin. Hän jäykistyi ja hänen silmänsä olivat valppaat ja kysyvät niiden jälleen kohdatessa Montanan katseen.
»Tämän takiako olette täällä, vai mitä?» hän sanoi. »Saitteko seuraa?»
»Kyllä», Montana vastasi. Hän katsoi edelleenkin Underhilliä silmiin ja hänen katseensa oli kylmän kysyvä aivan kuin hän olisi ihmetellyt, mitä Underhill nyt oli tekevä, kun hän oli huomannut ruumiin.
Thorin ensimmäinen ajatus hänen nähdessään Montanan oli ollut, että tämä oli varta vasten asettautunut tien syrjään häntä odottamaan voidakseen täyttää Sladenien kanssa tekemänsä sopimuksen. Nyt hän ei kuitenkaan enää ollut varma asiastaan.
»Kuka tuo on?» hän kysyi.
»Se nuori hevosrosvo, jota kohtaan tunsitte sääliä», Montana ivaili julmasti hymyillen.
»Tarkoitatteko Scott Hayesia?»
»Aivan varmasti. Luulitte ehkä, että hänelle kasvaisi enkelin siivet, mutta nyt hän ei niitä enää kasvattele.» Hänen huulensa vetäytyivät merkilliseen hymyyn.
»Meillä oli kummallakin kana kynittävänä hänen kanssaan», hän lisäsi. »Te yrititte parantaa häntä ja minä hänet tapoin. Mielestäni meillä niin sanoakseni on ollut häntä kohtaan yhtä suuret harrastukset. Olin aikeissa kuopata hänet. Oli hauska, että tulitte. Tehän voitte nyt auttaa minua. Laskeutukaa vain maahan ja vedetään alkajaisiksi savut.»
Thor pudottautui satulasta ja jätti suitset valloilleen. Neekeri asteli hitaasti vehmaaseen syvänteeseen Montanan hevosen luo, ja Underhill istuutui kivelle lähelle Montanan istumapaikkaa. Montanakin istuutui jälleen ja sytytti savukkeen samalla kuin Underhill täytti piippunsa, sytytti sen ja rupesi äänettömänä vetelemään haikuja. Hän piti edelleenkin varansa, sillä Montanan käytös hämmästytti häntä. Montana oli sitoutunut tappamaan hänet, eikä Thor käsittänyt, miksi hän viivytteli toimeen ryhtymistä. Hehän olivat kuollutta lukuunottamatta yksin polulla, ja jos Montana todella oli hakenut sopivaa tilaisuutta, oli nyt oikea aika ryhtyä toteuttamaan surmaamisaikeita.
Mutta Montana istui vain kivellään välinpitämättömänä ja rauhallisena. Hänen käsivartensa olivat ristissä rinnalla. Oli aivan ilmeistä, että vaikka Montana ehkä suunnitteli laukaukseen päättyvän riidan hieromista, hän ei ainakaan nyt tätä tarkoitustaan paljastanut.
»Te siis tunsitte Hayesin?» Underhill sanoi odottamatta.
»Perusteellisesti. Tunsin hänet jo Tucsonissa. Scottyksi hän silloin nimitteli itseään. Näin hänet jälleen tänään ensi kertaa sitten niiden aikojen.»
»Näyttää siltä, ettette pitäneet erikoisemmin toisistanne», Underhill huomautti.
»No eipä sitten vähääkään. Minä ja Scotty olimme aivan yhtä mieltä siitä, ettei meidän kesken vallinnut hellempiä tunteita. Mutta en tiennyt häntä Scottyksi, ennen kuin olin tappanut hänet.» Montana hymyili nyt Underhillille.
»Olin oikaissut laakson halki kohti pohjoista huippua ja ratsastin samaa polkua, jota tekin tulitte. Kun olin hidasta vauhtia jurnutellen ennättänyt tuohon kaarteeseen, kuulin äkkiä naisen kirkaisevan. Ääni tuli tuolta tasanteelta ja näin siellä naisen jonkun miehen kynsissä. Tyttö taisteli epätoivoisesti ja siitä päättelin, etteivät miehen aikeet suinkaan olleet kehuttavia. Hypähdin ratsailta ja aikomukseni oli kiivetä ylös ja lopettaa leikki, kun mies äkkiä kääntyi ja havaitsi minut. Minulla oli tällöin jo aseeni esillä. Mutta mies piti parhaillaan naista sylissään ja oli huonosti näkyvissä. Yhtäkkiä mies laski tytön maahan ja yritti tarttua aseeseensa sanomatta sanaakaan. Kun ammuin hänet, hän vieri alas, ja silloin vasta huomasin hänet Scottyksi.»
»Entä nainen, kuka nainen oli?»
»Nance Kayne.»
»Missä Nance nyt on?» Underhill kysyi.
»Saatoin hänet kotiinsa. Ja palasin sitten hautaamaan Scottya.»
Hetken aikaa miehet tupakoivat äänettöminä. Sitten Montana jälleen puhui.
»Epäilin aina, että Scotty päättäisi tällä tavoin päivänsä», hän sanoi. »Mutta en koskaan kuvitellut itse joutuvani hänen teloittajakseen. Scotty oli kerta kaikkiaan hirttämätön lurjus. Kuinka vanhana piditte häntä?»
»Vuotta tai paria kahtakymmentä vanhempana», Thor vastasi.
»Samaa Nancekin sanoi. Mies oli neljänkymmenen. Hän oli sekä iältään että tavoiltaan vallan harhaan johtava. Niin kauan kuin asiat menivät hänen mielensä mukaan tai milloin ne taas kiertyivät pahaan solmuun ja hän oli joutumassa kiikkiin, hän heittäytyi poikamaiseksi. Mutta milloin hänellä oli vapaus toimia oman mielensä mukaan ja milloin hän pääsi sekaantumaan johonkin koiruuteen, silloin hän kyllä osoittautui ikäisekseenkin perin eteväksi veijariksi.»
Jälleen tuli lyhyt äänettömyys, jonka Underhill tällä kertaa keskeytti.
»Entä kuka oli Bisbee?» hän kysyi.
»Vai olette kuullut siitäkin», Montana sanoi ja katsoi Underhilliä syrjäsilmin. »Uutiset lentävät näköjään nopeasti. Bisbee ja minä emme koskaan tulleet keskenämme toimeen. Kuulitteko koko historian?»
Underhill pudisti päätään, ja Montana jatkoi:
»Juttu on perin lyhyt. Sladenit pestasivat viisi miestä. Bisbee oli heidän joukossaan. Hänkin oli tucsonilaisia. Hän oli kerskunut ystävilleen karkottaneensa minut kaupungista, mitä hän lainkaan ei ollut tehnyt. Ja kun hän näki minut Hattujen tilalla, hän yritti levittää tuota samaa mielikuvituksellista valhetta. Minun ei kerta kaikkiaan auttanut muuta kuin tappaa hänet.» Montana nousi, venyttelihe ja virnisteli Underhillille.
»Autatteko minua hautaamaan Scottyn?» hän kysyi.
»Varmasti.»
He löysivät sopivan kuopan suuren kalliopaaden alta. Tuohon koloon he sijoittivat Scottyn ruumiin, täyttivät kuopan rinteestä irroittamallaan soralla ja hiekalla ja kantoivat sitten paikalle useita suuria kivenlohkareita, joilla peittivät hautapaikan. Lopetettuaan työnsä he palasivat entisille istumasijoilleen ja ryhtyivät jälleen tupakoimaan.
Vähitellen miesten kesken tuntui kehittyvän jonkinlainen sielullinen yhteys, ja vaikka he istuivatkin aivan äänettöminä, kumpikin tiesi toisen parhaillaan ajattelevan toista. Kerran aikaisemmin, kun Thor oli tavannut Montanan ollessaan ratsastamassa Lyndian kanssa, hän oli aikonut esittää »tappajalle» eräitä suoria kysymyksiä. Vain Lyndian läsnäolo oli sillä kertaa estänyt häntä toteuttamasta aiettaan. Nyt nuo kysymykset jälleen pyörivät hänen mielessään ja suoraan, pelottomaan tapaansa hän sitten paukauttikin:
»Sladenit paikkasivat teidät tappamaan minut. Miksette ole sitä vielä yrittänyt tehdä?»
Montana ei muuttanut edes asentoaan. Hän ilmeisesti tajusi, että pieninkin liike voisi johtaa vihollisuuksiin. Niinpä hän rauhallisesti vain jatkoi savukkeensa polttamista.
Lopulta hän käänsi päätään, katsoi Thoria silmiin ja hymyili ivallisesti.
»Vai sekö teitä on vaivannut?» hän sanoi. »No, ajatelkaahan nyt itsekin. Ensi kerran tapasin teidät Kaksoisvirran karja-aitauksen kulmauksesta. En ampunut sillä kertaa. Toisella kertaa ratsastitte yhdessä Lyndia Kolsarin kanssa. En ampunut silloinkaan. Tänään on kolmas kerta. Olemme olleet täällä jo toista tuntia yhdessä. Te autoitte minua Scottyn hautaamisessa; toistakymmentä kertaa olitte minuun selin. En ampunut sittenkään. Selitys on yksinkertaisesti se, etten ole vielä valmis ampumaan. Kun katson olevani valmis, lähetän teille sanan. Mitä pidätte ehdotuksestani?»
»Reilua peliä, siitä minä pidän», Thor vastasi.
Katsoessaan Montanaan Underhill huomasi hänen katseensa äkkiä synkkenevän ja silmiensä käyvän vakaviksi.
»Tunnetteko Nance Kaynen?» Montana kysyi.
»Tunnenpa toki.»
»Soma tyttö», Montana sanoi.
Thor nyökkäsi.
»Kuinka soma — teidän mielestänne?»
»Nyt olette väärillä raiteilla, Montana», Thor sanoi. »Minä en keskustele kanssanne Nance Kaynesta.»
Puhuessaan Underhill katsoi suoraan Montanaan ja huomasi punerruksen hitaasti kohoavan tämän kaulaan ja poskille ja siitä ohimoille saakka. Miehen silmistä pilkahti äkillinen kiihko ja hänen huuliltaan pääsi pieni mörähdys.
»Ette te taida olla naisten metsästäjä, vai mitä?» hän sanoi. »Se ilahduttaa minua. Ehkäpä kuulette sen mielellänne, sillä vaikka ette suostukaan neitosista juttelemaan, te kuitenkin silloin tällöin seurustelette heidän kanssaan. Te olitte ratsastamassa Lyndia Kolsarin kanssa ja kuulen nyt, ettei Nance Kaynekaan ole teille vieras. Annoitte Scotty Hayesin livistää, koska Nance sitä teiltä pyysi. Scotty kertoi siitä Sladeneille.» Sitten hän vaikeni hetkeksi, nousi kiveltään ja asettui Thorin eteen. Hänen hartiansa köyristyivät hiukan ja hänen silmissään oli outo, polttava hehku, jossa oli mustasukkaisuuden tulta.
»Minä sanon teille nyt kerta kaikkiaan: Pysykää erillänne Nance Kaynesta. Jollette seuraa neuvoani, niin ensi kerralla tavatessamme paukkuu.»
Thor hymyili hienokseltaan.
»Te olette aivan ammattimainen revolverisankari, Montana», hän sanoi. »Voitte ehkä ampua minut mäsäksi, mutta ette silti voi määrätä minun tekemisiäni ja tekemättä jättämisiäni. Jos haluaisin saada Nance Kaynen omakseni ja hän puolestaan huolisi minut, niin kyllä minä myös hänet ottaisin.»
Hetken aikaa miehet seisoivat vastatusten toisiaan katsellen. Thor näki Montanan lihasten väräjävän toimintavalmiina. Sitten ne hitaasti herpaantuivat, ja miehen huulet vetäytyivät noloon, vastahakoiseen hymyyn.
»En sitä lainkaan epäile», hän sanoi. »Piru vieköön, niinhän se on. Teidän tappamisenne olisi minulle vastenmielinen tehtävä, Underhill, mutta sittenkin sen teen, jos rupeatte pyöriskelemään Nance Kaynen seutuvilla.»
Hän katseli Underhilliin kylmästi, hymyillen heikosti.
»Ampumisesta puheen ollen», hän sanoi, »muistuu mieleeni eräs ampumistapaus.» Sitten hän naurahti ääneen ja lisäsi: »Kuinka kauaksi seurasitte tässä eräänä päivänä jälkiä rotkossa, Underhill?»
Thor tuijotti häneen, mutta hymähti sitten äkkiä.
»Vai te se siis olittekin», hän sanoi. »Kyllä olen vaivannut päätäni miettiessäni, kuka siellä saattoi olla.»
Illan hämärtyessä Montana ratsasti itään. Thor sitä vastoin länteen, pitkin virran ääreistä polkua, joka lopulta vei hänet vuoren halki kulkevaan rotkoon.
Montana oli siis ampunut toisen laukauksen. Hän oli tappanut tai oikeammin ollut osallisena Bill Sladenin tappamiseen, ja nyt hän oli Sladenien palveluksessa tappaakseen Billin surmaajan. Todella outo mies. Täydellinen arvoitus. Mihinkähän hänen yhteistyönsä Sladenien kanssa johtaisi?
XIX LUKU.
Siitä saakka kuin Montana oli tavannut Nance Kaynen, hän oli suuresti ikävöinyt tyttöä, ja muistaessaan Thor Underhillin asenteen, kun hän yritti puhua Nancesta, hän joutui aivan pois tolaltaan. Entuudestaan aivan tuntematon voima kahlehti Montanaa. Hän ei pystynyt uutta mielentilaansa menestyksellisesti hallitsemaan, sillä tytön kasvot ilmaantuivat vastustamattomasti yhä uudelleen hänen muistiinsa. Kaksi päivää ja kaksi yötä hän kaikin voimin yritti nujertaa tunteita, joiden valtaan hän oli joutunut, mutta kolmantena päivänä ratsastaessaan Korppivirran laaksossa hän huomasi vastoin aikeitaan suunnanneensa kulkunsa polulle, jonka varrella hän oli surmannut Scott Hayesin. Hän istui surmaamispaikalla ratsailla pitkän tovin ja palautti mieleensä Nancen kohtaamisen yhteydessä sattuneet tapahtumat, ja sitten hän ohjasi hevosensa vuoristopolulle ja lähti ratsastamaan Carsonin karjakartanoa kohden.
Hän mietti mielessään, mihin tekosyyhyn hän turvautuisi ilmaantuessaan odottamatta J-Kolmio-C:hen, ja kahdesti hän jo melkein päätti kääntyä takaisin, sillä hän pelkäsi kutsumattoman vierailunsa näyttävän tunkeilevalta ja epäkohteliaalta. Mutta silti hän ratsasti edelleen. Hetkistä myöhemmin hän huomasi ratsun olevan tulossa Carsonista päin, ja kun hän tunsi ratsastajan Nanceksi, hän oli siitä kovasti mielissään.
Hän kohtasi Nancen avoimella niityllä suuren ruohoisen kummun juurella, eikä hänen tarvinnut tapaamista selittää mitenkään muutoin kuin sanomalla olevansa »vain» ratsastamassa. Pelko tunkeilevaisuudesta oli näin ollen ollut aivan aiheeton.
Kun hän ensi tapaamisen jälkeen oli heittänyt hyvästit Nancelle, tytön suhtautuminen häneen oli tuntunut sangen lupaavalta. Monta pikkuseikkaa oli näet saattanut hänet siihen käsitykseen, ettei tyttö ollut suinkaan ollut kylmä häntä kohtaan. Tyttö oli katsellut häneen pitkään hiukan ujona ja hämillään, ja hänen hiljainen suostumuksensa, kun Montana oli tarjoutunut tulemaan vierailulle, oli saanut tämän uskomaan, että tyttö oli kiinnostunut hänestä.
Nyt tyttö oli täysin muuttunut. Hän oli kylmä; silmäys, jonka tyttö kohdisti häneen, oli arvosteleva ja innoton, ja kun Montana ehdotti ratsailta laskeutumista, tyttö tuntui epäröivän. Mutta kun mies hartaasti toisti pyyntönsä, tyttö sittenkin laskeutui maahan ja seurasi Montanaa suurelle laakealle paadelle kummun laelle. Montana pyyhki pölyt kiveltä ja istuutui itse kunnioittavan välimatkan päähän tytöstä.
Mies käsitti jonkin seikan olevan vinossa; hän huomasi tytön muuttuneen; mutta hän oli liian viisas suoraan kysyäkseen. Hän tunsi itsensä perin juurin pettyneeksi, mutta hän hymyili ja puhui kohteliaasti ja huolettomasti.
»Seutu ei tänään näytä samanlaiselta kuin viimeksi», hän huomautti. »Aurinko helottaa tosin kirkkaasti, mutta mikään ei ole yhtä kaunista kuin sinä päivänä, jolloin yhdessä ratsastimme kotiinne.»
»Olette oikeassa», tyttö vastasi. »Kaikki tuntuu tosiaan erilaiselta.»
»Mutta ehkä ero on meissä itsessämme?» mies ehdotteli.
»Ehkä niinkin.» Tyttö ei katsonut häneen, vaan näytti syventyneen katselemaan edessään aukeavaa kumpuista maastoa, joka jatkui heidän mäeltään aina Korppiluun pohjoisen huipun seuduille saakka.
»Niinpä niin», Montana tuumiskeli, »ihmiset muuttuvat. Mutta tavallisesti muutokseen on syynä jokin erikoinen seikka. He ovat ehkä kuulleet jotakin tai kokeneet jotakin, joka on saanut heidät katselemaan asioita uudesta näkökulmasta.»
Tyttö vilkaisi terävästi seuralaiseensa, ja silloin Montana tiesi, että tyttö oli kuullut hänestä jotakin ja että se ilmeisestikään ei ollut mitään hänelle edullista.
Mies hymähti katkerasti ja käänsi samalla päänsä siten, ettei tyttö voinut nähdä hänen kasvojensa ilmettä.
»Muuttuvatko teidän mielestänne kaikki asiat?» hän kysyi.
»Varmasti. Kukaan ei voi alati pysyä samana. Me olemme ajatustemme orjia. Kun ajatuksemme muuttuvat, silloin me itsekin muutumme.»
»En ole siitä varma», toinen vastasi. »Tuo voi koskea toisarvoisia asioita. Mutta väitättekö sen koskevan esimerkiksi miehen ja naisen välisiä tunteita ja heidän arvosteluansa toisistaan?»
»Sehän riippuu tykkänään miehestä ja naisesta itsestään.»
»No hyvä, ajatelkaamme jotakin erikoista tapausta», Montana jatkoi empien, aivan kuin hakien sopivaa esimerkkiä käsityskantansa valaisemiseksi. »Ajatelkaamme esimerkiksi Thor Underhilliä ja Lyndia Kolsaria. Minun tietääkseni Underhillit ja Kolsarit ovat olleet naapureita hyvin monet vuodet. Lyndia on puolalainen ja olen kuullut, että kun hän paljasjalkaisena tyttösenä juoksenteli kotinsa lähettyvillä, Thor ei välittänyt edes vilkaista häneen. Ja nyt Lyndia asustaa Underhillien luona ja Thor ratsastelee yhdessä hänen kanssaan. Näyttää siltä, että hän on muuttanut mieltään. Mutta onko asia sittenkään niin?»
»Ei minun käsittääkseni», Nance sanoi varmasti. »En usko Thorin pitävän Lyndiasta yhtään sen enempää kuin joskus aikaisemminkaan. Tyttö on joutunut selkkaukseen vanhempiensa kanssa. Thor tunsi häntä kohtaan myötätuntoa ja vei hänet kotiinsa oman äitinsä luokse.»
»Todellako, olisikohan niin?» Montana sanoi. »Tuo on ehkä Thorin asenne, mutta mikä on Lyndian? Eikö hän pidä Thorista? Thor on kovin komea mies», hän lisäsi, »ja kuka tyttö tahansa tavatessaan hänet kylliksi usein rakastuisi häneen.»
Montana tuijotti puhuessaan kaukaisuuteen, mutta syrjäsilmin hän sittenkin seurasi Nancen ilmeitä ja huomasi tämän silmät vakaviksi, melkeinpä huolestuneiksikin.
»En tiedä Lyndian ajatuksia», tyttö vain sanoi.
»Aivan niin», Montana vastasi. »Naisen ajatuksia on varmaan vaikeata tulkita.»
Mies tuntui miettivän. Hänen kyynärpäänsä nojasivat polviin, ja pää lepäsi kämmenten varassa.
»Miehiä on helpompi ymmärtää», hän jatkoi sitten odottamatta. »Ajateltakoon vain Thor Underhillin ja Scotty Hayesin tapausta. Underhill yllätti viisi hevosrosvoa. Hänen miehensä surmasivat niistä kaksi. Ja kolme he kuljettivat takaisin Korppivirran laaksoon. Thor hirtätti heistä kaksi, mutta päästi kolmannen vapaaksi. Mistä syystä? Koska rosvo oli vain nuorukainen ja näytti viattomalta. Myöhemmin Scott Hayes tuli Katko-Uuhun Sladenien joukkueen kanssa ja osoitti, ettei hän ollut vähääkään muuttunut parempaan suuntaan. Mutta Underhillin myötätunto silti yhä säilyi ja hän päästi Scottyn uudelleen menemään. Huomaatte siis hänen tehneen saman asian kahdesti. Sekin jo osoittaa, kuinka yksivakainen hän on.»
»Olette aivan väärässä», Nance sanoi. »Hän ei ollut lainkaan yksivakainen, sillä toisella kertaa Scott Hayesin tavatessaan hän olisi hirttänyt tämän, jollen minä olisi puuttunut asiaan. Minun väliintuloni yksin pelasti Hayesin hengen.»
»Todellakin, sen unohdin», Montana vastasi. »Mutta sehän vain osoittaa, että Underhillille oli jotakin tapahtunut.» Jälleen hän salaa tarkasteli Nancea lisätessään hitaasti: »Nyt luulen käsittäväni, mikä hänen mielensä muutti. Hän halusi tehdä jotakin mieliksenne. Hän ei lainkaan ajatellut Scottia.» Montana vaikeni hetkeksi. »Olenko ehkä oikeassa?»
»Sitä en tiedä», Nance vastasi. »Kuinka voisin tietää Thorin ajatuksia!»
Montanan kumartunut pää painui vieläkin alemmaksi.
»Olette oikeassa», hän sanoi hiukan pisteliäästi. »Mikäli mies ajattelee jotakin tyttöä, josta hän pitää, on aivan turha ruveta arvaamaan hänen ajatuksiensa sisältöä.»
Ei tuntunut olevan aihetta vastata huomautukseen, ja niinpä Nance vaikeni.
Hiljaisuuden vallitessa sekä Nance että Montana tuijottivat etäisyyteen.
Montana oli jo epäsuorasti esittänyt mieltään painaneet kysymykset, ja niihin oli vastattu sangen ymmärrettävästi.
Hän oli nyt vakuuttunut siitä, että hänen jo tapaamishetkellä tekemänsä huomio Nancen muuttumisesta oli täysin oikea. Lisäksi keskustelu oli selvittänyt, että hän oli tehnyt oikeat johtopäätökset Thor Underhillin puheista. Hän oli päätellyt Nancen pitävän Underhillistä ja tämän kieltäytyneen keskustelemasta Nancesta, koska hän puolestaan rakasti tyttöä.
Selvittely Underhillin kanssa olisi kohta käsissä. Kiukku ja katkeruus, joka nyt patoutui hänen sisimpäänsä, teki ratkaisupäivän pikaisen saapumisen väistämättömäksi.
Mutta sittenkään Montana ei ollut vielä tyytyväinen. Mikäli Nance rakasti Thoria, hän oli rakastanut tätä jo sinä päivänä jona Montana ensi kertaa tytön tapasi, eikä tytön rakkaus Thoriin niin ollen voinut olla syynä hänen käytöksensä muuttumiseen. Ongelma, joka häntä nyt vaivasi, oli seuraava: Oliko Thor puhunut hänestä jotakin? Oliko Thor ilmaissut tytölle Montanan Korppiluuhun saapumisen tarkoituksen?
Montana istui edelleen paikallaan äänettömänä katsellen eteensä. Synkkä intohimo sai hänet valtaansa.
»En tuntenut teitä viime kerralla», Nance sanoi silloin odottamatta. »En sittenkään, vaikka sanoitte nimenne. Valitan sitä todellakin. Minä en olisi koskaan voinut sitä uskoa ja päätellä ulkonäöstänne.»
»Mitä sitten?»
»Että te olette ammattimainen tappaja. Että — että te tulitte tänne tappamaan Thor Underhillin. Että Sladenit pestasivat teidät siihen.»
Montana vaikeni katsoen liikkumattomana suoraan eteensä.
Nance kääntyi häneen.
»Sehän on totta, vai kuinka?»
»Niin kai», Montana vastasi. Hän naurahti, ja Nance hätkähti kuullessaan äänen.
»Sekö siis olikin hätänä», mies sanoi. »Siitä siis teidän muuttunut käytöksenne johtui? Joku on kielinyt teille. Ehkäpä Thor Underhill.»
»Ei», Nance kielsi. »Ei suinkaan Thor Underhill, vaan Brad Davisson, eräs Katko-Uun karjapaimenista. Hän oli Kaksoisvirrassa sinä päivänä, kun tapasitte Sladenit, ja hän kuuli teidän ja Sladenien puhuvan keskenänne sopimuksestanne. Minun mielestäni on kauheata suostua ottamaan rahaa miehen tappamisesta.»
Tyttö nousi ja seisoi hetken katsellen Montanaa. Miehestä tuntui kuin tytön silmien kätköstä olisi kuvastunut kylmää, arvostelevaa sääliä ja ylenkatsetta.
»Minua surettaa, että tapasin teidät tänään», tyttö sanoi. »Olin päättänyt olla kohtaamatta teitä enää koskaan. Toivon, etten ko-koskaan olisi teitä tavannut. Si-sillä viimeksi minusta melkein tuntui, että —»
Keskeyttäen hätäisesti puheensa hän kiiruhti ratsunsa luo, nousi sen selkään ja ratsasti tiehensä, kotiaan kohden.
Montana seisoi ja katseli tytön poistumista, kunnes tämä lopullisesti katosi kumpuilevan maaston peittoon.
XX LUKU.
Nance Kayne piti Montana Edistä enemmän kuin hän itsekään halusi myöntää. Tämä jäntevä, huomiota herättävä taistelija oli miellyttävän näköinen. Hän oli komea ja vaikutti ainakin ulkonaisesti hienolta mieheltä. Ja myöntää täytyi, että hän oli käyttäytynyt Nancea kohtaan kuten herrasmies. Siitä syystä tyttö olikin kokenut hirvittävän pettymyksen, kun hän oli kuullut miehen ansaitsevan elantonsa ihmisiä tappamalla.
Kun oli kulunut kaksi päivää heidän toisesta tapaamisestaan, Nance aamulla tunsi olonsa J-Kolmio-C:ssä tukalaksi. Hän oli vaistomaisesti kohta ensi kertaa Montanan tavattuaan ryhtynyt rakentamaan ruusunhohtoisia pilvilinnoja, ja kun hän sitten oli päässyt selville miehen oikeasta luonteesta, kaikki oli sortunut surkeiksi raunioiksi. Mutta raunioidenkin keskeltä hän yhä näki Montanan vakavana, kohteliaana, rauhallisena, ja mies katseli häntä nuhtelevasti aivan kuin äänettömästi moittien häntä siitä, että hän oli langettanut tuomionsa kuulematta kaikkia todisteita.
Toisen päivän aamuna hän havaitsi, ettei hän voinut enää kestää kartanon rauhaa ja äänettömyyttä, ja niin hän satuloi ja suitsitti ratsunsa ja suuntasi kulkunsa länteen kohti Katko-Uuta. Hän halusi jutella Lyndian kanssa, sillä hänen mielessään oli eräitä kysymyksiä, joihin hän tahtoi saada selvyyttä, ja lisäksi hän kaipasi ikäisensä tytön seuraa. Hän saapui Katko-Uuhun ennen puolta päivää ja tapasi rouva Underhillin, Thorin ja Lyndian aterioitsemasta.
Thor syötti ja juotti hänen ratsuaan sillä välin kuin Lyndia auttoi häntä puhdistautumaan matkan pölyistä. Lyndia vei hänet huoneeseensa ja siellä he istuivat jonkin aikaa tytön vuoteen reunalla keskustellen. Lyndia tuntui onnelliselta. Hänen suurissa säteilevissä silmissään oli loisto, jota Nance ei ollut niissä nähnyt silloin, kun hän tapasi tytön ratsastamasta Thorin hevosella tämän viedessä häntä kotiinsa. Nance päätteli hänelle tapahtuneen jotakin erikoista. Tyttö oli rakastunut Thor Underhilliin. Hänen käytöksensä lämpö ja sirous sen paljasti. Lounaan jälkeen Thor tavoitti heidän ratsunsa kiinni.
»Pojat ovat ajamassa joitakin karjalaumoja läheisestä laaksosta», hän sanoi. »Karja ajetaan uusille laitumille pohjan puoleiseen jokilaaksoon. Lähden Lyndian kanssa työtä seuraamaan ja toivoisimme, että tekin tulisitte mukaan, mikäli se teitä huvittaa. Palaamme luultavasti parin, kolmen tunnin kuluttua.»
Nance suostui ehdotukseen, ja niin he kolmisin ratsastivat etelään. Joen rantaa seuraten he saapuivat laaksoon, jonka ylitettyään heidän eteensä aukeni laaja hiekkatasanko. Nyt he ratsastivat rivissä, Nance Lyndian ja Thorin keskellä. Kaukana etelässä näkyi muutamia karjapaimenia, jotka ajoivat karjaa pohjoista kohden.
»Pojat lähtivät matkaan jo eilen», Thor selitti. »Jotkut heistä suuntasivat matkansa kohti Kapteenia ja toiset taas Korppiluun laaksoon. Me yritämme pitää karjan, mikäli suinkin mahdollista, kaukana noista tienoista. Sladeneista on viime aikoina ollut ikävyyksiä.»
He ratsastivat yhä edelleen melkein suoraan etelää kohden, sivuuttivat Korppiluun harjanteen huiput ja joutuivat itsekin laaksoon. Tasaisella tiellä heidän ratsastaessaan aivan vieri vieressä Thor katsoi kiinteästi Nanceen.
»Ratsastitte toissa päivänä itäistä rinnettä», hän sanoi. »Olin näkevinäni siellä Montana Edin. Hän oli melko etäällä kartanostaan, vai kuinka?»
Nance toivoi, ettei hänen ilmeensä paljastanut hänen hämminkiään. Hän yritti puhua mahdollisimman rauhallisesti ja välinpitämättömästi.
»Vai näitte hänet? Minäkin olin ratsastamassa ja tapasin hänet vallan odottamatta, siitä voitte olla varma. Hän saattoi minut nähkääs kotiin Scott Hayes-seikkailuni jälkeen. Mutta tehän ette olekaan kuulleet siitä mitään, vai kuinka?»
»Montana kertoi siitä», Thor sanoi. »Ratsastin sattumalta pohjoista alapolkua Montanan palattua paikalle, jossa hän oli surmannut Hayesin. Autoin häntä Hayesin hautaamisessa.»
»Näyttää siltä, että olin erehtynyt Scott Hayesin suhteen», tunnusti Nance. »Te olitte oikeassa. Minun ei olisi pitänyt sekaantua asiaan.»
»Hän petti minutkin», Thor vuorostaan tunnusti. »Olemme kuitit.»
»Tapasin Brad Davissoninkin eräänä päivänä», Nance selitti Thorille. »Tuntuupa siltä, että täällä päin on useitakin epäluotettavia miehiä.»
»Ketä te tarkoitatte?» Thor kysyi.
»Brad Davisson kertoi, että Sladenit paikkasivat Kaksoisvirrassa Montanan tappamaan teidät. Onko siinä perää?»
»Vai on Brad juorunnut», sanoi Thor. Hän pudisti päätään. »Brad voi joutua siitä vielä ikävyyksiin. Mutta vastaukseksi kysymykseenne voin sanoa sen olevan totta. Tietääkö Montana, että Brad on kertonut asiasta teille?»
»Tietää. Kerroin sen hänelle toissa päivänä. Puhuin hänelle muitakin asioita.»
Thor oli miettiväisen näköinen. Hän muisti elävästi keskustelunsa Montanan kanssa Scott Hayesin hautauspäivänä. Ja kun hän yhdisti Montanan Nancen suhteen osoittaman kiinnostuksen ja mustasukkaisuuden siihen, että hän oli nähnyt miehen toissa päivänä itäisessä ylänköseudussa, hän pakostakin johtui siihen päätelmään, että Montana oli käynyt tapaamassa Nancea ja että tämä oli suhtautunut vieraaseen torjuvasti. Tietenkään hän ei tiennyt Nancen tunteita, mutta oli helppoa arvata, ettei Montanan tapainen mies niinkään vain tyytyisi osaansa. Montana oli varmasti katkera, ja tämä katkeruus kohdistuisi ennen kaikkea siihen mieheen, joka oli saattanut Montanan Nancen silmissä pahaan valoon, eli toisin sanoen Brad Davissoniin.
Mutta Thor piti päätelmänsä omina tietoinaan ja ratsasti edelleen hiukan toisten edellä jättäen Lyndian ja Nancen ratsastamaan kahden kesken.
Näytti siltä kuin Thor olisi tähyillyt jotakin, sillä hän pysähtyi useita kertoja harjanteiden laelle ja istui satulassaan liikkumatta laaksoja tarkastellen. Vihdoin hän pysähtyi tavallista pitempään ja tytöt ehättivät hänen rinnalleen.
»Etsitkö jotakin Thor?» Lyndia kysyi.
»Brad Davissonia. Hän tuli tänne myöhään eilen illalla eräiden toisten miesten kanssa, mutta en näe häntä toisten joukossa.»
Thor hoputti jälleen hevosensa liikkeelle. Hän näytti äkkiä huolestuneen, sillä hän ohjasi ratsunsa milloin mihinkin metsikköön ja pensaikkoon, ja käskien tyttöjä pysymään polulla hän kerran ratsasti kauemmaksikin, erääseen laakson haarautumista, mutta palasi pian takaisin kärsimättömän näköisenä. Kauempana laaksossa, jossa syvä kuivunut puronuoma johti matalien kiviröykkiöiden ympäröimään pieneen lammikkoaltaaseen, hän pysähtyi tarkastelemaan hiekkaan painuneita kavion jälkiä, hypähti sitten äkkiä ratsailta sekä heitettyään ohjakset hevosen pään yli valloilleen lähti kiireesti puronuomaa alas.
Hämmästyneinä ja uteliaina tytöt seurasivat häntä. He olivat ennättäneet uomaa myöten vain kappaleen matkaa, kun Lyndialta pääsi vain yksi ainoa sana. »Katso!»
Nancekin oli jo huomannut näyn. Suoraan heidän alapuolellaan siellä, missä puronuoma yhtyi lammikon tasaiseen pohjaan, tytöt näkivät Thorin hiukan köyristyneenä katselevan ase kädessään heihin kaikkiin selin olevaa miestä, joka vuorostaan seisoi toisen, maassa vatsallaan makaavan miehen äärellä.
Miesten lähettyvillä oli kaksi hevosta. Toisen ohjakset laahasivat maata, mutta toisen olivat kiinnitettyinä satulan nuppiin, ja ratsut söivät rauhallisina ruohoa.
Tytöt tunsivat kohta heihin selin seisovan miehen.
Mies oli Montana.
Tuossa rauhallisessa ja suojaisessa pienoissyvänteessä oli tapahtunut murha.
Tytöt eivät olleet kaukana ja ruumis oli aivan heidän alapuolellaan, joten he näkivät tumman veritahran melkein keskellä miehen selkää.
Oli ilmeistä, ettei Montana ollut kuullut Thorin ja tyttöjen tuloa. Hän seisoi paikallaan rauhallisena, pää hiukan kumarassa ja silminnähtävästi syvissä mietteissä. Hänen käsivartensa riippuivat vapaasti sivuilla ja hän tuijotti herkeämättä jaloissaan makaavaan säälittävään olentoon.
Thorin ääni keskeytti paikalla vallinneen ehdottoman hiljaisuuden.
»Riittää, Montana», hän sanoi julmasti, terävästi. »Kädet ylös ja käänny tänne!»
Montanan jokainen lihas näytti värähtävän ja jännittyvän. Hetkisen hän seisoi liikahtamatta, mutta kääntyi sitten hitaasti Thoria kohden ja joutui tuijottamaan suoraan Thorin kädessä olevan revolverin suuhun.
Montana oli kalvennut, kun hän kääntyi Thoria kohden, mutta kun hän näki tytöt ratsailla häntä katselemassa, hän punastui otsaa myöten. Merkillistä kyllä hänen katseensa sittenkin oli vakaa ja suora.
»Selästä päin», Thor sanoi. »Silläkö tavalla sen siis teit?»
Nance voi nähdä Thorin kasvot sivulta ja niiden ankara ilme muistutti häntä siitä päivästä, jolloin hän oli tavannut Carsonin seurassa Underhillin ja tämän ratsastajat näiden vangittua hevosrosvot. Tyttö pidätteli henkeään ja koetti kaikin keinoin pidättää ilmoille pyrkivää kirkaisua, sillä hän tiesi, että vaikka murhenäytelmä oli jo tapahtunut, toinen oli jo välittömästi uhkaamassa.
»Päivä, josta olet puhunut, on nyt tullut, Montana», Thor sanoi. »Onko sinulla mitään sanottavaa?»
Montana vastasi välttelemättä Thorin kiinteään katseeseen.
»Tuntuu hyödyttömältä», hän vastasi. »Näyttää siltä kuin olisit tavannut minut itse teossa. Totta totisesti, siltä tämä näyttää. Mutta minä en surmannut häntä.» Montana hymyili tuskin huomattavasti, ilottomasti.
»Laskeuduin tänne tuota uomaa myöten, ja kun tarkkaat hevoseni kavioitten jälkiä, voit luullakseni vakuuttautua siitä, etteivät ne ole vielä tunninkaan vanhoja. Ja mikäli tutkit ruumista, huomaat miehen olleen kuolleena ehkä jo puoli vuorokautta.»
Tytöt huomasivat Thorin säpsähtävän ja näkivät kuinka hän katsoi Montanaan pitkään ja kysyvästi. Sitten hän kiireesti vilkaisi ruumiiseen.
»Sehän on Brad Davisson», hän huomautti terävästi.
Nance tukahdutti parahduksen. Samassa Montana katsahti häneen ja huomasi tytön kauhistuneen ilmeen sekä lehahti jälleen tulipunaiseksi.
»Varmasti», hän myönsi sitten katkerasti. »Sitä kai olitte odottaneetkin.»
Thor oli kääntynyt selin Montanaan ja tarkasteli tämän hevosen jälkiä. Sitten hän palasi takaisin.
»Noin tunnin vanhat», hän totesi.
Vähääkään Montanasta välittämättä hän sitten käveli ruumiin äärelle ja kumartui sitä tarkastamaan huomaten samassa paidan veriläikän jo kuivuneen. Sitten hän katsahti Montanaan, jonka silmät olivat aivan rauhalliset, mutta kuvastivat samaa katkeruutta, joka niistä oli ilmennyt hänen katsoessaan Nanceen.
»Mies ei koskaan pääse irti maineestaan», hän huomautti.
»Tarkastan aseesi, Montana», Thor sanoi ja vetäisi Montanan revolverin kotelosta toisen lainkaan vastustelematta. Thor taittoi aseen auki ja huomasi sen patruuna-aukot täysiksi. Piipussa ei ollut vähintäkään merkkiä siitä, että aseella olisi äskettäin ammuttu. Thor kumartui jälleen ruumiin puoleen ja veti Davissonin kotelosta tämän aseen, jonka hän niin ikään huomasi käyttämättömäksi.
Hän kumartui nyt syvempään ja kohotti osittain ruumista varmistautuakseen sen henkilöllisyydestä. Liike paljasti Davissonin oikean käden alta jotakin valkoista.
Siinä oli pala nuhraantunutta paperia, johon oli jotakin kirjoitettu, ja Davissonin oikean käden vierestä hiekasta pisti esiin kynä. Lähettyvillä oli lisäksi tasainen kivi, jota Davisson ilmeisesti oli käyttänyt alustana kirjoittaessaan.
Thor kohottautui pystyyn ja luki.
»Slatenit ampuivat minut», kuului kirjoitus. »Takaa... He yllättivät minut... Sitten he puhuivat. Varottakaa Tooria he menevät nyt...»
Siihen kirjoitus päättyi. Davissonin henki oli ilmeisesti silloin paennut.
Thor kääntyi Montanaan.
»Huomaan hätiköineeni, Montana», hän sanoi. »Sladenit tappoivat miehen.»
Montana ei ilmaissut suuttumusta eikä liioin tyydytystäkään. Hän ei edes katsahtanut Nanceen, mutta tuijotti mietteissään murhattua.
»Kiitän häntä», hän sanoi. »Kun ottaa huomioon maineeni, olisi juttu voinut kehittyä minulle sangen kohtalokkaaksi.»
Sitten hän katsahti Nanceen.
»Haluan saada sanotuksi, neiti», hän sanoi tytölle, »etten tuntenut miestä Brad Davissoniksi. En ole häntä hakenut.» Sitten hän kääntyi Thoriin ja kysyi, tarvitsiko tämä hänen apuaan. Kun Thor pudisteli äänettömästi vain päätään, Montana astui ratsunsa luo, nousi sen selkään, heilautti naisille hattuaan ja ratsasti puronuomaa myöten ylevämpiin seutuihin.
XXI LUKU.
Koska Jason Underhill oli rauhaa rakastava mies, joka ei halunnut riidellä naapureittensa kanssa, hän oli pyrkinyt pitämään karjansa Korppiluun pohjoisen huipun pohjoispuolella ja oli siten jättänyt huipun etelä- ja länsipuolisen aution seudun Sladenien käytettäväksi. Tosin silloin tällöin oli tapahtunut, että karja vaelsi kauaksikin ja tunkeutui joskus Korppilaaksoonkin, mutta Jason Underhill oli miehineen pyrkinyt karkottamaan ne sieltä pois, ettei heidän ja Sladenin miesten kesken vain olisi päässyt syntymään kahakoita, ja ettei heidän polttomerkkinsä pääsisi niinkään helposti vaihtumaan Hattujen merkiksi.
Pohjoinen alue oli hyvää laidunta. Siellä oli riittämiin vettä, sillä kierreltyään ensin autioseutua Korppivirran pohjoinen haara palasi takaisin ja murtautui Katko-Uun rakennusten lähettyvillä solaa myöten pohjoispuoliseen suureen laaksoon.
Useita päiviä oli kulunut siitä, kun Thor Underhill oli löytänyt Brad Davissonin ruumiin, ja Jason Underhill oli nyt kaikkine miehineen pohjoisen laaksosyvänteen kaukaisessa karjamajassa. He olivat jo neljättä päivää ponnistelleet voimiaan kootakseen karjan tuohon laaksoon. Miehet olivat ajaneet eläimiä pois ympäröivistä metsistä ja vuorilta, solista ja läheisiltä tasanteilta, ja nyt he olivat vihdoinkin saaneet karjan kootuksi yhteen.
Vielä oli paljon tehtävää. Vasikkoihin oli kiinnitettävä huomiota, sonneja kuohittava ja nuoria eläimiä polttomerkittävä ja niiden korvat pykälöitävä. Laaksosyvänne oli kahdeksankymmentä kilometriä leveä ja alun toistasataa kilometriä pitkä, ja suuri eläinlauma, johon kuului arviolta viisituhatta päätä, harhaili sinne tänne tällä laajalla alueella. Katko-Uun miehistö, johon kuului parikymmentä paimenta, oli jakautuneena pieniin ryhmiin, ja kukin ryhmä oli leiriytynyt omalle taholleen. Jasonilla oli mukanaan kahdet kuomuvaunut. Toiset olivat altaan itäisessä nurkkauksessa, ja toiset tasanteen reunassa lähellä virran pohjoista haaraa.
Koko miehistö, ratsuttajaa lukuunottamatta, oli poistunut virran ääreisestä leiristä, jonne heidän tarkoituksensa oli palata karjalaumoja ajaen päivän tai parin kuluttua. Joitakin irtohevosia oli heidän mukanaan, mutta hevosten pääjoukko oli suljettuna virran lähettyville umpinaiseen solaan. Solan suun sulki ratsuttajan rakennuttama setripuinen aitaus, jossa hevoset olivat varmassa säilössä. Solassa virtasi puro, ja hevoset olivat päivän kuluessa saaneet syödä kyllikseen, joten ratsuttajakin omasta puolestaan oli täysin tyytyväinen työnsä tuloksiin.
Illan hämärtyessä ratsuttaja oli sytyttänyt pienen tulen, hakenut kuomavaunusta itselleen einettä ja iloitsi nyt tulevasta joutilaasta ajasta.
Pimeän tultua hän istuutui vaunuista noutamalleen laatikolle, poltteli piippuaan ja aika ajoin katseli lakeudelta näkyvää kolmea leiritulta. Hän tiesi miehistön jakautuneen kolmeen eri ryhmään, ja kun miehillä ei ollut yöllä suoritettavia töitä, hän tiesi heidänkin lepäilevän, polttelevan piippujaan ja mahdollisesti myös keskustelevan.
Itäisten vuorten takaa kohosi kuu, joka hiukan vaalensi laakson synkkiä varjoja. Ratsuttaja, Nilkku-Anderssoniksi sanottu, nautti luonnon kauneudesta ja ihaili laakson yllä kaartuvan taivaan syvää, pehmeää sineä, kun jokin odottamaton ääni kiinnitti hänen huomiotaan. Hän oli kuullut äkillisen kavioiden jyminän ja arveli solaan suljettujen hevosten jotenkin häiriintyneen.
»Niiden pitäisi tällaisena yönä pysyä rauhallisina», hän tuumaili. »No, oli miten oli, karkuun ne eivät ainakaan pääse.».
Hän istuutui jälleen laatikolleen, täytti uudelleen piippunsa ja sytytti sen. Mutta hän kuuli jälleen kavion kapsetta ja hyökkäsi toistamiseen pystyyn siirtyen nyt pois tulen loimusta solan kallioseinämän pimentoon.
Sitten hän äkkiä tarttui kupeellaan olevaan aseeseen.
»Ehkäpä siellä on susia, tai miksei karhukin», hän aprikoi ääneensä.
Hän oli siirtynyt aivan solan suulle, kun hänen korviinsa kantautui toisaaltakin kavionkapsetta. Toistakymmentä ratsastajaa ilmaantui näkösälle joen ääreisestä metsästä. Aluksi hän luuli ratsastajien olleen kätkeytyneinä metsään, mutta kun kuunhäivä paljasti pari kolme miestä, jotka parhaillaan kahlasivat joen ylitse ja olivat erään kallion vieritse kohoamassa kuivunutta puronuomaa tasangolle, hän huomasi erehtyneensä.
Ratsastajat eivät mitenkään voineet olla Katko-Uun miehiä, sillä he tulivat aivan väärältä suunnalta. Ratsuttaja lähti juoksemaan vaunuja kohti hakeakseen kiväärin, mutta ei ollut ennättänyt montakaan kymmentä askelta, ennen kuin joukko ratsumiehiä oli katkaissut häneltä tien, ja niin hänen oli pakko pysähtyä vieraiden miesten ympäröidessä hänet joka taholta.
»Mitä tämä merkitsee?» hän karjui. »Mitä pirua te kaverit oikein tarkoitatte, kun tuolla tavoin hyökkäätte tänne ja peloitatte minut puolikuolleeksi.»
»Suu kiinni», kuului pimeydestä ääni. »Sen saat tietää kyllin pian.»
Steele Sladen. Nilkku tunsi äänen, ja nyt kun kuukin oli jo kohonnut korkeammalle, hän voi selvästi nähdä ratsastajien ääriviivat taivasta vasten.
»Valitsittepa erikoisen ajan vierailuunne», Nilkku huomautti.
»Ajan valinnassa ei näemmä ole mitään vikaa», nauroi joku ratsastajista ivallisesti.
»Meidän tarkoituksenamme ei ollut tehdä mitään kohteliaisuusvierailuja», lisäsi toinen.
»Missä miehistö on?» Steele kysyi.
»Se ei piru vie kuulu sinulle», vastasi Nilkku.
Steele käänsi ratsuaan, ja Nilkku huomasi hänen tähyävän lakeudelle. Ilmeisesti hän käsitti kaukaa näkyvien tulien merkityksen, sillä hän naurahti tyytyväisenä.
»Siellähän miehet ovatkin», hän huomautti.
Sitten hän kääntyi jälleen Nilkkuun.
»Missä hevoslauma on? Ja kuinka monta hevosta sinulla on hoidossasi?»
»Siitä voitte itse ottaa selvän», Nilkku vastasi.
»Nenäkäs, vai mitä? Me emme kaipaa sinun satujasi.»
Kumea laukaus kajahti Steele Sladenin kupeelta. Toinen seurasi kohta perässä. Nilkku sortui maahan ääntäkään päästämättä. Ratsastajat olivat samassa liikkeellä käännettyään ensin ratsunsa niin, että pääsivät sivuuttamaan maassa kokoonkäpristyneenä makaavan olion.
He ratsastivat sinne tänne, toiset yksinään, toiset ryhmissä, kunnes joku sattui solan suulla olevalle aitaukselle ja huutaen ilmoitti toisillekin löydöstään.
Useita ratsastajia laskeutui maahan purkamaan aitaa. Sitten he jakautuivat solan suulle kahteen riviin ja eräs miehistä ratsasti solaan ajamaan hevoslaumaa esille. Laumassa oli hetken aikaa vallalla sekaannus, mutta muutaman minuutin kuluttua lauma lähti liikkeelle ja ohjattiin joen risteyttävään syvänteeseen. Lauma pääsi onnettomuuksitta joen yli ja sitten seurasi kavionkapseen jylinä, kun koko lauma ratsastajien seuraamana nousi solaa tasangolle ja jatkoi matkaa sen takaisiin maihin.
Solan suulla, missä sen seinämät lähenivät toisiaan, syntyi aluksi tungosta, kun pillastuneet eläimet yrittivät tunkeutua siitä lävitse yhtenä tiiviinä joukkona, mutta sitten ne pääsivät jälleen liikkeelle ja olivat pian avoimessa maastossa. Lauman johtajat pysähtyivät siihen, silmät ammollaan ja väräjävin sieraimin, hakien tietä, jota myöten lauma olisi päässyt pakoon takaa-ajavia ratsastajia. Johtajat epäröivät; ne juoksivat villisti edestakaisin eri suuntiin, korvat luimussa, harjat ja hännät suorina. Mutta laumaa ajavat paimenet olivat alati kintereillä ja heillä tuntui olevan tarkoin määrätty suunnitelmansa, sillä he kiersivät lauman kummallekin sivulle ja ajoivat sitä suoraan tasangon ylitse.
Kuu oli nyt jo kohonnut korkealle taivaalle ja valaisi ympyriäisenä outoa näkyä, kun toistakymmentä ratsastajaa ajoi puolisensataa hevosta käsittävää laumaa hirvittävää vauhtia seudun halki.
Ajosta johtunut ääni muistutti erehdyttävästi kaukaista ukkosenjylinää. Pillastunut lauma eteni hämmästyttävän nopeasti. Aika ajoittain kiitävä joukko oli jollakin harjanteella näkösällä kadotakseen jälleen melkein heti johonkin syvänteeseen, solaan tai pieneen laaksoon.
Sankka, matala pölypilvi osoitti ajon etenemisreittiä. Jälleen lauma näyttäytyi laaksoa halkovalla harjanteella kadotakseen taas joksikin aikaan, kunnes kuun valo jälleen paljasti sen, kun hevoset parhaillaan nousivat tasanteen reunaylängölle. Kulku suuntautui nyt ylänteen korkeimmalle harjanteelle, ja kun sekin oli saavutettu, katosivat hevoset ja ratsastajat lopullisesti sen taakse.
Tämän ylänteen takana oli Korppiluun vuoristo.
Nopeaa vauhtia ajettiin laumaa siitä harjanteen solasta, jossa Nance Kayne oli ensimmäistä kertaa tavannut Thor Underhillin. Sitten lauma suuntasi pauhaten kulkunsa Korppilaaksoon, itään johtavaa tietä pitkin, sen jyrkänteen juuritse, jonka luona Montana Ed oli tappanut Scott Hayesin, ja sitten hevoset, joita Hatun ratsastajat yhä kirkuen ja ulvoen seurasivat, saapuivat synkkään metsäseutuun, jota kuu ei pystynyt valaisemaan.
Kauaksi itään, halki metsän ja sen takaisen hiekka-aavikon lauma laukkasi, ja sitä seurasivat ratsastajat villisti kirkuen. Nyt kuu oli jo keskitaivaalla ja valaisi jokikuilujen monimutkaisia sokkeloita. Sen hopeasäteet välkähtelivät kiitävässä laumassakin ja paljastivat sen korkealla ylänköseudun kallioilla yöpyvän nuorukaisen nähtäväksi. Nuorukainen oli pitkä ja hintelä, hän oli pukeutuneena aivan liian suureen suojapukuun, hänen kalpeita kasvojaan reunusti pahoin kulunut ja nuhraantunut huopahattu. Pojan tummat silmät seurasivat laumaa, kun se kiiti kuilussa juuri hänen allaan ja hän voi erottaa kavioiden vaimentuneen kapseen ja laumaa ajavien ratsastajien peloitushuudot.
XXII LUKU.
Juoksevien hevosten aiheuttama kumina kulkeutui vienon tuulenhengen mukana tasankoa pitkin. Vaimentuneena, aivan kuin kaukaisena ukkosenjylinänä, se lopulta kantautui Katko-Uun kartanon ikkunoihin ja seiniin.
Underhillin vaimo ja Lyndia Kolsar, jotka istuivat suuressa tuvassa, kuulivat äänen ja katsoivat kysyvästi toisiinsa.
»Ukkonenko?» Lyndia kysyi.
Underhillin vaimo meni ovelle, avasi sen ja astui ulos kuuntelemaan.
»Tämä ei voi olla ukkosta, Lyndia», hän sanoi tytölle, joka oli seurannut häntä aivan kannoilla ja seisoi nyt oven aukossa. »Taivas on selkeä ja tähtikirkas ja kuukin paistaa kirkkaana.» Hän kuunteli jälleen. Kumina jatkui suuntaa muuttaen, väliin vaimentuen ja kohta taas selventyen. Underhillin vaimo varjosti silmiään ja tähyili kuutamossa kylpevää autiota, kumpuista seutua. Kilometrien päässä hän näki epäselvästi himmeän sinistä taivasta vasten joukon liikkuvia hahmoja.
»Hevosia!» hän totesi.
Lyndiakin oli nähnyt liikkuvat pisteet.
»Ehkäpä karjaa», hän ehdotteli.
»Ei, ei, nuo ovat hevosia. Karja ei liiku noin nopeasti ja lisäksi se ei tällaisina öinä lainkaan lähde liikkeelle. Ei, Lyndia, hevosia ne ovat. Nyt on jotakin hullusti.»
Kumina hiljeni lopulta kuulumattomiin, pisteet katosivat vuorten juurella vallitsevaan pimentoon. Naiset palasivat jälleen taloon, mutta seisoivat vielä hetken aikaa oven lähettyvillä, jonka Underhillin vaimo sitten sulki salvalla.
»Minä en pidä tästä», Underhillin vaimo sanoi. »Toivoisin, että Jason olisi jättänyt tänne miehen tai pari. Thorkin on mennyt. Mutta senhän sinä tiedät», hän hymyili. »Näin teidän puhuvan keskenänne lähellä karja-aitausta juuri ennen hänen lähtöään.»
»Hän on mennyt Pohjoislaaksoon auttamaan miehiä», Lyndia sanoi. Sitten hän vaikeni hetkeksi ja katsoi puhekumppaniinsa.
»Sinähän jo tiedät, mitä on tapahtunut?» tyttö sanoi.
»Tiedän», vastasi vanhempi nainen.
Lyndia oli huolestuneen näköinen, otsa rypyssä. Hän katsoi ikkunasta aivan kuin olisi halunnut nähdä yön pimeyteen.
»Toivon Thorin olevan varovaisen», hän sanoi.
»Mitä tarkoitat, Lyndia?»
»Ikävyyksiä on tulossa.»
»Tarkoitatko ikävyyksiä Thorin ja Montanan miehen kesken?»
»En. Thorin ja Montanan kesken ei synny mitään ikävyyksiä. Sladeneja minä pelkään. He alkavat käydä yhä röyhkeämmiksi ja pahemmiksi, ja nyt he ovat kuljettaneet tänne joitakin naapuriseutujenkin ilkiöitä.»
»En olisi siitä huolissani, Lyndia», vanhempi nainen sanoi. Hänen silmänsä synkkenivät. »Mutta toivon sittenkin, ettei Thor olisi hirttänyt noita hevosrosvoja», hän lisäsi. »Miehet ovat niin äkkipikaisia.»
»Thor ei ole», Lyndia intti vastaan. »Thor on tyyni ja harkitseva. Hän ei hirttänyt noita miehiä hirttämisen takia. Hän halusi antaa varoittavan esimerkin Sladeneille näyttääkseen heille, mikä tulee olemaan seurauksena, jos he jatkavat Katko-Uun karjan varastelua. Se oli vain puolustustoimi. Thor on puhunut siitä minulle. Se oli haaste Sladeneille. Aivan kuin Thor olisi sanonut heille: 'Teitä on varoitettu. Mikäli haluatte tämän jälkeen vielä tapella, teidän on tultava esiin kätköistänne.’»
Underhillin vaimo pudisteli päätään mietteissään.
»En oikein tiedä, Lyndia. Kuitenkin olen pelännyt tätä jo kauan. Olen aina tuntenut, että Sladenit ovat odottaneet ja odottaneet, aina vain odottaneet sopivaa tilaisuutta voidakseen iskeä meihin yllättäen.»
Naiset istuutuivat jälleen. He jatkoivat keskusteluaan hetken aikaa, mutta sitten he hiljenivät ja istuivat mietteissään.
Vihdoin Underhillin vaimo kohotti hitaasti päätään kuunnellakseen ja samalla nosti varoittaen sormeaan.
»Ääni kuuluu jälleen», hän sanoi. »Luullakseni palaavat hevoset nyt takaisin.»
»Tällä kertaa ääni ei kuitenkaan muistuttanut jyrinää, vaan oli selvää kavionkapsetta. Kuulosti siltä kuin pari kolme hevosta olisi ravannut.
»Jotkut hevosista ovat eronneet laumasta», sanoi Underhillin vaimo. »Ehkäpä ne ovat meidän hevosiamme.»
Tämä selitys tuntui tyydyttävän häntä, sillä hän astui ovelle, avasi sen hitaasti ja kurkisti ulos, mutta samassa hän jälleen sulki oven ja telkesi sen kiireesti. Kun hän kääntyi oveen selin, hänen kasvonsa olivat kalman kalpeat ja silmät olivat selällään säikähdyksestä.
»Joitakin vieraita ratsastajia lähestyy», hän kuiskasi. »Toivottavasti he ovat vain hakemassa pillastuneita hevosia», hän lisäsi.
Lyndia nousi ja seisahtui lattian keskellä seisovan pöydän lähettyville. Nopeasti hän kumartui ja puhalsi pöydällä palaneen lampun sammuksiin. Naiset seisoivat nyt jännittyneinä, Lyndia lähellä pöytää ja toinen oven lähettyvillä pimennossa.
He odottivat. He kuulivat ratsastajien saapuvan kohdalle, kiertävän talon ja toisetkin rakennukset sekä käväisevän karja-aitauksenkin suunnalla.
»Heillä on pahat aikeet», Underhillin vaimo kuiskasi. »Jos he olisivat ystäviä, he tulisivat suoraan ovelle ja kutsuisivat meitä.»
Ilmeisesti tyytyväisinä havaintoihinsa ratsastajat äkkiä seisahtuivat jonkin matkan päähän siitä ovesta, jonka takana rouva Underhill seisoi. Joku laskeutui ratsailta; naiset kuulivat siitä aiheutuvan kannusten kilinän ja satulan narahduksen. Sitten kilinä paljasti miehen lähestyvän. He kuulivat raskaat askeleet. Sitten kajahti oveen äänekäs, käskevä koputus.
»Avatkaa, rouva Underhill. Haluan puhua kanssanne.»
Steele Sladenin ääni!
Naiset eivät vastanneet. Sladen hakkasi äkäisesti oveen ilmeisesti revolverinsa kahvalla, sillä koputukseen sekaantui metallinen sivuääni, jonka naiset voivat erottaa huoneen täydellisessä hiljaisuudessa.
»Avatkaa, ettekö kuule», Sladen huusi vihaisesti. »Tiedän teidän olevan sisällä. Näin valonne, kun ratsastin tänne. Avatkaa tämä kirottu ovi tai potkaisen sen sisään.»
»Mitä haluatte?» Underhillin vaimo kysyi.
»Haluan puhua Lyndia Kolsarin kanssa. Teidän ei hyödytä väittää, etteikö hän muka olisi siellä, sillä tiedän hänen olevan.»
»Lyndia Kolsar ei halua puhua kanssanne», tyttö vastasi, ja hänen äänessään oli ivallisen ylenkatseellinen sävy.
»Vai et halua, häh, senkin puolalainen narttu! Kun saan sinut käsiini, niin kyllä silloin puhut hiivatin mielelläsi.»
Sladenin raivotessa ulkopuolella Lyndia astui seinään lyödyn vaarnan luo ja otti siihen ripustetun kiväärin, jota hän oli jo aikaisemmin tutkinut. Kivääri oli uudenaikainen automaattiase ja sen patruunalipas oli täysinäinen. Lyndia vei aseen huoneen keskustaan ja asettui siihen seisomaan ovea ja ikkunaa kohti kääntyneenä.
»Olkaa hyvä ja tulkaa pois ovelta, rouva Underhill», hän sanoi.
Tämä totteli.
»Asettukaa taakseni», Lyndia kuiskasi. »Minulla on ampuma-ase. Jos hän yrittää murtaa oven, ammun hänet.»
»Pitäkää kiirettä», Sladen ulvoi. »Vakuutan murtavani tämän oven, jollette avaa sitä.»
Lyndia naurahti.
»Tulkaa ikkunasta, Sladen herra», hän sanoi. »Se on helpompaa. Pelkkä lasin särkeminen riittää.»
»Mitä sinä oikein höpiset?» Sladen sanoi epäluuloisesti. »Punot varmaan joitakin konnankoukkuja.»
»En minä mitään puno. Minulla on se jo kädessäni. Ase nimittäin. Se laukeaa neljä, viisi kertaa. Ja kun te murratte ikkunan, tähtään suoraan päähänne ja painan liipaisinta. Sen jälkeen te ette kyllä enää ahdistele naisia.»
Seurasi hetken hiljaisuus. Sitten Sladen puhui, mutta hänen äänestään oli kadonnut voitonvarmuus.
»Kirottu Puolan piru, en lainkaan epäile, ettet pystyisi täyttämään uhkaustasi.»
»Ainakin haluan palavasti yrittää», huomautti Lyndia.
Jälleen seurasi äänettömyys, jota tällä kertaa kesti pitkään.
»Te ette siis halua yrittää sisään tällaisin ehdoin», ivasi Lyndia.
»Tämän saat kyllä vielä maksaa», Sladen uhkasi. Hänen äänensä kuului nyt kauempaa. Ilmeisesti hän oli poistunut kuistilta pysytellen huolellisesti oven suojassa.
Naiset kuulivat hänen keskustelevan toisten ratsastajien kanssa ja mainitsevan, että »sillä pirulla» on ase. Kuului hiljaista naurua ja sitten kavionkapsetta miesten ratsastaessa tiehensä.
Naiset kiiruhtivat ikkunaan ja seurasivat ratsastajia katseillaan, kunnes he häipyivät näkymättömiin. Sitten he kuuntelivat ja tähyilivät valppaina. Mutta ratsastajista ei näkynyt eikä kuulunut enää merkkiäkään.
XXIII LUKU.
Kohta aamun sarastaessa Thor Underhill ja toiset Katko-Uun ratsastajat palasivat joen ääreiseen leiriin. Myöhään edellisenä iltana he olivat päättäneet työnsä karjalaumassa, jättäneet sen Jasonin ja eräiden paimenten hoitoon ja olivat nyt matkalla kotikartanoon, jonne heidän tarkoituksenaan oli kuljettaa sekä kuomuvaunut että hevoslaumakin. Parinkymmenen kilometrin päässä leiristä oli pimeys heidät yllättänyt, ja väsyneinä päivän työstä he olivat asettuneet lepäämään erään lähteen äärelle. Jo ennen auringonnousua he olivat lähteneet liikkeelle.
Nyt he kutsuivat Nilkkua, mutta kun vastausta ei kuulunut, he pahaa aavistaen kiiruhtivat kuomuvaunujen luo.
Nilkkua ei ollut vaunuissa eikä niiden lähettyvillä. Hetken kuluttua hänet löydettiin, ja miesten kasvot kävivät julmiksi ja kalpeiksi, kun he seisoivat toverinsa ympärillä tätä katsellen.
»Kuka on saattanut tehdä tämän?» joku ratsastajista päivitteli. »Ketään ei ole saattanut hyödyttää Nilkun ampuminen. Sen leppoisampaa miestä ei mistään olisi voitu tavata.»
Thor polvistui Nilkun ruumiin viereen. Hän tarttui miehen revolveriin, avasi sen ja tarkasteli sen rullaa.
»Käyttämätön», hän huomautti. »He eivät suoneet hänelle edes puolustautumismahdollisuutta. Häntä on kaiken lisäksi ammuttu kahdesti. Molemmat kuulat ovat sattuneet rintaan hartioiden lähettyville ja tulleet ulos lanteista. Murhaaja on siis ollut ratsain.»
Jotkut paimenista olivat lähteneet ratsain tarkastamaan maastoa ja harhailivat sinne tänne tasangolla, metsässä ja kallioilla, kunnes joku huudoin paljasti tehneensä jonkin huomion, ja kaikki ryntäsivät Nilkun luota huutajan suuntaan.
Kaikki, Thoria kuitenkaan lukuunottamatta. Thor seisoi liikkumattomana. Hän oli kalpea ja julman päättäväisen näköinen, kun hän mietteissään katseli jalkojensa juuressa lepäävää Nilkkua. Davisson ensin... ja nyt Nilkku.
Hän oli pitänyt Nilkusta. Nilkku oli uskollinen ja luotettava.
Sitten Thorin miehet palasivat ja kertoivat, että hevoslauma oli ajettu liikkeelle ja että kavionjäljet osoittivat ainakin tusinan verran miehiä olleen liikkeellä. Miehet olivat jo havainneet, että lauma oli ajettu laakson yli ja solaa myöten tasangon takaisiin ylämaihin. Thor kuunteli selostusta niin äänettömänä, että miehistä melkein tuntui, kuin hän olisi ollut aivan tunteeton ja välinpitämätön sekä taloudelliseen tappioon että murhenäytelmäänkin nähden. Poikkeuksena oli kuitenkin paimen, joka tunsi Thorin paremmin kuin muut. Hän kuiskasi lähellä olevalle toverilleen:
»Nyt on piru irti, siitä olen varma. Milloin isäntä tuolla tavoin kalpenee ja näyttää noin rauhalliselta ja hänen silmiinsä tulee noin jäätävä ilme, voit olla varma siitä, että joku tulee sen katseen edessä vielä vapisemaan. Katso nyt! Hän näkee punaista, mutta hän hillitsee itsensä ja miettii asiat perusteellisesti. Kun hän on valmis, silloin mekin lähdemme.»
Thor ei näyttänyt huomaavan ketään ympäröivistä miehistä. Näytti pikemminkin siltä, että hän tarkkaili kuomuvaunua ja maata Nilkun ympärillä, umpisolan suuta, joen uomaa ja solaa. Sitten hän kääntyi ja tähyili tasangolle.
»Joku teistä pojista ratsastaa kertomaan jäljelle jääneille, mitä on tapahtunut», hän sanoi. Hänen äänensä oli matala ja varma, mutta siitä ilmeni sittenkin tunteen kuohahtelu. »Pari kolme parasta jälkienseuraajaa valmistautuu lähtöön», hän lisäsi. »Loput seuraavat jäljessä niin pian kuin olemme huolehtineet Nilkusta. Nyt toimeen!»
Kolme miehistä erosi muusta joukosta, nousi ratsaille ja suuntasi kulkunsa jokea kohden. He ylittivät sen, veden kuohuessa heidän ympärillään, ja katosivat solaan.
Kallion kupeelta valittiin rauhallinen paikka Nilkun leposijaksi. Hänen hautajaismenonsa olivat nopeat ja koruttomat, mutta silti tunnelmalliset. Kun ne olivat päättyneet, miehet juoksivat hevostensa luo, ja sitten kaikki, Thor etunenässä, lähtivät täyttä vauhtia tavoittamaan edeltä lähteneitä. He ylittivät joen, ja sola kumisi mahtavasti heidän siitä ratsastaessaan ja suunnatessaan matkansa hevosten jälkiä seuraten etelää kohden.
Saapuessaan ylämaihin he näkivät kaukana edessään edeltäkäsin lähteneet miehet. Nuo kolme ratsastajaa suuntasivat kulkunsa lounaaseen, kohti Korppiluun harjanteiden pohjoista huippua.
»Jäljet ovat kymmenen, kahdentoista tunnin vanhoja» joku ratsastajista huomautti Underhillille, kun hevoset tömisten nelistivät pitkää loivasti viettävää rinnettä suureen laaksoon. Heidän perässään vyöryi pölypilvi osoittaen heidän kulkusuuntansa. Julman näköisinä, uhkaavina ja raivoissaan toverinsa surmaamisen vuoksi he eivät paljoakaan säästäneet hevosiaan. Vain ylämaissa ja äkkijyrkissä laskuissa he hiukan hiljensivät vauhtia. Kerran Korppiluun pohjoisen huipun läheisessä erämaassa he juottivat ratsujaan, antamatta niiden kuitenkaan juoda, liikaa, ja sitten he olivat jälleen menossa. Tanner tömisi heidän ratsastaessaan harjanteen lakea ja laskeutuessaan hämmästyttävän nopeasti toiseen laaksoon. Lopulta he saapuivat vuorensolaan, josta hevoslauma oli kulkenut vuoriston halki, ja päätyivät niin sen takaiselle hietikkoaavikolle.
Etujoukko oli vain lyhyen matkaa Thorin edellä, kun hän ratsastajineen saapui solaan. He voivat hyvin nähdä etujoukon sen saapuessa joenrantaa seuraaville jäljille, ja ratsastajat ohjasivat nyt suoraan itään.
Hevoset olivat juosseet jo pitkän matkaa, ja kun latu oli nyt selvä he eivät enää pitäneet niin kiirettä. Päivä oli vasta alussa, ilma oli yhä yön jäljestä vilpoinen ja jokilaaksossa puhalsi tasainen tuulenhenki.
Seurattuaan useita kilometrejä jokilaaksoa vastavirtaan suunnistajat pysähtyivät. Sankkaan metsään hakatussa raiviossa he lepuuttivat hevosiaan.
»Niitä on ajettu kovaa», joku miehistä huomautti tarkoittaen heidän seuraamaansa hevoslaumaa. »On todennäköistä, että he ovat ajaneet ne jonkin läheisen jokikuilun kautta. Jos he ovat suunnanneet kulkunsa etelään, ei seuraaminen tule olemaan helppoa, mutta jos he ovat kääntyneet pohjoiseen, meillä on mahdollisuuksia tavoittaa heidät.»
Thorin suuri hevonen kuopi malttamattomana maata. Se tuntui omaavan isäntänsä taltuttamattoman voiman, sillä sen kirkkaista silmistä ja värähtelevistä sieraimista kuvastui sama arvoituksellinen sisu kuin Thorin päättävän julmista huulistakin.
Hetken kuluttua he jatkoivat matkaa, nyt entistä hitaammin, sillä maaperä oli epätasaisempaa ja jalansijan löytäminen vaikeampaa. He ylittivät joen ja eksyivät jäljiltä. Sitten he tapasivat ne jälleen eräästä jokikuilusta, mutta kadottivat ne pian uudelleen eräässä toisessa jokikuilussa, jonka pohja oli peninkulmamääriä kovettuneen laavan peittämää. Pääkuiluun yhtyi useita sivuhaaroja. Eräät niistä olivat umpinaisia, useimmat jatkuivat kilometrimääriä yhtyäkseen sitten toisiin tai vuorostaan haarautuakseen.
Keskipäivällä he pysähtyivät toistamiseen. Hevoset olivat loppuun ajetut lukuunottamatta Neekeriä, joka vieläkin riuhtoi suitsiaan ja hirnui malttamattomana. Jäljet olivat kadonneet. Kuilun reunalla, josta vettä pulppusi esiin muodostaen pienen lammikon, ratsastajat laskeutuivat maahan, verryttelivät jäseniään ja pohtivat tilannetta.
»Jälkiä näkyy siellä ja täällä», eräs jälkien seuraajista sanoi. »Mutta tällä alhaalla tuuli puhaltaa alituisesti ja on mahdotonta päätellä jälkien ikää. He eivät olisi voineet omalta kannaltaan katsoen valita onnistuneempaa tietä», hän lisäsi.
He jatkoivat ratsastustaan jakautuneina kolmeen eri ryhmään löytääkseen siten helpommin hakemansa jäljet. Miehet olivat päättäneet tavata toisensa jälleen lammikolla, ja niin myös tapahtui. Mutta oli jo keskiyö, kun viimeinen ryhmä saapui lopen uupuneilla hevosilla ja ilmoitti, etteivät hekään olleet tavanneet jälkiä.
Neekerikin seisoi jo jalat aika tavalla harallaan taistellen väsymystä vastaan; sen kaunis pää ei enää ollut korskeana pystyssä, sen jäsenet vapisivat ja hengitys oli työläs.
»Ei merkkiäkään heistä», sanoi erään ryhmän johtaja. »Kanjonien ulkopuolella maa on kivikovaa. Voit yhtä hyvin lähteä pohjoiseen, itään kuin eteläänkin. Kaikkialla on aivan saman näköistä. Arvelen heidän päässeen livistämään.»
Kuitenkin he jatkoivat useita päiviä etsiskelyään. Väsyneet hevoset ja uupuneet miehet, silmät verestäen, tapasivat vihdoin jälleen toisensa.
Olivatpa Thorin aikeet millaisia tahansa, nyt oli mahdotonta enää jatkaa etsiskelyä. Miehet ja hevoset olivat lopen uupuneita. Ja niinpä, useiden tuntien levon jälkeen Thor vastahakoisesti määräsi lähdettäväksi kotimatkalle. Miesten päät olivat riipuksissa, vaikka silmät paloivatkin vielä raivoisaa vihaa, kun he seurasivat Thoria paluumatkalle. He ratsastivat hitaasti, antoivat hevostensa parhaasta päästä kävellä ja sallivat niiden syödä useita minuutteja, milloin vain mahdollisuutta siihen ilmeni, ja siten he eräänä päivänä illan hämärtyessä vihdoin saapuivat Katko-Uun pihaan.
Jason Underhill oli jo palannut ja hänen mukanaan tusina ratsastajia, joiden joukkoon kuuluivat nekin miehet, jotka Thor oli lähettänyt kertomaan Pohjoislaakson tapahtumista isälleen. Jason Underhillin ilme oli synkkä.
»Te ette siis tavoittaneet heitä», hän sanoi. »En sitä lainkaan ihmettele. Nuo jokikuilut ovat eksyttäviä, ja useimpien pohjasta ei voi erottaa minkäänlaisia jälkiä. Ja taustalla on vielä pahaa maata, jossa itse pirukaan ei pystyisi ketään seuraamaan.» Hän tarkasteli heitä kaikkia, ja hänen jaloista vanhoista silmistään hehkui vihaa.
»Epäilemättä kaikki tiedämme, kuka nuo hevoset anasti. Ei ollut kulunut pitkää aikaa pahanteosta, kun eräs ratsastaja tuli tänne taloon ja yritti pakottaa naiset avaamaan oven. Se oli Steele Sladen. Hän oli aikeissa murtaa oven, mutta Lyndia uhkasi murskata hänen päänsä kiväärillä ja niin hän meni matkoihinsa. Voi olla, ettet koskaan pysty pääsemään hevosten jäljille, Thor, mutta panen pääni pantiksi, että Steele Sladen joukkioineen on syypää. Kirottu nulikka! Steele tavoitteli Lyndiaa.»
Thor liukui satulasta maahan. Hän yksin kaikista miehistä näytti ruumiillisesti olevan vielä kunnossa pitkän etsintäratsastuksen jälkeen. Hänen leveät hartiansa eivät olleet vähääkään koossa, hänen päänsä asento oli yhtä pysty ja valpas kuin aina ennenkin. Vain hänen silmänsä kielivät rasituksista. Ne näyttivät vaipuneen syvemmälle. silmäkuoppiin, mutta niissä palava kylmä liekki ei ollut sammunut. Hän vapautti Neekerin satulasta ja suitsista, tarttui ratsua otsatukkaan ja ohjasi sen aitaukseen. Portin ollessa vielä auki Neekerin kuljettamisen jäljiltä hän vihelsi eriskummallisesti ja toinen hevonen, joka sekin oli sysimusta, laukkasi häntä kohden. Tämä hevonen, joka oli aivan yhtä suuri ja vahva kuin Neekerikin, oli nimeltään Keskiyö. Hevosen lainkaan vastustelematta Thor voi tarttua sitä otsatukkaan ja taluttaa sen aitauksesta satuloitavaksi ja suitsittavaksi.
Jason Underhill ja Katko-Uun paimenet olivat aivan äänettöminä Thorin taluttaessa Keskiyötä. Thor oli harkitsevan nopea eikä tuhlannut ainoatakaan liikettä. Kun hän oli satuloinut Keskiyön ja sijoittanut suitset sen suuhun, hän heittäytyi jälleen ratsun selkään.
»Minne olet menossa, poikani?» Jason kysyi.
»Menen Hattuun tavoittamaan Steele Sladenia», vastasi Thor.
Hän kannusti Keskiyötä ja ohjasi sen kiitämään rinnettä tasangolle. Jason katseli hänen jälkeensä päätään pudistellen.
XXIV LUKU.
Lyndia oli seisonut ovensuussa katselemassa Thoria. Hän oli uskonut etsiskelyn päättyneen, ja vasta Thorin hypättyä Keskiyön selkään hän näytti käsittävän, mitä oli tapahtumassa. Hän kiljaisi ja juoksi ratsastajien ryhmää kohden.
»Thor! Thor! Älä, älä, he tappavat sinut!»
Hän oli nyt ratsastajien joukossa ja rukoili heitä ylenmäärin kiihtyneenä.
»Älkää päästäkö häntä menemään. Seuratkaa häntä, edes joku teistä, ja tuokaa hänet takaisin. Ettekö huomaa? Hän on niin itsepäinen ja katkera. Hän on aivan samassa kunnossa kuin te kaikki muutkin, hän tuskin jaksaa pysyä satulassa. Ja nyt te sallitte hänen lähteä taistelemaan sellaisten miesten kanssa yksinään.»
Hänen ivallinen ja syyttävä äänensä sai monen kasvot kalpenemaan.
»Me lähdemme, neiti», eräs ratsastajista sanoi. »Kuinka hitossa voimme tietää hänen olleen lähtöaikeissa.»
»Varmasti lähdetään, neiti», yhtyi toinen puheisiin. »Hän saapuu sinne tosin ensimmäisenä, siltä näyttää, mutta jos vain Sladenit ovat hänet nitistäneet, niin kyllä me silloin nujerramme koko roskasakin.»
Seurasi kilpajuoksu aitaukseen ja seuraavina minuutteina peitti paikan sankka pölypilvi, jonka lomasta silloin tällöin näkyi laukkaavia hevosia ja touhukkaita miehiä lähtövalmisteluissa. Sitten pölypilvestä ammahti esiin ratsastaja, joka täyttä neliä seurasi Thoria rinnettä alas. Kohta pilvestä ilmestyi jälleen pari miestä, sitten jälleen joitakuita, kunnes koko Thorin kanssa palannut joukko oli laskettamassa täyttä neliä rinnettä alavammille seuduille.
Keskiyön selässä ratsastava Thor oli yhä näkyvissä, vaikkakin sekä mies että hevonen olivat saaneet valtavat mittasuhteet kuvastuessaan kaukaista taivaanrantaa vasten. Thor oli useiden kilometrien päässä; hän ratsasti kartanon nopeimmalla hevosella, eikä muilla ollut minkäänlaisia toiveita tavoittaa häntä.
Suuri hevonen juoksi kevyesti ja joustavasti. Eläin ei edes tuntenut isäntänsä vaativan häneltä mitään ylenmääräisiä ponnistuksia, eikä se saattanut havaita isäntänsä kiihtymystä tämän käytöksestä. Uskollisena tavoilleen Thor ratsasti, kuten aina ennenkin käyttäessään tätä suurta hevosta, kevyesti ja irtonaisesti, sallien hevosen noudattaa omaa vauhtiaan.
Thorin kasvot olivat yhä kalpeat, mutta lukuunottamatta tätä kiihtymyksen ilmausta hän ulkonaisesti oli täysin rauhallinen. Mikäli Nance Kayne olisi hänet nyt nähnyt, hän ehkä olisi Thorin kalpeudesta päätellyt tämän tavanomaisen mielentyyneyden häiriintyneen, mutta hän olisi ollut väärässä, sillä vaikka Thorilla olikin täysin varmat ja järkkymättömät suunnitelmat rangaistustavasta, jota hän aikoi soveltaa Steele Sladeniin tämän tavatessaan, hänen vihansa ei ollut lainkaan sen suurempi, kuin mitä se oli ollut koko ajan. Hän ratsasti nyt Hattuun suorittamaan sitä lopullista voimainmittelyä, joka oli jo vuosikausia ollut tulossa.
Aikaisemmin Steele ei ollut suonut hänelle siihen tilaisuutta, vaikka hän oli sitä niin hartaasti hakenut. Vasta kuultuaan isältään, että Sladen oli aikonut ahdistella Lyndiaa, hän oli saanut riittävästi aihetta ryhtyä rangaistustoimiin.
Thor ratsasti lounaiseen Korppiluun Pohjoisen huipun sivuitse ja kääntyi sitten suuressa kaaressa erämaaseudun kautta vuoren läntisten kukkuloitten lomitse suorinta tietä Hattuun. Ratsastaessaan hänelle selvisi, kuinka tärkeän sijan hänen sisimmästään Lyndia oli vallannut. Tyttöä uhannut vaara oli paljastanut hänelle, kuinka suuresti hän Lyndiaa rakasti.
Hän oli varma siitä, että hän oli jo vuosia ollut tietämättään tyttöön kiintynyt. Totta puhuen hän ei tosin ollut Lyndiaa usein nähnyt, mutta aina hänen mielessään oli säilynyt tytön kuva. Lyndia oli aina jollakin merkillisellä tavalla vaikuttanut häneen ja vedonnut hänen tunteisiinsa, ja näin oli ollut asianlaita heidän varhaisimpina nuoruusvuosinaankin. Rotueroavaisuus oli varmaan vaikuttanut Thorin suhtautumiseen ja estänyt häntä vierailemasta Kolsarien luona useammin. Kolsarit olivat puolalaisia ja heidän yhteiskunnallinen asemansa tuossa maassa oli huomattavasti alhaisempi kuin Underhillien. Oli yleisesti tunnettua, että Kolsarit elivät hyvin köyhissä oloissa, ja Thor muisti aina mielessään pitäneensä Lyndiaa liian hienona niihin oloihin, joissa hänen oli ollut elettävä.
Sladenien majan edustalla sinä päivänä, jolloin Bill Sladen oli saanut surmansa, Thor oli hämmästyksekseen havainnut Lyndian suuresti muuttuneen. Nupusta oli kehittynyt ihastuttava kukka.
Ja nyt Steele Sladen oli uhannut tyttöä.
Keskiyö juoksi tasaista vauhtia kilometrin toisensa jälkeen. Erämaan halki, vuoriston juurta, eteläisestä solasta metsävyöhykkeen läpi ja sitten pitkin ylätasankoa se kiiti selässään julman näköinen ratsastaja. Se nelisti erääseen jokikuiluun, jatkoi sitten Thorin ohjaamana matkaa kuilun läpi tasanteelle ja sieltä joen vartta kappaleen matkaa seurattuaan sille tasanteelle, jota Hatun rakennukset reunustivat kaikilta tahoilta. Suuri eläin kiiti aukion yli ja pysähtyi täydestä vauhdista aivan päärakennuksen ovelle. Thor oli samassa maassa, jätti ratsunsa ohjat laahaamaan ja katseli tutkivasti joka suuntaan.
Äkkiä hän tajusi vallitsevan hiirenhiljaisuuden ja häneen iskeytyi kohta ajatus, että Sladenit olivat kuulleet hänen tulonsa ja järjestäneet jonkin väijytyksen.
Hän peräytyi hiukan, varuillaan ja jännittyneenä, ja tähyili kaikkialle löytääkseen kätkeytyneen vihollisen. Vieläkään ei kuulunut ääntäkään, eikä ketään ollut näkyvissä. Hän astui talon nurkalle ja havaitsi hevosaitauksen tyhjäksi. Sitten hän kulki kengityspajalle, miehistömajalle ja varastosuojaan ja havaitsi ne kaikki tyhjiksi. Kun hän oli jälleen palannut aukiolle, hän katsoi vihaisena ja kärsimättömänä pientä metsänreunassa sijaitsevaa savirakennusta. Siinä asuvaa meksikkolaista ei näkynyt missään. Hattujen talo oli jätetty autioksi.
Sitten Thorin päähän pälkähti, että Steele Sladen ehkä lymyili häntä, ja silloin hän lähti päärakennusta kohden ja havaitsi oven avoimeksi. Hän kulki huoneesta toiseen etsien, mutta ketään ei löytynyt.
Seistessään jälleen talon edustan suurella, avoimella kuistilla hän harkitsi tilannetta ja päätteli jo, että välienselvittely Steele Sladenin kanssa oli pakostakin lykkäytyvä tuonnemmaksi. Silloin hän äkkiä kuuli tuskin havaittavan äänen selkänsä takaa. Hän kääntyi salamannopeasti, revolveri sinkoutui hänen oikeaan käteensä ja hän katsoi valppaasti äänen suuntaan.
Oviaukkoon ilmaantui miehen hahmo.
»Rauhoitu Underhill», kuului matala, varoittava ääni.
Montana Ed astui ovelle ja katsoi kylmästi Thoriin.
»Metsästysmatkalla, vai kuinka?» hän sanoi.
»Etsin Steele Sladenia», vastasi Thor.
»Olette viikon myöhässä», Montana sanoi kuivasti. »Koko miehistö lähti täältä joitakin päiviä sitten. En ole nähnyt heitä sen jälkeen. Olin tallissa satuloimassa ratsuani, kun kuulin teidän tulevan. Näin teidän katoavan taloon ja seurasin perässä. Mitä on tapahtunut?»
Thor kertoi kaiken, ja Montanan silmät alkoivat kiilua.
»Vai sellaista», hän sanoi. »Leikki on siis nyt alkanut. Arvelen, ettei olonne käy sen aikana yksitoikkoiseksi.»
Molemmat siirtyivät pääovesta pihalle juuri parhaiksi, kun toistakymmentä ratsastajaa karautti joen ääreisestä metsiköstä ja ohjasi heitä kohden täyttä laukkaa. Hetken aikaa Montana ja Underhill tähyilivät tarkkaavaisesti tulijoita. Sitten Thor huomautti: »Katko-Uun miehiä.»
»Tulossa välienselvittelyyn, arvelen», Montana sanoi. »Siitä ei taida tänään tulla mitään, Underhill. Mutta sitä ei voida enää kauankaan välttää. Hattujen miehistö on hunningolla. Heitä ei enää huvita karjan kasvatus, nyt he varastavat eläimiä. He eivät ole enää mitään todellisia miehiä. Heistä on tulossa piruja. Kun miehet alkavat himoita toisten karjaa ja naisia, silloin heistä ei enää paljon pahempia voi tullakaan.» Hän hymyili ja katsoi raivoisaa Underhilliä silmiin.
»Minä vetelehdin täällä aivan tarkoituksellisesti», hän lisäsi. »Jonakin päivänä tuota savirakennusta vartioiva vanha meksikkolainen tulee pesästään ja unohtaa sulkea oven jälkeensä. Hän nähkääs lukitsee sen aina riippulukolla lähtiessään. Odotan sitä hetkeä, jolloin hän laiminlyö tuon tehtävänsä. Olen näet kovin utelias näkemään taloon suljetun mielipuolen.»
Tämän sanottuaan hän äkkiä jännittyi ja hänen silmiinsä tuli hämmästynyt ja kiinnostunut ilme. Hänen katseensa oli suuntautuneena Thorin selän takaiselle tasangolle.
»Piru vieköön!» Montana hämmästeli. »Tuolta tulee joku nainen. Lyndia Kolsarhan se onkin!»
Thor kääntyi äkkiä.
Lyndia oli silminnähtävästi seurannut Katko-Uun ratsastajia. Mutta nyt hän varmaan huomasi Thorin hypähtävän satulaan ja lähtevän ajamaan täyttä ravia häntä kohden, sillä tyttö kannusti hevostaan ja käänsi sen paluutielle.
Katko-Uun väsyneet ratsastajat katsoivat hyvin epäluuloisesti Montanaan, mutta kun he näkivät tämän hymyilevän, heidänkin pahaenteiset kasvonsa lauhtuivat. He kannustivat ratsujaan ilmeisesti aikeissa palata Katko-Uuhun.
»Kuulkaahan pojat», Montana silloin huomautti kohteliaaseen sävyyn. »Teidän sijassanne minä en nyt häiritsisi noita kahta tällä hetkellä.»
XXV LUKU.
Keskiyön oli ylen helppoa tavoittaa Lyndia. Nopea nelistys metsän läpi tasanteelle, sitten kiivasta ravia pitkin joen rantaa, muutamia valtavia loikkauksia jokea ylitettäessä, nopea syöksy rantatöyrään harjalle ja lyhyt laukka hiekka-aavikkoa myöten, ja Thor ratsastikin jo Lyndian vieressä Keskiyön hirnuessa leikkisästi.
Tyttö tiesi Thorin ratsastavan hänen vierellään, vaikk’ei hän katsahtanutkaan seuralaiseensa.
»Sladenit eivät olleet kotona», huomautti Thor.
»Se ilahduttaa minua», tyttö vastasi. »Jos he olisivat olleet kotosalla, he olisivat tappaneet teidät.»
Thor naurahti.
Hän käänsi väkisin toisen päätä ja katsoi häntä silmiin. Tytön kasvot olivat vakavat.
»Te olette ajattelematon, Thor-herra. Te — te olette liian äkkipikainen. Teidän ei olisi pitänyt mennä sinne yksinänne. Teidän olisi pitänyt odottaa. Jonakin päivänä voitte — jos haluatte rangaista Steele Sladenia — tavata hänet kahden kesken. Silloin teillä olisi samat mahdollisuudet kuin hänelläkin. Luvatkaa, ettette ole toista kertaa yhtä ajattelematon kuin äsken!»
Thor pudisti päätään.
»En voi luvata mitään.»
Hän vaikeni useita minuutteja heidän ratsastaessaan tasaista vauhtia vieri vieressä. Sitten hän sanoi:
»Lyndia, miksi ratsastitte tänne?»
»Pelkäsin puolestanne», tyttö vastasi kiertelemättä.
Thor näki, että tytön posket olivat aivan kalpeat, mutta että heikko punerrus nyt kohosi niille. Mutta tyttö katseli yhä vain päätään liikauttamatta suoraan eteensä.
Tyttö oli ollut huolissaan hänen turvallisuudestaan, eikä hän ollut epäröinyt sitä tunnustaa. Miehen suoniin valahti outo, villi hurmio.
»Lyndia», hän sanoi. »Haluan sanoa teille jotakin.»
»Minulleko», tyttö ihmetteli.
»En tässä», hän sanoi. »Miehistö seuraa jäljessämme. He hakeutuvat kyllä Korppiluun takaiselle tasanteelle, mutta me kuljemme solasta.»
He suuntasivat kulkunsa pohjoiseen ja tulivat suureen Korppilaaksoon. Kuten Thor oli ennustanutkin, Katko-Uun ratsastajat jatkoivat matkaansa suoraan eteenpäin kohti pohjoista.
Osapuilleen tuntia myöhemmin Lyndia ja Thor olivat sen suuren, yksinäisen, syvänteessä kasvavan poppelin juurella, jonka varjossa Thor ja eräät hänen ratsastajistaan kuljettaessaan kiinni joutuneita hevosrosvoja olivat odottaneet Jesse Carsonin ja Nance Kaynen vankkureitten saapumista.
Kumpikaan ei ollut puhunut sanaakaan siitä lähtien, kun he tasangolla olivat poikenneet lyhyimmältä tieltä. Thor oli jo maassa, ja hän auttoi Lyndiankin ratsailta. He seisoivat aivan lähekkäin. Lyndia katsoi kiinteästi maahan, ja Thor puolestaan kumartuneena tyttöä kohden katseli tätä.
»Lyndia», hän sanoi, »pi-pidätkö sinä minusta?»
»Pidän.»
»Sitä arvelin. Sitä toivoin», hänen äänensä värähti. »Uskon, että olen toivonut sitä jo monta monituista vuotta. Kun olit vielä aivan pieni tyttö, minun oli tapana ajatella sinua. Näin sinut paljasjalkaisena, huonosti sopivassa puuvillapuvussasi, mutta sittenkin kiinnitin enimmän huomiota tummiin silmiisi ja hiuksiisi. Sinun oli tapana katsoa suoraan minuun, Lyndia, mutta aina minulla oli sellainen tunne, ettet lainkaan nähnyt minua.»
»Tottahan näin teidät, si-sinut, Thor», tyttö vastasi, »mutta halusin, ettet olisi huomannut minun katselevan sinua. Isäni ja äitini ovat puolalaisia. Olemme ulkomaalaisia. Isäni ja äitini sanoivat minulle monta monituista kertaa, että meistä ei tässä maassa lainkaan pidetty, että toiset asukkaat pitivät meitä roskaväkenä ja vihasivat meitä. Näin sinut, mutta ajattelin, että sinäkin vihasit meitä.»
»No, etkö sinä, Lyndia, puolestasi vihannut minua?»
»En. Mutta kun sinä et välittänyt puhua kanssani, kun sinä vain matkan päästä katselit minua, arvelin vanhempieni olleen oikeassa, ja niin minun oli tapana mennä kotiin itkemään.»
Lyndian puhuessa Thor voi jälleen kuvitella mielessään menneiden vuosien takaiset ajat. Hän käsitti nyt, kuinka peräti surulliset nuo päivät pakostakin olivat tytön mielestä olleet ja hän käsitti myös, kuinka tytön yhteiskunnallinen alemmuuden tunto oli hänen silmiinsä kasvattanut sen itsetiedottoman uhman, joka niistä oli kuvastunut tytön katsoessa häneen Bill Sladenin kuoleman jälkeen. Tuo uhma oli nyt kadonnut niistä; ja kun tyttö kohotti silmänsä ja katsoi Thoria silmiin, mies näki niistä kuvastuvan vain kiitollisuutta ja ihailua.
Thor asetti kätensä hellävaroen tytön hartioille ja käänsi hänet itseään kohden.
»Lyndia», hän sanoi, »rakastan sinua, kaipaan sinua. Olen varmaan aina sinua kaivannut.»
»Luulen, että laitani on ollut aivan samoin, Thor. Olen aina kaivannut sinun luoksesi.»
Thor nosti tytön kevyesti kuin lapsen maasta, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä.
XXVI LUKU.
Thorin rakkaudentunnustus oli kuin unta Lyndian mielestä. Hän ei ollut sitä odottanut. Hän kyllä tunsi oman sydämensä tilan ja tiesi aina tyttövuosistaan saakka rakastaneensa Katko-Uun suurta, avokatseista poikaa. Hän ei koskaan ollut voinut täysin käsittää yhteiskunnallisia raja-aitoja, jotka kielsivät heidän keskeisensä ystävyyden. Tuota outoa oppia oli hänen isänsä takonut hänen päähänsä, ja hän oli siihen uskonut. Hän oli aina pitänyt Thoria jonkinlaisena saavuttamattoman ylhäisenä henkilönä, ja hän oli ollut huomaavinaan ylenkatsetta Thorin suhtautumisessa häneen. Siitä huolimatta oli hänen poikaa kohtaan tuntemansa ihailu yhä vain kasvanut ja voimistunut edelleenkin hänen kehittyessään tytöstä nuoreksi neidoksi. Jokin outo ja käsittämätön laki riisti häneltä tasa-arvoisuuden poikaan nähden, mutta mikään maallinen laki ei voinut kieltää häneltä oikeutta korottaa Thoria rajattoman ihailunsa kohteeksi.
Nyt hänen unelmansa olivat toteutuneet.
Hän kertoi Underhillin äidille ja Jasonille, mitä oli tapahtunut — hän kertoi sen jo samana yönä Thorin vaivuttua uneen — ja he vakuuttivat kumpikin olevansa ratkaisuun kovin tyytyväiset. Kun hän mainitsi aikaisemmista rotuseikkoihin perustuvista epäilyksistään, he hymyilivät hänelle ja vakuuttivat, että rakkaus ei tuntenut kansojen välisiä raja-aitoja ja että Thorin valinta oli heille yksin lakina.
Tyttö oli perin pettynyt, kun Thor seuraavana aamuna heti aamiaisen jälkeen valitsi kymmenkunta paimenta seuralaisikseen. Hänen aikomuksenaan oli lähteä jälleen hakemaan kadonnutta hevoslaumaa. Jokaisen miehistä oli määrä varustautua viikon eväillä.
Lyndia ei sanonut Thorille mitään, mutta puhui sen sijaan Thorin äidin kanssa. Talon emännän silmistä kuvastui tyyni alistuminen.
»Lyndia», hän sanoi, »miehet ovat miehiä. Heillä on omat lakinsa, ja he eivät elä rehellisesti, jolleivät he seuraa niitä. Thor on Thor, eikä hän saa rauhaa, ennen kuin hän on löytänyt hevoset tai rangaissut syyllisiä. Älä yritäkään taivuttaa häntä toteuttamasta aikeitaan. Hän ei kuitenkaan kuuntelisi sinua eikä missään tapauksessa myöntyisi pyyntöihisi. Sladenit ovat haastaneet hänet otteluun, ja Sladenien on kärsittävä se nahoissaan. Se on ainoa Thorin valittavana oleva tie, ainoa, joka voi edes pälkähtää Thorin mieleen. Mutta älä ole huolissasi, Lyndia.»
Tietenkin Lyndia oli huolissaan, sillä Thorin päätös uhkasi hänen tulevaa onneaan. Mutta tyttö katsoi rohkeana ja rauhallisena rakastettuunsa, kun tämä tuli suureen olohuoneeseen heittämään hyvästit, ja hän seisoi urhoollisesti portilla katselemassa Thorin lähtöä, kun tämä ratsastajineen katosi eteläisten kunnaitten taakse.
Seuraavat kaksi päivää tyttö vietti yhdessä Thorin äidin kanssa kartanossa ja hänellä oli yllin kyllin aikaa kysyä tältä kaikenlaisia yksityiskohtia Thorin nuoruudesta ja poikavuosien ajoilta, ja kuta enemmän hän kuuli Thorista kerrottavan, sitä enemmän hän huomasi rakastavansa tätä miestä, joka oli lupautunut hänelle.
»Thor olisi joka tapauksessa jatkanut hevosten etsimistä», huomautti Lyndian puhetoveri kerran muun puheen jatkona. »Hänestä se on periaatteellinen kysymys. Nilkku Anderssonin surmaaminen sai hänet liikkeelle», emäntä lisäsi. »Hän oli aina pitänyt Nilkusta, kuten hän pitää kaikista niistä, jotka ovat ehdottoman uskollisia.»
Kolmantena aamuna Lyndian valtasi vastustamaton halu nähdä jälleen se paikka, jossa hän oli viettänyt elämänsä onnellisimman hetken. Hän ei uskoutunut edes Thorin äidille, vaan sanoi tälle vain lähtevänsä pienelle ratsastusmatkalle. Tyttö meni aitaukseen, otti Betyn kiinni ja satuloituaan sen lähti ratsastamaan.
Kun hän oli päässyt syvänteeseen, hän asettautui mukavaan asentoon poppelin juurelle unelmoimaan. Mutta sitten hän jonkin ajan kuluttua kuitenkin lähti jatkamaan ratsastustaan ja suuntasi nyt kulkunsa Korppilaaksoon, jossa hän ihaili joka suunnalta näkyviä suurenmoisia maisemia. Valtava laakso oli rauhallinen ja juhlallinen, ja sama rauha ja juhlallisuus vallitsi hänen sisimmässäänkin. Thor rakasti häntä! Hän rakasti häntä huolimatta siitä, että hän oli vain vierasheimoisten vanhempien köyhä tytär! Mies rakasti häntä pelkästään vain hänen itsensä tähden!
Tyttö ratsasti useita kilometrejä laaksoon ennen kuin huomasi, kuinka kauas oli joutunut. Silloin hän vastahakoisesti, mutta samalla katuvaisena käänsi Betyn kotimatkalle, sillä hän muisti puhuneensa lähtiessään vain lyhyestä ratsastusmatkasta.
Tyttö oli ratsastanut kotiinpäin vain muutaman kilometrin, kun hän kuuli selkänsä takaa kavionkapsetta. Hän oli parhaillaan matalan harjanteen laella ja voi nähdä melko kauaksi taakseen itää kohden. Parin kilometrin päässä hän näki ratsastajan olevan tulossa häntä kohden. Tyttö oli luullut vieraan olleen jo lähempänä.
Kahteen kertaan tyttö hoputti ratsuaan nopeampaan vauhtiin, sillä hän toivoi, ettei ratsastaja ollut häntä huomannut ja että hän ennättäisi vuorensolasta, ennen kuin toinen oli hänet saavuttanut. Kun hän katsoi jälleen taakseen, hän huomasi, että ratsastaja oli aivan pienikokoinen ja kaikesta päättäen lisäksi nuori. Tyttö rauhoittui nyt melkoisesti, sillä hän oli aluksi pelännyt, että tulija ehkä olisi Steele Sladen.
Hän ei pelännyt ketään muuta miestä, ja hän tunsi melkein jokaisen ratsumiehen niillä seuduin lukuunottamatta Sladenien uusia miehiä, joten hän, kun ratsastaja tuntui olevan aivan hänen kannoillaan, käänsi hevosensa syrjään antaakseen toiselle tietä, sillä polku oli siinä kohden kovin kapea.
Ratsastaja ei kuitenkaan aikonutkaan häntä sivuuttaa. Hän pysähdytti ratsunsa muutaman metrin päähän, heilautti hattuaan ja hymyili tytölle leveästi. Lyndia tunsi hänet nyt Gene Carter nimiseksi nuorukaiseksi, joka oli palveluksessa Kaksoisvirran suunnalla Kolmen kolmion tilalla. Tyttö vastasi tervehdykseen.
»Piru vieköön, tämähän vasta onni!» mies irvisteli. »Olin matkalla Katko-Uuhun viemään teille viestiä», hän lisäsi.
»Viestiä keneltä?»
»Isältänne. Ajoin sinne viime yönä joitakin hiehoja, ja hän pyysi minua toimittamaan teille sanoman.»
»Miks’ei hän tullut itse?» Lyndia kysyi epäluuloisena, sillä hänen mielestään miehen käytöksessä oli jotakin epäilyttävää. Mutta hän ei ollut koskaan pitänyt nuorukaisesta, ja niinpä hän arveli epäilyksensä ehkä johtuvan vanhasta vastenmielisyydestä.
»Isäni siis lähetti jonkin sanoman?» hän sanoi. »Näyttäkäähän sitä minulle.»
Nuori ratsastaja kopeloi rintataskuaan ja veti sieltä tuhruisen paperin, jonka hän sitten ojensi Lyndialle.
Tyttö avasi sen ja siloitti paperin huolellisesti. Se oli kirjoitettu hänen isänsä helposti tunnettavalla käsialalla, ja sen karkeat kielivirheetkin olivat hänen isälleen luonteenomaiset.
»Lyndia», paperissa oli, »minä olla vähä kippi. Sinun äiti ei olla myös terve. Minä toivoa sinä tulla tänne nyt tana päivä, vain lyhyt aika, minulla olla sinulle asia. Ole nyt hyvä, tule, Lyndia. Minä olla kovin katua. Peter Kolsar.»
Lyndian ensi ajatuksena oli repiä viesti ja antaa Carterille kielteinen vastaus. Hän istui satulassaan pitkään ja katseli hellittämättä nuorta ratsastajaa.
Merkillistä, että hänen vastenmielisyytensä vanhempiaan kohtaan oli lauhtunut. Hän oli liian onnellinen voidakseen olla ketään kohtaan katkera. Hän tiesi, ettei hän voisi enää koskaan kunnioittaa isäänsä, ja sittenkin ajatus, että isä häntä tarvitsi, alkoi häntä vaivata. Hänen isänsä oli häneen nähden syyllistynyt anteeksiantamattomaan tekoon, mutta hän oli sittenkin vaatettanut ja ruokkinut häntä ja ehkä myöskin kohdistanut häneen kaiken sen kiintymyksen, joka hänelle oli mahdollista. Hänen isällinen vastuuntuntonsa ei ollut koskaan ollut suuri. Hän oli ollut täysin välinpitämätön lastensa kehityksestä ja kohdellut heitä kuten koiriaan ja karjaansa, mutta ehk’ei Lyndialla ollut ollut oikeutta vaatia isältään enempää kuin tämä oli pystynyt antamaan. Ja Lyndian oli ajateltava äitiäänkin. Äiti oli raivokkaasti asettunut vastustamaan Kolsarin ja Bill Sladenin välistä kaupanhierontaa. Kaikki lempeys ja rakkaus, jota tyttö oli tähän saakka elämässään kokenut, oli äidin osoittamaa. Ja siitä saakka kuin onni oli kohdannut Lyndian ja täyttänyt koko hänen elämänsä, hän oli vasta oikein tajunnut, kuinka harmaa ja iloton hänen äitinsä kohtalo oli ollut ja kuinka raskas hänen kantamansa taakka.
Tyttö epäröi, mutta lopulta hän teki päätöksensä. Hän pisti paperilapun pukunsa taskuun ja sanoi nuorukaiselle:
»Minä lähden. Minun pitää kiiruhtaa, sillä minun on ennen yötä palattava Katko-Uuhun. Mikäli teille sopii, lähden nyt yhtä matkaa kanssanne.»
»Sopii toki», Carter hymyili. »Isäukkonne tulee kovin ilostumaan.»
Sen pitemmittä puheitta he lähtivät ratsastamaan itää kohden. He matkasivat joutuin, Carter kappaleen matkaa tytön edellä.
He kulkivat samaa tietä, jota Thor ratsastajineen oli käyttänyt heidän seuratessaan hevoslauman jälkiä, mutta nyt oli enää vain joitakin harvoja kavionjälkiä näkyvissä, sillä erämaasta laaksoon taukoamatta puhaltava tuulenhenki oli tasoittanut useimmat niistä. Ratsastaessaan Lyndia yritti arvailla, mitä tietä Thor miehineen oli ratsastanut toisella matkallaan. Tyttö tiesi kyllä hyvinkin, että tuossa autiossa sokkeloseudussa oli vaikka kuinka monta piilopaikkaa, jonne hevoset oli voitu piilottaa niin, ettei kukaan niitä viikkokausiin voinut löytää.
Carter johti ratsastusta suuren metsikön läpi, jossa puunrungot kohosivat korkeuksiin kuin pyhäkön pylväistöt ja jossa maata peitti niin paksu neulasmatto, että ratsujen kavionkapse vaimentui kuulumattomiin. Metsästä matka jatkui joillekin mataloille kukkuloille ja jälleen syvään metsään, jossa aluskasvillisuus oli niin tiuhaa, että siellä oli melkein mahdotonta päästä liikkumaan missään muualla kuin heidän ratsastamallaan ylen kapealla tiellä, joka kiemurteli metsän halki.
Oksat pyyhkeilivät tytön kasvoja ja hän hiljensi ratsunsa vauhtia, joten hän jäi Carterista jälkeen. Hetkisen kuluttua pensaikko harveni ja loppui ja tyttö huomasi tulleensa aukiolle joen rannalle.
Carteria ei näkynyt missään. Tyttö pysähdytti Betyn kuulostellakseen Carterin ratsun kavionkapsetta, mutta hän ei kuullut mitään; äkkiä kuului aivan hiljainen ääni hänen sivultaan. Hämmästyneenä tyttö kääntyi ääntä kohden ja näki silloin pensaikon reunassa ratsun selässä Steele Sladenin irvistelemässä häntä kohden.
XXVII LUKU.
Steele Sladenin äkillinen ja odottamaton ilmaantuminen saattoi Lyndian kauhun valtaan, ja hetken aikaa hän istui liikkumattomana ratsunsa selässä tuijottaen mieheen ja hämmästyneenä ihmetellen, kuinka tämä oli saattanut sattua juuri siihen. Mies näytti entistäänkin pelottavammalta ja julkeammalta istuessaan siinä ratsailla ilmeisesti nauttien tytön perinpohjaisesta hämmästyksestä.
Tyttö oli joutunut pensaikosta hiekka-aukiolle, joka oli Korppilaakson äärimmäisenä itäisenä tasanteena. Vajaan kilometrin päässä vasemmalla kohosi vuoriharjanteen linnamainen seinä, joka yhtenäisenä jatkui länttä kohden. Suoraan edessä oli valtava vuorenkieleke. Sen muodostivat kaksi Korppilaaksoon yhtyvää jokikuilua. Oikealla etelässä oli myöskin joukko kallioseinämiä, jotka jatkuivat länteen yhtyäkseen lopulta pohjoisiin harjanteisiin. Jokiuoma oli kallioseinämien välin levyinen ja jatkui sellaisena edessä olevaan kallionkielekkeeseen saakka ja todennäköisesti edelleen sen takaisiin kuiviin jokikuiluihinkin. Uoma oli tosin nyt melkein kuivunut, ja vain pieni puro solui hiljalleen sen pohjalla jakaen laakson kahtia. Joka puolella kallioseinämät kohosivat huimaaviin korkeuksiin. Ne sulkivat sekä valolta että ääniltä pääsyn laaksoon, ja siellä vallitsikin outo hämärä ja äänettömyys. Tätä samaa tietä Lyndia oli kulkenut sinä päivänä, jolloin Thor vei hänet kotiinsa Katko-Uuhun. Häntä oli jo silloin kauhistuttanut paikan outo tunnelma ja hän oli ollut kovin tyytyväinen päästessään sieltä pois väljemmille seuduille.
Siellä ei ollut sanottavasti minkäänlaista elämää, lukuunottamatta sitä villiä, tiuhaa pensaskasvullisuutta, jonka lävitse hän juuri oli tullut ja joka nyt oli hänen selkänsä takana. Katsoessaan itään, pohjoiseen ja etelään hän ei nähnyt muuta kuin suuria kallioita ja hiekkaa. Kalliot olivat mustia ja rosoisia ja hiekka peitti kaikki ne kohdat, joihin jokikuiluista keväisin syöksyvät valtavat vesimäärät olivat muodostaneet suvanteita.
Lyndia huomasi kaiken tämän hänen etsiessään katseillaan Carteria. Hän ei huomannut nuorukaista missään. Äkillinen epäluulo sai hänet valtaansa ja hän puhui Sladenille uhmaavasti:
»Mitä te täällä teette?»
»Sen kun istun.»
»Oletteko nähnyt Gene Carteria?»
»No ihka varmasti.» Sladen ratkesi hymyilemään.
»Missä hän on?» kysyi Lyndia.
»Katselkaahan ympärillenne», Sladen kehoitti.
Lyndia kääntyi ja näki Carterin istuvan liikkumattomana ratsullaan aivan hänen takanaan sillä polulla, joka johti villin pensaikon läpi. Carterinkin huulilla oli luihu, ivallinen ja pilkallinen hymy.
Carterin hymy paljasti Lyndialle sen, mitä hän oli jo alkanut mielessään epäillä, että mies oli pettänyt häntä ja että kirjelappunen, jonka hän oli ilmoittanut tuoneensa Lyndian isältä, olikin väärennetty. Tyttö tiesi, että Carterin asettautuminen paikalle johtavalle ainoalle polulle oli tarkoituksellista, jotta hän voisi estää tytön pakenemasta. Lyndia istui ajan kulkua tajuamatta, huumaantuneena ja pelästyneenä paikallaan taistellen ylivoimaiseksi käyvää avuttomuuden tunnetta vastaan. Sladen ilmeisesti käsitti hänen tunteensa, sillä hänen huulensa vetäytyivät pilkalliseen hymyyn.
»Ähäh, sinä alat jo käsittää asioita, häh? Minä epäilin, että sinä ratkeaisit metelöimään ja vaatisit aikasi rauhoittuaksesi. Te puolalaiset olette niin pirun tyhmiä käsittämään asioita. Itsepäisiä kuin mikä! Ja sisukkaita. No, nyt olet minun vallassani ja ennen kuin pääset jälleen vapaaksi, niin kyllä sinulle jo puhekin maittaa.»
Lyndia katsoi Carteriin ja hänen silmänsä kipinöisivät ylenkatseesta.
»Gene Carter, tiesittekö tämän, kun annoitte minulle sanoman?»
Carter punastui. Hän ei voinut katsoa Lyndiaa silmiin. Eikä hän myöskään vastannut.
»Aivan varmaan», Steele vastasi. »Carter on nyt minun töissäni. Hän on työskennellyt luonani koko tämän kesäkauden. Ja viesti oli todella hyvä. Isäsi kirjoitti sen, vaikk’ei hänellä olekaan sinulle mitään asiaa.»
Lyndia kannusti äkkiä Bettyä ja ohjasi ratsun kiitämään hiekan yli kallion kielekkeen etelänpuoleiseen jokikuiluun, jota myöten hän muisti yhdessä Thorin kanssa ratsastaneensa heidän ollessa matkalla Katko-Uuhun. Betty ei kuitenkaan ennättänyt laukata kuin pari-, kolmesataa metriä, kun Sladenin suuri ratsu oli jo sen vierellä ja toiselta puolelta Carter oli kiiruhtamassa hänen edelleen. Carter kiskaisi Betyn höllänä olevat suitset kouriinsa. Betty kääntyi pois suunnastaan, kompasteli ja pysähtyi. Seuraavassa silmänräpäyksessä Lyndia oli Steele Sladenin sylissä. Raa’an väkivaltaisesti hän tempaisi tytön satulasta ja karkeasti kiroten piti häntä käsissään.
Tyttö taisteli vimmatusti vapautuakseen, mutta Carter tuli Steelen avuksi. He sitoivat hänet, peittivät hänen silmänsä ja nostivat hänet takaisin Betyn selkään. Jompikumpi sitoi hänen jalkansa jalustimiin. Sitten he lähtivät ratsastamaan ohjaten Bettyä. Lyndia ei tiennyt, kuinka kauaksi he matkasivat. Hän arveli heidän ensiksi ratsastaneen ehkä neljännestunnin ajan jokiuoman hiekalla, sillä tänä aikana ei kuulunut muita ääniä kuin satuloiden narskumista ja kavioiden suhahtelua. Sitten he tulivat kovemmalle maaperälle, jonka tyttö päätteli olevan joko saviliusketta tai rapautunutta laavaa. Tähän viittaavaa ratsujen askelten ääntä kuului vain muutamia minuutteja, ja sen jälkeen maaperä muuttui kallioksi, johon hevosten kengät kopsahtelivat metallisoinnuin. Myöhemmin tyttö huomasi matkan jatkuvan joko jonkin kallioseinämän vieritse tai jossakin luolassa tai kuilussa, sillä kavioidenkapse kuulosti kumealta. Myöhemmin tämä äänensävy vähitellen heikkeni, ja tyttö päätteli heidän olevan jälleen tulossa aukeammille maille.
Miehet olivat aivan äänettömiä, joten Lyndia ei voinut päästä vähääkään perille heidän aikeistaan tai matkan päämäärästä. Mutta vihdoin tyttö tunsi hiljaisen tuulenvireen, ja samalla hän havaitsi merkkejä kasvillisuudesta; hän tunsi mäntyjen ja setrien pistävän hajun sekaantuneena raittiin ilman tuoksuun. Hän tiesi heidän nyt jättäneen jokikuilun.
He olivat Lyndian arvelun mukaan ratsastaneet jo toista tuntia, kun matka äkkiä päättyi. Tyttö tunsi, että hänen jalkansa vapautettiin jalustimista. Sitten hänet nostettiin satulasta, ja nostajana oli Sladen. Sen hän päätteli siitä, että häntä liikuteltiin täysin vaivattomasti. Sladen laski hänet maahan ja samalla hänet vapautettiin suukapulasta ja silmäsiteestä. Räpytettyään sitten avuttomana, valoon tottumattomana silmiään tyttö lopulta näki Steele Sladenin kasvot aivan kohdallaan.
Sladenin silmät kipinöivät vihasta.
»Ähäh!» hän sanoi. »Nyt olet vallassamme. Vilkaisehan seutua!» Mies astui syrjään tarkaten silti koko ajan Lyndiaa.
»Vie tytön hevonen hiiteen, Carter. Arvelen, ettei hän tarvitse sitä pitkiin aikoihin.»
Lyndian silmät olivat olleet niin tarkoin peitettyinä, että kului useita minuutteja, ennen kuin hän saattoi tarkoin erottaa ympäristöään. Ja silloin hän huomasi olevansa avoimella tasanteella lähellä pientä metsikköä ja keskellä villiä, neitseellistä kattilalaaksoa, jonka ympärysmitta saattoi olla parisen kilometriä. Laakso oli aivan valtavan kulhon näköinen. Sitä ympäröi joka puolelta katkeamattomana jonona rosoisten kallioiden piiri, jotka kohosivat varmaankin neljättäsadan metrin korkeuteen laakson pohjasta. Se puoli kattilalaaksoa, jonka tyttö auringon asennosta päätteli läntiseksi, oli melkein kauttaaltaan tasainen ja jatkui semmoisena aivan reunusvuorten juurelle saakka. Sen läpi virtasi pieni puro, jonka rannalla kasvoi jonkin verran metsää. Aivan tytön kohdalta kohosi äkkijyrkkä, satakunta metriä korkea rinne. Tämä rinne muistutti vuoriston olkapäätä, sillä sen laki oli tasainen ja pyöreä ja yhtyi välittömästi korkeisiin reunavuoriin. Missään koko ympäröivässä vuorirenkaassa tyttö ei voinut nähdä aukkoa, solaa tai kulkuväylää, josta tähän outoon vankilaan olisi saattanut tulla tai siitä poistua. Ensimmäistä kertaa siitä hetkestä saakka, jolloin oli kuiluseudussa tavannut Steele Sladenin, tyttö nyt todella tunsi kauhua ja masennusta. Väri pakeni tykkänään hänen poskiltaan, kun hän tajusi, ettei hän ehkä koskaan pääsisi sieltä pakenemaan.
»Hieno paikka, häh?» Steele sanoi.
Lyndia ei vastannut, sillä hän oli juuri kääntänyt katseensa läheisellä tasanteella kasvavaa metsikköä kohden, jolloin hän tuli aivan sanattomaksi hämmästyksestä. Siellä oli pieni maja, jota hän ei ollut ensi silmäyksellä huomannut, koska se oli osittain setrien peitossa. Puolisen tusinaa karjapaimenia istui ruohikossa sen lähettyvillä korttia pelaamassa, ja majan ovella seisoi jäykkänä ja hämmästyneenä Nance Kayne.
XXVIII LUKU.
Nance Kaynen hämmästyneestä ilmeestä päätellen hän oli juuri tullut ovelle ja oli yhtä yllättynyt kuin Lyndiakin.
Sladen nauroi ääneensä.
»Hyvä, hyvä», hän sanoi, »sinun ei tarvitse kärsiä yksinäisyydestä, eikö niin!» hän nauroi jälleen ja ojentaen kouransa hän töykeästi tyrkkäsi Lyndian menemään majaa kohden. Työntö oli niin voimakas, että tyttö oli menettää tasapainonsa.
»Mene nyt juoruamaan hänen kanssaan», sanoi Sladen. »Siellä saat asua, kunnes välimme ovat selvät.»
Mennessään majan ovea kohden Lyndia huomasi, että kortinpelaajat katsoivat häneen uteliaasti ja röyhkeän merkitsevästi. Tyttö ei ollut heistä tietääkseenkään, ja kun hän pääsi ovelle, Nance veti hänet majaan, jossa he oven lähettyvillä seisoivat pitkään toistensa syleilyssä.
Ulkoa kuului Sladenin ja kortinpelaajien ivanauru.
Majassa oli useita penkkejä ja pöytiä. Rakennuksessa oli yksi ainoa ikkuna julkisivulla eikä siinä ollut ruutuja.
Nance Kayne oli peloissaan, mutta samalla kovin utelias. Lyndian tavoin hän oli Lännen tyttö. Molemmat olivat tottuneita ulkoelämän rasituksiin, ja luonto ja välttämättömyyden pakko olivat opettaneet heidät alistumaan. Mutta kumpikin vapisi sittenkin aika lailla toisiaan syleillessään.
»Lyndia», Nance kuiskasi. »Tämä on kaamea paikka! Mistä syystä arvelet hänen tuoneen meidät tänne?»
Lyndia pudisteli epävarmuuden vallassa päätään.
»En tiedä. Steele Sladen on hirveä mies. Hän on aina ollut peloittava, mutta nyt hän on muuttunut. Paholainen on saanut hänet valtaansa. Hän on vallan raivo. Luulen, ettei hän ole enää järjissään.»
»Kuinka hän sai sinut tuoduksi tänne, Lyndia?»
»Luultavasti petoksella. Eräs Carter niminen mies toi minulle sanoman isältäni. Ratsastin hänen seurassaan kuiluseutuun saakka. Steele Sladen oli siellä. He sitoivat minut, käärivät liinan silmilleni ja toivat minut tänne. Steele Sladen ei pidä minusta. Hän sättii minua vain puolalaiseksi.»
Tytön tummat silmät liekehtivät raivosta. »Thor vielä tappaa Sladenin tästä. Hän olisi tappanut jo kolme päivää sitten, jos olisi vain tavannut miehen.» Sitten hän vetäytyi Nancesta erilleen ja katseli tätä. »Kuinka sinä tulit tänne?»
»Tulin Steele Sladenin kanssa», Nance vastasi. »Hän tuli meille aikaisin aamulla. Tätini ja enoni olivat taas lähteneet kaupunkiin, ja arvelen nyt, että Sladen tiesi sen. Hän on kerran aikaisemminkin ollut talossa. Pelkäsin häntä jo silloin, sillä hän käyttäytyi omituisesti. Tällä kertaa hän oli kuitenkin täysin muuttunut. Hän oli erittäin kohtelias ja hillitty sekä pyysi minua mukaansa ratsastamaan ja näyttämään sitä paikkaa, jossa olin nähnyt sinut Thor Underhillin seurassa sinä päivänä, jolloin ratsastit Underhilliin Thorin hevosella. Hän itsepintaisesti korostamalla korosti, että hänen oli päästävä selville paikasta aivan tarkalleen, jotta hän siitä voisi päätellä, miltä suunnalta olit yhdessä Thorin kanssa tullut. Lähdin hänen kanssaan paikalle, jossa olin nähnyt sinut ja Thorin. Siellä hän yllättäen hyökkäsi kimppuuni, sitoi silmäni ja toi minut tänne. Lyndia», hän lisäsi voimatta enää hillitä ääntään värisemästä, »pelkään niin kovin.»
Kortinpeluupaikalta kuului aikamoinen naurunrähäkkä. Siitä kuvastui selvästi villi ja hillitön riettaus.
Ulkoa kuului askeleita, ja Steele Sladen ilmaantui ovelle. Hänen suuri ruhonsa melkein täytti oviaukon. Hän nojasi kätensä ovipieliin ja kumartui sisään tirkistelemään majan puolihämärään. Sitten hänen suuri, takkuinen päänsä retkahti taaksepäin hänen purskahtaessaan valtavaan röhönauruun.
»Miellyttävä rupattelu käynnissä, häh?» hän sanoi. »Ja hiukan ujoja vielä! Pysyttelette täällä yksinäisyydessä. Se ei ole lainkaan tarpeellista. Koko paikka on käytettävissänne ja voitte kuljeskella täällä mielenne mukaan, kunhan ette vain lähesty tuota suurta kalliota. Katsokaa tuonne!» Hän viittasi valtavan jyrkänteen juurella sijaitsevaan jättiläismäiseen kivenjärkäleeseen. Se oli noin puolen kilometrin päässä ja näytti nojaavan kalliota vasten, joka sillä taholla muodosti kattilalaakson seinämän. »Jos menette tuohon suuntaan», hän jatkoi, »teidät ammutaan viipymättä, olittepa millaisia vaimoihmisiä tahansa. Kaipa olette ymmärtäneet kaiken?»
»Miksi toitte meidät tänne ja kuinka kauan meidän on täällä viivyttävä?» kysyi Nance.
Sladen nauroi hillittömästi.
»Todella mainiota», hän sanoi ivallisesti. »Miksi toin teidät tänne ja kuinka kauan teidän on täällä viivyttävä! Sanon sen teille. Puolattaren toin vastaamaan muutamiin kysymyksiin. Sitten kun hän on vastannut niihin, taidan sysätä hänet pojille. Mitä pirun hyötyä minulla voisi olla jostakin puolalaispennusta! Ja te itse! Teitä huvittanee kuulla, että pidin teistä heti ensi näkemältä. Niinpä niin, minä pidän teistä yhä ja siitä syystä toin teidät tänne. Kuinka kauan joudutte täällä olemaan, riippuu tykkänään tulevista tapahtumista. Arvelen, että uskotte ystävänne Montanan pelastavan teidät täältä, häh?» Nähdessään tytön hämmentyneen ilmeen mies purskahti jälleen nauramaan. »Vai luulitte, etten tiennyt teidän olleen suhteissa Montanaan, häh? Ette ehkä arvellut minun tietävän, että Scott Hayesin hevonen on Carsonin aitauksessa. Tai että Carsonin vajassa ovat hänen satulansa ja suitsensa. Te ette tiedä, että Carter näki Montanan tappavan Hayesin Korppilaakson polun vierellä rinteellä, että hän myöskin näki teidän ja Montanan ratsastavan yhdessä Scott Hayesin hevosta taluttaen tiehenne ja että Carter myöhemmin näki Montanan palaavan, keskustelevan pitkään Thor Underhillin kanssa ja lopulta hautaavan Hayesin suuren paaden alle. Ja te ette tiedä, että Carter eräänä päivänä näki teidän ratsastavan yhdessä Montanan kanssa ja teidän silloin näöltänne erehdyttävästi muistuttaneen kahta lemmenkipeää tunturikyyhkyä. Te ette tietänyt sitä, vai kuinka? No, minä olen tiennyt! Ja parhaillaan joukko poikia on hakemassa Montanaa, ja kun he tapaavat hänet, silloin teillä ei ole enää rakastajaa.
»Ja sinä, kalpeanaamainen puolalaispentu. Sanon sinulle: Tiedän Thor Underhillin ja hänen ratsastajiensa olevan hakemassa hevoslaumaa. Ja he eivät tule sitä löytämään, sillä hevoset ovat näet juuri tässä samaisessa kattilalaaksossa. Ja ne tulevat täällä pysymäänkin siksi, kunnes olemme valmiit ajamaan ne jonnekin muualle. Ja se hetki on silloin käsillä, kun olemme selvittäneet välimme Thorin ja Montanan kanssa. Nyt siis tiedätte, miksi toimme teidät tänne. Te tulette jäämään tänne juuri niin pitkäksi aikaa, kunnes meitä rupee ällöttämään teidän näkemisenne.»
XXIX LUKU.
Sladen poistui ovelta. Tytöt kuulivat hänen askeleensa, ja hetken kuluttua rähähtivät miehet taas nauramaan.
Tytöt istuivat pitkän penkin toisessa päässä kappaleen matkaa toisistaan ja kuuntelivat. Nance oli aivan yhtä kalpea kuin Lyndiakin. Hän oli perin järkyttynyt, vaikka hänen silmistään kuvastinkin uhmaa ja hänen huulensa olivat lujasti yhteen puristuneet. Lyndian silmissä oli inhoa ja ylenkatsetta.
»Sladenit vihaavat minua. He ovat aina vihanneet. Ja nyt he vihaavat vielä entistäänkin enemmän — Bill Sladenin kuoleman jälkeen.»
»Kuka ampui Bill Sladenin, Lyndia?»
Lyndia pudisteli päätään. »Minä ei tiedä», hän vastasi. »Beel Sladen lyönyt minua ja minä makasin pyörtyneenä. En tiedä, kuka hänet surmasi. Tiedän vain, että Thor Underhill olla siellä. Mutta ampuako hän Beelin, sitä en tiedä. Ja sitä paitsi Billiin oli osunut kaksi kuulaa. Joskin Thor ampui häntä, hän ei ollut ainoa ampuja. Sladenit aikoa kaiketi pakottaa minut puhumaan, mutta minä ei tahdo puhua. Minä ei tule tietämään mitään.»
»He epäilevät Thoria syylliseksi», arveli Nance.
»Jos he luulla Thoria ampujaksi, niin miksi he ei kysyä sitä häneltä itseltään?» sanoi Lyndia. »Tiedätkö, miksi he ei mennä Thorin puheille? Siksi, että he pelkää häntä. He pelkää myös Montanaa. Nyt kun he arvelevat, ettei Montana halua surmata Thoria, he halusta tahtoisi tappaa Montanankin.»
Tyttö huomasi punastuksen kohoavan Nancen kalpeille kasvoille, ja hän sanoi hiljaisesti:
»Sinähän pitää Montanasta, eikö niin?»
»En tiedä.»
»Hän ei olla niin paha, kuin sanotaan», Lyndia vakuutti.
Hetkeen he eivät kumpikaan puhuneet sen enempää, vaan istuivat äänettöminä penkin päässä ja katselivat ulos ovesta. Aivan oven kohdalla oli se jyrkkä kallionkieleke, joka kohosi korkeuksiin ja yhtyi lopulta idän puoleisiin, muurimaisiin reunavuoriin. Tuo valtava seinämä näytti kirkkaassa päivänpaisteessa suunnattomalta. Sen pinnan olivat luonnonvoimat kuluttaneet säröiseksi. Aurinko paljasti halkeamat, kolot ja teräväreunaiset murtumakohdat. Kielekkeen huippu näytti tasaiselta, ja oli ehkä joskus menneisyydessä ollut ylätasangon osana. Tai ehkä se vieläkin yhtyi johonkin ylätasankoon. Mitään keinoa sen salaisuuksien paljastamiseen ei ollut. Sen valtava koko painosti heitä. Nance liikahti rauhattomana.
Olo majassa tuntui ahdistavalta, ilma oli raskas ja tunkkainen.
Nance nousi.
»Menen ulos», hän sanoi.
Hän astui ovelle ja Lyndia seurasi häntä. He seisoivat hetken oven lähettyvillä ja kiersivät sitten majan sen nurkkauksen, joka oli lähinnä Sladenia ja kortinpelaajia. He tunsivat kortinpelaajien katseet sekä kuulivat hiljaista naurua ja sanoja, joiden merkitystä ei voinut erottaa. Sitten kuului Steele Sladenin ääni:
»Se on oikein, tytöt! Liikkukaa vain missä haluatte, mutta älkää lähestykö tuota isoa kallionjärkälettä.» Hänen äänensä oli inhottavan kohtelias ja tekopyhä.
Sladenin käyttäytymisestä he käsittivät hänen olevan ehdottoman varman siitä, etteivät he voineet paeta kattilalaaksosta muuta kuin ehkä mahdollisesti hänen mainitsemansa valtavan kalliolohkareen lähettyviltä, ja niinpä Steelellä ei ollut mitään sitä vastaan, että he tutkivat ympäristöä lähemmin.
Tytöt kulkivat metsän läpi sen takaiselle tasanteelle ja kiipesivät sitten erään kummun harjalle. Sieltä he tarkastelivat laaksoa.
Kaukana vasemmalla, laaksontapaisessa, he näkivät Katko-Uun hevoslauman tyytyväisenä laitumella. Majan lähettyvillä, kahden puolen pientä puroa, oli pieni aitaus ja siinä kymmenkunta hevosta, jotka kaikesta päättäen kuuluivat Sladenille ja hänen ratsastajilleen. Tytöt huomasivat, että laaksoa reunustava vuorenseinämä oli yhtenäinen ja aukoton aivan kuin se olisi aikojen alussa, valtavan suunnitelman mukaisesti, rakennettu varta vasten laaksoa eristämään ja suojaamaan. Lukuunottamatta irtautuneita kallionlohkareita, jotka määrättömien aikojen kuluessa olivat irtautuneet vuorenseinämästä ja osaksi hajonneet ja rapautuneet, seinämät kohosivat äkkijyrkkinä, kuin veitsellä leikattuina.
»Lyndia», huudahti Nance, joka oli paikan mahtavuuden ja äänettömyyden lumoissa, »mitä arvelet Sladenin aikovan tehdä?»
»Ei kerrassaan mitään», vakuutti Lyndia ivallisesti. »Steele Sladen ei uskalla edes koskea meihin. Etkö kuullut, mitä hän sanoi. Että hän odottaa, kunnes hänen miehensä tappavat Thorin ja Montanan! Mutta sitä he eivät koskaan tee. Meidän on tietenkin pakko olla täällä, sillä me emme voi paeta. Mutta me olemme täysin turvassa. Ja kun Thor ja Montana saavat tietää meidän kadonneen, he kyllä hakevat meidät käsiinsä. Sladenit ovat kaikista puheistaan huolimatta suuria raukkoja.»
»Toivon sinun olevan oikeassa, Lyndia. Mutta pelkään, etteivät Thor ja Montana koskaan löydä tätä paikkaa.»
Tytöt oleilivat koko päivän ulkoilmassa. Silloin tällöin he kuulivat miesten ääniä, ja kerran he näkivät ratsastajan tulevan suuren kallionlohkareen takaa, karauttavan tasanteen yli ja laskeutuvan ratsailta majan lähettyvillä.
»Tuo oli Blackie Sladen», Lyndia huomautti.
Oli jo myöhäinen iltapäivä, kun Steele Sladen kutsui heitä ilmoittaen illallisen olevan valmiina. He olivat nälkäisiä, ja kun he palasivat majaansa, oli eräällä sen karkeatekoisista pöydistä ruokaa.
He näkivät miesten ryhmittyneen syömään tulen äärelle sen viereen nostetun penkin lähettyville. Steele ja Blackie Sladen olivat miestensä joukossa.
Tytöt olivat päivän kuluessa yrittäneet rauhoittua, mutta illan hämärtyessä Nance hakeutui Lyndian turviin ja vapisi kauhusta istuessaan penkillä häneen tarrautuneena.
»Oletko huomannut?» hän sanoi Lyndialle. »Majassa ei ole ovea, emmekä voi oviaukkoa mitenkään sulkea.»
»Ovesta ei loppujen lopuksi olisi mitään hyötyä», Lyndia huomautti. »Jos he vain haluaisivat, heidän olisi helppoa murtaa ovi. Mutta he eivät halua kerrassaan mitään, sillä he pelkäävät.»
Mutta huolimatta rohkeista sanoistaan ja ivallisuudestaan Lyndia pysyi valveilla, tarkkaavana ja varuillaan.
Miehet eivät heitä häirinneet. Tytöt kuulivat heidän äänensä, ja kahdesti Lyndia astui ovelle vilkaisemaan ulos. Miehet olivat ryhmittyneet pienen nuotion ympärille. He nauroivat ja juttelivat, ja tulen häilyvä loimu valaisi silloin tällöin heidän kasvojaan, jotka tytön mielestä näyttivät pahaenteisiltä ja riettailta. Noin yhdeksän aikoihin illalla Lyndian laskelmien mukaan kuun kalpean kehän piti nousta valtavan itäisen seinämän ylle ja valaa kelmeätä valoaan kattilalaaksoon. Valo tunkeutui ovesta majaan ja valaisi heikosti tyttöjä. Nance oli rasituksista ja vaarasta ylen väsynyt ja hellittämätön pelontunne oli lisäksi käynyt kovin hänen voimilleen ja uuvuttanut hänet sekä ruumiillisesti että henkisesti. Hän nojasi majan seinään ja nukkui.
Lyndia sitä vastoin oli yhä täysin valveilla. Hän katseli kuutamoa. Lopulta kuun valo siirtyi pois hänen kasvoiltaan, laskeutui hänen hartioilleenkin ja sitten yhä alemmaksi. Nyt se oli jo vyötäisten kohdalla, siitä se siirtyi hänen polviinsa, sitten lattialle ja nyt se alkoi hitaasti ryömiä ovea kohden. Laaksosta ei kuulunut enää hiiren hiiskahdustakaan. Unettava rauha vallitsi kaikkialla. Arvattavasti miehet olivat laskeutuneet levolle. Kahdesti Lyndiakin huomasi torkahtaneensa, sillä kuun valo oli hänen huomaamattaan liikkunut kappaleen matkaa ovea kohden. Jälleen hän uudestaan oli hetkeksi nukahtanut, sillä nyt valo oli kadonnut tykkänään lattialta. Sitten hän suuren uupumuksen valtaamana vaipui Nanceen nojaten sikeään uneen.
XXX LUKU.
Koko päivän, jopa sinä hetkenäkin, jolloin Steele Sladen oli kiskonut hänet kattilalaaksossa satulasta, Lyndia oli herkeämättä ajatellut pakoa. Istuessaan penkilläkin seuraamassa kuun valon hidasta perääntymistä ovea kohden hän suunnitteli pakoa. Hän tiesi, ettei hän voinut paeta valoisan aikaan, kun kaikki miehet olivat valveilla ja varuillaan. Yritys oli tehtävä yöllä — jo samana yönä. Siitä syystä hän taisteli unta vastaan; taisteli, kunnes luonto lopulta voitti hänen ponnistuksensa. Mutta unissaankin hän suunnitteli pakoa, ja hänen mielessään kummitteli se oudon näköinen kallionlohkare, jonka Steele Sladen oli kahdesti maininnut. Hän kuvitteli olevansa lähellä kalliota etsimässä pelastavaa pääsyä laaksosta, kun hänet odottamatta havahdutti terävä, äkillinen rasahdus, aivan kuin joku olisi astunut paksulle, kuivalle risulle. Terävää, kajahtavaa ääntä seurasi töksähtävä kumahdus.
Tyttö oli nyt täysin valveilla ja istui varuillaan ja jännittyneenä penkin päässä tuijottaen kuun valaisemaa aukiota oven ulkopuolella.
Aivan valosuorakaiteen reunassa, usean metrin päässä ovesta, mies tuupertui maahan. Tyttö tiesi miehen aiheuttaneen mätkähdyksen. Hän oli varma siitä, että mies oli lähellä ovea horjahtanut majan seinään ja ponnahtanut tai hoiperrellut siitä nykyiseen olinpaikkaansa. Mies oli puolittain polvillaan ja nojasi koko painollaan maassa hiukan harallaan oleviin käsiinsä. Hänen päänsä oli riipuksissa; leuka painuneena rintaa vasten. Tämä asento säilyi vain hetken aikaa, ja Lyndia näki, kuinka mies tuupertui hitaasti kasvoilleen maahan. Hänen jalkansa ja kätensä jäykistyivät, ja hän jäi liikkumattomana makaamaan.
Lyndia oli täysin selvillä siitä, että hän oli ollut murhenäytelmän todistajana. Oli ilmeistä, että miestä oli ammuttu, ja nyt tyttö käsitti terävän, unissaan kuulemansa napsahduksen johtuneen sellaisen pienireikäisen luodikon laukauksesta, jonka piippu oli tavattoman pitkä ja paksua terästä. Hän oli nähnyt useita tämän lajisia aseita, sillä ne olivat vasta aivan äskettäin joutuneet pois käytännöstä, kun kauppaan oli tullut suurempireikäisiä ja lyhyempipiippuisia, syöttölippaalla varustettuja aseita.
Mutta miksi miestä oli ammuttu, ja kuka oli ampuja? Laukauksen jälkeen ei kuulunut ääntäkään, eikä mitään liikettä ollut havaittavissa miehen kaatumisenkaan perästä. Mies makasi maassa muodottomana möhkäleenä, kuolleena, mutta mikään elävä olento ei häntä lähestynyt.
Lyndia odotti. Puoli tuntia. Tunnin. Ketään ei tullut eikä vieläkään kuulunut ääntäkään.
Kaksi tuntia kului, ja vielä kolmaskin. Länteen matkaava kuu painui valtavan, läntisen vuorenseinämän peittoon. Vain epämääräinen, kellertävä kajastus valaisi enää laaksoa. Kajastuskin kalpeni hitaasti, menetti hohtonsa, ja synkeä pimeys hiipi tilalle käärien kaiken vaippaansa. Seurasi pitkä, kammottava ja kolkko pimeys, joka lopulta alkoi vaaleta värittömäksi, kalseaksi harmaudeksi. Sitten ilmaantui harmaa valo, joka laskeutui verkkaan itäistä vuorenseinämää ja muuttui vähitellen hopeiseksi. Aamunsarastus oli käsillä.
Silloin Lyndia kuuli ääniä — miesten ääniä. Sladen oli ratsastajineen herännyt. Tyttö kuuli miesten liikuskelevan.
Nämä äänet herättivät Nancenkin, joka havahtui pystyyn ja tuijotti kauhuissaan ja hämmästyneenä Lyndiaa, ennen kuin käsitti, missä hän oli.
»Oi», hän sanoi. »Me olemme yhä täällä. Mi-minä varmaan uneksuin. Luojan kiitos, että on jo aamu.»
Hän katsahti ovesta ja näki miehen ruumiin sen edustalla. Ehkä hän olisi huutanut ääneensä, jollei olisi ajoissa huomannut Lyndian varoittavaa elettä.
»Mi-mi-mitä on tapahtunut?» hän kuiskasi.
»Arvelen miehen yrittäneen yöllä tunkeutua majaan», sanoi Lyndia. »Minäkin nukuin, mutta kuulin sitten äkkiä laukauksen ja mätkähdyksen. Ja näin miehen kontallaan tuossa kaatumispaikallaan. Hän kuoli siihen. Kuka lieneekään surmannut miehen, hän ei ilmestynyt näkyviin. Arvelen kuolleen kuuluneen Sladenin ratsastajiin.»
Jostakin ulkoa kuului huuto ja sitten nopeita askeleita. Askelten äänet enenivät, ja kohta olivat kaikki Hatun ratsastajat majan edustalla ryhmittyneinä kuolleen ympärille, jota he sanattomiksi ällistyneinä tuijottivat. Steele Sladen kumartui, käänsi ruumiin selälleen ja totesi terävästi:
»Tämähän on Tularosa! Ja hän on kuollut!» Hän huomasi nyt verta kuolleen paidassa ja kuulanreiän rinnassa lähellä sydäntä.
»Hänet on tapettu», sanoi Steele.
Steele ryhdistäytyi äkkiä ja silmäili syyttävästi ja epäluuloisesti miehiään, jotka puolestaan ilmeisesti tyrmistyneinä katselivat vuoroin häntä, vuoroin kuolleen toverinsa kasvoja.
»Kuka piru tämän teki?» ärjäisi Sladen.
Kukaan ei vastannut, ja Sladen tarkasteli tutkivasti vuorotellen kunkin kasvoja.
»En kuullut ammuntaa yöllä», sanoi joku.
Kaikki pudistelivat päätään puheen vahvistukseksi. Silminnähtävästi he olivat vallan yhtä hämmästyneitä kuin Sladen itsekin.
Blackie Sladen tunkeutui heidän joukkoonsa ja ryhtyi tarkastelemaan Tularosaa.
»Tuhannen tulimmaista», hän huudahti. »Eipä ihme, ettei kukaan kuullut ammuntaa. Sillä jos Tularosaa olisi ammuttu kuusipanoksisella, koko tämä kirottu laakso olisi jyrissyt kuin ukonilmalla, mutta Tularosa onkin surmattu sellaisella aseella, joka ei paukahda juuri sen kovempaa kuin oksa katketessaan. Onko pojat teistä jollakulla luodikkoa?»
Kenenkään satulan huotrassa ei ollut pienireikäistä asetta. Tytöt kuulivat, kuinka Blackie Sladen ja eräät toiset miehet kävivät tarkastuksella.
»Kellään ei ole enää luodikkoa», kuulivat tytöt jonkun miehistä sanovan.
Miehet palasivat jälleen ruumiin luo. Jotkut kantoivat sen syrjään. Steele Sladen ilmestyi äkkiä majan ovelle ja hymyillen häijysti pystyyn kavahtaneille tytöille tarkasteli heitä pitkään.
»Hm. Te ette ole olleet vuoteessa, häh?» hän kysyi. »Kaikesta päättäen olette itkeä vollottaneet koko yön. Jollette ole nukkuneet, te varmasti näitte, kuinka Tularosa tapettiin. Kuka surmasi hänet?»
»Minä nukuin. Molemmat nukuimme», sanoi Lyndia. »Kuulin miehen kaatuvan, mutta en tiedä kuka hänet tappoi.»
Steele Sladenin silmiin tuli hurja ilme.
»Se on perkeleen valhe», hän sanoi.
Sitten hän odottamatta lähti ovelta törmätäkseen Blackieen, joka oli tulossa majaan.
»He eivät olleet syyllisiä», Sladen sanoi. »Täällä ei ole mitään asetta.» Sitten hänen äänensä hiljeni sähähtäväksi kuiskaukseksi.
»Joku on viime yönä ollut laaksossa, Blackie», hän sanoi. Sitten hän kohotti äänensä huudoksi. »Joku pojista ratsastakoon kulkuaukolle tarkastamaan, mikä Leedsiä vaivaa. Kysykää häneltä, mitä pirua hän oikein on tarkoittanut päästäessään jonkun hiipimään tänne!»
Seurasi hetken hämmennys, kunnes tytöt kuulivat hevosen laukkaavan.
Ratsastaja kannusti hevostaan tasanteen yli ja katosi lopulta etäisen kallionlohkareen taakse. Samassa mies palasi täyttä lentoa takaisin. Hän kiisi majan ohi ja pysähdytettyään hevosensa täydestä vauhdista huusi niin, että tytötkin sen kuulivat:
»Leeds on kuollut! Joku on murskannut hänen päänsä. Hän makaa lohkareen takana kankeana kuin pölkky!»
XXXI LUKU.
Miehet kulkivat poispäin ja heidän äänensä hiljenivät niin, ettei puhetta voinut enää erottaa. Tunnin verran tai ehkä kauemminkin vallitsi majan lähettyvillä täydellinen hiljaisuus. Sitten eräs mies astui sisään, asetti äänettömänä ruokaa pienelle pöydälle ja katosi saman tien sanaakaan sanomatta. Miehen ilme oli vakava ja hänen katseensa huolestunut.
»He ovat huolissaan», sanoi Lyndia miehen kadottua. »He tietävät, että se, joka viime yönä kävi laaksossa, ei ainakaan ollut heidän ystävänsä. Heidän piilopaikkansa on nyt paljastettu. Ken se, joka tappoi Tularosan ja Leedsin, on Thorin ystävä ja Sladenit tietävät, että hän ennen pitkää kohtaa Thorin ja saattaa tälle sanan havainnoistaan ja tästä laaksosta. Kenen arvelet tuon ystävän olevan?»
»En tiedä», tyttö vastasi. »Mutta olisinpa toivonut, että hän, olipa hän kuka tahansa, olisi auttanut meitä pakenemaan viime yönä.»
»Arvelen hänen juuri siksi tulleen tänne», Lyndia sanoi. »Mutta laskelmat jollakin tavoin pettivät», hänen äänensävynsä rauhoitti Nancea. »Mikäli hän oli ystävämme viime yönä, hän on vielä tänään ja ensi yönäkin. Sladenit eivät uskalla enää jäädä tänne.»
Myöhemmin tytöt lähtivät majasta ja viettivät suurimman osan aamua ulkona. He näkivät Sladenin ja Hatun ratsastajien vetelehtivän metsikön varjossa, mutta tänään siellä ei enää pelattu korttia. Tytöt kuulivat miesten äänetkin, ja ne olivat vakavat ja hiljaiset. Lyndia arveli heidän puhuvan edellisen yön murhenäytelmistä ja arvailevan, kuka murhaaja saattoi olla. Ei ollut epäilystäkään siitä, etteivätkö he myös suunnitelleet lähtöä laaksosta, sillä paikka ei ollut enää niin varma ja turvallinen kuin he olivat alunperin kovin tyytyväisinä kuvitelleet.
Miehet olivat tyytymättömiä ja rauhattomia. Lyndiasta ja Nancesta tuntui, että he huolestuneina pitivät silmällä laaksoonpääsyaukkoa aivan kuin peläten sieltä ilmaantuvan heille ikävyyksiä. Sinne oli lähetetty uusi vartija Leedsin tilalle.
Mitään ei tapahtunut. Tuli keskipäivä ja aurinko paahtoi keskitaivaalta kuumana kuin sulatusuuni tehden olon tukalaksi. Keskipäivän häikäisevässä, loistavassa valaistuksessa laakso näytti valtaisalta hautakammiolta.
Tytöt istuivat kyhmyisen katajan varjossa pienessä syvänteessä kappaleen matkaa majasta. He odottivat, mitä tuleman piti. Heille ei tarjottu ruokaa päivälliseksi, eivätkä he olisi sitä halunneetkaan. Miehet eivät ryhtyneet keittämään ruokaa. He vetelehtivät yhä vain varjossa ja tunsivat silminnähtävästi olonsa perin epämukavaksi.
Iltapäivä tuntui loputtoman pitkältä. Mistään ei kuulunut ääntäkään eikä mitään liikettä näkynyt. Kuumuus oli niin tukahduttava, että hevosetkin siitä kärsivät; ja sitten aurinko laskeutui korkean läntisen seinämän taakse, jonka juurelle eläimet ryhmittyivät varjoon.
Seinämän varjo alkoi hitaasti ryömiä laaksoon. Se tavoitti tytöt, kääri heidät vaippaansa, kulki heidän ylitseen ja matkasi vakaasti eteenpäin. Tytöt seurasivat sen liikettä laakson pohjalla, sen kiipeämistä pitkin valtavaa itäistä rinnettä ja sen takaista vuorenseinämää. Kun varjo oli päässyt puoliväliin seinämää, siinä voi havaita uuden värivivahduksen. Tämä väri tummeni ja valtasi alaa, ja lopulta auringonlaskun satumainen väriloisto ja purppura kultasi seinämän, sen takaiset vuoret ja koko taivaan. Tätä kesti ehkä tunnin ajan, mutta sitten katoava auringonvalo menetti loistonsa ja tarumaisen kauneutensa ja tasoittui värittömäksi, kalpeaksi hämäräksi.
Tytöt palasivat majalle ja pujahtivat sisään miesten heitä edes huomaamatta.
Heitä varten ei majaan ollut varattu ruokaa, mutta nyt alkoi ulkoa kuulua liikettä ja toimintaa.
»He aikovat siirtyä pois laaksosta», kuiskasi Lyndia. »He ovat perin pohjin ällistyneitä ja pelokkaita. He olisivat mielellään lähteneet jo aikaisemminkin, mutta heidän oli odotettava pimeän tuloa. Nyt heidän on pian lähdettävä, sillä kuu nousee aikaisin kuten eilenkin.»
Lyndian ennustukset toteutuivat, sillä samassa alkoi kuulua hevosten liikuntaa ja Hatun ratsastajien huutelua. Sitten kuului ukkosentapaista kavionkapsetta, kun hevoslauma tasanteella juoksi villinä sinne tänne Hatun ratsastajien piirittäessä sitä ja pyrkiessä ajamaan hevosia tiettyyn suuntaan. Hevoslauman ajaminen yöllä on vaikea tehtävä, mutta se oli tällä kertaa välttämätöntä, koska ilmitulon vaara muutoinkin oli ylen suuri.
Lyndiasta tuntui, että kului ainakin tunti, ennen kuin kavionkapse loittoni ja vaimentui kuulumattomiin viimeisenkin hevosen poistuttua kulkuaukosta. Alkuyön läpitunkematon pimeys oli jo väistymässä; siihen oli ilmaantunut keltainen häivä, joka kieli kuun näyttäytymisestä.
Äkkiä kuului kavionkapsetta aivan majan lähettyviltä ja sitten Steele ja Blackie Sladenin ääniä. Äänet olivat kärsimättömiä ja töykeitä.
»Olemme piru vieköön olleet täällä aivan tarpeeksi», murahteli Blackie. »Ken ikinänsä hiipi tänne viime yönä, vie kyllä sanan Underhilleille, ja he ovat kohta kannoillamme. Me saamme kyllä hevoset kunnolla turvaan, kun nuo pirun hullut ajavat niitä tarpeeksi hurjaa vauhtia, kunnes raja saavutetaan. Nämä naiset minua epäilyttävät.»
Steele Sladen naurahti.
»Kyllä me naisista huolen pidämme, ei siitä pelkoa.»
Hän astui majan ovelle.
»Tulkaa esille, te molemmat», hän komensi tyttöjä. »Meidän on sidottava teidät jälleen.»
Tytöt alistuivat ja heidät kuljetettiin ulos, mutta heitä ei tällä kertaa kuitenkaan sidottu sen kummemmin, kuin että heiltä peitettiin silmät ja heidät sijoitettiin hevosten selkään. Siinä he joutuivat odottamaan.
Ilmeisesti Sladeneilla oli ennen lähtöä vielä jotakin tehtävää, sillä odotus venyi pitkäksi miesten liikkuessa jossakin lähettyvillä.
Sitten he kuulivat Blackien äänen aivan viereltään.
»Tuossa tuo pirun kuu jo on», hän sanoi.
Sladenit eivät olleet välittäneet sitoa tyttöjen käsiä, ja niin Lyndia salavihkaa siirsi sidettä siten, että hän saattoi nähdä.
Sladenit seisoivat ratsujensa lähettyvillä. He olivat valmiit nousemaan ratsaille, mutta jokin näytti kiinnittävän heidän huomiotaan. Kummatkin tuijottivat idän suuntaan kohti kallioseinämää, jonka takaa kuu parhaillaan oli nousemassa. Heidän katsettaan seuraten Lyndiakin tähysteli yläilmoihin.
Kuun suuri keltainen kehä oli jo kohonnut puoliksi vuorenharjan yläpuolelle. Sen valo oli kirkas ja kuvasti selvästi seinämän harjan jokaisen yksityiskohdan sekä paljasti samalla siellä liikkuvan olennon. Olento oli mies. Hän kulki aivan jyrkänteen reunalla pohjoiseen suuntaan. Lyndian seuratessa häntä katseellaan ja ihmetellessä, kuinka hän oli päässyt tuolle eristetylle ylätasangolle, mies astui aivan kuun eteen.
Lyndia oli ällistynyt. Olento kuvastui valokuvamaisen selvästi. Hän oli pitkä ja kulmikas. Tyttö voi jopa erottaa olion liian avaran suojapuvun ja kolhiintuneen huopahatun.
Jake Kolsar!
Lyndia tukahdutti kirkaisun. Hän kuuli Steele Sladenin kiroavan karkeasti, näki hänen tempaavan kiväärin satulakotelostaan, polvistuvan ja tähtäävän.
Kivääri paukahti. Kulmikas olento alkoi juosta etelään päin, kääntyi sitten hiukan itään ja katosi näkyvistä jyrkänteen lähettyvillä olevien kallioiden taakse.
»Ohi meni», kiroili Steele. »Sehän oli Kolsarin kirottu nulikka! Lähdetään pian täältä.»
Sladenit nousivat ratsaille ja suuntasivat kulun kohti kallionjärkälettä ohjaten samalla vankiensa hevosia.
Pian he pääsivät pois laaksosta. Sitten kuljettiin vedessä. Siinä kahlattiin melko pitkän aikaa, kunnes tultiin tasaiselle maalle. Steele poisti nyt silmäsiteet tytöiltä.
»Sillä ei ole mitään väliä, mitä tämän jälkeen näette», hän tokaisi töykeästi. »Se ei teitä kuitenkaan hyödytä vähääkään.» Hänen äänensä oli peloittava ja pahaenteisen kylmä.
»Sinä, Blackie, ratsastat edellä», hän lisäsi. »Tytöt seuraavat Blackieta ja minä tulen jäljessä. Jos jompikumpi teistä yrittääkään paeta, ammun paikalla paholaisen nahoistanne. Alkakaa painua.»
Kuu oli nyt jo korkealla taivaalla ja paljasti jylhän, aution seudun, laajan ylätasangon, joka oli sekä Nancelle että Lyndialle tuntematon. Sille olivat luonteenomaisia kitukasvuiset metsiköt, matalat kalliot ja synkät, pohjattomat kuilut. Tytöt ratsastivat tasaista vauhtia Blackieta seuraten, Steele ratsasti aivan heidän kintereillään. He eivät yrittäneetkään paeta, sillä he tiesivät, että kaikki yritykset olisivat olleet hyödyttömiä. Niin he matkasivat yhä syvemmälle erämaahan.
XXXII LUKU.
Sladenien ja Hatun ratsastajien pitkä poissaolo ei lainkaan vaivannut Montanaa, jos kohta se ei ollut hänelle erikoisesti mieleenkään. Hän ei ollut lainkaan utelias heidän toimiensa suhteen, mutta sitä kiinnostuneempi hän oli pienestä, peittämättömistä tiilistä tehdystä majasta, jossa vanha meksikkolainen asui. Päivät kävivät kyllä Montanan mielestä pitkiksi, mutta hänen kärsivällisyytensä oli ihailtava. Hän ei ollut esimerkiksi kahteen päivään ja yöhön poistunut kolmeakymmentä metriä kauemmaksi karjapaimenten etumiehen majasta. Tänä aikana hän ei ollut sytyttänyt tulta edes keittääkseen kahvia. Hänen juomavetensä oli jo kaksi päivää vanhaa, epämääräistä, haaleata nestettä. Majan päätyovea ja ikkunoitakaan ei ollut avattu kahteen vuorokauteen. Suurimman osan tästä ajasta Montana oli viettänyt majan penkillä tähystellen ikkunasta kahvipannun ja öljykannun välistä, jotka hän tarkoituksellisesti oli asettanut ikkunapöydälle.
Hänen mielenkiintonsa kohde, meksikkolainen, oli poistunut majastaan kahdesti. Kummallakin kerralla hän oli istunut majansa edessä penkillä piippuaan poltellen. Mutta kummallakin kerralla hän talosta poistuessaan oli lukinnut sen oven. Tämä varovaisuus, Montana päätteli, johtui piintyneestä tavasta, sillä Montana oli melkein varma, ettei meksikkolainen epäillyt kenenkään häntä tarkkaavan. Montana oli ollut yhtä varovainen kuin kärsivällinenkin, sillä hän oli kätkenyt hevosensa vehmaaseen jokikuiluun niin kauaksi joen alajuoksun suuntaan, että se, Hatun rakennuksista käsin katsottaessa, oli ehdottomasti piilossa. Montana oli ratsastanut talosta sellaiseen aikaan, että meksikkolainen oli varmasti hänen lähtönsä huomannut, ja hän oli palannut takaisin yöllä, varkain.
Montana oli päättänyt tunkeutua savimajaan, ja hän oli varma siitä, että mikäli hän vain oli kyllin kärsivällinen, tulisi hetki, jolloin meksikkolainen jättäisi talon vartioimatta. Siksi Montana oli vain tyytyväinen, että Sladenien paluu viivästyi.
Tänäänkin, varhain iltapäivällä hän makasi vatsallaan penkillä ja vartioi. Hyönteiset surisivat ikkunan takana paahtavassa auringonpaisteessa. Linnut livertelivät puissa, ja paikan unettava rauha ja hiljaisuus alkoi juuri tuudittaa Montanaa uneen, kun hän äkkiä näki savimajan oven hitaasti avautuvan. Meksikkolainen ilmaantui ovelle ja alkoi siinä poltella piippuaan ympärilleen katsellen. Muutamia kertoja hän tähyili itään, aivan kuin hän olisi mielessään ihmetellyt Sladenien ja Hatun ratsastajien viipymistä, ja useita kertoja hän vilkaisi päärakennukseen ja toisiin taloihin, jotka kaikki näyttivät rauhallisilta ja autioilta. Kerran hän käveli talon kulmalle ja tarkkaili pitkään laajaa länteen avautuvaa näköalaa. Sitten hän sijoittautui penkille tupakoimaan.
Montana huomasi oven olevan auki. Meksikkolainen oli ensimmäistä kertaa luopunut totutusta varovaisuudestaan, ja Montana uskoi tämän johtuneen siitä, että mies oli lopultakin vakuuttunut siitä, ettei kerrassaan ketään ollut lähettyvillä. Mies oli hetkeksi hellittänyt alituista varuillaanoloaan ja näytti siitä suorastaan nauttivan. Parhaillaankin hän perusteellisesti venyttelihe ja haukotteli, nousi penkiltä, venyttelihe jälleen ja lähti sitten päärakennuksen suuntaan. Ja sieltä hän, Montanan tietämättä, mitä hän aikoi, lähti hitaasti kulkemaan rinnettä joenpuoleista metsää kohden.
Montana ryhtyi äkkiä toimimaan. Hän nousi penkiltä seuraten yhä meksikkolaisen liikkeitä. Tämä laskeutui varmasti, joskin hitaasti, rinnettä alas.
Nyt Montana toimi salamannopeasti. Hän livahti ulos majan takaovesta, syöksyi sellaiseen kohtaan, että savimaja joutui hänen ja meksikkolaisen väliin, ja juoksi sitten nopeasti pitkin, kissamaisin askelin.
Samassa hän oli sujahtanut savimajaan ja sulkenut oven jälkeensä.
Lattia oli likainen, takaseinällä oli kaksi makuulavitsaa; huoneen muuna kalustona oli penkki, tuoli, pieni pöytä, hylly kynttilöineen, takka ja sillä joitakin kuhmuisia keittoastioita. Paljon muuta majassa ei ollutkaan, lukuunottamatta paksua ketjua, joka oli kiinnitetty suureen, seinässä olevaan renkaaseen. Ketju jatkui renkaasta lattialle ja siitä matalalle lavitsalle ja katosi vuodevaatteisiin.
Ei, Montana olikin erehtynyt. Vuodevaatteet liikahtivat, ne heitettiin sivulle ja niiden keskeltä kohosi mies, joka asettui istumaan lavitsan reunalle tuijottaen Montanaan.
Miehen ilme oli uskomattoman hämmästynyt..
»Ku-kuka — kuka — mi-miksi — kuinka te tulitte tänne? Kuka te olette?» mies kysyi häkeltyneenä.
»Olkaa aivan rauhallinen. Kyllä minä olen täällä. Kysymys on vain siitä, miksi te olette täällä?»
Mies nauroi oudosti, pilkallisesti.
»Olen kerta kaikkiaan täällä», hän sanoi. »Enempää en pysty sanomaan.»
Hän oli näköjään kuusikymmenvuotias, keskimittainen ja verraten luiseva, mikä sai Montanan päättelemään, ettei mies koskaan ollut vankkatekoinen ollutkaan. Hänen suunsa oli päättävän näköinen, leuka jykevä, ja harmaissa silmissä oli arvoituksellinen, katkera, mutta samalla ehkä kuitenkin leikillinen ilme. Hänen tukkansa oli pitkä, teräksenharmaa ja ulottui melkein harteille. Takkuinen parta peitti kasvot osoittaen, ettei mies ollut äskettäin partaansa ajanut. Mies ei näyttänyt mielisairaalta, sillä hänen silmänsä olivat kirkkaat ja vakaat ja niistä kuvastui ymmärrys ja järki. Kahleet olivat luiskahtaneet lattialle miehen vääntyessä istumaan, ja hänen oikea nilkkansa oli paljastunut ja samassa siinä oleva rautainen rengas, johon ketjut päättyivät. Paita ja kulunut suojapuku oli miehen ainoana vaatetuksena.
Oli ilmeistä, että mies oli syvästi järkyttynyt Montanan nähdessään; näytti aivan siltä, että hän oli pitkään janonnut uusien kasvojen näkemistä, sillä hän tutki tarkkaan Montanan kasvojen jokaisen piirteen, aivan kuin painaakseen mieleensä tällaisen harvinaisen näyn. Silmät loistivat liikutuksesta.
Mies kohosi pystyyn. Hän astui pari kolme askelta Montanaa kohden; hänen päänsä oli ojentuneena eteenpäin ja hänen suunsa oli avoinna, aivan kuin hän olisi ollut aikeissa sanoa jotakin. Sitten hän pysähtyi. Kahleet lakkasivat kalisemasta. Hän seisoi tuijottaen yhä Montanaa kasvoihin.
»Kuka te olette?» hän huusi käheästi. »Sanokaa minulle, Jumalan tähden!»
Hän vapisi, sulki silmänsä, avasi ne jälleen, räpytteli niitä aivan kuin varmistautuakseen siitä, että oli hereillä.
»Te — te — sinä olet Ed Rignall! Sinä olet poikani!»
Seurasi lyhyt, jännittynyt, sähköinen hiljaisuus. Sitten Montanan kurkusta kuului käheä, katkonainen kuiskaus:
»Hyvä Luoja! Isäni!»
Hitaasti hän astui eteenpäin. Hänen silmistään kuvastui samalla kertaa viha ja sääli, kun hän sulki kuihtuneen olennon syliinsä.
Hetken aikaa he seisoivat siten pitäen toisiaan lujasti syleilyssään. Vanhemman miehen koko ruumis vapisi liikutuksesta, ja hän mutisi käsittämättömiä sanoja. Nuorempi taas seisoi jännittyneenä ja ryhdikkäänä, hänen kouransa puristautuivat nyrkkiin, leuka tärisi liikutuksesta, posket olivat pingoittuneet kuin kuolleella — tai sellaisella miehellä, jonka on vallannut silmitön murhanhimo.
»Tiesin sinun jonakin päivänä pääsevän jäljilleni», vanhempi mies sanoi katkonaisesti.
»Isä», Montana vastasi, »olen hakenut sinua ja äitiä jo kaksikymmentä vuotta. Aina kymmenennestä ikävuodestani lähtien.»
»Viethän, poikani, minut täältä pois? Viethän?»
»Varmasti, isä! Aivan varmasti vien sinut pois!»
Montanan takana narahti ovi ja se avautui. Meksikkolainen seisoi oviaukossa.
»Madre de Dios!» kirahti miehen huulilta, käsi syöksähti kupeelle ja kopeloi asetta kotelostaan. Mutta liian myöhään!
Montanan kääntyessä katsomaan meksikkolaista hänen jokainen lihaksensa näytti jännittyvän ja värähtävän. Montanan ase jyrähti, kerran, kahdesti, kolmesti, niin nopeasti, että tuli ja savu näytti syöksähtävän sen suusta yhtenäisenä lieskana. Meksikkolainen lysähti kokoon oven ulkopuolelle kuin räsynukke, ja Montana katseli häntä silmät raivosta ja inhosta liekehtien.
XXXIII LUKU.
Surmattuaan meksikkolaisen Montana ryhtyi toimimaan tarkoituksellisen harkitusti. Hänen silmänsä olivat kylmät ja pahanenteiset, paitsi milloin ne kohdistuivat hänen isäänsä, ja hän toimitti kaikki tehtävät huomiota herättävän kiireesti, aivan kuin peläten Sladenien palaavan, ennen kuin hän oli saanut kaiken valmiiksi.
Hänen ensimmäisenä tehtävänään oli poistaa kahleet isänsä jaloista. Lyhyen etsiskelyn jälkeen hän löysi tallin siitä nurkkauksesta, jota käytettiin kengityspajana, viilan, vasaran ja taltan. Näiden aseiden avulla hän sai isänsä pian vapautetuksi. Sitten hän kantoi tämän päärakennukseen, ja löysi komeroista, lipastoista ja arkuista etsiskeltyään pian isälleen sopivat vaatteet. Tämän vaihtaessa vanhan ryysyisen pukunsa uuteen Montana käväisi joen ääreisessä kuilussa hake massa ratsuansa, jonka hän sitten satuloi ja toi kartanon edustalle ja sijoitti isänsä sen selkään. Sitten hän, koskei voinut tietää, millä hetkellä Sladenit palaisivat, laahasi meksikkolaisen ruumiin jyrkänteelle, jonne hän sen kiireesti hautasi. Tämän tehtyään hän nousi isänsä taakse ratsun selkään ja antaen tämän ohjata hevosta viittasi polulle, jota heidän oli seurattava.
He ratsastivat jyrkännettä joen äyräälle, sitten Korppiluun harjanteiden ohi, ja lopulta he suuntasivat kulkunsa erämaahan.
Vanhus istui suorana satulassa ja täytti syvään hengittäen keuhkonsa raittiilla ilmalla.
»Tämä muistuttaa vanhoja aikoja», hän sanoi, ja hänen äänensä vapisi innostuksesta ja tyytyväisyydestä. »Eipä minulla pitkiin aikoihin ole ollut edes hajuakaan tämmöisestä.»
Vanhus oli tuon tuostakin kartanosta lähdön jälkeen kääntänyt päätään hymyilläkseen pojalleen.
»Sinä muistutat suuresti äitiäsi, Ed», hän lopulta sanoi ja lisäsi sitten hetken kuluttua. »Äsken olisit tuolla kartanossa ollut kypsä toisiinkin veritekoihin. Sladenit kai olivat mielessäsi?»
»Juuri niin.» Montanan ääni kuulosti karhealta ja se oli järkähtämättömän päättäväinen.
»Kuinka saatoit löytää minut, Ed? Kun äitisi ja minä jätimme sinut Kansasiin Em-tädin luo, silloin kun minulle vihjailtiin, mistä voisin löytää kultaa, olit varmaan yhdeksänvuotias. En voinut koskaan lähettää sanaa siitä, mitä meille oli tapahtunut. Kuinka löysit minut?»
»Odotin vuoden kuulematta teistä, äidistä ja sinusta, mitään. Silloin lähdin teitä etsimään. Tiesin teidän lähteneen Montanaan. Menin sinne. Olin varmaan sata kertaa teidän jäljillänne kadottaakseni ne jälleen. Se on pitkä juttu, isä, täynnä pettymyksiä ja toiveita, menestystä ja vastoinkäymisiä.» Hän vaikeni. »Missä äiti on, isä?»
»Äiti oli sairas, poikani. Hän kuoli kolmantena päivänä meidän vangiksi joutumisemme jälkeen. En tiedä, minne he hautasivat hänet. He eivät laskeneet minua savihökkelistä edes hautausta näkemään.»
»Sladenitko?»
»Sladenit. Sladenit ottivat meidät vangiksi. Ilmeisesti heitä yllytti toimiin se, että vanuissa oli kultaa. En tiedä, mistä he olivat saaneet sen selville, mutta kaiketi se tapahtui Lomassa, jossa vaunujamme kunnostettiin. Oli miten oli, pari kolme päivää sen jälkeen kuin olimme lähteneet Lomasta huomasin, että jotkut ratsastajat seurasivat meitä. Eräänä iltana juuri ennen pimeän tuloa näin kolmen ratsastajan tähystelevän meitä jonkin harjanteen huipulta ja silloin tiesin, mitä tulisi tapahtumaan. Minulla oli kultaa vaunussa parisataa kiloa. Kulta oli puisessa arkussa istuimen alla, ja kohta kun tuli pimeä, pysähdytin hevoset ja kaivoin arkun hiekkaan. Sitten ajoin vaunut peittämään piilopaikkaa. Minä painoin paikan mieleeni. Lähettyvillä oli kallionnyppylä. Arvelen, että hiekka on peittänyt vaunujen jäännökset.»
»Ei ole», huomautti Montana. »Vaunujen jäännökset ovat vieläkin näkösällä.»
»Sladenit polttivat vaunut», Rignall jatkoi kertomustaan. »He olivat raivoissaan, kun eivät löytäneet kultaa. He surmasivat hevoset, ampuivat raadot täyteen nuolia, jotta vaunujen löytäjät olisivat luulleet intiaaneja syyllisiksi. He veivät meidät, äidin ja minut, siihen savimajaan, josta löysit minut. Meillä oli neljän kuukauden ikäinen lapsikin, mutta sen me kadotimme. Olin niin kuohuksissani, että lapsi unohtui kokonaan, ja ennen kuin pääsin kysymään äidiltäsi lapsesta, äiti ennätti kuolla. Katso, Sladenit raahasivat meidät vaunuista, ennen kuin kumpikaan meistä ennätti sanoa sanaakaan.
»Sladenit halusivat saada tietää, minne kulta oli joutunut. He eivät uskoneet minua, kun sanoin, ettei meillä kultaa muka ollutkaan. He kiduttivat minua, mutta huomasivat, että minut olisi saanut tappaa enkä olisi sittenkään kertonut. Silloin he vannoivat pitävänsä minua kahleissa, kunnes suostuisin puhumaan. Ja he lupasivat vapauttaa minut heti kun olin kertonut. Mutta tiesin heidän valehtelevan, ja niin kestin odottaessani sinun tuloasi. Tiedän, etteivät he löytäneet kultaa, sillä jos niin olisi tapahtunut, olisin kyllä joutunut tuntemaan sen nahoissani. He olisivat arvatenkin surmanneet minut kohta, kun lakkasin olemasta ainoa keino kullan löytämiseen... Tämä on ollut pitkä, pitkä aika... Kuinka satuit eksymään Sladenien kartanoon?»
»Olin Tucsonissa viime vuonna», Montana vastasi. »Kuulin siellä tuhoutuneista vankkureista. Kertoja oli asunut joitakin vuosia sitten Lomassa. Hän ei kylläkään ollut koskaan ajopelejä nähnyt, mutta hän oli kuullut niistä. Kysymyksessä eivät tosin olleet ainoat intiaanien polttamat vankkurit, joista olin kuullut, mutta olen käynyt katsomassa kaikkia järjestään, joista olen saanut vihiä, ja niin päätin ottaa selvää näistäkin. Olen joutunut monta kertaa ikävyyksiin kierrellessäni maita ja mantereita. Kolmesti minun on ollut ammuttava sellainen mies, joka on asettunut vastustamaan aikeitani. Jouduin tappajan maineeseen. Niihin aikoihin olin jo kuullut Sladeneista ja ilmeistä oli, että hekin olivat kuulleet minusta, sillä eräänä päivänä he lähettivät minulle sanan, että he tarvitsivat apuani. Olen parhaillaan Sladenien töissä. Vien sinut Underhillien kartanoon, jossa voit perusteellisesti levätä ja josta Sladenit eivät sinua tavoita.»
Ratsu, jolla oli kaksinkertainen taakka, eteni hitaasti Korppiluun läheistä erämaata. Mutta vihdoin se ratsastajineen kulki Korppiluun pohjoisen harjanteen solasta sen takaisiin maihin.
Rignall näytti olevan vallan lapsellisesti kiinnostunut ympäristöstään. Vapauden saavutettuaan hän oli myöskin vapautumassa vankeuden aiheuttamasta herpaantumisesta, ja hän suorastaan vapisi innosta ja mielihyvästä. Heidän ratsastaessaan hänen kätensä kerta toisensa jälkeen hakeutui taputtamaan Montanan polvea. Tämmöisinä hetkinä tärisi Montanankin leuka, ja sama ilme, joka oli ollut hänen silmissään meksikkolaisen surmaamisen jälkeen, palasi takaisin.
Heidän keskustelunsa supistui nyt enää vain satunnaisiin huomautuksiin seudusta ja sen ihmisistä. Aika ajoittain Rignall vajosi täydelleen omiin ajatuksiinsa ja keskustelu tyrehtyi kokonaan.
Oli jo pimeä, kun he saapuivat Katko-Uun karja-aitauksen luo. Montana laskeutui ratsailta, auttoi isänsä maahan ja kääntyi kohti asuinrakennusta. Ketään Katko-Uun ratsastajaa ei ollut näkösällä. Miehistömaja näytti tyhjältä ja autiolta ja vain kolme hevosta oli aitauksessa.
Montana kohtasi odottamatta Underhillin vaimon tämän ilmaantuessa äkkiä ovesta, joka johti talon suureen oleskeluhuoneeseen. Naisen ilme oli oudon pelokas, ja kasvoista kuvastui inho.
»Valitan, että vaivaan teitä, rouva. Nimeni on Montana. Arvattavasti olette kuullut minusta puhuttavan. Olen työskennellyt Hatun kartanossa. Löysin sieltä isäni. He olivat pitäneet häntä vankina pienessä savimajassa. Rouva, he ovat uskotelleet, että tuon savimajan vanki olisi ollut joku sekapäinen Sladen, mutta vanki olikin minun isäni. Ja hän on ollut siellä aina siitä lähtien, kun he kaksikymmentä vuotta sitten polttivat hänen vankkurinsa erämaassa.»
»Varjelkoon!»
Vaimo ei silminnähtävästi saanut hämmästykseltään ja järkytykseltään edes puhutuksi. Mutta sitten hän kiireesti astui Rignallin luo ja katsoi häneen tutkivasti, kunnes sulki miehen syliinsä ja puristi tätä suojelevasti.
»Voi mies parka! Niitä hirviöitä! Sehän on kauheata! Entä missä vaimonne on? Kuinka vaimollenne kävi?»
Rignall kertoi, mitä hänen vaimolleen oli tapahtunut. Sitten vaimo kääntyi Montanaan.
»Tämä siis on isänne!» hän huudahti.
Montana kertoi koko tarinan ja lopetti kertomuksensa pyytäen isänsä puolesta, että tämä saisi jäädä kartanoon joiksikin päiviksi toipumaan ja voimistumaan kauhean kohtalonsa aiheuttamista vammoista. Rignall sai luvan asettua taloon asumaan ja Underhillin vaimo kiiruhti touhuten paikasta toiseen järjestääkseen kaiken vieraalleen mukavaksi.
Montana seisoi keskellä suuren oleskeluhuoneen lattiaa, pöydän lähettyvillä, ja seurasi katseillaan Underhillin vaimon toimia.
Hän oli huomannut naisen kasvoissa pingoittuneen, huolestuneen ilmeen. Underhillin vaimo oli lämminsydäminen henkilö, niitä ihmisiä, jotka tuntevat suurta myötätuntoa kaikkia onnettomia kohtaan, mutta katsellessaan vaimoa Montana vähitellen tajusi, että hänen tarkkailunsa kohteella oli itselläänkin huolia ja vaikeuksia, joita hän urhoollisesti yritti salata alistuen äänettömänä ja vaikeroimatta kestämään ne.
Vasta sen jälkeen kuin Rignall oli saanut syödäkseen ja toimitettu makuulle, Montanan onnistui päästä selville, mikä oli hullusti. Sillä Montanan seisoessa huoneen keskustassa olevan pöydän lähettyvillä ja katsellessa Underhillin vaimoa, tämä ei enää voinut hillitä itseään, vaan antoi kesken töittensä, toivottomana ja lannistuneena, käsivarsiensa vaipua.
»Näyttää siltä, että paholainen on riivannut Sladenit», hän sanoi. »He ryntäsivät hevoslaumamme kimppuun ja tappoivat ramman Nilkku-Andersonin. Äitiänne ja isäänne kohtaan he menettelivät kerrassaan käsittämättömän rikollisesti. Ja nyt ovat sekä Lyndia että Nance Kayne kadonneet. Pelkään, että he ovat Sladenien vallassa!»
Montanan kasvot kalpenivat. Hän seisoi jännittyneenä ja tuijotti Underhillin vaimoa, ja tämä näki hänen silmiinsä syttyvän pahaenteisen tulen.
»Milloin se tapahtui?» kysyi Montana ääni karheana.
»Hevoslauma ryöstettiin pari viikkoa sitten.» Underhillin vaimo selosti tapahtumia Montanalle, ja hänen äänensä vapisi mielenkuohusta. »Nyt on kulunut kolme päivää siitä kuin Lyndia poistui täältä sanoen lähtevänsä lyhyelle ratsastusretkelle. Hän ei ole vieläkään palannut. Ja toissapäivänä Jesse Carson ratsasti tänne joidenkin miestensä kanssa. Hän kertoi, että Nance Kayne oli kadonnut samana päivänä kuin Lyndiakin. Carson oli miehineen risteillyt koko seudun halki, mutta he eivät olleet nähneet tytöstä jälkeäkään. He lähtivät jatkamaan etsiskelyjään. Täällä ei ole nyt yhtään miestä. Kaikki Katko-Uun paimenet ja miehenikin ovat hakemassa Lyndiaa. Sladenit ovat ihan varmasti syypäitä.»
»Rouva», Montana sanoi, »tulen vielä tapaamaan teitä. Kaiketi pidätte sillä aikaa huolta isästäni?»
»Voitte olla huoleti.»
»Paljon kiitoksia, rouva.»
Montana kiiruhti huoneesta ja juoksi pihamaan yli. Kuistikatoksesta Underhillin vaimo näki hänen ratsastavan raivoisaa vauhtia alavammille maille, jonne kuun ensimmäiset säteet parhaillaan loivat valoaan.
XXXIV LUKU.
Hirvittävä mielenjärkytys ja hillitön raivo temmelsivät Montanan sielussa hänen ratsastaessaan etsimään Nancea ja Lyndiaa. Mikäli Sladenit todella olivat vieneet tytöt, heillä oli monta mahdollisuutta kätkeä heidät villiin vuorimaastoon niin, ettei viikkokausiin tarvinnut pelätä ilmituloa, ja Montanasta, joka ei suinkaan tuntenut maastoa yhtä hyvin kuin Underhillit, Katko-Uun ratsastajat ja Jesse Carson, tuntui, että vain kohtalo voi ohjata hänet tyttöjen pelastajaksi.
Tämä toivo kannusti häntä yrittämään parhaansa.
Hänen hevosensa oli väsyksissä jo matkasta Underhillien kartanoon, eikä Montana siitä syystä ratsastanut nopeaan. Mutta sitä perusteellisempi oli hänen etsintänsä. Hän hakeutui kirkkaassa kuunpaisteessa kohti Korppilaaksoa, eikä hän väheksynyt matkalla ainoankaan piilopaikan tutkimista. Toistakymmentä kertaa hän ylitti laakson pohjois-eteläsuuntaan ratsastaakseen johonkin tiheään metsikköön, sokkeloiseen pensaikkoon, vilkaistakseen johonkin lukuisista, laaksoon liittyvistä lyhyistä jokikuiluista tai kiertääkseen jonkin suuren kallionjärkäleen, joka oli lohjennut erilleen laaksoa rajoittavista kalliomuureista. Vihdoin hän saapui siihen syrjäiseen metsävyöhykkeeseen, johon laakso päättyi.
Kohta aamun sarastuksessa hän tapasi eräästä ison Korppiluun suurista jokikuiluista Jesse Carsonin ja joitakuita tämän paimenista.
»Te olette se Montanasta tullut mies, josta täällä päin on paljon puhuttu, vai kuinka?» kysyi Carson.
Carson oli kylmän raivon vallassa.
»Me emme ole tähän mennessä nähneet tytöistä jälkeäkään», hän sanoi. »Mutta me tiedämme Sladenien vieneen heidät, ja jollemme löydäkään enää tyttöjä, niin eivät ainakaan Sladenit voi pysyä iänkaiken piilossa.» Hän katsoi syrjäsilmin ja epäluuloisesti Montanaa.
»Tehän olette Sladenien töissä, vai kuinka?» hän lisäsi.
»Olen ollut», Montana oikaisi. »Minä luovuin heistä eilen, kun totesin, että heidän savimajassa säilyttämänsä 'hullu’ mies oli isäni.»
Carson näytti ylen hämmästyneeltä.
»Sairas mieshän oli Sladen, eikö niin? Kuinka hän voi olla teidän isänne?»
Rauha ja hiljaisuus vallitsi syvässä jokikuilussa, kun Montana, Carsonin ja hänen ratsastajiensa tuijottaessa häneen epäluuloisesti, kertoi lyhyesti hiljaisella äänellä tarinan savimajan vangista.
Carson peräytti ensin ratsuaan jonkin matkaa paremmin nähdäkseen. Sitten hän ratsasti Montanan vierelle ja ojensi tälle kätensä.
»Voi poika», hän sanoi, »tämähän on suurenmoista! Sladenien levittämä kertomus siitä, että intiaanit olisivat muka ryöstäneet vankkurit, on aina kuulostanut minusta jollakin tavoin epäilyttävältä. Onhan tosin totta, että minäkin näin nuolet, ja intiaanijuttuhan oli paras veruke, johon Sladenit voivat turvautua. Vai oli teillä tietty tarkoitus palkkautuessanne Sladenien tilalle! Hyvä, hyvä! No nythän te ette siis enää työskentele Sladeneitten palveluksessa. Piru periköön kaikki heidän piilopaikkansa! Toivottavasti te olette ensimmäinen, joka tapaa heidät!»
Miehet erosivat. He selostivat sitä ennen Montanalle, minkä osan seutua he jo olivat perusteellisesti tutkineet, ja niin Montana lähti eri suunnalle. Hän tiesi, koskei hän vielä ollut nähnyt ainoatakaan Katko-Uun ratsastajaa, että nämä varmaankin olivat ulottaneet etsiskelynsä kaukaisempiin seutuihin, suuren laakson ulkopuoliseen maastoon. Montana epäili, että vaikka Sladenit olisivatkin ajaneet hevoslauman johonkin kaukaiseen, tuntemattomaan maankolkkaan, he tuskin olisivat kuljettaneet tyttöjä niin pitkälle, koska näiden kuljettaminen pitkiä matkoja olisi varmaan tuntunut heistä hankalalta ja hidastuttanut heidän miestensä liikkumisnopeutta. Hänestä tuntui uskottavammalta, että Sladenit olivat lähettäneet miehensä hevosten ajoon, mutta olivat itse, tytöt mukanaan, jääneet johonkin varmaan piilopaikkaan lähettyville.
Koko sen päivän etsiskelyt Montana oli keskittänyt laakson päähän ja niillä kohdin laaksoon liittyviin moniin pitkiin jokikuiluihin. Hämärän tullessa hänen oli pakko tunnustaa erehtyneensä, ja hän kääntyi epätietoisena paluumatkalle. Hän päätti ratsastaa takaisin Hattujen kartanoon odottamaan Sladenien paluuta. Kun hän tuli esille jokikuilusta, hän ratsasti suurelle laakson päätteenä olevalle tasanteelle ja pysähtyi siihen hetkeksi tarkastelemaan sen vuoriryhmän valtaisia seinämiä, jossa Lyndia oli otettu vangiksi. Hän oli tarkkaan tutkinut laakson pohjoisen sivustan ja sen puoleiset jokikuilut, ja niinpä hän päätti nyt paluumatkallaan pysytellä lähellä laakson eteläistä seinämää.
Mikäli hän seurasi joen eteläisen haaran rantamia, hän lopulta saapuisi siihen solaan, joka johti Hattujen kartanoon. Ratsastettuaan muutamia satoja metrejä jokea myötävirtaan hän tuli sellaiseen kohtaan, jossa joen vesi virtasi rajuna ja kuohuten. Siinä kohden näkyi rantaman hiekassa lukuisia kavion jälkiä. Hevoslauma oli siitä kulkenut!
Hän tuijotti jälkiin ja lähti niitä seuraamaan. Ne noudattivat joen juoksua pitkän matkaa ja johtivat erääseen solaan, jossa ne katosivat näkymättömiin.
Montana palasi takaisin siihen kohtaan, jossa hän ensinnä oli jäljet huomannut. Oli kovin ihmeellistä, etteivät jäljet näyttäneet tulleen joen yläjuoksulta päin, vaan kaikesta päättäen luola-aukosta, joka näkyi rantaman vuorenseinämässä. Montana ohjasi hevosensa virtaan ja ratsasti sitten sitä myöten sen toisella rannalla olevaan suureen luolaan. Hänen hämmästyksekseen luolan peräpää avautuikin suureen jokikuiluun tai vuorenhalkeamaan, joka oli useita metrejä leveä. Hän seurasi sitä toista sataa metriä ja äkkiä, suuren kallionjärkäleen takaa hän hämmästyksekseen näki suuren kattilalaakson, jota päätähuimaavan korkeat vuorenseinämät rajoittivat.
Oli vielä siksi valoisaa, että hän voi erottaa laakson pääpiirteet. Kun hän tunkeutui syvemmälle laaksoon, hän lopulta havaitsi siellä pienen majankin. Majaa tarkastaessaan hän näki eräällä sen penkeistä naisen nenäliinan, ja silloin hän tiesi varmasti löytäneensä Sladenien piilopaikan.
Mutta laaksossa ei enää ollut ketään. Montana ratsasti sinne tänne, ristiin rastiin, etsien jotakin johtolankaa.
Puolen tunnin kuluttua hän kuitenkin turhin toimin oli jo matkalla pois laaksosta. Hän oli varma, että Sladenit olivat piilotelleet tyttöjä kattilalaaksossa. Nyt hän taas epäili heidän olevan matkalla Hattujen kartanoon, sillä kaiketi he olivat jo kuulleet siitä, että sekä Katko-Uun että Carsonin koko miehistö oli heitä etsimässä. He olivat ajaneet hevoset etelään, solaan, joka johti pois jokilaaksosta.
Olivatpa he nyt missä tahansa, oli heidän joka tapauksessa palattava välillä Hattujen kartanoon, ja siellä Montana päätti heidät kohdata. Hän ratsasti jokilaaksoa myötävirtaan jo tutuksi käyneeseen solaan, ohjasi väsyneen hevosensa sen takaiseen villiin maastoon ja päätyi lopulta muutamia tunteja ennen auringonnousua sille suurelle ylänteelle, jolle Hattujen kartano oli rakennettu. Hän laskeutui ratsailta päärakennuksen edessä. Ovi oli edelleen auki aivan kuten hän oli sen lähtiessään jättänytkin. Talo, miehistömaja ja kaikki muutkin rakennukset olivat autioita ja tyhjiä. Hänen isänsä vankilana olleen savirakennuksen ovi oli raollaan ja rakennusryhmän piirissä vallitsi kylmä, pahaenteinen, onnettomuutta ennustava tunnelma. Montana ohjasi hevosensa rinnettä alas joelle ja piilotti sen erääseen purosyvänteeseen. Sitten hän palasi ja pysähtyi savimajan ovelle aamunsarastuksen kelmeään valoon. Siinä hän seisoi odottaen ja yhä vain odottaen.
Hän oli siinä seisoessaan peloittava ilmestys. Hänen suonissaan paloi murhanhimo.
XXXV LUKU.
Jason Underhill oli tavannut Thorin ja kertonut tälle, että Lyndia ja Nance olivat kadonneet ja että oli syytä epäillä Sladenien ryöstäneen heidät.
Kauaksi etelään, kilometrien päähän sikäläiseen koskemattomaan autioseutuun, lohduttomien erämaakaistaleitten yli, syvälle vuoristoalueisiin olivat Thorin ja Katko-Uun ratsastajien etsiskelyretket ulottuneet, ja vähän väliä he olivat pääsuunnastaan poiketen tehneet partiomatkoja milloin itään, milloin länteen.
Viimein he ylen uupuneina ja kaiken toivonsa jo menettäneinä päättivät ryhtyä vielä viimeiseen ponnistukseen. Monet hurjan näköiset ratsastajat olivat tutkineet Kaksoisvirran pohjoispuoleisia seutuja. Toiset taas olivat tunnontarkasti ja perusteellisesti tarkastaneet kaupungin jok’ikisen talon. Oli tullut yleisesti tunnetuksi, että Sladeneita ajettiin takaa ja että he tulisivat kohtaamaan kuolemansa Thor Underhillin ja Katko-Uun ratsastajien toimesta. Tuli sitten päivä, jolloin Katko-Uun ratsastajat ylämaista laskeutuivat Kolsarin kartanon laaksoon. Päättäväisenä, julmana, tuijottavin, erämaan pölyn punertamin silmin, joista kuvastui purkautumiskohdetta hakeva raivo, Thor Underhill johti ratsastajansa Kolsarin kartanoon.
Kolsarit eivät olleet valveilla, mutta Thorin jyskytettyä ovea Peter Kolsar avasi sen raolleen ja pisti takkuisen päänsä näkyville.
Thor töytäisi oven auki melkein kaataen Kolsarin maahan ja kulki suureen huoneeseen, jossa hän suuntasi päättävän katseensa Kolsarin vaimoon. Tämä oli noussut vuoteessaan istumaan ja tuijotti hämmästyneenä ja kauhuissaan sisään tunkeutujaan. Thorin ratsastajat olivat seuranneet isäntäänsä taloon. He olivat ryhmittyneinä keittiön oven suuhun ja seurasivat tarkkaavaisina tapahtumia. Peter Kolsar oli vaivoin löytänyt tiensä heidän keskitseen ja seisoi nyt keskilattialla kalpeana ja äänettömänä.
»Rouva Kolsar, teidän miehenne on valehtelija», Thor sanoi. »Me emme voi uskoa sanaakaan siitä, mitä hän sanoo. Ja me haluamme tietää totuuden. Oletteko nähnyt Steele tai Blackie Sladenia äskettäin?»
»Ei», vakuutti nainen. »Minä ei olla nähnyt Sladeneja, kaksi viikkoa tai kolme.»
»Oletteko nähnyt Lyndiaa?»
»Ei, minä ei olla nähnyt Lyndia se päivä jälkeen, kun pappa myy hänet Beel Sladenille.»
»Oletteko nähnyt Nance Kaynea — Jesse Carsonin sisarentytärtä?»
»Ei. Minä ei tuntea hänet. Hän ei olla ollut siinä. Ei yksi ainoa nainen ole ollut siinä. Ei Sladen, ei kukaan. Minä sano teille totta, Thor härra. Mikä olla tapahtunut, kun te tulla siihen tällä tavalla?»
»Sladenit ovat kaapanneet Lyndian ja Nance Kaynen», Thor sanoi.
Nainen alkoi ääneensä nyyhkyttää. Hänen kasvonsa vääristyivät surusta, ja hän peitti silmänsä käsillään.
Miehet olivat noloina. Tilanne tuntui heistä kiusalliselta, ja he alkoivat pyrkiä ovelle.
Kolsarin vaimo kuuli heidän liikkeensä. Hän tempaisi kädet silmiltään ja asettui päättäväisen näköisenä istumaan. Hänen kyynelistä märät silmänsä kiiluivat.
»Mikä onnettomuus! Mikä onnettomuus!» hän parkui. »Onpa siinä onnettomuus! Kaksikymmenen vuotta minä tapella minu miehen kanssa. Hän vihaa Lyndia! Aina hän pieksää tyttö. Sitten hän myydä tyttö Beel Sladenille. Nyt minä kertoa! Lyndia ei olla minu miehen tyttö! Hän ei olla minu tyttö!
»Kaksikymmentä vuotta nyt kulua, kun Korppiluun laaksoss’ palaa yksi vaunu, minun mies ja minä ratsastaa katsomaan, mikä olla tapahtunut. Minä olla nuori ja minä osaa ratsastaa.
»Vaunu olla aivan palanut. Kaikki hevonen olla kuollut. Minä ei tietää kuka olla vaunuss’, mutta minä kulkea ympäri ja nähdä maass’ yks’ pikku lapsi — yks’ pikku tyttö, joka olla aivan kuin yks’ vaatenyytti. Voi olla, että tytön mamma nähdä, mikä paha tulla ja piilottaa lapsi. Minä ei tietää. Lapsell’ pitää olla mamma kans’, ja minä ottaa se lapsi omall’ itsell’, ja me viedä se kotia. Minä antaa sill’ lapsell’ nimi Lyndia. Nyt sinä roisto varo itseäs’», hän kirkui Kolsarille. »Nyt minä olla tämä kertonut!» Sitten hän kääntyi Thoriin ja jatkoi: »Nyt sinä tietää, mikä syy se olla, että pappa myydä Lyndia Beel Sladenill’. Ja nyt minä toivoa Thor Underhill vangita Sladenit. Minä toivoa että ne tappaa. Ja jos te halua, niin tappa myös minu mies.»
Lyndia ei siis ollutkaan Kolsar. Hän ei ollutkaan muukalainen. Hän olikin vaunussa matkustaneen onnettoman naisen kadonnut lapsi, ja olipa mahdollista, että hän oli kerrassaan Lännen tyttäriä. Tosin hänet oli kasvatettu Kolsariksi, ja hän oli alkuaan oppinut heidän oudon, muukalaisvoittoisen puhetapansakin. Häneen oli istutettu kolsarilaisia luonteenominaisuuksia, mutta sittenkin tyttö, kuten Underhill häntä muistellessaan totesi, erosi suuresti Keisareista.
»Tietävätkö Sladenit tämän Lyndiasta?» hän kysyi.
»Ei», vastasi Kolsarin vaimo. »Ei kukaan sitä tietää. Vain minu mies. Mutta kaikki saa nyt tietää. Ei olla mikään idea pitää se salass’.»
»Kiitoksia», Thor sanoi.
Hän kääntyi ja astui talosta ratsastajiensa seuraamana.
Jotkut ratsastajista murahtelivat keskenään. Joku kirosi ääneensä.
»Meidän pitäisi hirttää ne kirotut siat», mies sanoi.
XXXVI LUKU.
Alempana laaksossa Kolsarin kartanosta itään, Katko-Uun paimenet laskeutuivat ratsailta pienessä metsikössä lähellä erästä pientä virtaa. Sekä hevoset, että miehet olivat väsyneitä. Aamunsarastuksen kalpeassa valossa he rakensivat nuotion ja ryhmittyivät sen ympärille hiljaisina ja synkkinä. Huolimatta paikallistuntemuksestaan he eivät olleet löytäneet jälkeäkään hevosista ja tytöistä. Sladenit olivat etevästi peittäneet jälkensä. He eivät olleet jättäneet ainoatakaan johtolankaa. Thor tiesi, että heidät oli johdettu harhaan, ja sen tiesivät ratsastajatkin.
Joku miehistä keitti kahvia ja paistoi sen vähän silavan, joka eväästä oli vielä tähteenä. Muutamia korppujakin oli jäljellä.
Thor joi hiukan kahvia, mutt’ei syönyt mitään. Hän tuijotti vain synkkänä tuleen ja näytti miettivän. Toiset miehet oikoivat väsyneinä raajojaan tulen loimussa tai torkkuivat. Hevosetkin olivat perin uupuneita, monet niistä makasivat maassa jaksamatta edes syödä. Toiset, itsepäisemmät tai ehkä nälkäisemmät, näykkivät ruohoa, joka kasvoi vehmaana rantakallioiden lomassa.
Kun nouseva aurinko pari tuntia myöhemmin heitti ensimmäiset säteensä laaksoon, Katko-Uun miehistö oli samoissa asemissa. Miehet nukkuivat; Thor sitä vastoin yhä tuijotti tuleen.
Nyt hän kohotti päätään kuunnellakseen. Hän kuuli jostakin etäisyydestä hyvin heikkoa kavionkapsetta, mutta ei kyennyt päättelemään, miltä suunnalta ääni tuli. Kavionkapse kävi aika ajoin kuuluvammaksi, aivan kuin laakson vieno tuulenväre olisi tuonut sen lähemmäksi. Sitten se taas hiljeni.
»Tuo kuulostaa oudolta», Thor ajatteli.
Hän nousi ja siirtyi äänettömästi tulen ääreltä korkealle kummulle, josta näkyi esteettömästi laaksoon.
Laakso suuntautui etelää kohden ja päättyi vuoriylänteeseen. Siellä ei näkynyt ratsastajaa, mutta kavionkapse kuului nyt selvempänä.
Lopulta laakson läntiselle rinteelle ilmestyi ratsastaja. Hän näyttäytyi odottamatta laakson päässä, vuorenrinteen juurella, ja eteni pyörremyrskyn nopeudella. Hän ohjasi suoraan kohti leiritulta, ja Thor tunsi hänet heti nuoreksi Jake Kolsariksi. Pojan suojapuku lepatteli, hänen ikäloppu hattunsa oli syvällä silmillä, hän löi ratsuaan herkeämättä ruoskalla, ja kun hän tuli lähemmäksi, Thor näki, että hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja silmänsä jäykkinä kauhusta.
Kumajava kavionkapse herätti miehet, ja he olivat kaikki pystyssä Kolsarin saapuessa joelle ja ohjatessa hevosensa matalaan virtaan, niin että vesi kahta puolin kuohui korkealle. Pian hän karautti joenäyrään ylös ja oli heidän keskellään.
Hengästyneenä ja katkonaisesti hän sai kerrotuksi sanottavansa.
Neljä yötä aikaisemmin hän oli ollut korkealla kalliolla, josta koko Korppilaakso näkyi. Hän tiesi polun, jota pitkin vuorille pääsi, ja oli menneinä vuosina usein ratsastanut sinne katselemaan kuun nousua ja ihailemaan sen valaisemaa vuoristoa. Tuona yönä hän oli havainnut jotakin liikettä laaksossa. Hevoslauma juoksi paimenten ajamana. Hänen päähänsä oli kohta pälkähtänyt, että hevoset olivat varastettuja, ja hän arveli niitä ajettavan, johonkin suurista itäisistä jokikuiluista. Mutta niin ei käynytkään. Kun lauma oli saavuttanut laakson pään, hevoset ajettiinkin suoraan kohti kalliota, joka oli osana laakson eteläisestä vuorenseinämästä. Siellä oli laumassa ollut jotakin häiriötä, kun eräät hevosista olivat niskotelleet haluamatta noudattaa takaa-ajavien miesten tahtoa. Sitten ne olivat jotenkin päässeet vuoresta läpi ja juosseet pyöreään kattilalaaksoon.
Paimenet olivat siellä sytyttäneet tulen, ja sen valossa nuori Kolsar oli nähnyt laaksossa puiden varjossa pienen majan. Hän oli viipynyt ylätasanteella koko yön, ja seuraavana aamuna hän kallionlohkareitten suojasta oli seurannut paimenten toimia. Myöhemmin hän oli nähnyt Blackie ja Steele Sladenin ja jonkun miehen kuljettavan laaksoon tytön ja sijoittavan hänet majaan. Tyttöä hän ei koskaan aikaisemmin ollut nähnyt, ja aluksi hän oli luullut häntä ratsastajien ystäväksi tai sukulaiseksi. Vähän myöhemmin Steele ja eräs miehistä oli ratsastanut uudelleen laaksosta. Parin, kolmen tunnin kuluttua he olivat palanneet ja tuoneet muassaan toisen tytön. Tämän tytön silmät olivat olleet peitettyinä, ja kun peite oli poistettu, Kolsar oli tuntenut tytön sisarekseen.
Tytöt olivatkin vankeina. Jake tiesi heidän olevan vaarassa ja yöllä hän keinotteli itsensä korkealta ylänteeltään joen kaltaalle. Sieltä hän löysi salaisen kulkuaukon kattilalaaksoon ja tapasi myös vartioksi jätetyn miehen. Mutta mies oli nukkunut Jaken hiipiessä sisään ja niin Jake oli paiskannut häntä isolla kivellä olan takaa päähän.
Jakella oli luodikkonsa. Kello kahden ajoissa aamulla hän tunkeutui laaksoon ja piiloutui kallioiden suojaan, majan lähettyville, jossa hän odotti sopivaa hetkeä auttaakseen tyttöjä pakenemaan. Silloin hän näki jonkun miehen livahtavan puiden varjosta nukkuvien miesten joukosta ja hiipivän majaa kohden. Mies aikoi ilmeisesti tehdä tytöille väkivaltaa. Hän pysähtyi majan ovelle, kurkisti sisään ja kääntyi sitten ikäänkuin varmistautuakseen, ettei lähettyvillä näkynyt ketään häiritsijää.
Sillä hetkellä Jake kohotti pitkän luodikkonsa poskelleen ja painoi liipasinta. Mies kaatui. Mutta silloin Jaken rohkeuskin petti ja hän lähti kiireesti käpälämäkeen pelastautuakseen kattilalaaksosta. Hän kiipesi jälleen korkealle tähystyspaikalleen ja sellaisesta kohdasta, jossa irtonaiset kivenjärkäleet ja kallionlohkareet ulottuivat aivan ylätasanteen laidalle, hän suuren kiven suojasta piti koko päivän laaksoa silmällä.
Kohta illan hämärtyessä hän oli nähnyt miesten ajavan hevoset kattilalaaksosta, ja kuun kohotessa hän oli huomannut Sladenien parhaillaan sijoittavan tyttöjä ratsaille. Sladenitkin huomasivat tällöin pojan, sillä kun kuu kohosi, toinen Sladeneista ampui häntä kohden. Sitten Sladenit veivät tytöt laaksosta.
Jake oli pitänyt silmällä itäisiä jokikuiluja, mutta hevosia ei ollut ajettu siihen suuntaan eivätkä Sladenitkaan olleet kuljettaneet tyttöjä sinne. Jake palasi hevosensa luo ja laskeutui alavammille maille. Koko sen päivän ja seuraavan yön hän etsi Sladeneja ja tyttöjä.
Puolenyön aikoihin hän oli tavannut Carsonin miehet, ja Carson oli sanonut löytäneensä hevoslauman jäljet sekä kertonut heidän aikovan seurata niitä, koska he epäilivät Sladenien kuljettaneen tytötkin samaan suuntaan, kohti etelää, eli sikäläistä valtakunnanrajaa.
Jake ei ollut paljoakaan välittänyt hevosista, sillä hän oli vakuuttunut siitä, että Sladenit olivat kuljettaneet tytöt vallan toiseen suuntaan. Oli ollut jo myöhäinen iltapäivä, kun hän oli sattunut Sladenien jäljille. Hän oli silloin piilottanut hevosensa johonkin umpisolaan ja seurannut jälkiä jalan. Illan pimetessä hän oli huomannut leiritulen eräiden suurten kallionlohkareiden suojassa. Hän oli kiivennyt tulen viereisen kallion reunalle ja sieltä pensaiden suojasta nähnyt ylhäältä käsin Sladenit, tulen ja tytöt. Sladenit olivat olleet huolissaan ja malttamattomia. Kerrankin Blackie Sladen oli sanonut:
»Piru vieköön heidän piilopaikkansa. Miehet, joiden näimme ratsastavan etelään, kuuluivat Carsonin miehistöön. Ja se ei vähääkään selvitä, missä kirottu Underhill on.»
Siihen Steele Sladen oli vastannut:
»Jake Kolsar pääsi pakoon. Voit olla pirun varma siitä, että hän kääntää maan ja taivaan nurin löytääkseen Thor Underhillin ja kertoakseen tälle, että tytöt ovat meidän vallassamme.»
»No entä sitten?» oli Blackie naurahtanut. »Hehän ovat vallassamme, vai mitä? Ja me myös pidämme heidät. Me sijoitamme heidät savimajaan, ja jos Underhill tai kuka muu tahansa pyrkii lähettyville nuuskimaan, niin kyllä me pieksämme sisun heistä irti.»
»Tämä yö on parasta viettää rauhassa», Steele sanoi, »mutta huomenna me hakeudumme sopivaa tietä kartanoon.»
»Minä kyllä voinut ampua heidät molemmat», Jake sanoi, ja hänen silmänsä kiiluivat vihasta, »mutta minä pelätä heidän voivan saada minut heidän käsiin ja silloin ei kukaan olisi ikänä voinut löytää Lyndiaa. Siksi minä odottaa ja he vaipua uneen, ja sitten minä ryömiä maahan ja hiipiä hevoseni luo ja lähteä teitä hakemaan. Puolen peninkulman päässä tai ehkä vähän lähempänä minä näkeä korkealta harjanteelta joidenkin miesten leiritulen joen rannalla, ja tehän täällä ollakin.»
Hän keskeytti hengästyneenä kertomuksensa ja katsoi Thoriin.
»Vieläkö löydät heidän yöpymispaikalleen?»
»No aivan varmaan», Kolsarin ääni oli innostuksesta aivan kimeä. »Tekin tietää, missä se on. He on siinä kallioympyrässä, josta alkaa kuivunut joenuoma, joka lopulta johtaa Hattujen kartanoon.»
Thor muisti paikan. Hän kääntyi toisten miesten puoleen, jotka olivat ryhmittyneinä hänen ympärilleen. »Te pojat ratsastatte suoraa päätä Hatun kartanoon», hän määräsi. »On mahdollista, että Sladenit jo tänä aamuna ovat kuljettaneet tytöt sinne. Ottakaa siitä selvää!»
Hän ei odottanut miestensä lähtöä, vaan oli jo juoksemassa kohti Keskiyötä ennen kuin oli saanut käskynsä loppuun sanotuksikaan. Hän heitti satulan suuren hevosen selkään, suitsitti sen kiireesti ja veti vatsavyöt kireälle. Hevonen oli jo täydessä vauhdissa ennen kuin hän oli saanut sijoitetuksi jalkansa oikeanpuoleiseen jalustimeen. Huolimatta väsymyksestään suuri eläin selviytyi purosta yhdellä ainoalla valtavalla hypyllä, ja he kiitivät vastakkaista rantaäyrästä ylös niin, että maa pölisi. Katko-Uun miehet eivät olleet kaukanakaan Keskiyöstä ja kiipesivät hekin jo ratsain rinnettä, viimeisenä oli Jake Kolsar.
XXXVII LUKU.
Syvällä erämaassa, Korppilaakson ja Hattujen kartanon välimailla, Steele ja Blackie Sladen havahtuivat horroksestaan Lyndian äänekkäiden vastalauseiden herättämänä. Miehet ojentautuivat esiin huovistaan ja kuulivat Lyndian moittivan sitä, että hänen nilkkansa olivat liian lujasti köytetyt.
»Se on aivan oikein sinulle, senkin härkäpäinen puolalaisakka», ärähti Steele.
Hän nousi, puhalsi leirinuotion hehkuvista hiilistä tulen jälleen palamaan, sijoitti hattunsa takkuisen tukkansa peitoksi, tarttui vesipulloon ja katosi ympäröivään metsään. Tytöt kuulivat hänen kiroilevan hevosille.
Blackie päästi tyttöjen nilkat ja ranteet vapaiksi. Hän oli äreä ja töykeä.
»Teidän olisi parasta sanoa Steelelle, kuka tappoi hänen isänsä», hän sanoi. »Hän kyllä todennäköisesti pieksää teidät kirjaviksi, kun saavumme Hattuun, jollette suostu puhumaan. Thor Underhillhän on syyllinen, eikö niin?»
»Ei tiedä», vastasi Lyndia. »Olla sanonut sen jo monta kertaa aikaisemmin ja sanoa sen jälleen. Minä ei tiedä. Beel lyönyt minua ja olin pyörryksissä. En olla tajuissani, kun hänet surmattiin.»
»Oliko Thor Underhill surmaaja?»
»Ei tiedä, olenhan jo sanonut!»
»Oliko Thor lähettyvillä? Näittekö hänet?»
Lyndia ei vastannut.
Blackie katsoi häneen ja irvisti sitten.
»Kyllä te puhutte hyvin pian, kun me saamme teidät ensin kunnolla sijoitetuksi Hattuun», hän uhkasi.
Steele palasi. Hän ojensi Blackielle veden. Blackie otti kallioseinämän onkalosta kuhmuisen kahvipannun ja paistinpannun sekä ryhtyi ruoanlaittoon.
Sladenit olivat tytöt seurassaan eilen leiriytyneet tähän paikkaan, jota joka puolelta läpäisemättömänä vallina ympäröi tiuha pensaikko ja tiheässä kasvavat puut. Metsää kasvoi joka suunnalle monien kilometrien päähän, eikä paikalle johtanut ainoatakaan tietä lukuunottamatta sitä salaista polkua, jonka vain Sladenit tunsivat. Nämä käyttivät paikkaa kaikesta päättäen hyvinkin usein. Se ilmeni kallion juurelle piilotetuista ruokailuvälineistä ja ruokatavaroista.
Vuorenseinämä muodosti sinänsä luonnollisen suojan. Se oli vuoriston sivuhaarautuma, joka avautui Korppilaaksoa kohden ja muodosti päävuoren kanssa parikymmentä metriä leveän onkalon. Onkalon pohja vietti lievästi Korppilaaksoa kohden ja toimi siten luonnollisena laskuojana. Onkalon maaperä olikin aina kuiva.
Sladenit valmistivat aamiaista, johon kuului eltaantunutta pekonia ja jonkinlaista jauhojen ja ohranjyvien sekoitusta, jota Blackie käristi paistinpannussa, ja lisäksi kahvia, mustaa ja voimakasta.
Tytöt joivat kahvia, mutta kieltäytyivät syömästä silavaa ja Blackien paistosta.
Steele kiroili pekonia.
Kummatkin miehet olivat pahantuulisia. Mutta Steele katsoi hellittämättä Nanceen.
Aamiaisen jälkeen hän nousi, asettui aivan tytön eteen ja hymyili tälle irvistellen.
»Vai olet sinä ihastunut Montanaan, oletko tosiaankin?» hän nauroi. »Ihan Montanan mielitietty. Hän on kavaltaja. Kun tulemme takaisin Hattuun, haen kiväärini, ja kun näen Montanan ratsastavan taloon, hän tulee saamaan siitä. Samoin käy vielä Thor Underhillin — kuuletko, sinä kalpeanaamainen puolalaispentu! Sinähän taas puolestasi olet hänen lemmittynsä, etkö olekin? Kyllä tämä tulee tekemään vielä sinulle perin hyvää. Ennen kuin olet päässyt kynsistäni toivot, ettet olisi koskaan edes syntynytkään. Ymmärrätkö?»
Lyndia ei vastannut. Hän vain käänsi päänsä pois ja hänen leukansa kohosi halveksivasti.
Liike sai Steelen raivoihinsa; hän tarttui raa’asti tytön käsivarsiin, käänsi hänet väkisin itseänsä kohden ja ravisti vimmatusti.
»Kyllä minä piru vieköön sinusta vielä nyhdän pois tuon kirotun ylpeyden», hän uhkasi.
»Thor tappaa teidät vielä tämän takia», tyttö ennusti.
Steelen puheet eivät ehkä olisi jääneet pelkiksi uhkauksiksi, jollei Blackie olisi puuttunut asiaan.
»Helvetti», hän ärähti tyytymättömästi ja kärsimättömästi, »ei meillä nyt ole aikaa tuollaiseen turhuuteen. Jos Jake Kolsar tapaa Katko-Uun miehet, meidän on syytä kiiruhtaa kartanoon ja valmistautua heitä vastaanottamaan. Jos sulkeudumme savimajaan, voimme vastustaa heitä viikkokausia, kunnes miehemme ennättävät palata. Nulikka tietää jo tien kattilalaaksoon, ja toistakaan paikkaa ei ole, johon piiloutua. Underhill kyllä tulee oikopäätä Hattuun kärventämään nahkansa. Piru vieköön, sitä hartaasti toivon!»
Blackien sanat saivat Steelen järkiinsä, sillä hän ei puhunut enää mitään, vaan päästi Lyndian irti ja alkoi sijoittaa ruokailuvälineitä piilopaikkaan.
»Minä en pidä tästä jakautumisesta kahteen joukkoon», hän selitti. »Olimme kirotun typeriä, kun lähetimme pojat hevosten kanssa etelään. Meidän olisi pitänyt itsekin ratsastaa etelään ja viedä tytöt rajan yli.»
»Miksemme lähtisi nyt rajaa kohti?» Blackie sanoi ilmeisen hermostuneena.
»Ja juoksisi siten suoraan jonkin meitä etsivän ryhmän syliin, häh?» keskeytti Steele hänen puheensa töykeästi. »Nyt on jo koko tämä kirottu seutu ratsailla. Meidän on piilottauduttava tänne yön tuloon saakka. Ja sitten toinen asia, Blackie. Voit olla vuorenvarma siitä, että joku näistä kiertelevistä piruista ratsastaa ennen pitkää Hattuun. Ja silloin he löytävät sen, jonka olemme kätkeneet savimajaan. Sinun on parasta hiipiä sinne ja käskeä Miguelin vapauttaa meidät tuosta taakasta. Ei ole mitään järkeä pitää häntä edelleen vangittuna. Se kirottu hullu voi vielä kieliä.»
Tämä keskustelu kiinnosti suuresti tyttöjä, sillä he olivat kuulleet huhuina, että jotakin miestä oli pidetty vuosikausia teljettynä savimajaan. Kuiskaillen oli väitetty miehen olevan joku Sladenien sukulainen, sekapäinen, jota kunnianarkuussyistä oli pidetty noin salassa.
»Aivan oikein», myönsi Blackie. »Se kirottu hullu voi kieliä.»
Blackie meni metsään ja palasi kohta ratsuaan taluttaen. »Sinun on parasta pysytellä metsän peitossa, kunnes tulet puronuomalle», Steele neuvoi.
Blackie ratsasti tiehensä ohjaten kulkunsa metsän läpi itää kohden.
Kahta tuntia myöhemmin Blackie saapui puronuomaan Hattujen kartanon pohjoispuolelle ja ratsasti sieltä varovaisesti taloa kohden, kunnes hän kokonaan pysähdytti hevosensa tiuhan pensaikon suojaan, josta saattoi nähdä rakennukset lähiympäristöineen.
Rakennukset olivat tietenkin autiot, sillä koko Hattujen miehistö oli hevosia kuljettamassa. Päivä paistoi kirkkaasti, ja kaikki oli ilmeisesti aivan samassa kunnossa kuin silloin, kun Blackie ja Steele olivat ratsastaneet talosta joitakin päiviä sitten Hatun miehistön perään.
Blackie ratsasti kappaleen matkaa eteenpäin, mutta pysähdytti kohta jälleen hevosensa epävarmana.
Outo rauhattomuuden tunne oli tarttunut häneen. Hän ei päässyt mielikuvasta, että jotakin oli hullusti. Rakennukset tosin olivat paikoillaan näköjään yhtä tyhjinä kuin silloinkin, kun hän ja Steele olivat ne jättäneet. Aitauksessa ei ollut hevosia. Miehistömajan ja kalustovajan ovet olivat auki, samoin tallinkin, aivan kuten he olivat lähtiessään ne jättäneet; missään ei ollut merkkiäkään siitä, että kukaan inhimillinen olento olisi ollut jossakin lähettyvillä. Savimajankin ovi oli suljettuna osoittaen, että Meksikon Miguel oli sisällä vankeineen. Mutta sittenkin outo, onnettomuutta uhkaava aavistus sai Blackien valtoihinsa.
Hiljaisuus tuntui liian syvältä, liian järkkymättömältä ollakseen todellinen. Äänettömyys oli pahaenteinen, painostava. Senkaltaista Blackie ei ollut koskaan ennen kokenut.
Hän istui liikkumatta, odottaen. Hän pohti mahdollisuutta, eikö outo tunnelma johtunut siitä tosiseikasta, ettei hän itse asiassa ollut koskaan aikaisemmin ollut tämänkaltaisessa tilanteessa. Häntä ajettiin takaa. Hän tiesi julmien, leppymättömien ratsastajien etsiskelevän häntä ja Steeleä kaikkialta. Juuri tällä hetkellä joku heistä saattoi piileskellä jossakin taloista häntä tarkkaamassa. Niinpä hän istui runsaat puoli tuntia satulassaan tiuhan pensaikon suojassa, kuunnellen ja katsellen, ennen kuin hän hitaasti ratsasti esiin puronuomasta kohti savimajan ovea.
Hän tajusi nyt, että Steelen ja hänen olisi pitänyt paeta maasta jo sinä yönä. Jollei nuori Kolsar olisi paljastanut salaista kattilalaaksoa, he olisivat voineet viipyä siellä viikkokausia, kunnes etsiskely olisi päättynyt, jolloin he olisivat voineet ajaa kaikessa rauhassa hevoset etelään, maasta pois, ja siten hävittää kaikki todisteet syyllisyydestään. Nyt he voivat pelastautua vain pakenemalla, ja kohta seuraavana yönä, kun hän palaisi metsässä olevaan kätköön, hän kyllä pakottaisi Steelen luopumaan tytöistä. Steele oli aina ollut hulluna naisiin. Mutta hän ei antaisi perään, vaan vaatisi heidän vapauttamistaan, jotta hän Steelen kanssa voisi vapaasti paeta etelää kohden. Ehkä myöhemmin, kun he olisivat palkanneet joitakin lainsuojattomia nykyisen miehistönsä vahvistukseksi, he voisijat palata jatkamaan rosvoiluaan.
Blackie laskeutui ratsailta ja käveli savimajan ovelle. Hän hätkähti, kun huomasi oven olevan lukitsematta. Ja vielä suurempi oli hänen kauhistuksensa, kun hän oven avattuaan huomasi majan tyhjäksi.
Hän käännähti salamannopeasti ja kyyristäytyi ase kädessään, mutta kaikkialla vallitsi sama kuolettava hiljaisuus kuin ennenkin.
Vieläkään hän ei nähnyt ketään, ei kuullut ääntäkään. Hän tuijotti kauhuissaan ympärilleen. Sitten hänen mieleensä johtui Montana ja hänelle selvisi äkkiä vangin katoaminen.
Aivan varmaan. Niin asian täytyi olla. Montana. Montana oli tunkeutunut savimajaan. Eikä ollut epäilystäkään siitä, etteikö hän silloin ollut surmannut Miguelia ja vienyt vankia mennessään. Jos näin todella oli tapahtunut, jos Montana oli vienyt vangin, Rignallin, tiehensä, niin tällä hetkellä koko maa jo tunsi poltettujen vankkureitten salaisuuden ja onnettomuuden, joka oli kohdannut niiden omistajia. Koko juttu voisi loppujen lopuksi joutua viranomaisten korviin, ja lainvalvojat ryhtyisivät toimimaan. Ja mikä vielä pahempaa, tuo murhenäytelmä voisi entistäänkin enemmän vimmastuttaa niitä ratsastajia, jotka jo nyt olivat heitä etsimässä, ja se voisi koitua lopulta heidän, Sladenien, tuhoksi.
Blackie oli nyt entistä enemmän vakuuttunut siitä, että Steele oli menetellyt harkitsemattomasti. Hän seisoi järkyttyneenä ja toivottomana savimajan ovella kirkkaassa päivänpaisteessa; syvä hiljaisuus vallitsi kaikkialla.
Tuskin kuuluva ääni kantautui jostakin. Hän jännittäytyi, kuulosteli. Nyt ääni kuului jälleen, voimakkaampana. Kovaan maaperään kajahtava helposti tunnettava kavionkapse kantautui kuuluviin jostakin lähettyviltä.
Blackie ajatteli kohta Montanaa, ja hän siirtyi varovaisesti savimajan nurkalle ja tähyili sieltä ase valmiina kädessään. Silloin hän näki jonkin matkan päässä polulla, joka kulki joen vasenta rantaa, ratsastajan hevosineen. Hevonen oli tulossa polulta suoraan savimajaa kohden. Ratsastaja oli heidän entinen vankinsa, Jim Rignall.
XXXVIII LUKU.
Jim Rignallilla ei ollut poikansa lähdön jälkeen ollut rauhaa viipyä Katko-Uun talossa. Häntä vaivasi muisto poltettujen vankkureiden alle piilotetusta kullasta. Hän oli suitsittanut erään Katko-Uun hevosista, heittänyt kuormasatulan sen selkään ja ratsastanut vankkureiden jäännöksien luo, jossa hän oli paljastanut kultakätkön ja siirtänyt osan siitä satulalaukkuihinsa. Sitten, haluten innokkaasti näyttää pojalleen kätköstä paljastamaansa aarretta, hän lähti ratsastamaan Hattujen taloon, jossa hän uskoi tapaavansa poikansa odottamassa Sladenien paluuta.
Hänen tarkoituksenaan oli myös käyttää tilaisuutta hyväkseen etsiäkseen vaimonsa hautaa, ja Blackie Sladenin häntä tarkkaillessa hän useaan kertaan poikkesi polulta tehden pieniä etsiskelymatkoja milloin minnekin. Mutta hän palasi aina takaisin polulle, ja jokaisen sivuhyppäyksen jälkeen hän oli lähestynyt kappaleen matkaa savimajaa. Hän oli muuttunut, sen huomasi Blackiekin. Underhillin vaimon suosiollisella avulla hän oli parantanut suuresti ulkonäköään. Parta oli ajeltu, tukka leikattu. Lukuunottamatta kelmeää ihoa ja kuoppaisia silmiä, jotka molemmat johtuivat hänen pitkästä vankeusajastaan, hän näytti äveriäältä uudisviljelijältä, joka oli toipumassa vaikeasta sairaudesta.
Kun hän oli saapunut parinsadan metrin päähän savimajasta, hän huusi äänekkäästi:
»Ed! Ed! Missä olet?»
Sitten hän jälleen jatkoi matkaansa tähyillen sinne tänne, karja-aitaukseen, miehistömajalle ja itse kartanoon. Hän vilkaisi myös savimajaan, mutta Blackie oli vetäytynyt näkymättömiin. Blackien ratsu taas oli savimajan takana, poissa Rignallin katseen ulottuvilta.
Kun Rignall oli saapunut kymmenkunnan metrin päähän savimajasta, hän pysähdytti ratsunsa, laskeutui jäykästi ratsailta ja katseli ihmeissään ympärilleen.
Ääneensä hän sanoi:
»Arvelin Edin olevan täällä.»
Hän astui muutaman askeleen, kääntyi sitten ja huomasi Blackien. Blackie seisoi ase kädessään katsellen tiukasti tulijaan. Hänen silmänsä olivat pahaenteiset.
»Piru vieköön, kuinka pääsit pois täältä?»
Rignall haukkoi henkeään. Hän sanoi sitten hengästyneenä, kauhuissaan:
»Poikani päästi minut pois, Sladen.»
»Poikasi! Mitä hittoa oikein tarkoitat?»
»Niin juuri, poikani, joka on hakenut minua kaksikymmentä vuotta.»
»Kuka sinun poikasi sitten oikein on?» kysyi Blackie. Hänen äänensä vapisi raivosta, mutta hänen silmänsä olivat selkoselällään hämmästyksestä.
»Ed Rignall on poikani», Rignall vastasi. »Kuulin hänen mainitsevan rouva Underhillille, että häntä kutsuttiin Montanaksi.»
»Montana!» Sana tuntui aivan kimpoavan Blackien huulilta. »No voi helvetin helvetti!» hän kiroili. Sitten hän jälleen vaikeni ja näytti siltä, että hänen lihaksensa jännittyivät toimimaan.
Yhä tuijottaen Rignalliin hän hitaasti kohotti kuudesti laukeavan käsiaseensa, ja hänen kasvoistaan kuvastui murhaajan raivo. Silloin hän kuuli selkänsä takaa äänen:
»Rauhoitu, Blackie.»
Blackie kääntyi nopeasti ja näki silloin Montanan muutaman metrin päässä tiuhan pensaikon reunassa. Montanan oikea käsi piteli suurta revolveria juuri vyötärön yläpuolella lähellä kylkeä, ja hänen silmistään kuvastui sama raivokas tuli, joka niissä oli palanut sinä päivänä, jolloin hän tappoi isäänsä vartioineen meksikkolaisen. Blackiesta hän näytti kauhistuttavalta.
»Minä olen Ed Rignall», sanoi Montana.
Blackie tuijotti häneen kauhuissaan. Hänen kasvonsa kalpenivat liidunvalkoisiksi. Hänen suunsa avautui. Hän oli vallan tyrmistynyt. Lopulta Montanan huomautuksen kauhistuttava merkitys sai hänet puhumaan.
»Te — te olette Rignall!» hän haukkoi henkeään.
»Aivan niin. Jim Rignallin poika.»
Montana kallistui hiukan eteenpäin. Hänen jok’ikinen lihaksensa tuntui olevan valmiina toimimaan. Hänenkin kasvonsa olivat kalpeat, mutta hänen äänestään kuvastui julma tyytyväisyys ja sen sävy oli kuolettavan kylmä, vaikka hänen hampaittensa välitse sihahtavat sanat tuntuivatkin palavan intohimoisilta.
»Olen Jim Rignallin poika», hän toisti. »Ymmärrätkö? Sen miehen poika, jota pidit vangittuna, kahlehdittuna kaksikymmentä vuotta, koska yritit kiristää häneltä tietoa, minne hän oli kätkenyt kultansa. Kaksikymmentä vuotta, sinä sika! Tiedätkö, mitä tuo aika merkitsee, kun se lyhennetään miehen iästä? Tiedätkö ehkä, miltä hänestä tuntui, kun hänen vaimonsa kuoli etkä edes sallinut hänen tietää, minne hänet haudattiin? Tiedätkö sinä, mitä hänelle merkitsi lojua sinun kirotussa mörskässäsi, kun hän ei tietänyt, missä hänen lapsensa olivat? Se ei näköjään merkinnyt sinulle mitään! Sinun mielessäsi ei ollut kerrassaan mitään muuta kuin halu päästä hänen kultaansa käsiksi. Inhimilliset kärsimykset ja tuskat eivät merkinneet sinulle mitään. Roisto! Sika! Peto!»
Hän siirtyi lähemmäksi. Hirvittävä kärsimättömyys näytti saaneen hänessä vallan, hän tuntui tahtovan päästä toiseen käsiksi mahdollisimman pian. Hän huojui hitaasti puolelta toiselle oudolla tavalla, aivan kuin hän ei olisi hirvittävän kiihkonsa vuoksi voinut täydelleen hillitä ruumiinsa tasapainoa. Ei ollut epäilystäkään siitä, että hän Sladenin silmissä näytti vallan hirvittävältä, sillä tämä peräytyi sitä mukaa kuin Montana häntä askel askeleelta lähestyi.
»Olen nyt ollut jo kaksikymmentä vuotta sinun jäljilläsi», hän jatkoi. »Kaksikymmentä vuotta olen odottanut tätä päivää, juuri tätä hetkeä. Olin kymmenvuotias, kun lähdin hakemaan kadonneita vankkureita. Olen löytänyt niitä sadoittain. Olen tappanut miehiä, jotka ovat asettuneet vastustamaan etsiskelyäni. Muutamia päiviä sitten surmasin sen lurjuksen, joka oli vartioimassa isääni. Myös Bill Sladenin surmaaminen oli osaksi minun työtäni, kun se roisto löi Lyndia Kolsaria nyrkillään. Sinä olet halunnut päästä selville siitä, kuka surmasi Billin. Minun luotini sattui hänen kirottuun kalloonsa. En vielä silloin tietänyt, että hänkin oli pitämässä isääni täällä vangittuna. Minä ammuin hänet, kosk’en pitänyt hänen ulkonäöstään.»
Hän vaikeni ja seisoi hetken hiljaa Sladenia katsellen. Sitten hän kyyristyi oudosti ja kivahti yhden ainoan sanan:
»Nyt!»
Blackien silmissä välähti hurja toivo. Hänellä oli ase kädessään. Ja käsi heilahti ylös.
Liian myöhään! Montanan revolveri paukahti moitteettomasti. Blackie ei edes ennättänyt painaa aseensa liipaisinta, kun Montanan kuula tapasi hänet. Ase putosi Blackien sormista, hurja toivo sammui oudoksi, kauhistuneeksi ällistykseksi. Hän pysyi koholla hetken aikaa, sitten hänen polvensa loksahtivat, hänen käsivartensa retkahtivat hervottomiksi sivuilla ja hänen leukansa painui rintaa vasten. Hän horjahti taaksepäin, jalat taipuivat kaksinkerroin hänen alleen ja kädet lennähtivät sivulle. Hänen paitansa etumukseen, vasemmalle puolen rintaa, ilmestyi tumma tahra.
Montana astui hitaasti Blackien luo ja seisahtui häntä katselemaan. Jim Rignall kuuli hänen äänensä. Tuntui siltä, että hirvittävä kiihko, jonka valtaan Montana oli joutunut, oli sammunut yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. Hänen äänensä oli matala, mutta soinnukas.
»Olen pahoillani, että yksi ainoa kuula tappoi sinut», hän sanoi pettyneenä. »Jos sinulla olisi ollut kokonainen tusina henkiä, olisin mielihyvin lopettanut ne kaikki.»
XXXIX LUKU.
Montana Ed käänsi katseensa Blackie Sladenista isäänsä. Hän hymyili kohdatessaan tämän huolestuneen katseen.
»Minusta tuntuu, että tämä asia loppui tähän, isä», hän sanoi. »Sladenit eivät enää koskaan tuota sinulle huolia.»
He istuutuivat savimajan edustalla olevalle penkille juttelemaan. Montana oli jälleen rauhoittunut. Hän oli odottanut Sladenien tuloa, mutta ei ollut uskonut heidän ratsastavan rohkeasti kartanolle. Hän oli piilottanut ratsunsa syvään puronuomaan, josta sitä ei voinut mitenkään havaita, ja itse kätkeytynyt odottamaan tiuhaan pensaikkoon uoman lähettyville. Sieltä hän oli nähnyt Blackien tulon.
»Kahdesti, kun sinä olit tulossa polkua myöten ja Blackie seisoi majan nurkalla tuloasi seuraten ase käyttövalmiina, tiesin hänellä olleen pahat aikomukset mielessään. Arvelin, että minun olisi jo silloin pitänyt hänet tappaa.»
Rignall katsoi tutkivasti Montanaa kasvoihin.
»Sinä olet mielyttävän näköinen mies, Ed», hän lopulta sanoi. »Kuulin sinun sanovan Blackielle, että olet surmannut miehiä. Eivät kai ne vain olleet murhia, vai kuinka, poikani?»
»Eivät. En ole koskaan ampunut ketään kunnon miestä, isä.»
Hetken kuluttua Montana jätti isänsä yksinään istumaan penkille ja lähti hakemaan puronuomasta hevostaan. Hän ratsasti takaisin, laskeutui satulasta, astui kohti isäänsä, mutta seisahtui sitten äkkiä kuuntelemaan.
Hänen korviinsa oli kantautunut kaukainen jyminä.
»Hevosia», hän sanoi. »Sladenin miehiä ehkä.» Hän astui savimajaan työntäen isäänsä edellään, ja molemmat seisahtuivat ovelle kuuntelemaan.
Jyminä voimistui; se kasvoi ukkosenkaltaiseksi jyrinäksi, ja Montana näki joukon hevosia juoksevan itäistä rinnettä kartanoa kohden. Hevosten perässä seurasi ryhmä paimenia huutaen ja meluten.
»Hehän ovat Carsonin miehiä», Montana huudahti innoissaan. »He ovat löytäneet Katko-Uun hevoset. Carson itse on heidän joukossaan.»
He astuivat nyt näkyville. Kartanon yllä vyöryi suuri pölypilvi. Hevoset olivat pysähtyneet lähelle aitausta ja alkoivat liikehtiä portin luona. Karautettuaan päärakennuksen sivuitse Carsonin miehet pysähdyttivät ratsunsa paikkaan, jossa oli vähemmän pölyä kuin muualla. Carson huomasi Montanan ja kannustaen hevostaan ohjasi sen savimajan luo. »Me saimme ne käsiimme», hän hihkaisi voitonriemuisena. »Hevoset nimittäin. Rosvot pääsivät karkuun, mutta kyllä he joutuivat kärventämään nahkaansa, ennenkuin se heille onnistui.» Hän vaikeni tuijottaen ihmeissään Jim Rignalliin, jonka hän vasta nyt huomasi ovella.
»Kuka hän on?»
»Isäni!»
Carson oli samassa hetkessä maassa ja puristi Jim Rignallin kättä.
He seisoivat siten hetkisen, kunnes erään J-Kolmio-C:n miehen terävä varoitushuuto herätti heidän huomiotaan. He kääntyivät äkkiä ja näkivät toisen ratsastajaryhmän karauttavan kovaa vauhtia heitä kohden itäiseltä rinteeltä. Seurasi J-Kolmio-C:n miesten kiireellinen valmistautuminen kaiken varalle, kunnes eräs heistä tunsi saapujat ja hihkaisi:
»Nehän ovat Katko-Uun miehiä!»
Katko-Uun miehet lähestyivät nopeinta mahdollista vauhtia, mutta heidän hevosensa olivat vaahdossa ja väsyneitä.
Julman näköisinä he laskeutuivat ratsailta ja lähestyivät savimajaa, jonka edustalle he pysähtyivät katselemaan Blackie Sladenia, samalla kuin Montana Jim Rignallin ja Carsonin säestämänä selosti heille tapahtumat.
Miehet olivat aikoneet rangaista Montanaa hänen osuudestaan kauheaan murhenäytelmään, jota oli kehitetty hänen tulonsa jälkeen, mutta kun he kuulivat Montanan tarinan, he luopuivat tykkänään aikomuksistaan.
»Hyvä on», sanoi eräs Katko-Uun ratsastajista. »Blackien asia on nyt kuitattu, mutta missä ovat Steele ja tytöt?»
»Minä arvelen heidän olevan siinä metsänaukiossa, josta Jake Kolsar mainitsi Thorille», sanoi toinen. Hän keskeytti puheensa ja katseli ihmeissään Montanaan, sillä hän muisti, mitä oli tapahtunut Kolsarin majan edustalla, kun Kolsarin vaimo oli paljastanut Lyndian syntyperän.
»No voi piru vieköön!» hän huudahti. »Jos savimajan vanki kerran oli poltettujen vankkureiden omistaja, niin te olette hänen poikansa. No voi tuhannen tulimaista, si-sittenhän te olette Lyndian veli. Kolsarin vaimo kertoi meille, että Lyndia on vankkureiden kadonnut lapsi.»
Montana kalpeni. Jim Rignall vapisi mielenliikutuksesta. Hän vaipui äkkiä savimajan penkille istumaan ja peitti kasvonsa käsillään. Montana kumartui häntä kohden ja silitti rauhoittavasti hänen päätään. Sitten hän suoristautui ja katsoi kysyvästi Katko-Uun mieheen:
»Tiedätkö, kuinka sinne aukiolle päästään?»
»Varmasti tiedän.»
Montana kehoitti nyt isäänsä jäämään kartanoon odottamaan. Sitten hän heittäytyi satulaansa ja kannustaen hevostaan ohjasi sen rinnettä kohden, ja häntä seurasivat sekä Katko-Uun että Carsonin miehistöt.
XL LUKU.
Kaukana syrjäisessä seudussa Thor oli löytänyt metsän laidasta sen kuivuneen puronuoman pään, josta Jake Kolsar oli puhunut. Ratsastaessaan suurella mustalla hevosellaan, joka suuria hyppäyksiä tehden tunkeutui puronsuuta peittävän harvan pensaikon läpi, hän näytti vallan suurelta ilmestykseltä. Ratsun kaula oli ojentuneena, sen pää matalalla, kun se hämmästyttävän nopeasti eteni vaikeassa maastossa. Sen kiitäessä puronuomaa risuja ja neulasia lensi suuressa kaaressa joka suunnalle. Se ei seisahtunut, vaikka metsä jossakin kohdin oli kasvanut uomaan saakka, eivätkä kaatuneet puunrungotkaan sitä pidättäneet, vaan se tunkeutui väenväkisin esteiden lävitse. Oli kuin musta salama olisi kiitänyt vihreää taustaa pitkin.
Thor oli ratsastanut yötä päivää. Hän oli sekä ruumiillisesti että henkisesti väsynyt. Syvä uupumus oli hiipinyt hänen ruumiiseensa. Nilkku-Andersonin ja Brad Davissonin kuolema oli alunperin saanut hänet suunniltaan ja kiusannut häntä hellittämättä. Tosin ensimmäinen hillitön kiihko oli jo tasaantunut ja muuttunut uinuvaksi, selittämättömäksi raivoksi, jonka voi nähdä vain hänen silmistään.
Kun hän vihdoin sai näkyviinsä kallioiden rajoittaman metsänaukeaman, hän pakotti Keskiyön kävelemään, sillä hän epäili, että jotkut Hatun ratsastajista olivat Sladenien mukana, ja pitivät ehkä silmällä vihollisiaan. Hän lähestyi aukiota ylhäältä käsin, pudottautui Keskiyön selästä, heitti sen suitset laahaamaan, veti revolverinsa esiin ja hiipi pensaikon läpi. Varovaisuus ei kuitenkaan sopinut hänen silloiselle mielentilalleen, ja niin hän tunkeutui pensaikosta oikopäätä esiin ja huomasi sekä Nancen että Lyndian aivan edessään. He makasivat kädet ja jalat sidottuina suuren kalliopaaden kupeella.
Tytöt näkivät Thorin. He olivat kuulleet hänen tulonsa. Lyndia kertoi jälkeenpäin, että hän oli kuullut Keskiyön kavionkapseen jo silloin, kun se oli kilometrin päässä, sekä kuiskannut tästä huomiostaan Nancellekin.
Lyndia puhui ensinnä Thorille.
»Varo», hän varoitti. »Steele on täällä ja hän on aseistettuna. Hän meni metsään katsomaan hevosiaan. Nyt kuulen hänen tulevan.»
Thor astui takaisin alakasvillisuuden peittoon ja odotteli ase kädessään.
Kohta kuului oksien taittumista ja kuivien lehtien kahinaa, kun Steele Sladen tunkeutui aukiota ympäröivän tiuhan pensaikon läpi ja tuli näkyville.
Ilmeisesti hänkin oli kuullut saman minkä Lyndiakin, sillä hän pysähtyi pensaikon reunaan ja tähyili aukealle päästäkseen selville, mistä ääni oli johtunut. Äänettömyyden rohkaisemana hän astui tyttöjä kohden ja seisahtui heidän viereensä irvistellen.
Hetkiseksi Steele tällöin käänsi selkänsä Thorin kätköpaikkaa kohden, ja samassa Thor astui esille ase kädessään. Steele varmaan kuuli hänen tulonsa tai ehkä hän aavisti toisen läsnäolon, sillä hänen lihaksensa jännittyivät ja hän näytti olevan aikeissa kääntyä. Thorin kiihkosta värisevä ääni esti kuitenkin Steelen liikkeet.
»Ole alallasi, Steele», hän määräsi. »Älä liiku. Kuka on apunasi?»
»Meitä ei muita», sanoi Lyndia. »Blackiekin ollut täällä, mutta hän mennä Hattujen kartanoon aikaisin tänä aamuna.»
Tytön kasvot olivat kalpeat, kun hän katseli Thoria, mutta hänen huulillaan oli pieni luottamuksen ja uskon hymynhäive. Thor oli niin äänetön ja kylmä, että se peloitti tyttöä, ja miehen hänelle vastaukseksi suoma hymy niin jäykkä ja iloton, että tyttö tunsi kylmän puistatuksen kulkevan lävitseen. Thor oli hiukan kumarruksissa seistessään Steelen takana, ja näytelmää seuraavat tytöt tiesivät, että jos Steele olisi liikauttanut ainuttakaan lihastaan, Thor olisi hänet surmannut. Näköjään Steelekin sen tiesi, sillä hän seisoi pystyssä liikkumattomana.
»Onko teille jotakin tapahtunut, Lyndia?» kysyi Thor.
»Ei ole.»
»Onko Steele ahdistellut jompaakumpaa teistä?»
»Ei ole. Mitään erikoista ei ole tapahtunut. Kukaan ei ole ahdistellut meitä. He vain sitoivat meidät ja olivat töykeitä meitä kohtaan.»
»Irroita vyösi, Steele», käski Thor. Hän seurasi tarkkaavasti vyön irroittamista.
»Nyt heitä se luotasi», sanoi Thor.
Vyö patruunoineen ja kotelossa olevine revolvereineen lensi usean metrin päähän.
»Nyt astu kymmenen askelta suoraan eteenpäin ja pysähdy siihen.»
Steele totteli.
Raju ja hillitön viha kiehui Thorissa. Vuodesta vuoteen oli näiden miesten välinen luontainen vihamielisyys kiihtynyt kehittyen lopulta suoranaiseksi raivoksi, ja kun sen voima oli yhä vain kasvanut, ei välien selvittelyä lopulta voinut välttää. Kukaties, jos Steele Sladen olisi edelleenkin karttanut voimainmittelyä, kuten oli tapahtunut silloin, kun Montana kohta paikkakunnalle tulonsa jälkeen oli ollut tapahtumien todistajana, miehet olisivat eläneet elämänsä loppuun saakka joutumatta koskaan ruumiilliseen voimienmittelyyn. Steelen viha oli kuitenkin sekin kasvanut ylen voimalliseksi ja se tapahtumasarja, johon miehet viime aikoina olivat olleet osallisina, oli väistämättömästi johtanut heidät nykyiseen tilanteeseen. Thor irroitti asevyönsä ja heitti sen menemään, jolloin se putosi hiekkarinteen harjalle.
Vähääkään välittämättä Sladenista hän sitten veti esiin puukkonsa ja irroitti tyttöjen siteet.
Steele Sladen oli kuullut mätkähdyksen, kun Thorin asevyö putosi hiekkaan, ja tiesi nyt, mihin Thorin suunnitelmat tähtäsivät.
Ruumiillinen välienmittely Underhillin kanssa miellytti Steele Sladenia enemmän kuin ammunta. Joka tapauksessa hän kaikkina menneinä vuosina siitä lähtien, kun hän oli tutustunut Underhilliin, oli käytöksellään osoittanut uskovansa omaan etevämmyyteensä. Hänen kerskailunsa ja pöyhkeilynsä sekä hänen pilkalliset ja ylimieliset viittailunsa Underhillin suhteen olivat ilmaisseet hänen tunteensa. Useita kertoja hän oli kerskaten selittänyt haluavansa kohdata Underhillin mies miestä vastaan ilman muita aseita kuin luonnon antamat.
Nyt tämä tilaisuus näytti tulleen. Hän oli tehnyt itsensä syypääksi anteeksiantamattomaan syntiin, kun hän oli ottanut Lyndian ja Nancen valtaansa, sillä tämä rikos oli sellainen, ettei sitä Lännessä koskaan ollut suopein silmin katseltu. Lisäksi häntä voitiin syyttää murhasta. Nilkku-Andersonin, Katko-Uun ratsuttajan, sekä Brad Davissonin. Sladen tiesi, etteivät ne Katko-Uun miehet, jotka parhaillaan hakivat häntä kaikkialta, missään tapauksessa päästäisi häntä rangaistuksetta.
Nämä ajatukset välähtivät Steelen mielessä ja hänen kasvojensa ilme paljasti ne. Hän oli lainsuojaton.
Hitaasti hän kääntyi. Hän seisoi kuin taisteluhärkä katsellen Thoria suoraan silmiin. Hänen suuri harteikas ruumiinsa ja takkuinen päänsä, joka oli vetäytyneenä hartioiden väliin, aiheutti sen, että hän suuresti muistutti taisteluvalmista puhvelihärkää. Hänen silmistään loisti villi, hillitön raivo, kun hän hitaasti lähestyi. Hänen valtavat käsivartensa riippuivat sivulla, ja hänen kouransa puristautuivat nyrkkiin.
»Piru sinut vieköön», hän karjaisi kumealla äänellä, »revin sinut palasiksi.»
Hämmästyttävän nopeasti hän tämän jälkeen juoksi toista kohden kuin painija, joka ensi yllätyksellä haluaa voittaa vastustajansa.
Thor oli kylmän harkitseva, valpas. Hän arvioi välimatkan tarkoin ja hypähti vasemmalle juuri Steelen tullessa kohdalle; hänen oikea nyrkkinsä kumahti hirvittävällä voimalla Steelen leukaan. Steele kaatui kasvoilleen maahan. Hänen takkuinen päänsä heilahteli puoleen ja toiseen ja hänen voimakkaat hartiansa värähtelivät. Sitten hän kierähti selälleen, kohosi istumaan, kääntyili ja haki katseillaan vihollistaan. Kun hänen katseensa jälleen kirkastui, hän samassa oli jälleen pystyssä ja hyökkäsi kohden kuin elävä ammus. Tällä kertaa Thorin isku ei sattunut maaliinsa, ja kuului kumea mätkähdys, kun miesten ruumiit iskivät yhteen. Lujasti puristuneina sylitysten he valtavan yhteenoton tuupertamina kaatuivat hiekkaan, jossa he raivokkaasti taistellen kohta peittyivät tiheään pölypilveen.
XLI LUKU.
Nance Kayne kirkaisi ja peitti kasvonsa käsillään aivan kuin siten ilmaistakseen, että hänen oli mahdotonta seurata tapahtumien kulkua. Lyndia kalpeana, mutta pystypäisenä, silmät innosta hehkuen, ei päästänyt ääntäkään.
Miehet kierivät rinnettä sen juurella olevaan syvänteeseen, jonka vierustalla kasvoi joitakin puita. Nyt he toinen toisessaan kiinni pääsivät jälleen jaloilleen. Heidän raivonsa oli niin rajaton, etteivät he kyenneet turvautumaan taitoon tai juoniin, vaan yrittivät nujertaa toisensa pelkästään vain raa’alla voimallaan.
He irtautuivat hetkeksi toisistaan. Suuria he olivat kumpikin ja samalla hämmästyttävän nopeita. Katselijat kuulivat iskujen sekä katkeavien oksien ja risujen äänen, kun taistelijat tunkeutuivat pensaikon läpi. Sitten he näkivät Thorin äkkiä peräytyvän ja samassa iskevän jälleen. He kuulivat nyrkin paukahtavan Steelen päähän ja näkivät sen retkahtavan taaksepäin ja hänen jalkojensa loksahtavan. Hoiperrellen hän jälleen jännittäytyi pystyyn, mutta pääsi vain polvilleen, johon asentoon hän hetkeksi pysähtyi pään heilahdellessa puolelta toiselle.
Sitten hän jälleen nousi ja ryntäsi kohti heilutellen nyrkkejään kuin puunuijia. Hirvittävä isku osui vasemmalta Thorin päähän, tämä kompasteli ja kaatui maahan puiden juurelle. Ennen kuin hän pystyi jälleen nousemaan, Steele oli hänen päällään koettaen potkaista häntä kasvoihin.
Lyndia juoksi kohti ja hänen silmänsä liekehtivät raivosta. Nance kirkaisi toistamiseen.
Steelen potku ei osunut. Thor kierähti sivulle, pääsi jaloilleen ja vastasi Steelen seuraavaan hyökkäykseen hirvittävällä iskulla, joka osui miestä vatsaan. He joutuivat jälleen käsirysyyn, iskivät vimmatusti toisiaan, niin että iskujen ääni selvästi erottautui heidän jalkojensa töminästä. Lujasti toisiinsa kietoutuneina miehet taistelivat puiden välissä. Aukion reunassa heidän jalkansa takertuivat kiemuraisiin pensaisiin, he kaatuivat ja kierivät pensaikon läpi tasoittaen sen maan tasalle, aivan kuin raskas jyrä olisi siitä kulkenut. Pensaikon toisella puolella taistelu jatkui miesten seistessä vastatusten melkein kiinni toisissaan ja iskiessä toisiinsa hirvittäviä iskuja. Äänettöminä, raivokkaina he yrittivät tainnuttaa toisensa.
Tytöt seurasivat näytelmää aivan läheltä. He katselivat noiden miesten välistä hirvittävää kamppailua, jotka sokeassa vihassaan ilmeisesti olivat unohtaneet kaiken muun paitsi pyrkimyksen tuhota toisensa.
Tosin heidän raivonsa vimma oli hiukan lauhtunut. He liikkuivat nyt hitaammin. Heidän voimansa eivät kylläkään olleet ehtyneet, mutta kun raivo ei ollut enää yhtä tulinen, miehet toimivat harkitummin. Iskut osuivat nyt useammin maaliinsa, eivätkä miehet enää ehtimiseen takertuneet kiinni toisiinsa.
Sen suuren eläimen tavoin, jota Steele Sladen muistutti, hän köykisti äkkiä valtavan päänsä ja puski Thoria kohden iskien samalla vimmatusti nyrkeillään. Thor, joka ei ollut vallan yhtä kookas kuin Steele, joskin hän oli yhtä voimakas ja vastustajaansa ketterämpi, vastasi hyökkäykseen heittäytymällä sivuun ja iskemällä raivokkaasti Steeleä kasvoihin.
Voimakkaat, väsymättömät miehet, jotka intohimoisesti vihasivat toisiaan ja toimivat villien vaistojensa ohjaamina, eivät ilmeisestikään tunteneet heihin osuneiden iskujen tuottamaa kipua ja vammoja; heihin tuli suuria mustelmia, huulet halkesivat, veri vuoti monesta kohdin. Raivo oli saanut heidät tunnottomiksi. He eivät tunteneet lyöntejä eivätkä kipua. He eivät olleet lainkaan tietoisia verestä, joka virtasi heidän kasvojaan pitkin.
Tytöt tulivat taistelun kiihkon valtaamina lähemmäksi. Kauhistunein kasvoin, jotka olivat jännityksestä kalpeat, he seurasivat näytelmää tietoisina siitä, että nämä seutukunnan kaksi vahvinta miestä taistelivat ainutlaatuista taistelua — taistelua, joka ei lakkaisi, ennen kuin toinen heistä oli perin pohjin nujerrettu.
XLII LUKU.
Miehet olivat taistelleet jo neljännestunnin, ja taisteluonni oli vaihdellut kerta toisensa jälkeen, kunnes he lopulta olivat joutuneet pois metsästä pienelle aukeamalle. Se vietti jyrkästi puronuoman hietikkorantaan.
Tytöt olivat vaistomaisesti siirtyneet vieläkin lähemmäksi taistelevia. Nance oli kahdesti kehoittanut heitä lopettamaan ottelun, mutta he eivät olleet kiinnittäneet mitään huomiota hänen pyyntöihinsä. Lyndia ei pyrkinyt mitenkään vaikuttamaan tappelun kulkuun. Hän oli kalpea ja hänen tummat silmänsä näyttivät liekehtivän innosta. Hänen kätensä olivat lujasti nyrkkiin puristettuina. Ilmeisesti hän oli täysin tietämätön koko ympäristöstään.
Taistelun aikana metsässä Steele oli kahdesti tarttunut Thoria vyötäisistä ja kohotettuaan hänet jaloiltaan yrittänyt murskata hänen päänsä puuta vasten. Mutta kummallakin kerralla Thor oli vetäytynyt kumaraan ja kiemurrellut itsensä irti tehden siten tyhjäksi Steelen suunnitelmat.
Tähän saakka Steele oli ohjannut taistelun kulkua. Hänen hyökkäyksensä olivat olleet nopeita ja raivokkaita, ja hän oli jokaiseen yritykseensä käyttänyt runsaasti voimaa toivoen silminnähtävästi nopeata voittoa. Hänen hyökkäyksiinsä oli vastattu voimalla ja väellä, joka kyllä oli täysin hyökkäyksen veroinen, mutta sittenkin tytöistä oli tuntunut, että Thor notkeampana ja ketterämpänä oli säästänyt voimiaan. Useita kertoja hän oli sallinut Steelen raastaa ja heitellä itseään sinne tänne. Hän oli väistynyt silloin, kun vastarinta olisi merkinnyt hyödytöntä voimien tuhlausta. Alussa tytöistä oli tuntunut, että Thor oli käyttänyt suurimman osan voimiaan jo ennen kuin tappelu oli alkanutkaan, sillä miesten seistessä taistelun alussa vastatusten tytöt olivat huomanneet, että Thorin silmiä ympäröivät mustat renkaat, ja he olivat kaikesta päätelleet, että hän oli ruumiillisesti lopen väsynyt.
Mutta kun tytöt seurasivat Thorin liikkeitä miesten taistellessa rinteellä, metsässä ja nyt aukiolla, he huomasivat erehtyneensä. Thor ei taistellut vain voimillaan, vaan yhtä paljon järjellään, ja hän odotti sitä hetkeä, jolloin hänen vihollisensa oli käyttänyt voimansa loppuun. Tytöt olivat mielissään siitä, että Thor saattoi täten kylmästi harkita taistelun kulkua. Hänen menettelynsä oli todistuksena hänen suuresta itsehillinnästään. Sillä hänen vihansa oli aivan yhtä raivoisa kuin Steelen, mutta hän piti sen sittenkin kurissa. Nyt aukiolla, jossa maaperä oli epätasainen ja kivinen, Steelen hitaus ilmeni selvemmin kuin aikaisemmin. Metsässä, jossa tanner oli ollut löyhää hiekkaa, hän oli tuntunut melkein yhtä kevytliikkeiseltä ja joustavalta kuin Thorkin. Täällä hänen jalkansa sitä vastoin tuntuivat kömpelöiltä. Hänen suuri painonsa haittasi hänen liikkeitään. Kerrankin kun hän oli hyvässä lyöntiasennossa, hänen oikea suoransa ei osunutkaan maaliin. Hän pysähtyi tällöin sekunnin murto-osaksi liikkumattomaksi, jolloin Thorin nyrkki osui hänen leukapieleensä. Steele horjui pettävin polvin taaksepäin, mutta Thor seurasi häntä kiinteästi ja kohta kumahti toinen isku Steelen leukaan.
Pökertyneenä, hoiperrellen, jalat voimattomina ja raskaina Steele yritti puolustautua vihollistaan vastaan iskien summamutikassa hänen kasvojaan kohden heikkoja, voimattomia iskuja. Steele oli käyttänyt voimansa loppuun. Hän ei enää toipunut huumaavasta iskusta yhtä nopeasti kuin aikaisemmin. Hän oli toivottoman hidas, mutta kun Thor kerran iski harhaan, hän oli kyllin viisas hyökätäkseen kohti ja tarttuakseen Thoria lujasti vyötäröstä.
Siinä hän itsepäisesti pysytteli kiinni, kunnes hänen voimansa jälleen alkoivat palata ja päänsä selvitä. Ja pinnistäen jälleen äärimmilleen voimansa hän sai Thorin heitetyksi jaloiltaan. Ilmeisesti hänen tarkoituksenaan oli paiskata Thor pää edellä johonkin suurista, kulmikkaista kivistä. Mutta Thor kiemurteli ja vääntelehti ja sai jalkansa kiedotuksi vastustajansa säären ympärille. Tämä ote aiheutti miesten kaatumisen; he mätkähtivät maahan ja kierähtelivät sinne tänne yrittäessään kumpikin, valtavasti kamppaillen, hyötyä kaatumisesta.
Sladenin voimien loppuminen kävi jälleen ilmeiseksi. Kun käsirysy oli päättynyt, Thor oli päälläpäin. Aluksi hän istui kahareisin vihollisensa päällä katsellen tätä silmiin. Thor hymyili voitonriemuisesti. Tämä saattoi Steelen raivoihinsa.
Valtavalla heitolla hän kirvoitti Thorin päältään, he pääsivät jälleen kumpikin jaloilleen ja seisoivat hetken aikaa vastatusten toisiaan katsellen.
Steele läähätti suu auki. Oli ilmeistä, että hän oli aivan menehtymäisillään. Hänen silmiinsä tuli villi, epätoivoa kuvastava katse. Hän tiesi itsekin, että hänen voimansa olivat lopussa.
Thorkin alkoi uupua, muttei läheskään niin nopeasti kuin Steele. Hän tosin hengitti hiukan tavallista nopeampaan, mutta hänen huulensa olivat vielä lujasti yhteen puristuneina ja silmissä oli yhä sama kylmä, raivoisa ja säälimätön katse kuin taistelun alkaessakin.
Thor ei suonut Steelelle aikaa lepoon. Hän ryntäsi jälleen kohti ahdistellen vastustajaansa vimmatusti. Nyt Sladenin vuoro oli perääntyä.
Nancesta ja Lyndiasta näytti, etteivät Steelen lihakset voineet enää kauaa pitää kutiansa, sillä tuntui mahdottomalta, että ihmisen jäsenet kauan kestäisivät sellaista hellittämätöntä ja hirvittävää pommitusta, jonka alaisena hän oli.
He johtuivat pakostakin siihen käsitykseen, että taistelun loppu oli aivan kohta odotettavissa. Lyndian valppaat silmät totesivat tämän. Taistelun alusta alkaen hän oli hellittämättä ja tarkkaavasti tutkinut taistelevien kasvoja, ja nyt hänen jännittynyt ilmeensä ensi kerran hiukan lauhtui.
Oli mahdollista, että Thorkin oli tietoinen ratkaisun lähenemisestä, vaikk’ei hän sitä mitenkään ilmaissut. Alusta alkaen hän oli tapellut samalla tavalla kuin nytkin, säälimättömästi ja harkitusti. Tuntui siltä, ettei hän vähääkään välittänyt saamastaan löylytyksestä. Jotkut häneen sattuneista iskuista olivat olleet vähällä tuuperruttaa hänet. Toistakymmentä kertaa hän oli horjunut iskujen voimasta, ja monesti olivat hänen jalkansa olleet vähällä pettää, niin että kaatuminen tuntui väistämättömältä. Kahdesti, mikäli Lyndia oikein käsitti tappelun kulun, Thor oli menettää tajuntansa, sillä hänen silmiinsä oli tullut lasimainen kiilto, mutta hän oli puristanut hampaansa entistäänkin lujemmin yhteen ja kestänyt.
Hän oli hirvittävä taistelija, Lyndia päätteli. Hänen kestävyydellään ei tuntunut olevan mitään rajaa. Hän oli tunteeton saamiinsa iskuihin nähden. Tämän taistelun aikana Nance Kaynen käsitys miehestä osoittautui oikeaksi. Syvänteessä, poppelipuun juurella sinä päivänä, jolloin hän oli Carsonin seurassa saapunut seudulle, hän oli arvioinut miehen luonteen kallionlujaksi. Carson oli useaan kertaan vakuuttanut hänelle, että mihin asiaan Thor vain ryhtyi, sen hän saattoi päätökseen, vaikka maa ja taivas olisi ollut käännettävä nurin. Nämä olivat Carsonin omia sanoja. Thor oli ilmiömäisen sitkeä, horjumaton ja peräänantamaton. Ja tarkatessaan häntä nyt Nance huomasi Carsonin olleen aivan oikeassa. Tuota miestä ei kerta kaikkiaan voitu voittaa.
Tuntui siltä, että Steelenkin oli vähitellen mielessään tunnustettava, että hän oli vanhaa vihollistaan heikompi. Sillä nyt hän perääntyi useita askeleita, hitaasti aivan kuin hän olisi ollut antautumisen partaalla, ja hänen kätensä roikkuivat velttoina sivulla kuin osoituksena hänen voimattomuudestaan. Hänen takkuinen päänsä kumartui eteenpäin ja laskeutui hitaasti. Mutta siihen asentoon päässeenä hän äkkiä ryntäsikin eteenpäin, ja hänen päänsä iski hirvittävällä voimalla Thoria vatsaan. Sitten suuri pää kohottautui ylöspäin aivan kuin härän pää sen seivästäessä uhrin sarviinsa, ja Thor, jonka henki salpaantui, viskautui usean metrin päähän selälleen.
Nance kiljahti kauhusta.
Merkillinen hymy tuli Lyndian huulille, outo välke hänen silmiinsä. Mutta kun Steele kompuroi eteenpäin toivoen saavuttavansa Thorin ennen kuin tämä pystyi nousemaan, tyttö oli aivan vieressä.
Steele oli kuitenkin liian hidas. Hän aikoi potkaista Thoria päähän, mutta epäonnistui, sillä Thor kierähti vaarallisen alueen ulkopuolelle ja pääsi jaloilleen. Sokeana, raivosta suunniltaan Steele hyökkäsi kohti ja iski. Mutta isku ei osunut ja Thor läimäytti hirvittävän suoran hänen leukaansa.
Steele hoiperteli. Hän kyykistyi kaksinkerroin ja oli lysähtämäisillään maahan, mutta sitten hän jälleen suoristautui. Toinen isku osui sivulta hänen päähänsä. Hän hoiperteli taaksepäin, seisoi jäykkänä, sääret harallaan ja polvet hiukan eteenpäin koukistuneina. Hänen katseensa oli lasimainen. Thor oli nyt tyytyväinen. Hän tuntui mittaavan Steeleä katseillaan. Sittenhän koko voimallaan iski oikean suoran, johon hän tuntui keskittävän koko ruumiinsa painon. Nyrkki osui Steelen leukaan, jolloin kuului samantapainen ääni kuin kirveen katkaistessa riu’un. Steele tuupertui maahan selälleen aivan jäykäksi. Hänen suunsa oli auki ja silmänsä ummessa.
Thor astui hänen luokseen. Hän katseli maassa makaavaa miestä. Ja nyt saattoi huomata, että Steelen pusku oli osunut häneen pahoin. Hän oli aivan kalpea, hänen kasvonsa olivat tuskasta vääristyneet ja kumartuminen aiheutti hänelle sellaista tuskaa, että hänen oli pakko kouristuksenomaisesti painaa käsillään palleaansa; samassa hänen jalkansa pettivät ja hän vaipui polvilleen vääntelehtien tuskasta.
Lyndia oli ensimmäisenä hänen vierellään, mutta tyttö voi vain seistä avuttomana hänen rinnallaan ja epätoivoissaan väännellä käsiään myötätunnosta. Sekä hän että Nance olivat täysin unohtaneet Steelen, sillä niin huolissaan he olivat Thorista.
Oli kuitenkin ilmeistä, että vaikka Thorin henki olikin salpautunut, hän sittenkään ei ollut vakavasti vahingoittunut, sillä viimein hän nousi koholle ja seisoi horjuen Lyndian ja Nancen yrittäessä kahden puolen tukea häntä käsivarsista. Äkkiä Lyndia kirkaisi ja tuijotti kauhusta kalpeana ilmestystä, joka odottamatta oli ilmaantunut Thorin taakse.
Siellä oli Steele Sladen. Hän oli jälleen toipunut tyttöjen koko huomion ollessa kiintyneenä Thoriin, ja nyt hän seisoi Thorin takana vain käsivarren mitan päässä. Hänen kätensä olivat koholla hänen päänsä yläpuolella ja kannattivat valtavaa kivenjärkälettä, jolla hän juuri oli aikeissa murskata Thorin pään.
Lyndian parkaisua seurasi hiljaisuus, jonka keskeytti äkillinen, terävä, aivan kuin viheltävä luodikon paukahdus.
Vain hetken Steele seisoi enää pystyssä. Sitten hänen jännittyneet lihaksensa herpaantuivat, ja kivi putosi hänen käsistään samalla kuin hän itse kaatui selälleen. Melkein keskelle hänen otsaansa oli ilmaantunut pyöreä reikä, josta veri hitaasti tihkui esiin.
Kolmenkymmenen metrin päässä siitä paikasta, johon Steele oli kaatunut, seisoi Jake Kolsar suuren kallionlohkareen takana kivääri yhä kiveen tuettuna. Tuo pitkä, luiseva poika oli seurannut Thoria aukioon. Nuorukaisen kasvot olivat kalmankalpeat, mutta hänen silmänsä kiiluivat tyydytettyä kostonhimoa, kun hän katseli sen miehen liikkumatonta ruumista, joka oli lähellä Kolsarin kartanoa pieksänyt hänet tajuttomaksi, kun hän ei ollut Steelen kysymyksiin vastannut tämän toivomusten mukaisesti.
XLIII LUKU.
Nyt alkoi kuulua ukkosentapaista kavionkapsetta ja kuivien oksien ja pensaiden katkeamista, ja kun tytöt hämmästyneinä kääntyivät, he näkivät Katko-Uun ja J-Kolmio-C:n karjapaimenten karauttavan heitä kohden metsästä ratsujen kiitäessä kuin henkensä edestä.
Seurasi yleinen sekaannus. Kesken juoksunsa pysäytettyjen ratsujen kaviot nostattivat tiuhan pölypilven, joka kietoi kaiken sisäänsä. Kun pöly sitten jälleen laskeutui, olivat kummankin kartanon miehet kokoontuneet piiriin tyttöjen ja Thorin sekä Sladenin ruumiin ympärille.
Nyt Jake Kolsar pujottautui ryhmän lomitse ja astui hitaasti Lyndiaa kohden luodikko vieläkin kainalossaan. Hän astui aivan tytön luo ja katsoi häntä pitkään ja kiinteästi ratsastajien ja Montanankin seuratessa näytelmää sivusta huvitettuina. Heille oli kerrottu, että poika oli ampunut sen laukauksen, joka oli surmannut Steele Sladenin. Kuolema ei ollut heille outo asia, päinvastoin he olivat kohdanneet sen mitä moninaisimmissa muodoissa, mutta kuitenkin he olivat hyvin uteliaita näkemään pojan, joka oli toiminut välikappaleena heidän yhteisten vihollistensa hävittämisessä ja joka oli asettanut lopullisen sulun Sladenien roistontöille. He tunsivat sisimmässään hurjaa tyydytystä.
Mutta ennen kuin poika sai Lyndialle mitään sanotuksi, Jesse Carson tunkeutui esiin, tarttui tyttöä molemmista käsistä ja käänsi hänet niin, että hän saattoi nähdä Montanan.
»Lyndia», hän sanoi, »olen tuntenut sinut kauan aikaa ja haluan ensimmäisenä kertoa sinulle suuren uutisen: Montana on veljesi. Hullu mies, jota Sladenit väittivät säilyttävänsä savimajassa, ei loppujen lopuksi ollut vähääkään hullu. Hän on sinun isäsi. Hänen nimensä on Jim Rignall, ja sinä olet hänen tyttärensä.»
Carson päästi Lyndian vapaaksi ja peräytyi jonkin askeleen hymyillen huvitettuna tytön ylenmäärin hämmästyneelle ilmeelle.
Tyttö katseli kysyvästi Thoriin aivan kuin hakien vahvistusta hämmästyttävälle paljastukselle. Thor hymyili hänelle ja veti hänet lähelleen.
»Lyndia», hän sanoi. »Käväisin tänä aamuna Kolsarin kartanossa kyselemässä, tiesikö kukaan mitään teistä. Äitisi puhui asiasta minulle. Muistatko, että sillä naisella, joka lähti vankkureissa Lomasta, oli ollut mukanaan pienokainen?»
Lyndia nyökkäsi myöntävästi.
»Muistan kyllä.»
»Sinä olit se pienokainen, Lyndia», sanoi Thor. »Kolsarin vaimo ei ole sinun äitisi. Hän sanoi sen minulle.»
»Oi!» Lyndia haukkoi henkeään. Hän tuijotti hetken aikaa ylen hämmästyneenä Thoria silmiin. »Oi», hän sanoi jälleen. »Onko tuo aivan totta?»
»Aivan varmasti», vastasi Thor. »Kolsarin vaimo sanoi niin, ja Peterkin myönsi sen. Siinä selitys, miksi hän aina piiskasi sinua ja möi sinut lopulta Bill Sladenille.»
Lyndia tuijotti yhä Thoriin. Hänen tummat, loistavat silmänsä kiiluivat hämmästyksestä ja epäröivästä mielihyvän tunteesta. Näytti siltä, ettei hän vieläkään saattanut uskoa.
»Ollako minä tosiaankin sen vaimon lapsi?»
»Olet. Sinä olet sen lapsi.»
Lyndia veti Thorin pään puoleensa ja suuteli häntä.
»Minä olla niin, niin kovin onnellinen.»
Hänen äänensä oli matala ja vapisi järkytyksestä. Hän kääntyi katsomaan Montanaan, joka seisoi lähellä katsellen ja kuunnellen. Montanan silmät paloivat, ja huomatessaan Lyndian katseen hän hymyili.
Lyndia astui aivan hänen eteensä. Näytti siltä, että hän vasta ensimmäistä kertaa näki miehen. Tyttö tutki hänen kasvojaan aivan kuin ei olisi häntä koskaan aikaisemmin nähnyt ja sillä tavoin kuin nainen katselee miestä, joka herättää hänen erikoista mielenkiintoaan. Tyttö katseli häntä silmät loistaen mielihyvästä, ja onnellinen hymy levisi hänen kasvoilleen:
»Ed», hän melkein kuiskasi. »Ed Rignall, veljeni. Oi, tämä on liian ihme ollakseen totta.»
Sisäisestä pakosta tyttö äkkiä aivan kuin nälkäisenä hypähti miehen kaulaan ja puristi häntä lujasti. Sitten hän hellitti otteensa, tarttui Montanaa hartioista ja piti häntä käsivarren mitan päässä itsestään katsoen häntä riemusta säteillen. Mutta sitten hänen mielensä muuttui, hän tuli äkkiä vakavaksi, huolestuneeksi. Ja hän rupesi puhumaan kiireesti, hengähtämättä.
»Carson sanoa, että Sladenit pitivät isääni vangittuna. Minun isäni, isäni!» Hän melkein kuiskasi. »Missä hän on?»
Montana sanoi heidän isänsä odottavan heitä Hatun kartanossa.
Nance seurasi tapahtumia henkeään pidätellen. Thor taas, muistaen Montanan ja Lyndian ensimmäisen tapaamisen, oli vakuuttunut siitä, että joku käsittämätön vaisto oli siinä tilaisuudessa pitänyt miestä vallassaan. Sillä Thorista oli näyttänyt, että Montana oli kuvitellut tyttöä joksikin toiseksi naiseksi, jonka hän oli aikaisemmin nähnyt, ja yrittänyt epätoivoisesti palauttaa mieleensä noita hämäriä muistoja. Lyndiakin oli käyttäytynyt oudosti. Hän oli lehahtanut tulipunaiseksi Montanan häntä tutkivasti katsellessa.
Jake Kolsar oli seissyt sivussa äänettömänä. Nyt hän puhui oudolla, paksulla äänellä.
»Sinä et siis olla minun sisareni», Jake sanoi yhä Lyndiaa katsellen. »Minä kuulla kaiken mitä sanoitte. Sinä olit siis se pienokainen. Mammani ei ole sinun mammasi. Sinä olet Montanan sisar. Minä iloinen sinun puolestasi. Minä iloinen, että Sladenit ovat poissa. Minä iloinen, että minä tapoin kattilalaaksossa sen Sladenin miehen.» Hänen katseensa siirtyi Lyndian kasvoista, ja hän tuijotti hiekkaan jalkojensa juuressa. »Sinä mennä naimisiin Thor Underhillin kanssa, minä uskon niin», hän lisäsi. »Et muista minua enää!»
»Sinua en koskaan unohda, Jake», vastasi Lyndia. Hän syleili vakuuttavasti nuorukaista.
»Tuletko joskus tapaamaan meitä?» Jake kysyi.
»Varmasti tulen. Ja pidän sinusta enemmän kuin koskaan aikaisemmin, Jake», sanoi Lyndia.
»No sehän on hyvä», sanoi Jake, »minä nyt mennä kotiin ja kertoa papalle ja mammalle, mitä on tapahtunut.»
Hän lähti matkaan suojapuku lepattaen, ja hänen murheellisen kalpeat kasvonsa olivat vakavat ja juhlalliset. He näkivät hänen hypähtävän ratsaille ja lähtevän pitkin itäistä polkua.
Jesse Carson seisoi Thorin edessä.
»Me kuljemme samaa tietä kuin tekin», hän sanoi. »Autamme teitä hevoslauman ohjauksessa.»
»Minkä ihmeen hevoslauman?»
»Ai, tosiaankin. Me saavutimme Hatun miehet parinkymmenen kilometrin päässä täältä etelään», hän jatkoi. »He luulivat päässeensä kunnialla pakoon eivätkä liikoja kiirehtineet. He pääsivät kaikki pakenemaan kahta lukuunottamatta.» Hän ojentautui ja tarttui Thorin oikeaan käteen puristaen sitä lujasti. »Sinä ja Montana olette tehneet tälle kulmakunnalle suuren palveluksen. Me tulemme kyllä toimeen ilman sellaisiakin miehiä kuin Sladenit ja heidän rosvojoukkonsa. Jos laki ja oikeus saa tapahtumista vihiä, me olemme kaikki teitä puolustamassa. Mutta arvelen, ettei laki ja järjestysvalta vähääkään välitä Sladenien tapaisista miehistä.»
Hattujen kartanossa kaikki kävivät katsomassa savimajaa, jossa Lyndian isä oli niin kauan ollut vangittuna. He tutkivat tarkkaan huoneen sisustan, ja ennen kaikkea ne ketjut, jotka olivat olleet Jim Rignallin kahleina. Majassa Montana kertoi tarinan siitä, kuinka hän oli isänsä löytänyt ja tämän vapauttanut, ja selosti myös vankkureiden ja niiden omistajan murheellisen kohtalon.
Myöhemmin, kun Blackie Sladenia metsässä hautaamassa olleet miehet olivat palanneet, kaikki nousivat ratsaille ja ajoivat tiehensä. Katko-Uun ja Carsonin paimenet piirittivät hevoslauman ja lähtivät ajamaan sitä edellään, kun sitä vastoin Thor ja Lyndia sekä Montana ja Nance jäivät vielä hetkeksi savimajaan, jossa Lyndian ja hänen isänsä harras tutustuminen toisiinsa tapahtui.
Hetken kuluttua hekin nousivat ratsaille ja suuntasivat kulkunsa Katko-Uuta kohden.
Saattoi olla sattuma, että Montana ja Nance joutuivat ratsastamaan polulla vieri vieressä. Hetken aikaa he ratsastivat siten jäykän äänettömyyden vallitessa. Mutta vihdoin Montana, joka Nancen kasvoja tarkastellessaan oli tullut siihen tulokseen, että tyttö olikin aivan sattumalta joutunut hänen vierelleen, katkaisi äänettömyyden:
»Minusta tuntuu, että voimme ehkä vastedes joutua naapureiksikin», hän sanoi. »Olen pari kertaa arvellut, ettette te, armollinen neiti, enää koskaan suvaitsisi edes katsoa minuun», hän lisäsi vakavana. »Mutta en sittenkään ole ollut sellainen revolverisankari, miksi olette minua kuvitellut. Ettekö haluaisi uskoa sitä?»
»Mi-minä luulen melkein ymmärtäväni nyt teidän vaikutteenne, Montana», vastasi Nance arasti.
XLIV LUKU.
Montana ehdotti retkeä. Montana, jonka vaeltajavaistoja kahdenkymmenen vuoden retkeilyt luonnossa olivat kehittäneet. Eräällä vaellusmatkoistaan hän oli osunut syrjäiseen laaksoon, vajaan kahdensadan kilometrin päähän Korppiluusta. Laakso oli asumaton. Se oli koskematon, vuorijonojen rajoittama maa-alue, jonne reunavuoret estivät kylmien viimojen pääsyn. Niinpä siellä vielä joulukuussa ruoho vihannoi vehmaana, puut olivat lehdessä ja kesyttömät vuoripurot karkeloivat sateenkaaren värisinä. Tämän ihanan laakson halki virtasi leveä, nopeavetinen joki. Siellä oli yllin kyllin polttopuuta ja riistaa runsaasti, sekä otuksia että lintuja. Joen vesi oli helmeilevän kirkasta ja puhdasta, ja laaksossa oli useita ihmeen ihania leiripaikkoja, jonne voi pystyttää teltan vehmaiden puiden tiuhaan varjoon, jossa tuntui vallitsevan ainainen, salaperäinen vihertävä hämärä.
Montanan mielestä ei ollut syytä asioiden viivyttelemiseen. Hän ei tosiaankaan hyväksynyt mitään syytä, jonka nojalla kaksoishäiden viettäminen olisi siirretty myöhäisemmäksi. Koko ilmapiiri henki romantiikkaa. Elokuu oli päättymässä ja kultainen, raikas syyskuu tulossa. Laakso oli juuri syyskuussa ihmeen ihana. Matka sinne kestäisi viikon. Oleilu perillä pari viikkoa. Ja sitten paluumatka vielä viikon. He olisivat niin ollen jälleen kotona kuukauden loppupuolella.
Montana kuvaili kaiken niin loistavasti, että Thor, Lyndia ja Nance lopulta myöntyivät ja olivat itsekin kokonaan ajatuksen lumoissa.
Teltat otettiin esille ja paikattiin, varusteita kunnostettiin. Thor ja Montana ratsastivat Kaksoisvirran kaupunkiin kuultuaan huhupuheina, että Arizonan piispa oli sinne juuri tulossa. Ja siellä he hänet eräänä päivänä tapasivatkin ja hiukan hämillään esittivät pyyntönsä, jonka mukaan piispan piti ratsastaa Katko-Uuhun ja siellä toimittaa vihkiminen sekä sen jälkeen vielä viipyä talossa, kunnes he olivat palanneet kuherrusmatkaltaan, ja tänä aikana koettaa parhaansa mukaan paikata niitä henkisiä vaurioita, jotka Jim Rignall oli joutunut kärsimään menettäessään vaimonsa ja tultuaan suljetuksi pitkäksi aikaa vankeuteen. Myöskin voisivat piispa ja Jim Rignall joskus sopivan tilaisuuden tullen, kuten Montana ehdotti, käydä etsimässä Mary Rignallin hautapaikkaa, sillä vaikka Sladenit olivatkin sen salanneet Rignallilta, he ehkä sittenkin olivat sen jollakin tavoin merkinneet. Piispa suostui. Hänen suunnitelmiinsa kuului viipyä maassa ainakin kaksi kuukautta ja matkallaan käydä muun muassa Lomassa. Joten hän, mikäli miehet häämatkansa jälkeen suostuivat saattamaan hänet Lomaan, puolestaan oli nyt suostuvainen lähtemään Katko-Uuhun.
Niinpä Katko-Uun suuri sali eräänä elokuun viimeisistä päivistä oli kaksoishäiden tapahtumapaikkana piispan toimiessa vihkijänä, kun taas Jason Underhill ja Jesse Carlson vaimoineen sekä Jim Rignall ja Katko-Uun ja Carsonin kaikki miehet olivat kiinnostuneina todistajina.
Kaksoisvirrasta oli tuotu pari soittoniekkaa ja hääpäivällisten jälkeen alkoi tanssi. Sitten paimenet vetäytyivät miehistömajaansa, ja Katko-Uun kartanon valot sammuivat toinen toisensa jälkeen. Seuraavana aamuna varhain, mutta ei silti niin varhain, etteivät saattajat olisi olleet saapuvilla, nuoret ratsastivat Katko-Uusta mukanaan neljä kuormahevosta.
He suuntasivat kulkunsa lounaaseen, erämaahan, ratsastivat kohti ikuista tuulenhenkäystä, kunnes he lopulta tavoittivat erämaan eteläisen laidan ja havaitsivat tulleensa vuoriston juurelle, jossa oli monia vehmaita laaksoja ja houkuttelevan näköisiä leiripaikkoja.
He eivät pitäneet kiirettä, vaan matkailivat hitaasti kohti Montanan paratiisia, leiriytyivät suojaisiin paikkoihin, juttelivat, nauroivat ja täysin mitoin ammensivat luonnon helmassa vietetyn kuherruskuukauden riemusta. Päivät seurasivat toisiaan, ja aina iltaisin yö laskeutui pimeänä ja pehmeänä heidän ylleen ja kietoi heidät suureen, äänettömään, rauhalliseen vaippaansa.
Retkeilijät saapuivat neitseelliseen laaksoonsa ja pystyttivät telttansa aivan nopean, syvän virran reunamalle. Päivät kuluivat verkkaan rauhallisina ja onnellisina. Thorilla oli kalastusneuvot mukanaan, ja taimenet olivat nälissään. Rakastavilla oli tässä paratiisissa aikaa mietiskelyihin, ja kun tähdet syttyivät loistaen syvänsinisellä taivaalla hehkuvien jalokivien tavoin, heidän ajatuksensa kohdistuivat siihen murhenäytelmään, joka oli tehnyt heidän onnensa mahdolliseksi.
Mutta viime kuukausien tapauksissa he näkivät romantiikankin punaisen langan.
»Nähdessäni ensi kerran Thorin», Nance sanoi, kun he kaikki istuivat eräänä iltana nuotion äärellä ja kuuntelivat solisevan veden kirkasta soittoa, »tiesin murhenäytelmän olevan tulossa.»
»Murhe hiipi lähettyvillä», sanoi Montana. »Mutta useimmiten ikävyydet eivät ole läheskään niin pahoja kuin me kuvittelemme, ja jälkeenpäin olemme onnellisia, kun voimme karkottaa mielestämme niiden muiston. Murhe on luonnotonta. Sitä ei missään lausuta tervetulleeksi. Se ei ole elämämme olennainen osa, vaan jotakin, joka salaa hiipii luoksemme. Mikäli Luoja olisi tarkoittanut murheen ihmisen luonnoksi, Hän olisi antanut sille suuremman vallan meihin. Minä olen nähnyt kylliksi murhetta. Minunkin elämäni ja samoin Lyndian on ollut suuri murhenäytelmä, mutta outoa on, ettei se vähääkään minua vaivaa. Arvattavasti siitä syystä, ettei sillä ole sittenkään osuutta elämääni.»
»Olet oikeassa, Ed», sanoi Lyndia. »Minäkin olen melkein unohtanut kaikki vastoinkäymiset.» Hänen päänsä nojasi turvallisesti Thorin olkapäähän, ja puhuessaan hän katseli Thoria silmiin. »On niin paljon asioita, joita emme ymmärrä», hän lisäsi. »Tämä on kerrassaan hämmästyttävää. Moneen vuoteen en käsittänyt rakkauden merkitystä. En huomannut siinä mitään järkeä, en kerta kaikkiaan sitä tuntenut. Mutta kun se kohtasi minut, silloin ymmärsin», hän puristautui tiukasti Thoriin ja kuiskasi:
»Kun palasin tajuihini Bill Sladenin minua lyötyä, olin mennyttä», hän sanoi. »Voi rakkaani, olisitpa nähnyt itsesi sinä hetkenä.»
Montana ja Nancekin kuiskailivat keskenään.
»Kun ensi kertaa näin sinut», Montana sanoi, »silloin tiesin vaellusvuosieni päättyneen. Mikäli en olisi löytänyt isääni Hattujen kartanosta, pelkään pahoin, että olisin luopunut etsiskelyistä.»
Tähdet syttyivät kirkkaampaan paloon, sininen taivas tummeni ja muuttui entistäänkin pehmeämmäksi.
Päivät kuluivat ja yöt. Rakastavaiset, turvassa ja rauhassa laaksossaan, loivat itselleen uuden maailmankatsomuksen. Ja se oli tämä: Elämän murheet tulkoot; ne evät kestä ikuisesti. Väkivalta vallitkoon voimallisena ja rajuna; se talttuu lopulta. Murhe ja väkivalta eivät ole yhdessäkään ihmiselämässä tärkeitä tekijöitä. Vain rakkaus, yksin rakkaus on elämää.