[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fK0J-Q9JtyvyxUT_N7GhQv8KKbEmxg1tPgFxe7rqnrFM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":23,"gutenbergSummary":21,"gutenbergTranslators":24,"gutenbergDownloadCount":21,"aiDescription":25,"preamble":26,"content":27},2746,"Erämaan henkäys","Seltzer, Charles Alden",1875,1942,"2746-seltzer-charles-alden-eramaan-henkays","2746__Seltzer_Charles_Alden__Erämaan_henkäys","Romaani Arizonan karjapaimenista","romaani",[],[],"fi",1934,1940,54418,355482,true,null,[],[],[],"Arizonan karjapaimenista kertova lännenromaani seuraa Nance Kaynea ja Jesse Carsonia jylhässä erämaassa. Tarina alkaa hevoslauman havaitsemisesta kaukaisuudessa ja kuljettaa päähenkilöt läpi vaarallisten vuoristoreittien kohti karjakartanoa.","Charles Alden Seltzerin 'Erämaan henkäys' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 2746. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja\nlevityksen suhteen k.o. maissa.","Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Timo Ervasti ja Projekti Lönnrot.\n\n\n\n\nERÄMAAN HENKÄYS\n\nRomaani Arizonan karjapaimenista\n\n\nKirj.\n\nCHARLES ALDEN SELTZER\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1940.\n\n\n\n\n\n\nI LUKU.\n\n\nNance Kayne oli jo toista tuntia sitten nähnyt pistejonon liikkuvan\nkorkean harjanteen lakea itään, ja kun hän nyt Jesse Carsonin seurassa\nlaskeutui pitkää rinnettä, hän näki pistejonon toistamiseen. Nyt\npisteet soluivat jyrkänteen terävää särmää näyttäen taivaanrantaa\nvasten kuvastuessaan helminauhalta.\n\nTyttö tiesi pisteet hevosiksi, sillä hän oli nähnyt samanlaisia näkyjä\nWyomingissa, jossa hänen isällään oli karjakartano. Hänen harjaantuneet\nsilmänsä eivät olleetkaan pettäneet, sen hän nyt huomasi. Mutta hän ei\nollut äsken maininnut Carsonille hevosista mitään, eikä hän aikonut\nnytkään niistä huomauttaa. Hän vain aprikoi mielessään, milloin\nCarsonkin huomaisi ne.\n\nHevoset olivat hänen arvionsa mukaan ainakin kolmenkymmenen kilometrin\npäässä, ja seuratessaan niitä katseellaan hän huomasi niiden olevan\npikemminkin matkalla koillista kohden, joten hänen ja Carsonin,\nmatkatessaan suoraan itään, pakostakin oli, mikäli he kaikki jatkoivat\nratsastustaan entistä vauhtia, kohdattava ratsujono kaukana edessä\nhäämöttävässä autionjylhässä seudussa.\n\nHeidän laskeutuessaan rinnettä tyttö näki laajalti erämaahan.\nPohjoisessa ja etelässä oli peninkulmittain yhtenäiseksi muuriksi\nsulautuvia vuorenharjanteita. Harjanteiden lukuisten solien ja\nmurroskohtien kautta näkyi silloin tällöin vilahdukselta avaria,\nvehmaita purolaaksoja. Toisista aukoista häämötti sitä vastoin\nsynkkiä, kuolonautioita hiekkaerämaita, jotka häipyivät purppuraiseen\netäisyyteen.\n\nSiitä laaksosta lähtien, jonne hän ja Carson parhaillaan laskeutuivat,\noli monta kilometriä kumpuilevaa maastoa, matalia, rosoisia\nmäennyppylöitä, äkkijyrkkiä kuiluja, suuria kivimurroksia ja vain\nniukalti metsää. Tämän karun seudun takaa näkyi valtava, puolisensataa\nkilometriä pitkä sola. Sen pituudesta Nancella ei ollut tietoa,\nja niinpä se hänen mielestään näytti ulottuvan käsittämättömään\netäisyyteen. Tähyillessään äsken harjanteen laelta hän oli kiinnittänyt\nhuomionsa outoon maaston muodostumaan, joka näytti todelliselta luonnon\nihmeeltä. Vuorenharjanteet olivat niillä kohdin kolmisenkymmenen\nkilometrin päässä toisistaan, mutta kulman kylkien tapaan toisiaan\nlähestyen ne idän suunnassa, usean peninkulman päässä yhtyivät\nlikipitäen toisiinsa. Niiden rinteillä kasvoi metsää, mutta laet\nloistivat paljaina ja valkoisina auringossa. Kummankin vuorijonon\njuurella kuohui virta. Nekin näyttivät yhtyvän hämärtävän kaukana\nidässä.\n\n»Ihmeellistä», huudahti tyttö, »tuohan näyttää äärettömältä linnun\nrintaluulta!»\n\nCarson, joka ratsasti kappaleen matkaa hänen edellään, hiljensi ohjia\nkiristäen vauhtiaan ja hymyili.\n\n»Sehän se juuri onkin, Nance», hän selitti. »Niitä sanotaan\nKorppiluu-harjanteiksi. Jos katsot tarpeeksi kauaksi itään, huomaat\ntosin, etteivät harjanteet linnun rintaluiden tapaan sentään aivan\ntäydelleen yhdy, vaan niiden väliin jää sola, mutta sen taustallakin on\nlyhyt vuoriharjanne, joten rintalasta-mielikuva täydellistyy. Kummatkin\nidästä tulevat virrat yhtyvät solassa ja virtaavat joitakin kilometrejä\nyhdessä erotakseen jälleen. Tuskinpa olet ennen näin ihmeellistä\nluonnonmuodostumaa nähnytkään?»\n\n»Näyttääpä todella suurenmoiselta», myönsi puhuteltu.\n\nHe ratsastivat edelleen niin suoraan itään kuin kapeata polkua pääsi,\nja tunnissa he olivat kaukana karussa maastossa vuorenrinteen juurella.\n\nSeuraavien tuntien kuluessa Nance näki vielä pariin kertaan vilaukselta\naikaisemmin huomaamansa pistejonon. Pisteet olivat kasvaneet jo\nsuuremmiksi ja hän voi vaikeuksitta erottaa hevoset ja ratsumiehet\neräiden hevosten selässä. Vieläkään Carson ei näyttänyt niitä\nhuomanneen, tai sitten hän katsoi parhaaksi vaieta.\n\nNance Kayne oli ensi kertaa Arizonassa. Mutta hän oli viettänyt\nkaikki yksikolmatta elinvuottaan wyomingilaisessa karjatalossa, ja\nArizonassa tuntui hänestä oudolta vain maaston järkyttävä jylhyys ja\nsen erämaanluonnon valtavuus. Mutta seutu oli sittenkin, ainakin hänen\nmielestään, kaunis. Hän tajusi kohta hiljaisen uhkan, mikä siitä huokui\nkaikkia vieraita tunkeilijoita kohtaan; hänet sai valtaansa sen vakaa\nilmapiiri, jota uudenaikaisuudet eivät olleet saastuttaneet.\n\n»Nelisenkymmentä kilometriä Korppiluun risteyksestä itään on\nKaksoisvirran kaupunki, jonne me viemme postimme ja josta haemme\nteiltä tulleet lähetykset», Carson ryhtyi selittämään. »Se on\nkarjakaupunki, mutta silti melko huomattava. Lähimmälle rautatielle on\nneljättäsataa kilometriä. Loma, missä olin sinua vastassa, on lähin\nasema. Olemme tyystin suuren maailman hyörinän ulkopuolella. Täällä\nei ole teitä, ei lakeja, ja hyvin vähän mitään muutakaan, karjaa\ntietenkin lukuunottamatta. Muuten ennätämme ehkä jo illaksi kotiin.»\nHän tarkasteli arvostelevasti tyttöä. »Taivasalle yöpyminen viime yönä\nei tainnut sinua pahastikaan rasittaa», hän sitten lisäsi.\n\nNance hymyili hänelle reippaasti. Hän oli pitkä ja notkea,\nruskeatukkainen tyttö, jonka tummiin silmiin kätkeytyi oudon vakava\nilme. Hänen leuastaan ja päänsä asennosta kuvastui lievää uhmaa. Hän\nratsasti hyvin, ja hänen päivänpaahtama, sileä ihonsa paljasti hänen\nviettäneen ulkoilmaelämää.\n\nHe olivat jo ennättäneet laajalle tasangolle, muutaman kilometrin\npäähän Korppiluun kaksoishuipuista, kun Carson uudelleen ryhtyi\npuhumaan:\n\n»Saavumme aivan kohta vankkureitten luo. Ne eivät ole enää kuin\nmuutaman kilometrin päässä, tuolla, missä tuo kuivunut puronuoma laskee\npieneen syvänteeseen.»\n\n»Mitkä ihmeen vankkurit?»\n\n»Aivan tavalliset vankkurit, Nance. Jätin ne sinne, jotta voisimme\nsieltä ajaa kartanoon, sillä loppumatkasta ajotie on jo mukiinmenevä.\nMutta jos olisin hakenut sinut Lomasta saakka, olisit varmaan näihin\naikoihin jo varsin möyheä. Minulla oli satulat vankkureissa, kunnes\npäästin hevoset valjaista ja ratsastin loppumatkan sinua vastaan.\nArvelen sinun jo väsyneen ratsastamiseen siihen mennessä, kun on aika\nnousta vankkureille.»\n\n»Olitpa todella huolehtivainen, Jesse eno», tyttö kiitollisena\nhuudahti. »Minä _tosiaankin_ alan jo vähitellen väsyä.»\n\n»Voimme haukata välipalaa vankkureille tultuamme», Carson huomautti,\n»mikäli joku nälkäinen eläin ei ole varastanut eväitäni, jotka piilotin\nistuinlaudan alle. Keskipäivä taitaa jo pian olla käsissä, ja luulenpa\nsinun olevan kelpolailla nälissäsi, kun saavumme pysähdyspaikkaan.»\n\nCarson oli oikeassa, sillä päivä paistoi melkein keskitaivaalta, kun he\npysähdyttivät ratsunsa vaunujen lähettyville.\n\nNance laskeutui hevosen selästä, ja sillä aikaa kun Carson nosti\nsatulat ratsujen selästä, heitti ne vankkureitten katettuun takaosaan\nja köytti hevoset liekaan, tyttö kiipesi puron ääreiselle pienelle\nmäentöyräälle. Siellä hän venyttelihe perusteellisesti norjentaakseen\npitkästä ratsastuksesta kangistuneita jäseniään ja ihaili samalla\nympäröivän villin luonnon kauneutta.\n\nJa nyt hän jälleen näki hevosjonon. Se oli yhä vielä kaukana heistä\nKorppiluun eteläisen huipun suunnalla. Matkue oli juuri ilmaantunut\npienestä setri- ja kuusimetsiköstä sekä laskeuduttuaan lyhyen alamäen\npysähtynyt aivan vuoren juurella virtaavan joen partaalle. Toistamiseen\ntyttö ihmetteli, tiesikö Carson hevosten lähestymisestä. Mikäli hän oli\nsiitä tietoinen, hän ei ainakaan sitä millään tavoin ilmaissut.\n\nCarson otti istuinlaudan alta ruokaa, sytytti pienen tulen\ntammenrisuista ja ryhtyi keittämään vettä, jonka hän haki syvänteen\nyläpuolella pulppuavasta lähteestä. Pian hänellä oli valmiina kahvi ja\nkäristetty pekoni.\n\nNance katseli vuoroin Carsonia, vuoroin matkaavia hevosia. Oli todella\noutoa, ellei Carsonin tapainen kokenut erämies ollut huomannut hevosia.\n\nTyttö oli nälkäinen, joten ruoka maistui, ja Carsonin saatua hevoset\nvaljaisiin tytön väsymys oli jo kaikonnut, ja hän oli jälleen kovin\ninnokas jatkamaan matkaa.\n\nLaakson pohjaa kiemurteli kapea, tuskin havaittava tienpohja, ja Carson\nseurasi sitä. Hän kaarsi vähitellen pohjoiseen pyrkien ilmeisesti\nkohti Korppiluun pohjoisen huipun halkovaa solaa, ja kun Nance\nkysyi syytä suunnanvaihdokseen, hän selitti, että J-Kolmio-C, hänen\nkarjakartanonsa, sijaitsi vuorijonon takana.\n\nHe olivat ennättäneet jonkin matkaa itään Korppiluun huipuista, kun\nCarson pysäytti hevosensa ja katsoen kujeellisesti Nanceen sanoi:\n\n»Haluan näyttää sinulle jotakin.»\n\nHän kiinnitti suitset, auttoi Nancen vankkureilta ja ohjasi hänet\ntasangon yli itään ehkäpä nelisensataa metriä.\n\nSiihen hän pysähtyi ja viittasi kädellään. Nance hätkähti.\n\nHän huomasi tulleensa murhenäytelmän tapahtumapaikalle. Maassa lojui\nsellaisten vankkureitten jäännökset, joita preerioiden uudisasukkaat\nolivat aikoinaan käyttäneet. Hiekan sisästä näkyi vielä joitakin\ntuki- ja kiristysrautoja ja pultteja ja muita rautaisia vaununosia.\nJoukosta voi erottaa taka-akselin kappaleen, pyörän kehän ja\npuolia sekä vanneraudan, jopa vetoketjutkin. Aika ja säänvaihtelut\nolivat ruostuttaneet raudat melkein olemattomiin. Pyörän navan\nvahvistusrenkaitakin oli näkyvissä, vaikkakin ne olivat melkein\nhiekkaan hautautuneina. Varapyörän hiiltyneet jäännökset olivat\neniten etualalla ja pyörien napojen palaneita jätteitä lojui siellä\ntäällä. Vaunun aisat samoin kuin osia keskus- ja poikkipuistakin oli\nvielä näkyvissä, samoin kärventyneitä jäännöksiä vaunun lavasta, jota\nvastoin tuli ilmeisesti oli hävittänyt kaikki varusteet. Lähellä\nkeskuspuuta, sen kummallakin puolella, oli hevosten luurangot. Luut\nolivat vaalenneet häikäisevän valkoisiksi ja luurangot olivat jonkin\nverran vahingoittuneet ilmeisestikin villieläinten jäljiltä. Loistavan\nvalkoiset pääkallot näyttivät kammottavilta.\n\nNance pidätti henkeään ja hänen kauhistunut katseensa harhaili sinne\ntänne.\n\nCarson käsitti katseen merkityksen.\n\n»Tuhassa ei ollut jätteitä ihmisistä, ainakaan mikäli minä tiedän»,\nhän sanoi. »Eivät muutkaan lähitienoilla ole siitä mitään kuulleet.\nTodennäköisesti intiaanit veivät matkustajat mennessään. Näethän tuossa\nnuolien jäännöksiä. Kun ensi kertaa näin vaunut ja hevosraadot, oli\nhevosten kyljissä nuolia.. Siitä on jo kolmattakymmentä vuotta, emmekä\nvieläkään tiedä, keitä vaunussa matkusti intiaanien ryöstäessä ne.\nNäyttää siltä, että vankkurit olivat matkalla itään. Kuulimme niiden\nmatkanneen Loman kautta. Ajajana oli mies, ja hänellä oli seurassaan\nvaimo. Tällä oli pieni lapsi, jota ihmiset arvelivat kolmen, neljän\nkuukauden ikäiseksi. He olivat viipyneet Lomassa päivän tai pari,\njonka aikana seppä oli kunnostanut vaunuja, mutta kaupungissa he eivät\nlainkaan olleet maininneet, keitä he olivat, mistä he olivat tulossa\nja minne menossa. Runsaasti heillä tuntui olleen rahaa käytettävänään,\nja seppä epäili heitä kullanhuuhtojiksi. Hänen mielestään mies näytti\nilmeiseltä kaivosmieheltä. Mikäli sepän arveluihin on luottamista,\nuskon heidän saaneen kylliksi kultaa kokoon ja olleen jo pyrkimässä\nitää kohden.» Carson kävi vakavaksi. »Perille he eivät ainakaan\npäässeet, siltä minusta tuntuu. Ihmisparat!»\n\nHiljaisina Carson ja Nance palasivat vaunuihin ja ajoivat edelleen.\n\nTyttö oli näkemästään masentunut. Hän oli kyllä useasti ennenkin\nkuullut punaisten salamurhaajien hirmutöistä, mutta tämä tapaus\ntuntui vallan kauhistuttavalta, ja hänen mielikuvituksissaan tuon\njylhän maailmankolkan hiljaisuus ja karuus oli vielä entistäänkin\npainostavampi.\n\nHe ajoivat edelleen, Carson kiintyneenä ohjaamaan vankkureitaan\nvaikealla tiellä, Nance tuijottaen eteensä lainkaan tajuamatta\nympäristöään, sillä hän oli syventyneenä kuvittelemaan hirvittävän\ntapahtuman kulkua.\n\nJa silloin hän yht’äkkiä näki jälleen hevoset. Ne olivat heidän\nedessään aivan tien äärellä jättiläismäisen poppelin juurella. Hevoset\nolivat yhteen ajettuina, ja valtavan puun juurella lepäili puolisen\ntusinaa ratsastajaa. Kaikki katselivat Nancea ja Carsonia ja lähestyviä\nvaunuja. He olivat Lännen karjapaimenia.\n\nMutta kolme miestä istui kappaleen matkaa muista erillään, ja vaikka\nNance ja Carson olivatkin vielä melko etäällä, tyttö sittenkin huomasi,\nettä nuo kolme erillään istujaa olivat jollakin tavoin oudon näköisiä.\n\nKarjapaimenet seurasivat kiinnostuneina vaunujen ja niissä matkustavien\nlähestymistä, mutta nuo kolme erillään olijaa istua nököttivät yrmeän\nmasentuneina eteensä tuijottaen. Lähemmäksi tultuaan Nance äkkiä\nhuomasi, että heidän kätensä olivat köytetyt selän taakse ja että\nkunkin kaulassa oli köysi, joka kahlitsi heidät yhteen.\n\nNance katsahti Carsoniin hämmästyneenä ja huomasi tällöin, että mies\noli koko ajan ollut tietoinen hevosista ja ratsastajista sillä hän\nvastasi kohta yksikantaan:\n\n»Siinäpä Thor Underhill ja joitakin hänen ratsastajistaan. Thor on\ntoista viikkoa ahdistellut hevosvarkaita eikä näytä tehneen työtään\nhukkaan.»\n\n\n\n\nII LUKU.\n\n\nIlmapiiri oli äkkiä oudosti muuttunut. Varhaisen iltapäivän unelias\nrauha oli odottamatta vaihtunut painostavaksi, kuolettavaksi\nhiljaisuudeksi, ja murhenäytelmän tuntua oli ilmassa. Tämä mielikuva\naiheutui osittain kolmea miestä kahlitsevasta köydestä ja heidän\nmasentuneista ja toivottomista ilmeistään, osittain myös karjapaimenten\nyrmeästä vakavuudesta sekä kylmistä, juroista katseista, joita he\nloivat häiritsijöihinsä.\n\n»Aavistin, että näin tulisi käymään», Carson sanoi. »Viivyttelin\nkulkuamme, jotta he olisivat ennättäneet edellemme, mutta minusta\ntuntuu, että he haluavat meidän kulkevan edellä.»\n\n»Luuletko heidän hirttävän nuo miehet?» Nance kuiskasi. Hänen äänensä\noli kovin epävarma.\n\nCarson ei kääntänyt katsettaan.\n\n»Minusta melkein tuntuu, että heillä on sellainen tarkoitus.»\n\nHän hidastutti hevosten kulkua, mutta pysytteli edelleen tiellä, joka\nsillä kohdin kaarsi syvänteen laitaa. Nance näki hänen kohottavan\noikean kätensä tervehdykseen, ja silloin eräs paimenista nousi ja tuli\nheitä kohden.\n\n»Pysäytähän, Carson», cowboy huudahti. »Minulla on sinulle vähän asiaa.»\n\nCarson pysähdytti hevoset, ja paimen lähestyi ammattiratsastajien\ntapaan lievästi keinuen.\n\nHän oli kookas, nuori mies, päivänpaahtama jättiläinen. Hartiat olivat\nleveät ja lihaksekkaat, lanteet kapeat ja jalat pitkät. Hänen silmänsä\nolivat rohkeakatseiset ja uhkamieliset, osittain vakavat, osittain\npahankuriset. Nance päätteli heti, ettei tuonkaltaisen miehen kanssa\nollut hyvä joutua kaksintaisteluun. Hänen päänsä ja hartioittensa\nasennosta sekä katseensa päättäväisyydestä kävi selvästi ilmi, kuinka\nvakavat aikeet hänellä oli mielessään.\n\nHänellä oli hihaton suojapuku, jonka lahkeet oli köytettyinä kenkien\npehmeisiin varsiin, harmaa villapaita, napittamattomat liivit, melko\nkulunut harmaa, kohtalaisen leveälierinen hattu ja musta patruunavyö\ntummine koteloineen, josta pisti esiin suuren, kuudesti laukeavan\nrevolverin musta kahva. Hän tuli aivan vankkureitten viereen Carsonin\npuolelle, jota hän näennäisesti katselikin, vaikka Nance tunsi, että\nhänetkin huomattiin.\n\n»Terve, Underhill», Carson tervehti. »Tämä on sisarentyttäreni Nance\nKayne, Wyomingista; hän on tullut luoksemme vieraisille joksikin\najaksi.»\n\nKarjapaimen kääntyi rauhallisesti katsomaan Nancea suoraan silmiin.\nMikäli tyttö pystyi arvostelemaan, ei toisen ilme vähääkään muuttunut.\nMiehen katse oli niin vääjäämättömän kiinteä, että se häiritsi tyttöä,\nsaattoi hänet aivan ymmälle. Hänestä tuntui, että toinen oli katsonut\naivan hänen lävitseen, vaikkakin hän tiesi silmien oudon ilmeen\njohtuvan siitä, että mies ammatissaan oli tottunut tähyämään etäälle.\nHymyillen mies nosti hattuaan.\n\n»Minua ilahduttaa tavata teidät, neiti», hän sanoi.\n\nHänen äänensä oli syvä ja rauhallinen. Mikäli hän olisi puhunut toisin,\nei se olisi lainkaan soveltunut tytön hänestä saamaan käsitykseen.\nMutta nyt tyttö tiesi hänet siksi, miltä hän näyttikin, varovaksi ja\ntoimeliaaksi mieheksi, joka täysin pystyi joka suhteessa hallitsemaan\nitsensä.\n\nMies käänsi jälleen katseensa Carsoniin.\n\n»Bill Oviatt on saanut surmansa. Hänet ammuttiin kolme päivää sitten,\nja meidän on saatava hänet Katko-Uuhun ennen iltaa. Meille se ei oikein\nsovellu. Bill toivoi — ennen kuolemaansa — että hänet haudattaisiin\nKatko-Uun kalmistoon. Aioimme saattaa hänet sinne, mutta nyt meille\ntulikin hiukan asiaa tuonne Korppiluun suunnalle muutaman kilometrin\npäähän täältä, eikä meidän oikein sovi ottaa häntä mukaamme. Kun\nemme voi jättää häntä tännekään, pyydän sinua kuljettamaan hänet\nvankkureissasi Katko-Uuhun.»\n\n»Sehän kyllä sopii», Carson myönteli.\n\nNance katsahti säikähtyneenä paimenten ryhmää ja näki nyt, mitä hän ei\nollut aikaisemmin huomannut: eräs miehistä makasi selällään kankeana ja\nliikkumattomana.\n\nTuo hirveä näky kauhistutti häntä ja ajatellessaan, miten noille\nkolmelle miehelle, joilla jo nyt oli naru kaulassaan, tulisi käymään,\nhänen sydäntään kouristi ja hänen poskensa kalpenivat. Hän olisi\nmielellään huomauttanut Underhillille, ettei hän halunnut ajaa\nloppumatkaa Katko-Uuhun kuollut mies takanaan, mutta hän huomasi\nUnderhillin tarkastelevan häntä pilkallisen kysyvästi, ja hän päätti\nheti, ettei hän edes yrittäisi muuttaa toisen hänestä heti alussa\nsaamaa epäedullista käsitystä. Miehen silmien erikoisen ilmeen tähden\nhän tunsi vihaavansa tätä. Hän arveli miehen olevan luonteeltaan\nsäälimättömän raaka.\n\nKuitenkaan hän ei aukaissut suutaan edes Underhillin kääntyessä ja\nmennessä karjapaimenten luo. Nämä ryhtyivät kohta toimiin, nostivat\nOviattin ruumiin maasta ja kantoivat sen vankkureitten taakse, missä\nhe kannattivat sitä koholla, kunnes Underhill satuloita siirtäen oli\njärjestänyt sille riittävästi tilaa.\n\nNance ei vilkaissutkaan taakseen, sillä hän ei halunnut nähdä, mitä\nsiellä tapahtui. Kuitenkin hän kuuli aivan kylliksi ja tiesi heidän\ntyöntävän Bill Oviattin ruumista vankkureitten lavalle. Hän ei myöskään\nvoinut välttää kuulemasta miesten puhetta. Äänet olivat tosin matalia,\nmutta oudossa hiljaisuudessa kyllin selviä ja käsitettäviä.\n\n»Kyllä se siinä vallan hyvin pärjää, jollei vain kolhiinnu kärryjen\nheiluessa», eräskin miehistä sanoi.\n\n»Tommost’ kotimatkaa mä en vaan toivos’ ittellen», sanoi toinen.\n\n»Eikä Billkään sitä kuvitellut», joku lisäsi.\n\n»No, Billille se on jo herttaisen yhdentekevää», neljäs huomautti.\n\nHetken aikaa oli hiljaista, ja Nance kuvitteli ratsastajien\nryhmittyneen vankkureitten ympärille. Hän toivoi Carsonin jo ajavan\nedelleen. Hän ei halunnut jäädä sinne enää pitemmäksi aikaa, sillä\nhän aavisti, että toinen murhenäytelmä seuraisi kohta perästä, ja hän\npelkäsi Underhillin ja hänen miestensä päähän pälkähtävän hirttää nuo\nkolme miestä siinä tuokiossa.\n\nHäntä kummastutti Carsonin kylmäverisyys. Hänen enoaan ei Oviattin\nruumis näyttänyt vähintäkään häiritsevän; hänen käyttäytymisestään myös\nilmeni, että kolmen köytetyn miehen osaksi tuleva kohtalo ei häntä\npaljoakaan vaivannut.\n\nTytöstä tuntui, että hän päinvastoin oli siitä pikemminkin lievästi\nmielissään.\n\n»Jaha, te siis nappasitte ne kiinni?» hän sanoi.\n\nCarson oli kääntynyt istuimellaan, ja vaikk’ei Nance liikauttanut\npäätään, hän arveli enonsa puhuttelevan Thor Underhilliä. Underhill\nvastasikin:\n\n»Niinpä niin. Me tavoitimme heidät toisella puolen Kapteenin.»\n\n»Niitä ei sitten ollutkaan kolmea enempää, vai kuinka?» Carson arveli.\n\n»Viisi», tuli vastaukseksi. »Kaksi ei enää kyennyt ratsastamaan.»\n\nKaksi hevosvarasta oli siis jo surmattu, Nance päivitteli mielessään ja\nistui hiirenhiljaa.\n\n»No saitteko takaisin kaikki hevoset?» Carson jatkoi kyselyään.\n\n»Menetimme kaksi, mutta viisi ylimääräistä tuli korvaukseksi.»\n\n»No, oletteko selvillä varkauden järjestäjästä?»\n\nUnderhill tuntui epäröivän. Sitten hän tokaisi lyhyeen: »Se kyllä vielä\nselviää.»\n\nKidutustako? Aikoiko Underhill miehineen todella kuljettaa nuo kolme\nvarasta jonnekin erämaan kätköön ja pakottaa heidät ilmaisemaan sen\nmiehen nimen, joka oli saattanut heidät varastamaan hevoset?\n\nNance vilkaisi varkaisiin. Sitten hän hitaasti kääntyen katsoi\nUnderhilliin. Tämä ei kuitenkaan huomannut tyttöä, sillä hän seisoi\nsivuittain käsivarret ristissä rinnalla ja hatun lieri vedettynä\nmelkein silmien peitoksi. Hänkin katseli varkaita, eikä Nance muistanut\nkoskaan aikaisemmin nähneensä sellaista muutosta kenenkään kasvoissa.\nLihaskaan ei niissä värähtänyt, silmäluometkin olivat liikahtamatta.\nHänen kasvonsa olisivat vallan hyvin voineet olla graniitista\nmuovaillut. Tyttö tiesi nyt, että ennen kuin Underhill oli tehnyt tilit\nselviksi noitten kolmen rosvon kanssa, tämä oli päässyt selville siitä,\nmitä halusi tietää.\n\nJälleen oli aivan hiljaista. Ympäristön lohduttomuus tuntui painostavan\nkaikkia.\n\n»Selvä on, Carson», Underhill sanoi. »Tehän voitte jo lähteä. Sanokaa\nisälle, että tulemme myöhemmin.»\n\nNance olisi voinut rukoilla noitten kolmen miehen puolesta, mutta hän\ntiesi, että kaikki pyynnöt olisivat olleet turhia. Thor Underhillin\nolemuksessa oli jotakin, joka saattoi kaikki asiaan puuttumisyritykset\nnäyttämään naurettavilta. Tyttö oli varma, ettei häntä voinut\ntaivuttaa, suostutella, houkutella tai pakottaa luopumaan jostakin\npäätöksestään. Hän ei koskaan ollut nähnyt kellään sen päättävämmän\nsynkkiä silmiä kuin nyt Underhillillä. Koskaan hän ei myöskään ollut\ntavannut miestä, joka niin selvästi uhosi päättäväisyyttä. Se tuntui\nilmenevän hänen äänestään, pään asennosta, silmäkulmista, jykevästä\nleuasta ja suun kaarteesta. Tyttö tiesi, että noiden kolmen miehen\nasema oli toivoton, ja kun Carson hoputti hevoset jälleen käyntiin ja\nhe loittonivat paikalta, hän tiesi nähneensä miehet viimeistä kertaa.\nKun vankkurit olivat päässeet syvänteen yläreunalle, katsoi tyttö\ntaakseen. Rosvot eivät olleet liikahtaneet paikoiltaan, eivät myöskään\nUnderhillin karjapaimenet. Mutta Underhill oli kääntynyt ja seurasi\nvankkureita katseellaan. Hänen käsivartensa olivat edelleenkin ristissä\nrinnalla, hatun lieri silmillä. Nance oli jo liian kaukana ollakseen\naivan varma, mutta hänestä tuntui, että Underhillin huulet hymyilivät\nlievän ylenkatseellista ja kylmän välinpitämätöntä hymyä.\n\nJa sitten vaunut vierivät kohti pohjoisia seutuja.\n\n\n\n\nIII LUKU.\n\n\nCarson ajoi hitaasti, varoen ja äänettömänä. Ylitettyään virran\neräästä kahluupaikasta he kulkivat pitkin sen kapeata rantaa vuoren\njuurta kaartavalle tielle. Tie kääntyi Korppiluun pohjoisen harjanteen\nläpi johtavaan solaan. Oli jo myöhäinen iltapäivä, kun he saapuivat\nvuorijonon toiselle puolelle ja alkoivat seurata kiemurtelevaa ja\nmutkittelevaa tietä yli laajan, kumpuilevan ruohoaavikon.\n\nCarson nuokkui ääneti istuimellaan. Nance sadatteli sitä mielessään,\nsillä vaikka hän Underhillin kanssa puhuessaan olikin näytellyt kovin\nvälinpitämätöntä, tapahtumat silti suuresti kiinnostivat häntä.\n\nUseaan otteeseen Nance oli salaa vilkaissut Carsoniin. Hän tiesi tämän\nmiettivän, ja mietteiden olevan vakavia, mutta hän ei voinut pidättää\nuteliaisuuttaan. Silti hän puhutellessaan Carsonia yritti hillitä\nääntään, jottei se olisi häntä paljastanut.\n\n»Millainen mies Underhill oikeastaan on, Jesse eno?»\n\n»Jaa, että mitä? Mitä sinä sanoit?»\n\n»Tiedustelin Thor Underhilliä.»\n\n»Jahaa, mitä sinä hänestä?»\n\n»Millainen mies hän oikein on?»\n\n»No sehän on aivan mutkatonta, Nance. Underhill on Underhill. Toista\nsellaista miestä ei minun tietääkseni olekaan.»\n\nNance pohti enonsa kuvauksen arvoituksellisuutta.\n\n»Eihän tuo ole mikään vastaus kysymykseeni vai kuinka?»\n\nCarson vilkaisi häneen nopeasti ja irvisti anteeksipyytäen.\n\n»Ehkeipä olekaan», hän vastasi. »Mutta se sisältää joka tapauksessa\ntotuuden. Minä uskon, että jos jostakin ilmestyisi toinen Thorin\nkaltainen mies ja he joutuisivat vastakkain, niin kyllä siinä eri\nryminä kävisi.» Hän tuijotti mietteissään kärrynraiteisiin.\n\n»Ei ole helppoa sanoa mitään varmaa ja selväpiirteistä Thorista.\nHän on jonkinlainen arvoitus. Melkein kaikki, ketkä hänet tuntevat,\nvakuuttavat hänen olevan oikea itsepäisyyden perikuvan, väitetäänpä\nhänen saattavan muuliaasinkin häpeään. Mikäli tiedän, Thor ei ole\nkoskaan ryhtynyt mihinkään toimeen saattamatta sitä päätökseen.\nYhdentekevää mikä on kysymyksessä; mikäli hän on ottanut jotakin\ntehdäkseen, hän sen myös tekee. Mikään ei voi häntä pysähdyttää tai\ntaivuttaa luopumaan yrityksestä. Hän ei puhu, eikä hänelle puhuta\nliikoja. Mikäli hän suhtautuu sinuun ystävällisesti, voit olla varma\nsiitä, että hän on ystäväsi. Hän ei suinkaan sitä sano, mutta tulet sen\nkyllä huomaamaan. Ja mikäli olet hänen vihamiehensä, huomaat sen vielä\nvarmemmin. Sitä ei sovi edes epäillä.»\n\n»Niinkö? Minä käsitän. Ajattelin juuri samoin. Mutta oletko varma, että\nne piirteet, jotka hänessä näet, todella ovat itsepäisyyttä, Jesse eno?\nEhkä se, mitä sanot itsepäisyydeksi, onkin vain ajatuksen ja toiminnan\nvapautta ja toisten arvovallan halveksimista?»\n\nCarson vilkaisi Nanceen ja hänen katseestaan kuvastui hämmästys.\n\n»Minusta tuntuu, että olet oikeassa! Totta vieköön, etköhän vain\nolekin. Se on jäänyt minulta huomaamatta. Mutta nyt, kun mainitset\nsiitä, huomaan sinun olevan oikeassa.»\n\n»Luuletko hänen hirttävän nuo miehet?» Nance kysyi.\n\n»Thor kyllä tekee, minkä hän katsoo oikeaksi», Carson selitti. »Ei\nole lainkaan helppoa ryhtyä vastustamaan Thorin aikeita. Thorin ja\nSladenien kesken on ollut kahnauksia. Sladeneja on kolme. Veljekset\nBill ja Blackie sekä Steele, Billin poika. He omistavat karjakartanon\nKorppiluun eteläpuolella. He sanovat sitä Hatuksi. Väitetään, että\neräitä Katko-Uun karjalaumojen yksilöitä olisi uudelleen leimattu\nHatun merkillä. Se ei olisikaan ollut vaikeata. Tarvittiin vain hiukan\nkaareva rauta, jolla voitiin yhdistää katkonaisen Uun molemmat kyljet,\nja hatun kuvio oli silloin valmiina. Thor ei kylläkään käsittääkseni\nole ollut asiasta varma, mutta hän on päättänyt sen selvittää, ja uskon\nhänen siinä onnistuvan.»\n\n»Luuletko noita kolmea varasta Sladenin miehiksi?»\n\nCarson pudisti päätään.\n\n»Saattavat olla, mutta kukapa sen tietää. Thorilla kuitenkin lienee\nomat ajatuksensa asiasta.»\n\nHe ajoivat edelleen, ja Carson selosti Sladenin vaiheita ja heidän\nsuhteitaan Underhilleihin ja toisiin naapureihinsa.\n\n»Sladenit tulivat tähän maahan ennen minua ja ennen Underhillejäkin.\nHe hallitsivat harjanteita aivan yksinään ja vihasivat kaikkia uusia\nnaapureita. Sladen-veljekset, Bill ja Blackie, yrittivät ajaa Jason\nUnderhillin pois koko seudulta. Jason on Thorin isä. Mutta vanha\nJason ei halunnut lähteä eikä hän lähtenytkään. Mutta siitä lähtien\non Sladenien ja Underhillien kesken ollut kaunaa. Steele Sladen on\nosapuilleen Thorin ikäinen ja kokoinen. Ollessaan kuusitoistavuotiaita\nhe joutuivat jossakin harjanteilla käsikähmään. Molemmat olivat melko\nperusteellisesti tulleet siinä löylyytetyiksi, eikä tappelu johtanut\nminkäänlaiseen ratkaisuun. He vihaavat toisiaan, mutta kovin eri\ntavalla. Steele Sladen puhuu yhtä ja toistakin Thorista ja käy miehestä\nmieheen häntä panettelemassa, mutta pysyttelee tarkoin poissa hänen\ntieltään. Thor sitä vastoin ei sano sanaakaan. Jonakin päivänä Steele\njoutuu jälleen Thorin tielle, ja sinä päivänä Thor kyllä selvittää\nasiat lopullisesti.»\n\nCarson vaikeni. Nance ei enää jatkanut kyselyjään. Vankkurit etenivät\nhitaasti ruohoaavikon halki, sillä Carson muisti, millaista kuormaa hän\nkuljetti. Illan suussa he saapuivat Katko-Uun lähettyville. Rakennukset\nolivat tasanteella aivan lähellä saman virran kallasta, jonka he olivat\nylittäneet ennen vuorensolaan tuloaan. Solan läpäistyään joki virtasi\nuseita kilometrejä länteen, mutta kaarsi sitten koilliseen ja virtasi\nKatko-Uun rakennusten ohi.\n\nHämärsi jo, kun Carson ajoi Katko-Uun karjapihaan sen toisesta\nportista, pysähdytti hevoset ja nousi vankkureilta. Virtaan\nrajoittuvassa aitauksessa oli tusinoittain hevosia. Joittenkin selässä\nnäkyivät vielä satuloitten painamat jäljet. Aitauksen lähettyvillä oli\nsuuri talli ja joitakin muitakin rakennuksia. Jonkin matkaa aitauksesta\npohjoiseen oli suuri, epäsäännöllinen, pyöreistä hirsistä rakennettu\nasuinrakennus, jonka setrilaatoilla katetun katon keskeltä kohosi suuri\nkivinen savupiippu. Nance näki joen puolella talon suuren vilpolan ja\nlaajan kuistin.\n\nKuistilla istunut mies tuli Nancea ja Carsonia kohden. Mies oli\nrakenteeltaan hämmästyttävästi Thor Underhillin näköinen, ja kun hän\ntuli lähemmäksi, Nance ilman muuta päätteli hänet Thorin isäksi.\nHänen tukkansa vivahti hiukan harmaaseen, mutta hänen silmänsä olivat\nkirkkaat, kasvonsa voimakkaat ja sileät, ja hän käveli kevyin ja\njoustavin askelin.\n\nHän oli Thorin näköinen, mutta samalla sittenkin erilainen. Sillä hänen\ntultuaan lähemmäksi Nance huomasi hänen silmissään kujeellisen ja\nhyväntahtoisen pilkahduksen. Ja tunnettuaan Carsonin mies hymyili.\n\n»No, totta vieköön, Carsonhan täällä onkin», hän sanoi. »Ja tämä nuori\nneito on tietenkin sisarentyttäresi, jota olette niin kauan odottaneet.\nNeiti», hän lisäsi, »me emme taida tarvita esittelyjä. Minua ilahduttaa\nsuuresti tavata teidät. Toivottavasti näemme teidät useinkin luonamme\n— ja toivottavasti pidätte tästä maankolkasta.» Hiukan arkaillen\nja hellävaroen hän tarttui Nancen käteen ja puristi sitä. Sitten\nseistessään Nancen kohdalla vankkureitten vierellä hän havaitsi ruumiin\nsen lavalla.\n\nHänen silmänsä kävivät vakaviksi, hymy kuoli ja hän katsoi Carsoniin.\n\n»Sehän on Bill Oviatt, Carson», hän sanoi. »Mikä hänelle tuli?»\n\nCarson kertoi tapahtumista, ja Jason Underhillin silmiin tuli jäykkä\nilme.\n\n»Thor on siis palannut», hän sanoi.\n\n\n\n\nIV LUKU.\n\n\nKolme köysiin kahlehdittua varasta oli nostettava ratsaille. Montakaan\nsanaa siinä ei lausuttu. Thor ja hänen ratsastajansa ilmaisivat\ntarkoituksensa merkein, päänliikkein ja puhuvin katsein. Oli outoa,\nkuinka koleaksi ja kalseaksi luonto oli äkkiä muuttunut. Päivä paahtoi,\ntaivas oli pilvetön, unelias rauha näytti vallitsevan, mutta silti\njokaisesta heistä tuntui, kuin olisi vallinnut haudanhiljaisuus,\npainostava, valju, kammottava kylmyys. Thorin ja hänen miestensä\ntoimilla ei ollut kerrassaan mitään yhteistä elämän kanssa. Heidän\ntarkoituksenaan oli päinvastoin tuhota sitä, ja tuo karu maa, joka\noli nähnyt enemmän kalmaa kuin elämää, tuntui henkivän heitä kohtaan\najatonta murhenäytelmän tuntua.\n\nCarsonin vaunut eivät enää olleet näkyvissä. Syvänteestä Thorin\nratsastajat, olivat seuranneet vankkurien kutistumista, kunnes ne\nsinertävässä etäisyydessä näyttivät pelkältä pisteeltä. Ja sitten\näärettömyys nieli ne. Eikä koko ympäröivässä seudussa enää ollut\nmissään eloa.\n\nThor johti kulkuetta, kolme rosvoa ratsasti aivan hänen jäljessään ja\nkarjapaimenet, joista jotkut ajoivat irrallisia hevosia, muodostivat\njälkijoukon. Kulkue eteni hitaasti kapeata polkua kohden itäisiä\nerämaita. Puolen tunnin kuluttua saavuttiin pieneen umpisolaan, johon\nirralliset hevoset teljettiin tukkimalla kulkuaukko setriaidaksilla.\nKoko työ tapahtui täydellisen äänettömyyden vallitessa. Jälleen\nratsastajat olivat liikkeellä. Aika ajoittain he ratsuineen katosivat\nsuuriin metsäsaarekkeisiin ilmestyäkseen yhtäkkiä jälleen näkyviin,\njossakin suojattomassa paikassa tai jollekin harjanteelle kiivenneinä.\nSitten he jälleen katosivat ja lopuksi heitä ei olisi voitu enää\nhavaita mistään kohdin Korppiluun harjanteilta. He olivat edenneet\nsyvänteestä, missä he olivat tavanneet Jesse Carsonin ja Nancen,\nparikymmentä kilometriä, ja olivat vaivalloisesti päässeet virran\npohjoisen haarakkeen läheiseen alhoon. Tuota virtaa paikkakunnalla\nmuuten aivan yleisesti sanottiinkin Pohjoishaaraksi. Alhoa reunusti\nharvinaisen tiuha metsä. Hiljaisuus oli siellä vieläkin painostavampi\nkuin avomaastossa, ja Thorin laskeutuessa maahan hänen satulansa\nnarahdus kuulosti terävältä kuin pistoolin laukaus.\n\nToisetkin ratsastajat laskeutuivat ratsailta, ja varkaat autettiin\nmaahan. He seisoivat edelleenkin masentuneina maahan tuijottaen.\n\nHevosrosvoista kaksi oli keski-ikäistä. Heidän tummat partansa ja\nhiuksensa olivat jo hiukan harmahtavat ja heidän silmänsä synkän\nvilpilliset ja välttelevät. Kolmas sitä vastoin oli aivan nuori mies.\nHän ei voinut olla paljonkaan yli kahdenkymmenen. Hän oli toisia\npitempi ja ajamattomia kasvoja peitti hento, silkinhieno untuva.\nHän oli vaalea ja hänen sinisiä silmiään reunustivat oljenväriset\nsilmäripset. Kulmakarvatkin olivat saman väriset.\n\nHänen masentuneisuudestaan ja herpaantumisestaan kuvastui kauhua.\nKasvoissa ei ollut jälkeäkään paatuneisuudesta, mitä suorastaan uhosi\ntoisten katsannosta. Hänen silmissään oli katuva, anova, epätoivoinen\nilme, ja huulet, vaikka ne olivatkin lujasti yhteen puristetut,\nvavahtelivat.\n\nNyt vasta lausuttiin ensimmäiset sanat syvänteestä lähdön jälkeen.\nPuhuja oli Thor Underhill.\n\n»Tämä on oikea paikka», hän sanoi.\n\nHän katsoi rosvoihin, ja nämä tuijottivat vuorostaan häneen yrittäen\nlukea hänen kylmistä, säälimättömistä silmistään kohtaloaan. Kun\nThorin katse kiintyi nuoreen varkaaseen, hänen huulensa puristuivat\nsilminnähtävästi entistäänkin lujemmin yhteen. Katko-Uun karjapaimenet\nseisoivat ratsailta laskeuduttuaan piirissä tuon ryhmän ympärillä,\nkatsellen ja kuunnellen. Heidän ystävänsä Bill Oviatt oli surmattu\nja heidän villit, kesyttömät mielensä olivat tulvillaan katkeruutta\nja kostonhalua. Jo matkan alussa, kun he olivat joutuneet näkemään\nOviattin kuolintuskat, he olivat anoneet Underhilliltä lupaa hirttää\nviipymättä ystävänsä kuoleman aiheuttaneet varkaat. Nyt, tietäessään\nsovituksen hetken olevan lähellä, he seisoivat järkähtämättömän\nsäälimättöminä ja odottivat vain Thorin määräystä.\n\n»Olen säästänyt teitä tähän saakka», Thor sanoi. »Mieheni olisivat\nhirttäneet teidät jo eilen. Mutta olen säästänyt teitä varatakseni\nteille vielä uuden tilaisuuden vastata kysymykseen, jonka tein jo\npidätyksenne jälkeen. Toistan sen nyt: Varastitteko hevoset omasta\naloitteestanne vai jonkun vieraan kehoituksesta?»\n\nToinen partaniekoista ärähti.\n\n»Piru vieköön, se ei kuulu sinulle», hän vastasi.\n\n»Turhuutta koko ristikuulustelu», toinen parrakkaista sanoi. »Millään\nei ole enää mitään väliä. Me roikumme kumminkin yhtä koreasti.»\n\n»Kumpi teistä tappoi Bill Oviattin?» Underhill kysyi. »Hän oli\nhiekkasyvänteessä, kun löysimme hänet. Te molemmat lurjukset olitte\nsillä taholla. Jompikumpi teistä tappoi hänet. Kumpi?»\n\n»Päättele itse», miehistä toinen virkkoi. »Kumpikin meistä ampui\nkahdesti tuota armasta ystäväänne. Montakohan luodinreikää hänessä\noikeastaan mahtoi olla?»\n\nNeljä kuulaa oli kaatanut Oviattin.\n\nUnderhill ei osoittanut mitään liikutusta. Toimiessaan sekä oikeutena\nettä valamiehistönä hän tuntui olevan yhtä vapaa kaikista intohimoista\nja ennakkoluuloista kuin ikänänsä joku oikea tuomari oikeudessa.\n\nHän käänsi katseensa ratsastajiinsa. »Viekää heidät, pojat», hän sanoi.\n»He ovat syyllisiä.»\n\nPartaniekat erotettiin erilleen nuoresta miehestä, köysi irroitettiin\nheidän kaulastaan ja heidät sijoitettiin ratsujen selkään ja ohjattiin\nsyvemmälle metsään. Heidän mentyään, kun sekä hevoset että ratsastajat\nolivat kadonneet, jäljelle ei ollut jäänyt muita kuin nuori varas ja\nUnderhill. He seisoivat edelleenkin vastatusten ja Underhill puhui.\n\n»Ken olet?» hän kysyi.\n\n»Scott Hayes», varas vastasi.\n\n»Noin kahden- tai kolmenkolmatta ikäinen, vai kuinka?» Underhill kysyi.\n\n»Kahdenkymmenen.»\n\n»Onko hevosten varastaminen ammattisi?»\n\n»Ei, ei suinkaan. Tämä oli aivan ensimmäinen kerta. En ole koskaan\naikaisemmin semmoiseen puuttunut.»\n\n»Kenen palveluksessa olet?»\n\nHän katsoi suoraan nuorta varasta silmiin ja lisäsi: »Kuulit minun\ntiedustelevan ystäviltäsi erinäisiä asioita. He vastasivat kysymyksiini\noman makunsa mukaan. Mutta vastaukset eivät miellyttäneet minua. Minun\non saatava tietää totuus. Kenen palveluksessa olet?»\n\nNuorukainen ei voinut kestää Underhillin katsetta. Hänen päänsä painui\nja hän tuijotti maahan. Hän yritti säilyttää itsehillintänsä, mutta\njälleen hänen huulensa vavahtelivat.\n\nUnderhill odotti. Kokonainen minuutti kului. Sitten tuli yht'äkkiä:\n\n»Olen Sladenin palveluksessa.»\n\n»Kenen Sladenin?»\n\n»Billin.»\n\n»Billkö käski sinun varastaa hevoseni?»\n\n»Bill ja Steele.»\n\nSeurasi äänettömyys, jonka aikana nuori varas tunsi olevana Underhillin\nkylmän, hellittämättömän ja läpitunkevan katseen puntaroitavana.\n\n»Mistä olet kotoisin?» Underhill tiedusteli.\n\n»Santa Cruzin piirikunnasta. Läheltä Nogalesia.»\n\nJälleen äänettömyys.\n\n»Kuinka pitkän aikaa luulet tarvitsevasi päästäksesi takaisin\nNogalesiin?»\n\nNuorukaisen koko ruumis tuntui vavahtavan. Hän tuijotti Underhilliin\nsuu auki pelkästä hämmästyksestä..\n\n»Herra», hän sanoi, »olen siellä niin nopeasti kuin Luoja vain sallii.»\n\n»Sinä lähdet nyt paikalla», Underhill sanoi. Hän leikkasi poikki\nnuorukaisen käsiä kahlitsevan köyden ja osoitti hänelle ratsua — sitä\nhevosta, jolla nuorukainen oli ratsastanut.\n\n»Ala painua», hän määräsi. »Ratsasta kovaa ja varo tulemasta takaisin!»\n\nNuorukainen oli vallan hämillään. Hän ei ollut voinut edes toivoa\ntämänkaltaista armoa.\n\n»Aivanko totta?» hän ällisteli.\n\n»Pidä kiirettä, etten muuta mieltäni», Underhill sanoi.\n\n»Minkä hevosista saan?»\n\n»Millä tänne ratsastitkin.»\n\n»Kiitoksia!» Kiitollisuuden ilmaus lausuttiin hänen jo juostessaan\nsatulaa hakemaan. Hän nykäisi suitsista; kuului kavioitten nopea\nrummutus, ja hevonen ratsastajineen kiiti länttä kohden.\n\nThor seisoi tähystellen. Aika ajoittain hän ei voinut nähdä\nratsastajaa, hän voi vain osapuilleen päätellä tämän kulun\nlyhytkasvuisen pensaikon huojumisesta. Hetkittäin hevonen\nratsastajineen oli kokonaisuudessaan näkyvissä jonkin harjanteen tai\njyrkänteen laella. Ja lopulta hevonen ja sitten ratsastajakin katosivat\ntykkänään.\n\nSitten Katko-Uun karjapaimenet ilmaantuivat metsiköstä. He taluttivat\nkahta isännätöntä hevosta suitsista, ja heidän kasvoistaan kuvastui\nsynkkä ja julma tyydytys.\n\nHe lähestyivät, ratsastivat Underhillin vierelle ja katsoivat häneen\nkysyvästi.\n\n»Päästin vapaaksi!» Thor sanoi tarkoittaen nuorta varasta. »Hän ilmaisi\nminulle arvattavasti totuuden. Bill Sladen on kaiken järjestäjä.»\n\n»Vai niin!» eräs kookas ratsastaja huudahti. »Teitte aivan oikein.\nTäältä Sladenit voivat nyt löytää nuo molemmat lurjukset, mikäli kukaan\nniitä koskaan enää tapaa.»\n\n»Asiat ovat nyt oikealla tolalla», toinen huomautti. »En tosiaankaan\ntiedä, miltä tuon nulikan hirttäminen oikein olisi tuntunut. Toiset\nkyllä olivat ansainneet kohtalonsa. Mutta nulikasta en ollut aivan\nvarma.»\n\nPuhe päättyi siihen. He viipyivät vielä hetkisen, mutta sitten\nUnderhill nousi ratsaille, ja kaikki karauttivat perätysten takaisin\nsamaa tietä länttä kohden kuin olivat tulleetkin.\n\nTunnissa he olivat umpisolassa, minne he olivat sulkeneet hevoset.\nMutta joku oli vapauttanut eläimet aitauksesta ja ajanut niitä sitä\nsyvännettä kohden, missä ratsastajat olivat yhdyttäneet Carsonin\nvankkurit. He seurasivat Carsonin jälkiä, ja kun he olivat läpäisseet\nsolan, pimeys piiritti heidät.\n\nMutta he eivät kuitenkaan pysähtyneet, sillä varhainen kuu ilmaantui\ntaivaanrannalle, ja sen valossa sopi jatkaa matkaa. Oli jo melkein\nkeskiyö heidän sulkiessaan hevoset Katko-Uun aitaukseen. Hetkistä\nmyöhemmin miehet olivat hirsirakennuksessa, ja sen suuressa pirtissä\nseisten Thor selosti vanhemmalle Underhillille tapahtumat.\n\nJason Underhillin kasvojen ilme oli vakava.\n\n»Thor», hän sanoi, »Sladenit muuttuvat yhä vain pahemmiksi; En tiedä,\nmikä ihmisiä oikein vaivaa. Näyttää siltä, ettei pahaan suostunut mies\nvoi sillä tiellä enää seisahtua, ja tätä on jatkunut jo pitkään.»\n\n\n\n\nV LUKU.\n\n\nNance oli tullut huomaamaan, että eri paikkakuntien karjapaimenten\nkesken oli eroa aivan samaten kuin eri seutujen talot ja\nkarjakartanotkin erosivat toisistaan. Eroavaisuuksien hän päätteli\njohtuvan siitä maankolkasta, jossa talot sijaitsivat tai cowboyt\nasustivat.\n\nNiinpä esimerkiksi Wyomingin ja Arizonan maastot erosivat toisistaan.\nWyomingin vuoret olivat toisenlaisia. Ne olivat metsäisiä tai niiden\nrinteillä kasvoi ruohoa, joten ne olivat vehmaita, hedelmällisiä ja\nkauniita. Wyomingin laaksot olivat laajoja ja vihannoivia, tasangot\nkarjalaitumia, joissa virtasi kirkas, kimmeltävä, jääkylmä vesi.\n\nItse kartanot olivat viljavissa seuduissa; niiden rakennuksiin\noli käytetty melkein samoja rakennusaineita kuin valtakunnan\nkehittyneimmissäkin osissa. Karjapaimenet, vaikka he olivatkin\nsitkeitä, tarkkasilmäisiä, hyvähermoisia ja valmiita melkein mihin\nuhkayritykseen tahansa, eivät sittenkään hänen käsittääkseen olleet\nhalukkaita sellaisiin tekoihin, joita Arizonan ratsastajat toimittivat.\n\nArizonassa oli jotakin, joka saattoi mielen levottomaksi. Se piili\nluonnossa, sen hän tunsi; elottomissa vuorenharjanteissa, jotka\nkohosivat kaikkialla; kuolettavan kuivissa autiotaipaleissa, joissa\npienet hiekkapyörteet lakkaamatta karkeloivat valtavien hyrrien\ntavoin; vähävetisissä vesiuomissa, joissa vesi hiljalleen valui pitkin\nlaaksojen tasaisia hiekkalaakioita tai hyppelehti kanjonien punaisilla\nkivillä. Se piili niukassa, vaivaisessa kasvillisuudessa, matalissa\npuissa, paljaissa graniittikallioissa, punaisten vuorten irvokkaissa\nritarilinnoissa, torneissa ja linnakkeissa. Se vinkui pahaenteisinä,\nhautovan kuumina tuulispäinä, jotka tuntuivat uneliaasti lakaisevan\nseutua. Salaperäisyyden tuntua oli niissä monivärisissä auer- ja\nutupilvissä, jotka verhosivat purppuraista taivaanrantaa varjojen\ntavoin. Kaiken yllä oli painostava, järkkymätön autius ja tuntu, että\njokin yliluonnollinen voima, lukemattomien aikakausien viisauden\nhaltija, seurasi salaisesti, pilkallisesti nauraen tuota suurta\nautioalaa asumaan pyrkivien mitättömien ihmisten ponnistuksia. Autius\noli kuin henkäys, joka hiljalleen, vastustamattomana vyöryi sulkemaan\npiiriinsä ihmisen, kylmä henkäys, johon kätkeytyi uhkaava viesti.\nErämaan henkäys.\n\nRouva Underhill, Jasonin vaimo ja Thorin äiti, vastaanotti Nancen\nja järjesti hänelle huoneen vilpolan ääreltä sekä kehoitti häntä\nillastamisen jälkeen menemään levolle.\n\nArizonan aamunruskon ihme herätti Nancen. Hän nousi ja meni\npeseydyttyään ja pukeuduttuaan keittiöön tervehtimään talon emäntää.\nTällöin hän kuuli Carsonin toisen hevosen menettäneen kenkänsä ja sai\ntietää kotimatkan pakostakin viivästyvän tunnilla tai parilla.\n\nAamiaispöydässä Nance istui Thoria vastapäätä. Tyttö ei ollut yöllä\nkuullut miesten saapumista eikä tienyt Thorin kotiin paluusta, ennen\nkuin näki tämän astuvan ruokahuoneeseen. Tyttö kyllä tiesi hänet\nkookkaaksi, mutta nyt vasta, Thorin nojatessa huoneen ovenpieleen, hän\nvasta oikein käsitti, kuinka suuri Thor todellisuudessa oli. Mutta\nvaltavasta koostaan huolimatta hän oli joustava, siroliikkeinen ja\nihastuttavan kaunisvartaloinen. Hän hallitsi ruumiinsa voimistelijan\ntavoin. Puhdistautuneena erämaan hiedasta ja matkan pölyistä, parta\najettuna ja tukka suittuna hän oli komea ilmestys.\n\nMutta yhä vielä hänen ympärillään oli sama ilmapiiri, jonka Nance oli\njo aikaisemmin tuntenut. Hänen tummat silmänsä olivat rauhallisen\nvakavat kuten edellisenäkin päivänä, mutta niissä piili sama kylmän\nivallinen pilkahdus.\n\nThor tervehti tyttöä äänettömästi, istuutui paikalleen ja syventyi\nsyömiseen unohtaen vieraan täydelleen, paitsi milloin ruoan tarjoaminen\ntai muut pöytäkohteliaisuudet välttämättä vaativat kiinnittämään häneen\njonkin verran huomiota.\n\nAamiaisen jälkeen Thor poistui. Nance näki hänen keskustelevan\nmuutamien karjapaimenten kanssa lähellä karja-aitausta. Myöhemmin\nNance meni sinne, mihin Carson oli jättänyt vankkurinsa, ja huomasi,\nettä Oviattin ruumis oli korjattu pois. Hän ei tiennyt, mitä sille oli\ntehty. Hän otaksui joidenkin Katko-Uun miesten yöllä sen haudanneen.\n\nKolmen varkaan kohtalo häntä vaivasi ja hänen uteliaisuutensa kohdistui\nerikoisesti erääseen seikkaan. Niinpä kun hän aamulla näki Thorin\nseisovan karjakartanon etelänpuoleiseen laaksoon viettävän jyrkänteen\nreunalla, hän lähti miehen luokse.\n\nJyrkänne oli jonkin matkaa talosta ja karja-aitauksesta.\nMiehistörakennukset olivat nekin sillä suunnalla, ja ohi kulkiessaan\nhän huomasi puolisen tusinaa karjapaimenia vetelehtivän lähettyvillä.\nHän tunsi heidät samoiksi, jotka olivat olleet Thorin seuralaisina\nedellisenä päivänä. Hän tiesi, ettei hän koskaan tulisi unohtamaan\nheidän kasvonpiirteitään.\n\nThor oli seisonut pitkän aikaa aivan liikkumattomana luoteiseen\ntähyillen, ennen kuin hän tajusi Nancen seisovan lähettyvillään.\n\nMies vilkaisi tyttöön ja hänen tummissa silmissään oli outo pilkahdus.\n\n»Carson on sepän verstaassa hevostaan kengittämässä», hän sanoi.\n\n»En hae enoani», tyttö vastasi. »Minua on vaivannut uteliaisuus, ja\ntulin tiedustelemaan teiltä erästä asiaa.»\n\n»Olkaa hyvä!»\n\n»Mitä teitte noille kolmelle rosvolle?» hän kysyi.\n\n»Me hirtimme heidät.»\n\n»Ette toki kaikkia? Ette mitenkään nuorta miestä? Hänhän oli vielä\naivan nuorukainen.»\n\nThoria näytti julmalla tavalla huvittavan tytön silmistä kuvastuva\nkauhu. Kahdesti hänen suunsa melkein vetäytyi hymyyn.\n\n»Annoimme nulikan livistää», hän vihdoinkin vastasi. »Mutta\nkuulkaahan», hän lisäsi, »miksi asia kiinnostaa teitä? Tunsitteko\nnuorukaisen?»\n\n»Minä en ole siitä kiinnostunut», tyttö kielsi. »Minä olen huvittunut\nvain teistä itsestänne, tavastanne ryhtyä omin valloin soveltamaan\nlakia sekä siitä, että ylennätte itsenne samalla kertaa tuomariksi,\nvalamiehistöksi ja tuomion täytäntöönpanijaksi. Toissapäivänä\nnähdessäni teidät ihmettelin, pystyisittekö todella aikeittenne\nmukaisesti toteuttamaan kaiken tuon.»\n\n»No, nyt teillä ei ole enää mitään syytä vaivata sillä päätänne.»\n\nTyttö seisoi katsellen miestä yhä edelleenkin ihmeissään. Hän\nihmetteli, kuinka tuo nuori mies, joka iältään ei varmaankaan ollut\nkuutta- tai seitsemääkolmatta vanhempi, oli kyennyt saavuttamaan\ntuonkaltaisen mielen ja luonteen tyyneyden. Hänen tekonsa ei tuntunut\nvähintäkään häntä järkyttävän eikä hän liioin sitä katunut. Äkkiä\nkuului jostakin lähettyviltä kavioitten kapsetta. Aluksi tytön\nmieleen juolahti, että jotkut Katko-Uun karjapaimenet olivat nousseet\nratsaille, ja jälkeenpäin hän muisti hämmästelleensä sitä, että he niin\näkkiä ja odottamatta olivat ilmestyneet hänen ja Thorin vierelle.\n\nNyt hän kuuli kavioitten aiheuttamat töytäykset ratsujen pysähtyessä\näkkiä hänen takanaan rinteen hienossa hiekassa, ja kääntyessään\nnopeasti hän huomasi puolisenkymmentä vierasta ratsastajaa melkein\nkäden ulottuvilla.\n\nThor oli myöskin kääntynyt. Mutta vieraat ratsastajat olivat jo\nympäröineet hänet täydelleen jyrkänteen harjan kovalla maaperällä.\n\nKookas mies, vielä Thoriakin suurempi, harteikas, lihaksekas ratsastaja\nheittäytyi ratsunsa selästä ja ryntäsi Thorin eteen. Hän oli\nkeski-ikäinen, ja hänellä oli lyhyt musta parta, koukkunenä ja kylmät,\nraa’at silmät. Huolimatta siitä, että ratsastaja oli pariakymmentä\nvuotta Thoria vanhempi, hän liikkui hämmästyttävän joustavasti ja\nkevyesti. Hän tuntui omaavan rajattomat ruumiinvoimat, ja hän oli niin\nkiihdyksissä, että hänen hypähtäessään ratsailta Nance luuli hänen\noikopäätä ryntäävän Thoriin käsiksi. Mutta sitä hän ei sittenkään\ntehnyt. Kun hän oli Thorista noin metrin päässä, hän pysähtyi ja\nnäköjään yritti hillitä itseään. Mutta hänen huuliltaan ryöppyävät\nsanat olivat täynnä vihaa ja raivoa.\n\n»Kirottua, Underhill; sinä olet hirttänyt Lafe Morrellin ja Jay Fargon!»\n\nThor vastasi silmää räpäyttämättä ratsastajan leimuavaan katseeseen.\nNancesta näytti, ettei hän vähääkään välittänyt toisen kiihkosta.\nPäinvastoin hänen äänestään tuntui kajastuvan mielihyvää hänen\nryhtyessään puhumaan:\n\n»Aivan niin, Sladen, me hirtimme heidät.»\n\nNanceen iski murhenäytelmän aavistus. Romanttinen ilmapiiri, joka\nrusottavan auringonnousun jäljiltä oli verhonnut seutua, tuntui äkkiä\nhaihtuvan. Nyt oli kuoleman kalvakkuus ja jäätävyys peloittavan\nlähellä. Hämmästyneenä, pelästyneenä, kauhuissaan hän vilkaisi\ntutkivasti ympärilleen. Oli outoa, kuinka yksityiskohtaisen tarkasti\nhän tajusi koko tapahtumapaikan. Sellaisetkin yksityiskohdat,\njoita hän aikaisemmin ei ollut edes huomannut, ilmenivät nyt\nhämmästyttävän elävinä. Hän huomasi, että Sladeniksi sanottua miestä\nseuranneet ratsastajat olivat aseistettuja, julman näköisiä miehiä.\nHeidän kasvonsa olivat hirvittävät ja ilmeensä pahaenteiset heidän\ntarkatessaan Thor Underhilliä. Heillä oli selvästi murha mielessään.\n\nMutta tytön terästynyt näkö tajusi asioita, joita vieraitten\nratsastajien silmät eivät huomanneet.\n\nThorin isä laskeutui kiireesti suurelta parvekkeelta ja kiiruhti\nThoria ja vierasten ratsastajien ryhmää kohden. Hänellä oli käsissään\nkivääri, jonka piippu metsästäjien tapaan oli suunnattuna eteenpäin.\nNance näki kahden karjapaimenen lähestyvän miehistön rakennuksesta. He\nsormeilivat patruunavöitään. Tyttö voi nähdä heidän silmänsä kiiluvan\nkiihkoa ja raivoa. Hän huomasi myös raskaitten revolverien perien\ntörröttävän koteloistaan. Kolme Katko-Uun karjapaimenta juoksi kohti\nmiehistörakennusta, ja kolme muuta eteni kohti jyrkänteen reunaa.\nViimeksi mainituilla oli kiväärit käsissään. Karja-aitauksen luota\njuoksi kaksi miestä. Hekin lähestyivät ratsastajia ja kummallakin\noli käsissään paljastettu pistooli. Nancen tarkatessa heitä he yhä\nlähenivät, ja ratsastajien kiinnittäessä kaiken huomionsa Thoriin\nja käynnissä olevaan välienselvittelyyn, Katko-Uun karjapaimenet\npiirittivät jyrkänteen harjan. Täydelleen aseistetut miehet seisoivat\nliikkumattomina, tarkkaavina ja äänettöminä. Toiset taas olivat\npolvistuneina, kaksi jopa vatsallaan jyrkänteen reunalla, ja jokaisella\noli raskaat revolverit käsissään, ja he seurasivat valppaasti Sladenin\nja hänen ratsastajiensa liikkeitä.\n\nNance näki Thorin käsiaseen, raskaan, mustaperäisen aseen kotelossaan.\nThorin kädet riippuivat toimettomina, ja näytti siltä, ettei hän\nlainkaan ajatellut asetta kupeellaan, vaan tarkkasi Sladenin silmiä.\nJälleen tyttö hämmästeli miehen kylmäverisyyttä ja hänen täydellistä\nitsehillintäänsä. Sillä vaikka intohimo kiistämättä herättää\nintohimoa, Thoriin ei Sladenin mielentila ollut lainkaan vaikuttanut.\nHuomatessaan Thorin välinpitämättömyyden Sladen kiihtyi sitäkin\nenemmän. Nance oli varma, ettei Sladen ollut vielä nähnyt Katko-Uun\nmiehiä jyrkänteen reunalla sekä että hänen miehensäkin olivat niistä\ntäysin tietämättömiä. Vieraat ratsastajat kiinnittivät kaiken huomionsa\nThoriin ja Sladeniin. He tuijottivat näytelmän päähenkilöihin ja olivat\nselin Katko-Uun karjapaimeniin. Thorkin oli tietämätön miestensä\nläheisyydestä. Heitä kohden kääntyneenä Sladen yksin olisi voinut\nheidät havaita, jollei hänenkin huomionsa olisi ollut täydelleen\nkiintyneenä viholliseensa, matkansa kohteeseen.\n\n»Niin Blackie, me todella hirtimme heidät», Thor toisti. »He olivat\nHatun ratsastajia ja tapasimme heidät ajamasta Katko-Uun hevosia.\nTahdotko ehkä tietää vielä jotakin muutakin?»\n\n»Ei, tämä riittää», Sladen vastasi. »Olen tullut tänne sanomaan, että\ntästä on tehtävä loppu! Minä passitan sinut helvettiin!»\n\nHänen oikea kätensä heilahti nopeasti alas ja jälleen ylös. Hänen\nraskas revolverinsa suhahti kotelostaan. Mutta vaikka Sladenin käsi\nliikkui nopeasti, Thorin oli sittenkin nopeampi. Thorin vasen käsi\nkouraisi Sladenia oikeasta ranteesta. Asetta pitelevä käsi vääntyi ja\nkiertyi niin valtavan rajusti, että luut tuntuivat murskautuvan. Käsi,\npistooli ja käsivarsi sysättiin taivasta kohden ja pysytettiin siinä.\nTuska sumensi Sladenin silmiä: hän ulvoi raivosta. Silloin Thorin oikea\nkäsi äkkiä ampaisi ylös. Se sattui alhaalta Sladenin leukaan ja kuului\nääni, joka oudolla tavalla muistutti tasaisen kiven mulahdusta veteen.\nSladenin pää retkahti taakse. Hänen ruumiinsa kävi hervottomaksi, ja\nuhkaava pistooli putosi kädestä.\n\nSladen ei kuitenkaan lysähtänyt maahan, vaikkakin hän oli tajuton,\nsillä Thorin vasen käsi kannatti häntä.\n\nSitten äkkiä, kuin leikiten, Thor kohotti Sladenin ruumiin, kantoi sen\nhänen hevosensa vierelle ja heitti poikittain sen satulaan.\n\nTähän hetkeen mennessä Thor ei ollut näyttänyt huomanneen Sladenin\nratsastajia. Nyt hän tarkasti heitä ja hänen silmänsä kiiluivat\nmielihyvästä. Nance ei tiennyt, kuinka kaikki oli tapahtunut, sillä hän\nei ollut huomannut liikettä, mutta Thorin käteen oli äkkiä ilmaantunut\nmustaperäinen revolveri, jonka tyttö oli vasta nähnyt hänen kupeellaan.\n\nThor huomasi nyt Katko-Uun miehet jyrkänteen reunalla, ja hän naurahti.\n\n»Rauhoittukaa, pojat», hän sanoi. »Älkää sekaantuko tähän. Näistä ei\nole haittaa. He ovat vain säestämässä Blackie Sladenin esiintymistä; ja\nBlackien esiintyminen on jo päättynyt.»\n\nÄllistyneinä vieraat ratsastajat katsoivat taaksensa. He ilmaisivat\npeittelemättä hämmästyksensä.\n\n»Minusta tuntuu, että voitte nyt kadota», Thor sanoi. »Ja viekää\npomonne mennessänne. Mikäli hänen niskansa on poikki, hän on saanut\nvain ansioittensa mukaan. Teillä on viisi minuuttia aikaa hävitä\nkiväärin kuulien ulottuvilta.»\n\nTyytyväinen hymy karehti yhä hänen huulillaan, mutta yht’äkkiä se\nkatosi ja vaihtui outoon irveeseen, ja hän kiintyi tuijottamaan erästä\nSladenin ratsastajista.\n\n»Piru vieköön», kuului jäätävästi. »Eikö siinä olekin Scott Hayes?»\n\nHayes, nuori varas, jonka elämän Thor oli säästänyt synkässä metsässä\ntoisten rosvojen siellä tavatessa kohtalonsa, painoi päänsä alas\ntohtimatta kohdata Thorin katsetta.\n\nNancekin tunsi nyt Hayesin yhdeksi niistä kolmesta varkaasta, jotka\nolivat olleet köytettyinä toisiinsa, ja tuijotti häneen aivan\nymmällään. Sitten tyttö vilkaisi Thoriin vetoavasti, mutta Thor katseli\nmuualle.\n\n»Maahan ja äkkiä!» Thor määräsi. »Ja toiset painukaa tiehenne,\nkiireesti!»\n\nPaimenet kannustivat hevosiaan ja ratsastivat matkoihinsa. Kaksi\nheistä ratsasti kahden puolen Blackien ratsua tutkien miehen\nhervotonta ruumista, joka retkotti satulassa. Heidän laskeutuessaan\njyrkkää rinnettä tasaisempia maita kohden ja kadotessaan nuori rosvo\nhivuttautui alas satulasta ja seisoi pää painuksissa ratsunsa vieressä.\n\nThor astui pojan luokse, asettautui hänen eteensä, kohotti pojan\nkasvoja leuasta ja kahlehti tämän katseen silmillään.\n\n»Koti ei tuntunutkaan sinusta houkuttelevalta, mitä? Vastaa pian!»\n\n»Sladen ja hänen ratsastajansa tavoittivat minut Korppiluun eteläiseltä\nharjanteelta», Hayes sanoi. »En aikonut puhua heille mitään, mutta he\nhalusivat tietää, missä Morrel ja Fargo olivat. Minusta melkein tuntuu,\netten olisi täällä, jollen olisi kertonut heille.» Hän oli peräti\nsynkkä; toivottomuus loisti hänen silmistään.\n\n»Piru vieköön», hän sanoi; »hirttäkää minut ja olkaa kirottu.»\n\nThor naurahti kylmästi.\n\n»Voit olla varma, että menettelemme sinun suhteesi aivan kuten katsomme\nparhaaksi», hän vastasi.\n\nTällöin Sladenin ratsastajat olivat jo kaukana laaksossa. Nance voi\nnähdä heidät lähellä jokea.\n\nJälleen onnettomuuden tuntu oli uhkaava. Tytön ajatukset olivat yhtenä\nkaaoksena. Hän ei lainkaan itse huomannut liikkuneensa, mutta äkkiä\nThorin sanoja seuranneen kuolonhiljaisuuden aikana, hän oli siirtynyt\naivan Thorin vierelle, joka oli jo tarttunut poikaa hartioista.\n\nOli miten oli, tyttö katsoi suoraan Thoria silmiin väistämättä hänen\nkylmää, huvittunutta katsettaan.\n\n»Te ette voi tehdä sitä!» tyttö epäsi.\n\nMiehen ilmekään ei muuttunut.\n\n»Neiti Kayne», hän sanoi, »te olette sekaantunut minun asioihini.»\n\n»Se ei ole mikään teidän asianne», tyttö intti. »Kysymyksessä on\ninhimillisyyden asia. Te suunnittelette murhaa. Antakaa pojan livistää.\nOlisi ollut kyllin paha, jos olisitte hirttänyt hänet eilen. Mutta\ntänään se on mahdotonta. Minä en salli sitä!»\n\nHiljaisuus seurasi hänen sanojaan. Thor katsoi yhä edelleen tyttöön\nsilmissään eriskummallinen, miettivä ilme. Poika oli jälleen painanut\npäänsä alas eikä katsahtanutkaan enää ylös. Katko-Uun karjapaimenet\nvaikenivat. Jason Underhill, kivääriä kädessään heilutellen, seurasi\ntapahtumaa sivusta. Hänen kasvonsa olivat ilmeettömät. Hetkisen\nnäytti siltä kuin Thor olisi aikonut puhua, ja tyttö tiesi, että jos\nhän silloin todella olisi jotakin sanonut, hän olisi saattanut tytön\nnaurunalaiseksi. Mutta Thor ei puhunutkaan.\n\nHän katsahti nuoreen rosvoon ja sitten Nanceen. Sitten hän hitaasti\nastui askeleen taaksepäin ja kumarsi suurieleisesti.\n\n»No olkoon», hän sanoi. »Poika on teidän.»\n\nThor vilkaisi tyttöön pitkään ja arvoituksellisesti, kääntyi hitaasti\nja kulki hirsirakennusta kohden.\n\nKatko-Uun karjapaimenet katosivat jättäen Nancen nuoren rosvon kanssa\nkahden. Häpeän puna poskillaan poika kuunteli pelastajansa neuvoja.\nPojan lupaukset olivat vallan ylenmääräisiä, ja ratsaille noustuaan hän\njälleen puhkesi puhumaan.\n\n»Kiitän teitä, neiti», hän sanoi. »Underhill olisi varmasti täyttänyt\nlupauksensa, jollei teitä olisi ollut.» Sitten hän hymyillen lisäsi:\n»Te voitte milloin tahansa kesyttää Underhillin vaikka syömään\nkädestänne.»\n\nMyöhemmin, kun Nance ja Carson miehistömajan edestä ajoivat tiehensä,\ntyttö näki Thorin katselevan häntä karja-aitauksen nurkkaukseen\nnojaten. Tyttö heilutti kättään, muttei saanut mitään vastausta\nhyvästelyynsä.\n\n\n\n\nVI LUKU.\n\n\nThor Underhillin tunteita Nance Kaynea kohtaan oli vaikea määritellä.\nHänen oman käsityksensä mukaan tytön tapaaminen ei ollut vähimmässäkään\nmäärin vaikuttanut häneen. Ratsastaessaan eräänä aamuna useita päiviä\nmyöhemmin Korppiluun pohjoisia harjanteita halkovassa solassa hän\nmiettiessään tapahtumia ei voinut johtua muuhun tulokseen, kuin että\nhän oli täysin välinpitämätön tytön suhteen. Hänen oli myönnettävä\nNance kauniiksi, mutta hänen tunteisiinsa tyttö ei ollut vaikuttanut.\nTyttö oli ollut aivan liian itsevarma ollakseen Thorin maun mukainen.\n\nThor ratsasti solan läpi, virran yli ja seurasi polkua, jota hän\nmiehineen oli ratsastanut sinä päivänä, jolloin he hirttivät\nhevosvarkaat.\n\nHämmästyksekseen hän huomasi edelleenkin ajattelevansa Nancea. Hän näki\nalati edessään tytön silmät sellaisina, miltä ne olivat näyttäneet\ntytön kieltäessä häntä hirttämästä Scott Hayesia. Hän oli huomannut\ntytön voitonriemun, kun hän oli antanut perään. Mikäli tyttö olisi\nollut perillä asioista, tämä ei olisi kuvitellut paljoakaan voitostaan,\nsillä Thor ei itse asiassa ollut lainkaan aikonut hirttää Hayesia.\nMikäli hänellä olisi ollut sellaiset aikeet, hän ei olisi antanut\nNancen sekaantua asioihin. Thor tiesi nyt, että tyttö oli ajanut\ntiehensä varmasti vakuuttuneena siitä, että hän oli pelastanut nuoren\nmiehen hengen. Nance oli kyllä erittäin suloinen tyttö, mutta tämä\ntosiasia ei estäisi Thoria tekemästä suurtakin mutkaa välttyäkseen\nhäntä toista kertaa tapaamasta.\n\nThor ratsasti metsätietä myöten yhä edemmäksi itään ja unohtaen\nNancen keskittyi pohtimaan suhdettaan Blackie Sladeniin ja hänen\nratsastajiinsa. Erikoisesti hänen mielessään oli juuri Blackie ja\nhirvittävä isku, jonka hän oli kumauttanut Blackien leukaan. Siihen\niskuun oli keskittynyt monien vuosien patoutunut viha. Hän oli lyönyt\ntoisia miehiä, muttei ollut koskaan tuntenut senkaltaista rajua\ntyydytystä kuin iskiessään Blackieta. Underhillien ja Sladenien välit\nolivat olleet vuosikausia kireät. Kauna oli puhjennut sanoiksi ja\njälleen sanoiksi, mutta todellista, ruumiillista välienselvittelyä\nei heidän keskensä ollut tähän mennessä ollut. Thorin syytä ei ollut\nsuinkaan ollut, että voimanmittelyä ei ollut tullut. Se oli johtunut\nyksinomaan siitä, että Sladenit olivat karttaneet häntä.\n\nUnderhillillä oli, kuten aina näissä seuduissa ratsastaessaan, kivääri\nmukanaan. Hänen aseensa oli uudenaikainen automaattiase, ja se oli\ntupessa hänen satulansa kupeella.\n\nThor oli matkalla Kaksoisvirran kaupunkiin, tuohon kaupunkiin, joka\nsijaitsi suuren Korppivirran äärellä, neljäkymmentä kilometriä sen\nhaarautumiskohdasta itään.\n\nHän oli lähtenyt matkaan melko myöhään, sillä hän aikoi yöpyä\nkaupungissa, ja aurinko helotti jo sokaisevana keskipäivän taivaalta,\nkun hän saapui sen paikan lähettyville, jonne rosvot oli hirtetty. Thor\npysähdytti hevosensa ja istui satulassaan muutamia minuutteja syvissä\nmietteissään.\n\nNoiden rosvojen surmauttaminen ei hänestä ollut suinkaan ollut\nmiellyttävä työ, ja hän muisti hyvin Nancen kauhun. Mutta hän oli itse\nasiassa toiminut vain oikeuden palvelijana. Ei hän ollut tuntenut\nerikoista vihamielisyyttä noita miehiä kohtaan. Perinnäistapa vaati\nankaraa rangaistusta, ja hän oli vain noudattanut sitä.\n\nHän ratsasti metsikköön ja löysi hirttämispaikan. Ruumiit olivat jo\nkadonneet. Ne oli leikattu köysistään irti. Kaksi köydenpätkää roikkui\nvieläkin puunhaarasta. Thor palasi takaisin polulle ja jatkoi matkaansa.\n\nHän oli nyt Sladenien alueilla ja ratsasti hitaasti, huolellisesti\ntähyillen lähiseutua ja vilkaisten väliin autereiseen etäisyyteenkin.\n\nThor tiesi, että muutaman sadan metrin päässä pienessä metsäaukiossa\noli Sladenille kuuluva pieni hirsimaja. Hatun ratsastajat käyttivät\nsitä majapaikkanaan paimentaessaan karjaa lähettyvillä. Raiviota\nympäröivät korkeat, metsäiset kukkulat. Sen pohjoista reunaa kaarsi\nsyvä kuilu johtaen alavammille metsämaille. Jättiläismäiset poppelit\nolivat valtapuina, mutta niiden joukossa kasvoi runsaasti hikkoripuita,\nsetrejä ja mäntyjä. Pajuja ja haapoja, valtavia tammia ja erilaisia\noutoja pensaita kasvoi kaikkialla villin rehevinä. Polku johti aivan\nmajan vieritse, metsäisen kukkulan ohi aukion takana olevaan kuiluun.\n\nLähestyessään majaa Thor pysähdytti hevosensa. Hän oli kuullut oudon\näänen.\n\nHän pysähtyi kuulostamaan.\n\nKaikki oli hiljaista. Ääni oli lakannut kuulumasta.\n\nThor tähyili lähiympäristöä tarkastaen jokaista yksityiskohtaa.\nMissään ei näkynyt ratsuja, eikä hän ollut havainnut niitä ylävämmillä\nmaillakaan, joiden halki hän juuri oli ratsastanut. Jos Sladenin\nratsastajia majaili hirsimökissä, heidän hevosensa varmaankin olivat\njossakin sen lähettyvillä. Thor laskeutui ratsailta ja jättäen\nhevosensa odottamaan suitset maata laahaten hän lähestyi kiertoteitse\nmajaa. Tällöin hän huomasi rinneaukiolla majan itäpuolella ratsun,\nvoimakasrakenteisen, ruskeankirjavan juoksijan, jonka kyljessä erottui\nHatun polttomerkki.\n\nBill Sladenin hevonen! Todennäköisesti Bill Sladen siis oli jossakin\nlähettyvillä. Mutta mistähän ääni johtui? Oliko Bill Sladen ryhtynyt\npuhumaan itsekseen?\n\nThoria ei lainkaan kiinnostanut Sladenin majassaolo. Hän oli vain\nuteliaisuudesta käynyt ottamassa selvää, keitä majalla oli, ja nyt hän\noli palaamassa odottavan hevosensa luo.\n\nHän oli asettamassa kivääriään huotraan, kun ääni jälleen toistui. Bill\nSladen kuului karjuvan: »Piru vie, tule heti takaisin!»\n\nSladen ei siis ollutkaan yksin, vaikka yksi ainoa hevonen vain oli\nnäkösällä. Jokin Sladenin äänessä, sen käheässä, raivostuneessa\nsävyssä, pani Thorin kiiruhtamaan metsäiselle kukkulalle, josta\nhän, vaikka olikin täydelleen pajupensaitten peitossa, voi seurata,\nmitä majalla ja sen lähiympäristössä tapahtui. Hän ei ollut\nviidenkymmenenkään metrin päässä majan ovesta ja näki Bill Sladenin sen\nedustalla pidättelevän väkivalloin jotakin naista pakenemasta.\n\nThorista tuntui, että naista oli pidetty vastoin hänen tahtoaan majassa\nja että hän oli yrittänyt paeta, mutta Sladen oli saanut hänet kiinni\nkohta naisen päästyä ovesta ulos.\n\nKun Thor heidät näki, nainen oli selin Thoriin ja taisteli vimmatusti\nvapautuakseen Sladenin otteesta. Sladenin kasvot olivat hillittömän\nintohimon vääristämät. Hän oli raivosta kalpea.\n\nNainen taisteli vimmatusti, ja Sladen yritti vetää häntä hartioista\ntakaisin majaan. Sladen oli kooltaan jättiläinen, hänen päänsä\nja hartiansa näkyivät naisen yli, ja hänen voimansa olivat ehkä\nkymmenkertaiset toisen voimiin verrattuina. Mutta nainen kamppaili niin\nepätoivoisesti, että hän kahdesti oli pääsemäisillään pakoon.\n\nJa sitten äkkiä, alhaisesti ja häpeämättömästi Sladen löi naista\nnyrkillään. Isku oli raaka ja hillitön ja se osui oikeaan ohimoon.\nÄäntäkään päästämättä lyöty tuupertui pitkin pituuttaan selälleen.\nLyönnin jälkeen Sladen seisoi hetkisen raivostuneena, suuret lihaksensa\npingoittuneina, silmät raivosta säkenöiden ja mörähdys huulillaan.\nSitten mies kumartui, tarttui naista hartioista, kohotti hänet\npolvilleen ja pitäen häntä koholla toisella kädellään löi toistamiseen.\n\n»Piru sinut periköön!» hän kirkui. »Sinä olet minun omaisuuttani. Kyllä\nminä vielä sinulle näytän!»\n\nHän kohotti nyrkkinsä uuteen iskuun, mutta samassa Thorin kiväärin\npiipusta pöllähti hienoinen savujuova. Aseen paukahdukseen sekaantui\nSladenin hämmästynyt karjaisu.\n\nHetkisen hän pysytteli koholla. Raivon ilme pakeni hänen kasvoiltaan\nkuvaamattoman hämmästyksen tieltä. Nainen solahti hänen herpaantuvista\nkouristaan; mies horjui jonkin aikaa paikallaan lysähtäen lopulta\nhervottomana maahan kasvot ylöspäin. Nainen lojui edelleen tajuttomana\nsiinä, mihin Sladen oli hänet pudottanut. Näky oli tosiaan surullinen.\n\n\n\n\nVII LUKU.\n\n\nSladenin kaaduttua vallitsi hetkisen täydellinen hiljaisuus. Thor\nseisoi pajupensaikossa näkymättömissä. Laskien kiväärinsä roikkumaan\noikean käden varaan hän kuunteli ja tähyili. Kiväärin terävä paukahdus\nkiiri nyt lähiympäristön kalliosta toiseen. Kului ainakin minuutti,\nennen kuin Thorin leveät hartiat työntäytyivät pensaikosta esille.\nSitten Thor tyytyväisenä siihen, ettei ketään todistajia ollut\nnäkemässä ampumistapausta ja ettei erikoisesti Sladenin ratsastajia\noleillut lähettyvillä, ylitti raivatun metsänaukion ja kulki kohti\nmaassa makaavaa Sladenia ja tuntematonta naista. Thor katsahti ensin\nnaiseen ja totesi tämän hengittävän hitaasti ja rauhallisesti aivan\nkuin nukkuen. Kasvojen vasemmalla puolella lähellä poskipäätä näkyi\nlievä mustelma, mutta pyörtymyksensä lisäksi nainen ei tuntunut\nkärsineen mitään vakavampaa vammaa.\n\nThor tunsi naisen. Hän oli Lyndia Kolsar, puolalaisen Peter Kolsarin\ntytär. Tämä omisti pienen maatalon Kaksoisvirran kaupungin suunnalla,\nsuuren Korppivirran varrella. Underhillit eivät olleet erikoisemmin\nolleet tekemisissä Kolsarien kanssa, vaikkakin tuo puolalainen oli\nsijoittunut asumaan Korppiluuhun jo muutamia vuosia ennen Underhillien\ntuloa.\n\nThor tiesi kuitenkin, että Peter Kolsarin perheeseen kuului, vaimoa\nlukuunottamatta, Jake niminen poika ja Lyndia. Thor ei moniin vuosiin\nollut nähnyt Lyndiaa, mutta hän tunsi tämän kuitenkin, vaikka Lyndia\nolikin sillä välin kypsynyt tytöstä naiseksi.\n\nVilkaistuaan vain kerran Bill Sladeniin Thor ei enää kiinnittänyt\nmieheen huomiota, vaan ryhtyi palauttamaan Lyndiaa tajuihinsa.\nMajasta löytyi vettä ja sillä hän valeli tytön päätä ja hieroi sitten\nvaroen tämän käsiä ja ohimoita edistääkseen verenkiertoa. Kun tyttö\navasi silmänsä, Thor oli polvistuneena hänen vieressään ja pyyhki\nparhaillaan hiuksia tämän kasvoilta. Tyttö katsoi Thoriin. Hän oli\nsäikähtyneen ja hämmentyneen näköinen, mutta hänen silmistään kuvastui\njälleentuntemisen ilo.\n\nTytön huulet värähtivät.\n\n»Mitä olla tapahtunut, Thor-herra?» hän kysyi.\n\nEnnen kuin Thor ennätti vastata, neito hätkähti ja voihkaisi:\n\n»Voi sitä kauheata miestä! Sladenia! Nyt minä muistaa — hän lyödä\nminua. Missä hän olla?»\n\n»Hänestä ei teille, Lyndia, enää ole harmia», Thor vakuutti.\n\nTyttö rauhoittui ja sulki silmänsä. Mutta äkkiä hän kohottautui jälleen\nyrittäen päästä istumaan. Thor auttoi hänet jaloilleen ja talutti majan\nedustalla olevalle penkille istuutuen itse tytön viereen ja yrittäen\nrauhoittaa tätä, sillä tyttö vapisi vieläkin järkytyksestä ja pelosta.\n\nLyndia oli ollut hintelä, kulmikas tyttönen, kun Thor hänet viimeksi\nnäki, mutta nyt hänen muotonsa olivat pyöristyneet ihastuttavan\nnaisellisiksi ja siroiksi ja hänen silmiänsä, jotka aikaisemmin\nolivat katselleet maailmaa lapsellisen viattomina ja avomielisinä,\nvarjosti salaperäinen, viisas tyyneys ja arvokkuus. Näytti siltä, että\nkehittyessään tyttösestä neidoksi hän oli oppinut tuntemaan elämän\ntarkoituksen ja kätkenyt tietonsa sisimpäänsä. Nuo silmät olivat\ntummat, ruskeat, melkeinpä mustat ja niissä oli kullan kimallusta, ehkä\nkyynelten jäljiltä. Tytön hiukset olivat mustat, niin sysimustat, että\nniissä tuntui olevan sinervä vivahdus. Ne valuivat heikosti lainehtien\nhänen hartioilleen ja olivat epäjärjestyksessä kamppailun jäljiltä.\nHänen ihonsa oli vaalea ja kirkas, melkein läpikuultava, huolimatta\nilmanalan raakuudesta. Thoria hämmästytti tytössä tapahtunut muutos.\nHänestähän oli kehittynyt ihana nainen. Mutta kauneus ei kuvastunut\nvain hänen suloisista piirteistään. Hänen kasvonsa kuvastivat hänen\nluonnettaan. Hänen silmänsä olivat viisaat ja puhtaat ja hänen\nhuultensa juonteet lujat.\n\nSladen oli repinyt rikki Lyndian puuvillapuvun olkapään, ja nyt tyttö\nkädellään peitteli repeämää.\n\nThor tiesi, ettei tyttö tapahtuman johdosta joutuisi suunniltaan.\nPäinvastoin hän alkoi jo silminnähtävästi rauhoittua. Lyndia oli\njärkevä tyttö.\n\n»Mitä on oikein tapahtunut?» Thor kysyi.\n\n»Vaikka mitä, Thor-herra. Isäni myydä minut.»\n\nThor tuijotti häneen.\n\n»Möi teidät?»\n\n»Kyllä, kyllä, Thor-herra. Hän möi minut Beel Sladenille.»\n\nThorin huulet vetäytyivät julmaan irvistykseen.\n\n»Puhutaan tämä asia selväksi, Lyndia. Tarkoitatteko todella, että\nisänne möi teidät Bill Sladenille, kuten olisi myynyt naudan tai\nhevosen?»\n\n»Aivan niin! Voi, se olla kauheata, Thor-herra. Minun pitää vain istua\nja kuulla, kuinka he sillä tavalla puhua minusta. Minä en tiedä, mitä\nminä pitänyt tehdä. Kaikki olla niin merkillistä, niin — kuinka te sen\nsanoakaan — ennenkuulumatonta. Minun isäni olla velkaa Beel Sladenille\nrahaa. Beel Sladen sanoa isälle ’minä otan tyttö ja me olla kuitit’.\nSitten isä sanoo kyllä, ja Beel Sladen ottaa minut. Isä kääntää päänsä,\nei tahdo katsoa, ja isä ei anna äidin eikä Jaken tulla apuun.\n\n»Beel Sladen panee minut hevosen selkään ja tuo minut tänä aamuna\ntänne. Hän sanoo minä hänen vaimonsa ja hän pitää minua tässä majassa.\nMinä itse sanoa, minä juoksen pois. Hän sanoa, hän silloin seuraa minua\nja tappaa minua. Minä ei välitä. Minä kuolla mielummin kuin minä olla\nBeel Sladenin vaimo. Minä sanoa niin. Hän ottaa minua kiinni, minä\npäästä pois ja ovesta ulos. Hän ottaa minua taas kiinni. Ja sitten —\nsitten — hän lyödä minua.»\n\nUnderhill nousi istuimeltaan Lyndian eteen ja katsoi häneen. Sitten\nhän yht’äkkiä kääntyi ja kulki Bill Sladenin kaatumispaikalle. Hän\npolvistui Sladenin viereen tutkimaan tämän ruumiissa olevia vammoja.\nSladen oli kuollut, hänen päänsä oli retkahtanut oikeaa olkapäätä\nvasten. Thor tarttui päähän ja oikaisi sen asentoa, jotta kasvot\ntulivat näkyviin. Kohottautuessaan hän huomasi oikean kätensä veriseksi\nja tuijotti siihen hetkisen mietteissään kumartuen sitten jälleen\nSladenin puoleen. Sladenia oli ammuttu kahdesti huolimatta siitä,\nettä Underhill oli laukaissut vain yhden ainoan kerran. Toinen haava\noli oikealla puolella päätä juuri korvan yläpuolella. Siitä oli kuula\ntunkeutunut sisään, mutta Underhill ei nähnyt siitä muita merkkejä.\nIlmeisestikin se oli ylhäältä tulleena pysähtynyt pään sisään.\nUnderhillin kuula oli sattunut sydämeen.\n\nUnderhill nousi pystyyn ja tähyili pohjoiseen, kohti kuilua, mistä\ntoinen kuula epäilemättä oli ammuttu. Jättäen Lyndian penkille\nUnderhill kulki raivausalueen yli kuilun reunalle ja silmäili tarkkaan\nniillä kohdin kasvavaa tiuhaa pensaikkoa. Sen näköisenä, kuin hän ei\nolisi etsinyt mitään erikoista, hän katseillaan tutki tarkkaan koko\nsolan ja havaitsi vihdoin sen pohjalta, ehkä sadan metrin päässä\nmajasta paikan, jossa hevonen oli seissyt. Katkenneiden oksien ja\nlakoontuneen ruohon osoittamaa tietä, joka ilmeni myös joistakin sieltä\ntäältä näkyvistä jalanjäljistä, hän pääsi selville paikasta, jossa mies\noli ollut polvistuneena pensaikkoon. Laskeutuessaan polvilleen Thor\nnäki selvästi majan edustalle, jossa Bill Sladen oli lyönyt Lyndiaa.\nTarkaten kuilun pohjasta näkyviä jälkiä hän huomasi ratsastajan\npaenneen itään.\n\nThor uskoi nyt päässeensä selville siitä, mitä oli tapahtunut. Tytön\nisä oli joko katunut tyttärensä myyntiä tai sitten hän oli alusta\nalkaen päättänyt tappaa Sladenin, ennen kuin tämä ennätti vahingoittaa\ntytärtä, ja oli siinä mielessä seurannut paria majalle ja toteuttanut\nsuunnitelmansa.\n\nThor palasi Lyndian luo. Tyttö istui penkillä tuijottaen suoraan\neteensä eikä näyttänyt olevan tietoinen toisen läsnäolosta, ennen kuin\nThor häntä puhutteli.\n\n»Jaha, Lyndia», mies sanoi, »nähdäkseni te voitte nyt palata kotiin.\nVoitteko ratsastaa Sladenin hevosella?»\n\n»Minä ei koskaan mennä enää kotiin», tyttö huudahti.\n\nThor ei voinut moittia häntä tästä.\n\n»Minnekä sitten aiotte mennä, Lyndia?»\n\nTyttö pudisti päätään. Hänen ilmeensä oli jäykän päättäväinen, mutta\näänensävy kieli toivottomuutta.\n\n»Minä ei tiedä. Minä ei välitä. Minun isä ei minun isä. Minä ei koskaan\nnähdä häntä enää.»\n\nThor seisoi kädet syvällä taskuissaan ja katseli häneen.\n\nVihdoin hän sanoi: »Minä en ainakaan voi teitä moittia.»\n\nUnderhillin ratkaistavana oli vaikea ongelma. Ja hän tiesi sen olevan\nvain yksin hänen ratkaistavissaan.\n\nTapansa mukaan hän ei suotta aikaillut.\n\n»Voitte tulla kotiini kanssani, Lyndia. Äitini huolehtii teistä. Voitte\nviipyä siellä niin kauan kuin teitä huvittaa. Mitä sanotte?»\n\nTyttö hymyili tuskin havaittavasti.\n\n»Hyvä», hän sanoi. »Tulen kyllä.»\n\nTyttö nousi pystyyn ja ryhtyi selvittelemään tukkaansa. Hän kasasi sen\npäälaelleen moniin laskoksiin ja silmukkoihin noudattamatta mitään\nerikoista järjestystä, mutta tulos oli sittenkin perin ihastuttava.\nNeito oli nyt jo täysin rauhoittunut eikä näyttänyt enää olevan\nmillänsäkään tapahtumasta.\n\n»Ratsastanko Sladenin hevosella», hän kysyi.\n\n»Se ei oikein sovellu», Underhill vastasi. »Tarkoitukseni on lähettää\nSladenin hevonen kotiinsa.»\n\nHän meni majan taakse ja nosti laahaamaan jätetyt ohjat kiinnittäen ne\nlöysästi satulan nuppiin. Sitten hän kiinnitti jalukset vatsavyöhön,\netteivät ne päässeet heilahtelemaan ja tarttumaan esteisiin, läimäytti\nhevosta lautasille ja lähetti sen ravaamaan etelää kohden. Kun hän\npalasi Lyndian luokse, tapasi hän tämän katselemasta Sladenia.\n\n»Tämä olla paha, oikein paha», tyttö sanoi.\n\n»Aivan varmaan.»\n\n»Sladenit tulla ja kysyä. Steele Sladen olla hyvin vihainen!»\n\n»Sehän on selvää.»\n\n»Minä ei tiedä, kuka tappasi Beel Sladenin», tyttö sanoi. »Minä ei\nnähdä mitään.» Hän näytti miettivän ja lisäsi sitten:\n\n»Minun isä ei kerro, hän möi minua. Hän häpee sitä. Te myös olla samaa\nmieltä?»\n\n»Sitä minä en välitä ruveta puntaroimaan», Thor sanoi. »Kuulkaahan\nLyndia: minä ammuin Bill Sladenin enkä viitsi vaivautua kieltämään\nsitä.»\n\nTyttö katsoi häneen surullisesti.\n\n»Minun isä olla minun isä», hän sanoi. »Minä ei mennä kotiin, mutta\nminä ei sanoa, minun isä möi minua Beel Sladenille ja Beel Sladen toi\nminua tänne. Minä ei sanoa; minä lähteä pois tästä maasta ja ei tulla\ntakasin.»\n\n»Toisin sanoen, ette halua minun puhuvan asiasta mitään», Underhill\nkysyi.\n\n»Miksi puhua?» tyttö kysyi. »Kukaan ei tiedä mitään, ei kukaan saa\ntietää. Te ei saa kertoa. Kukaan ei epäillä teitä, sillä minä ei kerro,\nSladen toi minua tänne.»\n\n»No olkoon», Underhill suostui. »Käyköön sitten niin.»\n\nThor osoitti tien hevosensa luo, auttoi Lyndian sen satulaan ja\nheittäytyi itse taakse. Sillä tavoin he ratsastivat majasta palaten\nUnderhillin kulkemaa tietä, ja edettyään kilometrin tai pari he näkivät\nBill Sladenin hevosen hölkkäävän hitaasti mutta varmasti etelää kohden.\n\nMoniaita kilometrejä he ratsastivat yhtä äänettöminä kuin oli heitä\nympäröivä luontokin. Underhill ei tiennyt, mitä Lyndia ajatteli, mutta\nomasta puolestaan hän mietti naisten välistä eroa. Hänen mieleensä\ntuli Nance Kayne ja hän ihmetteli, olisiko Nance, jos olisi kokenut\nsaman kuin Lyndia, voinut hillitä itsensä niin täydelleen kuin tämä\npuolalainen tyttö. Hän epäili tätä. Lyndia, joka oli hidasluontoisten\nvanhempien lapsi ja polveutui sivistymättömistä, kehittymät\ntömistä esivanhemmista, joilta puuttui mielikuvitusta, voi kestää\nkoettelemukset helpommin kuin Nance, joka oli paremmin kasvatettu ja\nvilkasluontoisempi.\n\nSittenkin Underhill epäili, tokko Nance oli tuntehikkaampi kuin\nhänen edessään hevosen selässä istuva tyttö. Kun Underhill oli\nSladenin majan edessä katsellut tyttöä, hän oli tämän tyrmistyneiden\nsilmien syvyydestä aavistellut tunteita ja intohimoa, jotka ehkä\njäisivät täydelleen tajunnan piiloihin, kunnes tyttö tapaisi jonkun,\njohon hän täydelleen voi luottaa. Silloinkin hänen luonnollinen\npidättyväisyytensä ehkä estäisi niiden ilmitulon.\n\nTyttö oli ylpeä. Hänen sisukkuutensa kielsi häntä myöntämästä, mitä\nhänen isänsä ja Sladen olivat hänen suhteensa suunnitelleet. Thor\nihmetteli mielessään, mitä tyttö ajattelisi, jos hän saisi tietää\nisänsä seuranneen Sladenia majalle ja ampuneen kuulan, joka olisi\nsurmannut Sladenin, vaikka Underhillin kuula olisikin osunut harhaan.\nMutta Thor ei aikonut paljastaa huomiotaan tytölle.\n\nHeidän oli pakko ratsastaa hitaasti, sillä ratsun kannettavana\noli kaksinkertainen taakka ja polku oli hyvin epätasainen. Vasta\nmyöhään iltapäivällä he ylittivät vuoren solassa virran ja hitaasti\nnousivat sen takana oleviin ylempiin seutuihin. Ja siellä, avoimella\ntasanteella, he kohtasivat Nance Kaynen, joka ratsasti enonsa\nkarjapaimenen seurassa. Nance kertoi yhdessä J-Kolmio-C:n cowboyn\nkanssa olleensa koko päivän tutkimassa Korppiluu-harjanteiden pohjoista\nhuippua. Nance nyökkäsi Lyndialle ja katsahti häneen arvostelevasti.\nSitten hän hymyili Thorille.\n\n»Mitä», hän kysyi, »onko sattunut jokin onnettomuus?»\n\n»Ei laisinkaan», Thor sanoi. »Tämä on Lyndia Kolsar. Hän oli matkalla\ntervehtimään äitiäni, ja kun ratsastin samaan suuntaan, otin hänet\nratsaille.»\n\n»Minä olen Nance Kayne», Wyomingin tyttö sanoi Lyndialle hymyillen.\n»Oli hauska tutustua teihin; toivon meidän tapaavan vastakin.»\n\nSiihen koko keskustelu supistuikin, lukuunottamatta sitä, että Nancen\nja karjapaimenen jo ratsastaessa poispäin Nance olkapäänsä ylitse\nhuomautti Thorille:\n\n»Minun piti ilmoittaa teille, että Scott Hayes on jo lupauksensa\nmukaan lähtenyt etelään. Sain häneltä viestin erään hänen tapaamansa\nratsastajan välityksellä. Kiitän suuresta hyväntahtoisuudestanne.»\n\nThor ei vastannut. Hän ratsasti edelleen yhdessä Lyndian kanssa, ja\nmeni monta kilometriä, ennen kuin he vaihtoivat sanaakaan. Sitten\nLyndia sanoi yksikantaan:\n\n»Nance Kayne ei ymmärtää, kuinka me ratsastetaan saman hevosen päällä.\nHän kyllä vielä kysyä asioita.»\n\nUnderhill oli miettinyt samaa.\n\n»Kysyköön vain», hän sanoi, »mitään selvyyttä hän ei kuitenkaan saa.»\n\n\n\n\nVIII LUKU.\n\n\nJoitakin päiviä myöhemmin Thor Underhill lähti uudelleen matkalle\nKaksoisvirran kaupunkiin. Hänen tiensä kulki jälleen Korppiluun\nhuippujen keskitse, läpi haudanhiljaisen metsän, sen paikan ohitse,\njossa rosvot oli hirtetty, ja edelleen virran poikki sen takaisiin\nkuiviin seutuihin ja vihdoin suuren virran pohjoispuoliseen\nmäkimaastoon. Hänen ratsastuksensa erosi nyt aikaisemmasta. Hän\nratsasti hitaasti, tarkkaavaisesti, sillä kuiskaava ääni oli kertonut,\nettä Bill Sladenin ruumis oli löydetty. Kun Billin hevonen oli saapunut\nkotiin ratsastajatta, olivat Billin veli, Blackie, ja hänen poikansa,\nSteele, seurassaan Hatun ratsastajia pakottaneet hevosen palaamaan\nja ohjaamaan heidät Billin ruumiin luo. Thorin korviin saapuneet\nkuiskailut eivät tienneet mitään siitä, olivatko Sladenit ehkä\ntietoisia Billin surmaajasta, mutta Thor tiesi epäilyjen kohdistuvan\nitseensä.\n\nThorin äiti ja isä olivat vieraanvaraisesti vastaanottaneet Lyndia\nKolsarin Katko-Uuhun. Asian todellista laitaa ei ollut mitenkään\nselvitetty. Lyndia oli vain kertonut tulleensa vierailulle, ja Thor\npuolestaan oli tykkänään vaiennut, eivätkä hänen vanhempansa olleet\nasiaa udelleet.\n\nThor laskeutui ratsain rinnettä sitä raiviota kohden, jossa Bill Sladen\noli surmattu. Eräät seikat olivat surmapäivästä saakka vaivanneet\nThorin mieltä, ja hän oli päättänyt ottaa niistä selvää.\n\nSyvällä Sladenin majaa ympäröivässä metsässä hän pysähdytti hevosensa.\nMaja oli jätetty autioksi. Underhill ratsasti raivioon, pysähtyi\ntarkastelemaan hiekan runsaslukuisia kavionjälkiä ja ratsasti sitten\nedelleen sen kuilun kautta, jonka reunamalla Bill Sladenin surmaamista\navustanut mies oli seissyt, ja jatkoi matkaansa pitkin itään johtavaa\ntietä.\n\nParia tuntia myöhemmin hän saapui Kolsarin karjakartanoon. Hän näki\nPeter Kolsarin seisoa toljottelevan ränsistyneen tallin tai vajan\novella. Hän ratsasti Kolsaria kohti ja hypähti kevyesti satulasta aivan\ntämän vierelle.\n\nKolsar oli keskikokoinen mies, melko pullea sekä hartioista että\nvatsankin kohdalta. Hänen tukkansa oli harmaa ja harotti nuhraantuneen\nhuopahatun alta.\n\nMies itsekin oli aina ollut Underhillin mielestä likainen. Hänessä oli\njotakin epätervettä, joka kuvastui veltoista, lievästi rokonarpisista,\nlikaisista kasvoista, silmistä, jotka olivat värittömän harmaat ja\nlisäksi salakavalat silloinkin, kun ne olivat raskaitten luomien\npeitossa. Kasvot näyttivätkin epämiellyttävän tekopyhiltä. Kolsarilla\noli suuret, teräviksi nauhoiksi kapenevat viikset ja niitä hänen oli\ntapana punoa, milloin hänellä ei ollut muuta tekemistä.\n\nKolsar katsoi kysyvästi Underhilliin ja hymyili epävarmasti.\n\n»Te olla Thor Underhill — häh?» hän sanoi.\n\nThor nyökkäsi.\n\n»Minä ei olla nähnyt teitä pari vuotta, häh?» Kolsar lisäsi. »Ja nyt te\ntulla siihen minua tapama? Mitä olla tapahtunut?»\n\n»No eipä mitään erikoista», Underhill vastasi. »Olen matkalla\nKaksoisvirran kaupunkiin.»\n\nHän seisoi kookkaana ja vakaana katsellen Kolsaria suoraan silmiin.\n\nKolsar hymyili, aukoi suutaan puhuakseen, yritti rauhoittua, katseli\nmaahan ja nosti sitten katseensa vieraan silmiin.\n\n»Te sanoa, ei mitään olla tapahtunut?» hän uteli uudelleen.\n\n»Ei kerrassaan mitään. Epäilettekö jotakin tapahtuneen?»\n\n»Minä? Eihän minä. Mitään ei olla tapahtunut!»\n\n»Missä Lyndia on?» Thor sanoi.\n\n»Lyndia?» Kolsar hymyili leveästi. »Lyndia ei olla enää siinä.»\n\n»Missä hän on?»\n\n»Hän mennä pois.»\n\n»Minne hän meni.»\n\n»Minulla olla paljo huolia sen tyttö takia», Kolsar sanoi. Hänen\nkasvonsa vetäytyivät surullisiksi. »Hän olla villi. Hän ei kuulla, mitä\nminä puhua. Hän juosta pois Beel Sladenin kanssa.»\n\n»Minne?» Underhill kysyi.\n\n»Minä ei tiedä. Hän juosta pois Sladenin mukana. Pari kolme päivää\nBlackie Sladen ja Steele ja joku Hatun ratsastaja tulla tähän ja\nsanoa ’Beel olla kuollut’. Joku tappanut häntä. Se tapahtua Beelin\nkarjamajassa. Lyndia olla Beelin kanssa. Nyt hän olla poissa.»\n\n»Oletteko etsinyt häntä?»\n\n»Ei olla hyvä hakea. Tyttö voinut ampua Beelit.»\n\n»Miten Bill oli surmattu?»\n\n»Billiä ammuttu kaksi kerta — yksi kerta sydämeen, toinen kerta päähän.»\n\n»Kiväärillä vai pistoolilla?»\n\nKolsar pudisti päätään.\n\n»Voi olla kivääri, voi olla pistooli.»\n\n»Tiedättekö, kuka tappoi Bill Sladenin?»\n\n»Minä? Ei tiedä, ei tiedä.»\n\nUnderhill ei koskaan ollut oppinut lukemaan mitään Kolsarin\nkasvonilmeistä. Hän oli vain päässyt selville, että mies oli\nsynnynnäinen viekastelija ja valehtelija. Mikäli hän oli ampunut toisen\nBill Sladenin surmanneista luodeista, hänen tarkoituksenaan ei suinkaan\nollut sitä myöntää, ja mikäli hän oli surmaamisen aikoihin havainnut\nmajan lähettyvillä Thorin, hän ilmeisesti oli päättänyt siitä vaieta,\nsillä hänen ilmeensä ei millään tavoin osoittanut, että hänen ja\nvieraan kesken olisi ollut joitakin salaisuuksia. Mutta olihan sangen\ntodennäköistä, ettei Kolsar yhtä vähän kuin Thor itsekään ollut nähnyt\nketään lähettyvillä. Molemmat kiväärit oli laukaistu samalla hetkellä\nja luoditkin olivat siitä syystä osuneet aivan samanaikaisesti, sillä\nThor olisi muutoin varmaan voinut Billin liikkeistä havaita niiden\neriaikaisen vaikutuksen. Kun molemmat aseet oli laukaistu aivan samana\nhetkenä, kumpikin ampuja oli kuullut vain oman aseensa pamahduksen.\n\n»Vai niin, te siis ette tiedä, kuka surmasi Sladenin, mitä?»\n\n»Minä ei tietä mitään.»\n\n»Oletteko hiljan nähnyt täällä päin muita ratsastajia?»\n\nKolsar pudisti päätään kieltävästi.\n\n»Minä ei olla nähnyt ketään tiellä.»\n\n»Mitä Sladenit sanoivat?»\n\n»He ravista päätä. Katsella ympäri ja sanoa kaksi miestä ampua\nSladenin. Yksi edestä, toinen sivusta.»\n\n»Aiotteko etsiä Lyndiaa?»\n\nKolsar elehti välinpitämättömästi.\n\n»Hän tulla takaisin, kun hän olla valmis», hän sanoi.\n\nTietenkään sellainen mies, joka möi tyttärensä, ei välittänyt tuon\ntaivaallista hänen tulevista kohtaloistaan. Joitakin minuutteja\nUnderhill seisoi Kolsaria katsellen, ja koko ajan hänen inhonsa miestä\nkohtaan vain kasvoi. Kolsar epäilemättä luki sen Underhillin kasvoista,\nsillä hän punastui, kääntyi äkkiä ja astui vajaan.\n\n»Minä nyt tehdä työtä», hän huomautti.\n\nThor heittäytyi jälleen satulaan ja ratsasti kartanon pihan poikki\ntalon pääovelle.\n\nVeltto, lihava, likaiseen puuvillapukuun pukeutunut nainen ilmaantui\nkeittiön kiehuvien pyykkikattiloitten höyrystä häntä tervehtimään.\n\nVaimo oli kauttaaltaan hiessä; hänen kauhtunut, tahmea tukkansa riippui\nhartioilla ja joitakin harhautuneita, märkiä hiuksia harotti hänen\notsallaan. Katsoessaan Underhilliin hän työnsi ne saippuaisella kädellä\nsilmiltään. Nainen oli paljain jaloin, ja hänen pienet nappisilmänsä\nräpyttelivät hetken avuttomina, kunnes hän tunsi vieraan. Sitten hän\nhymyili anteeksianovasti.\n\n»Underhillhän siinä olla», hän sanoi, ja yritti hiukan kunnostaa\nitseään, oikoi hamettaan ja tasoitti tukkaansa.\n\n»Anteeks’» hän sanoi. »Meillä olla pyykkipäivä tänään. Te tulla sisään?»\n\n»Kiitoksia. Olen matkalla Kaksoisvirran kaupunkiin ja päätin poiketa\nkysymään vointianne. Olen puhunut Peterin kanssa. En näe Lyndiaa enkä\nJakea missään.»\n\n»Jake mennä Kaksoisvirtaan. Iso juhla. Tanssia, musiikkia.» Äänen\ntakerrellessa hän sitten lisäsi: »Lyndia on mennä.»\n\n»Minne?»\n\nVaimon silmiin syttyi hillitön viha. Hän pudisti nyrkkiään vajaa kohden.\n\n»Peter olla tehdä sen! Se sika! Se käskeä Lyndia mennä Beel Sladenin\nkanssa. Hän olla Sladenille velkaa ja hän antaa Sladenin ottaa tyttö.\nHän työntää minua pois ja käskee minua hoitaa minun omat asiat. Minä\njuosta Lyndian ja Sladenin perään, mutta Sladen ratsastaa nopeasti ja\nminä ei saa kiinni. Minä ei osaa ratsastaa, minä ei osaa mitään» Mutta\nminä tulla takaisin. Minä olla julma ja aikoa tappaa Peterin. Minä\nottaa suuri puukko ja mennä löömään Peteriä. Minä hakea hänen ympäri\nkoko talo. Koko huone olla sekasin, mutta minä ei löytää Peteriä. Hän\nolla mennä tikapuu pitkin vinttiin ja kun minä mennä hänen perään, hän\nheittää minua nuijalla. Minä ottaa tikapuun pois.\n\n»Peter olla vintissä kaksi päivää ja kaksi yö. Minä olla julma koko aika\nja Peter katsoa alas ja puhua minulle kaunis asia. Sitten mennä kaksi\npäivää ja minä mennä nukkumaan ja Peter tulla alas. Minä ei olla enää\nniin julma, mutta minä ei puhua Peterin kanssa.»\n\n»Peter oli siis ullakolla kaksi kokonaista päivää ja yötä, vai niin»,\nUnderhill sanoi.\n\nKolsarin vaimon tunteitten aitoutta ei voinut epäillä. Hän oli\nehdottomasti vilpitön.\n\nUnderhill hyvästeli sitten äkäistä vaimoa ja jatkoi matkaansa\nKaksoisvirran kaupunkiin.\n\nLyndian kertomus myynnistään Sladenille oli tullut vahvistetuksi ja\nlisäksi oli toinenkin seikka käynyt ilmi:\n\nPeter Kolsar ei ollut osallinen Bill Sladenin surmaamiseen.\n\nNyt oli aivan tietymätöntä, kuka oli ampunut toisen laukauksen?\n\n\n\n\nIX LUKU.\n\n\nKaksoisvirran kaupunki sijaitsi suuren kattilalaakion eteläreunassa.\nKilometrien korkeuksissa laiskasti liitelevä meksikkolainen kotka\nsaattoi vallan hyvin nähdä kaukana lännessä Korppiluun harjanteen\nhuiput ja tasangon pintaa uurtavat kuilumaiset solat, koko tuon villin\nläntisen autiomaan, joka uinui häiriintymättömän äänettömänä. Idässä\nlintu voi seurata laakion repaleista reunaa. Sen ääriviivat jatkuivat\netelässä ja idässä niin etäälle, että ne lopulta häipyivät paahtavan\nauringon häikäisevään hehkuun. Pohjoiset rajaylänteet häämöttivät\nsäännöttömänä, purppuraisena juovana kaukana taivaanrannalla\nepämääräisinä ja salaperäisinä.\n\nKaupunki oli suuren Korppivirran pohjoisella rannalla. Joen kallas oli\nkaupungin takapihana. Peltikannuja, roskaläjiä, rikkinäisiä tynnyreitä,\nlaatikoita ja muita jätteitä lojui pitkin rantahietikkoa. Eteläinen\nranta kohosi jyrkkinä graniittikallioina, jotka olivat Korppiluun\nharjanteiden viimeisiä kielekkeitä. Kallioitten takana uinui villi,\nkumpuileva, koskematon erämaa.\n\nKaupungin rakennusten julkisivut olivat pohjoista kohden ja tasaiselta\nlaakiolta ne näkyivät jopa sadan kilometrin päästä. Lännen puolella,\nKorppiluun harjanteen pohjoisen huipun suunnalla oli vuorimaastoa\nja kalliota sekä virtoja, jotka olivat maaperään uurtaneet syviä,\nepäsäännöllisiä laaksoja ja solia. Itään vei postitie mäkiä ja esteitä\nkiertäen, mutkaisena ja kiemuraisena. Se katosi lopulta kaukaisuudessa\nnäkymättömiin. Tätä tietä myöten saapuivat kerran viikossa Ocatesta,\nneljänsadan kilometrin päästä, postivaunut.\n\nKolmen ajoissa iltapäivällä Thor oli nähnyt korkean harjanteen laelta\nKorppiluun pohjoisen huipun lähettyviltä kaupungin ensimmäistä\nkertaa. Ylitettyään kahlaamon eräässä solassa hän oli ratsastanut jo\nuseita kilometrejä, ja nyt kaupunki loisti tasangolla hänen edessään.\nTuntia myöhemmin Underhill ratsasti kohoavaa rinnettä sille laajalle\nylätasanteelle, jolla kaupunki sijaitsi, ja kun oli kulunut vieläkin\ntunti, hän laskeutui ratsailta kaupungin pajan edustalla. Paja oli\navara, polttamattomista tiilistä tehty matala rakennus, johon oli\njärjestetty joukko talleja. Omistaja Bill McCann tunsi Underhillin ja\naivan ilmeisesti piti hänestä, sillä hän päästi kengitettävän hevosen\njalan ja lähestyi Thoria hyväntahtoisesti virnistellen.\n\n»Olenpa tässä ihmetellyt, tulisitteko te lainkaan», hän sanoi. »Koko\nmaakunta on kokoontunut tänne. Siltä ainakin tuntuu!»\n\n»Minä olen tehnyt tuloa jo pitkän aikaa», Underhill vastasi. »Mutt’en\nole tiennyt mistään juhlista, ennen kuin kuulin niistä Kolsarissa.»\n\nMcCannin kasvot kävivät vakaviksi.\n\n»Lieneekö mitään perää siinä, että Bill Sladen on tapattanut itsensä?»\nhän kysyi. »Minä en ainakaan pääse siitä mihinkään selvyyteen.\nLiikkeellä on niin monenmoisia huhuja. Eräät kertovat Billin\njallittaneen Kolsarin tytärtä, ja Kolsarin sitten nitistäneen miehen.\nToiset tietävät Billillä olleen vihollisia, jotka ovat tavoittaneet\nhänet yksikseen. Blackie Sladen kertoo Billiä ammutun kiväärillä\nkahdesti, sydämeen ja päähän. Blackie sanoi voivansa sormella osoittaa\nmiehen, joka tappoi hänen veljensä. Steele on synkkänä, mutta hän ei\npuhu mitään.»\n\n»No, Blackie ja Steele ovat siis täällä?» Underhill sanoi.\n\n»Tulivat eilen.»\n\n»Onko hevoselleni tilaa?» Thor kysyi.\n\n»Te siis aiotte jäädä tänne!» McCann katsoi vetoavasti Underhilliin.\n\n»Mistä syystä en muka jäisi?»\n\nMcCann hymyili ihailevasti.\n\n»Mikäli jokin syy tiedossani olisikin, en sitä sanoisi», hän selitti.\n»Te olette sellainen hurjapää, että te kuitenkin tekisitte juuri niin\nkuin teitä huvittaa.»\n\nUnderhill ohjasi hevosensa erääseen talleista, nosti satulan ratsunsa\nselästä sekä kiinnitti päitset sen kaulaan.\n\nMcCann oli seurannut häntä.\n\n»Onko siinä perää, että hirtitte pari hevosvarasta ja lyödä kumautitte\nBlackien pökerryksiin?» hän kysyi.\n\n»Blackieko siitä kertoi?»\n\n»Ei suinkaan. Eräs Hatun ratsastajista tuli tänne ennen Blackieta ja\nSteeleä. Hän kehui olleensa päästämässä rosvoja hirrestä ja kertoi\nratsastaneensa yhdessä Blackien kanssa Katko-Uuhun möyhentämään\nteitä. Mies sanoi teidän melkein murtaneen Blackien leuat. Hän ei\nkuulu tulleen tajuihinsa kokonaiseen tuntiin. Juttua kerrotaan täällä\nlavealti. Ja jotakin muutakin kuiskaillaan. Blackie ja Steele eivät\ntosin ole sitä levittäneet, mutta juorutaan teidän tietävän Bill\nSladenin kuolemasta enemmän kuin kukaan muu.»\n\n»Kiitoksia vain, Bill.»\n\n»Onko seurassanne ketään Katko-Uun poikia?»\n\n»Ei ketään.»\n\nMcCann ravisti päätään.\n\n»Olkaa tarkkaavainen ja varovainen», hän varoitti.\n\nMiehet kävelivät hitaasti ulko-ovelle.\n\nMcCann, esiliina nokisena, seisoi keskellä oviaukkoa käsivarret\nristissä rinnallaan; hänen sotkuinen, hikeentynyt tukkansa kiilsi\nilta-auringon viimeisissä säteissä. Underhill nojasi vasemmanpuoleiseen\npihtipieleen. Hänen peukalonsa olivat työnnettyinä patruunavyön alle.\nHän vaikutti kylmän rauhallisuuden ja välinpitämättömyyden perikuvalta\nseistessään siinä pitkänä, notkeana ja siistinä, silmät hatunlierin\nvarjostamina. Sileät, voimakaspiirteiset kasvot olivat ilmeettömät,\nsilmät vakavat, mutta sittenkin valppaat ja tarkkaavaiset.\n\nKaksoisvirran kaupungin muodosti säännötön jono rakennuksia, joiden\nkaikkien päädyt olivat pohjoista kohden. Muutaman sadan metrin päässä\npajasta itään oli toisia hiukan suurempi talo. Se oli kaksikerroksinen\nja oven päällä roikkui kyltti, johon haalistunein kirjaimin oli\nkirjoitettuna naurettavalta tuntuva sana »Hotelli». Talon ympärillä\noli vapaata alaa, ja sen edustalla puomi hevosten kiinnittämiseksi.\nPuomiin oli sidottuna joitakin ratsuja ja sen lähettyvillä olivat\nvankkurit ja joitakin laiskan näköisiä ponihevosia. Hotellin edustalla,\nkatoksen alla, vetelehti useita karjapaimenia. He puhuivat hiljaisella\näänellä ja silloin tällöin joku purskahti nauramaan. Hotellin\nitäpuolella oli kapakka, sitten suuri kauppapuoti ja jälleen kapakka.\nTämän jälkeen seurasi joukko rakennuksia, joita syystä tai toisesta\nei kannata mainita, ja niiden takana oli nelikulmainen, matala talo,\njonka riippuvassa kilvessä oli »Posti». Sen takana taas oli suuri,\npolttamattomista tiilistä tehty rakennus, jonka edustalla oli laaja\nlattiaton katos. Siitä riippui kilpi, johon oli suurin kirjaimin\nkirjoitettu »Casino». Tämä äärimmäinen rakennus, joka hallitsi\nkaupungin itäosaa, oli peliluola.\n\nPajan länsipuolella oli joukko erilaisia rakennuksia ja työpajoja,\nmutt’ei mikään niistä ilmoitellut toimialaansa.\n\nToista sataa metriä kaupungista pohjoiseen oli aukeaman takana suuri,\npitkänomainen, rakennusten suuntainen aitaus, joka oli väliaidalla\njaettu kahteen osaan. Toinen osa aitausta oli hevosten, toinen\nnautakarjan varalle. Aitauksessa oli tusinan verran nuoria sonneja\nja toista vertaa enemmän hevosia. Pienestä lähteestä virtaava puro\noli eläinten juottopaikkana. Aitauksen takana oli toista kilometriä\nleveä ja ehkä viisi kilometriä pitkä tasanne, ja siellä Underhill ja\nMcCann näkivät toistakymmentä ratsastajaa syventyneinä johonkin peliin.\nPuolisen sataa miestä ja joitakin naisia seisoi pitkin aitauksen\npohjoista reunaa ja seurasi kiinnostuneena ratsastajien liikkeitä.\n\n»Hitto soikoon», Underhill huudahti. »Näyttää siltä kuin tuolla olisi\nBrad Davisson meidän kartanostamme.»\n\n»Hänhän se onkin», McCann irvisteli. »Hän tuli tänne viime yönä.\nSanoi olevansa pimeällä lomalla. Hän aikoo ratsastaa yöllä takaisin\nKatko-Uuhun. Kelpo poika muuten.»\n\nKeskustelun kohde ei ilmeisesti kiinnostanut sen enempää Underhilliä,\nsillä kohta sen jälkeen hän lähti kauppaan ostamaan tupakkaa ja\njoitakin pieniä tarve-esineitä, jotka hän sitten tuli sijoittamaan\nsatulalaukkuihinsa. Tällä toisella käynnillään pajassa hän ei tavannut\nenää McCannia. Eikä hän tapaamisesta välittänytkään.\n\nEdempänä hän poikkesi toiseen kapakoista ja huomasi sen olevan täynnä\nkarjapaimenia, uudisasukkaita ja kaivosmiehiä. Hän tunsi paimenista\njoitakuita. Näille hän huikkasi lyhyet terveiset ja huomasi samalla\nitseään katseltavan pitkään ja tutkivasti.\n\nKulautettuaan tarjoilupöydän ääressä ryypyn hän palasi kadulle ja\nhuomasi auringon laskeneen vuorten taakse ja iltaruskon ensimmäisen\npunerruksen jo kultaavan taivasta. Nyt hän kulki länteen pajan ja\nkaupan ohi ja kohtasi kaksi vastaantulijaa, erään ystävän ja erään\ntuttavan. Jälleen hän havaitsi joutuvansa tarkkailun kohteeksi,\nsillä tuttava katseli häneen hyvin uteliaasti, mutta ystävä, joka\noli karjapaimenena Harkko-merkin kartanossa kaupungin eteläpuolella,\npysähdytti hänet ja puristi hänen kättään.\n\n»Katsohan vain», karjapaimen sanoi, »enpä uskonut tapaavani sinua\ntänään kaupungista.»\n\n»Missä suhteessa tämä päivä eroaa huomisesta?» Underhill kysyi.\n\n»Ehket sinä huomaa mitään eroa», ystävä vastasi. »Mutta sinun\nhousuissasi olisin tullut tänne vasta huomenna, tai ehkä ylihuomenna,\ntai kuka tietää vaikka vieläkin myöhemmin.»\n\n»Ahaa, sinä olet kuunnellut akkojen juoruja, huomaan», Underhill totesi.\n\n»Ei puheista kyllä puutetta ole ollut», toinen vastasi.\n\nUnderhill hymyili. »Juuri niin, sen tiedän. Olen itse kuullut pelkkiä\npuheita jo toistakymmentä vuotta. Mutta kiitos joka tapauksessa\nilmoituksestasi.»\n\nNyt hän tiesi huhujen olevan aivan yleisiä, sillä hän huomasi\ntuntemiensa miesten kuiskaavan vieraille ja viittovan häneen. Hän\noli täysin tietoinen siitä, että hänen kulkiessaan toista kertaa\nkaupungin läpi, kapakoiden ovilla, hotellin katoksessa ja raitilla\nvetelehtivät miehet seurasivat häntä kiinnostuneina, ja tämä\nkiinnostus sai kaupungin ilmapiirin tuntumaan kalsealta. Hän huomasi\nSladenien levittäneen epäilyjensä myrkkyä. Ehkäpä he olivat lausuneet\nuhkauksiakin. Sitä hän ei tietänyt. Ja vaikka hän olisi tietänytkin,\nei hän siitä olisi ollut millänsäkään. Ehkä hänen rauhalliset silmänsä\nhiukan terästyivät ja hänen huulensa puristuivat lujemmin yhteen,\nmutta muuta ulkonaista mielenliikutuksen merkkiä ei hänestä näkynyt.\nHän astui ravintolaan, istuutui pöydän ääreen ja tilasi syötävää\nsomalta tarjoilijattarelta, joka olisi ollut täydellinen kaunotar,\njollei hänen suunsa olisi ollut hiukkasen liian suuri ja silmänsä\nliian julkeat. Mutta oli miten oli, Thorin syödessä tyttö liehui tämän\nympärillä, palveli Thoria tarpeettomankin auliisti ja silmäili häntä\nehtimiseen salavihkaan. Tyttö näki miehen leveät hartiat ja voimakkaan\nrinnan, tukevan niskan ja pään ylvään asennon. Lujapiirteinen suu\nsaattoi tytön hämmennyksiin; hänen katseensa viipyi miehen sileäksi\najeltujen poskien ja leuan jykevissä kaarteissa, ja kun Thor äkkiä tuli\ntietoiseksi tytön tarkkailusta ja katsahti häntä silmiin, tyttö tajusi\ntoisen rauhallisten silmien kätköissä palavan pahaenteisen tulen. Häntä\npuistatti ja punerrus levisi hänen kasvoilleen ohimoita myöten. Tyttö\nloittoni nyt, mutta kohta hän jälleen lähestyi ja seisahtui aivan\nThorin viereen.\n\n»Tehän olette Thor Underhill, eikö niin?» hän kysyi.\n\nHän puhui tarkoituksellisesti matalalla äänellä, etteivät toisissa\npöydissä istuvat miehet voineet häntä kuulla. Kun Underhill nyökkäsi\nmyöntävästi, tyttö jatkoi samaan hillittyyn sävyyn:\n\n»Kuulin eräiden miesten puhuvan teistä, kun jonkin aikaa sitten\npistäydyitte täällä», hän sanoi. »En ymmärtänyt kaikkea, mutta miehet\nsanoivat, että Sladenit kyllä selvittävät välinsä teidän kanssanne.\nPelkään teidän olevan jonkinlaisessa vaarassa ja halusin teidän saavan\nsiitä tietää. Enkö menetellyt oikein?»\n\n»Tottahan toki, neiti», hän vastasi ja hymyili tytölle, joka poistui\naika tavalla hämillään.\n\nOlipa Thoria uhkaava vaara millainen tahansa, se ei häntä näyttänyt\nvähääkään huolettavan. Hän söi hitaasti ja noustessaan pöydästä\njätti tarjoilijattarelle hopeadollarin palkkioksi. Sitten hän maksoi\nruokalaskunsa ulko-oven lähettyvillä olevaan tupakkakojuun ja astui\nulos hämärään.\n\nHänen ravintolassa ollessaan kaupungin valot olivat sytytetyt, ja\nrakennusten ikkunoista virtasi kadulle keltaista, häilyvää valoa.\n\nHän pysähtyi lyhyeksi aikaa talon varjoon ja lähti sitten pelipaikkaan.\nAstuttuaan suuresta, talon eteispylväistöstä avautuvasta pääovesta\ntaloon hän pysähtyi hetkiseksi ovelle ja katsoi eri puolille huonetta.\n\nHuone oli tuttu, sillä hän oli vieraillut siellä monesti\naikaisemminkin. Katon keskustasta riippui kuvioon asetettuina useita\nöljylamppuja. Valaistusta paransivat vielä seiniin kiinnitetyt lamput.\nKorttia pelattiin useissa pöydissä ja pelaajat olivat peleihinsä\nkokonaan syventyneinä. Nurkassa oli rulettipyörä, ja sitä ympäröivät\ntiuhassa piirissä karjapaimenet. Myöskin faarao-peli ja toiset\nsamanlaiset pelit olivat täydessä käynnissä. Salin yhteydessä olevassa\nhuoneessa takoi koreasti pukeutunut nainen vimmatusti pianoa ja\nerään oven kautta Underhill näki tanssin viereisessä salissa olevan\nkäynnissä. Underhill ei osallistunut peliin. Hän siirtyi pöydästä\ntoiseen katsellen ja kuunnellen joutilaan näköisenä. Rulettipyörän\näärellä hän näki joidenkin mielettömien karjapaimenten tuhlaavan rahaa,\njonka he olivat vaivoin ansainneet monissa vaaroissa ja vastuksissa,\nmutta he menettivät rahan, kuten olivat sen ansainneetkin, lainkaan\najattelematta sen arvoa.\n\nSeistessään lähellä faaraopöytää hän kuuli äkkiä kahden miehen\nkeskustelevan aivan takanaan.\n\nÄänet olivat matalat, mutta kiihtyneet.\n\n»Hän se on, aivan varmaan», toinen sanoi. »Olen nähnyt hänet kerran\nTucsonin lähettyvillä.»\n\n»Hän voitti tänä aamuna ampumakilpailun», toinen yhtyi. »Taitava.\nKylmä. Nopea. Kun vertasi hänen ammuntaansa toisten suorituksiin, niin\nnäytti aivan siltä, kuin toisten kavereitten aseissa olisi ollut jarru\nheidän ampuessaan. Ei hän ampunut mitään koelaukauksia eikä osumiakaan\nnäytetty erikseen. Hän asettui vain kohdalle ja ampua paukautti\nlaukaukset yhtä perää, niin ettei savukaan ehtinyt välillä hälvetä.\nMaalitaulusta oli keskusta ammunnan päätyttyä kadonnut jäljettömiin.»\n\n»Tavallisesti tuonkaltaiset miehet eivät pärjää todellisessa\nammunnassa. Vai uskoisitko miehen olevan yhtä kylmä ja nopea, jos hän\njoutuisi vastatusten toisen ampujan kanssa?»\n\nToinen naurahti oudon hilpeästi.\n\n»Oletko koskaan kuullut puhuttavan Montana Edistä?» hän kysyi.\n\n»Tottahan toki. Kukapa ei olisi?» Hetken aikaa oli hiljaista. »Ethän\nvain tarkoita, että _hän_ olisi Montana Ed?»\n\n»Et kai usko, että joku voisi unohtaa hänen ulkonäkönsä hänet kerran\nnähtyään?»\n\nUnderhill oli tällä välin hitaasti kääntynyt ja tarkasteli huonetta.\nHän huomasi edessään huomiota herättävän henkilön. Ei ollut\nepäilystäkään siitä, ettei miehen ulkonäkö ollut erikoinen. Hän seisoi\nkappaleen matkaa Underhillistä ja miehistä, joiden keskustelua tämä\noli kuunnellut. Hänen kasvonsa olivat heitä kohden, mutta hän oli niin\nsyventynyt seuraamaan kortinpelaajia, ettei huomannut joutuneensa\ntarkkailtavaksi.\n\n\n\n\nX LUKU.\n\n\nMies, jonka toinen Underhillin lähellä seisoneista tuntemattomista\nmiehistä oli tuntenut Montana Ediksi, oli melkein Underhillin itsensä\nmittainen. Hänen hartiansa eivät olleet aivan yhtä leveät kuin\nUnderhillin, mutta Thor ei muistanut koskaan tavanneensa ruumiillisesti\nniin sopusuhtaista miestä. Hän oli lihaksekas, mutta häntä\ntarkastellessa huomio ei kiintynyt siihen. Pikemminkin tuli mieleen\ntiikerin notkeus ja sirous, niin joustava ja pehmeäliikkeinen oli mies.\nSeistessään siinä rauhallisuuden perikuvana hän näköjään ei ollut\nlainkaan tietoinen muista huoneissa olijoista, mutta sittenkin hänestä\nhuomasi, että hän minä hetkenä tahansa saattoi toimia salamannopeasti.\nIlmeisesti hän oli tottunut huolehtimaan itsestään, sillä hänen\nrauhallisissa, syvämietteisissä silmissään oli itsevarmuutta ja hänen\nsuunsa hiukan ivalliset juonteet kielivät hänen kokeneen monenmoista\nja nähneen usein ennenkin samanlaisia näkyjä, mitkä nyt olivat hänen\nhuomionsa kohteena.\n\nHän oli pukeutuneena siisteihin, pitkävartisiin säärystimiin, jotka\nolivat tehdyt taipuisasta mustasta nahkasta. Housut, joiden väri ilmeni\nnäkösällä olevasta miehustasta, olivat ruskeat. Saappaat olivat nekin\ntaipuisaa mustaa nahkaa, ja niissä oli pienet kilisevät hopeakannukset.\nPaitakin oli ruskea, villainen ja hiukkaista vaaleampi kuin housut.\nKaikki hänen vaatteensa näyttivät siisteiltä ja puhtailta, ja ne olivat\nsekä niskasta että ranteesta tiukasti ruumiin mukaiset. Hartioiden ja\nrinnan kohdalta vaatteet sitä vastoin olivat löyhemmässä ja kielivät\nvoimakkaista lihaksista. Mies oli hauskan näköinen. Hän oli auringon\ntummaksi paahtama. Ainoastaan otsa oli hatun varjostamana muuta ihoa\nvaaleampi. Nyt hattu oli työnnettynä tavallista kauemmaksi niskaan,\njoten hiukset näkyivät sen alta. Hänen tukkansa oli musta ja kiilsi\nheikosti lampun valossa, ja huolimatta siitä, että se oli melko\nlyhyeksi leikattu, se näytti lievästi aaltoilevalta. Hänen uumillaan\noli patruunavyö niin löyhässä, että se näytti melkein huolimattomasti\nvyötetyltä, ja kummallakin kupeella riippui läpätön pistoolikotelo,\njoka alapäästään oli kiinnitetty nahkasiimalla sääryksiin. Kummassakin\nkotelossa oli suuri, kuudesti laukeava, mustakahvainen revolveri.\n\nHuolimatta miehen miellyttävyydestä hänen ulkonäössään oli jotakin\npahaenteistä. Underhill käsitti, ettei hän pitänyt aseitaan\nvain koristuksenaan. Kun toinen Montana Edistä puhunut mies oli\nMontanaa kovin kiittänyt, eivät kiitokset suinkaan johtuneet vain\nampumakilpailujen aiheuttamasta liiallisesta aiheettomasta ihailusta.\nUnderhill oli nähnyt monta »tappajaa», ja aina heidän kasvoissaan oli\nollut jotakin raakaa ja julmaa, jotakin edesvastuuttoman hillitöntä.\nMutta tästä miehestä ei hänen käsittääkseen ilmennyt vähääkään\ntällaista luonteenlaatua. Vain suun ivalliset juonteet ehkä paljastivat\nmiehen toiminnan ja olivat sopusoinnussa hänen maineensa kanssa. Mutta\nmuutoin ei mikään siitä kielinyt. Kun hän hymyili jollekin, joka häntä\nhuvitti, hänen kasvoistaan säteili sydämellisyys ja silmistään pilkahti\nhuumorintaju, viileänä ja leikillisenä.\n\nUnderhill päätteli, että mies oli rauhallinen ja samalla vaarallinen.\nMies ei hakenut ikävyyksiä, mutta jos sellaisia sattui hänen tielleen,\nhän varmasti toimi hämmästyttävän nopeasti ja tehokkaasti.\n\nHetkistä myöhemmin Underhillkin siirtyi pelihuoneeseen. Hän syventyi\nseuraamaan faarao-peliä ja melkein unohti muut huoneessa olijat.\nHetken aikaa hän kuuli vain korttien läiskeen, rulettipyörän hyrinän\nja ihmisäänten sorinan sekä pehmeän pianonsoiton. Ja sitten hän äkkiä\ntajusi äänen, joka häiritsevällä tavalla erosi huoneen melusta. Se\nei ollut kova — se oli tuskin hiljaista kuiskausta kovempi — mutta\nsittenkin se oli sävyltään oudon röyhkeä ja uhkaava. Ääni oli Blackie\nSladenin ja kuului Underhillin takaa muutaman metrin päästä.\n\n»Mikäli tietoni pitävät paikkansa, hän tietää enemmän Billin kuolemasta\nkuin haluaa puhua.»\n\n»Tiedämme hänen samana päivänä ratsastaneen itään», sanoi toinen ääni,\n»ja mielestäni olisi täysi syy pakottaa hänet nyt kohta puhumaan.»\n\nToinen ääni oli Steele Sladenin. Se oli paksu ja karhea. Steele Sladen\noli ryypännyt.\n\nUnderhill käsitti olevansa keskustelun kohteena. Mutta sittenkin hän\noli huoleton. Hän tunsi kyllin hyvin Blackien ja Steelen. Heillä ei\nollut tietoa siitä, miten Bill Sladen oli saanut surmansa; nyt he\nvain mielessään laskelmoivat ja perustivat laskelmointinsa vanhaan\nkaunaansa. He eivät tulisi aiheuttamaan hänelle ikävyyksiä. Ehkä heidän\ntarkoituksenaan oli ärsyttää hänet johonkin vihamieliseen tekoon,\njoka sitten olisi heille tekosyynä hänen tappamiseensa. Hänellä ei\nkuitenkaan ollut mitään syytä riidellä heidän kanssaan, ja hän seisoi\nsiitä syystä edelleen rauhallisena selin heihin faaraopeliä seuraten.\n\n»Mitään kiirettä meillä ei ole», Blackie sanoi. »Me voimme selvittää\nvälimme hänen kanssaan milloin vain haluamme.»\n\n»Hän taitaa olla vaikeasti tavoitettavissa», Steele murahti. »Meidän\nkesken on aina ollut aihetta välien selvittelyyn, mutta hän on aina\nkarttanut sitä. Jonakin päivänä katkaisen häneltä niskat.»\n\nOli outoa, että Steele Sladen oli ilmaissut juuri sen, mitä Underhill\nomassa mielessään halusi toteuttaa puhujaan nähden. Hän oli niin\nperinjuurin kyllästynyt ja suuttunut Steele Sladeniin, että vain vihan\nruumiillinen purkautuminen saattoi häntä enää tyydyttää. Hän oli\naina toivonut, että Steele itse alkaisi jonakin päivänä käsikähmän.\nTämän kerskailu ja pöyhkeily voimillaan aina milloin hän tiesi, ettei\nUnderhill ollut lähettyvillä, sekä tosiasia, että Steele oli monen\nmonituiset kerrat pyrkinyt vieraiden avulla aiheuttamaan Katko-Uulle\nvahinkoa pysytellen kuitenkin toistaiseksi itse näkymättömissä, oli\nvarmana takeena siitä, että jonakin päivänä heidän välinsä aseisiin\nturvautumatta selvitettäisiin niillä apukeinoilla, joita luonto oli\nheille niin runsaskätisesti lahjoittanut.\n\nKunhan Steelellä olisi ollut kyllin rohkeutta olisi ottelu alkanut\nkohta. Steele oli luja mies. Hänen voimansa olivat kerrassaan\nhämmästyttävät ja hänellä oli sellainen maine, että hän oli nyrkeillään\niskenyt tantereeseen jokaisen, joka oli yrittänyt ryhtyä selvittelemään\nvälejään hänen kanssaan.\n\nMutta nyt kummatkin Sladenit siirtyivät kauemmaksi ilmeisesti\npäättäneinä jättää selvittelyn toiseen kertaan. Selkänsä takaa\nUnderhill jälleen kuuli niiden miesten karheat äänet, jotka vähää ennen\nolivat keskustelleet Montana Edistä.\n\n»Mitä sanoinkaan jo sinulle! Se _oli_ Montana Ed. Hän oli juuri\nsaapunut Tucsonista. Hän on ollut täällä koko päivän, ja Sladenit\nsaivat vasta äsken tietää, kuka hän oli. Kuulemastani päättelen heidän\nkutsuneen hänet tänne, sillä hän kääntyi heidän puoleensa ja kysyi,\noliko heidän nimensä Sladen, ja kun he sen myönsivät, hän sanoi, ’Tässä\nminä sitten olen, olen Montana Ed.’»\n\nUnderhill päätti viipyneensä jo riittävän kauan peliluolassa ja\nvalmistautui lähtemään. Kun hän silmäili ympärilleen, hän huomasi\nSladeneitten ja Montana Edin jo kadonneen.\n\nUnderhill poistui pimeälle kadulle. Hän oli sinä iltana saanut\nkyllikseen kaupungista ja oli jo valmis lähtemään levolle. Hän saapui\nmajataloon, vuokrasi huoneen ja istuutui vielä eteisaulan nojatuoliin\npolttamaan savukkeen ennen levolle asettumista. Hän ei ollut istunut\nminuuttia tai paria kauempaa, kun huoneeseen ulko-ovesta astui\nkarjapaimen. Tämä silmäili huonetta kuin jotakuta etsien. Sitten hänen\nkatseensa pysähtyi Underhilliin ja hän lähestyi tätä näyttäen melko\nhämmentyneeltä, mutta malttamattomalta. Mies istuutui Underhillin\nviereen. Hän oli Brad Davisson.\n\n»Isäntä», hän sanoi, »pyyrän anteeksi, että vetelehrin täällä näin\nluvatta, mutta ihka varmaan mulla täällä oli eri tärkeää asiaa\ntoimitettavana. Lähren viälä yällä kotia. Mutta isäntä», hän lisäsi,\n»ennen lähtöä mulla olisi juteltavaa teillen. Mä ryyppäsin jonkin\nnapanterin liikaa ja uuvuin raitin varteen ison talon vierelle. Torkuin\nsiinä, kunnes jokin mun herätti. Kuului joitakin ääniä. Kolme miestä\nseisoi talon nurkalla ihan mun vierelläni. Siinä oli Plakki ja Tiile\nLaaten ja kolmantena joku Montana Etiksi kutsuttu. Montana Et voitti\ntänään ampumakilpailun. Hän osaa totta jukoliste ampua.\n\n»No niin, mä kuulin heirän puhuvan. Ihan näyttävät Latenit palkanneen\nMontana Etin tulemaan tänne. He tahtovat jonkun tappaa. He nähkääs\nkysyivät sen palkkaa, mutta Et sanoi, ettei hän rahasta tapa. Hän\nsanoi, että jos he hänet ottaa palvelukseen, hänen pitää saara\nkaksisataa taalaa palkkaa kuussa ja hän silloin kyllä tappaakin miehen,\njos syytä on ja asia on siihen kypsä. Hän sanoi, ettei hän sietänyt\nketään käskijää ja että hän viipyisi niin kauan kuin häntä huvitti,\nettä hän tuli ja meni kuinka häntä itteään vain huvitti ja että hän\npirättää vapaat käret toimia tai olla toimimatta. He ottivat hänet\npalvelukseensa ja hän työskentelee nyt Hattujen hyväksi. Ja isäntä,\nmulla on enemmänkin kerrottavaa. Te ootta juuri se kaveri, jonka he\ntahtovat tappaa. He näyttivät teirät hänelle kasinossa.»\n\nUnderhill lähetti Katko-Uun karjapaimenen kotiin ja istui vielä pitkään\nsen jälkeen tuolissaan miettien karjapaimenen tuomia tietoja ja omia\nsamaniltaisia kokemuksiaan ja havaintojaan.\n\nMontana Edin näkeminen oli kieltämättä ollut eläymys. Tappelupukari\noli miellyttävä. Underhill tunsi jonkinlaista kiintymystä häneen. Thor\nolisi toivonut olevansa Montanan ystävä. Mutta tässä olikin yksi elämän\nmonista naurettavuuksista. Montana Edistä oli tuleva hänen vannoutunut\nvihollisensa.\n\n\n\n\nXI LUKU.\n\n\nYön kuluessa kaupungissa oli paljon hälinää ja meteliä ja sitä\nkesti aina aamutunneille saakka. Räyhääjien ääniä kuului lyhyiden\nväliaikojen jälkeen, melunpitäjien siirtyessä paikasta toiseen,\nmilloin mikäkin puolelta kaupunkia. Ainoa jatkuva ja samalla jossakin\nmäärin siedettävä ääni oli monelta taholta kuuluva pianon ja muiden\nmusiikkivälineiden soitto. Kadulta kuului huutoja, kovaäänistä puhetta\nja naurua. Monet karjapaimenet lauloivat ryhmissä joko hävyttömiä\nrenkutuksia tai äärimmäisen tunteellisia lauluja riippuen siitä, kuinka\npaljon he olivat ennättäneet imeä itseensä punaista juomaa. Mutta\naamunsarastuksen aikoihin luonto oli jälleen valtiaana — rauhallisena,\npuhtaana, raittiina ja majesteetillisena.\n\nUnderhill oli suorittanut kaupunkiasiansa ja oli jo kymmenen ajoissa\nvalmis lähtemään. Mutta yhä hän viivytteli lähtöään. Omanarvon tunto\nesti häntä poistumasta kaupungista, ennen kuin Sladenitkin olivat\nsieltä lähteneet. Sillä olihan hän kuullut heidän puheensa kasinossa\nja tiesi ne itselleen osoitetuiksi, ja paikalla olleet toisetkin\nhenkilöt olivat varmaan tehneet omia päätelmiään huomautusten suhteen.\nSitten oli seurannut Brad Davissoninkin varoitus, ja hän varmaan olisi\nsuuresti kummastellut, jos Thor heti olisi palannut Katko-Uuhun.\nToisaalta Underhill itsekin alkoi tulistua ja sekin esti häntä\nlähtemästä.\n\nJa kuitenkin, hänen ilmaantuessaan myöhään sinä aamuna kadulle, hänen\nsisintään vellovasta vihasta ei ollut mitään ulkonaista merkkiä\nnäkyvissä.\n\nSiellä täällä hän tapasi ystäviä, joita hän pysähtyi jututtamaan. Häntä\nyleensä ihailtiin ja nykyisessä selkkauksessa ystävät halusivat näyttää\nolevansa tietoisia Sladenien uhkauksista ja pitävänsä Thorin puolta.\nSillä, kuten Underhill oli epäillytkin, Sladenien kasinopuheet olivat\nkiertäneet miehestä mieheen.\n\nMyöhemmin aamulla, kun Underhill seisoi karja-aitauksen nurkkaukseen\nnojautuneena, kymmenkunta hänen ystäväänsä odottamatta ympäröi\nhänet, ja eräs heistä, pitkä, päivänpaahtama, peloittavan näköinen\nuudisasukas, ryhtyi puhumaan:\n\n»Sladenit eivät tosiaankaan liikoja harkitse tekojaan», hän huomautti.\n»Joko he ovat aiheuttamassa ikävyyksiä tai sitten he yrittävät\nluikerrella niistä vastaamasta. Nytkin he ovat saaneet Montana Edin\napurikseen. Sen pahempaa tappelupukaria tuskin on, vaikka hänen\nulkonäkönsä onkin perin lauhkea. Sano vain sana, niin kyllä me pojat\nkiireen vilkkaa ajamme koko sakin kaupungista.»\n\n»Kiitoksia vain», Thor vastasi. »Heidän karkottamisensa ei kerta\nkaikkiaan hyödyttäisi mitään. Se siirtäisi vain tuonnemmaksi\ntapahtumat, joita ei enää voi välttää.»\n\n»Aivan niin», joku toinen ystävistä sanoi. »Mitään asiaa ei ole\nlopullisesti nujerrettu, ennen kuin se on perinjuurin tullut\nselvitetyksi. Mutta me emme salli minkään Montana Edin sekaantua\ntähän juttuun. Niin kauan kuin jompikumpi Sladeneista toimii yksin,\nmies miestä vastaan, emme puutu asioihin. Mutta jos Sladenit aikovat\nyhdessä nitistää sinut tai jos tuo tappelupukari rupeaa tässä liikoja\nleventelemään, silloin me kyllä teemme leikistä lyhyen lopun.»\n\nKarja-aitauksen takaisella tasanteella oli monenlaiset pelit käynnissä\nja päivän mittaan Underhill kävi niitä kahdesti katsomassa. Herätti\nhuomiota, että missä tahansa hän liikkui, häntä seurasi aina pari kolme\nystävää tai nämä pysyttelivät ainakin hänen lähettyvillään.\n\nOltuaan aamun torkuksissa kaupunki oli jälleen herännyt eloon. Soittoa\nei tosin kuulunut, mutta kadulla oli vilkas liikenne, sillä miehet\nliikkuivat eri kapakoiden ja huvittelupaikkojen väliä tai seisoskelivat\novien suissa tai istuskelivat penkeillä, aidoilla ja kadun vierellä.\nKahdesti iltapäivän kuluessa Underhill vilaukselta näki Steele ja\nBlackie Sladenin heidän äsken palkkaamansa taistelupukarin, Montana\nEdin, seurassa. Underhill huomasi Sladenien kummallakin kerralla\nherkeämättä häntä katsovan, ja heidän katseestaan kuvastui viha ja\nraivo. Toisella kertaa Steele oli ärähtänyt jotakin, josta Underhill ei\nkuitenkaan ollut saanut selvää. Ja hän oli samalla pyrkinyt Underhilliä\nkohden, mutta Blackie oli estänyt hänen aikeensa. Ja sitten, kasvot\nvihan vääristäminä, Steele oli purkanut kiukkunsa sanatulvaan. Pitkän\nvälimatkan vuoksi Underhill ei ollut voinut kuulla sanoja, mutta niiden\nmerkityksestä ei voinut erehtyä. Välikohtauksen aikana Montana Ed\nseisoi toimettomana seuraten tapahtumia sivusta. Hän oli äänetön ja\nkylmän rauhallinen. Näytti melkein siltä, että hän suhtautui asioihin\naivan välinpitämättömästi.\n\nSitten Blackie kiskoi Steelen pois ja molemmat miehet katosivat Montana\nEdin seuraamana läheisen kapakan ovesta.\n\nKeskipäivän aikoihin Underhill yhdessä kymmenkunnan ystävänsä kanssa\nseisoi aitauksen eräässä nurkkauksessa ja katseli parhaillaan käynnissä\nolevaa karjapaimenten välistä ratsastuskilpailua. Kaikkien mielenkiinto\nkohdistui nuorukaiseen, joka raudikolla ratsastaen johti kilpailua ja\nkaiken todennäköisyyden mukaan oli sen myös voittava.\n\nSilloin yht’äkkiä lähettyviltä kuului hälinää, ja Steele Sladen\nilmestyi miesten joukkoon. Sladen oli vihan vimmoissaan, ja hänen\nsilmistään kuvastui hillitön raivo.\n\nUnderhillin ympärillä seisseet miehet astuivat sivuun ja sallivat\nSladenin vapaasti kulkea. Blackie Sladen seisoi lähettyvillä ja oli\nilmeisesti samassa juonessa Steelen kanssa.\n\nSteelen raivo oli silminnähtävästi aivan purkautumispisteessä. Mutta\nkun Steele sitten havaitsi, ettei Blackie ollut häntä seurannutkaan,\nvaan että hän oli joutunut yksinään vastatusten Underhillin kanssa\nheille vapaaksi jätettyyn piiriin, hänen poskensa ja huulensa\nhuomattavasti kalpenivat ja silmien raivo lauhtui. Kaiken tämän\nhuomasivat Underhillin ystävätkin.\n\nMutta Steele tiesi, että tapahtuipa hänelle mitä tahansa, hänen oli\nsittenkin mentävä eteenpäin. Kaikki katselijat olivat kuitenkin\nyksimielisiä siitä, ettei se, mitä hän lopulta sanoi, ollut lainkaan\nsamaa, mitä hän oli aikonut puhua tunkeutuessaan väkivaltaisesti heidän\njoukkoonsa.\n\nSteele seisoi ruumis jännittyneenä, niskan lihakset pullistuneina,\nkädet ilmaa kourien ja leuka eteen työntyneenä. Hän oli peloittavan\nnäköinen. Rinta oli avara, hartiat voimakkaat, kädet pitkät\nja lihaksekkaat, jalat kuin pylväät. Pää oli suuri ja tukka\nepäjärjestyksessä. Hän ei suinkaan sinänsä ollut ruman näköinen\nmies, mutta hänen piirteensä olivat raa’at, ikään kuin huonon elämän\nturmelemat, ja huulet olivat liian paksut ja leuka liian suuri.\n\nOli ilmeistä, että keinotekoinen rohkeus, johon hän oli itsensä\nkiihdyttänyt, oli nyt, hänen seistessään Thorin edessä, kaikkoamassa.\nEi ollut epäilystäkään siitä, että hän oli tullut tappamaan Underhillin.\n\n»Vai niin, sinä olet siis täällä, häh?» hän murahti. »Sattuipa\nkerrankin hyvin; meidän kesken on asioita, joista ei ole koskaan päästy\npuhumaan suuta puhtaaksi, mutta nyt en ainakaan minä enää sumeile.\nTämä maa ei ole kyllin avara meille kummallekin, ja se meidän on nyt\nselvitettävä. Minä käsken sinua painumaan hiiteen kaupungista ennen\nauringon laskua!»\n\nThor seisoi vihollistaan katsellen. Hänen silmissään oli varuillaan\nolevan miehen valpas ja kylmä katse.\n\n»Minä olen valmis selvittämään asiat nyt kohta, Sladen», Underhill\nsanoi. Hän astui hitaasti toista kohden, seisahtui aivan vastustajansa\neteen ja katseli häntä valppaasti käsivarret vapaasti sivulla riippuen.\n\nSteelen suuri ruho vavahti. Hetken hän seisoi liikahtamatta,\näänettömänä. Sitten hän, näytellen sen näköistä kuin ei olisi voinut\nraivoltaan enää katsella vihollistaan silmästä silmään, kääntyi ja\nlähti nopeasti paikalta hihkaisten mennessään olkansa yli:\n\n»Minä käyn omaa tietäni. Sinun on vain kadottava kaupungista ennen\nauringonlaskua.»\n\n»Tapaat minut silloin juuri tästä samasta paikasta, Sladen», Underhill\nvastasi.\n\nSteele kiiruhti pois, ja Blackie Sladen seurasi häntä.\n\nUnderhill perääntyi kotvan matkaa, nojautui uudelleen aitaukseen ja\nryhtyi jälleen seuraamaan kilparatsastusta.\n\nKilpailu oli jo loppunut. Nuori, raudikolla ratsastanut karjapaimen oli\nvoittanut, ja hänen ystävänsä olivat ympäröineet hänet puristaakseen\nhänen kättään. Toiset taas heittelivät hattujaan ilmaan ja hihkuivat\nriemusta keräten voittamiaan vetoja hävinneiltä tovereiltaan.\n\n»Kas vain, nuorukainen siis voitti kilpailun?» Underhill sanoi. »Minä\nen sattumalta nähnyt loppua, koska minulla silloin oli vähän muuta\ntekemistä.»\n\nHänen ystävänsä nauroivat huvittuneina.\n\n»Vähän muuta tekemistä, sanoitpa oikeat sanat. Olitpa sinä kylmä kuin\nPohjoisnapa. Aivan sinä tyrmäsit Sladenin. Minusta näytti siltä, että\nhän tunkeutuessaan meidän joukkoomme oli aluksi aikeissa tarttua\naseeseensa heti kohta.»\n\n»Minusta taas melkein tuntui», toinen sanoi, »että Sladen huomasi\nitsekin lykänneensä omia hautajaisiaan vähän myöhemmäksi. Olipa hänen\ntarkoituksensa mikä hyvänsä, varmaa ainakin on, että hänen naamansa\nvalahti aivan vihreäksi sinun edessäsi.»\n\nKun kilpailut ja ottelut päättyivät, oli auringonlaskuun vielä ainakin\ntunti aikaa. Ratsastajat ja muut kilpailijat poistuivat vähitellen\nkaupungin suuntaan, ja sinne lähtivät myös Underhillin ystävät\nyksitellen ja parittain puristettuaan kukin sitä ennen hänen kättään ja\ntoivotettuaan hänelle onnea. Jotkut lupasivat pitää Blackie Sladenin ja\nMontana Edin ratkaisuhetkellä muualla, niin että Underhill ja Steele\nsaivat kaikessa rauhassa ja kenenkään asioihin puuttumatta selvittää\nvälinsä.\n\nKun kaikki olivat jättäneet Underhillin yksikseen, hän täytti\npiippunsa, sytytti sen; kiipesi aitauksen nurkalle istumaan ja ryhtyi\nrauhallisesti tupakoimaan.\n\nHän näki auringon laskeutuvan kohti kaukaisten läntisten vuorten\nhuippuja, näki sen kehän alimman reunan jo katoavan niiden taakse,\nhuomasi, kuinka suuren, paahtavan hehkupallon väri muuttui valkoisesta\nkullan hohtoiseksi ja kuinka se loi illan ensimmäiset purppuraiset\nvarjot lakeuksille, rotkoihin ja kuiluihin.\n\nOli kulunut jo kaksi tuntia siitä, kun Steele sinkautti uhkauksensa,\nja nyt vihdoinkin oli siis käsissä ottelu, joka lopultakin selvittäisi\nheidän keskinäisen vihansa.\n\nUnderhill istui yhä aitauksella. Hänen piippunsa tuhahteli ennen\nlopullista sammahtamistaan. Hän kopautti palaneet perskat piipusta,\nja katsahtaessaan sitten ympärilleen hän huomasi hämärän jo tulleen.\nHitaasti hän hivuttautui aidalta, venyttelihe, otti kuusipanoksisen\nkotelostaan, tarkasti sen, pani sen jälleen paikoilleen ja varmistautui\nsiitä, että sen kahva ehdottomasti oli helposti saavutettavissa.\n\nThor siirtyi pois aitauksesta avoimelle kentälle, josta hänet\nkaupungista käsin hyvin saattoi erottaa. Kadulla näkyi paljon väkeä.\nIhmiset liikuskelivat siellä toimettomina vetelehtien ovien suissa,\nhevosten kiinnityspuilla, ikkunoissa — yleensä kaikkialla. Kaikki he\noleskelivat turvallisen välimatkan päässä, poissa kuulien ulottuvilta.\nJa nyt aurinko oli laskenut. Illanruskon loistava purppura oli\nvaalentunut kalpeiksi, himmeiksi värivivahteiksi, jotka taistelivat\nylivallasta lähestyvän pimeyden kanssa.\n\nSteele Sladen ei saapunut. Auringonlasku oli jo ohi. Underhillin\npäättävät silmät muuttuivat kylmän tyytyväisiksi. Ja sitten hän huomasi\nkaupungin läntisestä päästä talojen keskeltä jonkun ratsastajan\nkarauttavan häntä kohden.\n\nOutoa oli, että muutkin ihmiset alkoivat häntä lähestyä. Tuntui siltä\nkuin olisi alkanut yleinen kilpajuoksu. Jotkut tulivat juosten, toiset\ntaas nousivat ratsaille ja kiiruhtivat täyttä laukkaa ensimmäisen\nratsastajan perään, joka oli jo edennyt puoliväliin Underhilliä kohden.\n\nHämmästyneenä siitä, miksi koko kansanjoukko yhtäkkiä lähti liikkeelle\nkuin yhteisen päätöksen tehneenä, Underhill astui kohti lähestyvää\nratsastajaa, jonka piti olla Steele Sladen.\n\nMutta ratsastaja olikin Montana Ed.\n\nTämä ratsasti edelleen, tosin nyt vain hitaasti, ja kohotti kämmenensä\nvakuuttaen siten intiaanien tapaan tulevansa rauhallisissa aikeissa.\n\nPysäytettyään ratsunsa jonkin metrin päähän Underhillistä hän jättäen\nohjat valloilleen hypähti ratsailta ja kulki Underhilliä kohden.\nKävellessään hän huojui ratsastajien tapaan, mutta astui silti\njoustavasti. Hän pysähtyi muutaman askeleen päähän Thorista ja risti\nkäsivartensa rinnoilleen.\n\n»Steele Sladen ei tule», hän sanoi. »Varoitettuaan teitä ja lähdettyään\ntäältä hän yritti juoda kaiken kaupungista löytyvän viskin.» Montana\nEdin suu näytti vetäytyvän lievään joko ivalliseen tai huvittuneeseen\nhymyyn, ja hänen silmänsä loistivat pahankurisina. »Kaupungissa lienee\nvielä jonkin verran viinaa jäljellä», hän sitten lisäsi, »mutta Steele\nmakaa jo vuoteessaan aivan umpikännissä. Ja Blackie, vaikk’ei hän\nolekaan paljoa paremmassa kunnossa, on sentään vähän enemmän tolkussaan\nja vannoo raahaavansa Steelen kohta kotiin, kun tämän suinkin vain saa\npysytetyksi satulassa.»\n\nUnderhill katsoi suoraan Montana Ediä silmiin. Montana Ed vastasi\nkatseeseen, ja ehkä minuutin tai pari kummatkin puntaroivat ja\narvostelivat toistensa luonnetta. Kummankaan miehen katse ei\nvavahtanutkaan. Silmäluomikaan ei värähtänyt. Ja sitten Underhill puhui:\n\n»Loppuuko palvelu Steelen luona tähän?»\n\n»Näyttää siltä, että semmoinenkin päivä saattaa pian tulla», Montana\nvastasi. »Tänään sattuu kuitenkin olemaan Steele Sladenin päivä.»\n\nHän kääntyi, astui hevosensa luo, heittäytyi satulaan ja ratsasti\ntiehensä kohti kaupunkia.\n\nUnderhillin koko mielenkiinto oli kohdistunut tähän saakka vain\n»tappajaan». Katsahtaessaan nyt toisaalle hän näki satakunta ihmistä\nsuuressa piirissä häntä katselemassa. Ja sitten ystävät, joiden kanssa\nhän oli keskustellut iltapäivällä, tulivat häntä kohden ja ympäröivät\nhänet ja useat puristivat hänen kättään.\n\n»Näyttää siltä, kuin Steele olisi siirtänyt tämän tehtävänsä tuolle\nMontana-miehelle», joku hänen ystävistään sanoi. »Hän tarkoitti\npuheillaan ilmeisesti sitä, että hän jonakin päivänä selvittäisi asiat\nkanssasi. Mutt’ei kuitenkaan tänään. Minä en häntä siitä suinkaan\nmoiti. Hän tiesi tämän päivän olevan sinulle suotuisan. Hänellä ei\nolisi ollut mitään voiton mahdollisuuksia. Sinähän olit kylmä kuin\njäävuori.»\n\n\n\n\nXII LUKU.\n\n\nUnderhill viipyi vielä päivän Kaksoisvirran kaupungissa, ennen kuin\nlähti paluumatkalleen. Hän kulki tällä kertaa tietä, joka johti\nKorppiluun pohjoispuolisten karujen seutujen kautta, sillä kun\nSladenit olivat nyt ryhtyneet hänen julkivihollisikseen, hän ei ollut\nkyllin uhkarohkea ratsastaakseen heidän maittensa kautta. Hän matkasi\nhellittämättä koko päivän, ja vähää ennen hämärän tuloa hän saapui\nKatko-Uuhun. Jason Underhill tuli häntä vastaan jo ulkona ja halusi\nvälttämättä puhua poikansa kanssa kahdenkesken ennen sisäänmenoa.\n\n»Brad Davisson on kertonut minulle monenmoista», Jason sanoi. »Hän\nkuuli kaikenlaisia juoruja kaupungissa käydessään. Mitä ne oikein\npuhuvat siitä, että sinä muka olisit ampunut Bill Sladenin?»\n\n»Onko Lyndia kertonut jotakin?»\n\n»Ei sanaakaan. Hän itsepintaisesti yhä vain väittää tulleensa tänne\nvierailulle. Sehän ei tietenkään ole totta, sillä olisihan hän siinä\ntapauksessa ratsastanut isänsä hevosella. Thor, ei ole mitään syytä\nenää salata minulta asioita. Mitä on tapahtunut?»\n\nThor kertoi hänelle kaiken, ja Jasonin kasvoja synkisti kiukku, kun hän\nkuunteli kertomusta.\n\n»Vai niinkö asia siis olikin? On merkillistä, kuinka toiset miehet\nvaipuvat syvälle pahuuteen! En halua väittää Sladenien koskaan olleen\npyhimyksiä, mutta he eivät varmastikaan kehity ainakaan parempaan\nsuuntaan. Ja nyt he ovat tulleet jo niin pitkälle, että ryhtyvät\nahdistelemaan naisiakin. Ja Kolsar! Millainen mies hänestäkin\nvielä tulee? Myy tyttärensä! Ja tytär on kaiken lisäksi vielä\noikein herttainen. Tämähän on julki häpeä!» puhuessaan hän tuijotti\nmietteissään maahan.\n\n»Vai niin, sinä et siis tiedä, kuka ampui toisen kuulan? Mutta olet\nvarma, ettei se ollut Kolsar?» hän jatkoi.\n\n»Kolsar se ei kylläkään ollut, mutta oli kuka tahansa, kyllä hänellä\noli samat tarkoitukset kuin minullakin. Ja kuka tahansa siellä olikin,\nkyllä hän tietää minunkin siellä olostani.»\n\nHeidän puhuessaan Lyndia oli ilmestynyt päärakennuksen ulko-ovelle.\nMiehet kuulivat hänen huudahtavan:\n\n»Varjelkoon, Thorhan siellä on!»\n\nTyttö katsoi heihin. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta silmät\nloistivat ilosta.\n\nHänen ilmeensä ällistytti Thoria. Thor tajusi sisimmässään äkillisen,\nselittämättömän mielenliikutuksen ja mielihyvän nähdessään tytön.\nHän kääntyi äkkiä, vei hevosensa aitaukseen ja sijoitti satulan ja\nsuitset säilöihinsä. Thor ei mennyt heti taloon, vaan seisoi pitkän\naikaa nojaten karja-aitaukseen ja yrittäen päästä selville oudosta\nmielenliikutuksesta, jonka valtaan hän oli joutunut Lyndian nähdessään.\n\nSeuraavina päivinä Thor karttoi tyttöä niin paljon kuin suinkin\nmahdollista, ratsasti yksin työhön ja sieltä pois, yritti eritellä\nuusia tunteitaan ja ennen kaikkea päästä niiden herraksi. Hän tiesi,\nminkä valtaan oli joutunut, mutta koetti vimmatusti taistella sitä\nvastaan.\n\nHän oli huomannut olevansa kiinnostunut Lyndia Kolsarista.\n\nKysymyksessä ei voinut olla rakastuminen. Pikemminkin vain herännyt\nmielenkiinto. Tytössä oli jotakin, joka vastustamattomasti vaikutti\nhäneen. Thor koetti pakottautua pääsemään selville siitä, oliko häneen\nvaikuttanut tytön puhetapa, hänen silmiensä ilme tai se sirous ja\nmiellyttävyys, joka kuvastui tytön solakasta olemuksesta. Lopulta hän\npäätteli, ettei kysymyksessä ollutkaan mikään näistä avuista, vaan\njokin piirre tytön luonteessa. Varmaankin tytön luonne jollakin tavoin\nhäneen vetosi tai ehkä hänen käyttäytymisensä aitous ja luontevuus.\n\nKuten esimerkiksi hänen asenteensa Sladenin majan edustalla, kun\nBill Sladen makasi kuolleena maassa. Lyndia oli seissyt suorana,\näänettömänä, varuillaan, hyväryhtisenä, pää pystyssä, silmät\nsäkenöiden. Sinä hetkenä Thorin mielessä oli herännyt ihailun itu.\nHäntä miellytti tytön henkinen joustavuus, hänen lannistumaton mielensä.\n\nEräänä aamuna Thor viipyi kartanossa vielä senkin jälkeen, kuin Jason\nmiehineen oli ratsastanut töihinsä. Hän hakeutui keittiöön, jossa\nhänen äitinsä ja Lyndia työskentelivät, ja istuutui muina miehinä\nrauhallisena katselemaan näiden työntekoa. Hänen otsansa oli rypyssä\naivan kuin häntä olisi vaivannut ongelma, jota hän ei pystynyt\nratkaisemaan, mutta huulet olivat pitkään päättäväisesti yhteen\npuristettuina.\n\n»Äiti», hän tokaisi vihdoin melkein töykeästi, »tuletko tämän aamun\ntoimeen ilman Lyndiaa?»\n\n»Tietenkin. Kuinka niin?»\n\n»Haluaisin hänet ratsastamaan seurakseni!»\n\nHän katsoi Lyndiaan.\n\n»Minulla on ratsut jo satuloituina», hän sanoi. »Laittaudu valmiiksi.»\n\nTyttö kohtasi Thorin vakaan katseen aivan yhtä horjumattomana.\n\n»En minä edes ole sanonut, että haluan ratsastamaan», tyttö esteli.\n\n»Nythän minä juuri sinua pyydänkin», vastasi toinen.\n\nTytön silmiin tuli oudon ärsyttävä ilme.\n\n»No siinä tapauksessa minä tulen.»\n\nHän poistui huoneesta. Thor lähti keittiöstä hevosten luo, jotka hän\noli sukinut ja satuloinut huolellisesti. Toisena oli hänen oma musta,\nkookas, Neekeri-niminen juoksijansa, toisena taas kaunismuotoinen\nraudikko, mustaa pienempi, jonka nimi oli Betty.\n\nLyndia tuli melkein heti. Hän nousi omin avuin ratsaille. Thor\nheittäytyi satulaan ja ohjasi kulun virtaa kohden.\n\nHe ratsastivat, Thor edellä ja tyttö perässä, lounaaseen, kohti erästä\npohjoisen Korppiluun solaa, jossa he ylittivät virran ja ratsastivat\nsitten hitaasti länteen. Tyttö seurasi Thoria kapeaa polkua pitkin.\nHän tarkasteli miestä ja yritti päästä selville siitä, minne he olivat\nmatkalla ja miksi Thor oli ottanut hänet mukaansa.\n\nThor ratsasti sen jättiläispoppelin katveeseen, jossa hän\nkarjapaimenineen oli odottanut Jesse Carsonin ja Nance Kaynen tuloa.\nSiellä hän laskeutui ratsailta ja auttoi Lyndiankin maahan.\n\n»Arvelin, että lepäisimme tässä hetkisen», hän sanoi. »Nyt on kuuma ja\nsinähän et ole paljon ratsastanut, vai kuinka?»\n\n»Minulla ei ollut aikaa, Thor-herra. Minä aina tehnyt työtä, työtä,\ntyötä. Ratsastaa, siihen minulla ei aikaa, piti varastaa aikaa. Isä ei\npitänyt, että minä ratsastin, mutta minä ratsastin ja minä rakastin\nratsastaa.» Hän katseli ympäröivää suurta laaksosyvännettä, Korppiluun\nharjanteiden valkohohtoisia huippuja. Hän tähyili läntiseen villiin\nerämaahan seisoen ryhdikkäänä, syvään hengittäen.\n\nUnderhill katsoi häneen ja ihmetteli tytön ja hänen vanhempiensa\nvälistä eroa. Vanhemmat olivat typeriä, raskasmielisiä ja heiltä\npuuttui mielikuvitusta. Tyttö sitä vastoin oli perin elämänhaluinen.\nHän tajusi kauneusarvot ja nautti niistä, ja hänen mielikuvituksensa\noli vilkas. Tyttö oli nokkela ja täysin tietoinen elämän syvimmästä\ntarkoituksesta, vaikka hän pystyikin kätkemään tietonsa kylmän\nulkokuoren peittoon. Epäilemättä hänessä oli jotakin jäykkäluontoista,\nmikä ilmeisesti oli perintöä hänen vanhemmiltaan.\n\n»En koskaan ollut näin kaukana, tässä suunnassa, ennen», tyttö valisti\nUnderhilliä. »Tässä on kaunis. Niin villiä, mutta niin suuri rauha.»\n\n»Tässä tapasin Nance Kaynen ja Jesse Carsonin sinä päivänä, kun\nhirtimme hevosrosvot», Thor sanoi.\n\n»Minä kuullut, että kaksi varasta hirtetty», tyttö vastasi. »Minä\nkuullut isän ja äidin puhuvan. Mutta minä ei tiennyt, että te tavannut\nNance Kaynen sinä päivänä», hän katsoi nyt Thoriin. »Nance tiesi, että\nte hirttää kaksi miestä?»\n\nThor nyökkäsi.\n\n»Mitä hän sano?»\n\n»Ei mitään.»\n\n»Katsoko hän teitä.»\n\n»En tiedä.»\n\n»Oi, oi», Lyndia huudahti. »Te ette tiedä, katsoako nainen teitä?»\n\n»Mikäli olen kiinnostunut hänestä, niin tottahan silloin tiedän.»\n\n»Te ette kiinnostunut Nancesta?»\n\n»En» Thor vastasi totuudenmukaisesti.\n\n»Miksi? Hän kaunis.»\n\nThor vaikeni. Lyndia katsoi häneen tutkivasti.\n\n»Minä uskoa, että minä tietää, miksi te ette pidä hänestä», tyttö\nsanoi. »Ja minä uskoa, että minä tietää, miksi hän ei sanoa teille\nmitään, kun te hirttää ne kaksi varasta. Hän tietää, että siitä ei\nhyötyä.»\n\nMolemmat vaikenivat. Sitten Lyndia sanoi:\n\n»Nyt jo taas lähdetään eteenpäin.»\n\n»Mitä tietä?»\n\nTyttö silmäili seutua.\n\n»Minä kuullut, että isä ja äiti puhua vaunuista, rikkinäisistä\nvaunuista. Intiaanit ne polttaa enemmän kuin kaksikymmentä vuotta\ntakaisin. Minä aina halunnut nähdä ne. Te tietää, missä ne on?»\n\n»Tiedän hyvinkin», Thor vastasi.\n\nHe nousivat ratsaille ja suuntasivat kulkunsa läntisiin erämaihin.\nSiellä oli kylliksi tilaa ratsastaa vierekkäin. Tuo maan ääri oli\nhyvin karua, kuollutta ja kuivaa, sillä sen sulkivat muusta maailmasta\nvuorijonot kaikilta muilta suunnilta paitsi idän puolelta. Alue oli\nhiekka-aavikkoa, jossa vain kaktukset ja muut erämaankasvit viihtyivät.\nMaa henki kuumuutta heitä vastaan. Hiljainen tuulenvire, jota ei voinut\nedes tuuleksi sanoa, saattoi ilman liikkeelle. Oli aivan kuin valtava,\nlauha henkäys olisi painunut heitä kohti, aivan kuin koko ilmapiiri\nolisi ollut hitaasti liikkeellä, siksi heikosti tajuttava tuo kosketus\noli. Kuitenkin Lyndia havaitsi, että kaikkialla heidän ympärillään\nhiekkatöyryt ja -kummut olivat lakkaamattomassa, hiljaisessa\nliikkeessä. Kevyet, pölynhienot hiekkajyväset liikkuivat itää kohden.\nNe pyrähtelivät pienissä syvänteissä ja harjanteiden yllä, hiekka\nnäytti lakkaamatta kierivän ja elävän. Hiekkajyvästen karkelointi uursi\npieniä vakoja ja uria maahan, ja tupruava hiekka kohosi aika ajoin\nkorkeutta kohden kuin tyhjiön nostamana, muodosti pieniä, kevyitä\npyörteitä ja kierteitä, jotka karkeloivat tietään, kasvaen mennessään\nyhä suuremmiksi.\n\nLyndia ei suinkaan ollut ensimmäistä kertaa erämaassa. Mutta koskaan\nhän ei ollut nähnyt mitään tämänkaltaista, ja siksi hän siitä\nhuomauttikin Thorille.\n\n»Tämä erämaa eroaa muista. Toiset erämaat, mitä minä nähnyt, aivan\nkuolleita — mitään ei liikkua. Tämä elää. Mutta se ei ole tuuli.\nTämä on kuin puhallus. Tässä on äänikin, kuin joku puhaltaisi minun\nkasvoihin. Kuuletteko te sitä? Aivan kuin kuiskaus!»\n\n»Olen huomannut sen», Thor vastasi. »Ilmiö on helposti selitettävissä.»\nHän viittasi länteen, suureen, autioon ylämaahan. Sieltä Nance Kayne\nuseita viikkoja sitten oli ensi kertaa huomannut Thorin ja hänen\nratsastajiensa liikkuvan itään.\n\n»Tuo on suuren ylälaakion reuna», Thor jatkoi selitystään. »Se on\nkorkea ja katkaisee kaikilta tuulilta ja ennen kaikkea länsituulelta\nkulun. Nuo tuulet voivat olla hyvinkin voimakkaita, kun ne puhaltavat\ntuolla laakion yllä, mutta kun ne saavuttavat jyrkänteen, ne\njatkavatkin matkaa suoraan eteenpäin korkealla päittemme päällä, ja\ntäällä kattilalaaksossa nuo tuulet eivät tunnu muuta kuin jonkinlaisena\ntyhjiönä, mikä johtuu niiden voimasta yläilmoissa. Täällä tuntuu\njonkinlainen veto. Se aiheuttaa tuon henkäyksen, ja siitä johtuvat\npyörteet ja hiekan karkelointi.»\n\n»Minä luulen, että te oikeassa. Mutta se kovin merkillistä.»\n\nHe ratsastivat edelleen tasaista hölkkää, kunnes Underhill äkkiä\npysähdytti ratsunsa. Hän oli huomannut, että tytön puhetapa oli\nkehittynyt. Se oli kuitenkin sangen somaa puolalaisen korostuksensa\nvuoksi ja siitä syystä, että tyttö jätti monia sanoja ja liitteitä\npois. Hän puhui huolellisesti, hitaasti, hakien oikeita sanoja.\n\n»Me saamme seuraa», Thor sanoi.\n\nLyndia hoputti hevosensa Thorin vierelle nähdäkseen tulijan ja huomasi\njonkun ratsumiehen lähestyvän heitä. Vieras oli runsaan kilometrin\npäässä ja tulossa suoraan Korppiluun eteläisen huipun suunnalta.\n\n»Joku Hatun ratsastajista, minusta tuntuu», Underhill sanoi tähyillen\npitkään rauhanhäiritsijää. »Montana Edhän se näkyy olevan», hän sitten\nhetken kuluttua lisäsi.\n\n»Revolverisankari!» Lyndia huudahti.\n\n»Miten? Kuinka sen tiedätte, Lyndia?»\n\n»Minä kuulin, mitä Kaksoisvirrassa tapahtua.»\n\nTuonkaltaiset jutut levisivät aina, eikä ollut ihmeteltävää, vaikka\nkoko maankolkka olisi niistä tietänyt.\n\n»Hän tulee suoraa tänne», Lyndia sanoi. »Hän pilaa koko retken sinne,\nmissä vaunu on!»\n\nLyndia oli kalvennut. Hän oli kuullut, mitä kaupungissa oli tapahtunut.\nHän tiesi Montanan verhotun uhkauksen, joka tarkoitti sitä, että hän\nThorin kanssa vielä joutuisi tappelemaan. Tyttö ei kuitenkaan puhunut\nsen enempää, sillä Montana oli jo lähestymässä ja he olivat kumpikin\nsyventyneet hänen tuloaan seuraamaan. Montana katosi näkyvistä johonkin\nhiekkasyvänteeseen, kiersi sitten pienen mäen ja saavuttuaan joittenkin\nmetrien päähän toisista pysähdytti ratsunsa. Istuessaan kevyesti\nsatulassaan hän äänettömänä tarkkaili toisia. Sitten hän rauhallisesti\nhuomautti.\n\n»Näkyy olevankin Underhill!»\n\nHänen äänensä oli hiljainen ja kuitenkin siihen sisältyi ylimielisyyttä\nja uhkaa. Se oli liian hiljainen!\n\n»Ja Lyndia Kolsar», Thor lisäsi. Hänen äänensä oli kylmä ja vakaa.\n»Lyndia on kuullut teistä», hän lisäsi. »Hän on kuullut, mitä\nKaksoisvirrassa tapahtui.»\n\n»Tai jäi tapahtumatta», Montana huomautti ivallisesti.\n\n»Missä jotakin olisi tapahtunut, jollei kaksi miestä olisi\nosoittautunut keltanokiksi», Thor sinkautti vastaan.\n\nMontanan silmiin välähti outo hehku, kylmä ja pahaenteinen. Hänen\nruumiinsa tuntui jännittyvän. Tunnelma synkistyi uhkaavaksi. Lyndiakin\ntajusi sen, vaikk’ei hän ymmärtänytkään miesten puheisiin kätkettyjä\najatuksia.\n\nÄkkiä Montana lauhtui. Hän hymyili pahanilkisesti.\n\n»N-i-in», hän venytteli. »Menneet ovat menneitä. Ei puhuta _niistä_.»\n\nSitten hän karautti aivan heidän vierelleen ja pysäytettyään ratsunsa\njäi istumaan perin huolettomana satulaan aivan kuin olisi luullut\nolevansa hyvinkin tervetullut. Ja aivan kuin hänen ja Thorin suhteet\nolisivat olleet mitä parhaimmat, hän hymyili Lyndialle.\n\n»Näin teidän kotiväkenne aivan äskettäin», hän sanoi. »Olen juuri\ntulossa Korppiluun huippujen takaa.»\n\n»Etsittekö jotakin?» Thor kysyi.\n\n»Minä vain tutkin oloja. Tai tutustun pikemminkin seutuun.»\nHänen käytöksensä Thoria kohtaan oli rauhoittavaa, mutta samalla\nvälinpitämätöntä. Hän katseli suoraan Lyndiaa.\n\n»Te siis olette Lyndia Kolsar?» hän huomautti. »Kas vain, tehän vasta\nolettekin korea tyttö», hän hymyili leveästi ja hiukan nenäkkäästi.\n\nMontana kääntyi ja katseli levollisesti Thorin kasvoja. Sitten hän\njälleen hymyili Lyndialle, ja Underhilliä hämmästytti, että tytön\nposket lehahtivat tulipunaisiksi. Mutta kohdatessaan Thorin katseen\ntytön silmät välähtivät uhmaavina.\n\n»Te siis jätitte kotinne, vai kuinka?»\n\n»Kyllä», Lyndia vastasi.\n\n»Kuulin lähdöstänne», Montana jatkoi. »Pappanne myi teidät Bill\nSladenille, vai kuinka?»\n\n»Tämä kuulustelu on nyt päättynyt, Montana», Thor sanoi. »Vielä\nkysymys, ja päivä, johon viittasitte, saattaa olla hyvinkin pian\nkäsillä.»\n\nMontana ei tuntunut lainkaan häiriintyvän.\n\n»Yksi ainoa kysymys enää», hän sanoi. »Onko tarkoituksenne palata\nkotiin?»\n\n»Minä en palaa koskaan kotiin», Lyndia sanoi päättävästi.\n\n»Hyvä on», toinen vastasi, »minä tapaan teidät kummatkin piakkoin\nuudestaan.»\n\nHän huiskautti kättään mutkattomasti hyvästiksi ja lähti ratsastamaan\nitään, mihin suuntaan Thor ja Lyndiakin kotvan kuluttua jatkoivat\nmatkaansa.\n\nVajaan kilometrin päässä Montana Ed pysähdytti juoksijansa ja Lyndia ja\nThor näkivät hänen kurkottautuvan satulasta ilmeisestikin voidakseen\ntarkastella lähimaastoa.\n\n»Hän on löytänyt vaunut», Thor huomautti.\n\nHe ratsastivat Montana Edin vierelle ja pysähdyttivät ratsunsa.\nHajallaan hiekalla heidän edessään olivat vaunut ja kaksi säälittävän\nnäköistä luurankoa, jotka säiden ja hiekan yhteisvaikutuksesta olivat\nvaalenneet hohtavan valkoisiksi.\n\nLyndia tuijotti näkyä. Hänen silmänsä olivat selkosen selällään ja väri\noli paennut hänen poskiltaan.\n\n»Oi», hän huudahti vavahtaen.\n\n»Siinä ovat vaunut», Montana Ed totesi. Sitten hän korjasi kolkosti:\n»Vaununjäännökset. Hiekka on ne melkein peittänyt.»\n\n»Ei niistä ole paljoa jäljelläkään», Underhill huomautti. »Vaunut oli\npoltettu ja hevoset surmattu. Intiaanien työtä! Ken tahansa niissä\noli matkustanut, hänet oli kuljetettu muualle. Vieläkin tuossa tuntuu\nolevan jälkiä nuolista. Monia vuosia sitten, kun ensi kertaa näin\nvaunujen jäännökset ja hevoset, löysin hiekasta nuolien varsikappaleita\nja piikivisiä teriä.»\n\n»Milloin se tapahtui?» Montana Ed kysyi.\n\n»Siitä on nyt vähän kolmattakymmenettä vuotta», Underhill vastasi.\n»Huhuttiin vaunuissa olleen kultaa. Niissä matkusti joku vaimo ja\nmies ja pikku lapsi ainakin silloin, kuin vaunut pysähtyivät Lomassa\nkolmisensataa kilometriä tästä länteen. Mikäli vaunuissa todella oli\nkultaa, intiaanit ovat sen ryöstäneet.»\n\n»Oi kuinka kauheata!» Lyndia huudahti.\n\n»Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika», Montana Ed tuumiskeli aivan kuin\nitsekseen. »Varmaankin ne ihmiset, jotka silloin asuivat täällä, ovat\nmuuttaneet jo aikoja sitten muualle — ainakin jotkut heistä.»\n\n»Mitään muutoksia ei ole tapahtunut täkäläisissä oloissa», Underhill\nvastasi. »Samat ihmiset, jotka täällä silloin asustivat, elävät täällä\nyhä edelleen. Ei näillä main silloinkaan ollut muita kuin Underhillit,\nCarsonit, Kolsarit ja Sladenit.»\n\nKaikki istuivat hiljaisina katsellen vaunujen jäännöksiä ja hevosten\nluurankoja. Vaunujen hiiltyneitä osia ja luita ympäröivä hiekka oli\nhiljaisessa liikkeessä. Liike ei ollut nopea, vaan hyvin hidas,\nsysäyksittäin tapahtuva, mutta sittenkin lakkaamaton. Pölynhienosta\nhiekasta muodostui pieniä harjanteita, pienet uurteet täyttyivät ja\nliivalaineita muodostui, liikkui ja jälleen katosi. Erämaan alituinen\nhenkäys ajoi pieniä hiekkajyväsiä lakkaamatta eteenpäin. Se toi\nlännestä käsin yhä uusia karkeloivia pölypilviä, kiidätti niitä\nsinne tänne täyttämään aikaisemmin muodostuneita syvänteitä. Heidän\nsiinä katsellessa pieni hiekkaharjanne alkoi muodostua toisen kallon\nkohdalle, se laajeni ja kohosi, kunnes se oli osittain jo peittänyt\nalleen kallon, ja sitten se jälleen alkoi kutistua kokoon ja katosi\ntykkänään tasoittaen läheisen kuopan. Pieni laakakivi vuoroin peittyi\nhiekkaan ja paljastui jälleen. Aika ajoin hiekka muistutti suuresti\ntuulen tupruttamaa lunta. Mutta se oli lunta raskaampaa ja liike oli\npaljoa verkkaisempaa.\n\n»Väliin tuuli lakaisee tämän kohdan melkein paljaaksi», Thor\nsanoi. »Toisin ajoin taas pääkallot ja luut ovat kokonaan hiekan\npeitossa. Silloin paikkaa on vaikea huomata. Jollei tuota läheistä\nkallionnyppylää olisi, paikan löytäminen olisi aivan mahdotonta.»\n\nHe istuivat vielä hetkisen seuraten hiekan liikettä; sitten Montana Ed\nratsasti tiehensä.\n\n»Näkemiin», hän huikkasi hyvästiksi.\n\nHe katselivat hetken Montana Edin jälkeen, kunnes Lyndia kuiskasi:\n\n»Lähdetään jo.»\n\nHe eivät kumpikaan puhuneet sanaakaan, ennen kuin olivat jo Korppiluun\npohjoisen harjanteen solassa.\n\n»Montana Ed tappanut monta miestä», Lyndia sanoi. »Mutta ei tapa teitä.»\n\n»Miksei?»\n\n»Hän kauhea mies», Lyndia sanoi. »Hän tappaja, mutta hän ei paha mies.»\n\nThor katsoi tyttöä pitkään ihmetellen, oliko tämä ehkä näkemänsä\nperusteella ihastunut Montanaan, vai paljastiko hänen vaistonsa\nhänelle paremmin Montanan luonteen, kuin mitä Thor itse oli voinut\nsiitä päätellä. Hänen oman käsityksensä mukaan Montana oli todellinen\nnaissankari, hillitön, vaarallinen, pahojen himojensa orja.\n\n\n\n\nXIII LUKU.\n\n\nSteele Sladen ei voinut selittää, miksi hän oli sinkautettuaan Thor\nUnderhillille uhkavaatimuksensa ryhtynyt kaupunkiin palattuaan\njuomaan. Ehkä hänen mieleensä oli johtunut outo ajatus, että hän\nviskin avulla kykenisi kohentamaan rohkeuttaan pystyäkseen lupauksensa\nmukaan surmaamaan Underhillin. Siihen hetkeen mennessä, kun hän\nperuuttamattomasti oli haastanut Underhillin taisteluun, hänellä\nei ollut hämärintäkään aavistusta, että hänen oli pakko turvautua\nryyppyihin saadakseen tarpeellista rohkeutta. Mutta seistessään Thoria\nvastassa karja-aitauksessa hän äkkiä, välähdyksenomaisesti, oli\naavistanut täydelleen erehtyneensä Underhillin luonteen arvostelussa.\nUnderhillin silmien ilme oli hänet täydelleen hämännyt. Niissä ei ollut\npelon häivettäkään. Päinvastoin niistä kuvastui outo tyytyväisyyden ja\ninnostuksen tuli ja kylmä päättäväisyys.\n\nSteele oli lähtenyt kaupungista aikaisin aamulla tietäen hyvin, ettei\nhän ollut enää kenenkään suosiossa. Tuo toteamus saattoi hänet vihan\nvimmoihin. Siitä lähtien hän päivästä toiseen sisimmässään kiihdytti\nThor Underhilliä kohtaan tuntemaansa vihaa. Hän oli tietoinen\nhenkisestä alemmuudestaan, ja pirulliset päähänpistot saivat hänet\nvaltaansa.\n\nEräänä aamuna hän oli Hatun karja-aitauksen luona satuloimassa hevosta.\nKun eläin oli ollut monta päivää toimettomana, se oli rauhaton ja\nvilkas, valmiina kohta lähtöön. Kun Steele pakolla työnsi kuolaimet sen\nsuuhun, ratsu vikuroi ja riuhtaisi malttamattomana päätään. Tällöin\nSteele vihan vimmoissaan veti suitset tiukalle ja ryhtyi silmittömästi\nnyrkillä iskemään ratsuaan. Hevonen pillastui ja yritti polkea Steelen\njalkoihinsa; kasvoja hipova potku osui Steelen olkapäähän. Seurauksena\noli niin raaka näytelmä, että miehistömajan äärellä lepäilleet ja\nsieltä Steelen toimia seuranneet karjapaimenet kaikki ryntäsivät\npystyyn. Paikalle sattunut Blackie Sladenkin kimpaantui näystä ja\nkarjui Steelelle uhkaavasti:\n\n»Mitä perkelettä sinä sitä hevosta oikein rieputat? Päästä se,\nkuuletko, kirottu hullu! Jollet itse olisi menetellyt aivan\nmielettömästi, ei hevosesikaan olisi riehaantunut.»\n\nSteele päästi hevosen, jätti suitset valloilleen ja perääntyi. Hän\nkulki kiivaasti kohti miehistömajan luona seisovia miehiä ja katsoi\nheihin tylysti.\n\n»Teille lurjuksille minulla on jotakin sanottavaa», hän huusi ääni\nkarheana ja raivosta väristen. »Te olette kaikki oikeita mamman\nlellipoikia. Muistatte kaiketi vielä Jay Fargonin ja Lafe Morrellin.\nHeidät hirtettiin, koskei heillä ollut kylliksi holttia taistella\npuolestaan. Perkeleen perkele! Minkälaisen nulikkaparven minä olen\nsaanut palvelukseeni! Koko sakissa ei ole yhtään ainutta taistelijaa\nMontana Ediä lukuunottamatta, ja hänkään ei koskaan ole käsillä, vaan\nnuuskii aina jossakin ympäristössä.»\n\n»Varo, Steele», Blackie rauhoitti toista. »Montana on jossakin\nlähettyvillä.»\n\n»Menköön helvettiin koko Montana», Steele ulvoi. »Hän on kuitenkin\nniin pirun hidas. Parasta, että sanonkin teille kaikille suoraan erään\nasian: Olen palkannut kokonaisen sakin pirun oppipoikia kääntämään\ntämän tienoon päälaelleen. Jokainen mies on aito revolverikyttä.\nKyllä minä nyt, totta jukoliste, ajan nuo kirotut Underhillit pois\nkoko maasta. Minun puolestani miehistöni maine saa tästä lähtien\nolla millainen tahansa.» Hän käveli hetken kiivaasti edestakaisin\nsadatellen. Sitten hän jälleen kääntyi miehiinsä.\n\n»Mikäli teistä joku haluaa yhä edelleen olla mamman lellipoika, olkoon\nminun puolestani vapaa lähtemään vaikka paikalla», hän julisti.\n\nKukaan ei puhunut sanaakaan. Sitten Steele lisäsi lyhyeen:\n\n»Kyllä minä vielä tavoitan isäni murhaajan.»\n\nKaikki olivat ääneti. Steele harppoi päärakennukseen, joka sijaitsi\naivan Korppivirran eteläisen haaran rantajyrkänteen laella. Blackie\nseurasi häntä. Ratsastajat katsoivat toisiinsa. Jotkut harvat\nhymyilivät hiukan ivallisesti, toiset tuijottivat ääneti maahan, kunnes\nSteele ja Blackie olivat ennättäneet taloon.\n\nSilloin eräs ratsastajista sanoi:\n\n»Eiköhän vain Thor Underhill, mikäli olen oikein kuullut, ollut\nkaupungissa viime viikolla. Kun tuon oikeata kättä tuntuu noin\nvietävästi syyhyttävän, niin eiköhän sitä vikaa silloin olisi saanut\nparannetuksi!»\n\n»Suun soitto täällä on paljoa turvallisempaa», puuttui toinen puheisiin.\n\n»Mamman lellipojat», ärähti vielä joku. »Kyllä sillä suuta riittää,\nmutta oletteko koskaan nähneet sen vaarantavan omaa nahkaansa?»\n\n»Hän on ehdoin tahdoin suunnitellut koko äskeisen näytelmän», huomautti\njoku. »Hän on ollut kiukuissaan, kun hänen rohkeutensa petti.»\n\nTäten he monin tavoin ilmaisivat tunteensa. Mutta kun Steele ja Blackie\npuolta tuntia myöhemmin tulivat talosta heitä kohden, he jälleen\npysyttelivät äänettöminä.\n\nIlmeisesti Steele oli jälleen joten kuten päässyt itsensä herraksi,\nvaikka hän yhä vieläkin oli raivon vallassa ja hänen silmänsä olivat\npahaenteiset.\n\nSteelen satuloidessa juoksijaansa Blackie valikoi joukosta kolme\npaimenta ja lähetti heidät hakemaan omat ratsunsa ja satuloimaan ne.\nHetkistä myöhemmin Blackie yhdessä miesten kanssa lähti ratsastamaan\nitää kohden ja seuraamaan siihen suuntaan hetkistä aikaisemmin\nratsastanutta Steeleä.\n\nKymmenkunnan kilometrin päässä he tavoittivat Steelen ja seurasivat\nsitten hänen jälkiään. Joukko eteni tasaista vauhtia runsaat kaksi\ntuntia pienen Korppivirtaan laskevan puron äärelle, johon he hetkeksi\npysähtyivät juottamaan hevosiaan. Sitten he jatkoivat matkaansa yhä\nitää kohden perin kallioiseen seutuun, jossa kasvoi jonkin verran\nmetsää. Pian he olivat suuren Korppiluun harjanteen läheisessä\nlaaksossa, jossa karjalauma oli laitumella. Karjan polttomerkkinä oli\nW ja siitä päätellen se oli Kolsarin karjaa. Ratsastajat suuntasivat\nnyt kulkunsa pohjoista kohden solan läpi, joka johti heidät vihdoin\npienenpuoleiselle ylätasangolle. He ratsastivat sitä kappaleen matkaa\nja saapuivat näin yhtäkkiä aivan Kolsarin rakennusten lähettyville.\nOllessaan runsaan kilometrin päässä karjakartanosta he näkivät\nratsastajan ilmaantuvan joen rotkouomasta, ja Steele Sladen muutti\nsuuntaa tavoittaakseen tulijan.\n\nRatsastaja pysähdytti hevosensa ja odotti toisten saapumista.\n\n»Näkyy olevan Jake Kolsar», Blackie huomautti tunnettuaan yksinäisen\nratsastajan. He pysähdyttivät hevosensa, ryhtyen tarkastamaan\nratsastajaa.\n\nTämä oli kuuden- tai seitsemäntoistavuotias nuorukainen, pitkä ja\nluiseva. Hänen mustat silmänsä olivat suuret ja uneliaat, musta,\nohimotkin peittävä tukka oli kampaamaton, mutta silti kiiltävä, ja\nkehysti hänen naisellisten kasvojensa vaaleata soikiota. Nuorukaisella\noli yllään aivan liian suuri, kulunut suojapuku, ikäloput kengät,\nvillapaita, jonka hihat olivat repaleiset, sekä musta huopahattu, joka\naikoja sitten oli menettänyt muotonsa ja jonka lierikin oli repeytynyt.\n\nHän katsoi ratsastajiin kysyvästi ja puhui heille kimakalla,\npoikamaisella äänellä:\n\n»Että mitä?»\n\nSteele Sladen laskeutui ratsailta, kulki pojan luo ja katsoi häntä.\n\n»Missä sisaresi on?» hän kysyi töykeästi.\n\nPojan kasvot punehtuivat.\n\n»Lyndia?» hän sanoi. »Mitä, Lyndia lähti matkaan jonkin aikaa sitten\neikä ole palannut.»\n\n»Minne hän meni?» Steele jatkoi itsepintaisesti kyselyään.\n\n»En minä vaan tiedä.»\n\nVilli, sairaalloinen ilme, joka oli vääristänyt Steelen kasvoja hänen\ntunkiessaan Hatun takapihalla kuolaimia hevosen suuhun, palasi osittain\nniihin jälleen. Hän kirosi karkeasti, tarttui pojan käsivarteen ja\nkiskaisi hänet satulasta vierelleen.\n\n»Minä kysyin sinulta jotakin ja tahdon piru vieköön siihen myös\nvastauksen! Missä sisaresi on?»\n\nOli outoa nähdä hoikan ja luisevan pojan seisovan kalmankalpeana suuren\nja kookkaan Steele Sladenin edessä. Outoa oli myös, että poika seisoi\nsuorana ja kylmänä ja katsoi rohkeasti raivoavaa Steeleä kasvoihin.\n\n»Minä en tiedä», hän sanoi.\n\n»Senkin valehtelija», Steele raivosi. Hänen kätensä heilahti nopeasti,\nnyrkki iski vasten toisen kasvoja, ja pojan luiseva ruumis sinkoutui\nmetrien päähän retkahtaen pitkälleen maahan. Siinä poika makasi\näänettömänä, tajuttomana, kun Steele hajareisin, kouriaan aukoen ja\nsulkien tuijotti häneen eläimellinen murina huulillaan.\n\n»Tuo kyllä opettaa sinut vastaamaan siivosti kohteliaisiin\nkysymyksiin», hän kiljahti.\n\nKarjapaimenia näytelmä kuvotti. He olivat aivan kalpeina.\n\nBlackiekin oli noussut ratsailta ja seisoi Steelen vieressä julmasti\nhymyillen. Mutta hän ei sanonut mitään.\n\n»Nuo kirotut puolalaiset eivät koskaan tiedä mitään», Steele murahteli.\n\nHe heittäytyivät satulaan ja toisten seuraamina ratsastivat paikalta\njättäen pojan hervottomana makaamaan kaatumasijalleen.\n\nÄänettömyyden vallitessa ratsastajat saapuivat Kolsarin karjakartanoon.\nKolsar oli parhaillaan korjaamassa särkynyttä karja-aitausta eikä\nhuomannut vieraita, ennen kuin he olivat muutaman kymmenen metrin\npäässä. Hän keskeytti työnsä ja kääntyi hymyillen tervehtimään.\n\n»Halloo», hän sanoi ja heilautti ystävällisesti kättään. »Te tulla näin\nkovin aamulla vieraaks’, häh?»\n\n»Niin», Steele vastasi.\n\nHän hypähti maahan, astui Kolsarin luo ja asettui tämän eteen suurena\nja uhkaavana. Blackiekin laskeutui ratsailta ja astui lähemmäksi.\nToiset sitä vastoin istuivat äänettöminä satuloissaan.\n\nSteele puhui.\n\n»Kolsar», hän sanoi, »missä Lyndia on?»\n\n»Minä ei tietää. Hän juosta pois Beelin, teidän papan, kanssa.»\n\nSteele ojensi valtavan kätensä ja tarttui Kolsaria kurkusta. Hän\nnosti miehen maasta ja yhä kurkusta molemmin käsin puristaen heilutti\ntätä raivoisasti ilmassa. Kolsar yritti epätoivoisesti päästä jälleen\njaloilleen ja saada hirvittävät sormet väännetyiksi irti. Mutta\nSteele ei päästänyt miestä, ennen kuin tämä oli retkahtanut melkein\nliikkumattomaksi. Irtipäästettynä Kolsar luhistui aitauksen ääreiseen\ntunkioon ja pyrki hitaasti ja tuskallisesti saamaan jälleen ilmaa\nkeuhkoihinsa ja eloa jäseniinsä. Steele seisoi häntä katsellen. Kun\nhän arveli Kolsarin kyllin toipuneen, hän kumartui ja tarttui miestä\nniskasta ja nosti hänet jaloilleen aitauksen nojaan, kuitenkin yhä\npitäen itse uhriaan toisella kädellään kiinni.\n\n»No Kolsar, kuulehan», hän sanoi, »isäni on murhattu ja minä otan nyt\nselvää, kuka siihen on syyllinen. Minä vaikka pudistan sinusta pirun\nirti, mutta sinun on puhuttava totta. Kun muutamia päiviä sitten olimme\ntäällä, kerroit aivan saman ryövärijutun Lyndian juoksemisesta pois\nyhdessä isäni kanssa. Se on helvetin valhe ja sinä tiedät sen itsekin!\nMikäli Lyndia todella halusi juosta jonkun kanssa matkoihinsa, hän\nkyllä olisi löytänyt yllin kyllin nuoria miehiä, jotka olisivat olleet\nsiihen halukkaita. Tuo juttu ei kelpaa minulle. Haluan tietää totuuden.»\n\nKolsar haukkoi yhä vielä henkeään; hitaasti väri palasi hänen\nkasvoilleen, ja vain vaivoin hän pystyi seisomaan Steelen\npitelemättäkin.\n\n»Minä kertoa, minä kertoa», hän änkytti ääni paksuna. »Odota yksi\nminuutti. Minä ei saa henkeä. Odota yksi minuutti.»\n\nHän seisoi huohottaen silmät ammollaan. Sitten hän alkoi puhua.\n\n»Minä ei kertoa teille totta, kun te olla siinä viime kerta. Minä ei\nsilloin tahtonut kertoa teille, mikä mies teidän pappa olla. Minä\npelkätä silloin, että te tappa minut.»\n\nHän pujotti kätensä repaleisten liiviensä taskuun ja otti sieltä\npaperin ojentaen sen Steelelle ja pyytäen tätä lukemaan.\n\nSteele levitti paperin laskoksistaan ja luki ääneensä:\n\n»Peter Kolsar on minulle velkaa tuhat dollaria. Hän ei voi maksaa\nvelkaansa ja niin hän myy minulle tyttärensä Lyndian. Otan hänet ja\nkuittaan tytöllä rahat täydeksi tyydytyksekseni. Näin tapahtuneeksi\ntodistaa William Sladen.» Steele luki paperilapun kahteen kertaan ja\nojensi sen takaisin Kolsarille.\n\n»Senkin puolalaissakaali!» hän sanoi.\n\n»No voi sun hitto», Blackie älähti. »Billin ikäinen mies tyttöjä\nostamassa. Voi sitä pirhanan hullua.»\n\nSteele oli kiskonut Kolsarin irti aitauksesta. Hän tarttui jälleen\nmiestä niskaan ja työnsi hänet edellään päärakennusta kohden. Blackie\ntalutti Steelen hevosta, ja sillä tavoin he saapuivat talon ovelle.\nKolsarin vaimo oli nähnyt heidän tulonsa ja oli jo ulkona vastassa.\n\n»Mitä te tiedätte Lyndiasta?» Steele kysyi.\n\n»Mitä minä tietää? Minä tietää tämä. Minu mies myydä Lyndia Beel\nSladenille. Minä näkee te ravista häntä. Minä nauraa, jos te tappaa\nhäntä. Hän ei olla hyvä mies.»\n\n»Te ette siis ole nähnyt Lyndiaa sen jälkeen?» Steele kysyi.\n\n»Lyndia ei tulla takaisin.»\n\n»Seurasiko Peter minun isääni ja Lyndiaa karjamajaan?»\n\n»Peter seurata?» Vaimo nauroi ivallisesti. »Peter olla kyllä siinä\nomassa kotona kaks’ päivä. Minä häntä tappaa, mutta hän juosta ylös\nvintti ja ei tulla alas kaks’ päivä.»\n\nSteele päästi Kolsarin tyrkäten häntä kuitenkin samalla niin lujasti,\nettä mies lensi avoimesta ovesta pää edellä tuvan lattialle, jonne hän\njäi avuttomana sätkyttelemään. Sitten Steele kääntyi, nousi ratsaille\nja ajoi tiehensä Blackien ja toisten ratsastajien seuraamana.\n\n\n\n\nXIV LUKU.\n\n\nOli jo iltapäivä, kun Steele Sladen ja Hatun ratsastajat lähtivät\nKolsarin karjakartanosta. He kulkivat solasta, jota Bill Sladenia\nampunut ratsastaja oli käyttänyt, ja saapuivat Korppiluun suurille\nharjanteille, joiden poikki he kulkivat rotkopolkua pitkin. Kuilun\npohjalla oli hiukan vettä, ja he seurasivat rotkoa pitkin sen juoksua\nlänttä kohden, ylittivät sitten kahden suuren harjanteen välisen solan\nniitä yhdistävää pengertä myöten, saapuivat suureen laaksoon, jonka\nhalki he jälleen pääsivät uuteen vuorisolaan. Kun he siten parin tunnin\najan olivat kulkeneet monien monituisten rotkojen ja solien kautta\nyhä edemmäksi pohjoista kohden, he vihdoin viimein illan lähestyessä\nsaapuivat vuorten takaiselle autiolle ylätasangolle.\n\nMatkalla ei ollut puhuttu paljoakaan. Steele Sladen oli edelleen äreä,\nmutta lopulta Blackie Sladen kysyi häneltä:\n\n»Minne olemme menossa?»\n\n»Carsoniin. Ehkä Lyndia lähti sinne. Se on lähimpänä. Ainakin on varma,\nettei hänellä ollut hevosta ratsuksi. Billin hevonen tuli kotiin, ja\nviime kerralla Kolsar kertoi Lyndian lähtiessään ratsastaneen Billin\nhevosella. No, kun hän siis käveli, hän varmasti suuntasi matkansa\nlähimpään taloon. Ei hän niin hupsu ollut, että olisi ryhtynyt\nharhailemaan pitkin maita ja mantereita.»\n\n»Ehkäpä olet oikeassa», Blackie totesi. »Hän on hyvin älykäs tyttö,\nvaikka onkin puolalainen. Jos hänellä olisi ollut mahdollisuuksia\nkehittää itseään, hänestä olisi tullut todellinen kaunotar ja lisäksi\ntiedoiltaankin etevä.»\n\n»Kunhan vain tarpeeksi kehityt, niin sinäkin lähdet vielä seikkailemaan\njonkun nartun kanssa», Steele töykeästi keskeytti toisen puheen.\n\nOli jo alkanut hämärtää, kun he saapuivat Carsonin karjakartanoon.\nHe pysähdyttivät hevosensa matalan, epäsäännöllisen tallirakennuksen\nnurkalle ja laskeutuivat ratsailta. Kehoitettuaan toisia odottamaan\nSteele kulki kohti päärakennusta, jonka ikkunoista näkyi öljylampun\nvalo.\n\nSteele ei mennyt ovelle, vaan pysähtyi muutaman metrin päähän siitä ja\nhihkaisi. Joku nainen tuli avaamaan, ja lampunvalon loistaessa hänen\nselkänsä takaa hän siristeli silmiään nähdäkseen tulijan, sillä ulkona\noli jo hämärää.\n\nNainen oli Nance Kayne.\n\nAluksi hän ei voinut erottaa Steeleä. Hän alkoi puhua ja Steelestä\ntuntui, että tytön äänestä kuulosti säikähtynyt uteliaisuus.\n\n»Pyydän sanokaa, kuka siellä on?» hän huudahti.\n\n»Minä, neiti. Steele Sladen.»\n\n»Ni-niinkö», tyttö vastasi. »Tehän asutte toisella puolen vedenjakajaa,\neikö niin?»\n\n»Aivan niin, neiti.»\n\n»Jaha», — hänen äänensä tuntui kovin epävarmalta — »Mehän olemme\nluullakseni naapurit ja — e-ehkä — te haluatte tulla sisään?»\n\nSteele astui taloon. Tyttö perääntyi hänen edellään, toi hänelle\nhermostuneena tuolin sekä meni sitten valurautaisen hellan viereen\nkatsellen sieltä vierasta.\n\nSteele ei olisi välittänyt käydä taloksi, jollei hän olisi huomannut\neräitä seikkoja. Ensinnäkin Carsonin vankkurit olivat poissa, ja\nsamoin aitauksesta ne hevoset, joita Carson tavallisesti käytti ajoon.\nToiseksi Nance Kayne oli kotona. Steele oli kuullut huhuja, että\nCarsonin sisarentytär Wyomingista oli tulossa tätä tervehtimään, mutta\nhän ei ollut vielä neitoa nähnyt, vaikka Scott Hayes olikin kertonut\ntytön jo saapuneen. Seistessään ovensuussa lampun takaa valaisemana\ntyttö näytti sangen miellyttävältä, ja Steele hyväksyi hänen kutsunsa\nsaadakseen tarkastaa tyttöä vähän lähemmin.\n\nJa nyt hän todella näki tytön. Hän näki kasvot ja muodot, jotka\nsaattoivat hänet kuuman kiihkon valtaan. Hän tunsi sen kuvastuneen\nkasvoistaankin, sillä Nance jäykistyi, hengähti syvään ja kalpeni.\n\nSteele käsitti kohta, että hänen katseensa oli säikähdyttänyt tyttöä.\nHän painoi päänsä, ettei tyttö voinut nähdä hänen silmiään, ja hilliten\nintohimonsa hän hetken kuluttua ryhtyi puhumaan kunnioittavalla äänellä.\n\n»Tehän olette Carsonin sisarentytär, eikö niin», hän kysyi.\n\n»Olen kyllä.»\n\n»Valitan, että olen vaivannut teitä», hän jatkoi. »Missähän Carson\nmahtaa olla? Onko hän kotosalla?»\n\n»Tätini ja setäni lähtivät tänään aamulla Kaksoisvirran kaupunkiin»,\nNance vastasi. »Heidän pitäisi saapua näihin aikoihin, mutta ilmeisesti\nheille on tullut jokin este.»\n\n»Minä olin aivan näkevinäni Carsonin vankkurit tallin luona», Sladen\nvalehteli. Hän tunsi jo päässeensä intohimonsa herraksi ja uskalsi\nnäin ollen jälleen katsahtaa tyttöön. Tällä kertaa hän hymyili\nmielistelevästi.\n\nNancea hämmästytti Steelen koko ja pituus, hänen kulmikas päänsä\nja leveät hartiansa. Hän oli kuvitellut Thor Underhilliä suureksi\nmieheksi, jollainen tämä olikin, mutta Steele Sladen oli vielä\nhäntäkin kookkaampi. Huolimatta koostaan Thor Underhillissä oli\njotakin siroa, silmissä, suun juonteissa, käytöksessä; jotakin\nraikasta, luottamustaherättävää ja miellyttävää. Steele Sladen oli\nkarkeatekoinen. Jykevä oli ehkä sattuvampi sana. Kuta kauemmin\ntyttö häneen katsoi, sitä vastenmielisemmältä toinen tuntui ja sitä\nsuuremmaksi tytön pelko kasvoi.\n\nMutta mies istui rauhallisesti paikoillaan heilutellen hattuaan\nkädessään ja katsellen tyttöä.\n\n»No niin, oikeastaan voin sanoa teillekin, mitä olisin puhunut, jos\nCarson ja hänen vaimonsa olisivat olleet täällä», hän lopulta sanoi.\n»Voihan olla, että tekin olette kuullut näistä asioista. Isäni, Bill\nSladen, murhattiin jonkin aikaa sitten. Hänet ammuttiin. Se tapahtui\neräässä karjamajoistamme toisella puolen Korppiluuta. Me emme tiedä,\nkuka hänet tappoi, mutta siitä me kyllä otamme vielä selvän. No, oli\nmiten oli, siitä syystä en kuitenkaan ole täällä. Minä ja jotkut\npojistamme satuimme poikkeamaan Peter Kolsarin luo tänä aamuna hänen\nkarjakartanoonsa. Hän kertoi, että hänen tyttärensä Lyndia oli juossut\ntiehensä. Hän ei ole kyennyt löytämään tyttöä, ja hän on kovin\nhuolissaan. Kun hän tiesi meidän menevän tänne päin, hän pyysi meitä\ntiedustelemaan Lyndiaa täältäkin. En kuitenkaan usko, että te satutte\ntietämään hänen olinpaikkaansa?»\n\n»Melkeinpä luulisin tietäväni.»\n\n»Tekö?»\n\n»Niin. Näin hänet joitakin aikoja sitten yhdessä Thor Underhillin\nkanssa.»\n\n»Missä te heidät näitte?»\n\n»Minä kohtasin heidät kohta pohjoisen Korppiluun tällä puolen.\nKummatkin ratsastivat Thorin suurella mustalla ratsulla, Neekerillä.\nMuistan puhuneeni heidän kanssaan, ja Thor kertoi minulle\nratsastaneensa Kolsarin ohi ja tavanneensa Lyndian, joka oli lähdössä\nvierailulle Underhilliin, ja niin Thor oli pyytänyt tyttöä nousemaan\nratsunsa selkään. Luulen Lyndian olevan parhaillaan Underhillien\nkarjakartanossa.»\n\nMielenkiinto ja kiihko sai Sladenin silmät laajenemaan.\n\n»Vai on hän Underhillien luona», hän sanoi hiljaa. »Vai siellä hän siis\nonkin.»\n\nHän nousi, ja kun hän katsoi tyttöön, tästä näytti aivan siltä, kuin\nmiehen jok’ikinen lihas olisi jännittynyt ja värähtänyt.\n\n»Vai on tyttö siellä», hän sanoi aivan kuin itsekseen. »Vai otti Thor\nhänet ratsaille sinä päivänä. Ja tyttö oli lähdössä vierailulle.»\n\nSladen naurahti oudon ilottomasti, meni ovelle ja palasi takaisin\npysähtyen aivan Nancen eteen.\n\nHän katsoi jälleen tyttöön ja katse oli niin kiinteä, että tyttö aivan\nherpaantui.\n\n»Kiitän teitä tiedoistanne, neiti. Kiitän siitä, että olette sallinut\nminun katsella itseänne. Te olette kaunein tyttö, mitä olen nähnyt\npitkiin, pitkiin aikoihin. Jonakin päivänä tulen teitä jälleen\ntapaamaan.»\n\nHän naurahti jälleen, astui ulos ovesta ja katosi pimeään.\n\nTallin luona hän tavoitti toverinsa. Pimeys kätki hänen kasvonsa\nBlackien ja toisten katseilta, mutta se ei voinut peittää hänen\nväräjävän äänensä tyytyväistä sointia.\n\n»Voi piru vieköön!» hän sanoi. »Kylläpä tyttö oli korea.»\n\n»Oletko tullut hulluksi?» Blackie kysyi. »Mistä hitosta sinä oikein\nhöpiset?»\n\n»Eräästä naisesta.»\n\n»Tuhat tulimmaista! Sekö sinuun nyt meni. Saitko sinä edes tietää\nmitään Lyndia Kolsarista?»\n\n»Hänet on nähty ratsastamassa Thor Underhillin hevosella samana\npäivänä, jolloin isäni surmattiin», Steele vastasi.\n\n»Kaunotarko, josta sinä hourailet, sen kertoi?»\n\n»Hän juuri, Nance Kayne, Carsonin sisarentytär. Hän näki heidän\nratsastavan Underhilliin ja he olivat kertoneet Lyndian olleen matkalla\nsinne vierailulle.»\n\nSeurasi hiljaisuus.\n\n»Vai siellä hän siis on», Blackie sanoi. »Ja Thor Underhill oli\nsiis karjamajalla sinä päivänä. Jotkut karjapaimenet näkivät hänen\nratsastavan itään. Nance Kayne näki hänen palaavan Lyndian kanssa.\nKaksi ynnä kaksi on neljä. Thor Underhill ampui Billin.»\n\nJälleen oli hiljaista kauan aikaa. Steele ja toiset olivat jo\nnousseet ratsaille ja hevoset kuopivat malttamattomina maata. He\nvoivat hämärästi nähdä Nance Kaynen seisovan keittiön ovella heitä\nkatselemassa. Lopulta eräs Hatun ratsastajista katkaisi äänettömyyden.\n\n»Me lähdemme kai sitten Underhilliin ja kiskomme Thorin esille ja\nhirtämme hänet.»\n\nJälleen oli hiljaista. Ja tällä kertaa Steele ryhtyi puhumaan.\n\n»Ei», hän sanoi. »Nyt mennään Hattuun. Minulla on parempi tapa\nselvittää asiat Underhillin kanssa.»\n\n»Ja varmaan myöskin turvallisempi», eräs ratsastajista kuiskasi\ntovereilleen.\n\n\n\n\nXV LUKU.\n\n\nMontana Ed ei ollut ollut kaukana Hatun karjakartanosta, kun Steele,\nBlackie ja toiset Hatun ratsastajat lähtivät vierailulle Kolsarin\nkartanoon. Montana Ed noudatti omia suunnitelmiaan Hatun kartanossa\nasuessaan, kuten Brad Davisson oli kuullut hänen lausuvankin\nKaksoisvirran kaupungissa. Ilmeisesti noihin suunnitelmiin kuuluivat\npitkät yksinäiset ratsastukset, sillä niitä hän erikoisesti harrasti.\nHän ei välittänyt Hatun toisten ratsastajien seurasta ja hänelle oli\nannettu asuttavaksi oma erillinen, pienoinen rakennuksensa jonkin\nmatkaa kartanosta, ja siellä hän nukkuikin. Hän söi miehistömajassa\ntoisten miesten seurassa, mutta hänellä ei ollut paljoakaan toisille\nsanottavaa, eikä hän koskaan osallistunut heidän keskusteluihinsa. Hän\nliikkui heidän keskellään äänettömänä ja umpimielisenä ja jokin hänessä\nesti muita ryhtymästä puheisiin hänen kanssaan tai tiedustelemasta tai\nmuuten sekaantumasta hänen toimiinsa. He tiesivät kaikki, mikä mies\nMontana oli, sillä hänen maineensa oli kulkeutunut paikkakunnalle jo\nennen häntä itseään.\n\nPuolen tunnin kuluttua Steelen ja toisten lähdöstä Montana ratsasti\nesiin kartanon ja joen välisestä pienestä metsiköstä, heittäytyi\nsatulasta, jätti ohjakset laahaamaan ja astui majaansa. Jonkin\najan kuluttua hän ilmaantui jälleen näkösälle ja käveli laiskasti\nmiehistömajalle, jonne useat Hatun ratsastajista olivat kokoontuneina,\nja jäi heitä katsomaan.\n\n»Steele ja Blackie jossakin lähettyvillä, vai kuinka?» hän kyseli\nmiehiltä.\n\n»He olivat», joku vastasi. »Mutta he ovat jo lähteneet. Itään. Steele\nlienee nukkunut huonosti. Hän oli tänä aamuna kerrassaan poissa\ntolaltaan. Aivan raivoissaan. Kun näin, mitä hän teki hevoselleen,\nolin vähällä lennättää hänet helvettiin. Mitä hänen vihastaan jäi\nsyytämättä hevosen niskaan, sen hän mätti meidän päällemme. Sanoi meitä\nmamman lellipojiksi. Tarkoittaen kaiketi, että olemme liian lempeitä ja\nhelläkätisiä seuraamaan hänen jälkiään. Kertoi, että tänne oli tulossa\nkokonainen revolverisankarien koplakunta. Taitaa meillekin vielä\nkoittaa ajat!»\n\n»Hän aikoo toimeenpanna ajojahdin Underhillejä vastaan», sanoi joku\ntoinen.\n\nPitkä äänettömyys seurasi; sitten eräs miehistä nousi, venyttelihe ja\nhaukotteli laiskasti.\n\n»Blackie sanoi, että osia karjalaumasta on harhautunut eteläisen\ntasangon takaisiin metsiin», mies sanoi. »Eiköhän olisi parasta\nlähteä ajamaan niitä pois sieltä!» Puhuja kiersi miehistömajan\nkulman taa ja toiset seurasivat häntä. Jäätyään yksin Montana näki\nmiesten suopungeilla pyydystävän ratsujansa karja-aitauksesta ja\nsitten satuloivan ja suitsivan ne. Hetkistä myöhemmin karjapaimenet\nratsastivat lounaiseen viettävää rinnettä ja sitten edelleen kohti sen\npuoleisia tasankoja.\n\nMontana kääntyi. Hetken aikaa hän käsivarret ristissä rinnallaan\nkatseli mietteliäänä karjakartanon läheistä raiviota. Raivion keskellä,\nselvästi Montanan näkyvissä, oli tasakattoinen, peittämättömistä\ntiilistä tehty nelikulmainen rakennus, jonka kukin kylki oli kuutisen\nmetriä pitkä.\n\nMontana ei ollut koskaan käynyt rakennuksessa eikä hän ollut ainakaan\ntietoisesti ollut siitä kiinnostunutkaan ratsastaessaan useasti\nsen sivuitse. Talossa oli ikkuna joka sivulla ja kaksi niistä oli\npeitetty öljytyllä paperilla. Talossa oli vain yksi ovi joen kaltaalle\npäin ja sekin oli aina suljettuna. Joskus Montana oli nähnyt vanhan\nmeksikkolaisen istuskelevan oven viereisellä penkillä. Tavallisimmin\nmies näytti valmistelevan ruokaa tai sitten hän vain istua nökötteli\npoltellen. Meksikkolainen oli perin vanha ja Montana päätteli\nhänen olevan Sladenien vanha, uskottu palvelija, joka oli käynyt\nkelvottomaksi työhön ja korvaukseksi pitkäaikaisesta palveluksestaan\nsaanut savimajan vanhojen päiviensä asunnoksi. Vanha meksikkolainen\nistui nytkin penkillä oven lähettyvillä kivikulho polviensa välissä.\nPenkillä hänen vierellään oli jauhovakka ja sen äärellä vesiastia. Mies\nnäytti parhaillaan sotkevaa jauhoja ja vettä jonkinlaiseksi taikinaksi.\nEhkäpä hän valmisti maissileipiä.\n\nMontanaa eivät nuo toimet tosin kiinnostaneet, mutta joutuessaan hän\nlähti kulkemaan rinnettä meksikkolaista kohden aikoen vaihtaa tämän\nkanssa jonkin sanan. Hän oli ennättänyt jo puoliväliin rinnettä, kun\nmeksikkolainen hänet huomasi. Paikalla mies nousi, tarttui jauhovakkaan\nja vesiastiaan ja astui majaansa lukiten sen oven.\n\nIlmeisesti mies täten tahtoi kylmäkiskoisesti torjua kaikki Montanan\nmahdolliset lähentelemisyritykset. Montana hymähti, muutti kulkunsa\nsuuntaa ja lähti kappaleen matkaa rantaa kohden kiiveten sitten virran\nääreisen kalliokohouman laelle. Sieltä hän näki Korppiluun harjanteen\neteläisen kärjen sekä pitkälle sen takaiseen autioseutuun, jossa hän\nmuutamia päiviä aikaisemmin oli tavannut Lyndia Kolsarin ja Thor\nUnderhillin.\n\nKatsellessaan nyt tuohon autioon erämaahan hän tuli tietoiseksi siitä,\nettä Lyndia oli jollakin erikoisella tavalla vaikuttanut häneen. Heidän\ntapaamisestaan saakka tyttö oli ollut melkein alati hänen mielessään.\nHän muisti hyvin tytön vaaleat kasvot, hänen suuret säteilevät\nsilmänsä, korkean otsansa kiiltävän tumman tukan kehystämättä. Montana\noli sellaisen kuvitelman vallassa, että hän oli joskus aikaisemmin\nnähnyt tytön, mutta missä, sitä hän ei voinut muistaa. Tai ehkä hän\npikemminkin oli nähnyt jonkun naisen, jota tyttö suuresti muistutti.\nEhkäpä tämä olikin oikea selitys asiaan. Mutta silti tytön piirteet yhä\nuudelleen ja uudelleen palautuivat hänen mieleensä.\n\nHän palasi takaisin, satuloi hevosensa ja ratsasti Korppiluun huippujen\nohi niiden takaiseen erämaahan, kulki sen paikan sivuitse, jossa hän\noli tavannut Lyndian ja Underhillin, ja satulassaan istuen tarkasteli\npitkään vaunujen jäännöksiä. Myöhemmin hän palasi ratsastamaansa tietä\ntakaisin, kunnes oli tullut Korppiluun huippujen kohdalle. Sitten hän\nkulki autioseudun läpi molempien virtojen välistä maastoa. Myöhään\niltapäivällä hän saapui metsikköön, jonne Underhill ja tämän miehet\nolivat hirttäneet hevosrosvot. Aivan hämärän suussa hän samosi sitä\nylämaan polkua, joka johti karjamajaan, jonne Bill Sladen oli surmattu.\nPian sen jälkeen hän oli tiheikössä, josta Thor Underhill oli ampunut\nBill Sladenin.\n\nMontana Ed ryhtyi nyt outoihin toimiin. Hän laskeutui ratsailta, otti\nkiväärin huotrasta satulan kyljeltä, pisti sen piipun esiin pensaiden\nvälistä ja ryhtyi tähtäämään majaa. Sitten hän samasta asennosta\ntähyili sitä kohtaa, josta Thor Underhill oli tavannut jälkiä toisesta\nSladenia ampuneesta miehestä.\n\n»Hän ei voinut nähdä minua sen enempää kuin minäkään häntä», Montana\ntuumi puoliääneen. »Minä en olisi häntä huomannut, ellei hän olisi\ntullut niin nopeaan pensaikosta ja kiiruhtanut Lyndiaa kohden. Pirun\nkaveri! Kylläpä hän on suorasukainen ja varomaton.»\n\nTämän miehen surmaajaksi hänet siis oli palkattu.\n\nHän oli mietteliään ja pahankurisen näköinen pistäessään kiväärin\ntakaisin koteloon ja lähtiessään ratsastamaan eteläistä polkua kohti\nHattujen taloa.\n\nOli ollut jo pitkään pimeä, kun hän saapui sinne, sulki hevosensa\naitaukseen, vei satulan ja suitset paikoilleen ja lähti illastamatta\nmajalleen. Aamulla hän söi aamiaista toisten miesten kanssa, jotka\nolivat jo palanneet eteläisiltä harjanteilta ajettuaan karjan metsästä.\n\nMontana tajusi, että miehet olivat melkolailla kiihdyksissä, vaikka he\nyrittivätkin salata sen häneltä. Heidän katseensa oli välttelevä ja he\nolivat äreitä.\n\nLopulta eräs heistä katsoi Montanaan ja sanoi:\n\n»Nyt he ovat jo täällä.»\n\n»Ketkä?»\n\n»Sladenin tappelupukarit», mies vastasi. »He tulivat aamuvarhain.\nHeittiöitä kaikesta päättäen. Heitä on viisi, Slim, Yuma, Tularosa,\nShorty ja Bisbee.»\n\n»Bisbee?» Montana kysyi.\n\nHänen äänensä oli matala ja hiljainen. Hän ei edes katsahtanut\npuhekumppaniinsa, vaan tuijotti edessään olevaan pöytään.\n\n»Minusta tuntuu, että olen ennen kuullut jotakin Bisbeestä»,\nhän lisäsi. »Mutta voivathan useat miehet käyttää samaa nimeä.\nTuntemani Bisbee on kookas. Hartiat vähän luisut. Hänellä on pitkät\nyläetuhampaat, jotka tuntuvat törröttävän suusta. Se saa hänet\nmuistuttamaan rottaa. Hänellä on oljenkarvainen tukka ja samanväriset\nsilmäkulmat sekä haljakat siniset silmät.»\n\n»Sama kaveri!» Hatun ratsastaja totesi.\n\nMies yritti keskustella asiasta edelleen, mutta ilmeisestikään asia\nei enää kiinnostanut Montanaa, sillä sen enempää puhumatta hän nousi\nja asteli laiskahkosti ovelle. Myöhemmin ratsastajat näkivät hänen\nohjaavan ratsunsa joen ääreiselle polulle.\n\n\n\n\nXVI LUKU.\n\n\nSteele, Blackie ja heitä seuranneet Hatun ratsastajat yöpyivät\nKorppivirran pohjoisen haaran rantatöyräälle, jonne he saapuivat\nkymmenen maissa illalla. Hatun ratsastajat kääriytyivät huopiinsa ja\nnukahtivat kohta satula päänaluksenaan, sillä _heillä_ ei ollut mitään\nongelmia puntaroitavana. Blackiekin olisi mielellään seurannut heidän\nesimerkkiään, jollei Steeleä olisi ollut.\n\nSteelen raivo oli löytänyt uuden kohteen. Hän sadatteli nyt Montana\nEdiä. Epäilemättä Steele huomattuaan välttämättömyyden pakosta\njoutuvansa itse vastatusten Thor Underhillin kanssa, yritti\nepätoivoisesti keksiä jotakin toista ratkaisua. Thor Underhill oli\ntappanut hänen isänsä. Siitä ei ollut epäilystäkään, ja maailma, eli\ntoisin sanoen ne, jotka olivat kuulleet taposta, odottivat hänen\nrankaisevan tekijää. Mutta hän tajusi, ettei hän koskaan ase kädessä\npystyisi selvittämään välejään Thor Underhillin kanssa. Aikoinaan hän\noli uskonut siihen pystyvänsä, mutta havainnutkin viime hetkessä,\nettä hänen hermonsa eivät koitosta kestäneetkään. Hän tunsi villiä,\nalkukantaista halua nyrkein pehmittää Underhill, möyhentää hänet\nraajarikoksi. Hän tunsi, että hän pystyisi tuon kaltaisessa ottelussa\nvoittamaan Thorin, mutta hän oli nähnyt, kuinka etevä Thor oli\nampujana, ja hän tiesi että hän auttamattomasti joutuisi aseenkäytössä\nalakynteen toiseen verrattuna.\n\nYön kuluessa nuo ajatukset piinasivat häntä, ja torkkuvan Blackien\noli moneen kertaan herättävä kuuntelemaan hänen sisunpurkauksiaan.\nAamulla, kevyen aamiaisen jälkeen, johon kuului pekonia, korppuja ja\nerään ratsastajan kenttäpullossaan mukanaan kuljettamaa kahvia, he\nratsastivat rotkojen kautta Korppiluun harjanteiden eteläpuolelle.\nSteele tuntui matkan edetessä yhä enemmän kärmistyvän Montana Ediin.\n\n»Hän on tyhjänpäiväinen leuhkija», Steele kiukutteli. »Nyt hän on\nvetelehtinyt täällä jo likipitäen kuukauden, ja kerrassaan mitään ei\nole vielä tapahtunut.»\n\n»Mutta hänhän härkäpäisesti vaati oikeutta saada toimia omalla\ntavallaan, kiiruhtamatta», Blackie huomautti. »Muistathan itsekin sen!\nJa mehän suostuimme siihen. Voi olla, että hän on turhan kerskuja,\nmutta en silti vielä nimittäisi häntä sanansa syöjäksi.»\n\n»Minusta hän on mamman lellipoika», Steele äyski. »Hän ja hänen\nperhanan suunnitelmansa. Mistä me tiedämme, että hän vainoaa Thor\nUnderhilliä. Thorhan on aivan täällä lähettyvillä. Mikäli joku todella\nhaluaa päästä häneen käsiksi, ei häntä suinkaan ole vaikea löytää.»\n\n»Minusta tuntuu, että mikäli minä haluaisin tapella Thor Underhillin\nkanssa, minä kyllä tarkoin valitsisin ajan ja paikan, ennen kuin\nryhtyisin käyttämään asettani», Blackie sanoi. »Ehkäpä Montana pyrkii\njuuri samaan. Kaiken lisäksi Underhillin miehet ovat todellisia piruja,\nkun he kerran vain ovat lähteneet liikkeelle. Heistä jokainen on aivan\nThorin veroinen. Jos he johonkin ryhtyvät, ei helvettikään voi heitä\npysähdyttää. Kuvittele itse, mitä Montana Edille tapahtuisi, jos hän\nlähtisi tavoittamaan Thor Underhilliä Katko-Uusta!»\n\nOli melkein keskipäivä, ennen kuin he saivat näkyviinsä Hattujen\nkartanon, eikä Steele ollut vielä vähääkään rauhoittunut.\n\n»Annan Montanalle aikaa vielä viikon», hän huomautti. »Mikäli hän\nsiihen mennessä ei ole selvittänyt välejään Thor Underhillin kanssa,\nannan hänelle potkut. Mokomalle tappelupukarille! On siinäkin mies!\nSano minun sanoneen, että perin pohjin erehdyimme lähettäessämme\nhänelle sanan. Onpa pettymystä kerrakseen palkata hänen maineisensa\nmies ja sitten havaitakin, että maine onkin ollut aivan aiheeton.»\n\nSteele, Blackie ja Hatun ratsastajat laskeutuivat ratsailta\nmiehistömajan edustalla. Ratsastajat taluttivat hevoset aitaukseen\nja Blackie ja Steele huomattuaan, ettei kotiin jääneestä miehistöstä\nketään ollut näkösällä, tähyilivät joka suuntaan nähdäkseen jonkun.\n\n»Missä pirussa kaikki miehet ovat», Steele ärähti.\n\nHän keskeytti vuodatuksensa, sillä Blackie nosti varoittaen sormeaan.\n\n»Kuuntele», Blackie kehoitti.\n\nSteele seisoi äänettömänä.\n\nJa silloin hänkin kuuli. Selvästi, joka tavu erottuen, miehistömajan\ntakaa kuului kerrassaan merkilliset sanat:\n\n»Ajoin sinut matkoihisi Tucsonista, ja kun minä tulen tänne, niin\ntäällä sinä taas olet, etkä suinkaan ole luopunut likaisista\nhommistasi.»\n\nÄäni oli outo, mutta sitä seuraava hiljaisuus sitäkin oudompi.\n\nSanoihin oli sisältynyt selvä uhkaus, ne ennustivat murhenäytelmää.\nSeuranneeseen hiljaisuuteenkin tiivistyi murhenäytelmän tuntua, sillä\nkukaan mies ei siinä sävyssä olisi voinut puhua toiselle aikomatta\nsamassa ryhtyä väkivaltaisiin toimiin, viipymättä, ja toisen henkeä\nsäästämättä.\n\nSekä Steele että Blackie seisoivat jännittyneinä, sillä he uskoivat\nmurhenäytelmän olevan kohta käsissä. Mutta äänettömyys vain jatkui,\neivätkä Steele ja Blackie pystyneet enää hillitsemään uteliaisuuttaan,\nvaan hiipivät, varoen, yhdessä talon kulmaan.\n\nMiehistömajan takaseinän penkillä istui rivissä seitsemän miestä. Kolme\nniistä oli Hatun ratsastajia ja neljä vieraita. Kymmenkunnan metrin\npäässä heistä ja talon takaseinästä seisoi vielä eräs vieras mies.\nHänellä oli muiden tapaan karjapaimenen asu, mutta hänen ulkomuodossaan\noli sellaisia erikoispiirteitä, jotka erottivat hänet kaikista muista\nja olisivat erottaneet missä seurassa tahansa. Hän oli pitkä ja hoikka;\nhänen hartiansa olivat oudon luisut. Hänellä oli pitkä keltainen\ntukka ja keltaiset kulmakarvat; silmät olivat haljakan siniset ja\nyläetuhampaat työntäytyivät huomiota herättävällä tavalla suusta. Hän\nseisoi hajareisin kädet sivuilla, kourat lähellä kummallakin kupeella\nroikkuvan suuren revolverin kahvaa. Hänen haljakan siniset silmänsä\nkipinöisivät vihasta.\n\nOsapuilleen saman matkan päästä seinästä seisoi Montana Ed. Hän ja\nkiihtynyt vieras olivat vastatusten, mutta Montana Ed puolestaan\nei tuntunut olevan vähääkään kiihdyksissä huolimatta vasta\nlausutuista loukkaavista sanoista. Päinvastoin hän näytti ilmeisen\nvälinpitämättömänä ja rauhallisena katselevan toista silmiin.\n\nÄänettömyyttä oli jatkunut siihen saakka, kunnes Steele ja Blackie\nolivat ennättäneet nurkalle. Silloin he kuulivat Montanan äänen\nrauhallisena ja kylmänä:\n\n»Vai tuota valhetta sinä nyt latelet», hän sanoi. »Olin sattumalta\nsinä päivänä, jota tarkoitat, ilmoittanut joidenkin ystävieni seurassa\nlähteväni kaupungista keskipäivän aikoihin. No, meidän välisemme\nkiistan jälkeisenä aamuna sinä hyvin tietoisena lähtöaikeistani\nhyökkäsit jostakin piilopaikastasi kimppuuni ja määräsit minut\npoistumaan kaupungista ennen auringonlaskua. Ystäväni tietävät, etten\nsitten lähtenytkään ennen hämärän tuloa, mutta sinusta ei kyllä koko\npäivänä näkynyt varjoakaan.»\n\nMontana kallistui tuskin huomattavasti eteenpäin.\n\n»Nyt sinä viimeistä kertaa yritit levittää valhetta, Bisbee», hän\nsanoi, ja hänen äänensä oli tuskin kuiskausta kovempi. »Puolustaudu!»\nhän kivahti.\n\nMontana Edin käsivarret singahtivat eteen, oikea edellä ja vasen heti\njäljessä. Näennäisesti samassa hetkessä, mutta tosiasiassa muutamaa\nsekunnin murto-osaa myöhemmin Bisbeekin tavoitti revolverinsa. Hänenkin\naseensa kohosivat melkein vaakasuoraan asentoon, mutta sitten ne äkkiä\npysähtyivät. Bisbee vavahti Montanan ensimmäisen luodin iskusta ja\nvasemman käden ase kirposi hiekkaan hänen jalkoihinsa. Montanan toinen\nkuula kaatoi Bisbeen. Hän lyyhistyi sivulle, oikealle kyljelleen ja\ntuupertui maahan kasvoilleen. Toinenkin ase oli irtautunut hänen\nherpaantuvista sormistaan ja lepäsi hiedalla käden ulottuvilla. Oikea\nkäsivarsi oli jäänyt koukistuneena miehen alle, vasen oli levällään\nsivulla.\n\nMontanan aseet vaipuivat; niiden piiput osoittivat maata. Hän katsahti\nvieraisiin, joiden seurassa Bisbee oli tullut, ja puhui sitten\nmatalalla, kylmällä äänellä:\n\n»Onko teillä pojat jotakin sanomista nyt tai myöhemmin?» Miehet\ntuijottivat Bisbeehen vastaamatta mitään.\n\nMontana siirsi silloin katseensa Hatun ratsastajiin.\n\n»Entä te? Onko teillä jotakin muistuttamista?»\n\nEräs ratsastajista puhui. Hän oli aivan kalpea, mutta hänen silmistään\nloisti outo ihailun ja pelon sekainen ilme:\n\n»Teitte aivan oikein», hän sanoi.\n\nMontana astui kaatuneen tappelupukarin luo ja tarkasteli häntä. Sitten\nhän aseet yhä käsissään kääntyi ja huomasi Steelen ja Blackien talon\nkulmalta.\n\nHän hymähti tuskin huomattavasti, mutta hänen silmistään kuvastui oudon\nhillitön ilme. Tappajan ilme.\n\n»Minun oli tapettava eräs miehistänne», hän sanoi Steelelle. »Hän\nloukkasi minua. Teinkö oikein?» hän lisäsi ja hänen äänessään oli\nkylmän uhkaava sävy.\n\nKesti hetkisen, ennen kuin Steele nyökkäsi päätään. Hyökkäys oli tosin\nhaluton, mutta sittenkin myönteinen.\n\n\n\n\nXVII LUKU.\n\n\nNance Kayne oli istunut J-Kolmio-C:n kartanon kuistilla lukemassa\nerästä kirjaa, kun jokin sen ajatuksista sai hänet miettimään menneitä\naikoja. Siten johtui hänen mieleensä tapaussarja toisensa jälkeen\nkaukaisiltakin ajoilta. Hän antoi kirjan vaipua syliinsä, ja nojautuen\ntuolin selustaan sulki silmänsä ja unohtui pohtimaan menneitä. Hänen\najatuksensa harhailivat tapauksesta toiseen ja lopulta ne keskittyivät\nSteele Sladeniin ja tämän vierailuun J-Kolmio-C:ssä.\n\nSteele Sladenin muisteleminen toi hänen mieleensä kuvitelman suuresta,\ntakkuisesta karhusta. Tyttö oli varma, että miehen raivo tämän\nsuututtua olisi ollut karhun raivon veroinen. Steele oli säikähdyttänyt\nhäntä enemmän kuin hän halusi tunnustaa, ja kun hän oli puhunut miehen\nvierailusta enolleen ja tädilleen, hän oli huomannut heidän vilkaisevan\nmerkitsevästi toisiinsa.\n\n»Mikä hitto toi hänet tänne?» Carson aprikoi. »Mieluummin soisin\nsudenkin juoksentelevan lähettyvillämme.»\n\nNance mainitsi tällöin Steelen vierailun tarkoituksen.\n\n»Hm», Carson sanoi. »Onhan Steelekin aikamoinen mies, mutta hänen\nsijassaan minä kyllä karttaisin Thor Underhilliä kuin myrkkyä. Mikäli\nThor on ottanut Lyndian Katko-Uuhun, hänen tarkoituksenaan on pitää\nhuolta tytöstä, ja kun Thor jostakin pitää huolta, niin se asia on\nsillä jo selvä.»\n\nTuona aamuna, useita päiviä Steele Sladenin vierailun jälkeen, Jesse\nCarson oli lähtenyt joidenkin karjapaimentensa kanssa pohjoiseen, ja\nhänen vaimonsa työskenteli parhaillaan keittiössä.\n\nNancen ajatukset olivat siirtyneet Thor Underhilliin. Hän piti\nUnderhillistä, mutta tämän uskomaton luonteenlujuus, käsittämätön,\nmutkaton ja peräänantamaton sisukkuus peloitti häntä. Tytöllä oli\nsellainen vakaumus, ettei Thor vähääkään ymmärtänyt toisten heikkouksia\ntai erehdyksiä. Hän oli komean näköinen ja olisi epäilemättä\nollut erittäin miellyttävä henkilö — jos hän itse olisi sitä edes\nvähäisenkään yrittänyt. Mutta — ja siinähän vika juuri olikin — hän oli\nvälinpitämätön ja kylmäverinen toiminnan ihminen.\n\nEsimerkiksi Scott Hayesin, nuoren rosvon, tapaus osoitti sen selvästi.\nTosin Thor Underhill ei ollut hirttänyt Hayesia toisten rosvojen\nohella. Ehkäpä jokin säälin puuska oli sillä kertaa saanut hänet\nvaltoihinsa, mutta Nance oli varma siitä, että toisella kertaa Thor\nolisi hirttänyt pojan, jollei hän olisi sekaantunut asiaan tämän\nhyväksi.\n\nNance tunsi, että hän silloin oli saavuttanut suuren voiton. Hän oli\nauttanut heikkoa pahantekijää ja saanut alistumaan lujaluontoisen\nmiehen, josta muutoin olisi tullut toisen teloittaja.\n\nHayes oli luvannut ratsastaa suoraan kotiinsa, eikä Nance vähääkään\nepäillyt, ettei nuorukainen täyttäisi lupaustaan. Hän uskoi kykenevänsä\nlukemaan toisen silmistä vilpittömyyden ja rehellisen katumuksen, ja\nHayesin silmissä hän oli lupauksen jälkeen nähnyt tuon ilmeen. Lisäksi\noli niistä kuvastunut kiitollisuuttakin.\n\nHänen ajatuksensa palasivat nykyisyyteen ja avatessaan silmänsä hän\nnäki kuistin toisessa päässä Scott Hayesin ratsun selässä ja mies\nkatsoi häneen.\n\nNance ei ollut kuullut nuorukaisen tuloa, ja siitä hän päätteli\nnukkuneensa. Nyt hän havahtui täysin hereille ja tuijotti mieheen.\n\n»Te!»\n\n»Minä, neiti.»\n\nHayes oli ottanut hatun päästään ja heilautti sitä oikealla kädellään.\nHän hymyili vetoavasti ja anteeksianoen. Hän näytti sillä hetkellä\npoikamaisemmalta kuin koskaan ennen, hänen vaaleat hiuksensa olivat\nepäjärjestyksessä ja hänen katseensa näytti vain epäröiden rohkenevan\nkohdata tytön katseen.\n\n»Kuinka te olette täällä? Lupasittehan palata kotiinne.»\n\n»Minä en ole voinut sitä vielä tehdä, neiti. Oli niin monenlaisia\nesteitä. Mutta lähden tänään. Satulalaukkuni ovat täynnä\nmuuttotavaraa.» Hän taputti erästä täpösen täysistä laukuista. »Mutta\nhalusin ennen lähtöäni puhua teille joistakin asioista, neiti. Ja olen\ntuumiskellut, tulisittekohan te ratsastamaan kappaleen matkaa kanssani,\nettä saisin teille sanoa sanottavani. Luulen, että olisin Korppiluun\nharjanteisiin mennessä saanut kaiken kysytyksi, mitä minulla on\nsydämelläni.»\n\n»Miks’en voisi tullakin, mutta emmekö voisi puhua asioistanne täällä?»\n\n»Aivan hyvin minunkin puolestani, neiti, paitsi että voisin\nratsastaessani puhua paljoa paremmin kuin täällä vieraassa talossa. En\nviivyttäisi teitä kauankaan, neiti.»\n\nEhkä nuorukainen halusi lisää neuvoja ja tuntisi olonsa mukavammaksi,\njos neuvot annettiin sellaisessa paikassa, jossa kukaan ei ollut\nkuulemassa.\n\n»No hyvä, arvelen voivani ratsastaa kanssanne», Nance päätti. »En tosin\nollut aikonut ratsastamaan, mutta hyvä näinkin.»\n\nHän nousi ja lähti ovea kohden.\n\n»Muutan sopivat vaatteet ylleni ja palaan tuossa tuokiossa», hän\nhuomautti mennessään.\n\n»Sanokaa minkä hevosen tahdotte, niin minä satuloin ja valjastan sen\nvalmiiksi», Hayes ehdotti.\n\n»Raudikon», tyttö vastasi ja katosi.\n\nCarsonin vaimo katseli heidän lähtöään ja näki heidän ratsastavan\nmelkein suoraan etelään.\n\nHe eivät olleet ratsastaneet kovinkaan kauas, kun Hayes alkoi esittää\nniitä kysymyksiä, joista hän oli maininnut. Ne olivat hämmästyttävän\nyksinkertaisia, ja tyttö ihmetteli, miksi toinen sellaisten kysymysten\nvuoksi oli halunnut hänen kanssaan keskustella. Jälkeenpäin hän\nei olisi pystynyt toistamaan kysymyksiä eikä niihin antamiaan\nvastauksiakaan, sillä kysymykset olivat siksi tyhjänpäiväisiä ja\nepäjohdonmukaisia, että tyttö oli hämmästyneenä ja säälitellen todennut\nniiden paremminkin sopivan jonkun pienen pojan suuhun.\n\nMutta he olivat edenneet jo pitkälle, ennen kuin nuorukainen\noli saanut asiansa toimitetuksi. He olivat kulkeneet jylhästä\nlaaksosta, nousseet ylävämmille maille ja taas laskeutuneet jollekin\nalangolle, josta he sitten olivat kiivenneet kallioista polkua kohti\nKorppiluun harjanteita. Silloin tyttö äkkiä huomasi tulleensa hänelle\ntuntemattomaan seutuun.\n\nHän huomautti siitä toiselle.\n\n»Aivan varmaan olemme oikealla tiellä, neiti. Katsokaahan, tässä\nlähettyvillä on paikka, jossa olen kuluttanut paljon aikaa niin\nsanoakseni unelmoimiseen.»\n\nTyttö ei vastannut, vaikka hän huomasikin, että toisen mieliala oli\näkkiä oudosti muuttunut. Nuorukainen ei tähän mennessä ollut suinkaan\ntuntunut hänestä uneksijalta.\n\nMutta oli miten oli, tyttö jatkoi edelleen ratsastusta, ja äkkiä he\nkuljettuaan graniittikallioiden välisestä kapeasta aukosta päätyivät\ntasanteelle, josta kallio laskeutui jyrkästi parikymmentä metriä\nKorppivirran laaksoon.\n\nTasanteella kasvoi ruohoa ja siellä täällä mäntyjä. Aivan kallion\nalla oli polku, jota myöten Thor Underhill ja hänen karjapaimenensa\nolivat ratsastaneet sinä päivänä, jolloin he veivät rosvoparia\nhirtettäväksi. Polku tosin oli näkyvissä vain muutamia kymmeniä metrejä\njuuri tasanteen alapuolella, sillä sitten se kaarsi jyrkästi itään\nkallionkielekkeen taakse.\n\nKorppivirran laaksosta näkyi suurin osa siihen paikkaan, johon Nance ja\nHayes olivat pysähdyttäneet hevosensa. Laakso oli todella kaunis, ja\nNance voi hyvin käsittää, että mikäli Hayes todella oli uneksija, häntä\npaikka oli suuresti miellyttänyt.\n\n»Ehkä haluatte hetkeksi laskeutua ratsailta, neiti?»\n\n»Pelkään melkein, että minun pitää jo palata.»\n\n»Vain muutamia minuutteja, neiti.»\n\nNance laskeutui ratsailta, ja Hayes auttoi häntä. Hän oli auttaessaan\ntarttunut tytön toiseen käteen, ja vaikka tyttö olikin jo tukevasti\njaloillaan, toinen ei päästänytkään otettaan, vaan päinvastoin\npuristi vain lujempaan. Ja äkkiä, ennen kuin hämmästynyt tyttö oli\nedes käsittänyt, mitä toisella oli mielessä, mies tarttui jo hänen\ntoiseenkin käteensä ja käänsi hänet hitaasti itseään kohden.\n\n»Niin, täällä olen unelmoinut. Unelmoinut — sinusta.»\n\nNance oli niin ihmeissään, ettei hän pystynyt edes ajattelemaan\npakoa, vaan seisoi vain liikkumattomana perinpohjaisen hämmästyksen\nlamauttamana.\n\n»Minua? Mitä ihmettä te oikein tarkoitatte?»\n\nToinen katseli häneen veitikkamaisesti.\n\n»Oi, älä yritäkään näytellä kainoa. Sinä olet kyllin vanha\nkäsittääksesi, mistä on kysymys.»\n\n»Mitä te oikein höpisette?»\n\n»Mitäkö minä oikein höpisen?» toinen sanoi, ja samalla hänen kasvonsa\nkalpenivat kiukusta ja niihin ilmaantui syviä uurteita, jotka tekivät\nne säälimättömän näköisiksi. »Minä tarkoitan kaikkia niitä lämpimiä\nkatseita, joita olet luonut minuun. Minä tarkoitan kaikkea sitä\nmielenkiintoa, jota olet osoittanut minua kohtaan. Luuletko minua\ntodella niin tyhmäksi, etten tietäisi, milloin joku nainen on minuun\nihastunut? Luuletko, etten tietäisi, miksi ryhdyit ottelemaan Thor\nUnderhillin kanssa pelastaaksesi minut. Jollet pitänyt minusta, niin\nmistä ihmeen syystä sitten teit kaiken tuon?»\n\nMerkillistä! Sitä nuorukaista, jota kohtaan hän oli tuntenut säälin\nsekaista myötätuntoa, joka oli ujona ja epäröivänä istunut ratsunsa\nselässä kuistin päässä, ei enää ollutkaan olemassa. Tuon nuorukaisen\nsijalla oli nyt paljoa vanhempi mies, jonka kasvoja kaikenkaltaiset\nrumat teot ja ajatukset olivat kovettaneet. Tämä mies, joka aikaisemmin\noli näyttänyt niin viattomalta ja kokemattomalta, paljasti nyt\nhillittömän aistillisuutensa.\n\n»En tiedä mitä ajattelette», tyttö sanoi. »Enkä halua sitä tietääkään.\nPuhuin teidän puolestanne pelkästään siitä syystä, että luulin teitä\nnuoreksi pojaksi, joka tarvitsi jonkun apua. Antakaa minun nyt mennä.\nEn halua nähdä teitä enää koskaan. Ja melkein toivon — niin, melkein\ntoivon, että Thor Underhill olisi hirttänyt teidät.» Tyttö yritti\nriistäytyä irti, mutta toisen ote hänen käsivarsistaan vain lujeni. Ja\nnyt mies jo nauroi.\n\n»Vai tuonkaltaista satua sinä nyt yrität minulle syöttää?» hän sanoi.\n»Sinua taitaakin vähän peloittaa, häh? Vai olet sinä laskenut vain\nleikkiä? Pötyä! Mikä nyt on hätänä? Eivätkö hermosi kestä?»\n\nTajuten asemansa toivottomuuden Nance kauhistui nyt perusteellisesti\nja yritti kaikin voimin päästä toisen otteesta, mutta turhaan. Miehen\nkädet vain pusertuivat lujempaan, hänen lihaksensa jännittyivät ja\nhän riuhtaisi väkivalloin tytön puoleensa. Päästäen otteensa tämän\nkäsivarsista hän kiersi kätensä tytön ympärille ja vetäisi siten tämän\nyhä lähemmäksi itseään. Liike oli niin nopea, että tytön käsivarret\njäivät toisen käsivarsien kahlehtimiksi, joten tyttö voi liikuttaa vain\njalkojaan ja päätään.\n\nNance potki miestä sääriin, ja kun toinen vain nauroi hänelle, hän\npuri kiinnipitelijäänsä niskan taipeeseen. Kun mies tällöin kiroillen\nhellitti vähän otettaan, tyttö riuhtaisi itsensä irti syleilystä ja\nlähti juoksemaan hevostaan kohden. Mutta hän ei ennättänyt juosta kuin\npari kolme askelta, kun mies oli jälleen hänen kimpussaan. Tällä kertaa\nhän kaatoi tytön alleen, kaappasi hänet sitten riuskasti syliinsä ja\nlähti kantamaan häntä etäämmäksi.\n\nMutta äkkiä mies seisahtui. Hänen käsiensä ote herpaantui, ja tyttö\npääsi hitaasti vaipumaan jaloilleen hänen viereensä. Mies tuijotti\nliikkumattomana jyrkänteen juurella kulkevaa polkua kohden.\n\nNancekin katsahti alas ja näki ratsumiehen polun vierellä. Mies oli\nhänelle aivan vieras.\n\nRatsastaja oli, ilmeisesti sattumalta paikalle tulleena, nähnyt koko\nnäytelmän. Hän oli laskeutunut ratsailta ja oli jo jonkin matkan päässä\nhevosestaan, ja Nancesta tuntui, että mies oli ollut aikeissa kiivetä\njyrkännettä ylös.\n\nEpäilemättä hän oli pysähtynyt Hayesin huomattua hänet, ja nyt hän\noli hitaasti ja varovasti perääntymässä tasaiselle maalle. Samassa\nhän pääsikin jo sinne, ja nyt hänen oikeassa kädessään oli kyljeltä\nriuhtaistuna raskas revolveri.\n\nTytön hämmästykseksi Hayes paljasti vieläkin uuden piirteen\nluonteestaan. Hän seisoi kyyristyneenä, valmiina toimimaan, silmät\nraivosta leimuten ja katse kohdistuneena polun vierellä olevaan mieheen.\n\nHetken aikaa tilanne pysyi muuttumattomana. Nance seisoi kappaleen\nmatkaa Hayesistä tasanteen reunalla, vieras oli äänettömänä,\nliikkumattomana, suuri revolveri oikeassa kädessään.\n\nÄkkiä syntyi liikettä. Hayesin oikea käsi ammahti kyljelle, ase sinkosi\nkotelostaan syösten tulta ja savua.\n\nVieraan ase laukesi samalla hetkellä.\n\nHayes näytti lyyhistyvän paikalleen. Hän käpristyi jyrkänteen reunalle,\ntoinen puoli ruumista lepäsi tasanteella ja toinen vaappui jyrkänteen\nyllä. Sitten hän alkoi hitaasti valua tasanteelta jyrkänteen reunan\nyli. Nance kiljahti ja lähti juoksemaan miestä kohden, mutta liian\nmyöhään! Hayes valahti reunan yli ja kierien jyrkännettä mätkähti sen\njuurelle selälleen, minkä jälkeen irtautunutta kiveä, soraa ja hiekkaa\nvielä vieri ryöppynä hänen päälleen.\n\nJyrkänteen laidalla seisten Nance peitti silmänsä päästäkseen näkemästä\nsen miehen surkeata loppua, jota hän oli yrittänyt auttaa. Hän ei\ntietänyt, kuinka kauan hän oli tuossa asennossa seissyt, kun hän\nlopulta havahtui vieraan ratsumiehen ääneen.\n\n»Ei suinkaan teillä ole mitään hätää, neiti?» mies kysyi.\n\n»Ei, ei mitään», tyttö vastasi. Sitten hän lisäsi hiljaa, ääni\nvapisten: »O-onko hän — kuollut?»\n\n»Varmasti, ja luullakseni vielä aika perusteellisesti, neiti.»\n\nHiljaisuus.\n\nSitten vieras ratsastaja jälleen puhui:\n\n»Teidän ystävänne, vai kuinka?»\n\n»E-ei suinkaan.»\n\n»Sitä minäkin arvelin. Kuka hän on?»\n\n»Hänen nimensä on Scott Hayes. Hän työskenteli Sladeneilla.»\n\nVieras astui Hayesin luo, kumartui ja tarkasteli häntä pitkään. Sitten\nhän kohottautui ja katsahti Nanceen.\n\n»Olette aivan oikeassa, neiti. Hän on Scotty.»\n\n»Scotty?» toinen vastasi hiljaa.\n\n»Niin, juuri Scotty. Oikein alhainen roisto, koko Tucsonissa ei ollut\nsen pahempaa murhaajaa ja varasta.»\n\n»Oh!»\n\n»Mikä hätänä, neiti? Luulitteko häntä joksikin pyhäkoululapseksi?»\n\n»Enpä tiedä mitä ajattelisin. Näyttää siltä, että olen erehtynyt vallan\nhirvittävästi.»\n\n»Se oli juuri Scottyn tapaista, neiti. Hän petti aina ihmisiä. Tai\ntoisin sanoen hänen viaton ulkonäkönsä. Jollei hän todellisuudessa\nollut täyttänyt jo neljääkymmentä vuotta, niin sitten hän voi yhtä\nhyvin olla vaikka kymmenvuotias. Hän pääsi livahtamaan monesta\ntukalasta tilanteesta vain siksi, että ihmiset luulivat häntä\npoikaseksi. Olen, neiti, todella iloinen, että satuin lähettyville.»\n\nMies astui nyt hevosensa luo, nousi ratsaille ja huikkasi tytölle:\n\n»Jääkää sinne muutamiksi minuuteiksi, tulen luoksenne tuossa tuokiossa\nja ohjaan teidät pois suorinta tietä sinne, mihin olette menossa.» Hän\nei odottanut vastausta, vaan kannusti hevostaan ja katosi nopeasti\ntien itäisen mutkan taakse. Viittäkään minuuttia ei ollut kulunut, kun\nNance selkänsä takaa kuuli kavionkapsetta ja kääntyessään näki vieraan\nilmestyvän kallioiden välisestä aukosta, josta hän itse Hayesin kanssa\noli tullut tasanteelle.\n\nVieras hypähti kevyesti satulasta ja kumarsi kohteliaasti.\n\n»Selvä on, neiti. Mikäli olette valmis lähtemään, autan teidät\nratsaille.»\n\nMies auttoi avuliaasti ja kohteliaasti Nancen satulaan ja kehoitti\ntyttöä rauhoittumaan, koska huomasi tämän vapisevan kauhusta kalpeana.\nSitten hän itsekin nousi ratsaille, tarttui Hayesin hevosta ohjaksiin\nja lähti johtamaan kulkua aukon kautta, kallioista viertoa alas ja\nlaakson tiheikköjen läpi.\n\nPäästyään tasaiselle maalle hän pysähdytti hevosensa ja katsoi\nvakavasti tyttöön.\n\n»Te kai asutte jossakin lähettyvillä, neiti, vai kuinka?»\n\n»Oi, minä aivan unohdin, ettette tiedä kuka olen. Olen Nance Kayne ja\nasun enoni Jesse Carsonin luona.»\n\n»Ihanko totta», toinen sanoi. »Sitten tiedän tien kotiinne. Ja olen\nkuullut puhuttavan teistä.» Hän irvisteli hyväntahtoisesti, ja Nance\npäätteli miehen olevan erittäin miellyttävän. Hän ajatteli, ettei hän\nollut koskaan nähnyt niin tummaa ja kiiltävää tukkaa eikä silmiä,\njoista huumorintaju, kuiva, mutta silti veitikkamainen sukkeluus, niin\nmerkillisesti kuvastui.\n\nMiehen kasvot vähän vakavoituivat ja hän sanoi:\n\n»Minä olen Montana Ed.»\n\nTyttö katsoi miettiväisenä seuralaiseensa. Hän ei ollut koskaan\nkuullut tästä mitään, vaikka Carson olikin hänelle luetellut kaikkien\nnaapureitten ja heidän palveluksessaan olevien karjapaimenten nimet.\n\nTyttö katsahti jälleen häneen ja huomautti, ettei hän ollut kuullut\nkoskaan tämän nimeä mainittavan.\n\n»Siinä ei ole mitään ihmeteltävää, neiti. Olen uusi tulokas. Olen\nSladeneilla töissä.»\n\nHeiltä meni kolmatta tuntia paluumatkaan, sillä Nance piti miestä\nerittäin mielenkiintoisena. Hän huomasi tämän myöskin käyttäytyvän\nkohteliaasti ja kunnioittavasti, minkä lisäksi mies puhui vain\nsellaisista asioista, joista tyttö voi keskustella hämääntymättä.\nVihdoin he kuitenkin saapuivat J-Kolmio-C:n kartanoon, ja tyttö oli\ntällöin jo täysin selvillä siitä, että hän mielellään halusi nähdä\nseuralaisensa pian uudelleen.\n\nMies auttoi hänet satulasta, talutti hänen ja Hayesin hevoset\naitaukseen ja vei molempien satulat ja suitset telineille. Kun hän\npalasi aitaukselta, hän huomasi Nancen vielä häntä odottavan.\n\nIlmeisestikään Carson ei ollut vielä palannut maatilansa etäiseen\nkolkkaan tekemältään ratsastusmatkalta, sillä häntä ei näkynyt missään.\nHänen vaimonsa sitä vastoin näyttäytyi keittiön ovella ja katseltuaan\npitkään Nanceen ja Montanaan, katosi jälleen taloon jättäen heidät\nkahden kesken pihamaalle.\n\n»Uskon olevan paikallaan, että jätän Hayesin hevosen tänne samoin kuin\nhänen satulansa ja suitsensakin», Montana sanoi. »Ne kuuluivat hänelle,\neikä niitä kannata kuljettaa Tucsoniin. Hayesillä ei ole ketään\nomaisia, jotka kysyisivät hänen omaisuuttaan, ja ne voivatkin siitä\nsyystä olla vallan yhtä hyvin täällä kuin jossakin muualla. Minun on\nnäet palattava huolehtimaan hänen ruumiistaan.»\n\n»Voi», tyttö parahti. »Kunpa hän olisi mennyt kotiinsa, kuten kehoitin\nhäntä!»\n\n»Hän on nyt kotonaan, neiti», Montana vastasi julmasti.\n\nSitten he vaikenivat pitkään ja katselivat vain toisiaan.\n\n»Kuulkaa, neiti», Montana sanoi. »Varmaankin jonakin päivänä saan tulla\nteitä hakemaan pienelle ratsastusretkelle. Uskon voivani luvata, ettei\nmitään uusia ampumiskohtauksia enää satu. Ja aivan varma olen, ettei\nteille tule tapahtumaan mitään sen kaltaista, mitä äskeisellä matkalla\nsattui. En kai erehdy otaksuessani teidän luottavan minuun niin paljon,\nettä lähdette jolloinkin kanssani?»\n\nNance katsoi häntä suoraan silmiin. Eivätpä Thor Underhillinkään silmät\nolleet vakaammat kuin tämän miehen.\n\n»Voitte kernaasti tulla jonakin päivänä», hän sanoi.\n\nSitten hän kääntyi ja katosi taloon. Mutta Montana Edin ratsastaessa\npoispäin suoraryhtisenä, kookkaana, kevyesti satulassaan istuen, tyttö\nkatseli ikkunasta hänen poistumistaan, kunnes hän katosi harjanteiden\ntaakse.\n\n\n\n\nXVIII LUKU.\n\n\nIltapäivä oli jo käsissä, kun Montana palasi takaisin Korppiluun\nharjanteille. Hän ratsasti sitä vuorista polkua, jota hän oli noussut\npäästäkseen tasanteelle ammuttuaan Scott Hayesin, ja kun hän kääntyi\nkallion alitse kulkevalle tielle, hän huomasi Hayesin ruumiin yhä\npaikoillaan. Kukaan ei siis ollut sitä sillä välin huomannut.\n\nMontana istui pitkään ratsailla ja katseli mietteissään kuollutta.\n\n»Niin siis sinunkin urasi lopultakin päättyi», hän ajatteli. »Sinä olet\nseikkaillut monen monituisissa paikoissa ja nähnyt kaikenlaista ja itse\nolet tehnyt kolttosia, joita sinun koskaan ei olisi pitänyt tehdä.\nEt tosiaankaan ollut työnteosta kiinnostunut. Havittelit aina vain\nhelposti saatavaa rahaa, etkä ollut kyllin etevä välttyäksesi samalla\nsaattamasta itseäsi narriksi. Ja viime aikoina sinä havittelit naisia.\nMutta niitäkin pyrit saamaan huokealla, sillä pelkäsit kaikkea vastuuta\nja kaikkia siteitä.»\n\nVihdoin Montana laskeutui ratsailta, jätti ohjakset laahaamaan ja\nistuutui rinteen alle tasaiselle kivenlohkareelle lähelle kuollutta.\n\nHetkeksi hän unohti kokonaan Hayesin. Hän ajatteli vain Nance Kaynea ja\npäätteli hämmästyksekseen lopultakin tutustuneensa sellaiseen naiseen,\njota kohtaan hän huomasi tuntevansa aivan erikoista mielenkiintoa.\n\nTämä oli todellakin ensimmäinen kerta. Kukaan hänen näkemistään\nlukuisista naisista ei ollut tehnyt häneen minkäänlaista vaikutusta.\nMiksi sitten juuri tämä ainoa? Tämä käsittämätön arvoitus vaivasi häntä\nehkä puolen tunnin ajan. Hän istui hiukan eteenpäin nojautuneena,\nkyynärpäät polviin tuettuina, leuka käsien varassa ja tuijotti laakson\nruskehtavaa ja vihreätä vehmautta.\n\nHän ei mahtanut sille mitään, että outo, aikaisemmin kokematta\njäänyt kiihko sai hänet valtoihinsa, ja vaikka hän yritti vakavasti\ntukehduttaa tunteitaan, hänen oli myönnettävä, että hän joutui\nkamppailussa tappiolle.\n\nHän oli täydelleen unohtanut ympäristönsä. Hän oli unohtanut\nHayesin. Hän näki mielessään vain Nance Kaynen kasvot. Ja äkkiä hän\nhämmästyksekseen kuuli lähenevää tasaista kavionkapsetta, joka kävi yhä\nselvemmäksi, kunnes hän lopulta huomasi äänen tulevan polulta itäisen\nkäänteen takaa.\n\nKun hän oli päässyt selville äänen lähtökohdasta, hän nousi ja kääntyi\nkohden tulijaa. Pian ratsumies ilmaantui käänteestä ja oli hänen\nkohdallaan.\n\nRatsastaja oli Thor Underhill. Kun Thor huomasi Montanan jyrkänteen\njuurella, hän hiljensi Neekeri-ratsunsa ravin kävelyksi ja ratsasti\nkymmenkunnan metrin päähän Montanasta, kunnes pysähdytti juoksijansa ja\nistui liikkumatta satulassaan.\n\nHiljaisuutta kesti pitkään. Miehet odottivat varuillaan, mitä tuleman\npiti. Heidän katseensa oli kylmä, vakaa ja vihamielinen.\n\nMontana puhui ensin.\n\n»Iltaa!» hän tervehti.\n\n»Iltaa!» Thor vastasi kylmästi.\n\nNyt vasta Underhill näki ruumiin. Hän jäykistyi ja hänen silmänsä\nolivat valppaat ja kysyvät niiden jälleen kohdatessa Montanan katseen.\n\n»Tämän takiako olette täällä, vai mitä?» hän sanoi. »Saitteko seuraa?»\n\n»Kyllä», Montana vastasi. Hän katsoi edelleenkin Underhilliä silmiin ja\nhänen katseensa oli kylmän kysyvä aivan kuin hän olisi ihmetellyt, mitä\nUnderhill nyt oli tekevä, kun hän oli huomannut ruumiin.\n\nThorin ensimmäinen ajatus hänen nähdessään Montanan oli ollut, että\ntämä oli varta vasten asettautunut tien syrjään häntä odottamaan\nvoidakseen täyttää Sladenien kanssa tekemänsä sopimuksen. Nyt hän ei\nkuitenkaan enää ollut varma asiastaan.\n\n»Kuka tuo on?» hän kysyi.\n\n»Se nuori hevosrosvo, jota kohtaan tunsitte sääliä», Montana ivaili\njulmasti hymyillen.\n\n»Tarkoitatteko Scott Hayesia?»\n\n»Aivan varmasti. Luulitte ehkä, että hänelle kasvaisi enkelin siivet,\nmutta nyt hän ei niitä enää kasvattele.» Hänen huulensa vetäytyivät\nmerkilliseen hymyyn.\n\n»Meillä oli kummallakin kana kynittävänä hänen kanssaan», hän lisäsi.\n»Te yrititte parantaa häntä ja minä hänet tapoin. Mielestäni meillä\nniin sanoakseni on ollut häntä kohtaan yhtä suuret harrastukset. Olin\naikeissa kuopata hänet. Oli hauska, että tulitte. Tehän voitte nyt\nauttaa minua. Laskeutukaa vain maahan ja vedetään alkajaisiksi savut.»\n\nThor pudottautui satulasta ja jätti suitset valloilleen. Neekeri\nasteli hitaasti vehmaaseen syvänteeseen Montanan hevosen luo, ja\nUnderhill istuutui kivelle lähelle Montanan istumapaikkaa. Montanakin\nistuutui jälleen ja sytytti savukkeen samalla kuin Underhill täytti\npiippunsa, sytytti sen ja rupesi äänettömänä vetelemään haikuja. Hän\npiti edelleenkin varansa, sillä Montanan käytös hämmästytti häntä.\nMontana oli sitoutunut tappamaan hänet, eikä Thor käsittänyt, miksi hän\nviivytteli toimeen ryhtymistä. Hehän olivat kuollutta lukuunottamatta\nyksin polulla, ja jos Montana todella oli hakenut sopivaa tilaisuutta,\noli nyt oikea aika ryhtyä toteuttamaan surmaamisaikeita.\n\nMutta Montana istui vain kivellään välinpitämättömänä ja rauhallisena.\nHänen käsivartensa olivat ristissä rinnalla. Oli aivan ilmeistä,\nettä vaikka Montana ehkä suunnitteli laukaukseen päättyvän riidan\nhieromista, hän ei ainakaan nyt tätä tarkoitustaan paljastanut.\n\n»Te siis tunsitte Hayesin?» Underhill sanoi odottamatta.\n\n»Perusteellisesti. Tunsin hänet jo Tucsonissa. Scottyksi hän silloin\nnimitteli itseään. Näin hänet jälleen tänään ensi kertaa sitten niiden\naikojen.»\n\n»Näyttää siltä, ettette pitäneet erikoisemmin toisistanne», Underhill\nhuomautti.\n\n»No eipä sitten vähääkään. Minä ja Scotty olimme aivan yhtä mieltä\nsiitä, ettei meidän kesken vallinnut hellempiä tunteita. Mutta en\ntiennyt häntä Scottyksi, ennen kuin olin tappanut hänet.» Montana\nhymyili nyt Underhillille.\n\n»Olin oikaissut laakson halki kohti pohjoista huippua ja ratsastin\nsamaa polkua, jota tekin tulitte. Kun olin hidasta vauhtia jurnutellen\nennättänyt tuohon kaarteeseen, kuulin äkkiä naisen kirkaisevan. Ääni\ntuli tuolta tasanteelta ja näin siellä naisen jonkun miehen kynsissä.\nTyttö taisteli epätoivoisesti ja siitä päättelin, etteivät miehen\naikeet suinkaan olleet kehuttavia. Hypähdin ratsailta ja aikomukseni\noli kiivetä ylös ja lopettaa leikki, kun mies äkkiä kääntyi ja\nhavaitsi minut. Minulla oli tällöin jo aseeni esillä. Mutta mies piti\nparhaillaan naista sylissään ja oli huonosti näkyvissä. Yhtäkkiä mies\nlaski tytön maahan ja yritti tarttua aseeseensa sanomatta sanaakaan.\nKun ammuin hänet, hän vieri alas, ja silloin vasta huomasin hänet\nScottyksi.»\n\n»Entä nainen, kuka nainen oli?»\n\n»Nance Kayne.»\n\n»Missä Nance nyt on?» Underhill kysyi.\n\n»Saatoin hänet kotiinsa. Ja palasin sitten hautaamaan Scottya.»\n\nHetken aikaa miehet tupakoivat äänettöminä. Sitten Montana jälleen\npuhui.\n\n»Epäilin aina, että Scotty päättäisi tällä tavoin päivänsä», hän sanoi.\n»Mutta en koskaan kuvitellut itse joutuvani hänen teloittajakseen.\nScotty oli kerta kaikkiaan hirttämätön lurjus. Kuinka vanhana piditte\nhäntä?»\n\n»Vuotta tai paria kahtakymmentä vanhempana», Thor vastasi.\n\n»Samaa Nancekin sanoi. Mies oli neljänkymmenen. Hän oli sekä iältään\nettä tavoiltaan vallan harhaan johtava. Niin kauan kuin asiat menivät\nhänen mielensä mukaan tai milloin ne taas kiertyivät pahaan solmuun\nja hän oli joutumassa kiikkiin, hän heittäytyi poikamaiseksi. Mutta\nmilloin hänellä oli vapaus toimia oman mielensä mukaan ja milloin hän\npääsi sekaantumaan johonkin koiruuteen, silloin hän kyllä osoittautui\nikäisekseenkin perin eteväksi veijariksi.»\n\nJälleen tuli lyhyt äänettömyys, jonka Underhill tällä kertaa keskeytti.\n\n»Entä kuka oli Bisbee?» hän kysyi.\n\n»Vai olette kuullut siitäkin», Montana sanoi ja katsoi Underhilliä\nsyrjäsilmin. »Uutiset lentävät näköjään nopeasti. Bisbee ja minä emme\nkoskaan tulleet keskenämme toimeen. Kuulitteko koko historian?»\n\nUnderhill pudisti päätään, ja Montana jatkoi:\n\n»Juttu on perin lyhyt. Sladenit pestasivat viisi miestä. Bisbee\noli heidän joukossaan. Hänkin oli tucsonilaisia. Hän oli kerskunut\nystävilleen karkottaneensa minut kaupungista, mitä hän lainkaan ei\nollut tehnyt. Ja kun hän näki minut Hattujen tilalla, hän yritti\nlevittää tuota samaa mielikuvituksellista valhetta. Minun ei kerta\nkaikkiaan auttanut muuta kuin tappaa hänet.» Montana nousi, venyttelihe\nja virnisteli Underhillille.\n\n»Autatteko minua hautaamaan Scottyn?» hän kysyi.\n\n»Varmasti.»\n\nHe löysivät sopivan kuopan suuren kalliopaaden alta. Tuohon koloon he\nsijoittivat Scottyn ruumiin, täyttivät kuopan rinteestä irroittamallaan\nsoralla ja hiekalla ja kantoivat sitten paikalle useita suuria\nkivenlohkareita, joilla peittivät hautapaikan. Lopetettuaan työnsä he\npalasivat entisille istumasijoilleen ja ryhtyivät jälleen tupakoimaan.\n\nVähitellen miesten kesken tuntui kehittyvän jonkinlainen sielullinen\nyhteys, ja vaikka he istuivatkin aivan äänettöminä, kumpikin tiesi\ntoisen parhaillaan ajattelevan toista. Kerran aikaisemmin, kun Thor\noli tavannut Montanan ollessaan ratsastamassa Lyndian kanssa, hän oli\naikonut esittää »tappajalle» eräitä suoria kysymyksiä. Vain Lyndian\nläsnäolo oli sillä kertaa estänyt häntä toteuttamasta aiettaan. Nyt nuo\nkysymykset jälleen pyörivät hänen mielessään ja suoraan, pelottomaan\ntapaansa hän sitten paukauttikin:\n\n»Sladenit paikkasivat teidät tappamaan minut. Miksette ole sitä vielä\nyrittänyt tehdä?»\n\nMontana ei muuttanut edes asentoaan. Hän ilmeisesti tajusi, että\npieninkin liike voisi johtaa vihollisuuksiin. Niinpä hän rauhallisesti\nvain jatkoi savukkeensa polttamista.\n\nLopulta hän käänsi päätään, katsoi Thoria silmiin ja hymyili\nivallisesti.\n\n»Vai sekö teitä on vaivannut?» hän sanoi. »No, ajatelkaahan nyt\nitsekin. Ensi kerran tapasin teidät Kaksoisvirran karja-aitauksen\nkulmauksesta. En ampunut sillä kertaa. Toisella kertaa ratsastitte\nyhdessä Lyndia Kolsarin kanssa. En ampunut silloinkaan. Tänään on\nkolmas kerta. Olemme olleet täällä jo toista tuntia yhdessä. Te\nautoitte minua Scottyn hautaamisessa; toistakymmentä kertaa olitte\nminuun selin. En ampunut sittenkään. Selitys on yksinkertaisesti se,\netten ole vielä valmis ampumaan. Kun katson olevani valmis, lähetän\nteille sanan. Mitä pidätte ehdotuksestani?»\n\n»Reilua peliä, siitä minä pidän», Thor vastasi.\n\nKatsoessaan Montanaan Underhill huomasi hänen katseensa äkkiä\nsynkkenevän ja silmiensä käyvän vakaviksi.\n\n»Tunnetteko Nance Kaynen?» Montana kysyi.\n\n»Tunnenpa toki.»\n\n»Soma tyttö», Montana sanoi.\n\nThor nyökkäsi.\n\n»Kuinka soma — teidän mielestänne?»\n\n»Nyt olette väärillä raiteilla, Montana», Thor sanoi. »Minä en\nkeskustele kanssanne Nance Kaynesta.»\n\nPuhuessaan Underhill katsoi suoraan Montanaan ja huomasi punerruksen\nhitaasti kohoavan tämän kaulaan ja poskille ja siitä ohimoille saakka.\nMiehen silmistä pilkahti äkillinen kiihko ja hänen huuliltaan pääsi\npieni mörähdys.\n\n»Ette te taida olla naisten metsästäjä, vai mitä?» hän sanoi. »Se\nilahduttaa minua. Ehkäpä kuulette sen mielellänne, sillä vaikka ette\nsuostukaan neitosista juttelemaan, te kuitenkin silloin tällöin\nseurustelette heidän kanssaan. Te olitte ratsastamassa Lyndia Kolsarin\nkanssa ja kuulen nyt, ettei Nance Kaynekaan ole teille vieras. Annoitte\nScotty Hayesin livistää, koska Nance sitä teiltä pyysi. Scotty kertoi\nsiitä Sladeneille.» Sitten hän vaikeni hetkeksi, nousi kiveltään ja\nasettui Thorin eteen. Hänen hartiansa köyristyivät hiukan ja hänen\nsilmissään oli outo, polttava hehku, jossa oli mustasukkaisuuden tulta.\n\n»Minä sanon teille nyt kerta kaikkiaan: Pysykää erillänne Nance\nKaynesta. Jollette seuraa neuvoani, niin ensi kerralla tavatessamme\npaukkuu.»\n\nThor hymyili hienokseltaan.\n\n»Te olette aivan ammattimainen revolverisankari, Montana», hän sanoi.\n»Voitte ehkä ampua minut mäsäksi, mutta ette silti voi määrätä minun\ntekemisiäni ja tekemättä jättämisiäni. Jos haluaisin saada Nance Kaynen\nomakseni ja hän puolestaan huolisi minut, niin kyllä minä myös hänet\nottaisin.»\n\nHetken aikaa miehet seisoivat vastatusten toisiaan katsellen. Thor\nnäki Montanan lihasten väräjävän toimintavalmiina. Sitten ne hitaasti\nherpaantuivat, ja miehen huulet vetäytyivät noloon, vastahakoiseen\nhymyyn.\n\n»En sitä lainkaan epäile», hän sanoi. »Piru vieköön, niinhän se on.\nTeidän tappamisenne olisi minulle vastenmielinen tehtävä, Underhill,\nmutta sittenkin sen teen, jos rupeatte pyöriskelemään Nance Kaynen\nseutuvilla.»\n\nHän katseli Underhilliin kylmästi, hymyillen heikosti.\n\n»Ampumisesta puheen ollen», hän sanoi, »muistuu mieleeni eräs\nampumistapaus.» Sitten hän naurahti ääneen ja lisäsi: »Kuinka kauaksi\nseurasitte tässä eräänä päivänä jälkiä rotkossa, Underhill?»\n\nThor tuijotti häneen, mutta hymähti sitten äkkiä.\n\n»Vai te se siis olittekin», hän sanoi. »Kyllä olen vaivannut päätäni\nmiettiessäni, kuka siellä saattoi olla.»\n\nIllan hämärtyessä Montana ratsasti itään. Thor sitä vastoin länteen,\npitkin virran ääreistä polkua, joka lopulta vei hänet vuoren halki\nkulkevaan rotkoon.\n\nMontana oli siis ampunut toisen laukauksen. Hän oli tappanut tai\noikeammin ollut osallisena Bill Sladenin tappamiseen, ja nyt hän oli\nSladenien palveluksessa tappaakseen Billin surmaajan. Todella outo\nmies. Täydellinen arvoitus. Mihinkähän hänen yhteistyönsä Sladenien\nkanssa johtaisi?\n\n\n\n\nXIX LUKU.\n\n\nSiitä saakka kuin Montana oli tavannut Nance Kaynen, hän oli suuresti\nikävöinyt tyttöä, ja muistaessaan Thor Underhillin asenteen, kun hän\nyritti puhua Nancesta, hän joutui aivan pois tolaltaan. Entuudestaan\naivan tuntematon voima kahlehti Montanaa. Hän ei pystynyt uutta\nmielentilaansa menestyksellisesti hallitsemaan, sillä tytön kasvot\nilmaantuivat vastustamattomasti yhä uudelleen hänen muistiinsa. Kaksi\npäivää ja kaksi yötä hän kaikin voimin yritti nujertaa tunteita, joiden\nvaltaan hän oli joutunut, mutta kolmantena päivänä ratsastaessaan\nKorppivirran laaksossa hän huomasi vastoin aikeitaan suunnanneensa\nkulkunsa polulle, jonka varrella hän oli surmannut Scott Hayesin. Hän\nistui surmaamispaikalla ratsailla pitkän tovin ja palautti mieleensä\nNancen kohtaamisen yhteydessä sattuneet tapahtumat, ja sitten hän\nohjasi hevosensa vuoristopolulle ja lähti ratsastamaan Carsonin\nkarjakartanoa kohden.\n\nHän mietti mielessään, mihin tekosyyhyn hän turvautuisi ilmaantuessaan\nodottamatta J-Kolmio-C:hen, ja kahdesti hän jo melkein päätti kääntyä\ntakaisin, sillä hän pelkäsi kutsumattoman vierailunsa näyttävän\ntunkeilevalta ja epäkohteliaalta. Mutta silti hän ratsasti edelleen.\nHetkistä myöhemmin hän huomasi ratsun olevan tulossa Carsonista päin,\nja kun hän tunsi ratsastajan Nanceksi, hän oli siitä kovasti mielissään.\n\nHän kohtasi Nancen avoimella niityllä suuren ruohoisen kummun juurella,\neikä hänen tarvinnut tapaamista selittää mitenkään muutoin kuin\nsanomalla olevansa »vain» ratsastamassa. Pelko tunkeilevaisuudesta oli\nnäin ollen ollut aivan aiheeton.\n\nKun hän ensi tapaamisen jälkeen oli heittänyt hyvästit Nancelle, tytön\nsuhtautuminen häneen oli tuntunut sangen lupaavalta. Monta pikkuseikkaa\noli näet saattanut hänet siihen käsitykseen, ettei tyttö ollut suinkaan\nollut kylmä häntä kohtaan. Tyttö oli katsellut häneen pitkään hiukan\nujona ja hämillään, ja hänen hiljainen suostumuksensa, kun Montana oli\ntarjoutunut tulemaan vierailulle, oli saanut tämän uskomaan, että tyttö\noli kiinnostunut hänestä.\n\nNyt tyttö oli täysin muuttunut. Hän oli kylmä; silmäys, jonka tyttö\nkohdisti häneen, oli arvosteleva ja innoton, ja kun Montana ehdotti\nratsailta laskeutumista, tyttö tuntui epäröivän. Mutta kun mies\nhartaasti toisti pyyntönsä, tyttö sittenkin laskeutui maahan ja seurasi\nMontanaa suurelle laakealle paadelle kummun laelle. Montana pyyhki\npölyt kiveltä ja istuutui itse kunnioittavan välimatkan päähän tytöstä.\n\nMies käsitti jonkin seikan olevan vinossa; hän huomasi tytön\nmuuttuneen; mutta hän oli liian viisas suoraan kysyäkseen. Hän\ntunsi itsensä perin juurin pettyneeksi, mutta hän hymyili ja puhui\nkohteliaasti ja huolettomasti.\n\n»Seutu ei tänään näytä samanlaiselta kuin viimeksi», hän huomautti.\n»Aurinko helottaa tosin kirkkaasti, mutta mikään ei ole yhtä kaunista\nkuin sinä päivänä, jolloin yhdessä ratsastimme kotiinne.»\n\n»Olette oikeassa», tyttö vastasi. »Kaikki tuntuu tosiaan erilaiselta.»\n\n»Mutta ehkä ero on meissä itsessämme?» mies ehdotteli.\n\n»Ehkä niinkin.» Tyttö ei katsonut häneen, vaan näytti syventyneen\nkatselemaan edessään aukeavaa kumpuista maastoa, joka jatkui heidän\nmäeltään aina Korppiluun pohjoisen huipun seuduille saakka.\n\n»Niinpä niin», Montana tuumiskeli, »ihmiset muuttuvat. Mutta\ntavallisesti muutokseen on syynä jokin erikoinen seikka. He ovat\nehkä kuulleet jotakin tai kokeneet jotakin, joka on saanut heidät\nkatselemaan asioita uudesta näkökulmasta.»\n\nTyttö vilkaisi terävästi seuralaiseensa, ja silloin Montana tiesi, että\ntyttö oli kuullut hänestä jotakin ja että se ilmeisestikään ei ollut\nmitään hänelle edullista.\n\nMies hymähti katkerasti ja käänsi samalla päänsä siten, ettei tyttö\nvoinut nähdä hänen kasvojensa ilmettä.\n\n»Muuttuvatko teidän mielestänne kaikki asiat?» hän kysyi.\n\n»Varmasti. Kukaan ei voi alati pysyä samana. Me olemme ajatustemme\norjia. Kun ajatuksemme muuttuvat, silloin me itsekin muutumme.»\n\n»En ole siitä varma», toinen vastasi. »Tuo voi koskea toisarvoisia\nasioita. Mutta väitättekö sen koskevan esimerkiksi miehen ja naisen\nvälisiä tunteita ja heidän arvosteluansa toisistaan?»\n\n»Sehän riippuu tykkänään miehestä ja naisesta itsestään.»\n\n»No hyvä, ajatelkaamme jotakin erikoista tapausta», Montana jatkoi\nempien, aivan kuin hakien sopivaa esimerkkiä käsityskantansa\nvalaisemiseksi. »Ajatelkaamme esimerkiksi Thor Underhilliä ja\nLyndia Kolsaria. Minun tietääkseni Underhillit ja Kolsarit ovat\nolleet naapureita hyvin monet vuodet. Lyndia on puolalainen ja olen\nkuullut, että kun hän paljasjalkaisena tyttösenä juoksenteli kotinsa\nlähettyvillä, Thor ei välittänyt edes vilkaista häneen. Ja nyt Lyndia\nasustaa Underhillien luona ja Thor ratsastelee yhdessä hänen kanssaan.\nNäyttää siltä, että hän on muuttanut mieltään. Mutta onko asia\nsittenkään niin?»\n\n»Ei minun käsittääkseni», Nance sanoi varmasti. »En usko Thorin pitävän\nLyndiasta yhtään sen enempää kuin joskus aikaisemminkaan. Tyttö on\njoutunut selkkaukseen vanhempiensa kanssa. Thor tunsi häntä kohtaan\nmyötätuntoa ja vei hänet kotiinsa oman äitinsä luokse.»\n\n»Todellako, olisikohan niin?» Montana sanoi. »Tuo on ehkä Thorin\nasenne, mutta mikä on Lyndian? Eikö hän pidä Thorista? Thor on kovin\nkomea mies», hän lisäsi, »ja kuka tyttö tahansa tavatessaan hänet\nkylliksi usein rakastuisi häneen.»\n\nMontana tuijotti puhuessaan kaukaisuuteen, mutta syrjäsilmin hän\nsittenkin seurasi Nancen ilmeitä ja huomasi tämän silmät vakaviksi,\nmelkeinpä huolestuneiksikin.\n\n»En tiedä Lyndian ajatuksia», tyttö vain sanoi.\n\n»Aivan niin», Montana vastasi. »Naisen ajatuksia on varmaan vaikeata\ntulkita.»\n\nMies tuntui miettivän. Hänen kyynärpäänsä nojasivat polviin, ja pää\nlepäsi kämmenten varassa.\n\n»Miehiä on helpompi ymmärtää», hän jatkoi sitten odottamatta.\n»Ajateltakoon vain Thor Underhillin ja Scotty Hayesin tapausta.\nUnderhill yllätti viisi hevosrosvoa. Hänen miehensä surmasivat niistä\nkaksi. Ja kolme he kuljettivat takaisin Korppivirran laaksoon. Thor\nhirtätti heistä kaksi, mutta päästi kolmannen vapaaksi. Mistä syystä?\nKoska rosvo oli vain nuorukainen ja näytti viattomalta. Myöhemmin Scott\nHayes tuli Katko-Uuhun Sladenien joukkueen kanssa ja osoitti, ettei\nhän ollut vähääkään muuttunut parempaan suuntaan. Mutta Underhillin\nmyötätunto silti yhä säilyi ja hän päästi Scottyn uudelleen menemään.\nHuomaatte siis hänen tehneen saman asian kahdesti. Sekin jo osoittaa,\nkuinka yksivakainen hän on.»\n\n»Olette aivan väärässä», Nance sanoi. »Hän ei ollut lainkaan\nyksivakainen, sillä toisella kertaa Scott Hayesin tavatessaan hän olisi\nhirttänyt tämän, jollen minä olisi puuttunut asiaan. Minun väliintuloni\nyksin pelasti Hayesin hengen.»\n\n»Todellakin, sen unohdin», Montana vastasi. »Mutta sehän vain osoittaa,\nettä Underhillille oli jotakin tapahtunut.» Jälleen hän salaa\ntarkasteli Nancea lisätessään hitaasti: »Nyt luulen käsittäväni, mikä\nhänen mielensä muutti. Hän halusi tehdä jotakin mieliksenne. Hän ei\nlainkaan ajatellut Scottia.» Montana vaikeni hetkeksi. »Olenko ehkä\noikeassa?»\n\n»Sitä en tiedä», Nance vastasi. »Kuinka voisin tietää Thorin ajatuksia!»\n\nMontanan kumartunut pää painui vieläkin alemmaksi.\n\n»Olette oikeassa», hän sanoi hiukan pisteliäästi. »Mikäli mies\najattelee jotakin tyttöä, josta hän pitää, on aivan turha ruveta\narvaamaan hänen ajatuksiensa sisältöä.»\n\nEi tuntunut olevan aihetta vastata huomautukseen, ja niinpä Nance\nvaikeni.\n\nHiljaisuuden vallitessa sekä Nance että Montana tuijottivat etäisyyteen.\n\nMontana oli jo epäsuorasti esittänyt mieltään painaneet kysymykset, ja\nniihin oli vastattu sangen ymmärrettävästi.\n\nHän oli nyt vakuuttunut siitä, että hänen jo tapaamishetkellä tekemänsä\nhuomio Nancen muuttumisesta oli täysin oikea. Lisäksi keskustelu oli\nselvittänyt, että hän oli tehnyt oikeat johtopäätökset Thor Underhillin\npuheista. Hän oli päätellyt Nancen pitävän Underhillistä ja tämän\nkieltäytyneen keskustelemasta Nancesta, koska hän puolestaan rakasti\ntyttöä.\n\nSelvittely Underhillin kanssa olisi kohta käsissä. Kiukku ja katkeruus,\njoka nyt patoutui hänen sisimpäänsä, teki ratkaisupäivän pikaisen\nsaapumisen väistämättömäksi.\n\nMutta sittenkään Montana ei ollut vielä tyytyväinen. Mikäli Nance\nrakasti Thoria, hän oli rakastanut tätä jo sinä päivänä jona Montana\nensi kertaa tytön tapasi, eikä tytön rakkaus Thoriin niin ollen voinut\nolla syynä hänen käytöksensä muuttumiseen. Ongelma, joka häntä nyt\nvaivasi, oli seuraava: Oliko Thor puhunut hänestä jotakin? Oliko Thor\nilmaissut tytölle Montanan Korppiluuhun saapumisen tarkoituksen?\n\nMontana istui edelleen paikallaan äänettömänä katsellen eteensä. Synkkä\nintohimo sai hänet valtaansa.\n\n»En tuntenut teitä viime kerralla», Nance sanoi silloin odottamatta.\n»En sittenkään, vaikka sanoitte nimenne. Valitan sitä todellakin. Minä\nen olisi koskaan voinut sitä uskoa ja päätellä ulkonäöstänne.»\n\n»Mitä sitten?»\n\n»Että te olette ammattimainen tappaja. Että — että te tulitte tänne\ntappamaan Thor Underhillin. Että Sladenit pestasivat teidät siihen.»\n\nMontana vaikeni katsoen liikkumattomana suoraan eteensä.\n\nNance kääntyi häneen.\n\n»Sehän on totta, vai kuinka?»\n\n»Niin kai», Montana vastasi. Hän naurahti, ja Nance hätkähti\nkuullessaan äänen.\n\n»Sekö siis olikin hätänä», mies sanoi. »Siitä siis teidän muuttunut\nkäytöksenne johtui? Joku on kielinyt teille. Ehkäpä Thor Underhill.»\n\n»Ei», Nance kielsi. »Ei suinkaan Thor Underhill, vaan Brad Davisson,\neräs Katko-Uun karjapaimenista. Hän oli Kaksoisvirrassa sinä päivänä,\nkun tapasitte Sladenit, ja hän kuuli teidän ja Sladenien puhuvan\nkeskenänne sopimuksestanne. Minun mielestäni on kauheata suostua\nottamaan rahaa miehen tappamisesta.»\n\nTyttö nousi ja seisoi hetken katsellen Montanaa. Miehestä tuntui kuin\ntytön silmien kätköstä olisi kuvastunut kylmää, arvostelevaa sääliä ja\nylenkatsetta.\n\n»Minua surettaa, että tapasin teidät tänään», tyttö sanoi. »Olin\npäättänyt olla kohtaamatta teitä enää koskaan. Toivon, etten ko-koskaan\nolisi teitä tavannut. Si-sillä viimeksi minusta melkein tuntui, että —»\n\nKeskeyttäen hätäisesti puheensa hän kiiruhti ratsunsa luo, nousi sen\nselkään ja ratsasti tiehensä, kotiaan kohden.\n\nMontana seisoi ja katseli tytön poistumista, kunnes tämä lopullisesti\nkatosi kumpuilevan maaston peittoon.\n\n\n\n\nXX LUKU.\n\n\nNance Kayne piti Montana Edistä enemmän kuin hän itsekään halusi\nmyöntää. Tämä jäntevä, huomiota herättävä taistelija oli miellyttävän\nnäköinen. Hän oli komea ja vaikutti ainakin ulkonaisesti hienolta\nmieheltä. Ja myöntää täytyi, että hän oli käyttäytynyt Nancea kohtaan\nkuten herrasmies. Siitä syystä tyttö olikin kokenut hirvittävän\npettymyksen, kun hän oli kuullut miehen ansaitsevan elantonsa ihmisiä\ntappamalla.\n\nKun oli kulunut kaksi päivää heidän toisesta tapaamisestaan, Nance\naamulla tunsi olonsa J-Kolmio-C:ssä tukalaksi. Hän oli vaistomaisesti\nkohta ensi kertaa Montanan tavattuaan ryhtynyt rakentamaan\nruusunhohtoisia pilvilinnoja, ja kun hän sitten oli päässyt selville\nmiehen oikeasta luonteesta, kaikki oli sortunut surkeiksi raunioiksi.\nMutta raunioidenkin keskeltä hän yhä näki Montanan vakavana,\nkohteliaana, rauhallisena, ja mies katseli häntä nuhtelevasti aivan\nkuin äänettömästi moittien häntä siitä, että hän oli langettanut\ntuomionsa kuulematta kaikkia todisteita.\n\nToisen päivän aamuna hän havaitsi, ettei hän voinut enää kestää\nkartanon rauhaa ja äänettömyyttä, ja niin hän satuloi ja suitsitti\nratsunsa ja suuntasi kulkunsa länteen kohti Katko-Uuta. Hän halusi\njutella Lyndian kanssa, sillä hänen mielessään oli eräitä kysymyksiä,\njoihin hän tahtoi saada selvyyttä, ja lisäksi hän kaipasi ikäisensä\ntytön seuraa. Hän saapui Katko-Uuhun ennen puolta päivää ja tapasi\nrouva Underhillin, Thorin ja Lyndian aterioitsemasta.\n\nThor syötti ja juotti hänen ratsuaan sillä välin kuin Lyndia auttoi\nhäntä puhdistautumaan matkan pölyistä. Lyndia vei hänet huoneeseensa ja\nsiellä he istuivat jonkin aikaa tytön vuoteen reunalla keskustellen.\nLyndia tuntui onnelliselta. Hänen suurissa säteilevissä silmissään oli\nloisto, jota Nance ei ollut niissä nähnyt silloin, kun hän tapasi tytön\nratsastamasta Thorin hevosella tämän viedessä häntä kotiinsa. Nance\npäätteli hänelle tapahtuneen jotakin erikoista. Tyttö oli rakastunut\nThor Underhilliin. Hänen käytöksensä lämpö ja sirous sen paljasti.\nLounaan jälkeen Thor tavoitti heidän ratsunsa kiinni.\n\n»Pojat ovat ajamassa joitakin karjalaumoja läheisestä laaksosta»,\nhän sanoi. »Karja ajetaan uusille laitumille pohjan puoleiseen\njokilaaksoon. Lähden Lyndian kanssa työtä seuraamaan ja toivoisimme,\nettä tekin tulisitte mukaan, mikäli se teitä huvittaa. Palaamme\nluultavasti parin, kolmen tunnin kuluttua.»\n\nNance suostui ehdotukseen, ja niin he kolmisin ratsastivat etelään.\nJoen rantaa seuraten he saapuivat laaksoon, jonka ylitettyään heidän\neteensä aukeni laaja hiekkatasanko. Nyt he ratsastivat rivissä,\nNance Lyndian ja Thorin keskellä. Kaukana etelässä näkyi muutamia\nkarjapaimenia, jotka ajoivat karjaa pohjoista kohden.\n\n»Pojat lähtivät matkaan jo eilen», Thor selitti. »Jotkut heistä\nsuuntasivat matkansa kohti Kapteenia ja toiset taas Korppiluun\nlaaksoon. Me yritämme pitää karjan, mikäli suinkin mahdollista, kaukana\nnoista tienoista. Sladeneista on viime aikoina ollut ikävyyksiä.»\n\nHe ratsastivat yhä edelleen melkein suoraan etelää kohden, sivuuttivat\nKorppiluun harjanteen huiput ja joutuivat itsekin laaksoon. Tasaisella\ntiellä heidän ratsastaessaan aivan vieri vieressä Thor katsoi\nkiinteästi Nanceen.\n\n»Ratsastitte toissa päivänä itäistä rinnettä», hän sanoi. »Olin\nnäkevinäni siellä Montana Edin. Hän oli melko etäällä kartanostaan, vai\nkuinka?»\n\nNance toivoi, ettei hänen ilmeensä paljastanut hänen hämminkiään. Hän\nyritti puhua mahdollisimman rauhallisesti ja välinpitämättömästi.\n\n»Vai näitte hänet? Minäkin olin ratsastamassa ja tapasin hänet vallan\nodottamatta, siitä voitte olla varma. Hän saattoi minut nähkääs kotiin\nScott Hayes-seikkailuni jälkeen. Mutta tehän ette olekaan kuulleet\nsiitä mitään, vai kuinka?»\n\n»Montana kertoi siitä», Thor sanoi. »Ratsastin sattumalta pohjoista\nalapolkua Montanan palattua paikalle, jossa hän oli surmannut Hayesin.\nAutoin häntä Hayesin hautaamisessa.»\n\n»Näyttää siltä, että olin erehtynyt Scott Hayesin suhteen», tunnusti\nNance. »Te olitte oikeassa. Minun ei olisi pitänyt sekaantua asiaan.»\n\n»Hän petti minutkin», Thor vuorostaan tunnusti. »Olemme kuitit.»\n\n»Tapasin Brad Davissoninkin eräänä päivänä», Nance selitti Thorille.\n»Tuntuupa siltä, että täällä päin on useitakin epäluotettavia miehiä.»\n\n»Ketä te tarkoitatte?» Thor kysyi.\n\n»Brad Davisson kertoi, että Sladenit paikkasivat Kaksoisvirrassa\nMontanan tappamaan teidät. Onko siinä perää?»\n\n»Vai on Brad juorunnut», sanoi Thor. Hän pudisti päätään. »Brad voi\njoutua siitä vielä ikävyyksiin. Mutta vastaukseksi kysymykseenne voin\nsanoa sen olevan totta. Tietääkö Montana, että Brad on kertonut asiasta\nteille?»\n\n»Tietää. Kerroin sen hänelle toissa päivänä. Puhuin hänelle muitakin\nasioita.»\n\nThor oli miettiväisen näköinen. Hän muisti elävästi keskustelunsa\nMontanan kanssa Scott Hayesin hautauspäivänä. Ja kun hän yhdisti\nMontanan Nancen suhteen osoittaman kiinnostuksen ja mustasukkaisuuden\nsiihen, että hän oli nähnyt miehen toissa päivänä itäisessä\nylänköseudussa, hän pakostakin johtui siihen päätelmään, että Montana\noli käynyt tapaamassa Nancea ja että tämä oli suhtautunut vieraaseen\ntorjuvasti. Tietenkään hän ei tiennyt Nancen tunteita, mutta oli\nhelppoa arvata, ettei Montanan tapainen mies niinkään vain tyytyisi\nosaansa. Montana oli varmasti katkera, ja tämä katkeruus kohdistuisi\nennen kaikkea siihen mieheen, joka oli saattanut Montanan Nancen\nsilmissä pahaan valoon, eli toisin sanoen Brad Davissoniin.\n\nMutta Thor piti päätelmänsä omina tietoinaan ja ratsasti edelleen\nhiukan toisten edellä jättäen Lyndian ja Nancen ratsastamaan kahden\nkesken.\n\nNäytti siltä kuin Thor olisi tähyillyt jotakin, sillä hän pysähtyi\nuseita kertoja harjanteiden laelle ja istui satulassaan liikkumatta\nlaaksoja tarkastellen. Vihdoin hän pysähtyi tavallista pitempään ja\ntytöt ehättivät hänen rinnalleen.\n\n»Etsitkö jotakin Thor?» Lyndia kysyi.\n\n»Brad Davissonia. Hän tuli tänne myöhään eilen illalla eräiden toisten\nmiesten kanssa, mutta en näe häntä toisten joukossa.»\n\nThor hoputti jälleen hevosensa liikkeelle. Hän näytti äkkiä\nhuolestuneen, sillä hän ohjasi ratsunsa milloin mihinkin metsikköön ja\npensaikkoon, ja käskien tyttöjä pysymään polulla hän kerran ratsasti\nkauemmaksikin, erääseen laakson haarautumista, mutta palasi pian\ntakaisin kärsimättömän näköisenä. Kauempana laaksossa, jossa syvä\nkuivunut puronuoma johti matalien kiviröykkiöiden ympäröimään pieneen\nlammikkoaltaaseen, hän pysähtyi tarkastelemaan hiekkaan painuneita\nkavion jälkiä, hypähti sitten äkkiä ratsailta sekä heitettyään ohjakset\nhevosen pään yli valloilleen lähti kiireesti puronuomaa alas.\n\nHämmästyneinä ja uteliaina tytöt seurasivat häntä. He olivat\nennättäneet uomaa myöten vain kappaleen matkaa, kun Lyndialta pääsi\nvain yksi ainoa sana. »Katso!»\n\nNancekin oli jo huomannut näyn. Suoraan heidän alapuolellaan siellä,\nmissä puronuoma yhtyi lammikon tasaiseen pohjaan, tytöt näkivät\nThorin hiukan köyristyneenä katselevan ase kädessään heihin kaikkiin\nselin olevaa miestä, joka vuorostaan seisoi toisen, maassa vatsallaan\nmakaavan miehen äärellä.\n\nMiesten lähettyvillä oli kaksi hevosta. Toisen ohjakset laahasivat\nmaata, mutta toisen olivat kiinnitettyinä satulan nuppiin, ja ratsut\nsöivät rauhallisina ruohoa.\n\nTytöt tunsivat kohta heihin selin seisovan miehen.\n\nMies oli Montana.\n\nTuossa rauhallisessa ja suojaisessa pienoissyvänteessä oli tapahtunut\nmurha.\n\nTytöt eivät olleet kaukana ja ruumis oli aivan heidän alapuolellaan,\njoten he näkivät tumman veritahran melkein keskellä miehen selkää.\n\nOli ilmeistä, ettei Montana ollut kuullut Thorin ja tyttöjen\ntuloa. Hän seisoi paikallaan rauhallisena, pää hiukan kumarassa ja\nsilminnähtävästi syvissä mietteissä. Hänen käsivartensa riippuivat\nvapaasti sivuilla ja hän tuijotti herkeämättä jaloissaan makaavaan\nsäälittävään olentoon.\n\nThorin ääni keskeytti paikalla vallinneen ehdottoman hiljaisuuden.\n\n»Riittää, Montana», hän sanoi julmasti, terävästi. »Kädet ylös ja\nkäänny tänne!»\n\nMontanan jokainen lihas näytti värähtävän ja jännittyvän. Hetkisen hän\nseisoi liikahtamatta, mutta kääntyi sitten hitaasti Thoria kohden ja\njoutui tuijottamaan suoraan Thorin kädessä olevan revolverin suuhun.\n\nMontana oli kalvennut, kun hän kääntyi Thoria kohden, mutta kun hän\nnäki tytöt ratsailla häntä katselemassa, hän punastui otsaa myöten.\nMerkillistä kyllä hänen katseensa sittenkin oli vakaa ja suora.\n\n»Selästä päin», Thor sanoi. »Silläkö tavalla sen siis teit?»\n\nNance voi nähdä Thorin kasvot sivulta ja niiden ankara ilme muistutti\nhäntä siitä päivästä, jolloin hän oli tavannut Carsonin seurassa\nUnderhillin ja tämän ratsastajat näiden vangittua hevosrosvot.\nTyttö pidätteli henkeään ja koetti kaikin keinoin pidättää ilmoille\npyrkivää kirkaisua, sillä hän tiesi, että vaikka murhenäytelmä oli jo\ntapahtunut, toinen oli jo välittömästi uhkaamassa.\n\n»Päivä, josta olet puhunut, on nyt tullut, Montana», Thor sanoi. »Onko\nsinulla mitään sanottavaa?»\n\nMontana vastasi välttelemättä Thorin kiinteään katseeseen.\n\n»Tuntuu hyödyttömältä», hän vastasi. »Näyttää siltä kuin olisit\ntavannut minut itse teossa. Totta totisesti, siltä tämä näyttää.\nMutta minä en surmannut häntä.» Montana hymyili tuskin huomattavasti,\nilottomasti.\n\n»Laskeuduin tänne tuota uomaa myöten, ja kun tarkkaat hevoseni\nkavioitten jälkiä, voit luullakseni vakuuttautua siitä, etteivät ne ole\nvielä tunninkaan vanhoja. Ja mikäli tutkit ruumista, huomaat miehen\nolleen kuolleena ehkä jo puoli vuorokautta.»\n\nTytöt huomasivat Thorin säpsähtävän ja näkivät kuinka hän katsoi\nMontanaan pitkään ja kysyvästi. Sitten hän kiireesti vilkaisi\nruumiiseen.\n\n»Sehän on Brad Davisson», hän huomautti terävästi.\n\nNance tukahdutti parahduksen. Samassa Montana katsahti häneen ja\nhuomasi tytön kauhistuneen ilmeen sekä lehahti jälleen tulipunaiseksi.\n\n»Varmasti», hän myönsi sitten katkerasti. »Sitä kai olitte\nodottaneetkin.»\n\nThor oli kääntynyt selin Montanaan ja tarkasteli tämän hevosen jälkiä.\nSitten hän palasi takaisin.\n\n»Noin tunnin vanhat», hän totesi.\n\nVähääkään Montanasta välittämättä hän sitten käveli ruumiin äärelle\nja kumartui sitä tarkastamaan huomaten samassa paidan veriläikän jo\nkuivuneen. Sitten hän katsahti Montanaan, jonka silmät olivat aivan\nrauhalliset, mutta kuvastivat samaa katkeruutta, joka niistä oli\nilmennyt hänen katsoessaan Nanceen.\n\n»Mies ei koskaan pääse irti maineestaan», hän huomautti.\n\n»Tarkastan aseesi, Montana», Thor sanoi ja vetäisi Montanan revolverin\nkotelosta toisen lainkaan vastustelematta. Thor taittoi aseen auki ja\nhuomasi sen patruuna-aukot täysiksi. Piipussa ei ollut vähintäkään\nmerkkiä siitä, että aseella olisi äskettäin ammuttu. Thor kumartui\njälleen ruumiin puoleen ja veti Davissonin kotelosta tämän aseen, jonka\nhän niin ikään huomasi käyttämättömäksi.\n\nHän kumartui nyt syvempään ja kohotti osittain ruumista\nvarmistautuakseen sen henkilöllisyydestä. Liike paljasti Davissonin\noikean käden alta jotakin valkoista.\n\nSiinä oli pala nuhraantunutta paperia, johon oli jotakin kirjoitettu,\nja Davissonin oikean käden vierestä hiekasta pisti esiin kynä.\nLähettyvillä oli lisäksi tasainen kivi, jota Davisson ilmeisesti oli\nkäyttänyt alustana kirjoittaessaan.\n\nThor kohottautui pystyyn ja luki.\n\n»Slatenit ampuivat minut», kuului kirjoitus. »Takaa... He yllättivät\nminut... Sitten he puhuivat. Varottakaa Tooria he menevät nyt...»\n\nSiihen kirjoitus päättyi. Davissonin henki oli ilmeisesti silloin\npaennut.\n\nThor kääntyi Montanaan.\n\n»Huomaan hätiköineeni, Montana», hän sanoi. »Sladenit tappoivat miehen.»\n\nMontana ei ilmaissut suuttumusta eikä liioin tyydytystäkään. Hän ei\nedes katsahtanut Nanceen, mutta tuijotti mietteissään murhattua.\n\n»Kiitän häntä», hän sanoi. »Kun ottaa huomioon maineeni, olisi juttu\nvoinut kehittyä minulle sangen kohtalokkaaksi.»\n\nSitten hän katsahti Nanceen.\n\n»Haluan saada sanotuksi, neiti», hän sanoi tytölle, »etten tuntenut\nmiestä Brad Davissoniksi. En ole häntä hakenut.» Sitten hän kääntyi\nThoriin ja kysyi, tarvitsiko tämä hänen apuaan. Kun Thor pudisteli\näänettömästi vain päätään, Montana astui ratsunsa luo, nousi sen\nselkään, heilautti naisille hattuaan ja ratsasti puronuomaa myöten\nylevämpiin seutuihin.\n\n\n\n\nXXI LUKU.\n\n\nKoska Jason Underhill oli rauhaa rakastava mies, joka ei halunnut\nriidellä naapureittensa kanssa, hän oli pyrkinyt pitämään karjansa\nKorppiluun pohjoisen huipun pohjoispuolella ja oli siten jättänyt\nhuipun etelä- ja länsipuolisen aution seudun Sladenien käytettäväksi.\nTosin silloin tällöin oli tapahtunut, että karja vaelsi kauaksikin ja\ntunkeutui joskus Korppilaaksoonkin, mutta Jason Underhill oli miehineen\npyrkinyt karkottamaan ne sieltä pois, ettei heidän ja Sladenin miesten\nkesken vain olisi päässyt syntymään kahakoita, ja ettei heidän\npolttomerkkinsä pääsisi niinkään helposti vaihtumaan Hattujen merkiksi.\n\nPohjoinen alue oli hyvää laidunta. Siellä oli riittämiin vettä, sillä\nkierreltyään ensin autioseutua Korppivirran pohjoinen haara palasi\ntakaisin ja murtautui Katko-Uun rakennusten lähettyvillä solaa myöten\npohjoispuoliseen suureen laaksoon.\n\nUseita päiviä oli kulunut siitä, kun Thor Underhill oli löytänyt Brad\nDavissonin ruumiin, ja Jason Underhill oli nyt kaikkine miehineen\npohjoisen laaksosyvänteen kaukaisessa karjamajassa. He olivat jo\nneljättä päivää ponnistelleet voimiaan kootakseen karjan tuohon\nlaaksoon. Miehet olivat ajaneet eläimiä pois ympäröivistä metsistä\nja vuorilta, solista ja läheisiltä tasanteilta, ja nyt he olivat\nvihdoinkin saaneet karjan kootuksi yhteen.\n\nVielä oli paljon tehtävää. Vasikkoihin oli kiinnitettävä huomiota,\nsonneja kuohittava ja nuoria eläimiä polttomerkittävä ja niiden korvat\npykälöitävä. Laaksosyvänne oli kahdeksankymmentä kilometriä leveä ja\nalun toistasataa kilometriä pitkä, ja suuri eläinlauma, johon kuului\narviolta viisituhatta päätä, harhaili sinne tänne tällä laajalla\nalueella. Katko-Uun miehistö, johon kuului parikymmentä paimenta, oli\njakautuneena pieniin ryhmiin, ja kukin ryhmä oli leiriytynyt omalle\ntaholleen. Jasonilla oli mukanaan kahdet kuomuvaunut. Toiset olivat\naltaan itäisessä nurkkauksessa, ja toiset tasanteen reunassa lähellä\nvirran pohjoista haaraa.\n\nKoko miehistö, ratsuttajaa lukuunottamatta, oli poistunut virran\nääreisestä leiristä, jonne heidän tarkoituksensa oli palata\nkarjalaumoja ajaen päivän tai parin kuluttua. Joitakin irtohevosia\noli heidän mukanaan, mutta hevosten pääjoukko oli suljettuna virran\nlähettyville umpinaiseen solaan. Solan suun sulki ratsuttajan\nrakennuttama setripuinen aitaus, jossa hevoset olivat varmassa\nsäilössä. Solassa virtasi puro, ja hevoset olivat päivän kuluessa\nsaaneet syödä kyllikseen, joten ratsuttajakin omasta puolestaan oli\ntäysin tyytyväinen työnsä tuloksiin.\n\nIllan hämärtyessä ratsuttaja oli sytyttänyt pienen tulen, hakenut\nkuomavaunusta itselleen einettä ja iloitsi nyt tulevasta joutilaasta\najasta.\n\nPimeän tultua hän istuutui vaunuista noutamalleen laatikolle, poltteli\npiippuaan ja aika ajoin katseli lakeudelta näkyvää kolmea leiritulta.\nHän tiesi miehistön jakautuneen kolmeen eri ryhmään, ja kun miehillä\nei ollut yöllä suoritettavia töitä, hän tiesi heidänkin lepäilevän,\npolttelevan piippujaan ja mahdollisesti myös keskustelevan.\n\nItäisten vuorten takaa kohosi kuu, joka hiukan vaalensi laakson synkkiä\nvarjoja. Ratsuttaja, Nilkku-Anderssoniksi sanottu, nautti luonnon\nkauneudesta ja ihaili laakson yllä kaartuvan taivaan syvää, pehmeää\nsineä, kun jokin odottamaton ääni kiinnitti hänen huomiotaan. Hän\noli kuullut äkillisen kavioiden jyminän ja arveli solaan suljettujen\nhevosten jotenkin häiriintyneen.\n\n»Niiden pitäisi tällaisena yönä pysyä rauhallisina», hän tuumaili. »No,\noli miten oli, karkuun ne eivät ainakaan pääse.».\n\nHän istuutui jälleen laatikolleen, täytti uudelleen piippunsa ja\nsytytti sen. Mutta hän kuuli jälleen kavion kapsetta ja hyökkäsi\ntoistamiseen pystyyn siirtyen nyt pois tulen loimusta solan\nkallioseinämän pimentoon.\n\nSitten hän äkkiä tarttui kupeellaan olevaan aseeseen.\n\n»Ehkäpä siellä on susia, tai miksei karhukin», hän aprikoi ääneensä.\n\nHän oli siirtynyt aivan solan suulle, kun hänen korviinsa kantautui\ntoisaaltakin kavionkapsetta. Toistakymmentä ratsastajaa ilmaantui\nnäkösälle joen ääreisestä metsästä. Aluksi hän luuli ratsastajien\nolleen kätkeytyneinä metsään, mutta kun kuunhäivä paljasti pari kolme\nmiestä, jotka parhaillaan kahlasivat joen ylitse ja olivat erään\nkallion vieritse kohoamassa kuivunutta puronuomaa tasangolle, hän\nhuomasi erehtyneensä.\n\nRatsastajat eivät mitenkään voineet olla Katko-Uun miehiä, sillä he\ntulivat aivan väärältä suunnalta. Ratsuttaja lähti juoksemaan vaunuja\nkohti hakeakseen kiväärin, mutta ei ollut ennättänyt montakaan kymmentä\naskelta, ennen kuin joukko ratsumiehiä oli katkaissut häneltä tien, ja\nniin hänen oli pakko pysähtyä vieraiden miesten ympäröidessä hänet joka\ntaholta.\n\n»Mitä tämä merkitsee?» hän karjui. »Mitä pirua te kaverit oikein\ntarkoitatte, kun tuolla tavoin hyökkäätte tänne ja peloitatte minut\npuolikuolleeksi.»\n\n»Suu kiinni», kuului pimeydestä ääni. »Sen saat tietää kyllin pian.»\n\nSteele Sladen. Nilkku tunsi äänen, ja nyt kun kuukin oli jo kohonnut\nkorkeammalle, hän voi selvästi nähdä ratsastajien ääriviivat taivasta\nvasten.\n\n»Valitsittepa erikoisen ajan vierailuunne», Nilkku huomautti.\n\n»Ajan valinnassa ei näemmä ole mitään vikaa», nauroi joku ratsastajista\nivallisesti.\n\n»Meidän tarkoituksenamme ei ollut tehdä mitään\nkohteliaisuusvierailuja», lisäsi toinen.\n\n»Missä miehistö on?» Steele kysyi.\n\n»Se ei piru vie kuulu sinulle», vastasi Nilkku.\n\nSteele käänsi ratsuaan, ja Nilkku huomasi hänen tähyävän lakeudelle.\nIlmeisesti hän käsitti kaukaa näkyvien tulien merkityksen, sillä hän\nnaurahti tyytyväisenä.\n\n»Siellähän miehet ovatkin», hän huomautti.\n\nSitten hän kääntyi jälleen Nilkkuun.\n\n»Missä hevoslauma on? Ja kuinka monta hevosta sinulla on hoidossasi?»\n\n»Siitä voitte itse ottaa selvän», Nilkku vastasi.\n\n»Nenäkäs, vai mitä? Me emme kaipaa sinun satujasi.»\n\nKumea laukaus kajahti Steele Sladenin kupeelta. Toinen seurasi kohta\nperässä. Nilkku sortui maahan ääntäkään päästämättä. Ratsastajat olivat\nsamassa liikkeellä käännettyään ensin ratsunsa niin, että pääsivät\nsivuuttamaan maassa kokoonkäpristyneenä makaavan olion.\n\nHe ratsastivat sinne tänne, toiset yksinään, toiset ryhmissä, kunnes\njoku sattui solan suulla olevalle aitaukselle ja huutaen ilmoitti\ntoisillekin löydöstään.\n\nUseita ratsastajia laskeutui maahan purkamaan aitaa. Sitten he\njakautuivat solan suulle kahteen riviin ja eräs miehistä ratsasti\nsolaan ajamaan hevoslaumaa esille. Laumassa oli hetken aikaa vallalla\nsekaannus, mutta muutaman minuutin kuluttua lauma lähti liikkeelle ja\nohjattiin joen risteyttävään syvänteeseen. Lauma pääsi onnettomuuksitta\njoen yli ja sitten seurasi kavionkapseen jylinä, kun koko lauma\nratsastajien seuraamana nousi solaa tasangolle ja jatkoi matkaa sen\ntakaisiin maihin.\n\nSolan suulla, missä sen seinämät lähenivät toisiaan, syntyi aluksi\ntungosta, kun pillastuneet eläimet yrittivät tunkeutua siitä lävitse\nyhtenä tiiviinä joukkona, mutta sitten ne pääsivät jälleen liikkeelle\nja olivat pian avoimessa maastossa. Lauman johtajat pysähtyivät\nsiihen, silmät ammollaan ja väräjävin sieraimin, hakien tietä, jota\nmyöten lauma olisi päässyt pakoon takaa-ajavia ratsastajia. Johtajat\nepäröivät; ne juoksivat villisti edestakaisin eri suuntiin, korvat\nluimussa, harjat ja hännät suorina. Mutta laumaa ajavat paimenet\nolivat alati kintereillä ja heillä tuntui olevan tarkoin määrätty\nsuunnitelmansa, sillä he kiersivät lauman kummallekin sivulle ja\najoivat sitä suoraan tasangon ylitse.\n\nKuu oli nyt jo kohonnut korkealle taivaalle ja valaisi ympyriäisenä\noutoa näkyä, kun toistakymmentä ratsastajaa ajoi puolisensataa hevosta\nkäsittävää laumaa hirvittävää vauhtia seudun halki.\n\nAjosta johtunut ääni muistutti erehdyttävästi kaukaista ukkosenjylinää.\nPillastunut lauma eteni hämmästyttävän nopeasti. Aika ajoittain kiitävä\njoukko oli jollakin harjanteella näkösällä kadotakseen jälleen melkein\nheti johonkin syvänteeseen, solaan tai pieneen laaksoon.\n\nSankka, matala pölypilvi osoitti ajon etenemisreittiä. Jälleen lauma\nnäyttäytyi laaksoa halkovalla harjanteella kadotakseen taas joksikin\naikaan, kunnes kuun valo jälleen paljasti sen, kun hevoset parhaillaan\nnousivat tasanteen reunaylängölle. Kulku suuntautui nyt ylänteen\nkorkeimmalle harjanteelle, ja kun sekin oli saavutettu, katosivat\nhevoset ja ratsastajat lopullisesti sen taakse.\n\nTämän ylänteen takana oli Korppiluun vuoristo.\n\nNopeaa vauhtia ajettiin laumaa siitä harjanteen solasta, jossa Nance\nKayne oli ensimmäistä kertaa tavannut Thor Underhillin. Sitten lauma\nsuuntasi pauhaten kulkunsa Korppilaaksoon, itään johtavaa tietä\npitkin, sen jyrkänteen juuritse, jonka luona Montana Ed oli tappanut\nScott Hayesin, ja sitten hevoset, joita Hatun ratsastajat yhä kirkuen\nja ulvoen seurasivat, saapuivat synkkään metsäseutuun, jota kuu ei\npystynyt valaisemaan.\n\nKauaksi itään, halki metsän ja sen takaisen hiekka-aavikon lauma\nlaukkasi, ja sitä seurasivat ratsastajat villisti kirkuen. Nyt kuu oli\njo keskitaivaalla ja valaisi jokikuilujen monimutkaisia sokkeloita.\nSen hopeasäteet välkähtelivät kiitävässä laumassakin ja paljastivat\nsen korkealla ylänköseudun kallioilla yöpyvän nuorukaisen nähtäväksi.\nNuorukainen oli pitkä ja hintelä, hän oli pukeutuneena aivan liian\nsuureen suojapukuun, hänen kalpeita kasvojaan reunusti pahoin kulunut\nja nuhraantunut huopahattu. Pojan tummat silmät seurasivat laumaa,\nkun se kiiti kuilussa juuri hänen allaan ja hän voi erottaa kavioiden\nvaimentuneen kapseen ja laumaa ajavien ratsastajien peloitushuudot.\n\n\n\n\nXXII LUKU.\n\n\nJuoksevien hevosten aiheuttama kumina kulkeutui vienon tuulenhengen\nmukana tasankoa pitkin. Vaimentuneena, aivan kuin kaukaisena\nukkosenjylinänä, se lopulta kantautui Katko-Uun kartanon ikkunoihin ja\nseiniin.\n\nUnderhillin vaimo ja Lyndia Kolsar, jotka istuivat suuressa tuvassa,\nkuulivat äänen ja katsoivat kysyvästi toisiinsa.\n\n»Ukkonenko?» Lyndia kysyi.\n\nUnderhillin vaimo meni ovelle, avasi sen ja astui ulos kuuntelemaan.\n\n»Tämä ei voi olla ukkosta, Lyndia», hän sanoi tytölle, joka oli\nseurannut häntä aivan kannoilla ja seisoi nyt oven aukossa. »Taivas\non selkeä ja tähtikirkas ja kuukin paistaa kirkkaana.» Hän kuunteli\njälleen. Kumina jatkui suuntaa muuttaen, väliin vaimentuen ja kohta\ntaas selventyen. Underhillin vaimo varjosti silmiään ja tähyili\nkuutamossa kylpevää autiota, kumpuista seutua. Kilometrien päässä hän\nnäki epäselvästi himmeän sinistä taivasta vasten joukon liikkuvia\nhahmoja.\n\n»Hevosia!» hän totesi.\n\nLyndiakin oli nähnyt liikkuvat pisteet.\n\n»Ehkäpä karjaa», hän ehdotteli.\n\n»Ei, ei, nuo ovat hevosia. Karja ei liiku noin nopeasti ja lisäksi se\nei tällaisina öinä lainkaan lähde liikkeelle. Ei, Lyndia, hevosia ne\novat. Nyt on jotakin hullusti.»\n\nKumina hiljeni lopulta kuulumattomiin, pisteet katosivat vuorten\njuurella vallitsevaan pimentoon. Naiset palasivat jälleen taloon, mutta\nseisoivat vielä hetken aikaa oven lähettyvillä, jonka Underhillin vaimo\nsitten sulki salvalla.\n\n»Minä en pidä tästä», Underhillin vaimo sanoi. »Toivoisin, että Jason\nolisi jättänyt tänne miehen tai pari. Thorkin on mennyt. Mutta senhän\nsinä tiedät», hän hymyili. »Näin teidän puhuvan keskenänne lähellä\nkarja-aitausta juuri ennen hänen lähtöään.»\n\n»Hän on mennyt Pohjoislaaksoon auttamaan miehiä», Lyndia sanoi. Sitten\nhän vaikeni hetkeksi ja katsoi puhekumppaniinsa.\n\n»Sinähän jo tiedät, mitä on tapahtunut?» tyttö sanoi.\n\n»Tiedän», vastasi vanhempi nainen.\n\nLyndia oli huolestuneen näköinen, otsa rypyssä. Hän katsoi ikkunasta\naivan kuin olisi halunnut nähdä yön pimeyteen.\n\n»Toivon Thorin olevan varovaisen», hän sanoi.\n\n»Mitä tarkoitat, Lyndia?»\n\n»Ikävyyksiä on tulossa.»\n\n»Tarkoitatko ikävyyksiä Thorin ja Montanan miehen kesken?»\n\n»En. Thorin ja Montanan kesken ei synny mitään ikävyyksiä. Sladeneja\nminä pelkään. He alkavat käydä yhä röyhkeämmiksi ja pahemmiksi, ja nyt\nhe ovat kuljettaneet tänne joitakin naapuriseutujenkin ilkiöitä.»\n\n»En olisi siitä huolissani, Lyndia», vanhempi nainen sanoi. Hänen\nsilmänsä synkkenivät. »Mutta toivon sittenkin, ettei Thor olisi\nhirttänyt noita hevosrosvoja», hän lisäsi. »Miehet ovat niin\näkkipikaisia.»\n\n»Thor ei ole», Lyndia intti vastaan. »Thor on tyyni ja harkitseva.\nHän ei hirttänyt noita miehiä hirttämisen takia. Hän halusi antaa\nvaroittavan esimerkin Sladeneille näyttääkseen heille, mikä tulee\nolemaan seurauksena, jos he jatkavat Katko-Uun karjan varastelua.\nSe oli vain puolustustoimi. Thor on puhunut siitä minulle. Se oli\nhaaste Sladeneille. Aivan kuin Thor olisi sanonut heille: 'Teitä on\nvaroitettu. Mikäli haluatte tämän jälkeen vielä tapella, teidän on\ntultava esiin kätköistänne.’»\n\nUnderhillin vaimo pudisteli päätään mietteissään.\n\n»En oikein tiedä, Lyndia. Kuitenkin olen pelännyt tätä jo kauan. Olen\naina tuntenut, että Sladenit ovat odottaneet ja odottaneet, aina vain\nodottaneet sopivaa tilaisuutta voidakseen iskeä meihin yllättäen.»\n\nNaiset istuutuivat jälleen. He jatkoivat keskusteluaan hetken aikaa,\nmutta sitten he hiljenivät ja istuivat mietteissään.\n\nVihdoin Underhillin vaimo kohotti hitaasti päätään kuunnellakseen ja\nsamalla nosti varoittaen sormeaan.\n\n»Ääni kuuluu jälleen», hän sanoi. »Luullakseni palaavat hevoset nyt\ntakaisin.»\n\n»Tällä kertaa ääni ei kuitenkaan muistuttanut jyrinää, vaan oli selvää\nkavionkapsetta. Kuulosti siltä kuin pari kolme hevosta olisi ravannut.\n\n»Jotkut hevosista ovat eronneet laumasta», sanoi Underhillin vaimo.\n»Ehkäpä ne ovat meidän hevosiamme.»\n\nTämä selitys tuntui tyydyttävän häntä, sillä hän astui ovelle, avasi\nsen hitaasti ja kurkisti ulos, mutta samassa hän jälleen sulki oven\nja telkesi sen kiireesti. Kun hän kääntyi oveen selin, hänen kasvonsa\nolivat kalman kalpeat ja silmät olivat selällään säikähdyksestä.\n\n»Joitakin vieraita ratsastajia lähestyy», hän kuiskasi. »Toivottavasti\nhe ovat vain hakemassa pillastuneita hevosia», hän lisäsi.\n\nLyndia nousi ja seisahtui lattian keskellä seisovan pöydän\nlähettyville. Nopeasti hän kumartui ja puhalsi pöydällä palaneen lampun\nsammuksiin. Naiset seisoivat nyt jännittyneinä, Lyndia lähellä pöytää\nja toinen oven lähettyvillä pimennossa.\n\nHe odottivat. He kuulivat ratsastajien saapuvan kohdalle, kiertävän\ntalon ja toisetkin rakennukset sekä käväisevän karja-aitauksenkin\nsuunnalla.\n\n»Heillä on pahat aikeet», Underhillin vaimo kuiskasi. »Jos he olisivat\nystäviä, he tulisivat suoraan ovelle ja kutsuisivat meitä.»\n\nIlmeisesti tyytyväisinä havaintoihinsa ratsastajat äkkiä seisahtuivat\njonkin matkan päähän siitä ovesta, jonka takana rouva Underhill\nseisoi. Joku laskeutui ratsailta; naiset kuulivat siitä aiheutuvan\nkannusten kilinän ja satulan narahduksen. Sitten kilinä paljasti miehen\nlähestyvän. He kuulivat raskaat askeleet. Sitten kajahti oveen äänekäs,\nkäskevä koputus.\n\n»Avatkaa, rouva Underhill. Haluan puhua kanssanne.»\n\nSteele Sladenin ääni!\n\nNaiset eivät vastanneet. Sladen hakkasi äkäisesti oveen ilmeisesti\nrevolverinsa kahvalla, sillä koputukseen sekaantui metallinen sivuääni,\njonka naiset voivat erottaa huoneen täydellisessä hiljaisuudessa.\n\n»Avatkaa, ettekö kuule», Sladen huusi vihaisesti. »Tiedän teidän olevan\nsisällä. Näin valonne, kun ratsastin tänne. Avatkaa tämä kirottu ovi\ntai potkaisen sen sisään.»\n\n»Mitä haluatte?» Underhillin vaimo kysyi.\n\n»Haluan puhua Lyndia Kolsarin kanssa. Teidän ei hyödytä väittää,\netteikö hän muka olisi siellä, sillä tiedän hänen olevan.»\n\n»Lyndia Kolsar ei halua puhua kanssanne», tyttö vastasi, ja hänen\näänessään oli ivallisen ylenkatseellinen sävy.\n\n»Vai et halua, häh, senkin puolalainen narttu! Kun saan sinut käsiini,\nniin kyllä silloin puhut hiivatin mielelläsi.»\n\nSladenin raivotessa ulkopuolella Lyndia astui seinään lyödyn vaarnan\nluo ja otti siihen ripustetun kiväärin, jota hän oli jo aikaisemmin\ntutkinut. Kivääri oli uudenaikainen automaattiase ja sen patruunalipas\noli täysinäinen. Lyndia vei aseen huoneen keskustaan ja asettui siihen\nseisomaan ovea ja ikkunaa kohti kääntyneenä.\n\n»Olkaa hyvä ja tulkaa pois ovelta, rouva Underhill», hän sanoi.\n\nTämä totteli.\n\n»Asettukaa taakseni», Lyndia kuiskasi. »Minulla on ampuma-ase. Jos hän\nyrittää murtaa oven, ammun hänet.»\n\n»Pitäkää kiirettä», Sladen ulvoi. »Vakuutan murtavani tämän oven,\njollette avaa sitä.»\n\nLyndia naurahti.\n\n»Tulkaa ikkunasta, Sladen herra», hän sanoi. »Se on helpompaa. Pelkkä\nlasin särkeminen riittää.»\n\n»Mitä sinä oikein höpiset?» Sladen sanoi epäluuloisesti. »Punot varmaan\njoitakin konnankoukkuja.»\n\n»En minä mitään puno. Minulla on se jo kädessäni. Ase nimittäin. Se\nlaukeaa neljä, viisi kertaa. Ja kun te murratte ikkunan, tähtään\nsuoraan päähänne ja painan liipaisinta. Sen jälkeen te ette kyllä enää\nahdistele naisia.»\n\nSeurasi hetken hiljaisuus. Sitten Sladen puhui, mutta hänen äänestään\noli kadonnut voitonvarmuus.\n\n»Kirottu Puolan piru, en lainkaan epäile, ettet pystyisi täyttämään\nuhkaustasi.»\n\n»Ainakin haluan palavasti yrittää», huomautti Lyndia.\n\nJälleen seurasi äänettömyys, jota tällä kertaa kesti pitkään.\n\n»Te ette siis halua yrittää sisään tällaisin ehdoin», ivasi Lyndia.\n\n»Tämän saat kyllä vielä maksaa», Sladen uhkasi. Hänen äänensä kuului\nnyt kauempaa. Ilmeisesti hän oli poistunut kuistilta pysytellen\nhuolellisesti oven suojassa.\n\nNaiset kuulivat hänen keskustelevan toisten ratsastajien kanssa ja\nmainitsevan, että »sillä pirulla» on ase. Kuului hiljaista naurua ja\nsitten kavionkapsetta miesten ratsastaessa tiehensä.\n\nNaiset kiiruhtivat ikkunaan ja seurasivat ratsastajia katseillaan,\nkunnes he häipyivät näkymättömiin. Sitten he kuuntelivat ja tähyilivät\nvalppaina. Mutta ratsastajista ei näkynyt eikä kuulunut enää\nmerkkiäkään.\n\n\n\n\nXXIII LUKU.\n\n\nKohta aamun sarastaessa Thor Underhill ja toiset Katko-Uun ratsastajat\npalasivat joen ääreiseen leiriin. Myöhään edellisenä iltana he olivat\npäättäneet työnsä karjalaumassa, jättäneet sen Jasonin ja eräiden\npaimenten hoitoon ja olivat nyt matkalla kotikartanoon, jonne heidän\ntarkoituksenaan oli kuljettaa sekä kuomuvaunut että hevoslaumakin.\nParinkymmenen kilometrin päässä leiristä oli pimeys heidät yllättänyt,\nja väsyneinä päivän työstä he olivat asettuneet lepäämään erään lähteen\näärelle. Jo ennen auringonnousua he olivat lähteneet liikkeelle.\n\nNyt he kutsuivat Nilkkua, mutta kun vastausta ei kuulunut, he pahaa\naavistaen kiiruhtivat kuomuvaunujen luo.\n\nNilkkua ei ollut vaunuissa eikä niiden lähettyvillä. Hetken kuluttua\nhänet löydettiin, ja miesten kasvot kävivät julmiksi ja kalpeiksi, kun\nhe seisoivat toverinsa ympärillä tätä katsellen.\n\n»Kuka on saattanut tehdä tämän?» joku ratsastajista päivitteli. »Ketään\nei ole saattanut hyödyttää Nilkun ampuminen. Sen leppoisampaa miestä ei\nmistään olisi voitu tavata.»\n\nThor polvistui Nilkun ruumiin viereen. Hän tarttui miehen revolveriin,\navasi sen ja tarkasteli sen rullaa.\n\n»Käyttämätön», hän huomautti. »He eivät suoneet hänelle edes\npuolustautumismahdollisuutta. Häntä on kaiken lisäksi ammuttu kahdesti.\nMolemmat kuulat ovat sattuneet rintaan hartioiden lähettyville ja\ntulleet ulos lanteista. Murhaaja on siis ollut ratsain.»\n\nJotkut paimenista olivat lähteneet ratsain tarkastamaan maastoa ja\nharhailivat sinne tänne tasangolla, metsässä ja kallioilla, kunnes joku\nhuudoin paljasti tehneensä jonkin huomion, ja kaikki ryntäsivät Nilkun\nluota huutajan suuntaan.\n\nKaikki, Thoria kuitenkaan lukuunottamatta. Thor seisoi liikkumattomana.\nHän oli kalpea ja julman päättäväisen näköinen, kun hän mietteissään\nkatseli jalkojensa juuressa lepäävää Nilkkua. Davisson ensin... ja nyt\nNilkku.\n\nHän oli pitänyt Nilkusta. Nilkku oli uskollinen ja luotettava.\n\nSitten Thorin miehet palasivat ja kertoivat, että hevoslauma oli ajettu\nliikkeelle ja että kavionjäljet osoittivat ainakin tusinan verran\nmiehiä olleen liikkeellä. Miehet olivat jo havainneet, että lauma\noli ajettu laakson yli ja solaa myöten tasangon takaisiin ylämaihin.\nThor kuunteli selostusta niin äänettömänä, että miehistä melkein\ntuntui, kuin hän olisi ollut aivan tunteeton ja välinpitämätön sekä\ntaloudelliseen tappioon että murhenäytelmäänkin nähden. Poikkeuksena\noli kuitenkin paimen, joka tunsi Thorin paremmin kuin muut. Hän\nkuiskasi lähellä olevalle toverilleen:\n\n»Nyt on piru irti, siitä olen varma. Milloin isäntä tuolla tavoin\nkalpenee ja näyttää noin rauhalliselta ja hänen silmiinsä tulee noin\njäätävä ilme, voit olla varma siitä, että joku tulee sen katseen edessä\nvielä vapisemaan. Katso nyt! Hän näkee punaista, mutta hän hillitsee\nitsensä ja miettii asiat perusteellisesti. Kun hän on valmis, silloin\nmekin lähdemme.»\n\nThor ei näyttänyt huomaavan ketään ympäröivistä miehistä. Näytti\npikemminkin siltä, että hän tarkkaili kuomuvaunua ja maata Nilkun\nympärillä, umpisolan suuta, joen uomaa ja solaa. Sitten hän kääntyi ja\ntähyili tasangolle.\n\n»Joku teistä pojista ratsastaa kertomaan jäljelle jääneille, mitä\non tapahtunut», hän sanoi. Hänen äänensä oli matala ja varma, mutta\nsiitä ilmeni sittenkin tunteen kuohahtelu. »Pari kolme parasta\njälkienseuraajaa valmistautuu lähtöön», hän lisäsi. »Loput seuraavat\njäljessä niin pian kuin olemme huolehtineet Nilkusta. Nyt toimeen!»\n\nKolme miehistä erosi muusta joukosta, nousi ratsaille ja suuntasi\nkulkunsa jokea kohden. He ylittivät sen, veden kuohuessa heidän\nympärillään, ja katosivat solaan.\n\nKallion kupeelta valittiin rauhallinen paikka Nilkun leposijaksi.\nHänen hautajaismenonsa olivat nopeat ja koruttomat, mutta silti\ntunnelmalliset. Kun ne olivat päättyneet, miehet juoksivat hevostensa\nluo, ja sitten kaikki, Thor etunenässä, lähtivät täyttä vauhtia\ntavoittamaan edeltä lähteneitä. He ylittivät joen, ja sola kumisi\nmahtavasti heidän siitä ratsastaessaan ja suunnatessaan matkansa\nhevosten jälkiä seuraten etelää kohden.\n\nSaapuessaan ylämaihin he näkivät kaukana edessään edeltäkäsin lähteneet\nmiehet. Nuo kolme ratsastajaa suuntasivat kulkunsa lounaaseen, kohti\nKorppiluun harjanteiden pohjoista huippua.\n\n»Jäljet ovat kymmenen, kahdentoista tunnin vanhoja» joku ratsastajista\nhuomautti Underhillille, kun hevoset tömisten nelistivät pitkää\nloivasti viettävää rinnettä suureen laaksoon. Heidän perässään\nvyöryi pölypilvi osoittaen heidän kulkusuuntansa. Julman näköisinä,\nuhkaavina ja raivoissaan toverinsa surmaamisen vuoksi he eivät\npaljoakaan säästäneet hevosiaan. Vain ylämaissa ja äkkijyrkissä\nlaskuissa he hiukan hiljensivät vauhtia. Kerran Korppiluun pohjoisen\nhuipun läheisessä erämaassa he juottivat ratsujaan, antamatta niiden\nkuitenkaan juoda, liikaa, ja sitten he olivat jälleen menossa. Tanner\ntömisi heidän ratsastaessaan harjanteen lakea ja laskeutuessaan\nhämmästyttävän nopeasti toiseen laaksoon. Lopulta he saapuivat\nvuorensolaan, josta hevoslauma oli kulkenut vuoriston halki, ja\npäätyivät niin sen takaiselle hietikkoaavikolle.\n\nEtujoukko oli vain lyhyen matkaa Thorin edellä, kun hän ratsastajineen\nsaapui solaan. He voivat hyvin nähdä etujoukon sen saapuessa joenrantaa\nseuraaville jäljille, ja ratsastajat ohjasivat nyt suoraan itään.\n\nHevoset olivat juosseet jo pitkän matkaa, ja kun latu oli nyt selvä he\neivät enää pitäneet niin kiirettä. Päivä oli vasta alussa, ilma oli yhä\nyön jäljestä vilpoinen ja jokilaaksossa puhalsi tasainen tuulenhenki.\n\nSeurattuaan useita kilometrejä jokilaaksoa vastavirtaan suunnistajat\npysähtyivät. Sankkaan metsään hakatussa raiviossa he lepuuttivat\nhevosiaan.\n\n»Niitä on ajettu kovaa», joku miehistä huomautti tarkoittaen heidän\nseuraamaansa hevoslaumaa. »On todennäköistä, että he ovat ajaneet ne\njonkin läheisen jokikuilun kautta. Jos he ovat suunnanneet kulkunsa\netelään, ei seuraaminen tule olemaan helppoa, mutta jos he ovat\nkääntyneet pohjoiseen, meillä on mahdollisuuksia tavoittaa heidät.»\n\nThorin suuri hevonen kuopi malttamattomana maata. Se tuntui omaavan\nisäntänsä taltuttamattoman voiman, sillä sen kirkkaista silmistä ja\nvärähtelevistä sieraimista kuvastui sama arvoituksellinen sisu kuin\nThorin päättävän julmista huulistakin.\n\nHetken kuluttua he jatkoivat matkaa, nyt entistä hitaammin, sillä\nmaaperä oli epätasaisempaa ja jalansijan löytäminen vaikeampaa. He\nylittivät joen ja eksyivät jäljiltä. Sitten he tapasivat ne jälleen\neräästä jokikuilusta, mutta kadottivat ne pian uudelleen eräässä\ntoisessa jokikuilussa, jonka pohja oli peninkulmamääriä kovettuneen\nlaavan peittämää. Pääkuiluun yhtyi useita sivuhaaroja. Eräät niistä\nolivat umpinaisia, useimmat jatkuivat kilometrimääriä yhtyäkseen sitten\ntoisiin tai vuorostaan haarautuakseen.\n\nKeskipäivällä he pysähtyivät toistamiseen. Hevoset olivat loppuun\najetut lukuunottamatta Neekeriä, joka vieläkin riuhtoi suitsiaan ja\nhirnui malttamattomana. Jäljet olivat kadonneet. Kuilun reunalla,\njosta vettä pulppusi esiin muodostaen pienen lammikon, ratsastajat\nlaskeutuivat maahan, verryttelivät jäseniään ja pohtivat tilannetta.\n\n»Jälkiä näkyy siellä ja täällä», eräs jälkien seuraajista sanoi. »Mutta\ntällä alhaalla tuuli puhaltaa alituisesti ja on mahdotonta päätellä\njälkien ikää. He eivät olisi voineet omalta kannaltaan katsoen valita\nonnistuneempaa tietä», hän lisäsi.\n\nHe jatkoivat ratsastustaan jakautuneina kolmeen eri ryhmään löytääkseen\nsiten helpommin hakemansa jäljet. Miehet olivat päättäneet tavata\ntoisensa jälleen lammikolla, ja niin myös tapahtui. Mutta oli jo\nkeskiyö, kun viimeinen ryhmä saapui lopen uupuneilla hevosilla ja\nilmoitti, etteivät hekään olleet tavanneet jälkiä.\n\nNeekerikin seisoi jo jalat aika tavalla harallaan taistellen väsymystä\nvastaan; sen kaunis pää ei enää ollut korskeana pystyssä, sen jäsenet\nvapisivat ja hengitys oli työläs.\n\n»Ei merkkiäkään heistä», sanoi erään ryhmän johtaja. »Kanjonien\nulkopuolella maa on kivikovaa. Voit yhtä hyvin lähteä pohjoiseen, itään\nkuin eteläänkin. Kaikkialla on aivan saman näköistä. Arvelen heidän\npäässeen livistämään.»\n\nKuitenkin he jatkoivat useita päiviä etsiskelyään. Väsyneet hevoset ja\nuupuneet miehet, silmät verestäen, tapasivat vihdoin jälleen toisensa.\n\nOlivatpa Thorin aikeet millaisia tahansa, nyt oli mahdotonta enää\njatkaa etsiskelyä. Miehet ja hevoset olivat lopen uupuneita. Ja\nniinpä, useiden tuntien levon jälkeen Thor vastahakoisesti määräsi\nlähdettäväksi kotimatkalle. Miesten päät olivat riipuksissa, vaikka\nsilmät paloivatkin vielä raivoisaa vihaa, kun he seurasivat Thoria\npaluumatkalle. He ratsastivat hitaasti, antoivat hevostensa parhaasta\npäästä kävellä ja sallivat niiden syödä useita minuutteja, milloin\nvain mahdollisuutta siihen ilmeni, ja siten he eräänä päivänä illan\nhämärtyessä vihdoin saapuivat Katko-Uun pihaan.\n\nJason Underhill oli jo palannut ja hänen mukanaan tusina ratsastajia,\njoiden joukkoon kuuluivat nekin miehet, jotka Thor oli lähettänyt\nkertomaan Pohjoislaakson tapahtumista isälleen. Jason Underhillin ilme\noli synkkä.\n\n»Te ette siis tavoittaneet heitä», hän sanoi. »En sitä lainkaan\nihmettele. Nuo jokikuilut ovat eksyttäviä, ja useimpien pohjasta ei voi\nerottaa minkäänlaisia jälkiä. Ja taustalla on vielä pahaa maata, jossa\nitse pirukaan ei pystyisi ketään seuraamaan.» Hän tarkasteli heitä\nkaikkia, ja hänen jaloista vanhoista silmistään hehkui vihaa.\n\n»Epäilemättä kaikki tiedämme, kuka nuo hevoset anasti. Ei ollut kulunut\npitkää aikaa pahanteosta, kun eräs ratsastaja tuli tänne taloon ja\nyritti pakottaa naiset avaamaan oven. Se oli Steele Sladen. Hän oli\naikeissa murtaa oven, mutta Lyndia uhkasi murskata hänen päänsä\nkiväärillä ja niin hän meni matkoihinsa. Voi olla, ettet koskaan\npysty pääsemään hevosten jäljille, Thor, mutta panen pääni pantiksi,\nettä Steele Sladen joukkioineen on syypää. Kirottu nulikka! Steele\ntavoitteli Lyndiaa.»\n\nThor liukui satulasta maahan. Hän yksin kaikista miehistä näytti\nruumiillisesti olevan vielä kunnossa pitkän etsintäratsastuksen\njälkeen. Hänen leveät hartiansa eivät olleet vähääkään koossa, hänen\npäänsä asento oli yhtä pysty ja valpas kuin aina ennenkin. Vain hänen\nsilmänsä kielivät rasituksista. Ne näyttivät vaipuneen syvemmälle.\nsilmäkuoppiin, mutta niissä palava kylmä liekki ei ollut sammunut. Hän\nvapautti Neekerin satulasta ja suitsista, tarttui ratsua otsatukkaan ja\nohjasi sen aitaukseen. Portin ollessa vielä auki Neekerin kuljettamisen\njäljiltä hän vihelsi eriskummallisesti ja toinen hevonen, joka sekin\noli sysimusta, laukkasi häntä kohden. Tämä hevonen, joka oli aivan yhtä\nsuuri ja vahva kuin Neekerikin, oli nimeltään Keskiyö. Hevosen lainkaan\nvastustelematta Thor voi tarttua sitä otsatukkaan ja taluttaa sen\naitauksesta satuloitavaksi ja suitsittavaksi.\n\nJason Underhill ja Katko-Uun paimenet olivat aivan äänettöminä Thorin\ntaluttaessa Keskiyötä. Thor oli harkitsevan nopea eikä tuhlannut\nainoatakaan liikettä. Kun hän oli satuloinut Keskiyön ja sijoittanut\nsuitset sen suuhun, hän heittäytyi jälleen ratsun selkään.\n\n»Minne olet menossa, poikani?» Jason kysyi.\n\n»Menen Hattuun tavoittamaan Steele Sladenia», vastasi Thor.\n\nHän kannusti Keskiyötä ja ohjasi sen kiitämään rinnettä tasangolle.\nJason katseli hänen jälkeensä päätään pudistellen.\n\n\n\n\nXXIV LUKU.\n\n\nLyndia oli seisonut ovensuussa katselemassa Thoria. Hän oli uskonut\netsiskelyn päättyneen, ja vasta Thorin hypättyä Keskiyön selkään hän\nnäytti käsittävän, mitä oli tapahtumassa. Hän kiljaisi ja juoksi\nratsastajien ryhmää kohden.\n\n»Thor! Thor! Älä, älä, he tappavat sinut!»\n\nHän oli nyt ratsastajien joukossa ja rukoili heitä ylenmäärin\nkiihtyneenä.\n\n»Älkää päästäkö häntä menemään. Seuratkaa häntä, edes joku teistä,\nja tuokaa hänet takaisin. Ettekö huomaa? Hän on niin itsepäinen\nja katkera. Hän on aivan samassa kunnossa kuin te kaikki muutkin,\nhän tuskin jaksaa pysyä satulassa. Ja nyt te sallitte hänen lähteä\ntaistelemaan sellaisten miesten kanssa yksinään.»\n\nHänen ivallinen ja syyttävä äänensä sai monen kasvot kalpenemaan.\n\n»Me lähdemme, neiti», eräs ratsastajista sanoi. »Kuinka hitossa voimme\ntietää hänen olleen lähtöaikeissa.»\n\n»Varmasti lähdetään, neiti», yhtyi toinen puheisiin. »Hän saapuu sinne\ntosin ensimmäisenä, siltä näyttää, mutta jos vain Sladenit ovat hänet\nnitistäneet, niin kyllä me silloin nujerramme koko roskasakin.»\n\nSeurasi kilpajuoksu aitaukseen ja seuraavina minuutteina peitti paikan\nsankka pölypilvi, jonka lomasta silloin tällöin näkyi laukkaavia\nhevosia ja touhukkaita miehiä lähtövalmisteluissa. Sitten pölypilvestä\nammahti esiin ratsastaja, joka täyttä neliä seurasi Thoria rinnettä\nalas. Kohta pilvestä ilmestyi jälleen pari miestä, sitten jälleen\njoitakuita, kunnes koko Thorin kanssa palannut joukko oli laskettamassa\ntäyttä neliä rinnettä alavammille seuduille.\n\nKeskiyön selässä ratsastava Thor oli yhä näkyvissä, vaikkakin sekä\nmies että hevonen olivat saaneet valtavat mittasuhteet kuvastuessaan\nkaukaista taivaanrantaa vasten. Thor oli useiden kilometrien päässä;\nhän ratsasti kartanon nopeimmalla hevosella, eikä muilla ollut\nminkäänlaisia toiveita tavoittaa häntä.\n\nSuuri hevonen juoksi kevyesti ja joustavasti. Eläin ei edes tuntenut\nisäntänsä vaativan häneltä mitään ylenmääräisiä ponnistuksia, eikä se\nsaattanut havaita isäntänsä kiihtymystä tämän käytöksestä. Uskollisena\ntavoilleen Thor ratsasti, kuten aina ennenkin käyttäessään tätä suurta\nhevosta, kevyesti ja irtonaisesti, sallien hevosen noudattaa omaa\nvauhtiaan.\n\nThorin kasvot olivat yhä kalpeat, mutta lukuunottamatta tätä\nkiihtymyksen ilmausta hän ulkonaisesti oli täysin rauhallinen. Mikäli\nNance Kayne olisi hänet nyt nähnyt, hän ehkä olisi Thorin kalpeudesta\npäätellyt tämän tavanomaisen mielentyyneyden häiriintyneen, mutta hän\nolisi ollut väärässä, sillä vaikka Thorilla olikin täysin varmat ja\njärkkymättömät suunnitelmat rangaistustavasta, jota hän aikoi soveltaa\nSteele Sladeniin tämän tavatessaan, hänen vihansa ei ollut lainkaan sen\nsuurempi, kuin mitä se oli ollut koko ajan. Hän ratsasti nyt Hattuun\nsuorittamaan sitä lopullista voimainmittelyä, joka oli jo vuosikausia\nollut tulossa.\n\nAikaisemmin Steele ei ollut suonut hänelle siihen tilaisuutta, vaikka\nhän oli sitä niin hartaasti hakenut. Vasta kuultuaan isältään, että\nSladen oli aikonut ahdistella Lyndiaa, hän oli saanut riittävästi\naihetta ryhtyä rangaistustoimiin.\n\nThor ratsasti lounaiseen Korppiluun Pohjoisen huipun sivuitse ja\nkääntyi sitten suuressa kaaressa erämaaseudun kautta vuoren läntisten\nkukkuloitten lomitse suorinta tietä Hattuun. Ratsastaessaan hänelle\nselvisi, kuinka tärkeän sijan hänen sisimmästään Lyndia oli vallannut.\nTyttöä uhannut vaara oli paljastanut hänelle, kuinka suuresti hän\nLyndiaa rakasti.\n\nHän oli varma siitä, että hän oli jo vuosia ollut tietämättään tyttöön\nkiintynyt. Totta puhuen hän ei tosin ollut Lyndiaa usein nähnyt,\nmutta aina hänen mielessään oli säilynyt tytön kuva. Lyndia oli aina\njollakin merkillisellä tavalla vaikuttanut häneen ja vedonnut hänen\ntunteisiinsa, ja näin oli ollut asianlaita heidän varhaisimpina\nnuoruusvuosinaankin. Rotueroavaisuus oli varmaan vaikuttanut Thorin\nsuhtautumiseen ja estänyt häntä vierailemasta Kolsarien luona useammin.\nKolsarit olivat puolalaisia ja heidän yhteiskunnallinen asemansa tuossa\nmaassa oli huomattavasti alhaisempi kuin Underhillien. Oli yleisesti\ntunnettua, että Kolsarit elivät hyvin köyhissä oloissa, ja Thor muisti\naina mielessään pitäneensä Lyndiaa liian hienona niihin oloihin, joissa\nhänen oli ollut elettävä.\n\nSladenien majan edustalla sinä päivänä, jolloin Bill Sladen oli\nsaanut surmansa, Thor oli hämmästyksekseen havainnut Lyndian suuresti\nmuuttuneen. Nupusta oli kehittynyt ihastuttava kukka.\n\nJa nyt Steele Sladen oli uhannut tyttöä.\n\nKeskiyö juoksi tasaista vauhtia kilometrin toisensa jälkeen. Erämaan\nhalki, vuoriston juurta, eteläisestä solasta metsävyöhykkeen läpi\nja sitten pitkin ylätasankoa se kiiti selässään julman näköinen\nratsastaja. Se nelisti erääseen jokikuiluun, jatkoi sitten Thorin\nohjaamana matkaa kuilun läpi tasanteelle ja sieltä joen vartta\nkappaleen matkaa seurattuaan sille tasanteelle, jota Hatun rakennukset\nreunustivat kaikilta tahoilta. Suuri eläin kiiti aukion yli ja pysähtyi\ntäydestä vauhdista aivan päärakennuksen ovelle. Thor oli samassa\nmaassa, jätti ratsunsa ohjat laahaamaan ja katseli tutkivasti joka\nsuuntaan.\n\nÄkkiä hän tajusi vallitsevan hiirenhiljaisuuden ja häneen iskeytyi\nkohta ajatus, että Sladenit olivat kuulleet hänen tulonsa ja\njärjestäneet jonkin väijytyksen.\n\nHän peräytyi hiukan, varuillaan ja jännittyneenä, ja tähyili\nkaikkialle löytääkseen kätkeytyneen vihollisen. Vieläkään ei kuulunut\nääntäkään, eikä ketään ollut näkyvissä. Hän astui talon nurkalle ja\nhavaitsi hevosaitauksen tyhjäksi. Sitten hän kulki kengityspajalle,\nmiehistömajalle ja varastosuojaan ja havaitsi ne kaikki tyhjiksi.\nKun hän oli jälleen palannut aukiolle, hän katsoi vihaisena ja\nkärsimättömänä pientä metsänreunassa sijaitsevaa savirakennusta. Siinä\nasuvaa meksikkolaista ei näkynyt missään. Hattujen talo oli jätetty\nautioksi.\n\nSitten Thorin päähän pälkähti, että Steele Sladen ehkä lymyili häntä,\nja silloin hän lähti päärakennusta kohden ja havaitsi oven avoimeksi.\nHän kulki huoneesta toiseen etsien, mutta ketään ei löytynyt.\n\nSeistessään jälleen talon edustan suurella, avoimella kuistilla hän\nharkitsi tilannetta ja päätteli jo, että välienselvittely Steele\nSladenin kanssa oli pakostakin lykkäytyvä tuonnemmaksi. Silloin hän\näkkiä kuuli tuskin havaittavan äänen selkänsä takaa. Hän kääntyi\nsalamannopeasti, revolveri sinkoutui hänen oikeaan käteensä ja hän\nkatsoi valppaasti äänen suuntaan.\n\nOviaukkoon ilmaantui miehen hahmo.\n\n»Rauhoitu Underhill», kuului matala, varoittava ääni.\n\nMontana Ed astui ovelle ja katsoi kylmästi Thoriin.\n\n»Metsästysmatkalla, vai kuinka?» hän sanoi.\n\n»Etsin Steele Sladenia», vastasi Thor.\n\n»Olette viikon myöhässä», Montana sanoi kuivasti. »Koko miehistö lähti\ntäältä joitakin päiviä sitten. En ole nähnyt heitä sen jälkeen. Olin\ntallissa satuloimassa ratsuani, kun kuulin teidän tulevan. Näin teidän\nkatoavan taloon ja seurasin perässä. Mitä on tapahtunut?»\n\nThor kertoi kaiken, ja Montanan silmät alkoivat kiilua.\n\n»Vai sellaista», hän sanoi. »Leikki on siis nyt alkanut. Arvelen, ettei\nolonne käy sen aikana yksitoikkoiseksi.»\n\nMolemmat siirtyivät pääovesta pihalle juuri parhaiksi, kun\ntoistakymmentä ratsastajaa karautti joen ääreisestä metsiköstä ja\nohjasi heitä kohden täyttä laukkaa. Hetken aikaa Montana ja Underhill\ntähyilivät tarkkaavaisesti tulijoita. Sitten Thor huomautti: »Katko-Uun\nmiehiä.»\n\n»Tulossa välienselvittelyyn, arvelen», Montana sanoi. »Siitä ei taida\ntänään tulla mitään, Underhill. Mutta sitä ei voida enää kauankaan\nvälttää. Hattujen miehistö on hunningolla. Heitä ei enää huvita\nkarjan kasvatus, nyt he varastavat eläimiä. He eivät ole enää mitään\ntodellisia miehiä. Heistä on tulossa piruja. Kun miehet alkavat himoita\ntoisten karjaa ja naisia, silloin heistä ei enää paljon pahempia voi\ntullakaan.» Hän hymyili ja katsoi raivoisaa Underhilliä silmiin.\n\n»Minä vetelehdin täällä aivan tarkoituksellisesti», hän lisäsi.\n»Jonakin päivänä tuota savirakennusta vartioiva vanha meksikkolainen\ntulee pesästään ja unohtaa sulkea oven jälkeensä. Hän nähkääs lukitsee\nsen aina riippulukolla lähtiessään. Odotan sitä hetkeä, jolloin hän\nlaiminlyö tuon tehtävänsä. Olen näet kovin utelias näkemään taloon\nsuljetun mielipuolen.»\n\nTämän sanottuaan hän äkkiä jännittyi ja hänen silmiinsä tuli\nhämmästynyt ja kiinnostunut ilme. Hänen katseensa oli suuntautuneena\nThorin selän takaiselle tasangolle.\n\n»Piru vieköön!» Montana hämmästeli. »Tuolta tulee joku nainen. Lyndia\nKolsarhan se onkin!»\n\nThor kääntyi äkkiä.\n\nLyndia oli silminnähtävästi seurannut Katko-Uun ratsastajia. Mutta nyt\nhän varmaan huomasi Thorin hypähtävän satulaan ja lähtevän ajamaan\ntäyttä ravia häntä kohden, sillä tyttö kannusti hevostaan ja käänsi sen\npaluutielle.\n\nKatko-Uun väsyneet ratsastajat katsoivat hyvin epäluuloisesti\nMontanaan, mutta kun he näkivät tämän hymyilevän, heidänkin\npahaenteiset kasvonsa lauhtuivat. He kannustivat ratsujaan ilmeisesti\naikeissa palata Katko-Uuhun.\n\n»Kuulkaahan pojat», Montana silloin huomautti kohteliaaseen sävyyn.\n»Teidän sijassanne minä en nyt häiritsisi noita kahta tällä hetkellä.»\n\n\n\n\nXXV LUKU.\n\n\nKeskiyön oli ylen helppoa tavoittaa Lyndia. Nopea nelistys metsän\nläpi tasanteelle, sitten kiivasta ravia pitkin joen rantaa, muutamia\nvaltavia loikkauksia jokea ylitettäessä, nopea syöksy rantatöyrään\nharjalle ja lyhyt laukka hiekka-aavikkoa myöten, ja Thor ratsastikin jo\nLyndian vieressä Keskiyön hirnuessa leikkisästi.\n\nTyttö tiesi Thorin ratsastavan hänen vierellään, vaikk’ei hän\nkatsahtanutkaan seuralaiseensa.\n\n»Sladenit eivät olleet kotona», huomautti Thor.\n\n»Se ilahduttaa minua», tyttö vastasi. »Jos he olisivat olleet\nkotosalla, he olisivat tappaneet teidät.»\n\nThor naurahti.\n\nHän käänsi väkisin toisen päätä ja katsoi häntä silmiin. Tytön kasvot\nolivat vakavat.\n\n»Te olette ajattelematon, Thor-herra. Te — te olette liian\näkkipikainen. Teidän ei olisi pitänyt mennä sinne yksinänne. Teidän\nolisi pitänyt odottaa. Jonakin päivänä voitte — jos haluatte rangaista\nSteele Sladenia — tavata hänet kahden kesken. Silloin teillä olisi\nsamat mahdollisuudet kuin hänelläkin. Luvatkaa, ettette ole toista\nkertaa yhtä ajattelematon kuin äsken!»\n\nThor pudisti päätään.\n\n»En voi luvata mitään.»\n\nHän vaikeni useita minuutteja heidän ratsastaessaan tasaista vauhtia\nvieri vieressä. Sitten hän sanoi:\n\n»Lyndia, miksi ratsastitte tänne?»\n\n»Pelkäsin puolestanne», tyttö vastasi kiertelemättä.\n\nThor näki, että tytön posket olivat aivan kalpeat, mutta että heikko\npunerrus nyt kohosi niille. Mutta tyttö katseli yhä vain päätään\nliikauttamatta suoraan eteensä.\n\nTyttö oli ollut huolissaan hänen turvallisuudestaan, eikä hän ollut\nepäröinyt sitä tunnustaa. Miehen suoniin valahti outo, villi hurmio.\n\n»Lyndia», hän sanoi. »Haluan sanoa teille jotakin.»\n\n»Minulleko», tyttö ihmetteli.\n\n»En tässä», hän sanoi. »Miehistö seuraa jäljessämme. He hakeutuvat\nkyllä Korppiluun takaiselle tasanteelle, mutta me kuljemme solasta.»\n\nHe suuntasivat kulkunsa pohjoiseen ja tulivat suureen Korppilaaksoon.\nKuten Thor oli ennustanutkin, Katko-Uun ratsastajat jatkoivat matkaansa\nsuoraan eteenpäin kohti pohjoista.\n\nOsapuilleen tuntia myöhemmin Lyndia ja Thor olivat sen suuren,\nyksinäisen, syvänteessä kasvavan poppelin juurella, jonka varjossa\nThor ja eräät hänen ratsastajistaan kuljettaessaan kiinni joutuneita\nhevosrosvoja olivat odottaneet Jesse Carsonin ja Nance Kaynen\nvankkureitten saapumista.\n\nKumpikaan ei ollut puhunut sanaakaan siitä lähtien, kun he tasangolla\nolivat poikenneet lyhyimmältä tieltä. Thor oli jo maassa, ja hän auttoi\nLyndiankin ratsailta. He seisoivat aivan lähekkäin. Lyndia katsoi\nkiinteästi maahan, ja Thor puolestaan kumartuneena tyttöä kohden\nkatseli tätä.\n\n»Lyndia», hän sanoi, »pi-pidätkö sinä minusta?»\n\n»Pidän.»\n\n»Sitä arvelin. Sitä toivoin», hänen äänensä värähti. »Uskon, että olen\ntoivonut sitä jo monta monituista vuotta. Kun olit vielä aivan pieni\ntyttö, minun oli tapana ajatella sinua. Näin sinut paljasjalkaisena,\nhuonosti sopivassa puuvillapuvussasi, mutta sittenkin kiinnitin enimmän\nhuomiota tummiin silmiisi ja hiuksiisi. Sinun oli tapana katsoa suoraan\nminuun, Lyndia, mutta aina minulla oli sellainen tunne, ettet lainkaan\nnähnyt minua.»\n\n»Tottahan näin teidät, si-sinut, Thor», tyttö vastasi, »mutta halusin,\nettet olisi huomannut minun katselevan sinua. Isäni ja äitini ovat\npuolalaisia. Olemme ulkomaalaisia. Isäni ja äitini sanoivat minulle\nmonta monituista kertaa, että meistä ei tässä maassa lainkaan pidetty,\nettä toiset asukkaat pitivät meitä roskaväkenä ja vihasivat meitä. Näin\nsinut, mutta ajattelin, että sinäkin vihasit meitä.»\n\n»No, etkö sinä, Lyndia, puolestasi vihannut minua?»\n\n»En. Mutta kun sinä et välittänyt puhua kanssani, kun sinä vain matkan\npäästä katselit minua, arvelin vanhempieni olleen oikeassa, ja niin\nminun oli tapana mennä kotiin itkemään.»\n\nLyndian puhuessa Thor voi jälleen kuvitella mielessään menneiden\nvuosien takaiset ajat. Hän käsitti nyt, kuinka peräti surulliset nuo\npäivät pakostakin olivat tytön mielestä olleet ja hän käsitti myös,\nkuinka tytön yhteiskunnallinen alemmuuden tunto oli hänen silmiinsä\nkasvattanut sen itsetiedottoman uhman, joka niistä oli kuvastunut\ntytön katsoessa häneen Bill Sladenin kuoleman jälkeen. Tuo uhma oli\nnyt kadonnut niistä; ja kun tyttö kohotti silmänsä ja katsoi Thoria\nsilmiin, mies näki niistä kuvastuvan vain kiitollisuutta ja ihailua.\n\nThor asetti kätensä hellävaroen tytön hartioille ja käänsi hänet\nitseään kohden.\n\n»Lyndia», hän sanoi, »rakastan sinua, kaipaan sinua. Olen varmaan aina\nsinua kaivannut.»\n\n»Luulen, että laitani on ollut aivan samoin, Thor. Olen aina kaivannut\nsinun luoksesi.»\n\nThor nosti tytön kevyesti kuin lapsen maasta, sulki hänet syliinsä ja\nsuuteli häntä.\n\n\n\n\nXXVI LUKU.\n\n\nThorin rakkaudentunnustus oli kuin unta Lyndian mielestä. Hän ei ollut\nsitä odottanut. Hän kyllä tunsi oman sydämensä tilan ja tiesi aina\ntyttövuosistaan saakka rakastaneensa Katko-Uun suurta, avokatseista\npoikaa. Hän ei koskaan ollut voinut täysin käsittää yhteiskunnallisia\nraja-aitoja, jotka kielsivät heidän keskeisensä ystävyyden. Tuota\noutoa oppia oli hänen isänsä takonut hänen päähänsä, ja hän oli siihen\nuskonut. Hän oli aina pitänyt Thoria jonkinlaisena saavuttamattoman\nylhäisenä henkilönä, ja hän oli ollut huomaavinaan ylenkatsetta Thorin\nsuhtautumisessa häneen. Siitä huolimatta oli hänen poikaa kohtaan\ntuntemansa ihailu yhä vain kasvanut ja voimistunut edelleenkin hänen\nkehittyessään tytöstä nuoreksi neidoksi. Jokin outo ja käsittämätön\nlaki riisti häneltä tasa-arvoisuuden poikaan nähden, mutta mikään\nmaallinen laki ei voinut kieltää häneltä oikeutta korottaa Thoria\nrajattoman ihailunsa kohteeksi.\n\nNyt hänen unelmansa olivat toteutuneet.\n\nHän kertoi Underhillin äidille ja Jasonille, mitä oli tapahtunut — hän\nkertoi sen jo samana yönä Thorin vaivuttua uneen — ja he vakuuttivat\nkumpikin olevansa ratkaisuun kovin tyytyväiset. Kun hän mainitsi\naikaisemmista rotuseikkoihin perustuvista epäilyksistään, he hymyilivät\nhänelle ja vakuuttivat, että rakkaus ei tuntenut kansojen välisiä\nraja-aitoja ja että Thorin valinta oli heille yksin lakina.\n\nTyttö oli perin pettynyt, kun Thor seuraavana aamuna heti aamiaisen\njälkeen valitsi kymmenkunta paimenta seuralaisikseen. Hänen\naikomuksenaan oli lähteä jälleen hakemaan kadonnutta hevoslaumaa.\nJokaisen miehistä oli määrä varustautua viikon eväillä.\n\nLyndia ei sanonut Thorille mitään, mutta puhui sen sijaan Thorin äidin\nkanssa. Talon emännän silmistä kuvastui tyyni alistuminen.\n\n»Lyndia», hän sanoi, »miehet ovat miehiä. Heillä on omat lakinsa, ja\nhe eivät elä rehellisesti, jolleivät he seuraa niitä. Thor on Thor,\neikä hän saa rauhaa, ennen kuin hän on löytänyt hevoset tai rangaissut\nsyyllisiä. Älä yritäkään taivuttaa häntä toteuttamasta aikeitaan. Hän\nei kuitenkaan kuuntelisi sinua eikä missään tapauksessa myöntyisi\npyyntöihisi. Sladenit ovat haastaneet hänet otteluun, ja Sladenien\non kärsittävä se nahoissaan. Se on ainoa Thorin valittavana oleva\ntie, ainoa, joka voi edes pälkähtää Thorin mieleen. Mutta älä ole\nhuolissasi, Lyndia.»\n\nTietenkin Lyndia _oli_ huolissaan, sillä Thorin päätös uhkasi\nhänen tulevaa onneaan. Mutta tyttö katsoi rohkeana ja rauhallisena\nrakastettuunsa, kun tämä tuli suureen olohuoneeseen heittämään\nhyvästit, ja hän seisoi urhoollisesti portilla katselemassa Thorin\nlähtöä, kun tämä ratsastajineen katosi eteläisten kunnaitten taakse.\n\nSeuraavat kaksi päivää tyttö vietti yhdessä Thorin äidin kanssa\nkartanossa ja hänellä oli yllin kyllin aikaa kysyä tältä kaikenlaisia\nyksityiskohtia Thorin nuoruudesta ja poikavuosien ajoilta, ja kuta\nenemmän hän kuuli Thorista kerrottavan, sitä enemmän hän huomasi\nrakastavansa tätä miestä, joka oli lupautunut hänelle.\n\n»Thor olisi joka tapauksessa jatkanut hevosten etsimistä», huomautti\nLyndian puhetoveri kerran muun puheen jatkona. »Hänestä se on\nperiaatteellinen kysymys. Nilkku Anderssonin surmaaminen sai hänet\nliikkeelle», emäntä lisäsi. »Hän oli aina pitänyt Nilkusta, kuten hän\npitää kaikista niistä, jotka ovat ehdottoman uskollisia.»\n\nKolmantena aamuna Lyndian valtasi vastustamaton halu nähdä jälleen se\npaikka, jossa hän oli viettänyt elämänsä onnellisimman hetken. Hän\nei uskoutunut edes Thorin äidille, vaan sanoi tälle vain lähtevänsä\npienelle ratsastusmatkalle. Tyttö meni aitaukseen, otti Betyn kiinni ja\nsatuloituaan sen lähti ratsastamaan.\n\nKun hän oli päässyt syvänteeseen, hän asettautui mukavaan asentoon\npoppelin juurelle unelmoimaan. Mutta sitten hän jonkin ajan kuluttua\nkuitenkin lähti jatkamaan ratsastustaan ja suuntasi nyt kulkunsa\nKorppilaaksoon, jossa hän ihaili joka suunnalta näkyviä suurenmoisia\nmaisemia. Valtava laakso oli rauhallinen ja juhlallinen, ja sama rauha\nja juhlallisuus vallitsi hänen sisimmässäänkin. Thor rakasti häntä!\nHän rakasti häntä huolimatta siitä, että hän oli vain vierasheimoisten\nvanhempien köyhä tytär! Mies rakasti häntä pelkästään vain hänen\nitsensä tähden!\n\nTyttö ratsasti useita kilometrejä laaksoon ennen kuin huomasi, kuinka\nkauas oli joutunut. Silloin hän vastahakoisesti, mutta samalla\nkatuvaisena käänsi Betyn kotimatkalle, sillä hän muisti puhuneensa\nlähtiessään vain lyhyestä ratsastusmatkasta.\n\nTyttö oli ratsastanut kotiinpäin vain muutaman kilometrin, kun hän\nkuuli selkänsä takaa kavionkapsetta. Hän oli parhaillaan matalan\nharjanteen laella ja voi nähdä melko kauaksi taakseen itää kohden.\nParin kilometrin päässä hän näki ratsastajan olevan tulossa häntä\nkohden. Tyttö oli luullut vieraan olleen jo lähempänä.\n\nKahteen kertaan tyttö hoputti ratsuaan nopeampaan vauhtiin, sillä hän\ntoivoi, ettei ratsastaja ollut häntä huomannut ja että hän ennättäisi\nvuorensolasta, ennen kuin toinen oli hänet saavuttanut. Kun hän katsoi\njälleen taakseen, hän huomasi, että ratsastaja oli aivan pienikokoinen\nja kaikesta päättäen lisäksi nuori. Tyttö rauhoittui nyt melkoisesti,\nsillä hän oli aluksi pelännyt, että tulija ehkä olisi Steele Sladen.\n\nHän ei pelännyt ketään muuta miestä, ja hän tunsi melkein jokaisen\nratsumiehen niillä seuduin lukuunottamatta Sladenien uusia miehiä,\njoten hän, kun ratsastaja tuntui olevan aivan hänen kannoillaan, käänsi\nhevosensa syrjään antaakseen toiselle tietä, sillä polku oli siinä\nkohden kovin kapea.\n\nRatsastaja ei kuitenkaan aikonutkaan häntä sivuuttaa. Hän pysähdytti\nratsunsa muutaman metrin päähän, heilautti hattuaan ja hymyili tytölle\nleveästi. Lyndia tunsi hänet nyt Gene Carter nimiseksi nuorukaiseksi,\njoka oli palveluksessa Kaksoisvirran suunnalla Kolmen kolmion tilalla.\nTyttö vastasi tervehdykseen.\n\n»Piru vieköön, tämähän vasta onni!» mies irvisteli. »Olin matkalla\nKatko-Uuhun viemään teille viestiä», hän lisäsi.\n\n»Viestiä keneltä?»\n\n»Isältänne. Ajoin sinne viime yönä joitakin hiehoja, ja hän pyysi minua\ntoimittamaan teille sanoman.»\n\n»Miks’ei hän tullut itse?» Lyndia kysyi epäluuloisena, sillä hänen\nmielestään miehen käytöksessä oli jotakin epäilyttävää. Mutta hän ei\nollut koskaan pitänyt nuorukaisesta, ja niinpä hän arveli epäilyksensä\nehkä johtuvan vanhasta vastenmielisyydestä.\n\n»Isäni siis lähetti jonkin sanoman?» hän sanoi. »Näyttäkäähän sitä\nminulle.»\n\nNuori ratsastaja kopeloi rintataskuaan ja veti sieltä tuhruisen\npaperin, jonka hän sitten ojensi Lyndialle.\n\nTyttö avasi sen ja siloitti paperin huolellisesti. Se oli kirjoitettu\nhänen isänsä helposti tunnettavalla käsialalla, ja sen karkeat\nkielivirheetkin olivat hänen isälleen luonteenomaiset.\n\n»Lyndia», paperissa oli, »minä olla vähä kippi. Sinun äiti ei olla myös\nterve. Minä toivoa sinä tulla tänne nyt tana päivä, vain lyhyt aika,\nminulla olla sinulle asia. Ole nyt hyvä, tule, Lyndia. Minä olla kovin\nkatua. Peter Kolsar.»\n\nLyndian ensi ajatuksena oli repiä viesti ja antaa Carterille kielteinen\nvastaus. Hän istui satulassaan pitkään ja katseli hellittämättä nuorta\nratsastajaa.\n\nMerkillistä, että hänen vastenmielisyytensä vanhempiaan kohtaan oli\nlauhtunut. Hän oli liian onnellinen voidakseen olla ketään kohtaan\nkatkera. Hän tiesi, ettei hän voisi enää koskaan kunnioittaa isäänsä,\nja sittenkin ajatus, että isä häntä tarvitsi, alkoi häntä vaivata.\nHänen isänsä oli häneen nähden syyllistynyt anteeksiantamattomaan\ntekoon, mutta hän oli sittenkin vaatettanut ja ruokkinut häntä\nja ehkä myöskin kohdistanut häneen kaiken sen kiintymyksen, joka\nhänelle oli mahdollista. Hänen isällinen vastuuntuntonsa ei ollut\nkoskaan ollut suuri. Hän oli ollut täysin välinpitämätön lastensa\nkehityksestä ja kohdellut heitä kuten koiriaan ja karjaansa, mutta\nehk’ei Lyndialla ollut ollut oikeutta vaatia isältään enempää kuin tämä\noli pystynyt antamaan. Ja Lyndian oli ajateltava äitiäänkin. Äiti oli\nraivokkaasti asettunut vastustamaan Kolsarin ja Bill Sladenin välistä\nkaupanhierontaa. Kaikki lempeys ja rakkaus, jota tyttö oli tähän saakka\nelämässään kokenut, oli äidin osoittamaa. Ja siitä saakka kuin onni\noli kohdannut Lyndian ja täyttänyt koko hänen elämänsä, hän oli vasta\noikein tajunnut, kuinka harmaa ja iloton hänen äitinsä kohtalo oli\nollut ja kuinka raskas hänen kantamansa taakka.\n\nTyttö epäröi, mutta lopulta hän teki päätöksensä. Hän pisti paperilapun\npukunsa taskuun ja sanoi nuorukaiselle:\n\n»Minä lähden. Minun pitää kiiruhtaa, sillä minun on ennen yötä\npalattava Katko-Uuhun. Mikäli teille sopii, lähden nyt yhtä matkaa\nkanssanne.»\n\n»Sopii toki», Carter hymyili. »Isäukkonne tulee kovin ilostumaan.»\n\nSen pitemmittä puheitta he lähtivät ratsastamaan itää kohden. He\nmatkasivat joutuin, Carter kappaleen matkaa tytön edellä.\n\nHe kulkivat samaa tietä, jota Thor ratsastajineen oli käyttänyt heidän\nseuratessaan hevoslauman jälkiä, mutta nyt oli enää vain joitakin\nharvoja kavionjälkiä näkyvissä, sillä erämaasta laaksoon taukoamatta\npuhaltava tuulenhenki oli tasoittanut useimmat niistä. Ratsastaessaan\nLyndia yritti arvailla, mitä tietä Thor miehineen oli ratsastanut\ntoisella matkallaan. Tyttö tiesi kyllä hyvinkin, että tuossa autiossa\nsokkeloseudussa oli vaikka kuinka monta piilopaikkaa, jonne hevoset oli\nvoitu piilottaa niin, ettei kukaan niitä viikkokausiin voinut löytää.\n\nCarter johti ratsastusta suuren metsikön läpi, jossa puunrungot\nkohosivat korkeuksiin kuin pyhäkön pylväistöt ja jossa maata\npeitti niin paksu neulasmatto, että ratsujen kavionkapse vaimentui\nkuulumattomiin. Metsästä matka jatkui joillekin mataloille kukkuloille\nja jälleen syvään metsään, jossa aluskasvillisuus oli niin tiuhaa, että\nsiellä oli melkein mahdotonta päästä liikkumaan missään muualla kuin\nheidän ratsastamallaan ylen kapealla tiellä, joka kiemurteli metsän\nhalki.\n\nOksat pyyhkeilivät tytön kasvoja ja hän hiljensi ratsunsa vauhtia,\njoten hän jäi Carterista jälkeen. Hetkisen kuluttua pensaikko harveni\nja loppui ja tyttö huomasi tulleensa aukiolle joen rannalle.\n\nCarteria ei näkynyt missään. Tyttö pysähdytti Betyn kuulostellakseen\nCarterin ratsun kavionkapsetta, mutta hän ei kuullut mitään; äkkiä\nkuului aivan hiljainen ääni hänen sivultaan. Hämmästyneenä tyttö\nkääntyi ääntä kohden ja näki silloin pensaikon reunassa ratsun selässä\nSteele Sladenin irvistelemässä häntä kohden.\n\n\n\n\nXXVII LUKU.\n\n\nSteele Sladenin äkillinen ja odottamaton ilmaantuminen saattoi Lyndian\nkauhun valtaan, ja hetken aikaa hän istui liikkumattomana ratsunsa\nselässä tuijottaen mieheen ja hämmästyneenä ihmetellen, kuinka tämä oli\nsaattanut sattua juuri siihen. Mies näytti entistäänkin pelottavammalta\nja julkeammalta istuessaan siinä ratsailla ilmeisesti nauttien tytön\nperinpohjaisesta hämmästyksestä.\n\nTyttö oli joutunut pensaikosta hiekka-aukiolle, joka oli Korppilaakson\näärimmäisenä itäisenä tasanteena. Vajaan kilometrin päässä vasemmalla\nkohosi vuoriharjanteen linnamainen seinä, joka yhtenäisenä jatkui\nlänttä kohden. Suoraan edessä oli valtava vuorenkieleke. Sen\nmuodostivat kaksi Korppilaaksoon yhtyvää jokikuilua. Oikealla etelässä\noli myöskin joukko kallioseinämiä, jotka jatkuivat länteen yhtyäkseen\nlopulta pohjoisiin harjanteisiin. Jokiuoma oli kallioseinämien välin\nlevyinen ja jatkui sellaisena edessä olevaan kallionkielekkeeseen\nsaakka ja todennäköisesti edelleen sen takaisiin kuiviin\njokikuiluihinkin. Uoma oli tosin nyt melkein kuivunut, ja vain pieni\npuro solui hiljalleen sen pohjalla jakaen laakson kahtia. Joka puolella\nkallioseinämät kohosivat huimaaviin korkeuksiin. Ne sulkivat sekä\nvalolta että ääniltä pääsyn laaksoon, ja siellä vallitsikin outo hämärä\nja äänettömyys. Tätä samaa tietä Lyndia oli kulkenut sinä päivänä,\njolloin Thor vei hänet kotiinsa Katko-Uuhun. Häntä oli jo silloin\nkauhistuttanut paikan outo tunnelma ja hän oli ollut kovin tyytyväinen\npäästessään sieltä pois väljemmille seuduille.\n\nSiellä ei ollut sanottavasti minkäänlaista elämää, lukuunottamatta sitä\nvilliä, tiuhaa pensaskasvullisuutta, jonka lävitse hän juuri oli tullut\nja joka nyt oli hänen selkänsä takana. Katsoessaan itään, pohjoiseen\nja etelään hän ei nähnyt muuta kuin suuria kallioita ja hiekkaa.\nKalliot olivat mustia ja rosoisia ja hiekka peitti kaikki ne kohdat,\njoihin jokikuiluista keväisin syöksyvät valtavat vesimäärät olivat\nmuodostaneet suvanteita.\n\nLyndia huomasi kaiken tämän hänen etsiessään katseillaan Carteria.\nHän ei huomannut nuorukaista missään. Äkillinen epäluulo sai hänet\nvaltaansa ja hän puhui Sladenille uhmaavasti:\n\n»Mitä te täällä teette?»\n\n»Sen kun istun.»\n\n»Oletteko nähnyt Gene Carteria?»\n\n»No ihka varmasti.» Sladen ratkesi hymyilemään.\n\n»Missä hän on?» kysyi Lyndia.\n\n»Katselkaahan ympärillenne», Sladen kehoitti.\n\nLyndia kääntyi ja näki Carterin istuvan liikkumattomana ratsullaan\naivan hänen takanaan sillä polulla, joka johti villin pensaikon läpi.\nCarterinkin huulilla oli luihu, ivallinen ja pilkallinen hymy.\n\nCarterin hymy paljasti Lyndialle sen, mitä hän oli jo alkanut\nmielessään epäillä, että mies oli pettänyt häntä ja että kirjelappunen,\njonka hän oli ilmoittanut tuoneensa Lyndian isältä, olikin väärennetty.\nTyttö tiesi, että Carterin asettautuminen paikalle johtavalle ainoalle\npolulle oli tarkoituksellista, jotta hän voisi estää tytön pakenemasta.\nLyndia istui ajan kulkua tajuamatta, huumaantuneena ja pelästyneenä\npaikallaan taistellen ylivoimaiseksi käyvää avuttomuuden tunnetta\nvastaan. Sladen ilmeisesti käsitti hänen tunteensa, sillä hänen\nhuulensa vetäytyivät pilkalliseen hymyyn.\n\n»Ähäh, sinä alat jo käsittää asioita, häh? Minä epäilin, että sinä\nratkeaisit metelöimään ja vaatisit aikasi rauhoittuaksesi. Te\npuolalaiset olette niin pirun tyhmiä käsittämään asioita. Itsepäisiä\nkuin mikä! Ja sisukkaita. No, nyt olet minun vallassani ja ennen kuin\npääset jälleen vapaaksi, niin kyllä sinulle jo puhekin maittaa.»\n\nLyndia katsoi Carteriin ja hänen silmänsä kipinöisivät ylenkatseesta.\n\n»Gene Carter, tiesittekö tämän, kun annoitte minulle sanoman?»\n\nCarter punastui. Hän ei voinut katsoa Lyndiaa silmiin. Eikä hän\nmyöskään vastannut.\n\n»Aivan varmaan», Steele vastasi. »Carter on nyt minun töissäni. Hän\non työskennellyt luonani koko tämän kesäkauden. Ja viesti oli todella\nhyvä. Isäsi kirjoitti sen, vaikk’ei hänellä olekaan sinulle mitään\nasiaa.»\n\nLyndia kannusti äkkiä Bettyä ja ohjasi ratsun kiitämään hiekan yli\nkallion kielekkeen etelänpuoleiseen jokikuiluun, jota myöten hän\nmuisti yhdessä Thorin kanssa ratsastaneensa heidän ollessa matkalla\nKatko-Uuhun. Betty ei kuitenkaan ennättänyt laukata kuin pari-,\nkolmesataa metriä, kun Sladenin suuri ratsu oli jo sen vierellä ja\ntoiselta puolelta Carter oli kiiruhtamassa hänen edelleen. Carter\nkiskaisi Betyn höllänä olevat suitset kouriinsa. Betty kääntyi pois\nsuunnastaan, kompasteli ja pysähtyi. Seuraavassa silmänräpäyksessä\nLyndia oli Steele Sladenin sylissä. Raa’an väkivaltaisesti hän tempaisi\ntytön satulasta ja karkeasti kiroten piti häntä käsissään.\n\nTyttö taisteli vimmatusti vapautuakseen, mutta Carter tuli Steelen\navuksi. He sitoivat hänet, peittivät hänen silmänsä ja nostivat hänet\ntakaisin Betyn selkään. Jompikumpi sitoi hänen jalkansa jalustimiin.\nSitten he lähtivät ratsastamaan ohjaten Bettyä. Lyndia ei tiennyt,\nkuinka kauaksi he matkasivat. Hän arveli heidän ensiksi ratsastaneen\nehkä neljännestunnin ajan jokiuoman hiekalla, sillä tänä aikana\nei kuulunut muita ääniä kuin satuloiden narskumista ja kavioiden\nsuhahtelua. Sitten he tulivat kovemmalle maaperälle, jonka tyttö\npäätteli olevan joko saviliusketta tai rapautunutta laavaa. Tähän\nviittaavaa ratsujen askelten ääntä kuului vain muutamia minuutteja,\nja sen jälkeen maaperä muuttui kallioksi, johon hevosten kengät\nkopsahtelivat metallisoinnuin. Myöhemmin tyttö huomasi matkan jatkuvan\njoko jonkin kallioseinämän vieritse tai jossakin luolassa tai kuilussa,\nsillä kavioidenkapse kuulosti kumealta. Myöhemmin tämä äänensävy\nvähitellen heikkeni, ja tyttö päätteli heidän olevan jälleen tulossa\naukeammille maille.\n\nMiehet olivat aivan äänettömiä, joten Lyndia ei voinut päästä\nvähääkään perille heidän aikeistaan tai matkan päämäärästä. Mutta\nvihdoin tyttö tunsi hiljaisen tuulenvireen, ja samalla hän havaitsi\nmerkkejä kasvillisuudesta; hän tunsi mäntyjen ja setrien pistävän hajun\nsekaantuneena raittiin ilman tuoksuun. Hän tiesi heidän nyt jättäneen\njokikuilun.\n\nHe olivat Lyndian arvelun mukaan ratsastaneet jo toista tuntia, kun\nmatka äkkiä päättyi. Tyttö tunsi, että hänen jalkansa vapautettiin\njalustimista. Sitten hänet nostettiin satulasta, ja nostajana oli\nSladen. Sen hän päätteli siitä, että häntä liikuteltiin täysin\nvaivattomasti. Sladen laski hänet maahan ja samalla hänet vapautettiin\nsuukapulasta ja silmäsiteestä. Räpytettyään sitten avuttomana, valoon\ntottumattomana silmiään tyttö lopulta näki Steele Sladenin kasvot aivan\nkohdallaan.\n\nSladenin silmät kipinöivät vihasta.\n\n»Ähäh!» hän sanoi. »Nyt olet vallassamme. Vilkaisehan seutua!» Mies\nastui syrjään tarkaten silti koko ajan Lyndiaa.\n\n»Vie tytön hevonen hiiteen, Carter. Arvelen, ettei hän tarvitse sitä\npitkiin aikoihin.»\n\nLyndian silmät olivat olleet niin tarkoin peitettyinä, että kului\nuseita minuutteja, ennen kuin hän saattoi tarkoin erottaa ympäristöään.\nJa silloin hän huomasi olevansa avoimella tasanteella lähellä pientä\nmetsikköä ja keskellä villiä, neitseellistä kattilalaaksoa, jonka\nympärysmitta saattoi olla parisen kilometriä. Laakso oli aivan valtavan\nkulhon näköinen. Sitä ympäröi joka puolelta katkeamattomana jonona\nrosoisten kallioiden piiri, jotka kohosivat varmaankin neljättäsadan\nmetrin korkeuteen laakson pohjasta. Se puoli kattilalaaksoa, jonka\ntyttö auringon asennosta päätteli läntiseksi, oli melkein kauttaaltaan\ntasainen ja jatkui semmoisena aivan reunusvuorten juurelle saakka. Sen\nläpi virtasi pieni puro, jonka rannalla kasvoi jonkin verran metsää.\nAivan tytön kohdalta kohosi äkkijyrkkä, satakunta metriä korkea rinne.\nTämä rinne muistutti vuoriston olkapäätä, sillä sen laki oli tasainen\nja pyöreä ja yhtyi välittömästi korkeisiin reunavuoriin. Missään koko\nympäröivässä vuorirenkaassa tyttö ei voinut nähdä aukkoa, solaa tai\nkulkuväylää, josta tähän outoon vankilaan olisi saattanut tulla tai\nsiitä poistua. Ensimmäistä kertaa siitä hetkestä saakka, jolloin oli\nkuiluseudussa tavannut Steele Sladenin, tyttö nyt todella tunsi kauhua\nja masennusta. Väri pakeni tykkänään hänen poskiltaan, kun hän tajusi,\nettei hän ehkä koskaan pääsisi sieltä pakenemaan.\n\n»Hieno paikka, häh?» Steele sanoi.\n\nLyndia ei vastannut, sillä hän oli juuri kääntänyt katseensa läheisellä\ntasanteella kasvavaa metsikköä kohden, jolloin hän tuli aivan\nsanattomaksi hämmästyksestä. Siellä oli pieni maja, jota hän ei ollut\nensi silmäyksellä huomannut, koska se oli osittain setrien peitossa.\nPuolisen tusinaa karjapaimenia istui ruohikossa sen lähettyvillä\nkorttia pelaamassa, ja majan ovella seisoi jäykkänä ja hämmästyneenä\nNance Kayne.\n\n\n\n\nXXVIII LUKU.\n\n\nNance Kaynen hämmästyneestä ilmeestä päätellen hän oli juuri tullut\novelle ja oli yhtä yllättynyt kuin Lyndiakin.\n\nSladen nauroi ääneensä.\n\n»Hyvä, hyvä», hän sanoi, »sinun ei tarvitse kärsiä yksinäisyydestä,\neikö niin!» hän nauroi jälleen ja ojentaen kouransa hän töykeästi\ntyrkkäsi Lyndian menemään majaa kohden. Työntö oli niin voimakas, että\ntyttö oli menettää tasapainonsa.\n\n»Mene nyt juoruamaan hänen kanssaan», sanoi Sladen. »Siellä saat asua,\nkunnes välimme ovat selvät.»\n\nMennessään majan ovea kohden Lyndia huomasi, että kortinpelaajat\nkatsoivat häneen uteliaasti ja röyhkeän merkitsevästi. Tyttö ei\nollut heistä tietääkseenkään, ja kun hän pääsi ovelle, Nance veti\nhänet majaan, jossa he oven lähettyvillä seisoivat pitkään toistensa\nsyleilyssä.\n\nUlkoa kuului Sladenin ja kortinpelaajien ivanauru.\n\nMajassa oli useita penkkejä ja pöytiä. Rakennuksessa oli yksi ainoa\nikkuna julkisivulla eikä siinä ollut ruutuja.\n\nNance Kayne oli peloissaan, mutta samalla kovin utelias. Lyndian\ntavoin hän oli Lännen tyttö. Molemmat olivat tottuneita ulkoelämän\nrasituksiin, ja luonto ja välttämättömyyden pakko olivat opettaneet\nheidät alistumaan. Mutta kumpikin vapisi sittenkin aika lailla toisiaan\nsyleillessään.\n\n»Lyndia», Nance kuiskasi. »Tämä on kaamea paikka! Mistä syystä arvelet\nhänen tuoneen meidät tänne?»\n\nLyndia pudisteli epävarmuuden vallassa päätään.\n\n»En tiedä. Steele Sladen on hirveä mies. Hän on aina ollut peloittava,\nmutta nyt hän on muuttunut. Paholainen on saanut hänet valtaansa. Hän\non vallan raivo. Luulen, ettei hän ole enää järjissään.»\n\n»Kuinka hän sai sinut tuoduksi tänne, Lyndia?»\n\n»Luultavasti petoksella. Eräs Carter niminen mies toi minulle sanoman\nisältäni. Ratsastin hänen seurassaan kuiluseutuun saakka. Steele Sladen\noli siellä. He sitoivat minut, käärivät liinan silmilleni ja toivat\nminut tänne. Steele Sladen ei pidä minusta. Hän sättii minua vain\npuolalaiseksi.»\n\nTytön tummat silmät liekehtivät raivosta. »Thor vielä tappaa Sladenin\ntästä. Hän olisi tappanut jo kolme päivää sitten, jos olisi vain\ntavannut miehen.» Sitten hän vetäytyi Nancesta erilleen ja katseli\ntätä. »Kuinka sinä tulit tänne?»\n\n»Tulin Steele Sladenin kanssa», Nance vastasi. »Hän tuli meille\naikaisin aamulla. Tätini ja enoni olivat taas lähteneet kaupunkiin,\nja arvelen nyt, että Sladen tiesi sen. Hän on kerran aikaisemminkin\nollut talossa. Pelkäsin häntä jo silloin, sillä hän käyttäytyi\nomituisesti. Tällä kertaa hän oli kuitenkin täysin muuttunut. Hän oli\nerittäin kohtelias ja hillitty sekä pyysi minua mukaansa ratsastamaan\nja näyttämään sitä paikkaa, jossa olin nähnyt sinut Thor Underhillin\nseurassa sinä päivänä, jolloin ratsastit Underhilliin Thorin\nhevosella. Hän itsepintaisesti korostamalla korosti, että hänen oli\npäästävä selville paikasta aivan tarkalleen, jotta hän siitä voisi\npäätellä, miltä suunnalta olit yhdessä Thorin kanssa tullut. Lähdin\nhänen kanssaan paikalle, jossa olin nähnyt sinut ja Thorin. Siellä\nhän yllättäen hyökkäsi kimppuuni, sitoi silmäni ja toi minut tänne.\nLyndia», hän lisäsi voimatta enää hillitä ääntään värisemästä, »pelkään\nniin kovin.»\n\nKortinpeluupaikalta kuului aikamoinen naurunrähäkkä. Siitä kuvastui\nselvästi villi ja hillitön riettaus.\n\nUlkoa kuului askeleita, ja Steele Sladen ilmaantui ovelle. Hänen suuri\nruhonsa melkein täytti oviaukon. Hän nojasi kätensä ovipieliin ja\nkumartui sisään tirkistelemään majan puolihämärään. Sitten hänen suuri,\ntakkuinen päänsä retkahti taaksepäin hänen purskahtaessaan valtavaan\nröhönauruun.\n\n»Miellyttävä rupattelu käynnissä, häh?» hän sanoi. »Ja hiukan ujoja\nvielä! Pysyttelette täällä yksinäisyydessä. Se ei ole lainkaan\ntarpeellista. Koko paikka on käytettävissänne ja voitte kuljeskella\ntäällä mielenne mukaan, kunhan ette vain lähesty tuota suurta\nkalliota. Katsokaa tuonne!» Hän viittasi valtavan jyrkänteen juurella\nsijaitsevaan jättiläismäiseen kivenjärkäleeseen. Se oli noin puolen\nkilometrin päässä ja näytti nojaavan kalliota vasten, joka sillä\ntaholla muodosti kattilalaakson seinämän. »Jos menette tuohon\nsuuntaan», hän jatkoi, »teidät ammutaan viipymättä, olittepa millaisia\nvaimoihmisiä tahansa. Kaipa olette ymmärtäneet kaiken?»\n\n»Miksi toitte meidät tänne ja kuinka kauan meidän on täällä\nviivyttävä?» kysyi Nance.\n\nSladen nauroi hillittömästi.\n\n»Todella mainiota», hän sanoi ivallisesti. »Miksi toin teidät tänne ja\nkuinka kauan teidän on täällä viivyttävä! Sanon sen teille. Puolattaren\ntoin vastaamaan muutamiin kysymyksiin. Sitten kun hän on vastannut\nniihin, taidan sysätä hänet pojille. Mitä pirun hyötyä minulla voisi\nolla jostakin puolalaispennusta! Ja te itse! Teitä huvittanee kuulla,\nettä pidin teistä heti ensi näkemältä. Niinpä niin, minä pidän teistä\nyhä ja siitä syystä toin teidät tänne. Kuinka kauan joudutte täällä\nolemaan, riippuu tykkänään tulevista tapahtumista. Arvelen, että\nuskotte ystävänne Montanan pelastavan teidät täältä, häh?» Nähdessään\ntytön hämmentyneen ilmeen mies purskahti jälleen nauramaan. »Vai\nluulitte, etten tiennyt teidän olleen suhteissa Montanaan, häh? Ette\nehkä arvellut minun tietävän, että Scott Hayesin hevonen on Carsonin\naitauksessa. Tai että Carsonin vajassa ovat hänen satulansa ja\nsuitsensa. Te ette tiedä, että Carter näki Montanan tappavan Hayesin\nKorppilaakson polun vierellä rinteellä, että hän myöskin näki teidän\nja Montanan ratsastavan yhdessä Scott Hayesin hevosta taluttaen\ntiehenne ja että Carter myöhemmin näki Montanan palaavan, keskustelevan\npitkään Thor Underhillin kanssa ja lopulta hautaavan Hayesin suuren\npaaden alle. Ja te ette tiedä, että Carter eräänä päivänä näki teidän\nratsastavan yhdessä Montanan kanssa ja teidän silloin näöltänne\nerehdyttävästi muistuttaneen kahta lemmenkipeää tunturikyyhkyä. Te ette\ntietänyt sitä, vai kuinka? No, minä olen tiennyt! Ja parhaillaan joukko\npoikia on hakemassa Montanaa, ja kun he tapaavat hänet, silloin teillä\nei ole enää rakastajaa.\n\n»Ja sinä, kalpeanaamainen puolalaispentu. Sanon sinulle: Tiedän Thor\nUnderhillin ja hänen ratsastajiensa olevan hakemassa hevoslaumaa. Ja\nhe eivät tule sitä löytämään, sillä hevoset ovat näet juuri tässä\nsamaisessa kattilalaaksossa. Ja ne tulevat täällä pysymäänkin siksi,\nkunnes olemme valmiit ajamaan ne jonnekin muualle. Ja se hetki on\nsilloin käsillä, kun olemme selvittäneet välimme Thorin ja Montanan\nkanssa. Nyt siis tiedätte, miksi toimme teidät tänne. Te tulette\njäämään tänne juuri niin pitkäksi aikaa, kunnes meitä rupee ällöttämään\nteidän näkemisenne.»\n\n\n\n\nXXIX LUKU.\n\n\nSladen poistui ovelta. Tytöt kuulivat hänen askeleensa, ja hetken\nkuluttua rähähtivät miehet taas nauramaan.\n\nTytöt istuivat pitkän penkin toisessa päässä kappaleen matkaa\ntoisistaan ja kuuntelivat. Nance oli aivan yhtä kalpea kuin Lyndiakin.\nHän oli perin järkyttynyt, vaikka hänen silmistään kuvastinkin uhmaa ja\nhänen huulensa olivat lujasti yhteen puristuneet. Lyndian silmissä oli\ninhoa ja ylenkatsetta.\n\n»Sladenit vihaavat minua. He ovat aina vihanneet. Ja nyt he vihaavat\nvielä entistäänkin enemmän — Bill Sladenin kuoleman jälkeen.»\n\n»Kuka ampui Bill Sladenin, Lyndia?»\n\nLyndia pudisteli päätään. »Minä ei tiedä», hän vastasi. »Beel Sladen\nlyönyt minua ja minä makasin pyörtyneenä. En tiedä, kuka hänet surmasi.\nTiedän vain, että Thor Underhill olla siellä. Mutta ampuako hän Beelin,\nsitä en tiedä. Ja sitä paitsi Billiin oli osunut kaksi kuulaa. Joskin\nThor ampui häntä, hän ei ollut ainoa ampuja. Sladenit aikoa kaiketi\npakottaa minut puhumaan, mutta minä ei tahdo puhua. Minä ei tule\ntietämään mitään.»\n\n»He epäilevät Thoria syylliseksi», arveli Nance.\n\n»Jos he luulla Thoria ampujaksi, niin miksi he ei kysyä sitä häneltä\nitseltään?» sanoi Lyndia. »Tiedätkö, miksi he ei mennä Thorin puheille?\nSiksi, että he pelkää häntä. He pelkää myös Montanaa. Nyt kun he\narvelevat, ettei Montana halua surmata Thoria, he halusta tahtoisi\ntappaa Montanankin.»\n\nTyttö huomasi punastuksen kohoavan Nancen kalpeille kasvoille, ja hän\nsanoi hiljaisesti:\n\n»Sinähän pitää Montanasta, eikö niin?»\n\n»En tiedä.»\n\n»Hän ei olla niin paha, kuin sanotaan», Lyndia vakuutti.\n\nHetkeen he eivät kumpikaan puhuneet sen enempää, vaan istuivat\näänettöminä penkin päässä ja katselivat ulos ovesta. Aivan oven\nkohdalla oli se jyrkkä kallionkieleke, joka kohosi korkeuksiin ja yhtyi\nlopulta idän puoleisiin, muurimaisiin reunavuoriin. Tuo valtava seinämä\nnäytti kirkkaassa päivänpaisteessa suunnattomalta. Sen pinnan olivat\nluonnonvoimat kuluttaneet säröiseksi. Aurinko paljasti halkeamat, kolot\nja teräväreunaiset murtumakohdat. Kielekkeen huippu näytti tasaiselta,\nja oli ehkä joskus menneisyydessä ollut ylätasangon osana. Tai ehkä se\nvieläkin yhtyi johonkin ylätasankoon. Mitään keinoa sen salaisuuksien\npaljastamiseen ei ollut. Sen valtava koko painosti heitä. Nance\nliikahti rauhattomana.\n\nOlo majassa tuntui ahdistavalta, ilma oli raskas ja tunkkainen.\n\nNance nousi.\n\n»Menen ulos», hän sanoi.\n\nHän astui ovelle ja Lyndia seurasi häntä. He seisoivat hetken oven\nlähettyvillä ja kiersivät sitten majan sen nurkkauksen, joka oli\nlähinnä Sladenia ja kortinpelaajia. He tunsivat kortinpelaajien katseet\nsekä kuulivat hiljaista naurua ja sanoja, joiden merkitystä ei voinut\nerottaa. Sitten kuului Steele Sladenin ääni:\n\n»Se on oikein, tytöt! Liikkukaa vain missä haluatte, mutta älkää\nlähestykö tuota isoa kallionjärkälettä.» Hänen äänensä oli inhottavan\nkohtelias ja tekopyhä.\n\nSladenin käyttäytymisestä he käsittivät hänen olevan ehdottoman\nvarman siitä, etteivät he voineet paeta kattilalaaksosta muuta kuin\nehkä mahdollisesti hänen mainitsemansa valtavan kalliolohkareen\nlähettyviltä, ja niinpä Steelellä ei ollut mitään sitä vastaan, että he\ntutkivat ympäristöä lähemmin.\n\nTytöt kulkivat metsän läpi sen takaiselle tasanteelle ja kiipesivät\nsitten erään kummun harjalle. Sieltä he tarkastelivat laaksoa.\n\nKaukana vasemmalla, laaksontapaisessa, he näkivät Katko-Uun hevoslauman\ntyytyväisenä laitumella. Majan lähettyvillä, kahden puolen pientä\npuroa, oli pieni aitaus ja siinä kymmenkunta hevosta, jotka kaikesta\npäättäen kuuluivat Sladenille ja hänen ratsastajilleen. Tytöt\nhuomasivat, että laaksoa reunustava vuorenseinämä oli yhtenäinen ja\naukoton aivan kuin se olisi aikojen alussa, valtavan suunnitelman\nmukaisesti, rakennettu varta vasten laaksoa eristämään ja suojaamaan.\nLukuunottamatta irtautuneita kallionlohkareita, jotka määrättömien\naikojen kuluessa olivat irtautuneet vuorenseinämästä ja osaksi\nhajonneet ja rapautuneet, seinämät kohosivat äkkijyrkkinä, kuin\nveitsellä leikattuina.\n\n»Lyndia», huudahti Nance, joka oli paikan mahtavuuden ja äänettömyyden\nlumoissa, »mitä arvelet Sladenin aikovan tehdä?»\n\n»Ei kerrassaan mitään», vakuutti Lyndia ivallisesti. »Steele Sladen\nei uskalla edes koskea meihin. Etkö kuullut, mitä hän sanoi. Että hän\nodottaa, kunnes hänen miehensä tappavat Thorin ja Montanan! Mutta sitä\nhe eivät koskaan tee. Meidän on tietenkin pakko olla täällä, sillä me\nemme voi paeta. Mutta me olemme täysin turvassa. Ja kun Thor ja Montana\nsaavat tietää meidän kadonneen, he kyllä hakevat meidät käsiinsä.\nSladenit ovat kaikista puheistaan huolimatta suuria raukkoja.»\n\n»Toivon sinun olevan oikeassa, Lyndia. Mutta pelkään, etteivät Thor ja\nMontana koskaan löydä tätä paikkaa.»\n\nTytöt oleilivat koko päivän ulkoilmassa. Silloin tällöin he kuulivat\nmiesten ääniä, ja kerran he näkivät ratsastajan tulevan suuren\nkallionlohkareen takaa, karauttavan tasanteen yli ja laskeutuvan\nratsailta majan lähettyvillä.\n\n»Tuo oli Blackie Sladen», Lyndia huomautti.\n\nOli jo myöhäinen iltapäivä, kun Steele Sladen kutsui heitä ilmoittaen\nillallisen olevan valmiina. He olivat nälkäisiä, ja kun he palasivat\nmajaansa, oli eräällä sen karkeatekoisista pöydistä ruokaa.\n\nHe näkivät miesten ryhmittyneen syömään tulen äärelle sen viereen\nnostetun penkin lähettyville. Steele ja Blackie Sladen olivat miestensä\njoukossa.\n\nTytöt olivat päivän kuluessa yrittäneet rauhoittua, mutta illan\nhämärtyessä Nance hakeutui Lyndian turviin ja vapisi kauhusta\nistuessaan penkillä häneen tarrautuneena.\n\n»Oletko huomannut?» hän sanoi Lyndialle. »Majassa ei ole ovea, emmekä\nvoi oviaukkoa mitenkään sulkea.»\n\n»Ovesta ei loppujen lopuksi olisi mitään hyötyä», Lyndia huomautti.\n»Jos he vain haluaisivat, heidän olisi helppoa murtaa ovi. Mutta he\neivät halua kerrassaan mitään, sillä he pelkäävät.»\n\nMutta huolimatta rohkeista sanoistaan ja ivallisuudestaan Lyndia pysyi\nvalveilla, tarkkaavana ja varuillaan.\n\nMiehet eivät heitä häirinneet. Tytöt kuulivat heidän äänensä, ja\nkahdesti Lyndia astui ovelle vilkaisemaan ulos. Miehet olivat\nryhmittyneet pienen nuotion ympärille. He nauroivat ja juttelivat,\nja tulen häilyvä loimu valaisi silloin tällöin heidän kasvojaan,\njotka tytön mielestä näyttivät pahaenteisiltä ja riettailta. Noin\nyhdeksän aikoihin illalla Lyndian laskelmien mukaan kuun kalpean\nkehän piti nousta valtavan itäisen seinämän ylle ja valaa kelmeätä\nvaloaan kattilalaaksoon. Valo tunkeutui ovesta majaan ja valaisi\nheikosti tyttöjä. Nance oli rasituksista ja vaarasta ylen väsynyt ja\nhellittämätön pelontunne oli lisäksi käynyt kovin hänen voimilleen ja\nuuvuttanut hänet sekä ruumiillisesti että henkisesti. Hän nojasi majan\nseinään ja nukkui.\n\nLyndia sitä vastoin oli yhä täysin valveilla. Hän katseli kuutamoa.\nLopulta kuun valo siirtyi pois hänen kasvoiltaan, laskeutui hänen\nhartioilleenkin ja sitten yhä alemmaksi. Nyt se oli jo vyötäisten\nkohdalla, siitä se siirtyi hänen polviinsa, sitten lattialle ja nyt se\nalkoi hitaasti ryömiä ovea kohden. Laaksosta ei kuulunut enää hiiren\nhiiskahdustakaan. Unettava rauha vallitsi kaikkialla. Arvattavasti\nmiehet olivat laskeutuneet levolle. Kahdesti Lyndiakin huomasi\ntorkahtaneensa, sillä kuun valo oli hänen huomaamattaan liikkunut\nkappaleen matkaa ovea kohden. Jälleen hän uudestaan oli hetkeksi\nnukahtanut, sillä nyt valo oli kadonnut tykkänään lattialta. Sitten hän\nsuuren uupumuksen valtaamana vaipui Nanceen nojaten sikeään uneen.\n\n\n\n\nXXX LUKU.\n\n\nKoko päivän, jopa sinä hetkenäkin, jolloin Steele Sladen oli kiskonut\nhänet kattilalaaksossa satulasta, Lyndia oli herkeämättä ajatellut\npakoa. Istuessaan penkilläkin seuraamassa kuun valon hidasta\nperääntymistä ovea kohden hän suunnitteli pakoa. Hän tiesi, ettei hän\nvoinut paeta valoisan aikaan, kun kaikki miehet olivat valveilla ja\nvaruillaan. Yritys oli tehtävä yöllä — jo samana yönä. Siitä syystä hän\ntaisteli unta vastaan; taisteli, kunnes luonto lopulta voitti hänen\nponnistuksensa. Mutta unissaankin hän suunnitteli pakoa, ja hänen\nmielessään kummitteli se oudon näköinen kallionlohkare, jonka Steele\nSladen oli kahdesti maininnut. Hän kuvitteli olevansa lähellä kalliota\netsimässä pelastavaa pääsyä laaksosta, kun hänet odottamatta havahdutti\nterävä, äkillinen rasahdus, aivan kuin joku olisi astunut paksulle,\nkuivalle risulle. Terävää, kajahtavaa ääntä seurasi töksähtävä kumahdus.\n\nTyttö oli nyt täysin valveilla ja istui varuillaan ja jännittyneenä\npenkin päässä tuijottaen kuun valaisemaa aukiota oven ulkopuolella.\n\nAivan valosuorakaiteen reunassa, usean metrin päässä ovesta, mies\ntuupertui maahan. Tyttö tiesi miehen aiheuttaneen mätkähdyksen. Hän oli\nvarma siitä, että mies oli lähellä ovea horjahtanut majan seinään ja\nponnahtanut tai hoiperrellut siitä nykyiseen olinpaikkaansa. Mies oli\npuolittain polvillaan ja nojasi koko painollaan maassa hiukan harallaan\noleviin käsiinsä. Hänen päänsä oli riipuksissa; leuka painuneena rintaa\nvasten. Tämä asento säilyi vain hetken aikaa, ja Lyndia näki, kuinka\nmies tuupertui hitaasti kasvoilleen maahan. Hänen jalkansa ja kätensä\njäykistyivät, ja hän jäi liikkumattomana makaamaan.\n\nLyndia oli täysin selvillä siitä, että hän oli ollut murhenäytelmän\ntodistajana. Oli ilmeistä, että miestä oli ammuttu, ja nyt tyttö\nkäsitti terävän, unissaan kuulemansa napsahduksen johtuneen sellaisen\npienireikäisen luodikon laukauksesta, jonka piippu oli tavattoman pitkä\nja paksua terästä. Hän oli nähnyt useita tämän lajisia aseita, sillä ne\nolivat vasta aivan äskettäin joutuneet pois käytännöstä, kun kauppaan\noli tullut suurempireikäisiä ja lyhyempipiippuisia, syöttölippaalla\nvarustettuja aseita.\n\nMutta miksi miestä oli ammuttu, ja kuka oli ampuja? Laukauksen jälkeen\nei kuulunut ääntäkään, eikä mitään liikettä ollut havaittavissa miehen\nkaatumisenkaan perästä. Mies makasi maassa muodottomana möhkäleenä,\nkuolleena, mutta mikään elävä olento ei häntä lähestynyt.\n\nLyndia odotti. Puoli tuntia. Tunnin. Ketään ei tullut eikä vieläkään\nkuulunut ääntäkään.\n\nKaksi tuntia kului, ja vielä kolmaskin. Länteen matkaava kuu painui\nvaltavan, läntisen vuorenseinämän peittoon. Vain epämääräinen,\nkellertävä kajastus valaisi enää laaksoa. Kajastuskin kalpeni hitaasti,\nmenetti hohtonsa, ja synkeä pimeys hiipi tilalle käärien kaiken\nvaippaansa. Seurasi pitkä, kammottava ja kolkko pimeys, joka lopulta\nalkoi vaaleta värittömäksi, kalseaksi harmaudeksi. Sitten ilmaantui\nharmaa valo, joka laskeutui verkkaan itäistä vuorenseinämää ja muuttui\nvähitellen hopeiseksi. Aamunsarastus oli käsillä.\n\nSilloin Lyndia kuuli ääniä — miesten ääniä. Sladen oli ratsastajineen\nherännyt. Tyttö kuuli miesten liikuskelevan.\n\nNämä äänet herättivät Nancenkin, joka havahtui pystyyn ja tuijotti\nkauhuissaan ja hämmästyneenä Lyndiaa, ennen kuin käsitti, missä hän oli.\n\n»Oi», hän sanoi. »Me olemme yhä täällä. Mi-minä varmaan uneksuin.\nLuojan kiitos, että on jo aamu.»\n\nHän katsahti ovesta ja näki miehen ruumiin sen edustalla. Ehkä hän\nolisi huutanut ääneensä, jollei olisi ajoissa huomannut Lyndian\nvaroittavaa elettä.\n\n»Mi-mi-mitä on tapahtunut?» hän kuiskasi.\n\n»Arvelen miehen yrittäneen yöllä tunkeutua majaan», sanoi Lyndia.\n»Minäkin nukuin, mutta kuulin sitten äkkiä laukauksen ja mätkähdyksen.\nJa näin miehen kontallaan tuossa kaatumispaikallaan. Hän kuoli siihen.\nKuka lieneekään surmannut miehen, hän ei ilmestynyt näkyviin. Arvelen\nkuolleen kuuluneen Sladenin ratsastajiin.»\n\nJostakin ulkoa kuului huuto ja sitten nopeita askeleita. Askelten äänet\nenenivät, ja kohta olivat kaikki Hatun ratsastajat majan edustalla\nryhmittyneinä kuolleen ympärille, jota he sanattomiksi ällistyneinä\ntuijottivat. Steele Sladen kumartui, käänsi ruumiin selälleen ja totesi\nterävästi:\n\n»Tämähän on Tularosa! Ja hän on kuollut!» Hän huomasi nyt verta\nkuolleen paidassa ja kuulanreiän rinnassa lähellä sydäntä.\n\n»Hänet on tapettu», sanoi Steele.\n\nSteele ryhdistäytyi äkkiä ja silmäili syyttävästi ja epäluuloisesti\nmiehiään, jotka puolestaan ilmeisesti tyrmistyneinä katselivat vuoroin\nhäntä, vuoroin kuolleen toverinsa kasvoja.\n\n»Kuka piru tämän teki?» ärjäisi Sladen.\n\nKukaan ei vastannut, ja Sladen tarkasteli tutkivasti vuorotellen kunkin\nkasvoja.\n\n»En kuullut ammuntaa yöllä», sanoi joku.\n\nKaikki pudistelivat päätään puheen vahvistukseksi. Silminnähtävästi he\nolivat vallan yhtä hämmästyneitä kuin Sladen itsekin.\n\nBlackie Sladen tunkeutui heidän joukkoonsa ja ryhtyi tarkastelemaan\nTularosaa.\n\n»Tuhannen tulimmaista», hän huudahti. »Eipä ihme, ettei kukaan kuullut\nammuntaa. Sillä jos Tularosaa olisi ammuttu kuusipanoksisella, koko\ntämä kirottu laakso olisi jyrissyt kuin ukonilmalla, mutta Tularosa\nonkin surmattu sellaisella aseella, joka ei paukahda juuri sen kovempaa\nkuin oksa katketessaan. Onko pojat teistä jollakulla luodikkoa?»\n\nKenenkään satulan huotrassa ei ollut pienireikäistä asetta. Tytöt\nkuulivat, kuinka Blackie Sladen ja eräät toiset miehet kävivät\ntarkastuksella.\n\n»Kellään ei ole enää luodikkoa», kuulivat tytöt jonkun miehistä sanovan.\n\nMiehet palasivat jälleen ruumiin luo. Jotkut kantoivat sen syrjään.\nSteele Sladen ilmestyi äkkiä majan ovelle ja hymyillen häijysti pystyyn\nkavahtaneille tytöille tarkasteli heitä pitkään.\n\n»Hm. Te ette ole olleet vuoteessa, häh?» hän kysyi. »Kaikesta päättäen\nolette itkeä vollottaneet koko yön. Jollette ole nukkuneet, te varmasti\nnäitte, kuinka Tularosa tapettiin. Kuka surmasi hänet?»\n\n»Minä nukuin. Molemmat nukuimme», sanoi Lyndia. »Kuulin miehen\nkaatuvan, mutta en tiedä kuka hänet tappoi.»\n\nSteele Sladenin silmiin tuli hurja ilme.\n\n»Se on perkeleen valhe», hän sanoi.\n\nSitten hän odottamatta lähti ovelta törmätäkseen Blackieen, joka oli\ntulossa majaan.\n\n»He eivät olleet syyllisiä», Sladen sanoi. »Täällä ei ole mitään\nasetta.» Sitten hänen äänensä hiljeni sähähtäväksi kuiskaukseksi.\n\n»Joku on viime yönä ollut laaksossa, Blackie», hän sanoi. Sitten hän\nkohotti äänensä huudoksi. »Joku pojista ratsastakoon kulkuaukolle\ntarkastamaan, mikä Leedsiä vaivaa. Kysykää häneltä, mitä pirua hän\noikein on tarkoittanut päästäessään jonkun hiipimään tänne!»\n\nSeurasi hetken hämmennys, kunnes tytöt kuulivat hevosen laukkaavan.\n\nRatsastaja kannusti hevostaan tasanteen yli ja katosi lopulta etäisen\nkallionlohkareen taakse. Samassa mies palasi täyttä lentoa takaisin.\nHän kiisi majan ohi ja pysähdytettyään hevosensa täydestä vauhdista\nhuusi niin, että tytötkin sen kuulivat:\n\n»Leeds on kuollut! Joku on murskannut hänen päänsä. Hän makaa lohkareen\ntakana kankeana kuin pölkky!»\n\n\n\n\nXXXI LUKU.\n\n\nMiehet kulkivat poispäin ja heidän äänensä hiljenivät niin, ettei\npuhetta voinut enää erottaa. Tunnin verran tai ehkä kauemminkin\nvallitsi majan lähettyvillä täydellinen hiljaisuus. Sitten eräs mies\nastui sisään, asetti äänettömänä ruokaa pienelle pöydälle ja katosi\nsaman tien sanaakaan sanomatta. Miehen ilme oli vakava ja hänen\nkatseensa huolestunut.\n\n»He ovat huolissaan», sanoi Lyndia miehen kadottua. »He tietävät, että\nse, joka viime yönä kävi laaksossa, ei ainakaan ollut heidän ystävänsä.\nHeidän piilopaikkansa on nyt paljastettu. Ken se, joka tappoi Tularosan\nja Leedsin, on Thorin ystävä ja Sladenit tietävät, että hän ennen\npitkää kohtaa Thorin ja saattaa tälle sanan havainnoistaan ja tästä\nlaaksosta. Kenen arvelet tuon ystävän olevan?»\n\n»En tiedä», tyttö vastasi. »Mutta olisinpa toivonut, että hän, olipa\nhän kuka tahansa, olisi auttanut meitä pakenemaan viime yönä.»\n\n»Arvelen hänen juuri siksi tulleen tänne», Lyndia sanoi. »Mutta\nlaskelmat jollakin tavoin pettivät», hänen äänensävynsä rauhoitti\nNancea. »Mikäli hän oli ystävämme viime yönä, hän on vielä tänään ja\nensi yönäkin. Sladenit eivät uskalla enää jäädä tänne.»\n\nMyöhemmin tytöt lähtivät majasta ja viettivät suurimman osan aamua\nulkona. He näkivät Sladenin ja Hatun ratsastajien vetelehtivän metsikön\nvarjossa, mutta tänään siellä ei enää pelattu korttia. Tytöt kuulivat\nmiesten äänetkin, ja ne olivat vakavat ja hiljaiset. Lyndia arveli\nheidän puhuvan edellisen yön murhenäytelmistä ja arvailevan, kuka\nmurhaaja saattoi olla. Ei ollut epäilystäkään siitä, etteivätkö he myös\nsuunnitelleet lähtöä laaksosta, sillä paikka ei ollut enää niin varma\nja turvallinen kuin he olivat alunperin kovin tyytyväisinä kuvitelleet.\n\nMiehet olivat tyytymättömiä ja rauhattomia. Lyndiasta ja Nancesta\ntuntui, että he huolestuneina pitivät silmällä laaksoonpääsyaukkoa\naivan kuin peläten sieltä ilmaantuvan heille ikävyyksiä. Sinne oli\nlähetetty uusi vartija Leedsin tilalle.\n\nMitään ei tapahtunut. Tuli keskipäivä ja aurinko paahtoi keskitaivaalta\nkuumana kuin sulatusuuni tehden olon tukalaksi. Keskipäivän\nhäikäisevässä, loistavassa valaistuksessa laakso näytti valtaisalta\nhautakammiolta.\n\nTytöt istuivat kyhmyisen katajan varjossa pienessä syvänteessä\nkappaleen matkaa majasta. He odottivat, mitä tuleman piti. Heille ei\ntarjottu ruokaa päivälliseksi, eivätkä he olisi sitä halunneetkaan.\nMiehet eivät ryhtyneet keittämään ruokaa. He vetelehtivät yhä vain\nvarjossa ja tunsivat silminnähtävästi olonsa perin epämukavaksi.\n\nIltapäivä tuntui loputtoman pitkältä. Mistään ei kuulunut ääntäkään\neikä mitään liikettä näkynyt. Kuumuus oli niin tukahduttava, että\nhevosetkin siitä kärsivät; ja sitten aurinko laskeutui korkean läntisen\nseinämän taakse, jonka juurelle eläimet ryhmittyivät varjoon.\n\nSeinämän varjo alkoi hitaasti ryömiä laaksoon. Se tavoitti tytöt, kääri\nheidät vaippaansa, kulki heidän ylitseen ja matkasi vakaasti eteenpäin.\nTytöt seurasivat sen liikettä laakson pohjalla, sen kiipeämistä pitkin\nvaltavaa itäistä rinnettä ja sen takaista vuorenseinämää. Kun varjo oli\npäässyt puoliväliin seinämää, siinä voi havaita uuden värivivahduksen.\nTämä väri tummeni ja valtasi alaa, ja lopulta auringonlaskun satumainen\nväriloisto ja purppura kultasi seinämän, sen takaiset vuoret ja koko\ntaivaan. Tätä kesti ehkä tunnin ajan, mutta sitten katoava auringonvalo\nmenetti loistonsa ja tarumaisen kauneutensa ja tasoittui värittömäksi,\nkalpeaksi hämäräksi.\n\nTytöt palasivat majalle ja pujahtivat sisään miesten heitä edes\nhuomaamatta.\n\nHeitä varten ei majaan ollut varattu ruokaa, mutta nyt alkoi ulkoa\nkuulua liikettä ja toimintaa.\n\n»He aikovat siirtyä pois laaksosta», kuiskasi Lyndia. »He ovat perin\npohjin ällistyneitä ja pelokkaita. He olisivat mielellään lähteneet jo\naikaisemminkin, mutta heidän oli odotettava pimeän tuloa. Nyt heidän on\npian lähdettävä, sillä kuu nousee aikaisin kuten eilenkin.»\n\nLyndian ennustukset toteutuivat, sillä samassa alkoi kuulua hevosten\nliikuntaa ja Hatun ratsastajien huutelua. Sitten kuului ukkosentapaista\nkavionkapsetta, kun hevoslauma tasanteella juoksi villinä sinne tänne\nHatun ratsastajien piirittäessä sitä ja pyrkiessä ajamaan hevosia\ntiettyyn suuntaan. Hevoslauman ajaminen yöllä on vaikea tehtävä, mutta\nse oli tällä kertaa välttämätöntä, koska ilmitulon vaara muutoinkin oli\nylen suuri.\n\nLyndiasta tuntui, että kului ainakin tunti, ennen kuin kavionkapse\nloittoni ja vaimentui kuulumattomiin viimeisenkin hevosen poistuttua\nkulkuaukosta. Alkuyön läpitunkematon pimeys oli jo väistymässä; siihen\noli ilmaantunut keltainen häivä, joka kieli kuun näyttäytymisestä.\n\nÄkkiä kuului kavionkapsetta aivan majan lähettyviltä ja sitten Steele\nja Blackie Sladenin ääniä. Äänet olivat kärsimättömiä ja töykeitä.\n\n»Olemme piru vieköön olleet täällä aivan tarpeeksi», murahteli Blackie.\n»Ken ikinänsä hiipi tänne viime yönä, vie kyllä sanan Underhilleille,\nja he ovat kohta kannoillamme. Me saamme kyllä hevoset kunnolla\nturvaan, kun nuo pirun hullut ajavat niitä tarpeeksi hurjaa vauhtia,\nkunnes raja saavutetaan. Nämä naiset minua epäilyttävät.»\n\nSteele Sladen naurahti.\n\n»Kyllä me naisista huolen pidämme, ei siitä pelkoa.»\n\nHän astui majan ovelle.\n\n»Tulkaa esille, te molemmat», hän komensi tyttöjä. »Meidän on sidottava\nteidät jälleen.»\n\nTytöt alistuivat ja heidät kuljetettiin ulos, mutta heitä ei tällä\nkertaa kuitenkaan sidottu sen kummemmin, kuin että heiltä peitettiin\nsilmät ja heidät sijoitettiin hevosten selkään. Siinä he joutuivat\nodottamaan.\n\nIlmeisesti Sladeneilla oli ennen lähtöä vielä jotakin tehtävää, sillä\nodotus venyi pitkäksi miesten liikkuessa jossakin lähettyvillä.\n\nSitten he kuulivat Blackien äänen aivan viereltään.\n\n»Tuossa tuo pirun kuu jo on», hän sanoi.\n\nSladenit eivät olleet välittäneet sitoa tyttöjen käsiä, ja niin Lyndia\nsalavihkaa siirsi sidettä siten, että hän saattoi nähdä.\n\nSladenit seisoivat ratsujensa lähettyvillä. He olivat valmiit nousemaan\nratsaille, mutta jokin näytti kiinnittävän heidän huomiotaan. Kummatkin\ntuijottivat idän suuntaan kohti kallioseinämää, jonka takaa kuu\nparhaillaan oli nousemassa. Heidän katsettaan seuraten Lyndiakin\ntähysteli yläilmoihin.\n\nKuun suuri keltainen kehä oli jo kohonnut puoliksi vuorenharjan\nyläpuolelle. Sen valo oli kirkas ja kuvasti selvästi seinämän harjan\njokaisen yksityiskohdan sekä paljasti samalla siellä liikkuvan olennon.\nOlento oli mies. Hän kulki aivan jyrkänteen reunalla pohjoiseen\nsuuntaan. Lyndian seuratessa häntä katseellaan ja ihmetellessä, kuinka\nhän oli päässyt tuolle eristetylle ylätasangolle, mies astui aivan kuun\neteen.\n\nLyndia oli ällistynyt. Olento kuvastui valokuvamaisen selvästi. Hän oli\npitkä ja kulmikas. Tyttö voi jopa erottaa olion liian avaran suojapuvun\nja kolhiintuneen huopahatun.\n\nJake Kolsar!\n\nLyndia tukahdutti kirkaisun. Hän kuuli Steele Sladenin kiroavan\nkarkeasti, näki hänen tempaavan kiväärin satulakotelostaan, polvistuvan\nja tähtäävän.\n\nKivääri paukahti. Kulmikas olento alkoi juosta etelään päin, kääntyi\nsitten hiukan itään ja katosi näkyvistä jyrkänteen lähettyvillä olevien\nkallioiden taakse.\n\n»Ohi meni», kiroili Steele. »Sehän oli Kolsarin kirottu nulikka!\nLähdetään pian täältä.»\n\nSladenit nousivat ratsaille ja suuntasivat kulun kohti\nkallionjärkälettä ohjaten samalla vankiensa hevosia.\n\nPian he pääsivät pois laaksosta. Sitten kuljettiin vedessä. Siinä\nkahlattiin melko pitkän aikaa, kunnes tultiin tasaiselle maalle. Steele\npoisti nyt silmäsiteet tytöiltä.\n\n»Sillä ei ole mitään väliä, mitä tämän jälkeen näette», hän tokaisi\ntöykeästi. »Se ei teitä kuitenkaan hyödytä vähääkään.» Hänen äänensä\noli peloittava ja pahaenteisen kylmä.\n\n»Sinä, Blackie, ratsastat edellä», hän lisäsi. »Tytöt seuraavat\nBlackieta ja minä tulen jäljessä. Jos jompikumpi teistä yrittääkään\npaeta, ammun paikalla paholaisen nahoistanne. Alkakaa painua.»\n\nKuu oli nyt jo korkealla taivaalla ja paljasti jylhän, aution seudun,\nlaajan ylätasangon, joka oli sekä Nancelle että Lyndialle tuntematon.\nSille olivat luonteenomaisia kitukasvuiset metsiköt, matalat kalliot\nja synkät, pohjattomat kuilut. Tytöt ratsastivat tasaista vauhtia\nBlackieta seuraten, Steele ratsasti aivan heidän kintereillään. He\neivät yrittäneetkään paeta, sillä he tiesivät, että kaikki yritykset\nolisivat olleet hyödyttömiä. Niin he matkasivat yhä syvemmälle\nerämaahan.\n\n\n\n\nXXXII LUKU.\n\n\nSladenien ja Hatun ratsastajien pitkä poissaolo ei lainkaan vaivannut\nMontanaa, jos kohta se ei ollut hänelle erikoisesti mieleenkään.\nHän ei ollut lainkaan utelias heidän toimiensa suhteen, mutta sitä\nkiinnostuneempi hän oli pienestä, peittämättömistä tiilistä tehdystä\nmajasta, jossa vanha meksikkolainen asui. Päivät kävivät kyllä Montanan\nmielestä pitkiksi, mutta hänen kärsivällisyytensä oli ihailtava. Hän\nei ollut esimerkiksi kahteen päivään ja yöhön poistunut kolmeakymmentä\nmetriä kauemmaksi karjapaimenten etumiehen majasta. Tänä aikana hän ei\nollut sytyttänyt tulta edes keittääkseen kahvia. Hänen juomavetensä\noli jo kaksi päivää vanhaa, epämääräistä, haaleata nestettä. Majan\npäätyovea ja ikkunoitakaan ei ollut avattu kahteen vuorokauteen.\nSuurimman osan tästä ajasta Montana oli viettänyt majan penkillä\ntähystellen ikkunasta kahvipannun ja öljykannun välistä, jotka hän\ntarkoituksellisesti oli asettanut ikkunapöydälle.\n\nHänen mielenkiintonsa kohde, meksikkolainen, oli poistunut majastaan\nkahdesti. Kummallakin kerralla hän oli istunut majansa edessä\npenkillä piippuaan poltellen. Mutta kummallakin kerralla hän talosta\npoistuessaan oli lukinnut sen oven. Tämä varovaisuus, Montana päätteli,\njohtui piintyneestä tavasta, sillä Montana oli melkein varma, ettei\nmeksikkolainen epäillyt kenenkään häntä tarkkaavan. Montana oli ollut\nyhtä varovainen kuin kärsivällinenkin, sillä hän oli kätkenyt hevosensa\nvehmaaseen jokikuiluun niin kauaksi joen alajuoksun suuntaan, että se,\nHatun rakennuksista käsin katsottaessa, oli ehdottomasti piilossa.\nMontana oli ratsastanut talosta sellaiseen aikaan, että meksikkolainen\noli varmasti hänen lähtönsä huomannut, ja hän oli palannut takaisin\nyöllä, varkain.\n\nMontana oli päättänyt tunkeutua savimajaan, ja hän oli varma siitä,\nettä mikäli hän vain oli kyllin kärsivällinen, tulisi hetki, jolloin\nmeksikkolainen jättäisi talon vartioimatta. Siksi Montana oli vain\ntyytyväinen, että Sladenien paluu viivästyi.\n\nTänäänkin, varhain iltapäivällä hän makasi vatsallaan penkillä\nja vartioi. Hyönteiset surisivat ikkunan takana paahtavassa\nauringonpaisteessa. Linnut livertelivät puissa, ja paikan unettava\nrauha ja hiljaisuus alkoi juuri tuudittaa Montanaa uneen, kun hän\näkkiä näki savimajan oven hitaasti avautuvan. Meksikkolainen ilmaantui\novelle ja alkoi siinä poltella piippuaan ympärilleen katsellen.\nMuutamia kertoja hän tähyili itään, aivan kuin hän olisi mielessään\nihmetellyt Sladenien ja Hatun ratsastajien viipymistä, ja useita\nkertoja hän vilkaisi päärakennukseen ja toisiin taloihin, jotka kaikki\nnäyttivät rauhallisilta ja autioilta. Kerran hän käveli talon kulmalle\nja tarkkaili pitkään laajaa länteen avautuvaa näköalaa. Sitten hän\nsijoittautui penkille tupakoimaan.\n\nMontana huomasi oven olevan auki. Meksikkolainen oli ensimmäistä kertaa\nluopunut totutusta varovaisuudestaan, ja Montana uskoi tämän johtuneen\nsiitä, että mies oli lopultakin vakuuttunut siitä, ettei kerrassaan\nketään ollut lähettyvillä. Mies oli hetkeksi hellittänyt alituista\nvaruillaanoloaan ja näytti siitä suorastaan nauttivan. Parhaillaankin\nhän perusteellisesti venyttelihe ja haukotteli, nousi penkiltä,\nvenyttelihe jälleen ja lähti sitten päärakennuksen suuntaan. Ja sieltä\nhän, Montanan tietämättä, mitä hän aikoi, lähti hitaasti kulkemaan\nrinnettä joenpuoleista metsää kohden.\n\nMontana ryhtyi äkkiä toimimaan. Hän nousi penkiltä seuraten yhä\nmeksikkolaisen liikkeitä. Tämä laskeutui varmasti, joskin hitaasti,\nrinnettä alas.\n\nNyt Montana toimi salamannopeasti. Hän livahti ulos majan takaovesta,\nsyöksyi sellaiseen kohtaan, että savimaja joutui hänen ja\nmeksikkolaisen väliin, ja juoksi sitten nopeasti pitkin, kissamaisin\naskelin.\n\nSamassa hän oli sujahtanut savimajaan ja sulkenut oven jälkeensä.\n\nLattia oli likainen, takaseinällä oli kaksi makuulavitsaa; huoneen\nmuuna kalustona oli penkki, tuoli, pieni pöytä, hylly kynttilöineen,\ntakka ja sillä joitakin kuhmuisia keittoastioita. Paljon muuta majassa\nei ollutkaan, lukuunottamatta paksua ketjua, joka oli kiinnitetty\nsuureen, seinässä olevaan renkaaseen. Ketju jatkui renkaasta lattialle\nja siitä matalalle lavitsalle ja katosi vuodevaatteisiin.\n\nEi, Montana olikin erehtynyt. Vuodevaatteet liikahtivat, ne heitettiin\nsivulle ja niiden keskeltä kohosi mies, joka asettui istumaan lavitsan\nreunalle tuijottaen Montanaan.\n\nMiehen ilme oli uskomattoman hämmästynyt..\n\n»Ku-kuka — kuka — mi-miksi — kuinka te tulitte tänne? Kuka te olette?»\nmies kysyi häkeltyneenä.\n\n»Olkaa aivan rauhallinen. Kyllä minä olen täällä. Kysymys on vain\nsiitä, miksi te olette täällä?»\n\nMies nauroi oudosti, pilkallisesti.\n\n»Olen kerta kaikkiaan täällä», hän sanoi. »Enempää en pysty sanomaan.»\n\nHän oli näköjään kuusikymmenvuotias, keskimittainen ja verraten\nluiseva, mikä sai Montanan päättelemään, ettei mies koskaan ollut\nvankkatekoinen ollutkaan. Hänen suunsa oli päättävän näköinen, leuka\njykevä, ja harmaissa silmissä oli arvoituksellinen, katkera, mutta\nsamalla ehkä kuitenkin leikillinen ilme. Hänen tukkansa oli pitkä,\nteräksenharmaa ja ulottui melkein harteille. Takkuinen parta peitti\nkasvot osoittaen, ettei mies ollut äskettäin partaansa ajanut. Mies\nei näyttänyt mielisairaalta, sillä hänen silmänsä olivat kirkkaat\nja vakaat ja niistä kuvastui ymmärrys ja järki. Kahleet olivat\nluiskahtaneet lattialle miehen vääntyessä istumaan, ja hänen oikea\nnilkkansa oli paljastunut ja samassa siinä oleva rautainen rengas,\njohon ketjut päättyivät. Paita ja kulunut suojapuku oli miehen ainoana\nvaatetuksena.\n\nOli ilmeistä, että mies oli syvästi järkyttynyt Montanan nähdessään;\nnäytti aivan siltä, että hän oli pitkään janonnut uusien kasvojen\nnäkemistä, sillä hän tutki tarkkaan Montanan kasvojen jokaisen\npiirteen, aivan kuin painaakseen mieleensä tällaisen harvinaisen näyn.\nSilmät loistivat liikutuksesta.\n\nMies kohosi pystyyn. Hän astui pari kolme askelta Montanaa kohden;\nhänen päänsä oli ojentuneena eteenpäin ja hänen suunsa oli avoinna,\naivan kuin hän olisi ollut aikeissa sanoa jotakin. Sitten hän pysähtyi.\nKahleet lakkasivat kalisemasta. Hän seisoi tuijottaen yhä Montanaa\nkasvoihin.\n\n»Kuka te olette?» hän huusi käheästi. »Sanokaa minulle, Jumalan tähden!»\n\nHän vapisi, sulki silmänsä, avasi ne jälleen, räpytteli niitä aivan\nkuin varmistautuakseen siitä, että oli hereillä.\n\n»Te — te — sinä olet Ed Rignall! Sinä olet poikani!»\n\nSeurasi lyhyt, jännittynyt, sähköinen hiljaisuus. Sitten Montanan\nkurkusta kuului käheä, katkonainen kuiskaus:\n\n»Hyvä Luoja! Isäni!»\n\nHitaasti hän astui eteenpäin. Hänen silmistään kuvastui samalla kertaa\nviha ja sääli, kun hän sulki kuihtuneen olennon syliinsä.\n\nHetken aikaa he seisoivat siten pitäen toisiaan lujasti syleilyssään.\nVanhemman miehen koko ruumis vapisi liikutuksesta, ja hän mutisi\nkäsittämättömiä sanoja. Nuorempi taas seisoi jännittyneenä ja\nryhdikkäänä, hänen kouransa puristautuivat nyrkkiin, leuka tärisi\nliikutuksesta, posket olivat pingoittuneet kuin kuolleella — tai\nsellaisella miehellä, jonka on vallannut silmitön murhanhimo.\n\n»Tiesin sinun jonakin päivänä pääsevän jäljilleni», vanhempi mies sanoi\nkatkonaisesti.\n\n»Isä», Montana vastasi, »olen hakenut sinua ja äitiä jo kaksikymmentä\nvuotta. Aina kymmenennestä ikävuodestani lähtien.»\n\n»Viethän, poikani, minut täältä pois? Viethän?»\n\n»Varmasti, isä! Aivan varmasti vien sinut pois!»\n\nMontanan takana narahti ovi ja se avautui. Meksikkolainen seisoi\noviaukossa.\n\n»_Madre de Dios_!» kirahti miehen huulilta, käsi syöksähti kupeelle ja\nkopeloi asetta kotelostaan. Mutta liian myöhään!\n\nMontanan kääntyessä katsomaan meksikkolaista hänen jokainen\nlihaksensa näytti jännittyvän ja värähtävän. Montanan ase jyrähti,\nkerran, kahdesti, kolmesti, niin nopeasti, että tuli ja savu näytti\nsyöksähtävän sen suusta yhtenäisenä lieskana. Meksikkolainen lysähti\nkokoon oven ulkopuolelle kuin räsynukke, ja Montana katseli häntä\nsilmät raivosta ja inhosta liekehtien.\n\n\n\n\nXXXIII LUKU.\n\n\nSurmattuaan meksikkolaisen Montana ryhtyi toimimaan tarkoituksellisen\nharkitusti. Hänen silmänsä olivat kylmät ja pahanenteiset, paitsi\nmilloin ne kohdistuivat hänen isäänsä, ja hän toimitti kaikki tehtävät\nhuomiota herättävän kiireesti, aivan kuin peläten Sladenien palaavan,\nennen kuin hän oli saanut kaiken valmiiksi.\n\nHänen ensimmäisenä tehtävänään oli poistaa kahleet isänsä jaloista.\nLyhyen etsiskelyn jälkeen hän löysi tallin siitä nurkkauksesta,\njota käytettiin kengityspajana, viilan, vasaran ja taltan. Näiden\naseiden avulla hän sai isänsä pian vapautetuksi. Sitten hän kantoi\ntämän päärakennukseen, ja löysi komeroista, lipastoista ja arkuista\netsiskeltyään pian isälleen sopivat vaatteet. Tämän vaihtaessa vanhan\nryysyisen pukunsa uuteen Montana käväisi joen ääreisessä kuilussa hake\nmassa ratsuansa, jonka hän sitten satuloi ja toi kartanon edustalle\nja sijoitti isänsä sen selkään. Sitten hän, koskei voinut tietää,\nmillä hetkellä Sladenit palaisivat, laahasi meksikkolaisen ruumiin\njyrkänteelle, jonne hän sen kiireesti hautasi. Tämän tehtyään hän nousi\nisänsä taakse ratsun selkään ja antaen tämän ohjata hevosta viittasi\npolulle, jota heidän oli seurattava.\n\nHe ratsastivat jyrkännettä joen äyräälle, sitten Korppiluun\nharjanteiden ohi, ja lopulta he suuntasivat kulkunsa erämaahan.\n\nVanhus istui suorana satulassa ja täytti syvään hengittäen keuhkonsa\nraittiilla ilmalla.\n\n»Tämä muistuttaa vanhoja aikoja», hän sanoi, ja hänen äänensä vapisi\ninnostuksesta ja tyytyväisyydestä. »Eipä minulla pitkiin aikoihin ole\nollut edes hajuakaan tämmöisestä.»\n\nVanhus oli tuon tuostakin kartanosta lähdön jälkeen kääntänyt päätään\nhymyilläkseen pojalleen.\n\n»Sinä muistutat suuresti äitiäsi, Ed», hän lopulta sanoi ja lisäsi\nsitten hetken kuluttua. »Äsken olisit tuolla kartanossa ollut kypsä\ntoisiinkin veritekoihin. Sladenit kai olivat mielessäsi?»\n\n»Juuri niin.» Montanan ääni kuulosti karhealta ja se oli\njärkähtämättömän päättäväinen.\n\n»Kuinka saatoit löytää minut, Ed? Kun äitisi ja minä jätimme sinut\nKansasiin Em-tädin luo, silloin kun minulle vihjailtiin, mistä voisin\nlöytää kultaa, olit varmaan yhdeksänvuotias. En voinut koskaan lähettää\nsanaa siitä, mitä meille oli tapahtunut. Kuinka löysit minut?»\n\n»Odotin vuoden kuulematta teistä, äidistä ja sinusta, mitään. Silloin\nlähdin teitä etsimään. Tiesin teidän lähteneen Montanaan. Menin sinne.\nOlin varmaan sata kertaa teidän jäljillänne kadottaakseni ne jälleen.\nSe on pitkä juttu, isä, täynnä pettymyksiä ja toiveita, menestystä ja\nvastoinkäymisiä.» Hän vaikeni. »Missä äiti on, isä?»\n\n»Äiti oli sairas, poikani. Hän kuoli kolmantena päivänä meidän vangiksi\njoutumisemme jälkeen. En tiedä, minne he hautasivat hänet. He eivät\nlaskeneet minua savihökkelistä edes hautausta näkemään.»\n\n»Sladenitko?»\n\n»Sladenit. Sladenit ottivat meidät vangiksi. Ilmeisesti heitä yllytti\ntoimiin se, että vanuissa oli kultaa. En tiedä, mistä he olivat saaneet\nsen selville, mutta kaiketi se tapahtui Lomassa, jossa vaunujamme\nkunnostettiin. Oli miten oli, pari kolme päivää sen jälkeen kuin\nolimme lähteneet Lomasta huomasin, että jotkut ratsastajat seurasivat\nmeitä. Eräänä iltana juuri ennen pimeän tuloa näin kolmen ratsastajan\ntähystelevän meitä jonkin harjanteen huipulta ja silloin tiesin, mitä\ntulisi tapahtumaan. Minulla oli kultaa vaunussa parisataa kiloa.\nKulta oli puisessa arkussa istuimen alla, ja kohta kun tuli pimeä,\npysähdytin hevoset ja kaivoin arkun hiekkaan. Sitten ajoin vaunut\npeittämään piilopaikkaa. Minä painoin paikan mieleeni. Lähettyvillä oli\nkallionnyppylä. Arvelen, että hiekka on peittänyt vaunujen jäännökset.»\n\n»Ei ole», huomautti Montana. »Vaunujen jäännökset ovat vieläkin\nnäkösällä.»\n\n»Sladenit polttivat vaunut», Rignall jatkoi kertomustaan. »He olivat\nraivoissaan, kun eivät löytäneet kultaa. He surmasivat hevoset,\nampuivat raadot täyteen nuolia, jotta vaunujen löytäjät olisivat\nluulleet intiaaneja syyllisiksi. He veivät meidät, äidin ja minut,\nsiihen savimajaan, josta löysit minut. Meillä oli neljän kuukauden\nikäinen lapsikin, mutta sen me kadotimme. Olin niin kuohuksissani,\nettä lapsi unohtui kokonaan, ja ennen kuin pääsin kysymään äidiltäsi\nlapsesta, äiti ennätti kuolla. Katso, Sladenit raahasivat meidät\nvaunuista, ennen kuin kumpikaan meistä ennätti sanoa sanaakaan.\n\n»Sladenit halusivat saada tietää, minne kulta oli joutunut. He eivät\nuskoneet minua, kun sanoin, ettei meillä kultaa muka ollutkaan. He\nkiduttivat minua, mutta huomasivat, että minut olisi saanut tappaa\nenkä olisi sittenkään kertonut. Silloin he vannoivat pitävänsä minua\nkahleissa, kunnes suostuisin puhumaan. Ja he lupasivat vapauttaa\nminut heti kun olin kertonut. Mutta tiesin heidän valehtelevan, ja\nniin kestin odottaessani sinun tuloasi. Tiedän, etteivät he löytäneet\nkultaa, sillä jos niin olisi tapahtunut, olisin kyllä joutunut\ntuntemaan sen nahoissani. He olisivat arvatenkin surmanneet minut\nkohta, kun lakkasin olemasta ainoa keino kullan löytämiseen... Tämä on\nollut pitkä, pitkä aika... Kuinka satuit eksymään Sladenien kartanoon?»\n\n»Olin Tucsonissa viime vuonna», Montana vastasi. »Kuulin siellä\ntuhoutuneista vankkureista. Kertoja oli asunut joitakin vuosia sitten\nLomassa. Hän ei kylläkään ollut koskaan ajopelejä nähnyt, mutta hän\noli kuullut niistä. Kysymyksessä eivät tosin olleet ainoat intiaanien\npolttamat vankkurit, joista olin kuullut, mutta olen käynyt katsomassa\nkaikkia järjestään, joista olen saanut vihiä, ja niin päätin ottaa\nselvää näistäkin. Olen joutunut monta kertaa ikävyyksiin kierrellessäni\nmaita ja mantereita. Kolmesti minun on ollut ammuttava sellainen mies,\njoka on asettunut vastustamaan aikeitani. Jouduin tappajan maineeseen.\nNiihin aikoihin olin jo kuullut Sladeneista ja ilmeistä oli, että hekin\nolivat kuulleet minusta, sillä eräänä päivänä he lähettivät minulle\nsanan, että he tarvitsivat apuani. Olen parhaillaan Sladenien töissä.\nVien sinut Underhillien kartanoon, jossa voit perusteellisesti levätä\nja josta Sladenit eivät sinua tavoita.»\n\nRatsu, jolla oli kaksinkertainen taakka, eteni hitaasti Korppiluun\nläheistä erämaata. Mutta vihdoin se ratsastajineen kulki Korppiluun\npohjoisen harjanteen solasta sen takaisiin maihin.\n\nRignall näytti olevan vallan lapsellisesti kiinnostunut ympäristöstään.\nVapauden saavutettuaan hän oli myöskin vapautumassa vankeuden\naiheuttamasta herpaantumisesta, ja hän suorastaan vapisi innosta ja\nmielihyvästä. Heidän ratsastaessaan hänen kätensä kerta toisensa\njälkeen hakeutui taputtamaan Montanan polvea. Tämmöisinä hetkinä tärisi\nMontanankin leuka, ja sama ilme, joka oli ollut hänen silmissään\nmeksikkolaisen surmaamisen jälkeen, palasi takaisin.\n\nHeidän keskustelunsa supistui nyt enää vain satunnaisiin huomautuksiin\nseudusta ja sen ihmisistä. Aika ajoittain Rignall vajosi täydelleen\nomiin ajatuksiinsa ja keskustelu tyrehtyi kokonaan.\n\nOli jo pimeä, kun he saapuivat Katko-Uun karja-aitauksen luo.\nMontana laskeutui ratsailta, auttoi isänsä maahan ja kääntyi kohti\nasuinrakennusta. Ketään Katko-Uun ratsastajaa ei ollut näkösällä.\nMiehistömaja näytti tyhjältä ja autiolta ja vain kolme hevosta oli\naitauksessa.\n\nMontana kohtasi odottamatta Underhillin vaimon tämän ilmaantuessa äkkiä\novesta, joka johti talon suureen oleskeluhuoneeseen. Naisen ilme oli\noudon pelokas, ja kasvoista kuvastui inho.\n\n»Valitan, että vaivaan teitä, rouva. Nimeni on Montana. Arvattavasti\nolette kuullut minusta puhuttavan. Olen työskennellyt Hatun kartanossa.\nLöysin sieltä isäni. He olivat pitäneet häntä vankina pienessä\nsavimajassa. Rouva, he ovat uskotelleet, että tuon savimajan vanki\nolisi ollut joku sekapäinen Sladen, mutta vanki olikin minun isäni. Ja\nhän on ollut siellä aina siitä lähtien, kun he kaksikymmentä vuotta\nsitten polttivat hänen vankkurinsa erämaassa.»\n\n»Varjelkoon!»\n\nVaimo ei silminnähtävästi saanut hämmästykseltään ja järkytykseltään\nedes puhutuksi. Mutta sitten hän kiireesti astui Rignallin luo ja\nkatsoi häneen tutkivasti, kunnes sulki miehen syliinsä ja puristi tätä\nsuojelevasti.\n\n»Voi mies parka! Niitä hirviöitä! Sehän on kauheata! Entä missä\nvaimonne on? Kuinka vaimollenne kävi?»\n\nRignall kertoi, mitä hänen vaimolleen oli tapahtunut. Sitten vaimo\nkääntyi Montanaan.\n\n»Tämä siis on isänne!» hän huudahti.\n\nMontana kertoi koko tarinan ja lopetti kertomuksensa pyytäen isänsä\npuolesta, että tämä saisi jäädä kartanoon joiksikin päiviksi toipumaan\nja voimistumaan kauhean kohtalonsa aiheuttamista vammoista. Rignall sai\nluvan asettua taloon asumaan ja Underhillin vaimo kiiruhti touhuten\npaikasta toiseen järjestääkseen kaiken vieraalleen mukavaksi.\n\nMontana seisoi keskellä suuren oleskeluhuoneen lattiaa, pöydän\nlähettyvillä, ja seurasi katseillaan Underhillin vaimon toimia.\n\nHän oli huomannut naisen kasvoissa pingoittuneen, huolestuneen\nilmeen. Underhillin vaimo oli lämminsydäminen henkilö, niitä ihmisiä,\njotka tuntevat suurta myötätuntoa kaikkia onnettomia kohtaan,\nmutta katsellessaan vaimoa Montana vähitellen tajusi, että hänen\ntarkkailunsa kohteella oli itselläänkin huolia ja vaikeuksia, joita\nhän urhoollisesti yritti salata alistuen äänettömänä ja vaikeroimatta\nkestämään ne.\n\nVasta sen jälkeen kuin Rignall oli saanut syödäkseen ja toimitettu\nmakuulle, Montanan onnistui päästä selville, mikä oli hullusti. Sillä\nMontanan seisoessa huoneen keskustassa olevan pöydän lähettyvillä\nja katsellessa Underhillin vaimoa, tämä ei enää voinut hillitä\nitseään, vaan antoi kesken töittensä, toivottomana ja lannistuneena,\nkäsivarsiensa vaipua.\n\n»Näyttää siltä, että paholainen on riivannut Sladenit», hän\nsanoi. »He ryntäsivät hevoslaumamme kimppuun ja tappoivat ramman\nNilkku-Andersonin. Äitiänne ja isäänne kohtaan he menettelivät\nkerrassaan käsittämättömän rikollisesti. Ja nyt ovat sekä Lyndia että\nNance Kayne kadonneet. Pelkään, että he ovat Sladenien vallassa!»\n\nMontanan kasvot kalpenivat. Hän seisoi jännittyneenä ja tuijotti\nUnderhillin vaimoa, ja tämä näki hänen silmiinsä syttyvän pahaenteisen\ntulen.\n\n»Milloin se tapahtui?» kysyi Montana ääni karheana.\n\n»Hevoslauma ryöstettiin pari viikkoa sitten.» Underhillin vaimo\nselosti tapahtumia Montanalle, ja hänen äänensä vapisi mielenkuohusta.\n»Nyt on kulunut kolme päivää siitä kuin Lyndia poistui täältä sanoen\nlähtevänsä lyhyelle ratsastusretkelle. Hän ei ole vieläkään palannut.\nJa toissapäivänä Jesse Carson ratsasti tänne joidenkin miestensä\nkanssa. Hän kertoi, että Nance Kayne oli kadonnut samana päivänä kuin\nLyndiakin. Carson oli miehineen risteillyt koko seudun halki, mutta\nhe eivät olleet nähneet tytöstä jälkeäkään. He lähtivät jatkamaan\netsiskelyjään. Täällä ei ole nyt yhtään miestä. Kaikki Katko-Uun\npaimenet ja miehenikin ovat hakemassa Lyndiaa. Sladenit ovat ihan\nvarmasti syypäitä.»\n\n»Rouva», Montana sanoi, »tulen vielä tapaamaan teitä. Kaiketi pidätte\nsillä aikaa huolta isästäni?»\n\n»Voitte olla huoleti.»\n\n»Paljon kiitoksia, rouva.»\n\nMontana kiiruhti huoneesta ja juoksi pihamaan yli. Kuistikatoksesta\nUnderhillin vaimo näki hänen ratsastavan raivoisaa vauhtia alavammille\nmaille, jonne kuun ensimmäiset säteet parhaillaan loivat valoaan.\n\n\n\n\nXXXIV LUKU.\n\n\nHirvittävä mielenjärkytys ja hillitön raivo temmelsivät Montanan\nsielussa hänen ratsastaessaan etsimään Nancea ja Lyndiaa. Mikäli\nSladenit todella olivat vieneet tytöt, heillä oli monta mahdollisuutta\nkätkeä heidät villiin vuorimaastoon niin, ettei viikkokausiin tarvinnut\npelätä ilmituloa, ja Montanasta, joka ei suinkaan tuntenut maastoa yhtä\nhyvin kuin Underhillit, Katko-Uun ratsastajat ja Jesse Carson, tuntui,\nettä vain kohtalo voi ohjata hänet tyttöjen pelastajaksi.\n\nTämä toivo kannusti häntä yrittämään parhaansa.\n\nHänen hevosensa oli väsyksissä jo matkasta Underhillien kartanoon, eikä\nMontana siitä syystä ratsastanut nopeaan. Mutta sitä perusteellisempi\noli hänen etsintänsä. Hän hakeutui kirkkaassa kuunpaisteessa\nkohti Korppilaaksoa, eikä hän väheksynyt matkalla ainoankaan\npiilopaikan tutkimista. Toistakymmentä kertaa hän ylitti laakson\npohjois-eteläsuuntaan ratsastaakseen johonkin tiheään metsikköön,\nsokkeloiseen pensaikkoon, vilkaistakseen johonkin lukuisista,\nlaaksoon liittyvistä lyhyistä jokikuiluista tai kiertääkseen jonkin\nsuuren kallionjärkäleen, joka oli lohjennut erilleen laaksoa\nrajoittavista kalliomuureista. Vihdoin hän saapui siihen syrjäiseen\nmetsävyöhykkeeseen, johon laakso päättyi.\n\nKohta aamun sarastuksessa hän tapasi eräästä ison Korppiluun suurista\njokikuiluista Jesse Carsonin ja joitakuita tämän paimenista.\n\n»Te olette se Montanasta tullut mies, josta täällä päin on paljon\npuhuttu, vai kuinka?» kysyi Carson.\n\nCarson oli kylmän raivon vallassa.\n\n»Me emme ole tähän mennessä nähneet tytöistä jälkeäkään», hän sanoi.\n»Mutta me tiedämme Sladenien vieneen heidät, ja jollemme löydäkään enää\ntyttöjä, niin eivät ainakaan Sladenit voi pysyä iänkaiken piilossa.»\nHän katsoi syrjäsilmin ja epäluuloisesti Montanaa.\n\n»Tehän olette Sladenien töissä, vai kuinka?» hän lisäsi.\n\n»Olen ollut», Montana oikaisi. »Minä luovuin heistä eilen, kun totesin,\nettä heidän savimajassa säilyttämänsä 'hullu’ mies oli isäni.»\n\nCarson näytti ylen hämmästyneeltä.\n\n»Sairas mieshän oli Sladen, eikö niin? Kuinka hän voi olla teidän\nisänne?»\n\nRauha ja hiljaisuus vallitsi syvässä jokikuilussa, kun Montana,\nCarsonin ja hänen ratsastajiensa tuijottaessa häneen epäluuloisesti,\nkertoi lyhyesti hiljaisella äänellä tarinan savimajan vangista.\n\nCarson peräytti ensin ratsuaan jonkin matkaa paremmin nähdäkseen.\nSitten hän ratsasti Montanan vierelle ja ojensi tälle kätensä.\n\n»Voi poika», hän sanoi, »tämähän on suurenmoista! Sladenien levittämä\nkertomus siitä, että intiaanit olisivat muka ryöstäneet vankkurit, on\naina kuulostanut minusta jollakin tavoin epäilyttävältä. Onhan tosin\ntotta, että minäkin näin nuolet, ja intiaanijuttuhan oli paras veruke,\njohon Sladenit voivat turvautua. Vai oli teillä tietty tarkoitus\npalkkautuessanne Sladenien tilalle! Hyvä, hyvä! No nythän te ette siis\nenää työskentele Sladeneitten palveluksessa. Piru periköön kaikki\nheidän piilopaikkansa! Toivottavasti te olette ensimmäinen, joka tapaa\nheidät!»\n\nMiehet erosivat. He selostivat sitä ennen Montanalle, minkä osan\nseutua he jo olivat perusteellisesti tutkineet, ja niin Montana lähti\neri suunnalle. Hän tiesi, koskei hän vielä ollut nähnyt ainoatakaan\nKatko-Uun ratsastajaa, että nämä varmaankin olivat ulottaneet\netsiskelynsä kaukaisempiin seutuihin, suuren laakson ulkopuoliseen\nmaastoon. Montana epäili, että vaikka Sladenit olisivatkin ajaneet\nhevoslauman johonkin kaukaiseen, tuntemattomaan maankolkkaan, he\ntuskin olisivat kuljettaneet tyttöjä niin pitkälle, koska näiden\nkuljettaminen pitkiä matkoja olisi varmaan tuntunut heistä hankalalta\nja hidastuttanut heidän miestensä liikkumisnopeutta. Hänestä tuntui\nuskottavammalta, että Sladenit olivat lähettäneet miehensä hevosten\najoon, mutta olivat itse, tytöt mukanaan, jääneet johonkin varmaan\npiilopaikkaan lähettyville.\n\nKoko sen päivän etsiskelyt Montana oli keskittänyt laakson päähän\nja niillä kohdin laaksoon liittyviin moniin pitkiin jokikuiluihin.\nHämärän tullessa hänen oli pakko tunnustaa erehtyneensä, ja hän\nkääntyi epätietoisena paluumatkalle. Hän päätti ratsastaa takaisin\nHattujen kartanoon odottamaan Sladenien paluuta. Kun hän tuli esille\njokikuilusta, hän ratsasti suurelle laakson päätteenä olevalle\ntasanteelle ja pysähtyi siihen hetkeksi tarkastelemaan sen vuoriryhmän\nvaltaisia seinämiä, jossa Lyndia oli otettu vangiksi. Hän oli tarkkaan\ntutkinut laakson pohjoisen sivustan ja sen puoleiset jokikuilut,\nja niinpä hän päätti nyt paluumatkallaan pysytellä lähellä laakson\neteläistä seinämää.\n\nMikäli hän seurasi joen eteläisen haaran rantamia, hän lopulta saapuisi\nsiihen solaan, joka johti Hattujen kartanoon. Ratsastettuaan muutamia\nsatoja metrejä jokea myötävirtaan hän tuli sellaiseen kohtaan, jossa\njoen vesi virtasi rajuna ja kuohuten. Siinä kohden näkyi rantaman\nhiekassa lukuisia kavion jälkiä. Hevoslauma oli siitä kulkenut!\n\nHän tuijotti jälkiin ja lähti niitä seuraamaan. Ne noudattivat joen\njuoksua pitkän matkaa ja johtivat erääseen solaan, jossa ne katosivat\nnäkymättömiin.\n\nMontana palasi takaisin siihen kohtaan, jossa hän ensinnä oli jäljet\nhuomannut. Oli kovin ihmeellistä, etteivät jäljet näyttäneet tulleen\njoen yläjuoksulta päin, vaan kaikesta päättäen luola-aukosta, joka\nnäkyi rantaman vuorenseinämässä. Montana ohjasi hevosensa virtaan ja\nratsasti sitten sitä myöten sen toisella rannalla olevaan suureen\nluolaan. Hänen hämmästyksekseen luolan peräpää avautuikin suureen\njokikuiluun tai vuorenhalkeamaan, joka oli useita metrejä leveä. Hän\nseurasi sitä toista sataa metriä ja äkkiä, suuren kallionjärkäleen\ntakaa hän hämmästyksekseen näki suuren kattilalaakson, jota\npäätähuimaavan korkeat vuorenseinämät rajoittivat.\n\nOli vielä siksi valoisaa, että hän voi erottaa laakson pääpiirteet.\nKun hän tunkeutui syvemmälle laaksoon, hän lopulta havaitsi siellä\npienen majankin. Majaa tarkastaessaan hän näki eräällä sen penkeistä\nnaisen nenäliinan, ja silloin hän tiesi varmasti löytäneensä Sladenien\npiilopaikan.\n\nMutta laaksossa ei enää ollut ketään. Montana ratsasti sinne tänne,\nristiin rastiin, etsien jotakin johtolankaa.\n\nPuolen tunnin kuluttua hän kuitenkin turhin toimin oli jo matkalla pois\nlaaksosta. Hän oli varma, että Sladenit olivat piilotelleet tyttöjä\nkattilalaaksossa. Nyt hän taas epäili heidän olevan matkalla Hattujen\nkartanoon, sillä kaiketi he olivat jo kuulleet siitä, että sekä\nKatko-Uun että Carsonin koko miehistö oli heitä etsimässä. He olivat\najaneet hevoset etelään, solaan, joka johti pois jokilaaksosta.\n\nOlivatpa he nyt missä tahansa, oli heidän joka tapauksessa palattava\nvälillä Hattujen kartanoon, ja siellä Montana päätti heidät kohdata.\nHän ratsasti jokilaaksoa myötävirtaan jo tutuksi käyneeseen solaan,\nohjasi väsyneen hevosensa sen takaiseen villiin maastoon ja päätyi\nlopulta muutamia tunteja ennen auringonnousua sille suurelle\nylänteelle, jolle Hattujen kartano oli rakennettu. Hän laskeutui\nratsailta päärakennuksen edessä. Ovi oli edelleen auki aivan kuten\nhän oli sen lähtiessään jättänytkin. Talo, miehistömaja ja kaikki\nmuutkin rakennukset olivat autioita ja tyhjiä. Hänen isänsä vankilana\nolleen savirakennuksen ovi oli raollaan ja rakennusryhmän piirissä\nvallitsi kylmä, pahaenteinen, onnettomuutta ennustava tunnelma.\nMontana ohjasi hevosensa rinnettä alas joelle ja piilotti sen erääseen\npurosyvänteeseen. Sitten hän palasi ja pysähtyi savimajan ovelle\naamunsarastuksen kelmeään valoon. Siinä hän seisoi odottaen ja yhä vain\nodottaen.\n\nHän oli siinä seisoessaan peloittava ilmestys. Hänen suonissaan paloi\nmurhanhimo.\n\n\n\n\nXXXV LUKU.\n\n\nJason Underhill oli tavannut Thorin ja kertonut tälle, että Lyndia ja\nNance olivat kadonneet ja että oli syytä epäillä Sladenien ryöstäneen\nheidät.\n\nKauaksi etelään, kilometrien päähän sikäläiseen koskemattomaan\nautioseutuun, lohduttomien erämaakaistaleitten yli, syvälle\nvuoristoalueisiin olivat Thorin ja Katko-Uun ratsastajien\netsiskelyretket ulottuneet, ja vähän väliä he olivat pääsuunnastaan\npoiketen tehneet partiomatkoja milloin itään, milloin länteen.\n\nViimein he ylen uupuneina ja kaiken toivonsa jo menettäneinä päättivät\nryhtyä vielä viimeiseen ponnistukseen. Monet hurjan näköiset\nratsastajat olivat tutkineet Kaksoisvirran pohjoispuoleisia seutuja.\nToiset taas olivat tunnontarkasti ja perusteellisesti tarkastaneet\nkaupungin jok’ikisen talon. Oli tullut yleisesti tunnetuksi, että\nSladeneita ajettiin takaa ja että he tulisivat kohtaamaan kuolemansa\nThor Underhillin ja Katko-Uun ratsastajien toimesta. Tuli sitten\npäivä, jolloin Katko-Uun ratsastajat ylämaista laskeutuivat Kolsarin\nkartanon laaksoon. Päättäväisenä, julmana, tuijottavin, erämaan pölyn\npunertamin silmin, joista kuvastui purkautumiskohdetta hakeva raivo,\nThor Underhill johti ratsastajansa Kolsarin kartanoon.\n\nKolsarit eivät olleet valveilla, mutta Thorin jyskytettyä ovea Peter\nKolsar avasi sen raolleen ja pisti takkuisen päänsä näkyville.\n\nThor töytäisi oven auki melkein kaataen Kolsarin maahan ja kulki\nsuureen huoneeseen, jossa hän suuntasi päättävän katseensa Kolsarin\nvaimoon. Tämä oli noussut vuoteessaan istumaan ja tuijotti\nhämmästyneenä ja kauhuissaan sisään tunkeutujaan. Thorin ratsastajat\nolivat seuranneet isäntäänsä taloon. He olivat ryhmittyneinä keittiön\noven suuhun ja seurasivat tarkkaavaisina tapahtumia. Peter Kolsar oli\nvaivoin löytänyt tiensä heidän keskitseen ja seisoi nyt keskilattialla\nkalpeana ja äänettömänä.\n\n»Rouva Kolsar, teidän miehenne on valehtelija», Thor sanoi. »Me emme\nvoi uskoa sanaakaan siitä, mitä hän sanoo. Ja me haluamme tietää\ntotuuden. Oletteko nähnyt Steele tai Blackie Sladenia äskettäin?»\n\n»Ei», vakuutti nainen. »Minä ei olla nähnyt Sladeneja, kaksi viikkoa\ntai kolme.»\n\n»Oletteko nähnyt Lyndiaa?»\n\n»Ei, minä ei olla nähnyt Lyndia se päivä jälkeen, kun pappa myy hänet\nBeel Sladenille.»\n\n»Oletteko nähnyt Nance Kaynea — Jesse Carsonin sisarentytärtä?»\n\n»Ei. Minä ei tuntea hänet. Hän ei olla ollut siinä. Ei yksi ainoa\nnainen ole ollut siinä. Ei Sladen, ei kukaan. Minä sano teille totta,\nThor härra. Mikä olla tapahtunut, kun te tulla siihen tällä tavalla?»\n\n»Sladenit ovat kaapanneet Lyndian ja Nance Kaynen», Thor sanoi.\n\nNainen alkoi ääneensä nyyhkyttää. Hänen kasvonsa vääristyivät surusta,\nja hän peitti silmänsä käsillään.\n\nMiehet olivat noloina. Tilanne tuntui heistä kiusalliselta, ja he\nalkoivat pyrkiä ovelle.\n\nKolsarin vaimo kuuli heidän liikkeensä. Hän tempaisi kädet silmiltään\nja asettui päättäväisen näköisenä istumaan. Hänen kyynelistä märät\nsilmänsä kiiluivat.\n\n»Mikä onnettomuus! Mikä onnettomuus!» hän parkui. »Onpa siinä\nonnettomuus! Kaksikymmenen vuotta minä tapella minu miehen kanssa.\nHän vihaa Lyndia! Aina hän pieksää tyttö. Sitten hän myydä tyttö Beel\nSladenille. Nyt minä kertoa! Lyndia ei olla minu miehen tyttö! Hän ei\nolla minu tyttö!\n\n»Kaksikymmentä vuotta nyt kulua, kun Korppiluun laaksoss’ palaa yksi\nvaunu, minun mies ja minä ratsastaa katsomaan, mikä olla tapahtunut.\nMinä olla nuori ja minä osaa ratsastaa.\n\n»Vaunu olla aivan palanut. Kaikki hevonen olla kuollut. Minä ei tietää\nkuka olla vaunuss’, mutta minä kulkea ympäri ja nähdä maass’ yks’ pikku\nlapsi — yks’ pikku tyttö, joka olla aivan kuin yks’ vaatenyytti. Voi\nolla, että tytön mamma nähdä, mikä paha tulla ja piilottaa lapsi. Minä\nei tietää. Lapsell’ pitää olla mamma kans’, ja minä ottaa se lapsi\nomall’ itsell’, ja me viedä se kotia. Minä antaa sill’ lapsell’ nimi\nLyndia. Nyt sinä roisto varo itseäs’», hän kirkui Kolsarille. »Nyt minä\nolla tämä kertonut!» Sitten hän kääntyi Thoriin ja jatkoi: »Nyt sinä\ntietää, mikä syy se olla, että pappa myydä Lyndia Beel Sladenill’. Ja\nnyt minä toivoa Thor Underhill vangita Sladenit. Minä toivoa että ne\ntappaa. Ja jos te halua, niin tappa myös minu mies.»\n\nLyndia ei siis ollutkaan Kolsar. Hän ei ollutkaan muukalainen. Hän\nolikin vaunussa matkustaneen onnettoman naisen kadonnut lapsi, ja olipa\nmahdollista, että hän oli kerrassaan Lännen tyttäriä. Tosin hänet\noli kasvatettu Kolsariksi, ja hän oli alkuaan oppinut heidän oudon,\nmuukalaisvoittoisen puhetapansakin. Häneen oli istutettu kolsarilaisia\nluonteenominaisuuksia, mutta sittenkin tyttö, kuten Underhill häntä\nmuistellessaan totesi, erosi suuresti Keisareista.\n\n»Tietävätkö Sladenit tämän Lyndiasta?» hän kysyi.\n\n»Ei», vastasi Kolsarin vaimo. »Ei kukaan sitä tietää. Vain minu mies.\nMutta kaikki saa nyt tietää. Ei olla mikään idea pitää se salass’.»\n\n»Kiitoksia», Thor sanoi.\n\nHän kääntyi ja astui talosta ratsastajiensa seuraamana.\n\nJotkut ratsastajista murahtelivat keskenään. Joku kirosi ääneensä.\n\n»Meidän pitäisi hirttää ne kirotut siat», mies sanoi.\n\n\n\n\nXXXVI LUKU.\n\n\nAlempana laaksossa Kolsarin kartanosta itään, Katko-Uun paimenet\nlaskeutuivat ratsailta pienessä metsikössä lähellä erästä pientä\nvirtaa. Sekä hevoset, että miehet olivat väsyneitä. Aamunsarastuksen\nkalpeassa valossa he rakensivat nuotion ja ryhmittyivät sen ympärille\nhiljaisina ja synkkinä. Huolimatta paikallistuntemuksestaan he eivät\nolleet löytäneet jälkeäkään hevosista ja tytöistä. Sladenit olivat\netevästi peittäneet jälkensä. He eivät olleet jättäneet ainoatakaan\njohtolankaa. Thor tiesi, että heidät oli johdettu harhaan, ja sen\ntiesivät ratsastajatkin.\n\nJoku miehistä keitti kahvia ja paistoi sen vähän silavan, joka eväästä\noli vielä tähteenä. Muutamia korppujakin oli jäljellä.\n\nThor joi hiukan kahvia, mutt’ei syönyt mitään. Hän tuijotti vain\nsynkkänä tuleen ja näytti miettivän. Toiset miehet oikoivat väsyneinä\nraajojaan tulen loimussa tai torkkuivat. Hevosetkin olivat perin\nuupuneita, monet niistä makasivat maassa jaksamatta edes syödä. Toiset,\nitsepäisemmät tai ehkä nälkäisemmät, näykkivät ruohoa, joka kasvoi\nvehmaana rantakallioiden lomassa.\n\nKun nouseva aurinko pari tuntia myöhemmin heitti ensimmäiset säteensä\nlaaksoon, Katko-Uun miehistö oli samoissa asemissa. Miehet nukkuivat;\nThor sitä vastoin yhä tuijotti tuleen.\n\nNyt hän kohotti päätään kuunnellakseen. Hän kuuli jostakin etäisyydestä\nhyvin heikkoa kavionkapsetta, mutta ei kyennyt päättelemään, miltä\nsuunnalta ääni tuli. Kavionkapse kävi aika ajoin kuuluvammaksi, aivan\nkuin laakson vieno tuulenväre olisi tuonut sen lähemmäksi. Sitten se\ntaas hiljeni.\n\n»Tuo kuulostaa oudolta», Thor ajatteli.\n\nHän nousi ja siirtyi äänettömästi tulen ääreltä korkealle kummulle,\njosta näkyi esteettömästi laaksoon.\n\nLaakso suuntautui etelää kohden ja päättyi vuoriylänteeseen. Siellä ei\nnäkynyt ratsastajaa, mutta kavionkapse kuului nyt selvempänä.\n\nLopulta laakson läntiselle rinteelle ilmestyi ratsastaja. Hän\nnäyttäytyi odottamatta laakson päässä, vuorenrinteen juurella, ja eteni\npyörremyrskyn nopeudella. Hän ohjasi suoraan kohti leiritulta, ja Thor\ntunsi hänet heti nuoreksi Jake Kolsariksi. Pojan suojapuku lepatteli,\nhänen ikäloppu hattunsa oli syvällä silmillä, hän löi ratsuaan\nherkeämättä ruoskalla, ja kun hän tuli lähemmäksi, Thor näki, että\nhänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja silmänsä jäykkinä kauhusta.\n\nKumajava kavionkapse herätti miehet, ja he olivat kaikki pystyssä\nKolsarin saapuessa joelle ja ohjatessa hevosensa matalaan virtaan, niin\nettä vesi kahta puolin kuohui korkealle. Pian hän karautti joenäyrään\nylös ja oli heidän keskellään.\n\nHengästyneenä ja katkonaisesti hän sai kerrotuksi sanottavansa.\n\nNeljä yötä aikaisemmin hän oli ollut korkealla kalliolla, josta koko\nKorppilaakso näkyi. Hän tiesi polun, jota pitkin vuorille pääsi, ja\noli menneinä vuosina usein ratsastanut sinne katselemaan kuun nousua\nja ihailemaan sen valaisemaa vuoristoa. Tuona yönä hän oli havainnut\njotakin liikettä laaksossa. Hevoslauma juoksi paimenten ajamana. Hänen\npäähänsä oli kohta pälkähtänyt, että hevoset olivat varastettuja, ja\nhän arveli niitä ajettavan, johonkin suurista itäisistä jokikuiluista.\nMutta niin ei käynytkään. Kun lauma oli saavuttanut laakson pään,\nhevoset ajettiinkin suoraan kohti kalliota, joka oli osana laakson\neteläisestä vuorenseinämästä. Siellä oli laumassa ollut jotakin\nhäiriötä, kun eräät hevosista olivat niskotelleet haluamatta noudattaa\ntakaa-ajavien miesten tahtoa. Sitten ne olivat jotenkin päässeet\nvuoresta läpi ja juosseet pyöreään kattilalaaksoon.\n\nPaimenet olivat siellä sytyttäneet tulen, ja sen valossa nuori Kolsar\noli nähnyt laaksossa puiden varjossa pienen majan. Hän oli viipynyt\nylätasanteella koko yön, ja seuraavana aamuna hän kallionlohkareitten\nsuojasta oli seurannut paimenten toimia. Myöhemmin hän oli nähnyt\nBlackie ja Steele Sladenin ja jonkun miehen kuljettavan laaksoon tytön\nja sijoittavan hänet majaan. Tyttöä hän ei koskaan aikaisemmin ollut\nnähnyt, ja aluksi hän oli luullut häntä ratsastajien ystäväksi tai\nsukulaiseksi. Vähän myöhemmin Steele ja eräs miehistä oli ratsastanut\nuudelleen laaksosta. Parin, kolmen tunnin kuluttua he olivat palanneet\nja tuoneet muassaan toisen tytön. Tämän tytön silmät olivat olleet\npeitettyinä, ja kun peite oli poistettu, Kolsar oli tuntenut tytön\nsisarekseen.\n\nTytöt olivatkin vankeina. Jake tiesi heidän olevan vaarassa ja yöllä\nhän keinotteli itsensä korkealta ylänteeltään joen kaltaalle. Sieltä\nhän löysi salaisen kulkuaukon kattilalaaksoon ja tapasi myös vartioksi\njätetyn miehen. Mutta mies oli nukkunut Jaken hiipiessä sisään ja niin\nJake oli paiskannut häntä isolla kivellä olan takaa päähän.\n\nJakella oli luodikkonsa. Kello kahden ajoissa aamulla hän tunkeutui\nlaaksoon ja piiloutui kallioiden suojaan, majan lähettyville, jossa hän\nodotti sopivaa hetkeä auttaakseen tyttöjä pakenemaan. Silloin hän näki\njonkun miehen livahtavan puiden varjosta nukkuvien miesten joukosta ja\nhiipivän majaa kohden. Mies aikoi ilmeisesti tehdä tytöille väkivaltaa.\nHän pysähtyi majan ovelle, kurkisti sisään ja kääntyi sitten ikäänkuin\nvarmistautuakseen, ettei lähettyvillä näkynyt ketään häiritsijää.\n\nSillä hetkellä Jake kohotti pitkän luodikkonsa poskelleen ja painoi\nliipasinta. Mies kaatui. Mutta silloin Jaken rohkeuskin petti ja hän\nlähti kiireesti käpälämäkeen pelastautuakseen kattilalaaksosta. Hän\nkiipesi jälleen korkealle tähystyspaikalleen ja sellaisesta kohdasta,\njossa irtonaiset kivenjärkäleet ja kallionlohkareet ulottuivat aivan\nylätasanteen laidalle, hän suuren kiven suojasta piti koko päivän\nlaaksoa silmällä.\n\nKohta illan hämärtyessä hän oli nähnyt miesten ajavan hevoset\nkattilalaaksosta, ja kuun kohotessa hän oli huomannut Sladenien\nparhaillaan sijoittavan tyttöjä ratsaille. Sladenitkin huomasivat\ntällöin pojan, sillä kun kuu kohosi, toinen Sladeneista ampui häntä\nkohden. Sitten Sladenit veivät tytöt laaksosta.\n\nJake oli pitänyt silmällä itäisiä jokikuiluja, mutta hevosia ei ollut\najettu siihen suuntaan eivätkä Sladenitkaan olleet kuljettaneet tyttöjä\nsinne. Jake palasi hevosensa luo ja laskeutui alavammille maille. Koko\nsen päivän ja seuraavan yön hän etsi Sladeneja ja tyttöjä.\n\nPuolenyön aikoihin hän oli tavannut Carsonin miehet, ja Carson oli\nsanonut löytäneensä hevoslauman jäljet sekä kertonut heidän aikovan\nseurata niitä, koska he epäilivät Sladenien kuljettaneen tytötkin\nsamaan suuntaan, kohti etelää, eli sikäläistä valtakunnanrajaa.\n\nJake ei ollut paljoakaan välittänyt hevosista, sillä hän oli\nvakuuttunut siitä, että Sladenit olivat kuljettaneet tytöt vallan\ntoiseen suuntaan. Oli ollut jo myöhäinen iltapäivä, kun hän oli\nsattunut Sladenien jäljille. Hän oli silloin piilottanut hevosensa\njohonkin umpisolaan ja seurannut jälkiä jalan. Illan pimetessä hän oli\nhuomannut leiritulen eräiden suurten kallionlohkareiden suojassa. Hän\noli kiivennyt tulen viereisen kallion reunalle ja sieltä pensaiden\nsuojasta nähnyt ylhäältä käsin Sladenit, tulen ja tytöt. Sladenit\nolivat olleet huolissaan ja malttamattomia. Kerrankin Blackie Sladen\noli sanonut:\n\n»Piru vieköön heidän piilopaikkansa. Miehet, joiden näimme ratsastavan\netelään, kuuluivat Carsonin miehistöön. Ja se ei vähääkään selvitä,\nmissä kirottu Underhill on.»\n\nSiihen Steele Sladen oli vastannut:\n\n»Jake Kolsar pääsi pakoon. Voit olla pirun varma siitä, että hän\nkääntää maan ja taivaan nurin löytääkseen Thor Underhillin ja\nkertoakseen tälle, että tytöt ovat meidän vallassamme.»\n\n»No entä sitten?» oli Blackie naurahtanut. »Hehän ovat vallassamme, vai\nmitä? Ja me myös pidämme heidät. Me sijoitamme heidät savimajaan, ja\njos Underhill tai kuka muu tahansa pyrkii lähettyville nuuskimaan, niin\nkyllä me pieksämme sisun heistä irti.»\n\n»Tämä yö on parasta viettää rauhassa», Steele sanoi, »mutta huomenna me\nhakeudumme sopivaa tietä kartanoon.»\n\n»Minä kyllä voinut ampua heidät molemmat», Jake sanoi, ja hänen\nsilmänsä kiiluivat vihasta, »mutta minä pelätä heidän voivan saada\nminut heidän käsiin ja silloin ei kukaan olisi ikänä voinut löytää\nLyndiaa. Siksi minä odottaa ja he vaipua uneen, ja sitten minä ryömiä\nmaahan ja hiipiä hevoseni luo ja lähteä teitä hakemaan. Puolen\npeninkulman päässä tai ehkä vähän lähempänä minä näkeä korkealta\nharjanteelta joidenkin miesten leiritulen joen rannalla, ja tehän\ntäällä ollakin.»\n\nHän keskeytti hengästyneenä kertomuksensa ja katsoi Thoriin.\n\n»Vieläkö löydät heidän yöpymispaikalleen?»\n\n»No aivan varmaan», Kolsarin ääni oli innostuksesta aivan kimeä. »Tekin\ntietää, missä se on. He on siinä kallioympyrässä, josta alkaa kuivunut\njoenuoma, joka lopulta johtaa Hattujen kartanoon.»\n\nThor muisti paikan. Hän kääntyi toisten miesten puoleen, jotka olivat\nryhmittyneinä hänen ympärilleen. »Te pojat ratsastatte suoraa päätä\nHatun kartanoon», hän määräsi. »On mahdollista, että Sladenit jo tänä\naamuna ovat kuljettaneet tytöt sinne. Ottakaa siitä selvää!»\n\nHän ei odottanut miestensä lähtöä, vaan oli jo juoksemassa kohti\nKeskiyötä ennen kuin oli saanut käskynsä loppuun sanotuksikaan. Hän\nheitti satulan suuren hevosen selkään, suitsitti sen kiireesti ja\nveti vatsavyöt kireälle. Hevonen oli jo täydessä vauhdissa ennen kuin\nhän oli saanut sijoitetuksi jalkansa oikeanpuoleiseen jalustimeen.\nHuolimatta väsymyksestään suuri eläin selviytyi purosta yhdellä\nainoalla valtavalla hypyllä, ja he kiitivät vastakkaista rantaäyrästä\nylös niin, että maa pölisi. Katko-Uun miehet eivät olleet kaukanakaan\nKeskiyöstä ja kiipesivät hekin jo ratsain rinnettä, viimeisenä oli Jake\nKolsar.\n\n\n\n\nXXXVII LUKU.\n\n\nSyvällä erämaassa, Korppilaakson ja Hattujen kartanon välimailla,\nSteele ja Blackie Sladen havahtuivat horroksestaan Lyndian äänekkäiden\nvastalauseiden herättämänä. Miehet ojentautuivat esiin huovistaan ja\nkuulivat Lyndian moittivan sitä, että hänen nilkkansa olivat liian\nlujasti köytetyt.\n\n»Se on aivan oikein sinulle, senkin härkäpäinen puolalaisakka», ärähti\nSteele.\n\nHän nousi, puhalsi leirinuotion hehkuvista hiilistä tulen jälleen\npalamaan, sijoitti hattunsa takkuisen tukkansa peitoksi, tarttui\nvesipulloon ja katosi ympäröivään metsään. Tytöt kuulivat hänen\nkiroilevan hevosille.\n\nBlackie päästi tyttöjen nilkat ja ranteet vapaiksi. Hän oli äreä ja\ntöykeä.\n\n»Teidän olisi parasta sanoa Steelelle, kuka tappoi hänen isänsä»,\nhän sanoi. »Hän kyllä todennäköisesti pieksää teidät kirjaviksi, kun\nsaavumme Hattuun, jollette suostu puhumaan. Thor Underhillhän on\nsyyllinen, eikö niin?»\n\n»Ei tiedä», vastasi Lyndia. »Olla sanonut sen jo monta kertaa\naikaisemmin ja sanoa sen jälleen. Minä ei tiedä. Beel lyönyt minua ja\nolin pyörryksissä. En olla tajuissani, kun hänet surmattiin.»\n\n»Oliko Thor Underhill surmaaja?»\n\n»Ei tiedä, olenhan jo sanonut!»\n\n»Oliko Thor lähettyvillä? Näittekö hänet?»\n\nLyndia ei vastannut.\n\nBlackie katsoi häneen ja irvisti sitten.\n\n»Kyllä te puhutte hyvin pian, kun me saamme teidät ensin kunnolla\nsijoitetuksi Hattuun», hän uhkasi.\n\nSteele palasi. Hän ojensi Blackielle veden. Blackie otti kallioseinämän\nonkalosta kuhmuisen kahvipannun ja paistinpannun sekä ryhtyi\nruoanlaittoon.\n\nSladenit olivat tytöt seurassaan eilen leiriytyneet tähän paikkaan,\njota joka puolelta läpäisemättömänä vallina ympäröi tiuha pensaikko ja\ntiheässä kasvavat puut. Metsää kasvoi joka suunnalle monien kilometrien\npäähän, eikä paikalle johtanut ainoatakaan tietä lukuunottamatta\nsitä salaista polkua, jonka vain Sladenit tunsivat. Nämä käyttivät\npaikkaa kaikesta päättäen hyvinkin usein. Se ilmeni kallion juurelle\npiilotetuista ruokailuvälineistä ja ruokatavaroista.\n\nVuorenseinämä muodosti sinänsä luonnollisen suojan. Se oli vuoriston\nsivuhaarautuma, joka avautui Korppilaaksoa kohden ja muodosti päävuoren\nkanssa parikymmentä metriä leveän onkalon. Onkalon pohja vietti\nlievästi Korppilaaksoa kohden ja toimi siten luonnollisena laskuojana.\nOnkalon maaperä olikin aina kuiva.\n\nSladenit valmistivat aamiaista, johon kuului eltaantunutta pekonia ja\njonkinlaista jauhojen ja ohranjyvien sekoitusta, jota Blackie käristi\npaistinpannussa, ja lisäksi kahvia, mustaa ja voimakasta.\n\nTytöt joivat kahvia, mutta kieltäytyivät syömästä silavaa ja Blackien\npaistosta.\n\nSteele kiroili pekonia.\n\nKummatkin miehet olivat pahantuulisia. Mutta Steele katsoi\nhellittämättä Nanceen.\n\nAamiaisen jälkeen hän nousi, asettui aivan tytön eteen ja hymyili tälle\nirvistellen.\n\n»Vai olet sinä ihastunut Montanaan, oletko tosiaankin?» hän nauroi.\n»Ihan Montanan mielitietty. Hän on kavaltaja. Kun tulemme takaisin\nHattuun, haen kiväärini, ja kun näen Montanan ratsastavan taloon, hän\ntulee saamaan siitä. Samoin käy vielä Thor Underhillin — kuuletko, sinä\nkalpeanaamainen puolalaispentu! Sinähän taas puolestasi olet hänen\nlemmittynsä, etkö olekin? Kyllä tämä tulee tekemään vielä sinulle perin\nhyvää. Ennen kuin olet päässyt kynsistäni toivot, ettet olisi koskaan\nedes syntynytkään. Ymmärrätkö?»\n\nLyndia ei vastannut. Hän vain käänsi päänsä pois ja hänen leukansa\nkohosi halveksivasti.\n\nLiike sai Steelen raivoihinsa; hän tarttui raa’asti tytön käsivarsiin,\nkäänsi hänet väkisin itseänsä kohden ja ravisti vimmatusti.\n\n»Kyllä minä piru vieköön sinusta vielä nyhdän pois tuon kirotun\nylpeyden», hän uhkasi.\n\n»Thor tappaa teidät vielä tämän takia», tyttö ennusti.\n\nSteelen puheet eivät ehkä olisi jääneet pelkiksi uhkauksiksi, jollei\nBlackie olisi puuttunut asiaan.\n\n»Helvetti», hän ärähti tyytymättömästi ja kärsimättömästi, »ei meillä\nnyt ole aikaa tuollaiseen turhuuteen. Jos Jake Kolsar tapaa Katko-Uun\nmiehet, meidän on syytä kiiruhtaa kartanoon ja valmistautua heitä\nvastaanottamaan. Jos sulkeudumme savimajaan, voimme vastustaa heitä\nviikkokausia, kunnes miehemme ennättävät palata. Nulikka tietää jo\ntien kattilalaaksoon, ja toistakaan paikkaa ei ole, johon piiloutua.\nUnderhill kyllä tulee oikopäätä Hattuun kärventämään nahkansa. Piru\nvieköön, sitä hartaasti toivon!»\n\nBlackien sanat saivat Steelen järkiinsä, sillä hän ei puhunut enää\nmitään, vaan päästi Lyndian irti ja alkoi sijoittaa ruokailuvälineitä\npiilopaikkaan.\n\n»Minä en pidä tästä jakautumisesta kahteen joukkoon», hän selitti.\n»Olimme kirotun typeriä, kun lähetimme pojat hevosten kanssa etelään.\nMeidän olisi pitänyt itsekin ratsastaa etelään ja viedä tytöt rajan\nyli.»\n\n»Miksemme lähtisi nyt rajaa kohti?» Blackie sanoi ilmeisen\nhermostuneena.\n\n»Ja juoksisi siten suoraan jonkin meitä etsivän ryhmän syliin, häh?»\nkeskeytti Steele hänen puheensa töykeästi. »Nyt on jo koko tämä kirottu\nseutu ratsailla. Meidän on piilottauduttava tänne yön tuloon saakka.\nJa sitten toinen asia, Blackie. Voit olla vuorenvarma siitä, että\njoku näistä kiertelevistä piruista ratsastaa ennen pitkää Hattuun.\nJa silloin he löytävät sen, jonka olemme kätkeneet savimajaan. Sinun\non parasta hiipiä sinne ja käskeä Miguelin vapauttaa meidät tuosta\ntaakasta. Ei ole mitään järkeä pitää häntä edelleen vangittuna. Se\nkirottu hullu voi vielä kieliä.»\n\nTämä keskustelu kiinnosti suuresti tyttöjä, sillä he olivat kuulleet\nhuhuina, että jotakin miestä oli pidetty vuosikausia teljettynä\nsavimajaan. Kuiskaillen oli väitetty miehen olevan joku Sladenien\nsukulainen, sekapäinen, jota kunnianarkuussyistä oli pidetty noin\nsalassa.\n\n»Aivan oikein», myönsi Blackie. »Se kirottu hullu voi kieliä.»\n\nBlackie meni metsään ja palasi kohta ratsuaan taluttaen. »Sinun on\nparasta pysytellä metsän peitossa, kunnes tulet puronuomalle», Steele\nneuvoi.\n\nBlackie ratsasti tiehensä ohjaten kulkunsa metsän läpi itää kohden.\n\nKahta tuntia myöhemmin Blackie saapui puronuomaan Hattujen kartanon\npohjoispuolelle ja ratsasti sieltä varovaisesti taloa kohden, kunnes\nhän kokonaan pysähdytti hevosensa tiuhan pensaikon suojaan, josta\nsaattoi nähdä rakennukset lähiympäristöineen.\n\nRakennukset olivat tietenkin autiot, sillä koko Hattujen miehistö\noli hevosia kuljettamassa. Päivä paistoi kirkkaasti, ja kaikki oli\nilmeisesti aivan samassa kunnossa kuin silloin, kun Blackie ja Steele\nolivat ratsastaneet talosta joitakin päiviä sitten Hatun miehistön\nperään.\n\nBlackie ratsasti kappaleen matkaa eteenpäin, mutta pysähdytti kohta\njälleen hevosensa epävarmana.\n\nOuto rauhattomuuden tunne oli tarttunut häneen. Hän ei päässyt\nmielikuvasta, että jotakin oli hullusti. Rakennukset tosin olivat\npaikoillaan näköjään yhtä tyhjinä kuin silloinkin, kun hän ja Steele\nolivat ne jättäneet. Aitauksessa ei ollut hevosia. Miehistömajan\nja kalustovajan ovet olivat auki, samoin tallinkin, aivan kuten he\nolivat lähtiessään ne jättäneet; missään ei ollut merkkiäkään siitä,\nettä kukaan inhimillinen olento olisi ollut jossakin lähettyvillä.\nSavimajankin ovi oli suljettuna osoittaen, että Meksikon Miguel oli\nsisällä vankeineen. Mutta sittenkin outo, onnettomuutta uhkaava\naavistus sai Blackien valtoihinsa.\n\nHiljaisuus tuntui liian syvältä, liian järkkymättömältä ollakseen\ntodellinen. Äänettömyys oli pahaenteinen, painostava. Senkaltaista\nBlackie ei ollut koskaan ennen kokenut.\n\nHän istui liikkumatta, odottaen. Hän pohti mahdollisuutta, eikö outo\ntunnelma johtunut siitä tosiseikasta, ettei hän itse asiassa ollut\nkoskaan aikaisemmin ollut tämänkaltaisessa tilanteessa. Häntä ajettiin\ntakaa. Hän tiesi julmien, leppymättömien ratsastajien etsiskelevän\nhäntä ja Steeleä kaikkialta. Juuri tällä hetkellä joku heistä saattoi\npiileskellä jossakin taloista häntä tarkkaamassa. Niinpä hän istui\nrunsaat puoli tuntia satulassaan tiuhan pensaikon suojassa, kuunnellen\nja katsellen, ennen kuin hän hitaasti ratsasti esiin puronuomasta kohti\nsavimajan ovea.\n\nHän tajusi nyt, että Steelen ja hänen olisi pitänyt paeta maasta\njo sinä yönä. Jollei nuori Kolsar olisi paljastanut salaista\nkattilalaaksoa, he olisivat voineet viipyä siellä viikkokausia,\nkunnes etsiskely olisi päättynyt, jolloin he olisivat voineet ajaa\nkaikessa rauhassa hevoset etelään, maasta pois, ja siten hävittää\nkaikki todisteet syyllisyydestään. Nyt he voivat pelastautua vain\npakenemalla, ja kohta seuraavana yönä, kun hän palaisi metsässä olevaan\nkätköön, hän kyllä pakottaisi Steelen luopumaan tytöistä. Steele oli\naina ollut hulluna naisiin. Mutta hän ei antaisi perään, vaan vaatisi\nheidän vapauttamistaan, jotta hän Steelen kanssa voisi vapaasti paeta\netelää kohden. Ehkä myöhemmin, kun he olisivat palkanneet joitakin\nlainsuojattomia nykyisen miehistönsä vahvistukseksi, he voisijat palata\njatkamaan rosvoiluaan.\n\nBlackie laskeutui ratsailta ja käveli savimajan ovelle. Hän hätkähti,\nkun huomasi oven olevan lukitsematta. Ja vielä suurempi oli hänen\nkauhistuksensa, kun hän oven avattuaan huomasi majan tyhjäksi.\n\nHän käännähti salamannopeasti ja kyyristäytyi ase kädessään, mutta\nkaikkialla vallitsi sama kuolettava hiljaisuus kuin ennenkin.\n\nVieläkään hän ei nähnyt ketään, ei kuullut ääntäkään. Hän tuijotti\nkauhuissaan ympärilleen. Sitten hänen mieleensä johtui Montana ja\nhänelle selvisi äkkiä vangin katoaminen.\n\nAivan varmaan. Niin asian täytyi olla. Montana. Montana oli tunkeutunut\nsavimajaan. Eikä ollut epäilystäkään siitä, etteikö hän silloin ollut\nsurmannut Miguelia ja vienyt vankia mennessään. Jos näin todella oli\ntapahtunut, jos Montana oli vienyt vangin, Rignallin, tiehensä, niin\ntällä hetkellä koko maa jo tunsi poltettujen vankkureitten salaisuuden\nja onnettomuuden, joka oli kohdannut niiden omistajia. Koko juttu\nvoisi loppujen lopuksi joutua viranomaisten korviin, ja lainvalvojat\nryhtyisivät toimimaan. Ja mikä vielä pahempaa, tuo murhenäytelmä voisi\nentistäänkin enemmän vimmastuttaa niitä ratsastajia, jotka jo nyt\nolivat heitä etsimässä, ja se voisi koitua lopulta heidän, Sladenien,\ntuhoksi.\n\nBlackie oli nyt entistä enemmän vakuuttunut siitä, että Steele oli\nmenetellyt harkitsemattomasti. Hän seisoi järkyttyneenä ja toivottomana\nsavimajan ovella kirkkaassa päivänpaisteessa; syvä hiljaisuus vallitsi\nkaikkialla.\n\nTuskin kuuluva ääni kantautui jostakin. Hän jännittäytyi, kuulosteli.\nNyt ääni kuului jälleen, voimakkaampana. Kovaan maaperään kajahtava\nhelposti tunnettava kavionkapse kantautui kuuluviin jostakin\nlähettyviltä.\n\nBlackie ajatteli kohta Montanaa, ja hän siirtyi varovaisesti savimajan\nnurkalle ja tähyili sieltä ase valmiina kädessään. Silloin hän\nnäki jonkin matkan päässä polulla, joka kulki joen vasenta rantaa,\nratsastajan hevosineen. Hevonen oli tulossa polulta suoraan savimajaa\nkohden. Ratsastaja oli heidän entinen vankinsa, Jim Rignall.\n\n\n\n\nXXXVIII LUKU.\n\n\nJim Rignallilla ei ollut poikansa lähdön jälkeen ollut rauhaa viipyä\nKatko-Uun talossa. Häntä vaivasi muisto poltettujen vankkureiden alle\npiilotetusta kullasta. Hän oli suitsittanut erään Katko-Uun hevosista,\nheittänyt kuormasatulan sen selkään ja ratsastanut vankkureiden\njäännöksien luo, jossa hän oli paljastanut kultakätkön ja siirtänyt\nosan siitä satulalaukkuihinsa. Sitten, haluten innokkaasti näyttää\npojalleen kätköstä paljastamaansa aarretta, hän lähti ratsastamaan\nHattujen taloon, jossa hän uskoi tapaavansa poikansa odottamassa\nSladenien paluuta.\n\nHänen tarkoituksenaan oli myös käyttää tilaisuutta hyväkseen\netsiäkseen vaimonsa hautaa, ja Blackie Sladenin häntä tarkkaillessa\nhän useaan kertaan poikkesi polulta tehden pieniä etsiskelymatkoja\nmilloin minnekin. Mutta hän palasi aina takaisin polulle, ja jokaisen\nsivuhyppäyksen jälkeen hän oli lähestynyt kappaleen matkaa savimajaa.\nHän oli muuttunut, sen huomasi Blackiekin. Underhillin vaimon\nsuosiollisella avulla hän oli parantanut suuresti ulkonäköään. Parta\noli ajeltu, tukka leikattu. Lukuunottamatta kelmeää ihoa ja kuoppaisia\nsilmiä, jotka molemmat johtuivat hänen pitkästä vankeusajastaan, hän\nnäytti äveriäältä uudisviljelijältä, joka oli toipumassa vaikeasta\nsairaudesta.\n\nKun hän oli saapunut parinsadan metrin päähän savimajasta, hän huusi\näänekkäästi:\n\n»Ed! Ed! Missä olet?»\n\nSitten hän jälleen jatkoi matkaansa tähyillen sinne tänne,\nkarja-aitaukseen, miehistömajalle ja itse kartanoon. Hän vilkaisi myös\nsavimajaan, mutta Blackie oli vetäytynyt näkymättömiin. Blackien ratsu\ntaas oli savimajan takana, poissa Rignallin katseen ulottuvilta.\n\nKun Rignall oli saapunut kymmenkunnan metrin päähän savimajasta, hän\npysähdytti ratsunsa, laskeutui jäykästi ratsailta ja katseli ihmeissään\nympärilleen.\n\nÄäneensä hän sanoi:\n\n»Arvelin Edin olevan täällä.»\n\nHän astui muutaman askeleen, kääntyi sitten ja huomasi Blackien.\nBlackie seisoi ase kädessään katsellen tiukasti tulijaan. Hänen\nsilmänsä olivat pahaenteiset.\n\n»Piru vieköön, kuinka pääsit pois täältä?»\n\nRignall haukkoi henkeään. Hän sanoi sitten hengästyneenä, kauhuissaan:\n\n»Poikani päästi minut pois, Sladen.»\n\n»Poikasi! Mitä hittoa oikein tarkoitat?»\n\n»Niin juuri, poikani, joka on hakenut minua kaksikymmentä vuotta.»\n\n»Kuka sinun poikasi sitten oikein on?» kysyi Blackie. Hänen äänensä\nvapisi raivosta, mutta hänen silmänsä olivat selkoselällään\nhämmästyksestä.\n\n»Ed Rignall on poikani», Rignall vastasi. »Kuulin hänen mainitsevan\nrouva Underhillille, että häntä kutsuttiin Montanaksi.»\n\n»Montana!» Sana tuntui aivan kimpoavan Blackien huulilta. »No voi\nhelvetin helvetti!» hän kiroili. Sitten hän jälleen vaikeni ja näytti\nsiltä, että hänen lihaksensa jännittyivät toimimaan.\n\nYhä tuijottaen Rignalliin hän hitaasti kohotti kuudesti laukeavan\nkäsiaseensa, ja hänen kasvoistaan kuvastui murhaajan raivo. Silloin hän\nkuuli selkänsä takaa äänen:\n\n»Rauhoitu, Blackie.»\n\nBlackie kääntyi nopeasti ja näki silloin Montanan muutaman metrin\npäässä tiuhan pensaikon reunassa. Montanan oikea käsi piteli suurta\nrevolveria juuri vyötärön yläpuolella lähellä kylkeä, ja hänen\nsilmistään kuvastui sama raivokas tuli, joka niissä oli palanut sinä\npäivänä, jolloin hän tappoi isäänsä vartioineen meksikkolaisen.\nBlackiesta hän näytti kauhistuttavalta.\n\n»Minä olen Ed Rignall», sanoi Montana.\n\nBlackie tuijotti häneen kauhuissaan. Hänen kasvonsa kalpenivat\nliidunvalkoisiksi. Hänen suunsa avautui. Hän oli vallan tyrmistynyt.\nLopulta Montanan huomautuksen kauhistuttava merkitys sai hänet puhumaan.\n\n»Te — te olette Rignall!» hän haukkoi henkeään.\n\n»Aivan niin. Jim Rignallin poika.»\n\nMontana kallistui hiukan eteenpäin. Hänen jok’ikinen lihaksensa tuntui\nolevan valmiina toimimaan. Hänenkin kasvonsa olivat kalpeat, mutta\nhänen äänestään kuvastui julma tyytyväisyys ja sen sävy oli kuolettavan\nkylmä, vaikka hänen hampaittensa välitse sihahtavat sanat tuntuivatkin\npalavan intohimoisilta.\n\n»Olen Jim Rignallin poika», hän toisti. »Ymmärrätkö? Sen miehen poika,\njota pidit vangittuna, kahlehdittuna kaksikymmentä vuotta, koska\nyritit kiristää häneltä tietoa, minne hän oli kätkenyt kultansa.\nKaksikymmentä vuotta, sinä sika! Tiedätkö, mitä tuo aika merkitsee,\nkun se lyhennetään miehen iästä? Tiedätkö ehkä, miltä hänestä tuntui,\nkun hänen vaimonsa kuoli etkä edes sallinut hänen tietää, minne hänet\nhaudattiin? Tiedätkö sinä, mitä hänelle merkitsi lojua sinun kirotussa\nmörskässäsi, kun hän ei tietänyt, missä hänen lapsensa olivat? Se ei\nnäköjään merkinnyt sinulle mitään! Sinun mielessäsi ei ollut kerrassaan\nmitään muuta kuin halu päästä hänen kultaansa käsiksi. Inhimilliset\nkärsimykset ja tuskat eivät merkinneet sinulle mitään. Roisto! Sika!\nPeto!»\n\nHän siirtyi lähemmäksi. Hirvittävä kärsimättömyys näytti saaneen\nhänessä vallan, hän tuntui tahtovan päästä toiseen käsiksi\nmahdollisimman pian. Hän huojui hitaasti puolelta toiselle oudolla\ntavalla, aivan kuin hän ei olisi hirvittävän kiihkonsa vuoksi voinut\ntäydelleen hillitä ruumiinsa tasapainoa. Ei ollut epäilystäkään siitä,\nettä hän Sladenin silmissä näytti vallan hirvittävältä, sillä tämä\nperäytyi sitä mukaa kuin Montana häntä askel askeleelta lähestyi.\n\n»Olen nyt ollut jo kaksikymmentä vuotta sinun jäljilläsi», hän jatkoi.\n»Kaksikymmentä vuotta olen odottanut tätä päivää, juuri tätä hetkeä.\nOlin kymmenvuotias, kun lähdin hakemaan kadonneita vankkureita. Olen\nlöytänyt niitä sadoittain. Olen tappanut miehiä, jotka ovat asettuneet\nvastustamaan etsiskelyäni. Muutamia päiviä sitten surmasin sen\nlurjuksen, joka oli vartioimassa isääni. Myös Bill Sladenin surmaaminen\noli osaksi minun työtäni, kun se roisto löi Lyndia Kolsaria nyrkillään.\nSinä olet halunnut päästä selville siitä, kuka surmasi Billin. Minun\nluotini sattui hänen kirottuun kalloonsa. En vielä silloin tietänyt,\nettä hänkin oli pitämässä isääni täällä vangittuna. Minä ammuin hänet,\nkosk’en pitänyt hänen ulkonäöstään.»\n\nHän vaikeni ja seisoi hetken hiljaa Sladenia katsellen. Sitten hän\nkyyristyi oudosti ja kivahti yhden ainoan sanan:\n\n»Nyt!»\n\nBlackien silmissä välähti hurja toivo. Hänellä oli ase kädessään. Ja\nkäsi heilahti ylös.\n\nLiian myöhään! Montanan revolveri paukahti moitteettomasti. Blackie\nei edes ennättänyt painaa aseensa liipaisinta, kun Montanan kuula\ntapasi hänet. Ase putosi Blackien sormista, hurja toivo sammui\noudoksi, kauhistuneeksi ällistykseksi. Hän pysyi koholla hetken aikaa,\nsitten hänen polvensa loksahtivat, hänen käsivartensa retkahtivat\nhervottomiksi sivuilla ja hänen leukansa painui rintaa vasten. Hän\nhorjahti taaksepäin, jalat taipuivat kaksinkerroin hänen alleen ja\nkädet lennähtivät sivulle. Hänen paitansa etumukseen, vasemmalle puolen\nrintaa, ilmestyi tumma tahra.\n\nMontana astui hitaasti Blackien luo ja seisahtui häntä katselemaan.\nJim Rignall kuuli hänen äänensä. Tuntui siltä, että hirvittävä kiihko,\njonka valtaan Montana oli joutunut, oli sammunut yhtä nopeasti kuin se\noli tullutkin. Hänen äänensä oli matala, mutta soinnukas.\n\n»Olen pahoillani, että yksi ainoa kuula tappoi sinut», hän sanoi\npettyneenä. »Jos sinulla olisi ollut kokonainen tusina henkiä, olisin\nmielihyvin lopettanut ne kaikki.»\n\n\n\n\nXXXIX LUKU.\n\n\nMontana Ed käänsi katseensa Blackie Sladenista isäänsä. Hän hymyili\nkohdatessaan tämän huolestuneen katseen.\n\n»Minusta tuntuu, että tämä asia loppui tähän, isä», hän sanoi.\n»Sladenit eivät enää koskaan tuota sinulle huolia.»\n\nHe istuutuivat savimajan edustalla olevalle penkille juttelemaan.\nMontana oli jälleen rauhoittunut. Hän oli odottanut Sladenien tuloa,\nmutta ei ollut uskonut heidän ratsastavan rohkeasti kartanolle. Hän oli\npiilottanut ratsunsa syvään puronuomaan, josta sitä ei voinut mitenkään\nhavaita, ja itse kätkeytynyt odottamaan tiuhaan pensaikkoon uoman\nlähettyville. Sieltä hän oli nähnyt Blackien tulon.\n\n»Kahdesti, kun sinä olit tulossa polkua myöten ja Blackie seisoi majan\nnurkalla tuloasi seuraten ase käyttövalmiina, tiesin hänellä olleen\npahat aikomukset mielessään. Arvelin, että minun olisi jo silloin\npitänyt hänet tappaa.»\n\nRignall katsoi tutkivasti Montanaa kasvoihin.\n\n»Sinä olet mielyttävän näköinen mies, Ed», hän lopulta sanoi. »Kuulin\nsinun sanovan Blackielle, että olet surmannut miehiä. Eivät kai ne vain\nolleet murhia, vai kuinka, poikani?»\n\n»Eivät. En ole koskaan ampunut ketään kunnon miestä, isä.»\n\nHetken kuluttua Montana jätti isänsä yksinään istumaan penkille\nja lähti hakemaan puronuomasta hevostaan. Hän ratsasti takaisin,\nlaskeutui satulasta, astui kohti isäänsä, mutta seisahtui sitten äkkiä\nkuuntelemaan.\n\nHänen korviinsa oli kantautunut kaukainen jyminä.\n\n»Hevosia», hän sanoi. »Sladenin miehiä ehkä.» Hän astui savimajaan\ntyöntäen isäänsä edellään, ja molemmat seisahtuivat ovelle kuuntelemaan.\n\nJyminä voimistui; se kasvoi ukkosenkaltaiseksi jyrinäksi, ja Montana\nnäki joukon hevosia juoksevan itäistä rinnettä kartanoa kohden.\nHevosten perässä seurasi ryhmä paimenia huutaen ja meluten.\n\n»Hehän ovat Carsonin miehiä», Montana huudahti innoissaan. »He ovat\nlöytäneet Katko-Uun hevoset. Carson itse on heidän joukossaan.»\n\nHe astuivat nyt näkyville. Kartanon yllä vyöryi suuri pölypilvi.\nHevoset olivat pysähtyneet lähelle aitausta ja alkoivat liikehtiä\nportin luona. Karautettuaan päärakennuksen sivuitse Carsonin miehet\npysähdyttivät ratsunsa paikkaan, jossa oli vähemmän pölyä kuin\nmuualla. Carson huomasi Montanan ja kannustaen hevostaan ohjasi sen\nsavimajan luo. »Me saimme ne käsiimme», hän hihkaisi voitonriemuisena.\n»Hevoset nimittäin. Rosvot pääsivät karkuun, mutta kyllä he joutuivat\nkärventämään nahkaansa, ennenkuin se heille onnistui.» Hän vaikeni\ntuijottaen ihmeissään Jim Rignalliin, jonka hän vasta nyt huomasi\novella.\n\n»Kuka hän on?»\n\n»Isäni!»\n\nCarson oli samassa hetkessä maassa ja puristi Jim Rignallin kättä.\n\nHe seisoivat siten hetkisen, kunnes erään J-Kolmio-C:n miehen terävä\nvaroitushuuto herätti heidän huomiotaan. He kääntyivät äkkiä ja\nnäkivät toisen ratsastajaryhmän karauttavan kovaa vauhtia heitä\nkohden itäiseltä rinteeltä. Seurasi J-Kolmio-C:n miesten kiireellinen\nvalmistautuminen kaiken varalle, kunnes eräs heistä tunsi saapujat ja\nhihkaisi:\n\n»Nehän ovat Katko-Uun miehiä!»\n\nKatko-Uun miehet lähestyivät nopeinta mahdollista vauhtia, mutta heidän\nhevosensa olivat vaahdossa ja väsyneitä.\n\nJulman näköisinä he laskeutuivat ratsailta ja lähestyivät savimajaa,\njonka edustalle he pysähtyivät katselemaan Blackie Sladenia, samalla\nkuin Montana Jim Rignallin ja Carsonin säestämänä selosti heille\ntapahtumat.\n\nMiehet olivat aikoneet rangaista Montanaa hänen osuudestaan kauheaan\nmurhenäytelmään, jota oli kehitetty hänen tulonsa jälkeen, mutta kun he\nkuulivat Montanan tarinan, he luopuivat tykkänään aikomuksistaan.\n\n»Hyvä on», sanoi eräs Katko-Uun ratsastajista. »Blackien asia on nyt\nkuitattu, mutta missä ovat Steele ja tytöt?»\n\n»Minä arvelen heidän olevan siinä metsänaukiossa, josta Jake Kolsar\nmainitsi Thorille», sanoi toinen. Hän keskeytti puheensa ja katseli\nihmeissään Montanaan, sillä hän muisti, mitä oli tapahtunut Kolsarin\nmajan edustalla, kun Kolsarin vaimo oli paljastanut Lyndian syntyperän.\n\n»No voi piru vieköön!» hän huudahti. »Jos savimajan vanki kerran oli\npoltettujen vankkureiden omistaja, niin te olette hänen poikansa. No\nvoi tuhannen tulimaista, si-sittenhän te olette Lyndian veli. Kolsarin\nvaimo kertoi meille, että Lyndia on vankkureiden kadonnut lapsi.»\n\nMontana kalpeni. Jim Rignall vapisi mielenliikutuksesta. Hän vaipui\näkkiä savimajan penkille istumaan ja peitti kasvonsa käsillään. Montana\nkumartui häntä kohden ja silitti rauhoittavasti hänen päätään. Sitten\nhän suoristautui ja katsoi kysyvästi Katko-Uun mieheen:\n\n»Tiedätkö, kuinka sinne aukiolle päästään?»\n\n»Varmasti tiedän.»\n\nMontana kehoitti nyt isäänsä jäämään kartanoon odottamaan. Sitten hän\nheittäytyi satulaansa ja kannustaen hevostaan ohjasi sen rinnettä\nkohden, ja häntä seurasivat sekä Katko-Uun että Carsonin miehistöt.\n\n\n\n\nXL LUKU.\n\n\nKaukana syrjäisessä seudussa Thor oli löytänyt metsän laidasta\nsen kuivuneen puronuoman pään, josta Jake Kolsar oli puhunut.\nRatsastaessaan suurella mustalla hevosellaan, joka suuria hyppäyksiä\ntehden tunkeutui puronsuuta peittävän harvan pensaikon läpi, hän näytti\nvallan suurelta ilmestykseltä. Ratsun kaula oli ojentuneena, sen pää\nmatalalla, kun se hämmästyttävän nopeasti eteni vaikeassa maastossa.\nSen kiitäessä puronuomaa risuja ja neulasia lensi suuressa kaaressa\njoka suunnalle. Se ei seisahtunut, vaikka metsä jossakin kohdin\noli kasvanut uomaan saakka, eivätkä kaatuneet puunrungotkaan sitä\npidättäneet, vaan se tunkeutui väenväkisin esteiden lävitse. Oli kuin\nmusta salama olisi kiitänyt vihreää taustaa pitkin.\n\nThor oli ratsastanut yötä päivää. Hän oli sekä ruumiillisesti että\nhenkisesti väsynyt. Syvä uupumus oli hiipinyt hänen ruumiiseensa.\nNilkku-Andersonin ja Brad Davissonin kuolema oli alunperin saanut\nhänet suunniltaan ja kiusannut häntä hellittämättä. Tosin ensimmäinen\nhillitön kiihko oli jo tasaantunut ja muuttunut uinuvaksi,\nselittämättömäksi raivoksi, jonka voi nähdä vain hänen silmistään.\n\nKun hän vihdoin sai näkyviinsä kallioiden rajoittaman metsänaukeaman,\nhän pakotti Keskiyön kävelemään, sillä hän epäili, että jotkut Hatun\nratsastajista olivat Sladenien mukana, ja pitivät ehkä silmällä\nvihollisiaan. Hän lähestyi aukiota ylhäältä käsin, pudottautui\nKeskiyön selästä, heitti sen suitset laahaamaan, veti revolverinsa\nesiin ja hiipi pensaikon läpi. Varovaisuus ei kuitenkaan sopinut\nhänen silloiselle mielentilalleen, ja niin hän tunkeutui pensaikosta\noikopäätä esiin ja huomasi sekä Nancen että Lyndian aivan edessään. He\nmakasivat kädet ja jalat sidottuina suuren kalliopaaden kupeella.\n\nTytöt näkivät Thorin. He olivat kuulleet hänen tulonsa. Lyndia kertoi\njälkeenpäin, että hän oli kuullut Keskiyön kavionkapseen jo silloin,\nkun se oli kilometrin päässä, sekä kuiskannut tästä huomiostaan\nNancellekin.\n\nLyndia puhui ensinnä Thorille.\n\n»Varo», hän varoitti. »Steele on täällä ja hän on aseistettuna. Hän\nmeni metsään katsomaan hevosiaan. Nyt kuulen hänen tulevan.»\n\nThor astui takaisin alakasvillisuuden peittoon ja odotteli ase\nkädessään.\n\nKohta kuului oksien taittumista ja kuivien lehtien kahinaa, kun Steele\nSladen tunkeutui aukiota ympäröivän tiuhan pensaikon läpi ja tuli\nnäkyville.\n\nIlmeisesti hänkin oli kuullut saman minkä Lyndiakin, sillä hän pysähtyi\npensaikon reunaan ja tähyili aukealle päästäkseen selville, mistä ääni\noli johtunut. Äänettömyyden rohkaisemana hän astui tyttöjä kohden ja\nseisahtui heidän viereensä irvistellen.\n\nHetkiseksi Steele tällöin käänsi selkänsä Thorin kätköpaikkaa kohden,\nja samassa Thor astui esille ase kädessään. Steele varmaan kuuli hänen\ntulonsa tai ehkä hän aavisti toisen läsnäolon, sillä hänen lihaksensa\njännittyivät ja hän näytti olevan aikeissa kääntyä. Thorin kiihkosta\nvärisevä ääni esti kuitenkin Steelen liikkeet.\n\n»Ole alallasi, Steele», hän määräsi. »Älä liiku. Kuka on apunasi?»\n\n»Meitä ei muita», sanoi Lyndia. »Blackiekin ollut täällä, mutta hän\nmennä Hattujen kartanoon aikaisin tänä aamuna.»\n\nTytön kasvot olivat kalpeat, kun hän katseli Thoria, mutta hänen\nhuulillaan oli pieni luottamuksen ja uskon hymynhäive. Thor oli\nniin äänetön ja kylmä, että se peloitti tyttöä, ja miehen hänelle\nvastaukseksi suoma hymy niin jäykkä ja iloton, että tyttö tunsi\nkylmän puistatuksen kulkevan lävitseen. Thor oli hiukan kumarruksissa\nseistessään Steelen takana, ja näytelmää seuraavat tytöt tiesivät, että\njos Steele olisi liikauttanut ainuttakaan lihastaan, Thor olisi hänet\nsurmannut. Näköjään Steelekin sen tiesi, sillä hän seisoi pystyssä\nliikkumattomana.\n\n»Onko teille jotakin tapahtunut, Lyndia?» kysyi Thor.\n\n»Ei ole.»\n\n»Onko Steele ahdistellut jompaakumpaa teistä?»\n\n»Ei ole. Mitään erikoista ei ole tapahtunut. Kukaan ei ole ahdistellut\nmeitä. He vain sitoivat meidät ja olivat töykeitä meitä kohtaan.»\n\n»Irroita vyösi, Steele», käski Thor. Hän seurasi tarkkaavasti vyön\nirroittamista.\n\n»Nyt heitä se luotasi», sanoi Thor.\n\nVyö patruunoineen ja kotelossa olevine revolvereineen lensi usean\nmetrin päähän.\n\n»Nyt astu kymmenen askelta suoraan eteenpäin ja pysähdy siihen.»\n\nSteele totteli.\n\nRaju ja hillitön viha kiehui Thorissa. Vuodesta vuoteen oli näiden\nmiesten välinen luontainen vihamielisyys kiihtynyt kehittyen lopulta\nsuoranaiseksi raivoksi, ja kun sen voima oli yhä vain kasvanut, ei\nvälien selvittelyä lopulta voinut välttää. Kukaties, jos Steele Sladen\nolisi edelleenkin karttanut voimainmittelyä, kuten oli tapahtunut\nsilloin, kun Montana kohta paikkakunnalle tulonsa jälkeen oli ollut\ntapahtumien todistajana, miehet olisivat eläneet elämänsä loppuun\nsaakka joutumatta koskaan ruumiilliseen voimienmittelyyn. Steelen viha\noli kuitenkin sekin kasvanut ylen voimalliseksi ja se tapahtumasarja,\njohon miehet viime aikoina olivat olleet osallisina, oli\nväistämättömästi johtanut heidät nykyiseen tilanteeseen. Thor irroitti\nasevyönsä ja heitti sen menemään, jolloin se putosi hiekkarinteen\nharjalle.\n\nVähääkään välittämättä Sladenista hän sitten veti esiin puukkonsa ja\nirroitti tyttöjen siteet.\n\nSteele Sladen oli kuullut mätkähdyksen, kun Thorin asevyö putosi\nhiekkaan, ja tiesi nyt, mihin Thorin suunnitelmat tähtäsivät.\n\nRuumiillinen välienmittely Underhillin kanssa miellytti Steele Sladenia\nenemmän kuin ammunta. Joka tapauksessa hän kaikkina menneinä vuosina\nsiitä lähtien, kun hän oli tutustunut Underhilliin, oli käytöksellään\nosoittanut uskovansa omaan etevämmyyteensä. Hänen kerskailunsa ja\npöyhkeilynsä sekä hänen pilkalliset ja ylimieliset viittailunsa\nUnderhillin suhteen olivat ilmaisseet hänen tunteensa. Useita kertoja\nhän oli kerskaten selittänyt haluavansa kohdata Underhillin mies miestä\nvastaan ilman muita aseita kuin luonnon antamat.\n\nNyt tämä tilaisuus näytti tulleen. Hän oli tehnyt itsensä syypääksi\nanteeksiantamattomaan syntiin, kun hän oli ottanut Lyndian ja Nancen\nvaltaansa, sillä tämä rikos oli sellainen, ettei sitä Lännessä koskaan\nollut suopein silmin katseltu. Lisäksi häntä voitiin syyttää murhasta.\nNilkku-Andersonin, Katko-Uun ratsuttajan, sekä Brad Davissonin. Sladen\ntiesi, etteivät ne Katko-Uun miehet, jotka parhaillaan hakivat häntä\nkaikkialta, missään tapauksessa päästäisi häntä rangaistuksetta.\n\nNämä ajatukset välähtivät Steelen mielessä ja hänen kasvojensa ilme\npaljasti ne. Hän oli lainsuojaton.\n\nHitaasti hän kääntyi. Hän seisoi kuin taisteluhärkä katsellen Thoria\nsuoraan silmiin. Hänen suuri harteikas ruumiinsa ja takkuinen päänsä,\njoka oli vetäytyneenä hartioiden väliin, aiheutti sen, että hän\nsuuresti muistutti taisteluvalmista puhvelihärkää. Hänen silmistään\nloisti villi, hillitön raivo, kun hän hitaasti lähestyi. Hänen valtavat\nkäsivartensa riippuivat sivulla, ja hänen kouransa puristautuivat\nnyrkkiin.\n\n»Piru sinut vieköön», hän karjaisi kumealla äänellä, »revin sinut\npalasiksi.»\n\nHämmästyttävän nopeasti hän tämän jälkeen juoksi toista kohden kuin\npainija, joka ensi yllätyksellä haluaa voittaa vastustajansa.\n\nThor oli kylmän harkitseva, valpas. Hän arvioi välimatkan tarkoin\nja hypähti vasemmalle juuri Steelen tullessa kohdalle; hänen oikea\nnyrkkinsä kumahti hirvittävällä voimalla Steelen leukaan. Steele kaatui\nkasvoilleen maahan. Hänen takkuinen päänsä heilahteli puoleen ja\ntoiseen ja hänen voimakkaat hartiansa värähtelivät. Sitten hän kierähti\nselälleen, kohosi istumaan, kääntyili ja haki katseillaan vihollistaan.\nKun hänen katseensa jälleen kirkastui, hän samassa oli jälleen pystyssä\nja hyökkäsi kohden kuin elävä ammus. Tällä kertaa Thorin isku ei\nsattunut maaliinsa, ja kuului kumea mätkähdys, kun miesten ruumiit\niskivät yhteen. Lujasti puristuneina sylitysten he valtavan yhteenoton\ntuupertamina kaatuivat hiekkaan, jossa he raivokkaasti taistellen kohta\npeittyivät tiheään pölypilveen.\n\n\n\n\nXLI LUKU.\n\n\nNance Kayne kirkaisi ja peitti kasvonsa käsillään aivan kuin siten\nilmaistakseen, että hänen oli mahdotonta seurata tapahtumien kulkua.\nLyndia kalpeana, mutta pystypäisenä, silmät innosta hehkuen, ei\npäästänyt ääntäkään.\n\nMiehet kierivät rinnettä sen juurella olevaan syvänteeseen, jonka\nvierustalla kasvoi joitakin puita. Nyt he toinen toisessaan kiinni\npääsivät jälleen jaloilleen. Heidän raivonsa oli niin rajaton, etteivät\nhe kyenneet turvautumaan taitoon tai juoniin, vaan yrittivät nujertaa\ntoisensa pelkästään vain raa’alla voimallaan.\n\nHe irtautuivat hetkeksi toisistaan. Suuria he olivat kumpikin ja\nsamalla hämmästyttävän nopeita. Katselijat kuulivat iskujen sekä\nkatkeavien oksien ja risujen äänen, kun taistelijat tunkeutuivat\npensaikon läpi. Sitten he näkivät Thorin äkkiä peräytyvän ja samassa\niskevän jälleen. He kuulivat nyrkin paukahtavan Steelen päähän ja\nnäkivät sen retkahtavan taaksepäin ja hänen jalkojensa loksahtavan.\nHoiperrellen hän jälleen jännittäytyi pystyyn, mutta pääsi vain\npolvilleen, johon asentoon hän hetkeksi pysähtyi pään heilahdellessa\npuolelta toiselle.\n\nSitten hän jälleen nousi ja ryntäsi kohti heilutellen nyrkkejään\nkuin puunuijia. Hirvittävä isku osui vasemmalta Thorin päähän, tämä\nkompasteli ja kaatui maahan puiden juurelle. Ennen kuin hän pystyi\njälleen nousemaan, Steele oli hänen päällään koettaen potkaista häntä\nkasvoihin.\n\nLyndia juoksi kohti ja hänen silmänsä liekehtivät raivosta. Nance\nkirkaisi toistamiseen.\n\nSteelen potku ei osunut. Thor kierähti sivulle, pääsi jaloilleen\nja vastasi Steelen seuraavaan hyökkäykseen hirvittävällä iskulla,\njoka osui miestä vatsaan. He joutuivat jälleen käsirysyyn, iskivät\nvimmatusti toisiaan, niin että iskujen ääni selvästi erottautui\nheidän jalkojensa töminästä. Lujasti toisiinsa kietoutuneina miehet\ntaistelivat puiden välissä. Aukion reunassa heidän jalkansa takertuivat\nkiemuraisiin pensaisiin, he kaatuivat ja kierivät pensaikon läpi\ntasoittaen sen maan tasalle, aivan kuin raskas jyrä olisi siitä\nkulkenut. Pensaikon toisella puolella taistelu jatkui miesten seistessä\nvastatusten melkein kiinni toisissaan ja iskiessä toisiinsa hirvittäviä\niskuja. Äänettöminä, raivokkaina he yrittivät tainnuttaa toisensa.\n\nTytöt seurasivat näytelmää aivan läheltä. He katselivat noiden miesten\nvälistä hirvittävää kamppailua, jotka sokeassa vihassaan ilmeisesti\nolivat unohtaneet kaiken muun paitsi pyrkimyksen tuhota toisensa.\n\nTosin heidän raivonsa vimma oli hiukan lauhtunut. He liikkuivat nyt\nhitaammin. Heidän voimansa eivät kylläkään olleet ehtyneet, mutta\nkun raivo ei ollut enää yhtä tulinen, miehet toimivat harkitummin.\nIskut osuivat nyt useammin maaliinsa, eivätkä miehet enää ehtimiseen\ntakertuneet kiinni toisiinsa.\n\nSen suuren eläimen tavoin, jota Steele Sladen muistutti, hän köykisti\näkkiä valtavan päänsä ja puski Thoria kohden iskien samalla vimmatusti\nnyrkeillään. Thor, joka ei ollut vallan yhtä kookas kuin Steele,\njoskin hän oli yhtä voimakas ja vastustajaansa ketterämpi, vastasi\nhyökkäykseen heittäytymällä sivuun ja iskemällä raivokkaasti Steeleä\nkasvoihin.\n\nVoimakkaat, väsymättömät miehet, jotka intohimoisesti vihasivat\ntoisiaan ja toimivat villien vaistojensa ohjaamina, eivät\nilmeisestikään tunteneet heihin osuneiden iskujen tuottamaa kipua\nja vammoja; heihin tuli suuria mustelmia, huulet halkesivat, veri\nvuoti monesta kohdin. Raivo oli saanut heidät tunnottomiksi. He eivät\ntunteneet lyöntejä eivätkä kipua. He eivät olleet lainkaan tietoisia\nverestä, joka virtasi heidän kasvojaan pitkin.\n\nTytöt tulivat taistelun kiihkon valtaamina lähemmäksi. Kauhistunein\nkasvoin, jotka olivat jännityksestä kalpeat, he seurasivat näytelmää\ntietoisina siitä, että nämä seutukunnan kaksi vahvinta miestä\ntaistelivat ainutlaatuista taistelua — taistelua, joka ei lakkaisi,\nennen kuin toinen heistä oli perin pohjin nujerrettu.\n\n\n\n\nXLII LUKU.\n\n\nMiehet olivat taistelleet jo neljännestunnin, ja taisteluonni oli\nvaihdellut kerta toisensa jälkeen, kunnes he lopulta olivat joutuneet\npois metsästä pienelle aukeamalle. Se vietti jyrkästi puronuoman\nhietikkorantaan.\n\nTytöt olivat vaistomaisesti siirtyneet vieläkin lähemmäksi taistelevia.\nNance oli kahdesti kehoittanut heitä lopettamaan ottelun, mutta he\neivät olleet kiinnittäneet mitään huomiota hänen pyyntöihinsä. Lyndia\nei pyrkinyt mitenkään vaikuttamaan tappelun kulkuun. Hän oli kalpea\nja hänen tummat silmänsä näyttivät liekehtivän innosta. Hänen kätensä\nolivat lujasti nyrkkiin puristettuina. Ilmeisesti hän oli täysin\ntietämätön koko ympäristöstään.\n\nTaistelun aikana metsässä Steele oli kahdesti tarttunut Thoria\nvyötäisistä ja kohotettuaan hänet jaloiltaan yrittänyt murskata hänen\npäänsä puuta vasten. Mutta kummallakin kerralla Thor oli vetäytynyt\nkumaraan ja kiemurrellut itsensä irti tehden siten tyhjäksi Steelen\nsuunnitelmat.\n\nTähän saakka Steele oli ohjannut taistelun kulkua. Hänen hyökkäyksensä\nolivat olleet nopeita ja raivokkaita, ja hän oli jokaiseen yritykseensä\nkäyttänyt runsaasti voimaa toivoen silminnähtävästi nopeata voittoa.\nHänen hyökkäyksiinsä oli vastattu voimalla ja väellä, joka kyllä oli\ntäysin hyökkäyksen veroinen, mutta sittenkin tytöistä oli tuntunut,\nettä Thor notkeampana ja ketterämpänä oli säästänyt voimiaan. Useita\nkertoja hän oli sallinut Steelen raastaa ja heitellä itseään sinne\ntänne. Hän oli väistynyt silloin, kun vastarinta olisi merkinnyt\nhyödytöntä voimien tuhlausta. Alussa tytöistä oli tuntunut, että\nThor oli käyttänyt suurimman osan voimiaan jo ennen kuin tappelu oli\nalkanutkaan, sillä miesten seistessä taistelun alussa vastatusten tytöt\nolivat huomanneet, että Thorin silmiä ympäröivät mustat renkaat, ja he\nolivat kaikesta päätelleet, että hän oli ruumiillisesti lopen väsynyt.\n\nMutta kun tytöt seurasivat Thorin liikkeitä miesten taistellessa\nrinteellä, metsässä ja nyt aukiolla, he huomasivat erehtyneensä. Thor\nei taistellut vain voimillaan, vaan yhtä paljon järjellään, ja hän\nodotti sitä hetkeä, jolloin hänen vihollisensa oli käyttänyt voimansa\nloppuun. Tytöt olivat mielissään siitä, että Thor saattoi täten\nkylmästi harkita taistelun kulkua. Hänen menettelynsä oli todistuksena\nhänen suuresta itsehillinnästään. Sillä hänen vihansa oli aivan yhtä\nraivoisa kuin Steelen, mutta hän piti sen sittenkin kurissa. Nyt\naukiolla, jossa maaperä oli epätasainen ja kivinen, Steelen hitaus\nilmeni selvemmin kuin aikaisemmin. Metsässä, jossa tanner oli ollut\nlöyhää hiekkaa, hän oli tuntunut melkein yhtä kevytliikkeiseltä ja\njoustavalta kuin Thorkin. Täällä hänen jalkansa sitä vastoin tuntuivat\nkömpelöiltä. Hänen suuri painonsa haittasi hänen liikkeitään. Kerrankin\nkun hän oli hyvässä lyöntiasennossa, hänen oikea suoransa ei osunutkaan\nmaaliin. Hän pysähtyi tällöin sekunnin murto-osaksi liikkumattomaksi,\njolloin Thorin nyrkki osui hänen leukapieleensä. Steele horjui pettävin\npolvin taaksepäin, mutta Thor seurasi häntä kiinteästi ja kohta kumahti\ntoinen isku Steelen leukaan.\n\nPökertyneenä, hoiperrellen, jalat voimattomina ja raskaina Steele\nyritti puolustautua vihollistaan vastaan iskien summamutikassa hänen\nkasvojaan kohden heikkoja, voimattomia iskuja. Steele oli käyttänyt\nvoimansa loppuun. Hän ei enää toipunut huumaavasta iskusta yhtä\nnopeasti kuin aikaisemmin. Hän oli toivottoman hidas, mutta kun Thor\nkerran iski harhaan, hän oli kyllin viisas hyökätäkseen kohti ja\ntarttuakseen Thoria lujasti vyötäröstä.\n\nSiinä hän itsepäisesti pysytteli kiinni, kunnes hänen voimansa jälleen\nalkoivat palata ja päänsä selvitä. Ja pinnistäen jälleen äärimmilleen\nvoimansa hän sai Thorin heitetyksi jaloiltaan. Ilmeisesti hänen\ntarkoituksenaan oli paiskata Thor pää edellä johonkin suurista,\nkulmikkaista kivistä. Mutta Thor kiemurteli ja vääntelehti ja sai\njalkansa kiedotuksi vastustajansa säären ympärille. Tämä ote aiheutti\nmiesten kaatumisen; he mätkähtivät maahan ja kierähtelivät sinne tänne\nyrittäessään kumpikin, valtavasti kamppaillen, hyötyä kaatumisesta.\n\nSladenin voimien loppuminen kävi jälleen ilmeiseksi. Kun käsirysy\noli päättynyt, Thor oli päälläpäin. Aluksi hän istui kahareisin\nvihollisensa päällä katsellen tätä silmiin. Thor hymyili\nvoitonriemuisesti. Tämä saattoi Steelen raivoihinsa.\n\nValtavalla heitolla hän kirvoitti Thorin päältään, he pääsivät jälleen\nkumpikin jaloilleen ja seisoivat hetken aikaa vastatusten toisiaan\nkatsellen.\n\nSteele läähätti suu auki. Oli ilmeistä, että hän oli aivan\nmenehtymäisillään. Hänen silmiinsä tuli villi, epätoivoa kuvastava\nkatse. Hän tiesi itsekin, että hänen voimansa olivat lopussa.\n\nThorkin alkoi uupua, muttei läheskään niin nopeasti kuin Steele. Hän\ntosin hengitti hiukan tavallista nopeampaan, mutta hänen huulensa\nolivat vielä lujasti yhteen puristuneina ja silmissä oli yhä sama\nkylmä, raivoisa ja säälimätön katse kuin taistelun alkaessakin.\n\nThor ei suonut Steelelle aikaa lepoon. Hän ryntäsi jälleen kohti\nahdistellen vastustajaansa vimmatusti. Nyt Sladenin vuoro oli perääntyä.\n\nNancesta ja Lyndiasta näytti, etteivät Steelen lihakset voineet enää\nkauaa pitää kutiansa, sillä tuntui mahdottomalta, että ihmisen jäsenet\nkauan kestäisivät sellaista hellittämätöntä ja hirvittävää pommitusta,\njonka alaisena hän oli.\n\nHe johtuivat pakostakin siihen käsitykseen, että taistelun loppu oli\naivan kohta odotettavissa. Lyndian valppaat silmät totesivat tämän.\nTaistelun alusta alkaen hän oli hellittämättä ja tarkkaavasti tutkinut\ntaistelevien kasvoja, ja nyt hänen jännittynyt ilmeensä ensi kerran\nhiukan lauhtui.\n\nOli mahdollista, että Thorkin oli tietoinen ratkaisun lähenemisestä,\nvaikk’ei hän sitä mitenkään ilmaissut. Alusta alkaen hän oli tapellut\nsamalla tavalla kuin nytkin, säälimättömästi ja harkitusti. Tuntui\nsiltä, ettei hän vähääkään välittänyt saamastaan löylytyksestä. Jotkut\nhäneen sattuneista iskuista olivat olleet vähällä tuuperruttaa hänet.\nToistakymmentä kertaa hän oli horjunut iskujen voimasta, ja monesti\nolivat hänen jalkansa olleet vähällä pettää, niin että kaatuminen\ntuntui väistämättömältä. Kahdesti, mikäli Lyndia oikein käsitti\ntappelun kulun, Thor oli menettää tajuntansa, sillä hänen silmiinsä\noli tullut lasimainen kiilto, mutta hän oli puristanut hampaansa\nentistäänkin lujemmin yhteen ja kestänyt.\n\nHän oli hirvittävä taistelija, Lyndia päätteli. Hänen kestävyydellään\nei tuntunut olevan mitään rajaa. Hän oli tunteeton saamiinsa iskuihin\nnähden. Tämän taistelun aikana Nance Kaynen käsitys miehestä\nosoittautui oikeaksi. Syvänteessä, poppelipuun juurella sinä päivänä,\njolloin hän oli Carsonin seurassa saapunut seudulle, hän oli arvioinut\nmiehen luonteen kallionlujaksi. Carson oli useaan kertaan vakuuttanut\nhänelle, että mihin asiaan Thor vain ryhtyi, sen hän saattoi\npäätökseen, vaikka maa ja taivas olisi ollut käännettävä nurin. Nämä\nolivat Carsonin omia sanoja. Thor oli ilmiömäisen sitkeä, horjumaton\nja peräänantamaton. Ja tarkatessaan häntä nyt Nance huomasi Carsonin\nolleen aivan oikeassa. Tuota miestä ei kerta kaikkiaan voitu voittaa.\n\nTuntui siltä, että Steelenkin oli vähitellen mielessään tunnustettava,\nettä hän oli vanhaa vihollistaan heikompi. Sillä nyt hän perääntyi\nuseita askeleita, hitaasti aivan kuin hän olisi ollut antautumisen\npartaalla, ja hänen kätensä roikkuivat velttoina sivulla kuin\nosoituksena hänen voimattomuudestaan. Hänen takkuinen päänsä kumartui\neteenpäin ja laskeutui hitaasti. Mutta siihen asentoon päässeenä hän\näkkiä ryntäsikin eteenpäin, ja hänen päänsä iski hirvittävällä voimalla\nThoria vatsaan. Sitten suuri pää kohottautui ylöspäin aivan kuin härän\npää sen seivästäessä uhrin sarviinsa, ja Thor, jonka henki salpaantui,\nviskautui usean metrin päähän selälleen.\n\nNance kiljahti kauhusta.\n\nMerkillinen hymy tuli Lyndian huulille, outo välke hänen silmiinsä.\nMutta kun Steele kompuroi eteenpäin toivoen saavuttavansa Thorin ennen\nkuin tämä pystyi nousemaan, tyttö oli aivan vieressä.\n\nSteele oli kuitenkin liian hidas. Hän aikoi potkaista Thoria päähän,\nmutta epäonnistui, sillä Thor kierähti vaarallisen alueen ulkopuolelle\nja pääsi jaloilleen. Sokeana, raivosta suunniltaan Steele hyökkäsi\nkohti ja iski. Mutta isku ei osunut ja Thor läimäytti hirvittävän\nsuoran hänen leukaansa.\n\nSteele hoiperteli. Hän kyykistyi kaksinkerroin ja oli lysähtämäisillään\nmaahan, mutta sitten hän jälleen suoristautui. Toinen isku osui sivulta\nhänen päähänsä. Hän hoiperteli taaksepäin, seisoi jäykkänä, sääret\nharallaan ja polvet hiukan eteenpäin koukistuneina. Hänen katseensa\noli lasimainen. Thor oli nyt tyytyväinen. Hän tuntui mittaavan Steeleä\nkatseillaan. Sittenhän koko voimallaan iski oikean suoran, johon hän\ntuntui keskittävän koko ruumiinsa painon. Nyrkki osui Steelen leukaan,\njolloin kuului samantapainen ääni kuin kirveen katkaistessa riu’un.\nSteele tuupertui maahan selälleen aivan jäykäksi. Hänen suunsa oli auki\nja silmänsä ummessa.\n\nThor astui hänen luokseen. Hän katseli maassa makaavaa miestä. Ja\nnyt saattoi huomata, että Steelen pusku oli osunut häneen pahoin.\nHän oli aivan kalpea, hänen kasvonsa olivat tuskasta vääristyneet ja\nkumartuminen aiheutti hänelle sellaista tuskaa, että hänen oli pakko\nkouristuksenomaisesti painaa käsillään palleaansa; samassa hänen\njalkansa pettivät ja hän vaipui polvilleen vääntelehtien tuskasta.\n\nLyndia oli ensimmäisenä hänen vierellään, mutta tyttö voi vain seistä\navuttomana hänen rinnallaan ja epätoivoissaan väännellä käsiään\nmyötätunnosta. Sekä hän että Nance olivat täysin unohtaneet Steelen,\nsillä niin huolissaan he olivat Thorista.\n\nOli kuitenkin ilmeistä, että vaikka Thorin henki olikin salpautunut,\nhän sittenkään ei ollut vakavasti vahingoittunut, sillä viimein hän\nnousi koholle ja seisoi horjuen Lyndian ja Nancen yrittäessä kahden\npuolen tukea häntä käsivarsista. Äkkiä Lyndia kirkaisi ja tuijotti\nkauhusta kalpeana ilmestystä, joka odottamatta oli ilmaantunut Thorin\ntaakse.\n\nSiellä oli Steele Sladen. Hän oli jälleen toipunut tyttöjen koko\nhuomion ollessa kiintyneenä Thoriin, ja nyt hän seisoi Thorin takana\nvain käsivarren mitan päässä. Hänen kätensä olivat koholla hänen päänsä\nyläpuolella ja kannattivat valtavaa kivenjärkälettä, jolla hän juuri\noli aikeissa murskata Thorin pään.\n\nLyndian parkaisua seurasi hiljaisuus, jonka keskeytti äkillinen,\nterävä, aivan kuin viheltävä luodikon paukahdus.\n\nVain hetken Steele seisoi enää pystyssä. Sitten hänen jännittyneet\nlihaksensa herpaantuivat, ja kivi putosi hänen käsistään samalla\nkuin hän itse kaatui selälleen. Melkein keskelle hänen otsaansa oli\nilmaantunut pyöreä reikä, josta veri hitaasti tihkui esiin.\n\nKolmenkymmenen metrin päässä siitä paikasta, johon Steele oli kaatunut,\nseisoi Jake Kolsar suuren kallionlohkareen takana kivääri yhä kiveen\ntuettuna. Tuo pitkä, luiseva poika oli seurannut Thoria aukioon.\nNuorukaisen kasvot olivat kalmankalpeat, mutta hänen silmänsä kiiluivat\ntyydytettyä kostonhimoa, kun hän katseli sen miehen liikkumatonta\nruumista, joka oli lähellä Kolsarin kartanoa pieksänyt hänet\ntajuttomaksi, kun hän ei ollut Steelen kysymyksiin vastannut tämän\ntoivomusten mukaisesti.\n\n\n\n\nXLIII LUKU.\n\n\nNyt alkoi kuulua ukkosentapaista kavionkapsetta ja kuivien oksien\nja pensaiden katkeamista, ja kun tytöt hämmästyneinä kääntyivät, he\nnäkivät Katko-Uun ja J-Kolmio-C:n karjapaimenten karauttavan heitä\nkohden metsästä ratsujen kiitäessä kuin henkensä edestä.\n\nSeurasi yleinen sekaannus. Kesken juoksunsa pysäytettyjen ratsujen\nkaviot nostattivat tiuhan pölypilven, joka kietoi kaiken sisäänsä.\nKun pöly sitten jälleen laskeutui, olivat kummankin kartanon miehet\nkokoontuneet piiriin tyttöjen ja Thorin sekä Sladenin ruumiin ympärille.\n\nNyt Jake Kolsar pujottautui ryhmän lomitse ja astui hitaasti Lyndiaa\nkohden luodikko vieläkin kainalossaan. Hän astui aivan tytön luo\nja katsoi häntä pitkään ja kiinteästi ratsastajien ja Montanankin\nseuratessa näytelmää sivusta huvitettuina. Heille oli kerrottu, että\npoika oli ampunut sen laukauksen, joka oli surmannut Steele Sladenin.\nKuolema ei ollut heille outo asia, päinvastoin he olivat kohdanneet\nsen mitä moninaisimmissa muodoissa, mutta kuitenkin he olivat hyvin\nuteliaita näkemään pojan, joka oli toiminut välikappaleena heidän\nyhteisten vihollistensa hävittämisessä ja joka oli asettanut lopullisen\nsulun Sladenien roistontöille. He tunsivat sisimmässään hurjaa\ntyydytystä.\n\nMutta ennen kuin poika sai Lyndialle mitään sanotuksi, Jesse Carson\ntunkeutui esiin, tarttui tyttöä molemmista käsistä ja käänsi hänet\nniin, että hän saattoi nähdä Montanan.\n\n»Lyndia», hän sanoi, »olen tuntenut sinut kauan aikaa ja haluan\nensimmäisenä kertoa sinulle suuren uutisen: Montana on veljesi. Hullu\nmies, jota Sladenit väittivät säilyttävänsä savimajassa, ei loppujen\nlopuksi ollut vähääkään hullu. Hän on sinun isäsi. Hänen nimensä on Jim\nRignall, ja sinä olet hänen tyttärensä.»\n\nCarson päästi Lyndian vapaaksi ja peräytyi jonkin askeleen hymyillen\nhuvitettuna tytön ylenmäärin hämmästyneelle ilmeelle.\n\nTyttö katseli kysyvästi Thoriin aivan kuin hakien vahvistusta\nhämmästyttävälle paljastukselle. Thor hymyili hänelle ja veti hänet\nlähelleen.\n\n»Lyndia», hän sanoi. »Käväisin tänä aamuna Kolsarin kartanossa\nkyselemässä, tiesikö kukaan mitään teistä. Äitisi puhui asiasta\nminulle. Muistatko, että sillä naisella, joka lähti vankkureissa\nLomasta, oli ollut mukanaan pienokainen?»\n\nLyndia nyökkäsi myöntävästi.\n\n»Muistan kyllä.»\n\n»Sinä olit se pienokainen, Lyndia», sanoi Thor. »Kolsarin vaimo ei ole\nsinun äitisi. Hän sanoi sen minulle.»\n\n»Oi!» Lyndia haukkoi henkeään. Hän tuijotti hetken aikaa ylen\nhämmästyneenä Thoria silmiin. »Oi», hän sanoi jälleen. »Onko tuo aivan\ntotta?»\n\n»Aivan varmasti», vastasi Thor. »Kolsarin vaimo sanoi niin, ja Peterkin\nmyönsi sen. Siinä selitys, miksi hän aina piiskasi sinua ja möi sinut\nlopulta Bill Sladenille.»\n\nLyndia tuijotti yhä Thoriin. Hänen tummat, loistavat silmänsä kiiluivat\nhämmästyksestä ja epäröivästä mielihyvän tunteesta. Näytti siltä, ettei\nhän vieläkään saattanut uskoa.\n\n»Ollako minä tosiaankin sen vaimon lapsi?»\n\n»Olet. Sinä olet sen lapsi.»\n\nLyndia veti Thorin pään puoleensa ja suuteli häntä.\n\n»Minä olla niin, niin kovin onnellinen.»\n\nHänen äänensä oli matala ja vapisi järkytyksestä. Hän kääntyi katsomaan\nMontanaan, joka seisoi lähellä katsellen ja kuunnellen. Montanan silmät\npaloivat, ja huomatessaan Lyndian katseen hän hymyili.\n\nLyndia astui aivan hänen eteensä. Näytti siltä, että hän vasta\nensimmäistä kertaa näki miehen. Tyttö tutki hänen kasvojaan aivan kuin\nei olisi häntä koskaan aikaisemmin nähnyt ja sillä tavoin kuin nainen\nkatselee miestä, joka herättää hänen erikoista mielenkiintoaan. Tyttö\nkatseli häntä silmät loistaen mielihyvästä, ja onnellinen hymy levisi\nhänen kasvoilleen:\n\n»Ed», hän melkein kuiskasi. »Ed Rignall, veljeni. Oi, tämä on liian\nihme ollakseen totta.»\n\nSisäisestä pakosta tyttö äkkiä aivan kuin nälkäisenä hypähti miehen\nkaulaan ja puristi häntä lujasti. Sitten hän hellitti otteensa, tarttui\nMontanaa hartioista ja piti häntä käsivarren mitan päässä itsestään\nkatsoen häntä riemusta säteillen. Mutta sitten hänen mielensä muuttui,\nhän tuli äkkiä vakavaksi, huolestuneeksi. Ja hän rupesi puhumaan\nkiireesti, hengähtämättä.\n\n»Carson sanoa, että Sladenit pitivät isääni vangittuna. Minun isäni,\nisäni!» Hän melkein kuiskasi. »Missä hän on?»\n\nMontana sanoi heidän isänsä odottavan heitä Hatun kartanossa.\n\nNance seurasi tapahtumia henkeään pidätellen. Thor taas, muistaen\nMontanan ja Lyndian ensimmäisen tapaamisen, oli vakuuttunut siitä,\nettä joku käsittämätön vaisto oli siinä tilaisuudessa pitänyt miestä\nvallassaan. Sillä Thorista oli näyttänyt, että Montana oli kuvitellut\ntyttöä joksikin toiseksi naiseksi, jonka hän oli aikaisemmin nähnyt, ja\nyrittänyt epätoivoisesti palauttaa mieleensä noita hämäriä muistoja.\nLyndiakin oli käyttäytynyt oudosti. Hän oli lehahtanut tulipunaiseksi\nMontanan häntä tutkivasti katsellessa.\n\nJake Kolsar oli seissyt sivussa äänettömänä. Nyt hän puhui oudolla,\npaksulla äänellä.\n\n»Sinä et siis olla minun sisareni», Jake sanoi yhä Lyndiaa katsellen.\n»Minä kuulla kaiken mitä sanoitte. Sinä olit siis se pienokainen.\nMammani ei ole sinun mammasi. Sinä olet Montanan sisar. Minä iloinen\nsinun puolestasi. Minä iloinen, että Sladenit ovat poissa. Minä\niloinen, että minä tapoin kattilalaaksossa sen Sladenin miehen.»\nHänen katseensa siirtyi Lyndian kasvoista, ja hän tuijotti hiekkaan\njalkojensa juuressa. »Sinä mennä naimisiin Thor Underhillin kanssa,\nminä uskon niin», hän lisäsi. »Et muista minua enää!»\n\n»Sinua en koskaan unohda, Jake», vastasi Lyndia. Hän syleili\nvakuuttavasti nuorukaista.\n\n»Tuletko joskus tapaamaan meitä?» Jake kysyi.\n\n»Varmasti tulen. Ja pidän sinusta enemmän kuin koskaan aikaisemmin,\nJake», sanoi Lyndia.\n\n»No sehän on hyvä», sanoi Jake, »minä nyt mennä kotiin ja kertoa\npapalle ja mammalle, mitä on tapahtunut.»\n\nHän lähti matkaan suojapuku lepattaen, ja hänen murheellisen kalpeat\nkasvonsa olivat vakavat ja juhlalliset. He näkivät hänen hypähtävän\nratsaille ja lähtevän pitkin itäistä polkua.\n\nJesse Carson seisoi Thorin edessä.\n\n»Me kuljemme samaa tietä kuin tekin», hän sanoi. »Autamme teitä\nhevoslauman ohjauksessa.»\n\n»Minkä ihmeen hevoslauman?»\n\n»Ai, tosiaankin. Me saavutimme Hatun miehet parinkymmenen kilometrin\npäässä täältä etelään», hän jatkoi. »He luulivat päässeensä kunnialla\npakoon eivätkä liikoja kiirehtineet. He pääsivät kaikki pakenemaan\nkahta lukuunottamatta.» Hän ojentautui ja tarttui Thorin oikeaan\nkäteen puristaen sitä lujasti. »Sinä ja Montana olette tehneet tälle\nkulmakunnalle suuren palveluksen. Me tulemme kyllä toimeen ilman\nsellaisiakin miehiä kuin Sladenit ja heidän rosvojoukkonsa. Jos laki ja\noikeus saa tapahtumista vihiä, me olemme kaikki teitä puolustamassa.\nMutta arvelen, ettei laki ja järjestysvalta vähääkään välitä Sladenien\ntapaisista miehistä.»\n\nHattujen kartanossa kaikki kävivät katsomassa savimajaa, jossa Lyndian\nisä oli niin kauan ollut vangittuna. He tutkivat tarkkaan huoneen\nsisustan, ja ennen kaikkea ne ketjut, jotka olivat olleet Jim Rignallin\nkahleina. Majassa Montana kertoi tarinan siitä, kuinka hän oli isänsä\nlöytänyt ja tämän vapauttanut, ja selosti myös vankkureiden ja niiden\nomistajan murheellisen kohtalon.\n\nMyöhemmin, kun Blackie Sladenia metsässä hautaamassa olleet miehet\nolivat palanneet, kaikki nousivat ratsaille ja ajoivat tiehensä.\nKatko-Uun ja Carsonin paimenet piirittivät hevoslauman ja lähtivät\najamaan sitä edellään, kun sitä vastoin Thor ja Lyndia sekä Montana ja\nNance jäivät vielä hetkeksi savimajaan, jossa Lyndian ja hänen isänsä\nharras tutustuminen toisiinsa tapahtui.\n\nHetken kuluttua hekin nousivat ratsaille ja suuntasivat kulkunsa\nKatko-Uuta kohden.\n\nSaattoi olla sattuma, että Montana ja Nance joutuivat ratsastamaan\npolulla vieri vieressä. Hetken aikaa he ratsastivat siten jäykän\näänettömyyden vallitessa. Mutta vihdoin Montana, joka Nancen kasvoja\ntarkastellessaan oli tullut siihen tulokseen, että tyttö olikin aivan\nsattumalta joutunut hänen vierelleen, katkaisi äänettömyyden:\n\n»Minusta tuntuu, että voimme ehkä vastedes joutua naapureiksikin», hän\nsanoi. »Olen pari kertaa arvellut, ettette te, armollinen neiti, enää\nkoskaan suvaitsisi edes katsoa minuun», hän lisäsi vakavana. »Mutta en\nsittenkään ole ollut sellainen revolverisankari, miksi olette minua\nkuvitellut. Ettekö haluaisi uskoa sitä?»\n\n»Mi-minä luulen melkein ymmärtäväni nyt teidän vaikutteenne, Montana»,\nvastasi Nance arasti.\n\n\n\n\nXLIV LUKU.\n\n\nMontana ehdotti retkeä. Montana, jonka vaeltajavaistoja\nkahdenkymmenen vuoden retkeilyt luonnossa olivat kehittäneet. Eräällä\nvaellusmatkoistaan hän oli osunut syrjäiseen laaksoon, vajaan\nkahdensadan kilometrin päähän Korppiluusta. Laakso oli asumaton. Se\noli koskematon, vuorijonojen rajoittama maa-alue, jonne reunavuoret\nestivät kylmien viimojen pääsyn. Niinpä siellä vielä joulukuussa ruoho\nvihannoi vehmaana, puut olivat lehdessä ja kesyttömät vuoripurot\nkarkeloivat sateenkaaren värisinä. Tämän ihanan laakson halki virtasi\nleveä, nopeavetinen joki. Siellä oli yllin kyllin polttopuuta\nja riistaa runsaasti, sekä otuksia että lintuja. Joen vesi oli\nhelmeilevän kirkasta ja puhdasta, ja laaksossa oli useita ihmeen ihania\nleiripaikkoja, jonne voi pystyttää teltan vehmaiden puiden tiuhaan\nvarjoon, jossa tuntui vallitsevan ainainen, salaperäinen vihertävä\nhämärä.\n\nMontanan mielestä ei ollut syytä asioiden viivyttelemiseen. Hän ei\ntosiaankaan hyväksynyt mitään syytä, jonka nojalla kaksoishäiden\nviettäminen olisi siirretty myöhäisemmäksi. Koko ilmapiiri henki\nromantiikkaa. Elokuu oli päättymässä ja kultainen, raikas syyskuu\ntulossa. Laakso oli juuri syyskuussa ihmeen ihana. Matka sinne kestäisi\nviikon. Oleilu perillä pari viikkoa. Ja sitten paluumatka vielä viikon.\nHe olisivat niin ollen jälleen kotona kuukauden loppupuolella.\n\nMontana kuvaili kaiken niin loistavasti, että Thor, Lyndia ja Nance\nlopulta myöntyivät ja olivat itsekin kokonaan ajatuksen lumoissa.\n\nTeltat otettiin esille ja paikattiin, varusteita kunnostettiin. Thor\nja Montana ratsastivat Kaksoisvirran kaupunkiin kuultuaan huhupuheina,\nettä Arizonan piispa oli sinne juuri tulossa. Ja siellä he hänet\neräänä päivänä tapasivatkin ja hiukan hämillään esittivät pyyntönsä,\njonka mukaan piispan piti ratsastaa Katko-Uuhun ja siellä toimittaa\nvihkiminen sekä sen jälkeen vielä viipyä talossa, kunnes he olivat\npalanneet kuherrusmatkaltaan, ja tänä aikana koettaa parhaansa mukaan\npaikata niitä henkisiä vaurioita, jotka Jim Rignall oli joutunut\nkärsimään menettäessään vaimonsa ja tultuaan suljetuksi pitkäksi aikaa\nvankeuteen. Myöskin voisivat piispa ja Jim Rignall joskus sopivan\ntilaisuuden tullen, kuten Montana ehdotti, käydä etsimässä Mary\nRignallin hautapaikkaa, sillä vaikka Sladenit olivatkin sen salanneet\nRignallilta, he ehkä sittenkin olivat sen jollakin tavoin merkinneet.\nPiispa suostui. Hänen suunnitelmiinsa kuului viipyä maassa ainakin\nkaksi kuukautta ja matkallaan käydä muun muassa Lomassa. Joten hän,\nmikäli miehet häämatkansa jälkeen suostuivat saattamaan hänet Lomaan,\npuolestaan oli nyt suostuvainen lähtemään Katko-Uuhun.\n\nNiinpä Katko-Uun suuri sali eräänä elokuun viimeisistä päivistä oli\nkaksoishäiden tapahtumapaikkana piispan toimiessa vihkijänä, kun\ntaas Jason Underhill ja Jesse Carlson vaimoineen sekä Jim Rignall ja\nKatko-Uun ja Carsonin kaikki miehet olivat kiinnostuneina todistajina.\n\nKaksoisvirrasta oli tuotu pari soittoniekkaa ja hääpäivällisten\njälkeen alkoi tanssi. Sitten paimenet vetäytyivät miehistömajaansa, ja\nKatko-Uun kartanon valot sammuivat toinen toisensa jälkeen. Seuraavana\naamuna varhain, mutta ei silti niin varhain, etteivät saattajat olisi\nolleet saapuvilla, nuoret ratsastivat Katko-Uusta mukanaan neljä\nkuormahevosta.\n\nHe suuntasivat kulkunsa lounaaseen, erämaahan, ratsastivat kohti\nikuista tuulenhenkäystä, kunnes he lopulta tavoittivat erämaan\neteläisen laidan ja havaitsivat tulleensa vuoriston juurelle, jossa oli\nmonia vehmaita laaksoja ja houkuttelevan näköisiä leiripaikkoja.\n\nHe eivät pitäneet kiirettä, vaan matkailivat hitaasti kohti Montanan\nparatiisia, leiriytyivät suojaisiin paikkoihin, juttelivat, nauroivat\nja täysin mitoin ammensivat luonnon helmassa vietetyn kuherruskuukauden\nriemusta. Päivät seurasivat toisiaan, ja aina iltaisin yö laskeutui\npimeänä ja pehmeänä heidän ylleen ja kietoi heidät suureen,\näänettömään, rauhalliseen vaippaansa.\n\nRetkeilijät saapuivat neitseelliseen laaksoonsa ja pystyttivät\ntelttansa aivan nopean, syvän virran reunamalle. Päivät kuluivat\nverkkaan rauhallisina ja onnellisina. Thorilla oli kalastusneuvot\nmukanaan, ja taimenet olivat nälissään. Rakastavilla oli tässä\nparatiisissa aikaa mietiskelyihin, ja kun tähdet syttyivät loistaen\nsyvänsinisellä taivaalla hehkuvien jalokivien tavoin, heidän\najatuksensa kohdistuivat siihen murhenäytelmään, joka oli tehnyt heidän\nonnensa mahdolliseksi.\n\nMutta viime kuukausien tapauksissa he näkivät romantiikankin punaisen\nlangan.\n\n»Nähdessäni ensi kerran Thorin», Nance sanoi, kun he kaikki istuivat\neräänä iltana nuotion äärellä ja kuuntelivat solisevan veden kirkasta\nsoittoa, »tiesin murhenäytelmän olevan tulossa.»\n\n»Murhe hiipi lähettyvillä», sanoi Montana. »Mutta useimmiten ikävyydet\neivät ole läheskään niin pahoja kuin me kuvittelemme, ja jälkeenpäin\nolemme onnellisia, kun voimme karkottaa mielestämme niiden muiston.\nMurhe on luonnotonta. Sitä ei missään lausuta tervetulleeksi. Se\nei ole elämämme olennainen osa, vaan jotakin, joka salaa hiipii\nluoksemme. Mikäli Luoja olisi tarkoittanut murheen ihmisen luonnoksi,\nHän olisi antanut sille suuremman vallan meihin. Minä olen nähnyt\nkylliksi murhetta. Minunkin elämäni ja samoin Lyndian on ollut suuri\nmurhenäytelmä, mutta outoa on, ettei se vähääkään minua vaivaa.\nArvattavasti siitä syystä, ettei sillä ole sittenkään osuutta elämääni.»\n\n»Olet oikeassa, Ed», sanoi Lyndia. »Minäkin olen melkein unohtanut\nkaikki vastoinkäymiset.» Hänen päänsä nojasi turvallisesti Thorin\nolkapäähän, ja puhuessaan hän katseli Thoria silmiin. »On niin\npaljon asioita, joita emme ymmärrä», hän lisäsi. »Tämä on kerrassaan\nhämmästyttävää. Moneen vuoteen en käsittänyt rakkauden merkitystä. En\nhuomannut siinä mitään järkeä, en kerta kaikkiaan sitä tuntenut. Mutta\nkun se kohtasi minut, silloin ymmärsin», hän puristautui tiukasti\nThoriin ja kuiskasi:\n\n»Kun palasin tajuihini Bill Sladenin minua lyötyä, olin mennyttä», hän\nsanoi. »Voi rakkaani, olisitpa nähnyt itsesi sinä hetkenä.»\n\nMontana ja Nancekin kuiskailivat keskenään.\n\n»Kun ensi kertaa näin sinut», Montana sanoi, »silloin tiesin\nvaellusvuosieni päättyneen. Mikäli en olisi löytänyt isääni Hattujen\nkartanosta, pelkään pahoin, että olisin luopunut etsiskelyistä.»\n\nTähdet syttyivät kirkkaampaan paloon, sininen taivas tummeni ja muuttui\nentistäänkin pehmeämmäksi.\n\nPäivät kuluivat ja yöt. Rakastavaiset, turvassa ja rauhassa\nlaaksossaan, loivat itselleen uuden maailmankatsomuksen. Ja se oli\ntämä: Elämän murheet tulkoot; ne evät kestä ikuisesti. Väkivalta\nvallitkoon voimallisena ja rajuna; se talttuu lopulta. Murhe ja\nväkivalta eivät ole yhdessäkään ihmiselämässä tärkeitä tekijöitä. Vain\nrakkaus, yksin rakkaus on elämää.\n\n\n\n"]